Lapin lumoissa

LAPIN LUMOISSA

Kirj.

Aaro A. Nuutinen

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.

SISÄLLYS:

Pohjoista kohti. Kemijärveläisiä katsomassa. Sunnuntai Pyhätunturilla. "Sallan Lapissa". Retki Kutsan tarumaille. Antaapa rattaan pyöriä! Ilta Keimiöjärvellä. Pallas–Ounas, maamme ihanteellisin retkeilyseutu. Korkea-arvoisia nuottamiehiä. Oikopolulla. Pikamatka Länsi-Lapissa. Aavasaksalla.

1.

POHJOISTA KOHTI.

Epätasaisesti jyskyttäen kierivät suuret, raskaat rattaat kolmannen luokan vaunun kovien puupenkkien alla. "Yksinäisen miehen juna" kulkea kohisti yksitoikkoisen täsmällisesti ja suoraviivaisesti Rovaniemen rataa, halki vainioaukeitten, läpi metsien. Se jyristeli tunnin toisensa jälkeen lämpimänä kesäkuun päivänä muuttolintujen kevätlennon suuntaan, pohjoista kohti.

Vaihtelu virkistää. Kokeakseen uutta, kiinnostavaa elämänpuolta ja samalla saadakseen epätavallista, kuluttamatonta kirjoittamisen aihetta kynämies oli päättänyt lähteä tälle matkalle, laittautua lomakierrokselleen tavallisen souvarimiehen pukimissa. Vaella kulkurina ja syrjäisillä seuduilla oppiaksesi todella tuntemaan kansaa ja maata. Se on amerikkalaisen suurretkeilijän Halliburtonin mielipide. Tuota matkailumuotoa oli nyt kerran koeteltava. Pyylevyys teki kyllä sälliyden hyvin vähän uskottavaksi. Oli lohduttauduttava sillä havainnolla, että erikoisen sopivamallinen retkeilypusero peitti suuren osan liikatanakkuudesta. Jätkämäistä yleisvaikutusta täydensivät varsin määräävästi heleän keltaiset pieksut eli lapikkaat sekä halpa lippalakki. Näiden varusteiden kanssa sopusoinnussa olivat keväisen auringonpaisteen päivettämät kasvot ja kädet.

Junan jyristäessä yhä eteenpäin "sälli" nyhjötti nurkassaan. Toiset matkustajat eivät kiinnittäneet huomiotaan häneen, sillä "oikeat ihmiset" seurustelivat vain keskenään. Hyvä, saanpa nyt olla rauhassa. Sotaiset sanomalehtimiehet rakastavat rauhaa.

– Oisko antoo tulta tupakkaan? kysyi eräältä asemalta juuri junaan sahoineen, kirveineen ja kontteineen noussut, vastapäätä sällikokelasta istumaan asettunut keski-ikäinen mies, nähtävästi metsätyöläinen.

Mies sai tulitikut. Laatikon takaisin ojentaessaan hän kysäisi tuttavallisesti niinkuin ainakin vertaiseltaan:

– Onko tiijossasi pöllitöitä ylämaissa, vai minnekkä out mänössä?

– Eipä ole tiedossa. Muuten vain menen Lappiin.

– Etkö meinoo mehtäsavotoita tievustellakkaan?

– Enpä heistä perusta, kynämies sai sanotuksi mielestään jo hyvin sällimäisen huolettomasti.

– Sukulaistesko luokse mänet? Vai heinäjätkäksikö talonjussille?

– Ei ole sukulaisia... eikä taida tulla ruvetuksi heinämieheksikään. Muuten vain kuljen.

– Miltee seutukunnalta läksit viimeksi?

– Etelä-Pohjanmaalta.

– Minkälaisia palakkoja siellä maksettiin metänhakkuu- ja uittotöistä?

– En ole niistä oikein selvillä. Eiväthän ne tainneet olla kovin ilauttavia nykyisenä lama-aikana. Ja niitä töitäkin oli hyvin vähän. Eikähän siellä ole paljon metsiäkään hakattaviksi.

– Eihän siellä niitä ou. Minun kotipuolella Savossa on mehtiä, vuan ei mehtätöitä sanottavasti sielläkään nyt pula-aikakautena. Niin piti lähtee minunnii niitä tiältä pohjosesta ehtimään, kun sanoivat valtiolla olevan jossain perukoilla pöllipuihen hakkuuta läpi kesän. Olin tuolla Portimojärven korpisavotassa toista kuukautta, mutta nyt sieltä vähennettiin miehiä – perreellisiä miehiä vuan jätettiin töihin – ja meitä neuvottiin mänemään Kuolajärven Jukkuujokivarren pöllityömualle. Moni reissupoika lähti Portimojärveltä halaki korpiin kävellä jumpsimaan suoraan Kuolajärvelle, mutta kun minä en tärvännä vähiä rahojani viinaan enkä korttipelliin, mänin Koivun asemalle ja ostin junapiletin Rovaniemelle.

– Mutta tehän nousitte junaan vasta Jaatilassa.

– No niin, sanoppa muuta: kun uamujuna jätti minut Koivussa! Olin juomassa limunaatia, kun huuvettiin, että nyt se männöö! Minä juosta lekkasin sen jälestä pitkältä, vuan en tavoittanut. En kehanna ennee kiäntyä takaisin asemalle – jätkäparvi siellä tuntui nauravan ja rähäköivän sitä minun olumpiajuoksua. No, mikäpä tässä – läksin kävelemmään etteenpäin rattoo pitkin. Ajattelin, että onhan tässä aikoo, toinen juna tulloo vasta monen tunnin kuluttua. Ratavahti tuli vastaan ja sanoi, että ei ratalla sua kävellä, siitä sakotettaan. Mutta minä sanoin sille, että onhan minulla tässä piletti, niin kun niät; sama kait se on valtiolle, jos minä tämän välin, tästä Jaatilaan, istun junassa tahi junnoo oottaissani jo jouvukiksi ja ajankuluksi kävellä lipsin rattoo pitkin, kun kerran minulla on kourassa laillisesti ostettu ja kontantilla maksettu rautatielippu.

Vahti nauroi ja sanoi, että kävele hyvä mies minun puolestani vaikka Rovaniemelle asti – kun kerran sinulla on piletti.

Nauroivat tätä muutkin – koko vaununtäysi.

– Kyllä nuo savolaiset ovat eteviä, tuntui muuan mies sanovan vierustoverilleen.

Tekosälli tunnusti puhelutoverilleen olevansa myöskin savolainen, vaikka viime vuosina on tullut olluksi Pohjanmaalla maailmanrannan koulua käymässä. "Samoja savolaisiahan tässä ollaan, yksiä pulliaisia, vaikka maailma meitä heittelee laidasta toiseen."

– Minä en tykkee Pohjanmuasta, en ainakaan niistä Vaassan puolen seuvuista enkä olennosta siellä, luontui puhumaan ukkeli nähtävästi kaverinsa syntyperätunnustuksen rohkaisemana, – oun ollunna renkinä Laihialla, ennen nuorena miehenä. En viihy kauvan tiällä ylämaissakaan. Savvoon palastan takaisin, Kehvolle, suuren Kallaveen rannalle, tiijäthän... Tule pois sinne sinnäi, kotipuoleesi. Mikä pakko on olla siellä vieraalla puolella... haukuttavana? Lähe nyt ensin Kuolajärven savottaan. Sovit kait sinne sinnäi.

– Ei passaa lähteä tällä kertaa. Minulla on tässä vähän muita tuumia.

Juna pysähtyi Rovaniemen asemalle, ja kiertosällit erosivat hyvinä ystävinä, reilusti kättä paiskaten.

2.

KEMIJÄRVELÄISIÄ KATSOMASSA.

"Kynäsälli" olisi voinut vielä samana päivänä, muutaman tunnin kuluttua Rovaniemelle saavuttuaan jatkaa matkaansa minnepäin tahansa Lappiin kauppalan keskeltä, postikonttorin avarasta pihasta lähtevissä postiautoissa; olisi vain heittäytynyt rautatieasematalon edustalla odottavaan keltaiseen vaunuun ja ajaa köröttänyt postikonttorista matkalippua ostamaan (lipullisilla oli etuoikeus päästä mukaan, jos matkalle lähtijöitä sattui olemaan enemmän kuin vaunupaikkoja). Mutta matkan jatkaminen jäi seuraavaan päivään. Hän halusi nimittäin käydä parin kilometrin päässä kauppalasta sijaitsevan Ounasvaaran huipulla – ensi sijassa siksi, että voisi sanoa käyneensä sielläkin, tällä ihailtavan tarmokkaasti mainostetulla, vaikka verraten matalalla (204 m mp:sta) huvikalliolla. Kiikutettuaan repun vaatimattomaan, sällimiehelle välttävään matkustajakotiin hän lähti heti sekavassa talorykelmässä kääntyileviä pölyisiä ja hellepaisteisia teitä myöten neuvon mukaan osailemaan ensin laajan ja vinhasti virtaavan Ounaskosken yli vievää rautatie-, ajo- ja kävelytiesiltaa kohti. Olipa sinne pääsemistä, vaikka korkeiden, rautaisten sillankaarien verenpunainen maalaus opastavana näkyi matalien talojen ylitse. Mahtavan näköinen laitos se silta olikin "paikan päällä" katsottuna. Sitä myöten juna mennä huhkii Kemijärvelle uutta, piakkoin valmistuvaa rataa pitkin.

Heti sillan takaa alkoi ampumarata-alueen poikki suuntautuva, loiva metsätie kohota laajaselänteisen Ounasvaaran korkeinta kukkulaa kohti. Se nousu ei tuntunut rasittavalta. Ainakin siitä kannattaa Ounasvaaraa mainostaa. Eikähän se ole huonoimpia näköalapaikkoja muutenkaan. Sieltä näkee laajemmalle kuin alhaalla arvaakaan. Lähiympäristön tasavat maat avartavat paljon silmänkantavuutta. Kaukana pohjoisessa ja idässä näkyy jo vaarajuontoja, mutta tuntureita ei vielä. Kallionhuipulle on rakennettu lipputanko, puhujalava ja pieni ravintolakoppi. Siltä lavalta "yks' alamaan sälli" piti lennokkaan ja rikassisältöisen juhlapuheen. Kuulijoita oli vähänpuoleisesti. Vain kaksi. Joitakin juippeja, jotka joutessaan kuljeskelivat kallioilla.

Seuraavana päivänä postiauton ikkunasta katsottaessa Ounasvaara näytti kovin matalalta. Mutta sen harjanteelle rakennettu puinen suksimäki oli uljaan korkea.

Mukava oli muuten kulkea tässä suuressa ja pulskassa Rovaniemen–Kemijärven postiautossa. Sällin mukavuustuntua lisäsi melkoisesti hänen vierustoveriltaan, arvokkaan näköiseltä herralta kuulemansa tieto postiautojen matkustajamaksujen äskeisestä alentumisesta 50 pennistä 30 penniin kilometriltä (olikin unohtunut matkalipun ostaminen jo postikonttorista). Tuo herrasmies kuului olleen, ja olevan tietysti vieläkin, ammatiltaan – piispa. Sälli ja piispa rinnakkain! Sälli ei tiennyt sitä tarinoidessaan piispan kanssa Lapin erikoisuuksista, sen asukkaista, tuntureista, koskista, kasveista ja eläimistä, erittäinkin sääskistä, paarmoista ja polttiaisista. Korkea-arvoisella herra piispalla tuntui olevan hyvin selkeät tiedot kaikista näistä moninaisista asioista. Sälli esiintyi enimmäkseen kyselijänä ja kirkkoruhtinas vastaili auliisti ja leppoisasti. Karttalehteä yhdessä tutkien ja autonohjaajalta toisinaan kysäisten piispa ja sälli tarkkasivat tien varren nähtävyyksiä.

Ensimmäisenä niistä ansaitsee mainitsemisen kahdeksan kilometrin päähän Rovaniemeltä pystytetty napapiirin rajataulu kolmi-, nelikielisenä, mikäli kerkesi nähdä sen vilahtaessa ohi. Se kuului laitetun vasta äskettäin. Tuntui somalta olla ensimmäisen kerran napapiirin pohjoispuolella. Sälli oli mielestään hyväkin tutkimusmatkailija, arktisten seutujen kulkija. Hän ei tiennyt ennen tuon taulun olemassaolosta, eikä siitä ole tainnut tietää moni muukaan. Ilmankos näiden seutujen erikoistuntija, kansanedustaja-tohtori Hänninen sanoikin sällille vähän ennen matkalle lähtöä: "Etelä-Lapista ei ole kirjoitettu juuri mitään, ei ainakaan kaunokirjallis-yksityiskohtaisesti. Onpa hyvä, että menette Kemijärvelle ja maamme syrjäisimmälle ja yleisesti vähimmän tunnetulle tienoolle, Kuolajärvelle. Kyllä siellä, muun muassa tulevilla luonnonsuojelualueilla, on sellaisia luonnonihmeitä ja matkailunähtävyyksiä, muusta puolesta puhumatta, että niistä kannattaa kirjoittaa paksukin kirja, ja olisi pitänyt jonkun kirjoittaa jo paljon aikaisemmin. Ei ole myöskään hyviä, eikä sanottavasti minkäänlaisia, kuvia julkaistu näistä mielenkiintoisista tienoista."

Sivuutettiin sitten Petsamoon vievän tien haara (siihen on matkaa Rovaniemeltä noin puoliväliin kolmattakymmentä kilometriä). Saatiin luoda nopea silmäys myös viehättävään Vikajärveen vehmaine asuinseutuineen. Nähtiin sitten Lapin korkeiden maiden ensimmäinen, tosin verraten vaatimaton (korkeus 220 m mp:sta) etuvartija, Lautavaara, ja pianpa pyörähdettiin kahvittelupaikan, Nammankylän Hautalan, portaiden eteen.

Seurakunta purkautui autosta taloon kahvia juomaan ja hirmupaksuja lettivehnäspalasia mielihyvin syömään, mutta piispa ja sälli jäivät käyskentelemään aurinkoiselle pihamaalle, hengittämään raitista ilmaa ja oikomaan auton ahtaudessa hiukan kangistuneita ulottimiaan.

– Tässä on lähellä, neljän kilometrin päässä, tavattoman kalainen järvi, Venejärvi nimeltään. Olen ollut siellä kalastamassa, aloitti keskustelun piispa, ja siinäpä taas juttua riitti kaloista ja kalastuksesta, kunnes vähän ennen auton lähtöä sälli ja piispa kävivät takapihalla katsomassa isoja – sikoja, noita Lapissa harvinaisia eläimiä. "Harvinaisia ne ovat täällä päin maailmaa, sillä milläpä niitä elätetään ja lihotetaan täällä napapiirin pohjoispuolella, jossa on vain vähän viljamaita ja nekin vähät hiekkaperäisiä ja auhtoja. Ei kannata ruokkia ostorukiilla sikoja, kun ruisjauhosäkki viime talvenakin maksoi Lapissa joissakin paikoin kaksisataa markkaa ja vähän siitä ylikin. Ei riitä viljaa kaikille ihmisillekään – monella oli talvella nälkäkuolema lähellä, ja huonosti olisi käynyt, jollei Punainen Risti olisi jakanut avustusta. Köyhät kunnatkaan eivät kyenneet kaikista tarvitsevista huolehtimaan."

Matkaa jatkettiin kilometri kilometrin ja penikulma toisensa jälkeen hyvää, tasaista tietä pitkin, laihoja ja enimmäkseen huonometsäisiä hiekkakankaita myöten, ohi lammensilmien ja poikki purojen. Tasaisesti hyristäen keltainen, komea postiauto jätti erämaiseen yksinäisyyteensä nuo lammet ja purot sekä ne muutamat veistetyn puun valkealta hohtavat, pienet uudisasumukset, joita oli kyhätty tien varteen, vähäisen hiekkamaaraivion laitaan. "Millähän noissakin aiottaneen elää, kun peltomaakin näkyy olevan noin laihaa ja karua. Kyllä suomalaisella on sisua yrittämiseen, sen näkee selvästi tuostakin." Ei ollut postia uudistorppiin jätettäväksi – ei kannata tilata sanomalehtiäkään, ja kukapa lähettäisi monesti kirjeenkään erämaan eristäytyneille asukkaille. Ei ketään laskeutunut autosta heidän kotiveräjilleen, eikä niiltä tarvinnut ottaa matkalle lähtijää. Noiden idyllisten pikku pesien vaiheilla ei näkynyt muuta elonmerkkiä kuin kiivaasti haukkua räiskyttävä pystykorvainen koiraressu. Se oli säännöllisesti kaikilla kotiporteilla. Koira ja poro – Lapin ominaiset hoidokkieläimet, poro tietysti ensi sijassa. Poroja tavattiin monesti tien vieressä ja jonkin matkaa auton edessä tiellä juoksemassa. Eräässä "tokassa" oli niitä puolisensataa ja toisessa parikymmentä, mutta enimmäkseen ne näyttäytyivät kolmisin, kaksin ja hyvin usein yksin, ja ne yksinäiset suuria sarvipäitä. Porotalouden ohella harjoitetaan näillä tienoilla vielä lehmienkin hoitoa, koskapa noita (täällä kaikki järjestään valkoisia) rauhallisesti tiellä märehtijöitä näkyi jonkin verran asuttujen paikkojen seutuvilla.

Muista matkanähtävyyksistä huomattavin on parisenkymmentä kilometriä ennen Kemijärven kirkolle tuloa, noin kilometrin päässä maantiestä sijaitseva Hyypiön Kukkura (341 m korkea) erittäin kaunismetsäisen kyömyvaaran huippuna. Siinä aivan vieressä näkyy myös Hyypiön yksinäinen erämaanjärvi.

Matkaa Rovaniemeltä Kemijärven laaja-asutuksiseen kirkonkylään ei ole enempää kuin 89 km (toisen maininnan mukaan 87). Pian se tuli kuljetuksi hyvällä ajopelillä ja hyvässä seurassa.

– Kiitos matkaseurasta, sanoi sälli piispalle ja kohotti lippalakkiaan auton pysähdyttyä postikonttorin eteen.

– Samoin, vastasi kohteliaasti korkea kirkonmies nostaen arvokkaasti hattuaan. (Oikeat herrat ja todella sivistyneet ihmiset ovat kohteliaita poikkeuksetta kaikille. Sen havaitsi tässäkin.)

Pussi selässä ja pieni laukku kädessä sälli käveli postikonttorista muutamien kymmenien metrien päässä sijaitsevaan Rankisen matkustajakodin väenpirttiin, öin ja päivin auki olevaan, kaiken maailman kulkijain, jätkämiesten vapaaseen käyntipaikkaan. Ei voinut pyrkiä "matkustajanumeroon". Olihan näet aina ja kaikkialla muistettava esiintyä sällimäisesti. Tahi oikeastaan jätkämäisesti, sillä jätkä-nimitys, kunniallista työmiestäkin tarkoittaen, on Lapissa paljon yleisempi kuin sälli-sana, jota paikoin tuskin tunnetaankaan.

Rankisen väenpirtti oli, kuten muutkin samanlaiset kaikissa Lapin kirkonkylissä ja muissa keskityspaikoissa tavattavat "vapaapirtit", täynnä joutilaita jätkämiehiä pohtimassa kuulumisia, laskettelemassa vitsipuheita ja juomassa erittäin huokeahintaista vehnäskahvia pitkän pöydän ääressä. Siinä istui puseromiehiä vieretysten, pitkä rivi kuin pääskynpoikasia puhelinlangalla. Puhallettiin hiessäpäin pikkulautasella höyryävään ruskeaan herkkuliemeen ja kupissa kasteltiin ahkerasti paksua pullapalaa. Toiset söivät lohi- ja poronlihavoileipiä sekä kananmunia ja joivat maitoa tahi kaljaa. Ja lisää huudettiin. Mikä anoi mitäkin parilta piika-ihmiseltä, jotka saivat näyttää varsin ripeää jalannousua ja komeaa käynnintyyliä ennättääkseen täyttää jokaisen isoovaisen ja janoovaisen pyynnön. Sitä mukaa kuin miehet saivat syöneiksi, he siirtyivät seinustapenkeille istua louhottamaan hattu päässä ja piippu, "sätkä" tahi muu savuke hampaissa. Toiset vetäytyivät syötyään muitta mutkitta pitkälleen, kyynärnojasilleen lattialle ovensuunurkkaan ja sieltä ottivat osaa yleiskeskusteluun sekä tämän tästä lähettivät suustaan sylkisuihkun kolmen emaljisen, katajanlehvillä täytetyn sylkyastian viereen. Ukkelit ajattelivat kai tavallisen jätkämiehen sopivan sylkäistä lattiallekin. Alituiseen siinä puuhattiin edestakaisin, ulos ja sisälle – aina riitti tulijoita ja lähtijöitä. Väenpirtti näytti olevan kaikkien joutilaiden, oloonsa ikävystyneiden seurustelupaikka. Työn puutetta ja palkkojen pienuutta valiteltiin. Muutamilla tosin tuntui olevan tiedossa työpaikka metsähallituksen tahi Kemi-yhtiön kaukaisella metsähakkuulla ja sinne lähtöä he toprakasti touhusivat. Yksi ja toinen mies illan kuluessa nakkasikin repun selkäänsä sekä jännesahan ja kirvesnyökän kainaloonsa, painuen ulos Lapin ihmeelliseen, alamaalaisesta oudolta, aivan sadunomaiselta tuntuvaan, laskeutumattoman auringon valaisemaan yöhön. Aina aamupuolelle asti riitti tätä ja kaikenlaista muuta liikennettä. Nukkumista ei näyttänyt moni muistavan, ei talonväki enemmän kuin vieraatkaan. Kahvia yhä keitettiin ja juotiin. Ja tarina luisti...

Milloinka nämä ihmiset mahtanevat nukkua? Sanottiinkin Lapissa kesällä nukuttavan hyvin vähän. Kukapa malttaisi maata paljonkaan kesällä, kun ylimaan aurinko paistaa helottaa täydeltä terältään kautta vuorokausien, Kemijärvelläkin juhannuksen kahden puolen kaikkiaan neljän viikon aikana. Silloin ei tarvitse nousta millekään vaaralle tahi tunturille, ei rakennuksen katollekaan nähdäkseen tuon ihmeen. Eikä se paista sateettomana, punaisena pyörylänä, vaan keltaisena lämmittäviä säteitään jakelevana oikeana aurinkona. Ja jos joku vaivautuisi kesäisenä yönä nousemaan lähellä Kemijärven kirkonkylää itä- ja kaakkoispuolella paartaville komeille vaaroille, esim. korkeimmalta näyttävälle Pöyliövaaralle, joka on kuin alassuin käännetty pata, niin "siellä sen näkisi auringon laskeutumattomana oikein pitkän ajan." Sälli puolestaan tyytyi kuitenkin katselemaan kesäyön aurinkoa istuskellen kirkon kellotapulin portailla kello kahteen saakka. Siihen se paistaa hellitti – suoraan pohjoisesta, järvenselän eli oikeastaan Kemijoen laajentuman tyyneen pintaan kauniisti kultaansa kuvastaen. Eipä suotta sanota Lappia satumaaksi.

Jätkä nousi vaeltamaan aikansa kuluksi ristiin ja rastiin sileänurmikkoista kirkkotanhuaa, Pappilannientä. Hän tarkasteli ensin sitä vanhaa, kirkosta erillään olevaa kellotapulia, joka kuuluu rakennetun jo v. 1774. Nykyinen kirkko, puinen ristinmuotoinen rakennus, on tehty v. 1831. Se on siis paljon nuorempi kuin tapuli. Mutta kirkko onkin jo seurakunnan kolmas. Kirkon ja tapulin väliselle kentälle pystytetty taulu näet ilmoittaa:

Tässä oli Kemijärven ensimmäinen kirkko 1648-1694; toinen kirkko 1694-1832; purettu 1872.

Taulussa on myös Raamatun lause:

Herra, minä rakastan Sinun huoneesi paikkaa ja Sinun kunniasi asuinsijoja. Ps. 26:8.

Samalla kentällä on myös vapaussodan sankaripatsas, kahdeksan kaatuneen hautamerkki. Kiveen upotetun pronssikuvan alla nähdään sanat:

Ei meille, Herra, vaan nimellesi kunnia.

Sällimatkailija muisti kemijärveläisten vapaussodan aikana urhoollisesti taistellen Kuolajärven Kurtilla lyöneen rajan taakse takaisin kapinaa nostattamaan tulleen vihollisjoukon.

Tuli käydyksi aivan kirkon seinustalla sijaitsevalla, pientä petäjikköä kasvavalla hautausmaalla, jossa oli vain peräti vaatimattoman näköisiä ristejä ja muistokiviä sekä melkein yksinomaan hoitamattomia hautakumpuja. Hautausmaan kiviaidalta katsellessa levittäytyi Kemijärven taajaväkinen yhdyskunta melkoisen laaja-alaiseksi, luvalla sanoen aikalailla sekavaksi ja hiukan liian kirjavaksi rykelmäksi erivärisine ja erityylisine taloineen. Taitekattoiset ja kaksikerroksiset rakennukset ovat yleisiä ja talot on sijoitettu mihin vain ja miten päin tahansa. Asutus ulottuu pitkälle niemekkeenliepeelle, Särkikankaalle saakka, jonne tulee tehtäväksi parhaillaan rakennettavan rautatien pääteasema. Olipa ihme, että näin suuri ja yleensä vauraan näköinen yhdyskunta ei saanut v. 1931 anomiaan kauppalaoikeuksia. Työtarmostaan ja yritteliäisyydestään kiitetyt kemijärveläiset olisivat kuitenkin monen sivullisenkin mielestä ansainneet tuon etuisuuden. Mutta tottapa epäämiseen lienee ollut jokin pätevä syy. Saavathan kunnon kemijärveläiset nyt lohdutuksekseen edes rautatien. Sitä ei voida enää heiltä evätä. Ei siis liene kovin kaukana se kultainen aika, jolloin rautatien avattua nykyistä laajempia liikenne- ja ansiomahdollisuuksia jälleen aletaan, kuten useina vuosina ennen maailmansotaa, tuhatmarkkasta nimittää "kemijärveläiseksi". Ja silloin tietysti Kemijärven taaja ja toimekas yhdyskunta Kuumaniemen kunnaalla saa tinkimättä kauan odottamansa kauppalaoikeudet. Jos maailma pysyy pystyssä, niin eipä olisi ihme, vaikka Kemijärvi muutaman sukupolven perästä korotettaisiin kaupungin arvoon ja kunniaan. Näitä tämmöisiä miettien mies käveli hautausmaalta siihen Rankisen väenpirttiin ja kellon aloittaessa jo neljättä aamuyötuntia vetäytyi vihdoin jätkämiesten malliin pitkälleen pirtin penkille, täysissä pukimissa, selkäreppu päänalaisena.

Pirtissä oli muutamia muitakin nukuttelijoita, samanlaisia souvarimiehiä. Pystyssä olivat enää vain suurta astialatinkia tiskaileva piikapalkollinen ja hänen kanssaan tärkeän näköisenä sipatteleva nuori hanttimies. Heillä oli nähtävästi erityisen yksityislaatuisia asioita selvitettävinä, ja sitä selvittelyä kuulosti jatkuvan kauan. Siitä huolimatta pirteä palvelijatar kello 6:n aikana jo seisoi lieden luona keittämässä kahvia tavattoman suurella pannulla. Ja miesjoukko jo istuskeli kahvin jakoa odottamassa.

— Mihin aikaan tuolla rakennuksen toisessa päässä, matkustajakodin puolella, saa aamiaisen? sälli kysyi Annilta kahvia maksaessaan.

– Kyllä sen kymmeneltä, mutta aamiainen siellä maksaa 12 markkaa... eikä sinne oikeastaan... niin, en tiijä...

Parturissa pistäydyttyä sälli kelpasi aamiaiselle matkustajakodin hienolle puolelle. Siellä oli oikein hyvä- ja runsasruokainen "seisova pöytä". Kyllä siitä tuli otetuksi täkyä aikamiehen tavoin. Kuten toisetkin. Vaikka eihän ruokailijoita monta ollutkaan. Oli vain pari maanmittaria, sälli ja eräs tavallisen miehen näköinen ukko nurkkapöytänsä ääressä. Sälli sattui istumaan lähellä häntä.

– Olette kai Kemi-yhtiön miehiä, vai valtionko? kysyi tuo mies sälliltä ja työnsi suuren makkarapalasen nurinniskoin suuhunsa.

– En kummankaan.

– Vai niin, no anteeksi! Luulin teitä samanlaiseksi virkamieheksi kuin itse olen: metsätyönjohtajaksi. Kun teillä on puseropuku ja varsikengät – kuten meillä metsämiehillä, monilla metsänhoitajillakin nykyään. Puseropuvut näkyvät nyt tulleen kovasti muotiin. Eikä se olekaan hulluin muoti...

Siitä lähti tarina juoksemaan. Mies oli hyvin puhelias. Taisi olla nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta. Ukkeli selitti nyt viettävänsä parin viikon kesälomaansa, asuu ja syö tässä matkustajakodissa... missäpäs se tulee sen paremmaksi... poikamiehelle... jolla ei ole vakituista akanpuolta... kun en huolinut siitä suuren, rikkaan talon tyttärestä siitä Hiltasta... sieltä Rantsilasta... tiennette sen ison talon lähellä maanteiden risteystä... ainoa tytär... se Hilta... eikä poikiakaan... tukkilaisten lähtiäistanssiyönä juoksi jäljestäni tanssituvasta maantielle... tarttui käsivarteeni... niin kukako... no sepä Hilta... tuohon noin tarttui... ja sanoi, että älä lähde... äläkä jätä minua... rakastan sinua... otan sinut miehekseni... pääset isännäksi suureen taloon... mutta minä en totellut... seuraavana päivänä painuin koko tukkilaisroikan mukana pois paikkakunnalta... monesti olen katunut sitä... enkä ole ottanut muitakaan... kauan oli Hilta miehettömänä... kävi olemassa Amerikassakin muutamia vuosia... viime talvena näin lehdestä Hiltan kuolleen lähes kuudenkymmenen vuoden ikäisenä... no, älkää tykätkö pahaa, vaikka tuli tässä vähän puhutuksi... ensi maanantaina loppuu lomani ja sitten tulee taas lähtö moneksi kuukaudeksi kämppäasukkaaksi korpeen... tuolla Kuolajärven koillisperukalla on meidän yhtiöllä vähän hakkuita... monen penikulman päässä lähimmistä ihmisasunnoista... olen ollut tässä toimessa lähes kolmekymmentä vuotta... on siinä ajassa saanut tottua yhteen jos toiseenkin... no, hyvästi, voikaa hyvin.

Surkuteltava vaiko kadehdittava elämänkohtalo? Siitä jäi kuulija epätietoiseksi. Mutta tulipahan tuokin kuulluksi ajankuluksi, sillä laiva, pienoinen Aalto, lähti Kemijokea myöten pohjoiseen päin vasta klo 15, noin tuntia ennen, omituista kyllä, kuin Rovaniemen postiauto saapui Kemijärvelle.

Sälli matkusti tässä aluksessa kolmen tunnin taipaleen jokivarrella sijaitsevaan Vuostimonkylään, josta oli aikomus jatkaa matkaa jalkaisin Pyhätunturin luonnonsuojelualueelle (siihen aikaan eduskunnan asiasta tekemää lopullista päätöstä puuttuvalle luonnonsuojelualueelle).

Laivamatka Vuostimoon oli ihana. Kulkurijätkä kiitti kohtaloaan siitä, että vielä nykymaailmassa sai matkustaa niin miellyttävässä vanhanaikaisessa kulkuneuvossa kuin höyrylaivassa. Kukapa olisi tiennyt tämmöisen kulkuneuvon täällä maailmankolkalla vielä olevan ja hengittävän! Mutta siihen olemiseen (vielä toistaiseksi) olikin syynä se, että Kemijärven ja Pelkosenniemen – Sodankylästä v. 1916 lohkaistun pitäjän – välille tehtävästä, Kemijoen rantamaita pitkin suuntautuvasta maantiestä oli valmiina vasta Kemijärven kirkonkylän ja Tapionniemenkylän välinen pätkä. Sen vuoksi siis saatiin kulkea laivassa Vuostimoon. Ajokuntoinen tie päättyi n. 8 km Vuostimon eteläpuolella. Hyvä näin, sillä kyllä laivan kannella on paljon parempi huomioida maisemia ja mitä tahansa muitakin matkanähtävyyksiä kuin hiidenmoista hoppua kiitävässä, ahtaassa autossa. Vehmaan vihantia, silmää ilahduttavia olivat Kemijokivarren alavat rantamaat, joista suuri osa viljeltyjä. Vankan ja toimeentulevan näköisiä, tiheästi asuttuja kyliä, joiden ahkeria uurastajia pula-aikakaan ei kuulu vielä pahasti hätyyttäneen. Kapulamarkkinoita, pakkohuutokauppoja, ei ollut monia pidetty. "Tässä on lihavat viljelysmaat joen kahden puolen ja kaloja saadaan kohtalaisesti. Metsätöitä on ollut, viime talvenakin melkoisen runsaasti, vaikka ei entisen veroisesti." Huomattavimmat länsirannan kyläkunnat laivamatkan varrella, Vuostimon eteläpuolella ovat Tohmo, Leväranta ja Tapionniemi, itärannalla Kostamo, Kummunkylä ja Varrio samannimisen, erittäin jyrkkärinteisen vaaran juurella. Muita vaaroja ja tuntureita näkyy joelle joka puolelta, läheltä ja kaukaa suuri ioukko, joista huomattavin on luoteisella ilmansuunnalla mahtavasti kolmiosaisena ja usein heinäkuulle saakka lumiläikkäisenä komottava Pyhätunturi. Keskimmäisen ja idänpuoleisen huipun välinen Isokuru, syvä ja laaja, pohjapuoleltaan säännöllisen viistosti kapeneva rotkolaakso antaa huippukolmikolle kaukaakin katsoen yllättävän oudon ja harvinaisen näön. Komea on myös Tapionniemenkylän lounaispuolella kohoava Outitunturi (korkeus 409 m). Sen ympärillä näkyvät sitä vähän matalammat Javarustunturi, Näätävaara, Airasvaara ja Vuostimovaara sekä hiukan loitompana Varsatunturi, Jäkälätunturi, Komiovaara ja monet muut korkeat, komeat, kauniit maat. Aivan erilaiset kuin alhaalla latteassa etelässä, Lapin asukkaiden hiukan halveksimassa "lannanmaassa".

Pienehkö laivanpurtilo oli aivan täynnä väkeä, enin osa työpukuisia jätkiä.

– Minne nuo miehet ovat menossa? tiedusteli sälli vieressään istuvalta pyylevältä emäntäihmiseltä.

– Pelkosenniemelle, tämän laivan yöpaikkaan.

– Onko siellä jokin erikoinen, suurempi työmaa?

– Ei ole Pelkosenniemellä; nämä menevät Savukoskelle tietöihin. Sieltä tehdään maantietä Tenniöjokivartta pitkin Kuolajärvelle.

– Jatkaako laiva matkaansa Savukoskelle asti, vai miten miesten on mentävä Pelkosenniemeltä eteenpäin?

– Ei pääse laiva Pelkosennientä ylemmäksi. Siellä on suuria, kivisiä koskia syvissä kallionuomissa, hyvin jylhää seutua. Harvoin siellä kukaan enää koluaa venepelissäkään – Pelkosenniemeltä Savukoskelle, eli Saukoskelle vanhalla nimellään, – kun on jo maantie, minkähän lienee nelisenkymmentä kilometriä pitkä. Pelkosenniemen pitäjän ainoa auto välittää liikennettä Savukoskelle, muutamia vuosia sitten kuuluksi tulleeseen läskikapinallisten valtakuntaan, jossa sekin Savukosken Keisari, tiennettekö, se omaotteinen, mahtava mies, joka... mutta herranen aika, minunhan pitää jäädä tähän rantaan, no hyvästi...

Suuren Javarussaaren ohi kuljettuaan laiva saapui pian yksillä viljelyaukeilla sijaitsevan, yllättävän vauraan näköisen Vuostimon kyläkunnan rantaan ja töksäytti keulansa jyrkkään nurmiäyrääseen – laituri näet tässä, kuten muissakin pysähdyspaikoissa tänä harvinaisen runsastulvaisena kesänä, oli puolisentoista metriä vedenpinnan alla. Tikapuita myöten oli laskeuduttava laivasta maihin.

– Mistähän täältä saisi oppaan tuonne Pyhätunturille? kysyi matkailijajätkä muutamalta mukavannäköiseltä, joitakin laivassa saapuneita laatikoitaan vastaanottamaan tulleelta isäntämieheltä.

– Tuosta Kulupakosta ne on usseen ruukanneet olla oppaina. Se on tuo iso talo tuolla. Mutta on niitä matkailijoita monesti meiltäi käsin kuletettu tunturissa. Onhan meillä poikia oppaiksi. Joutais kait se Kalevi nytkii lähtemään. Se meijän asuinpaikka on tuo punainen rakennus tuolla mäillä. Kun minä otan nämä ikkunalasiloutat, niin lähetään yhtä matkoo venneellä tuon Pyhäjoen yli.

– Sama se, lähdetään vain. Oletteko savolainen, kun puhutte "selevee savvoo?"

– Kyllä minä oun paremmin niinkuin savolaisia. Kuopion kaupunnissa oun syntynnä ja kasvanna, vaikka tiällä Kemijärven pitäjäässä oun ollunna ja touhunna tuon talon viljelyhommoo kolomattakymmentä vuotta.

– Vai niin! Sattuipa somasti! Savolainenhan sitä oun minnäi, ja Kuopio on minunnii syntymäkaupunti.

– No, sittenhän tunnetta varmaan minun velimiehen Karppis-Okin, liikemiehen, entisen painijan ja kilipa-ampujan.

– Kyllä tunnen ja tiijän...

Siitä lähti alku tuttavallisiin, hupaisiin jutteluihin, joita jatkui vielä parin tunnin ajan aivan äskettäin erittäin siistiin kuntoon uudestaanrakennetussa Karppilassakin. Tietäähän sen, kun kaksi savolaista tapaa toisensa maailmanrannalla. Silloin on vieraskin veljen veroinen, olkoonpa hän kulkurijätkä, herra tahi narri. Emäntä juotti jätkällä kahvia ja isäntä oikein omakätisesti voiteli tervarasvalla ne kulkumiehen uljaat seinäjokiset pieksut, "tästä kun on alakumatkalla vähän vetisiäkii maita paikoin kävellä, vaikka jängät on kyllä kaikki hyvästi porrastettu – jos jalakasin mänettä; tästähän piäsis kyllä venneelläi tuota Pyhäjokkee myöten Vuostimojärveen, kahentoista kilometrin matkan, mutta joessa on monta tiukkavirtasta nivvoo vastasauvottavana, – kauniit maisemat siellä oisi kyllä; muata myöten ei kartu matkoo Vuostimojärven talloon Korkalaan, sopivaan yöpymispaikkaan, enempee kuin kaheksan kilometriä, ja siitä toiset kaheksan on taivalta, kuivia maita, tunturimajalle Isonkurun piähän."

Jätkä ja nuori pitkäpoika Kalevi päättivät mennä jalkaisin.

Vieraan kengät imivät voiteensa päivänpaisteessa pian ja sitten lähdettiin kävellä taputtelemaan kummallakin kolmen päivän eväspussi "völjyssään".

Vaeltajien tultua muutamien kilometrien päähän kylästä oltiin jo oikeassa erämaassa. Opastettavan pakanallinen mieli iloitsi siitä. Toisinaan hän pysähtyi hetkeksi katselemaan korkeita kuusia ja paksuja petäjiä, niin kuin sellaisia vasta nyt ensi kerran olisi nähnyt. Ja hän pysähteli kuuntelemaan korven äänettömyyttä. Katseli myös aukeaa, suurta suota ja sen ylitse suoraviivaisena johtavaa pitkospolkua, vaaleaksi veistettyä porrastusta, Katseli niitä kuin ihmeissään nyt jälleen, pitkän ja pimeän talven, monen murheisen, vaiheikkaan kuun kierron jäljestä, ja hänen mieleensä muistuivat Zea Mays'n kirjoittamat sanat: En sen jälkeen ole nähnyt tähtien tanssia taivaalla, en kiiltomatojen kimmellystä kastekostealla niityllä enkä karpalosoita, joiden yli vain kapea porrassilta vie. Kun ne jälleen näen, olen peittävä silmäni, etten näkisi.

Ja täällä alkaa jo metsän polunaukosta toisinaan näyttäytyvä Pyhätunturikin antaa hiukan esituntua suuruudestaan ja mahtavuudestaan, vangiten vieraansa omaan, erikoiseen tunnelmaansa. Tunnet olevasi jo vuoren lumoissa. Tunturi ja erämaa vetävät sinua puoleensa, askel askelelta, yhä voimakkaammin ja vastustamattomammin.

Kalevi kertoi, että viikkoa aikaisemmin muutamat oululaiset konttorineitosetkin Pyhältä palattuaan olivat tunnustaneet tulleensa "tunturihulluiksi ja erämaavilleiksi". Ja eräs heistä oli ihmetellyt, että "miksei minulle ole kukaan kertonut, eikä edes missään ole kirjoitettu ja kuvattu, että tuommoinenkin suurtunturi on olemassa."

Illansuussa saavuttiin Vuostimojärven taloon, Korkalaan, yöpymispaikkaan. Siisti talo, ystävällisiä asukkaita, ihana paikka pienen erämaanjärven rantaäyräällä, ei muita naapureita kuin vähäinen tölli lyhyen matkan päässä etelärannalla. Korkalan kuului omistavan "täälläpäin suuresti vallanpäällä oleva isomahdoton puuliike Kemi-yhtiö". Korkalan asukkaiden ei tarvitse maksaa talosta ja sen viljelysmaista muuta vuokraa kuin maaverot kunnalle ja valtiolle. Onnellinen, rauhaisa ja viihtyisä talo. Siksi kai siinä viihtyivät pääskysetkin ennenkuulumattoman runsaslukuisina: asuinrakennuksen räystäiden alla oli 78 pääskynpesää. Joinakin vuosina kuului niitä olleen puolisentoista sataa. Onnellisuutta todistivat myös muut seikat – työteliäisyys ja sopuisa yhteishenki vanhempien ja lasten, poikien, tytärten ja vävyjen kesken. Talon runsaslukuinen väki tuntuikin olevan syvästi uskonnollismielistä, luultavasti ylimaissa valtavimpana esiintyvään laestadiolaisuuteen lukeutuvaa. Siistin salin pöydällä oli suuri nahkakantinen Kuva-Raamattu ja seinällä musta, kultakirjaiminen taulu: Herra, siunaa kotiamme! Uskonnollisuus näytti antavan kaikki kirkastavan hohteensa ja sävynsä tämän talon asukkaiden, etenkin vanhemman väen arkisellekin, ulkonaiselle elämälle, töille ja toimille. Kaleville ja kulkurimiehelle osoitettiin mitä herttaisinta huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä, kahvia keitettiin ja ruokaa kannettiin heidän eteensä välikamarin pöydälle. Emäntä puheli jätkälle hyöriessään:

– Vai on vieras Pohjanmaalta asti, ja jalansyten lähtenyt tätä meidän tunturia katsomaan. Kyllähän se kannattaa katsoa. Tuossakin tunturissa sen nyt oikein selvästi näemme Jumalan kunnian luonnossa, hänen voimansa ja väkevyytensä. Me tässä talossa asuvat näemme joka päivä nuo korkeat vuoret, että muistaisimme ja uskoisimme Jumalan voiman emmekä unohtaisi kiittää Häntä kaikesta siitä hyvästä, mitä Hän on meille antanut...

Tuo harras puhelu oli niin vakuuttavaa, että aivanpa vieras tuli siinä ajatuksissaan itseltään kysyneeksi, että mitenkä on kohtasi, kulkija, uskotko Luojan voimaan ja väkevyyteen ja oletko muistanut kiitollisin mielin sitä, jolta kaikki hyvä anti tulee, oletko kiittänyt Herraa, joka sinulle on antanut tuon järven takana juhlallisen jyhkeänä kohoavan tunturin ja tuon kirkkaan auringonpaisteen ja tämän tyynen, rauhaisan lauantaiehtoon laajan erämaan sydämessä?

Savusaunan löylyn jälkeen laitettiin jätkälle nukkumasija oikein vierassaliin, muuten ainoaan tyhjäksi jäävään huoneeseen tässä väkirikkaassa talossa. Vieras valvoi pitkään, aamutunneille saakka ja katseli koko yön ajan näkyvää aurinkoa ja peilityyntä, tumman metsän ympäröimää järveä, hän katseli väsymättä Pyhätunturin kolmea lumista huippua, sen syviä kurulovia ja kartanolla sydänyönkin hetkinä vilkkaasti lenteleviä pääskysiä, onnen lintuja. Vain kellon osoittimien asennoista havaitsi, että oli yö...

Mutta sittenkin! Onko nyt todellakin yö ja pitäisikö peittäytyä vuoteeseen, vaikka aurinko helottaa yhä, luoden ikkunan kulmikkaan kuvion seinään?

Tähän taloon kulkija tahtoisi jäädä pitkäksi ajaksi, koko kesäksi... ainaiseksi...

Mutta on lähdettävä jo muutamien tuntien kuluttua. Aurinko on jo noussut korkealle. Sen säteet ovat siirtyneet kultaamaan seinällä olevaa taulua: Herra, siunaa kotiamme!

Onnellisia ne, joilla on koti, ja joilla se on erämaassa. Sillä se on oikea kotimme... täällä alhaalla...

3.

SUNNUNTAI PYHÄTUNTURILLA.

Kello taisi olla jo seitsemän taivaltajan lähtiessä oppaineen jatkamaan matkaa Korkalasta Pyhätunturia kohti. Emäntä antoi heidän eväittensä reserviksi vastapaistettuja, kuumia lettuja eli räiskäleitä, "reppakorvia", ja talon reipas, aikuinen tytär saattoi lähtijät veneellä lähes puolen kilometrin laajuisen Vuostimojärven vastaiselle rannalle. Siitä lähti hyvä polku johdattamaan isopuisen ylänkömetsän halki; koskemattoman luonnon arvon ymmärtäen Kemi-yhtiö oli jättänyt pystyyn suurimmatkin puut polun seutuville. Kilometrimäärät (laivarannasta laskettuina) oli merkitty puiden kylkiin naulattuihin päreisiin.

Metsässä vallitsi kauniin kesäisen sunnuntai-aamun tunnelmallinen raikkaus. Tilttaltin ja muiden laululintujen iloista, kirkasäänistä helkyttelyä säesti järripeipposen määräaikaisen säännöllisesti toistuva, karhea ryystäminen. Suurten puiden katveessa, jossa kastepisarat vielä himmeinä hohtelivat, oli miellyttävän vilpoisaa, mutta muualla aurinko hellitti tulisesti raskaanlaisten reppujensa painon alla eteenpäin urhoollisesti ponnistelevien vaeltajain selkään. Sitkeäksi kävelijäksi harjaantunut Kalevikin istahti puolikymmentä kilometriä kuljettuaan polun poikki kaatuneen kelohongan rungolle ja kuivasi hikeä otsaltaan.

– Tulipa kerran teillekin hiki, sanoi jätkä.

– Tuli. Ne "reppakorvat" selekälaakussa kuumentaavat niin riivatusti, tuumaili Kalevi.

– Jahah, niissäkö onkin syy? Ne sietäisi syödä pois kuumentamasta. Mutta eihän tästä ole enää kovin pitkä taival majapaikkaan.

Hyvin siinä sitten sujui se lopputaival. Tasaisella, kuivalla kangasmaalla sivuutettiin oikealle päin kääntyvän, Pyhäjärven kylään johtavan polun haarautuma. Korkean metsän takana piileksinyt Pyhätunturin juonto avautui näkyviin kulkijain tultua erään jänkäsalmekkeen porrassillalle. Nuo vuoret ilmaantuivat äkkiä verraten lähelle eteen ikäänkuin sulkien tien vaatien pysähtymään ja kiinnittämään kaiken huomion tunturien valtaisuuteen ja komeuteen. Pyhä antoi jo tuosta suosillalta katsellen varsin hyvän käsityksen ihmiskääpiöitä nöyrryttävästä suuruudestaan ja jylhästä kauneudestaan. se näytti satoja metrejä korkeiden ja kilometrejä pitkien, tummien kvartsiittikivilouhikkoisten rinteittensä armottoman järeyden. Siinä olivat nyt nuo kolme syvien, laajojen rotkouomien toisistaan erottamaa, metsätöntä tunturipaljua. Pehmeäpiirteisesti pitkäselänteisiksi pyöristyen leikkautuivat ne näkyviin varjokuvamaisina ja auteresinertävinä – uhkaavan synkkinä. Auringon säteet ja pilvenhattaroiden varjot vuorotellen leikittelivät rinnemaiden tummalla irtokiviröykkeliköllä, vihertävänkeltaisilla sammal- ja jäkäläpaikoilla sekä puhtaanvalkoisilla lumiläikillä. Oli uskottava väite, että Pyhätunturi on Etu-Lapin mielenkiintoisin, jylhin ja mahtavin tunturi. Kalevikin unohtui sitä hetkiseksi katselemaan, nähdessään sen nyt näin läheltä parin vuoden väliajan kuluttua. "Reppakorvien" kuumentaminenkin taisi siinä unohtua häneltä siksi tuokioksi.

Mutta hän muisti sen jälleen ainakin heti majapaikkaan, tunturin rinnepetäjikköön rakennettuun autiopirttiin saavuttua – paiskasi kuuman käärön pöydälle ja ryhtyi kurillaan muitta mutkitta näppikonstia hyväkseen käyttäen pistelemään suuhunsa rasvaisia ohukaisia. Niitä katosikin, toinen toisensa jälkeen vilahdellen, verraten nopeassa tahdissa.

– Pianhan näistä piästään, uhitteli hän.

Toisenkin miehen täytyi istuutua pöydän ääreen pitämään puoliaan. Tämä hengillepano ei ollut suinkaan tarpeeton. Olihan jo nälkä lähes penikulmaisen kävelytaipaleen rasitukset kestettyä.

– Tässä saisi olla jotakin ryypättävää palanpaineeksi, kaipasi etelän mies.

– Oikeeta ryyppeemistä ei ou lähempänä kuin Rovaniemellä, mutta tuossa aivan tämän kummun länsirinteen alla, Isonkurun pohjalla, on hyvävesinen lähe. Minäpä juoksen heti, ihan kesken syönnin, hakemassa siitä vettä ruokaryypyiksi tällä hinkillä. Tuohon rinteeseen on tehty oikeen puuportaat veenkantajain mukavuuveksi.

Hän lähti ja palasi, nopsaliikkeinen nuori mies.

Lettuherkuttelun vihdoin päätyttyä joudettiin kiinnittämään huomiota "maallisiin" seikkoihin. Pirtti oli siisti ja verraten avara. Siinä oli avotakkainen uuni ja kolme ikkunaa. Itäisestä ikkunasta katsellen havaitsi rakennuksesta poispäin loivasti viettävällä rinteellä harvinaisen kaunista, vahvarunkoista petäjikköä ja pihassa pari uhkeaa, alkukantaisuuden tunnelmaa voimakkaasti tehostavaa, harmajaksi keloutunutta honkaa, suomalaisen erämaan symbolia. Eteläisestä ikkunasta näkyi kummun jyrkänteen alla silmänkantama synkkää, sakeaa metsää, aina vain erämaata, sekä järvi, Tunturijärvi kuului olevan nimeltään, Outitunturin liepeellä. Se oli kaunis näky. Kolmannesta ikkunasta ihailtiin luoteesta ja pohjoisesta päin männynlatvojen yli näkyvää, aivan lähellä peloittavan korkeana ja jyrkkäseinämäisenä kohoavaa kolmea tunturipaljakkaa, noita jättiläismäisiä kiviraunioita.

Vieraat kävivät katselemassa talon toisiakin huoneita. Tässä kammissa eli erämaarakennuksessa on nimittäin alakerroksessa pirtin lisäksi kamari ja keittiö hellauuneineen, pannuineen, patoineen ja kahvikuppeineen sekä yläkerroksessa kaksi sievää kesähuonetta. "Tehdään yksintein tilava, kun kerran on hommaan ruvettu, jotta siellä sopivat pehailemaan matkailijat, porojen paimenet ja marjojen poimijat." Niin kuuluivat Kemijärven kunnanvaltuuston isännät tuumanneen päättäessään tunturikämpän rakennuttamisesta v. 1927. Ulkoapäinkin on talo erittäin sievä. Se on tehty pyöreiksi, veistämättömiksi jätetyistä kelohongista. Suurenlaisin kustannuksin oli niitä vedätetty kaukaa, useiden kilometrien takaa, sillä ei haluttu kaataa noita komeita erämaan symboleja lähempää, matkailijoiden näköpaikoilta. Niin ymmärtäväisiä miehiä olivat Kemijärven valtuuston jäsenet. Sen kuultuaan jätkä kohotti lakkiaan heidän kunniakseen. Kemijärveläiset, pelkosenniemeläiset ja etenkin vuostimonkyläläiset tuntuivat olevankin hiukan ylpeitä Pyhätunturistaan.

Eikä suotta. Sen tuli pian havaitsemaan hyvin vakuuttavasti, tahi oikeammin: vaikuttavasti. Se vaikutus koski ensisijaisesti takakäpäliin retkeilijäin lähdettyä vuovautumaan ylös kivenheiton päässä majalasta sijaitsevan ns. Rantakappaleen rinnettä. Ja sitä riitti. Ensin alempana metsävyöhykkeessä sileäjäkäläistä, yksipohjaista pieksua pahasti livettävää, jyrkkää seinämää, ja puoliväliä ylempänä, puurajaa korkeammalla kehnokulkuista "pirunpeltoa", jalkojen alla irtonaisena lonkkavaa kivikkoa muutamien satojen metrien pituudelta (Rantakappaleen relatiivinen korkeus n. 374 m). Hikensä sai kiipeilijä. Satakiloiselle oli nousemisessa täysi työ. Siksipä hän sanoi Kaleville jo heti metsärajan yläpuolella, että eiköhän istuta ja levätä, eihän meillä ole kiirettä – kauaksihan tuota näkee maailmaa jo tästäkin.

Mieluista siinä oli istahtaminen kenelle tahansa. Louhikkotaival taltutti hyvänkin menijän. Pyhätunturi neuvoi itsekutakin kävelemään hiljaa. Lannistua täytyi...

    Vuori korkea,
    tiekin vaivalloinen.
    Kuitenkin pyrkiä
    läpi ahdingoitten
    tahdon perille
    tälle vuorelle...

Tuo virrensäkeistö juolahti siinä etelän miehen mieleen.

Vaivat palkittiin runsaasti, kuten usein kilvoituksen kestäneille, niille, jotka pysyvät vahvana loppuun saakka. Näköala huipulta oli laaja ja komea. Maisemakuvaan vaihtelua antavia vesiä tosin näkyi vain vähän, ei paljon muita kuin lounaassa Javarusjärvi ja Suopankijärvi, pienehkö kiemura Javarusjokea, ja huipun pohjoissyrjältä katsoen näkyvä, aivan Rantakappaleen juurella sijaitseva Pyhäjärvi, rannallaan samanniminen kyläkunta, ja kaksilakinen Soutaja-tunturi. Mutta tummanviheriää metsää ja lumilakisiakin tunturinhuippuja näkyi melkein koko Etelä-Lapin alueelta, kuulemma noin puolentoistasadankin kilometrin päästä. Opas tiesi osoittaa luoteesta Huttutunturin, Kapustavaaran, Latvavaaran, Lampivaaran ja sen saman tunturijonon korkeimman (510 m mp:sta), kapeaselänteisen Luostotunturin. Näistä vähän koilliseen päin sijaitsevat terävähuippuinen Orresokka, Kiimavaara ja pitkäselkäinen, kolmiosainen Mairivaara. Kaukana pohjoisessa kohoavat Oratunturin kärjet (454 m) ja koillisessa on Nivatunturi (461 m). Idän äärellä havaitsee häämöttämässä helposti tunnettavan Sallatunturin lumisen, komean kyömyselän. Etelässä on Outitunturi huomattavin. Siellä on myös Tarsavaara ja monet muut. "Niinhän näitä on paljon kuin tähtiä taivaalla!"

Tunturihuippujen ja vaarojen lomissa vaaleankeltaisilta näyttävät sarajängät erottautuivat metsän tummuudesta, lähimpänä koillisessa suurenlainen Vitta-aapa (aava).

Siinä oli ympärillä valtava yhdistelmä Lapin luonnon suurenmoisuutta, karuutta ja kaukosiintoisuutta.

Aurinko säteili korkeudessaan ja raikas tuuli puhalsi. Oli autiota ja yksinäistä – vain kivitasku nyökytteli pirteänä päätään seisoessansa pesäpaadellaan, ja tunturikivikon toinen uskollinen asukas, pulmunen, jota Lapissa sanotaan allapiksi, innostui toisinaan niin riemuisasti sirittämään, että etelän ihminen ei ollut sellaista ennen kuullut. Se oli vielä pulmun kevätlaulua, ylistystä Lapin luonnonkauneudelle, Pohjolan kesälle ja tunturinlaen rauhaisalle yksinäisyydelle.

Riemua oli tunturin ihailijoillakin. Kun heidän seuraansa liittyi sunnuntaitaan "tunturissa" viettämään lähteneet Korkalan naapuritorpan asukkaat, isäntä kahden tyttärensä kanssa, syntyi kiivas lumisota ja kengänpohjilla lasketeltiin alas paksulumisia läikkiä. Tällä tunturilla muuten oli useidenkin kesien yli säilynyttä lunta. Eräs tiedemies oli äskettäin tavannut Pyhätunturilla jossakin varjoisassa notkossa yhdeksän talven lunta (roskakerrostumista päätellen). Jollei kevätkesällä satu suuria sateita, jää joihinkin katvepaikkoihin lunta kesän ylitse – tunturituulen koleus tekee tyhjäksi auringonpaisteen yritykset talven vallan viimeisten merkkien hävittämiseksi.

Rantakappaleen huipun läntiseltä laitamalta retkeilijät laskeutuivat korkeaa ja hyvin jyrkkää, melkein pystysuoraa, paikoittain irtokivistä rinnettä myöten Isoonkuruun, tuohon melkein Kemijärven kirkolle saakka näkyneeseen Pyhätunturin tunnusmerkilliseen loveen. Monelta yrittäjältä kuului jääneen onnistumatta tämä laskeutuminen. Ei ole näet riittänyt rohkeutta. Eihän kaikkien pää kestä "kutoa juovikasta". Muuan herrasrouva oli tässä tuonnoisena kesänä laskeutumista yritettyään itkenyt ja vannonut parantavansa tapansa, jos vielä hengissä pääsisi takaisin huipulle ja sieltä tulotietään, itärinnettä pitkin turvalliseen majalapirttiin. Varovaisia siinä piti olla. Laskeutuminen tuntui kuluttavan voimia melkein yhtä paljon kuin äskeinen nouseminen, "vaikka niinhän sitä luulisi äkkinäinen, että ainahan alaspäin piäsöö, eihän siinä suurtakaan vaivoo ou."

Kurun pohjalle päästyään jätkä heittäytyi väsyneenä selälleen sammalikolle pienen lammen rannalle ja syventyi katselemaan valkoisten poutapilvien verkkaista purjehtimista avaruuden siniulapalla. Mutta purjehtipa siellä muutakin hetken kuluttua: suuri maakotka leijaili viereisen Keskikappaleen huipun yli, ylhäisen arvokkaasti ja levollisesti siivet suorina ja liikkumattomina. Se lensi verraten alhaalla ja painui näkyvistä kurun pohjoispään kuusikon taakse.

Kalevi kertoi, että siellä lähellä, Isonkurun pohjoisosaan lännestä yhtyvässä Kuorenkikurussa, tunturipuron luona, oli kallioseinämän rosossa edellisenä keväänä kotkan pesä. Mutta poromiehet, joilta kokko oli tappanut muutamia vasoja, pikkuporoja, särkivät pesän sekä siinä olleet kaksi valkoisenkellervää, ruskeatäpläistä munaa. Aikaisempina vuosina oli hävitetty useita kotkanpesiä näiltä samoilta tienoilta – luonnonsuojelulakikaan ei anna Oulun läänissä turvaa jo harvinaiselle kotkalle, ei sen munille, poikasille eikä pesille. Antaneeko Pyhätunturin tienoiden julistaminen erityisesti rauhoitetuksi suojelualueeksi? Kalevi jutteli vielä, että muutamia vuosia sitten – "taisi olla kolomanna kesänä" – pyhäjärviset "porojunnut" hävittivät tavattoman suuren, nähtävästi monivuotisen kokonpesän isosta hongasta Kuorenkikurun jyrkänteeltä, hyvin pahapääsyisestä paikasta. "Kyllä oli ähkämistä sinne piästessä." Pesä oli pari neliömetriä laaja ja puolisen metriä paksu, isonlaisista oksista laitettu pantio, ja se oli sisustettu oksaritvoilla, kanervilla ja sammalilla. Pesässä oli kaksi pyyn kokoista, valkountuvaista poikasta ja sen laidoilla sekä maassa pesäpuun juurella paljon jäniksien, metsojen, teerien ja hanhien luita, päitä ja kynsiä. Kotkat koettivat puolustaa poikasiaan ja pesäänsä ihailtavan urhoollisesti, kiljuen gija, gija, gija... ja lennellen rohkeasti uhkaavan lähelle pesäpuussa pelokkaana kiipeilevää miestä, jolla oli varoiksi emaljikattila kypäränä päässänsä ja paksu kelsiturkki yllään. "Mutta leikitön paikka siinä oli sittennii." Kotkat loittonivat vasta, kun niitä kohti ammuttiin useita "rouningin kutija". Tavattoman tokevia ja äkäisiä olivat pikkukokotkin – kovasti raapivat kynsillään ottajansa rinnuksia ja käsiä, niin että hanskat piti olla käsissä, ja yrittelivät iskeä nokallaan miehen silmään, niinkuin olisivat vaistonneet ahdistajansa silmän arkuuden. Maahan päästyään mies suutahtaneena sanoi, että "kylläpä ovat piruja pirun poijatkin" ja aikoi tappaa kokot siihen paikkaan, "mutta Vanaha-Kumpulainen sanoi, että elä heitä tapa, jokkainenhan tässä mualimassa pittää puoliaan kynsin ja hampain – vilikkaita ja kirkassilimäisiä poikia... viijäänhän pihhaan." Ukko elätti niitä Mikonpäivään asti, ruokki kissanraadoilla sekä ampumillaan harakoilla ja variksilla, ja ikäloppu hevonenkin tapettiin niille syötäväksi, kelpasivatpa Pyhäjärven kalatkin. Viimein saatiin syntymään kauppa – suuriksi ruhjakkeiksi kasvaneet kokot myytiin Suvenniemen eläintieteelliseen laitokseen, lähelle Kajaania.

Ja Kalevi jatkoi, että "tuonne se lensi varmaan pesälleen Kuorenkiin tuokii kokko; ja siellä se samoilla tienoilla pessii korvahuuhkainnii, ja kanahavukka. Tässä pari vuotta sitten, kun olin käyttämässä kahta viipurlaista herroo tiällä, nähtiin huuhkain Kuorenkikurun puron luona..."

Käytiin nytkin Kuorenkikurussa, sen sievän, korkealta seinämältä jyrkästi alas syöksyvän vesiputouksen luona, mutta eipä tällä kertaa näkynyt "korvahuuhkaa", ei kotkaa eikä sen pesää. Mutta kyllä se näytti olevan sellaista seutua, jylhäkuusikkoista ja muutenkin kerrassaan hurjanvilliä vuoristoerämaata, että ei ole suinkaan vaikea uskoa siellä jossakin perukassa harvinaisten, komeiden petolintujemme, kotkan ja huuhkajan, vielä pesivän. Kuorenkikurun näkymä ei jätä ketään välinpitämättömäksi. Tuo tienoo, jos mikä, ja koko Pyhän uljas vuoristo, on hyvin sopiva luonnonsuojelualueeksi. Se kyllä sykähyttelee luonnonystävän ja aivan tavallisenkin matkailijan sydäntä.

Pyhätunturin huomattavimpia nähtävyyksiä on myös Kuorenkikurun suulta alkava ja ensiksi kolmisen kilometriä Isonkurun länsiseinämänä jatkuva Keskikappaleen rinne. Se nousee muutamia satoja metrejä korkeana, melkein alhaalta saakka metsättömänä rakkavyörynä, irtonaisena kivikkona, joka loitolta katsoen näyttää olevan kuin suunnattoman suuren koksikasan kuve. Tämän rinteen päällys, Keskikappaleen laki, on matalammalla kuin Pyhätunturin toiset kärjet. Keskikappaleen korkeus on nimittäin noin 490 m merenpinnasta, Rantakappaleen n. 500 m ja Isonkappaleen eli Ylimmäisen 540 m. Nämä kolme huippua lievealueineen muodostavat n. 7 km:n pituisen, poikkimaahan juontavan, itäpäästään hiukan koilliseen kaareutuvan jonon. Kemijärven ja Pelkosenniemen pitäjän raja suuntautuu Isonkappaleen korkeimman kohdan kautta.

Isoonkuruun, Pyhän ihmeellisimpään nähtävyyteen, yhtyy edellämainitun Kuorenkikurun lisäksi luoteesta päin Pyhäkuru, ja vuoriston länsiosassa ovat Pikkukuru ja Peurakuru, katsomisen arvoisia nekin. Pyhätunturin alueella kyllä riittää "ravaamista". Monille varmaan on sitä liikaakin, varsinkin jos samana päivänä, yhteen menoon kulkee katselemassa kaikki jo tässä mainitut parhaat paikat, huiput ja kurut. Vaikeaa on taivaltaa Isonkurun pohjallakin, jossa melkein kauttaaltaan, Kuorenkikurun suulta matkailumajalle asti, on suurilohkareista, osaksi sammalien peittämää louhikkoa, jonka alitse lirisee puro ilmiömäisen kirkasvetisestä lammikosta toiseen. Loppukiriksi kuljettiin tuo taival jo puoliyön tunneilla. Helppoa ei vaellus ollut, mutta aina riitti katsomista ja ihmettelemistä kummallakin puolella korkeina kohoavissa seinämissä. Eräässäkin paikassa oli varsin omituisena nähtävänä kvartsiitin tasaisten, kiiltomustien liuskeisuuspintojen muodostama seinämä.

Mutta ns. maakristallipuikkoja sälli ja Kalevi eivät löytäneet noilta seinämiltä eikä muualtakaan. Monet matkailijat kuuluivat niitä saaneen. Niinpä muutamia vuosia sitten Pyhällä vierailleen 52-henkisen saksalaisjoukkueen jotkut jäsenet olivat Kuorenkikurusta löytäneet noita "jääpuraita".

Löysivät niitä oikeastaan nämäkin retkeilijät – majalapirtin nurkkalaudalta. Sinne oli joku jättänyt pari pientä pätkää.

Siellä oli myös majalan päiväkirja. Oli kiintoisaa tutkia sitä seuraavana aamuna.

Kesällä v. 1931 oli toistasataa henkilöä piirtänyt kirjaan nimensä, ilmaisten myös kotipaikkansa ja ammattinsa. Eräs oli lisäksi katsonut tarpeelliseksi mainita, niinkuin hotellin henkilöllisyyskorttia täytettäessä, olevansa naimaton, Suomen alamainen ja evankelis-luterilainen. Kävijät näkyivät olleen enimmäkseen Kemijärven taajaväkisestä yhdyskunnasta, muutamat Rovaniemen kauppalasta, toiset Oulun kaupungista ja jotkut niin kaukaa kuin Vuostimonkylästä. Muilta vielä etäisemmiltä seuduilta (Helsingistä, Viipurista, Kuopiosta ym.) ei ollut enempää kuin parikymmentä. Joukossa oli muutamia yleisesti tunnettuja nimiä. Jonakin kesänä oli käynyt professori K. Linkola, tunnettu luonnontieteilijä, ja jo useita vuosia häntä aikaisemmin taidemaalari Kyyhkynen, lahjakas Lapin kuvaaja, nyt jo vainaja. "Se oli sitten hauska ja muuten mukava mies, se Kyyhkynen", kertoi Kalevi, "sen matkassa ei tullut aika pitkäksi tiällä tunturissa, vaikka oltiin neljä vuorokautta – aina oli jottai lystipuhetta. Semmoisia miehiä ei ou monta."

Toinenkin tunnettu taiteilija oli käynyt Pyhätunturilla. Päiväkirjassa oli merkintä: V. 1932 kesäk. 10 p:nä Lennart Segerstråle, metsänhoitaja, Porvoo. Hänen seurassaan näkyi olleen kaksi muuta porvoolaista. Muutamia päiviä myöhemmin oli käynyt viisi viipurilaista sekä eräs riijuupari Vuostimonkylästä, ym. etäisiä ja läheisiä kaikkiaan vain kolmisenkymmentä sinä kevätkesänä. Pyhätunturi kuitenkin ansaitsisi saada osakseen paljon enemmän matkailijoiden huomiota. Ja sitä se varmasti vielä tulee saamaan, nähtävästi jo aivan lähitulevaisuudessa. Mainostusta se vain ensin tarvitsee. Reklaamihan tässä takavuosina nosti kunniaan ja kuuluisuuteen Kolin, Suursaaren, Petsamon ja nyt viimeksi Kuusamon, "Suomen Sveitsin", jonne matkaileminen koti- ja ulkomailta kesällä v. 1932 tuli niin muotiin, että kun kerrankin kynäsälli Rovaniemellä yritti sovittautua Kuusamoon lähdössä olevaan valtion suureen ja komeaan postiautoon, niin olipa niin täynnä, ettei ollut mahtua pappi kirkkoon. Kyllä Pyhätunturinkin juurelle vielä joskus maailmassa autoilla ajetaan. Tiesuunta kuului olevan jo katsottu. "Niin ettei sekkää homma oikeestaan leikiks' jouva", lausui Kalevi.

Pyhätunturin vieraskirja sisälsi muutakin kuin käyneiden nimiä, ammatti- ja kotipaikkamerkintöjä. Siinä ja sen välissä irtautuneilla lehdillä oli näet runoja – Suomen kansahan on yleisesti tunnetun piirustamisharrastuksensa ohella myöskin runoilua harrastavaa. Luonnon suurenmoisuus runollistaa ihmismielen, tavallisen arki-ihmisenkin aivoitukset, ainakin hetkiseksi. Hyvinä esimerkkeinä tällaisesta ovat mm. seuraavat varsin sujuvat säkeistöt Pyhän erämaamajan päiväkirjasta:

    Sun silmäs, hymys kaikkialla nään,
    sun taikavoimas tunnen sielussani;
    en jouda muistamaan nyt murheitani,
    kun kevään kannel soipi yhtenään.

    Maa paljastuu, ja välkkyväiset veet
    keväisen taivaan siinnon kuvastaapi,
    ja pilven pisaraiset putoaapi
    kuin salaisimman onnen kyyneleet.

          (Jääkärivänrikki J.P:n. 19.5.1928.)

Sievästi tulkittu kevättunnelma. Eikä liiaksi sanahelinää.

Nimimerkki Oululainen oli kirjoittanut:

Jään sinua kaipaamaan, mahtava ja kaunis Pyhätunturi! Sinun luonasi on ollut hyvä ollakseni. Miksi en voi viipyä täällä enää?

    Ikävät on iltani,
    päivät pitkät mulla.
    Vieläköhän luoksesi
    saanen koskaan tulla?

Vielä muutamia katkelmia suorasanaisista kirjoitteluista:

Rauhaisa on tämä Pyhän maja. Missä onkaan nyt elämän kohu? Sillä täällä ei ole muuta kuin takkatulen lepatus ja kahden ihmisen äänettömät, onnelliset ajatukset. Jossakin muualla on kuumeinen kiire nyt – täällä on elämä ilman kiirettä ja hälinää, ilman murhetta ja epätoivoa. Minusta tuntuu kuin olisin täällä elänyt enemmän kuin joskus siellä, missä elämän pinnallisuus ja kiire ovat sammuttaneet sisäisen tunnelman vireettömäksi välinpitämättömyydeksi. Miksi kiirehtisimme? Sen, mitä emme voi välttää, saavutamme juoksemattakin. Huomenna se ehkä on edessämme. Emmekä me yleensä saavuta muuta kuin sen, mitä emme voi välttää.

(K.T. 9.8.1928.)

Ihmeellinen Pyhätunturi! Suurenmoinen erämaa! Olet lumonnut minut, ihana Lappi! Täällä ajatellen tuntuu minusta kuin Gandhi ei olisi paljonkaan liioitellut kirjoittaessaan seuraavat sanat:

"Eurooppalainen sivistys on pahe. Sen käyttövoimana on vain huvittelunhalu, vallan-, kunnian- ja nautinnonhimo. Ainoa, mikä eurooppalaisille merkitsee jotakin, on raha, menestys. Uhrautuminen, lähimmäisenrakkaus, sydämen jalous – ei merkitse mitään lännen sivistyneiden mielestä."

(A. 29.8.1930.)

Lapin toukokuinen yö on hienotunnelmainen. Ihana, voimakasvireinen yksinäisyys laajassa erämaassa. Ja mikä rauhoittava hiljaisuus! Vain toisinaan kuulen ylhäältä avaruudesta kiireisesti pohjoista kohti rientävän monisataisen vesilintuparven siipien havinan. Minusta tuntuu kuin siihen sisältyisi erämaittemme pohjaton alakuloisuus, kevätöiden kylmä valoisuus ja ainainen kaipaus saavuttamattomaan.

                             (Maanmittausinsinööri. 12.5.1931.)

Vieraskirjassa riitti lueskelemista juttelun lomassa lähelle puolta päivää. Kun sitten retkeilijät tunsivat jälleen olevansa täysissä voimissa edellisen iltapäivän ja -yön ankarasti väsyttävän, suloisen terveesti raukaisevan tunturinhuippukiipeilyn ja kuruvaelluksen jäljestä, malttoivat he viimein lähteä paluumatkalle. Korkalassa juustokahvia nautittuaan ja hyvästeltyään ystävällisen talonväen kävellä huippivat reippaat miehet yöksi Karppilaan, ja siitä laiva vei vieraan seuraavana aamuna takaisin Kemijärven kirkolle.

Laivarannassa oli Rovaniemelle menevä linja-auto odottamassa matkustajia. Mutta jätkäämme se ei saanut mukaansa.

Noustuaan laivalaiturilta aukealle kirkkokunnaalle ja katsottuaan taakseen hän näki vielä kerran kaukana luoteisella ilmanäärellä muita paljon korkeamman, enää vain himmeänä sinertävän, kolmihuippuisen tunturin.

Silloin hän muisti tuon tunturin resuiseksi kuluneeseen vieraskirjaan runoillut säkeet:

    Ikävät on iltani,
    päivät pitkät mulla.
    Vieläköhän luoksesi
    saanen koskaan tulla?

Ja silloin "kulkurijätkä", maailman pitkän tien vaeltaja, myös ajatteli: kun minunkin elämässäni syksyn tuulet kerran alkavat puhaltaa, piiloudun tuonne yksinäiseen tunturimajaan. Onhan siellä edes kotoinen, lämmittävä liesi...

Mies suuntasi askeleensa keskikylälle päin.

Hän tunsi siirtyneensä sunnuntaista arkeen.

4.

"SALLAN LAPISSA".

    Kuolen pois,
    kuolen pois,
    jää paljon lapsia,
    musikantti haudalla
    soittaapi jatsia...

Kuka sellaista laulelee? Kulkija katsahti taaksensa. Hänen jäljessään kirkonkylän keskeisimmällä, paahteisella tiellä käveli remseästi, kädet housuntaskuissa, tuttu mies. Hän oli se tukkiyhtiön työnjohtaja, joka pari päivää aikaisemmin matkustajakodin ruokasalissa kertoi sällille Rantsilan Hiltan rakkaustarinan. Työnjohtaja näytti nytkin olevan romanttisessa mielentilassa.

– Päivää! hän huudahti. Vielähän tekin olette täällä Kemijärvellä.

– Päivää! Vielä olen. Tahi oikeastaan jo toisen kerran. Tulin äsken laivassa.

– Luusuastako vai Pelkosenniemeltä päin?

– Pelkosenniemeltä päin. Kävin Pyhätunturilla... huvin vuoksi, kesäloman kuluksi.

– Vai kävitte tunturissa. Kyllähän se on komea tunturi. Olen siellä käynyt minäkin useita kertoja, kesällä ja talvella. Viimeksi viisi vuotta sitten, kun meillä oli hakkuita siellä päin. Vuostimojärven jäälle vedätettiin puut. Asuin Korkalassa joulusta maaliskuun loppuun. Olen käynyt Pyhäjärvellä asti, sen tunturin takana. Tokko te kävitte siellä?

– En tullut käyneeksi.

– Vai ette. Sepä vahinko. Siellä on pulskia tyttöjä. Harvoin sinne osautuvat sulhaset. Se on sellaisessa pohjukassa. Pitkä taival, eikä muuta kuin kinttupolku. Siellä se on vielä oikea vanhankansan erämaankylä, entisajan malliin. Siellä ovat nähtävinä vielä ne Väinämöisen aikaiset jumalankarsikot, uhripuut, ja mitähän seitoja lienevät, siinä ihan lähellä taloja. Ei siitä kovin pitkiä aikoja ole, ei montakaan vuotta kulunut, kun minä kuulin, että vanhat ukkelit ja muorit vielä kantoivat uhrilahjojaan karsikkopuiden juurille ja lukivat loitsujaan ja manauksiaan ja tekivät taikojaan esimerkiksi lehmiä metsään laskettaessa ensi kertaa keväällä ja syksyllä niitä navettaan kytkettäessä ja myös miesten lähtiessä kalastamaan tahi metsästämään tahi muuten pitkälle matkalle. Ja taitavat tehdä näitä taikojaan ja temppujaan vieläkin... ainakin joissakin paikoin täällä päin. Uskotaan vielä taikoihin ja kummituksiin, kirkon väkeen ja kalmanväkeen, sellaisiin muka pikku-ukkoihin, kekkanoihin – huolimatta nykyajan erinomaisesta valistuksesta ja edistyksestä ja tekniikan riemukulusta, kuten sanotaan...

Tuo impulsiivinen tilapäistuttava lyöttäytyi kävelemään rinnalle ja puhui yksijaksoisesti ja pitkään, kun kerran pääsi alkuun.

Mies käytti soinnukasta h:llista ("... ei suinkhaan..." ja "mie", "sie") murrettaan, jota kuuluu, erinäisin paikallismuunnoksin, puhuttavan jokseenkin koko Lapin alueella.

– Menhään tuohon kahvilaan juttuamaan, ehdotti mies reilusti ja tuttavallisesti, ei kai teillä ole minnekään kiirettä enemmän kuin minullakaan – yhtiön auto tulee minua ja vorsmestaria hakemaan vasta klo 7 tänä iltana, ei kerkeä ennen.

– Minun pitäisi päästä Sallaan. Ei minulla ole muuta päällepanoa. Milloinka sinne lähtenee autoja?

– No, on sitten vielä aikaa – sekajuna, Kuolajärven osuuskaupan auto, joka ajaa joka päivä, sunnuntainakin, Rovaniemen ja Kuolajärven kirkonkylän välin, yhtäänne päin aina päivänään, tulee tänään puolenpäivän jälkeen tänne Rovaniemeltä ja lähtee puolisen tuntia seisottuaan, klo 2:n tienoissa. Siinä pääsette, jos on tilaa. Postiauto tulee Rovaniemeltä vähän myöhemmin, mutta se menee Sallaan vasta huomenna iltasella.

Mentiin kahvilaan – olihan aikaa, ja siellähän sitä näkisi oikeata kansanelämää ja jätkäkulttuuria.

Jätkiä siellä olikin, kymmeniä roihakoita, hattu päässä ja sätkä suussa istuvia "erämaan ritareja", oli tuppipuukkoja vyöremmissä nivusilla, pitkiä pieksunvarsia, haitarinsoittoa, puheenporinaa ja nätti tyttö tiskin takana.

– Täälläpä on hulinaa ja vilinää, sanoi työnjohtaja sisään tultua, mutta ei se haittaa mitään, valmista maailmaa tämä on kaikki; hyvä on, että maanviljelys ja sivistys tällä tavoin yhteisymmärryksessä käyvät käsikädessä.

Löydettiin vapaa pöytäpaikka ja tilattiin kahvia. Siinäpä oli hyvä seurata ohjelman suoritusta.

Hanurinsoittaja remputti "peliään" nurkassa. Se soitto ei ollut paljon mistään kotoisin. Oli vain joutavaa mallailemista ja lurittelua. Vain toisinaan se vivahti hiukan johonkin "kappaleeseen".

– Soita jos soitat, ja jos osaat soittaa jotakin oikeata peliä, tahi lyö virsseli nurkkaan! huusi muuan suurikokoinen mies keskeytettyään äkkiä innokkaan rupattelunsa isossa jätkäsakissa laajan pöydän ääressä.

– Oikeata peliähän minä soitankin, puolustautui hanurimies.

– No, mitä tuo on sitten nimeltään?

– Se on nyt sitä Kaikensyöpää.

– Vai niin. Mutta osaatkos sinä soittaa Poprikohvia?

– En osaa. Enkä ole kuullut sellaista kappaletta ennen mainittavankaan.

– En minäkään ole kuullut. Mutta kun olet niin huono pelari, ettet osaa sitä soittaa, niin minä annan sulle tämän kympin, että et soittaisi mitään muutakaan.

Ja iso mies heitti soittoniekalle kymmenmarkkasen, jonka tämä otti vastaan jo ilmasta kopaten. Sitten "taiteilija" lukitsi soittokojeensa "kohvorttiinsa" ja ryhtyi tyynesti tupakoimaan.

— Nuo ovat niitä tukkisouvarien kujeita, tuontapaiset temput. Niitä ja monenlaisia muita ne tekevät ajankulukseen iltapuhteiden aikana metsäkämpissä.

Ja sitten työnjohtaja kertoi useita hupaisia esimerkkejä tukkijunnujen kämppäkonstailuista. Siinä vierähti hyvä hetkinen.

Kunnes se iso mies nousi seisomaan keskelle huonetta ja huusi:

– Tuo Heikki teki tuossa juuri visun korttitempun! Mutta tehdäänpä vähän toisenlainen näppitemppu. Kuules, likka siellä tiskin takana, annappa minulle tuosta koolista yksi tuollainen pieni appelsiini. Tässä on vitiäinen maksuksi. Ei siitä tarvitse antaa takaisin mitään.

Mies sai appelsiinin ja jatkoi:

– Katsokaapa nyt, hyvät miehet, minä puristan tästä mehun, tällä tavoin... jokaisen pisaran... niinkuin näette... Ei tule enää, ei tippaakaan. Saturaisen annan sille, joka vielä saa puristetuksi tipankaan mehua tästä appelsiinista.

Ei näyttänyt olevan kenelläkään halua yrittää.

– Ei taida löytyä sellaista miestä, sanoi tempuntekijä ja pyörähteli odottavasti keskilattialla.

Syrjäisen pöytänsä ääressä yksinään ääneti istunut vanhanpuoleinen, pieni ja hintelä mies, vähän herrahtavalta vaikuttava, nousi ja sanoi tyynesti ja totisena:

– Jospa minä koetan.

– Sopii mainiosti. Vassakuu!

Jätkä luovutti appelsiinin ja nauraa hohotti ivallisena ja epäuskoisena. Ja kaikki nauroivat, iloiten ennakolta pienen miehen hyvin todennäköistä epäonnistumista.

Pikkumies puristi... puristi ja – hänen sormiensa välistä tuli pisara keltaista mehua, tuli vielä toinen, kolmaskin...

Ei kukaan nauranut enää.

Hämmästyi se iso jätkäkin:

— Tuotapa en olisi uskonut! Tuossa on satalappunen, kun kerran olen luvannut. Mutta mikäs mies te oikein olette?

– Eikös minua täällä kukaan tunne? lausui voittaja asetellessaan huolellisesti satamarkkasta lompakkoonsa.

– Tunnen minä, huudahti herrassällin seuralainen, se työnjohtaja, – tämähän on naapuripitäjämme ulosottomies.

Kansa räjähti nauramaan:

– No, siksipä se onkin harjaantunut puristamaan!

– Viimeisen tipan tiristämään – viimeisen markan viemään!

Ulosottomies hymyili viileästi yksinäisen nurkkapöytänsä ääressä, silmäili levollisesti sanomalehteään ja jäi kuuntelemaan hulivilituulella olevan jätkäryhmän loilottamaa joikua:

    Pumpas-Jussa jo-jo-jo,
    Jukkuus-Jaakko no-no-no!
    Kuollehia, eläviä, vetäviä so!
    Oravia ja iliveksiä on-on-on,
    metässä petoja tuota pitkiä jo!

Sekajunaksi ylimaissa yleisesti nimitetty kulkuneuvo, yhdistetty kuorma- ja matkustaja-auto lähti aikanaan töytyyttämään etelän miestä yhä itään päin, kohti "Sallan Lappia". Matkailija oli utelias näkemään Suomen syrjäisimmäksi ja vähimmän tunnetuksi sekä Rautavaaraa lukuunottamatta köyhimmäksi sanottua pitäjää. Hän halusi myös tutustua maineikkaaseen Sallatunturiin ja Kutsajoen tulevan luonnonsuojelualueen nähtävyyksiin.

Kemijärven kirkolta Kuolajärven kirkonkylään eli Sallaan sanottiin olevan 102 km:n pituisen huippauksen. Olipa siis istumista. Varsinkin kun matkamies joutui auton ahtaassa ja kuumassa kopissa lihavan emännän ja laihan maalaisneitosen väliin puserruksiin. Oltiin kuin silakat nelikossa. Koppi oli tarkoitettu kahdeksalle hengelle, mutta siinä oli yksitoista. Vaan mitäpä tuosta, aikansa kutakin. Ja matkanähtävyydet olivat varsin laadullisia, useat maisemanäkymät oikein sieviä jo heti päästyä moottoriveneen kuljettamalla lautalla n. 1 1/2 km:n levyisen Kemijoen ylitse. Ensimmäisenä siinä nähtiin Kemijärven taajaväkisen yhdyskunnan (kirkonkylän) jälkeen suurin kylä, Isokylä, erittäin vauraan ja viljavan näköinen asutusalue, jossa kuului olevan n. 220 tilaa ja lähes 2.000 asukasta. Sitten tuli talotonta taivalta – Kulveikkoa lukuunottamatta – puoliväliin kolmattakymmentä kilometriä pitkälti Jousijärven lautta- ja kahvipysäyspaikkaan saakka. Lossilautta vedettiin tässä miesvoimin noin kilometrin laajuisen, kauniin ja heinikkorantaisen Jousi- eli Joutsijärven "ylipuolelle".

Siitä lähdettyä ajettiin 3-4 km:n päässä jo Kuolajärven rajan yli, ja siitä ei ollut enää aivan kymmentäkään kilometriä Kursujärvelle, lentohiekkakentistään ja harjanteisesta maastostaan merkittävään Kursunkylään. Useat näistä 35:kin metriä ympäristönsä yli kohoavista harjuista suuntautuvat tässä maantien poikki. Samoin vähän idempänä, Märkäjärvellä sekä Märkäjärven ja Kelloselän puolivälissä. Tiedemiehet arvelevat näiden harjujen olevan muinaisen Jäämeren rantamuodostumia.

Kursun ja Märkäjärven puolivälin tienoilla sivuutettiin Salmijärvi ja samanniminen pieni erämaankylä. Hauska oli kauniina kesäpäivänä, jolloin maisemat näyttäytyivät täydessä valoloisteessaan, ajaa hyryytellä kevein mielialoin hyvänpuoleista tietä myöten. Rahastajapoika laulelikin huolettomana:

    Kansa muistaa kauhiaa
    Saksan–Ranskan kapinaa...

Tuo laulu hänen mielestään nähtävästi sopi hyvin tähän tunnelmaan.

Ratas pyöri, matka joutui. Pian tulla tupsahdettiin Märkäjärvelle. Pieni järvi, mutta sen verran märkää kuitenkin, että muutamat ihmeellisen kesyt vesilinnut näkyivät kykenevän siinä uiskentelemaan, vain parinkymmenen metrin päässä aivan rantahiuteella hyristävästä autobussista. Siinä oli laajanlainen, kumpuinen kyläaukea ja kymmenisen verraten vauraan näköistä taloa. Mutta ei ollut vauraan näköinen se hevonen, joka siinä erään talon kujansuussa lyhyttä tienpiennarheinää epätoivoisesti henkensä pitimeksi kaluttuaan lähti auton edessä tyhmyyksissään juosta hintustamaan. Niin laihaa, peräti kurjannäköistä hevosta ei varmaankaan moni ollut ennen nähnyt, eikä ollut osannut aavistaakaan sellaisen surkeuden ilmenemismuodon olemassaoloa. Hevosten tunnettuun tapaan tämäkin raukka koetti viimeiset voimansa käyttäen hitaasti juosta lumputella hyrysysyhirviön edessä tiellä, mutta kovin matalalle ja verkalleen nousivat kaviot, hyvin vähän edistyi matkanteko – ei ollut voimaa puolelta ja toiselta pelokkaana taaksensa vilkuilevalla pakenijalla; auton oli kuljettava aivan kävelykyytiä. Torven töryyttämisestäkään ei ollut apua. Hevonen ei väistynyt sen vertaa, että olisi voitu sivuuttaa se. Pari kilometriä piti jurrata sen jäljessä.

– Rehun puute se on tuon hevosen tuommoiseksi laihduttanut, kertoi muuan mies, paljon täällä kuoli hevosia nälkään viime kevättalvella. Eikä yksistään Märkäjärvenkylässä, vaan muuallakin tässä Kuolajärven pitäjässä.

Tuo sai matkailijajätkän ajattelemaan, että heillä rintamaiden eläjillä yleensä ei tuntunut olevan läheskään oikeaa ennakkokäsitystä siitä kauheasta kurjuudesta, jota kotieläimet, ihmisistä puhumattakaan, joutuvat kärsimään mm. ravinnon puutteessa etäisten takamaiden pimennoissa. Matkailu avaa silmät näkemään totuuden tässä, kuten monessa muussa asiassa.

Mutta olipa Märkäjärven seutuvilla myös ilahduttavaa näkemistä: lähes 500 metriä korkean Ruuhitunturin luminen, terävähkö huippu näkyi etelässä päin, kuulemma alun toistakymmenen kilometrin takana.

Ihastuttava, mieltä virkistävä näky! Kauniisti kimmelsi lumi kesäkuun heleässä auringonpaisteessa tuolla ylhäällä. Puhtaanvalkoiset lumialat erottautuivat ruskeasammalisella, sinistä taivaankantta vasten jyhkeänä kuvautuvalla huipulla. Tunturi loisti kuin majakkatorni. Se näkyi muuraimenkukista aivan valkoisen suuren suon, Porttoaavan, ylitse. Tuon suon lähettyvillä, kylän laitamalla eroaa Kuusamon kirkolle johtava (Käylänkosken–Rukatunturin) maantie, tulevaisuudessa varmasti paljon (ja nykyisinkin jo melkoisesti) käytettävä, alun toistasataa kilometriä pitkä turistien tie.

Kun oli sivuutettu Kelloselän tiheä taloryhmä ja sitten ajeltu puoleenväliin toistakymmentä kilometriä kangasmaita, alkoi tien vieressä näkyä suuremman asutuspaikan enteitä, pitkäsarkaisia suoviljelyksiä, joiden raivaamista Kuolajärvellä, useissa tapauksissa valtion raha-avustusten ja palkkioiden turvin, kuulutaankin viime vuosina harrastetun erityisen ahkerasti. "Ylitirehtyöri Uuno Pranteri ja muut maatalousmiehet ja Rajaseutuyhdistys ovat täällä Sallan Lapissa saaneet aikaan paljon hyvää. Maan mainioimmat laadultaan täällä päin ovat suotkin."

Kynnettyä ja kylvettyä näkyi varsin ilahduttavasti.

Ja alkoipa näkyä myös muuta: eräällä harjulla ilmestyivät puiden latvojen ylitse katseltaviksi Sallan Lapin ylpeydet Sallatunturi ja Rohmoiva; kolmantena ryhmässä edellisiä matalampi Sotitunturi.

Ensinäkijä aivan hämmästyi. Kylläpä on komea tuo lumen kirjavoima, kyömyselkäinen Sallatunturi. Ei sitä ole suotta sanottu Lapin hienoimmaksi ja tyylikkäimmäksi tunturiksi. Korkeampia kyllä on jossakin ylhäällä, Lapin perukoilla, mutta ei kauniimpia. Ja onhan Sallalla korkeuttakin kotitarpeiksi – 645 m merenpinnasta kohtisuoraan ylöspäin mitattuna. Sehän alkaa jo riittää. Naapuri, tuo "tyly" Rohmoiva, on vielä vähän korkeampi: 656 m 30 cm, tieteellisen tarkasti punnittuna ja vatupasseerattuna.

Sallatunturi on jo syrjästä katsoen ensiluokkainen matkailunähtävyys, puhumattakaan sen huipulta avautusta näköalasta. Ilmankos Agapetus Autolehteen kirjoittamassaan pakinassa asettaa Sallatunturin luonnonnähtävyyksiemme ensimmäiseksi.

Suuruuksien loiste himmenee tavallisesti läheltä tarkasteltaessa. Mutta Sallatunturin kauneus välkehtii kirkkaana myös läheltä nähden. Tästä voidaan vakuuttautua kiikaroiden Sallaa ja Rohmoivaa melkein tunturin juurella, Kuolajärven kirkonkylän itälaidassa Korhosen siistin majatalon, Rajaseutuyhdistyksen järjestämän matkailijahuoltolan läheisyydessä.

Myöhemmin illalla matkailijajätkä seisoskeli majatalon pihassa toisten jätkämiesten joukossa. Eräs nuorenpuoleinen, arvokkaan näköinen herra kysyi kynäsälliltä, tahtoisiko tämä ottaa kantaakseen hänen suuren ja rouvan pienemmän retkeilyrepun ja valokuvauskoneen koteloineen ja jalustoineen. Heille näet "ei ole sijaa majassa"; kaikki huoneet kummassakin kerroksessa täynnä matkustajia tässä paikkakunnan ainoassa hotellissa; ulkorakennuksenkin kaikki nukkumatilat "ylösotettu". "Mutta tämän talon emäntä tiedusti puhelimitse meille huoneen Alapeteriltä. Se talo kuuluu olevan tuolla keskemmällä kylää, ehkä lähes kilometrin päässä. Emme arvanneet äsken jäädä sinne autosta, kun luulimme täällä Korhosella saavamme yökortteerin. Ja nyt olisi nämä tavarat kantamalla kiikutettava Alapeterille. Maksaisin tietysti vaivoistanne."

– Joutaahan tästä lähtemään, kun ei ole muitakaan tienestitöitä, vastasi mies ja pyöräytti hihnasta selkäänsä sen raskaamman repun ja kaapasi kainaloonsa kookkaan valokuvauskoneen "tykötarpeineen". Herra otti kantaakseen pienemmän pussin ja rouva ei ottanut kantaakseen muuta kuin sinisen sadetakkinsa ja punaisen villajakkunsa.

Ja sitten lähdettiin marssimaan paahteista tietä myöten muutamia viikkoja aikaisemmin tulipalon tuhoaman matkailijahotellitalon hiiltyneiden hirsikasojen ohi, tekeillä olevan suojeluskuntatalon sivuitse, työväen osuuskaupan ja sen seudun tunnetuimman yksityiskauppiaan Kellokummun myymälän porraspäitse. Asumusten ikkunoista katsottiin ja arvosteltiin – tunturissa kävijöitä... paljon niitä nyt on taas liikkeellä... varsinkin näin juhanneksenalusviikolla... laiha herra ja lihavanlainen rouva... vai neitikö lienee... ja jätkä kantamassa tavaroita...

Jätkästä tuntui hiukan kiusalliselta tämä paraati, "julkinen esiintyminen". Mutta ei auttanut piitata, vaikka ikkunoista paistoi naamoja kuin kaalinkeriä, vierivieressään nakittaen, lapsia ja aikuisia, erämaaseuduilla yleiseen kansanomaiseen tapaan. Revonhallavat, kippuhäntäiset piskitkin kiinnittivät valppaan huomionsa vieraihin, haukkua räikyttäen. Hyväluontoisimmatkin niistä murisivat epäluuloisesti kieroavetäen tahi kävivät takaapäin haistamassa kinttuja, arvellen varmaan, että eivätpä ole tämän puolen ihmisiä nämä... mitä lienevät kulkijoita...

Se oli hellettä – aurinko paahtoi kuin uhalla hiekkaista tietä. "Higi nousoh, higi nousoh, vuan embä joua lebeämäh, sanoi vienalainen karhun kanssa painiessaan."

– Mistäpäin herrasväki tuli äsken autolla?

– Kurtinkylästä, vastasi herra.

– Uistelitte varmaan lohia Tuntsajoesta, kun siimakelan varsi näkyy tuosta repusta.

– Tuli uistelluksi muutamina päivinä.

– Vai niin. Nythän siellä juhannuksen aattopäivistä alkaen parin viikon ajan on parhaillaan se jokakesäinen ryssän lohen nousu ja uistimensyöntivimma. Kuulin siitä äsken puhuttavan Korhosen väenpirtissä. Sattuiko suurempaa kalaa koukkuun?

– Ei sen suurempaa kuin kuusikiloinen ja pari viitisen kiloa painavaa. Ne ovatkin sen kokoisia kuulemma melkein järestään, ne siitä Alakurtinkylän lähistön suvannoista ja koskista saadut lohet. Liekakoskesta kuuluivat saaneen toisinaan isompiakin. Mutta minä en käynyt siellä saakka. Se koski kun on kaukana kylästä, siellä aivan lähellä valtakuntien rajaa, jylhässä korvessa.

– Herrasväki kai matkaili enemmänkin siellä Kurtin kulmilla?

– No, tulihan sitä lurjustelluksi, loma-ajan ratoksi. Parhaat paikat katselimme – kävimme Kynsitunturilla, Valatunturilla ja aina mahtavalla Nurmitunturilla saakka. Ja vielä vähän sen takanakin, erittäin ihanalla, korkeiden vuorien ympäröimällä Tenniöjärvellä, jota seutukuntalaiset sanoivat Sallan järvien helmeksi. Kalastelimme siellä vähän. Paluumatkalla poikkesimme lähellä maantietä olevan Kelsinkäisen huipulla, automiehemme tiedon mukaan noin puoliviidettäsataa metriä korkealla.

– Paljonhan niitä on sielläkin päin korkeita tuntureja.

– Näkyy olevan, oikein uljaita – Naalitunturi, Lylyvaara, Akanvaara, Ketkoiva, Koutamotunturi, Suuroiva, sekin vähän yli viiden ja puolen sadan metrin, ja paljon muita näköalavuoria. Ehkä olette käynytkin siellä päin?

– En ole käynyt. Olen etelän puolen miehiä.

Puheltiin siinä käveltäessä vielä vähän muutakin, yhtä ja toista tavanomaista. Sälli koetti välttyä lausumasta mitään "oppinutta" ja sivistynyttä, sillä hän halusi edelleen seikkailumaisesti esiintyä jätkämiehenä. Tuntemattomana ja nimettömänä kuljeksiminen tuntui viehättävältä.

Keskusteltaessa jätkä sai tietää työnantajansa olevan Helsingistä. Jätkälle puhuessaan rouva nimitti herraa johtajaksi. Johtaja tuntui olevan mukava mies ja innokas erämaaretkeilyn, urheilukalastuksen ja amatöörivalokuvauksen harrastaja. Tästä tietysti johtui, ettei hän tuntunut yhtään ylpeältäkään. Siinä suhteessa ei olisi häntä helsinkiläiseksi arvannutkaan.

Ja herra johtaja antoi jätkälle Alapeterin pihassa viitosen kantopalkaksi, vaikka hän, jätkä nimittäin, sanoi, että eihän tätä olisi oikeastaan tarvinnut... Samalla hän tilasi jätkän eväsreppunsa ja kahvipannunsa kantajaksi ja muka oppaaksi Sallatunturin huipulle kiipeämistä varten.

Sen kiipeämisen piti tapahtua seuraavana aamuna klo 7:ltä. Mutta he eivät joutuneet vielä silloin nousemaan. Nousu tapahtui vasta klo 9. Nimittäin sängystä nousu. Ja vuorelle kohoaminen vasta tuntia, puoltatoista myöhemmin.

Sää oli yhtä aurinkoinen ja lämmin kuin edellisenäkin päivänä. Kävellä laputettiin, sitten kun viimein oli päästy alkuun, ensin kyläkunnan halki, eilisiltaista tulotietä myöten Korhoselle ja sitten metsikön takana sijaitsevan Kansallis-pankin toimitalon ja valtion metsänhoitajan asunnon ohi sileää ja kuivaa kangastietä pitkin, pienen "pirunpellon" ylitse suuripuiseen rauhoitusalueen suojametsään. Siellä suuntautui selvä polku rajalinja-aukkoa myöten suoraan Sallatunturin korkeinta huippua kohti.

Kun oli päästy metsärajalle, lähes 500 metrin korkeuteen merenpinnasta, nähtiin laajan, ruskehtavasammalisen, verraten sileän ja siis hyväkulkuisen tunturirinteen nousevan yläilmoihin. Ylin laki oli peittäytynyt rinnekukkuloittensa taakse. Tässä keitettiin kahvia. Sillä tässä oli vielä saatavissa polttopuuta ja iloisesti porisevan kaltion kirkasta vettä. Sen verran oli jo kävelty ja kiivetty, että ihanasti virkistävä kahvi maistui mainiolta. Rouva keitti toisenkin pannullisen. Herra otti valokuvia maisemista, rouvasta ja jätkästäkin kahvitulen tekopuuhissa.

Siitä kun sitten lähdettiin, niin polku kohosi, aina yhä kohosi auringon kultaamaa kanervikkoista ja sammalista rinnettä. Lyhyet kivikkokohdatkaan eivät kyenneet tarkkaavaa kulkijaa erehdyttämään polkutuntumalta syrjään. Mutta notkopaikkojen kolmattakin metriä paksut, tiiviiksi ja karkearakeiseksi massaksi painuneet luminietokset peittivät polun armottomasti alleen. Uran jatko oli etsittävä lumilämpäreen takaa. Noita lumipaikkoja myöten oli helppo kulkea – jalka ei uponnut liiaksi. Eräs lumialue painanteen pohjassa oli noin 300 metriä pitkä kulkusuunnan mukaisesti, mutta vain parikymmentä metriä leveä. Lieneekö tämä ollut Kalliovaaran kuru, jota kylässä mainittiin ja josta kaikkina kesinä ei kuulunut lumi sulaneen.

– Eipäs otettu suksia mukaan, tässähän olisi sopinut hiihtää, vitsaili rouva.

– Olisihan se ollut somaa; hiihtourheilua juhannuksen – eli juhanneksen, kuten täällä alkuasukkaat sanovat – aaton aattona, säesti jätkä.

Nousu ei ollut niin vaikeaa kuin Pyhätunturille vuovautuminen. Mutta paremmanpuoleista terveysvoimistelua se kuitenkin tuntui olevan. Hengitys kävi huohottavaksi, jalat painaviksi. Ja hiki virtasi, tippui silmäkulmista ja nenänpäästä polulle. Oli aherrettava eteenpäin, yhä eteenpäin ja ylöspäin, puhtaansinisenä kaareutuvaa avaruutta kohti.

– Kylläpä tätä nousua riittää, huokasi rouva.

– Riittää, – vastasi opas-sälli, noin kuusi ja puoli sataa metriä kuuluu olevan kaikkiaan juurelta huipulle tätä varsinaista, yhtämittaista rinnenousua. Ja noin kuusi kilometriä matkaa kylän keskipalkoilta huipulle; Rohmoivan laelle kymmenen kilometriä.

Sinä päivänä retkeilijät saivat havainto-opetusta oikein elävästi tajutaksensa sen kiistämättömän tosiasian, että vuorikiipeily on urheilua, ruumista ja sielua karaisevaa reippailua. Et saanut antaa perään, vaikka kohtasit pettymyksiä. Luulit olevasi jo pian huipulla, toiveittesi perillä aivan tuossa tuokiossa. Mutta mitenkä kävi! Vähän matkaa kohottuasi näit ylimmän lakitasanteen olevan vielä melkoisen kaukana ja korkealla. Niinhän sattuu usein elämässä: et pääsekään päämäärääsi niin vaivattomasti ja niin pian kuin olet kuvitellut.

Mutta viimein tuli voitto. Eläköön vapaus! Onpa täältä näkölääniä, totisesti! Kuinka pieniltä näyttävät nuo kylän talot, ja noin vähäiseltä kirkko!

Sallan huipulle sanotaan näkyvän noin sata tunturia ja muutamia kymmeniä järviä ja jokia, joten on selvää, ettei niitä läheskään kaikkia auta ruveta luettelemaan ja selostelemaan. On tyydyttävä mainitsemaan vain valtavana ja juhlallisena leviävän näkymän huomattavimmat paikat.

Kauimpana pohjoisessa mahtava Saariselän tunturijuonto välkytteli lakiluntaan auringon paisteessa ja sen keilamaiset huiput Joutsenpää, Kuikkapää ja Hirvaspäät kohoutuivat selvinä näkyviin tavattoman etäälläkin. Samalla suunnalla, vaikka paljon etelämpänä kuin Saariselkä, kiinnittyi katse ensinnä erikoisen terävähuippuiseen Sorsatunturiin (korkeus 626 m mp:sta). Se näkyi matalahkon, laajan Saukkotunturin ylitse. Huomiota herättivät myöskin Karhutunturi (522 m, toisen tiedon mukaan 518 m), Nurmitunturi (498 m), Ahmatunturi (461 m) ja Koukkutunturi (442 m). Idässä, varsinkin valtakuntien rajan takana näkyi paljon korkeita, lumisia tunturihuippuja ja selänteitä, joista korkeimmat, mm. Pesioiva ja laaja, monihuippuinen Hiibinän eli Hipinän vuoristo, jonka kuparikaivoksissa kerrottiin parhaillaan olevan parikymmentä tuhatta pakkotyöorjaa erittäin kurjissa oloissa, kuten useat sieltä Kuolajärvellekin karkaamaan päässeet kuuluivat kuvailleen. Kaakossa päin näkyi verraten lähellä moniosainen Airistunturi; siellä oli myös lähes 600 m korkea Sotkoiva ja Haukkatunturi, joiden välinen syvä kurulaakso järvineen kuuluu olevan harvinaisen kaunis. Kaakompana sijaitsevat Naakoiva ja mahtava Vuosnatunturi (623 m) Vuosnajärven läheisyydessä sekä Hositunturi (n. 600 m), Ahventunturi (lähes 600 m) ja teräväsärmäinen Kieskistunturi (n. 550 m), mainitsematta useita muita samalla seudulla olevia matalampia tuntureja. Näiden takaa näkyivät Kuusamon komeat, korkeat maat: Konttainen, Valtavaara, Rukatunturi, Pyhätunturi, Ritakorkia, Riisitunturi ja uljaana kaareutuva Nuorunen, kuin etuvartijana lähellä valtakuntien rajaa. Läntisellä ilmanäärellä häämötti siniautereessa helposti tunnettava, kolmikappaleinen Kemijärven–Pelkosenniemen Pyhätunturi, vanha tuttava, äskeinen käyntipaikka. Samalla puolella, aivan jalkojen juuressa sijaitsivat tunturimaiset Särkivaarat, erittäin jyrkkärinteinen Sotitunturi, Saukkotunturi, Renkkumavaara ja Jänisvaara. Mahtavimman näköisenä kohoaa kuitenkin siinä vieressä, 3 km:n päässä, metsäisen notkon takana, Sallatunturin selänteen eteläinen huippu, kypäräpäinen Rohmoiva. Johtaja käydä hilpasi sielläkin valokuvailemassa. Pintamaasto kuului olleen melkoisen vaikeakulkuista kivikkoa. Ja lunta oli ollut vielä notkossa ja huipun pohjoisrinteellä hyvin runsaasti. "Täysi talvi. Sukset olisivat olleet todella tarpeelliset." Järvistä huomioitiin erikoisesti lähellä etelässä näkyvä Onkamojärvi, josta mahtava Oulankajoki saa vetensä ja jossa sanotaan olevan Suomen suurimmat ahvenet (3-kiloisiin saakka?). Havaittiin myöskin Kuusamon suurimman järven Kitkan jonkin ulapan, luultavasti Tolvanselän tahi Vasikkaselän näkyvän Riisitunturin itävieritse kaukana etelässä. Sallatunturin pohjoisrinteen alla, kirkonkylän vieressä sinersi pitkä ja kapea Sallajärvi. Se näytti olevan vain kuin luoteesta kaakkoon luikertavan Sallajoen laajentuma. Pohjoisrinteen vierustalla näkyi laaja Ahma-aapa, erikoisen runsasriistainen vesilintujen ja kahlaajien keväinen kokoontumis- ja pesimispaikka.

Mutta pesipä lintuja myös Sallan huipulla, vieläpä kahlaajia. Satuttiin löytämään keräjäkurmitsan pesä. Korkean tunturilaen vilkas asukaslintu oli jäkälämatolle vähäiseen syvennykseen pyöräyttänyt neljä vihreänruskeaa, musta- ja punervatäpläistä, hiukan päärynän muotoista munaa. Niitä hautomasta lähti pienehkö, harmaanruskea lintu. Se pakeni vasta, kun rouva epähuomiossa oli astumaisillaan sen päälle. Se ei mennyt kauaksi, ja kun siirryttiin hiukan loitommaksi pesältä, se juosta piipersi takaisin luomistyötään jatkamaan. Joskus kuului keräjäkurmitsaa saavan silitellä pesässään, varsinkin hautomisajan alkupuolella. Silloin on lintu kiintynyt pesäaarteisiinsa enemmän kuin hautomisen loppuaikoina, jolloin naaras jättääkin munat kokonaan koiraksen hoteille, ellei ole heittänyt niitä, kuten useimmin tapahtuu, jo heti täyden määrän munittuaan. Koiras saa pitää huolta poikasistakin. Mutta ei sekään malta hoivata jälkeläisiään pitkään, vaan häviää tiehensä jättäen vielä hyvin pienet ja vähän kehittyneet poikasensa jäkälikköön vaeltelemaan ja einettään etsimään. Keräjäkurmitsat ovat vielä siinäkin suhteessa erikoislaatuisia, luonnon yleisistä laeista poikkeavia, että naaras on kookkaampi ja väreiltään loistavampi kuin koiras.

Näitä kynäsällin kertomia seikkoja herra ja rouva kovasti ihmettelivät.

Retkeilijät näkivät laella toisenkin kurmitsalajin edustajan, nimittäin tunturikurmitsan eli kapustarinnan, jota Kuolajärvellä sanotaan peltohyrrykäksi, se kun syksyisin muuttomatkoillaan parveillen laskeutuu viljelysmaille ruokailemaan. Tuo "hyrrykkä" huuteli Sallatunturin lakipaljulla kaihoisan yksitoikkoisesti: plii... plii, plyy... Ihmisten lähestyessä se juoksi lähellä edessä matalana ja tummana, kelta- ja valkopilkkuisena keränä. Se pysähtyi toisinaan kivelle tahi mättäälle kurkistelemaan kuin paremmin nähdäkseen lähestyjiä. Huipulla oli myös pulmusia ja rinnemetsästä kantautui kuuluviin pajulinnun tiukuääninen helistely sekä lapinsirkun plyit, plyit-ääntely.

Sallan huipulla oleskeltiin useita tunteja tuona ihanana kesäpäivänä. "Täällä on meidän hyvä olla. Rakentakaamme tänne kolme majaa" – vakavaluonteiselta tuntuva herrakin viehättyi vitsailemaan. Mutta majat jäivät rakentamatta. Retkeilijät eivät tarvinneet niitä, sillä ei ollut kylmä, ei satanut eikä tuullut. Näin ylhäällä ei tarvinnut tapella sääskienkään kanssa. Sai syödäkin niiltä aivan rauhassa. Ja ruoka maistui paremmin kuin missään muualla. Leipä, voi, juusto ja savustettu siankinkku saivat yksimielisen suosion ja valtavan menekin. Sittenpä taas jaksettiin ihailla näköalaa.

Auersini ympärillä tummeni ja tiheni iltapäivällä auringon lämmön lisääntyessä. Autere saartoi utuisuuteensa tämän yksinäisen huipun. Luuli katselevansa ylt'ympäriinsä leviävää sinistä merenulappaa.

Mutta kymmenien tunturien hopeanhohtoiset, lumiset lakipaljakat erottautuivat selvinä sinihämystä...

Vuorikiipeilijät olivat hyvin tyytyväisiä päiväänsä. Varsinkin niin sanottu jätkä. Hän näet sai 20 mk kantajapalkaksensa sekä pestin jäädä palvelukseen.

– Tästäpä taitaa sukeutua varsin erikoislaatuinen seikkailu- ja tutkimusmatka, hymähti mies itsekseen, mutta mainio asia, että ansiotyötä on tiedossa.

Ja puseromies lähti mennä viuhkasemaan pitkin tietä, kädet rennosti housuntaskuissa ja hyräili huolettomasti Kemijärven kahvilassa kuulemaansa joikua:

    Pumpas-Jussa jo-jo-jo,
    Jukkims-Jaakko no-no-no...

Keskiyön aurinko kultasi Sallatunturin aukeata lakipallakkaa. Mutta kulkija ajatteli, että tulee päivä toinenkin, ja painautui makuukseensa Korholan ulkorakennuksen ylisille.

5.

RETKI KUTSAN TARUMAILLE.

Sallatunturin retki oli mainiota unilääkettä. Tulihan kerrankin enemmän kuin tarpeeksi liikuntoa, raitista ilmaa ja auringonpaistetta. Jätkä nukkui kuin tukki aamuun klo 8:aan. Ei tuntunut vuorikiipeilyn aiheuttamaa raukeutta. Jalkapohjatkaan eivät olleet enää arat. Saattoi vallan hyvin lähteä kävelylle. Pian mies olikin menossa maantiellä. Hyvän sään aikana oli liikuttava. Näin pitkänä poutana oli mainio matkailla Kuolajärven kulmia katselemassa.

Kirkkaana aamuna jalka kohosi keveästi, mieli tuntui virkeältä, elämä iloisalta, maailma hyvältä ja jännittynyt odotus askarrutti ajatuksia: mitähän kaikkea uutta ja kiinnostavaa taas tämäkin päivä tuopi tullessansa; missähän huomenna ollaan ja missä monina sitä seuraavina päivinä? Sattuipa somasti, kun tuon helsinkiläisherran ja jätkän matkasuunnitelmat mukavasti passasivat yksiin. Ja jätkälle tästä vielä palkkakin maksettiin. Ei olisi ollut järkevää peräytyä poiskaan tästä seikkailusta. Pitihän suostua, kun pyydettiin, jollei muuten, niin lähimmäistään auttaakseen. Ja jotta jätkästä tulisi hyvä ja ymmärtäväinen palvelija, yhdistetty kantaja-soutaja-opas-seuramies, pyörähti hän tieltä pienen kylän vaatimattomuudesta jyrkästi poikkeavan, yllättävän suuren ja komean kansakoulun portista pihamaalle. Siellä pelasivat pesäpalloa (täällä Sallassakin!) muutamat niin sievät neitoset, että jätkän mielessä vilahti ajatus vielä muutamien päivien viettämisestä tässä kylässä. Mutta tuo hyvin ymmärrettävä ja anteeksi annettava inhimillinen heikkouskohtaus meni onneksi pian ohi. Varsinkin kun pelin ohjaajana liehuva erittäin sirkeäsilmäinen neitonen, jätkän kysyessä, "onkohan opettaja Ailanko kotona", vain ohimennen, kysyjään katsahtamattakaan vastasi, että "eikö tuo liene." Katseltuaan hetkisen pelaajattarien nopsajalkaista liikehtimistä mies painui uhkean koulutalon pääovesta sisään. Sieltä löytyi isokokoinen, jätkällekin hyvin kohtelias herrasmies. Hän oli opettaja ja pankinjohtaja Yrjö Ailanko, Suomen Rajaseutuyhdistyksen asiamies, joka on toiminut paljon monella alalla Kuolajärven köyhän kulmakunnan hyväksi, viime vuosina myös matkailun edistämisen vuoksi. Häneltä jätkä sai mitä oli tullut noutamaan, nimittäin erittäin arvokkaita ja uusia tietoja juuri niinä päivinä järjesteltävistä matkailureiteistä Kutsajoen tulevan luonnonsuojelualueen kautta Kuusamoon. Kun tässä nyt oli aikomus parin tunnin kuluttua lähteä katsastelemaan tuon reitin tienoita, tulivat nuo tiedot ja neuvot hyvään tarpeeseen. Matkailijasälli oli mielissään tietosaaliistaan – pitihän hänellä olla toki jonkin verran tietoja ammattiasioista, tämän pitäjän järvistä, joista, koskista ja tuntureista; täytyi olla "älliä" korvenkulussa.

Sitä myöten kaikki hyvin – paha vain, että ulos tultua ei näkynyt enää niitä palloilevia sallattaria, erittäinkin sitä muuatta. Se huomio oli miehelle pieni pettymys – niin, oikeastaan jo toinen... "Pettymyksiä täynnä on maailman tie!"

Mutta puhutaanpa pääasiasta, sanoi Utriainen, kun lakituvasta ulos käskettiin. No niin – lähdettiin sitten, koko retkikunta: johtaja, rouva ja jätkä sekä kyyditsijöinä isäntä Alapeteri ja hänen pieni poikansa. Isäntä itse ohjasi autoaan. Mennä räpätettiin ensin keskikylän halki ja käännyttiin sitten komeasti koillista kohti, kapeanlaisen Sallajoen sillan yli vievää tietä kirkonkylän vanhimpaan, vähätaloisimpaan kolkkaan. Kirkon kohdalla pysähdyttiin sekä mentiin valokuvaamaan ja katselemaan puusta rakennettua, valkoiseksi maalattua kirkkoa. Opastusvelvollisuutensa muistaen ja pienestä taskulehtiöstä "luntaten" jätkä selitti toimekkaasti herralle ja rouvalle, että tämä kirkko tässä Kuolajoen ja Sallajoen haarautumien välisellä kielekkeellä kuuluu rakennetun jo vuonna 1838 jonkun arkkitehti Enkelin ("C.L. Engel hän kai oli, tiedän", oikaisi herra) riitinkien jälkeen, ja tuo kellotapuli tässä on tehty tuolla tavoin kirkon kanssa yhteen vuonna 1896. Alttaritaulua ei ole eikä urkuja, "harmuuni" vain. – Lehtiöön oli matkalle lähdettäessä koottu muitakin tietoja niistä pitäjistä, joissa oli aikomus vaellella. Niitähän turisti aina tarvitsee matkansa nähtävyyksien elävöittäjäksi, ja erittäinkin niitä tarvitsee lehtimies ja kirjailija. Mutta jätkän ei sopinut serveerata seuralaisilleen läheskään kaikkia Kuolajärven kirkkoa ja kirkkokuntaa koskevia tietoja. Kuolajärvi oli siis muinoin lappalaisalue, jonka kirkollisia asioita hoiti Kemijärven kappalainen vuodesta 1648 aina vuoteen 1673, jolloin "Kemin Lappiin" asetettiin oma pappi. Mutta Kuolajärvi jäi edelleenkin Kemijärvellä asuvan sielunpaimenen huoltoon. Kesäkuussa v. 1747 yhdistettiin Kuolajärvi, Maanselkä ja Kitka kuningas Fredrikin määräyksestä Kuusamo-nimiseksi seurakunnaksi, mutta v. 1776 Kuolajärvi kuitenkin erotettiin Kuusamosta sekä yhdistettiin Kemijärven vastaperustettuun kirkkoherrakuntaan. Pitkät ajat Kuolajärven täytyi maksaa veroa sekä Ruotsille että Venäjälle. Tämä kaksinkertainen maksaminen loppui vasta v. 1809. V. 1840 Kuolajärvi muodostettiin kappeliseurakunnaksi ja v. 1857 omaksi kirkkoherrakunnaksi.

Eräs mies, joka oli kirves olalla menossa metsään, pysähtyi kirkon luona katselemaan vierasten valokuvauspuuhia ja keskustelemaan Kuolajärven oloista. Hän johtui samalla kertomaan, kuinka ennen vanhaan, tämän kirkon nuoruusvuosina vielä oltiin kuulema niin taikauskoisia, että jos jouluaamuna kirkkoon aikovat pitkien taivalten takaa sattuivat joutumaan liian aikaisin kirkonkylään, eivät he uskaltaneet heti mennä kirkkoon, vaikka sen ikkunoista loisti valo. Uskottiin näet kuolleiden jouluaamuna pitävän ensin oman jumalanpalveluksensa ja ne eivät sallineet elävien ihmisten häiritsevän. Muuan mies kerran erehtyi menemään vainajien jumalanpalvelukseen ja käveli ristikäytävälle asti. Siinä vasta huomasi erehdyksensä, kun "tyhjä näkymätön" näykki hänen vaatteitaan. Mies kääntyi nopeasti takaisin ja olisikin päässyt onnellisesti pois, mutta kynnyksellä katsoi taaksensa ja näki kauhukseen kirkon olevan täynnä kuolleita – luurankoja ja valkokauhtanaisia haamuja; alttarillakin seistä rojotti pitkä luuranko kuin pappi "lukemassa litaniaansa" suuresta, mustasta kirjasta. Useat kuolleet kurkottelivat aivan pakenijan takana luurankokäsiään kiinni tarttuakseen. Tästä mies pelästyi niin, ettei voinut enää kääntää päätään eteenpäin. Pää jäi ainaiseksi taaksepäiseen asentoon.

Eräs vaimo oli samoin erehtynyt menemään vainajien kirkonmenoihin. Hänkin joutui luurankojen ahdistamaksi eikä luultavasti olisi päässyt hengissä pois kirkosta, ellei pakoon juostessaan olisi älynnyt heittää silkkihuiviaan "kongille". Haamujen huomio kiintyi huiviin. Takaa-ajajat hyökkäsivät sitä kilvan tavoittamaan. Huivi löydettiin alttarilta kapeiksi suikaleiksi revittynä.

Vaimoa järkytti tuo kaamea kirkossa käyntinsä niin, että hän heti sairastui ja kuoli parin kuukauden kuluttua.

Retkikunnan jatkaessa automatkaansa itää kohti kaareutuvaa tietä myöten marssi vastaan lukuisa suojeluskuntalaiskolonna. Kiväärien piiput välähtelivät komeasti ja pöly tuprusi miesten laulaessa kaikuvasti:

    Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa:
    sinuun koskea ei väkivalta saa,
    sua suojelemme, verin varjelemme.
    Ollos huoleton, poikas' valveill' on.

Automies kertoi suojeluskuntatoiminnan Kuolajärvellä olevan olosuhteisiin nähden hyvässä vireessä – pitäjässä valitettavan runsaana rehoittavasta punaisuudesta huolimatta. Nytkin nuo asemiehet marssivat kirkolle viettämään leiripäiviensä päättäjäisjuhlaa. Kuolajärvellä on oltu suojeluskuntapuuhissa tammikuun lopulta v. 1918 alkaen. Punaisten painostus myöhästytti suojeluskunnan perustamisen seuraavan kuukauden puoliväliin. Pari viikkoa myöhemmin jo jouduttiin "kovilla kutilla ampuilemaan" kotipitäjässäkin, Kurtinkylän läheisyydessä, jossa punaiset rajan takaa hyökkäillen useiden vuorokausien aikana "tottelemattomasti meinasivat tulla ihan meijän miehiä kohti". Mutta eihän se yritys onnistunut. Rajan taakse takaisin täytyi polsujen paeta. Kapinavuoden jälkikaiuksi voitaneen katsoa v. 1922 talvella Savukosken metsätyömaalla alkanutta "Kuolajärven läskikapinaa". Sen terrorisoimaksi joutui suuri osa Kuolajärvestä useiksi päiviksi. Rajavartiostoa paeten kapinalliset kuitenkin viimein luikkivat valtakunnanrajan taakse, vieden mukanaan suuret määrät tukkiyhtiöiltä ryöstämäänsä omaisuutta, enimmän ruokatarpeita. He ajoivat Venäjän puolelle evääkseen myös useita satoja Kuolajärven ja sen lähipitäjien poroja.

Näitä ja muita kertoiluja kuunnellessa sekä sieviä hiekkakankaisia tienvarsimaisemia katsellessa matka kului rattoisasti, vaikka tiellä kauttaaltaan noin puolentoista penikulman taipaleella oli korkeita sorakasoja ja jouduttiin ajaa keikuttelemaan hiljaisella vauhdilla niiden ylitse. Kuormat oli kaadettu näet valtioviisaasti niin keskelle tietä, aina parinkymmenen metrin päähän toisistaan, että niitä ei osannut kiertää kirjanoppinutkaan autonajaja kapealla maantientapaisella, joka yhä kapeni erottuaan Alakurtinkylään vievältä ja sinne päättyvältä tieltä Vuorijärvenkylän tielle. Muualla tavallisesti tien kunnostamisessa tarvittavat sora- ja hiekkakasat asetetaan tien laidalle, aivan ojan viereen. Tämä oli retkeilijöille ennen tuntematonta. "Vaihteella" ajaenkin päästiin eteenpäin vain hyvin hitaasti ja toisen sivustan pyöräparin täytyi alituiseen vieriä sorakasojen ylitse. Kun tällä tavoin kuljettava taival ei ollut aivan lyhyt, jouduttiin siinä saamaan erittäin voimakkaasti vaikuttavaa, tosin laadultaan fysiikalle melkoisen negatiivista "masaassia". Lopulta jätkä jo ajatteli, että kyllä tämä rupeaa tuntumaan liian leikkisältä – kaikessa täytyy köyhän olla maailman läpi mennessään.

Tällä vähäliikenteisellä, lähellä valtakuntien rajaa sijaitsevalle Vuorijärvelle päättyvällä korpitiellä ei tullut näitä matkailijoita vastaan ketään muita kuin Kuolajärven kunnanlääkäri, joka ajoi muutamien perheensä jäsenten kanssa omalla bensiinihevosellansa. Hän tuli arvatenkin kalastushuvilastaan, joka kuului olevan Kuolajärven länsirannalla. Pian nähtiin vasemmalle erkaneva, noin kilometrin laajuisen metsän läpi "tohtorin kämpälle" johtava tie, joka oli kunnostettu autolla ajettavaksi. "Omalla kustannuksellaan se sen laitatti, koko tien."

Kun oli sivuutettu tämä tienhaara, oli enää vain muutamien kilometrien matka Kuolajärven ja Aapajärven välisen kapean salmekkeen ylitse siltaa myöten Ylipäänkylään. Automatka päättyi siihen, 27 kilometrin päähän kirkonkylästä. 100 mk sai johtaja suorittaa siitä automiehelle. "Pussiautoa" ei kulkenut tällä taipaleella.

Oli neuvottu menemään ensin Matti Lampelan taloon saamaan saattaja vene- ja jalkamatkalle itäisille erämaatienoille, Pyhäjärvelle, Nivajärvelle ja Kutsajoen Jäniskönkäälle. Mentiin Lampelaan. Ei ollut kotona ketään muita kuin emäntä. Isäntä oli mennyt tietyöhön, niitä pahuksen hiekkakasoja vedättämään. Juotiin kahvit. Sitten jätkä meni Kalliaisten taloon. Siinä oli kaksi vanhaa, synkännäköistä asuinjaksoa. Mitäs muuta kuin summassa toiseen. Siellä sekavat, tympeäilmaiset huoneet kaikki tyhjinä. Mutta eipä sentään. Onhan täällä ihmisiäkin. Jakson päästä, viimeisestä huonepöksästä kuului lullaamislaulua. Ovi auki. Vanha mummo istui ja liekutteli kätkyessä nukkuvaa pientä kuolajärveläistä.

– Päivää. Tietääkö emäntä sanoa, missä on tämän talon miesväkeä?

– Onpahan missä on. Sama kait se vieraalle, missä on. Kunhan jossain on.

Sangen kohteliasta! Lieneekö vähäjärkinen vai liian viisas? Onpahan mikä on. Sama kai se on vieraalle, tosiaan. Ovi kiinni ja koettamaan onnea toisessa rakennusjaksossa. Siellä oli pari nuorenpuoleista naisihmistä hankaamassa eteisen lattiaa puhtaaksi veden, suovan, hiekkahuosiamen ja varsiluudan avulla. He olivat kohteliaita ja avuliaita. Naurahtelivatkin ystävällisesti. Taisivat luulla jätkää poikamieheksi. Mutta korpivaellukselle saattajaksi sopivaa ei ollut kotona tässäkään talossa. Miehet tietöissä, tietysti. Niitä samaisia hiekkakasoja levittelemässä. Missäs muualla! Urakkatyötä kuului olevan, joten vasta iltamyöhällä, ehkä lähellä puolta yötä arveltiin miesten malttavan tulla kotiin. Tuhannen hiekkakasat! Ne olivat yhä vastuksina. Mutta matkailija ei saa lannistua eikä nokkautua suuremmistakaan vastuksista. Vaikeudet ovat retkeilyn suola ja sokeri. Ne antavat seikkailuntuntua ja viehätystä.

Jätkä muisti tämän (jonka useat valitettavasti unohtavat) ja siirtyi viereiseen taloon. Oli löydettävä mies mistä hyvänsä heti lähtemään mukaan. Herra ja rouva odottivat Lampelassa. Ei ollut aikaa paikoillaan oloon. Hyvän sään aikana oli kiirehdittävä suoriutumaan erämaaretkelle "Suomen synkimpään ja koskemattomimpaan korpeen." Siinä seuraavassa, pitkän ja kapean Aapajärven rantaäyräällä kylän länsilaidalla sijaitsevassa talossa oli yksi mieskin kotona. Nimittäin talon vanhaisäntä Esa Junttila. Hän oli sujuvapuheinen ja ystävällinen. Antoi auliisti kaikkia tarvittavia tietoja ja lähetti poikasen muutaman kilometrin päästä talonrakennukselta hakemaan nuorempaa isäntää retkelle lähtijäksi. Pian tulikin Frans-isäntä, reipas nuori mies, syödä hotaisi päivällisen, heitti eväslaukun selkäänsä, otti kirvesnyökän ja köysinipun kainaloonsa – lähtö tapahtui siekailematta.

Marssittiin venerantaan. Siellä oli nuottakodassa karhun talja kuivamassa orrella. Soudettaessa Lampelan rantaan matkatavaroita hakemaan Frans-isäntä kertoili hiljaiseen, vaatimattomaan tapaansa tuon nahkansa luovuttaneen karhun saantiseikkailut. "Kireälle siinä meni asia puolelta jos toiseltakin. Tuossa tämän järven takana, vain muutaman kilometrin päässä rannasta, synkässä kuusikkopainanteessa pari kuukautta sitten karhu tarttui rautoihini toisesta etukäpälästään. Vaikka rautojen ketjun nenässä oli painona suurenlainen pölkky, kuljetti karhu sen noin kolmen kilometrin päähän. Paikoin vielä paksussa ja upottavassa suojalumessa oli ukko vain mennä kaahinut äkeintä korpea kohti. Hiihtää rytöstin jäljestä huonossa vesikelissä, enkä tiedä, olisinko tavoittanut ollenkaan koko elukkaa, jos tuolla lähellä Sotkoivan rinnettä, muutamassa näresakeikossa riimu pölkkyineen ei olisi sattunut takertumaan puihin. Karhu istui väsyneenä ja rauhallisen näköisenä tullessani sen luo, mutta kun ojensin pyssyni sitä kohti, rupesi se hirveästi karjahtelemaan ja raivokkaasti temmeltämään, muka irti päästäkseen. Toisinaan se ryykäsi minua kohti niin pitkältä kuin ketjut antoivat jälkeen ja silloin sen silmät välähtelivät keltaisenvihreinä, niin vihainen se oli, säkäkarvat töröttivät pystyssä kuin ahvenen selkäevä; toisinaan se taas hyökkäsi puremaan sitä rautaketjua ja omaa kiinni olevaa käpäläänsäkin. Säälitti vähän, mutta eihän siinä auttanut muu, kuin piti ampua haulikon täyteinen lyijyluoti karhun korvanjuureen. Tarpeen olivat sen lihatkin syötäväksemme. Täällä olikin kevättalvella harvinaisen tiukalla ruokapuolen saanti aivan yleisesti."

– Karhun nahka on vielä myymättä.

– Ei ole ollut ostajaa. Puolellatoista tuhannella minä sen antaisin.

– Montako karhua näillä tienoilla kaadettiin viime talvena?

– Niitä tapettiin nyt enemmän kuin monena muuna vuotena: viisitoista näissä tietämin; yksitoista tässä aivan lähitienoilla.

Herra ja rouva tulivat veneeseen. Soudettiin myötätuuleen järven kaakkoispäätä kohti, saattajan, Frans-isännän rakenteilla olevan talon ohi. Niitä rakennuksia laittamasta poika hänet äsken haki. Tilava talo näkyi olevan jo melkein valmis. Se sijaitsi aivan rannalla. "Tuostapa tulee matkailijoillekin mieluisa käyntipaikka." Tämän talon ja Ylipäänkylän ryhmäasumuksien lisäksi ei näkynyt muita rakennuksia koko tuon 8 km pitkän ja laajimmasta paikastaan vähän vajaa kilometriä leveän Aapajärven metsäisillä, loivasti kohoavilla rantarinteillä. Nuo rinteet ja järven pitkä kapeus toi mieleen Paanajärven. Aapajärvi, Pohjolan suurimman virran Kemijoen tavattoman laajalle (n. 52.000 neliökm) levittäytyvän vesistön viimeinen idänpuolinen latvajärvi kuului olevan hyvin syvä, kylmävetinen ja kalaisa (varsinkin siikoja saadaan siitä runsaasti, melkoisesti muikkujakin, mutta lohia harvoin).

Pian tuli kuljetuksi 6 km:n pituinen venematka. Saavuttiin järven kauniiseen päälahdekkeeseen. Siellä eräs vanhanpuoleinen mies parhaillaan viritti verkkojansa kierimille kuivamaan. Nuotiopadassa oli hänen ahvenkeittonsa kiehumassa. Olipa ukko osannut laittaa erämaa-asentonsa runollisen kauniiseen ja lämminpaisteiseen paikkaan. Matkaajat eivät malttaneet siitä heti jatkaa matkaa, vaan odottaessaan rouvan puuhaaman keittoruoan kypsymistä ryhtyivät he juttusille verkkomiehen kanssa.

Niinpä siinä sitten muutamakseen puhelu käännähti, näin rajaseudulla oltaessa, äskeisinä sotavuosina näiden tienoiden kohdalla rajan takana käytyihin "sotatappeluihin", kuten tuo kalaukko sanoi. Hän kertoi olleensa siellä mukana, punaisten puolella.

– Mutta en mennyt mielisuosiolla niiden joukkoon. Väkisin vietiin. Miliisimies tuli halkometsästä hakemaan. Työnteko piti lopettaa siinä silmänräpäyksessä. Minultakin jäi halkomotti vähää vaille. Meitä oli 18 suomalaista, Kuolajärveltä ja Kuusamosta ja mistäpähän rajapitäjistä työhankkeisiin Vennään puolelle tulleita. Se kun oli siihen aikaan tyylinä. Siellä oli talollistenkin poikia Suomesta, useita siinä meidänkin roikassa.

– Ja hetikö teidät vietiin tappeluun?

– Ei aivan heti. Ensin kärrättiin meidät Hiibinän asemalle, Muurmanin radan varrelle. Siellä punakaartin ylipäällikkö Iivari Ahava piti meille ja muille sinne pakolla kerätyille puheen. Sitten kahtena päivänä vähän vain neuvottiin, mitenkä kiväärti pannaan latinkiin ja kuinka pitää olla kiven takana piilossa silloin, kun viholliset ampuvat.

– Tokko pidettiin ampumaharjoituksia?

– Vieläkös vähät! Mitä sitä ennättikään sen vertaisena aikana, sillä miehiä oli paljon ja suurin osa niistä sellaisia, jotka eivät olleet ikänään ennen sotakiväärtiä kädessään pitäneet, eivätkä kaikki muutakaan pyssyä. Ei edes pyssyn puhdistamista neuvottu. Kiväärtit olivat uusia, tehtaan jäleltä, piiput täynnä säilytysvaseliinia. Minä ja jotkut muut hoksasimme vetää rasvan pois, mutta monelle kävi ohrasesti sen vaseliinin takia ensimmäisessä tappelussa erään lahden jäällä muutamana yönä. Taisi olla Jyvälahti. Siinä kun valkoiset maanrannasta väijyksistä alkoivat ampua, niin minäkin siellä pitkän hevos- ja reslajonon jälkipään puolella heti hyppäsin reestä ja juoksin läheiseen niemeen ison kiven taakse, kuten harjoituksissa oli meitä neuvottu, että tehkää niin, kun lahtari rupeaa ampuilemaan, – niin, tuota... siellä niemessä kiven takana ollessa, kun etupäässä paukkui riivatusti, minäkin näin ja kuulin, mitenkä muuan mies sanoi – se oli eräs kuusamolainen – että "annetaan mekin toki morraalinen kannatus tälle yhteiselle hyvälle asialle", ja laukaisi kiväärtinsä suoraan taivasta kohti. Kun senkin pyssyn piippu oli vaseliinia täynnä, niin tietäähän, mitenkä siinä kävi – halakesi...

– Mieskö?!

– Ei, kun pyssy. Monelle kävi samalla tavalla siinä taistelussa. Ja toisilta taas kiväärtin piippu katkesi ampuissa patruunapesän paikkeilta, aivan eripoikki. Yhdeltä piipun kappaleet murskasivat kämmenen, toiselta repivät pahasti kyynärvarren ja muutamalta mäni näkö toisesta silimästä.

– Tulitteko te ampuneeksi siinä taistelussa "morraalisen kannatuksen" vuoksi?

– En yhtään laukausta. Mitäpä tyhjää. En olisi ampunut kohti, vaikka olisin nähnytkin vihollisen. Puiden latvoihin ja taivaalle siellä moni meikäläine tahallaan paukutteli. Oli pakko laukoa jonnekin silloin kun päällikkömme sattuivat näköhollille. Kun sitten taistelussa tuli ylleinen pakkoon lähtö, niin siitä kiven takkoo minäkin läksin juosta hytistämään jäätä myöten selälle päin. Ja viskasin pyssyni ja paukkuniput, 200 panosta, sinne jäälle, että olisi keveämpi juosta. Sinne jätti jäälle aseensa moni muukin ja kiitti, kun pääsi pakoon tyhjänäkin. Ja kun kuularuutta rupesi papattamaan lahden pohjukassa, niin sekös meille juoksunlystiä lisäsi. Piti juosta, vaikka ei olisi enää jaksanutkaan. Vasta suuren selän toisella rannalla pääsin rekeen – niin säikähtivät hevoset ja kuskit sitä ampumista, jo heti ensimmäistä valkoisten yhteislaukausta.

– No, mitä ne laukaukset saivat aikaan? Kaatuiko siinä teidän puolelta monta?

– Kuusi meni ihan hengettömäksi, niistä kaksi pakolla otettua vienankarjalaista isäntämiestä. Siihen jäivät jäälle. Ja olisi käynyt paljon huonommin, jos valkoisten ainoa konekiväärti ei olisi mennyt epäkuntoon. Parikymmentä haavoittui meidän puolelta. Ne kerettiin ottaa rekiin, mutta kuolleita ei. Ei ollut tohtoriakaan haavoittuneita hoitamaan. Eräs vienankarjalainen, maailmansodassa ollut entinen välskäri parin pietarilaisen hutsun kanssa niitä koetti hoivailla. Kyllä oli surkea niiden haavoittuneiden kohta.

– Olitteko muissakin kahakoissa?

– Enpä tullut olleeksi. Siihen yhteen kiven takana oloon jäi minun sotimiseni. Minä karkasin muutamien meidän sakin miesten kanssa. Monien seikkailujen jälkeen pääsimme viimein lopen väsyneinä ja nälkäisinä Suomen puolelle, Paanajärven Mäntyniemeen, valkoisten esikuntataloon. Nukuimme kaksi vuorokautta kuin kuolleet. Ja kun kapteeni Manninen, Oulun nykyinen mestaripoliisi, oli tutkinut meitä Paanajärven länsipäässä, pääsin kotiini. Samoin toisetkin pakolla punaisten joukkoon viedyt. Muuan paanajärveläinen, joka taisi olla vähän punaisuuteen taipuva mieleltään, valehteli tutkinnossa selviä, tiettyjä tosiasioita vääristellen ja sai hyvästi loimeensa. Silloin sota-aikana ei paljon surkeiltu. Kieroileminen pahensi asiaa.

– Mitä se Paanajärven mies valehteli?

– No, se keitti jotakin sotkua luutnantti Hedmanin joukon toiminnasta rajan takana, Oulangansuun puolella.

– Hedmanin? Oliko hänen ristimänimensä Torsten?

– Oli. Sama mies. Silloin luutnantti, nyt kapteenina armeijassa. Oli välillä liikemiehenä Vaasassa. Siinä kuului olleen touhun mies. Ja tavattoman pelkäämätön. Ei piilotellut kivien takana tappelussa. Haavoittui yrittäessään Pääjärvellä pienellä laivapahaisella, sen järven ainoalla, vallata erästä rantakylää. Komensi kaikki miehensä konehuoneeseen ja salonkiin, tarttui itse ruoteliin ja ohjasi laivan suoraan kylän rantaa kohti, keskellä päivää, maihin noustakseen. Mutta kun monisatainen vihollisjoukko rupesi rannalla turkasesti ampumaan, piti tietysti kääntyä pois, ja luutnantin jalkoihin sattui luoti. Muuta vahinkoa ei tullut kenellekään...

Johtaja antoi verkkoukolle viitosen tupakkarahaksi hänen mukavasta tarinoimisestansa.

Matkaa jatkettiin. Edessä oli 6 km:n kävelytaipale. Heti rannasta lähdettyä oli kiivettävä petäjämetsäisen selänteen ylitse. Jätkämies tiesi, mikä merkittävä paikka tämä oli, mutta hänen ei sopinut puhua viisauksia. Mentiin näet Suomen ja koko Fennoskandian päävedenjakajan eli Maanselän kaakkoisen haaran matalimman (n. 220 m mp:sta) paikan ylitse; tiedemiehet ovat todenneet, että siinä on ollut muinaisen suuren, jään patoaman järven Maanselän ylitse johtava lasku-uoma; maajään hävitessä Suomen pohjois-osista vallitsi suolaton Ancylus-järven vaihe (n. 7.500 vuotta e.Kr.) ja järven vedenpinta oli näillä tienoilla n. 180 metriä korkeammalla kuin nykyisen Pohjanlahden pinta; mainittu järvi muuntui (n. 4.500 v. e.Kr.) suolaiseksi Litorina-mereksi, jonka pinnan arvellaan olleen vielä n. 100 metriä korkeammalla nykyistä vedenpintaa.

Kun oli selvitty selänteestä, seurasi useiden kilometrien pituudelta harvapuista, kuivaa ja tasaista kangasmaata, kuolpunaa. Siinä oli hyvä selvää polkua myöten kävellä lipotella, isäntä Junttilan ja jätkän selässä olevista painavanlaisista eväsrepuista huolimatta. Säälitti ajatellessa niitä ihmisiä, jotka retkeilyhaluansa tyydyttääkseen matkustelevat yksistään upeissa loistolaivoissa, mukavissa pikajunissa ja nopeakulkuisissa autoissa ja kaiken lisäksi karttavat omassa ihanassa maassamme matkailemista; säälitti siksi, että he eivät tienneet mitään siitä viehätyksestä, siitä riemusta, jota tällä tavoin jalkaisin ja veneellä vaeltaminen tuottaa vapailla mailla. Lyhytkin jalka- tahi soutumatka erämaatienoilla antaa runsaasti tyydytystä, mutta vaellushalun täyden riemun ja voiman pääsee tuntemaan vasta sitten, kun päivän toisensa jälkeen havaitsee edessään ja näköpiirissään metsiä, vuoria, järviä, koskia, luonnonelämää ja ihmiselämää. Tällaista retkeilijää sykähdyttää tyydytyksen tunne saavutuksistaan. Hän iloitsee siitä, että omin ponnistuksin on saavuttanut etäisen matkanmääränsä. Herrakin tunnusti:

– Tämä kävely tuntuu olevan hyvää, nykyaikana niin paljon puhuttua liikuntakasvatusta.

– Niin, tästähän se menee tie terveyteen ja kauneuteen, kuten sanotaan, säesti vienosti rouva.

– Ja sanotaanhan niinkin, että kesäiset askeleesi auttavat synkän syksyn ja tautisen talven ylitse, huomautti Frans-isäntä.

Jätkä ei ollut ennen kuullut tätä sattuvaa erämaan lausepartta. Korpien kätköistä löytyisi varmaan vielä paljon arvokasta, vanhaa viisautta, jos jollakin kirjoitustaitoisella henkilöllä olisi aikaa ja evästä kerätäksensä talteen tuota kultaakin kalliimpaa kansallisomaisuuttamme. Perä-Pohjolan hengenelämän tutkimiseksi kannattaisi uhrata muutamia Kordelin-säätiön apurahaeriä. Kerran siihenkin. Eikä enää jatkuvasti, vuosi vuodelta kustantaa suomalaisia kirjailijoita Keski-Euroopan suurkaupunkien yökapakkoihin "nykyaikaa etsimään" tahi huokaillen haaveilemaan "etelän ihmeellisessä kuutamoyössä siellä, missä palmut huojuvat lauhassa, lämpimässä tuulessa."

Kun oli kuljettu noin 4 km, vaihtui hiekkakangas vehmaammaksi maastoksi. Taivallettiin lehtometsiköiden lävitse sekä niittyjen ja purojen poikki, mm. Montikaislammesta tulevan, Ontonjokeen yhtyvän Montikaisen ylitse. Viimeinen jalkataivalkilometri kuljettiin Ontonjoen ja Montikaisen yhdyttyä melkoisen leveäksi muodostuneen, kansan kesken Pyhäjoeksi mainittavan joen niittyisiä (Pakkahetteen niitty, Pyhäjoen niitty ym.) rantamaita myöten Tuhkamuotkan niitylle. Siitä alkoi noin kilometrin pituinen venematka jokea myöten ja pienen, erittäin rehevän vesikasvillisuuden kaunistaman ja vesilinnuista rikkaan Pyhälammen kautta Kutsajoen suunnitellun luonnonsuojelualueen ensimmäiseen järveen, ihanaan Pyhäjärveen. Virta tuoda tupsautti veneen siihen aivan äkkiarvaamatta.

Järvi näytti olevan noin kilometrin pituinen ja leveimmältä kohdaltaan ehkä vähän enemmän kuin puolen kilometrin laajuinen, korkeiden ja metsäisten selänteiden ympäröimä. Näkymän kauneuteen vaikuttaa epäedullisesti järven länsipään puolen etelärannalla kulovalkean kuolettama metsä. Toistakymmentä vuotta sitten, kevätahavan aikana maanmittarin linjamiehet sammuttivat lähtiessään nuotiotulensa niin huolimattomasti, että valkea ryöstäytyi valloilleen ja pyyhkäisi melkein paljaaksi koko selänteen kilometrien pituudelta ja leveydeltä. Vain lumiläikkäisissä paikoissa säästyivät puut kokonaan kärventymästä. Mutta palosta lentäneet kipinät sytyttivät tuleen erään viitisen kilometriä lännempänä, lähellä Aapajärveä sijaitsevan petäjikköharjanteen. Niiden miesten kahvinkeitto tuli suhteettoman kalliiksi Ukko Kruunulle. Ne apumiehet tekivät paljon enemmän vahinkoa kuin hyötyä. "Ei niiden päätä siitä silitettykään, hyvienkin työmiesten; yhtä etuisia palvelijoita näyttää olevan valtion hommissa muitakin", puheli isäntä Junttila veneessä istuttaessa Pyhäjärven lempeän lyyrillistä kauneutta katselemassa.

Ihana oli tyyni järvenpinta, tummanvihreä metsä ja äänetön rauha. Muu maailma tuntui olevan jossakin äärettömän kaukana, muut ihmiset kiireineen ja kamppailuineen etäällä epämääräisyydessä. Suuren luonnon rauha ja ihanuus, satumaan outo lumous täytti mielen ja herkisti sydämen.

Isäntä Junttilan esittelemänä tutustuttiin kaikkiin Pyhäjärven länsipään puolen nähtävyyksiin. Nähtiin kaunistöyräinen Saukkokallio, järven ainoa saari ja matala, vanha kalastuskämppä lähellä joensuuta, sievällä nurmikenkämällä, korkean vaaraseinämän vieressä. Käytiin myös katsomassa siitä aivan läheltä, Pyhälahden pohjukan rannasta alkavaa Pyhäkurua. Tämä ihmeellinen luonnonmuodostuma, villi ja jylhä rotkolaakso, jonka seinäminä ovat kymmeniä metrejä korkeat, äkkijyrkät kalliot ja pohjana paasilouhikkoa ja tiheää lehtipuuviidakkoa, jatkuu kilometrimäärin Vuorijärven lähistölle saakka. Kurun pohjalla on useita kirkasvetisiä, pieniä lammensilmäkkeitä. Pyhäkurussa lähellä edellä mainittua järveä on löydetty eräitä harvinaisia alkalilajeja. Kurussa tavataan myös useita harvinaisia kasvilajeja hyvin yksilörunsaina, mm. muuan erittäin harvinainen tervakkokasvi Lychnis affinis. Nämä tienoot ovatkin kasvien tutkijoiden kesken tunnetut harvinaisuuksista ja erikoisuuksista, joista toiset ovat levinneet idästä päin, kuten Karjalan ruusu (Rosa acicularis) ja mm. Kutsajoen varrella valtakuntien rajan lähitienoilla tavattava kaunis pensaskasvi, sinikuusama (Lonicera coerulea); toiset taas lienevät jäännöskasveja muinaismeren laajuuden aikakaudelta, kuten esim. kaislalaji Scirpus pauciflorus sekä muutamat Potamogeton-la]it (vidat) – nämä kaikki tavataan Vuorijärven tienoilla. Vuorijärvellä on muuten mineraalirikkauksiakin, kuten titaanirautamalmia, kuparia ja kalkkikiveä. Opas kertoi valtion yritelleen viidettäkymmentä vuotta takaperin Vuorijärvellä louhituttaa kuparikiisua kalliosta, mutta "tottapa ei kannattanut rahtiaan, kun piti lopettaa lyhyeen".

Pyhäkurua katsomasta soudettiin suoraan jo äsken mainitun romanttiselta näyttävän kämpän rantaan. Se oli herttainen paikka. Varsinkin silloin tyynenä ja aurinkoisena kesäiltana.

Vaikka päivänkehrä oli vielä korkealla erämaan jyhkeiden puiden latvojen yllä, näytti kello jo kahdeksaa, joten asetuttiin taloksi tuohon kämppään. Tämä ei ollut tosin sellainen loistokämppä kuin se siellä Pyhätunturilla, mutta eipä väliäkään. Tässä oli vain kodikas ja viihdyttävän tunnelmallinen, nokinen pirtti – liesiuuni, leveä lavitsa, aivan seinästä toiseen ulottuva, ja penkki. Ja Uusi Testamentti ikkunalaudalla. "Nuotta- ja lintumiehet sitä joutessaan täällä selailevat", mainitsi Frans-isäntä. Päivä- eli vieraskirjaa ei ollut. "Eihän niitä ole tällaisissa pienissä paikoissa sellaisia sivistyksen välikappaleita", sanoi isäntä Junttila, "kun ei täällä ole vielä näihin aikoihin asti käynyt montakaan matkailijaa aina kesäkautenaan, mutta nyt kuuluu Rajaseutuyhdistys olevan aikeissa tehdä tunnetuksi Sallatunturia ja tätä reittiä, tästä Jyrhämän talon ja Tuutikylän kautta Kuusamoon. Kyyditys- ja opastussopimus on jo tehty."

Kämpästä nostettiin tyhjät kalapöntöt ulos lemuamaan sekä puhdistettiin kämpän ilma liiasta lemusta ja tinisevästä sääskiparvesta polttamalla liedessä kitkerää savua työntäviä katajanoksia. Kun vielä haettiin metsästä koivunlehviä lavitsalle alasiksi yön viettoa varten, tuli pirtistä varsin laadullinen.

Mutta ihanana iltana oleskeltiin enimmäkseen ulkosalla. Siellä, nuotiotulella kämpän oven edessä keitettiin ja juotiin kahvikin. Frans-isäntä kantoi metsästä keloja ja hakkaili niitä pieniksi, pannun alle sopiviksi pilkkeiksi, tomera rouva oli kokkina, herra hankkiutui lähtemään läheiselle harjulle ottamaan valokuvia järvimaisemista ja jätkämiehen piti mennä vähän uistelemaan.

Kun hän palasi rantaan, oli hänellä veneen pohjalla kolmikiloinen hauen venkale, joka oli mennä ihan väkisin läpi käsien, laidan yli järveen. Jätkä yritti antaa sille äyskärillä aika moksun otsaan, mutta rouva huusi, että älkää tappako sitä vielä, vaan tuokaa se uimaan tuohon suureen vesihautaan, joka on tuossa vesakon laidassa; siinä se elää aamuun asti, että pysyy tuoreempana; paistetaan se vasta huomisaamuna ennen matkan jatkamista – illalliseksi on jo ruoat keitetty ja paistettu.

– Joo, joo, ei tapeta, pahuksen elävää! vastasi jätkä ja otti haukea niskasta kiinni ja kantoi sen riemusaatossa vesilammikkoon.

Kala painautui haudan syvimpään kohtaan hiljalleen edestakaisin uida jurrittamaan ja kiduskansiaan tahdikkaasti liikuttelemaan. Siinä oli matkaevästä tiedossa, kolme kiloa tuoretta paistokalaa.

Vesihaudan läheisyydessä oli myöskin suolakalavarasto. Se tosin ei ollut näiden retkeläisten, vaan ylipäänkyläläisten. Ylämaassa yleiseen ikivanhaan tapaan oli hankalan kesäkelikuljetuksen välttämiseksi liikenevä osa keväisestä kalansaaliista laitettu pantioon – suolakalapuolikot asetettu maakuoppaan, joka oli peitetty kerroksittain suurilla tuohilevyillä, hiekalla ja kuusenhavuilla. Osa pantiokaloista tarvittiin myös syötäväksi näiden seutujen erämaanniityillä useita viikkoja kestävän heinänkorjuun aikana. Heinäväelle täytyy korpeen varata muutakin muonaa jo rekikelin aikana kevättalvella: ohutta leipää ("ohratillukkaita") ja auringonpaisteessa palvattua suolaista poron- tahi lehmänlihaa lato- ja metsäkätköihin sekä suuria puuleilillisiä huitupiimää kylmiin kaltioihin eli puroihin ja lähteisiin ja nevahetteisiin upotettuina. "Etelämaalaisista" tuntui oudolta ja ihmeelliseltä kuulla tämmöisistä itsessään perin luonnollisista ja tarkoituksenmukaisuuteen nähden hyvästi harkituista erämaanseudun elämisen muodoista. "Matkaile, opi tuntemaan maatasi ja kansaasi! Matkailu avartaa näköalaasi!" (Varsinkin, jos nouset korkealle vuorelle!) Tosia näkyvät olevan nuo iskulauseet. Näköala avartuu sekä kuvaannollisessa että sananmukaisessa merkityksessä. Tämän tunnusti auliisti siinä kämppätanhualla juteltaessa helsinkiläisherrakin.

Retkeilijät tulivat tuona kesäisenä iltana äskeisen lisäksi tietämään muitakin etelän ihmisten mielestä ihmeellisiä seikkoja erämaisista elämisenkeinoista. Niinpä muutamakseenkin, kun jätkä siinä kämppäkummulla näki nurmikkoon tarttuneina ylt'ympäri paljon sorsan, tavin, mustalinnun, koskelon ja metson höyheniä, ei hän malttanut olla kysymättä mukana olevalta paikkakuntalaiselta, mitä tämä meno merkitsi, haukatko tässä olivat riistalintuja repostelleet. Isäntä Junttila selitti pyssysurman tappaneen nuo otukset – keväällä (rauhoitusaikana!), kuukautta tai puoltatoista ennen tänne tuloamme. Vanhoista ajoista asti totuttuun tapaan kuuluvat kevätkytät aivan ammattimaisesti vielä tulevan tähän laajalti kuuluisaan "kevätlintujen" teurastuspaikkaan. Useiden penikulmien takaakin he kulkea rytöstävät tänne pahimmankin hölseen aikana. Tässä kämpässä asustavat viikkokausia, valoisina huhti- ja toukokuun öinä ampuvat tuosta silloin jo sulasta joensuusta monenlaisia muuttomatkallansa virtaan levähtämään ja ruokailemaan laskeutuvia vesilintuja, harvinaisiakin lajeja, kuten uiveloita eli hernoja, pilkkasiipiä eli koisoja ja mustalintuja eli meriteeriä, "joita täällä Kuolajärvellä sanotaan nurkajaisiksi". Noina keväisinä viikkoina ammutaan kymmeniä vesilintuja jokaisena yönä – kevätmuuttajat lentävät enimmäkseen öisin – tässä kämppäkenturalla pyssymiehet sitten päivällä joutessaan ja aurinkoa paistattaessaan lintunsa lokkaavat, keittelevät ja suolailevat. Tuonnottain muutamana keväänä seitsemän Kuusamon puolelta asti tullutta miestä ampui tästä joesta yhtenä ainoana yönä yhteensä toistasataa vesilintua. Sen yön saaliista tuli poron pulkka aivan kukkuraiseksi. Seuraavana yönä miehet menivät metsonsoitimeen tämän järven koillissivustalle, linturunsaudestaan kuululle kangasselkoselle, jäkälätievalle. Sieltä lähti lihaa toinen ahkiollinen, yhdeksäntoista metsoa, joukossa muutamia naaraitakin.

Näitä etelän mies mietti vielä puoliyön aikanakin istuessaan läheisen harjun rinteellä ja ihaillessaan järvimaisemaa, seuralaistensa jo nukkuessa kämpän laajalla "lavihtalla". Häntä ei nukuttanut. Niin yllättävää, suorastaan järkyttävää oli etelän miehestä ajatella tuollaista rajua kevätmetsästystä ja lainrikkomista. Mielipide rauhoitettujen luonnonsuojelualueiden tarpeellisuudesta lujeni. "– – ampuivat toistasataa vesilintua yhtenä ainoana keväisenä yönä, joukossa harvinaisiakin – –" Tähän tarvittaisiin vähintäänkin Snellmanin tahi Laestadiuksen veroinen korven huutajan ääni ja kiveliön voimallinen parannuksen saarnaaja herättäjäksi kysymään niiltä, jotka vastustavat ja ovat vastustaneet luonnon- ja kansallispuistojen perustamista ja rauhoittamista maassamme, että mitä arvoisat kamariherrat nyt tuumaavat tästä, esimerkiksi tuostakin Kutsan alueen Pyhäjärven "kevätlintujen" kilpa-ampumisesta. Mies siinä ajatteli, että näin minä sanoisin tahi kirjoittaisin: hyvät herrat ja muut kansalaiset, herätkää jo vihdoinkin havaitsemaan sen ajan olevan ohi, jolloin erämaa katsottiin ihmisen viholliseksi ja jolloin erämaisen metsäluonnon ja sen arvojen hävittäminen, perinpohjainen muuttaminen oli kulttuurin edistämistä. Olisi myöskin muistettava, että sivistyksen pohjana ja perustana on luonto; kunkin kansan kulttuurin erikoisuus perustuu pohjimmaltaan maan alkuperäiseen luontoon. Siinä on pykälä. Paikallinen kansakaan ei tunnu täällä oikein kannattavan luonnonsuojelualueen hanketta. Säälittävän köyhä ja muutenkin vajavainen väestö pelkää eräiden kieltämättä tärkeiden taloudellisten etujensa menettämistä (joidenkin satoniittyjen viljelyn, laiduntamisen ja metsästysoikeuden uhanalaisuus). Ei oteta huomioon luonnonsuojelualueelle varmasti suuntautuvan matkailijatulvan tuomia rahamääriä eikä sitä merkitystä, mikä rauhoitusalueilla on metsänriistan lisääntymiskeskuksina ja levittäjinä laajalti ympäristöihin. Ei nähdä metsää puiden peittäessä näköalan. Ei olla kylliksi laajakatseisia ja kaukonäköisiä. Yleisen hyödyn ohella ei havaita todellista ja pysyväistä omaa parasta, ei ainakaan vielä riittävässä määrässä. Vastustetaan yhä, vaikka luonnonsuojelualueita koskevassa lakiehdotuksessa seutukuntalaisten taloudellisen hyödyn näennäinenkin menetys on supistettu verraten vähään; mm. on melkoisesti pienennetty Kutsan suojelualueen pinta-alamäärittelyä, joka alkuaan oli merkitty 215 neliökilometriksi. Luonnonsuojelualueita on melkein kaikissa sivistysmaissa, Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Kanadassa, Suur-Britanniassa, Saksassa, Itävallassa, Italiassa, Belgiassa, Tshekkoslovakiassa, Ruotsissa ja Tanskassa, taitaa olla myös Ranskassa ja Espanjassakin, luultavasti pieniä alueita vielä muuallakin. Mutta Suomi ei ole kiirehtinyt tämän asian järjestämisessä. Meillä on näin pitkään katsottu voitavan harjoittaa kalliiden, korvaamattomien arvojen tuhlausta. Laajeneva ja tihenevä asutus, puutavarateollisuuden yhä kasvavaa tarvetta tyydyttävä säälimätön metsänkaato ja nykyaikaiset metsästysaseet ovat tehneet ja tekevät edelleen "puhdasta jälkeä". Alkukantainen luonto katoaa: suuret, komeat metsät ja niiden eläimet häviävät, kosketkin kahlehditaan, seudut muuttavat muotoaan. Onneksi kuitenkin emme ole tässä vielä ehtineet niin pitkälle kuin vanhemmat sivistysmaat. Siitä huolimatta on jo aika meilläkin oppia ymmärtämään koskemattoman luonnon arvo. "Ne ihmiset, jotka eivät ole koskaan saaneet nähdä penikulmien laajuista synkkää metsää, eivät kykene käsittämään sitä sielunelämää, joka on luonut Suomen kansan erämaatunnelmaisen kansaneepoksen." Ja vaikka jätettäisiinkin huomioonottamatta tämä historiallinen näkökohta, niin mikä merkitys onkaan sille, jonka toimensa vuoksi on pakko viettää suurin osa ajastaan kaukana luonnosta, sillä seikalla, että hän suurenmoisessa alkuperäisessä luonnossa voi hankkia itselleen virkistystä! Mitä kehittäviä ja jalostavia vaikutteita hän saakaan oleskellessaan joitakin hetkiä alkukantaisessa luonnossa sen sielua ja ruumista kuihduttavan elämän vastapainoksi, johon hän muuten on sidottu! Eläinten ja kasvien sekä geologisten muodostumien tutkijoille on alkuperäisen luonnon säilyttäminen tietenkin hyvin merkityksellinen. Samoin kirjallisuudelle, musiikille ja kuvaamataiteille. Ja mitä se merkitsee matkailulle, ulkomailtakin valuuttaa tuovalle turistiliikenteelle? – – –

Uni ei tuntunut tulevan kauan mietteissä istuttuakaan, vaikka puoliyö oli jo ohi ja aurinko oli alkanut jälleen kohota. Outo vireys oli vallannut mielen, ottanut huostaansa miehen koko olemuksen. Hän tunsi olevansa kuin kerrassaan uusi ihminen – väsymätön, voimakas, kirkasajatuksinen, juuri sellainen, miksi hän monesti maailman hyörinässä oli koettanut kohota, useimmiten turhaan.

Ihmeellinen olet, erämaa, ja viihdyttävä on rauhasi!

Mies katseli peilityyntä järveä ja metsän vihreyttä. Hän kuunteli pikkulintujen ihanaa aamulaulantaa, moniäänistä sirkutusta, helistelyä ja vienoa vihellystä. Kaikkea tätä tulvehti ilmassa kuin kilvaten, toinen toistansa häiritsemättä, muodostaen sopusointuisen kokonaisuuden, erämaan orkesterin soiton. Se tuntui kuuluvan erottamattomasti tähän maisemaan, tähän aurinkoiseen, herttaiseen luonnonkuvaan, tämän aamun raikkauteen ja onnelliseen tunnelmaan. Mies ajatteli...

Tuntevatko nuo laulajat samaa kuin hän? Kuvastaako niiden riemuntäysi viserrys kaiken tämän synnyttämää tunnelmaa? Mies luuli voivansa vastata myöntävästi näihin kysymyksiin. Laulussa sointui erämaan sävel, sen sydän, sen elämä. Ja tuo sävelvirta muodostui erämaan kauneuden ja vapauden ylistykseksi, Korkeimman kiitokseksi sekä kiitokseksi aamun kirkkaudesta ja uudesta päivästä:

    Kaikessa, Herra armias,
    Sä näytät voimaas, viisauttas;
    aurinko kirkas sekä maa
    Sun kunniaasi ilmoittaa.

    Sä päivän määräsit ja yön,
    Sä sääsit levon, sääsit työn;
    unella illoin virkistät,
    valolla aamuin herätät.

Mies istui yhä kuin lumoutuneena. Hän tunsi olevansa voimaton riistäytymään pois erämaan taikapiiristä. Tuntui oudolta ajatella ihmisparkojen kuumeisesti ja kiireissään häärivän töissään ja huvituksissaan, tänäkin hetkenä vihaavan ja kadehtivan toisiaan. Tuntui oudolta, että juuri nyt kaukana maailman kaikilla kulmilla riennettiin ja taisteltiin, että siellä nyt junat, autot ja lentokoneet kiitelivät hurjaa vauhtia; tuntui väkivaltaiselta, että yleensä tapahtui jotakin. Tapahtuminen seisahtukoon, mutta erämaa jääköön viettämään omaa hiljaista, salaperäistä elämäänsä.

Mietiskelijä nousi vihdoin ja lähti laskeutumaan kämpälle päin. Lahorastas lauloi rinnemaan kuusen korkeimmassa huipussa. Sen laulu oli kuin keskustelua itsensä kanssa. Tuntui kuin lintu olisi ladellut tiukkasävyisiä kysymyksiä salolle, mutta kun tummat, totiset kuuset, tyynenä ja raukeana lepäävä järvi ja lämmittäviä säteitänsä jakeleva aurinko eivät vastanneet mitään, oli linnun liverreltävä vastaukset omiin kysymyksiinsä. Toisinaan lintu piti tavallista pitemmän paussin, ikäänkuin vaativasti odottaen vastausta. Silloin tuntui painostavan hiljaiselta.

Tarkkailija pysähtyi hetkiseksi kuusen juurelle katsomaan tuota korven kyselijää. Sen ääripiirteet erottautuivat selvinä sinistä taivaankumua vasten. Linnun vaalea, tummatäpläinen rinta kiilteli päivänhelossa ja kurkkuhöyhenet liikkuivat laulaessa. Laula, laula lahorastas, sinä erämaan yksinäisyyden tyypillisin ylistäjä! Olet erakko, kuten minäkin! Olet yön lintu, varjoisan metsän laulaja, mutta täällä ylämaassa, laskeutumattoman auringon valtakunnassa, laulat päivän paistaessakin.

Mies lähti astelemaan edelleen. Mutta rastas tiuskui:

    Mikä mies, mikä mies?
    Minne matka, minne matka?
    Puupiippu, puupiippu!

– Minnekö matka? Voi, hyvä lintu, jospa sen edes itse tietäisin! Kysy korven tuulelta, tietääkö se matkansa määrän. Se ehkä voi sen sanoa, mutta ihminen ei, sillä hän harhailee maailman ja oman sydämensä pimeydessä kohtalonsa johdattamana.

Vielä kämppäkunnaalla oli pysähdyttävä kuuntelemaan lahokkaan kysymyksiä.

Kysymyksiä... kysymyksiä... koko maailma ja elämä – kaikkialla vain kysymyksiä! Mutta mitäpä sitä nyt ajattelemaan? Oli vihdoinkin mentävä nukkumaan.

Kämpän laverilla oli vielä sen verran tilaa, että siihen mahtui pitkälleen. Ei kukaan näyttänyt tietävän hänen tulostaan. Mies loikoili unta odotellen. Mutta se ei tuntunut tulevan.

Mies kuunteli erämaan ääniä. Palokärki luikkaili harjulla, sorsa äännähti karheasti toisinaan joella päin ja pajulinnun laulu helkkyi läheisestä vesakosta, tuo toivorikas, sointuva sävel, joka keväästä syksyyn värittää metsiemme tunnelmaa vienolla surumielisyydellään. Mutta rastaanlaulua ei enää kuulunut. Yön lintu oli ääneti – aurinko säteili jo kovin korkealla. Lintujen konsertti ei ollut enää niin moniääninen kuin muutamaa tuntia aikaisemmin. Vaikka kello oli jo 3, askartelivat ajatukset yhä kaiken maailman teitä:

– Tohtori Munthe on viisas mies, mutta ei ainakaan minun suhteeni toteudu tässä nyt hänen väitteensä (hänen kuuluisassa kirjassaan Huvila meren rannalla), että "köyhä nukkuu paremmin kuin rikas" (nämäkin rikkaat vierustoverini eivät näy heräävän kylkeäänkään kääntämään), mutta siinä herra tohtori on oikeassa, että "linnut laulavat meille ilmaiseksi", samoin myös, että "me saamme vapaasti poimia kauniita kukkia maantien pientareeltakin; yön suureen juhlasaliin, jota valaisee keskiyön auringon kirkkaus, pääsee maksutta; yksinkertainen ruoka maistuu ajan pitkään paremmalta kuin suuren, hienon ravintolan keittiössä valmistettu; tyytyväisyys ja mielenrauha viihtyvät paremmin pienessä mökissä maalla (ehkä tämmöisessä kämpässäkin!) kuin komeassa palatsissa kaupungissa; ihminen tarvitsee vain harvoja ystäviä", jne. Oikein ajateltu, arvoisa herra tohtori, suoria sanoja, sovinnaisuudesta poikkeavia mietelmiä.

– Näyttää siltä, kuin järkevä, käytännöllinen nykyajan ihminen kaipaisi jotakin vastapainoa sille itsekkäälle ja häikäilemättömälle eteenpäin syöksymiselle, joka on nykyään luonteenomaista meille, ja silloin hän tuntee tarvetta harrastaa – luonnonsuojeluakin. Sillä ihminen tarvitsee luontoa. Hän kaipaa vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua. "Luonto on ihmisen elämänehto ja ilonlähde, osa ihmisestä itsestään." Se antaa ihmiselle elämänhalua ja voimaa kestämään olemassaolon ankaraa taistelua. Luonto on isänmaa, joka kiinnittää meidät itseensä katkeamattomin sitein.

– Nykyajan ihmisellä kaupungeissa ja kylissä on melkein aina hermostuttava kiire, eikä hänellä ole milloinkaan aikaa, ei myöskään halua syventyä oikein mihinkään, kaikista vähimmän – itseensä. Sielukkuutta pidetään melkeinpä yksinkertaisuutena ja välittömyyttä omituisuutena – näitä molempia "epähienoja" ominaisuuksia pidetään muinaisajan jätteinä, joilla ei ole enää mitään käytäntöarvoa. Sielukkuutta saatetaan halveksia ivanauruun saakka, sillä sielukkuus, aatteellisuus ja epäitsekkyys ovat muka vain epäkäytännöllisyyttä. – – –

Uni tuli huomaamatta. – – –

Jätkä heräsi rouvan aukaistessa kämpän oven. Hän katsoi pitkään ja kun huomasi miehen selviävän hereille silmiään hieroen, sanoi:

– Tulkaahan tekin koettamaan saada kiinni.

– Mitä?

– Sitä haukea... tuolta lätäköstä. Olemme jo kohta tuntikauden mekastaneet sen kanssa, jahdanneet sitä, kolme henkeä, että olisimme paistaneet sen ja syöneet ennen matkan jatkamista, mutta emme ole saaneet sitä kiinni, se kun on niin sukkelaliikkeinen ja kun haudassa on vettä aikalailla laajalta ja syvältä.

– No, oletteko koettaneet lyödä sitä seipäällä?

– Olemme, mutta ei siihen satu, se kun uiskentelee niin syvässä, aivan pohjassa.

– Onko sille tarjottu uistimia ja harrionkia?

– Emme me niitä ole hoksanneet tarjota. Yritetäänpä sitä keinoa.

Kalalle tarjottiin sitten kaikkia mukana olevia uistimia, parhaimpina pidettäviä montakin kertaa; mutta hauki vain arvokkaan verkkaisesti ja halveksivan mielenosoituksellisesti kääntyi poispäin niistä, ja harrivilkkuihin, pikkudevoneihin ja perhosiin se ei näyttänyt katsahtavankaan. Lopulta se arkiutui kovasti ja näytti aivan pelkäävän kaikkia noita kiiltäviä ja koreita vehkeitä. Siinä meni paljon aikaa, ja alkoi jo olla kiire jatkamaan taivallusta. Viimein isäntä Junttila onneksi keksi tepsivän keinon. Hän hioi ohuen kepin kärkeen hienosta, kuoritusta koivunritvasta vääntämänsä surmansilmukan, ujutti sen hitaasti ja varovasti jo paikoilleen jöröttämään rauhoittuneen hauen kiduskansien taakse ja sillä keinoin hirttämällä sai tuon urhoollisen kalan temmaistuksi tantereelle. Helpotuksen huokaus!

Ja sitten isäntä lopetti, osaavasti perkasi ja paloitteli tuon jahtaajilleen paljon ruumiinliikuntoa antaneen saaliin ja paistoi sen erämaiseen tapaan haarakeppien neniin levälleen teilattuna nuotiotulen hohteessa, ei tulessa, joten kalanlihan pinta ei palanut karrelle, kauniiksi vain ruskettui ja täysin kypsänä halkeili. Makeampaa kalapaistia ei ollut helsinkiläisherrakaan kuulemma koskaan syönyt Kämpissäkään.

– Kylläpä tämä on aitoa erämaaelämää; tällaista sen pitää ollakin, ihasteli johtaja istuessaan nurmikolla syömässä maahan pystyyn lyödyn paistokepin nenästä Pyhäjärven haukea voileipien ja erämaamatkoilla välttämättömän kahvin kera.

Sitten jaksettiin jatkaa soutumatkaa yhä tyynenä ja paisteisena päivänä. Hiljaisina ja vakavina matkaajat iloitsivat luonnon suuren temppelin säteilevästä kauneudesta ja juhlallisesta, hartaasta tunnelmasta soutaessaan verkalleen halki Pyhäjärven päilyvän vedenpinnan, ohi romanttisen Korppikallion ja kapean, korteikkoisen joki-salmen kautta, jyhkeän Koirakallion juuritse Nivajärveen.

– Mistähän tuo Koirakallio lienee saanut nimensä? kysyi herra isännältä.

– Siinä kun oli ennenaikaan tuon kallion laella kuusikossa koira haukkunut metsoa, jota sitten mies oli ampua paukahuttanut saamatta sattumaan hataralla luodikollaan, niin metso oli lähtenyt lentämään pakoon tästä tämän salmen ylitse, ja koira oli tietysti tapansa mukaan lähtenyt juosta kapristamaan linnun jäljessä ja katsonut vain siihen, niin ettei huomannutkaan pysähtyä kalliojyrkänteen reunalle. Arvaahan sen, mitenkä siinä kävi koiralle, kun putosi järveen tuolta satasen metrin korkeudesta – henki pois.

Nivajärvi, tuo tarujärvi, joksi sitä on sanottu, eikä suotta, yllätti täydelleen. Oltiin sitä mieltä, että varjoon tähän verraten jää Kuusamon kuuluisa, komea Paanajärvikin. Tavattoman syvässä, kapeassa ja suorassa, muinaisen maajään kovertamassa laaksouomassaan salaperäisenä välkehtivä Nivajärvi oli ensiluokkainen nähtävyys. Tuskinpa kukaan osaa kuvitella mielessään sitä niin oudon jylhäksi ja suurenmoiseksi kuin se todella on. Näkijä joutuu ihmeisiinsä: meillä on tämmöinenkin loistonäyte maamme luonnosta, mutta vain harvat ovat sen nähneet tahi kuulleet sitä mainittavan; eivät läheskään kaikki seutukuntalaisetkaan ole käyneet Nivajärvellä. Ei ole ohjattu matkailijoita sitä katsomaan, ei ole julkaistu siitä kuvia eikä kirjoituksia. Vaikka Nivajärvi, jos mikä, ansaitsisi huomiota: noin puolikymmentä kilometriä pitkä ja suurimmalta osalta, etenkin länsipuoleltaan, hyvin kapea, vain n. 50-100 metrinen järvi korkeimmilta kohdiltaan yli sadan metrin kohoavine kalliorantoineen. Nämä paikoittain aivan pystysuorat vuoriseinämät kummallakin puolen järveä ovat alempana lohkeilleet portaiksi ja monenmuotoisiksi, veden rajaan vyöryneiksi paasiksi. Ylemmän seinämän lomissa ja halkeamissa kasvaa omituisena, harvinaisena näkynä hentoja, ihastuttavan valkorunkoisia koivuja, ylinnä reunamalla Lapin ominaista, kapeaoksistoista kuusikkoa. Komein ja korkein kalliojyrkänne on länsirannan Hirveäkallio, jonka rinteellä tavataan monenlaisia hyvin harvinaisia kasveja, jotkut lajit rehoittavat runsaslukuisina kuin kasvitieteellisessä puutarhassa. Mutta äärimmäisen työlästä, jopa hengenvaarallista, on hakea niitä jyrkältä kallioseinämältä. Nimensä veroinen on Hirveäkallio. Tyyneen vedenkalvoon kuvastuvana katseltiin sitä kauan ihmetellen ja ihaillen. Peloittavan kovalta kaikui puhelu vuorisalissa. Aamupäivän aurinkokaan ei päässyt paistamaan järvirotkon pohjalle, vaan siellä oli varjoisaa ja viileätä; öistä sumuakin vielä häälyi vedenpintaan imeytyneenä.

Retkeilijöiltä oli "tilattu" muutamia Hirveäkallion harvinaisia kasveja, mutta parin pienen keräily-yrityksen jälkeen he katsoivat terveellisemmäksi pysyä veneessä kuin kiipeillä kallioseinämällä noita harvinaisuuksia etsimässä. Samaa mieltä kuuluivat olleen useimmat niistä harvoista matkailijoista, joita ("kaikkiaan ei kymmentäkään henkilöä kesässä") täällä joskus oli käynyt. Mutta eräs professori, isäntä-oppaan muistelun mukaan prof. Linkola, oli muutamia vuosia sitten uskaltanut kiipeillä reippaasti Hirveäkallion kylkiportaikolla keräämässä kasveja. Hän oli valokuvaillutkin, mutta pahaksi onneksi kamera oli joutunut epäkuntoon. "Ja kovasti se herra rohvessyöri sanoi olevansa ihmeissään ja ihastuksissaan Kutsan tienoon ja erittäinkin tämän Nivajärven suurenmoisuuvesta ja kauneuvesta. Moneen kertaan siitä minulle mainihti, kun teällä sousimma."

Professori Linkola silloin tietenkin oli katsastamassa Kutsan seutujen soveltumista suojelualueeksi. Hän olikin jäsenenä tätä tarkoitusta varten valitussa, professori Haatajan johtamassa komiteassa. Osittain samassa tarkoituksessa retkeilivät tällä alueella professori Vilho A. Pesola ja maisteri Einari Merikallio jo v. 1917, saatuaan sitä varten Societas pro Fauna et Flora Fennica-seuran välityksellä lämminsydämisen luonnonystävän, tehtailija Karl Fazerin antaman stipendin.

Soudettiin edelleen jonkin matkaa yhä jokimaisen kapeana syvässä tektonissaan, rotkouomassaan jatkuvaa Nivajärveä pitkin. Retkeläiset huomioivat erään ehkä noin parisatametrisen laajentuman itärannasta alkavan Ruskeakurun, joka kuului olevan melkein yhtä suurenmoinen kuin Pyhäkuru. Kohdattiin myös kivinen, vauhdikkaasti venettä vievä niva, josta järvi on saanut nimensä. Se on niin ihana, niin herttaisen runollinen paikka, että herra johtaja siihen saavuttaessa lakkasi viheltämästä kevytmielistä "Iloista leskeä" ja alkoi hyräillä jotakin arvokkaampaa, lyyrillisen kaunista sävelmää. Jätkää ilahdutti suuresti tuo mielenmuutos, "luonnonkauneuden jalostava vaikutus ihmismieleen, tunteisiin, tahtoon, koko olemukseen."

Nivan alasuvannossa kuului olevan hyvä haukipaikka uistimensoutajille. Pyörähdettiin siinä pari kertaa, mutta eipä napannut. Matkaa jatkettaessa tarttui uistimeen kuitenkin pari pienoista ahventa, ainoa saalis Nivajärvestä.

Järven päässä, Kutsajoen niskalla "tulivat vastaan" Puurokoski (siihen laskee lännestä Auttijoki eli Auhtijoki samannimisen suukoskensa kautta), pienoinen Pitkäkoski, Jyrhämäjärvi (kaunis lampi eli joen laajentuma) ja voimakas Jyrhämäkoski.

Nivajärven päästä näkyi lähtevän myös se (Vuorijärven kylästä siihen tuleva) polku, jota pitkin Kutsan alueen nähtävyyksiä ihailleet matkailijat tulevaisuudessa, Jäniskönkäällä käytyään, pääsevät kävellen, sikäli kuin sen poikkeuksen tahtovat tehdä, puolenkymmenen kilometrin matkan yksinäiseen Jyrhämän erämaataloon, siitä heidät 100 mk:n maksusta viedään moottoriveneellä 18 km:n matka pitkiä ja kapeita, korkearantaisissa rotkolaaksoissa sijaitsevia järviä, Niluntijärveä (12 1/2 km pitkä) ja erittäin kalaista Auhtijärveä myöten Käärmelahteen. Tästä on enää vain 1 1/2 km:n kävelytaival Tuutikylään, Kuusamoon (lähinnä Paanajärvelle) johtavan maantien päähän. Rajaseutuyhdistyksen asiamies opettaja Parviainen Tuutikylässä järjestää autokyydin matkailijoille, jotka menevät katsomaan Kuusamon kuuluisia, aivan muotiin tulleita nähtävyyksiä ("Suomen Sveitsissä"-niminen kirja hankittava Kuusamon oppaaksi!).

Tämä perin antoisa matkailukierros, Kutsajoen–Jyrhämän–Tuutikylän– Kuusamon ihana, suurenmoisen mahtava reitti tulee varmasti – nyt kun Rajaseutuyhdistys on järjestänyt opastus- ja yöpymistalot erittäin kohtuullisiksi säädettyine palkkiomaksuineen – jo lähikesinä saamaan satojen ja tuhansien retkeilijöiden suosion (samoin kuin Kuusamo, jonka matkailijoiden määrä tilaston mukaan v. 1932 oli edelliseen vuoteen verraten enemmän kuin puolta suurempi). Rajaseutuyhdistys on nyt järjestänyt opastuksen ja kyyditsemisen Kutsan reitillä siten, että se näidenkin retkeläisten seuralaisena ollut oikein mukava mies, isäntä Frans Junttila ja hänen isänsä Esa Kuolajärven Ylipäänkylästä, Aapajärven rannalta, kyyditsevät matkailijat tässä juuri kuvailtua reittiä myöten Jyrhämän taloon. Palkkio on 50 mk; Jäniskönkäällä käynti, jos siellä poiketaan, lisää maksua 30 markalla. Soutuveneeseen mahtuu 4-5 henkeä ja moottoriveneeseen Jyrhämässä enemmänkin. Saattopalkkio tarkoittaa tällaisen seurueen yhteissummaa; sama maksu on myös yhdeltä henkilöltä. Tuutikylän automaksustakin on sovittu.

Kun Kutsan alueen lähitienoilla ei ole muita erittäin huomattavia näköalahuippuja kuin Niluntijärven länsipuolella sijaitsevat, noin 500 metriä korkeat Painotunturi ja Julmoiva, sopii Jyrhämästä poiketa linnuntietä n. 16 km:n päässä olevalle Vuosnatunturille, 623 metrin korkeudelle (mp:sta). Sieltä jo näkee maailmaa! Samalla retkellä tutustutaan erittäin vesilintu- ja kalarikkaaseen Vuosnajärveen ja sen rannalla sijaitsevien, hyvässä maanviljelyskunnossa olevien talojen ystävällisiin asukkaihin. Edellä mainittu etappitalo Jyrhämä niemensä kärjekkeellä on muuten, moottoriveneestään huolimatta, oikein tyypillinen erämaantalo, jolla ei ole naapuria minkäänlaista. Ainoat, lähimmät "naapurit" Vuosnajärven taloissa ovat 8 km:n päässä, muut vielä kauempana, parinkymmenen kilometrin takana Tuutijärven- ja Vuorijärven kylissä. Karhut asustavat jyrhämäläisten lähinaapureina. Abielin pojat voivat näyttää matkailijoille karhunpesänkin, josta ovat kontion kaataneet. Ja Jyrhämän emäntä kertoilee kerkeästi kummia karhujuttuja, sillä metsän kuninkaat ovat häneltä verokseen ottaneet vuosien kuluessa paljon lampaita ja useita lehmiä.

Jyrhämän merkilliseen erämaantaloon voidaan päästä Sallasta (kirkonkylästä) myöskin seuraavaa hyvin vaihtelevaa ja kiintoisaa korpireittiä: Salla–Lampelan talo Sallajoen varrella–Vuosnajärvi– Jyrhämä, yhteensä noin 44-45 km. Siitä on vähän yli 10 km:n venematkoja, nimittäin Sallajärvellä 4 km, Lampelanjärvellä saman verran, Vuosnajärvellä noin 2 km ja vielä muutamia satoja metrejä Niluntijärven poikki. Tällä reitillä soveltuu hyvin Vuosnatunturilla käynti (matkaosalla Lampela–Vuosna, linnuntietä n. 22-24 km).

Edellä selostettu retkeilyreitti alkaa jalkapolkuna Sallajärven etelärannalta, läheltä järven kaakkoispohjukkaa ja seurailee kapeaa Sallajokea Lampelaan saakka, noin 9 km:n matkan. Tällä taipaleella avautuu kulkijan eteen usein kauniita maisemanäkymiä purojen varsilla ja joen mutkissa. Porot juosta vilistävät jäkäläkankaalla tahi pureksivat kortteita jängällä. Järvissä uiskentelee sorsia, koskeloita ja pilkkasiipiä. Usein on erittäinkin juuri tällä taipaleella nähty karhukin. Tältä tienoolta jostakin on myös löydetty eräs harvinainen kasvi, nimittäin kääpiöpaju, Salix arbuscula. Se on niin harvinainen maassamme, että sitä on tavattu vain täällä ja korkealla Enontekiössä.

Retkeläistemme tultua Jyrhämästä takaisin Nivajärven kaakkoispäähän ja siinä nuotion ympärillä, havuvuoteilla yövyttyä, ne painuivat pitkänä marssijonona isäntä Junttilan jäljessä tiettömälle taipaleelle vieläkin itään päin, Kutsan kuulua ja komeaa, mutta harvojen ihmisten näkemää Jänisköngästä kohti. Kirjailija Inhakin, jo vainaja, etsi viidettäkymmentä vuotta takaperin (elokuun alussa v. 1892) Jänisköngästä Ylipäänkylän Kalliaisten talon silloisten nuorten (nykyisin, v. 1933, vielä elävien) isäntien opastamana, mutta ei sitä löytynyt ja näkemättä se häneltä jäi ainaiseksi. Inhan retkikunnan kulku Nivajärveltä lähdettyä oli sumussa ja sateessa vänkäytynyt liiaksi vasemmalle, pois Kutsajoen koskien kohinan kuuluvilta, loitoksi vaikeakulkuiselta joenrantatienoolta. Mutta nyt nämä kulkijat pitivät varansa sen jälkeen kuin joenrannan maaston louhikkoisuuden vuoksi täytyi urkeutua taivaltamaan enemmän koilliseen päin. Aurinkoon ja kompassiin katsoen pidettiin valppaasti tiukka kurssi. Pari kilometriä kuljettua alettiin loivasti kaarrattaa takaisin oikealle kädelle, Kutsan varteen päin, vähän väliä pysähtyen hetkiseksi kuuntelemaan, joko Jäniskönkäiden pauhu kuuluisi. Pysähteleminen oli tarpeen lepäämisenkin vuoksi, sillä maasto oli pahanpuoleista konteikkoa, kumpuista ja paikoin paasikkoista, tyypillistä ns. kiveliötä. Mutta puut olivat suuria ja komeita. Matkailijat eivät olleet nähneet sellaisia niin paljon missään muualla. Nyt oltiinkin, asiantuntijoiden vakuutuksen mukaan, Suomen jylhimmässä ja koskemattomimmassa erämaametsässä. Ei näkynyt yhtään kantoa. Tältä valtion omistamalta kiveliötienoolta ei saataisi puita maaston epätasaisuuden takia kuljetetuksi Kutsajokeenkaan, jos olisi aikomus uittaa tukit parinkymmenen kilometrin päässä olevan valtakuntien rajan taakse, ja Koti-Suomeen päin ei näitä puita saataisi kulkemaan millään keinolla. Tuo uhkea aarniometsä joutaa, onneksi, pakostakin olemaan rauhoitetun luonnonpuiston nähtävyytenä. Yksi kaadettu puu sentään nähtiin. Tavattoman suuri, kuivunut mänty, jonka laajassa latvaoksikossa ruuhotti iso risukasa, kotkanpesä, oli hakattu maahan. "Poromiesten kosto kotkille", totesi opas. "Luonnonsuojelualueiden rauhoittamispäätöksen pöytäänlyömistä pitäisi koettaa jouduttaa", lausahti johtaja. "Sitten eivät enää vuorijärveläisetkään saisi pitää täällä lintuansojaan, joita näkyi olevan tuossakin vähän matkan päässä", säesti opas. Ja hän kertoi tämän kiveliön olevan erikoisen runsasriistaisen, oikein niitä seutukuntalaisten kesken kuuluja metsomaita, kotkista ja huuhkajista huolimatta; täällä asustaa vielä näätäkin, tuo harvinainen kultarinta, nykyisin toistaiseksi ympäri vuoden rauhoitettu eläin. Mutta majavaa ei ole enää täälläkään. Suomen viimeinen majava ammuttiin v. 1868 tässä lähellä, Eniönjoella, Vuorikylän maa-alueella.

Toinen kotkanpesä nähtiin Pienen Jäniskönkään kohdalla, huimaavan korkealla rantakallion reunustalla, ainakin silloin vielä kaatamattoman petäjätarilaan latvikossa, komeassa näköpaikassa. Kotkia ei kuulunut, ei näkynyt. Jyskytettiin kivellä runkoa – ei mitään liikettä pesässä. Mutta pesäpuun juurelta löytyi 41 sentin pituinen kotkan siipisulka, kolmen metson rintaluut, useita jäniksen sääriluita ja muutamia muita ohuempia, nähtävästi teeren luita. Sulka otettiin erämaan muistoksi. Se näytti niin "virkeältä" kuin lintu olisi sen juuri kyninyt irti; luut eivät olleet aivan vastakalvettuja, ne olivat jo hiukan aidaskoituneet. Ei maltettu kiivetä katsomaan, oliko pesä tyhjä vai täysi, vaan piti painua huimaavan jyrkkää ja ainakin toistasataa metriä korkeata rinnettä alas Pientä Jänisköngästä ihmettelemään. Hyvä oli meno ja köngäs oli komea, kerrassaan katsomisen arvoinen, mutta rinteelle takaisin kiipeäminen ei ollut helppoa. Puista kiinni pidellen ja vähän väliä leväten täytyi nousta kyönistää verkalleen. Se oli hyvin tehokasta urheilua. Takaisin oli tultava kokonpesälle, vaikka rantaa pitkin kulkien olisi Isolle Jäniskönkäälle ollut matkaa vain noin – 100 metriä. Niin jyrkkä, mahdoton kuljettavaksi on virran vierus.

Myöskin toinen, varsinainen Jänisköngäs, sijaitsee huimanlaisen jyrkänteen alla. Sinne vie portaikkopolku kallionrakoja myöten hiukan kierrätellen. Se tie ei ole kovin paha eikä liiaksi voimia kuluttava. Parhaiksi vain kiinnostava ja seikkailullinen.

Polun päässä oli vihdoin retkikunnan edessä Kutsajoen Iso Jänisköngäs, tuo talvisin monien ajatusten salaperäinen kohde, pitkän matkan perimmäinen päämäärä, Sallan Lapin huomattavin vesiputous. Sen näkeminen virkisti ihmeellisesti mieliä äskeisen kolmen, ehkä enintään neljän kilometrin kävelytaivalluksen jälkeen.

Niin kaunis ja komea, suorastaan suurenmoinen, on tuo 6 1/2 metriä korkea, syvässä kalliouomassaan laajan sydänmaan alakuloisessa eristyneisyydessä kumeasti pauhaava köngäs.

Sen viistojyrkän putouksen yllä hulmuaa alinomaa korkea vesihuuru kuin valkoinen harsohuntu. Kullanhohteisena, heleän kirkkaana se häälyi iltapäivän auringon paistaessa joen korkeaseinäistä kalliouomaa pitkin, antaen könkäälle hillittömän, riemuisan leiman, väkevän alkukantaisuuden sävyn ja tunnun.

Könkään pohjoislaidalla vesimassa syöksee raivoisana ja painavana villin voimansa jyrkkää, väistymättömänä uhmaavaa kiviseinämää vasten, muodostaen väkivaltaisen hurjasti vaahdoten ja pauhaten myllertävän vesiryöpyn. Siinä aalto ajaa toista, se hyökkää... pakenee, siinä vesiharjanteet kiukkuisesti pärskähdellen heittäytyvät kuin äärimmilleen vimmastuneina toistensa kimppuun vastakkain, seläkkäin, limikkäin – muutamien metrien päässä laantuen säyseästi meurahtelevaksi ja kumpuilevaksi suvannoksi... niinkuin ihmisen elämä taistelu- ja kiihkokauden jälkeen... Könkään kuohuista kohoava pisaravihma kasteli läheisyydessä seisojan.

Ihailtiin köngästä, nautittiin kaukaisen salomaan leppeästä, rauhaisasta ja jylhästä tunnelmasta. Katseltiin kyllästymättä koskea useiden tuntien aika. Se tuntui olevan aina uusi ja mielenkiintoinen. Putouksen pauhua säesti toisinaan pienen, mustan koskikaran yksitoikkoinen tirskutus tuon lapinlinnun lentää vihkaistessa lähellä vaahtokuplaisena poreilevan suvannon vedenpintaa. Jokiuomaa pitkin lentää hujautteli usein myös karnuttavia koskeloita ja sorsia.

Putouksen alta suvannosta johtajaherra koetti onkia, mutta eipä se homma onnistunut. Vasta myöhemmin kesällä, heinäkuun loppupuolella ja elokuulla, harrit kuuluivat olevan ahneella syöntituulella. Monesti on Jäniskönkään suvannosta silloin saatu runsaita saaliita. Samoin Jäniskönkään lähitienoilla olevista Kutsan muista huomattavimmista koskista, erittäinkin Etusenjalankoskesta ja Kutsaan laskevasta, suurenlaisesta Sieminginsuunkoskesta.

Retkikunta ei jäänyt yöksi Jäniskönkäälle, vaan painalsi Pyhäjärven romanttiseen kämppään nukkumaan. Nyt jätkäkin sai siellä helposti unenpäästä kiinni; Jäniskönkään kävelykurssi ja koko tuo muukin opintomatka rupesi jo vaikuttamaan viihdyttävästi ja raukaisevasti. Vaikka laulurastas koko yön jälleen kyseli ja vastaili siinä lähellä, kulopalon kuusenlatvassa ja vaikka paarmalintu lauloi kämpän katolla.

Seuraavana päivänä palattiin jälkiä myöten takaisin Ylipäänkylään, jonka läheisyydessä, Aapajärven rannalla eräässä hiekkahaudassa, äskettäin sattumalta löydetyssä muinaislappalaisten hautauspaikassa nähtiin kolme ihmisen pääkalloa sekä muutamia sääri- ja käsivarsiluita, ja sitten soudettiin 5 km:n matka Kuolajärveä pitkin Keskikylään eli Kairalaan. Voimakas myötätuuli joudutti ja helpotti kulkua Kuolajärven yläselällä. Ihailtiin joka puolella uhkeina kohoavia korkeita tunturihuippuja, erittäinkin verraten lähellä, vain muutamien kilometrien päässä etelässä valtavan ja komean näköisinä piirtyviä Airistunturia ja Sotkoivaa sekä erästä pohjoisessa päin kohoavaa muita korkeampaa tunturiselännettä. Nähtiin rannalla myös kunnanlääkärin kalastushuvila. Kyllä se on sattunut komean ympäristön keskelle!

Kairalassa, jossa Kurtinkylän–kirkonkylän maantieliikenne käy siltaa myöten Kuolajärven kapean salmen ylitse, ei tarvinnut puhelimitse tilata autoa kirkolta, vaan päästiin heti jatkamaan matkaa kylän ainoalla yksityisautolla (bussi ei kulkenut Kurtin tiellä). Parinkymmenen kilometrin taival oli pian ajettu. Pysähdyttiin Korhosen majatalon portaiden eteen.

Muistorikas retki Kutsan tarumaille ja vesille oli päättynyt. Siksi alakuloisuus pyrki valtaamaan mielen. Erämaa ei laskenut lumoistaan. Retkeläiset halusivat kiihkeästi päästä näkemään toisilla kaukaisilla tienoilla korkeina kaareutuvia tunturipaljakoita ja laajojen metsien kätköissä salaperäisinä ja uneliaina päilyviä järvenselkiä.

6.

ANTAAPA RATTAAN PYÖRIÄ!

Tilattuaan edellisenä iltana paikat osuuskaupan "sekajunaan" retkeläisemme istahtivat siihen klo 9 aamulla ja johtaja sanoi kuljettajalle, että antaapa rattaan pyöriä.

Edessä oli nyt pitkä automatka: ensin Sallasta Rovaniemelle 191 km, sitten Rovaniemeltä Kittilän kirkolle 160 km ja lopuksi Kittilän kirkonkylästä saman pitäjän Rauhalankylään 52 km. Johtajalla, rouvalla ja jätkällä oli näet aikomus mennä katsomaan vielä kolmatta tulevista huomattavimmista luonnonsuojelualueista, nimittäin Pallastunturin– Ounastunturin aluetta. Näin ollen oli kuljettavana 403 km:n pituinen yhtämittainen automatka, läheltä itärajaa läntiselle rajaseudulle, poikki koko suuren Suomen. Eihän tuollainen huippaus nykyaikana ole temppu eikä mikään. "Rahalla saa ja autolla pääsee." Antaapa tosiaan vain rattaan pyöriä.

Ja pyörihän ratas. Kaupan auto lähti sunnuntaiaamunakin kiidättämään niitä matkustajia, jotka eivät malttaneet odottaa postivaunun viikkovuoroa. Auton ahdas koppi oli johtajan, jätkän ja kuljettajan ohella täynnä "paljaita akkoja", istuipa heitä muutamia tavarakasan päällä kuormalavallakin. Ja tätiväkeä pyrki lisää melkein jokaisen tönön kohdalla. Mutta – "lappu luukulla". Kuljettajan täytyi heille vain "viitata kintaalla" ja huutaa: "kaput, täydet paikat, ei passaa ottaa enää takalavallekaan, liian raskas kuorma ilmankin, pyöräkumit saattavat haleta!"

Ja kuljettaja puheli:

– Nytpä vaimoihmiset ovat kovin liikeliepeellä. Varma merkki: naiset ja sammakot liikkeellä – ei ole kauan kun sataa.

Merkki oli todella varma. Puolen tunnin kuluttua moniviikkoinen pouta vaihtui sadesääksi. Vettä tuli oikein lotistamalla aika-ajoin, eikä enää kunnon poutaa näyttänyt tulevankaan aivan pian. Pisaravihma samensi näköalan ikkunoista ja vauhtia oli vähennettävä tien märkyydestä aiheutuvan vaarallisen liukkauden vuoksi. Kulkua hidastutti paljon myös hevonen, joka laidunvapauttaan väärinkäyttäen käveli metsästä tielle ja vauhkoutui laukkaamaan auton edessä ei vähempää kuin noin puolentoista penikulman matkan. Olipa sillä älyä! Vasta Kellonkylässä elukka suvaitsi hengästyneenä ja hikisenä pyörähtää syrjään, Aatsingin runolliseen vaarakylään vievälle, 7 km:n pituiselle uudelle tielle, jonka päässä on Kuolajärven kunnalliskoti, Pohjois-Suomen uudenaikaisimpia laitoksia alallaan. Tuon kyläkunnan seutuvilla kuuluisi kannattavan matkailijoiden käydä.

Sitten taas annettiin rattaan pyöriä. Kunnes taas tuli viivytys. Riekkoemo neljäntoista varpusen kokoisen poikasensa kanssa juosta piipersi auton edessä tiellä. Auto ei mahtunut kummaltakaan puolelta sivuuttamaan laajaa tipuparvea. Kuljettaja ei toki raskinut murskata pieniä metsäkananpoikasia pyörien alle. Matalana, kuin vaistomaisesti muka kanervikossa piilotellen riekkoemo johdatti juosta lyllertäen viimein poikaparvensa sen verran syrjään keskitieltä, että mahduttiin sivuuttamaan tuo hupainen perhe. Tiput jäivät rauhassa jatkamaan kivipiiroihinsa ruoanjauhimiksi tarvittavien hiekkajyvästen nokkimista. Matkustajat koettivat arvailla, mitkä psykologiset syyt mahtanevat aiheuttaa riistalintujen väistymättömyyden rymisevän autopedon tieltä, mutta eihän siitä seikasta tullut oikeata selvyyttä. Keskustelu jäi vastaukseksi kysymykseen. "Monta pyörän alla litistynyttä riekkoa, teertä ja metsoa olen saanut korjata talteen tältä tieltä", kertoi kuljettaja, "varsinkin hämärän aikana, lyhtyvalojen kanssa ajaessa, metsälinnut jäävät monesti auton alle, samoin jänikset."

Lopputaival katkesi viivytyksittä, ja parin penikulman päässä Rovaniemeltä, suoralla ja tasaisella Petsamon-tiellä, jota ei ollut äskeinen ukkospilvikään liukkaaksi liottanut, tiukattiin vauhtia melkoisesti. Hyvissä ajoin iltapäivällä tulla hurahdettiin Rovaniemen kauppalaan, tuohon tuttuun, mutta korpitienoiden teeskentelemättömästä vapaudesta, raikkaudesta ja väljyydestä äkkiä saavuttua vähemmän miellyttävältä vaikuttavaan "räsämenttiin". Jätkän mielessä heräsi voimakkaana kaipaus päästä mahdollisimman pikaisesti takaisin hiljaisille erämaatienoille. Pyhätunturin ja Sallatunturin kaukosiintoiset näköalat, Pyhäjärven matala, nokinen kämppä aurinkoisella nurmikkokennäällä, jylhä Nivajärvi huimaavan korkeine jyrkännerantoineen ja kumeasti jymisten pauhaava Jänisköngäs – kaikki ne palautuivat mieleen väikkymään ja silmiin kuvastelemaan entistäänkin satuhohteisempina. Jänisköngäs! Kuinka ihanana se oli ilta-auringon valossa!

Kaipuussa tuntui olevan ahdistavaa surumielisyyttä, lamauttavaa lohduttomuutta. Tuntui kuin olisi kadottanut ainaiseksi jotakin hyvin kallisarvoista, miltei korvaamatonta.

Johtaja tulkitsi tunteensa jo autossa, silloin kuin Rovaniemen rakennukset alkoivat näkyä:

– Jo jäi kauaksi Kuolajärven tunturilappi. On niin ikävää, että minusta tuntuu nyt melkein yhtä koikoita kuin ennen nuorena miehenä saadessani tytöltä rakkauden rukkaset.

Seuraavana aamuna retkikunta jälleen antoi rattaan pyöriä, nyt pohjoiseen päin, laajan Ounasjoen juoksua seurailevaa, Kittilään vievää maantietä. Istuttiin jo Pohjanmaan Kauppiaiden sekajunassa. Ei maltettu jäädä vasta klo 2 ip. lähtevään postiautoon. Ihanaa, että päästiin jälleen matkalle suuria selkosia kohti, "ylös" Lappiin!

Maantie noudattelee Ounasjoen läntistä rantaa, joen näkyvissä, pitkin tasaisia, monin paikoin laajastikin asuttuja ja viljeltyjä maita. Sivuutettiin Nivankylä, Sinettä, Tapionkylä, Marraskoski, Patokoski ja Meltaus. Tasaisena ja tyynenä virtaavan, vain pieniä koskia ja nivoja tässä muodostavan Ounasjoen itärannalle maantie pistäytyy Korinttenkylässä. Siitä lähtien asutus harvenee (sivuutettiin vain Jääskö ja Lohiniva) ja pian alkavat tasaiset, petäjikköä kasvavat jäkäläkankaat ("tievat", "mellat"). Ne jatkuvat tieltä nähtävinä Kittilän Alakylään saakka. Täällä on maisemilla jo erämainen luonteensa. Alakylään näkyy lounaassa, tasaisien kankaiden keskellä kohoava kaunispiirteinen vaara, Haisujupukka. Näitä jupukkavaaroja, puolitunturimaisia korkeita selännemaita on sillä suunnalla muitakin (Kuusijupukka, Palojupukka). Alakylän läheisyydessä sijaitsee lähes puoli kilometriä pitkä ja pari metriä korkea Rautusköngäs, ainoa veneellä laskematon Ounasjoen koskista. Kylästä etelään päin ensimmäisenä on Somerköngäs ja sitten alun toista kilometriä pitkä Neitikoski. Alakylässä "matkustajatuuriautot" pysähtyvät tunniksi. Silloin sopii matkailijoiden pistäytyä aivan maantien vieressä sijaitsevassa osuuskaupan uudessa, siistissä kahvila-ravintolassa.

Alakylästä lähdettyä yhä pohjoista kohti muuttuvat maat epätasaisiksi tienkin tienoilla. Auto keikahteli kangasharjanteiden poikki. Huomattavimmat näistä harjuista ("puljuista") ovat Kaukosenkylän ja Kittilän kirkonkylän välillä lakeain maiden ympäröimät Tiukupuljut, joita saattaa sanoa suurenmoisiksi luonnonmuodostelmiksi.

Näiltä tienoilta joltakin harjuselänteeltä katsoen, muutamien kilometrien päässä itäisellä ilmansuunnalla nähtiin 320 m korkea Nilipää. Ja siitä vähän pohjoiseen päin sijaitsee Nilivaara. Siellä jossakin asuu talossaan isäntä Pekka Nilivaara, Kittilän ja luultavasti nykyisin koko Suomen ankarin karhujen tappaja, jonka sanottiin vuoden 1932 heinäkuuhun mennessä ottaneen hengiltä puoliväliin neljänäkymmentä kontiota. Niistä kolme hän oli tappanut juuri mainitun vuoden kevättalvella ja kesällä. Eräs seutukuntalainen kertoi muille matkustajille tämän tienoon runsaskarhuisuudesta; pari vuotta aikaisemmin hän oli muutaman tunturin rinteellä nähnyt kokonaista neljä karhua yhdessä. Ei sattunut silloin pyssy mukaan, joten karhut miehen viimein havaittuaan "niin menivät tunturiin, että housut lepattivat" – takaraajojen pitkät karvat juostessa häälyivät. Noiden karhuisten korpien, Nilipään, Nilivaaran, Kumputunturin, Pomovaaran ja Pokan yksinäisen erämaantalon välisten seutujen mainittiin olevan ehkä koko Lapin painostavinta korpea, enimmäkseen mahdotonta rääseikköä, jossa erämaiden arimmat asukkaat, karhut, ahmat ja hanhet esiintyvät vielä hyvin runsaslukuisina. Niillä on siellä oma, vapaa valtakuntansa, "luonnonsuojelualueensa", jonne häiritsijä vain harvoin osautuu ja uskaltautuu, joihinkin paikkoihin tuskin milloinkaan. Näiden tienoiden viimeisen majavan tappoi Könkään Jussa 1840-luvulla.

– Jos maailma rupeaa tätä poikaa kovin paljon hylkimään, niin sinne, noihin erämaihin, painun Pokka-Pekan pirtti-istukkaaksi, ammatti-erämieheksi, uhitteli siinä aidon Lapin-tunnelmansa valtaamana muuan matkamies ja hänen mieleensä johtuivat Törmäsen Lapin-ylistysrunon muutamat säkeet:

    On siellä linna kontion
    ja sutten laumat laukkoo sankat,
    ja loistellessa auringon
    ne siintelevät vaarat vankat;
    on siellä peurat haarasarvet
    ja nauravaiset riekkoparvet
    ja kotkotukset koppelon –
    mun ihmemaani siellä on.

Pian saavuttiin sitten Kittilän kirkonkylään. Se on Lapin suurin ja upein kylä. Kuudetta kilometriä pitkänä se sijaitsee Ounasjoen läntisellä rantatasangolla, maantien kummallakin puolella. Asukasmäärä nousee noin tuhannen tienoille. Kyläkuntaa komistavat monet julkiset rakennukset, kuten koulujen ja kauppaliikkeiden "pytingit", tuomarin, kruununvoudin, lääkärin ja papiston virkatalot, suojeluskunnan talo ja kirkko (rakennettu puusta vv. 1829-31, laajennettu ristin muotoon vv. 1886-87, uusi kellotapuli rakennettu länsipäähän arkkitehti F.W. Lüchoun piirustusten mukaan vv. 1895-96; alttaritaulun, Vapahtaja ristillä, on maalannut J.G. Hedman Oulussa, lahjoitettu v. 1831). Kirkko sijaitsee kylän pohjoispäässä, lähellä Aakenusjokea, joka niillä tienoin yhtyy Ounasjokeen. Kirkkoa siis ei ole tehty keskelle kylää, sananparren vaatimusta kirkonrakentamisessa ei ole noudatettu. Mutta eräs toinen julkinen rakennus sen sijaan on laitettu jotakuinkin keskelle kyläkuntaa. Se on Lapin kihlakunnan varavankila, puulinna korkean lankkuaitansa ympäröimänä.

– Kukapa olisi tiennyt, että täällä on oikein vankilakin – mutta tämähän onkin vanha Lapinmaan hallintopitäjä, puheli johtaja ajettaessa puulinnan ohi hiukan sen pohjoispuolella sijaitsevaan majataloon, paikkakunnan ainoaan yleiseen matkustajain yöpymispaikkaan. Siellä saatiin tietää, että puuvankilan asukkaana sillä hetkellä oli vain "yksi jumalaton varas, harvinainen otus rehellisessä Lapissa, jossa useimmat ovet ovat lukitsemattomina öisinkin." Niin sanottiin. Toisinaan kuului tuossa linnassa olleen toistakymmentäkin vankia yht'aikaa, enimmät viina-asioittensa vuoksi. Pitkäaikaiset istujat viedään tästä varavankilasta Oulun linnaan kuritustansa kärsimään. Kittilän puuvankila kuului olevan lähes sadan vuoden ikäinen.

Se on rakennettu siis noin puolitoista vuosisataa myöhemmin kuin Kittilän kirkonkylä sai ensimmäiset vakinaiset asukkaansa. Lappalaiset ("kastamaton kansa") siirtyivät silloin pois suomalaisten ("etelän miesten", "lantalaisten") uudisasukkaiden tieltä. Mutta vielä viime vuosisadan lopulla näillä tienoilla kiertelevien porolappalaisten ("kotalappalaisten") jälkeläisiä on Kittilässä nykyisinkin vauraita talojaan asumassa ja viljelemässä. Enimmän ajautui tänne "lantalaisia" 1700-luvun alussa, suurta sotaa, isoa vihaa pakoon. "Niitä mennä rymysi venepelissä, sauvoin kourassa tätä Ounasjokea pitkin Pallastunturin taakse asti. Kyrönkylänkin ensimmäinen asukas kuului olleen tasankopohjalainen, Isostakyröstä kotoisin." Kierteleviä kotalappalaisiahan tavataan nykyisin vain Kittilän pohjoisessa naapuripitäjässä Enontekiössä. Kittilään tulleet suomalaiset ovat tutkimusten mukaan olleet samoja "kemiläisiä" kuin Sodankylän lounaisen järvialueen uudisasukkaat, mutta Kittilään on tullut huomattavasti väkisekoitusta aikaisemmin – ennen puulinnan aikoja – asutusta Tornionjokivarresta. Kittilän asukkaiden pääelinkeinona nykyisin ilmoitettiin olevan "maataloudellinen toiminta". Jokivarren multavat maat sekä kauempana kyläkunnista sijaitsevat suot ovat tuottoisia viljelysmaita. Metsänmyyntitulot ovat tietysti Kittilässäkin jo paljon ehtyneet entisestään. Jokivarsilla on yksityisillä omistajilla enää vain enimmäkseen pientä puutavaraa myytäväksi. Valtiolla ja puutavarayhtiöillä on vielä suuria tukkipuumetsiä. Firmat omistavat Kittilän pitäjässä parikymmentä metsäistä tilaa. Kalastus ja metsästys ovat vielä hyvin tärkeitä elinkeinoja Kittilässä. Suuret merilohet, 25-kiloisetkin, kohoavat Ounasjokea myöten Kittilän kirkonkylän tienoille saakka, mutta uistimeen ne tarttuvat harvoin, onkeen ei sanottu ottavan ollenkaan; verkkoon sotkeutuvat toisinaan. Tuulastamallakin niitä saadaan. Eräänä kesänä oli majalan, kirkonkylän kestikievarin nykyinen valistunut ja tiedokas vanhaisäntä saanut Ounasjoesta 10 kiloa painavan lohen – uistimen koukut olivat tarttuneet kalan selkään poikittain. ("Se oli hirmuraskas uiteltava, tietäähän sen...") Järvi- ja purolohia kyllä saadaan helposti Kittilänkin vesistä, sekä etenkin siikoja, harreja ja muikkuja.

Kittiläläisten elinkeinoista puhuttaessa on mainittava vielä poronhoito. Puoliväliin toistakymmentä vuotta sitten oli Kittilässä noin 10.000 poroa, mutta nykyisin ei enää aivan puoltakaan tuosta määrästä. Enimmän pidetään poroja pitäjän koilliskulmalla. Alakylän palkisessakin ilmoitettiin kesällä (1932) olevan 1.600-1.700 poroa, vaikka laidunsopimuksen mukaan saisi oikeastaan olla vain 800. "Niitä pitää syksyllä ruveta lyömään lihaksi, ihan roppakädellä." Niin uhattiin.

Kittilän kirkonkylä on Lapin huomattavimpia kauppakeskuksia. Vanha, hämärästä muinaisuudesta saakka käytännössä ollut markkinapaikka on lähellä puuvankilaa. Toistakymmentä vuotta takaperin siinä lakattiin pitämästä markkinoita ja kauppakojut purettiin. Epäviralliset markkinat pidetään vieläkin vuosittain heinäkuun alkupäivinä. Edistynyt paikkakunta on Kittilän kirkonkylä nykyisin. Sähkövalokin on. Aakenuskosken voima käyttää sähkötehdasta.

Kittilä on verraten edistynyt pitäjä myös hengenviljelyksen alalla. On kouluja, kirjastoja ja yhdistyksiä, aivan kuin parhaissa paikoissa alamaassa. Yhteiskoulu perustettiin Kittilään v. 1928, ja ensimmäinen kansakoulu jo v. 1886 (kirkonkylään). Kansakouluja on puoliväliin toistakymmentä; lisäksi 4 kiertokoulua (katekeettakoulua). Seuroja ja yhdistyksiä on toistakymmentä, mm. 10 maamiesseuraa, joista ensimmäiset perustettiin v. 1908. Henkiselle elämälle antaa erikoissävynsä kaikkialla Kittilässäkin laestadiolaisuus, joka täällä läntisessä Lapissa on ollut kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilta alkaen ja on vieläkin voimakkaammassa vireessä kuin yleensä muualla Perä-Pohjolassa, muusta Suomesta puhumatta. Kittilässä on elänyt ja vaikuttanut kolme erittäin huomattavaa laestadiolaista maallikkosaarnaajaa ("kolome suurta puhuvaista miestä"): Pietari Hanhivaara eli Hanhi-Pieti (kuoli v. 1926), Fredrik Paksuniemi (kuoli v. 1921) ja Olli Puljula (kuoli v. 1911). Varsin huomattava erämaan profeetan, kiveliön kansan suuren henkisen herättäjän L.L. Laestadiuksen rakkaudenopin ja hyvän sanoman voimallinen julistaja oli myös Kittilän seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Abiel Heikel (vv. 1870-81). Ja jo tätä aikaisemmin oli muuan Parka-Heikiksi mainittu mies (Heikki Parkajoki) Kittilän seuduilla julistanut suuren herättäjän evankeliumia.

Mutta kuuluipa Kittilässä eläneen aikoinaan myös toisenlaisia hengen mahtimiehiä – suuria noitia, velhoja ja tietäjiä. Mahtavimpia heistä olivat lappalaiset Päiviö eli Peivas ja Torajainen. Päiviö oli vihollistensakin suuresti kunnioittama ja pelkäämä loitsumestari ja kylänvanhin, joka noita- ja voimakeinoilla kamppaili sitkeästi vuosikausia "heinäkenkien", Lapinmaan alkuasukkaiden vainolaisia vastaan. Monta pahaa tappiota hän aiheutti sanansakin mahdilla Kittilän tienoille tunkeutuville pirkkalaisille ja muille lannanmiehille. Taikatemppujensa avulla hän ja hänen heimonsa sai metsän- ja vedenviljaakin melkein niin paljon kuin vain ennätti ja jaksoi kodallensa kantaa. Päiviöllä oli kolme poikaa, Johanas, Vuolab ja Issak, sekä tytär Kitti. Pojista kasvoi isänsä neuvomina mahtavia salaopin tieto- ja taitomiehiä, ja taru kertoo tyttären menneen naimisiin etelästä Kittilään murhatekonsa johdosta paenneen suomalaisen Ylityisen kanssa ja asettuneen miehensä kera ensimmäisinä asumaan nykyisen Kittilän kirkonkylän paikalle. Heidän asumustaan alettiin Kitti-emännän nimen mukaan seudun naapurikotalaisten kesken mainita Kittiläksi.

Torajais-noita oli myös hyvin mahtava ja kuuluisa mies aikanaan. Hän toraili ja taisteli alituiseen toisen sanallisen voima-uroon, naapuriseudun Inarinmaan Karkiaisen eli Inaraisen kanssa, sillä Inarin mies pyrki loitsuillansa vetämään majavat, villipeurat ja muut metsälliset inarilaisten asuinseuduille. Kun sattui vähänkin tavallista vähempiriistainen pyyntikausi, niin heti manattiin kiukkuisesti:

    Inarainen, reinajalka,
    on taas vienyt metsänviljan...
    Torajainen kostakoon sen Karkiaiselle.

Ja inarilaiset puolestaan syyttivät Torajaista ja hänen puolelaisiaan:

    Torajainen, stuorra noita,
    vei meiltä viljan kaikki,
    kaikki ketut, kaikki saukot,
    kalat kaikki kaivoistakin;
    kaikki kiskoo kittiläinen!

Riitaa ja kamppailua näkyy siis sinäkin maailmanaikana olleen toimeentulon ja taloudellisten etuisuuksien vuoksi. Erämaalaiset kadehtivat ja pelkäsivät toisiaan, pelkäsivät myös kaikenlaisia kummajaisia, peikkoja, haltioita, stalloja, maahisia ja muita merkillisiä olentoja sekä suurta korpijumalaa; seitoja ja uhripuita, karsikoita oli tuntureilla, niemissä ja saarissa. Kittilän lappalaisten pyhimpiä paikkoja olivat nykyiseen kirkonkylään kymmenen kilometrin päässä pohjoisessa päin näkyvän Levitunturin ja sen juurella olevan ihanan Immeljärven sekä Sotkajärven seudut; seita- ja uhripaikkoja on todettu olleen myöskin Sirkkajärven Seitaniemellä, Jänkäjärven Seitaniemellä (lähellä Sirkankylää), Rastin Seitaniemellä, Pyhäjärvellä ym. sekä Taatsijärvellä, jossa tänäkin päivänä seistä komottaa seitana palveltu louhikkorannan korkea, nelikulmainen kalliopatsas. Muita kastamattoman kansan muistoja ovat lappalaisten kotapaikat Linkujärven ja Kukasjärven rannoilla, Munajärven tienoilla ja Könkäänvaarassa sekä Rastinkylässä (ns. Päiviön kenttä), ym. Lappalaisten kalmistoja tiedetään olleen mm. Tepastossa, Rautuskylän Nahkuanniemellä, Immeljärven Koutaniemen läheisyydessä, Aakenusjärven etelärannalla ja Kirkkokuusikon suosaaressa Kapsajoen länsipuolella.

Muista Kittilän muinaismuistoista mainittakoon, että pitäjästä on löydetty kolmattakymmentä kivikauden esinettä, joista enimmät Jerisjärven rannoilta. Alakylän Hietaniemen talon läheisyydestä on otettu talteen myöhemmän rautakauden aikaiset kirves ja solki. Kittilässä, kuten useissa paikoissa muuallakin Lapissa, nähdään vielä omituisia, syviä maakuoppia, joita näihin saakka on luultu entisajan lappalaisten laittamiksi villipeurojen pyydyshaudoiksi ("lapinhaudoiksi"), mutta joiden nyt aivan viimeisimpien tutkimusten mukaan on arveltu olevankin lappalaisten tahi ennen lappalaisia eläneen muinaiskansan asumuksia.

Näitä tämmöisiä juttelivat Kittilän kirkonkylän majatalon pirtissä tuloiltana matkueen jäsenet sekä kaksi nurmijärveläistä harvinaisten tunturikasvien etsijäherraa (lääkäri ja maisteri), majatalon molemmat isännät, emäntä sekä muutamat muut alkuasukkaat. Vasta puolen yön aikana maltettiin ruveta tuumailemaan yöpuulle painautumista. Yö oli niin valoisa ja lämmin...

Herrasväki majoittui nukkumaan kahteen kamariin, lukuisa talonväki pirtin laajaan, kupeesta levitettävään puusänkyyn ja lattiavuoteelle. Jätkämies sai luvan mennä ulkorakennuksen ylisille olkitilalle. Muualla ei ollut sijaa, sillä kolmaskin kamari oli "ylösotettu". Se oli pitkäaikaisen asukkaan, erään metsänhoitajaharjoittelijan hallussa, hänen, jonka viikkokauden joka päivä lähitienoon tunturien lakimaita ravattuaan oli onnistunut löytää jokin Suomen floralle tähän saakka tuntematon kasvilaji. Hänen huoneensa seinällä näkyi olevan taidemaalari-kirjailija A.E. Järvisen tekemä, kaunista lummelampea esittävä taulu. Ja taisi olla jokin taidemaalaus myös toisessa, nurmijärveläisten herrojen nukkumahuoneessa, jota päivisin käytettiin Lapissa niin harvinaisen ammattilaisen kuin parturi-naiskampaajan työhuoneena. Oli oikein siinä hommassa tarvittava hyvä kalustokin, hyvin iso peili seinällä, "keikautustuoli" ja kaikki, aivan kuin alhaalla etelässä.

Toisten asetuttua nukkumaan jätkä jäi tapansa mukaan valvomaan, kaivon kannella istuskellen katselemaan ympäristön avaroita näköaloja. Siitä sekä myöhemmin yönviettoullakkonsa ikkunaluukusta katsellen, tarkkaa karttaa ja kaukoputkea apunaan käyttäen hän sai hyvän topografisen yleissilmäyskäsityksen näkymän maisemamuodostuksesta. Lähin ympäristö oli viljely- ja suomaita, kauempana tasaista metsää ja kauimpana näkyi tuntureita, varsinkin luoteessa, pohjoisessa ja itäkoillisessa päin. Siellä oli suuri, poikkimaisin juontava tunturijono, länsipäästä lähtien lueteltuina näkyvissä Aakenustunturi (korkeus n. 555 m mp:sta), Kätkätunturi (n. 520 m), Levitunturi (532 m) aivan Ounasjoen rannalla, ja erittäin jyrkkärinteinen Kumputunturi (581 m). "Matkailijat, ne verraten vähät, mikä heitä tähän asti on ollut liikkeellä", käyvät enimmän Levitunturilla, sinne kun on mukavin pääsy – maantieltä 1-1 1/2 km:n jotakuinkin siivomaastoinen nousu huipulle. Tämä tunturi ansaitsisi matkailijoiden huomiota paljon enemmän kuin mitä se tähän saakka on saanut. Levitunturille tekevät seutukuntalaisetkin luonnonihailumatkoja. Eipä ihme, että muinaiset noidat ja muut lappalaiset olivat mielellään viihtyneet Levitunturin, pyhän vuorensa huipulla. Siitä oli hyvä lentovelhojenkin lähteä huhkimaan Tuli-Lappia kohti, tietoja ja taitoja hakemaan.

Levitunturin juonnossa äärimmäisinä lännessä ovat Pyhätunturi, Äkäskero ym. ja Olostunturi jo lähellä Muonion kirkonkylää sekä itäpäässä, Kumputunturin vieressä, sen pohjoislaitamalla kohoaa Porkosen–Pahtavaaran mahtava rautamalmivuoristo ja sen korkein huippu, Valkoinen Isä, lähellä pitäjien rajaa. Pari vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen saksalainen tykkien ja ammuksien valmistaja, Krupp-yhtiö, tutki raaka-ainepulansa aikana Porkosen malmin käyttömahdollisuuksia, mutta päätyi kielteiseen tulokseen. Erämaa sai pitää omansa. Laskujen mukaan on Porkosessa 93 miljoonaa tonnia keskimäärin 40 prosentin malmia. Se on juovaista magnetiittimalmia. Sen kerrokset sisältävät magnetiitin lisäksi rautakiiseliä ja kvartsia ja ovat kvartsiitin sisässä. Muuten tämä tunturijono, johon Porkonen kuuluu, on Levitunturin ja Kätkätunturin tienoilla enimmäkseen hyvin huomiota herättävää kivilajia, harmaan violettia kvartsiittia eli ns. kumpukvartsiittia. Se on iältään useita muita liuskeita nuorempaa. Porkosen ja Kumputunturin ympäristöstä laajenee suuri tunturi- ja vaarajonojen ja -huippujen alue kauaksi itään päin. Täällä, niinkuin yleensä Kittilässä ja sen lähipitäjissä, korkeimmat vaarat ja tunturit kohoilevat alustastaan yksinäisinä tahi muodostaen ryhmiä, joista toiset käsittävät melkoisia aloja ilman isoja matalia välipaikkoja. Liuskevaarojen laaja ja pehmeänpyöreä muoto on vallitsevana; yhtä vaaraselännettä tahi tunturijonoa voi jatkua penikulman matkan, tavallisesti kuitenkin useaan lakeen jakautuneena. Suuri joukko korkeimmista vuorista on kvartsiittia, joka kaikista kivilajeista parhaiten vastustaa kulumista, mutta myös gabbrosta; kiilleliuskeesta, vihreäkivestä ja graniitista rakentuneita tuntureita tavataan useita. Loivat muodot sopeutuvat Kittilänkin yleensä lakeaan maisemakuvaan sitä rikkomatta, mutta siellä täällä kohoaa jokin kallioseinämä tahi kokonainen tunturihahmo jyrkkänä ja uhkaavan näköisenä. Se havaitaan penikulmien päähän lakeuksien ylitse kuin majakka merellä – se tekee ympäristönsä yhä matalamman näköiseksi. Tunturit vaikuttavat sangen mahtavilta tasaisella taivaanrannalla. Kittilän pitäjän alueella on tyypillinen eteläisen Lapin luonto. Kittilän laajat suoalueet ovat enimmäkseen hyvin heinäisiä, kasvaen pääasiallisimmin saraa. Nämä suot ("vuomat", "jängät") ovat keväisin kauan tulvaveden alla. Asukkaat ovat saaneet tulvaveden patoamisen avulla lisätyiksi reheväkasvuisia niittyjään. Pitäjän pohjoisosissa suot ovat monin paikoin niin rimpisiä, ettei niistä saada heinää korjatuksi. Suuret selänteet ja tunturien alemmat rinteet kasvavat paksusammaltyypin metsää, yleensä kuusimetsiä, joiden ala Kittilässä on hyvin laaja. Mäntykankaita on myös runsaasti. Metsää ja muuta viljelemätöntä maata on Kittilän pitäjässä yht. 801.041 ha, josta määrästä kruununmetsiä 617.634 ha. Pitäjän pinta-ala ilman vesiä on 8.056.2 neliökilometriä; suurin pituus etelästä pohjoiseen on 139 km ja leveys 85 km. On siinä pitäjän neljälle ja puolelle tuhannelle asukkaalle lääniä liikkumiseen. Ei luulisi olevan toinen toisensa vastuksina. On siellä väljää vapautta paljon enemmän kuin "lannanmaassa", jossa naapuri monissa suhteissa tuntuu olevan toisen tiellä. "Ei se ole tiellä, joka on kynnyksellä", eikä se ole naapurinsa haittana, joka asuu Kittilässä ja Kuolajärvellä – siten voitaneen sanoa.

Vuoteella loikoessansa jätkä jätti nämä "fundeeraamiset" ja ryhtyi lukemaan nurkasta käden ulottuvilta löytämäänsä Lakeus ja Tunturi -nimistä kaunokirjallista julkaisua v:lta 1930. Mielenkiintoisin kirjoitus siinä oli Arvi Järventauksen Lapinmaa. Siinä kirjoittaja ensin kysyi: Mitä on Lappi? Ja sitten hän vastasi, että useimmille henkilöille, jotka ovat vain lukeneet kirjoista Lapista, on se romanttinen, satuhohtoinen tunturimaa, jossa ihmiset ovat muka kuin enkeleitä ja luonto kuin paratiisin puisto. Mutta sille, joka Lapissa on oleskellut ja asunut vuosikausia, on se erämaa, korpi, jossa aineellisen toimeentulon huolten ja vaikeuksien ohella on käytävä ankaraa kamppailua hengestä, sielusta, ettei se hukkuisi maailmallisuuteen. En tarkoita nyt asiaa yksistään uskonnolliselta kannalta, kirjoitti kirkkoherra Järventaus. Sielunsa voi nimittäin hukuttaa monella tavalla. Sen voi tainnuttaa, tylsistyttää toimettomuudessa tuolla kaukana Lapissa. Se voi kuolla yksitoikkoisessa tuijotuksessa. Ihmissielu vaatii toimintaa, henkistä voimistelua. Moni etelästä Lappiin tullut ja sinne asumaan jäänyt on menettänyt sielunsa. Sillä Lappi on kuin jokin medusan pää, johon katsonut kauhusta kangistuu... tahi se on kuin Intian lootus, jota syönyt unohti kotimatkansa.

Mutta – sille, joka Lapissa ryhtyy kamppailemaan sielustaan, muodostuu tuo maa luvatuksi maaksi henkisessä suhteessa. Ihminen pääsee selville omasta sielustaan, pakotetaan ottamaan selvää, minkälainen se on, mitä se kaipaa ja tarvitsee. Katse kääntyy sisäänpäin, ajatus kiertää ympyrää, kunnes se tapaa sen sielun kohdan, josta on päästävä selvyyteen. Siitä muodostuu hurja painiskelu, oikea Jaakobin paini – mutta, joka sen kestää, saa siunauksen.

Jokainen, joka on tämän Lapissa kokenut, siunaa tuota kaukaista seutua, muistelee sitä samalla haikeudella kuin roomalaiskatolinen maallikkoveli muistelee jätettyä luostaria. Siellä oli hyvä olla.

Mutta sitä koulua eivät kaikki kestä, vaan useimmat sortuvat. Ja he sortuvat kahdella tavalla. Suuressa yksinäisyydessä, missä siellä eletään, vaipuvat he joko ahneuteen tahi juoppouteen. Ihmishengellä pitää olla jotakin, millä askarrella. Kun ei ole parempaa, kelpaa raha ja alkoholi. Ne sielut ovat myydyt.

Entä itse kansa? Millaista se on?

Se kokee tämän saman kuin etelästä muuttanutkin, mutta vain rajoitetummin ja ahtaammin – riippuen itsekunkin sielunkyvyistä ja kehityksestä. Mutta lyhyesti voidaan sanoa, että jokaisen Lapin asukkaan pakottaa tuo jylhä tunturiseutu valitsemaan joko hyvän tai pahan: intohimoisen, hurmostiloja lähentelevän hengen maailman tai mitä saastaisimman aineen palvonnan. Kaksi äärimmäisyyttä, sillä Lapissa ei löydy keskitietä. Eikä siellä asu keskinkertaisia ihmisiä, vaan sellaisia, jotka ovat suuria joko hyvässä tahi pahassa. – – –.

Sen suuntainen oli tuon kirjoituksen sisällys.

– Kirjailija-kirkkoherra Järventaus tuntee kyllä tarkoin Lapin ja elämisen siellä, oltuaan isot ajat lappilaisten pappina. Vai sellainen on Lappi syvällisemmässä merkityksessään! Tuossakin suhteessa Lappiin tutustuminen, sen psyken tarkkaileminen maisemamuotojen katselun ohella, sikäli kuin siihen ilmaantuu mahdollisuutta tällaisella pikamatkalla, on hyvin mielenkiintoista. Kun joutuisi aamu, että päästäisiin jatkamaan matkaa korpikyliin ja suurtunturien tienoille. Matkailu on jännittävää. Retkeilijä toivoo edestään löytävänsä aina uutta ja entistä parempaa nähtävää, kuultavaa ja koettavaa. Pitkä, monivaiheinen kesäretki on kuin loppuaan kohti kohoava romaani. Monet ovat lähteneet tänne Lappiin etsimään erämaan sielua, sen sisintä olemusta. He ovat vaeltaneet täällä viikkokausia, jotkut viipyneet vuosiakin, mutta he kaikki eivät ole sittenkään päässeet täydelleen selville, mikä ja millainen on oikea Lappi ja sen perusolemus. Niin ihmeellinen on Lapinmaa. – – –

Palattuansa aamukävelyltään kylältä johtajaherra majatalon pirtinpuolella tuntui tiedustelevan vanhaltaisännältä autoa matkan jatkamiseen.

– Meillä ei ole autoa, mutta kyllä niitä tässä kylässä on useitakin. Tässä aivan lähinaapurilla, kauppiaalla, on auto, suojeluskunnan päälliköllä on myös, mutta paras, uusi ja oikein komea ja kallis auto on työmies Jolalla. Hän asuu tästä noin puolen kilometrin päässä, vähän matkaa vielä tuon puulinnan takana, maantien vieressä. Ehkä näitte eilen tänne tullessanne pienen rakennuksen pihamaalla pitkän, harmaan auton.

– Näimme. Kuinka hänen on kannattanut ostaa sellainen auto?

– No, kun hän sai viime syksynä valtion raha-arpajaisten päävoiton 300.000 mk, niin osti 160.000 markan Studebakerin. Siitä ja hänen hauskasta automatkastaan Helsingistä tänne kerrottiin radiossakin ja onhan siitä tainnut olla juttuja lehdissäkin.

– Vai niin; en ole sattunut huomaamaan. Sehän on historiallinen auto. Sen me otamme kyyditsijäksemme Rauhalankylään viemään. Nuo nurmijärveläiset herrat lähtevät mukaamme, mutta jäävät jo Sirkankylään – kuuluvat menevän Levitunturille kasveja keräämään ja tutkimaan.

Aamiaisen jälkeen jätkä kävi palvelevaisesti hakemassa tuon uljaan mööpelin, Studebaker Presidentin. Sai köyhäkin kerran ajaa kalliilla ja komealla yksityisautolla. Sen omistaja itse, pitkä, ruskeasilmäinen, autoilijalippalakkinen mies, ohjasi autoaan ja jätkä istua jyrötti hänen vieressänsä. Majatalon portaiden eteen ylväästi ajaa hurautettua töryytettiin auton merkinantotorvea, että nyt joutukaa...

Ja pian tuli väkeä pirtin oven täydeltä, lähtijöitä ja lähdön katselijoita, ja varmaan myös kuuluisan ja komean arpajaisauton ihailijoita.

– Kyllä se veitikka on vikevä vehe, tämä Tuutepaakar, mutta on sillä hintaakin; hyvän maatilan oisi jo nykyaikana saanut sillä rahalla, puheli eräs ukkeli ajopeliä kierrellessänsä ja katsellessansa.

– No, ostinhan minä pienen maatilankin, puolustautui auton onnellinen omistaja.

– Ostit, ostit, tosi on, tuon, jossa nyt asut. Onhan sekin tyhjää parempi, mutta olisi se saanut olla suurempi yksin tein; siinä se olisi mennyt. Se olisi varmasti kannattanut paremmin kuin tämän hiien romilaan pito – tienestiajoja kun on niin harvoin. Paljoko sinä siitä asuinpaikastasi maksoit?

– 30.000 markkaa.

– No, ei se ollut paha hinta; ei ollenkaan liian kallis. Mutta sen 6.000 markan ramohvoonin osto Rovaniemen neiti-ihmiselle oli turha.

– Niinpä taisi olla, myönnytti automies leppeästi hymyillen ja levollisesti istuimellaan kenotellessaan tupakkaansa tuprutellen.

Lähdettiin liikkeelle pohjoista kohti hyvää, tasaista tietä myöten. Maisemien katselemista varten ajettiin hiljaa. Auton omistaja kertoi pyynnöstä onnenpotkunsa tarinan:

– Ostin viime syksynä vain yhden raha-arvan. Toisten yllytyksestä. Lainaamallani satamarkkasella. Sattui päävoitto, 300.000 mk. Olin ojaa kaivamassa jängällä, kun siitä juoksutettiin sana minulle. Olivat kuulleet radiosta; olin näet jättänyt numerostani tiedon kuuntelijoille. En ensin meinannut osata uskoa tuota, niin oudolta se äkkiä tuntui, mutta sitten kuitenkin viskasin lapion kädestäni ja lähdin taloon. Eikä ole sen jälkeen tullut olluksi ojamiehenä. Kuukauden kuluttua sain rahat kouraani Helsingissä. Ensin tahtoivat tästä autosta 190.000 mk, mutta ei se sitten tullut minulle maksamaan enempää 160.000, kun maksoin heti kaikki käteisellä. Ajoin sitten erään tämän puolikunnan miehen kanssa tällä autolla Helsingistä ensin Lappeenrantaan, sitten sieltä Kuopioon, Jyväskylään, Ouluun, Rovaniemelle ja sieltä tänne Kittilään. Kaikissa näissä paikoissa viivyimme yönseudun. Huviksemme vain ajelimme kaupunkeja katselemassa. Eikä se sen ihmeempi matka oilut, vaikka kuuluvat siitä kaikenlaista hälynneen. Mutta tiet olivat likaiset syksysateiden aikana. Ja auto oli tietysti yltäpäältä kurainen. Senhän arvaa. Niin pitkällä matkalla. Se tieto taitaa olla ainoa tosi niissä leikkijutuissa. Ei ole perätöntä puhetta sekään, että sittenkös nämä kittiset yltyivät kilpaa ostamaan raha-arpoja, mutta eivät ole tähän mennessä saaneet muuta kuin yhden 5.000 markan ja muutamia 200 markan voittoja. Nyt se into on jo vähän laimentunut.

Saavuttiin jo mahtavana kohoavan Levitunturin juurelle ja pienenlaisen, pitkänpuikean Immeljärven rannalle. Se järvi on siellä päin kuuluisa kauneudestaan. Ja erikoisen ihania sen seudut näyttivät olevankin. Levitunturin rinteen ja rannan välitse ohjautuvalta maantieltä on hyvä näköala järvelle ja sen takana sydänmaisen jylhänä ja laajana leviävälle Kätkätunturin tummametsäiselle rinteelle. Näkymälle antaa vaihtelua järven takana metsärinteellä pienen ja vaatimattoman näköisenä kyyhöttävä asumus peltovähäisensä keskellä. Yritetään siis sitkeästi elellä täällä sydänmaan kainalossakin, näillä muinaisten noitien ja tietomiesten erityisen mieluisilla mailla. Täällä he ovat, tämän järven rannalla, mahtava heimopäällikkö Päiviö ja Torajainen, stuorra noita, taikarumpujaan päristelleet, latikkansa lukeneet ja loveen langenneet; täällä kuului heidän myöhäsyntyinen jälkeläisensä ja salaoppinsa perijä Loma-Tuomaskin taikuushommissaan toisinaan tuhertaneen ja käpsehtineen, vaikka vakinainen asuinpaikkansa oli Lomajärven takarannalla. "Eikä siitä kovin ihmeitä aikoja vielä olekaan kulunut." Näitä seutuja katsellessa tuntui kuin noiden mahtimiesten aika ja muinaiset tapahtumat olisivat vielä hyvin lähellä, kuin maamme asutushistoria olisi tullut entistä elävämmäksi ja kiinnostavammaksi.

Immeljärveltä oli vain parin kolmen kilometrin matka Sirkankylään. Nurmijärveläiset kyydittiin majataloon. Siihenpä Levitunturi vasta oikein mahtavalta näytti.

Sirkankylästä lähdettyä hiljalleen ajaa nyökyttelemään edelleen, jo länteen päin vähittäin kaareutuvaa, aivan asumattomia korpimaita halkaisevaa tietä, tapahtui outoa, mutta ei sentään sen ihmeempää: vasta toisen kerran koko tällä kesälomamatkalla rupesi satamaan vettä. Ja sitä tuli rankasti aikansa. Mutta ei hätää auton "kupee-katon" alla. Eikä sadetta kestänyt puoltakaan tuntia. Jo kohta, kun oli sivuutettu Honka-Ollin autiopirtti, vedentulo loppui, päivä paistoi taas iloisesti ja sinirintasatakieli, jota tuolla ylämaassa tiukuäänensä takia kutsuttiin kellolinnuksi, lauloi jälleen riemukkaasti, uskollisen hartaasti säejaksoansa toistellen.

Automies kertoi Honka-Ollin tarinan: Olli oli yhteen aikaan Kittilän ja monen muun pitäjän rikkain mies – nyt ei ole muuta kuin tuo tönö täällä korven keskellä. Hän omisti aikoinaan ei vähempää kuin parikymmentä maatilaa useissa pitäjissä täällä ylämaissa. Kerrankin hän myi seitsemäntoista talon metsät yht'aikaa, putipuhtaiksi. Sai niillä useita miljoonia markkoja. Mutta tuhlasi ne kaikki. Monella tavalla hurvitteli. Kyllähän maailmaan rahaa mahtuu. Muutamana kesänä käveli kylillä kanneksien selässään suurta reppua, joka oli pakattu täyteen isoja seteleitä. Söi ja joi. Kerran hevosellaankin syötti konjakkiin keitettyä puuroa. Ja monta muuta kujetta. Nyt on Olli useina kesinä oleskellut Ivalon tienoilla, jossakin siellä Sotajoella ammatti-kullanhuuhtojana. Siellä on parhaillaankin. Tässä mökissä ei nyt asu kukaan. Olli kun on erossa vaimostaan ja jo aikuiset lapset ovat hajautuneet maailman tuuliin. Aina talveksi kuitenkin tulee Olli tuohon asuntoonsa. Monen kuukauden aikana kovalla uurastuksella kultajoella saa aina sen verran kokoon, että kun on tarkkana, niin tulee toimeen talven yli. Konjakkipuuroa ei taida enää keitellä. Ei ainakaan ennen kuin hän tulee uudestaan rikkaaksi, löydettyään joelta niin hyvän kultajyväpaikan, että siitä saa huuhdotuksi "suuren koolillisen päivässä". Sitä Olli odottaa.

– On meitä maailmassa monenlaisia retustajia, lopetti kertoja tarinan.

– Kaikkien päätä ei viiraa samaan suuntaan, säesti helsinkiläisherra.

– Voi ukkorukka, kun ei osannut hallita rahojaan, säälitteli helläsydäminen rouva.

Sitten saavuttiin Pälkevaaran jylhämetsäisen rinteen vieritse jo Jerisjärvelle. Paikkakuntaa nimitetään myös Rauhalankyläksi. Siinä on suuren, aukean järven rannalla muutamia taloja, Paloranta, Rauhala ja Kulkulahti. Maantieltä eronnut muutamia satoja metrejä pitkä, autolla vaivoin ajettava tie päättyi Rauhalan talon pihaan. Siitä oli käveltävä aivan vieressä olevaan Kulkulahteen, joka edellisenä uudenvuodenpäivänä oli saanut majatalon oikeudet ja velvollisuudet. Se oli sekä päältä että sisältä oikea erämaan majatalo, alkeellisin, mitä retkeläiset olivat milloinkaan nähneet. Matkustajien käytettävänä oli vain yksi huone. Mutta ihmiset olivat ystävällisempiä ja välittömämpiä kuin. monilla keskeisimmillä paikoilla. Päiväkirjan mukaan nämä olivat ensimmäiset majatalovieraat kesäkelin aikana. Aikaisemmin sinä vuonna oli käynyt – 8 henkilöä. Ei siis liikaa huisketta. Kolmelle matkustajalle, nimittäin rakennusmestarille, koneasiamiehelle ja opettajattarelle, näkyi annetun porokyyti tekeillä olleen maantien pohjaa myöten Muonion kirkolle, 30 kilometrin matka. Majatalokyytiä poron pulkassa! Oli uskoittava saavutun ainakin nyt oikeaan Lappiin. Ja näkyihän ikkunastakin köysikaulainen, suurisarvinen pihaporo ketoa jyrsimässä.

Talon isäntä, lyhyt ja tanakka, keski-ikäinen mies, tuli kamariin tervehtimään pitkämatkaisia, harvinaisia vieraita. Ja emäntä keitti kahvia pyytämättä kuin vanhoille tutuille tahi sukulaisille.

Isäntä oli sujuvapuheinen ja vilkasluonteinen. Vierasjätkä siirtyi pirttiin hänen kanssaan juttelemaan. Sanat eivät olleet juuren alla enemmän puolella kuin toisellakaan. Isäntä puhui sielläkin päin yleistä h-keskeistä Lapin suomea ja jätkä väänsi rehevästi äidinkieltänsä Savon murretta, sillä hänestä tuntui se siellä, tuossa ympäristössä olevan paremmin paikallaan kuin hieno kirjakieli. Vastauksena kysymykseensä isäntä sai aluksi tietää, että "ei ollut Nivalan kauheeta kapinoo suurempoo sottoo eikä meteliä Suomessa silloin, kun tänne Lappiin lähettiin", joten siis "myö ei tultu tänne sottoo pakkoon – muuten vuan lähettiin kerran kahtomaan tätäkii puoljkuntoo; meinattiin pistäytyä Pallasjärvelläi."

Isäntä tuntui olevan innokas kala- ja metsämies. Vierähti siinä tunti ja toinenkin. Puhumista riitti. Isännällä ei näyttänyt olevan kiirettä minnekään, ei sen enempää kuin muillakaan alkuasukkailla. Pitihän haastattaa vierasta, etelän puolen miestä.

Kärpäset surrasivat kuumassa pirtissä. Avonaisesta ikkunasta kuului leivosen liverrys, – täällä pohjoisessa vielä näin myöhään, kesäkuun 29 päivänä. Ja karsinapuolen lasista näkyi Jerisjärven (eli Jierisjärven, kuten isäntä sitä nimitti) suuri, kuulema 12 kilometriä pitkä, 5 kilometriä leveä ja 271 metriä merenpintaa korkeammalla oleva selkä tyynenä, auringonpaisteessa kimaltelevana. Lähellä rantaa näkyi myös neljä telkkää rauhallisesti uiskentelemassa. Niiden munituspönttöjä oli läheisten mäntyjen kyljissä.

Vieras tiedusteli isännältä, kannattaisiko nyt lähteä uistelemaan, kun ei ole tässä muutakaan tekemistä. Isäntä epäsi lähdön ja kertoi Jerisjärven olevan huonon uisteella-antajan. "Rautuja" (lohia) ei ole ja hauki haukkaa harvoin uistinta, "tuoltha keskusselälthä minkhä vähä joskus ottaa muikku-uisthinta tahi kalankuvvaa". Mutta siikoja ja muikkuja, joita nimitetään yleisimmin "silleiksi", kuuluttiin saatavan hyvästi nuotalla ja verkolla. Jerisjärvi on tunnettu erittäin suurikokoisista, rasvaisista siioistansa, joista isoimmat ovat 5-kiloisia. Mutta näin suuria ei saada kovin usein. Enimmän antaa järvi 2, 3 ja 4 kilon painoisia. "Vaan matheita tässä on hyvin isoja. Toissa talvena saathiin kymmenkiloinen mötkhäle. Se on jo aika peto matikaksi." Jerisjärvi on Kittilän ja Muonion pitäjien kalaisimpia. Järven länsipuolisko kuuluu Muonioon. Ammattimaista nuotanvetoa harjoitetaan paljon. Se homma on kuitenkin viime vuosina melkoisesti vähentynyt ja sen tulokset ehtyneet entisestään. Ahveniakin on Jerisjärvessä tässä aikaisemmin mainittujen kalalajien lisäksi. Ahvenia ei ole kaikissa tämän tienoon vesissä.

Metsästysasioista puheltaessa saatiin tietää, että karhuista ei ollut kovin pahaa vastusta näillä tienoilla, mutta "ainahan se joku..." Vesilintuja – "sotkia" (telkkiä) ja etenkin "varttia" (koskeloita) – on runsaanlaisesti Jerisjärvessä. Hanhet pesivät Levijärvessä ja Kortelammessa "ja monissa muissa lapinlompoloissa". "Ja tuonne kun menhään Pokkaan päin, niin siellä niithä vasta hanhhia on. Ja lähempänäkin on, on-on, ja peshii, peshii oikein ihan, aivan ylheisesti. No, mishäs sithen? Hanhhenpoikhia otethan monasti aljuiksi, eläteiksi. Ja korpipuroistha – sieltä heitä saisi ampua paljon siipisatoja täysikasvuisia hanhhia. Ne on siipisatona heinäkuun lopulla ja elokuun alussa; ja ammutaankin heinäväen syötäväksi. Luvaton aika silloin kyllä on, mutta ei se tule kuulhoon yhtään, ei tule, ei-ei. Mitäs me täällä Lapissa syötäisi, jos ei sitä mitä täällä on? Ja syömätä on paha olla, paha-paha." Vieras oli samaa mieltä isännän kanssa, että pahapaha ja pyysi emännältä rahan edestä ruokaa. Ja hän sai sitä pirtin pöydälle: suuren puupytyllisen viiliä, siikaa, voita ja ohutta ohrarieskaa. Herrasväki oli jo vähän aikaisemmin syönyt kamaripöksässä ja lähtenyt lähistölle käyskentelemään ja valokuvailemaan.

Syötyään jätkäkin pistäytyi pihalle, jossa isäntä kohteliaasti "viisasi" pohjoisessa päin lähes kymmenen kilometrin päässä, Muonion ja Kittilän pitäjien rajalla juhlallisena näkyvän, lähes kuusi ja puoli sataa metriä korkean, erittäin kaunismuotoisen Keimiötunturin eli Jeristunturin, jonka harteilla lumiläikät vielä kimaltelivat. Lähellä koillisessa ja idässä kohosivat Koivukero (Koivakero), Pälkekero ja Kulkukero sekä kaakossa Mustakero. (Kero = pää, huippu, tunturin ylin metsätön alue.) Jerisjärven takana luoteessa näkyi Särkitunturi ja kaukana lännessä laaja-alainen Olostunturi.

Isäntä meni lämmittämään vieraille saunaa, ja jätkä lähetettiin taittelemaan vastasvarpuja metsästä pellonaidan takaa. Koivun lehdet olivat vielä keskenkasvuisia täällä ylhäällä.

Vastasvarpuja vuoleksien jätkä sitten istuskeli asuinrakennuksen portailla. Talon piikapalkollinen tuli kiulu kädessä lypsyltä, puhaltautuen kuin pelokkaana emännän luokse pirttiin. Raolleen jääneestä ovesta tulivat kuuluviin tytön sanat – "tuo taitaa olla se jätkä, joka silloin toissaviikolla kävi tässä sen kirveenvarkaan kaverina." – "Ei ole se; tuli kaksi kievarivierasta, herra ja rouva, Kittilän arpajaisautolla ajoivat – niiden völjyssä se tähän ilmestyi."

Myöhemmin rannassa tuo näpsän näköinen palvelijatar pyykkiä pestessään ei enää näyttänyt pelkäävän jätkää, koskapa naurahteli vätyspuheille ja kertoi pyynnöstä sen kirveenvientijutun.

Oli näet sattunut seikka semmoinen, että kaksi kulkurijätkää tuli Muoniosta päin tähän taloon, istuivat ensin ikänsä ja aikansa ääneti siinä sängynkannella pirtin ovensuussa. Vasta, kun emäntä kysyi, että mitä miehiä ollaan ja minnekä mennään, niin toinen urahti, että puupoikia ollaan ja Könkäänkylään uittosavottaan olisi meininki mennä, mutta meidän pitäisi saada rahalla ruokaa, että jaksaisimme taas kävellä. Mikäs siinä – miehet saivat ruokaa. Vahvasti pistivätkin sapuskaa poskeensa. Mutta kun maksun aika tuli, ei kummaltakaan löytynyt markkaakaan. Silloin juipit, ensin kiroiltuaan, että "kato kummaa, kun rahat putosivat rikkinäisistä taskuista", esittivät, että he saisivat kuitata syönnöksensä pienimällä halkoja. Siihen piti suostua; minkäpä heiltä muunkaan otti, tyhjiltä roikaleilta. Toinen sieppasi topakasti penkin alta kirveen ja se olalla marssi halkoliiteriin. Kun se on niin ahdas, ettei siellä mahdu hakkaamaan enempää kuin yksi mies kerrallaan, täytyi toisen jätkän jäädä odottamaan vuoroaan.

Hetken kuluttua pirttiin jäänyt hyväkäs kurkisti ulos avonaisesta ikkunasta ja huusi sitten meille pirtissä oleville, että katsokaa nyt, hyvät ihmiset, kun tuo kaveri, ketale, menee tuolla tietä pitkin ja viepi talon kirveen – minäpä juoksen jälessä ja haen siltä sen kirveen pois...

Ja niin se meni, ja niin menivät molemmat, ja veivät kirveen. Kun isäntä lähti jälkeen, ja kun juipit näkivät ajajansa, poikkesivat maantieltä selkoseen ja sinne pimittäytyivät. –

Kun tällä lannanmaan jätkällä ei ollut kiirettä, jäi hän ajankulukseen saunakylpyä odottaessaan vähän kujeilemaan tytön kanssa, jotta varmasti jätkäksi luultaisiin, ja sanoi sällimäisen suorasukaisesti ja rennosti:

– Eiköhän me ruveta riijaamaan?

– Passaa kyllä, vastasi tyttö nopsasti, mutta ei riijata toisiamme.

Sepä oli sukkela vastaus! Uusi yritys:

– Mitähän, jos tulisin yöjalakaan?

– Sekin sopii – noissa naapuritaloissa on kyllä tyttöjä. Eivätkä ole liian vanhojakaan; vaurain taitaa olla – kymmenvuotias.

Naurettiin raikuvasti...

– Tahi jos kirjoittaisin teille preivin kotipuolestani.

– Kukas sitä kykenee kieltämään? Onhan nyt kansanvalta.

– Mikäs se olikaan nimenne ja osoitteenne?

– Olka Olematon, tielle tulematon, Veäräseären postipysäkki, Visakintun jalakaposti.

Naurettiin taas. Tyttö oli aivan mahdoton vintiö. "Riijaamisesta" ei tullut sen valmiimpaa. Mytynpeliksi meni koko homma.

Varsinkin kun isäntä juuri parhaiksi huusi jätkän kanssaan saunaan kylpemään.

Hyvä oli löyly. Ja mukavat saunapuheet. Niin oli mies sitten kuin uusi ihminen saunasta tultua. Kelpasipa siinä saunan kupeella pölkkykasalla istuen vilvoitella itseään ja katsella laajalle, auringon kullassa kylpevälle ulapalle, josta toisinaan kuului kuikan unelias joikuminen. Vallitsi pienen, etäisen maalaiskylän rauha, täällä korkeiden kerojen, suurten selkosten ja jänkämaiden keskellä. Mieli oli tasapainossa, kohdallansa koko maailma – taas tällä kertaa ainakin.

Pirtissä istuttiin pitkään sinä iltana. Siellä juttelivat herra ja rouvakin isännän ja emännän kanssa. Oli viihtyisää ja hauskaa.

Pirtissä oli kuitenkin eräs ihminen, jolla ei ollut viihtyisyyttä eikä hauskuutta, ei sinne päinkään, ei milloinkaan. Hän oli emännän veli, halvautunut sairas sängyssään. Hänen oli täytynyt maata siinä maailmansodan loppuvuosista saakka, suuren ja tuhoisan espanjantautiepidemian ajoilta asti aivan yhtä mittaa, kumpikin jalka ja vasen käsi "laakin lyöminä", ja selvän puhekykynsäkin menettäneenä. Espanjantaudin sairastettuaan mies oli liian aikaisin jättänyt vuoteensa, lähtenyt paksussa lumessa paarustaen hakemaan metsästä länkipuuta, hiostunut kovasti, ja niin otti tauti uudestaan, entistä ankarammin, oli tappaa ihan. Jätti kuitenkin henkiin, mutta vajavaisena. Tuskia ei ole, ja täysi ymmärrys jäljellä, mutta muuten huono olo. Sairas söi kuulema vahvasti, lihonut oli viime vuosina, ja "oli ahne tupakalle". Hän kartutti tupakanostorahastoaan sänkynsä kohdalla ikkunalaudalla säilyttämäänsä taskukellon kuoreen. Vieraidenkin markat lisäsivät tuota rahastoa. Kiitokseksi lahjasta mies heille hymyili, nousi istualleen, otti hartaana lippalakin pois päästänsä ja alkoi ikivanhasta virsikirjakulusta – joka olisi varmaankin ollut kyllin iäkäs museoesineeksikin – veisata virttä korkealla äänellä.

Kun virren sanoista ei saatu kunnollista selkoa, jätkä meni ja katsoi laulun loputtua, mitä mies oli veisannut, ja luki sairaan osoittamasta paikasta:

    Mä korpin raato raihnainen,
    Ja paha synnin pahka,
    Mä imen itseen' vääryyden
    Kuin sateen imee rahka.
    Mä olen rakki raivosuu,
    Oi Herra, heitä armonluu,
    Purista piskin niskaa
    Ja taivaan iloon viskaa!

Oltiin tulla aivan liikuttuneiksi. Sairaskin silmäili vieraita totisena.

    ... purista piskin niskaa
    ja taivaan iloon viskaa.

– Kunpa vain sen puristuksen kestäisimme... täällä ajassa. Tuota sängyssä makaavaa miestä ainakin on puristettu liian kovasti.

7.

ILTA KEIMIÖJÄRVELLÄ.

Vasta puolen päivän jälkeen retkikunta joutui jatkamaan matkaansa Jerisjärven Kulkulasta. Piti näet odottaa Muoniosta polkupyöräpostia, jonka jätkä oli Rovaniemellä puhelimitse järjestänyt tuomaan tiedon eräästä hänelle hyvin kiireisestä, tärkeästä asiasta. Tieto tuli – ja saattoi miehen surulliseksi. Reilun jätkämiehen osan esittäminen ei tahtonut enää oikein onnistua. Lähtövalmistuksia tehdessään hän oli kovin alakuloinen ja huokaili maailman kylmyyttä. Mutta ajatuksissaan hän lohduttautui Kailaksen kirjoittamalla runokatkelmalla:

    Kunhan itsestäsi luovu et,
    valo, ilma tulee elämäksi.
    Ylläs seestyy, jos sen ansaitset...

Isäntä Kulkula lähti oppaaksi viemään vieraita Pallasjärvelle, yhä pohjoista kohti. 16-18 km:n taivallus oli edessä. Ensiksi 4 km:n venematka Jerisjärvellä. Se päättyi Koivarovan uudistalon rannassa. Siihen olisi päässyt Kulkulasta myös jalkaisin vanhaa ns. ratsutietä myöten.

Vaellus jatkui lähes puolenkymmenen kilometrin matkan paikoin poluttomassa metsässä, Keimiötunturin itäisellä liepeellä, ja sen päivän taipaleenteko päättyi Keimiöjärvellä, "puolmatkan krouvissa". Muutamassa paikassa oli mentävä Keimiöjärvestä Jerisjärveen virtaavan, syvän Keimiöojan ylitse. Siinä saatiin kaatuneen puun rungolla esittää "tasapainotaiteilua elämän näyttämöllä".

Keimiöjärvellä opas laittoi nuotiotulen erittäin idylliseen paikkaan. Pyhät liekit leiskuivat matalan koivukon ympäröimällä nurmikunnaalla, vanhan kalastuskämpän edessä, korkeiden tunturien välissä läikkyvän Keimiöjärven rannalla, aivan paljaslakisen Keimiötunturin juurella. Paikka oli sykähyttävän erämainen, aidosti lappimainen. Nyt vihdoin tunnettiin todella oltavan Korkealla, Ylämaassa. Tuon tunteen outous viehätti ja kiehtoi mieliä. Kahvia ja voileipiä nauttien istuttiin nuotion ympärillä tyytyväisinä kuin toiveittensa perille päässeet ainakin. Jätkä tuijotti tuleen mietteliäänä... Nuotiotuli ja erämaa! Salaperäinen on nuotiotulen lumous. Se sulattaa mielen, herkistää sydämen. Honkaisissa haloissa liekehtivän nuotiotulen ääressä erämaan matkaaja haluaisi saada olemukseensa edes hivenen tulen lämmittävästä voimasta, sen polttavasta hehkusta, sen valaisevasta loimusta. Erämaanikävä yllättää meidät kiihkeänä toisinaan kaupungin tuoksinassakin muistaessamme nuotiotulen ritinää ja korven puiden surumielistä huminaa. Heräämme joskus yölläkin muistaen kaukaisen sydänmaan runollisen nuotiotulen tunnelmineen. Emme tiedä, miksi; tunnemme vain kipeästi lohduttoman ikävän ja kaipauksen. Ne eivät jätä rauhaan, vaikka kuinka koettaisimme turruttaa mielemme ja paaduttaa sydämemme. Kaupungin ilot eivät auta...

– Nyt kun on levähdetty jalkapatikan jäljestä, tässä syöty ja juotu, niin lähdetäänpä onkimaan tammukkaita tuosta Keimiöojasta, ehdotti opas jätkälle.

Pian he vetelivät kääpiödevonia ja kullanväristä pikkuvilkkua puron tummassa vedessä. Eikä aikaakaan, kun opas jo heitti taakseen kanervikkoon mustapilkkuisen tammukan, pöytäveitsen pituisen purolohen. Kohta toisen ja kolmannen. Sitten kun ei alkanut pian kuulua lisää hänen onkeensa, siirtyi hän toiseen paikkaan, siihen aivan lähelle vain. Hän hiipi äyräälle pensaan suojassa ja kuin salaa pudotti devonin veteen. Heti jännittyi siima kireälle, kuului veden pulahdus – ja pian ponnahteli forelli kanervikossa, ja hetken kuluttua toinen kirjava kala. Jätkämies sai vain pari "mitä suurimmassa määrässä keskenkasvuista" ahventa. Lohenpoika ei erehtynyt. Vaikka kultavilkkua sanotaan parhaaksi vieheeksi Lapin virtavesissä. Lieneekö ollut vika tottumattomassa vetämistavassa? Mutta Ranssu-isäntä, innokas ja osava onkija, paiskeli maalle puolen tunnin aikana kaikkiaan kolmattakymmentä lohenmullosta ja ahvenentorilasta.

– Eivät ne ole oikein syönnillään vielä näin kevätkesällä – paljon parempaa on kalantulo myöhemmällä, tuumaili isäntä.

Saalis kypsytettiin nuotiotulen hohteessa haarakeppien kärjissä. Eväsvarasto sai kaloista hyvän lisän.

– Jos meillä olisi pitkäsiima, uistimia tahi saukkolauta ja jos tuo veneräyskäni olisi soutukunnossa, niin tämmöisenä tyynenä ja lämpimänä iltana tuosta Keimiöjärvestä varmasti lähtisi lohia eli rautuja. Niitä on siinä kolmekiloisiakin. Ja onhan siinä muitakin kaloja – ahvenia, mateita, siikoja ja nieriäisiä. Toistakymmentä vuotta sitten toin siianpoikasia Jerisjärvestä. Se "touko" on kasvanut hyvin. Monena kesänä olen tästä jo saanut verkoilla suurenlaisia siikoja.

Pyyntiasiat kiinnostivat jätkääkin:

– Tähän Keimiöjärveen kannattaisi vedättää kunnollinen vene ja tulla tänne kerran kalastamaan pitkäksi ajaksi... Mutta nyt meidän on lähdettävä kiipeämään tuonne Keimiötunturin huipulle.

Sinne nousemisessa oli aikamoinen urakka, sillä tunturin rinne on jyrkkä ja pitkä, suureksi osaksi irtokivistä, muinais-Jäämeren kiehittelemää valtavaa raunioröykkiötä, rakkaa. Siinä käveleminen oli lievimmin sanoen hiukan epämukavaa. Mutta yritettävä oli. Ei tässä nyt vähää säikähdetä, kun on kerran tullut tänne lähdetyksi. Ponnista, jos tahdot päästä huipulle; taistele, jos haluat voittaa. Se on maailman ja elämän järkähtämätön vaatimus kaikkialla. Kohoaminen matalan maailman alhosta tähtiä kohti, ad astra, on vaikeaa.

    Katse kauas, korkealle,
    kulku vuoren kukkulalle!
    Toivo taakse taivahitten,
    kaiho juhliin jumalitten.

Tunturin aukealle, jäkäläiselle laelle viimein päästyään retkeläiset varmaankin olisivat voineet yhtyä tri Munthen mielipiteeseen, että elämän kauneimmat antimet eivät ole myytävinä, vaan me saamme ne lahjaksi kuolemattomilta jumalilta. He antavat meidän nähdä auringon nousun ja laskun sekä pilvien purjehtimisen avaruudessa; he näyttävät meille meren, metsät ja vainiot.

Näköala oli, varsinkin Jerisjärvelle päin, todella ihana ja valtava täältä lähes neljänsadan metrin korkeudelta katsellen. Ensiksi kiinnittivät huomiota pohjoisessa päin, penikulman päässä lumisina ylväästi kohoavat Pallastunturit – Taivaskero, Pallaskero, Pyhäkero ja Nammalkero; samalla suunnalla muutamien kilometrien päässä nousevat Lommoltunturin, Matorovan ja Lusmavaaran metsättömät, ruskeajäkäläiset kyömyselänteet, peittäen näkyvistä Pallasjärven. Pitkäselkäinen, kolmilakinen Sammaltunturi ylenee Keimiöjärven länsirannalla, nousten suoraan vedestä. Se on erittäin kaunis, tyypillinen Lapin "porotunturi" – aukeat rinnemaat, sileät ja jäkäläiset. Sen eräällä rinnekenkämällä kuvastui taivasta vasten koivunrungoista tehty, kartion muotoinen Lapin kota, talvisten poropaimenten tilapäisasunto. Muista tuntureista ovat huomattavimmat kaukaa etelästä näkyvät Äkäskero ja Lainiotunturi sekä lännessä Särkitunturi ja Olostunturi. Ja sitten jokia ja järviä, mm. Kivijärvi koillisessa, Jerisjärvi ja Äkäsjärvi etelässä, lännessä Torasjärvi ja Olosjärvi (Muonion valkoinen kirkko takanaan) sekä luoteessa Lapin kalaisista järvistä kalaisin Vuontisjärvi, jossa pyyntimiehet käyvät pitkienkin matkojen takaa. Katsoitpa minne päin tahansa, kaikkialla Lapin jylhänsuurta, lumoavaa luontoa. Sitä katsellessa unohdat huolet ja vastoinkäymiset. Tunnet sydämesi lyövän entistä voimakkaammin, veren virtaavan suonissa vireämmin, kehittäen uutta, nuorekasta elinvoimaa. Mielesi kevenee ja avartuu nähdessäsi maailman ja elämän laajana, ilmavana ja valoisana edessäsi. Elämänrohkeutesi karttuu, toivosi viriää. "Valo ja ilma tulevat elämäksi", korkea taivaankumu seestyy ylläsi – illan lähestyessä, auringon aletessa. Sinä et enää pelkää yötä, sillä nyt tiedät, kun sen omin silmin näet, että Korkean Pohjolan satumaassa ei ole yön pimeyttä ollenkaan, Lapin kesäinen aurinko ei laskeudu näkymättömiin. Vielä myöhään, iltavarjojen jo pidennyttyä, näet auringon säteiden kimaltelun Taivaskeron lumiläikissä, näet tunturikasvillisuuden heleän värikylläisyyden – jäkälä, uuvana, tunturipaju, karhunmarja, kurjenkanerva, tunturikihokki ja loistavimpana tähtisilmäinen, punainen azalea. Ja sinä kuulet tunturin lintujen ääntelyt – pulmusen iloisen sirinän, keräjäkurmitsan väräjävän mollisävelen dyrr... dyrr... dyt, dyt, ja alhaalla rinnekoivikossa kirkkaasti helisevän sinirinnan laulun. Tuo sirkutus, Pohjolan parhaan laulajan, sinirintasatakielen, kaunis viserrys tuntui enimmän luovan hienoa, satuista tunnelmaa ihanana iltana Keimiötunturin huipulla. Olo tuntui sanomattoman vapautuneelta:

    kunhan itsestäsi luovu et,
    ylläs seestyy, jos sen ansaitset.

Toisten nukkuessa jätkämies valvoi vielä havuvuoteellaan nuotiotulen ääressä, Keimiöjärven rannalla. Järvi oli aivan tyyni; vain vesilinnun viri rikkoi sen tummaa, rantatuntureita kuvastavaa pintaa. Keskiyön aurinko kultasi tunturien lakimaita ja puiden latvoja, mutta alempana oli varjoisaa. Siinä loikoessaan huolettomana vapaa mies sääli mielessään niitä ihmisiä, jotka joka ilta palaavat saman katon alle levolle, niitä kaupunkien ja muiden yhdyskuntien luola-asukkaita, jotka alinomaa kyyröttävät komeroissaan, irroittamatta itseään milloinkaan Luojan vapaaseen luontoon, erämaan metsiin, järville ja vuorille. Ja "salaamatta tunteitaan itseltään tahi avaralta taivaalta, joka katseli alas ja näki hänet, mies kiitti olemuksensa luojaa siitä, että hän oli tämän järven ja tuon tunturin ja aarniometsän antanut – nämä vihannat asunnot, joissa kulkija oli suuren onnen löytänyt."

Oliko hän nyt löytänyt myös Lapin erämaan sydämen ja sielun?

8. PALLAS--OUNAS,

maamme ihanteellisin retkeilyseutu.

Keimiöjärveltä lähti opas johdattamaan retkeläisiä järven itäpuolitse edelleen pohjoista kohti. Loitolla järven rannasta, tasaisella ja kuivalla, matalaa tunturikoivukkoa kasvavalla ylänkömaalla oli hyvä kävellä. Lähempänä Keimiöjärven rantaa kuului olevan Pallasjärvelle johtava pilkoitettu polku, mutta opas piti parempana kulkea täällä ylempänä. Nähtiin siinä ensi kerran samasta juurakosta omituisesti monirunkoiseksi muodostunutta Lapin kaunista kääpiökoivukkoa, joka ei ollut kuitenkaan vielä varsinaista pensasmaista vaivaiskoivua, vaan parin, kolmen metrin korkuista.

Tällaista metsämaastoa riitti ehkä noin parin kilometrin verran, Keimiöjärven pohjoispään koillispuolelle kuusikkonotkoon saakka. Siinä painanteessa kuului olevan viereisen Sammaltunturin pitkän selänteen ylitse tulevan Pallas–Ounastunturin viimeksi ehdotettuun kokoonsa supistetun luonnonsuojelualueen eteläinen raja. Tässä retkeilijä siis astuu "pyhään maahan". Ja jatkaessaan vaellustansa Lommoltunturin (Lompolotunturin eli Risuläjäntunturin) eteläisen liepeen aukeaa selännettä pitkin Pallasjärveä kohti hän havaitsee yllätyksekseen tulleensa Lapiksikin hyvin erikoislaatuiseen seutuun. Jo tämänkin näkymän perusteella taivaltaja kernaasti hyväksyy seudun luonnonsuojelualueeksi. Hän näkee ympärillään joka puolella metsää, järviä ja tunturihuippuja, joista komeimmat ovat Pallastunturiston laajin ja valtavin osa sekä aivan lähellä vasemmalla n. 650 m korkeuteen mp:sta kohoava Sammaltunturin selkämä. Juuri täältä, Lommoltunturilta, idästä päin nähtynä, Pallasvuoristo tekee valtavimman vaikutuksen. Katsoja ihailee tuon tiheän tunturiryhmän lumilautumaisia, pyöreitä huippuprofiileja. On tunnustettava todeksi maininta, että Pallasvuoristo edustaa tunturi-Lapin jylhää, alakuloista ja surumielistä kauneutta sen hienoimmassa muodossa. Pallasjärvi ei näy Lommoltunturin eteläliepeelle, mutta jos matkailija poikkeaa pari kilometriä syrjään tavalliselta, suorimmalta Keimiöjärven–Pallastalon väliseltä reitiltä, nousten Lommoltunturin selänteen koilliselle kärsähuipulle, saa hän ihailla Pallasjärvi-näkymää.

Retkikunta pysähtyi Lommoltunturin aukealla etelälaiteella hetkiseksi levähtämään ja katselemaan viehättäviä näköaloja. Paahteisena päivänä oli tunturituulikin siksi lämmintä, että hiostuneinakin uskallettiin istua. Istujien ympärillä lenteli kaksi etelässä harvinaista, mutta täällä päin usein tavattavaa pikkukuovia. Ne kaartelivat arasti turvallisen välimatkan päässä ihmisistä ja piipittivät hätäisesti: bi-bi-bi-bi-bi. Niiden poikaset olivat tietenkin jossakin lähistöllä maassa. Emolintujen huolestunut käyttäytyminen ilmaisi sen. "Kylläpä jänkälinnuilla on hätä", sanoi opas; "se on soma lintu tuo tuikkunen, mikä lie, lappalainen sitä nimittää kuskastaksi; se asustaa enimmäkseen suomailla, mutta pesii myös täällä tunturin metsättömällä jäkälärinteellä."

Noiden jänkälintujen ja korvissa tinisevien, mutta pikiöljyä, lavendeliöljyä ja etenkin neilikkaöljyä karttavien sääskien lisäksi retkeläiset tarkkailivat taivaltaessaan toisiakin siivellisiä, varsinkin mielenkiintoisia, Lapin erämaalle ominaisia lintuja. Esimerkiksi kuusankoja ja tilhiä. Näitä kumpiakin osui polun varteen jylhässä, kirveenkoskemattomassa kuusikossa, ns. suojametsäalueella vähän ennen Pallasjärvelle saapumista. Kuusankoja (kuukkoisiksi niitä nimitti opas; lapinkielellä kuossak) nähtiin useita. Kovaäänistä kävelykeskustelua kuullessaan nuo uteliaasta luonteenlaadustaan tunnetut pohjoisten havumetsien uskolliset asukkaat, päältä punaharmaat, alta ruosteenruskeat ja melkein närhin kokoiset linnut lensivät esiin. Ihmettelevästi rätisten ne seurasivat kulkijoita pitkän matkaa hyppelehtien heidän luonaan maassa ja kuusien alimmilla oksilla. Tilhet taas, nuo meille kaikille tutut pihlajalinnut, jotka syksyisellä muuttomatkallaan kiertelevät Keski- ja Etelä-Suomessa, sirisivät vienosti ja surunvoittoisesti harvalla, mäntyjä ja kuusia kasvavalla kangasmaalla, jonne Pallasjärvi jo näkyi. Tuon tutun syksyisen ja syystalvisen sirisevän äänen kuuleminen kuumana kesäpäivänä tuntui oudolta etelän ihmisistä. Sekin seikka muistutti oltavan "ulkomaanmatkalla". Sirinälintuja, korvarastaita, joiksi opas niitä sanoi (lapinkielellä pällje-rastis), oli vain kaksi mäntyjen latvakerkissä. Niiden pesä oli ehkä niillä tienoin. Tällainen pesä, joka on visusti "naamioitu" pienillä kuusenrisuilla, jäkälällä ja naavalla, oli niihin aikoihin, kesäkuun lopulla munasta kuoriutuneiden poikasten kotina. Jätkä kertoi oppaalle, että tilhen pesämeininki oli tieteelle arvoitus aina vuoteen 1856, jolloin vihdoin englantilaisen J. Wolleyn palkkaama linnunmunien museokerääjä löysi ensimmäisen tilhenpesän tästä läheltä, Pallasjärven pohjoispuolelta, Kyrönkylän alueelta, aivan Kittilän ja Enontekiön rajalta. Se oli kuusessa, lähellä runkoa. Tilhi tekeekin pesänsä useimmin kuuseen, toisinaan mäntyyn. Munia kuuluu olevan 5 tahi 6, ja ne ovat siniharmaita, mustanruskeapilkkuisia. Tilhien pesiä on kyllä myöhemmin löydetty useita, kun kerran siihen "opittiin". Edellä mainittu englantilainen Wolley muuten asui Muoniossa ja välitti Lapin lintujen munia, poikasia ja pesiä ulkomaiden luonnontieteellisiin museoihin. Hänen palveluksessansa mainittuja kokoelmaesineitä keräämässä oli satoja alkuasukkaita Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa. Lintujen pesimätapojen tunteminen lisääntyi paljon tänä aikana. Muonion nimi oli tunnettu kaikkialla maailman lintutieteilijäin keskuudessa.

Linnuista puhuttaessa opas kertoi, että tällä kankaalla oli toissa keväänä saatu ammutuksi kotka. Se oli suuri, levitettyjen siipien kärkien väli 3 metriä. Kotkien ja muiden petolintujen lukuisuudesta huolimatta on riistalintuja runsaasti Pallasjärven tienoon laajoilla, aivan hakkaamattomilla metsäalueilla, etenkin järven pohjoispuolella. Pallasvuoriston ja sen pohjoispuolella olevien tunturien lakipaljakoilla tavataan metsäkanaa, riekkoa pienempi tuntuririekko eli kiiruna (opas nimitti sitä kierunaksi ja ohjasriekoksi; lapinkielellä se on kirun). Näillä mailla asustaa myös ahmoja, ilveksiä ja karhuja.

Näitä puheltaessa saavuttiin eteen ilmaantuneelle Pallastalon vainioaukealle, laajan Pallasjärven rannalle. Retkeilijät tunsivat tulleensa uuteen, salaperäiseen maailmaan. Tunnelma oli romanttinen, näköala viehättävä. Vaikka rantaäyräällä, vasemmalla kohoavan Pallasvuoriston laitatunturin seinämän juurella vähäisinä kyyhöttävät Pallastalon rakennukset näyttivät olevan pahasti rappeutuneet.

Retkikunta saapasteli "päärakennukseen", Pallasjärven tilan entiseen – riiheen. Siellä tavattiin tämän laajan erämaaseudun ainoat asukkaat. Heitä oli neljä kappaletta: isäntä Nestori, emäntä Hilda, poika Joona ja koira Tarkka. Riihipirtti oli ahdas ja sekainen – liesiuuni, kaksikerroksinen seinäsänky, kaappipöytä, penkki ja pari jakkaraa, ikkunalla muutamia huonekasveja. Sydänmaan köyhä pirtti alkeellisimmassa muodossaan. Sen ystävällisten asukkaiden kanssa tultiin tutuiksi hyvin pian.

Tulokahvia juotaessa johtaja haastatti Nestori-isäntää, pitkänhuiskeaa, vanhanpuoleista miestä:

– Ottakaapas kahvia, isäntä.

– Paljon kiitoksia. Ehkä kahvi nyt maistuu, kun kolmeen viikkoon ei ole meidän kannattanut juoda sitä ollenkaan.

– Kuka tämän talon omistaa?

– Valtio. Tämä on metsähallituksen hoidossa. Vaikka eihän tämä talo ole aivan niin hyvässä reilassa kuin se uusi eduskuntatalo kuuluu olevan. Valtiolla on taloja monenlaisia.

– Keltä valtio tämän osti ja mitä maksoi?

– Muoniolaisen kauppiaan Kolströmin perilliset tämän talon ja tilan, noin 700 hehtaaria, myivät 250.000 markalla muutamia vuosia sitten.

– Valtio aikoo perustaa tähän luonnonsuojelualueen.

– Niinhän sillä tuntuu olevan meininki, mutta eipä tuosta ole tullut vielä totta. Eduskunta ei ole tehnyt lopullista päätöstä, vaikka kauan muokatun lakiehdotuksen hyväksymisen tieltä kuulutaan nyt poistetun kaikki esteet – siitä oli äskettäin kirjoitus sanomalehdessä.

– Tämä alue taitaa olla suurin niistä ehdotetuista.

– Eiköpä liene. Vaikka sitä on nyt tässä viimeisessä esityksessä aikalailla pienennetty, jo toisen kerran. Aikaisempi Pallas–Ounastunturin luonnonsuojelualueen pinta-alaehdotus oli suuri, muistaakseni 850 neliökilometriä. Oli siitäkin lehdessä. Suojametsäkomitea ja tämän piirin metsänhoitaja Montell tästä suojelualueasiasta ensimmäiset ehdotuksensa tekivät. Erikoisen innostunut siihen puuhaan oli Montell, mukava mies, vanhapoika vielä ainakin siihen aikaan, taitaa asua nyt Turussa, ehkä tunnettekin.

– En tunne. Miten paljon täällä käy matkailijoita?

– Viime kesänä kävi lähes 400, pari sataa nimeä on tuossa päiväkirjassakin – tunturissa kävijöitä ja lohestajia; tässä Pallasjärvessä näet rautu puree uistinta ja pitkänsiiman syöttiä. Kyllähän tästä tienoosta muodostuu epäilemättä huomattava matkailupaikka. Tarvitsee vain tulla tunnetuksi, enemmän reklaamia. Ei haittaa, vaikka kävisi pahimmassa tapauksessa niin, ettei tätä julistettaisikaan suojelualueeksi. Eiväthän nuo komeat tunturit karkaa minnekään. Pallas–Ounasvuoristo, jota on sanottu Suomen ihanteellisimmaksi retkeilyseuduksi, pysyy paikoillaan ja on yhtä komea kuin ennenkin... suojelemattakin, jos siksi menee. Ja onhan se metsähallituksen suojeluksessa. Matkailijoille pitäisi tänne ainakin rakennuttaa maja ja hommata ruokatarpeita, ettei tarvitsisi itsekunkin kaikkea ruokapuolta tänne pussissansa kantaa, niin kuin nykyisin, kun meiltäkään yksilehmäisiltä ei ylety kenellekään mitään annettavaksi. Suojelualueen perustamisehdotuksen mukaan rakennetaan tälle alueelle kaksikin vartio- ja kävijöiden majalataloa, toinen tähän paikkaan ja toinen tästä pohjoiseen päin, muutamaan sopivaan kohtaan Ounastunturin vuoristossa, jonne on mukavin kulkea Enontekiön kirkonkylän kautta.

– Vai niin. Niinhän se taitaa olla. Ottakaapas toinen kuppi kahvia. Pullan kanssa vielä. Ja on siinä kaadettu kaikille.

Nestori otti kahvia ja kysyi puheenaihetta muuttaen:

– Joko siellä etelässä on kauan ollut kesä?

– Toukokuun jälkipuoliskolta alkaen.

– Vai niin aikaiseen. Toista on täällä. Tästä Pallasjärvestäkin hävisivät viimeiset jäälautat vasta kesäkuun 22 päivänä. Ja kesäkuun 18 päivänä minä vielä ajoin porolla jäätä myöten auringon paistaa hellittäessä kello puoli 12 yöllä; kävin tuolla Raattamankylässä, Ounasjokivarressa, lähimmässä "naapurissa", yhdeksän kilometrin päässä... viemässä pois lainaporon. Mutta syksyllä tämä Pallasjärvi pysyy sulana tämän seudun vesistä viimeiseksi. Se jäätyy vasta lokakuun lopulla tahi marraskuun alussa, tämä kun on hyvin syvä.

Nestori Maununen, kolmisenkymmentä vuotta Lapissa asunut, jostakin Keski-Suomen pitäjästä kotoisin oleva mies, oli kirjoja ja lehtiä paljon lukenut, hyvin puhelias, vitsikäs ja ystävällinen. Puutteenalaisen elämän painostusta ei havaittu hänessä. Kovat kokemukset eivät ole saaneet lannistetuksi tätä useassa suhteessa omalaatuistansa "erämaan ritaria". Maailman koettelemukset ja korven ankara mutta vapaa ja rauhallinen, suuria kauneusarvoja sisältävä elämä ovat miehestä muovanneet vuosikymmenien kuluessa sen, mikä hän on – Pallasjärven Nestori, sisäisesti hieno mies, tunturilla kävijäin ja lohestajain, hyvinkin suurten herrain ystävä, maan mainio tarinamies.

Miten riemukkaasti hän kertoikaan näille matkailijoillemme jo heidän tulopäivänään esimerkiksi upporikkaan, hulluna pidetyn "Kotlannin äijän" varsin oudoista edesottamisista:

– Vai ette ole kuulleet puhuttavan Kotlannin äijästä, joka täällä Pallasjärvella tämän talon omistajana kolmen vuoden aikana, noin neljäkymmentä vuotta sitten, tuhlaili kummallisella tavalla suurta summatonta omaisuuttaan. Kotlannin äijäksi sitä vain sanottiin; se oli jokin ulkomaalainen, enklantilaisia lehtiä se ainakin näkyi lukevan, vanhanpuoleinen ja arvokkaan näköinen herra. Ilmestyi ensin tuonne Muonion kirkonkylään. Taisi tulla Ruotsin puolelta. Osti sitten tämän tilan ja yritteli tätä asua. Keräsi kymmeniä miehiä tänne töihinsä. Maksoi senaikaiseksi hyvänpuoleisen palkan, 4 markkaa päivältä. Työtä piti tehdä ahkerasti, mutta työn piti olla sellaista, ettei siitä ollut mitään hyötyä hänelle eikä muille. Rakennutti tähän talonkin, joka oli näöltään kuin kirkko. Siinä oli tornikin. Tuossa on rantakentällä vielä vähän jäljellä sitä Kotlannin äijän kirkon kattorustinkia. Olettehan sen siinä nähneet. Sehän on laitettu vain pyöreistä, kuorimattomista maloista, päreistä ja tuohilevyistä, se koko kyhäys, joutavanpäiväinen rötös. Ja toinenkin rakennus laitettiin, oikein kaksikerroksinen talo. Muutaman vuoden kuluttua se hullu mies puratti nämä rakennukset. Toisen, sen kirkon, purkaminen jäi tosin hiukan keskeneräiseksi. Purkamistyö tehtiin, se, mikä tehtiin, niin tuhannen perusteellisesti, että kaikki naulatkin oikaistiin ja asetettiin takaisin naulalaatikkoihin suoriin, säännöllisiin riveihin. Siinäpähän työtä piisasi. Aaro Möykkysen pikkutytöllä äijä leivotti päiväpalkoin koko kesän ajan savikakkuja, jotka sitten pienten kaarnalaivojen lastina seilautti myötätuuleen Pallasjärvelle. Tätä tarkoitusta varten soudettiin savea monella veneellä järven koillispäästä, puolenkymmenen kilometrin takaa, ja toistakymmentä miestä haalasi kaarnaa metsästä ja vuoleskeli siitä savenkuljetuslaivoja. Satoja tämmöisiä paatteja lähti sinä kesänä tästä rannasta. Ja monta muuta hullutusta.

Niinkuin sekin suuren, mahdottoman veneen vedättäminen miesvoimin Kemijärven Luusuasta suoraan läpi metsien Kittilän Alakylään asti, vaikka jokia myöten kuljettaminen olisi tietenkin ollut paljon helpompaa ja halvempaa. Metsää kaadettiin seitsemän metrin leveydeltä veneen vetoreitiltä. Äijä haki siihen luvan metsähallitukselta. Ja sai maksaa tietysti kaadettujen puiden arvon, kymmeniä tuhansia markkoja. Mutta mitäpä äijä siitä välitti. Seisoi vain veneessään, piteli ruotelia ja sanoi niille, jotka häntä hulluksi moittivat, että "en minä ole hylly, vaan minu veli oli hylly, se kun nostatti tämmöne iso vene korkia torni ja kun sinne sai, niin putotti alas".

Kotlannin äijä aikoi tuoda veneensä tähän Pallasjärveen, mutta kun Muonion miehet, sen veneen vetäjät, lähtivät kotiinsa heinäntekoon, jäi vene Kittilän Alakylään ja mätäni siihen. Jäännöksiä näkyy vieläkin. Veneen kajuutan ukko kuitenkin vedätytti tänne Pallasjärvelle. Kun äijä ei maksanut palkkoja työnsä kesken jättäneille veneen vetäjille, haastoivat miehet hänet tästä oikeuteen. Äijä tietysti hävisi selvän asian. Hänet tuomittiin maksamaan palkat korkoineen ja käräjäkuluineen. "Nyt mine kylle maksa", naureskeli hullu mies hyvillään – menihän silläkin tavalla rahaa mahdollisimman paljon turhaan.

Ja kuluihan sitä vähän verran siinäkin jauhojen hankinnassa. Kerran näet äijä olisi tarvinnut suuren määrän leipäjauhoja useille kymmenille työmiehilleen, jotka huiskivat kirkonrakennus- ja kaarnalaivatöissä täällä Pallasjärvellä. Keimiöniemen talossa Jerisjärvellä olisi ollut myytävänä jauhoja, mutta äijä piti niitä – liian kalliina. Muutamasta markasta tuli riita. Äijä osti muualta jyviä korkeanlaisella hinnalla ja vedätti ne Raattaman myllylle jauhatettaviksi. Se tuli tietysti maksamaan melkoisesti. Mutta kun myllyä ei pitkiin aikoihin ollut käytetty, kun ei katsottu kannattavan sitä korjata, haetti äijä korjaajamestarit kaukaa toisista pitäjistä ja laitatti myllyn hyvään kuntoon, rakennutti melkein kokonaan uudestaan, ja jauhatti jyvänsä. Niistä tuli tietysti hyvin kalliita jauhoja, paljon kalliimpia kuin ne, joita ei sopinut ostamaan Keimiöniemestä.

Kerran äijä teetti sepällä rautaiset hankatapit ja naulautti ne paikoilleen veneen laitoihin. Sepän lyötyä viimeisen naulan äijä komensi: "Ota irti kaikki tappi ja siirrä sijansa perä päin ja lyö siihen kiini." Seppä sanoi, että "kun vaan palkan maksat, niin saatan kait minä siirrellä näitä vaikka lopun ikääni." – "Maksan, maksan", vakuutti äijä, "naula kiini ja revi irti viis kerta, viis kerta." Ja seppä teki työtä käskettyä. Samanlaista hommaa oli myös savireen raudoittaminen. Ja moni muu. Äijä näytti nauttivan hullutteluistaan. Pääasia oli, että paljon rahaa meni joutavaan. Mutta kerjäläisille ei antanut muuta kuin eräälle miehelle kerran 25 penniä ja senkin vasta juoksutettuaan häntä useina päivinä luonaan pitkän matkan takaa, sanoen aina, että "tule huomena, tule huomena, sitte mine anna." Ja kun viimein antoi sen piikin, niin kysyi, että "onko nyt hyve mieli?" Mies kirosi ja lähti. Mutta äijää nauratti makeasti.

Vaan tuli se totiseksikin kerran, kun – rahat loppuivat eikä kukaan antanut Muoniossakaan lainaksi hänelle 600 markkaa työmiesten ruokarahoiksi, vaikka äijä näytti kirkonkylän rikkaalle kauppiaallekin pientä mustakantista kirjaa, mutta kun siinä oli vieraskielistä kirjoitusta, ei siitä kukaan ymmärtänyt mitään. Vasta kun kirja vietiin metsänhoitajan nähtäväksi, selvisi asia. Se oli enklanninkielinen pankkitalletuskirja, ja metsänhoitaja sanoi, että tämä kirja vastaa koko tätä kylää; voitte antaa ukolle rahaa lainaksi siksi, kunnes posti tuo hänelle sitä Enklannista. Ja rahaa lähti. Eikä äijältä sen useammin raha loppunutkaan. Äijä oli, ihme kyllä, hyvä sepäntyön tekijä, mutta ei viitsinyt tehdä muuta kuin korjaili pyssyjä. Hän oli myös tarkka ampuja. Metsästelikin Pallasjärvellä ja Muoniossa. Soudatti myös uistinta. Itse istui veneen perässä. Mutta kun kala tarttui, pelehti sen kanssa tahallaan niin taitamattomasti, että kala luiskahti usein irti koukusta. Ja siitä äijä oli mielissään.

Tämä kummallinen mies määräsi testamentissaan ruumiinsa poltettavaksi ja tuhkan pulloon pantavaksi. Hän kuoli Muoniossa. Muuan vanha naishenkilö, ihan ummikko, haki äijän ruumiin ulkomaille poltettavaksi ja kysyi, metsäherran tulkitessa, että jäikö tämä vainaja kellekään mitään velkaa; jos jäi, niin minä maksan. Mutta ei jäänyt, kaikki oli äijä suorittanut.

Semmoinen oli Kotlannin äijä. Mikä oli miehiään – ei tiennyt tarkkaan kukaan. Arvoitukseksi se jäi.

Matkalaisten siirryttyä Nestorin pirtistä "omalle puolelleen", Pallastalon entiseen, ränsistyneeseen asuinrakennukseen, näkivät he siellä Kotlannin äijän muistoja – pienen kamaripöksän seinät ja katto oli tapiseerattu englantilaisilla The Times-lehdillä. Ne näkyivät olevan vuodelta 1892. Joukossa oli myös mainitun lehden sunnuntailiitteitä sekä joitakin Oulussa v. 1900 ilmestyneitä Louhen numeroita.

Kamarin vieressä olevan pirtin uuni oli rikki, joten sitä ei voitu lämmittää eikä ollut minkäänlaisia huonekaluja. Vieraiden oli syötävä permannolla ja nukuttava havuvuoteilla lattialla. Nestorin emäntä lainasi tyynyn ja "täkin". Hän antoi myös seuraavana aamuna sen verran maitoa, että kahvi saatiin valkaistuksi. Enempää ei ylettynyt ainoasta lehmästä.

Kulkulan isäntä lähti palaamaan kotiinsa, saatuaan 50-markkasen opastuspalkkiokseen. Hän kutsui toisenkin kerran vielä joskus tulemaan Jerisjärveä ja Pallasjärveä katsomaan, "jos ei ennen, niin ainakin sitten kun Rauhalankylästä tänne kulkiessa ei enää tarvita opasta, kun ajatte komiasti autolla ihan tähän Pallasjärven rannalle, kauniin Keimiöjärven lähitse, kuten jo on suunniteltu. Vai tulisiko tie Jerisjärven länsi- ja pohjoispuolitse? Ja yhtyisi valmistumaisillaan olevaan maailman pohjoisimpaan poikkitiehen, joka johtaa Rauhalankylästä Jerisjärven eteläpuolitse Muonion kirkonkylään. Se poikkitie tästä puoleen tuopi matkailijoita tänne Pallasjärvellekin – Rovaniemen sekajuna-auto kuuluu jo kolmen viikon kuluttua alkavan kuljettaa matkustajia sitä uutta tietä myöten, käyden Muonion kirkolla asti."

Herra ja rouva lepäilivät koko päivän, istuskelivat luontoa ihaillen Pallastalon pihanurmikolla ja järven rantapenkereellä sekä haastattivat mukavapuheista Nestori-isäntää. Pallastuntureille kiipeäminen oli siirretty seuraavan päivän urakaksi.

Jätkä souteli uistinta ajankulukseen. Siinä vain lähellä Pallastalon rantaa. Vaikka olisi ollut väljyyttä käydä etempänäkin, sillä Pallasjärvi on 6 km pitkä kaakosta luoteeseen ja suurin laajuus lähes 5 km. Kala tuli. Professor-uistimeen tarttui, noin puolitoistakiloinen. Lohen sukua se oli, rautu, taimen, järvilohi. Se innosti soutamaan vielä toisen tunnin ajan – turhaan. Mutta kalamiehen mieli oli hyvä. Tulihan edes yksi kaunis kala.

Soutaja veti uistimensa veneeseen, nosti airot koholle vedestä ja katseli tuntureja. Ne kuvastuivat veteen värikkäinä pehmein, läikkyvin ääriviivoin, nuo jylhät, mahtavat huiput, lännessä lähellä rantaa Nestori-isännän tietämän mukaan kaksitoistalakisen, laajan Pallastunturiston itälaidan tunturikerot pitkänä jonona – Välivaara, Pallaskero, Pyhäkero, Nammalkero, Rihmakuruvaarat, Jäkäläkero ja Saivokero. Näiden takaa näyttelivät kaljuja lakiansa Laukukero, Himmelriiki eli Taivaskero ja Orotuskero. Vuoriston korkein huippu on Taivaskero, n. 544 m Pallasjärven pinnasta ja n. 820 m merenpinnasta. Lähinnä sitä ovat korkeimpia Pyhäkero ja Nammalkero, jotka kohoavat 800 metrin vaiheille. Taivaskeroa korkeampia maassamme ovat ainoastaan erinäiset Enontekiön luoteisimman kolkan tunturit. Taivaskerolle on Pallastalosta n. 10 km:n ja muille lähimmille keroille n. 6 km:n matka. Idässä ja kaakossa päin rannalla näkyi Lusmavaara ja Matorova, etelässä Lommoltunturi, jonka korkeus kuului olevan n. 650 m mp:sta. Hiljainen tuulenviri kuljetti venettä ulapalle päin miehen unohduttua katselemaan kauan ja hartaasti noita tummansinertäviä, paikoittain vaaleankeltaisina ja karmosiininpunaisina hohtelevia tuntureja ja pohjoisen rannan yllä helottavaa keskiyön aurinkoa.

Luonnonihailija tunsi voivansa viipyä kauan, hyvin kauan Pallasjärvellä.

Hän eli kuin uudessa, entistä paremmassa ja valoisammassa maailmassa.

Hän oli Pohjolan jylhänkauniin tunturimaan hurmiossa, Lapin lumoissa.

Pallasjärveä ei ole suotta sanottu Lapinmaan järvien kirkkaimmaksi helmeksi.

Aurinkoisena aamuna lähdettiin kiipeämään Pallastunturiston huipuille. Opasta ei tarvittu muutamien kilometrien päässä näkyville, lyhyehkön metsätaipaleen takaisille tuntureille, mutta retkikunnan täydennykseksi tulivat ne nurmijärveläiset herrasmiehet, jotka olivat sen kanssa kulkeneet Kittilän kirkolta Sirkankylään. He olivat vähässä ajassa ennättäneet paljon. Olivat ensin käyneet Levitunturilla, sitten ajaneet paikallisella yksityisautolla Sirkankylästä Rauhalaan, jatkaneet matkaansa apostolin kyydillä ja oppaatta Keimiötunturille ja sieltä vielä joutuneet iltayöksi tulille levähtämään Sammaltunturille. Täältä vihdoin aamulla kukon laulun aikana saapuivat Pallastalon vanhan asuinrakennuksen pirtin permannolle havuvuoteille muutamiksi tunneiksi nukkumaan. Siitä noustuaan jo jaksoivat lähteä tutun retkikunnan mukaan yrittämään kiipeämistä ensin lähimmille huipuille, Pallaskerolle ja Pyhäkerolle. Kevyin kantamuksin – vain päivän eväät ja valokuvauskoneet – retkeilijät kävelivät Pallastalon pihasta länttä kohti kuusikkoon johtavaa, selvästi näkyvää polkua lähes kilometrin päässä olevalle pienen Pyhäjoen ylimenopaikalle. Mutta siitä oli käännyttävä takaisin taloon. Ei päästy joen ylitse, sillä tulvavesi oli vienyt siltapuut. Ainakin pari päivää aikaisemmin ne vielä kuuluivat olleen paikoillaan. Oli mentävä veneellä Pallasjärveen laskevan Pyhäjoen suun taakse tunturien puolelle.

Metsämatkalla oli seurana paljon kovin kiusallisia pikkulintuja, suuria korpisääskiä. Pikiöljy joutui ahkeraan käytäntöön. Mutta Pallaskeron rinteellä, metsärajan yläpuolella, ei enää tarvinnut voidella kasvoja mustalla, miellyttävätuoksuisella Lapin parfyymilla. Keron kaakkoiskuve oli sileämaastoinen ja loivanlainen. Hyvä oli kuljeksia muuallakin lakimailla, mennä kurupainanteen pohjitse Pyhäkerolle ja siitä vielä Himmelriikin korkeimmalle kiireelle, kivilohkareista kootun kolmiomittausmerkin luokse.

Sieltä avautuva näköala on unohtumaton. Tuo suunnaton rajattomuus, kaukosiintoinen kaiken loitompana tasaiselta näyttäväisyys ja alakuloinen erämainen yksinäisyys ei ole suinkaan helposti sanoin kuvattavissa. Tuo kaikki, tämä totunnaisuudesta poikkeava näkymä, sen valtavuus ja sen tuoma tunnelma on kunkin omin silmin nähtävä ja tunnettava, ja vietettävä hiljainen hetki sen lumoissa, kuin rukoukseen, pyhään kirkkohartauteen vaipuneena tuntien mitättömyytensä kaiken tämän suuren ja avaran ympäröimänä... tuntien jotakin outoa, selittämätöntä kaihoa, onnea, riemua – ehkä siitä, että on voinut tulla tänne etäiseen erämaahan, tälle kirkastuksen vuorelle sieltä, missä on paljon, sanomattoman paljon ahdistavaa ja matalaa...

Taivaskerolla katselija seisoo todellakin kuin lumoutuneena. Hän katsoo... katsoo, mietteisiinsä unohtuneena tuijottaa etäisyyteen. Kaukana luoteessa, kahdeksantoista penikulman päässä, Norjan rajalla, häämöttää kuin pilvikangastuksena Suomen korkeimman tunturin Haltin (Haldishohkan) viisihuippuinen, 1.324 metrin korkeuteen merenpinnasta kohoava lumiharteinen selänne, vieressänsä erittäin kaunismuotoisen Ritnitshohkan 1.312-metrinen kärki, sekä hajallaan ympäri "käsivartta" nelisenkymmentä 1.000 m korkeampaa huippua, mm. Kahperusvaarat (1.130 m), Terbmisvaarri (1.025 m), Toskalharji (1.022 m), Järdnoaivi (1.014 m) ja kuuluisan Kilpisjärven rannalla 1.023 m korkea Saana ja Malla, joka hyvin erikoisen ja rehevän kasvistonsa suojelemisen vuoksi on ollut v:sta 1916 julistettuna väliaikaisesti luonnonsuojelualueeksi. Näitä etelämpänä välkähtelevät auringon paisteessa laajan Peeravaaran (929 m), terävän Virdnin (913 m) ja patapäisen Ropin (940 m) sekä kymmenien muiden tunturiharjanteiden ja -huippujen enimmäkseen oudon terävät, lumiset lakimaat.

Tuo näky on ihana, juhlallinen... Ja Ruotsin puolelta erottuu epätasaisesta maastosta näkyviin eräs valkoiseksi maalattu kirkko korkean vaaran rinteellä, Herran huone mittaamattoman laajana ja tummana leviävän erämaametsän ympäröimänä. Valkoisina kumottavat myös luoteisella ilmansuunnalla Pallasvuoriston jatkon, noin 15 km pitkän Ounas- eli Ounistunturiselänteen korkeimmat huiput Outtakka (762 m mp:sta) ja Pyhäkero (730 m). Huomattavia ovat myös saman ryhmän Vuontiskero (719 m) ja Lumikero (707 m). Niiden välisessä Lumikurussa säilyy ainaisesti sulamatonta lunta. Tämän läheisyydessä sijaitsee myös 550 m korkea Suastunturin selkämä, joka pohjoisessa päättyy erittäin huomattavaan matkailunähtävyyteen, Pahakurun sokkeloiseen, mahtavaan rotkomuodostumaan. Siellä näkyy myös lehtoisten maiden lävitse luikertelemassa Pahajoki, johon aiotaan "istuttaa" majavia ja jossa muuan mielenkiintoinen, salaperäinen Lapin lintu, pieni ja musta koskikara pesii. Siellä on eräs kuivunut järvi, siellä myös kaunis Saarijärvi korkealla selänteellään, sekä Sieppijärvi, Keräsjärvi, Saivojärvi..., lännessä päin huomattavimpina Utkujärvi, Liepimäjärvi ja lähinnä harvinaisesta kalaisuudestansa kuuluisa suurehko Vuontisjärvi. Aikaisemmin toisessa yhteydessä mainitun Taivaskeron viereisen, Pallasjärven rannan läheisyydessä juontavan kerojonon lisäksi näkyvät Taivaskeron toisella, läntisellä sivustalla lähellä Pallasvuoristoon kuuluvat Palokero, Sieppikero, Puukero ja Laukukero. Pallasvuoriston nähtävyyksiä ovat myöskin syvät Rihmakuru, Rööninginkuru ja Pyhäkuru, jossa on kaikkina kesinä sulamatonta lunta. Vaihtelevin näköala Taivaskerolta on etelään päin, etupäässä Jerisjärven ja Äkäsjärven ansiosta. Rantakeroilta katsoen on Pallasjärven näkymä viehättävin. Pohjoisesta päin näkyy vesiä vähän ja nekin pieniä, mutta keroja, aina vain keroja, niitä riittää, samoin metsää... metsää, laajalti Lappia, siniutuun kadoten...

    Maa suur ja avara,
    sen kaikki tavara,
    sen perustus ja ääret,
    sen vuoret, virrat, meret,
    kaik mitä maa vaan kantaa
    Herralle kunnian antaa.

Rouva hyräili tätä virren säkeistöä seisoessaan Himmelriikin huipulla. Tuo tuntui aikaan ja paikkaan nähden hyvin sopivalta.

– Olipa hyvä, että meille sattui näin selvä ilma, jota autere ei samenna – näimme nuokin Enontekiön etäisimmät tunturit, Haitit ja muut, sanoi helsinkiläisherra.

Kun Taivaskeron huipulta laskeuduttiin alemmille kukkuloille ja niiden välisiin kuruihin, risteilivät nurmijärveläiset herrat ketterästi aukeilla, jäkäläisillä ja hienosoraisilla lakimailla keräämässä tunturikasveja. Niitä he löysivät runsaasti, muutamia harvinaisiakin, kuten erään pajulajin. Näitä kalliita luonnonaarteita herrat luovuttivat kohteliaasti myöskin retkikunnan rouvalle, joka harrasti kasvien keräämistä. Helsinkiläisherra piti enemmän "ammattimaisesta amatöörivalokuvauksesta" kuin botanistisista puuhista. Tavaroiden kantaja piti hiljaisessa mielessään varmimpana ja vaivattomimpana tutustua Pallastunturiston erikoislaatuiseen kasvistoon tieteellisen kirjallisuuden välityktyksellä, myöhemmin havaitakseen Pallas–Ounastunturin vuoristomaiden muodostavan tunturikasveista sangen rikkaan saarekkeen, joka on kasvilaadullisesti ympäristöstään melkoisesti eroava. Tässä saarekkeessa nimittäin tavataan mm. riekonsara (Carex lagopina), vaivaispaju (Salix herbacea), liesu (Cryptogramme crispa), tunturihiirenporras (Athyrium alpestre), musta sara (Carex atrata) lenkopiippo (Luzula arcuata), hapro (Oxyria digyna), lumileinikkö (Ranunculus nivalis), kääpiöleinikkö (Ranunculus pygmaeus) tunturiängelmä (Thalictrum alpinum), tunturiluhtakaali (Cardamine bellidifolia), närvänä (Sibbaldia procumbens), lapinvuokko (Dryas octopetala), tunturitädyke (Veronica alpina), matala jäkkärä (Gnaphalium supinum), sammalsuokukka (Andromeda hypnoides) ja pari härkkilajia (Cerastium alpinum ja Cerastium trigynum). Pallastuntureilla tavataan harvinaiset lajit, eräs rikkokasvi Saxifraga rivularis ja Aspidium lonchitis.

Kasvistonsakin erikoisuuden vuoksi Pallas–Ounastunturien tienoot sopivat hyvin luonnonsuojelualueeksi.

Pallaskeron länsilaitamalla retkikunta aterioi, nuotiotulella lämmittäen lihasäilykkeitä ja kahvipannun pohjaa. Polttoaineina oli puun puutteessa käytettävä kanervia ja kuivuneita katajia. Kirkasta ja hyvänmakuista vettä löytyi pienistä hetesilmäkkeistä kuivalla ja kovatantereisella tunturin lakiaukeallakin. Ja olipa siellä myöskin puroja.

Eväitään nauttien retkeilijät istuivat tyytyväisinä ja arkisen elämän huolista vapautuneina savuavan nuotion ääressä – kuin antaakseen tämän polttouhrin tunturin kuvetta vasten suloisesti lämmittävälle, korkeudessansa kirkkaana loistaen armollisesti katsovalle auringolle. He uhrasivat Lapin luonnon kauneudelle ja suurenmoisuudelle, Pohjolan kesälle, erämaan vapaudelle – kaikelle, mikä on elämässä ihaninta ja onnellisinta.

Ja katso, uhri oli otollinen: nuotiotulen sankka savu kohosi suoraan ylös, kohti sinistä, pilvetöntä taivaankaarta. Ilmassa ei tuntunut pienintäkään henkäystä. Tunturipaljun korkeudessa oli siellä harvoin sattuva tyyneys. Tunturituuli oli asettunut levolle helteen painostamana. Pallasjärven pinta päilyi alhaalla peilikirkkaana ja laajana, melkein säännöllisen ympyrän muotoisena.

– Kylläpä tuo järvi on kaunis, ja sen takana tuo Pulkamovaaran tasaisesti kohoava metsäinen rinne niin ihana, lausahti rouva.

– Niin on, kyllä täältä nyt kelpaa katsella, sanoi Nurmijärven maisteri, mutta näkisittepä tunturimaailman "ruskassa", kuten täällä sanotaan, syksyllä lehtien kellastuttua. Silloin metsänäköalat komeilevat kirjavina. Niissä helottavat silloin sekaisin keltaiset, ruskeat, punaiset, violetit ja siniset värilautumat. Syyskuussa matkailijatkin näkisivät Lapin ruskan, syksyisen kauneuden. Sitten eivät olisi myöskään vaivoina sääsket ja paarmat, eivät enää pienet polttiaisetkaan. Ja kävellessä ei tulisi liian kuuma. Monet pitävät enemmän Lapin syyskuusta kuin varsinaisista matkailukuukausista, heinäkuusta ja elokuusta.

Laskeuduttiin tunturin jyrkkää rakkarinnettä myöten suoraan veneelle. Se oli aikamoista urheilua, hiukan hankalaa hommaa. Tunturin etelä- ja pohjoisrinteet ovat melkoisen loivia ja rakkakivettömiä, mutta ei lähdetty kiertämään sieltä kautta.

Tunturiretkestä jätkä tunsi ruumiissaan sen verran "morraalista vaikutusta", ettei enää tehnyt mieli sinä päivänä uistinta soutamaan, vaan ilta kului tarinoidessa Nestori-isännän ja poika-Joonan kanssa yhtä ja toista erämaan oloista sekä katsellessa Pallasjärvellä vierailleiden nimikirjaa. Siitä löytyi muutamia yleisesti tunnettuja nimiä, mm. professorit K. Haataja ja K. Linkola Helsingistä, toimittaja Y. Linkola Kuopiosta, maisteri Einari Merikallio Keravalta ja taiteilija Lennart Segerstråle Porvoosta.

Tässä vieraskirjassa ei ollut mietelmiä, runoja eikä sanottavasti muitakaan marginaalikommentarioita.

Ne oli näet sen sijaan raapustettu lyijykynällä talon vanhan asuinrakennuksen ovilautoihin ja muihin sileäpuisiin paikkoihin. Ja siellä niitä olikin paljon. Melkein yhtä runsaasti kuin Hailuodon Matikanniemessä Tarilan metsästys- ja kalastuskämpässä, jota Saksaan sotaoppiin menevät jääkärialokkaat olivat käyttäneet piilopirttinään ja etappipaikkanaan ja jonka yläritsin lautapohjaan Ilmari Kiantokin näkyi kirjoittaneen pitkän, tunnelmallisen kuvauksen oleskelustansa tässä rauhan majassa.

Urheilukalastus Pallasjärvessä on ollut kaikille vapaa ja jääneekin sellaiseksi (suojelualueen ehd. raja jakaa järven kahtia). Lohimiesten kesken on Pallasjärvi hyvässä maineessa. Yleisempää tietoa siitä on kuitenkin puuttunut tähän saakka, kun sitä ei ole mainostettu sanottavasti. Enemmän kuin Pallastunturiakaan. Pallasjärvi on kuitenkin viime vuosina alkanut vetää luoksensa "lohiherroja".

Eräs sellainen herra, ammatiltaan muutaman pohjoisen seurakunnan kirkkoherra, innokas ja tottunut kalastuksen harrastaja, Pallasjärven urheilukalastuksen erikoistuntija, on ystävällisesti antanut tässä esitettäväksi seuraavat tiedot:

Pallasjärven lohet ("raudut") ovat oikukkaita. Toisinaan niitä ei saa millään pyydyksellä, ei uistimilla eikä pitkälläsiimalla. Kerran muuan mies heittää sätkäytti Pallasjärveen ei vähempää kuin 3.000 koukkua ja sai – 2 lohennimellistä. Mutta monesti on rautu hyvällä syöntituulella. Silloin saa vähälläkin vaivalla hyviä saaliita; joskus on pienempien joukossa 6-kiloinenkin. Sen suurempia Pallasjärvessä ei olekaan. Kesäkuun lopulta syyskuuhun saakka ns. taivaallisen yläkuun aikana ja tyyninä päivinä, jolloin lohet nousevat lähelle veden pintaa, puree lohi parhaiten koukkua. Pallastalon puoleinen osa järvestä on yleensä hyvää rautuvettä. Pitkäsiimasyöttinä käytetään enimmäkseen sillejä, joita muualla maailmassa, Jerisjärveä etelämpänä nimitetään muikuiksi. Pallasjärven lohille kelpaa kastematokin – silloin kun kelpaa. Kastematoja ei ole saatavissa Pallasjärvellä. Jerisjärven nuottamiehillä Keimiöniemellä ja Rauhalassa on usein, varsinkin syyskesällä, myytävänä muikkuja syöteiksi. Halcyon-uistin on osoittautunut ajoittain hyväksi lohenpyydykseksi Pallasjärvessä ja etenkin Pallasjoen ja Ounasjoen koskipaikoissa, joissa se on myös oivallinen harriuistin ja vielä parempi hauki- ja ahvenuistin. Tämän Halcyon-spinnerin tulee olla varustettu irtopotkurilla.

Purolohien, forellien, onkiminen on huvittavaa ja usein hyvin tuotteliasta Pallastalon läheisyydessä Pyhäjoen suupuolella sekä Pallasjärven luoteiseen nurkkaan Harrilammesta tulevassa joessa. Harrien onginta on tuloksellisinta Pallasjärvestä lähtevän ja Ounasjokeen yhtyvän Pallasjoen koskien ja könkäiden, ns. Pallasjoen pystyjen välisissä suvannoissa. Samoin Ounasjoessa niillä tienoilla ja lähistön sivujoessa Kuiva-Tepastossa. Kevätkesällä, korkean veden aikana on yleensä kaikkialla lohen ja harrin uistelu ja onkiminen jotensakin turhaa, hyvin vähätuloista. Ahnas hauki silloin kyllä toisinaan tarraa koukkuun, – siellä, missä haukea tavataan. Pallasjärvessä ei ole haukea. Eikä myöskään niin tavallista kalaa kuin ahven. Siinä on vain siikoja, harreja, rautu-lohia ja mateita. Lapin järvissähän on yleensä ainoastaan muutamia harvoja kalalajeja.

Harreja pyydystetään perhoilla siten, että 5-7 pientä harriperhoa vedetään notkeissa koivukepeissä noin 4 metriä pitkien siimojen nenissä veneen jäljessä. Toinen mies sauvoo tahi soutaa venettä virrassa, toinen päästelee harreja koukuista. Näin saadut harrit ovat enimmäkseen pienenpuoleisia, mutta toisinaan niitä tarttuu perhoihin hyvin runsaasti. Pyhäjoesta, aivan Pallastalon vierestä tarttuu perho-onkeen hanakasti tammakoita eli tammukoita, pieniä purolohia. Purolle on hiivittävä hiljaa, jäätävä seisomaan mieluimmin jonkin pensaan tahi puun suojaan ja soljautettava varovasti onki veteen (kuorimaton vapa ja 4 metriä siimaa; forelli näkee valkoisen, kuoritun vavan ja pelkää sen huiskumista). Purolle hiivittäessä ei saa taitella oksia eikä rouskutella risuja jalkojen alla, etteivät puron arat kalat karkkoaisi. On myös varottava astumasta usein kauniskukkaisille, lapinleinikköjä ja lapinorvokkeja kasvaville, mutta petollisille ns. ryssänpäille, korkeille saramättäille, jotka herkän irrallisina kallistuen keikauttavat miehen pitkälleen lätäkköön ja liejuun. Purolohen syöttinä käytetään poron rasvaa tahi forellin vatsaevän kohdalta leikattua valkoista nahkasuikaletta.

Hyvänä syöntiaikana heinä- ja elokuussa on forellinonkijan syöttikoukku Pyhäjoessa tuskin painunut syvemmälle veteen, kun siima kiristyy, vavassa tuntuu painavia nykäisyjä, ja pian on ankarasti temmeltävä forelli rantakankaalla. Tämä uudistuu muutamia kertoja, mutta sitten on onkijan paras muuttaa toiseen paikkaan, jos haluaa saada lisää kaloja.

Purojen avorannoilla voi koettaa uisteluongintaa hyvin pienillä kuparin- tahi kullanvärisillä lipoilla, jotka ovat lusikanterän muotoisia. Tuskin ehdit usein vetää parin metrin vertaa iloisesti vilkuttavaa lipukkaa, kun vedenpinnalla räsähdellen hätäyksissään hyppivä kilonpainoinenkin harjus tahi tammukka on jo kiinni koukussa. Se loikkailee ilmaan kuin lohi, koettaen siten irtautua pyydyksestä. Usein se siinä onnistuukin. Toisinaan se tarraa villisti uudestaan syötin kimppuun, jääden taas kiinni. Silloin onkijalta unohtuvat huolet ja harmit, maailma ja sen pahuus. Mielen valtaa vain yksi ja ainoa kiihkeä mieliteko: saada kaloja, kaloja... vielä lisää, yhä enemmän kaloja, noita pulskia, hopeanhohtoisia harreja ja mustapilkkuisia lohenpoikasia. Ja kun syöttionki ei enää anna saalista sillä kerralla, vaikka onkimapaikkojasi vaihtelet, ja kun pikkulipukan houkutteleva vilkutus ei enää tehoa, muuta siiman nenään Halcyon-spinner, niin sillä saat... saat varmasti jälleen jotakin. – – –

Eräs toinen kokenut kalamies on kirjoittanut: Harrin perhostaminen alkaa heti juhannuksen jälkeen ja jatkuu syyskuun alkuun, ollen parhaillaan kesän heleimpänä aikana. Silloin kansanmiehetkin kiskovat Lapissa harreja talvikaloiksensa.

Harreja perhostamassa liikutaan veneellä ja on onkivavoille poikkipuussa lovet ja veneen pohjalla puussa vapojen tyville reiät. Laitimmaiset vavat ovat muita pitemmät. Haavin pitää olla pitkävartinen. Harri ottaa perhon parhaiten, kun annetaan veneen hiljaa soudellen solua poikkivirtaan alaspäin. Suurimmat harrit saadaan koskien ja nivojen sileiltä niskoilta niin läheltä vesihyppyriä kuin suinkin sekä niiden alta tasaisesti vilistävästä virrasta. Suuret harrit oleksivat syvässä keskiuomassa, isojen kivien suojapuolella. Syvissä virroissa perhopyynti ei ole usein antoisa, mutta silloin sopii noissa paikoissa käyttää pikkulippaa tahi devonia, ja silloin tavallisesti "pääsee harrikeittoon puhaltamaan".

Perhostaminen on hauskinta rannalta heittäen. Forelli ei useinkaan tavoittele perhoa monta kertaa, mutta harri voi kymmenisenkin kertaa iloisesti hypäten polskahtaa perhon perässä. Rannalta on siima heitettävä poikkivirtaan hiukan viistoon alaspäin, vavan kärkeä käännettävä virran mukaan ja samalla hiukan kohotettava sitä. Suurimmat Karrit ottavat perhon syvässä vedessä veden sisästä, pienemmät jo pinnalta. Onkijalle on sykähyttävä elämys nähdä harrin räiskivän vilkkaasti pinnalla perhoa tavoitellen. Harriperhoja on hyvin monenlaisia. Useissa ostetuissa perhoissa on liiaksi höyheniä. Niitä on napsittava saksilla vähemmäksi tahi ainakin lyhennettävä. Kokemus opettaa, millaiset perhoset missäkin vesissä ovat parhaat. Yleensä käytetään pilvisellä säällä ja syksykesällä tummavärisempiä, poudalla ja kesäsydännä heleämpiä. Harri syö parhaiten aamulla aikaisin sekä iltapäivällä ja illalla. Samassa heittosiimassa voidaan käyttää useita erilaisia perhoja, lyhyissä (parin korttelin) kantimissa eri korkeuksilla (sen verran väliä, etteivät kantimet ylety sotkeutumaan toisiinsa). Hyvässä harripaikassa ja hyvän syönnin aikana ehtii kuitenkin yhdelläkin perholla kalastaa aivan tarpeeksi. Harriperhoja on varattava mukaan useita, sillä ne voivat särkyä harrien kanssa temmeltäessä, ja suuremmasta varastosta on myös hyvä vaihdella ja valita ottavin, kaloille kulloinkin mieluisin.

Pieni pärlemolippa, ns. Lamminaho, on tavallisesti hyvä kalastamaan harreja. Madoillakin voidaan onkia harreja. Puolikymmentä matoa laitetaan nipuksi koukkuun, heitetään ylös virtaan, vasten vedenkulkua, ja annetaan vähitellen painua alaspäin virranjuoksun mukana, onkea ylöspäin nytkytellen. – – –

Kirjailija, metsänhoitaja A.E. Järvinen, Pallasjärven urheilukalastuksen, etenkin sen lohestuksen pätevin tuntija, antaa (Metsästys ja Kalastus n:o 5 v. 1932) seuraavia tietoja:

Vuosi vuodelta vetävät maamme pohjoiset riistamaat ja kalavedet yhä enemmän metsä- ja kalamiehiä puoleensa. Pohjolalla onkin erikoinen lumoava voima, jonka piiriin mielellään antautuu, jossa nuortuu ja voimistuu. Nykyään, kun liikenneolot pohjoisessakin ovat hyvät, tarjoaa melkeinpä koko Perä-Pohjola, ja Lappi erämaittensa ennen niin hankalasti saavutettavia aarteita nautittavaksi ja ihailtavaksi. Tässä on tarkoitus kiinnittää niiden huomiota, joita Pohjola kutsuu, eräisiin toistaiseksi liian vähän huomattuihin kalavesiin.

Kun Pohjolan kesäisen valon kulta lankeaa erämaiden vesiin ja tunturit kohoavat sinertävinä valon kirkkauteen, lepattaa vesien yllä hyönteisiä, perhoja ja korentoja, joita veden asukkaat molskien tapailevat. Tällöin saa kalamies sähköä jäseniinsä. Jos hän vain on päässyt makuun, ei hän saa rauhaa, ennen kuin hakee onkivehkeensä esille, varustautuu eväin ja teltoin ja painuu pohjoista kohti. Useat suuntaavat matkansa Kolttakönkäälle tai Petsamojoelle. Ne ovat tunnetuimpia ja eniten mainostettuja, joten niihin suuntautuva tulva on käsitettävissä. Kun Petsamo lisäksi tarjoaa matkailun kannalta paljon nähtävää ja matkailuolot näillä reiteillä on hyvin järjestetty, ei varmaankaan sekään, jota kalastuselämykset eniten houkuttelevat, ole väärään osunut Petsamoon matkatessaan. Tällä suunnalla on kuitenkin eräitä haittoja. Kolttakönkäällä ovat onkimismahdollisuudet rajoitetut. Onkivuorot on tilattava jo kuukausia ennen matkaa. Petsamojoessa on lohen syönti hyvin oikullinen, ja lohen saanti siellä vaatii aivan erikoista taitoa ja harjaantumista. Matka on pitkä ja elanto tulee kalliiksi varsinkin Kolttakönkäällä, jossa lisäksi on sellainen matkailijatulva, ettei edes yösijan saanti ole varmaa. – – – Mutta ken haluaa hengittää tunturien ohutta ilmaa, elää vapaata erämiehen elämää, hänelle tarjoutuu paljon mahdollisuuksia, elämyksiä, joita ei ole kaikkialla yleisesti käytetyissä turistipaikoissa ja joita ei voi kullallakaan ostaa; hän valitsee mielellään matkansa kohteeksi Pallasvuoriston ja Pallasjärven, pohjoisten erämaavesien todellisen helmen.

Pallasjärvessä on siikoja, harreja, lohia (taimenia, "rautuja") ja mateita sekä lohestajan pitkänsiiman syöttikaloiksi pieniä mutuja (Phoxinus aphya), joita niillä seuduin nimitetään rautusiksi. Urheilukalastajan mielenkiinto kohdistuu ainoastaan taimeniin ja niiden pyynti on ihanteellista, kun kiusana on "roskakaloista" vain made, joka sekin asustaa pohjassa. Pallastalon asukkaan Nestori-isännän hoidossa on tähän saakka ollut hyvä vene, jota urheilukalastajat ovat saaneet käyttää. Nestori on myös lainannut omaakin venettänsä. Mahdollisesti laitetaan tulevina kesinä useampiakin veneitä käytettäviksi.

Parhaat pyyntineuvot ovat uistimet ja pitkäsiima. Uistimia olen kokeillut monenkinlaisia. Kirkkailla ilmoilla ovat tummat, kuparin- tai messinginväriset olleet parhaat, pilvisillä kullatut tai kullan- ja hopeanväriset. Yksinomaan hopeanvärinen, kirkas uistin antaa tuskin koskaan hyvää tulosta. Pallasjärvessä luotettavimmista uistimista mainitsen vain kaksi, "Kemi 1" ja "Östringin Voiton", mutta useammanlaisia uistimia on syytä aina kokeilla.

On huomattava, että uistelu antaa parhaat tulokset silloin, kun taimen on pintavedessä. Heinäkuun ja elokuun luulen parhaiten soveltuvat Pallasjärven taimenen pyyntiin uistelemallakin. On myös muistettava, että taimen esiintyy parvissa. Mistä saa kalan, siitä saa useampiakin, kun vain malttaa siinä pyöriä. Tavallisimmin tehdään sellainen kohtalokas virhe, että parvesta tyydytään ottamaan vain yksi tai enintään kaksi kalaa ja jatketaan matkaa parvesta loitoten. Pyhäjoen suun läheisyys, Pallastalon edusta ja Pulkamovaaran, Pallastalon vastaisen rannan puoli ovat parhaita uistelupaikkoja.

Taimenparvien ollessa syvällä on niitä vaikeampi löytää, sillä järvi on laajoilla aloilla hyvin syvä. Minun on joskus onnistunut tällöinkin löytää parvi, olen antanut veneen olla soutamatta paikoillaan ja onkinut taimenia syvyydestä uistimella samalla tapaa kuin pohjaongella. Usein on taimen tarttunut uistimeen silloin, kun pysähdyksen perästä liikkeelle lähdettyä uistin on alkanut kohota hiljalleen soudettavan veneen jäljessä lähemmäksi pintaa. Tähän pyyntiin soveltuvat samanlaiset uistimet, jollaisia käytetään pintavesiuistelussakin.

Varsin mieluinen pyydys on pitkäsiima. Sopivin ja käytännöllisin syötti on kastemato. Olen käyttänyt tinattuja koukkuja, suuruus 3/0, ja koukkujen etäisyytenä siimassa on ollut 4-5 metriä. Pitkäsiimakin antaa parhaat tulokset taimenen uidessa pintavedessä. Joka tapauksessa on siimaan aina pantava kohoja, ja siiman olisi oltava höllänä. Mieluimmin on siima laskettava laitatuuleen, rannalta selälle päin. Pyhäjoen suun niemestä on kapea, lähes kilometrin pituinen matalikko Pallasjoen suuta kohti. Usein olen laskenut siiman sen sivuille ja saanut hyviä tuloksia. Pulkamonniemestä taloa kohti on myös hyvä siiman paikka. Yleensä on siima laskettava niille seuduille, joista kaloja käy uistimeen. Onkin siis viisainta ensin uistelemalla etsiä kalat ja sitten vasta laskea siima. Alussa on myös hyvä vaihdella kohojen määrää, jotta käy selville, mikä syvyys parhaiten antaa kaloja. Kastematojen ohella ja lisäksi voi pitkänsiiman syöttinä käyttää muikkuja tai pieniä rautusia. Parhaiksi ovat osoittautuneet Jerisjärven muikut, joita voi tuoda tullessaan Rauhalasta. Rautusia eli mutuja voi pyydystää Pallasjärven tai Pyhäjoen rannoilta. Pyynti on helppoa. Tarvitaan vain tiheäsilmäinen haavi. Hätätilassa kelpaa säkkikin pyydykseksi, jopa telttavaatteen lievekin. Rautuset näet poutailmoilla kerääntyvät parvissa rannoille, ja ovat helposti tavoitettavissa. Kalasyötti on kuitenkin tuskin parempi kastematoa, joten sen, joka menee Pallasjärvelle pitkäsiimapyyntiin, on paras tuoda kastematoja tullessaan ja varminta tuoda niitä etelästä, sillä Rovaniemelläkään ei niitä aina ole saatavissa.

Pitkäsiimakalastus ja siihen kuuluva puuhailu voi tarjota Pallasjärvellä monta herkullista hetkeä. Voi joutua tyvenenä, varhaisena aamuna katselemaan telttansa eli rankisensa edustalta kimmeltävää järven selkää ja nähdä siiman korkkikohojen liikehtivän vettä välkytellen. Voipa siimaan vast'ikään tarttunut taimen jossakin ponnahtaa ilmaan, näyttäen valossa suurelta ja tummalta levein pyrstöin, ja vesi sen ympärillä helmeilee ja säihkyy. Joskus on taimen siimaan tartuttuaan niin villi, että hyppää ilmaan useita kertoja peräkkäin, ryntäilee edestakaisin ja kuohuttaa vettä, kunnes jää makaamaan pinnalle selkä- ja pyrstöevät näkyvissä. Kokiessa voi sitten tummia eviä näkyä useitakin siiman tienoilla, ja se on suorastaan hurmaava näky. Jokin voimakas, suuri taimen voi juroa syvällä. Se sähköttää siellä olostaan jo kauas harvoin, jykevin tempaisuin. Sen esille tulo ja veneeseen otto sisältää kauan mielessä kimalteleviä hetkiä.

Kun sitten kalakeitto kiehuu kattilassa nuotiolla teltan edessä, järvi väreilee ja kimaltelee, sauhu roviosta kohoaa valoon sinertävänä, läpinäkyvänä, ja tunturien korkeat kyljet ja laet ympärillä auringonpaisteessa loimuavat, on kuin eläisi mieluista satua, elämää, joka on puhtaampaa ja parempaa kuin se, minkä on jättänyt jonnekin kauas tunturien taakse. Uudistuu kokonaan ja hymähtelee asioille, jotka joskus ovat olleet hyvinkin vaikeita, ja pienimmällekään ristiriidalle ja epäsoinnulle ei ole tilaa mielessä. Kaikki on kirkasta, välkkyvää ja kimaltelevaa.

Sille, joka on tottunut kuivaperholla pyyntiin, tarjoaa Pallasjärvi aivan erikoisia elämyksiä. Monenlaisia perhoja leijailee toisinaan veden pinnalla. Ja taimenparvet nousevat syvyyksistä perhoja tapailemaan. Vene on silloin hiljaa melottava parven keskelle ja heittosiimaan valittava oikea perho. Taitava onkija voi tällöin saada kokea unohtumattomia hetkiä. Ilta ja aamu ovat parhaat pyyntiajat, mutta keskellä päivääkin Pallasjärven lohi kyllä syö. Valoisana keskiyönä jäänevät tulokset huonoimmiksi.

Pallasjärvi on Pohjolassa yleensä tunnettu hyväksi kalavedeksi, mutta sitä kuulee sanottavan toisinaan oikulliseksi. Olen siinä uskossa, että tällaisen käsityktyksen syntymiseen on ollut pääasiallisena syynä se, että Pallasjärveä on liian vähän kokeiltu. Urheilukalastajat, jotka tulevat sinne ensimmäisen kerran, harvoin onnistuvat huomattavimmin, mutta syy ei ole kalavedessä, vaan siinä, että tiedot ja varusteet ovat puutteelliset. Uskaltaisin väittää, ettei urheilukalastajan ainakaan heinä- ja elokuussa tarvitse tehdä Pallasjärvelle epäonnistuneita kalastusretkiä – otettuaan edellä esitetyt neuvot ja tiedot huomioonsa, sekä kokemuksensa kouluttamana.

Pallasjärvelle on kuitenkin varattava aikaa ainakin joitakin päiviä. Voihan sattua huonoja ilmoja, tuuliakin niin kovia, ettei järvellä voi liikkua, mutta tavallisesti menevät tällaiset säät pian ohi. Jos kuitenkin kävisi niin, että järvi odotuksesta huolimatta kieltäytyisi kalaa antamasta, voisi pyytää Pallasjoesta harreja ja Pyhäjoesta forelleja. Pyhäjoen alajuoksulta saa tottumattominkin onkija aina "lohenpoikia", mutta ne eivät ole suinkaan suuruudella pilattuja. Yläsuvannoissa on isompiakin kaloja, samoin kuin latvajärvissä, ns. Killinpoikainjärvissä. Noille järville on matkaa Pallastalosta noin 5 kilometriä ja niille vie polku tunturien lomitse. Täällä voi pitkänsiiman heittää yli järven, ja varmaa on, että sitä mukaa kuin koukut putoilevat veteen, on taimen kiinni(!). Venettä ei ole, mutta sen sijaan lauttoja. Pyhäjoen yläsuvannoissa on ihanteellisia onkimispaikkoja. Paras onkivehe on ns. syöttöonki – vapa, siima ja koukku, jossa kastemato tai kalapala.

Pallasjärvessä ei ole kovin suuria kaloja. Isoin saamani taimen on painanut vähän yli 4 kilon; järven taimenien keskipaino lienee 1-2 kiloa. Kuudenkin kilon painoisia on kuitenkin saatu. Pyhäjoen yläsuvannoista ja latvajärvistä voi saada enintään kolmen kilon painoisia taimenia. Saalisyksilöjen koon puolesta Pallasjärvi lähivesineen siis jää jälkeen Petsamon onkipaikoista, ja jälkeen jää se niistä myös siinä, että saalista ei voi yhtä helposti kuljettaa pois. Suuret saaliit on jätettävä Pallasjärvelle vasta talvikelillä kuljetettaviksi. Tämä on tietenkin varjopuoli, mutta ennen pitkää rakennetaan Pallasjärvelle autolla ajettava tie, jolloin tämä hankaluus poistuu. Nykyiselläänkin asettaisin Pallasjärven kalavetenä kuitenkin Pohjolan parhaiden urheilukalastusvesien rinnalle ja olen vakuuttunut, ettei missään voi elää täyteläisempiä hetkiä, parempia elämyksiä kuin Pallasjärven kimaltelevassa kirkkaudessa, jylhän tunturierämaan keskellä.

Toisessa yhteydessä metsänhoitaja Järvinen kuvaa Pallasjärveä ja sen urheilukalastusta seuraavasti: – – – Nestorin pirtti on nyt ahdinkoon asti täynnä väkeä. Me valitsemme lepopaikaksemme aution talon pirtin lattian ja nukumme siellä Nestorin tuomissa heinissä suloisen virkistävän unen, kuin pilvien pehmeydessä.

Illalla on järvi hiukan tyyntynyt, ja me K:n kanssa pääsemme heittämään pitkänsiiman. Syötämme sata koukkua kastemadoilla ja soutelemme järvelle, taiteilijan lähtiessä työskentelemään omalle taholleen. Järvi lainehtii kovasti, mutta ponnistellen saamme siimamme vesille. Päätetupulit jäävät kellumaan lasinhohtaville aalloille huimaavan syvyyden päälle. Lommoltunturi ja Pallaskero kohoavat edessämme korkeuteen tummina pintoina. Niiden laet ovat villanpehmeiden pilvien peitossa.

Olen nähnyt tämän järven seudut monenlaisessa valaistuksessa, veden tyvenenä jos myrskyävänäkin, tunturit punaisissa liekeissä ja tummissa, synkissä väreissä, ja koskaan ei näköala ole ollut ikävä. Monta vuotta sitten tulin ensimmäisen kerran vesitietä Ounas- ja Pallasjokea pitkin järven itäpäähän. Ylimmäisissä koskissa näin ensi kertaa Pallasjärven veden. Se ei ole tavallista vettä. Se on kirkasta kuin sula lasi ja sen vaahto on sekin läpikuultavaa ja raikkaan valkoista. Syvimmissäkin kuopissa koskien välillä näkyi pohja selvästi veden kirkkaudesta. Siellä oli paikoin kummasti hohtavia pieniä simpukan kuoria, kuin pohja olisi kylvetty täyteen helmiä. Pallasjokisuussa sitten tuli vastaan puolen penikulman laajuinen hopeinen selkä, taustalla tunturit syvässä sinessä, siellä täällä hohtavia lumipilkkoja kupeillaan korkeudessa. Vene sousi kaukana selällä ja airot kimalsivat sineä vasten kirkkaina säihkyen. Unohtumaton näky. Siitä asti olen ollut Pallasjärven lumoissa. Jonakin kesäisenä aamuna on valo ja kirkkaus aivan satumainen. Kauniiden hietarantojen kaaret hohtelevat ja sulana kristallilasina läikkyvän veden parras kimaltaa. Ilmakin on ohut ja läpikuultavan puhdas, ja tunturit hohtavat värikkäinä valossa. Rautu, Pallasjärven taimen, nousee syvyydestä ja kulkee rantavesissä mulahdellen ja ilakoiden. Näkyy selkä ja pyrstöeviä, ja tunturien kuvat vedessä särkyvät kimalteleviksi renkaiksi. Sanottiin, ettei Pallasjärven rautu huoli kastemadosta, mutta monia kauniita saaliita olen niillä saanut.

Kokeilemme nyt uistinta ja harrilautaa, mutta huonoin tuloksin. Kun tulemme järveltä, on jo pimeä ja Nestorin pirtin ikkunasta loistaa tuli. Suuri osa vieraista on kadonnut ja ympärillä on syvä tunturien rauha. Hyvätuulinen Nestori kertoilee meille pirtissä juttujaan, väliin nauraa hihittäen sydämensä pohjasta. Aamulla ilma on muuttunut. On melko tyven. Soudamme siimalle, yli kuultavan syvyyden. Siimasta nousee kaloja, jotka välkähtelevät vedessä kuin kirkkaat säilät. Jokin isohko on vielä virkeä ja voimissaan. Se teettää työtä, ennen kuin antautuu, mutta veneen pohjalla raukenee sekin pian. Meillä on kaloja komea kasa. Siitä näkyy hopeisia kylkiä, joista aurinko välähtelee. Saaliimme on 1/2–2-kiloisia.

Jatkamme uistelua ja kokeilemme harrilautaa, mutta tuloksetta. Jotkut uistelijat saavat muutamia kookkaita rautuja. He selittävät illalla onnistumisensa salaisuuden. Kun rautu on syvällä, kuten nyt, on veneen annettava lipua paikoillaan ja uistin laskettava syvälle ja sitten on vain siimasta nyittävä. Varmistun yhä siitä, että Pallasjärvestä saa aina kalaa, kun vain keinot tietää ja kalojen tavat tuntee.

Illalla on valaistus erikoinen. On lämmin. Tunturien ääriviivat ovat pehmeät, mutta valo on kirkasta. Järvi tyyntyy kokonaan. Himmenee, mutta Lommoltunturilla viipyy valo, joka on kuin puhtainta kultaa. Varsinkin järveltä on Lommoltunturi ja sen peilikuva syvyydessä nyt maalauksellinen näky. Mutta valaistus vaihtuu nopeasti, vedestä ja tuntureilta häipyy kultaus, värit tummuvat ja veden pinta hopeoituu. Rantojen pimennoista hohtaa hiekkarannoille ajautuneita vaahtopalloja. On kuin tunturit saisivat yhä korkeutta ja järvi syvyyttä, ja veneemme liukuu yli peilipinnan kuin ilmassa kiikkuen.

Aika on luisunut huomaamatta. Seuraavana aamuna on lähdettävä. On kuin olisimme olleet juhlassa, josta kaivaten poistuu. Mutta päätämme tulla uudelleen, kun vain tilaisuutta on. –

Pallasjärvellä käy paljon matkailijoita. Nestorin pirtissä olevan matkustajakirjan nimiluettelo on pitkä. Useimmat tulevat Muonion puolelta Jerisjärven pohjoispäästä, Kutunivan talosta, josta tänne on polku yli Sammaltunturin liepeen. Kutunivaan kuljetaan Rauhalasta joko soutaen tai moottoriveneellä, jollei mennä Keimiöjärven kautta. Monet ovat tulleet Pallastaloon väsyksissä, mutta siitä huolimatta he ovat käyneet tuntureilla, jopa kiivenneet korkeimpaan lakeen, Himmelriikille asti. Sieltä aukenee laaja näköala joka suunnalle: tunturierämaata, vaaroja, vesiä ja jänkiä aina Ruotsin puolelle saakka. On kävijöitä, kaukaa etelästäkin, joiden Nestori saa nähdä yhä uudelleen tulevan. Tunturimaisemat ovat täällä ainutlaatuiset ja suurenmoiset ja Pallasjärvi on ainakin Länsi-Lapin, ellei koko Lapin kirkkain helmi. On selvääkin selvempi, että Pallasjärvi ennen pitkää tulee valtaamaan varsin huomattavan aseman matkailupaikkana. Tien nyt valmistuttua Kittilästä Muonioon on autoliikenne avoin Rauhalaan idästä ja lännestä. Silloin on saatava autotie Rauhalasta Pallasjärvellekin. Kaunein ja parhain reitti on Keimiöjärven kautta. Tien pituus tulee olemaan n. 18 km tasaisia, kuivia tunturimaita myöten. Matkailumaja ja ravintola voitaisiin rakentaa Pallasjärven rannalle jo ennen tien tekoa. Asiaa edistää varmaankin se seikka, että Pallasjärven tienoo tulee luultavasti muodostettavaksi kansallispuistoksi, luonnonsuojelualueeksi.

Ken on tottunut metsien samoiluun, on nykyiseenkin tilaan sangen tyytyväinen. Kun Lapin erämaat ovat valoa tulvillaan, ovat tunturitkin houkuttelevimmat. Silloin on sälytettävä varusteet selkäreppuun ja varusteista tärkein on kevyt teltta. Kun päivisin on helle, on öisin mukavinta kulkea. Päivisin nukkuu puiden varjoon pystytetyssä teltassa kuin poutapilvien valkeudessa. Jalan vaeltajalle onkin luonto usein avonaisempi ja anteliaampi kuin autossa istujalle. Voi tehdä löytöjä, jotka pitkät ajat näkyvät tuntureina muistojen maisemassa.

9.

KORKEA-ARVOISIA NUOTTAMIEHIÄ.

Pallastaloon tuli neljä suurta helsinkiläisherraa käsittävä lohestusseurue ja eri matkueena muutamia muita urheilukalastajia. Kalastuskausi oli alkanut tavalliseen aikaan heinäkuun ensi päivinä. Helsinkiläisseurue – ylijohtaja, eversti, kauppaneuvos ja sanomalehtimies – asuivat suuressa, Pallastalon lähelle metsään pystyttämässänsä, Stockmannilta ostetussa teltassa. Herroilla oli mukanaan koko huusholli, hyvät elanto- ja pyydysvarusteet kalamiehen hupaisan kesäloman viettoa varten. Mutta yhtä heiltä kuitenkin puuttui. Heillä ei ollut syöttejä pitkäänsiimaansa. Ensikertalaisina he eivät olleet arvanneet tuoda tullessansa kastematoja etelästä, eivätkä muikkutäkyjä Jerisjärveltä. Olivat luulleet saavansa muikkuja Pallasjärveltä. Aluksi he eivät niitä tosin tarvinneetkaan, kun vetelivät innokkaasti uistimiaan järvenselällä, käyttäen kumpaakin venettä. Ahkeruus oli hyvä 10. Niin saattoi sanoa herrojen uurastuksesta. Aamuvarhaisesta puoleen päivään asti kuului heidän soutunsa tahdikas jylke tyyneltä ulapalta ja sieltä näkyi heidän aironlapojensa välähtely auringonpaisteessa. Mutta raudut eivät sattuneet olemaan syöntituulella. Ne eivät välittäneet paljon minkään valtakunnan uistimista. Toinen venekunta sai vain kaksi alle kilonpainoista lohennimellistä ja toinen ei mitään. Jätkän seurueen herra lausui asianomaisille siitä valittelunsa.

– Nyt meidän pitäisi saada pitkäsiimamme järveen, että nähtäisiin, onko se pyydys uistimia parempi, sanoi herra eversti ja istahti Pallastalon rantapenkereelle tupakoimaan sitkeän, monituntisen soutunsa jälkeen.

— Niin pitäisi, mutta meillähän ei ole siimakoukkujen syöttejä, ei matoja eikä muikkuja, totesi alakuloisesti kauppaneuvos.

– Kun ne raattamankyläläiset tulisivat nyt vetämään nuottaansa, voisimme ehkä saada heiltä edes jonkinlaisia pikkukaloja syöteiksi, siianpoikasia ja noita näin tyynellä ja lämpimällä säällä pintavedessä parvina kihiseviä mutuja, puheli lehtitoimittaja toiveikkaasti.

Päivä kallistui illaksi, mutta Raattaman siikanuotanvetäjiä ei näkynyt eikä kuulunut.

– Eivät jaksa eivätkä jouda täällä alituiseen käydä ruppasta pitkän matkan takaa, arvasi Nestori, mutta kun tuo nuotta on tuossa saunan perässä uluilla, niin ottakaa se ja vetäkää. Eihän sitä tiedä onneaan – jos sattuisi sotkeutumaan tiheään peräpussiin syöttökaloiksi sopivia. Kun jätätte raattamalaisille annettavaksi muutaman kympin nuotan vuokraksi, niin kyllähän nuotalla tohditte vetää yhden apajan tämmöisessä tapauksessa, täkykalojen puutteessa. Teitähän on juuri parhaiksi nuottue, neljä aikamiestä.

Ehdotus otettiin riemukkaasti vastaan.

Aloitekykyinen lehtimies asettui ammattinsa totuttamaan tapaan tämänkin puuhan johtoon ja kysyi tarmokkaasti:

– Onko teistä kukaan ollut ennen nuotalla tahi edes nähnyt nuottaa vedettävän?

– Olin minä ennen nuotalla paljonkin ollessani kotitalossa nuorena miehenä koululoma- ja ylioppilasaikanani, vastasi herra ylijohtaja, – perämiehenäkin tuli olluksi, ja luulenpa vieläkin saavani potketuksi nuotan veneestä järveen.

– Vai niin, sepä mainiota, ilostui toimittaja. – Mutta entäs sinä, pataporvari, hyvä herra kauppaneuvos?

– Lienen pari, kolme apajaa ilman aikojani huvin vuoksi elämänikänäni vetänyt.

– Ja entäs tämä suuri sotaherra, eversti?

– En ole ollut nuottaa vetämässä milloinkaan, en kuuna päivänä; enkä ole usein nähnytkään vedettävän.

Yleisen hilpeyden vallitessa päätettiin yrittää nuotanvetoa. Siitä saataisiin ehkä syöttikaloja, ehkäpä niistä liikenisi syömäkaloiksikin, varsinkin jos apajaan sattuisi suurempia siikoja.

Herrat alkoivat ankarasti touhuta nuotalle lähtöänsä. Tuli huima huiske pihamaalla ja venerannassa. Sukkeluuksia ei säästetty. Etenkin äkkinäistä herra everstiä neuvottaessa nuottamieheksi. Jo nuottaa uluilta, kuivaustelineiltä, otettaessa kaikki toiset pitivät kansalaisvelvollisuutenansa huutaa hänelle neuvoja ja komennuksia. Ja toimittaja katsoi yhteishyvän vaativan, että hänen ehdottomasti tässä tohinassa, kuten varsinaista elämäntehtäväänsä suorittaessaankin, oli kuranssattava vähin kaikkia.

Toimittaja ja eversti olivat samassa veneessä, toimittaja perässä ja militääri airoissa.

– Eversti, peevelin poika, pidähän nyt uluista kiinni! Älä anna veneen loitota, että minä saan otetuksi tätä nuotanverkkoa veneeseen; koeta nyt saada pysymään vene paikallaan, hyvä mies ja velihopea, pauhasi sananritari toverilleen.

Ja eversti teki työtä käskettyä nöyrästi parhaansa mukaan, vaikka puuha tahtoi käydä ensikertalaiselta vähän kömpelösti.

Viimein kuitenkin saatiin nuotta jotenkuten veneisiin.

– Missä vedetään? kysyi ylijohtaja, toisen veneen perämies.

– Säväytetään tässä vain kotirannassa. Uipi se kala tässäkin, kun tällä kohdalla kuuluu olevan selväpohjainen apajavesi. Mitäpä me lähdemme kauemmaksi soutamaan, lausuili lehtinikkari.

Siten tehtiin. Vetää jollotettiin melkein tuntikausi. Ja hauskaa puhuttiin. Pallastalon väki, kotoinen ja vieras, kokoutui rannalle katsomaan tuota hanketyötä, nauramaan vitsailulle ja puhetta parantamaan. Illan loistonumerö oli kauppaneuvoksen keikahtaminen järveen. Kiskaistessaan uppia, rautapäistä veneen kiinnipitovaajaa irti järvenpohjasta hän näet horjahti ja tasapainonsa menettäneenä päiskähti laidan ylitse. Hukkumisen vaaraa ei ollut, sillä vesi ulottui vain miehen kainaloihin, ja vesi oli jo melkoisesti lämminnyttä pitkien poutien aikana. Mutta olihan se muuten hiukan epämieluinen äkkikeikaus asianomaiselle. Toisia se tietysti nauratti. Maalle kahlattua huvitti se herraa itseäänkin. Märät vaatteet väännettiin enimmästä vedestä ja vietiin lämpimän pirtin orsille kuivamaan. Alusvaatteitaan hänen oli kuivailtava suurena roihuavan takkatulen ääressä. "Hukkuneen" sijaan pyydettiin jätkä airomieheksi.

Nuotan supistuttua jo jotenkin ahtaaksi piiriksi "pisteli" pikkukalaparvi lauduskehän keskessä.

– Katsokaapas, kun on mutuparvi apajassa – tulee siitä nyt syöttikaloja! huudahti eversti ihastuneesti.

– Älähän huuda, noin pinnalla olevat kalat, mitähän lienevät, voivat säikähtää ja hätäyksissään tormaavat siklaverkkojen silmukoiden lävitse, varoitti toimittaja. Airomiehet, ottakaa nyt tarpoimet ja alkakaa hiljalleen lyödä jumpsia veteen tuohon veneiden viereen, etteivät kalat pääse pakoon veneiden alitse. Mutta ei niitä saa vielä hätyyttää paljon, kun perät ovat noin loitolla.

Vähän ajan kuluttua pikkukalaparvi taas näyttäytyi tyynessä vedenkalvossa, ja samalla suuremman kalan musta, tasapäinen pyrstö polskautti pintavettä.

– Lohi ahmimassa pieniä kaloja! huusi eversti.

– Lohi, lohi apajassa! huusi ylijohtaja.

– Lohi, niillä on lohi, rautu apajassaan! paruttiin rannallakin.

– Ei saa huutaa, ei saa huutaa, hoki toimittaja nuotanainaa kiskoessansa.

Lohi ei näyttäytynyt pinnalla enää toista kertaa, vaikka nuotta supistui supistumistaan soikeaksi, pieneksi piiriksi.

– Jokohan pääsi veneiden alitse pakoon, kun ei näkynyt hyppääväksikään? Lyökää nyt lujasti, tarpojat, eversti lyö... lyö kovemmin, ja tiheämmin – kalat tulevat itsepäisesti vastaan kuin riivatut. Niin nuo ovat tokinaisia... Näetkö, kuinka niitä kiehuu tuossa aivan tarpomavedessä? Ja siianpoikia nousee jo tuolla tavoin poikkiteloin siklaverkkojen silmukoissa. Kato kelemijä, pois menevät ihan väkisin! Sitä lohtako nuo sen tuhannen hullut tuolla tavalla pelkäävät – enemmän kuin tarpomisen räiskettä ja jumpsutusta. Se taitaa olla se lohi vielä apajassa, koska nuo riivatut... nosta, ylijohtaja, alasinta, alasinta... äläkä jätä ala-ainaa löysälle, vedä sitä enemmän, äkkiä, äkkiä, etteivät mene pois... vilahtelee niitä siellä... syöttikaloja ainakin meidän tarpeeksi kerrakseen... hyvä tuli – perät veneeseen... humpsis, sillä tavalla... koko nyytti... on näitä nyt suolaankin toisiksi siimanheittokerroiksi. Ja mikäs tämä? Lohi! Eipäs päässytkään pois. Useimmiten se menee matkaansa nuotasta silloin, kun se pinnalla näyttäytyy ja toisten kalojen kanssa pelaa. Eihän tämä ole ihan pienikään, lähes kolmekiloinen...

Toimittajan yksinpuhelu häipyi kuuluvista, keskeytyi rannalla olijoiden huuteluihin:

– Saivatpas herrat täkykaloja! Ja lohen, suuren lohen! Eipä se päässytkään pois kierroksesta! Olipa se ihme! Tulkaapa näyttämään niitä kalojanne! Riittääkö niistä keitettäväksi illalliseksi? Niistä suuremmista siioista, jos niitä siellä on!

Ilo ja riemu oli rajaton kuin suuremmankin voiton johdosta. Tämmöinen tapaus ei tuntunut sillä hetkellä olevankaan aivan pieni asia kaukana erämaiden keskellä. Siellähän ovat pienetkin suuria, tahi asian laadusta riippuen – suuret pieniä ja vähäisiä. Nuo korkea-arvoiset herratkin unohtivat olevansa isoisia, tunnettuja henkilöitä.

Pallasjärvellä he olivat vain iloisia nuottamiehiä.

10.

OIKOPOLULLA.

Nuotanveto-illan jälkeisenä aamuna oli retkikuntamme lähdettävä Pallasjärveltä. Täytyi kiiruhtaa, sillä helsinkiläisjohtajan loma oli loppumaisillaan. Kantajalla kyllä olisi ollut vielä aikaa. Ja hän olisi mielellään jäänyt yhä ihailemaan jyhkeää vuoristoseutua sekä pyydystämään lohia ja harjuksia. Mutta lähdettävä oli. Herra ja rouva tarvitsivat tavaroidensa kantajan kävelymatkalla kaukaa erämaasta liikennepaikoille Tornionjokilaaksoon, jonne sanottiin olevan Pallasjärvelta kolmisenkymmentä kilometriä.

Oppaaksi lähteneen nuoren Poika-Joonan kannettavaksi 12-14 kilometrin kävelytaipaleella Pallastalosta Jerisjärven Kutunivan taloon voitiin antaa vain sadetakit sekä valokuvauskone. Eväitä, varavaatetusta ja muuta sisältävät raskaanlaiset selkälaukut tulivat toisille. Paljon oli kuormitusta hartioillansa myös mukaan lähteneillä nurmijärveläisherroilla. Pitkänä karavaanina joukkue ponnisteli polulla, ensin nousten Pallastalon pihasta loivaa vastamäkeä petäjikkökankaan poikki suojametsäalueen varjoisaan kuusikkoon. Siinä ensimmäisenä kulkeva jätkä yritti kääntyä oikealle päin erkanevalle sileälle ja selvälle, matkalaista kovin viehättävälle polulle.

Joona kuitenkin palautti järjestyksen:

– Ei mennä sinne. Se vie Killinpoikain järville.

– Vai niin, hoksasi kantaja. – No, ei mennä tällä kertaa. Mutta kyllä siellä joskus pitäisi käydä kalastamassa. Onko siellä montakin niitä Killinpoikain järviä?

– On siellä ainakin kaksi, vai lieneekö kolmekin.

– Ovatko ne samat kuin kartassa näkyvät kaksi Pyhäjärven läntisen, pohjoisimman haaran latvalampea, joilla kartassa on nimitys Kortelammet?

– En tiedä. Saattavat olla samatkin.

– Mistähän nuo tuollaisen nimen saivat – Killinpoikainjärvet?

– Olisivatko ne saaneet siitä, kun niiden rannalla vanhaan aikaan oli asunut Kilter-niminen lappalainen?

– Lappalaiset kyllä löytävät aina parhaimmat kalajärvet. Niissä Killin järvissä taitaa aivan todella nykyisinkin olla niin paljon ja niin ahneita taimenia, että kun saa pitkänsiiman lasketuksi lautalta veteen, niin taimenet koukuissa jo kiskovat siimaa käsistä, kuten kerrotaan.

– Kyllä semmoista on sattunut toisinaan. Ei se ole satua. Tavattoman hyvin sieltä saa rautuja.

Pian saavuttiin toiseen polunhaarautumaan. Mutta siinä ei tarvinnut olla epätietoinen, kummalleko polulle oli käännyttävä Kutunivaan mennessä. Sillä metsänhoitaja Järvinen oli kuusen kylkeen naulannut osoittimet ja tekstannut niihin: Kutunivaan. Rauhalaan.

Muutaman kilometrin päässä siitä maa muuttui märäksi ja alavaksi, mutta kun oli kuljettu täällä kapeana purona solisevan Pyhäjoen etelästä päin mutkittelevan haaran ylitse, kohdattiin jälleen kovaa tannerta, loivaa ylämäkeä. Polku kohosi vaivattoman näköisesti puuttomalle tunturiselänteelle. Ja pian kuljettiin erittäin runsasjäkäläisen ja multavan Sammaltunturin länsilievekkeen, Mustatunturiksi nimitettävän amfiboliittimäen ylitse, josta oli hyvä näköala etelään ja länteen. Joona ainakin sanoi sitä Mustatunturiksi. Kun oli laskeuduttu kuusikkokurun pohjatse jo Muonion pitäjän puolelle, lempeille lehtoisille maille, saavuttiin kolmanteen polkujen haaraukseen.

Siinä tuli ero perheeseen, kättelyt ja kiittelyt. Joona lähti opastamaan nurmijärveläisherroja vasemmanpuoleista polkua vauraaseen Keimiöniemen taloon, josta herroilla oli aikomus heti soudattaa itsensä Jerisjärven ylitse lähelle Muotkavaaran taloa ja tästä talosta edelleen mennä veneellä suurenlaista Äkäsjärveä ja jylhämaisemaista, laajan korpialueen halki virtaavaa, Muonionjokeen yhtyvää Äkäsjokea myöten läntisen rajaseudun maantielle ja alas etelään. Toinen joukkue lähti oikeanpuoleista uraa pitkin korkeita ja paksuja petäjiä kasvavalle kankaalle. Sitä riitti parin kilometrin verran. Tultiinpa sitten vanhalle, kuuleman mukaan jo Ruotsin vallan aikana rakennetulle, koko Jerisjärven ympäri kiertävälle postitielle, ns. ratsutielle. Sen laidassa, polun päätepaikassa nähtiin tulosuuntaan osoittavassa lautaviisarissa sana Pallasjärvelle. Johtaja katsoi sitä ikävöivä ilme silmissään, istahti huokaisten ratsutien reunustalle ja sanoi:

– Eiköhän käännytä tästä takaisin Pallasjärvelle?

Nuo sanat sisälsivät varmasti hyvin paljon. Kantaja vastasi:

– Käännytään vain minun puolestani. Ei ole paljon väliä, missä köyhä kuolevainen armonaikansa viettää tämän taivaan kannen alla.

Mutta rouva nauroi:

– Olkaa hupsimatta! Vai takaisin Pallasjärvelle. Kylläpä on miehillä vähän älyä ja harvassa korvia. Ei tällä kertaa takaisin, mutta kyllä sitten, kun sinne päästään autolla.

Noustiin ja lähdettiin jatkamaan vaellusta. Kilometrin verran käveltyä saavuttiin Jerisjärven pitkän, kapean lahden pohjukassa sijaitsevaan, Eeti Aapeli Kutunivan omistamaan taloon.

Mitä ihmettä! Pallastalon Tarkka, joka Pallasjärvella äsken jäi rauhallisena loikomaan pihanurmikolle, tuli nyt ystävällisesti häntäänsä heilutellen vanhojen tuttaviensa luokse Kutunivan veräjälle. Ja talon porraskorokkeella istui hymyillen retkeläisten veikeä opas Joona. Hän oli kerennyt kyyditä herrat Keimiöniemeen, juonut siellä kahvit ja sitten tulla vilkaissut tänne jollekin asialle. Tarkka oli tietysti Joonan kadottua kotoaan lähtenyt nenävainulla seuraamaan pojan jälkiä ja jo Keimiöniemessä tavoittanut ylimmän ystävänsä ja metsästystoverinsa.

– Eri menijöitä nuo erämaalaiset!

Talon pirtissä tavattiin kaksi oululaista partiolaispukuista neitosta. He kertoivat pyöräilleensä Oulusta tänne. Se ei siis ollut aivan vähäinen teko. Neidit ostivat talosta leipää ja voita selkälaukkuihinsa, täyttivät partiolaispullonsa kristallikirkkaalla kaivovedellä ja jätettyään polkupyöränsä taloon lähtivät urhokkaasti kävelemään Pallasjärveä kohti. Talonväen neuvojen sekä kartan ja kompassin avulla he vakuuttivat helposti osautuvansa Pallasjärvelle, vaikka Joonakaan ei asioiltaan joutanut lähtemään oppaaksi viemään kauemmaksi kuin pihaveräjälle saakka.

Joona ja Tarkka palasivat kotiinsa vasta pari tuntia myöhemmin opastaen kahta telttoineen ja pitkävartisine perhoshaaveineen luonnontutkimusmatkalle lähtenyttä maisteria.

– Nythän Pallasjärvelle on aivan kansainvaellus, huomautti johtaja isännälle, Eeti Aapelille.

– Näkyy alkavan taas tulla sinne menijöitä, vastasi kohtelias isäntä, – monet pyytävät oppaan täältä suoraan Himmelriikin huipulle. Tästä on sinne polku ja matkaa 13-15 km. Pallastunturista ja Pallasjärvestä pitäisi reklaamin vuoksi kirjoitella lehtiin ja kirjoihin. Kyllä ne sen ansaitsisivat. Tuossa rannalla on minulla juuri valmistumassa tilava pytinki matkailijoiden majoittamista ja syöttämistä varten. Syksykesällä siinä jo passaa asustaa.

Oikein suuri ja siisti, huvilamallinen rakennus siinä näytti olevankin kivenheiton päässä jo melkein valmiina. Eeti Aapelin oli kannattanut rakennuttaa talo matkailijoille, mutta valtion varat eivät sallineet hituistakaan kohentaa Pallastalon tienoita!

Kutunivassa oli niin mukavapuheinen isäntävanhapoika, niin hyvää viiliä ja niin maukasta Jerisjärven laajalti kuulua siikaa, että päätettiin jäädä kylpemään ja yöksi taloon. Lauantai-illan kunniaksi jätkäkin saunassa ajoi partansa ja vankan illallisen jälkeen lähti – yöjalkaan, uistimensoutuun Jerisjärvelle.

Hänen soudellessaan hiljalleen pitkin Kutunivan lahtea Keimiöniemen nenässä, puolenkymmenen kilometrin päässä kumottavaa rakennusrykämää kohti, aurinko paistoi vielä korkealla, käki kukahteli rantametsässä ja muikkuparvet pitivät viriään siellä ja täällä lahden tyynessä vedenkalvossa. Paljon niitä näytti olevan tässä levenemisalueensa pohjoisimpien tienoiden järvessä.

Miehen mieli oli niin pilvetön kuin yllänsä kaartuva taivaankumu:

– Vahinko, ettei tuossa talossa ole aikuisia tyttöjä. Jäisin tänne kotivävyksi.

Vieraalla paikkakunnalla kauniina kesäisenä iltana saattaa viskautua mieleen tämmöisiäkin ajatuksia, joissa on totta toinen puoli.

Mies sousi tunnin, ja toisenkin. Mutta kalaa ei kuulunut uistimeen. Ei edes haukea eikä ahventa. Lohiahan Jerisjärvessä ei sanottu olevankaan.

– Mikäpä siinä... Kun kaloille ei kelpaa uistin, niin olkoot ilman.

Mies kelasi siiman ja sousi Keimiöniemen rantaan. Hän meni katsomaan Keimiöniemen siellä päin kuulua kalapirtti- ja aitta-kylää, jossa silloin ei ollut asukkaita. Sillä Muonion (johon suurin osa Jerisjärveä kuuluu) ja Ylimuonion kalamiehet saapuvat vasta elokuun loppupuoliskolla (20:nnen päivän tienoissa) pyydystämään siikoja ja muikkuja, ja vetävät sitten nuottaansa syyskuun loppuun saakka, ja pitempäänkin, mikäli kaloja vähänkin saadaan ja järvi pysyy sulana. Ennen kävivät vieraspitäjäläisetkin Jerisjärvestä kalastamassa. Tornionjoen alajuoksulta ja Ylitorniosta asti tulivat nuottamiehet. Kalastuspirttejä ja aittoja kertyi paljon vuosikymmenien kuluessa Keimiöniemelle, Hurulanniemelle ja Tulkinsaareen, tämän erikoisen kalaisen järven rannoille. Kutunivassa sanottiinkin, että "se on mahoton paikka, mikä tästä järvestä on otettu nuotalla siikoja, silliä ja ahvenia".

Jerisjärven kalakämpät ovat eri ikäisiä; vanhimmat näkyivät olevan seiniin leikattujen vuosilukujen mukaan kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolilta. Tulkinsaaren kalapirtissä on vuosiluku 1760 – pirtti lienee rakennettu siis jo silloin. Pirttien sisustus on yleensä samanlainen: ovinurkassa pystytakkauuni, toisella sivuseinällä ikkuna, sen edessä seinään naulattu yksijalkainen pöytälauta, pari lyhyttä irtopenkkiä ja peräseinustalla koko kämpän laajuinen makuulava noin puoli metriä korkealla. Lattia on laudoista. Seinähirsiin ja ovilautoihin molemmin puolin on leikelty paljon nimikirjaimia, nimiä, vuosilukuja, lauselmia ym. Leikkokirjäimillä on oma, erikoinen tyylimuotonsa. Ne ovat omituisen kulmikkaita ja kallistelevia, useimmat hyvin lähekkäin toisiansa, N- ja S-kirjaimet väärin päin. Kalan kuvia on leikattu paljon, on myös pelikorttien kuvia ja pari hevosen kuvaa. Mutta ruokottomuuksia ei ole ollenkaan kuvina eikä kirjoituksina. Nehän ilmaantuvat vasta "korkeamman kulttuurin" mukana, kuten tunnettua. Niin lausuu tutkijatohtori I. Manninen eräässä kansatieteellisessä kirjoituksessaan.

Hurulanniemen kämppä on erikoinen. Siinä on vuosiluku 1789. Muista leikkauksista mainittavimpia ovat: KOVIN HUONO PYTÖ 1831 A.R,. eräs raamatunlause (Math. 6:7) sekä sekavaa kronikkaa "kirkkoherra Kolströmin kuolemasta". Tämän kämpän ovinurkassa ei ole pystytakkaa, vaan keskellä pirttiä on kivistä ladottu ja hirsisalvoksella ympäröity, alttarinmuotoinen liesi. Makuuritsit sijaitsevat sivuseinämillä. Nuo lavat on poikkipuulla jaettu kahtia siten, että kummastakin lavasta jää oven puolelle toista vähän lyhempi ala, ns. puittioiden, nuottaveneiden soutajien nukkumapaikoiksi. Puittioina pidetään tavallisimmin poikasia ja naisia. Siitä huolimatta ovat puittiotkin saaneet nukkumapaikkansa kohdalle seinähirteen koverretun piippuhyllyn, aivan kuin miehetkin. Katossa on savuaukko ja sen yllä pieni kohokansi sateen suojana. Rakennuksessa ei ole sisälaipiota.

Saaliin vähennyttyä ovat useimmat Jerisjärven kalakämpät ja aitat nykyisin käyttämättöminä, muinaismuistoina, joista jokin, esimerkiksi edelläselostettu Hurulanniemen kämppä olisi välttämättömästi viipymättä, nyt kun se on vielä hyvässä kunnossa, pelastettava ulkomuseoon Helsingin Seurasaareen, että yleisö sitä katsellessansa saisi elävän mielikuvan kalanpyytäjien oloista ja elämästä Jerisjärvellä tahi jonkin muun riistarikkaan veden rannalla entisinä aikoina.

Jerisjärvellä on myös muuta muinaismuistoa. Lappalaisten seitapaikkoja on Keimiöniemessä ja Saaressa, jossa lisäksi on ns. lapinkuoppia, ja Haltialetossa on lappalaisten uhripaikka ja kalmisto. Täälläkin tunnetaan tarut Päiviöstä ja Torajaisesta sekä muista vanhan kansan mahtimiehistä.

Kutunivan talosta olisi päästy ratsutietä 16 km kävellen Muonion kirkolle, mutta kun neuvottiin kävelytaipaleeltaan lyhyempi ja vaihtelevampi oikopolku, päätettiin käyttää sitä, etenkin kun Kutunivan emännöitsijä lupautui lähtemään oppaaksi puotiostosmatkallaan. Oikopolun kävelymatkojen sanottiin olevan yhteensä n. 11 km ja soutumatkojen 4 1/2 km.

Ensimmäinen kävelytaival Kutunivan talosta Kotakorva- eli Sieppi- (Torassieppi-) nimiseen yksinäiseen salotaloon oli vain 4 km:n pituinen – Kutunivan talosta lähdettiin ensin siltaa myöten Jerisjärven luoteisimman lahden pohjukasta Lompoloon (Törmäsenlompoloon) virtaavan lyhyen Kutunivan ylitse, ja sitten kuivaa kangasta pitkin Sieppijärven itärannalle, Jerisjoen suulla sijaitsevaan edellä mainittuun oikotien entiseen majataloon.

Siellä oli kesy harakanpoikanen portailla toivottamassa vieraat tervetulleiksi ja isonpuolen pirtistä, jossa juuri sattui olemaan laestadiolaisten seurat, kuului voimakas ja harrassointuinen veisuu:

    Yks päivä parempi
    huoneessas, Herrani,
    kuin maailman ilo korkein,
    jok vain on suru surkein...

Herra, rouva ja emännöitsijä-opas menivät nauttimaan kahvitarjoilusta, mutta jätkä jäi narrailemaan harakanpoikasta pihamaalla ja juttelemaan muutamien miesten kanssa vinhasti virtaavan Kotakorvan rantapenkereellä, johon näkyivät jälleen Pallasvuoriston ylväät tunturit, mahtava Taivaskero huomattavimpana eturintauksessa.

Pienen pilvennaulan ruvettua riputtelemaan vettä siirtyi alamaan jätkäkin miesjoukon mukana seurapirttiin. Siellä oli täydet paikat, mutta sopi sinne sentään ovensuuhun seisomaan. Siinä oli jo ennestään toisia seisojia, samanlaisia puseromiehiä. Suurin osa seurakunnasta oli mustapukuisia naisia, enimmäkseen tietysti vanhoja ja keski-ikäisiä. Nuorta väkeä näkyi kuitenkin joukossa yllättävän runsaasti. Rovasti Laestadiuksen noin sata vuotta sitten Ruotsin Lapissa alulle panema ja sieltä tännekin valtavana levinnyt voimakas hengellinen herätys näkyi siis kantaneen hyvän hedelmän. Nuorukaiset ja neitosetkin kuuntelivat tarkkaavina voimakasäänisen, ankarailmeisen saarnaajan sananselitystä. Tuo vanhahko mies, tällaisia seuratilaisuuksia niillä saloseuduilla ammatikseen pitämässä kiertelevä maallikkopappi, seisoi avaran pirtin pöydänlatvan takana, koko permannon täyttävillä penkkiriveillä istuvan kuulijakuntansa edessä, puhuen synnin sovituksesta ja anteeksiannosta totisen, vilpittömän katumuksen, uskon ja hyvien töiden kautta. "Herännyt, synnintuntoon tullut sielu seisoo vanhurskaan ja kaikkivoivan Jumalan armoistuimen edessä tunnustamassa itsensä vialliseksi moniin raskaisiin, suuriin synteihin. Hän tietää ja tunnustaa epäuskoisella, syntisellä elämällään pahoittaneensa Herran mielen ja menettäneensä Hänen mielisuosionsa. Tämän takia syntinen ihminen tuntee Jumalan vihan ja tuomion. Tuo raukka ei enää koeta salata syntejänsä eikä enää yritä puolustautua omantuntonsa soimauksia vastaan, vaan seisoo vapisevana ja katuvaisena, sanomattoman painava ja syyttävä suru sydämessänsä ja huutaa armoa ja anteeksiantoa Kristuksen, meidän Herramme ja Lunastajamme tähden..."

– Herra, Herra! huusi eräs penkin päässä, viimeisen edellisessä rivissä istunut nuori nainen, lysähti raskaasti polvilleen lattialle ja äänekkäästi, rajusti itkien peitti käsillään kasvonsa, painaen ne edessään istuvan vanhan miehen selkää vasten.

Tapahtuma ei näyttänyt herättävän paljonkaan huomiota eikä tuottavan sanottavaa häiriötä. Sellaisiin sattumuksiin oli nähtävästi totuttu.

Puhuja jatkoi järkähtämättömänä:

– ja katumukseen tullut ihminen tunnustaa rikkomuksensa myös lähimmäisellensä, hänelle, jota vastaan on rikkonut. Hän pyytää anteeksi ja korvaa kaikki, jos rikos on senlaatuinen, että se voidaan jotenkin edes osapuilleenkaan korvata ja sovittaa. – – –

Saarnamies puhui pitkään ja vakuuttavasti. Se aiheutti useita herätyksiä ja liikutuksia naistenpuolen penkkiriveillä – polvilleen vaipumisia, huudahduksia, äänekästä itkua ja hiljaista nyyhkytystä. Useat miehetkin pyyhiskelivät käsiselillään silmiinsä kihonnutta kyynelvettä.

Sujuvapuheinen, vauhtiinsa päässyt sananjulistaja ei antanut enää minkään keskeyttää hetkeksikään sanatulvaansa. Hän vain voimallisesti jyristi lakia ja evankeliumia:

– Nöyrry, tunnusta kaikki, rukoile anteeksi ja sovita rikoksesi – anteeksianto on varma ja lupaus luja niinkuin tuo kaukaa jykevänä, lumiharjanteisena näkyvä Pallastunturien vuoristo. – – –

Puheen päätyttyä laulettiin yhteisesti ja sitten väenpaljous purkautui verkalleen ulos kuumasta, raskasilmaisesta pirtistä nauttimaan kaikille, satunnaisille matkalaisillekin, maksutonta vehnäskahvikestitystä. Ihmisten kasvoilla kuvastui juhlallinen vakavuus. Oltiin miettivän hiljaisia, harvasanaisia. Vain silloin, kun talon kaikkiin huoneisiin ja pihamaalle auringonpaisteeseen hajaantuneen väen joukosta sattui löytymään joku tuttava, "sevättiin" toinen toistansa, ikä- ja sukupuolieroavaisuudesta huolimatta, koukistamalla oikeanpuolinen käsivarsi tuttavan hartiain ympärille, ja sanottiin: "Jumalan rauha!" Sitten keskusteltiin jurosti ja yksikantaisesti äskeisen saarnan sisällyksestä, säistä, vuodentulotoiveista, kalansaaliista ja itsekunkin perheen terveydentilasta.

Retkikuntalaisemme eivät olleet ennen nähneet noita ainakin erämaatienoilla laestadiolaisten kesken yleisiä käsivarren koukistamisia uskonveljien tahi -sisarien harteille, noita sepäämisiä, joista uskoon tulemattomat suruttomat suvaitsemattomasti, pilkaten ja parjaten aikoinaan paljonkin puhuivat ja kirjoittivat, kaikesta päättäen jotakuinkin perusteettomasti, ilkeydessänsä tahi ymmärtämättömyydessänsä. Tuo tuollainen tervehtimistapa näytti vilpittömältä ja kauniilta, ja jätkä ajatteli, että eiköhän niillä pärjääjilläkin liene siellä suuressa maailmassa tapoja ja tottumuksia, jotka ovat kaikkea muuta kuin kauniita ja viattomia. Hän ei voinut olla myötätuntoisena miettimättä myöskään noita puhepirtissä äsken näkemiään ja kuulemiaan "loveen lankeamisia", ns. liikutuksia ja herätyksiä, laestadiolaiselle uskonsuunnalle ominaisia ekstaattisia ilmiöitä. Hän muisti pieteettiä omaamattomien ja ahdasmielisten ihmisten takavuosina kirjoituksissaan ja puheissaan pahasti solvanneen ja halveksineen Laestadiuksen oppisuuntaa juuri näiden ilmiöiden vuoksi. Vastustajat eivät ottaneet huomioonsa niitä kieltämättä varsin suuriarvoisia ansioita, joita tämä voimakas hengellinen herätysliike on kyennyt aiheuttamaan, etenkin Suomen, Ruotsin, Norjan ja Vienan pohjoisosissa; sellaisia ansioita, jotka toivat niin ihmeellisen puhdistavia ja kohottavia muutoksia ihmisten mieliin, heidän sisäiseen ja ulkonaiseen olemukseensa ja elämäänsä, että "niiden vertaista yleisenä ilmiönä kokemus ei osoita tapahtuneen maallisella alalla." Menneinä vuosikymmeninä, Laestadiuksen opin leviämisen alkuaikoina noista "liikutuksista", ainakin muutamista kirkossa sattuneista, nostettiin käräjäsyytteitäkin.

Niinpä kerrankin Kittilässä kuuluttiin viime vuosisadan puolivälissä syytetyn kolmea naista siitä, että he olivat kirkossa jumalanpalveluksen aikana melunneet, siten aiheuttaen pahennusta ja häiriötä. Kihlakunnan oikeus antoi vapauttavan päätöksen, mutta Vaasan hovioikeus tuomitsi vastaajat sakkoihin tahi varojen puutteessa vesileipävankeuteen ja "julkiseen kirkkorangaistukseen" (jalkapuuhun?), koska "vastaajat olivat kohottaneet äänekkäitä huutoja jumalanpalveluksen aikana". Vastaajat eivät saaneet senaatiltakaan muutosta tähän tuomioon.

Ruotsin oikeusistuimet sen sijaan samoihin aikoihin vapauttivat rangaistuksista tämänlaisten hengellisten herätysten vuoksi kirkoissa liikutuksiin joutuneet syytetyt. Ruotsissa olisikin liikutusten takia syytettyjä karttunut hyvin paljon, jos siellä ei olisi otettu ymmärtävää, vapauttavaa kantaa asiassa.

Kerrankin Haaparannassa joutui kirkontäysi yleisöä sellaiseen valtavaan ekstaasiin, että se lainehti ja kohisi kuin myrskyävä meri – kaikki itkivät, nauroivat, valittivat, rukoilivat, syleilivät, hyppivät, tömistelivät jalkojansa lattiaan... Hurmiomomentti on epäilemättä määrännyt monen ihmisen suhtautumisen laestadiolaisuuteen – sen puolesta tahi sitä vastaan. Jo Lars Levi Laestadiuksen eläessä nuo hurmiot olivat pahoina loukkauskivinä, erittäinkin virallisen kirkon miesten silmissä. Mutta Laestadiuksen opin tunnustajille juuri tuo samainen "riemuun ratkeaminen", synnintuntoon ja parannukseen pääseminen on ollut elävän autuudenvarmuuden lähteenä. Siitä ei saata olla epäilyä.

Näistä liikutusilmiöistä Laestadius itse oli sitä mieltä, että "kun lain salama Siinain vuorelta sattuu syntisen ihmisen sydämeen, on murtuneen pakko kohottaa joko valitus- tahi ilohuutoja, eikä suinkaan ole heidän vallassansa tukahduttaa näitä korkeita tunteita, sillä muuten heidän sydämensä halkeaisi." Ja Laestadius samalla mainitsi raamatunpaikan: "Ja he ratkesivat kaikki haikeasti itkemään ja lankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat häntä." (Apost. tek. 20:37.)

Monet olivat koettaneet sananselitysten aikana välttyä joutumasta liikutusten valtaan, taistellen sisäistä painostusta vastaan toisinaan siihenkin määrin, että veri valui heidän suustaan ja nenästään – heidän joutuessaan kuitenkin äänekkääseen liikutukseen.

Lapin ja Perä-Pohjolan väestö onkin yleiseltä luonteenlaadultaan altis äkillisiin vaihteluihin ja rajuihin purkauksiin – niinkuin Lapinmaan luonto, sen ilmasto.

Samanlainen oli myös erämaan profeetta, ruotsalaislappalainen L.L. Laestadius, tuo merkillinen mies, sananmukaisesti huutavan ääni korvessa. Hän oli voimallinen Sanan julistaja, kiivas ja rohkea, "täynnänsä hengellistä vihaa". Hän oli arkailematon todenpuhuja, järkkymätön vakaumuksessaan, suora sanoissaan. Puheittensa lauseparret hän otti hiomattomina rahvaan mielikuvituspiiristä. Se oli helposti käsitettävää, tehoavaa ja mielessä pysyvää julistusta juuri tuon paljon moititunkin siloittelemattomuuden vuoksi. Tämä suuripiirteinen profeetta, jyrkkien vastakohtien ja äkkiheilahdusten mies, oli usein ylimielinen ja loukkaava, monesti suorastaan säädytön saarnoissaankin. Hän oli "inhimillisten heikkouksien ja ihmeteltävien voimatekojen arvoituksellinen mies".

Ruotsin Lapissa köyhän uudistalon poikana syntyneen Laestadiuksen erikoinen luonteen häilyväisyys ilmeni myös siinä, että hän äkkiä vaihtoi erittäin lupaavasti alkaneen luonnontieteilijän tutkijauransa uhrautuvaan työskentelyyn Lapin tunturiseutujen rahvaan hyväksi, vihittiin papiksi 25-vuotiaana, asetettiin synnyinmaansa pohjoisimman seurakunnan Kaaresuvannon kirkkoherraksi ja kuoli Pajalan rovastina v. 1861.

Voimakkaana leviävän uskonnollisen liikkeen johto varsinaisten virkatehtävien ohella vei Laestadiuksen ajan ja voimat niin tarkoin, että hän myöhemmällä iällään vain harvoin saattoi antautua luonnontieteellisiin harrastuksiinsa ja muihin mieleisiinsä askarteluihin, kuten kasvien ja eläinten tutkimiseen sekä metsästykseen. Häntä pidettiin Skandinavian tunturikasvien etevimpänä tuntijana ja hänestä odotettiin kehittyvän suuren luonnontutkijan Linnén arvokas seuraaja. Vielä Kaaresuvannon kirkkoherrana ollessaan Laestadius keräsi tunturikasvikokoelmia ja niitä koskevia tietoja ulkomaalaisillekin, mm. Ranskaan ja Englantiin. Palveluksistaan hän sai Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin. Laestadius kirjoitti useita luonnontieteellisiä ja uskonnollisia kirjoja. 1840-luvulla Laestadius sai herätysoppinsa levittämiseen innokkaita apulaisia, joista huomattavimmat olivat pirttisaarnaajat Raattama-veljekset, Juhonpieti ja Parkajoki. Laestadiolaisuus, jota äänekästen liikutusten vuoksi kansan, varsinkin vastustajien, kesken nimitettiin hihhulilaisuudeksi, oli uuden ajan vaiheiden valtavimpia, mullistavimpia liikkeitä. Sen siunauksellisimpia seurauksia oli erittäin huolestuttavassa määrässä levinneen juoppouden häviäminen niiltä tienoilta, minne Laestadiuksen oppi juurtui. Erittäin tukevan jalansijan se on saanut Suomen Länsi-Lapissa – Enontekiössä, Muoniossa, Kolarissa, Turtolassa ym. Lähes puoli vuosisataa laestadiolaisuus on ollut jakautuneena kahtia, vanhaan suuntaan ja uuteen herätykseen. – – –

Näitä muistiin jääneitä, Laestadiusta ja hänen uskonsuuntaansa koskevia tietosäikeitä mielessänsä kehien kantaja oli istunut Kotakorvan vanhan, romanttisen vesimyllyn luona kivellä niin kauan, että pihamaa oli tyhjennyt kahviväliajalla vilvoittelevasta väestä ja että seurapirtin avattujen ikkunoiden kautta oli alkanut kantautua hänen kuuluviinsa harvarytminen, juhlava yhteisveisuu. Seuroja siis vielä jatkettiin.

Mies istui yhä ihailemassa Kotakorvan kuohuntaa, pitkulaisen Sieppijärven näkymää ja taivaanäärellä pilvipalteen tavoin jymöttäviä Pallastuntureja ja kaunista, elämäniloista kesäpäivää.

Viimein hänkin malttoi mennä hartausseurapirttiin. Siellä muutaman penkin nenällä mustapukuisen heränneen kansan joukossa istuivat myös johtaja ja rouva. Ja pöydän takana seisoi sama saarnamies kuin aikaisemminkin. Hän ei puhunut enää sovituksen ja armon evankeliumista, vaan koetti nyt pitkällä ja perusteellisella esityksellään kirkastaa kuulijoillensa suuren herättäjän Lars Levi Laestadiuksen sisäistä kuvaa, hänen sielunsa syvyyksiä ja mailmankatsomustansa Laestadiuksen postillasaarnojen valossa ja johdatuksella. Sisältörikkaan esitelmänsä lopuksi puhuja antoi valaisevan kuvauksen erämaan profeetan tavanomaisesta, vertauksellisesta saarnatyylistä lukemalla sen hyvästijättösaarnan lohduttavan, luonnon ja eläinmaailman kuvauksin ja rinnastuksin ryyditetyn loppuosan, jonka Laestadius piti Kaaresuvannon kirkossa v. 1849 vähän ennen Pajalaan siirtymistänsä:

"– – – Jääkäät siis hyvästi Isän haltuun kaikki armon penikat, jääkäät hyvästi kaikki tiaiset ja pääskyisen pojat. Se armollinen Herra Jeesus varjelkoon teitä haukan kynsistä ja ruokkikoon teitä hyttysillä. Jääkäät hyvästi Jeesuksen karitsat, jotka ylimmäinen paimen on temmannut raatelevaisen suden hampaista. Herra Jeesus vieköön teidät parhaalle laitumelle ja ruokkikoon teitä parhailla vainioheinillä talven tultua. Jääkäät hyvästi te pienet maitojyvät, jotka olette vielä kasvamassa Jumalan pellossa. Antakoon siementen Herra hyvän ja soveliaan ilman, että tulisitte täytetyiksi ruoalla, ennen kuin pakkainen tulee, että te tulisitte kauniimmaksi eloksi ja nisun jyväksi, joita elomiehet kokoavat aittaan. Varjelkoon elon Herra tämän pienen peltopalaisen lumisateesta ja rajuilmasta, ettei pakkainen panisi näitä maitojyviä ennen kuin eloaika joutuu. Jääkäät hyvästi te vastasyntyneet lapset, joita se taivaallinen Vanhin on vastasynnyttänyt suurella tuskalla ja verenvuodatuksella. Jääkäät hyvästi te vastasyntyneet, jotka makaatte ja parutte tämän maailman kylmän lattian päällä. Nostakoon Vanhin teidät ylös tämän maailman kylmän lattian päältä, pesköön puhtaaksi elämän vedellä ja kääriköön puhtaaseen liinavaatteeseen ja pankoon teidät rintaansa vasten; painakoon rintansa parkuvaisten suuhun, että he heittäisivät parkumasta, ja ilolla katselisit synnyttäjänsä päälle. Jääkäät hyvästi kaikki talvitiaiset ja kesäpääskyiset, se taivaallinen Vanhin, joka antaa kaarneen pojille ruokaa oikealla ajalla, koska ne hänen tykönsä huutavat, antakoon teille maitoa, voita ja hunajata, koska teille nälkä tulee, ja suojelkoon teitä ja varjelkoon kaikki tiaiset haukan kynsistä. Jääkäät hyvästi te pulmukaiset ja satakieliset, jotka olette yksinäiselle matkamiehelle laulaneet ja visertäneet kalliissa puussa. Antakoon Jumala armonsa, että minä saisin kuulla pulmukaiset ja satakieliset visertävän Jumalan ja Karitsan edessä taivaan valtakunnassa ja elämän puussa veisaavan uutta virttä! Rukoilkaa te myös minun edestäni, joka olen niin kuin yksinäinen lintu oksan päällä, että se armollinen Herra Jeesus antaisi minulle voimaa ja rohkeutta huutamaan kaikille eksyväisille matkamiehille, että he pyörtäisit takaperin elämän tielle, ja kaikille murheellisille ja alas painetuille, että he nostaisit päätänsä ylös synnin unesta ja huutaisit: Herra Jeesus, armahda meidän päällemme! Amen."

Seuraväen yhteiselle, maksuttomalle päivälliselle kutsuttiin kohteliaasti myöskin tuntemattomat vaeltajat. Ja kun sitten illansuussa oli lähdettävä jatkamaan maailmankorven taivallusta, sanottiin heille:

– Jumalan rauha. Menkää terveinä.

Talon pikkupoika saattoi retkikunnan veneellä niittyrantaisen, pienen Sieppijärven ylitse ja sitten pitkää ja kapeaa salmea myöten metsien keskellä uinuvan, edellistä suuremman Torasjärven länsirannalle, yhteensä 3 km:n matkan. Soututaival oli ihana tyynenä iltana.

Kun oli kävelty noin kilometrin verran kuivaa, tasaista polkua pitkin solkevassa männikössä, saavuttiin jylhän Olosjärven ("Pienen Paanajärven") itärannalle Juustoniemen pikkutaloon, joka näytti viereisen talon, ainoan naapurinsa kanssa kuin arkana kyyhöttävän rehevän metsän suojassa, maailman pauhua paossa. Mutta matkalaisille se esittäytyi rohkeasti, ikäänkuin sanoen: Suomen kansan on elettävä ja tultava toimeen tällaisissakin paikoissa, joissa ei ole paljon muita hyvyyksiä kuin raitista ilmaa ja luonnonkauneutta. "Ei edes kaloja anna asiaksi asti tämä Olosjärvi, ja pellot ovat perin pienet", huokasi emäntä.

Mutta lapsista ei ainakaan ollut puutetta Juustoniemessä. Niitä näkyi olevan kahdeksan, kaikki vielä niin nuoria, ettei vanhimmistakaan paljon työnavuksi ollut. "Sanoo niille hankkivansa ruokaa ja vaatetta täällä korvessa. Isä on nytkin propsimetsässä, mutta mihinkä niillä nykyisillä palkoilla pääsee tämmöisen pesueen kanssa, joita on näitä justiin saman verran kuin telkällä poikia jäljessään uimassa tuossa järvessä."

Emäntä kyyditsi retkikunnan veneellä viistoon Olosjärven yli, noin puolentoista kilometrin matkan. Jerisjärven–Muonion ratsutie oli siinä aivan rannalla. Muonion kirkonkylään sanottiin olevan matkaa enää vain 6 km. Lopussa oli siis nyt oikoreitti, joka oli avannut kulkijoille mielenkiintoisia näköaloja maailman iloja vierovan, vakavan korpikansan hengenrientoihin ja puutteenalaiseen elämään sekä syrjäisen erämaatienoon alakuloiseen, jylhään kauneuteen; lopussa oli kohta retki Lapin mailla ja vesillä. Jokainen askel kerkeäkulkuisella ratsutiellä vei lähemmäksi, aina vain lähemmäksi asuttuja seutuja, kohti suurta liikennekeskusta, kohti arkipäiväisyyttä, levottomuutta ja elämän taisteluja.

Kuljettiin äänettöminä ja vakavina. Taivaltajan askeleet lyhenivät ja hidastuivat – "tuntui vaikealta palata monimutkaiseen, onnettomaan ja viisauden raskauttamaan maailmaan", käyttääksemme amerikkalaisen matkailijakirjailijan Halliburtonin sanontaa.

Muonion kirkonkylän asutusalueen punaisten laitatalojen alkaessa pilkahdella näkyviin harvan männikön lävitse tunsi taivaltaja tulevansa yhä alakuloisemmaksi tietäessään, että erämaa oli nyt jäänyt kauaksi. Vain erämaan muisto oli enää lämmittämässä ja rohkaisemassa mieltä...

Kulkija pysähtyi katsomaan taaksensa. Hänen sydämensä sykähti kiivaasti – matalan metsän ylitse näkyivät vielä Pallastunturien mahtavat, lumiset lakimaat.

Hyvästi Pallas, ehkä ainaiseksi! Hyvästi erämaa!

Raskaasti huokaisten mies kiiruhti kuin paeten kummulta kylänotkoon.

Korkeat, kaukaiset vuoret eivät enää näkyneet sinne. Ne olivat kadonneet kuin onnen maan etäinen kangastus, jota jää ajattelemaan ja ikävöimään.

11.

PIKAMATKA LÄNSI-LAPISSA.

Muonion kirkonkylässä retkikunta asettui majataloon. Se oli yllättävän välkeä ja siisti – Länsi-Lappi onkin tunnetusti maamme siisteintä seutua. Monet matkaajat ovat väittäneet, että sen siistimpää ei ole yleensä missään koko maailmassa. Lähellä majataloa aukealla peltokummulla kohottautui valkoiseksi maalattu puukirkko (rakennettu v. 1817 arkkitehti Charles Bassin piirustusten mukaan). Kirkossa kuului olevan erikoisena nähtävyytenä harvinaisen suuri ja kaunis kattokruunu. Sen on valmistanut vaasalainen taidetakoja ja -maalari Einari Uusikylä. Alttaritaulun, joka esittää Vapahtajan ristinkuolemaa, on maalannut Knohhlock-niminen taiteilija, jota ei tunneta tarkemmin. Muita yleisiä rakennuksia on pitäjän ainoa teollisuuslaitos, saha, mylly ja sähkötehdas Jerisjoen Suukoskessa sekä kansakoulu (avattu v. 1890), sairaala ja kirkkoherran virkatalo Autio. Asumuksia on harvanlaisesti, mutta niitä on melkoisen laajalla alalla, etenkin leveänä ja rauhallisena virtaavan Muonionjoen alavalla rantaliepeellä. Joen takana nähtiin Svea-mamman valtakuntaa, ylvästä Ruotsia, jossa aivan rantaäyräällä "paistoi" useita punaisiksi maalattuja, vauraan näköisiä, Muonionalustan pitäjään kuuluvia taloja vainioineen sekä sinikeltaisine Ruotsin lippuineen. Tämä värikkyys kuului aiheutuvan etupäässä siitä, että Muonion- ja Tornionjoen Ruotsin puoleisten rantatalojen maalaamisen ja liputtamisen, aina lipputangon pystyttämistä myöten, kustantaa valtio. Ruotsin Lapin ja Länsi-Pohjan suomenkielisiä asukkaita, joita on useiden penikulmien alueella Muonion- ja Tornionjoen rannasta sisämaahan, länteen päin, koetetaan ruotsalaistuttaa tälläkin tavoin. Opettajien, nimismiesten ym. sanottiin olevan aivan ummikkoruotsalaisia. Ruotsin puoleiset maat Muonionjoen takana näyttivät olevan korkeita ja metsäisiä. Avopäätuntureja ei ollut havaittavissa, mutta kuusikkoisia vaaraselänteitä nousi useita, toinen toisensa takana. Niitä komeampi oli kuitenkin Suomen puolella, 6 km:n päässä kirkolta kaakossa päin näkyvä Olostunturi. Muonion kirkonkylän ja Jerisjärven Rauhalankylän välinen uusi maantie suuntautuu Olostunturin lähitse. Tunturin huipulle, joka on 524 m mp:sta, vie tieltä n. 1 1/2 km pitkä polku. Sitä pitkin saattavat kävellä vaikka matalakenkäiset ja silkkisukkaiset. Ei ole märkää eikä louhikkoa. Näköala on viehättävä, varsinkin Muonionjoelle päin. Sieltä katsellessaan "etelämaalainenkin" saa jo aivan oikean käsityksen Lapista ja sen tunturimaailmasta. Monet matkailijat ovat useina kesinä käyneet Olostunturilla, mutta nyt maantien valmistuttua ja Olostunturin tultua entistä tunnetummaksi, matkailijaliikenne tuolle huomiota ansaitsevalle näköalahuipulle tietenkin paljon vilkastuu. Kasvien tutkijoille Olostunturi on mielenkiintoinen paikka. Siellä tavataan useita harvinaisiakin tunturikasvilajeja, mm. on sieltä löydetty eräs maksaruoholaji, Cerastium triginum. Sitä ei ole tavattu muualla maassamme. Kirkonkylästä katsellen Olostunturi näytäksen laakean laajana ja metsäisenä, eikä sitä luulisi niin korkeaksi ja hyvänäköalaiseksi kuin se todella on. Tästäkin seikasta lienee osaltaan johtunut se, että Olostunturin matkailullista merkitystä ei ole kylliksi, ansion mukaisesti huomioitu. Vähälle on tähän nähden jäänyt myös Länsi-Lappimme kokonaisuudessaan, vaikka pohjoismaiden suurin matkakirjailija Olaus Magnus jo 16-sataluvun alkupuolella innostuneesti kuvaili Tornionjokilaakson ja Länsi-Lapin ihania seutuja.

Muonion kirkonkylästä olisi ollut helppo matkustaa postiautossa "Suomen käsivartta" katsomaan, jääden autosta Palojoensuuhun, venereitin alkupaikkaan, tahi olisi sopinut ajaa hurauttaa niin pitkälle pohjoiseen kuin maantietä riittää, Enontekiön kirkolle eli Hettaan, josta olisi ollut mukavin käydä Ounastunturistoa ihailemassa, mutta kun helsinkiläisherran loma loppui parin päivän kuluttua, täytyi retkeläisten istuutua etelään päin klo 1/2 8 aamulla lähtevään postilaitoksen keltaiseen voimavaunuun. Se otti lähtijät mukaansa majatalon kohdalta. Edessä oli 191 km:n pituinen maantiematka rautatien pohjoisimpaan päätepaikkaan, Kaulirantaan.

Autossa oli vain muutamia matkustajia, enimmäkseen Lotta-pukuisia naisihmisiä, joiden iltamassa edellisenä yönä helsinkiläisherra tanssi niin ahkerasti, että hänen kumpaankin kengänpohjaansa ilmestyi nikkelimarkan kokoinen reikä ja toinen käsivarsi arkiutui hyvin helläksi tanssitoverin ohjausjännityksestä.

– Tiedättekö, mihin aikaan joudumme Kaulirantaan? kysyi retkikunnan jätkä vakavan asiallisesti eräältä vieressänsä istuvalta neitoselta. Mutta neiti ei vastannut. Hän katsahti vain lippalakkiin, puseropukuun ja niihin kippurakärkisiin pieksuihin, jotka oli valmistettu niin taitavasti, että ne eivät pitkän matkan kävelytaipaleilla kertaakaan hanganneet jalkaa eivätkä puristaneet, vaikka maailma puristi. Mies oli mielissään neidin vastaamattomuudesta. Hän oli siis uskottavan näköinen jätkä. Hyvä! Ohjelmassa oli vielä käynti Aavasaksalla.

Autobussi veti vauhdikkaasti penikulmittain tasaisien männikkökankaiden tietä. Kiidettiin nopeasti etelää, auttamattomasti etelää kohti. Retkeläiset muistivat olevansa vielä Lapissa vain nähdessään tiellä ja sen varsilla töpöhäntäisiä poroja ja pienikokoisia, kauttaaltaan lumivalkoisia lehmiä. Erämaa oli syrjässä monin paikoin tiheästi ja upeastikin asutusta maantien ja valtakuntien rajajoen tienoosta. Tie noudatteli pitkät matkat joen vartta. Maisemat eivät näyttäneet olevan enää erikoisia, Lapille luonteenomaisia, vaikka monesti vilahti ohitse hyvin viehättäväkin näkymä, jota matkustaja silmäsi mielellään. Länsi-Lapin suurenmoiset luonnonnähtävyydet ovat syrjässä Muonion- ja Tornionjoen varrelta ja maantieltä.

Näistä nähtävyyksistä huomattavin on epäilemättä Etelä-Lapin korkein huippu Yllästunturi. Sen laki on 740 m merenpinnan yläpuolella. Se näkyy maantielle Sieppijärvellä Kolarin pitäjässä. Koillisella ilmansuunnalla, kaukana latvameren takana hohtaa sen etelärinne vielä heinäkuussakin lumivalkoisena. Sen nähdessään ensikertalainen etelästä pohjoiseen matkaava tulee selvästi havaitsemaan, mikä on vaaran ja tunturin välinen ero. Ellei hän ennestään tiedä sitä. Etelämpänä ei hän ole ainakaan vielä tavannut oikein todellisia tunturihuippuja. Matka Yllästunturille ei ole vaikea, sillä autolla päästään aina 3 km:n päähän tunturin juuresta. Tosin on maantie jätettävä jo Kolarin kirkonkylässä (193 km Torniosta) ja kuljettava sivutietä myöten 35 km Kurtakon kautta Ylläsjärvelle. Yksityisautoja on saatavissa kirkonkylässä. Ylläsjärven veljesten taloissa on matkailijoilla saatavana ruokaa ja yösijoja. Kaunis, kalainen Ylläsjärvi houkuttelee jäämään pitempiaikaiseksikin vieraaksi. Tunturille voi nousta oppaattakin, sillä metsäpolku on huolellisesti merkitty. Näköala huipulta on kerrassaan valtava. Kauimpana näkyvät Pallastunturit ja niitä lähempänä samalla suunnalla, suoraan pohjoisessa päin mm. Äkäskero (562 m mp:sta), Lauttaskero, Linkukero, Pyhätunturi, Kukastunturi, Lainiotunturi (635 m) sekä aivan lähellä samalla puolella Kesänkitunturi ja Kellotapulitunturi, joiden välissä on havumetsän ympäröimä ihana Kesänkijärvi. Kittilän tuntureista Pallastuntureja lukuunottamatta erottuu selvimpänä avaruutta vasten Kumputunturi. Toisinaan, hyvin selkeällä säällä, on nähty Kemijärven Pyhätunturi ohuena häämöttämässä.

Yllästunturilta ei tarvitse palata samaa tietä takaisin, vaan voi jatkaa tunturin ylitse Äkäslompolon pieneen kylään ja sieltä veneellä Äkäsjokea tahi kylätietä myöten (28 km) maantielle. Tätä reittiä on sanottu Tornionjokilaakson hienoimmaksi nähtävyydeksi, ja syystä kyllä. Äkäsjärvi ja Äkäsjoki ovat asiantuntijoiden lausunnon mukaan "satumaisen kalaisia". Ylläsjärvelle ja Äkäslompoloon on puhelinyhteys, vaikka ollaankin väärentämättömässä erämaassa.

Äkäslompolon kyläkunta, 13 taloa, on varsin merkillinen. Seitsemän tunturia on sen ympärillä hevosenkengän muotoisena kaarena – Yllästunturi, Kellotapulitunturi, Kesänkitunturi, Kuertunturi, Kolvakero ym. Kylä on kauniin Äkäslompolojärven rantueella. Ne harvat matkailijat, jotka siellä ovat käyneet, ovat hyvin ihastuneet kylän seudun nähtävyyksiin. Kylä korkeiden vuorten ympäröimänä on kuin luoksepääsemätön satuvaltakunta. Sen tunturipuroissa on urheilukalastajalle yltäkylläisesti lohikaloja onkiaksensa. Kylä on ollut ja on vieläkin niin salassa maailmalta, yleisesti tuntematon, että sen asukkaat, varsinkin sen piippua polttelevat naiseläjät, ovat hyvin vähän joutuneet tekemisiin muun maailman kanssa. Kylän asukkaat ovat säilyneet yksinkertaisina tavoiltansa ja kylä vanhana, tyypillisenä peräpohjalaisena järvikylänä, johon ensimmäiset asukkaat tulivat noin 160 vuotta takaperin. Äkäslompoloon johtava huononlainen kärrytie, jota jotkut ovat autollakin ajaa retuuttaneet, eroaa maantieltä läheltä Äkäsjoen ja Muonionjoen yhtymäkohtaa ja läheltä Joensuun majataloa, jossa lohenonkijat asustelevat. Tie kulkee Äkäsjoen pohjoisrantaa pitkin koko matkan Äkäslompolon kylään saakka. Taitavat ohjaajat voivat tätä tietä myöten päästä autolla ainakin 16 km:n matkan. Lopputaipaleen 12 km saattaa kulkea joko veneellä Äkäsjokea pitkin tahi kävellä. Tällä matkaosuudella on erikoisia nähtävyyksiä. Tieltä poikettua näet saa nähdä aivan siinä lähellä – Lapin helvetin, ei vähempää. Lapinhelvetiksi eli Pakasaivoksi nimitetään hirvittävän syvässä kalliorotkossa olevaa lampea, lompoloa. Rannat ovat niin jyrkät, että ihminen pääsee laskeutumaan rantaan vain lammen päästä lähtevän joen suusta, jossa onkijan koukkuun tarttuu usein myös makealihainen, harvinainen nieriäinen. Kansa kertoo tässä peloittavan synkässä ja jylhässä hornankuilussa kummitusten rikuneeraavan iltahämärän ja yön aikana. Monenlaisia ihmejuttuja kerrotaan tuosta kummajaisten touhusta ihan tosijuttuina Äkäslompolon kylässä. Aivan Äkäslompolon tien vieressä Äkäsjoen sivujoessa Kuerjoessa, jossa lohikala ottaa onkeen silloinkin, kun se ei ota missään muualla, on kallioiden välissä Kuerkoski. Sen kahdesta jyrkimmästä koskesta, Kuerlinkoista, saadaan lohia, "rautuja", tavallisilla – pärekoreilla, jotka asetetaan näiden, neljä-metriä, korkeiden, kapeassa uomassaan kuohuvien könkäiden alle. Kalat putoavat koreihin tehtyään epätoivoisia ponnahduksia päästäksensä könkäiden ylipuolelle. Kuerjoen maisemat ovat muuten verrattomat. Yläjuoksulla on erikoinen ihana Jokijärvi. Sitä pohjoisempana samalla jokivarrella on pieni Salmijärvi. Siellä on talokin, jonne päästään polkua myöten maantieltä Eskelisen majatalosta, Kolarin ja Muonion kirkonkylien väliltä. Salmijärveltä saadaan venekyyti Kuerjokea pitkin Äkäsjoen Kuopalle. Korkearantainen Äkäsjoki antaa urheilukalastajalle "rautuja" ja harreja. Kauniita ja kalaisia paikkoja on Äkäslompolon kylän pohjoispuolellakin, erittäinkin suurehko, kerrassaan idyllinen ja harvinaisen kalaisa, varsinkin siioista rikas Äkäsjärvi, jonka pohjoisrannalta, Jerisjärven Rauhalankylän ja Muonion kirkonkylän välisen uuden maantien varrelta Muotkavaaran talosta saadaan venesaatto vesistöä pitkin Äkäslompolonkylän kautta etelään, vaikka Äkäsjoen suuhun saakka. Äkäsjoen suu, Äkäsjoen ja Muonionjoen yhtymäpaikka, on koko Länsi-Lapin paras lohenonkima- ja uistelutienoo. Siitä on saatu suuria, viisitoistakiloisiakin lohia, parhaiten juhannuksen aikoina. Joensuun talossa on kalaherrojen mukava majailla. Äkäsjokisuuhun on suunniteltu perustettavaksi Suomen ja Ruotsin valtioiden yhteinen kalansiitoslaitos. Suuret merilohet nousevat toisinaan Äkäsjokeenkin. Äkäsjoessa ei ole kovin pahoja koskia ja nivoja venekulkua haittaamassa. Mitä ylemmäksi noustaan tätä jokea myöten, sitä kalaisempaa on pyyntivesi. Äkäsjoki on viehkeärantainen, hiekkapohjainen. Hiekka on kauniin punertavaa. Alimmainen koski on pahin nousta ja laskea. Ja se on myös vähimmän kalainen. Äkäsjoen ja Tapojoen yhtymäkohta on erittäin antelias kalastuspaikka. Yllästunturi näkyy siihen mahtavana. Äkäsjoen suulta on tähän n. 8 km. Läheisyydessä on siikarikas Valkiasaivo. Vähän ylempänä yhtyy Äkäsjokeen ihana, valkohiekkainen Valkeajoki.

Nämä ovat erikoislaatuisia, tähän saakka suurin piirtein katsoen huomaamattomiksi jääneitä kalastus- ja matkailuseutuja. Näistä tienoista, erittäinkin Äkäslompolonkylästä ja sen jylhätunturisesta ympäristöstä muodostuu varmasti lähitulevaisuudessa, ehkä jo hyvin pian, maamme huomatuimpia matkailupaikkoja.

Näistä seikoista tuli jutelluksi muutamien asiaa tuntevien henkilöiden kanssa autossa ja autobussimatkustajien yleisessä aamiaispaikassa, Kolarin kirkonkylän postitoimistotalossa. Tarkkojen karttojen avulla setvittiin näitä seikkoja ja kirjoitettiin niitä muistiin.

– Missä ovat Muonionjoen ja Tornionjoen parhaat lohenuistelupaikat?

– Tällaisia paikkoja on useita; niistä ei ole helppo mainita monta, jotka olisivat ehdottomasti aina muita parempia. Äkäsjokisuu on kuitenkin yliveto kaikista. Sen lisäksi ovat parhaita: 40 km:n päässä merenrannasta, Karungissa sijaitseva Matkakoski (kirjailija Väinö Katajan "Koskenlaskijan morsiamen" kuuluisa koski) ja lisäksi Svanstein Pellossa. Niissä ottaa uistimeen (perhoa ei huoli) juhannuksen kahtapuolta, parhaiten kylminä ja sateisina kesinä. Näiden koskien alasuvannoissa puree näpsimmin. Aivan ihanteellinen uistelupaikka on Vuennonkosken alla, Kainuunkarin lähistöllä. Mutta siitä ei tarvitse yrittääkään muulloin kuin parina päivänä veden kohoamisen alkaessa. Hyviä uistelupaikkoja elo- ja syyskuussa ovat Turtolan kirkonkylän seudut. Eräs siellä asuva uistelija on muutamina syksyinä saanut kolmekymmentäkin suurta lohta uistimella. Sivujokien suiden tienoot ovat yleensä hyviä kalapaikkoja, esim. Palojoen suun lähistö. Ja pitkin koko jokivartta Tornionjoen ns. väylässä melkein kaikkien karien luona ja koskien niskoilla ja suvannoissa on lohipaikkoja, mutta ne täytyy kuitenkin tarkoin tuntea, sillä jos poikkeaa vähänkin oikealta paikalta, ei saa kalaa. Syönnillään ollessaan lohet tarttuvat millaisiin uistimiin tahansa, mutta yleensä kuitenkin parhaiten jokilaakson uistinmestarien tekemiin.

Kalastusasioista, vaikka ammattimainen lohenpyynti kokonaan sivuutettiin, riitti puhumista autossa vielä sen lähdettyä Kolarin pienenlaisestä kirkonkylästä eli Jokijalasta yhä etelää kohti, tasaisien maiden halki, ohi tiheästikin asuttujen paikkojen (Sieppijärvi ja Orajärvi). Näitä vähän etelämpänä on varsin huomattava asutuskeskus, Turtolan pitäjän Pello, Pellojärven ja Tornionjoen rannalla. Maantie menee kapean Pellojärven yli uutta siltaa myöten. Ennen oli kuljettava lautalla. Pello on runsastaloinen, laaja kyläkunta. Ja laajat näkyivät olevan Pellonkylän pellotkin. Siellä päin ei suotta sanotakaan, että kun ollaan Pellossa, niin eletään kuin pellossa. Hyvä on Pellossa elääkin, sillä siellä on Suomen pohjoisin osuusmeijeri. Sillä on oma, sievä valkoinen rakennus. Entisajan kuuluisa matkakirjailija Olaus Magnus muuten ei uskaltanut mennä Pelloa pohjoisemmaksi Tornionjokilaakoa katsastellessaan. Taisi pelätä Lapin noitia, karhuja, susia ja pakkasta.

Melkoinen asutuspaikka näkyi olevan myös Turtolan kirkonkylä; talot rivissä maantien vieressä kummallakin puolella, aivan joen äyräällä. Juuri samalla kohdalla parisataa metriä laajan joen takana on Ruotsin Svanstein, sen talot, torpat, kirkko ja maantie ihan rantapenkereellä. Siellä ovat myös kuulut "Svansteinin ruukin" rauniot ja näköalapaikka Pullinginvaara, matkailunähtävyyksiä molemmat. Paljon näkyy maailmaa myöskin Kynsivaaralta. Ruotsin puolella tässä pistäytyviltä matkailijoilta ei kuuluttu vaaditun matkakortteja nähtäviksi.

Tornionjoen lasku Turtolan pitäjän alueen kohdalla on nopeaa, joten se muodostaa useita korkeita, mutta loivia koskia, mm. suuri Kattilakoski lähellä Ylitornion rajaa (kosken pituus 3 1/2 km, korkeus lähes 8 metriä ja hevosvoimamäärä 21.000), Korpikoski, Valkeakoski, Hirvaskoski, Puruskoski, Sorvannivat ja Jarhoiskoski.

Turtolan kirkolta etelään päin, puoliväliin toistakymmentä kilometriä pitkällä matkalla Juoksenginkylään saakka, on maantien vierusta ja joenvarsi niin Suomen kuin myös Ruotsin puolella täynnä taloja. Ja Juoksengista on enää vain viitisentoista kilometriä Kaulirantaan. Sinne saavuttiin iltapäivällä. Bussi pysähtyi siihen, kääntyäksensä palaamaan Muonioon ja Enontekiöön saakka. Linja-auto olisi vienyt Aavasaksalle vasta seuraavana aamuna klo 6. Ja sittenkin olisi jättänyt vuoren "väärälle" sivustalle, pohjoispuoliselle korpiperälle, josta nähden Aavasaksa kyllä olisi ollut kuulema komeimman näköinen, mutta josta nousu huipulle on vaivalloisempi kuin etelästä tahi länsikupeelta, rautatieaseman kohdalta. Päätettiin siis matkustaa 7 km:n taipale Aavasaksalle junassa, pitkästä aikaa nyt vaihteeksi semmoisessakin sivistyneessä kulkuneuvossa. Varsinkin kun junan ilmoitettiin lähtevän jo tunnin kuluttua.

Odottaessa juotiin kahvia rautatieravintolassa ja alettiin innokkaasti tutkia ostettuja uusimpia pääkaupungin sanomalehtiä, jollaisia ei oltu nähty kolmeen viikkoon.

Jätkä silmäili laajaa sunnuntainumeroa. Siinä oli paljon ja monenlaista lukemista. Katse osui mm. juuri tällä matkalla ajankohtaiseen uutiseen:

LUONNONSUOJELUALUEIDEN PERUSTAMINEN.

Uusi lakiehdotus ministerivaliokunnassa.

Vuoden 1928 valtiopäivillä eduskunta hyväksyi lain luonnonsuojelualueiden perustamisesta valtion maille, mutta tasavallan presidentti jätti sen vahvistamatta, koska korkein oikeus oli siitä antamassaan lausunnossa esiintuonut eräitä oikeudellisia epäilyksiä ja ehdottanut, ettei sitä vahvistettaisi. Eduskunta katsoi lakiehdotuksen seuraavan vuoden valtiopäivillä korkeimman oikeuden lausunnon johdosta rauenneeksi, mutta päätti samalla lausua toivomuksen, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin luonnonsuojelualueiden perustamiseen liittyvien taloudellisten ja oikeudellisten kysymysten perusteelliseksi selvittämiseksi ja antaisi tämän selvityksen nojalla eduskunnalle uuden esityksen asiasta.

Edellämainittu vahvistamatta jätetty lakiehdotus herätti erinäisissä pohjoisissa kunnissa, joissa isojako vielä on toimittamatta, vastustusta, sillä siellä ollaan sillä kannalla, ettei tällaisia luonnonsuojelualueita ole määrättävä ennen kuin isojako on toimitettu ja valtiolle jäävät maa-alueet lopullisesti selvillä.

Valtioneuvosto asetti maaliskuussa 1930 eduskunnan toivomuksesta tarkoitettua selvitystä hankkimaan komitean (professorit Haataja ja Linkola sekä edustaja Lohi), joka sai mietintönsä valmiiksi seuraavana vuonna. Mietinnöstä on sitten hankittu erinäisten viranomaisten lausunnot ja siihen sisältyvän ehdotuksen pohjalla on opetusministeriössä valmistettu lakiehdotusluonnos, josta myöskin korkein oikeus on antanut lausuntonsa. Lakiehdotuksessa esitetyissä luonnonsuojelualueissa ei enää ole riidanalaisia maa-alueita. Sitä vastaan ei korkeimmalla oikeudella ole mitään muistuttamista. Asia on nyt erityisen ministerivaliokunnan valmisteltavana. Esityksen antaminen eduskunnalle asiasta riippunee osaksi siitä, katsotaanko ensi vuoden menoarvioon voitavan ottaa luonnonsuojelualueiden perustamista varten tarvittava määräraha.

Ehdotetuista luonnonsuojelualueista huomattavimvimmat ovat Kutsajoen alue Kuolajärvella, Pallas–Ounastunturin alue (Kittilän, Muonion ja Enontekiön pitäjissä), Pyhätunturin alue Kemijärvellä (osittain Pelkosenniemellä), Oulankajoen alue Kuusamossa (osittain Kuolajärven puolella), Jyrävänniemen alue Kuusamossa, Mallatunturin alue Enontekiössä, Pääskypahta Petsamossa, Pummanki Petsamossa, Heinäsaaret Petsamon kihlakunnassa, Pisavaara Tervolassa (osittain Rovaniemen puolella), Iso-Träskö Porkkalassa ja Hiisijärvi Salmin pitäjässä. Luonnonsuojelualueiden yhteenlaskettu pinta-ala aikaisimman, supistamattoman ehdotuksen mukaan olisi tullut olemaan 1.460 neliökilometriä.

Osittain luonnonsuojelualueen luonteisia ovat myös metsätieteellisen tutkimuslaitoksen hallinnassa olevat Laanilan ja Petsamon kokeilualueet, joista edellinen on Raututuntureilla maantien molemmin puolin ja jälkimmäinen Petsamojoella valtamaantien ja luostarin alueen eteläpuolella.

Ja lehdessä oli myös väliartikkeli luonnonsuojelusta, jonka toimitus nähtävästi edellä olevan uutisen johdosta oli pyytänyt joltakin asiantuntijalta, nimimerkki K:lta. Lukija viilsi puukolla kirjoituksesta talteensa seuraavasisältöisen katkelman:

– – – Luonto, esi-isien pyhä maa, on vaarassa joutua ryöstön ja hävityksen alaiseksi, ilman erotusta, häikäilemättä. Metsät hakataan, suot kuivataan, kosket pannaan ihmisen tarkoituksia palvelemaan, luonnon alkuperäisyys tuhotaan, sen jaloimmat helmet, sen ikivanhat muistomerkit häväistään tai kaupustellaan ajattelematta tai ansion saamiseksi. Muita näkökohtia ei oteta huomioon kuin rahan ansaitseminen, kaikki mitataan kullassa ja kaikki voidaan näinä aikoina vaihtaa helisevään rahaan.

Tätä vastaan on saatava sulku. Se, mikä isänmaan luonnossa on arvokkainta ja ainutlaatuista, oli se sitten suurta tai pientä, on pelastettava. Sitä vaativat tieteen edut ja yleiset siveelliset ja sivistykselliset näkökohdat, vaatien harkintaa, kohtuutta ja säästäväisyyttä silloin, kun luontoa käytetään hyötytarkoituksiin. Ei saa tulla kysymykseenkään, että ilman todella pakottavaa syytä louhitaan murskaksi suuri kivilohkare, jonka vertaista ei ole lähimailla ja jonka sisämaan jäätikkö kerran rajusti kiskaisi vuoren kyljestä ja voimakkailla hartioillaan kantoi pitkät matkat alkuperäiseltä paikaltaan. Se on nykypolvelle menneiden aikojen todistaja, joka ei kerro vain luonnonvoimien jättiläissaavutuksista, vaan myös täällä Pohjolassa vallinneesta napaseudun ilmastosta. Ja saako ahne nykyajan ihminen kaataa ja muutamista markoista myydä vanhan kunnianarvoisan hoitopuun, jonka oksat kohoavat taivasta kohden, puun, joka on katsellut monen sukupolven aherrusta kotipihalla. Uljas honka, päätään komeampi kaikkea muuta kansaa, ylimys, joka on kestänyt vuosisatojen syysmyrskyjen hyökkäykset – onko se vain sielutonta tarveainemassaa, jota mitataan kuutiojaloittain, joka leimataan ja saa kaatua. Eikö se ole vertauskuva kansasta, joka "kaiken mahtoi, vain kunniaans' ei myydä", eikö se muistuta meitä siitä, mitä runoilija lausui suurista johtajapersoonallisuuksista, joita syntyy kenties vain yksi vuosisadassa: "Mättääseensä juurtunut laakson paju ei tiedä mitään hongan vuosisataisesta ankarasta taistelusta myrskyä vastaan." Ja pitääkö kotkaa, jumal'syntyistä, luojan mahtavaa taideluomaa, ampua sen vuoksi, että se on ottanut jonkin jäniksen tai jotta metsästäjän turhamaisuus saisi tyhjänpäiväistä tyydytystä? Korkealta pilvien yläpuolelta kotka katselee jokapäiväistä aherrustamme ja arkisia kinastelujamme. Sen olemus häikäisee ja ihastuttaa, sillä se johtaa ajatuksen aurinkoon ja valoon ja mittaamattomiin avaruuksiin, ikuisuuden alkulähteitä kohti. Eikö Bruno Liljeforsin sivellin ole ikuistanut kotkan hallitsijahahmoa, kuten runoilijan kynä on ikuistanut joutsenen ja monen muun linnun! Eikö luonto ja luonnoninnoitus ole kaikkina aikoina synnyttänyt henkisen luomiskyvyn korkeimpia tuotteita!

Näistä esimerkeistä käynee ilmi, miten lujalle perustalle luonnonsuojelu pohjautuu ja mitkä aatteet muodostavat sen sisällön. Mitä yhtymäkohtia on sillä ja eläinsuojelulla? Eläinten ystävät vaativat inhimillistä ja järkiperäistä eläinsuojelua. Eläinsuojelun ystävä huolehtii enemmän yksilöstä kuin lajista, ja luonnonsuojelun ystävä päinvastoin. Mutta yksilön elämään ja viihtymiseen kohdistuva uhka kohdistuu samalla lajiinkin ja tekee sen säilymisen epävarmaksi. Tässä on siis kaikilla eläinten ystävillä suuri ja muokkaamaton työmaa yhteistoimintaa varten. Taistelua on käytävä kahdella rintamalla, toinen rintama on kansallinen, toinen kansainvälinen.

Tarkastelkaamme tilannetta ensinmainitulla rintamalla. Tosiasia on, että Pohjolan korkeampi eläimistö – imettäväiset ja linnut – on voimaperäisen vainoamisen johdosta tuhoutumisen uhan alainen. Rajoitun tässä yhteydessä vain Suomeen, vaikkakin suurin piirtein arvostellen olot ovat Skandinavian maissa samanlaiset. Monet ikivanhoista ja juhlallisemmista eläinlajeistamme ovat sukupuuttoon kuolemassa. – –

12.

AAVASAKSALLA.

Kaulirannan ja Aavasaksan aseman välisellä, parikymmentä minuuttia kestävällä junamatkalla jätkä lueskeli muistilehtiöstään Aavasaksaa koskevia tietoja:

Ylitornion pitäjässä sijaitseva Aavasaksa, jonka huippu on 222 m:n korkeudella merenpinnasta, on tunnettu aina keskiajalta saakka laeltaan näkyvän sydänyönauringon vuoksi, ja tuli maailmankuuluksi historiallisesta, ranskal. Maupertuis'n vv. 1736-37 Tornionjokilaaksossa suorittamasta astemittauksesta. Tämä mittaus verrattuna Ranskassa ja Ecuadorin Andeilla toimitettuihin astemittauksiin antoi lopullisen, varman todistuksen siitä, että maapallo on navoiltaan litistynyt. Vuosisatojen kuluessa ovat matkailijat pyrkineet juhannusyönä sadunomaiselle Aavasaksan vuorelle kokeakseen lyhyen keskiyön hetken, jolloin aurinko viipyy yli yön kokonaan näkyvissä suurena, veripunaisena pyörylänä lähellä taivaanrantaa. Metsät ja vaarojen kiviroukkioiset laet kylpevät silloin kullan ja purppuran värisissä valovirroissa; jokien vedenpinnat heijastuvat hopeanhohtoisina varjoisista laaksoista, joita ympäröivät vaarojen mustat kallio- ja metsärinteet. Tengeliöjoki kiertää suurinta osaa vaaran ympäryksestä, ja lännessä vierii Tornionjoki mahtavana ja laajana vesireittinä. Syvä hiljaisuus vallitsee; keskiyön hetkellä vaaralle kerääntyneet juhannusyön valvojatkin vaipuvat äänettöminä nauttimaan hetken valtavasta tunnelmasta.

Muuan matkailija on kuvannut tätä sydänyön tunnelmaista hetkeä Aavasaksan huipulla seuraavasti: "Ihminen on utelias. Kaikkea uutta ja erikoista hän odottaa kiinnostuneena. Ja parasta on suoraan myöntää, että ensi kertaa katsellessa Aavasaksan auringon alenemista on mieliala vireessä, jota voi sanoa jännittyneeksi. Päivän kultainen kehrä painuu... Se alenee jo aivan arveluttavasti. Sen väri vaihtuu vähitellen keltaisesta punaiseksi. Kello on jo kymmentä minuuttia vailla kaksikymmentäneljä. Nyt ei aurinko enää näytä laskeutuvan alemmaksi tuolla pohjoisella ilmanäärellään. Katsojan mieleen on jo pyrkinyt hätä siitä, että meneeköhän se sittenkin vaaran taakse näkymättömiin. Kolmasosa aurinkopyörylästä painuu etäisen metsän taakse, mutta ei enempää. Katsahdat kelloasi. Se on täsmälleen 24. Aurinko, lämmön antaja ja elämän luoja on pohjoisimmassa pisteessään. Sen näkeminen siinä on elämys. Mutta minuutit vierivät. Katselija tuijottaa kuin lumoutuneena. Auringossa näyttää nyt syttyvän aivan kuin uusi elämä. Se palaa, leimuaa, säkenöi. Omituista, että sellaista säkenöimistä ei ollut laskemisen puolella. Nyt on siis uusi päivä, Aavasaksan aamu! Muutamien minuuttien kuluttua jo muodostuvat pitkät varjomme kalliolle, osoittaen suoraan etelää kohti. Se tuntuu luonnonvastaiselta; sadulta koko tämä yö. Aurinko kohoaa vähitellen ylemmäksi, vieläkin loimuten ja säkenöiden... Ja auringonpalvojat siirtyvät ravintolarakennukseen aamukahville."

Jo pikkupoikana alkeiskoulussa piti osata kartasta näyttää Aavasaksa ja täytyi painaa mieleen, että Aavasaksa on Suomen eteläisin vuori, jonka huipulle juhannusyön aurinko näkyy. Tämä kouluopetus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä pari vuotta sitten havaittiin, vaikka se ei ole vielä tähän saakka ollut yleisenä tietona, että Taivalkosken pitäjässä, Oulun–Kuusamon maantien varrella sijaitsevan Pyhityksen huippu on maamme eteläisin vaara, johon kesäyön aurinko näkyy. Ja se näkyy myös "Suomen Sveitsissä", Kuusamossa Rukatunturille, Nuoruselle, Naatikkavaaralle, Iivaaralle ym. vaaroille, jotka kaikki ovat etelämpänä kuin Aavasaksa.

Ylitornion pitäjässä on muuten toinenkin melkein Aavasaksan veroinen näköalapaikka, Huitaperi. Se sijaitsee Kainuunkylässä, noin 8 km kirkolta etelään päin, parin kilometrin päässä rautatiestä. Hiukan sitä pohjoisempana Tornionjoen rannalla Ruotsin puolella sijaitsee Luppiovaara, jossa Suomen puoleltakin käydään paljon kesäyön aurinkoa ja sieltä avautuvia varsin viehättäviä näkymiä ihailemassa. Juhannuksen aikaisen yön auringon voi nähdä jo niinkin etelästä kuin Tornionjoen suulta, nimittäin Alatornion kirkontornista. Muiden muassa kuningas Kaarle XI kuuluu käyneen toteamassa tämän seikan.

Kivenheiton päässä Aavasaksan asemalta, näköalavuoren huipulle vievän kaksikilometrisen metsäpolun lähtökohdassa sijaitsevan matkailijahotellin "teeterskalta" jätkä tiedusteli heti tultuaan, oliko hänelle (mainitsi sukunimensä) saapunut tänne muuan kirje. Hän oli näet Kittilästä kirjoittanut eräälle tuttavalleen pyytäen kirjevastausta muutamasta asiasta lähetettäväksi Aavasaksan hotelliin. Palvelijatar lupasi kysyä kirjettä hotellin muulta kotoväeltä. Jätkä painui vastaanottohuoneesta helsinkiläisherran ja rouvan jäljessä heidän matkatavaroitansa kantaa retuuttaen erääseen yläkerroksen "numeroon". Hänen laskettuaan laukut lattialle ja ripustettuaan sadetakit ja valokuvauskoneen hihnastaan naulakkoon riippumaan tuli huoneeseen pieni tyttö hyvin touhukkaana ja antoi kirjeen – helsinkiläisherralle.

Jätkä tuumi: – Taisi kirje mennä väärälle miehelle.

Herra katseli kirjettä kädessään hiukan hämmästyneen näköisenä ja sanoi jo ovella poistumassa olevalle tyttöselle:

– Ei tämä kirje ole minulle.

– Tähän numeroon se käskettiin tuoda, puolustautui tyttö.

– Tässä on nyt sitten tapahtunut erehdys; ehkä tämän kirjeen omistaja on jossakin viereisessä matkustajahuoneessa, sanoi herra ja yritti antaa kirjeen takaisin tytölle.

Jätkän piti tarttua asiaan. Hän sai kirjeensä – näytettyään rajaseutupassinsa.

– Ja me olemme kannattaneet tavaroitamme..., nauroi herra nähtävästi aika tavalla hämillään.

– Ei se mitään..., sanoi kantaja hyvin "lookillisesti."

– Voi sentään..., lausui rouva painokkaasti.

Ja sanoi hän muutakin. Samoin herra. Mutta mitäpä siitä... Ja sitten naurettiin.

Yhteisen päivällisen jälkeen noustiin Aavasaksan huipulle. Kiipeäminen oli helppoa paikoittain oikeinpa laudoitettua polkua myöten. Lepuupenkkejäkin oli varattu huonohenkisille. Puolirinteessä oli avolouhikkoa, graniittipaasikkoa, muinaisen Ancylusjärven rantaus, ja siitä ylöspäin harvaa petäjikköä huipulle asti. Kallioisella, sileällä lakitasanteella oli kaksi ravintolarakennusta, puhujalava ja lippusalko; näköala vapaa ja avara, vain etelään päin metsän peittämä. Noin kolmen kilometrin päässä lännessä, Tornionjoen takana, tumman Särkivaaran kupeessa loisti auringonpaisteessa Övertorneån eli Matarengin kauppala komeine valkoisine rakennuksineen. Juna näkyi juuri saapuvan tuohon Ruotsin rautateiden pohjoisimpaan päätepaikkaan. Veturin hihkaisukin kuului sieltä myötätuuleen.

Aavasaksan pienempi ravintolarakennus näkyi olevan harvinaisen koristeellinen, vanhan ajan mallia. Venäläistyyliseksi sitä sanoi joku. Rakennuksen runsaat puuleikkaukset ovat vaatineet paljon työtä.

– Kuinka kauan tämä ravintola pidetään avoinna, koko kesänkö? jätkäherra kysyi johtajattarelta ravintolan kuistissa.

– Kuukauden päivät vain; kesäkuun puolivälistä heinäkuun viidenteentoista päivään. Ei kannata pitää kauempaa, kun kävijöitäkin on vähänlaisesti.

– Mutta juhannusyönä täällä ainakin on väkeä.

– Silloin on. Viime juhannusaattoiltana oli 8.000 henkeä. Usein on ollut enemmän, monesti 10.000 ja kerran oli 15.000, joukossa paljon ruotsinpuoleisiakin. Juhannusyön kävijät, samoin kuin muutkin, ovat vuosi vuodelta vähentyneet nyt viime aikoina.

– Viime juhannusyönä taisi olla taivas pilvetön täälläkin, niin että sydänyön aurinko pääsi näkymään.

– Pilvetön oli, hyvin näkyi. Samoin niinä muinakin öinä kahden puolen juhannusta, joina aurinko näkyy tälle vuorelle koko vuorokauden.

– Herra toimittaja, olkaa hyvä ja käykää tänne – erojaiskahville, sanoi rouva ravintolasalin ovelta.

Sydänyön aurinko oli painumaisillaan kaukaisen taivaanrannan taakse.