[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQdEeQEoadYP1hLMNJqyleKzEDQNHc6KyjSz5os0P_AU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2372,"Koululaiva \"Albatross\"","Rauanheimo, Yrjö",1904,1949,"2372-rauanheimo-yrjo-koululaiva-albatross","2372__Rauanheimo_Yrjö__Koululaiva_Albatross",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1933,12210,80528,true,[],[],[],"Olavi jättää kotinsa ja lähtee merille koululaiva Albatrossilla. Seikkailullinen tarina seuraa nuoren merenkulkijan vaiheita ja kokemuksia kaukaisilla vesillä tropiikista Sydneyyn asti.","Yrjö Rauanheimon 'Koululaiva \"Albatross\"' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2372. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOULULAIVA \"ALBATROSS\"\n\nKirj.\n\nYrjö Rauanheimo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nUlkona sataa\nKonsuli Taipale ymmärtää aatetta\nOlavi lähtee merille\nMeri näyttää voimansa\nLaiva on lastattu\nTropiikin riemut. Bengt putoaa\nSeikkailu Sydneyn satamassa\nJälleen merelle\nKotiin!\n\n\n\n\nULKONA SATAA\n\n\nOlavi oli sinä iltana rohkeasti vallannut isän nojatuolin. Työpöydän\nlamppu oli himmeä, mutta ulkoa katulampusta heijastui tanssivia\nvalokeiloja huoneen seiniin. Tuuli hirvittävästi ja isot pisarat\npesivät ikkunaa puhtaaksi. Vaikkei se oikeastaan pesua kaivannut,\najatteli Olavi. Viimeksi eilen oli Hilja sen pessyt. Tämä ajatus\ntunkeutui hitaasti aivoihin. Väsytti niin vietävästi, sillä päivällä\noli pelattu jalkapallo-ottelu ruotsalaisen lyseon poikia vastaan ja\nOlavi oli keskushyökkääjänä saanut juosta enemmän kuin rajahyökkääjät.\nMutta se oli hänen oma syynsä. Hän hääri aina liikaa, hääri silloinkin,\nkun ei sitä tarvittu.\n\nKonsuli Taipaleen työhuone oli viihtyisä paikka. Olavin huoneessa oli\nvain kovat tuolit, mutta näihin nojatuoleihin oikein hukkui. Eihän tämä\noikein luvallista ollut, mutta tuskin äiti sentään kieltänytkään olisi.\nOlihan Olavilla jo siksi paljon ikää takanaan. Eikä isä milloinkaan\nmurissut. Isällä ei ollut aikaa murista. Tässä talossa ei ollut aikaa\nmurista kellään muulla kuin Hiljalla, joka ei ollut lainkaan hiljainen.\nKyökkikarhu hän oli, päätteli Olavi haukotustensa lomassa.\n\nHämärän huoneen nurkassa oli iso maapallo. Se oli niin iso, että se\nmuodosti olennaisen osan koko kalustosta. Isä tarvitsi sitä\nliikeasioissaan, joiden piiri ulottui kauas seitsemän meren taakse.\nAikoinaan sen pinnalla oli ollut satoja pieniä värillisiä lippuja,\nmutta tänä vuonna ei niitä enää ollut siihen painettu. Isä oli kai\nmuuttanut liikkeensä järjestelyä. Jo pienenä kuusivuotiaana oli Olavi\nkiinnittänyt huomionsa maapalloon ja vuosien varrella hän oli tuhansia\nkertoja tutkinut sen sileätä pintaa. Olipa se joskus toiminut\nleikkikalunakin, mutta siitä oli tullut torua.\n\nOlavi sytytti suuren valon palamaan. Hän meni ikkunan ääreen, mutta\nkadulla ei näkynyt muuta kuin likaista vettä. Sitä tuli kuitenkin\ntaivaista niin suurella kohinalla, että sen katseleminen tarjosi\njonkinlaisen viehätyksen. Olavi muisti, miten hän joskus lähti\nmielihyvän tunne rinnassaan tappelemaan ulos sadetta vastaan. Kuinka\nhyvää tekikään tuntea tuuli ja pistävät pisarat poskellaan! Joissakin\nnurkkapaikoissa oli tuuli usein ollut niin voimakas, että siitä sai\ntäyden sylillisen. Äiti oli sanonut, että se on villiyttä, mutta isä\nväitti vastaan selittäen sen olevan vain ihmisen alkuvaistojen\nesillepurkautumista.\n\nHilja kuului kalisuttelevan teekuppeja keittiössä. Pian olisi tee\npöydässä, äiti tulisi kalpeana makuuhuoneesta, sisko omasta huoneestaan\nja sitten juotaisiin teetä hiljaisuuden vallitessa. Huomenna olisi sama\nasia edessä ja niin edelleen joka ilta, sillä Taipaleen talossa\nvietettiin vanhanaikaista elämää. Olavia joskus suorastaan raivostutti\nkodin rauhaisa ilmapiiri. Mitään ei koskaan tapahtunut. Koulussakaan ei\nmitään tapahtunut. Jos sai nelosen, niin sai ehdot. Jos sai\nmuistutuksen, ei sitä kukaan muistanut viikon kuluttua. Pikkukaupunki\noli kuollut eikä kahviloissa istuminenkaan ollut muuta kuin tylsää.\n\nHilja oli päivällä sanonut, että tätä sadetta nyt kestäisi varmaan\nviikon. Hiljan puheista ei tarvinnut paljoakaan välittää, mutta\nilmanennustajana hän oli ihmeellinen. Olavi oli kuullut toisilta\npojilta, että Hiljalla oli varmaan isot liikavarpaat. Ne ne vasta\nolivat ilmapuntareja. Halpoja ja tarkkoja kuin Arosen äijän kellot.\nMenisi siis taas viikko harmaudessa. Hilja haukkuisi märät vaatteet,\nsisko puhuisi kuranaamoista ja äiti antaisi illalla hunajaa teen kanssa\nkylmettymistä vastaan.\n\nSama juttu, päätteli Olavi. Mutta samahan se olisi muillakin pojilla.\n\nKuten niin monia kertoja ennenkin hän meni maapalloa tarkastelemaan.\nTässä on Madagaskar. Tuolla on Kap Horn ja tuosta salmesta menevät\npurjelaivat sisään ikuista länsituulta karkuun. Olavi osasi maantiedon\nkuin viisi sormeaan. Maantieto ja historia olivat sellaisia aineita,\njoita hän harrastuksesta luki. Kielet menivät hänen päähänsä itsestään;\nmatematiikka ei ollenkaan. Mutta sellaisiahan kaikki muutkin pojat\nolivat. Toiset osasivat matikkaa kuin hevoset, mutta eivät tienneet\nmikä oli Australian suurin kaupunki. Mutta ei Olavi sentään historiassa\nolisi kehdannut ehtoja ottaa niinkuin eräs naapuri otti viime kesänä.\n\nMaapallon sileässä pinnassa oli joissakin kohdin jälkiä lippujen\nneuloista. Tuossa oli yksi Savannahin kohdalla. Olavi oli lukenut, että\nSavannahissa oli kaikki kaunista. Siellä paistaa vain aurinko,\nsiellä huojuvat palmut laiskojen neekerien ja vielä laiskempien\nplantaasinomistajien päiden yllä. Siellä ovat espanjalaistyyliset\nrakennukset murattien peitossa ja siellä pidetään siunauksena meren\nvilpoisaa tuulta.\n\nIsä oli kerran kertonut, että Amerikassa on sellaisia miljonäärejä,\njotka hienosti vain sidottavat silmänsä ja paperiveitsellä\npistävät pyörivään maapalloon merkin, missä aikovat seuraavan\nlaiskoitteluaikansa viettää. Mitä jos koettaisi sitä konstia?\n\nOlavi otti isän hienon paperiveitsen, joka oli raskas kuin ainakin\ntaisteluase. Hän pisti silmänsä kiinni, pyöräytti vasemmalla kädellään\nvinhasti palloa ja sitten yhtäkkiä tuikkasi paperiveitsellä sitä.\nPalloon tuli luvattoman iso kolo.\n\nKolo oli keskellä Tyyntä Valtamerta. Ei kelvannut.\n\nSeuraava merkki tuli Pääsiäissaarten kohdalle. Ei nyt aivan juuri\nsaaren alueelle, mutta kuitenkin niin lähelle, että Olavi sentään uskoi\nsellaisen matkan purjehtivansa koprakuunarilla yhdessä päivässä. Sikäli\nkuin sielläpäin koprakuunareita liikkui.\n\nOlavi väsyi pian leikkiin. Hän ryhtyi näpertelemään paperiveitsellä\nkirjojen kansia ja löysi paperikorista tyhjän tupakkalaatikon, jonka\nhän majesteetillisella liikkeellä teurasti. Vasemmalla kädellään\nhän veti pöydän reunalta keskemmälle pinkan sanomalehtiä, ja\npäällimmäisellä lehdellä oli ilmoitus, joka myöhemmin tuli niin paljon\nmerkitsemään hänen elämässään.\n\n\"Koululaiva 'Albatrossiin' otetaan oppilaita. Pääsyvaatimuksena\nkeskikoulukurssi sekä ehdottomasti hyvä terveys. Ilmoittauduttava ennen\nmarraskuun alkua.\"\n\nOlavi saattoi mielessään kuvitella valkosiipisen laivan, joka\nhiljalleen lipuu kuutamoisella merellä. Hän näki niinkuin jo monesti\nennenkin sielussaan palmut ja neekerit. Tuntui niin ihanalta saada\najatella kaikkea tätä, vaikka se olikin niin saavuttamattomissa.\n\nMutta eihän se sittenkään ollut saavuttamattomissa! Olivathan toisetkin\npojat päässeet merille. Tästä samaisesta kaupungista oli kymmeniä\nOlavin tuntemia poikia lähtenyt merille. Ei nyt juuri heidän\nkoulustaan, mutta kuitenkin niin läheisestä tuttavapiiristä, että Olavi\nvarsin hyvin tiesi miten heille oli käynyt. Muutamat olivat päässeet\nvain Itämerellä purjehtimaan, mutta kaksi oli kirjoittanut kotiin\nAustraliasta. Kaikille oli käynyt hyvin -- niin olivat ainakin pojat\nitse kirjeissään väittäneet...\n\n\"Tule teelle!\" ärähti Hilja. Olavi miltei hyppäsi ilmaan. Aina tuonkin\npiti olla häiritsemässä. Senkin ilmapuntari!\n\nHiljaisuuden vallitessa kokoonnuttiin teepöydän ääreen. Äiti oli tänään\ntavallista sairaamman näköinen, ja Olavi tunsi, että äiti oli ainoa\nkiintopiste tässä maailmassa, jota hän tulisi kaipaamaan -- jos pääsisi\nmerille. Niin, jos pääsisi.\n\nEi hän tässä kysymystä uskaltanut ottaa esille. Täytyi odottaa isän\ntuloa, sillä isän kanssa saattoi keskustella asiallisesti. Isä ei\nryhtyisi itkemään. Enintään hän voisi lyödä nyrkkiä pöytään ja ajaa\nOlavin ulos, mutta sillähän asia olisi ainakin pohdittu selväksi.\nSiskon ja äidin kanssa ei puhumisesta tulisi mitään. Äiti piti häntä\nvielä liian pienenä ja sisko luultavasti näyttäisi hänelle kieltänsä ja\nilmoittaisi, ettei kukaan laiva tuollaista kurapelleä kannelleen\nottaisi.\n\n\"Mitä sinä minun lusikallani teet?\" vinkaisi sisko. \"Oletko tullut\nhoopoksi?\"\n\n\"Minä vain ajattelin laittaa siitä sinulle käherryssakset\", sanoi Olavi\nkiukuissaan.\n\nÄiti kohotti katseensa. Lapset näykkivät alituisesti toisiaan. Eiväthän\nhe sillä pahaa tarkoittaneet, mutta kielet olivat sittenkin liian\nteräviä noin pienten lasten suussa. \"Älkää melutko, lapset\", sanoi hän.\n\"Lukekaa läksynne ja menkää nukkumaan. Minä en käsitä miten sinua,\nOlavi, kannattaa kouluttaa. Sinä et tänäänkään ole lukenut mitään ja\nkotiin tullessasi olit niin kurainen, että hirvitti. Hilja kertoi, että\nsinun korvasikin olivat savea täynnä. Sinä olet villi poika etkä\nluultavasti koskaan pääse ylioppilaaksi.\"\n\n\"Mutta onko se nyt sitten niin välttämätöntä\", vastasi Olavi. \"Ethän\nsinäkään ole ylioppilas. Eikä isäkään ole.\"\n\n\"Mutta sinusta tulee\", sanoi äiti, ja hänen kalpeille poskilleen levisi\nsuuttumuksen puna.\n\n\"Minäpä puhun isän kanssa\", jatkoi Olavi. \"Miksi ette lähetä minua\nmerille tai jonnekin muualle? Miksen minä pääse esimerkiksi\nkoululaivalle, mihin muitakin poikia otetaan?\"\n\nOlavi oli aivan tahtomattaan ryhtynyt puhumaan asiasta, ja nyt häntä\nrupesi hiljaisuus pelottamaan.\n\nÄiti katsahti häneen, ja nähdessään nämä niin kärsivät silmät, Olavi\npainoi päänsä alas. Häntä hävetti.\n\nÄiti sanoi hiljaa:\n\n\"Kas niin, lapset. Menkää lukemaan.\"\n\n\n\n\nKONSULI TAIPALE YMMÄRTÄÄ AATETTA\n\n\nAvain kuului kiertyvän lukossa. Hilja meni eteiseen sytyttämään valoa,\nja sitten kuului vain yhteistä päivittelyä märän ilman johdosta.\n\"Sitähän minä sanoin konsulille jo aamulla\", höpötti Hilja. \"Nyt sataa\nviikon ja minä saan kantaa joka päivä kymmenen kiloa kuraa takaisin\npihalle. Pitää saada havuja portaan eteen.\"\n\nKonsuli Arvi Taipale oli kookas mies. Hän oli nuoruudessaan urheillut\npaljon, saanut palkintojakin, ja sen vuoksi hänestä tuntui aivan\nluonnolliselta, että Olavikin urheili sen kuin ennätti. Ei siinä\nainakaan mitään pahaa ollut, ajatteli hän.\n\nTyöhuoneessaan hän ryhtyi tutkimaan päivän lehtiä. Silloin hiipi Olavi\nhuoneeseen kuin varjo.\n\nIsä ja poika katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät. He tapasivat toisensa\nniin harvoin, että näissä kohtaamisissa oli aina kuin uutuuden iloa. He\npitivät toisistaan, ja sen he molemmat tiesivät.\n\n\"Miten sinun läksysi menevät?\" kysyi isä.\n\n\"Kyllä ne menevät\", vastasi Olavi. \"Mutta sen minä sanon, että\nmatikassa taitaa taas tulla ehdot. En minä saa algebraa päähäni. Kuule\nisä! Minä aion sanoa sinulle nyt jotain hirveän tärkeätä, jotakin\nsellaista, mitä en äidille uskaltaisi sanoa.\"\n\nOlavi oli hetken hiljaa ja kohotti sitten katseensa lattiasta.\n\nMenköön syteen taikka saveen, ajatteli hän.\n\n\"Isä, miksen minä voisi päästä koululaivalle? Minä menisin niin hirveän\nmielelläni. Minusta tulisi merikapteeni eikä se mikään niin huono\nvirka ole. Kyllä minä siellä pärjäisin ja kyllä minä aina kotiin\nkirjoittaisin. Eihän siellä tarvitsisi olla kuin noin kaksi vuotta\naluksi. Tulisin välillä kotiin käymään, ja sittenhän minun pitää vielä\ntulla tänne merikouluun lukemaan. Etkös sinäkin, isä, ole joskus\nhalunnut mennä merille?\"\n\nOlavi puhui vuolaasti. Hänellä oli kuin kova kiire saada mielestään\npois tämä jännitys.\n\nNo, olihan se nyt ainakin tullut sanotuksi.\n\nIsä oli koko ajan tiukasti katsonut poikaansa. Hänen mieleensä nousivat\nmuistot niiltä ajoilta, jolloin hän itse oli kamppaillut isänsä kanssa\nsamasta asiasta. Silloin oli hänen isänsä voittanut. Hän oli lopuksi\nitkenytkin, mutta mikään ei ollut auttanut. Ja nyt uudistui sama asia\ntoisessa polvessa. Miten nyt kävisi?\n\nHäntä hymyilytti.\n\n\"Oletko sinä poika oikein vakavissasi? Ei siellä aina niin helppoa ole.\nJa miten sinun lukujesi käy? Äiti ei suostu millään -- sehän sinun\npitäisi hyvin tietää. Mistä sinä olet saanut tämän päähäsi?\"\n\nOlavi tunsi, että isä epäröi. Nyt tai ei koskaan oli hänen käytettävä\ntilaisuutta hyväkseen.\n\n\"Isä, laske nyt minut. Kun en minä kerran koulusta välitä. Eikähän se\nkoulu minun kohdaltani niin tärkeä ole. Matikan maijari sanoi, etten\nminä oikeastaan mikään koululainen ole.\"\n\nIsä nousi tuoliltaan. Hän pyyhkäisi isolla kädellään lehdet syrjään,\nrupesi kulkemaan edestakaisin huoneessa ja vilkaisi tuontuostakin\nOlaviin, joka seisoi maapallon vieressä jännittyneenä.\n\n\"Minä puhun äidille tästä. Saa nyt sitten nähdä. Mene sinä nukkumaan.\"\n\nIsä ei koskaan kehottanut häntä lukemaan läksyjä. Olavi oli sen\naikaisemminkin huomannut, mutta nyt se varsinkin muistui hänen\nmieleensä. Isä viittasi kädellään, ja Olavi katosi huoneesta yhtä\nhiljaa kuin hän oli siihen tullutkin. Isä oli jälleen mennyt pöydän\nluo. Tuuli yhä ja lamput heiluivat ulkona langoissaan. Tuntui kuin koko\ntalo olisi heilunut.\n\nMatkalla huoneeseensa Olavi huomasi, että sisko luki kovalla äänellä\nsaksan käännöstään. Äkillinen hellyyden puuska tarttui häneen.\n\n\"Älä vikise, orja! Jos sinun välttämättömästi pitää lukea läksyjäsi\nkovalla äänellä, niin minä ainakin menen pihalle nukkumaan.\"\n\n\"Mene sänkyysi, karhu. Oikeastaan sinä olet nokkaeläin. Tai alkulima,\nprotoplasma.\"\n\n\"Tui, tui, sanoi Alanderin Jaakko. Häntäkö varten sinä harjoittelet?\nJaakko sopisi keskushyökkääjäksi yhtä hyvin kuin sinä esimerkiksi Greta\nGarboksi. Mutta ei silti. Sinun veljesi purjehtii sisään kuin\nnelimastoinen parkki.\"\n\nOlavi istahti sängyn laidalle. Hän piti siskostaan, sillä he olivat\nolleet aina yhdessä. Yhdessä he olivat uineet, yhdessä vohkineet\nmansikoita kotihuvilan puutarhasta ja kilpaa kannelleet toisistaan.\nVuoronperään he olivat saaneet selkäänsä, vuoronperään isä oli\nheittänyt heidät veteen, silloin kun heitä opetettiin uimaan. Nyt Irja\noli kuudennella luokalla ja hän seitsemännellä.\n\n\"Kuule, minä taidan päästä sittenkin merille. Isä on jo puolittain\nkypsä, ja kun äiti vielä saadaan narratuksi, ei tässä ole hätääkään.\"\n\n\"Kyllä äiti tulee surulliseksi. Saatpas nähdä, että Hiljakin itkee.\nMutta minä tyttö en itke. Tai vähäsen vain. Lähetä minulle sitten kaksi\napinaa kotiin. Ei sinun muita valokuviasi tarvitse lähettääkään. Mutta\nen minä luule, että isä sinua laskee.\"\n\nKaikki nukkuivat. Olavi näki unta toisesta neuvottelusta isän kanssa.\nIsä kielsi jyrkästi. Olavi heittelehti vuoteessaan.\n\nSaatiinpa nähdä.\n\n\n\n\nOLAVI LÄHTEE MERILLE\n\n\nViisitoista nuorta poikaa seisoi vilusta värjöttäen Cardiffin\nasemasillalla. Junat viheltelivät jossakin kaukana. Aseman kostea seinä\noli täynnä olutilmoituksia. Heitä vastaan tullut perämies kinaili\najurin kanssa. Ajuri ei tahtonut ottaa kaikkia kirstuja vaunuihinsa,\nvaikka ne siihen olisivat hyvin sopineet. Pojat ryhtyivät silloin\nauttamaan, ja ukko oli tästä niin iloinen, että meni itse läheiseen\nkapakkaan olutta juomaan uskoen pojille arkkujen kannon.\n\nJoku puhui: \"Onpa siinäkin eri Mooses. Saisi maksaa meille tästä\ntyöstä!\"\n\nVähitellen kylmyys poistui, ja pojat tunsivat mielensä aika reippaaksi\nkävellessään ajurin huojuvien vankkurien perässä. Kuljettiin likaisia\nsatamakatuja pitkin. Molemmin puolin näkyi valtavia kivihiilikasoja,\nja pojat tiesivät tulleensa erääseen maailman suurimmista\nkivihiilikeskuksista. Oli niin suunnattoman likaista.\n\nViimein saavuttiin valtavan satama-altaan äärelle. Rannalla oli\n\"Albatrossin\" vene odottamassa. Siinä istui kaksi laiskan näköistä\ntyöpukuista miestä -- taikka oikeastaan he kumpikin olivat vain\npoikanulikoita, tulijoiden ikäisiä. He tervehtivät iloisesti ja\nkysyivät: \"Miten siellä kotona jaksetaan?\" He olivat vanhoja prentiksiä\n[prentis = apprentice = koululaivan oppilas], edellisellä kerralla\nlaivaan tulleita ja olivat jo purjehtineet maailman ympäri.\n\nTuollaiseksikohan mekin tulemme? ajatteli Olavi. Noin likaisiksi. Hän\ntunsi kuitenkin mielessään syvää kunnioitusta veneessä olijoita\nkohtaan, ja sama tunne oli kaikilla.\n\nAltaan vesi oli aivan mustaa. Ei siinä uisi, ajattelivat pojat.\n\nHeidät kuljetettiin laivaan kolmessa erässä. Vanhat prentikset vähän\nnoituivat, mutta tulokkaat olivat niin nöyriä ja mukautuvia, ettei\nkinaa kestänyt kauan.\n\nOlavi pääsi lähtemään vasta viimeisessä veneessä. Hän oli istunut\nrannalla kauan aikaa ja tuijottanut suurkaupungin valoja. Jollakin\ntavoin tunsi hän jo nyt koti-ikävää. Matka oli ollut hieno, vaikka\ntoiset pojat olivatkin oksennelleet kuin porsaat. Heillä oli ollut\nliian ahdasta hytissään, niin ahdasta, että heidän oli pitänyt\nriisuutuakin neljän miehen ryhmissä. Hyttiin oli mahtunut nukkumaan\nkuusitoista miestä! Matka Englannin halki oli ollut ihana. He olivat\nnähneet niin vihreitä peltoja, ettei siellä kotona sellaisista\nuneksittukaan ja niin likaisia kaupunkeja -- niin mitähän niistä olisi\nsanonut puhtauden papitar Hilja. Varmaankin, että: Sodoma ja Gomorra!\n\nOlavi tarjoutui soutamaan, mutta sai lyhyen käskyn pysyä veneen\nperällä. Laiva oli suunnilleen keskellä allasta poijuun kiinnitettynä,\nja Olavi tunsi huimausta katsellessaan ylös korkeisiin mastoihin, jotka\nloppuivat jossakin ylhäällä pimeydessä. Kannella oli kaksi\nhuoneentapaista, ja niiden pyöreistä ikkuna-aukoista tuikki valoa. Kun\nulkona oli kylmä ja kosteus tunki luihin ja ytimiin, havaitsi Olavi\nsiinä samassa, että laivakin voi olla kodikas paikka.\n\nKannelta kuului aikamoista elämää. Siellä juoksivat sekä tulokkaat että\nvanhat miehet. Yksitellen nostettiin arkut huimaavaan korkeuteen ja\nsitten soudettiin portaan viereen. Laiva oli sillä hetkellä hyvin\nkorkealla pinnasta ja Olavi sai kiivetä aikamoisen matkan, ennenkuin\nhuomasi tuijottavansa perämiestä silmävalkuaisiin.\n\n\"Menkää joutuin tieltä pois, että toisetkin pääsevät tulemaan\", tiuski\ntämä.\n\nMatkalla hän oli ollut mukava ja kertonut pojille kaikenmoisia juttuja.\n\nPojat olivat luulleet hänen olevan hyvänahkaisen, mutta nyt\nvaltakuntaansa päästyään hän näyttäytyikin sangen tiukaksi herraksi.\n\nUusien miesten skanssissa oli hurja elämä. Vanhat miehet availivat\nkääröjä, joita tulijat olivat tuoneet. Siinä kyseltiin uutisia, ja\nvanhat pojat olivat paljon herkempiä kuin tulokkaat. Tuntui kuin olisi\nilmassa liikkunut molemminpuolista kadehtimista.\n\nOlavi kurkisti siihen hyttiin, joka oli määrätty hänelle ja kolmelle\nmuulle. Hän näki kumpaankin seinään kiinnitetyt neljä lautalaatikkoa.\nLaudatkin laatikkojen pohjissa olivat hajanaiset, niin että isoja\nrakoja oli jäänyt väliin.\n\n\"Missä täällä nukutaan?\" hän kysyi.\n\n\"Tietenkin noiden lautojen päällä\", vastasi joku vanhoista pojista.\n\nPerämieskin oli siinä samassa tullut paikalle. Hän katsahti Olaviin ja\nkun hän näki pojan ihmettelevän ilmeen, hänen teki mielensä hieman\nvalistaa näitä maakrapuja, jotka olivat saapuneet hänen pyhään\nvaltakuntaansa.\n\n\"Luuletteko te tulleenne hotelliin? Vasta huomenna saatte patjat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin nukkuivat sitten pojat ensimmäisen yönsä kovilla laudoilla, jotka\nmuodostivat heidän selkiinsä isoja makkaroita. Matka oli kuitenkin\nrasittanut heitä siksi paljon, että uni oli sikeä, ja myöhemmin\nmerimiesaikanaan Olavi oppi sen suuren totuuden, että kovalla alustalla\nnukkuu kaikkein parhaiten.\n\nOli kylmä ja yövahti kuumensi kamiinaa sen minkä ennätti. Aamulla\nheidän ylösnoustessaan se oli kuuma, aivan punainen. Sen ääressä\ntapasivat ylösnousijat torkkuvan vahdin.\n\nKello kahdeksan tuli toinen perämies opettamaan poikia työhön. Sama\nperämies, joka oli ollut heitä asemallakin vastassa, ja joka oli\nottanut heidät eilen niin mahtavasti vastaan. Pojat vetivät upouudet\ntyövaatteet päällensä, siirtyivät unisina ulos kirkkaaseen\nauringonpaisteeseen ja laskeutuivat sitten peräkanaa alas laivan\nuumeniin roskia keräämään.\n\nSe oli heidän ensimmäinen työnsä eikä siinä hommassa ollut paljon\ntuntua merimiehen vapaasta elämästä. Eräs pojista oli ottanut Suomesta\nmukaansa komeat nahkarukkaset ja yritti nyt pidellä niitä tikkujen\nsuojana. Toinen perämies päästi suuren röhönaurun ja käski alhaalla\nolevat vanhat prentikset näkyä ihailemaan.\n\n\"Tuo taitaa mennä tanssiaisiin. Näytäs, Julie, tänne kouriasi!\"\n\nKun Julien kouria katsottiin, huomattiin, että ne olivat kuin\npohjanahkaa, ja niistä olisi huoletta voinut veistellä kappaleita pois.\nPoika häpesi, mutta sitten tuli perämies ikäänkuin hempeämmälle\ntuulelle ja sanoi: \"Älä välitä. Sellaisia me kaikki joskus olemme\nolleet.\"\n\nTyö oli lohduttoman ikävää. Alhaalla oli vain lautoja, kuolleita rottia\nja roskaa. Rotat mätänivät ja niistä oli paljon kiusaa. Ne olivat\ntulleet Australiasta vehnälastin mukana ja -- hyi kuinka isoja ne\nolivat vielä kuoltuaankin! Olavin mieleen tuli ajatus, ettei yksi kissa\nolisi kolmelle tämänsuuruiselle pärjännyt. Ne olisivat syöneet kissan\nnahkoineen karvoineen.\n\nIltaisin istuttiin skanssin ison pöydän ääressä. Toiset kirjoittivat ja\ntoiset puhelivat. Vanhemmilla prentiksillä oli oma skanssinsa lähempänä\nkeulaa, ja laivan tärkeimmät toimihenkilöt, kirvesmies ja puosu,\nasuivat keulakannen alla. Kapteeni, ensimmäinen perämies, toinen\nperämies ja vielä mustapintainen kolmaskin perämies asuivat perällä.\nSiellä Olavi ei vielä ollut käynyt, ja jo muutamia päiviä laivalla\noltuaan hän tiesi, ettei häntä sinne kutsuttaisikaan muuta kuin ehkä\nselkäänsä saamaan. Niin suuriksi hän oli oppinut tuntemaan arvoerot\ntässä pienessä maailmassa, jota sanottiin \"Albatrossiksi\".\n\nKaikki odottivat lähtöä. Eihän tämä mitään merilläoloa ollut. Pojat\nkatselivat haikein mielin kuinka isot purjelaivat, toinen toisensa\njälkeen, lähtivät satamasta. Hinaajat puuskuttivat, moottoriveneet\nrätisivät ja satama-allas oli aivan täynnä elämää. Heistä vain ei ollut\nlähtijöiksi.\n\nKapteeni oli kerran tullut skanssiin, kysellyt poikien viihtymistä,\nheidän kotiolojaan ja sen sellaista. Ystävälliseltä hän oli\nvaikuttanut, jollakin tavoin kaukaiselta, saavuttamattomalta\nihanteelta. Olavin mieleen oli silloin tullut ajatus: tuollaisia mekin\nkerran olemme -- ellemme sitä ennen huku.\n\nVähän ennen joulua tuli laivan upseeristoon vilkasta elämää. He\nhäärivät nyt kahta kiireisemmin. Painolastia otettiin ja vanhat\nprentikset kertoivat varmasti tietävänsä, että aluksi mennään Norjaan\npuuta ottamaan. Sitten kai seilattaisiin alas Australiaan tai\nEtelä-Afrikkaan.\n\nKapteenit lähtevät mielellään merelle lauantaina; perjantaina, kuun\nkolmantenatoista päivänä ei milloinkaan. Niinpä lähti \"Albatrosskin\"\nhinaajan vetämänä lauantaipäivänä joulun jälkeen sumuiselle Bristolin\nlahdelle. Uudet tulokkaat huusivat eläköötä, kun päästiin altaan\nportista nousuveteen. Vanhat prentikset katsahtivat heihin ja\nhymähtivät.\n\nNyt tulokkaat huomasivat murheekseen, etteivät he vielä merimiehiä\nolleetkaan. Kun purjeet nostettiin, he saivat kiltisti jäädä kannelle.\n\"Ei vielä\", sanoi perämies. \"Kyllä te vielä Englannin kanaalissa\njoudutte mastoihin kiipeämään.\"\n\nTuuli oli hiljainen ja suopea. Kaikki purjeet olivat ylhäällä. Olavi\ntunsi sielussaan juhlallisen huimauksen katsellessaan näitä harmahtavia\npintoja, jotka tuntuivat kohoavan ylhäisiin korkeuksiin. Taivas oli\ntalviseksi päiväksi harvinaisen sininen, ja \"Albatross\" keinui upottaen\nnokkansa aaltoihin. Oli ihanaa olla merellä!\n\nOlavi oli joutunut alahangan vahtiin. Hänen parhaat toverinsa olivat\nkaukaa sisämaasta tullut Kalle, ruotsalaiselta rannikkoseudulta\nsaapunut ummikko Oskar ja lopuksi keittiössä oleva -- nainen. Sillä\nsellainenkin oli koululaivalla. Naiskokki oli nimeltään Julia ja oli\nvarmaankin ennen nuoruudessaan ollut sangen kaunis. Joka tahtoi\nylimääräisen pannukakkuviipaleen -- ja heitä oli monta -- käytti\nimartelua. Eikä silloin ollut väliä, vaikka Julian hiukset riippuivat\nsilmillä ja rasvaisissa käsissä keikkui musta patalappu.\n\nTuli ilta. Alahangan vahti pääsi työvuorostaan. Pojat kerääntyivät\nskanssiin meluten ja hoilaten. He katsahtivat ylpeillen toisiinsa\nikäänkuin ajatellen, että tulipas heistä sittenkin merimiehiä. Jotkut\nkertoivat olleensa jo yläpramilla saakka ja jotkut heittivät noin kuin\nolkansa takaa, että heidät on luvattu pian päästää ruoriin.\n\nHeidän luokseen tuli vanhoja prentiksiä vierailulle. Puhuttiin yhä\nvieläkin kotimaasta, sen kaupungeista ja yhteisistä tutuista. Uusi\ntulokas, iloluontoinen Jorma, saatiin soittamaan mandoliinia. Siinä hän\nistui pitkällä pöydällä ja laivan kastaessa keulaansa aaltoon luisui\nkuin tahdissa edestakaisin pöydän kantta pitkin. Se oli hauskaa, mutta\nvielä hauskempaa tuli, kun vanhat pojat menivät hakemaan omalta\npuoleltaan vanhoja laivakorppuja. Niistä he kaivoivat isoja keltaisia\nmatoja ja sitten järjestettiin pöydällä kilpajuoksu. Palkintoja ei\njaettu, mutta se, jonka mato ensinnä mateli pöydän toiseen päähän, oli\nillan sankari.\n\nOli pimeä kuin säkissä. Olavi ei jaksanut oikein nukkuakaan ja siksi\nhän vaelteli kannella edestakaisin. Tuuli humisi hiljaa köysistössä.\nOlavista tuntui kuin hän olisi kävellyt metsässä. Kannella olevat pojat\nkeskustelivat hiljaa, ja myöhemmin Olavi tuli huomaamaan, että merellä\npuhuttiin öisin yleensä hiljaa. Suuri meri ympärillä opetti kuin\nhartauteen. Myrskyssä olivat asiat tietenkin toisin, mutta hiljainen\noli silloinkin ihmisten ääni Luojan ääneen verrattuna.\n\nOlavin yläpuolelta kuului pehmeitä askelia. Toinen perämies siellä oli\nmatkalla myrskysiltaa pitkin etukannelle tarkastamaan tähystäjän\nvaihtoa.\n\nPerällä löi ruorimies neljä kertaa kelloon. Vähän ajan kuluttua kuului\nkeulasta samankaltainen vastaus. Äänet olivat pehmeitä, nukuttavia.\nJokin musta varjo lipui köysistöstä aivan Olavin viereen. Hän pelästyi,\nheittäytyi sivulle, mutta tunsikin siinä samassa Julien. Julie piti\nhänelle pienen luennon purjeista. Sitten hän käski Olavin mennä\nkojuunsa.\n\nSiellä nukkuivat jo kaikki. Olavi riisuutui vain osittain. Puolentoista\ntunnin kuluttua alkaisi koiravahti, vuorokauden ikävin vahti. Vasta\nkello neljä aamulla siitä pääsisi.\n\n\n\n\nMERI NÄYTTÄÄ VOIMANSA\n\n\nNiin purjehti \"Albatross\" Englannin kanaaliin. Purjelaivojen kapteenit\neivät pidä näin kapeista vesistä.\n\nKun Olaville kerrottiin, että kanaali oli kapea, ei hän ollut uskoa\nkorviaan. Hän näytti kartalta sen leveyttä, viittasi aamulla rannatonta\nulappaa, mutta sittenkin selitti Julie, että kanaali on liian kapea.\n\"Jotkin purjelaivat välttävät sitä kokonaan. Saatpa nähdä\", selitti\nJulie.\n\nKolmantena päivänä nousi vastatuuli. Luovittiin ehtimiseen. Maata ei\nnäkynyt kummallakaan puolella, mutta kuitenkin käännyttiin joka neljäs\ntunti. Se oli kovaa työtä, ja Olavi suorastaan kaatui kojuunsa vahtinsa\npäättyessä. Kapteeni koetti pysyä mahdollisimman kaukana rannoista,\ntähystäjiä oli keulakannella nyt alituisesti kaksi, mutta purjeita ei\n\"Albatrossin\" kapteeni suostunut vähentämään. Vastatuulesta huolimatta\nheillä oli hyvä vauhti ja korkean keulan alla halkesi meri kohisten.\n\nHe näkivät tuhkatiheään laivoja. Vanhempien poikien skanssissa oli\nkiikari, ja sitä käytettiin ahkerasti varsinkin vapaavuoroilla. Usein\nnämä höyrylaivat kulkivat aivan heidän vierestään. Liian lähelle ne\neivät koskaan tulleet ja auliisti ne muuttivat kurssinsa tavatessaan\n\"Albatrossin\".\n\nPurjelaivalle annetaan aina tietä merellä. Antaahan hyvinkasvatettu\ngentlemannikin tietä naiselle katukäytävällä. Purjelaivat ovat meren\nkuningattaria, valkoisia, uljaita neitsyitä, ja höyrylaiva, olkoon se\nvaikka kuinka valkoiseksi maalattu ja kiilloitettu, kumartaa nöyrästi\nvaltijattaren sivuuttaessaan.\n\nViidentenä päivänä tulivat pilvet alas taivaista. Koko taivaan harmaus\nlaskeutui kanaalin pinnalle.\n\nKapteeni kulki levottomana peräkannella. Perämiehet olivat tavallista\nhermostuneempia. Sumu oli nyt niin raskas, että se tarttui kurkkuun ja\nyskitti.\n\nKaikki kuuntelivat kuin hengenhädässä. Kuuntelu oli nyt kaikkien\npäätehtävänä. Sen takia arkiset puuhat jätettiin syrjään, sen takia\nkokkikin keitti huonompaa ruokaa. \"Albatross\" vaappui huolestuneena\nkuin pelästynyt joutsen tahmealla merenpinnalla.\n\nOdotettiin.\n\nYöt olivat kaikkein tuskallisimpia. He olivat nyt suunnilleen Doverin\nja Calais'n välillä. Kun sumu kerran hetkeksi hälveni, näkivät he\nvasemmalla puolellaan pitkän rivin valoja. Siellä oli jokin\nenglantilainen kylpylä, ja sen valaistu rantakäytävä muistutti\nkiiltomatoa. Joskus kuului tuskallista sumusireenin huutoa joka\npuolelta.\n\nOlavi oli sumuyönä keulakannella sumusireeniä vääntämässä. Yhdessä\nKallen kanssa he väänsivät kampea hiki päässä. Keulakannella kuunteli\nkaksi muuta poikaa toisten laivojen huutoa ja peräkannella kulkivat\nuupumattomina laivan upseerit. Kapteeni ei ollut enää moniin aikoihin\nnukkunut. Ärtyneenä hän jakeli käskyjään.\n\nÖljyvaatteet kiilsivät pimeydessä. Sumu laskeutui heidän kasvoilleen ja\nteki olon kosteaksi. Mutta ei auttanut. Tätä he olivat mereltä tulleet\nhakemaankin ja tätä he nyt saivat.\n\nKuudentena yönä he olivat mennä pohjaan.\n\nOlavi sattui silloinkin olemaan keulassa, tällä kertaa\ntähystysvuorossa. Suoraan hänen altaan kuului kamminvääntäjien\nsupatusta, ja joskus karjahti sireeni valittavasti. \"Albatross\" kulki\nvaivalloisesti eteenpäin. Keula putosi aaltojen harjoille läiskähtäen\nkuin valas kuolinkamppailussaan. Ja kuitenkin oli niin kumman\nhiljaista.\n\nOlavi oli juuri tarkastamassa vasemmanpuoleista keulalyhtyä, kun hän\nyhtäkkiä kääntyi salamana ympäri ja karjaisi:\n\n\"Sireeni! Vääntäkää!\"\n\nSamassa hetkessä kun sireeni pääsi alkuun, suhahti suunnaton musta\nkolossi, jonka reunaan oli upotettu valopisteitä, heidän keulansa\neditse. Olavi ennätti vain todeta, että välimatka oli lyhyempi kuin\nviisikymmentä metriä -- kuinka suuri välimatka oli, siitä hänellä\ntänäkään päivänä ei ole selvää muistikuvaa -- ja että vieraan laivan\nvaltava höyrysireeni ulvahti samassa hetkessä kuin varoittaen.\n\nPerältä kuului huutoa. Kapteeni pui nyrkkiä olematonta kohden, sillä\nyhtä äkkiä kuin vieras laiva oli ilmestynytkin, yhtä nopeasti olivat\nsumu ja pimeys nielleet sen. Toinen perämies juoksi raivoisaa vauhtia\nkeulaa kohti vielä juostessaankin huutaen.\n\nOlavi oli kuin lamautunut. Hengästynyt perämies ilmestyi siinä samassa\npimeydestä hänen viereensä. Hän karjaisi:\n\n\"Ettekö te sen vietävät kuulleet sitä ennen? Eikö teillä ole korvia,\nsenkin apinat!\"\n\nSitten hän pysähtyi, huokasi syvään ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n\"Oltiinpa siinä lähellä menoa. Totisesti! Se oli Dover--Calais'n\npostilaiva. Tekee yli kaksikymmentä solmua, on tarpeeksi iso\nkatkaistakseen tämän purkin kuin silakan, ja kyllä me tänä yönä\nolisimme saaneet uida! Voi peeveli sentään!\"\n\nSkanssissa keskusteltiin asiasta vilkkaasti. Olavi selitti\nvastaherätetylle ylähangan vahdille tilannetta ja vakuutti, että: \"niin\nse tuli kuin kissa. Minä en kuullut mitään ja tuskinpa se huusikaan.\"\nKeskusteltiin siitä olisiko se voinut murskata \"Albatrossin\" niin\nhelposti kuin perämies oli väittänyt. Olihan \"Albatrosskin\" sentään\nteräsparkki.\n\nJulie kertoi silloin heille samankaltaisista tapauksista. Vauhti se\noli, hän selitti, joka teki nämä yhteentörmäykset niin rajuiksi.\nTuollainen suuri kolossi olisi ajanut suoraan \"Albatrossin\" läpi, niin\nettä olisi humahtanut. Ei siinä olisi pelastusveneitä ennättänyt\nlaskea. Tietysti vieras laiva olisi pysähtynyt, jos olisi itsekään enää\nvoinut pysyä pinnalla, ja tietysti olisi ollut sellainen mahdollisuus,\nettä heidät olisi joskus ongittu merestä ylös, mutta ne mahdollisuudet\novat niin pienet...\n\nJulie näpsäytti sormiaan halveksivan näköisenä.\n\nYhä valppaammiksi tultiin. Nyt vähennettiin purjeita huomattavasti ja\nkerran mentiin piihin. Tätä pelon aikaa kesti vielä neljä päivää, ja\nkun se oli päättynyt, huomattiin, että matka oli tuskin lainkaan\nedistynyt. \"Albatross\" oli edelleenkin kanaalissa. Silloin Olavikin\nymmärsi, että isolle kolmimastoiselle parkille nämä vedet ovat liian\nkapeita.\n\nIlma muuttui yhä kylmemmäksi. Oli tammikuu, ja tammikuu Pohjanmerellä\non myrskyä, räntää, jäätä ja purevaa tuulta tulvillaan. Kanaalissa\nvielä oli ollut siedettävä ilma, mutta nyt pojat ottivat kaikki\nvaatteet käyttöön. Usean viikon ajan he nukkuivat koko omaisuutensa\npäällään. Ainoastaan öljyvaatteet riisuttiin vapaavahdin\nnukkuma-aikoina pois. Öljyvaatteet kuluivat, niihin tuli alituisesta\nhankauksesta reikiä, ja koko maailma aina ihoon asti oli kylmää ja\nkosteata.\n\nPohjanmerellä \"Albatross\" kohtasi aluksi myötätuulen. Mentiin eteenpäin\njoskus viidentoistakin solmun vauhdilla. Takila sai niinä päivinä\nkestää ankaran rasituksen ja köysistö oli kireällä kuin viulunkielet.\nLaiva tuntui kiitävän kuin pahojen henkien ajamana raivoisaa vauhtia\neteenpäin. Mustat kyljet kiilsivät sivulyhtyjen valossa ja vaahto lensi\nsuoraan päin tähystäjän kasvoja. Ruorimiehiä oli nyt kaksi ja joskus\noli ruorissa kiinni kahdeksan kättä. Oli sivumyötäinen, ja se rasittaa\nkaikkein ankarimmin ruorimiestä.\n\nVälillä oli tyyni päivä, mutta sitten heitti tuuli äkkiä voltin. Se\ntuli aivan odottamattoman vihaisena päinvastaiselta suunnalta.\n\nIltapäivällä sanoi perämies yksikantaan: \"Neljä beaufortia.\" Illalla\nannettiin käsky molempien pramipurjeiden käärimisestä. Yöllä oli tuulen\nvoima arvioiden noin seitsemän beaufortia, ja aamuhämärissä...\n\nAamuhämärissä ryntää Julie sisään skanssiin. Hän oli hengästynyt ja\nkiljaisee: \"Ylös! Vapaavahti kannelle! Ja pian!\"\n\nOlavi kohottautui kyynärpäittensä varaan. Hän hieroi unisena silmiään,\nlaskeutui sitten kannelle ja veti kiireesti öljyvaatteet yllensä.\nSkanssi kuhisi poikia, jotka noituivat märkiä vaatteitaan.\n\nJuuri skanssin ovelle päästyään kuuli Olavi valtavan pamauksen.\nPistäessään päänsä ulkoilmaan, joka oli lentelevää kuohua täynnä, hän\nnäki alamärssyn pamahtaneen riekaleiksi. Ainoastaan raakojen\nkeskiosissa liehui enää isompia kappaleita, muun kaiken oli raivoisa\ntuuli vienyt hämärään. Kaikki kolme perämiestä olivat kannella. Kaikki\nkynnelle kykenevät miehet olivat mastoissa pelastamassa muita purjeita.\nVaikka yöllä oli entisestäänkin kääritty ja vähennetty purjepintaa,\nolivat alamärssyt vielä olleet ylhäällä myrskyn tullessa täydeksi -- 11\nbeaufortia! Etumaston alamärssy oli vielä kestänyt, mutta menossa sekin\noli.\n\nOlavi tunsi sydämensä täyttyvän villillä riemulla. Nyt hän tunsi samaa\nkuin silloin ennen kotikaupungin kaduilla myrskyiltoina maleksiessaan.\nMutta tämä oli vieläkin suurenmoisempaa!\n\n\"Albatross\" oli niin kallellaan kuin se yleensä voi olla. Joku huusi\nmyrskyn läpi: \"Etumaston märssylle!\" Sinne he juoksivat kompastellen ja\nvedessä kahlaten.\n\nTuulen puolella seisoi komea ensimmäinen perämies. Myrsky oli vienyt\nhäneltä öljyhatun. Hänen märkä tukkansa valui silmille, ahavoituneet\nkasvot olivat kuin vesisuihkun saaneet, mutta hän hymyili, vaikka\ntiesi, että nämä olivat kaikki hänen huostaansa uskottuja poikasia.\nHänen oli heidän hennosta nuoruudestaan vastattava, ja voi, jos joku\nmenisi tänä päivänä yli laidan!\n\nOlavi näki, että alamärssyraaka oli miehiä täynnä. He huitoivat siellä\nkorkeudessa käsillään, ja Olavi tunsi ihmettelevänsä, miten he siellä\nollenkaan pysyivät. Hän hymyili perämiehelle, perämies hymyili myöskin,\nja samassa juosta kipitti hän jo vantteja pitkin yläilmoihin. Hän\nsukelsi märssykoriin kovalla voimalla ja kiipesi sitten toveriensa\nluokse raa'alle. Siellä hän huomasi, että \"Albatross\" parhaillaan teki\nsellaista kallistusta, että siitä saattoi tulla viimeinen. Pojat\nkatkoivat purjeen kiinnitysnuoria sen kuin ennättivät.\n\nAivan raa'an päässä istui Julie -- -- mutta minkälainen Julie! Hänellä\nei ollut edes öljyvaatteita päällään. Villapaita oli noussut aika\ntavalla ylöspäin ja tuuli puhalsi suoraan hänen miltei paljaaseen\nvatsaansa. Olavia nauratti, Julie teki työtä hiki kasvoillaan. Niin\nkovasti heittelehti parkki suunnattoman tuulenpaineen alaisena, että\nJulie miltei kaatui veteen laivan kierähtäessä.\n\nÄkkiä se meni! Kuului vain humaus ja pojat näkivät tuulen kantavan\npurjetta kauas raivoavalle merelle.\n\n\"Albatross\" tiesi taistelevansa epätoivoista taistelua, ja sen tiesivät\npojatkin pidellessään yläilmoissa kouristuksentapaisesti kiinni\nköysistä. Useat olivat kadottaneet hattunsa, mutta hammasta purren he\npitivät kiinni köysistöstä ja raaoista. Joskus he riippuivat vain\njalkojensa varassa, joskus keikkuivat jalat tyhjää ilmaa polkien, mutta\nhe pysyivät kiinni!\n\nPerämies alhaalla tunsi mielensä rauhallisemmaksi. Pahempaakin olisi\nvoinut sattua.\n\nTuli keskipäivä, mutta yhä olivat pojat mastossa, repien ja raastaen.\nTuli iltapäivä, mutta kukaan ei ollut vielä astunut jalallakaan\nkannelle. Perämies seisoi yhä vielä samassa asennossa vantteihin\nnojaten. Hän oli yltä päältä märkä. Keittiön lattialla lainehti vesi ja\nJulia koetti koettamistaan saada tulta uuniin.\n\nEtupurje halkesi illalla. Se meni myöskin kaiken maailman tuuliin.\nPaine oli kuitenkin helpottunut, ja viimeksimainittu tapaus oli\noikeastaan siunaukseksi. \"Albatross\" nousi vähitellen suorempaan\nasentoon. Tämä tuuli olisi tosiasiallisesti voinut pitää laivaa\nkallellaan ilman purjeitakin, siis yksinomaan takilaan tarttuen, mutta\non suuri ero sillä, että laiva on vähän kallellaan ja että se on paljon\nkallellaan. Laiva on sillä tavoin rakennettu.\n\nTätä kaikkea mietti Olavi istuessaan raa'alla kahareisin. Julie oli\nryöminyt hänen luokseen ja sitten he molemmat taivuttautuivat\nvatsalleen aivan raakaan kiinni. Sillä tavalla he saattoivat huutaa\ntoistensa korviin.\n\n\"Kun saisi ruokaa!\" huusi Julie.\n\n\"Kun loppuisi tuo tuuli!\" huusi Olavi.\n\n\"Perämies viittoo sinulle\", karjaisi Julie Olavin korvaan.\n\nOlavi katsahti alas ja näki, että perämies teki hänelle jonkinlaisia\nmerkkejä. Hänen oli kai mentävä alas. Hitaasti hän ryömi märssykoriin\nkiepsautti itsensä vanteille ja huomasi tarttuvansa vatsastaan\nvantteisiin kiinni. Tuuli painoi häntä kovalla voimalla vantteja\nvastaan. Vain hitaasti matelemalla hän pääsi alas.\n\n\"Menkää ruoriin! Mutta varokaa vettä kannella!\"\n\nVaroitus olikin tarpeen, sillä kannelle tuli tuontuostakin kokonaisia\nvesivuoria. Olavi tiesi, että niiden kynsiin joutuessa saisi heittää\nkaiken toivon. Ne imivät voimallaan miehen kannelta merelle. Joskin\nusein sattui, että seuraava aalto toi miehen takaisin jälleen kannelle,\nniin oli mahdollisuus siksi pieni, ettei kannattanut koettaa. Olavi\nodotti tuokion ja kannen paljastuessa hetkeksi hän loikkasi parilla\naskelella peräkannen portaille.\n\nViimeksi ruoriin tuijottaessaan Olavi oli nähnyt siellä kaksi miestä ja\nheillä oli näyttänyt olevan paljon hommaa. Nyt siellä oli -- yksi mies!\n\nKalle siinä seisoi kalpeana, huojuvana ja väänsi ruoriratasta kuin\nkahvimyllyä. Hänen kasvonsa olivat ponnistuksesta aivan punaiset, ja\nOlavi näki kasvoilla muutakin punaista. Kallen otsassa oli pahanlainen\nhaava ja verta valui toiselle kasvonpuoliskolle. Vereen sekoittui\ntuontuostakin suolaista kuohua. Kalle irvisti.\n\nRuorin edessä oli merenkulkuhytti. Kapteeni riippui ovenpielessä kiinni\nja huusi jotakin Olaville hänen mennessään ohi. Olavi pysähtyi, tarttui\nparraspuuhun, mutta kädet eivät pitäneet ja niin hän vieri yhtenä\nsykkyränä kapteenin jalkoihin. Kapteeni tarttui toisella kädellään\nhäntä takista kiinni ja kun Olavikin sai siinä samassa jonkinlaisen\notteen kynnyksestä, saattoivat he molemmat ryhtyä keskusteluun.\n\n\"Mene ruoriin. Minä tulen -- kun pääsen -- sitomaan teidät pian. Täällä\non yhdeltä jo solisluu poikki!\"\n\nOlavi vilkaisi oviaukosta sisään ja näki, että sohvalla makasi märkä,\nkurja hahmo. Sitten hän kulki pitäen kiinni valoarkusta ison\nruorirattaan luo ja syöksyi lopulta sen kimppuun kuin tiikeri. Nyt hän\ntiesi pysyvänsä kiinni!\n\nKalle kertoi, että parikymmentä minuuttia sitten oli suunnaton\nvesivuori tarttunut peräsimeen ja pannut pojat ruorissa heittämään\nmiltei ympyrän. Bengt, joka nyt oli tuolla sisällä, oli sinkoutunut\nsuoraan laitaa vastaan, ja oli suorastaan puhdas onni, ettei hän mennyt\nsamaa tietä laidan yli. Solisluu häneltä oli siinä rytäkässä katkennut\nja ruorin kädensija oli iskenyt Kalleakin päin kasvoja. Kalle oli\nkuitenkin notkeasti pysynyt kiinni rattaassa.\n\nHän oli seisonut tässä Bengtin kanssa yhtämittaa aamusta kello kuudesta\nlähtien.\n\nKapteeni taapersi jonkin ajan kuluttua heidän luokseen. Hänellä oli\nkädessään pari narunkappaletta, joilla hän sitoi pojat ruoriin kiinni.\nKoko ajan hän myhäili.\n\n\"Se nousee\", sanoi hän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi virnistys.\n\nKun kapteeni oli jälleen potilaan luona, huusi Olavi:\n\n\"Mikä nousee!\"\n\n\"No, ilmapuntari tietenkin. Siitähän ukko on höpissyt kaiken päivää.\nTaidetaan tästä vielä päästä syömäänkin, vaikka kyllä se päivällä jo\nnäytti vähän huonolta. Minulla on niin nälkä, että silmissä huimaa.\nVaikka taitaa se täräyskin vielä heiluttaa.\"\n\nAika menee myrskyssä aina nopeasti. Olavi tajusi sen nyt, sillä pimeys\noli tullut tuulen mukana. Tuntui siltä kuin tuulen voima olisi\nheikentynyt, mutta Olavin aistit olivat liikarasituksesta jo niin\nturtuneet, että hän tuskin tiesi, mitä tunsi.\n\nJuuri ennen pimeän tuloa Olavi oli todennut, että kannella oli kaiken\nkaikkiaan kuusi henkeä: kapteeni, perämies, Julia, Kalle, Bengt ja hän.\nKaikki muut olivat ylhäällä mastossa ja olivat olleet siellä jo\naamuhämärästä alkaen.\n\nKello yksitoista kiipesi peräkannelle kaksi poikaa. Heidän mukanaan\ntuli ensimmäinen perämies.\n\n\"Menkää syömään\", sanoi hän.\n\nKalle ja Olavi keinottelivat itsensä skanssiin. Siellä heidän silmiensä\neteen avautui villi näky.\n\nLamppu heilui katossa isoja tanssiaskelia tehden. Se kärysi, mutta\nsisällä olevat olivat liian onnellisia kiinnittääkseen sellaiseen\npikkuasiaan minkäänlaista huomiota. Ainoa ruoka, mitä Julia oli saanut\nkokoon, oli hernesoppa. Skanssin pöydällä ei voinut syödä, sillä\n\"Albatross\" tanssi kuin kuumeessa. Pojat istuivat uupuneina ja märkinä\nkannella, siis skanssin lattialla, pitivät soppakulhojaan jalkojensa\nvälissä ja siinä huojuessaan kuin tanssivat dervissit he autuaallisin\nilmein ryystivät hernesoppaa sisäänsä. Lattialla oli likaa, vettä ja\nastioita hujanhajan. Nurkassa uiskenteli kuohuvassa lammikossa pari\nkirjaa, joita Oskar koetti epätoivoisena pelastaa. Olavia nauratti.\n\nHe saivat paikan tämän kummallisen joukon keskellä. Joku huusi\nOskarille:\n\n\"Anna niiden kirjojesi olla. Eivät ne tästä laatikosta mihinkään ui!\"\n\nJa totta olikin! Olavista tuntui siinä soppaa hörppiessään, että\n\"Albatross\" muistutti tällä hetkellä suurta pakkilaatikkoa, johon oli\njätetty muutamia esineitä kolisemaan. Laivan kallistuskulma oli\nvieläkin suuri ja kun se siitä tuontuostakin yritti kovasti\nponnistellen kohota, tuntui kuin se olisi pudistellut päätään aivan\nkuin ori harjaansa. Aivan selvästi tunsivat pojat, että laiva värähti\nkuin pingotettu jänne jokaisessa kohokohdassa, ja he pohtivat\nuupuneilla aivoillaan, koska \"Albatross\" tähän tutinaan hajoaisi.\n\nKuuma soppa teki niin ruumiille kuin sielullekin hyvää. Yhä useampi\npojista oli saanut silmänsä sellaiseen asentoon, ettei niistä enää\ntiennyt olivatko ne jo kokonaan kiinni, kun yhtäkkiä skanssin ovi\ntemmaistiin auki ja ensimmäinen perämies keinotteli itsensä sisään.\nToisessa kädessään hänellä oli uutuuttaan kiiltävä öljyhattu ja\ntoisessa -- whiskypullo. Vanha meritraditio oli syynä siihen, että\nhänellä oli hattu kädessään sisään astuessaan. Niin suurta herraa ei\nlaivalla olekaan, että hän saisi astua miehistön skanssiin hattu\npäässään. Merellä vallitseva perinnäistapa oli myöskin saanut hänet\ntuomaan whiskypullon pojille. Maailman seitsemällä merellä annettiin\nmyrskyssä aina jotakin rohkaisevaa.\n\n\"Saatte tästä jokainen vuorollaan pikarillisen. Ei tarvitse ottaa ellei\nhaluta.\"\n\nToiset ottivat, mutta toiset jättivät.\n\nNiin meni sekin yö. Vaikka ruumis oli raihnainen, ei Olavi saanut\nkeinumisen vuoksi hetkeksikään unta silmiinsä. Laiva oli ennenkin\nkeinunut, mutta nyt heilutti ja pyöritti valtava meri laivaa kuin\nleikkikalua. Tuskin oli päässyt unen päähän kiinni, kun jo heräsi\nsiihen, että oli puolittain istuvassa asennossa kojussaan. Väliin\nolivat jalat korkealla ja tulossa hyvää vauhtia päätä kohden, väliin\ntaas teki ruumis kojussa koko pyörähdyksen.\n\n\n\n\nLAIVA ON LASTATTU\n\n\nTammikuun loppupuolella \"Albatross\" oli yhä vielä Pohjanmerellä. Pojat\nolivat oppineet tuntemaan merimieselämän kaikki ankarimmat asiat ja\npuolet. Viimeisinä viikkoina he olivat nukkuneet täysissä vaatteissa,\nheidän huopansa olivat homeisia, kasvot likaiset ja kädet olivat\nturvoksissa. Ruoka oli huonontunut, sillä vastatuuli pani kapteenin ja\nkokin tarkalleen laskemaan ruoan laadun. Jotkut saivat paiseita.\nToiseen juomavesisäiliöön ilmestyi vuoto ja lopun aikaa oltiin puolilla\nvesiannoksillakin. Laivakorput olivat täynnä matoja.\n\nVastatuuli oli kuin kiusanhenki, joka oli päättänyt nitistää\n\"Albatrossin\" miehistöineen. Mutta pojat työskentelivät uupumatta. He\nkäänsivät laivan tuhansia kertoja nurkumatta. Vaikka ikuisesti\nluovittaisiin! oli heidän ajatuksensa ja se tuli suusta sanoina, jotka\nkirahtelivat hampaiden välissä. Usein satoi lunta, vielä useammin oli\nilma täynnä lenteleviä jääpiikkejä, jotka purivat kasvot vereslihalle.\nPurjeet olivat jäätyneinä kovaa pfeltiä. Olavilta, niinkuin muiltakin,\nmeni niitä kääriessä kynnet. Kynsien alta tihkui verta, mutta hammasta\npurren nämä tuskat kestettiin.\n\nVihdoin viimein päästiin Norjan rannikolle ja siellä -- jäädyttiin\nkiinni viime hetkessä. Oli jo kevät, kun päästiin Glommenia pitkin\nylämaata kohden. Keväinen Norja otti heidät vastaan, ja poikien sydän\noli täynnä riemua. He havaitsivat, että merimiehen elämässä suloisimmat\nhetket ovat satamaan tulot.\n\nAlkoi lastaus. Tuhansia hienoja lautoja kannettiin laivan sisukseen.\nOlavi kantoi niitä, että niskaa pakotti. Tämä oli sitä ruumiillista\ntyötä. Maissa käytiin tansseissa, ja pojilla komeine prentispukuineen\noli ystäviä kuin kissoja Vilkkilässä. Kevät teki tuloaan, ja maa\nhöyrysi alkuvoimaansa.\n\nViimeinen lauta heitettiin voimakkaasti lastin päälle. Ahtaajat\npoistuivat laivasta kättään heilutellen, ja kapteeni ilmoitti pojille,\nettä nämä laudat viedään Australiaan. Pojat kiiruhtivat heti maihin\nsanomaan hyvästiä, mutta suuri oli heidän ällistyksensä, kun\n\"Albatross\" vielä viikon päivät lojui satamalaiturissa kiinni.\nPurjelaivat eivät pidä kiirettä. Kiire ei ole luotu niitä varten.\n\nOlavi tunsi itsensä jo täydeksi merimieheksi. Kapteeni oli sanonut\nheille Norjaan saavuttaessa, että tuo matka Pohjanmeren yli tammikuussa\noli ollut hänen vaikein matkansa. Pojat olivat ylpeitä, sillä tämähän\noli jo aikamoinen tunnustus. Perämies oli erityisesti kiittänyt Olavia,\nmutta niinpä Olavi olikin raatanut kovina päivinä kahden edestä.\n\nHinaaja veti heidät virtaa alaspäin. Sivuutettiin suuria sahoja.\nMaisemat olivat suomalaisia, mutta asutus oli tiheämpää. Rannalla\nheiluttivat ihmiset liinoja, ja täydessä auringonpaisteessa tuli heitä\nvastaan joen suussa ruotsalainen koululaiva, jota kohteliaasti lipulla\ntervehdittiin.\n\nKalle seisoi kannella ja sanoi:\n\n\"Nuo pahukset pääsivät paljon helpommalla. Hätäkös nyt keväällä on\ntulla Pohjanmeren yli.\"\n\nElämä palautui jälleen säännöllisiin uomiinsa. Vahdit jaettiin. Lauhan\ntuulen työntäessä saatettiin ryhtyä opiskeluunkin. Kun päästiin\nSkotlannin pohjoiskärjen kohdalle, olivat pojat jo saaneet ensimmäisen\nopastuksensa merenkulun jalossa ja vaikeassa taidossa.\n\nLaivan ensimmäinen upseeri oli opettajana. Hänellä oli mukanaan maissa\nolevien herrojen laatima kouluohjelma, jota ei kuitenkaan orjallisesti\nseurattu täällä, missä elämä oli täynnä yllätyksiä. Joskus huudettiin\nkesken tuntia purjeita käärimään ja joskus olivat myrskyssä molemmat\nvahdit koko yön kannella ja silloin ei päivällä jaksettu lukea.\nKirjoitettiinpa kerran oikea ainekin. Visaisesti se lukeminen\nmoneltakin sujui, sillä kouluahan tänne oli tultu pakoon.\n\nSivuutettiin Englanti ja painuttiin Madeiraa kohden. Maata ei nähty\nmissään, mutta kerran kysyttiin aikaa isolta matkustajahöyryltä, joka\noli matkalla Amerikkaan. Iso laiva hiljensi vauhtiaan, tervehti lipulla\nja antoi \"Albatrossille\" kronometriajan. Matkustajalaivan kannelle oli\nkerääntynyt ihmisiä aivan mustanaan. Iso, täysissä purjeissa oleva\npurjelaiva on harvinainen näky nykyisin valtamerillä, harvinainen ja\nkaunis näky. Sen vuoksi matkustajahöyryn kannella käytettiinkin\nkameroita ahkerasti ja nenäliinoja heilutettiin hyvänonnen toivotusten\nraikuessa.\n\nYhä lämpimämmäksi kävi ilma. Jo paljon ennen kuin päästiin Madeiran\ntasolle, ilmaantuivat ensimmäiset lentokalat laivan viereen. Ne olivat\nreippaita veitikoita. Lentäviksi silleiksi niitä nimitettiin ja eräänä\nyönä niitä oli kannelle lentänyt viisi kappaletta. Ne vietiin\nriemukulussa Julialle.\n\nJulia oli tullut harvasanaisemmaksi. Pojat olivat ennättäneet tehdä\nniin paljon koiruutta, ettei hän enää uskonut kaikkea. Olaviin hän\nvielä luotti ja kutsuipa hänet kerran tärkeän näköisenä valokuviaan\nkatselemaan. Valokuvat olivat rasvaisia, mutta niistä sai kuitenkin\nsellaisen käsityksen, että Julia oli ollut nuoruudessaan komea tyttö.\n\nYhtä vain kaivattiin -- sadetta nimittäin. Juomavettä oli kyllä\ntarpeeksi, mutta eihän sitä saanut käyttää pesuvedeksi. Suolaisella\nvedellä pojat kuutamossa hankasivat vaatteitaan. Kotoa lähdettäessä oli\njokaisen arkussa neljä lakanaa, mutta nyt ei useimmilla ollut enää\nyhtään kappaletta jäljellä. Mitä niillä teki ja kuka niitä pesemään\nryhtyisi. Kahden huovan välissä maattiin ja tyynynpäälliset maalattiin\nvalkoisiksi, silloin kun ne tulivat liian harmaan värisiksi.\n\nKoulutyö jatkui. Pallotrigonometria oli visaisin kohta koko\nopetuksessa. Monet väsyivät kesken ja ahtoivat päähänsä vain kaavat.\nEnglantia opiskeltiin sitäkin uutterammin.\n\nOlavi oli Norjassa saanut useita kirjeitä kotoa. Äidin kirjeet olivat\nsurullisia, isä lähetti taskurahoja, ja sisko kertoi kaikki\npikkukaupungin tapahtumat. Olipa Hiljakin isolla käsialallaan\nraapustanut muutamia rivejä siskon kirjeen perään. Olavia nauratti\najatellessaan sitä vaivaa, mikä Hiljalla oli mennyt näihin muutamiin\nkoukeroihin. Samalla hän kuitenkin tunsi mielensä niin helläksi.\n\nHe olivat kerran Kallen kanssa kuutamolla keskustelleet kotioloistaan.\nOli ollut ihana yö ja oli juuri päästy pasaatiin. Koiravahdilla ei\nollut mitään tekemistä, ja niinpä useimmat vetelivätkin unia luukkujen\npäällä. Kalle oli lauleskellut hieman ja tullut sitten tunteelliseksi.\nHän oli vain kerran ennen \"Albatrossille\" tuloaan nähnyt meren ja\nsilloin oli hän ollut pikkuinen poika. Hän oli kasvanut sisämaassa,\nnähnyt vain järviä, ja nämä etelän ihmeet olivat saaneet hänen mielensä\nlämpenemään...\n\nHe aloittivat keskustelunsa molemmat varovasti. Vähitellen sulivat\nsydämet, ja molemmat tunnustivat lopuksi, että koti-ikävä oli vaivannut\nheitä aivan ensimmäisistä päivistä lähtien. Kalle puhui omaisistaan ja\nOlavi selosti yksityiskohtaisesti kaikkien perheensä jäsenten\nedesottamukset.\n\nJuuri se, että Kalle oli kotoisin sisämaasta, oli Olavin pannut\nusein ihmettelemään Kallen nopeata kehitystä. Kalle oli heistä\nmerimiestaidossa niin käytännöllisessä kuin teoreettisessakin miltei\nparhain. Hän piti ruoria hyvin, osasi solmut ja köydet kuin viisi\nsormeaan ja takilassa oli hän ketterä kuin kärppä. Ja kuitenkin hän oli\nhento rakenteeltaan.\n\nHe puhuivat siitäkin asiasta. Kalle näytti lihaksiaan, jotka\nkuunvalossakin olivat komeat. He tulivat siihen tulokseen, ettei\nmerellä menesty sellainen mies, joka ei aikaisemmin ole urheillut. He\nolivat havainneet, että kaikki heidän toverinsa olivat kunnostautuneet\njollakin urheilun alalla. Heillä oli kaikilla terve ruumis, vaikkakaan\nse kasvuiässä ei voinut olla erityisen voimakas.\n\nJorma tuli skanssista mandoliineineen. Sitten laulettiin, ja perämies,\njoka valkoisissa tennishousuissa lojui peräkannella nojatuolissaan,\nkehoitti kovasti jatkamaan. Eräs toi viulun ja pian tanssittiin\nkannella kuin parhaassakin tanssisalissa. Oltiin tulossa etelään ja kuu\noli aivan hopeaa täynnä.\n\nIhminen -- ja varsinkin poika -- unohtaa kaiken helposti. Poissa olivat\nheidän mielistään nyt Pohjanmeren kylmät kauhut. Ilma oli kuin hunajaa.\nHe olivat nyt saapuneet ikuisen lämmön maahan. He olivat kylmän\npohjoisen lapsia. He olivat kaivanneet valoon ja kirkkauteen\nvaistomaisesti ja nyt he olivat aivan valon ja kirkkauden keskellä.\nIhmekö sitten oli, että heidän mielensä olivat lempeyttä ja\nhyväntahtoisuutta tulvillaan. Ilma oli lämmin, meri oli lämmin.\n\nAinoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen, oli Julia. Hänellä oli\nkeittiössään liian kuuma, mutta vanhat prentikset ilmoittivat, että\nkunhan etelämmäksi joudutaan niin hän paistuu ahtaaseen koppiinsa.\nSilloin Julia muljautti heihin epäuskoisen näköisenä ja pyyhki hikeä\notsaltaan.\n\nKukin poika joutui vuorollaan kahdeksi viikoksi keittiöön apulaiseksi.\nMerimiesammatti oli läpikäytävä kaikkia asteitaan myöten. Olavi oli jo\nosansa palvellut. Kerran he olivat Julian kanssa epätoivoisesti\nkoettaneet saada pannukakkutaikinaa pysymään vuoassa kovan myrskyn\naikana. Ei se kuitenkaan siellä ollut pysynyt. Keittiön lattialta sitä\nraaputettiin pois vielä pitkän aikaa.\n\nKeittiöpoikanaolo oli siinä suhteessa kadehdittavaa, että sai varmasti\nsyödä vatsansa täyteen. Heistä kaikista tuntui kuin he olisivat voineet\nsyödä vaikka kuinka paljon. Heillä oli alituiseen nälkä ja skanssissa\noli toisinaan suoranaisia tappeluita lihapaloista.\n\nKeittiöpoika pisteli suuhunsa puolet kapteenille ja perämiehille\ntarkoitetuista ohukaisista. Keittiöpoika vei kojuunsa keittiöstä\nsaalistamiaan herkkuja. Eihän niitä tosiasiassa moniaita ollut, mutta\ntäällä maistui kaikki niin suurenmoisen hyvältä.\n\nSiksi keittiöpoikaa kadehdittiin. Sitäpaitsi sai hän vielä nukkua\nympyriäisen yön -- hänen ei tarvinnut nousta joka neljän tunnin\nkuluttua vuoroonsa kuten tavallisten vahtien aikana. Hän vain nukkui ja\nnäki unta lihapullista ja ohukaisista.\n\nVaikka mastoissa juokseminen oli jo urheilua sinänsä, koettivat pojat\ntaitoaan monella eri tavalla. Skanssissa oli kahdet nyrkkeilyhansikkaat\nja ne olivat ahkerassa käytännössä. Kapteeni järjesti kerran oikeat\nkilpailut. Ne pidettiin skanssin katolla tarkan valvonnan alla. Ainoana\nvikana oli se, että saattoi äkkiä tulla isketyksi skanssin katolta pari\nmetriä alemmaksi kannelle. Se teki kipeää. Kapteeni piti sitten puheen,\njossa hän sanoi, että oikea merimies turvautuu vain nyrkkeihinsä.\nPuukot ja muut sellaiset ovat vain roiston ja dagon aseita.\n\nKun pojat kyselivät, mitä hän dagolla tarkoitti, kapteeni selitti sen\nolevan merimieskieltä ja että kaikkia Välimerenmaiden merimiehiä, jotka\novat tunnettuja kieroudestaan ja siitä että pistävät puukon selkään,\nnimitetään dagoiksi.\n\n\"Jos joudutte joskus tappeluun satamissa, jos nyt välttämättä joudutte\nettekä ilman häpeää siitä pääse, niin muistakaa, että aina voittaa se,\njoka lyö ensiksi.\"\n\nSitten lihava kapteeni poistui omalle puolelleen hiljaa hihittäen.\n\n\n\n\nTROPIIKIN RIEMUT. BENGT PUTOAA\n\n\nYhä kynnettiin etelää kohden. \"Albatross\" suuntasi Madeiralta lähtien\nkulkunsa Brasilian rannikkoa kohden. Tämä oli välttämätöntä\npasaatituulien takia, sillä tuulet määräävät purjelaivojen reitin\nsuurilla merillä. Ennen aikaan hapuilivat purjelaivat kuin sokkosilla\nja aivan vain onneensa luottaen maailman merillä, mutta nyt on tiede jo\nmäärännyt vallitsevat tuulensuunnat vuodenaikoihin sovellettuna. Niinpä\noli \"Albatrossinkin\" kulku mutkallinen, mutta pojat, jotka olivat\npäässeet pasaatin makuun, olisivat vaikka ikänsä purjehtineet näillä\nsinisillä vesillä.\n\nOlavi oli mennyt halkaisijapuomin verkkoon päivää paistattelemaan.\nElämä tuntui ihanalta. Keula halkaisi vettä, joka viheriänä ja sinisenä\nlensi auringon kiloon. Lentokalat seurasivat laivaa tuntikaupalla,\nboniitot hyppelivät keulan kuohuissa. Peräkannella narrailivat\nperämiehet haikaloja koukkuun. Julia antoi ison sianlihapalan, se\npantiin koukkuun ja pian oli laivan perässä pieniä haikaloja\ntusinoittain. Raivoisasti ne taistelivat lihapalasta ja yhtä raivoisina\nne heittelehtivät kannella, minne ne koko miehistön avustamana\nkiskottiin. Toinen perämies ajoi aina pojat kauemmaksi, sillä isku\nhaikalan pyrstöstä katkaisee vahvimmankin säären. Kuollutta haikalaa\nihailtiin miehissä. Sen hampaita väänneltiin ja käänneltiin ja\ntodettiin, että ne olivat terävämmät kuin halkosahan hampaat. Perämies\nneuvoi miten haikalan selkänikamista saa itselleen valmistetuksi\noivallisen kepin ja pian niitä oli laivalla jokaisella.\n\nOlavi oli oppinut lyhyen merimiesaikansa varrella, että merimiehen\ntulee osata kaikkea. Hänen tulee osata keittää ruokansa, valmistaa\nvaatteensa ja tuntea monta tuhatta asiaa, jotka keskittyvät ison\npurjelaivan takilaan. Täysoppinut matruusi, joka suurilla merillä\nkantaa englantilaista arvo- ja ammattinimeä \"A.B.\", on suuri herra.\nKuluu vuosia ennenkuin voi itseään sellaiseksi sanoa. Höyrylaivoissa\npääsee paljon vähemmällä ja senvuoksi ei purjelaivan matruusi\nhöyrylaivan matruusia minään pidäkään.\n\nPojilla oli tapana kiivetä ylimmälle pramiraa'alle ja siellä he usein\nistuivat tropiikin merta ihailemassa kuin naakat. Eivät nämä kipuamiset\nerityisesti kiellettyjä olleet, mutta kerran sattui tapaus, joka jätti\nlähtemättömän jäljen nuoriin mieliin ja joka samalla aiheutti sen, että\nkapteeni kielsi kaiken huvikiipeilyn.\n\nOli kaunis päivä. Pojat olivat etsineet suojaa mistä saivat, sillä\njoskus oli aurinko pasaatituulessakin liian kuuma. Nuori Bengt, sama,\njoka aikaisemmin oli katkaissut solisluunsa, oli kiivennyt istumaan\nylimmälle pramille. Koskaan ei saatu selville miten oikeastaan oli\nkäynyt, mutta äkkiä näkivät alhaallaolijat -- perämies peräkannella\nensimmäisenä -- miten Bengt putosi. Hänen ruumiinsa kieppui hetkisen\nköysistössä, ja kerran näytti siltä kuin olisi hän ollut saamaisillaan\nkouristuksentapaisesti kiinni vantista, mutta lopulta kuului jysähdys.\nHän oli pudonnut isolleluukulle, hengitti vielä hetkisen ja oikaisi\nsitten raukeasti kätensä jäykiksi.\n\nYleinen kauhistus vallitsi poikien keskuudessa. He olivat tietenkin\nkuulleet, että myrskyn aikana tämänkaltaista tapahtuu useinkin ja\nmiehiä voi silloin sinkoutua sekä mereen että kannelle, mutta että\ntämänkaltaista saattoi sattua keskellä kirkasta päivää, jolloin laiva\nkulki tasaisesti kuin juna pasaatituulessa -- se tuntui heistä kuin\nJumalan sormelta, joka muistutti olemassaolostaan.\n\nKapteeni tuli surullisena paikalle. Hän tiesi antaneensa pojille tarkat\nohjeet, joita perämiehet olivat vielä tehostaneet: ei koskaan saanut\nriippua takilassa huolimattomasti. Aina tuli yhden raajan olla\ntakilassa lujasti kiinni olipa se sitten jalka tai käsi.\n\nKapteeni sanoi: \"Herra armahda meitä! Kantakaa hänet keulaan.\"\n\nBengt kannettiin keulaan ja kapteeni meni puosun luokse. Puosu ymmärsi\njo käskemättäkin tehtävänsä. Hän ryhtyi heti työhön, ompeli Bengtin\nruumiin ensin purjekangassäkkiin ja sitten säkin päälle Suomen lipun.\nLopuksi kiinnitettiin säkkiin isoin kivihiilenkappale, mikä\nhiilisäiliöstä löydettiin ja niin oltiin valmiit hautausta varten.\n\nAuringon laskiessa käskettiin pojat riviin kannelle. He saapuivat\nriviin suoraan työstään, likaisina ja hoitamattomina, mutta syvä\nhartaus kuvastui heidän silmistään kapteenin alkaessa lukea\nkäsikirjastaan ruumiinsiunausta. Kapteenin ääni vapisi, käsikirja\ntahtoi pudota hänen käsistään, mutta viimein hän oli saanut\nyksitoikkoisen luettavansa loppuun. Olavi ja Kalle tarttuivat\nruumislautaan varovasti, kallistivat sitä, ja silloin kuului\nulkopuolelta loiskahdus.\n\nOlavi katsahti lautaa kannelle vetäessään laidan ulkopuolelle ja näki\nkuinka purjekangassäkki isoissa kaarteissa katosi kirkkaaseen veteen.\nHän seurasi silmillään sitä niin kauan kuin saattoi ja kääntyi sitten\nkapteenin puoleen sanoen:\n\n\"Herra kapteeni. Emmekö laulaisi tässä nyt virttä?\"\n\nPian kaikui \"Sun haltuus rakas Isäni\" voimakkaana. Kukaan pojista ei\najatellut, että tilaisuus olisi ollut liian hentomielinen. He olivat\nnähneet Bengtin kannella, kuulleet hänen viimeisen parahduksensa ja\nonnettomuus oli tehnyt heidät ainakin tänä päivänä vakaviksi.\n\nBengtin merimieskirstu siirrettiin peräpuolelle. Kapteeni kirjoitti\nlokikirjaan tarkan selostuksen tapahtumasta ja Olavi oli yhtenä\ntodistajana. Kapteenin käsiala oli pientä, mutta Olavi tiesi, että nämä\npienet kirjaimet tulisivat vielä isoiksi, kun ne lennättimen avulla\nsaapuisivat kotimaahan.\n\nMutta elää täytyy. Lähiaikoina liikkuivat pojat takilassa varovaisina,\nmutta pian sekin unohtui, sillä takilassa riippuminen, joka alussa\ntuntui aivan mahdottomalta, oli kuukausien kuluessa muodostunut aivan\nkuin toiseksi luonnoksi. Miten oli Bengt saattanut erehtyä?\n\nOtettiin sitten vihdoin sekstantitkin esille. Perämies opetti, miten\nauringon korkeus otetaan, miten laivan asema määrätään auringon ja\nmuiden taivaankappaleiden avulla, tutkittiin tähtitiedettä ja hiki\npäässä aherrettiin logaritmitaulujen kanssa. Pian osasivat pojat\nyksinkertaisempia paikanmääräyksiä. Useimmille heistä jäi ainakin\npallotrigonometrian kaavojen johtaminen epäselväksi, mutta mitäpä se\nteki nyt, kun heillä kerran oli selvät kaavat, joihin nojata.\n\n\"Näillä kaavoilla pääsee vaikka maailmanloppuun\", sanoi Kalle ja löi\nkirjansa komeasti kiinni.\n\n\"Tässä kirjassa on numeroita enemmän kuin teetä Kiinassa\", sanoi Jorma\nlyödessään logaritmitaululla Oskaria päähän.\n\nJälleen muuttui suunta. Pyrittiin Hyväntoivon niemeä kohden\npullistunein purjein, ja nyt pojat saivat huomata, että on olemassa\nsellainenkin tasoittava piste maapallolla kuin Etelänapa. Ilma\nmuuttui yhä kylmemmäksi. He olivat nyt saapuneet \"karjuville\nneljällekymmenille\", siis neljällekymmenennelle eteläiselle\nleveysasteelle. Täällä he tapasivat vuorenkorkuisia aaltoja, aaltoja,\njotka tuntuivat suorastaan upottavan \"Albatrossin\". Kautta aikojen on\nHyväntoivon niemen edustalla aaltoillut ankarasti.\n\nIhanat pasaatiajat olivat päättyneet. Pojat palelivat vahdeissaan kuten\nennenkin. Meri oli täällä alhaalla hyvin vihainen, musta ja ankaran\nnäköinen.\n\nIntian valtamerellä ei kohdattu ainoatakaan myrskyä. Myötätuulessa\ntehtiin joskus viisitoistakin solmua. Kerran oli etumasto liiallisen\npurjekuormituksen takia vähällä katketa, mutta viime hetkessä saatiin\nmolemmat pramit alas.\n\nEi siis ollut syytä moittia vauhtia, mutta kyllä matka olikin\nviivästynyt. Jo neljä kuukautta he olivat ponnistelleet Australiaa\nkohden. Ainoastaan kerran oli matkan aikana nähty maata. Suuri olikin\npoikien jännitys, kun he auringonkorkeutta eräänä päivänä ottaessaan\nhuomasivat, että St. Louisin saari tulisi pian näkyviin.\n\nYöllä se kuutamossa nousikin merestä. Jylhänä ja luoksepääsemättömänä\nse oli todellinen meren erakko. Julie kertoi, ettei siellä kasvanut\nainoatakaan puuta.\n\nNoustiin jälleen ylemmäksi ja suloinen lämmin alkoi kiertää poikien\nsuonissa. Tiedettiin matkan pian päättyvän, ja työnteko, joka ajoittain\nsamoinkuin opiskelukin oli maistunut puulta, sai uutta vauhtia. Laivaa\nsiistittiin kovalla kiireellä. Oli tarkoituksena esiintyä kauniina.\n\nNiin sivuutettiin Tasmania ja noustiin Sydneytä kohden. Pojat olivat\nnyt eteläisellä pallonpuoliskolla lähellä matkansa päämaalia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTotisesti ihanalta tuntui heittää ankkuri Sydneyn satamassa. Ilmasto\noli kuin pasaateissa. Sadat pienet purjealukset kilpailivat parhaillaan\nsatamassa. Kaikkialla oli väri-iloa ja Olavista tuntui kuin heidän\npitäisi kiittää Jumalaa siitä, että Hän oli saattanut matkan näin\nonnelliseen päätökseen.\n\nPojat olivat nyt olleet laivalla miltei vuoden ajan. He tunsivat\nitsensä täysinoppineiksi. Ylpeinä he liikkuivat komeissa puvuissaan.\nNapit kiilloitettiin kahta kiiltävimmiksi, maista ostettiin puhtaita\nkauluksia ja olipa Julien nähty liikkuvan oikein kukkakin napinlävessä.\n\nMerimiespappi ja konsuli järjestivät pojille pitoja. Pojat tunsivat\nolevansa jotakin. Nyt heillä oli paljon kirjoittamista.\n\nOlavi sai kaksitoista kirjettä Sydneyssä. Hän itse puolestaan lähetti\nmenemään kolme. Yhden äidille, yhden isälle ja yhden siskolle. Hän oli\nkäynyt valokuvassa ja huomannut, että koko ulkomuoto oli muuttunut.\nKasvot olivat kapeat ja -- varmastikin -- hän oli huomattavasti\nvenynyt.\n\n\n\n\nSEIKKAILU SYDNEYN SATAMASSA\n\n\n\"Albatross\" maalattiin valkeaksi! Tieto siitä levisi muidenkin\nsatamassa olevien purjelaivojen miehistöjen korviin, ja paikalle\nsaavuttiin joukolla työtä ihailemaan. Jonkin ajan kuluttua oli\n\"Albatross\" tosiaankin unien valkoisen joutsenen näköinen. Kaikki\nkiilsi ja hohti. Kansi oli hangattu hiellä ja tuskalla hohtavan\nvalkoiseksi.\n\nAinoastaan keulakannella näkyi neljä punertavaa läiskää. Niiden yli\nkumartuneena oli onneton Oskar, joka sai luonnossa maksaa syntejään.\nOskar oli kerran -- ensimmäisenä satamassaolopäivänä -- innostunut\nkävelemään kannella käsillään. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän\ntuli suoraan punaisen mönjän kimpusta. Perämies ennätti kyllä hätään,\nmutta joka tapauksessa oli kanteen muodostunut neljä \"kadonneen\nrenkaan\" kädenjälkeä. Perämies noitui ja hyppeli tasakäpälää onnettoman\nOskarin edessä. Oskar seisoi tyynenä, mutta kun hän sitten kuuli, että\nhänen rangaistukseksi tuli hangata jäljet pois, oli itku nousta\nkurkkuun. Hän kyllä tiesi, miltä ja minkälaiselta sellainen työ tuntui,\nsillä hän oli erikoistunut juuri kannen hankaamiseen.\n\nNiin siis Oskar hieroi hohkakivellä kantta valkoiseksi. Muut pojat\nseisoivat ympärillä ja irvistelivät. Viisi päivää.\n\nOlavi oli löytänyt mukavan paikan vastaisella rannalla. \"Albatross\" oli\nankkurissa suunnilleen keskellä lahtea, ja kaupungin puoleisella\nrannalla oli hylätty pajarakennus. Siellä Olavi, Kalle ja Jorma\nhäärivät kuin konsanaan kotonaan ja siellä syötiin kaupungista ostetut\nherkut. Heidän tarvitsi vain huikata kansivahdille. Niin lähellä oli\n\"Albatross\", että soutu sinne kesti vain muutaman minuutin.\n\nPojat olivat eräänä iltana kokoontuneet keskustelemaan. Oikeastaan vain\nOlavi ja Jorma keskustelivat -- Kalle heitteli voileipiä pajan\nikkunasta. Oli miltei liian kuuma. Sataman lukemattomat lahdet olivat\naivan tyyninä. Kaukaa miljoonakaupungista kuului kosken kohinaa\nmuistuttava ääni. Täällä oli hiljaista, niin hiljaista, että saattoi\nmiltei kuvitella olevansa maalla jonkin sisäjärven rannalla.\n\n\"Albatrosskin\" näytti nukkuvan. Sen valkoinen takila ikäänkuin leijaili\nsinistä taivasta uneliaana leikaten. Peräkannella näkyi kapteeni\ntropiikkivaatteihin puettuna. Joku pojista oli kiivennyt aivan maston\nhuippuun. Hän heilutti kättään joillekin maissaolijoille, mutta pojat\neivät huomanneet ketään lähellään.\n\nOlavi oli repinyt rehevää ruohikkoa ja kantanut sitä aikamoisen kimpun\npajan likaiselle lattialle. Hän harrasti nyt mukavuutta ja olikin\nylpeänä selittänyt Kallelle elämänsä ohjeen olevan seuraavankaltaisen:\nÄlä koskaan seiso, silloin kun sinulla on tilaisuus istua -- älä\nkoskaan istu, silloin kun sinulla on tilaisuus maata. Kalle myönsi,\nettä saattoihan siinä olla perääkin ja teki samoin kuin Olavi. Viimein\nliittyi Jormakin tähän laiskoittelevien joukkoon. Siinä he sitten\nlepäsivät, torkkuivat ja unisina kehuivat paikkaa hyväksi.\n\nOtaksuttavasti he kaikki olivat nukahtaneet kuumuuden vaikutuksesta.\nOlavi heräsi yht'äkkiä siihen, että jossain hänen ympärillään\npuheltiin. Hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja säpsähti.\n\nKaksi vastenmielisen näköistä satamajätkää seisoi pajan edustalla. He\npuhuivat kovalla äänellä, eikä se Olavista vielä tuntunut\nihmeelliseltä, mutta kun he sitten tuontuostakin viittoilivat\n\"Albatrossiin\" päin, herätti Olavi muutkin pojat. Nähtyään Olavin\nvaroittavan merkin kääntyivät Kalle ja Jorma äärimmäisen varovasti\ntoiselle kyljelleen, niin että hekin saattoivat nähdä molemmat miehet.\n\n\"Mitähän nuo jätkät 'Albatrossista' tahtovat?\" kuiskasi Olavi.\n\nPian siirtyivät jätkät lähemmäksi ja seisoivat lopuksi aivan ikkunan\nalla. Pojat painautuivat seinää vastaan ja kuuntelivat korvat hörössä.\n\nJa kylläpä siinä olikin kuuntelemista. Pojat osasivat sen verran\nenglantia, että ymmärsivät jätkien suunnittelevan varkautta. Varkaus\ntapahtuisi lastin purkamisen yhteydessä. Jätkät tulisivat muina miehinä\npurkamaan ja sitten sopivan tilaisuuden tullessa vietäisiin laivasta\nmitä irti saataisiin, varapurjeita, köysistöä, messinkiosia ja\nmaalipurkkeja. Toinen jätkistä tiesi vielä kertoa, että kirvesmiehellä\noli sellainen työkalulaatikko, että myydessä siitä saisi yli\nkolmekymmentä puntaa.\n\nTuontuostakin viittoivat he laivaa kohden ja kun he mainitsivat useita\nnimiä, päättivät pojat, että heillä oli joukko muita rikostovereita. He\nsuunnittelivat teon aivan yksityiskohtaisesti, ja ihmeen tarkat tiedot\nheillä näyttikin olevan. He tiesivät tarkalleen, missä varapurjeita\nsäilytettiin, missä maalivarasto oli ja mitä tietä pääsisi helpommin\nmurtautumaan kirvesmiehen ja puosun yhteiseen hyttiin.\n\nOlavi tiesi, että tämänkaltaiset laivavarkaudet ulkomaisissa satamissa\novat aivan yleisiä. Joskus häviää koko varapurjevarasto, ja kapteenit\nkysyvät onnettomina miten sellainen on mahdollista. Tavallisesti on\njoku laivan miehistöstä juonessa mukana. Purjeet ovat sangen kalliita,\nsamoin paksut manillaköydet ja teräsvaijerit. Kätevä rosvo voi ansaita\naika tavalla rahaa esimerkiksi pimittämällä laivan maalivarastosta\nraskaita maalitölkkejä.\n\nTämän kaiken Olavi tiesi, mutta mitä tässä nyt tekisi? Ilmoittaisiko\nsuoraan kapteenille vai tulisiko tänne vakoilemaan miesten lähimpiä\nsuunnitelmia. Tämä tienoo oli kaikesta päättäen miesten\nkokoontumispaikka.\n\nAivan oikein. Ennenkuin jätkät poistuivat, sopivat he siitä, että\nseuraavana iltana kokoonnuttaisiin joukolla lähempiä suunnitelmia\ntekemään.\n\nPojat olivat siinä silmänräpäyksessä jaloillaan. He juoksivat kaikki\npajan vastakkaiselle seinälle ja tarkastivat huolellisesti poistuvien\njätkien kasvonpiirteitä, niin että tuntisivat ne myöhemmin. Toinen\nheistä oli iso ja rokonarpinen. Hän oli otaksuttavasti skandinaavista\nalkuperää, mutta toisen pinta oli tumma.\n\n\"Tuo on nyt sitten sellainen dago\", sanoi Jorma. \"Katoppa, sehän\nontuu.\"\n\nDago ontui pahanlaisesti. Miehet katosivat läheisten kivihiilikasojen\ntaakse, ja pojat ryhtyivät pohtimaan tilannetta.\n\n\"Kyllä minä puolestani kertoisin kapteenille kaiken\", aloitti Kalle.\n\n\"Ei siitä mitään hyötyä vielä ole\", selitti Olavi. \"Tietenkin voi\nkapteeni määrätä kaksinkertaiset vahdit ja voi myös laitattaa uudet\nlukot varastojen oviin, mutta en minä usko, että asia sillä vielä on\nselvä. Huomenna tulee satoja lastaustyöläisiä laivaan ja kuka heidän\npuuhiaan valvoo. Enkä minä sitäpaitsi usko, että kapteeni meidän\npuuhiamme vakavalta kannalta ottaisi. Kyllä taitaa olla parasta, että\nhoidamme tämän jutun itse.\"\n\nNiin siinä sitten päätettiin. Seuraavana iltana he olivat jälleen\npajassa. He olivat kaiken varalta kantaneet pajahuoneeseen tyhjiä\nlikaisia laatikoita, joiden takana oli hyvä piileksiä. Eihän koskaan\nvoinut tietää milloin miesten päähän pälkähti tulla pajaan sisään.\n\nMutta sisään he eivät kuitenkaan sinä iltana astuneet. Heitä oli kaiken\nkaikkiaan nyt neljä koolla, ja eräs heistä oli hirmuisen iso. Olavi\nmuisti kerran ennen nähneensä samannäköisen miehen ja sitten asia\nselvisikin! Tässähän oli sama mies, joka oli tullut laivaan kauppaamaan\nkapteenille takilatarpeita.\n\nOlipa siinä eri kauppias, ajatteli Olavi. Varastaa toisilta ja myy\ntoisille. Kunhan ei vain myisi kapteeneille heidän omia tavaroitaan.\nEri jehu!\n\nMiehet keskustelivat kuten ennenkin varastamismahdollisuuksista. Nyt\nsaivat pojat tietää, että laivan kirvesmies itse oli humalapäissään\nantanut tietoja laivan varastoista. Senvuoksi tunsivatkin miehet\n\"Albatrossin\" varastot kuin viisi sormeaan.\n\nMiehet olivat yksimielisiä. Ainoastaan teon suorittamisajasta\nkeskusteltiin. Toiset tahtoivat ryhtyä puuhaan heti, mutta iso mies,\njonka Olavi mielessään risti Gorillaksi, kehoitti odottamaan siksi\nkunnes puolet lastia on saatu laivasta ulos. Silloin on siellä alhaalla\ntilaa liikkua, hän selitti.\n\nSitten miehet ottivat pullon esille ja ryhtyivät juomaan aivan poikien\nnenän alla. Hämärä oli jo tulossa ja pojat hermostuivat. Eivätkö nuo\njätkät koskaan lähtisi?\n\nLoilotus ulkopuolella kävi yhä voimakkaammaksi, ja viimein päättivät\npojat puikahtaa vastapäisestä ikkunasta -- kävi miten kävi.\n\nPojat näyttivät suorastaan käärmeiltä luikerrellessaan ikkunasta ulos.\nEi kuulunut risahdustakaan. Jonkin matkaa juostuaan he tulivat kuin\nmuina miehinä kivihiilikasojen takaa esiin ja kävelivät rohkeasti\nmiesten luo. Nämä hätkähtivät ja loivat heihin silmiensä alta äreitä\nkatseita. Pojat varoivat visusti osoittamasta liiallista mielenkiintoa,\nhuusivat ja huhuilivat, ja viimein nouti yövahti heidät laivaan.\n\nSeuraavana iltana päättivät pojat kertoa tietonsa muillekin. Muut\nkaksitoista olivat mielissään ja vannottivat toinen toistaan pitämään\nsuunsa kiinni. Kyllä he tämän asian hoitaisivat ilman kapteeniakin. He\nolivat innostuneita ja monenlaisia suunnitelmia esitettiin sinä iltana\nlampun ääressä.\n\nEnsimmäisenä kysymyksenä oli tietenkin se, miten varkaat aikoivat\ntekonsa suorittaa. Olavi osasi kyllä selostaa pajan luona käydyt\nkeskustelut, mutta miten jätkät aikoivat soveltaa suunnitelmansa\nkäytäntöön? Päätettiin, että seuraavana päivänä tutkittaisiin kaikki\nmahdolliset paikat laivalla, jotta saataisiin selville miesten\nkulkureitti. Veneellä he tietenkin saapuisivat, sillä ei uimalla\npaksuja purjekangaskääröjä kuljetella. Yksi ainoa raskas maalipurkki\nveisi sitäpaitsi uivan miehen pohjaan.\n\nNyt oli aina joku heistä iltaisin pajassa vahtia pitämässä. Lopulta\nsaatiin selville, että lauantai-iltana, jolloin jätkät otaksuivat\nsuurimman osan miehistöä olevan poissa laivalta, teko suoritettaisiin.\n\nSovittiin, että Jorma jäisi pajalle vahtiin. Heti kun miehet lähtisivät\nrannasta, nostaisi hän ikkunapieleen taskusähkölampun, vilkuttaisi\nsillä pari kertaa ja lopulta hälyyttäisi kivihiilikasojen luona\nolevasta kapakasta poliisit paikalle. Jorman tehtävä oli vaarallinen,\nvaarallisin kaikista, mutta hän pyrki siihen toimeen niin hartaasti,\nettei Olavi hennonut kieltää.\n\nLaivalla pitäisi neljätoista reipasta poikaa lopusta huolen.\n\nJo perjantaina kävi Jorma selittelemässä asian lähimmälle\npatrullikonstaapelille. Tämä kuunteli hartaan näköisenä ja taputti\nJormaa olalle. Kyllä he ainakin olisivat paikalla. Sitäpaitsi lupasi\npoliisi asettaa muitakin miehiä eri paikkoihin rannalle, etteivät\njätkät pääsisi jossain muualla karkuun heidän kynsistään.\n\nTuli lauantaiaamu ja pojat olivat hermostuneita. Päällystö ihmetteli\njonkin verran sitä, että kaikki nuoret prentikset pysyivät laivalla.\nAinoastaan vanhemmat oppilaat olivat anoneet lomaa illaksi.\n\nViimein tuli odotettu ilta. Pojat olivat sijoittuneet kaikkialle.\nEniten heitä oli keulakannen alla, sillä se oli jätkien suunnitelmassa\nlaivaannousukohta.\n\nTuli pimeä. Kello yhdentoista aikaan kuulivat pojat heikkoa airojen\nkitinää, mutta jätkät varoivat puhumasta. Kuului pehmeä jysähdys --\nvene oli törmännyt laivaan. Sitten näytti kuin iso koukku olisi\ntarttunut parraspuuhun ja hetken kuluttua nousi tumma varjo kannelle.\n\nDago sieltä tuli. Hän huohotti hetkisen ja tuijotti sitten ympärilleen.\n\"Albatrossin\" kannella ei näkynyt ketään; ei niin ristinsielua.\nVarovasti hän otti taskulampun esille, kumartui laidan yli ja ilmoitti\nkuiskaten kaiken olevan selvän. Laidan yli nousi vielä toinenkin hahmo\nja pojat luulivat hänessä tuntevansa Gorillan.\n\nPojat makasivat suojapaikoissaan hiljaa kuin hiiret.\n\nJätkät ryhtyivät toimeen. Salamannopeasti ja äänettömästi he olivat\npian luisuneet luukusta laivan sisustaan. Sieltä kuului hetkisen\nkuluttua ähkimistä ja pian kiipesi kannelle Gorilla selässään valtava\npurjekangaspinkka. Purjekangas muistutti isoa makkaraa, se painoi\nainakin sata kiloa ja pojat eivät voineet olla ihailematta Gorillan\nvoimaa. Gorilla meni parraspuun luo, alhaalta heitettiin köysi kannelle\nja saalis laskettiin veneeseen. Veneen täytyi olla suuri, sillä pojat\nnäkivät pimeydessä ainakin kolmen käärön katoavan laidan yli.\n\nGorilla ei enää mennyt alas. Hän kuiskasi römeästi dagolle:\n\n\"Ota vielä yksi pieni mukaasi. Minä menen edellä veneeseen.\"\n\nGorilla katosi laidan yli. Silloin ryhtyivät pojat toimimaan. He\nhiipivät äänettöminä luukun ääreen. Dago oli juuri puhkuen nousemassa\nkannelle.\n\nOlavi tarttui hänen kurkkuunsa. Ei kuulunut pihahdustakaan. Kalle\ntarttui yhdessä Olavin kanssa pökertyneeseen mieheen kiinni ja muut\nvetivät esiin pienen halkaisijapurjekäärön, jota dago oli juuri\nraahaamassa kannelle.\n\n\"Nyt nopeasti!\" kuiskasi Olavi.\n\nPojat toimivat ripeästi. Hetkessä dago oli sidottu muumioksi,\nkapuloitu, ja kääritty purjeeseen. Kaikesta oli tuloksena sievänlainen\nmakkara, joka oli hieman jäykkä, mutta muuten hyvänmuotoinen. Makkara\nraahattiin laidan ääreen ja Olavi kyyrysillään ollen heilautti sen\nlaidan yli varovasti nuoraa kädessään pidellen. Alhaalta veneestä\nkuului mutinaa ja sitten... \"selvä on... pidä kiirettä\".\n\nNyt tapahtui jotakin sellaista, jota jätkät eivät laskelmissaan\nottaneet huomioon. Yht'äkkiä kuului kannelta kovaa kiljuntaa. Pojat\nhuusivat minkä jaksoivat ja Kalle vinkaisi vielä piipittävän\n\"carramban\" huutojen väliin.\n\nVeneestä kuului kirouksia. Jätkät pakenivat minkä ennättivät. Vene\neteni kohisten pimeätä rantaa kohden.\n\nPojat istahtivat luukulle ja nauroivat pakahtuakseen. Kaikki oli\ntapahtunut minuutissa. Se oli ollut todellista varjojen leikkiä.\n\n\"Mitähän ne sanovat, kun näkevät dagon olevan makkaran sisällä\",\npuuskutti Kalle. \"Eivätköhän ne ihmettele sitä elämänsä loppuun asti?\"\n\nPerämies tuli kannelle ja pojat kertoivat hänelle niin paljon kuin\nuskalsivat. Perämies meni hakemaan yökiikarin ja yhdessä sitten\ntutkittiin pajan rantaa. Pimeys oli kuitenkin siksi musta, ettei mitään\nnäkynyt.\n\nSitten kuului rannalta voivotusta ja kiroilua. Taskulamppuja vilkkui\nkaikkialla, ja eräs poliiseista oli ottanut mukaansa ison\npoliisilyhdyn.\n\nPojat näkivät näinkin kaukaa, että poliisit olivat olleet täsmälleen\npaikalla. Näkyipä siellä lamppujen loisteessa tuttukin varjo\nhäilähtelevän.\n\n\"Nyt on Jorma siellä rannalla varmaan aika poika mielestään\", sanoi\nKalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhden aikaan yöllä rannalta kuului kolme vihellystä. Se oli Jorman\nmerkinanto ja Olavi kävi hakemassa hänet veneellä. Kokoonnuttiin\nskanssiin.\n\nJorma kertoi:\n\n\"Meidän hyökkäyksemme oli täydellinen yllätys. Minä makasin erään\nlihavan poliisin vierellä ja kuulin hänen koko ajan hiljaa tirskuvan.\nTäälläpäin maailmaa nimittäin ymmärretään huumoria. Jätkät soutivat\nkuin itse kehno olisi ollut heidän vanavedessään. Puheenpulinasta\nsaatoimme päättää, että te olitte yllättäneet heidät laivalla ja että\nyksi heistä oli jo jäänyt siellä kiikkiin. Vene karahti soraan ja siinä\nsilmänräpäyksessä olimme heidän niskassaan. Jälleen oli jätkien vuoro\nhämmästyä. Komissaari itse karkasi Gorillan kimppuun, mutta tarvittiin\nkokonaista kolme miestä tätä grobiaania patukoimaan, ennenkuin hän\nantautui. Sitten heidät määrättiin kantajiksi ja lähdettiin\nhanhenmarssissa lähintä poliisikonttoria kohden.\n\n\"Jätkät marssivat hiljaisina. Komissaari kysyi heiltä minne he sen\nneljännen olivat jättäneet, mutta jätkät eivät puhuneet mitään.\n\n\"Tultiin sitten kamarille. Purjekangaskääröt heitettiin lattialle ja\nmonen punnan arvosta niitä siinä olikin. Niitä käänneltiin ja\nväänneltiin siinä jätkien läsnäollessa, mutta yht'äkkiä päästi eräs\npoliisi kummastuksen huudon. Meidän kaikkien hämmästykseksi ryhtyi hän\nkiiruusti poistamaan sidenuoraa erään käärön ympäriltä ja voitte\nkuvitella kaikkien ällistystä, kun näimme ystävämme dagon siinä\ntuijottavan meitä kaikkia raivoisilla silmäyksillään. Konstaapeli\npoisti häneltä nopeasti suukapulan ja -- olisittepa kuulleet sitä\nsanatulvaa, mikä keltaisten hampaiden välistä tulvahti! Sieltä tuli\nitaliaa, espanjaa, englantia, mustalaisten kieltä ja jos mitä. Me vain\nnauroimme pakahtuaksemme ja huusimme: 'cheenio, cheenio!' Gorilla\nsaattaa olla iso mies, mutta pienet aivot hänellä on. Sen näimme hänen\nsilmistään, jotka hölmistyneinä kiersivät poliisista toiseen.\nPoliisikomissaari toisti vain silmiään pyyhkien... olipa se kepponen...\nolipa se kepponen. Minulta kysyttiin kaikenlaista, mutta enhän minä\npystynyt kaikkeen vastaamaan, kun en itsekään tiennyt, mitä kujeita te\nsiellä laivalla olitte harrastaneet.\n\n\"Hyvinä ystävinä me erottiin ja huomenna komissaari kai tulee laivalle\nkapteenille kertomaan tapahtumista.\"\n\n\n\n\nJÄLLEEN MERELLE\n\n\nNiinkuin tulikin. Lihava komissaari ilmestyi seuraavana aamuna\nkapteenin puheille. Laajasanaisesti hän kuvaili saalistaan ja poikien\nkepposta. Sitten molemmat ukot nauroivat pakahtuakseen. Kapteeni kutsui\npojat peräkannelle, piti heille lyhyen puheen, jossa hän ensin moitti\nheitä aaseiksi, kun eivät olleet hänelle aikeestaan mitään\nilmoittaneet, mutta hyväksyi sitten kepposen ja lopuksi vielä kiitti\nheitä.\n\n\"Sellaisia poikia minulla on\", lisäsi hän sitten poliisiin kääntyen.\n\nPuutavaralasti oli häipynyt lahden rannoille. Taas tuli monta\naustralialaista kotia pystyyn, tuumailivat pojat.\n\nMelu laivalla olikin joskus päivisin ollut liian raskas. Nyt siitä oli\npäästy ja pojat ryhtyivät innolla siivoamaan laivan sisustaa. Joku\nkyllä veisteli, ettei se ollut siivouksen tarpeessa, sillä miksi\nhiililastia varten siivota tarvitsisi. Tähän Julie huomautti:\n\n\"Tätä laivaa, niinkuin muitakin laivoja siistitään aina. Älä luulekaan,\nettä työ laivalta loppuisi, vaikka joskus tuntuukin siltä.\nElleivät perämiehet muuta keksi, niin he panevat meidät ankkuria\nkiilloittamaan.\"\n\nSen oli Olavikin huomannut. Aina oli jotakin pikkunäpertelyä. Vaikka\npojat olivat jo varmoja siitä, etteivät perämiehet keksisi enää mitään\ntarpeellisia töitä, niin aina seuraavana aamuna he havaitsivat\nerehtyneensä. Kerran oli ankkurikettinkiä ryhdytty tervaamaan ja se oli\nOlavinkin mielestä ollut hävyttömyyden huippu. Ruosteennaputus oli\nmyöskin sellainen työ, joka ei koskaan loppunut. Ja miten isoja ne\nruostepalaset sitten olivatkaan! Kun napautti ruostevasaralla\nesimerkiksi laivan sisuosissa, sai niskaansa kokonaisen ryöpyn\nraskasta, punaista ruostetta. Pojat pelkäsivät joskus lyövänsä\n\"Albatrossin\" sivut puhki.\n\nHinaaja tuli heitä noutamaan, ja sitten lähdettiin aurinkoista\nrannikkoa pitkin Newcastleen hiiliä hakemaan. Hinaaja savutti valkean\ntakilan miltei mustaksi, mutta vasta Newcastlessa pojat näkivät miten\nvalkoisesta voi tulla musta. \"Albatross\" tuli nimittäin jo ensimmäisenä\nhiilenottopäivänä mustaksi kuin australialainen joutsen. Koko miehistö\nmäärättiin hiilenoton jälkeen takilaa pesemään ja monta kummallista\nvoimistelutemppua näytettiin sen viimeisen viikon aikana. Pojat\nheiluivat kuin kummitukset raaoilla ja mastoissa.\n\nViimein oli sekin kokemus eletty, Newcastle tutkittu perinpohjin ja\nmatka suunnattu aurinkoista Hawaijia kohden. Päivästä päivään\nkuljettiin Etelämeren saarien ohi. Ne olivat kyllä kaukana\ntaivaanrannan takana, mutta pojat osasivat jo laskea, kuinka kaukana ne\nolivat. Ainoastaan kerran nähtiin maata. Tahitin korkeat vuoret\nilmestyivät silloin muutamaksi tunniksi tähystäjän näköpiiriin.\n\nPojat näkivät kymmeniä valaita. Eräs tuli kerran niin lähelle, että\nmastoon rynnänneet pojat näkivät sen valtavat muodot aivan selvästi.\nKomeana se purskutti vettä miltei \"Albatrossin\" kiusaksi ja kerran se\nsukelsi laivan alitse.\n\nVapaavahdit päivisin vietettiin nyt halkaisijapuomilla. Kalastettiin\nboniittoja, ja isoja vonkaleita merestä nousikin. Kalle sai kerran\nsellaisen, joka painoi kaksitoista kiloa ja siitä saivat sekä Julia\nettä kokkivuorolla oleva poika tarpeeksi työtä. Boniitot uivat keulan\nkuohussa ja niiden pyydystäminen oli helppoa hommaa. Tarvittiin vain\nluja siima, valkoinen räsynkappale sekä luonnollisesti koukku. Kun\nräsyä vedettiin nykimällä vedenpintaa pitkin, luuli boniitto sitä\nlentokalaksi ja syöksyi suinpäin koukkuun.\n\nMeri oli ihana, ihanampi kuin Atlantilla. Lauhat tuulet vilvoittivat\nkuumennutta selkää ja pojat tajusivat, ettei maan päällä parempaa\nparatiisia ollut kuin tämä oli. Olavikin ymmärsi, miksi Etelämeren\nylistystä oli laulettu. Tänne hänenkin mielensä oli palanut, ja täällä\nhän oli. Hän oli nyt unelmiensa vesillä ja hänen oli hyvä olla.\n\nJoskus tuuli yltyi pahanlaisesti ja Tyyni valtameri näytti, että sen\nnimi oli harhaanjohtava. Eräänä yönä he tappelivat pyörremyrskyn häntää\nvastaan miltei koko yön ja aamulla tuuli heitti muutaman sekunnin\naikana täydelleen toiselle puolelle. Silloin olivat \"Albatrossin\"\nmastot tulla alas. Kapteeni pelasti tilanteen hyökkäämällä itse ruoriin\nkäsiksi.\n\nSamana yönä oli Olavi lähellä kuolemaa. Hän oli kiivennyt ylimmälle\npramille purjetta kokoonkäärimään. Yhtäkkiä luiskahti jalka pertiltä,\nja hän tunsi vajoavansa ammottavaan tyhjyyteen. Ikäänkuin\nvaistomaisesti kouraisi hän silloin tyhjää ilmaa ja sai käteensä\npurjeen kiinnitysköyden, joka sattumalta oli tarpeeksi luja. Se hänet\npelasti, mutta Olavi saattoi kyllä ylpeillä -- jos siinä nyt sitten\nmitään ylpeilemistä oli -- että hän todella oli kerran pudonnut\nyläpramilta. Olavi jätti purjeen käärimisen silloin kesken, laskeutui\nverkkaan alas ja meni posket kalpeina skanssiin levolle.\n\nNämä olivat niitä hermoja, ajatteli hän.\n\nVielä toinenkin hautaus toimitettiin. Eräs pojista kuoli keuhkotautiin.\nHäntä koetettiin hoivata viimeiseen asti, ja parempaa ilmaa kuin tämä\noli, ei tietenkään ollut missään, mutta kuitenkin loppuivat pojan\nvoimat juuri Tahitia sivuutettaessa. Hautaus oli samanlainen kuin\nedellinenkin, mutta nyt luki ensimmäinen perämies ruumiinsiunauksen.\nKapteenin mielestä \"Albatross\" oli noiduttu. Tähän asti ei hänen\nlaivallaan ollut kuollut ketään, ei ainakaan oppilasta, ja hän tunsi,\nettä tämä oli hänen viimeinen matkansa. Hänet vedettäisiin kotimaassa\ntilille eikä merellä ole mikään syy puolustus.\n\nOli laskettu, että matka voitaisiin suorittaa kahdessa ja puolessa\nkuukaudessa. \"Albatross\" purjehti sitä väliä kuusi kuukautta.\n\n\"Albatross\" kohtasi merimiehen ja purjelaivan kirouksen -- tyynen\nalueen.\n\nEnsimmäinen viikko meni mukiin kutakuinkin. Pojat hikoilivat kyllä\nkuumuudessa, mutta hiki pestiin pois suolaisella merivedellä.\nKaikenmoista koirankuria harjoitettiin. Niinpä Kalle kerran kastoi\nsuuren polttavan meduusan suoraan Olavin selkään. Iho oli punainen\nvielä pitkän aikaa kosketuksen jälkeen.\n\nKului vielä toinenkin viikko tässä toimettomuudessa, ja silloin alkoi\nkapteenissa jo näkyä hermostumisen merkkejä. Hänen nähtiin kulkevan\nkannella edestakaisin. Hän kävi juomavesivarastoa tarkastamassa,\npudisti huolestuneena päätään ja antoi kolmannen viikon alkaessa\nkokille määräyksen veden säästämisestä.\n\nNeljännellä viikolla vähennettiin miehistön vesiannokset puoleen.\n\nTämä oli tilanteen vakavuuden merkki. Käytännössä se merkitsi sitä,\nettä kurkku kuivui kahta vertaa nopeammassa ajassa.\n\nPojat olivat vaipuneet jonkinlaiseen tylsyyteen. Kalastuskaan ei enää\nhuvittanut, vaikka kapteeni oli siihen heitä nyt vaaran uhatessa\nerityisesti kehoittanut. Pojat istuivat allapäin varjossa. Ruoansulatus\nhäiriytyi, elämänilo häipyi, ja tuskin vielä koskaan heillä oli ollut\nniin vaikeata kuin nyt.\n\nTaivaanrantaa tarkkailtiin. Kapteeni tiesi, että vielä vesi riittäisi,\nmutta hyvä oli olla varovainen ja vielä parempi olisi, jos saataisiin\njokin höyrylaiva näkyviin.\n\nViidennen viikon alku näytti hyvältä. Etelästä nousi hieno tuulenvire\nja pojat riensivät kääntämään purjetta sellaisella vauhdilla kuin tuli\nolisi ollut laivalla. Mutta illalla oli sekin vire jo sammunut ja yöstä\ntuli jälleen polttavan kuuma. Pojat makasivat huohottaen luukuilla.\nPäätä huimasi ja tuskinpa kukaan olisi jaksanut enää kiivetä mastoon.\n\nMutta \"Albatrossin\" ja sen miehistön kohtaloa ei vielä ollut määrätty.\nViidennen viikon lopulla tuli oikea tuuli. Purjeet, jotka tähän asti\nolivat riippuneet rääsyinä, rupesivat elämään. Samaten heräsi elämä\nlaivalla ja pojat ahmivat suuntäysin virkistävää tuulta.\n\nSitten saavuttiin lopulta Hawaijille. Pojat olivat ensimmäistä kertaa\nelämässänsä trooppisella saarella. He söivät hedelmiä haljetakseen,\nheitä kohdeltiin kuin prinssejä ja -- jälleen Olavi ajatteli: \"Me\nmerimiehet olemme vähän hoopoja. Heti kun pääsemme satamaan, on kuin\nvastuksia ei olisi ollutkaan.\"\n\nMutta Olavi ei tietänyt sitä, että niin oli ollut aikojen alusta\nalkaen. Merimiehet ovat lapsia, isoja lapsia. He unohtavat kaiken. Joka\nkerran myrskyssä vannoo vanha pikipöksy, että tämä on hänen viimeinen\nmatkansa. Ja kuitenkin -- seuraavassa satamassa hän voi mennä maihin ja\noleskella siellä vain kaksi viikkoa. Kahden viikon kuluttua hän rupeaa\njo vihaamaan maakrapujen kasvoja ja silloin hänellä on jälleen kiire\npestiä ottamaan. Meri vetää puoleensa samaten kuin esimerkiksi Lappi\nsiellä kotimaassa veti joitakuita puoleensa. Toiset viihtyvät parhaiten\ntasangoilla, toiset vuoristoissa -- sellaista oli elämä.\n\nNäistä asioista olivat Olavi ja Kalle usein keskustelleet. He olivat\nkeskustelleet synkistä hetkistään, jolloin molemmat olivat katuneet\nsitä, että lähtivät kotoa pois. He muistelivat ensimmäisiä Pohjanmeren\naikoja, jolloin joskus olisi tehnyt mieli itkeä. Nyt he jo olivat\ntottuneet merimieselämään, mutta samalla kuitenkin siksi paljon\nviisastuneet, että ymmärsivät merimiehen elämän olevan levotonta\nharhailua, vaaroja täynnä.\n\nEivät he kuolemaa pelänneet.\n\nHe pelkäsivät vain sitä suurta vetovoimaa, joka merellä on ihmiseen.\nJoskus heistä tuntui siltä, kuin meri olisi puhunut heille. Varsinkin\npimeinä öinä oli tunnelma ollut raskas, sillä musta vesi näytti niin\npelottavalta. Laivan kyljet korisivat usein niin kummallisella ja\nkammottavalla tavalla. Sivulyhtyjen valo koetti tunkeutua tähän mustaan\npimeyteen, mutta kaikki oli turhaa.\n\nHe molemmat ymmärsivät, että rannaton meri kätki poveensa monta\nsalaisuutta. He ymmärsivät, että merimiehestä voi tulla taikauskoinen.\n\nHe tiesivät, että heillä oli vielä monta vastusta voitettavanaan.\nHeillä oli merikapteenin tutkintoon vielä pitkä matka. Monesti he vielä\nsaisivat olla hengenvaarassa, monesti kärsiä tuskia, mutta monesti\nsittenkin pasaateissa iloita siitä, että olivat valinneet merimiehen\nuran itselleen.\n\nTämä oli oikullisuutta, mutta niinpähän oli merikin täynnä oikkuja.\nJoskus saattoi tuulla miltei silmät pois päästä, ja jo seuraavana\npäivänä riippuivat purjeet raaoissaan ruumisliinoja muistuttaen.\n\nMutta miehiä heistä oli tulemassa. Sen he tajusivat ja siitä he olivat\nkiitollisia. He olivat oppineet tuntemaan miehiä, arvostelemaan oikein\nmiehiä. He tiesivät eron oikean ja väärän välillä ja he tiesivät, että\nmaailmassa oli jotain muutakin kuin se, minkä he ahtaissa kotioloissaan\nolivat oppineet tuntemaan. Jumalan suuri kaunis maailma oli avara. He\neivät vielä olleet sitä ympäri kiertäneet. Vielä oli uusia vesiä\npurjehdittavana, vielä uusia maita katsottavana.\n\nTämä laajuus tavallaan peloitti heitä, mutta samalla se opetti.\nPikkumaisuus hävisi mielestä, asiat saivat oikeat mittasuhteensa, ja he\noppivat ajattelemaan suurpiirteisemmin.\n\nSiitä he siinä laivan luukulla keskustelivat.\n\nEtelän Risti välkkyi heidän päänsä päällä. Lauha monsuuni vilvoitti\nelämän suloiseksi.\n\nOlavi heitti Kallea mangolla. Kalle kipaisi hänen jälkeensä, ja niin he\nnauraen katosivat skanssin ovesta sisään.\n\n\n\n\nKOTIIN!\n\n\nHeinäkuussa päästiin lähtemään Hawaijilta. Kauas jäivät Molokain\nkorkeat huiput, ja ylväästi keulaansa aaltoihin kastellen purjehti\n\"Albatross\".\n\nHe olivat matkalla kotiin!\n\nPojat näkivät unta kodista. Kuinka usein he olivatkaan satamassa laivan\nkannella tirkistelleet rantatalojen valaistuihin ikkunoihin. He\ntiesivät, että noiden ikkunoiden takana asuivat perheet. Siellä oli\nkoteja, isiä ja äitejä. Ikkunat olivat heissä yhä uudelleen herättäneet\nkoti-ikävän. Kirjeet kotoapäin olivat sitä tietenkin lisänneet -- mutta\nnyt mentiin kotiin!\n\nSkanssissa laskettiin kotimatkan pituutta. Ensin heidän oli päästävä\nPanaman kanavalle. Siitä oli vielä aikamoinen huippaus Le Havreen,\nmutta jo sieltä lähtien kuljettaisivat junat heitä. Eihän tässä oikein\nvielä sopinut innostua, sillä matka oli pitkä, mutta jo tietoisuus\nsiitä, että koti lähestyi ikäänkuin kehoitti poikia menemään keulaan\nkatsomaan kuinka nopeasti laiva kulki.\n\nJa ylväästi heidän rakas parkkinsa aaltoja halkaisi. Ruorimiehestä oli\nmatka yhtämittaista mäenlaskua. Ruorimies tunsi tärkeytensä: hän oli\nsuurin herra laivalla, suurempi kuin kapteenikin sillä hetkellä.\n\nPojat pitivät jo ruoria aika taitavasti. Vain ahtailla vesillä ja\nhinaajan jäljessä kuljettaessa pantiin vanhemman kurssin miehet\nruoriin.\n\nOlavi oli oppinut ohjaamaan tähtiä hyväkseen käyttäen. Hän oli oppinut\nohjaamaan tuulen mukaan. Lopulta hänen taitonsa kehittyi siinä määrin,\nettä hän -- kuten toisetkin -- havaitsi poskellaan tuulen hienoisenkin\nkääntymisen.\n\nTähtikirkkaina öinä, mutta varsinkin kuutamossa oli komeata katsella,\nkuinka täysissä purjeissa oleva laiva halkaisi merta. \"Albatross\"\nmuuttui silloin eläväksi olennoksi, joka huokaili ja hengitti.\nTakilasta kuului tuulisella ilmalla ääniä ja outoja kuiskauksia.\nYksinpä peräsinrataskin tuntui kertovan omia juttuja narillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tultiin Balboan edustalle. Jo kauaksi merelle tulivat tulli- ja\nlääkintäviranomaiset paikalle. Purjelaiva -- näin iso -- oli\nharvinainen nähtävyys kanava-alueella. Eipä ollut \"Albatrossin\"\nmiehistöllä mitään häpeämistä. Uljaina he näyttivät laivaansa\nuteliaille ja sulkujen varsilla seisoville viittailivat korkeuksiin,\nmissä lippu liehui. Matka kanavan läpi edistyi hitaasti ja ruorinpito\noli suunnattoman vaikeata. Julie seisoi ruorissa Culebra Cutin läpi\najettaessa ja hän väitti vääntäneensä ruoria kuin kahvimyllyä.\n\"Albatross\" oli oudoilla vesillä, ja pojista tuntui kuin laiva olisi\nsäikkyneenä katsahtanut ympärilleen. Varsinkin suuri keinotekoinen\nsisäjärvi keskellä kannasta, missä puut törröttivät veden alta päitään\nnostaen, saattoi sekä laivan että pojat ihmeisiinsä. \"Albatross\" oli\nsuurien vesien lapsi ja tämänkaltaisilla ahtailla vesillä, missä rannat\nalligaattoreineen miltei ottivat molemmin puolin laidoista kiinni, oli\nvaikea kulkea.\n\n\"Minä maksaisin markan sille, joka purjehtisi tällä laivalla tästä\nläpi\", sanoi Kalle Olaville.\n\n\"Minä puolestani söisin tämän laivan, jos se purjeilla pääsisi tästä\nläpi\", kuului vastaus.\n\nKantta oli puhdistettu, takila pesty ja köysistöä siivottu jo kauan\nennen Balboaan tuloa. Pojilla ei nyt ollut paljoakaan tekemistä. He\ntarkastelivat huolettomina polskahtelevia alligaattoreita,\nsulkulaitteiden suurenmoisuutta ja pieniä sähkövetureita, joiden avulla\nheidät sulkuihin ja taas niistä pois kiskottiin. Ja niin avautui\nvihdoin heidän silmiensä eteen Atlantin rajaton ulappa. Atlantin\ntakana, sen tiesivät pojat, oli koti.\n\nHe olivat jälleen tuttuja vesiä kulkemassa. Oli kulunut kuukausi,\nja he lähestyivät entisiä jälkiään. Yhä useammin he tiedustelivat\nperämiehiltä laivan asemaa. Heidät oli kaikki vallannut kuumeinen\nodotus.\n\nJa tultiinhan Le Havreen viimeinkin. \"Albatrossin\" halkaisijapuomi\nulottui kauas laiturin yli miltei satamakapakan katolle saakka.\n\nSitä eivät pojat kuitenkaan joutaneet ihmettelemään. Kun laiva oli\nlopullisen silauksen saanut, he ryntäsivät tavaroittensa kimppuun ja\nhavaitsivat naurussa suin, ettei heillä enää ollut omaisuutta jäljellä\nkymmenettäkään osaa siitä, minkä he aikaisemmin olivat laivaan tuoneet.\n\nMutta viis maallisista, he ajattelivat. Kokemusta ja merimiestaitoa\nheillä oli nyt sitä runsaammin.\n\nKapteenille ja toiselle perämiehelle jätettiin lämpimät hyvästit.\nOlihan sitä ollut kaikenlaista kinaa ja pientä riitaa näin pitkän ajan\nkuluessa, mutta nyt ei pahoja muisteltu. Ensimmäinen perämies oli\nmyöskin matkalla Suomeen ja hänestä saivat pojat matkanjohtajan. Tuskin\nsellaista olisi tarvittu, sillä pojat liikkuivat nyt suuressa\nmaailmassa kuin kotonaan.\n\nPojat esiintyivät yhä edelleen prentispuvuissaan. Puvut olivat käyneet\nliian lyhyiksi, mutta moni oli kadottanut aikamoisen annoksen entisestä\npyöreydestään. Heissä ei ollut nyt muuta kuin lihaksia. Rinnan\nympärysmitta oli kasvanut, sillä tuuli oli puhaltanut sen suuremmaksi,\nkädet olivat kuin karhunkäpälät. Ja koko ruumis oli ruskea kuin\nkahvipapu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParis, Berlin, Stettin ja -- Helsinki!\n\nOlavilla oli kädessään vain pienoinen matkalaukku hänen astuessaan\njunasta kotikaupunkinsa pienellä asemalla. Kukaan ei ollut vastassa,\nsillä hän ei ollut ilmoittanut mitään tulostaan. Hän aikoi valmistaa\nkoko kaupungille jymynmoisen yllätyksen.\n\nKyllä se olikin aikamoinen yllätys!\n\nSisko hänet ensiksi huomasi. Hän lensi tuulispäänä äidin luokse ja\npienessä eteisessä syntyi sellainen puristelu, ettei isä enää mahtunut\nsiihen joukkoon edes kättä paiskaamaan. Äiti itki, sisko itki ja\nHiljakin ilmestyi valtakunnastaan itku silmissä Olavia tervehtimään.\n\nIsä vei hänet työhuoneeseensa. Olavi huomasi, että kaikki huonekalut\nolivat samassa paikassa kuin hänen lähtiessäänkin. Maapallo seisoi\nedelleenkin huoneen nurkassa. Olavi muisti entiset kokeensa ja häntä\nhymyilytti.\n\n\"No, tuliko sinusta mies?\" jyrähti isä Taipale.\n\n\"En minä tiedä, mutta kyllä minusta tuntuu hyvältä olla kotona\njälleen.\"\n\n\"Jos minä olisin tiennyt kuinka paljon äiti sinun takiasi on itkenyt,\nen ikinä olisi sinua laskenut lähtemään. Mutta kaipa nyt kaikki on\nhyvin. Olen minäkin ollut vähän huolissani, kun teidän matkanne olivat\nniin pitkiä.\"\n\nJa silloin Olavi näki ensimmäisen kerran elämässään isänsä\nsilmänurkassa kyynelen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJostain kuin kaukaa kuului Hiljan ääni: \"Tule teelle, Irja!\"\n\nAinakin Hilja oli jo rauhoittunut. Olavia nauratti.\n\n\n\n"]