[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fw73VnOUrt3Mlo4qAzgAbNrP9md9vDTr5HuhYM8Se1Ng":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2373,"Tanskan prinssi Otto","Ingemann, Bernhard Severin",1789,1862,"2373-ingemann-b-s-tanskan-prinssi-otto","2373__Ingemann_B._S.__Tanskan_prinssi_Otto",null,"romaani",[],[],"fi",1835,1917,116348,775022,false,63515,[23],"Otto, Prince of Denmark, active 1331-1340 -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Tanskan prinssi Otto\" by Bernhard Severin Ingemann is a historical novel written in the early 20th century. The book is set in a tumultuous period during the 14th century and revolves around the themes of loyalty, national identity, and the struggles of the Danish people amidst external threats and political turmoil. The main characters include a young squire and an elderly servant, who navigate the complexities of their times while grappling with issues of allegiance and integrity.  At the start of the novel, a calm summer evening follows a significant religious celebration in 1333, where a group of poor townsfolk kneel in prayer before a statue of Saint Knut, seeking divine protection from the looming threat of German invaders. The scene shifts to the arrival of two travelers: a young squire and an older servant, who find themselves in an ominous situation as they confront a band of raucous German soldiers. Tension escalates as skirmishes break out, revealing the challenges the characters face—not just from external forces but also within their own ranks as they discuss issues of loyalty and betrayal, reflecting on the political landscape of Denmark and the implications it has on their identities. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Halonen, Maija",151,"Historiallinen romaani sijoittuu 1330-luvun Tanskaan ja kertoo prinssi Oton kohtalosta poliittisten juonittelujen keskellä. Teos kuvaa maan kamppailua saksalaista valtaa vastaan ja prinssin yrityksiä nousta valtaistuimelle isänsä kuoleman jälkeen.","B. S. Ingemann 'Tanskan prinssi Otto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2373. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TANSKAN PRINSSI OTTO\n\nKirj.\n\nB. S. Ingemann\n\n\nSuomentanut\n\nMaija Halonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1917.\n\n\n\n\n\n\nEdellinen osa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nOli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrin\nja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla,\nerään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista ja\nKallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseen\nSjällantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitun\nkuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, ja\nkuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhän\nKnuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessa\npolvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet ja\nrepaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään,\nettä olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle,\nja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niin\näänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuuron\ntai hyvinkin kaukana. \"Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestamme\ntaivaan Herraa ja pyhää neitsyttä!\" rukoili vanha, harvinaisen komea\ntalonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille,\nhänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. \"Elä anna\nmeidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!\"\njatkoi hän. \"Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinä\nonnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumala\nkaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!\"\n\n\"Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni!\" kysyi\nhienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsa\npyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, ja\npiteli hattua kädessään.\n\n\"Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isän\nhuomassa\", -- vastasi vanha talonpoika nousten. \"Jumalalle kiitos,\netteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hän\noli tullut tänne Skånesta\", jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaan\nsarkatakkinsa hihalla, \"siellä on nyt naimisissa myöskin kaksi\nminun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin he\nmuuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enää\nikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaan\nHerralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saamme\nsaksalaista kiittää.\"\n\n\"Se on totta, ukkoseni!\" vastasi nuori herra kiihkeästi ja posket\nhehkuen. \"Mutta kun susi isäntänä rehentelee ja lampaat karkaavat\ntiehensä, niin luulisinpa siihen silloin isännän syypääksi. Mutta totta\ntotisesti\", lisäsi hän katkerasti, \"se kansa, joka ei osaa itseään\nsuojella paremmin kuin lauma lampaita, ei ansaitse nykyistä herrautta\nparempaa.\" Lausuessaan ääneen nämä sanat, hän vilkaisi ympärilleen\nikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen ne tekisivät läsnäoleviin.\n\n\"Auta meitä lyömään heidät kaikki kuoliaiksi!\" rukoili voimakkaampi\nääni.\n\n\"Katso armollisesti maamme puoleen, pyhä Knuut! Paholainen vieköön\nkreivit ja kuninkaan!\" rukoili voimakas nuori mies kurjalla äänellä.\n\"Hän ei kuitenkaan koskaan ole ollut meille muuta kuin häpeäksi ja\nonnettomuudeksi maalleen.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Pentti! Sinä rukoilet jumalattomasti\", moitti vanha\ntalonpoika. \"Tekisipä pyhä Knuut sinulle nyt ansiosi mukaan antamalla\nsinulle korvapuustin kivinyrkillään, niin etpä taitaisi enää nousta\ntuosta hartaudentoimituksestasi. Rukoile sinä pyhää Knuutia auttamaan\nkuningas Aabrahamin helmaan ja hänen sukunsa tänne hallitsemaan, se\nolisi toista -- se olisikin hurskas rukous, jota pyhä Knuut ei voi\nkieltää meidän päiviemme tanskalaiselta mieheltä. -- Mutta jos tahdotte\nsäilyttää nahkanne eheänä, lapsukaiseni, niin lukekaapas Ave-Marianne\nloppuun ennenkuin saksalaiset palaavat tuolta olutkapakasta ja sanovat\nteille amenen piikkisian keihäillään!\"\n\nTämän varoituksen kuultuaan he nousivat kaikki pyhimyskuvan edestä,\ntekivät ristinmerkin ja poistuivat työkapineineen ääneti ja\nhuokaellen. Nuori matkamies jäi yksin paikalle antamaan hevoselleen\ntukollisen ruohoja. Samassa ratsasti Holbekintietä leveälle maantielle\ntoinenkin matkamies, yllään tallimiehen puku; hän paljasti myöskin\npäänsä ristiinnaulitun kuvan ja pyhimyspatsaan edessä, mutta loi\ntutkivan katseen nuoreen herraan. He ratsastivat yhdessä eteenpäin\npuhuttelematta toisiaan.\n\nIlta oli ihana. Läntisellä taivaalla oli vielä laskeneen auringon\npunertava heijastus; niityillä leijaili hieno sinervä sumu, sammakot\nkurnuttelivat lammikoissa ja soissa. Tie kaartelihe kellertävien\nruisvainioiden ja rehevien niittymaiden lomitse; läpi pyökkimetsien,\nja ohi kaislarantaisten lampien. Rauhallisen iltakellon viimeiset\näänet häipyivät hiljaiseen yöhön, lyöden kolme kertaa kolmen\nrukouksen merkin pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Sieltä täältä\nruispellosta kuului leivosen viserrystä pesästään. Heinäsuovat\ntuoksuivat maantien vieressä, ja sumuiset niityt häämöittivät\netäältä kuin hopeaisina järvinä. Kylässä ajoi talonpoika, viimeistä\nheinäkuormaansa latoon, ja heinävaunujen takalauta oli koristettu\npyhän neitsyen kuvalla. Joukottain heinämiehiä palasi viikatteineen\nniityiltä. Yli tummanviheriöiden pyökkimetsien suhahtelivat kottaraiset\nsuurissa parvissa, laskeutuen puiden latvoihin tai lammenrannikoiden\nkaislikkoihin, lakkaamatta viserrellen ja jaaritellen. Puoleksi\nkiviaitauksen luona olevien piilipuiden peittämänä kohisi\nvesimyllynpyörä laaksossa olevan sillan ja sulkulaitoksen luona.\nPohjolan kesäillan läpikuultava ilma loi omituisen salaperäisen\nviehätyksensä rauhalliselle maisemalle, missä etenevän päivän kajastus\nsulautui syttyvien tähtien valoon. Själlantilainen maisema oli yhtä\nystävällisen rauhallinen kuin meidän päivinämme; mutta maamiehen\nkasvoilla ei väreillyt ilo eikä elämä. Hän palasi synkkänä ja\ntyytymättömänä kotiinsa, tai asteli välinpitämättömänä vanhaa tapaansa\nnoudattaen maalaiskirkon iltamessuun, kun ei voinut rauhassa lukea\nAve-Mariaansa maantien varrella olevan pienen kivikappelin ääressä.\nOli toivottu kaunista ja rikasta syyssatoa; mutta monissa paikoin oli\nvilja maahan poleksittu, ja ruispelloilla näki joukottain hevosia\nlaitumella; niiden korkeus ja lihavuus osoittivat, että ne eivät olleet\nsjällantilaista rotua, vaan vierasta ja parempaa. Kylistä ei kuulunut\nainoatakaan iloista ääntä. Useissa paikoin näyttivät talot olevan\nautioina, tuskin kuuli koiran haukkuvan. Talonpoikaistalot näyttivät\nrappeutuneilta ja köyhtyneiltä. Useissa paikoin näki porteissa\nväkivaltaisen hyökkäyksen jälkiä. Talonpoikien riihet ja ladot olivat\nniin kuin aina ennenkin lukoitta ja telkeittä. Vesimyllyn luona\nolevasta olutkapakasta kaikui nyt kovaäänistä melua; sieltä kuului\nrähisevien saksalaisten sotamiesten ääniä.\n\nMolemmat matkamiehet lähenivät toisiaan ja tervehtivät. He eivät\nnäyttäneet tuntevan toisiaan, olivat vain sattumalta joutuneet\nnäin yhteen; mutta heidän tervehdyksestään huomasi kumpaisenkin\nhaluavan kernaasti tehdä lähempää tuttavuutta. Nuori herra, joka\noli puhellut talonpoikien kanssa, oli hinterä, yhdeksäntoista- tai\nkahdenkymmenen-vuotias nuorukainen, yllään jonkinlainen aatelisen\nhovipojan puku. Lyhyt, punainen nuttunsa ja pukinnahkaisten\npuolisaappaittensa hopeakannukset osoittivat hänen olevan vielä vain\naseenkantajan. Punaisesta verasta tehty, korea ratsastuslakia peitti\nvain puoleksi hänen vaaleakiharaisen päänsä. Hänellä oli lyhyt miekka\nvyöllään, ja hän ratsasti mustalla, vallattomalla oriilla, jota hän\nohjaili erittäin taitavasti ja helposti. Toinen oli harmaahapsinen,\nvoimakasrakenteinen mies, yllään valjennut kelta- ja sinijuovikas\nvallasperhe-palvelijan puku, joka oli kulunut ja paikkaeltu;\nkäsivarteen oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna. Hänen\nsuuret, vakavat kasvonsa olivat syvien ryppyjen uurtamat, ja hänen\nhuomattavasti uikonevista silmistään kuvasti jonkinlainen haaveileva\nelämä, minkä huomaa ihmisellä, jonka ajatukset enemmän viihtyvät\nmenneessä tai tulevassa ajassa kuin nykyisessä. \"Hm! Täällä on\nsammakoita suossa\", mutisi hän itsekseen ja siveli kädellään tuuheita\nkulmakarvojaan. \"Onko nuorella herralla lupakirja?\" kysyi hän ääneen\nruotsiksi murtaen: \"Kunpa tässä päästäisiin ehein nahoin ohitse.\"\nHän viittasi vesimyllyä kohti, missä joukko ratsumiehiä laulaen,\nhohottaen ja hurjasti meluten hoiperteli ulos kapakan ovesta. He\nkantoivat sylissään höyhentyynyjä, kinkkuja ja elävää siipikarjaa.\nHanhia ja kanoja riippui kirkuen hevoseen kupeilla, ja heti huomasi\nheidän tulevan ankarasta veropanttauksesta tai ryöstömatkalta\nmaaseudulta. He näyttivät olevan humalassa, sillä he ohjailivat\nratsujaan niin huolimattomasti, että heidän irrallaan satulasta\nriippuvat rautapiikkiset sotakeihäänsä satuttivat toisiaan ja hevoset\npelästyivät siitä; ratsumiehet nauroivat ja kiroilivat alasaksan\nmurteella; muutamat mölisivät ivalauluja tanskalaisista; toiset olivat\npaljastaneet keihään pituiset miekkansa, joita he hurjasti hoilotellen\nheiluttivat päänsä yli, tai huvittelivat he itseään katkaisemalla\nkaulat huutavilta kanoilta ja hanhilta, joita heillä oli mukanaan.\nHuomattuaan ratsastajat he sulkivat heti tien ja näyttivät aikovan\nratsastaa heidät kumoon; mutta aseenkantaja ja vanha palvelija antoivat\nmerkin toisilleen ja ratsastivat keskitietä aivan lähellä toisiaan.\n\n\"Pahus vie, ettekö siirry pois tieltä, lurjukset!\" huusi ratsumiesten\njohtaja alasaksan murteella paljastaen pitkän miekkansa. \"Seis\npaikalla! tai survomme teidät mäsäksi. Ketä te olette? Minne aiotte?\"\n\n\"Me olemme väkeä, jotka aiomme eteenpäin, sen te kai näette!\" vastasi\nnuori aseenkantaja tulisesti ohjaillessaan orittaan vasemmalla\nkädellään, oikean tapaillessa miekankahvaa. \"Koska ette tiedä ketä me\nolemme, niin voisitte säästellä kunnianimityksiänne!\"\n\n\"Hahhaa! Tanskalainen kukonpoika! Ja uskaltaakin vielä kiekua?\nHän tahtoo tulla nypityksi!\" sammalteli ratsumiesten johtaja\nkankeakielisenä viitaten tovereilleen, jolloin nämä ympäröivät\nmatkamiehet ja ottaen käteensä vaaralliset tapparansa he jatkoivat yhä\npilkkalaulujaan ylimielisesti hohottaen.\n\n\"Jos ei teitä täällä olisi tusina kahta vastaan, niin ette taitaisi\nhuutaa typeriä häväistyslaulujanne meidän korviimme!\" jatkoi\naseenkantaja ylpeästi, katseensa tarkasti mittaillessa puoleksi\nhumaltuneita miehiä. \"Taidattekin uskotella olevanne herroja tässä\nmaassa, senvuoksi että teidän kreivinne kirjoittelee veroja porvareille\nja talonpojille. On kai Tanskassa vielä jonkinlainen laki ja oikeus;\nmaantienrauhaa ei liene kukaan teille pantannut.\"\n\n\"Mitä tuo tanskalainen penikka mukisee?\" ärjäsi kookas holsteinilainen\nratsumies, joka näkyi olevan joukon johtaja. \"Puhuuko hän Tanskan\nlaista ja oikeudesta? Tässä sinä näet sen kuningas-Valdemar-lain, jota\nnykyään totellaan, senkin keltanokka!\"\n\nNäin sanoen hän heilautti julmaa miekkaansa. \"Jos sinulla on lupakirja\nmeidän herraltamme kreiviltä, niin näytä se heti, muuten hirtämme sekä\nsinut että tuon vanhan kyykäärmeen.\"\n\nAseenkantaja oli vetäissyt kätensä miekankahvalta, mutta hän hypitteli\nyhä levotonta ratsuaan, katseensa mittaillessa uhkaavaa sotilaspiiriä,\nja hän piti tarkasti silmällä jokaista heidän liikettään ja ilmettään;\nhän vaikeni ja näytti miettivän epätoivoista uhkayritystä.\n\n\"Minulla on lupakirja meille molemmille!\" huusi nyt vanha palvelija\nja ojensi nopeasti esiin avonaisen, suurella vahasinetillä varustetun\nkirjeen -- \"jos osaatte lukea kirjoitusta niin katsokaa tänne! Me\nolemme korkeasukuisen kuningatar Mereten palveluksessa ja kreivi Juhana\nVagrienin armollisen suojeluksen alaisia.\"\n\nAseenkantaja loi ihmettelevän katseen vanhukseen, joka oli ojentanut\nlupakirjansa ratsumiehelle vilkuttaen samalla salaisesti saattajalleen.\nOluttuvan lampunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja aseenkantaja huomasi\nsalaisen viittauksen. Muuten oli piilipuiden varjossa tiellä niin\npimeää, että oli vaikea eroittaa mitään kirjoituksesta. Siihen näytti\nmyöskin vanhus luottavan.\n\n\"Helvettiin mokomatkin typerät harakanjalkanne! Minä en ole pappi enkä\nyöpöllö\", karjaisi ratsujoukon johtaja ja heitti kirjeen vanhukselle\nvasten silmiä. -- \"Tee selvä puolestanne kieltäsi käyttämällä! Ja puhu\nniin että saan siitä selvän! Mistä kuningattaresta sinä puhut? Eihän\ntässä maassa ole enää kuningasta eikä kuningatarta.\"\n\n\"Kyllä täällä vielä tavallaan on kuningas\", vastasi vanhus\npiilottaessaan rauhallisesti kirjeen, jonka hän oli näppärästi\nvanginnut ilmasta. \"Mutta siellä missä te ja teidän herranne\nkuleksitte, ei huomaa paljoakaan laillisesta hallituksesta. Se\nkuningatar, jota minä palvelen, on muutoin Tanskan kuninkaan sisar,\nRuotsin leskikuningatar Holbekin linnassa. Minä olen hänen halpa\ntallirenkinsä ja elinorjansa.\"\n\n\"Pots krone sapperment! Silloin sinä olet ruotsalainen tai ainakin\nkirottu skånelainen?\" huusi kookas holsteinilainen heiluttaen pitkää\nmiekkaansa, \"puhutpa laulamalla kuin nuo salmentakaiset korpinrähjät\",\n-- jatkoi hän yhä kiihtyen -- \"helvettiin sinut joudutan, ja heti ilman\npappia ja ehtoollista, sen olen luvannut pyhälle neitsyelle autuaan\nvelivainajani ja sisarenpoikani sielun kautta niin pian kuin saisin\nkäsiini jonkun teidän joukostanne\".\n\n\"Kunnia vanhurskaudelle ja pyhille lupauksille!\" -- keskeytti vanhus\nhänet kohteliaasti, omituinen rauhallisuus katseessa ja kasvonilmeissä.\n\"Mutta ennenkuin kiellän jumalani tai kunniakkaan isänmaani, annan\nleikata kieleni poikki; mutta vaikka olisinkin vain uusruotsalainen tai\nskånelainen\" -- --\n\n\"Hei! Sepä vasta olikin hyvä saalis, toverit!\" jatkoi kookas,\nsuuttumuksesta punoittava soturi kuuntelematta häntä sen enempää.\n\"Joutukaa miehet! Ottakaa suitset hirttoköydeksi. Niinkauan kuin on\nkuivuneita piilipuita tienvieressä ei täällä ole puutetta verikoirien\nhirsipuista. Herran huoneessa, aivan pyhän neitsyen nenän edessä, he\nlahtasivat viime vuonna sadottain meidän ystäviämme ja sukulaisiamme\nniinkuin lampaita ja vasikoita; emmekö me saisi tässä halvan oluttuvan\nedustalla hirttää ominpäin yhtä näistä roistoista!\"\n\nKun ratsumiehet johtajansa kehoituksen kuultuaan hurjasti huutaen\nhyökkäsivät aseettoman aatelispalvelijan kimppuun, paljasti nuori\naseenkantaja miekkansa, ja ennenkuin tanakasti satulassa istuva\nvanhus oli saatu tempaistuksi hevosen selästä, lennähti heilahtelevaa\npitkää miekkaa kannattava käsivarsi kauas tielle. Ratsujoukon johtaja\nsuistui karjuen hevosensa selästä, ja aseenkantajan lyhyt miekka\nsuhahteli harjaantuneen asetaitoisesti useiden muiden korvissa. Uhattu\nskånelainen jätettiin ja raivostuneina käännyttiin nuoren yltiöpään\nkimppuun, joka korskuvan ratsunsa selässä lenteli heidän joukossaan\nkuin pyörretuuli ja tavattomalla asetaidollaan haavoitti jokaista, joka\ntuli häntä liian lähelle. Puoleksi humaltuneet ratsumiehet kirosivat\nkiukustuneina tavoitellessaan häntä sekä sotakeihäillä että miekoilla;\nmutta taitavasti ratsuaan ohjaamalla hän osasi ketterästi välttää\njokaisen lyönnin ja jakeli yhä haavoja ja kuhmuja joka taholle.\n\n\"Noituutta! Saatanan vehkeilyä!\" huusivat muutamat ratsumiehet aikoen\npaeta; mutta toiset haukkuivat heitä, väittäen oluen vain heitä\npyörittävän.\n\n\"Hyvää tanskalaista olutta!\" huusi nyt vanha palvelija -- \"pyhän\nEerikin nimessä! Lisätäänpä ruotsalaista humalaa!\" Hän riisti samassa\nsotatapparan erään ratsumiehen kädestä ja alkoi kammottavalla voimalla\niskeä ympärilleen. Muutamat huusivat ja hoippuivat haavoitettuina\nsatuloistaan kadottamiensa myttyjen ja siipikarjan joukkoon. Toiset\nkiroilivat ja huitoivat kuin soaistuina osaksi omia tovereitaan\nvastaan, häpeä ja suuttumus oli taas saanut toiset melkein selviksi.\nMutta nyt tuli joukko talonpoikia viikatteineen ja kirveineen. \"Se\noli oikein!\" huusivat he. \"Lyökää mäsäksi senkin kananvarkaat! Nyt\nhe saavat maksaa verotuksestaan, suurisuiset verenimijät. He ovat\njo kylliksi kauan nylkeneet ja kiduttaneet meitä!\" Näin huutaen\nhyökkäsivät själlantilaiset talonpojat hurjistuneina työaseet ojoina\nratsumiesten kimppuun. Läheisistä taloista riensi miehiä lisäksi, ja\nratsumiesten täytyi väistyä ojan yli niitylle. Mutta samassa kuului\netempää maantieltä torven toitotusta ja hevosen kavioiden töminää, ja\npelon lamauttamina pakenivat kaikki talonpojat. Aseenkantaja ja vanha\nvoimakas palvelija olivat saaneet hengähtää muutaman silmänräpäyksen:\nhe olivat yksin maantiellä kolmen kuolleen ratsumiehen ja hukutettujen\npanttitavarakääröjen keskellä. Hajaantuneet sotilaat yhtyivät taas\nhiukan etempänä niityllä, ja tuo paljoa lukuisampi avuksirientävä\nratsujoukko näkyi tulleen lähimmästä saksalaisesta verotuslinnasta.\n\"Jos osaatte ratsastaa yhtä hyvin kuin asettanne käyttää, nuori herra!\"\nsanoi vanhus, \"niin on tie nyt vapaa. Tarvitaan voimakkaampi käsivarsi\npuhdistamaan maa ja valtakunta petolintujen parvista.\"\n\nHetkeäkään miettimättä he kannustivat hevosiaan ja katosivat salaman\nnopeudella pimeälle tielle. Viimeinkin he antoivat hevostensa hengähtää\nja ratsastivat hitaasti ylös erästä mäkeä. Silloin vasta he silmäsivät\ntaakseen. Näytti siltä ettei oltu viitsitty lähteä heitä takaa-ajamaan.\nMutta harmistuneina he näkivät liekkien leimahtavan korkealle taivaalle\nsiltä taholta, mistä he olivat tulleet: kostaakseen talonpoikien\nosanoton tappeluun, olivat ratsumiehet sytyttäneet tuleen vesimyllyn\nluona olevat köyhien talonpoikien talot.\n\n\"Mokomatkin murhapolttajat!\" huudahti aseenkantaja suuttuneena. --\n\"Nuo olivat siis _lempeän_ kreivin väkeä. Hm! Meillä on Jyllannissa\n_ankarampi_ herra; mutta ei ole toinen toistaan parempi. Björnholmista\nlähdettyäni näen seitsemännen kerran punaisen kukon.\"\n\n\"Rendsborgilainen on pahin\", huomautti vanhus. -- \"Kreivi Juhanalla\non kuitenkin hiukan sydäntä jälellä, vaikka vain saksalaiset kutsuvat\nhäntä lempeäksi. Kun hänen miehensä näin mellastelevat täällä hänen\nomilla alusmaillaan, taitaa hänen olla vaikea estää väkivaltaisuuksia\nFalsterilla tai missä hän nykyisin lienee.\"\n\n\"Hm! Enoni oli kuitenkin oikeassa!\" jatkoi aseenkantaja puoliääneen\nomissa ajatuksissaan ja nyökäytti päätään välittämättä vanhuksesta.\n\"Tuo Rendsborgin kiviherra on varmasti noitunut minun herrani. Ne\novat korppia kaikki. Ei ainoakaan kunnon tanskalainen voi sietää\nsitä roistojoukkoa. Mutta paholainen vieköön läänitysherran, joka ei\nparemmin suojele maata ja valtakuntaa!\" Nuo viimeiset sanat hän lausui\nääneen ja melkein vahingossa katsellessaan katkeroituneena tulipaloa\nja läimäyttäen kiivaasti ratsupiiskallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä\nhuomatessaan samassa vanhan ratsupalvelijan synkät kasvot, jotka\nnouseva kuu kokonaan valaisi.\n\n\"Jos kaikki uskolliset tanskalaiset jättävät kuninkaansa hädän hetkenä,\nniin eipä taida olot parantua tässä onnettomassa maassa,\" sanoi vanha\npalvelija puoleksi katkeralla, puoleksi surumielisellä äänellä.\n\n\"Vai niin! Niinkö arvelet, vanhus!\" vastasi aseenkantaja nopeasti ja\nkäänsi hevosensa. \"Ratsastakaamme edelleen! Eipä hyödytä katsella\ntulipaloa, jota ei kuitenkaan voi sammuttaa.\" Hän kannusti hurjan\nkiihkeästi hevostaan, ja vanhus jaksoi vaivoin seurata häntä. \"Onko\ntodellakin sinun mielestäsi meillä urhoollinen kuningas, oivallinen\nhallitsija, jolle alamaisten tulisi olla uskollisia?\" kysyi\naseenkantaja ivansekaisella äänellä, taltutettuaan ratsunsa taas\nrauhallisemmin astumaan ja nähdessään vanhuksen ratsastavan äänetönnä\nvieressään.\n\n\"Minä olen vain halpa palvelija, nuori herra, ja minun mielipiteeni\novat monessa suhteessa hiukan vanhanaikaiset\", vastasi ratsupalvelija.\n\"Mutta minun mielestäni jokaisen rehellisen palvelijan tulee olla\nuskollisen oikealle isäntäväelleen kunnes suuri tilinteonpäivä koittaa,\nja tuomitkoon se herrauden, joka sen on meidän ylitsemme asettanut.\"\n\n\"Se usko on hyvä orjille ja ostetuille elukoille!\" huudahti nuori\naatelispoika ylpeästi ja kiihkeästi. -- \"Sinä et ole tanskalainen,\nsen minä heti huomasin. Sinä et tiedä miltä tuntuu kun isänmaa on\npaloiteltu, ja kuninkaana on maanpetturi, kurja mies, joka pakenee\nmaasta heti kun vaara on tarjona, ja joka panttaa alamaisensa ja\nvaltakuntansa yhdelle paholaiselle, antaakseen toisen lyödä ja\nnöyryyttää itsensä.\"\n\n\"Meillä oli Ruotsissa hallitsija, joka oli yhtä kelvoton ja syntinen\",\nvastasi vanhus sävyisästi. \"Hädässään minun maanmieheni kirosivat\nhänet ja ajoivat hänet maanpakoon. Mutta minä pysyin vanhanaikaisessa\nuskossani, koska minä en ollut orja enkä ostettu elukka: minä seurasin\nsyntistä herraani ja palvelin häntä Holbekissa hänen alennuksessaan\nhänen kuolemaansa asti.\"\n\n\"Vai niin! Sinä tulit tänne karkoitetun kuningas Birgerin mukana?\"\nsanoi aseenkantaja luoden vanhukseen osanottavan katseen. \"Oliko sille\nherralle kuitenkin yksi palvelija uskollinen hänen kuolemaansa asti!\nSitä ei hän olisi ansainnut. Hän oli melkein vieläkin huonompi kuin\nmeidän kurja Kristofferimme. Hm! Enpä voi käsittää mitenkä rehellinen\nmies viitsii palvella mokomiakin herroja.\"\n\n\"Uskollisuus- ja autuudenvala ovat omantunnon asioita, nuori, ylpeä\nherrani!\" mutisi vanhus katkerasti. \"Jos ette sitä niin sanoakseni\nsydämellänne ymmärrä, niin elkää enää milloinkaan sillä vaivatko\nterävää päätänne!\"\n\n\"Olenko loukannut sinua, vanhus!\" kysyi aseenkantaja nyt sävyisästi.\n\"Ei se ollut tarkoitukseni. Lähinnä taivaan taattoa ja itseäni sekä\nhyvää juutilaista hevostani, saan kyllä kiittää sinua nuoren henkeni\npelastuksesta tänä iltana.\"\n\n\"Ei, ylpeä poika! Jos se elon kipinä, joka minussa vielä on, olisi\nminkään kiitoksen arvoinen, ja jos jompikumpi meistä sanoo kiitoksen\navunannosta, niin olkoon se minun asiani\", -- mutisi vanhus -- \"Mutta\nottakaamme kiitokset toisiltamme! Nuori herrani, eipä taida lopultakaan\nriippua meistä itsestämme eikä saksalaisesta kuolemmeko hirsipuussa\ntai teloituslavalla syntiemme tai hyvien töidemme tähden. Ratsastakaa\nte vain nopeammin, elkää enää minusta välittäkö! Ei noin hienon ja\nylhäisen herran sovi lyöttäytyä halvan palvelijan seuraan. Matkan\nvarrella me voisimme kukaties helposti joutua riitaan siitä mikä on\noikean uskon ja rakkauden mukaista näinä epäuskon ja eripuraisuuden\naikoina.\"\n\n\"Ei! Pyhän Yrjänän ja Knuutin kautta! Me kulemme yhtä matkaa ja olemme\nhyviä ystäviä, sinä vanha, uskollinen palvelija!\" huudahti nuori\naatelismies tarttuen matkatoverinsa karkeaan käteen. \"Yhtymisemme\nsattui sopivaan aikaan, ja hyvä tuttavuutemme alkoi kädenkäänteessä.\nTiedämmehän nyt kumpikin mihin kykenemme, jos hätään joudumme. Kyllä\nme toimeen tulemme. Sano nyt vain suoraan minulle, saanko todenteolla\nkutsua sinua ystäväkseni! Etkö sinä todellakaan ole skånelainen,\nniinkuin nuo saksalaiset juopporontit luulivat? Sinun puheellasi on\nvain ruotsalainen sointu. Mutta soisinpa sinun kernaammin olevan aito\nruotsalaisen miehen.\"\n\n\"Haluaisitteko tekin ehkä hirttää ja nylkeä minut, jos minä olisin\nskånelainen?\" kysyi vanhus uhkamielisesti hymyillen.\n\n\"Enpä juuri, arvoisa vanhus!\" vastasi aseenkantaja päästäen hänen\nkätensä kuin olisi se polttanut. \"Mutta sanoisinpa sinulle silloin\nhyvästi, ja minua suututtaisi että luopioiden sukulaista sain kiittää\nhengestäni. Ne jotka viime vuonna olivat tanskalaisia ja tänä vuonna\ntahtovat olla ruotsalaisia -- ne, jotka vaihtavat isänmaata ja\nkansallisuutta kuin talvihousuja -- ne eivät ole minun miehiäni,\nkatsos, vaikka me olisimme lihallisia sisaruksia alustapitäen ja vaikka\nsiten erotessa osa sydäntä menisikin mukana vanhojen sukulaisten\nkesken.\"\n\n\"Elä tuomitse liian ankarasti, ylpeä herra! Tuskallinen epätoivo\neroitti heidät Tanskasta. Voihan sekin päivä vielä koittaa että he\nlentävät takaisin syliinne.\"\n\n\"Jos se päivä kerran koittaa, otamme heidät avosylin vastaan. -- Mutta\npyhän Yrjänän ja pyhän Knuutin nimessä, nyt näyttää toveruutemme\nhorjuvan. Kuule vanhus!\" jatkoi nuorukainen hehkuvin poskin, ja\npysäytettyään hevosensa hän tarttui vieraan hevosen suitsiin ja katseli\nhäntä uhkaavasti. \"Jos sinulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia Skånessa,\nniin saat kyllä kuulla ennenkuin eroamme mitä minä ja minun enoni\najattelemme tuosta viime vuotisesta kauniista teosta.\"\n\n\"No, no! Tyyntykää vain, ja elkää toki vaivaantuko hevostani\npitämällä!\" murahti vanhus. \"Jos haluatte omasta ja teidän enonne\npuolesta haukkua skånelaisia niin minä voin pysähtyä tänne kernaasti\nvaikka tunniksi, jos sillä voin palvella teitä. Puhukaa vain sydämenne\npuhtaaksi! Enhän minä vastusta teitä sanallakaan.\"\n\n\"Heillä oli maankavaltaja kuninkaana niinkuin meillä täällä\",\njatkoi aseenkantaja kiivaasti päästämättä ratsupalvelijan suitsia.\n\"Miksi he eivät peruuttaneet hänelle antamaansa uskollisuusvalaa --\nse olisi ollut oikeimmin tehty. Täytyikö heidän senvuoksi luopua\nkansallisuudestaan ja paloitella oma vanha emämaansa? Rohkeita ja\npelottomia he olivat kun löivät verikoirat kuoliaiksi itse pyhän\nneitsyen alttarin edessä; sen kyllä pyhä neitsyt antaa heille anteeksi.\nJos me olisimme tarmokkaita ja yksimielisiä niin olisimme ottaneet\noppia heistä. Mutta juutilaiset, själlantilaiset, fynboelaiset,\nlaalantilaiset, falsterilaiset ja möeniläiset ja minkänimellisiä muut\nlienemmekin, me jotka vielä kutsumme itseämme tanskalaisiksi, me\ntahdomme mieluummin kuolla yhdessä kuin alistua ruotsalaisiksi tai\nsaksalaisiksi. -- Jos me seuraisimme sinun skånelaistesi kaunista\nesimerkkiä ja heittäytyisimme ensimäisen, parhaan vieraan herran\nsyliin, saadaksemme rauhan ja hyvät päivät itsellemme -- niin eihän\nsilloin enää Tanskaa olisi olemassa. -- Kuolema ja kirous! Ennemmin\nkiduttakoot minut kuoliaaksi, kuin näkisin isänmaani joutuvan niin\nhäväistyksi. Katsoppas, tuota skånelaista tekoa minä en voi ikinä\nantaa anteeksi, ja jos haluat taistella kanssani tämän minun sydämeni\nkäsityksen mukaan, niin tule!\" näin sanoen hän päästi vieraan suitset\nja tarttui miekkaansa, viitaten äsken anastettuun taistelunuijaan, joka\noli kiinnitetty vanhan sotilaan satulaan.\n\n\"Jos te olisitte puoleksikaan yhtä uskollinen kuninkaallenne kuin\nolette onnettomalle isänmaallenne, niin minä kiittäisin teidän\nrehellisyyttänne jopa kiivauttannekin, nuori, yltiöpäinen herrani,\nvaikka haluaisittekin kostaa skånelaisten luopumisen minun vanhalle\nkurttuiselle otsalleni\", vastasi voimakas vanhus rauhallisesti,\nhymyillen samalla puoleksi uhkamielisesti ja puoleksi hyväntahtoisesti,\neikä näyttänyt ollenkaan välittävän matkatoverinsa uhkailevasta\nasennosta. -- \"Skånelaisten viimevuotiset asiat eivät muuten koske\nminuun vähääkään\", lisäsi hän. \"Minä olen, Jumalalle kiitos, syntynyt\nSmålannissa, ja -- Pyhälle Eerikille kiitos! -- minä olen koko\nsydämestäni ja sielustani uskollinen Ruotsin mies vieläkin, vaikka\nolenkin lainsuojaton ja ajettu maanpakoon synnyinseudultani, ja saanen\ntuskin enää milloinkaan astua jalallani ruotsalaiselle pohjalle.\"\n\n\"Olisit sanonut tuon heti minulle, kunnon mies! Nyt me olemme\ntodenteolla hyviä ystäviä!\" alkoi aseenkantaja innokkaasti puhua ja\npudisti hänen kättään, jonka jälkeen he taas ratsastivat edelleen.\n\"Olisinpa todellakin narri, jos vihaisin ruotsalaista senvuoksi että\nhän on ruotsalainen; mutta tanskalaista ruotsalaista minä en voi\nsietää, ymmärräthän\", jatkoi hän taas kiihkeänä. \"Kehnon kuninkaan\npuolesta elköön kunnon mies ryhtykö miekkaan, -- ennemmin käsi ja pää\nmokomaltakin roistolta\" -- hän vaikeni hetkeksi ja säpsähti vanhan\nseuralaisensa terävää katsetta. \"Minä en tarkoittanut sinua enkä sinun\nkuningastasi vaan skånelaisia ja meidän omaa kehnoa kuningastamme\",\njatkoi hän. \"Jos sinä jouduit lainsuojattomaksi ja maanpakolaiseksi\ntuon hurjan kuningas Birgerin vuoksi, niin olet saanut kalliisti\nmaksaa sokean kiintymyksesi isäntäväkeesi; lienee sekin jonkinlaista\nrakkautta, mutta suoraan puhuen siinä voivat sekä kissa että koira olla\nmeillä oppimestareina. Mutta onhan se kunnioitettavaa sinun käsityksesi\nmukaan\", lisäsi hän säälivästi ja taputti vanhusta ystävällisesti\nolkapäälle. -- \"Tiedänpä ainakin, että et tullut meidän puolellemme\nruvetaksesi tanskalaiseksi senvuoksi ettei sinulla ollut kyllin hyvä\nkotona.\"\n\n\"En totta totisesti!\" vastasi vanhus hehkuvin katsein. -- \"Kiitänpä\nJumalaa ja pyhää Eerikkiä siitä rakkaudesta, joka minulla kissan\nja koiran kanssa on samanlainen. Se, joka voi pettää isäntäväkensä\nhädässä, pettää myöskin isänmaan. Elkää myöskään uskoko minun\ntanskalaistuneen teidän tanskalaisesta leivästänne senvuoksi, että\nminut on ajettu pois isänmaastani. Pahus vieköön, kaikkein vähinten\ntahtoisin olla tanskalainen näinä aikoina.\"\n\n\"Kuolema ja kirous! Sinä olet kuitenkin oikeassa: me kaksi joudumme\nhelposti riitaan\" huudahti aseenkantaja tulistuen; mutta hän voitti\nkiivautensa, ja he ratsastivat taasen hetken ääneti rinnatusten. \"Ei,\nsieluni autuuden kautta me emme tahdo olla vihamiehiä.\" -- alkoi\nhän taas hetken aikaa mietittyään ystävällisesti puhella ja kääntyi\nuudelleen vaiteliaan seuralaisensa puoleen. \"Jos sinä olet kunnollinen,\nruotsalaissyntyinen mies, niin, Jumalan nimessä, onhan päivänselvää,\nettä sinä tahdot olla yhtä vähän tanskalainen, kuin me tahdomme\nolla ruotsalaisia tai saksalaisia; mutta sinä et saa pilkata meitä\nsenvuoksi, että me olemme onnettomia ja että kuninkaamme on herra, jota\nei rehellinen mies voi sietää.\"\n\n\"Sen onnettomuuden minä tunnen siksi hyvin, etten sitä rupea\npilkkaamaan\", vastasi vanhus tukahuttaen huokauksen -- \"mutta oli\nhelppo asia olla uskollinen ja rehellinen, nuori herrani, silloin, kun\nei mikään houkutellut meitä luopumaan velvollisuudestamme ja rikkomaan\nvalaamme.\"\n\n\"Pahus vieköön ukkoseni, jos minä olisin ollut niin typerä että\nolisin vannonut uskollisuutta petturille ja veljenmurhaajalle, niin\ntelkeisimpä mokomankin heittiön oven, ennenkuin jättäisin isänmaani ja\nrupeisin lainsuojattomana miehenä taluttamaan hänen hevosiansa. Olihan\ntuo kuningas Birger hirviö: hän antoi omien veljiensä kuolla nälkään\nNyköpingin linnassa.\"\n\n\"Se voi olla totta, mutta se voi myöskin olla häpeällisin valhe\",\nvastasi vanhus. \"Siellä missä hän nyt on, saanee hän itse vastata\nasiastaan. Jos on totta mitä kerrotaan, että hän tiesi drotsi\nBrunken heittäneen vankilatornin avaimet veteen, niin, voi armas,\nkyllä hänen sielullaan on siksi kuuma kiirastulessa, että sietäisi\nmeidänkin rukoilla hänen puolestaan.\" Hän pysäytti hevostaan ja\npyyhkäisi silmiään kädellään. \"Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle\nanteeksi antakoon\", jatkoi hän ääni liikutuksesta väristen --\n\"hänen eläessään minä en voinut rukoilla ainoallakaan sanalla hänen\nsielunsa ja autuutensa puolesta; mutta kun hän Holbekin linnassa\nitki itsensä kuoliaaksi poikansa kamalan kuoleman vuoksi, niin\ntotisesti, huomasinhan minä silloin hänen olevan ihminen niinkuin\nme muutkin. Minä melkein nyt uskon heidän tuominneen väärin häntä\nnoiden helvetinavainten suhteen: olihan hän kuitenkin minun pienen\nenkelikuninkaani isä, jonka kauniin kaulan minä näin katkaistavan.\"\nVanhus vaikeni, surulliset muistot näyttivät hyvin tuskallisesti\nliikuttavan häntä, ja he ratsastivat edelleen täyttä ravia\nVordingborgiin vievää tietä, jatkamatta sen enempää keskustelua.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nHevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen\nheinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä\nmuutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista\nsilloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään\ntoisesta.\n\n\"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!\" -- huusi\naseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.\n\n\"Herra armahtakoon meitä kauroista!\" -- mörähti kömpelö, likainen\ntalonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen\nheiniä. \"Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät\ntänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin\nkuninkaan nimessä.\"\n\n\"Tuo sitten joutuin leipää!\"\n\n\"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen\nomiin suihimme niin olisimme iloisia.\"\n\n\"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne\nkaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?\"\n\n\"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt\nselkänahkani todistaa\", vastasi tallirenki. \"Ne olivat vanha, ankara\nmarski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, -- mikä\nsen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi\nsaksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän.\"\n\n\"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna\nkuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin\npuolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat\nluultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?\"\n\n\"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat\nja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan\nheidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat\nminua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi\nettä minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin,\netteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen\nsain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me\nnyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja\ntarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät\npäästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä\nkuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä\nmaassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee\", -- lisäsi hän\nhaukotellen --, \"jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat.\nJoko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois,\nja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset\nyhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime\nvuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan\nvain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni.\nKunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa\nyhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain\nhaluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä.\"\n\n\"Senkin aasi!\" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi\ntöllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti\nhevosen alle. \"Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko\nsaksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies\nisäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön\nmokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan\nihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!\" jatkoi hän heittäen\nällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa --\n\"On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!\"\nSen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.\n\n\"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu\", -- mutisi\ntallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään\nkuparirahaa heinänjätteistä. \"Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä\ntyperällä puheella\", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä \"Riittämättömyys\nja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain\nsuunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun\nkuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi,\njos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa\non pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran\nhaukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!\"\njatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan\npuoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen\nsankarivoimansa. \"Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat\nheltiymään!\" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen,\nmutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus\nheitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta,\nja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan\nhän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta\nmatkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan,\njoka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle.\nVanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan\nritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja\nhe jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin.\nToinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla,\nlaihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas\nKristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka\nmyöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar\nHjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies;\nvähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä,\nellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen\nleveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne\nmuutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he\nolleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.\n\n\"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa\nmaantierosvoista!\" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten\nankarana asemiehille. -- \"Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista?\nHerra marski!\"\n\nMarski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen.\n\"Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!\" sanoi vanha herra. \"Jos\ntie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te\nolette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia.\"\n\n\"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!\" sanoi\nläänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. \"Mitä\nhyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada\nhäntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on\nvain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa\neikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä\nkansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he\nenää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa.\nJos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän,\nJumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen\nvuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski,\nolenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen\nperinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää\nlaista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta\nonnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana\nallekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko\nelinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä\nneuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä\nmaa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai\nkarjalauma.\"\n\n\"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme\", -- sanoi\nvanha sotapäällikkö syvään huoaten. \"Onhan hän sukunsa päämies; pojilla\non sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja\npitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin\nhänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa.\"\n\n\"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!\" väitti läänitysherra\nviiksiään sivellen. \"Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan\nolisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa\nliian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin\nkuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan\non lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin\nepäilemään\" -- --\n\n\"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas\nettä prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?\" keskeytti marski hänet\nkiivaasti. \"Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä\nolen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain\nhävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle\nRendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä\nme tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun.\"\n\n\"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!\"\nväitteli varovainen ritari vastaan. \"Jos minä vain tietäisin todellakin\nvaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi\" --\n\n\"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth,\nja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne,\nniin elkää enempää arvelko\", keskeytti marski hänet kiivaasti.\n\n\"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on\nvarmassa tallessa! Te loukkaatte minua!\"\n\n\"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun\nliehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen\nhänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei\nkai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi.\"\n\n\"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en\nkuninkaalle enkä kansalle!\" vastasi ritari ylpeästi. \"Minä olin\npiispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän,\nherra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette\nsen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että\nteidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut\nnähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia?\nEihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja\nhyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut\nkaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa,\nminä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä\nuskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä.\nKun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun\nte tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla\nja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan\nporttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan\nmoittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä\nväleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen\nhetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että\nSkånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on\nmielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan.\"\n\n\"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!\"\nvastasi marski. \"Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen\nkapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn.\nVain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen.\nJos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa\nmiekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta -- Jumalan\nnimessä, -- silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen\nluona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla\nvarmassa turvapaikassa.\"\n\n\"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa\nkorkeiden herrojen veljeyteen.\"\n\n\"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!\" jatkoi marski -- \"Jumala\nauttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun\non kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin\nohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari\nHjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa\nhänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas\nvoi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy\nheidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista\nheidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella\nmiehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä\nvaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan.\"\n\nVanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä\nkiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti\narvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle\nmieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan\nmahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin\nlinnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia\nsaaria. \"No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada\naikaan!\" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti\nylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja\nsivellessään viiksiään. \"Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne\nnäiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle;\nmutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen\nsuvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä\neikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun\ntarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän\nnäyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin.\" Hän läimäytti\nsuitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.\n\nAseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa\nVordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle\nLaalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes\ntienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan,\nsäädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin\npuhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin\nolevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin\nlauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti\nlauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. \"Jos sinä aijot sitä tietä, niin\nvoimmehan ajaa yhtämatkaa!\" virkkoi aseenkantaja. \"Minulla on melkein\nsama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa\ntotisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!\" Vanhus seurasi\nhäntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan\nvierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin\nunissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen\nsenjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi\nääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. \"Nukkuva\nnavetta niinkuin koko tämä maa!\" sanoi aseenkantaja puoliääneen\nistuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet\nvaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä\nseisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi\ntämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin\nvoimakasta olutta. \"Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin\nleskikuningatarta Holbekin linnassa!\" jatkoi hän taas heidän kauan\nsitten keskeytettyä keskusteluaan -- \"ja sinä olet toimittamassa hänen\npuolestaan kiireellistä asiaa.\"\n\nVanhus nyökäytti päällään, mutta vaikeni.\n\n\"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää\", jatkoi aseenkantaja\n-- \"eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin\nonnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa.\"\n\n\"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan\nsovittaa!\" vastasi vanhus. \"Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana\nnunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia\nveljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi\nheistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän\nmatkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus,\nnuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä\naikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa.\"\n\nAseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti\nhaarikkaansa juoden siitä. \"Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää,\njoka oli lautalla mukanamme?\" alkoi hän taas puhua -- \"no niin, eipä\nhän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa -- olipa\nhän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun\nvaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa:\nkun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään\nkaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi\nolla oikeudenmukainen.\"\n\nVanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan.\nAseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin\najatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa\nvierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen;\nmutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei\nkuorsannut.\n\n\"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni\nkärsimykset,\" keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden\nsurumielisellä äänellä, \"niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita\nsuurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia\".\n\n\"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa\", sanoi aseenkantaja,\nkolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä,\n\"mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän\nkaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä\nole kummaa\", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, \"etteivät\nhalvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin\nsuuruus osoittautuu\", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, \"mutta\nkun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa,\neikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman\nkarja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut\nminulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa.\"\n\n\"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja\nasemestarinne\", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata\notsaansa, \"niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan\nvihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa\nSaksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia\nmaalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi.\nSuoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi\nmaankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi,\nniin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta\nsuurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä\nja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin\ntuskinpa kulette kunnon retkillä.\"\n\n\"Vai niinkö arvelet vanhus!\" mutisi aseenkantaja miettiväisesti\ntuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. \"Hyvää on monenlaista.\nOn paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en\nminä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen\nmaasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin\nasioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä.\nMutta kuitenkin\", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, \"hän on uljas ja\nrohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää -- hän on toiminut enemmän\nmeidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan\nparasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut.\"\n\n\"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen\nmukaan!\", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. \"No niin,\nsellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme\nRuotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä.\nMahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu\nkaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä.\"\n\n\"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän\nmeidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat\ntanskalaiset\", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan\nkatseen. \"Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on\nkuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun\nkuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan,\nvaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen\nkuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta\nollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta\nneiti -- No niin\", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, \"se nyt ei kuulu\ntähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin\nasti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia\nminun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi\nuskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin\ntoivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi;\nmutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan\nDannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt\nkaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig\nherran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja\nkreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä\nsanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun\nisäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset\npalkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä\nja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset\nkyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat\nkuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan.\nMutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra\naivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista\naikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä\nhäneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä\nsiitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta;\nasioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti\ntiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa\nenemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi\nkuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä.\" Hän vaikeni ja\nlauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.\n\n\"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen\nnähnyt maailmassa\", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä,\nkoettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, \"niin ette\ntaitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia,\nja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä,\nputoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien\njakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli\nKnuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän\noli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja\nPyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi\nolla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli\nmies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin\nlailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme\noma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti\nasemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt\nenemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri\nrohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa\nkunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa\noli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian\nankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa\nkuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas\nsopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin\nniskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin!\nSe taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin\nastunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta\nhäntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä,\njolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja\nminun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta\nhänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän\nmitä kiusaus on!\" lisäsi hän painokkaasti. \"Jumala varjelkoon teitä ja\njokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika\noli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla\nteille!\" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa\nlevotonta ilmettä terävin katsein. \"Sen jalompaa verta ei Ruotsissa\nole minun elinaikanani vuodatettu\", lisäsi hän syvään huoaten, \"vaikka\nkorkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut\".\n\nNuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. \"Tuon suuren miehen\nkuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan,\" huudahti hän nyt\nkiihkeänä. \"Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit.\nJos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin,\nniin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli\nKnuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin\najattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä\nei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain\nsiinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi\nhänet.\"\n\n\"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on\nuskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten\npitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään\nhyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään\nvälähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä\nurhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin\nheitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta\nmielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä\nhomeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa\nlihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista.\nNähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni\nmahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä\nylhäisyydessään --\"\n\n\"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus\", keskeytti hänet\naseenkantaja. \"Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa\nnäkemään niin paljon?\"\n\n\"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra,\" vastasi\nvoimakas vanhus. \"Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on\nnäihin asti varjon lailla seurannut minua.\"\n\n\"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin\",\nvastasi aseenkantaja. \"Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä,\nettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin\npäähänpiston?\"\n\n\"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra\", jatkoi vanhus,\n\"mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä\nruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole\nantanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan\nläsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää\nainoatakaan niistä.\"\n\nLauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt\näkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja\ntalonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. \"Käynpä katsomassa\nonko hevosilla vielä ruokaa\", sanoi vanhus ja poistui ulos.\n\nAseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi\nposkea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun\nkirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti.\nMuutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta\nnäytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti.\nAseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies\nhänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta\nluukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi\nvanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. \"Meidän täytyy viipyä\nvielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi\", mutisi hän luoden tarkkaavan\nkatseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. \"Eihän sen tarvitse pelätä\npäivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla.\"\n\n\"Sehän on selvää, vanhus\", tokaisi aseenkantaja nopeasti. \"Rehellisyys\nmaan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja\nvannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi\nkai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän\nkäski.\"\n\n\"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään\nmuuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään\nmuuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen\nIsämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme.\"\n\n\"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen\nHerramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta,\nniin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän\nvelvollisuutemme on estää sitä.\"\n\n\"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme.\nMonta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena\nsuurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin\nonkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se\nomista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. -- Minäkin sydämessäni\ntuomitsin kuningas Birgeriä\", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään\nlampunvaloon. \"Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen\npakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä\nistuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen\nlainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä.\nHyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu.\nSilloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin\nminä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä\nsuljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta\nmissä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani\nsiitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen\nhyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin.\nMutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä\nherttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin\nmiehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne\nBrunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä.\"\nVanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen,\nja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen\nmuisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli\naikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat\nhänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo\nuneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja,\nkostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa\noli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat\nsilmät täyttyivät kyynelillä. \"Elämäni surulliset muistot kohdistuvat\nnuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan\", alkoi hän taas\npuhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän,\nvoidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten\nhänen sydäntään painostivat. \"En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa\nja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän\ntiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä\nkäsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle\nsiitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä\nhartioillani minä kannoin hänet Tanskaan -- oi! En milloinkaan ole\nitkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin\nsyliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja\näitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan.\"\n\nAseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan,\nvaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja\naivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta\nhämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.\n\n\"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään\nkirkossa\", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin.\n\"Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan\nRuotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. -- Minä olisin\nsilloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä\nrauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta,\nolihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen\nihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen\nkuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala\ntietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran\ntaas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen\npäivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä\nkun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään\nvierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen\ntaivaanvaltakunnassa.\" Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään\nitkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.\n\n\"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi\nMagnuksen Tanskaan?\" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti\nseisomaan. \"Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset\npuhuivat minun pienenä ollessani -- ja sinä elät täällä köyhänä,\nhalpana miehenä!\"\n\n\"Köyhä mies minä kyllä olen\", virkkoi ratsupalvelija ja poisti\nkädet kyyneleisiltä silmiltään, \"mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja\nPyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa\nmahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä\nei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka\nvielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun\nminä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni\nensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin\nisää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa\nkuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan,\nvalahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi\nkotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin\nse suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa\nPyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa\nloistavan auringossa kuin pyhimyskehän -- pyövelinkirveen alla.\"\n\nAseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan\nosanottavasti ja tarttui hänen käteensä. \"Nyt ymmärrän miksi niin\nsyvästi säälit sortuneita mahtavuuksia\", sanoi hän. \"Enkä minä sinua\nsiitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan,\nminä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa\nulkona. Minun täytyy joutua matkaan.\" Aseenkantaja heitti muutaman\näyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä\naikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja\npaksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen\netunenässä. \"Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette\",\nlauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä.\n\"Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille\nselvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa.\nTe näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin\nteidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei\nole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan\nruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan\nhenkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan\nluota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia\npetoksia ja onnettomuuksia valmistamassa.\"\n\n\"Vai niin\", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla,\n\"eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä\njoutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä\noikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille\nsanoistani ja ajatuksistani?\"\n\n\"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja\najatukset olisi häirinneet minun aamu-untani\", vastasi lauttausmies\ntyynesti. \"Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa,\nsitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän\nlaalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme\nja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa\nole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen\nherranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun\ntalonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa\nminusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin\nmeidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme\nmyöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä\nhän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa,\njoka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme\nvieläkin suurempaan kurjuuteen!\"\n\nLauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin,\ntarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa,\nja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija\nteki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi.\nMutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen\nhänet. \"Ole vain hiljaa, vanhus\", kuiskasi hän, \"minkä sinulle lupasin,\nsen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä\ntahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa,\nvaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata\nnavetaksi.\"\n\n\"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies\", kuiskasi vanha Arvi. \"On kyllä\ntotta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän\nvielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen.\"\n\n\"Isäntä, tässä on salakirje\", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli\nrepäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen,\nkirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena\nhäpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.\n\n\"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta\", sanoi lauttausmies\nja katseli päällekirjoitusta.\n\n\"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen\", kuului voimakas ääni\novelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen\ntakki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri\nhopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen\nketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista\nlauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko\nolentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen\nlauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta\nhän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. \"Eikö muuta!\"\nhuudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. \"Te olette\nväärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni,\nEllemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta.\"\n\n\"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke\", sanoi lauttausmies\nepäluuloisen näköisenä, \"mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille\nitsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo\nlukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä\npuhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle\ntuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole\nStig Antinpojalta Björnholmista?\"\n\n\"Jos lienee\", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme\nsilmäillessään kirjettä. \"Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä --\nse ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä\nkarjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän\nkuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen\nkanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella.\nKuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen\nvain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa.\" Hän rykäisi ja luki\nhitaasti ja änkyttäen: \"Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose,\ntoivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. -- Ne sata\nlihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin\npian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja\nte sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt\" -- tässä hän änkytti ja\nvaikeni. \"Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu\", mutisi hän.\n\n\"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa\nteitä, herrani\", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan\nnäköisenä.\n\n\"Sitä ei tarvita. Nyt minä ymmärrän sen\", jatkoi ketunmetsästäjä\nnopeasti. \"Tässä on herra Ellemosen valkoisesta hevosesta -- kuulkaa\nvain!\" ja hän jatkoi lukemistaan välinpitämättömällä äänellä: \"ja te\nsovitun lupauksenne mukaan olette vienyt oriin ja nuoren varsan heidän\n-- niin aivan oikein -- määräpaikkaansa. Vanha tanskalainen rotu\",\njatkoi hän nyt huolimattomasti, \"taitaa nyt olla huonossa hinnassa, ja\nkreivi aikoo tuottaa holsteinilaisia tänne Jyllantiin; mutta hän on\nhuomannut teidän tarjouksenne edulliseksi eikä teidän tarvitse kärsiä\nvahinkoa tässä kaupassa. Minun aseenkantajani Sven Tröst, joka tuo\nteille tämän kirjeen, on aimo uskalikko, mutta muuten löyhkäpäinen\nja kokematon nulikka, jolle minä en salli uskottavaksi mitään\narkaluontoisempaa asiaa. Härät ja\" -- hän pysähtyi taas luvussaan ja\nArvi lähestyi häntä --. \"No, saatana, tahdotteko kuulla vielä lisää\ntätä jaaritusta? -- Eihän siinä ole mitään.\" Mutta Arvi ei väistynyt\npaikaltaan, tuijotti vain suurilla silmillään kirjeeseen. \"Pois\ntieltä, moukka!\" huudahti ketunmetsästäjä ja jatkoi sitten nopeaan ja\nvälinpitämättömästi lukuaan. \"Härjistä ja kreivin suosiosta voitte olla\nvarma, kunhan pian täytätte sen mistä tämän kaupan suhteen on sovittu.\nOmakätisesti. Stig Antinpoika, marski.\"\n\n\"Hän tarkoittaa varmasti kaljupäistä kreiviä, eikä tästä kaupasta pääse\nviisaskaan selville\", sanoi lauttausmies arvelevan näköisenä. \"Mutta\nantakaapas minulle takaisin kirje, herra Henneke, niin minä vien sen\nmeidän papillemme. Ehkäpä hän sen selittää meille. Sillä jotakin piilee\ntämän alla, siitä uskallan vaikka kaulani pantiksi.\"\n\n\"Oletteko mieletön? Mitä siinä voisi piillä?\" huudahti ketunmetsästäjä\ntulipunaisena ja kiihtyneenä. \"Ei tästä kannata näin suurta melua\nnostaa. Mutta, kunnon miehet, yhdessä suhteessa te kuitenkin olette\noikeassa\", jatkoi hän hetkisen mietittyään ja viekkaasti hymyillen,\n\"Stig Antinpoika on vaarallinen mies, hänen kanssaan elköön kukaan\nrehellinen juutilainen ruvetko kaupantekoon. Hänen sananviejälleen\nvoitte nyt tehdä mitä haluatte. Härkäkirje ei tuota kenellekään\nonnettomuutta.\" Näin sanoen hän repi kirjeen tuhansiksi paloiksi ja\nnauroi ivallisesti. \"Kas niin\", lisäsi hän, \"näin on asiasta lyhyesti\nselvitty. Jos haluatte niin voitte suoriutua yhtä helpolla tuosta\nnulikasta, joka tuossa makaa. Paholainen vieköön sekä hänet että hänen\nisäntänsä.\" Näin sanoen hän poistui viheltäen, ja lauttausmies katsoi\nmiettivästi hänen jälkeensä.\n\n\"Sano meille totuus, nuori mies, niin pääset vapaaksi. Kenelle oli\nkirje?\" kysyi hän sidotulta aseenkantajalta. \"Tiedättekö lukiko herra\nHenneke sen oikein? Sillä minä en ainakaan luota viekkaaseen Henneke\nBrydeen.\"\n\n\"Se kirje, jonka te niin häpeällisesti ryöstitte minulta\", vastasi\naseenkantaja katkeroittuneesti kohottaessaan päätään, \"olisi minun\naivan oikein pitänyt viedä eräälle Juhana Ellemoselle, mahdollisesti\naika roistolle, jonka te varmasti tunnette paremmin kuin minä. Enhän\nminä voinut tietää mitä kirje sisälsi muuten kuin avaamalla omin lupini\nroistomaisesti toisen kirjeen, niinkuin tuo pitkä metsästäjä. Ettei\nminun herrani ole uskonut minulle mitään tärkeitä asioita sen te kaikki\nkuulitte ketunmetsästäjän lukemisesta. Hän haukkuu minua nulikaksi\",\nlisäsi hän katkerasti ja suuttuneena. \"Eikö teillä ole niin paljoa\njärkeä paksuissa kalloissanne ymmärtääksenne, ettei minun ole katsottu\nansainneen olla missään enemmässä tekemisessä hänen kauppojensa ja\nkujeittensa kanssa, olkoon sitten kysymyksessä härät tai muut elukat.\"\n\n\"Sinä näytät totisesti haluavan aimo selkäsaunan, nuori mies,\" vastasi\npaksu lauttausmies kylmästi. \"Eipä taida meidän tarvita vaivata\nitseämme sen vuoksi, kyllä sinä muuten sen halusi saat piankin\ntyydytetyksi. Tuollaisten kukonpoikasten, jotka kiekuvat kaivonvintillä\nennenkuin saavat heltan ja kannukset, voi antaa vapaasti lentää\nmatkoihinsa ja kupsahtaa kaivoon kun niitä haluttaa, eikä siltä\ntarvitse pelätä koko maailman molskahtavan jälestä. Lapset, päästäkää\nhänet siteistä, ja antakaa hänen mennä matkoihinsa. Senkin hyttynen\nvoisi muuten kuvailla olevansa elefantti.\"\n\nLauttausväki irroitti nauraen aseenkantajan siteet. Mutta tuskin\nhän oli päässyt notkeille jaloilleen ja tuntenut voivansa liikuttaa\njäseniään, niin jo helähti lyhyt aseenkantajanmiekka tupesta, ja\nsilloin täytyi paksun lauttausmiehen sekä hänen koko väkensä kiirehtien\njuosta pakoon hänen terävää miekkaansa. Mutta kun ei heillä ollut\naseita ja he väistyivät häntä, niin hän astui rauhallisesti miekka\nkädessä ulos ovesta, Arvi Smålantilaisen seuraamana. He nousivat\nmolemmat hevostensa selkään ja ratsastivat joutuisasti Saxköpingiin\njohtavaa tietä. Vaihtamatta pitkään aikaan sanaakaan keskenään.\n\n\"Sinäkö, minut ilmiannoit, vanhus?\" kysyi viimeinkin aseenkantaja\nluoden toveriinsa terävän katseen.\n\n\"Se oli vähin minkä voin tehdä teidän sielunne autuuden puolesta,\nnuori herrani\", vastasi Arvi Smålantilainen, totisilla kasvoillaan\nsydämellisen ilon ilme. \"Rehellinen lauttausmies oli itse ruvennut\nteitä epäilemään\", jatkoi hän. \"Mutta hän lupasi sitoa teidät\ntaitavasti, kärventämättä hiustakaan teidän päästänne.\"\n\n\"Kuolema ja kirous! Sepä oli aitoruotsalainen kuje, harmaahapsi!\"\n\n\"Olisitte ennemmin sanonut rehellinen ruotsalainen oikaisu huonoissa\nlaskelmissa\", vastasi Arvi tyynesti ja nyökäytti tyytyväisesti. \"Teidät\ntäytyi saada erilleen siitä salaisuudesta, josta ette kuitenkaan\nosannut vaieta; se painoi, Jumalalle kiitos, liian raskaasti teidän\nnuorta omaatuntoanne. Hyvällä ei ollut mahdollista tulla toimeen teidän\nkanssanne; minä olisin saanut saarnata teille aamunkoittoon asti,\nettekä te kuitenkaan olisi tulleet järkevämmäksi.\"\n\n\"Haa, jos olisi oikein, niin antaisin sinulle ansiosi mukaan, sinä\nvanha petollinen kettu\", mutisi Sven Tröst uhaten, mutta ei voinut\nkuitenkaan muuta kuin mielihyvällä katsella vanhuksen ystävällisiä\nkasvoja.\n\n\"Elkää nyt punnitko minun ansioitani\", keskeytti Arvi hänet, \"vaan\nolkaa rehellinen itsellenne ja muille kunnon ihmisille. Te olette\nvelvollinen käyttämään nuorta elämäänne paremmin kuin olemaan\npetturien puolisokeana kätyrinä. Kyllä te itsekin tiedätte, ettei\nollut kysymyksessä tavallinen härkien kaupittelu. Jos ei tuo pitkä\nketunmetsästäjä olisi tullut, niin me olisimme lukematta repineet rikki\nkirjeen, ja se olisi ehkä ollut parasta. Minä en osaa, Jumalan kiitos,\nkirjaintakaan, mutta minun täytyi olla olevinani kirjanoppinut, ettei\nmetsästäjä olisi tuon salaperäisen salakaupan ainoa todistaja. Hän oli\nvarmasti osallisena siinä asiassa. Jumala ties, seisoiko siinä edes\nniinkuin hän luki; mutta jos ymmärsin oikein tuon härkäkaupan, voi\nsiitä vielä koitua paljonkin onnettomuutta, ellette te rehellisesti\nauta minua sitä estämään.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, Arvi!\" huudahti aseenkantaja, joka oli sävähtänyt\nhehkuvan punaiseksi. \"He ovat käyttäneet minua katalaa asiaa\ntoimittamaan. Minä luulin olleen kysymyksessä rehellisen ja avoimen\nkapinan kurjaa kuningasta vastaan, ja pelastaakseni maani olisin minä\nkernaasti ottanut siihen osaa; mutta salahyökkäystä ja salamurhaa\nvastaan minä puolustaisin pahintakin vihollistani. Sinä olet arvannut\noikein; pitkä metsästäjä oli varmasti osallisena liitossa. Häntä\nkutsuttiin äsken Henneke Brydeksi; sen nimiselle laalantilaisherralle\npiti minun uskoa tuo kirottu kirje, ellen heti tapaisi Juhana Ellemosea\nhänen kartanossaan Saxköpingin lähellä. Oliko tämä sattuma?\" jatkoi hän\nmietteissään. \"Vai auttoiko korkeampi tahto minua toimittamaan asiani\nja sen paremmin kuin mitä nyt itse toivoisin, juuri sinä hetkenä,\njolloin kaikki näytti selvinneen. -- Nyt minä siis olen vapaa\", lisäsi\nhän iloisena ja tyytyväisenä. \"Minun viimeinen toiselle ihmiselle\nvannomani lupaus on täytetty. Minä en enää milloinkaan anna toisen\ntahdon sitoa itseäni, vaikka se olisikin maailman mahtavimman herran.\"\n\n\"Aivan niin, poikani, siinä voit olla oikeassa\", vastasi Arvi\nvakavasti, \"mutta yhtä herraa täytyy teidän kuitenkin palvella ja\ntotella muuten teistä tulee julkea ja hurja perkeleenpalvelija, josta\nJumala ja Pyhä Eerik teitä varjelkoon! -- Minä tarkoitan sitä Herraa,\njonka hallussa on kaikkien herrojen sielut ja autuus sekä täällä että\ntuolla puolen haudan.\"\n\n\"Sinä olet rehellinen sielu, Arvi -- kas tässä minun käteni\", huudahti\naseenkantaja liikutettuna. \"Että olisin tekemättä joutavia ja typeriä\nkujeita, sitä en voi luvata sinulle; mutta, pahoissa ja katalissa\njuonissa en tahdo olla osallisena kuuluinpa sitten näinä aikoina mihin\npuolueeseen tahansa -- siihen voit luottaa. Nyt minä aluksi seuraan\nsinua Saxköpingiin. Minä tahdon kuitenkin nähdä tämän varjokuninkaan\nennenkuin hän siirtyy pois tästä maailmasta; ja -- jos voisin vapauttaa\nhänet katalasta kuolemasta niin olisin iloinen.\"\n\n\"Varmasti uskon taivaassa nyt vallitsevan suuren ilon, nuori herra\",\nsanoi Arvi Smålantilainen liikutettuna ja kyyneleet kimmelsivät\nhänen suurissa, taivasta kohti luoduissa silmissään, kun hän puristi\nmatkatoverinsa kättä niin kovasti että se natisi. \"Totisesti\", lisäsi\nhän puristaen sitä vieläkin kovemmin. \"Kun syntinen kääntyy voi siitä\nsyntyä iloa maanpäälläkin.\"\n\n\"Olkoon sillä sentään määränsä täällä maanpäällä, Arvi, elä purista\nkättäni mäsäksi kivikourallasi\", virkkoi Sven Tröst hyväntahtoisesti\nnauraen, jonka jälkeen molemmat tyytyväisen mielialan vallitessa\nratsastivat edelleen.\n\nHe olivat aivan lähellä Saxköpingiä. Tämä pieni kaupunki näkyi\naamuauringon valossa järven eteläiseltä rannalta. Se oli enemmän kylän\nkuin kaupungin näköinen, sillä useampien talojen kattoja peittivät\nolkikatot ja niitä ympäröivät aidatut kaalimaat sekä peltoviljelykset.\nKirkko ja Kolmiyhteysseuran kokoushuone sekä parin rikkaan kauppiaan\ntalot olivat ainoat tiilikivikattoiset kivirakennukset paikalla.\nKaupunkia lähetessä näki Sven Tröst ratsastajan kiireesti rientävän\nerästä sivutietä ja hän oli tuntevinaan pitkän ketunmetsästäjän.\nMetsästäjä ruoski hevostaan ja katosi aaltoilevien vehnäpeltojen taakse.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nSaxköping oli vaurastunut kuningas Kristofferin aikana, joka oli\nantanut kaupungille vapauskirjeen, ja se oli ehkä ainoa seutu maassa,\nmissä hänellä vielä oli uskollisia ja hyväntahtoisia alamaisia,\nhuolimatta siitä että hän oli pantannut tämänkin kaupungin ynnä\nniemimaan velipuolelleen, holsteinilaiselle kreivi Juhanalle.\nKreivillä oli myöskin viimeisenä viitenä vuotena ollut oikeus lyödä\nrahaa Saxköpingissä, eikä kukaan uskaltanut hylätä kreivinrahaa niin\nhuonoa kuin se olikin. Vaikka kuningas Kristofferin voima ja valta\nmyöskin täällä oli vähäinen, oli hän kuitenkin nyt onnettomuudessaan\npaennut tämän kaupungin hyvien asukasten turviin, joiden hän tiesi\nolevan viimeisiä hylkäämään hänet hädän hetkenä. Mukanaan pieni\nseurue ja vanhin poikansa, prinssi Otto, oli hän oleskellut täällä\nmuutamia päiviä rikkaan kauppias Pietari Vitfeltin vieraana, joka oli\nluovuttanut suuren kivitalonsa ruhtinaallisille henkilöille, itse hän\noli perheineen muuttanut pienempään sivurakennukseen.\n\nSven Tröst ja Arvi Smålantilainen ratsastivat hitaasti kaupungin\nläpi varhaisena aamuhetkenä ihmetellen, että näin pieni ja mitätön\nseutu nyt oli Tanskan kuninkaan asuinpaikka. He katselivat\ntarkasti jokaista vähänkin huomattavampaa taloa, jonka he luulivat\nmahdollisesti soveltuvan hovinpitoon. Viimeinkin he saapuivat\nsuuremman kivirakennuksen luo. Lyhtyä muistuttava kahdeksankulmainen\nparvekerakennus työntäytyi kadulle, ja talon molemmat päädyt olivat\nkoristetut puusta leikatuilla pyhimyksenkuvilla. Yksi ovista johti\navonaiseen puotiin, missä oli kaupan rautatankoja ja tervatynnyreitä.\nToisen oven luona, joka oli suljettu, seisoi vartija keihäs olalla,\nsekä kaupungin palvelija, jonka rintaa koristi kaupungin vaakuna:\nsuuret sakset; kädessä hänellä oli suuri naulavasara: he seisoivat\njäykkinä pyhäpuvuissaan, hyvin juhlallisen näköisinä ikäänkuin\nollen vartijoina. \"Tässä se varmaan on\", virkkoi Sven Tröst\nsäälivästi hymyillen ja kääntyi ivasana kielellä Arvi Smålantilaisen\npuoleen, joka oli ottanut lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti\nparvekerakennuksen ikkunaa kohti. Aseenkantajan silmä seurasi samaa\nsuuntaa ja huolimatta siitä vähäisestä kunnioituksesta, millä hän\nkatseli tätä kuningasasuntoa, vetäsi hän kuitenkin heti korean\nhattunsa päästään huomatessaan pienten lyijyruutujen läpi kahdet\nkasvot, jotka kummatkin omalla tavallaan pakoittivat hänet tuntemaan\nomituista osanottoa. Toiset olivat vanhemman miehen kuolonkalpeat,\nomantunnontuskien uurtamat kasvot, joiden katkeran synkkämielinen\nilme melkein läheni mielipuolisuutta, mutta piirteet olivat kauniit,\ntukka musta ja tuuhea, samoin viikset. Toiset olivat melkein\ntyttömäisen lempeät nuorukaisen kasvot, joita ympäröivät olkapäille\nvalahtaneet keltaiset kiharat. Hän näytti tarjoavan sairaalle herralle\nvirvoittavaa juomaa ja lausuvan hänelle muutamia lohduttavia sanoja;\nhänen hienoilla, surunvoittoisilla ja uneksivilla kasvoillaan oli\nniin liikuttava rakkauden ja hellyyden ilme, että aseenkantajan\ntäytyi tahtomattaankin pysyä hiljaa paikoillaan kadulla ja unohtua\nkatsomaan odottamatonta näkyä. Syvän tuskan valtaamana huudahti\nArvi Smålantilainen hiljaa: \"Oi Magnus, minun Magnus lapseni! Aivan\ntuon näköinen oli minun hyvä prinssi Magnukseni, kun hän lohdutti\nepätoivoista isäänsä -- ja sellaisen enkelinpään saattoivat he mestata,\nne hirviöt!\"\n\nHe ratsastivat hiljaa majataloon, eikä kumpikaan heistä epäillyt\nettä he nyt olivat nähneet onnettoman kuningas Kristofferin ja hänen\npoikansa, seitsemäntoistavuotiaan prinssi Oton, vaikka vielä olikin\nniin aikainen aamu että monessa paikassa ikkunaluukut olivat suljetut\nja vain köyhiä päivätyöläisiä kulki kaduilla. Loheden taistelun jälkeen\nei kuningas melkein koskaan nukkunut öisin. Hänen haavansa eivät\nvielä olleet paranneet, mutta häntä vaivasi enemmän sielullinen kuin\nruumiillinen sairaus.\n\nPietari Vitfeltin taloon Saxköpingissä kuului pieni puutarha, josta\noli kaunis näköala merelle, ja paitsi hedelmäpuita oli siellä paljon\nharvinaisia kukkia ja ulkolaisia kasveja, jotka yritteliäs kauppias\noli ymmärtänyt hankkia luostaripuutarhoista. Tämä puutarha olikin\ntunnettu kaupungin kauneimmaksi, ja rehellisen Pietari Vitfeltin suurin\nilo oli itse askarrella ja hoitaa pientä maapalstaansa oman omituisen\nmakunsa ja mielikuvituksensa mukaan. Nuoralla vedetyille suorille\nkäytäville oli sirotettu pajankuonaa hänen omasta veitsihiomopajastaan.\nPaja oli kaupungin vanhin ja siitä hän suurimmaksi osaksi sai kiittää\nrikkauttaan. Siitä hän myöskin johti kaupungin nimen, joka kuitenkin\nhänen mielestään, sopivammin olisi voinut olla nimeltään Knivköping\n[Knivköping = Veitsikauppala] kuin Saxköping ja parempi olisi ollut\nasettaa veitsi kuin sakset vaakunaan. Joka kerta kävellessään\nvieraineen pajakuonan peittämiä käytäviä ja näytellessään heille\nkuuluisaa puutarhaansa ei hän unohtanut selittää tätä käsitystään.\nHänen suurimpia ilojaan oli omin käsin leikellä vertauskuvallisia\nkuvia muutamiin suuriin puksipuihin, joiden joka vuosi täytyi muuttaa\nmuotoa, aina hänen vaihtuvien mielijohteittensa mukaan. Niiden\ntäytyi aina jonkinlaisina hieroglyfeina osoittaa maailmalle ja hänen\nkanssaihmisilleen mikä milloinkin oli hänen mielestään tärkeintä. Tänä\naamuna hän asteli hyvin aikaisin puutarhassaan, suuret puutarhasakset\nkädessään leikellen sydämiä ja kruunuja taxuspuihin, sill'aikaa\nkuin puotipoika, jonka ei tarvinnut seisoa niin aikaisin puodissa,\naskarteli asettamalla kiviä ja kiiltäviä posliininpaloja kuningas\nKristofferin nimeksi kukkapenkkeihin. Kauppias itse oli vastoin\ntapaansa pyhäpukimissa. Hän katseli tyytyväisenä sekä omaa että\npuotilaisensa työtä. \"Niin, niin! Järkeä sitä tarvitaan kaikessa\",\nsanoi hän itsekseen. \"Aseta sakset kuninkaan nimen yläpuolelle, mies,\nse merkitsee meidän hyvää kaupunkiamme, johon hän on turvautunut,\nja joka rehellisesti on suojeleva häntä. Sakset ovat oikeastaan\nräätälinkyltti, ja veitsi olisi sopivampi kaupunginvaakuna. Mutta\nHerra Jumala! Olemmehan me kaikki räätäleitä meidän Heraamme edessä.\nSaksia minä puolustan, voivathan ne merkitä maata, ja valtakuntaa;\nkun vain rivakat kädet tarttuvat niiden kahvaan niin ne aukeavat,\nsulkeutuakseen taas. Silloin tanskalaiset sakset purevat, ja voi sitä,\njoka pistää sormensa niiden väliin. Kas sen minä sanon kuninkaalle,\nkun hän kysyy mitä sakset merkitsevät. Ne voivat myöskin antaa hänelle\nviittauksen siihen, että olisi paras leikata pois ylpeät ja ylimieliset\nvesat, nämä herrasmiehet ja omavaltaiset talonpoikaiskiduttajat, jotka\ntahtovat olla herroina maassa ja ovat nenäkkäitä sekä kuninkaalle\nettä porvareille. Kas niin\", jatkoi hän saatuaan sydämet ja kruunut\nvalmiiksi taxusaitaan. \"Kukoistakoot ja kasvakoot Tanskanmaan sydämet\nkuin ikuisesti viheriät puut paratiisissa. Se on pääasia. Latva\nkohotkoon taivasta kohti, ja me iloitsemme sen valossa ja varjossa.\nKruunatut nimet, oi niin, ne ovat katoavaisia -- maallisia. Mutta minun\nhalvan kykyni mukaan ovat ne pidettävät kunniassa -- loistakoot ne\nkukkasina kukkasmaissa eikä kukaan saa niitä poleksia -- muista se,\nmies.\"\n\n\"Enkö nyt saa laittaa prinssi Oton nimeä, isäntä\", kysyi puotilainen.\n\"Hänestä minä pidän, onhan hän oikeastaan meidän herttuamme, ja hänestä\nkun tulee kuningas, niin hän vapauttaa meidät saksalaisista kunhan vain\nmeidän Herramme armossaan päästää meidät siitä toisesta.\"\n\n\"Oletko sinä hullu, mies! Puhutko sinäkin sellaisista asioista? Ole\nsinä vaiti ja pidä huoli töistäsi, muuten minä opetan sinut pitämään\nsuusi kiinni. On helppo asia muuttaa C kirjain O:ksi, näetkös, mutta\nsitä tekemään tarvitaan meitä väkevämmän sonni. Huomaa se visusti,\nmies.\"\n\n\"Mutta Jumalan nimessä, isäntä\", sanoi puotilainen hetken vaiettuaan,\njolla aikaa hän omin päin muutti yhden kruunatun C:n O:ksi, \"jos\nte näkisitte sen pitkän luettelon, mihin minun täytyy kirjoittaa\nmitättömimmätkin menot, niin ette te taitaisi olla kovinkaan\nhyvillänne\".\n\n\"Pöllöpää! Siitä ei kannata puhua!\" vastasi Pietari Vitfelt\nsuuttuneena. \"Niin suuren kunnian arvoinen lienee hän kuitenkin\nvielä. On selvää, että tulot ja menot ovat järjestyksen vuoksi\nkirjoitettavat taululle, ja jos sinä kirjoitat puolenkaan äyrityisen\nliikaa tai yli niin ajan minä sinut ulos portista. Ja vaikka kuningas\nja prinssi jäisivät minun luokseni niin kauaksi ettei minulla enää\nolisi äyrityistäkään, ei heidän kuitenkaan tarvitse nähdä tyytymätöntä\nilmettä. Ymmärrätkö sen, mies?\"\n\n\"Elkää suuttuko, isäntä, mutta minä ajattelin vain näin: jos hän olisi\nkunnon kuningas, joka kunnioittaa lakia ja oikeutta ja puolustaa maata\nja valtakuntaa, silloin olisi asian laita toinen; silloin olisi hauska\nja hupaisa häntä juhlia, eikä meidän tarvitsisi antaa niin paljon\nviskunoita katupojille eläköönhuutoja varten, aina kun he näkevät\nhänet parvekeikkunassa. Mutta jos ihmisten puheet tästä kuningas\nKristofferista ovat tosia, niin on hän uhannut veljensä henkeä ja\ntuottanut turmiota maalle ja kansalle, eikä hän koskaan ole tehnyt\nmuuta kuin häpeällisiä tekoja koko elämänsä ajan ja silloin minä\najattelin --\"\n\n\"Ei sinun tarvitse mitään ajatella, ymmärrätkös sen, ja mene\nnyt matkoihisi puotiin\", keskeytti Pietari Vitfelt ällistyneen\npuotilaisen antamalla hänelle aimo korvapuustin. \"Kas, tuossa on hänen\nmajesteettinsa pyhä persoona\", lisäsi hän, oikaisten itsensä suoraksi\nja astui sitten kuninkaallista vierastaan vastaan, tehden äärimmäisen\nsyvän kumarruksen.\n\nPrinssi Oton tukemana astui sairas kuningas Kristoffer hitaasti\nja horjuen puutarhaan. Musta samettibaretti oli painettu syvälle\nitsevaltiaan otsalle, ja hänen vasen kätensä oli siteissä. Joka askel\nnäytti tuottavan hänelle tuskia; hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät,\nja hän tuijotti maahan, huomaamatta porvarin juhlallista tervehdystä,\nmihin nuori prinssi ystävällisesti vastasi. \"Meidän hyvä isäntämme on\ntäällä ja haluaa tervehtiä teitä, herra isä\", sanoi prinssi. Kuningas\nheitti sivulleen terävän katseen, astuen edelleen muuttamatta ainoata\nilmettä.\n\n\"Korkeastikuninkaallinen, armollinen majesteetti\", alkoi nyt porvari,\nuudistaen syvän tervehdyksensä. \"Te osoitatte suuren kunnian sekä minun\npienelle puutarhalleni että halvalle talolleni. Teidän armollinen\nkäyntinne on varmasti kartuttava tämän minun omaisuuteni mitätöntä\narvoa sekä minulle että minun jälkeentulevaisilleni. Varmasti on syntiä\nylpeillä siitä että te alentuvassa hyvyydessänne ja armossanne olette\nsuvainnut kunnioittaa läsnäolollanne minua mitätöntä saxköpingiläistä\n--\"\n\n\"Säästä moiset puheesi narreille, jotka uskovat suunpieksämiseen\",\nkeskeytti kuningas hänet ja kääntyi pois, katseessa katkera,\nepäluuloinen ilme. \"Oli aika, jolloin minä lempeästi kuuntelin\ntuonlaisia alamaisuudenosoituksia, mutta en milloinkaan ollut kyllin\ntyperä uskoakseni niissä olleen ainoatakaan tosi-sanaa.\"\n\nHämmästynyt porvari sävähti hehkuvan punaiseksi; hän katseli\nhämmentyneenä ympärilleen joka taholle, tietämättä minne kääntyisi.\n\n\"Elkää pahastuko isäni epäystävällisiä sanoja, kunnon Pietari\nVitfelt\", sanoi prinssi hiljaa taputtaen porvaria olkapäälle,\nkuninkaan istuutuessa puutarhapenkille, missä hän vaipui synkkiin\nmietiskelyihinsä ja nojaten käsivartta polveensa painoi kumartuneen\npäänsä laihaa kättä vasten. \"Taas on hänellä ollut uneton yö\", lisäsi\nprinssi astuen pari askelta sivulle. \"Onnettomuus on saanut hänet\nunohtamaan, ettei Tanskan kuninkaalta milloinkaan puutu ystäviä\nhädässä. Minä toivon raittiin ilman virkistävän hänen mielensä.\nNäyttäkää meille kukkasenne sekä muut nähtävyytenne täällä.\"\n\n\"Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne\", alkoi taas porvari\nrohkaistuneena ja ojensi kuninkaalle harvinaisen ruusun. \"Tämän\nkuninkaallisen kukan ovat hurskaat luostariherrat tuoneet tänne\nRanskasta.\"\n\n\"Minä en siedä kukkia\", vastasi kuningas katsomatta ylös \"Antakaa ne\nnaisille ja hentomielisille nuorukaisille. Minä istutin nuoruudessani\npuita; mutta ne kuolivat kaikki -- minun kädelläni ei ollut onnea.\"\n\n\"Uskokaa, herra kuningas, kaikki voi vielä Jumalan avulla kääntyä\nhyväksi\", jatkoi porvari sydämellisesti lohduttaen. \"Teidän lapsistanne\nsaatte varmasti sekä te että Tanska vielä iloa.\"\n\n\"Vai niin! Minua koetetaan lohduttaa jälkeläisteni paremmalla onnella\",\nhuudahti kuningas katkerasti nauraen. \"Te tarkoitatte, että teillä\non ollut minusta vain surua ja onnettomuutta. Sanokaa vain suoraan!\nMieluummin te soisitte minun olevan kuolleen ja haudassa. Kun kuulette\nminun ruumiskellojeni soivan niin silloin te taidatte sekä tanssia että\nhyppiä täällä Tanskassa.\"\n\n\"Elkää toki noin puhuko, rakas isäni\", sanoi Otto rukoilevalla äänellä\nja suuteli hänen vapisevaa kättään. \"Tahtoohan tämä kunnon mies\nmeidän parastamme, eikä hän tahtoisi loukata teitä ei puheilla eikä\najatuksilla.\"\n\n\"Ei, sen tietää armias Jumala!\" sanoi porvari hämillään ja väänteli\nkäsiään, astuen taas lähemmäksi prinssin kanssa. \"Kunpa vain\ntietäisin millä voisin huvittaa teidän kuninkaallista isäänne,\narmollinen prinssi. Miellyttääkö häntä viulun tai kitaransoitto,\ntai lautapeli? Ne olen toimittanut illaksi. Tai olisiko hänellä\nhalua tulla katsomaan minun veitsitakomoani? Tai vienkö hänet meidän\npyhään Kolminaisuudenseuraamme. Minä annan kiltaveljille tänä iltana\ntynnyrillisen hyvää olutta, että saavat juoda meidän armollisen\nherrasväkemme terveydeksi. Me saxköpingiläiset olisimme kiittämättömiä\nolentoja, jos milloinkaan voisimme unohtaa mitä meidän halpa\nkaupunkimme on velkapää teidän herra isänne hallitukselle sen antamasta\narmollisesta vapauskirjeestä. Sen vuoksi olemme me Saxköpingin asukkaat\nmyöskin luvanneet ja vannoneet kiltahuoneemme kynttilöiden valossa,\nettä vaikka koko maa luopuisi hänestä hänen onnettomuuden päivinään,\nniin tahdomme me puolustaa hänen kuninkaallisia oikeuksiaan, niin\nkauvan kuin pisarakin rehellistä verta vuotaa suonissamme.\"\n\n\"Sen me tiedämme sekä isäni että minä, rehti kunnon mies\", sanoi\nprinssi Otto liikutettuna ja puristi porvarin kättä. \"Senvuoksi\nolemmekin mieluummin tulleet asumaan tänne teidän luoksenne kuin\njonnekin kuninkaalliseen linnaan, missä minun setäni ja hänen\nsaksalaiset päällikkönsä vallitsevat. Kun minun onneton isäni vain\nsaisi olla rauhassa täällä siksi kunnes hän paranee, niin ei vielä\nkaikki toivo olisi mennyttä. Me odotamme marskia tänne tänä iltana,\nja silloin päätetään jäämmekö tänne vai lähdemmekö maasta. Pitäkää\nvain huoli siitä että kaikki on hiljaista, niinkuin ei kuningasta\nolisikaan täällä. Hänen nykyiselle mielialalleen ovat kaikki kunnian-\nja suosionosoitukset vastenmielisiä, ne vain tuskallisesti muistuttavat\nhänelle hänen parempien päiviensä mahtavuuden aikoja.\"\n\n\"Minä ymmärrän, herra prinssi\", sanoi porvari, päätään nyökäyttäen.\n\"Hänen armonsa toivoo itseään kohdeltavan kuin tavallista kristittyä\nihmistä ilman juhlamenojen touhua. Siitä minä pidän, ja se on\nminustakin mukavinta. -- Kuulkaa nyt rakas Kristoffer\", alkoi hän,\nkääntyen taas kuninkaan puoleen, puhuen sydämellisesti ja melkein\ntutunomaisesti, ollenkaan huomaamatta prinssin huolestunutta ja\nvaroittavaa ilmettä. \"Heittäkää nyt mielestänne kaikki oikuttelut ja\nolkaa rohkealla ja iloisella mielellä. Ei tässä mitään voiteta allapäin\nkulkien. Jos te tarvitsette rahaa, niin voittehan vielä pantata\nSkanderborgin ja Årön, ja sitten on teillä vielä nuo pienet, hyvät\nFyenin saaret. Eiväthän ne enää ole kuningaskunnan veroisia, mutta\nsäästämällä tulette kyllä vielä niilläkin toimeen. Silloin kun minun\nviimeinen laivani ajoi karille, olin minäkin vähällä menettää järkeni\nja tulla synkkämieliseksi. Mutta silloin tuli minun hyvä Ristoni,\nmeidän veitsiseppämme, ja moitti minua alakuloisuudestani sanoen, että\nminä olin jumalaton mies kun en luottanut taivaalliseen isäämme ja\npyhään neitsyeeseen, ja sitten --\"\n\n\"Vaiti, pölkkypää!\" huudahti kuningas ja nousi katse leimuavana.\n\"Oletteko aivan mieletön? Luuletteko puhuvanne vertaisellenne? Vielä\nminä olen Tanskan kuningas. Sitä elköön kukaan unohtako niin kauvan\nkuin nämä silmät ovat avoinna.\"\n\n\"Jumala minua armahtakoon, kaikkein armollisin herra\", änkytti Pietari\nVitfelt aivan kauhuissaan ja vetäytyi nöyrästi pois hyvin huolestuneen\nja nolostuneen näköisenä. \"Jos minä olen loukannut teidän armoanne,\nniin olen sen totta totisesti tehnyt hyvästä sydämestä. Minä luulin\nteidän majesteettinne nyt niin kyllästyneen kaikkiin tyhjiin arvonimiin\nja koreuksiin, joista olitte saanut niin kylliksenne mahtavuutenne\npäivinä --\"\n\nKuninkaan kasvoilla vaihtui väri, ja niiden ilme muuttui äkkiä\nniin katkeran tuskalliseksi, että pelästynyt porvari kävi aivan\nsanattomaksi. Prinssin viittauksesta hän poistui nopeasti rehelliset\nsilmät kyynelissä, koetettuaan kuitenkin ensin hyvittää puuttuvan\nalamaisuutensa melkein hullunkurisen syvällä kumarruksella.\n\n\"Tuollainen typerä lohduttelu vie minulta hengen\", huudahti kuningas.\n\"Näillä poroporvareilla ei ole käsitystäkään siitä miltä tuntuu kantaa\npurppuraa säretyin sydämin ja kuolla kurjana onnenonkijana, vaikka\nkuninkaan nimellä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin minä näin päivän\nvalon. Tämän elämän kurjuuden vuoksi ei kannattaisi hengittää.\"\n\n\"Elä joudu epätoivoon, isäni\", rukoili prinssi Otto hellästi. \"Onni on\nvaihteleva. Se voi vielä kääntyä teidänkin osaksenne, kun vain ette\njoudu epätoivoon.\"\n\n\"Onni!\" toisti kuningas katkerasti nauraen. \"Uskotko sinä onneen\npoikani? Usko ilmaan ja tuuleen, usko merenvaahtoon, usko omiin ja\nmuiden inhimillisiin hyveisiin, jos voit, usko kaikkiin vanhoihin\ntaruihin rakkaudesta ja ystävyydestä ja uskollisuudesta ja\nrehellisyydestä Tanskassa. Mutta elä milloinkaan usko onneen! Onko\nmilloinkaan kukaan ollut onnellinen? Tuo harhakuvitelma, jota me\nkutsumme onneksi ja iloksi, on petollisempi ja valheellisempi kuin usko\nmeidän omaan ihmisjärkeemme ja vapaaseen tahtoomme.\"\n\n\"Kun me kutsumme onnea, samoin kuin onnettomuuttakin, Jumalan\nsallimukseksi, isäni, niin täytynee meidän toki uskoa siihen\", vastasi\npoika lempeällä ja lohduttavalla äänellä. \"Mutta vaikka meidän parhaat\naikeemme epäonnistuisivatkin maailmassa, niin on meidän hyvä tahtomme\nkuitenkin aina aarre, jota ei kukaan voi meiltä riistää ikuisiksi\najoiksi.\"\n\n\"Ei niin!\" keskeytti hänet kuningas katkerasti hymyillen. \"Etkö sitten\nusko minulla milloinkaan olleen hyvää tahtoa? Poikani, tarkoitatko\nsinä, etten minä olisi koskaan ajatellut tehdä Tanskaa onnelliseksi!\nVähät meidän hyvästä tahdostamme! Sillä me voimme yhtä vähän kuin\npahallakaan. Se tulee ja menee tuulen lailla -- mutta se mikä tapahtuu,\nse tapahtuu siitä huolimatta.\" Kuningas vaikeni eikä poika tiennyt mitä\nvastaisi hänen sekavaan puheeseensa. Hän huokasi hiljaa, ja vetäsi\nirti rikkaruohon, joka oli kietoutunut sen ruusupensaan ympäri, jonka\nvieressä hän seisoi.\n\n\"Mikset anna rikkaruohon olla?\" kysyi isä. \"Mitä se voi sille, että\noli luotu rikkaruohoksi. Jos sillä olisi ollut oma tahto, niin se\nolisi kyllä mieluummin ollut lilja tai ruusu; mutta muuttuiko se siltä\nmuuksi? Usko minua, poikani, ei ole sen parempi meidän ihmisten. Onhan\ntotta, että meillä on jonkinlainen tahto. Se voi tulla meissä lujaksi\nja voimakkaaksi ja tehdä melkein ihmeitä; mutta se ei ole Jumalasta,\nja se on meidän onnettomuutemme. -- Eläimet ovat onnellisia; millä ei\nole mitään valintaa. Enkelit ovat autuaita; mutta heillä ei ole muuta\ntahtoa kuin heidän Herransa ja Jumalansa tahto. Mutta minun rippi-isäni\nsanoi, että jos ikävöimme täydellisesti vapaata tahtoa oman mielemme\nmukaan, niin se ei kuitenkaan ole meidän vaan perkeleen.\" Hän vaikeni\nsekavasti nauraen. -- \"Katsos, kuninkaaksi minä _tahdoin_ tulla\",\njatkoi hän, \"ja siksi minä tulin -- kaksi kertaa yhden sijaan. Se\nmaksoi paljon, poikani, liian paljon -- enemmän kuin minkä arvoisia\nkoko tämä kurja elämä ja ontto kruunu ovat. -- Viisi kertaa minut\najettiin maanpakoon -- muistatko sinä, kun me sinun ja veljesi kanssa\nkulimme kerjäten ympäri Saksaa? Mutta minä en menettänyt rohkeuttani.\n-- Kuninkaaksi pääsin kuitenkin taas; kuninkaana he saavat antaa\nminun myöskin kuolla. Mutta minkälainen kuningas minusta tulikaan?\"\nkuiskasi hän käheästi ikäänkuin itsekseen ja tuijotti maahan. \"Minkä\nhautakirjoituksen saanenkaan tanskalaisiltani? Miltä näyttää kruununi\nsinä päivänä?\" Hän piteli kättään otsallaan ja vaipui taas synkkiin\nmietteisiin. Poika katsoi kauhuissaan onnetonta isäänsä ja liitti\nyhteen kätensä kuin rukoillen hiljaisen rukouksen hänen sielunsa\npuolesta.\n\nNyt avautui puutarhanportti, ja yksi kuninkaan palvelijoista ilmoitti\nsaapuneen kaksi vierasta, joilla oli kirjeitä ja viestejä kuninkaalle.\n\n\"He voivat tulla\", sanoi kuningas hiukan levottomana kun prinssi\nilmoitti tämän hänelle. \"Ilman aseita, luonnollisesti. Sinä jäät tänne.\"\n\nPalvelija poistui, ja heti senjälkeen astui sisään Arvi Smålantilainen\nsekä Sven Tröst, joka näytti olevan hyvin hämillään ja epävarmana.\nAseenkantaja antoi vanhan aatelispalvelijan ensin toimittaa asiansa, ja\nitse hän katseli sill'aikaa tarkasti molempia ruhtinaallisia henkilöitä.\n\nVanhus jätti kuninkaalle sinetillä suljetun kirjeen ja polvistui\nmaahan. \"Mahtavin herra kuningas\", alkoi hän juhlallisesti. Mutta\nKristoffer vetäsi vihaisen näköisenä kirjeen hänen kädestään, ja vanhus\nnousi vaieten sekä vetäytyi etemmäksi kunnioittavaan asentoon.\n\nKuningas repäisi auki kirjeen ja heitti siihen pikaisen silmäyksen.\n\"Sinun tädiltäsi Holbekista\", sanoi hän Otolle. \"Valitusvirsiä!\nLiikuttavia puheita sisarussovusta, -- rakkaat jäähyväiset ennenkuin\njätämme tämän maailman. -- Tyhjiä! Nuo aavistukset, kuolemanpelon\nja hartaustunteen me tunnemme -- ne johtuvat hermojännityksestä ja\nheikkoudesta -- sillä taudilla on vaiheensa kuin kuulla. Lue sinä\ntämä valitusvirsi, ja säilytä se minun nimessäni niin liikuttavasti\nkuin voit. Minä en siitä välitä. -- Hän aikoo luostariin katumusta\ntekemään\", jatkoi hän silmäillen taas kirjettä. \"Hm, sano, että hän\ntekee siinä viisaasti jos osaa pettää itsensä tuntemalla lohdutusta\nsiitä, että latelee rukouksia nunnien kera.\" Sen sanottuaan hän antoi\nkirjeen pois ja vaipui taas entiseen mietiskelevään asentoonsa.\n\nPrinssi katseli häntä tuskallisin katsein. \"Ystävällinen sana teiltä\nitseltänne, isä\", alkoi hän väräjävin äänin. Mutta kuninkaan käden\nankarasti torjuva liike sai hänet heti vaikenemaan. Prinssi luki\nnyt itse kirjeen, näyttäen syvästi liikutetulta. Hän lähestyi taas\nkuningasta; mutta uudistettu viittaus ja ehkä myöskin vieraiden\nläsnäolo esti hänet puhumasta.\n\n\"Vapauta minut noista kiusanhengistä!\" mutisi kuningas. \"Kuuntele mitä\nheillä on sanottavaa. -- Minä haluan olla rauhassa.\"\n\nPrinssi Otto säilytti kirjeen ja astui lempeän arvokkaasti Arvi\nSmålantilaisen luo. \"Tätini, kuningattaren, kirjeestä minä olen\nnähnyt kuka olet, rehellinen palvelija\", sanoi hän sydämellisen\nhyväntahtoisesti laskien kätensä Arvin olkapäälle. \"Niin kauan kuin\nMauno Birgerinpoikaa ja hänen sukuansa mainitaan täällä Pohjolassa, ei\nikinä unohdeta mitä sinä olet tehnyt tämän onnettoman kuningasperheen\npuolesta. Kun sinun hurskas emäntäsi nyt luopuu maailmasta eikä voi\nottaa palvelijaa mukaansa luostarini, niin tule minun luokseni. Niin\nkauan kuin omistan jotain maailmassa, ei sinultakaan mitään puutu.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi, jalo herra\", vastasi Arvi liikutettuna. \"Mutta\nsallikaa minun puhua suoraan\", lisäsi hän pyyhkäisten silmään\nherahtaneen kyyneleen. \"Minä tahdon kiittäen ja kunnioittaen palvella\nteitä, kunhan armollinen rouvani on antanut ensin minulle eron; mutta\nse mikä tekee teidän tarjouksenne minulle niin erikoisen rakkaaksi, ei\nole sellainen kiintymys teidän korkeuttanne kohtaan, jota palvelijan\ntulee osoittaa isännälleen; se ei syntyisi niin äkkiä, ja näenhän\nminä teidät ensi kerran tänään. Mutta te olette niin ihmeellisesti\nnuoren kuningas Mauno Birgerinpojan näköinen, hänen, joka oli minulle\nrakkaampi kuin oma sieluni. Senjälkeen kuin he mestauslavalla\nhakkasivat hänen kauniin päänsä Pyhänhengensaarella, en minä ole nähnyt\nainoatakaan ihmissilmää, jossa olisi ollut niin paljon hänen sieluaan\nkuin teidän --\"\n\n\"Hyvä on, kunnon vanhus\", keskeytti prinssi hänet ystävällisesti. \"Minä\nolen sinun Maunosi jos voin, ja sinä tyydyt yhdennäköisyyteemme ja\nhyvään tahtooni. Se on siis päätetty. Onko sinulla muuten suullisia\nviestejä tädiltäni?\"\n\n\"Ei ole muuta minun armolliselta kuningattareltani kuin mitä kirjeessä\nseisoo. Mutta minulla itselläni, jalo herra, olisi pyyntö teidän\nisällenne, jota en hänen ankaran silmäyksensä vuoksi uskaltanut\nesiintuoda. Ehkä on sopimatonta näin halvan palvelijan sellaista\nuskaltaa.\"\n\n\"Puhu vain! Mitä olisit pyytänyt isältäni?\"\n\n\"Elkää suuttuko, armollinen herra, en tahtoisi loukata teitä tai\nteidän herra isäänne, sillä voihan näyttää uskaliaalta ja liian\nrohkealta minun uskoa että vieraan palvelijan rukouksella voisi olla\nminkäänlaista vaikutusta hänen kuninkaalliseen korkeuteensa. Mutta\nminun emäntäni, kuningattaren, sielu on suuren murheen painama; se\ntarvitsee lohdutusta ja ennenkaikkea sydämellisiä rakkaudensanoja,\njotka hän voisi ottaa mukaansa erotessaan tästä maailmasta ja sen\nkatkerasta kylmyydestä. Elkää antako minun astua hänen silmiensä\neteen saamatta mukaani sellaista sanaa, vaikka vain yhtä! Ja -- elkää\nsuuttuko, armollinen herra! --\" lisäsi hän hiljemmin. \"Jos sitä sanaa\nei löydy sieltä mistä minä etsin sitä, teidän ankaran herra isänne\nsielusta, niin ottakaa se omasta lempeästä sydämestänne. Mutta antakaa\nkuninkaan sulkea se omakätisesti sinetillään. Minun onneton emäntäni on\nkatseleva sitä kuolinhetkenään, eikä hän silloin enää epäile ikuisen\nrakkauden ja sovinnon --\"\n\n\"Hyvä on, uskollinen vanhus, sen sanan saat viedä hänelle, sen lupaan\nsinulle, eikä siitä myöskään tule puuttumaan oikeata sinettiä.\"\nPrinssin viittauksesta Arvi väistyi ja Sven Tröst lähestyi. \"Mikä\non sinun asiasi, nuori mies?\" kysyi prinssi ja näytti mielihyvällä\nkatselevan aseenkantajan avomielisiä kasvoja.\n\n\"Jos sanon totuuden, herra prinssi\", vastasi Sven Tröst vältellen,\n\"niin ei minulla oikeastaan ole tänne mitään asiaa, mutta matkalla\nsain halun nähdä teidät ja teidän herra isänne. Siedättekö suoraa\npuhetta, herra prinssi\", jatkoi hän rohkeasti ja melkein ylimielisesti,\n\"niin tunnustanpa, että teidän isäänne nähden tein sen enemmän\nuteliaisuudesta kuin kiintymyksestä. Ymmärrättehän te hyvinkin mitenkä\ntuon vanhan kuningasrakkauden on käynyt, josta meitä tanskalaisia\nkiitetään, senjälkeen kuin hän panttasi jopa melkein möi maan ja\nvaltakunnan saksalaiselle. Me juutilaiset emme ainakaan ole hyvillä\nsilmin katselleet hänen hallitustaan.\"\n\nPrinssi astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän tarkasti uskaliasta\njuutilaista aseenkantajaa leimuavin kotkankatsein. Hänen hurskaan\nlempeä katsantonsa, näytti äkkiä muuttuneen ja siinä ilmeni ylevyyttä\nja ylpeyttä, jota hänessä ei tätä ennen huomannut ja joka valtavalla\nvoimalla musersi nenäkkään nuorukaisen ylimielisyyden, saattaen hänet\nhämilleen.\n\n\"Suokaa anteeksi, ylhäinen prinssi\", jatkoi Sven Tröst kumartaen,\n\"jos minun puheeni on loukannut ja suututtanut teitä. Mutta saatte\nmieluummin suuttua minulle kuin pitää minua teeskentelijänä ja kurjana\nimartelijana. Te pitäisitte tietysti aivan hävyttömyyden huippuna,\njos minä olisin tullut tänne vain tyydyttääkseni uteliaisuuttani ja\nsanoakseni loukkaavia sanoja teidän kuninkaallisesta herra isästänne,\njopa hänen läsnäollessaan, erittäinkin nyt kun ei hänellä ole\nminkäänlaista valtaa. Mutta minun nähdäkseni on hän sulkenut silmänsä\nsekä vihalle että rakkaudelle, -- enkä minä kuitenkaan tullut tänne\naivan ilman asiaa.\"\n\n\"Puhu, kummallinen ihminen\", keskeytti hänet prinssi. \"Millä voitte\npuolustaa tunkeilevaisuuttanne ja kuulumatonta ylimielisyyttänne?\"\n\n\"Suokaa minun puhua vapaasti, armollisin herra. Minä seison tässä\naseitta, enkä minä voi olla vaarallinen; minun henkeni onkin tänä\nhetkenä teidän palvelijoittenne vallassa. Suoraan puhuakseni: minä\ntanskalaisena vihaan koko sydämestäni teidän isäänne, ja olen tullut\ntänne mukanani kirje eräältä hänen vihamieheltään, joka ennen oli\nhänen ystävänsä. Minä luulin kirjeen sisältävän kehoituksen kapinaan\nhänen varjohallitustaan vastaan sekä valtikan luovuttamista teille tai\nteidän veljellenne, tai kelle tahansa, joka voisi vapauttaa meidät\nsaksalaisista, ja siihen olisin mielelläni antanut käteni. Mutta nyt\nepäilen, että onkin kysymyksessä katala salahyökkäys tai ehkä teidän\nkurjan herra isänne ja ehkä teidänkin salamurha, ja senvuoksi olen omin\npäin tullut tänne teitä varoittamaan.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti prinssi. \"Niinkö pitkälle on menty.\"\nHän kääntyi levottomana katsomaan isäänsä, joka istui syviin ajatuksiin\nvaipuneena siksi kaukana ettei kuullut heitä. \"Mieletön poika\", jatkoi\nprinssi vetäytyen kauemmas hänestä, \"mitä sanot! Salaliitto, siis --\nmeidän henkeämme uhataan. -- Ja sinä tiedät sen -- sinä olet itse ollut\npetturien kirjeviestinä?\"\n\n\"Niin, jos sen siksi arvelette, armollinen herra. Minä uskoin niinkuin\njo sanoin, että oli kysymyksessä kapina, enkä minä sitä kutsu\npetokseksi silloin kun on kysymyksessä valansa ja lupauksensa rikkonut\nherra. Mutta niin ei ollut tarkoitus; omituisen sattuman kautta minä\nsain aavistuksen oikeasta petoksesta samassa silmänräpäyksessä jona\nkirje joutui petturin käsiin --\"\n\n\"Mainitse hänet! Kuka oli se katala?\" kysyi prinssi äärimmilleen\njännityksessä.\n\n\"Sitä tahdon ensin miettiä\", vastasi aseenkantaja. \"Minä en ole täällä\nsyyttäjänä; minä vain otaksun, mutta en ole asiasta varma. Katalaa\nsuunnitelmaa minä en tunne. Roistojen nimet eivät ole meille niin\ntärkeät ennenkuin heidät asetetaan vastaamaan todellakin suoritetuista\nteoista. Minä vain kehoittaisin teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen.\nTässä linnoittamattomassa kaupungissa te ette ole varmassa turvassa,\nvaikka voittekin luottaa porvareihin. Elkää luottako edes setäänne.\nAvoin hyökkäys lienee tuskin kuitenkaan pelättävissä. Jos niin olisi\nollut, niin olisitte ehkä nähnyt minut etummaisena vihollisten\nrivissä. Jos te nyt tämän tunnustukseni jälkeen tahdotte uskoa minun\nsanaani, tarjoudun minä palvelijaksenne, niin kauan kuin tämä vaara on\npelättävissä. Minun nimeni on Sven Tröst, Galtien sukua. Minä tahtoisin\nolla nimeni arvoinen.\"\n\n\"Sinun avomielisyytesi on takeena rehellisyydestäsi, eksynyt\nihmisparka\", vastasi prinssi. \"Jää edelleen tänne taloon, ja tule\nluokseni kun annan kutsua sinua.\" Senjälkeen hän viittasi heitä\nmolempia poistumaan ja kääntyi itse kuninkaan puoleen, joka näytti\nlevottomalta ja suuttuneelta prinssin pitkään keskusteluun vieraiden\nkanssa.\n\n\"Mitä he tahtoivat?\" kysyi kuningas. \"Vaivaavatko minua edelleenkin\npalvelijat ja ylhäiset kerjäläiset, vaikka he hyvin tietävät ettei\nminulla ole enää lihavia luita heittää koirille?\"\n\n\"Eivät he olleet kerjäläisiä, herra isä\", vastasi prinssi, koettaen\nsalata levottomuuttaan, \"Nuori aatelinen aseenkantaja oli Juutinmaalta;\nhän halusi yhtyä seurueeseemme, ilman minkäänlaisia itsekkäitä\nvaatimuksia.\"\n\n\"En minä tarvitse enempiä vetelehtijöitä ympärilleni!\" mutisi kuningas.\n\"Jos nämä itserakkaat herrat haluavat auttaa minua, niin tulkoot\ntuhatlukuisina. Hanki minulle sotajoukko niin minä asetun kansani\netunenään ja kuolen kunnialla sen nimen puolesta jota kannan. Minä\nrikon kaikki pakkosopimukset -- minä karkoitan panttiherrat maasta,\nsanottakoon sitä oikeaksi tai vääräksi. Mutta minä en tarvitse\nlöyhkäpäitä avukseni ollakseni raukka omassa valtakunnassani. Jos\nminun viholliseni haluavat hyökätä minun kimppuuni, ei kourallinen\nheittiöitä kuitenkaan voi puolustaa majesteettia. -- Mutta mitä enää\ntarvitaankaan. Jos maailma on yhtä kyllästynyt minuun kuin minä siihen,\nniin olemme valmiit eroamaan. Murhatkoot vain minut milloin haluavat.\nNäin kurjan elämän vuoksi ei tarvitse kättään kurottaa.\"\n\n\"Oi jospa hurskas äitini vielä eläisi!\" huokasi prinssi. Hän koetti\nturhaan ilahduttaa sairasta kuningasta, saaden vaivoin salatuksi\nlevottomuutensa Sven Tröstin varoittamasta salaliitosta, jolla hän\nei mitenkään tahtonut huolestuttaa isäänsä, joka huolimatta elämän\nhalveksumisestaan kuitenkin usein pelkäsi kuolemaa eikä missään enää\nuskonut olevansa turvassa.\n\nLuomatta ainoatakaan katsetta kauniiseen näköalaan tai rehellisen\nPietari Vitfeltin kukkasyllätyksiin, palasi kuningas yhtä synkkänä\nkuin oli tullutkin takaisin parvekehuoneeseensa. Hän istuutui\nkoneellisesti ruokapöydän ääreen, mutta ei syönyt eikä juonut; hän\nistui pelipöydän ääressä poikansa kanssa, mutta koskematta ainoaankaan\npelinappulaan eikä hän tahtonut nähdä muita kuin poikaansa. Päivällisen\njälkeen palvelija ilmoitti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin\nsaapuneiksi. Kuninkaan kuullessa jälkimäisen nimen, havahti hän\nsynkistä mietelmistään ja huusi ankaralla äänellä: \"Henkivartijat!\nviekää se petturi torniin! Hänet tuomitaan uuden lain mukaan, maailman\nsitoumuksista välittämättä! Huomenna hänen päänsä putoaa!\"\n\nPrinssi muistutti hänelle niin säälivästi kuin mahdollista, ettei\ntäällä ollut tornia eikä henkivartijoita, eikä hän nyt ollut\ntilaisuudessa panemaan niin ankaraa tuomiota täytäntöön.\n\n\"Ja kumminkin kutsutte Te minua kuninkaaksi!\" huudahti Kristoffer\nkatkerasti naurahtaen. \"No niin, se nimitys onkin maksanut kylliksi\nmonta päätä\", keskeytti hän itsensä käheällä äänellä. \"Kallundborgin\njuttu oli kuitenkin pahin.\" Hän vaipui taas syviin mietteisiin.\n\nMarski astui nyt sisään, mutta ei voinut saada kuningasta taivutetuksi\nnäkemään Ingvar Hjorthia tai antamaan hänelle anteeksi, hänen täytyi\nviipymättä lähteä talosta. Marskin kanssa pidettiin nyt vakava\nneuvottelu, mikäli kuninkaan synkkä mieliala sen salli, ja prinssi\nOtto ilmoitti sanaa vanhalle sotapäällikölle, mitä Sven Tröst oli\nkertonut kavalasta liitosta kuninkaan henkeä vastaan. Sairaan herran\nhuomaamatta ympäröitiin talo vahdeilla ja neuvotteluja jatkettiin.\nMarskilla oli mukanaan turvallisuus- ja suojeluskirje kuninkaan\nvelipuolelta, kreivi Juhanalta, missä kuningas Kristofferille ja\nhänen seurueelleen vakuutettiin suurinta turvallisuutta, joko hän\nsitten tahtoisi jäädä maahan tai jättää sen; ja kaikkia kreivin\nlinnanpäälliköitä ja sotaöverstejä käskettiin \"osoittamaan hänen\nrakkaalle veljelleen Tanskan kuninkaalle, kaikkea mahdollista\nkunnioitusta ja apua, missä ikänä hän suvaitseisi oleskella\". Tämän\ntanskalaiselle kuninkaalle omassa maassaan nöyryyttävän suojeluskirjeen\noheen oli liitetty omakätinen kirjoitus kreivi Juhana lempeältä, jossa\nhän kohteliaimmin kutsui kuningasta vieraakseen Nykjöpingin linnaan,\nmissä hänet vastaanotettaisiin kaikella loistolla ja kunnioituksella.\nRitari Ingvar Hjorth oli marskin pyynnöstä samana aamuna ollut kreivi\nJuhanan luona kunniatervehdyksellä ja tuonut nämä kirjeet mukanaan. Hän\noli vakuuttanut marskille kreivin myötätunnon ja osanoton kuningasta\nkohtaan hänen onnettoman asemansa takia olevan toden ja vilpittömän\nsekä luuli kuninkaan aikovan toistaiseksi ottaa kutsun vastaan.\nTähän oli marskilla kuitenkin omat epäilyksensä. Hän epäili syyllä\nkuninkaan ja prinssin oleskelun kreivi Juhanan luona helposti muuttuvan\nkohteliaaksi vankeudeksi.\n\nIlta oli jo käsissä, eikä kuningasta oltu vielä saatu tekemään\nmitään päätöstä, vaikka lopuksi oli täytynyt antaa hänen ymmärtää,\nettä hänen henkeänsä uhkasi vaara. Lopulta hän keskeytti kaikki\nmarskin ehdoitukset valtakunnan ja itsensä pelastamiseksi. \"Kaikki on\nmenetetty\", huudahti hän, \"minä tiedän sen. Valtakunta ja kunnia, voima\nja mahtavuus, omaisuus ja toivo! -- Ei ole muuta jälellä kuin elämä,\ntuo viheliäinen alaston elämä, ja sen takia en ota ainoatakaan askelta.\nMitä auttavat neuvot ja järkevät ehdoitukset! Suurin viisaus on\nkuitenkin tyhmyyttä onnen ollessa meille vastaisen, ja onnellinen härkä\nvoi tulla jumalana palveltavaksi maanpäällä; sehän on vanha juttu.\nMinä olen väsynyt pakenemaan onnettomuutta. Jos maailmassa on olemassa\nkorkeampi järki, joka johtaa tapausten juoksun, no niin, jätettäköön\nsitten hallitus sille, sillä muutenhan narrien tavoin turhaan vaivaamme\ntyhmiä päitämme. Mutta jos taas hulluus meitä ja kaikkia hallitsee --\nmitä hyötyä meillä silloin on viisaudestamme ja varovaisuudestamme?\nMinä olen nyt valvonut ja miettinyt itseni melkein hulluksi kansani\nja valtakuntani tähden. Nyt tahdon nukkua ja antaa kansan huolehtia\nitsestäni, jos se siihen kykenee.\" Sen jälkeen hän nousi ja poistui\nmakuuhuoneeseensa, lukiten oven jälkeensä.\n\n\"Paha kyllä on hän oikeassa\", sanoi vanha marski huolestuneen näköisenä\nvieden käden korkealle ryppyiselle otsalleen. \"Kaikki on menetetty --\nmyöskin melkein ymmärrys. Mutta niin kauan kuin elämä vielä on jälellä,\nen jätä toivoa\", jatkoi hän päättäväisesti. \"Tahdotteko seurata\nneuvoani, nuori herra Otto?\"\n\n\"Te olette meidän ainoa uskollinen ystävämme ja kokenut neuvonantaja\nhädässä\", vastasi prinssi. \"Mikä on Teidän neuvonne?\"\n\n\"Teihin ja veljeenne, jalo herra, on Tanskan kansan silmät nyt\nkiinnitettyinä. Teidän velvollisuutenne isänmaata kohtaan, on säilyttää\nhenkenne parempia aikoja varten. Jyllannissa on puhjennut kapina.\nSjällannissa ja muualla saarissa kytee tuhkan alla. Luultavasti on\ntulossa verilöyly, samanlainen kuin Skånessa, mutta minä tiedän\nettä te ette siihen tahdo ottaa osaa. On huono tapa maksaa velkansa\nsaamamiehelleen murhalla --\"\n\n\"Sellaista ajatusta, sen toivon Jumalan nimessä, ei ole koskaan\njuolahtanut isäni mieleen\", keskeytti hänet prinssi.\n\n\"Ei, vaan kansan mielessä se on uhkaavana\", jatkoi marski. \"Hätä ei\nlakia lue. Kansaa sorretaan yli sen voimien. Pian ei ole puhetta\noikeudesta, vaan hätäpuolustuksesta. Jos se puhkeaa, on teidän\nja kuninkaan henki suuressa vaarassa. Ei kukaan saksalainen tule\nepäilemään, että te ette olisi kapinaan osallisia. Te tulette tapaamaan\nverivihollisia sekä heidän, että katkeroituneen rahvaan joukosta.\nTeidän täytyy niin pian kuin mahdollista jättää maa. Te tiedätte\nkapinaa valmistettavan. Minä panen kaikki järjestykseen matkaa varten;\ntämän turvakirjeen avulla se vielä voi tapahtua oikeissa, ajoin.\nHuomenna on kaikki valmiina. Teidän herra isänne _täytyy_ tahtoa. Hänen\nturvallisuudestaan tänä yönä pidämme kyllä huolen.\"\n\n\"Yksi vanhoista ystävistä jäi kuitenkin meille uskolliseksi\", sanoi\nOtto tarttuen marskin käteen. \"Jumala palkitkoon teidän jaloutenne.\nElämä ja onni ovat Jumalan kädessä.\"\n\nHe poistuivat tehdäkseen välttämättömimpiä valmistuksia matkaa\nvarten, mutta marskin neuvosta mahdollisimman hiljaa, ja osoittamatta\nvähintäkään pelkoa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nEi varmuus-, vaan kunniavahdeiksi oli rehellinen Pietari Vitfelt\nmarskin kehoituksesta kutsunut kaksitoista kansalaisistaan vahtimaan\ntaloa, joka tällä hetkellä oli pidettävä kuninkaankartanona. Nämä\nmiehet, joista suurin osa oli käsityöläisiä, kuuluivat kaikki\nPyhänkolminaisuudenliittoon, ollen sellaisina luotettavia miehiä, jotka\npersoonallisista mielipiteistään huolimatta olivat velvottautuneet\npuolustamaan laillista hallitsijaansa. Yllään juhlavaatteet ja\nvanhanaikaisilla porvariaseilla varustettuina olivat nämä porvarit\nistuutuneet Pietari Vitfeltin kauppaan, jossa hyvinvoipa isäntä oli\nantanut asettaa kokonaisen tynnyrin olutta heidän eteensä tiskille.\nKuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat, jotka luvultaan eivät\nolleet edes niin suuret kuin tavallisen ritarin saattue, olivat\nSven Tröstin ja Arvi Smålantilaisen kanssa saaneet paikkansa talon\nsivurakennuksessa, missä heitä samoin kestittiin mitä parhaiten.\n\nMolemmissa paikoissa vietettiin illalla hyvin iloista elämää. Olut\nteki porvarit puheliaiksi. Kuninkaan läsnäolo talossa, sekä hänen\nhuolestuttava asemansa johti mieleen kaikki vanhat jutut hänestä\nja hänen hallituksestaan, ja koska ei ketään hänen väestään ollut\nlähettyvillä, eivät porvarit epäilleet sanoa suoraan ajatuksiansa.\n\nPöydän päässä istui voimakas harmaapartainen mies, joka oli ollut\nsotilaana kuningas Eerik Meenvedin aikana, ja kokenut monenlaista\naikoinaan. Hänellä oli useimmiten sananvuoro, ja hänen toverinsa\npanivat suuren arvon hänen mielipiteillensä. Häntä vastapäätä istui\npieni hintelä kankuri, jolla oli kalpeat, sairaloiset kasvot ja pää\nriipuksissa. Seppä oli juuri lopettanut hullunkurisen jutun nuoruutensa\najoilta, ja alettiin laulaa iloisia lauluja ja juoda maljoja.\n\n\"Ei veljet\", sanoi kankuri kimakalla äänellä, kasvoillaan hurskas ilme,\n\"jos aijomme laulaa ja juoda, niin muistakaamme hurskaina kiltaveljinä\nensiksi liiton sääntöjen mukaan hyviä pyhimyksiä juomalla neitsyt\nMarian ja pyhän Kolminaisuuden maljan!\"\n\n\"Loruja, täällä me emme ole yhdistystahossa\", vastasi seppä. \"Sinä et\nkoskaan voi juoda kylliksi pyhiä maljoja, kankuri Pekka, ja kumminkin\nsinä ensimäiseksi makaat pöydän alla. Pidä sinä vain huoli siitä, ettet\ntaita meiltä kynttilää illaksi, niinkuin viimeksi yhdistystalolla, tai\nlikaa oksennuksillasi Pietari Vitfeltin puhdasta lattiaa.\"\n\n\"Sentähden olenkin kaikessa hurskaudessa maksanut sakkoni liiton\nsäästökassaan\", huokasi kankuri. \"Herra Jumala! Henki on valmis, mutta\nmiten lienee lihan laita, sen kai itse tiedätte\", hän vaikeni nyt ja\nturvautui pikariinsa.\n\n\"Juoda me tahdomme, mutta kohtuullisesti\", sanoi taas seppä.\n\"Pikari toisessa ja sota-ase toisessa kädessä tahdomme osoittaa\njärjestyksen vallitsevan vahtituvassa. Autuaan kuningas Meenvedin\naikana\", jatkoi hän pöyhkeillen, \"olin minä myöskin monta kertaa\nvahtina kuningaskartanoissa. Niin, siinä oli herra, jolle ilolla\nvoi tehdä palveluksia. Tiedättekö, minä olin mukana hänen häissään\nHelsingborgissa. Oli siellä komeutta ja iloa, uskokaa pois; sellaista\nihanuutta emme koskaan enää saa nähdä meidän päivinämme.\"\n\n\"Ne häät olivat kuitenkin hänen onnettomuutensa\", huomautti kankuri.\n\n\"Mitä! onnettomuutensako? Hiisi vieköön!\" jatkoi seppä. \"Hänen\nhääpäivänsä juuri oli onnellisin hänen elämässään; sen hän taisi\nitsekin sanoa, ja sen minä myöskin uskon. Onko onnettomuus viettää\nhäitä kauniin prinsessan kanssa, jota sydämestään rakastaa, kun hän\nvielä lisäksi oli hyvä Herran enkeli niinkuin kuningatar Ingeborg oli.\"\n\n\"Kankuri Pekka on kuitenkin oikeassa\", sanoi kaupungin lihakauppias,\nlihava punakkakasvoinen mies, joka oli istuutunut myymäläpöydälle\naivan oluttynnyrin viereen, josta, hän anteliaasti laski olutta sekä\nitselleen että tovereilleen. \"Joutuihan hän niiden häiden kautta\ntuohon kirottuun ruotsalaiseen jupakkaan, saaden viheliäisen langon\nvaalittavakseen. Se oli kallis lankous Tanskan maalle, niin olen usein\nkuullut sanottavan; ja siksipä se myös loppuikin surkeasti.\"\n\n\"Niin\", vastasi seppä, \"kaikkihan kuitenkin kerran loppuu, ja kun\nkunnon ihmiset kuolevat, on se aina tavallaan surkeata. Koska sinä\nmuuten olisit ollut samaa mieltä kankuri Pekan kanssa, naapuri? Muuten\nhänestä on kaikki surkeata, olipa sitten kyseessä hautajaiset tai häät.\"\n\n\"Minä tahdon mielelläni uskoa, että häät olivat iloiset, ja morsian\nkaunis\", sanoi teurastaja, \"mutta mitä se auttoi. Sinä varmaankin olet\nnähnyt kuningatar Ingeborgin, Kristern seppä? Oliko hän todellakin niin\nkaunis kuin sanotaan?\"\n\n\"Olenko nähnyt hänet\", sanoi vanha seppä pöyhkeillen. \"Olenpa kylläkin.\nSe, joka ei ole häntä nähnyt, ei ole nähnyt mitään näkemisen arvoista\nmaailmassa. Te olette varmaankin kuulleet laulun hänestä? Sitä\nlauloivat nuorena ollessani sekä vanhat että nuoret, ja siitä olivat\nsekä kuningas että porvarit yhtä mieltä, ettei meillä Tanskassa sitten\nkuningatar Dagmarin aikojen jälkeen ollut nähty sellaista kuningatarta.\"\n\n\"Laula meille se laulu, Kristern seppä, jos se on hurskas ja kaunis\",\nsanoi kankuri Pekka. \"Ehkä sillä voisin lyhentää aikaani kangaspuiden\nääressä istuessani.\"\n\n\"Minä en nyt tiedä muistanko sen aivan alusta loppuun\", vastasi\nseppä. \"Mutta mistä eniten pidimme sen muistan kyllä hyvin,\nnimittäin miten hän hääpäivänään rukoili kaikkien vankiparkojen ja\nvarsinkin Stig marskin kauniiden tyttärien puolesta, jotka olivat\nvangittuina Vordingsborgissa. Kuningas oli ankara kaikkia niitä\nkohtaan, jotka olivat sukua hänen isänsä murhaajalle, eikä siitä\nhäntä kukaan voinut moittia. Mutta kuitenkin säälitti meitä kaikkia\nnuo viattomat tyttöparat, ja kovalle otti, ennenkuin kuningatar sai\nheidät vapautetuiksi. Kuningas oli luvannut täyttää hänen ensimäisen\npyyntönsä, ja silloin hän heti pyysi, niinkuin laulussa sanotaan:\n\n    \"Ens pyyntööni nyt siis suostukaa\n    se ilo minulle suokaa!\n    vangit vapaiksi laskekaa,\n    marskin tyttäret ilmoille tuokaa.\n\n\"Katsokaa! Sitä hän ei aristellut. Mutta mitä luulette kuninkaan\nsanoneen?\n\n    \"Muutapa, rakkahan, pyytänet,\n    on vangeilla raskas taakka.\n    Ja marski Stigin tyttäret,\n    ovat tornissa kuoloonsa saakka.\"\n\n\"No sepä hittoa! oliko kuninkaalla niin karkea puheenlaatu?\" kysyi\nteurastaja pöydän päästä. \"Hänellä oli varmaan ruosteinen ääni sinä\npäivänä, Kristern seppä.\"\n\n\"Ei mitään tyhmyyksiä, rakas naapurini\", vastasi seppä tuimasti.\n\"Jokainen lintu laulaa nokkansa mukaisesti. Jos tahdotte kuulla lisää,\nniin pitäkää suunne kiinni niin kauan kuin minä puhun. Tahdotteko\ntietää, mitä kuningatar sanoi tästä vastauksesta? Hän oli, Jumala\nminua auttakoon, vähällä matkustaa sinne mistä oli tullutkin, niin\npaljon kuin hän pitikin kauniista kuninkaastamme. Herra yksin tietää\ntarkoittiko hän sen tosissaan. Voi olla, että hän vain tahtoi\nsäikäyttää kuningasta; mutta kuuluu käyneen aivan niinkuin laulussa\nsanotaan:\n\n    \"Se oli neitonen Ingeborg,\n    näin haastavi murheissaan:\n    'miehet, jotka mun maahan toi\n    mua pois tulkoon saattamaan!'\n\n\"Ja nyt saatte kuulla kuinka kuninkaan lopulta täytyi myöntyä:\n\n    \"Ei niin, ei niin, neitsyt Ingeborg:\n    'minä pyyntöä kuuntelen.\n    Mitä anottekin, mitä pyydätte,\n    minä täytän, rakkaani, sen.'\n\n    \"Ja sitten kuningas Tanskanmaan\n    näin haasteli drotsilleen:\n    'Heti vangit raudoista laskekaa,\n    marskin tyttäret vapauteen!'\n\n    \"Se oli neitonen Ingeborg,\n    hän ei maahan ois jäänytkään\n    ellei vangit ois laskettu raudoistaan,\n    marskin tyttäret elämään.\"\n\nSe on myöskin totinen tosi, että sekä naiset että miehet ylistivät\nsiveätä Ingeborg neitsyttä, niinkuin laulussakin sanotaan, ja kiittivät\nmoninkertaisesti Jumalaa siitä, että hän oli tullut tähän maahan ja\nminä voin todistaa todeksi sanat, joilla laulu loppuu:\n\n    Luostarissa oli riemu suuri,\n    nunnat veisasivat iloissaan.\n    Riemu kuninkaankin kartanossa\n    oli myöskin silloin valloillaan.\n    Rukoilkaa\n    puolesta heidän\n    jotka kruunua tulevat kantamaan.\n\n\"Eivät kai nuo vangitut neitoset sentään niin pian voineet tulla\nHelsingborgiin\", huomautti teurastaja. \"Ette suinkaan itse heitä\nnähnyt, Kristern seppä?\"\n\n\"En, naapuri, mutta varmaa on, että urhoollinen Åke Johnson seurasi\nheitä maasta. Sanotaan hänen olleen mieltyneen toiseen heistä; mutta\nhän tuli yksinään takaisin ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningasta.\nMinä muistan hyvin sen päivän, jolloin hänet haudattiin. Se oli\nkuusitoista vuotta sitten. Kuningas itse kulki juhlakulkueessa\nlähinnä kirstua ja oli syvästi murheellinen. Hän oli kolme vuotta\nsitten kadottanut rakkaan isäpuolensa, iloisen kreivi Gerhardin,\nhänet, jota kutsuttiin sokeaksi; hän oli ollut hänelle rehellinen ja\nuskollinen ystävä kaikkina aikoina. Kuninkaan toinen ystävä, drotsi\nPietari Hessel, oli kuollut kolme vuotta kuninkaan häiden jälkeen, ja\nvuotta ennen oli hän kadottanut vanhan viisaan neuvonantajansa, John\nLittlen. Niin, niin, hänellä oli tosiaankin paljon surua eläessään;\nmutta paljon kunniaa ja ihanuutta hän myöskin sai osakseen, se on\nvarma. Minä olin hänen mukanaan suuressa kulkueessa Rostockissa.\nSiitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Se oli hauskaa, uskokaa pois.\nSiellä me olimme hänen kanssaan suurella huvittelupaikalla kaupungin\nulkopuolella, ja kaikki kävi loistavasti makeine viinineen, simoineen,\nritari-leikkeineen ja soittoineen. Siellä oli joka päivä koolla yli\nkuusituhatta ihmistä ainoastaan nähdäkseen meitä, ja yli kaksikymmentä\nvierasta ruhtinasta oli saapuvilla, jotka kaikki kumarsivat meidän\nkuningastamme aivan kuin keisaria.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! näitkö sinä kaiken tuon komeuden, Kristern\nseppä?\" keskeytti teurastaja hänet hymyillen. \"Sinä kai olit mukana\nturnajaisissakin! Ei, totta tosiaan, sinähän ainoastaan taoit\nkultanaulat kuninkaan hevosen kenkiin. Tämä ei ole ensimäinen kerta,\njolloin sinä sen meille syötät. Mutta kaikesta sinä et vielä ole\npuhunut. Näitkö sinä myöskin, miten hän silloin käyttäytyi, kun\nveljensä kuningasvainaja antoi hänelle ritarinlyönnin? Sehän tapahtui\njuuri samoissa juhlissa. Eikö pitkä Kristoffer sillä kertaa näyttänyt\nsyntiseltä petturi raukalta, joka aijotaan mestata?\"\n\n\"Hiljaa, ei hän oli jotensakin lempeä ja kohtelias\", kuiskasi seppä\nvilkuen ympärilleen. \"Olihan hän sillä kertaa sopinut veljensä kanssa,\nja hän oli kalliilla valalla vannonut itsensä vapaaksi ja viattomaksi.\"\n\n\"Ohhoijaa\", sanoi kankuri, tehden ristinmerkin. \"Sen valan saa hän\nvarmasti vielä kalliisti maksaa tässä maailmassa, käyköön sitten\nkiirastulessa miten hyvänsä. Sanotaan myöskin olevan totta, että hän on\nollut liitossa ruotsalaisten herttuoitten kanssa, onpa hän luovuttanut\nmeidän muonavarastojamme viholliselle ruotsalaisella sotaretkellä,\nsilloin kun hän ehdoin tahdoin antautui vangiksi.\"\n\n\"No niin, mitä kaikkia onkaan siitä miesparasta sanottu\", keskeytti\nteurastaja hurskaan kankurin ivallisesti hymyillessä. \"Samana\nvuonna, jona hän vietti komeat häänsä, kerrottiin hänen uhanneen\nkuningas Meenvedin sekä kruunua että henkeä, epäiltiinpä hänen olleen\nsalaisessa yhteydessä lainsuojattomien kanssa. Mutta olihan kaikki\nvalhetta ja tyhjää puhetta; vannoihan hän itsensä siitä vapaaksi kuin\nrehellinen mies. Sen vuoksi saikin hänen drotsinsa Anders Högberg\nmenettää henkensä. Hänen kävi vieläkin huonommin kuin Kallundborgin\nlinnanherran. Mutta toverit, mitä me tässä menneentalvisista lumista\nväittelemme. Ja koska hän tuolla sisällä kuitenkin tuli kuninkaaksemme,\nniin emme tahdo puhua kuin hyvää hänestä. Siihen velvoittaa meidät\nvielä hyvä vapauskirjeemme, ja olemmehan me kokoontuneet tänne\nosoittamaan hänelle kunnioitustamme sekä suojelemaan häntä.\" --\n\n\"Tietysti\", yhtyi seppä kiivaasti puheeseen, \"onhan meidän\nvelvollisuutemme suojella hänen henkeänsä, mutta oman kunniansa\nsuojelkoon hän itse parhaansa mukaan. Siltä, joka on palvellut hänen\nautuasta veli-vainajatansa ei voi vaatia, että hän kantaisi kuningas\nKristofferia käsillänsä. Niin, kuningas Meenvedin laista kuningasta\nme emme koskaan enää saa. Olihan hänelläkin virheensä. -- Mutta mitäs\nniistä! Eipä hän kolikoita säästellyt ja komeutta hän rakasti; taisipa\nhän välistä olla liiankin ankara. Mutta miehen lailla hän kohotti\nmaansa kunniaan, ja oikeutta rakastava hän oli kuin itse pyhä-Yrjänä ja\narkkienkeli Mikael, joka syöksi Lusiferin helvettiin.\"\n\n\"Maltappas hiukan toveri\", keskeytti hänet teurastaja, \"oliko hän\nmyöskin oikeudenmukainen kuningattarelleen -- hänelle jonka vuoksi te\npiditte niin suurta ääntä? Eikö hän lopulta hylännyt hänet ja sulkenut\nhänet luostariin? Häpeä sanoa, mutta niin eivät olisi pyhä Mikael eikä\npyhä Yrjänä kohdelleet vaimojansa.\"\n\n\"Ohhoh, akkojen loruja\", alkoi seppä kiihkeästi, \"tottakai siihen\njotakin syytä oli; mutta sitä hän kyllä katui ja koetti hyvittää ennen\nkuolemaansa. Pahuksen kiivas hän oli, sitä ei kukaan voine kiertää --\nmutta sellaisiahan me olemme kaikki, eikä se niin paha asia ole. Kyllä\nhänellä olikin paljon päänvaivaa tuosta, joka on tuolla sisällä, ja\nruotsalaisten vehkeilyistä. Jumala kyllä tietää, että kuningattarella\noli hyvä sydän, mutta hän kuuluu olleen yhtä mieltä Ruotsissa olevien\nkapinallisten veljiensä kanssa, ja välittäneen vähä tuosta pelkurista\n-- hänestä, joka oikeudenmukaisesti oli kuningas -- siihen ei meidän\nkuninkaamme koskaan voinut suostua. Sillä sitä, jolla oli oikeus\npuolellaan, auttoi hän rehellisesti huolimatta siitä, oliko tämä\nroisto tai Fenix-lintu; ja minun tietääkseni oli hän siinä oikeassa,\nhän ajatteli kuninkaallisesti. Ja sitten seurasivat nuo kaikki hänen\nlastensa onnettomuudet.\"\n\n\"Voi armias Jumala! minkä onneton kuningatar sille taisi?\" huudahti\nvakavan näköinen kirvesmies, joka tähän asti oli vaieten kuunnellut\ntoisten puhetta. \"Olihan hän paljon säälittävämpi kuin tuo hullu\nkuningas. Olisipa hän vain itse, auta armias, synnyttänyt lapset\nmaailmaan, niin hän olisi saanut tietää, miltä tuntuu --\"\n\n\"Se olisi ollut liikaa vaadittua, mestari\", vastasi kankuri, \"siihen\nei olisi pyhinkään mies suostunut. Mutta minä olen usein kuullut\nsanottavan lapsien onnettomuuden olleen Jumalan rangaistuksen kuninkaan\nkovuudesta arkkipiispa Grandia kohtaan, sekä siitä, että hän nai\nsukulaisensa ilman pyhän isän suostumusta --\"\n\n\"Pappien loruja\", keskeytti seppä hartaan kankurin. \"Hän teki oikein\nmasentaessaan arkkipiispan. Ei kai se mies ollut niinkään pyhä, muuten\nei meidän herramme olisi antanut panna häntä viralta. --\"\n\n\"Mutta mitenkä oikeastaan kävi kuningas Meenvedin lasten?\" kysyi\nteurastaja vilkaisten salaa ovelle, \"eikö hän tuolla sisällä ollut\nosaltaan syypää näihin onnettomuuksiin?\"\n\n\"Ei, toveri, roistollekin voi tehdä vääryyttä\", vastasi vakava\nkirvesmies. \"Syntyihän kuusi kuolleena maailmaan sen tietävät kaikki;\nja olettehan kuulleet puhuttavan kahdesta nuoremmasta, niistä kahdesta\nkauniista kaksoisprinssistä, joiden puolesta rukoiltiin kaikissa\nkirkoissa, ja joista odotettiin niin paljon. Toisen tappoi tauti; mutta\nviimeinen ja ainoa putosi kuningattarelta vaunuista ja murskautui\nhevosten jalkoihin, kun hän aikoi kohottaa lasta näyttääkseen sitä\nkansalle. Oi, se mahtoi olla yhtä suuri onnettomuus maalle ja kansalle\nkuin itse Ingeborg kuningattarelle --\" Sen vuoksi antoi kuningas viedä\nhänet luostariin, eikä tahtonut nähdä häntä.\n\n\"Aivan oikein mestari, niin minäkin olen kuullut\", alkoi teurastaja\ntaas puhua. \"Teidän täytyy kuitenkin myöntää, Kristern seppä, että\nviisas kuningas Meenved lopulta tuli hiukan sekapäiseksi, ettekä te\nvoine sanoa hänen olleen oikean aviomiehen esikuvan --\"\n\n\"Herra varjelkoon, te puhutte kuin hullu; joka ei tiedä parempaa olioon\nvaiti, naapuri\", huudahti vanha seppä kiivaasti lyöden nyrkillään\npöytään. \"Hän piti kuitenkin enemmän vaimostaan kuin yksikään teistä,\nlönkkähousut, pitää omasta tai toisen vaimosta, hän oli sitäpaitsi\nuskollinen hänelle kuin kulta. Sen minä olen kuullut Roeskilden piispa\nOlavin omalta palvelijalta, ja hän oli sen kuullut piispan omalta\nfamulukselta, ja famulus oli kuullut sen piispan omasta suusta, sillä\nniin pian kuin piispa Olavi oli mennyt kuninkaan luokse ja puolustanut\nkuningattaren viattomuutta, heittäytyi kuningas hänen kaulaansa\nitkien kuin lapsi. Kuningas antoi heti tuoda hänet pois Pyhän Klaran\nluostarista ja kantoi häntä siitä päivin käsillään, kunnes hän heitti\nhenkensä, siirtyen autuaiden majoihin. Kaikki se minkä kuningatar\nennusti hänelle kuolinhetkenään, katsellessaan kuin pyhä enkeli rakkaan\nJumalan taivaaseen, täyttyi aivan tarkalleen: kuningas ei voinut elää\nhäntä kauemmin; sen hän tiesi, ja kuningas kuolikin, ennenkuin vuosi\noli umpeen kulunut. Mitä vielä pyytäisitte? Nyt he lepäävät rauhassa\nja rakkaudessa vierekkäin Pyhän Benktin kirkossa Ringstedissä\", lisäsi\nväkevä seppä surumielisesti, \"ja aina Ringstedissä käydessäni minä\npoikkean kirkkoon katsomaan heidän hautojaan ja rukoilemaan heidän\nsielujensa puolesta. Ei, miehet, elköön kukaan puhuko pahaa sanaa\nkuningas Meenvedistä: sellaista kuningasta emme pitkiin aikoihin saa.\nVaikka kultaisitte hänet tuolla sisällä kiireestä kantapäähän, niin\nminä en antaisi ainoata karvaa kuningas Meenvedin keltaisesta parrasta\ntuon miehen vuoksi.\"\n\n\"Kuolema ja kirous, tuossahan hän seisoo!\" mutisi paksu teurastaja\ntuijottaen ovelle, ja hän oli vetää oluttynnyrin hypätessään alas\nlattialle. Kaikki hypähtivät paikoiltaan ja katsahtivat pelästyneinä\nkuninkaan huoneen ovelle. Se oli auki, ja pitkä kuolonkalpea mies\nseisoi kynnyksellä, tuijottaen hurjasti eteensä; hänellä oli\nkynttilä toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä, näyttäen\nunissakulkijalta tai aaveelta. Kynttilä, jota hän kantoi kädessään\nvalaisi räikeästi kamalasti vääntyneet kasvot. Kankuri ja useimmat\nporvareista polvistuivat tehden ristinmerkin. Kun he tointuivat tästä\npelästyksestään, oli ovi suljettu, ja peloittava näky kadonnut.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Hän kuuli varmasti mitä sanoitte, Kristern seppä\",\nsanoi teurastaja, joka näytti vähiten peljästyneeltä ja hymyili\nivallisesti tyhjentäessään pikarinsa. \"Kyllä hän vielä huomenna kykenee\nkatkasuttamaan teidänkin kaulanne, ja kuka meille sitten kertoo\ntarinoita Eerik Meenvedistä ja Rostokin turnajaisista?\"\n\n\"Jos sen sallitte tapahtua, niin olette kehnoja kiltaveljiä\", vastasi\nseppä tyynesti. \"Enhän minä sanonut sen enempää kuin minkä sanoisin\nhänelle itselleen vasten kasvoja tai hän kysyisi minulta, olkoon hän\nsitten lempeän tai happamen näköinen. Mutta hän on nyt saanut tuntea\ntöittensä seuraukset ja taitaapa antaa pääni olla rauhassa. Hänen\nlienee kohta vaikea pitää omaansa kohdallaan.\"\n\n\"Eivät asiat sentään liene niin hullulla kannalla, toveri\", sanoi\nvakava kirvesmies. \"Kuka uskaltaisi kohottaa kättään häntä vastaan?\nOnhan hän kruunattu ja voideltu kuningas; jos hänen lankonsa ja keisari\nauttavat häntä niin voi hän vielä kerran päästä valtaan.\"\n\n\"Toverit hoi, juokaamme nyt ja kallistakaamme tynnyreitä!\" keskeytti\nteurastaja sopimattoman puheenaineen. \"Kuulkaa miten ne elämöivät\ntuolla takakartanolla! Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat\nsiellä pitävät hauskaa, ja jos he uskaltavat, niin uskallamme kai\nmekin. On pian keskiyö. Jos silmämme tahdomme pitää auki, niin\ntarvitsemme juomaa ja laulua.\"\n\nNyt alettiin tyhjennellä haarikoita ahkerasti, ja laulella\nhullunkurisia rekilauluja. Voimakas olut alkoi pian vaikuttaa, ja kun\nkeskiyön jälkeen ensimäinen tunti oli kulunut, nukkuivat melkein kaikki\nPyhänkolminaisuudenveljeskunnan kiltaveljet syvässä unessa pöydän alla,\nsill'aikaa kuin vanha veitsiseppä Risto istui hiljaa mietteissään\nsen päässä käsi posken alla. Useimmat kuninkaan palvelijoista olivat\nojentautuneet penkille ja nukkuneet. Ainoastaan Sven Tröst ja vanha\nArvi Smålantilainen istuivat valvoen juomapöydän ääressä.\n\n\"Kas tässä on kirje minun kuningattarelleni\", sanoi Arvi. \"Se\non suljettu kuninkaan omalla sinetillä. Se tuo lohdutusta minun\nemäntä-paralleni. Heti aamun koittaessa minä lähden. Toivoisin jo\nolevani kunnolla poissa täältä, nuori herrani. Asiat eivät ole oikealla\nkannalla tässä talossa?\"\n\n\"Oletko nähnyt näkyjä, vanhus?\" kysyi aseenkantaja itsetietoisesti\nhymyillen.\n\n\"Teidän ulkona käydessänne minä istuin tuolla ikkunan luona\", jatkoi\nvanhus hiljaa. \"Kaikki täällä ympärilläni nukkuivat niinkuin nyt.\nMinä ajattelin onnetonta kuningasta tuolla sisällä, ja katselin ylös\nhiljaisiin tähtiin; silloin lensi tähti ja katosi. Samassa näin\nkuninkaan kulkevan hitaasti tuolla toisella puolella olevan salin läpi.\nHänellä oli melkein palanut kynttilä toisessa kädessä ja suuri miekka\ntoisessa, hänen käyntinsä muistutti pahantekijää, joka ajattelee suurta\nrikosta; mutta voisin vannoa, ettei se ollut elävä olento. Tiedämmehän\nkuninkaan sulkeutuneen makuuhuoneeseensa. Marskin ja prinssin huoneet\novat vieressä. Voitte olla varma siitä, että se oli hänen haamunsa --\"\n\n\"Semmoiseen en usko, ennenkuin itse näen. Ehkä hän kulkee unissaan;\nhänen synkät ajatuksensa ja muistonsa eivät varmaankaan suo hänelle\nrauhaa. Juuri samanlaisena kuin sinä näit hänet, sanotaan hänen\nhiipineen Kallundborgin linnassa sinä samana yönä, jona hänen vanha\nlinnanpäällikkönsä mestattiin, ja luultiin hänen väijyneen veljensä\nhenkeä. Huu, enpä saa hänen tämänpäiväistä ilmettään mielestäni! En ole\njuuri arkalasta kotoisin, ukkoseni, mutta jos näkisin hänen kulkevan\nunissaan, niin luulenpa varmasti, että juoksisin matkoihini.\"\n\n\"En minä pelästynyt\", vastasi Arvi tehden hiljaa ristinmerkin, \"mutta\nnäky oli kaamea. Samalla tapaa minä näin myöskin onnettoman kuningas\nBirgerin, kolmena yönä ennenkuin hän kuoli Holbekissa, vaikka minä\nsamana hetkenä istuin hänen vuoteensa ääressä, hänen maatessaan\nsamettiverhojen takana.\"\n\n\"Elä saata minua hulluksi näkyinesi\", keskeytti hänet aseenkantaja\nja nousi. \"Antaa hänen kummitella, näyttäytyä vaikka pää kainalossa\njos haluaa -- mitä se minuun kuuluu? Toinen on asia jos paholainen\ntahtoo ottaa hänet haltuunsa; mutta hänen kurjaa henkeänsä ei täällä\nmuuten uhkaa mikään vaara. Minä olen kokonaista kolme kertaa kulkenut\nkaupungin ympäri ja siellä oli hiljaista kuin hautausmaalla. Tuskin\nmeidän olisi tarvinnut saattaa prinssiä levottomaksi. Saatpas nähdä,\nettä me olemme narrien tavoin turhia hälyytelleet.\"\n\n\"Suokoon Jumala niin olevan!\" vastasi vanhus päätään puistellen. \"Eipä\nsiltä, että hänellä tai maalla olisi suurempi onni odotettavissa hänen\neläessään; mutta on sentään hyvin kummallista nähdä jonkun ihmisen\nhaamun ikäänkuin irtautuvan hänestä itsestään etsiäkseen jotakin\nentistä turmanajatusta tai omaa hautaansa, vaikka ihminen vielä elää ja\nhengittää.\"\n\n\"Minä olen varma siitä että sinä petät itseäsi, vanhus\", huudahti\nSven Tröst, ja tarttui tarmokkaasti haarikkaan, joka oli täynnä\nPietari Vitfeltin voimakasta olutta. \"Jos sinun aavenäkysi ovat\nmuuta kuin taikauskoa ja haaveilua -- jos kuolema todellakin seuraa\nsinua kintereillä -- no hyvä, silloin minä kunnon tanskalaisena\nnuorukaisena tahdon juoda tuon kunnon ystävän maljan ja tahdonpa sanoa\nhänet tervetulleeksi tähän taloon, siinä tapauksessa että hän tulee\nrehellisenä miehenä eikä pidä roistoja ja salamurhaajia kätyreinään.\n-- Minä kuulen hevosenkavioiden töminää kadulta. -- Hiljaa!\" hän\nvaikeni hetkeksi säpsähtäen. \"Haa! Jos hän ratsastaisi tuonenratsullaan\nkaupunkiin ja laskeutuisi sen selästä tämän oven edessä -- jos hän\nseisoisi silmäini edessä tänä hetkenä\", jatkoi tulistunut nuorukainen\nhurjasti hehkuvin katsein. \"Jos kuulisin hänen luunikamoidensa\nkalahtelevan ja katsoisin hänen mustiin, syviin silmänonteloihinsa,\nniin tyhjentäisinpä kuitenkin tämän pikarin hänen tervetuliaisikseen ja\nkiittäisin häntä vanhan Tanskan nimessä käynnistä --\"\n\nKun hän näin puhui ja heilautti ylpeän ylimielisesti pikaria, katsahti\nhän ikkunasta vastapäätä olevaan kivirakennukseen, missä kuningas asui,\nsilloin hän samassa huudahti kauhusta ja laski pikarin kädestään. Hän\nnäki korkean liekin hulmahtavan katosta ja koko etuosan talosta olevan\nilmitulessa. Hirvittävä huuto kuului samassa kadulta ja kaikkialta\ntalosta aikoi kuulua liikettä ja ääniä. \"Tulipalo, murhapoltto!\"\nhuusivat Sven Tröst ja Arvi yhtaikaa, herättäen nukkuvat palvelijat.\n\"Pelastakaa kuninkaanne!\" huusi Arvi jyrisevällä äänellä. \"Prinssi\n-- prinssi Otto!\" huusi Sven Tröst ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki\nsyöksyivät hänen jälkeensä, ja kukin juoksi taholleen mitä suurimman\nkauhun vallassa. Useimmat ajattelivat ensiksi pelastaa itsensä ja\ntavaransa sekä laskivat irti hevoset tallista; mutta Arvi ja Sven Tröst\nsyöksyivät palavaan rakennukseen. Puodissa oleva porvarivartio kömpi\nsamassa hetkessä pelästyneenä ja unenpöpperössä esiin pöydän alta,\nja vanha voimakas seppä sai vaivoin vedetyksi heidät ulos palavasta\ntalosta, jonka liekit äkkiä ympäröivät joka puolelta. Pietari Vitfelt\nitse seisoi melkein alastomana kadulla lapsi kummallakin käsivarrella\nja vaimonsa vieressään. Hän ojensi lapset äidille ja syöksyi taas\npalavaan taloonsa. \"Kuningas! Prinssi! Minun ylhäiset vieraani!\" huusi\nhän. \"Oi, minua kurjaa miestä, miten uskallankaan näyttäytyä heidän\nylhäisyydelleen ja pelastaa heidät näin paitasillani.\" Hän kiirehti\nkuninkaan ja prinssin huoneisiin. Etusali oli savua täynnä. Liekit\nleimahtivat ulos kaikista makuuhuoneista, mutta ei ketään vieraista\nnäkynyt. Kuninkaan makuuhuoneen ovi oli aukimurrettu. Yksi ikkunoista\noli rikottuna lattialla ja arveltiin jonkun pelastaneen kuninkaan\ntätä tietä. Huolestunut isäntä riistettiin väkivallalla ulos talosta\nennenkuin katto romahti alas.\n\nPelästys ja hämmästys olivat yleisiä. Pian olivat melkein kaikki pienen\nkaupungin asukkaat rientäneet palopaikalle tungeskellen sen ympärillä.\nLopuksi löydettiin vanha marski Vendelbo paljaspäisenä puolipukeissa ja\npahasti palaneena kadulta, missä hän makasi tainnoksissa. \"Missä hän\non? missä he ovat?\" huusi hän käsiään vääntäen. \"Hänet vietiin ikkunan\nkautta -- ratsumiehet veivät hänet. Mutta ketä he olivat? Minne he\nmenivät?\"\n\n\"Rauhoittukaa, herra marski, hän on pelastettu\", kajahti nuorekas\nääni, ja Sven Tröst tunkeili ihmisjoukon läpi. \"Ei ole ainoakaan hius\nkärventynyt hänen päässään, mutta savu oli melkein tukehduttanut hänet.\nHän oli tainnoksissa, mutta kyllä hän pian siitä toipuu --\"\n\n\"Kuka? Minun onneton kuninkaaniko?\" kysyi marski.\n\n\"Ei, vaan prinssi Otto\", vastasi Sven Tröst. \"Minä olen vienyt hänet\ntuonne viereiseen taloon. Vähät siitä missä kuningas on; ei hänestä ole\nniin suurta väliä.\"\n\n\"Vihaatteko tekin minun onnetonta kuningastani?\" kysyi marski katseessa\nsoimaava ilme ja hän väänteli taas laihoja käsiään. \"Auta armias\nJumala! Kunhan vain eivät murhaajat olisi vieneet häntä pois. Viekää\nminut prinssin luo! Jumala teille palkitkoon sen, että kuitenkin\ntahdoitte pelastaa hänet. -- Missä hän on?\"\n\n\"Täällä, jalo herra, seuratkaa minua!\" sanoi Sven Tröst tarttuen vanhaa\nsotapäällikköä kainaloon taluttaakseen hänet taloon. Samassa kuului\nvoimakas ääni: \"Hevonen! Hevonen! Minä olen löytänyt jäljet.\" Ääni oli\nvanhan Arvi Smålantilaisen.\n\n\"Kaksi hevosta\", huusi marski tunnetulla sotapäällikönäänellään ja\ntunsi taas olevansa entisissä voimissaan. Sill'aikaa kuin kiiruhdettiin\ntäyttämään hänen käskyään, kertoi Arvi, että kaksi metsästäjäksi\npukeutunutta mykkää herraa oli ratsastanut sieltä välissään kuningas\nkolmannella hevosella, ja hän arveli voivansa löytää heidän jälkensä.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä Arvi että vanha marski\nhevostensa selässä. Sven Tröst heitti vaipan vanhan sotapäällikön\nhartioille ja asetti keikarimyssynsä hänen harmaille hiuksilleen.\n\"Onnea matkalle!\" huusi hän. \"Minä pidän huolen prinssistä. Hänen\ntähtensä toivon takaa-ajonne onnistuvan.\" Sven Tröst kiirehti takaisin\nvielä tainnoksissa olevan prinssi Oton luo, ja marski ratsasti Arvi\nSmålantilaisen kera kaupungista Alholmiin vievää tietä, missä ovela\nruotsalainen koko ajan tarkkasi kolmen hevosen jäljet.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nÅlholmin linna, nykyinen Kristiansholm, sijaitsi kolme penikulmaa\nSaxköpingistä, vastapäätä Nystadia, kauniissa pyökkimetsien ja\npeltojen muodostamassa puoliympyrässä, josta oli ihana näköala\nNystadin poukamalle ja pienelle järvelle, jonka saarella linnan\nnähtiin kohoavan jonkun matkan päässä. Se oli hyvin linnoitettu,\nvahvojen muurien ja kaksinkertaisten vallihautojen ympäröimä. Linnan\nmuinaisgoottilaiset rakennukset muodostivat neliön, viiden kyynärän\npaksuisine kivimuureineen, ja jokaisesta kulmasta kohosi korkea torni.\nSe oli kuninkaallinen linna, mutta velkaantunut kuningas oli jättänyt\nsen panttitiluksena velipuolelleen kreivi Juhanalle, joka sitäpaitsi\nomisti Nystadin kaupungin, sen asukkaat kuuluivat tilaan samoinkuin\ntalonpojatkin. Linnoituksia pidettiin hyvässä kunnossa, ja ankara\nsaksalainen päällikkö piti komentoa linnassa.\n\nOli kulunut kolme tuntia yli puoliyön. Aamu alkoi sarastaa, ja\nitäinen taivas komeili jo kauniissa aamuruskossaan, kun puhallettiin\nmetsästystorveen Ålholmin linnanportin ulkopuolella. Vartija portin\nyläpuolella vastasi heti merkkiin torvellansa. Pian senjälkeen\nlaskettiin nostosilta; portti avautui, ja kaksi äänetöntä metsämiestä\nhevosten selässä, naamarit kasvoillaan, ja pitkä sidottu herra\nvälissään, ratsasti sisään linnanportista.\n\n\"Missä minä olen?\" kysyi vangittu kuningas, katsahtaen ympärilleen,\nhurjan surullinen ilme katseessaan.\n\n\"Eikö tämä ole Ålholm, minun oma kuninkaallinen linnani?\"\n\nMolemmat naamioidut metsästäjät kumarsivat vaieten, auttoivat samalla\nkuninkaan alas hevosen selästä ja veivät hänet pitkin kapeita\npuurappuja linnansillalle parvekesalin eteiseen.\n\n\"Puhukaa ihmiset!\" huudahti vanki suurimman jännityksen vallassa.\n\"Olenko velipuoleni käsissä? Onko myöskin lempeä Juhana petturi.\nHänenkö käskystään, te murhapolttajat, uskallatte pahoinpidellä Tanskan\nkuningasta?\" Ei mitään vastausta kuulunut.\n\nHän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Käsivarsien side riippui\nrikkirevittynä kaulassa ja oli veren tahrima. Hänen sielulliset\nkärsimyksensä ja voimakas mielenliikutuksensa näyttivät avanneen\nelämän kaikki sulut ja rikkirepineen sekä hänen ruumiinsa että\nsielunsa. Hän horjahti ja vaipui tainnoksissa rappusille. Metsästäjät\nnyökäyttivät vaieten toisilleen -- ja kantoivat hänet parvekesaliin,\njonka ovi oli auki. Kolkossa salissa oli hiljaista. Päivän sarastus\nvalaisi korkeita holveja ja monimutkaisia ovenkoristeita. Ei näkynyt\nainoatakaan ihmistä, paitsi kahta vartijaa, jotka seisoivat täysissä\nvarustuksissa, kuin rautapatsaat oven pielissä ja sulkivat oven\nsisäänastujien jälkeen. Kaikki näytti valmistetulta onnettoman vieraan\nvastaanottamiseksi. Salin vasemmalla puolella oli joukko huoneita,\nnäiden läpi he kantoivat pyörtyneen kuninkaan kaikkein sisimpään\npyöreään tornikamariin, joka sai valonsa korkealta paksuissa muureissa\nolevista ristikkoikkunoista. Täällä näkyi vuode sekä pöytä, jolla oli\nviinikannu ynnä pikari. Sidottu vanki asetettiin vuoteelle ja nyt vasta\npäästettiin auki hänen siteensä. Niin pian kuin hän aukaisi silmänsä\ntarjosi lyhyempi metsästäjistä jonkunlaisella osanotolla hänelle\npikarin viiniä; mutta hän torjui sen inholla luotaan. \"Juo ensin itse!\"\nmutisi kuningas. \"Kredensa, petturi!\"\n\nMetsästäjä kääntyi selin, nosti naamariaan ja tyhjensi pikarin pohjaan\nsaakka. Senjälkeen asetti hän jälleen naamarin kasvoilleen ja täyttäen\npikarin uudelleen hän asetti sen ynnä pöydän ja viinikannun vuoteen\nääreen. Hän osoitti kuninkaan vertavuotavaa käsivartta, ilmoittaen\nmerkeillä, että hänelle lähetettäisiin apua. Senjälkeen kumarsivat\nhe molemmat sangen kohteliaasti, ja poistuivat sanaakaan sanomatta\nvankilan ovesta, jonka he sulkivat rautakangella.\n\n\"Tornivankilassa -- elinkautisvankina, -- ja omassa linnassani\",\nmutisi kuningas. \"Veljeni Juhanan vallassa -- hm, että minut täällä\nmurhattaisiin -- hiljaa ja kohteliaasti, kaikessa rauhassa. Haa,\nkosto!\" Hän riuhtaisi kiharan mustista hiuksistaan, heittäen sen\nluotaan. \"Ei\", jatkoi hän hurjin katsein, \"kuninkaanmurhaajaa ei\nminusta kuitenkaan tullut. Hän kuoli valtaistuimellaan, kun luonnon\njärjestys hänet kutsui -- siitä ajatuksesta ei koskaan koitunut\ntekoa. Tahdolle ei kukaan voi mitään -- teko ainoastaan on jotakin.\nAjatus on harhakuva. Sanat ovat tyhjää ääntä. Hm, mitäpä muuta olisi\nvala? Minä olen puhdas tämän petturin rinnalla --. Minä hullu, joka\nluotin velipuoleen! Tiesinhän minkä arvoinen veljeys on. Nyt ymmärrän\nminä hänet. Sentähden oli hän niin veljellinen -- haa! niinkuin\npanttijuutalainen -- kunnes puolet valtakuntaa tuli omakseen. Siksi\nliehakoitsi tuo lempeä ystävä neljätoista vuotta. Nyt voi hän repiä\nrikki kerjäläisen -- jakaa saaliin serkkunsa kanssa -- niin juuri! --\nminun ruumiillani ostaa rauhan kaljulta korpilta. Lempeä Juhana! minä\nolin hutilus sinuun verraten -- Sinä olet minun mestarini. --\"\n\nKuningas luuli olevansa yksinään. Mutta nyt astui äkkiä tornihuoneen\npylvään takaa esiin kookas ritari, kypäri ja panssari yllä ja\nkypärinsilmikko alaslaskettuna. Kookas olento kulki hitain askelin\nkuninkaan vuoteelle tuijottaen terävästi häneen silmäaukon kautta, ja\nsanaakaan sanomatta. Kuningas huomasi hänet vasta sitten, kun äänetön\nvieras jo seisoi aivan hänen edessään. Hän kohottautui äkkiä vuoteessa,\nmutta aivan kuin salama olisi lyönyt vieraan tuijottavasta katseesta,\nhän kauhusta huudahtaen kaatui taapäin mennen uudelleen tainnoksiin.\nKun hän taas aukaisi silmänsä, oli panssaroittu ritari kadonnut, ja\nhän huomasi ihmeekseen haavansa sidotuiksi ja tunsi niiden tuskien\nlieventyneen. Vanha ruma nainen istui nyt hänen vuoteensa ääressä ja\nvoiteli laastarilappua. \"Kuka oli täällä?\" kysyi kuningas. Mutta nainen\nvaikeni aivan välinpitämättömän näköisenä. Hän jatkoi sairaanhoitajan\ntehtäväänsä, ja keskeytti sen vain hetkeksi, ojentaakseen hänelle\npikarin. Kuningas joi ja tunsi voimistuvansa. \"Kuka oli täällä,\nnainen?\" kysyi hän uudelleen käskevällä äänellä. \"Oliko se elävä\nihminen? vai -- vai Kallundborgin vanhus?\" mutisi hän epäröivällä,\ntuskin kuuluvalla äänellä -- \"vai kuollut kidutettu drotsi.\"\n\nNainen säilytti välinpitämättömän ilmeensä, aivan kuin hän olisi\nollut kuuromykkä. Kuningas laskeutui uudelleen vuoteelle ja näytti\nmuutamien syvien tuskallisten huokausten jälkeen vaipuneen levottomaan\nväsymyshorrokseen.\n\nSillä välin oli linnanväki herännyt. Vahteja vaihdettiin muureilla,\nja saksalaiseen ritarin pukuun puettu paksu herra kulki valppaana\nvallituksilla. Aurinko oli noussut. Linnanportin ulkopuolelle pysähtyi\nkaksi vierasta hevosten selässä! Vartija muurilta lähestyi ankaraa\npäällysmiestä. He puhelivat salaa keskenään ja päällikkö vavahti.\n\"Hm! Salakäytävän kautta?\" mutisi hän. \"Kreivin drotsi, arvelen minä?\n-- Hyvä; hän kulkee vapaasti sisään ja ulos, se on selvää -- Ja nyt\njo pari vainukoiraa täällä? -- No hyvä, anna vahdin viedä heidät\nritarisaliin.\"\n\nVartija poistui. Päällysmies astui linnan saliin, mihin vanha marski\nVendelbo saatettiin, neljän asestetun sotilaan saattamana.\n\n\"Kuka te olette? Mitä te tahdotte minusta?\" kysyi saksalainen\nkäskynhaltija ankaralla äänellä, välttäen levottomana vanhan\nsotapäällikön tuikean katseen.\n\n\"Tanskan kuninkaan drotsi ja marski\", vastasi Pietari Vendelbo\ntyynen arvokkaasti, katsoen häntä lujasti silmiin. \"Teidän herranne,\nkreivi Juhanan, suojeluskirjan nojalla, vaadin minä, että herrani ja\nkuninkaani loukkaamaton persoona heti paikalla saatetaan vapaalle\njalalle.\" Hän ojensi nyt kreivi Juhanan onnettomalle kuninkaalle\nantaman suojeluskirjan, ja linnan isäntä tuijotti suuresti\nhämmästyneenä kirjeeseen ja suureen sinettiin \"Sitäpaitsi vaadin minä\nherrani ja kuninkaani nimessä\", jatkoi marski, \"että te viivyttelemättä\nluovutatte meille kahleissa ja raudoissa molemmat rohkeat majesteetin\nrikkojat\".\n\n\"Te näette hämmästykseni, herra marski\", vastasi päällysmies\nkohteliaalla äänellä, luettuaan ensin hitaasti kirjeen. \"Minä en\nymmärrä sanaakaan siitä mitä puhutte. Tästä kirjeestä näen tosin, että\nolen velvollinen osoittamaan teidän herrallenne ja kuninkaallenne\nkaikkea kunnioitusta ja avunantoa, jos hänen armonsa suvaitsisi pyytää\ntäältä kyytiä tai muuta apua matkalleen. Mutta kun minulla ei ole ollut\nkunniaa ja onnea nähdä hänen kuninkaallista armoaan, en ymmärrä mitä\ntarkoitatte hänen vapauttamisellaan, ja yhtä vähän ketä majesteetin\nrikkojia vaaditte luovutettaviksi.\"\n\n\"Verrattoman häpeällistä\", mutisi marski tanskaksi polkaisten\nlattiaan. Mutta hän huomasi samalla linnanpäällikön antavan vartijalle\nmerkitsevän viittauksen ja malttoi mielensä. \"Sallikaa sitten, että\nilmoitan teille asian\", sanoi hän saksaksi. \"Minun kuninkaani on täällä\nlinnassa luultavasti jossain teidän vankitorneistanne. Tänä aamuna on\nkaksi roistoa ja murhapolttajaa raastanut hänet tänne; heidän täytyy\nmyös olla täällä, olen seurannut petturien jälkiä portille asti.\nKonnantyö on tehty. Ei maksa vaivaa salata sitä.\"\n\n\"Kuolema ja kirous, herra marski\", huudahti linnanvouti astuen askeleen\ntaapäin, käsi pitkällä miekallaan. \"Teidän kertomuksenne kuninkaan\nryöstämisestä, aivan kuin hän olisi ollut jokin ihana neito, tuntuu\nminusta narrimaiselta ja mahdottomalta seikkailulta. Minun täytyy uskoa\nteidän kulkevan unissanne, herra marski, sillä näin aikaisin aamulla,\nette kai ole saanut humalaa.\"\n\n\"Alhainen roisto!\" huusi nyt vanha marski äärimmilleen tulistuneena\nja paljasti miekkansa \"Päästä silmänräpäyksessä onneton kuninkaani\nvapaaksi, taikka elävän Jumalan kautta --\"\n\n\"Taikka mitä?\" keskeytti hänet linnanvouti kylmällä ivanaurulla,\nastuen taaksepäin paljastetuin miekoin, samalla kun hänen neljä vahvaa\nsotilastaan hänen viittauksestaan heittäytyi vanhan kiivaan marskin\nkimppuun vääntäen miekan hänen kädestään.\n\n\"Jos te olette ritari\", huusi marski, \"niin taistelette kanssani\nja annatte jumaluuden ratkaista välimme. Minä julistan teidät\npelkurimaiseksi konnaksi, jos kieltäydytte.\"\n\n\"Sellaiselle julistukselle saatan minä nauraa\", vastasi päällysmies.\n\"Kunniani puolesta ei minun tarvitse koetella voimia vanhan voimattoman\nmielipuolen kanssa.\"\n\n\"Toimitteko tässä omalla vastuullanne, vai herranne käskystä, kurja\nroisto\", huudahti suuttunut marski, luoden häneen halveksivan katseen,\nsillävälin kun sotilaat sitoivat hänen vapisevat kätensä.\n\n\"Siitä en ole teille vastuunalainen\", sanoi päällysmies\nvälinpitämättömästi pistäen pitkän miekkansa tuppeen. \"Minä toimin\ntäällä sen arvon ja vallan nojalla, joka on minulle uskottu. Missään\nei minua ole määrätty kuuntelemaan vanhan miehen haukkumasanoja ja\ntahdon vastata teoistani, herra marski ja drotsi, vaikkapa edustaisitte\nkuningas Kristofferin koko neuvostoa ja lisäksi sotajoukkoa. Viekää\nhänet torniin.\"\n\n\"Oman herranne ja ruhtinaanne nimessä, ihminen, kuulkaa minua!\"\nhuudahti nyt marski nostaen sidottuja käsiään. \"Jos ette voi, taikka\ntahdo vapauttaa onnetonta herraani omalla vastuullanne, niin vaadin\nvapaata poistumista täältä teidän herranne luo. Jos kreivi Juhanan\nlempeys ei ole vääryyden ja julmuuden teeskennelty naamio, on hän\nkuuleva minua. Jos hän on osallinen siihen, mitä on tapahtunut, niin\nei hän ole mikään ritari eikä kunnian mies. Jos kurja valtiollinen\nsuunnitelma on silmänräpäykseksi viekoitellut hänet olemaan osallinen\nniin kunniattomaan tekoon, tarvitsee minun ainoastaan mainita hänen oma\nkorkea syntyperänsä, jotta hän halveksisi yritystä, joka ainaiseksi on\nhäpäisevä alkuunpanijansa.\"\n\n\"Pois! Hullujen huoneeseen tuo narri!\" käski päällysmies kylmästi,\nantaen sotureilleen viittauksen, jota raa'at sotilaat näyttivät\ntahtovan täsmällisesti noudattaa.\n\n\"Inhimillisyyden nimessä!\" huusi marski luoden katseen, jonka edessä\nsoturit väistyivät. \"Te voitte murhata minut tässä yhdessä onnettoman\nherrani kanssa, mutta viekää minut hänen vankilaansa. Antakaa minun\nkuolla hänen kanssaan ja olla hänelle lohduttajana viimeisenä\nhetkenään.\"\n\n\"Viekää pois hänet!\" käski linnanpäällikkö jyrisevällä äänellä ja polki\nlattiaan.\n\nSoturit eivät vitkastelleet enempää, vaan tarttuivat sidottuun ukkoon\nja veivät hänet ovelle. Silloin avautui äkkiä sivuovi, joka tähän asti\noli ollut raollaan, ja pitkä ritarillinen olento astui esiin täysissä\nvarusteissa ja kypärinsilmikko suljettuna. Se oli sama olento, joka\näsken oli näyttäytynyt kuninkaalle. \"Kreivi Juhana Wagrienin nimessä\",\nsanoi ritari käskevällä äänellä, \"päästä tämän miehen siteet. Hänen\npuheensa on tosi: Tanskan kuningas on todella täällä.\"\n\nLinnanpäällikkö näytti erittäin hämmästyneeltä. Hän aukaisi suunsa kuin\naikoisi puhua, mutta vaikeni äkkiä ja kumarsi syvään panssaripukuiselle\nritarille, sillävälin kuin marski hänen viittauksestaan vapautettiin\nsiteistään.\n\n\"Te tunnette minut, linnanvouti, se riittää\" jatkoi, tuntematon ritari,\n\"mikä täällä on tapahtunut tutkitaan mitä ankarimmin. Minä olen varma\nsiitä, että olette tietämätön siitä. Antakaa heti vangita etuvartija ja\nyövahti. Itäisestä tornista löydätte vangitun kuninkaan. Hänet täytyy\nheti vapauttaa ja vahvan vartioston saattamana viedä Nyköpingiin.\nSe on kreivin järkähtämätön tahto. Hän inhoaa petosta, johon hänet\non tahdottu kietoa. Ei minulle, herra marski!\" lisäsi hän kääntyen\nVendelbota kohti, \"vaan kreiville olette kiitollisuuden velassa tästä\ninhimillisestä teosta, jonka minä hänen nimessänsä täällä suoritan.\nMinä en tahdo tulla tunnetuksi, enkä halua kuninkaanne kiitosta.\nMutta te saatte nähdä, että kreivi Juhana lempeä ei vääryydellä kanna\nnimeään, ja että hän ei ole unohtanut ruhtinaallista ja ritarillista\nsyntyperäänsä.\" Näin sanoen hän poistui pikaisin askelin, ottamatta\nvastaan marskin kiitoksia.\n\nLinnanvahti katseli kauan äänetönnä ja ihmeissään hänen jälkeensä.\n\"Hm. Hm\"! sanoi hän itsekseen. \"Se on eri asia. Vai tuulee nyt siltä\nsuunnalta. --? Tämä tuntuu minusta aivan kummalliselta ivanäytökseltä\",\nsanoi hän ääneen. \"Mutta minun täytyy kai uskoa ja tehdä, mitä herrani\nkaikkein uskotuin ystävä ja oikea käsi käskee. Miehet, laittakaa\nkuntoon kantotuoli! Kaksitoista ratsumiestä nouskoon hevosten selkään.\n-- Suvaitsetteko seurata minua, herra marski? Jos tämä ei ole\nmieletöntä unta herrani parhaasta ystävästä, tuosta aivan kuin saduissa\nesiintyvästä ritarista, jota minun muutamien seikkojen vuoksi täytyy\ntotella, niin täytyy teidän antaa anteeksi erehdykseni ja epäilykseni\nteidän terveen järkenne suhteen. Olen itse vähällä tulla hulluksi\nkaikesta tästä.\" Senjälkeen hän meni marskin seurassa kuninkaan\nvankihuoneeseen itäiseen torniin.\n\nSillävälin oli vanha Arvi Smålantilainen piiloutunut muutamien\npensaiden taakse Ålholmin linnankaivantojen ulkopuolella, odottamaan\nmarskin ilmoitusta viedäkseen sanoman prinssille siitä mitä täällä\ntapahtui. Piilopaikastaan hän saattoi nähdä jokaisen, joka tuli tai\nmeni linnaan. Eikä ollut hän kauan odottanut täällä, kun jo kaksi\nmetsästäjää ajoi nelistäen linnasta, kadoten metsään järven rannalla.\nToisen tunsi hän lauttapaikan ketunmetsästäjäksi. Hänen teki hyvin\nmieli seurata heidän jälestään; mutta tärkeämpi velvollisuus esti häntä\nsiitä. Puolituntia oli jo kulunut ja hän alkoi tulla levottomaksi\nmarskin puolesta, kun hän näki pitkän ritarin, kypärinsilmikko\nsuljettuna ratsastavan ohi, huomaamatta kuitenkaan mistä hän tuli.\nKiire, jolla hän ratsasti, tuntui vanhuksesta myös arveluttavalta;\nmutta hän pysyttelihe hiljaa, jääden paikalleen. Usein katsahti hän\nnousevaan aurinkoon arvatakseen ajan kulun; hän rukoili aamurukouksensa\nja muutamia _Aveja_, mutta ei vain marskilta saapunut mitään\nilmoitusta. Lopuksi tuntui hänestä sovittu aika kuluneen. Hän huokasi\nsyvään ajatellessaan jaloa marskia, jonka hän varmasti luuli joutuneen\nvangiksi, ehkäpä murhatuksikin kuninkaansa kanssa. Arvi Smålantilainen\nnousi nyt ratsunsa selkään ja hyräili surunvoittoisella äänellä,\nvaipuneena vanhoihin synkkämielisiin muistoihinsa:\n\n    Kera kuningattaren kuningas pakeni,\n    Vieraille maille he poistui,\n    Kaula Maunukselta katkaistiin,\n    Näin kuninkaan pojan vei kuolo julma,\n    Uskottomuus on monen surma.\n\nJuuri kun hän aikoi kannustaa ratsuansa joutuakseen Saxköpingiin apua\nhakemaan, avautui linnanportti ja hän luuli näkevänsä ruumissaaton.\nSe oli sairas kuningas, jota hitaasti kannettiin kantotuolissa kahden\nhevosen välissä, kahdentoista ratsumiehen ja vanhan marski Vendelbon\nsaattamana. Kun Arvi näki marskin, tuli hän hyvin iloiseksi ja ratsasti\nhänen luokseen. Marski kuiskasi pari sanaa uskolliselle palvelijalle.\nArvi kumarsi syvään hänelle sekä suljetulle kantotuolille ja ratsasti\nsitten nopeasti tietä myöten Saxköpingiin päin, viedäkseen prinssi\nOtolle tiedon siitä minne hänen onnetonta isäänsä nyt vietiin.\nÅlholmasta ei ollut Nyköpingiin paljon kahta peninkulmaa enempää, mutta\noli jo melkein puolipäivä, ennenkuin sairaan kuninkaan saattue joutui\nLaalannin lauttapaikalle, Guldborgin salmen rannalla, missä kaikki oli\nvalmista ylimenoa varten. Vähä väliä oli heidän täytynyt pysähtyä,\nsillä kantotuolin hiljainen liikuntakin aiheutti kuninkaalle ankaria\ntuskia ja pelättiin, ett'ei hän voisi kestää tätä lyhyttä matkaa, jota\nhän nyt itse näytti toivovan, vaikk'ei kukaan varmuudella tiennyt,\nvoitiinko sitä pitää pakollisena vai vapaaehtoisena.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nNyköpingissä tiedettiin jo, että kuningasta odotettiin linnaan. Tämä\nvanha goottilainen linna oli yksi Tanskan suurimpia ja kauneimpia.\nKuningas Meenvedin aikana oli se luovutettu hänen isäpuolelleen\nHolsteinin kreivi Gerhardille, joka enimmäkseen täällä oleskeli\npuolisonsa, kuningatar Agneksen seurassa. Heidän poikansa kreivi Juhana\nlempeä, piti nyt hänelle pantiksi annettua linnaa aivan kuin omanaan\nja oli huomattavasti parannellut sen linnoituksia. Kaupunginasukkaat\nylistivät yksimielisesti kreivin lempeyttä ja huolenpitoa kaupungin\nvaurastumisesta; mutta heidän isänmaallisuuttaan loukkasivat kuitenkin\nsaksalaiset soturit valleilla sekä pakollinen veronmaksu vieraalle\npanttiherralle.\n\nJo edellisen päivän aamusta saakka oli kreivi Juhana ollut\npoissa. Keskipäivällä sanottiin kreivin tulleen kotiin vesilinnun\nmetsästyksestä ja saaneen tärkeitä sanomia Laalannista. Hän antoi nyt\ntehdä komeita valmistuksia linnassa, kuten sanottiin, vastaanottaakseen\nsuurella kunnioituksella velipuolensa kuninkaan vierailun, jonka\nkreivin väki oli pelastanut suuresta vaarasta, vapauttaen hänet\nmuutamien hurjanrohkeiden kavaltajien käsistä. Moni tunsi tosin\nmyötätuntoa onnetonta, vainottua kuningasta kohtaan, jonka omassa\nmaassaan täytyi etsiä turvaa toisten luona. Tätä osanottoa seurasi\nkuitenkin avoimesti lausuttu paheksuminen kelvottomasta hallitsijasta,\njoka suurimmaksi osaksi oli syypää siihen kurjuuteen, mihin valtakunta\noli vajonnut \"Mitä hän nyt täältä tahtoo?\" sanoi eräs vanha porvari\njoka seisoi molemmat kädet taskuissaan laivasillalla uteliaiden\nkeskuudessa katsellen suuren lautan lähestymistä virtaa pitkin. \"Jos\nhänellä olisi kunniantuntoa penninkään edestä kuolisi hän häpeästä\nja harmista, kun nuo ylpeät saksalaiset ovat kunnioittavinaan häntä\npyytämällä hänet tervetulleeksi omaan linnaansa kuin ylhäisen\nkerjäläisen.\"\n\n\"Jos hän voisi kuolla häpeästä, olisi hän, piru minut vieköön,\nkuollut jo aikoja sitten\", mutisi eräs pikinuttu. \"Hänen autuaan\nveljensä aikana voimme me suomia saksalaisia Grönsundissa, ja oikein\ntuhansittain; mutta niin kauan kuin tämä mies on seisonut peräsimessä,\non jo paljon, jos kapakassa voi kerrankaan antaa saksalaiselle selkään.\nMutta sitten se onkin hengen asia, ja kunniasta ei maksa puhuakaan.\"\n\n\"Hiljaa, suu tukkoon! Tuolla tulee kreivi linnasta kaikkine\nhovimiehineen. Ei, mutta katsoppas kuinka he ovat koristaneet itsensä,\naivan kuin lempeä kreivi itse! Luuletko toveri, että hän tarkoittaa\njotakin kaikella tällä komeudella?\"\n\n\"Niin, kyllä hän jotakin sillä tarkoittaa, siitä voitte olla varma\",\nvastasi toinen katsellen lautalle. \"Hän tarkoittaa, että on hauska\nlaskea ulos rihmat ja kalasumppu, kun turska tahtoo kunnioittaa häntä\nvierailullaan. Ja jos hän syökin tuhman turskan pidoissaan, se on\ntoinen asia, siihen täytyy raukan suostua. Toinen kohteliaisuus on\ntoisen arvoinen.\"\n\n\"Konnallekin voi tehdä vääryyttä, toveri\", huomautti ensimäinen.\n\"Ovathan he kuitenkin velipuolia, ja veri, kuten tiedätte on aina\npaksumpaa kuin --\"\n\n\"Seis! Varokaa sanomasta minulle pahaa vedestä\", keskeytti hänet\nmerimies kuivasti hymyillen, \"eikä kernaasti suolaisesta. Sillä, paha\nminut periköön, eikö suolaisessa Tanskan vedessä ole enemmän rehellistä\nvoimaa kuin kaikkien näiden hienojen hovimiesten veressä yhteensä.\nKreivi näyttäköön lempeältä kuin toukokuunkissa, minä en kuitenkaan\nantaisi mädännyttä touvinpäätä hänen rehellisyydestään.\"\n\n\"Kuolema ja kirous, toveri\", kuiskasi porvari katsahtaen ympärilleen.\n\"Hän on aivan takanamme ja on aivan kalpea kasvoiltaan. Kääntykäämme\nympäri ja paljastakaamme päämme.\"\n\n\"Lempo sen tehköön\", murahti merimies poistuen taaksensa katsomatta,\nsillävälin kun porvari kääntyi ja tervehti kreiviä ja hänen\nhovimiehiään.\n\n\"Te tiedätte hyvin, hyvät nyköpingiläiseni, että teidän kuninkaanne\ntulee tänne\", sanoi kreivi lempeällä äänellä, hyvin alentuvasti\nvastaten vanhan porvarin tervehdykseen, jota esimerkkiä osa\nhoviseurueesta noudatti. \"Toivon, että tahdotte vastaanottaa hänet\nkaikella sillä kunnioituksella, joka hänelle kuuluu.\"\n\n\"Sitä ei ole puuttuva, herra kreivi\", vastasi vanha porvari syvään\nkumartaen. \"Hän kantaa toki oikeudella kuninkaamme nimeä, ja vaikka\nonni on hänelle vastainen, ei totisesti yksikään tanskalainen mies ole\nunohtava hänen nimeänsä.\"\n\n\"Tuosta minä pidän, mies\", vastasi kreivi ystävällisellä äänellä.\n\"Minun kuninkaallista veljeäni ilahduttaa huomatessaan, että vielä\nrakastatte häntä ja vilpittömästi otatte osaa hänen menestykseensä.\nOlette kai kuulleet, kuinka hänen vihamiehensä ovat polttaneet talon\nhänen päänsä päältä ja raastaneet hänet vankeuteen.\"\n\n\"Se oli todella halpamainen teko, armollinen herra, kuka sitten\nlieneekin ollut osallinen siihen. Eikö totisesti ollutkin Jumalan onni,\nettä teillä oli niin tarkka selko asiasta, armollinen herra, ja että\nennätitte hänelle avuksi ennenkuin he jo olivat tappaneet hänet. Kun\nhän tulee tänne, on hänen henkensä varmassa turvassa, sen me tiedämme!\"\n\n\"Niin, siihen voitte luottaa\", vastasi kreivi totisesti ja melkein\nvapisevalla äänellä, samalla kuin hänen kalpeutensa vaihtui hohtavaan\npunaan. Hän vilkuili ympärilleen hypittäen hevostaan hietikolla.\n\n\"Voitte olla varma siitä, että nyt hänellä ainakin on rehelliset\naikeet, niin kauan kuin niitä kestää\", kuiskasi porvari töykeälle\nmerimiehelle, joka taas lähestyi häntä, sitten kun kreivi oli\nratsastanut tiehensä. \"Hän on kuitenkin luotettava ja kohtelias herra,\nsitä ei voi kukaan kieltää, ja niin kauan kuin hän puhuu jollekin,\ntäytyy häntä sekä uskoa että kunnioittaa, niin vastenmielisesti kuin se\nyleensä tehdäänkin. Jos hänellä onkin ollut sormi mukana viimeisessä\nketunjuonessa, kuten kuiskaillaan, niin häpee hän nyt ja katuu sitä,\nvoisinpa melkein vannoa sen. Sanonpa teille, että tunnustelin hieman\nhänen valtimoaan.\" Näin sanottuaan nyökäytti vanhus päätään tyytyväisen\nnäköisenä.\n\n\"Uskokaa minua tai ei, mestari Ib\", sanoi merimies, \"mutta jos te\ntahdotte tunnustella sen miehen valtimoa, täytyy teidän nousta varhain\nylös. Hampaita enempää, ette te, pahus vieköön, hänestä kuitenkaan näe;\nmitä lempeämmin hän liehakoi, sitä vähemmin minä luotan häneen. Kerran\nolen antanut sievän naisväenkoiran narrata itseäni, se oli keritty\nkuten leijona ja opetettu heiluttamaan häntää ja tanssimaan, mutta se\npuri minulta puolen sormea, kun minä taputin sitä. Siksi sidoinkin\nsille kiven kaulaan ja annoin sen luistaa liukkaan ankeriaan seuraan.\"\n\n\"Katsokaa, katsokaa!\" huudettiin nyt. \"Tuolla nousevat he maihin\nkuninkaan kanssa.\"\n\n\"Herra Jumalani! eikö hän osaa kävellä?\" sanoi eräs vanha vaimo. \"Vai\nkunnianko vuoksi he kantavat häntä häkissä?\"\n\n\"Niin senhän voi ymmärtää\", sanoi kainalosauvoja käyttävä ryysyinen\nkerjäläinen. \"Tarkoitatteko, että kuningas kulkisi maata myöten kuin\njoku meistä? Ei, silloin olisi hän varmaankin hullu. Olisinpa minä\nkuningas, saisitte luvan kantaa myös minua ja aina hautaan saakka.\nHurraa! No miksi et huuda hurraata mukana? Ettekö ole saaneet kreiviltä\njuomarahoja sitä varten? Tämäkös on uskollisuutta ja tanskalaista\nrehellisyyttä?\" Ja nyt huusi hän: \"Hurraa ja eläköön kuningas!\" kunnes\nhän tuli käheäksi kuin korppi. Moni muu kerjäläinen ja raajarikko huusi\nsamaa, kun kuningas kannettiin linnaan, ja kreivi Juhana hovimiehineen\ntervehti häntä kunnioittavasti kullatuista satuloistaan. Kuningas\nkatseli puoliavoimesta kantotuolista pahantekijän näköisenä, jota\nviedään mestauspaikalle ja jolla on ainoastaan sen verran elämää\njäljellä, että hän tuntee syntitaakkansa ja kuolemankauhun.\n\n\"Herra Jumala! voiko kuningas olla tuon näköinen?\" huokasi eräs\nkatselijoista tehden ristinmerkin. \"Jos ei hänellä olisi kunniaa, enpä\ntahtoisi vaihtaa hänen kanssaan.\"\n\n\"Mutta kunnia, muoriseni, sepä onkin enemmän arvoinen kuin ruoka ja\njuoma, vaatteet ja kengät\", sanoi kerjäläinen. \"Me kerjäläiset emme\nkoskaan tiedä mitä se on. Kumartaisipa tuollainen ylhäinen kreivi ja\nkaikki hänen ritarinsa yhdelle meistä, hatut kädessään, ja me sairaalan\nasukkaat huutaisimme hurraata -- hyi hitto! eikö silloin sydän\nhyppäisi köyhän kurjan kurkkuun. Luulisinpä tulevani hulluksi ilosta\nja ylpeydestä. Mutta siitäkään hän ei välittänyt. Eihän hän nyökännyt\nkertaakaan eikä heittänyt meille edes kuparikolikkoa. Hän on kai jo\nniin tottunut kunnianosoituksiin, että ne eivät enää vaikuta häneen.\"\n\n\"Niin kai mahtaa olla, tai sitten oli hänellä muuta ajateltavaa\",\nsanoi toinen. \"Hän näytti pikemminkin siltä, joka ajattelee enemmän\nviimeistä voitelua kuin tämän maailman ihanuutta ja kunniaa. Hyvä\nJumala! olemmehan kuitenkin kaikki ihmisiä. Kuulkaa mitä sanon, hänellä\nei ole monta päivää jäljellä; sen saatoin minä selvästi nähdä hänen\nsilmänvalkuaisistaan; nehän näyttivät melkein siltä kuin olisi niissä\nollut kuolonkaihi.\"\n\nKansanjoukko hajaantui nyt välinpitämättömänä, mutta urinassa kreivi\nJuhana lempeä vastaanotti kuninkaan suurimmalla huomaavaisuudella\nja kohteliaisuudella. Loistavaan ateriaan, joka oli valmistettu, ei\nsairas kuningas kuitenkaan voinut ottaa osaa. Hän vastasi velipuolensa\nkohteliaisuuksia lyhyesti ja kylmästi, synkkä epäluulo katseessa ja\npyysi heti lääkärinapua. Kreivin lääkäri saapui, havaiten kuninkaan\navonaiset haavat vähemmän vaarallisiksi kuin hänen sisäisen kiihtyneen\nmielentilansa ja antoi siitä herrallensa viittauksen. Kreivi saattoi\nmarskin kanssa heikon kuninkaan komeaan makuuhuoneeseen, missä Tanskan\nvaltakunnan leijonan ja sydämien koristama vaakuna oli asetettu suuren\nkullatun vuoteen yläpuolelle.\n\n\"Vai niin, minun juhlavuoteeni!\" mutisi Kristoffer nähdessään komean\nvuoteen. \"Oletteko jo huolehtinut osoittaaksenne minulle viimeisen\npalveluksen, herra veljeni?\"\n\n\"Tältä vuoteelta toivon pian näkeväni teidän nousevan reippaana ja\nterveenä sekä ruumiillisesti että sielullisesti\", vastasi kreivi\nJuhana. \"Heittäkää pois synkät ajatuksenne, ylhäinen sukulaiseni, ja\nolkaa kuten vieraani täällä, yhtä levollinen ja tyytyväinen kuin --\"\n\n\"Kuin omassa linnassani\", keskeytti hänet Kristoffer katkerasti\nnauraen. \"No niin, onhan tämä linna tavallaan omani niinkuin kaikki\nmitä te ja serkkunne omistatte valtakunnassani. Ha, ha, se on toki\njalomielinen panttiherra, joka lainaa velkaantuneelle veljelleen yhden\ntämän omista vuoteista kuolinsijaksi. Minä otan sen myös huomiooni ja\nkiitän.\"\n\nNäin sanoen heittäytyi hän väsyneenä, vaatteet ja saappaat yllään\nvuoteelle. \"Kas niin, nyt voitte tilata ruumisarkkuni\", jatkoi hän\nhetken vaiettuaan. \"Antakaa ostaa vahakynttilöitä ja mustaa verkaa\nhautajaisiini. Tahdotteko saada pantin etumaksusta? No niin --\nteillähän on minun korkeasti kuninkaallinen persoonani -- Haa, oikeinko\nminä olen astunut juutalaisleiriin Nyköpingin linnassa? Tahdotteko sen\nkirjallisesti. Kuulkaa drotsi, asettakaa panttikirje!\"\n\n\"Teidän katkera mielenne loukkaa minua, herra veljeni\", vastasi kreivi\nJuhana lempeällä, säälivällä äänellä. \"Jospa tietäisitte kuinka syvästi\nse minua surettaa.\"\n\n\"Kirjoita drotsi\", keskeytti hänet kuningas kalpeat kasvonsa\nsuonenvedontapaisesti väännyksissä, hän viittasi Pietari Vendelbolle,\njoka huolestuneena pudisti päätään. \"Kuuntele ja kirjoita sitten.\nKirjoita: Tanskan kuningas ottaa viimeisen lainan rakkaalta\nvelipuoleltansa, kreivi Juhana lempeältä: -- Kaupungin kerjäläisten\nhurraa huudoista saapuessaan hänen vieraakseen -- talonvuokrasta\nomassa linnassani -- ruuasta, juomasta ja vuoteesta kuollakseni\n-- synninpäästöstä ja viimeisestä voitelusta -- vahakynttilöistä\nja yömessuista. Kaiken tämän edestä makaan minä tässä panttina ja\nvakuutena viimeiseen hetkeeni saakka. Minä lupaan olla nousematta tästä\nvuoteesta ennenkuin kaikki on maksettu viimeiseen penniin. Kirjoita\nedelleen drotsi: Kun minä olen kuollut, saa jalo veljeni kuninkaallisen\nruumiini pantiksi, kunnes Tanskan kansa rakkaudesta ja kiitollisuudesta\nlunastaa sen ja suo sille haudan. -- Kas niin, oletteko tyytyväinen\ntähän panttikirjaan, herra veljeni? Ettekö pyydä jotakin panttia\nlisäksi? Tahdotteko saada sieluni autuuden myöskin?\" -- Rikkiraadeltu\nsääli itseänsä kohtaan näytti hänen näin puhuessaan muuttavan\ntukahduttavan hurjaa katkeruuden ja itsepilkkaamisen kalvavaksi\ntuskaksi, ja hän kätki kasvonsa vuodevaatteisiinsa huudahduksella, joka\nenemmän muistutti epätoivon naurua kuin itkua.\n\nVanha marski polvistui hänen vuoteensa ääreen itkien katkerasti.\n\n\"Onneton veljeni Kristoffer\"! huudahti kreivi Juhana ankarasti\nliikutettuna, tarttuen kuninkaan kylmään käteen. \"Sinun onnettomuutesi\non suurempi kuin rikoksesi; sinä olen menettänyt enemmän kuin kaikki\nmaailman kruunut; sinä olet menettänyt uskon ihmisyyteen. Katso minuun\nKristoffer, etkö löydä ainoatakaan inhimillistä piirrettä minussa?\nTahdotko tehdä minusta paholaisen?\"\n\n\"Suokoon Jumala, että niin olisi!\" huudahti kuningas nousten\nnopeasti pystyyn ja luoden häneen läpitunkevan katseen. \"Olitko itse\nmurhapolttajien mukana, veli Juhana? Tahdoitko murhata minut salaa\nryövärilinnassasi? Tai tahdoitko haudata minut elävältä kaikessa\nhiljaisuudessa. Oliko se ainoastaan aikomus, mutta olit liika pelkuri\ntoteuttaaksesi sen? Oletko tyhmässä tylsämielisyydessä katunut sitä,\nnäytelläksesi jalomielistä? Tahdotko mieluummin avoimesti murhata\nminut täällä kiusallisella loistolla ja kohteliaisuudella ja imelällä\nveljenrakkaudella. Haa, tietäisinpä vain, että olet se kurja petturi\nja teeskentelijä, jona sinua vielä tänä hetkenä pidän, silloin olisin\niloinen, minä tanssisin ja hyppisin itseni hengiltä, niin minä\nkatsoisin sinun lempeisiin teeskentelijän silmiisi ja nauraisin itseni\nkuoliaaksi. Katso minuun veli Juhana! Missä sinä olit viime yönä? Ha,\nha, Kristoffer on pyhimys sinun rinnallasi -- sinä olet saatana.\"\n\nKreivi Juhana oli käynyt kalman kalpeaksi; hän horjahti ja vaipui\ntajuttomana tuolille. Marski kiirehti kauhuissaan hänen avukseen; mutta\nsairas kuningas puhkesi kauheaan nauruun. \"Näetkös marski\", huudahti\nhän, \"minä en kuitenkaan ollut huonoin, -- lempeä veljeni Juhana\non tehnyt minusta pyhimyksen. Kutsukaa tänne pappi, nyt on minulla\nrohkeutta, nyt tahdon ripittää itseni.\"\n\nMarskin huudoista riensi kreivin väkeä herransa avuksi, ja kreivin\näkillinen pahoinvointi, joka kuitenkin pian meni ohitse aikaansai\nsuuren levottomuuden linnassa. Kuninkaan sairaus sitävastoin\nhuonontui hirvittävässä määrässä. Hurjin katsein torjui hän kaiken\navun. Kreivin saksalaisen linnankappalaisen, joka oli heti saapunut\nkuulemaan sairaan rippiä, ajoi hän pakoon leimuavin katsein, ikäänkuin\nolisi tämä ollut kavaltaja. Ja kun prinssi Otto iltapäivällä saapui\nNyköpingin linnaan, huomasi hän isänsä tilan erittäin arveluttavaksi.\nKuninkaan mieli tuntui nyt rauhalliselta, mutta se oli jääkylmää,\nkivettynyttä tyyneyttä. Hän makasi korkealla komealla juhlavuoteella\nkuten kuollut avoimin liikkumattomin silmin. Hänen huulillansa\nlepäsi välinpitämättömyyden ja lohdutuksen ja ystävällisen osanoton\nhalveksumisen hymy.\n\nVanha marski ja prinssi Otto valvoivat koko yön hänen vuoteensa\nääressä hiljaisen surun vallassa, vahakynttilöiden palaessa korkeissa\njalustoissa. Lääkärit kulkivat onnettomuutta ennustavin katsein ulos\nja sisään, ja eteisen täyttivät kuninkaan asemiehet ja palvelijat,\njoiden joukossa myös Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen olivat.\nAamupuolella olivat lääkärit menettäneet kaiken toivon kuninkaan\nhenkiinjäämisestä. Suuri sairashuone oli täynnä kaupungin tanskalaisia\npappeja ja ulkomaalaisia luostariveljiä. Useimmat olivat vaeltavia\nharmaaveljiä tai kerjääviä fransiskaanimunkkeja, jotka vasta\njälkeenpäin saivat luostarin Nyköpingissä, mutta nyt ainoastaan silloin\ntällöin oleskelivat siellä hurskailla vaelluksillaan. He olivat,\nvanha harmaaveli etunenässä, saapuneet kulkueessa linnaan, mukanaan\nmonstranssi ja pyhä öljyruukku, jakaakseen kuolevalle kirkon pyhiä\narmonvälikappaleita, ja auttaakseen häntä rukouksilla ja sielumessuilla\nviimeisessä taistelussa.\n\nKun kuningas näki nämä valmistukset, näyttivät jäätävä kylmyys ja\nvälinpitämättömyys katoavan katkeran kuolemankauhun edestä.\n\n\"Luuletko, munkki, että minä vielä voin tulla autuaaksi?\" kuiskasi hän\nvanhalle harmaaveljelle, joka lähestyi häntä monstranssia kantaen. \"Vai\nolenko löytävä ikuisen kuoleman, sieltä minne sinä johdatat minut? Eikö\nole tarpeeksi, että minut jo täällä on kiusattu kuoliaaksi? Tahdotteko\nmyöskin murhata sieluni hurskailla teeskentelyillänne?\"\n\nIsä kuiskasi kuolevalle kuninkaalle muutamia taivuttavia sanoja\nparannuksesta ja kääntymisestä, ja että hänen tulisi huolehtia\nkuolemattomasta sielustaan ja tunnustamalla syntinsä uskoa sen\nyksistään autuaaksi tekevän kirkon käsiin. Kuningas nyökäytti päätään\nja isän viittauksesta poistuivat kaikki läsnäolijat huoneesta.\n\nKun palattiin, vastaanotti kuningas ehtoollisen ja viimeisen voitelun.\nHän näytti koko lailla, tyyntyneeltä. \"Nyt riittää jo sitä lajia\",\nkeskeytti kuningas virren, joka uudelleen viritettiin. \"Kiitoksia,\nmunkki, viimeisestä lohdutuksesta tässä maailmassa, ja siitä mitä\nlupasit minulle toisessa. Mutta ellet pidä sanaasi, ei sinun käy\nhatuistakaan paremmin kiirastulessa kuin minun. Nyt pois!\"\n\nVanha harmaaveli ja hänen veljeskunnan jäsenensä kumarsivat aran\nnäköisinä ja poistuivat.\n\n\"Kas niin\", mutisi kuningas kääntäen katseensa vanhaan marskiin, joka\nseisoi kädet ristissä hänen päänalusensa vieressä, \"nyt olen pessyt\nkäteni kuten Pilatus; nyt olen puhdas ja sovittanut kaiken menneisen;\nnyt voin kuolla yhtä autuaana kuin kuningas Valdemar suuri ja Valdemar\nSeier ja kaikki korkeasti autuaat esi-isäni, joista on pidetty niin\npaljon melua. Hurskas munkki oli oikeassa: kaikki mikä kuuluu tähän\nmaailmaan on kuitenkin tyhjää ja katoavaista, olkoonpa se sitten hyvää\ntai pahaa. Oikea elämä alkaa vasta sitten kun on kuollut ja poissa. Hm.\nmunkki punnitsi syntini armonvaa'alla; ne olivat kepeät kuin kyyhkysen\nuntuvat. -- Kun oikein ajattelee, niin kirkko on kuitenkin ihana\nlaitos!\" jatkoi hän väsyneellä äänellä. \"Enhän sentään liene elänyt\npaljoa huonommin kuin kaikki muutkaan. Yksi mies ei toki koskaan voine\nhävittää koko kansaa, jos se vain johonkin kelpaa. Näyttäkää nyt, että\nsaatte asiat kuoltuani paremmalle tolalle. Kiitos vain, vanha narri,\nsinä pidit minun puoltani viimeiseen saakka. Ja sinä poikani\", tässä\nkääntyi hän prinssi Oton puoleen, joka kyyneleet lempeissä sinisissä\nsilmissään seisoi kuolinvuoteen ääressä. \"Katsele nyt isäsi esimerkkiä\nja tee parempi valinta, jos voit. Kruunu ja valtakunta ovat sinun, jos\nkaikki käy oikein; sinä olet vanhin, sinä olet hurskain mieleltäsi\nja luulenpa, että sinulla on myöskin suurin rohkeus. Mutta veljesi\non viekkaampi, pane se mieleesi! Hän ei ollut tylsämielinen narri\nkuten sinä; hän ei jäänyt kerjäläiskuninkaan luokse hädän ja tarpeen\nhetkellä seuratakseen minua hautaan. Maailmassa kysytään viisautta ja\nviekkautta. Rehellisyydellä ja hurskaudella voit mennä luostariin.\nTäällä tarvitaan tiikerikissaa. Mitä tekee ritarillinen haaveilija\nhurskaine kyyhkysensilmineen susien ja kettujen joukossa? Tee miten\ntahdot eli mitä sinun täytyy, sillä tahtomme on heikko, mutta pidä\nhuoli siitä, että kerran voit kuolla levollisemmalla mielellä kuin\nisäsi. Kiitos osanotostasi, mutta elä kiusaa minua enää sanoillasi.\nJos munkki on puhunut totta kuolen minä autuaana.\" Senjälkeen hän\nkääntyi eikä puhunut enää sanaakaan. Poika kostutti hänen jääkylmää\nkättänsä kuumilla kyynelillään ja polvistui hänen vuoteensa ääreen\nhiljaa rukoillen hänen sielunsa puolesta. Kuolon hiljaisuus vallitsi\nNyköpingin linnassa ja kun soitettiin puolipäivämessulle oli kuningas\nheittänyt henkensä.\n\nKun kreivi Juhana näki velipuolensa ruumiin, huuhtoi kyynelvirta\nhänen kauniita kasvojaan, ja jokainen, joka näki hänet kuninkaan\nkuolinvuoteen ääressä, ei kyllin voinut kiittää hänen osanottoansa\nsukulaisen puolesta, joka kuitenkin oli pannut niin vähän arvoa\nsille, mitä tämä oli hänen hyväksensä tehnyt, aina valtaistuimelle\nnousemisesta hänen viimeiseen hetkeensä saakka. Jokainen epäedullinen\nhuhu kreivin mahdollisesta osallisuudesta Saxköpingin ja Ålholmin\nkavallukseen vaikeni. Alhainen väijytys, joka eniten oli kiiruhtanut\nkuninkaan kuolemaa, pantiin ainoastaan kahden laalantilaisen\nherrasmiehen Henneke Pryden ja Jon Ellemosen syyksi, joita pidettiin\nkreivi Gerhardin salaisina kätyreinä, mutta joita kreivi Juhana ei\nkuitenkaan asettanut vastaamaan teoistaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nYhdeksäntoista vuotta ennen kuolemaansa oli kuningas Kristoffer, eräänä\nkatumuksen masentavana hetkenä, jolloin hän taasen lyhyeksi aikaa oli\nsopinut jalomielisen veljensä kanssa, antanut huomattavan lahjoituksen\nSorön luostarille, tullakseen sinne haudatuksi, ja että siellä\nkerran laulettaisiin sielumessuja hänen sielunsa rauhan ja autuuden\npuolesta. Sinne oli myöskin hänen tyttärensä Agnes v. 1312 haudattu,\nluostarikirkkoon, ja samoin hänen kuningattarensa Eufemia kolme vuotta\nsitten. Sinne oli hän myös vuosi sitten antanut viedä vanhimman\npoikansa, silloin jo kuninkaaksi tunnustetun Eerikin, ruumiin.\nOnnettoman Kristofferin ruumis vietiin myöskin sinne, sitten kun kreivi\nJuhana kahdeksanatoista vuorokautena yötä ja päivää oli antanut lukea\nsielumessuja hänen autuudekseen.\n\nMyöhään illalla, toisena päivänä syyskuuta, lähestyi ruumissaatto\nSoröta soihtuineen juhlallisella komeudella. Ruumispaarien edessä\ntalutettiin hevosta, jolla kuningas oli ratsastanut Loheden taistelussa\nDannevirken luona. Rahvas kutsui sitä pilkaten \"terveeksi hevoseksi\",\nse oli myöskin haavoittunut ja ontui nyt viimeistä kertaa kuolleen\nherransa kunniaksi. Kuninkaan tyhjää varustusta, joka kantoi\nselviä todistuksia miekaniskuista, jotka osaksi olivat syynä hänen\nkuolemaansa, kannettiin myös ritarillisen tavan mukaan arkun edellä,\nsamoinkuin suruharsolla verhottua vaakunakilpeä. Mustalla veralla\nverhottua arkkua kantoivat talonpojat, ja sitä seurasi niinhyvin\nmaallisia herroja kuin rahvasta, paljon suuremmassa määrässä kuin\nkansan yleisestä epäsuosiosta kuollutta kuningasta kohtaan olisi\nvoinut päättää. Mutta hänellä oli kerran kuitenkin ollut suuri puolue\nkansan joukossa. Nyt kun hän oli kuollut, surkutteli häntä moni, ja\nhyväluontoinen kansa näytti viimeisten surullisten tapahtumien vuoksi\nantaneen anteeksi hänen huonon ja kelpaamattoman hallituksensa.\nNuori, surun painama prinssi Otto, joka yllään musta ritaripuku\nratsasti lähinnä ruumisarkkua, kreivi Juhanan sivulla, näytti\nerityisesti vetävän yleisen huomion puoleensa. Missä ruumissaatto\nkulki, siellä osoittivat kaikki nuorta kaunista prinssiä, jota,\nhuolimatta kansan vaalioikeudesta, pidettiin melkein valtaistuimen\noikeutettuna perillisenä. Hän kantoi jo Laalannin, Själlannin ja\nVironmaan herttuoiden nimeä, omistamatta kuitenkaan paljoa enempää\nkuin hevosen, jolla ratsasti. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen\nsurullisella osanotolla. Lähinnä prinssiä ja kreivi Juhanaa ratsastivat\nvanha marski Vendelbo ja ritari Ingvar Hjort ynnä melkoinen joukko\ntanskalaisia ritareja sekä kreivi Juhanan saksalaiset hovimiehet.\nPrinssin asemiesten joukossa, jotka melkein kaikki olivat herraspoikia\nLaalannista, tepastutteli Sven Tröst iloisen näköisenä juutilaista\norittaan, suurella vaivalla pidättäen sitä hitaassa hautajaistahdissa.\nTosin hän ei muodollisesti ollut astunut prinssin palvelukseen,\nmutta hän oli erikoisesti mieltynyt nuoreen kuninkaanpoikaan. Siksi\nhän oli lupaa kysymättä liittynyt prinssin seurueeseen siitä yöstä\nasti, jolloin hänellä oli ollut onni pelastaa prinssi palavasta\nmakuuhuoneesta. Isän kuoleman jälkeen ei prinssi ollut puhunut\nsanaakaan Sven Tröstille. Kiitollisuutensa reipasta asemiestä kohtaan\nei kuitenkaan saanut häntä unohtamaan sitä ilmeistä vihaa kuollutta\nkuningasta kohtaan, jota nuori mies oli osoittanut. Aseenkantajan\niloisten kasvojen näkeminen kuninkaan ruumissaatossa oli prinssistä\nerittäin vastenmielistä, ne loukkasivat hänen lapsenrakkauttaan; mutta\nhän ymmärsi, että olisi ollut epäkiitollista ajaa hänet pois.\n\nArvi Smålantilainen ei ollut tällä kertaa Sven Tröstin seuralaisena.\nSamana hetkenä, kun kuningas kuoli, oli vanha ruotsalainen noussut\nhevosensa selkään ja kiiruhtanut Holbekin linnaan, viedäkseen\nleskikuningatar Märtalle veljen viimeisen lohdutuksen, minkä hän toivoi\nkirjeen kuninkaallisine sinetteineen sisältävän.\n\nOli jo melkein yö kun ruumissaatto saapui Soröhön. Niin monta kaupungin\nja seudun asukasta kuin suureen luostarikirkkoon sisältyi, oli sinne\njo kauan ennen kokoontunut, ollakseen läsnä surujuhlassa; mutta\npaljon suurempi joukko kaikensäätyisiä ihmisiä täytti luostarimetsän\nläpi johtavan tien, mistä surusaatto nyt hiljaa lähestyi. Hiljainen\nsuru oli huomattavissa useimpien kasvoilla, vaikkakin kaikki kansan\nlausunnot osoittivat, että suru koski enemmän maata ja valtakuntaa\nkuin haudattavaa kuningasta. Kyyneleitä näkyi ainoastaan prinssi Oton\nja vanhan marskin silmissä. Kreivi Juhana näytti tosin silloin tällöin\nankarasti liikutetulta; mutta kun joku piti häntä silmällä, nähtiin\nhänen noudattavan tyyntä arvokkuutta, jota hänen kannattajansa pitivät\nniin suuressa arvossa. Luostarinmetsään johtavan metsästysportin\nääressä olivat surusaaton ratsastavat jäsenet laskeutuneet hevosten\nselästä, jalan seuratakseen kuninkaallista ruumista. Kuu oli jo\nlaskeutunut, ja soihdut loimusivat hiljaa tyynessä kesäyössä korkean,\ntummanvihreän pyökkimetsän lomassa. Sven Tröst oli uskonut hevosensa\neräälle prinssin tallirengille. Hänen mielialansa oli aivan toinen\nkuin useimpien muiden, sillä hän piti tätä hautausta Tanskanmaan\nsalaisena ilojuhlana. Hänestä tuntui, kuin surupuvut juhlallisessa\nsoihtuvalossa, joka sekaantui tähtien tuikkeeseen pyökin lehvien\nvälissä, olisivat ainoastaan surullinen ja tarumainen valepuku, jonka\nalla piiloutui uusi kukoistava elämä, onnellisemman ajan toiveineen.\nPrinssi Otto oli hänen aavistamansa kultaisen ajan sankari; hän,\nvanhin toivorikas kuninkaanpoika, luuli asemies, nousisi nyt isänsä\nhaudalta vapauttamaan kansansa vieraasta ikeestä ja kohottaisi\nuudelleen vajonneen valtaistuimen. Hänen lippujensa alla uneksi rohkea\nasemies voitoista, onnesta ja kuolemattomasta kunniasta. Ja taistelun\npäätyttyä näki hän koko Tanskan valtakunnan voitto- ja ilojuhlan, missä\ntaas soihdunvalo ja tähtienloiste kohtaisivat pyökinlehvien välissä,\nmutta surupuvut olisivat vaihdetut loistaviin juhlapukuihin, jolloin\nkaikki tanskalaiset heittäytyisivät toistensa syliin kuin löydetyt\nsisarukset ja hän itse heittäytyisi kauniin Agneta-neidon syliin, joka\noli kirjaillut tunturikyyhkyt hänen päähineeseensä, ja vyön hänen\nkapeille vyötäröillensä. Mutta tyttö kasvoi nyt luostarikoulussa\nrikasta ja ylhäistä sulhasta varten, maan vihollisten joukosta, isän\nseuratessa ylpeätä rendsborgilaiskreiviä ja odottaessa maan pelastusta\nulkomaalaiselta. \"Uutta rohkeutta, Sven Tröst!\" kuiskasi aseenkantaja\nitselleen. \"Esbern Snårekin uskalsi kosia kuninkaantytärtä.\"\n\nNäiden ajatusten kiitäessä nuoren isänmaallisen haaveilijan mielessä,\noltiin juuri kuljettu niinkutsutun Esbern Snåren myllypadon\nohi, silloin oli hän vähällä virittää iloisen taistelulaulun\nEsbernin kosimamatkasta Valdemarin sisaren luo, jota hän usein\nlauloi ollessaan iloisimmalla päällään. Mutta samassa hän kuuli\nvoimakkaiden, syvien bassoäänien laulaman ruumisvirren tunkeutuvan\nsuuresta metsätemppelistä. Ne olivat Sorön luostarin hurskaat\ncisternciensimunkit, jotka apottinsa johdolla tulivat kuninkaallista\nruumista vastaan, ja nyt tervehtivät sitä syvillä, hurskailla\nvirrensävelillä. Elämänhaluinen nuorukainen joutui äkkiä syvän\nsurumielisyyden valtaan. Hän risti kätensä aivan tahtomattaan ja\najatteli kuollutta kuningasta sekä maan ja valtakunnan onnea ja\nkukoistusta, mitä hänkin ehkä oli uneksinut nuoruudessaan, ennenkuin\ntuli kunnianhimoiseksi ja turmeltuneeksi, ja kuinka nyt hukkaan\nmenneen kuninkaallisen elämän petetty toivo ikäänkuin sulautui kumeaan\nhautajaislauluun ja luostarikirkon kellojen hautajaissoittoon, joka\npian kaikui seudun kaikista hautajaiskirkoista. Salainen itsemoite\nsekaantui nuorukaisen surumielisiin mietteisiin kaiken inhimillisen\nkorkeuden katoavaisuudesta. \"Hm, minähän ratsastin kuitenkin viestiä\ntuoden hänen jälkeensä\", kuiskasi hän itsekseen. \"Vanha Arvi oli\noikeassa -- Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset.\"\n\nKulkue oli jo joutunut luostarikirkolle, ja kuninkaan ruumis kannettiin\nkeskimmäistä käytävää myöten kirkkaasti valaistulle pääalttarille,\nmissä pysähdyttiin luostariuijien vahakynttilöineen asettuessa ruumiin\nympärille, laulaen matalalla äänellä \"Misere Dominen\", kuolleen\nkuninkaan sielulle. Apotti lausui vapisevalla äänellä tavanmukaisen\nkirkollisen hautajaisluvun, heittäen kolme lapiollista multaa\narkunkannelle. Senjälkeen vaikeni hän hetkeksi. Kun hän lopuksi taasen\nkorotti äänensä, ei hän lausunut sanaakaan kuolleen kiitokseksi; mutta\nhän rukoili sydämellisesti ja totisesti hänen sielunsa rauhan puolesta,\nkehoittaen surevaa kuninkaanpoikaa rukouksella ja voimakkailla teoilla\ntäyttämään suurten Valdemarien jälkeläiseen kohdistuneen isänmaan\nhiljaisen toivon. Hän viittasi Absalonin ja Esbern Snåren hautoihin,\nmuistuttaen prinssiä ja kansaa ajasta, jolloin jalo ruhtinas ja hänen\nuskolliset rohkeat miehensä yhdistivät paloitetun Tanskan maan,\nja Jumalan avulla pelastivat kansan ja valtakunnan perikadosta.\nSenjälkeen sulettiin ruumisarkku ja asetettiin se paikalleen alttarin\ntaakse, kuningatar Eufemian ja hänen lapsensa hautojen viereen. Kun\nnyt prinssi Otto näki isänsä ruumisarkun äitinsä ja pikku sisarensa\narkkujen välissä, vastapäätä huonossa huudossa olleen veljensä hautaa,\npaisuivat hiljaiset kyyneleet hänen silmissään virroiksi. Mutta apotin\nsanat olivat täyttäneet hänen sielunsa korkeilla kuninkaallisilla\najatuksilla, ja katsahtaessaan alas huomasi hän seisovansa suuren\npiispa Absalonin hautakivellä. Kunnioittavasti astui hän takaisin,\nnosti silmänsä vanhempiensa hautojen yläpuolella olevaan Kristuksen\nkuvaan, painaen yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten liikuttaen\nhuuliansa. Sven Tröst, joka oli tunkeutunut kansanjoukon läpi kirkkoon,\nseisoi tänä hetkenä, lähellä prinssiä alttarikorokkeen takana. Hän ei\nsaattanut nähdä prinssin kasvoja, eikä harrasta katsetta; mutta hänestä\ntuntui, kuin olisi enkeli kuiskannut Absalonin haudan yli: \"Rauha ja\narmo kuolleille! Minä lupaan sinulle, Herra, vapauttavani Tanskan maan,\ntai kuolen ristin alla kunniasi puolesta!\"\n\nEttä nämä sanat eivät tulleet sankarin haudalta, kuten tuntui, vaan\nnuoren kuninkaanpojan huulilta, siitä oli Sven Tröst vakuutettu; ja\nkun kulkue lähti kirkosta lupasi hän sydämessään Jumalalle ja Pyhälle\nNeitsyelle, ettei hylkäisi prinssi Ottoa, ennenkuin hänen hurskas\ntoiveensa Absalonin haudalla oli täytetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin prinssi seuraavana aamuna oli matkustanut Sorön luostarista,\npalatakseen uusien määräystensä mukaan Saxköpingiin, ilmoitti palvelija\naseenkantajan, joka oli pelastanut hänen henkensä murhapolttoyönä,\nhaluavan puhutella häntä.\n\n\"Se on minulle vastenmielistä\", vastasi prinssi, \"en näe häntä\nmielelläni; erittäinkin täällä, missä vielä luulen näkeväni kulkueen\nisäni haudalla. Tiedän, että sielumessu tuolla on ilolaulu nuoren\nmiehen korvissa -- mutta, kiittämättömäksi ei hän saa kutsua minua.\nAnna hänen tulla.\"\n\nMarski meni hakemaan Sven Tröstiä. Prinssi seisoi apotin suurimmassa\nhuoneessa, niinkutsutussa uudessa piispantuvassa, jonka sanottiin\nolevan samalla paikalla, missä vanha piispantupa oli sijainnut ennen\nluostarin paloa ja missä piispa Absalon oli kuollut. Lieden yläpuolella\nriippui suuren piispan ja sotapäällikön muotokuva luonnollista\nkokoa. Aseenkantaja jäi muutamiksi hetkiksi seisomaan kynnykselle\nja oli jo pari kertaa tervehtinyt prinssiä, ilman että tämä oli\nkääntynyt häntä kohti. Lopuksi yskähti hän hieman kärsimättömästi\nuudistaen tervehdyksensä. Prinssi kääntyi nyt katsoen häneen\nvakavasti ja nyökäyttäen päätään. \"Vai niin, oletko sinä täällä\",\nsanoi hän astuen askeleen lähemmäksi, alakuloisilla kasvoillaan\nystävällisyyden ja pidätetyn harmin sekainen ilme. \"Minä olen sinulle\nkiitollisuudenvelassa\", hän sanoi. \"Tiedän sen, mutta kuinka suuri\nvelkani on, sitä ei tiedä vielä kukaan meistä. Nuori mies, olet\npelastanut henkeni, mutta minkä arvoinen se on, sen saa aika osoittaa.\n-- Katso tätä miestä!\" hän viittasi piispa Absalonin kuvaa. \"Olisipa\nminulla tuollainen mies rinnallani, voisin kai tehdä jotakin Tanskan\nhyväksi ja sinä ehkä olisit pelastanut tärkeän elämän.\"\n\n\"Minä toivon niin; olen siitä iloinen ja ylpeä, jalo herra prinssi\",\nvastasi Sven Tröst. \"Mutta minä en tullut tänne muistuttaakseni teitä\nsiitä. Elkää luulko, että olen seurannut jälkiänne kuin velkoja\nsaadakseni maksun velasta, josta mainitsitte. Minä olisin temmannut\nteidät tulesta, vaikka olisitte ollut veriviholliseni ja halvin\npalvelijani -- en olisi tahtonut antaa itse kuninkaankaan palaa\nelävänä.\"\n\n\"Vai niin! Eipä olisi voinut odottaa niin paljon sinulta, mielesi ei\nollut kovinkaan ystävällinen häntä kohtaan\", keskeytti hänet prinssi,\nhienoilla haaveellisilla kasvoillaan katkeruuden ilme. \"Elävältä\npoltetuksi et olisi kuitenkaan tahtonut tuomita häntä? Viemällä hänen\nverivihollisiltaan sanan kavaltajille, olet kai itse hankkinut kipinän\npaloon, mistä pelastit minut, mutta joka oli syynä onnettoman isäni\nkuolemaan.\"\n\n\"Luulenpa itsekin samaa, herra prinssi, ja melkein kadun sitä nyt,\nkuitenkin eniten teidän itsenne ja sen vihan vuoksi, jota kannatte\nsydämessänne minua kohtaan. Mutta minä olin sokea ase toisten käsissä,\nja pahan, mihin tietämättäni olen ehkä syyllinen, tahdon sovittaa;\nsiksi tulin minä tänne. Tahdon tehdä teille tarjouksen, herra prinssi.\nKäskekää käsivarttani ja hevostani, kunnes olette voittanut Tanskan\nkruunun. Sitten voitte, jos tahdotte, tuomita minut kuolemaan,\nsanoista, jotka lausuin teidän isästänne ja viestistä, jonka vein hänen\nvihollisilleen.\"\n\nPrinssi hätkähti ja katseli ihmetellen aseenkantajan avomielisiä\nkasvoja \"Näkisit siis mielelläsi minut Tanskan valtaistuimella. No\nniin, sitä varten olen syntynyt ja kasvatettu. En yhtäkään käsivartta\nja hevosta tahdo halveksia, kunnes sortajamme tunnustavat minun ja\nkansan oikeuden. Sinä olet aseenkantajani Sven Tröst; mutta tästälähin\nnäet minut ainoastaan silloin kun annan kutsua sinua.\"\n\n\"En tahdo palvella teitä rahan ja leivän edestä, herra prinssi, vaan\nomasta halustani ja kunnian vuoksi\", vastasi nuorukainen ylpeästi ja\nrohkeasti. \"Jos kasvoni eivät teitä miellytä, täytyy minun alistua\nsiihen. Mutta jos teillä on joku tehtävä minulle, niin sanokaa.\nMieluimmin haluaisin että se olisi jotakin rohkeutta vaativaa, jotakin,\njoka voisi olla maalle ja teille hyödyksi.\"\n\n\"Hyvä, koska tahdot palvella minua kunnian vuoksi, tahdon kuitenkin\nmaksaa hieman palkastasi edeltäpäin\", sanoa prinssi katsoen häneen\nlipeän päättävästi. \"Jos pidät herttua Oton luottamusta kunniana, niin\nanna heti satuloida hevosesi. Muutamien laalantilaisten ratsumiesteni\nkanssa saatat sinä minun uskolliset lähettilääni veljeni ja lankona\nBrandenburgin markkreivin luo. Rovasti Gerlack ja kaniikki Gottfried\nodottavat refektoriumissa määräyksiäni. Heidän onnellisesta matkastaan\nriippuu minun ja Tanskan toivo. Tämän uskon minä nyt sinun huostaasi,\nynnä molempien kunnianarvoisten henkilöiden hengen ja turvallisuuden.\nTe saatte suojeluskirjeen kreivi Juhanalta; mutta jos joudutte kreivi\nGerhardin käsiin, voi se teille maksaa henkenne ja minulle kaiken avun\ntoivon.\"\n\n\"On enemmän kysymyksessä kuin te ja me, herra prinssi\", vastasi Sven\nTröst. \"On kysymyksessä Tanskanmaa, kuten huomaan. Saatte nähdä minun\nymmärtävän antaa arvoa luottamukselle ja kunnialle, jota osoitatte\nminulle. Onko teillä muuta käskettävää?\"\n\n\"Ei!\" vastasi prinssi rypistäen otsaansa, kun sielumessu taas\nkaikui luostarieteisen läpi kirkosta. \"Mene marskin luo, hän antaa\nsinulle lähempiä määräyksiä -- matkusta Jumalan nimeen!\" lisäsi hän\nlempeämmin, \"ja palaa onnellisesti hyvän sanoman kera\". Näin sanoen\nviittasi prinssi häntä poistumaan. Sven Tröst lähestyi kuitenkin\nensin avomielisen osanottavasti, sanoakseen nuorelle ruhtinaalle\npari ystävällistä sanaa jäähyväisiksi ja ehkäpä saadakseen itsekin\nsydämellisemmän hyvästijätön. Prinssi vastasi hänen kylläkin\ntuttavalliseen lähentelemiseensä astumalla askelen taapäin ja uudisti\nvaieten, vaikkakin tyynesti ja lempeästi viittauksen.\n\nSven Tröst ei viivytellyt enempää. Hän näki jälleen prinssin\nkasvoilla arvokkuuden ja majesteetin, jonka hän oli havainnut Pietari\nVitfeltin puutarhassa, sinä aamuna, jolloin hän oli lausunut nuo\nrohkeat sanat hänen isästään. \"Näitä sanoja ei hän kuitenkaan koskaan\nunohda\", ajatteli hän itsekseen poistuessaan ja kunnioittavasti\ntervehtiessään. Ennenkuin sielumessu kuolleen kuninkaan kunniaksi\noli luettu loppuun Sorön luostarikirkossa, istui Sven Tröst ratsunsa\nselässä mukanaan kuusi reipasta laalantilaista panssariin puettua\nratsumiestä, ynnä kaksi hengellistä herraa välissään. He ratsastivat\nreippaasti luostariportista ulos, tervehtivät prinssiä, joka seisoi\napotin seurassa avatun ikkunan ääressä, viitaten heille vakavasti\njäähyväisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lämmin päivä. Yöllä kohosi raju ukkosmyrsky; Langelannin ja\nFennernin välillä ajautui eräs laiva kohti Holsteinin rannikkoa.\nSven Tröst ja molemmat hengelliset herrat seisoivat kannella. Jos ei\ntahdottu hukkua aavalle merelle, täytyi täältä etsiä maata, huolimatta\nmarskin ankarista kielloista. Ennen aamun valkenemista ajoi alus maalle\nKolbergin nummen lähellä. Suurilla ponnistuksilla pelastuivat kuitenkin\nihmiset ja hevoset. Rajuilma oli ohi. Aurinko nousi Kolbergin nummen\ntakaa. Alus oli jo uponnut; mutta Sven Tröst ja hänen seurueensa olivat\nvahingoittumattomina nummella.\n\n\"Erittäin huonoja ja arveluttavia enteitä, kunnioitettava herra\npræpositus\", sanoi Riben kaniikki, nousten läpimärkänä hevosen selkään.\n\"Suokoon Jumala, että loppu ei olisi alun kaltainen!\"\n\nRovasti vaikeni sangen arvelevan näköisenä, antaen auttaa itsensä\nkonkarinsa selkään meriveden vuotaessa vaatteistaan.\n\n\"Olkaa rohkealla mielellä, kunnioitettavat herrat\", sanoi Sven Tröst,\npudistaen veden itsestään kuin villisorsa. \"Nyt meillä on kova maa\nhevostemme jalkojen alla, ja ainoastaan saksalaisten läpi on meidän\nmurtauduttava. Se on aina kuitenkin parempi kuin taistella vasten merta\nja myrskyä ja itse Herramme mahtavia enkeleitä -- olin vähällä sanoa --\npyhä Neitsyt antakoon minulle anteeksi, jos se oli synti.\"\n\n\"Olisipa Kaikkivaltias vastassamme, niin matkamme olisi totisesti\nturha, nuori mies\", sanoi rovasti vakavan arvokkaasti. \"Ne eivät\nole pilkan asioita. Lähinnä Jumalaa ja pyhää neitsyttä kiitän minä\npelastuksestani sinun kevytmielistä reippauttasi, nuori hurjimus.\nJollet olisi heittänyt nöyryyttä syrjään, ja vetänyt minua maalle\nniistä muutamista hiuksista, joita en ole uhrannut pyhälle säädylleni,\nen voisi nyt kehoittaa sinua tulevaisuudessa suurempaan kunnioitukseen\nHerran palvelijoita ja heidän esimiestään kohtaan.\"\n\n\"Olisitteko tahtonut, että olisin antanut teidän hukkua,\nkunnioituksesta kultaisia niskahiuksianne kohtaan, hurskas herra?\"\nkysyi Sven Tröst pidätetyn ivallisesti.\n\n\"Eipä niinkään, poikani; mutta ennenkuin uskalsit tuota häväisevää\ntemppua, olisi sinun pitänyt pyytää anteeksi suojeluspyhältäni.\"\n\n\"Sen rukouksen kestäessä olisitte te kunnianarvoisa isä, hukkunut kuin\njauhosäkki. Teillä mahtaa olla kummallinen suojeluspyhimys, jos hänellä\non jotakin sitä vastaan, että autan häntä henkenne vaalimisessa,\nerittäinkin, jollei hän halua hankkia itselleen vaivaa.\"\n\n\"Voi, meidän turmeltuneen nuorisomme hurskaus näyttää nykyään\nhurjalta!\" huokasi rovasti latinaksi oppineelle virkatoverilleen.\n\"Herra kanonikus, jos voisitte pelastaa tämän nuoren miehen sielun,\nolisi se minulle mieluista. Minulla on nyt muuta ajateltavaa, ehkä\nvilustun tämän aamukylvyn jälkeen.\"\n\nRatsastettiin hyvää vauhtia nummen yli että jouduttaisiin niin\npian kuin mahdollista holstenilaisten estämättä Mecklenburgin\nrajalle. Haaksirikkoiset merimiehet Korsöristä etsivät ensimäisen\nkalastajakylän, mutisten arvelevasti, ett'ei ollut hyvä olla pappeja\nmukana myrskyssä, jolleivät he olleet niin hurskaita, että voivat pitää\nkurissa rajuilman. Matkustajat eivät olleet kaukana Lübeckin alueen\nrajalta, kun he eräänä iltana näkivät suuren joukon holsteinilaisia\nratsumiehiä ratsastavan rajaa kohti Segebergin tietä myöten.\n\n\"Katsokaa\", huudahti Sven Tröst. \"Varmaankin he ovat ritari Hartvigin\nväkeä.\"\n\n\"Gerhardin verisiä kätyrejä!\" huudahti kaniikki pelästyen.\n\n\"Pojan murhaaja!\" mutisi pastori tehden ristinmerkin. \"Hänen väkensä ei\nvarmasti armahda Jumalan, eikä prinssin palvelijoita.\"\n\n\"Ne ovat jo katkaisseet tiemme rajalle\", huomautti aseenkantaja. Kaikki\npysähtyivät pelästyneinä ja neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä.\n\"Minä tahdon neljän reippaan palvelijan kanssa viedä heidät harhaan,\nsillä välin kun te muut kuljette rajan yli\", sanoi hän. Ei ollut pitkiä\naikoja arvelemiseen ja annettiin hänen ratsastaa neljän miehen kera\nedeltäpäin. Molemmat toiset jäivät rovastin luokse, ja ribeläinen\nkaniikki ratsasti tiedustelemaan, mutta tuli pian aivan hengästyneenä\ntakaisin. \"Kiiruhtakaa täältä herra rovasti\", huusi hän. \"Tie on vapaa,\nmutta nuorta uskalikkoa -- häntä kai emme koskaan enää näe. -- Herramme\npalkitkoon häntä hulluudestaan. Vahinko, ettemme voineet valmistaa\nhäntä paremmin kuolemaan. Hän sopii totisesti paremmin tähän hurjaan\nmaailmaan kuin mihinkään muuhun.\"\n\nRovasti seurasi nyt ribeläistä kaniikkia, saapuen pian onnellisesti\nrajan yli. He jatkoivat matkaansa yöhön saakka Lübeckiläisen alueen\nhalki. Usein he pysähtyivät katsomaan taakseen, mutta Sven Tröstiä\nja hänen neljää seuralaistaan eivät he nähneet. Hiljaisena keskiyönä\nalkoivat molemmat hengelliset herrat laulaa hurskasta latinalaista\npyhiinvaelluslaulua, joka sisälsi rukouksia niiden puolesta, jotka\nkuolivat matkalla, tai jotka äkkinäinen ja väkivaltainen kuolema\ntempasi syntiensä keskeltä. Mutta, ennenkuin Sven Tröstin ja hänen\nseuralaistensa sielumessu oli loppuun laulettu, kuului heidän\ntakaansa kavion kapsetta ja iloista laulua. He olivat iloisesti\nyllätettyjä, nähdessään aseenkantajan palaava laalantilaisineen,\njotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat elossa ja hyvällä tuulella.\nLaalantilaiset kertoivat heti, kuinka he olivat heittäneet kuperkeikkaa\nholsteinilaisten kanssa lähellä Segebergin järveä ja väliin\nmiekkailleet, väliin ratsastaneet kilpaa heidän kanssaan, kunnes\nratsumiehet lihavine marskimaanhevosineen olivat väsyneet leikkiin.\nSven Tröstin asetakki oli sotanuijan repimä, ja kirjailtu kyyhkyläinen\nhänen koreassa hatussaan riippui repaleisena hänen kasvoillaan. \"Se,\njoka teki tämän, sai maksaa sen kalliisti\", sanoi hän, \"se lurjus\ntuskin avaa enää silmiänsä tässä maailmassa, ja jos edelleen saisin\nmäärätä hänen kohtaloaan, en päästäisi häntä kiirastulesta ennenkuin\nhattu olisi jälleen ehjä.\"\n\n\"Onpa onni, maanmies, ettei sinusta tule piispaa tai paavia\", sanoi\nkaniikki. \"Sinusta tulisi aivan liian ankara herra eläville ja\nkuolleille. Onko oikein lyödä ihminen kuoliaaksi ja sitten vielä\nlisäksi toivoa hänen sielulleen rauhattomuutta ja ainoastaan repaleisen\nhatun vuoksi.\"\n\n\"Maatkoon hän sitten mielellään rauhassa\", vastasi asemies. \"Mutta\nhurskas herra, ette tiedä, minkä arvoinen se hattu on. Ette varmaankaan\ntahtoisi lukea sielumessua viholliselle, joka repii rikki pyhän\nneitsyeen kuvalla ja merkillä koristetun temppelilipun.\"\n\n\"Ethän vain tahtone verrata halpaa maallista vaatekappaletta pyhään\npalladioon?\" sanoi rovasti. \"Sinä olet nuori, rakastunut narri\nja harjoitat epäjumalanpalvelusta sydämmessäsi maallisilla ja\nomatekoisilla muistoilla lihan maailmasta.\"\n\n\"Tämän epäjumalanpalveluksen antaa kyllä Herramme minulle anteeksi. En\nvaihtaisi tätä hattua kaikkien 11,000 neitsyen pyhiin jäännöksiin\",\njatkoi asemies rohkeasti, \"Neidosta, joka sen ompeli, tulee ehkä\nkerran pyhimys -- jonka kuitenkin Jumala estäköön olin vähällä sanoa.\nEnnenkuin taas näen hänet, täytyy ihmeitä tapahtua Tanskan maassa\",\nlisäsi hän puoliääneen. \"Mutta ellei meillä kaikilla olisi toivoa,\nnäyttäisivät asiat pahoilta.\"\n\nMatkan tarkoituksesta ei nuori asemies tiennyt muuta, kuin mitä\noli saattanut arvata prinssin vakavista lausunnoista. Molemmat\nhengelliset herrat vaikenivat salaperäisesti kaikista tärkeistä\nasioista, keskustellen usein latinaksi. Rovasti Gerlack oli erittäinkin\nsuljettu; hänen arvokas ilmeensä ilmoitti itseensätyytyväisen varmuuden\ntehtävänsä tärkeydestä ja omasta kelvollisuudestaan viisaudella\nsuorittamaan valtiomiehen tehtävän. Hän näytti joskus katselevan nuorta\nasemiestä jonkunlaisella epäluulolla. Ribeläinen kaniikki Gottfried\noli nuorempi mies, jolla oli vilkkaampi ja avomielisempi luonne;\nhän puheli mielellään nuorten maamiestensä kanssa heidän rakkaasta\n\"Cimberlandista\", noudattaen vastenmielisesti umpimielisyyttä, mihin\nrovastin valtiomiehen katse ja varovainen käytös näyttivät velvoittavan\nhäntä.\n\nKaikki toivoivat nyt hartaasti lepoa, ja rovasti mainitsi siitä, aivan\ntarpeettomasti, latinaksi virkaveljelleen.\n\n\"Kunnianarvoiset herrat, koska te olette niin vahvoja latinassa,\nvoisitte te auttaa minua selvittämään pari latinalaista ja lisäksi\nvääristeltyä sanaa\", sanoi asemies puoleksi leikillisen, puoleksi\nvakavan näköisenä. -- \"Mitä merkitsee Dei gratia?\"\n\n\"Jumalan armosta\", vastasi rovasti. \"Niin paljon latinaa ymmärtää kai\nyksinkertaisinkin maallikko.\"\n\n\"Ja Domicel Dan?\" kysyi asemies edelleen. \"Se on kai tohtorilatinaa.\nMerkitseekö se Tanskan maan herraa? Vaiko ainoastaan sitä, joka odottaa\ntulevansa siksi?\"\n\n\"Prinssi Oton sinetti!\" huudahti rovasti säikähtyneenä kopeloiden\nkädellään takkinsa taskua. \"Mitä ihmettä tämä Merkitsee. Nuori mies,\nmissä olet lukenut tämän kirjoitukin? Ja missä, on itse sinetti.\nMinulla ei ole sitä -- Jumala auttakoon meitä. Ilman sitä on matkamme\nturha.\"\n\n\"Valtioviisas herrani, kun teillä on niin tärkeä kalleus mukananne\nmatkalla\", vastasi asemies, \"ei teidän olisi pitänyt pudistaa sitä\nmeriveden mukana Kolbergin nummelle. Jos tahdotte rehellisesti sanoa\nminulle, mitä latinalainen kirjoitus merkitsee ja mitä sinetillä\ntehdään, niin luulenpa kyllä että löydämme vielä aarteen.\"\n\n\"Jos sinulla on prinssin salainen sinetti, niin taivaan tähden tuo se\nesiin!\" sanoi rovasti pysähtyen ja ojentaen kätensä. \"Anna se tänne!\nniin saat tyhmät kysymyksesi anteeksi. Poikani, sinä ymmärrät yhtä\nvähän valtioviisautta kuin latinaa. Jos prinssi jo olisi kutsunut\nitseänsä Tanskanmaan herraksi: ja kuninkaaksi Jumalan armosta, olisin\nminä puolustanut sitä; mutta domicellus merkitsee ainoastaan junkkeria\neli prinssiä, joka hän todellisuudessa on. Miksi hän ei vielä ole\ntullut ulkonaisesti muuttuvassa maailmassa, sitä hän on jo Jumalan\narmosta korkean syntyperänsä kautta, ja siksi kai pitäisi hänen kutsua\nitseänsä, kun on kysymyksessä hänen ja valtakunnan paras. Missä on\nsinulla sinetti?\"\n\n\"Tässä, korkeasti oppinut herra\", vastasi asemies ojentaen rovastille\npyöreän metallisinetin. \"Katsokaas, en olisi mielelläni tahtonut sen\nmerkitsevän herraa, sillä jos hän olisi ilman laillista vaalia ja\nnimittämistä kutsunut itseänsä maan herraksi, olisin pitänyt häntä\nnarrina ja lörpöttelijänä ja hävennyt suuria ajatuksia, joita minulla\nhänestä on. Sanokaa nyt minulle myös mihin sinettiä käytetään. Hän ei\ntoki koskaan antane sinetillään vahvistaa muuta kuin --\"\n\n\"Anna sinä hänen ja meidän pitää siitä huolen!\" keskeytti hänet\nrovasti ylpeän näköisenä piilottaen sinetin povelleen. \"Mitä sinä\nkokematon nuorukainen ymmärtäisit valtioasioista. Juutilaisissa\nritarilinnoissa opitaan liian aikaisin ajattelemaan kuninkaanvalaa ja\nolemaan kuninkaiden ja ruhtinaiden holhoojina.\" Molemmat vaikenivat\nnyt tyytymättömän näköisinä ja etsittiin yöpymispaikka, jatkaakseen\nseuraavana päivänä tärkeää matkaa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nLähellä Brandenburgin rajaa Uckerin virran ja järven, rannalla,\nsijaitsi Prentzlovin kaupunki, monine vihreine puutarhoineen sekä\nmarkkreivillinen linna, joka torneineen kuvastui järveen. Eräänä\nelokuun viimeisenä päivänä ratsasti puiston läpi, lähellä Prentzlovin\nlinnaa, suuri ruhtinaallinen metsästysseurue, johon prinssi Oton\nlanko, markkreivi Ludvig, otti osaa, yhdessä vieraansa saksalaisen\nritarikunnan suurmestarin kanssa, ynnä joukko herroja ja ritareja\nkeisarin hovista. Markkreivin ja saksalaisen suurmestarin välissä\nratsasti nuori tanskalainen prinssi Valdemar, pyöritellen hevostaan\nnaurun ja iloisen pilan kaikuessa. Sven Tröst oli myös ruhtinaallisten\nasemiesten seurassa. Hän oli oleskellut jo muutamia viikkoja linnassa,\nnäkemättä vielä prinssiä lähempää, tai ilman että tämä olisi\nhuomannut hänet. Hän ei kuitenkaan nähnyt ensi kertaa tätä prinssi\nOton nuorempaa veljeä. Kaksi vuotta aikaisemmin oli hän nähnyt hänen\npakenevan Loheden taistelusta Dannevirkessä haavoittuneen isänsä\nkanssa, sillävälin kuin toinen veli joutui vangiksi ja toinen makasi\nkuolettavasti haavoitettuna. Prinssi oli silloin puolikasvuinen\npoika ja pakeni kasvoillaan melkein samanlainen kevytmielinen ilme,\njoka hänellä nytkin oli ratsastaessaan metsästykseen, yllään uusi\nkomeileva surupuku. Kahtena viimeisenä vuotena hän oli huomattavasti\nkehittynyt, mutta näytti täällä lankonsa hovissa mitä suruttomimmassa\niloisuudessa kuluttavan nuoruutensa, ilman ainoatakaan vakavaa\najatusta. Prinssi harrasti vain jokapäiväisiä huvituksia, vähääkään\nvälittämättä huomispäivästä. Se että isän kuolema ei syvemmälle\nvaikuttanut hänen sydämeensä ja, että hän niin vähä näytti ajattelevan\nTanskan sekaista ja surkeaa tilaa, olivat herättäneet Sven Tröstissä\nniin ratkaisevan ylenkatseen nuorta prinssiä kohtaan, että hän ei\nedes kertaakaan koettanut herättää hänen huomiotaan, tai hankkia\ntilaisuutta sanoakseen hänelle pari sanaa veljensä sankarillisista ja\nvakavista aikeista. Tällä metsästysretkellä tuli hän usein prinssin\nläheisyyteen ja oli hänellä oiva tilaisuus tarkastaa hänen olentoaan\nja käytöstään. \"Ei, mutta katsoppas kuinka kohtelias!\" kuiskasi Sven\nTröst eräälle laalantilaisista ratsumiehistä, jonka kanssa hän oli\ntullut tuttavalliseksi matkalla. \"Hän tulee riivatuksi kuin isänsä,\npaitsi juromaisuudessa. Katsos vain, eikö hän jo samalla lailla vilkuta\nviekkaasti vasenta silmäänsä. Ei, kylläpä pidän prinssi Ottoa paljon\nparempana. Hänen avomielisestä vakavasta katseestaan voi heti nähdä\nmitä hän tarkoittaa, olkoonpa hän sitten paha tai hyvä. Voit luottaa\nsiihen, että hänellä on kymmenen kertaa parempi sydän, vaikka tämä\nprinssi onkin hieman viekkaampi.\"\n\n\"Meidän nuori herttuamme on sekä hurskas että ymmärtäväinen\", vastasi\nlaalantilainen, \"ja hänellä on sydän oikealla paikalla, siitä voin\npanna kaulani pantiksi. Hän kuuluu eniten muistuttavan autuasta\nkuningatarta, joka oli niin kaunis. Mutta tulkoonpa hän keneen tahansa,\nniin tahdomme me laalantilaiset nyt uskaltaa hänen puolestaan henkemme\nja veremme viimeiseen saakka. Niin kauan kuin Jumala suo prinssi Otolle\nikää, emme ketään muuta kuningasta tahdo maahan.\"\n\n\"Sen sanon minäkin\", sanoi Sven Tröst. \"Mutta mitä apua voi hän\nluulla saavansa täältä? Mitähän nämä keisarin herrat mahtavat haluta?\nJa hurskas suurmestari -- hän hiipii täällä ympäriinsä kuin kissa\nkuiskutellen kaikille korkeille herroille korvaan. Nuorelle prinssille\nnäyttää hänellä olevan paljo uskottavaa. Prinssin pitäisi varoa\nitseään heidän tempuiltaan. Pelkäänpä, että he antautuvat liika paljon\ntekemisiin lankonsa ja keisarin kanssa, luottaen liian vähän maan omiin\nuskollisiin miehiin.\"\n\n\"Sen ymmärtänee kai prinssimme paremmin kuin kukaan meistä\", vastasi\nlaalantilainen ratsumies sydämellisellä luottamuksella. \"Mutta olisinpa\niloinen, jos pian taas olisimme kotona nuoren herttuamme luona. Ylpeitä\nsaksalaisia palvelijoita ymmärrän ainoastaan puoleksi; niin paljon olen\nkuitenkin ymmärtänyt: he luulevat meidän tulleen tänne ostamaan Tanskan\nmaalle ja kansalle saksalaista rohkeutta ja miehuutta, kuten tapahtui\nkuningas Kristofferin aikana. Uskokaa pois, se on harmittanut minua\nsydänjuuria myöten.\"\n\n\"Niinpä juuri\", puhkesi Sven Tröst innokkaasti puhumaan. \"Saatpa nähdä,\nettä se on laulun loppu. Olisinpa ajatellut sitä, ennenkuin ratsastin\nSoröhön, sekä mennyt toista tietä ja heittänyt kaikki junkkarit ja\nKristofferinpojat paholaisen valtaan.\"\n\nNyt kuului metsästyshuutoja ja Sven Tröst unohti metsästysintonsa\nvuoksi siksi päiväksi isänmaalliset huolensa.\n\nKun illalla palattiin puiston läpi, oli prinssi Valdemarin hevonen\njollain tavoin vahingoittunut, jonka vuoksi prinssi ratsasti hitaasti\nmetsästysseuran jäljessä säästääkseen kaunista eläintä. Hän tuli\nsenvuoksi ratsastaneeksi lähellä Sven Tröstiä, joka laalantilaisten\npalvelijoiden seurassa kulki metsästyssaaliin mukana. Prinssi kuuli\nheidän puhuvan tanskaa ja tuli tarkkaavaksi. \"Vai niin, herra veljeni\nlähetystö!\" sanoi hän tanskaksi kääntyen Sven Tröstin puoleen. \"Teille\non nyt tullut kiire siellä kotona. Koska näitte veljeni viimeksi?\"\n\n\"Kolme viikkoa sitten Sorössä, herra junkkari\", vastasi Sven Tröst.\n\"Näin hänet suuren piispa Absalonin kuvan vieressä ja vakavissa\najatuksissa Tanskan maan pelastamiseksi. Se tapahtui pari päivää isänne\nhautajaisten ja viimeisen hetken jälkeen.\"\n\nPrinssin iloinen katsanto hävisi äkkiä; hän rypisti otsaansa tarkastaen\naseenkantajaa terävällä katseella. \"Sinä et tule käyttäytymisen\nkoulusta, etkä keisarin hovista huomaan minä\", sanoi hän hillityllä\nkiivaudella. \"Jollei se olisi koulu, jonka itse aion läpikäydä,\nolisin helposti voinut antaa sinulle juutilaisen härkäkauppiaan\nvastauksen tällä älyttömällä piiskalla.\" Hän läimäytti samalla\nmetsästysruoskallaan. \"Isäni viimeisestä hetkestä en sinulta kysynyt;\nkuten kyllä huomaat koetan parhaani unohtaakseni sen. Enkö näytä\nhappaman näköiseltä, maamies?\" jatkoi hän iloisella äänellä. \"Minä en\npidä hyödyttömästä surusta, ymmärrätkö; ja jos minä ajattelisin kaikkia\nonnettomuuksia, joita siellä kotona tapahtuu, niin saisin harmaita\nhiuksia ennen partaa. Mikä on nimesi? Olen nähnyt sinut ennen. Missä se\ntapahtui?\"\n\n\"En tiedä, pidättekö kohteliaana, että muistutan teitä siitä, herra\njunkkari\", vastasi aseenkantaja, katkerasti hymyillen. \"Pyhän Antin\npäivänä on siitä kaksi vuotta kun minulla oli kunnia --\"\n\n\"-- nähdä minun lapsenselkäni, tarkoitat kai, ja se tapahtui\ntoisenlaisella metsästysretkellä kuin tällä\", keskeytti hänet prinssi\nkevyen leikillisellä äänellä. \"Se oli ensimäinen suuri pojankujeeni;\nse on totta: kun pojat tahtovat leikkiä sankaria käy hullusti. Et kai\ntahtone, että häpeäisin sitä, ett'en antanut ottaa itseäni vangiksi\ntai lyödä itseäni kuoliaaksi, kuten vanhemmat veljeni? -- Sen tempun\nvoin kyllä tehdä aikanani heidän esimerkkinsä mukaan. Sinä olit se\nreipas aseenkantaja, joka seurasi Stig Antinpojan lippua\", jatkoi hän.\n\"Muistan kyllä sinut. Sano terveisiä herrallesi. Siitä päivästä ehkä\nvielä kerran kiitän häntä.\"\n\n\"Ritari Stig Björholmasta ei ole enää herrani, jalosukuinen junkkari.\nSenjälkeen, kun hän muutti väriä ja rupesi Rendsborgin kreiville\nmarskiksi, olen ratsastanut vain yhdellä hänen asiallaan -- ja se oli\nviimeinen.\"\n\n\"Se on totta, hän on muuttanut puoluetta. Katsokoon itse, mitenkä hän\nsitä tekoa puolustaa\", sanoi prinssi vakavana. \"Siitä voi kyllä tulla\npulmallinen seikka hänelle, jos vain lehti kääntyy. Mutta te siellä\nkotona teette hänelle väärin. Viisas mies, kuten Stig Antinpoika,\ntietää aina mitä tekee. Hän osaa kyllä vastata puolestaan, kun aika\njoutuu.\"\n\n\"Onpa tosiaan aika jokaisen tanskalaisen osoittaa kuka hän on ja\nvastata nimestään\", huudahti aseenkantaja innoissaan. \"Jollette nyt\nseuraa meitä, herra junkkari, auttamaan rohkeata veljeänne pelastamaan\nmaata ja valtakuntaa?\" -- --\n\n\"Kenen luulet minun olevan?\" kysyi prinssi nauraen. \"Luuletko minun\nolevan satujättiläisen, jolla on puoli miljoonaa käsivartta? Ei, jos\nveljeni tahtoo tehdä ihmetöitä, anna sinä hänen koettaa onneansa ja\npitää yksin kunnia. Onhan hän vanhin ja viisain, ja hänethän tahdotte\nsiellä kotona kuninkaaksi. Minä tahdon nähdä hieman maailmaa ja oppia\njotakin. Sota ja valtiotaito ovat myöskin asioita, joita täytyy oppia;\nmutta kaikki vaatii aikansa, ja huomenna on myöskin päivä. Aikanani\nvoin kyllä tehdä itseni narriksi ja mitellä voimiani suuren kreivi\nGerhardin kanssa --\"\n\n\"Kutsutteko tekin häntä suureksi, herra prinssi? Luulin hänen olevan\nsitä ainoastaan saksalaisen suussa.\"\n\n\"Ellei hän ole sitä juutilaistesi suussa, on hän sen pian näyttävä\nteille\", vastasi prinssi nauraen. \"Mutta mikä oli kuuluisa nimesi?\nEnhän saanut kuulla sitä.\"\n\n\"Mitä kiitokseen tulee, niin uskallan olla eri mieltä urotöistä ja\nodottaa toistaiseksi. Muuten on nimeni Sven Tröst.\"\n\n\"Vai niin, nimi kuuluu kyllä hyvältä, mutta se on kai vain\nhaukkumanimi, joka on annettu sinulle pilalla, teidän kohteliaan\ntapanne mukaan siellä kotona.\"\n\n\"Niin antoi isäni hyvässä toivossa kastaa minut\", vastasi aseenkantaja\nnärkästyneenä. \"Kuitenkin Herra tietäköön, että minulla on ainoastaan\nvähän lohdutusta vielä. Kun kerron maanmiehilleni, kuinka kevyeltä\nkannalta otatte maan suuren hädän ja kurjuuden, eivät he myös varmasti\nodota suurta lohdutusta teiltä, jalosyntyinen junkkeri.\"\n\n\"Taaskin juutilaista kohteliaisuutta\", vastasi prinssi ylpeästi\nhymyillen. \"Tahdot varmaankin saada minut unohtamaan kuka olen,\nkurittaakseni sinua hienon kasvatuksen puutteesta. Olet kai oppinut\nratsastamaan. Näytä minulle nyt taitoasi. Ratsasta neliä jahtikeihääni\nkantaman ulkopuolelle -- ja ole huomenna takaisin siellä, mistä olet\ntullutkin. Tietääkseni olette te valmiit täällä. Kun kerran uudelleen\ntapaamme, saamme nähdä, kuka parhaiten vastaa nimestään.\" Näin\nsanoen nyökäytti prinssi hänelle kokolailla lempeästi jäähyväisiksi.\nSven Tröst tervehti häntä salaisella suuttumuksella karauttaen\nnuolennopeudella hänen ohitsensa puiston läpi.\n\n\"Kuka on antanut teille tuon juutilaisen härkämullikan johtajaksi?\"\nkysyi prinssi kääntyen laalantilaisen palvelijan puoleen, joka ratsasti\nlähinnä häntä, sama jonka kanssa Sven Tröstillä oli tapana jutella.\n\n\"Oma herttuamme, teidän herra veljenne, ylpeä junkkari\", vastasi\nlaalantilainen. \"Ja se täytyy meidän myöntää, ett'ei hän olisi voinut\nantaa meille reippaampaa johtajaa, niin nuori kun hän onkin. Hän ei\nole koskaan neuvoton ja pelkää yhtä vähän tapella kuin lausua julki\najatuksensa.\"\n\n\"Sepä vasta on Sven Tröst, jolla on sekä nokka että kynnet\", sanoi\nprinssi pilkallisesti hymyillen. \"Mutta lohdutuksella, jota tarvitsette\nsiellä kotona, täytyy olla pää nokkana ja jotain muuta kynsinä kuin\nlyhyt miekka.\"\n\n\"Meidän oikea toivorikas lohdutuksemme ei ole ilman päätä, herra\njunkkeri\", vastasi laalantilainen \"eikä häneltä Jumalan avulla tule\npuuttumaan myöskään aseita ja avustusta, sillä lähinnä Herraamme ja\npyhää Knuutia, on teidän jalo herra veljenne kaikkien tanskalaisten\ntoivo ja lohdutus.\"\n\n\"Oletpa nopsa mies. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Knuut Låle, jalosukuinen herra; ja toivon ettei hyvä pyhimyskaimani\nota kättänsä pois minusta eikä maastani ja kansastani, koska hän\nkuitenkin on lähinnä peräsintä Herramme luona.\"\n\n\"Sinäpä olet vahva uskossa, maanmies; siinä olet oikeassa\", sanoi\nprinssi hymyillen samalla pilkallisella tavalla. \"Jos kaikki olette\nsitä uskoa, ei maalla ja valtakunnalla ole mitään hätää. Pyhä Knuut\noikealla sivullaan on veljeni kyllä selviytyvä kaljusta kreivistä,\nkuten häntä kutsutte.\"\n\n\"Ah, jospa se olisi pyhän Knuutin ja Herramme tahto, nuori herra!\"\nhuudahti laalantilainen. \"Silloin olisi yhdentekevää, vaikka te ette\nolisikaan samaa mieltä.\"\n\n\"Ei, mutta katsoppas vain!\" huudahti prinssi vakavana, katsoen\ntarkasti Knuut Lålea. \"Luuletko ymmärtäväsi, koska tarkoitan totta\ntai ei? Luuletko, että pidän pilanani pyhää Knuutia? Pidätkö minua\nkerettiläisenä?\"\n\n\"Ei, Jumala varjelkoon, nuori herra; mutta tuskinpa uskotte pyhään\nKnuuttiin yhtä vahvasti kuin minä. Muutoin ette ajattelisi matkustaa\nkeisarin kartanoon sensijaan että tulisitte kanssamme kotiin auttamaan\nrehellistä veljeänne hallitukseen.\"\n\n\"Mutta mitäs sanot maanmies, jos juuri pyhältä Knuutilta olisin saanut\ntoisen tehtävän, kuin mitä sinä ja nokkaviisas Sven Tröst minulta\nvaaditte? Voitko tietää, ettei maan suurella suojeluspyhällä ole\njotain muuta suunnitelmaa minuun nähden, jota sinä tai ne kaikki muut\nnarrit eivät voi uneksiakaan? Katso minua!\" jatkoi prinssi ylpeällä\nkatsannolla. \"Etkö voi nähdä pyhän Knuutin sinettiä ja nimimerkkiä\notsallani? Ne ovat taivaalliset kirjeet, joita nykyään kirjoitetaan\nsitä tietä, ymmärrätkö?\" Näin sanoen kannusti hän hevostaan ratsastaen\nedelleen, antautumatta enempää laalantilaisten kanssa keskusteluun.\n\nAikaisin seuraavana aamuna jätti junkkeri Oton lähetystö Brandenburgin\nhovin Prentlovissa kulkeakseen lähimmästä satamasta laivalla\nSaxköpingiin. Laalantilaiset palvelijat kuuntelivat osanotolla Sven\nTröstiä, joka nyt antoi suuttumuksensa purkautua. Etenkin prinssi\nValdemarin jahtipiiskasta lausuman uhkauksen vuoksi. \"Hm, tyranni\npistää heissä kuitenkin kaikissa esiin\", mutisi hän. \"Sellaiset herrat\ntuovat aina pöyhkeyden mukanaan kuvitellussa sankaripaidassa. Oikea\njalosukuinen junkkeri näpäyttää kohta maamummoa nenälle ja tavoittaa\naurinkoa ja kuuta kehdossaan.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut, maanmies?\" kysyi kaniikki. \"Eikö linnassa ole\nosoitettu sinulle tarpeeksi kunnioitusta?\"\n\n\"En puhu itsestäni, vaan lapsellisesta ja ylpeästä junkkeristamme\ntäällä. Mutta minä olen väärässä; olin narri kun antauduin puheisiin\nhänen kanssaan. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan puusta, joka\nkantoi meille tämän hedelmän, hänestä tuli Tanskan vapauden ja kunnian\nhäpeäpaalu.\"\n\n\"Eikö prinssi ole vastannut toiveitasi, poikani?\" kysyi rovasti\nGerlack pilkallisella äänellä. \"Se on ikävä hänelle, mutta onni hänen\nruhtinaalliselle herra veljelleen. Ehkäpä et nyt tahdo ottaa kättäsi\nvanhimmalta kuninkaanpojaltamme, vaikka hän uskaltaisikin omata toisen\nmielipiteen valtioasioissa kuin sinä.\"\n\n\"Olen todella ansainnut ivanne, kunnianarvoisa isä\", vastasi Sven\nTröst katkeruudella. \"Voitte kernaasti pitää sitä naurettavana, että\nminä kahdenkymmenen vanhana välitän muustakin kuin hevosista ja\nkoirista, ja ennenkuin olen saanut harmaita hiuksia kurjuudessamme,\nuskallan ajatella ja puhua asioista, joihin maan kunnianarvoisimmat\nharmaapäät eivät löydä vastausta. Mutta teidän tulee ajatella, että\nEbbe Galt Norserista oli isoisäni, ja että hänen rohkea poikansa,\nritari Niilo Brattinborgilainen, on enoni. Olen nähnyt voimakkaan\nmestari Jaakko Ribeläisen ja piispa Sven Arhuusilaisen raudassa ja\npanssarissa ritareiden joukossa Haldissa, ja olen myös itse kerran\nollut Dannevirken luona, missä saatiin otsat verisiksi Tanskan kunnian\nja vapauden puolesta.\"\n\n\"Siitä urotyöstä ei sinun pitäisi koskaan puhua, poikani\", keskeytti\nhänet rovasti. \"Dannevirken viime urhot eivät seiso palmunoksat\nkäsissään meidän aikakirjoissamme.\"\n\n\"Silloin ovat aikakirjojemme kirjoittajat ammentaneet viisaat tietonsa\nuuninnurkasta, mutta eivät koskaan itse nähneet asioiden tapahtumaa\",\nvastasi Sven Tröst kiivaasti. \"Jos ainoastaan tulos määrää kunnian ja\njälkimaailman tuomion, niin on teillä oikein, oppinut herra; mutta jos\nkunnon mies voi kuolla kunnialla, ei teidän pidä halveksia niitä, jotka\nviimeksi kaatuivat Dannevirken luona.\"\n\n\"Niiden joukossa et sinä ollut\", sanoi rovasti. \"Enkä myöskään puhu\nniistä, jotka kaatuivat, vaan niistä, jotka pötkivät pakoon.\"\n\n\"Minä en, kautta Jumalani, juossut pakoon\", vastasi aseenkantaja\nerittäin katkeroituneena, lyöden vaistomaisesti miekkaansa. \"Mutta minä\nseurasin asemestariani, kun hän määräsi, eikä ollut muuta tekemistä.\nSaksalaiset pakenivat ja pettivät meidät; ja jos nyt sieltä on luvattu\nsuojelussotajoukko, niin voimme kyllä taas saada häpeää ja pilkkaa\nosaksemme oman tyhmyytemme ja vieraiden roistojen uskottomuuden takia.\"\n\nRovasti vaikeni purren huulensa yhteen. \"Elä puhu niin kiivaalla ja\nylpeällä äänellä, nuori kansalaiseni\", sanoi kaniikki, \"eläkä koskaan\nunohda kenelle puhut. Minun kunnianarvoisa herra veljeni ja præpositus\nei ole vastuunalainen siitä mihin hän korkean herransa nimessä on\nvoinut ryhtyä. Eläkä ole kohtuuton urhoollisia saksalaisia ystäviämme\nkohtaan. Heidän rohkeutensa ja miehuullisuutensa on kuuluisa koko\nmaailmassa; juuri he muinoin voittivat ylpeät roomalaiset legionat,\nvapauttaen Germanian ja Skandinavian roomalaisesta rautavaltikasta.\"\n\n\"Saksalaisten urhoollisuutta kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta,\nniin kauan kuin he pysyvät kotonaan. Mutta heidän ostetuilla\nlahtarijoukoillaan elköön kukaan ajatelko Tanskan pelastusta; se on\nsamaa kuin ostaa häpeää ja onnettomuutta kansan ytimellä ja verellä,\netenkin kun senvuoksi täytyy pantata saaria ja maita ja myödä\nuskollisia alamaisia kuin eläimiä.\"\n\n\"Kuka on pakoittanut ruhtinaitamme hakemaan vierasta apua, jollei\nitsepäinen ritaristomme, joka tahtoo olla sekä kuninkaan että kansan\nherrana?\" puhkesi rovasti innokkaasti puhumaan. \"Jos Haldin ja\nBjörnsholmin ritarit ovat oppineet sellaista puhetta, tyhmänrohkea\nihminen, niin pyydä heitä nyt varomaan itseään ja varo myös itse\nitseäsi! Sillä sen lupaan sinulle, että jokaisen sanan, jonka sinä\ntästälähtien sanot minulle sillä äänellä, olen saattava tulevan\nmaanherramme kuuluviin, että hän saisi tietää minkälaista ihmistä hän\non kunnioittanut luottamuksellaan ja armollaan.\"\n\n\"Ilmoittakaa vain hänelle, ei ainoastaan, mitä tästälähin sanon, vaan\njoka sana, jonka jo tähän asti olen puhunut\", vastasi aseenkantaja\nylpeästi. \"Olen mielelläni toistava sen hänen läsnäollessaan, ja jos\nhän sen vuoksi uskaltaa taittaa hiuskarvankaan päästäni, kieltäydyn\nminä uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta ja julistan hänet halpamaiseksi\nsieluksi, joka ei voi kuulla totuutta.\"\n\n\"Mutta sellainen puhe voi maksaa pääsi majesteetinrikkojana, nuori\nuskalikko, tiedätkö sen?\" kysyi rovasti.\n\n\"Ei vielä\", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. \"Sen, joka tuomitsee minua\nmajesteettirikoksesta, täytyy itse olla majesteetti, ja myöskin silloin\non laki meitä molempia varten. Teidän junkkerillanne ei ole oikeutta\nmyöten vielä sanaakaan sanottavaa Tanskassa, ja jos hän haluaa ilman\nlakia ja oikeutta uhata elämääni, olisi hän laiton väkivallantekijä,\njota vastaan minulla on aseet puolustaakseni itseäni. Sen voitte\nmyöskin kernaasti kertoa prinssille, jos teitä haluttaa.\"\n\nRovasti vaikeni kalveten.\n\n\"Hiljaa, hiljaa nuori kansalaiseni! Sinä teet itsesi onnettomaksi\",\nkuiskasi kaniikki. \"Minä annan sinulle neuvon, elä tule mukanamme\nSaxköpingiin, sillä sinulle ei käy hyvin.\"\n\n\"Olkaa vain levollinen!\" vastasi aseenkantaja puoliääneen. \"Luulenpa\ntuntevani junkkerin paremmin. En ole sanonut muuta, kuin mistä tahdon\nvastata kuningas Valdemarin lain mukaan tai -- jos mieluummin niin\nhalutaan -- miekalla ja tapparalla jokaista ritaria ja asemiestä\nvastaan, joka tahdotaan lähettää vastaani.\"\n\nTämän vakavan väittelyn jälkeen ei rovasti puhunut enää sanaakaan Sven\nTröstille koko matkalla; mutta saattoi nähdä hänen närkästyneestä\nkatseestaan, että hän aikoi pitää sanansa, eikä salata prinssiltä\nmitään, joka voisi saattaa rohkean asemiehen epäedulliseen valoon.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSaxköping näytti nyt aivan sotaiselta. Prinssi Otto oleskeli\nPyhänhengenveljien suuressa kokoushuoneessa, joka oli mitä komeimmin\nvarustettu hänen hovinpitoaan varten. Tämä pieni rauhallinen kaupunki\nnäytti nyt muuttuneen linnoitukseksi ja koko seutu leiriksi. Jokainen\ntilanomistaja ja vapaa talonpoika Laalannista, joka ei tahtonut itseään\npidettävän petturina ja osallisena kuolleen kuninkaan yölliseen\npahoinpitelyyn, oli varustanut itsensä ja väkensä, muodostaakseen\nhenkivartion nuorelle prinssille, joka puolestaan oli uskonut itsensä\nlaalantilaisten uskollisuuden varaan. Prinssin luottamus heihin\nhäpeällisen päällekarkauksenkin jälkeen oli herättänyt yleistä\nihastusta saariasukkaiden keskuudessa, ja he kilpailivat suurimmalla\ninnolla vartijoidakseen hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Hän oli\nmuutamien päivien perästä nähnyt ympärillään pienen sotajoukon, jonka\nvoima päivittäin kasvoi ja jonka muodostivat pelkät vapaaehtoiset.\nHe olivat itse pitäneet huolen tarpeistansa ja koko varustuksestaan,\naseista hevosiin saakka. He olivat vannoneet prinssille uskollisuutta,\nja marski sekä prinssi itse harjoittivat heitä joka päivä aseiden\nkäytössä ja kaikenlaisissa sotatempuissa. Saksalaiset varusväet\nÅlholmissa ja muissa kreivi Juhanan omistamissa herraskartanoissa\nvarustautuivat huolellisesti levottomia saarelaisia vastaan, eivätkä\nuskaltautuneet vahvojen linnojensa ulkopuolelle.\n\nIltapäivällä auringon laskiessa nousi Sven Tröst matkaseurueineen\nmaihin Örebyssä ja ratsasti Saxköpingin kaupungin ulkopuolella olevan\nsuuren leirin läpi. Rovasti nyökkäsi voitoniloisen näköisenä nähdessään\nmonien aseiden loistavan ilta-auringon valossa.\n\n\"Seuraa neuvoani, maanmieheni\", kuiskasi kaniikki Sven Tröstin korvaan,\n\"ja käänny pois tästä. Kiiruhda enosi tai ritari Buggen luo Haldiin.\nTäällä ei koskaan käy sinulle hyvin, ellet heti lankea maahan ja\najoissa rukoile armoa.\"\n\n\"Silloin olisin pelkuri aasi\", vastasi aseenkantaja.\n\n\"Tulet katumaan sitä huomenna\", sanoi kaniikki hiljaa. \"Minä tunnen\nkorkeasti kunnioitettavan esimieheni ja hän saa suuria aikaan\narmollisen herrasväkemme luona.\"\n\n\"Jollei prinssi ole parempi mies, ja jollei hän itse osaa eroittaa\noikeaa väärästä, niin on hyvä, että saadaan tietää se, ennenkuin on\nmyöhäistä. Mitä minulle tahdotaan tehdä? Minä olen vapaa ja oma\nherrani.\"\n\n\"Sen tulet itse näkemään, nuori itsepäinen mies\", kuiskasi kaniikki\nhuolestuneen näköisenä \"Olen pahoillani puolestasi, koska olet\nmaanmieheni, ja rehellisen enosi vuoksi, ja senvuoksi, että autoit\nmeitä niin ketterästi sekä maalla että merellä. Mutta sinä lennät,\nJumal'auta, kuin hyttynen tulta kohti. -- Ah niin, nuoruus ja viisaus\neivät seuraa toisiaan.\"\n\nHe tulivat nyt kaupunkiin ja pysähtyivät suuren veljeskunnantalon\npihalle, missä hengelliset herrat pian laskettiin salaiseen\nkeskusteluun prinssin kanssa.\n\nSven Tröst istui illalla juomapöydän ääressä aseenkantajien huoneessa,\nkertoen kovaäänisesti nuorille sotilaille, mitä hän luuli prinssillä\nolevan mielessä ja miten tyhmää oli hakea apua vierailta. Samassa astui\nsisään kamaripalvelija ja käski häntä prinssin nimessä heti seuraamaan\nitseään.\n\n\"Minne?\" kysyi Sven Tröst. \"Sen tahdon kuitenkin ensin tietää.\"\n\n\"Prinssin ja hänen neuvostonsa luo, tänne veljestön saliin.\"\n\n\"Vai niin, onko hänellä neuvosto? Sittenpä tahdon nähdä, mihin se\nkelpaa\", mutisi Sven Tröst seuraten kamaripalvelijaa. Hän ei kuitenkaan\nastunut ilman salaista levottomuutta kynnyksen yli korkeaan saliin.\nTäällä hän näki prinssin, ympärillään joukko ritareita ja herroja,\njoiden joukossa hän tunsi marskin ja ritari Ingvar Hjortin ynnä\nmolemmat hengelliset herrat. Rovasti Gerlackin voitonriemuisa ilme\nei ennustanut hyvää. Niin kaniikki kuin vanha marskikin näyttivät\nhuolestuneen osanottavaisesti katsovan nuorta uskalikkoa. Levottomat\nkatseet, jotka he kiinnittivät prinssiin, ilmoittivat, että täällä\noli varmaan tapahtunut jotakin, mistä he eivät odottaneet hyviä\nseurauksia. Prinssin vakalla kasvoilla lepäsi pidätetyn harmin ilme.\nAseenkantajan astuessa sisään, kääntyi nuori ruhtinas häntä kohti,\ntarkastaen häntä tutkivalla katseella, mutta vaikeni muutaman hetken\nja sanoi sitten tyynesti ja varmasti: \"Olen kutsunut sinut tänne,\nvapaaehtoinen aseenkantajani, kiittääkseni sinua uskollisten miesteni\nläsnäollessa osoittamastasi reippaudesta ja innosta, kun muutama\nviikko sitten pelastit minut elävänä palamasta, ja nyt viimeksi\nsaattaessasi lähetystöäni yhtä vaarallisella kuin tärkeällä matkalla.\nPidätän itselleni oikeuden, kerran vielä osoittaa sinulle täyden\ntunnustukseni. Vastaanota nyt siitä todistukseksi tämä kunniamiekka,\njota minä itse olen tähän saakka kantanut! Herran palvelija on\nkerran antanut sen minulle isänmaan vapauttamiseksi ja oikeutetun\nkuningashuoneen puolustukseksi.\" Näin sanoen ojensi hän hämmästyneelle\naseenkantajalle oman komean kullatulla kahvalla varustetun miekkansa.\nSven Tröst näytti ankarasti liikutetulta ja näytti aikovan puhjeta\nhehkuviin kiitollisuuden sanoihin. \"Mutta\", keskeytti hänet prinssi\nvakavana ja melkein tylysti, \"tästä hetkestä saakka täytyy meidän\nerota. Ennen keskiyötä jätät sinä Saxköpingin ja leirini. Minä en tahdo\npitää palveluksessani ketään, en edes parastakaan, joka on epäillyt\noikeamielisyyttäni ja hyvää tahtoani ja osoittanut olevansa kiukkuinen\nja vihamielinen onnetonta isääni kohtaan.\"\n\nSven Tröst seisoi hetkisen aivan kuin ukkosen iskemänä pitäen prinssin\nkunnialahjaa kädessään, ja hänen miehekkäiden jäähyväissanojensa\nkaikuessa vielä hänen korvissaan ja sydämessään. Hän oli punastunut ja\nkalvennut melkein samana hetkenä. Kaikkein ristiriitaisimmat tunteet\nnäyttivät taistelevan hänen sydämessään; miekka putosi hänen kädestään,\nja hän teki liikkeen kuin aikoisi hän sysätä sen syrjään jalallaan.\nMutta silloin hän näki vanhan marski Vendelbon kyynelsilmin katsovan\nhäntä puoleksi ystävällisellä, puoleksi moittivalla katseella ja hän\nnosti nopeasti miekan lattialta painaen sen kultaisen kahvan huulilleen\nja juoksi sitten ulos ovesta kyyneltulvan virratessa pitkin poskia.\nKatsomatta oikealle tai vasemmalle kulki hän kuin unissakävijä talliin,\nmissä hän löysi hevosensa jo satuloituna. Sillä oli aivan uusi satula\nloistavin hopeaheloin. Vanha Arvi Smålantilainen ojensi sen hänelle.\n\n\"Sinä täällä\", huudahti Sven Tröst tointuen. \"Mitä tämä merkitsee?\nMissä on oma satulani?\"\n\n\"Vanha riippuu tuolla naulassa\", vastasi Arvi. \"Mutta armollinen\nherrani on käskenyt minun jättää teille tämän ynnä rahakukkaron, joka\nriippuu tuossa matkarahoineen. Te olette kyllä nuoren ruhtinaamme\nsuuressa armossa ja suosiossa, huomaan minä, ja se ilahduttaa minua.\"\n\n\"Niin, sanoppas muuta, ukkoseni\", vastasi Sven Tröst heittäen\nrahakukkaron, joka riippui satulannupissa, tallin lattialle. \"Hänen\nsuosiotansa en ole kosiskellut, mutta se on kuitenkin hämmästyttänyt\nminua ja tehnyt minut melkein narriksi. Olin vähällä ratsastaa\ntäältä itkien, mukanani prinssin kunniamiekka ja täysi palkka. No\nniin, tämä miekka on seuraava minua hautaan; mutta palkkaa ja rahoja\nen ota vastaan.\" Senjälkeen hän talutti itse hevosensa tallista.\n-- \"Hyvästi vanha Arvi\", jatkoi hän hieman liikutettuna ja ojensi\nvanhukselle kätensä asettaessaan jalkansa kannukselle. \"Sinun rouvasi\non kai mennyt luostariin, koska näen sinut täällä. Mutta, jos tuot\nmukanasi ainoastaan kuolemaa ja onnettomuutta, näkisin sinut kuitenkin\nmieluummin kaljun kreivin linnassa kuin prinssi Oton luona.\"\n\n\"Minun rippi-isäni on sanonut sen olleen vanhan höperön mieleni\nennakkoluuloa ja taikauskoa\", vastasi vanhus, \"ja tahdon uskoa\nhäntä. Hyvän Maunu Birgerinpojan kuvan täytyy seurata minua hautaan,\nkatsokaas, ja jollen voi pitää surua ja onnettomuutta loitolla hänen\nkynnykseltään kuten kyllä voi tapahtua, niin ei siltä vanhanaikainen\nuskollisuus ja rakkaus ole sammuneet. Mutta mitä te aijotte, nuori\nherra? Miksi ylenkatsotte jalon herramme armon ja ruhtinaallisen\nlahjan.\"\n\n\"Kaikki herrasarmo on minulle vastenmielistä\", vastasi aseenkantaja.\n\"Hankkikoon prinssi meille maahan vapauden ja rauhan, jos voi. Armoa\nvoi hän itse tarvita; sen voi jokainen vapaa sielu vastaanottaa\nvain Herraltamme. Mutta minun mitättömästä palveluksestani annettu\nhelisevä maksu ei tule kuormittamaan hevostani. Sinun ei tarvitse\nsanoa sitä hänelle juuri niillä sanoilla; hän on tarkoittanut hyvää,\nenkä minä tahdo loukata häntä. Sano, että kiitän häntä nöyrästi, tai\nmitä vain haluat. Sinä jäät siis hänen luoksensa, -- hyvä! Vartioi\nnyt uskollisesti ja rakkaudella hänen henkeään kuin olisi hän hurskas\nmestattu kuninkaanpoikasi. Kuka tietää, pääseekö hän vähemmällä?\nMinulle hän on osoittanut kunnian ajamalla ovesta ulos. En saa nyt\nuhrata henkeäni ja vertani hänen puolestaan, tai taistella kruunun ja\nmaan kunniaksi hänen hurskaiden, kauniiden silmiensä alla; sen minä\nolin kuitenkin luvannut pyhälle Neitsyelle sydämessäni. Hyvästi! Jumala\nolkoon kanssamme.\" Sven Tröst kannusti nyt hevostaan ratsastaen ulos\nVeljeskunnantalosta Saxköpingissä, sekä suuntasi kulkunsa kaupungin\nitäisestä portista Guldborgin salmelle päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMissä vain Saxköpingin hovista karkoitettu aseenkantaja kulki, ei\nhän kuullut puhuttavan muusta kuin prinssi Otosta, ja mitä maan ja\nkansan luultiin voivan odottaa häneltä ja hänen varustuksistaan\nLaalannissa. Själlannissa luultiin jo varmuudella tiedettävän prinssin\ntehneen salaisen liiton lankonsa Brandenburgin markkreivin ja Saksan\nkeisarin kanssa, jolloin hän ilman säätyjen tietoa ja suostumusta,\nsiis kerrassaan laittomasti ja kelvottomasti, olisi luovuttanut\nkruunun oikeuden Vironmaahan langollensa, osaksi sisaren puuttuvista\nmyötäjäisistä, osaksi avunlupauksesta Saksasta kreivi Gerhardia\nvastaan. Muutamat luulivat senlisäksi tietävänsä hänen antaneen\nlangolleen salaisen toivon siitä, että Tanskan kruunu kerran, hänen\nja veljensä kuoltua voisi siirtyä markkreivillisen huoneen haltuun.\nTämä tuntui kuitenkin liian mahdottomalta, eikä kukaan tahtonut\nuskoa siihen. Jyllannissa arveltiin sitävastoin prinssin olevan\nneuvotteluissa sekä kreivi Gerhardin että kreivi Juhanan kanssa,\njoiden molempien kesken hän aikoi jakaa valtakunnan. Missä vain\nnäihin liikkeellä oleviin huhuihin uskottiin katosi toivo, joka oli\nkohdistunut prinssi Ottoon. Hänen nuoremmalta veljeltään odotettiin\nvielä vähemmän; hänen kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä\nolivat tunnetut. Tämä lainvastainen liitto oli muka solmittu hänen\nsuostumuksellaan, sanottiin, ja usein kuultiin lausuttavan, että olisi\npaljon parempi olla ilman kuningasta, kuin valita uusi Kristoffer hänen\npojistaan, jotka jo edeltäpäin möivät kruunun oikeudet voittaakseen sen\nvieraalla asevoimalla.\n\nMistä nämä huhut salaisesta liitosta olivat peräisin, ei Sven Tröst\nosannut selittää, vaikka hän itse olikin auttanut niiden leviämistä\nvaromattomasti lausumalla arvelunsa suunnitelmista ja liitoista, joista\noli saanut aavistuksen. Itsellään ei hänellä ollut kuitenkaan niin\nhuonoja ajatuksia prinssi Otosta, ja hän ryhtyi nyt usein puolustamaan\nhäntä kovaa ja kohtuutonta panettelua vastaan.\n\nNiitä nuoren prinssin ylevyyden, jalouden ja hyvyyden piirteitä, jotka\nhän itse oli oppinut näkemään, ei hän voinut unohtaa eikä tuomita\nväärin, ja kuninkaanpoika, jonka miekkaa hän kantoi, oli yhä hänen\nnuoruudenunelmiensa sankari, joka toisi onnellisemman tulevaisuuden\nTanskalle.\n\nKahtena viime kuukautena nuori urotöitä janoova aseenkantaja oli\njoutunut aivan kuin tapausten pyörteistä poistemmatuksi ja siirretyksi\nelämään ja maailmaan, joka osaksi oli ollut hänelle vieras. Tästä\nosanotosta julkiseen elämään ja maailman suuriin tapahtumiin, joista\nhän lapsuudessaan oli uneksinut enonsa kotona, kun puhe oli johtunut\nTanskan kronikkoihin ja muinaisajan suuriin urotöihin, tästä yksityisen\nihmisen elämän virran vuotamisesta suureen kansanelämän valtamereen,\n-- tästä hiljaisen, rajoitetun toveripiirin laajentumisesta kansan\nyhdistyneiden tai vastakkaisten voimien temmellyspaikaksi, -- oli hän\nkaksi vuotta sitten saanut elävän kuvan ottaessaan osaa sotaretkeen ja\ntaisteluun, joka huolimatta onnettomasta lopustaan, oli hänen elämänsä\nsuurin ja huomattavin tapaus. Mutta hän oli nyt nähnyt kansan hädän\nja tarpeen, hän oli seisonut kurjan kuninkaan kuolinvuoteen ja haudan\nääressä, ja hän oli saanut käsityksen elämän vakavuudesta, joka hänen\nyksinäisellä matkallaan yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen mielensä,\nsaattaen hänet arvostelemaan ja muistelemaan omaa elämäänsä ja oloansa.\n\n\"Lörpöttelijä, hourupää\"! huudahti hän muutamia kertoja ääneensä.\n\"Oikein!\" -- Nämä Stig Antinpojan sanat hänen kaksimielisessä,\nsalaperäisessä kirjeessään kaikuivat alituisesti hänen korvissaan, ei\nkuitenkaan Stig Antinpojan, vaan ketunmetsästäjän sorahtelevalla ja\npilkallisella äänellä. Hänessä oli syntynyt sanomaton viha tätä ihmistä\nkohtaan, jota yleensä pidettiin Saxköpingin salaliiton päämiehenä, ja\nveri nousi Sven Tröstille päähän, kuin nuorelle härälle, joka kerta\nkun se näkee punaisen mekon. \"Hän on oikeassa, hänet täytyy hirttää\",\njatkoi hän. \"Lörpöttelijä, hourupäinen minä olen, sietämätön narri,\njota ei kukaan voi kärsiä. Tuomitsen ja puhun kaikkea, vaikken vielä\nymmärrä mitään. Toisenlaiseksi täytyy muuttua tämän maan, se on totinen\ntosi, mutta itse täytyy meidän muuttua ja minun myöskin. Mitä auttaa,\nettä kartanoissamme huudamme itsemme käheiksi kuninkaita ja ruhtinaita\nvastaan, kun itse olemme raukkoja. Mitä auttaisi vaikka prinssit\nolisivat enkeleitä, kun jokainen käsi ja sormi maassa tahtoo olla oma\nherransa ja päänsä?\"\n\nTuollaisten mielenpurkausten kestäessä hän ratsasti hitaasti eräänä\nkauniina syyskuunpäivänä Limvuonon lähellä olevan nummen yli,\nlähestyen Stig Antinpojan lujaa linnaa Björnholmia. Siellä hän oli\nviettänyt seitsemän nuoruutensa surutonta vuotta ja sinne veti häntä\nnyt sydämensä voimakkaasti takaisin. Hän ei enempää tahtonut palvella\nStig Antinpoikaa -- se oli päätetty; mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa\nsen hänelle itse ja tahtoi ehkä tavata kerran vielä hänen kauniin\nkeskenkasvuisen tyttärensä. Että käynti enemmän koski tytärtä kuin\nisää, joka sillävälin oli otettu kotiin luostarikoulusta, sen tunsi\nhän salaisesti mielessään; sillä hän otti usein matkalla hatun\npäästään katsoakseen revittyä tunturikyyhkyä, joka oli taitamattomasti\nkokoonparsittu, näyttäen hänestä huonolta enteeltä. Mitä lähemmäksi\nhän tuli Björnholmia, sitä hitaammin hän ratsasti ja sitä vakavammaksi\ntulivat hänen ajatuksensa. Hänestä tuntui, kuin olisi jalon prinssi\nOton miekka, joka kalisi hänen sivullaan, soimannut häntä siitä, että\nhän palasi takaisin kavaltajan, kreivi Gerhardin marskin ja ystävän\nluo, ikäänkuin tuomaan terveisiä ja vastauksen murhapolttajina, joille\nhän oli vienyt salaisen kirjeen. Kun hän istui näissä ajatuksissa\nja taas oli ottanut hatun käteensä, antaakseen tunturikyyhkyjen ja\nrakkaiden lapsuusmuistojen hajoittaa epäilyksensä, näki hän kahden\nratsumiehen tulevan vastaansa tietä myöten Björnholmista. Aurinko laski\ntulipunaisena heidän takanaan ruskean nummen ja Limvuonon taakse.\nHeidän kasvonsa olivat varjossa, mutta toinen näytti olevan pitkä\nmies, yllään ruskeanpunainen nuttu. \"Ketunmetsästäjä\", huudahti Sven\nTröst varjostaen kädellään auringonloistetta vastaan. \"Aivan oikein!\nse pitkä roisto! ja hän tulee Björnholmista! Hän on nyt siellä saanut\npalkan ja kiitoksen konnantyöstään.\" Hetkeäkään epäilemättä paljasti\nhän ensikerran tositeolla prinssin miekan, iloiten saadessaan vihkiä\nsen tuon roiston verellä, jota se näytti janoavan. \"Vetäkää miekkanne\ntupesta Henneke Bryde!\" huusi hän kovalla äänellä. \"Puolusta henkeäsi\nkurja murhapolttaja! Prinssi Oton miekka tahtoo juoda nyt kurjaa\nsydänvertasi.\"\n\n\"Ohoh, Stig Antinpojan kirjeenkantaja!\" huudahti pitkä punatakki\nnauraen herjaavasti ja paljasti välinpitämättömästi miekkansa asettuen\npuolustusasentoon. \"Oletko kääntänyt takkisi uuden hovituulen mukaan,\nlörpöttelijä, ja saanut junkkerin miekan ylvästelläksesi. Seis narri,\nja seuraa meitä takaisin Björnholmiin. Voit todistaa, että olet tuonut\nmeille kirjeen ja sanoman kaupoistamme kreivin kanssa; nyt he jättävät\nmeidät, nuo suuret roistot, ja lähettävät hakemaan hornasta kiitosta\nja palkintoa. Jos tahdot olla todistajamme, niin tahdomme jakaa\nkanssasi palkinnon ja kunnian.\" Pitkä ketunmetsästäjä ei saanut aikaa\nenempiin ehdotuksiin. Prinssin kultainen miekka reippaan aseenkantajan\nkädessä suhisi jo hänen korvissaan antaen hänelle iskun kasvoihin.\n\"Kuolema ja helvetti\", huusi hän hypähtäen satulassaan. \"Paholaisen\nvehkeitä, Jonni, noiduttu ase. Pistä hänet kuoliaaksi, pelkuri Jonni!\nOnko tämä toveruutta.\" Hänen onnistui iskeä Sven Tröstiin haava,\nmutta sai itse vaarallisemman ja putosi satulastaan. Mutta melkein\nsamassa silmänräpäyksessä tunsi Sven Tröst petollisesti hyökättävän\npäällensä takaapäin ja hän tunsi tuskallisen piston selässään. \"Kurja\nroisto, miekkailetko kuten salamurhaaja?\" huusi hän kääntyen toista\nmetsästyspukuista herraa kohti. Mutta hänen silmissään musteni ja hän\nkaatui tajuttomana satulastaan korkeaan kanervikkoon, lyöden päänsä\nmukulakiveen.\n\nKun Sven Tröst taasen aukaisi silmänsä, ei hän enää maannut\nkanervakankaalla, vaan suuressa sängyssä, missä hän ei voinut\nliikahtaakaan tiukkien siteidensä vuoksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi\nkuin kivi, ja kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Paikka tuntui\nhänestä tutulta. Hän oli Björnholmissa. Mahtava linnanherra Stig\nAntinpoika itse seisoi keskellä holvattua huonetta, jakaen käskyjään\nväelleen. Vastapäätä aseenkantajan vuodetta oli toinen, missä makasi\nsairas surkeasti valittaen; äänestä ja hurjista kirouksista luuli\nSven Tröst voivansa tuntea vihatun vastustajansa, ketunmetsästäjän.\nKorkea linnanherra kääntyi viekas hymy soikeilla kasvoillaan Sven\nTröstin vuodetta kohti, astumatta kuitenkaan askeltakaan häntä\nlähemmäksi. \"Luulenpa, ettet kuole tällä kertaa mieletön\", sanoi hän.\n\"Rikkaruoho ei menehdy niin helposti; mutta hänelle tuolla olet sinä\nantanut kuolinhaavan ja se oli oikein. Hän oli roisto ja tyhmä koira,\nsitäpaitsi hän teki konnantyön. Viimeisessä olit hänen kaltaisensa.\"\nSen jälkeen poistui hän sairashuoneesta, mistä hän heti oli ajanut pois\nosanottavan talonväen. Ainoastaan lääketaitoinen pappi, joka oli linnan\nkotikappalainen, jäi jälelle. Hän kulki hiipivillä kissanaskelilla\nvuoteelta toiselle kehoittaen sairaita kääntymykseen ja lahjoituksiin\nkirkolle, ennenkuin armon aika oli kulunut.\n\nKun Sven Tröst avasi silmänsä, luuli hän huomanneensa läsnäolevien\njoukossa hienon naisellisen olennon, jonka hän oli nähnyt ainoastaan\nselkäpuolelta, ja hän toivoi sydämessään, että se olisi ollut kaunis\nAgneta neito, joka kaksi vuotta sitten oli lähetetty hänen tähtensä\nluostarikouluun. Kauan makasi hän puolinukuksissa mutisten epäselviä\nsanoja luullusta näöstään, samalla kuin kaikki hänen muistonsa ja\ntoiveensa varjokuvien tavoin kulkivat hänen sisäisen silmänsä ohi.\nNäitä hänen haaveitaan keskeyttivät haavoitetun metsästäjän kiroukset\nja uhkaukset ja alituisesti toistetut sanat: \"Palkkani! antakaa minun\npalkkani!\"\n\n\"Tulkaa tajuihinne, Herra Henneke! Katukaa kehnouttanne ja rikostanne!\"\nsanoi hengellinen. \"Elkää koskaan pyytäkö palkkaa ja kiitosta\npahanteoistanne tässä tai tulevassa elämässä! Kuulittehan, ettei se\nkoskaan ole ollut hurskaan herrani tarkoitus. Mutta teidän elämänne on\npian lopussa, herra Henneke. Ette elä enää tätä yötä. Ehkä voisin vielä\npelastaa teidän sielunne --\"\n\n\"Sinä et pelasta kenenkään sielua, munkki. Olet kirjoittanut\nitsesi valheen esimiehen valtaan\", huusi ketunmetsästäjä. \"Tunnen\nkorpinkyntesi yhtähyvin kuin kavalien herrojesi tarkoituksen. Palkkani,\npalkkani, te saatanat! tai\" -- hän vaikeni uhaten ja hampaitaan\nkiristäen.\n\n\"Nuori mies, elkää piitatko siitä hurjasta, paatuneesta syntisestä!\"\nsanoi pappi välinpitämättömällä äänellä Sven Tröstille. \"Hänen\nhengenvetonsa ovat lasketut, ja hän puhuu kuin riivattu hullu, jolla\nvielä on käytettävänä kokonainen elämä epäkristilliseen kostoon ja\npahoihin töihin.\"\n\nStig Antinpojan viekkaan kotikappalaisen ja kirjurin näkeminen oli\nSven Tröstille yhtä vastenmielistä kuin haavoittuneen murhapolttajan\nläsnäolo, ja hän makasi koko yön tuskallisimmassa tilassa, voimatta\nsulkea silmiään. Sillä hän ei kuullut muuta kuin metsästäjän\nraivoisasti huutavan palkkaansa ja munkin kylmät kehoitukset\nparannukseen. Ennen aamunkoittoa vallitsi hiljaisuus sairashuoneessa.\nLamppu paloi himmeästi hänen edessään pöydällä rukouskirjan ja\nmuutamien sidetarpeiden välillä. Puolikuollut ketunmetsästäjä näytti\nolevan väsynyt ja lähellä kuolemaa. Sven Tröst makasi hiljaa silmät\nauki ja liikkumatta, pitäen tarkasti silmällä kaikkea. Nyt hän\nnäki kauhukseen verisen miehen nousevan puoleksi ylös sängyssään\nja ojentavan pitkän käsivartensa lamppua kohti. \"Uutta valoa,\npelkuri Jonni! Nyt nukkuvat kuningas ja prinssi, nyt ajamme ketun\nulos savulla. Nahasta saamme linnoja sekä linnoituksia -- nyt\nsytytän oljet ja lastut.\" Sen jälkeen hän ojensi lampun suuriin\nsängynuutimiin, jotka silmänräpäyksessä leimahtivat korkeaan liekkiin.\nRaivoisasti huutaen syöksyi hän itse palavasta vuoteestaan pudoten\nkuolleena lattialle, tulen levitessä koko huoneeseen. Sven Tröst ei\nvoinut liikahtaakaan paikaltaan; mutta hän kokosi kaikki voimansa\nläpitunkevaan huutoon, että tuli oli irti. Pappi heräsi, juosten\npelästyneenä ulos sairashuoneesta. Sven Tröst näki ainoastaan savua ja\nliekkejä ympärillään, turhaan ponnistellen noustakseen ylös. \"Palkkani,\npalkkani!\" kuuli hän vielä metsästäjän korahtelevalla äänellä huutavan\nvieressään ja kaatui itse puolitukehtuneena vuoteelleen. Pian hän\ntunsi kahden voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja hänet kannettiin\nulos raittiiseen ilmaan missä tunsi kahden pienen ja lämpöisen käden\nkoskettavan päätänsä. Kun hän taas oli lepäävässä asennossa luuli hän\ntajuttomassa tilassaan tuntevansa hurmaavan kosketuksen otsassaan,\naivan kuin näkymättömän enkelin hengityksen. Tämän havainnon jälkeen\nkatosivat kaikki levottomat ajatukset ja kauhunkuvat hänen sielustaan.\n\n\"Agneta!\" kuiskasi hän, \"pikku rakas suojelusenkeli! Oletko vienyt\nminut paratiisin ihanuuteen?\" Hän ei voinut heikkoudessaan avata\nsilmiään, ja tajunta sekä ymmärrys näyttivät olevan kokonaan poissa.\nMutta hän uneksi koko ajan paratiisin autuuksista, sillävälin kun\ntulet sammutettiin linnassa. Aamun koittaessa haudattiin Henneke\nBryden palanut ruumis Björnholmin linnankappelin hautausmaahan, ilman\nkellonsoittoa ja hautajais-menoja.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nSven Tröstin mielenhäiriö kesti kauan; luultiin sen aiheutuneen hänen\npäähänsä saamastaan kolauksesta. Haavoittuneen aseenkantajan uni\nonnellisuudesta, jota hän kuvitteli mielessään salaisimpien toiveidensa\nmukaisesti, muodostui hänelle nyt kokonaiseksi maailmaksi, missä\nAgneta neidon kuva sekaantui tuhansiin ihmeellisiin seikkailuihin ja\nmitä rohkeimpiin jalon ja sankaritöistä rikkaan elämän suunnitelmiin\nisänmaan pelastukseksi ja kunniaksi. Tätä unitilaa jatkui hyvin kauan,\nsillävälin kun koko todellinen maailma tuskineen ja suruineen oli\nkadonnut hänen uinuvalta sieluelämältään.\n\nKun hän ensikertaa täysissä tajuissaan astui ulos kuumasta\nsairashuoneesta hengittäen raitista ilmaa, oli hän uneksinut kokonaisen\ntalven ja kesän. Oli taas syksy, ja lehdet olivat kellastuneet\nharvoissa lehtipuissa Björnholmin lehdossa, aivan samoin kuin silloin\nkun hän viimeksi katseli Limvuonoa ja vanhaa linnaa kohti. Mutta se\noli nyt autio ja tyhjä. Mahtava linnanherra oli poissa Ainoastaan\nlinnanvouti muutamien miesten kanssa oli jälellä linnaa vartijoimassa,\nynnä linnankappalainen parin vanhan palkollisen kera. Pitkän unensa\nkestäessä oli Sven Tröst kuitenkin muutamia kertoja luullut kuulevansa\nStig Antinpojan äänen, mutta vielä useimmin luullut saaneensa\nsalaisia käyntejä suojelusenkeliltään, joka hellästi hengitti hänen\notsalleen. Silloin tällöin hän oli luullut kuulevansa ihania säveliä,\nosaksi tutuista lapsuutensa aikuisista kansanlauluista ja aina\nAgnetan kiehtovan äänen laulamina. Agneta oli nyt ensimäinen, jota\nhän kysyi, mutta sanottiin hänen olevan vielä luostarikoulussa. Hän\nkysyi prinssi Ottoa ja mihin tämä oli ryhtynyt maan pelastamiseksi.\nVastattiin olkapäiden kohotuksella ja pyydettiin, ettei hän välittäisi\nsiitä; kaikki oli entisellään ja odotettiin yhtä vähän pelastusta\nprinssi Otolta kuin keltä muultakaan. Nyt vasta hän sai tietää kuinka\nkauan hän oli ollut sairaana, ja kuulemansa mukaan tuntui hänestä\nkuin koko Tanskanmaa olisi maannut hänen kerallaan haavoittuneena\nja kuolonhorroksissa. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä täysin\nparantuneeksi. Terveyden puna palasi hänen poskilleen ja selvyys\nhänen ajatuksiinsa ja mielikuviinsa; hän saattoi pyöritellä hevostaan\nreippaasti ja vilkkaasti kuin ennenkin. Siksipä olikin hän nyt innokas\njättämään aution Björnholmin etsiäkseen sukulaisia ja ystäviä, jotka\neivät vielä olisi menettäneet vapauden toivoa ja isänmaan vapautuksen\nsuunnitelmia.\n\nJuuri kun hän, aikaisin eräänä aamuna näissä aikeissa, seisoi tallissa\nyllään matkapuku, ja oli jo satuloinut ja sitonut tavaransa hevosen\nselkään, astui pitkä Stig Antinpoika kypärissä ja haarniskassa tallin\novelle. Mahtava linnanherra oli palannut kotiin yöllä ja aikoi samana\naamuna taas jättää linnan. \"Mihinkä niin aikaisin, Sven Tröst?\" sanoi\nhän ankaralla äänellä, näyttäen pitkät kapeat kasvonpa kypärin alta.\n\"Oletko nyt jälleen saanut ymmärryksen ja voimasi tehdäksesi uudelleen\nhullutuksia?\"\n\n\"Ah, oletteko vihdoinkin täällä, herra!\" huudahti aseenkantaja\nkiiruhtaen häntä kohti, mutta väistyi hänen ankaraa katsettaan. \"Te\nolette vihainen minulle, mutta taidattepa vihastua yhä enemmän, kun\nsanon teille, mitä kauan olen ollut estetty lausumalta.\"\n\n\"Se on mahdollista. Mitä se on?\"\n\n\"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ankara herra Stig, minua\nkohtaan osoittamastanne huolenpidosta\", jatkoi Sven Tröst, \"ynnä\nkaikesta mitä olette opettanut minulle jalossa asetaidossa ja kaikissa\nritarillisissa kyvyissä. Mutta kun minä jouduin onnettomuuteen tuolla\npuiston luona, olin matkalla Björnholmiin ainoastaan kiittääkseni teitä\nkaikesta hyvästä ja antaakseni teidän tietää, etten kauempaa tahdo\npalvella teitä aseenkantajananne.\"\n\n\"Mitä, poika!\" huudahti linnanherra jäykästi, polkien jalkaansa. \"Mutta\nse on totta\", jatkoi hän lempeämmin, \"poika sinä et enää ole. Voin\nlyödä sinut ritariksi minä hetkenä tahansa, mutta sen täytyy sinun\nansaita muulla kuin haaveilla ja isänmaallisilla tuhmuuksilla. Mitä\nhaaveita nämä nyt taas ovat? Miksi et tahdo palvella minua enempää?\nOnko enosi tehnyt sinut hulluksi. Tai unikuningas junkkeri? Juuri nyt\nkun tarvitsen sinua, tahdot sinä pettää minut, mieletön!\"\n\n\"Oletteko te vielä kreivi Gerhardin marski\", vastasi Sven Tröst, \"ja\nsanokaa mitä tahansa herra, Rendsborgin kreivi on ja pysyy tyrannina ja\nverivihollisena. Niin kauan kuin sydämessäni on pisarakaan tanskalaista\nverta, en kavalla isänmaatani, vaikka siten voisinkin tulla yhtä\nmahtavaksi kuin te itse.\"\n\n\"Tyhmää puhetta, mies. Mitä sinä ymmärrät maan ja valtakunnan\nmenestyksestä. Jätä se minun asiakseni. Minua voit seurata varmasti;\nolen aina tietänyt mitä teen.\"\n\n\"Minä tiedän nyt myös, mitä olen tekevä tästä lähtien, ankara\nherra marski. Minä en tahdo enää sokeasti totella ketään herraa,\nolkoon hän vaikka keisari. Viimeistä asiaa, jonka ratsastin teidän\npalveluksessanne kadun koko elämän ikäni. Se ei ollut jaloa eikä\nritarillista, sen olette itse tunnustanut kieltämällä sen ja käskemällä\nkavaltajat hakemaan hornasta palkintonsa.\"\n\n\"Kuolema ja onnettomuus! se tehtiin kreivin toimesta. Siinä asiassa\nminä olin ainoastaan hänen marskinsa. Mitä koskee se minua ihmisenä ja\nvapaana miehenä?\"\n\n\"Tahdon sanoa teille suoraan mihin aijon ryhtyä herra\", vastasi Sven\nTröst. \"Minä liityn nyt rehelliseen enooni tai ritari Buggeen Haldista,\ntaikka jokaiseen, joka osaa ja tahtoo tehdä jotakin vapauttaakseen maan\nsaksalaisista.\"\n\n\"Mene sisään ja pane maata Sven Tröst, sinä olet järjiltäsi. Mitä\nsinä uneksit, mieletön? Luuletko, että minä olisin hyljännyt kurjan\nKristofferin ja hänen poikansa, jos olisi ollut odotettavissa jotakin\ntoivoa maan pelastukseksi heidän puoleltaan?\"\n\n\"Luulen kyllä teidän tarkoittavan maan ja kansan parasta, ankara herra;\nmutta kuitenkaan en voi olla teidän mieltänne asiassa, joka koskee\nsaksalaista hallitusta. Jos uudelleen puhkeaa riita Rendsborgilaisen\nkanssa, on käteni taas häntä vastassa, vaikkei kävisikään paremmin\nkuin viimeksi, jolloin oma reipas käsivartenne oli häntä vastassa.\nTapahtukoon Herran tahto, kunhan minun vain ei tarvitse elää sitä\nonnettomuuden päivää, että saan nähdä vanhan herrani ja asemestarini\nantavan reippaan käsivartensa ja viisaan päänsä valtakunnan vihollisen\npalvelukseen.\"\n\n\"Marssi heti paikalla tiehesi, tyhmeliini, eläkä koskaan enää tule\nsilmieni eteen!\" huudahti roteva ritari ankarasti kiivastuen. \"Minulla\noli paremmat ajatukset viisaudestasi, Sven Tröst. Olet tarpeeksi\nkauan ollut hullu haavojen ja kuhmujen vuoksi; siihen kyllä on ollut\nneuvoja, sen on aika ja laastarit voineet parantaa. Mutta nyt huomaan\nsinun olevan tyhmän narrin kuten enosi tyhjänpuhuja Haldissa, joka\nuhmaa Jumalan rangaistuksella ja luulee voivansa tehdä ihmeitä. Jos\ntahdotte vapauttaa maan saksalaisista, kuten kerskaatte, niin toivon\nne ensin paholaisen huomaan, jotka nyt junkkeri Oton kanssa ja hänen\nyksinkertaisten laalantilaistensa kanssa ovat saattaneet kreivin\nhaarniskaani syöksemällä koko maan onnettomuuteen.\"\n\n\"Mitä minä kuulen!\" huudahti Sven Tröst hämmästyneenä. \"Onko jalo\nprinssi Otto tullut tänne sotajoukon kanssa?\"\n\n\"Pyh, poikien kujeita!\" mutisi ritari. \"Jos kreivi tahtoo tehdä heille\nsen kunnian, että marssii heitä vastaan, puhalletaan se sotajoukko pois\nkuin akanat ja silput. Mutta se on kirvelevä teitä kaikkia. Mieti vielä\nasiaa, Sven Tröst. Jos seuraat omaa uhmailevaa mieltäsi, on kaikki\nonnesi tässä maailmassa mennyttä. Olin odottanut sinusta jotakin, mutta\nnyt olet varmalla tiellä hirsipuuhun.\"\n\n\"Jumalan nimessä, ankara herra, omantuntoni aijon kuitenkin vapauttaa.\nVielä kerran sydämelliset kiitokset kaikesta hyvästä, ritari Stig.\nSanokaa myös jalolle tyttärellenne, että minä en koskaan elämässäni voi\nunohtaa --\"\n\n\"Pois se! Unohda mielelläsi uskollisuutesi ja kiitollisuutesi minua\nkohtaan, mutta unohda ennenkaikkea kaikki rakastuneet lastenhaaveet,\neläkä koskaan kuvittele mielessäsi Agnetan ajattelevan sinua tai\nkysyvän petollista Sven Tröstiä, kun sinä riiput korpinruokana\nRendsborgin hirsipuussa.\" Näin sanoen kääntyi ritari, poistuen\nkiivain askelin linnaa kohti. Aseenkantaja katseli surullisena hänen\njälkeensä, taluttaessaan hevostaan tallista. Hän katseli vielä kerran\nvanhaa rakasta Björnholmia tarkkaan, ikäänkuin hän olisi sanonut\nhyvästit sille ikipäiviksi, jonka jälkeen hän hitaasti ratsasti\nportista ja puiston läpi. Hänestä tuntui kuin jokainen pensas ja puu\nolisi vaatinut häneltä surulliset jäähyväiset. Vihdoinkin vapautti\nhän itsensä näistä surumielisistä mietteistä ratsastaen reippaasti\npuiston uloskäytävää kohti, tullakseen Viborgiin vievälle tielle.\nMutta samassa suhahti nuoli aivan hänen korvansa ohi; hän näki joukon\nkuljeskelevia mustalaisia leiriytyneinä erääseen kuoppaan, mistä\npitkä tummaihoinen mies hyppäsi ylös teräsjousi olkapäillään ja\nkiiltävä metsästyspuukko kädessään. Sven Tröst tarttui miekkaansa,\nratsasti esiin auringonpaisteeseen viidakon ulkopuolella, mutta antoi\nhämmästyneenä miekkansa vaipua, huutaen: \"Volle! Musta Sven, tahdotko\nmurhata minut?\"\n\nHurja, musta ihminen heittäytyi polvilleen hevosen eteen, kädet\nristissä rinnallaan ja näytti olevan valmis sekä itkemään että\nnauramaan. \"Gondulin hengille olkoon kiitos, että ammuin kuin raukka,\nrakas nuori herra\", sanoi hän liikutettuna. \"Tahdotteko hakata korvani\nminulta tämän kepposen vuoksi; kiiruhtakaa sitten, mutta leppykää toki\ntaas! Minä luulin teitä tuoksi ketunroikaleeksi. Tahdoin antaa hänelle\npienen kiitoksen viimeisestä itseltäni ja teidän rehelliseltä herra\nenoltanne.\"\n\n\"Raivoatko sinä, Volle? -- Nouse ylös ihminen! Olisitko tahtonut\nmurhata Stig Antinpojan ja enoni käskystä? Koska on Niilo\nBrattinborgilainen lähettänyt salamurhaajia vihollisiaan vastaan?\"\n\n\"Se oli ainoastaan oma hyvä mielijohteeni, nuori herra\", vastasi musta\nmies nousten ylös. \"Minut lähetettiin tänne kaikessa hiljaisuudessa\ntiedustelemaan teitä. Sanottiin teidän makaavan sairaana täällä ja\nettä olitte menettänyt järkenne ja tajunne, mutta että ritari Stig\noli Rendsborgissa. Silloin tapasin nämä vanhat hyvät ystävät ja sain\ntietää, että vanhaa kettua odotettiin tänä kauniina aamuhetkenä ja\nsitten --\"\n\n\"Silloin meni piru sinuun tänä kauniina aamuhetkenä, Volle, puuhevosen\nja koiranruoskan vuoksi Björnholmissa. Olkoon jo tarpeeksi tästä\nkurjasta kostonlaukauksesta. Mutta jos taitat hiuskarvankaan vanhan\nherrani päästä, niin maksaa se kaulasi, sen minä lupaan. Jos sinulla on\nhevonen niin seuraa minua.\"\n\n\"Heti, nuori herra. Kaulaani te ette muuten omista, vain korvani\nannoin teidän valtaanne. Nyt jäähyväiset vanhalle seuralleni ja\nsitten olen valmis.\" Sen sanottuaan kiiruhti musta mies hyppäyksellä\nmustalaisjoukon luo, ja Sven Tröst ratsasti kappaleen matkaa edelle\nmaantietä myöten.\n\nNiin kutsuttu \"Musta Sven\" oli yleisesti tunnettu Jyllannissa\ntaitavaksi salametsästäjäksi ja seikkailevaksi uskalikoksi. Hän\nkuului alkujaan kuljeskeleviin mustalaisiin, joiden kanssa hän ei\nkuitenkaan ollut kestävässä toveruudessa, ollen usein herraskartanojen\npalveluksessa metsästäjänä. Kahtena viime vuonna oli hänellä ollut\nsellainen toimi Sven Tröstin enon luona Brattinborgissa lähellä\nViborgia, missä hän oli kunnostautunut uskollisuudella. Björnholmissa\nhän oli kolme vuotta sitten istunut vangittuna salametsästyksestä,\nmutta Sven Tröstin välityksellä hän oli päässyt vapaaksi ankarasta\nrangaistuksesta ja julmasta kohtelusta. Nyt hän tuli ratsastaen\nsatulatta pienellä hevosella, jonka hän näytti varastaneen laitumelta.\n\n\"Kuinka eno jaksaa?\" kysyi Sven Tröst. \"Hän on kai marssinut prinssin\navuksi?\"\n\n\"Hän kyllä sen jättää tekemättä, nuori herra. Isäntä on saanut\nsappitaudin käräjäjutun takia tuon kavalan koiran kanssa, jolle minä\ntahdoin kostaa tänään hänen puolestaan.\"\n\n\"Mitä, sairasko suuttumuksesta vanhan oikeusriidan vuoksi? Hänen\npitäisi silloin mieluummin antaa harminsa purkautua ja antaa hyvän\nmiekkansa olla tuomarina.\"\n\n\"Sitä sanon minäkin, nuori herra; siinä olisi ollut järkeä. Mutta\nsellaisissa asioissa on isäntämme, meidän kesken sanoen, narri.\nMieluummin hän olisi menettänyt tiluksensa kuin voittanut jalankaan\nverran maata väkivallalla ja vääryydellä, sanoo hän. Eikö sellainen\nole tyhmää puhetta? Tietäähän hän kuitenkin, yhtähyvin kuin me, että\nei enää ole muuta oikeutta maassa, kuin minkä jokainen kunnon mies\nvoi ottaa kädellään ja miekallaan. Se on aivan hullu, joka meidän\naikoinamme tahtoo jättää asiansa vihamiehensä käsiin, mutta sen teki\nisäntä kuvitellen vielä olevansa viisas ja luulotellen kreivin häpeävän\ntuomita hyvän ystävänsä hyväksi. Kaikkia vielä! Kalju verikoirahan\nolisi myöskin ollut hullu, jos hän olisi tuominnut toisin ja\nvastustanut mahtavaa ystäväänsä marskia.\"\n\n\"Niin, sinä juuri olet oikea mies tietämään, mikä on oikein, Volle! Vai\nniin, että Stig Antinpoika on pitänyt koko tilan?\"\n\n\"No entä sitten? Senhän olisi kuka hyvänsä, lukuunottamatta\nherkkäuskoista enoanne, voinut vannoa edeltäpäin. Minä ratsastin\nhänen kanssaan Viborgin käräjille, kun kaljun kreivin piti tuomita\nheidän välillään. En koskaan unohda sitä päivää, nuori herrani. En\nminä ole pelkuri, sen te kyllä tiedätte; mutta kun pöyhkeä kreivi oli\nsanonut mikä oikeus oli, ja Stig Antinpoika piti tilan nyökäyttäen\nsikamaisen kavalasti, silloin kääntyi katseeni isäntääni, ja Gondulin\nhenget piesköön minua! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin Viborgin\nkirkonseinä ja katsoi kreiviin sellaisilla silmillä, kuin isoäitini\nkertoi Sulla Kullan katsoneen Norjan noitiin, silloin kun ne muuttuivat\nkiviksi.\"\n\n\"Lörpötystä, mieletön Volle, sen teki pyhä Olavi, mutta ei koskaan\ntaikauskoinen noita, josta puhut\", keskeytti hänet Sven Tröst. \"No mitä\nsanoi sitten eno kreiville?\"\n\n\"Ei yhtä sanaa, nuori herra. Hän nousi hevosen selkään synkkänä kuin\nmaa ja ratsasti käräjiltä. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin uskalsin\navata suuni. Mutta kun vihdoinkin sain tietää mitä hän mietti, mitäpä\nluulette sen olleen? Kauniista tiluksesta, jonka he olivat häneltä\nottaneet, ei hän virkkanut sanaakaan, eikä edes, että aikoisi lyödä\nStig Antinpoikaa otsaan. Ei: Tanska, onneton Tanska, oli kaikki, mitä\nhän sanoi. Eikö se ollut tyhmää puhetta? Mitä koski se Tanskaa, että ne\nroistot olivat vetäneet isäntää nenästä?\"\n\n\"Etkö voi ymmärtää sitä, Volle? Siksi pidän minä enosta. Tiluksia on\nhänellä vielä kylliksi, ja mitä välittää hän palasesta maata? Mutta,\nettä maassa ei enää ole oikeutta, se on suurempi onnettomuus; se voi\nkyllä saattaa rehellisen miehen päähän harmaita hiuksia.\"\n\n\"Niin, se on paha kyllä\", vastasi Musta Sven. \"Mutta ei olisi ollut\nniin väliä oikeudesta, kunhan ne vain eivät olisi vieneet tilusta.\nMutta mikä minusta tuntui kaikkein kummallisimmalta oli, että hän\nsanoi mieluummin ratsastavansa kerjäläisenä käräjiltä, kunhan\nkukaan rehellinen mies vain ei luulisi; että hän nyt olisi kreivin\nverivihollinen ainoastaan oman asiansa vuoksi. Eikö sekin ollut aivan\nhullua puhetta, nuori herra? Kun minä vihaan jotakin roistoa, niin\nonhan luonnollista, että vihaan häntä itseni vuoksi ja siksi että\nhän on käyttäytynyt huonosti minua kohtaan. Kukapa tahtoisi vihata\nvihollistaan toisten vuoksi? Mutta sellaisia ovat isännän kummalliset\nhaaveet, ja minä luulen hänen suuttuneen siitä niin, että on saanut\nitseensä sappitaudin.\"\n\n\"Se on rehellisen enoni tapaista!\" huudahti Sven Tröst iloisena, \"mutta\nsano minulle, missä on prinssi Otto ja mitä hän aikoo?\"\n\n\"Niin, sitä ei kukaan tiedä niin varmasti. Sanotaan hänen tulleen tänne\npuolen, ja kaikki kansa on liikkeessä, mutta juostaan edestakaisin,\neikä ole järjestystä asioissa. Luullaan hänen aikovan marssia Viborgiin\nantaakseen valita itsensä hallitsijaksi. Mutta jos hän on viisas,\nodottaa hän vielä. Näettekö kuinka paljon kansaa vaeltaa Viborgin\ntietä?\"\n\n\"Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä ja saattakaamme järjestykseen\nasiat\", sanoi Sven Tröst, ja he ratsastivat nyt reippaasti suuren\ntalonpoikaisjoukon jälestä, joka jalan ja hevosin, asein ja ilman,\nvaelsi yhdessä kaikista kylistä Viborgiin, kovaäänisesti jutellen ja\niloisesti mainiten prinssi Ottoa, josta nyt tulisi kuningas ja joka\nvapauttaisi maan saksalaisista.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nPrinssi Otto lähestyi todellakin Viborgia Pohjois-Jyllannin\nitärannikolta, pienen sotajoukon etupäässä, jonka pääasiassa\nmuodostivat laalantilaiset ja saksalaiset palkkajoukot. Hän odotti\nsyystäkin, että huhu hänen tulostansa pian saattaisi uskolliset\njuutilaiset liikkeelle, ja että muutamien päivien kuluttua oli\nkokoonnuttu hänen lippujensa alle. Joukko juutilaisia oli myöskin,\ninnon, ja hartauden elähdyttäminä, jo liittynyt häneen. Ilo hänen\ntulostaan ja sotaisista puuhistaan oli sitä suurempi kun jo kaksi\nkuukautta oli tiedetty, että kreivi Juhana lempeän välityksellä oli\ntehty sopimus prinssin ja vihatun kreivi Gerhardin välillä. Että\ntämä sopimus prinssi Oton puolelta oli tehty ainoastaan ajan ja\nvoimien voittamiseksi, nähtiin nyt selvästi, ja iloittiin siitä,\nettä hän oli ollut yhtä valtioviisas, kuin hän nyt osoitti olevansa\nrohkea ja päättäväinen. Mutta jokaisen, joka tunsi Holsteinilaisen\nkreivin viekkauden, asevoiman ja kuuluisan sotataidon, täytyi pitää\nhuimapäisenä ja melkein epätoivoisena yrityksenä vastarintaan\nryhtymisen. Useimmat vapaaehtoiset olivat viikatteilla ja raskailla\npuukengillä varustettua maalaisväkeä; toiset ratsastivat varustettuna\nvarstoilla ja heinähangoilla. Laalantilaiset olivat parhaiten\nvarustettuja, ja heillä oli hyvät hevoset. He pysyttelivät lähinnä\nprinssiä ja pitivät itseään hänen henkivartijoinaan. Saksalaiset\npalkkasoturit näyttivät suurine viiksineen eniten sotaisilta, kantaen\njonkunlaista univormua, ja olivat mielellään yhdessä, näyttäen\nhalveksivan huonosti varustettuja tanskalaisia sotatovereitaan.\nMuuten he kulkivat ja ratsastivat tavallisissa joukkoryhmissä, ilman\nminkäänlaista määrättyä järjestystä. Jokainen liittyi ystäviinsä ja\ntuttaviinsa, tai lähimpiin maanmiehiinsä. Juutilaiset liittyivät\njuutilaisiin ja ne harvat själlantilaiset, jotka olivat mukana,\nmuodostivat oman joukkonsa. Sotajoukko oli usein hajalla, sillä\njokainen kulki eteenpäin, tai levähti mielensä mukaan. Mutta kulkuetta\nseurasi torvenpuhaltajia, jotka silloin tällöin kokosivat hajaantuneet\njoukot, kun päälliköt katsoivat sen tarpeelliseksi, mikä aina kuitenkin\nviivytti marssia.\n\nNoudatettiin kuitenkin alituisesti varovaisuutta ja annettiin\nsuljetun ratsujoukon kulkea edeltä, että voitaisiin kohdata jokainen\nodottamaton hyökkäys. Ei oltu myöskään laiminlyöty, tavallisen\nsotatavan mukaan, lähettää ratsastavia vakoojia tarkastamaan seutua\nja antamaan ilmoituksen niin pian kuin vihollinen huomattiin. Kun\nsotaväki yöllä lepäsi kylissä, asetettiin jonkunlaisia etuvartijoita\neli niinkutsuttuja pidättäjiä, jotka olivat varustetut torvilla ja\nseisoivat siksi lähellä toisiaan, että saattoivat kuulla toistensa\nhuudot ja voivat siten pian ilmoittaa leiriin vihollisen lähestymisen.\nMuonittamisesta ei ollut ollenkaan pidetty huolta. Oli luotettu\nsiihen, mikä nyt todella tapahtuikin, että missä sotajoukko vaeltaisi,\nperheenisät tulisivat avoimin käsin maan vapauttajia vastaan. Kaikki\nlaarit ja varastohuoneet seisoivat avoinna, ja missä juutilaisessa\ntalossa vain oli leipä tai heinätukko, annettiin se pois halukkaasti ja\nilolla.\n\nSotajoukossa vallitsi hyvä henki, ja marssittiin yhä reippaammin\nViborgia kohti, iloisesti laulaen ja toivorikkaasti iloiten odotetusta\nvapautuksesta. Prinssi Oton suunnitelma oli niin pian kuin mahdollista\nvallata Viborg, missä saksalainen päällysmies vallitsi vanhaa\nBorrevoldin linnoitusta ja oltiin vakuutetut siitä, että jokainen\nviborgilainen ilolla ottaisi osaa linnan valtaamiseen. Kaikki perustui\nsiihen, että tuli ylläpitää ja käyttää hyväkseen hetken onnellista\nmielialaa ja alkaa sotaretki reippaalla ja onnellisella yrityksellä,\nennenkuin Borrevoldin saksalainen päällysmies oli ennättänyt saada apua.\n\nOli seitsemäs päivä lokakuuta; mutta ilma oli vielä kirkas ja kaunis\nkuin syyskuussa. Oltiin lähdetty liikkeelle ennen aamunkoittoa ja\nkuljettu maantielle Randersin ja Viborgin välillä. Ennen keskipäivää\ntoivottiin jouduttavan Jyllannin pääkaupunkiin. Asemansa vuoksi\nkeskellä maata, katsottiin Viborgia oikeudella Pohjois-Jyllannin\nsydämeksi ja paikaksi, mistä maan yhdistyneiden voimien tulisi virrata,\njos suurten vapautussuunnitelmien mieli onnistua. Prinssi Otto ratsasti\nmarski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin välissä laalantilaisten\nratsumiestensä kanssa sotajoukkonsa etupäässä. Kaikki hänen ritarinsa,\njotka enimmäkseen olivat hyvinvoipia maatilanomistajia Laalannista ja\nSjällannista, ynnä joukko juutilaisia herrasmiehiä, ratsastivat lähinnä\nhänen ympärillään. Kreivi Juhana Lempeätä itseään ei näkynyt prinssin\nsivulla; mutta sopimuksen mukaan, jonka nojalla Morsland oli luovutettu\nja pantattu kreiville, seurasi prinssiä tälle retkelle viisikymmentä\nhänen ratsumiestään ja osa hänen ritarejaan. Prinssin seurueessa\nnähtiin sitäpaitsi rovasti Gerlack, uusi kansleri Ige ja ritari Boetius\nFalke, joita kolmea pidettiin viisaina ja varovaisina neuvonantajina.\nPrinssi puheli ystävällisesti kaikkien kanssa, ritarista halvimpaan\ntalonpoikaan, ja hänen lempeistä sinisistä silmistään säteili elävä\ntoivo ja melkein haaveellinen innostus, joka täytti jokaisen, joka\nhänet näki, luottamuksella ja varmuudella. Vielä ei oltu nähty\nvihollista, mutta huhuiltiin mahtavan kreivi Gerhardin jo jättäneen\nRendsborgin sulkeakseen tien Viborgiin, se huhu oli aamulla levinnyt\nsotajoukkoon ja kiirehtänyt marssia. Talonpoikaisjoukolla, joka nyt\nSven Tröstin johdolla kulki Viborgia kohti pohjoisesta, oli vielä pitkä\ntaival jälellä, eikä se voinut toivoa tulevansa Viborgiin ennen iltaa.\n\n\"Ennenkuin aurinko laskee täytyy Borrevoldin olla käsissämme\", sanoi\nprinssi vanhalle marskille. \"Antaa sitten renhdsborgilaisen tulla\nhuomenna.\"\n\nMarski nyökäytti päätään, loi katseen takanaan kulkevaan jalkaväkeen ja\nnousevaan aurinkoon. Se oli jo korkealla itä-taivaalla. Oli ainoastaan\npari peninkulmaa Viborgiin. Kaupunki ynnä sen kaksikymmentä kirkkoa ja\nluostaria kohosi ja auringonloisteessa riemuitsevan sotajoukon silmien\nedessä. Nyt saapui pari tiedustelijaa ankarasti nelistäen tuoden\nprinssille sanoman, että vihollisen sotajoukko marssi Tapdrupia kohti\nja että holsteinilaisia ratsumiehiä näkyi Tapnummella.\n\n\"Jumalan nimessä, silloin täytyy meidän murtautua läpitse. Marski,\nantakaa koota sotajoukko. Jos Viborgin miehet eivät nyt näe meitä\nvoitonherroina -- niin eivät he näe minua koskaan.\"\n\nLuikkujen ja torvien raikuessa, ja marskin kootessa sotajoukkoa, tuli\nuusia tiedustelijoita kertoen vihollisen ratsuväen olevan lukuisan,\nja että kreivi Gerhard itse johti sitä. Mutta he eivät näyttäneet\nerittäin kiirehtivän; joukko vihollisen ratsumiehiä näytti asettuneen\nasemiin rotkotielle Tapnummen luo, näyttäen haluavan siellä kohdata\ntanskalaisen armeijan ja odottaa omaa jalkaväkeään.\n\n\"Ymmärrättekö hänen suunnitelmansa, marski?\" sanoi prinssi. \"Jos me\nviivyttelemme, hyökkää hän päällemme nummella koko voimallaan. Jos\nväistämme taistelua ja vetäydymme vasemmalle, voisimme ehkä mennä\nHaldiin ritari Buggen luo ja odottaa uskollisia ystäviämme. Mutta\nminusta meidän pitää rynnätä eteenpäin ja ryhtyä taisteluun. Meillä\non tuuli ja aurinko selkäpuolellamme; rotkotiellä voimme kohdata\nvihollisen yhtä suurella voimalla ja suojata sivustat tienojilla.\"\n\n\"Oikein, herra prinssi\", vastasi marski. \"Jos voisimme välttää\ntaistelua ja miehittää Haldin, olisi se varovaisinta ja ehkä viisainta.\nJos ryntäämme eteenpäin ja hyökkäämme heti, olisi se rohkeata, mutta\nuhkapeliä. Tie Haldiin lienee myöskin katkaistu. Tässä on valittava\njoko taistelu tai pikainen perääntyminen. Mieliala on hyvä. Teidän\nensimäisestä urotyöstänne on kansan luottamus ja ehkäpä sodan tulos\nriippuva. Herramme määrää kaiken. Minä en kiellä mitään.\"\n\n\"Taivaan tähden, armollinen herra prinssi\", sanoi rovasti Gerlack\nerittäin levottomana. \"Elkää antako liian suuren innon viedä teitä\nharhaan niin tärkeässä asiassa. Pelastakaa sotajoukko peräytymällä tai\netsikää vahva asema ja odottakaa Herran hetkeä. Huomenna voi piispa\nSven olla luonanne ratsujoukkonsa kanssa; joka päivä saapuu uusia\nsotilaita tuhansittain; jos mestari Jaakko saa edes kaksi päivää aikaa,\nvoi hän hyökätä vihollisen selkään Riben tietä myöten. On kysymyksessä\nvain voittaa aikaa.\"\n\nKansleri ja ritari Falke neuvoivat samaa. Prinssi Otto pysähtyi vähäksi\naikaa vakavasti miettimään, marskin järjestäessä kokoontuvat joukot.\nPrinssin katse oli kohotettu hajanaisten pilvien peittämää taivasta\nkohti. Tuntui, kuin hänen hiljainen ihastunut katseensa tahtoisi tunkea\nläpi ikuisen kohtalon arvoituksellisen hunnun ja lukea jumaluuden\ntahdon päänsä yläpuolella kiitävistä pilvistä. \"Se on päätetty!\"\nhuudahti hän korkealla äänellä kohottaen kätensä. \"Tämä päivä on\nnäyttävä Tanskanmaalle ja minulle, olenko minä määrätty isänmaan\npelastajaksi ja kantamaan suurten Valdemarien kruunua. Eteenpäin,\nmaanmiehet, Tapnummea kohti! Minä olen luvannut viedä teidät vihollista\nvastaan pysähtymättä; tämän lupauksen tahdon täyttää. Jos Kaikkivoipa\ntahtoo suoda meille onnen ja voiton, on joka hetki hänellä yhtä hyvä.\nHänellä on valta tänään ja ikuisesti. -- Eteenpäin!\"\n\nTähän puheeseen vastasivat sekä laalantilaiset että juutilaiset\nilohuudolla. Käsky lensi kulovalkean tavoin viimeisiin riveihin\nsaakka, ja rynnättiin reippaasti parhaassa järjestyksessä. Prinssi\nitse ratsasti aatelisjoukossa, kaikkien ritareidensa ja uskollisten\nlaalantilaistensa ympäröimänä, joista voimakkain, lipunkantajana,\nkantoi tutun Dannebrogin ristin koristamaa päälippua. Lähinnä\nheitä tulivat kaikki ne soturit, jotka olivat asestetut kirveillä,\nmiekoilla ja keihäillä, tai niiden puutteessa viikatteilla ja\nheinähangoilla, pieni joukko jousi- ja linkomiehiä seurasi sotajoukon\npääosaa, saksalaiset ratsumiehet ratsastivat osaksi sivuilla, osaksi\nvaramiehinä, valmiina suojaamaan sivustoja. Tässä järjestyksessä\nsaavutettiin vakoojien mainitsema pitkä rotkotie, joka kahden\nvesiperäisen niityn välissä johti Tapnummelle. Aurinko ei ollut vielä\nsaavuttanut korkeinta asemaansa, kun vihollisen keveästi asestetut\nratsumiehet tulivat näkyviin. He olivat miehittäneet solan ja näyttivät\nodottavan hyökkäystä. Heidän lukumääränsä oli jo huomattava, ja\nkaukana nummella nähtiin suuria välkkyviä peitsijoukkoja liikehtivän\neteenpäin. Prinssi Otto hätkähti nähdessään tämän uhkaavan ylivoiman.\nRovasti Gerlack pysytteli kuolonkalpeana hänen rinnallaan ja rukoili\nhäntä kaikkien pyhimysten nimessä vetäytymään takaisin, eikä\nantautumaan täällä taisteluun. Mutta prinssi heitti häneen ankaran\nkatseen. \"Puhukaa mieluummin innostavia ja jumalisia sanoja sotureille\ntänä tärkeänä hetkenä. Mutta elkää lannistako arkamaisuudellanne\nluottamustamme Kaikkivoivan armoon!\" Näin sanoen hän kääntyi pois\nhengellisestä neuvonantajastaan, antaen marskille määräyksen asettaa\nsotajoukko kiilan muotoiseen taistelurintamaan. \"Virittäkää nyt pyhä\npaternoster, sielunpaimenemme!\" käski hän hengellistä herraa, ja\nrovasti alkoi vapisevalla äänellä hurskaan laulun, jonka sotahuuto\nkuitenkin pian vaimensi. \"Eteenpäin Tanskan miehet. Alas tyrannit!\"\nhuusi moni. \"Paholainen murskatkoon kaljupäisen kreivin!\" oli\njuutilaisten sotahuuto. Prinssi Oton ja vanhan marskin johtamina\nhyökkäsi aatelisjoukko rotkotielle saakka. Jalkaväki seurasi perässä\ntihein joukoin, ja saksalainen ratsuväki, joka sotajoukon sivustoina\nliittyisi jalkaväkeen, ja mahdollisuuden mukaan ahdistaisi vihollisen\nsivustoja, ratsasti niittyjä myöten molemmilla puolin ja katosi\nsyviin ojiin; mutta heidän oli vaikea tunkeutua eteenpäin alavan ja\nvesiperäisen maaperän vuoksi. Suureksi ihmeekseen näkivät prinssi ja\nmarski vihollisen kiireemmiten peräytyvän. He luulivat tunteneensa\nitse mahtavan kreivi Gerhardin molempien sotaisten poikiensa seurassa,\nja nyt nähtiin ensikerran tuon voitonvarman sotaherran väistyvän.\nTämä näky kiihoitti sotajoukon innostusta, ja kaikki ponnistelivat\nsaavuttaakseen ja hajoittaakseen pakenevat joukot.\n\nKun ojat loppuivat ja joukko nummiteitä yhtyi tiehen, tuli se\nvähitellen leveämmäksi. Tässä avautui Tapnummi heidän eteensä.\nNyt vasta ymmärsivät he kreivin liikkeet. Hänen jalkaväkensä oli\nmiehittänyt keskellä nummea suuren kanervia kasvavan kukkulan ja\nasettunut puoliympyrän muotoon, jonka taakse hän ratsuväen kanssa\nperäytyi, ottaen mukaansa huomattavan apujoukon peitsi- ja linkomiehiä,\njoille hän peräytymisellään oli antanut aikaa yhtyä itseensä. Hän antoi\njalkaväen miehittää kukkulan, vetäytyen itse ratsuväen kanssa yhä\nkauemmas taapäin, aikoen yhtyä Tapdrupista tulevaan joukkoon.\n\n\"Antakaa heti murtaa puoliympyrä\", huusi prinssi, ja marski kiiruhti\nantamaan käskyn murtautua vihollisen vahvan aseman läpi.\n\n\"Eteenpäin maanmiehet!\" huusi prinssi korkealla äänellä. \"Jollen tänään\nvoita, Jumalan ja pyhän Knuutin avulla, ette te koskaan näe minun\nkantavan Tanskanmaan kruunua!\"\n\nRovasti Gerlack tahtoi vielä pidättää kuningasta levottomalla\nvastaväitteellä ja kehoittaa häntä rauhalliseen sovitteluun kreivin\nkanssa. Mutta prinssi torjui hänet vakavanmoittivalla katseella.\n\"Tahtoisitteko te minut häväistyksi koko maailman edessä?\" sanoi hän.\n\"Jos teillä on luottamusta oikeamieliseen Jumalaan, niin näyttäkää se\nnyt. Jääkää mielellään taistelurintaman ulkopuolelle, mutta rukoilkaa\nrehellisesti puolestamme meidän taistellessamme.\"\n\nRovasti ei viivytellyt pidättämään hevostaan. Sotajoukko hyökkäsi uuden\nsotahuudon kaikuessa ja taistelu alkoi. Niin pian kuin heitto-aseet\nmolemmilta puolin oli ammuttu, tunkeutui prinssi Otto ritareineen\nraivokkaan kiivaasti vihollisen riveihin murtautuakseen yhä levenevien\nja taajenevien joukkojen läpi. Mutta oli vaikea taistellen nousta\nkukkulalle, jotavastoin vihollisen keihäs- ja linkomiehillä oli\nsuuri etu korkeammasta asemastaan heittäessään lukemattoman joukon\nkeihäitä ja kiviä rohkeita hyökkääjiä vastaan, joiden sitäpaitsi oli\nvaikeata ylläpitää mutkikasta taistelurintamaa. Taistelu oli sitkeä\nja verinen, ja paljon kaatui väkeä kummaltakin puolelta. Prinssin\nsaksalaiset palkkasoturit istuivat vielä kaikessa rauhassa hetteiköllä\nrotkotien vieressä; sensijaan että olisivat kiertäneet vihollisen\nja hyökänneet hänen selkäänsä, pitivät he itseään varaväkenä.\nHeidän tuli taistella maanmiehiänsä vastaan ja siksi olivat he\nhieman hitaita. Siitä huolimatta näytti onni suosivan prinssiä ja\ntanskalaista sotajoukkoa. Kreivi Gerhard oli muodostanut ritareistaan\nja ratsuväestään kukkulan taakse toisen rintaman, jonka vieläkin peitti\nkeihäs-, linko- ja jousimiesten melkein läpitunkematon ympyrä. Sillä\naikaa kuin nämä puolustivat vahvaa asemaa, saisivat ne joukot, jotka\nvielä olivat matkalla, aikaa yhdistyä häneen. \"Eteenpäin, eteenpäin!\"\nhuusi senvuoksi Otto huomatessaan kreivin aikeen. Hyökkäys tuli\nvastustamattomaksi, ja prinssin ynnä vanhan marskin onnistui valloittaa\nkukkula ja murtaa vihollisen rintama, mikä tapahtui hirveässä\nverilöylyssä. Tanskalaiset etenivät kohottaen, iloisen voitonhuudon.\n\"Eläköön prinssi Otto! Paholainen murskatkoon kaljun kreivin!\" sitten\nkajahti taasen sotahuuto ja valmistauduttiin hajoittamaan vihollisen\nratsuväkeä. Mutta nyt osoitti kokenut Gerhard tavallista etevämmyyttään\nsotataidossa. Mahtavan sotaherran komentosauvan viittauksesta avautui\ntiheään sulkeutunut ratsujoukko molemmille puolille ja suuri määrä\njalkaväkeä ryntäsi esiin, nopeasti leviten nummelle, kunnes se oli\npiirittänyt tanskalaisen armeijan.\n\nKun prinssi ja vanha marski näkivät tämän arvaamattoman käänteen,\nkalpenivat he molemmat, luoden toisiinsa tuskaisan katseen. \"Hän oli\nmeitä viisaampi\", sanoi marski, \"hän tunsi kyllä ne, joiden piti\nsuojella meidän sivustojamme. Taistelu on menetetty, herra prinssi.\"\n\n\"Ei vielä\", huusi Otto, \"Jumala sen estäköön. Antakaa joukkojen\nvetäytyä yhteen ympyrän muotoon.\"\n\nTämä taistelujärjestyksen muutos keskeytti hyökkääjien etenemisen.\nMutta kun prinssi nyt tässä oli asettunut uuteen taisteluasemaan,\njoutui harjaantumaton maalaisväki epäjärjestykseen, ja tunkeiltiin\nkokoon ilman suunnitelmaa ja järjestystä. Prinssi ja marski koettivat\nturhaan palauttaa järjestystä, tuloksetta, kaikki voiton toive oli\nkadotettu. Ympäröityä kokoontyönnettyä sotajoukkoa ahdistettiin nyt\njoka puolelta. Tanskalaiset puolustautuivat paraansa mukaan kestäen\npitkän ja verisen taistelun ylivoimaista vihollista vastaan. He\nkaatuivat joukottain. Aatelisjoukko, joka ympäröi prinssi Ottoa,\nharveni yhä enemmän. Juutilaiset ja laalantilaiset miekkailivat\nepätoivoisesti, innokkaasti tunkien eteenpäin suojelemaan prinssiä.\nEi kukaan tahtonut luopua aseistaan ja antautua niin kauan kuin vielä\nnähtiin miekkojen välähtävän junkkeri Oton ja vanhan marskin käsissä.\nNyt vaipui marski haavoittuneena hevosen selästä. Ingvar Hjortia ei\nenää näkynyt, melkein jokainen ritari oli haavoittunut -- mutta vielä\ntaistelivat tanskalaiset. Veri virtasi prinssi Oton kalpeita poskia\nmyöten; hän oli vasemmalla kädellään temmannut valtakunnan lipun\nkuolevalta lipunkantajalta ja heilutti sitä nyt päänsä päällä, antaen\nverisen miekkansa pudota. \"Antakaa verilöylyn lakata, kreivi Gerhard\",\nhuusi hän kovalla äänellä, \"ja tulkaa kanssani kaksintaisteluun\nelämästä ja kuolemasta Tanskanmaan vapauden puolesta!\" Mutta samassa\nputosi lippu hänen haavoittuneesta kädestään. Hän loi epätoivoisen\nkatseen taivasta kohti ja kaatui taapäin satulastaan. Samassa hetkessä\nhänet ympäröitiin ja otettiin vangiksi, ja nyt putosivat miekat\nväsyneiden soturien käsistä.\n\nKova ääni kuului riemuitsevien voittajien keskuudesta huutavan:\n\"Hakatkaa ne kaikki maahan -- elkää säästäkö talonpoikaisjoukkoa!\nSitokaa jokainen ritari, joka haluaa elää!\" Tämän käskyn antaja oli\npitkä, rautapanssariin puettu ritari, jonka kypäränsilmikko oli\nsuljettu, ja jonka kaulassa riippui kultavitjoista madonnan kuva.\nSiitä tunsi jokainen saksalainen soturi mahtavan Rendsborgin kreivi\nGerhardin. Hänen käskynsä täytettiin silmänräpäyksessä. Taistelu\nmuuttui nyt hurjaksi murhaamiseksi. Aurinko laski verisen nummen taa\nennenkuin verilöyly ja epätoivoinen kuolonkamppailu oli loppunut\nMelkein jokainen laalantilainen ja juutilainen kaatui ase kädessään, ja\nratsumiehet saavuttivat ja hakkasivat maahan useimmat niistä harvoista,\njotka etsivät pelastusta pakenemalla. Prinssi Oton saksalaiset\npalkkasoturit antautuivat armoille ja pääsivät hengissä koska olivat\nmaanmiehiä.\n\nSillävälin kun kreivi Gerhardin hurjat soturit murhasivat ja ryöstivät\ntaistelukentällä, ja hän itse ritareineen kulki Viborgiin, lähetettiin\nkreivin määräyksestä ratsujoukko vangitun ja pahasti haavoittuneen\nprinssi Oton seurassa Slesvigiin. Prinssi riippui melkein tiedotonna\nsidottuna säkkisatulaan, kahden raa'an vahvan ratsumiehen välissä,\njotka molemmat pitivät häntä kädellään juuri sen verran pystyssä, ettei\nhän voinut taittaa selkäänsä, ja välittämättä sen enempää hänestä, he\nkiiruhtivat eteenpäin kovasti nelistäen erään kreivin kamaripalvelijan\njohtamina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo yö Sven Tröstin ja Mustan Svenin saapuessa onnettomalle\ntaistelupaikalle. Huhu menetetystä taistelusta oli hajoittanut koko\ntalonpoikaisarmeijan. Uusikuu ja säteilevät tähdet levittivät niukkaa\nvaloa suurelle tallatulle kanervakankaalle, missä lojui tuhansittain\nryöstettyjä ruumiita kuolleiden hevosten ja rikkinäisten aseiden seassa.\n\n\"Onnettomuudenpäivä Tanskalle!\" huudahti Sven hyvin lannistuneena.\n\"Haa, kun me nukumme tapahtuu meille aina onnettomuus; se on meidän\nvanha kohtalomme. Miksi emme saapuneet puolta päivää aikaisemmin\nrohkeiden talonpoikien kanssa? Miksi piti eno Niilon juuri nyt maata\nsairaana Brattinborgissa?\"\n\n\"Ei hän, emmekä mekään olisi voineet tehdä ihmeitä, nuori herra\",\nvastasi Musta Sven. \"Saksalainenhan oli kymmenen kertaa voimakkaampi.\nHyvä prinssi mahtanee varmaankin olla huimapää kuten tekin, kun tahtoi\nmitellä miekkojaan vanhan kokeneen mestariketun kanssa, ennenkuin oli\nsaanut oppia taitoa häneltä.\"\n\nHe tulivat kukkulalle, jonka tanskalaiset taistelun alussa olivat\nvalloittaneet saksalaisilta. Täällä nähtiin joukko vihollisen ruumiita\nja vaikka hirveä näky herätti pakostakin sääliä, puhkesi Sven Tröst\nkuitenkin ilohuutoon. \"Katso, Volle!\" huusi hän. \"Tässä ovat prinssi\nja meidän miehemme hakanneet maahan sadoittain saksalaisia!\" Mutta nyt\nhe tulivat paikalle, jossa viimeinen verinen ottelu oli tapahtunut.\nTosin näkivät he täällä paljon saksalaisten ruumiita, mutta myös\nsuuria kasoja onnettomia tanskalaisia talonpoikia, veren ympäröiminä\nja pudonneiden puukenkiensä ja rikkinäisten maanviljelyskalujensa\nkeskessä. Täällä makasivat uskolliset laalantilaiset kuoliaaksi\npistettyinä kaatuneiden hevostensa välissä, joista vielä muutamat\nliikkuivat. Se oli kaamea näky. Aseenkantajan kehoituksesta veti Musta\nSven pitkän metsästyspuukkonsa ja antoi puolikuolleille hevosille\narmon iskun. Kuolonhiljaisuus vallitsi suurella taistelutantereella.\nAseenkantaja ja hänen seuralaisensa ratsastivat hitaasti ja vaieten\ntoiselta ruumiskasalta toiselle, kuulematta muuta ääntä kuin oman\nraskaan hengityksensä ja hevostensa jalkojen loiskinan soisella\nja verisellä niityllä. Toisinaan he luulivat kuitenkin kuulevansa\nhiljaista voihkinaa, kuin makaisi joku kuoleman kielissä. Siellä\nja täällä liikahti vielä joku käsivarsi tai jalka; mutta kun he\nkiiruhtivat auttamaan onnetonta oli kaikki jo ohi. Musta Sven mutisi,\nettä yhtähyvin pitäisi antaa armonisku puolikuolleille ihmisille\nkuin heidän hevosilleen. Mutta aseenkantaja varoitti hurjaa ampujaa\nmoittivin katsein ja tämä pisti verisen puukkonsa tuppeen. Oli tuskin\nluultavaa että haavoittuneiden joukossa oli enää yhtään elävää\nolentoa, siihen määrin olivat useimmat silvotut. Aseenkantaja sanoi\nsentähden: \"Kumpahan rauhalliset viborgilaiset antaisivat heille\nkristillisen hautauksen, niin ei Herramme varmaankaan kiellä heiltä\nautuasta ylösnousemista. Minä olen\", jatkoi hän, \"nähnyt tänä yönä\nenemmän kurjuutta, kuin voin unohtaa koko elämäni kuluessa. Prinssi ei\nole täällä, muuten olisimme kai nähneet hänen ruumiinsa uskollisten\nlaalantilaistensa seassa. Hänet he ovat kyllä raastaneet mukaansa\nelävänä tai kuolleena. Mutta mitä näen, eikö tuolla ruumiiden seassa\nmakaa ritari, jolla on valtakunnan lippu?\"\n\n\"Onko täällä vielä elävää ihmistä?\" kuului syvä, heikko ääni\nkuiskaavan. Se oli vanha uskollinen sotamarski Vendelbo.\n\n\"Hän elää!\" huudahti aseenkantaja hypäten hevosensa selästä.\n\n\"Pelastakaa prinssi, pelastakaa prinssi, maanmies!\" pyysi vanha\nsotaherra. \"Segebergiin -- Segebergin torniin\", kuului tyrannin sana.\nNäin sanoen kaatui haavoittunut marski verilätäkköön ruumiiden sekaan,\njättämättä kuitenkaan kädestään valtakunnanlippua ja hänet vietiin\nsyvästi surkutellen pois taistelupaikalta tielle, joka johti Tapdrupin\nkylään.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nVanha uskollinen marski oli kuullut oikein. Segeberg oli määrätty\nprinssi Oton vankilaksi.\n\nVanha, vahva Segebergin linna sijaitsi kuin kotkanpesä kalkkivuoren\nhuipulla Traven ja Segebergin sisäjärven välissä, kohoten ylpeästi\nluostarin ja kaupungin yli. Linna oli yhdeksäntoista vuotta sitten\nkuulunut kreivi Adolf VI:lle, joka oli kunniata loukkaavasti solvaissut\nvanhaa ylpeätä ritari Hartvig Reventlovia. Siitä syystä ritari\nHartvig itse kreivi Gerhardin avulla hyökkäsi yöllä hänen päällensä\nja tappoi hänet linnassaan. Sitten oli kreivi Gerhard ymmärtänyt\nviekkaasti omistaa linnan ja tiluksen sekä tehnyt ritari Hartvigin\nlinnanpäällikökseen Segebergiin.\n\nSynkkä ritari Hartvig oli, hyökätessään linnan entisen omistajan\nkimppuun, samassa tilaisuudessa työntänyt miekan oman poikansa\nrintaan, huolehtien omituisella tavalla hänen kunniastaan. Poika oli\nnimittäin aseenkantajana murhatun kreivin palveluksessa, ja isä tahtoi\nennemmin tappaa hänet kuin antaa nuoren miehen joutua epäiltäväksi\nosallisuudesta murhaan ja että hän olisi kavaltanut herransa isänsä\nkostolle. Suoritettuaan tämän kaksinkertaisen ilkityön, jota hän itse\nkuitenkin piti välttämättömänä uhrina kunnialleen, vanha ritari oli\nsynkässä raskasmielisyydessä erottautunut kaikesta inhimillisestä\nseurasta. Huolimatta kalvavista omantunnontuskista, joita hänen\ntäytyi tuntea, kun hänellä jokapäivä oli kostonsa ja poikansa murhan\ntapahtumapaikka silmiensä edessä, tunsi hän kuitenkin, ikäänkuin\nnäkymätön Nemesis olisi vanginnut hänet tähän paikkaan, missä hän yötä\npäivää kulki kuin kummitus näyttäytyen harvoin kenellekään ihmiselle.\nMurhattu kreivi Adolf oli häväissyt hänen tyttärensä ja sitten antanut\nmestata erään hänen veljistään, kun tämä oli uskaltanut moittia hänen\nkonnamaisuuttaan. Kreivi oli sitten lähettänyt verisen pään maljassa\nveljelle. Ritari Hartvig istui juuri hevosen selässä saadessaan tämän\nkauhean lahjan. Muutamia veripisaroita putosi hänen kädelleen, jotka\nhän imi kuin raivokas, ja hän vannoi veljensä veren kautta koston,\njonka hän vasta muutamia vuosia myöhemmin saattoi suorittaa. Tässä\nteossa tuntui hän katuvan sitä, että oli murhannut kreivin alastomana\nja suojattomana vuoteessaan; mutta pojan murha oli aivan murtanut hänet.\n\nToinenkin onneton ihminen asui Segebergin linnassa. Se oli kreivi\nGerhardin ylpeä ja rohkea sisar rouva Elisabet, joka veljensä ja oman\nvaltioviisauden uhrina, oli ollut naimisissa kuningas Kristofferin\nvanhimman pojan, prinssi Eerikin kanssa; prinssi Eerik kantoi jo\nkuninkaan nimeä, minkä vuoksi Elisabetilla myös oli varma toivo kerran\ntodella tulla Tanskan kuningattareksi. Mutta rauhan rikkoutuessa\nkreivi Gerhardin ja Kristofferin välillä kolme vuotta sitten, hänen\nhalpamainen puolisonsa oli mitä kehnoimmalla tavalla hyljännyt hänet,\nsaaden pian senjälkeen kuolinhaavansa taistelussa hänen veljeään\nvastaan Krapper-nummella.\n\nRouva Elisabet istui yksinään Segebergin linnan naisten salissa\nviidentenä iltana Tapnummen taistelun jälkeen, josta ei vielä mitään\nilmoitusta ollut saapunut linnaan. Hän saattoi hiljaisena iltana\nkuulla ritari Hartvigin tavallisuutensa mukaan astelevan oudon kumein\naskelin autiossa ritarisalissa. Ylpeänä ja tyynenä istui Elisabet käsi\nlaihalla poskellaan ja katseli Elben pohjoispuolella olevan niemimaan\nja kaikkien Tanskan saarten pergamentista valmistettua karttaa, jonka\nhänen veljensä kappalainen Rendsborgissa oli piirtänyt. Hänen katseensa\noli kääntynyt Pohjoisjyllantiin ja hän mittasi kultaneulalla Segebergin\nja Viborgin välimatkan. \"Neljä kertaa kymmenen tunnin matka\", sanoi\nhän. \"Eikö ratsumies saattaisi ratsastaa sitä viidessä päivässä?\nOletko hyljännyt hänet, pyhä neitsyt? Minähän ripustin ihmeitätekevän\nkuvan hänen kaulaansa ja aina annoit sinä hänelle sen mukana onnen\nja voiton.\" Hän nousi pöydän äärestä mennen huoneen nurkkaan, missä\nhän polvistui rukous jakkaralle ja luki Ave Marian sinne pystytetyn\nmadonnankuvan ääressä. \"Anna suurelle veljelleni mitä minulta kielsit,\nmahtava taivaankuningatar!\" pyysi hän. \"Anna minun unohtaa alennukseni\najatellessani hänen korkeuttaan ja valtaansa! Anna kostaa hyljätyn\nTanskanmaan puolesta kaikille tanskalaisille ja kurjan Kristofferin\njälkeläisille! Amen!\" Senjälkeen hän nousi seisomaan ja kulki ylpein,\nmiehekkäin askelin, kädet ristissä rinnalla edestakaisin lattialla.\nNyt kuuli hän taas ritarisalista Hartvigin säännöllisten askelten\nkumean äänen. Hän pysähtyi pitäen kättänsä otsallaan. \"Kosto\", jatkoi\nhän matalalla äänellä, \"kostoa pyysi myöskin hän tuolla sisällä -- hän\nsai tuntea sen perinpohjin -- mutta koska saa hän levon? -- Ainoastaan\nsillä tavallako, te mahtavat siellä ylhäällä, täytätte meidän ylpeät\nrukouksemme?\" Hän vaikeni vaipuen takaisin nojatuoliin pöydän ääreen,\nmissä paloi kaksi vahakynttilää raskaissa hopeajalustoissa. Hän nojasi\ntaas pään käteensä ja tuijotti levitettyyn karttaan. Valo lankesi nyt\nhänen kasvoilleen, jotka huolimatta kalpeudesta ja syvästi loukatun\nylpeyden eittämättömistä jäljistä, olivat säilyttäneet jonkunlaisen\nnuorekkaan kauneuden, sekä ylhäisen ja hiljaisen voiman ilmeen,\nnäyttäen enemmän miehekkäältä kuin naiselliselta. Tiukasti suljettu suu\nja hieman ulkoneva leuka ilmoittivat halveksumista, joka kohtasi koko\nsitä kansaa, jonka onnetonta isänmaata hän katseli kartalla. Nyt kääri\nhän piirustuksen kokoon ja otti sen käteensä kuin sotaherransauvan.\n\"Kierrä se kokoon kuin minä tämän kankaan, suuri Gerhard!\" huudahti\nhän. \"Se, joka tällä lailla kierittelee taivaita, antoi tämän kansan\nja maan sinun käsiisi. Kurita sitä rautavaltikalla! Hävitä tämä kiero\nsuku maan päältä! Silloin olen minä saanut -- oi, silloin olen saanut\nkostaa!\"\n\nElisabet rouvan purkaessa puoliääneen näitä ylpeitä ja hurjia\najatuksia, kuuli hän ritarisalista, josta hän juuri oli kuullut\nonnettoman ritari Hartvigin askeleet, muutamia syviä valittavia\ntorvensäveliä. Vanha pojanmurhaaja tahtoi näillä sävelillä lieventää\nrajatonta suruaan, ja hän osasikin mestarillisesti soitella tätä\nyksinkertaista soittokonetta. Kun öisin kulki kalkkivuoren ohi,\njolla synkkä linna sijaitsi, tai purjehti pitkin Trave virtaa\nlinnan korkeiden muurien alla, missä kaikki elämä ja ilo olivat\npannaanjulistetut, kuului usein autiosta salista nämät syvät\nvalittavat sävelet. Tuntui kuin linnassa asuisi kirottu henki, joka\noli karkoitettu autuaitten asunnoilta, mutta joka oli tuonut sieltä\nmukanaan soittokoneen, minkä kautta itse toivottomuuden ja epätoivon\nkaikkein vihlovimmat tuskansäveleet voivat sulautua soinnukkaasti\nsulavaan surumielisyyteen, sekä rauhan ja sovinnon kaipaukseen, jonka\ntäytyi löytää syvintä vastakaikua jokaisessa syntisessä, katuvassa\nihmissielussa. Nämä sävelet eivät tehneet kuitenkaan sellaista\nvaikutusta kreivi Gerhardin ylpeään sisareen. -- \"Ikuinen valittaja\nja onnettomuuden ennustaja!\" huudahti hän suuttuneena ja nousi ylös.\n\"Kuinka kauan kiusataan minua sinun mielettömällä katumuksellasi?\nSe mies on kurja, joka puolen elämästään on ollut raukkamaisen\nomantuntonsa orjana.\"\n\nRouva Elisabetin naistensali sijaitsi parvekekerroksessa ja oli\nlikellä linnan suurta ritarisalia, josta sen eroitti laudoitettu\nseinä. Kun hän nyt suuttumuksensa vallassa lausui nämä sanat, näki\nhän kauhukseen seinän liikahtavan. Tähän asti tuntematon salaovi\navautui laudoituksessa ja kuolonkalpea, kuihtunut olento seisoi\nhänen edessään yllään pyhiinvaeltajan puku. Hänellä oli pitkä harmaa\nparta, paljaat jalat, ja kädessään metsästystorvi. Se oli onneton\nritari Hartvig, joka muulloin ei koskaan näyttäytynyt, sillä hän\njakoi joka päivä käskynsä linnan komentajana lukittujen ovien takaa,\nsamoinkuin hän vapaaehtoisessa vankeudessaan vastaan otti tarpeensa\nja kaikki häntä koskevat tiedot huoneessa. Paitsi linnanvoutia ei\nkukaan päässyt hänen huoneisiinsa. Elisabeth oli asunut kolme vuotta\nlinnassa, mutta näki hänet kuitenkin nyt ensikertaa. Hänen vartalonsa\noli pitkä ja kookas, ja kasvonsa olivat ilmehikkäät ja ylpeät, ja\nsyvälle painuneissa haukansilmissä paloi omituinen liekki; mutta hän\nnäytti sankarihaamulta. Koko hänen olennossaan oli jotakin pelottavan\nkummitusmaista, joka sai rohkean naisen salaisesti vapisemaan.\nHurskaasta pyhiinvaeltajan puvusta huolimatta oli hänen kivettyneessä\nulkomuodossaan havaittavissa taipumattoman kovuuden ja ankaruuden ilme,\njoka herätti kauhua. Suorana ja liikkumattomana seisoi hän ovessa\nheittäen ylhäiseen naiseen synkän ja säkenöivän katseen.\n\n\"Jumalani, mitä te tahdotte täältä?\" huudahti Elisabet rouva\nepävarmalla äänellä. -- \"Oletteko ritari Hartvig? Taikka --\" hän\nvaikeni väistyen taapäin hurjan, peloittavan katseen kauhistamana.\n\n\"Taikka hänen kadotettu varjonsa, tahdoitte kai sanoa, rouva Elisabet\",\ntarttui nyt pyhiinvaeltaja syvällä soinnuttomalla äänellä puheeseen.\n\"Oikein, minä se olen, vaikka vielä hengitän ja elän, kuten he sitä\nnimittävät. Oikean ritari Hartvigin hautasivat he yhdeksäntoista vuotta\nsitten nuoren kauniin poikansa kanssa tuonne linnan kappeliin.\" Hän\nvaikeni ja näytti syvästi liikutetulta. \"Ymmärtäkää minua oikein,\nylhäinen rouva\", lisäsi hän surullisella äänellä. \"Nuorukainen vei\nsieluni ja lisäksi rauhani mukanaan hautaansa; mutta kunnian annoin\nhänelle mukaan ja onhan kunnia enemmän arvoinen kuin elämä -- se on\nitsestään selvää.\" Hän kohotti näin sanoen päätään ja suoristautui\nylpeästi ja voimakkaasti. \"Elkää luulko, että minä olen hullu tai\npelkuri raukka\", jatkoi hän ääntään korottaen ja samassa astui hän\nkynnyksen yli melkein uhkaavan näköisenä. \"Minä en ollut kenenkään orja\npaitsi kunnian -- millekään toiselle epäjumalalle en ole uhrannut --\nmutta sille olen uhrannut poikani veren.\" Viimeisiä sanoja lausuessaan\npiti hän kättä ryppyisellä otsallaan ja päästi kauhistuttavan äänen,\nmelkein kuin villipeto. Mutta samassa asetti hän metsästystorven\nsuulleen, vapauttaen senkautta tuskansa ihmeellisimpiin säveliin,\njotka nurjimmasta raivosta muuttuivat syvimpään suruun sulautuen\nmessu-koraaliksi, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen sisään\npainuneiden poskiensa uurteita.\n\n\"Säästäkää minua läsnäololtanne ja kummalliselta yösoitoltanne\", sanoi\nElisabet rouva ja astui häntä ylpeästi askeleen lähemmäksi. \"Te saatte\npian eronne täältä; huomaan, että on jo aika. Missä kreivi Gerhardin\nsisar on, siellä ei hullun miehen tarvitse vartijoida linnaa.\"\n\n\"Tahtooko nyt tiikeri, jonka minä kasvatin, yksinään hallita\nveritilusta?\" mutisi synkkä pyhiinvaeltaja.\n\n\"Jatkakaa kernaasti pyhiinvaelluksianne, ritari Hartvig\", sanoi\nElisabet rouva tyynen kylmästi. \"Tehkää kernaasti katumusmatkoja\nomassa huoneessanne, mutta antakaa minun olla rauhassa sairaloisilta\nuniltanne.\"\n\n\"Se ei ole mikään uni, Elisabet rouva\", kuiskasi pyhiinvaeltaja astuen\ntaapäin ja viitaten hurjistuneen näköisenä. \"Tulkaa niin saatte itse\nnähdä! -- Täällä makuuhuoneessa on lattia musta; mutta se on hyvä --\nsiitä minä iloitsen -- siellä vuoti hirviön musta veri -- hänen, joka\nmyrkytti valkoisen kyyhkyn ja antoi veljenveren valahtaa kielelleni --\nHuu siinä oli tulta -- siksi tapoin hänet alastomana vuoteessaan --\nmutta sisällä ritarisalissa, siellä on pahemman näköistä -- tahra on\nsiellä punainen; siellä kaatui onneton poikani kunniansa puolesta --\nnäettekö tämän käteni -- se on vähän pienempi kuin toinen -- se kuihtuu\nluulen minä. Minä olen kuitenkin tehnyt kolme Jerusalemin matkaa\npaljain jaloin tämän veritahran vuoksi -- mutta tahra on jäljellä ja\nyhtä punaisena kuin ennenkin.\" Hän huokasi tuskallisesti, meni pois ja\nsulki salaoven jälkeensä.\n\nElisabet rouva soitti ja käski heti palvelijoitaan pönkittämään\nkiusallisen salaoven, josta kukaan ei ollut tietänyt mitään. Hän jätti\nhämärän naistenhuoneen ja poistui makuuhuoneeseensa.\n\nKun hän tornivartijan huudoista lopulta kuuli, että oli keskiyö,\nniin hän nousi mennäkseen levolle, mutta nyt puhallettiin vastoin\ntavallisuutta torveen linnanportin ulkopuolella. Se avautui ja joukko\nratsastajia soihtuineen ratsasti linnanpihalle. Elisabet rouva meni\nikkunan ääreen ja näki soihdunvalossa, miten kalpea nuorukainen\nnostettiin säkkisatulasta ja vietiin sidottuna vankitorniin. \"Prinssi\nOtto!\" puhkesi hän ilohuutoon. \"Riemuvoitto! Sinä olet voittanut,\nmahtava veljeni! Sinä lähetät minulle parhaan todistuksen kostostasi ja\nonnestamme.\" Heti senjälkeen astui sisään hänen kamarineitonsa kysyen\nhaluaisiko armollinen rouva vastaanottaa viestin herra veljeltään.\nKreivin kamaripalvelija toi tärkeitä uutisia ja erittäin ylhäisen\nsotavangin.\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Elisabet rouva ylpeästi ja tyynesti. \"Antakaa\nkamaripalvelijan tulla naistenhuoneeseen. Linnanvoudin täytyy kutsua\nmiehet linnantupaan. Näytän nyt teille kaikille, kuka tästä lähtien\nhallitsee Segebergissä.\" Näin sanoen hän aukaisi seinäkaapin, ottaen\nsieltä avoimen kirjeen, josta riippui sinetti punaisessa nauhassa.\nNiin pian kuin hämmästynyt neito oli toimittanut hallitsijattarensa\nkäskyn, meni Elisabet rouva kirje kädessään naistenhuoneeseen. Täällä\nseisoi herra yllään kallisarvoinen sopulinnahalla reunustettu viitta\nja kädessään töyhdöllä koristettu hattu. Hän oli kreivi Gerhardin\nuskottu kamaripalvelija, Hans Wittinghof. Hänen tervehdyksensä ja\nolemuksensa ilmaisivat heti kohteliaan maailmanmiehen, joka oli\ntottunut hovielämään ja hienoihin tapoihin; mutta hänen lasimaisten\nsilmiensä väsynyt ilme ja veltot kasvonpiirteensä todistivat samalla\nturmeltunutta nuoruutta ja aistillisten nautintojen liiallisuutta.\nHänen röyhkeän rohkea katseensa ja alituinen liehakoitsemisensa\ntekivät hänen kohteliaan lähentelemisensä epämiellyttäväksi, etenkin\nnuorille kainoille naisille. Häntä pidettiin viekkaana ja terävänä\nhovimiehenä. Kreivi Gerhard käytti häntä usein lähettiläänä vieraissa\nhoveissa ottamaan selvän sekä ystävistä että vihamiehistä. Mahtavan\nkreivin suosikkina oli hänellä toivo tulla huomattavien maatilojen\nomistajaksi Jyllannissa ja päästä rikkaan Stig Antinpojan vävypojaksi,\nkun vielä liian nuori Agneta neiti jättäisi muutaman vuoden kuluttua\nluostarikoulun.\n\nVaikka Wittinghofin olento ei erittäin näyttänyt Elisabet rouvaa\nmiellyttävän, vastaanotti hän hänet kuitenkin erinomaisella\nkunnioituksella, mutta samalla kuitenkin kasvoillaan ylpeä hallitsijan\nilme ja ilmeisesti koettaen olla enemmän mahtavan veljensä\nsuunnitelmien ja valtioviisaiden hankkeiden perillä kuin kukaan muu.\n\n\"Minä tiedän\", keskeytti hän niin pian kuin oli kuullut tärkeimmän\nkertomuksen Tapnummen taistelusta. \"Veljeni on tavallisuuden mukaan\nvoimalla suorittanut hyvin tekemänsä suunnitelman, jonka minä tunnen.\nPrinssi on meidän vallassamme, ja sotaretki on lopussa. Riippuu\nnyt voittajasta kuka on kantava Tanskan kruunua. Nimi ei merkitse\npaljoa. Hänellä on valta; se riittää hänelle. Slesvigin yhdistäminen\nkreivikuntaan on nyt hänen sydämellään; sen mielisuunnitelmansa hyväksi\nuhraa hän ehkä liikaa -- mutta elkäämme sitä tuomitko. Onko teillä\nminulle erityinen prinssiä koskeva määräys.\"\n\n\"Niin tärkeätä valtiollista vankia ei herrani pidä missään niin hyvin\nvartijoituna, kuin siellä missä hänen rohkea ja valtioviisas rouva\nsisarensa itse on saapuvilla\", vastasi herra Wittinghof mielistelevällä\näänellä ja kumartaen. \"Mielenvikaiseen ritari Hartvigiin hän ei luota,\nvaan pyytää teidän armoanne ottamaan teille uskotun vallan täällä\nlinnassa, ottaen kuitenkin huomioon kaiken mahdollisen sääliväisyyden\nsairasta päällysmiestä kohtaan hänen vanhojen palveluksiensa ja kansan\narvostelun vuoksi. Minun miellyttäväksi velvollisuudekseni on tullut\",\njatkoi hän syvään kumartaen \"alipäällikkönä totella armollisimman\nkuningattareni määräyksiä\".\n\n\"Kaikki on edeltäpäin sovittu, kuten tästä näette\", näin sanoen hän\nnäytti tuomaansa asiakirjaa, jonka kreivi Gerhard kuukausi sitten\noli varustanut sinetillä. \"Tämä astukoon nyt tänä hetkenä voimaan.\nPyydän teitä heti, niin kohteliaasti kuin mahdollista, ilmoittamaan\nritari Hartvigille tästä veljeni määräyksestä. En tahdo enää useimmin\nnähdä tuota vanhaa kummallista herraa. Mieluimmin näkisin hänen\njättävän linnan ennen auringon nousua -- tietysti ei karkoitettuna\nja epäsuosiossa eroitettuna, vaan ystävänä, jota ei enempää tahdota\nvaivata.\"\n\n\"Minä ymmärrän, armollinen rouva\", vastasi Wittinghof viekkaasti\nhymyillen ja vastaanotti asiakirjan. \"Mutta eikö olisi sääliväisempää\nsiirtää armollisen tahtonne ilmoitus siksi kunnes päivä koittaa?\nSairas herra tarvinnee lepoa. Hän on mielenhäiriössään käskenyt meitä\nkohtelemaan prinssiä ruhtinaallisena vieraana. Mutta minä olen antanut\nviedä sotavangin yleiseen vankitorniin, koska se on varmin.\"\n\n\"Olisitte ensin kysynyt siitä minulta, herra Wittinghof. Minä hyväksyn\nkuitenkin varovaisuutenne. Te vastaatte omalla vapaudellanne siitä,\nettä jokainen paon ajatuskin käy mahdottomaksi. Ritari Hartvigille\nvoitte heti ilmoittaa kaikki. Hän ei kuitenkaan koskaan nuku öisin\nkatumusharjoitustensa ja levottomien haaveidensa tähden. Tahdon itse\nnähdä ja puhua tärkeän vangin kanssa. Antakaa tuoda prinssi tänne\nvartion saattamana.\"\n\nKamaripalvelija kumarsi ja poistui. Elisabet rouva soitti ja antoi\nmääräyksen, että sali valaistaisiin kirkkaasti. Senjälkeen hän kulki\nvoitonylpeä ilme kasvoillaan pitkin askelin edestakaisin, vähä väliä\nkatsellen ovelle, josta hän odotti nöyryytetyn kuninkaanpojan tulevan\nsisään.\n\nVihdoin avautui ovi ja haavoittunut prinssi Otto seisoi kalpeana ja\nväsyneenä hänen edessään, paksut rautakahleet käsissä ja jaloissa.\nLinnanvouti, vanginvartija ynnä kaksi tornivahtia saattoivat häntä.\nMutta tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun ritari Hartvig\nmyöskin astui sisään Wittinghofin seurassa, joka turhaan koetti häntä\npidätellä. Vanha herra oli vielä pyhiinvaeltajan puvussaan; hän piti\nmetsästystorvea toisessa ja pitkää vaellussauvaa toisessa kädessään.\n\"Onneton prinssi!\" huudahti hän kovalla äänellä, \"teidät on raastettu\nryöväriluolaan. Tulkaa niin minä näytän teille veren -- sekä mustan\nettä punasen -- Ja katsokaa tänne, se on tullut tämän pään päälle --\nja se on tehnyt minun hiukseni valkoiseksi kuin kalkki.\" Nyt otti\nhän pyhiinvaeltajahatun päästään, ja lumivalkoiset hiukset liehuivat\nkurjasti hänen päänsä ympärillä.\n\n\"Viekää mielipuoli ihminen pois täältä!\" käski Elisabet rouva. Väki\nkatsahti hämillään vanhaan herraansa ja toisiinsa, mutta kukaan ei\nliikahtanut.\n\n\"Veri on ainoastaan vaalentanut minun pääni\", jatkoi ritari, \"mutta\nse on kärventänyt mahtavammasta päästä joka ainoan karvan. -- Minä\nmenen nyt Roomaan ja pyhälle haudalle, siellä tahdon katua syntiäni.\nParempi olisi ollut teille, prinssi Otto, että olisitte joutunut tämän\nmurhaajan käsiin, kuin tuon taipumattoman naisen valtaan, sillä hän on\nvoittanut raukkamaisen omantuntonsa.\"\n\nElisabet uudisti nyt kiivaasti käskynsä, että piti viedä ulos\nhurjistunut mies. Mutta kukaan ei totellut ja Wittinghof kohautti\nolkapäitään.\n\n\"Minä olen kelpaamaton ja hullu sanotte te nyt\", jatkoi ritari.\n\"Minä autoin kuitenkin suurivaltaiset kunniaan ja valtaan. Minua ei\ntarvita nyt enempää murhaamaan Segebergissä -- sen osaatte itse --\nsiksi heitetään minut nyt ovesta ulos. Mutta sitä ei tarvitse tehdä.\nAukaiskaa vain portti, linnanvouti. On kaikkialla parempi kuin näiden\nmuurien sisäpuolella. Ainoastaan sana vielä\", lisäsi hän kääntyen nyt\nprinssin puoleen. \"Varokaa itseänne, herra junkkeri. Elkää koskaan\nmenkö metsästämään kohteliaan kamaripalvelijan kanssa. Teille voisi\nhelposti tapahtua onnettomuus. Elkää syökö ja juoko mitään, ennenkuin\nhe ovat maistelleet. Segeberg on murhaajien luola -- sitä ei kukaan\ntiedä paremmin kuin minä.\" Näin sanoen nyökäytti hän harmaata päätään\nprinssille ja poistui salista.\n\n\"Seuratkaa häntä! Ajakaa hänet heti linnasta!\" käski Elisabet rouva.\n\"Te näette kaikki, että hän on mielipuoli, Hänen valtansa on lopussa.\nTästä hetkestä saakka tottelette te ainoastaan minun määräyksiäni.\"\n\nVanha linnanvouti kumarsi tuskallinen ilme kasvoillaan. \"Hyvästi,\nrouva Elisabet\", sanoi hän vapisevalla äänelläsi \"minä seuraan\nonnetonta isäntääni pyhälle haudalle, tai omallemme, jos Jumala tahtoo.\nSegebergissä ette näe minua enää koskaan.\"\n\nHän meni, ja Elisabet rouva katseli suuttuneena, vaikkakin melkein\nhämillään hänen jälkeensä. Senjälkeen kääntyi hän tyynesti prinssin\npuoleen, johonka ritari Hartvigin sanat ja käytös näyttivät tehneen\nsyvän vaikutuksen. \"Tanskan prinssi Otto\", sanoi kreivi Gerhardin\nsisar, \"te ette ole missään murhaajan luolassa, kuten mielipuoli\nuneksija tahtoi uskotella teille, vaan oikeudenmukaisessa ja\nkunnollisessa vankeudessa. Riisukaa hänen kahleensa\", käski hän\nvanginvartijaa, \"moista turhaa ankaruutta minä en ole määrännyt.\nNiin kauan kuin herra lankoni ei aio paeta, kohdellaan häntä\nruhtinaallisesti\", sanoi hän käskevällä äänellä Wittinghofille, joka\nkumarsi kohteliaasti ja vaikeni.\n\nRiisuttiin prinssin kahleet. Hän loi epäröivän katseen linnan\nhallitsijattareen, jonka kanssa hän ennen usein oli ystävällisesti\nkeskustellut, tämän ollessa hänen veljensä puoliso. Hän näytti nyt\nsurullisella osanotolla huomaavan hänen kadottaneen kauneutensa, ja\nsynkkä viha rumensi hänen ennen niin kauniit kasvonsa. \"Kiitän teitä\ntästä lempeydestä, jos se tulee teidän sydämestänne, veljeni onneton\nkuningatar\", sanoi prinssi. \"Mutta vaikka vihaisittekin minua Eerik\nveljeni tähden, tahdon minä antaa sen teille anteeksi, sillä totisesti\ntehtiin teille kovaa vääryyttä.\"\n\n\"Onnetontako?\" toisti Elisabet rouva kylmästi ja ylpeästi. \"Ei, prinssi\nOtto, voitte kutsua minua loukatuksi kuningattareksi, kauheasti\nloukatuksi; mutta onnea, jonka olisin jakanut roiston kanssa, on kreivi\nGerhardin sisar jo kauan halveksinut. Kutsukaa itseänne kurjaksi\nprinssi, mutta säästäkää minua voimattoman vangin sääliltä.\"\n\n\"Armahtavan Jumalan kautta\", huudahti Otto, \"te olette onnettomampi\nkuin minä. Onnettomuus, jonka olette kärsinyt, on katkeroittanut\nsielunne ja muuttanut teidät. Mutta eikö ole kauheasti kostettu teidän\npuolestanne?\"\n\n\"Te näette kai nyt itse oikeudenmukaisen koston, joka kohtaa teidän\nuskotonta sukuanne, prinssi Otto?\" kysyi hän ilkkuvalla äänellä.\n\n\"Suurta taivaallista oikeutta, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme,\nen voi vielä tänäkään hetkenä epäillä\", vastasi prinssi, \"mutta\nkylläkin vahvemman oikeuden oikeamielisyyttä täällä maailmassa. Mutta,\nsehän kestää vain jonkun aikaa.\"\n\n\"Ettekö siis näe Jumalan tuomiota vahvemman oikeudessa, kuningas\nKristofferin poika, ja kohtalossa joka kohtaa uskottomia?\" kysyi\nElisabet. \"Te olette kulkenut heidän latujaan, prinssi Otto. Te\ntahdotte jakaa heidän kohtalonsa. Tuskin kaksi kuukautta sitten te\nteitte sovinnon veljeni kanssa ja nyt tahdotte kantaa sotakilpeä häntä\nvastaan. Tanskalaiset kutsuvat teitä kuitenkin kuningas Kristofferin\njaloksi pojaksi. Teidän täytyy antaa meille anteeksi, jos me emme voi\nkutsua teitä siksi.\"\n\n\"En ole koskaan pyytänyt, että minua pidettäisiin parempana kuin mitä\nolen\", vastasi prinssi tyynesti. \"Sopimus, jonka minä rikoin, ei\nollut sellainen, joka päätetään sydämessä ja vahvistetaan taivaassa.\nEi ketään petetty, sillä viisas veljenne tiesi yhtähyvin kuin\nminäkin, että se oli ainoastaan aselepo, kunnes saatoimme kohdata\ntoisemme teroitetut miekat käsissämme. Hänen miekkansa oli terävin ja\nonnellisin, sen minä tunnen täydellisesti; mutta ei hän siksi saanut\nsuurempaa oikeutta olla Tanskan hävittäjä.\"\n\n\"Ne, jotka isänne panttasi ja möi meille, saavat nyt oikeuden\nmukaisesti raataa voittajan hyväksi\", vastasi rouva Elisabet ankarasti.\n\"Mutta en kutsunut teitä kuitenkaan tänne kiistelemään siitä, minkä\nmiekka on ratkaissut. Tahdon vain sanoa teille, prinssi Otto, että\nteidän kohtelunne täällä tulee riippumaan kokonaan teistä itsestänne.\nJokainen yritys, joka tehdään teidän vapauttamiseksi tästä vankeudesta,\non suuressa määrin lisäävä sen ankaruutta. Ne kahleet, jotka minä nyt\nkunnioituksesta syntyperäänne kohtaan olen teiltä riisunut, voitte\nainoastaan te itse ja ystävänne pakoittaa minut jälleen panemaan\npäällenne.\"\n\n\"Minun kohtaloni on samassa kädessä kuin teidän voitokkaan veljenne\nonni\", vastasi prinssi arvokkuudella ja tyyneydellä. \"Mitä täällä\nannetaan taakakseni, sen saatte nähdä minun kantavan, kuten\nkuninkaanpojan tulee, olkoon, vaikka halvimmat kahleet.\"\n\n\"Kylmä, eloton tanskalainen!\" huudahti Elisabet suuttuneena ja polki\njalkaansa. \"Viekää hänet ritarivankilaan, Wittinghof. Asettakaa\nvartija ovelle. Te olette minulle vastuunalainen hänen hoidostaan ja\nkunnollisesta kohtelustaan. Minä vihaan teitä, prinssi Otto, ja koko\nsukuanne!\" lisäsi hän kiivaasti ja kääntyi taas prinssin puoleen, joka\noli vähällä kaatua väsymyksestä ja veren vuodosta. \"Mutta minä olen\nruhtinaallista syntyperää kuten tekin ja halveksin jokaista alhaista\nkostoa, vaikkapa verivihollistanikin kohtaan.\" Senjälkeen hän poistui\nsalista, ja Wittinghof vei pois prinssin, jota vartijoiden täytyi\ntukea, ettei hän kaatuisi maahan.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven\nTröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan\npuiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi\nja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin\nolevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty\nyleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa,\njota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä\nvankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti\nesiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten\nympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi.\nTämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien\nolopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan\nosoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden\nja korkean syntyperän kunnioitusta.\n\nMusta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli\npalvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria.\nHän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä\noli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että\nhän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki,\njoka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin\ntehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun\npalvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen\nvaltava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa\nettä Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari\nHartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen\nisoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.\n\nSven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka\nsuunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin\nvartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin\nasevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi\nlannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä\noli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he\npäivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja\njos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.\n\n\"Se on turhaa, nuori herra. Salakäytävä on kiinni muurattu, taikka\nsitten ovat minun silmäni noidutut\", sanoi Musta Sven. \"Minä olin\nhullu, kun antauduin tähän seikkailuun. Jos he saavat meidät kiinni,\nhirtetään meidät, tai heitetään tuonne koirantorniin. Se ei ole paljon\nhauskempi pyövelinhautaa. Minä tunnen sen paikan.\"\n\n\"Uutta rohkeutta, Volle! Me kyllä keksimme neuvon\", sanoi Sven Tröst.\n\"Ennenkuin prinssin haavat ovat paranneet ei hän kuitenkaan voi seurata\nmeitä, ja siinä tapauksessa he kyllä ovat häntä kohtaan siivoja tuolla\nylhäällä.\"\n\n\"Siivoja!\" mutisi musta ampuja viheltäen. \"Kun minä kuulen suurten\nmetsämiesten parantelevan metsäsikaa, jonka he ovat saaneet raudoista,\ntiedän minä sen olevan aina siksi, että sitten voisivat tappaa sen\nhuvinsa vuoksi.\"\n\n\"Hyi Volle, elä ajattele niin pahaa kaikista ihmisistä. He varovat\nkyllä tappamasta häntä, kuinka huonoja muuten lienevätkin; sillä onhan\nhän sekä markkreivi että keisarin lankomies.\"\n\n\"Kuollut sukulainen ei vaadi mitään perintöä\", mutisi Volle. \"Kun\nvillisika on saatu kiinni, ei paljoakaan kysytä hänen lankoussuhteitaan\nmetsässä.\"\n\n\"Kreivi on liika viisas ostaakseen kruunun elämällään, Volle, ja tuskin\nhän uskaltaa holhokkinsa puolesta enempää, kuin Holsteini on arvoinen.\"\n\n\"Me voimme ampua lintuja lennosta, nuori herra, mutta suurten herrojen\najatukset lentävät meille liian korkealla, vaikka ne ovatkin kaikki\nsaippuakuplia gondulin hengille. Kalju kreivi tietää kyllä, millä\nhän peittää kaljun päälakensa. Hänen sisarensa tuolla ylhäällä on\nsamasta hapatuksesta; mieluimmin kuin hänen kanssaan, tahdon olla\nkymmenen miehen kanssa tekemisissä. Nythän hän on saanut viekkaan\nkamaripalvelijan kätyrikseen. Se kettu on melkein, yhtä kiero kuin\nherransa.\"\n\n\"Niin saisinpa minä käsiini sen roiston!\" huudahti aseenkantaja\nkiivaasti. \"Hans Wittinghofin kanssa on minulla omasta puolestani pieni\nlasku suoritettavana.\"\n\n\"Vai niin\", naurahteli Volle. \"Tahtoisitte kai mielellänne hankkia Stig\nAntinpojalle kauniimman vävypojan?\"\n\n\"Ennenkuin se kettu tulee Agnetaa niin lähelle, että hänen ruton\nsaastuttama hengityksensä saattaa koskettaa häneen, työnnän minä\nmiekkani hänen ruumiinsa läpi, tapahtukoon se vaikka Herran alttarin\nedessä, sen olen luvannut ja vannonut.\"\n\n\"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni\", sanoi Volle\niloisesti. \"Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa\nsen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen\nuskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te\nuskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole\nkiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa\nhienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi\nsarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten\ntohvelin alle.\"\n\n\"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku\" -- keskeytti Sven Tröst\nhänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon.\nHengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu\nvalaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja\nmutisi itsekseen.\n\n\"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!\" kuiskasi\nMusta Sven. \"Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla\nisoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet\nnäkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes\nnoitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani\npoltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja\nsen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan\nRendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että\nminun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan\nhelvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen\nkuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet\nkepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!\" Senjälkeen otti Musta Sven\nesille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä\npirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin\nkuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä\nherraa kohti. Hevonen pillastui. \"Tunnetko minut?\" mylvi Musta Sven.\n\"Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö\nlämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko\nhänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla\nvielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit\nminulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä\npadasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko\nhän on lopussa?\" -- puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli\nkappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi\nollut kuollut. \"Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin\ntuntui hänen saarnatessaan teilin alla.\" \"Apua! Apua! Murhaajia!\"\nhuusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin\nkavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä\ntielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin\nkovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari\nkylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja\nantoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin\nkaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven\nympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. \"Minun\nvanha pakopaikkani\", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, \"täällä\nolen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon\". He seisoivat\npensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten\nrotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi\nvalittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä\ntapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla\nsalateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista\nympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija\nWittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen\nkalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri\nsuunnille.\n\n\"Kirotun tyhmä teko, Volle!\" sanoi Sven Tröst suuttuneena. \"Sinä\nolet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi.\nHe etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy\nmahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun\nkamaripalvelijan.\"\n\n\"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut\nniinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan\nkilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst.\nHyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan;\nse olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos\ntahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme.\nMahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi.\"\n\n\"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä\nolet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä.\"\n\n\"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain\ntahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä\njunkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa\nkaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu,\nsitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt\nkun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on\nvielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille,\nmihin musta Sven kelpaa!\"\n\n\"Minä tahdon seurata mukana\", huudahti Sven Tröst hypähtäen ilosta.\n\n\"Mutta minä en tahdo teitä mukaani\", vastasi metsästäjä matkien hänen\nhyppäystään. \"Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin\nvoitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse\npääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa\njuuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä,\nSven Tröst!\" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä,\nja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla\nja katoavan varjoon.\n\nKärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi\nkokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia\nsilmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi\nsalaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.\n\nVäkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun,\njoka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt\nsuurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan\nkehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren\nja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet\nrouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa\ntarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa,\nantoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen\nveljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin\nväestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.\n\n\"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa\", sanoi\nElisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan,\njoka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja\nvastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.\n\n\"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?\" kysyi tornin vartija. \"Se, jonka\nkautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä\nyönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty.\"\n\n\"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?\" kysyi Elisabet ankaran\nnäköisenä. \"Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät\nhenkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin\nerehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy\nsinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni\nmuurattava.\"\n\n\"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva\", vastasi\ntorninvartija näyttäen miettivältä. \"Niin se on toinen asia; sitä olen\nminäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen\nherran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te\nolette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta\nniin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi\nkyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet\ntanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia,\njotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja\nsisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että\nsitä ei löydetä, armollinen rouva.\"\n\n\"Sitä minä en pelkää\", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta,\njoka vei linnantupaan. \"Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt\ntalonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla;\nsiitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee\ntukituksi.\"\n\nNyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata\ntorninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija\nsanoi: \"Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva.\nEttehän te toki Jumalan nimessä luule, että --\"\n\n\"Hyvä!\" keskeytti Elisabet hänet. \"Ilmoittakaa heti mitä löydetään,\nlinnanvouti.\" Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän\nviittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.\n\n\"Mitä minä lupasin, sen hän on saava\", puhui Elisabet rouva itsekseen\nja meni rukoushuoneeseensa. \"Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää\nkoskaan näe.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSillä aikaa kuin linnassa koetettiin tehdä mahdottomaksi jokainen\nvangitun prinssin pakoyritys ja mitä suurimmalla tarkkuudella etsittiin\nseikkailevia uskalikkoja, jotka jo ajattelivat hänen vapauttamistaan,\nnäytti prinssi itse olevan tyynin linnan asukkaista. Toisten\nläsnäollessa ei noussut huokausta eikä valitusta hänen huulilleen;\nmutta hänen kasvoillaan oli arvokkuuden ja marttyriuden ilme, joka\nkummastutti yksin häntä vartijoivia raakoja sotilaitakin ja herätti\nehdotonta kunnioitusta. Hän toivoi mieluimmin saada olla yksinään ja\ntässä suhteessa useimmin suostuttiin siihen. Haava hänen päässään, joka\nsaattoi hänet tainnuksiin taistelupaikalla, oli vähemmän vaarallinen\nkuin alussa luultiin, eikä mikään hänen muista haavoistaan ollut\nkuolettava, vaikkakin pitkä matka oli pahentanut niitä. Hän tunsi\nvoimistuneensa muutamien päivien levon ja hoidon jälkeen ja istui\nnyt yksinään vankilassaan liinakääre ohimoillaan ja oikea käsivarsi\nsiteessä. Vahvistava lääkejuoma oli hänen edessään pöydällä, jolla\npaloi kaksi kynttilää. Niiden välissä oli avattu pergamenttikäärö,\njolle oli kirjoitettu raamatunlauseita ja jumalisia mietelmiä. Hurskas\nSegebergin luostarin kaniikki, joka oli linnan lääkäri, oli hiljattain\nantanut hänelle tämän lohduttavan lukemisen.\n\n\"Oliko tämä vastaus minun suureen kysymykseeni?\" sanoi hän miettivästi\ntuijottaen siroon käsikirjoitukseen lukematta sitä. \"Se oli\nmasentavaa.\" Hän kohotti suuret siniset silmänsä kirjeestä tähtien\nvaloa kohti, joka kimalteli häntä vastaan Travelaaksoon ja kalkkivuoren\njyrkimpiin rinteisiin päin olevista ristikoilla varustetuista\nikkunoista. Yksinäisessä vankihuoneessa oli hiljaista. Hän luuli\nkuulevansa Travevirran yksitoikkoisen pauhinan syvältä valkeiden\nkalkkikivihuippujen ja mustien rotkojen alta, joiden yläpuolella hänen\nvankilansa riippui kuin pääskysen pesä. Vankilan lukitun oven takaa\nsaattoi hän kuulla vartijan askeleet.\n\n\"Jumala palkitkoon heille!\" rukoili hän kädet ristissä. \"Jumala\nantakoon ilon paratiisissa kaikille niille uskollisille sieluille,\njotka syyttä kukistuivat minun tähteni! -- Kansa parkani\", huokasi hän.\n\"Keneen kohdistuu nyt teidän toivonne?\" Hänen silmänsä sattuivat taas\nkäsikirjoitukseen ja hän luki paikan, joka juuri oli avoinna hänen\nedessään. \"Elä luota ruhtinaihin\", luettiin siinä, \"he ovat ihmisiä, he\neivät voi mitään auttaa. Moni etsii ruhtinaan kasvoja.\" --\n\n\"Ah niin\", huudahti hän, \"tässähän se onkin\" -- \"mutta jokainen tuomio\ntulee Herralta.\" Hän vaipui syviin mietteisiin ja istui kauan silmät\njäykästi kiinnitettyinä kirjoitukseen. Hän käänsi muutamia lehtiä ja\nluki: \"Ruhtinailla täytyy olla ruhtinaalliset ajatukset ja heidän tulee\npysyä niissä.\"\n\n\"Hm, onko ruhtinaallista luopua pelastuksen toivosta ja oikeutetusta\nkostosta. Eikö jokaisessa vankilassa ole uloskäytävä ja jokaisella\nyöllä loppunsa?\" -- Hän heitti ympärilleen ylpeän ja levottoman\nkatseen; mutta heikko puna peitti hänen kalpeat poskensa, kun hän\nuudelleen katsahti jumalisen lääkärin käsikirjoitukseen ja luki\nhurskaat sanat: \"Elä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita paha\nhyvällä.\" Samassa kuuli hän äänen kuiskaavan aivan vieressään: \"Uutta\nrohkeutta, herra prinssi! Jos tahdotte olla vapaa, jos tahdotte kostaa,\nniin seuratkaa minua!\"\n\nPrinssi Otto kääntyi hämmästyneenä sitä vankilan paikkaa kohti,\nmistä odottamaton ääni kuului. Hän näki lattiassa olevan luukun\navattavan, josta likaiset mustanruskeat kasvot pistäytyivät esiin.\nSe oli Musta Sven, hänen raa'an hurjat kasvonpiirteensä saattoivat\nhimmeässä valaistuksessa herättää vangin kiihoittuneessa ja sairaloisen\njännitetyssä mielikuvituksessa demonin tai pimeästä henkimaailmasta\nolevan kiusaajan kuvan.\n\n\"Mene pois, ikuinen valehtelija!\" sanoi prinssi tehden ristinmerkin.\n\"Vapaus, johon tahdot minut johtaa, on ikuinen orjuus. Minä halveksin\nkostoa, jonka sinä tarjoat minulle syvyydestä.\"\n\n\"Jos minä olen noita ja paholainen, niin olen minä kuitenkin parhaita\ntässä linnassa\", vastasi Sven nauraen. \"Elkää olko uneksija, herra\njunkkeri, elkääkä arvelko enempää! Jollette te seuraa nyt minua, niin\nvoitte saada harmaita hiuksia päähänne, ennenkuin joku muu narri\nuskaltaa panna henkensä alttiiksi pelastaakseen teidät.\"\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi prinssi ja malttoi mielensä. \"Etkö sinä\ntuonut minulle viime vuonna terveisiä rehelliseltä ritari Niilo\nBrattingborgilaiselta?\"\n\n\"Oikein herra prinssi. Jos isäntäni olisi ollut terve kahdeksan päivää\nsitten, niin olisi hän itse ollut mukanamme Tapnummella. Jos tahdotte\nnyt seurata minua hänen luokseen ja ritari Buggen luo Haldiin, niin\nolette pian seisova miesjoukon etunenässä, jotka uskaltavat taistella\nitse noitia vastaan, vaikka he olisivat Blåkullasta, ja te saatte\nyhdellä tai toisella keinolla kostetuksi kaljupäiselle.\" Hänen näin\npuhuessaan saivat hänen kasvonsa sellaisen viekkauden ja hurjuuden\nilmeen, joka melkein pelästytti prinssiä.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat ihminen?\" kysyi prinssi ylpeästi ja nousi ylös.\n\"Puhutko sinä ryöväreistä ja murhaajista? Luuletko sinä Tanskan prinssi\nOton haluavan ketun lailla ryömiä maan alle konnantyöllä voittaakseen\noikeutensa ja Tanskanmaan kunnian? Sinä et tule niiden rehellisten\nmiesten luota, joiden nimet mainitsit. Jos Tanskan kansa ja jalo\nritaristo vielä luottaa minuun ja minun onneeni, vapauttavat he kyllä\nminut rehellisesti ja julkisesti sopimuksilla tai asevoimalla. Mutta\nkukaan ei voi vaatia, että minä ottaisin askeleen, joka halventaisi\nminua.\"\n\n\"Suokaa anteeksi armollinen herra\", vastasi musta Sven silmät suurina,\nja samalla taivuttaen päätään nöyrästi ja hämillään, nousematta\nylemmäksi salakäytävästä. \"Mitä minä sanoin isännästäni ja ritari\nBuggesta oli ainoastaan omia ajatuksiani. Minusta olisi rehellinen asia\nauttaa teidät vapauteen ja hallitukseen, tapahtukoon miten tahansa.\nRitari Kaljupää ja kreivi Hartvig eivät varmasti arvelleet, kun he\ntappoivat vanhan herrani täällä Segebergissä; jos nyt tehtäisiin\nheille samoin olisi se vain hyvin ansaittu palkka. Mutta se on totta,\nte olette kuninkaanpoika ja siksi täytyy teidän ajatella hieman\njalommin kuin meidän pikkuväen. Minä ja Sven Tröst olemme kuitenkin\nkäyttäytyneet kuin kaksi hullua. Emme koskaan uneksineetkaan, että\nmieluimmin istuisitte elinikänne vankilassa, kuin haluaisitte tulla\nautetuksi täältä pienellä kädenojennuksella niinkuin joku muukin vanki\nraukka. Elkää pahastuko, korkea herra; meillä oli hyvä ja rehellinen\ntarkoitus, ja jos pääsemme täältä elävinä, saamme kiittää onneamme.\"\n\n\"Kiitos hyvästä tahdostanne ja siitä, mitä olette uskaltaneet minun\ntähteni\", sanoi prinssi osanottavalla lempeydellä lähestyen häntä.\n\"Sven Tröst on siis myöskin täällä. Sano hänelle terveisiä. Toisen\nkerran hän uskaltaa henkensä minun puolestani. Mutta -- teidän tienne\nei ole minun tieni. Pois, kiiruhda! Tänne tulee joku. Pelasta itsesi\nnuori mies; minun tähteni ei kukaan enää saa uhrata elämäänsä. Pois!\nJumala teitä johtakoon!\"\n\nVankilan oven ulkopuolella kalistettiin rautaketjua, ja musta Sven veti\npian päänsä luukusta. Prinssi löi itse luukun kiinni ja meni tyynenä\nvankilanovelle. Se avautui, ja sotamies astui sisään, mutta kääntyi\nheti takaisin tervehtien mykästi, niin pian kuin hän näki että prinssi\noli ylhäällä ja pukeutuneena. Prinssin suureksi kummastukseksi tuli\nrouva Elisabet itse aivan odottamatta hänen luokseen parin asestetun\nherran saattamana. \"Anteeksi, jos me häiritsemme teidän lepoanne,\njunkkeri Otto\", sanoi ylhäinen rouva kylmän kohteliaasti. \"Minun täytyy\nitse nähdä mitä täällä tapahtuu. Vartija on ilmoittanut minulle, että\ntäällä on joku puhellut teidän kanssanne.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi prinssi hitaasti. \"Vartija on täyttänyt\nvelvollisuutensa, jos todella on kuultu sellaista.\"\n\n\"Täällä on tapahtunut väkivallantyö\", jatkoi Elisabet rouva. \"Ollaan\nmuutamien maankiertäjien jäljillä, jotka etsivät pääsyä teidän\nluoksenne.\"\n\n\"Nämä ovat ilmoituksia, rouva Elisabet, jotka tuntuvat minusta enemmän\nkoskevan teitä itseänne ja minun vartijoitani kuin minua. Jos minä\nvoisin alentua arvottomiin suhteisiin, niin tuskinpa minä olisin niin\nyksinkertainen, että itse ilmoittaisin sen teille.\"\n\n\"Mutta jos minä teiltä ruhtinaana ja kunnian miehenä vaadin tämän\ntiedon ja pyydän teitä sanomaan minulle, oletteko puhunut jonkun kanssa\ntänä iltana --\"\n\n\"Niin en luule sittenkään olevani velvollinen vastaamaan teille siihen,\nrouva Elisabet.\"\n\n\"Te unohdatte kenellä täällä on valta\", sanoi linnanrouva melkein\npeloittavalla katseella. \"On olemassa keinoja --\"\n\n\"Vaikka minä olisinkin niin onneton, että minun täytyisi epäillä teidän\ninhimillisyyttänne, niin on teidän kunnianne ja ylpeytenne oleva\nminulle takeena siitä, ettette tahdo pakoittaa minua tunnustamaan\nkuin halvinta rikoksentekijää\", sanoi prinssi aivan tyynesti. \"Mutta\nolkoonpa sitten kysymyksessä ystävä tai vihollinen, minä en koskaan\ntahdo rikkoa, mitä kunnia tekee laikseni.\"\n\n\"Minä tiedän kyllä\", sanoi rouva Elisabet pilkallisesti hymyillen,\n\"että teidän salaisuutenne eivät ole syvällä. Herrat suvaitkaa tutkia\nseinä ja lattia.\" Näin sanoen hän antoi herroille, jotka seurasivat\nhäntä viittauksen, jonka jälkeen he ottivat kynttilät pöydältä ja\nnäyttivät aikovan alkaa tutkimuksen.\n\n\"Odottakaa hetkisen\", sanoi prinssi, \"minulla on teille ehdoitus,\narmollinen rouva. Teille on ainoastaan tärkeätä tietää, että minä\nolen varmassa säilössä. Jos tahdotte luvata minulle, että kaikki\netsiminen lakkautetaan, että ei vainota ja rangaista onnettomia,\nminulle uskollisia, jotka ehkä jo ovat koettaneet lähestyä minua\ntai tulevaisuudessa vankeuteni aikana voisivat koettaa sitä? Jos\nte tahdotte jalomielisesti luvata minulle sellaista sääliväisyyttä\nniitä kohtaan, jotka ajattelemattomasti ovat uskaltaneet elämänsä\nja vapautensa minun puolestani, niin vapautan minä ruhtinaallisella\nkunniasanallani teidät kaikesta levottomuudesta ja pelosta minun täällä\noloni aikana. Sanokaa kyllä!\" lisäsi hän liikutettuna. \"Myöntykää\ninhimillisyyden nimessä, ja te voitte tästä hetkestä antaa kaikkien\nvankilaani johtavien ovien olla avoinna. Minä en silloin astu jalallani\ntämän kynnyksen yli, ennenkuin minun uskollinen kansani ase kädessä,\ntai lankoni ja keisari ovat vapauttaneet minut.\"\n\nElisabet näytti hämmästyneeltä ja hän mietti muutaman silmänräpäyksen.\n\"Ei\", huudahti hän kiivaasti ja päättävästi. \"Segebergin muurit ja\nminun varovaisuuteni voinevat vetää vertoja luotettavaisuudessa teidän\nkunniasanallenne, kuningas Kristofferin poika, ja petollisen Erik\nkuninkaan veli. Minä en luota enää kenenkään teidän sukuunne kuuluvan\nkunniasanaan. Alkakaa etsiminen, herrani.\"\n\nKatkera harmin ilme näyttäytyi prinssin kasvoilla. Hän horjahti ja\npiti kiinni tuolista, mutta hän kokosi voimansa ja hillitsi vihan ja\nloukatun ylpeyden purkauksen, joka väikkyi hänen huulillaan ja antoi\nhänen kirkkaalle katseelleen kiihkoisan ilmeen. \"Jumala suokoon teille\nanteeksi nämä sanat, rouva Elisabet!\" sanoi hän hillityllä äänellä ja\nkäänsi katseensa ylpeästä rouvasta hiljaista tähtiloistetta kohti, joka\naivan kuin lohduttaen tuikehti häntä vastaan vankilan ikkunan kautta.\n\nLuukku lattiassa oli niin taidokkaasti laadittu ja niin kivilattian\nkaltainen, että oli mahdotonta keksiä sitä, kun se oli suljettuna.\nSitäpaitsi voitiin se avata ainoastaan salakäytävästä ja sen\ntarkoituksena näytti olleen salaa viedä vankeja, linnoitukseen, ilman\nettä nämä saattoivat pelastua samaa tietä.\n\nKun etsiminen oli päättynyt aivan tuloksetta, polkaisi Elisabet\nkiivaasti lattiaa. \"Hyvä!\" sanoi hän kylmästi, \"koska te ette tahdo\nauttaa meitä, prinssi Otto, täytyy teidän suostua heti muuttamaan\nolopaikkaa. Saatte kiittää ainoastaan omaa itsepäisyyttänne siitä,\nettette tulevaisuudessa saa osaksenne niin hyvää kohtelua, kuin minä\nolisin toivonut osoittaa teille. Herrani, viekää prinssi vartijoituna\npimeään torniin!\"\n\nKuullessaan nämä sanat tuntui prinssi Otto heräävän kauniista unesta.\nHän oli hetkeksi melkein unohtanut vankilansa, ja hänen katkera\nloukkaamisensa oli sulautunut ikuisen rauhan, äänettömän korkeuden,\nrakkauden ja tyyneyden ylevään tunteeseen, joka tähtitaivaalta säteili\nhäntä kohtaan.\n\n\"Kun minä olen kuollut, rouva Elisabet\", sanoi hän hiljaa ja lempeällä\näänellä, \"olette te katuva, jos te nyt riistätte minulta tämän vähäisen\nnäköalan Jumalan taivaaseen. Suokaa minulle toki aukeama muurissa,\njosta voin nähdä pari tähteä ja auringonsäteen, veljeni vääryyttä\nkärsinyt kuningatar. Te tunnette itse onnettomuuden mahdin ja vääryyden\nkatkeran vaikutuksen mieleen. Te olette itse syntynyt korkeuteen\nja valoon, ja te ette voi kieltää minulta yössäni korkean taivaan\npilkahdusta.\"\n\nElisabetin ankara päätös tuntui horjuvan, kun hän kuuli nämä sanat;\ntuskallinen liikutus oli havaittavissa hänen synkässä, ylpeässä\nkatseessaan, ja hienot lihakset hänen laihan suunsa ympärillä\nvärähtelivät. Viha ja sääli näyttivät taistelevan hänen sielussaan.\nMutta samassa hän heitti katseen prinssin kasvoihin, jotka muistuttivat\nkaukaisesti mutta ilmeisesti hänen vanhempaa veljeään. Hän seisoi\njuuri nyt varjossa, ja hän näki ainoastaan yleisen samannäköisyyden\npääpiirteissä, mutta ei sitä jaloa ja lempeätä ilmettä, joka aivan\nkuin kirkasti prinssi Oton kasvot. \"Kuningas Erikin veli\", huudahti\nhän. \"Tahdotteko te lumota minut liikuttavilla puheilla tähdistä ja\ntaivaasta. Viekää hänet torniin!\" Näin sanoen hän poistui nopeasti\nikäänkuin tahtoen paeta vankinsa näkyvistä. Prinssi Otto heitti\nvielä tuskallisen katseen vankilaristikkoon ja seurasi syvästi\nhuoahtaen ritaria ja vartijaa ulos ritarivankilasta ankarampaan\nsäilytyshuoneeseen.\n\nKun prinssiä vietiin linnanpihan yli niinkutsuttuun mustaan torniin,\nvallitsi alhaalla suuri melu. Kamaripalvelija Wittinghof tuli muutamien\nmetsämiesten ja soihdunkantajien seuraamana linnanportista sisään,\ntuoden mukanaan sidotun vangin, joka oli puettu hosteinilaisen\ntalonpojan pukuun. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja prinssi\ntunsi Sven Tröstin. Kun vangittu asemies näki prinssin, huusi hän\nkorkealla äänellä: \"Herramme auttakoon teitä ja Tanskan maata, jalo\nprinssi; minä en voi enempää.\"\n\n\"Jumala palkitkoon sinulle, onneton!\" huudahti prinssi \"Tässä ei voi\nihmismahti auttaa. Mutta Kaikkivaltias voi pelastaa Tanskan ilman\nmeitäkin.\"\n\nPrinssin jalo vartalo katosi hiljaa ja äänettömästi pimeään torniin.\nMutta Sven Tröst huusi vielä kovasti, kun häntä raastettiin alas syvään\ntornikellariin: \"Tämän ketuntempun saatte te vielä maksaa minulle,\nHans Wittinghof. Meidän kahden täytyy tavata toisemme ja ennen teidän\nhääpäiväänne, vaikka minun sitävarten täytyisi nousta haudastani.\"\n\nHieno kamaripalvelija, joka kättään nostamatta oli kierolla tavalla\nantanut metsästäjien vangita hänet, vastasi ivanaurulla vangin\nuhkauksiin ja kiirehti nyt linnanportaita ylös, suomatta raivostuneelle\nkilpakosijalleen ainoatakaan katsetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiesjoukosta, joka pian senjälkeen astui linnantupaan, kantaen lyhtyjä,\nkuokkia ja muurausvehkeitä, kuului pelokasta mutinaa.\n\n\"Tahdotteko uskoa minua toisen kerran\", kuiskasi eräs vanha mies.\n\"Missä on tapahtunut sellaisia asioita, kuin täällä Segebergissä,\nsiellä ei koskaan ole asiat oikealla tolalla. Missä paholainen on\nkerran saanut asuinpaikan, sieltä on vaikea saada häntä pois.\"\n\n\"Tyhmyyksiä\", sanoi toinen. \"Mitä te näitte salakäytävässä on hyvin\nsaattanut olla eläin tai valepukuinen veijari. Mutta kuka hän\nlieneekään ollut, sinne hän nyt jää tuomiopäivään saakka. Me olemme\nvarmasti ja hyvin muuranneet kiinni uloskäytävän, sen minä tiedän.\"\n\n\"Mutta sillä veijarilla voi olla sata muuta uloskäytävää\", vastasi\nvanha talonmies. \"Minä tiedän kyllä mitä näin ja jollei minulla olisi\nollut, Jumalalle siitä kiitos ja kunnia, hieman parempi omatunto\nkuin Kunz Torninvartijalla, olisin minä ehkä myös kaatunut kuolleena\npaikalleni.\"\n\n\"Se oli tavallaan hänen onnensa, vanha lurjus!\" kuiskasi eräs\nvanginvartijan apulaisista. \"Jos hän olisi päässyt elävänä sieltä,\nolisin minä heittänyt hänet sammakkohautaan. Se olisi ollut oikein\nhänelle; mutta herramme on ollut hänelle ehkä armollisempi kuin\nrouvamme.\"\n\nLinnanvouti tuli nyt myöskin tupaan, mukanaan muuta väkeä, joka kantoi\nvanhan Kunz Torninvartijan ruumista. Hän oli nähnyt petetyn herransa\nhaamun salakäytävässä, tai jotain vielä pahempaa, -- niin luultiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiyön aikaan oli kaikki hiljaista Segebergin linnassa. Ainoastaan\nparvekesalissa vastapäätä mustaa tornia paloi vielä kynttilä.\nTäällä istui Elisabet rouva yksinään makuuhuoneessaan. Hänelle oli\nilmoitettu paholaisen haamusta, jonka taikauskoiset talonmiehet\nluulivat nähneensä keksiessään vaarallisen salakäytävän ja Kunz\nTorninvartijan äkillisestä kuolemasta tämän näyn jälkeen. Että tämä\nkirottu kummittelu oli yhteydessä salaisen vierailun kanssa, jonka Oton\nsanottiin vastaanottaneen tornikamarissa, siitä oli hän vakuutettu ja\noli ryhdytty toimenpiteisiin tyhmänrohkean vieraan vastaanottamiseksi,\nniin pian kuin hän näyttäytyisi. Rouva Elisabet näytti olevan\nlevottomuuden ja jännityksen vallassa, jonka tämän illan tapahtumat\nolivat herättäneet hänen sielussaan. Taistelu hänen sisimmässään\nei ollut vielä lopussa. Vangitun prinssi Oton marttyyrikatse\ntähtiloistetta kohti, jonka hän niin julmasti oli ryöstänyt prinssiltä,\noli tunkeutunut syvemmälle hänen sieluunsa, kuin hän näytti tahtovan\nmyöntää itselleen. Tyydytetty kostonhalu näytti antavan hänelle aivan\nliian vähän iloa, ja hän näytti tänä hetkenä paljon onnettomammalta\nkuin koskaan ennen. Makuuhuoneessa riippui seinällä häntä vastapäätä\nsuuri metallipeili, ja nähdessään siinä oman kuvansa hän kauhistui.\n\"Jos kosto ei tee onnellisemmaksi -- niin kauniimmaksi se ei ainakaan\ntee\", sanoi hän ja nousi ripustamaan purppuraviittansa peilin yli,\nkasvoillaan salaisen itsensähalveksumisen ilme. Kuu paistoi hänen\nikkunansa vastapäätä olevaan mustaan torniin. Nojaten kyynärpäätään\nleveään ikkunapieleen hän tuijotti kauan vankitorniin päin. Sen\nmuodosti yksi ainoa pyöreä muuri, jossa ei ollut muuta aukkoa kuin\nraskas, lukittu rautaovi. Kun hän tahtomattaan vavisten kääntyi pois\nikkunasta, koska hänestä tuntui, kuin vankitorni missä ikuinen yö\nvallitsi, horjuisi ja uhkaisi musertuen syöksyä hänen ylitsensä,\nsattui hänen katseensa vastapäätä ikkunaa olevalle seinälle, mihin\noli maalattu vanha ritari luonnollisessa koossa ja hän huudahti\npelokkaasti. Hänestä tuntui kuin maalattu ritari olisi katsonut häneen\nelävällä ankaralla katseella. Häntä pyörrytti, mutta hän hillitsi\nitsensä ja otti kynttilän pöydältä, vuoteensa vierestä, sekä tutki nyt\nsen avulla tarkemmin kuvan kasvoja. Nyt vasta hän huomasi, että kuvan\nsilmät olivat ontot ja aivan kuin pois leikatut ja hän havaitsi samalla\nmadonsyömällä puutaululla puoleksi kuluneen, seuraava sisältöisen\nkirjoituksen: \"_Adolphus VI, Comes et Eques, Dom. Arcis Segeberg Anno\nDomini MCCC_.\"\n\n\"Murhattu kreivi Adolf!\" huudahti hän ja antoi kynttilän pudota.\nNyt hän seisoi pimeässä ja luuli kuulevansa kummallista kähinää\nympärillään, aivan kuin joku olisi liikkunut muurin sisässä onton\nlaudoituksen takana. Samassa kuuluikin kaukaa toiselta puolen Travea,\nhiljaisen yön halki, syviä surumielisiä metsästystorvensäveliä,\nsamanlaisia joita onnettomalla ritari Hartvigilla ennen oli tapana\npuhaltaa, kun hän öisin teki pyhiinvaellusmatkoja veritahrojen yli\nonnetonta poikaansa hakemaan. \"Valoa, Valoa!\" huusi hän ja tarttui\nkellonnuoraan, samalla kuin hän melkein tajuttomana tupertui maahan.\nKun neidot tulivat valoa tuoden löysivät he ankaran Elisabetin\nkuumeisessa tilassa. \"Jääkää luokseni!\" käski hän. \"Pimeä on hirveätä\n-- enemmän valoa! -- Peittäkää tuon kummituksen silmät! -- Peittäkää\nne!\" Hän osoitti murhatun kreivin kuvaa. -- \"Mitä osaa on minulla hänen\nkuolemaansa? -- Se on minun veljeni asia -- hän teki mitä tahtoi --\nviekää pois, tuo kamala kuva -- Mitä voikaan kuvitella synkässä yössä,\nkun on kuumetta veressä? -- Muuri täytyy tutkia -- se on ontto ja kiero\nkuin koko maailma -- se kätkee salaisia murhaajia -- niin! Segeberg on\nmurhaajaluola. Enemmän valoa. Huomenna saa hän tuolla ylhäällä myös\nvaloa. -- Hän saa nähdä sekä auringon että tähtiä. -- Minä tahdon uskoa\nhänen kunniasanaansa. Kuningas Eerikin kuningattaren puolesta täytyy\nkostaa. -- Minä olen suuren Gertin sisar, mutta epäinhimillinen minä en\nole -- Enemmän valoa!\"\n\nElisabet rouvan huoneessa oli nyt valoisaa kuin juhlatilaisuudessa.\nVähitellen katosi kuitenkin outo valaistus ja hiljaisuus vallitsi.\nHämärä Segebergin linna, gootilaisine torneineen ja muureineen\nkorkealla kalkkivuorella loisti kuitenkin kauniina merelle päin,\nheittäen koleana lokakuun yönä varjonsa Trave virtaan. Virta pauhasi\nyksitoikkoisesti. Puistossa suhisi syksytuuli lakastuneiden lehtien\nvälissä. Aaveentapainen ritari Hartvig ei enää kulkenut ritarisalissa\npuhallellen torveensa, mutta toiselta puolen Travea kantoi tuuli\nkaukaisia metsätorven säveliä linnaa kohti, joka sulki sisäänsä Tanskan\nonnettoman prinssin, ja nuoren, rohkean seikkailijan.\n\n\n\n\n\n\nJälkimäinen osa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\n    \"Kreivi kokosi joukkonsa suuren,\n    marssi Slesvigin rajalle päin.\n    Ei nähty ole ennen moista,\n    niin mahtavaa joukkoa toista.\"\n\nSe sotajoukko, josta vanha tanskalainen kansanlaulu näin lauloi, marssi\neräänä kauniina maaliskuun aamuna 1340, liehuvin lipuin ja meluavin\nsoitoin, Slesvigin katuja pitkin, ja kaupungin asukkaat katselivat\nsitä mitä suurimmalla tarkkuudella. Suosiohuudot kaikuivat usein\neniten suosittujen sotilaiden, etupäässä päälliköiden, kunniaksi,\njoiden joukossa oli kuulu Rendsburgin kreivi, ratsastaen joukkojensa\netunenässä sisarenpoikansa, Slesvigin herttua Valdemarin, rinnalla.\nHerttua oli suuren seurueen saattamana tullut sotajoukkoa vastaan\nHolsteinin rajalle; mutta kerrottiin hänen matkalla riitautuneen enonsa\nkanssa. Osa sotajoukosta oli holsteinilaista väkeä, ja Gottorpin luona\nodottivat slesvigiläiset ratsumiehet herttuansa käskyä yhtyäkseen\nsotajoukkoihin. Päävoiman muodostivat palkkasoturit Westfalin ja\nRheinin seudulta, jotka, heidän kuuluisan päällikkönsä tunnetun\nlausunnon johdosta, itse anastaisivat palkkansa ryöstämällä Tanskassa\ntai, jos he kaatuivat, vapauttaisivat päällikön heidän palkkaansa\nmaksamasta. Nämä hurjuudestaan ja julmuudestaan kuuluisat sotilasryhmät\ntunnettiin heidän kepeistä aseistaan ja lyhkösistä asetakeistaan\nsekä heidän pitkistä viiksistään ja monista arvistaan. Kansa kutsui\nheitä kreivin uljaaksi joukoksi. Ne neljätuhatta ratsumiestä, jotka\nHolsteinin kreivin henkivartiona seurasivat voitonvarmaa päällikköä,\nhäikäisivät komeilla varustuksillaan ja ylpeän sotilaallisella\nryhdillään katsojia. Heidän joukossaan oli myöskin monta ritaria ja\nylhäissukuista herraa. Ratsuväen ja jalkamiesten jälestä seurasivat\nkuormastot, joissa kuletettiin piirityskoneet, vankien kahleet ja muut\nsotatarpeet.\n\nSotajoukko kulki tuomiokirkon ja vanhan kuningaskartanon ohitse,\njota nyt kutsuttiin Mustaksiluostariksi. Senjälkeen kun kuningas\nAabel, sovittaakseen kuningas- ja veljenmurhansa, oli luovuttanut sen\nhurskaille augustinolaismunkeille, ei siinä enää asunut ruhtinaita.\nLuostariportin edessä seisoi nyt luostarin esimies munkkien etunenässä,\ntervehtien sotajoukkoa ja sen päälliköitä samalla latinalaisella\nkirkkovirrellä, jota kreivi Gerhard oli laulanut Gottorpin taistelussa,\nja jonka ihmeellisen voiman hurskaat veljet senvuoksi arvelivat\naiheuttaneen tämän voiton.\n\nKreivi ratsasti komealla, punaisella sotaratsulla, jota seurasi kolme\nsuurta, harmaata koiraa. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan kypärän\npeitossa, joka oli painettu syvälle alas otsalle, salaten siten\nhänen harvat hiuksensa, jonka vuoksi hänen vihamiehensä olivatkin\nantaneet hänelle haukkumanimen \"kaljupää\". Kun joukkojen uteliaisuus\nkuitenkin alkoi vaivata häntä, laski hän alas kypäränsilmikkonsa,\nja hänen terävän katseensa tehdessä tarkkoja havainnoita kaikesta\nympärillään, näytti hän haluavan tehdä omien kasvojensa piirteet\nluoksepääsemättömiksi. Tuo sotilaallinen rautanaamari esti\nslesvigiläiset oikein näkemästä sitä sankaria, jota he niin suuresti\nihailivat; mutta jokainen tunsi hänen ylpeän, tyynen ryhtinsä,\nvoimakkaan, leveäharteisen sankarivartalon, sekä kuulun Mariakuvan\nItzehosta, joka oli pelastanut hänen henkensä Gottorpin taistelussa, ja\njota hän senjälkeen taisteluissa aina kantoi kultaketjuissa kaulassaan.\nHeti kun mustanluostarin veljet näkivät hänet, heiluttivat he Pyhän\nneitsyen kuvalla kirjailtua kirkkolippua ja lauloivat kovalla äänellä:\n\n    \"Nos, hac die Tibi gregatos,\n    Serva, Virgo, in lucem mundi.\"\n\n    [\"Sinun kunniaksesi kokoonnumme tänään,\n    Varjele meitä, oi pyhä neitsyt, maailman valkeus.\"]\n\n\"Aivan oikein, hurskaat herrat!\" kaikui kreivin ääni kumeasti\nkypäränristikon takaa. \"Pyhä neitsyt on kanssamme. Jokaisen\ntanskalaisen kapinoitsijan täytyy paeta tai kaatua.\"\n\nLuostarin esimies kumarsi syvään, ja vastaukseksi kreivin armolliseen\ntervehdykseen hän teki siunauksenmerkin virrenlaulun yhä jatkuessa.\n\n\"Minun vanha voitonlauluni!\" kuiskasi kreivi nuorelle Slesvigin\nherttualle, joka levottoman näköisenä ratsasti hänen vieressään,\nkääntäen hevosensa pois esi-isiensä synkästä linnasta ja laulavista\nmunkeista.\n\n\"Mustastaluostarista minä en odota minkäänlaista siunausta\", vastasi\nherttua alakuloisesti.\n\n\"Lastenloruja!\" mutisi kreivi itsekseen ja hypitteli ratsuaan. Hän\nratsasti aivan nuoren herttuan viereen ja asetti panssaroidun kätensä\nhänen satulansa laiteelle. Munkkien laulaessa ja hevoskavioiden\ntömistessä kumartui hän, niinkuin näytti, tuttavallisesti entisen\nholhottinsa puoleen ja sanoi hillityllä äänellä: \"Tervehdä kansaa,\nValdemar! Muista nimeäsi! Elä anna kenenkään huomata horjuvaisuuttasi!\"\n\nHerttua kohotti, vaikkakin teennäisen vilkkaasti, hiukan kumarassa\nolevaa päätään, ja katseli ympärilleen vastatakseen kansan\ntervehdyksiin ja hyvähuutoihin, jotka kuitenkin näyttivät olevan\nenemmän tarkoitetut hänen kuuluisalle enolleen, joka jo pitemmän\naikaa oli ollut heidän ruhtinaansa ja jonka he taas pian toivoivat\nsaavansa hallitsijakseen. Kansan kesken oli levinnyt senlainen huhu,\nettä herttua käydessään edellisessä kuussa Lübeckissä, olisi siellä\nollessaan tehnyt salaisen sopimuksen enonsa kanssa ja luovuttanut\nSlesvigin hänelle, josta taas hänet kreivin avulla saatettaisiin\noikeuksiinsa Tanskan kuninkaana.\n\nNuori herttua Valdemar oli sen samannimisen hienon ja viekkaan\nherttuan pojanpoika, joka salaisesti oli ollut päämiehenä Stig-marskin\nliitossa kuningas Eerik silmänräpyttäjää vastaan, sekä myöhemmin Eerik\nMenvedin alaikäisyyden aikana valtionhoitajana ollessaan turhaan\noli pyrkinyt anastamaan Tanskan kruunua. Sitä mitä vanhempi herttua\nValdemar alituiseen uneksi ja mihin hän pyrki, mutta jota hän ei\nmilloinkaan saavuttanut, sen oli hänen pojanpoikansa Rensburgin kreivin\navulla saavuttanut jo kahdentoista ikäisenä lyhyeksi ajaksi. Kun\nKristoffer toinen syöstiin valtaistuimelta, olivat Tanskan epäröivät\nja riitaiset säädyt todellakin valinneet nuoren slesvigiläisen\nherttuan kuninkaakseen, vaikkei häntä oltu voideltu eikä kruunattu.\nKansan vanha viha hänen enonsa, kuningas Aabelin sukua kohtaan, sekä\ntyytymättömyys ankaraan, holsteinilaiseen holhoukseen oli kuitenkin\nvoimakkaampi kuin ylönkatse kelvotonta kuningas Kristofferia kohtaan.\nEivät myöskään kreivi Gerhardin saamat voitot taisteluissa tuon\nheikon kuninkaan kanssa olleet voineet säilyttää kreivin holhotille\ntuota tyhjää kuningasnimeä, jonka hän oli maksanut herttuakunnallaan.\nKymmenen vuotta sitten, viidentoista vuotiaana, oli nuori herttua ollut\npakotettu luopumaan kuninkaanarvostaan palautumalla entiseen asemaansa.\n\nSittenkun kuningas Kristoffer oli ikäänkuin ottanut takaisin saamansa\nkuninkaannimen mukaansa hautaan, oli Tanskan valtaistuin nyt seitsemän\nvuotta ollut vapaana. Prinssi Oton tappiot Tap-nummella sekä hänen\nonneton vankeutensa olivat kokonaan lamauttaneet kansan mielialan.\nVangittu prinssi oli viety Segebergistä Rendsburgiin, missä hänet\nvielä pidettiin ankarassa vankeudessa. Valtakunta oli jaettu ja\nvieraiden panttiherrojen vallassa. Kansan sorrettu tila sekä huhut\npuheenaolevasta vaihdosta olivat vihdoinkin saaneet tanskalaiset\nryhtymään hurjiin, melkein epätoivoisen voimakkaisiin ponnistuksiin.\nKansa löi kuoliaaksi muukalaiset veronkantajat missä vain taisi,\nja Jyllannissa ritarit anastivat kreivin linnat toisen toisensa\njälkeen. Yleisen laittomuuden vallitessa, joka hajoitti Tanskan kansan\nvoimat, ei ollut kuitenkaan minkäänlaista järjestettyä suunnitelmaa\nkapinassa. Ei ollut enää ainoatakaan päällikköä tai ruhtinasta, johon\nkansa luottamuksella olisi voinut liittyä. Prinssi Oton suhteen oli\nkaikki toivo menetetty. Kaikki neuvottelut hänen vapauttamisestaan\nvankeudesta olivat, huolimatta hänen lankonsa markkreivin, ja keisarin\nvälityksestä, tänä kuutena vuotena olleet turhat, ja hänen nuorempi\nveljensä oleskeli pakolaisena keisarin hovissa. Slesvigin herttua,\njoka nyt oli täysi-ikäinen ja täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta,\ntoivoi senvuoksi kuuluisan enonsa avulla helposti voivansa voittaa\ntakaisin kruunun, jonka hän lapsena oli menettänyt. Saavuttaakseen\ntämän päämäärän hän oli taas luvannut pois herttuakuntansa; mutta\nhän alkoi epäröidä miettiessään miten uskallettua oli tämä kaikkea\nkansallisoikeutta vastaan sotiva vaihto; ei edes tuo mahtava\nsotajoukko, jonka hän nyt näki edessään varustautuneena tätä\nsuunnitelmaa toteuttamaan, voinut poistaa hänen epäilyksiään.\n\nVaikkei kreivi Gerhard enää ollutkaan herttuan laillinen holhooja, oli\nhänellä kuitenkin vielä suuri vaikutusvalta nuoren herran mieleen,\nja hän ohjasi etevämmyydellään melkein jokaista hänen askeltaan.\nTämä riippuvaisuuden tunne saattoi hänet jonkinlaiseen nöyryyttävään\nasemaan; hän oli kuitenkin siksi voimaton, ettei voinut kokonaan\nriistäytyä irti niistä siteistä, jotka jo varhaisimmasta lapsuudesta\nolivat kahlehtineet hänet, ja senvuoksi valtasi herttuan usein\njonkunlainen tahdoton uhka mahtavaa sukulaistaan kohtaan, vaikkakin\nhän hyvin käsitti miten tarpeelliset sekä kreivin ystävyys että valta\nsekä sotapäällikkötaito olivat hänelle. Herttuan itsenäisyyden puute\nilmeni selvästi hänen ulkonäössään ja epäröivissä kasvonilmeissään. Se\narka katse, jolla hän nyt tervehti slesvigiläisiä alamaisiaan, jotka\nhän taas aikoi lahjoittaa pois kuningaskunnasta, ilmaisivat heikkoa,\nlevotonta sielua, joka oli ryhtynyt suurempaan yritykseen kuin minkä\nitse tunsi voivansa toteuttaa, mutta mihin hän kuitenkin tunsi olevansa\npakoitettu olosuhteiden painostamana, sekä voimakkaiden sisäisten\nsyiden vaikutuksesta. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja jalopiirteiset;\nmutta väsähtäneet, vaaleansiniset silmät, ja ohuet keltaiset viikset,\nsamoinkuin kasvojen pehmeä vaihteleva väri eivät suinkaan tehneet\nhäntä sankarin näköiseksi. Hartioillaan ruhtinaallinen purppuraviitta,\nhatussa liehuva töyhtö, satulapeitteessä Slesvigin siniset leijonat,\ntällä loistolla ja komeudella hänen olisi pitänyt häikäistä vieressään\nkulkevan yksinkertaisen sotapäällikön rinnalla, ja kuitenkaan hän ei\nvoinut olla huomaamatta, kaikkien katseitten olevan suunnatut uljaaseen\nkreiviin, joka oli puettuna rautaan kiireestä kantapäähän. Häntä kansa\nihaili voittamattomana sankarina ja Pohjolan suurimpana valtiomiehenä.\n\n\"Kas, kas!\" sanoi eräs slesvigiläinen porvari jotensakin ääneen\ntoiselle. \"Tuossa on mahtava Rendsburgin kreivi. Tuhat tulimmaista!\nSepä vasta mies on! Mutta Jumala auttakoon meitä tuosta hänen\nholhokkinahjuksestaan. Hän ei tule täysi-ikäiseksi vaikka eläisi sadan\nvuoden vanhaksi.\"\n\n\"Pyhän Andreaksen nimessä, te olette oikeassa!\" vastasi toinen. \"Jos\nsaisimme vaihtaa tämän poikalapsen suureen rendsburgilaiseen ja vielä\nkaupanpäälliseksi saisimme Holsteinin, niin tekisimmepä hyvän kaupan.\nSilloin voisimme antaa Valdemarimme ja kaikki Tanskan kuninkaat\npaholaisen hoivaan.\"\n\n\"Jos poika on lapsenkruunusta myönyt meidät nahkoinemme päivinemme,\nniin olisipa paras viheltää hänet kaupungista\", huomautti ensimäinen.\n\nNuoren herttuan kiukustunut katse sai porvarit hetkeksi vaikenemaan,\nsillä se ilmaisi hänen kuulleen osan heidän puheestaan. Hän vaikeni\nhuulta purren ja väri vaihtui hänen poskillaan.\n\n\"Ei, mutta katsokaapas meidän kaunista, nuorta herraamme!\" sanoi jokin\nirvihammas väkijoukosta. \"Hän on aivan hienon neitosen näköinen, joka\non valmis pyörtymään tanssista.\"\n\n\"Taitaapa siitä tulla hänelle liiankin kuuma tanssi\", huomautti toinen.\n\n\"Pahus vieköön\", murahti kolmas. \"Hän jää rauhassa tänne kotiin häitä\nviettämään.\"\n\n\"Siinä hän tekee viisaasti\", jatkoi ensimäinen. \"Voihan hänen enonsa\nsitten asettaa hänet kunniapaikalle Tanskassa, kun tanssi on loppunut.\nSe mies kyllä pitää hänet lujasti kuninkaan istuimella, vaikka se\nalkaisikin horjahdella.\"\n\n\"Ketä ovat nuo ylhäiset herrat, jotka ratsastavat Alvesstorpen ja\nritari Gotschakin edessä?\" kysyi eräs renki alasaksan murteella\nsysästen naapuriinsa, joka näytti olevan holsteinilainen hevoskauppias.\n\n\"Etkö sinä tunne Rendsburgin herroja?\" vastasi toinen. \"Tuo\nviheriäpukuinen on ritari Hals, se samanen, joka viime vuonna osti\nmeidän ruskean oriimme. Raudikon selässä istuva sinipukuinen on kreivin\nkamaripalvelija; hän juuri saa omakseen Jyllannin kauneimman ja\nrikkaimman neitosen. Jumala häntä varjelkoon siitä miehestä! Konkarin\nselässä istuu kappalainen, jolta paholainen taittoi kylkiluun. He\nseuraavat aina meidän kreiviämme yhtä uskollisesti kuin hänen kolme\nharmaata koiraansa.\"\n\n\"Entä tuo kalpea ritari, joka tuijottaa niin oudosti eteensä -- tuo\njolla on musta haarniska?\"\n\n\"Se on vanha Hartvig Reventlo. Hänen ansiostaan on kreivi, se mikä hän\nnyt on. Ilman häntä olisi kreivi kerjäläismunkki tai olisi kuollut\nnälkään riihenylisille koirineen, sen olet toki kuullut. -- Hm! Eipä\nole ihme että vanha herra on noin kalpea\", alkoi taas hevoskauppias.\n\"Hän on hiljattain tehnyt vaivaloisen pyhiinvaellusmatkan paljasjaloin.\nMutta siitä saakka kun hän löi kreiviä ja nuorta aseenkantajaa\nSegebergissä, ei hän ole ollut aivan selväpäinen.\"\n\n\"Jeesus Maria? Hänkö löi kuoliaaksi oman poikansa\", kuiskasi toinen.\n\"Ei suinkaan hän milloinkaan ole ollut oikein selväpäinen?\" Pitkään\naikaan ei mies tahtonut saada katsettaan pois mustapukuisesta\nritarista, jonka kauheat rikokset ja syvä katumus olivat hänelle\nhyvinkin tuttuja. Toisten komeasti puettujen ritarien näky poisti\nkuitenkin sen vaikutuksen, minkä Hartvigin synkkä olento oli tehnyt.\n\"Kas, tuolla tulee ritari Krummendink\", huudahti hän. \"Ja kas, ritari\nLembek ja Struven Rangov ovat myöskin mukana.\"\n\nTarkkaavat katselijat, jotka kaikki tunsivat Rendsburgin kreivin\nja herttuan merkittävimmät ritarit ja vasallit, mainitsivat monta\nkuuluisaa nimeä, jotka kuitenkin myöhemmin ovat joutuneet unohduksiin.\n\nEnsimäiset joukko-osastot astuivat jo Pitkänkadun sillan yli korkeata\ntorniporttia kohti, silloin kuin toinen ja kolmas osasto eivät vielä\nolleet ehtineet tuomiokirkolle ja vanhalle kuninkaan kartanolle Täällä\nseisoi vielä luostarin esimies munkkiensa ympäröimänä tervehtien\nylimyksiä ja antaen sotajoukolle siunauksen retkelle. Kreivi Gerhardin\nmolemmat pojat, kreivi Henrik ja Klaus, johtivat joukon kahta viimeistä\nosastoa. He olivat molemmat nuoria sotaisia herroja, uljaan ja rohkean\nnäköisiä; mutta voimakas kreivi Henrik, jota myöhemmin kutsuttiin\nRauta-Henrikiksi, veti etupäässä yleisen huomion puoleensa. Hän\nratsasti pikimustalla ratsulla ja oli samaten kuin isänsä rautapukeissa\nkiireestä kantapäähän; mutta hänen kypäränsilmikkonsa oli auki, ja\nhänen ruskettuneet, voimakkaat kasvonsa ilmaisivat nuorekasta rohkeutta\nja leimuavaa sotaintoa. Hän oli vieläkin pitempi ja kookkaampi kuin\nisänsä. Useimpia miellytti hänen ankaran rohkea ilmeensä; mutta\nkatsoen siihen että häneltä vielä puuttui rohkeat urotyöt, oli hänen\nylpeytensä jonkinlaista kerskailuhalua ja isänsä käytöksen turhamaista\njäljittelyä, mikä ei jäänyt kansanjoukolta huomaamatta. Latinalainen\nkirkkovirsi, jota hän kuunteli sitä ymmärtämättä, kaikui hänen\nkorvissaan liian vakavalta ja surulliselta. \"Me emme ole lähteneet\nruumista saattamaan, vaan voittoja ja kunniaa niittämään\", sanoi hän\nääneen ylimielisesti sille ritarille, joka ratsasti häntä lähinnä, ja\nkäski torvensoittajiensa vaimentamaan munkkien laulun. \"Hurskaat herrat\nsaisivat kernaimmin laulaa meille muutamia iloisia juomalauluja\",\nlisäsi hän suuttuneena. \"Mutta ne he säästävät refektorioonsa ja\nsalaisiin hartausharjoituksiinsa.\"\n\nLuostarin esimies viittasi heti munkkeja vaikenemaan. \"Te voitte joutua\nruumissaattueeseen ennenkuin aavistattekaan, korkea herra\", sanoi\nloukkaantunut esimies kuuluvalla äänellä. \"Mutta elämän ja kuoleman\nHerran tahdosta riippuu miten usein te saatte kuulla isänne kuulun\nvoittolaulun.\"\n\nKreivi Henrik tuli äkkiä totiseksi nämä sanat kuultuaan, ja\nlevottomasta kansanjoukosta alkoi kuulua tyytymätöntä mutinaa. Mutta\nylinnä kaikuivat käyrätorvien äänet, ja jälkijoukko kulki ilman\nluostarin vanhimman siunausta Mustanluostarin ohitse.\n\n           *       *       *       *       *\n\nTie Slesvigistä Pohjois-Jyllantiin kulkee Hevosvuoren ja Gottorpin\nlinnan ohi. Oli kaunista katsella tuon pitkän, loistavan sotilasrivin\nastuvan ulos torniportista ja täyttävän kiemurtelevan tien. Ilma oli\nleuto, mutta yöllä oli jäätynyt. Puut ja pensaat tienvarsilla loistivat\nkuuraisina kuin timantit auringonpaisteessa, ja iloiset leivoset\nennustivat kevään tuloa. Kreivi Gerhard oli herttuan kera ratsastanut\nhiukan muun seurueen edeltä.\n\n\"Katsoppas, Valdemar, tuossa minä räjähytin kuningas Kristofferin\nvaunut viisitoista vuotta sitten\", sanoi kreivi, ylpeän\nitsetietoisesti. \"Sinä päivänä minä puhdistin sinulle tien\nkuningasvihkiäisiisi Viborgin keräjille. Luuletko sinä minun nyt liian\nvanhaksi asettamaan teräshansikkaalla kruunua päähäsi?\"\n\n\"Ei kukaan epäile teidän voimaanne ja onneanne, uljas enoni\", vastasi\nherttua hehkuvin poskin häneen katsomatta. \"Mutta minä en ole enää\nkahdentoistavuotias poika, jonka holhoojansa nostaa valtaistuimelle.\nMinä sanon teille jo edeltäkäsin, kreivi Gerhard\", jatkoi hän kiivaasti\nja kiihoittuneen käskevästi. \"Vaikka ostaisinkin epävarman kruunun\nherttuakunnallani, niin ei minulla kuitenkaan ole halua tulla enää\ntoista kertaa varjokuninkaaksi.\"\n\n\"Aivan oikein, se on minunkin mieleeni!\" sanoi kreivi kuitenkin\nsäpsähäen ja loi entiseen holhokkiinsa tutkivan katseen. Hän oli\ntyöntäissyt auki kypäränsilmikon, ja hänen ankarilla, terävillä\nkasvoillaan ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta, kaikki\nhänen tarmonsa ja sielunvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt syviin\nsilmänkoloihin, josta viisas läpitunkeva valtijaskatse näytti\nylenkatseella silmäilevän koko maailmaa, ja samalla siinä ilmeni\nterävä viekkauden piirre, mihin yhdistyi varma ylevymmyyden tunne.\n\"Sano minulle suoraan, sisarenpoikani\", jatkoi hän välinpitämättömällä\näänellä, \"mitä olet ruvennut epäröimään? Minun täytyy nauraa sinulle\nvastustaessasi meidän kulkuamme maasi kautta, vaikka asia oli jo\nennakolta sovittu. Ne ovat tuulihatun päähänpistoja, jotka eivät\nole minkään arvoisia. Minä suon sinulle anteeksi epäluottamuksesi\naikeisiini. Sinunlaiselta nuorukaiselta minä en vaadi syvempää\nihmistuntemusta. Katsoppas, laajakantoinen valtioviisas ajatus on\nminulle enemmän arvoinen kuin kruunu. Holstein ja Slesvig ovat\nyhdistettävät; siihen uhraan elämäni; mutta -- ennenkuin sinä\nolet kruunattu Tanskassa, en minä vaadi jalanvertaa maata sinun\nherttuakunnastasi. Sinusta itsestäsi muuten riippuu haluatko tulla\nmukaan tai ei.\"\n\n\"Minä _en_ tule mukaan\", vastasi herttua varmasti. \"Tanskassa ei nähdä\nminua ensi kertaa vihollisjoukon etunenässä. Eno, koko teidän aikeenne\ntuntuu minusta, uskaliaalta ja epävarmalta. Jos minut nostetaan teidän\nkeihäillänne valtaistuimelle, niin en minä koskaan voita Tanskan kansan\nsydäntä.\"\n\n\"Kansan sydäntä!\" toisti kreivi ja hymyili katkerasti, kasvonilmeensä\nmuuttumatta vähääkään. \"Hullutuksia, Valdemar! Toivoisit kai\nneidonkäsien kantavan itsesi valtaistuimelle? -- Jos haluat hallita,\nniin et saa toivoa mitään muuta. Jos tahdot saavuttaa päämaalisi, et\nsaa milloinkaan epäillä siihen tarvittavien keinojen välttämättömyyttä.\"\n\n\"Entä keisari, saksalaiset ruhtinaat\", intti herttua melkein\nlevottomana.\n\n\"Antaa heidän neuvotella, minä toimin sillä aikaa, niin saamme nähdä\nkuka pikemmin tekee päätöksen.\"\n\n\"Eivätkö teistä siis kansan tahto ja rakkaus ole minkään arvoisia?\"\n\n\"Sotajoukkoni etunenässä minä olen heidän tahtonsa. Kosiskele sinä\nkapinallisten rakkautta, kunhan minä ensin olen opettanut heidät\ntottelemaan. -- Tiedän kyllä, että hääilot ovat pääsi samentaneet\",\njatkoi kreivi välinpitämättömästi. \"Kunnes se kuume on ohi, en odota\nsinulta mitään. Mutta eikö prinsessankaan syleily sinulle riitä?\nTäytyykö kokonaisen kansan heittäytyä kaulaasi senvuoksi, että sinä\nminun avullani hyväntahtoisesti haluat pidellä valtikkaa heidän\nylitsensä?\"\n\n\"Elkää ivailko, herra eno! Olemmehan jo nähneet mikä seuraa vihan ja\nväkivallan töitä. Te olette tehnyt miekasta valtikan; mutta juuri tätä\nrautavaltikkaa vastaan tanskalaiset kapinoivat.\"\n\n\"Senvuoksi heidät rangaistaankin skorpioninhampailla\", tiuskasi kreivi\nkatse hurjana. \"Tahdotko sinä opettaa minua tätä kansaa tuntemaan. Minä\ntunsin sen jo ennenkuin sinä synnyit. Heidät voi vain pakottamalla saada\nkunnioittamaan sitä valtaa, jota he vihaavat. He eivät ole lammaslauman\nkaltaisia, joita voidaan hallita paimensauvalla. He ovat susia; heidät\non teräksellä kesytettävä. Sitten kun minä olen taittanut heiltä\nhampaat, voit sinä heitä taputella.\"\n\n\"Te aijotte kovakouraisesti tarttua asiaan, herra eno! Mutta oletteko\najatellut --\"\n\n\"Minä olen ajatellut mitä Tanskan kuningasten olisi pitänyt ajatella\njo satavuotta sitten. Jäykkäniskaiset tanskalaiset ovat nujerrettavat.\nKoko heidän rappiolle joutunut aatelistonsa on juurta jaksain\nhävitettävä, heidän ryövärilinnansa ovat maan tasalle tasoitettavat.\nEnnenkuin taas astun jalallani yli Eiderin tahdon nähdä hirsipuussa\nviimeisenkin kapinapäällikön Jyllannissa, olkoon hän sitten piispa\ntai ritari. Sen olen luvannut ja vannonut. Näetkö kuormavankkurit\ntuolla etempänä? Ne ovat täynnä kahleita ja rautoja roskaväkeä varten.\nPunaiset ajajat ovat oikeuden palvelijoita; heillä on mukanaan kirveet\nja nuorat jäykkäniskaisille.\" Nuo sanat lausuessaan säkenöivät hänen\ntummat silmänsä; mutta ei ainoakaan piirre hänen oudosti jääkylmillä\nkasvoillaan värähdellyt. Hän kohotti vain pitkää leukaansa katkeran\nylpeästi ja ylenkatseellisesti, mutta vaikeni huulet tiukasti\nyhteenpuristettuna, ja rautapeitteinen käsi miekankahvalla.\n\nHerttua loi häneen aran ja levottoman katseen. He ratsastivat molemmat\nvaieten edelleen, pysähtyen vasta niinkutsutun Paalumetsän luona, missä\nsotapäällikkö aikoi järjestää joukkonsa.\n\nPensaikossa tien vieressä, suuren suon varrella, minne kuningas Aabelin\nruumis luulotellun kummittelun vuoksi oli upotettu, ja missä suuri\nmusta paalu vielä näytti hänen kuuluisan hautauspaikkansa, istui\nkannolla pari henkilöä, näöltään metsästäjiä, jousipyssyt kädessä ja\nkatselivat jännitetyn tarkkaavasti lähenevää sotajoukkoa. Ne olivat\nSven Tröst ja Musta Sven. Molemmat olivat laihtuneet ja näyttivät\nsaaneen kärsiä paljonkin kurjuutta. Vasta kaksi kuukautta sitten\nolivat he, uskomattoman suurin ponnistuksin, kaivautuneet Segebergin\nvankitornin alla olevan kalkkivuoren läpi, tehtyään kuuden vuoden ajan\njoka yö salaa tätä työtä, ja siten he olivat kalliisti saaneet maksaa\nuskaliaan yrityksensä vapauttaa vangittu prinssi Otto. Mutta tuskin he\nolivat palanneet Pohjois-Jyllantiin ja ehtineet koota uusia voimia,\nniin he jo kiihkeällä innolla ottivat osaa kapinaan. Nyt he olivat\nuskaltautuneet vaaralliselle tiedusteluretkelle melkein Slesvigin\nportille asti. Sven Tröst oli kasvattanut itselleen pitkät, sotaisat\nviikset, ja hänen vilkkaille uskalikonkasvoilleen oli ilmestynyt\nmiehekäs piirre, joka sopi hänelle oivallisesti. Hänen silmänsä\nliekehtivät niinkuin ennenkin ylimielistä rohkeutta ja halua potkia\ntutkainta vastaan; kuitenkin hän näytti oppineen paremmin hillitsemään\nitseään, vaikka hän tapansa mukaan enemmin seurasi seikkailuhaluista\nmieltään ja hetkellisiä mielen johteitaan kuin jotakin varmaa\nmäärättyä elämänsuunnitelmaa. Musta Sven oli kamalan ja pitkäaikaisen\nvankeutensa kuluessa tullut vielä entistäänkin hurjemmaksi. Silloin\ntällöin hänellä oli jonkinlaisia mielenvikaisuuden kohtauksia, jolloin\nhän itse luuli olevansa noita ja kuvitteli oppineensa noitatemppunsa\nisoäiti-vainaalta, joka taas oli saanut viisautensa kuuluisalta\nnorjalaiselta noidalta Sulla Sukilta. Koko vankeudessa olo-aikansa hän\noli antanut mustan tukkansa ja partansa kasvaa, ja hän oli vannonut\nettei ajaisi partaansa eikä pesisi kasvojansa ennenkuin oli kostanut\nvanhan herransa, itsensä ja isoäitinsä puolesta. Hän oli kamalan\nnäköinen repaleisessa metsästäjäpuvussaan, mustat kasvot likaisina\nja parta takkuisena, ja hän väitti itse ylpeästi voivansa erikoisten\nolosuhteiden vallitessa vain itseänsä näyttämällä pelottaa vihollisensa\nkuoliaaksi. Hän istui nyt nuolipyssy kädessään tuijottaen hurjin\nkatsein lähestyvää suurta sotajoukkoa, mutisten hiljaa Sulla Sukin ja\nisoäitinsä loihturunoja. \"Minä sinkautan itsestäni Gondulin henget\",\nkuiskasi hän puhaltaen. \"Yksi purkoon teitä selkään! Toinen rintaan!\nKolmas tarttukoon teihin koko maailman kiukku- ja vihakourilla!\"\nSenjälkeen hän sylkäisi kolme kertaa sotajoukkoihin päin. \"Kas tuolla\ntulee kreivi Kaljupää poikakuninkaansa kera, jonka hän tahtoo meille\npakottaa\", huusi hän ja hypähti ylös. \"Jos saisimme hänet näkyviimme\nja ampuisimme nuolen hänen kalloonsa, niin säästyisipä monen hyvän\njuutilaisen omaisuus ja henki.\"\n\n\"Hyi, Volle, ei mitään salamurhaa!\" sanoi Sven Tröst ankaralla ja\nuhkaavalla äänellä. \"Sitä ei salli meidän taivaallinen Isämme eikä\nNiilo-enokaan siihen suostu.\"\n\n\"Mutta Kaljupää ei kysynyt lupaa taivaan Herralta eikä Niilo-enolta,\nauttaessaan ritari Hartvigia Segebergissä, ja kuka on nyt luvannut\nhänen ryöstää ja tappaa Jyllannissa?\" mutisi Musta Sven. \"Teidän\nhienojen ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on niin nurinkurinen.\nRakas, nuori herani, minkävuoksi luulette minun teidän kanssanne\nkaivaneen kuin myyrän koko tuon pitkän ajan, ellen olisi etsinyt\nvapauttani voidakseni ulospäästyäni sydämen pohjasta lyödä kuoliaaksi\nviholliseni? Kas, tuolla ratsastaa ritari Hartvig\", jatkoi hän viitaten\ntielle. \"Häntä minä melkein säälin -- hänen elämänsä on hiuskarvan\nvarassa; sen voi melkein puhaltamalla sammuttaa. Hänellä on mato\nsydämessä; se jäytää sen viimeistä juurta, välittämättä hänen pitkästä\nkatumusmatkastaan. Mutta tuo katala koira hänen vieressään, hänet minä\ntahdon nähdä sinisenä ja verisenä ennenkuin tulen iloiseksi.\"\n\n\"Elä koske sormillasi pyssyyn, Volle, ja pidä silmäsi auki!\" keskeytti\naseenkantaja hänet laskien kätensä hänen nuolipyssylleen. \"Miten\nsuurilukuisen luulet heidän olevan?\"\n\n\"Heitä tulvehtii sieltä kuin Hornan linnanportti olisi aukaistu\",\nmutisi Volle, \"eikä siitä milloinkaan tule loppua. Heitä on\nainakin kolmekymmentätuhatta roistoa, hevosväki ja jousimiehet\nyhteenlaskettuina; mutta olkoot heitä vaikka satatuhatta, niin heitä\nei kuitenkaan palaa kuin puolet elävinä takaisin, siitä minä uskallan\nvaikka kaulani. -- Kuulkaa, nuori herra, johtuipa oiva tuuma mieleeni,\nja siitä olen varma, ettei se ole syntiä. Minä juoksen tielle ja\nhaukun kaljupää kreivin pataluhaksi omassa ja kaikkien rehellisten\njuutilaisten nimessä.\"\n\n\"No, olipa sekin hyvä tuuma\", vastasi aseenkantaja hymyillen.\n\"Voit saada siitä sen ilon, että hän hirttää sinut tähän paikkaan\nsotajoukkojaan tarkastaessaan. Hän ei kauvan mieti, sen sinä tiedät, ja\npyöveleitä hänellä on mukanaan tusinoittain.\"\n\n\"Hm, ei minua tässä maailmassa ainakaan hirtetä, sen luki minun\nisoäitini kädestäni. Sitokoot ja heittäkööt minut vain uudelleen\nkoiranruokansa, jos haluavat. Minä irroitan yltäni heidän kahleensa ja\nrenkaansa kuin villalapaset, eikä täällä ole edes kalkkivuoren läpi\nmurtauduttava. Minä olen murtautunut jo useammasta tornista, kuin\nkreivi omistaa linnoja koko Jyllannissa ja Fyenillä.\"\n\n\"Mutta mitä hyötyä on ritari Niilolle ja meille tanskalaisille siitä,\nettä sinä häpäiset kreiviä ja joudut taas hänen valtaansa?\"\n\n\"Ehkä vähän enemmän kuin luulette, nuori herrani. Jos he panevat\nminut tänne Gottorpiin tänä päivänä, niin minä livahdan sieltä ulos\nhuomenna, eikä sen enempää. Mutta jos minut raahataan sotajoukon mukana\nettä saataisiin nähdä josko olen ennustanut oikein, ja jos he antavat\nhirttää minut valheestani -- niin voin murtautua ulos tarvittaessa\nauttamaan hyviä ystäviä. Hyvä toveri vihollisten leirissä on usein\nparempi kuin sata uhkarohkeaa meidän omassamme.\"\n\n\"No niin, ainakin siinä olisi jonkinlaista järkeä. Mutta jos tuo\npäähänpistosi vie sinut hirsipuuhun, niin taidatpa katua kujeesi, hurja\nVolle.\"\n\n\"Anna minun pitää siitä huoli, nuori herra. Nyt saatte nähdä miten minä\nhärnään heitä ja pakoitan heidät antamaan minulle vapaan matkan. Olkaa\nvaruillanne.\" Tämän sanottuaan hän hyppäsi alas Paalumetsän pensaikosta\nja oli parilla hyppäyksellä keskellä maantietä, missä hän asettui kädet\npuuskassa aivan kreivin ja herttuan hevosten eteen.\n\n\"Mitä tuo ilkeä mies tahtoo?\" kysyi herttua säpsähtäen.\n\n\"Minä tahdon vain näyttää sinulle kuuluisan esi-isäsi hautapaikan, hyvä\nherttua\", huusi Musta Sven. \"Katso, tuolla se on loassa. Ennen hän saa\nrauhan lätäkössään, kuin juutilaiset alistuvat tottelemaan kuningas\nAabelin sukua.\"\n\nHerttua Valdemar valahti kuolemankalpeaksi nämä sanat kuullessaan ja\ntarttui miekkaansa. Nyt vasta huomasi kreivi likaisen miehen, joka\nkookkaana kuin jättiläinen seisoi tiellä näyttäen aikovan sulkea sen\nhäneltä ja koko hänen sotajoukoltaan.\n\n\"Mistä hullujenhuoneesta on tuo mies karannut?\" sanoi kreivi\nvälinpitämättömästi ja viittasi kamaripalvelijaansa toimittamaan hänet\nsidotuksi. Kreivi ei senjälkeen hänestä sen enempää välittänyt, vaan\njatkoi lippujensa laskemista ja käskyjen jakelemista päälliköille.\n\n\"Tuo mies on Segebergin kummitus, herra kreivi\", sanoi kamaripalvelija\nkiihkeänä. \"Hän juuri aikoi vapauttaa prinssin vankeudesta ja oli\nvähällä peloittaa kuoliaaksi teidän rohkean sisarenne.\"\n\n\"Hei, sinä mahtava lahtari\", huusi nyt Musta Sven, antaessaan\nvastustelematta sitoa itsensä. \"Lasketko sinä karjasi ennenkuin viet\nsen lahtauspenkille? Taidat ne helpommin laskea silloin kun sieltä\npoisjuoksevat.\"\n\n\"Tukkikaa tuon kirotun suu!\" käski kamaripalvelija. Mutta vanki jatkoi\nyhä kovaäänisemmin rohkeasti puhua kreivi Aadolfin salamurhasta\nSegebergissä sekä kreivi Gerhardin osallisuudesta tähän konnantyöhön.\n\n\"Kapula, kapula miehen suuhun!\" keskeytti kamaripalvelija hänet. Mutta\nei ollut minkäänlaista kapulaa saatavissa, ja Sven alkoi taas puhua.\n\"Kas, kas!\" huusi hän viitaten ritari Hartvigiin. \"Kaljupään vanha\nkätyri on loppunsa lähellä; hänen kätensä on kuihtunut; se leikkasi\npoikki elämänlankansa.\" Ritari Hartvig putosi siinä samassa tiedotonna\nsatulastaan, ja hänen aseenkantajansa kantoivat hänet nopeasti\ntalonpoikaistupaan, jossa kaikilla tavallisilla keinoilla koetettiin\nherättää häntä henkiin. Tiedettiin hänen olevan sairaaloisen ja usein\nkaatumataudin kouristaman; senvuoksi ei tätä sen enemmin ihmetelty.\nMutta kaikki, jotka olivat kuulleet vangin sanat ihmettelivät hänen\nerikoista rohkeuttaan. Kreivi itse ei ollut kuulevinaan mitään, eikä\nantanut häiritä päälliköntoimiansa. Musta Sven oli jo kahleissa,\nmutta ei näkynyt siitä välittävän, nauroi vain ääneen. \"Katsokaa vain\nettä kahleet kestävät\", mutisi hän, \"muutoin minä juoksen Haldin\nritarien luokse kertomaan miten monta roistoa on joukossanne\". \"Hän on\nkapinallisten urkkija, herra kreivi!\" ilmoitti Hans Vittinghof. \"Meidän\nei kai tarvitse laahata häntä mukanamme? Hän tunnustaa sen itse.\"\n\n\"No hirttäkää hänet sitten!\" vastasi kreivi välinpitämättömästi,\nkääntämättä katsettaan sotajoukostaan tai antamatta häiritä itseään\nlaskelmissaan.\n\n\"Minä tunnen tuon hullun maankuljeksijan\", sanoi ritari Ove Hals,\npidellen viheriää vaippaansa aurinkoa vasten. \"Hän ei ole aviosta\nsyntynyt eikä kastettu.\"\n\n\"Siis minulla ei ole mitään tekemistä hänen sielunsa autuuden kanssa\",\nsanoi kreivin vino kappalainen, konkarin selässä istuva musta herra\n\"Voitte hirttää hänet ilman muuta.\"\n\nWittinghofin viittauksesta oli kaksi punaisista ajajista hypähtänyt\nalas kärryiltä. Hyvin sukkelasti olivat nämät pyövelit kiinnittäneet\nnuoran erääseen puuhun maantien vieressä, joka näytti heistä\nerikoisesti sopivalta hirsipuuksi. Kun kappalainen uudelleen\nvakuutti, ettei tämä syntinen, joka itse kerran oli hätyyttänyt hänen\npyhää persoonaansa, kuulunut senlaisiin rikoksentekijöihin, joiden\nsielun autuudesta tarvitsisi huolehtia, niin juoksivat pyövelit\nesiin ja tarttuivat saaliiseensa. Nyökäyttäessään kappalaiselle ja\nWittinghoffille hymyili Musta Sven ivallisesti ja loi merkitsevän\nkatseen ritari Ove Halsiin. \"Ajatelkaa vain omia sielujanne, jos teillä\non sellaista. Te kolme jalosukuista lahtarirenkiä!\" huusi hän kovalla\näänellä. \"Niin paljon minä kuitenkin olen oppinut isoäidiltäni, että\nvoin sanoa teille miten kauan saatte ilmaa ahmia. Kun tarkasti katson\nsoikeita kasvojanne, niin sanonpa ettei yksikään teistä kolmesta näe\nmetsän vihertävän tänä vuonna. Kun se puu viheriöitsee, jonka te olette\naikoneet minun hirsipuukseni, mätänevät teidän kuivettuneet ruumiinne\nruskean kanervikon alla.\"\n\nNämä onnettomuutta uhkaavat sanat kuultuaan kävi kreivi Gerhard äkkiä\ntarkkaavaiseksi. Hän ratsasti aivan vangin viereen, jonka kaulaan jo\nnuoraa kiinnitettiin. \"Odottakaa hiukan!\" sanoi hän pyöveleille ja\nsilmäili Mustaa Sveniä terävin katsein. \"Häntä ei hirtetä ennenkuin\nmetsä on vihreä; mutta tuo puu ei milloinkaan viheriöitse. Miehet,\nhakatkaa se maahan.\"\n\nNiinpian kun Musta Sven huomasi vapautuneensa nuorasta ja kuuli\nhakattavan sitä puuta, johon hänet piti hirtettämän, hymyili hän\nriemuitsevan näköisenä ja mutisi: \"Hohoh, silloin kun juutilaiset\nkorpit illastavat teidän ruumiillanne työntää se kuitenkin vielä\nvesoja.\"\n\nKreivi ei kuullut näitä sanoja, mutta kappalaisen ja kamaripalvelijan\nkalpeilla kasvoilla oli huolestunut ilme. \"Jos olet minun uskollisille\nmiehilleni ennustanut sellaisen äkkikuoleman, niin et kai luvanne\nminulle paljoakaan parempaa kohtaloa?\" kysyi hän näennäisen\nvälinpitämättömästi, mutta katsellen tarkkaavasti ennustajaa.\n\n\"Muistakaa kelloja, tiedätte mitä tarkoitan, ja mitä isoäitini lupasi\nteille roviollaan!\" huusi uhmaileva mies kostosta säihkyvin silmin.\n\"Minä lupaan teille juuri yhtä monta päivää murhataksenne, kuin ritari\nHartvigilla on hengenvetoja jälellä ja teillä itsellänne on hiuksia\npäälaellanne, jalosukuinen herra. Voittehan aina olla varma siitä, että\n_teidän_ hiuskarvanne ovat lasketut.\"\n\nTuo kulunut pilapuhe kreivin tunnetusta kaljupäisyydestä sai yhden\nja toisen salaa hymyilemään, mutta Mustalle Svenille antoi väkevä\nritari Ove Hals siitä aimo miekan iskun selkään, toisten silmäillessä\nlevottomina herraansa. Kreivi itse rähähti kamalaan ivanauruun.\n\"Joutuun järjestykseen!\" käski hän. \"Sitokaa tuo typerä maankiertäjä\npyövelikärryihin kiinni. -- Kappalainen, pitäkää huoli Hartvigistä, --\nme tunnemme hänen heikkoutensa.\"\n\n\"Kuulkaa, nyt hän kutsuu poikaansa ja vetää viimeisen henkäyksensä\",\nhuusi Musta Sven pyövelien raahatessa häntä kärryjen luo. Ennenkuin\nvielä oltiin järjestäydytty jatkamaan matkaa, hyökkäsi yksi ritari\nHartvigin aseenkantajista talonpoikaistuvasta ilmoittamaan kreiville\nritarin vetäneen viimeisen henkäyksen. Kreivi Gerhard kohotti käden\nkasvoilleen peittääkseen valtavan mielenliikutuksen. \"Eteenpäin!\" huusi\nhän kovalla äänellä ja sulki nopeasti kypäränsilmikkonsa. \"Kuolkoon se,\njolla ei ole voimia minua seurata.\"\n\nEnnenkuin sotajoukko ehti Gottorpin linnaan, nelisti nopea ratsumies\nirtohevonen jälessään kuningas Aabelin haudan viereisestä pensaikosta\nulos ja katosi eräälle sivutielle.\n\n\"Taaskin uhkarohkea urkkija, herra kreivi!\" huudahti kamaripalvelija.\n\"Lähetänkö häntä takaa-ajamaan?\"\n\nKreivi ei kuunnellut häntä. Hän katseli mietteissään talonpoikaistaloon\npäin, mistä kannettiin ritari Hartvigin ruumista, ja pyövelinkärryjä,\nmissä Musta Sven riemuiten nauroi kahleissaan. \"Ensimäinen\nviheriä lehti metsässä on hänen kuolemantuomionsa\", mutisi synkeä\nsotapäällikkö. \"Vaikka hän yhdellä sanallaan puhalsikin tuon\nhaaveilijan hengen sammuksiin, niin ei kuitenkaan kukaan minun kulkuani\npysäytä. Niitä kelloja minä tahdon kuunnella ilveilijän puheista\nvälittämättä.\"\n\nKamaripalvelija uudisti kysymyksensä oliko pakolaista ajettava takaa,\nviitaten tomupilveen, joka kaukana peitti hänet.\n\n\"Ei!\" vastasi kreivi. \"Olkoon hän kuolon enkeli, joka minun tuloani\nilmoittaa. Se pelko, joka antoi hänelle siivet, seuratkoon hänen\nkintereillään.\"\n\nKun kreivi ja Slesvigin herttua nyt lähestyivät Gottorpin linnaa,\nnäkivät he avoimesta linnanportista joukon komeasti satuloituja\nhevosia, muukalaisia palvelijoita, puvuissa vaakunamerkit.\n\n\"He ovat siellä\", huudahti nuori herttua sydämellisen iloisena. \"Minun\nlankoni herttua on jo saapunut sisarensa kanssa. En voi seurata teitä\nedemmäksi, kreivi Gerhard. Ettekö halua itse tulla heitä tervehtimään?\"\n\n\"Moisen ritarikohteliaisuuden vuoksi en voi pysäyttää kokonaista\nsotajoukkoa\", vastasi kreivi kylmästi. -- \"Anteeksi, herttua.\nSillaikaa kun sinä, Valdemar, vietät häitäsi, raivaan minä tien\nvaltaistuimellesi\", lisäsi hän hiljempaa. \"Elä unohda lupaamiasi\nratsumiehiä ja meidän sopimustamme. Kuukauden kuluttua kohtaamme\nViborgissa sinun juhlassasi. Sinä saat pian kuulla uutisia minusta.\"\n\n\"Voitollista onnea!\" sanoi herttua ääneen teeskennellyn ylhäisesti ja\nheilutti hattuaan. \"Minä olen jättänyt menestymiseni teidän rohkeisiin\nkäsiinne, kreivi. Te olette minun marskini ja sotapäällikköni\nkaikkialla missä minun kuningasoikeuteni tunnustetaan.\" Näin sanoen\nhän hypitteli uljasta ratsuaan, ja tervehdittyään vielä kerran kreiviä\nja hänen ritareitaan hän ratsasti seurueineen Gottorpin linnanporttia\nkohti, ollenkaan huomaamatta niitä mielipahan ilmauksia, joita yksi ja\ntoinen Holsteinin kreivin sotilaista, lausui.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSillävälin kun sotajoukko kulki Gottorpin linnan ohi, kiirehti nuori\nherttua iloisena linnaansa, ja hän tunsi nyt vasta itsensä vapaaksi\nruhtinaaksi ja omaksi herrakseen jätettyänsä ankaran enonsa, jonka\nholhouksen alaisuudesta hän kansan nähdessä oli turhaan koettanut\nilmeillä ja eleillä näyttää vapautuneensa. Linnan etusalissa\ntervehti häntä kunnioittavasti joukko vieraita herroja sekä hänen\nomat kamaripalvelijansa, jotka avasivat hänelle oven parvekesaliin,\nmissä hänen sisarensa, prinsessa Helvig ja hänen nuori, iloinen\nlankonsa, Saksen-Lauenburgin herttua Erik, tulivat häntä vastaan hänen\nmorsiamensa seurassa, jonka kanssa hän edustajansa kautta oli mennyt\nnaimisiin, ennenkuin tämä oli matkustanut kotoaan. He olivat saapuneet\npäivää aikaisemmin, kuin heitä oli odotettu ja että tällä yllätyksellä\noli tärkeä syynsä, sen antoi saksilainen herttua heti ymmärtää\nsanoessaan, että hän oli kiirehtinyt antaakseen rakkaalle herra\nlangolleen hartaan kehoituksen onnelliseen ja rauhalliseen elämään,\nniinkauan kuin levottomat ajat vielä sen sallivat.\n\nSaksen-Lauenburgin prinsessa Regitsa, jonka herttua Valdemar otti nyt\nvastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja teeskentelemättömällä\nhellyydellä puolisonaan ja Slesvigin herttuattarena, oli nuori,\nerinomaisen kaunis nainen, jolla oli lempeä ja vaatimaton olento.\nNiin pian kun juhlalliset menot vihkiäisten vahvistamiseksi olivat\npäättyneet, oli herttua Eerikillä salainen keskustelu lankonsa kanssa,\njolla aikaa hänen sisarensa kävi prinsessan seurassa katsomassa linnaa.\n\nPrinsessa Helvigin jäykkä ja ylpeä luonne oli monessa kohden nuoren\nherttuattaren luonteen vastakohta. Helvigillä oli kasvojenpiirteissään\npaljon yhtäläisyyttä veljensä kanssa, mutta hänen syvistä\ntummansinisistä silmistään loisti tulta ja elämää, ja hänen jotenkin\nterävässä katseessaan oli järkähtämättömyyttä ja voimaa, joka kokonaan\npuuttui hänen veljeltään. Häntä ei pidetty minään kaunottarena, mutta\nhän piti vallassaan ja kiehtoi kenen vain halusi vastustamattomalla\ntunteen ilmeellä, jonka hän kuitenkin äkkiä osasi peittää oudon\ntylyllä ylpeydellä. Jotenkin mitättömän vartalonsa vaikutusta osasi\nhän kohottaa suoralla ryhdillä. Kallisarvoisilla sormuksilla ja\nrannerenkailla johti hän huomion kauniiseen ihoonsa ja kaunismuotoisiin\nkäsiinsä. Hänen pitkillä hiuspalmikoillaan, joiden loistavan ruskea\nväri ilmaisi tarkkaa hoitoa ja kaunistavien voiteiden runsasta käyttöä,\nkantoi hän useimmin kallisarvoista hiuskoristetta. Mutta niinhyvin\nhänen jotenkin jäykässä puvussaan, kuin koko hänen olennossaan oli\nerehtymättömästi samaa vallan ja loiston himoa, jota oli havaittavissa\nkoko Abelin ruhtinassuvussa. Hänen komeassa huoneessaan, missä\nherttuatar Regitsa nyt ihaili hänen kalleuksiaan ja arvoesineitään,\noli muiden koristeiden joukossa jalokivillä runsaasti koristettu\nkuningatardiademi, jonka yli hän kuitenkin nopeasti heitti hunnun,\nkuten näytti, piilottaakseen sen teeskentelemättömältä kälyltään.\n\n\"Minä olen tullut tänne levottomaan aikaan, jalo prinsessa\", sanoi\nRegitsa. \"Tiedän että enonne on suuri mies, mutta liian ankara;\ntuskinpa hän kulkee säälien Tanskassa. Suoraan sanoen olen minä\niloinen, että herra veljenne ei enää ole hänen holhouksensa alaisena\nja että hänellä ei enää ole niin vaarallista ja kapinanhaluista kansaa\nhallittavanaan kuin pohjoistanskalaiset.\"\n\n\"Mitä\", huudahti Helvig kummastuneena ja katsoi kälyänsä terävästi.\n\"Ettekö te siis toivo enoni asevoimien ja veljeni korotuksen avulla\ntulevanne Tanskan kuningattareksi?\"\n\n\"En, sen tietävät Jumala ja pyhä Neitsyt\", vastasi Regitsa. \"Mitä\nonnea ja iloa on sellaisesta pakoitetusta arvosta. Sitäpaitsi entisen\nkuninkaan pojilla on oikeudenmukaiset vaatimukset ja onhan kansalla\nitsellään vaalioikeus.\"\n\n\"Ainoastaan vanhentunut tapa, eikä mikään laki, jalo sukulaiseni\",\nsanoi Helvig. \"Serkku Oton vaatimukset ovat lopussa, ja veli on\nvarmasti liika viisas tahtoakseen mahdottomia. Ajatteleehan hän vain\nmetsästystä ja iloisia seikkailuja keisarin hovissa.\"\n\n\"Eipä aina, prinsessa. Onhan hän jo ottanut osaa yhteen sotaretkeen. --\"\n\n\"Niin, että joutuisi vangiksi ja että saatiin maksaa hänestä lunnaat\",\nkeskeytti Helvig hänet halveksivasti hymyillen. \"Serkku Valdemarilla on\nisänsä ja veljensä sotaonni, hän ymmärtää vain hieman paremmin auttaa\nitseään kynällään ja päällään.\"\n\n\"Niillä voidaankin usein saada enemmän aikaan kuin sotajoukoilla ja\nkaikilla noilla väkivaltaisilla keinoilla, jotka ovat häpeäpilkkuna\nkristikunnalle\", vastasi herttuatar. \"Minulle on sanottu, että prinssi\nValdemar ei olisi teidän epäsuosiossanne\", jatkoi hän katsoen Helvigiin\ntutkivasti, \"ja on myöskin rakennettu suunnitelmia sille perustalle,\njotka te hyvin tunnette. Kuten huomaan, on hän kadottanut teidän\nsuosionne. Hän pitää itseään Tanskan vallan perijänä ja on keisarin\nsuuressa suosiossa. Minun veljeni on hänen hartain ystävänsä. Minä olen\nnähnyt hänet. Hänen iloinen rohkeutensa on hyvin viehättävä ja hänellä\non hyvä menestys ruhtinaallisten naisten seurassa keisarin hovissa.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Helvig säpsähtäen. \"Saatanee kai siis pian taas\nkuulla valtioviisaista vihkiäisistä. Hänen uskollisuuttaan ja\nrehellisyyttään ei vain juuri kehuta. Mutta te olette oikeassa. Minulla\non kerran ollut paremmat ajatukset hänestä. Minua kohtaan on hän aina\nollut kohtelias ja huomaavainen; hän lähetti minulle viime vuonna tämän\nkäärmesormuksen kuningatar Berengarian perintönä.\"\n\n\"Ai ai!\" sanoi nuori herttuatar veitikkamaisen näköisenä. \"Sitä\nlahjaa te pidätte ainakin kunniassa, prinsessa. Jopa te kannatte\nsitä pyhimmässä sormessa, jossa minä vasta nyt uskallan kantaa\nvihkimäsormustani.\"\n\nOhimenevä puna peitti Helvigin posket, ja hän seisoi vaiti. Sormuksen\nhän muutti äkkiä toiseen sormeen ja meni ikkunan luo, mistä hän\nmiellyttävällä lempeydellä ja melkein polttavalla katseella tervehti\nkamaripalvelijaansa, nuorta, kaunista ritari Folgvardia, joka\nhypitteli metsästysratsuaan linnanpihalla. \"Minä kannan harvoin tätä\nsormusta\", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. \"Se on kömpelö\nja mauton, kuten kaikki sellaiset vanhanaikaiset koristukset eikä\nturmiollinen käärmeenmuoto minua sitäpaitsi miellytä. Muistona suuresta\nesi-isästäni Valdemar Seieristä ja hänen ylpeästä väärin tuomitusta\nkuningattarestaan, on sillä kuitenkin arvonsa minulle.\"\n\nKeskustelu katkesi, sillä nuoret naiset kuulivat veljiensä äänet oven\nulkopuolella.\n\n\"Veljeni ei varmaankaan voi kauempaa olla poissa kauniin puolisonsa\nluota\", sanoi Helvig. \"Hän etsii kyllä koko linnan löytääkseen meidät\".\nHän aukaisi samassa oven ja pyysi herttuoita astumaan sisään. Regitsan\nveli oli erityisen tyytyväinen, mutta herttua Valdemarin otsa oli\nrypyssä, jota hän turhaan koetti salata. Salaisen keskustelun jälkeen\nlankonsa kanssa oli hän antanut määräyksen, joka suuresti kummastutti\nhänen tavallisia neuvonantajiaan. Hänen marskinsa, joka oli valmiina\nseuraamaan kreivi Gerhardia slesvigiläisten ratsumiesten kanssa, oli,\nilman mitään ilmoitettua syytä, saanut käskyn olla lähtemättä ja antaa\nratsumiesten palata kotiin.\n\nHerttua Eerikin katsellessa sisarensa kanssa kaunista näköalaa\nGottorpin linnasta, otti herttua Valdemar sisartaan Helvigiä kädestä ja\nsanoi kuiskaavalla äänellä: \"Minä olen ottanut tärkeän askeleen, sisar.\nMeidän enomme on petturi. Hän tahtoo olla itsevaltias, sekä Tanskassa\nettä täällä. Minä en tahdo olla osallisena hänen pyövelinretkeensä.\nMikä on tapahtuva, se saa riippua ajasta ja onnesta. Minä menetän\nehkä kruunun; mutta loistava onni voi tulla sinun osaksesi. Kaikki on\npidettävä salassa. Siitä enemmän salahuoneessa. Nyt vallitkoon täällä\nvain hääjuhla ja iloisuus.\"\n\nPrinsessa Helvig oli kalvennut. Ylpeä salainen ilo näytti loistavan\nhänen tummista, tulisista silmistään. Samalla näytti hän kuitenkin\npelästyneeltä ja hän katseli pelokkaasti kuningatar Beringarian\nkultaista käärmesormusta sormessaan.\n\nSillävälin, kun kreivi Gerhard mahtavan sotajoukkonsa kanssa lähestyi\nPohjois-Jyllannin rajaa, näytti Slesvigin herttua, jonka nimessä\nTanskaa uhattiin alistumisella ja orjuudella, unohtaneen kaikki\nvaltiolliset asiat ja kunnianhimoiset suunnitelmat, viettääkseen mitä\nloistavimmalla tavalla häitään Gottorpin linnassa Saksen-Lauenburgin\nprinsessan kanssa.\n\n           *       *       *       *       *\n\nSven Tröst, joka kuningas Abelin haudalta oli ottanut selville kreivi\nGerhardin asevoimat, jatkoi paluumatkaansa huimaavaa vauhtia kreivin\nreippaan sotajoukon edellä ja saavutti Pohjois-Jyllannin rajan paljon\nennen vihollista.\n\nLähestyessään Koldingin jokea ja pitkää paalusiltaa, joka kehnoine\nlankkuineen yhdisti Pohjois-Jyllannin Slesvigiin, huomasi hän\nhämmästyksekseen ja ilokseen sillan olevan juutilaisten ratsumiesten\nmiehittämä, jotka parhaillaan pystyttivät leiriä joen molemmille\nrannoille. Mutta hänen ilonsa vaihtui pelästykseen, nähdessään\nkuka oli ratsumiesten johtaja. Päällikön teltan edustalla, sillan\nSlesvigin puoleisessa päässä, pidätteli ritari hevostaan ja näytti\nohjaavan työtä. Se oli kreivi Gerhardin marski, mahtava Stig\nAntinpoika Björnholmasta, joka tällä tavoin tahtoi varata herralleen\nylimenopaikan, jossa hyvää tietä myöten voitiin kuljettaa heitto- ja\npiirityskoneita.\n\n\"Petturi!\" huudahti Sven Tröst pysähtyen -- \"Minun enoni oli siis\nsittenkin oikeassa.\" Hieman epäröityään painoi hän hattunsa syvemmälle\notsalleen ja ratsasti tasaista ravia teeskennellyn välinpitämättömän\nnäköisenä siltaa kohti, toivoen, ettei häntä tunnettaisi ja että\nesteettä pääsisi yli. Mutta siinä hän pettyi. Vaikkei Stig Antinpoika\nollutkaan nähnyt häntä hänen pitkän vankeutensa jälkeen, tunsi hän\nkuitenkin jo matkan päästä entisen asemiehensä hevosesta, jonka itse\noli antanut hänelle, ja Sven Tröst ei saavuttanut edes siltaa, kun jo\nmarskin viittauksesta neljä ratsumiestä ympäröi hänet vaatien hänet\nantamaan pois aseensa.\n\n\"Odottakaa vähän, maanmiehet\", sanoi hän ratsumiehille ja hyppäsi\nalas hevosensa selästä, \"sitten minä tahdon puhua herranne kanssa,\nmutta ensin pari sanaa teille\", lisäsi hän matalalla äänellä ja iskien\ntuttavallisesti silmää. \"Tiedättekö, mitä teidän herrallanne on\nmielessä teitä vastaan? Hän tahtoo pettää teidät ja koko maan. Huomenna\ntulee Kaljukreivi sotajoukkoineen; silloin täytyy teidän auttaa\nsaksalaista joen yli ja muuten mennä hänen puolelleen tai -- teidät\nhirtetään.\"\n\nJuutilaisten ratsumiesten silmät suurenivat ja he katselivat\nhämmästyneinä toisiaan. \"Se on toinen asia\", mutisivat he. \"Ei isäntä\nole sanonut sen olevan tarkoituksena.\"\n\n\"Mutta sen puolesta uskallan minä kaulani\", jatkoi Sven Tröst\ninnokkaasti. \"Jos te olette uskollisia juutilaisia, niin te murratte\nsillan Stig Antinpojan nenän edessä. Minä olen hänen kanssaan\njuttusilla sillävälin, kun te irrotatte lautoja.\n\n\"Antakaa minulle ainoastaan pieni merkki, kun olette valmiit. Minä vien\nteidät Haldiin ja hankin teille hyvän paikan Bruggen luona. Jos te\nolette kunnon tanskalaisia, niin te ette epäröi hetkeäkään.\"\n\nRatsumiehet jäivät melkein sanattomiksi hämmästyksestä. He antoivat\nrohkean asemiehen pitää miekkansa, ja sillävälin kun yksi heistä vei\nhänet marskin luo, pysähtyen jonkun matkan päähän hevosia pitelemään,\nsyntyi salainen keskustelu kolmen muun välillä, jotka pian ratsastivat\nmuiden toveriensa luo kertoakseen mitä olivat kuulleet ja saadakseen\ntietää heidän ajatuksensa siitä.\n\nMahtava Stig Antinpoika, täysissä sotavarustuksissa, pidätteli\nsotaratsuaan joen rannalla. Hänen soikeat, laihat kasvonsa antoivat\ntarkan kuvan hänen viekkaasta ja levottomasta, mutta kuitenkin\nvoimakkaasta sielustaan, ja hän näytti tahtovan rakentaa omansa ja\nmaansa onnen viisaasti laskemalla tapahtumien kulun ja käyttämällä\nviekkaasti hyväkseen onnen ja asianhaarojen voimaa. Suhteillaan\nHolsteinin kreiveihin oli hän saanut omakseen huomattavia kruunun\ntiluksia, ottamatta silti osaa vihollisuuksiin maata vastaan.\nKapinan aikana hän oli tähän saakka pysynyt hiljaa linnoitetuissa\nkartanoissaan, ja moni toivoi vielä, että hän oli ainoastaan tekeytynyt\nhirmuhallitsijalle uskolliseksi, saadakseen hänet rauhalliseksi ja\nlopuksi pettääkseen hänet; tai ehkäpä huojentaakseen kansan sortoa\nvaikutuksellaan, jos kapina päättyisi onnettomasti. Kun nyt kreivi\nGerhard uhkasi Jyllantia niin mahtavalla sotajoukolla, ei Stig\nAntinpoika peitellyt ihailevansa kreivin suuria ominaisuuksia. Hän\nselitti Jyllannin kapinan voimattomaksi uhmaksi vastustamatonta\nkohtaloa vastaan ja hän oli äskettäin herättänyt suurta suuttumusta\nHaldin ritarien keskuudessa sanoessaan, että jokainen viisas Tanskan\nmies näinä aikoina voi parhaiten hyödyttää isänmaataan tukiessaan\nkreivin suuria suunnitelmia ja jouduttamalla kuningasvaalia, jolla\noli niin valtioviisas ja mahtava suojelija. Kun hän asettui leiriin\nPohjois-Jyllannin rajalle, oli hänellä ehkä mahdollinen sovinto\nmielessä; mutta että hän yhtä vähän aikoi repiä siltaa kuin puolustaa\nsitä vihollista vastaan, oli silminnähtävää. Siinä silmänräpäyksenä,\nkun hän nyt näki ja tunsi entisen asemiehensä, jonka hän itse oli\nkasvattanut ja jota hän oli rakastanut melkein kuin omaa poikaa, mutta\njonka hän nyt tiesi olevan vihollistensa palveluksessa, tunsi hän\nmieliharminsa kasvavan salaisten omantunnon tuskien vuoksi. Sven Tröst\nlähestyi häntä avomielisellä rohkeudella, ja tuntui siltä kuin hänen\nentinen isäntänsä olisi saattanut lukea hänen silmistään, sen mitä\nkreivi Gerhardin tanskalainen marski turhaan koetti salata itseltään,\nseisoessaan petturina sillan ääressä isänmaan ystävien ja vihollisten\nvälissä.\n\n\"Hoho, Sven Tröst!\" sanoi marski otsaansa rypistäen. \"Täälläkö me siis\ntavattiin. Mitä hyviä uutisia Slesvigistä?\"\n\n\"Jos te odotatte hyviä uutisia siltä kulmalta herra marski\", vastasi\nSven Tröst katkerasti, \"niin elkää ainakaan odottako niitä minun\nsuustani. Tuorein uutinen ei ole hyvä eikä myöskään Slesvigistä: yksi\nTanskan viisaimpia ja suurimpia miehiä on nyt pystyttänyt leirinsä\nKoldingin sillan ääreen, auttaakseen vihollista rajan yli.\"\n\n\"Kuka on sanonut sinulle, mitä minä ajattelen, hulttio?\" keskeytti\nhänet marski kiivaasti, vaikkakin lempeämmällä äänellä. \"Jos sinä pidät\nminua viisaana miehenä, pitäisi sinun tietää, että minä tahdon yhtä\npaljon maan parasta kuin sinä ja narrit Haldissa. Sano suoraan: missä\nsinä olet ollut?\"\n\n\"Vihollisen läheisyydessä, kuten näette, herra, mutta, ikävä kyllä,\nteidän hyvien ystävienne parissa. Minä olisin mieluimmin tavannut\npahimman vihamieheni tässä paikassa, kuin sen henkilön, jolle minä olen\nkiitollisuuden ja kunnioituksen velassa.\"\n\n\"Ikuinen hullu!\" huudahti marski. \"Kutka ovat tällä hetkellä Tanskan\nystäviä tai vihollisia, tiedät sinä yhtä vähän kuin ne narrit, joiden\npuolesta sinä olet tiedustelumatkalla.\"\n\n\"Sen kai tiennee jokainen, joka vielä on tanskalainen sydämessään, että\neivät ole ne meidän parhaita ystäviämme, jotka tahtovat tehdä meidät\nsaksalaisten orjiksi.\"\n\n\"Palttua tanskalaisuudelle ja vapausloruille! Siitä minä en maksa\näyriäkään. Te tahdotte itse olla herroja, se on koko tarkoitus. Mutta\nmeidän ritaristomme haluaa lain ja oikeuden vapautta. Haa, sokeita\nja hulluja olette te kaikki. Ettekö te siis näe kenellä on oikeus\nja valta antaa teloittaa teidät kapinallisina pettureina, kaikesta\ntanskalaisuudestanne huolimatta? -- Näitkö sinä kreivin sotajoukkoa?\nKuinka suuri se oli? Tuleeko herttua mukaan. Tunnusta kaikki mitä sinä\ntiedät, tai kautta pyhän Andreaan käy sinulle huonosti.\"\n\n\"Jos te tahdotte tietää mitä minä tiedän, niin sanokaa ensin minulle,\nmitä te itse tiedätte, herra\", vastasi aseenkantaja uhmaavasti.\n\"Missä panttilinnassa säilytetään Agnete Stigintytärtä tyrannin\nsuosikille? Minä olen hautaluolassani Segebergin tornin alla luvannut\nhänelle vapauden ja Hans Wittinghofille kuoleman.\" Sven Tröst oli\nkääntynyt niin, että marskia paistoi aurinko silmiin, kun hän kääntyi\naseenkantajaan päin. Juutilaiset ratsumiehet kokoontuivat nyt\nsillalle. Toiset hakkasivat ja takoivat, ja toiset asettuivat heidän\neteensä ja olivat pystyttävinään telttapaaluja. \"Mutta antakaa minun\nvain ratsastaa, ankara herra\", jatkoi Sven Tröst iloisella äänellä\nhuomatessaan, että hänen sanansa ratsumiehille olivat vaikuttaneet. \"On\npian kerrottu, mitä minä tiedän. Kreivistä ja hänen pyövelijoukostaan\nei kukaan Slesvigissä tiennyt enempää, kuin minä nyt; se on silkkaa\ntotta. Mutta minä voitan ritari Frostilta vedon, jos minä hankin\nhänelle hevosen Slesvigin markkinoilta kolmen vuorokauden kuluessa.\"\n\n\"Vetoko?\" huudahti marski katsoen häntä tarkasti. \"Ajatteletteko te\nvain sellaisia poikamaisuuksia Haldissa? Tahdotko sokaista minun\nsilmäni. Varo itseäsi Sven Tröst. Minä en anna leikitellä itseni\nkanssa. -- Minä olen kerran odottanut paljoa sinusta\", jatkoi hän\nluoden häneen tutkivan katseen ja lempeällä äänellä, joka ei vastannut\nhänen uhkaavaa asentoaan. \"Sinun reippaudestasi ja viisaudestasi\nolen minä kyllä nähnyt näytteitä. Nyt sinä olet koettanut miltä\ntuntuu potkia tutkainta vastaan. Jos sinä taas tahdot astua minun\npalvelukseeni, niin on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Minä\nlupaan sinulle ritarilyönnin vuoden perästä ja vielä lisäksi kartanon\nja linnan. Niin, jotakin vielä enemmänkin, Sven Tröst\", jatkoi hän\nmelkein kuiskaten viekkaan näköisenä, \"jos sinä tahdot vannoa tässä\nheti, käsi minun miekkani kahvalla, että sinä tahdot palvella minua\nuskollisesti ja salaisesti vihamiesteni joukossa, ja ainoastaan annat\nminulle ajoissa vihjauksen, kun heillä on jotain tärkeää minua ja\nystäviäni vastaan tekeillä -- niin -- eivät enää sinun rohkeimmatkaan\nlapsen houreesi ole hulluutta ja sulaa mahdottomuutta.\"\n\nSven Tröstin kasvot olivat muuttuneet tulipunaisiksi; hän näytti kuin\npilvistä pudonneelta ja tuijotti marskiin, kuin tunkisivat hänen\nsilmänsä ulos päästä. Tuntui siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat\nyht'äkkiä pysähtyneet ja niinkuin hänen elämänsä ja autuutensa\nriippuisi yhdestä sanasta.\n\n\"Vanno heti, ja onnesi on taattu!\" jatkoi marski ja ojensi suuren\nristinmuotoisen miekankahvansa häntä kohti. Sven Tröst kohotti kättään,\nmutta ei sanaakaan tullut hänen huulilleen. Juuri silloin päästivät\njuutilaiset ratsumiehet hurjan huudon ja samalla ratsastivat he\nsuurimmalla kiireellä sillan yli ja muutamat alkoivat repiä lankkuja.\nSven Tröst löi marskin miekan sivulle. Salaman nopeudella hän juoksi\nhevosensa luo, ja Stig Antinpojan ihmetellen katsoessa väkensä\nliikkeitä, vieläkään niiden merkitystä ymmärtämättä, ratsasti Sven\nTröst viimeisten ratsumiesten kanssa Koldingin sillan yli, jonka\nirroitetut lankut jo syöksyivät jokeen ja joutuivat virran vietäviksi.\nHirmuisen suuttumuksen vallassa oli marski heittänyt tikarinsa\npakolaisen jälkeen, mutta hänen oma sotaratsunsa, äkillisen melun\npelästyttämänä, hypähti arkana sivulle nousten takajaloilleen. Tikari\noli lentänyt suhisten asemiehen korvan ohi, taittamatta hiustakaan\nhänen päästään ja ennenkuin marski saavutti revityn sillan, näki hän\nkoko ratsujoukon hyljänneen itsensä. Toiselle joen rannalle päästyään\nkohottivat he ilmoille raikuvan ilohuudun ja ratsastivat pois rohkeaa\naseenkantajaa seuraten.\n\n\"Vai niin!\" mutisi Stig Antinpoika hammasta purren. \"No niin, voihan\nnäinkin olla hyvin. Haa, siitä asemiehestä on minulla kunniaa. Lopussa\nkiitos seisoo.\" Hän läimäytti miekallaan ratsuaan ja ratsasti yksin\nSlesvigiin johtavaa tietä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nPitkällä korkealla niemellä Haldinjärvessä, noin peninkulman verran\nViborgista lounaaseen ja vastapäätä vanhan Haldin raunioita, sijaitsi\nsamanniminen linna, jonka ritari Bugge oli antanut rakentaa. Täällä oli\nPohjois-Jyllannin kapinanjohtajien kokouspaikka. Linnanherra, ritari\nNiilo Bugge, oli lähinnä Stig Antinpoikaa Björnholmista, maan rikkain\nja mahtavin ritari. Hän omisti huomattavia kartanoita ja tiluksia\nPohjois-Jyllannissa, mutta hän oli vahvimmin linnoittanut Haldin, jossa\nhän ylläpiti komeaa melkein ruhtinaallista hovia. Toiset kutsuivat\nhäntä urhoolliseksi, toiset taas suurisuiseksi ritari Haldiksi, ja\nhän oli vanhan marski Vendelbon vävypoika. Moni nuori ritari kilpaili\nhänen tyttäristään ja otti osaa hänen rohkeisiin yrityksiinsä. Hänen\nvaikutuksensa yläluokkaan oli suuri, mutta hän ei ollut mikään\nkansan mies. Hänen tuhlaileva ylellisyytensä ja ylpeä luonteensa\neivät miellyttäneet vakavaa Juutilaista talonpoikaa, ja rahvas\nhalusi mieluimmin taistella yksinään hajanaisin joukoin saksalaisia\nveronkantajia vastaan kuin liittyä ritari Buggeen ja hänen ystäviinsä.\nYlimysmielisenä ylpeydessään oli Haldin linnanherra usein lausunut\nsanoja, jotka eivät olleet saattaneet häntä vähäisimpien suosioon, ja\nhänen uhkauksiinsa yhteistä vihollista vastaan ei paljoakaan luotettu.\nRitari Pål Globin, veljesten Eskil ja Antti Frostin ja monen ystävänsä\nkanssa hän oli Viborgin käräjillä julkisesti uskaltanut uhata itseään\nmahtavaa kreivi Gerhardia. Hän oli sillä kuitenkin suututtanut kreivin\nsiinä määrin, että tämä päätti tukahduttaa kapinan, ennen kuin siitä\noli ennättänyt tulla muuta kuin sekasortoinen kamppailu. Mutta että\nritari Bugge ei ainoastaan ollut suurisuinen, sen hän oli osoittanut.\nKolmensadan juutilaisen ratsumiehen kera oli hän jo vallannut toisen\nkreivin panttitiluksista toisensa jälkeen, kooten alituisesti uusia\nritareita lippujensa alle.\n\nHuhu suuresta sotajoukosta, joka marssi maata kohti, ei ollut vielä\nsaapunut Haldiin. Linnan parvekesalista tuikkivat valot eräänä iltana\niloisesti järvelle. Laulua ja pikarinkilinää kuului korkeista saleista,\nsekä lukuisan soturijoukon seasta linnan tuvasta. Iloittiin yleisesti\nja meluavasti uuden voiton johdosta, jonka ritari Bugge oli saavuttanut\nkäskynhaltia Niilo Lembekistä, jonka linnan hän oli valloittanut ja\nsytyttänyt palamaan. Käskynhaltia itse oli kyllä päässyt pakenemaan;\nmutta moni hänen ystävistään ja sukulaisistaan oli joutunut vangiksi.\nVankien joukossa oli nuori, erittäin kaunis nainen, joka ei ollut\nsaksalainen, ja joka näytti olevan tyytyväinen miellyttävään\nvankeuteensa Haldissa ja ystävälliseen kohteluun, jota hän oli saanut\nosakseen Ingeborg rouvalta ja hänen vilkkailta tyttäriltään. Mutta\nhän ei millään ehdolla tahtonut ilmaista nimeään, huolimatta nuorten\nritarien kaikista ponnistuksista. Yleisen pilan ja naurun vallitessa\nistui hän iltapöydän ääressä ritari salissa kuin ylhäinen vieras\nIngeborg-rouvan ja vanhan marski Vendelbon välissä, osaten kohteliaalla\ntavalla torjua jokaisen liika lähentelevän kysymyksen. Huolimatta hänen\nleikkipuheistaan ja teeskennellystä iloisuudestaan, huomasi kuitenkin\nusein hänen suurissa tummansinisissä silmissään syvän, pidätetyn\nsurumielisyyden ja joskus pelokkaan levottomuuden.\n\nRitari Buggen lukuisien ja meluavien ystävien joukossa istui hiljainen\nja vakava ritari, jolla oli suora ruskea, jakaukselle kammattu tukka.\nHän ei ottanut osaa keskusteluun, vaan tuijotti ikäänkuin uneksien\neteensä, katse ankaran miettivänä, josta ilmeni tavaton voima ja\ntahdonlujuus. Se oli Sven Tröstin eno, ritari Niilo, Ebbe Galtin poika,\nBrattinborgin ja Norrerisin herra. Hän istui arvokkaan Aarhuusin\npiispa Svenin vieressä, joka hiljattain oli saapunut Haldiin tärkeän\nisänmaallisen asian tähden, ja hiljaisella miettivällä ritarilla oli\nsamana päivänä ollut salainen keskustelu hänen kanssaan, jolloin oli\ntapahtunut väittely, joka näytti saattaneen molemmat huonolle tuulelle.\nLuultiin myös, että piispa oli kieltänyt vakavalta herralta sakramentin.\n\nVoitonylpeä ritari Bugge tarttui nyt hopeamaljakkoon ja ehdotti\ntavanmukaisen maljan: \"Eläköön jokainen vapauden uskollinen ystävä!\nKuolema ja kirous kohdatkoon tyrannit ja hänen ystävänsä!\"\n\n\"Kuolema ja kirous heidät kohdatkoon!\" huudahti tähän asti vaiennut\nritari ja nousi ylös. \"Minä juon tämän pikarin sen asian puolesta\nniinkuin sillä olisi sama voima ja vaikutus sieluuni kuin kaikkein\npyhimmällä juomalla.\" Sen sanottuaan hän siunasi pikarinsa\nristinmerkillä ja tyhjensi sen pohjaan saakka. Kaikki katsoivat\nihmeissään häneen; mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan istuutui\njälleen ääneti paikalleen samaan asentoon kuin ennenkin.\n\n\"Ajatelkaa mitä minä olen sanonut teille ja muistakaa omaa\nkuolematonta sieluanne!\" kuiskasi piispa hänelle korvaan kehoittavalla\näänellä. \"Elkää antako kurjien ja jumalattomien ajatusten voittaa\noikeudentuntoanne ja jumalanpelkoanne!\"\n\n\"Te ette ymmärtänyt minua kunnianarvoisa herra; täällä ei kukaan\nymmärrä minua\", vastasi ritari hiljaa ja vaikeni.\n\n\"Kuinka täytyy minun selittää teidän kummallinen intonne tänä iltana,\nherra ystäväni ja naapurini?\" sanoi ylpeä linnanherra jonkun verran\nylimielisesti, vaikkakin kohteliaalla äänellä. \"Te olette ainoa minun\nrohkeista ystävistäni, joka on kieltänyt minulta apunsa tänä aikana. Te\nette ole vielä nostanut kättäkään tyrannejamme ja kiusaajiamme vastaan,\nvaikka me jo olemme valloittaneet joukon linnoja. Te ette näytä suovan\nviholliselle paljoa parempaa, kuin mekään; mutta te tyydytte ainoastaan\njuomaan jonkunlaisella juhlallisuudella hänen häviönsä puolesta. Jos te\ntahtoisitte, ritari Niilo, voisitte te kuitenkin minä hetkenä tahansa\nasettaa avuksemme sata teräspukuista ratsumiestä.\"\n\n\"Minun hetkeni ei ole vielä tullut\", vastasi ritari Niilo\nBrattinborgilainen ja nousi. \"Minä olen saapunut tänään tänne\nsanoakseni teille ja ystävillenne pari vakavaa, sanaa, ritari\nBugge, ja sekä teidän että Tanskanmaan ystävänä. Te ette pystytä\nTanskan valtaistuinta vaikka hajoittaisitte kaikki kuninkaalliset\nläänityslinnat. On vielä liika aikaista viettää voitonjuhlia\nlinnoissamme, niinkauan kuin talonpojat ja porvarit turhaan raastavat\nkahleitaan. Meidän ritaristomme hukkaa vain voimia ja verta\nhyödyttömiin pikkutappeluihin. Vaikka te voittaisitte sata sellaista\nvoittoa kuin tänä päivänä, ei Tanska ole sittenkään pelastettu.\"\n\n\"Jos te puhutte pilkallisesti meidän pikkutappeluistamme, ritari\nNiilo\", sanoi Bugge ylpeällä, suuttuneella äänellä, \"niin olette\nvarmasti tullut tänne korvaamaan viisailla neuvoilla sen, minkä te\nannatte puuttua teoissa ja uskollisessa avussa. Sanokaa suoraan: mitä\nsuurta olette te suunnitellut hiljaisuudessa Brattinborgissa maan ja\nvaltakunnan pelastamiseksi, sillä välin kun minä ja nuoret ystäväni\nolemme kysyneet neuvoa ainoastaan teräviltä miekoiltamme ja kurittaneet\nvihollista, missä ikinä vaan olemme hänet tavanneet?\"\n\n\"Jos maa on pelastettava omalla voimallaan, eikä ainoastaan onnen\nkaupalla tai yksityisen miehen toiminnalla, täytyy meidän voida asettaa\navoimella kentällä vihollista vastaan kunnollinen sotajoukko\", vastasi\nvakava ritari. \"Emme saa halveksia yhtäkään asekuntoista miestä, ei\nporvaria eikä talonpoikaa, tai työntää heitä luotamme ylpeästi luottaen\nritarimiekkoihimme. Kansa itse on maan ydin, ritari Bugge, mutta joukko\nomavaltaisia ritareja ja herroja eivät ole koko kansa.\"\n\n\"Nämä puheet me kyllä tunnemme\", vastasi ritari Bugge tulistuen. \"Te\ntahdotte näyttää kansanystävältä, talonpoikien puolustajalta, sen minä\nolen jo kauan huomannut. Te, kuten minun vanha rakas appiukkoni tuolla,\ntahdotte vielä kannattaa kurjaa kuningashuonetta; mutta molemmat ovat\nvain pötyä. Jokaisen vapaasyntyisen Tanskan ritarin täytyy sydämessään\nhalveksia tuota tyhmää, epävakaata joukkoa, joka tänään tahtoo yhtä\nja huomina jo toista? Kerätkääpä raa'asta ja sivistymättömästä\ntalonpoikaisväestä sadantuhannen miehen sotajoukko ja viekää heidät\nviikatteineen ja puukenkineen ja puolivilline hevosineen, ilman\nkuria ja järjestystä, säännöllistä sotajoukkoa vastaan, ja te saatte\nnähdä mihinkä ne kelpaavat. Jolleivät he juokse kotiin puuropadan\nääreen, kun he näkevät tapeltavan terävillä miekoilla, niin antavat\nhe kuitenkin teurastaa itsensä raavaiden tavoin ymmärtämättä enempää\nsotataidosta kuin härkä tai hullu koira. Niinhän kävi Tapnummenkin\ntaistelussa ja niin on edelleenkin käyvä vapaaehtoisille tolvanoille,\njoita te kutsutte maan sydämeksi, vaikka heillä olisikin etunenässään\nyksi armollisista junkkareista, jotka kutsuvat itseään meidän vapaan\nvaalivaltakuntamme perijäksi.\"\n\nVanha marski Vendelbo oli vävypoikansa kiivaan ja häikäilemättömän\npuheen kestäessä huomaamatta noussut pöydästä ja jättänyt ritarisalin.\nIngeborg rouva vilkutti levottomana silmää miehelleen.\n\n\"Se on huono lintu, joka likaa oman pesänsä\", sanoi nyt ritari Niilo ja\nkoroitti äänensä suuttuneena. \"Jos te halveksitte halvintakaan Tanskan\nmiestä, joka vapaaehtoisesti menee kuolemaan isänmaansa puolesta, niin\nhalveksitte te mitä maassa on parasta ja jalointa enkä voi enää kutsua\nteitä itseni ja Tanskanmaan ystäväksi, vaikka pitäisinkin arvossa\nteidän voimaanne ja rohkeuttanne.\"\n\n\"Te olette minun vieraani ja vanha ystäväni, ritari Niilo\", vastasi\nBugge herra, koettaen hillitä vihaansa ja ylpeyttään. \"Minusta tuntuu\nikävältä, että meidän tänä iltana täytyy erota vihaisina, mehän olemme\njo monta vuotta tunteneet ja pitäneet arvossa toisiamme. Jos minulla\nehkä on liika vähäiset ajatukset teidän kömpelöistä ja kankeista\npuukenkämiehistänne ja meidän kelvottomista junkkareistamme, niin\nkunnioitatte tekin liika vähän vapaata, jaloa Tanskan aatelistoa, johon\nte kuitenkin itsekin kuulutte. Elkäämme näin tärkeänä aikana hajoittako\nvoimiamme mielettömien riitojen ja ennakkoluulojen vuoksi. Kootkaa te\nsotajoukko talonpojistanne, koska heillä on enemmän luottamusta teihin\nkuin minuun; minä kokoan kaikki ritarit ja asemiehet, jotka tahtovat\nseurata minun lippuani.\"\n\n\"Minä pelkään, että se on liika myöhäistä\", sanoi ritari Niilo.\n\"Vihollinen voi hyökätä rajan yli tänään tai huomenna, mutta\ntalonpoikaisjoukkoa ei koota ja harjoiteta vähemmässä kuin kuukaudessa.\nMinä olisin jo aikoja sitten tehnyt sen, johon te nyt minua kehoitatte,\nritari Bugge, jollette te itse olisi tehnyt sitä mahdottomaksi,\nherättämällä ylpeydellänne ja ajattelemattomalla käytöksellänne\nkansan vihan jokaista Tanskan ritaria kohtaan maassa ja saattanut\nkansan miestä epäilemään meitä kaikkia. He melkein pitävät teitä\nrohkeana onnenonkijana, joka itse tavoittelee kruunua. Koko meidän\nritaristoamme pitävät he pikkutyranneina, jotka ainoastaan tahtovat\nastua saksalaisten sijalle kiusaamaan ja ryöstämään kansaa. Nyt he\novat lisäksi nähneet, että joukossamme on kavaltajia. Petollinen Stig\nAntinpoikahan on mennyt vihollista vastaan kavaltaakseen meidät ja koko\nmaamme.\"\n\nRitari Buggen kasvot olivat muuttuneet punaisiksi, kun hän kuuli\npuhuttavan kunnianhimoisista toiveista, joita rahvas luuli hänellä\nolevan. Hän tahtoi vastata; mutta miesten kiivaan keskustelun keskeytti\nlevoton hyörinä läsnäolevien naisten puolella. Vieras tyttö, joka ei\ntahtonut mainita nimeään, oli, kuullessaan vakavan ritarin viimeiset\nsanat, kalvennut ja mennyt tainnoksiin. Kun Ingeborg rouva tuli\ntyttärineen hänen avuksensa ja tämän sekasorron vallitessa oli noustu\npöydästä, puhallettiin ritaritornissa torveen. Miesten mielenkiinto\nsuuntautui siten pois kauniista tuntemattomasta sekä osanottavasta\nryhmästä, joka ympäröi häntä. Ritari Buggelle ilmoitettiin että\njoukko ratsumiehiä pyrki päästä linnaan. Niinpian kun kuultiin,\nettä ne olivat juutilaisia, sotureita, jotka tahtoivat astua\nlinnanherran palvelukseen, avattiin heti portti, ja Sven Tröst ratsasti\nlinnanpihalle Stig Antinpojan karkurien kanssa. Pian seisoi rohkea\nasemies keskellä ritarisalia ja kertoi ritari Buggelle ja enolleen mitä\nhän tiesi vihollisen etenemisestä ja määrästä, sekä kreivin ja herttuan\nluulluista kireistä väleistä, ja mitä oli tapahtunut Paalumetsässä ja\nKoldingin sillalla.\n\nTieto vihollisen lähestymisestä ja suuruudesta oli pelästyttänyt\nkaikkia ritareita, ja heidän joukostaan kuului levotonta puheen sorinaa\nsiitä mitä näin uhkaavassa vaarassa pitäisi päättää.\n\n\"Ylös, kaikki minun ystäväni! Pukeutukaa panssariin ja haarniskaan\",\nhuusi ritari Bugge. \"Nyt ei ole aikaa epäröimiseen. Meidän täytyy\nkohdata vihollinen miekka kädessä -- hänen täytyy ostaa sydänverellään\njokainen askeleensa Pohjois-Jyllannin maalla.\"\n\n\"Rohkeasti ja helposti puhuttu, herra Bugge\", sanoi ritari Niilo synkän\nlevollisesti. \"Jos te voitte kourallisella ritareja ja kolmella sadalla\nratsumiehellä pidättää sotajoukon, jossa on yhtä monta tuhatta miestä,\nniin osaatte varmasti sotataidon kuin noitamestari. Yksi käsi voi tosin\nsaada enemmän aikaan kuin tuhat, mutta sellaisen käden täytyy tulla\ntaivaasta tai\" -- Hän vaikeni äkkiä ja näytti itsekin kauhistuvan mitä\noli aikonut sanoa -- \"Jos te tahdotte seurata minun neuvoani\", jatkoi\nhän kooten ajatuksensa, \"niin pysytte te aloillanne täällä Haldissa,\nkunnes saamme tietää minne päin vihollinen kääntyy. Olisi hulluutta\nkoettaa pysähdyttää yhtynyttä soturitulvaa. Jos vihollinen hajoittaa\nvoimansa, niin saamme nähdä mitä me voimme tehdä. Minä ratsastan\nyöllä Brattingborgiin. Huomenna on siellä sata rautapukuista ratsua\ntaisteluun varustettuna. Seuraa minua sisarenpoika. Missä sinä olet?\"\n\nHuolimatta mielenkiinnostaan tärkeään asiaan, josta keskusteltiin,\noli Sven Tröstin huomio kuitenkin äkkiä kääntynyt aivan toisaalle,\njoka kokonaan valtasi hänen mielensä ja sydämensä. Hän oli polvillaan\ntuntemattoman kaunottaren edessä, joka aukaisi kauniit silmänsä ja\nkatsoi häneen. \"Agneta! rakkahin Agneta! Sinäkö olet?\" huudahti hän.\n\"Neiti Agneta!\" jatkoi hän ujommin, \"ettekö enää tunne Sven Tröstiä,\nteidän leikkitoverianne Björnholmasta? Katsokaa, minulla on vielä\nhattu uskollisine tunturikyyhkysineen ja vyö joka on kirjailtu teidän\nnimellänne. Minä olen ajatellut teitä kuutena pitkänä vuonna eikä\nminulla ole ollut muuta aurinkoa kuin muisto teidän taivaallisista\nsilmistänne. Te olette vaiti, te ette tunne minua -- ettekö te olekkaan\nAgneta? Ettekö te olekkaan Stig Antinpojan pikku tytär, josta nyt on\ntullut niin iso ja kaunis, ja äärettömän rakastettava.\"\n\nNuori tyttö tuijotti häneen aivan kuin sanattomana ankaran sisäisen\nmielenliikutuksen johdosta. Hänen hienot, läpikuultavat poskensa olivat\nuseampia kertoja kalvenneet ja punastuneet, eikä hän vielä ollut\nliikkunut eikä päästänyt ääntäkään huuliltaan. Ingeborg rouva ja hänen\ntyttärensä katsoivat ihmeissään häntä ja polvistuvaa asemiestä. Tämä\nkohtaus oli saanut muutamat nuoret ritarit hetkeksi unohtamaan tärkeät\nasiat, joita pohdittiin.\n\n\"Petturi Stig Antinpojan kaunis tytär!\" kuiskasivat he puoliääneen\nkeskenään.\n\nSven Tröst yhä vain toisti nimeä, joka oli hänelle rakkain kaikista ja\nmuistutti häntä Björnholmista ja kaikista lapsuuden muistoista.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti tyttö äkkiä aivan epätoivoissaan ja peitti\nmolemmilla käsillä silmänsä. \"Minä en ole -- minä en ole petturin\nlapsi. Pelastakaa minut tuon mielipuolen ihmisen käsistä!\" Näin sanoen\nhypähti hän ylös ja heittäytyi itkien Ingeborg rouvan syliin, joka\ntyttärineen vei hänet pois ritarisalista ja nuorten uteliaiden ritarien\npiiristä.\n\nSven Tröst oli vielä polvillaan samassa asennossa, ristiin pannut kädet\notsallaan ja pää syvälle painuneena.\n\n\"Mitä tämä on? Oletko mieletön, Sven Tröst?\" kaikui syvä ääni hänen\nkorvissaan ja hän tunsi enonsa voimakkaan käden olkapäällään. \"Mitä\nsinä uneksit? Unohda se petturi suku! Vieras neitohan ei tuntenut\nsinua.\"\n\n\"Hän ei tuntenut minua eikä itseäänkään\", sanoi Sven Tröst\nhämmentyneenä ja nousi ylös horjuen. \"Te olette oikeassa, minä\nvarmaankin uneksin tai olen hullu\", jatkoi hän päätään pudistaen.\n\"Ei ole mitään totuutta -- rakkaus on unta tai hullutusta. Viha on\nainoastaan totta ja katoamatonta. Lähdemmekö pian vihollista vastaan,\neno? Minun täytyy saada jotakin todellista ajateltavaa.\"\n\n\"Sen sinä saat\", vastasi ritari Niilo. \"Kiiruhda edeltäpäin\nBrattingborgiin ja lähetä heti vakoojat liikkeelle. Neuvo heille\ntie. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista saada tieto vihollisen\nliikkeistä.\"\n\n\"Hyvä, eno, ratsastaa minä vielä osaan, vaikka itse olen ilman toivoa\nja ilman innostusta. Kukaan ei ole tuova teille nopeampaa sanaa kuin\nminä itse.\" Tämän sanottuaan oli Sven Tröst jo oven ulkopuolella ja\npian kiisi hän hurjasti korskuvalla orhilla pois Haldin linnasta pitkin\nkumisevaa nostosiltaa, joka kahdentoista kyynärän levyisen vallihaudan\nyli yhdisti niemellä sijaitsevan linnan mannermaahan. Puoli tuntia\nmyöhemmin ratsasti ritari Niilo samaa tietä lukuisten asemiesten\nsaattamana. Hurskas piispa Sven ratsasti hiljaa ja ajatuksissaan hänen\nrinnallaan.\n\n           *       *       *       *       *\n\nHyvinvarustettu Brattingborgin linna, joka sittemmin kutsuttiin\nKleitrupin kartanoksi, sijaitsi Kleitrupin järven rannalla noin\nkolme ja puoli peninkulmaa pohjoiseen Haldista. Linna ei ollut tosin\nyhtä suuri ja komea kuin Haldin, mutta järvi oli luonnollisena\npuolustusvälineenä, ja linna oli varustettu vahvoilla valleilla,\nmuureilla ja torneilla. Oli jo puoliyö, kun ritari Niilo hengellisen\nvieraansa seurassa ratsasti Brattinborgin linnanportista sisään.\nSven Tröst oli saapunut tuntia aikaisemmin ja saattanut koko\ntalon liikkeeseen. Linnan varusväki ja aseenkantajat odottivat\nasestettuina sotaratsuillaan kärsimättöminä herransa määräystä. Joukko\ntiedustelijoita ja ratsastajia oli seurannut Sven Tröstiä ottamaan\nselvää ja heti tuomaan sana vihollisen liikkeistä ja etenemisestä.\nViittauksella ja parilla sanalla lopetti totinen linnanherra kaiken\nturhan melun ja kiireen. Hän käski vartijoida linnaa tavallisella\ntavalla ja antoi useimpien sotilaiden mennä levolle. Tuntui kuin hänen\nläsnäolonsa olisi poistanut kaikkien levottomuuden ja vaaran ajatukset.\nHän meni nyt ylös parvekesaliin hengellisen herran seurassa, joka\nsiunasi kädellään vastaukseksi linnanrouvan hiljaiseen tervehdykseen.\nHänen käyttäytymisensä oli harvinaisen tyyntä. Hänen miehensä vakuutti\nnyt todeksi sen, minkä hän jo oli kuullut miehensä kiihtyneeltä\nsisarenpojalta, että tänä yönä ei tarvinnut vielä mitään pelätä. Hän\noli, tänä iltana kuten tavallisesti, vienyt pienet lapset levolle ja\nlaulanut heidät nukuksiin; osoittamatta pienintäkään levottomuutta\nhän näytti rajattomalla luottamuksella tarkastavan vakavan miehensä\nulkomuotoa ja kasvonilmeitä. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen\nhän katsoi mieheensä tiukasti ja ponnistaen kaikki sielunvoimansa,\nsillä hän toivoi voivansa lukea hänen silmistään asioiden tilan.\nMutta sen jälkeen hän oli ainoastaan vierasvarainen, huolellinen\ntalonemäntä, joka toimitti itse pesuveden ja tavanmukaisen iltajuoman\nynnä kaiken muun, joka näihin aikoihin kuului kunnioitetun vieraan\nvastaanottamiseen. Yllään kunniallinen arkipuku, avainkimppu sivullaan\nja pieni myssy hiuksillaan, oli suurikasvuinen Jutta-rouva melkein\nneitseellisen näköinen. Kaikessa mihin hän ryhtyi oli lempeää tyyneyttä\nja varmuutta, joka heti teki hyvän vaikutuksen vieraaseen. Hän huomasi\nnyt herroilla olevan tärkeitä asioita puhuttavana, jonka vuoksi hän\ntoivotti heille rauhallista lepoa, kasvoillaan sama tyyni ilme kuin\nonnellisimman ja parhaimman rauhan vallitessa. Ritari Niilo pyysi\nvieraaltaan anteeksi, että hän jätti hänet hetkeksi ja seurasi vaimoaan\nlasten makuuhuoneeseen, missä hän suuteli korisängyissään nukkuvia\npienokaisia. Kun hän palasi takaisin, valaisi hänen vakavia kasvojaan\nhiljainen, lempeä ilo, jonka sijalle kuitenkin pian palasi ankara,\nmelkein synkkä totisuus.\n\n\"Te olette onnellinen perheenisä, jalo ritari\", sanoi piispa tarttuen\nhänen käteensä, kun he olivat yksinään suuressa, heikosti valaistussa\nvierastuvassa ja olivat istuutuneet juomapöydän ääreen.\n\n\"Siitä kiitän minä Jumalaa ja pyhimyksiäni joka aamu ja ilta, hurskas\nherra\", vastasi ritari. \"Mutta kaikki sellainen onni ja siunaus on\nkatoavaista. Se aika on kai pian tuleva, jolloin kukaan rehellinen\nritari Tanskassa ei uskalla ajatella vaimoa ja lapsia taikka onnea\nomistaa kotia ja kontua tässä maailmassa. Mutta tapahtukoon niin\",\nsanoi hän nojaten korkeaa otsaansa kättänsä vastaan, ja hänen suuret\nilmehikkäät silmänsä tuijottivat liuskakivilattiaan. \"Sortukoon\nmielellään kaikki ja hautautukoon maahan, kunhan vain tietäisimme, että\nTanskanmaa säilyy ja että onnellisempi sukupolvi nousisi kukoistamaan\nlinnojemme ja poljettujen hautojemme soraläjistä.\"\n\n\"Siihen tahdomme me Jumalan avulla uskoa ja siitä saamme itse kerran\niloita autuaiden joukossa\", vastasi piispa. Hän istui korkeassa\nnojatuolissa nojaten kyynärpäillään kirjailtuun pöytäliinaan, jolle\ntalonemäntä ali asettanut kaksi kirkasta pikaria ja hopeakannun kahden\nvanhanaikuisiin kynttilänjalkoihin pistetyn vahakynttilän väliin. Valo\nlankesi nyt voimakkaasti hengellisen herran kasvoille. Hän ei ollut\nsotaisan näköinen, vaikka hänellä oli viikset ja partaa, ja vaikka hän\nvastoin aikansa piispojen ja kirkkoruhtinaiden tapaa oli seurannut\npiispojen Absalonin ja Antero Sunenpojan esimerkkiä tarttumalla\nmaallisiin aseisiin isänmaan ja kuninkaan puolesta. Hän oli pitkä,\nmutta laiha ja hentovartaloinen. Opinnot ja syvämietteiset yövalvonnat\nlampun ääressä, ynnä vaikea sisäinen kamppailu maailmaa ja sen\nviettelyksiä vastaan, mutta vielä enemmän hänen palava intonsa lain ja\nevankeliumin hengellisenä julistajana näyttivät muovailleen pääpiirteet\nhänen ankarassa melkein profeettaa muistuttavassa ulkomuodossaan.\nEnemmän kuin puolen vuosisadan ajatukset ja vastukset olivat jättäneet\nsyviä jälkiä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja korkealle\nryppyiselle otsalleen, jonka eroitti tonsuurista ainoastaan kapea\nreunus harmaita hiuksia. \"Minä olen toivonut saada puhua pari sanaa\nkahden kesken teidän kanssanne tärkeästä ja erittäin vakavasta asiasta,\njonka te olette uskonut minulle\", jatkoi hän rippi-isän tuttavallisella\nja kehoittavalla äänellä. \"Minä kunnioitan teidän suruanne isänmaan\npuolesta; minä olen vakuutettu siitä, että etupäässä juuri tämä suru,\neikä mikään alhainen kostonhimo, tai henkilökohtaisista loukkauksista\njohtunut viha, on saanut mieleenne tämän epätoivoisen ja syntisen\najatuksen. Tämä mato on liian kauan järsinyt teidän sielunrauhaanne\nja hävittänyt rauhan ja totisen luottamuksenne Jumalaan teidän\nsydämessänne. Mutta muistakaa, jalo ritari: mikä ei ole Jumalan\ntahto, se tulee maailmasta tai paholaisesta. Siitä, mikä on pahaa, ei\nvoi koskaan syntyä kestävästi hyvää. Vääryydellä ei auteta Jumalan\nvaltakuntaa tai jonkun kansan tai ihmisen totista onnea, ei tässä eikä\ntulevassakaan elämässä.\"\n\n\"Minä tiedän kaikki mitä te voitte ja tahdotte sanoa minun aikomustani\nvastaan, kunnianarvoisa herra\", keskeytti hänet ritari nousten ylös.\n\"Minä olen ajatellut sitä useimpina öinä kuin minulla on enää päiviä\nelettävänä. Tuomitkaa sitä tai ei, minä en voi muuta, vaikka minut\nkarkoitettaisiin pahantekijänä Tanskasta, sitten kun maa on pelastettu\nja muut iloitsevat.\"\n\n\"Jalo, uskollinen, mutta hyvin sokaistu mies, onko teidän itsenne\nmielestä siis sellainen aikomus kristillinen ja ritarillinen?\" sanoi\npiispa ja katseli häntä surumielisen moittivalla katseella. \"Eikö\nteidän sielussanne siis ole Jumalan ääntä, joka tuomitsee sellaisen\najatuksen jumalattomaksi ja kristitylle ritarille sopimattomaksi.\"\n\n\"Ei, kautta oikeudenmukaisen Jumalan, ei\", vastasi ritari kohottaen\nkättään kuin aikoisi hän vannoa. \"Niin kuin minä olen ajatellut sitä,\nniin tahdon minä puolustaa sitä kaikkien kristikunnan jalosyntyisten\nritarien edessä ja korkeimman oikeuden edessä, joka on meidän kaikkien\nyläpuolellamme. Minä en enää epäröi; mitä minä tahdon on oikein ja\npuolustettavissa. Olkoon seuraus täällä ja tulevassa elämässä mikä\ntahansa. Mutta -- tulevaisuuden määrää Kaikkiarmahtava; mutta, vaikka\nkoko maailman suuret herrat tahtoisivat tuhota minut, ja vaikka te\nitse hurskas ja kunnianarvoisa herra, jota minä Jumalan ja pyhän\nsanan palvelijoista enimmin kunnioitan maan päällä -- te, jonka\nlempeä tuomio ja suostumus tässä asiassa olisi minulle rakkaampi kuin\npyhän isän -- niin, vaikka hylkäisitte minut ja työntäisitte minut\nkirottujen joukkoon, niin täytyisi minun sittenkin tahtoa mitä tällä\nhetkellä ajattelen, ja minkä minä kaikkivoivan Jumalan avulla myös olen\ntäyttävä.\"\n\n\"Armollinen Jumala valaiskoon sielunne, jalo ritari, ennenkuin\nte sokeudessanne syöksette itsenne ajalliseen ja ehkäpä ikuiseen\nkadotukseen.\" Näin sanoen nousi piispa kiivaasti ja astui melkein\nuhkaavan näköisenä hänen eteensä. \"Pakene hänen sielustansa, petollinen\nviettelijä!\" jatkoi hän ikäänkuin manaten ja luoden innostuksen\nkatseen ritarin tulisiin silmiin. \"Pakene hänen sielustaan, ikuinen\nvalehtelija, joka koristat rikoksen totuuden ja oikeuden kauniilla\nverholla.\" -- Näin sanoen hän teki ristinmerkin hämmästyneen ritarin\nedessä ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen sekä kohotti laihat\npyhimyskasvonsa, kyyneleet hurskaissa silmissään.\n\nRitari vaikeni, kunnes piispa oli lopettanut hiljaisen, palavan\nrukouksensa ja taas seisoi tyynenä hänen edessään, aivan kuin olisi hän\ntahtonut lukea ritarin kasvoista jumalallisen manauksensa vaikutuksen.\n\n\"Hurskas herra, jos minua olisi paha henki riivannut, kuten te\nluulette\", sanoi nyt ritari Niilo lempeästi ja tyynesti, \"niin olisi\nse varmasti jo paennut puhtautta ja rakkautta, joka säteilee teidän\nkasvoistanne ja teidän ylevästä katseestanne, sekä sitä rukousta,\njonka te autuuteni puolesta lähetitte kaikkien vangittujen sielujen\nVapahtajalle. Kiitos jalosta hellyydestä sieluani kohtaan; mutta\nolkaa levollinen, hurskas herra. Minä olen nyt saavuttanut rauhan; ei\nepäilystä eikä levottomuutta ole enää sielussani.\"\n\n\"Olkoon armollinen Jumala kiitetty! Oletteko siis jättänyt epätoivoisen\nja moitittavan aikeenne?\"\n\n\"En, kaikkein rakkahin jumalanmies, en\", vastasi ritari sydämellisesti,\nmutta kiivaasti. \"Sitä minä en jätä vaikka te voisitte kutsua tänne\nympärilleni kaikki taivaan anteeksi antavat enkelit -- minä en voi --.\"\n\n\"Kuulkaa sitten viimeinen sanani, paatunut!\" huudahti nyt piispa\nhurskaan vihan vallassa ja astui askeleen taapäin. \"Minä puhdistan\ntomun jaloistani ja jätän tämän linnan, ennenkuin se sortuu\njumalattoman yli, joka ei tahdo tietää mikä kuuluu hänen sielunsa\npelastukseen --\"\n\n\"Te ette tiedä vielä kaikkea, herra piispa\", keskeytti hänet ritari.\n\"Te ette tiedä --\"\n\n\"Minä tiedän tarpeeksi\", jatkoi piispa. \"Se mitä tiedän painaa täällä\nkuin polttava lyijy.\" Näin sanoessaan hän vei kätensä laihalle\nrinnalleen ja jatkoi lisääntyvällä innolla. \"Onneton tuuma, jonka te\nolette uskonut minulle, ja jota te ette Jumalan ja minun hartaista\nrukouksista huolimatta ole tahtonut hyljätä -- sen olemassa-olo\non piilotettu rintaani -- kirkon ja salaripin järkähtämättömällä\nsinetillä. Mutta tietäkää\", lisäsi hän kohottaen papillisella\njuhlallisuudella kättään, \"jos te annatte sen toteutua, niin on minun\nja kirkon käsi nouseva yhdessä maallisen oikeuden tuomarikäden kanssa\nteitä vastaan, niin totta kuin --\"\n\n\"Uhkaukset eivät peloita minua\", keskeytti hänet ritari tyynenä.\n\"Jollette tahdo ymmärtää minua väärin, niin kuulkaa, miten minä aion\nmenetellä.\"\n\n\"Kuinka synti tehtäneekään, syntiä se sittenkin on; millä tavalla\ntahtonettekin uhmata Jumalan käskyjä, on se sittenkin moitittavaa\",\nsanoi piispa kiivaasti. \"Minä en tahdo enää luottamustanne. Ainoastaan\nmissä voin olla sielunhoitaja, siellä tahdon olla rippi-isänä. Minä\njätän tämän kurjuuden ja laittomuuden maan, missä asioissa, sen te\ntiedätte itse. Laki ja oikeus ovat kerran Jumalan avulla palaavat\ntänne minun mukanani. Mutta teidän tieltänne ja teidän talostanne\nkäännyn minä pois surullisena ja pettyneenä. Jumala parantakoon\nmielenne, ritari Niilo\", lisäsi hän surullisena ja samalla tarttui hän\nmatkahattuunsa ja heitti viitan kulmikkaille hartioilleen. \"Pakanain\njoukossa voisitte te loistaa teoillanne, jotka vaativat rautaista\nmieltä, ja voittavat kuolematonta kunniaa kuten Brutus ja Scævola.\nMutta se, joka oli hyvettä ja suuruutta rohkeiden pakanoiden kesken,\non synti Jumalan ja ikuisen totuuden valtakunnassa. Ajatelkaa sitä\nniinkauan kun teillä vielä on aikaa ja muistakaa minun sanani, kun ette\nenää minua näe!\" näin sanoen hän kääntyi pois, aikoen mennä.\n\n\"Elkää jättäkö minua sillä tavalla hurskas herra\", sanoi ritari\nsydämellisesti ja tarttui hänen käteensä. \"Minä en tahdo raskauttaa\nteidän aivan liian arkaa ja harrasta mieltänne sillä minkä itsekin,\nJumalan kiitos, jaksan kantaa. Mutta te saatte itse nähdä ja myöntää,\nettä minä tahdon menetellä suorasti ja ritarillisesti.\"\n\n\"Ehkä, jos olisitte pakanallinen ritari, mutta ei koskaan ritarina,\njoka kantaa pyhää ristiä miekassaan, jollette te luovu teosta, jonka\npaljas ajatteleminenkin on jumalatonta\", jatkoi innokas piispa.\n\"Kaunistelkaa sitä kuten tahdotte. Sokaiskaa maailman silmät, jos te\nvoitte. Ehkäpä tanskalaiset pakanat kerran senvuoksi tahtovat pystyttää\nkunniapatsaita teille, jos turmatyönne onnistuu ja loistaa kuten\nmuinaisajan sankarien urotyöt, ja mielettömät ihmiset luulevat, että\nJumala ei voisi pelastaa Tanskaa ilman sokaistun ihmisen tihutyötä.\nMutta tietäkää se --\"\n\n\"Minä tiedän mitä minä tahdon ja mitä minä uskallan, mutta te ette\ntiedä, mitä te sokeassa pyhässä innostuksessanne tuomitsette, herra\npiispa\", sanoi ritari voimakkaalla äänellä ja iski miekkansa lattiaan.\n\"Minun sydämessäni on ikuinen laki, joka vapauttaa minut, tuomariääni\non sielussani, joka antaa suostumuksensa minun tekooni ja sen ihmisen\nminun valtaani vaikka kuolemaan saakka.\" Hän nojasi pitkää miekkaansa\nvasten ja tuijotti vakavana ja synkkänä lattiaan.\n\n\"Se ääni tulee helvetin syvyyksistä, eikä oikeudenmukaisesta\ntaivaasta\", huusi piispa melkein pelottavalla äänellä. \"Niinkauan\nkun Jumalan sormi ei ole pyyhkinyt viidettä käskyä ikuisista\nlakitauluistaan, ei kukaan lainjulistaja ole sanova niin ja amen\nsiihen, mikä teillä on mielessä, eikä yksikään evankeliumin opettaja\ntule siunaamaan sitä tietä, mitä te aiotte seurata.\" Näin sanoen hän\nkääntyi kiivaasti ja astui nopein askelin ovea kohti.\n\n\"Kiroatteko minua hyvästiksi, piispa Sven?\" kysyi ritari hillityllä\näänellä ja ojensi kätensä ikäänkuin pidättääkseen suuttunutta vierasta,\nja hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut kivilattiaan.\n\n\"Varokaa te kirousta!\" vastasi piispa ja kääntyi vielä kerran\nuhkaavasti häntä kohti. \"Varokaa häntä, joka alusta saakka oli murhaaja\neikä pysynyt totuudessa.\" Näin sanoen teki hän ristinmerkin ja jätti\nsalin.\n\nRitari Niilo jäi seisomaan keskelle lattiaa nojaten pitkään miekkaansa\nja tuijotti kauan oveen, josta se mies oli juuri kadonnut, jonka\noikeamielisyyttä ja jumalanpelkoa kohtaan hän tunsi melkein pojan\nkunnioitusta. Hän heittäytyi vakavana ja synkkänä suureen nojatuoliin,\nmissä piispa äsken oli istunut. Vierasvaraisesti täytetty pikari oli\nvielä koskemattomana pöydällä, ja pian kuuli ritari Niilo intomielisen\npiispan ratsastavan palvelijoineen ulos linnanpihasta, jättäen\nBrattingborgin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKun aurinko aamulla paistoi Kleitrupin järvelle ja parvekesalin\nikkunasta Brattingborgiin, istui ritari Niilo vielä vierastuvassa\nkäsi leuan alla ja piispan koskematon pikari edessään. Hänen\nhiljainen vaimonsa astui nyt sisään lapsi rinnoillaan ja taluttaen\ntoista kädellään, mutta hän ei huomannut heitä. Jutta-rouvan häntä\nosanottavasti puhutellessa, osui hänen harhaileva katseensa vaimoon\nja lapsiin ja hän nousi ylös. \"Jumala siunatkoon sinua, rakkahin\nystävä!\" huudahti hän syvästi hengähtäen, kuin olisi raskas kivi\nvierähtänyt hänen sydämeltään, ja hänen kasvonsa loistivat lempeinä\nja ystävällisinä aamuauringossa. \"Sinä tuot minuun jälleen elämän ja\nvoiman yhdessä Jumalan rakkaan auringon kanssa.\" Hän tarttui vaimonsa\nkäteen ja katseli mieltymyksellä hänen kirkkaita, tyyniä kasvojaan.\n\"Sen jälkeen, kun meidän hurskas vieraamme suuttuneena käänsi minulle\nselkänsä ja pudisti tomut jaloistaan kynnykselläni, olen minä ollut\nperin outojen tunteiden vallassa. Minusta tuntui, kuin olisi hän\nottanut siunauksen talostani ja ryöstänyt minulta kaiken elinvoimani.\nMinä luulin olevani toinen Holger Tanskalainen, joka on tuomittu tänne\nistumaan ja ajattelemaan Tanskanmaan pelastusta, kunnes partani on\nkasvanut pöydän läpi ja vuosisadat vyöryneet pääni yli. Nyt, kun minä\nnäen sinut ja siunatut pienokaiset, on kaikki jälleen hyvin. Mutta vie\nlapset pois, minulla on jotakin sanottavaa sinulle kahdenkesken.\" Hän\nsuuteli pienokaisia ja heidän äitiään, jonka jälkeen tämä meni hiljaa\nheidän kanssaan ulos ja palasi takaisin kalpeana, mutta tyynenä.\n\n\"Sinähän tiedät, että minä en ole alhainen ja jumalaton ihminen?\"\njatkoi ritari Niilo tarttuen hellästi hänen käteensä. \"Katso minua\nsuoraan silmiini ja sieluuni ja sano, tiedätkö sinä varmasti, etten\nminä ole tahtonut noudattaa paholaisen vaan jumalan tahtoa tässä\nmaailmassa, jos vain minulle suodaan tilaisuutta ryhtyä johonkin\ntärkeään sorretun isänmaamme puolesta?\"\n\n\"Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki maailman piispat, olkootpa he\nvaikka kuinka viisaita tai hurskaita\", vastasi uljas talon rouva\nluottavaisella tyyneydellä. \"Vaikkapa arkkienkeli astuisi alas\ntaivaasta ja tahtoisi horjuttaa uskoni salaisimpienkin ajatustesi\noikeudenmukaisuudesta, niin ajaisin hänet pois valehtelijana ja\npetturina.\"\n\n\"Mutta, jospa minä ajattelisin tekoa, joka ei olisi suurten ja\nylhäisten mieleen ja jota meidän hurskainkaan sielunpaimenemme ei\nhyväksyisi, tekoa jota minä itse pitäisin oikeutettuna, ja joka ehkä\nvoisi pelastaa maan ja valtakunnan, mutta joka voisi syöstä minut\nitseni perikatoon ja tehdä minusta lainsuojattoman ja ahdistetun\nmiehen --\"\n\n\"Tahdoitko sinä kysyä minulta sen oikeudenmukaisuutta\", kysyi kalpea\nrouva selvyys ja kirkkaus äänessä, joka ilmaisi syvintä levollisuutta\nja vakaumusta.\n\n\"Niin, sitä minä tahdoin\", vastasi hän hetken epäröityään ja katsoen\nhäneen tarkasti. \"Luulen, että se oli unta, mutta minä näin sinut\nviime yönä kummallisessa horrostilassani. Minä näin sinun seisovan\nedessäni sellaisessa loistossa ja ihanuudessa, joka ympäröi totuuden\nikuisia todistajia Jumalan valtaistuimen edessä ja minusta tuntui\nkuin olisi sinut lähetetty luokseni, jotta minä puhtailta, hurskailta\nhuuliltasi saisin kuulla parhaimman ja suurimman ajatukseni todeksi\nvahvistettavan. Sinä olet minun hyvä enkelini -- sano minulle, luuletko\nsinä, että se, jota minä ajattelen, on vanhurskaan Jumalan tahto?\"\n\n\"Varmasti minä uskon sen!\" vastasi Jutta rouva varmalla ja kovalla\näänellä. \"Niin totta kuin minä iloitsen siitä, että minua kerran\nnimitetään Tanskanmaan suurimman ritarin puolisoksi.\"\n\n\"Hyvä vaimoni, silloin minä en epäile. Jumala sinua varjelkoon!\"\n\nNäin sanoen totinen linnanherra jätti nopeasti vaimonsa. Kun Jutta\nnyt oli jäänyt yksin ilmestyi suuria kyyneleitä hänen poskilleen.\nPian sen jälkeen hän meni parvekesalin eteiseen ja sanoi lempeästi\nhyvästit miehelleen, joka lukuisten asemiesten seurassa ratsasti\nHaldiin. Ennenkuin aurinko oli laskenut palasi hän takaisin vielä\nsuuremman asestetun joukon mukana. Illalla hän istui kotona vaimoansa\nvastapäätä. Lapset oli viety nukkumaan ja kaikki oli hiljaista\nlinnassa. Kuului ainoastaan torninvartijan laulu ja vahtisotilaiden\nhuudot vartijota vaihdettaessa. Ei mitään muutosta saattanut huomata\ntalon tavallisissa tavoissa ja järjestyksessä. Lamppu paloi pöydällä\nrukin ja aikakirjan vieressä. Linnanherran sotavarustus ja pitkä\nmiekka seisoivat kiillotettuina ja puhdistettuina nurkassa tiimalasin\nvieressä. Kuu paistoi sisään pienten ruutujen läpi ja saattoi kuulla\nveden yksitoikkoisen loiskinan rantavallia vastaan. Ritari ja hänen\nrouvansa istuivat hiljaisina heikosti valaistussa huoneessa, kumpikin\nomissa ajatuksissaan, eivätkä he näyttäneet haluavan häiritä toistensa\nmietteitä. Äkkiä törähdytti vartija porttitornissa torveensa ja\nkuultiin tavanmukaiset merkit linnanportin avautuessa asemiehelle\ntai tiedustelijalle. Pian sen jälkeen astui Sven Tröst sisään. Hänen\nulkonäkönsä ja ilmeensä ilmaisivat ankarimpia ponnistuksia ja hillittyä\nintohimoista sieluntuskaa.\n\n\"Vihollinen on hajoittanut voimansa\", sanoi hän. \"Kreivi itse etenee\nRandersiin reippaine ratsumiehineen. Lähes neljätuhatta miestä seuraa\nhäntä.\"\n\n\"Randersiinko\", tarttui ritari Niilo puheeseen ilosta huudahtaen ja\nnousten pystyyn. \"Onko hän unohtanut? Hm, vai niin!\" lisäsi hän. \"Jos\nhän tahtoo olla meidän kohtalomme herra, niin täytyy kai hänen osoittaa\nmeille, että hän saattaa uhmata omaansa. Hyvä! Koska saatan minä olla\nRandersissa?\"\n\n\"Ennenkuin aurinko nousee, herra eno. Missä hän kulkee, siellä palavat\nkylät hänen takanaan. Minä näin kaikkialla vain hävitystä ja ryöstöä.\"\n\n\"Ja missä on muu pyövelijoukko?\"\n\n\"Se ryöstää ja polttaa Koldingin ja Riiben välillä. Jos se jatkaa sillä\nlailla kolme päivää, niin on puolet maata autiona. Ettekö siis tiedä\nmitään pelastusta?\"\n\n\"Kyllä, Jumalan avulla yhden. Mutta mene nyt levolle sisarenpoikani,\nsen sinä tarvitset. Huomenna saatan minä sanoa sinulle ehkä enemmän.\"\n\nSven Tröst katsoi vakavaa enoansa tutkivasti, ja hänen silmistään\nloisti hurja, kuluttava tuli. \"Ainoastaan sana, ennenkuin eroamme\ntänä iltana, jalo eno. Jos te voitte käyttää minun vähäistä henkeäni\nyritykseenne, niin säästäkää omanne. Teillä on vaimo ja lapset ja\nonnellinen elämä kadotettavana. Minulla ei ole mitään voitettavaa eikä\nkadotettavaa tässä maailmassa.\"\n\n\"Hm, nuori ystäväni\", vastasi ritari Niilo, luoden häneen ankaran\ntarkkaavaisen katseen, \"oletko sinä sellainen mies? Sellaisesta\nepätoivoisesta sankarillisuudesta minä en paljoakaan välitä. Kiitos\nmuuten tarjouksestasi, poikani! Mutta mene nyt ja pane maata. Eläkä\nkoskaan kuvittele mielessäsi, että saa suuriakaan aikaan elämällä, jota\nei enää itse kunnioita.\"\n\nSen sanottuaan hän kääntyi pois, mutta Sven Tröst tarttui melkein\nsuonenvedontapaisella kiivaudella hänen käteensä. \"Niilo eno,\nhalveksitteko te minua kiivaan mieleni ja sen hullutuksen vuoksi, jonka\nte kyllä olette huomannut?\" kysyi hän melkein tukahtuneella äänellä.\n\n\"Jos sinä annat arvoa minun kunnioitukselleni\", vastasi hänen totinen\nsukulaisensa ankarasti, mutta tyynesti, \"niin näytä minulle, että\nsinussa on voimakkaampi elämä, jota ei vaihteleva lapsen mieli saata\npuhaltaa sammuksiin, ja että sinä et ole kurja myyrän sielu, joka on\nonneton oman maahanpoljetun tunturikyyhkyn tähden, sillä aikaa kun koko\nmaa on menehtymäisillään.\"\n\nSven Tröst oli nämä sanat kuullessaan hetken aikaa aivan kuin murtunut;\nmutta nöyryyttävä tunne katkeroitti häntä ja herätti koko hänen\nylpeytensä. \"En edes teiltäkään, eno Niilo, minä tahdo kärsiä sellaista\nylimielisyyttä.\" huudahti hän kiivaasti. \"Te olette ollut minun\nepäjumalani lapsuudestani saakka, ja minä olen vieläkin kyllin mieletön\nantaakseni kovan sanan teidän huuliltanne raadella mieltäni. Mutta ei\nteidän tarvitse hyljätä minua senvuoksi, että minä olen onneton ja että\nminulla on halu uskaltaa elämäni epätoivoisen yrityksen puolesta. Sehän\nteillä on itsellännekin. Jos on halveksittavaa olla toivoton täällä\nmaailmassa, niin Jumalan nimessä halveksikaa minua, jos te voitte ja\ntahdotte; mutta kukaan keisari tai ritari ei ole nöyryyttävä minua.\nSen tiedän, että minulla ei ole myyrän sielua; sillä teidän sisarenne,\nritari Ebben ylpeä tytär, synnytti Sven Tröstin maailmaan. Hyvää yötä.\"\nNäin sanoen hän poistui nopeasti ja astui niin kovasti kivilattialla,\nettä parvekesalissa kaikui.\n\n\"Sepä auttoi: nyt nousi Galtien veri liikkeelle\", sanoi ritari Niilo.\n\"Se saattoi olla tarpeen.\" Hän vajosi jälleen syviin ajatuksiin.\n\nTiedot, jotka Sven Tröst oli tuonut enollensa, herättivät hänen\nsielussaan eriskummallisen, melkein taikauskoisen toivon. \"Randersiin\",\ntoisti hän muutamia kertoja, \"aivan niin! Randersin kirkonkelloilla\non minusta aina ollut ihana kaiku.\" Senjälkeen sanoi hän hyvää yötä\nvaimolleen ja ojensi hänelle kätensä. Tämä oli tarkkaavasti seurannut\nmiehensä sanoja ja ilmeitä, tavallisuuden mukaan järjestäessään\nhuonetta ennen levolle menoa. Hän katsoi nyt mieheensä kirkkailla,\ntyynillä silmillään. \"Hetki lähestyy\", sanoi hän ääneen painokkaasti.\n\"Jumalan nimessä! Se ei ole mitään uutta minulle. Sinä olet sanonut sen\nminulle jo vuosi sitten unessa.\"\n\nRitari Niilo katsoi häneen ihmeissään. Hän painoi vaieten, mutta\nkiivaasti vaimonsa kättä sydäntään vasten ja poistui salakammioonsa.\n\n           *       *       *       *       *\n\nKeskiyön aikaan näki vartiosotilas Brattingborgin linnantornista\nkookkaan vaaleapukuisen olennon astuvan ulos linnankellarista ja pitkin\naavemaisin askelin astuvan pihan yli. Hän luuli sitä yliluonnolliseksi\nolennoksi ja teki ristinmerkin, samalla lukien isämeidän ja antoi\nolennon kulkea ohitsensa. Se kulki pitkin parvekesalin siltaa ja katosi\nsiihen rakennuksen osaan, missä linnanherran salakammio sijaitsi ja\nmistä yksinäinen valo loisti järvelle. Puoli tuntia senjälkeen tuli\nsama olento takaisin ja kulki aivan vartijan ohi, joka ei uskaltanut\nliikkua paikaltaan eikä hätyyttää. Sotamies näki nyt kauhukseen\nmustat kauhistuttavat kasvot, joita peitti äärettömän pitkä parta.\nSalaperäinen vieras asetti sormen suulleen ja katosi tornihuoneeseen.\nAamulla ilmoitti pelästynyt vartija herralleen, mitä hän oli nähnyt.\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi ritari, \"sinä olet vartijoinut kuin akka! Se\noli hyvä ystävä, mutta sinä olet ansainnut kolmen päivän torniarestin.\"\nVartija katsoi ihmetellen herraansa ja aikoi mennä rangaistustaan\nsuorittamaan.\n\n\"Minä tiedän, että sinä et muuten pelkää ketään ihmistä\", lisäsi\nlinnanherra lempeämmin. \"Mutta se, joka tästälähin tahtoo seurata\nminua, ei saa pelätä paholaista. Sinua on vedetty nenästä. Mene pois\nnukkumaan. Jääköön se asia siihen.\"\n\nKun aurinko oli noussut, syntyi äkkiä melua Brattingborgissa. Suuri\njoukko holsteinilaisia ratsumiehiä pysähtyi portin eteen ja heidän\njohtajansa pyysi päästä sisään täysin turvassa. Hän toi mukanaan\nsinetillä varustetun kirjeen, johon hän vaati pikaista vastausta.\nRitari Niilo seisoi yksin salakammiossa kirje kädessään. Hän oli\nantanut käskeä linnankappalaisen lukemista auttamaan. Hän katseli\nsuurta sinettiä, johon oli kuvattu suljettu kypärä ja kaksi sarvea,\njoista kohosi seitsemäntoista lippua. Kirjoituksesta Sig. Gerhardi\nComitis Holsatise ac lausas, näki hän, että se oli kreivi Gerhardin.\nEnnenkuin kappalainen saapui, oli kreivi itse kuitenkin ottanut siitä\nselon. Sitä ei oltu kirjoitettu kuten tavallisia ruhtinaskirjeitä\nlatinaksi, vaan saksaksi, ja se oli kirjoitettu taitavan kreivin\nomalla käsialalla. \"Gerhardilta, Holstein-Rendsburgin kreiviltä,\npohjois-Jyllannin herralta ritari Niilolle Ebbe Galtin pojalle\nBrattingborgissa. Tervehdys Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä\" -- niin\nalkoi se. Hän kutsui ritari Niiloa uskolliseksi alamaiseksi, joka\nei ollut ottanut osaa kapinaan, jota hän nyt oli tullut ankarasti\nrankaisemaan. Sen hän tiesi, että he eivät olleet persoonallisia\nystäviä -- kirjoitti hän edelleen -- mutta hän piti ritari Niiloa\nkunnian miehenä, joka saattoi unhoittaa kiusallisen vääryyden ja\npikkumaisen käräjänkäynnin isänmaansa parhaan vuoksi. Kreivi pyysi\nhäntä siksi saapumaan varman turvakirjan suojassa luoksensa leiriin\nRandersiin, jos mahdollista sovittamaan oikeudenmukaisen panttiherran\nja kirottujen kapinallisten välejä, siinämäärin kun hän vielä saattoi\nneuvotella syyllisten kanssa. Kirje oli kirjoitettu mahtavalla\nkäskijäsävyllä ja kreivi kutsui siinä monta kertaa Tanskaa omaksi\nvaltakunnakseen.\n\nRitari Niilo rytisti kirjeen vihoissaan ja heitti sen lattialle. \"Hänen\nvaltakuntansako?\" jatkoi hän nyrkkiään puiden. \"Se häpeämätön. Tahtooko\nhän nyt kutsua itseään kuninkaaksemme? Tällä hetkellä hän on, sitä\npahempi, väkivallan tekijän oikeudella Jyllannin herra. Mutta ompa\nolemassa kaikkien herrojen Herra.\"\n\nKappalainen oli seisonut hetken aikaa odottamassa linnan herran käskyä.\n\"Katso tässä, hurskas isä!\" sanoi nyt ritari Niilo ottaen kirjeen ylös.\n\"Minä olen itse ottanut siitä selvän. Mutta anna minun kerta vielä\nkuulla suuria sanoja; ne ovat suuremmoisia.\"\n\nKappalainen luki kirjeen, ja ritari Niilo polkaisi lattiaa joka kerta,\nkun ylimieliset sanat toistettiin, jotka niin suuressa määrin olivat\nhäntä suututtaneet.\n\n\"Ette suinkaan usko hänen turvakirjaansa, jalo herra?\" kysyi\nkappalainen. \"Se on varmaankin petollinen ansa, jotta hän saisi teidät\nkäsiinsä.\"\n\n\"Hän ei saa luulla minua pelkuriksi\", sanoi ritari Niilo ylpeästi.\n\"Hm, mielellään tahtoisin minä nähdä hänet kuitenkin tänään ja vielä\nkaikkien nähden. Hänen turvakirjansa ei olisi koskaan saattanut tulla\nsopivampaan aikaan, vaikka hän ei pitäisikään lupaustaan. Minä en\nmatkusta turvattomana.\"\n\nLinnanherran käskystä satuloitiin hänen hevosensa, ja hänen\ntavanmukainen saattueensa odotteli pian asestettuna linnan pihalla.\nSven Tröst tuli nyt tuoden hänen haarniskansa. Aseenkantaja tervehti ja\npuki panssarin hänen päälleen sanaakaan sanomatta.\n\n\"Oletko vihainen vielä eilisestä, huimapää?\" kysyi eno häneltä\nystävällisesti, tarkkaavasti katsahtaen sisarenpoikansa totisia kasvoja.\n\n\"Saanko minä seurata teitä tänään verivihollistenne luo?\" kysyi\naseenkantaja. \"Vai pidättekö minua sopivana ainoastaan naisten hommiin,\nteidän varustustanne kiinnittämään. Se on ehkä viimeinen kerta.\"\n\n\"Sinä jäät tänne linnaa vartioimaan, jos tahdot palvella minua\nkauemmin. Minulla on kylliksi palvelijoita mukanani tämän päivän\nvieraskäyntiä varten. Jollen minä ole huomenna ennen auringon laskua\nkotona, tahdon sinulle uskoa sen miehuudentyön, jota minä seitsemänä\nvuonna olen ajatellut. Ymmärrätkö minua? Se on minun paras perintöni.\"\n\n\"Hyvä, Niilo eno, minä ymmärrän teidät\", vastasi aseenkantaja ylpeästi,\n\"mutta te ette ymmärrä minua. Tahdotteko siirtää ankaran tuomionne\ntoistaiseksi, vaikka ette hyväksyisikään minun menettelyäni?\"\n\n\"Se kai minun täytynee tehdä, koska sinä niin tahdot, huimapää. Et\nsinä minua kuitenkaan petä, miten vihainen lienetkään -- mutta elä tee\ntyhmyyksiä, Sven Tröst!\"\n\nNyt avautui naistuvan ovi, ja vakava talonrouva seisoi ovessa pienine\nlapsineen.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä\", huudahti ritari Niilo mennen avosylin heitä\nvastaan. Mutta hän antoi käsiensä vaipua alas ja viittasi vaimoansa\nlempeästi poistumaan. \"Jos Jumala tahtoo, näen minä teidät pian. Mutta\nei mitään hyvästijättöjä nyt. Tänään on tuskin elämä kysymyksessä --\nmutta kunnia!\"\n\nHänen vaimonsa oli kalpea, mutta hän nyökäytti ystävällisesti\npäätään ja poistui hiljaa lasten kanssa lukiten oven perässään.\nVähän sen jälkeen ratsasti ritari Niilo kolmenkymmenen palvelijan\nseurassa vieraan johtajan sivulla, jonka kolme kertaa lukuisampi\nratsujoukko ympäröi ritarin ja hänen seurueensa, aivan kuin he\nolisivat olleet vankeja. Saattojoukko ei vienyt heitä Randersin\nkaupunkiin, vaan Randersin vuonon pohjoispuolelle, minne oli pystytetty\nuseimpia telttoja ja missä kreivi Gerhard sinä päivänä harjoitteli\nratsujoukkoaan.\n\n\"Vai niin\", mutisi ritari Niilo. \"Täälläkö me siis tapaamme toisemme\ntänään? Hänen hetkensä ei ole vielä tullut, -- ja toivonpa, ettei\nminunkaan hetkeni vielä ole lyönyt.\"\n\nNiinpian kun kreivi näki Brattingborgin totisen ritarin saapuvan,\nratsasti hän vastaan. Huomattava keskustelu, joka heidän välillään\nsukeusi ja sitä seuraava teko, ovat usein kaikuneet kansanlauluna\ntanskalaisten miesten ja naisten huulilta. Ritari Niilo\nBrattingborgilaista kutsuttiin kansanlaulussa aina Niilo Ebbeseniksi\nNorrerista, ja mahtavaa Rendsburgin kreivi Gerhardia nimitti\ntanskalainen rahvas aina kreivi Geertiksi, tai pilkkanimellä \"kaljupää\nkreiviksi\". Heidän tärkeässä kohtauksessaan ei puuttunut innokkaita\ntodistajia Randersin tarkkaavaisten asukasten joukosta, jotka olivat\nsaapuneet katsomaan sotajoukon katsastusta.\n\n    Nils-herra ja kreivi käteltyään\n    he sitten keskusteli\n\nsanotaan kansanlaulussa --\n\n    vaan tuskin laski he leikkiäkään,\n    hymy tuskin huulilla oli.\n\nHuolimatta heidän personallisesta vihollisuudestaan, näytti kreivi\nkuitenkin alussa olevan sovinnollisella mielellä; hän toivotti ritarin\ntervetulleeksi ja kohteli häntä kuten maan vaikutusvaltaisinta miestä,\njoka ei vielä ollut ottanut osaa kapinaan ja jonka saattoi luulla\nhaluavan mahtavan valtiaan sopua ja ystävyyttä. Kreivi kyseli kansan\ntoiveita ja mielenlaatua. Sangen alentuvasti hän tiedusteli Ebbesenin\nsukulaisten ja vaimon vointia, sekä kysyi tältä vihdoin tahtoisiko hän\nnyt sotia hänen puolellaan, vai halusiko hän rauhaa.\n\nRitari Niilo ei laskeutunut hevosensa selästä ja vastasi tyynesti,\nmutta hillityn kiivaasti: \"Herra, mieliala Pohjois-Jyllannissa\non sellainen, että jokainen mies on rohkealla mielellä. Kiitos\narmollisesta tiedustelusta, ystävieni ja sukulaisteni voinnista\",\nlisäsi hän kylmän kohteliaalla äänellä, mutta kaksimielinen ilme\nkasvoillaan. \"He seisovat teidän armonne palveluksessa miekka kädessä,\nminä hetkenä te vain itse haluatte.\"\n\n\"Te olette kummallinen mies, ritari Niilo, ja hurskas sen lisäksi\",\nvastasi kreivi samalla äänellä. \"Voisi sanoa, että missä ette voi\ntavata vihollista oikealla tiellä, siellä te ratsastatte kaukaa ympäri.\nMutta kuinka monta miestä voitte asettaa palvelukseeni?\"\n\n\"Niiden lukua minä en niin tarkkaan tiedä, herra kreivi. Mutta he ovat\nkaikki uskollisia juutilaisia ja he seuraavat minua aina halukkaasti,\nkun minä vien heidät -- heidän vihollistaan vastaan. Ainoastaan\nkolmekymmentä on minulla tänään mukanani; mutta eivät he, enkä minäkään\nkatso lukumäärään.\"\n\n\"Niin harvoihin minä en joka päivä tyydykään\", huomautti kreivi\ntuimasti katsoen. \"Eilenhän olitte ritari Buggen luona mukananne sata\npanssaroitua ratsumiestä?\"\n\n\"Se asemies tai ritari, joka kertoi tuon teille, on valehdellut. Yli\npuolta sataa ei niitä ollut, siitä voin minä vastata vakoilijallenne\nhyvällä miekallani, jos häntä haluttaa.\"\n\n\"Elkäämme puhuko siitä\", keskeytti hänet kreivi kylmästi. \"Tahdotteko\nnyt ratsastaa hyvän ystävänne herra Buggen luo Haldiin ja kysyä,\ntahtooko hän pysyä uskollisuudenvalassaan?\"\n\n\"Kyllä, herra kreivi, kunhan ensin tunnemme teidän mielipiteenne\ntäydellisesti.\"\n\n\"Herra Buggen mielipiteen te kai kuitenkin tunnette?\" kysyi kreivi\nkatsoen häneen ivallisesti. \"Se suuripuheinen narri ja hänen ystävänsä\novat aikoja sitten rikkoneet välinsä minun kanssani -- sen te tiesitte\nkai jo ennen eilistä päivää? Yhden heistä näen minä etumaisena teidän\njoukossanne. Minä näen useampia asemiehiä teidän joukossanne, jotka\novat ilman lupaa karanneet minun palveluksestani. Jos te nyt aiotte\nseurata Bugge herran neuvoa, niin saattepa täydellisesti oppia\ntuntemaan, mikä on minun mielipiteeni ja kuinka teille kaikille on\nkäyvä.\"\n\n\"Herra Bugge hoitaa itsensä\", vastasi ritari Niilo peittelemätön harmi\nkatseessaan ja ilmeissään, \"mutta asemiehistäni vastaan minä. Ne\njuutilaiset, joilta te olette kieltänyt eron, ovat ottaneet sen itse.\nVanha tapa Tanskassa on, että vapaa tanskalainen asemies, joka ei tahdo\npalvella enempää, ottaa eron minä hetkenä vain haluaa. Ei kukaan ole\nsidottu toiseen, lukuunottamatta aviosäätyä ja munkkia.\"\n\n\"Mutta meillä on toinen tapa\", vastasi kreivi ratsastaen ylpeänä\nlähemmäksi, kuitenkaan muuttamatta ilmettäkään kivikylmillä\nkasvoillaan. \"Sen palvelijan, joka pettää herransa, me hirtämme,\nemmekä kauan etsikään hirsipuuta. Minä olen nyt tarpeeksi kuullut\nteidän mieltänne, ritari Niilo. Nyt täytyy teidän kursailematta kuulla\nminun mielipiteeni. Jollette te kolmen vuorokauden kuluessa pakene\nTanskasta, annan minä hirttää teidät kapinoitsijana.\" Hän vaikeni ja\nkatsoi hirvittävää muutosta, joka tapahtui hänen verivihollisensa\npäättäväisissä piirteissä. \"Olette tulleet tänne tänään turvakirjan\nnojalla\", jatkoi hän ja vetäytyi askeleen taapäin; \"kaikessa\nturvallisuudessa voitte siis ratsastaa täältä. Mutta jollen minä olisi\nantanut ruhtinaallista sanaani, saisitte totisesti tietää muuta.\"\n\n\"Jos te tahdotte rikkoa sananne, niin se on oma asianne\", vastasi\nritari Niilo käsi miekankahvallaan, ja hänen katseensa olisi saattanut\npelästyttää kaikkein rohkeimmankin. \"Mutta te tulette katumaan\nsitä. Härkiä te voitte hirtättää korpeille ja kotkille, mutta ette\nvapaasyntyistä tanskalaista ritaria\", jatkoi hän. \"Ennenkuin minä\nkarkaan Tanskasta ja jätän vaimoni ja lapseni, vääntelette te\nrautakätenne veriin, siksi että kreivi Gerhardin silmät koskaan näkivät\nNiilo Ebbesenin.\"\n\n\"Ratsastakaa nyt vain pois! ritari Niilo\", huudahti kreivi korkealla\näänellä, ja hänen viittauksestaan ympäröivät kaikki henkivartijat\nhänet. \"Minä en tahdo sanaakaan enää kuulla suuripuheisesta suustanne.\nJos tahdotte elävänä päästä täältä, niin kiiruhtakaa, muuten annan minä\npyövelin musertaa teidän selkärankanne, niin totta kuin minulla on\nsiihen oikeus ja valta.\"\n\n\"Ei kukaan ole nähnyt minua niin pelkurina, että minä vapisisin\nväkivallan tekijän pyöveleitä\", vastasi ritari Niilo katsoen tyynesti\nkreiviä ja hänen uhkaavaa vartiojoukkoansa. \"Minä olen yhtä vähän\nteidän alamaisenne, kuin Tanska on teidän valtakuntanne. Kuulkaa nyt\nsana hyvästiksi, kreivi Gerhard. Katsokaa, että varotte itseänne, sillä\ntästä hetkestä saakka on elämä ja kuolema kysymyksessä, missä vaan\ntapaamme toisemme, vaikkapa Herran alttarin edessä.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi kreivi ja nyökkäsi. \"Siksi kunnes aurinko laskee\nhuomenna, saatte te olla turvassa ja rauhassa, niinkuin minä olen\nluvannut, mutta ei hetkeäkään enempää. Koska sitten kohtaamme, jää\nminun asiakseni; mutta te ette tule siitä iloitsemaan. Tervehtikää\nystäviänne ja sukulaisianne! Minä tulen pian vieraaksenne\nBrattingborgiin ja Haldiin. Ja hirsipuusta voitte olla yhtä varma, kuin\nTanskanmaa on kreivi Geertin valtakunta.\"\n\nSiihen loppui tämä keskustelu, jota rohkean ritarin palvelijat ja useat\ntanskalaiset ihmetellen kuuntelivat keskellä vihollisen leiriä, ja jota\nsitten melkein samoilla sanoilla toistettiin kansanlaulussa. Ritari\nNiilolle oli tärkeintä mahtavan vihollisensa kohtaamisessa tilaisuus\njulkisesti haastaa kreivi taisteluun, vapauttaakseen itsensä omissa\nja aikalaistensa silmissä syytökseltä, että oli tahrannut kunniansa,\nsillä hän tahtoi rehellisenä, kristillisenä ritarina esiintyä omaa\nja isänmaansa kuolinvihollista vastaan, tulematta aikalaisiltaan\nja jälkimaailmalta leimatuksi salamurhaajaksi, vaikkakin aikomansa\nhyökkäyksen täytyisi tapahtua yllätyksenä. Ollakseen varma, että kaikki\nläsnäolijat ymmärtäisivät hänen tarkoituksensa, uudisti hän vielä\nkerran ennenkuin jätti vihollisen leirin kovalla äänellä tuon hänelle\nniin tärkeän haasteen, minkävuoksi kansanlaulussa myös lauletaan:\n\n    Pois ratsasti herra Nils Ebbesen,\n    ylös kättään ojentaen:\n    Geert-kreivi! Te kaiken muistatte,\n    mun jälleen palattuain.\n\nEttä Niilo Ebbesen piti sanansa, sen tietävät kaikki tanskalaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ei tuo suuri päätös enää ollut salaisuus\nBrattingborgissa. Linnanherra oli tullut kotiin yöllä; hän oli\nantanut päivän sarastaessa koota kaikki aseenkantajat ja sotilaansa.\nNiiden lukumäärä oli ainoastaan kuusikymmentäkuusi, lukuunottamatta\nSven Tröstiä, joka oli ainoa, jonka käytökseen ritari Niilo ei ollut\ntyytyväinen. Kun hän oli ilmaissut heille rohkean aikeensa vielä samana\nyönä yllättää kreivi Randersissa, keskellä hänen henkivartijoitaan ja\nratsujoukkoaan, pyysi hän pientä joukkoa kestitsemään itseään parhaansa\nmukaan. \"Kun ensi yö on ohitse, täytyy Tanskalle koittaa kirkas päivä\",\nhuudahti hän varmalla äänellä. \"Päivä ei nouse, ennenkuin aurinko\nvalaisee monia ruumiita, ja ehkä omiammekin; mutta tärkeä viesti\nleviää yli maan, vaikka emme itse saisikaan kuulla sitä. Se palvelija,\njoka tahtoo olla herrallensa uskollinen\", jatkoi hän juhlallisesti ja\ntarttui raamattuun, \"vannokoon korkeimman Jumalan ja sielunsa autuuden\nkautta, että hän ei tahdo paeta eikä väistyä.\"\n\nKoko sotilasjoukossa ei ollut ainoatakaan joka hetkeäkään olisi\nepäillyt seurata herraansa. He tekivät kaikki hänen pyytämänsä valan\nja vannoivat seuraavansa häntä kuolemaan. Mutta kun tuli Sven Tröstin\nvuoro, peräytyi hän askeleen ja sanoi ylpeästi: \"Minä tahdon matkalla\najatella, kuinka pitkälle minä haluan seurata teitä matkalla, herra\neno. Minä en aio pettää teitä; mutta minä en vanno enää palvelevani\nketään herraa maailmassa, olkoon hän sitten enkeli tai paholainen.\nJollette te tahdo luottaa minuun ilman valaa, niin olkaa uskomatta,\nmutta minä en seuraa askeltakaan pitemmälle, kuin minua itseäni\nhaluttaa.\"\n\nRitari Niilo katsoi närkästyneenä ja ihmetellen sisarenpoikaansa.\n\"Hyvä, sinulla on vapautesi!\" hän sanoi hillityllä äänellä. \"Seuraa\nminua niin kauan kuin haluat, tai jää kotiin!\" Ritari tarttui kiivaasti\nhänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään kummastuneiden ja suuttuneiden\nasepalvelijoiden luota, jotka kaikki pitivät häntä petturina.\n\"Tahdotko sinä Stig Antinpojan ja hänen kauniin tyttärensä vuoksi\npettää minut ja isänmaasi?\" kuiskasi hän. \"Vastaa minulle! Minä uskon\nsinua vielä. Jollen minä tuntisi Galtien verta sydämessäni, istuisit\nsinä Brattingborgin linnassa sillävälin, kun minä pelastan maan ja\nvaltakunnan.\"\n\n\"Sitä te katuisitte ehkä huomenna, herra eno\", vastasi Sven Tröst.\n\"Sillävälin, kun te pelastatte maata ja valtakuntaa, tahdon minä\najatella pientä kyyhkysen poikaa.\"\n\nRitari Niilo katseli häntä silmät suurina ja pudisti päätään. \"Sinä\nolet valinnut onnettoman hetken järkesi kadottamiseen\", mutisi hän ja\nkäänsi aseenkantajalle selkänsä, \"Elkää välittäkö sisarenpojastani!\"\nhän sanoi sotureilleen. \"Hän on saanut hullutuksia päähänsä, mutta\nkyllä kai hän antaa niiden haihtua, ennenkuin saavumme Randersiin.\"\nKun muutama tunti senjälkeen lähdettiin Brattingborgista, seurasi\nSven Tröst jonkun matkan päässä valantehnyttä joukkoa, joka kaiutteli\nkoko päivän iloisia lauluja, mutta vaikeni hämärän koittaessa, kun he\nlähestyivät Randersia, vakava herransa etummaisena.\n\nOli jo keskiyö, kun saavuttiin lehtoon erään herraskartanon luona\nHornbekin pitäjässä lähellä Randersia. Täällä antoi ritari Niilo\nväkensä kaikessa hiljaisuudessa astua ratsujensa selästä ja sitoa\nhevosensa puihin. Senjälkeen kävelivät he hiljaa jalkaisin peltojen\nvälitse Randersin länsipuolitse Noran sillan yli, joka sijaitsee\nneljännespeninkulman päässä Randelborgin vanhasta sillasta. Kreivi\noli miehittänyt tämän linnan ratsujoukollaan, ja jokainen sola näytti\nluoksepääsemättömältä. Kuitenkin oli ritari varma asiastaan. Hänen\nuskolliset valantehneet miehensä seurasivat häntä sokeasti luottaen\nhänen viisauteensa ja onneensa. Kenenkään ei nyt ollut lupa puhua\nääneen; mutta he kuiskailivat keskenään. He luulivat, että ellei\nheidän herrallaan ollut ystäviä ja auttajia linnassa, oli pyhä Knuut\nvarmaankin antanut hänelle tämän rohkean teon ajatuksen, sillä he\ntiesivät hänen aina kantavan rinnallaan Tanskan suojeluspyhimyksen\nkuvaa. Heidän keskuuteensa oli myöskin levinnyt huhu, että hän oli\nliitossa korkeampien voimien kanssa, ja he pitivät sentähden aivan\nkohtuullisena, että pyhä Knuut tahtoisi auttaa heidän yritystään.\n\nSaavuttuaan sillan luo kääntyi ritari Niilo sotilaidensa puoleen ja\npuhutteli heitä. He olivat siellä kaikki kuusikymmentäkuusi ynnä Sven\nTröst, joka seisoi lähinnä siltaa. Jokainen sotilas oli varustettu\nmiekalla ja keihäällä. Neljä heistä oli käskystä tuonut mukanaan suuret\nhälyytysrummut, joiden käyttö näin salaisessa hyökkäyksessä näytti\nheistä käsittämättömältä.\n\n\"Se asemies, joka ei enää tahdo seurata enempää, voi nyt ottaa eronsa\",\nsanoi ritari Niilo tiukasti katsoen sisarenpoikaansa, ja Sven Tröst,\njota hän vielä tuskin saattoi epäillä, astui nyt hänen hämmästyksekseen\nesiin todella vastaanottaakseen tarjouksen. \"Tänne saakka tahdoin\nminä seurata teitä, mutta en myöskään askeltakaan edemmäksi\", sanoi\naseenkantaja päättävästi. \"Urotyöstänne, jota te ette tahtonut uskoa\nsisarenpojallenne ennemmin kuin halvimmalle asemiehellenne, en minä nyt\nmyöskään tahdo jakaa kunniaa teidän ja teidän sokeiden apulaistenne\nkanssa. Yksi käsi enemmän tai vähemmän ei kai merkitse mitään Tanskan\npelastukseksi\", lisäsi hän, \"jos tämä yöllinen matka muuten saattaa\ntuottaa pelastuksen tai on tanskalaiselle ritaristolle kunniaksi\".\n\nHämmästyneen ritari Niilon silmät olivat tunkeutua ulos hänen päästään,\nkun hän kuuli nämät sanat omalta sisarenpojaltaan. Miekka lensi hänen\ntupestaan, ja hän oli vähällä halkaista nuoren miehen otsan. Mutta\nsilloin huomasi hän Sven Tröstin kasvoilla ilmeen, joka teki hänet\naseettomaksi. \"Pakene, kurja!\" hän huudahti. \"Kätke kaikelta maailmalta\nne kasvot, jotka kierosti muistuttavat Ebbe Galtia ja minun ylpeätä\nsisartani! Elä koskaan enää tule silmieni eteen. Minä tahdon tänä yönä\npestä omalla verelläni sen häpeätahran, jolla sinä olet merkinnyt\nGaltien rohkean suvun. Onko minun työni tänä yönä ritariston ja Tanskan\nkunnian arvoinen, sitä et sinä ole tuomitseva, vaan vuosisatojen\ntanskalaiset miehet. Seuratkaa minua nyt, minun uskolliseni. Antaa\npetturin pitää kehno elämänsä hävetäkseen.\"\n\nNäin sanoen ja luoden suuttuneen katseen sisarenpoikaansa, Ebbesen\nmeni sillan yli ja kaikki seurasivat mukana, paitsi Sven Tröst,\njoka kädet ristissä jäi jälelle. Mutta tuskin olivat he kadonneet,\nennenkuin hän otti viittansa alta kirveen, sorkkaraudan ja hohtimet,\njonka jälkeen hän heti alkoi vääntää irti sillan lankkuja ja irroittaa\nnauloja. Tämä oli vaivaloista työtä. Hiki nousi hänen otsalleen ja\nnahka irtautui hänen käsistään, mutta hän työskenteli keskeytymättä,\nkunnes viimeinenkin lankku oli irroitettu. Senjälkeen hän lepäsi\nhetkisen ja tutki vielä kerran kaikki lankut; ja kun hän nyt huomasi ne\nirtonaisiksi, niin että; ne silmänräpäyksessä saattoi työntää syrjään,\nnyökkäsi hän tyytyväisenä ja katsahti tarkkaavaisesti linnaan ja\nkaupunkiin. Kaikki oli vielä hiljaista. Sitten hän tarttui prinssi Oton\nkultaiseen miekkaan ja kiiruhti salaman nopeudella linnaa kohti, samaa\ntietä, jota myöten enonsa oli johtanut pientä valantehnyttä joukkoa.\nKun hän oli saapunut parinsadan askeleen päähän linnasta ja lähestyi\nkaupungin läntistä porttia, kuuli hän hämmästyksekseen hätäkellon\nsoivan linnan tornissa ja rumpujen pärisevän joka taholla. Huutoja\nja aseiden kalinaa kuului nyt joka haaralta, ja korkea tulipatsas\nnäytti kohoavan Randersborgin parvekerakennuksesta. Asemelske tuli yhä\nlähemmäksi ja Sven Tröst pysähtyi hetkeksi, ja vetäytyi sitten sillan\nluo. Ollessaan noin sadan askeleen päässä sillasta hän näki enonsa\npienen sotilasjoukkonsa kanssa peräytyvän taistellen, yhä kasvavan\nvihollisjoukon seuraamana, joka suurimman epäjärjestyksen ja sekasorron\nvallitessa liikehti edes takaisin. Vihollinen ajoi takaa ainoastaan\nhitaasti, peläten suuremman sotajoukon voivan olla väijyksissä, ja että\ntuo pieni joukko sotilaita ainoastaan aikoi vietellä heitä ansaan.\nKuitenkin kehittyi tappelu joka hetki kiivaammaksi ja Niilo Ebbesenin\ntila yhä vaarallisemmaksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan,\nvaan kaatoi omalla kädellään ritari Ove Halsin. \"Se olin minä\", huusi\nhän kaikuvalla äänellä. \"Niilo Ebbesen Norrerista, joka tappoi ylpeän\nkreivi Gerhardin.\" Hän pysähtyi uudelleen kaatuvan ritarin viereen,\nkun uusi joukko vihollisia hyökkäsi häntä kohti. \"Kuulkaa\", huusi hän,\n\"nyt soivat Randersin kellot tyrannin sielulle, kuten aikoja sitten on\nennustettu. Niilo Ebbesen antoi soittaa hätäkelloja -- koko maailma on\ntietävä, että minä olen pitänyt sanani ja teistä kaikista huolimatta\nkostanut Tanskan vapauden puolesta.\"\n\n\"Takaisin, rohkea eno\", huusi nyt Sven Tröst, joka paljastettu miekka\nkädessään kiiruhti maanmiestensä ohi. \"Sillan yli ja te olette\npelastetut. Saattepa nähdä, että minä olin teille uskollinen --.\nPeräytykää!\"\n\nEbbesenin hämmästys oli suuri, mutta hän seurasi kuitenkin\nsisarenpoikansa viittausta. Hän kaatoi taas huomattavan vihollisten\nritarin ja vetäytyi mukanaan suurin osa väkeään sillan yli. Musta Sven\ntuli viimeiseksi ja murtautui vihollisjoukkojen läpi kuten villieläin\nlevittäen kauhua taikauskoiseen joukkoon, jotka luulivat häntä\nirtipäässeeksi paholaiseksi. Hän heitti keihään kärjellään vihollisten\njoukkoon verisen, papinkalottiin puetun pään, ja pysähtyi Sven Tröstin\nviereen juuri kun tämä työnsi miekkansa vihollisten päällikön läpi,\njoka oli kreivin kamariherra Hans Wittinghof ja jonka Sven Tröst\ntunsi vasta hänen maatessa verissään. \"Sillalle Volle!\" huusi hän\nnyt vihollisen ylivoimaisten joukkojen rynnätessä siltaa valtaamaan.\n\"Auta minua heittämään alas lankkuja, ne ovat irtonaisia!\" Parilla\nhyppäyksellä olivat he sillalla. Silmänräpäyksessä olivat lankut\nheitetyt virtaan ja Niilo Ebbesen rohkean joukkonsa kanssa pelastettu.\n\nPetetyt viholliset päästivät raivon huudon, kun he kolmen tuhannen\nmiehen vahvuisina, äkkiä huomasivat olevansa estetyt ajamasta\ntakaa vähäpätöistä soturijoukkoa, jonka he ylivoimallaan olisivat\ntäydellisesti tuhonneet. Niilo Ebbesen ja hänen uskolliset palvelijansa\nsaapuivat pian lehtoon ja nousivat ratsujensa selkään. Ennenkuin\naurinko valaisi Randersin kaupunkia ja palavaa linnaa, jossa kreivi\nGeert makasi lyötynä, pysähtyi Ebbesen kukkulalle ja katseli taakseen\nvihollisen neuvottomia liikkeitä. Täällä odottivat heitä musta ampuja\nja Sven Tröst, jotka Brattingborgin palvelijat nyt ottivat vastaan\nkaikuvilla hurraa-huudoilla.\n\nKun ritari Niilo nyt näki jälleen sisarenpoikansa, hyppäsi hän\nhevosensa selästä ja sulki hänet voimakkaaseen syliinsä. \"Minä olen\ntehnyt sinulle suurta vääryyttä, huimapää\", sanoi hän liikutettuna.\n\"Mutta kautta korkeimman Jumalan, minä tahdon tällä hetkellä sovittaa\nsen jälleen. Sitä minä en tiedä, mikä minun palkakseni on tuleva\nTanskassa; mutta sinä olet varmasti ansainnut ritarilyönnin Niilo\nEbbesenin kädestä ja aivan tässä paikassa. Ilman sinua me emme olisi\nnähneet sen auringon nousevan, joka Jumalan avulla ennustaa Tanskan\nvapautusta.\"\n\nNyt nousi aurinko Randersin vuonon takaa heittäen säteitään kaupungin\nja linnasta kohoavan savupatsaan yli. Sven Tröst oli hypännyt hevosensa\nselästä heittäytyäkseen rakkaan enonsa syliin. Hän polvistui nyt\nkukkulalle, komea näköala silmiensä edessä, ja vastaanotti äärettömän\niloisena ritarilyönnin kädestä, jota hän aina oli kunnioittanut\nkaikkein enemmän.\n\n\"Teidän on kunnia lähinnä Jumalaa ja pyhää Knuutia, Niilo eno\", sanoi\nvasta ritariksi lyöty nousten ylös. \"Antakaa anteeksi minulle rohkeat\nsanani viime yönä. Nyt minä näen, että se on suurin uroteko, minkä\nkukaan tanskalainen mies on tehnyt, mutta minä tulin silloin vasta\nvakuutetuksi siitä, kun minä kuulin hälyytysrummun ja tiesin, että\nte annoitte rummuttaa rehellisen sotatavan mukaan. Sanokaa minulle\nainoastaan\", lisäsi hän käheällä äänellä ja heittäytyi uudelleen\nsatulaan, \"kaatuiko kreivi Geert miekka kädessä? Annoitteko te hänelle\naikaa ritarilliseen puolustautumiseen.\"\n\n\"Ei, hän kaatui kuten rikoksentekijä mestauspaikalla\", vastasi ritari\nNiilo kolkosti. \"Mutta siitä minä vastaan viimeisellä tuomiolla. Se,\njoka on myynyt Tanskan valtakunnan ja uhannut kaikkia tanskalaisia\nritareita hirsipuulla, ei ansainnut parempaa kuolemaa.\"\n\nSven Tröstillä näytti hetken aikaa olevan aivan paha olla. \"Kyllä minä\nolisin toivonut kernaimmin sen tapahtuneen toisin, rakas eno\", hän\nsanoi matalalla äänellä, \"mutta te ymmärrätte kyllä paremmin sellaiset\nasiat. Te olette toimittanut Jumalan tuomion kansamme ja Herramme\nnimessä, kuoli tyranni miten tahansa. Tanska on siitä velkaa teille\nkunniankruunun --\"\n\n\"Eteenpäin!\" keskeytti hänet Ebbesen katsoen taaksensa raunioiksi\nsuistuvaan Randelsborgiin, mistä joukko vihollisia hurjasti kostoa\nhuutaen kantoi kreivin ruumista. \"Ainoastaan ensimäinen taistelu on\nsuoritettu; mutta sen täytyy herättää koko kansa. Ennenkuin vihollinen\non ajettu maasta, ei kukaan Tanskassa saa ajatella voiton seppelettä.\"\n\nSenjälkeen lähdettiin kovaa ravia paluumatkalle Brattingborgiin.\nKaikkialla, minne huhu kreivin kuolemasta oli ennättänyt, vallitsi ilo\nja hämmästys, ja mistä ritari Ebbesen kulki ohitse, siellä ei köyhä\ntalonpoika tiennyt, mitenkä olisi ritarille kunnioitustaan osoittanut.\nEnnenkuin he saapuivat Brattingborgiin, tuli ritari Niilolle ja hänen\npalvelijoilleen nälkä, ja juuri tällä matkalla poiketessaan köyhän\nvaimon luo, hän sai vastaanottaa liikuttavan todistuksen rahvaan ilosta\nja kiitollisuudesta, josta niin kauniisti ja yksinkertaisesti lauletaan\nkansanlaulussa:\n\n    Kaks kaakkua eukolla oli vain,\n    sai toisen ritari Nils Ebbesen,\n    hän, joka kreivin kaljupään\n    löi tasaksi tantereen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nPaluumatkalla Brattingborgiin oli Musta Sven aivan hilpeällä tuulella.\n\"Näittekö te nyt, minun ihka uusi herra ritarini\", sanoi hän Sven\nTröstille, \"että minä en ollutkaan mikään tyhmä koira, joka annoin\nraastaa itseni Randelsborgiin hirtettäväksi, kun metsä muuttuu\nvihreäksi. Vielä se ei ole vihreä, mutta kaljupää kreivi ynnä Ove\nHals makaavat nenä pystyssä. Ja musta kappalainen, hänet minä otin\nomalletunnolleni, vaikkei hänellä ollutkaan aseita ja puolustajia.\nMinun täytyi teurastaa hänet kuten nautaeläimen; se raukka ei ollut\nparemman kuoleman arvoinen. Siitä teosta ei minulle kyllä anneta\nritarilyöntiä. Paljon paremmin me emme kohdelleet kreivi Kaljupäätä,\nmutta sanokaa sitä ritarilliseksi tai lahtarilliseksi, niin hän\nsai kuitenkin isoäitini ennustaman lopun, eikä sitä vastaan, joka\nluetaan kohtalojen kirjassa, koko maailman ritaristolla ole sanaakaan\nsanottavaa.\"\n\nSven Tröst soimasi hänen hurjuuttaan ja julmuuttaan jolla hän oli\nkostanut vihamiehilleen, mutta enemmän itsensä ja isoäitinsä, kuin\nisänmaan vapauden ja pelastuksen vuoksi.\n\n\"Teidän pitäisi vaieta eikä puhua niin suurisuisesti, nuori herra\",\nMusta Sven vastasi. \"Ettekö te itse iskenyt Hans Wittinghofia otsaan,\nja olitte senvuoksi vähällä unohtaa sillan? Tuskinpa te teitte\nsitä Herramme tai isänmaamme takia, vaan kauniin Agnetan tähden\nBjörnholmasta.\"\n\n\"Minä voin korkeimman Jumalan nimessä vakuuttaa, että minä en tuntenut\nhäntä ennenkuin hän oli kaatunut\", sanoi Sven Tröst innokkaasti. \"Mutta\nvielä vähemmin minä olisin säästänyt häntä, jos olisin tuntenut hänet.\nSilloin olisi kyllä voinut tapahtua, että minä olisin unohtanut sillan\nja teidät kaikki sanoakseni viimeisen sanani Hans Wittinghofille --\"\n\n\"Hoho, katsokaas vain!\" Musta Sven keskeytti hänet nauraen, \"siinä\nkohdassa kyllä olemme kaikki toistemme kaltaisia. Luuletteko te, että\nviisas enonne olisi pannut henkeänsä alttiiksi niin toivottomaan\nyritykseen, jollei kalju kreivi olisi tuominnut Stig Antinpojan asiaa\noikeaksi Viborgin käräjillä. Silloin hän päätti kreivin kuoleman, sen\nminä näin hänen silmänvalkuaisistaan. Antakaa te sille vain niin kaunis\nväri kuin haluatte, niin se oli kuitenkin itse asiassa tarkoitus.\"\n\n\"Ei, kautta elävän Jumalan, ei, sinä teet hänelle vääryyttä\", Sven\nTröst huudahti vilkkaasti. \"Sinähän olet itse kertonut minulle, että\nhän tuli suuttumuksesta kipeäksi ajatellessaan, että luultaisiin\nhänellä olevan näin alhaisia vaikutteita.\"\n\n\"Viis alhaisuudesta. Sen synnin tahdon minä syödä särpimen kanssa. Minä\nnäin kyllä, miten iloiseksi hän tuli, kun minä viime yönä tulin hänen\nluokseen Brattingborgiin ja lupasin auttaa häntä varmasti kostamaan\nkreiville.\"\n\nSven Tröstin vastaväitteet eivät auttaneet. Musta Sven piti kiinni\nmielipiteestään eikä tahtonut uskoa kellään ihmisellä olevan enemmän\njalomielisyyttä ja itsensä kieltäytymistä kuin hänellä itsellään.\nRitari Niilo ei itse kuullut näitä eri mielipiteitä Niilo Ebbesenin\nurotyön totisista vaikuttimista. Hän ratsasti vaiteliaana ja vakavana\nratsujoukkonsa etunenässä ajatellen mitä vastaisuudessa voisi tehdä\nisänmaan pelastamiseksi. Kun he olivat saapuneet Brattingborgiin piti\nhän hyvää huolta linnan vartioimisesta ja sulkeutui vaimonsa kanssa\nsalakammioon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla pidettiin hauskaa Brattingborgin linnantuvassa. Musta Sven\nistui juomapöydän päässä ja johti puhetta. Sven Tröst oli myös läsnä\nkuullakseen miten kaikki oli tapahtunut. Siitä, mitä Musta Sven\nitse oli nähnyt ja mihin hän oli ollut osallisena Randelsborgin\nyllätyksessä, tuli nyt täällä juomapöydän ääressä alku kansanlauluun,\njoka sitten muitten silminnäkijäin lisäämänä ja muuttelemana, kaikui\nyli maan.\n\nItsestään hän kertoi myös, mitä kansanlaulu ei myöskään unohtanut\nkertoessaan Ebbesenin keskustelusta Geertin kanssa, joka hädässään\ntahtoi säästää henkensä ja antautua vangiksi:\n\n    Ja tummapintainen Musta Sven\n    huus silloin kiivastuin:\n    puhe pitkä pois, nyt miekat vain\n    saa puhua purevin suin.\n\n\"Te teitte meille kuitenkin parhaan palveluksen, nuori herra ritari\",\nsanoi Musta Sven lopuksi kääntyen Sven Tröstin puoleen, joka seisoi\nhämmästyksen ja kauhun valtaamana, raa'an miehen kertoessa kreivin\nkuolemasta ja suoranaisesta mestauksesta sängynlaidalla. \"Jollette te\nolisi ollut meitä kaikkia viekkaampi, niin ei kukaan meistä istuisi nyt\ntäällä.\"\n\n\"Minä sepitin eilen pilkkalaulun teistä, nuori herra\", sanoi eräs\nNiilo Ebbesenin sotamiehistä, \"ja sitä kuiskailimme salassa matkalla\nRandersiin, kun te ratsastitte meidän perässämme. Sanat, jotka\nisäntämme oli lausunut meille, tuntuivat meistä laulamisen arvoisilta,\nnähkääs, ja sitten sopi mainiosti, että te samalla saisitte pienen\npiikin, koska me kaikki luulimme teitä roistoksi, nuori herra. Jumala\nantakoon meille sen synnin anteeksi. Nyt minä kadun sitä.\"\n\n\"Laulakaa pilkkalaulunne minulle\", Sven Tröst sanoi. \"Minä olen saanut\ntänään tarpeeksi kunniaa osakseni, voidakseni hyvin kuulla, mitä te\nminusta ajattelitte.\"\n\n\"No, koska te ette suutu, nuori herra ritari, niin johtui se siitä\nkatsokaas mitä me olimme nähneet ja kuulleet:\n\n    \"Vast' aamun koitto tietoja\n    se uusia meille tuo:\n    kukin, ken on mies ja uskollinen,\n    hän jääköön herransa luo!\n\n    Niin yhtenä miesnä me nousten taas\n    valan vannoimme vakaina,\n    paits' siskonpoika Nils-herran,\n    hän pois halusi paeta.\"\n\n\"Hitto vieköön! Eihän se ollut minun tarkoitukseni, te narrit!\" Sven\nTröst huudahti suuttuneena. \"Teidän ei koskaan pitäisi laulaa lauluja\nurotöistä, eikä varsinkaan silloin kun ne ovat puoleksi suoritettu.\nMinun mielestäni siinä letkauksessa ei ollut paljoakaan järkeä.\"\n\n\"Saatoin kyllä uskoa, että te suuttuisitte, rakas herra\", sanoi\nhyväsydäminen asemies. \"Senhän piti olla vain silkkaa totta; mutta\nJumalan kiitos, että siitä tuli valetta. Minä lyön nyt sangen\nmielelläni suulleni ja nielasen tyhmät sanani, olkoonpa ne sitten\nraakoja tai keitettyjä.\"\n\n\"Antakaa te laulun olla sellaisena, joksi olette sen tehnyt, mutta\nkuulkaa mitä minä olen sepittänyt tänään\", Musta Sven sanoi. \"Se on\nparas laulu, jonka minä koskaan olen tehnyt, ja kaikki Tanskan tytöt\ntulevat laulamaan sitä jälkeeni. Pitäkää varanne miehet, niin te voitte\noppia sen myös ja täyttäkää ruukut! Eläköön Randersin sillan ritari!\"\n\nPian kaikui linnantuvassa hurraa huudot Sven Tröstille, eikä väsytty\ntoistamaan mitä Musta Sven lauloi hänen kunniakseen:\n\n    Nils-herra Randersin sillan luo\n    tuli taistelun tuoksinahan.\n    Hän pienen Sven Tröstin sieltä löys,\n    eron saaneen palvelijan.\n\n    Yli Randersin sillan Nils-herra käy\n    väki Holsteinin vainoo häntä\n    Nils-herran kanssa on pieni Sven Tröst,\n    tien noilta hän pystyyn kääntää.\n\n    Hän kiitoksen saakoon, kun uskollinen\n    niin oli hän enolleen:\n    repi sillan vainoojan eestä,\n    sen jokeen heittäen hajalleen.\n\n\"Antakaa minun kiittämiseni pysyä kohtuuden rajoissa, hyvä väki\",\nSven Tröst sanoi hieman hämillään. \"Se minkä minä pelastin tänään oli\nainoastaan muurahaispesä siihen verrattuna, mitä etkä te ja eno Niilo\nolette pelastaneet, niin totta kuin paraskin Tanskan ritari ja, hänen\npalvelijansa ovat vain pieni osa kansasta ja valtakunnasta -- Haa,\nlopuksi välittää jokainen tanskalainen enemmän omasta kuin kaiken\npelastuksesta, ja siinä onkin maan turmio ja onnettomuus\", hän lisäsi\nkiivaasti, kun puolijuopuneet sotilaat jatkoivat hänen hurraamistaan\nja uudestaan lauloivat laulun sillasta. \"Jos te pidätte enempää melua\nmitättömästä sillasta, toivoisin minä, että te ette koskaan olisi\nelävänä tulleet sen yli. Täällä on muuta ajateltavaa kuin oma ja\nystävienne nahka.\"\n\nNäin sanoen hän poistui linnantuvasta, jonka jälkeen liioiteltu ilo\nhänen urotyönsä johdosta loppui.\n\nSven Tröst oli jättänyt kuuman linnantuvan oudossa mielentilassa ja\ntähtikirkkaana yönä mennyt parvekkeelle. Oli ilta \"Judica\" sunnuntain\njälkeen, 1 päivä maaliskuuta, joka kreivi Geertin kuolinpäivänä on\ntullut niin huomattavaksi Tanskan aikakauskirjoissa. Ei yksikään\nBrattingborgin sotamiehistä ollut koko päivänä ajatellut Avea tai\nmessua, eivätkä kreivin surmaajat olleet vielä pesseet verta aseistaan\nja vaatteistaan. Niilo Ebbesenin hämmästyttävä teko ja mahtavan kreivi\nGeerhardin kuolema olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoren ritarin\nmieleen; mutta hän oli saanut sellaisen käsityksen tyrannintaposta,\njoka kesken hänen ylpeää iloaan saattoi hänet murheelliseksi. Kuinka\ntärkeä tämä teko olikaan Tanskan vapaudelle ja onnelle, ei se nyt\nkuitenkaan tuntunut hänestä, Mustan Svenin raa'an ja kostonhimoisen\nkertomuksen jälkeen, niin jalolta eikä niin ritarilliselta kuin hänen\nvanhan enonsa ylevämielisyyden ihailu vaati. Mahtavan Geertin kuoleman\nkuva, kuten alhaisen rikoksellisen mestaus, oli hänelle vastenmielinen.\nSe viha, jota hän ennen oli kantanut Tanskan sortajaa kohtaan,\nnäytti melkein kadonneen ja jättäneen muiston kaatuneen vihollisen\nkuuluisuudesta sankarina ja sotaherrana. \"Nyt on siis maailmassa yksi\nhuomattava mies vähemmän\", sanoi hän itsekseen. \"Mutta onko Tanska\nsilti pelastettu?\" Hän kohotti katseensa tuikkivia tähtiä kohti. \"Miksi\nminä en ymmärrä, mitä tuonne ylös on kirjoitettu Jumalan sormella?\"\njatkoi hän. \"Mitä on lopuksi tapahtuva? Kuinka käy suuren Geertin\ntappajalle. Hm, minun onneni pieni vihollinen on myöskin kaatunut\",\njatkoi hän melkein tyytymättömästi ja katkerasti. \"Tyrannin kätyri ei\nnyt koskaan voi viettää häitään Agnetan kanssa. -- Mutta -- eihän hän\ntunne enää Sven Tröstiä, vaikka minä olenkin Randersin sillan ritari\nja olen jokseenkin ansiotta saanut palkinnon viime yön sankarilta.\"\nRitarinimi oli kunnia, jota Sven Tröst oli monena vuonna tavoitellut.\nNyt, kun tämä onni oli saavutettu, tuntui se hänestä lapselliselta\nja vähän ansaitulta. Liioiteltu suosionhuuto linnantuvassa kaikui\nhänen korvissaan melkein herjaukselta, koska hänellä oli pienin osa\nyöllisessä sankariretkessä.\n\nNyt kuuli hän linnanherran salakamarista parvekesaliin johtavan oven\navautuvan. Hän meni senvuoksi saliin, missä tapasi ritari Niilon, joka\nkynttilä kädessään aikoi mennä makuukamariinsa.\n\n\"Aijotteko te nukkua tänä yönä, rakas eno?\" Sven Tröst kysyi katsoen\nihmetellen Ebbesenin tyyntä ja toivorikasta ilmettä, jossa kuitenkin\nhuomasi jälkeä voimakkaasta, mutta nyt jo lakanneesta kiihtymyksestä.\n\n\"Miksi ei, sisarenpoika?\" vastasi ritari Niilo pysähtyen. \"Minä aion\nnyt nukkua tyynesti ensi kertaa kuuteen vuoteen. Tästä päivästä alkaen\nkoittaa uusi päivä Tanskalle. Mutta sitä varten tarvitaan yhtä paljon\nlepoa kuin toimintaa.\" Hän asetti kynttilän pöydälle ja istuutui\nsuureen nojatuoliin. \"Onko sinulla vielä epäilyksiä tekoni johdosta\nSven Tröst?\" hän lisäsi. \"Minä luulin kuitenkin, että sinä olisit\nsaanut paremmat ajatukset minusta ja retkestäni kuullessasi rummun ja\nhälyytyskellon äänen Randersissa.\"\n\n\"Eno Niilo, te olette antanut minulle ritarilyönnin tänään\", Sven\nTröst sanoi tarttuen hänen käteensä. \"Lahjoittakaa minulle nyt myös se\nkunnioitus ja luottamus, jonka te tähän asti olette minulta evännyt.\nSanokaa minulle vain yksi asia, ja minä tahdon olla teidän ritarinne ja\nuskollinen seuralaisenne kuolinhetkeeni saakka. Tuhositteko te ylpeän\nkreivi Geertin vain Tanskanmaan vapauden puolesta?\"\n\n\"Sitä tahdon toivoa poikaseni\", Ebbesen vastasi ja pyyhkäisi\nkädellään korkeata otsaansa. \"Jos minä olisin epäillyt sitä viime\nyönä, niin eläisi vielä suurin tyranni maailmassa. Mutta kuka tuntee\nsielunsa salaisimmat ajatukset? Kuka voi nähdä jokaisen hiukkasen\najatussyvyyksien kuilun pohjalta? Kuka uskaltaa sanoa parhaasta\nteostaan, että se oli puhdas Jumalan silmissä?\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, jalo eno\", huudahti Sven Tröst kiihkeästi ja\npainoi hänen kätensä huulilleen. \"Minä olen kunnioittava teitä niin\nkauan kuin minä elän, enkä koskaan ole kysyvä teidän ajatuksianne.\nSillä nyt minä tiedän, että ne ovat niin puhtaat kuin kukaan enkeli\nvoi vaatia syntiseltä ihmiseltä. Mutta sanokaa minulle myöskin nyt,\nmihin te nyt tästä hetkestä lähtien aijotte ryhtyä isänmaan ja itsenne\npelastamiseksi.\"\n\n\"Ensin vihollinen pois maasta ja lainmukainen kuningas Tanskan\nvaltaistuimelle!\" sanoi Niilo Ebbesen avomielisesti ja nousi ylös.\n\"Sitten voimme me ehkä ajatella rauhaa maan vapauttajille ja ystäville\nhädässä. Nyt täytyy kaikkien rohkeiden miesten pysyä yhdessä, ja koko\nkansan auttaa meitä innolla ja rohkeudella. Huhu kreivin kuolemasta\non lentävä edellämme kuin kauhistuksen viesti, ja kuolleen tyrannin\nsotajoukko on hajoava kuin mehiläisparvi ilman kuningatarta.\"\n\n\"Hyvä, rakas eno. Mutta kuka johtaa sitten kansaa ja valtakuntaa? Onko\njoku ajatellut kuningasvaalia?\"\n\n\"Minä tahdon uskoa sinulle jotakin, joka vielä on salaisuus. Piispa\nSven on matkustanut Brandenburgiin mukanaan valitsemiskirje junkkari\nValdemarille. Maan huomattavimmat miehet ovat allekirjoittaneet sen;\nminun nimeni on ensimäisenä sen alla. Mutta ritari Buggella ja hänen\nystävillään on muita aikomuksia.\"\n\n\"Ja Otto -- jalo prinssi Otto -- täytyykö hänen sitten istua\nunohdettuna ja syrjäytettynä vankilassaan\", huudahti Sven Tröst\ntuskallisen innokkaasti. \"Kuinka te saatoitte auttaa sellaista vaalia,\neno?\"\n\n\"Se on surettanut minua yhtä syvästi kuin sinuakin, mutta se on\nehdottomasti -- ainoa mahdollisuus. Prinssi Oton vankeus on tehnyt\nhänen vaalinsa mahdottomaksi, ja vaikka me voisimmekin vapauttaa\nhänet asevoimalla, niin hän on jo kadottanut kansan luottamuksen.\nVeljellä on enimmät äänet puolellaan; hänessä on meidän toivomme. Oton\ntäytyy luopua vaatimuksistaan ja koko maan tavoin odottaa vapauttaan\nveljeltään. Se ei ole syrjäyttämistä. Kansan tahto on tässä laki.\nTanska on toistaiseksi vielä vapaa vaalivaltakunta.\"\n\nSven Tröst seisoi syvästi murheellisena nämä sanat kuullessaan, ja\nhän katseli haikeasti prinssi Oton kultaista miekkaa, jota hän piti\nkädessään. \"Siis oli sekin ainoastaan kaunis pettävä uni, niinkuin\nkaikki muukin kaunis ja ihana\", hän sanoi syvästi huoahtaen. \"Minä\nnäin hänet suuren Absalonin haudalla sinä iltana, kun hänen isänsä\nhaudattiin Soröhön. Minä olin kuitenkin sinä hetkenä täysin vakuutettu\nsiitä, että hän oli kerran tuova uudelleen onnen ja siunauksen\nTanskaan.\"\n\n\"Kuusi vuotta sitten hän oli minun ja koko Tanskanmaan toivo\", Ebbesen\nvastasi surullisena, \"mutta Tapnummen verilöyly on sammuttanut sen\ntoivon. Hän tuo onnettomuutta mukanaan ja valtiomieshän hän ei ole:\nmutta sitä pitäisi veljen olla. Hänen valtioviisaudestaan koituu kai\nminun onnettomuuteni\", Ebbesen lisäsi ottaen kynttilän pöydältä.\n\"Mutta -- me emme nyt tahdo ajatella muuta kuin Tanskan onnea. Jumalan\nnimessä, antaa Valdemarin neuvotella piispan ja ruhtinaiden kanssa,\nkuten hän tahtoo ja on pakoitettu. Minä olen raivannut hänelle tien\nvaltaistuimelle, vaikka se kulkisikin Brattingborgin raunioiden yli, ja\nmikä on vieläkin pahempi: minun täytyy toivottaa hänelle onnea matkalle\nvanhan Tanskan takia.\"\n\nRitari Niilo puristi sisarenpoikansa kättä ja meni varmoin tyynin\naskelin makuuhuoneeseensa.\n\nSven Tröst katsoi kauan enonsa jälkeen ja kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä. \"Hän ja Otto\", sanoi hän, \"kaksi ylevintä sielua, jotka\nminä olen tuntenut tanskalaisten miesten joukossa -- täytyykö heidän\nmolempien kärsiä kylmän valtioviisauden takia. -- Ja hän, tuo\nylimielinen nuori herra, joka uhkasi minua metsästyspiiskalla -- hän\nmeidän kuninkaamme -- hänkö on se suuri valtiomies, jota on lähetetty\nhakemaan. Jumala auttakoon meitä, he ovat sokeita! Mitä tekee Tanska\npäällä ilman sydäntä. Ei hänellä ole edes rohkeutta, sen puolesta minä\nuskallan vaikka henkeni.\"\n\nHän antoi suuttumuksensa purkautua ja puheli niin kovalla äänellä\nitsekseen, että kaikui salissa: \"Haa, pyyhkikäämme kaikki leijonat ja\nsydämet Tanskan vaakunasta ja asettakaamme sijaan pieniä käärmeenpäitä.\nSilloin voi siitä tulla sen pakanavaakunan kaltainen, joka sai sielut\nja sydämet kivettymään. Mutta elämää se ei koskaan saata antaa -- ei\nkoskaan!\"\n\nKun Sven Tröst innoissaan huusi nämä sanat, seisoi Musta Sven hänen\nedessään pimeässä parvekesalissa. Hän ei ollut vielä pessyt likaisia\nkasvojaan, eikä kammannut suunnatonta partaansa, ja hänen vaatteensa\nolivat vielä veressä viime yön jälkeen.\n\n\"Ai, ai, nuori herra ritari\", huudahti hurja mies iloisesti naurahtaen.\n\"Hutiloitteko te minun ja autuaan isoäitini ammattia tahtomalla\nesiintyä ennustajana? Antakaa sen olla. Sen asian minä ymmärrän\nparemmin. Niin totta kuin minä ennustin kaljun kreivin ja hänen\nkätyriensä varman kuoleman, niin totta minä voin luvata teille, että\nme saamme paremmat ajat maahan, kuinka teille ja enollenne käyneekin.\nNiin paljon minä voin lukea niistä tähdistä, jotka ovat korkeimmillaan\nnäinä öinä, että aika on koittanut jonkun suuren alkamiseen, sillä\nnyt Gondulin ensimäisen henki [aurinko] vaeltaa Vaa'an ja Härän\nvälillä. Niin paljo minä tiedän, että emme ole tänä vuorokautena turhia\ntemmeltäneet, vaikka nyt onkin kaikkien narrien päivä.\"\n\n\"Minä en paljoa maksa sinun ennustuksistasi, hullu Volle\", sanoi Sven\nTröst, joka oli melkein peräytynyt kauhean olennon edessä. \"On helppo\nennustaa niiden ihmisten kuolemaa, joita itse auttaa tappamaan. Mutta\nminkä näköinen sinä olet, mene pois ja pese veri itsestäsi eläkä näytä\nitseäsi, sinä olet kuin peto. Nythän sinä olet kostanut täydellisesti\nvanhan herrasi ja isoäitisi. Kuinka kauan sinä aiot käydä tässä\njätkänä? Sinähän näytät aivan ilmi elävältä saatanalta.\"\n\n\"Jos te pelkäätte verta ja muuta likaa, joka on tarttunut meihin tässä\nmaailmassa, nuori herra ritari, niin kelpaatte te hitto vie yhtä vähän\ntulevaan aikaan kuin siihen, missä me nyt elämme. Niin puhtaaksi ja\nnuolluksi kuin te tahdotte jokaisen ritarin ja palvelijan, ja lisäksi\nsielua ja ruumista myöten, niin hienoksi ei onneksi kukaan saa itseään\nnäinä rauhattomina aikoina. Jos minä voin teitä sillä huvittaa,\nvoitte te nähdä minut pestynä huomenna, vaikka minä kuitenkin jään\nMustaksi Sveniksi kuolemaani saakka. Tiedättekö te muuten uutisia\nHaldista? Vangittu neito, te tiedätte kyllä, meidän pikku Agnetamme\nBjörnholmasta, on lentänyt pois villihanhien kanssa eilen.\"\n\n\"Mitä! Paennutko -- Jumalani, minne?\" Sven Tröst huudahti kiivaasti.\n\n\"Niin minne, sen hän on unohtanut meille ilmoittaa. Mutta minä nuuskin\nkyllä hänet selville\", jatkoi Volle hurjasti hymyillen. \"Kun te nyt jo\nkaksi kertaa olette pelastanut minun henkeni, on se aivan kohtuullista,\nettä minä tilaisuuden sattuessa autan teidät iloiseen elämään jälleen\n-- ja millä minä saatan suututtaa Stig Antinpoikaa, sen minä teen\noikein mielelläni.\"\n\n\"Säästä palvelusintosi Volle\", keskeytti nuori ritari hänet kääntyen\nhäneen selin. \"Anna hänen lentää minne hän haluaa, eläkä koskaan\nuskalla astua velhon kasvoinesi hänen silmiensä eteen.\"\n\n\"No no, eipä hän niiden näkemisestä kuole, kun minä vien hänet sen\nritarin syliin, jonka luona koko hänen mielensä on.\"\n\n\"Mitä, oletko sinä hullu, Volle? -- Kuka ritari?\"\n\n\"Niin, hän kuuluu olevan mieltynyt johonkin, joka tuli hulluksi\nrakkaudesta häneen. Ehkäpä lintu onkin lentänyt Haldista, antaakseen\nvastaleivotun Randersin sillan ritarin vangita itsensä, ja tämähän on\nvelkaa hänelle sulhasen sensijaan, jonka otti häneltä kuluneena yönä.\"\n\n\"Mene tiehesi, Volle\", vastasi Sven Tröst syvään huoahtaen. \"Siltoja\nminä osaan repiä ja iskeä roistoja otsaan; mutta sitä lintua, josta\nsinä puhut, minä en koskaan pyydystä. Pikku Agneeta Björnholmasta\noli uni; hänen sielussaan ei ole enää muistoa minusta, ja minulla on\njäljellä vain kuva hänestä ilman elämää ja rakkautta.\"\n\n\"Ah, tyhjää, rakkaudessa on aina vähän valetta, sen te hyvin tiedätte,\nja hän pitää teistä pikemminkin liian paljon kuin liian vähän\",\nmutisi Musta Sven. Mutta nuori ritari käänsi hänelle selkänsä ja meni\ntoivonsäde levottomassa katseessaan makuuhuoneeseensa ritariparvelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna Sven Tröst seurasi enoansa Haldiin mukanaan suurin\nosa linnan miehistöä. Hän oli hajamielinen ja vastasi kaikkiin\nkysymyksiin väärin. Musta Sven oli nyt pessyt ja siistinyt itsensä; hän\nseurasi joukkoa leikkiä laskien ja iloisesti laulaen.\n\n\"Mitä sinä mietit rakas uskollinen sisarenpoikani?\" kysyi Niilo Ebbesen\nystävällisellä äänellä laskien kätensä nuoren ritarin olkapäälle.\n\"Tanskanmaan kohtaloako vai minun ja prinssi Oton tulevaisuuttako sinä\nniin syvämietteisesti mietit?\"\n\nSven Tröst punastui, mutta Musta Sven hymyili salassa ja kohautti\nolkapäitään.\n\n\"Jumala suojelkoon Tanskaa ja teitä myös, rakkahin eno!\" huudahti\nhämillään oleva haaveksija ja riuhtautui irti mielikuvista, jotka\nnäyttivät pitävän häntä vallassaan. \"Mutta vaikka minä en tänä hetkenä\najatellut isänmaan enkä teidän ja jalon prinssi Oton palvelemista,\nluulen minä ettei minulla ole parempaa asiaa maailmassa, jonka puolesta\nminä uhraisin elämäni ja ajatukseni. Senmukaan, mitä minä olen kuullut,\nolette te jo antanut jalat saksalaisten alle.\"\n\nMinne vain tultiin, siellä kulki huhu vihollisen peräytymisestä. Tieto\nkreivin kuolemasta oli hajoittanut koko hänen suuren, saksalaisista\npalkkajoukoista muodostetun, sotajoukkonsa. Haldissa vallitsi ilo\nja riemu. Ritari Bugge ja hänen kolmesataa ratsumiestä odottivat\nlinnanpihalla puettuna panssariin ja haarniskaan heti lähteäkseen\najamaan takaa pakenevaa vihollista. Niilo Ebbesen yhdisti nyt joukkonsa\nherra Buggen väkeen, ja tämä ynnä Haldin ritarit vastaanottivat hänet\nmonilla kunnianosoituksilla.\n\n\"Nyt ei voi kukaan sanoa teidän istuneen toimettomana, sillä aikaa kun\nme muut tappelimme, jalo ystävä ja naapuri!\" huusi isoääninen ritari\nBugge pudistaen hänen kättään. \"Siitä yhdestä urotyöstä minä tahtoisin\nantaa kaikki voittoni ja puolet niistä, mitä minä vielä aion voittaa.\nJos te tahdotte johtaa minun sotamiehiäni, niin minä astun syrjään. Te\nolette osoittanut olevanne maan viekkain ja samalla rohkein ritari.\"\n\n\"Kiitos teidän edullisista ajatuksistanne minusta, ritari Bugge,\nvaikka minä mieluummin tahtoisin olla rehellinen kuin viekas\",\nvastasi Ebbesen. \"Olkaa te päällikkö, se sopii parhaiten, koska te\nitse kustannatte melkein kaiken väen. Suokaa minulle ainoastaan sana\nneuvotellessanne tämän retken johdosta. Minun mielestäni pitäisi meidän\nsoittaa hälyytyskelloja koko maassa täältä Riibeen saakka, että kansa\npääsisi jaloilleen, ja jokainen juutilainen, jolla on terve käsivarsi,\nvoisi auttaa meitä ajamaan saksalaista portille.\"\n\n\"Kuten tahdotte! Tällä kertaa täytyy Ebbesenin käskeä\", vastasi\nherra Bugge. \"Vaikka minä luotankin enemmän meihin ritareihin ja\nasekuntoiseen väkeemme kuin kaikkeen siihen roskaväkeen, jonka te\nannatte soittaa kokoon kirkonkelloilla.\" Ritari Buggen käskystä\nratsasti heti joukko asemiehiä edeltäpäin käskemään kansaa Viborgin\nja Slesvigin välillä maata puolustamaan. Ritari Bugge ja Niilo\nEbbesen lähtivät itse samana hetkenä Haldista yhä kasvavan sotajoukon\netunenässä. Kylästä kylään soivat kellot heidän edellään, ja kansa\nvirtasi suurella riemulla yhtyäkseen pieneen valikoituun ratsujoukkoon,\njonka etupäässä he näkivät maan vapauttajan. \"Katsokaa, tuolla hän\nratsastaa miehineen! Hän se tappoi kaljupää-kreivin\", kuului suusta\nsuuhun. Ebbesenin nimi tunnuksenaan seurasivat talonpojat joukkoa\nsuurissa laumoissa, ratsastaen ja jalkaisin, varustettuina kirveillä\nja viikatteilla. Ritari Bugge vaikeni, mutta rypisti otsaansa\ntälle puuhalle ja katsoi halveksivasti epäsäännöllistä ja huonosti\nvarustettua kansanjoukkoa.\n\nMatkalla Riibeen yhtyi heihin huomattava ja hyvinvarustettu ratsujoukko\npaksu hengellinen herra etupäässään, maisteri Jaakko Split, vahva\nJaakko mestari, joksi kansa häntä yleisesti kutsui. Hän istui korkean\nsotaorhin selässä, rintahaarniska mustan pappiskaapun päällä, ja\nsotaherran arvokkuus suurilla, lihavilla kasvoillaan. Vaikka hän oli\nkorkeaa aatelissukua, ei hänessä ollut vähääkään sen ajan yläluokan\nylpeyttä, vaan käyttäytyi hän koruttomasti ja suorasti kuin talonpoika.\nHäntä kunnioitettiin suuresti kuten piispa Sveniä oppinsa vuoksi, jonka\nhän maisterinarvonsa kanssa oli hankkinut ulkomaan yliopistoissa.\nPiispana suojeli hän voimalla ja mahtavuudella alaisiaan hengellisiä\nmaallisten mahtavien vierailuja ja sortoa vastaan. Hän oli ollut\nHolsteinin kreivejä vastaan tehdyn liiton päämies, johon liittoon\npiispa Sven oli myös ottanut osaa kuningas Kristofferin aikana.\nMuutaman tuhannen miehen etupäässä hän oli etenkin Haderslevin\ntaistelussa niittänyt paljon kunniaa. Kun ritari Bugge ja Niilo Ebbesen\nnäkivät tämän miehen huomattavan ratsujoukon tulevan heidän avukseen,\ntervehtivät he häntä nöyrästi ja ystävällisesti. Piispan sivulla\nratsasti neljä vahvaa sotilasta, jotka tarkkasivat jokaista hänen\nviittaustaan; ne olivat hänen ystäviään ja sukulaisiaan, jotka aina\nseurasivat häntä asemiehinä, ja joista eräs pituudesta ja voimassa oli\nhyvin hänen näköisensä, ja se olikin hänen voimakas veljensä Hans Split.\n\n\"Kiitos ja kunnia Randersin urotyöstä, rohkea ritari Niilo\nBrattingborgilainen\", sanoi piispa ja ojensi Niilo Ebbesenille kätensä.\n\"Te olette antanut kelpo tuomiopäivälyönnin Tanskanmaan ja Meidän\nHerramme nimessä, vaikka minä en uskallakaan sanoa, että se oli aivan\nsen _Ethican_ mukainen, jota me kuuntelimme korkeakoulussa. Mutta\nse teko puolustaa itseänsä. Minkä kiitoksen te saanettekin siitä\nmaan suurilta ja mahtavilta, niin ajattelen minä kuitenkin, että me\nhankimme teille anteeksi annon P. Knuutilta ja Meidän Herraltamme, joka\nparhaiten tunsi hätämme ja teidän ajatuksenne.\"\n\n\"Se on myöskin minun toivoni, herra piispa\", vastasi Ebbesen, \"vaikka\nteidän hurskas virkaveljenne, piispa Sven ankarasti tuomitsi minun\naikomustani ja uhkasi minua kovasti, jos minä toteuttaisin sen.\"\n\n\"Siinä hän on käyttäytynyt hurskaana ja innokkaana Jumalan miehenä\",\nvastasi piispa. \"Niin minäkin olisin tehnyt, jos minä olisin ollut\nhänen sijassaan. Mutta nyt kun työ on tehty, on se toinen asia.\nNyt minä sanon: Jumalalle siitä kiitos, minkä hän antoi tapahtua\nmeidän pelastukseksemme. Ja nyt tahdon minä auttaa teitä vapaasti\nja julkisesti keskellä valoisaa päivää sen puolesta, minkä te oman\nhenkenne uhalla alotitte pilvisenä yönä. Kiitos myöskin teille ritari\nBugge\", jatkoi hän kääntyen Haldin ylpeän linnanherran puoleen, joka\nnäytti odottaneen, että piispa olisi tervehtinyt ja puhutellut häntä\nensimäiseksi. \"Te olette ensimäiseksi haastanut tyrannin sotaan\nja alkanut avonaisen taistelun. Jos se on tapahtunut hurskaassa\nja jumalisessa tarkoituksessa, kansan ja kruunun nimessä, eikä\nvapaasyntyisen säätymme omapäisyydestä, kuten minä tahdon toivoa,\nniin ansaitsette te todella kaikkien uskollisten tanskalaisten\nkiitoksen. -- Täällä on jokseenkin puhdasta kaikkialla\", jatkoi hän\nodottamatta ritarin vastausta. \"Minä olen myöskin parhaani mukaan\nauttanut vihollista ovelle ja lähettänyt yhden ja toisen päätä pahkaa\nkiirastuleen. Mutta se on rehellinen asia, jota hyvästi saattaa\npuolustaa tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana. Jos te aiotte\nkuten minä, niin lähdemme kaikki Veileen ja Koldingiin ja osoitamme\nviholliselle talvitien, missä hänet vain tapaamme.\"\n\nSuostuttiin piispan ehdotukseen ja ajettiin vihollista takaa hänen\nosoittamaansa suuntaan.\n\nJoukko Holsteinilaisia ratsumiehiä oli varustautunut kirkkomaalle\npäivämatkan päähän Koldingista, jottei heitä yöllä yllätettäisi,\nsillävälin kun he lepäsivät aukimurretussa kirkossa. Aamun sarastaessa\nhuomattiin tämä varustus ja rynnättiin sitä vastaan. Ihmeekseen nähtiin\nmuutamien tanskalaisten sotamiesten jättävän varustuksen ja tulevan\njuutilaisten maanmiestensä puolelle antautuakseen armoille. Mutta\nkatkeruus näitä luopioita kohtaan oli melkein suurempi kuin vihollista\nitseänsä vastaan. \"Maanmiehet pettureita\", huudahtivat Niilo Ebbesen ja\nritari Bugge hätkähtäen. Buggen määräyksestä luopiot heti sidottiin, ja\nhän uhkasi ääneensä antaa hirttää heidät, niinpian kuin varustus oli\nvalloitettu.\n\n\"Jos te tahdotte hirttää maanmiehenne, niin käykää ensiksi käsiksi\nisäntäämme. Hän on sitonut meidät valalla\", sanoi eräs luopioista, ja\nSven Tröst luuli tuntevansa hänet erääksi Stig Antinpojan ampujaksi\nBjörnholmasta. Hän kertoi heti enolleen tämän huomion, ja Niilo Ebbesen\nkalpeni. Aamun sarastus valaisi kiivasta taistelua, joka Ebbesenin\ninnon vuoksi tuli ratkaisevaksi. Pieni holsteinilainen joukko puolusti\nitseään epätoivoisesti, mutta koko kirkkomaa oli saarrettu, ja pian\nseisoivat Ebbesen ritari Buggen ja sotaisen piispan kanssa ynnä\nSven Tröst ja pari sataa sotamiestä kirkonmuurin edustalla. Aseet\nputosivat voitetuilta käsistä, ja juutilaiset odottivat tavanmukaista\nankaraa käskyä: \"Hakatkaa maahan ne!\" Mutta nyt astui pitkä mies\nesiin kirkon asehuoneesta, ja hänet tunnettiin Stig Antinpojaksi\nBjörnholmasta. \"Odottakaa maanmiehet!\" huusi hän kovalla äänellä. \"Jos\nte tahdotte menetellä rehellisesti Tanskaa kohtaan, niin te annatte\nminun ja väkeni poistua täältä vapaana. Minä en ole kantanut aseita\nisänmaatani vastaan, vaan minä olen ainoastaan odottanut taistelun\npäätöstä, joka tapauksessa ollakseni hyödyksi sekä juutilaisille,\nettä holsteinilaisille. Jos suuri kreivi Geert olisi voittanut,\nolisi minun sanani lieventänyt kansan kohtaloa. Nyt on minun toivoni\nolla rauhanvälittäjänä kaatuneen kreivin poikien ja syrjäytetyn\nkuningassukumme välillä. -- Minä näen vihamieheni Niilo Ebbesenin\nteidän joukossanne\", jatkoi hän. \"Jos isänmaa on hänelle rakkaampi kuin\noma kostonsa, on hän ensimäiseksi selittävä minut syyttömäksi.\"\n\n\"Ei, Stig Antinpoika\", vastasi Ebbesen hillityn suuttuneesti,\n\"syyttömäksi minä en tahdo teitä sanoa. Te olette ja pysytte tyrannin\nystävänä, johon kukaan ei saata luottaa. Mutta jos minun sanani mitään\ntässä merkitsevät, niin saatte te mennä täältä ja puolustaa itseänne\nTanskan kansan ja hallituksen edessä, kun aika on tullut. Täyttäkää\ntämä pyyntöni, ritari Bugge. Jos Stig Antinpoika olisi minun ystäväni\ntai veljeni, sensijaan, että hän on minun vihamieheni, häpeäisin minä\nrukoilla hänen henkensä puolesta.\"\n\n\"Ritari Antinpoika, tämän miehen pyynnöstä voitte te vapaasti lähteä\ntäältä\", huusi Bugge päällikön ylpeällä mahtiponnella. \"Tällä retkellä\nminä annan Ebbesenin määrätä, koska hän tappoi teidän herra tyranninne.\nMutta varokaa itseänne, kun me taas kohtaamme, herra Stig. Vaikka te\nsaisitte ketuntempuillanne kaikki maailman ruhtinaat ystäviksenne, minä\njään kuitenkin kuolemaani saakka teidän vihamieheksenne, niin totta\nkuin minä vihaan kaikkia tyranneja ja heidän kätyreitään.\"\n\nSanaakaan vastaamatta nousi Stig Antinpoika hevosen selkään ja ratsasti\nylpeän ja viekkaan näköisenä sotilaidensa etupäässä valloitetusta\nvarustuksesta. Päällikön määräyksestä antoivat juutilaiset hänelle\ntilaa; mutta kaikki mutisivat kovaa ritarin sääliväisyydestä petturia\nkohtaan, joka oli hänen omaa säätyänsä, ja moni toisti vanhan\nsananlaskun: \"Suuret roistot saavat mennä, mutta pienet hirtetään.\"\nArmoa, jota oli osoitettu Stig Antinpojalle, ei myöskään kielletty\nhänen juutilaisilta asemiehiltään. Ebbesenin pyynnöstä irroitettiin\nheti vankien siteet ja he saivat mennä minne halusivat.\n\nStig Antinpojan ja hänen seurueensa kadotessa Slesvigiin johtavalle\ntielle jatkettiin hajanaisten sotilasjoukkojen takaa ajamista aina\nKoldingiin asti. Sinne mennessä saavutettiin monta joukkoa, jotka\nolivat pakomatkallaan ruvenneet ryöstämään. Mutta se osa kreivin\nsotajoukkoa, joka Geertin molempien poikien johdolla vei kaatuneen\nsotaherran ruumista maasta, pääsi onnellisesti pakoon.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nEi mikään ollut näinä päivinä tavallisempaa Slesvigissä ja Holsteinissa\nkuin pakenevat \"Grunzhovit\" tai keveästi asestetut westfalilaiset\nja reiniläiset palkkasoturit, jotka olivat olleet kreivi Geertin\npalveluksessa, ja jotka nyt suurempina tai pienempinä joukkoina\nvaelsivat näiden seutujen kautta ja todensivat huhut kreivin kuolemasta\nja hänen sotajoukkojensa hajaannuksesta. Eräässä majatalossa Eiderin\nHolsteinin puoleisella rannalla, jossa tiet Rendsburgista, Izehoesta\nja Segebergistä yhtyivät, istui kuudentoista miehen joukko sellaisia\npalkkasotureita juomapöydän ääressä tuvassa, joka samalla kertaa\noli kyökkinä, tallina ja asuinhuoneena. Heidän hevosensa söivät\napetta samassa suuressa tuvassa yhdessä kotieläinten kanssa, ja savu\nlöysi tiensä ulos avonaisesta parresta ja katosta. Lieden loimu ja\nöljylamppu pöydällä valaisivat suurta ihmisten ja eläinten seuraa.\nMonet kirkkaat kupariastiat todistivat omistajan rikkautta, ja\nnautaeläinten edessä taipuivat heinäparret rehujen painosta. Paksu\nkapakanisäntä kaatoi ahkerasti vieraille ja kuunteli osaanottavasti\nja uteliaasti keskustelua. He olivat irroittaneet keihäänpituiset\nmiekkansa ja asettaneet sotanuijansa juomapöydälle oluthaarikkojen\nväliin ja ojensivat itsensä penkeille, veltosti lepäillen suurten\nnyyttiensä päällä, jotka sisälsivät Juutilaisista herraskartanoista\nja osaksi kirkoista ja luostareista varastettua tavaraa. Eräs heistä\noli ottanut esiin kullatun alttarikalkin, josta hän röyhkeästi ja\nylimielisen voitonylpeästi joi oluttaan ja samalla kovaäänisesti johti\npuhetta. Se oli westfalilainen veteraani, jolla oli äärettömän pitkä\nparta, joka pitkinä palmikkoina riippui hänen rintahaarniskalleen; hän\nnäytti siltä, kuin saattaisi hän olla koko joukon isä, ja hänen hurjat\nkulkurinkasvonsa olivat niin täynnä arpia ja raamuja ettei niihin\nenempää olisi sopinut.\n\n\"Nyt me olemme peloittaneet senkin kansan\", murisi westfalilainen\nkäheällä äänellä ja asetti tyhjennetyn alttarikalkin pöydälle niin että\nhelisi. \"Ne ovat kuitenkin halpaa kerjäläisjoukkoa nämä tanskalaiset ja\nahneita he ovat kuin sudet. Minä en koskaan enää anna värvätä itseäni\nnäitä verikoiria vastaan. Jos minä en toisinaan olisi kuunnellut messua\nja ottanut palkkaamme Jumalan lahjana hurskailta papeilta, olisimme\nme Herra paratkoon, tulleet maasta veijareina ja heittiöinä. Lihavan\nsaaliin, jonka kreivi lupasi meille rantamaasta, saatamme me helposti\nlaskea.\"\n\n\"Jollemme olisi ottaneet omin lupimme palveluksesta eroa, niin\nolisi täällä ehkä ollut lisää kalastettavaa,\" huomautti eräs pitkä\nkierosilmäinen mies, jonka asetakin poimuista pisti esiin hopearisti.\n\"Sanotaanhan, että nuoret kreivit heti tahtovat värvätä uuden\nsotajoukon tanskalaisia vastaan.\"\n\n\"Viis niistä kukonpojista\", veteraani mutisi. \"Mistäpä he saisivat\npalkan? Jollei vanha sotakukko kerran voinut haalia kokoon meidän\npalkkaamme tanskalaisilta lantakasoilta, vaan sai mennä hautaan meidän\nvelallisenamme, mitä voisivat pojat saada aikaan. Narri se on, joka\ntästä lähtien aikoo palvella sanoista ja tyhjistä lupauksista. Ei,\npalkka ensin, toverit -- taskussa tai kaulassa -- ja sitten tapellaan\nsen puolesta kuin kunnon miehet, kas siinä on meininkiä. Mitä muuten\nsaisi elämästään, kun herrainpalveluksessa pääsee helvettiin?\nIsomahtiset herrat lupaavat aina kultaa ja vihreitä metsiä, kun he\ntarvitsevat meitä. Mutta ennenkuin he maksavat sotanuijat, joilla\ntäytyy voittaa maita ja valtakuntia heille, voi heidän mahtinsa ja\nsuuruutensa aivan äkkiä olla lopussa, ja mitä muuta jää meille vapaille\nsotamiehille silloin kuin naarmuja ja pitkä nenä? Suuri kreivi oli\nhelvetillinen mies, se on totta, eikä ollut koskaan hyvä nyhtää hiuksia\nhänen päästään, mutta kuinka korkealla hän päätään kantoikin, se oli\nkuitenkin liika löyhällä Randersissa.\"\n\n\"Se ei ole koskaan voinut tapahtua oikealla tavalla, toverit\",\nhuomautti eräs reiniläinen palkkasoturi, joka oli koristanut\naselakkinsa turbaanin tapaiseksi punaisella alttariliinasta reväistyllä\nsamettipalasella. \"Koska on ennen kuultu, että niin suuri ja\nmahtava sotaherra on tapettu keskellä leiriään, niin monen tuhannen\nsotamiehen keskellä, ja sen teki yksi ainoa ritari apunaan kourallinen\nuskalikkoja. Siinä oli noituutta mukana, sen puolesta uskallan minä\nvaikka kaulani. -- Muistatteko te sitä mustaa pitkää miestä, joka\nennusti meille kaikille kuolemaa ja onnettomuutta. Paalumetsässä? Hän,\njonka kreivi tahtoi hirtättää, kun metsä muuttuisi vihreäksi. Sanotaan\nhänen noituneen vihollisen sekä sisään että ulos Randersista. Mutta\nsinä kai sen parhaiten tietänet Joachim Westfalilainen. Sinullahan oli\nyövartiovuoro kreivin makuuhuoneen edessä.\"\n\n\"Aivan oikein, toveri, siitähän minun täytyy olla selvillä,\" veteraani\nvastasi pöyhistellen. \"Noituutta siellä oli aivan varmasti. Mutta mitäs\nminä välitän yhdestä noitaparvesta! Sen mustan noitamestarin tuhosin\nminä itse ja vielä kaupanpäälle puoli tusinaa heittiöitä samalla\nkertaa. Vaikka hän auttoikin vihollisen sisään pirunvehkeillään ei hän\nole, musta itse minut periköön, auttanut itseään eikä ketään muutakaan\nulos, sillä minä halkaisin hänen otsansa kolmeen palaseen ja työnsin\nmiekkani hänen ruumiinsa läpi jo samassa hetkessä.\"\n\n\"Sepä oli hitonmoinen lyönti, Joachim Westfalilainen\", huomautti\nreiniläinen. \"Sinä otat aina suun hyvästi täyteen. Mutta minne joutui\nse reipas uskalikko, joka jäi viimeiseksi ja repi sillan aivan nenämme\nedestä?\"\n\n\"Minnekö hän joutui?\" mutisi Westfalilainen. \"Niin sitä saat sinä kysyä\nRandersin lohilta. Sillä minä viskasin heittokeihääni hänen vatsansa\nläpi, niin että se meni kokonaan selästä puhki, samassa hetkessä kun\nhän aikoi juosta tiehensä -- ja viimeisen lankun mukana hän syöksyi\nhurjana mereen.\"\n\n\"Sepä oli helkkaria, toveri!\" huudahti reiniläinen. \"Saatoitko sinä\nnähdä keihään tunkeutuvan hänen selästään ulos, vaikka oli yö? Sinä\nsait sen kuitenkin takaisin, minä näen. -- Mutta putosiko hän mereen?\nMinä luulin vain, että silta johti ainoastaan pienen joen yli.\"\n\n\"Piru vieköön! Tanskalaisillahan ei ole mitään jokia, kuten muilla\nkristityillä kansoilla, mutta vuoria ja järviä on heillä kyllä, niillä\nkoirilla. Mutta sinähän et tiedä paljoakaan siitä; sinähän et tullut\npitkälle rajan yli.\"\n\nHeidän näin puhuessaan oli pari uutta vierasta tullut tupaan\nhevosineen. He olivat puetut kuten holsteinilaiset ratsumiehet; ne\nolivat Sven Tröst ja Musta Sven. He huomasivat sitten vasta, mitä\nseuraa täällä oli, kun he jo olivat tuvassa, eivätkä enää voineet\nperäytyä ilmaisematta itseään. He istuutuivat vaieten toisen pöydän\nviereen oluthaarikan ääreen, antautumatta keskusteluun palkkasoturien\nkanssa.\n\n\"Minnekähän meidän kreivimme aikovat viedä meidän herramme ruumiin?\"\nkysyi nyt kapakoitsija. \"Ettekö te ole nähnyt kulkuetta matkalla, hyvä\nväki?\"\n\n\"Me kuljimme sen ohi Flensburgin ja Slesvigin välillä\" vastasi\nreiniläinen. \"Ne aikovat varmasti Izehoeen. Mutta nyt kai he eivät pidä\nkiirettä, kun ovat saaneet hänet onnellisesti Pohjois-Jyllannista.\"\n\n\"Sanotteko sitä onnelliseksi\", mutisi kapakan isäntä luoden heihin\nsynkän katseen. \"Te tiedätte vähän, miltä tuntuu kadottaa sellainen\nherra. Mutta sen saa tanskalainen maksaa, jos minä tunnen suuren\nkreivimme pojat oikein. Nyt ei tanskalainen prinssi koskaan pääse\nelävänä Rendsburgista.\"\n\nSven Tröst huokaisi tahtomattaan ja nousi puoleksi penkiltään. Mutta\nMusta Sven nipisti häntä käsivarteen, jonka jälkeen hän vaieten\nistuutui jälleen paikalleen. \"Kaksi noista miehistä oli mukana\nmurhaamassa vanhaa herraani Segebergissä\", Volle kuiskasi. \"Antakaa\nvain minun huolehtia olostamme täällä.\"\n\n\"Ai, ai, pari uutta sotatoveria!\" sanoi suurisuinen westfalilainen,\njoka nyt vasta huomasi vieraat. \"Jos minä näen oikein, niin olivat ne\nmyöskin aprillinarrina Randersissa. Hei miehet! Ettekö te nähneet,\nkuinka minä halkaisin sen mustan paholaisen otsan ja pistin kuoliaaksi\nsen kirotun koiran, hänet, joka repi sillan.\"\n\n\"Aivan varmasti\", vastasi Musta Sven murteellisella saksan kielellä ja\nääntäen kauheasti. \"Se on varma ja tosiasia kaikilla tavoin; sen voimme\nminä ja toverini todistaa. Mutta kuulitteko te mitä musta mestarinoita\nlupasi teille asetettuaan päänsä jälleen yhteen kuten nuuskarasian?\nHän tahtoi lentää teidän jälkeenne kaikkien Gondulin henkien kanssa ja\ntukkia kaikkien lörpöttelijöiden ja suurpelkurien suun.\"\n\nPalkkasoturit hämmästyivät ja muutamat tekivät ristinmerkin.\n\n\"Mistä sinä olet toveri?\" kysyi westfalilainen tarttuen sotanuijaansa.\n\n\"Niin arvaappas, isä pieni\", vastasi Musta Sven kääntäen nurin\nsilmänsä. \"Että minä olen ollut mukana Randersissa, saatatte kai\nkuulla, koska minä olen niin hyvin teidän urotöidenne perillä. Se\nasemies, jonka te pistitte kuoliaaksi sillan luona, osasi myöskin\nnoitua. Hän ratsasti maihin lohen selässä, mutta hän veti ensin teidän\nheittokeihäänne selästään, koska hän oli syönyt aamiaista samana aamuna\nja tahtoi kaivaa hampaitaan.\"\n\n\"Nythän sinä ilmiannat meidät hurjilla puheillasi, Volle\", kuiskasi\nSven Tröst.\n\nPalkkasoturit katselivat ihmetellen toisiaan ja rohkeata\npilkkakirvestä, jonka tummat kasvot olivat puoleksi kypärän peitossa.\nSillävälin kun kuusitoista sotilasta juomapöydän ääressä alkoi\nlevottomasti jutella, asettui holsteinilainen kapakoitsija heidän ja\nkahden uuden vieraan välille katsellen heitä tarkasti. Musta Sven\nvilkutti hänelle salaa silmäänsä ja nyökäytti tuttavallisesti päätään.\n\"Ne ovat aivan oikein samoja, maanmies\", kuiskasi hän hyvällä alasaksan\nmurteella. \"Jos te annatte miesten päästä elävänä täältä niin te olette\nhuono holsteinilainen. He olivat kaikki kuusitoista mukana salaliitossa\nkreiviä vastaan Randersissa.\"\n\nPaksu holsteinilainen nyökkäsi ja antoi kahdelle valekansalaiselle\nmerkitsevän viittauksen. Hetken kuluttua olivat he kaikki kolme ulkona\ntuvasta ja nyt alkoi kiivas sanasota ratsumiesten kesken juomapöydän\nääressä. Muutamat arvelivat, että vieras oli juutilainen eikä kukaan\nmuu kuin musta noita itse; mutta muutamat vannoivat, että sen täytyi\nolla itse saatanan ilmielävänä, joka nyt tuli ottamaan heidät, koska\nhe olivat ryöstäneet kirkkoja ja pettäneet suuren kreivin hänen\nvihollisilleen. Jaakko Westfalilainen ei pitänyt tästä puheesta;\nhän pisti äkkiä kalkin taskuunsa ja otti hyvän vahvistusryypyn\ntinakannusta. Mies, jolla oli hopearisti ja hän, jolla oli alttarivaate\nhatussa, näyttivät aivan pelokkailta ja nousivat levottomina ylös.\n\n\"Jos te luulette, että täällä on piru merrassa, toverit, niin\nlähtekäämme täältä heti matkaan\", sanoi westfalilainen jotenkin\nhiljaisesti. \"Paksuun isäntään ei voi luottaa. Nämä holsteinilaiset\nkatsovat kierosti meihin, kun me emme ole paremmin osanneet vartijoida\nheidän epäjumalaansa. Jos täällä jotakin tapahtuu, täytyy meidän\nrehellisesti pysyä yhdessä. Se oli kyllä totta, mitä minä sanoin teille\nsiitä mustasta. Jos minä näin oikein, niin oli se juuri hän, joka istui\ntäällä. Jollen minä ole halkaissut ennen hänen otsaansa, niin voi se\ntapahtua vieläkin. Mutta meidän pitää varoa sitä miestä. -- Kaikki\nmiehet ratsuille!\"\n\nRatsumiehet hoipertelivat juomapöydän äärestä ja etsivät hevosiaan.\nJokainen oli tarttunut nyyttiinsä ja aseisiinsa, ja he lähestyivät nyt\nlukittua tuvanovea. Mutta kaikki katselivat levottomina toisiinsa,\neikä kellään ollut halua ensimäiseksi viedä ulos hevostaan.\nVihdoinkin astui westfalilainen esiin ja potkaisi ensimäiseksi oven\nauki; hän tahtoi itse vetäytyä takaisin, mutta kärsimättömät toverit\ntyönsivät hänet ovesta ulos. Tiellä ulkopuolella oli pilkkosen\npimeää; kuului tukahdutettu huuto, eikä kukaan uskaltanut seurata\nhänen jälestään. Mutta nyt syöksyi kapakanisäntä ja Musta Sven, ynnä\njoukko holsteinilaisia talonpoikaisrenkejä, kirveillä ja miekoilla\nvarustettuina sisään, ja tuvassa syntyi hirveä murhaaminen.\n\n\"Tule Volle!\" huusi Sven Tröst tanskaksi ja talutti hevosensa ulos\ntuvasta. \"Tässä asiassa minä en tahdo tahrata miekkaani. Sinä olet\nhurja verenhimoinen saatana.\"\n\n\"Antakaa te minun ja Gondulin henkien pitää huolta tästä asiasta, nuori\nherra\", vastasi musta Sven ja jatkoi kauhistuneiden palkkasotureiden\npäiden halkomista, jotka hänessä luulivat näkevänsä todellisen\npaholaisen. Takan tuli ja heikko öljylamppu valaisivat kamalaa, veristä\nmeteliä. Kapakan isäntä ja hänen väkensä iskivät hurjasti epätoivoisia\nsotamiehiä, jotka puolijuopuneessa tilassaan ja taikauskoisessa\npelästyksessään puolustivat itseään koko lailla kehnosti. Ratsumies,\njolla oli alttarivaate ja kypärä, makasi jo pää ruhjottuna lattialla\nuseimpien haavoittuneiden ja kuolleiden joukossa, ja irtipäässeet\nhevoset juoksivat ruumiiden yli. Nautaeläimet pelästyivät ja riuhtoivat\nitsensä irti; talon sisäosista kuului naisten ja lasten huutoa. Pitkä\nratsumies, jolla oli ryöstetty hopearisti, oli hädässään turvautunut\ntähän pyhänjäännökseen ja ryöminyt juomapöydän alle, missä hän makasi\npolvillaan risti painettuna huuliaan vastaan, ja hänen kiero katseensa\nharhaili hurjana joka suunnalle. Mutta Musta Sven veti hänet hiuksista\nesiin ja suorastaan mestasi hänet kyökinkynnyksellä hurjasti nauraen.\nSillävälin kun isäntä ja hänen väkensä ajoi takaa heitä ulkopuolella,\nkiiruhti Musta Sven hevosensa luo ja talutti sen ulos. Kun hän meni\nuunin ohi, tarttui hän kekäleeseen ja heitti sen heinäparvelle. \"Lietso\nnyt isoäiti! Lietsokaa Gondulin lentävät henget!\" mutisi hän ja\nratsasti tuvasta Sven Tröstin jälkeen, jonka hän pian saavutti pimeällä\ntiellä, jonne vielä pitkän aikaa kuului huutoja ja murhameteliä\nkapakasta.\n\n\"Kas niin! Tällä kertaa auttoivat voimakkaat vanhat\" sanoi Musta Sven\niloisesti ja pyyhki veren miekastaan tyytyväisesti nyökättyään katsoen\njälkeensä taloon, joka jo oli täydessä liekissä. \"Niin pitää käydä\nheille kaikille.\"\n\n\"Volle, sinä olet raivoava villipeto,\" huudahti Sven Tröst ankarasti\nkiivastuneena. \"Mitä sinä tarkoitit tällä hyödyttömällä verilöylyillä?\nJa -- mitä minä näen -- talo liekkien vallassa! -- Onko sekin sinun\ntyötäsi murhapolttaja?\"\n\n\"No entä sitten, rakas herra? Sehän on aivan paikallaan. Mitä\nparempaa tarkoitusta on sillä teurastamisella ja polttamisella,\njota suuret kutsuvat sodaksi ja taisteluksi. Missä minä vain tapaan\nviholliseni, lyön minä heidät kuoliaaksi siinä paikassa, jos voin,\nja teen heille täydestä sydämestäni niin paljon pahaa kuin saatan.\nSehän on luonnollista; viattomat eläimetkin tekevät samalla lailla. Ja\nse tuntuu minusta paljon jalommalta ja paremmalta kuin tappaa rahan\nedestä ihmisiä taiteen sääntöjen mukaan tai palkata vieraita roistoja\nvoittamaan kruunuja ja herrasoikeuksia ja sitten kiusata kansaa\nkuolemaan saakka veroilla ja maksuilla. Jos on väärin tappaa tusina\nheittiöitä kapakassa, niin on varmasti vielä enemmän väärin tappaa\ntuhansia kunnon miehiä taistelukentällä ja polttaa kyliä tyhjän vuoksi.\nMutta sitä sanotaan suureksi ja ruhtinaalliseksi, ja ei yksikään\nkristitty ritari häpeä ottaa osaa siihen. Ei ollut aivan hyödytöntä,\nettä minä hankin valoa kapakkaan\", hän jatkoi. \"Sillä jollen minä\nolisi antanut heille muuta ajattelemista, olisimme molemmat tulleet\nhirtetyksi ja kuka silloin olisi huolehtinut junkkarista Rendsburgissa.\nVanhan laskun sain minä myös maksetuksi samalla kertaa.\"\n\n\"Onko tämä Rendsburgin tie?\" kysyi Sven Tröst nopeasti, \"Näytä minulle\ntie ja jätä minut sitten. Me kaksi emme sovi enempää yhteen.\"\n\n\"Mitä maailman nurkkaa kohti me ratsastamme, sen minä saatan sitten\nvasta sanoa kun tähdet tulevat esiin\", vastasi Volle katsoen\nympärilleen. \"Te ette saa olla vihanen minulle, rakas herra\", lisäsi\nhän pyytävällä, ystävällisellä äänellä. \"Jos te ajatte minut luotanne,\nniin ratsastan minä takaisin palopaikalle ja annan heidän seivästää\nminut, tai heittää minut liekkeihin. Minä olen nyt kerran kiintynyt\nteihin Björnholmin ajoilta ja niiltä ajoilta saakka kun me jaoimme\nvaikeudet Segebergissä. Te olette kaksi kertaa pelastanut minun henkeni\nkuten kunnon mies, ja minä olen päättänyt uskollisesti palvella teitä\nkuolinpäivääni saakka, vaikka te joka päivä tahtoisittekin potkaista\npois minut kuin syyhyisen koiran.\"\n\n\"Sinä olet kummallinen, Volle\", vastasi Sven Tröst. \"Sinä vihaat ja\nrakastat yhtä kummallisesti. Mikä on hyvää tai pahaa sen sinä tuomitset\nomalla tavallasi, ja monta kertaa tuntuu kuin menisi paholainen\nsinuun. Sano minulle totisesti: onko sinut kastettu kristillisesti,\nBjörnholmissa oli monta, joka epäili sitä?\"\n\n\"Kuka voisi muistaa sitä niin tarkalleen, nuori herra. Joka tapauksessa\nei se ole tarttunut minuun, koska minä olen tullut niin mustaksi.\nLapsuudestani en minä tiedä muuta, kuin mitä isoäitini on kertonut,\nennen kun hänet poltettiin, ja mitä muistan koiranrengin ajoiltani\nSegebergissä. Mutta elkää antako sen huolestuttaa itseänne. Minä tahdon\ntyytyä siihen lapsenälyyn. Sille ainoalle papille, joka on kysynyt\nminun uskoani, olen minä halvan kykyni mukaan antanut vastaukseni, ja\nse oli -- kreivin kappalainen. Enpä paljoakaan piittaa siitä, mitä te\nkutsutte kirkoksi ja papistoksi; sen minä tahdon mielelläni myöntää\nteille; sillä te ette kuitenkaan tahdo ilmiantaa minua kristillisessä\nrakkaudessa, taikka miksi kutsui kappalainen huolenpitoa sielustani, ja\nantaa polttaa minut sentakia.\"\n\n\"Mutta eikö sinulla siis suorastaan ole minkäänlaista uskoa tai jotakin\nmihinkä sinä sielusi ja autuutesi puolesta turvautuisit?\" kysyi Sven\nTröst osanottavalla äänellä.\n\n\"Varmasti minulla on\", sanoi Volle. \"Minä uskon maahan ja tähtiin,\ntuleen, veteen ja teräkseen -- lisäksi vielä kultaan ja hopeaan sekä\nGondulin suuriin henkiin, jotka ohjaavat ilmaa, tulta ja merta. Minä\nuskon myöskin siihen mitä minun isoäitini on opettanut Sulla Sukin\nmahtavista sanoista; niissä on suurempi voima kuin kaikessa mitä teidän\npappinne ja piispanne saarnaavat. Sen lisäksi uskon minä itseeni\nja kunnon nyrkkeihini\", lisäsi hän, \"ja siihen mikä eniten johtuu\nmieleeni, kun minä ajattelen isoäitini silmiä taikka katselen vanhoja\ntähtiä. Mutta antakaa kaiken taas olla hyvin, rakas herra. Hyveistäni\nei teidän koskaan tarvitse huolehtia. Ystävilleni minä teen mitä hyvää\nvaan voin ja vihollisilleni mitä pahaa vaan voin; se on rehellistä\nja luonnollista ja samoin teette te toisetkin kun tosi tulee eteen.\nMinä otan ravintoni, mistä sen löydän, kuten taivaan linnut. Mihinkä\nminä tunnen halua ja kaipausta, sitä ei kukaan voi kuvitella minulle\nsynniksi ja vääryydeksi; minä en koskaan voi paremmin kuin silloin\nkun minä täydestä sydämestäni olen saanut käyttää vapauttani, vaikka\nminua sentähden hyväiltäisiin tai tahdottaisiin hirttää. Mitä sieluuni\nja autuuteeni tulee saatatte te olla tyyni, miten sitten lieneekin\nsen pesemisen laita, josta te kysyitte. Onhan maailmassa elänyt ja\nkuollut monta tuhatta ihmistä ennenkuin vihkivettä ja kastemaljakkoa\noli olemassakaan; ja pahemmin kuin heille ei kai Mustalle Svenillekään\nvoi käydä, olkoon hän sitten pesty tai ei. Minä olen tappanut monta\nroistoa, jotka oli kastettu ja jotka kantoivat pyhimyksenkuvia ja\nristiä rinnallaan, ja minä olen sitä mieltä, että minä tulen yhtä\nautuaaksi kuin kreivin kappalainen, kalju kreivi itse, ja useimmat\nsuuret ruhtinaat ja ritarit meidän aikanamme. Minä olen sitäpaitsi\ntyytyväinen ja tottunut halpaan osaani, nuori herra. Minä en pyydä\nniin paljon autuutta kuin te hieno ja ylhäinen väki. Jos minulla vain\non raitista ilmaa ja vapauteni ynnä palanen kuivaa leipää taskussani,\nen minä paljoakaan välitä kaikista elämän kruunuista, joita te niin\ntavoittelette. Minä pyydän yhtä vähän laulaa kilpaa enkeleidenne kanssa\nkuin teidän jälkeläisenne palvelevat minua keitettyjen ja paistettujen\npyhimystenne joukossa.\"\n\n\"Mikä hurja pakanuus asuukaan sinun sielussasi, Volle parka\", huudahti\nSven Tröst sydämellisesti huolestuneena. \"Ei kai ole minun vallassani\npelastaa ja valistaa sinun raakaa eksynyttä sieluasi, mutta me emme\naluksi eroa. Henget, joita sinä aina huudat, ovat varmasti jotakin\npaholaisjoukkoa\", jatkoi hän. \"Niitä et sinä koskaan saa rukoilla minun\navukseni, vaikka sillä voisit pelastaa henkenikin -- se sinun täytyy\nluvata minulle.\"\n\n\"Se on vaikea lupaus, herra. Teidän täytyy ensin antaa minulle aikaa\najattelemiseen. Olisi aivan sama asia, jos minä pyytäisin teiltä,\nettä te ette koskaan rukoilisi kaikkein pyhintä neitsyttä ja hänen\nperhettään tai lankoaan, johonka minä kyllä tiedän teidän olevan\njokseenkin innokkaan.\"\n\n\"Vaikene pakana! Elä herjaa uskottomalla puheellasi sitä, mistä sinulla\nei ole aavistustakaan.\"\n\n\"Siinä nyt näette rakas herra, kuinka kohtuuton te olette. Minä\nen saa edes puhua kohteliaasti jumalista tai hengistä, joita te\nrukoilette, ja te luulette saavanne kutsua minun näkymättömiä ystäviäni\npaholaisjoukoksi. Ei, pitäkäämme molemmat uskomme rauhassa, nuori\nherra, niin kerran kyllä näyttäytyy, kummalla on paremmat auttajat\ntäällä maailmassa.\"\n\nSven Tröst katsoi melkein pelokkaasti mustaa seuralaistaan, joka tänä\nhetkenä oli huomannut muutamia tuikkivia tähtiä ja taas mutisi Sulla\nSukin salaperäisiä manauksia, väliin katsoen tähtiä, väliin tien\nvarrella kasvavia pensaita. \"Anna hänen maata ilman lepoa haudassa, vie\nhänet pahojen henkien kynsiin!\" mutisi hän ja sylkäisi. --\n\n\"Täältä tulee ruumissaattue huomenna, herra\", huusi hän äänekkäästi ja\nvoitonriemuisen iloisesti. \"Sitä komeutta kannattaa katsella. Me olemme\nIzehoen tiellä.\"\n\n\"Vai niin! mutta se ei vie Rendsburgiin\", vastasi Sven Tröst.\n\n\"Kreivien vankitorniin me kyllä löydämme ajoissa tien, herra, mutta\nmyöhään ehkä pääsemme pois sieltä. Koska meidän kuitenkin täytyy\nvaeltaa vihollisen maassa ja saattaa kaulamme vaaranalaiseksi\nvakoilijaseikkailuissa, niin tarkatkaamme sitten kuinka nuoret sudet\nulvovat ja kuinka vanha nyt vaikenee ikuisiksi ajoiksi.\"\n\n\"Hm, sinä saatat olla oikeassa!\" vastasi Sven Tröst. \"Sen kulkueen\ntahdon minä nähdä; siitä tulee kyllä iloisempi surusaatto Tanskalle,\nkuin se, jonka minä näin Soröössä.\" Nyt ratsastettiin reipasta ravia.\nMusta Sven lauloi sotilaslaulua alasaksan murteella, samassa jotenkin\nhyvin matkien sotamiehiä, joilta hän oli riistänyt heidän aseensa,\nvaatteensa ja elämänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seuraavana päivänä soitettiin jumalanpalvelukseen Izehoessa, ei\nkellonsoitto koskaan tahtonut näyttävän loppua, ja se levisi kirkosta\nkirkkoon yli koko Holsteinin. Ne olivat ruumiskellot, jotka soivat\nmahtavalle kreivi Gerhardille. Sven Tröst ja Musta Sven olivat jo\nodottaneet muutamia tuntia tienristeyksessä kaupungin ulkopuolella\nlukuisan kansanjoukon keskessä, joka odotti nähdä jotakin, josta kukaan\nei iloinnut täällä, lukuunottamatta kahta valepukuista tanskalaista.\nSven Tröst oli kuitenkin vakava, ja melkein surullisessa mielentilassa.\nOsanotto, jonka hän näki kaikkien kasvoilla ja ylistys, jonka hän kuuli\nholsteinilaisten lausuvan kaatuneesta herrastaan, vähensivät hänen\niloaan tanskalaisena, siitä mitä hän henkensä uhalla tahtoi nähdä.\nMustan Svenin, raa'an kerskuvilla kasvonpiirteillä oli sitävastoin\njo saavutetusta kostosta jotenkin huomattava. Hän painoi varovasti\nholsteinilaisen kypäriinsä syvälle otsalleen ja mustaihoisille\nkasvoilleen, jotta hän ei joutuisi ilmi lukemattomien vihollisten\njoukossa, jotka usein puhkesivat hurjiin uhkauksiin ja kirouksiin\nkaikkia tanskalaisia kohtaan.\n\nPaksun tomupilven läpi Rensburgiin johtavalla tiellä kimalteli nyt\nauringonpaisteessa eteenpäin kulkeva peitsimetsä, ja pian nähtiin\nhuomattava sotilasjoukko, joka Geertin pojat etunenässään vei\nkaatuneen kreivin ruumista Izehoeen. Nuorten kreivien kasvoilla\nsaattoi huomata syvimmän surun ja hirvittävimmän suuttumuksen. Kreivi\nKlaus näytti eniten liikutetulta ja kyyneleet nousivat lakkaamatta\nhänen silmiinsä. Ylpeä kreivi Henrik oli kyllä kalpea, mutta hänen\nsynkillä, voimakkailla nuorukaiskasvoillaan oli jääkylmä tyyneys.\nHänen terävissä haukansilmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta joka\nkerta, kun hän katsoi taakseen kirstua, jossa hänen isänsä ruumis\nlepäsi ja jota kuljetettiin suuressa avonaisessa kuormavaunussa\nhänen suuren henkivartionsa ympäröimänä, leimahti hänen silmissään\nsynkän kauhistuttava koston salama, ja hänen kalpeutensa vaihtui\nhehkuvaksi punaksi. Ennenkuin kulkue saapui Izehoen kaupunginportin\nluo, kohtasi sen suuri surujoukko Segebergin tiellä. Vanhojen\nholsteinilaisten ritarien joukossa, jotka ikänsä vuoksi eivät olleet\nottaneet osaa sotaretkeen, nähtiin kaksi pitkää mustapukuista naista\nhevosten selässä. Toinen oli iäkäs nainen, jolla oli soikeat kasvot\nja levottomasti harhaileva katse, joista suru ja katkera suuttumus\nnäyttivät pilkistävän esiin alituisten, melkein suonenvedontapaisten\nsilmänvilkutusten ohella ja samalla hän nosti ylpeästi päätään,\nnoudattaen muuten surevan kuningattaren majesteettia ja arvokkuutta.\nTämä oli kuolleen kreivi Geertin puoliso, Sofia, syntyään Verlen\nruhtinatar ja murhatun Tanskan kuninkaan Eerikin tyttären tytär, jota\nhänen luultiin erittäin suuressa määrässä muistuttavan olentonsa ja\nkasvojenpiirteidensä puolesta. Toinen surevista naisista oli kreivi\nGeertin sisar, ylpeä Elisabet rouva Segebergistä, jota vielä usein\nkutsuttiin kuningattareksi, mutta jonka rohkeus ja ylpeys näyttivät\nmelkein lamaantuneilta siitä kovasta, odottamattomasta iskusta, jonka\nveljen kuolema oli hänelle antanut. Ruumissaattue ja sotajoukko\npysähtyivät kreivien noustessa hevosten selästä vastaanottamaan äitiään\nja tätiään voimakkaalla surun ja katkeran tuskan purkauksella, joka\nnyt pusersi esiin kyyneleet raudankovan kreivi Henrikinkin silmiin.\nSuudeltuaan äitinsä ja tätinsä kättä, vei hän vaieten heidän hevosensa\nkuormavaunun luo, jolle hän itse nousi. Hän antoi aukaista ruumisarkun\nkannen.\n\n\"Onko teillä voimaa ja rohkeutta, korkeasti ruhtinaallinen äitini --\nonko teillä vielä tavalliset sielunvoimanne, korkea tätini?\" huusi\nhän lujalla ja voimakkaalla äänellä, \"niin katsokaa tänne, kuinka\ntanskalainen salamurhaaja on runnellut teidän puolisonne ja veljenne,\nminun kuuluisan herra isäni, pohjolan suurimman sotasankarin ja\nvoitonherran. Katsokaa tänne, mitä maailmalla on jäljellä suuresta\nHolsteinin kreivi Gerhardista. Mutta elävän Jumalan ja mahtavan\ntaivaan kuningattaren kautta, joka on itse kuvansa avulla tuonut\nhänelle voittoja ja kuolematonta kunniaa!\" tässä otti hän kuuluisan\nMaariankuvan Izehoesta suurine kultaketjuineen ruumiskirstusta ja\nripusti sen juhlallisesti kaulaansa -- \"niin totta kuin tämä meidän\nsukumme kalleus, meidän ikuisen suuruutemme ja voittojemme pantti, on\nnyt tullut minun isänperinnökseni -- ei mahtavan henki ole hävinnyt,\nse elää hänen veressään ja jälkeläisessään. Kuulkaa minua, jalot\nsukulaiset ja ystävät\", jatkoi hän vielä voimakkaammalla äänellä,\n\"kuulkaa minua rehelliset holsteinilaiset, te urhoolliset ritarit\nja vapaasukuiset miehet, mitä minä Holsteinin kreivi Henrik tässä\nlupaan Jumalan ja koko maailman nähden. Minun sielussani ei saa olla\nmuuta kuin koston oikeutettu ajatus, siksi kunnes minä olen työntänyt\nsuuren isäni miekan hänen murhaajansa rintaan ja Tanskan kansalle\novat tuhannet murskatut päät kostaneet sen veren, joka tässä huutaa\ntaivasta.\" Näin sanoen hän otti isänsä suuren lyömämiekan kirstun\nkannelta ja asetti omansa sijalle. \"Minä lupaan sinulle isäni henki,\nverisen uhrin, joka on suitsuava taivaaseen asti\", huudahti hän jälleen\nkauhealla äänellä, \"niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua\nauttakoon. Tämän päälle tahdon minä ottaa pyhän sakramentin.\" Hän\noli asettanut vasemman kätensä kuolleen isänsä rinnalle ja oikealla\nkäänsi hän isänsä miekan kärjen taivasta kohti ja samalla suuteli hän\nristinmuotoista kahvaa polvistuen kuormavaunuille kirstun ääreen. Nyt\nsyntyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kuolemanhiljaisuus tuhatlukuisassa\nihmisjoukossa, joka seisoi hänen ympärillään, jonka jälkeen hän vaieten\nnousi ylös. Hänen viittauksestaan sulettiin ruumisarkku, ja hän nousi\nuudelleen ratsunsa selkään. Surevat naiset peittivät kasvonsa pitkiin\nsuruharsoihin ja itkivät. Kreivitär Sofia oli vähällä pyörtyä, ja häntä\ntäytyi tukea jonkun aikaa; hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ruumista,\nmutta Elisabet rouva oli sitävastoin kauan ja tarkkaan katsonut\nveljensä veristä ruumista, joka makasi kirstussa kuin pahantekijä,\njolta on katkaistu kaula. Surusaatto kulki nyt hiljaa ja juhlallisesti\neteenpäin, ja lukuisa joukko luostari veljiä ja kuorolaulajia\nvirittivät latinalaisen ruumisvirren. He olivat Holsteinin kaikkien\npappien kanssa tulleet ruumista vastaan Izehoeen ja asettuivat nyt\nvahakynttilät käsissään ja Pyhän neitsyen kirkkolippu välissään\nsurusaattueen etupäähän.\n\nSuuri joukko rahvasta seurasi myöskin saattuetta, suruaan ja\nkaipaustaan ilmaisten. Mutta Sven Tröst jäi yksinään seuralaisensa\nkanssa tienristeykseen.\n\nHän istui vakavissa mietteissä hiljaisena hevosensa selässä, niin kauan\nkuin virren säveleet ja kellonsoitto kuuluivat kansan hälinään ja\nvalituksiin sekaantuneina.\n\n\"Pois\", huudahti hän kääntäen hevosensa. \"Ei ollut jaloa katsella\nheidän valitustaan. Minä melkein iloitsin siitä, mutta se oli alhaista\niloa.\"\n\n\"Katso, nyt joutuu se konna kuitenkin hautaan kuin suuri mies\", sanoi\nMusta Sven pistäen salaa kielensä ulos ruumissaatolle. \"Kokonainen\nkansa suree sitä petoa, aivan kuin hän olisi ollut heidän epäjumalansa.\nJos minulla tänään olisi valta, niinkuin minulla on tahto\", jatkoi\nhän hurjan näköisenä, \"niin varastaisin minä sen kaljun koiran hänen\nruumiskirstustaan ja heittäisin hänet rakkariluolaan\", jatkoi hän\nmutisemistaan kostonhimoisen näköisenä.\n\n\"Hyi Volle! Joko sinua taas pahat ajatuksesi riivaavat!\" keskeytti\nhänet Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. \"Anna meidän\nurhoollisen vihollisemme rauhassa astua alas hautaansa; hän ei tee enää\npahaa maailmassa. Laupias Jumala olkoon hänelle ja kaikille syntisille\narmollinen tuomari!\"\n\n\"Gondulin henget raadelkoot hänen sielunsa!\" mutisi Musta Sven,\nkuitenkin niin hiljaa, että Sven Tröst ei kuullut sitä. \"Te\nolette oikeassa, nuori herra\", jatkoi hän ääneensä. \"Eipä hänen\nhautajaisissaan ollut mitään erityisen hauskaa. Olkootpa suuret herrat\nja ruhtinaat kuinka suuria roistoja tahansa, tulevat he kuitenkin\nkunnialla ja komeudella haudatuiksi. Sellaisia hautajaisia ei teidän\nrehellinen enonne saa koskaan eläessään -- tai kuoltuaan, pitikin minun\nsanoa -- ja hän on kuitenkin miehekkäästi pelastanut sen kansan ja\nvaltakunnan, jonka tämä ihmissusi tahtoi nielaista.\"\n\n\"Ilman komeuttakin voivat kuolleet olla. Jumala antakoon heille sitä,\njoka on parempaa! Kun minä kerran jaan sielutiluksia kuolleiden rauhan\nparannukseksi ja rukoilemiseksi\", jatkoi Sven Tröst vakavasti ja\nkatsahti vielä kerran taakseen suurta surusaattoa, \"niin tahdon minä\nmyöskin ajatella sinun sieluasi, Volle; mutta ensiksi kuitenkin meidän\nsuurta Niilo Ebbeseniämme ja myöskin kuollutta kreivi Geertiä. Niitä\nkahta nimeä ei kuitenkaan koskaan unohdeta, niinkauan kuin Tanska ja\nHolsteini ovat olemassa\", näin sanoen kannusti hän ratsuaan ja ratsasti\neteenpäin tietämättä itsekään minne, kuolinkellojen yhä valtavammin\nsoidessa, ja hän ajatteli levottomuudella raudankovaa kreivi Henrikiä\nja kohotettua verikostajan miekkaa ruumisvaunussa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMyöskin Rendsburgissa julistivat kirkonkellot maan yleistä surua\nHolsteinin kuuluisimman ruhtinaan kuoleman johdosta. Kaikkein\nlujimmassa linnan vankitornissa istui täällä Tanskan prinssi Otto\nsynkässä, holvatussa huoneessa muuriin kiinninaulatun pöydän ääressä,\njolle lankesi ainoastaan muutamia valonsäteitä ristikon läpi muurin\nsyvennyksessä. Vastapäätä häntä seisoi iäkäs herra, jolla oli\nsaksalaisen veljeskunnan risti mustalla takillaan ja hartioilla valkea\nviitta, jossa oli sama veljeskunnan merkki. Hän oli veljeskunnan\nsuurmestari, veli Henrik Thurseneläinen, ensimäinen vieras, joka\nseitsemään vuoteen oli päässyt prinssin luokse. Takan ääressä\noli polvillaan vanha, harmaapartainen palvelija, joka puhalteli\nhiilustaan lämmittääkseen kosteata tornihuonetta. Se oli vanha Arvi\nSmålantilainen, joka oli etsinyt herransa ja saanut luvan jakaa hänen\nvankeutensa pitääkseen huolta hänen persoonallisesta palvelemisestaan.\n\nPrinssin kasvot olivat kalpeat, mutta lempeät ja tyynet. Pöydällä oli\nsuljettu evankeliumi mustissa samettikansissa, ja joka oli merkitty\nsaksalaisen veljeskunnan sinetillä, sekä avattu käsikirjoitus, joka\nsisälsi hengellisen ritarikunnan sääntöjä ja muutamia historiallisia\nkertomuksia veljeskunnan urotöistä pakanallisissa maissa, ynnä\ninnostuneita kuvauksia sen ansioista ja ylevistä suunnitelmista.\nPrinssi piti käsivarttaan avatulla käsikirjoituksella ja kuunteli\nhyväntahtoisen tarkkaavasti suurmestarin puhetta. Tämä oli pitkä herra,\njossa kirkonmiehen hengelliseen arvokkuuteen oli yhtynyt ritarin\nkohteliaisuus ja hienon hovimiehen valtioviisas varovaisuus. \"Minusta\non hauskaa, korkeasyntyinen herra\", sanoi hän kohteliaasti kumartaen,\n\"huomata teidät niin suosiolliseksi meidän pyhää veljestöämme ja\nsen suuria suunnitelmia kohtaan, jotka te nyt tästä minun halvasta\nkirjoituksestani tarpeeksi tunnette\".\n\n\"Istukaa, kunnioitettava isä ja herra\", keskeytti hänet prinssi. \"Minä\nen jaksa itse seisoa. Raittiin ilman puute alkaa riistää minulta\nnuoruudenvoimani\".\n\n\"Sallikaa minun jäädä seisomaan kuten sopii minun ruhtinaallisen\nherrani läsnäollessa\", vastasi suurmestari kunnioittavasti. \"Jumala\nsuokoon, että minä aikaisemmin olisin päässyt teidän armoanne\ntapaamaan. Tiedoillani teidän kristillisestä mielialastanne ja\nhurskaasta alistuvaisuudestanne, jota minä teidän ajatustavassanne\nkunnioitan, olisin minä ehkä voinut auttaa keisaria ja teidän\nsukulaisianne teidän vapautenne saavuttamiseksi. Minun pieni\nvaikutukseni olisi kai saattanut hankkia voimakkaan sanan pyhältä\nisältä ja se olisi tuskin ollut ilman vaikutusta. Huolimatta\ntaipumattomuudestaan maallisissa asioissa, oli teidän mahtava\nvihollisenne kuitenkin aina yhtä kuuliainen kirkon poika, kuin hän\noli harras taivaallisen armon ja kirkkauden kuningattaren palvelija.\nKuulkaa, nyt soivat kuolinkellot hänen sielulleen, jalosukuinen\nherra. Jos te vielä kannatte kaunaa häntä kohtaan, senvuoksi että hän\noli niin kova teille, niin varmasti nämä säveleet muuttavat vihanne\nhurskaiksi rukouksiksi hänen sielunsa puolesta. Ainoastaan sellaisessa\nanteeksi antavassa mielialassa te voitte täysin tunnustaa meidän\nitsensä kieltävän seuramme hengen, joka itse ei vaadi maailman mahtia,\nrikkautta ja ihanuutta, vaan, jolla on ainoastaan Jumalan valtakunta ja\nharhaanjohdettujen ihmisten autuus päämääränään.\"\n\n\"Herramme ja tuomarimme olkoon lempeämpi kuollutta vihollistani\nvastaan, kuin Geert oli Tanskaa ja minua kohtaan\", sanoi prinssi\nhuoahtaen ja risti kätensä. \"Hänen kauhea loppunsa on järkyttänyt\nminua\", jatkoi hän kovemmalla äänellä, \"mutta hänen nopea kuolemansa on\nosoittanut, että Hän, joka ikuisesti hallitsee kansakuntien kohtaloja,\nei tarvitse ruhtinaiden ja suurten herrojen apua täyttääkseen\nvanhurskaat tuomionsa. Näettekö, kunnioitettava isä, tämä Jumalan\ntuomio, joka niin selvästi tuli ilmi mahtavan tyrannin kuolemassa,\nsillä aikaa kun minä istuin voimattomana hänen vankitornissaan, on\nantanut suurinta tukea kauan minussa eläneelle ajatukselle, jota\nteidän ilmoituksenne ja hurskas intonne myöskin vahvistavat. Maailma\nei tarvitse minua, sen minä olen nähnyt. Jos Tanskan kansa, kuten\nte sanotte, nyt tahtoo antaa kruunun nuoremmalle veljelleni, ja jos\nhänellä on voimaa ja kutsumusta kantaa sitä Jumalalle ja maailmalle\nkunniaksi -- niin kuulun minä Jumalan nimessä teille.\"\n\nPrinssin näin puhuessa kohosi Arvi Smålantilainen levottoman näköisenä\ntakan vierestä, kasvoillaan surullisen pyytävä ilme, ja hän väänteli\nsuuria käsiään ja pudisteli päätään. Mutta prinssi ei huomannut\nhäntä. Suurmestari huomasi kuitenkin vanhuksen omituiset liikkeet ja\nasettui hänen ja prinssi Oton väliin. \"Lausukaa lupaus, jalosukuinen\nherra\", sanoi hän nopeasti. \"Tuossa on evankeliumi. Elkää antako\njumalisen aikeenne raueta. Vahvistakaa se isänmaanne menestyksen ja\nsielunrauhanne tähden valalla, joka tosin minuun ja veljeskuntaani\nnähden on turha. Miten sanomattoman rakasta meille olisikin kerran\nvoida syleillä niin jaloa ruhtinasta vapaana veljestön jäsenenä ja\ntaistelutoverina Jumalan ja totuuden valtakunnan puolesta.\"\n\nPrinssi kavahti ylös innolla ja kiivaudella, joka todisti vangin\nrasittuneita ja kiihtyneitä hermoja. Hän nosti päätään ja kohotti\nhurskaan katseensa vankilan kattoon, vanhan Arvin turhaan uudistaessa\nvaroittavat ja levottomat ilmeensä. \"Kaikkitietävä Jumala on minun\ntodistajani\", sanoi Otto käsi rinnallaan, \"että se, mitä minä tänä\nhetkenä päätän, ei tapahdu minkään ajallisen edun toivossa, ei edes\nvapauteni toivossa, vaan Jumalan ja ikuisen autuuden tähden Tanskanmaan\nja rakkaan veljeni onneksi. Minä lupaan ja lausun teille siis, arvoisa\nisä ja herra, että minä tahdon, vaatimatta mitään ajallisia tiluksia\nja hallitusalueita, kerran astua teidän pyhään veljeskuntaanne\ntaistelemaan teidän kanssanne ristin alla Jumalan kunnian puolesta, jos\nminä vain saan elää ja taas hengittää Jumalan raitista ilmaa näiden\nvankilanmuurien ulkopuolella. Ottakaa vastaan tämä minun vapaaehtoinen\nlupaukseni. Minä säilytän sen teidän käsiinne ja sieluunne, sormeni\npyhän evankeliumin päällä. Minä olen teidän ja veljeskunnan palvelija,\nkoska näen Tanskanmaan onnellisesti vapautetuksi ilman minuakin\".\n\n\"Amen! Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa teitä auttakoon!\"\nlisäsi suurmestari juhlallisella äänellä ja hänen silmänsä loistivat\nilosta, kun hän asetti lujasti kätensä prinssin kädelle raamatun\npäälle. \"Minä vastaanotan teidän peruuttamattoman lupauksenne\nkaikkivoivan Jumalan ja pyhän veljeskuntamme nimessä. Kas niin,\nnyt vasta voin minä istua teidän kanssanne kuin tuleva veli ja\npalvelustoveri ristin ja minulle uskotun lipun alla\", jatkoi hän\ntuttavallisella äänellä ja istuutui. \"Nyt minä tahdon myöskin selittää\nteille sen, jota olette pitänyt melkein ihmetyönä, nimittäin kuinka\nminulle oli mahdollista päästä teidän luoksenne tänne, ja kuinka minä\ntässä halvassa kirjoituksessani ja todenmukaisessa todistuksessani\npyhästä veljeskunnastamme saatoin antaa teille viittauksen korkeammalta\nlähettiläältä, jota te näytitte odottavan. Ilman ajattelua ja tietoa\novat kaikki mielijohteemme haaveilua, herrani ja veljeni; myöskin\nkaikkein pyhin ja korkein ilmestyy meille ainoastaan luonnollisissa\nolosuhteissa. Teidän hurskas mielenlaatunne on kauan ollut minulle\ntuttu, ja se minkä te nyt niin olette päättänyt, on kauan ollut\nkeisarin ja teidän sukulaistenne hartain toivo.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi prinssi hätkähtäen. \"Ettekö te olekaan tullut tänne\nomasta halustanne, Hengen hurskaan mielijohteen takia, josta te niin\nylevämielisesti puhuitte, vaan keisarin, tai jopa lankoni ja veljeni\nmaallisena lähettiläänä?\"\n\n\"Vaikka ei aivan suoraan, niin ainakin epäsuorasti, tuleva herra ja\nveljeni ja ystäväni\", vastasi suurmestari hieman hämillään ja hän\nnäytti pelkäävän sanoneensa liian paljon. \"Kaikkein hurskaimmat ja\njumalisimmatkin aikomukset\", jatkoi hän ja rykäisi, \"ovat määrätyssä\nsuhteessa maailmaan ja usein riippuvaiset ulkonaisen elämän\ntapauksista. Meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuus on myöskin\nyhdistää maailmallinen viisaus hurskauteen, eikä unohtaa sitä, mikä\nedistää kansojen ja valtakuntien ajallista etua, vaikka meillä\npääasiallisesti onkin niiden ikuinen pelastus ja autuus päämääränämme.\nElkää siis ymmärtäkö minua väärin, jalo herra, kun minä avomielisesti\ntunnustan, että maalliset sivutarkoitukset ovat osaksi aiheuttaneet\ntämän käyntini. Mutta on kysymyksessä niinhyvin teidän omanne kuin\nmuiden ajallinen etu. Teidän ylevään ajatustapaanne ovat sukulaisenne\nja ystävänne aina perustaneet rakkaan isänmaanne pelastuksen ja teidän\noman vapautuksenne tästä vankilasta. Sentähden annettiin minulle\ntavallaan tehtäväksi vakuuttaa, ystävänne ja vihollisenne teidän\nitsensäkieltävästä mielialastanne, mitä tulee arvoituksentapaiseen\nvallanperimysoikeuteen, josta teidän luopumisenne on korkeiden\nherrojen neuvostossa tullut rauhanneuvottelujen ehdoksi. Ilman niin\nvaltioviisasta tarkoitusta ei ankara kreivi Gerhard olisi koskaan\nsuostunut minun jumaliseen aikeeseeni tavata teitä täällä. Mutta\nkiihtynyt mieliala, johonka hänen poikansa ovat hänen kuolemansa\njohdosta joutuneet, tekee nyt tyhjäksi kaikki edellisten neuvottelujen\nhedelmät ja ehkä vielä lisää teidän tilanne tukaluutta, jollen minä voi\nväistää vaaraa ilmoittamalla teidän hurskaan lupauksenne.\"\n\n\"Minun vapauteni ehkä elämänikin on syntisten ihmisten vallassa\",\nhuudahti prinssi erittäin kiihtyneenä ja nousi ylös kiivaasti, \"sen\nminä tiedän; mutta minä en luullut ystäviäni ja vihollisiani niin\njulkeiksi, että he tahtoisivat hallita sieluani ja vapaata tahtoani.\nSen mukaan, mitä minä nyt kuulen, herra suurmestari, on teidän\nhurskaalla käynnillänne ollut valtioviisas tarkoitus, jonka te tähän\nsaakka olette epärehellisesti minulta salannut. Se oli siis keisarin ja\nminun lankoni, niin jopa rakkaan veljenikin toivo, että te ottaisitte\nminusta selvän ja houkuttelisitte minulta sen luopumisen lupauksen,\njolla vapaasta tahdostani tehdyllä uhrauksella minä aioin hämmästyttää\nheitä ja jota minä pidin sieluni puhtaimpana ajatuksena, enkä suinkaan\nuhkausten pelosta ja vierasten vaikutteiden tai ystävien ja vihollisten\nvaltioviisauden johdosta tehtynä päätöksenä.\"\n\n\"Teidän tyytymättömyytenne surettaa minua, prinssini\", vastasi\nsuurmestari, joka myöskin oli noussut seisomaan. \"Se osoittaa minulle\nteidän sielussanne heikkoudenvarjon, josta minä luulin teidät vapaaksi.\nTotinen itsensä kieltäytyminen ei vaadi mitään maailmalta, ei edes\nitsenäisen olemassaolon kunniaa. Etten minä ennemmin ole maininnut\nyhteyttä minun ja teidän ystävienne toivomuksen ja sen välillä mitä\nte itse hiljaisessa, jumalisessa mielessänne olette päättänyt ja\njonka te nyt olette pyhällä lupauksella vahvistanut, se ei ole, kuten\nte luulette, tapahtunut vilpistä, vaan juuri nöyryydestä teidän\nkristillistä ja siveellistä vapauttanne kohtaan ja kunnioituksesta\nmeidän pyhään asiaamme, joka on kaikkien maallisten tarkoitusperien\nyläpuolella. Jumalan kirkon ja pyhän veljeskuntamme asioiden tähden\ntäytyy jokaisen maallisen tarkoituksen väistyä; siis nyt vasta, kun\nminä olen vastaanottanut teidän hurskaan, peruuttamattoman lupauksenne,\nvoin minä kertoa sen yhtäpitäväisyyden viisaan valtiotaidon ja\nteidän ystävienne ja sukulaistenne suunnitelmien kanssa, jotta te\nitse julkisen asiakirjan avulla voisitte tehdä päätöksenne hedelmää\nkantavaksi.\"\n\n\"Te olette kuullut minun lupaukseni\", vastasi prinssi kylmästi.\n\"Käyttäkää sitä sillä lailla, kuin luulette voivanne vastata siitä\nJumalalle ja omalletunnollenne; mutta elkää odottako minulta\naskeltakaan teidän suunnitelmienne hyväksi. Minä en lupaudu ihmisille\nenkä paholaisille. Siitä heikkoudesta, jonka te luulette keksineenne\nminun sielussani, olen minä ylpeä. Minä olisin totisesti kurja vanki,\njos minä voisin tuntea itseni henkisesti sidotuksi, tuntematta\nsurkuttelua ja halveksumista niitä keinoja kohtaan, joilla minut on\ntahdottu kietoa. Sanokaa minulle kuitenkin, ennenkuin te jätätte\nminut\", lisäsi hän katkeran surumielisesti, \"eikö teillä ole minulle\nyhtään ystävällistä sanaa niiltä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka\nantoivat teille tehtäväksi vaikuttaa minun mieleeni ja vapaaseen\ntahtooni? Minä en ole nyt seitsemään pitkään vuoteen kuullut sanaakaan\nveljeltäsi ja langoltani. Että minun rakas sisareni, markkreivitär, on\nkuollut suruun isäni ja minun onnettomuuden johdosta, on ainoa tieto,\njoka minulle on annettu.\"\n\n\"Minulla on rakkaimmat terveiset teidän langoltanne markkreiviltä\nynnä teidän korkeasti ruhtinaalliselta herra veljeltänne\", vastasi\nsuurmestari kohteliaasti kumartaen. \"Kaikki, mitä voidaan tehdä\nvapautenne puolesta, on oleva heille erittäin tärkeätä, ja minä voisin\nantaa teille parhaita toiveita siinä suhteessa, jos te ette ainoastaan\nsallisi minun ilmoittaa sekä vihollisillenne, että ystävillenne,\nmitä te niin hurskaasti olette päättänyt ja luvannut, vaan myöskin\nsaattaisitte antaa siitä epäluuloiselle ja varovaiselle maailmalle\nnäkyväisen todistuksen. Teidän tarvitsee ainoastaan allekirjoittaa ja\nsinetillä varustaa nämä sanat.\" Näin sanoen otti hän esiin kirjoitetun\npergamenttilehden.\n\n\"Ei koskaan!\" keskeytti hänet prinssi kiivaasti. \"Minä en vaadi\nmitään salattavan, en edes heikkouttanikaan, josta te minua moititte.\nPäätöstäni minä en kadu; se tuli minun sieluni sisimmästä ja on\nseitsemänä vuonna ollut minun paras ajatukseni. Te ette ole sitä\nherättänyt, ainoastaan pukenut sen sanoihin ja muotoon itseni ja\nJumalan edessä. Se, mikä minua suututtaa, on sen saastan ajatteleminen,\njoka tahraa kaiken inhimillisen, niin että minun parhaimman ja\npuhtaimman aikeeni piti tulla maailmaan teidän valtioviisautenne\nlikaisten salakäytävien kautta. Se ajatus on minulle tuskallinen, että\noma lihallinen veljeni, jolle minä vapaaehtoisesti olisin uhrannut\njokaisen maallisen mahdin ja arvon ajatuksen, on tehnyt tämän uhrin,\nveljesrakkautensa ja mahdollisen vapautumiseni ehdoksi, samalla itse\ntahtoen nousta valtaistuimelle, johon minulla olisi suurempi oikeus.\"\n\n\"Nuo sanat, jotka te nyt lausutte, eivät ole koskaan tulleet minun\nhuuliltani, ylhäinen herra\", vastasi suurmestari hämillään. \"Niin\nei myöskään lueta asiakirjassa, joka on minun mukanani. Te olette\ntehnyt väärän johtopäätöksen minun sanoistani. Niinpaljon kuin minä\ntunnen teidän korkeasti ruhtinaallisen veljenne ajatustapaa, tuntee\nhän hellintä veljesrakkautta teitä kohtaan, vaikka hän onkin liian\nvaltioviisas ollakseen näkemättä, että teidän muodollisen luopumisenne\ntäytyy olla niinhyvin teidän oman vapautenne kuin hänen turvallisen\nvaltaistuimelle nousunsa ehto.\"\n\n\"Hyvä!\" keskeytti hänet prinssi kiivaasti katseessaan ylpeän päättävä\nilme. \"Te olette kuullut minun sanani ja ehdonalaisen lupaukseni. Mutta\nennemmin haluan minä kuolla tähän vankilaan, kuin koskaan antaisin\nainoatakaan kirjoitettua sanaa siitä, mitä minä näiden muurien sisällä\nolen luvannut Jumalalle ja itselleni. Antakaa heidän murhata minut\ntänne, jos tahtovat ja uskaltavat. Tanskan prinssi Otto ei koskaan\nalennu neuvottelemaan itsekkäiden ystävien tahi vihollisten kanssa\nomasta vapaudestaan, elämästään tai kunniastaan. Sanokaa se heille,\njotka ovat lähettäneet teidät!\"\n\nNäin sanoen käänsi hän suurmestarille selkänsä ja soitti kelloa.\nVankilan ovi avattiin ulkoapäin ja vartija astui sisään. Saksalaisen\nritarikunnan suurmestari piilotti nopeasti esilleotetun asiakirjan ynnä\nraamatun valkean viittansa alle ja jätti vangitun prinssin kumartaen\näänettömästi ja kunnioittavasti, jonka jälkeen vankilan ovi jälleen\nsulettiin hänen jälkeensä.\n\n\"Arvi, vanha Arvi!\" huudahti prinssi syvästi järkytettynä ja heittäytyi\nvanhan palvelijan syliin. \"Nyt sinä olet ainoaa ihmissielu maailmassa,\njohon minä voin luottaa. Tästä hetkestä lähtien täytyy sinun olla minun\nviimeinen ystäväni ja veljeni, näiden vankilanmuurien ulkopuolella ei\nminulla ole ketään -- ei ketään. Se mies, joka nyt lähti minun luotani,\nvastaanotti ainoastaan minun kieltäytymiseni kruunusta ja kaikesta\nmaallisesta onnesta; mutta jollei minulla olisi sinua silmieni edessä,\nolisi hän vienyt mukanaan minun uskoni kaikkeen rehellisyyteen ja\nrakkauteen maailmassa.\"\n\n\"Ah, jalo nuori herra!\" huokasi vanhus suudellen hänen kättään.\n\"Miksi en minä uskaltanut puhua kovaa ja varoittaa teitä? Miksi te\nette huomannut minun sieluntuskaani ja sydämeni nöyrää pyyntöä, kun\nte annoitte houkutella itseltänne tuon surkuteltavan lupauksen?\nSellainen veljeskunnanritari ei saa edes mennä naimisiin ja lisätä\nihmissukua. Sanokaa nyt minulle vaan yksi asia herra\", jatkoi hän ja\nrypisti leveätä otsaansa, \"aiotteko te pitää tämän lupauksen kun kerran\npääsette vapaaksi? Ettekö tahdo antaa pyhän isän vapauttaa itseänne\nsiitä ja tehdä sitä tehottomaksi?\"\n\n\"Kuinka sinä saatat kysyä niin, Arvi?\" kysyi prinssi ja otti askeleen\ntaapäin. \"Luuletko sinä, että maan päällä ei ole yhtä ainoata\nruhtinasta, joka pysyisi uskossaan ja lupauksessaan ja pitäisi sitä\nvalaa, pyhänä, jonka hän vannoi sydämessään\".\n\n\"Suokaa anteeksi minun epäilykseni, herra prinssi\", huudahti Arvi\nankarasti liikutettuna ja syleili hänen polviaan. \"Minä olen monta\nkertaa nähnyt suuret hädässä ja onnettomuudessa; mutta, lukuunottamatta\nteitä ja pientä kuningastani Maunu Birgerinpoikaa, en minä ole ketään\nheistä nähnyt niin hurskaana ja suurena onnettomuudessaan. Hän rukoili\nvihollistensa puolesta, kun heidän piti hakata hänen kaunis päänsä\nPyhänhengen saarella.\"\n\n\"Minä en uskalla luvata, että sinä saat nähdä minut niin hurskaana,\nArvi,\" vastasi prinssi. \"Sillä minulle on usein ollut vaikeata\ntukahduttaa mielessäni katkeruus vihollisiani kohtaan, ja tänään olen\nminä ollut vähällä vihata ja halveksia ystäviäni.\"\n\n\"Kuuteen vuoteen en minä ole kuullut teidän lausuvan, kovaa ja\nkohtuutonta sanaa vihollisistanne, ja nyt olette te kadottanut uskonne\nystävienne ja sukulaistenne uskollisuuteen ja rakkauteen ja kuitenkin\n--\"\n\n\"Kuitenkaan en minä tahdo rikkoa valaani\", keskeytti prinssi hänet\nhymyillen. \"Pidätkö sinä sitä niin suurena ja ihailtavana? -- Ehkä minä\nteen kuitenkin veljelleni vääryyttä\", jatkoi hän tyynemmin. \"Minähän en\nlukenut sitä onnettomuutta tuovaa asiakirjaa. Hän tietää kyllä, miten\nsuuresti minä olen rakastanut häntä ja Tanskaa. Saattoiko veli Valdemar\npelätä, että minä tultuani vapaaksi koskaan voisin herättää sisällisen\nsodan, ja taistella oman äitini pojan kanssa verisestä kruunusta.\"\n\n\"Sellainen ei ole uutta meidän aikanamme, herra prinssi\", sanoi\nvanha Arvi syvästi huoahtaen. \"Ruhtinasten veljesrakkaus on monta\nkertaa julmuutta, sen minä olen nähnyt. Mutta mitä veljenne teistä\nmahtaneekaan ajatella, niin uskokaa te vain hyvää hänestä niin kauan\nkuin te voitte, jalo herra. Hänhän on itsekin vielä maanpakolainen\nja avuton. Hänen vikansa ei varmastikaan saata olla, että te olette\nistunut täällä niin kauan, ja nyt kai täytyy hänen noudattaa mahtavien\nneuvoa, jotka tahtovat auttaa häntä valtaistuimelle. Katsokaa, nyt\nratsastavat vieraat täältä\", jatkoi hän katsellen vankilanristikon\nläpi. \"Tuolla on kaksi ylhäistä herraa saksalaisen suurmestarin\nseurana. Jos minä näen oikein, niin on toinen teidän setänne, lempeä\nkreivi Juhana.\"\n\n\"Hänen lempeytensä on siis myöskin mukana neuvostossa pohtimassa\nminun kohtaloani\", sanoi prinssi syvään huoahtaen. \"Minun isäni\nkertoi hänestä aivan eriskummallisia juttuja kuolinvuoteellaan.\"\nPrinssi heittäytyi syvissä mietteissä sängylleen; mutta Arvi jäi\nseisomaan ristikon ääreen ikkunan syvennyksessä ja katseli kauan mitä\nlinnanpihalla tapahtui.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nKreivi Geertin kuolinkellot olivat vaienneet. Tuli ilta ja aamu, ja\njälleen ilta. Vanha, uskollinen Arvi tuijotti taas hänen herransa\nnukkuessa ristikon läpi prinssi Oton vankitornissa. Oli pimeä. Täysikuu\noli paksujen sadepilvien peitossa ja ukko ei täydellisesti saattanut\nerottaa kaikkia esineitä. Mutta hän huomasi levottomana äänekästä\nhevosten ja sotaväen melua pihalla ja nyt eroitti hän valtavan,\nkäskevän äänen: \"Me emme ota ketään vangiksi. Henki hengestä! Tuhansien\nveri vuotakoon suuren kreivi Gerhardin tähden! Hänen murhaajainsa\ntäytyy astua mestauslavalle!\"\n\nMonien sotaisten äänien hurja suostumushuuto keskeytti ankaran\nsotapäällikön puheen, ja niiden soihtujen valossa, jotka nyt\nsytytettiin, näki Arvi pitkän, mustaan ja loistavaan varustukseen\npuetun ritarin nousevan hevosen selkään. Vakava linnanvouti itse\npiteli jalustinta. \"Vartioi minun kalleimman verikostoni panttia,\nlinnanvouti!\" kaikui taas hänen korviinsa rautapukuisen sotilaan\nmetallinsointuinen ääni. \"Jollei sitä siihen mennessä ole lunastettu,\nkun täysi kuu jälleen paistaa tälle tornille, niin sinä tiedät kenenkä\npäät sen tulee valaista.\"\n\nArvi näki säkenöivässä soihdunvalossa synkän linnanvoudin nyökkäävän\nja viittaavan linnan korkeinta vallitöyrästä kohti, jolle oli\npystytetty korkeaan, mustaan paaluun kiinnitetty pyörä. Ritari nyökkäsi\nmyöntävästi, ja linnanvouti peräytyi, hänen korskuvan sotaoriinsa\ntieltä. Päällikkö ja hänen sotilasjoukkonsa ratsastivat nopeasti\nlinnanportin kautta ulos, ja jälleen oli pimeää ja hiljaista kuin\nhaudassa. Mutta nyt ilmestyi täysikuu raskaiden huhtikuunpilvien\nlomasta. Arvi katsoi taaksensa onnetonta herraansa, joka vielä nukkui\ntyynesti. Kuunvalo lankesi torniin ja valaisi vangin kalpeat kasvot, ja\nhän hymyili lempeästi unissaan. Arvi polvistui hänen sänkynsä viereen\nkädet ristissä ja huokasi tukahtuneella äänellä: \"Armollinen Jumala,\nkuukauden päästä --. Ei, sen Kaikkivaltias estäköön! Eihän tämä ole\nPyhänhengensaari. -- Sellaista näkyä en minä tahdo nähdä toista kertaa\n--\"\n\n\"Kiinnittäkää risti minun rinnalleni, arvoisa isä\", kuiskasi nyt Otto\nhiljaisella äänellä unissaan. \"Katsokaa kuinka kauniisti kuu valaa\nloistettaan haudoille! Tanskan valtaistuin on kuitenkin vielä pystyssä\n-- parempi sukupolvi kukoistaa sen ympärillä -- Menkäämme taisteluun\nJumalan valtakunnan puolesta!\"\n\n\"Anna hänen hurskaiden uniensa toteutua, Herra minun Jumalani!\" rukoili\nArvi. \"Anna minun seurata häntä ristin alla sinun istuimesi juureen!\"\nSenjälkeen nojasi hän harmaan päänsä vuodetta vastaan ja nukahti hiljaa\nkivilattialle, herransa jalkojen juureen. Mitä Arvi Smålantilainen\noli nähnyt ja kuullut illalla ristikon läpi prinssin vankitornissa,\nsäilytti hän synkkänä salaisuutena sielussaan. Aamulla ei hän ollut\naivan varma siitä, oliko hän kuullut oikein, ehkä verinen pää jota ensi\ntäysikuun täytyisi valaista, olikin vain hänen oman mielikuvituksensa\ntuote, joihin synkkien ja veristen muinaismuistojen kanssa usein\nsekaantui hänen raskasmielisiä tulevaisuuden näkyjään.\n\nPian levisi kuitenkin huhu yli Tanskanmaan Holsteinin kreivi Henrikin\nkostoretkestä hänen isänsä murhaajia ja kaikkia tanskalaisia vastaan.\nMitään suurta sotajoukkoa eivät nuoret kreivit saattaneet heti haalia\nkokoon; siihen luotettiin Tanskassa. Tätä sotaista yritystä pidettiin\nainoastaan kreivi Henrikin synkän mielialan hurjana ja tavattomana\npurkauksena. Ja sotaa kreivi Geertin poikia vastaan pidettiin\nenemmänkin pienenä henkilökohtaisena kostoretkenä, joita siihen aikaan\nniin usein tapahtui yksityisten linnanherrojen ja ritarien välillä,\nkuin maalle ja valtakunnalle vaarallisena ja merkittävänä yrityksenä.\nJyllannissa kerrottiin hautajaisten jälkeen Izehoessa, että kreivi\nJuhana oli heti noussut maihin Själlannissa mukanaan kourallinen\nhurjia holsteinilaisia. Mutta itse Holsteinissa kerrottiin ylvästellen\nsuuresta voitosta, jonka katkeroitunut verikostaja olisi saavuttanut\nMarienburgin luona, mutta josta kellään ei ollut lähempää tietoa, ja\nmissä kolmesataa holsteinilaista olisi hakannut maahan yli kaksituhatta\ntanskalaista. Ei kukaan tiennyt mitä pitäisi luulla näistä huhuista,\njotka joka päivä kasvoivat ja vaihtuivat. Muutamana päivänä puhuttiin\nmyös koko Holsteinissa, että kreivi Henrik oli vanginnut itse Niilo\nEbbesenin ja antanut elävänä kiduttaa ja teilata hänet. Mutta nämä\nhuhut kumottiin pian, ja olivat ainoastaan vallitsevan katkeruuden ja\nkostonhimon ilmauksia, jotka tunteet kaikki holsteinilaiset jakoivat\nGeertin poikien kanssa. Se oli kuitenkin varmaa, että juutilaisten ja\nholsteinilaisten välillä oli tapahtunut verisiä taisteluja ja että\nkreivi Henrik jo oli osoittanut sitä kestävyyttä ja järkähtämätöntä\nrohkeutta, jotka hankkivat hänelle lisänimen \"raudankova\". Ensimäisinä\nneljänä viikkona kreivi Geertin kuoleman jälkeen ja koko ajan\npääsiäisen ja helluntain välillä, maiden ja metsien vihertäessä ja\nkevään levittäessä ihanuuttaan Tanskaan ja Holsteiniin, vallitsi synkkä\nja vihamielinen mieliala molempien kansojen välillä. Väliin puhuttiin\nuudesta kauheasta sodasta, jossa keisari ja monet saksalaiset ruhtinaat\ntahtoivat auttaa Tanskan prinssiä Valdemaria ja hänen maamiehiään\nHolsteinin kreivejä ja Slesvigin herttua Valdemaria vastaan, joka\nnyt jälleen alkoi vaatia Tanskan kruunua; väliin kerrottiin taas,\nettä rauha oli solmittu kreivi Juhana lempeän, Stig Antinpojan ja\npiispa Svenin välityksellä ja että Spandaussa oli tehty sopimus, joka\ntoukokuun kuluessa vahvistettaisiin tärkeässä ruhtinaskokouksessa\nLübeckissä. Vihdoin kuultiin ihmetellen, että sovinto todella\noli solmittu Lübeckissä sotivien herrojen ja ruhtinaiden välillä\nsunnuntaina ennen helatorstaita, ja että tämä sopimus oli yhtä\nkunniakas Tanskalle, kuin Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttuoita\ntyydyttävä.\n\nKaiken tämän kestäessä istui prinssi Otto vielä vankilana Rendsburgin\nlinnassa. Täysikuu paistoi jälleen hänen vankitorniinsa, ja vanha\nArvi vapisi nuoren ruhtinaansa hengen puolesta. Mutta kaikki jäi\nentiselleen. Ei nähty vihollisia eikä ystäviä. Ankara linnanvouti piti\ntornin ja linnan vahvasti vartioituna. Prinssi ja hänen palvelijansa\nvastaanottivat ruokavaransa tavalliseen aikaan seinässä olevasta\nluukusta, ja pyhäpäivinä he voivat kuulla tornikamariin kuorolaulun\nlinnankappelista.\n\nEräänä aamuna prinssi havahtui surullisesti huoaten. Kevätaurinko\npaistoi ystävällisesti hänen vankilaansa, ja kappelin kello soi\njuhlallisesti. \"Eikö tänään ole helatuorstai, Arvi?\" kysyi hän. \"Minä\nuneksin olevani vapaa ja kirkossa, ja pienten kuoripoikien laulu\nKristuksen taivaaseen astumisesta kaikui niin ihanalta. Suotaneeko\nminulle vielä sitä iloa, että saisin polvistua kristillisessä kirkossa.\n-- Kuuletko, nyt soitetaan aamujumalanpalvelukseen!\"\n\n\"Varmasti on pyhäpäivä\", vastasi Arvi hajamielisesti katsellessaan\nulos ikkunasta. \"Mutta kas, nyt tänne tulee vieraita, herra prinssi.\nMusta, rautapukuinen herra ratsastaa sisään linnanportista. Taitaapa\nolla itse Rauta-Henrik, niinkuin ne häntä kutsuvat. Teidän setänne on\nmyöskin siellä ja monta ylhäistä herraa. Jumala suokoon heidän tuovan\nkilvessään hyviä sanomia.\"\n\n\"Sitä minä en odota. Kuitenkin, tapahtukoon Jumalan kaikkivaltias\ntahto!\"\n\nPrinssi nousi ja päätti tyynesti pukeutumisensa.\n\n\"Reipas Tröst on mukana\", jatkoi Arvi. \"Mutta hän on miettivän\nnäköinen. Hänellä ei ole enää teidän kullattua miekkaanne, ja hän\nratsastaa sidottuna kahden ratsumiehen välissä.\"\n\n\"Siis vangittu\", sanoi prinssi osanottavasti. \"Ehkä taas minun tähteni.\nJos hän on Ebbesenin sukulainen, niin ei hänen matkansa Rendsburgiin\nole hänelle onneksi.\"\n\n\"Jumala ja Pyhä Eerik häntä suojelkoot! Hän oli seitsemän vuotta sitten\nitsepäinen houkkio, mutta pohjaltaan hän on puhtainta kultaa --. Hän\ntahtoi teille sovittaa sen, minkä rikkoi onnetonta isäänne kohtaan.\nKas, nyt hän nostaa päätään kuin olisi suuri Torkkeli Knuutin poika\nlyönyt hänet ritariksi. Oi, armias Jumala\", huokasi hän. \"Ei koko\nmaailmasta enää löydy marski Torkkelin ritarimiekan veroista? Ja sen\nmeidän pyövelimme taittoivat mestauslavalla.\"\n\n\"Ovatko ajatuksesi taas verisessä menneisyydessä, vanha, uskollinen\nystäväni?\" sanoi Otto. \"Sinä elät vain menneissä ja tulevissa asioissa.\nMitä arvelet tämän päivän tuovan mukanansa meille?\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä, herra prinssi. Minä kuulen tornin oven tuolla\nalhaalla avattavan. Joka kerran kun sen ruosteiset rautasaranat\nnarisevat, muistan minä sitä sunnuntaiaamua, jolloin meidän\nherttuoidemme nälkätornin ovi Nyköpingissä avattiin. Näiden vanhojen\nvankitornien ovisaranat olisivat voideltavat --\"\n\nTornin rappusista kuului askeleita, ja vähän aikaa senjälkeen\navattiin prinssin vankilan ovi. Sisään astui hänen isänsä velipuoli,\nkreivi Juhana lempeä, seurassaan Stig Antinpoika Björnholmista. Stig\nAntinpoika käänsi terävät kasvonsa ovessa viitaten vartijaa sulkemaan\noven heidän jälestään. Mutta se avattiin taas puoleksi. \"Minä pyydän\nteitä, rakas herra, vanhan rakkautenne kautta\", kuiskasi ääni\nulkopuolelta, ja jalka esti oven sulkeutumasta, \"sallikaa minun tulla\nvain hetkeksi sisään nähdäkseni hänet. Vain senvuoksi minä luotin\nteidän jalomielisyyteenne, antamalla henkeni teidän ja vasta leivotun\nkuninkaanne käsiin.\"\n\n\"Hurja uskalikko! Sekö oli tarkoituksesi?\" mutisi Stig Antinpoika.\n\"Kiitä sitten pyhimyksiä, jos minä sinut saan elävänä täältä pois.\nKyllä sinä sillä vielä joudut kreivi Henrikin vankitorniin. Tule siis,\nhoukkio, niin saat kuulla tuomiosi\", lisäsi hän uhkaavasti, vaikka\nlempeämmällä äänellä. \"Mutta vaikene kuin muuri, muuten olet kuoleman\noma.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, herra Stig\", kuiskasi Sven Tröst, ja\nastuttuaan kokonaan ovesta hän asettui hiljaa ja ääneti seisomaan\nkynnyksen eteen, ja tervehti sitten sydämellisellä osanotolla prinssiä\nja nyökäytti ystävällisesti Arvi Smålantilaiselle.\n\nPrinssi oli tyynen arvokkaasti puoleksi väistänyt kohteliaan setänsä\nsyleilyä, tarkaten samalla omituista sananvaihtoa vankilanovella,\njosta hän oli odottanut kreivi Henrikin itsensä astuvan sisään. Kun\nhän nyt huomasi tulijan vain Sven Tröstiksi, joka tunkeutui sisään\nainoastaan saadakseen olla uteliaana katseliana, levisi hänen kalpeille\nkasvoilleen suuttumuksenpuna. Mutta nuoren ritarin osanottava katse ja\narka tervehdys poistivat silmänräpäyksessä kaiken vastenmielisyyden\ntunteen. Prinssi Otto vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä, mutta\nStig Antinpoikaa hän tervehti vain kylmästi ja muodollisen kohteliaasti.\n\nTulvivin kohteliaisuussanoin vakuutti lempeä kreivi Juhana \"rakkaalle\nruhtinaalliselle veljenpojalleen\", osanottoaan hänen surulliseen\ntilaansa, selittäen hänen vapauttamisensa jo monta vuotta olleen\nhänen ystäviensä ja sukulaistensa sydämellisimpänä toiveena ja\nvakavimpana pyrkimyksenä. Lopultakin hän esitti pääasian jättämällä\nprinssille yhdellätoista sinetillä varustetun asiakirjan, jonka hän\npyysi hänen lukemaan läpi. \"Minä uskoin teille olevan mieluisampaa\nvastaanottaa tämä tärkeä asiakirja ystävältä ja sukulaiselta kuin\nkreivi Henrikiltä\", sanoi hän. \"Senvuoksi olen yksin ottanut\nosakseni sen mikä muuten kuuluu kreivi Henrikin ja hänen veljensä\nvelvollisuuksiin. Samaten kuin minä äskettäin onnistuin ritari\nStigin ja piispa Svenin välityksenä saamaan aikaan sovinnon teidän\nherra veljenne ja holsteinilaisten kreivien välillä, niin toivon\nminä välitykselläni täällä myöskin olevan hyvät ja siunaukselliset\nseuraukset. Te näette tässä sen sopimuksen, jolla teidän veljellenne\non luovutettu Tanskan valtaistuin ja jonka kautta kaikki vihollisuudet\nsekä Holstein-Rendsburgin että herttuallisen Slesvigsuvun välillä ovat\nloppuneet. Niitä ehtoja siinä, jotka koskevat teidän oikeuksianne\nTanskan vanhimpana prinssinä sekä myöskin teidän persoonallista\nvapauttanne, toivoakseni te ette epäröi täyttämästä, varsinkin koska\nteidän hurskas lupauksenne astua pyhään saksalaiseen veljeskuntaan,\nveljeskunnan arvoisan suurmestarin kertomuksen mukaan, jo sisältää\nkaiken mitä tässä vaaditaan.\"\n\nPrinssi otti asiakirjan käteensä, mutta katsomatta siihen. Tieto\nsovinnosta ja hänen veljensä onnesta teki syvän vaikka sekavan\nvaikutuksen häneen. Kaikkien muiden katseet, paitsi vanhan Arvin,\nolivat suunnatut häneen. Ukko oli asettunut uunin vieressä olevaan\nnurkkaan, missä hän vain näytti askartelevan taloustoimissaan,\nvaikka hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli jokaista sanaa ja aina\nväliin hiljaa sopertaen liitti yhteen kätensä. Stig Antinpoika\nkatseli prinssiä viekkaan tutkivasti. Lempeä kreivi Juhana hymyili\nystävällisesti totuttuun tapaansa. Hän odotti nyt vaieten prinssin\nvastausta.\n\n\"Minä kiitän teitä, herra setäni, teidän minulle vakuuttamastanne\nosanotosta, mutta jota minulla näinä seitsemänä vuotena ei ole\nollut onni tuntea\", sanoi prinssi hiljaisella äänellä, mutta hänen\nhuultensa väreilyssä ilmeni kuitenkin katkeruuden tunne. \"Minä\nkiitän teitä myöskin siitä säälivästä hyväntahtoisuudesta, jota\nolette osoittanut minulle, vapauttaessanne minut mieltäjärkyttävästä\nneuvottelusta minun julkisten ja julmien vihollisieni kanssa. Tuo\ntieto jonka toitte minulle veljeni korottamisesta on tehnyt tämän\npäivän minulle ilopäiväksi, myöskin maailmallisessa merkityksessä,\nvaikkakaan se ei ole suonut minulle vapautta, jonka minä uskoin olevan\nehdottoman seurauksen hänen onnestaan. Pyydän teidän antamaan lukea\nminulle sovintoasiakirjat. Tähän asti on suurimpana ilonani ollut\nlukea lohdutuksen sanoja; mutta himmeä vankilanvalo on himmentänyt\nmuutenkin heikon näköni. Minun käsitykseni mukaan\", jatkoi hän, \"ei\ntämä asiakirja kuitenkaan voine sisältää mitään, joka vaatisi minun\nvahvistustani, koska se jo ilman minua on laadittu ja sinetillä\nvarustettu\".\n\nKreivi Juhana vastaanotti kohteliaasti asiakirjan ja ojensi sen Stig\nAntinpojalle, joka tästä joutui hyvin hämilleen. \"Minä luen huonosti,\njalosukuinen hera kreivi\", sanoi hän vältellen. \"Niin, suoraan sanoen\ntuskin ollenkaan. Mutta tuossa seisoo minun entinen aseenkantajani,\nnuori ritari Tröst; hänen minä olen antanut sellaistakin opetella Ei\nhänellä ole täällä muuta tekemistä. Sallitteko te hänen lukea sen?\nJuuri senvuoksi annoin hänen tulla sisään.\"\n\nKreivi Juhanan myöntyvästä ilmeestä ja Stig Antinpojan viittauksesta\nastui Sven Tröst esiin ja vastaanotti asiakirjan. Hän loi kuitenkin\nensin prinssiin kunnioittavan kysyvän katseen, ja hänen viittauksestaan\nalkoi hän yhä enemmän ihmetellen ja värähtelevin äänin lukea:\n\n\"Ensiksikin\", seisoi siinä, \"täytyy prinssi Oton, herra Valdemarin\nveljen, päästä vankeudesta vapaaksi, kun tämä sovintokirjelmä\non vahvistettu, ja jätetty Lübeckiin markkreiville tai kuningas\nValdemarille. Kuitenkin on kreivi Henrikin ja hänen veljensä Klaun,\ntai kreivi Juhanan, sitä ennen saatava häneltä vakuus siitä, että hän\nluopuu kaikista vaatimuksista Tanskaan. Siinä valtakunnassa ei ole enää\nmuita hallitseva Jumalan armosta kuin kuningas Valdemar.\"\n\nTässä Sven Tröst keskeytti prinssin viittauksesta. Veri oli väistynyt\nprinssi Oton poskilta; hän piteli kiinni pöydästä ja horjahti.\n\"Ymmärsinkö oikein nämät sanat\", sanoi hän tuskallisen katkerasti,\ntuntien asemansa ja ihmisarvonsa syvästi loukatun. \"Siis ei se, vapaus,\nmikä minulle täällä luvataan, ole paljoakaan parempi kuin uusi ja\nvieläkin masentavampi vankeus. Onko vapautta, että minut annetaan\nkuin mikäkin elukka tai tavara toisten ihmisten valtaan? Ja tämä\nminun personani uusi hirmuvaltias on minun oma lankoni tai minun oma\nveljeni? Suuri Jumala! Ovatko minun viholliseni minut myöneet. Minä en\nolekaan vapautettu, vaan minun oma sukuni on minut ostanut. Oletteko te\nmielettömiä vai minäkö olen hullu? Antakaa minun itse katsoa mitä siinä\nseisoo!\"\n\nSven Tröst jätti prinssille asiakirjan. Otto tuijotti äsken luettuihin\nsanoihin; mutta hänen silmissään musteni, eikä hän voinut eroittaa\nyhtään sanaa.\n\n\"Te erehdytte suuresti, jalo veljenpoikani\", vastasi kreivi Juhana\nnopeasti. \"Kuinka te voitte noin väärinymmärtää nämä sanat ja uskoa\nteidän ylevän lankonne ja veljenne käyttäytyvän niin alhaisesti ja\narvottomasti? Teidän luovuttamisenne heille tuossa asiakirjassa on\nehkä vain vähemmän sopiva, huonosti valittu ilmaisumuoto osoittamaan\nteidän vapautustanne vihollisen kädestä, teidän ystävienne suojelemana\nja saattamana. Mitä hyödyttäisi antaa teidän vaihtaa yhtä vankeutta\ntoiseen?\"\n\n\"Jumala suokoon minulle anteeksi jos tuomitsin teidät väärin!\"\nvastasi prinssi, joka nyt itse kuitenkin oli lukenut nuo sanat. \"Minä\nuhraisin mielelläni jälellä olevan hukkaankulutetun nuoruuteni, jos\ntietäisin tänä hetkenä erehtyneeni. Mutta onhan tarkoitus selvä --\nminä olen heidän mielestään vaarallinen kilpailija valtaistuimesta --\nkohtelevathan he jo tässä minua kuin heidän omaa vankiaan, häärätessään\nmitä minun pitää luvata heille ennenkuin tämä epäilyttävä vapaus\nminulle suodaan.\"\n\n\"Myönnän kyllä tuon kuulostavan loukkaavalta, jalo veljenpoikani\",\njatkoi lempeä kreivi. \"Mutta se on vain muotoasia, joka katsottiin\nvälttämättömäksi. Teidän herra veljenne pelkäsi itsekin näiden\nehtojen loukkaavan teitä sekä saattavan teidät epäilemään hänen\nveljellistä luottamushan ja rakkauttaan; mutta hänen voimassaan ei\nollut toimia toisin. Minä olen, kuten näette, itse sinetillä sulkenut\nsopimuskirjelmän, ja jos minulle olisi ollut mahdollista --\"\n\n\"Lue nyt edelleen\", kehoitti prinssi taas tyyntyneenä ja ojensi\nasiakirjan Sven Tröstille.\n\n\"Edelleen\", luki Sven Tröst, \"antakoon Slesvigin herttua Valdemar\nTanskan prinssi Valdemarille sisarensa, prinsessa Helvigin, puolisoksi,\nja myötäjäiset olkoot kaksikymmentäneljätuhatta markkaa sulaa hopeaa --\"\n\n\"Täällä ei siis kaupitella vain minua ja minun oikeuttani ruhtinaana ja\nihmisenä\", huudahti prinssi Otto katkerasti, \"vaan myöskin turvattoman\nnaisen onnea ja pyhää sakramenttia\".\n\n\"Tämän sopimuksen kautta yhdistyy molempien ruhtinaallisten henkilöiden\nvapaa kiintymys valtioiden ja valtakunnan onneen\", vakuutti kreivi\nJuhana. \"Mikä aiheuttaa teidän, minun muuten niin jalosti ja oikein\najattelevan sukulaiseni, katsomaan tätä askelta joukkojen tavallisella,\nepäluuloisella katseella, joka näkee vain itsekkäitä ja pikkumaisia\ntarkoituksia meidän säätyistemme henkilöiden jokaisessa liitossa.\"\n\n\"Te olette oikeassa, herra setä! Tämä on heidän molempien asia\", sanoi\nprinssi. \"Niin valtioviisaan rakkauden en usko suovan paljoakaan onnea!\nSuokoon Jumala että minä tässäkin olen erehtynyt. Kuulkaamme edelleen!\"\n\nSittenkun Sven Tröst oli lukenut, että myötäjäiset osaksi olivat\nkäytettävät Jyllannin ja Fyenin lunastamiseksi vieraiden panttiherrojen\nkäsistä, ja mitenkä Valdemar sekä Holsteinin kreivit sitoutuivat\nmolemminpuolin auttamaan sotaväellään, tuli hän erääseen kohtaan\nsopimuksessa, joka teki sellaisen vaikutuksen häneen itseensäkin, että\nhän valahti kalmankalpeaksi lukiessaan: Myöskään ei prinssi Valdemar\nsaa puolustaa niitä, jotka murhasivat kreivi Geertin, vaan tulee hänen\nolla heidän vihollisensa ja kaikkien niiden, jotka tahtovat heitä\npuolustaa --\n\nSven Tröst päästi nyt asiakirjan kädestään: \"Niilo eno hyljätty ja\npetetty!\" huudahti hän. \"Vanhurskas Jumala! Siinäkö suurten herrojen\nkiitollisuus! Senkö palkan saa mies, joka pelasti Tanskan vapauden ja\nkruunun!\"\n\n\"Vaiti, houkkio!\" kuiskasi ritari Stig hänen korvaansa ja tarttui\nkovasti hänen käsivarteensa. \"Jos kreivi Henrik saa kuulla kuka sinä\nolet, niin sinut hirtetään huomenna sen mustalaisvarkaan kanssa.\" Hän\nkumartui nostamaan asiakirjan. \"Suokaa minunkin sanoa vielä pari sanaa,\nherra prinssi\", sanoi hän kovaa ja mahtavasti. \"Sallikaa minun mainita\nteille niiden miesten nimet, jotka ovat sineteillään vahvistaneet\ntämän sopimuksen, niin ehkä te pidätätte vääränä epäsuosiollisen\ntuomionne siitä mitä ette hyväksy. Paitsi teidän jalosukuista herra\nveljeänne, meidän laillisesti valittua kuningastamme, ja teidän\nlankoanne Brandenburgin markkreivi Ludvigia, sekä teidän arvoisaa\nherra setäänne, joka on täällä läsnä, sekä Saksin herttua Albertia ja\nSchwarzburgin kreivi Güntheriä, on Aarhuusin hurskas ja kunnioitettu\npiispa Sven pannut sen alle sinettinsä, eikä varmaankaan koko Tanskassa\nole ainoatakaan ritaria tai pappia, joka epäilisi sen hurskautta ja\noikeutta, minkä alle tämä rehellinen Jumalan mies on voinut panna\nnimensä ja sinettinsä.\"\n\n\"Vaikka yksi pyhistä pääenkeleistä olisi sinetillä varustanut tämän\nsopimuksen,\" huudahti prinssi varmalla ja lujalla äänellä, \"niin\ntahdon minä Jumalan kasvojen edessä todistaa sen vääräksi, ja minä\nhäpeän sitä veljeni ja Tanskan puolesta. Mitä viimeiseen pykälään\ntuleen, niin on se kurja ja häpeällinen petos tanskalaista henkeä,\nuskollisuutta ja isänmaallisuutta vastaan. Minä en kirjoita sen alle.\nMitä te epäilyttävällä ja epäjalolla tavalla vaaditte minulta, sen\nminä olen jo kauan tätä ennen päättänyt ja luvannut kaikkitietävän\nJumalan edessä Tanskan ja harhaanjohdetun veljeni onneksi. Mutta se on\nvapaaehtoisesti annettu lupaus ja vapaa omantunnon asia -- minä en anna\npakoittaa itseäni mihinkään. Minä tahdon uskoa veljeni tarkoituksen\nolleen paremman kuin miltä näyttää, ehkä hän myöskin vasten tahtoaan\non myöntynyt sydämettömien neuvonantajiensa valtioviisauteen. Mutta\nminun päätökseni on tehty: vain vapaana miehenä tahdon päättää mitä\ntahdon uhrata. Jos ei viimeistä kamalaa pykälää sovintokirjassa\npoisteta -- jos ei rehellistä Niilo Ebbeseniä julisteta vapaaksi ja\nturvatuksi Tanskan alamaiseksi sen kruunun suojeluksen alaisena,\njonka hän rohkealla teollaan maalleen säilytti -- en myöskään minä\nluovu oikeudestani sanoa sanottavaani siitä, mikä on laillista ja\noikeudenmukaista Tanskassa -- vaikken enää milloinkaan saisikaan nähdä\npäivänvaloa ja jättää näitä vankilanmuureja.\"\n\nNäin sanoen hän kumarsi hämmästyneelle kreivi Juhanalle ja Stig\nAntinpojalle eikä tahtonut enää kuulla sanaakaan enempää.\n\nKreivi Juhana alkoi pari kertaa selitellä prinssille asian tärkeyttä,\nja mitenkä hän, olematta miksikään hyödyksi Niilo Ebbenpojalle ja hänen\npuoluelaisilleen, tekisi itsensä onnettomaksi, ja mitenkä sellainen\ntehoton uhka saattaisi hänelle koitua elinkautisvankeudeksi. Mutta\nprinssi keskeytti hänet joka kerta totisen kieltävällä viittauksella,\nsekä varmassa katseessaan että kasvojen ilmeessä tyyni ylevyys, joka\nmelkein hämmensi hänet.\n\n\"No niin, rakas ystäväni ja sukulaiseni\", sanoi lopultakin lempeä\nkreivi Juhana, yhä hymyillen tavallista hymyään. \"Jos te siis\ntahdotte joutua oman hienostuneen kunniantuntonne ja harvinaisen\njalomielisyyshaaveilunne marttyyriksi, jotka eivät sovellu tämän\nmaailman vaatimuksiin eikä siihen viisauteen, jota meidän aikamme\nmeiltä kaikilta vaatii, -- niin jätän minä teidät sillä toivomuksella,\nettä te ette liian tuskallisesti tarvitsisi tuntea sen vapauden ja\nonnen kaipausta, jonka te itse olette luotanne työntänyt. Kunpa ne\nylevät unelmat, joissa te näytätte elävän, voisivat korvata teille\nsen maailman ilon, jonka ylenkatsominen näyttää teille tuottavan\ntyydytyksen\".\n\n\"Miettikää tarkasti, herra prinssi\", sanoi Stig Antinpoika. \"Minä en\nkehoittaisi teitä eikä ketään muutakaan Niilo Ebbenpojan ystävistä\nviipymään tuntiakaan kauvempaa kreivi Henrikin vallassa. Hän on\nvannonut kuoleman ja kadotuksen jokaiselle, joka puolustaa hänen isänsä\nmurhaajia. Huomenna hän antaa hirttää yhden Ebbenpojan kätyreistä --\nehkä kaksikin\". Hän loi katseensa Sven Tröstiin.\n\n\"Pelastakaa tämä nuori mies, jos voitte, herra setä\", pyysi prinssi\nkääntyen kreivi Juhanaan, ja luoden osanottavan katseen Sven Tröstiin.\n\"Teidän ei tarvitse huolehtia vaikka henkeni olisi kysymyksessä.\nKertokaa veljelleni mitä olen sanonut. Tanskan ja hänen oman autuutensa\nvuoksi, pyytäkää ettei hän pettäisi isänmaansa ylevämielistä\nvapauttajaa. Minä toistan viimeisen kerran epäämättömän päätökseni:\nminä en allekirjoita muodollista luopumista oikeudestani Tanskan\nvaltakuntaan enkä siihen valtikkaan, jonka minun nuorempi veljeni\non minulta anastanut, ennenkuin se suojelevana ojentautuu Tanskan\nparhaimman ritarin yli. -- Jumalan haltuun.\"\n\nStig Antinpoika aukaisi vankilanoven ja huusi vartijaa, jonka jälkeen\nhän ja kreivi Juhana kylmästi tervehtivät prinssiä ja poistuivat\ntornihuoneesta.\n\nSven Tröst oli seisonut kauan kuin kuvapatsas ja katsellut sitä\nhiljaista ylevyyttä ja itsensäkieltämystä, joka ilmeni Oton kirkkaassa\nkatseessa. Ihailun ja palavan rakkauden valtaamana hän polvistui hänen\njalkoihinsa ja painoi hänen kätensä huulilleen. \"Kiitos! Kiitos! Vaikka\nse olisikin hyödytöntä, jalo ylevämielinen herra!\" huudahti hän.\n\"Te pelastatte kuitenkin vankeudessanne Tanskan ja kuningashuoneen\nkunnian. Vaikka uskollinen Niilo Ebbenpoika nyt tulisikin onnettomaksi,\nsamoinkuin te itse ja Tanskan suurimmat ja parhaimmat miehet, niin ei\nkuitenkaan kukaan voi sanoa uskollisuuden ja kiitollisuuden kuolleen\ntanskalaisista sydämistä.\"\n\nStig Antinpoika kutsui ulkopuolelta ankaralla äänellä Sven Tröstiä,\nja tämä kiirehti sieltä, saatuaan ensin ystävällisen kädenpuristuksen\nprinssi Otolta ja ystävällisen päännyökäyksen vanhalta Arvilta, joka\nseisoi hiljaa uuninnurkassa, mutta kasvot säteillen ylpeyttä ja iloa\nrakkaan herransa vankilateosta, vaikka huolet sen seurauksista olivat\nväistäneet jokaisen veripisaran hänen kurttuisilta poskiltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nyt hänellä on tilaisuus päästä marttyyriksi ja saada aikaa uneksimaan\nneljän seinän sisällä\", sanoi kreivi Juhana säälivällä äänellä, kun\nhän jälestäpäin seisoi Stig Antinpojan kanssa Rendsburgin linnan\nparvekesalissa, jonne he odottivat kreivi Henrikkiä.\n\n\"Se on ikävä uutinen hänen veljelleen\", sanoi Stig Antinpoika\nmiettiväisenä. \"Sillä hän tahtoo vastenmielisesti näyttäytyä niin\nankaralta kuin välttämättömyys ja maan rauha vaativat.\"\n\n\"Te olette kuitenkin taidolla heittänyt arpanappulanne ja päässyt\nhelpolla asiasta, ritari Stig\", huomautti kreivi Juhana, ja katseli\novelaa, valtiomiestä viekkaasti hymyillen. \"Te olitte suuren kreivi\nGerhardin ystävä ja olette pian uuden kuningas Valdemarin oikea käsi.\"\n\n\"Se on raukka, joka ei ui pinnalla ja pelasta mitä voi tässä\nhaaksirikossa!\" kuiskasi ritari Stig itserakkaan näköisenä. \"Mutta\ntekin sen taidon ymmärrätte, herra kreivi. Te olette säilyttänyt vanhan\npanttikirjeen, mihin olette ripustanut Femernin varmana sinettinä. Se\nei korvaa kuitenkaan teidän ansiotanne kruunuista ja valtakunnasta\",\nlisäsi hän mielistellen. \"Niiden, jotka katsovat karsaasti meidän\nvälittäjätointamme, pitäisi ajatella, että oikeastaan juuri te olette\npelastanut Tanskan, eikä Ebbesen tai Bugge yhtä vähän kuin kukaan muu\nnoista moukista.\"\n\n\"Minä olen parhaan mukaan tukenut valtaistuinta\", huomautti lempeä\nkreivi. \"Minun toivoakseni ei minun veljenpojillani yhtä vähän kuin\nminun velipuolellani pitäisi olla minkäänlaista todellista syytä\nmoittia minua. Minä olisin onnellinen jos Otto vielä voitaisiin\npelastaa. Hänen haaveellisuutensa tuottaa hänelle kyllä ihailijoita.\nEhkä kuitenkin olisi viisainta, jos Niilo Ebbenpoika voitaisiin\npelastaa. Viisas hallitus ei milloinkaan ylenkatso kansan suosikkeja ja\ntyperiä ennakkoluuloja.\"\n\n\"Herra kreivi, olkoon lempeydelläkin määränsä. Jos ei Rauta-Henrik saa\ntätä otusta väsyksiin asti ajettavakseen, niin millä luulette meidän\nmuuten saavan hänet kesytetyksi?\" kuiskasi Stig Antinpoika ja katseli\novelle. \"Puolustakoon Niilo Ebbenpoika omin päin, mitä hän omin päin\nuhkarohkeasti alkoi. Se ruhtinas, joka haluaa istua turvallisesti\nvaltaistuimella, ei ala juhlaa julistamalla ruhtinasmurhaajalle rauhaa.\"\n\n\"Sama oli myöskin piispa Svenin mielipide, vaikka hän sydämestään sääli\ntuota uhkarohkeaa. Te ette taida sitä kovinkaan surra. Teillä on vanhaa\nkaunaa tuota raakaa Bruutusta kohtaan.\"\n\n\"Sitä en tahdo kieltää. Mutta ei senvuoksi, vaan koska se minun täyden\nvakaumukseni mukaan on maalle hyödyllisintä, niin äänestän minä hänen\nhäviötään --\"\n\n\"Kas tuolla\", huudahti kreivi Juhana katsoen alas linnanpihalle,\n\"tuolla kulkee Ebbesenin sisarenpoika kreivi Henrikin ohi eikä edes\ntervehdi häntä. Oletteko miettinyt mitä uskallatte suojellessanne\ntäällä tuota ihmistä? Huomasitteko miten terävän katseen kreivi loi\nsekä teihin että häneen, join hän tunsi hänen mustan seuralaisensa ja\nantoi vangita hänet yhtenä murhaajista?\"\n\n\"Jos hänet hirtetään, on se hänen asiansa; sen hän on jo kauan\nansainnut, senkin heittiö\", murisi Stig Antinpoika, luoden nopean\nkatseen ikkunasta pihalle. \"Mitä sillä narrilla on täällä tekemistä?\nKatsokaamme kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa.\"\n\nHe poistuivat molemmat nopeasti parvekesalista.\n\nKeskellä linnanpihaa seisoi synkkä kreivi Henrik käsi isänsä miekalla\nja kuuluisa madonnankuva riippuen mustalla rintahaarniskalla. Hän\njakoi käskyjä linnanvoudille ja hänen väelleen. Hänen sotaratsunsa\nodotti satuloituna linnanportilla, ja joukko rautapukuisia ratsumiehiä\nodotteli vaieten ja vakavina tallin edessä. Sven Tröst astui kuin\nuneksien pihan poikki, hän näytti aivan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.\nMutta kreivi Henrikin katse osui häneen ankaran epäluuloisena. Nyt\nastui kreivi Juhana hänen luokseen ja koetti vetää kreivin huomion\npuoleensa puhumalla hänelle vangitusta prinssistä. Hän kuvasi prinssin\nkieltäytymisen vapautus-ehtojen täyttämisestä mitä kauniimmassa\nvalossa, jonkinlaisena haaveellisena mielijohteena, joka pian\nvoitettaisiin. Kreivi Henrik kuunteli häntä mitään vastaamatta, hänen\nkatseensa oli yhä kiintynyt Sven Tröstiin.\n\n\"Minun kuninkaani nimessä\", huusi nyt Stig Antinpoika kovalla ja\nankaralla äänellä miehilleen, viitaten Sven Tröstiin. \"Sitokaa minun\nkarannut aseenkantajani tuolla! Vartioikaa häntä tarkasti! Hän oli\nosallinen salaliitossa kuningas Kristofferia vastaan. Senvuoksi\njoutukoon hän meidän kuninkaamme tuomittavaksi. Nyt kai aikonee hän\netsiä täältä suojaa.\"\n\nRitari Stigin miehet täyttivät herransa käskyn, ja Sven Tröst katseli\nihmetellen Stig Antinpoikaa, mutta huomasi hänen tarkoituksensa ja\nantoi tyynesti sitoa itsensä.\n\n\"Anteeksi ankaruus, jota olen pakoitettu käyttämään teidän linnassanne\nminun kuninkaani vihollista kohtaan, herra kreivi\", sanoi Stig\nAntinpoika kääntyen kohteliaasti kreivi Henrikin puoleen. \"Samaa\ntakaa-ajo-oikeutta, jonka Lübeckin liitto on suonut teille teidän\nisänne kataliin murhaajiin nähden, olisi minun kuninkaani sallittava\nkäyttää niitä kohtaan, jotka ovat pettäneet ja ahdistaneet hänen\nonnetonta isäänsä.\"\n\n\"Hm! Ettekö itse olleet yksi heistä?\" mutisi kreivi Henrik säpsähtäen.\n\"Eiköhän teidän aseenkantajanne silloin toiminut teidän käskystänne.\n-- Mutta olettehan te valtiomies, herra marski. Tietänette kai mitä\nteette. Teidän tuomio-oikeutenne ei kuulu minuun. Ei ainoakaan petturi\nlöydä turvaa minun luonani.\" Kreivi Henrikin epäluulo Sven Tröstiä\nkohtaan näytti häipyneen, eikä hän sen enempää välittänyt hänestä,\n\"Hirttäkää se musta koira tuonne ikkunan alle, ennenkuin huomisaamun\nmessuun soitetaan!\" ärjäsi hän linnanvoudille, noustessaan ratsunsa\nselkään. \"Ei hän tarvitse pappia eikä sakramenttia.\"\n\nKreivi Juhana ja Stig Antinpoika nousivat nyt ratsujensa selkään\njättäen Rendsburgin seurueineen, jonka joukossa myöskin Sven Tröst\noli. Heti kaupungin ulkopuolella erosi kreivi Henrik ja hänen synkkä\nsotilasjoukkonsa vaieten ja salaperäisesti heistä, eikä kukaan tiennyt\nminne he menivät. \"Hänellä on varmasti uusi kostontuuma mielessä\",\nkuiskasi kreivi Juhana. \"Ja me saamme nähdä, että hän rikkoo liiton\nniin pian kun se on hänelle eduksi.\"\n\n\"Niin kauan kuin Niilo Ebbenpoika on kostamatta, hänellä tuskin on\ntärkeämpiä asioita mielessä,\" vastasi ritari Stig. \"Meidän pitää\nitse voida pitää hänet aisoissa ennenkuin hän on lopettanut sen\nverikoirametsästyksen, mihin annoimme hänelle apua.\" Stig Antinpojan\nviittauksesta irroitettiin Sven Tröst kahleistaan, ja hän seurasi\nmolempia Slesvigiin, Gottorpin linnaan.\n\nSeuraavana aamuna, ennenkuin vielä soitettiin messuun Rendsburgissa,\nkuuli vanha Arvi Smålantilainen, prinssin vielä nukkuessa, omituista\nliikettä vankilan rautaristikon takaa. Hän kuuli myöskin ankaran\nlinnanvoudin äänen: \"Hinatkaa ylemmäs, senkin elukka, olkoon vaikka\nitse paholainen!\" senjälkeen kuului melua ja miesten raakaa naurun\nrähmää. Arvi arveli hirttämisen olevan tekeillä eikä halunnut katsoa\nulos ikkunasta. Kamalaa naurua jatkui yhä linnanvoudin uudistaessa\nkäskyänsä. \"Elkää puhelko, miehet! Meidän armollista herraamme on\ntoteltava täsmällisesti, ja hän on oikeassa; musta peto ei ole papin\neikä ehtoollisen tarpeessa.\"\n\n\"Se puree!\" huusivat jotkut. -- \"Joutukaa!\" huusivat toiset.\n\"Paholainen se on -- noitaukko. Sen me kyllä tiedämme -- se on hänen\nvanhoja keinojaan --. Vetäkää!\"\n\nArvid oli nyt kuulevinaan kamalan äänen, niin kuin hirtetty ihminen\nkorisisi ja potkisi torninseinään. Lopultakin hän katsoi ulos ja näki\nikkunan alla riippuvan suuren koiran. Se oli kreivi Gerhardin vanha\nkoira, joka oli löydetty Mustan Svenin kaularaudasta koiravankilasta\nviekkaan uskalikon asemasta, jota ei löydetty mistään koko linnasta.\nSensijaan oli kreivi Henrikin paras hevonen kadonnut, eikä kukaan ollut\nlähtenyt uskaliasta karkuria takaa-ajamaan. Karkeasti sadatellen ja\ntaikauskoisen pelon valtaamana pani linnanvouti täytäntöön ankaran\nlinnanherran hirttämiskäskyn.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nHelluntaiviikolla vietettiin suuria juhlallisuuksia Als-saarella.\nSlesvigin herttua Valdemar vietti nuoren vaimonsa kera kevätkuukaudet\nSönderborgin linnassa; mutta näinä päivinä oli hänen sisarensa Helvig\njuhlien kuningatar.\n\nTäällä oli vastaanotettu se tärkeä vieras, johon koko Pohjoismaiden\nhuomio oli kiinnitetty, ja joka nyt tulisi muuttamaan asioiden kulun\nTanskassa. Prinssi Oton nuorempi veli, prinssi Valdemar, jota nyt jo\nyleisesti kutsuttiin Tanskan kuninkaaksi, oli saapunut Sönderborgiin\n28:tena päivänä toukokuuta, mukanaan komea, seurue tanskalaisia,\nbaijerilaisia, schwabilaisia ja brandenburgilaisia ritareita. Samana\npäivänä julkaistiin hänen ja prinsessa Helvigin kihlaus, ja kesäkuun 4\npäivänä olivat jo heidän häänsä.\n\nJokainen, joka oli nähnyt Tanskan nuoren kuninkaan, oli täynnä\nihastusta, eikä voinut kyllin ihailla hänen komeaa ulkomuotoaan ja\nhänen kohteliasta, ritarillista käytöstään. Prinsessa oli myöskin\nhyvin miellyttävä, niin ainakin vakuuttivat linnan toimeliaat\nneitoset. Hänen veljensä herttua oli hyvin lempeä ja armollinen.\nJalomielisesti alistuen hän aikoi nyt luopua vaatimuksistaan Tanskaan\n-- kertoivat hovimiehet. Tämä oli valtioviisas suunnitelma, jota\nhän jo kauan oli valmistellut: hänen sisarensa tullessa korotetuksi\nTanskan kuningattareksi loppuisivat nyt kaikki riitaisuudet molempien\nruhtinashuoneiden välillä kunniakkaimmalla tavalla slesvigiläiselle\nruhtinashuoneelle, joka kuningas Aabelin kautta polveutui Valdemar\nSeieristä voiden vaatia sekin osallisuutta kruunun loistosta.\n\nNiiden lukemattomien uteliaiden ihmisten joukossa, jotka tuona kesäkuun\n4:tenä päivänä täyttivät Sönderborgin linnan pihan eivätkä puhuneet\nmistään muusta kuin linnassa vierailevista suurista herroista, nähtiin\nouto, nuori ritari, joka ei yhtynyt muihin, ei vallasväkeen eikä\ntoisien ritarien seuraan, vaan astui ääneti katsellen juhlallisuuksia,\nkasvoilla katkeran synkkämielinen ilme. Ritari oli nuori Sven\nTröst, joka nyt oli saanut takaisin kultaisen miekkansa. Häntä ei\nenää kohdeltu vankina, mutta kuitenkin hän näytti alakuloisena\nja välinpitämättömänä katselevan häntä ympäröivää komeutta ja\njuhlahälinää. Ritari Stig oli sopivassa tilaisuudessa luvannut esittää\nhänet kuninkaalle, sekä, jos suinkin mahdollista, hankkia hänelle\nvapautuskirjeen, koska hän ei henkilökohtaisesti ollut ottanut osaa\nkreivi Gerhardin murhaan, vaikka tiedettiin hänen olleen mukana enonsa\nyöllisellä retkellä Randersiin. Tällaisesta suosionosoituksesta ei Sven\nTröst itse ollut virkkanut sanaakaan entiselle asemestarilleen, joka\nnyt oli niin mahtava mies; mutta hän oli vastaanottanut tämän suotuisan\ntarjouksen vain saadakseen tilaisuuden puhua kuninkaalle toisesta,\nhänen mielestään paljoa tärkeämmästä asiasta. Heidän ratsastaessaan\nRendsorgista Sönderborgiin oli Stig Antinpoika koko matkan torunut\nentistä aseenkantajaansa, aivan niinkuin hänen tapansa oli ollut\nBjörnsholmissa. Hän oli haukkunut häntä hulluksi seikkailijaritariksi,\njoka ei kelvannut mihinkään, ja joka ei saanut maailmassa mitään muuta\naikaan kuin keksi typeriä koirankuria. Kuitenkaan hän ei kokonaan\nvoinut salata ystävällisempiä tunteitaan häntä kohtaan, sillä hän\nlupasi huolehtia hänen kohtalostaan, lisäämällä uhkailevasti, ettei se\ntulisi paljoakaan huonommaksi siitä, minkä hän kyllä tiesi ansainneensa\nKoldingin sillalla. Koko matkan Sven Tröst oli ollut niin syventynyt\nomiin ajatuksiinsa, että hän oli hyvin vähän huomannut mitä hänen\nympärillään puhuttiin. Näin hän nytkin asteli kuin synkkämielinen\nuneksija, kenenkään hänestä välittämättä, eikä hän myöskään vielä ollut\nsaanut tilaisuutta lähestyä kuningasta, jota hän alakuloisuudessaan\nyhtäpaljon näkyi välttävän kuin etsivän. Stig Antinpoika itse oli\naina kuninkaan läheisyydessä, ja hänellä oli niin paljon tärkeitä\nvaltiollisia asioita mielessä, että Sönderborgiin saavuttua hän näytti\nkokonaan unohtaneen entisen aseenkantajansa, joka ei milloinkaan ollut\ntuntenut itseään niin mitättömäksi ja hylätyksi kuin täällä. Hän seisoi\nnyt linnanpihalla paikalla, jonka ohi hääsaattue kappelista palatessa\nkulkisi. Ihmisjoukon liikehtiessä ja huutaessa: \"Kas! Kas! Tuolla he\novat!\" huomasi hän vasta mitä tapahtui.\n\nHääsaattue astui parvekesillalle, ja hän näki nyt aivan selvästi\nnuoren kuningas Valdemarin. Tämä ei ollut enää sama puolikasvuinen,\nnaurusuinen herra, joka Prenzlowin metsässä oli uhannut häntä\nratsupiiskalla. Viimevuosina oli prinssi Valdemar kehittynyt kookkaaksi\nja rotevaksi. Kaikki hänen liikkeensä, ja koko hänen vapaa, ryhdikäs\nolentonsa osoittivat hänen käyneen kohteliaisuuden ja ritarillisuuden\nkoulua hienossa, säteilevässä keisarihovissa. Hänen iloisilla\nkasvoillaan ja vilkkaasti tähystävässä katseessaan oli nyt samalla\nmaailmanmiehen varmuus ja etevämmyyden tunne, joka kuitenkin Sven\nTröstin mielestä oli kylmästi laskevaa, melkein julmaa itsekkäisyyttä.\nNuoren ruhtinaan harvinaisen hienoista kasvonpiirteistä välähti\nselvästi esiin useita isän piirteistä, vaikkakin paljoa kauniimpina\nja täydellisemmin kehittyneinä muotoina. Kaikkialla ympärillään Sven\nTröst kuuli ylistettävän sulhasen uljasta, viisasta ja majesteetillista\nulkomuotoa; mutta sydämensä sisimmässä hän vihasi tätä ylisteltyä\npäivän sankaria ajatellessaan, että tämä voi antaa ylevämielisen\nveljensä jäädä istumaan Rendsborgin vankitorniin sillävälin kun hän\nitse antoi kutsua itsensä Tanskan kuninkaaksi, astuen nyt täällä\nsulhasena hääsaatossa, kaikkien ihailemana onnellisena ruhtinaana. Sven\nTröst seisoi paljastetuin päin riemuitsevan kansanjoukon keskellä;\nmutta hän ei voinut alistua kumartumaan eikä yhtyä tervehdyshuutoihin\nruhtinaalle, joka tänä hetkenä näytti hänestä niin vähän veljelliseltä\nja sydämettömältä. Kuningas katsoi terävästi synkkään, nuoreen ritariin\nja näytti tuntevan hänet; hän hymyili kohteliaasti ja pakoitti\nuhmailevan katselijan tervehtimään. Mutta Sven Tröst sävähti hehkuvan\npunaiseksi suuttumuksesta sekä itseensä, että siihen voimaan, jolla tuo\nvihattu nuorukaismajesteetti vastoin hänen tahtoaan vaikutti häneen.\n\nPrinsessa Helvigin oli Sven Tröst vain kerran sivumennen nähnyt\nGottorpin linnanpihalla. Nyt hän kulki aivan Sven Tröstin ohitse ja\nosoittautui paljoa kauniimmaksi, kuin mitä hän oli kuvaillut hänen\nolevan. Korkea, kimalteleva otsakoriste, ja hänen suora, hiukan\njäykkä ryhtinsä, olivat omiaan antamaan hänelle ulkonaisesti sen,\nmitä tavallisesti kuningattarelta vaaditaan. Siihen majesteettiuden\ntuntoon, josta hän näytti olevan liiankin itsetietoinen, oli kuitenkin\nyhdistynyt huomaavaisuus toisia kohtaan, joka poisti hänen kasvoiltaan\nsen tavallisen itsekkäisyyden ja ylpeyden ilmeen. Hän ei oikeastaan\nkiinnittänyt katsettaan kauvempaa keneenkään erityiseen katselijaan,\nmutta se oli suunnattu sen useampaan, ja hänen vastatessaan kansan\ntervehdyksiin, luuli melkein jokainen saaneensa vastatervehdyksen.\nJos häneltä puuttuikin säännöllinen kauneus, niin korvasi sen hänen\nhäikäisevän komea ulkoasunsa, mutta sitäkin enemmän hänen tyytyväiset\nkasvonilmeensä, jotka vilkastuivat varsinkin hänen vaihtaessaan\nkohteliaita sanoja kuninkaallisen ylkänsä kanssa. Silloin hän aina\nsomasti taivuttaen liikutti jalokivisormusten koristamaa kättään,\njoiden joukossa kömpelö vanhanaikainen käärmesormus herätti huomiota.\nMutta kun nuori, komea ritari Folgvard Lovmandson näyttäytyi hänen\nläheisyydessään, huomattiin hänen ylpeässä katseessaan salatun\nlevottomuuden ilme; ja muutamat kuiskailivat ritari Folgvardin olleen\nhänen salaisen, mutta nyt hylätyn lemmittynsä.\n\nMuista ruhtinaallisista henkilöistä herätti Sven Tröstin erikoista\nhuomiota kaunis, vilkas herttuatar Regitza ja hänen puolisonsa,\nnaisellinen, mutta siro Sleswigin herttua Valdemar, jonka koko\nolennossa ja käytöksessä ilmeni itsenäisen varmuuden puute, huolimatta\nsiitä ettei hänellä enää ollut vieressään peloittavaa enoansa, eikä\npelättävissä ankaran Geertin holhousta.\n\nSven Tröst tunsi katkeraa pettymystä nähdessään Aarhuusin\nkunnianarvoisen piispa Svenin hääsaattueen hengellisten herrojen\njoukossa. Kaikki tanskalaiset olivat aina ylistäneet hänen hurskauttaan\nja oikeamielisyyttään, itse Niilo Ebbesen kunnioitti häntä eniten\nkaikista maansa papeista, vaikka hän olikin sinetillä vahvistanut sen\nsopimuksen, joka pidätti prinssi Oton vankeudessa ja julisti Ebbesenin\nlainsuojattomaksi, jättämällä hänet alttiiksi vihamiestensä kostolle.\nNyt, kun piispa astui Sven Tröstin ohi, ja hänen hurskaasti kohotettu\nkatseensa osui ritarin levottomiin kasvoihin, näytti piispa lukevan\nnuoren miehen kasvoista hänen ajatuksensa. Hän tunsi Niilo Ebbesenin\nsisarenpojan ja laski vasemman kätensä rinnalleen syvään huoaten,\noikealla hän viittasi siunauksenmerkin, joka kuitenkin enemmän näytti\nmerkitsevältä varoitukselta.\n\nSven Tröst säpsähti ja käänsi katseensa piispasta ritareihin ja\nkuninkaan tärkeimpiin miehiin. Kuningas Kristofferin entinen marski ja\ndrotsi, vanha, rehellinen Pietari Vendelbo, nyökkäsi ystävällisesti\nhänelle. Marskin arvokkaan juhlailmeen alla hän oli lukevinaan salattua\nhuolestuneisuutta. Rehentelevä Stig Antinpoika asteli sitävastoin\nriemuitsevan näköisenä ylhäisimpien maallisten herrojen joukossa,\njotka melkein kaikki olivat muukalaisia. Katsellessaan isänmaallisella\nsuuttumuksella näitä herroja, kuuli hän mainittavan huomattavana ja\ntärkeänä miehenä uuden marskin, ritari Fredrik Loken, sekä tähän\nasti tuntemattomat ritarit, herra Reimer Skarpenbergin ja Jens\nPlessen. Mutta kukaan ei näyttänyt yhtä suuressa määrin nauttivan\nnuoren kuninkaan suosiota ja luottamusta kuin eräs ritari Henning\nPodebusch Rügenistä, nuori, kaunis mutta kevytmielisen näköinen\nherra, jonka arvailtiin tulevan drotsiksi. Hän oli kuninkaan tuttava\nkeisarinhovista, josta oli saapunut hänen häihinsä, seuratakseen häitä\nTanskaan, mukanaan koko perheensä, johon muuten kuuluikin vain hänen\näitinsä ja sisarensa, pieni, soma Tove-neito. Tämä vieras neito oli\nihanin kuningattaren morsiusneidoista, ja iloinen sulhanen loi häneen\nuseinkin hyvin rakastuneen katseen.\n\n\"Jumala meitä varjelkoon uudesta hoviväestä!\" mutisi Sven Tröst\nkääntäen hääjoukolle selkänsä, viitsimättä enää katsella ylellistä\nkomeutta, jota kuuli kansan ympärillään kantelevan. Sensijaan,\nettä olisi yhtynyt nuorempien ritarien joukkoon, mihin hänellä oli\nvapaa pääsy niinhyvin kirkolliseen vihkimisjuhlaan kuin kaikkiin\nmuihin päivän juhlallisuuksiin, hän haki ratsunsa ja nelisti ulos\nlinnanportista, hengittääkseen vapaasti puistossa ja saadakseen\najatuksilleen toisen suunnan.\n\nOli jo ilta hänen sieltä palatessaan. Vanha linna oli komeasti\nvalaistu, ja hän kuuli korkeista saleista tanssinsäveleitä ja\njuhlahumua. Hän astui yläkerran suureen ritarisaliin tanssia katsomaan.\nNuori kuningas tanssi morsiamensa kera, ja kaikkien katseet olivat\nkiintyneet ruhtinaallisen morsiusparin hillityn siroihin liikkeisiin,\nmutta melkein vieläkin enemmän toiseen pariin, joka samaan aikaan\nliikkui kiilloitetulla lattialla ja usein vaihtoi katseita morsiusparin\nkanssa tanssiessaan sen ympäri; tämä pari oli rügeniläinen ritari\nPodebusch ja hänen sisarensa, pieni, soma morsiusneito Tove. Kun\nnämä molemmat kauniit rügeniläiset sisarukset ikäänkuin taikapiiriin\nkiehtoivat kuninkaan ja usein vetivät hänen huomionsa morsiamesta,\nseisoi ritari Folgvard Lovmandson nojautuneena seinäpilariin ja katseli\nnuorta, nyt jo laiminlyötyä kuningatarta polttavin katsein.\n\nSven Tröst seurasi katkerasti hymyillen tanssivien parien\nkasvojenilmeitä ja liikkeitä. Samassa hän tunsi käden laskeutuvan\nolkapäälleen. \"Olkaa puolentunnin kuluttua puutarhaparvekkeella!\" kuuli\nhän korvassaan Stig Antinpojan äänen. \"Ehkä hetki on teille suotuisa.\nMutta mikä, pahus vie, teitä vaivaa?\" lisäsi hän hämmästyneenä.\n\"Seisottehan kuin unissanne. Teettekö korkean herrasväkemme\nnaurettavaksi? Vaikka olisittekin saaneet jonkin päähänpiston, hyvä\nherra ritarini, niin elkää toki käyttäytykö niin hullusti, että teidät\nsuljetaan telkien taakse!\" Tämän sanottuaan Stig Antinpoika kääntyi\nhänestä sanoakseen kohteliaisuuden kuninkaan suosikille, ritari\nPodebuschille, joka nyt astui tanssivien joukosta sisarensa kanssa.\n\nMolemmat hovimiehet puhelivat salaa keskenään ja Sven Tröst luuli\nkuulevansa heidän keskustellessaan mainitsevan Agnetan nimeä. Hänestä\ntuntui kuin pyörisi koko maailma hänen ympärillään, ja joukko\naavistuksia välähti hänen sieluunsa, joita hän ei voinut selittää\nitselleen. Hän tunkeili lukemattomien häävieraiden joukossa ja katseli\nnyt vasta tarkkaavasti nuoria neitosia. Mutta hän ei huomannut\nainoatakaan tuttua tai ketään, joka olisi huomannut häntä monien\nylhäisten ja komeammin puettujen ritarien joukosta.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän seisoi puistonparvekkeella hattu kädessään,\nantaen kesäillan viileyden jäähdyttää polttavaa päätänsä. Siellä täällä\nlinnanpuistossa paloi vihertävien lehtipuiden lomissa tulisoihtuja, ja\nleveillä käytävillä käyskenteli komeita ritareita. Aivan ritarisalin\nvastapäätä, keskimäisen puistokäytävän päästä, klmaltelivat lehtien\nlomitse Valdemarin ja prinsessa Helvigin nimikirjaimet, kruunut\nyläpuolella, taitehikkaan lyhtyseppelen ympäröimänä. Siellä liikuskeli\nmyöskin useita hienopukuisia naisia. Silmänräpäykseksi Sven Tröst\nunohti melkein kaiken muun ja hän näytti heissä kaikissa näkevän\nkauniin Agneta-neidon; mutta hän karkoitti nämä unelmat mielestään\nkatkerasti nauraen. Ritarisalista kaikuivat tanssin- ja laulunsävelet.\nHeikosti valaistussa puistosalissa, jonka parvekkeella hän seisoi,\noli komea juomapöytä katettu ruhtinaallisille herroille. Sven Tröst\nseisoi kauan aikaa täällä odotellen; mutta ei kuulunut ketään. Hän\nkoetti koota ajatuksiaan ja valmistautua tärkeään keskusteluun, jota\nhän odotti kuninkaan kanssa. \"Jos hänellä on vähänkään sydäntä,\nniin hän kuuntelee minua!\" sanoi hän itsekseen. \"Kunpa voisin ilman\nkatkeruutta sanoa hänelle totuuden! Ehkä hänet on vain johdettu\nharhaan. -- Mistä minä saan maailmanviisauden ja järkevyyden? --\nTeeskennellä minä en voi. Hänen liukas, petollinen olentonsa saattaa\nminut raivoamaan. Leikin ja soiton ohella tehdään täällä salakauppoja\ntoisten sydämillä ja sieluilla. Ei keneenkään heistä voi luottaa --\nja Agneta -- Agnetasta oli myöskin puhe.\" Allapäin ollen levottomassa\njännityksessään, hän ei koko päivänä ollut muistanut ravintoa, ja häntä\nvaivasi polttava jano. Synkässä kiihoittuneessa mielentilassaan hän\nastui puistosaliin ja heittäytyi juomapöydän ääressä olevaan tuoliin.\nHän täytti ja tyhjensi edessään olevan pikarin. Asettaessaan sen\nvälinpitämättömästi takaisin pöydälle, näki hän siinä mitalin, jota\nhän katseli tarkkaavasti. Hän huomasi siinä saman vaakunamerkin, jonka\nhän oli nähnyt yhdessä sen sopimuskirjeen sineteistä, jonka hän oli\nlukenut prinssi Otolle vankilassa; se riippui siellä prinssi Valdemarin\nnimen alla. Yhdelle puolen oli kuvattu kolme leijonaa eli leopardia\nja kahdella torvella koristettu kypärä; mutta toisella puolen, jossa\nolisi pitänyt olla valtakunnan vaakuna, ei ollutkaan mitään. \"Haa,\naivan oikein!\" mutisi Sven Tröst. \"Sydämet puuttuvat --. Valtakunta ei\nole vielä hänen.\" Senjälkeen hän työnsi pikarin kiivaasti luotansa,\nniinkuin se olisi polttanut häntä, ja nousi ylös. Samassa hän kuuli\niloista naurua ja näki nuoren kuningas Valdemarin seisovan keskellä\nsalia Stig Antinpojan kanssa.\n\n\"Kas, kas, minun kohtelias herra ritarini!\" sanoi kuningas vähän\nmurtaen saksaksi ja hymyili. \"Elkää hämmästykö! Jääkää istumaan\nminä pyydän! Te olette erinomaisen näköinen istuessanne minun\nsulhaspaikallani. No, no!\" lisäsi hän, nähdessään nuoren ritarin\nsävähtäneen hehkuvan punaiseksi -- \"ei ole mitään onnettomuutta\ntapahtunut. Te ette tahdo olla viimeisenä tänä iltana juomassa teidän\nkuninkaanne maljaa. Te tahdotte kai heti näyttää minulle hyvällä\nleveällä tanskalla, että rehellisesti tahdotte minulle hyvää, ettekä\nhäpeä tyhjentää pikaria kanssani\".\n\n\"Se ei ollut minun tarkoitukseni, teidän armonne!\" vastasi Sven Tröst\nvakavana, Stig Antinpojan rykiessä ja koettaessa löytää älykästä\npuolustusta suosikkinsa sopimattomalle käytökselle; mutta hän ei\nkeksinyt mitään. \"Armollinen herrani, se ei suinkaan ollut tämän nuoren\nmiehen tarkoitus!\" sai hän soperrellen sanotuksi. Kuningas nauroi yhä\näänekkäämmin.\n\n\"Eikö hänen tarkoituksensa ollut suoda minulle hyvää?\" kysyi hän\nivallisesti.\n\n\"Minulla on vakava rukous teille, ylhäinen herra!\" alkoi nyt Sven Tröst\ntäydellisesti tointuneena, koettaen hillitä itseään, ettei ilmaisisi\nsitä katkeruutta, joka taas kuohahti hänen mielessään nähdessään\nkuninkaan ivallisen ilmeen. \"Tämä päivä, on teille ilonpävä; sellaisen\nsen tulisi olla jokaiselle tanskalaiselle, joka teissä odottaa\nrakastetun, laillisen kuninkaansa. Minä en rukoile omasta puolestani:\ntämä on Tanskan ensimäinen vaatimus sydämeltänne ja tanskalaiselta\nmieleltänne: -- Vapaus teidän veljellenne! Oikeutta Ebbesenille,\nHerra\"! -- -- --\n\nKuningas katsoi hämmästyneenä rohkeaan ritariin, ja Stig Antinpoika\niski levottomana silmää Sven Tröstille; mutta hän jatkoi uhkamielisesti\nyhä innokkaammin: \"Jumala suokoon anteeksi niille, joiden neuvoja te\nolette seurannut, sulkiessanne sinetillänne Lübeckin sopimuksen, herra\nprinssi! Jos te minun kanssani olisitte nähnyt teidän hurskaan veljenne\nvankilassa ja Niilo Ebbesenin kasvot yönä Geertin murhan jälkeen --\nniin te ette koskaan haluaisi kantaa Tanskan kruunua ennenkuin ne kaksi\nmiestä, jotka kohottivat miekan Tanskan vapauden puolesta, seisovat\nvapaina ja kunniapaikalla teidän sivullanne\".\n\n\"Taidatte ihmetellä minun kärsivällisyyttäni, ritari Stig!\" sanoi\nnyt Valdemar kääntyen välinpitämättömästi seuralaisensa puoleen.\n\"Minua ilahduttaa kuitenkin kuulla miten pitkälle meidän juutilaiset\nritarimme ovat kehittyneet mielenkiintoisessa puhetaidossa. He voivat\nsaattaa minut tukalaan asemaan ikävillä Danehoven valtiopäivillä,\nellen saa heitä opetetuksi ajattelemaan ennenkuin puhuvat. Ettekö\nusko minun hyvinkin hyvästi tietävän kaikki ne kauniit asiat, jotka\nteillä on minulle sanottavana tästä ikävästä jutusta, ritari Toivo\nja Lohdutus -- tai mikä teidän nimenne olikaan\", -- jatkoi hän ja\nkääntyi taas Sven Tröstiin. -- \"Jos minun veljeni ja tämä Ebbesen\novat viisaita, niin he tekevät niinkuin minä ja tyytyvät hurskaina\nkristittyinä välttämättömyyden pakkoon. Kyllä aika neuvot keksii. Ei\nvoi yhtaikaa kuunnella messua ja ampua jäniksiä. Nyt ei sanaakaan\nenää siitä asiasta! Teidän tarkoituksenne on ollut hyvä, ja minä\nsuon teille anteeksi sopimattoman sekaantumisenne minun asioihini.\nMinä uskoin teidän pyytävän jotain suosionosoitusta itsellenne\nviisaasti käyttämällä hyväksenne teidän kuninkaanne hyvää tuulta hänen\nhääpäivänään, sensijaan että nyt pilasitte sen\".\n\n\"Ei, herra prinssi!\" -- vastasi Sven Tröst, voimatta enää kauemmin\nsalata suuttumustaan. \"Me luotamme totuuteen ja oikeuteen, emmekä\njonkun herran hyvään tuuleen. Jos teidän sydämenne on suljettu teidän\nylevämieliselle veljellenne ja Tanskan suurimmalle ritarille, niin\non minulla yhtä vähän odotettavaa Valdemar Kristofferinpojalta kuin\nTanskan kansallakaan; mutta vielä te ette ole minun ettekä Tanskan\nkuningas\".\n\n\"Hoh, hoh, -- minun kohtelias herra ritarini. Sekö oli teidän\ntarkoituksenne?\" sanoi Valdemar ja astui säpsähtäen askeleen taapäin.\n\"Te olette oikeassa!\" jatkoi hän iloisella äänellä, \"puuttuu vielä\nhiukan juhlimista. Te olette nähnyt että minun vaakunamerkissäni on\ntyhjä paikka. Mutta vielä koittaa päivä tämänkin jälkeen\".\n\n\"Niin varmasti! Suuri päivä, herra junkkari!\" sanoi Sven Tröst\npainokkaasti viitaten tähtitaivaalle. \"Se on tänä iltana myöskin\nveljenne lohdutus Rendsborgin linnantornissa ja Niilo Ebbesenin\nBrattingborgin muurien takana\".\n\n\"Kuolema ja kirous!\" huudahti Valdemar suuttuneena ja polki jalkaa --.\n\"Tämäkö on se katuva ritari, josta te tahdoitte mennä takuuseen, ritari\nStig? Hän näyttää ennemmin tulleen solvaisemaan minua hääpäivänäni kuin\nrukoilemasi suojaa ja armoa typerien tekojensa vuoksi\". --\n\n\"Hän taitaa olla päästään vialla, teidän armonne!\" -- änkytti Stig\nAntinpoika hämillään ja uhkasi salaa Sven Tröstiä -- \"totta totisesti,\npoika on tainnut juoda itsensä humalaan teidän kuninkaallisesta\npikaristanne\". --\n\n\"Hahaa!\" nauroi Valdemar. \"Te haluaisitte pelastaa hänen kunniansa. No\nhyvä, olkoon menneeksi.\" Sen sanottuaan hän kääntyi välinpitämättömänä\nja aikoi poistua.\n\n\"Oletteko te ollut niin kauan keisarin talossa, herra prinssi\", alkoi\nSven Tröst taas puhua, \"että olette unohtanut tanskalaisten miesten\nuskaltavan puhua vapaasti ja rohkeasti olematta siltä juovuspäissä tai\nhulluja? Minä pyydän yhtävähän teidän suojelustanne kuin milloinkaan\naijon kerjätä teidän armoanne.\"\n\n\"Olkaa varuillanne! Tuo sana voi tulla teille kalliiksi!\" sanoi\nValdemar ja kääntyi nopeasti häntä kohti. \"Te olette kapinallinen ja\nEbbesenin kätyri. Minä muistan teidät Prenzlovista. Nyt on se aika\nkäsissä, jota minä odotin. Nyt on laittomuuksien ja omavaltaisuuksien\naika Tanskassa pian lopussa.\"\n\n\"Tarkoitatte rehellisyyttä ja oikeutta, herra prinssi!\" vastasi\nkatkeroitunut ritari uhmaillen. \"Niin paljon on vielä tanskalaisessa\nritaristossa jälellä uskollisuutta ja rohkeutta että me uskallamme\nkatsoa vääryydentekijää silmiin ja pelotta lausua julki hänen\nvääryytensä.\"\n\n\"Hävytön! Kuka sinut löi ritariksi!\" kysyi Valdemar kiivastuneena, käsi\nmiekan kahvalla.\n\n\"Se mies, joka pelasti Tanskan silloin kun te tanssitte keisarin\nhovissa, mutta jonka te olette hyljännyt ja pettänyt\", vastasi Sven\nTröst katkerasti. \"Tahdotteko tietää, kuka antoi minulle tämän miekan?\"\nlisäsi hän lyöden reippaasti kätensä miekan kahvaan --. \"Se ruhtinas,\njoka oli lähinnä ja arvokkain valtaistuimelle nousemaan, -- hän, joka\nmiehekkäästi kohotti käsivartensa Tanskan vihollista vastaan, silloin\nkun te petollisessa keisarihovissa opettelitte pelaamaan schakkia ja\nleikkimään sekä sydämillä että uskollisuuslupauksilla.\"\n\n\"Nyt minä näen, herra Stig, että ollaan aivan oikeassa, kun väitetään\nhillittömyyden ja yltiöpäisyyden menneen yli rajojen Tanskassa!\" sanoi\nValdemar ja kääntyi rohkeasta ritarista katseessa uhkaava, melkein\npeloittava ilme. \"Jos minun veljelläni on tällaisia liittolaisia,\nniin ei hänen hurskauteensa ole paljoakaan luottamista. -- Jos kreivi\nGerhardin murhaaja löi teidät ritariksi\", lisäsi hän kääntyen taas\nSven Tröstiin -- \"niin pysykää vain hänen luonaan ja jakakaa hänen\nkohtalonsa! Tästä hetkestä te olette lainsuojaton minun hallittavallani\nalueella! Te arvelette kai kaikkien maailman ruhtinasten pelkäävän\njuutilaista ritaristoa sukulaisenne tyhmänrohkan teon vuoksi. Mutta\nantaa ajan kulua, vielä eivät ole kaikki päivät loppuun kuluneet!\"\n\nTämän sanottuaan kuningas poistui nopeasti puistosalista Stig\nAntinpojan kanssa. Sven Tröst jäi yksin seisomaan, käsi miekan\nkahvalla ja mitä kamalimmassa jännityksessä. \"Lainsuojaton, missä\nhän hallitsee!\" toisti hän --, \"siis myöskin täällä? -- Haa, mitä\nmuuta odotinkaan? Totuuden sai hän kuitenkin kuulla. -- Mutta nyt\npois täältä! -- Jos Tanskassa on jälellä kipinäkään uskollisuutta\nja rehellisyyttä, niin ei ainakaan tätä prinssiä juhlita Viborgin\nkäräjillä!\" Hän astui nopein askelin puistosalista, poistuakseen\nsilmänräpäyksessä Sönderborgista; mutta muissa saleissa oli niin suuri\nhäävieraiden tungos, että hänen täytyi pysäyttää kiirehtämisensä.\nPäästäkseen ulos täytyi hänen kulkea ritarisalin läpi, missä nuori\nkuningas jo seisoi iloisesti puhellen morsiamensa, kanssa, naisten\nja muutamien vieraiden ritarien ympäröimänä. Sven Tröst aikoi\nastua heidän ohitseen; mutta kuningas oli nähnyt hänet ja astui\nomituisesti hymyillen hänen tielleen. \"Suokaa minun esittää teidät\ntulevalle kuningattarellenne, uljas, rohkea ritari Tröst!\" sanoi hän\nivallisesti hymyillen ja vei hänet prinsessan luo. \"Tässä näette oikein\nvalionuorukaisen meidän nuoresta juutilaisesta ritaristamme, jalo\nprinsessa!\" jatkoi hän kaksimielisen pilkallisesti, \"Tämä nuori mies\non jo ehtinyt antaa minulle hämmästyttävän näytteen siitä suuruudesta\nja jalosta avomielisyydestä, joka on niin ominainen meidän tuleville\nalamaisillemme. Hän on ensiluokkainen vapauden ja jalomielisyyden\nritari\".\n\nSven Tröst näytti hetken aikaa olevan hämillään eikä prinsessa\ntiennyt, mitenkä hän ymmärtäisi tämän esittelyn. Hän vastasi ritarin\näänettömään tervehdykseen tavallisella hymyllään, jonka kukin voi\nselittää mielensä mukaan. Mutta nyt oli Sven Tröst tointunut; hän\nosoittautui äkkiä yhtä vapaaksi ja kohtelijaaksi kuin iloinen\nkuningas ja hienot hovimiehet, peittäessään sydämensä katkeruuden sen\nonnellisuuden ivallisella ylistämisellä, jonka onnellisena todistajana\nhän täällä sai olla, ja joka nyt kuningas Valdemarin ja kuningatar\nHelvigin häistä levittäisi yli koko Tanskan \"uskollista veljesrakkautta\nja suurimpien isänmaallisten tekojen oikeamielistä ja rehellistä\ntunnustusta.\" Tuntui siltä kuin koston henki olisi asettanut hänen\nkielelleen nuo sanat, jotka sisälsivät mitä räikeimmän vastakohdan\nsiihen, mitä hän näki tässä hääjuhlassa, ja minkä hän tiesi kuninkaan\nitsensä tuntevan kalliisti ostetussa onnessaan. Hänen ei ollut vaikea\nsäilyttää jonkinlaista huolettomuutta äänessään ja kohteliaisuutta\nylistävässä ivassa, joka petti sivulliset. Naiset ja hienot hoviherrat\nnäyttivät vastaanottavan kaiken tavanmukaisena hyvänä hovitapana; mutta\nprinsessa punastui, ja jokainen pisto Sven Tröstin kohteliaisuuksissa\nsattui tuntuvasti nuoreen kuninkaaseen, vaikka hän koettikin hymyillä\nvälinpitämättömästi. Hän keskeytti äkkiä sopimattoman keskustelun\nteeskennellyn leikillisesti, ja ojensi morsiamellensa käsivartensa,\nviedäkseen hänet tanssiin. Naisten ja hovimiesten ihaileva joukko\nseurasi kuninkaallista morsiusparia; mutta Sven Tröst jatkoi,\nnäennäisesti tyynenä, kulkuaan ritarisalin läpi.\n\n\"Riivatun houkkio!\" kuiskasi Stig Antinpoika ohikulkiessaan hänen\nkorvaansa. \"Korjaa nyt oma kylvösi! -- Minä en enää voi pelastaa sinua.\"\n\nSven Tröst ei välittänyt siitä. Hän oli huomannut onnittelupuheensa\nuskalletun ivan saaneen kuninkaan kalpenemaan, ja hän tunsi salaisen\nilon siitä, että ehkä hän sillä oli saanut Nemesiksen heräämään hänen\nsielussaan. Nyt hän taas näki Valdemarin mitä iloisimman näköisenä\ntanssittavan ylpeää prinsessaa, vaikka sulhasen huomio usein kuitenkin\nnäytti kiintyneen somaan rügeniläiseen morsiusneitoon, ja ritari\nFolgvard Lovmandsonin polttava katse taas salaa seurasi morsianta.\nSven Tröst poistui ritarisalista hymyillen katkerasti. Hän ei tiennyt\nitse minnepäin kulkisi, ja Stig Antinpojan varoitus kaikui nyt vasta\nselvästi hänen sielussaan nähdessään joukon asestettuja sotilaita\nedessään, ja häneltä kysyttiin korskealla äänellä minne hän aikoi.\n\n\"Ulos -- vapauteen!\" huudahti hän ja näki nyt vasta seisovansa\nsisemmällä linnanpihalla raudoitetun oven edessä, joka johti linnan\nvankilarakennuksiin.\n\nVartija katseli epäluuloisesti outoa ritaria ja huomautti hänelle,\nettä hän vielä oli vapaudessa, mutta matkalla vankitorniin. Sven Tröst\nkääntyi nopeasti ja eteni pimeälle takapihalle, etsien senkautta pääsyä\nsuurelle linnanpihalle ja talleihin, välttäen joutumasta vihaamaansa\nlinnaan. Hän löysi lopultakin uloskäytävän ja seisoi nyt uloimmalla\nlinnanpihalla naisparvekkeen edustalla. Pysähdyttyään sinne hetkeksi\nmiettimään kuuli hän ihanan naisäänen laulavan:\n\n    \"Niin synkän tahdon nyt asunnon,\n    ett tulikin siellä on valoton.\"\n\nSe oli laulu kuningas Valdemar Suuresta ja hänen onnettomasta\nsisarestaan, joka kuoli tanssiessaan ankaran veljensä kanssa. Tuo\nlaulu oli saanut hänet usein itkemään pikku Agnetan kanssa lapsuutensa\naikoina Björnsholmissa ja nyt hänestä tuntui kuin Agnetan suloinen\nääni olisi laulanut. \"Agnete huudahti!\" hän. \"Agneta neito, oletteko\nsiellä?\" Ikkuna narahti hänen päänsä yläpuolella naisparvekkeella, ja\nhän näki linnanpihan soihtujen valossa saman lumoavan olennon, jonka\nhän viimeksi oli nähnyt Haldissa, mutta joka silloin ei tahtonut tuntea\nhäntä eikä antanut kutsua itseään Stig Antinpojan tyttäreksi.\n\n\"Pakene! Pakene! Sven Tröst!\" kuiskasi hänelle rakas tuttu ääni. -- \"Te\nolette suuressa vaarassa.\"\n\n\"Agneta neito!\" toisti hän. \"Tekö täällä? Ja te tunnette minut ja\ntahdotte pelastaa minut näiden irvistävien susien joukosta?\"\n\n\"Paetkaa! Joutukaa!\" jatkoi ystävällinen ääni hätääntyneenä. -- \"Teidät\nheitetään torniin. -- Minä olen kuullut isän antavan ankaran käskyn\nportinvahdille.\"\n\n\"Teidän isänne? Tahdotteko kuitenkin olla hänen tyttärensä? -- nyt, kun\nhän taas on itsevaltiaan kätyri --\"\n\n\"Minulla ei ole isää eikä ainoaakaan ystävää maailmassa\". -- lausui\ntaas lempeä neitonen ikkunasta -- \"mutta elkää välittäkö minusta! --\nTaivaan nimessä! Paetkaa!\" --\n\n\"Minä en liikahda paikaltani, maksakoon sitten vaikka henkeni,\nennenkuin sanotte minulle rakastatteko minua vielä niinkuin meidän\nlapsuudessamme -- tai olenko minä mielettömästi uneksinut teistä kaiken\nikäni.\"\n\n\"Oi, elkää milloinkaan ajatelko minua, herra ritari!\" kaikui nyt neidon\nääni hiukan vieraammin, mutta ikäänkuin värähdellen. -- \"Minun täytyy\nmennä naimisiin ritari Podebuschin kanssa tai mennä luostariin.\"\n\n\"Kuninkaan suosikin, mokoman Eugenin parittajan vaimoksi!\" huudahti\nSven Tröst kauhistuneena --. \"Tahdotteko itse?\"\n\n\"En ikinä! Senvuoksi minut on teljetty tänne. -- Minä tahdon kuolla\nluostarissa!\"\n\n\"Sanokaa edes minulle -- rakastatteko minua, ihana, siunattu Agneta! --\nja niin totta kuin elän ei teistä tule herra Podebuschin vaimoa, ettekä\nkuole luostarissa!\"\n\n\"Paetkaa, paetkaa! -- Joku tulee!\" kuiskasi hän väräjävin äänin. Ikkuna\nsuljettiin nopeasti, ja kauniit kasvot olivat kadonneet. Sven Tröst jäi\nseisomaan ja tuijottamaan suljettuun ikkunaan. Hän luuli kuulevansa sen\ntakaa Stig Antinpojan äänen. Mutta nyt kuului sotilasjoukon astuntaa\nja aseiden helinää läheltä. Hän huokasi syvään ja poistui epävarmalta\npaikalta. Hän hiipi pitkin linnanmuurin pimeintä varjoa tallia kohti.\nTäältä hän löysi hevosensa ja vei sen ulos takaovesta, jonka hän sulki\njälkeensä. Hevonen oli vielä satuloitu hänen edellisen ratsastuksensa\njälkeen. Ensi kerran hän näin oli jättänyt hevosensa hoitamatta. Hän\nhypähti heti satulaan ja ratsasti ulos avoinna olevasta takaportista.\nTuskin hän oli ehtinyt sataa askelta linnasta, niin hän huomasi\nratsujoukon, joka kiirehti yleisestä linnanportista, näyttäen ajavan\njotakin takaa. Hän käytti hyväkseen ennätystään ja katosi kuin nuoli\nyön pimeyteen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nSönderborgin hääjuhlat eivät olleet vielä loppuun vietetyt. Piispa Sven\noli aikaisin vetäytynyt pois maailmallisesta hälinästä lukukammioonsa,\nsyrjäiseen puutarhahuoneeseen, missä asuttiin vain kesäisin, linnan\nollessa täynnä vieraita. Hänen edessään pöydällä oli lamppu ja joukko\nkirjoituksia, mistä huomasi hänen aikovan viettää lopun juhlayöstä\ntärkeän ja vakavan työn ääressä. Tämä hänen työnsä keskeytettiin,\nkun nuori ritari astui sisään hänen luokseen, katse sekavana, ja\nkauneilla, mutta hyvin kalpeilla kasvoilla melkein epätoivoisen\nintohimoinen ilme. Se oli ritari Folgvard Lovmandson, drotsi Lovmandin\neli Lainsäätäjän ainoa poika, niinkuin hänen isävainajaansa, drotsi\nPietari Hesseliä, usein kutsuttiin. Nuori ritari oli koko päivän\nollut mitä jännittävimmässä mielentilassa, joka ei ollut jäänyt\nankaralta piispalta huomaamatta. Myöskin hengellinen herra oli kuullut\nhuhuiltavan ritari Folgvardin luulotellusta rakkaussuhteesta prinsessa\nHelvigiin, ja itse puolestaan hän uskoi tulleensa vakuutetuksi siitä,\nettei nuoren ritarin puolesta kohonnut savu, vaan ilmi tuli siitä\npalosta. Piispa oli ollut ritari Folgvardin rippi-isä ja opettaja.\nHän oli nuoruudessaan ollut hänen isävainajansa hyvä ystävä ja oli\nsiitä asti aina pitänyt isällistä huolta pojasta. Ennen poistumistaan\nhääsalista hän oli viitannut hajamielisen ritarin luokseen, ja\npyytänyt hänen saapumaan tänne tällä hetkellä. Nyt seisoi kiihoittunut\nnuorukainen piispan edessä, mutta sanaakaan sanomatta. Piispa ojensi\nhänelle kätensä, ja hän painoi sen kiihkeästi huuliaan vasten.\n\n\"Minä en ole nähnyt sinua tuskin ollenkaan täällä näinä päivinä, rakas\npoikani!\" sanoi piispa. \"Sinä olet nyt jo yli vuoden mellastellut\ntäällä vaarallisilla ja liukkailla holvikäytävillä antamatta\nminkäänlaisia kuulumisia itsestäsi. Et kai liene laiminlyönyt lukujasi?\nEtkö voisi kertoa minulle harjoituksistasi jalossa _Ethicassa_ tai\n_Logicassa_? Sellaiset harjoittelut rauhoittavat ja jalostuttavat\nmieltä ja säilyttävät sen tämän katoavaisen maailman eksytyksiltä ja\nkiusauksilta.\"\n\n\"Oi, en, minä olen runoillut vain yhden laulun, hurskas isä!\" --\nvastasi nuorukainen, \"mutta sitä ei ymmärrä kukaan muu koko maailmassa\nkuin vain minä.\"\n\n\"Silloin, poikani, ei siinä liene tervettä logicaa eikä järkeä.\"\n\n\"Mahdollista, etteivät sitä muut ymmärrä\", -- vastasi nuori ritari\nkohottaen kaunista päätään. \"Mutta sen minä teidän, että siihen minä\nolen sulkenut sieluni elämän ja ajatukset, ja kun minä viimeisenä\ntuomiopäivänä nousen haudastani tekemään Kaikkitietävälle tiliä\nkaikista salatuista synneistäni ja kaikista tuskistani ja toiveistani\ntässä ihmeellisessä maailmassa, niin ei minulla ole muuta ääntä kuin\ntämä minun lauluni, joka nyt yötä päivää kaikuu sielussani, mutta jota\nei yksikään ihminen maailmassa voi eikä saa ymmärtää.\"\n\nPiispa pudisti päätään. \"Se mikä meissä on puhdasta ja selvää, ei\nkammoa valoa eikä ole arvoituksellista lähimmäisillemme!\" sanoi\nhän miettivästi. -- \"Minä pelkään sinun pettävän itseäsi, poikani,\ntekemällä itse pimeyden sielussasi epäjumalaksesi. Annappas kuulla,\nmitä tarkoitat sillä, että niin suuri viisaus tarvitaan sen\nymmärtämiseen!\"\n\n\"Eikö jokaisen ihmisen sielu ole hänelle itselleen arvoitus, hurskas\nisä. Mitenkä voisi muutamilla sanoilla tyhjentää kuolemattoman sielunsa\näärettömät rikkaudet. Jos minulla olisi soittimeni mukanani, niin\nvoisin ehkä teille viitata mitä tarkoitan, ihmiskielellä ei siihen ole\nriittävästi sanoja. Mutta -- jos tyydytte säveliin, jotka minulla ovat\nrinnassani, ja kuuntelette enemmän säveleitä kuin köyhiä sanoja, niin\ntahdon mielelläni laskea salarippini teidän sieluunne!\"\n\nPiispa nyökäytti myöntävästi, ja nuorukainen alkoi hiljaisella äänellä\nihmeellisen salaperäisen rakkauslaulun, joka vielä kaksisataa vuotta\nsenjälkeen on ollut kaikkien salaisesti ja onnettomasti rakastaneiden\nlempilaulu. Tämän uuden laulun ovat kuudennentoistavuosisadan naiset\nkirjoittaneet muistiin. Hänen surumielinen äänensä sai vähitellen yhä\nenemmän eloa, ja hämärimmät sanat muuttuivat mitä ihanimmiksi säveliksi\nhänen huulillaan, hänen silmiensä väliin täyttyessä kyynelillä,\nväliin hehkuen intohimoista voimaa ja epätoivoista rohkeutta, joka\nuhmaa tuskaa ja kuolemaa. Hänen sielunsa oli kuin kuoleva kotka, joka\nkärventynein siivin kiitää kohti aurinkoa, joka sen polttaa.\n\nAluksi katseli piispa osanottavan surumielisesti häneen, kun nuori\nritari väräjävin äänin puoleksi kuiskasi, puoleksi lauloi:\n\n    \"Jätä sieluni korkehin kaipauksesi\n    Suo unhoon pyyteesi mennä!\n    Jätä hedelmä, niit'et saa omakses,\n    Päin pilviä turhaan äl' lennä!\n\n    Miks kannat sä puuta roviohon,\n    joll' itsesi polttaa voisit!\n    Kun kerran se oikein syttynyt on,\n    sit'et sammuta, kuten soisit.\n\n    Oi poloista! Kurjaa toivoa, oi!\n    Vähän mieles sai lohtua maistaa!\n    Vähän aurinko armahti, lämpöä soi,\n    vähän jaksoi ylitse paistaa!\"\n\nMutta nyt muuttui hänen äänensä varmemmaksi; hänen katseestaan uhkui\nhurjan uskalias toivo, ja hän jatkoi vilkkaammin:\n\n    \"Miks' sanoit sa mahdottomaksi sen,\n    mitä sentään todeks' voi saada?\n    Luja mieli mahti on totinen,\n    sit'ei mahdottomuudet kaada.\n\n    Ylös päivään päin miten oksassaan\n    kesähedelmä kohoaakin,\n    -- kun Jumala suo, se aikanaan\n    alas putoo kuin putoaakin.\n\n    Ja haukka kuink' ylhäällä lentelee,\n    pedot alla kuink' ärjyneekin.\n    He peljätä saa: pian kahleihin\n    erämies ne vangitseekin\n\n    Et nää, miten suuri mun voimani on,\n    sen salaan mä, sisään suljen;\n    en yksin ole missään, en turvaton,\n    kera varman saaton ma kuljen.\n\n    Mitä vankilan vaivoista, pakosta sen!\n    Kevyt kantaa on mieluinen taakka.\n    Ilolaulu on loppuna itkujen,\n    yö kestää vain aamuhun saakka!\"\n\n\"Vaikene, kurja! Nuo ovat hullun mielettömiä ajatuksia!\" keskeytti\npiispa hänet huolestuneena. \"Tuota ilolaulua, jonka uneksit seuraavan\nitkuasi, minä kammoan -- sitä iloista päivää, joka häämöittää sinulle\nsynnin ja eksytyksen yöstä, minä kauhistun, sinun tulevaisuuttasi\najatellessani.\"\n\nMutta nuori ihminen ei kuullut hänen sanojaan; hän jatkoi yhä\ninnokkaammin ja kovemmalla äänellä:\n\n    \"Miks' kortta en kantaisi rovioon\n    mi polttain voi vapaaksi päästää!\n    Sen aamunkaste parantakoon\n    tuli auringon mit' ei säästä!\n\n    Miks elämän tuskaa mä pelkäisiu,\n    mi elossa pitävi mua?\n    Lyhyt vankeus, tuskaton kuolokin\n    voi eloksi vaihettua!\"\n\n\"Vaikene, vaikene! Minä tiedän kaikki, onneton!\" huudahti nyt piispa ja\ntarttui hänen käteensä. -- \"Sinun laulusi samoinkuin silmäsi peittävät\nvain huonosti sen minkä jokainen näkee sinun sydämessäsi tapahtuvan?\nJos autuutesi on sinulle rakas, nuori ystäväni, niin sammuta se tuli,\njoka sinua salaisesti kalvaa! Jos nuori elämäsi on sinulle pyhä, niin\npoistu Tanskan hovista. Elä ikänä enää tapaa tuota ylhäistä naista,\ntiedät, ketä tarkoitan!\"\n\n\"Elämäni vuoksi minä en pakene!\" vastasi Folgvard kiivaasti, \"minä\nen ole tehnyt mitään rikosta. -- Niinkuin nyt teille, ilmaiskoon\nlauluni ja katseeni koko maailmalle korkeimman iloni ja tuskani: mutta\nminun kieleni ei vielä ole maininnut siitä sanaakaan ainoallekaan\nihmissielulle!\"\n\n\"Eikö hänellekään?\" kysyi piispa.\n\n\"Ei, elävän Jumalan nimessä, hurskas isä! Miten olisin sen uskaltanut?\nEnhän ole milloinkaan ollut hänen kanssaan kahden kesken.\"\n\n\"Hyvä on, rakas poikani!\" sanoi piispa rauhoittavasti. \"Silloin on\nonnettomuus, Jumalan kiitos, pienempi, kuin minä uskoinkaan. Mutta\n-- sinun täytyy poistua täältä! Ei vain sinun henkesi -- vaan sinun\nsielusi on vaarassa.\"\n\n\"Mitä on elämä minulle ilman häntä!\" jatkoi intohimoinen nuorukainen.\n-- \"Sieluni autuuden vuoksi on minun turha paeta: vain hänen\nläheisyydessään, hänen lumoavan katseensa loisteessa, tunnen olevani\nautuas.\"\n\n\"Epäjumalan palvelusta, poikani! Kamalaa pakanallista sokaisua! --\nSilmienpyyteitä, lihanhalua.\" -- --\n\n\"Elkää tehkö syntiä, hurskas isä!\" keskeytti nuori ritari hänet\nylpeän kiivaasti. \"Silloin on myöskin syntiä ja jumalatonta, kun te\npolvistutte pyhälle neitsyelle ja rukoilette puhdasta autuuden äitiä.\"\n-- --\n\n\"Näitä nuorten sydänten Casuistikoja [Tiede, joka tutkii arkoja\nomantunnonasioita] ei voi välttää\", jatkoi piispa. \"Minä tunnen nuo\nmielettömyydet; mutta minä tiedän myöskin neuvot niille. Jos sinun\ntunteesi on niin hurskas ja puhdas, kuin sinä uskot, niin osoita se\nminulle! Ellet sinä rakasta ainoastaan itseäsi ja omia mielitekojasi\nvaan sitä sielua, jota näyt jumaloivan, niin et kai tahtone tehdä omaa\nepäjumalaasi onnettomaksi?\"\n\n\"Armias Jumala! Mitä tarkoitatte, kunnianarvoisa isä?\"\n\n\"Oletko sinä niin soaistu, ettet näe mihin sellainen intohimo\njohtaa? Niin vähänkö sinä tunnet maailman ylhäisiä ja mahtavia?\nLuuletko sinä, ettei mustasukkaisuus, epäluuloisuus ja loukattu\nylpeys saa oikeamielisyyden maljakkoa horjahtamaan tasapainostaan\nparhaimmassakin kädessä, jonka haltuun kansa ja valtakunta on uskonut\nkohtalonsa. Toivoisitko sinä elää päivänä, jolloin kuulisit riidan ja\nerimielisyyden vallitsevan tanskalaisessa kuningashuoneessa -- ja sinun\ntähtesi? Tahdotko sinä, saadaksesi kylliksesi katsella kaunista kuvaa,\njoka kuitenkin täyttää sinun sielusi levottomuudella ja epätoivolla\n-- tai, mikä on pahempi, synnillisellä ja jumalattomalla halulla --\ntahdotko sinä sellaisen kurjan, itsekkään, sairaloisen mieliteon vuoksi\nrikkoa ehkä muuten tyydyttävän perhe-elämän, etkä vain itse uskaltaa\nelämää ja kunniaa, vaan ehkä saattaa häpeään ja hengenvaaraan sen\nhenkilön, jonka puolesta sinä haaveilevalla ilolla voisit kuolla?\"\n\n\"Suuri Jumala!\" huudahti Folgvard valahtaen kuolonkalpeaksi. \"Mitenkä\nvoitte ajatella sellaista mahdolliseksi? Kuinka hän olisi voinut\nylpeässä sokaistuksessaan antautua sellaiselle hirviölle?\"\n\n\"Elä tuomitse väärin sitä ruhtinasta, jonka haltuun Tanska tahtoo uskoa\nonnensa, mutta jonka sinä nyt olet vähällä pettää! -- Jos hän tulisi\nkovaksi ja julmaksi vihassaan, niin olisihan se inhimillistä.\" --\n\n\"Te olette oikeassa!\" alkoi Folgvard puhua. \"Minä olisin Tanskan\nkurjin ritari, enkä suuren drotsi Pietarin poika, jos saattaisin hänet\nsellaiseen onnettomuuteen. Te olette peloittanut minua, hurskas isä!\nMinä lähden täältä heti. Minä tahdon vain kerran vielä nähdä hänen\nihanat silmänsä näiden kirkkaiden hääkynttilöiden valossa -- ja sitten\n-- hyvästi tämän maailman elämä ja ilot! -- Hyvää yötä!\" Hän aikoi\nsyöksyä pois, mutta piispa tarttui hellästi hänen käsivarteensa.\n\n\"Ota mukaasi hartain siunaukseni, ystäväni Pietari Hesselin poika!\"\nsanoi piispa Sven iloisesti ja nousi, laskettuaan kätensä Folgvardin\npolttavalle päälle. \"Nyt minä näen, ettei sinua kalva mikään alhainen,\nepäjalo intohimo, vaan onneton erehdys. Ole miehekäs, poikani! Opi\noikein käyttämään sitä elämää, jota nyt ylönkatsot. Käytä se isänmaasi\nja sen Herran palvelukseen, joka sen sinulle antoi! Kristitty ritari ei\nvain tunteellisesti uneksi -- hän myös toimii!\" --\n\n\"Oikein, herra piispa, niin minäkin tahdon\", huudahti Folgvard ylpeästi\nja innokkaasti -- \"vaikka tämä kuningas, jonka olette tuonut tänne,\ntulisikin minun vihollisekseni. Tositoimintaa on nyt vain Ebbesenin\nlipun alla, vaikka hän onkin tuomittu mahtavien päätöksestä, teidänkin\n--\"\n\n\"Varo astumasta sille tielle, poikani!\" huudahti piispa ja peräytyi\nsäpsähtäen. -- \"Elä anna petollisen loiston itseäsi häikäistä! Elä\nmyöskään tuomitse sitä, mikä sinulle vielä on hämärää minun ja\nkuninkaan menettelyssä Ebbesenin suhteen! Minulla olisi sinulle tehtävä\nlaillisen kuninkaamme palveluksessa; minä voisin osoittaa sinulle\nkunniakkaan tien onneen ja menestykseen\". -- --\n\n\"Hurskas isä!\" keskeytti Folgvard valtioviisaan piispan, katsoen häneen\nterävästi ja tarttuen häntä käteen. -- \"Te olette näyttänyt minulle\nsen kuilun, jonka vieressä seisoin, ja johon minä olin vähällä syöstä\nsen sielun, jota rakastan; mutta -- anteeksi epäilykseni! -- ettekö\nitse seiso täällä liukuvalla pinnalla. Johdatteko oikeamielisesti tätä\npeloittavaa kuningasta?\"\n\n\"Jumalan avulla, poikani!\" vastasi piispa vakavasti, kätensä\nyhteenliittäen. \"Tämän onnettoman ajan petollisuus tarvitsee neuvoja,\njoita ei jokainen hurskas ja rehellinen sydän heti voi hyväksyä; mutta\n-- armonvalon ja pyhän hengen avulla meidän nuori viisas kuninkaamme\ntulee toimimaan oikein senkin silmien edessä, jolta ei mikään ole\nsalattu. Cras nobis respondebit pietitia nostra -- koittaa vielä päivä\ntämänkin jälkeen, ja se on ilmituova tekojemme oikeamielisyyden.\" --\n\n\"Totta totisesti, herra piispa. Saarnaatteko te minun\nnuoruudenihanteitani tälle nuorelle ihmiselle!\" kuului nyt kuninkaan\niloinen ääni avonaisesta ovesta, ja sekä piispa että nuori ritari\nFolgvard peräytyivät säpsähtäen. \"Mitä täällä oikeastaan on tekeillä?\"\njatkoi kuningas. \"Mistä salaperäisistä asioissa te täällä keskustelette\ntämän ujon herran kanssa, joka koko päivän on seurannut osanottavilla\nkatseilla minua ja morsiantani, silti meitä onnittelematta?\"\n\n\"Sallikaa minun esittää teille kuuluisan miehen poika, herra kuningas!\"\nalkoi piispa nopeasti puhua, nyt kuitenkin aivan rauhoittuneena.\n\"Teidän autuaan setänne ystävä drotsi Pietari Hessel, oli tämän nuoren\nmiehen isä, ja minä toivon ritari Folgvardin seuraavan jalon isänsä\njälkiä. Toivon että hänestä ajankuluessa tulee teille yhtä uskollinen\nmies kuin minun Herrassa autuaasti nukkunut ystäväni oli ennen kuningas\nMeenvedille ja Tanskan kuningashuoneelle.\"\n\n\"Vai niin! Senkö drotsi Hesselin poika, joka nuoruudessaan oli\nkuningatar Agneksen ritarillinen ihailija?\" sanoi kuningas\nkaksimielisesti hymyillen \"No niin, olihan hän muuten rohkea mies.\nMinua ilahduttaa, jos hänen poikansa seuraa hänen kiitettäviä jälkiään.\"\n\n\"Minä olen määrännyt hänelle tehtävän, johon hän tarvitsee teidän\narmollisen suostumuksenne\", jatkoi piispa luoden alas katseensa. \"Minä\narvelen että hän voisi osoittaa intonsa ja kykynsä teidän tulevana\nuskollisena palvelijananne, antamalla aatelille ja kansalle viittauksen\nteidän itsensäkieltävästä lempeydestänne, jota olette osoittanut\nhallitukseen astuessanne -- vaikuttaakseen siten heidän päätökseensä ja\nvalmistaakseen heitä antamaan teille yksimielisen kuuliaisuuslupauksen\nViborgin käräjillä.\"\n\n\"Vai niin!\" keskeytti kuningas hänet säpsähtäen. \"Siihen olisi\nkuitenkin vanhempi ja kokeneempi valtiomies ollut soveliaampi. Tämä\nnuori mies osaa vaieta, ja se voi olla hyvä aikanaan; mutta osaako hän\nmyöskin puhua sanomatta liikaa, se on ominaisuus, jota minä en voi\nkehua vielä tuntevani hänessä. Kuitenkin -- koska jo olette vihkinyt\nhänet tähän asiaan, herra piispa, saa hän matkustaa heti. Teillä on\nsuostumukseni, ritari Folgvard! Mutta katsokaa, ettette väärinkäsitä\ntai väärinkäytä sitä!\"\n\nRitari Folgvard katsahti hämmästyneenä sekä kuninkaaseen että piispaan,\njoka salaa iski hänelle silmää.\n\n\"Minun olisi helpompi suorittaa tämä tehtävä teidän mieliksenne, jos\nteidän armonne suvaitsisi itse ilmaista minulle teidän tahtonne!\" alkoi\nhän nyt puhua, koettaessaan vaivoin salata epätietoisuuttaan siitä,\nmistä puhuttiin, sekä äärimmilleen jännittyneen mielentilansa. -- \"Se\nmaailmankokemus ja ymmärrys, jonka luulette minulta puuttuvan, ylhäinen\nherra, tekee minulle tämän tehtävän hyvin arveluttavaksi.\" --\n\n\"Sen itse parhaiten tiedätte! Minulla ei nyt ole aikaa sellaiseen!\"\nkeskeytti kuningas hänet terävästi. \"Seuratkaa tämän arvoisan herran\nmääräyksiä! Te saatte hänen kanssaan vastata siitä. -- Jumalan\nhaltuun!\" Sen sanottuaan hän kääntyi ritari Folgvardista, joka\nhätäisesti kumartaen, kasvot punottavina syöksyi ulos ovesta.\n\n\"Mikä teidän nuorta ystäväänne vaivasi?\" -- kysyi kuningas jäätyään\nkahden piispan kanssa, \"Hän on jo toinen tanskalainen ritari, joka\nminulle tänä iltana esitetään. Jos heidän mukaansa teen jälellä\nolevista johtopäätöksen, niin taitaa Tanskan nuori ritaristo potea\nkuumetta tai aivotulehdusta.\"\n\n\"Ainakin sopii se tällä kertaa ritari Folgvardiin, herra kuningas!\"\nvastasi piispa. \"Hänen nuori verensä on todellakin kuumeisen levotonta,\nenkä minä tiedä sille mitään parempaa neuvoa kuin kiireellistä\ntoimintaa, ja erityisesti sellaisia tehtäviä, jotka vaativat\njärkevyyttä ja viisautta. Saatte nähdä ettei valintani ole huono. Tämä\nnuori mies ei tule saattamaan luottamustani häpeään.\"\n\n\"Sen tulee aika osoittamaan!\" vastasi kuningas epävarmoin katsein. --\n\"Nyt toisiin asioihin. Minä olen väsynyt tämän päivän teeskentelyyn.\nMinua halutti puhua teidän kanssanne pari sanaa kahden kesken. Minä\nolen nyt tehnyt sen uhrauksen, jonka valtioviisaus ja Tanskan onni\nvaativat. Se oli minun oma suunnitelmani samoin kuin teidän. Minä en\ntahdo valittaa. Minä olen nyt sidottu puolisoon, joka ojensi minulle\nkätensä vain tullakseen kutsutuksi Tanskan kuningattareksi. Sen minä\ntiesin. Ehkä hän kuitenkin kätkee sydämeensä toisen nuorukaisen kuvan.\nSitä minä en tiennyt. Mutta, olkoon menneeksi! Ehkäpä minulla olisi\nomasta sydämestänikin yhtä ja toista ripitettävää. -- Kuitenkin, se on\nkaikki tyhjää narripeliä. Te, hengen miehet, ette kuitenkaan ymmärrä\nsydänsuruja. Kaikki sujuu nyt vielä hyvin, kuten sanoin. Minun veljeni\nitsepäisyys painaa kuitenkin mieltäni. Se huoli on tehnyt minulle\nnäiden päivien onnennaamarin hiukan tukalaksi kantaa. Te tiedätte,\nettä minun aikomukseni oli vapauttaa heti hänet kreivin vankeudesta,\nilman minkäänlaisia ehtoja. Mutta nyt minä huomaan hänellä olevan\npuoluelaisia, ja ne ovat uskaliaita, vaarallisia haaveilijoita.\"\n\nKuningas kertoi nyt piispalle keskustelunsa Sven Tröstin kanssa, ja\nmiten hän oli nähnyt tarpeenvaatimaksi käskeä vangitsemaan uhmailevan\nritarin, ettei tämä pääsisi levittämään vihamielistä mielialaansa\nkansaan ja yllyttämään Oton liittolaisia vastustamaan hänen kuninkaaksi\njulistamistaan Viborgissa.\n\n\"Tämä surettaa minua!\" vastasi piispa miettivästi. \"Tämänlainen\nankaruus lienee kuitenkin välttämätön joksikin aikaa. Teidän\nherra veljenne vapautus on näissä olosuhteissa jätettävä siksi,\nkunnes kuninkaaksi julistaminen on ohitse, ja teidän tärkeä\nvaltaistuimellenousunne vahvistettu. Nyt meidän on kaikkien uhrattava\nvaltakunnan ja maan hyväksi se, minkä välttämättömyys vaatii -- ja\nherra kuningas! Teidän uhrinne ei ole vähin; kuitenkin -- Jumalan\navulla se on koituva sekä teidän että Tanskan onneksi!\"\n\n\"Sen aika myöskin opettaa!\" keskeytti kuningas hänen puheensa. --\n\"Kaikessa tapauksessa, teidän ei ainakaan koskaan tarvitse kuulla minun\nvalittavan. -- Te kehoitatte siis minua siihen?\" jatkoi hän. \"Te ette\npidä minua sydämettömänä veljenä, kun nyt annan Oton jäädä sinne, missä\nhän on, kunnes minä vaaratta maalle ja valtakunnalle voin vapauttaa\nhänet ja antaa luopumisen riippua hänestä itsestään?\"\n\n\"Herra kuningas, minun käsittääkseni se on surullinen välttämättömyys!\"\nvastasi piispa tuskallisesti huoaten. -- \"Te ette toimi täällä\nomassa asiassanne, ettekä voi sydämessänne seurata omaa haluanne ja\nveljentunnettanne. Nyt on kysymyksessä valtaistuimen turvallisuus ja\nTanskan onni sekä nykyisille että tuleville sukupolville, tahrattakoon\ntäällä yksityisen parhaat ja kauneimmat toiveet isänmaan ja yhteisen\nhyväksi.\"\n\n\"Hyvä! Olkoon niin. Nyt ei siitä enempiä epäilyksiä!\" sanoi kuningas\nkiivaasti. \"Oletteko laatinut armahduskirjeen?\"\n\n\"Tässä se on, armollisin kuningas! Se on kunniaksi sekä teidän\nsydämellenne että viisaudellenne. Sillä te voitatte heti koko\nkansan sydämen. Minä olen teidän suostumuksellanne itse ulottanut\nteidän ylevämielisen anteeksiantonne niihin, jotka nyt pelkäävät\nentisten laittomuuden aikojen ja teidän onnetonta isäänne vastaan\ntekemiensä rikkomusten seurauksia. Tässä kohden te olette viisaampi ja\nvarovaisempi kuin teidän autuas setävainajanne, muuten niin ylistetty\nkuningas Meenved, ja -- totisesti! Ihanampi on anteeksi antaa kuin\nrangaista ja kostaa!\"\n\n\"Hyvä on!\" vastasi kuningas päätään nyökäyttäen -- \"minkä voin\nkynänvedolla voittaa, siihen en tarvitse verenvuodatusta.\" Hän luki\nnopeasti sen asiakirjan, jonka piispa ojensi hänelle. \"Hyvä on!\nArmahdusjulistus ulottuu kaikille -- paitsi Ebbesenille ja hänen\nystävilleen. He ovat ja pysyvät minun vihollisinani. Sen olette itse\nsinetillä vahvistanut. Elleivät Geertin pojat häntä surmaa, on häntä\nahdistettava. Mutta -- sillä ei ole kiirettä!\"\n\n\"On kuitenkin surullista, herra kuningas!\" alkoi piispa taas\nhuolestuneen näköisenä puhua, \"ja se painaa raskaasti mieltäni, että\nmeidän onnettomana aikanamme suurimmistakin yrityksistä puuttuu\nse puhtaus ja selvyys, joka voi poistaa jumalaapelkäävän sielusta\nkaikki epäilykset ja vahvistaa kansojen onnen korkeimman totuuden ja\nvanhurskauden sinetillä. Minä voin Jumalan edessä kutsua synnittömäksi\nyhtävähän Ebbesenin tärkeää tekoa kuin sitä valtioviisasta suunnitelmaa\nTanskan pelastukseksi, johon minun itseni on teidän kanssanne täytynyt\nsuostua ja se vahvistaa. Meidän syntisen aikamme kirous on siinä että\nse heittää varjonsa kaikkeen, niin ettei yksikään sielu, joka tahtoo\nottaa osaa aikansa tapahtumiin, voi pysyä puhtaana sen tartunnasta.\"\n\n\"Muuttakaa aika, hurskas herra piispa!\" sanoi kuningas kärsimättömän\nreippaasti. \"Muuttakaa maa taivaaksi, jos voitte! Tehkää sitten meidät\npyhimyksiksi, jotka aikojen kirjassa seisovat pyhimyskehän ympäröimänä,\npalmunoksat kädessä niinkuin pyhät marttyyrit kuvaraamatussanne! Jos\ntahdotte edelleen seurata minua mutkikkaalla tielläni, hurskas herra,\nniin elkää milloinkaan kiusatko minua epäilyksillänne siitä, mikä\nkerran on tapahtunut tai päätetty! Esittäkää niin paljon kuin vain\nhaluatte vastaväitteitä sitä vastaan, mitä minä en vielä ole päättänyt!\nMutta ei sanaakaan sitä vastaan, joka jo on päätetty, -- kuinka muutoin\nvoin saada nämä sekavat asiat selvitetyiksi?\"\n\n\"Suokaa minun kuitenkin lausua eräs toivomus, herra kuningas!\" jatkoi\npiispa. \"Se koskee teidän omaa onneanne, eikä se minun tietääkseni ole\nmitenkään esteenä teidän entisille päätöksillenne -- --\"\n\n\"Mitä se on? Puhukaa suoraan, herra piispa, mutta lyhyesti, sillä minua\nkaivataan. Ritari Podebusch odottaa minua ulkona katselemaan ihanaa\njumalatar-kulkuetta.\"\n\n\"Oi! Varokaa petollisia jumalia ja jumalattaria, armollinen herra!\"\nhuudahti piispa kiihkeästi, \"varsinkin näitä Rügenin sisaruksia! Minä\naijoin juuri pyytää teidän lähettämään heidät pois eikä viedä heitä\nTanskaan mukananne.\" --\n\n\"Minkävuoksi, Herra piispa?\" kysyi Valdemar punastuen. \"Mitä teillä on\nnäitä kauniita, hauskoja ihmisiä vastaan?\"\n\n\"Yksinkertaisen kansan ajatukset noituudesta ja loihtimisesta lienevät\nvain taikauskoa ja pakanuuden jätteitä\" -- jatkoi piispa, \"mutta jos\nuskoisin ihmisillä olevan tällaisen yliluonnollisen ja helvetillisen\nnoituusvoiman, niin luulisinpa silloin tämän rügeniläisen herran ja\nhänen lumoavan sisarensa omaavan sen. Uskokaa minua, herra kuningas. He\nlaskevat ansoja teidän nuorelle sydämellenne; he eivät tuo onnea eikä\nsiunausta mukanaan Tanskalle.\"\n\n\"Jättäkää se minun yksityisasiakseni, hyvä piispani\", keskeytti\npiispa Valdemar hänet nopeasti ja nauroi. \"Jos joskus tuntisin\nnoiden pelkäämienne noitatemppujen vaivaavan sieluani, niin ehkä\nsilloin käännyn teidän puoleenne rippituolissa. Mutta minä en jaksa\nselvitellä tätä sekavata vyyhtiä enkä koota levottomia tanskalaisia\npäitä yhden hatun alle, ellei minulla ole hauskaa seuraa, ja ainakin\njotakin kaunista katseltavaa.\" Tämän jälkeen kuningas poistui\nnopeasti yksinäisestä huvihuoneesta, ja piispa kuuli, miten hänet\nlinnanpuistossa vastaanotettiin juhlalaululla, josta erottautui\nkuuluvasti harvinaisen kaunis, hopeansointuinen ja tenhoava naisääni,\nvaikuttaen omituisen lumoavasti sieluun ja mieleen.\n\nMyöskin piispaan nämä sävelet vaikuttivat voimakkaasti. Hän kuunteli\nkauan levottomalla mielenkiinnolla ja jännitetyn tarkkaavasti tätä\nlumoavaa sirenilaulua, joka vähitellen häipyi edetessään, sulautuen\nlopulta yksinäisen satakielen rakkauslauluun hiljaisessa kesäyössä,\nyöhuuhkajan linnantornista samaan aikaan huutaessa soinnuttomalla ja\nsurullisella äänellään.\n\nOli myöhä. Tulet sammutettiin linnanpuistossa, ja vähitellen vaikenivat\nsoitonsävelet, ja taukosi hälinä linnasta. Piispa Sven jäi istumaan\nsyviin ajatuksiin lamppunsa, ääreen, eikä hänellä näyttänyt olevan\nhalua työhön eikä lepoon. Hän liitti usein kätensä yhteen ja rukoili\nikäänkuin epäillen ja taistellen itsensä kanssa, ja syvä huokaus\ntunkeutui hänen huolestuneesta sydämestään mainitessaan vuoroon\nkuninkaan, Ebbesenin ja prinssi Oton nimeä. Myöskin Sven Tröstistä,\njonka hän luuli istuvan vankina linnassa, ja ritari Folgvardin\nonnettomuudesta hän oli hyvin levoton. Päivä alkoi jo valeta,\nkun hän sammutti lamppunsa ja läksi makuuhuoneeseensa, joka oli\nulommaisen linnanhaudan ja maantien puolella. Hän aukaisi ikkunan\nvoidakseen hengittää raikasta aamuilmaa, ennenkuin pani maata.\nRitari Folgvard ratsasti nyt hitaasti pois Sönderborgista, mutta\nei silmäillyt huvihuoneenikkunaan, missä piispa seisoi vilkuttaen\nhänelle jäähyväistervehdystä. Nuoren ritarin kasvot olivat käännetyt\npäivänsarastusta kohti, ja hän lauloi nyt hiljaa:\n\n    \"Tules' kirkkahin päivä, sen päälle suo\n    jo se sytä, ken syttyä halaa!\n    Kuin lumen sa sulata toivo tuo.\n    mi syliisi aina palaa.\n\n    Mutt' ihmisistä ei kukaan, ei\n    voi vangita sydäntäsi:\n    paits' ehkä yksi -- ken tahtosi vei,\n    muill' on kovin voimaton käsi.\"\n\n\"Jumala meitä varjelkoon rakastuneiden logicasta!\" huokasi piispa ja\npuisti päätään. \"Taivaan isä suojelkoon hänen järkeään ja vapahtakoon\nhänen erehtyneen sielunsa!\" Näin sydämestään huoaten piispa sulki\nikkunan ja meni levolle, ritari Folgvardin ratsastaessa uneksien tietä\nedelleen lempilauluaan laulellen.\n\nEnnenkuin hän vielä oli lopettanut tämän laulunsa, joka kylliksi\nosoitti häntä kalvavan tuskan, saavutti hänet kaksi nuorta ritaria,\njotka samoinkuin hänkin tulivat Sönderborgista ja matkustivat\nJyllantiin. Toinen oli Stig Antinpojan poika, huikentelevainen\nritari Offe Stiginpoika, josta isä olisi toivonut hienoa, viisasta\nvaltiomiestä, vaikka se ei oikein tahtonut hänelle onnistua. Sekä tämä\niloinen herra, että hänen eroittamaton ystävänsä ja juomatoverinsa\nPietari Antinpoika kuuluivat niihin itsevaltaisiin ylimyksiin, jotka\ntänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana olivat lyöttäytyneet\nNiilo Buggen seuraan Haldissa, sillä he olivat erityisesti mieltyneet\nsiellä vallitsevaan vapaaseen elintapaan, missä miekka oli lakina ja\noma tahto valtakunnan oikeuden sijassa. Stig Antinpojan vaatimuksesta\nolivat kuitenkin nämä molemmat vapaudenritarit saapuneet tarjoamaan\nnuorelle kuninkaalle palvelustaan. Ollessaan häävieraina Sönderborgissa\noli heille osoitettu ovelaa huomiota, ja olivat he niin ihastuneet\nprinssi Valdemarin reippaaseen, iloiseen olentoon, että he nyt\nhänen innokkaimpina puoluelaisinaan lähtivät valmistamaan hänen\nkuninkaaksihuudattamistaan, sekä levittämään hänen kiitostaan\nlevottomien ystäviensä keskeen. He luulivat jo olevansa vihittyjä\nuuden hallituksen suunnitelmiin erään heille uskotun tehtävän kautta,\nja heillä oli tärkeitä terveisiä sekä puolinaisia lupauksia ritari\nBuggelle Haldissa ynnä monelle muulle tunnetulle ritarille Jyllannissa\nsekä mahtavalta Stig Antinpojalta, että osaksi kuninkaalta itseltään.\nVielä osaksi hääviinien humalassa ja heihin osoitetun kunnian\nhuumaamina, pyörittelivät he hevosiaan vallattoman iloisesti, ja\nrakastuneen Folgvardin uneksiessa salaisesta rakkaudestaan, lauloi\nOffe Stiginpoika iloisesti ja vallattomasti hänen takanaan tunnettua\nivalaulua ritarillisuudesta ja romantisesta sankarihengestä:\n\n    \"Ramund se asteli, teikaroi,\n    Läks' räätälin parhaan luokse.\n    'Tee puku, räätäli hieno, mulle,\n    Ja hieno, kaunis, jos sopii sulle?'\n\n    'Miks en?' tuo vastasi räätäli vain\n    Ja mieli nyt hyvä oli Ramundin näin.\"\n\nHänen matkatoverinsa nauroi täyttä kurkkua ja yhtyi lauluun. Nyt\nhuusivat molemmat elostelijat raa'alla äänellä:\n\n    \"Kolmekymmentä housuihin kyynärää.\n    Viisitoista housujenvyöhön!\n    Lujaks' ikuiseks' tee vaatteus tää,\n    Jos pystynet ompelutyöhön\".\n\n    \"Kovin ahdan on mulle puvuksi tuo\", sanoi Ramund.\n    \"En liikkumaan mahdu\", näin jutteli nuori Ramund.\n    Meren suolaisen äärtä nyt astuvi Ramund.\n\n\"Tuhannet neitsyet minua syleilkööt!\" huudahti ritari Stiginpoika,\nja laulu vaikeni. \"Eikö ratsastakin tuolla meidän rakkaudesta sokea\nritarimme Folgvard? Hei, Folger pelimanni!\" jatkoi hän leikkiä\nlaskien ja löi häntä olkapäälle. \"Lehahdatteko te sokean satakielen\nlailla häätalosta ja laulatte Miserereä, sillaikaa kun kaikkien\nisänmaanystävien aivoissa messutaan Gloriaa?\"\n\n\"Taidatte nähdä auringon kaksinkertaisena taivaalla, minun herrani\",\nvastasi Folgvard luodessaan katseen molempien humalaisten herrojen\npunoittaviin kasvoihin ja himmeisiin katseisiin.\n\n\"Entä sitten, Folgvard? Kolminkertaisena, jos tahdotte?\" vastasi\nStiginpoika hattuaan heilautellen. \"Nyt ei ole aikaa huokailla kuulle\npetollisten neitosten vuoksi. Nyt on nuori kuningas Atterdagilainen\ntaas tuonut valoisan päivän ja kesän vihreyden Tanskaan.\"\n\n\"Suokoon Jumala hänen tuoneen myöskin ilon ja rakkauden tullessaan\",\nhuokasi Folgvard, \"ennenkaikkea tanskalaisen rehellisyyden ja\nuskollisuuden\".\n\n\"Rist'varjele, mitä tarkoitatte?\" alkoi herra Stiginpoika taas puhua\nveitikkamaisen näköisenä. \"Voiko kukaan tuoda mukanaan enemmän iloa ja\nritarillista rakkautta kuin reipas, iloinen sulhanen, joka on oppinut\ntaidon keisarillisessa hovissa? Pysyykö hän uskollisena sulhasena,\nei muuten kuulu teihin eikä meihin. Mutta sen uskollisuuden, jonka\nhän on luvannut meille, maan aatelisille herroille, sen opettaa\nTanskan ritaristo hänen pitämään, samoinkuin hänen vakuutuksensa ja\nkädenlyöntinsä.\"\n\n\"Silloin on meidän ensiksi paras oppia pitämään kiinni ankeriasta\npyrstöstä\", mutisi Folgvard. \"Varokaa taittamasta itsellenne\nlaskiaisvitsaa! Kyllä me ritarit olemme ensimäisiä, joita hän kurittaa.\nKuitenkin, siitä emme puhu ennenkuin näiden päivien humala on kokonaan\njäähtynyt teidän polttavilta otsiltanne.\"\n\n\"Hoh, mitä kerettiläisjuttuja nuo ovat, Folgvard!\" huudahti pyöreä,\npunakka Pietari Antinpoika. \"Eikö edes meidän valtioviisas piispamme\nole voinut kääntää teitä? Onko tuo huokaustenne käsittämätön\nkauneusloiste tehnyt teidät umpisokeaksi? Antakaa sen Fenixlinnun\nlentää, ja vangitkaa itsellenne toinen. Niin minä olen tehnyt monta\nkertaa, eikä siitä ole minulle ollut haittaa. Pitäkää nyt vaari\npäästänne ja sydämestänne, ja auttakaa meitä pitämään iloa uudelle\nSalomon kuninkaallemme!\"\n\n\"Totta totisesti, te vasta tuuliviirejä olette\", sanoi Folgvard.\n\"Kuukausi siteen tahdoitte te murtaa auki prinssi Oton vankilanovet ja\nviedä hänet Viborgin käräjille kuninkaaksi huudettavaksi. Mutta nyt te\npuhallatte torveen hänen ovelan veljensä hyväksi. Se herra ymmärtää\nonkia kruunuja ihmissydämillä.\"\n\n\"Muuta mielesi, harhaan johdettu nuori mies!\" vastasi herra Stiginpoika\nnaurettavalla saarnaäänellä. \"Me olemme kaikki olleet syntisiä\nja väärillä teillä. Mutta nyt minä ja minun hyvä ystäväni olemme\nmuuttuneet järkeviksi miehiksi, jotka kykenemme valtiollisiin toimiin,\nja vielä kerran voimme istua kuningas Valdemarin viisaassa neuvostossa\nniinkuin piispa Sven ja minun hyvin mahtava herra isäni. Tulkaa tekin\njärkiinne, ritari Folgvard. Ei kannata potkia tutkainta vastaan,\neivätkä happamet kasvot tee maailmaa hiuksenvertaakaan paremmiksi.\nIloinen kuningas saa nyt tulta ja eloa meihin kaikkiin. Jos se\nHerran enkeli, jonka vuoksi te huokailette, istuu herrojen linnassa\ntai luostarissa, niin sanokaa minulle suoraan, ja me autamme teitä\nvapauttamaan hänet uljaiden ritarien lailla. Ehkäpä meidän iloinen\nkuninkaamme itsekin sanoo amenensa mokomaan hauskaan juoneen.\"\n\nRitari Folgvard sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta pyylevä Pietari\nAntinpoika purskahti äänekkääseen nauruun. \"Ei, toveri, siihen ei\nkuningas Valdemar ikinä anna suostumustaan, sen varmuudeksi saatte\npyytää noiden tuhannen neitosenne syleilemään teidät kuoliaaksi. Missä\nteidän silmänne ovat olleet, Offe Stiginpoika? Ettekö te kauniilta\nmorsiusneidoilta ole nähnyt sitä minkä jokainen raitis mies puolella\nsilmällä voi nähdä ritari Folgvardista? Minä en ikinä kehoittaisi\nrakastunutta ystävääni astumaan jalallaan siihen herraslinnaan, missä\nhänen sydämensä valittu kuningatar tulee vallitsemaan; ellei hän tahdo\nsaattaa päätänsä vaaraan, -- Vakavasti puhuen, ystäväni Folgvard\",\nlisäsi hän, \"katsokaa, ettette tule liian lähelle sitä aurinkoa, josta\njo olette liiankin ääneen ja hellästi laulanut! Se polttaa, Jumala\nparatkoon, teidät poroksi. Meidän nuorella herrallamme on haukansilmät\neikä hän välitä muista kruunuista kuin näkyvistä.\"\n\n\"Hohoh!\" huudahti Stiginpoika silmät suurina.\n\n\"Sen auringon läheisyydestä, josta minua varoitatte, poistun minä\nnyt\", vastasi Folgvard säihkyvin katsein. \"Samoin haukasta, joka\npian hakkaa teiltä sokeat silmät päästänne. Tehkää, jos voitte,\nValdemarin kruunausmatka riemukuluksi. Mutta minä menen nyt auttamaan\nmaan uskollisia ystäviä voittamaan omin päin sen voiton, jota ennen\nei Tanskassa huudeta 'victoria' huutoja.\" Tämän sanottuaan ritari\nFolgvard kannusti ratsuaan ja ratsasti nelistäen heidän näkyvistään.\nMolemmat iloiset veljekset nauroivat, mutta säälittelivät typerää\nkuningatarrakastajaa, joka ei paremmin osannut salata pettyneitä\ntoiveitaan tai etsiä oikeaa tietä kunniaan ja onneen, jonka he nyt itse\nvarmasti luulivat löytäneensä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nHelluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli koko Tanskan\nhuomio kiintynyt Valdemarin suunniteltuun kruunaukseen ja siihen\nvaltioviisaaseen naimiskauppaan, jolla hän oli varmentanut kruunun\nitselleen. Jokainen, joka luuli omaavana arvostelukykyä valtiollisissa\nasioissa, toivoi maalle ja valtakunnalle koittavan onnellisia aikoja\nsellaisen ruhtinaan hallitessa, joka näytti voivan uhrata oman\nsydämensä tunteet valtioviisauden ja valtakunnan parhaaksi. Prinssi\nOton ystävät olivat kadottaneet kaiken toivonsa; heidän puolueensa oli\nmyöskin liian heikko voidakseen olla vaikuttavana. Se Niilo Ebbesenin\nurhean teon suuri ihailu, joka kuukausi sitten oli ollut yleinen niin\nylhäisten kuin alhaisten joukossa, laimeni nyt huomattavasti, ja tämän\nkansan urhoon huomion täytyi väistyä tärkeämmältä näyttävien asioiden\ntieltä. Kansan kesken oli Ebbesenin nimi vielä kuitenkin rakastetumpi\nkuin kenenkään muun ruhtinaan. Se ritari, jonka käsi kaatoi kaljun\nkreivin, oli talonpojan mielestä maan merkittävin mies, ja niinpian\nkun kuultiin ruhtinaiden ja ylhäisten jättäneen hänet yksin, Geertin\npoikien uhatessa häntä kostonsodalla, virtasi suurin joukoin\njuutilaista talonpoikaisjoukkoa Brattingborgiin uhraamaan verensä ja\nhenkensä Geertin murhaajan ja Tanskan vapauttajan puolustukseksi. Mutta\nei ainoakaan ylempisäätyisistä yhtynyt häntä puolustamaan. Geertin\nmurhaa sanottiin urhotyöksi ja uskaliaaksi aikeeksi, josta olisi maalle\nhyötyä; mutta nuoren kuninkaan puoluelaisten mielestä oli edullisinta\nmaalle ja valtakunnalle, että tämä teko ja sen seuraukset katsottaisiin\njuutilaisen herrasmiehen ja Holstein-Rendsburgin kreivien väliseksi\nyksityiseksi riidaksi. Heidän mielestään tämä oli asia, jonka tuli\nkulkea omaa kulkuaan, ja jonka puolesta ei voinut saattaa kruunun eikä\nmaan parasta vaaranalaiseksi.\n\nVaikka Lübeckin sopimuksen mukaan olikin tavallaan rauha maassa,\nnähtiin kuitenkin usein saksalaisia sotilasjoukkoja kulkevan\nedestakaisin Juutilaisten linnojen väliä, jotka osaksi olivat\npanttiherrojen käsissä, ja pian olikin taas Ebbesenin nimi kaikkien\nhuulilla, kun kuultiin huhuiltavan hänen ominpäin taistelussa\nvoittaneen Geertin pojat.\n\nJuhannuspäivänä 24 päivänä kesäkuuta oli suuri kansanjoukko kokoontunut\nViborgiin ja sen ympäristöön, kaikkialla vallitsi mitä iloisin ja\nrauhallisin mieliala. Kuningas Valdemar oli vastaanottanut säätyjen\nvahvistuksen Viborgin linnassa. Hän oli ilman vähintäkään vastaväitettä\niloisesti hymyillen sinetillään vahvistanut lupauksensa ja luvannut\nsäätyjen valtuutetuille kaiken minkä he vaativat. Ritari Bugge Haldista\nynnä huomatuimmat juutilaiset ritarit ja papit olivat läsnä. He olivat\nkaikki vastaanottaneet mielisteleviä osoitteita uuden kuninkaan\narmollisuudesta sekä olivat ihastuneet hänen nerokkaihin lausuntoihinsa\nja miellyttävään kohteliaisuuteensa. Hän oli samana päivänä julistanut\nlempeän armahdusjulistuksensa, ja suuri kruunausjuhla loppui\njuhlallisella Te Deumilla Viborgin tuomiokirkossa.\n\nKruunausjuhlallisuuksissa kuului kuitenkin etempänä seisovien\ntalonpoikien joukosta usein tyytymättömiä ääniä, jotka olivat huutaneet\nprinssi Oton nimeä ja vaatineet häntä kuninkaaksi. Mutta suosiohuudot\nValdemarille vaimensivat nämä äänet. Sieltä täältä talonpoikien\njoukosta oli myöskin kuultu huudettavan Ebbesenin nimeä, vaikkei\nkuitenkaan kukaan selvästi ilmaissut, mitä sillä tarkoitettiin. Kun\nnyt kuningas, piispa Svenin ja Stig Antinpojan välissä ja lukuisien\ntanskalaisten ja saksalaisten ritarien seuraamana, astui tuomiokirkosta\nnousten sen ulkopuolella ratsunsa selkään lähteäkseen heti tervehtimään\nkansaansa ympäri maan, tervehtivät lukuisat kansanjoukot häntä meluavin\nsuosiohuudoin. Kuningas vastasi näihin tervehdyshuutoihin miellyttävän\nlempeästi, ja kaikkia näytti hurmaavan nuoren kauniin kuninkaan reipas\nolento. Mutta etäällä, kaupunginportin ulkopuolella, missä ei enää\nollut tunkeilevia kansanjoukkoja, seisoi joukko vakavia talonpoikia,\njotka enimmäkseen olivat asestettuja ja kahtavertaa lukuisampia\nkuin koko kuninkaan seurue. He ottivat myöskin lakit päästään\nkuninkaan ratsastaessa heidän ohitseen; mutta he eivät kajahuttaneet\ntervehdyshuutoja. He huusivat kaikki sitävastoin yhdellä äänellä:\n\"Vapautta prinssi Otolle! Kuninkaallinen suoja Ebbesenille!\"\n\nKuningas säpsähti, mutta tointui silmänräpäyksessä. Hän viittasi\nystävällisesti talonpojille. Muutamat lähinnä seisovista heiluttivat\nsilloin ilmassa hattujaan ja huusivat: \"Eläköön kuningas!\" mihin\npian useimmat yhtyivät. Näiden tyytymättömien joukossa, jotka nyt\ntyynesti hajaantuivat, nähtiin kaksi ritaria täysissä varustuksissa,\nkypäränsilmikko avoinna. Ne olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard\nLagmanson. Kumpikaan heistä ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Hän loi\nheihin terävän katseen ja pakoitti heidät omalla vastustamattomalla\ntavallaan hiljaiseen ja kylmään tervehdykseen. He olivat molemmat\nratsain muutamien nuorukaisten seuraamina; mutta tuskin oli kuningas\nseurueineen ratsastanut heidän ohitseen, niin olivat nämä uskaliaat\nritarit melkein yksin tiellä ja ratsastivat pois vastakkaiseen suuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBrattingborgissa sitävastoin vallitsi vakava mieliala. Voitettuaan\nuseissa taisteluissa nuoret holsteinilaiset kreivit, oli Ebbesen\npalannut hyvin varustettuun linnaansa, mihin hän nyt oli ollut kolme\nviikkoa suljettuna raivoavan kreivi Henrikin piirittämänä. Piiritetyt\nolivat tehneet taajoja hyökkäyksiä, ja monta veristä ottelua oli\ntaisteltu linnan ulkopuolella. Mutta näissä taisteluissa oli Ebbesen\nmenettänyt paljon väkeä, ja hänen pieni, uskollinen joukkonsa oli\nsupistunut niin vähäksi, että hänen täytyi tyytyä vain linnan\npuolustamiseen ja katkeroituneen vihollisen alituisten hyökkäysten\ntorjumiseen. Kreivi Henrik oli kaikissa hyökkäyksissään osoittanut mitä\nhurjinta rohkeutta, mutta hänen nuorekas kiivautensa oli tehnyt vain\ntaistelun hurjemmaksi, voimatta silti sotataidossa ja maltillisuudessa\nvetää vertoja tyynelle Ebbesenille. Geertin ylpeä poika kuohui\nsuuttumuksesta, kärsittyään niin monta huomattavaa tappiota. Hänen\nveljensä Klaus oli nyt tullut hänen avukseen, mukanaan pari sataa\nmiestä sekä useita piirityskoneita, joita Henrik hillittömässä\nkiihkossaan tähän asti oli ylenkatsonut. Linnaa piiritettiin nyt\nsotataidon sääntöjen mukaan, ja Brattingborgia uhkasi tuhoisa hävitys.\nSillaikaa Sven Tröst ja Folgvard ratsastivat tyytymättöminä Viborgin\nkruunausjuhlilta, missä vain uuden kuninkaan paljas näkeminen näytti\nsaaneen kansan unohtamaan kaiken muun.\n\nEräänä iltana, kun Ebbesen syvään huoaten astui alas piiritetyn\nlinnansa valleilta ja vakavissa mietteissä astui salakammioonsa,\nhuomasi hän kaksi avointa kirjettä pöydällään. Toinen oli jäljennös\nsiitä kirjeestä, jossa piispa Sven oli tarjonnut Tanskan kruunua\nprinssi Valdemarille, ja missä Ebbesenin nimi oli ensimäisenä\nuskollisten tanskalaisten joukossa. Toinen oli Spandaussa ja Lübeckissä\ntehtyjen sopimusten jäljennös, missä kuningas oli sitoutunut olemaan\nkaikkien niitten vihollinen, jotka, olivat ottaneet osaa Geertin\nmurhaan. Tämän viimeisen asiapaperin ynnä intohimoisen uhkakirjeen\noli kreivi Henrik lähettänyt hänelle. \"Hm!\" mutisi Ebbesen katkerasti\nhymyillen ja kääri kokoon nämä huomattavat kirjeet. \"Tämä todiste\nmeidän aikakautemme hengestä on säilytettävä jälkimaailmalle. Tämä\naarre kaivetaan kerran Brattingborgin raunioista.\" Hän piiloitti\npaperin erään suuren pilarin sala-aukkoon. Nyt hän kuuli vaimonsa\nlaulavan lapsille tavallisella, tyynellä tavallaan, ja hänen\njärkkymätön uskonsa oikeuden ja hyvän asian voittoon antoi hänelle\ntakaisin sen mielenrauhan; jonka hän hetkeksi oli kadottanut. Kun hän\nnyt kääntyi, näki hän oven linnan maanalaiseen käytävään olevan auki,\nja hänen edessään hämärässä huoneessa seisoi pitkä naisolento, jonka\nlikaisen päähineen alta näkyivät hurjasti säkenöivät silmät ja musta,\ntuuhea parta.\n\n\"Gondulin henget tahtovat pelastaa teidät, herra!\" kuului Mustan Svenin\nääni, ja valepukuisen metsästäjän hypähtäessä ilosta lehahtivat hameet\nhänelle korviin asti.\n\n\"Hm, hullu Volle!\" huudahti totinen linnanherra hämmästyneenä ja astui\naskeleen taapäin. \"Väisty minusta pakanallisine henkinesi! Minä uskon\nheihin yhtä vähän kuin ilmaan ja tuuleen -- ja ihmisapuun.\"\n\n\"Silloin te olette minuakin taikauskoisempi\", keskeytti Volle hänet.\n\"Kuka muu voisikaan ihmisiä auttaa kuin elämän voimakkaat henget\nlihassa ja veressä sekä mahtava teräs?\"\n\n\"Jumalan ovat henki ja voima\", sanoi Ebbesen, \"mutta minä en luota\nsiihen kansaan, jonka Vanhurskauden henki on hylännyt. Jos Tanskan\nkansa, sen piispat ja kuningas, sekä kaikki maailman mahtavat ovat\nhylänneet minut lainsuojattomana pahantekijänä, silloin tahdon\njättäytyä Jumalan käsiin ja kuolla. Huomenna minä tahdon miekka kädessä\nkaatua linnani viimeiselle kivelle vapaana kristittynä ritarina. Mutta\nsinun henkiesi ja paholaistesi pelastuksesta minä en välitä.\"\n\n\"Eikö silloinkaan, ankara herra, jos he tulevat rehellisinä,\ntanskalaisina miehinä teidän oman reippaan sisarenpoikanne johdolla?\"\n\n\"Se on toinen asia, Volle. Elä vain käytä omituista puhetapaasi. Sillä\nsinä saat minun epäilemään rehellisintäkin apuasi. Mitä aikomuksia on\nminun rehellisellä Sven Tröstilläni?\"\n\n\"Hän on ritari Folgvardin kanssa koonnut joukon uljaita poikia, jotka\nhaluavat mennä kuolemaan teidän puolestanne, he ovat täältä puolen\npeninkulman päässä metsässä. Jos te keskiyöllä uskallatte tehdä\nhyökkäyksen, niin he ryntäävät vihollisen kimppuun selkäpuolelta ja\nantavat teille hyvän juutilaisen avustuksen.\"\n\n\"Hyvä! Se on rehellinen asia\", huudahti Ebbesen. \"Jos voit saada heille\nsanan takaisin, niin kiitä heitä siitä. Keskiyön aikana kreivi Henrik\nvastaanottaa vieraskäynnin, jota hän vähiten odottaa. Huomenna olisi\nBrattingborg muutoin ollut raunioina.\"\n\n\"Tällä kertaa pidätte vielä sekä te että Brattingborg puolianne, rakas\nherra\", sanoi Volle ja nyökäytti merkitsevästi. \"Jos olen lukenut\noikein isoäitini kirjasta, ei kukaan voi voittaa Geertin surmaajaa\nmuuta kuin se, joka heiluttaa kaljupään miekkaa -- ja katsokaa, herra,\nse on nyt teidän, samoinkuin noitakojeet, joilla hän aina noitui voiton\nmeidän käsistämme.\" Näin puheltuaan valepukuinen Sven otti sotamiekan,\njonka hän oli piiloittanut hameisiinsa, sekä Izehoen neitsyt Marian\nkuvan, joka oli Holstein-rendsburgilaisten kreivien voitonpalladiumi\n[palladiumi: merkki], ne oli kreivi Henrik isänsä hautauspäivänä\nottanut kuolleen rinnalta ja ripustanut omalle rinnalleen.\n\n\"Mikä tämä on?\" huudahti Ebbesen ihmeissään. \"Geertin miekka ja\nkuuluisa aarre! Mistä olet saanut tämän saaliin, Volle?\"\n\n\"Rauta-Henrikin leiristä -- hänen omasta teltastaan, herra, sillaikaa\nkun hän itse makasi paria sylen päässä teltastaan ja nukkui. Katsokaa,\nherra, nyt ovat nämä asiat teidän vallassanne. Minä toivon, ettette\nhalveksu niitä, vaan koetatte tarkasti vartijoida niitä, varsinkin\nkoska nyt tiedätte, että teillä niiden ohella on kallis elämänne omissa\nkäsissänne. Vain senvuoksi minä näin tämän vaivan, ja olin saada sen\nkalliisti maksaa. Olisinpa mielelläni tuonut mukaani myöskin kreivi\nHenrikin kiharaisen pään; se oli aivan otettavissani. Mutta silloin hän\nnousi unissaan vuoteessaan ja katsoi minuun silmillä, joita minä en\nhalua nähdä toiste kertaa, sillä ne tuijottivat niin elävästi minuun,\naivankuin kaljupää kreivin, kun hänen päänsä oli meidän jaloissamme ja\ntuijotti meihin kuutamossa.\"\n\n\"Hyi, Volle! Sinä olet pyövelisielu ja hävytön ryöstäjä. Luuletko sinä\nminun haluavan olla sinun varastettujen tavaroittesi säilyttäjän?\"\n\n\"Tehkää miten haluatte, herra. On teidän yksityisasianne, jos tahdotte\nelää tai kuolla\", vastasi Volle kiukkuisesti. \"Mutta minä luulin\nkuitenkin ansainneeni tästä uhkateosteni ennemmin kiitosta kuin\npaljasta haukkumista.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa -- tarkoituksesi on ollut hyvä, Volle\", vastasi\nEbbesen ja taputti häntä olkapäälle. \"Sinä olet oman henkesi uhalla\ntahtonut pelastaa minut, vaikkakin sinä teit sen typerästä taikauskosta\nja tavalla, jota minä ylönkatson. Mutta sen minä sanon sinulle\", lisäsi\nhän ankaran vakavasti, \"jos sinä olisit salaa murhannut minun rohkean\nveriviholliseni hänen nukkuessaan ja kantanut minulle hänen ylpeän\npäänsä niinkuin ajattelit, niin, totisen Jumalan nimessä, minä olisin\nantanut viedä sinun mustan pääsi vihollisen leiriin ynnä varastetun\ntavarasi.\"\n\n\"Hm! Sen minä kyllä aavistin, ankara herra\", vastasi Volle. \"Sillä\nminä pelästyin nähdessäni kreivi Henrikin pään ja jäykät silmät, niin\netten kuoleman uhallakaan olisi ottanut niitä mukaani. Senvuoksi minä\njätinkin sen paikalleen ja hiivin pois, otettuani mukaani mitä anastin,\nennenkuin hän taas tointui ja tuli eläväksi. Sillä niissä silmissä,\njotka hän avasi tuijottaessaan minuun, ei ollut jälkeäkään tämän\nmaailman elämästä ja järjestä, mutta sitä enemmän kuolleista. Hänen\nsotamiehensä minä olin nukuttanut Sulla Sukin voimakkailla sanoilla, ja\nminua halutti kovasti tehdä heidät kaikki päättömiksi ennen aamiaista.\nMutta niinkuin jo sanoin, minua oli alkanut hiukan pelottaa, ja minä\naavistin kyllä etteivät toimeni olleet aivan teidän ritarillisen\nkeittokirjanne mukaisia, vaikka pohjaltaan se olisi ollut yhtä puhdas\nja rehellinen teko kuin meidän reipas, yöllinen käyntimme Randersissa\n--\"\n\n\"Saatana!\" huudahti Ebbesen kiivaasti. \"Tahdotko saastuttaa minun\nritarikunniani minun omassa sielussani, senvuoksi että sinä olit\ntienneuvoja sinä suurena yönä? -- Mutta kuule, Volle\", lisäsi hän\ntyynemmin, \"sinä et ole mikään paholainen tai noitamestari. Mutta\nsinä olet pakanasielu; sinä et tunne elävää Jumalaa, etkä sitä mitä\nkristityt ritarit kutsuvat kunniaksi. Palaa heti sitä tietä, jota olet\ntullutkin. Kiitä minun uskollisia maanmiehiäni. Keskiyön aikana saavat\nviholliset ja ystävät kuulla Ebbesenin rumpujen soivan, ennenkuin\ntapaamme.\"\n\n\"Oikein, ankara herra\", vastasi Volle kohauttaen veitikkamaisesti\nhymyillen olkapäitään. \"En minä oikein ymmärrä teidän hyveitänne\nja avujanne, ja se minun täytyy tunnustaa, ettei minunlaisten\nyksinkertaisten ihmisten päähän ikinä pälkähtäisi rummuttaa puolestaan,\nsilloin kun aikoo hämmästyttää vihollista. Mutta se on nyt kerran\nteidän tapanne, ja olettehan te osoittanut sen käyvän päinsä.\nHengestänne ja onnestanne te saatte itse vastata. Mutta uskokaa minua,\nherra, saalis, jonka minä olen hankkinut teille, voi tuottaa teille\nelämän ja kuoleman, aivan niinkuin haluatte. Kaikella kunnialla se\non teidän. Kaatuneen ritaria aseet kuuluvat aina voitonsaajalle.\nHeti kun kuulemme teidän kuuluisat rummutuksenne, joihin perustatte\nhyveenne ja kunnianne, niin saatte te meidän käyräsauvoistamme ja\nkirveeniskuistamme kuulla Gondulin henkien olevan valmiina apuun.\" Sen\nsanottuaan musta Sven juoksi salakäytävään ja katosi.\n\nEbbesen seisoi kauan ääneti ja mietteissään, kreivi Geertin suuri\nmiekka ja madonnankuva kädessään. Hän kohotti tuon kuuluisan\nsotapäällikön miekan, jota vielä hiljan koko Tanska oli vapissut. \"Hm!\"\nsanoi hän itsekseen. \"Mitä tekemistä on valloittajan rautavaltikalla\nsen kädessä, joka taistelee vapauden puolesta?\" Hän heitti Geertin\nmiekan pöydälle ja asetti Mariankuvan sen päälle. Sanottuaan pari\nsanaa linnanvoudille poistui hän vaimonsa luo lastenkamariin. Jos\njoku olisi nähnyt Ebbesenin täällä, pari tuntia ennen uutta, veristä\nyötaistelua, joka häntä odotti, niin hän olisi luullut hänen linnaansa\nrauhan hiljaiseksi asunnoksi, sillaikaa kun Brattingborgin sotilaat\nteroittivat tylsistyneitä miekkojansa, ja linnanherran käskystä tehtiin\nmitä vakavimpia valmistuksia vaarallista öistä retkeä varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Henrikin leirissä Brattingborgin muurien ulkopuolella oli nyt\naivan hiljaista. Kaikki oli valmiina ratkaisevaan rynnäkköön, joka\nalettaisiin aamun sarastaessa. Piirityskoneita johtavat uupuneet\nsotilaat lepäsivät nyt sikeässä unessa, saadakseen voimia siihen\ntaisteluun, joka tekisi seuraavan päivän merkkipäiväksi. Kreivi\nHenrik oli itse paneutunut maata telttaansa; mutta hänen levoton\nmielensä esti hänen saamasta unesta kiinni. Hänen verikostomiekkansa\nja ruhtinassukunsa palladiumin rohkea ryöstö, joka oli tehty viime\nyönä, oli koko päivän täyttänyt hänen mielensä suuttumuksella ja\nlevottomuudella. Hän makasi nyt telttavuoteellaan, avoimin silmin\nhiljaisessa kesäyössä, palavasti ikävöiden aamua ja koston hetkeä.\nVahtituli paloi teltan ulkopuolella, ja kaksi vartiosotilasta kuiskaili\nhuolestuneesti kirotusta noituudesta, joka viime yönä oli noitunut\nuneen heidän toverinsa ja vienyt heidät onnettomuuteen.\n\n\"Se oli paholainen itse\", kuiskasi toinen. \"Ilman saatanan apua\neivät tanskalaiset ikinä olisi voineet saada valtaansa meidän suurta\nkreiviämme.\"\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään\", vastasi hänen toverinsa. \"Tietäähän\njokainen Ebbesenin lupautuneen paholaiselle. Onhan moni nähnyt hänet\nilmielävänä hänen vieressään. Niinkauvan kuin tuota sopimusta kestää,\nemme saa hänestä selvää. Meillä ei ole muuta odotettavaa kuin verisiä\notsia joka kerralla.\"\n\n\"Mutta, jos sopimus loppuisi huomenna\", huomautti ensimäinen. \"Ja,\nkoska hän nyt kerran on satimessa, niin eipä hän taida päästä siitä\nedes paholaisen voimalla.\"\n\n\"Saatpas nähdä, niin lyhyemmälle korrelle tässä vielä jäädään\",\nkuiskasi toinen. \"Kaakottakoot meidän nuoret kreivimme miten uljaasti\ntahansa, niin saavat he kuitenkin syödä monta mitallista suolaa,\nennenkuin he tulevat yhtä viisaiksi ja voimakkaiksi kuin heidän isänsä\noli. Ja nyt on meidän pyhän neitsyen kuvamme Izehoesta paholaisen\nhallussa, ja ilman sitä ei meidän vanha Geertimme saanut ainoatakaan\nvoittoa tanskalaisista. Olisipa hänellä vain ollut kuva mukanaan tuona\nkirottuna huhtikuun yönä Randersissa, niin ei tuo juutilainen saatana\nolisi saanut ainoatakaan hiusta kärvennetyksi hänen päästään.\"\n\n\"No niin, mitäpä siitä, ei ainakaan hänen päässään olisi ollut paljon\nkärventämistä\", sanoi ensimäinen sotilas puoleksi ivaten. \"Mutta\nelkäämme puhuko liian ääneen, toveri. Jos Rauta-Henrik kuulee meidän\npuheemme, voi hän pian antaa meidänkin päämme tirkistellä tähtiin\nnoiden viimeöisten unikekojen kanssa.\"\n\nKreivi Henrik oli kuullut muutaman sanan vartijoiden keskustelusta\nteltan ulkopuolella ja oli hypähtänyt katkeroituneena ylös vuoteeltaan.\nHän näytti olevan aikeessa antaa ajattelemattoman käskyn, mutta tyyntyi\nja antoi polttavan päänsä vaipua takaisin telttavuoteelle. \"Hm, raudan,\njota ei kukaan taivuta, täytyy olla kylmän\", mutisi hän keskiyön aikaan\nhän vaipui uneen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt sulkea terävät silmänsä,\nkun jo etäinen rummunpärinä ja vartijain huudot herättivät hänet:\n\"Vihollinen, herra kreivi, vihollinen! -- Randersin rummut!\"\n\nKreivi Henrik hypähti täysissä varustuksissa vuoteeltaan ja kiirehti\nulos päällikönteltastaan. Katkeroituneena hän komensi sotilaansa\naseisiin, rummunpärinän ja etuvartijoiden huutojen alati kasvaessa.\nEnnenkuin tiedettiin, missä vihollinen oli, ja ennenkuin kreivi Henrik\nja hänen veljensä olivat ehtineet koota uniset sotilaansa, nähtiin\njärvenrannalla olevat piirityskoneet ilmitulessa, ja niitä vartioiva\nmiehistö, pakeni pelon lamauttamana leiriin. Kreivi Henrik heittäytyi\nsotaratsunsa selkään ja oli juuri jakanut tärkeitä käskyjä leirin\npuolustamiseksi, kun samassa pakeneva etuvartija hänen suureksi\nhämmästyksekseen toi hänelle hänen isänsä pitkän miekan sekä kuuluisan\nmadonnankuvan.\n\n\"Ritari Ebbeseniltä, herra kreivi!\" sanoi vapiseva sotilas. \"Minä\njouduin ensimäisenä hänen käsiinsä järven rannalla. Mutta hän päästi\nminut vapaaksi ja käski minun viemään nämä teille. Hän käski minun\nsanomaan teille ottavansa tänään teräshansikalla teidän valveilla\nollessanne sen, minkä hänen palvelijansa otti varastamalla teiltä\nteidän nukkuessanne. Mutta paetkaa, herra, paetkaa! Täällä on\npaholaisella sormensa pelissä. Täällä on vihollisia sekä edessä että\ntakana ja jokapuolella! -- Kuulkaa, kuulkaa!\"\n\nKreivi Henrik oli ripustanut kultakäädyn kaulaansa ja miekan vyölleen\nsanaakaan sanomatta, hänen silmäillessään kotkankatseellaan pimeää\nleiriä, minne vihollisen rummut ja torvet kuuluivat jokapuolelta\naseiden helistessä ja eläköön huutojen kaikuessa. Nyt hänen\nkostoasäihkyvät silmänsä osuivat sotilaaseen, joka oli tuonut hänelle\nkalliit aarteet, ja joka nyt uhkaavasta vaarasta huolimatta näytti\nodottavan palkintoa. \"Se, joka ensimäisenä pakenee ja antautuu vangiksi\nminun leirissäni, on kuoleman oma!\" huusi nyt raudankova Henrik, ja\nhän paljasti huotrasta isänsä taistelumiekan. \"Sinä pelkuri, oletko\npelästyksessäsi unohtanut tämän minun käskyni?\" Näin sanoen hän\nhalkaisi pelästyneen pakolaisen otsan ja ratsasti eteenpäin hänen\nruumiinsa yli. \"Asettukaa kaareen, miehet!\" käski hän ankarasti ja\nkorotti malminkirkkaan äänensä. \"Se joka minun luvattani väistää\naskeleenkaan, kuolkoon heti paikalla.\"\n\n\"Kaaririntamaan!\" kaikui päälliköltä päällikölle. Mutta ennenkuin\nkomennettu rintama oli ehditty muodostella, murtautui vihollinen\nsisään molemmilta puolin pelästyneiden sotilasjoukkojen kimppuun, ja\nheidän ympärillään oli leiri tulessa. Kreivi Henrik itse ja hänen\nveljensä olivat muutamassa silmänräpäyksessä niin omien sotilaidensa\nsaartamina, etteivät he pillastuneine ratsuineen päässeet eteen eikä\ntaaksepäin. He koettivat turhaan huutaen ja uhaten saada meluavia\njoukkoja järjestymään, jotka tunkeutuivat epäjärjestyneinä toisiaan\nvasten, estäen toisiaan puolustautumasta. Pikainen peräytyminen\noli ainoa pelastus. Mutta he olivat jo ehtineet kärsiä suuren\ntappion, ennenkuin kreivi Klaus sai taivutetuksi hurjistuneen\nveljensä pelastamaan itsensä ja sotajoukkonsa antamalla hänelle\nniin tuskallisen käskyn: \"Takaisin!\" Viimeinkin kuultiin nämä sanat\nkreivi Henrikin vaahtoavilta huulilta; mutta palaaminen oli nyt\nmelkein mahdoton. Ebbesen tunkeutui järvenpuolelta päättäväisesti ja\nvoimakkaasti suljetussa taistelurintamassa, sillaikaa kun Sven Tröst\nja ritari Folgvard juutilaisine talonpoikaisjoukkoineen piirittivät\npalavan leirin, levittäen kauhua ja kuolemaa taapäintungettuihin\nsotilasjoukkoihin. Oli melkein aamu, kun viimeinkin nuorten kreivien ja\nheidän aatelisten seuralaistensa onnistui pelastautua lyöttäytymällä\nheikoimman talonpoikaisjoukon läpi, ja nyt seurasi heidän joukkonsa\njäännös herrojansa.\n\nAuringon noustessa Brattingborgjärven takaa, kohtasivat Ebbesen ja\nSven Tröst voitettujen leiripaikalla ja syleilivät iloisina toisiansa.\nEi näkynyt enää ainoaakaan elävää vihollista, ja Brattingborg oli\npelastettu. Myöskin ritari Folgvard ojensi Ebbesenille kätensä,\nja toivottaessaan onnea loisti hänen kalpeilta, synkkämielisiltä\nkasvoiltaan hiljainen ilo. Mutta Musta Sven juoksi iloisesti palavien\ntelttojen välissä ryöstäen rikkaitten holsteinilaisten ritarien\nruumiita ja lauloi hurjaa kiitoslaulua Gondulin hengille.\n\n\"Sammuttakaa tuli! Huolehtikaa haavoitetuista!\" käski Ebbesen. \"Saalis\notetaan talteen ja jaetaan. Puolet on sotaväen, puolet maan herran.\"\n\n\"Kuninkaanko?\" huudahti Sven Tröst. \"Mitä ajattelette, eno? Onhan hän\nsovussa meidän vihollistemme kanssa, mutta uhkaa teitä perikadolla!\"\n\n\"Siitä huolimatta hän on kuitenkin meidän hallitsijamme\", vastasi\nEbbesen. \"Vain kruunun ja Tanskan nimessä olen tarttunut miekkaan.\"\n\nHeti kun tärkeimmät tehtävät oli suoritettu, ja joukko ratsumiehiä\noli lähetetty pakenevan vihollisen jälkeen, ratsasti Ebbesen miehestä\nmieheen talonpoikaisjoukkojen! rintamalla, ja ojensi kaikille\nsotamiehille kätensä kiitokseksi heidän uljuudestaan ja rakkaudestaan.\nMinne hän vain tuli, heilutettiin hattuja ja myssyjä ilmassa\nkovaäänisesti eläköötä huutaen.\n\n\"Kuule, isä Ebbesen\", huusi reipas talonpoikaisrenki, joka ratsasti\nesiin ikäänkuin koko joukon puheenjohtajana, \"me kulemme nyt koko\nkesän teidän mukananne, minne te vain tahdotte meidät viedä. Niinkauan\nkuin on yksikään vihollinen maassa, emme me tottele ketään muuta kuin\nteitä, vaikka meidät kaikki hirtettäisiinkin senvuoksi. Sen me olemme\nkaikki luvanneet ja vannoneet yhtenä miehenä pyhän Knuutin ja kaikkien\npyhimysten kautta.\"\n\nTätä puhetta seurasi vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon äänekäs ja\nyksimielinen suostumushuuto.\n\n\"Kiitos, lapset, kiitos maan ja kruunun nimessä!\" vastasi Ebbesen.\n\"Minä vien teidät rehellisesti Tanskaan vihollisia vastaan, niinkauvan\nkuin Jumala suo minulle siihen voimia ja terveyttä, minkä kiitoksen\nsitten siitä saanemmekin.\"\n\nNyt pidettiin runsaskätisesti huolta sotilasten ravitsemisesta,\nja Brattingborgin linnaan päästettiin niin monta, kuin sinne vain\nmahtui. Muut leiriytyivät niihin vihollisten telttoihin, jotka olivat\npelastuneet, ja koko päivän kaikui ilmassa laulua ja ilohuutoja.\n\nSven Tröstiltä ja ritari Folgvardilta sai Ebbesen nyt\nkuulla kaiken mitä he tiesivät uudesta kuninkaasta ja hänen\nluonteenominaisuuksistaan. Sven Tröstin kertomus oli vähiten\ntoivorikas, ja Ebbesen tuli aivan alakuloiseksi. \"Uljaat, rehelliset\nystäväni\", sanoi hän kuitenkin tyynesti. \"Jumalan ja pyhän Knuutin\nnimessä tahdomme me kuitenkin tehdä minkä voimme maan vapauttamiseksi\nja Tanskan valtaistuimen turvaamiseksi, välittämättä siitä mitä\nruhtinaat ja ylhäiset herrat voisivat kutsua oikeaksi tai vääräksi.\nMinä en ole milloinkaan ymmärtänyt hienoa valtioviisautta; mutta minä\ntiedän olevan rehellistä uhrata henkensä ja verensä isänmaan puolesta,\nja siitä minä puolustaudun Jumalan ja Tanskan kansan edessä nyt ja\nijankaikkisesti. Ne, jotka kantavat aseita maan vihollisia vastaan,\novat varmasti sen poikia, nauttikoot sitten lainsuojaa ja hallitsijansa\nsuosiota tai ei.\"\n\nTämä päivä oli Brattingborgin linnassa rauhan päivä, ja siellä\nvietettiin voitonjuhla, jossa Ebbesen oli niin iloinen ja tyytyväinen,\nettei kukaan ollut nähnyt häntä sellaisena sitten Geertin kukistumisen.\nHänen lempeä, hiljainen vaimonsa täytti hänelle ja hänen ystävilleen\njuhlapikarin, ja vapautetun Brattingborgin ympäriltä kaikuivat\njuutilaisten talonpoikien riemu- ja eläköönhuudot Ebbesenille heidän\nja Tanskan parhaana ystävänä ja isänä. Sven Tröst unohti sinä päivänä\nraskaan sydänsurunsa, ja ilon kipinä kimmelsi myöskin ritari Folgvardin\ntummissa, tulisissa silmissä. Tämä oli Brattingborgin ihanimpia ja\nonnellisimpia päiviä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSillaikaa kun kuningas piispa Svenin ja ritariensa kanssa kulki koko\nJyllannin läpi Ålborgiin asti ja sieltä aina Själlantiin, missä hän\nRoeskildessä vastaanotti kuningastervehdyksen själlantilaisilta\nja muilta Tanskan saarelaisilta, jatkoi Niilo Ebbesen urhean\ntalonpoikaisjoukkonsa etunenässä omin päin taistelua holsteinilaisia\nherroja vastaan Jyllannissa. Uuden hallituksen silmissä hän oli\nkapinallinen, koska hän hankki itselleen enemmän kansan suosiota, kuin\nyhdelläkään yksityisellä miehellä Tanskassa milloinkaan oli ollut. Sekä\nBrattingborgissa että Norrerisissä vallitsi koko kesän ja vielä myöhään\ntalvellakin sotaisa elämä ja mitä suurin toimeliaisuus. Joka kerran kun\nvihatut maansortajat uskalsivat näyttäytyä kiristääkseen väkivallalla\nveroja kansalta, tehtiin alituiseen näistä molemmista Ebbesenin\nlinnoista retkiä muukalaisia sotilasjoukkoja vastaan vielä pantatuissa\nkruununlinnoissa. Näitä taisteluja käytiin katkeruudella ja vimmalla,\njotka alituiseen tekivät ne yhä verisemmiksi. Sven Tröstiä terästi\ntulinen into, mutta häneltä puuttui enonsa viisaus. Ritari Folgvard\nikävöi kärsimättömästi vaarallisia seikkailuja ja yrityksiä; hän näytti\nolevan alituisessa kuumeessa, ja näytti usein hurjan kiivaasti etsivän\nkuolemaa. Mutta Ebbesen ratsasti useimmiten hänen rinnallaan ja pelasti\nmonta kertaa hänen henkensä. Kreivi Henrikiä ei näkynyt ollenkaan. Hän\noli vetäytynyt takaisin Rendsburgiin, mutta varustautui siellä nyt\ntarmokkaasti. Ja tällä kertaa kerrottiin hänen uhkaavan ei ainoastaan\nEbbeseniä, vaan itse kuningasta ja koko Tanskaa, ja prinssi Ottoa\nvartijoitiin sillä aikaa niin ankarasti kuin olisi hän ollut tuomittu\nelinkautisvankeuteen.\n\nHaldissa oli sotilaallinen elämä lakannut kuninkaan kruunauksen\njälkeen. Ritari Bugge ja enimmät hänen ylimysystävistään olivat\nastuneet kuninkaan palvelukseen ja pysyttäytyneet hiljaa. Mutta he\nolivat tyytymättömiä kaikkiin yrityksiin, ja heidän pidoissaan ja\nmetsästysretkillään puhuttiin usein ääneen ja rohkeasti kuningasta\nja hänen neuvostoaan vastaan, jotavastoin kiitettiin sitä aikaa,\njolloin valtaistuin oli avoin, ja vapaa, ja uskalias ritari voi\nvaaratta toimia ominpäin. Nyt sitävastoin katsottiin viisaimmaksi\npysyttäytyä erillään Ebbesenistä, lainsuojattomasta miehestä, joka\nlisäksi häpäisi aateliskilpensä olemalla talonpoikien päällikkönä.\nSilloin kun Ebbesen harmaapukuisine talonpoikaisjoukkoineen lähti\nsotaretkelle, varustautuivat Haldin ritarit usein suurella komeudella\nmetsästysretkelle. Suurisuinen ritari Bugge kohautti olkapäitään\ntalonpoikaissankarille, joksi hän kutsui Ebbeseniä, ja hymyili\nylimielisesti köyhälle puukenkäjoukolle, joka seurasi häntä, laulaen\nkansanlaulua Randersin retkestä ja kaljun kreivin kuolemasta.\n\nTalvipakkanen oli lopultakin pakottanut Ebbesenin antamaan miekkansa\nlevätä, ja hän oli vetäytynyt varustettuun linnaansa, Brattingborgiin.\nTalonpoikaisjoukko oli hajaantunut, mutta kokoontuisi taas keväällä\nollen valmiina taisteluun heti kun verilippu nähtäisiin liehuvan\nEbbesenin linnasta.\n\nSillä aikaa elettiin Brattingborgin muurien sisällä kuin parhaana\nsota-aikana. Nostosilta oli aina ylhäällä, ja vartijat seisoivat\nyötä päivää muureilla. Joukko tiedustelijaratsumiehiä oli alituiseen\nliikkeellä. Musta Sven oli viekas ja toimelias vakoilija, eikä\ntapahtunut mitään tärkeää maassa, josta ei heti olisi saatu tietoja\nBrattingborgiin.\n\nYhdellä viimeisistä sotaretkistä olivat Sven Tröst ja ritari\nFolgvard tulleet haavoitetuiksi, mutta olivat pian parantuneet jalon\ntalonrouvan huolellisessa hoidossa. Jouluiltana istuivat molemmat\nnuoret ritarit naistuvassa lääkitsijättärensä luona. Folgvard oli\nistuutunut takan ääreen harppuineen, ja tuijottaessaan tuleen hän\nlauloi osanottavalle emännälleen salaperäisen rakkauslaulunsa, jonka\nhän lauloi niin tunteellisesti, ettei yksikään nainen voinut kuunnella\nsitä kyyneltymättä. Hänen tummat silmänsä säihkyivät hänen laulaessaan;\nmutta ei milloinkaan hänen huultensa yli tullut sanaakaan hänen\nlaulunsa ja salaisen rakkautensa esineestä.\n\nSven Tröst luki Folgvardin katseesta sen kärsimyksen, joka häntä\nkalvoi, ja syvästi liikutettuna hän puristi ritarin kättä. Hän oli tänä\niltana itse samanlaisessa mielentilassa. Musta Sven oli paria tuntia\naikaisemmin tuonut Brattingborgiin monenlaisia uutisia. Björnsholmin\nStig Antinpoika oli kohonnut niin korkealle kuninkaan suosioon, että\nhänet oli nimitetty kuninkaalliseksi maaherraksi Virossa, ja häntä\nodotettiin joulun ja uudenvuoden välillä Björnsholmiin, mukanaan\nsuuri joukko vieraita ylimyksiä. Silloin tuotaisiin sinne myöskin\nhänen tyttärensä Saarenluostarista, minne hän oli ollut suljettu\nnoviisina kolme kuukautta. Kuninkaan ja hänen mahtavan isänsä tahdosta\nei Agneta-neito saisi haudata kauneuttaan ja nuoruuttaan luostariin,\nvaan naitettaisiin hänet Podebuschille Rügenistä, jolle hänen kyllä\nyleisesti tiedettiin antaneen rukkaset, mutta jonka rakastettavaa\nja miellyttävää olentoa hän ei nyt enää muka voinut vastustaa.\nUudenvuodeniltana vietettäisiin heidän häänsä Björnsholmissa. Tämä\nyleisesti tunnettu huhu oli saattanut Sven Tröstin sellaiseen\nmielialaan, että jokainen sana ritari Folgvardin rakkauslaulussa oli\nilmaisu hänen omasta tuskastaan ja epätoivostaan. Mutta samassa laulu\nelähytti hänen rohkeuttaan ja hänen sielunsa salaista toivoa siitä,\nettä ihana Agneta ehkä kuitenkin rakasti lapsuudenystäväänsä, vaikkei\nhän sitä koskaan ollut ilmaissut, vielä vähemmin antanut hänelle\nminkäänlaista toivoa tai lupausta. \"Niin totisesti!\" huudahti hän\nhypähtäen paikaltaan.\n\n    \"Ylös päiväänpäin, kuink' oksassaan --\"\n\n\"Mitenkä se olikaan taas, Folgvard? -- Oi, laula se säe uudelleen!\"\n\nRitari Folgvard nousi ylös ja alkoi taas katse hurjasti loistaen ja\ntakkatulen valojen leikkiessä hänen kalpeilla poskillaan:\n\n    \"Ylös päiväänpäin kuink' oksassaan\n    kesähedelmä kohoaakin,\n    -- kun Jumala suo, se aikanaan\n    alas putoo kuin putoaakin.\"\n\n\"Aivan niin!\" huudahti Sven Tröst. \"Se putoaa, -- sen täytyy pudota --\nmuuten on koko elämä katalaa, inhottavaa valhetta --\"\n\n    \"Ja haukka kuin ylhäällä istuukin, --\"\n\nEikö ollut niin, uljas Folgvard?\n\n    \"Pedot kuinka ärjyneekin,\"\n\njatkoi Folgvard katseella, joka melkein peloitti tarkkaavaa\ntalonemäntää --\n\n    \"he peljätä saa: pian kahleihin\n    erämies ne vangitseekin.\"\n\n\"Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, hyvät nuoret herrani\", keskeytti\nJutta rouva tuntehikkaan laulajan. \"Elkää antako noin hurjien ajatusten\nasua sielussanne. Voitte pian laulaa itsenne kuumetautiseksi.\nSeisottehan siinä molemmat sennäköisinä, kuin haluaisitte vetää hyvän\nJumalan tähdet alas taivaalta.\"\n\n\"Aivan oikein, jalo rouva, juuri sen tahdonkin\", jatkoi Sven Tröst.\n\"Minä tahdon riistää taivaan kauneimman tähden rinnalleni, välittämättä\nkoko maailman ylimyksistä ja kuninkaista. Nyt minä ymmärrän teidän\nlaulunne Folgvard:\n\n    \"Et nää miten suuri mun voimani on,\n    sen salaan ma, sisääni suljen:\n    en yksin ole missään, en turvaton.\"\n\n\"Mitä täällä on tekeillä?\" kysyi Ebbesen tyytyväisesti hymyillen,\nastuessaan naistupaan ja taluttaen molempia pieniä poikiaan kädestä.\nTomen ratsasti hänen keihäällään, toinen leikki sokkosta isän suuri\nkypärä päässä. \"Harjoitatteko te täällä laskiaisnäytelmää iloiseksi\njouluksi, nuoret ystäväni?\"\n\nRitari Folgvard vaikeni hämillään ja istuutui taas takan ääreen,\nmissä Ebbesenin molemmat reippaat pojat pian istuivat ratsastamassa\nhänen polvillaan, mihin he näyttivät olevan tottuneet. Mutta Sven\nTröst tarttui kiihkeästi enonsa käteen. \"Ei, rakas enoni, en minä nyt\najattele laskiaisleikkejä enkä jouluiloja\", alkoi hän kiivaasti. \"Minä\nen kestä tätä hiljaisuutta. Lainaatteko minulle mustan Svenin ja puolen\ntusinaa ratsumiehiä muutamiksi päiviksi?\"\n\n\"Mitä sinä aijot, sisarenpoikani?\" kysyi Ebbesen vakavasti. \"Et kai\naikone kuokkavieraaksi Björnsholmin hääjuhliin?\"\n\n\"Niistä häistä ei tule mitään\", keskeytti Sven Tröst hänet kiivaasti,\n\"tai minä en näe uudenvuoden auringon nousevan\".\n\n\"Mutta on vielä kahdeksan päivää uuteen vuoteen,\" vastasi Ebbesen\ntyynesti, \"ja sillä aikaa voi paljon tapahtua. Kuitenkin muista, nuori\nystäväni, ettei niistä häistä riipu maan ja valtakunnan onni, ja tässä\nmaassa on nyt puute rehellisistä ja uskollisista sydämistä. Istu,\nSven Tröst; onhan nyt iloinen jouluilta\", lisäsi hän ystävällisellä\näänellä ja istuutui isännänpaikalle takan ääreen. \"Senvuoksi sukulaiset\nja ystävät pysyvät yhdessä ja tyhjentävät joulupikarin rauhassa ja\nsovinnossa. Kuka tietää, istummeko enää toista jouluiltaa yhdessä!\"\n\nVakava, puoleksi surunvoittoinen ääni, millä Ebbesen lausui nämä\nviimeiset sanat, teki omituisen vaikutuksen tulistuneeseen, nuoreen\nritariin. \"Te olette oikeassa, rakas enoni\", sanoi hän hiljaa, \"olisipa\nsuuri synti, jos minä häiritsisin joulurauhanne. Jos joku mies\nTanskassa on tänä vuonna ansainnut iloisen jouluillan, niin olette te.\n-- Mutta sanokaa minulle, rakkahin enoni\", jatkoi hän taas lämpimästi,\n\"olisitteko te epäröinyt rynnäköllä valtaamasta Björnsholmin tai\nmurtamasta Saarenluostarin portit, jos teidän lemmittynne olisi istunut\nsiellä vangittuna ja avuttomana pakoitettuna menemään naimisiin roiston\nkanssa?\"\n\n\"Siihen ei kukaan olisi voinut pakoittaa minun armasta vaimoani,\nvaikkei hän olisikaan antanut minulle lupaustaan\", vastasi\nEbbesen luoden hellän katseen tyyneen vaimoonsa. \"Mutta oletko\ntarkkaan punninnut asian, Svea Tröst? Kuka on sanonut sinulle,\nettä häät vietetään pakosta? Onko sinulla takeita siitä, että\nolet Stig Antinpojan tyttärelle enemmän arvoinen kuin tuo kaunis,\nvieras hovimies, joka nyt petturin kera kilpailee onnesta ja\nkuningassuosiosta?\"\n\n\"Siitä minulla on varmuus omassa sielussani, eno. Joko ei ole olemassa\ntotuutta eikä rakkautta, tai täytyy Agnetan salaa rakastaa minua,\nniinkuin minäkin olen rakastanut häntä siitä asti, kun hän oli aivan\npieni.\"\n\n\"Mutta eihän hän ollut tuntevinaan sinua silloin kun hän Haldissa\nkielsi petollisen isänsä? Siitä minä muuten pidin hänessä, ellei hän\nolisi sivuuttanut totuutta ja kääntänyt viittaansa tuulen mukana.\"\n\n\"Jumala yksin tietää, miten sen asian laita oli\", huokasi Sven Tröst.\n\"Mutta hän ei ole milloinkaan valehdellut -- siitä uskallan vaikka\nmennä kuolemaan.\"\n\n\"Ole sitten rauhallinen! Sittenhän voit luottaa tyttöön\", lisäsi\nEbbesen iloisesti. \"Jos vain olet varma asiastasi, niin pääset siitä\npälkähästä yhtä hyvin kuin reipas herra Anfind Ruotsissa.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon siitä sanasta!\" huudahti Sven Tröst\ninnokkaasti. \"Ei pelkää Ebbesenin sisarenpoikakaan; ryhtyä siihen,\nmihin ruotsalainen ritari uskalsi, olkoon Agneta vaikka prinsessa, ja\nStig Antinpoika yhtä voimakas kuin oli petollinen kuningas Birger --\"\n\n\"Mieti kuitenkin sitä asiaa tarkasti, sisarenpoikani\", keskeytti\nEbbesen hänet vakavasti. \"Minä en pidä aina suurena ja tärkeänä sitä\nasiaa, mihin rehellinen ritari ei uskaltaisi päätään; mutta siltä ei\nole suurta ja jaloa kaikki minkä puolesta nuori tunteellinen ritari\nhaluaa uhrata henkensä. Sinä, Sven Tröst, olet monta kertaa saattanut\nkiharaisen pääsi vaaraan, vain saadaksesi sanoa mahtaville rohkean\nja uhmailevan sanan silloin, kun vaiteliaisuus olisi ollut sekä\njärkevämpää että hyödyllisempää. Meidän laittomina aikoinamme on\nhenkemme hiuksen varassa, ja suurin oikeus on usein suurin vääryys.\nMutta niin häälyväinen kuin kielemme oikeuden vaakakupissa nykyään\nonkin, tulee kuitenkin vielä aika, jolloin jokainen tekomme, jokainen\nsydän ja pää punnitaan oikein. Elkäämme unohtako sitä, poikani, ja\nelkäämme heittäkö palloa sydämillä ja päällämme vain oman huvimme ja\nonnemme vuoksi, josta ei kukaan iloitse silloin, kun meidän silmämme\novat suljetut.\"\n\nSven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta vaikeni ja vaipui syviin\najatuksiin. Hänen katseensa osui prinssi Oton kullattuiin miekkaan,\njoka nyt sai toimetonna lojua uuninloukossa, sillaikaa kun koko Tanska\nnäytti unohtaneen vangitun kuninkaanpojan. Mutta nyt hypähti ritari\nFolgvard ylös paikaltaan takan äärestä, pidellen Ebbesenin poikia\nkädestä. \"Sitä aikaa, josta te puhutte, isä Ebbesen, en minä odota\nnähdä\", huudahti hän leimuavin katsein. \"Mutta niinkauan kuin Ebbesenin\nsuku ja nimi elää Tanskassa, ei täältä, jos Jumala ja Pyhä Knuut sen\nsallivat, ole milloinkaan puuttuva sitä miekkaa, joka voisi olla\nkielenä oikeuden vaakakupissa.\" Hän päästi irti pienet pojat, jotka\njatkoivat leikkiään välittämättä suuren leikkitoverinsa kiihkeästä\npuheesta. \"Olkoot päämme täällä vaikka kuinka vaarassa\", jatkoi\nFolgvard, \"sydäntä heidän kuitenkin täytyy seurata, iloitkoot siitä\njälkeentulevaiset tai ei\".\n\n\"Rakas, kunnon Folgvard\", sanoi Ebbesen ja nousi laskien kätensä\nintohimoisen ritarin olkapäälle. \"Näinä taistelujen ja vaarojen aikana\nolette te tullut meidän kaikkien rakkaaksi ystäväksi; mutta teidän\nsielussanne palaa tuli, joka teidän täytyy tukehduttaa, muutoin te\nmenehdytte. Me tiedämme kaikki, mistä te laulatte ja uneksitte, vaikka\nitse luulette sen olevan salaisuuden,\" lisäsi hän hiljempaa. \"Mutta\nuskokaa minua, se on itsennepettämistä ja myöskin sydämenne pettämistä.\nSe unelma voi maksaa päänne ja kerran riistää Tanskalta yhden sen\njaloimmista sydämistä.\"\n\n\"Me tunnemme sen kaikki, rakas Folgvard\", kuiskasi osanottava\nlinnanrouva ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. \"Ehkä minä olen\ntehnyt teidän kärsimyksenne vaikeammaksi kuunnellessani kaunista\nlauluanne; mutta minä ajattelin, että te tarvitsitte avata sydämenne\njollekin, ehkä tuskanne saisi siitä lievennystä. Nyt emme enää koskaan\npuhu siitä. Mieluimmin minä otan osaa neuvotteluihin teidän ja Sven\nTröstin kanssa Rendsburgin retkestä, ja toivosta saada paremman\nkuninkaan Tanskaan, kun vain unohdatte omat surunne prinssi Oton\nvapauttamiseksi.\"\n\n\"Mitä ihmeessä te ajattelette?\" huudahti Ebbesen ihmeissään ja\nsäpsähti. \"Sellaisia tuulentupiako te olette rakentaneet täällä\nnaistuvassa? Ja tässäkö mielettömyydessä sinä olet vahvistanut näitä\najattelemattomia nuoria miehiä, minun vaimoni?\"\n\n\"Eihän se olisi mahdottomampi kuin Randersin retki\", vastasi\nEbbesenin vaimo, \"varsinkin silloin, jos Tanskan vapauttaja\nseisoisi sen eturivissä. Mitä meitä nyt auttaa Geertin tappio? Se\nsydämetön itsevaltias, jolle sinä raivasit tien valtaistuimelle,\njättää sekä sinut että prinssi Oton surman suuhun. Elä anna meidän\nnaissuunnitelmiemme tehdä; sinua levottomaksi\", jatkoi hän lempeästi\nja tyynesti. \"Lähinnä Jumalaa tiedät itse parhaiten mitä on tehtävä.\nOlkaamme tänä iltana kaikki iloisia ja reippaita.\"\n\nSenjälkeen rouva Jutta poistui seurasta valmistamaan juhla-ateriaa.\nLapset seurasivat häntä, uteliaina odotellen pieniä joululahjojaan,\njoilla heitä yllätettäisiin. Mutta Ebbesen katseli hämmästyneenä hänen\njälkeensä samoinkuin nuoriin ritareihin, jotka puoleksi hämillään\nnäyttivät välttävän hänen ankaraa katsettaan. \"Hm! Ompa minulla nyt\nvaikeampi tehtävä kuin milloinkaan ennen\", sanoi hän raskasmielisesti\nhymyillen ja puisti päätään. \"Huomaanpa nuorison ja naissydämen täällä\nliittoutuneen keskenään. On ehkä helpompi voittaa pahin vihollisensa\nkuin saada hyvät ystävät järkiinsä. Minä pidän prinssi Otosta yhtä\npaljon kuin te; mutta hänen ja hänen oikeuksiensa puolesta ei yksikään\ntanskalainen mies paljasta miekkaansa pettämättä kruunua ja isänmaata.\nHuomatkaa tämä, minun nuoret ystäväni: siitä mielettömyydestä minä\nen halua kuulla sanaakaan. Siitä kai ei liene suurtakaan vaaraa\npelättävissä, niinkauan kuin teillä on omat rautanne tulessa. Sinun\nsydänsurusi, rakas veljenpoikani, on kyllä autettavissa, niinkauan kun\nsinulla on toivoa, ja tyttö on vapaa. Mutta, rakas Folgvard\", jatkoi\nhän totisena ja puristi tulisen ritarin kättä. \"Teille ei ole muuta\nneuvoa olemassa kuin jättää nuo hurjat ajatukset, jotka vain johtavat\nonnettomuuteen, mutta eivät milloinkaan tässä elämässä tuota rauhaa\neikä iloa kenellekään ihmiselle. Tulkaa nyt, minun rakkaat nuoret\nystäväni, ja juokaamme yhdessä pikari Tanskan onneksi ja menestykseksi.\nNähkäämme ensin maa ja valtakunta pelastettuina ennenkuin alamme\nhuolehtia itsestämme ja omasta onnestamme tässä lyhyessä elämässä.\nHän, joka tänä siunattuna yönä syntyi matalassa majassa maailmaa\npelastamaan, hän ei ajatellut onnellista eikä pitkää elämää itselleen\ntässä katoavaisessa maailmassa.\"\n\nSenjälkeen Ebbesen astui tyynenä ja lempeänä käsivarret molempien\nrakkaiden ystävien olkapäillä parvekesaliin, joka perheenäidin toimesta\njo kimmelsi kynttilöiden valossa. Juhlapöytä oli katettu keskelle\nlattiaa, ja lapset juoksentelivat riemusta huutaen takan vieressä\nolevan pienen pöydän ääressä, jonka peiton äiti nyt poisti, paljastaen\nsinne asettamansa joululahjat.\n\n\"Katsokaa, katsokaa!\" huudahti vanhempi pojista saadessaan pienen,\nkullatun miekan. \"Tämän minä otan mukaani ja ratsastan Randersiin\nlyömään kuoliaaksi kaljupään kreivin.\"\n\n\"Ja kuulkaa!\" huudahti nuorin rummuttaen lapsenrumpua. \"Tällä minä\nherätän kaikki hänen miehensä, niin että he kuulevat meidän olevan\nrehellisiä ritareita, jotka emme pelkää heitä.\"\n\n\"Kuka on teille opettanut tuon leikin?\" kysyi Ebbesen taputtaen poikia\nposkelle.\n\nSe ilo ja ylpeys, joka loisti isän katseesta, katosi kuitenkin äkkiä,\nkun vanhempi pojista laski miekan kädestään ja otti pöydältä pienen\nkirveen. -- \"Ja tällä me lyömme hänen päänsä poikki\", sanoi poika,\n\"niin että se vierähtää lattialle ja sanoo: pomelum! Silloin Gondulin\nhenget iloitsevat ja auttavat meidät voittoihin joka päivä: Sen leikin\nme olemme oppineet mustalta Vollelta, isä. Niinhän tekin teitte\nRandersissa, isä!\"\n\n\"Leikkikää toista leikkiä, lapset!\" sanoi Ebbesen syvästi liikutettuna\nja kalpeni. Poissa oli hänen iloisuutensa ja leikillisyytensä. Kaikki\nistuutuivat ääneti ja alakuloisina pöytään. Pian osasi kuitenkin viisas\nemäntä hälventää lasten leikkien ja puheiden ikävän vaikutuksen, ja\npian senjälkeen ilmoitti vartijatorvi portilta saapuneen vieraita,\njotka halusivat päästä sisään. Eräs sotilas ilmoitti Riiben piispan\nJakob Spliten saapuneeksi, ja Ebbesen nousi vastaanottamaan\nkunnianarvoisaa vierastaan.\n\n\"Jumalan rauhaa ja onnellista joulua myöskin Brattingborgiin, ritari\nNiilo!\" kaikui ovelta mestari Jaakopin voimakas ääni. \"Minä en\nvoinut kulkea linnanne ohitse poikkeamatta teitä tervehtimään. No,\nminä iloitsen koko sydämestäni\", jatkoi hän ja katseli tyytyväisenä\nympärilleen, \"että näen teidän istuvan täällä kaikessa rauhassa mustien\nmuurienne sisällä, antamatta onnettomuuden lannistaa mieltänne. Siitä\nminä pidän. Tu non cede malis, sed contra andentior ito! Siinä oli hyvä\nVirgilio oikeassa, niin pakana kuin olikin.\"\n\n\"Vielä olemme, Jumalan kiitos, hyvään juutilaiseen tapaan pitäneet\nonnettomuuden aisoissa, herra piispa,\" sanoi Ebbesen. \"Minä olisin\npahoillani, jos te pitäisitte minua onnettomana miehenä, niinkauan kuin\nmeidän Herramme ja, pyhä Knuut, kuten toivon, sekä rehellinen Tanskan\nkansa, eivät vielä ole ottaneet kättään pois minusta.\"\n\n\"Sen sanon minäkin\", vastasi piispa. \"Lienee kyllä hyvä omata\nkuningas ja tämän maailman herrat ystävikseen, mutta turvallisempaa\non luottaa taivaalliseen Herraamme ja pyhään Knuutiin sekä puhtaaseen\nomaantuntoomme, jos se johonkin kelpaa. Ei suinkaan kansankaan ääni\naina ole Jumalan ääni -- niinkuin pakanallisesti soaistu maailma\nväittää -- mutta jotakin perää siinäkin lienee, ja sitä miestä, jonka\nystävä on rehellinen ja jumalaapelkäävä kansa, ei taivaan Herra hylkää,\nvaikkei hän olisikaan tämän maailman jumalien ja vartijoiden suosiossa.\"\n\n\"Istukaa pöytäämme, hurskas herra, ja siunatkaa vaatimaton\niltaruokamme\", sanoi Ebbesen iloisesti vieden piispan kunniasijalle\npöydän päähän. \"Juuri kun taivaan Isä teidät lähetti tänne, olin\nteidänlaisen hurskaan ja rehellisen vieraan tarpeessa ja kaipasin\nlohduttavan Jumalan sanaa joulupöytäämme.\"\n\n\"Sen te saatte, isä Ebbesen\", vastasi piispa ja otti tonsuurikalotin\nsankaripäästään. Kädet yhteenliitettyinä hän luki nyt latinalaisen\npöytärukouksen, jonka hän kuitenkin lopetti tanskalaisella\nsiunauksella. Sitten hän otti puurolusikan suureen käteensä ja piti\nvahvasti puoliansa.\n\n\"Voitteko uskoa, herra piispa, että meidän maassamme on vielä\npakanoita\", sanoi Ebbesen, sittenkun hänen miehekäs ystävänsä oli\ntyhjentänyt puoli vadillista puuroa ja tarttui nyt edessään olevaan\nisoon hopeaiseen olutpikariin. \"Minulla on itselläni pakana täällä\ntalossa miesteni joukossa. Hän luulottelee olevansa noita, ja nyt\nminä huomaan hänen puhuvan minun pojilleni noitakeinoistaan ja\npakanallisista hengistään.\"\n\n\"Tuo ei Luojan nimessä ole leikin asia, ystävä rakas\", huudahti piispa\ninnokkaasti ja laski nopeasti pikarin kädestään. \"Anna se mies minun\nkäsiini. Minä käännän hänet yhdessä kädenkäänteessä, niin että hänen\nkylkiluunsa natajavat.\"\n\n\"Mitä, hurskas herra?\" kysyi Ebbesen säpsähtäen. \"Ette suinkaan te\nsentään ai jo käyttää kouraantuntuvia keinoja?\"\n\n\"Ne ovat joskus kaikkein voimakkaimmat, isä,\" vastasi piispa puiden\nsuurta nyrkkiään. \"Oikea paatunut pakana ei anna milloinkaan muuta\nkuin sellaisen rehellisen Jumalanmiehen kääntää itseään, joka on häntä\nylivoimaisempi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Siellä, missä\nsanan tulee olla voimana, täytyy käden olla valmiina sitä auttamaan.\nJumalanpelko on painolla päntättävä koviin ja heikkouskoisiin\nsieluihin. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan minun tapani, isä, ja\nsenkautta minä olen vetänyt monta eksynyttä sielua leveältä tieltä ja\najanut heidät sille kapealle taivaanportille johtavalle.\"\n\n\"Sen kait te ymmärtänette parhaiten, herra piispa\", sanoi Ebbesen\nystävällisesti hymyillen. \"Luulenpa ettei mustaan Sveniin pystyisikään\nminkään muunlainen käännyttäminen. Minä lähetän hänet teidän luoksenne.\n-- Sallikaa minun nyt kysyä, hurskas herra, tuletteko te Själlannista\nja meidän nuoren kuninkaamme luota? Uhkaako hän todenteolla minun\nhenkeäni? Sanooko hän vielä, että huomenna on taas päivä, ja antaa ajan\nmennä menoaan?\"\n\n\"Minä olen käynyt hänen luonaan toivottamassa hänelle siunauksellista\nhallitusta, ja katsomassa mitä me Jumalan avulla voimme hänestä\nodottaa. Te ette tietysti voi odottaa muuta, kuin mitä hän on luvannut\nja vahvistanut sekä Jumalan että maan ja valtakunnan edessä. Muuten\nsaatte olla varuillanne, isä! Jos hän kerran saapuu Brattingsborgiin,\nniin hän ei totisesti jätä täällä kiveä kiven päälle. Voitte muuten\nolla varma siitä, että hänen päätöksensä ovat yhtä hurskaita ja\nkristillisiä kuin järkeviä, niinkauan kuin minun hurskas ja viisas\nvirkaveljeni piispa Sven istuu hänen neuvostossaan.\"\n\n\"Kerran on minunkin mielestäni sädekehä ympäröinyt piispa Sveniä\",\nvastasi Ebbesen hiljaa. \"Hän tuomitsi minun tekoni ja uhkasi minua\npyhällä pannansäteellä; mutta hän, seisoi puhtaana kuin pyhimys\nsieluni silmissä, vaikka minä en voinut seurata hänen hurskasta\ntietään. Mutta kun hän sinetillään vahvisti Lübeckin sopimuskirjan,\njonka johdosta prinssi Otto vielä on vankilassa, silloin haihtui minun\nunelmani vaivaisen ihmisen pyhyydestä. Tiedättekö te, että se rauha\nja turvallisuus, joka kiellettiin Ebbeseniltä, joutui piispa Svenin\nosaksi, vaikka hän olikin sekä Geertin että hänen poikiensa vihollinen,\nja että tämä oli yksi sopimuksen pääkohtia? Katsokaa, sitä minä\nkutsun oman nahkansa suojelemiseksi ja lähimäisensä tuomitsemiseksi.\nTaistelittehan tekin yhtä uljaasti Haderslevissä, ja olitte kreivin\nvihollinen samoin kuin Sven; mutta teidän rauhaanne ei kukaan\najatellut. Minä en enää ikinä voi ihailla sellaista rauhanvälittäjää,\nvaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella tai seisoisi pyhien\npatriarkkojen joukossa Jumalan valtaistuimen edessä.\"\n\n\"Minä en usko teidän laskettelevan valheita, ritari Niilo, mutta\nminä toivoisin niin olevan, ellei se olisi syntiä\", sanoi mestari\nJaakko sävähtäen hehkuvan punaiseksi. \"Minä en tunne sopimuskirjan\nkaikkia kohtia; mutta piispa Svenin täytyy vastata siitä, minkä hän on\nsinetillään vahvistanut. Oikeastaan tahdon minä puolustaa häntä hänen\npuolestaan\", jatkoi hän innokkaammin.\n\n\"Elkää milloinkaan vaivatko itseänne sillä, rehellinen herra\",\nkeskeytti hänet Ebbesen. \"Te ette kuitenkaan milloinkaan voi saada\nminua ihailemaan häntä. Olkoon hän miten hurskas, viisas ja rohkea\nJumalan mies hyvänsä, niin hovi-ilmaa hän ei kuitenkaan siedä. Oman\nonnensa ja maallisen asemansa vuoksi hän sinetillään vahvistaa kaiken,\nmitä suuret ja mahtavat pyytävät.\"\n\n\"Jumalan nimessä! Siinä te tuomitsette hänet väärin\", huusi voimakas\nmestari Jaakko ja löi pöytään niin, että kannut ja pikarit hypähtivät.\n\"Piispa Svenin ajatukset ovat puhtaat, hänen puheensa totuuden\nsanoja, ja hänen tekonsa rehellisiä; minä uskon niihin yhtä varmasti\nkuin pyhiin uskonkappaleihin, ja jos te tai joku muu toivotte vielä\nlisätodisteita siitä, niin minä olen mies antamaan siitä todisteen joko\njalan tai ratsain, keihäällä ja miekalla tai sotanuijalla -- minusta on\nyhdentekevä miten.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, jos olen loukannut teitä, hurskas, kunnon vieraani\",\nvastasi Ebbesen lempeästi ja tyynesti. \"Minä uskon ennemmin teidän\nsanaanne kuin vaatisin vielä tarjoamanne lisätodisteen, vaikka\nse onkin käsitettävä maallikolle ja ritarille. -- Nyt vasta minä\nymmärrän mitenkä te käännytätte paatuneita pakanoita\", lisäsi hän\nystävällisesti hymyillen ja tarttui piispan voimakkaaseen käteen. \"Sitä\nlujaa järkkymätöntä uskoa, jota tämä teidän voimakas kätenne on niin\nvalmis meihin juurruttamaan, ja jonka puolesta te itse olette valmis\nminä hetkenä hyvänsä uhraamaan henkenne ja verenne, ei voi epäillä\nolematta paatunut pakana, olkoon sitten kysymys jumalallisista tai\nmaallisista asioista. Tästä lähtien minä en enää tuomitse niin kovasti\nja rakkaudettomasti teidän valtioviisasta virkatoverianne -- sen lupaan\nteille. Jos minä en aina voi yhdistää valtiomiestä ihmiseen ja uutteraa\njumalanmiestä piispa Sveniin, niin minä eroitan ne. Oletteko siihen\ntyytyväinen?\"\n\n\"Enempää minä en pyydä, isä\", vastasi mestari Jaakko sydämellisesti ja\npuisti hänen kättään. \"Sillä tapaa, minun hyvä ystäväni, Sven kuitenkin\naina pysyy rehellisenä Jumalan miehenä, sehän oli tarkoituksenne --\n_quod erat demonstrandmum_.\" Sen sanottuaan hän tyhjensi olutpikarin\nja oli taas tyyni ja ystävällinen. \"Mitä kuninkaaseen tulee, uljas\nritari Niilo\", alkoi hän taas puhua, \"niin tahdonpa vain senverran\nsanoa teille, että hän on viisas herra, joka ajattelee kansan ja maan\nparasta, vaikka hän kutsuukin teitä puoluejohtajaksi, jonka vihollisena\nhänen täytyy olla valansa ja velvollisuutensa pakosta\".\n\n\"Sen kaiken minä ymmärrän\", sanoi Ebbesen tyynesti. \"Jumala suokoon\nhänelle anteeksi tuon valansa ja velvollisuutensa. Mutta mitä\ntehdään jalon prinssi Oton hyväksi ja valtakunnan turvallisuuden\npuolustamiseksi?\"\n\n\"Kaikenlaista, isä, mutta ei kovinkaan paljon, ja kaikki hitaasti.\nNervus rerum, etupäässä on puute tuosta kirotusta mammonasta.\nPanttiherrojen kanssa neuvoteltaessa täytyy, vähitellen koettaa haalia\nkokoon sotajoukko sanojen ponneksi. Se on välttämätöntä.\"\n\n\"Minkä minä olen kuullut aijotaan taas puolustaa maata vierailla\npalkkasotureilla, sensijaan että varustettaisiin; maan omat miehet\naseilla ja luotettaisiin heihin. -- Onko se teidän mielestänne viisasta\nja kiitettävää?\"\n\n\"Siihen ovat syypäät teidän linnaritarinne, teidän herrat\nkanssaveljenne. -- Kuningas uskoo teihin vain puoleksi, ja te tiedätte\nitse --. Mutta siinä en kuitenkaan tahdo olla tuomarina. Kaikkea ei voi\nkorjata yhdellä kertaa, eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä.\nMeidän nuoren kuninkaamme viisas tunnuslause ei kuulosta hyvälle\nitsevaltiaiden herrojen ja kärsimättömän nuorison korvissa. He kutsuvat\nhäntä leikillä Atterdagiksi, mutta siitä nimestä voi vielä Jumalan\navulla tulla hänen kunnianimensä, kun meidän yömme on kulunut, ja päivä\nsekä oikea Valdemar-aika taas koittaa Tanskalle.\"\n\n\"Mutta, rakas herra piispa\", yhtyi nyt Sven Tröst puhumaan, \"te ette\nole sanonut mitä on tehty prinssi Oton hyväksi. Kuninkaan petollisuutta\nveljeään kohtaan ette te yhtävähän kuin piispa Sven voi puolustaa,\nvaikka hän itse olikin neuvostossa tämän asian ollessa esillä!\"\n\n\"Mitä minä en tiedä tai mistä en uskalla lausua tuomiotani, nuori\nherrani\", vastasi mestari Jaakko suuttuneen näköisenä, \"siitä ei teidän\npitäisi uskaltaa puhua niin rohkeasti.\" \"Ihmisten sydämet ovat Jumalan\nkädessä; hän voi tehdä ne niin koviksi kuin kivi ja niin pehmeiksi\nkuin vaha, aina tahtonsa mukaan ja sen mukaan, mikä on hyödyllistä\nmaalle ja valtakunnalle. Niin kohtelias voisitte kuitenkin olla, että\njättäisitte kyselemättä sen, mitä ei kukaan tiedä, muuta kuin se,\njoka koettelee sydämet ja munaskut. Minä tunnen teidät kyllä, meidän\nurhea kuumaverinen siltaritarimme\", lisäsi hän lempeämmin ja katseli\nhäntä tarkkaavasti, \"ja minä tiedän teidän ansainneen ritarilyönnin\nsiitä voimakkaasta kädestä, joka sen teille antoi. Mutta minä tahdon\nvain sanoa teille ystävällisenä ja tarpeellisena viittauksena:\nmyöskin teidät tuntee kuningas. Hän tietää teidän seisoneen niiden\nkapinallisten talonpoikien etunenässä, jotka tahtoivat estää hänen\nkuninkaaksi julistamistaan Viborgin käräjillä.\"\n\n\"Se oli rehellinen asia eikä mikään kapina, herra piispa\", vastusti\nSven Tröst avomielisesti. \"Olivathan kaikkien äänet vapaita käräjillä,\nja se, joka joutui tappiolle ja ratsasti ääneti pois kruunauksesta\nnostamatta sormeaankaan uutta herraa vastaan, voi mielellään katsoa\nhäntä tiukasti silmiin sekä vaatia häneltä oikeutta, tarvitsematta\nsiltä pelätä tulevansa tunnetuksi.\"\n\n\"Oikein ja rehellisesti, poikani!\" sanoi mestari Jaakko päätään\nnyökäyttäen. \"Siinä minä myönnän teidän olevan oikeassa, sanokoot\nkuningas ja hyvä piispa Sven mitä hyvänsä. Mutta, nuori ystäväni, te\nvaaditte oikeutta paljastettu miekka kädessä, ja se oli paha asia. Sen\nminä vain sanon teille, että teidän nimenne on yhtä ylhäällä mustalla\ntaululla kuin liian rohkean enonnekin, joka istuu tuossa; ja mitä\nteidän ajalliseen onneenne tulee, niin näyttää se synkältä teille\nkuin drotsi Hesselin pojalle, joka varmasti oli retkellä mukananne.\nKuitenkin Luojalla lykyn avaimet, ylähällä onnen ohjat, mutta\nuskollisen ja rehellisen sydämen ohjaa kunnon mies itse.\"\n\n\"Ritari Folgvard, drotsi Pietari Hesselin poika, istuu tuossa aivan\nteidän edessänne, arvoisa herra\", sanoi Ebbesen nopeasti. \"Missä\nmaineesta minä ja minun ystäväni lienemmekään hovissa, tahdon minä\nkuitenkin esittää hänet teille ei ainoastaan yhtenä minun parhaista\nystävistäni, vaan yhtenä maan uskaliaimmista puolustajista tänä\nlaittomuudenaikana.\"\n\n\"Sallikaa minun siis kiittää teitä kansan ja maan puolesta, herra\nFolgvard\", sanoi mestari Jaakko ystävällisesti ja ojensi hiljaiselle\nritarille kätensä pöydän ylitse. \"Se hovisuosio, jota vaille olette\njäänyt, on sellaista, jota ilman hyvinkin tulee toimeen, ja joka täällä\nBrattingborgissa onkin melkein ylellisyystavaraa. Etten minä anna\nsuurempaa arvoa sellaiselle loistolle, kuin mikä sopii kristilliselle\npiispalle ja rehelliselle tanskalaiselle, sen luulen nyt osoittavani\nteille, kun vietän joulua ritari Niilon luona Brattingborgissa.\nPidättekö minut vieraananne pari päivää, isä?\" jatkoi hän kääntyen\nEbbesenin puoleen. \"Minulla on paljon puhumista teidän kanssanne.\nNykyisissä oloissanne tarvitsette tekin kuulla rauhallista Jumalan\nsanaa ja kunnollisen joulumessun, ettehän siltä tarvitse saada\nviimeistä voitelua, jota ilman toivon teidän vielä jonkun aikaa saavan\nolla.\"\n\n\"Siitä minä ja vaimoni olemme teille sydämestämme kiitollisia, hurskas\nherra\", sanoi Ebbesen iloisesti ja puisti hänen kättään. \"Kun te\nastuitte minun kynnykseni yli, tuntui minusta jouluilo täydellisesti\nsaapuneen tänne.\"\n\nHuolehtiva perheenäiti, joka sillävälin oli täyttänyt juhlapikarin\nviinillä, kääntyi nyt ystävällisesti piispan puoleen ja antoi\nkeskustelulle lempeän ja miellyttävän käänteen. Ei puhuttu enää\nvakavista valtiollisista asioista, ja kohta vietettiin Brattingborgissa\njouluiltaa mitä suurimmassa rauhassa ja ilman vähintäkään huolta\ntulevaisuudesta, vaikka miekka riippuikin uhkaavana, kuin hiuskarvasta,\nlinnanherran ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Lapset leikkivät\niloiten uusilla leikkikaluillaan vanhempien nauraessa ja laskiessa\nleikkiä pöydän ympärillä. Myöskin Sven Tröst oli tullut iloiseksi\npiispan ystävällisestä puhuttelusta; hän loi katseen hiekkakelloon,\nja hänen uskaliaasta katseestaan kuvastui päättäväisyyden ja lujan\ntoivon ilme, jota pari pikarillista viiniä vielä elähytti. Juotiin\ninnostuksella isänmaan tulevaisuuden ja onnen malja, jonka jälkeen\npiispa nousi huudahtaen: \"Eläköön meidän nuori kuningas Valdemarimme!\nJumala suokoon hänelle suurien Valdemarien onnen ja voiton!\"\n\nEbbesenin ystävät katsahtivat ihmetellen toisiinsa, jääden\nistumaan; mutta Ebbesen itse nousi ylös ja kohotti pikarinsa:\n\"Valdemar Kristofferin poika on kutsunut minua ja minun ystäviäni\nvihollisikseen\", sanoi hän vakuuttavasti, ja hänen vakavat kasvonsa\nkirkastuivat. \"Kuitenkin, niin varmasti kuin tämä käsi on ojentanut\nhänelle sen valtikan, jolla hän uhkaa minua, tunnustan minä hänet maan\nlailliseksi kuninkaaksi. Jos hän kutsuu minut tuomioistuimensa eteen,\nniin minä saavun sinne, vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Eläköön\nTanskan kuningas!\"\n\n\"Kelpo mies!\" mutisi piispa itsekseen. \"Eläköön myöskin hänen\nkuningattarensa!\" jatkoi hän ääneen, ja hänen äänensä vapisi\nliikutuksesta, jonka hän koetti salata. \"Tulkoon jalosta kuningatar\nHelvigistä meille ja Tanskalle sovittava Dagmar!\" Nämä sanat kuultuaan\nritari Folgvard nousi paikaltaan hehkuvin poskin ja kohotettuaan\npikarinsa hän tyhjensi sen pohjaan asti, jonka jälkeen hän taas\nleimuavin katsein istuutui paikalleen.\n\nKun oli noustu pöydästä, puisti piispa lämmöllä Ebbesenin kättä ja\nmyhähteli iloisesti liikutettuna. Sven Tröst vei nyt enonsa syrjään.\n\"Lupaatteko minulle Vollen ja kymmenen miestä?\" kuiskasi hän. \"Minun\nkorkein onneni on kysymyksessä. -- Ei suinkaan teillä ole mitään sitä\nvastaan, että tuon teille jouluvieraan lisää?\"\n\n\"Niin monta kuin haluat\", vastasi Ebbesen. \"Mene Jumalan nimeen, ja\nota mukaasi ketä haluat! Mutta mitä aikonetkin, niin elä menetä liikaa\nverta -- ja vielä vähemmin sielunrauhaasi ja kunniaasi!\"\n\n\"Jos uhraan jonkun elämän, niin uhrannen kai omani, ja se on rehellinen\nteko.\" Tämän sanottuaan Sven Tröst poistui ovesta, eikä häntä nähty\nenää sinä iltana muualla kuin keittiössä, missä hän palvelijattarien\nihmeeksi keitteli mustan Svenin kanssa. He sanoivat keittävänsä\nlääkkeitä sairaalle. Musta Sven mutisi salaperäisesti täyttäessään\npienen pullon yrteistä keitetyllä mehulla. Mutta samassa kuului\nlinnantuvasta piispan voimakas ääni, ja Sven Tröst kiirehti talliin\nsatuloimaan hevostaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun maatapanon aikaan kaikki oli hiljaista Brattingborgissa, ratsasti\nSven Tröst Mustan Svenin ja kymmenen ratsumiehen seurassa, ilman\nhälinää ja kaikkien huomaamatta ulos linnanportista. He ratsastivat\nBleitrupin kautta Sundstrupiin, missä he keskiyön aikaan antoivat\nkulettaa itsensä yhden Limvuonon pohjukan yli, jonka jälkeen he\njatkoivat matkaansa. Vastoin tavallisuutta oli Musta Sven hiljainen ja\nnyrpeä. Sven Tröst oli puhutellut häntä pari kertaa saamatta tuskin\nvastausta. Lopuksi hän suuttui ja kysyi kiivaasti: \"Mikä sinua vaivaa,\nVolle? Oletko tullut mykäksi Brattingborgissa? Vai etkö haluakaan\nauttaa minua onneen, nyt kun eniten sinua tarvitsen?\"\n\n\"Oi, rakas nuori herrani\", vastasi Volle, huoaten puoleksi suuttuneena,\npuoleksi allapäin. \"Jos väkevä mestari Jaakko olisi mukiloinut ja\nkääntänyt teitä niinkuin minua illallisen jälkeen, niin olisittepa\ntainnut tekin jäädä tuppisuuksi joksikin aikaa. Sen minä aina sanon,\nettä kyllä se piispa osaa kansalle puhua. Oli niissä sanoissa sekä\nnokkaa että kynsiä ja hän pudisteli minua niin kovasti sekä sanoillaan\nettä nyrkeillään, etten minä ikinä taida sitä unhoittaa.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Sven Tröst, ja hänen täytyi vakavasta mielialastaan\nhuolimatta hymyillä. \"Se oli kyllä sinulle tarpeen, Volle! Mutta sinä\nlasket taas leikkiä? Ottiko hän todellakin sankarivoimansa avuksi?\"\n\n\"Hyvä herra, ei minulla enää ole halua leikinlaskuun\", mutisi Musta\nSven ja nykäisi suuttuneena suitsia. \"Ei se ollut narripeliä, uskokaa\nkun sanon. -- Naurakaa vain, mutta saisittepa itse maistaa, miltä\ntuntuu tulla noin vain käännetyksi.\"\n\n\"Jos olet tullut käännetyksi, niin tuskinpa juuri parempaan päin.\nEnpä havaitse sinussa vielä suurtakaan hurskautta, mutta toivoisinpa\nsinun kuitenkin olevan oikeassa. Ei kukaan muu kuin mestari Jaakko voi\nsinusta puristaa pois pakanuutta ja Gondulin henkiä.\"\n\n\"Synti olisi sanoa, ettei hän tehnyt parastaan\", mutisi Volle. \"Minä\nseisoin hänen edessään mykkänä ja jäykkänä kuin muuri, enkä aikonut\nvälittää hiuksenvertaa hänen kristillisyydestään, mutta kun hän otti\nnyrkkinsä avuksi, olin minä vähällä livistää tapani mukaan. Mutta enpä\nole ennen tuntenut moista miestä -- yhdellä kertaa hän taivutti minut\nmaahan, niin että hän oli vähällä musertaa kaikki minun luuni, ja\nsitten hän puisteli minua pyhässä innossaan niin, että kaikki jäseneni\ntutisivat. Tuo kamala piispa vannotti minut matamaan ristin juurelle,\nmuuten hän puristaisi sielun ulos minun ruumisparastani ja lähettäisi\nminut suoraapäätä helvettiin -- ja niin minun täytyi kirota Gondulin\nhenget ja kaikki pakanallisuus sana sanalta, niinkuin väkevä mestari\nJaakko sen vaati.\"\n\n\"Mutta milloinka tämä kaikki ehti tapahtua, Volle? Ethän sinä ollut\npiispan luona linnantuvassa pitempää aikaa, kuin minkä minä tarvitsin\nhevoseni satuloimiseen.\"\n\n\"Enempää aikaa ei hän tarvinnutkaan minun käännyttämiseeni ja\nkastamiseeni\", murisi Volle. \"Nopeaan se kävi, ja oli kai hurskaaksi\nopetukseksi kaikille linnan rengeille. Mutta hätätyö on hätikön työ\",\nlisäsi hän puoliääneen. \"Tahdon ensin itse nähdä, miten hyvin se\ntehtiin, ennenkuin uskon.\"\n\n\"Mutta eikö sinua todellakaan tätä ennen ole kastettu kristityksi,\nVolle?\" kysyi Sven Tröst. \"Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle\nniin uskovasi.\"\n\n\"Sillä kertaa, herra, valehtelin kuin pakana. Koska nyt olen tullut\nkristityksi, tahdon sanoa teille totuuden Minun suvustani ei ole\nketään kannettu kastettavaksi, emmekä me ole koskaan uskoneet muihin\njumaliin eikä pyhimyksiin kuin Gondulin suuriin henkiin, jotka minä\nnyt häpeällisesti olen kironnut ja tehnyt vihollisikseni. Nyt minä\ntahdon nähdä, mitä teidän rouvanne ja pyhimyksenne voivat, ja onko\ntuollaisella hienolla neidolla piispan kehumaa voimaa. Jos ei hän nyt\nauta minua kunnialla maailman läpi, niin saanen auttaa itseäni, ja\nse on kyllä laulun loppu. Taitaapa tuo pyhä neitsyt itse paremminkin\nolla miesavun tarpeessa, vielä nyt rupeaisi, minun laistani roistoa\nsuojaansa ottamaan. Siihen minä olen myöskin liian musta, enkä minä\nmilloinkaan ole ollut naissuvun suosiossa.\"\n\n\"Kyllä minä yhä selvemmin huomaan, Volle, ettei piispa sinua ole\nkääntänyt, vaikka hän kuinka olisi ruumistasi mukiloinut\", sanoi Sven\nTröst. \"Mutta osottaudu nyt teossa hyväksi kristityksi ja urki, miltä\nluostarissa näyttää, huomispäivä ratkaisee minun kohtaloni.\"\n\n\"Varmasti teillä on hurskas tehtävä mielessänne, nuori herrani\",\nmutisi Volle olkapäitään kohauttaen. \"Jos väkevä Jaakko mestari\nsaa teidät käsiinsä, niin kyllä hän sen teille opettaa. Kuitenkin\nitsepähän siitäkin vastannette. Isoäitini yrteistä minä kyllä vastaan.\nTuossa ne saatte.\" Sitten hän mutisi jotakin itsekseen ja ojensi Sven\nTröstille pienen, viheriän pullon. \"Jos minä en vain olisi sitonut\nGondulin henkiä niin olisi kyllä kaikki onnistunut. Rukoilkaa nyt\nte pyhää neitsyttä avuksemme. Minä olen vielä hiukan outo hänen\npalveluksessaan.\" Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan ja ratsasti\nedeltä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nSaarenluostari, nykyinen Otholmin herraskartano, sijaitsi oikeastaan\nLimvuonossa olevalla pienellä saarella jota kutsuttiin Saarenmaaksi,\nmutta joka nyt on patolaitoksilla ja suluilla yhdistetty mantereeseen.\nSe oli siihen aikaan rikas ja huomattava benediktinolainen\nnunnaluostari, ollen kruunun erikoisen suojeluksen alainen. Sitä\njohti vanha, ankara abbedissa, jolla oli mahtava priori Andreas Petri\navustajanaan. Priori kävi vain silloin tällöin hurskasten sisarten\nluona heidän rippi-isänään. Mutta kun Geertin laittomina aikoina\nhillitön sotaväki oli ryöstänyt ja osaksi polttanut luostarin,\nvartioi sitä nyt kruunun kustannuksella luostarivartio, joka asui\nvuonon rannalla olevissa kalastajataloissa, missä se samalla palveli\nkalastajana ja huolehti luostarin rikkaista ankeriaskirstuista.\n\nJouluaamuna nähtiin Musta Sven Limvuonon juhlapukuisten asukasten\njoukossa, jotka monissa veneissä olivat saapuneet Saarenmaahan\nkuulemaan priori Andreaan aamusaarnaa luostarikirkossa, jota nunnat,\nnäkymättöminä seurakunnalle, kuuntelivat lehteriltään, ja jonka he\ntekivät juhlalliseksi ihanalla laulullaan. Heti kun messu oli loppunut,\npoistui Musta Sven kirkosta ja rupesi puheisiin luostarivahdin kanssa,\njonka jälkeen hän taas purjehti saarelta muun kirkkoväen mukana.\n\nLuostarikirkon päivämessuun kokoontui taas kuten tavallista seudun\nylhäinen vallasväki, ja kun iltamessun kellot soivat, souti Sven Tröst\nSaarenmaalle, astuen maihin komeimmassa ritaripuvussaan kahdeksan\nmiestä mukanaan, sillaikaa kun Musta Sven ja kaksi miestä jäivät\nvenheeseen. Luostarivartio, joka kahdentoista miehen vahvuisena\nseisoi kirkonportailla, teki nöyrästi tietä ylhäiselle herralle ja\nhänen seurueelleen. Asehuoneessa asetti Sven Tröst salaa pienen\nviheriän pullon suulleen ja tyhjensi sen äkkiä yhteen vetoon. Sven\nTröstin saapuessa kirkkoon kuuluivat nunnien kauniit äänet suletulta\nlehteriltä. Kauneimman niistä hän tunsi Agneta neidon ihanaksi\nääneksi, sellaisena kun se vielä kaikui hänen sielussaan ihanilta\njouluajoilta Björnsholmissa, kun Agnetan kirkas lapsenääni lauloi\nkappelissa vapahtajan syntymästä, ja Sven itse yhtyi puhtaisiin\nlastenääniin ja luuli näkevänsä taivaan avoinna, josta Jumalan enkelit\ntoivat ilosanoman paimenille. Muisto noista hurskaista, viattomista\nlapsuusajanmuistelmista tunkeutui noiden sävelten ohella moittivan\nsurumielisinä hänen sisimpäänsä ja syy, miksi hän nyt polvistui\nkristillisessä kirkossa pyhänä joulujuhlana, tuntui tänä hetkenä niin\njumalattomalta, että häntä puistatti, ja hän luuli olevansa pahojen\nhenkien riivaama. Hurskasta laulua jatkui, mutta ne olivat nyt kuoleman\nja kadotuksen varoitusääniä hänen ahdistetulle sielulleen. Hän kalpeni\nkalpenemistaan. Kirkko alkoi häälyä hänen hämärtyvässä katseessaan,\nja hänestä tuntui kuin alttaritaulu ja sen pyhät kuvat olisivat\nliikahtaneet. Hän oli mielestään julkea merivelho, joka aikoi ryöstää\nviattoman Agnetan, ja oli muuttunut kristitystä ritarista pedoksi.\nKylmä hiki kohosi hänen otsalleen, hän hypähti ylös ja aikoi syöksyä\nulos kirkosta. Mutta se oli liian myöhäistä. Se unijuoma, jonka hän\npetollisen suunnitelmansa toteuttamiseksi oli tyhjentänyt, tullakseen\nvalekuolleena kannetuksi luostariin, ei vaikuttanut, hänen ollessaan\nnäin kiihtyneessä mielentilassa, kyllin nukuttavasti, vaan kalvoi häntä\nkuin kuolettavin myrkky. \"Minä kuolen!\" huusi hän ja pyörtyi. \"Kutsukaa\npriori! Minä tahdon ripittää itseni ja tunnustaa suuren syntini.\" Mutta\nhänen miehensä, jotka tunsivat hänen suunnitelmansa, luulivat hänen\nvain teeskentelevän, ja nauroivat salaa nahkaviittoihinsa, tullen\nnäennäisesti levottoman näköisinä herransa avuksi. Vieraan ritarin\nhuudahdus ja arveluttava tila herätti suurta huomiota luostarikirkossa.\nLaulu lehteriltä taukosi, ja nunnat tirkistivät uteliaina ristikon\nläpi. Heidän joukostaan kuului tukahutettu huudahdus, sekä abbedissan\nankara ääni, joka kehoitti heitä poistumaan huoneisiinsa. Priori astui\nalas alttarilta kirkonkäytävälle vieraan ritarin luo, joka todellakin\nnäytti kuolevalta.\n\n\"Minä sain palkkani\", änkytti Sven Tröst yhä heikommalla äänellä,\nliittäen kätensä yhteen rinnalle ja vaipuen polvilleen priorin\nsyliin. \"Se on vanhurskaan Jumalan tuomio -- minun oma julkeuteni\nja jumalattomuuteni ovat syynä kuolemaani. -- Kuulkaa, kuulkaa! --\nEnkeli kutsuu minua kuolemaan ja tuomiolle. Minä annan kaiken tavarani\nSaarenluostarille -- tänne haluan tulla haudatuksi. Rukoilkaa minun\nsieluni puolesta!\" Näin katkonaisesti huudahtaen hän vaipui kuin\nkuolleena priorin jalkoihin, ja nyt vasta alkoivat hänen miehensä\npitää hänen tilaansa arveluttavana ja epäillä, ettei se ollutkaan\nteeskentelyä. He rakastivat kaikki häntä sydämellisesti, ja heidän\nosanottava surunsa oli nyt todellinen ja luonnollinen.\n\nNuoressa kalpeassa ritarissa ei ollut elon merkkiäkään. Hän makasi\näkkiä kuin ruumis pitkällään kirkonlattialla, ja kaikki yritykset\nherättää häntä eloon olivat turhat. Priori otti selvän hänen nimestään\nja säädystään, ja kuultuaan hänen olevan varakkaan ja suurten\ntiluksien omistajan, otti hän juhlallisesti vieraat sotilaat sekä\nkaikki läsnäolevat vainajan viimeisten sanojen todistajiksi, joiden\nmukaan hänet haudattaisiin tänne, minne oli kuollutkin, ja hänen\nomaisuutensa lankeaisi luostarille. Priorin käskystä kannettiin\nruumispaarit asehuoneesta ja niille asetettiin kuollut ritari keskelle\nkirkonkäytävää. Hengellinen herra lupasi pitää huolen lakanoista,\nvahakynttilöistä, sielumessusta. Kun ei kukaan enää epäillyt nuoren\nkauniin herran todellakin heittäneen henkensä, käski priori kaikkien\npoistumaan luostarikirkosta. Sen jälkeen hän antoi sulkea kirkonovet ja\npoistui lopuksi itse autiossa kirkosta luostarikäytävän kautta, jonka\nhän itse lukitsi jälkeensä.\n\nTämä harvinainen tapahtuma oli herättänyt sellaisen hämmennyksen\nnuorten osanottavien nunnien mielessä, että ankara abbedissa sai\nvaivoin rauhan ja järjestyksen palautetuksi heidän joukossaan. Kaikki\ntahtoivat nähdä nuoren ritarin ruumiin ja sytyttää vahakynttilät hänen\nruumispaariensa ympärillä. He olivat hyvin uteliaita tiedustelemaan\nkuka hän oli, ja mistä suuresta synnistä ja jumalattomuudesta hän oli\nsyyttänyt itseään kuolemanhetkenään. Kun priori tuntia myöhemmin astui\nrefektorioon, mihin kaikki olivat kokoontuneet, kiusasivat hurskaat\nnunnat häntä tuhansilla kysymyksillä, joihin hän lopulta totisen\nankarasti kieltäytyi vastaamasta. Sensijaan hän keskusteli abbedissan\nkanssa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että tuo\nhuomattavan suuri lahja saataisiin luostarin omaksi, sekä miten tässä\nharvinaisessa tapauksessa olisi meneteltävä.\n\nVihityt nunnat istuivat pöydässä yllään mustat nunnakuntapukunsa ja\nkunnialliset mustat liinapäähineet päässä, kuunnellen uteliaina priorin\nja abbedissan keskustelua. Heidän joukossaan nähtiin noviisi, yllään\nvalkoinen maallikkopuku; hän oli harvinaisen kaunis, mutta kuoleman\nkalpea, istuen kuin marmorikuva pöydän ääressä, tummansinisissä\nsilmissä pidätetty kyynelvirta. Se oli Agneta neito Björnsholmista,\njosta kahdeksan päivän kuluttua tulisi ritari Podebuschin morsian, ja\njoka nyt oli nähnyt ja tuntenut onnettoman lapsuudenystävänsä kuolevana\nluostarinkirkossa. Hän ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään\npuhuttiin, ennenkuin vihityt nunnat olivat poistuneet refektoriosta,\nja abbedissan ankaran käskevä ääni kaikui terävänä hänen korvissaan:\n\"Agneta neito, tuokaa ruumislakanat meidän kuolleelle vieraallemme!\nEhkäpä saatte enemmän halua täyttää velvollisuutenne ja totella isänne\ntahtoa, kun näette kuoleman silmienne edessä. Minä olen kyllästynyt\nteidän oikkuihinne ja itsepäisyyteenne. Ettehän te kuitenkaan Jumalan\nvuoksi vihaa pyhää aviosäätyä, vaan ainoastaan senvuoksi, että olette\nitsepäinen maailman lapsi. Teille on hyödyllistä ottaa mukaanne\ntäältä vakava memento mori, kun nyt pian vaihdatte tämän hurskauden\nja viattomuuden olinsijan turhamaiseen maailmaan. Te saatte sytyttää\nkynttilät kuolleen ritarin paarien ääressä.\"\n\n\"Kuolemaa en pelkää, hurskas abbedissa\", vastasi Agneta ja nousi\nnopeasti, kasvoilla tuskaisen ilon ilme, kauan pidätetyn kyynelvirran\nhuuhtoessa hänen kalpeita poskiaan. \"Jos riippuisi minusta, tahtoisin\nitse tulla haudatuksi Saarenluostarin hautausmaalle ja yhtä pian kuin\ntuo vieras ritari.\"\n\n\"Sitä et tarkoita tosissasi, lapsi\", vastasi abbedissa. \"Sinun\nkyyneleesi eivät petä minua. Minä tunnen kyllä nuorison vaihtelevan\nmielen: nuoret tytöt tahtovat kuolla heti, jos he eivät saa sitä\nsulhasta, jonka he mieluummin haluaisivat; mutta kuitenkin he\nmieluummin koristavat itsensä morsiuskruunulla kuin kuolonseppeleellä\ntai mustalla päähineellä. Isäsi kertomusten mukaan sinä olet\nlapsuudessasi puoleksi leikkinyt morsianta nuoren, hurjapäisen\naseenkantajan kanssa, jonka nimeä hän ei edes halunnut mainita.\nMutta hän on pyytänyt minun sanomaan sinulle, että tuo yltiöpää,\njoka nuo oikut istutti päähäsi, on nyt lainsuojaton, ja voi tulla\nkuolemaantuomituksi puoluekiihkoilijana ja kapinanyllyttäjänä. Jos sinä\ntottelet kuninkaan ja isäsi tahtoa, vain silloin voi ehkä tuon nuoren\nmiehen kohtalo tulla lempeämmäksi.\"\n\n\"Ei hänen kohtalonsa ole maallisten kuninkaiden käsissä\", sanoi Agneta\nvarmasti. \"Eikä minun tahtoani yksikään ihminen taivuta. Jos tahdotaan\nkäyttää väkivaltaa, saa minut laahata kuolleena morsiustuoliin. Minä\nen ikinä mene naimisiin. Minä tahdon mieluummin kuolla luostarissa,\nmieluummin täällä, jos se sallitaan. Olkaa niin ankara kuin\nhaluatte, hurskas rouva -- Sallikaa minun tehdä kaikki mahdolliset\nkatumusharjoitukset -- Sallikaa minun paastota ja kulkea paljasjaloin\npakkasessa ja lumessa -- Suokaa minun valvoa ruumiiden ääressä. --\nMutta elkää karkoittako minua näiden pyhien muurien sisältä! Koko\näidinperintöni minä annan luostarille -- suokaa minulle vain hauta\ntäällä!\"\n\n\"Ihmeellinen itsepäisyys, isä priori, hyvin omituinen hurskaus!\" sanoi\nabbedissa hiljaa hengelliselle neuvonantajalleen vieden hänet syrjään.\n\"Noin varmasti hän ei vielä tähän asti ole ilmaissut haluaan jäädä\ntänne. Luostarin paras vaatii meidän nyt tukemaan hänen hurskasta\npyyntöään ja riistämään hänen sielunsa maailman turhuudesta, minne\nmaailman mahtavat tahtovat hänet vetää. Haluaisitteko te puhua tämän\nhurskaan nunnan puolesta kuninkaalle ja hänen sukulaisilleen sekä\nselittää heille, että he tappavat ihmisen tai riistävät taivaalta\nsielun, jos he asettuvat hänen hurskasta toivomustaan vastaan?\"\n\n\"Se on minun velvollisuuteni sekä sorrettua viattomuutta että teitä\nkohtaan, rouva abbedissa, ynnä tätä pyhää laitosta kohtaan\", kuiskasi\npriori viekkaasti hymyillen. \"Minä matkustan heti toimittamaan\nkaksinkertaista asiaa Saarenluostarin hyväksi. Pitäkää sillaikaa\nhuoli vieraan ritarin hautaamisesta sopimuksen mukaan. Tiedämme hänen\nolevan rohkean ritari Ebbesenin sukulaisen, ja kruunu voisi pian\nottaa haltuunsa hänen tiluksensa. Nyt minä toivon voivani pelastaa ne\njumalallisiin tarkoituksiin ja meidän hoidettaviksemme. Rauha olkoon\nteille!\"\n\nSenjälkeen priori poistui refektoriosta, ja abbedissa kääntyi nyt\nystävällisen osanottavasti onnettoman Agnetan puoleen, joka seisoi\nsyventyneenä rajattomaan suruunsa ja katseli uunin yläpuolella olevaa\npyhän Benedikton kuvaa, koko maailman mustetessa hänen silmissään.\n\n\"Ole turvassa, hurskas lapseni\", sanoi abbedissa taputtaen häntä\nposkelle kuivalla kädellään. \"Minä huomaan meidän pyhän sisaruskuntamme\nsuojeluspyhän ihmeellisesti vetäneen sinun mielesi ja sydämesi\npuoleensa. Hänen esirukouksillaan taivaallisilta voimilta ja arvoisan\npriorin välityksellä tämän maailman herroilta, toivon minä että me\nonnistumme pitämään sinut täällä luonamme ja pelastamaan sinut siitä\nmaallisesta ja lihallisesta liitosta, joka on sinun jumaliselle\nmielellesi niin vihattava. Sinua ei kohdella ankarasti. Minä vapautan\nsinut myöskin tämänöisestä ruumiin vartioimisesta. Kun oikein\najattelen, ei se edes ole soveliasta meidän pyhän sisaruskuntamme\ntulevalle jäsenelle. Kuolleella, nuorella ritarillakin voi olla\njonkinlainen petollinen kauneus, joka voi olla vaarallinen nuorelle,\nkokemattomalle sydämelle. Minä annan luostarivartion valvoa ruumiin\nluona.\"\n\n\"Ei, ei, rouva abbedissa!\" huudahti Agneta kiihkeästi \"Minä tahdon\nnähdä kuolleen, -- minä tahdon sytyttää kynttilät hänen paariensa\nympärillä, minä tahdon valvoa hänen ruumiinsa ääressä. Kuoleman, vain\nkuoleman haluan nähdä silmieni edessä\", lisäsi hän miettivästi. \"Jos\nminä jään teidän luoksenne, ette te saa kieltää minulta tätä minun\nainoaa toivoani.\"\n\n\"Se enentää vain synkkämielisyyttäsi, rakas lapseni, ja voi olla\nterveydellesi vahingollista. Yö ei ole ihmisen ystävä, enkä minä\ntodenteolla antaisi suurimman syntisenkään kylmänä jouluyönä valvoa\nruumiin ääressä autiossa kirkossa. Minä tahdoin tällä uhkauksella\nvain taivuttaa sinut tottelemaan maallisia esimiehiäsi. Mutta nyt\nkun sinä niin hartaasti olen heittäytynyt pyhän Benedikton ja meidän\nvapahtajamme syliin, ei sinulla enää ole lihallisia esimiehiä tässä\nmaailmassa. Sinun tottelemattomuutesi kuningasta ja sinun isääsi\nvastaan on hurskas sekä hyvin kiitettävä kuuliaisuus tulevaiselle\ntaivaalliselle sulhasellesi, jonka vuoksi minä en voi siitä määrätä\nsinulle minkäänlaista rangaistusta tai katumusharjoitusta.\"\n\n\"Mutta minä pyydän tätä valvomisyötä armonosoituksena, jalo rouva\nabbedissa -- armeliaisuutena onnetonta kohtaan, jolla ei maailmassa ole\nmitään muuta toivoa kuin hauta eikä rakkaampaa kuvaa, mihin silmänsä\nkiinnittää, kuin kuollut.\"\n\n\"No niin, minä suostun sinun itsepäiseen pyyntöösi\", sanoi abbedissa\nmyöntyen. \"Saat nähdä, etten minä voi kieltää sinulta mitään toivetta,\nen edes mahdottomintakaan, kun sinä vain pysyt uskollisena hurskaassa\npäätöksessäsi ja jäät sisareksi meidän hiljaiseen lohdunmajaamme. Mene\nJumalan nimeen -- levitä vahalakana ruumiin yli -- ja sytytä kynttilät\nvieraan ruumispaarien ympärille, mutta tule sitten takaisin ja mene\nlevolle! Anna vain kuoleman näkemisen ja kaiken maallisen voiman\nkatoavaisuuden vahvistaa sinun jumalallista päätöstäsi.\" Senjälkeen\nabbedissa otti häntä kädestä, ja he poistuivat molemmat refektoriosta.\n\nSe myrkynkaltainen juoma, joka oli saattanut Sven Tröstin tähän\ntilaan, missä hän nyt oli, ei ollut mikään tavallinen unijuoma, vaan\nhyvin vaarallinen, kaikkia elinvoimia jäytävä uuvutusaine, joka\nkiihkeän mielenliikutuksen yhteydessä helposti voi tuottaa kuoleman.\nTavallisissa olosuhteissa sen vaikutus oli kuitenkin yhtä lyhyt kuin\nvoimakas. Tunti senjälkeen, kun priori oli jättänyt ritari Tröstin\nkuolleena suljettuun kirkkoon, alkoi veri valekuolleen sydämessä taas\nsykkiä. Hänen silmänsä aukenivat, ja hän tuijotti autioon kirkkoon,\njonka kuu heikosti valaisi, mutta hän ei vielä voinut liikahtaa\npaareilla. Hän oli jäykkä ja kankea kylmästä, ja vain vähitellen hän\ntuli hämärään tietoisuuteen siitä, missä oli, ja mitä oli tapahtunut.\nVielä hän makasi liikkumattomana ruumispaareilla ja tuijotti pimeään\nluostarikirkkoon. Entisyys ja nykyisyys häämöitti epäselvinä utukuvina\nhänen sielunsa silmissä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuollut,\nmutta niinkuin hänen sielunsa olisi ollut vielä sidottu kuolleeseen\nruumiiseen eikä voinut jättää sitä, ennenkuin hän saisi tietää, oliko\nihana Agneta rakastanut häntä tässä maailmassa ja yhdistettäisiinkö\nheidät henkien maailmassa. Hänen maatessaan tässä puolinaisessa\ntajuttomuuden tilassa, häälyen elämän ja kuoleman välissä, kuuli hän\nääneen nyyhkyttämistä ja tunsi kuuman kyynelvirran kostuttavan kylmiä\nkasvojaan. \"Minun tähteni sinä olet kuollut, ijäisesti rakastettu!\"\nkaikui Agnetan valittava ääni hänen korvassaan. \"Sinä rakkahin\nystäväni, tulit minua vapauttamaan! Etkä kuitenkaan, tietänyt miten\nsuuresti sinua rakastin. -- Oi, julmasti kielsin sinun viimeiseen\npyyntöösi vastaamasta -- sitä ainoaa sanaa, joka olisi voinut antaa\nsinulle lohdullisen toivon meidän erotessamme! Nyt vasta minä uskallan\nsen sanoa, mutta nyt sinä et sitä kuule, rakas Sven Tröst! Ei ole\nkoko maailmassa minulla ketään sinua rakkaampaa -- sinun minä olen\nenkä kenenkään muun tässä maailmassa -- sinä olit minun ajatukseni ja\nunelmani siitä asti, kuin minä olin pieni. Oi, rakkahin, kallis Sven\nTröst! Nyt tahdon kihlautua sinulle ruumispaarillasi. Salli minun\nsieluni lentää sinun kanssasi autuaitten paratiisiin.\"\n\nHuokausten ja kyynelten keskeyttäessä hänen kiihkeitä\nlemmenpurkauksiaan hän tarttui ritarin kylmään käteen ja asetti\nsormuksen hänen sormeensa. Silloin tunsi Sven Tröst autuaimman tunteen\nvirtaavan jähmettyneisiin jäseniinsä. Hän oli kuullut jokaisen\nsanan. Veri palasi hänen poskilleen ja sielu hänen jäykistyneeseen\nkatseeseensa. Hän nousi puoleksi istumaan paareille ja levitti\nkäsivartensa hämmästynyttä tyttöä kohti, joka silmänräpäykseksi väistyi\nkauhistuneena taapäin. Ruumislakana putosi hänen käsistään, ja hän oli\nvähällä mennä tainnoksiin. Kuun ja vahakynttilöiden kaksinkertaisessa\nvalossa, jotka hän oli sytyttänyt hänen ruumispaariensa ympärille,\nnäytti hänestä siltä, kuin kuollut olisi kohonnut kirkastuneessa\nloistossa hänen edessään, mutta kuitenkin sen henkimaailman\nkäsittämättömän kauhun ympäröimänä, joka, ilmestyin vaikka rakkaimman\nolennon muodossa, vaikuttaa valtavasti heikkoon ihmisluontoon.\n\n\"Elä pelkää, Agneta, minä elän!\" huudahti Sven Tröst ja nousi kokonaan.\n\"Sinun rakkautesi on antanut minulle takaisin elämäni, ja nyt sinä olet\nminun morsiameni Jumalan kasvojen edessä. Oi, tämän autuaan hetken\nvuoksi voisin kuolla vielä tuhannen kertaa! Nyt minä tiedän, mitä aina\ntoivoin -- Agneta rakastaa minua -- totuus ja rakkaus ovat olemassa --.\nVain senvuoksi minä tulin tänne -- vain senvuoksi tahdoin läpikäydä\nkuolonkamppailun tässä kirkossa.\"\n\n\"Sinä elät! Suuri Jumala, onko se mahdollista?\" huudahti Agneta\nhurmaantuneena ja heittäytyi hänen syliinsä. Pian hän tiesi kaikki,\nja onnelliset rakastuneet unohtivat hetkeksi kaiken muun paitsi\nmolemminpuolisen rakkautensa ja onnensa.\n\nHautakynttilöiden valossa seisoivat molemmat rakastuneet käsitysten\nja kuiskailivat tuttavallisesti elämästään ja onnestaan. Nyt\ntunnusti myöskin Sven Tröst pelastetun syntisen avomielisyydellä,\nmikä häntä pyhän iltamessun aikana oli painanut suurena syntinä ja\njumalattomuutena. Hänen suunnitelmanaan ei ollut ainoastaan saada\nvarmuus Agnetan rakkaudesta, saatuaan nähdä minkä vaikutuksen hänen\nluuloteltu kuolemansa tekisi häneen, vaan kaikessa tapauksessa,\njoskin väkivaltaisesti viedä hänet pois luostarista ja pelastaa hänet\njoutumasta vihatun kilpakosijan omaksi. Sven Tröst ei nyt tarvinnut\nkäyttää kovinkaan suurta puhuttelutaitoa, saadakseen Agnetan suostumaan\nhänen suunnitelmiinsa, jonka toteuttamisessa hän oli vähällä menettää\nhenkensä. Agneta oli jo mielestänsä hänen kihlattunsa ja oli varmasti\npäättänyt jakaa hänen kohtalonsa. Sven Tröst kuuli nyt vasta Agnetalta\ntodellakin olevansa lainsuojattomaksi julistettu, ja kuninkaan uhkaavan\nhäntä kuolemalla. Mutta tämä vaaran uhka yhdisti heitä vieläkin\nsydämellisemmin. Hän sammutti ruumispaarien ympäriltä vahakynttilät ja\ntunsi itsensä täydellisesti toipuneeksi. Hän kietoi vaippansa rakkaan\nmorsiamensa ympäri, joka neuvoi hänelle oven, mistä voivat paeta,\nminkä hän innossaan oli unohtanut ajatella. Sakariston ovesta molemmat\nrakastavaiset astuivat kirkkomaalle, ja vartion huomaamatta he pääsivät\nLimvuonon autiolle rannalle, missä musta Sven, varmana unijuomansa\nvaarattomuudesta, odotti heitä veneiden luona Ebbesenin sotilaiden kera.\n\nEnnenkuin luostarissa huomattiin, mitä oli tapahtunut, istuivat Sven\nTröst ja Agneta hevosten selässä toisella puolen Limvuonoa, ja ennen\ntoisen joulupäivän aamua olivat onnelliset rakastuneet turvassa\nBrattingborgissa.\n\nEbbesen vastaanotti heidät isällisellä lempeydellä, ja hänen vaimonsa\nsulki kauniin Agnetan hellästi syliinsä. Mutta voimakas mestari Jaakko\npiti ankaran nuhdesaarnan rohkealle nuorelle ritarille. \"Jumalan\nnimessä, tämä ei pääty hyvästi\", sanoi hän lopuksi ähkien. \"Se on\nhurjinta uhkarohkeutta. Mutta jos te olette toiminut oman päänne\nmukaan, nuori ystäväni, niin saatte myöskin pitää hyvänänne seuraukset.\nTarkemmin ajateltuna\", jatkoi hän lempeämmin, \"olivat asiamme jo sillä\nkannalla, ettette olisi voinut niitä pahemmiksikaan tehdä. Nyt, kun\nonnettomuus on tapahtunut, en minä tiedä muuta keinoa, isä Ebbesen,\nkuin liittää näiden molempien eksyneiden nuorten kädet yhteen, ja\npyytää heille taivaallisen isän suojelusta siellä, missä ihmiset\neivät voi auttaa. Jakakoot he nyt sen onnettomuuden, jonka Jumala on\nsäätänyt. Kun näen, miten rakkaita he ovat toisilleen, niin uskonpa\nheille koettavan hyviäkin päiviä tässä maailmassa: minä tahdon omalla\nedesvastuullani lukea heille kirkon siunauksen ja julistaa heidät\naviopariksi.\"\n\nSven Tröst painoi rohkean ja rehellisen piispan käden huulilleen,\nja kun mestari Jaakko illalla matkusti Brattingborgista, saattoivat\nSven Tröst ja hänen vihitty vaimonsa hänet mitä sydämellisimmästi\nhyvästellen nostosillalle. Linnanväki tanssi linnantuvassa, ja\nriemullinen hääilo kaikui Brattingborgin mustien muurien sisäpuolelta.\nSillaikaa luostarin abbedissa lähetti pikaviestin kuninkaalle ja\nvoimakkaalle Stig Antinpojalle kuolleen ritarin katoamisesta ritari\nPodebuschin morsiamen kera, sekä siitä uhkarohkeasta teosta, joka oli\ntehty Saarenluostarissa, huolimatta kruunun mahtavasta suojeluksesta.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nUusi onnellinen perhe-elämä kukoisti näinä kylminä talvikuukausina\nBrattingborgin jäätyneiden vallihautojen ja lumenpeittämien muurien\ntakana, rajuilman yhä kasvaessa Ebbesenin ja hänen ystäviensä\npään yläpuolella. Tiedettiin kuninkaan kiivaasti suuttuneen. Hän\noli 22 päivänä helmikuuta Roskildesta antanut julkaista avoimen\nkirjeen, missä hän käski ankarasti rangaista kaikkia luostareja ja\nhengenmiehiä kohtaan suunnattuja laittomia tekoja. Sen huomattavan\nsuuren sotajoukon, jonka hän oli koonnut, sanottiin määrätyn\nrynnäköllä valloittamaan kaikki ne valtakunnan ritarilinnat, jotka\nomavaltaiset puoluepäälliköt pitivät asestettuina, tai joihin\nkruunulla vähimmälläkin syyllä oli omistusoikeus. Näiden joukossa\nmainittiin mahtava Hald; mutta Ebbesenin molemmat linnat, Brattingborg\nja Norreris, sanottiin olevan ensimäisinä alasrepimislistalla.\nHuolestuttavia, joskin vastakkaisia huhuja kuului myöskin kreivi\nGeertin poikien varustuksista. Kevät tuli; ei vielä näkynyt vihollisia\nBrattingborgin edustalla. Ebbesen varustautui uudelle kesäretkelle\nPohjois-Jyllannin muukalaisia itsevaltiaita vastaan, ja Sven\nTröst luovutti hänelle vapaaehtoisesti koko isänperintönsä köyhän\ntalonpoikaisväestön varustamiseksi. Eno ei vastustanut näitä hänen\nuhrauksiaan, joilla hänen sisarenpoikansa innokkaasti maan parasta\najatellen, riisti itseltään sen riippumattomuuden ja itsenäisyyden,\njoka hänelle nyt tulevana perheen isänä olisi ollut tarpeen enemmän\nkuin koskaan. Ihana Agneta istui jo naistuvassa rouva Jutan luona\nommellen lapsenmyssyjä ja ristiäispukua pienelle perilliselle, jolla\nhän syksyllä toivoi voivansa ilahduttaa rakasta miestään. Eräänä aamuna\nastui Ebbesen iloisen ja tyynen näköisenä nuoren onnellisen parin\nluokse linnan siipirakennuksen eristettyyn vieraskertaan, joka oli\nheidän pienen taloutensa hallussa.\n\n\"Minä onnittelen sinua, rakas sisarenpoikani, sinä olet nyt\nBrattingborgin kartanon herra, sen niittyjen, metsien, metsästyksen\nja kalastuksen yksinoikeutettu omistaja\", sanoi ritari Ebbesen\nystävällisesti hymyillen, jättäen nuoren ritarin käteen sinetillä\nsuletun asiakirjan. \"Se on sinulle laillisesti annettu Viborgin\nkäräjillä\", jatkoi hän. \"Ei se ole mikään lahja, vaan ainoastaan\nkorvaus siitä mitä sinä olet pannut minun yrityksiini. Kaikki on\nlopullisesti päätetty ja järjestyksessä. Minä olen nyt sinun vieraasi\nBrattingborgissa siksi kunnes itse voin muuttaa Norreriisiin.\"\n\n\"Jumalani, mitä ajattelette, rakkahin enoni!\" huudahti Sven Tröst kovin\nhämmästyneenä. \"Olettehan te itse uhrannut paljon enemmän. Jos olette\nunohtanut itsenne, niin ajatelkaa toki vaimoanne ja poikianne.\"\n\n\"Heillä on vielä Norreriisin linna ja kylliksi omaisuutta, jos vain\nkuningas ja hänen neuvostonsa suovat heille rauhan ja maanlain\nsuojeluksen minun kuolemani jälkeen. Ei heidän kuitenkaan tarvitse\nelää väärinanastetusta tavarasta. Sinä olet, sitä ajattelematta,\nostanut ja maksanut tämän linnan, jonka laillinen omistaja sinä nyt\nolet. Se oli välttämätöntä sinun vapautesi ja itsenäisyytesi, sekä\nvaimosi turvallisuuden vuoksi\", lisäsi Ebbesen ystävällisesti, luoden\nsurumielisen katseen hämmästyneeseen Agnetaan. \"Sinä et ollut enää\nlinnan omistaja, ja minä en voinut, linnanherrana, kauemmin suojella\nteitä täällä. Jos kuningas, lain mukaan, vaatisi linnanporttien\navaamista, niin täytyisi minun oman vakaumukseni mukaan totella\nempimättä. Meillä ovat eroavat mielipiteet meidän oikeasta suhteestamme\nkuninkaaseen ja laillisuuteen; mutta nyt sinä olet oma herrasi, Sven\nTröst. -- Sinä olet itsenäinen ritari. Sinä olet myöskin naimisissa\nja, jos Jumala suo, ennen kun vuosi umpeen kuluu isä. Sinun ajallinen\nonnesi tai onnettomuutesi on nyt lähinnä Jumalan tahtoa osaksi\nsinun omissa käsissäsi. Jokaisen meistä täytyy voida toimia aivan\nitsenäisesti omantuntonsa mukaan.\"\n\nEivät mitkään vastaväittelyt auttaneet. Asia oli päätetty; ja Ebbesen\npoistui hämmästyneiden vastanaineiden luota, tahtomatta vastaanottaa\nkiitosta teostaan. Mutta siitä päivästä alkaen täytyi Sven Tröstin ja\nAgneta rouvan ottaa hoitoonsa linnan sekä ulkonaiset että sisäiset\nasiat. Ebbesen ja hänen perheensä muuttivat aluksi vieraskerrokseen,\nja heistä oli sydämellisen hauskaa olla nuoren isäntäväen rakkaina ja\nkunnioitettuina vieraina.\n\nRitari Folgvard ei ollut voinut viihtyä Brattingsborgin hiljaisessa\nkodikkaassa talvielämässä, mihin hän oli luonut niin paljon\nrunollisuutta harpunsoitollaan ja ihanalla äänellään, Agnetan ja\nJutta-rouvan laulaessa rakkaita, vanhoja kansanlauluja heidän\ntuttavallisesti istuessaan takkavalkean ääressä. Nuorikkojen onni\nkyllä ilahdutti häntä, mutta enensi samassa sitä tulista intohimoa,\njoka salaisesti kalvoi häntä. Hän kierteli ympäri maata Ebbesenin\nvakoilijoiden ja Mustan Svenin kera, voidakseen antaa ystävilleen\nBrattingborgissa varmat tiedot kaikesta, mikä koski heitä ja isänmaan\ntärkeimpiä asioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana huhtikuun loppupuolella istui Sven Tröst kodikkaasti\nperheensä piirissä Brattingsborgin parvekesalissa nuoren vaimonsa\nvieressä. Nuorella linnanherralla oli ollut rasittava päivä ja Ebbesen\noli väsynyt sotilaittensa harjoittamisesta.\n\n\"Pane muistiin sanani, arvoisa herra isäntäni\", sanoi Ebbesen\niloisesti. \"Kuningas jättää meidät rauhaan tänä kesänä. Hänellä on\nmuutakin tekemistä kuin ahdistaa niitä, jotka rehellisesti tahtovat\nauttaa häntä maan vihollisia vastustamaan. Hänelle täytyy olla\ntärkeämpi asia yhdistää valtakunta kuin yhtyä rankaisemaan kahta\nitsepäistä ritaria, jotka kuitenkin pohjaltaan tahtovat maan ja\nvaltakunnan parasta.\"\n\n\"Kyllä hän minun mielestäni pitää hyvinkin huonosti huolta Tanskasta,\neno\", vastasi Sven Tröst. \"Jos hän nyt on myönyt Ruotsille oikeuden\nSkåneen ja heittänyt koko Fyenin saaren Geertin poikien ammottavaan\nkitaan, niin kulkeehan hän kurjan isänsä jälkiä mitä surkuteltavimmassa\nmäärin. Minä en voi käsittää, mitenkä te voitte odottaa mitään suurta\nTanskalle tuollaiselta kauppias- ja kynäsankarikuninkaalta. Ei, kyllä\nprinssi Otosta olisi tullut toisenlainen hallitsija.\"\n\n\"Anna sen unelman jäädä, hyvä ystäväni; se voi maksaa sinulle pääsi\",\nsanoi Ebbesen vakavasti. \"Me emme tahdo olla sokeita Atterdagin\nvalolle, vaikka se polttaisi meitä. Valdemarin toiminnassa vallitsee\njärkevyys, joka ihmetyttää minua. Hän uhraa vain silmänräpäykseksi\nja näön vuoksi sen mitä ei vielä voida lunastaa tai ottaa voimalla,\nsillaikaa hän kokoaa kruunulle sen, mikä milloinkin on tärkeintä.\nKatsokaa vain mitenkä hän sai hengelliset herrat jättämään Köpenhaminan\nhänelle! Opettakoot nyt Jumalan avulla Axelhuusista Absalonin ja suuren\nValdemarin henki häntä kokoamaan sekä sydämen että järjen.\"\n\n\"Elkää vain puhuko hänen sydämestään, rakas eno\", vastasi Sven\nTröst katkerasti. \"Jos hän pitää Köpenhaminan ja Axelhuusin niin\nhän tekee vääryyttä ja petosta, eikä sitä milloinkaan voi kutsua\noikeaksi, olkoon se vaikka kuinka viisasta. Senjälkeen kun minä luin\nheidän lübeckiläisen kauppakirjansa teistä ja Otosta, ei minulla\nole ollut mitään luottamusta siihen minkä Valdemar ja piispa Sven\novat sinetillään vahvistaneet. Hovi-ilma lienee vaarallinen ja\nvaltaistuimenloisto häikäisevä sekä maallisille että hengellisille\nherroille.\"\n\n\"Tuomitkoon Jumala heidän sydämensä\", sanoi Ebbesen tyynen vakavasti.\n\"Se minkä nuo valtioviisaat herrat sinetillään vahvistivat, oli\nkuitenkin maan parhaaksi; mutta totta on, että se oli kovaa meille ja\nprinssi Otolle.\"\n\nTämän vakavan keskustelun, jota Agneta rouva ja Ebbesenin vaimo\nhiljaisella huolella kuuntelivat, keskeytti nyt vartijan torvi\nporttitornista. Sen iloinen sointu ilmaisi talon ystävän saapuneen.\nTulija oli ritari Folgvard. Hän astui kohta senjälkeen parvekesaliin\nkiivaudella, joka ilmaisi hänen tuovan joitakin tärkeitä uutisia.\n\"Prinssi Otto on vapautettu\", huudahti hän. \"Hän on matkustanut setänsä\nluo Kieliin -- Minä olen itse nähnyt hänet.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Sepä oli kerrankin hyvä uutinen\", sanoi Ebbesen ja\npuisti hänen kättään. \"Tervetuloa, kunnon Folgvard!\"\n\nSven Tröst tuli niin iloiseksi tästä uutisesta, että hän syleili\nFolgvardia ja kaikkia läsnäolevia sekä juoksi ympäri lattiaa kuin\njuopunut. \"Meidän rakas Ottomme vapaa\", huudahti hän. \"Ja silti\nluopumatta vaatimuksistaan kruunuun. Huomatkaa, ystävät! Nyt hän tulee\nhallitukseen, ja me saamme lopultakin kuninkaan, jota kannattaa auttaa\nvaltaan ja oikeuksiinsa.\"\n\n\"Oletko mieletön?\" keskeytti hänet Ebbesen. \"Etkö sinä tunne jaloa\nprinssi Ottoa? Hän kunnioittaa valtakunnan lakia ja kansan tahtoa sekä\nvapaudessa että vankilassa. Se tanskalainen, joka ajattelee toisin, on\nmaankavaltaja.\"\n\nSven Tröst kalpeni nämä sanat kuullessaan, mutta vaikeni. Ikäänkuin\nmuistuttaakseen itselleen, että rakas, ankara eno nyt oli hänen\nvieraansa, istuutui hän isännän paikalleen. Agneta puristi\nhuolestuneena ja hellästi hänen kättään; eikä sanaakaan kuulunut hänen\nhuuliltaan, ennenkuin kuohahtava suuttumus oli asettunut.\n\n\"Kerro, kerro, rakas Folgvard!\" sanoi Ebbesenin vaimo\nkiihkeästi, koettaen viisaasti poistaa huomion tästä vaarallisesta\nerimielisyydestä, missä hänen ankaralla miehellään oli vastassa\nmolemmat nuoret ritarit ja hänen oma sydämensä.\n\n\"Minä olin viime viikolla Plönissä\", sanoi Folgvard, \"ja minä näin\nsiellä kreivi Juhana lempeän tyttären ja Verien kreivin suuren\nhääsaattueen. Jos minä en olisi tietänyt teidän istuvan täällä kotona,\nAgneta rouva, niin olisinpa luullut erehtyneeni teistä ja toisesta\nkaunottaresta.\" Sven Tröst sävähti taas punaiseksi tämän huomautuksen\nkuullessaan, mihin ei Agneta eivätkä muut kiinnittäneet sen enempää\nhuomiota. \"Minä näin Geertin molemmat pojat hääsaattueessa\", jatkoi\nFolgvard. \"He käyttävät vielä syvää surupukua isänsä kuoleman jälkeen.\nKreivi Henrik näytti siltä kuin hän olisi vannoutunut pimeyden\nhengille. Mutta hänen katseessaan oli ylevyys, jota minun täytyi\nkunnioittaa. Teillä on verivihollinen, isä Ebbesen, jota voisin\nkadehtia teiltä. Sillä haukalla on kotkan katse -- kun hän pakenee\nteidän voimakasta käsivarttanne, tähystää hän kuin ukkospilveen,\nriistääkseen salaman jymisyttäjän kädestä ja sinkauttaakseen sen\nvihollistaan kohti. Olkaa varuillanne, rakas, rohkea Ebbesen. Se\nmiekka, jonka te niin jalomielisesti palautitte isänkostajalle,\nei varmastikaan lepää, ennenkuin se on juonut sen jaloimman veren\nminkä Tanska omistaa.\" Folgvard vaikeni, ja kaikkien katseet olivat\nosanottavina kohdistuneet Ebbeseniin. Mutta hän nyökäytti tyynesti\nhymyillen: \"Te olette hiukan runollinen, rakas Folgvard ystäväni --\nteillä on taipumuksia pakanallisiin vertailemisiin ja liioitteluihin.\nKuitenkin, tuokoon kotkanpoika salamansa! Minä olen odottanut häntä\nkauan. Minä olen kaatanut vanhan kuningaskotkan, tiedänhän hyvin\nmitä minulla on odotettavissa nuorilta. Te olette oikeassa; hän on\nverivihollinen, jota kannattaa katsoa silmiin. Mutta antaa nyt linnun\nlentää! -- Missä näitte prinssi Oton? Miten hänet vapautettiin?\"\n\n\"Minä näin hänet Rendsburgin ja Kielin välisellä tiellä, kolme\npäivää häitten jälkeen Plönissä\", jatkoi Folgvard. \"Väitetään hänen\nlempeän enonsa toimittaneen hänet vapautetuksi hääjuhliksi, ja ilman\nminkäänlaisia ehtoja.\"\n\n\"Miltä hän näytti?\" kysyi Sven Tröst hypähtäen paikaltaan. \"Ei suinkaan\nhän poistunut vankeudestaan lannistetun haukan tavoin, jota on opetettu\nalistumaan, vaan niinkuin yksi niistä kuninkaallisista leijonista, jota\nTanska nyt kaipaa sydänkilvessään.\"\n\n\"Ei kumpaiseltakaan, ystävä\", vastasi Folgvard. \"Hän näytti minun\nsilmissäni martyyrilta, jota kuletetaan vankilasta roviolle,\nleijaillakseen taivaaseen tulisiivillä. Hän näytti katselevan maailman\nihanuutta ja kurjuutta katseella, joka tunki ijäisyyden halki. Hänen\nkasvoillaan oli tyyneyden ja kirkkauden ilme, ikäänkuin kaikki maailman\nkruunut lentäisivät hänen ohitsensa hevoskavioiden nostattamassa\ntomussa, ja ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän maailman suuruuden ja\nkurjuuden mittapuun korkeammassa maailmassa kuin tässä, johon aurinko\npaistaa kulkiessaan avaruuden halki.\"\n\n\"Katsoppas Sven Tröst\", sanoi Ebbesen hymyillen. \"Sellaiseksi minäkin\najattelin hänet, sen mukaan mitä olin kuullut hänen hurskaasta\nmielenlaadustaan, vaikken minä voinut sanoa sitä yhtä kaunopuheisesti\nkuin Folgvard. Hänen laisensa uneksiva sankari voisi ehkä valloittaa\npyhän haudan pakanoilta, mutta hän ei milloinkaan voisi pystyttää\nluhistunutta valtaistuinta meidän tasaisen litteälle maallemme.\"\n\n\"Se, joka voi suurimman, voinee kai myöskin pienemmän\", vastasi\nSven Tröst. \"Elkäämme kuitenkaan enää milloinkaan väitelkö siitä,\nrakas eno\", jatkoi hän sydämellisesti. \"Sellainen kuuluu tavallaan\nuskonasioihin, ja niissä seurannee kai lopullisesti kukin omaa päätään\ntai sydäntään. Teidän päänne uskoo Valdemariin, mutta minun sydämeni\nOttoon. Sietäkäämme näissä asioissa toistemme mahdollisia erhetyksiä,\nmutta kaikessa muussa olkaamme yksimielisiä kuin isä ja poika.\"\n\n\"Usko Jumalan nimessä mitä tahdot, mutta jätä se vain uskomiseen,\nrehellinen, kunnon ystäväni\", vastasi Ebbesen puistaen hänen kättään\n\"Sinun tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä olet\nvaarallisella sivutiellä.\"\n\nEi puhuttu enää sen enempää näistä asioista. Kun Folgvard oli kertonut\nmitä tiesi, otti hän harppunsa, ja vietettiin vielä kerran ilta yhdessä\nBrattingsborgissa tuttavallisesti ja ystävällisesti seurustellen.\nKuitenkin sekaantui hiljainen alakuloisuus seurusteluiloon; sillä\nseuraavana aamuna, niin kuin jo aikaisemmin oli päätetty ja siihen\nvalmistettu, muuttaisi Ebbesen vanhaan sukulinnaansa Norreriisiin\nAarhuusin läheisyyteen.\n\nAikaisin aamulla oli suuri matkajoukkue liikkeessä, jotensakin\nsuuren sotilasjoukon saattamana. Sven Tröst ja hänen nuori vaimonsa\nseurasivat mukana. Heidän oli vaikea erota rakkaista ystävistä, ja he\naikoivat viivähtää pari kaunista toukokuun päivää Ebbesenin vanhassa\nmetsälinnassa. Folgvard otti vartijoidakseen sillaikaa Brattingsborgia.\nKesätaistelujen suunnitelmien mukaan johtaisi Ebbesen itse\nNorreriisista vapautustaistelua Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin\nympärillä, sillaikaa kun Sven Tröst ja hänen nuoret ystävänsä\nBrattingsborgista ahdistelisivat vihollista Viborgin seuduilla, ollen\nvakoojiensa kautta alituisessa yhteydessä talonpoikaisjoukkojen ja\nsotapäällikkönsä kanssa Norreriisissä.\n\nEbbesen omisti kaksi tämän nimistä kartanoa. Toinen oli linnoittamaton\nHalejärven rannalla Viborgin seuduilla, puolen peninkulman päässä\nBrattingsborgista eli Kleitrupin talosta, josta hän oli tehnyt tunnetun\nretkensä Randersiin. Mutta hänen vanha, linnoitettu sukulinnansa\nNorreriis, joka Ebbesen-nimen yhteydessä on tullut kuolemattomaksi,\noli Aarhuusin ja Randersin välillä, ja on vielä näihin päiviin\nasti säilynyt kansan muistossa, vaikka tuskin enää on jälellä\nmitään linnanvallituksista ja siitä mäestä, millä linna oli. Vanhaa\nkunnioitettavaa tammea, joka siellä on seisonut viisisataa vuotta,\npitää kiitollinen kansa vieläkin kunniassa, sillä se on aina rakastanut\ntätä kansallissankaria, niinkuin schweiziläiset Telliänsä, nähden\nhänessä Tanskan unohtumattoman vapauttajan itsevaltiaan ikeestä.\n\nEbbesenin sukulinnassa ei oltu nähty tätä kansan ystävää Geertin\nkukistamisesta asti, eikä siitä asti kun hänen nimensä oli tullut\nTanskan kuuluisimmaksi. Hänen matkansa Norreriisiin olikin senvuoksi\nriemukulkua, ja hänet vastaanotettiin synnyinseudullaan sillä\ninnostuksella ja lämmöllä, joka vakuutti hänelle, että hänen\nkiitollisen kansansa rakkaus oli hänelle turvallisempi puolustaja kuin\nparhaiten varustettu linna. Norreriis oli vain pieni herraskartano\neikä läheskään niin lujasti linnoitettu kuin Brattingsborg. Suurin osa\nkartanon rakennuksista oli linnoitusten ulkopuolella. Muurit eivät\nolleet korkeat, linnanhauta jotenkin kapea, ja muurit rappeutuneet,\nmutta vanha torni oli mahtava. Niinkuin Brattingsborgilla ja Haldilla,\nei tällä linnalla ollut sisäjärven luonnollista suojaa, vaan ympäröivät\nsitä pohjoisesta ja lännestä hedelmälliset maat sekä ihana pyökkimetsä,\njoka ulottui puolikaaressa etelää ja itää kohti. Linna sijaitsi\nihanalla paikalla, ja Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin teiden\nyhtyessä siellä vallitsi vilkas liikenne sen ympäristöllä. Vallien\nkaakkoisella kulmalla kasvoi se ihmeellinen tammi, jonka Ebbesenin isä,\nritari Ebbe Galt oli sinne istuttanut poikansa syntymisen päivänä,\nja joka vielä meidän päivinämme seisoo terveenä ja vihreänä vanhan\nlinnanmäen jätteillä. Tämä puu oli kasvanut korkeaksi ja tuuheaksi ja\noli nyt niinkuin herransakin lähes neljänkymmenenvuotias. Sen alla\noli Ebbesen lapsena leikkinyt sotilasta; sen varjossa hän oli istunut\nmonta onnellista kesäiltaa nuoren vaimonsa kanssa heidän avioliittonsa\nensimäisinä viitenä vuotena, ennenkuin vielä Geertiä vastaan suunnattu\nsuuri sotaretkensä oli uurtanut vaot hänen korkeaan otsaansa. Kun\nhän nyt vaimonsa rinnalla, nuorempi poikansa edessään satulassa,\nratsasti linnanpihalle, vanhemman ratsastaessa edellä omalla pienellä\nhevosellaan, osui Ebbesenin katse ensiksi tammeen. Sen lehdet eivät\nvielä olleet puhjenneet, mutta hänen ystävänsä ja talonväkensä olivat\njuhlallisesti koristaneet sen tuoreilla pyökkipuunseppeleillä. Pieni\nlinnanpiha kaikui riemuhuudoista, sinne olivat kokoontuneet Ebbesenin\nlukuisat ystävät, jotka kuultuaan huhut hänen saapumisestaan seudulle,\nolivat rientänet Norreriisiin häntä vastaanottamaan.\n\nKaiken tämän humun ja ilon valitessa huomasi Sven Tröst monien\nvierasten joukossa hyvin vastenmieliset kasvot, jotka näyttivät hänestä\ntutuilta, vaikkei hän voinut muistaa missä ne oli nähnyt sitä ennen.\nHenkilö katosi suureen ihmisjoukkoon, jota virtaili linnanpihalta\nsisään ja ulos. Myöhemmin illalla hän muisti miehen Juhana Ellemoseksi,\nsamaksi laalantilaiseksi petturiksi, joka oli ollut viemässä kuningas\nKristofferia Saxköpingistä ja sitten niin petollisesti auttanut\nHenneke Brydeä nummella. Hän tiesi tämän pahantekijän olevan liitossa\nStig Antinpojan kanssa. Kuninkaan armahduskirjeen nojalla oli tämä\nkuuluisa Ellemose nyt suojattu kaikilta ahdistamiltaan, ja väitettiinpä\nritari Stigin sekä uuden hallituksen käyttävän häntä nyt urkkijanaan.\nTuskin oli tämä hänelle selvinnyt, kun hän äkillistä tuskaa tuntien\nkaipasi rakasta nuorta vaimoaan, jonka hän oli jättänyt vihreälle\nnurmikolle linnan edustalle, missä hän Ebbesenin lasten kera ilokseen\nkatseli talonpoikien tanssia sekä seudun nuorten miesten ja neitosten\nkulkuetta, jotka juhlallisesti laulaen ja viheriät toukokuunlehvät\nkäsissä ratsastivat \"Kevään kuningatarta\", yhdistäen tämän maalaisen\nkansanjuhlan Ebbesenin kotiintulon ilojuhlaan. Sven Tröst juoksi kuin\nraivostunut tanssivien keskellä, mutta ei löytänyt mistään Agneetaa.\nViimeinkin hän löysi Ebbesenin pojat aivan Rissmetsän laidasta, ja he\nkertoivat hänelle, mitään onnettomuutta aavistamatta, herttaisen Agneta\nrouvan nyt myöskin ratsastavan \"kevään kuningattarena\". Hän oli ollut\nseppeleillä koristettu ja istunut kauniisti kirjaillun hevosen selässä\nkomean herran rinnalla, suuren, kevätkuningatar joukkueen saattamana,\nja he olivat ratsastaneet hänen kanssaan metsään. Lapset taputtelivat\niloisesti käsiään muistellessaan kaikkea näkemäänsä ihanuutta; mutta\nSven Tröst joutui epätoivon valtaan. Hän kiirehti takaisin linnaan ja\nheittäytyi ratsunsa selkään, jonka jälkeen hänet nähtiin ratsastavan\nkuin mielettömän metsään, eikä kukaan voinut ymmärtää mitä se merkitsi.\nIllalla juhlapöydässä kaivattiin Agnetaa ja Sven Tröstiä, ja heitä\netsittiin turhaan kaikkialta.\n\nNuori rouva uskoi todellakin täyttävänsä hyvien talonpoikien toiveen\nkun hän heidän ja Ebbesenin ystävien kera otti osaa ilojuhlaan astuen\nkeväänkuningattarena mukavaksi laadittuun satulaan ja antaessaan\njuhlakulussa viedä itsensä linnan pihalta, tietämättä mihin. Vasta\nhuomattuaan olevansa syvällä metsässä, ja kevätjuhlalaulujen\nvaiettua hänen ympärillään, ja kun hämärän tullen ratsastettiin yhä\njoutuummin pitkin epätasaisia, melkein raivaamattomia teitä, katsoi\nhän levottomana ympärillään olevia outoja ihmisiä kysyi eikö jo\nkäännyttäisi linnaan. Komea herra, joka oli nostanut hänet satulaan,\nvakuutti heidän nyt pian olevan siellä Oli vain ratsastettu sivuteitä\nihanasta kesästä nauttien; kansanjuhlan tapoihin kuului kaunotarten\nkiusotteleminen, ja sai senvuoksi tyytyä siihen, mikä tämmöisessä\ntapauksessa kuului tapoihin.\n\nViimeinkin he pääsivät ulos metsästä ja olivat nyt maantiellä.\n\n\"Kiirehtikäämme, hyvä väki, ettei kaivattaisi liian kauan meidän\nkaunista kevätkuningatartamme\", sanoi vieras herra, ja joutuun mentiin\neteenpäin tasaista maantietä, jonka Agneta uskoi johtavan Norreriisiin.\nHe olivat näin ratsastaneet jo yli tunnin, eikä vielä näkynyt linnaa.\nLopultakin Agneta huomasi heidän olevan meren rannalla, ja pian he\nratsastivat pienemmän merikaupungin läpi. Hän oli Aarhuusissa, ja hänen\ntuskansa kohosi ylimmilleen. Hän huusi äkkiä kovaa apua ja aikoi hypätä\nhevosen selästä, mutta samassa silmänräpäyksessä hän tunsi kahden\nvoimakkaan käsivarren tarttuvan kiinni häneen, ja sidottiin huivi hänen\nsuulleen. Melkein tajuttomana vietiin hänet edelleen, ja toinnuttuaan\nhän huomasi olevansa laivan kannella, jossa yöllä täysin purjein kiiti\naaltoja. Hän koetti liittää kätensä yhteen pelastusta rukoillakseen,\nmutta ne olivat sidotut, ja onneton vaipui vaikeroiden laivankannelle,\nluoden epätoivoisen katseen ylös kirkkaalle tähtitaivaalle. Laiva\nohjattiin Samsön alitse, ison Beltin kautta ja saapui seuraavana iltana\nVordingborgin satamaan. Täällä sulettiin vangittu rouva kaikessa\nhiljaisuudessa niinkutsuttuun Neitsyttorniin, missä Stig marskin\ntyttäret olivat istuneet vangittuina kuningas Eerik Meenvedin aikoina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVordingborgin linnassa oli näinä kevätpäivinä hyvin vilkasta. Kuningas\nValdemar oli äskettäin vastaanottanut tämän linnan, joka oli ollut\npantattu hänen sedälleen, ja hän oli valinnut sen oleskelupaikakseen.\nHän lunasti nyt vähitellen sekä rahalla ja lupauksilla, että\nuhkauksilla monta pantattua linnaa ja lääniä, kooten sen ohella\nympärilleen sotajoukon saksalaisista palkkasotureista, voidakseen\nmyöskin miekalla antaa painoa neuvotteluilleen. Aarhuusin piispa\nSven sekä Stig Antinpoika olivat hänen tärkeimpiä neuvonantajiaan,\nsamoinkuin marski, ritari Loken, ja rügeniläinen ritari Podebusch,\njosta oli tullut Vordingborgin lähellä olevan pienen Gurren päällikkö,\nmissä hän oleskeli äitinsä ja kauniin sisarensa kera.\n\nSamana iltana, jona Agneta rouva vietiin neitsyttorniin, oli uusi\njoukko-osasto saksalaisia palkkasotureita saapunut kaupunkiin, ja\nporvarit näkivät suuttumuksella ja mielipahalla näiden kuninkaan\nsotamiesten saavan palkkansa maksuksi kirkollisia kalleuksia, jotka\nkuningas suuressa rahapulassaan oli antanut tuoda maan kirkoista.\nNyt nähtiin näiden vieraiden palkkasoturien, niinkuin ennen Geertin\nryövärijoukkojen, raa'asti ja hurjasti elostellen juovan olutta\npyhistä ehtoollispikareista ja häväisten niitä laulamalla häpeällisiä\nja jumalattomia lauluja. Tämä häväistys oli synnyttänyt melkein\nkapinallisen mellakan kaupungissa, ja piispa Sven astui kiihtyneenä\nsiitä kuninkaan luo hänen salakammioonsa, sillaikaa kun Stig Antinpoika\nja ritari Podebusch keskustelivat salaa parvekesalissa.\n\n\"Pyhä into on vallannut tuon hurskaan jumalanmiehen\", vakuutti Stig\nAntinpoika olkapäitään kohautellen. \"Hän kiivastuu ja menee yli\nrajojen, saattepa nähdä; mutta siitä ei ole vahinkoa. Emme me tarvitse\ntuota pyhää miestä neuvostoomme. Nyt ei ole aikaa saivarrella pikku\nasioissa. Aikoipa hän panna vastalauseensa myöskin minun isänoikeuksien\nkäyttööni; mutta minä en anna itseäni käskeä. Nyt hän on täällä,\nPodebusch!\"\n\n\"Kuka? Kaunis karkuriko? Onko se mahdollista?\"\n\n\"Hän istuu neitsyttornissa, Ellemose piti sanansa. Mutta kuten arvasin,\nei siitä ollut teille paljoakaan apua. Hän on viettänyt häitä neljä\nkuukautta sitten, ja -- suoraan puhuen, jos teidän tulinen rakkautenne\nei siitäkään kylmene, niin saamme odottaa vielä. Te olette auttanut\nminut valtakunnan hoitajaksi, ja minä tahdon mielelläni pitää\nlupaukseni. Onko avioliitto purettavissa, sitä en kuitenkaan tiedä.\nKaikessa tapauksessa, ennen vuoden loppua hän on leski. Minun on sääli\nmiestä, senkin paholaista; mutta hän on tehnyt meille aika kepposet.\nHän joutuu pian satimeen. Hänen uhmaileva päänsä on vaarassa.\"\n\n\"Tyttärenne minä tahdon omakseni, maksakoon mitä hyvänsä, ja\nmillä keinoin tahansa,\" kuiskasi Podebusch kiihkeästi. \"Hänen\nlaistaan kaunotarta ei ole koko maailmassa. Mutta te lupaatte\nniin epämääräisesti. Sanokaa minulle kuitenkin yksi asia, herra\nvaltakunnanhoitaja! Te olette antanut minun ymmärtää, että voisi\nolla epäilyksen alaista onko teillä laillista oikeutta isänä täyttää\nlupaustanne. Kenellä siihen olisi suurempi oikeus kuin teillä?\"\n\n\"Sen minä uskon teille, kun aika on käsissä -- mutta hiljaa!\"\n\nSalainen keskustelu tuli nyt keskeytetyksi, kun piispa Sven hehkuvin\nposkin astui kuninkaan salakammiosta ja astui etusalin läpi mitä\nkiivaimman mielenliikutuksen vallassa. \"Minä pudistan tomun jaloistani\ntällä häväistyllä kynnyksellä\", huudahti piispa, kääntyen ovella\nmolempien kuninkaan maallisten neuvonantajien puoleen, jotka painoivat\npäänsä yhteen ja hymyilivät.\n\n\"Minä jätän jumalanpilkkaajien ja jumalattomien neuvoston\", jatkoi\npiispa, \"ennenkuin koston hetki on käsissä, ja meidän häväistyt\nHerranhuoneemme luhistuvat syntisten päiden yli. Ne ovat teidän\nneuvojanne ja ehdoituksianne, herra valtakunnanhoitaja, ja teidän,\nvieras herrani. Muistakaa minun sanani: te saatte korjata minkä\nkylvitte. Ne jotka häpäisevät pyhyyden -- ja jotka myivät sieluja\",\nkuiskasi hän Podebuschille, \"ne saavat ostaa kirouksen\".\n\n\"Mikä suuri onnettomuus on nyt sitten täällä tapahtunut, herra piispa?\"\nkeskeytti Stig Antinpoika kiivaan hengenmiehen, Podebuschin katsellessa\nulos ikkunasta ja koettaessa peittää salaista levottomuutta.\n\"Eikö Herran ehtoollinen ole yhtä pyhä, jos se jaetaan tina- tai\nhopea-astioista? Voisiko kirkon rikkauksia käyttää pyhempään\ntarkoitukseen kuin kansan ja valtakunnan pelastamiseen perikadosta sekä\nmajesteetin valtaistuimen vahvistamiseen?\"\n\n\"Saattepa nähdä mikä on moisen jumalattomuuden seurauksena\", sanoi\npiispa. \"Saatte nähdä, minkä voiton saavutatte näillä muukalaisilla\njumalanpilkkaajilla, joiden veren te ostatte kirotulla kirkonryöstöllä.\nTe saatte nähdä, mihin se elämä johtaa, jolla te saastutatte tämän\nkuningashuoneen. Kuoleman ja kirouksen, ruton ja hävityksen täytyy\ntuollaisen hallituksen saattaa maalleen ja valtakunnalleen. Siitä\nmyrkynsiemenestä, joka täällä nyt kylvetään, kasvaa myrkyllisiä\nhedelmiä. Minä pesen käteni. Minä en tahdo olla siinä osallisena.\"\n\n\"Teidän, herra piispa, on jo liian myöhäistä pestä kätenne puhtaiksi,\"\nsanoi Stig Antinpoika ärsyttävästi. \"Itse te olette opettanut meille\nsen hyvin järkevän säännön, jota me olemme seuranneet. Meidän hyvä\nkristillinen, tarkoitusperämme antakoon meille anteeksi sen mistä meitä\nvoidaan moittia tärkeiden keinojen valinnassa. Se, joka tahtoo toimia\nvoimakkaasti ja pontevasti, ei voine kokonaan pelastua tämän aikakauden\nhuonoudesta ja tartunnasta. Sen olette jo useammin kuin yhden kerran\nsanonut ja sitä valitellut. Se on teidän -- samoin kun se oli Ebbesenin\nja koko kansan -- lohdutus hädässä: vika on aikakauden eikä meidän. Jos\nse hallitus, jonka te itse olette perustanut ja vahvistanut, johtaa\nmaan surkuteltavaan perikatoon, niin ei onnettomuus teitäkään sivuuta,\njos se on oikeudenmukainen.\"\n\n\"Stig Antinpoika, te sanotte totuuden\", alkoi piispa taas puhua,\nkunnianarvoisilla kasvoillaan syvän tuskan ilme. \"Minä en uskalla\nkohottaa päätäni vanhurskaan tuomioistuinta kohti ja sanoa: Elä anna\nkätesi koskettaa minua; minulla ei ole osaa hävityksessä. Nyt minä näen\nselvästi mihin tuo onneton ajatus johtaa, jolla suurinkin teko meidän\njoukossamme on saastuttanut kansan. Minä olen tuominnut sen Ebbesenin\nteossa, silloin kun taitoin sauvani hänen päänsä ylitse, mutta se on\nhädän hetkenä saastuttanut minutkin. Ei edes korkein, pyhin avustus\nvoi muuttaa pahaa hyväksi eikä saastaista pyhäksi. Minä kiroon nyt\ntuon ajatuksen, minä karkoitan sen omasta sielustani; se oli perkeleen\najatus, joka ei milloinkaan voi synnyttää muuta kuin onnettomuutta,\neikä kantaa muuta kuin kirouksen hedelmiä.\"\n\nTämän sanottuaan piispa poistui huoneesta. Molemmat hovimiehet\nkatsoivat toisiinsa ja kohottivat säälivästi olkapäitään. Mutta\nPodebusch näytti kuitenkin olevan alakuloinen ja levoton. Nyt avautui\nkuninkaan salakammion ovi, ja hallitsija astui sisään. \"Olette kai\ntekin osaltanne saaneet kuulla saarnan\", sanoi hän hiukan moittivalla\näänellä, \"mutta sen te olettekin rehellisesti ansainneet. Mitä hyötyä\nolikaan teidän raha-asiasuunnitelmistanne? Ei edes niin paljoa, että\nminä kuukaudeksi voisin sulkea näiden ahmarien suut.\"\n\n\"Armollisin herra\", sanoi Stig Antinpoika syvään kumartaen. \"Teidän\nmielestänne se oli kuitenkin hyvä suupala, jonka tuli oli sitä\nrunsaampi, mitä enemmän pyhyyttä ja siunausta oli niiden mukana.\"\n\n\"Kaikkea voi käyttää, sen ymmärrän\", vastasi kuningas, \"mutta\njärkevästi. Miksi ette antaneet sulattaa tai halaista kappaleiksi näitä\npikareita ja astioita? Tiedättehän te, että maailmaa on petettävä.\nMinä voin pyhän Knuutin pyhällä kaulaimilla pudotella päärynöitä,\nkun vain sen viisaasti piiloitan keppiini; mutta jos avoimesti astun\nsaappaallani palaselle hänen paitaansa, niin voi tyhmä joukko kivittää\nminut Nyt kuitenkin voi tapahtua, että kaupungissa syntyy kapina teidän\nvaromattomuutenne vuoksi. Menkää Stig Antinpoika ja lunastakaa heti tuo\npyhä romu. Sanokaa, että se annetaan kirkoille kullattuna takaisin --\nettä koko asia oli mitä ikävin erehdys. Antakaa sitten heti sulattaa ne\n-- niin on se vaara ohi.\"\n\n\"Kunpa meillä vain olisi puhdasta rahaa millä lunastaa ne!\" mutisi Stig\nAntinpoika miettivästi olkapäitään kohauttaen. \"Niinkuin käskette,\narmollisin herra; se on yksinkertaisin asia maailmassa\", sanoi hän\nnopeasti, kun kuningas veitikkamaisesti hymyillen mainitsi yhden\nniistä kruunun tiluksista, jota Stig Antinpoika vielä laittomasti piti\nhallussaan Geertin ajoista asti. \"Sana teidän suustanne on kylliksi\nherra kuningas. Jos minun neuvoni kelpaavat, täytyy niiden kuitenkin\naina kulkea teidän päänne kautta.\" Senjälkeen hän kumarsi ja poistui.\n\n\"Terävä mies, Podebusch\", sanoi kuningas katsoen hymyillen hänen\njälkeensä. \"Kun hän vain saa kuulla oikean sanan, niin ei mikään\nole hänelle mahdotonta. No, rakas Podebusch, onko meidän ankara\nrippi-isämme karkoittanut sinun hyvän tuulesi? Hänen pyhä vihansa\nsattui oikeaan aikaan. Minä olen kyllästynyt hänen ainaiseen\nepäröimiseensä ja neuvoihinsa. Kyllä me tulemme toimeen ilman häntä.\nAntaa hänen saarnata Aarhuusin hurskaille sieluille näiden syntisten\naikojen surkeudesta. Kyllä me voimme huolehtia sieluistamme ilman\nhäntä. Miten voi teidän ihana sisarenne? Me näemme hänet niin harvoin.\nPelkääkö hän saattavansa kuningattaren mustasukkaiseksi?\"\n\n\"Teidän juutilainen profeettanne on saattanut minut levottomaksi,\narmollisin herra\", vastasi muukalainen ritari. \"Hän on sanonut minulle\nrippituolissa sanoja, jotka ovat saaneet hiukset nousemaan päässäni,\nvaikka minä en ole uskonut hänelle sanaakaan siitä mitä te tiedätte.\nJos hän on viisas ja ennustustaitoinen mies, niin näyttää tulevaisuus\nsynkältä. Silloin minä toivoisin, etten milloinkaan olisi tullut teidän\nkanssanne Tanskaan, ja että te ette milloinkaan olisi nähnyt minun\nsisarparkaani.\"\n\n\"Miten narrimaista on puheenne viisaista miehistä ja profeetoista\",\nkeskeytti kuningas hänet nauraen. \"Te Rügenin asukkaat olette kaikki\ntaikauskoa täynnä. Kuka meidän typeränä aikanamme uskoo viisaisiin\nmiehiin, kun jokaista vapaampaa ajatusta pidetään kerettiläisenä ja\njumalattomana? Ei, minun rakas ystäväni\", jatkoi Valdemar vakavana,\n\"osoita minulle edes yksi oppinut mies, joka ei olisi pähkähullu.\nOsoita minulle joku nykyajan profeetoista, joka omin päin voi tunkeutua\najatusten kuilun syvyyksiin ja sukeltautua sieltä taas elävänä kuin\nJoonas valaskalan vatsasta, syvyyden aarteet sielussaan, -- silloin\nminä tahdon kuulla mitä hän sanoo ja ehkä uskoa hänen sanoihinsa.\nMutta nämät pyhät intoilijat, kaiken tuhat vuotta sitten sanotun\nja ajatellun märehtijät, jyriskööt ja mellastelkoot miten paljon\nhaluavat kirkkoisineen ja vanhoine hapatuksineen -- minä annan\nsen hanhenkaakatuksena kulkea yhdestä korvasta sisään ja toisesta\nulos. Tietysti -- minä liitän yhteen käteni ja vaikenen kuin kirkon\ntottelevainen poika, kunnes narri on poistunut. Nyt olkaamme iloisia,\nPodebusch! Huomenna menemme metsästysretkelle, ja silloin minä käyn\nluonanne Gurressa. Heti kun sotaväki on koolla, lähdemme koettamaan\nonneamme miekka kädessä.\"\n\nSenjälkeen kuningas poistui huoneesta tavallisesti niin iloisen\nseuratoverinsa luota, joka kuitenkin tänä iltana oli harvinaisen\nhiljainen ja vakava.\n\nSeuraavana aamuna kuningas ratsasti iloisesti metsästämään\nVordingborgin kaupungin läpi, mukanaan ritari Podebusch, Stig\nAntinpoika ja hänen lukuisat, iloiset ritarinsa. Kaikki levottomuus\nja tyytymättömyys kaupungista oli kadonnut. Piispa Sven oli kyllä\nkiihtyneenä ja vihaisena poistunut hovista palatakseen Aarhuusiin,\neikä hänen lausuntonsa kuninkaan maallisista neuvonantajista olleet\njuuri lievimpiä. Mutta Stig Antinpojan kautta olivat asukkaat taas\nsaaneet mitä parhaat ajatukset heidän nuoren kuninkaansa hurskaudesta,\nja samalla hän oli vahvistanut sotarahastoa kaupungin rikkaimmilta\nmiehiltä hankitulla lainalla, joilla kirkonaarteet lunastettiin\nhäpäisevistä sotilaskäsistä ja säilytettiin varovaisempaan käyttöön.\nHän hymyili riemuitsevasti tälle petolliselle keksinnölle. Kuningas\nnyökäytti hänelle nauraen. Ritari Podebusch heitti hellän katseen:\nneitsyttorniin, missä hän luuli nähneensä vilahdukselta kauniin\nAgneta rouvan ristikkojen takana, ja illalla hän vastaani otti\nmetsästysseurueen pienellä Gurrella, missä hänen sisarensa elävöitti\nvapaan, kevytmielisen seurustelun iloisella mielellään ja hurmaavilla\nlauluillaan.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nSven Tröst oli sillaikaa hurjalla innolla seurannut ryöstetyn vaimonsa\njälkiä ja oli ennen iltaa Vordingborgissa. Kun metsästysseurue torvien\nsoidessa ja iloisesti leikkiä laskien palasi linnaan, seisoi Sven\nTröst mitä suurimman levottomuuden vallassa neitsyttornin edustalla,\nja piiloutui erään pilarin taakse, Agnetan laulaessa surullista laulua\nStig-marskin tyttäristä, joista hän vankilassaan löysi niin monta\nmuistoa. Ilmaistessaan näin suruaan hän oli kuulevinaan ulkopuolelta\njonkun mainitsevan nimeään. Mutta hän oli aamupäivällä nähnyt ritari\nPodebuschin julkeasti luovan katseita hänen ristikkoikkunaansa; hän\nei senvuoksi uskaltautunut enää sinne. Nyt kuului linnanpihalta\nmetsästystorvia ja hevoskavioiden kapsetta, ja hän piilottautui\nvankilansa etäisimpään soppeen. Tuskin oli kotiinpalanneen\nmetsästysseurueen hälinä tauonnut, niin hän kuuli taas nimeään\nmainittavan äänellä, jonka hän luuli tuntevansa; mutta samassa kuului\naseiden helinää tornin ulkopuolelta hiljaisena kevätiltana. Tuskallisen\naavistuksen valtaamana hän juoksi ristikolle, ja näki sotilasjoukon\nvievän haavoitettua ritaria, niin kutsuttuun vesitorniin, joka oli\nvastapäätä hänen vankilaansa. \"Suuri Jumala, se oli hän!\" huudahti\nAgneta ja vaipui vaikeroiden kovalle vankilanlattialle.\n\nKun hänen vankilanovensa avattiin ja taasen sulettiin makasi hän\nvielä polvillaan, pää muuria vasten ja kädet itkettyneillä silmillä.\nEpätoivossaan Agneta ei huomannut, että joku oli saapuvilla, ennenkuin\nkynttilän valo pisti hänen silmiinsä, ja hän kuuli naisäänen, puoleksi\nkäskevällä, puoleksi säälivällä äänellä sanovan: \"Nouse ylös, kurja!\nKuka sinä olet?\"\n\nAgneta nousi ja poisti kädet kauneilta, itkettyneiltä silmiltä,\npyyhkäisten pitkän, märän tukan otsaltaan. Vielä surussaankin ja\nraskaudessaan hän oli niin häikäisevän kaunis seisoessaan vieraan\nnaisen edessä, joka kuitenkin katseli häntä hunnun takaa, että tämä\nhämmästyneenä astui askeleen taapäin huudahtaen: \"Haa, miten kaunis!\n-- Ja nyt jo uskottomuuden uhri\", lisäsi hän hiljemmin ja polkaisi\nkovaa lattiaan. \"Kuka sinä olet, petetty olento?\" jatkoi vieras\nylpeällä ja käskevällä äänellä. \"Tunnetko sinä itse huonoutesi ja\nalhaisen tilasi häpeällisyyden? Elä salaa mitään -- minä tiedän kaikki.\nTämä salaperäinen vankeus tarkoittaa aivan toista rikosta kuin mitä\ntahdotaan olettaa -- täällä ei salata vain sinun, vaan myös erään\nkorkeamman henkilön häpeää. Puhu kurja! Sinä näet, että minulla on\ntarkat tiedot.\"\n\n\"Kuka lienettekin, joka näin minua puhuttelette, niin olette\nsaanut väärät tiedot\", vastasi Agneta, ja tunne hänen loukatusta\nkunniastaan ja arvostaan antoi hänelle rohkeutta. \"Minä en tiedä mistä\nrikoksesta ja häpeästä te puhutte. Minä olen vihitty vaimo. Minut on\nväkivaltaisesti ja petoksella eroitettu minun miehestäni ja viety tähän\nvankilaan, missä tarkoituksessa, sitä en tiedä. Mutta onneton minä\nolen. Täytyykö vielä lisäksi ensimäisen elävän olennon, joka puhuttelee\nminua täällä, loukata minua alhaisella epäluulolla.\"\n\n\"Onko puheenne totta?\" kysyi vieras kiihkeästi ja heitti hunnun\nsyrjään. \"Elkää uskaltako pettää Tanskan kuningatarta!\"\n\nNuori Helvig kuningatar seisoi hänen edessään; mutta Agneta tuskin\ntunsi hänet. Loukattu ylpeys ja kalvava mustasukkaisuus, ehkä lisäksi\nsalaiset kärsimykset, olivat nuoren kuningattaren poskilta riistäneet\nsen punan, joka hänen hääpäivänään viime kesänä monen silmissä oli\ntehnyt hänet niin kauniiksi. Nyt oli hänen terävissä piirteissään\nkatkeruuden ja intohimon ilme, joka teki hänet kymmentä vuotta\nvanhemman näköiseksi.\n\n\"Minun kuningattareni!\" huudahti Agneta hämmästyneenä. \"Onko se\nmahdollista? Tuleeko kuningatar Helvig minun luokseni vankilaan?\nSilloin olkoon itse panettelija kiitetty, jonka väärä ilmianto toi\nteidät tänne! Te ette anna heidän riistää onnetonta vaimoa mieheltään\n-- te hankitte minulle oikeuden ja vapauden -- te puolustatte\njalomielisesti minua ritari Podebuschia vastaan ja myöskin sitä\nsydämetöntä miestä vastaan; joka kutsuu itseään minun isäkseni. Te\npyydätte mahtavan puolisonne vapauttamaan minun rakkaan Sven Tröstini.\nOi, kunpa he vain eivät olisi murhanneet häntä! Meidän takaa-ajajamme\novat hyökänneet hänen päälleen täällä minun vankilani ulkopuolella --\nhe ovat raastaneet hänet tuohon vastapäätä olevaan torniin. Auttakaa\nminua, armollisin kuningatar!\" Hän purskahti taas itkuun ja vaipui\nkuningattaren jalkoihin.\n\n\"Sven Tröst, sanot sinä, Ebbesenin uhkarohkea sisarenpoika? -- Sinäkö\nhänen vaimonsa? Siis se kunniallinen noviisi, joka tahtoi kuolla\nluostarissa ja karkasi tämän seikkailijaritarin kanssa?\"\n\n\"Niin, jalo kuningatar, minun tähteni hän meni kuolemaan! Minä olin\nnoviisi, joka piti naitettaman ilettävälle Podebuschille, mutta\nmeninkin kihloihin kuolleen lapsuuden ystäväni kanssa ja minä seurasin\nhäntä iloisena ja onnellisena elämään, jäädäkseni ainiaaksi hänen\nluokseen. Jos te nyt ette tahdo pelastaa meitä, on meidän onnemme\nmennyttä.\"\n\n\"Oikein, nyt minä tunnen sinut\", sanoi kuningatar luoden häneen terävän\nkatseen. \"Näinhän teidät _häissäni_ viime vuonna Sönderborgissa.\"\nNäytti siltä kuin kuningatar olisi saanut piston rintaansa nuo sanat\nsanoessaan. \"Te ette ollut morsiusneitojen joukossa. Teidät unohdettiin\nsamoinkuin minut tuon kevytmielisen rügeniläisen vuoksi. Mutta hänen\nveljensä, tuo kauneuden kohtelias tuntija, ei ole siitä päivin puhunut\nmuusta kuin teidän kauneudestanne. Hm, rouva Agneta, teidät toi siis\ntänne ritari Podebusch ja teidän oma herra isänne?\" jatkoi kuningatar\nkatseessa epäröivä, epäluuloinen ilme. \"Ja te ette ole vielä nähnyt\nketään täällä? Ei ketään? Olenko minä ensimäinen, jonka kanssa te\npuhutte tässä vankilassa?\"\n\n\"Olette varmasti, jalo kuningatar. Minä en ole puhunut sanaakaan\nvaiteliaan vanginvartijattareni kanssa, enkä minä ole tavannut ketään\nmuuta. Oi, armollisin kuningatar! Te katsotte minuun niin terävästi ja\nkylmästi. -- Olenko minä vieläkin teidän silmissänne tuo ylenkatsottu\nolento, jonka te luulitte löytävänne täältä? Voisitteko te uskoa, että\nse ylevä henkilö, jonka te epäilitte minun --\"\n\n\"Vaietkaa siitä mitä minä voin uskoa ja ajatella? muuten olette\nonneton\", keskeytti kuningatar hänet uhkaavin katsein. \"Nouskaa! --\nEhkä minä kuitenkin erehdyin, rouva Agneta\", lisäsi hän vapisevin\näänin. \"En minäkään ole onnellinen -- ehkä olen teitä onnettomampi.\nOn olosuhteita, jolloin ei voi uskoa ketään ihmistä. Teidän\nsalainen vankeutenne näytti hyvin epäilyttävältä, ja petoksella ja\nuskottomuudella on täällä tyyssijansa. Minä en vieläkään tiedä mitä\nuskoa. Kuitenkin, teistä en usko mitään pahaa. Mutta minä en tiedä mitä\nvoin tehdä teidän ja uhkarohkean miehenne hyväksi. Hän on kapinallinen\n-- hän on rikkonut kruunua vastaan -- ja\", lisäsi hän katkerasti,\n\"teidän isällänne ja tällä Podebuschilla on täällä enemmän sanomista\nkuin Tanskan kuningattarella\".\n\nAgneta oli noussut ylös. Hän painoi kuningattaren kylmän käden\nhuulilleen. \"Ettehän te enää epäile minua, jalo kuningatar? Tiedättehän\nte itse mitä onnettomuus on -- te ette tahdo sulkea sydäntänne\nonnettomilta -- te tahdotte pelastaa minun uskollisen Sven Tröstini ja\nminut ahdistajiemme käsistä --\"\n\n\"Vaietkaa siitä mitä tiedätte. Uskokaa minulle kaikki mikä täällä\ntapahtuu, niin minä tahdon katsoa mitä voin tehdä. Joka ilta näihin\naikoihin voitte odottaa minua tänne. -- Mutta siitä elköön kukaan\ntietäkö -- olkaa vaiti kuin hauta -- muuten on henkenne vaarassa.\"\n\nTämän sanottuaan kuningatar poistui vankilasta. Kamarineitsyt astui\nsisään ja otti pois kynttilän. Vankilanovi lukittiin taas, ja\nAgneta seisoi yksinään pimeässä. Hän polvistui ja vaipui hartaaseen\nrukoukseen. Noustessaan hän tunsi itsensä tyynemmäksi, vaikka\nkuningattaren viimeiset sanat vielä kaikuivat kylminä ja vihlovina\nhänen korvissaan. Vähäinen toivon kipinä antoi hänelle rohkeutta\nja voimia. Oli jo myöhäinen. Kaikkialla linnassa oli hiljaista.\nHän lähestyi ristikkoikkunaa ja katseli vastapäätä olevaan pimeään\nVesitorniin, minne hän oli nähnyt sotilaiden vievän hänen uskollisen,\nrakkaan Sven Tröstinsä. Linnanpihalla oli autiota ja hiljaista; mutta\näkkiä hän oli kuulevinaan matalaäänistä, surumielistä laulua, se\nkuului ikäänkuin syvältä maanalaisesta holvista, ei kuitenkaan kovin\netäältä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se oli laulu Axel Thordsenista ja\nkauniista Walborgista, jota hän niin usein oli laulanut lapsuutensa\nonnellisina aikoina Sven Tröstin kanssa Björnsholmissa. Hän tunsi\näänen; se kuului Vesitornin syvästä kellarista. Hänen vangittu miehensä\nkoetti tällä rakkaalla lapsuusajan laululla ilmoittaa hänelle elävänsä\nja onnettomuudessaankin ajattelevansa vain häntä. Hän lauloi Axelin\njäähyväissanat Walborgille, silloin kun hän taistelussa kuninkaansa\npuolesta oli kuolettavasti haavoittunut:\n\n    \"Sulo Walpurin Herramme hoivatkoon!\n    Tuhat hälle hyvää yötä!\n    Hänet taivaan talossa tapaava oon,\n    ja meill' autuus siellä on myötä!\"\n\n\"Oi, Jumala auttakoon minua!\" huokaili Agneta käsiään väännellen.\n\"Hän laulaa kuin kuoleva. Armias Jumala, elä eroita meitä! Anna minun\nkuolla hänen kanssaan.\" Laulu Vesitornissa vaikeni. \"Oi, nyt hän jo\nehkä kuolee\", huudahti hän vaikeroiden, \"enkä minä saa olla hänen\nluonaan sanomassa hänelle miten suuresti häntä rakastan! Kuitenkin, jos\nhänen äänensä kuuluu minulle, niin täytynee minunkin lauluni kuulua\nsinne. Onhan minun lauluni ennenkin herättänyt hänet eloon.\" Hän\nlauloi nyt ääneen ja surumielisesti, kyynelten puoleksi tukahuttamalla\näänellä, ne kauniit sanat, jotka Walborg laulussa lausuu, ja jotka\nniin usein olivat saaneet tuon nuoren parin itkemään heidän viattomina\nlapsuudenpäivinään Björnsholmissa:\n\n    -- -- Tuhat vuottakin täällä jos elää saan,\n    En unhoita teitä koskaan.\n\n    Yläluhdissa istun ja lakkia vain\n    mä kullalla kirjailen.\n    Kuin tuntur-kyyhky mä murhettain\n    iät päivät tuudittelen.\n\n    Ei vihreäll' oksalla levätä suo\n    se koskaan hennon jalan;\n    ei vettä se koskaan selvänä juo,\n    jaloin sekoittaa se sen salaa.\n\nHän vaikeni ja jäi kuuntelemaan, \"Hän elää -- hän elää vielä!\" sanoi\nhän iloisesti. \"Hän ei voi kuolla, jos hän kuulee Agnetan äänen.\"\n\nSven Tröst lauloi nyt todellakin pimeästä kellarista voimakkaammalla\näänellä, ja surun sekä ilon sekaisella tunteella siitä, että oli\nkuitenkin keksinyt keinon millä vaihtaa ajatuksia, vaikka he\nolivat eroitetut. Hän lauloi viimeisen tunnetun säkeistön samasta\nrakkauslaulusta, jonka niin moni rakastava hänen aikansa jälkeen on\ntoistanut:\n\n    \"Hänt, armahda, Herra, ken eroittaa\n    kaks' sydäntä rakastavaa,\n    kenen vuoks' ei onneaan he saa,\n    sinä, Herra, silmänsä avaa.\"\n\nHän oli tuskin laulanut säkeistön loppuun, kun Agneta jo syöksyi\npelästyneenä pois ristikkoikkunasta kuullessaan läheltä oudon miesäänen\nlaulavan:\n\n    \"Miks' yksin nyt lintunen valittaa?\n    Jos muutun mä kärpäseksi\n    läpi avaimenreiästä lennän ja saan\n    polon kyyhkyisen iloiseksi.\"\n\n\"Ihanin Agneta! Minun toivottu morsiameni! Eikö teillä ole korvaa\nnöyrälle ihailijallenne'?\" kuului Podebuschin ääni kiihkeänä\nvankilanoven avaimenreijästä. \"Minä en voi päästä teitä lähemmäksi\nvoidakseni vakuuttaa teille tulista rakkauttani; mutta teidän\nuskottomuutenne ja pieni kevytmielinen seikkailunne ovat vuodattaneet\nöljyä minun puhtaaseen sulhotuleeni. Nyt minä tiedän, että te ette\nole kylmä kivineitsyt. Tuo helläsydäminen noviisi, joka osasi\njuosta luostarista kuolleen ritarin kanssa, voinee kyllä armahtaa\nminunkinlaistani elämänhaluista rakastajaa. Ja sen minä vakuutan\nteille, että minun elämäni on paljon varmempi ja jää pitemmäksi kuin\ntuon syntisparan, joka teidät vietteli.\"\n\n\"Minä inhoon teitä, minä ylenkatson teitä, herra Podebusch\", vastasi\nAgneta rohkeudella ja varmuudella, joka muuten oli vierasta hänen\nluonteelleen. \"Jos vielä joskus uskaltaisitte tulla minua askeltakaan\nlähemmäksi, niin olen minä oman elämäni herra ja ehkä teidänkin.\"\nVaikka vankilan ovi eroitti hänet tuosta vihatusta rakastajasta, oli\nhän kuitenkin vaistomaisesti asestanut itsensä sillä todellisuudessa\nheikolla neulalla, joka piteli koossa hänen letitetyt kiharansa.\n\n\"Kuolema ja kirous! Hyveet ovat vielä lujassa tässä maassa. Mutta\nsiihen kyllä keinot keksitään\", mutisi neitsyt Toven veli ja juoksi\nilkeästi nauraen alas tornin rappusia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana vallitsi äänekäs ilo Vordingborgin linnassa.\nEteläisen Själlannin talonpojat ratsastivat nyt myöskin \"Kevät-juhlaa\",\nja iloinen kuningas oli antanut avata linnanportit juhlapukuisille\ntalonpoikaisjoukoille, jotka lippuineen kulkivat läpi kaupungin\nlaulellen vanhoja kansanomaisia kevätlauluja, sekä tanssivat\nviulunsoiton mukaan talojen pihoilla. Kuningas itse ritareilleen otti\nosaa tähän kansanjuhlaan. Myöskin kuningatar ja hänen hovinaisensa\nottivat osaa juhlaan. Lopuksi tanssittiin sekä parvekehuoneissa että\nlinnanpihalla. Viimeksi mainitulla paikalla oli hyvinkin vapaata\nja vilkasta hyörinää etenkin senjälkeen kun oli jaettu virvokkeita\nvieraille, ja kuningas itse nuorine ritareineen oli palannut\njuomapöydästä. Sekä Agneta että Sven Tröst voivat vankilastaan\nnähdä tanssijat linnanpihalla, mutta ulkoneva torninpilari esti\nheitä näkemästä toisiaan. Kuningatar oli hyvin komeasti puettu\nkullalla kirjailtuun silkkiin, ja hänet nähtiin tanssivan kuninkaan\nkanssa linnanpihalla loimuavien soihtujen valossa. Huolimatta hänen\njäykkyydestään liekehti synkkä tuli hänen katseestaan, ja hänen\nliikkeissään oli hurjuutta, joka teki hänet peloittavan raivottaren\nnäköiseksi; lisäksi olivat hänen lettinsä auenneet, niin että pitkä,\nmusta tukka liehui hajallaan hänen laihojen, hehkuvien poskiensa\nympärillä.\n\nNiinpian kuin kuningatar oli poistunut tanssista, juoksi herra\nPodebusch esiin vieressään pieni, hyvin kaunis ja melkein yhtä\nkomeasti puettu neitonen, joka oli koristettu seppeleillä ja valittu\nkevätkuningattareksi tai, niinkuin talonpoikaisrengit täällä nimittivät\n\"vappukuningattareksi\". Hän riistäytyi irti saattajastaan, niiasi\nsyvään kuninkaalle ja heilautti seppeltään, jonka jälkeen kaikki\ntalonpoikaistytöt heittivät seppeleensä kuninkaan päälle ja valitsivat\nhänet vappukuninkaaksi. Hän tervehti iloisesti tyttöjä ja kiitti tästä\nkunniasta. Senjälkeen hän ojensi kätensä kauniille vappukuningattarelle\nja alkoi hänen kanssaan vilkkaan tanssin seppelöityjen lehmusten\nalla. Kuningatar seisoi parvekesillalla; hän katsahti olkainsa yli\nja kalpeni. Juhlan pieni, kaunis kuningatar, joka hänen jälkeensä\noli tullut kuninkaan tanssitoveriksi, oli Podebuschin sisar, neitsyt\nTove Gurresta, ja hän vastaanotti niinkuin jo kuiskailtiin, kuninkaan\nluokseen hänen metsästysretkillään. Hänet oli vappukuningattarena\nkoristeltu kirjavilla nauhoilla ja silkkihuiveilla, joiden hän\ntulisesti tanssiessaan antoi huolimattomasti leijailla ympärillään,\nkunnes ne putosivat linnanpihalle muodostaen silkkipeitteen hänen\nkepeäin jalkainsa alle. Hänen kierrellessään kevytmielisissä, mutta\nkauniissa kaarroksissa, ikäänkuin taikapiirissä nuoren, kohteliaan\nkuninkaan ympärillä, koskettivat hänen varpaankärkensä tuskin maata.\nKun hän lopuksi veitikkamaisesti ja tuttavallisesti hymyillen jätti\nkuninkaallisen tanssitoverinsa, astui kuningatar parvekesillalta\nhehkuvin poskin häntä vastaan.\n\n\"Kuulkaapas, hieno neiti Tove\", sanoi kuningatar leikillisellä äänellä,\nkoettaen salata suuttumustaan, \"ei teidän sentään pitäisi heittää\nsilkkiä jalkoihinne. Vain kuningattaret hovissa astuvat silkillä.\"\n\n\"Mutta olenhan minäkin tänä iltana kuningatar, teidän armonne\",\nvastasi neiti Tove ja kohotti ylpeästi päätään, jäljitellen rohkeasti\nkuningattaren ylpeää ja jotenkin jäykkää ryhtiä. \"Minuakin haluttaa\ntuntea sen kunnian ihanuutta, ja kuka tietää mikä minusta vielä voi\ntulla?\"\n\n\"Kuninkaan rakastajatar voi sinusta tulla, hävytön, mutta ei koskaan\nkunniallista kuningatarta\", kuiskasi kuningatar ylpeän ja kiihkeän\nsuuttumuksen valtaamana ja kääntyi ylenkatseellisesti pienestä,\nkevytmielisestä neidosta, joka taas nauraen ja ilakoiden kiirehti\ntanssiin missä hän näytti lumoavan kaikki herrat kiehtovilla\nliikkeillään.\n\nSitten seisoi kuningas hänen kanssaan parvekesillan alla, ja he\nkuiskuttelivat tuttavallisesti keskenään. \"Minä toivoisin hänen istuvan\nBlockvuorella muiden noitien parissa\", kuiskasi kuningas, \"silloin\nsaisit kantaa hänen kruununsa kunnialla, pikku Tove\".\n\n\"Vaiti, herra kuningas, se on vaarallista leikinlaskua\", kuiskasi\nihana Tove. \"Te ette tiedä kuka voi seisoa meidän yläpuolellamme\nparvekesillalla kuuntelemassa.\"\n\n\"Kuunnelkoon kuka hyvänsä\", vastasi kuningas ylpeästi. \"Niin minä\nkuitenkin uskon käyvän sillä sinä olet kuolleenakin kauniimpi kuin tuo\njäykkä, hapan kuningatar kaikessa kultakomeilussaan.\"\n\nHe kuulivat äkkiä liikettä parvekkeelta päänsä päältä; mutta he\neivät nähneet että hovineidot veivät sieltä pois melkein pyörtyneen\nkuningattaren.\n\n\"Katso tässä, pikku Tove\", jatkoi kuningas sitoen kultakäädyn kauniin\nvappukuningattaren kaulaan. \"Kuningatar ei ole milloinkaan kantanut\nkauniimpaa koristetta. Mutta nyt minä olen taas kietonut sinut\nkahleillani, sinä hurmanhengetär. Nyt sinä et pääse vankeudestasi\nennenkuin ostat itsesi vapaaksi.\"\n\n\"Jos ei vain lunnasraha ole liian suuri\", kuiskasi pieni viehkeä\nlumoojatar veitikkamaisesti hymyillen, \"niin lienee minulla varaa\nsiihen. Mutta toisen kerran, täällä se on aivan mahdotonta.\" Hän käänsi\nnopeasti kauniin päänsä katsoakseen oliko ketään lähellä; sitten hän\nantoi ryöstää suudelman ja tahtoi irtautua hänen syleilystään.\n\n\"Ei, viivy vielä hetken, veitikka!\" sanoi kuningas pitäen kiinni\nhänestä. \"Sano minulle nyt kun olemme kahdenkesken: mikä noituus oli\nsiinä lahjassa, jonka sinä annoit minulle viimeksi? Siitä asti kuin\nkannan tuota kiharaa sydämelläni, en saa sinua ajatuksistani, en yöllä\nenkä päivällä. Minä olen vähällä unohtaa sekä kansan että valtakunnan\nsen mielettömyyden vuoksi.\"\n\n\"Antakaa, taivaan, nimessä se minulle takaisin!\" sanoi Tove\nveitikkamaisesti. \"Olisipa suuri synti, jos minun lahjani saisi aikaan\nniin suuren onnettomuuden, ja pikku Tove tekisi kuningas Valdemarin\nhuonoksi maanisäksi --\"\n\n\"Se on totta\", sanoi kuningas äkkiä vakavana. \"Tämä hulluus menee liian\npitkälle. Nyt on muuta ajateltavaa. Tässä lapsi, ota se takaisin. Se on\nkuitenkin väärin Helvigiä kohtaan; se oli leikkiä, mitä äsken sanoin\nsinulle. Me emme saa tavata toisiamme niin usein kuin ennen --\"\n\n\"Se oli oikein, se oli järkevästi, ankara herra\", kuiskasi Tove\nlumoavasti hymyillen. \"Mitäpä tekisivätkään neidon hiukset miehekkäällä\nsydämellänne? Näyttäkää nyt minulle, että huomenna ratsastatte\nkauniisti Gurren ohitse. Nyt ette enää koskaan tapaa kotona muita kuin\nvanhan äitini\".\n\n\"Pikku velho veitikka\", huudahti kuningas ja tahtoi jälleen syleillä\nhäntä. Mutta nyt kiisi neito pois kuin vapautettu lintu hänen käsistään\nja heittäytyi veljensä kanssa tanssivien joukkoon. Lukuisista\nkatselijoista, jotka laulaen ja leikkiä laskien tarkastelivat tanssia\nlinnanpihalla tahi kokoontuivat juomapöydän ympärille suurten lehmusten\nalle, ei kukaan kuitenkaan näyttänyt huomanneen kuninkaan salaista\nkeskustelua kauniin vappukuningattaren kanssa. Mutta kuningattaren\nuskotuin kamarineitsyt oli pysähtynyt parvekekatokseen, ja ennenkuin\nkuningas jälleen näyttäytyi, oli hän kiiruhtanut pahoinvoivan\nhallitsijattarensa luo.\n\nHenkilö, joka parhaiten oli saattanut nähdä tuon aivan liian hellän\nkohtauksen parvekkeen alla, oli Agneta. Hän seisoi samana hetkenä\nvankilansa ristikkoikkunan ääressä, aivan vastapäätä parvekkeen alaista\npuolihämärää paikkaa; mutta hän ajatteli vangittua Sven Tröstiään\nja pani vain vähän huomiota siihen, mitä linnanpihalla tapahtui.\nHän katseli surullisena tanssia ja toivoi vain juhlan linnassa\npian loppuvan, voidakseen jälleen hiljaisena kesäyönä viattomissa\nkansanlauluissa kuiskailla salaisia rakkauden sanoja vangitun ritarinsa\nkanssa. Mutta tuskin oli melu tauonnut linnanpihalla, ennenkuin häntä\ntoiveissaan häirittiin. Hänen vankilansa ovi aukeni, ja kuningatar\nHelvig tuli hänen luokseen.\n\nKuningatar ei ollut yksin tällä kertaa. Hänen uskotuin kamarineitsyensä\noli hänen mukanaan, tämä pani kynttilän pöydälle ja asettui oven\npieleen. Kuningatar heitti heti hunnun silmiltään. Hän oli kalpea ja\nnäytti olevan kiihkeässä mielentilassa.\n\n\"Teidän on täytynyt nähdä, Agneta rouva, mitä hän on vain kuullut\",\nsanoi kuningatar neitsyttä osoittaen. \"Olkaa suora minua kohtaan ja\ntunnustakaa kaikki, niin minä olen miettivä teidän pelastustanne ja\nonneanne. Mutta jos salaatte minulta sen, mitä teidän välttämättä\npitäisi voida todistaa, ette koskaan pääse näiden muurien sisältä.\"\n\n\"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, armollinen kuningatar\", vastasi\nAgneta kauhistuen. \"Minä olen nähnyt talonpoikien tanssivan ja pitävän\nvappujuhlaa täällä linnanpihalla. Näin myös, että siellä väliin oli\nylhäisiä herroja ja naisia; mutta en tuntenut ainoatakaan, paitsi tuota\nvihattua herra Podebuschia, ja hänen tähtensä en oikein uskaltanut\nkatsoa ympärillenikään.\"\n\n\"Ettekö nähnyt hänen kaunista sisartaan?\" kuningatar kysyi läpitunkevin\nkatsein.\n\n\"Kyllä, se on totta, hänethän juuri oli puettu vappukuningattareksi!\nAh, niin minäkin olin koristettu pari päivää sitten. En saattanut\nnähdä tuota viatonta leikkiä kauhistumatta. Minusta tuntui, kuin\nkätkettäisiin tässä maassa jokaiseen leikkiin ja iloon petosta ja\nuskottomuutta. Pieni seppelöity tanssijatar kauniine muukalaisille\nkasvoineen tuntui minusta myöskin uhrilta, joka oli koristettu vain\nkurjuuteen saatettavaksi.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa, Agneta rouva\", kuningatar sanoi kylmästi\nja katkerasti. \"Mutta viaton uhrilammas hän ei ole. Hän on viekas\nnoita-akka. Hän kuolee noitana. Sanokaa suoraan: mitä pirullisia\nvehkeitä näitte hänellä olevan parvekkeen alla?\"\n\n\"Minä näin hänen tanssivan linnantorilla iloisena ja viattomana,\narmollinen kuningatar. Mutta muuta en ole huomannut.\"\n\n\"Te valehtelette, te petätte minua!\" huudahti kuningatar kiihkeästi.\n\"Kaikki te olette samanlaisia. Te olette kaikki liittoutuneet\nminun rauhaani ja kunniaani vastaan. Mutta odottakaa -- minä olen\nopettava näille ylhäisille rouville ja neideille, mitä maksaa Tanskan\nkuningattaren kiusaaminen. Tietäkää, että kuningas Abelin veri kiehuu\nminun suonissani -- Helvig kuningatar ei pelkää naisten valituksia\".\nHänen kasvoilleen tuli tällöin uhkaava ja tiikerimäinen ilme, ja hän\njätti Agnetan luoden häneen jäätävän katseen.\n\nKuningatar neitsyeineen oli kadonnut, kynttilä viety pois, vankilan ovi\nsuljettu. Agnetasta tuntui siltä, kuin olisi hän vilkaissut sieluun,\njoka tunsi olevansa sukua pimeyden hengille ja ylpeänä iloitsi tästä\nkauheasta perinnöstä. Vangittu, onneton ritarin rouva tuli tietoihinsa\nja rauhoittui vasta sitten, kun linnanpihalla taas oli hiljaista, ja\nhän jälleen oli kuullut rakkaan Sven Tröstinsä laulun tämän vankilasta.\nHän vastasi siihen kuten edellisenäkin yönä, ja nuo kaksi rakastavaista\nosasivat sopivasti valikoimalla yleisesti tunnettuja kansanlauluja\nmonin tavoin lempeästi vakuuttaa toisilleen rakkauttaan ja ainoata\nylläpitävää toivoaan jälleenyhtymisestä. Sven Tröst ymmärsi myös\nilmoittaa huolestuneelle vaimolleen, ettei hän ollut vaarallisesti\nhaavoitettu; ja ettei tuleva äiti heittäytyisi epätoivoon, vaan\ntyynesti ja toivehikkaasti katsoi tulevaisuuteen, sitä osoitti Agneta\npuolestaan lauluissa, mitkä nyt joka yö kaikuivat Neitsyttornin ja\nVesitornin välillä, ja mitkä kuuli vain vahtitornin vartija, joka usein\nvahtitornillaan yhtyi noihin hänelle niin tuttuihin sankarilauluihin.\n\nSamalla kun uskottomuus ja mustasukkaisuus, turhamaisuus ja ylpeys,\nkunnianhimo ja itsekkäisyys hallitsivat niin monia sydämiä tuossa\nsuuressa meluavassa kuninkaanlinnassa, ei hiljaiselta rakkaudelta\nja uskollisuudeltakaan puuttunut ilmaisumuotoa, vaan se sai lohtua\nja toivoa lauluista, jotka vuosisatojen aikana ovat osoittaneet,\nettei tanskalaisen sydän koskaan kokonaan kadota toivoa, ei edes\nvaikeimpinakaan aikoina. Huomattava on myöskin, että suuri osa\nkauneimpia kansanlaulujamme on juuri näiltä ajoilta, jolloin puute\nvielä oli niin suuri ja toiveet kansan ja valtakunnan yhdistämisestä\nniin epävarmat.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nKolmeen ensimäiseen päivään, Vordingborgissa vietetyn vappujuhlan\njälkeen, ei kuningas, vastoin tapaa, mennyt metsästämään. Hän\ntyöskenteli ahkerasti salakammiossa valtioviisaitten neuvonantajiensa\nkanssa, ja alituiset viestit kulkivat Kallundborgiin ja sieltä\ntakaisin. Kuningas oli vaatinut tätä linnaa kruunulle tulevana\nruotsalaisen Erik herttuan kuoltua; mutta se oli vielä Ruotsin\nherttuattaren Ingeborgin hallussa, ja tämä antoi päällikkönsä puolustaa\nsitä, koska se kuului hänen suosikkinsa, kuuluisan Knut Possen lääniin.\n\nNäiden tärkeitten valtiokeskustelujen aikana ei kukaan näyttänyt\nhuolehtivan onnettomista erotetuista puolisoista, jotka istuivat\nlinnan vankitornissa, Stig Antinpoika ei tahtonut nähdä karannutta\ntytärtään, kuten hän nimitti häntä, ja Sven Tröstin, kapinoitsijan\nkuulustelua ja tuomiota ei näytty myöskään kiirehdittävän. Neljännen\npäivän aamuna oli linnassa paljon liikettä. Kuningas ratsasti\npalkattujen saksalaisten jousimiestensä etunenässä, marskeineen ja\nkaikkine ritareineen, täysissä varustuksissa ulos kaupungista, mukanaan\npiirityskoneet, teltat ja muut sotatarpeet. Yleisesti huhuiltiin\nKallundborgin olevan kysymyksessä. Agneta oli nähnyt Podebuschin\nja Stig Antinpojan marssivien soturien joukossa, ja hän tunsi\nsydämensä keveämmäksi, vaikka hän kuitenkin oli levoton ajatellessaan\nkuningattaren kiivautta ja kiihkeitä uhkauksia. Iltapuolella hän näki\nvieraan ritarin ratsastavan linnanpihaan ja tunsi ihmeekseen Folgvard\nLagmanssonin, jonka hän tiesi olevan kuninkaan epäsuosiossa, koska\nhän oli Otto prinssin puoluelaisia ja Ebbesenin ystävä, Agneta näki\nmiten hänet otettiin vastaan linnassa, ja muisti nyt, vaikka melkein\nkauhistuksella, sen, mitä hän ei koskaan ollut uskonut, mutta mistä\nniin monet puhuivat, että tämä salassa rakasti kuningatarta ja oli\nollut hänen suosikkinsa aina hänen hääpäiväänsä saakka.\n\nRitari Folgvard ei ollut tullut pitemmälle kuin linnan yleiseen\netusaliin, missä hän mitä kiihkeimmässä mielentilassa joutui\nkeskusteluun vanhan jäykän hovimiehen kanssa, joka kuningattaren\nhovimestarina oli seurannut hänen mukanaan Sönderborgista ja nyt piti\nhänen hoviaan Vordingborgissa.\n\n\"Vahinko ettette tullut yhtätoista ja puolta tuntia aikaisemmin\", sanoi\nhovimestari ja kohautti olkapäitään. \"Ei, yksitoista ja kolmeneljäsosaa\ntuntia ennemmin teidän olisi pitänyt olla täällä\", jatkoi hän ja katsoi\ntiimalasiin, \"silloin olisitte tavannut hänen armonsa kuninkaan täällä\nvielä ja olisitte voinut hänelle itselleen esittää tärkeän asianne.\nVaikka, oikein ajatellen, teidän olisi pitänyt olla täällä täysi\nkaksitoista tuntia aikaisemmin. Minä en nyt tosiaankaan tiedä, mitä\nminä tässä tukalassa asiassa uskallan tehdä tahi sallia -- tai -- --\"\nVanha herra näytti äärimmilleen hämmentyneeltä.\n\n\"Ei ole kolmatta mahdollisuutta\", sanoi Folgvard kärsimättömänä.\n\"Teillä on vain yksi asia tehtävänä, ja se on että viipymättä\nilmoitatte minut kuningattarelle. Juuri hänen kanssaan minä tahdon\npuhua. Kuningas Valdemarin poissaolo ei vaikuta mitään asiaan.\"\n\n\"Ah, sinä rauhan Jumala! ei vaikuta mitään asiaan?\" sanoi hovimestari\nkauhistuneena ja katsoi arasti ympärilleen. \"Te puhutte aivan\njulkeasti, herra Folgvard -- On onni että olemme kahden. Asiahan\nkoskee, kuten sanotte, niitä kahta omituista valtiovankia, joista\nkukaan täällä ei tiedä mitään\", jatkoi hän kuiskaten. \"Heihin nähden\ntäällä ei ole käskyvaltaa kellään paitsi kuninkaalla itsellään ja\nmahtavalla linnanpäälliköllä; ja juuri mitä näihin vankeihin tulee ovat\nsekä linnanpäällikkö että herra Podebusch velvoittaneet minua mitä\nsuurimpaan varovaisuuteen -- ja sitäpaitsi --\"\n\n\"Teillä ei voi olla mitään edesvastuuta\", keskeytti hänet, Folgvard.\n\"Kuinka pitkälle kuningattaren valta tässä voidaan ulottaa kuninkaan\npoissa ollessa, täytyy hänen itsensä parhaiten tietää, samoinkuin\ntahtooko hän ottaa minut vastaan. Minä pyydän teitä vain ilmoittamaan\nhänelle nimen ja pyyntöni päästä hänen puheilleen.\"\n\n\"Tuntiin ja viiteen minuuttiin on se aivan mahdotonta\", vastasi\nhovimestari ja katsoi jälleen tiimalasiin. \"Hänen armonsa on ollut\nhuononvointinen. Juuri tähän aikaan hän on viimeisten yhdeksän\npäivän kuluessa suvainnut mennä kylpyhuoneeseensa. Sitäpaitsi on\nmuuan vieras naishenkilö hänen luonaan ja hänellä itsellään on ollut\narmo erikoisesti määrätä minulle, etten minä tänään saa laskea ketään\nihmistä tahi elävää olentoa naissaliin, ennenkuin soi rukoukseen ja hän\nehkä armollisimmin käskee pitämään jumalanpalvelusta kappelissa.\"\n\nKärsimättömän ritari Folgvardin täytyi rauhoittua. Hän kulki äänetönnä\nedestakaisin etusalissa; mutta hänen rauhattomat kasvonilmeensä\npaljastivat salaisen taistelun hänen sisimmässään.\n\n\"Oikein ajateltuna, herra Folgvard\", sanoi jälleen vanha hovimestari,\n\"niin sallikaa minun vanhana tuttuna ja ystävänä -- (vaikka minä\npyydän teitä täällä, erikoisista syistä, olemaan mainitsematta tätä\nystävyyttä) -- sallikaa minun kaikessa varovaisuudessa, tahtoisin\nsanoa, ollakseni suora -- kahdenkesken puhuen -- etenkin kun se\nkoskee teidän omaa parastanne -- Oikein ajateltuna -- arvelen\nminä -- eikö olisi sekä viisaampaa että varmempaa, jos te ensin\nhakisitte käsiinne meidän mahtavan herramme, nuoren kuninkaan\nitsensä, ja vakuuttautuisitte hänen armonsa korkeasta armosta omaan\nkunnioitettavaan persoonaanne nähden, ennenkuin ryhdytte rukoilemaan\ntoisten edestä? Ettehän te voine olla tietämätön niistä monista\nkummallisista huhuista, jotka ovat levinneet ja koskettelevat teidän\nentistä, varmasti aivan puhdasta ja moitteetonta suhdettanne meidän\nkaikkien korkean hallitsijattaremme persoonaan sekä teidän salaista\nosanottoanne määrättyihin vaarallisiin valtioasioihin. Mutta hiljaa!\nse on vaarallinen asia, jota ei saa mainita eikä ajatella hovissa.\nJa sellaisten olosuhteitten vallitessa te uskallatte tulla tänne --\njuuri kuninkaan poissaollessa! Vakuutan, että koko ruumiini vapisee\najatellessani mitä tullaan uskomaan ja päättelemään tästä teidän\ntäälläolostanne, ja mitä juoruilijat tulevat kuiskaamaan kuninkaan\nkorvaan, niin minun kuin teidänkin käytöksestä, jos minä sallin teidän\npuhua silmänräpäyksenkään kuningattaren kanssa.\"\n\n\"Mitä koko maailman alhaiset ja heikot sielut arvelevat minusta,\nei huoleta minua\", vastasi Folgvard ylpeästi. \"Mitä minun sieluni\nsisimpään kätkeytyy, siitä olen velvollinen tekemään tiliä vain\nKaikkitietävälle. Mutta siitä, mitä olen elämässäni tähän päivään\nsaakka tehnyt, voin, Jumalan kiitos, vastata jokaisen oikeudentuntoisen\nja laillisen tuomioistuimen edessä koko maailmassa. En ole tullut tänne\nryömiäkseni valtaistuinten edessä ja pyytääkseni mahtavien suosiota.\nEtsin vain totuudelle ja oikeudelle aulista sydäntä; mutta etsin sitä\nvain sieltä, mistä tiedän sen löytyvän.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa! Elkää puhuko niin äänekkäästi, ja muistakaa missä\nolette!\" kuiskasi hovimestari ja kuivasi tuskanhien otsaltaan,\ntipsutellen ympäri kuin neuloilla ja näpähytellen pitkillä sormillaan.\n\"Elkää Jumalan tähden tehkö kapinaa täällä linnassa! Jos te vihdoinkin\ntahdotte heittäytyä onnettomuuteen, niin saanhan Jumalan nimessä\nilmoittaa teidät, kun aika tulee. Te olette omassa vallassanne, herra\nritari, mutta minä en tunne teitä. En ole nähnyt teitä koskaan ennen.\nSe täytyy minun vakuuttaa teille. Te rehentelette niin rohkeasti,\nherra Folgvard, aivankuin täällä ei olisi minkäänlaista vaaraa, ja\naivankuin olisitte te herra täällä linnassa. Mutta tahdon kuitenkin\nantaa teille hyvän neuvon vanhan tuttavuuden nimessä -- (kuitenkin\npyydän teitä olemaan puhumatta siitä kenellekään) -- vain sen kautta\nolen itse saanut elää harmaapäiseksi: Jos tahtoo päästä sisään\nmahtavien korkeista ovista ja olla samalla varma vapaasta ulospääsystä\neheänahkaisena niin saa noudattaa hanhen nöyrää tapaa ja kumartaa päätä\nvarovaisesti, olkoon katto miten korkealla tahansa; sillä kynnys on\nväliin vähän liukas ja niljakka, saan kunnian sanoa teille.\"\n\n\"Siitä viisaudesta ei hanhelle ole paljokaan hyötyä Martinmessun\naikoina\", sanoi Folgvard ja nauroi katkerasti. \"Minä en halua\nhanhen onnea hovissa; mutta sen tiedän, että missä Helvig rouva on\nhallitsijattarena, merkitsee joutsen enemmän kuin hanhi ja kotka\nenemmän kuin luikerteleva tarhakäärme.\"\n\n\"Sallikaa minun vain muistuttaa teitä siitä, ettemme nimitä\nkuningatarta vain ilman muuta rouvaksi\", huomautti tuskastunut\nhovimestari ja silmäsi rauhattomasti kaikkiin oviin.\n\nFolgvard vaikeni ja kääntyi hänestä. Hän huomasi säihkyvin silmin\nvanhan harpun, joka riippui lieden luona. Se oli sama, jolla hän\nniin usein oli soittanut prinsessa Helvigille ja hänen neitsyeilleen\nSönderborgin naissalissa; mutta nyt se oli unohdettu ja epävireessä.\nHän viritti sen tottuneella kädellä, ja pian kuultiin nuo kauniit\nja sydämeenkäyvät säveleet, joilla hän naissalissa taisi tenhota ja\nihastuttaa kaikki naissielut, ja joissa hän oli löytänyt salaisille\ntunteilleen kielen, josta mikään maallinen tuomari ei voinut häntä\ntuomita, mutta joka tunki syvemmälle sieluun ja sydämeen kuin\nhehkuvimmat sanat.\n\n\"Tahdon hankkia tiedon siitä, eikö ole loukkaavaa hyviä hovitapoja\nvastaan soittaa niin liikuttavasti hovissa\", mumisi hovimestari\nja selaili kirjaa, jonka hän oli ottanut esiin, ja joka sisälsi\nkuningattaren hovinpidon säännöt.\n\nSalakammiossa, kolmannessa siitä lukien, istui sillävälin kuningatar\nHelvig kullatussa nojatuolissa ompelupöytänsä ääressä. Hänen edessään\nseisoi hänen vihattu kilpailijattarensa, pieni rügeniläinen Tove\nneitsyt. Heti kuninkaan lähdettyä oli tämä kahden aseenkantajan\nkautta saanut käskyn silmänräpäyksessä seurata heitä kuningattaren\nluo. Hän oli kuitenkin viipynyt muutamia tunteja ja käyttänyt pitkän\najan pukeutumiseensa. Mutta sentähden hän olikin saanut seistä kuin\nneuloilla kolminkertaisesti niin monta tuntia ulommaisessa naissalissa.\nPitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen oli hänet vasta nyt päästetty\ntähän kuningattaren sisimpään parvekekammioon, joka salakäytävällä oli\nyhdistetty varsinaiseen niin sanottuun naissaliin eli linnarakennuksen\nalempaan sivustaan, jossa naispalvelijakunta oleskeli, ja jossa\nleipomo, oluenpanohuone sekä kuningattaren kylpyhuone sijaitsivat.\n\nHelvig kuningatar oli muutamia päiviä ollut todella sairas. Hän ei\nollut nähnyt kuningasta eikä ollut ottanut osaa hovin tavallisiin\nseurusteluiltoihin yöllisen kevätjuhlan jälkeen, jolloin hänen tanssin\naikana linnanpihassa luultiin vilustuneen. Täällä hän nyt istui\nvalkeaan kylpypukuun puettuna ilman mitään koristuksia. Hänen pitkät\npalmikkonsa olivat huolimattomasti sidotut. Mutta kuitenkin oli jotain\ntarkoin harkittua tässä puolittain huolimattomassa vaatetuksessa, missä\nhän näytti paljon paremmalta kuin jäykässä kultakankaisessa puvussa,\nmissä hän tavallisesti esiintyi. Hänen himmeä, hehkuva katseensa\nja kuumeiset poskensa ilmaisivat unettomuutta ja salaista kalvavaa\nlevottomuutta; mutta jääkylmin katsein hän tarkasteli arasti sisään\nastuvaa Tove neitsyttä.\n\nTuo pieni kaunis tyttönen niiasi syvään ja oli aivan hätääntyneen\nnäköinen. Veitikkamainen ja uhmaava ilme oli kadonnut. Hän oli\nkuten tavallisesti puettuna turhamaisen komeasti ja kauniit muodot\nkevytmielisesti paljastettuina. Yllään vihreäsilkkinen avonainen\nsindaliröijy ja lyhyt hame seisoi hän pikkuisissa kultasolkisissa\npuolikengissään kuin tanssiin koristettuna. Mutta pelko oli\nkarkoittanut ruusut hänen poskiltaan sekä veitikkamaisen hymyn,\neikä hän tänään ollut läheskään niin viehättävä kuin vappujuhlan\niltana. Kuningatar tarkasteli häntä kauvan vaijeten terävällä\npalavalla katseellaan ja näytti mittaavan hänen kasvuaan ja vertaavan\nhänen kauneuttaan omaansa heittämällä nopean syrjäkatseen suureen\nmetallipeiliin kamiinin yläpuolella.\n\n\"Mitä käskette, kuningatar, koska olette kutsunut minut?\" kysyi vihdoin\nTove pelokkaalla äänellä. \"Pelkään teidän armonne suuttuneen minuun.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tiedätte kai itse syyn, Tove neito\", vastasi\nkuningatar pakoitetun rauhallisesti. \"Mitä kuiskailitte te salaa\niltamyöhällä parvekkeella minun kuninkaallisen herra puolisoni kanssa?\"\n\n\"Sen te olisitte kernaasti voinut kuulla\", vastasi Tove sävähtäen\ntulipunaiseksi, \"jos muuten olisi sopinut teidän armollenne kuunnella.\nPuhuimme siitä ritarista, joka on kosinut minua -- hänen suhteensa\nkysyin neuvoa teidän herraltanne.\"\n\n\"Jaha, minun herraltani?\" toisti jälleen kuningatar tukahutetulla\nkatkeruudella. \"Ja sinun uskottusi? Ja minkä neuvon antoi minun herrani\nsilloin sinulle? Väitetään hänen pyytäneen sinua odottamaan kunnes\nsaisit kuningatarkruunun keltaisille hiuksillesi. Tule, tahdon nähdä\nmiten se koru sinua vaatettaa!\" Näin sanoen nousi kuningatar kiivaasti\nja otti pöydältä kruununmuotoisen kultaisen otsakoristeen, joka kuului\nhänen jokapäiväiseen vaatetukseensa. \"Tule!\" toisti hän käskevästi\nviitaten, otti otsakoristeen ja painoi sen niin kovasti säikähtyneen\ntytön päähän, että häneen koski ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.\n\"Voi, miten surkea kuningatar!\" puhkesi Helvig sanomaan katkerasti\nnauraen. \"Käänny ympäri -- peilaile itseäsi, sinä turhamainen hölmö, ja\nkatso ihanuutta, josta tahdot myydä sielusi!\"\n\nTove oli jäänyt seisomaan katse alasluotuna, ja kyyneleet vuosivat\nhänen poskiaan pitkin. Mutta Helvig tarttui häntä käsivarresta ja\nheilautti ympäri peiliä kohti. Tuskastaan ja levottomuudestaan\nhuolimatta ei Tove voinut olla heittämättä uteliasta ja itsetyytyväistä\nkatsetta kauniiseen peilikuvaansa. \"Ah niin!\" huudahti hän tahtomattaan\nja hän näytti silmänräpäykseksi unohtaneen koko hirmuisen asemansa,\n\"se sopii oikein hyvin! Mutta sehän ei ole oikea -- se jota kannetaan\nkruunajaisissa.\"\n\n\"Sitä sinä varmaan tahtoisit kantaa minun sijassani, häpeämätön!\"\nkuului vastaus halveksivalla äänellä kuningattaren sinipunaisilta\nhuulilta samalla kun hän tempaisi korun neidon hiuksilta ja heitti\nsen lattialle. \"Ei, siitä ei koskaan tule mitään, sen voin sinulle\nvakuuttaa. Mutta vaatteita ja koruja on sinulla yllin kyllin\nsenjälkeen, kun neitsyytesi ja autuutesi ei ole merkinnyt sinulle\nenempää kuin uusi kaulanauha.\"\n\n\"Kyllä, varmastikin paljon enemmän, teidän armonne\", vastasi Tove\nrohkeammin ja näytti saavan uskallusta arvokkuuden puutteesta, joka\nosoittautui kuningattaren kiihkeässä esiintymisessä. \"Tosin olen herkkä\nkoreilemaan ja komeilemaan, mutta sen voin vakuuttaa teille, etten\nkoskaan tahtoisi kantaa kruunua ja ojentaa kättäni kuninkaalle, jollei\nsydän kokonaan seuraisi mukana. Minulle olisi neitsyyteni ja sydämeni\nautuus liian rakas voidakseni myydä itseni sellaisesta kultakorusta\nvain tullakseni kutsutuksi kuningattareksi -- vaikkapa koko maailman.\"\n\nPureva syytös, joka piili näissä sanoissa, sattui kiusatun Helvigin\nsydämeen kuin tikarin pisto. Hän vääntelihe tuolillaan ja piti kättään\nkalpealla otsalla. \"Sinusta on ehkä jalompaa ja kauniimpaa omistaa\nkuninkaan sydän ilman kruunuakin ja kunniattomasti maailman silmissä?\"\nkysyi hän tuskallisin katsein, jossa katkera kyynel näytti piilevän,\nantaen samalla käden vaipua syliinsä ja ylpeän pään painua rinnalle.\n\n\"Se on omantunnonkysymys, teidän armonne\", vastasi Tove hymyillen\nvahingoniloisesti ja veikeästi ja näytti silmänräpäyksen ajan\ntuntevan asemansa paremmuuden. \"Vastauksen siihen tahdon pidättää\nrippi-isälleni.\"\n\n\"Halveksitava! Se on kylläkin varmaa\", mutisi kuningatar itsekseen\nja nousi jälleen ylpeänä ja teennäisen rauhallisena. \"Emme enää\ntahdo puhua tuosta turhanpäiväisestä puhelusta parvekkeen alla, Tove\nneitsyt\", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. \"Jos minun iloinen\nherra puolisoni on laskenut leikkiä kanssasi ja pitänyt sinua kauniina,\nsaan minä tyytyä siihen. Hyvin soma sinä todellakin olet, myöskin\njos laskee pois pienet taidekeinot koristelussa ja vaatetuksessa,\nmillä miesten silmät niin helposti petetään. Minua haluttaisi nähdä\nsinut yksinkertaisessa, siveässä vaipassa, kuten tämä on.\" Hän\nosoitti tällöin valkeata, pitkähihaista kylpyvaippaa, joka riippui\ntuolilla ja näytti melkein nunnankaavulta, samallainen kuin se, joka\nkuningattarella itsellään oli.\n\n\"Jos teidän armonne käskee, niin luulen varmaan sen sopivan minulle\",\nvastasi Tove salaisen voitokkaasti hymyillen, vakuutettuna esiintyvänsä\nsiinä enemmän edukseen kuin hänen ruhtinaallinen kilpailijattarensa,\njoka kuitenkin näytti epäilevän tätä.\n\n\"No niin\", vastasi Helvig kääntyen pois omituisesti nyökäten. \"Sinä\nolet minun kylvettäjättäreni tänään.\"\n\n\"Se sopii erinomaisesti\", sanoi Tove melkein ylpeästi heittäessään\nvaipan ylleen ja voimatta vastustaa kiusausta näyttää kuningattarelle,\nettei hänen kauneutensa suinkaan johtunut vain vaatteista. \"Mutta te\nette saa vihastua\", lisäsi hän ja niiasi, samalla kiireesti järjestäen\nvaipan poimuja, \"vaikka minä tässä nunnankaavussakin pysyn samana\nmaailman lapsena mikä olen -- Herra Jumala! sen olen perinyt äidiltäni\nja äidinäidiltäni, emmekä me kaikki voi olla pyhimyksiä.\"\n\nHelvig ei kuunnellut häntä; hän istui poispäin kääntyneenä, hehkuva\nposki käteen nojautuneena, syvissä ajatuksissa, ja hänen rintansa\naaltoili levottomasti hänen tarkastaessaan salakäytävän ovea.\nKääntyessään kuningatar näki Tove neidon rohkeasti koristeleivan\npeilin edessä, itsetyytyväisesti hymyillen. Väljä kylpyvaippa ulottui\nkorkealle kaulaan, ja vihreä vyö, jonka hän kiinnitti vyötäisille,\nveti sen tiukasti kiinni ruumiiseen. Mutta runsaat poimut lankesivat\nsulavasti hänen kauniille vartalolleen, ja tuo pikkuinen soma olento\noli melkein vielä entistään kauniimpi. Kun Tove nyt kääntyi pois\npeilin edestä, pitkät irroitetut silkkikiharat riippuen rinnalle\nja olkapäille, näytti hän teeskennellyltä katumukseen valmiilta\nMagdaleenalta, joka vielä ei ollut luopunut maailmasta sen turhamaisine\nhuveineen, vaan ainoastaan veitikkamaisesti leikki pyhimystä\nhurmatakseen itseään tahi muita.\n\n\"Todellakin\", puhkesi Helvig puhumaan, \"nunnan puku sopii hyvin\nsinulle, pikku Tove! Mutta istuudu, lapsi; tästä puuttuu muuan tärkeä\nseikka.\" Hän painoi imarrellun neidon hiljaa tuoliin ja järjesteli\nhänen runsaita hiuksiaan. Mutta samassa kuuli Tove kauhistuksella\nviiltävän äänen ja näki epätoivoisesti kirkaisten koko kauniin\npitkän tukkansa poikkileikattuna kuningattaren kädessä. \"Kas niin!\"\nsanoi Helvig ja heitti nauraen kauniit hiussuortuvat sekä sakset\nompelupöydälle, \"se ei kuulunut nunnankaapuun -- Peilaa nyt itseäsi,\npikku Tove!\"\n\nRumennettu kaunotar vilkaisi peiliin, mutta vaipui takaisin tuoliin\npeittäen silmät kädellään ja itkien katkerasti.\n\n\"Elä ole mieletön lapsi\", sanoi Helvig. \"Sehän oli vain leikkiä.\nMuutaman kuukauden kuluttuahan sinulla jälleen on pitkä kaunis tukka,\nja eihän täällä nyt ole ketään kelle koristeleida, niin kauan kun\nnuoret herramme ovat sotatantereella.\"\n\n\"Te olette oikeassa, kuningatar Helvig!\" huudahti Tove hurjan koston\nleimutessa hänen katseestaan ja hypähti ylös. \"Se on tuleva kahta\nvertaa kauniimmaksi, sen lupaan teille -- se on tuleva vielä niin\nkeltaiseksi, että Helvig kuningatar saa harmaat hiukset katsoessaan\nniihin.\"\n\n\"Jaha, arveletko niin?\" sanoi Helvig ja kiristi hampaitaan. \"No niin,\nsen tahdomme nähdä! -- Kuitenkin, ole järkevä, turhamainen lapsi\",\njatkoi hän jääkylmästi. \"Koska nyt olet kylpyyn puettu, saat seurata\nminua kylpyyn tänään.\"\n\nTove katsoi kauhulla kuningattareen. \"Ettehän vain tahtone hukuttaa\nminua kylvyssä?\" hän kysyi valahtaen kuolonkalpeaksi. \"Te vihaatte\nminua, Helvig kuningatar, näen sen kyllä -- enkä tosin ole ansainnut,\nettä huolehtisitte minun kauneudestani ja omin käsin pukisitte minut.\n-- Mutta jos haudotte mielessänne pahempaa minua vastaan, niin\nmuistakaa, että kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, ja että tämän\njälkeen tulee vielä päivä, kuten teidän jalo herranne, kuningas,\nsanoo. Hän ei varmaan koskaan anna teille anteeksi, kuullessaan teidän\nkohdelleen pahoin sitä, josta hän pitää, sillaikaa kun täällä ei ollut\nketään, joka olisi voinut suojella hänen pikku Toveaan.\"\n\n\"Sinua hän siis rakastaa, ja minua kohtaan hän on tuleva ankaraksi\nherraksi?\" kysyi Helvig katkeran kylmästi. \"Mutta sinä uneksit,\nmieletön lapsi! Sinä syytät itseäsi turhassa vihassasi. Mutta minä en\nusko sinua, vaikkakin tunnustaisit minulle pahimman. Voitko todella\nkuvitella mielessäsi, että voisit olla jonkun kuninkaan mieltymyksen\nja kuningattaren vihan esine? Ei, siihen sinä olet liian mitätön. --\nTule, seuraa minua kylpyyn nyt. Et enää koskaan ole syyttävä kuningatar\nHelvigiä.\" Sitten hän otti pelokasta kaunotarta kädestä ja meni\nhänen kanssaan pois salakäytävän kautta. Tove seurasi kuningatarta\nhorjuvin askelin eikä tiennyt, mitä hänen piti uskoa tästä äkillisestä\narmonosoituksesta.\n\nPian senjälkeen kuningatar palasi kiireisin askelin ja hehkuvan kuumana\nyksinään takaisin salakammioonsa. Hän viskasi avaimen pöydälle ja\nvaipui nojatuoliinsa. \"Hikoilkoon nyt ulos kuningatar-haaveensa!\"\nmumisi hän. \"Kuolla hän ei voi, ja tämän pikkuisen kuolemantuskan\nesimaun hän oli hyvin ansainnut -- Siellä oli lämmintä\", jatkoi hän ja\nnousi läähättäen, \"melkein liian kuumaa -- mutta niin hänellä pitää\nollakin, tuolla noidalla! Mutta mitä on lämmin kylpyhuone rovion\nrinnalla? -- Oi, mitä kuulen?\" huudahti hän nyt hämmästyneenä ja\nkuunteli Folgvardin harpunsoittoa! -- \"Suuri Jumala -- hän täällä? Ja\nmillaiselta minä näytän!\" Hän juoksi peilin luo ja sieltä vesikannulle\nvalellakseen polttavia kasvojaan. Hän aikoi soittaa neitsyettään,\nmutta malttoi mielensä ja järjesti itse tukkansa ja pukunsa. Ulommasta\nhuoneesta kuuluivat mitä ihanimmat sävelet, sillaikaa kun hän kiireesti\npukeutui jäykkään, välkkyilevään pukuunsa ja pukeutumisestaan\ninnoissaan ja huolissaan näytti unohtaneen kaiken muun.\n\nFolgvard istui vielä soitin kädessään parvekesalissa. Hovimestari kulki\ntuskaantuneena edes takaisin ja pudisteli päätään. Suuren naissalin\novi avattiin nyt ja kuningatar astui sisään. Kaikki hänen neitsyensä\nja naisensa, jopa palvelijattaretkin, olivat kuulleet Folgvardin\nharpunsoiton ja seisoivat kuunnellen etusalin ovella. Folgvard huomasi\nkuningattaren ja hypähti ylös.\n\n\"Jatkakaa, jatkakaa!\" sanoi Helvig kiihkeässä mielenliikutuksessa. \"Se\nvoi olla täällä tarpeen -- niin hyvin ette ymmärtänyt tuota taitoa\nSönderborgissa, ritari Folgvard. Teidän soittonne on saanut tunteen,\ntulen, kuten uskollisesta ja lämpimästä sydämestä -- sellainen on\nharvinaista meidän päivinämme. Jatkakaa!\"\n\n\"Sallikaa minun ensin, armollisin kuningatar, sanoa teille syy\nrohkeaan tulooni tänne, tietäessäni olevani kuninkaallisen puolisonne\nepäsuosiossa. Teidän sydämeenne ja ylevään mieleenne vedoten rukoilen\nteitä, jalointa kaikista naisista!\" näin sanoen hän polvistui\nkuningattaren eteen ja painoi hänen kätensä polttaville huulilleen.\n\"Minä en nouse kadehdittavalta paikaltani jalkojenne juuresta\",\njatkoi hän, \"ennenkuin vapautatte uskollisen ystäväni, ritari Sven\nTröstin Brattingsborgista, ja hänen onnettoman puolisonsa, joiden\ntiedän istuvan, vaikka eroitettuina, linnan vankitorneissa. Elämäni ja\nkunniani kautta tahdon vastata siitä, etteivät he ole syypäät mihinkään\nrikokseen, jonka tähden heidät olisi oikeudenmukaisesti voitu vangita\ntai maanlakien mukaan tuomita.\"\n\n\"Tuollaiseen lailliseen tekoon ei minulla oikeastaan tosin ole\noikeutta\", vastasi kuningatar, \"mutta tahdon ottaa sen itselleni. Minun\nvastuullani hovimestari, antakaa heti avata vangitun ritarin ja hänen\npuolisonsa vankila. Tunnin kuluttua heidän on oltava kuninkaallisen\nlaivan kannella ja ulkona satamasta.\"\n\nHovimestari ällistyi. Hän näytti äärimmilleen hämmästyneeltä ja aikoi\nsanoa jotakin vastaan; mutta kuningattaren ankaran katseen edessä\nkumarsi hän syvään ja poistui silmäiltyään ensin tarkoin tiimalasiin.\n\nFolgvard hypähti ylös, äärettömän iloisena. Hän huomasi tällä hetkellä\nolevansa yksin kuningattaren kanssa, vaikka naissalin ovi oli\npuoliavoinna ja kuului naisäänien uteliasta kuiskailua. Mutta Folgvard\nnäki ja kuuli vain kuningatar Helvigin, joka seisoi hänen edessään\nhehkuvin poskin, kasvoilla miltei hurja ilon ilme, väristen kuitenkin\nmelkein tahtomattaan. \"Jalo, ylevä sielu!\" huudahti Folgvard ja painoi\nkuningattaren käden sydämelleen. Tuli leimusi hänen katseestaan ja\nvastustamattoman voiman ajamana kohotti hän kätensä uhkarohkeaan ja\nuskaliaaseen syleilyyn.\n\n\"Oletteko aivan hurja?\" kuiskasi kuningatar ja peräytyi askeleen.\n-- \"Toivoakseni minun korkea puolisoni ei paheksune tätä minun\narmahdustani\", jatkoi hän ääneen ylevään sävyyn, Folgvardin kumartuessa\nhehkuvin poskin. \"Kuulemani mukaan eivät ystävänne ole vangitut\nkuninkaallisesta käskystä, vaan yksityisten vihamiesten kostonhalusta.\"\n\n\"Minä jään tänne vapautettujen ystävieni viattomuuden pantiksi\", sanoi\nFolgvard. \"Mikä tuomio ja rangaistus laillisesti voitanee heille\nlangettaa, sen tahdon mielelläni kärsiä heidän puolestaan.\"\n\n\"Hyvä, te jäätte tänne, ritari Folgvard, panttivangiksi ja ystävienne\npuolustajaksi\", puhkesi kuningatar puhumaan kiihkeästi ja innoissaan.\n\"Myös minua suojelette. Nimitän teidät ritarikseni ja drotsikseni!\"\nHän antoi hovinaisilleen merkin astua sisään. \"Teidän tulee minun\nkädestäni ottaa vastaan pantti siitä näiden rouvien ja jalosukuisten\nnaisten läsnäollessa.\" Näin sanoen hän veti hansikkaan kädestään niin\nkiivaasti, että se repeytyi, ja sisäänastuvien naisten ympäröimänä hän\nojensi ritari Folgvardille rikkirevityn hansikkaan.\n\nKohtelias ritari notkisti heti taitavasti polveaan ja otti tässä\nasennossa vastaan kuningattaren kunnioitettavan pantin painaen samalla\nhänen kädelleen kunnioittavan suudelman, joka kuitenkin kesti hieman\nkauemmin kuin hovitapa salli.\n\n\"Olette yllättänyt meidät kaikki tuntehikkaalla harpunsoitollanne,\nritari Folgvard\", sanoi kuningatar kiireesti, antaen hänelle samalla\nsalaisen viittauksen nousta. \"Nyt odotamme saavamme kuulla laulun,\njohon olette valmistanut meidät niin viehättävillä sävelillä. --\nLaulakaa, laulakaa!\" jatkoi hän nopeasti yhä levottomammin. \"Minun\ntäytyy kuulla laulua -- Vordingborgissa pitää nyt olla iloa ja riemua.\"\n\n\"Ainoan laulun, minkä osaan laulaa antaumuksella ja elävyydellä, saatte\nkuulla, armollisin kuningatar\", vastasi Folgvard ja hypähti ihastuneena\nylös soitin kädessään. \"Jokaisella ajatuksella, joka sävelinä voi\ntulvia sielustani on vain yksi päämäärä maailmassa.\" Hän tarttui nyt\nkieliin ja lauloi intohimoisen hurmautuneella äänellä:\n\n    Yks' kaipuu sieluni säilytä ain'!\n    Älä pyyteistäs ylväintä hukkaa!\n    Sun on hedelmät kaikki, jos polje et pois\n    jalon aatoksen, kunnian kukkaa.\n\n    Ja jos korteni kannankin rovioon\n    mill' itse, mä kerran palan,\n    mieli uljaan kotkan on aurinkoon,\n    yli maailman ahtaan alan.\n\nHän lauloi vielä muutamia säkeitä, joissa oli hämäriä viittauksia\nhänen salaiseen rakkauteensa ja mitä palavinta rakastetun ylevän ja\npuhtaan sielun ihailua. Mutta hänen laulaessaan kalpeni kuningatar\nkalpenemistaan. Kaikkien huomion ollessa kiintyneenä Folgvardin\nlauluun ja lumoavaan soittoon, jota kaikki kuuntelivat, kuului äkkiä\ntoiselta puolen linnanpihaa etäisiä tukahutettuja valitusääniä ja\nhätähuutoja, aivankuin lapsen surkeaa voivotusta. Tämä vaikerrus\nsekaantui eriskummaisesti ja häiritsevästi suloisiin lemmensäveliin\nja kuningattaren ylevyyden ja sielunpuhtauden ylistelyyn. Oli\nkuin olisi hän itse helvetintuskia kokien kuullut kuolevan sielun\nsoimaavan häntä. Jumalan tuomioistuimen edessä, syntisen rakkauden\nkaiuttaessa valhelaulujaan hänen kunniakseen. \"Pelastakaa hänet!\nhän tukehtuu!\" kirkaisi kuningatar äkkiä käheällä äänellä ja kaatui\nkouristuskohtaukseen.\n\nKukaan ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi. Kauhistuneena\nkiirehdittiin kuningattaren avuksi. Mutta nyt kuului äänekästä\nmelua ja monia vaikeroivia ääniä linnanpihalta. Juostiin alas\nparvekesillalta ja nähtiin vieraan ritarin syöksyvän ulos eräästä\nlinnan keittiörakennuksen ovesta palvelusväen meluavaan joukkoon,\nvalkopukuinen naisolento sylissään. Äsken vapautettu Sven Tröst oli\ntässä silmänräpäyksessä särkenyt kuningattaren kylpyhuoneen oven ja\nkantoi onnettoman Tove neitsyen linnanpihalle. Hän ei enää kuitenkaan\nvalitellut; hän näytti kuolleelta. Verta virtasi hänen nenästään ja\nsuustaan, ja koko näky oli mitä surullisin.\n\nTuota onnetonta ympäröivien myötätuntoisten ihmisten joukossa oli\nmyöskin Agneta, joka tätä surkeutta nähdessään oli unohtanut oman\nonnensa. Hän makasi itkien, pitäen kädestä Sven Tröstiä, onnettoman\ntytön vieressä, joka oli asetettu kaivon äärelle, missä mitä kiireimmin\nvaleltiin häntä kylmällä vedellä. Kaikki luulivat häntä kuolleeksi ja\nkuiskailtiin kauhulla ja katkeruudella julmasta kuningattaresta, jonka\nväitettiin tarkoituksella sulkeneen Tove neitsyen kylpyhuoneeseen ja\nitse antaneen lisätä kuumuutta.\n\nAgneta ensimäiseksi luuli huomaavansa jonkun elonmerkin kauniissa\npahoinpidellyssä tytössä, ja nyt tuli sinne myös ritari Folgvard\nlääkäritaitoisen linnanpapin kanssa. Tove neitsyt, jota oli miltei\nmahdoton tuntea, kannettiin linnaan, jotta saataisiin koettaa\nkaikki lääkäritaidon keinot hänen pelastuksekseen. Kauemmaksi kuin\nparvekesaliin ritari Tröst ja Agneta eivät voineet häntä seurata.\nVanha hovimestari, joka oli ollut tämän surkean kohtauksen ainoa\nvälinpitämätön katselija, kumarsi jäykästi ja nöyrästi ritari Tröstille\nja hänen rouvalleen ja pyysi heitä kuningattaren nimessä jättämään\nlinnan ja astumaan laivaan, joka veisi heidät, minne he käskisivät.\nMutta tunti oli melkein loppuun kulunut, vakuutti hän, ja hänen\nvirkavelvollisuutensa oli nähdä heidät laivalla määrätyn tunnin\nkuluessa.\n\nSven Tröst ja Agneta vilkaisivat vielä kerran säälivästi rikoksen\nonnettomaan uhriin, rikoksen, josta he kuitenkaan eivät varmuudella\nvielä uskaltaneet syyttää korkeata henkilöä, jota siitä syytettiin.\nKäsi kädessä jättivät nuo jälleen yhdistetyt puolisot Vordingborgin\nlinnan, jäykän, säntillisen hovimestarin saattamina, joka katseli\nTove neitsyen onnettomuutta kuten asiaa, joka ei ensinkään koskenut\nhäntä, vaan ainoastaan linnanvoutia, koska se oli tapahtunut linnan\nsivurakennuksissa.\n\nNoustuaan laivaan satamassa näkivät Sven Tröst ja hänen puolisonsa\njälleen Folgvardin, joka oli kiiruhtanut heidän jälessään sanoakseen\nheille hyvästi.\n\n\"Kiitos, uskollinen ystävä\", sanoi Sven Tröst ja pudisti hänen kättään.\n\"Teitähän meidän on kiittäminen vapaudestamme. Huolehtikaa tuosta\nonnettomasta ja tulkaa pian jälestä. Paetkaa!\" kuiskasi hän hänen\nkorvaansa. \"Taivaan tähden paetkaa kuningatarta ja tätä kauhistuttavaa\nhovia!\"\n\nFolgvard seisoi kuin kivettyneenä hirvittävästä ajatuksesta, jota\nhän kuitenkaan ystävänsä puheesta ja yleisestä huhusta huolimatta\nei saattanut käsittää todeksi. \"Jumala siunatkoon teitä, rakkaat\nystävät; hyvästi!\" hän sanoi liikutuksesta väräjävin äänin \"Tervehtikää\nEbbeseniä -- auttakaa häntä viimeiseen saakka, älkääkä hyljätkö prinssi\nOton asiaa! Minä jään tänne. Tämä on onnettomuuden linna -- mutta\nuskokaa minua, tiedän sen -- uskallan elämäni siitä -- hän -- hän on\nsyytön.\"\n\nAgneta puristi sydämellisen osanottavasti sokaistun ritarin kättä ja\nastui laivaan. Sven Tröst kietoi kätensä rakkaan Agnetansa vyötärölle,\nja alus purjehti pois vieden heidät mukanaan lempeänä kevätiltana,\njolloin iltakellot kaikuivat maalaiskirkoista, ja Vordingborgin kylässä\nsoitettiin rauhallisesti iltarukoukseen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKolme kuukautta tämän onnettomuuspäivän jälkeen Vordingborgissa istui\nritari Folgvard eräänä koleana syyspäivänä soittokoneineen linnan\nparvekesalissa. Kuninkaan linnassa ja autiolla linnanpihalla oli\nhiljaista, kaikki olivat menneet levolle. Vain porttivahdin kuultiin\nsilloin tällöin puhaltavan torvellaan joitakin sankarilauluja. Folgvard\nkatsahti ylös säteileviin tähtiin ja antoi iltatuulen suhista soittimen\nkielissä, lyöden itse silloin tällöin jonkun soinnun hälventääkseen\nomia synkkiä aavistuksiaan. Mutta turhaan hän koetti karkoittaa\nkalvavia epäilyksiään ja raskaita ajatuksia, jotka tuon merkillisen\npäivän jälkeen olivat ahdistaneet häntä. Vain tunnin päivässä hän\nnäytti onnelliselta, silloin kun hän iltarukouksen jälkeen auringon\nlaskiessa sai astua suureen naissaliin huvittamaan kuningatar Helvigiä\nja hänen hovinaisiaan laululla. Kuningatar istui mielellään silloin\navonaisella parvekkeella, josta aukeni silmien eteen kaunis näköala\nmerelle ja Tanskan saarille. Kun Folgvard silloin näki nuo hänen\nmielestään niin kauniit silmät ja tuon vartalon, joka huolimatta\nsiitä, että se jo ilmeisesti oli kukoistuskautensa sivuuttanut,\nsyntyi ihmeellinen loisto hänen silmiinsä, hänestä tuntui kuin olisi\nkorkeampi ja kauniimpi maailma kehittynyt hänen sielussaan, ja hän\nhurmautui autuaista mielikuvista ja sävelistä, jotka aivankuin\nhuuhtoivat pois kaiken likaisuuden ja tartunnan syntisestä maailmasta\nja nostattivat uuden taivaan ja uuden maan ajatusten syvyydestä ja\nikuisen elämän lähteestä hänen sisimmässään. Hän piti velvollisuutenaan\nvälttää jokaista kohtaamista kuningattaren kanssa, mikä olisi voinut\nantaa juorupuheille vähintäkään aihetta ja vahingoittaa vielä lisää\nkuningattaren mainetta. Hän tuntui aivan pelkäävän, että joskus joku\nsana tämän omasta suusta särkisi hänen kauniin unelmansa kuningattaren\nsielun ylevyydestä ja puhtaudesta, joihin hän haaveilevassa\nrakkaudenhuumeessaan oli pannut koko elämänsä.\n\nSekä linnassa että kaupungissa oli päivä ollut rauhaton. Huhu kertoi\nsuuresta tappiosta, jonka kuningas muka oli kärsinyt Kallundborgissa\nsiten että kreivi Henrik, joka oli tullut linnan ruotsalaiselle\npäällikölle avuksi, oli hyökännyt hänen leiriinsä ja lyönyt hänet.\nKukaan ei tiennyt mitä uskoa tästä. Kansa kasautui ryhmiin ja puhui\nkaikkialla tappiosta, vasta illalla alettiin rauhoittua toivoen\nhuhun olevan väärän. Mutta nyt kuuli Folgvard äkkiä kovaa melua\nlinnanpihalta. Portti avattiin melkoisen suurelle soturijoukolle,\njoka oli puettu ritarillisiin varustuksiin. Siinä oli kuningas itse\nkaikkine hovimiehineen ja vähäinen määrä saksalaisia palkkasotureita.\nSotajoukko oli todella lyöty ja hajoitettu. Kallundborgin piiritys\noli lakkautettu, ja Valdemar oli kadottanut kaksi tuhatta miestä.\nHänen paluunsa Vordingborgiin ei ollut erikoisen imartelevaa tämän\nhänen ensimäisen ja epäonnistuneen sotaretkensä jälkeen. Hän tuli\nsentähden edeltäkäsin ilmoittamatta ja myöhään kaupunkiin kiiruhtaen\nlinnaan kaikessa hiljaisuudessa, odottamatta tai toivomatta mitään\ntuliaistervehdystä kaupungin tyytymättömiltä asukkailta.\n\nMenetetty taistelu ei kuitenkaan ollut vähentänyt kuninkaan rohkeutta\neikä mitenkään erikoisesti vaikuttanut hänen iloiseen mieleensä;\nainakin näytti hän tyytyväiseltä eikä antanut kenenkään huomata\nepämieluista tunnettaan palatessaan nyt lyötynä pakolaisena takaisin\nlinnansa pihalle.\n\n\"Meidän juutilainen profeettamme oli oikeassa sillä kertaa\", mutisi\nhän välinpitämättömällä äänellä Stig Antinpojalle, viskautuessaan\nalas hevosensa selästä linnanpihalla. \"Nuo ostetut sielut toivat\nkirouksen mukanaan -- ne eivät olleet ainoankaan kalkin arvoisia --\nolisimme voineet säästää tämän lainan Herraltamme. Piispa oli oikeassa.\nHeitimme helmiä sioille ja autuuksia koirille. -- Vahinko ei kuitenkaan\nollut suuri\", lisäni hän ja nauroi, lähestyessään parvekesiltaa.\n\"Tuo tyhmä sota maksaa enemmän kuin voidaan, ostaa maita ja linnoja.\nKreivi teki minulle paremman palveluksen kuin hän aavistikaan: kolmen\nkuukauden palkalla vapaudumme me nyt saksalaisista velkojistamme aina\nkiirastuleen saakka. -- Ah, minun pikku Toveni!\" huudahti hän äkkiä\nsynkän totisesti, hänen katseensa sattuessa siihen hämärään paikkaan\nparvekekatoksen alla, missä hän viimeksi vappujuhlassa oli nähnyt\nja syleillyt kaunista Rügenitärtä. \"Täällä on tapahtunut suurempi\nonnettomuus kuin kaikille noille ostetuille sankareille yhteensä.\"\n\nPodebusch oli nyt myös laskeutunut hevosensa selästä ja astui ääneti\nja synkkänä parvekesiltaa kuninkaan jälessä. Ritari Folgvard oli\nvetäytynyt parvekekatoksesta lyhdyillä valaistuun etusaliin, jossa hän\nkuningattaren hovimiesten kanssa tahtoi ottaa vastaan kuninkaan ja\ntodistaa sekä oman että ystäviensä syyttömyyden. Nyt oli tullut tuo\ntärkeä hetki, jota hän kolme kuukautta oli odottanut; mutta kuningas\nei näyttänyt olevan nyt erikoisen myöntyvällä ja lempeällä tuulella.\nVanha hovimestari vapisi kovin hämillään esittäessään hänelle ritari\nFolgvardin kuningattaren uutena drotsina, joka oli täällä samalla\npanttivankina Brattingsborgin Sven Tröstin ja hänen puolisonsa\npuolesta, jotka hänen armonsa oli vapauttanut.\n\nPitämättä Folgvardia edes katseen arvoisena kuningas kysyi ankaralla,\nmelkeinpä peloittavalla äänellä: \"Missä on Tove neitsyt, herra\nPodebuschin sisar? Täällähän on piru riehunut sillaikaa kun minä olen\nollut poissa. Minulle on sanottu, että hänet on keitetty tai paistettu.\nElääkö hän? Vastaa minulle ihminen?\"\n\n\"Tavallaan, teidän korkeasti kuninkaallinen, suurivaltaisin armonne!\"\nänkytti hovimestari väräjävin äänin. \"Hänen elämästään on toivoa,\nsanoo linnanpappi. Mutta voi kestää kauvan, ennenkuin hän jälleen\ntäydellisesti saa entisen ulkonäkönsä. Muuten onnettomuus on tapahtunut\nlinnan sivurakennuksessa ja kuuluu linnan voudin --\"\n\n\"Voi niitä katalia ihmisiä, joilla on osansa tässä rikoksessa!\"\nkeskeytti kuningas hänet kauheassa vihassa ja polki lattiaan,\ntarttuen samalla miekkansa kahvaan. \"He eivät vältä oikeuden mukaista\nrangaistusta niin varmasti kuin minä olen Tanskan kuningas. Minä tiedän\nteidän olleen täällä tuona onnettomuuspäivänä, Folgvard Lagmanson!\"\njatkoi hän kiivaasti ja kääntyi vaikenevaan synkkään ritariin.\n\"Minä tiedän että te olette johtanut kuningattaren puuttumaan minun\ntuomio-oikeuteeni -- minä tiedän teistä enemmän kuin tämän. Teidän\nkohtelias palveluksenne on nyt lopussa. Te matkustatte tällä hetkellä\nNyborgiin valtiovankina. Siellä odotatte tuomiotanne.\"\n\nFolgvard laski miekkansa kuninkaan jalkojen juureen ja kumarsi. \"En\npelkää laillista ja oikeudenmukaista tuomiota, kuningas Valdemar\",\nsanoi hän rauhallisesti. \"Mutta varokaa vuodattamasta viatonta\nverta, älkää unohtako, mitä te olette velkaa maanlaille ja Tanskan\nritaristolle!\"\n\n\"Minä en unohda mitä olen velkaa teille. Ylimielisen tanskalaisen\nritariston olen kyllä opettava\", vastasi kuningas suuttuneena. \"Te\nvoitte olla yhtä varma mestauslavasta kuin minä olen varma siitä, että\nte olette tyhmänylpeä petturi ja syypää majesteettirikokseen.\"\n\n\"Ellei laki tuomitse drotsi Pietari Hesselin poikaa, ei teidän väärä\ntuomionne voi taittaa hiustakaan hänen päästään\", sanoi Folgvard\nrohkean ylpeästi. \"Tanskan kansa ei ole valinnut teitä hallitsijakseen\npalauttaakseen taas Geertin aikuisen laittoman verihallituksen. Herra,\nmuistakaa Tanskan viimeisen itsevaltiaan kuolemaa ja mihin tanskalainen\nrohkeus ja ritarillinen miehuus pystyvät! Kuningassuvulla on vanhempi\nja jalompi haara -- eikä Ebbesenin poikia milloinkaan tule puuttumaan\nTanskasta.\"\n\n\"Hahaa!\" huudahti kuningas ääneen nauraa hohottaen. \"Nyt te säästätte\nmeiltä kaikki turhat oikeusrettelöt, ritari Folgvard! Ei mikään laki\nvoi paremmin tuomita teiltä tuota päätä, jota niin korkealle kohotatte\nkuin teidän omat julkeat, kapinalliset sananne.\"\n\n\"Sekä sanoistani että töistäni minä vastaan vapaana tanskalaisena\nmiehenä\", jatkoi Folgvard pelottomasti. \"Kukaan ei voi estää\nminua mainitsemasta sitä minkä joka mies tietää, mutta jonka te\nylimielisyydessänne näytte unohtavan, kuningas Valdemar, sillä\nmahtavalla voitonnimellänne te ette ole tuoneet vielä meille ei\nsuuruutta eikä kunniaa.\"\n\n\"Pankaa hänet kahleisiin!\" käski Valdemar, äärimmilleen suuttuneena.\n\"Viekää hänet Nyborgiin vankitorniin! Kolmen päivän kuluttua on tuo\nkukko lakannut kiekumasta.\"\n\n\"Pankaa orjat kahleisiin!\" huusi Folgvard. \"Heittäkää laintuomitsemat\npahantekijät vankiloihinne! Mutta jos te olette ritari ja kunnian mies,\nkuningas Valdemar, niin elkää häväiskö itseänne ja Tanskan ritaristoa.\nJos ette tahdo tahrata Tanskan kruunua, niin muistakaa lupaustanne ja\nkädenlyöntiänne.\"\n\n\"Minun tahtoni on voimakkaampi kädenlyöntiäni\", vastasi kuningas\nylpeästi hymyillen. \"Kuitenkin -- säätynne mukaisesti pääsette täältä\nNyborgiin, oikukas herra Folgvard pelimanni. Minä en unohda teidän\nolleen kuningattaren drotsin ja ritarin. Minä tiedän teidän oleskelleen\nnaistuvassa, kauniiden neitosten ja rouvien ilona.\"\n\n\"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon viimeisenä hetkenäni\", sanoi\nFolgvard juhlallisesti ja kohotti oikean kätensä kuin pyhimpään valaan,\n\"minä en tullut sinne missään alhaisessa tarkoituksessa! Sen voin\nkuolemallani vannoa todeksi.\"\n\nKuningas loi häneen läpitunkevan katseen, joka lopuksi osui ritarin\nrintaan, mistä näkyi palanen kuningattaren rikkirevittyä hansikasta.\n\"Vai niin\", mutisi Valdemar katkerasti nauraen ja poistui huoneesta.\n\nVähän senjälkeen nähtiin ritari Folgvard Lagmanson kahleitta ja\nvapaana, mutta lukuisan ratsumiesvartion ympäröimänä, ratsastavan\nulos Vordingborgin linnanportista, monen osanottavan katseen\nseuraamana. Linnassa valitettiin hänen onnettomuuttaan, varsinkin\nnaistuvassa, sillä linnan naisväki piti paljon nuoresta, rohkeasta\nritari Folgvardista. Kuningatar oli sairastunut, kerrottiin, ja hänen\nhuoneissaan näyttiin levottomasti liikuttavan kynttilöiden valossa.\n\nKeskiyön aikaan käveli kuningas kiivain askelin edestakaisin\nsalakammiossaan. Ritari Podebusch seisoi palavin poskin kiihtyneenä\nhänen työpöytänsä ääressä ja piteli asiakirjaa kädessään. Kuningas\nseisattui pari kertaa ja polkaisi lattiaan. \"Mikä surkea näky!\"\nhuudahti hän. \"Ne pedot! Kohdella turvatonta naista tuolla lailla vain\nsenvuoksi ettei hänellä ole kivisydäntä, vaan voi rakastaa ruhtinaassa\nmuutakin kuin hänen arvoaan ja asemaansa! -- Ja kuitenkaan he eivät\nole hituistakaan parempia, senkin tekopyhät hyveiden esikuvat! Haa,\nPodebusch, minä tunsin morsiushansikkaani! Juuri sinä hetkenä, jolloin\nolin uskoa hänen petolliseen valaansa ja aijoin vapauttaa hänet,\nhuomasin hansikkaan pistävän esiin hänen takkinsa rintamuksesta.\"\n\n\"Tunsitteko enää minun onnetonta sisartani, herra?\" kysyi Podebusch.\n\"Hänellä ei ole ollut onnea Tanskassa. Jos hän jäisikin eloon, niin\nhän on menettänyt kauniin ulkomuotonsa, ja luonnollisesti myöskin\nteidän ystävällisen osanottonne, armollisin kuninkaani!\" Hän huokasi\nsyvään, katseessa puoleksi surumielinen, puoleksi viekkaan tutkiva\nilme, kuninkaan astellessa yhä kiivaammin edestakaisin. \"Me sisarukset\njätimme onnettomana hetkenä metsiemme yksinäisyyden ja onnellisen\nRügenimme seurataksemme kohteliasta kuningas Valdemaria Tanskaan.\"\n\n\"Mikä minä olen mielestäsi, Podebusch?\" kysyi kuningas seisahtuen hänen\neteensä, ja hänen katseestaan välähti hetkellinen surumielisyyden\ntunne. \"Arveletko Valdemarin katsovan aina vain ulkonaiseen\nkuoreen? Etkö luule minun panevan mitään arvoa todellisiin luonteen\nominaisuuksiin, lempeyteen ja miellyttävään olemukseen? Ehkä minä olen\nvaihtelevainen ja kevytmielinen, mutta marmorisydäntä ei minulla ole;\nenkä minä myöskään ole kiittämätön tuuliviiri. Jos hän vain paranee ja\nsaa jälleen entisen eloisuutensa, ei hän milloinkaan ole ruma minun\nsilmissäni. Hän on nyt minulle tuhatkertaa rakkaampi kuin ennen. Nyt on\nminun sydämeni jakamattomasti hänen. Minä en milloinkaan unohda miten\nhän ja sinä olette kärsineet minun tähteni, tuossa käteni.\" Hän puristi\npikaisesti Podebuschin kättä ja jatkoi kiivasta käyntiään.\n\n\"Kiitos hyvistä aikeistanne, suurvaltaisin herra!\" jatkoi Podebusch\nalakuloisesti. \"Mutta tuskinpa edes teidän mahtava suojeluksenne voi\ntehdä minua ja minun sisarparkaani onnellisiksi. Asia on nyt yleisesti\ntunnettu, ja meidän niin kutsuttu kunniamme tahrattu. Yleisö on ankara\nsiveellisyystuomari -- suuri maailma varsinkin -- mitä enemmän hyveitä\nsitä enemmän kunniaa. Tällä hetkellä on sääli meidän puolellamme ja\nhyvänsuopaisuudesta tällä kertaa saamme olla rauhassa. Mutta jos\nteidän osanottonne kautta onni kääntyy meille suotuisaksi, niin alkaa\nkateellisuus versoa ja myrkylliset kielet vapaasti toimia. Yötä\npäivää he toitottavat teidän korviinne miten vieraat suosikit ovat\ntuottaneet onnettomuutta maalle ja valtakunnalle. Te ette saa lepoa ei\nmakuuhuoneessanne eikä rippituolissa, ei neuvostossa eikä salakammiossa\nennenkuin suostutte hyveellisten kirkujoiden vaatimuksiin ja ajatte\nmeidät maasta. Jättäkää meidät kokonaan oman onnemme nojaan, herra\nkuningas!\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti kuningas kärsimättömästi ja polkaisi jalkaa.\n\"Te jäätte minun luokseni. Te olette minun uskollisimmat ystäväni\nkuolinpäivääni saakka -- huolimatta ihmisten puheista -- huolimatta\nmaallisista ja hengellisistä korvaankuiskuttajista! Tästä lähtien sinä\nolet minun drotsini, Podebusch, ensimäinen mies neuvostossani. Ei\nkestä kiittää! Sinä olet sopiva siihen virkaan! Sinä saat sinetillä\nvarustetun valtakirjani virkaasi; heidät pakoitetaan kunnioittamaan\nsinua. Nyt ei enää sanaakaan siitä asiasta. Onko Folgvardin tuomio\nvalmis?\"\n\nUusi drotsi polvistui, ja ilo loisti hänen ovelasta katseestaan, ja\nhän painoi kuninkaan käden huulilleen. \"Tässä, armollisin herrani ja\nkuninkaani\", sanoi hän nyt kiireisesti ja ojensi noustuaan kuninkaalle\nkirjoitetun pergamenttilehden. \"Mutta ettekö halua siirtää sen\nvahvistamista huomiseen? Eipä siltä, että tässä tarvitsisi epäröidä;\nmutta se voisi häiritä yöuntanne. Sanotaan olevan epäterveellistä\nmaatapannessa vahvistaa kuolemantuomioita, enkä minä mitenkään tahdo\nkiirehtiä tekoa, joka voisi näyttää harkitsemattomalta, sekä olisi\nristiriidassa teidän antamienne vakuutusten ja lupausten kanssa.\"\n\n\"Hm, yörauhaa -- vakuutuksia!\" toisti kuningas otsa rypyssä. \"Parhaiten\nnukkuu työnsä tehtyä. Olethan laittanut sinettivahan järjestykseen.\nEi mitään arveluita! Jos hän olisikin vain nöyrän rakastuneen narrin\ntavoin laulanut lauluja naistavassa; mutta onhan hän Ebbesenin\nuskaliaimpia ystäviä, kuuluen Oton kapinalliseen puolueeseen. Hän\nmenettää päänsä, huolimatta Tanskan uhmailevasta ritaristosta ja\nmaailman kaikista sopimuksista.\"\n\n\"Entä kuningatar, teidän armonne! Hän varmasti rukoilee ritarinsa ja\nneuvonantajansa puolesta\", sanoi Podebusch viekkaan näköisenä. Hän oli\nnopeasti tarttunut kuninkaan sinettiin ja leikki nyt sillä. \"Hän on\nvarmasti pian täällä, ja panee maan ja taivaan liikkeelle pelastaakseen\nkauniin suosikkinsa elämän.\"\n\n\"Silloin hän saa kiitoksen Tovesta, ja silloin sinä jo olet matkalla\nNyborgiin, mukanasi Folgvardin kuolemantuomio\", vastasi kuningas\nkiivaasti ja riisti sinetin Podebuschin kädestä. \"Kas niin!\" jatkoi\nhän ja painoi sinetin valmiiseen vahaan. \"Pois nyt! Tuomio pannaan\nviipymättä täytäntöön.\"\n\n\"Kun te käskette, herra kuningas, täytyy minun totella\", sanoi\nPodebusch nöyrällä äänellä ja pisti talteen sinetöidyn valtakirjan.\n\"Puolen tunnin kuluttua te kuulette minun nopeimman ratsuni kavioiden\nkapseen linnanpihalta.\" Sen sanottuaan hän kumarsi syvään ja poistui.\n\nKuningas astui edestakaisin salakammiossaan ja seisoi pari kertaa\nhiljaa, käsi otsalla, ikäänkuin levottomiin ajatuksiin vaipuneena.\n\"Podebusch!\" huudahti hän hiljaa astuen päättäväisesti ovelle, mistä\nuusi drotsi äsken oli kadonnut. Mutta samassa aukeni kuningattaren\nhuoneen sala-ovi. Helvig seisoi ovella kalman kalpeana, lepattava,\nkynttilä kädessä. Kuningas oli kääntynyt häneen päin; mutta\nehdottomasti vavahtaen hän peräytyi askeleen. Hän ei ollut milloinkaan\nnähnyt naista näin suurissa sieluntuskissa. Hänen kasvonsa ja jäsenensä\nnäkyivät olevan kivettyneet tuskasta ja kärsimyksistä. Hän koetti\nliikahtaa, mutta jäi seisomaan; hän koetti puhua, mutta ei voinut.\nLopulta putosi kynttilä hänen kädestään; hänen, kätensä liittyivät\nyhteen; hän taivutti puoleksi polviaan, ikäänkuin aikoen polvistua.\n\"Armoa!\" änkytti hän. \"Ei, oikeutta, julma kuningas!\" huudahti hän\nkovemmalla äänellä astuen ylpeästi kynnyksen yli. \"Hän ei ole missään\nrikkonut lakia -- hän oli minun suojelukseni alainen -- hän on Tanskan\npuhtain ja jaloin ritari\" --\n\nKuninkaan kasvot sävähtivät suuttumuksesta punaisiksi, mutta hänen\nsilmissään oli katkera kylmyys. \"Puhutteko te siitä jalosta ritarista,\njoka lauloi lumouslauluja kuningatar Helvigille, sillaikaa kun Tove\nneitsyt paistui saunassa?\"\n\n\"Elävän Jumalan nimessä, hän on syytön!\" vastasi Helvig, ja veri palasi\ntaas hänen poskilleen. \"Minä olin syyllinen koko onnettomuuteen. Minä\nunohdin, missä tuo kurja olento oli, kunnes --\"\n\n\"Kunnes te uskoitte hänen tukehtuneen ja paistuneen\", keskeytti\nkuningas hänet. \"Kunnes kivetkin heltyivät hänen tuskistaan, ja vangit\nmursivat auki hänen paistinuuninsa.\"\n\n\"Oi, elkää enää puhuko tästä onnettomuudesta! Se oli melkein viedä\nminut hautaan\", sanoi Helvig, kohottaen kätensä polttavalle otsalleen\n\"Kuitenkin, hän elää vielä\", jatkoi hän ja kohotti taas ylpeästi\npäänsä. \"Hän voi vielä tulla kauniiksi ollakseen taas kuningas\nValdemarin rakastajattarena, mutta hänen oikea kuningattarensa saa\nsillaikaa kuolla suuttumuksesta ja häpeästä. Niin, minä myönnän sen:\nminä vihasin häntä -- minä alennuin nöyryyttämään häntä -- minä tahdoin\npeloittaa häntä, -- mutta hänen kuolemaansa minä en tahtonut. Jos hän\ntuli rangaistuksi kovemmin kuin minä toivoin, niin oli se vanhurskaan\nJumalan, tuomio.\"\n\n\"Ei, vanhurskaan Jumalan tuomio tulee vasta nyt\", huudahti Valdemar\nkatseessa hirvittävä ilme -- \"se kohtaa ensiksi teidän puhdasta\nystäväänne\".\n\n\"Tahdotteko te murhata hänet!\" huusi kuningatar ja horjahti. \"Haa! Te\nolette siis yhtä julma ja vääryyttä rakastava kuningas kuin olette\npetollinen ja uskoton puoliso. Minä odotan teidän vapauttavan hänet\nniin totta kuin toivotte armahdusta syntiselle elämällenne viimeisenä\nhetken anne.\"\n\n\"Kolme kuukautta sitten minä tuskin olin niin hyveellinen kuin te,\nrouva Helvig\", vastasi kuningas, kylmästi ivaten, \"sen kyllä myönnän\n-- mutta eipä loista pyhimyskehä teidänkään päänne ympärillä. Pyhä\nrippi-isänpuhe ei teitä erityisesti kaunista. Taivaallisen Isämme\nedessä ei taida olla niinkään suuri synti syleillä salaa kaunista\nsynnintekijätärtä kuin paistaa hänet elävältä, varsinkin jos ei itse\nole paljoakaan parempi. Jos te omin päin olette minun linnassani\nsytyttänyt rovion Tove neidolle niinkuin noita-akalle, niin saa nyt\npyöveli laillisen tuomion mukaan viedä kuningatar Helvigin rakastajan\nmestauslavalle.\"\n\nKuningatar huudahti ja vaipui tuolille. \"Ei!\" huudahti hän ja kooten\nylpeän itsetietoisesti kaikki voimansa hän taas nousi ja piteli\nkiinni tuolinselkämyksestä. \"Te ette saa hänen kuolemantuomiollaan\nminua maahan masennetuksi, ei edes sillä häpeän sanalla, jonka\nvain teidän oma syyllinen omatuntonne voi keksiä. Minä rakastan\nnyt Folgvard Lagmansonia vapaasti -- koko sydämestäni, minä olen\nrakastanut häntä ennenkuin sen itsekään tiesin -- mutta me emme ole\nkeskenämme vaihtaneet sanaakaan, jota ei koko maailma olisi voinut\nkuulla -- sen voin valalla vahvistaa.\" Hän loi kuninkaaseen ylpeän\nhalveksivan katseen. \"Minä poistun nyt heti teidän luotanne ja teidän\nkuningaslinnastanne\", lisäsi hän päättävästi. \"Minä matkustan takaisin\nSönderborgiin. Minä en tahdo enää ikinä nähdä Folgvardin ja minun\nkunniani murhaajaa --\"\n\n\"Aivan niin, rouva Helvig! Teillä on vapautenne, kunnes sauna-asia on\ntutkittu lopullisesti,\" vastasi Valdemar jääkylmästi. \"Matkustakaa\nNyborgin kautta, niin saatte ehkä vielä kerran nähdä puhtaan,\nuskollisen ritarinne. Jos hän ei kuole teidän tähtenne, niin hän kuolee\nkruunun vuoksi, minun ja Tanskan vihollisena. Kuitenkin\", lisäsi hän,\nhetken vaiettuaan ja kuullessaan ratsun nelistävän linnanpihan yli,\n\"Jos te tapaatte hänet elävänä huomenna, niin minä tahdon antaa teille\nvallan ja valtuuden minun nimessäni vapauttaa hänet mestauslavalta.\nVain puhtaan naisensa huulilta hän vastaanottakoon elämän. Mutta elkää\nsiinä tapauksessa viipykö liian kauan. Sillä hevosella, jonka kavioiden\nkapseen te äsken kuulitte, vei minun drotsini ja Toven veli, äsken\nNyborgiin teidän rakastajanne kuolemantuomion.\"\n\n\"Sinä julma. Vai tällä lailla armahdat sinä syyttömän!\" huudahti\nkuningatar silmissään katse, missä äkkinäisen ilon kipinä ja mitä\ntuskallisin levottomuus yhtyivät melkein mielettömäksi jännitykseksi.\nHän juoksi nuolen nopeudella kuninkaan salakammiosta, ja pian\nsenjälkeen näki portinvartija sairaan kuningattaren yhden ainoan\nhovinaisen ja vanhan hovimestarinsa seurassa, kuolonkalpeana ajavan\nVordingborgin linnanportista, kepeimmissä vaunuissaan varahevoset\nmukana vaihtamista varten ja sellaisella kiireellä kuin olisi elämä\nkysymyksessä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana iltapäivänä, kun messu oli laulettu Nyborgin kirkossa ja\nkansa tulvi ulos kirkosta, risteili eräs alus ankarassa pohjatuulessa\naivan sataman edustalla. Kannella seisoi Helvig kuningatar hovinaisensa\nja vanhan hovimestarinsa rinnalla. Hän seisoi kuin kuvapatsas katsellen\nNyborgin linnantornia ja suurta kansanvilinää, jonka saattoi eroittaa\nkaupungissa. Yöllä hän oli kaksi kertaa matkustanut herra Podebuschin\nohi, mutta tämä oli nopeammalla veneellä tullut tuntia aikaisemmin\nBaltin yli. Kuningatar oli pitkän aikaa risteillyt vastatuulessa\nKnuutinsaaren kohdalla. Merimiehet mutisivat tyytymättöminä huonoon\ntuuleen ja tuumivat sopimattoman lastin olevan siihen syynä. Väärä\nhuhu, mikä kuningattaresta oli levinnyt neitsyt Toven jutun jälkeen,\noli tehnyt hänet yleisesti vihatuksi. Huhu kertoi, että Tove oli\nkannettu kuolleena saunasta sillä aikaa kun kuningatar kuunteli\nrakastajansa laulua parvekesalissa. Kansanlaulu tästä tapahtumasta oli\njo levinnyt kansan keskuuteen. Kun nyt kuningatar yhä yltyvän tuskan\nvaltaamana huomasi tavattoman kansanpaljouden Nyborgissa, nähden aina\nvälillä aluksen lähestyvän laivasiltaa, mutta heti taas etenevän\nsiitä, alkoi peräsimen ääressä istuva merimies hyräillä kansanlaulua\nTove-neitsyestä, jota kuningatar ei kuitenkaan huomannut hirvittävässä\ntuskassaan.\n\n    \"Tuoll' linnan pihalla tanssitaan,\n    kera kuningatar Hm -- hm on, hapset hajallaan.\"\n\nhyräili perämies, mutta katsoi kuitenkin liian rohkeaksi mainita\nkuningatarta nimeltä, kuten laulussa laulettiin. Heti kun laivamiehet\nhuomasivat mistä oli kysymys, alkoivat hekin laulaa:\n\n    \"vaan Valdemar kuningas hän kumpaakin lupaa.\"\n\nJa nyt jatkoi perämies kovalla äänellä:\n\n    \"Ensin kuningatar tanssi, ja Tove sitten,\n    senjälkeen sarja pitkä impein ylpehitten.\"\n\nPerämies oli laulanut kauan, mutta kuningatar ei ajatellut muuta kuin\nmitä tapahtui Nyborgissa. Suuri kansanpaljous virtasi ulos kaupungista\nkuin kansanjuhlaan; mutta kukkulalla lähellä rantaa, oli hän kauhukseen\nnäkevinään hirvittävät valmistukset mestausta varten. Hän kohotti\nhurjasti tuijottavat silmänsä taivasta kohti. Mutta nyt hän kuuli\nmitä perämies lauloi. Yhteenliitetyt kädet vaipuivat alas ja hänen\nkatseensa suuntautui märkää syvyyttä kohti hänen jalkojensa juuressa.\nAlus ajelehti yhä kauemmaksi rannasta, ja perämies lauloi taas ääneen,\nluoden halveksivan katseen ylhäiseen matkustajaan:\n\n    \"Kuningatar Hm-hm hän saunan kuumennuttaa.\n    Hän ensin käskee neitsyen kylpyä ottaa.\n\n    Pyys neitsyt heitä ovea avaamaan,\n    kuningatar tulta käski lisätä vaan.\n\n    Ulos kuultiin se kyllä teitä pitkin\n    kun saunassa yksin Toveparka itki.\"\n\n\"Vanhurskas taivas!\" vaikeroi Helvig horjahtaen reilinkiä vasten. \"Tämä\nsynti on asettanut kuilun hänen puhtaan sielunsa ja minun sieluni\nvälille. Mutta täytyykö hänen senvuoksi kuolla silmieni edessä!\"\n\n    \"Ja kuningatar kuuli yli linnanpihan sen\n    miten Tove paran kuolo peri hirmuinen.\"\n\njatkoi säälimätön perämies. Mutta tämä valhe kansanlaulussa antoi\nepätoivoiselle kuningattarelle hetkeksi rohkeutta ja aivan kuin pienen\ntoivon kipinän. \"Ei, ei hän elää, se raukka\", huudahti hän ääneensä.\n\n\"Tuomitkaa vain minua -- Folgvard on syytön -- hän ei saa kuolla\nkuningatar Helvigin syntien tähden! Toimittakaa minut maihin, te\ntanskalaiset miehet. Jaloimman ritarin henki on kysymyksessä. Armeliaan\nJumalan nimessä toimittakaa minut maihin. Minä annan teille kaikki mitä\nomistan\".\n\n\"Kiirehtikää, kiirehtikää, hyvät merimiehet ja olkaa laulamatta\nsellaista rivoa laulua tällaisena hetkenä\" huusi vanha hovimestari\npyyhkien tuskanhien otsaltaan kuullessaan solvaisevan laulun, jonka\ntarkoituksen hän nyt vasta ymmärsi: \"Ettekö te kuule mitä meidän\narmollisin kuningattaremme käskee. Hän tahtoo heti astua maihin --\"\n\n\"Se riippuu Herramme tahdosta eikä vain kuningattaren toiveesta\",\nmurisi merimies. \"Me teemme parhaamme, herra hovimies, mutta tuuli ja\nvirrat eivät vielä ole oppineet hovitapoja.\"\n\n\"Nuo säädyttömät ihmiset!\" sammalti hovimestari. \"Ehkä teidän armonne\nsuvaitsee tosin kyllä sopimattoman hätähuudon? Ehkä teidän armollinen\nkäskynne voi vielä joutua uskollisten alamaisten korviin.\"\n\n\"Huuda! huuda! niin että se kuuluu aina taivaaseen saakka ja herättää\nikuisen oikeuden!\" keskeytti Helvig hänet. \"Folgvardin kuolintuomio ei\nsaa täyttyä -- käske heitä odottamaan kuninkaan nimessä -- vanhurskaan\nJumalan nimessä! Hän on syytön.\"\n\nVanha hovimestari huusi nyt voimiensa takaa maata kohti: \"Armahdus,\narmahdus kuninkaan, kuningattaren ja Herramme nimessä!\" mutta hänen\nheikko äänensä ei kuulunut vinkuvassa tuulessa, eikä kukaan välittänyt\npienestä aluksesta, joka risteili rannikon lähellä. Kaikkien silmät\nolivat suunnatut vain teloituspaikkaan.\n\n\"Voi, voi! tuolla hän seisoo!\" kaikui kuningattaren tuskallinen huuto\ntuntiessaan Folgvardin, kun tämä seisoi kukkulan laella hengelliseen\npukuun puetun henkilön rinnalla, joka näytti puhuvan hänelle ja antavan\nhänelle pyhän ehtoollisen. Kolme punaisiinpuettua pyöveliä vieritti\nnyt mäen päälle kauhean mestauskoneen, jota vielä joskus käytettiin\npahimmille rikoksentekijöille.\n\n\"Piikkitynnyri!\" mutisi perämies. \"Mies parka! Odottakaa koirat!\nOdottakaa paholaisen ja kuningattaren nimessä!\" huusi hän syvällä\nmerimiesäänellään asettaen kätensä huutotorven tapaiseksi. Helvig\nrepi mielettömän lailla valkoisen päähineensä hiuksiltaan ja antoi\nsen liehua laivan kannelta ja itse hän toisti läpitunkevalla äänellä\narmahdushuudon. Mutta yksityisen äänen oli mahdotonta kuulua, myrskyn\nja aaltojen voimakkaassa pauhussa, vaikka he olivatkin niin lähellä\nrantaa ja mestauspaikkaa, että he saattoivat eroittaa jokaisen esineen,\njopa luulivat voivansa eroittaa säälivän ilmeen useiden kasvoillakin.\n\nTeloitusmäellä kohotti ritari käsivartensa taivasta kohti ja\nnäytti puhuvan kansalle. Esine, jota hän piti kädessään, välkkyili\nauringonvalossa -- ja nyt kuului hämmästyksen huuto lukuisasta\nkansanjoukosta. Kukkulan juurella syntyi kova tungos ja hälinä.\nPyövelit koettivat tarttua saaliiseensa. Mutta kuolemaantuomitun\nritarin kohotettu käsi iskeytyi voimakkaasti hänen omaan rintaansa; hän\noli pistänyt tikarin syvälle sydämeensä. Kookas ritariolento kaatui\näkkiä hengellisen miehen syliin, ja äänekäs osanoton huuto kaikui\nlainehtivasta ihmisvilinästä.\n\n\"Rohkea mies!\" mutisi perämies. \"Piikkitynnöriin hän ei halunnut. Se ei\nmyöskään olisi ollut kuolema kauniille jalosukuiselle herralle, joka\noli uskaltanut ottaa kuningattaren syliinsä.\"\n\nKuningatar Helvig makasi nyt melkein tajuttomana kannella, ja\nhänen huolestunut hovinaisensa sekä vanha hovimestari koettivat\nkaikilla tavoin saada häntä virkoomaan. Mutta äkkiä törmäsi alus\nniin voimakkaasti rantalaituria vasten, että useimmat merimiehistä\nkadottivat tasapainonsa ja hovimestari kaatui kannelle.\n\nKesti kotvan aikaa, ennenkuin kuningatar oli saanut niin paljon voimia,\nettä hän saattoi jättää laivan. Nojaten hovinaisensa käsivarteen hän\nkulki horjuvin askelin pitkin Nyborgin katua, hovimestarin jäädessä\nvielä laivaan pitämään huolta vaunuista ja hevosista sekä pelastamaan\nkuningattaren poislentänyttä päähinettä. Helvig kulki vaieten ja\nkalpeana kuin unissakävijä aution kaupungin läpi, missä tuskin näkyi\nainoatakaan ihmistä. Mutta kun hän lähestyi itäistä kaupunginporttia\nvirtasi portista sisään suuri joukko ihmisiä hurjasti huutaen ja\nmeluten. Vetäydyttiin levottoman joukon edestä, joka nyt kuitenkin\nitsekin väistyi suuren ruumissaattoa muistuttavan juhlakulkueen\ntieltä. Sen muodosti joukko Folgvardin ja Sven Tröstin ystäviä,\nnuoria ritareita, jotka kaikkien suostumuksella olivat karkoittaneet\nteloituspaikalta sekä vartijat että kaupunginpalvelijat. He olisivat\nväkivaltaisesti riistäneet Folgvardin pyövelien käsistä, ellei hän\nsamassa silmänräpäyksessä olisi surmannut itseään. Nämä rohkeat,\nnuoret ritarit olivat anastaneet hänen ruumiinsa. He tahtoivat näin\njulkisesti osoittaa kunnioitustaan drotsi Hesselin jalolle pojalle,\nilmaisten tälle pitävänsä hänen kuolemantuomiotaan vääränä, sekä\nkantoivat osanottavina kunnioitetun ystävänsä ruumiin mestauspaikalta.\nKatkeroituneina he mutisivat rohkeita moittivia sanoja \"uudesta\nverihallituksesta\". Tyytymättömät mainitsivat kuninkaan nimen\nuhkauksin, mutta prinssi Oton nimen riemuhuudoin.\n\nJalo Folgvard ritari makasi paareilla kädet ristissä rinnalla.\nHänen rohkeilla kalpeilla kasvoillaan oli pyhän innostuksen kaunis\nilme. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: Rakkaus ja vapaus!\nHän oli juhlallisesti valalla vakuuttanut kuningatar Helvigin\nja oman viattomuutensa ja lopuksi hän oli kehoittanut kansaa ja\nuskollisia ystäviään tarttumaan aseisiin isänmaan vapauden ja Tanskan\nritariston kunnian puolesta Ebbesenin lippujen alla, jalo prinssi\nOtto johtajanaan. Kullattu tikari, jolla hän oli vapauttanut itsensä\nhäpeällisestä kuolemasta, oli vielä kuin kiinnikasvaneena hänen\nsydämessään ja siihen oli kiinnitetty verinen rikkirevitty palanen\nnaisen hansikkaasta.\n\nKuningattaren viittauksesta pysähtyi ruumissaattue kadulle. Hänet oli\njo tunnettu. Huhu hänen tulostaan oli kulovalkean tavoin levinnyt\nkaupunkiin ja katseltiin kummeksien kalpeata, outoa naista, jota\nkaikki kuiskaten kutsuivat kuningattareksi ja joka oli tullut tänne\npelastamaan rakastettuaan kuolemasta. Horjuvin askelin lähestyi hän\nritarin ruumista ja vaipui surun murtamana maahan paarien viereen. Hän\noli kaunis sanattomassa tuskassaan kumartaessaan päätään Folgvardin\nveristä rintaa kohti. Nähdessään nyt morsiushansikkaansa hänen\nlävistetyn sydämensä kohdalla, tulvahti kyynelvirta hänen poskilleen,\nja hänen päänsä painui yhä syvemmälle ritarin rintaa vasten. Ei\nkukaan saattanut nähdä tätä surullista kohtausta unohtamatta hetkeksi\nkaikki vihamieliset huhut kuningatar Helvigistä ja tuntematta\nvilpitöntä sääliä onnetonta kohtaan, joka nyt näytti unohtaneen kaiken\nsäätyeroituksen ja ihmisten tuomion pelon. Voimakkaasti ja arvokkaasti\nkohottautui hänkin jälleen paarien äärestä ja antoi saattueelle merkin\nkulkea eteenpäin ja itse hän jatkoi horjuvin askelin ja osanottavan\nhovinaisensa käsivarteen nojaten kävelyään kaupunginportin läpi,\njosta hovimestari, ollen aivan suunniltaan tämän kaikkia hovitapoja\nvastaan sotivan katukohtauksen johdosta, nopeasti nouti valtiattarensa\nmatkavaunuilla ja piilotti hänet uteliaan kansanjoukon katseilta.\n\nFolgvard Lagmansonin kohtalo sekä Helvig kuningattaren äänetön suru\nhänen paariensa ääressä olivat tehneet syvän vaikutuksen kaikkiin,\njotka olivat olleet sen todistajina. Kun kuningatar lopultakin pitkien\nneuvottelujen jälkeen oli päättänyt palata kuninkaan luo, ja epäsopu\nheidän välillään näytti tasaantuneen, kävi hän seuraavana syksynä\nSönderborgista palatessaan Folgvardin haudalla Nyborgissa, tehden\nsiellä lahjoituksia kirkolle ritarin sielun puolesta. Kuningattaren\nsyvää surua ja sitä kunnioitusta, jota hän osoitti rakastetulleen\ntämän ruumispaarien ääressä sekä hänen haudallaan kuvaa kansanlaulu\nseuraavissa säkeissä:\n\n    \"Nuori ritari konsaan kunniaa\n    ei suurempata saa:\n    hänen paareinsa ääreen polvensa\n    itse kuningatar notkistaa.\n\n    Tuo Tanskan kuningatar Helvig\n    hänen istuvi haudalleen,\n    tuhat-markoin keltaista kultaa hän\n    hänen jakavi muistolleen.\n\n    Tuo Tanskan kuningatar Helvig\n    pois ratsasti orhillaan,\n    pois ratsasti hän -- vaan murhe\n    on hällä saattonaan.\"\n\nTämä kansanlaulu Folgvardin kunniaksi oli sitten vuosisatoja suosittu\nlaulu Tanskassa. Se osanotto, millä kuningatar Helvigiä tässä laulussa\nmainitaan, todistaa hänen surunsa Folgvardin kuolemasta sekä hänen\nmoitteettoman suhteensa tähän hänen ritarilliseen suosikkiinsa jossain\nmäärin sovittaneen kansan mielessä onnettoman kuningattaren rikoksen\nja saaden sen unohtamaan hänen julmuutensa kuuluisaa Tove Podebuschia\nkohtaan.\n\nKoleana syysiltana lokakuun loppupuolella, oltuaan vuoden\nSönderborgissa, lähestyi kuningatar Helvig ääneti ja surumielisenä\nVordingborgia, ympärillään taaja joukko herroja ja naisia, joiden\nruhtinaallisen loiston tuli korvata tästä juhlakulkueesta puuttuvan\nilon ja rakkauden. Kuningas joka hovimiehineen ja ritareineen oli\nastunut häntä vastaan linnan ulkopuolelle seisoi huolimattomasti\nnojaten puiston aitaan kuningattaren seurueineen lähetessä.\nDrotsi Podebusoh sekä vieras marski seisoivat häntä lähinnä, ja\nhe jatkoivat iloista keskusteluaan, kunnes kuningatar seurueineen\noli linnan edustalla. Nyt avasi Podebusch puistoaitauksen portin,\njääden kohteliaasti seisomaan hattu kädessään kuninkaan lähestyessä\nkuningattaren hevosta ja auttaessa häntä satulasta. He tervehtivät\ntoisiaan ääneti ja kylmästi ja astuivat muutaman askeleen eteenpäin,\nkumpaisenkaan tahtomatta keskeyttää hiljaisuutta. Toven komeasti puetun\nveljen näkeminen näytti koskevan kuningattareen, ja hän astui ylpeästi\nhänen ohitseen tervehtimättä häntä.\n\n\"Tervetuloa, kuningatar Helvig\", sanoi vihdoinkin kuningas katkeran\nivallisesti mitä välinpitämättömimmällä äänellä, nöyrien hovimiesten\nvetäytyessä hiukan syrjään. \"Ovatko silmänne tulleet vetisiksi kovasta\ntuulesta? Tai onko teillä taas ollut liikuttava kohtaus Nyborgissa?\"\n\n\"Minä olen nähnyt ritari Folgvardin haudan ja olen huolehtinut hänen\nsielustaan\", vastasi kuningatar. \"Luettaneeko sekin minulle viaksi?\"\n\n\"Tunteellinen nainen lienee oikeutettu tekemään sen uskollisen\nrakastajansa muistoksi\", sanoi kuningas katkerasti. \"Olihan hän minun\nedeltäjäni teidän suosiossanne ja teidän onnellinen ihailijanne.\"\n\nHelvig kalpeni ja vaikeni, ja kuningas kääntyi leikkiä laskien\nPodebuschin puoleen, joka ei ollut kuulevinaan jälleen yhdistyneiden\npuolisojen lyhyttä sananvaihtoa.\n\nSitten vasta kun oli tultu linnaan, ja kuningattaren jäykät\nvastaanotto-juhlallisuudet olivat ohitse, lähestyi kuningas taas häntä\nja heillä oli lyhyt kahdenkeskinen keskustelu.\n\n\"Eikö edes Folgvardin veri ole hälventänyt teidän alhaisia ajatuksianne\nmeidän suhteestamme ja minun kunniastani?\" kysyi Helvig tuskallisen\nmoittivasti. \"En ikinä olisi jälleen astunut jalallani teidän\nvaltakuntaanne, jos olisin odottanut sellaisen vastaanoton.\"\n\n\"Elkäämme alottako siitä mihin viimeksi lopetimme,\" vastasi Valdemar.\n\"Olkoot ajatukset tullivapaita, Helvig, olkoot ne sitten yleviä\ntai alhaisia -- kaikessa tapauksessa -- me voimme minun mielestäni\nolla kuitatut keskenämme, vaikka Folgvard olisikin ollut enkeli.\nKuolihan hän oman ylpeän kätensä kautta, tahtomatta edes odottaa\nmeidän armahdustamme. Hänen tähtensä kansa nyt laulaa teistä.\nHuolimatta kuulusta saunajupakasta voitte te vielä tulla katulaulujen\nliikuttavaksi sankarittareksi. Te olette tänä vuonna ajatellut enemmän\nFolgvard Lagmansonia kuin minä Tove neitiä. Sen osoittaa kunnianarvoisa\nulkomuotonne. Minä käytän myöskin vapauttani, mutta päästäkää minut\nkuulemasta hänen nimeään.\"\n\n\"Sanokaa minulle vain yksi asia, ankara herra puolisoni\", sanoi\nHelvig syvästi loukkaantuneena, \"silloin olen tuomiopäivään saakka\npuhumatta siitä minkä vuoksi vuodessa olen vanhentunut, niinkuin hyvin\nkohteliaasti huomautitte. -- Sanokaa: kuoliko Folgvard sillä tavoin\nvain Helvigin tahrien?\"\n\n\"Parantaisiko se asiaa -- muuten, vastatkoon siihen laki ja minun\ndrotsini. Se on valtioasia, sillä en tahdo vaivata muuta kuin\nneuvostoani. Ajat ovat tarpeeksi vakavat, Helvig kuningatar. Elkäämme\ntehkö niitä vaikeimmiksi kuin mitä tarpeellista on. Monta huimaa\npäätä täytyy vielä pudota, ennenkuin Valdemarien vanha valtaistuin\non turvattu. Mutta neuvoston, leirin sekä mestauspaikan ulkopuolella\ntäytyy täällä olla iloista elämää. Jollemme voi olla iloisia, niin\nolkaamme ainakin viisaita ja elkäämme ainakaan kiusatko toisiamme\nkuoliaaksi ikävällä surulla. Tavatkaamme ainoastaan silloin, kun\nvoimme katsoa toisiimme -- ystävällisesti.\" Näin sanoen jätti kuningas\nvaikenevan, syvästi loukatun kuningattaren, joka astui jälleen\nvanhoihin, synkkiin huoneisiinsa Vordingborgin linnassa vaipuneena\nhiljaiseen, kyyneleettömään suruunsa.\n\n    Ei itkenyt hän, ei hymyillyt,\n    niin vaikea häll' oli vaiva.\n\nlaulettiin hänestä kansanlaulussa, ja Helvigin suru Folgvardin kuoleman\njohdosta oli niin suuri että kun hän ensi kertaa näki kuninkaan\nrakastajansa kuoleman jälkeen, hänet seuraavana aamuna löydettiin\nmelkein elottomassa tilassa vuoteessaan ja häntä pidettiin muutamia\ntuntia todella kuolleena. Huhusta, että hän olisi kuollut suruun\nritarillisen rakastajansa kuoleman johdosta, ovat myötätuntoiset kansan\nlaulut muodostaneet romantillis-traagillisen lopun kuningatar Helvigin\nja drotsi Pietari Hesselin pojan väliselle onnettomalle rakkausjutulle.\nHänen elämänsä ja vähemmän onnellinen avioliittonsa tulivat sittemmin,\nkuten tunnettua, tärkeiksi Tanskalle ja koko pohjois-maille. Mutta\nFolgvardin kohtalo lyhensi epäilemättä hänen päiviään, eikä Helvig\nkoskaan saattanut unohtaa purjehdusta Nyborgiin ja uskollisen ritarin\nnäkemistä ruumispaareilla.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nRitari Folgvardin kuoleman ja hautauksen aikana lausutut kapinalliset\nsanat olivat kuninkaalle tuttuja. Vaaranalaisten henkilöiden joukkoon,\njotka saattoivat odottaa samanlaista kohtaloa kuin Folgvard, laskettiin\netupäässä hänen huimapäiset kantajansa. He kuuluivat tyytymättömään\njuutilaiseen aatelistoon, joille kuninkaan omavaltainen sekaantuminen\nritariston oikeuksiin, jokaisessa sopimuksen rikkomisessa, oli\nlaillinen syy kapinaan.\n\nSenjälkeen, kun Sven Tröst nuoren vaimonsa kanssa oli päässyt\nVordingborgin vankitornista ja palannut Brattingborgiin, oli hänen luja\nlinnansa usein tyytymättömien kokouspaikkana. Agneta oli lahjoittanut\nrakastetulle miehelleen pojan; mutta hänen rakkautensa ja isänonnensa\neivät voineet estää häntä innokkaasti ottamasta osaa tyytymättömien\nsuunnitelmiin. Huhujen saavuttua kuninkaan tappiosta Kallundborgin\nluona, ja tämän linnan piirityksen rauettua tyhjiin oli kärsimätön\nnuoriso menettänyt kaiken toivonsa maan vapautumisesta Valdemarin\navulla, huolimatta siitä, että kuningas pian senjälkeen valtioviisailla\nneuvotteluilla sai takaisin Kallundborgin ja yhtä hyvällä onnella otti\ntakaisin useita muita linnoja ja kruunun alueita. Folgvardin kuolema\nmestauspaikalla oli saattanut Sven Tröstin täyteen raivoon ja suuressa\nmäärin lisännyt nuorten aatelismiesten vihaa uutta hallitusta vastaan.\nHe liittyivät Haldin herra Buggeen ja hänen omapäisiin ystäviinsä. He\neivät oikeastaan olleet itsekään selvillä siitä mitä he tahtoivat,\nmutta Sven Tröstillä ja niillä, jotka tarkoittivat isänmaansa parasta,\noli prinssi Otto mielessä, eivätkä he olleet vielä jättäneet toivoa\nnähdä tämä jalo prinssi Tanskan valtaistuimella. Mutta Otto pysyi aivan\ntyynenä enonsa linnassa Kielissä, eikä vastaanottanut minkäänlaisia\nlähettiläitä tai ehdotuksia tyytymättömiltä, vaikka hänen ja veljensä\nvälit näyttivät olevan kireät, eikä hän vieläkään näyttänyt haluavan\nkirjoittaa muodollista luopumiskirjaa.\n\nViisas Ebbesen vaikutti kuitenkin hyödyllisimmin isänmaan hyväksi.\nValtavalla vaikutuksellaan hillitsi hän kuohunnan levottomissa mielissä\nja sydämissä sekä päämääränsä herkeämättä silmiensä edessä koetti hän\nkoota sankaritöitä haluavan nuorison lippujensa alle valtion ja kansan\npuolustukseksi maan vieraita tyranneja vastaan, joita hallitus ei vielä\nkyllin voimakkaasti saattanut vastustaa.\n\nEräänä myrskyisenä aamuna seisoi Sven Tröst täysissä varustuksissa\nBrattingborgin linnanpihalla ystäviensä ja pienen valitun sotilasjoukon\nkeskessä, joka oli valmis lähtemään sotaiselle retkelle. Sven Tröst oli\nsanonut hyvästi vaimolle ja lapselle ja aikoi juuri nousta satulaan,\nkun odottamatta saapui rohkea piispa Jaakko Split, joka jälleen oli\nmatkalla Riibeen ja oli poikennut Brattingborgiin tärkeälle salaiselle\nasialle. Piispa vavahti nähdessään sotaiset valmistukset ja pyysi saada\npuhutella nuorta linnan herraa kahden kesken.\n\n\"Varokaa itseänne liika reipas ystäväni,\" sanoi mestari Jaakko, kun\nhe seisoivat kahden salakamarissa. \"Varokaa tuomarinmiekkaa voidellun\nkädessä ja taipukaa Kaikkivaltiaan tahtoon! Minä olen saapunut tänne\ntänään varoittaakseni teitä viimeisen kerran. Jollette te tahdo langeta\nsen jalkoihin, joka kuitenkin kantaa miekkaa ja valtikkaa oikeudella,\nei teille käy hituistakaan paremmin kuin teidän erehtyneelle\nystävällenne Nyborgin hirsimäellä.\"\n\n\"Siitä pitäköön Herramme huolen\", vastasi Sven Tröst tyynesti. \"Minä\nen koskaan ole saattanut seurata muuta päätä ja sydäntä kuin omaani ja\nniillä aion minä tulla toimeen kuolemaani saakka. Minä tahdon ennemmin\nkuolla hirsipuunmäellä ritari Folgvardin lailla enkä juhlavuoteessa\nkuten kuningas Valdemarin isä.\"\n\n\"Te olette ja jäätte yhtä itsepäiseksi, hyvä ystäväni, kuinka ankarasti\nteitä rangaistaneekin\", sanoi mestari Jaakko päätään pudistaen. \"Eikä\nteiltä ole kuitenkaan puuttunut Herran kuria ja ojennusta. Me olemme\nitsevaltiuden paaduttamia, niin ettei se pysty paljoakaan meihin\njuutilaisiin. Ettekö te siis näe sen olevan Kaikkivaltiaan tahdon,\nettä meidän tulee kumartaa kankeat niskamme kuningas Valdemarin edessä\nja vastaanottaa Tanskan pelastus hänen kädestään, huolimatta siitä\nmiellyttääkö tämä vitsaus meitä vai ei. Meidän täytyy myöntää hänen\nolevan kunnollisen herran. Hän saattaa pidellä porvareita rautakäsin,\nsen hän on näyttänyt Korsörin ja Pedersborgin luona; ja onhan hän nyt\nhurjan metsästäjän tavoin yllättänyt frisiläiset. Hän on saattanut\nkapinoitsijat pelkäämään; hän kantaa täydellä oikeudella Tanskan\nleijonaa kilvessään ja sinetissään.\"\n\n\"Ne eivät ole jaloja leijonia, vaan petollisia leopardeja\" vastasi Sven\nTröst kiivaasti. \"Kuinka te voitte puolustaa sellaista kuningasta,\njoka hylkäsi meidän suuren Ebbesenimme ja petti jalon veljensä? Eikö\njokainen tehokas keino ole hänelle yhtä jalo? Eikö hän joka päivä\ntallaa jalkoihinsa vakuutuksiaan ja sitoumuksiaan. Mitä saattavat\nTanskan ritarit odottaa itsevaltiaalta, joka tuomitsi Folgvardin\npiikkitynnöriin? -- Ja kuinka kohtelee hän omaisiansa. Eikö Otto istu\nKielin linnassa jonkunlaisena valtionvankina? Eikö onneton kuningatar\nhuokaile nyt Sjöborgin linnan tornissa senvuoksi että hän itki\nFolgvardin ruumiin ääressä, sillävälin kun kuningas itse seurustelee\nrügeniläisen noidan kanssa?\"\n\n\"Synneistään hän tahtoo vapautua pyhällä haudalla\", sanoi piispa\nkohauttaen olkapäitään. \"Sanotaanhan hänen käyneen kuningattaren\nluona ja sopineen hänen kanssaan. Hän ei anna edes Toven ja tämän\nveljen johtaa itseään tärkeissä asioissa. Hän tietää itse mitä hän\ntahtoo. Mutta hänen hurskauttaan minä en tahdo taata, ja milloin\nhän ei itse ole ollut kelvollinen, saa hän siitä vastata Jumalalle.\nMinä en puolusta hänen rehellisyyttään ja uskollisuuttaan, vaan\nhänen oikeuttaan kruunuun laillisen vaalin perusteella, ynnä hänen\nviisauttaan ja kykeneväisyyttään yhdistämään ja koossapitämään kansaa\nja valtakuntaa. Sitä tarkoitusta varten ei pyhä Knuut ole voinut\nlähettää meille sopivampaa auttajaa hädässä.\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Sven Tröst katkerasti, \"hän ymmärtää sangen hyvin\ntehdä kauppaa sieluilla, sen saattavat myydyt virolaiset todistaa. Hän\nmöi prinssi Oton perinnön ja herttuakunnan. Mutta mitä se merkitsee\nasiassa? Saksalainen ritaristo maksaa käteisellä ja valtakunnan\ntakaisinostamiseen tarvitaan rahaa!\"\n\n\"Kovaa, kovaa se on, rehellinen ystäväni. Ne ovat verirahoja\", huokasi\nmestari Jaakko. \"On todellakin raskasta, että Tanskan onni on ostettava\nsellaisilla rahoilla. Minä en pidä sellaisesta kaupittelemisesta vaikka\npiispa Sven onkin kannattanut sitä. Sanotaan sen tapahtuvan Oton\nsuostumuksella, ynnä hänen ja kuninkaan sielujen autuuden puolesta,\nsekä hänen esi-isiensä ja jälkeläistensä syntien anteeksisaamiseksi,\njos he nyt tulevat osallisiksi saksalaisen veljeskunnan toimista. Se\nkaikuu kyllä hurskaalta, mutta Jumala varjelkoon meitä valtioviisaalta\nhurskaudelta! Mutta ei ole meidän asiamme epäillä keinoja, joita\nHerramme sallii. Se käy yli meidän ymmärryksemme, poikani. Jos pyhä\nja vanhurskas Jumala tahtoo vetää meidät tulesta leopardin kynnellä,\ntäytyy meidän kiittää häntä senvuoksi eikä mukista, vaikka tämä kynsi\nraapaisisikin pienen palan meidän omapäisestä otsastamme. Ajat ovat\nhuonot, nuori ystäväni. Minä en maksaisi paljoa edes puolestakaan siitä\nsukupolvesta, joka nykyään elää; mutta jos jälelle jääneiden suonissa\nvirtaa rehellistä ja kristillistä tanskalaista verta koittaa vielä\nparemmat ajat meidän jälkeläisillemme.\"\n\nSven Tröstin mieltä kiinnitti tänä hetkenä elävä taulu, jota\naamuaurinko valaisi ja jonka hän saattoi nähdä pienestä naishuoneeseen\npäin olevasta ikkunasta. Ne olivat Agnetan kauniit kasvot. Hän\noli polvistunut rukoustuolin ääreen pienen poikansa viereen ja\nopetti lasta ristimään käsiään vapahtajan kuvaa kohti. Huolimatta\ntämän-aamuisesta surumielisestä hyvästijättö-tunnelmasta, antoivat\nhänen äidinrakkautensa ja avio-onnensa hänelle lumoavan kauneuden.\nHän näytti tänä hetkenä haltioituneimman maalarin kuvaamalta pyhältä\nNeitsyeltä, joka opettaa Jeesuslasta rukoilemaan ja samalla aavistus\ntämän tulevista kärsimyksistä kuvastuu hänen silmissään.\n\n\"Ei mutta katsokaapas, hurskas isä piispa\", kuiskasi Sven Tröst.\n\"Kauniimmalle alttaritaululle ette voisi koskaan toivoa laulavanne\nylistystä Riiben tuomiokirkossa.\"\n\n\"Jumala varjelkoon teitä ja teidän rakkaitanne!\" vastasi piispa\nmatalalla äänellä ja katseessaan huolestunut ilme. \"Suokoon Jumala,\nettei tämä ihana äidinkuva pian muuttuisi surevaksi leskeksi, jolla\non isätön lapsi! Minä tiedän mitä te ja ystävänne aiotte\", jatkoi hän\ntarttuen Sven Tröstin käteen. \"Mutta luopukaa siitä, rakas poikani! Se\non väärin ja mieletöntä. Nöyrtykää kuninkaan edessä ja vannokaa hänelle\nuskollisuutta. Jos hän saa tietää mitä puhutaan, tulee hän ylitsenne\nkuin rajuilma ja muuttaa Brattingborgin soraläjäksi. Te voitte itse\njoutua teilille ja pyörälle. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne jollette\nte tahdo ajatella Herraamme ja onnettomuutta, jonka te voitte tuottaa\nmaalle ja valtakunnalle sellaisella hulluudella.\"\n\n\"Kuka on sanonut teille, mitä minä ja uskolliset ystäväni ajattelemme,\nherra piispa?\" kysyi Sven Tröst ihmeissään. \"Joukossamme ei ole\npettureita, sen minä tiedän.\"\n\n\"Stig Antinpoika on palannut Virosta. Hänen huikenteleva poikansa on\nteidän ystävänne ja uskottunne.\"\n\n\"Vai niin, nyt tiedän minä petturin!\" huudahti Sven Tröst harmissaan\nja löi otsaansa. \"Minä hullu, joka uskoin poikaan, vaikka minä tunsin\nisän!\"\n\n\"Te ette tunne isää oikein\", jatkoi piispa ottaen esille sinetillä\nsuljetun kirjeen. \"Hän tahtoo pelastaa sekä teidät, että poikanne,\njos se on mahdollista. Tämän salaisen kirjeen teille on hän uskonut\nminulle. Minä en tiedä mitä se sisältää, mutta se saattaa pelastaa\nteidän henkenne, jos te vain itse tahdotte. Ne olivat hänen sanansa\nminulle kolme päivää sitten.\"\n\nSven Tröst avasi kirjeen. Se oli vihatun Björnholmin kappalaisen\nkäsialalla kirjoitettu. Hän luki sen kalveten.\n\n\"Jos siinä on asioita, jotka te saatatte uskoa minulle ja jos minä voin\nauttaa tai antaa hyvän neuvon, niin puhukaa suunne puhtaaksi,\" sanoi\nmestari Jaakko asettaen kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Se on salaisuus, jota minä mieluimmin en olisi tahtonut saada\nselville. Ainoastaan teille voin minä sen uskoa, lukekaa!\" Piispa luki\nlyhyen kirjeen ja vavahti. Se sisälsi myös asiakirjan, jonka hän vielä\nluki ja loi sitten erittäin huolestuneen katseen nuoreen totiseen\nritariin ja kysyi melkein vapisevalla äänellä häneltä. \"Mitä te aiotte\ntehdä. Mitä te ajattelette tästä?\"\n\n\"Olkoon Agneta kuka tahansa\", vastasi Sven Tröst, \"minä rakastan häntä\nsiitä huolimatta yhtä paljon. Hän on yhtä jalo ja puhdas, saakoon hän\nkiittää elämästään kerjäläistä tai ruhtinasta, mutta jos maailman\nsilmissä hänen syntyperänsä heittää varjon hänen ylitsensä, niin ei\nmaailma eikä hän saa sitä tietää. Sekä hän että minä tiesimme, että\nStig Antinpoika ei ollut hänen isänsä. Hän luuli olevansa köyhä isätön\nlapsi Stig Antinpojan suvusta, jota ovela hovimies viekkaista syistä\npiti omanaan. Ennemmin kuin hän nöyryyttää itsensä kuninkaan edessä,\nhänen lempeän enonsa äpärälapsena -- ennemmin saa hän nähdä minun\nkuolevan. Tuossa on sen häväistyksen todistus, joka olisi pelastanut\nminut hirsipuusta.\" Näin sanoen hän heitti merkillisen asiakirjeen\nloimuavaan takkatuleen.\n\n\"Oikein, rakas poikani! Sitä minä melkein odotinkin sinulta\", sanoi\nvahva mestari Jaakko iloisena ja puristi hänen kättään. \"Kunnia\non liika kallis hinta elämästä. Mutta -- Herramme johtaa kaikki\nparhaaksemme. Teidän prinssinne asia on vielä vain tuulentupa --\nja ritari Buggen neuvostossa ette te varmaankaan istu ylhäisten\nmaankavaltajien joukossa.\"\n\n\"Ei, suurisuinen Haldin ritari saattaa vielä varmasti meidät\nperikatoon. Hän haluaa ystävineen vain muuttaa oman tahtonsa laiksi\nsekä oman etunsa muiden ohjeeksi.\"\n\n\"Mutta minnekä te itse luulette sen oikeuden johtavan, jonka tukena nuo\nkeihäänne ovat?\"\n\n\"Ebbesenin luo -- Skanderborgia vapauttamaan -- kansan ja valtakunnan\nnimessä, herra piispa, sitä ette te varmaankaan kutsu ylhäiseksi\nmaankavallukseksi. --\"\n\n\"En, poikani! Se on rehellinen asia, ja sen aion minä näyttää sekä\nEbbesenille että sinulle\", vastasi vahva mestari Jaakko reippaan ja\niloisen näköisenä nyökäten samalla päätään ja lyöden miekkaansa, jota\nhän kantoi matkaavittansa alla. \"Minäkin tarvitsen vähän liikuntoa.\nKautta Jumalan, te saatte vielä kuulla minusta. Sitä joka seuraa\nEbbeseniä, tahdon minä puolustaa Herramme edessä, sanokoon sitten\nkuningas ja koko maailman valtioviisaus siitä mitä tahansa. Jumala ja\npyhä Knuut olkoon teidän kanssanne!\"\n\nTämän jälkeen jätti sotainen piispa nopeasti Brattingborgin, ja Sven\nTröst lähti rauhallisesti ystävineen ja sotilailleen linnasta, Agneta\nrouvan seisoessa parvekesalin eteisessä lapsensa käsivarrellaan\nhuiskuttaen päähineellään heille hyvästiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kolmas syksy mahtavan kreivi Geerhardin kuolemasta. Kahtena talvena\nja kolmena kesänä oli Ebbesen kestänyt taistelussa hänen poikiaan\nvastaan. Joka vuosi hän oli lähtenyt retkelle pienen vapaaehtoisen\ntalonpoikaisjoukon kanssa, joka liikuttavalla rakkaudella oli\nkiinnittänyt kohtalonsa häneen, tahtomatta tunnustaa suurempaa herraa\nmaassa kuin sen, joka tappoi Kaljupää-kreivin. Tässä kansalaissodassa\noli Ebbesen vapauttanut osan Pohjois-Jyllantia aina Skanderborgiin\nsaakka, mutta ei kuningas Valdemarin vaan \"kansan ja valtakunnan\nnimessä\", mikä oli lainsuojattoman ritarin ja hänen ystäviensä\ntunnussana.\n\nJuutilaisen talonpoikaisjoukon ja niiden nuorten ja reippaiden ritarien\navulla, jotka olivat liittyneet häneen, pelasti Ebbesen siis Tanskan\nitsenäisyyden ja vapauden omin neuvoin, sillävälin kun kuningas\nValdemar ja hänen neuvostonsa viisaasti sulkivat silmänsä tältä\nhyödylliseltä omavaltaisuudelta ja itse toimivat enemmän kynällä kuin\nmiekalla kootakseen hajonnutta valtakuntaa.\n\nPyhäinmiesten päivänä, tämän vuoden (1342) ensimäisenä\nkylmänä marraskuun aamuna, pitivät Ebbesen ja hänen ystävänsä\njumalanpalveluksen paljaan taivaan alla linnoitetussa leirissään,\nholsteinilaisten miehittämän Skanderborgin linnan edustalla, jota he\nmuutamia viikkoja olivat piirittäneet. Mieliala piirittäjien joukossa\noli kuohuksissa. Myös tänä kesänä oli Ebbesen lisännyt sotapäällikön\nmainettaan ja sitä luottamusta, jota juutilaiset tunsivat häntä\nkohtaan. Erittäinkin oli hänen 2 päivänä toukokuuta Skjernån luona\nRingköpingin seuduilla saavuttamansa voitto ollut tärkeä, koska hän\nsen avulla oli estänyt Geertin pojat miehittämästä Lundenäsin, joka\nkuten Skanderborgkin oli kruunun tärkeimpiä läänityslinnoja. Kreivi\nHenrik oli vastustaja, joka ei peräytynyt askeltakaan, ostamatta\nsitä verellä, ja jokainen voitto, jonka Ebbesen oli saavuttanut oli\nmaksanut hänelle monen uskollisen juutilaisen elämän. Katkeruus\nvierasta sortajaa vastaan oli pitkäaikaisen, verisen taistelun aikana\nsaavuttanut huippunsa. Saksalainen varusväki Skanderborgissa oli\nvahva. Kreivi Henrik ei itse ollut siellä, mutta häntä odotettiin joka\nhetki tulevan linnanpäällikön avuksi. Ebbesenin joukko ei sitävastoin\nollut suuri, mutta taisteluhalu ja innostus näyttivät korvaavan sen,\nmikä puuttui sotataidossa ja säännöllisessä asestuksessa. Seuraavana\npäivänä oli määrätty tehtäväksi väkirynnäkkö Skanderborgia vastaan,\nja piirittäjien jumalanpalveluksessa ilmeni peloittava vakavuus. Koko\nsotajoukko oli nauttinut sakramentin, ja suuri osa sotilaista oli\nsitä vastaanottaessaan salaa vannonut iskevänsä kuoliaaksi jokaisen\nvihollisen. Tämä vaitelias lupaus ei koskenut ainoastaan Skanderborgin\nsaksalaista varusväkeä vaan kaikkia saksalaisia Skanderborgin seuduilla\nja koko maassa.\n\nEbbesen itse ei kuitenkaan tiennyt mitään tästä hänen nuorten\nsotilaidensa päätöksestä. Hän seisoi ulkomuodoltaan levollisena, mutta\npäivän paahtamilla kasvoillaan tavaton puna, Sven Tröstin sivulla,\nlähinnä kentälle pystytettyä turve-alttaria ja piti tavallisen\nritaritavan mukaan kätensä ristittynä ylöspäin käännetyn miekkansa\nkahvalla, sillä aikaa kun evankeliumia luettiin vihreältä alttarilta ja\nsotilaiden syvän amenen kaikuessa Skanderborgin järvelle. Pappi, joka\ntoimitti tämän harvinaisen jumalanpalveluksen, oli innokas Aarhuusin\npiispa Sven. Hän oli samana aamuna saapunut leiriin ja hänellä oli\nollut pitkä ja totinen keskustelu Ebbesenin kanssa, jota hän kiivaalla\ntavallaan oli kehoittanut sopimaan kuninkaan ja Jumalansa kanssa. Hän\noli kiittänyt sitä ylpeyttä ja uskollisuutta, jolla lainsuojaton ritari\nja hyljätty alamainen niin väsymättä jatkoi taistelua maan vapauden ja\nkruunun oikeuksien puolesta: mutta hän ei kuitenkaan ollut peruuttanut\naikaisempaa ankaraa tuomiotaan Ebbesenin itsevaltiasmurhan johdosta.\nOlipa hän kieltänyt Ebbeseniltä kirkon synninpäästönkin, siksi kunnes\nhän nöyrtyisi ja katuvaisena tunnustaisi tämän loistavan urotyönsä\nrikokseksi. Ebbesen oli kuunnellut häntä ylpeästi hymyillen, ja he\nolivat vaiti seuranneet toisiaan jumalanpalvelukseen, missä piispa itse\noli ottanut kenttäpapin tehtävät toimekseen.\n\nPiispa Sven oli innokkaasti saarnannut katumusta ja parannusta. Hän oli\njakanut koko sotajoukolle sakramentin, aavistamatta veristä päätöstä,\njonka nuoret sotilaat mutisivat vastaanottaessaan kalkin hänen\nkädestään aivan kuin lupauksensa pyhäksi vahvistukseksi. Ebbesen oli\nainoa, jonka ohi piispa oli mennyt jakaessaan sakramenttia. Joukkonsa\netupäässä oli Ebbesen sakramentin jakamisen aikana polvistunut\ntilapäisen alttarin eteen; mutta piispa ei ollut häntä näkevinään.\n\nJumalanpalvelus oli lopussa. Ebbesen astui piispan seurassa\npäälliköntelttaansa. Tumma pilvi lepäsi rohkean sotapäällikön\nkasvoilla, ja levottomuus ja suuttumus vallitsivat hänen sielussaan.\n\n\"Jo toisen kerran te kiellätte minulta kaikkein pyhimmän, herra\npiispa\", sanoi hän hiljaisella, mutta kiihtyneellä äänellä.\n\n\"Ja minä polvistuin kuitenkin nöyränä ja hartaana. Nils Ebbesen ei\nodottanut olevansa arvottomampi saamaan pyhää armolahjaa kuin halvin\npalvelija hänen leirissään. Miksi te olette tehnyt tämän?\" jatkoi hän\näänessään syvä nöyrtymyksen ja tuskan sointu. \"Kunpa minun sotilaani\nvain eivät pitäisi minua jumalattomana ja paatuneena syntisenä ja\nkadottaisi kaikkea luottamusta Jumalan apuun minun lippuni alla, ja\nsitä me tällä hetkellä eniten tarvitsemme.\"\n\n\"Sille, joka ei voi katua suurinta syntiään\", vastasi piispa, \"en minä\nkoskaan voi pyhän virkani nojalla jakaa pyhää armon lahjaa, en edes in\narticulo mortis -- en edes kuolinhetkenäkään.\"\n\n\"Se on kovaa\", sanoi Ebbesen synkästi. \"Se on melkein julmaa\nherra piispa. Kuka sanoo teille sitten, että minun sotilaani ovat\ntunnustaneet teille ja katuneet sen, jota te kutsutte rikokseksi, ennen\nkuin te jaoitte heille heidän syntiensä armollisen anteeksi annon ja\nkaikkein pyhimmän sakramentin?\"\n\n\"Mitä kukaan ei saata sanoa minulle, sen tietää Kaikkivaltias\", vastasi\npiispa ankaran vakavasti. \"Ja Kaikkivaltiaan käsi ei jätä rankaisematta\nsitä syntiä, jota ei ole kaduttu. Se, joka arvottomana on omistanut\npyhän armolahjan, on omistanut kuoleman ja kirouksen.\"\n\nNyt kuultiin meluavaa riemua leiristä ja Sven Tröst astui nopeasti\ntelttaan. \"Tiedättekö mitä, isä Ebbesen?\" huusi hän iloisena. \"Nyt\nsaavat he selkäänsä. Jos emme nyt saa saksalaista kiipeliin niin sitten\nei koskaan.\"\n\n\"Jumalan avulla sen kyllä vielä teemme, sisarenpoikani\", vastasi\nEbbesen. \"Mutta päivä ja hetki ovat Herran kädessä Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Te tulitte hyvään aikaan piispa Sven\", jatkoi innokas ritari. \"Nyt\nte olette kuitenkin tehnyt meille jotakin hyvää kaiken sen pahan\njälkeen, mitä te olette tehnyt meille suurten neuvostossa. Te olette\ntehnyt meille hyvän palveluksen, jota te tuskin ajattelitte. Teidän\nsiunauksenne on saanut koko leirin innostumaan. Nyt ei yksikään\nsaksalainen pääse elävänä Skandenborgista huomenna, niin totta kuin\njokainen meistä tahtoo pitää lupauksensa Herrallemme ja pyhälle\nKnuutille, joiden kunniaksi te jaoitte meille sakramentin ynnä kaikkien\npyhimysten siunauksen.\"\n\n\"Armollinen Jumala, mitä tämä merkitsee?\" huudahti piispa erittäin\nkiihtyneenä, ja Sven Tröst kertoi nyt hänelle ja Ebbesenille mitä hän\nitse ja hänen nuoret ystävänsä olivat salaa luvanneet Jumalalle ja\npyhälle Knuutille jumalanpalveluksen aikana nauttiessaan pyhän kalkin,\nja kuinka tänä hetkenä koko sotajoukko oli innokkaasti luvannut ja\nvannonut saman asian.\n\nPiispa kalpeni, mutta Ebbesenin kasvoille nousi puna.\n\n\"No hyvä, vanhurskaan Jumalan nimessä\", sanoi sotapäällikkö ja\nnyökäytti peloittavan tyynesti ja päättäväisesti, \"jos se kerran on\nkansan peruuttamaton tahto, on se myöskin minun tahtoni, niin totta\nkuin minä toivon tulevani autuaaksi ilman synninpäästöä ja sakramenttia\npiispa Svenin kädestä. Se on ja jää kuitenkin meidän lopulliseksi\npelastukseksemme -- meidän tai tyrannien täytyy kuolla -- -- me emme\nenää aio pelätä verenvuodatusta -- tämä on hävityssotaa.\"\n\n\"Kauheita ihmisiä!\" huusi piispa. \"Oletteko te kristityitä? Onko se\nsitä hellyyttä ja vihollisten armahtamista, jonka pitäisi eroittaa\nritarillisen sankarin kurjista pakanoista ja barbaareista. Se ei ole\nenää urhoollisuutta -- se on julmuutta. Se ei ole jaloa isänmaan\nrakkautta, vaan halpaa kostonhalua ja verenhimoa. Jos te nyt olette\nväärinkäyttäneet kaikkein pyhintä niin syntiseen ja jumalattomaan\ntarkoitukseen, niin varmasti siunaus, jonka minä tänään teille annoin,\non koituva teille --\"\n\n\"Vaietkaa, oman autuutenne vuoksi, herra piispa!\" keskeytti Ebbesen\nkiukustuneen prelatin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä. \"Minä en\nitse tiennyt, mitä minun maanmieheni innostuksessaan olivat päättäneet\nja niin juhlallisesti vahvistaneet! Minä olisin estänyt sen, jos minä\nolisin siitä tiennyt mutta nyt kun se on tapahtunut, ei sitä enää voi\nmuuttaa. On pitkälti Roomaan, mutta lyhyt aika huomen aamuun. Minun\nvelvollisuuteni sotapäällikkönä on nyt käyttää hyväksi tätä mielialaa\nja sotaista henkeä, tehdäkseni lopun tästä sodasta, joka jo kyllin\nkauan on kalvanut maan ydintä.\"\n\n\"Epäkristillistä ja jumalatonta valaa ei kenenkään jumalaa pelkäävän\nihmisen tarvitse pitää, eikä kenenkään rehellisen ihmisen käyttää\nhyväkseen, vaikka hän sillä saattaisikin pelastaa kaikki maailman\nihmiset kahleista ja siteistä\", jatkoi innokas piispa.\n\n\"Ruumiin vapauden vuoksi ei teidän pidä myydä sielun kallista rauhaa ja\nautuutta tai tehdä itseänne koston orjiksi. Myös pahimpia vihollisiamme\ntulee meidän kohdella inhimillisesti. On tarpeeksi onnetonta, että me\nemme ole päässeet pitemmälle kristillisyydessä: meidän evankeliumin\nja suuren rakkauden julistajien, täytyy suvaita sotia ja veren\nvuodatusta Jumalan vanhurskauden tähden, ja myöskin piispat tarttuvat\naseisiin pyhän asian puolesta, sen olen minä itsekin tehnyt tänä\nvaikeana aikana. Mutta minä kiroaisin oman sieluni -- minä pyytäisin\nHerran lyömään piispallisen kieleni halvauksella, jollen minä nyt\ntässä koroittasi ääntäni kiroamaan teidän kauheata ja epäkristillistä\naikomustanne.\"\n\n\"Nämä sanat sattuvat teihin itseenne, piispa Sven\", tarttui nyt Ebbesen\nvoimallisella äänellä puheeseen, purkaen pitkäaikaisen mutta kauan\npidätetyn suuttumuksensa. \"Oliko teidän kristillinen rakkautenne\nsuurempi kuin minun sinä hetkenä jolloin te vahvistaessanne Lübeckin\nsopimuksen taitoitte sauvanne tämän lainsuojattoman pään yli ja siten\nhankitte itsellenne rauhan?\"\n\nNämä sanat Ebbesenin suusta saivat piispan kauhistumaan. Hän\nseisoi hetken kuin murtuneena ja nöyryytettynä lainsuojattoman\nisänmaanpelastajan edessä. \"Jos minä olen tehnyt syntiä teitä ja\nisänmaata kohtaan mahtavien neuvostossa\", sanoi hän matalalla äänellä.\n\"Jos minä kerran olen antanut viettelijän johtaa itseni harhaan, sen\njoka sanoo pahan olevan hyvää, kun se tapahtuu hyvän tähden, niin olen\nminä myös Jumalan edessä tämän ajan spitalin saastuttama senvuoksi,\nettä minä tahdoin tarttua saastaan syntisillä käsillä poistaakseni sen.\nJumala on minun tuomarini -- minä nöyrryn hänen rankaisevan kätensä\nedessä, kun se minut kohtaa. Mutta\", jatkoi hän kohottaen päätänsä\nja ääntänsä, \"senvuoksi, että minä itse olen tehnyt syntiä ei minun\ntarvitse ylistää sitä. Minä en voi vaeltaa verenhimoisten leirin kautta\nja sanoa: teidän intonne on kristillinen ja oikea -- iskekää voitetut\nmaahan! Minä en saata sanoa kuulioilleni tänään: teidän jumalanpelkonne\noli totinen ja autuaaksitekevä; te olette rehellisesti vastaan ottaneet\nanteeksiannon pantin -- olkaa vain säälimättömiä ja vihatkaa jokaista\nvihollistanne kuolemaan saakka!\"\n\n\"Mitä te sitten tahdotte hurskas mies?\" vastasi Ebbesen harmissaan ja\nlöi kärsimättömänä miekkansa maahan. \"Pitääkö meidän antaa tyrannien\nsortaa itseämme ja armahtaa heitä? Pitääkö meidän antaa murhata\nitsemme ja kuitenkin säästää heidän henkensä. Mitä tahtovat he\ntäältä, nämä kutsumattomat kiusaajat? Antaa heidän paeta, jolleivät\nhe tahdo tulla haudatuiksi tänne. On väärää hurskautta antaa nylkeä\nitseänsä tekemättä vastarintaa. Se on kehno kansa, joka ei tahdo\ntuhota sortajiaan. Itsepuolustus ei ole mitään säälimättömyyttä eikä\ntaistelu verivihollistaan vastaan ole verenhimoista julmuutta. Me emme\nvihaa, heidän sielujansa senvuoksi, että me lyömme kuoliaaksi heidän\nruumiinsa. Antaa heidän tulla niin autuaiksi, kuin voivat toisessa\nmailmassa -- täällä me toivomme heille rauhaa ja hautaamme heidät\nsiunattuun maahan. Enempää he eivät voi pyytää. Me emme myöskään pyydä\nheiltä hituistakaan enempää. Henki hengestä -- se on sekä rehellistä\nettä ritarillista! Rukoilkaa te niiden sielujen puolesta, jotka\njättävät huomen aamuna Skanderborgin, herra piispa, olkootpa he sitten\nsaksalaisia tai tanskalaisia, mutta jättäkää tänä hetkenä minun leirini\nja elkää sopimattomassa hurskausinnossanne uskaltako sanallakaan\nhorjuttaa minun väkeni rohkeutta ja taistelunhalua.\"\n\n\"Ajatteko te pois Herran palvelijan leiristänne kuin spitalitautisen,\nsen vuoksi että hän lausuu totuuden ja Jumalan tahdon, missä te\nmieluummin kuulisitte valhetta ja paholaisen puheita?\" huudahti jälleen\nloukkaantunut piispa leimuavin katsein. \"Hyvä, minä lähden täältä,\nja te ette enää koskaan näe minua tässä maailmassa. Minä en tiedä,\nkumpi meistä ensin joutuu Jumalan tuomioistuimen eteen\", jatkoi hän\nkatseessaan outo tuli. \"Mutta sen minä tiedän, teidän hetkenne ei\nsaata olla kaukana, ruhtinaanmurhaaja ja verituomari. Se, joka ei\ntahdo vastaanottaa Herran kuritusta, temmataan pois synteineen ilman\nparannusta ja anteeksiantoa. Veri, jota syyttömästi vuodatetaan,\non huutava teitä vastaan taivaassa, harhaanviety mies. Te olette\nsekaantunut Kaikkivaltiaan tuomio-oikeuteen ja vääntänyt koston miekan\ntuomioenkelin kädestä! Verinen hanke, jonka te nyt hyväksytte, on\npolttavana verivirtana vuotava teidän sielunne ylitse. Tämä pyhyyden\nsaastutus, johon minun piispallinen käteni on saatettu osalliseksi,\nseisoessani täällä ikuisen anteeksiannon sanansaattajana -- tämä synti\npyhää henkeä vastaan, ei ole tuottava teille onnea, siunausta, eikä\nvoittoa. Minä menen. Mutta sen minkä minä olen sanonut teille Herran\nZebaotin nimessä, tahdon minä julistaa teidän leirissänne sen Mahtavan\näänellä, joka lähetti minut näiden kastetukien pakanoiden joukkoon,\nvaikka te senvuoksi tahtoisitte kivittää minut, kuten ne totuuden\njulistajat, jotka häväistyksen kautta saivat marttyyrikruunun.\"\n\nNäin sanoen jätti suuttunut piispa sotapäällikönteltan. Ebbesen jäi\nseisomaan synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä ja maahan\ntuijottaen. Sven Tröst katsoi ihmetellen häntä ja odotti ankaraa\nmääräystä. Mutta Ebbesen nosti kasvonsa auringon valoon omituinen\ntyyneys päättäväisessä katseessaan. \"Seuraa häntä!\" sanoi Ebbesen.\n\"Saata hänet leiristä. Hän saa mennä rauhassa täältä sen suuren Herran\nlähettiläänä, jota hän ei ymmärrä, mutta jonka tahtoa hänen täytyy\nsokeana välikappaleena täyttää. Julistakoon tämä piispa vapaasti meille\nkuolemaa ja onnettomuutta? Elämä ja voitto ovat Vanhurskaan kädessä.\"\n\nSven Tröst loi enoonsa ylpeän ja rakkautta uhkuvan katseen ja poistui\nnopeasti piispan jälkeen. Virkaintoinen piispa piti sanansa; hän\nratsasti pian sen jälkeen pienen seurueensa saattamana leirin läpi\nkuin onnettomuutta ennustava profeetta ja piti jylisevän puheen\nihmetteleville sotamiehille, jotka eivät voineet käsittää, mitä syntiä\nsiinä oli, että tahtoi tappaa saksalaisia, kun kerran oli sodassa\nheidän kanssaan.\n\n\"Elkää välittäkö siitä, rehelliset maanmiehet\", sanoi Sven Tröst\nniin pian kun piispa oli ennättänyt ulos leiristä. \"Aarhuusin piispa\non hurskas mies, se on totta; mutta Herramme neuvostossa ei hän\nvielä kuitenkaan istu. Pysykäämme nyt vain uskollisena rehelliselle\nlupauksellemme ja näyttäkäämme huomenna piispalle ja koko maailmalle\nmihinkä me juutilaiset kelpaamme.\"\n\n\"Hän on oikeassa. Tuossa puheessa on perää\", mutisivat juutilaiset,\nmutta näyttivät kuitenkin vielä epäröivän piispan sanojen johdosta.\n\nNyt astui Ebbesen päällikönteltasta, katseessaan ja ulkomuodossaan\nhiljainen juhlallinen vakavuus ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen\nkuulemaan mitä hänellä olisi sanottavaa.\n\n\"Maanmiehet\", sanoi hän kovalla ja ankaralla äänellä. \"Sen mitä\nolette luvanneet Jumalalle ja Pyhälle Knuutille pyhää ehtoollista\nnauttiessanne, tulee teidän pitää, jos teille on sielunne autuus\nrakas, vaikka koko maailman piispat teidät tuomitseisivat. Ennen kun\naurinko huomenna nousee, täytyy Skanderborgin olla meidän vallassamme\nja joko me tai meidän vihollisemme juurrutetut maasta. Huomenna on\nvainajien päivä; sinä päivänä muistavat kaikki kristityt kuolleita.\nEhkä tanskalaiset miehet ja naiset sadan vuoden kuluttua tuona päivänä\nmuistavat meidän kuolemaamme ja rukoilevat meidän sielujemme puolesta\nTanskan ollessa vapaana, eikä vihollisten hallitsija enää uskalla\npystyttää lippuaan tähän torniin tai juottaa hevosiaan Skanderborgin\njärvessä. Elämä ja kuolema, onni ja voitto ovat Kaikkivaltiaan kädessä.\nMutta jos me voitamme tai sorrumme ja vuotakoon täällä meidän tai\nvihollisen veri, niin Tanskan vapaudenpuu on kasvava tästä verestä\nja kunnian kaunis puu on kasvava sen rinnalla. Te olette luvanneet\nhuomenna voittaa tai kaatua, ketään säästämättä -- saman minäkin\nlupaan teille kaikkivaltiaan Jumalan edessä; mutta se on tapahtuva\nrehellisesti ja avoimesti, niinkuin tanskalaiselle miehelle sopii.\nAnna torvensoittajien lähestyä linnanporttia, uljas sisarenpoikani.\nIlmoita linnan päällikölle ja sen varusväelle että me vaadimme heidät\ntaisteluun elämästä ja kuolemasta, ja sano että huomenna on meidän tai\nheidän viimeinen päivä.\"\n\nSotajoukko vastasi päällikkönsä puheeseen meluavin myöntymyshuudoin,\nja Sven Tröst ratsasti heti airueena linnan edustalle julistamaan sen\npäällikölle ja väelle suuren ja vakavan taisteluvaatimuksen. Senjälkeen\nEbbesen järjesti kaikki linnan valloittamiseksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nIllemmalla vallitsi juhlallinen hiljaisuus leirissä. Jokainen sotilas\nnäytti valmistautuvan kuolemaan, vaikkei heidän toivonsa onnesta ja\nvoitosta vielä ollutkaan sammunut. Kylmänä marraskuun yönä paloivat\nvartiotulet kirkkaina telttojen välissä, heitellen hohteen sinne tänne\nSkanderborgin järvelle, linnan korkeine tornineen seisoessa synkkänä ja\nlevitellen suurta varjoaan yli järven salaperäisessä uudenkuun valossa.\n\nKeskiyön aikaan asteli Sven Tröst hiljaa halki leirin ja tarkasti\nvartijat. Hän tähysteli usein luoteisen tähtitaivaan kuvioita, jotka\nkaukana etäisyydessä kulkivat Brattingborgin ja hänen rakkaan Agnetansa\nyli. Hän uneksi olevansa hetkisen kotona, hiljaisessa, tutussa\nlepohuoneessa, jossa Agneta ehkä levottomana uinaili ensisyntyneensä\nkehdon ääressä, nähden unta miehestään. Hän oli näkevinään Riisin\nmetsän reunan häämöittävän mustana taivaanrantana pohjoispuolella\nSkanderborgin järveä ja hän ajatteli mitä tietoja Ebbesenin ja hänen\nvaimonsa saisivat ennen seuraavaa keskiyötä. \"Suuri Jumala, säästä\nhänen henkensä Tanskalle ja meille kaikille!\" rukoili hän liittäen\nkätensä ristiin, kun hänen katseensa sattui sotapäällikön telttaan,\nmissä paloi yksinäinen kynttilä, ja jonka ulkopuolella vahti käveli\nkuin varjo.\n\nEbbesen oli täydessä tamineissaan heittäytynyt telttavuoteelleen.\nHän tahtoi muutaman tunnin unella vahvistaa itseään seuraavan\npäivän tärkeisiin tehtäviin. Mutta hyökkäyssuunnitelma piti häntä\nvalveilla. Kohtaus innokkaan piispan kanssa oli myös jättänyt hänen\nmieleensä levottomuuden, jota hän ei voinut poistaa, ja hän liitti\nkätensä muutaman kerran kiihkeästi yhteen, luoden tuskallisen katseen\ntähtivaloa kohti, joka loisti hänen luokseen sarkateltan aukosta.\nHän jätti kynttilän palamaan, maaten hiljaa avosilmin, ikäänkuin\nhaluten lukea omansa ja Tanskanmaan kohtalon salaperäisistä tähdistä\npäänsä päällä. Aamun sarastaessa hän oli vielä valveilla ja näki\npitkän, tumman hahmon punaisessa kauhtanassa hiipivän vahtisotilaan\nohi ja astuvan sisään telttaan. Tumma vieras muistutti yhtä niistä\npyöveleistä, jotka kreivi Geert oli vienyt muassaan Jyllantiin; mutta\ntämä nakkasi lakin päästään ja Ebbesen tunsi rohkeimman vakoilijansa.\n\n\"Gondulin henget auttakoon teitä, herra -- pyhä Neitsyt piti sanomani\",\nhuusi musta Sven ja heitti kauhtanan yltään. \"Kreivi Rauta-Henrik tulee\nSkanderborgin avuksi kuudensadan ratsumiehen kanssa -- he voivat olla\ntäällä ennen auringon nousua -- ja kaikki saksalaiset koko seudulla\novat liikkeessä.\"\n\nEbbesen oli rynnännyt ylös vuoteeltaan. \"Hyvä\", sanoi hän, \"Geertin\npoika on löytävä minut valveilla. Oletko varma asiastasi, Volle? Oletko\nitse nähnyt hänet? Eikö hänen mahtinsa ole suurempi?\"\n\n\"Sata konnaa enemmän tai vähemmän ei voi merkitä paljoa tällaisena\nteurastusaikana, herra. Jos heitä ei ole enemmän kuin kuusisataa,\nvähemmän heitä ei ole, mikäli minulla on silmät päässäni. Näin\nheidän levähtävän Horsenin portilla. He olivat tuossa tuokiossa\ntulleet Fyenistä. Rauta-Henrik oli näöltään kuin olisi hän nielaissut\nsjällantilaiset ja aikoisi nyt tehdä juutilaisistakin lopun. Varokaa\nitseänne häneltä, herra! Hän kantaa noidan kuvaa rinnallaan -- noitaa\nItzehoesta, tiedättehän -- ja hänellä on isänsä pitkä pamppu sivullaan.\nMuistatte kyllä, mitä siitä verenkosto-veitsestä on ennustettu. Jos te\nolisitte pitänyt sen silloin kun sen teille annoin, olisitte nyt ollut\nvarma --\"\n\n\"Pidä suusi kiinni! En välitä taikauskoisista ja pakanallisista\npuheistasi, Volle!\" keskeytti hänet Ebbesen ja tarttui nopeasti\nkypärään ja miekkaan. \"Olet muuten vikkelä mies\", lisäsi hän ja laski\nkätensä hänen olalleen, \"sinä olet ollut minulle uskollinen palvelija.\nJos kaadun tänään, on sotaorhini oleva sinun. Aseisiin joka mies\",\nhuusi hän nyt mahtavalla ylipäällikön äänellä ja astui paljastetuin\nmiekoin teltasta.\n\nPian oli koko leiri liikkeellä, ja kun aurinko nousi, välkkyivät\nhuononlaisesti varustetun talonpoikaisjoukon kolmetuhatta miekkaa ja\nsotakirvestä auringonvalossa, joukon, jonka etunenässä Ebbesen ja\nSven Tröst rinnatusten pikamarssissa matkasivat Skanderborgin muureja\nkohti. Ennenkuin he kuitenkaan olivat ehtineet ulkovarustuksien luo ja\npanneet ryntäyskoneet liikkeelle, laskettiin nostosilta vallihaudan\nyli. Piiritetyn linnan portti avautui ja koko linnan varusväki\nhyökkäsi rynnäkköön, korkea päällikkönsä etunenässä. Ebbesen hätkähti\ntästä odottamattomasta näystä. Miehistö oli paljoa suurempi kuin oli\naavistettu. Hyvin varustettu sotajoukko ryntäsi ulos Skanderborgin\nlinnanportista, ja heidän torventoitottajansa soitti kreivi Geertin\nkuuluisaa voittovirttä. Aikeessa oleva, vakava kuolonkamppailu\nmikä paraillaan jatkui, näkyi olevan viholliselle tuttu niinkuin\ntanskalaisillekin ja he panivat näytteille asevoiman, joka avonaisella\nkentällä veti vertoja piirittäjille.\n\n\"Nunnavuorelle!\" komensi nyt Ebbesen ja muutti silmänräpäyksessä\nsuunnitelmansa. Hän osoitti miekallaan melkoista kukkulaa, joka\nvanhoista ajoista kantoi sitä nimeä, mutta, jota Geertin väkivaltaisena\nhallitusaikana oli käytetty kapinoitsijain mestauspaikkana ja kutsuttu\nVoivuoreksi. Se kohosi punaruskeille kanervakankaineen korkealle yli\nmetsän, siitä oli tenhoava näköala ja se hallitsi koko paikkakunnan.\nKahakassa avonaisella kentällä tarjosi kukkula edullisimman aseman.\n\nVastoin tapaa ei päällikön käskyä heti noudatettu joko ei oltu\nymmärtävinään hänen tarkoitustansa, taikka ehkä paikkaa pidettiin liian\nturmiota tietävänä.\n\n\"Nunnavuorelle!\" uudisti Ebbesen käskynsä ankaralla äänellä.\n\"Verivuorelle! Sieltä huutaa monen uskollisen kansalaisen veri\ntaivaaseen, sieltä tulee meidän tänään suorittaa Jumalan sallimuksena\nkuolema tuomittujen ylitse!\"\n\nNyt hänet ymmärrettiin ja käskyänsä noudatettiin riemuhuudoilla\nja hurjalla ilolla. Jonkunlainen hämmennys oli kai syntynyt\ntalonpoikaisjoukossa äkillisesti muutetusta liikkeestä ja uuden\ntaisteluasennon muodostamisesta. Mutta heidän onnistui kuitenkin saada\nedullinen asema, ja he miehittivät Nunnavuoren ennenkuin Skanderborgin\nlukuisa varustusväki oli ennättänyt järjestää itsensä hyökkäyskuntoon.\n\n\"Tästä tulee lämmin vainajien päivä, kunnolliset kansalaiset\", sanoi\nEbbesen ja ratsasti rintaman -- tiheän kuin muurin -- etunenässä\nkukkulanpartaalla. \"Aloittakaamme se hiljaisella rukouksella niiden\nsielujen puolesta, jotka tänään lähtevät manalaan ja varmasti toivoen\nvapaudenhengen pelastavan Tanskanmaan tyranneista ja orjuudesta, niin\nkauvan kuin täällä vielä on eläviä sieluja jäljellä.\" Senjälkeen\nhän astui alas ratsailta ja polvistui kukkulalle lyhyeen hiljaiseen\nrukoukseen. Koko sotajoukko seurasi hänen esimerkkiään ja hetkisen oli\nniin hiljaista että tuskin hengähdystä kuului. \"Jumala ja Pyhä Knuut on\nikuisesti oleva meidän ja Tanskan kanssa,\" puhkesi nyt Ebbesen puhumaan\nrohkaisevalla äänellä ja heilautti itsensä hevosen selkään. \"Se kansa,\njoka tahtoo itsevaltiaansa hävittää ja kuolla vapautensa edestä, on\nvoittamaton. Elkää antako eksyttää tai järkyttää itseänne\", jatkoi\nhän heittäen varman katseen taistelupaikan yli, \"vaikka näkisittekin\nhetken päästä mustan Rauta Henrikin tulevan vastaanne Horsenin tietä\nkaikkien niiden kanssa, joille olette luvanneet kuolemaa ja tappiota.\nTiedän, että hän on tuleva kuin rajuilma hajoittaakseen meidät. Mutta\nseisokaa vain vankkana kuin muuri, kunnes voimme yhtyä rinta rintaa ja\nmiekka miekkaa vasten. Olemme jakaneet päivän ja tuulen vihollistemme\nkesken; voimamme on melkein sama. Kuitenkin, jos vihollinen olisi\nkaksinkerroin voimakkaampi, ei hän tule näkemään kenenkään juutilaisen\nselkää, ja lähinnä Jumalan apua ei hän tule kukistamaan meitä eikä\nTanskan valtakuntaa. Muistakaa lupauksenne, rohkeat kansalaiset, ja\nTanskanmaa ei ole meitä unohtava niinkauvan kuin Nunnavuori seisoo.\nTässä saamme joko me tai vihollisemme pureksia ruohoa.\" Senjälkeen hän\nnosti kätensä. Kolmetuhatäänisen eläköön huudon kaikuessa pärähyttivät\nEbbesenin rummut Verivuorelta. Torvet törähtivat yht'aikaa molemmissa\nsotajoukoissa. Sotahuuto kajahti ennen kuulumattomalla katkeruudella ja\nmerkillinen Nunnavuoren tappelu alkoi, jota ei vielä tanskalaiset eikä\nholsteinilaiset viisisataavuotta jälkeenpäin ole unohtaneet.\n\nTämä oli yksi kaikkein verisimpiä taisteluita Tanskan vapauden puolesta.\n\nTuskinpa kohtasivat toisensa heittokeihäät ja linkokivet, jotka pilvenä\ntaivaalla sinkoilivat, iskien alas sotajoukkojen kilpiin, ennenkuin\nkreivi Rauta-Henrik mustassa varustuksessaan hurjan ratsuparvensa\netunenässä karautti täyttä laukkaa Horsenin tieltä Skanderborgin\nhyökkäysväen avuksi, halki välkkyvien peitsien ja tomupilvien.\nKansalaisensa ottivat hänet riemuhuudoin vastaan. Sotahuuto kuului\ntaasen; taistelevat joukot iskivät yhteen ukkosen ryskeellä -- ja nyt\nmuodostui verilöyly julmaksi molemmin puolin. Kukaan ei peräytynyt\nrahtustakaan. Kukaan ei ottanut eikä antanut armoa. Aurinko kohosi\nkorkealle; tuli keskipäivä, eikä kukaan vielä voinut nähdä kummalle\npuolelle voitto kallistuisi. Ebbesen ja hänen vannoitettu joukkonsa\npuolusti tukevaa asemaansa ja heitti vihollisen monta kertaa takaisin,\nalin-omaa ottaen uudestaan edullisen asemansa, vaikka se taistelun\nankaruudessa usein näytti menetetyltä. Nunnavuori oli peitetty\nruumiilla; mutta yhtä monta vihollista makasi kukkulan juurella.\nTaistelua jatkettiin väsymättömällä innolla, ja aurinko teki jo\nlaskuaan, ennenkuin kreivi Henrik ja Ebbesen olivat päässeet toisiaan\nniin lähelle, että heidän vimmastuneet katseensa ja miekkansa olisivat\nvoineet yhtyä, sillä mieskohtaista ottelua tärkeitten päällikköjen\nvälillä koittivat sekä saksalaiset että tanskalaiset soturit estää.\n\nKesken kuuminta tappelua, kun tanskalaisia kovimmin ahdistettiin,\nkuului riemuhuuto juutilaisten joukosta: \"Katsokaa! katsokaa! vahva\nJaakko Mestari! -- Eläköön! Skanderborg on valloitettu!\"\n\nEbbesen käänsi kasvonsa linnaan päin; Tanskan valtionlippu liehui\ntorninharjalta, ja sotaisa piispa Riibestä pidätteli suuren sotaorhinsa\nselässä nostosillalla, voitetun linnan luona hän näkyi järjestävän\nsotajoukkonsa voidakseen ottaa osaa teurastukseen. Kreivi Henrik oli\nkuitenkin huomannut tämän vastoinkäymisen; hän oli jättänyt linnan\noman onnensa nojaan, mutta katkaissut piispalta tien linnasta ja\nsiten piirittänyt sekä linnan että Nunnavuoren, niin että piispa sai\ntyytyä voittoonsa, voimatta tulla Ebbesenin avuksi tai katkaista\npaluumatkaa kreivi Henrikiltä. Geertin urhein poika ei ajatellut\nmuuta kuin saavuttaa isänsä surmaaja. Hän taisteli verrattomalla\nurhoollisuudella, ja nyt hän näytti ansainneen Rauta-Henrik-nimen,\njolla häntä sekä viholliset että ystävät kunnioittivat hänen voittonsa\njälkeen Kallundborgin luona, jolloin hän taisteli kuningas Valdemaria\nvastaan. Miekan iskut eivät näyttäneet osuvan häneen; hän istui\nmustissa varustuksissaan kuin rautaan valettu korkealla panssariin\npuetulla sotaorhillaan; jokainen vihollinen, joka koitti häntä lähestyä\noli kuoleman oma. \"Tehkää tilaa, te mielettömät!\" huusi hän Sven\nTröst'ille, ja niille nuorille kuolemaan vihityille ritareille, jotka\nvielä eroittivat hänet hänen verikostonsa päämäärästä.\n\n\"Ettekö tunne tätä miekkaa? Suuren Geertin henki asuu sen kärjessä --\nse ei lepää ennenkuin se on maistanut isäntänsä murhaajan sydänverta --\ntilaa!\" Oli kuin miekkaa tosiaankin olisi ohjannut voittamaton mahti;\njokaiselta iskulta virtasi veri. Mutta musta rautamies istui itse\njärkähtämättömänä ja kuin kiinnikasvaneena satulaan. Kypärän silmikko\nalaslaskettuna ja suuri madonnakuva rinnallaan oli hän ihmeteltävästi\nmahtavan isänsä näköinen. Se, joka oli nähnyt tuon kunnioitetun\nsotaherran Gottorpin ja Dannevirken otteluissa eli Tophedenissä,\neikä tietänyt hänen kuolleen ja haudatun, olisi luullut hänen siinä\nitse taasen heilauttavan suurta miekkaansa, jonka kärkeen hän tahtoi\nripustaa Tanskan kruunun.\n\nSven Tröst ja ne nuoret ritarit, jotka olivat ottaneet sakramentin\nverisellä valallaan, pysyttäytyivät taajasti yhdessä, luoden ruumiista\nvallin Ebbesenin ja hurjan Henrikin välille. Vihdoinkin oli koko\nvihitty joukko kaatunut, paitsi Sven Tröst, joka vielä uupunein käsin\nryntäsi kreivi Henrikkiä vastaan. Mutta saatuaan iskun kypäräänsä\nGeertin raskaasta miekasta, keikahti hänkin satulasta ruumisläjään, ja\nkreivi Henrikin hevonen juoksi korskuen yli hänen ja verisen vallin.\n\nTästä lähtien ei Sven Tröst tietänyt mitä ympärillään tapahtui, sillä\nhän makasi melkein tiedotonna.\n\nMiekan isku oli ikäänkuin lyönyt hänet hervottomaksi. Tuntematta\nkipua mistään melkoisemmasta haavasta, oli hän kuitenkin samassa\ntilassa kuin maatessaan Björnsholmissa koko vuoden voimattomana ja\nmelkein mielenhäiriössä. Hän tunsi ainoastaan kummallisen kosketuksen\nkypäräkuhmusta, joka oli painunut ohimoon, mutta hänen oli mahdoton\nnostaa kättänsä ja vapautua painavasta rautapäähineestä. Hän\nmakasi melkein haudattuna suureen ruumisläjään. Aseitten kalske ja\nsodan melske kohisi vimmatusti hänen korvissaan, kuolemankirkunain\nja voittohuutojen seassa; mitään yksinäistä ääntä ei hän voinut\neroittaa. Kuitenkin hän oli kauhistuneena kuulevinaan Ebbesenin\nnimen riemuhuudoin kaikuvan vihollisten ja valituksin tanskalaisten\ntalonpoikaisjoukosta. Mutta hetken päästä luuli hän kuulevansa\ntuhatäänisen huudon: \"Vahva Jaakko Mestari! Voitto -- kostoa\nEbbesenille!\" Nämä sanat sielussaan hän vaipui melkein tiedottomaan\ntilaan, jonka hän niin hyvin tunsi tainnostilastaan Björnsholmista.\nKiusallinen aivojen jännitys muuttui kuolemankaltaiseksi rauhaksi, ja\nhän olisi voinut nähdä koko maailman menehtyvän ympärillään voimatta\nhituistakaan liikahtaa. Hänestä tuntui kuin kohiseva Länsimeri kuohuisi\nhänen ylitsensä aseitten kalskeessa, mutta alituisesti hiljenevällä\nkohinalla, siksi kunnes se viimein muuttui haudanhiljaisuudeksi hänen\nympärillään, ja hänellä ei enään ollut tietoa mistään.\n\nKuinka kauvan hän tässä horrostilassa oli maannut ei hän tiennyt,\nmutta ensimäinen mitä hän kuuli saatuaan takaisin tajuntansa, oli\njuhlallisen vigilian tai rukousvirren surullinen ääni, jota kaikille\nsieluille laulettiin. Hän avasi silmänsä. Oli yö. Avara tähtitaivas\nkaareutui upeana hänen ylitsensä; mutta hän makasi vielä samalla\npaikalla ruumisläjässä. Taistelu oli lopetettu. Ei näkynyt ystäviä ei\nvihollisia, mutta Nunnavuori oli ruumiiden ja katkenneiden aseiden\npeittämä. Siellä täällä voihki vielä joku kuolevainen. Hänen vieressään\nnousi ruumiitten keskeltä ristiinliittyneet kädet ja puoleksi luettu\n\"Isä meidän\" keskeytyi kuolon huokaukseen. Se oli yksi hänen ja\nEbbesenin hyvistä ystävistä nuori ritari Frost, joka oli ollut mukana\nmatkalla Randersiin. Sven Tröst olisi tahtonut puhua ja sanoa hänelle\njäähyväiset, mutta ei voinut; hän koetti nostaa päätään, mutta se\noli raskas kuin kivi, ja kaikki hänen jäsenensä olivat puutuneet.\nNyt hän taas kuuli hartaan vigilian äänet. Ne olivat tulleet häntä\nlähemmäksi, ja hän huomasi hengellisen kulkueen, joka harvinaisen\nhiljaisessa marraskuun yössä, tulisoihtuja ja Corpus-domini verhoa\nkantaen kulki hitaasti yli tappotantereen. Kookas mies piispan\npuvussa kulki helakan-punaisen katoksen alla monstranssi yhteen\nliitetyissä käsissään, virittäen syvällä äänellä vigilian kuolleille\nsieluille. Piispa oli vahva Jaakko Mestari. Joskus pysähtyi kulkue\njonkun kuolevaisen luo, jolle piispa sanoi lohduttavia sanoja ja\nvirkisti häntä vihityllä rippileivällä. Senjälkeen hän kulki eteenpäin\njättäen kuolevaisen soturijoukolle ja muutamille hengellisille,\njotka seurasivat piispaa ja hänen kuoropoikiaan lääkkeitä ja paareja\nkantaen. Vihdoin tuli kulkue lähelle sitä paikkaa, missä Sven Tröst\nmakasi; mutta se meni ohitse häntä huomaamatta, sillä hän makasi alas\npainuneena ruumiitten joukossa voimatta puhua saatikka liikuttaa\nitseään.\n\n\"Rehellinen herra piispa, auttakaa minua, ja minä en milloinkaan\nenää usko Gondulin henkiin\", rukoili heikko, vaikeroiva ääni hänen\njalkojensa juuressa. Se oli Musta Sven, joka oli pahoin haavoittunut\nja suurella vaivalla oli kaivautunut esiin ruumiitten keskeltä. Kulkue\npysähtyi ja piispa lähestyi monstransi kädessä.\n\n\"Ei, ei, hurskas herra!\" rukoili haavoittunut kuolevaisella äänellä.\n\"Elkää välittäkö minun poloisesta sielustani. Mutta katsokaa, tuossa\nmakaa rakas, nuori herrani, Sven Tröst, jos voitte kutsua hänen\nsielunsa takaisin, saatte mielellään antaa omani mennä.\"\n\n\"Sinäkö siellä olet?\" sanoi Jaakko Mestari ja nyökäytti osanottavasti\npäätään. \"Pakanassakin voi löytyä rehellisyyttä. Pidä hänestä hyvää\nhuolta, veli Thoger! Hänen sielunsa ei ole yhtä musta kuin kasvonsa.\"\n\nSillä aikaa kuin hengellinen lääkäri otti huostaansa Vollen, joka jo\nkuitenkin oli heittänyt henkensä, katseli piispa ruumiista ja valaisi\nheidän kasvojaan soihdulla. \"Herra minun Jumalani, täältäkö minun piti\nlöytää reipas Sven Tröstini!\" sanoi hän. \"Ah, nyt hän on vaijennut,\nniin äänekäs kuin ennen olikin. Mutta enhän tunne ketään näistä ja\nheidän sielunsa ovat jo kaikki edesmenneitä.\"\n\nSven Tröst kuuli piispan äänen, mutta kaikista ponnistuksista\nhuolimatta hän ei voinut puhua eikä liikahtaakaan.\n\n\"Oi, täältä on kai minun myöskin haettava kunnon Ebbesenimme ruumista\",\njatkoi piispa liikutettuna. \"Hän on kaatunut, senhän tiedämme,\nvalitettavasti, ja tätä päivää tullaan kauvan Tanskanmaalla muistamaan.\nMutta voiton sai hän kuitenkin kuolemassaan: kunnia ja ottelupaikka\njäivät hänelle. Hakekaa joka taholta, ystäväni. Jos kerran Ebbesenin\nsisarenpoika makaa ruumiitten joukossa, ei Ebbesen itse voi olla\nkaukana täältä, sillä emme antaneet heille aikaa vetää häntä muassaan\npakomatkalle rääkätäkseen häntä kuolemassaan.\"\n\n\"Emme löydä häntä, herra piispa\", sanoi eräs piispan palvelijoista.\n\"Mutta kuulkaahan, mikä se oli?\"\n\n\"Ebbesen! Voitto!\" kuului ääni kuolevaisten joukosta. Se oli Sven\nTröst, joka ajatellessaan isällisen enonsa viimeistä urotyötä, oli\nsaanut tarpeeksi voimia huutaakseen nämät sanat, jonka jälkeen hän\nvaipui takaisin mykkään ja tiedottomaan tilaansa.\n\n\"Sven Tröst!\" huusi piispa keksien hänet. Musta Sven oli vielä\nkuollessaan kietonut käsivartensa rakkaan herransa polven ympärille,\nmutta samalla painanut hänet syvemmälle ruumiitten joukkoon.\n\n\"Auttakaa, auttakaa häntä hurskaat veljet! Jos näen oikein, on hänessä\nelon merkkejä\", jatkoi vahva piispa nostaen hänet yhdellä kädellä\npappien käsivarsille.\n\n\"Katsokaa, katsokaa, herra piispa\", huusi eräs kuoropoika \"Eikö tämä\nole ritari Ebbesenin kypärä kotkansiipineen, joka tässä makaa?\"\n\n\"Herra minun Jumalani! niin, tämä on hänen kypäräkoristeensa, hänen,\njoka oli jaloin kotkasielu Tanskan ritareista!\" sanoi piispa jättäen\nSven Tröstin. \"Ehkä hän itse, makaa tuolla hevosen alla.\"\n\nVedettiin esille kookas ritari, täysissä sotavarustuksissa, mutta\nilman kypärää; pitkä, verinen tukka liimaantuneena kasvoihin. Piispa\npolvistui ruumiin ääreen ja siveli veriset hiukset sen kasvoilta -- se\noli Ebbesen. Hänen haarniskansa oli lävistetty ja hänen korkea otsansa\nsärkyneen kypärän haavoittama. Mutta miekka oli vielä kuin kiinni\nkasvaneena hänen kouristetussa kädessään. Jalkojen kohdalla makasi\nisompi, mutta taitettu miekka; se oli Geertin kuuluisa tyrannikalpa.\nSen katkennut kärki, joka oli antanut Ebbesenille kuoliniskun oli\njäänyt hänen päähänsä kiinni. Ei mitään elonmerkkejä näkynyt. Näytti\nsiltä kuin vihollinen olisi poistunut suurella kiireellä, koska ei edes\nnäyttänyt olleen aikaa anastaa hänen aseitaan tai kultakapselia, missä\nsäilyi pyhäin jäännös ja jota hän kantoi rinnallaan.\n\nVahva Jaakko-Mestari itki. Hän kumartui urhon ruumiin ylitse hiljaa\nrukoillen. Kuoropojat ja hengelliset veljet olivat myös syvästi\nliikutettuja. He asettuivat tulisoihtuineen ruumiin ääreen ja\nvirittivät Nunnavuoren juurella, hiljaisen, kirkkaan tähtitaivaan\nalla, juhlallisen vigilian hänen sielulleen. Hartaitten, pyhien\näänien kaikuessa valaisivat tulisoihdut Ebbesenin rohkeat, kalpeat\nkasvot, joilta piispa hellivällä huolella oli pyyhkäissyt veren. Vielä\nkuolemassakin, kuvastivat hänen piirteensä jaloutta ja urhoollisuutta:\nkuitenkin oli hänen kasvoillaan jokin harmin ja levottomuuden ilme,\nikäänkuin hän olisi viimeisellä hetkellään hautonut salaista epäilyä,\njota tässä elämässä ei voitu ratkaista, tai tuntenut kaipuuta, jota\nei täällä voitu täyttää. Mutta nyt näytti siltä, kuin olisivat hänen\nkasvonsa syvän vigiliamessun kaikuessa, muuttuneet kauniimmiksi ja\nlempeämmiksi; jokainen epäilyn ja tuskan ilme katosi ja piispa huomasi\nihmettelyllä tämän muutoksen. \"Hän elää!\" sanoi hän. -- \"Oi, ei!\" lisäsi\nhän samassa, syvällä huokauksella. Mutta näytti kuitenkin siltä kuin\nolisi kajastus sielun valosta heijastunut jaloille kasvoille.\n\n\"Rauha olkoon kanssasi, uskollinen Ebbesen! se rauha, joka käy yli\nkaiken ymmärryksen!\" sanoi piispa innoitetulla äänellä, kohottaen\nmonstranssin kirkkaasti valaistuja urhon kasvoja kohti. \"Jos koskaan\nolet epäillyt Jumalan armeliaisuutta, niin mene nyt pois hänen ikuisen\nrakkautensa rauhassa ja elä epäröi enään. Uskallan pyhän, virkani\nkautta vielä kuolemassa julistaa sinun syntisi anteeksi annetuiksi\npyhän kolmiyhteyden nimessä.\" Näin puhuen hän otti esille vihityn\nrippileivän monstranssista pannen sen kuolevaisen puoleksi avoimeen\nsuuhun. Ja nyt näytti piispasta kuin katoava elämän hohde, joka vielä\nviipyi urhon kasvoilla, olisi saanut kirkastetun ilmeen ja hänen\nhuulensa sulkeutuivat autuaalla hymyllä.\n\n\"Hän on kuollut kuin pyhimys -- kuin marttyyri Tanskan vapauden\npuolesta\", sanoi piispa Jaakko, \"ja jos ei pyhä isä tahdo häntä\njulistaa pyhäksi, niin tulee Tanskan kansa sen tekemään, se tulee\nolemaan kunnioitettava pyhimyskehä. Nostakaa hänet varovasti, rakkaat\nystävät! Viekäämme rukouksin, lauluin ja sillä kunnialla, mikä\nhänelle tulee, hänen ruumiinsa linnan kappeliin! Hän tulee saamaan\nrehellisemmät maahanpanijaiset kuin yksikään kuningas.\"\n\nPiispan käsky pantiin heti täytäntöön, ja tähtikirkkaana yönä loittoni\nEbbesenin ruumissaattue verkalleen Nunnavuorelta, tulisoihtujen\nvalaistessa ja hartaan yömessun kaikuessa. Sillä aikaa pitivät muut\nhengelliset ja piispan lukuisat palvelijat huolta niistä, jotka\nmahdollisesti vielä olivat elossa taistelukentällä, olivatpa he sitten\nystäviä tai vihollisia.\n\nLaskettiin kaksituhattakaksisataa kaatunutta tanskalaista, ei\npalkattuja tai lainpakoittamia sotilaita, vaan isänmaan vapauden\nvapaaehtoisia uhreja. Muutamien nuorten ritarien johtamana oli\ntalonpoikaisjoukko seurannut hajaantunutta ja pakenevaa vihollista.\nKaatuneitten holsteinilaisten ja saksalaisten palkkasoturien luku oli\nsuuri; mutta heidät haudattiin heidän lukuaan laskematta Verivuoren\njuurelle, jota senjälkeen nimitettiin ainoastaan Nunnavuoreksi. Sen\njuurella olevaa laaksoa kutsuttiin Voitonlaaksoksi.\n\nHuhu Nunnavuoren taistelusta ja liittoutuneiden voitosta levisi yli\nkoko Tanskan herättäen ihmettelyä ja ylpeyttä.\n\nEi vain Brattingsborgissa ja Norreriisissä vallinnut suru:\nEbbesenin kuolinsanoma täytti jokaisen uskollisen tanskalaisen\nsydämen haikeudella ja lisäsi kansan kaihoa rauhan ja rakkauden\npalauttamiseksi, jonka edestä Ebbesen oli elänyt ja kunnialla kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lempeä toukokuun aamu, kahdeksan vuotta Nunnavuorentaistelusta\nSkanderborgin luona. Ebbesenin tammen alla Norreriisin valleilla,\nsiellä missä totinen sotapäällikkö niin usein oli istunut Tanskan\nvapautusta ajatellen, nähtiin nyt vähemmin hartehikkaan, mutta\nvoimakasrakenteisen ritarin täysissä varustuksissa, kasvot olivat\nrohkeat joskin hiukan uhkamieliset, suuntaavan tarkkaavana katseensa\nlakeuksille. Ritari oli Sven Tröst. Ebbesenin tammi ei ollut vielä\npuhjennut, mutta sen ympäri oli kierretty pyökinlehväseppeleitä ja\nlinnanvalleilta poimittuja kukkasia, joilla Agneta rouva ja Ebbesenin\nleski sekä heidän lapsensa olivat sen koristaneet. Linnan ulkopuolella\nvälkkyili kokonainen keihäsmetsä monien satojen sotilaiden keskellä.\nJoukko sotakoneita oli pystytetty linnanvallihautojen viereen.\nNorreriis oli piiritetty. Nunnavuoren taistelun jälkeen olivat\nvapaaehtoiset talonpoikaisjoukot jatkaneet muukalaisten sotajoukkojen\nahdistamista, jatkaen Sven Tröstin ja hänen urhean enonsa alkamaa\nhyökkäyssotaa. Kuningas ei ollut sekaantunut siihen, vaan oli seurannut\ntyynesti viisasta, suunnitelmaansa yhdistää jälleen valtakunta ja\nsaattaa itsevaltaiset alamaiset tottelemaan. Sven Tröstin puolustaessa\nNorreriisia hän oli anastanut Brattingsborgin. Hald oli poltettu\ntuhaksi. Ylimysmielinen ritari Bugge ja kaikki hänen kapinalliset\naatelismiehensä olivat saaneet ankaran tuomarin yhä mahtavammassa\nkuningas Valdemarissa. Myöskin Ebbesenin sukulaisia ja ystäviä sekä\nprinssi Oton puoluelaisia vainottiin ankarasti. Heillä oli paljon\npuoluelaisia kansan joukossa, ja Sven Tröst oli päättänyt viimeiseen\nasti puolustaa sekä Ebbesenin isienlinnaa ja perhettä että itseään,\nvaimoaan ja lapsiaan. Yleinen maanvaiva oli ehkäissyt kuitenkin\nkaikki yritykset. Mustasurma, joka oli kulkenut kautta koko Europan,\noli kahtena viimeisenä vuotena raivonnut myöskin Tanskassa, ja hätä\noli ollut suuri maassa. Rutto ei ollut vielä päässyt Norreriisin\nmuurien sisälle, vaikka piirittäjät sen ympärillä jo olivat joutuneet\nlukuisasti sen uhriksi. Linnassa ei oltu pitkään aikaan kuultu uutisia\nmuualta Tanskasta. Sven Tröst katseli levottomana kuninkaallisten\nsotilaiden puuhia ja heitti alakuloisen katseen lakeuksille.\nKevätauringon lempeiden säteiden valaisemana lähestyi ritarisaattue,\nlipussa kullattu risti ja pyhän neitsyen kuva. Mustiin puettujen\nritarien etunenässä ratsasti solakka mustapukuinen hengellinen\nritari, pitkä viitta hennoilla hartioilla. Viitan vasemmalla\nsivulla nähtiin Saksan ritarikunnan hopeainen risti. Se oli prinssi\nOtto, joka Tanskan kuninkaan nimessä tuli peruuttamaan Norreriisin\npiirityksen sekä julistamaan ritari Sven Tröstille Brattingsborgista\nja Ebbesenin jalolle suvulle rauhan ja turvallisuuden Tanskan kruunun\nsuojaamana. Vain tällä ehdolla prinssi Otto oli vapaasta tahdosta\nja ilomielin allekirjoittanut sen luopumiskirjelmän, johon häntä ei\nvankeus eikä uhkaukset voineet pakoittaa. Hän oli nyt muodollisesti\nluopunut kaikista oikeuksistaan Tanskan kruunuun, ja oli nyt\nmatkalla ulkomaille, kauan suunnitellulle ritariretkelle uskottomia\nvastaan ristin pyhän lipun alla. Hänen miestensä joukossa ratsasti\nharmaahapsinen sotilas, ratsastusviitassaan halpa risti. Se oli vanha\nuskollinen Arvi Smålantilainen, joka tahtoi seurata herraansa tälle\npyhälle retkelle.\n\nHiljainen ruhtinaallinen hengenritari toi samalla Ebbesenin\nisienlinnaan sen ilahduttavan tiedon, että rutto oli loppunut\nja vihollinen kokonaan karkoitettu Tanskasta. Ebbesenin,\nNunnavuoren-sankarien, henki, joka oli elähyttänyt själlantilaiset ja\nkaikki tanskalaiset, oli viimeinkin saanut kuninkaan yhdistämään oman\nkansansa voimat. Suuri vapautustyö oli siis loppuunsuoritettu. Tanskan\nvaltakunta oli jälleen yhdistetty, ja skånelaiset heittäytyivät iloiten\nleppyneiden maamiestensä syliin. Ilo oli suuri Norreriisissa. Sven\nTröst syleili jalon ristiritarin polvia ja vei hänet linnaan missä\nAgneta-rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa vastaanottivat\nhänet lohdutuksen ja siunauksen enkelinä. Erityisen syvästi näytti\nylhäistä vierasta liikuttavan Ebbesenin totisten poikien ja heidän\nhiljaisen äitinsä näkeminen, joka esiintoi hänelle liikuttavan\njuhlallisen kiitoksen Ebbesenin ja kaikkien niiden tanskalaisten\nnimessä, joiden toivo hän oli ollut hädässä, ja jotka aina tulisivat\nsäilyttämään hänen nimensä rakkaassa muistossa.\n\nTanskan prinssi Otto katoaa tästä hetkestä kauniina ohikiitävänä kuvana\ntämän valtakunnan historiasta. Tuntematonta on mikä osa hänellä oli\nhengellisen veljeskunnan toiminnassa tai maailman tapahtumissa.\n\nSe, jota kaikki tanskalaiset olivat huokailleet, ja josta Sven Tröst\noli uneksinut hiljaisena syysyönä seuratessaan onnettoman kuningas\nKristofferin ruumista soihtujen loimutessa ja tähtien loistaessa Sorön\nmetsän läpi, se oli nyt mennyt täytäntöön, joskin toisella tavalla kuin\nuskalias nuori sydän oli toivonut, mutta Tanskalle paljon onnellisemmin\nkuin järkevinkään tanskalainen siihen aikaan olisi voinut odottaa.\n\nPiispa Sven oli kuollut ruttoon, samoin monta rehellistä tanskalaista.\nMutta paljon pahaa oli aika vienyt mukanaan: monta hillitöntä\nhurjapäätä oli saanut surmansa tai poistunut maasta seikkailijoiden\nhurjissa parvissa. Ilma oli Tanskassa puhdistunut sitten onnettomien\nKristofferin aikojen. Pohjolaan oli koittanut onnellisempi aika, joka\nseuraavien polvien aikaa loisti häikäisevän kirkkaana, heijastaen\nvalonsa kolminkertaiselle kruunulle.\n\n\n\n"]