[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQswlSDuKn83fZUk1vG27vcV200EOkm5IpWGH2oQ61pI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2374,"Lapin lumoissa","Nuutinen, Aaro A.",1886,1949,"2374-nuutinen-aaro-a-lapin-lumoissa","2374__Nuutinen_Aaro_A.__Lapin_lumoissa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1933,40230,288795,true,[],[],[],"Toimittaja Aaro A. Nuutinen kuvaa matkaansa halki 1930-luvun alun Lapin. Hän vaeltaa muun muassa Pyhätunturilla, Sallassa ja Pallas-Ounastuntureilla tutustuen paikalliseen elämänmenoon ja luontoon, usein tavalliseksi työmieheksi tekeytyneenä.","Aaro A. Nuutisen 'Lapin lumoissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2374. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAPIN LUMOISSA\n\nKirj.\n\nAaro A. Nuutinen\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPohjoista kohti.\nKemijärveläisiä katsomassa.\nSunnuntai Pyhätunturilla.\n\"Sallan Lapissa\".\nRetki Kutsan tarumaille.\nAntaapa rattaan pyöriä!\nIlta Keimiöjärvellä.\nPallas--Ounas, maamme ihanteellisin retkeilyseutu.\nKorkea-arvoisia nuottamiehiä.\nOikopolulla.\nPikamatka Länsi-Lapissa.\nAavasaksalla.\n\n\n\n\n1.\n\nPOHJOISTA KOHTI.\n\n\nEpätasaisesti jyskyttäen kierivät suuret, raskaat rattaat kolmannen\nluokan vaunun kovien puupenkkien alla. \"Yksinäisen miehen juna\" kulkea\nkohisti yksitoikkoisen täsmällisesti ja suoraviivaisesti Rovaniemen\nrataa, halki vainioaukeitten, läpi metsien. Se jyristeli tunnin\ntoisensa jälkeen lämpimänä kesäkuun päivänä muuttolintujen kevätlennon\nsuuntaan, pohjoista kohti.\n\nVaihtelu virkistää. Kokeakseen uutta, kiinnostavaa elämänpuolta ja\nsamalla saadakseen epätavallista, kuluttamatonta kirjoittamisen aihetta\nkynämies oli päättänyt lähteä tälle matkalle, laittautua\nlomakierrokselleen tavallisen souvarimiehen pukimissa. Vaella kulkurina\nja syrjäisillä seuduilla oppiaksesi todella tuntemaan kansaa ja maata.\nSe on amerikkalaisen suurretkeilijän Halliburtonin mielipide. Tuota\nmatkailumuotoa oli nyt kerran koeteltava. Pyylevyys teki kyllä\nsälliyden hyvin vähän uskottavaksi. Oli lohduttauduttava sillä\nhavainnolla, että erikoisen sopivamallinen retkeilypusero peitti suuren\nosan liikatanakkuudesta. Jätkämäistä yleisvaikutusta täydensivät varsin\nmääräävästi heleän keltaiset pieksut eli lapikkaat sekä halpa\nlippalakki. Näiden varusteiden kanssa sopusoinnussa olivat keväisen\nauringonpaisteen päivettämät kasvot ja kädet.\n\nJunan jyristäessä yhä eteenpäin \"sälli\" nyhjötti nurkassaan. Toiset\nmatkustajat eivät kiinnittäneet huomiotaan häneen, sillä \"oikeat\nihmiset\" seurustelivat vain keskenään. Hyvä, saanpa nyt olla rauhassa.\nSotaiset sanomalehtimiehet rakastavat rauhaa.\n\n-- Oisko antoo tulta tupakkaan? kysyi eräältä asemalta juuri junaan\nsahoineen, kirveineen ja kontteineen noussut, vastapäätä sällikokelasta\nistumaan asettunut keski-ikäinen mies, nähtävästi metsätyöläinen.\n\nMies sai tulitikut. Laatikon takaisin ojentaessaan hän kysäisi\ntuttavallisesti niinkuin ainakin vertaiseltaan:\n\n-- Onko tiijossasi pöllitöitä ylämaissa, vai minnekkä out mänössä?\n\n-- Eipä ole tiedossa. Muuten vain menen Lappiin.\n\n-- Etkö meinoo mehtäsavotoita tievustellakkaan?\n\n-- Enpä heistä perusta, kynämies sai sanotuksi mielestään jo hyvin\nsällimäisen huolettomasti.\n\n-- Sukulaistesko luokse mänet? Vai heinäjätkäksikö talonjussille?\n\n-- Ei ole sukulaisia... eikä taida tulla ruvetuksi heinämieheksikään.\nMuuten vain kuljen.\n\n-- Miltee seutukunnalta läksit viimeksi?\n\n-- Etelä-Pohjanmaalta.\n\n-- Minkälaisia palakkoja siellä maksettiin metänhakkuu- ja uittotöistä?\n\n-- En ole niistä oikein selvillä. Eiväthän ne tainneet olla kovin\nilauttavia nykyisenä lama-aikana. Ja niitä töitäkin oli hyvin vähän.\nEikähän siellä ole paljon metsiäkään hakattaviksi.\n\n-- Eihän siellä niitä ou. Minun kotipuolella Savossa on mehtiä, vuan ei\nmehtätöitä sanottavasti sielläkään nyt pula-aikakautena. Niin piti\nlähtee minunnii niitä tiältä pohjosesta ehtimään, kun sanoivat\nvaltiolla olevan jossain perukoilla pöllipuihen hakkuuta läpi kesän.\nOlin tuolla Portimojärven korpisavotassa toista kuukautta, mutta nyt\nsieltä vähennettiin miehiä -- perreellisiä miehiä vuan jätettiin töihin\n-- ja meitä neuvottiin mänemään Kuolajärven Jukkuujokivarren\npöllityömualle. Moni reissupoika lähti Portimojärveltä halaki korpiin\nkävellä jumpsimaan suoraan Kuolajärvelle, mutta kun minä en tärvännä\nvähiä rahojani viinaan enkä korttipelliin, mänin Koivun asemalle ja\nostin junapiletin Rovaniemelle.\n\n-- Mutta tehän nousitte junaan vasta Jaatilassa.\n\n-- No niin, sanoppa muuta: kun uamujuna jätti minut Koivussa! Olin\njuomassa limunaatia, kun huuvettiin, että nyt se männöö! Minä juosta\nlekkasin sen jälestä pitkältä, vuan en tavoittanut. En kehanna ennee\nkiäntyä takaisin asemalle -- jätkäparvi siellä tuntui nauravan ja\nrähäköivän sitä minun olumpiajuoksua. No, mikäpä tässä -- läksin\nkävelemmään etteenpäin rattoo pitkin. Ajattelin, että onhan tässä\naikoo, toinen juna tulloo vasta monen tunnin kuluttua. Ratavahti tuli\nvastaan ja sanoi, että ei ratalla sua kävellä, siitä sakotettaan. Mutta\nminä sanoin sille, että onhan minulla tässä piletti, niin kun niät;\nsama kait se on valtiolle, jos minä tämän välin, tästä Jaatilaan, istun\njunassa tahi junnoo oottaissani jo jouvukiksi ja ajankuluksi kävellä\nlipsin rattoo pitkin, kun kerran minulla on kourassa laillisesti\nostettu ja kontantilla maksettu rautatielippu.\n\nVahti nauroi ja sanoi, että kävele hyvä mies minun puolestani vaikka\nRovaniemelle asti -- kun kerran sinulla on piletti.\n\nNauroivat tätä muutkin -- koko vaununtäysi.\n\n-- Kyllä nuo savolaiset ovat eteviä, tuntui muuan mies sanovan\nvierustoverilleen.\n\nTekosälli tunnusti puhelutoverilleen olevansa myöskin savolainen,\nvaikka viime vuosina on tullut olluksi Pohjanmaalla maailmanrannan\nkoulua käymässä. \"Samoja savolaisiahan tässä ollaan, yksiä pulliaisia,\nvaikka maailma meitä heittelee laidasta toiseen.\"\n\n-- Minä en tykkee Pohjanmuasta, en ainakaan niistä Vaassan puolen\nseuvuista enkä olennosta siellä, luontui puhumaan ukkeli nähtävästi\nkaverinsa syntyperätunnustuksen rohkaisemana, -- oun ollunna renkinä\nLaihialla, ennen nuorena miehenä. En viihy kauvan tiällä ylämaissakaan.\nSavvoon palastan takaisin, Kehvolle, suuren Kallaveen rannalle,\ntiijäthän... Tule pois sinne sinnäi, kotipuoleesi. Mikä pakko on olla\nsiellä vieraalla puolella... haukuttavana? Lähe nyt ensin Kuolajärven\nsavottaan. Sovit kait sinne sinnäi.\n\n-- Ei passaa lähteä tällä kertaa. Minulla on tässä vähän muita tuumia.\n\nJuna pysähtyi Rovaniemen asemalle, ja kiertosällit erosivat hyvinä\nystävinä, reilusti kättä paiskaten.\n\n\n\n\n2.\n\nKEMIJÄRVELÄISIÄ KATSOMASSA.\n\n\n\"Kynäsälli\" olisi voinut vielä samana päivänä, muutaman tunnin kuluttua\nRovaniemelle saavuttuaan jatkaa matkaansa minnepäin tahansa Lappiin\nkauppalan keskeltä, postikonttorin avarasta pihasta lähtevissä\npostiautoissa; olisi vain heittäytynyt rautatieasematalon edustalla\nodottavaan keltaiseen vaunuun ja ajaa köröttänyt postikonttorista\nmatkalippua ostamaan (lipullisilla oli etuoikeus päästä mukaan, jos\nmatkalle lähtijöitä sattui olemaan enemmän kuin vaunupaikkoja). Mutta\nmatkan jatkaminen jäi seuraavaan päivään. Hän halusi nimittäin käydä\nparin kilometrin päässä kauppalasta sijaitsevan Ounasvaaran huipulla --\nensi sijassa siksi, että voisi sanoa käyneensä sielläkin, tällä\nihailtavan tarmokkaasti mainostetulla, vaikka verraten matalalla (204 m\nmp:sta) huvikalliolla. Kiikutettuaan repun vaatimattomaan,\nsällimiehelle välttävään matkustajakotiin hän lähti heti sekavassa\ntalorykelmässä kääntyileviä pölyisiä ja hellepaisteisia teitä myöten\nneuvon mukaan osailemaan ensin laajan ja vinhasti virtaavan Ounaskosken\nyli vievää rautatie-, ajo- ja kävelytiesiltaa kohti. Olipa sinne\npääsemistä, vaikka korkeiden, rautaisten sillankaarien verenpunainen\nmaalaus opastavana näkyi matalien talojen ylitse. Mahtavan näköinen\nlaitos se silta olikin \"paikan päällä\" katsottuna. Sitä myöten juna\nmennä huhkii Kemijärvelle uutta, piakkoin valmistuvaa rataa pitkin.\n\nHeti sillan takaa alkoi ampumarata-alueen poikki suuntautuva, loiva\nmetsätie kohota laajaselänteisen Ounasvaaran korkeinta kukkulaa kohti.\nSe nousu ei tuntunut rasittavalta. Ainakin siitä kannattaa Ounasvaaraa\nmainostaa. Eikähän se ole huonoimpia näköalapaikkoja muutenkaan. Sieltä\nnäkee laajemmalle kuin alhaalla arvaakaan. Lähiympäristön tasavat maat\navartavat paljon silmänkantavuutta. Kaukana pohjoisessa ja idässä näkyy\njo vaarajuontoja, mutta tuntureita ei vielä. Kallionhuipulle on\nrakennettu lipputanko, puhujalava ja pieni ravintolakoppi. Siltä\nlavalta \"yks' alamaan sälli\" piti lennokkaan ja rikassisältöisen\njuhlapuheen. Kuulijoita oli vähänpuoleisesti. Vain kaksi. Joitakin\njuippeja, jotka joutessaan kuljeskelivat kallioilla.\n\nSeuraavana päivänä postiauton ikkunasta katsottaessa Ounasvaara näytti\nkovin matalalta. Mutta sen harjanteelle rakennettu puinen suksimäki oli\nuljaan korkea.\n\nMukava oli muuten kulkea tässä suuressa ja pulskassa\nRovaniemen--Kemijärven postiautossa. Sällin mukavuustuntua lisäsi\nmelkoisesti hänen vierustoveriltaan, arvokkaan näköiseltä herralta\nkuulemansa tieto postiautojen matkustajamaksujen äskeisestä\nalentumisesta 50 pennistä 30 penniin kilometriltä (olikin unohtunut\nmatkalipun ostaminen jo postikonttorista). Tuo herrasmies kuului\nolleen, ja olevan tietysti vieläkin, ammatiltaan -- piispa. Sälli ja\npiispa rinnakkain! Sälli ei tiennyt sitä tarinoidessaan piispan kanssa\nLapin erikoisuuksista, sen asukkaista, tuntureista, koskista, kasveista\nja eläimistä, erittäinkin sääskistä, paarmoista ja polttiaisista.\nKorkea-arvoisella herra piispalla tuntui olevan hyvin selkeät tiedot\nkaikista näistä moninaisista asioista. Sälli esiintyi enimmäkseen\nkyselijänä ja kirkkoruhtinas vastaili auliisti ja leppoisasti.\nKarttalehteä yhdessä tutkien ja autonohjaajalta toisinaan kysäisten\npiispa ja sälli tarkkasivat tien varren nähtävyyksiä.\n\nEnsimmäisenä niistä ansaitsee mainitsemisen kahdeksan kilometrin päähän\nRovaniemeltä pystytetty _napapiirin rajataulu_ kolmi-, nelikielisenä,\nmikäli kerkesi nähdä sen vilahtaessa ohi. Se kuului laitetun vasta\näskettäin. Tuntui somalta olla ensimmäisen kerran napapiirin\npohjoispuolella. Sälli oli mielestään hyväkin tutkimusmatkailija,\narktisten seutujen kulkija. Hän ei tiennyt ennen tuon taulun\nolemassaolosta, eikä siitä ole tainnut tietää moni muukaan.\nIlmankos näiden seutujen erikoistuntija, kansanedustaja-tohtori\nHänninen sanoikin sällille vähän ennen matkalle lähtöä:\n\"Etelä-Lapista ei ole kirjoitettu juuri mitään, ei ainakaan\nkaunokirjallis-yksityiskohtaisesti. Onpa hyvä, että menette\nKemijärvelle ja maamme syrjäisimmälle ja yleisesti vähimmän tunnetulle\ntienoolle, Kuolajärvelle. Kyllä siellä, muun muassa tulevilla\n_luonnonsuojelualueilla_, on sellaisia luonnonihmeitä ja\nmatkailunähtävyyksiä, muusta puolesta puhumatta, että niistä kannattaa\nkirjoittaa paksukin kirja, ja olisi pitänyt jonkun kirjoittaa jo paljon\naikaisemmin. Ei ole myöskään hyviä, eikä sanottavasti minkäänlaisia,\nkuvia julkaistu näistä mielenkiintoisista tienoista.\"\n\nSivuutettiin sitten Petsamoon vievän tien haara (siihen on matkaa\nRovaniemeltä noin puoliväliin kolmattakymmentä kilometriä). Saatiin\nluoda nopea silmäys myös viehättävään Vikajärveen vehmaine\nasuinseutuineen. Nähtiin sitten Lapin korkeiden maiden ensimmäinen,\ntosin verraten vaatimaton (korkeus 220 m mp:sta) etuvartija,\nLautavaara, ja pianpa pyörähdettiin kahvittelupaikan, Nammankylän\nHautalan, portaiden eteen.\n\nSeurakunta purkautui autosta taloon kahvia juomaan ja hirmupaksuja\nlettivehnäspalasia mielihyvin syömään, mutta piispa ja sälli jäivät\nkäyskentelemään aurinkoiselle pihamaalle, hengittämään raitista ilmaa\nja oikomaan auton ahtaudessa hiukan kangistuneita ulottimiaan.\n\n-- Tässä on lähellä, neljän kilometrin päässä, tavattoman kalainen\njärvi, Venejärvi nimeltään. Olen ollut siellä kalastamassa, aloitti\nkeskustelun piispa, ja siinäpä taas juttua riitti kaloista ja\nkalastuksesta, kunnes vähän ennen auton lähtöä sälli ja piispa kävivät\ntakapihalla katsomassa isoja -- sikoja, noita Lapissa harvinaisia\neläimiä. \"Harvinaisia ne ovat täällä päin maailmaa, sillä milläpä niitä\nelätetään ja lihotetaan täällä napapiirin pohjoispuolella, jossa on\nvain vähän viljamaita ja nekin vähät hiekkaperäisiä ja auhtoja. Ei\nkannata ruokkia ostorukiilla sikoja, kun ruisjauhosäkki viime\ntalvenakin maksoi Lapissa joissakin paikoin kaksisataa markkaa ja vähän\nsiitä ylikin. Ei riitä viljaa kaikille ihmisillekään -- monella oli\ntalvella nälkäkuolema lähellä, ja huonosti olisi käynyt, jollei\nPunainen Risti olisi jakanut avustusta. Köyhät kunnatkaan eivät\nkyenneet kaikista tarvitsevista huolehtimaan.\"\n\nMatkaa jatkettiin kilometri kilometrin ja penikulma toisensa jälkeen\nhyvää, tasaista tietä pitkin, laihoja ja enimmäkseen huonometsäisiä\nhiekkakankaita myöten, ohi lammensilmien ja poikki purojen. Tasaisesti\nhyristäen keltainen, komea postiauto jätti erämaiseen yksinäisyyteensä\nnuo lammet ja purot sekä ne muutamat veistetyn puun valkealta hohtavat,\npienet uudisasumukset, joita oli kyhätty tien varteen, vähäisen\nhiekkamaaraivion laitaan. \"Millähän noissakin aiottaneen elää, kun\npeltomaakin näkyy olevan noin laihaa ja karua. Kyllä suomalaisella on\nsisua yrittämiseen, sen näkee selvästi tuostakin.\" Ei ollut postia\nuudistorppiin jätettäväksi -- ei kannata tilata sanomalehtiäkään, ja\nkukapa lähettäisi monesti kirjeenkään erämaan eristäytyneille\nasukkaille. Ei ketään laskeutunut autosta heidän kotiveräjilleen, eikä\nniiltä tarvinnut ottaa matkalle lähtijää. Noiden idyllisten pikku\npesien vaiheilla ei näkynyt muuta elonmerkkiä kuin kiivaasti haukkua\nräiskyttävä pystykorvainen koiraressu. Se oli säännöllisesti kaikilla\nkotiporteilla. Koira ja poro -- Lapin ominaiset hoidokkieläimet, poro\ntietysti ensi sijassa. Poroja tavattiin monesti tien vieressä ja jonkin\nmatkaa auton edessä tiellä juoksemassa. Eräässä \"tokassa\" oli niitä\npuolisensataa ja toisessa parikymmentä, mutta enimmäkseen ne\nnäyttäytyivät kolmisin, kaksin ja hyvin usein yksin, ja ne yksinäiset\nsuuria sarvipäitä. Porotalouden ohella harjoitetaan näillä tienoilla\nvielä lehmienkin hoitoa, koskapa noita (täällä kaikki järjestään\nvalkoisia) rauhallisesti tiellä märehtijöitä näkyi jonkin verran\nasuttujen paikkojen seutuvilla.\n\nMuista matkanähtävyyksistä huomattavin on parisenkymmentä kilometriä\nennen Kemijärven kirkolle tuloa, noin kilometrin päässä maantiestä\nsijaitseva Hyypiön Kukkura (341 m korkea) erittäin kaunismetsäisen\nkyömyvaaran huippuna. Siinä aivan vieressä näkyy myös Hyypiön\nyksinäinen erämaanjärvi.\n\nMatkaa Rovaniemeltä Kemijärven laaja-asutuksiseen kirkonkylään ei ole\nenempää kuin 89 km (toisen maininnan mukaan 87). Pian se tuli\nkuljetuksi hyvällä ajopelillä ja hyvässä seurassa.\n\n-- Kiitos matkaseurasta, sanoi sälli piispalle ja kohotti lippalakkiaan\nauton pysähdyttyä postikonttorin eteen.\n\n-- Samoin, vastasi kohteliaasti korkea kirkonmies nostaen arvokkaasti\nhattuaan. (Oikeat herrat ja todella sivistyneet ihmiset ovat\nkohteliaita poikkeuksetta kaikille. Sen havaitsi tässäkin.)\n\nPussi selässä ja pieni laukku kädessä sälli käveli postikonttorista\nmuutamien kymmenien metrien päässä sijaitsevaan Rankisen\nmatkustajakodin väenpirttiin, öin ja päivin auki olevaan, kaiken\nmaailman kulkijain, jätkämiesten vapaaseen käyntipaikkaan. Ei voinut\npyrkiä \"matkustajanumeroon\". Olihan näet aina ja kaikkialla muistettava\nesiintyä sällimäisesti. Tahi oikeastaan jätkämäisesti, sillä\njätkä-nimitys, kunniallista työmiestäkin tarkoittaen, on Lapissa paljon\nyleisempi kuin sälli-sana, jota paikoin tuskin tunnetaankaan.\n\nRankisen väenpirtti oli, kuten muutkin samanlaiset kaikissa Lapin\nkirkonkylissä ja muissa keskityspaikoissa tavattavat \"vapaapirtit\",\ntäynnä joutilaita jätkämiehiä pohtimassa kuulumisia, laskettelemassa\nvitsipuheita ja juomassa erittäin huokeahintaista vehnäskahvia pitkän\npöydän ääressä. Siinä istui puseromiehiä vieretysten, pitkä rivi kuin\npääskynpoikasia puhelinlangalla. Puhallettiin hiessäpäin\npikkulautasella höyryävään ruskeaan herkkuliemeen ja kupissa kasteltiin\nahkerasti paksua pullapalaa. Toiset söivät lohi- ja poronlihavoileipiä\nsekä kananmunia ja joivat maitoa tahi kaljaa. Ja lisää huudettiin. Mikä\nanoi mitäkin parilta piika-ihmiseltä, jotka saivat näyttää varsin\nripeää jalannousua ja komeaa käynnintyyliä ennättääkseen täyttää\njokaisen isoovaisen ja janoovaisen pyynnön. Sitä mukaa kuin miehet\nsaivat syöneiksi, he siirtyivät seinustapenkeille istua louhottamaan\nhattu päässä ja piippu, \"sätkä\" tahi muu savuke hampaissa. Toiset\nvetäytyivät syötyään muitta mutkitta pitkälleen, kyynärnojasilleen\nlattialle ovensuunurkkaan ja sieltä ottivat osaa yleiskeskusteluun sekä\ntämän tästä lähettivät suustaan sylkisuihkun _kolmen_ emaljisen,\nkatajanlehvillä täytetyn sylkyastian viereen. Ukkelit ajattelivat kai\ntavallisen jätkämiehen sopivan sylkäistä lattiallekin. Alituiseen siinä\npuuhattiin edestakaisin, ulos ja sisälle -- aina riitti tulijoita ja\nlähtijöitä. Väenpirtti näytti olevan kaikkien joutilaiden, oloonsa\nikävystyneiden seurustelupaikka. Työn puutetta ja palkkojen pienuutta\nvaliteltiin. Muutamilla tosin tuntui olevan tiedossa työpaikka\nmetsähallituksen tahi Kemi-yhtiön kaukaisella metsähakkuulla ja sinne\nlähtöä he toprakasti touhusivat. Yksi ja toinen mies illan kuluessa\nnakkasikin repun selkäänsä sekä jännesahan ja kirvesnyökän kainaloonsa,\npainuen ulos Lapin ihmeelliseen, alamaalaisesta oudolta, aivan\nsadunomaiselta tuntuvaan, laskeutumattoman auringon valaisemaan yöhön.\nAina aamupuolelle asti riitti tätä ja kaikenlaista muuta liikennettä.\nNukkumista ei näyttänyt moni muistavan, ei talonväki enemmän kuin\nvieraatkaan. Kahvia yhä keitettiin ja juotiin. Ja tarina luisti...\n\nMilloinka nämä ihmiset mahtanevat nukkua? Sanottiinkin Lapissa kesällä\nnukuttavan hyvin vähän. Kukapa malttaisi maata paljonkaan kesällä, kun\nylimaan aurinko paistaa helottaa täydeltä terältään kautta\nvuorokausien, Kemijärvelläkin juhannuksen kahden puolen kaikkiaan\nneljän viikon aikana. Silloin ei tarvitse nousta millekään vaaralle\ntahi tunturille, ei rakennuksen katollekaan nähdäkseen tuon ihmeen.\nEikä se paista sateettomana, punaisena pyörylänä, vaan keltaisena\nlämmittäviä säteitään jakelevana oikeana aurinkona. Ja jos joku\nvaivautuisi kesäisenä yönä nousemaan lähellä Kemijärven kirkonkylää\nitä- ja kaakkoispuolella paartaville komeille vaaroille, esim.\nkorkeimmalta näyttävälle Pöyliövaaralle, joka on kuin alassuin\nkäännetty pata, niin \"siellä sen näkisi auringon laskeutumattomana\noikein pitkän ajan.\" Sälli puolestaan tyytyi kuitenkin katselemaan\nkesäyön aurinkoa istuskellen kirkon kellotapulin portailla kello\nkahteen saakka. Siihen se paistaa hellitti -- suoraan pohjoisesta,\njärvenselän eli oikeastaan Kemijoen laajentuman tyyneen pintaan\nkauniisti kultaansa kuvastaen. Eipä suotta sanota Lappia satumaaksi.\n\nJätkä nousi vaeltamaan aikansa kuluksi ristiin ja rastiin\nsileänurmikkoista kirkkotanhuaa, Pappilannientä. Hän tarkasteli ensin\nsitä vanhaa, kirkosta erillään olevaa kellotapulia, joka kuuluu\nrakennetun jo v. 1774. Nykyinen kirkko, puinen ristinmuotoinen\nrakennus, on tehty v. 1831. Se on siis paljon nuorempi kuin tapuli.\nMutta kirkko onkin jo seurakunnan kolmas. Kirkon ja tapulin väliselle\nkentälle pystytetty taulu näet ilmoittaa:\n\n_Tässä oli Kemijärven ensimmäinen kirkko 1648-1694; toinen kirkko\n1694-1832; purettu 1872_.\n\nTaulussa on myös Raamatun lause:\n\n_Herra, minä rakastan Sinun huoneesi paikkaa ja Sinun kunniasi\nasuinsijoja. Ps. 26:8_.\n\nSamalla kentällä on myös vapaussodan sankaripatsas, kahdeksan kaatuneen\nhautamerkki. Kiveen upotetun pronssikuvan alla nähdään sanat:\n\n_Ei meille, Herra, vaan nimellesi kunnia_.\n\nSällimatkailija muisti kemijärveläisten vapaussodan aikana\nurhoollisesti taistellen Kuolajärven Kurtilla lyöneen rajan taakse\ntakaisin kapinaa nostattamaan tulleen vihollisjoukon.\n\nTuli käydyksi aivan kirkon seinustalla sijaitsevalla, pientä petäjikköä\nkasvavalla hautausmaalla, jossa oli vain peräti vaatimattoman näköisiä\nristejä ja muistokiviä sekä melkein yksinomaan hoitamattomia\nhautakumpuja. Hautausmaan kiviaidalta katsellessa levittäytyi\nKemijärven taajaväkinen yhdyskunta melkoisen laaja-alaiseksi, luvalla\nsanoen aikalailla sekavaksi ja hiukan liian kirjavaksi rykelmäksi\nerivärisine ja erityylisine taloineen. Taitekattoiset ja\nkaksikerroksiset rakennukset ovat yleisiä ja talot on sijoitettu\nmihin vain ja miten päin tahansa. Asutus ulottuu pitkälle\nniemekkeenliepeelle, Särkikankaalle saakka, jonne tulee tehtäväksi\nparhaillaan rakennettavan rautatien pääteasema. Olipa ihme, että näin\nsuuri ja yleensä vauraan näköinen yhdyskunta ei saanut v. 1931 anomiaan\nkauppalaoikeuksia. Työtarmostaan ja yritteliäisyydestään kiitetyt\nkemijärveläiset olisivat kuitenkin monen sivullisenkin mielestä\nansainneet tuon etuisuuden. Mutta tottapa epäämiseen lienee ollut jokin\npätevä syy. Saavathan kunnon kemijärveläiset nyt lohdutuksekseen edes\nrautatien. Sitä ei voida enää heiltä evätä. Ei siis liene kovin kaukana\nse kultainen aika, jolloin rautatien avattua nykyistä laajempia\nliikenne- ja ansiomahdollisuuksia jälleen aletaan, kuten useina vuosina\nennen maailmansotaa, tuhatmarkkasta nimittää \"kemijärveläiseksi\". Ja\nsilloin tietysti Kemijärven taaja ja toimekas yhdyskunta Kuumaniemen\nkunnaalla saa tinkimättä kauan odottamansa kauppalaoikeudet. Jos\nmaailma pysyy pystyssä, niin eipä olisi ihme, vaikka Kemijärvi muutaman\nsukupolven perästä korotettaisiin kaupungin arvoon ja kunniaan. Näitä\ntämmöisiä miettien mies käveli hautausmaalta siihen Rankisen\nväenpirttiin ja kellon aloittaessa jo neljättä aamuyötuntia vetäytyi\nvihdoin jätkämiesten malliin pitkälleen pirtin penkille, täysissä\npukimissa, selkäreppu päänalaisena.\n\nPirtissä oli muutamia muitakin nukuttelijoita, samanlaisia\nsouvarimiehiä. Pystyssä olivat enää vain suurta astialatinkia\ntiskaileva piikapalkollinen ja hänen kanssaan tärkeän näköisenä\nsipatteleva nuori hanttimies. Heillä oli nähtävästi erityisen\nyksityislaatuisia asioita selvitettävinä, ja sitä selvittelyä kuulosti\njatkuvan kauan. Siitä huolimatta pirteä palvelijatar kello 6:n aikana\njo seisoi lieden luona keittämässä kahvia tavattoman suurella pannulla.\nJa miesjoukko jo istuskeli kahvin jakoa odottamassa.\n\n--- Mihin aikaan tuolla rakennuksen toisessa päässä, matkustajakodin\npuolella, saa aamiaisen? sälli kysyi Annilta kahvia maksaessaan.\n\n-- Kyllä sen kymmeneltä, mutta aamiainen siellä maksaa 12 markkaa...\neikä sinne oikeastaan... niin, en tiijä...\n\nParturissa pistäydyttyä sälli kelpasi aamiaiselle matkustajakodin\nhienolle puolelle. Siellä oli oikein hyvä- ja runsasruokainen \"seisova\npöytä\". Kyllä siitä tuli otetuksi täkyä aikamiehen tavoin. Kuten\ntoisetkin. Vaikka eihän ruokailijoita monta ollutkaan. Oli vain pari\nmaanmittaria, sälli ja eräs tavallisen miehen näköinen ukko\nnurkkapöytänsä ääressä. Sälli sattui istumaan lähellä häntä.\n\n-- Olette kai Kemi-yhtiön miehiä, vai valtionko? kysyi tuo mies\nsälliltä ja työnsi suuren makkarapalasen nurinniskoin suuhunsa.\n\n-- En kummankaan.\n\n-- Vai niin, no anteeksi! Luulin teitä samanlaiseksi virkamieheksi kuin\nitse olen: metsätyönjohtajaksi. Kun teillä on puseropuku ja varsikengät\n-- kuten meillä metsämiehillä, monilla metsänhoitajillakin nykyään.\nPuseropuvut näkyvät nyt tulleen kovasti muotiin. Eikä se olekaan\nhulluin muoti...\n\nSiitä lähti tarina juoksemaan. Mies oli hyvin puhelias. Taisi olla\nnauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta. Ukkeli selitti nyt\nviettävänsä parin viikon kesälomaansa, asuu ja syö tässä\nmatkustajakodissa... missäpäs se tulee sen paremmaksi...\npoikamiehelle... jolla ei ole vakituista akanpuolta... kun en huolinut\nsiitä suuren, rikkaan talon tyttärestä siitä Hiltasta... sieltä\nRantsilasta... tiennette sen ison talon lähellä maanteiden risteystä...\nainoa tytär... se Hilta... eikä poikiakaan... tukkilaisten\nlähtiäistanssiyönä juoksi jäljestäni tanssituvasta maantielle...\ntarttui käsivarteeni... niin kukako... no sepä Hilta... tuohon noin\ntarttui... ja sanoi, että älä lähde... äläkä jätä minua... rakastan\nsinua... otan sinut miehekseni... pääset isännäksi suureen taloon...\nmutta minä en totellut... seuraavana päivänä painuin koko\ntukkilaisroikan mukana pois paikkakunnalta... monesti olen katunut\nsitä... enkä ole ottanut muitakaan... kauan oli Hilta miehettömänä...\nkävi olemassa Amerikassakin muutamia vuosia... viime talvena näin\nlehdestä Hiltan kuolleen lähes kuudenkymmenen vuoden ikäisenä... no,\nälkää tykätkö pahaa, vaikka tuli tässä vähän puhutuksi... ensi\nmaanantaina loppuu lomani ja sitten tulee taas lähtö moneksi\nkuukaudeksi kämppäasukkaaksi korpeen... tuolla Kuolajärven\nkoillisperukalla on meidän yhtiöllä vähän hakkuita... monen penikulman\npäässä lähimmistä ihmisasunnoista... olen ollut tässä toimessa lähes\nkolmekymmentä vuotta... on siinä ajassa saanut tottua yhteen jos\ntoiseenkin... no, hyvästi, voikaa hyvin.\n\nSurkuteltava vaiko kadehdittava elämänkohtalo? Siitä jäi kuulija\nepätietoiseksi. Mutta tulipahan tuokin kuulluksi ajankuluksi, sillä\nlaiva, pienoinen Aalto, lähti Kemijokea myöten pohjoiseen päin vasta\nklo 15, noin tuntia ennen, omituista kyllä, kuin Rovaniemen postiauto\nsaapui Kemijärvelle.\n\nSälli matkusti tässä aluksessa kolmen tunnin taipaleen jokivarrella\nsijaitsevaan Vuostimonkylään, josta oli aikomus jatkaa matkaa jalkaisin\nPyhätunturin luonnonsuojelualueelle (siihen aikaan eduskunnan asiasta\ntekemää lopullista päätöstä puuttuvalle luonnonsuojelualueelle).\n\nLaivamatka Vuostimoon oli ihana. Kulkurijätkä kiitti kohtaloaan siitä,\nettä vielä nykymaailmassa sai matkustaa niin miellyttävässä\nvanhanaikaisessa kulkuneuvossa kuin höyrylaivassa. Kukapa olisi tiennyt\ntämmöisen kulkuneuvon täällä maailmankolkalla vielä olevan ja\nhengittävän! Mutta siihen olemiseen (vielä toistaiseksi) olikin syynä\nse, että Kemijärven ja Pelkosenniemen -- Sodankylästä v. 1916\nlohkaistun pitäjän -- välille tehtävästä, Kemijoen rantamaita pitkin\nsuuntautuvasta maantiestä oli valmiina vasta Kemijärven kirkonkylän ja\nTapionniemenkylän välinen pätkä. Sen vuoksi siis saatiin kulkea\nlaivassa Vuostimoon. Ajokuntoinen tie päättyi n. 8 km Vuostimon\neteläpuolella. Hyvä näin, sillä kyllä laivan kannella on paljon parempi\nhuomioida maisemia ja mitä tahansa muitakin matkanähtävyyksiä kuin\nhiidenmoista hoppua kiitävässä, ahtaassa autossa. Vehmaan vihantia,\nsilmää ilahduttavia olivat Kemijokivarren alavat rantamaat, joista\nsuuri osa viljeltyjä. Vankan ja toimeentulevan näköisiä, tiheästi\nasuttuja kyliä, joiden ahkeria uurastajia pula-aikakaan ei kuulu vielä\npahasti hätyyttäneen. Kapulamarkkinoita, pakkohuutokauppoja, ei ollut\nmonia pidetty. \"Tässä on lihavat viljelysmaat joen kahden puolen ja\nkaloja saadaan kohtalaisesti. Metsätöitä on ollut, viime talvenakin\nmelkoisen runsaasti, vaikka ei entisen veroisesti.\" Huomattavimmat\nlänsirannan kyläkunnat laivamatkan varrella, Vuostimon eteläpuolella\novat Tohmo, Leväranta ja Tapionniemi, itärannalla Kostamo, Kummunkylä\nja Varrio samannimisen, erittäin jyrkkärinteisen vaaran juurella. Muita\nvaaroja ja tuntureita näkyy joelle joka puolelta, läheltä ja kaukaa\nsuuri ioukko, joista huomattavin on luoteisella ilmansuunnalla\nmahtavasti kolmiosaisena ja usein heinäkuulle saakka lumiläikkäisenä\nkomottava Pyhätunturi. Keskimmäisen ja idänpuoleisen huipun välinen\nIsokuru, syvä ja laaja, pohjapuoleltaan säännöllisen viistosti kapeneva\nrotkolaakso antaa huippukolmikolle kaukaakin katsoen yllättävän oudon\nja harvinaisen näön. Komea on myös Tapionniemenkylän lounaispuolella\nkohoava Outitunturi (korkeus 409 m). Sen ympärillä näkyvät sitä vähän\nmatalammat Javarustunturi, Näätävaara, Airasvaara ja Vuostimovaara sekä\nhiukan loitompana Varsatunturi, Jäkälätunturi, Komiovaara ja monet muut\nkorkeat, komeat, kauniit maat. Aivan erilaiset kuin alhaalla latteassa\netelässä, Lapin asukkaiden hiukan halveksimassa \"lannanmaassa\".\n\nPienehkö laivanpurtilo oli aivan täynnä väkeä, enin osa työpukuisia\njätkiä.\n\n-- Minne nuo miehet ovat menossa? tiedusteli sälli vieressään istuvalta\npyylevältä emäntäihmiseltä.\n\n-- Pelkosenniemelle, tämän laivan yöpaikkaan.\n\n-- Onko siellä jokin erikoinen, suurempi työmaa?\n\n-- Ei ole Pelkosenniemellä; nämä menevät Savukoskelle tietöihin. Sieltä\ntehdään maantietä Tenniöjokivartta pitkin Kuolajärvelle.\n\n-- Jatkaako laiva matkaansa Savukoskelle asti, vai miten miesten on\nmentävä Pelkosenniemeltä eteenpäin?\n\n-- Ei pääse laiva Pelkosennientä ylemmäksi. Siellä on suuria, kivisiä\nkoskia syvissä kallionuomissa, hyvin jylhää seutua. Harvoin siellä\nkukaan enää koluaa venepelissäkään -- Pelkosenniemeltä Savukoskelle,\neli Saukoskelle vanhalla nimellään, -- kun on jo maantie, minkähän\nlienee nelisenkymmentä kilometriä pitkä. Pelkosenniemen pitäjän ainoa\nauto välittää liikennettä Savukoskelle, muutamia vuosia sitten kuuluksi\ntulleeseen läskikapinallisten valtakuntaan, jossa sekin Savukosken\nKeisari, tiennettekö, se omaotteinen, mahtava mies, joka... mutta\nherranen aika, minunhan pitää jäädä tähän rantaan, no hyvästi...\n\nSuuren Javarussaaren ohi kuljettuaan laiva saapui pian yksillä\nviljelyaukeilla sijaitsevan, yllättävän vauraan näköisen Vuostimon\nkyläkunnan rantaan ja töksäytti keulansa jyrkkään nurmiäyrääseen --\nlaituri näet tässä, kuten muissakin pysähdyspaikoissa tänä harvinaisen\nrunsastulvaisena kesänä, oli puolisentoista metriä vedenpinnan alla.\nTikapuita myöten oli laskeuduttava laivasta maihin.\n\n-- Mistähän täältä saisi oppaan tuonne Pyhätunturille? kysyi\nmatkailijajätkä muutamalta mukavannäköiseltä, joitakin laivassa\nsaapuneita laatikoitaan vastaanottamaan tulleelta isäntämieheltä.\n\n-- Tuosta Kulupakosta ne on usseen ruukanneet olla oppaina. Se on tuo\niso talo tuolla. Mutta on niitä matkailijoita monesti meiltäi käsin\nkuletettu tunturissa. Onhan meillä poikia oppaiksi. Joutais kait se\nKalevi nytkii lähtemään. Se meijän asuinpaikka on tuo punainen rakennus\ntuolla mäillä. Kun minä otan nämä ikkunalasiloutat, niin lähetään yhtä\nmatkoo venneellä tuon Pyhäjoen yli.\n\n-- Sama se, lähdetään vain. Oletteko savolainen, kun puhutte \"selevee\nsavvoo?\"\n\n-- Kyllä minä oun paremmin niinkuin savolaisia. Kuopion kaupunnissa oun\nsyntynnä ja kasvanna, vaikka tiällä Kemijärven pitäjäässä oun ollunna\nja touhunna tuon talon viljelyhommoo kolomattakymmentä vuotta.\n\n-- Vai niin! Sattuipa somasti! Savolainenhan sitä oun minnäi, ja Kuopio\non minunnii syntymäkaupunti.\n\n-- No, sittenhän tunnetta varmaan minun velimiehen Karppis-Okin,\nliikemiehen, entisen painijan ja kilipa-ampujan.\n\n-- Kyllä tunnen ja tiijän...\n\nSiitä lähti alku tuttavallisiin, hupaisiin jutteluihin, joita jatkui\nvielä parin tunnin ajan aivan äskettäin erittäin siistiin kuntoon\nuudestaanrakennetussa Karppilassakin. Tietäähän sen, kun kaksi\nsavolaista tapaa toisensa maailmanrannalla. Silloin on vieraskin veljen\nveroinen, olkoonpa hän kulkurijätkä, herra tahi narri. Emäntä juotti\njätkällä kahvia ja isäntä oikein omakätisesti voiteli tervarasvalla ne\nkulkumiehen uljaat seinäjokiset pieksut, \"tästä kun on alakumatkalla\nvähän vetisiäkii maita paikoin kävellä, vaikka jängät on kyllä kaikki\nhyvästi porrastettu -- jos jalakasin mänettä; tästähän piäsis kyllä\nvenneelläi tuota Pyhäjokkee myöten Vuostimojärveen, kahentoista\nkilometrin matkan, mutta joessa on monta tiukkavirtasta nivvoo\nvastasauvottavana, -- kauniit maisemat siellä oisi kyllä; muata myöten\nei kartu matkoo Vuostimojärven talloon Korkalaan, sopivaan\nyöpymispaikkaan, enempee kuin kaheksan kilometriä, ja siitä toiset\nkaheksan on taivalta, kuivia maita, tunturimajalle Isonkurun piähän.\"\n\nJätkä ja nuori pitkäpoika Kalevi päättivät mennä jalkaisin.\n\nVieraan kengät imivät voiteensa päivänpaisteessa pian ja sitten\nlähdettiin kävellä taputtelemaan kummallakin kolmen päivän eväspussi\n\"völjyssään\".\n\nVaeltajien tultua muutamien kilometrien päähän kylästä oltiin jo\noikeassa erämaassa. Opastettavan pakanallinen mieli iloitsi siitä.\nToisinaan hän pysähtyi hetkeksi katselemaan korkeita kuusia ja paksuja\npetäjiä, niin kuin sellaisia vasta nyt ensi kerran olisi nähnyt. Ja hän\npysähteli kuuntelemaan korven äänettömyyttä. Katseli myös aukeaa,\nsuurta suota ja sen ylitse suoraviivaisena johtavaa pitkospolkua,\nvaaleaksi veistettyä porrastusta, Katseli niitä kuin ihmeissään nyt\njälleen, pitkän ja pimeän talven, monen murheisen, vaiheikkaan kuun\nkierron jäljestä, ja hänen mieleensä muistuivat Zea Mays'n kirjoittamat\nsanat: En sen jälkeen ole nähnyt tähtien tanssia taivaalla, en\nkiiltomatojen kimmellystä kastekostealla niityllä enkä karpalosoita,\njoiden yli vain kapea porrassilta vie. Kun ne jälleen näen, olen\npeittävä silmäni, etten näkisi.\n\nJa täällä alkaa jo metsän polunaukosta toisinaan näyttäytyvä\nPyhätunturikin antaa hiukan esituntua suuruudestaan ja mahtavuudestaan,\nvangiten vieraansa omaan, erikoiseen tunnelmaansa. Tunnet olevasi jo\nvuoren lumoissa. Tunturi ja erämaa vetävät sinua puoleensa, askel\naskelelta, yhä voimakkaammin ja vastustamattomammin.\n\nKalevi kertoi, että viikkoa aikaisemmin muutamat oululaiset\nkonttorineitosetkin Pyhältä palattuaan olivat tunnustaneet tulleensa\n\"tunturihulluiksi ja erämaavilleiksi\". Ja eräs heistä oli ihmetellyt,\nettä \"miksei minulle ole kukaan kertonut, eikä edes missään ole\nkirjoitettu ja kuvattu, että tuommoinenkin suurtunturi on olemassa.\"\n\nIllansuussa saavuttiin Vuostimojärven taloon, Korkalaan,\nyöpymispaikkaan. Siisti talo, ystävällisiä asukkaita, ihana paikka\npienen erämaanjärven rantaäyräällä, ei muita naapureita kuin vähäinen\ntölli lyhyen matkan päässä etelärannalla. Korkalan kuului omistavan\n\"täälläpäin suuresti vallanpäällä oleva isomahdoton puuliike\nKemi-yhtiö\". Korkalan asukkaiden ei tarvitse maksaa talosta ja sen\nviljelysmaista muuta vuokraa kuin maaverot kunnalle ja valtiolle.\nOnnellinen, rauhaisa ja viihtyisä talo. Siksi kai siinä viihtyivät\npääskysetkin ennenkuulumattoman runsaslukuisina: asuinrakennuksen\nräystäiden alla oli 78 pääskynpesää. Joinakin vuosina kuului niitä\nolleen puolisentoista sataa. Onnellisuutta todistivat myös muut seikat\n-- työteliäisyys ja sopuisa yhteishenki vanhempien ja lasten, poikien,\ntytärten ja vävyjen kesken. Talon runsaslukuinen väki tuntuikin olevan\nsyvästi uskonnollismielistä, luultavasti ylimaissa valtavimpana\nesiintyvään laestadiolaisuuteen lukeutuvaa. Siistin salin pöydällä oli\nsuuri nahkakantinen Kuva-Raamattu ja seinällä musta, kultakirjaiminen\ntaulu: Herra, siunaa kotiamme! Uskonnollisuus näytti antavan kaikki\nkirkastavan hohteensa ja sävynsä tämän talon asukkaiden, etenkin\nvanhemman väen arkisellekin, ulkonaiselle elämälle, töille ja toimille.\nKaleville ja kulkurimiehelle osoitettiin mitä herttaisinta\nhuomaavaisuutta ja ystävällisyyttä, kahvia keitettiin ja ruokaa\nkannettiin heidän eteensä välikamarin pöydälle. Emäntä puheli jätkälle\nhyöriessään:\n\n-- Vai on vieras Pohjanmaalta asti, ja jalansyten lähtenyt tätä meidän\ntunturia katsomaan. Kyllähän se kannattaa katsoa. Tuossakin tunturissa\nsen nyt oikein selvästi näemme Jumalan kunnian luonnossa, hänen\nvoimansa ja väkevyytensä. Me tässä talossa asuvat näemme joka päivä nuo\nkorkeat vuoret, että muistaisimme ja uskoisimme Jumalan voiman emmekä\nunohtaisi kiittää Häntä kaikesta siitä hyvästä, mitä Hän on meille\nantanut...\n\nTuo harras puhelu oli niin vakuuttavaa, että aivanpa vieras tuli siinä\najatuksissaan itseltään kysyneeksi, että mitenkä on kohtasi, kulkija,\nuskotko Luojan voimaan ja väkevyyteen ja oletko muistanut kiitollisin\nmielin sitä, jolta kaikki hyvä anti tulee, oletko kiittänyt Herraa,\njoka sinulle on antanut tuon järven takana juhlallisen jyhkeänä\nkohoavan tunturin ja tuon kirkkaan auringonpaisteen ja tämän tyynen,\nrauhaisan lauantaiehtoon laajan erämaan sydämessä?\n\nSavusaunan löylyn jälkeen laitettiin jätkälle nukkumasija oikein\nvierassaliin, muuten ainoaan tyhjäksi jäävään huoneeseen tässä\nväkirikkaassa talossa. Vieras valvoi pitkään, aamutunneille saakka ja\nkatseli koko yön ajan näkyvää aurinkoa ja peilityyntä, tumman metsän\nympäröimää järveä, hän katseli väsymättä Pyhätunturin kolmea lumista\nhuippua, sen syviä kurulovia ja kartanolla sydänyönkin hetkinä\nvilkkaasti lenteleviä pääskysiä, onnen lintuja. Vain kellon osoittimien\nasennoista havaitsi, että oli yö...\n\nMutta sittenkin! Onko nyt todellakin yö ja pitäisikö peittäytyä\nvuoteeseen, vaikka aurinko helottaa yhä, luoden ikkunan kulmikkaan\nkuvion seinään?\n\nTähän taloon kulkija tahtoisi jäädä pitkäksi ajaksi, koko kesäksi...\nainaiseksi...\n\nMutta on lähdettävä jo muutamien tuntien kuluttua. Aurinko on jo\nnoussut korkealle. Sen säteet ovat siirtyneet kultaamaan seinällä\nolevaa taulua: Herra, siunaa kotiamme!\n\nOnnellisia ne, joilla on koti, ja joilla se on erämaassa. Sillä _se_ on\noikea kotimme... täällä alhaalla...\n\n\n\n\n3.\n\nSUNNUNTAI PYHÄTUNTURILLA.\n\n\nKello taisi olla jo seitsemän taivaltajan lähtiessä oppaineen jatkamaan\nmatkaa Korkalasta Pyhätunturia kohti. Emäntä antoi heidän eväittensä\nreserviksi vastapaistettuja, kuumia lettuja eli räiskäleitä,\n\"reppakorvia\", ja talon reipas, aikuinen tytär saattoi lähtijät\nveneellä lähes puolen kilometrin laajuisen Vuostimojärven vastaiselle\nrannalle. Siitä lähti hyvä polku johdattamaan isopuisen ylänkömetsän\nhalki; koskemattoman luonnon arvon ymmärtäen Kemi-yhtiö oli jättänyt\npystyyn suurimmatkin puut polun seutuville. Kilometrimäärät\n(laivarannasta laskettuina) oli merkitty puiden kylkiin naulattuihin\npäreisiin.\n\nMetsässä vallitsi kauniin kesäisen sunnuntai-aamun tunnelmallinen\nraikkaus. Tilttaltin ja muiden laululintujen iloista, kirkasäänistä\nhelkyttelyä säesti järripeipposen määräaikaisen säännöllisesti\ntoistuva, karhea ryystäminen. Suurten puiden katveessa, jossa\nkastepisarat vielä himmeinä hohtelivat, oli miellyttävän vilpoisaa,\nmutta muualla aurinko hellitti tulisesti raskaanlaisten reppujensa\npainon alla eteenpäin urhoollisesti ponnistelevien vaeltajain selkään.\nSitkeäksi kävelijäksi harjaantunut Kalevikin istahti puolikymmentä\nkilometriä kuljettuaan polun poikki kaatuneen kelohongan rungolle ja\nkuivasi hikeä otsaltaan.\n\n-- Tulipa kerran teillekin hiki, sanoi jätkä.\n\n-- Tuli. Ne \"reppakorvat\" selekälaakussa kuumentaavat niin riivatusti,\ntuumaili Kalevi.\n\n-- Jahah, niissäkö onkin syy? Ne sietäisi syödä pois kuumentamasta.\nMutta eihän tästä ole enää kovin pitkä taival majapaikkaan.\n\nHyvin siinä sitten sujui se lopputaival. Tasaisella, kuivalla\nkangasmaalla sivuutettiin oikealle päin kääntyvän, Pyhäjärven kylään\njohtavan polun haarautuma. Korkean metsän takana piileksinyt\nPyhätunturin juonto avautui näkyviin kulkijain tultua erään\njänkäsalmekkeen porrassillalle. Nuo vuoret ilmaantuivat äkkiä verraten\nlähelle eteen ikäänkuin sulkien tien vaatien pysähtymään ja\nkiinnittämään kaiken huomion tunturien valtaisuuteen ja komeuteen. Pyhä\nantoi jo tuosta suosillalta katsellen varsin hyvän käsityksen\nihmiskääpiöitä nöyrryttävästä suuruudestaan ja jylhästä kauneudestaan.\nse näytti satoja metrejä korkeiden ja kilometrejä pitkien, tummien\nkvartsiittikivilouhikkoisten rinteittensä armottoman järeyden. Siinä\nolivat nyt nuo kolme syvien, laajojen rotkouomien toisistaan erottamaa,\nmetsätöntä tunturipaljua. Pehmeäpiirteisesti pitkäselänteisiksi\npyöristyen leikkautuivat ne näkyviin varjokuvamaisina ja\nauteresinertävinä -- uhkaavan synkkinä. Auringon säteet ja\npilvenhattaroiden varjot vuorotellen leikittelivät rinnemaiden tummalla\nirtokiviröykkeliköllä, vihertävänkeltaisilla sammal- ja jäkäläpaikoilla\nsekä puhtaanvalkoisilla lumiläikillä. Oli uskottava väite, että\nPyhätunturi on Etu-Lapin mielenkiintoisin, jylhin ja mahtavin tunturi.\nKalevikin unohtui sitä hetkiseksi katselemaan, nähdessään sen nyt näin\nläheltä parin vuoden väliajan kuluttua. \"Reppakorvien\" kuumentaminenkin\ntaisi siinä unohtua häneltä siksi tuokioksi.\n\nMutta hän muisti sen jälleen ainakin heti majapaikkaan, tunturin\nrinnepetäjikköön rakennettuun autiopirttiin saavuttua -- paiskasi\nkuuman käärön pöydälle ja ryhtyi kurillaan muitta mutkitta näppikonstia\nhyväkseen käyttäen pistelemään suuhunsa rasvaisia ohukaisia. Niitä\nkatosikin, toinen toisensa jälkeen vilahdellen, verraten nopeassa\ntahdissa.\n\n-- Pianhan näistä piästään, uhitteli hän.\n\nToisenkin miehen täytyi istuutua pöydän ääreen pitämään puoliaan. Tämä\nhengillepano ei ollut suinkaan tarpeeton. Olihan jo nälkä lähes\npenikulmaisen kävelytaipaleen rasitukset kestettyä.\n\n-- Tässä saisi olla jotakin ryypättävää palanpaineeksi, kaipasi etelän\nmies.\n\n-- Oikeeta ryyppeemistä ei ou lähempänä kuin Rovaniemellä, mutta tuossa\naivan tämän kummun länsirinteen alla, Isonkurun pohjalla, on\nhyvävesinen lähe. Minäpä juoksen heti, ihan kesken syönnin, hakemassa\nsiitä vettä ruokaryypyiksi tällä hinkillä. Tuohon rinteeseen on tehty\noikeen puuportaat veenkantajain mukavuuveksi.\n\nHän lähti ja palasi, nopsaliikkeinen nuori mies.\n\nLettuherkuttelun vihdoin päätyttyä joudettiin kiinnittämään huomiota\n\"maallisiin\" seikkoihin. Pirtti oli siisti ja verraten avara. Siinä oli\navotakkainen uuni ja kolme ikkunaa. Itäisestä ikkunasta katsellen\nhavaitsi rakennuksesta poispäin loivasti viettävällä rinteellä\nharvinaisen kaunista, vahvarunkoista petäjikköä ja pihassa pari uhkeaa,\nalkukantaisuuden tunnelmaa voimakkaasti tehostavaa, harmajaksi\nkeloutunutta honkaa, suomalaisen erämaan symbolia. Eteläisestä\nikkunasta näkyi kummun jyrkänteen alla silmänkantama synkkää, sakeaa\nmetsää, aina vain erämaata, sekä järvi, Tunturijärvi kuului olevan\nnimeltään, Outitunturin liepeellä. Se oli kaunis näky. Kolmannesta\nikkunasta ihailtiin luoteesta ja pohjoisesta päin männynlatvojen yli\nnäkyvää, aivan lähellä peloittavan korkeana ja jyrkkäseinämäisenä\nkohoavaa kolmea tunturipaljakkaa, noita jättiläismäisiä kiviraunioita.\n\nVieraat kävivät katselemassa talon toisiakin huoneita. Tässä kammissa\neli erämaarakennuksessa on nimittäin alakerroksessa pirtin lisäksi\nkamari ja keittiö hellauuneineen, pannuineen, patoineen ja\nkahvikuppeineen sekä yläkerroksessa kaksi sievää kesähuonetta. \"Tehdään\nyksintein tilava, kun kerran on hommaan ruvettu, jotta siellä sopivat\npehailemaan matkailijat, porojen paimenet ja marjojen poimijat.\" Niin\nkuuluivat Kemijärven kunnanvaltuuston isännät tuumanneen päättäessään\ntunturikämpän rakennuttamisesta v. 1927. Ulkoapäinkin on talo erittäin\nsievä. Se on tehty pyöreiksi, veistämättömiksi jätetyistä kelohongista.\nSuurenlaisin kustannuksin oli niitä vedätetty kaukaa, useiden\nkilometrien takaa, sillä ei haluttu kaataa noita komeita erämaan\nsymboleja lähempää, matkailijoiden näköpaikoilta. Niin ymmärtäväisiä\nmiehiä olivat Kemijärven valtuuston jäsenet. Sen kuultuaan\njätkä kohotti lakkiaan heidän kunniakseen. Kemijärveläiset,\npelkosenniemeläiset ja etenkin vuostimonkyläläiset tuntuivat olevankin\nhiukan ylpeitä Pyhätunturistaan.\n\nEikä suotta. Sen tuli pian havaitsemaan hyvin vakuuttavasti, tahi\noikeammin: vaikuttavasti. Se vaikutus koski ensisijaisesti takakäpäliin\nretkeilijäin lähdettyä vuovautumaan ylös kivenheiton päässä majalasta\nsijaitsevan ns. Rantakappaleen rinnettä. Ja sitä riitti. Ensin alempana\nmetsävyöhykkeessä sileäjäkäläistä, yksipohjaista pieksua pahasti\nlivettävää, jyrkkää seinämää, ja puoliväliä ylempänä, puurajaa\nkorkeammalla kehnokulkuista \"pirunpeltoa\", jalkojen alla irtonaisena\nlonkkavaa kivikkoa muutamien satojen metrien pituudelta (Rantakappaleen\nrelatiivinen korkeus n. 374 m). Hikensä sai kiipeilijä. Satakiloiselle\noli nousemisessa täysi työ. Siksipä hän sanoi Kaleville jo heti\nmetsärajan yläpuolella, että eiköhän istuta ja levätä, eihän meillä ole\nkiirettä -- kauaksihan tuota näkee maailmaa jo tästäkin.\n\nMieluista siinä oli istahtaminen kenelle tahansa. Louhikkotaival\ntaltutti hyvänkin menijän. Pyhätunturi neuvoi itsekutakin kävelemään\nhiljaa. Lannistua täytyi...\n\n    Vuori korkea,\n    tiekin vaivalloinen.\n    Kuitenkin pyrkiä\n    läpi ahdingoitten\n    tahdon perille\n    tälle vuorelle...\n\nTuo virrensäkeistö juolahti siinä etelän miehen mieleen.\n\nVaivat palkittiin runsaasti, kuten usein kilvoituksen kestäneille,\nniille, jotka pysyvät vahvana loppuun saakka. Näköala huipulta oli\nlaaja ja komea. Maisemakuvaan vaihtelua antavia vesiä tosin näkyi vain\nvähän, ei paljon muita kuin lounaassa Javarusjärvi ja Suopankijärvi,\npienehkö kiemura Javarusjokea, ja huipun pohjoissyrjältä katsoen\nnäkyvä, aivan Rantakappaleen juurella sijaitseva Pyhäjärvi, rannallaan\nsamanniminen kyläkunta, ja kaksilakinen Soutaja-tunturi. Mutta\ntummanviheriää metsää ja lumilakisiakin tunturinhuippuja näkyi melkein\nkoko Etelä-Lapin alueelta, kuulemma noin puolentoistasadankin\nkilometrin päästä. Opas tiesi osoittaa luoteesta Huttutunturin,\nKapustavaaran, Latvavaaran, Lampivaaran ja sen saman tunturijonon\nkorkeimman (510 m mp:sta), kapeaselänteisen Luostotunturin. Näistä\nvähän koilliseen päin sijaitsevat terävähuippuinen Orresokka,\nKiimavaara ja pitkäselkäinen, kolmiosainen Mairivaara. Kaukana\npohjoisessa kohoavat Oratunturin kärjet (454 m) ja koillisessa on\nNivatunturi (461 m). Idän äärellä havaitsee häämöttämässä helposti\ntunnettavan Sallatunturin lumisen, komean kyömyselän. Etelässä on\nOutitunturi huomattavin. Siellä on myös Tarsavaara ja monet muut.\n\"Niinhän näitä on paljon kuin tähtiä taivaalla!\"\n\nTunturihuippujen ja vaarojen lomissa vaaleankeltaisilta näyttävät\nsarajängät erottautuivat metsän tummuudesta, lähimpänä koillisessa\nsuurenlainen Vitta-aapa (aava).\n\nSiinä oli ympärillä valtava yhdistelmä Lapin luonnon suurenmoisuutta,\nkaruutta ja kaukosiintoisuutta.\n\nAurinko säteili korkeudessaan ja raikas tuuli puhalsi. Oli autiota ja\nyksinäistä -- vain kivitasku nyökytteli pirteänä päätään seisoessansa\npesäpaadellaan, ja tunturikivikon toinen uskollinen asukas, pulmunen,\njota Lapissa sanotaan allapiksi, innostui toisinaan niin riemuisasti\nsirittämään, että etelän ihminen ei ollut sellaista ennen kuullut. Se\noli vielä pulmun kevätlaulua, ylistystä Lapin luonnonkauneudelle,\nPohjolan kesälle ja tunturinlaen rauhaisalle yksinäisyydelle.\n\nRiemua oli tunturin ihailijoillakin. Kun heidän seuraansa liittyi\nsunnuntaitaan \"tunturissa\" viettämään lähteneet Korkalan naapuritorpan\nasukkaat, isäntä kahden tyttärensä kanssa, syntyi kiivas lumisota ja\nkengänpohjilla lasketeltiin alas paksulumisia läikkiä. Tällä tunturilla\nmuuten oli useidenkin kesien yli säilynyttä lunta. Eräs tiedemies oli\näskettäin tavannut Pyhätunturilla jossakin varjoisassa notkossa\nyhdeksän talven lunta (roskakerrostumista päätellen). Jollei\nkevätkesällä satu suuria sateita, jää joihinkin katvepaikkoihin lunta\nkesän ylitse -- tunturituulen koleus tekee tyhjäksi auringonpaisteen\nyritykset talven vallan viimeisten merkkien hävittämiseksi.\n\nRantakappaleen huipun läntiseltä laitamalta retkeilijät laskeutuivat\nkorkeaa ja hyvin jyrkkää, melkein pystysuoraa, paikoittain irtokivistä\nrinnettä myöten Isoonkuruun, tuohon melkein Kemijärven kirkolle saakka\nnäkyneeseen Pyhätunturin tunnusmerkilliseen loveen. Monelta yrittäjältä\nkuului jääneen onnistumatta tämä laskeutuminen. Ei ole näet riittänyt\nrohkeutta. Eihän kaikkien pää kestä \"kutoa juovikasta\". Muuan\nherrasrouva oli tässä tuonnoisena kesänä laskeutumista yritettyään\nitkenyt ja vannonut parantavansa tapansa, jos vielä hengissä pääsisi\ntakaisin huipulle ja sieltä tulotietään, itärinnettä pitkin\nturvalliseen majalapirttiin. Varovaisia siinä piti olla. Laskeutuminen\ntuntui kuluttavan voimia melkein yhtä paljon kuin äskeinen nouseminen,\n\"vaikka niinhän sitä luulisi äkkinäinen, että ainahan alaspäin piäsöö,\neihän siinä suurtakaan vaivoo ou.\"\n\nKurun pohjalle päästyään jätkä heittäytyi väsyneenä selälleen\nsammalikolle pienen lammen rannalle ja syventyi katselemaan valkoisten\npoutapilvien verkkaista purjehtimista avaruuden siniulapalla. Mutta\npurjehtipa siellä muutakin hetken kuluttua: suuri maakotka leijaili\nviereisen Keskikappaleen huipun yli, ylhäisen arvokkaasti ja\nlevollisesti siivet suorina ja liikkumattomina. Se lensi verraten\nalhaalla ja painui näkyvistä kurun pohjoispään kuusikon taakse.\n\nKalevi kertoi, että siellä lähellä, Isonkurun pohjoisosaan lännestä\nyhtyvässä Kuorenkikurussa, tunturipuron luona, oli kallioseinämän\nrosossa edellisenä keväänä kotkan pesä. Mutta poromiehet, joilta kokko\noli tappanut muutamia vasoja, pikkuporoja, särkivät pesän sekä siinä\nolleet kaksi valkoisenkellervää, ruskeatäpläistä munaa. Aikaisempina\nvuosina oli hävitetty useita kotkanpesiä näiltä samoilta tienoilta --\nluonnonsuojelulakikaan ei anna Oulun läänissä turvaa jo harvinaiselle\nkotkalle, ei sen munille, poikasille eikä pesille. Antaneeko\nPyhätunturin tienoiden julistaminen erityisesti rauhoitetuksi\nsuojelualueeksi? Kalevi jutteli vielä, että muutamia vuosia sitten --\n\"taisi olla kolomanna kesänä\" -- pyhäjärviset \"porojunnut\" hävittivät\ntavattoman suuren, nähtävästi monivuotisen kokonpesän isosta hongasta\nKuorenkikurun jyrkänteeltä, hyvin pahapääsyisestä paikasta. \"Kyllä oli\nähkämistä sinne piästessä.\" Pesä oli pari neliömetriä laaja ja puolisen\nmetriä paksu, isonlaisista oksista laitettu pantio, ja se oli\nsisustettu oksaritvoilla, kanervilla ja sammalilla. Pesässä oli kaksi\npyyn kokoista, valkountuvaista poikasta ja sen laidoilla sekä maassa\npesäpuun juurella paljon jäniksien, metsojen, teerien ja hanhien luita,\npäitä ja kynsiä. Kotkat koettivat puolustaa poikasiaan ja pesäänsä\nihailtavan urhoollisesti, kiljuen _gija, gija, gija_... ja lennellen\nrohkeasti uhkaavan lähelle pesäpuussa pelokkaana kiipeilevää miestä,\njolla oli varoiksi emaljikattila kypäränä päässänsä ja paksu\nkelsiturkki yllään. \"Mutta leikitön paikka siinä oli sittennii.\" Kotkat\nloittonivat vasta, kun niitä kohti ammuttiin useita \"rouningin kutija\".\nTavattoman tokevia ja äkäisiä olivat pikkukokotkin -- kovasti raapivat\nkynsillään ottajansa rinnuksia ja käsiä, niin että hanskat piti olla\nkäsissä, ja yrittelivät iskeä nokallaan miehen silmään, niinkuin\nolisivat vaistonneet ahdistajansa silmän arkuuden. Maahan päästyään\nmies suutahtaneena sanoi, että \"kylläpä ovat piruja pirun poijatkin\" ja\naikoi tappaa kokot siihen paikkaan, \"mutta Vanaha-Kumpulainen sanoi,\nettä elä heitä tapa, jokkainenhan tässä mualimassa pittää puoliaan\nkynsin ja hampain -- vilikkaita ja kirkassilimäisiä poikia...\nviijäänhän pihhaan.\" Ukko elätti niitä Mikonpäivään asti, ruokki\nkissanraadoilla sekä ampumillaan harakoilla ja variksilla, ja ikäloppu\nhevonenkin tapettiin niille syötäväksi, kelpasivatpa Pyhäjärven\nkalatkin. Viimein saatiin syntymään kauppa -- suuriksi ruhjakkeiksi\nkasvaneet kokot myytiin Suvenniemen eläintieteelliseen laitokseen,\nlähelle Kajaania.\n\nJa Kalevi jatkoi, että \"tuonne se lensi varmaan pesälleen Kuorenkiin\ntuokii kokko; ja siellä se samoilla tienoilla pessii korvahuuhkainnii,\nja kanahavukka. Tässä pari vuotta sitten, kun olin käyttämässä kahta\nviipurlaista herroo tiällä, nähtiin huuhkain Kuorenkikurun puron\nluona...\"\n\nKäytiin nytkin Kuorenkikurussa, sen sievän, korkealta seinämältä\njyrkästi alas syöksyvän vesiputouksen luona, mutta eipä tällä kertaa\nnäkynyt \"korvahuuhkaa\", ei kotkaa eikä sen pesää. Mutta kyllä se näytti\nolevan sellaista seutua, jylhäkuusikkoista ja muutenkin kerrassaan\nhurjanvilliä vuoristoerämaata, että ei ole suinkaan vaikea uskoa siellä\njossakin perukassa harvinaisten, komeiden petolintujemme, kotkan ja\nhuuhkajan, vielä pesivän. Kuorenkikurun näkymä ei jätä ketään\nvälinpitämättömäksi. Tuo tienoo, jos mikä, ja koko Pyhän uljas\nvuoristo, on hyvin sopiva luonnonsuojelualueeksi. Se kyllä sykähyttelee\nluonnonystävän ja aivan tavallisenkin matkailijan sydäntä.\n\nPyhätunturin huomattavimpia nähtävyyksiä on myös Kuorenkikurun suulta\nalkava ja ensiksi kolmisen kilometriä Isonkurun länsiseinämänä jatkuva\nKeskikappaleen rinne. Se nousee muutamia satoja metrejä korkeana,\nmelkein alhaalta saakka metsättömänä rakkavyörynä, irtonaisena\nkivikkona, joka loitolta katsoen näyttää olevan kuin suunnattoman\nsuuren koksikasan kuve. Tämän rinteen päällys, Keskikappaleen laki, on\nmatalammalla kuin Pyhätunturin toiset kärjet. Keskikappaleen korkeus on\nnimittäin noin 490 m merenpinnasta, Rantakappaleen n. 500 m ja\nIsonkappaleen eli Ylimmäisen 540 m. Nämä kolme huippua lievealueineen\nmuodostavat n. 7 km:n pituisen, poikkimaahan juontavan, itäpäästään\nhiukan koilliseen kaareutuvan jonon. Kemijärven ja Pelkosenniemen\npitäjän raja suuntautuu Isonkappaleen korkeimman kohdan kautta.\n\nIsoonkuruun, Pyhän ihmeellisimpään nähtävyyteen, yhtyy edellämainitun\nKuorenkikurun lisäksi luoteesta päin Pyhäkuru, ja vuoriston länsiosassa\novat Pikkukuru ja Peurakuru, katsomisen arvoisia nekin. Pyhätunturin\nalueella kyllä riittää \"ravaamista\". Monille varmaan on sitä liikaakin,\nvarsinkin jos samana päivänä, yhteen menoon kulkee katselemassa kaikki\njo tässä mainitut parhaat paikat, huiput ja kurut. Vaikeaa on taivaltaa\nIsonkurun pohjallakin, jossa melkein kauttaaltaan, Kuorenkikurun suulta\nmatkailumajalle asti, on suurilohkareista, osaksi sammalien peittämää\nlouhikkoa, jonka alitse lirisee puro ilmiömäisen kirkasvetisestä\nlammikosta toiseen. Loppukiriksi kuljettiin tuo taival jo puoliyön\ntunneilla. Helppoa ei vaellus ollut, mutta aina riitti katsomista ja\nihmettelemistä kummallakin puolella korkeina kohoavissa seinämissä.\nEräässäkin paikassa oli varsin omituisena nähtävänä kvartsiitin\ntasaisten, kiiltomustien liuskeisuuspintojen muodostama seinämä.\n\nMutta ns. maakristallipuikkoja sälli ja Kalevi eivät löytäneet noilta\nseinämiltä eikä muualtakaan. Monet matkailijat kuuluivat niitä saaneen.\nNiinpä muutamia vuosia sitten Pyhällä vierailleen 52-henkisen\nsaksalaisjoukkueen jotkut jäsenet olivat Kuorenkikurusta löytäneet\nnoita \"jääpuraita\".\n\nLöysivät niitä oikeastaan nämäkin retkeilijät -- majalapirtin\nnurkkalaudalta. Sinne oli joku jättänyt pari pientä pätkää.\n\nSiellä oli myös majalan päiväkirja. Oli kiintoisaa tutkia sitä\nseuraavana aamuna.\n\nKesällä v. 1931 oli toistasataa henkilöä piirtänyt kirjaan\nnimensä, ilmaisten myös kotipaikkansa ja ammattinsa. Eräs oli\nlisäksi katsonut tarpeelliseksi mainita, niinkuin hotellin\nhenkilöllisyyskorttia täytettäessä, olevansa naimaton, Suomen alamainen\nja evankelis-luterilainen. Kävijät näkyivät olleen enimmäkseen\nKemijärven taajaväkisestä yhdyskunnasta, muutamat Rovaniemen\nkauppalasta, toiset Oulun kaupungista ja jotkut niin kaukaa kuin\nVuostimonkylästä. Muilta vielä etäisemmiltä seuduilta (Helsingistä,\nViipurista, Kuopiosta ym.) ei ollut enempää kuin parikymmentä. Joukossa\noli muutamia yleisesti tunnettuja nimiä. Jonakin kesänä oli käynyt\nprofessori K. Linkola, tunnettu luonnontieteilijä, ja jo useita vuosia\nhäntä aikaisemmin taidemaalari Kyyhkynen, lahjakas Lapin kuvaaja, nyt\njo vainaja. \"Se oli sitten hauska ja muuten mukava mies, se Kyyhkynen\",\nkertoi Kalevi, \"sen matkassa ei tullut aika pitkäksi tiällä tunturissa,\nvaikka oltiin neljä vuorokautta -- aina oli jottai lystipuhetta.\nSemmoisia miehiä ei ou monta.\"\n\nToinenkin tunnettu taiteilija oli käynyt Pyhätunturilla. Päiväkirjassa\noli merkintä: V. 1932 kesäk. 10 p:nä Lennart Segerstråle,\nmetsänhoitaja, Porvoo. Hänen seurassaan näkyi olleen kaksi muuta\nporvoolaista. Muutamia päiviä myöhemmin oli käynyt viisi viipurilaista\nsekä eräs riijuupari Vuostimonkylästä, ym. etäisiä ja läheisiä\nkaikkiaan vain kolmisenkymmentä sinä kevätkesänä. Pyhätunturi kuitenkin\nansaitsisi saada osakseen paljon enemmän matkailijoiden huomiota. Ja\nsitä se varmasti vielä tulee saamaan, nähtävästi jo aivan\nlähitulevaisuudessa. Mainostusta se vain ensin tarvitsee. Reklaamihan\ntässä takavuosina nosti kunniaan ja kuuluisuuteen Kolin, Suursaaren,\nPetsamon ja nyt viimeksi Kuusamon, \"Suomen Sveitsin\", jonne\nmatkaileminen koti- ja ulkomailta kesällä v. 1932 tuli niin muotiin,\nettä kun kerrankin kynäsälli Rovaniemellä yritti sovittautua Kuusamoon\nlähdössä olevaan valtion suureen ja komeaan postiautoon, niin olipa\nniin täynnä, ettei ollut mahtua pappi kirkkoon. Kyllä Pyhätunturinkin\njuurelle vielä joskus maailmassa autoilla ajetaan. Tiesuunta kuului\nolevan jo katsottu. \"Niin ettei sekkää homma oikeestaan leikiks'\njouva\", lausui Kalevi.\n\nPyhätunturin vieraskirja sisälsi muutakin kuin käyneiden nimiä,\nammatti- ja kotipaikkamerkintöjä. Siinä ja sen välissä irtautuneilla\nlehdillä oli näet runoja -- Suomen kansahan on yleisesti tunnetun\npiirustamisharrastuksensa ohella myöskin runoilua harrastavaa. Luonnon\nsuurenmoisuus runollistaa ihmismielen, tavallisen arki-ihmisenkin\naivoitukset, ainakin hetkiseksi. Hyvinä esimerkkeinä tällaisesta ovat\nmm. seuraavat varsin sujuvat säkeistöt Pyhän erämaamajan päiväkirjasta:\n\n    Sun silmäs, hymys kaikkialla nään,\n    sun taikavoimas tunnen sielussani;\n    en jouda muistamaan nyt murheitani,\n    kun kevään kannel soipi yhtenään.\n\n    Maa paljastuu, ja välkkyväiset veet\n    keväisen taivaan siinnon kuvastaapi,\n    ja pilven pisaraiset putoaapi\n    kuin salaisimman onnen kyyneleet.\n\n          (Jääkärivänrikki J.P:n. 19.5.1928.)\n\nSievästi tulkittu kevättunnelma. Eikä liiaksi sanahelinää.\n\nNimimerkki Oululainen oli kirjoittanut:\n\nJään sinua kaipaamaan, mahtava ja kaunis Pyhätunturi! Sinun luonasi on\nollut hyvä ollakseni. Miksi en voi viipyä täällä enää?\n\n    Ikävät on iltani,\n    päivät pitkät mulla.\n    Vieläköhän luoksesi\n    saanen koskaan tulla?\n\nVielä muutamia katkelmia suorasanaisista kirjoitteluista:\n\nRauhaisa on tämä Pyhän maja. Missä onkaan nyt elämän kohu? Sillä täällä\nei ole muuta kuin takkatulen lepatus ja kahden ihmisen äänettömät,\nonnelliset ajatukset. Jossakin muualla on kuumeinen kiire nyt -- täällä\non elämä ilman kiirettä ja hälinää, ilman murhetta ja epätoivoa.\nMinusta tuntuu kuin olisin täällä elänyt enemmän kuin joskus siellä,\nmissä elämän pinnallisuus ja kiire ovat sammuttaneet sisäisen tunnelman\nvireettömäksi välinpitämättömyydeksi. Miksi kiirehtisimme? Sen, mitä\nemme voi välttää, saavutamme juoksemattakin. Huomenna se ehkä on\nedessämme. Emmekä me yleensä saavuta muuta kuin sen, mitä emme voi\nvälttää.\n\n                                               (K.T. 9.8.1928.)\n\nIhmeellinen Pyhätunturi! Suurenmoinen erämaa! Olet lumonnut minut,\nihana Lappi! Täällä ajatellen tuntuu minusta kuin Gandhi ei olisi\npaljonkaan liioitellut kirjoittaessaan seuraavat sanat:\n\n\"Eurooppalainen sivistys on pahe. Sen käyttövoimana on vain\nhuvittelunhalu, vallan-, kunnian- ja nautinnonhimo. Ainoa, mikä\neurooppalaisille merkitsee jotakin, on raha, menestys. Uhrautuminen,\nlähimmäisenrakkaus, sydämen jalous -- ei merkitse mitään lännen\nsivistyneiden mielestä.\"\n\n                                               (A. 29.8.1930.)\n\nLapin toukokuinen yö on hienotunnelmainen. Ihana, voimakasvireinen\nyksinäisyys laajassa erämaassa. Ja mikä rauhoittava hiljaisuus! Vain\ntoisinaan kuulen ylhäältä avaruudesta kiireisesti pohjoista kohti\nrientävän monisataisen vesilintuparven siipien havinan. Minusta tuntuu\nkuin siihen sisältyisi erämaittemme pohjaton alakuloisuus, kevätöiden\nkylmä valoisuus ja ainainen kaipaus saavuttamattomaan.\n\n                             (Maanmittausinsinööri. 12.5.1931.)\n\nVieraskirjassa riitti lueskelemista juttelun lomassa lähelle puolta\npäivää. Kun sitten retkeilijät tunsivat jälleen olevansa täysissä\nvoimissa edellisen iltapäivän ja -yön ankarasti väsyttävän, suloisen\nterveesti raukaisevan tunturinhuippukiipeilyn ja kuruvaelluksen\njäljestä, malttoivat he viimein lähteä paluumatkalle. Korkalassa\njuustokahvia nautittuaan ja hyvästeltyään ystävällisen talonväen\nkävellä huippivat reippaat miehet yöksi Karppilaan, ja siitä laiva vei\nvieraan seuraavana aamuna takaisin Kemijärven kirkolle.\n\nLaivarannassa oli Rovaniemelle menevä linja-auto odottamassa\nmatkustajia. Mutta jätkäämme se ei saanut mukaansa.\n\nNoustuaan laivalaiturilta aukealle kirkkokunnaalle ja katsottuaan\ntaakseen hän näki vielä kerran kaukana luoteisella ilmanäärellä muita\npaljon korkeamman, enää vain himmeänä sinertävän, kolmihuippuisen\ntunturin.\n\nSilloin hän muisti tuon tunturin resuiseksi kuluneeseen vieraskirjaan\nrunoillut säkeet:\n\n    Ikävät on iltani,\n    päivät pitkät mulla.\n    Vieläköhän luoksesi\n    saanen koskaan tulla?\n\nJa silloin \"kulkurijätkä\", maailman pitkän tien vaeltaja, myös\najatteli: kun minunkin elämässäni syksyn tuulet kerran alkavat\npuhaltaa, piiloudun tuonne yksinäiseen tunturimajaan. Onhan siellä edes\nkotoinen, lämmittävä liesi...\n\nMies suuntasi askeleensa keskikylälle päin.\n\nHän tunsi siirtyneensä sunnuntaista arkeen.\n\n\n\n\n4.\n\n\"SALLAN LAPISSA\".\n\n\n    Kuolen pois,\n    kuolen pois,\n    jää paljon lapsia,\n    musikantti haudalla\n    soittaapi jatsia...\n\nKuka sellaista laulelee? Kulkija katsahti taaksensa. Hänen jäljessään\nkirkonkylän keskeisimmällä, paahteisella tiellä käveli remseästi, kädet\nhousuntaskuissa, tuttu mies. Hän oli se tukkiyhtiön työnjohtaja, joka\npari päivää aikaisemmin matkustajakodin ruokasalissa kertoi sällille\nRantsilan Hiltan rakkaustarinan. Työnjohtaja näytti nytkin olevan\nromanttisessa mielentilassa.\n\n-- Päivää! hän huudahti. Vielähän tekin olette täällä Kemijärvellä.\n\n-- Päivää! Vielä olen. Tahi oikeastaan jo toisen kerran. Tulin äsken\nlaivassa.\n\n-- Luusuastako vai Pelkosenniemeltä päin?\n\n-- Pelkosenniemeltä päin. Kävin Pyhätunturilla... huvin vuoksi,\nkesäloman kuluksi.\n\n-- Vai kävitte tunturissa. Kyllähän se on komea tunturi. Olen siellä\nkäynyt minäkin useita kertoja, kesällä ja talvella. Viimeksi viisi\nvuotta sitten, kun meillä oli hakkuita siellä päin. Vuostimojärven\njäälle vedätettiin puut. Asuin Korkalassa joulusta maaliskuun loppuun.\nOlen käynyt Pyhäjärvellä asti, sen tunturin takana. Tokko te kävitte\nsiellä?\n\n-- En tullut käyneeksi.\n\n-- Vai ette. Sepä vahinko. Siellä on pulskia tyttöjä. Harvoin sinne\nosautuvat sulhaset. Se on sellaisessa pohjukassa. Pitkä taival, eikä\nmuuta kuin kinttupolku. Siellä se on vielä oikea vanhankansan\nerämaankylä, entisajan malliin. Siellä ovat nähtävinä vielä ne\nVäinämöisen aikaiset jumalankarsikot, uhripuut, ja mitähän seitoja\nlienevät, siinä ihan lähellä taloja. Ei siitä kovin pitkiä aikoja ole,\nei montakaan vuotta kulunut, kun minä kuulin, että vanhat ukkelit ja\nmuorit vielä kantoivat uhrilahjojaan karsikkopuiden juurille ja lukivat\nloitsujaan ja manauksiaan ja tekivät taikojaan esimerkiksi lehmiä\nmetsään laskettaessa ensi kertaa keväällä ja syksyllä niitä navettaan\nkytkettäessä ja myös miesten lähtiessä kalastamaan tahi metsästämään\ntahi muuten pitkälle matkalle. Ja taitavat tehdä näitä taikojaan ja\ntemppujaan vieläkin... ainakin joissakin paikoin täällä päin. Uskotaan\nvielä taikoihin ja kummituksiin, kirkon väkeen ja kalmanväkeen,\nsellaisiin muka pikku-ukkoihin, kekkanoihin -- huolimatta nykyajan\nerinomaisesta valistuksesta ja edistyksestä ja tekniikan riemukulusta,\nkuten sanotaan...\n\nTuo impulsiivinen tilapäistuttava lyöttäytyi kävelemään rinnalle ja\npuhui yksijaksoisesti ja pitkään, kun kerran pääsi alkuun.\n\nMies käytti soinnukasta h:llista (\"... ei suinkhaan...\" ja \"mie\",\n\"sie\") murrettaan, jota kuuluu, erinäisin paikallismuunnoksin,\npuhuttavan jokseenkin koko Lapin alueella.\n\n-- Menhään tuohon kahvilaan juttuamaan, ehdotti mies reilusti ja\ntuttavallisesti, ei kai teillä ole minnekään kiirettä enemmän kuin\nminullakaan -- yhtiön auto tulee minua ja vorsmestaria hakemaan vasta\nklo 7 tänä iltana, ei kerkeä ennen.\n\n-- Minun pitäisi päästä Sallaan. Ei minulla ole muuta päällepanoa.\nMilloinka sinne lähtenee autoja?\n\n-- No, on sitten vielä aikaa -- sekajuna, Kuolajärven osuuskaupan auto,\njoka ajaa joka päivä, sunnuntainakin, Rovaniemen ja Kuolajärven\nkirkonkylän välin, yhtäänne päin aina päivänään, tulee tänään\npuolenpäivän jälkeen tänne Rovaniemeltä ja lähtee puolisen tuntia\nseisottuaan, klo 2:n tienoissa. Siinä pääsette, jos on tilaa. Postiauto\ntulee Rovaniemeltä vähän myöhemmin, mutta se menee Sallaan vasta\nhuomenna iltasella.\n\nMentiin kahvilaan -- olihan aikaa, ja siellähän sitä näkisi oikeata\nkansanelämää ja jätkäkulttuuria.\n\nJätkiä siellä olikin, kymmeniä roihakoita, hattu päässä ja sätkä suussa\nistuvia \"erämaan ritareja\", oli tuppipuukkoja vyöremmissä nivusilla,\npitkiä pieksunvarsia, haitarinsoittoa, puheenporinaa ja nätti tyttö\ntiskin takana.\n\n-- Täälläpä on hulinaa ja vilinää, sanoi työnjohtaja sisään tultua,\nmutta ei se haittaa mitään, valmista maailmaa tämä on kaikki; hyvä on,\nettä maanviljelys ja sivistys tällä tavoin yhteisymmärryksessä käyvät\nkäsikädessä.\n\nLöydettiin vapaa pöytäpaikka ja tilattiin kahvia. Siinäpä oli hyvä\nseurata ohjelman suoritusta.\n\nHanurinsoittaja remputti \"peliään\" nurkassa. Se soitto ei ollut paljon\nmistään kotoisin. Oli vain joutavaa mallailemista ja lurittelua. Vain\ntoisinaan se vivahti hiukan johonkin \"kappaleeseen\".\n\n-- Soita jos soitat, ja jos osaat soittaa jotakin oikeata peliä, tahi\nlyö virsseli nurkkaan! huusi muuan suurikokoinen mies keskeytettyään\näkkiä innokkaan rupattelunsa isossa jätkäsakissa laajan pöydän ääressä.\n\n-- Oikeata peliähän minä soitankin, puolustautui hanurimies.\n\n-- No, mitä tuo on sitten nimeltään?\n\n-- Se on nyt sitä Kaikensyöpää.\n\n-- Vai niin. Mutta osaatkos sinä soittaa Poprikohvia?\n\n-- En osaa. Enkä ole kuullut sellaista kappaletta ennen\nmainittavankaan.\n\n-- En minäkään ole kuullut. Mutta kun olet niin huono pelari, ettet\nosaa sitä soittaa, niin minä annan sulle tämän kympin, että et\nsoittaisi mitään muutakaan.\n\nJa iso mies heitti soittoniekalle kymmenmarkkasen, jonka tämä otti\nvastaan jo ilmasta kopaten. Sitten \"taiteilija\" lukitsi soittokojeensa\n\"kohvorttiinsa\" ja ryhtyi tyynesti tupakoimaan.\n\n--- Nuo ovat niitä tukkisouvarien kujeita, tuontapaiset temput. Niitä\nja monenlaisia muita ne tekevät ajankulukseen iltapuhteiden aikana\nmetsäkämpissä.\n\nJa sitten työnjohtaja kertoi useita hupaisia esimerkkejä tukkijunnujen\nkämppäkonstailuista. Siinä vierähti hyvä hetkinen.\n\nKunnes se iso mies nousi seisomaan keskelle huonetta ja huusi:\n\n-- Tuo Heikki teki tuossa juuri visun korttitempun! Mutta tehdäänpä\nvähän toisenlainen näppitemppu. Kuules, likka siellä tiskin takana,\nannappa minulle tuosta koolista yksi tuollainen pieni appelsiini. Tässä\non vitiäinen maksuksi. Ei siitä tarvitse antaa takaisin mitään.\n\nMies sai appelsiinin ja jatkoi:\n\n-- Katsokaapa nyt, hyvät miehet, minä puristan tästä mehun, tällä\ntavoin... jokaisen pisaran... niinkuin näette... Ei tule enää, ei\ntippaakaan. Saturaisen annan sille, joka vielä saa puristetuksi\ntipankaan mehua tästä appelsiinista.\n\nEi näyttänyt olevan kenelläkään halua yrittää.\n\n-- Ei taida löytyä sellaista miestä, sanoi tempuntekijä ja pyörähteli\nodottavasti keskilattialla.\n\nSyrjäisen pöytänsä ääressä yksinään ääneti istunut vanhanpuoleinen,\npieni ja hintelä mies, vähän herrahtavalta vaikuttava, nousi ja sanoi\ntyynesti ja totisena:\n\n-- Jospa minä koetan.\n\n-- Sopii mainiosti. Vassakuu!\n\nJätkä luovutti appelsiinin ja nauraa hohotti ivallisena ja\nepäuskoisena. Ja kaikki nauroivat, iloiten ennakolta pienen miehen\nhyvin todennäköistä epäonnistumista.\n\nPikkumies puristi... puristi ja -- hänen sormiensa välistä tuli pisara\nkeltaista mehua, tuli vielä toinen, kolmaskin...\n\nEi kukaan nauranut enää.\n\nHämmästyi se iso jätkäkin:\n\n--- Tuotapa en olisi uskonut! Tuossa on satalappunen, kun kerran olen\nluvannut. Mutta mikäs mies te oikein olette?\n\n-- Eikös minua täällä kukaan tunne? lausui voittaja asetellessaan\nhuolellisesti satamarkkasta lompakkoonsa.\n\n-- Tunnen minä, huudahti herrassällin seuralainen, se työnjohtaja, --\ntämähän on naapuripitäjämme ulosottomies.\n\nKansa räjähti nauramaan:\n\n-- No, siksipä se onkin harjaantunut puristamaan!\n\n-- Viimeisen tipan tiristämään -- viimeisen markan viemään!\n\nUlosottomies hymyili viileästi yksinäisen nurkkapöytänsä ääressä,\nsilmäili levollisesti sanomalehteään ja jäi kuuntelemaan\nhulivilituulella olevan jätkäryhmän loilottamaa joikua:\n\n    Pumpas-Jussa jo-jo-jo,\n    Jukkuus-Jaakko no-no-no!\n    Kuollehia, eläviä, vetäviä so!\n    Oravia ja iliveksiä on-on-on,\n    metässä petoja tuota pitkiä jo!\n\nSekajunaksi ylimaissa yleisesti nimitetty kulkuneuvo, yhdistetty\nkuorma- ja matkustaja-auto lähti aikanaan töytyyttämään etelän miestä\nyhä itään päin, kohti \"Sallan Lappia\". Matkailija oli utelias näkemään\nSuomen syrjäisimmäksi ja vähimmän tunnetuksi sekä Rautavaaraa\nlukuunottamatta köyhimmäksi sanottua pitäjää. Hän halusi myös\ntutustua maineikkaaseen Sallatunturiin ja _Kutsajoen tulevan\nluonnonsuojelualueen_ nähtävyyksiin.\n\nKemijärven kirkolta Kuolajärven kirkonkylään eli Sallaan sanottiin\nolevan 102 km:n pituisen huippauksen. Olipa siis istumista. Varsinkin\nkun matkamies joutui auton ahtaassa ja kuumassa kopissa lihavan emännän\nja laihan maalaisneitosen väliin puserruksiin. Oltiin kuin silakat\nnelikossa. Koppi oli tarkoitettu kahdeksalle hengelle, mutta siinä oli\nyksitoista. Vaan mitäpä tuosta, aikansa kutakin. Ja matkanähtävyydet\nolivat varsin laadullisia, useat maisemanäkymät oikein sieviä jo heti\npäästyä moottoriveneen kuljettamalla lautalla n. 1 1/2 km:n levyisen\nKemijoen ylitse. Ensimmäisenä siinä nähtiin Kemijärven taajaväkisen\nyhdyskunnan (kirkonkylän) jälkeen suurin kylä, Isokylä, erittäin\nvauraan ja viljavan näköinen asutusalue, jossa kuului olevan n. 220\ntilaa ja lähes 2.000 asukasta. Sitten tuli talotonta taivalta --\nKulveikkoa lukuunottamatta -- puoliväliin kolmattakymmentä kilometriä\npitkälti Jousijärven lautta- ja kahvipysäyspaikkaan saakka. Lossilautta\nvedettiin tässä miesvoimin noin kilometrin laajuisen, kauniin ja\nheinikkorantaisen Jousi- eli Joutsijärven \"ylipuolelle\".\n\nSiitä lähdettyä ajettiin 3-4 km:n päässä jo Kuolajärven rajan yli, ja\nsiitä ei ollut enää aivan kymmentäkään kilometriä Kursujärvelle,\nlentohiekkakentistään ja harjanteisesta maastostaan merkittävään\nKursunkylään. Useat näistä 35:kin metriä ympäristönsä yli kohoavista\nharjuista suuntautuvat tässä maantien poikki. Samoin vähän idempänä,\nMärkäjärvellä sekä Märkäjärven ja Kelloselän puolivälissä. Tiedemiehet\narvelevat näiden harjujen olevan muinaisen Jäämeren rantamuodostumia.\n\nKursun ja Märkäjärven puolivälin tienoilla sivuutettiin Salmijärvi ja\nsamanniminen pieni erämaankylä. Hauska oli kauniina kesäpäivänä,\njolloin maisemat näyttäytyivät täydessä valoloisteessaan, ajaa\nhyryytellä kevein mielialoin hyvänpuoleista tietä myöten.\nRahastajapoika laulelikin huolettomana:\n\n    Kansa muistaa kauhiaa\n    Saksan--Ranskan kapinaa...\n\nTuo laulu hänen mielestään nähtävästi sopi hyvin tähän tunnelmaan.\n\nRatas pyöri, matka joutui. Pian tulla tupsahdettiin Märkäjärvelle.\nPieni järvi, mutta sen verran märkää kuitenkin, että muutamat\nihmeellisen kesyt vesilinnut näkyivät kykenevän siinä uiskentelemaan,\nvain parinkymmenen metrin päässä aivan rantahiuteella hyristävästä\nautobussista. Siinä oli laajanlainen, kumpuinen kyläaukea ja kymmenisen\nverraten vauraan näköistä taloa. Mutta ei ollut vauraan näköinen se\nhevonen, joka siinä erään talon kujansuussa lyhyttä tienpiennarheinää\nepätoivoisesti henkensä pitimeksi kaluttuaan lähti auton edessä\ntyhmyyksissään juosta hintustamaan. Niin laihaa, peräti kurjannäköistä\nhevosta ei varmaankaan moni ollut ennen nähnyt, eikä ollut osannut\naavistaakaan sellaisen surkeuden ilmenemismuodon olemassaoloa. Hevosten\ntunnettuun tapaan tämäkin raukka koetti viimeiset voimansa käyttäen\nhitaasti juosta lumputella hyrysysyhirviön edessä tiellä, mutta kovin\nmatalalle ja verkalleen nousivat kaviot, hyvin vähän edistyi matkanteko\n-- ei ollut voimaa puolelta ja toiselta pelokkaana taaksensa\nvilkuilevalla pakenijalla; auton oli kuljettava aivan kävelykyytiä.\nTorven töryyttämisestäkään ei ollut apua. Hevonen ei väistynyt sen\nvertaa, että olisi voitu sivuuttaa se. Pari kilometriä piti jurrata sen\njäljessä.\n\n-- Rehun puute se on tuon hevosen tuommoiseksi laihduttanut, kertoi\nmuuan mies, paljon täällä kuoli hevosia nälkään viime kevättalvella.\nEikä yksistään Märkäjärvenkylässä, vaan muuallakin tässä Kuolajärven\npitäjässä.\n\nTuo sai matkailijajätkän ajattelemaan, että heillä rintamaiden eläjillä\nyleensä ei tuntunut olevan läheskään oikeaa ennakkokäsitystä siitä\nkauheasta kurjuudesta, jota kotieläimet, ihmisistä puhumattakaan,\njoutuvat kärsimään mm. ravinnon puutteessa etäisten takamaiden\npimennoissa. Matkailu avaa silmät näkemään totuuden tässä, kuten\nmonessa muussa asiassa.\n\nMutta olipa Märkäjärven seutuvilla myös ilahduttavaa näkemistä: lähes\n500 metriä korkean Ruuhitunturin luminen, terävähkö huippu näkyi\netelässä päin, kuulemma alun toistakymmenen kilometrin takana.\n\nIhastuttava, mieltä virkistävä näky! Kauniisti kimmelsi lumi kesäkuun\nheleässä auringonpaisteessa tuolla ylhäällä. Puhtaanvalkoiset lumialat\nerottautuivat ruskeasammalisella, sinistä taivaankantta vasten jyhkeänä\nkuvautuvalla huipulla. Tunturi loisti kuin majakkatorni. Se näkyi\nmuuraimenkukista aivan valkoisen suuren suon, Porttoaavan, ylitse. Tuon\nsuon lähettyvillä, kylän laitamalla eroaa Kuusamon kirkolle johtava\n(Käylänkosken--Rukatunturin) maantie, tulevaisuudessa varmasti paljon\n(ja nykyisinkin jo melkoisesti) käytettävä, alun toistasataa kilometriä\npitkä turistien tie.\n\nKun oli sivuutettu Kelloselän tiheä taloryhmä ja sitten ajeltu\npuoleenväliin toistakymmentä kilometriä kangasmaita, alkoi tien\nvieressä näkyä suuremman asutuspaikan enteitä, pitkäsarkaisia\nsuoviljelyksiä, joiden raivaamista Kuolajärvellä, useissa tapauksissa\nvaltion raha-avustusten ja palkkioiden turvin, kuulutaankin viime\nvuosina harrastetun erityisen ahkerasti. \"Ylitirehtyöri Uuno Pranteri\nja muut maatalousmiehet ja Rajaseutuyhdistys ovat täällä Sallan Lapissa\nsaaneet aikaan paljon hyvää. Maan mainioimmat laadultaan täällä päin\novat suotkin.\"\n\nKynnettyä ja kylvettyä näkyi varsin ilahduttavasti.\n\nJa alkoipa näkyä myös muuta: eräällä harjulla ilmestyivät puiden\nlatvojen ylitse katseltaviksi Sallan Lapin ylpeydet Sallatunturi ja\nRohmoiva; kolmantena ryhmässä edellisiä matalampi Sotitunturi.\n\nEnsinäkijä aivan hämmästyi. Kylläpä on komea tuo lumen kirjavoima,\nkyömyselkäinen Sallatunturi. Ei sitä ole suotta sanottu Lapin\nhienoimmaksi ja tyylikkäimmäksi tunturiksi. Korkeampia kyllä on\njossakin ylhäällä, Lapin perukoilla, mutta ei kauniimpia. Ja onhan\nSallalla korkeuttakin kotitarpeiksi -- 645 m merenpinnasta kohtisuoraan\nylöspäin mitattuna. Sehän alkaa jo riittää. Naapuri, tuo \"tyly\"\nRohmoiva, on vielä vähän korkeampi: 656 m 30 cm, tieteellisen tarkasti\npunnittuna ja vatupasseerattuna.\n\nSallatunturi on jo syrjästä katsoen ensiluokkainen matkailunähtävyys,\npuhumattakaan sen huipulta avautusta näköalasta. Ilmankos Agapetus\nAutolehteen kirjoittamassaan pakinassa asettaa Sallatunturin\nluonnonnähtävyyksiemme _ensimmäiseksi_.\n\nSuuruuksien loiste himmenee tavallisesti läheltä tarkasteltaessa. Mutta\nSallatunturin kauneus välkehtii kirkkaana myös läheltä nähden. Tästä\nvoidaan vakuuttautua kiikaroiden Sallaa ja Rohmoivaa melkein tunturin\njuurella, Kuolajärven kirkonkylän itälaidassa Korhosen siistin\nmajatalon, Rajaseutuyhdistyksen järjestämän matkailijahuoltolan\nläheisyydessä.\n\nMyöhemmin illalla matkailijajätkä seisoskeli majatalon pihassa toisten\njätkämiesten joukossa. Eräs nuorenpuoleinen, arvokkaan näköinen herra\nkysyi kynäsälliltä, tahtoisiko tämä ottaa kantaakseen hänen suuren ja\nrouvan pienemmän retkeilyrepun ja valokuvauskoneen koteloineen ja\njalustoineen. Heille näet \"ei ole sijaa majassa\"; kaikki huoneet\nkummassakin kerroksessa täynnä matkustajia tässä paikkakunnan ainoassa\nhotellissa; ulkorakennuksenkin kaikki nukkumatilat \"ylösotettu\". \"Mutta\ntämän talon emäntä tiedusti puhelimitse meille huoneen Alapeteriltä. Se\ntalo kuuluu olevan tuolla keskemmällä kylää, ehkä lähes kilometrin\npäässä. Emme arvanneet äsken jäädä sinne autosta, kun luulimme täällä\nKorhosella saavamme yökortteerin. Ja nyt olisi nämä tavarat kantamalla\nkiikutettava Alapeterille. Maksaisin tietysti vaivoistanne.\"\n\n-- Joutaahan tästä lähtemään, kun ei ole muitakaan tienestitöitä,\nvastasi mies ja pyöräytti hihnasta selkäänsä sen raskaamman repun ja\nkaapasi kainaloonsa kookkaan valokuvauskoneen \"tykötarpeineen\". Herra\notti kantaakseen pienemmän pussin ja rouva ei ottanut kantaakseen muuta\nkuin sinisen sadetakkinsa ja punaisen villajakkunsa.\n\nJa sitten lähdettiin marssimaan paahteista tietä myöten muutamia\nviikkoja aikaisemmin tulipalon tuhoaman matkailijahotellitalon\nhiiltyneiden hirsikasojen ohi, tekeillä olevan suojeluskuntatalon\nsivuitse, työväen osuuskaupan ja sen seudun tunnetuimman\nyksityiskauppiaan Kellokummun myymälän porraspäitse. Asumusten\nikkunoista katsottiin ja arvosteltiin -- tunturissa kävijöitä...\npaljon niitä nyt on taas liikkeellä... varsinkin näin\njuhanneksenalusviikolla... laiha herra ja lihavanlainen\nrouva... vai neitikö lienee... ja jätkä kantamassa tavaroita...\n\nJätkästä tuntui hiukan kiusalliselta tämä paraati, \"julkinen\nesiintyminen\". Mutta ei auttanut piitata, vaikka ikkunoista paistoi\nnaamoja kuin kaalinkeriä, vierivieressään nakittaen, lapsia ja\naikuisia, erämaaseuduilla yleiseen kansanomaiseen tapaan.\nRevonhallavat, kippuhäntäiset piskitkin kiinnittivät valppaan huomionsa\nvieraihin, haukkua räikyttäen. Hyväluontoisimmatkin niistä murisivat\nepäluuloisesti kieroavetäen tahi kävivät takaapäin haistamassa\nkinttuja, arvellen varmaan, että eivätpä ole tämän puolen ihmisiä\nnämä... mitä lienevät kulkijoita...\n\nSe oli hellettä -- aurinko paahtoi kuin uhalla hiekkaista tietä. \"Higi\nnousoh, higi nousoh, vuan embä joua lebeämäh, sanoi vienalainen karhun\nkanssa painiessaan.\"\n\n-- Mistäpäin herrasväki tuli äsken autolla?\n\n-- Kurtinkylästä, vastasi herra.\n\n-- Uistelitte varmaan lohia Tuntsajoesta, kun siimakelan varsi näkyy\ntuosta repusta.\n\n-- Tuli uistelluksi muutamina päivinä.\n\n-- Vai niin. Nythän siellä juhannuksen aattopäivistä alkaen parin\nviikon ajan on parhaillaan se jokakesäinen ryssän lohen nousu ja\nuistimensyöntivimma. Kuulin siitä äsken puhuttavan Korhosen\nväenpirtissä. Sattuiko suurempaa kalaa koukkuun?\n\n-- Ei sen suurempaa kuin kuusikiloinen ja pari viitisen kiloa painavaa.\nNe ovatkin sen kokoisia kuulemma melkein järestään, ne siitä\nAlakurtinkylän lähistön suvannoista ja koskista saadut lohet.\nLiekakoskesta kuuluivat saaneen toisinaan isompiakin. Mutta minä en\nkäynyt siellä saakka. Se koski kun on kaukana kylästä, siellä aivan\nlähellä valtakuntien rajaa, jylhässä korvessa.\n\n-- Herrasväki kai matkaili enemmänkin siellä Kurtin kulmilla?\n\n-- No, tulihan sitä lurjustelluksi, loma-ajan ratoksi. Parhaat paikat\nkatselimme -- kävimme Kynsitunturilla, Valatunturilla ja aina\nmahtavalla Nurmitunturilla saakka. Ja vielä vähän sen takanakin,\nerittäin ihanalla, korkeiden vuorien ympäröimällä Tenniöjärvellä, jota\nseutukuntalaiset sanoivat Sallan järvien helmeksi. Kalastelimme siellä\nvähän. Paluumatkalla poikkesimme lähellä maantietä olevan Kelsinkäisen\nhuipulla, automiehemme tiedon mukaan noin puoliviidettäsataa metriä\nkorkealla.\n\n-- Paljonhan niitä on sielläkin päin korkeita tuntureja.\n\n-- Näkyy olevan, oikein uljaita -- Naalitunturi, Lylyvaara, Akanvaara,\nKetkoiva, Koutamotunturi, Suuroiva, sekin vähän yli viiden ja puolen\nsadan metrin, ja paljon muita näköalavuoria. Ehkä olette käynytkin\nsiellä päin?\n\n-- En ole käynyt. Olen etelän puolen miehiä.\n\nPuheltiin siinä käveltäessä vielä vähän muutakin, yhtä ja toista\ntavanomaista. Sälli koetti välttyä lausumasta mitään \"oppinutta\" ja\nsivistynyttä, sillä hän halusi edelleen seikkailumaisesti esiintyä\njätkämiehenä. Tuntemattomana ja nimettömänä kuljeksiminen tuntui\nviehättävältä.\n\nKeskusteltaessa jätkä sai tietää työnantajansa olevan Helsingistä.\nJätkälle puhuessaan rouva nimitti herraa johtajaksi. Johtaja tuntui\nolevan mukava mies ja innokas erämaaretkeilyn, urheilukalastuksen ja\namatöörivalokuvauksen harrastaja. Tästä tietysti johtui, ettei hän\ntuntunut yhtään ylpeältäkään. Siinä suhteessa ei olisi häntä\nhelsinkiläiseksi arvannutkaan.\n\nJa herra johtaja antoi jätkälle Alapeterin pihassa viitosen\nkantopalkaksi, vaikka hän, jätkä nimittäin, sanoi, että eihän tätä\nolisi oikeastaan tarvinnut... Samalla hän tilasi jätkän eväsreppunsa ja\nkahvipannunsa kantajaksi ja muka oppaaksi Sallatunturin huipulle\nkiipeämistä varten.\n\nSen kiipeämisen piti tapahtua seuraavana aamuna klo 7:ltä. Mutta he\neivät joutuneet vielä silloin nousemaan. Nousu tapahtui vasta klo 9.\nNimittäin sängystä nousu. Ja vuorelle kohoaminen vasta tuntia,\npuoltatoista myöhemmin.\n\nSää oli yhtä aurinkoinen ja lämmin kuin edellisenäkin päivänä. Kävellä\nlaputettiin, sitten kun viimein oli päästy alkuun, ensin kyläkunnan\nhalki, eilisiltaista tulotietä myöten Korhoselle ja sitten metsikön\ntakana sijaitsevan Kansallis-pankin toimitalon ja valtion\nmetsänhoitajan asunnon ohi sileää ja kuivaa kangastietä pitkin, pienen\n\"pirunpellon\" ylitse suuripuiseen rauhoitusalueen suojametsään. Siellä\nsuuntautui selvä polku rajalinja-aukkoa myöten suoraan Sallatunturin\nkorkeinta huippua kohti.\n\nKun oli päästy metsärajalle, lähes 500 metrin korkeuteen merenpinnasta,\nnähtiin laajan, ruskehtavasammalisen, verraten sileän ja siis\nhyväkulkuisen tunturirinteen nousevan yläilmoihin. Ylin laki oli\npeittäytynyt rinnekukkuloittensa taakse. Tässä keitettiin kahvia. Sillä\ntässä oli vielä saatavissa polttopuuta ja iloisesti porisevan kaltion\nkirkasta vettä. Sen verran oli jo kävelty ja kiivetty, että ihanasti\nvirkistävä kahvi maistui mainiolta. Rouva keitti toisenkin pannullisen.\nHerra otti valokuvia maisemista, rouvasta ja jätkästäkin kahvitulen\ntekopuuhissa.\n\nSiitä kun sitten lähdettiin, niin polku kohosi, aina yhä kohosi\nauringon kultaamaa kanervikkoista ja sammalista rinnettä. Lyhyet\nkivikkokohdatkaan eivät kyenneet tarkkaavaa kulkijaa erehdyttämään\npolkutuntumalta syrjään. Mutta notkopaikkojen kolmattakin metriä\npaksut, tiiviiksi ja karkearakeiseksi massaksi painuneet luminietokset\npeittivät polun armottomasti alleen. Uran jatko oli etsittävä\nlumilämpäreen takaa. Noita lumipaikkoja myöten oli helppo kulkea --\njalka ei uponnut liiaksi. Eräs lumialue painanteen pohjassa oli noin\n300 metriä pitkä kulkusuunnan mukaisesti, mutta vain parikymmentä\nmetriä leveä. Lieneekö tämä ollut Kalliovaaran kuru, jota kylässä\nmainittiin ja josta kaikkina kesinä ei kuulunut lumi sulaneen.\n\n-- Eipäs otettu suksia mukaan, tässähän olisi sopinut hiihtää, vitsaili\nrouva.\n\n-- Olisihan se ollut somaa; hiihtourheilua juhannuksen -- eli\njuhanneksen, kuten täällä alkuasukkaat sanovat -- aaton aattona, säesti\njätkä.\n\nNousu ei ollut niin vaikeaa kuin Pyhätunturille vuovautuminen. Mutta\nparemmanpuoleista terveysvoimistelua se kuitenkin tuntui olevan.\nHengitys kävi huohottavaksi, jalat painaviksi. Ja hiki virtasi, tippui\nsilmäkulmista ja nenänpäästä polulle. Oli aherrettava eteenpäin, yhä\neteenpäin ja ylöspäin, puhtaansinisenä kaareutuvaa avaruutta kohti.\n\n-- Kylläpä tätä nousua riittää, huokasi rouva.\n\n-- Riittää, -- vastasi opas-sälli, noin kuusi ja puoli sataa metriä\nkuuluu olevan kaikkiaan juurelta huipulle tätä varsinaista,\nyhtämittaista rinnenousua. Ja noin kuusi kilometriä matkaa kylän\nkeskipalkoilta huipulle; Rohmoivan laelle kymmenen kilometriä.\n\nSinä päivänä retkeilijät saivat havainto-opetusta oikein elävästi\ntajutaksensa sen kiistämättömän tosiasian, että vuorikiipeily on\nurheilua, ruumista ja sielua karaisevaa reippailua. Et saanut antaa\nperään, vaikka kohtasit pettymyksiä. Luulit olevasi jo pian huipulla,\ntoiveittesi perillä aivan tuossa tuokiossa. Mutta mitenkä kävi! Vähän\nmatkaa kohottuasi näit ylimmän lakitasanteen olevan vielä melkoisen\nkaukana ja korkealla. Niinhän sattuu usein elämässä: et pääsekään\npäämäärääsi niin vaivattomasti ja niin pian kuin olet kuvitellut.\n\nMutta viimein tuli voitto. Eläköön vapaus! Onpa täältä näkölääniä,\ntotisesti! Kuinka pieniltä näyttävät nuo kylän talot, ja noin\nvähäiseltä kirkko!\n\nSallan huipulle sanotaan näkyvän noin sata tunturia ja muutamia\nkymmeniä järviä ja jokia, joten on selvää, ettei niitä läheskään\nkaikkia auta ruveta luettelemaan ja selostelemaan. On tyydyttävä\nmainitsemaan vain valtavana ja juhlallisena leviävän näkymän\nhuomattavimmat paikat.\n\nKauimpana pohjoisessa mahtava Saariselän tunturijuonto välkytteli\nlakiluntaan auringon paisteessa ja sen keilamaiset huiput Joutsenpää,\nKuikkapää ja Hirvaspäät kohoutuivat selvinä näkyviin tavattoman\netäälläkin. Samalla suunnalla, vaikka paljon etelämpänä kuin\nSaariselkä, kiinnittyi katse ensinnä erikoisen terävähuippuiseen\nSorsatunturiin (korkeus 626 m mp:sta). Se näkyi matalahkon, laajan\nSaukkotunturin ylitse. Huomiota herättivät myöskin Karhutunturi (522 m,\ntoisen tiedon mukaan 518 m), Nurmitunturi (498 m), Ahmatunturi (461 m)\nja Koukkutunturi (442 m). Idässä, varsinkin valtakuntien rajan takana\nnäkyi paljon korkeita, lumisia tunturihuippuja ja selänteitä, joista\nkorkeimmat, mm. Pesioiva ja laaja, monihuippuinen Hiibinän eli Hipinän\nvuoristo, jonka kuparikaivoksissa kerrottiin parhaillaan olevan\nparikymmentä tuhatta pakkotyöorjaa erittäin kurjissa oloissa, kuten\nuseat sieltä Kuolajärvellekin karkaamaan päässeet kuuluivat kuvailleen.\nKaakossa päin näkyi verraten lähellä moniosainen Airistunturi; siellä\noli myös lähes 600 m korkea Sotkoiva ja Haukkatunturi, joiden välinen\nsyvä kurulaakso järvineen kuuluu olevan harvinaisen kaunis. Kaakompana\nsijaitsevat Naakoiva ja mahtava Vuosnatunturi (623 m) Vuosnajärven\nläheisyydessä sekä Hositunturi (n. 600 m), Ahventunturi (lähes 600 m)\nja teräväsärmäinen Kieskistunturi (n. 550 m), mainitsematta useita\nmuita samalla seudulla olevia matalampia tuntureja. Näiden takaa\nnäkyivät Kuusamon komeat, korkeat maat: Konttainen, Valtavaara,\nRukatunturi, Pyhätunturi, Ritakorkia, Riisitunturi ja uljaana\nkaareutuva Nuorunen, kuin etuvartijana lähellä valtakuntien rajaa.\nLäntisellä ilmanäärellä häämötti siniautereessa helposti tunnettava,\nkolmikappaleinen Kemijärven--Pelkosenniemen Pyhätunturi, vanha tuttava,\näskeinen käyntipaikka. Samalla puolella, aivan jalkojen juuressa\nsijaitsivat tunturimaiset Särkivaarat, erittäin jyrkkärinteinen\nSotitunturi, Saukkotunturi, Renkkumavaara ja Jänisvaara. Mahtavimman\nnäköisenä kohoaa kuitenkin siinä vieressä, 3 km:n päässä, metsäisen\nnotkon takana, Sallatunturin selänteen eteläinen huippu, kypäräpäinen\nRohmoiva. Johtaja käydä hilpasi sielläkin valokuvailemassa. Pintamaasto\nkuului olleen melkoisen vaikeakulkuista kivikkoa. Ja lunta oli ollut\nvielä notkossa ja huipun pohjoisrinteellä hyvin runsaasti. \"Täysi\ntalvi. Sukset olisivat olleet todella tarpeelliset.\" Järvistä\nhuomioitiin erikoisesti lähellä etelässä näkyvä Onkamojärvi, josta\nmahtava Oulankajoki saa vetensä ja jossa sanotaan olevan Suomen\nsuurimmat ahvenet (3-kiloisiin saakka?). Havaittiin myöskin Kuusamon\nsuurimman järven Kitkan jonkin ulapan, luultavasti Tolvanselän tahi\nVasikkaselän näkyvän Riisitunturin itävieritse kaukana etelässä.\nSallatunturin pohjoisrinteen alla, kirkonkylän vieressä sinersi pitkä\nja kapea Sallajärvi. Se näytti olevan vain kuin luoteesta kaakkoon\nluikertavan Sallajoen laajentuma. Pohjoisrinteen vierustalla näkyi\nlaaja Ahma-aapa, erikoisen runsasriistainen vesilintujen ja kahlaajien\nkeväinen kokoontumis- ja pesimispaikka.\n\nMutta pesipä lintuja myös Sallan huipulla, vieläpä kahlaajia. Satuttiin\nlöytämään keräjäkurmitsan pesä. Korkean tunturilaen vilkas asukaslintu\noli jäkälämatolle vähäiseen syvennykseen pyöräyttänyt neljä\nvihreänruskeaa, musta- ja punervatäpläistä, hiukan päärynän muotoista\nmunaa. Niitä hautomasta lähti pienehkö, harmaanruskea lintu. Se pakeni\nvasta, kun rouva epähuomiossa oli astumaisillaan sen päälle. Se ei\nmennyt kauaksi, ja kun siirryttiin hiukan loitommaksi pesältä, se\njuosta piipersi takaisin luomistyötään jatkamaan. Joskus kuului\nkeräjäkurmitsaa saavan silitellä pesässään, varsinkin hautomisajan\nalkupuolella. Silloin on lintu kiintynyt pesäaarteisiinsa enemmän kuin\nhautomisen loppuaikoina, jolloin naaras jättääkin munat kokonaan\nkoiraksen hoteille, ellei ole heittänyt niitä, kuten useimmin tapahtuu,\njo heti täyden määrän munittuaan. Koiras saa pitää huolta\npoikasistakin. Mutta ei sekään malta hoivata jälkeläisiään pitkään,\nvaan häviää tiehensä jättäen vielä hyvin pienet ja vähän kehittyneet\npoikasensa jäkälikköön vaeltelemaan ja einettään etsimään.\nKeräjäkurmitsat ovat vielä siinäkin suhteessa erikoislaatuisia, luonnon\nyleisistä laeista poikkeavia, että naaras on kookkaampi ja väreiltään\nloistavampi kuin koiras.\n\nNäitä kynäsällin kertomia seikkoja herra ja rouva kovasti ihmettelivät.\n\nRetkeilijät näkivät laella toisenkin kurmitsalajin edustajan, nimittäin\ntunturikurmitsan eli kapustarinnan, jota Kuolajärvellä sanotaan\npeltohyrrykäksi, se kun syksyisin muuttomatkoillaan parveillen\nlaskeutuu viljelysmaille ruokailemaan. Tuo \"hyrrykkä\" huuteli\nSallatunturin lakipaljulla kaihoisan yksitoikkoisesti: _plii... plii,\nplyy_... Ihmisten lähestyessä se juoksi lähellä edessä matalana ja\ntummana, kelta- ja valkopilkkuisena keränä. Se pysähtyi toisinaan\nkivelle tahi mättäälle kurkistelemaan kuin paremmin nähdäkseen\nlähestyjiä. Huipulla oli myös pulmusia ja rinnemetsästä kantautui\nkuuluviin pajulinnun tiukuääninen helistely sekä lapinsirkun _plyit,\nplyit_-ääntely.\n\nSallan huipulla oleskeltiin useita tunteja tuona ihanana kesäpäivänä.\n\"Täällä on meidän hyvä olla. Rakentakaamme tänne kolme majaa\" --\nvakavaluonteiselta tuntuva herrakin viehättyi vitsailemaan. Mutta majat\njäivät rakentamatta. Retkeilijät eivät tarvinneet niitä, sillä ei ollut\nkylmä, ei satanut eikä tuullut. Näin ylhäällä ei tarvinnut tapella\nsääskienkään kanssa. Sai syödäkin niiltä aivan rauhassa. Ja ruoka\nmaistui paremmin kuin missään muualla. Leipä, voi, juusto ja savustettu\nsiankinkku saivat yksimielisen suosion ja valtavan menekin. Sittenpä\ntaas jaksettiin ihailla näköalaa.\n\nAuersini ympärillä tummeni ja tiheni iltapäivällä auringon lämmön\nlisääntyessä. Autere saartoi utuisuuteensa tämän yksinäisen huipun.\nLuuli katselevansa ylt'ympäriinsä leviävää sinistä merenulappaa.\n\nMutta kymmenien tunturien hopeanhohtoiset, lumiset lakipaljakat\nerottautuivat selvinä sinihämystä...\n\nVuorikiipeilijät olivat hyvin tyytyväisiä päiväänsä. Varsinkin niin\nsanottu jätkä. Hän näet sai 20 mk kantajapalkaksensa sekä pestin jäädä\npalvelukseen.\n\n-- Tästäpä taitaa sukeutua varsin erikoislaatuinen seikkailu- ja\ntutkimusmatka, hymähti mies itsekseen, mutta mainio asia, että\nansiotyötä on tiedossa.\n\nJa puseromies lähti mennä viuhkasemaan pitkin tietä, kädet rennosti\nhousuntaskuissa ja hyräili huolettomasti Kemijärven kahvilassa\nkuulemaansa joikua:\n\n    Pumpas-Jussa jo-jo-jo,\n    Jukkims-Jaakko no-no-no...\n\nKeskiyön aurinko kultasi Sallatunturin aukeata lakipallakkaa. Mutta\nkulkija ajatteli, että tulee päivä toinenkin, ja painautui makuukseensa\nKorholan ulkorakennuksen ylisille.\n\n\n\n\n5.\n\nRETKI KUTSAN TARUMAILLE.\n\n\nSallatunturin retki oli mainiota unilääkettä. Tulihan kerrankin enemmän\nkuin tarpeeksi liikuntoa, raitista ilmaa ja auringonpaistetta. Jätkä\nnukkui kuin tukki aamuun klo 8:aan. Ei tuntunut vuorikiipeilyn\naiheuttamaa raukeutta. Jalkapohjatkaan eivät olleet enää arat. Saattoi\nvallan hyvin lähteä kävelylle. Pian mies olikin menossa maantiellä.\nHyvän sään aikana oli liikuttava. Näin pitkänä poutana oli mainio\nmatkailla Kuolajärven kulmia katselemassa.\n\nKirkkaana aamuna jalka kohosi keveästi, mieli tuntui virkeältä, elämä\niloisalta, maailma hyvältä ja jännittynyt odotus askarrutti ajatuksia:\nmitähän kaikkea uutta ja kiinnostavaa taas tämäkin päivä tuopi\ntullessansa; missähän huomenna ollaan ja missä monina sitä seuraavina\npäivinä? Sattuipa somasti, kun tuon helsinkiläisherran ja jätkän\nmatkasuunnitelmat mukavasti passasivat yksiin. Ja jätkälle tästä vielä\npalkkakin maksettiin. Ei olisi ollut järkevää peräytyä poiskaan tästä\nseikkailusta. Pitihän suostua, kun pyydettiin, jollei muuten, niin\nlähimmäistään auttaakseen. Ja jotta jätkästä tulisi hyvä ja\nymmärtäväinen palvelija, yhdistetty kantaja-soutaja-opas-seuramies,\npyörähti hän tieltä pienen kylän vaatimattomuudesta jyrkästi\npoikkeavan, yllättävän suuren ja komean kansakoulun portista\npihamaalle. Siellä pelasivat pesäpalloa (täällä Sallassakin!) muutamat\nniin sievät neitoset, että jätkän mielessä vilahti ajatus vielä\nmuutamien päivien viettämisestä tässä kylässä. Mutta tuo hyvin\nymmärrettävä ja anteeksi annettava inhimillinen heikkouskohtaus meni\nonneksi pian ohi. Varsinkin kun pelin ohjaajana liehuva erittäin\nsirkeäsilmäinen neitonen, jätkän kysyessä, \"onkohan opettaja Ailanko\nkotona\", vain ohimennen, kysyjään katsahtamattakaan vastasi, että \"eikö\ntuo liene.\" Katseltuaan hetkisen pelaajattarien nopsajalkaista\nliikehtimistä mies painui uhkean koulutalon pääovesta sisään. Sieltä\nlöytyi isokokoinen, jätkällekin hyvin kohtelias herrasmies. Hän oli\nopettaja ja pankinjohtaja Yrjö Ailanko, Suomen Rajaseutuyhdistyksen\nasiamies, joka on toiminut paljon monella alalla Kuolajärven köyhän\nkulmakunnan hyväksi, viime vuosina myös matkailun edistämisen vuoksi.\nHäneltä jätkä sai mitä oli tullut noutamaan, nimittäin erittäin\narvokkaita ja uusia tietoja juuri niinä päivinä järjesteltävistä\nmatkailureiteistä Kutsajoen tulevan luonnonsuojelualueen kautta\nKuusamoon. Kun tässä nyt oli aikomus parin tunnin kuluttua lähteä\nkatsastelemaan tuon reitin tienoita, tulivat nuo tiedot ja neuvot\nhyvään tarpeeseen. Matkailijasälli oli mielissään tietosaaliistaan --\npitihän hänellä olla toki jonkin verran tietoja ammattiasioista, tämän\npitäjän järvistä, joista, koskista ja tuntureista; täytyi olla \"älliä\"\nkorvenkulussa.\n\nSitä myöten kaikki hyvin -- paha vain, että ulos tultua ei näkynyt enää\nniitä palloilevia sallattaria, erittäinkin sitä muuatta. Se huomio oli\nmiehelle pieni pettymys -- niin, oikeastaan jo toinen... \"Pettymyksiä\ntäynnä on maailman tie!\"\n\nMutta puhutaanpa pääasiasta, sanoi Utriainen, kun lakituvasta ulos\nkäskettiin. No niin -- lähdettiin sitten, koko retkikunta: johtaja,\nrouva ja jätkä sekä kyyditsijöinä isäntä Alapeteri ja hänen pieni\npoikansa. Isäntä itse ohjasi autoaan. Mennä räpätettiin ensin\nkeskikylän halki ja käännyttiin sitten komeasti koillista kohti,\nkapeanlaisen Sallajoen sillan yli vievää tietä kirkonkylän vanhimpaan,\nvähätaloisimpaan kolkkaan. Kirkon kohdalla pysähdyttiin sekä mentiin\nvalokuvaamaan ja katselemaan puusta rakennettua, valkoiseksi maalattua\nkirkkoa. Opastusvelvollisuutensa muistaen ja pienestä taskulehtiöstä\n\"luntaten\" jätkä selitti toimekkaasti herralle ja rouvalle, että tämä\nkirkko tässä Kuolajoen ja Sallajoen haarautumien välisellä kielekkeellä\nkuuluu rakennetun jo vuonna 1838 jonkun arkkitehti Enkelin (\"C.L. Engel\nhän kai oli, tiedän\", oikaisi herra) riitinkien jälkeen, ja tuo\nkellotapuli tässä on tehty tuolla tavoin kirkon kanssa yhteen vuonna\n1896. Alttaritaulua ei ole eikä urkuja, \"harmuuni\" vain. -- Lehtiöön\noli matkalle lähdettäessä koottu muitakin tietoja niistä pitäjistä,\njoissa oli aikomus vaellella. Niitähän turisti aina tarvitsee matkansa\nnähtävyyksien elävöittäjäksi, ja erittäinkin niitä tarvitsee lehtimies\nja kirjailija. Mutta jätkän ei sopinut serveerata seuralaisilleen\nläheskään kaikkia Kuolajärven kirkkoa ja kirkkokuntaa koskevia tietoja.\nKuolajärvi oli siis muinoin lappalaisalue, jonka kirkollisia asioita\nhoiti Kemijärven kappalainen vuodesta 1648 aina vuoteen 1673, jolloin\n\"Kemin Lappiin\" asetettiin oma pappi. Mutta Kuolajärvi jäi edelleenkin\nKemijärvellä asuvan sielunpaimenen huoltoon. Kesäkuussa v. 1747\nyhdistettiin Kuolajärvi, Maanselkä ja Kitka kuningas Fredrikin\nmääräyksestä Kuusamo-nimiseksi seurakunnaksi, mutta v. 1776 Kuolajärvi\nkuitenkin erotettiin Kuusamosta sekä yhdistettiin Kemijärven\nvastaperustettuun kirkkoherrakuntaan. Pitkät ajat Kuolajärven täytyi\nmaksaa veroa sekä Ruotsille että Venäjälle. Tämä kaksinkertainen\nmaksaminen loppui vasta v. 1809. V. 1840 Kuolajärvi muodostettiin\nkappeliseurakunnaksi ja v. 1857 omaksi kirkkoherrakunnaksi.\n\nEräs mies, joka oli kirves olalla menossa metsään, pysähtyi kirkon\nluona katselemaan vierasten valokuvauspuuhia ja keskustelemaan\nKuolajärven oloista. Hän johtui samalla kertomaan, kuinka ennen\nvanhaan, tämän kirkon nuoruusvuosina vielä oltiin kuulema niin\ntaikauskoisia, että jos jouluaamuna kirkkoon aikovat pitkien taivalten\ntakaa sattuivat joutumaan liian aikaisin kirkonkylään, eivät he\nuskaltaneet heti mennä kirkkoon, vaikka sen ikkunoista loisti valo.\nUskottiin näet kuolleiden jouluaamuna pitävän ensin oman\njumalanpalveluksensa ja ne eivät sallineet elävien ihmisten\nhäiritsevän. Muuan mies kerran erehtyi menemään vainajien\njumalanpalvelukseen ja käveli ristikäytävälle asti. Siinä vasta huomasi\nerehdyksensä, kun \"tyhjä näkymätön\" näykki hänen vaatteitaan. Mies\nkääntyi nopeasti takaisin ja olisikin päässyt onnellisesti pois, mutta\nkynnyksellä katsoi taaksensa ja näki kauhukseen kirkon olevan täynnä\nkuolleita -- luurankoja ja valkokauhtanaisia haamuja; alttarillakin\nseistä rojotti pitkä luuranko kuin pappi \"lukemassa litaniaansa\"\nsuuresta, mustasta kirjasta. Useat kuolleet kurkottelivat aivan\npakenijan takana luurankokäsiään kiinni tarttuakseen. Tästä mies\npelästyi niin, ettei voinut enää kääntää päätään eteenpäin. Pää jäi\nainaiseksi taaksepäiseen asentoon.\n\nEräs vaimo oli samoin erehtynyt menemään vainajien kirkonmenoihin.\nHänkin joutui luurankojen ahdistamaksi eikä luultavasti olisi päässyt\nhengissä pois kirkosta, ellei pakoon juostessaan olisi älynnyt heittää\nsilkkihuiviaan \"kongille\". Haamujen huomio kiintyi huiviin.\nTakaa-ajajat hyökkäsivät sitä kilvan tavoittamaan. Huivi löydettiin\nalttarilta kapeiksi suikaleiksi revittynä.\n\nVaimoa järkytti tuo kaamea kirkossa käyntinsä niin, että hän heti\nsairastui ja kuoli parin kuukauden kuluttua.\n\nRetkikunnan jatkaessa automatkaansa itää kohti kaareutuvaa tietä myöten\nmarssi vastaan lukuisa suojeluskuntalaiskolonna. Kiväärien piiput\nvälähtelivät komeasti ja pöly tuprusi miesten laulaessa kaikuvasti:\n\n    Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa:\n    sinuun koskea ei väkivalta saa,\n    sua suojelemme, verin varjelemme.\n    Ollos huoleton, poikas' valveill' on.\n\nAutomies kertoi suojeluskuntatoiminnan Kuolajärvellä olevan\nolosuhteisiin nähden hyvässä vireessä -- pitäjässä valitettavan\nrunsaana rehoittavasta punaisuudesta huolimatta. Nytkin nuo asemiehet\nmarssivat kirkolle viettämään leiripäiviensä päättäjäisjuhlaa.\nKuolajärvellä on oltu suojeluskuntapuuhissa tammikuun lopulta v. 1918\nalkaen. Punaisten painostus myöhästytti suojeluskunnan perustamisen\nseuraavan kuukauden puoliväliin. Pari viikkoa myöhemmin jo jouduttiin\n\"kovilla kutilla ampuilemaan\" kotipitäjässäkin, Kurtinkylän\nläheisyydessä, jossa punaiset rajan takaa hyökkäillen useiden\nvuorokausien aikana \"tottelemattomasti meinasivat tulla ihan meijän\nmiehiä kohti\". Mutta eihän se yritys onnistunut. Rajan taakse takaisin\ntäytyi polsujen paeta. Kapinavuoden jälkikaiuksi voitaneen katsoa v.\n1922 talvella Savukosken metsätyömaalla alkanutta \"Kuolajärven\nläskikapinaa\". Sen terrorisoimaksi joutui suuri osa Kuolajärvestä\nuseiksi päiviksi. Rajavartiostoa paeten kapinalliset kuitenkin viimein\nluikkivat valtakunnanrajan taakse, vieden mukanaan suuret määrät\ntukkiyhtiöiltä ryöstämäänsä omaisuutta, enimmän ruokatarpeita. He\najoivat Venäjän puolelle evääkseen myös useita satoja Kuolajärven ja\nsen lähipitäjien poroja.\n\nNäitä ja muita kertoiluja kuunnellessa sekä sieviä hiekkakankaisia\ntienvarsimaisemia katsellessa matka kului rattoisasti, vaikka tiellä\nkauttaaltaan noin puolentoista penikulman taipaleella oli korkeita\nsorakasoja ja jouduttiin ajaa keikuttelemaan hiljaisella vauhdilla\nniiden ylitse. Kuormat oli kaadettu näet valtioviisaasti niin\nkeskelle tietä, aina parinkymmenen metrin päähän toisistaan, että\nniitä ei osannut kiertää kirjanoppinutkaan autonajaja kapealla\nmaantientapaisella, joka yhä kapeni erottuaan Alakurtinkylään vievältä\nja sinne päättyvältä tieltä Vuorijärvenkylän tielle. Muualla\ntavallisesti tien kunnostamisessa tarvittavat sora- ja hiekkakasat\nasetetaan tien laidalle, aivan ojan viereen. Tämä oli retkeilijöille\nennen tuntematonta. \"Vaihteella\" ajaenkin päästiin eteenpäin vain hyvin\nhitaasti ja toisen sivustan pyöräparin täytyi alituiseen vieriä\nsorakasojen ylitse. Kun tällä tavoin kuljettava taival ei ollut aivan\nlyhyt, jouduttiin siinä saamaan erittäin voimakkaasti vaikuttavaa,\ntosin laadultaan fysiikalle melkoisen negatiivista \"masaassia\". Lopulta\njätkä jo ajatteli, että kyllä tämä rupeaa tuntumaan liian leikkisältä\n-- kaikessa täytyy köyhän olla maailman läpi mennessään.\n\nTällä vähäliikenteisellä, lähellä valtakuntien rajaa sijaitsevalle\nVuorijärvelle päättyvällä korpitiellä ei tullut näitä matkailijoita\nvastaan ketään muita kuin Kuolajärven kunnanlääkäri, joka ajoi\nmuutamien perheensä jäsenten kanssa omalla bensiinihevosellansa. Hän\ntuli arvatenkin kalastushuvilastaan, joka kuului olevan Kuolajärven\nlänsirannalla. Pian nähtiin vasemmalle erkaneva, noin kilometrin\nlaajuisen metsän läpi \"tohtorin kämpälle\" johtava tie, joka oli\nkunnostettu autolla ajettavaksi. \"Omalla kustannuksellaan se sen\nlaitatti, koko tien.\"\n\nKun oli sivuutettu tämä tienhaara, oli enää vain muutamien kilometrien\nmatka Kuolajärven ja Aapajärven välisen kapean salmekkeen ylitse siltaa\nmyöten Ylipäänkylään. Automatka päättyi siihen, 27 kilometrin päähän\nkirkonkylästä. 100 mk sai johtaja suorittaa siitä automiehelle.\n\"Pussiautoa\" ei kulkenut tällä taipaleella.\n\nOli neuvottu menemään ensin Matti Lampelan taloon saamaan saattaja\nvene- ja jalkamatkalle itäisille erämaatienoille, Pyhäjärvelle,\nNivajärvelle ja Kutsajoen Jäniskönkäälle. Mentiin Lampelaan. Ei ollut\nkotona ketään muita kuin emäntä. Isäntä oli mennyt tietyöhön, niitä\npahuksen hiekkakasoja vedättämään. Juotiin kahvit. Sitten jätkä meni\nKalliaisten taloon. Siinä oli kaksi vanhaa, synkännäköistä asuinjaksoa.\nMitäs muuta kuin summassa toiseen. Siellä sekavat, tympeäilmaiset\nhuoneet kaikki tyhjinä. Mutta eipä sentään. Onhan täällä ihmisiäkin.\nJakson päästä, viimeisestä huonepöksästä kuului lullaamislaulua. Ovi\nauki. Vanha mummo istui ja liekutteli kätkyessä nukkuvaa pientä\nkuolajärveläistä.\n\n-- Päivää. Tietääkö emäntä sanoa, missä on tämän talon miesväkeä?\n\n-- Onpahan missä on. Sama kait se vieraalle, missä on. Kunhan jossain\non.\n\nSangen kohteliasta! Lieneekö vähäjärkinen vai liian viisas? Onpahan\nmikä on. Sama kai se on vieraalle, tosiaan. Ovi kiinni ja koettamaan\nonnea toisessa rakennusjaksossa. Siellä oli pari nuorenpuoleista\nnaisihmistä hankaamassa eteisen lattiaa puhtaaksi veden, suovan,\nhiekkahuosiamen ja varsiluudan avulla. He olivat kohteliaita ja\navuliaita. Naurahtelivatkin ystävällisesti. Taisivat luulla jätkää\npoikamieheksi. Mutta korpivaellukselle saattajaksi sopivaa ei ollut\nkotona tässäkään talossa. Miehet tietöissä, tietysti. Niitä samaisia\nhiekkakasoja levittelemässä. Missäs muualla! Urakkatyötä kuului olevan,\njoten vasta iltamyöhällä, ehkä lähellä puolta yötä arveltiin miesten\nmalttavan tulla kotiin. Tuhannen hiekkakasat! Ne olivat yhä vastuksina.\nMutta matkailija ei saa lannistua eikä nokkautua suuremmistakaan\nvastuksista. Vaikeudet ovat retkeilyn suola ja sokeri. Ne antavat\nseikkailuntuntua ja viehätystä.\n\nJätkä muisti tämän (jonka useat valitettavasti unohtavat) ja siirtyi\nviereiseen taloon. Oli löydettävä mies mistä hyvänsä heti lähtemään\nmukaan. Herra ja rouva odottivat Lampelassa. Ei ollut aikaa paikoillaan\noloon. Hyvän sään aikana oli kiirehdittävä suoriutumaan erämaaretkelle\n\"Suomen _synkimpään ja koskemattomimpaan_ korpeen.\" Siinä seuraavassa,\npitkän ja kapean Aapajärven rantaäyräällä kylän länsilaidalla\nsijaitsevassa talossa oli yksi mieskin kotona. Nimittäin talon\nvanhaisäntä Esa Junttila. Hän oli sujuvapuheinen ja ystävällinen. Antoi\nauliisti kaikkia tarvittavia tietoja ja lähetti poikasen muutaman\nkilometrin päästä talonrakennukselta hakemaan nuorempaa isäntää\nretkelle lähtijäksi. Pian tulikin Frans-isäntä, reipas nuori mies,\nsyödä hotaisi päivällisen, heitti eväslaukun selkäänsä, otti\nkirvesnyökän ja köysinipun kainaloonsa -- lähtö tapahtui siekailematta.\n\nMarssittiin venerantaan. Siellä oli nuottakodassa karhun talja\nkuivamassa orrella. Soudettaessa Lampelan rantaan matkatavaroita\nhakemaan Frans-isäntä kertoili hiljaiseen, vaatimattomaan tapaansa tuon\nnahkansa luovuttaneen karhun saantiseikkailut. \"Kireälle siinä meni\nasia puolelta jos toiseltakin. Tuossa tämän järven takana, vain\nmuutaman kilometrin päässä rannasta, synkässä kuusikkopainanteessa pari\nkuukautta sitten karhu tarttui rautoihini toisesta etukäpälästään.\nVaikka rautojen ketjun nenässä oli painona suurenlainen pölkky,\nkuljetti karhu sen noin kolmen kilometrin päähän. Paikoin vielä\npaksussa ja upottavassa suojalumessa oli ukko vain mennä kaahinut\näkeintä korpea kohti. Hiihtää rytöstin jäljestä huonossa vesikelissä,\nenkä tiedä, olisinko tavoittanut ollenkaan koko elukkaa, jos tuolla\nlähellä Sotkoivan rinnettä, muutamassa näresakeikossa riimu pölkkyineen\nei olisi sattunut takertumaan puihin. Karhu istui väsyneenä ja\nrauhallisen näköisenä tullessani sen luo, mutta kun ojensin pyssyni\nsitä kohti, rupesi se hirveästi karjahtelemaan ja raivokkaasti\ntemmeltämään, muka irti päästäkseen. Toisinaan se ryykäsi minua kohti\nniin pitkältä kuin ketjut antoivat jälkeen ja silloin sen silmät\nvälähtelivät keltaisenvihreinä, niin vihainen se oli, säkäkarvat\ntöröttivät pystyssä kuin ahvenen selkäevä; toisinaan se taas hyökkäsi\npuremaan sitä rautaketjua ja omaa kiinni olevaa käpäläänsäkin. Säälitti\nvähän, mutta eihän siinä auttanut muu, kuin piti ampua haulikon\ntäyteinen lyijyluoti karhun korvanjuureen. Tarpeen olivat sen lihatkin\nsyötäväksemme. Täällä olikin kevättalvella harvinaisen tiukalla\nruokapuolen saanti aivan yleisesti.\"\n\n-- Karhun nahka on vielä myymättä.\n\n-- Ei ole ollut ostajaa. Puolellatoista tuhannella minä sen antaisin.\n\n-- Montako karhua näillä tienoilla kaadettiin viime talvena?\n\n-- Niitä tapettiin nyt enemmän kuin monena muuna vuotena: viisitoista\nnäissä tietämin; yksitoista tässä aivan lähitienoilla.\n\nHerra ja rouva tulivat veneeseen. Soudettiin myötätuuleen järven\nkaakkoispäätä kohti, saattajan, Frans-isännän rakenteilla olevan talon\nohi. Niitä rakennuksia laittamasta poika hänet äsken haki. Tilava talo\nnäkyi olevan jo melkein valmis. Se sijaitsi aivan rannalla. \"Tuostapa\ntulee matkailijoillekin mieluisa käyntipaikka.\" Tämän talon ja\nYlipäänkylän ryhmäasumuksien lisäksi ei näkynyt muita rakennuksia koko\ntuon 8 km pitkän ja laajimmasta paikastaan vähän vajaa kilometriä\nleveän Aapajärven metsäisillä, loivasti kohoavilla rantarinteillä. Nuo\nrinteet ja järven pitkä kapeus toi mieleen Paanajärven. Aapajärvi,\nPohjolan _suurimman_ virran Kemijoen tavattoman laajalle (n. 52.000\nneliökm) levittäytyvän vesistön viimeinen idänpuolinen latvajärvi\nkuului olevan hyvin syvä, kylmävetinen ja kalaisa (varsinkin siikoja\nsaadaan siitä runsaasti, melkoisesti muikkujakin, mutta lohia harvoin).\n\nPian tuli kuljetuksi 6 km:n pituinen venematka. Saavuttiin järven\nkauniiseen päälahdekkeeseen. Siellä eräs vanhanpuoleinen mies\nparhaillaan viritti verkkojansa kierimille kuivamaan. Nuotiopadassa oli\nhänen ahvenkeittonsa kiehumassa. Olipa ukko osannut laittaa\nerämaa-asentonsa runollisen kauniiseen ja lämminpaisteiseen paikkaan.\nMatkaajat eivät malttaneet siitä heti jatkaa matkaa, vaan odottaessaan\nrouvan puuhaaman keittoruoan kypsymistä ryhtyivät he juttusille\nverkkomiehen kanssa.\n\nNiinpä siinä sitten muutamakseen puhelu käännähti, näin rajaseudulla\noltaessa, äskeisinä sotavuosina näiden tienoiden kohdalla rajan takana\nkäytyihin \"sotatappeluihin\", kuten tuo kalaukko sanoi. Hän kertoi\nolleensa siellä mukana, punaisten puolella.\n\n-- Mutta en mennyt mielisuosiolla niiden joukkoon. Väkisin vietiin.\nMiliisimies tuli halkometsästä hakemaan. Työnteko piti lopettaa siinä\nsilmänräpäyksessä. Minultakin jäi halkomotti vähää vaille. Meitä oli 18\nsuomalaista, Kuolajärveltä ja Kuusamosta ja mistäpähän rajapitäjistä\ntyöhankkeisiin Vennään puolelle tulleita. Se kun oli siihen aikaan\ntyylinä. Siellä oli talollistenkin poikia Suomesta, useita siinä\nmeidänkin roikassa.\n\n-- Ja hetikö teidät vietiin tappeluun?\n\n-- Ei aivan heti. Ensin kärrättiin meidät Hiibinän asemalle, Muurmanin\nradan varrelle. Siellä punakaartin ylipäällikkö Iivari Ahava piti\nmeille ja muille sinne pakolla kerätyille puheen. Sitten kahtena\npäivänä vähän vain neuvottiin, mitenkä kiväärti pannaan latinkiin ja\nkuinka pitää olla kiven takana piilossa silloin, kun viholliset\nampuvat.\n\n-- Tokko pidettiin ampumaharjoituksia?\n\n-- Vieläkös vähät! Mitä sitä ennättikään sen vertaisena aikana, sillä\nmiehiä oli paljon ja suurin osa niistä sellaisia, jotka eivät olleet\nikänään ennen sotakiväärtiä kädessään pitäneet, eivätkä kaikki\nmuutakaan pyssyä. Ei edes pyssyn puhdistamista neuvottu. Kiväärtit\nolivat uusia, tehtaan jäleltä, piiput täynnä säilytysvaseliinia. Minä\nja jotkut muut hoksasimme vetää rasvan pois, mutta monelle kävi\nohrasesti sen vaseliinin takia ensimmäisessä tappelussa erään lahden\njäällä muutamana yönä. Taisi olla Jyvälahti. Siinä kun valkoiset\nmaanrannasta väijyksistä alkoivat ampua, niin minäkin siellä pitkän\nhevos- ja reslajonon jälkipään puolella heti hyppäsin reestä ja juoksin\nläheiseen niemeen ison kiven taakse, kuten harjoituksissa oli meitä\nneuvottu, että tehkää niin, kun lahtari rupeaa ampuilemaan, -- niin,\ntuota... siellä niemessä kiven takana ollessa, kun etupäässä paukkui\nriivatusti, minäkin näin ja kuulin, mitenkä muuan mies sanoi -- se oli\neräs kuusamolainen -- että \"annetaan mekin toki morraalinen kannatus\ntälle yhteiselle hyvälle asialle\", ja laukaisi kiväärtinsä suoraan\ntaivasta kohti. Kun senkin pyssyn piippu oli vaseliinia täynnä, niin\ntietäähän, mitenkä siinä kävi -- halakesi...\n\n-- Mieskö?!\n\n-- Ei, kun pyssy. Monelle kävi samalla tavalla siinä taistelussa. Ja\ntoisilta taas kiväärtin piippu katkesi ampuissa patruunapesän\npaikkeilta, aivan eripoikki. Yhdeltä piipun kappaleet murskasivat\nkämmenen, toiselta repivät pahasti kyynärvarren ja muutamalta mäni näkö\ntoisesta silimästä.\n\n-- Tulitteko te ampuneeksi siinä taistelussa \"morraalisen kannatuksen\"\nvuoksi?\n\n-- En yhtään laukausta. Mitäpä tyhjää. En olisi ampunut kohti, vaikka\nolisin nähnytkin vihollisen. Puiden latvoihin ja taivaalle siellä moni\nmeikäläine tahallaan paukutteli. Oli pakko laukoa jonnekin silloin kun\npäällikkömme sattuivat näköhollille. Kun sitten taistelussa tuli\nylleinen pakkoon lähtö, niin siitä kiven takkoo minäkin läksin juosta\nhytistämään jäätä myöten selälle päin. Ja viskasin pyssyni ja\npaukkuniput, 200 panosta, sinne jäälle, että olisi keveämpi juosta.\nSinne jätti jäälle aseensa moni muukin ja kiitti, kun pääsi pakoon\ntyhjänäkin. Ja kun kuularuutta rupesi papattamaan lahden pohjukassa,\nniin sekös meille juoksunlystiä lisäsi. Piti juosta, vaikka ei olisi\nenää jaksanutkaan. Vasta suuren selän toisella rannalla pääsin rekeen\n-- niin säikähtivät hevoset ja kuskit sitä ampumista, jo heti\nensimmäistä valkoisten yhteislaukausta.\n\n-- No, mitä ne laukaukset saivat aikaan? Kaatuiko siinä teidän puolelta\nmonta?\n\n-- Kuusi meni ihan hengettömäksi, niistä kaksi pakolla otettua\nvienankarjalaista isäntämiestä. Siihen jäivät jäälle. Ja olisi käynyt\npaljon huonommin, jos valkoisten ainoa konekiväärti ei olisi mennyt\nepäkuntoon. Parikymmentä haavoittui meidän puolelta. Ne kerettiin ottaa\nrekiin, mutta kuolleita ei. Ei ollut tohtoriakaan haavoittuneita\nhoitamaan. Eräs vienankarjalainen, maailmansodassa ollut entinen\nvälskäri parin pietarilaisen hutsun kanssa niitä koetti hoivailla.\nKyllä oli surkea niiden haavoittuneiden kohta.\n\n-- Olitteko muissakin kahakoissa?\n\n-- Enpä tullut olleeksi. Siihen yhteen kiven takana oloon jäi minun\nsotimiseni. Minä karkasin muutamien meidän sakin miesten kanssa. Monien\nseikkailujen jälkeen pääsimme viimein lopen väsyneinä ja nälkäisinä\nSuomen puolelle, Paanajärven Mäntyniemeen, valkoisten esikuntataloon.\nNukuimme kaksi vuorokautta kuin kuolleet. Ja kun kapteeni Manninen,\nOulun nykyinen mestaripoliisi, oli tutkinut meitä Paanajärven\nlänsipäässä, pääsin kotiini. Samoin toisetkin pakolla punaisten\njoukkoon viedyt. Muuan paanajärveläinen, joka taisi olla vähän\npunaisuuteen taipuva mieleltään, valehteli tutkinnossa selviä, tiettyjä\ntosiasioita vääristellen ja sai hyvästi loimeensa. Silloin sota-aikana\nei paljon surkeiltu. Kieroileminen pahensi asiaa.\n\n-- Mitä se Paanajärven mies valehteli?\n\n-- No, se keitti jotakin sotkua luutnantti Hedmanin joukon toiminnasta\nrajan takana, Oulangansuun puolella.\n\n-- Hedmanin? Oliko hänen ristimänimensä Torsten?\n\n-- Oli. Sama mies. Silloin luutnantti, nyt kapteenina armeijassa. Oli\nvälillä liikemiehenä Vaasassa. Siinä kuului olleen touhun mies. Ja\ntavattoman pelkäämätön. Ei piilotellut kivien takana tappelussa.\nHaavoittui yrittäessään Pääjärvellä pienellä laivapahaisella, sen\njärven ainoalla, vallata erästä rantakylää. Komensi kaikki miehensä\nkonehuoneeseen ja salonkiin, tarttui itse ruoteliin ja ohjasi laivan\nsuoraan kylän rantaa kohti, keskellä päivää, maihin noustakseen. Mutta\nkun monisatainen vihollisjoukko rupesi rannalla turkasesti ampumaan,\npiti tietysti kääntyä pois, ja luutnantin jalkoihin sattui luoti. Muuta\nvahinkoa ei tullut kenellekään...\n\nJohtaja antoi verkkoukolle viitosen tupakkarahaksi hänen mukavasta\ntarinoimisestansa.\n\nMatkaa jatkettiin. Edessä oli 6 km:n kävelytaipale. Heti rannasta\nlähdettyä oli kiivettävä petäjämetsäisen selänteen ylitse. Jätkämies\ntiesi, mikä merkittävä paikka tämä oli, mutta hänen ei sopinut puhua\nviisauksia. Mentiin näet Suomen ja koko Fennoskandian päävedenjakajan\neli Maanselän kaakkoisen haaran _matalimman_ (n. 220 m mp:sta) paikan\nylitse; tiedemiehet ovat todenneet, että siinä on ollut muinaisen\nsuuren, jään patoaman järven Maanselän ylitse johtava lasku-uoma;\nmaajään hävitessä Suomen pohjois-osista vallitsi suolaton\n_Ancylus_-järven vaihe (n. 7.500 vuotta e.Kr.) ja järven vedenpinta oli\nnäillä tienoilla n. 180 metriä korkeammalla kuin nykyisen Pohjanlahden\npinta; mainittu järvi muuntui (n. 4.500 v. e.Kr.) suolaiseksi\n_Litorina_-mereksi, jonka pinnan arvellaan olleen vielä n. 100 metriä\nkorkeammalla nykyistä vedenpintaa.\n\nKun oli selvitty selänteestä, seurasi useiden kilometrien pituudelta\nharvapuista, kuivaa ja tasaista kangasmaata, kuolpunaa. Siinä oli hyvä\nselvää polkua myöten kävellä lipotella, isäntä Junttilan ja jätkän\nselässä olevista painavanlaisista eväsrepuista huolimatta. Säälitti\najatellessa niitä ihmisiä, jotka retkeilyhaluansa tyydyttääkseen\nmatkustelevat yksistään upeissa loistolaivoissa, mukavissa pikajunissa\nja nopeakulkuisissa autoissa ja kaiken lisäksi karttavat omassa\nihanassa maassamme matkailemista; säälitti siksi, että he eivät\ntienneet mitään siitä viehätyksestä, siitä riemusta, jota tällä tavoin\njalkaisin ja veneellä vaeltaminen tuottaa vapailla mailla. Lyhytkin\njalka- tahi soutumatka erämaatienoilla antaa runsaasti tyydytystä,\nmutta vaellushalun täyden riemun ja voiman pääsee tuntemaan vasta\nsitten, kun päivän toisensa jälkeen havaitsee edessään ja\nnäköpiirissään metsiä, vuoria, järviä, koskia, luonnonelämää ja\nihmiselämää. Tällaista retkeilijää sykähdyttää tyydytyksen tunne\nsaavutuksistaan. Hän iloitsee siitä, että omin ponnistuksin on\nsaavuttanut etäisen matkanmääränsä. Herrakin tunnusti:\n\n-- Tämä kävely tuntuu olevan hyvää, nykyaikana niin paljon puhuttua\nliikuntakasvatusta.\n\n-- Niin, tästähän se menee tie terveyteen ja kauneuteen, kuten\nsanotaan, säesti vienosti rouva.\n\n-- Ja sanotaanhan niinkin, että kesäiset askeleesi auttavat synkän\nsyksyn ja tautisen talven ylitse, huomautti Frans-isäntä.\n\nJätkä ei ollut ennen kuullut tätä sattuvaa erämaan lausepartta. Korpien\nkätköistä löytyisi varmaan vielä paljon arvokasta, vanhaa viisautta,\njos jollakin kirjoitustaitoisella henkilöllä olisi aikaa ja evästä\nkerätäksensä talteen tuota kultaakin kalliimpaa kansallisomaisuuttamme.\nPerä-Pohjolan hengenelämän tutkimiseksi kannattaisi uhrata muutamia\nKordelin-säätiön apurahaeriä. Kerran siihenkin. Eikä enää jatkuvasti,\nvuosi vuodelta kustantaa suomalaisia kirjailijoita Keski-Euroopan\nsuurkaupunkien yökapakkoihin \"nykyaikaa etsimään\" tahi huokaillen\nhaaveilemaan \"etelän ihmeellisessä kuutamoyössä siellä, missä palmut\nhuojuvat lauhassa, lämpimässä tuulessa.\"\n\nKun oli kuljettu noin 4 km, vaihtui hiekkakangas vehmaammaksi\nmaastoksi. Taivallettiin lehtometsiköiden lävitse sekä niittyjen ja\npurojen poikki, mm. Montikaislammesta tulevan, Ontonjokeen yhtyvän\nMontikaisen ylitse. Viimeinen jalkataivalkilometri kuljettiin Ontonjoen\nja Montikaisen yhdyttyä melkoisen leveäksi muodostuneen, kansan kesken\nPyhäjoeksi mainittavan joen niittyisiä (Pakkahetteen niitty, Pyhäjoen\nniitty ym.) rantamaita myöten Tuhkamuotkan niitylle. Siitä alkoi noin\nkilometrin pituinen venematka jokea myöten ja pienen, erittäin rehevän\nvesikasvillisuuden kaunistaman ja vesilinnuista rikkaan Pyhälammen\nkautta Kutsajoen suunnitellun luonnonsuojelualueen ensimmäiseen\njärveen, ihanaan Pyhäjärveen. Virta tuoda tupsautti veneen siihen aivan\näkkiarvaamatta.\n\nJärvi näytti olevan noin kilometrin pituinen ja leveimmältä kohdaltaan\nehkä vähän enemmän kuin puolen kilometrin laajuinen, korkeiden ja\nmetsäisten selänteiden ympäröimä. Näkymän kauneuteen vaikuttaa\nepäedullisesti järven länsipään puolen etelärannalla kulovalkean\nkuolettama metsä. Toistakymmentä vuotta sitten, kevätahavan aikana\nmaanmittarin linjamiehet sammuttivat lähtiessään nuotiotulensa niin\nhuolimattomasti, että valkea ryöstäytyi valloilleen ja pyyhkäisi\nmelkein paljaaksi koko selänteen kilometrien pituudelta ja\nleveydeltä. Vain lumiläikkäisissä paikoissa säästyivät puut kokonaan\nkärventymästä. Mutta palosta lentäneet kipinät sytyttivät tuleen erään\nviitisen kilometriä lännempänä, lähellä Aapajärveä sijaitsevan\npetäjikköharjanteen. Niiden miesten kahvinkeitto tuli suhteettoman\nkalliiksi Ukko Kruunulle. Ne apumiehet tekivät paljon enemmän vahinkoa\nkuin hyötyä. \"Ei niiden päätä siitä silitettykään, hyvienkin\ntyömiesten; yhtä etuisia palvelijoita näyttää olevan valtion hommissa\nmuitakin\", puheli isäntä Junttila veneessä istuttaessa Pyhäjärven\nlempeän lyyrillistä kauneutta katselemassa.\n\nIhana oli tyyni järvenpinta, tummanvihreä metsä ja äänetön rauha. Muu\nmaailma tuntui olevan jossakin äärettömän kaukana, muut ihmiset\nkiireineen ja kamppailuineen etäällä epämääräisyydessä. Suuren luonnon\nrauha ja ihanuus, satumaan outo lumous täytti mielen ja herkisti\nsydämen.\n\nIsäntä Junttilan esittelemänä tutustuttiin kaikkiin Pyhäjärven\nlänsipään puolen nähtävyyksiin. Nähtiin kaunistöyräinen Saukkokallio,\njärven ainoa saari ja matala, vanha kalastuskämppä lähellä joensuuta,\nsievällä nurmikenkämällä, korkean vaaraseinämän vieressä. Käytiin myös\nkatsomassa siitä aivan läheltä, Pyhälahden pohjukan rannasta alkavaa\nPyhäkurua. Tämä ihmeellinen luonnonmuodostuma, villi ja jylhä\nrotkolaakso, jonka seinäminä ovat kymmeniä metrejä korkeat, äkkijyrkät\nkalliot ja pohjana paasilouhikkoa ja tiheää lehtipuuviidakkoa, jatkuu\nkilometrimäärin Vuorijärven lähistölle saakka. Kurun pohjalla on useita\nkirkasvetisiä, pieniä lammensilmäkkeitä. Pyhäkurussa lähellä edellä\nmainittua järveä on löydetty eräitä harvinaisia alkalilajeja. Kurussa\ntavataan myös useita harvinaisia kasvilajeja hyvin yksilörunsaina, mm.\nmuuan erittäin harvinainen tervakkokasvi _Lychnis affinis_. Nämä\ntienoot ovatkin kasvien tutkijoiden kesken tunnetut harvinaisuuksista\nja erikoisuuksista, joista toiset ovat levinneet idästä päin, kuten\nKarjalan ruusu (_Rosa acicularis_) ja mm. Kutsajoen varrella\nvaltakuntien rajan lähitienoilla tavattava kaunis pensaskasvi,\nsinikuusama (_Lonicera coerulea_); toiset taas lienevät jäännöskasveja\nmuinaismeren laajuuden aikakaudelta, kuten esim. kaislalaji _Scirpus\npauciflorus_ sekä muutamat _Potamogeton_-la]it (vidat) -- nämä kaikki\ntavataan Vuorijärven tienoilla. Vuorijärvellä on muuten\nmineraalirikkauksiakin, kuten titaanirautamalmia, kuparia ja\nkalkkikiveä. Opas kertoi valtion yritelleen viidettäkymmentä vuotta\ntakaperin Vuorijärvellä louhituttaa kuparikiisua kalliosta, mutta\n\"tottapa ei kannattanut rahtiaan, kun piti lopettaa lyhyeen\".\n\nPyhäkurua katsomasta soudettiin suoraan jo äsken mainitun romanttiselta\nnäyttävän kämpän rantaan. Se oli herttainen paikka. Varsinkin silloin\ntyynenä ja aurinkoisena kesäiltana.\n\nVaikka päivänkehrä oli vielä korkealla erämaan jyhkeiden puiden\nlatvojen yllä, näytti kello jo kahdeksaa, joten asetuttiin taloksi\ntuohon kämppään. Tämä ei ollut tosin sellainen loistokämppä kuin se\nsiellä Pyhätunturilla, mutta eipä väliäkään. Tässä oli vain kodikas ja\nviihdyttävän tunnelmallinen, nokinen pirtti -- liesiuuni, leveä\nlavitsa, aivan seinästä toiseen ulottuva, ja penkki. Ja Uusi\nTestamentti ikkunalaudalla. \"Nuotta- ja lintumiehet sitä joutessaan\ntäällä selailevat\", mainitsi Frans-isäntä. Päivä- eli vieraskirjaa ei\nollut. \"Eihän niitä ole tällaisissa pienissä paikoissa sellaisia\nsivistyksen välikappaleita\", sanoi isäntä Junttila, \"kun ei täällä ole\nvielä näihin aikoihin asti käynyt montakaan matkailijaa aina\nkesäkautenaan, mutta nyt kuuluu Rajaseutuyhdistys olevan aikeissa tehdä\ntunnetuksi Sallatunturia ja tätä reittiä, tästä Jyrhämän talon ja\nTuutikylän kautta Kuusamoon. Kyyditys- ja opastussopimus on jo tehty.\"\n\nKämpästä nostettiin tyhjät kalapöntöt ulos lemuamaan sekä puhdistettiin\nkämpän ilma liiasta lemusta ja tinisevästä sääskiparvesta polttamalla\nliedessä kitkerää savua työntäviä katajanoksia. Kun vielä haettiin\nmetsästä koivunlehviä lavitsalle alasiksi yön viettoa varten, tuli\npirtistä varsin laadullinen.\n\nMutta ihanana iltana oleskeltiin enimmäkseen ulkosalla. Siellä,\nnuotiotulella kämpän oven edessä keitettiin ja juotiin kahvikin.\nFrans-isäntä kantoi metsästä keloja ja hakkaili niitä pieniksi, pannun\nalle sopiviksi pilkkeiksi, tomera rouva oli kokkina, herra hankkiutui\nlähtemään läheiselle harjulle ottamaan valokuvia järvimaisemista ja\njätkämiehen piti mennä vähän uistelemaan.\n\nKun hän palasi rantaan, oli hänellä veneen pohjalla kolmikiloinen hauen\nvenkale, joka oli mennä ihan väkisin läpi käsien, laidan yli järveen.\nJätkä yritti antaa sille äyskärillä aika moksun otsaan, mutta rouva\nhuusi, että älkää tappako sitä vielä, vaan tuokaa se uimaan tuohon\nsuureen vesihautaan, joka on tuossa vesakon laidassa; siinä se elää\naamuun asti, että pysyy tuoreempana; paistetaan se vasta huomisaamuna\nennen matkan jatkamista -- illalliseksi on jo ruoat keitetty ja\npaistettu.\n\n-- Joo, joo, ei tapeta, pahuksen elävää! vastasi jätkä ja otti haukea\nniskasta kiinni ja kantoi sen riemusaatossa vesilammikkoon.\n\nKala painautui haudan syvimpään kohtaan hiljalleen edestakaisin uida\njurrittamaan ja kiduskansiaan tahdikkaasti liikuttelemaan. Siinä oli\nmatkaevästä tiedossa, kolme kiloa tuoretta paistokalaa.\n\nVesihaudan läheisyydessä oli myöskin suolakalavarasto. Se tosin ei\nollut näiden retkeläisten, vaan ylipäänkyläläisten. Ylämaassa yleiseen\nikivanhaan tapaan oli hankalan kesäkelikuljetuksen välttämiseksi\nliikenevä osa keväisestä kalansaaliista laitettu pantioon --\nsuolakalapuolikot asetettu maakuoppaan, joka oli peitetty kerroksittain\nsuurilla tuohilevyillä, hiekalla ja kuusenhavuilla. Osa pantiokaloista\ntarvittiin myös syötäväksi näiden seutujen erämaanniityillä useita\nviikkoja kestävän heinänkorjuun aikana. Heinäväelle täytyy korpeen\nvarata muutakin muonaa jo rekikelin aikana kevättalvella: ohutta leipää\n(\"ohratillukkaita\") ja auringonpaisteessa palvattua suolaista poron-\ntahi lehmänlihaa lato- ja metsäkätköihin sekä suuria puuleilillisiä\nhuitupiimää kylmiin kaltioihin eli puroihin ja lähteisiin ja\nnevahetteisiin upotettuina. \"Etelämaalaisista\" tuntui oudolta ja\nihmeelliseltä kuulla tämmöisistä itsessään perin luonnollisista ja\ntarkoituksenmukaisuuteen nähden hyvästi harkituista erämaanseudun\nelämisen muodoista. \"Matkaile, opi tuntemaan maatasi ja kansaasi!\nMatkailu avartaa näköalaasi!\" (Varsinkin, jos nouset korkealle\nvuorelle!) Tosia näkyvät olevan nuo iskulauseet. Näköala avartuu sekä\nkuvaannollisessa että sananmukaisessa merkityksessä. Tämän tunnusti\nauliisti siinä kämppätanhualla juteltaessa helsinkiläisherrakin.\n\nRetkeilijät tulivat tuona kesäisenä iltana äskeisen lisäksi tietämään\nmuitakin etelän ihmisten mielestä ihmeellisiä seikkoja erämaisista\nelämisenkeinoista. Niinpä muutamakseenkin, kun jätkä siinä\nkämppäkummulla näki nurmikkoon tarttuneina ylt'ympäri paljon sorsan,\ntavin, mustalinnun, koskelon ja metson höyheniä, ei hän malttanut olla\nkysymättä mukana olevalta paikkakuntalaiselta, mitä tämä meno\nmerkitsi, haukatko tässä olivat riistalintuja repostelleet. Isäntä\nJunttila selitti pyssysurman tappaneen nuo otukset -- keväällä\n(rauhoitusaikana!), kuukautta tai puoltatoista ennen tänne tuloamme.\nVanhoista ajoista asti totuttuun tapaan kuuluvat kevätkytät aivan\nammattimaisesti vielä tulevan tähän laajalti kuuluisaan \"kevätlintujen\"\nteurastuspaikkaan. Useiden penikulmien takaakin he kulkea rytöstävät\ntänne pahimmankin hölseen aikana. Tässä kämpässä asustavat\nviikkokausia, valoisina huhti- ja toukokuun öinä ampuvat tuosta silloin\njo sulasta joensuusta monenlaisia muuttomatkallansa virtaan levähtämään\nja ruokailemaan laskeutuvia vesilintuja, harvinaisiakin lajeja, kuten\nuiveloita eli hernoja, pilkkasiipiä eli koisoja ja mustalintuja eli\nmeriteeriä, \"joita täällä Kuolajärvellä sanotaan nurkajaisiksi\". Noina\nkeväisinä viikkoina ammutaan kymmeniä vesilintuja jokaisena yönä --\nkevätmuuttajat lentävät enimmäkseen öisin -- tässä kämppäkenturalla\npyssymiehet sitten päivällä joutessaan ja aurinkoa paistattaessaan\nlintunsa lokkaavat, keittelevät ja suolailevat. Tuonnottain muutamana\nkeväänä seitsemän Kuusamon puolelta asti tullutta miestä ampui tästä\njoesta yhtenä ainoana yönä yhteensä toistasataa vesilintua. Sen yön\nsaaliista tuli poron pulkka aivan kukkuraiseksi. Seuraavana yönä\nmiehet menivät metsonsoitimeen tämän järven koillissivustalle,\nlinturunsaudestaan kuululle kangasselkoselle, jäkälätievalle. Sieltä\nlähti lihaa toinen ahkiollinen, yhdeksäntoista metsoa, joukossa\nmuutamia naaraitakin.\n\nNäitä etelän mies mietti vielä puoliyön aikanakin istuessaan läheisen\nharjun rinteellä ja ihaillessaan järvimaisemaa, seuralaistensa jo\nnukkuessa kämpän laajalla \"lavihtalla\". Häntä ei nukuttanut. Niin\nyllättävää, suorastaan järkyttävää oli etelän miehestä ajatella\ntuollaista rajua kevätmetsästystä ja lainrikkomista. Mielipide\nrauhoitettujen luonnonsuojelualueiden tarpeellisuudesta lujeni.\n\"-- -- ampuivat toistasataa vesilintua yhtenä ainoana keväisenä yönä,\njoukossa harvinaisiakin -- --\" Tähän tarvittaisiin vähintäänkin\nSnellmanin tahi Laestadiuksen veroinen korven huutajan ääni ja kiveliön\nvoimallinen parannuksen saarnaaja herättäjäksi kysymään niiltä, jotka\nvastustavat ja ovat vastustaneet luonnon- ja kansallispuistojen\nperustamista ja rauhoittamista maassamme, että mitä arvoisat\nkamariherrat nyt tuumaavat tästä, esimerkiksi tuostakin Kutsan alueen\nPyhäjärven \"kevätlintujen\" kilpa-ampumisesta. Mies siinä ajatteli, että\nnäin minä sanoisin tahi kirjoittaisin: hyvät herrat ja muut\nkansalaiset, herätkää jo vihdoinkin havaitsemaan sen ajan olevan ohi,\njolloin erämaa katsottiin ihmisen viholliseksi ja jolloin erämaisen\nmetsäluonnon ja sen arvojen hävittäminen, perinpohjainen muuttaminen\noli kulttuurin edistämistä. Olisi myöskin muistettava, että sivistyksen\npohjana ja perustana on luonto; kunkin kansan kulttuurin erikoisuus\nperustuu pohjimmaltaan maan alkuperäiseen luontoon. Siinä on\npykälä. Paikallinen kansakaan ei tunnu täällä oikein kannattavan\nluonnonsuojelualueen hanketta. Säälittävän köyhä ja muutenkin\nvajavainen väestö pelkää eräiden kieltämättä tärkeiden taloudellisten\netujensa menettämistä (joidenkin satoniittyjen viljelyn,\nlaiduntamisen ja metsästysoikeuden uhanalaisuus). Ei oteta huomioon\nluonnonsuojelualueelle varmasti suuntautuvan matkailijatulvan tuomia\nrahamääriä eikä sitä merkitystä, mikä rauhoitusalueilla on\nmetsänriistan lisääntymiskeskuksina ja levittäjinä laajalti\nympäristöihin. Ei nähdä metsää puiden peittäessä näköalan. Ei olla\nkylliksi laajakatseisia ja kaukonäköisiä. Yleisen hyödyn ohella ei\nhavaita todellista ja pysyväistä omaa parasta, ei ainakaan vielä\nriittävässä määrässä. Vastustetaan yhä, vaikka luonnonsuojelualueita\nkoskevassa lakiehdotuksessa seutukuntalaisten taloudellisen hyödyn\nnäennäinenkin menetys on supistettu verraten vähään; mm. on melkoisesti\npienennetty Kutsan suojelualueen pinta-alamäärittelyä, joka alkuaan oli\nmerkitty 215 neliökilometriksi. Luonnonsuojelualueita on melkein\nkaikissa sivistysmaissa, Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Kanadassa,\nSuur-Britanniassa, Saksassa, Itävallassa, Italiassa, Belgiassa,\nTshekkoslovakiassa, Ruotsissa ja Tanskassa, taitaa olla myös Ranskassa\nja Espanjassakin, luultavasti pieniä alueita vielä muuallakin. Mutta\nSuomi ei ole kiirehtinyt tämän asian järjestämisessä. Meillä on näin\npitkään katsottu voitavan harjoittaa kalliiden, korvaamattomien arvojen\ntuhlausta. Laajeneva ja tihenevä asutus, puutavarateollisuuden yhä\nkasvavaa tarvetta tyydyttävä säälimätön metsänkaato ja nykyaikaiset\nmetsästysaseet ovat tehneet ja tekevät edelleen \"puhdasta jälkeä\".\nAlkukantainen luonto katoaa: suuret, komeat metsät ja niiden eläimet\nhäviävät, kosketkin kahlehditaan, seudut muuttavat muotoaan. Onneksi\nkuitenkin emme ole tässä vielä ehtineet niin pitkälle kuin vanhemmat\nsivistysmaat. Siitä huolimatta on jo aika meilläkin oppia ymmärtämään\nkoskemattoman luonnon arvo. \"Ne ihmiset, jotka eivät ole koskaan\nsaaneet nähdä penikulmien laajuista synkkää metsää, eivät kykene\nkäsittämään sitä sielunelämää, joka on luonut Suomen kansan\nerämaatunnelmaisen kansaneepoksen.\" Ja vaikka jätettäisiinkin\nhuomioonottamatta tämä historiallinen näkökohta, niin mikä merkitys\nonkaan sille, jonka toimensa vuoksi on pakko viettää suurin osa\najastaan kaukana luonnosta, sillä seikalla, että hän suurenmoisessa\nalkuperäisessä luonnossa voi hankkia itselleen virkistystä! Mitä\nkehittäviä ja jalostavia vaikutteita hän saakaan oleskellessaan\njoitakin hetkiä alkukantaisessa luonnossa sen sielua ja ruumista\nkuihduttavan elämän vastapainoksi, johon hän muuten on sidottu!\nEläinten ja kasvien sekä geologisten muodostumien tutkijoille on\nalkuperäisen luonnon säilyttäminen tietenkin hyvin merkityksellinen.\nSamoin kirjallisuudelle, musiikille ja kuvaamataiteille. Ja mitä se\nmerkitsee matkailulle, ulkomailtakin valuuttaa tuovalle\nturistiliikenteelle? -- -- --\n\nUni ei tuntunut tulevan kauan mietteissä istuttuakaan, vaikka puoliyö\noli jo ohi ja aurinko oli alkanut jälleen kohota. Outo vireys oli\nvallannut mielen, ottanut huostaansa miehen koko olemuksen. Hän tunsi\nolevansa kuin kerrassaan uusi ihminen -- väsymätön, voimakas,\nkirkasajatuksinen, juuri sellainen, miksi hän monesti maailman\nhyörinässä oli koettanut kohota, useimmiten turhaan.\n\nIhmeellinen olet, erämaa, ja viihdyttävä on rauhasi!\n\nMies katseli peilityyntä järveä ja metsän vihreyttä. Hän kuunteli\npikkulintujen ihanaa aamulaulantaa, moniäänistä sirkutusta, helistelyä\nja vienoa vihellystä. Kaikkea tätä tulvehti ilmassa kuin kilvaten,\ntoinen toistansa häiritsemättä, muodostaen sopusointuisen\nkokonaisuuden, erämaan orkesterin soiton. Se tuntui kuuluvan\nerottamattomasti tähän maisemaan, tähän aurinkoiseen, herttaiseen\nluonnonkuvaan, tämän aamun raikkauteen ja onnelliseen tunnelmaan. Mies\najatteli...\n\nTuntevatko nuo laulajat samaa kuin hän? Kuvastaako niiden riemuntäysi\nviserrys kaiken tämän synnyttämää tunnelmaa? Mies luuli voivansa\nvastata myöntävästi näihin kysymyksiin. Laulussa sointui erämaan sävel,\nsen sydän, sen elämä. Ja tuo sävelvirta muodostui erämaan kauneuden ja\nvapauden ylistykseksi, Korkeimman kiitokseksi sekä kiitokseksi aamun\nkirkkaudesta ja uudesta päivästä:\n\n    Kaikessa, Herra armias,\n    Sä näytät voimaas, viisauttas;\n    aurinko kirkas sekä maa\n    Sun kunniaasi ilmoittaa.\n\n    Sä päivän määräsit ja yön,\n    Sä sääsit levon, sääsit työn;\n    unella illoin virkistät,\n    valolla aamuin herätät.\n\nMies istui yhä kuin lumoutuneena. Hän tunsi olevansa voimaton\nriistäytymään pois erämaan taikapiiristä. Tuntui oudolta ajatella\nihmisparkojen kuumeisesti ja kiireissään häärivän töissään ja\nhuvituksissaan, tänäkin hetkenä vihaavan ja kadehtivan toisiaan.\nTuntui oudolta, että juuri nyt kaukana maailman kaikilla kulmilla\nriennettiin ja taisteltiin, että siellä nyt junat, autot ja lentokoneet\nkiitelivät hurjaa vauhtia; tuntui väkivaltaiselta, että yleensä\ntapahtui jotakin. Tapahtuminen seisahtukoon, mutta erämaa jääköön\nviettämään omaa hiljaista, salaperäistä elämäänsä.\n\nMietiskelijä nousi vihdoin ja lähti laskeutumaan kämpälle päin.\nLahorastas lauloi rinnemaan kuusen korkeimmassa huipussa. Sen laulu oli\nkuin keskustelua itsensä kanssa. Tuntui kuin lintu olisi ladellut\ntiukkasävyisiä kysymyksiä salolle, mutta kun tummat, totiset kuuset,\ntyynenä ja raukeana lepäävä järvi ja lämmittäviä säteitänsä jakeleva\naurinko eivät vastanneet mitään, oli linnun liverreltävä vastaukset\nomiin kysymyksiinsä. Toisinaan lintu piti tavallista pitemmän paussin,\nikäänkuin vaativasti odottaen vastausta. Silloin tuntui painostavan\nhiljaiselta.\n\nTarkkailija pysähtyi hetkiseksi kuusen juurelle katsomaan tuota korven\nkyselijää. Sen ääripiirteet erottautuivat selvinä sinistä taivaankumua\nvasten. Linnun vaalea, tummatäpläinen rinta kiilteli päivänhelossa ja\nkurkkuhöyhenet liikkuivat laulaessa. Laula, laula lahorastas, sinä\nerämaan yksinäisyyden tyypillisin ylistäjä! Olet erakko, kuten minäkin!\nOlet yön lintu, varjoisan metsän laulaja, mutta täällä ylämaassa,\nlaskeutumattoman auringon valtakunnassa, laulat päivän paistaessakin.\n\nMies lähti astelemaan edelleen. Mutta rastas tiuskui:\n\n    Mikä mies, mikä mies?\n    Minne matka, minne matka?\n    Puupiippu, puupiippu!\n\n-- Minnekö matka? Voi, hyvä lintu, jospa sen edes itse tietäisin! Kysy\nkorven tuulelta, tietääkö se matkansa määrän. Se ehkä voi sen sanoa,\nmutta ihminen ei, sillä hän harhailee maailman ja oman sydämensä\npimeydessä kohtalonsa johdattamana.\n\nVielä kämppäkunnaalla oli pysähdyttävä kuuntelemaan lahokkaan\nkysymyksiä.\n\nKysymyksiä... kysymyksiä... koko maailma ja elämä -- kaikkialla vain\nkysymyksiä! Mutta mitäpä sitä nyt ajattelemaan? Oli vihdoinkin mentävä\nnukkumaan.\n\nKämpän laverilla oli vielä sen verran tilaa, että siihen mahtui\npitkälleen. Ei kukaan näyttänyt tietävän hänen tulostaan. Mies loikoili\nunta odotellen. Mutta se ei tuntunut tulevan.\n\nMies kuunteli erämaan ääniä. Palokärki luikkaili harjulla, sorsa\näännähti karheasti toisinaan joella päin ja pajulinnun laulu helkkyi\nläheisestä vesakosta, tuo toivorikas, sointuva sävel, joka keväästä\nsyksyyn värittää metsiemme tunnelmaa vienolla surumielisyydellään.\nMutta rastaanlaulua ei enää kuulunut. Yön lintu oli ääneti -- aurinko\nsäteili jo kovin korkealla. Lintujen konsertti ei ollut enää niin\nmoniääninen kuin muutamaa tuntia aikaisemmin. Vaikka kello oli jo 3,\naskartelivat ajatukset yhä kaiken maailman teitä:\n\n-- Tohtori Munthe on viisas mies, mutta ei ainakaan minun suhteeni\ntoteudu tässä nyt hänen väitteensä (hänen kuuluisassa kirjassaan\n_Huvila meren rannalla_), että \"köyhä nukkuu paremmin kuin rikas\"\n(nämäkin rikkaat vierustoverini eivät näy heräävän kylkeäänkään\nkääntämään), mutta siinä herra tohtori on oikeassa, että \"linnut\nlaulavat meille ilmaiseksi\", samoin myös, että \"me saamme vapaasti\npoimia kauniita kukkia maantien pientareeltakin; yön suureen\njuhlasaliin, jota valaisee keskiyön auringon kirkkaus, pääsee maksutta;\nyksinkertainen ruoka maistuu ajan pitkään paremmalta kuin suuren,\nhienon ravintolan keittiössä valmistettu; tyytyväisyys ja mielenrauha\nviihtyvät paremmin pienessä mökissä maalla (ehkä tämmöisessä\nkämpässäkin!) kuin komeassa palatsissa kaupungissa; ihminen tarvitsee\nvain harvoja ystäviä\", jne. Oikein ajateltu, arvoisa herra tohtori,\nsuoria sanoja, sovinnaisuudesta poikkeavia mietelmiä.\n\n-- Näyttää siltä, kuin järkevä, käytännöllinen nykyajan ihminen\nkaipaisi jotakin vastapainoa sille itsekkäälle ja häikäilemättömälle\neteenpäin syöksymiselle, joka on nykyään luonteenomaista meille, ja\nsilloin hän tuntee tarvetta harrastaa -- luonnonsuojeluakin. Sillä\nihminen tarvitsee luontoa. Hän kaipaa vehreyttä, kukkia ja\nlinnunlaulua. \"Luonto on ihmisen elämänehto ja ilonlähde, osa ihmisestä\nitsestään.\" Se antaa ihmiselle elämänhalua ja voimaa kestämään\nolemassaolon ankaraa taistelua. Luonto on _isänmaa_, joka kiinnittää\nmeidät itseensä katkeamattomin sitein.\n\n-- Nykyajan ihmisellä kaupungeissa ja kylissä on melkein aina\nhermostuttava kiire, eikä hänellä ole milloinkaan aikaa, ei myöskään\nhalua syventyä oikein mihinkään, kaikista vähimmän -- itseensä.\nSielukkuutta pidetään melkeinpä yksinkertaisuutena ja välittömyyttä\nomituisuutena -- näitä molempia \"epähienoja\" ominaisuuksia pidetään\nmuinaisajan jätteinä, joilla ei ole enää mitään käytäntöarvoa.\nSielukkuutta saatetaan halveksia ivanauruun saakka, sillä sielukkuus,\naatteellisuus ja epäitsekkyys ovat muka vain epäkäytännöllisyyttä.\n-- -- --\n\nUni tuli huomaamatta. -- -- --\n\nJätkä heräsi rouvan aukaistessa kämpän oven. Hän katsoi pitkään ja kun\nhuomasi miehen selviävän hereille silmiään hieroen, sanoi:\n\n-- Tulkaahan tekin koettamaan saada kiinni.\n\n-- Mitä?\n\n-- Sitä haukea... tuolta lätäköstä. Olemme jo kohta tuntikauden\nmekastaneet sen kanssa, jahdanneet sitä, kolme henkeä, että olisimme\npaistaneet sen ja syöneet ennen matkan jatkamista, mutta emme ole\nsaaneet sitä kiinni, se kun on niin sukkelaliikkeinen ja kun haudassa\non vettä aikalailla laajalta ja syvältä.\n\n-- No, oletteko koettaneet lyödä sitä seipäällä?\n\n-- Olemme, mutta ei siihen satu, se kun uiskentelee niin syvässä, aivan\npohjassa.\n\n-- Onko sille tarjottu uistimia ja harrionkia?\n\n-- Emme me niitä ole hoksanneet tarjota. Yritetäänpä sitä keinoa.\n\nKalalle tarjottiin sitten kaikkia mukana olevia uistimia, parhaimpina\npidettäviä montakin kertaa; mutta hauki vain arvokkaan verkkaisesti ja\nhalveksivan mielenosoituksellisesti kääntyi poispäin niistä, ja\nharrivilkkuihin, pikkudevoneihin ja perhosiin se ei näyttänyt\nkatsahtavankaan. Lopulta se arkiutui kovasti ja näytti aivan pelkäävän\nkaikkia noita kiiltäviä ja koreita vehkeitä. Siinä meni paljon aikaa,\nja alkoi jo olla kiire jatkamaan taivallusta. Viimein isäntä Junttila\nonneksi keksi tepsivän keinon. Hän hioi ohuen kepin kärkeen hienosta,\nkuoritusta koivunritvasta vääntämänsä surmansilmukan, ujutti sen\nhitaasti ja varovasti jo paikoilleen jöröttämään rauhoittuneen hauen\nkiduskansien taakse ja sillä keinoin hirttämällä sai tuon urhoollisen\nkalan temmaistuksi tantereelle. Helpotuksen huokaus!\n\nJa sitten isäntä lopetti, osaavasti perkasi ja paloitteli tuon\njahtaajilleen paljon ruumiinliikuntoa antaneen saaliin ja paistoi sen\nerämaiseen tapaan haarakeppien neniin levälleen teilattuna nuotiotulen\nhohteessa, ei tulessa, joten kalanlihan pinta ei palanut karrelle,\nkauniiksi vain ruskettui ja täysin kypsänä halkeili. Makeampaa\nkalapaistia ei ollut helsinkiläisherrakaan kuulemma koskaan syönyt\nKämpissäkään.\n\n-- Kylläpä tämä on aitoa erämaaelämää; tällaista sen pitää ollakin,\nihasteli johtaja istuessaan nurmikolla syömässä maahan pystyyn lyödyn\npaistokepin nenästä Pyhäjärven haukea voileipien ja erämaamatkoilla\nvälttämättömän kahvin kera.\n\nSitten jaksettiin jatkaa soutumatkaa yhä tyynenä ja paisteisena\npäivänä. Hiljaisina ja vakavina matkaajat iloitsivat luonnon suuren\ntemppelin säteilevästä kauneudesta ja juhlallisesta, hartaasta\ntunnelmasta soutaessaan verkalleen halki Pyhäjärven päilyvän\nvedenpinnan, ohi romanttisen Korppikallion ja kapean, korteikkoisen\njoki-salmen kautta, jyhkeän Koirakallion juuritse Nivajärveen.\n\n-- Mistähän tuo Koirakallio lienee saanut nimensä? kysyi herra\nisännältä.\n\n-- Siinä kun oli ennenaikaan tuon kallion laella kuusikossa koira\nhaukkunut metsoa, jota sitten mies oli ampua paukahuttanut saamatta\nsattumaan hataralla luodikollaan, niin metso oli lähtenyt lentämään\npakoon tästä tämän salmen ylitse, ja koira oli tietysti tapansa mukaan\nlähtenyt juosta kapristamaan linnun jäljessä ja katsonut vain siihen,\nniin ettei huomannutkaan pysähtyä kalliojyrkänteen reunalle. Arvaahan\nsen, mitenkä siinä kävi koiralle, kun putosi järveen tuolta satasen\nmetrin korkeudesta -- henki pois.\n\nNivajärvi, tuo tarujärvi, joksi sitä on sanottu, eikä suotta, yllätti\ntäydelleen. Oltiin sitä mieltä, että varjoon tähän verraten jää\nKuusamon kuuluisa, komea Paanajärvikin. Tavattoman syvässä, kapeassa ja\nsuorassa, muinaisen maajään kovertamassa laaksouomassaan salaperäisenä\nvälkehtivä Nivajärvi oli ensiluokkainen nähtävyys. Tuskinpa kukaan osaa\nkuvitella mielessään sitä niin oudon jylhäksi ja suurenmoiseksi kuin se\ntodella on. Näkijä joutuu ihmeisiinsä: meillä on tämmöinenkin\nloistonäyte maamme luonnosta, mutta vain harvat ovat sen nähneet tahi\nkuulleet sitä mainittavan; eivät läheskään kaikki seutukuntalaisetkaan\nole käyneet Nivajärvellä. Ei ole ohjattu matkailijoita sitä katsomaan,\nei ole julkaistu siitä kuvia eikä kirjoituksia. Vaikka Nivajärvi, jos\nmikä, ansaitsisi huomiota: noin puolikymmentä kilometriä pitkä ja\nsuurimmalta osalta, etenkin länsipuoleltaan, hyvin kapea, vain\nn. 50-100 metrinen järvi korkeimmilta kohdiltaan yli sadan metrin\nkohoavine kalliorantoineen. Nämä paikoittain aivan pystysuorat\nvuoriseinämät kummallakin puolen järveä ovat alempana lohkeilleet\nportaiksi ja monenmuotoisiksi, veden rajaan vyöryneiksi paasiksi.\nYlemmän seinämän lomissa ja halkeamissa kasvaa omituisena, harvinaisena\nnäkynä hentoja, ihastuttavan valkorunkoisia koivuja, ylinnä reunamalla\nLapin ominaista, kapeaoksistoista kuusikkoa. Komein ja korkein\nkalliojyrkänne on länsirannan Hirveäkallio, jonka rinteellä tavataan\nmonenlaisia hyvin harvinaisia kasveja, jotkut lajit rehoittavat\nrunsaslukuisina kuin kasvitieteellisessä puutarhassa. Mutta äärimmäisen\ntyölästä, jopa hengenvaarallista, on hakea niitä jyrkältä\nkallioseinämältä. Nimensä veroinen on Hirveäkallio. Tyyneen\nvedenkalvoon kuvastuvana katseltiin sitä kauan ihmetellen ja ihaillen.\nPeloittavan kovalta kaikui puhelu vuorisalissa. Aamupäivän aurinkokaan\nei päässyt paistamaan järvirotkon pohjalle, vaan siellä oli varjoisaa\nja viileätä; öistä sumuakin vielä häälyi vedenpintaan imeytyneenä.\n\nRetkeilijöiltä oli \"tilattu\" muutamia Hirveäkallion harvinaisia\nkasveja, mutta parin pienen keräily-yrityksen jälkeen he katsoivat\nterveellisemmäksi pysyä veneessä kuin kiipeillä kallioseinämällä noita\nharvinaisuuksia etsimässä. Samaa mieltä kuuluivat olleen useimmat\nniistä harvoista matkailijoista, joita (\"kaikkiaan ei kymmentäkään\nhenkilöä kesässä\") täällä joskus oli käynyt. Mutta eräs professori,\nisäntä-oppaan muistelun mukaan prof. Linkola, oli muutamia vuosia\nsitten uskaltanut kiipeillä reippaasti Hirveäkallion kylkiportaikolla\nkeräämässä kasveja. Hän oli valokuvaillutkin, mutta pahaksi onneksi\nkamera oli joutunut epäkuntoon. \"Ja kovasti se herra rohvessyöri sanoi\nolevansa ihmeissään ja ihastuksissaan Kutsan tienoon ja erittäinkin\ntämän Nivajärven suurenmoisuuvesta ja kauneuvesta. Moneen kertaan siitä\nminulle mainihti, kun teällä sousimma.\"\n\nProfessori Linkola silloin tietenkin oli katsastamassa Kutsan seutujen\nsoveltumista suojelualueeksi. Hän olikin jäsenenä tätä tarkoitusta\nvarten valitussa, professori Haatajan johtamassa komiteassa. Osittain\nsamassa tarkoituksessa retkeilivät tällä alueella professori Vilho A.\nPesola ja maisteri Einari Merikallio jo v. 1917, saatuaan sitä varten\n_Societas pro Fauna et Flora Fennica_-seuran välityksellä\nlämminsydämisen luonnonystävän, tehtailija Karl Fazerin antaman\nstipendin.\n\nSoudettiin edelleen jonkin matkaa yhä jokimaisen kapeana syvässä\ntektonissaan, rotkouomassaan jatkuvaa Nivajärveä pitkin. Retkeläiset\nhuomioivat erään ehkä noin parisatametrisen laajentuman itärannasta\nalkavan Ruskeakurun, joka kuului olevan melkein yhtä suurenmoinen kuin\nPyhäkuru. Kohdattiin myös kivinen, vauhdikkaasti venettä vievä niva,\njosta järvi on saanut nimensä. Se on niin ihana, niin herttaisen\nrunollinen paikka, että herra johtaja siihen saavuttaessa lakkasi\nviheltämästä kevytmielistä \"Iloista leskeä\" ja alkoi hyräillä jotakin\narvokkaampaa, lyyrillisen kaunista sävelmää. Jätkää ilahdutti suuresti\ntuo mielenmuutos, \"luonnonkauneuden jalostava vaikutus ihmismieleen,\ntunteisiin, tahtoon, koko olemukseen.\"\n\nNivan alasuvannossa kuului olevan hyvä haukipaikka uistimensoutajille.\nPyörähdettiin siinä pari kertaa, mutta eipä napannut. Matkaa\njatkettaessa tarttui uistimeen kuitenkin pari pienoista ahventa, ainoa\nsaalis Nivajärvestä.\n\nJärven päässä, Kutsajoen niskalla \"tulivat vastaan\" Puurokoski (siihen\nlaskee lännestä Auttijoki eli Auhtijoki samannimisen suukoskensa\nkautta), pienoinen Pitkäkoski, Jyrhämäjärvi (kaunis lampi eli joen\nlaajentuma) ja voimakas Jyrhämäkoski.\n\nNivajärven päästä näkyi lähtevän myös se (Vuorijärven kylästä siihen\ntuleva) polku, jota pitkin Kutsan alueen nähtävyyksiä ihailleet\nmatkailijat tulevaisuudessa, Jäniskönkäällä käytyään, pääsevät\nkävellen, sikäli kuin sen poikkeuksen tahtovat tehdä, puolenkymmenen\nkilometrin matkan yksinäiseen Jyrhämän erämaataloon, siitä heidät 100\nmk:n maksusta viedään moottoriveneellä 18 km:n matka pitkiä ja kapeita,\nkorkearantaisissa rotkolaaksoissa sijaitsevia järviä, Niluntijärveä (12\n1/2 km pitkä) ja erittäin kalaista Auhtijärveä myöten Käärmelahteen.\nTästä on enää vain 1 1/2 km:n kävelytaival Tuutikylään, Kuusamoon\n(lähinnä Paanajärvelle) johtavan maantien päähän. Rajaseutuyhdistyksen\nasiamies opettaja Parviainen Tuutikylässä järjestää autokyydin\nmatkailijoille, jotka menevät katsomaan Kuusamon kuuluisia, aivan\nmuotiin tulleita nähtävyyksiä (\"Suomen Sveitsissä\"-niminen kirja\nhankittava Kuusamon oppaaksi!).\n\nTämä perin antoisa matkailukierros, Kutsajoen--Jyrhämän--Tuutikylän--\nKuusamon ihana, suurenmoisen mahtava reitti tulee varmasti -- nyt kun\nRajaseutuyhdistys on järjestänyt opastus- ja yöpymistalot erittäin\nkohtuullisiksi säädettyine palkkiomaksuineen -- jo lähikesinä saamaan\nsatojen ja tuhansien retkeilijöiden suosion (samoin kuin Kuusamo, jonka\nmatkailijoiden määrä tilaston mukaan v. 1932 oli edelliseen vuoteen\nverraten enemmän kuin puolta suurempi). Rajaseutuyhdistys on nyt\njärjestänyt opastuksen ja kyyditsemisen Kutsan reitillä siten, että se\nnäidenkin retkeläisten seuralaisena ollut oikein mukava mies, isäntä\nFrans Junttila ja hänen isänsä Esa Kuolajärven Ylipäänkylästä,\nAapajärven rannalta, kyyditsevät matkailijat tässä juuri kuvailtua\nreittiä myöten Jyrhämän taloon. Palkkio on 50 mk; Jäniskönkäällä\nkäynti, jos siellä poiketaan, lisää maksua 30 markalla. Soutuveneeseen\nmahtuu 4-5 henkeä ja moottoriveneeseen Jyrhämässä enemmänkin.\nSaattopalkkio tarkoittaa tällaisen seurueen yhteissummaa; sama maksu on\nmyös yhdeltä henkilöltä. Tuutikylän automaksustakin on sovittu.\n\nKun Kutsan alueen lähitienoilla ei ole muita erittäin huomattavia\nnäköalahuippuja kuin Niluntijärven länsipuolella sijaitsevat, noin 500\nmetriä korkeat Painotunturi ja Julmoiva, sopii Jyrhämästä poiketa\nlinnuntietä n. 16 km:n päässä olevalle Vuosnatunturille, 623 metrin\nkorkeudelle (mp:sta). Sieltä jo näkee maailmaa! Samalla retkellä\ntutustutaan erittäin vesilintu- ja kalarikkaaseen Vuosnajärveen ja sen\nrannalla sijaitsevien, hyvässä maanviljelyskunnossa olevien talojen\nystävällisiin asukkaihin. Edellä mainittu etappitalo Jyrhämä niemensä\nkärjekkeellä on muuten, moottoriveneestään huolimatta, oikein\ntyypillinen erämaantalo, jolla ei ole naapuria minkäänlaista. Ainoat,\nlähimmät \"naapurit\" Vuosnajärven taloissa ovat 8 km:n päässä, muut\nvielä kauempana, parinkymmenen kilometrin takana Tuutijärven- ja\nVuorijärven kylissä. Karhut asustavat jyrhämäläisten lähinaapureina.\nAbielin pojat voivat näyttää matkailijoille karhunpesänkin, josta ovat\nkontion kaataneet. Ja Jyrhämän emäntä kertoilee kerkeästi kummia\nkarhujuttuja, sillä metsän kuninkaat ovat häneltä verokseen ottaneet\nvuosien kuluessa paljon lampaita ja useita lehmiä.\n\nJyrhämän merkilliseen erämaantaloon voidaan päästä Sallasta\n(kirkonkylästä) myöskin seuraavaa hyvin vaihtelevaa ja kiintoisaa\nkorpireittiä: Salla--Lampelan talo Sallajoen varrella--Vuosnajärvi--\nJyrhämä, yhteensä noin 44-45 km. Siitä on vähän yli 10 km:n\nvenematkoja, nimittäin Sallajärvellä 4 km, Lampelanjärvellä saman\nverran, Vuosnajärvellä noin 2 km ja vielä muutamia satoja metrejä\nNiluntijärven poikki. Tällä reitillä soveltuu hyvin Vuosnatunturilla\nkäynti (matkaosalla Lampela--Vuosna, linnuntietä n. 22-24 km).\n\nEdellä selostettu retkeilyreitti alkaa jalkapolkuna Sallajärven\netelärannalta, läheltä järven kaakkoispohjukkaa ja seurailee kapeaa\nSallajokea Lampelaan saakka, noin 9 km:n matkan. Tällä taipaleella\navautuu kulkijan eteen usein kauniita maisemanäkymiä purojen varsilla\nja joen mutkissa. Porot juosta vilistävät jäkäläkankaalla tahi\npureksivat kortteita jängällä. Järvissä uiskentelee sorsia, koskeloita\nja pilkkasiipiä. Usein on erittäinkin juuri tällä taipaleella nähty\nkarhukin. Tältä tienoolta jostakin on myös löydetty eräs harvinainen\nkasvi, nimittäin kääpiöpaju, _Salix arbuscula_. Se on niin harvinainen\nmaassamme, että sitä on tavattu vain täällä ja korkealla Enontekiössä.\n\nRetkeläistemme tultua Jyrhämästä takaisin Nivajärven kaakkoispäähän ja\nsiinä nuotion ympärillä, havuvuoteilla yövyttyä, ne painuivat pitkänä\nmarssijonona isäntä Junttilan jäljessä tiettömälle taipaleelle vieläkin\nitään päin, Kutsan kuulua ja komeaa, mutta harvojen ihmisten näkemää\nJänisköngästä kohti. Kirjailija Inhakin, jo vainaja, etsi\nviidettäkymmentä vuotta takaperin (elokuun alussa v. 1892)\nJänisköngästä Ylipäänkylän Kalliaisten talon silloisten nuorten\n(nykyisin, v. 1933, vielä elävien) isäntien opastamana, mutta ei sitä\nlöytynyt ja näkemättä se häneltä jäi ainaiseksi. Inhan retkikunnan\nkulku Nivajärveltä lähdettyä oli sumussa ja sateessa vänkäytynyt\nliiaksi vasemmalle, pois Kutsajoen koskien kohinan kuuluvilta, loitoksi\nvaikeakulkuiselta joenrantatienoolta. Mutta nyt nämä kulkijat pitivät\nvaransa sen jälkeen kuin joenrannan maaston louhikkoisuuden vuoksi\ntäytyi urkeutua taivaltamaan enemmän koilliseen päin. Aurinkoon ja\nkompassiin katsoen pidettiin valppaasti tiukka kurssi. Pari kilometriä\nkuljettua alettiin loivasti kaarrattaa takaisin oikealle kädelle,\nKutsan varteen päin, vähän väliä pysähtyen hetkiseksi kuuntelemaan,\njoko Jäniskönkäiden pauhu kuuluisi. Pysähteleminen oli tarpeen\nlepäämisenkin vuoksi, sillä maasto oli pahanpuoleista konteikkoa,\nkumpuista ja paikoin paasikkoista, tyypillistä ns. kiveliötä. Mutta\npuut olivat suuria ja komeita. Matkailijat eivät olleet nähneet\nsellaisia niin paljon missään muualla. Nyt oltiinkin, asiantuntijoiden\nvakuutuksen mukaan, Suomen jylhimmässä ja koskemattomimmassa\nerämaametsässä. Ei näkynyt yhtään kantoa. Tältä valtion omistamalta\nkiveliötienoolta ei saataisi puita maaston epätasaisuuden takia\nkuljetetuksi Kutsajokeenkaan, jos olisi aikomus uittaa tukit\nparinkymmenen kilometrin päässä olevan valtakuntien rajan taakse, ja\nKoti-Suomeen päin ei näitä puita saataisi kulkemaan millään keinolla.\nTuo uhkea aarniometsä joutaa, onneksi, pakostakin olemaan rauhoitetun\nluonnonpuiston nähtävyytenä. Yksi kaadettu puu sentään nähtiin.\nTavattoman suuri, kuivunut mänty, jonka laajassa latvaoksikossa\nruuhotti iso risukasa, kotkanpesä, oli hakattu maahan. \"Poromiesten\nkosto kotkille\", totesi opas. \"Luonnonsuojelualueiden\nrauhoittamispäätöksen pöytäänlyömistä pitäisi koettaa jouduttaa\",\nlausahti johtaja. \"Sitten eivät enää vuorijärveläisetkään saisi pitää\ntäällä lintuansojaan, joita näkyi olevan tuossakin vähän matkan\npäässä\", säesti opas. Ja hän kertoi tämän kiveliön olevan erikoisen\nrunsasriistaisen, oikein niitä seutukuntalaisten kesken kuuluja\nmetsomaita, kotkista ja huuhkajista huolimatta; täällä asustaa vielä\nnäätäkin, tuo harvinainen kultarinta, nykyisin toistaiseksi ympäri\nvuoden rauhoitettu eläin. Mutta majavaa ei ole enää täälläkään. Suomen\nviimeinen majava ammuttiin v. 1868 tässä lähellä, Eniönjoella,\nVuorikylän maa-alueella.\n\nToinen kotkanpesä nähtiin Pienen Jäniskönkään kohdalla, huimaavan\nkorkealla rantakallion reunustalla, ainakin silloin vielä kaatamattoman\npetäjätarilaan latvikossa, komeassa näköpaikassa. Kotkia ei kuulunut,\nei näkynyt. Jyskytettiin kivellä runkoa -- ei mitään liikettä pesässä.\nMutta pesäpuun juurelta löytyi 41 sentin pituinen kotkan siipisulka,\nkolmen metson rintaluut, useita jäniksen sääriluita ja muutamia muita\nohuempia, nähtävästi teeren luita. Sulka otettiin erämaan muistoksi. Se\nnäytti niin \"virkeältä\" kuin lintu olisi sen juuri kyninyt irti; luut\neivät olleet aivan vastakalvettuja, ne olivat jo hiukan aidaskoituneet.\nEi maltettu kiivetä katsomaan, oliko pesä tyhjä vai täysi, vaan piti\npainua huimaavan jyrkkää ja ainakin toistasataa metriä korkeata\nrinnettä alas Pientä Jänisköngästä ihmettelemään. Hyvä oli meno ja\nköngäs oli komea, kerrassaan katsomisen arvoinen, mutta rinteelle\ntakaisin kiipeäminen ei ollut helppoa. Puista kiinni pidellen ja vähän\nväliä leväten täytyi nousta kyönistää verkalleen. Se oli hyvin\ntehokasta urheilua. Takaisin oli tultava kokonpesälle, vaikka rantaa\npitkin kulkien olisi Isolle Jäniskönkäälle ollut matkaa vain noin --\n100 metriä. Niin jyrkkä, mahdoton kuljettavaksi on virran vierus.\n\nMyöskin toinen, varsinainen Jänisköngäs, sijaitsee huimanlaisen\njyrkänteen alla. Sinne vie portaikkopolku kallionrakoja myöten hiukan\nkierrätellen. Se tie ei ole kovin paha eikä liiaksi voimia kuluttava.\nParhaiksi vain kiinnostava ja seikkailullinen.\n\nPolun päässä oli vihdoin retkikunnan edessä Kutsajoen Iso Jänisköngäs,\ntuo talvisin monien ajatusten salaperäinen kohde, pitkän matkan\nperimmäinen päämäärä, Sallan Lapin huomattavin vesiputous. Sen\nnäkeminen virkisti ihmeellisesti mieliä äskeisen kolmen, ehkä enintään\nneljän kilometrin kävelytaivalluksen jälkeen.\n\nNiin kaunis ja komea, suorastaan suurenmoinen, on tuo 6 1/2 metriä\nkorkea, syvässä kalliouomassaan laajan sydänmaan alakuloisessa\neristyneisyydessä kumeasti pauhaava köngäs.\n\nSen viistojyrkän putouksen yllä hulmuaa alinomaa korkea vesihuuru kuin\nvalkoinen harsohuntu. Kullanhohteisena, heleän kirkkaana se häälyi\niltapäivän auringon paistaessa joen korkeaseinäistä kalliouomaa pitkin,\nantaen könkäälle hillittömän, riemuisan leiman, väkevän\nalkukantaisuuden sävyn ja tunnun.\n\nKönkään pohjoislaidalla vesimassa syöksee raivoisana ja painavana\nvillin voimansa jyrkkää, väistymättömänä uhmaavaa kiviseinämää vasten,\nmuodostaen väkivaltaisen hurjasti vaahdoten ja pauhaten myllertävän\nvesiryöpyn. Siinä aalto ajaa toista, se hyökkää... pakenee, siinä\nvesiharjanteet kiukkuisesti pärskähdellen heittäytyvät kuin\näärimmilleen vimmastuneina toistensa kimppuun vastakkain, seläkkäin,\nlimikkäin -- muutamien metrien päässä laantuen säyseästi\nmeurahtelevaksi ja kumpuilevaksi suvannoksi... niinkuin ihmisen elämä\ntaistelu- ja kiihkokauden jälkeen... Könkään kuohuista kohoava\npisaravihma kasteli läheisyydessä seisojan.\n\nIhailtiin köngästä, nautittiin kaukaisen salomaan leppeästä,\nrauhaisasta ja jylhästä tunnelmasta. Katseltiin kyllästymättä koskea\nuseiden tuntien aika. Se tuntui olevan aina uusi ja mielenkiintoinen.\nPutouksen pauhua säesti toisinaan pienen, mustan koskikaran\nyksitoikkoinen tirskutus tuon lapinlinnun lentää vihkaistessa lähellä\nvaahtokuplaisena poreilevan suvannon vedenpintaa. Jokiuomaa pitkin\nlentää hujautteli usein myös karnuttavia koskeloita ja sorsia.\n\nPutouksen alta suvannosta johtajaherra koetti onkia, mutta eipä se\nhomma onnistunut. Vasta myöhemmin kesällä, heinäkuun loppupuolella ja\nelokuulla, harrit kuuluivat olevan ahneella syöntituulella. Monesti on\nJäniskönkään suvannosta silloin saatu runsaita saaliita. Samoin\nJäniskönkään lähitienoilla olevista Kutsan muista huomattavimmista\nkoskista, erittäinkin Etusenjalankoskesta ja Kutsaan laskevasta,\nsuurenlaisesta Sieminginsuunkoskesta.\n\nRetkikunta ei jäänyt yöksi Jäniskönkäälle, vaan painalsi Pyhäjärven\nromanttiseen kämppään nukkumaan. Nyt jätkäkin sai siellä helposti\nunenpäästä kiinni; Jäniskönkään kävelykurssi ja koko tuo muukin\nopintomatka rupesi jo vaikuttamaan viihdyttävästi ja raukaisevasti.\nVaikka laulurastas koko yön jälleen kyseli ja vastaili siinä lähellä,\nkulopalon kuusenlatvassa ja vaikka paarmalintu lauloi kämpän katolla.\n\nSeuraavana päivänä palattiin jälkiä myöten takaisin Ylipäänkylään,\njonka läheisyydessä, Aapajärven rannalla eräässä hiekkahaudassa,\näskettäin sattumalta löydetyssä muinaislappalaisten hautauspaikassa\nnähtiin kolme ihmisen pääkalloa sekä muutamia sääri- ja käsivarsiluita,\nja sitten soudettiin 5 km:n matka Kuolajärveä pitkin Keskikylään eli\nKairalaan. Voimakas myötätuuli joudutti ja helpotti kulkua Kuolajärven\nyläselällä. Ihailtiin joka puolella uhkeina kohoavia korkeita\ntunturihuippuja, erittäinkin verraten lähellä, vain muutamien\nkilometrien päässä etelässä valtavan ja komean näköisinä piirtyviä\nAiristunturia ja Sotkoivaa sekä erästä pohjoisessa päin kohoavaa muita\nkorkeampaa tunturiselännettä. Nähtiin rannalla myös kunnanlääkärin\nkalastushuvila. Kyllä se on sattunut komean ympäristön keskelle!\n\nKairalassa, jossa Kurtinkylän--kirkonkylän maantieliikenne käy siltaa\nmyöten Kuolajärven kapean salmen ylitse, ei tarvinnut puhelimitse\ntilata autoa kirkolta, vaan päästiin heti jatkamaan matkaa kylän\nainoalla yksityisautolla (bussi ei kulkenut Kurtin tiellä).\nParinkymmenen kilometrin taival oli pian ajettu. Pysähdyttiin Korhosen\nmajatalon portaiden eteen.\n\nMuistorikas retki Kutsan tarumaille ja vesille oli päättynyt. Siksi\nalakuloisuus pyrki valtaamaan mielen. Erämaa ei laskenut lumoistaan.\nRetkeläiset halusivat kiihkeästi päästä näkemään toisilla kaukaisilla\ntienoilla korkeina kaareutuvia tunturipaljakoita ja laajojen metsien\nkätköissä salaperäisinä ja uneliaina päilyviä järvenselkiä.\n\n\n\n\n6.\n\nANTAAPA RATTAAN PYÖRIÄ!\n\n\nTilattuaan edellisenä iltana paikat osuuskaupan \"sekajunaan\"\nretkeläisemme istahtivat siihen klo 9 aamulla ja johtaja sanoi\nkuljettajalle, että antaapa rattaan pyöriä.\n\nEdessä oli nyt pitkä automatka: ensin Sallasta Rovaniemelle 191 km,\nsitten Rovaniemeltä Kittilän kirkolle 160 km ja lopuksi Kittilän\nkirkonkylästä saman pitäjän Rauhalankylään 52 km. Johtajalla, rouvalla\nja jätkällä oli näet aikomus mennä katsomaan vielä kolmatta tulevista\nhuomattavimmista luonnonsuojelualueista, nimittäin _Pallastunturin--\nOunastunturin aluetta_. Näin ollen oli kuljettavana 403 km:n pituinen\nyhtämittainen automatka, läheltä itärajaa läntiselle rajaseudulle,\npoikki koko suuren Suomen. Eihän tuollainen huippaus nykyaikana ole\ntemppu eikä mikään. \"Rahalla saa ja autolla pääsee.\" Antaapa tosiaan\nvain rattaan pyöriä.\n\nJa pyörihän ratas. Kaupan auto lähti sunnuntaiaamunakin kiidättämään\nniitä matkustajia, jotka eivät malttaneet odottaa postivaunun\nviikkovuoroa. Auton ahdas koppi oli johtajan, jätkän ja kuljettajan\nohella täynnä \"paljaita akkoja\", istuipa heitä muutamia tavarakasan\npäällä kuormalavallakin. Ja tätiväkeä pyrki lisää melkein jokaisen\ntönön kohdalla. Mutta -- \"lappu luukulla\". Kuljettajan täytyi heille\nvain \"viitata kintaalla\" ja huutaa: \"kaput, täydet paikat, ei passaa\nottaa enää takalavallekaan, liian raskas kuorma ilmankin, pyöräkumit\nsaattavat haleta!\"\n\nJa kuljettaja puheli:\n\n-- Nytpä vaimoihmiset ovat kovin liikeliepeellä. Varma merkki: naiset\nja sammakot liikkeellä -- ei ole kauan kun sataa.\n\nMerkki oli todella varma. Puolen tunnin kuluttua moniviikkoinen pouta\nvaihtui sadesääksi. Vettä tuli oikein lotistamalla aika-ajoin, eikä\nenää kunnon poutaa näyttänyt tulevankaan aivan pian. Pisaravihma\nsamensi näköalan ikkunoista ja vauhtia oli vähennettävä tien\nmärkyydestä aiheutuvan vaarallisen liukkauden vuoksi. Kulkua hidastutti\npaljon myös hevonen, joka laidunvapauttaan väärinkäyttäen käveli\nmetsästä tielle ja vauhkoutui laukkaamaan auton edessä ei vähempää kuin\nnoin puolentoista penikulman matkan. Olipa sillä älyä! Vasta\nKellonkylässä elukka suvaitsi hengästyneenä ja hikisenä pyörähtää\nsyrjään, Aatsingin runolliseen vaarakylään vievälle, 7 km:n pituiselle\nuudelle tielle, jonka päässä on Kuolajärven kunnalliskoti,\nPohjois-Suomen uudenaikaisimpia laitoksia alallaan. Tuon kyläkunnan\nseutuvilla kuuluisi kannattavan matkailijoiden käydä.\n\nSitten taas annettiin rattaan pyöriä. Kunnes taas tuli viivytys.\nRiekkoemo neljäntoista varpusen kokoisen poikasensa kanssa juosta\npiipersi auton edessä tiellä. Auto ei mahtunut kummaltakaan puolelta\nsivuuttamaan laajaa tipuparvea. Kuljettaja ei toki raskinut murskata\npieniä metsäkananpoikasia pyörien alle. Matalana, kuin vaistomaisesti\nmuka kanervikossa piilotellen riekkoemo johdatti juosta lyllertäen\nviimein poikaparvensa sen verran syrjään keskitieltä, että mahduttiin\nsivuuttamaan tuo hupainen perhe. Tiput jäivät rauhassa jatkamaan\nkivipiiroihinsa ruoanjauhimiksi tarvittavien hiekkajyvästen nokkimista.\nMatkustajat koettivat arvailla, mitkä psykologiset syyt mahtanevat\naiheuttaa riistalintujen väistymättömyyden rymisevän autopedon tieltä,\nmutta eihän siitä seikasta tullut oikeata selvyyttä. Keskustelu jäi\nvastaukseksi kysymykseen. \"Monta pyörän alla litistynyttä riekkoa,\nteertä ja metsoa olen saanut korjata talteen tältä tieltä\", kertoi\nkuljettaja, \"varsinkin hämärän aikana, lyhtyvalojen kanssa ajaessa,\nmetsälinnut jäävät monesti auton alle, samoin jänikset.\"\n\nLopputaival katkesi viivytyksittä, ja parin penikulman päässä\nRovaniemeltä, suoralla ja tasaisella Petsamon-tiellä, jota ei ollut\näskeinen ukkospilvikään liukkaaksi liottanut, tiukattiin vauhtia\nmelkoisesti. Hyvissä ajoin iltapäivällä tulla hurahdettiin Rovaniemen\nkauppalaan, tuohon tuttuun, mutta korpitienoiden teeskentelemättömästä\nvapaudesta, raikkaudesta ja väljyydestä äkkiä saavuttua vähemmän\nmiellyttävältä vaikuttavaan \"räsämenttiin\". Jätkän mielessä heräsi\nvoimakkaana kaipaus päästä mahdollisimman pikaisesti takaisin\nhiljaisille erämaatienoille. Pyhätunturin ja Sallatunturin\nkaukosiintoiset näköalat, Pyhäjärven matala, nokinen kämppä\naurinkoisella nurmikkokennäällä, jylhä Nivajärvi huimaavan korkeine\njyrkännerantoineen ja kumeasti jymisten pauhaava Jänisköngäs -- kaikki\nne palautuivat mieleen väikkymään ja silmiin kuvastelemaan entistäänkin\nsatuhohteisempina. Jänisköngäs! Kuinka ihanana se oli ilta-auringon\nvalossa!\n\nKaipuussa tuntui olevan ahdistavaa surumielisyyttä, lamauttavaa\nlohduttomuutta. Tuntui kuin olisi kadottanut ainaiseksi jotakin hyvin\nkallisarvoista, miltei korvaamatonta.\n\nJohtaja tulkitsi tunteensa jo autossa, silloin kuin Rovaniemen\nrakennukset alkoivat näkyä:\n\n-- Jo jäi kauaksi Kuolajärven tunturilappi. On niin ikävää, että\nminusta tuntuu nyt melkein yhtä koikoita kuin ennen nuorena miehenä\nsaadessani tytöltä rakkauden rukkaset.\n\n\u003Ctb>\n\nSeuraavana aamuna retkikunta jälleen antoi rattaan pyöriä, nyt\npohjoiseen päin, laajan Ounasjoen juoksua seurailevaa, Kittilään vievää\nmaantietä. Istuttiin jo Pohjanmaan Kauppiaiden sekajunassa. Ei maltettu\njäädä vasta klo 2 ip. lähtevään postiautoon. Ihanaa, että päästiin\njälleen matkalle suuria selkosia kohti, \"ylös\" Lappiin!\n\nMaantie noudattelee Ounasjoen läntistä rantaa, joen näkyvissä, pitkin\ntasaisia, monin paikoin laajastikin asuttuja ja viljeltyjä maita.\nSivuutettiin Nivankylä, Sinettä, Tapionkylä, Marraskoski, Patokoski ja\nMeltaus. Tasaisena ja tyynenä virtaavan, vain pieniä koskia ja nivoja\ntässä muodostavan Ounasjoen itärannalle maantie pistäytyy\nKorinttenkylässä. Siitä lähtien asutus harvenee (sivuutettiin vain\nJääskö ja Lohiniva) ja pian alkavat tasaiset, petäjikköä kasvavat\njäkäläkankaat (\"tievat\", \"mellat\"). Ne jatkuvat tieltä nähtävinä\nKittilän Alakylään saakka. Täällä on maisemilla jo erämainen\nluonteensa. Alakylään näkyy lounaassa, tasaisien kankaiden keskellä\nkohoava kaunispiirteinen vaara, Haisujupukka. Näitä jupukkavaaroja,\npuolitunturimaisia korkeita selännemaita on sillä suunnalla muitakin\n(Kuusijupukka, Palojupukka). Alakylän läheisyydessä sijaitsee lähes\npuoli kilometriä pitkä ja pari metriä korkea Rautusköngäs, ainoa\nveneellä laskematon Ounasjoen koskista. Kylästä etelään päin\nensimmäisenä on Somerköngäs ja sitten alun toista kilometriä pitkä\nNeitikoski. Alakylässä \"matkustajatuuriautot\" pysähtyvät tunniksi.\nSilloin sopii matkailijoiden pistäytyä aivan maantien vieressä\nsijaitsevassa osuuskaupan uudessa, siistissä kahvila-ravintolassa.\n\nAlakylästä lähdettyä yhä pohjoista kohti muuttuvat maat epätasaisiksi\ntienkin tienoilla. Auto keikahteli kangasharjanteiden poikki.\nHuomattavimmat näistä harjuista (\"puljuista\") ovat Kaukosenkylän ja\nKittilän kirkonkylän välillä lakeain maiden ympäröimät Tiukupuljut,\njoita saattaa sanoa suurenmoisiksi luonnonmuodostelmiksi.\n\nNäiltä tienoilta joltakin harjuselänteeltä katsoen, muutamien\nkilometrien päässä itäisellä ilmansuunnalla nähtiin 320 m korkea\nNilipää. Ja siitä vähän pohjoiseen päin sijaitsee Nilivaara. Siellä\njossakin asuu talossaan isäntä Pekka Nilivaara, Kittilän ja luultavasti\nnykyisin koko Suomen ankarin karhujen tappaja, jonka sanottiin vuoden\n1932 heinäkuuhun mennessä ottaneen hengiltä puoliväliin neljänäkymmentä\nkontiota. Niistä kolme hän oli tappanut juuri mainitun vuoden\nkevättalvella ja kesällä. Eräs seutukuntalainen kertoi muille\nmatkustajille tämän tienoon runsaskarhuisuudesta; pari vuotta\naikaisemmin hän oli muutaman tunturin rinteellä nähnyt kokonaista neljä\nkarhua yhdessä. Ei sattunut silloin pyssy mukaan, joten karhut miehen\nviimein havaittuaan \"niin menivät tunturiin, että housut lepattivat\" --\ntakaraajojen pitkät karvat juostessa häälyivät. Noiden karhuisten\nkorpien, Nilipään, Nilivaaran, Kumputunturin, Pomovaaran ja Pokan\nyksinäisen erämaantalon välisten seutujen mainittiin olevan ehkä koko\nLapin painostavinta korpea, enimmäkseen mahdotonta rääseikköä, jossa\nerämaiden arimmat asukkaat, karhut, ahmat ja hanhet esiintyvät vielä\nhyvin runsaslukuisina. Niillä on siellä oma, vapaa valtakuntansa,\n\"luonnonsuojelualueensa\", jonne häiritsijä vain harvoin osautuu ja\nuskaltautuu, joihinkin paikkoihin tuskin milloinkaan. Näiden tienoiden\nviimeisen majavan tappoi Könkään Jussa 1840-luvulla.\n\n-- Jos maailma rupeaa tätä poikaa kovin paljon hylkimään, niin\nsinne, noihin erämaihin, painun Pokka-Pekan pirtti-istukkaaksi,\nammatti-erämieheksi, uhitteli siinä aidon Lapin-tunnelmansa\nvaltaamana muuan matkamies ja hänen mieleensä johtuivat Törmäsen\nLapin-ylistysrunon muutamat säkeet:\n\n    On siellä linna kontion\n    ja sutten laumat laukkoo sankat,\n    ja loistellessa auringon\n    ne siintelevät vaarat vankat;\n    on siellä peurat haarasarvet\n    ja nauravaiset riekkoparvet\n    ja kotkotukset koppelon --\n    mun ihmemaani siellä on.\n\nPian saavuttiin sitten Kittilän kirkonkylään. Se on Lapin suurin ja\nupein kylä. Kuudetta kilometriä pitkänä se sijaitsee Ounasjoen\nläntisellä rantatasangolla, maantien kummallakin puolella. Asukasmäärä\nnousee noin tuhannen tienoille. Kyläkuntaa komistavat monet julkiset\nrakennukset, kuten koulujen ja kauppaliikkeiden \"pytingit\", tuomarin,\nkruununvoudin, lääkärin ja papiston virkatalot, suojeluskunnan talo ja\nkirkko (rakennettu puusta vv. 1829-31, laajennettu ristin muotoon vv.\n1886-87, uusi kellotapuli rakennettu länsipäähän arkkitehti F.W.\nLüchoun piirustusten mukaan vv. 1895-96; alttaritaulun, Vapahtaja\nristillä, on maalannut J.G. Hedman Oulussa, lahjoitettu v. 1831).\nKirkko sijaitsee kylän pohjoispäässä, lähellä Aakenusjokea, joka niillä\ntienoin yhtyy Ounasjokeen. Kirkkoa siis ei ole tehty keskelle kylää,\nsananparren vaatimusta kirkonrakentamisessa ei ole noudatettu. Mutta\neräs toinen julkinen rakennus sen sijaan on laitettu jotakuinkin\nkeskelle kyläkuntaa. Se on Lapin kihlakunnan varavankila, puulinna\nkorkean lankkuaitansa ympäröimänä.\n\n-- Kukapa olisi tiennyt, että täällä on oikein vankilakin -- mutta\ntämähän onkin vanha Lapinmaan hallintopitäjä, puheli johtaja ajettaessa\npuulinnan ohi hiukan sen pohjoispuolella sijaitsevaan majataloon,\npaikkakunnan ainoaan yleiseen matkustajain yöpymispaikkaan. Siellä\nsaatiin tietää, että puuvankilan asukkaana sillä hetkellä oli vain\n\"yksi jumalaton varas, harvinainen otus rehellisessä Lapissa, jossa\nuseimmat ovet ovat lukitsemattomina öisinkin.\" Niin sanottiin.\nToisinaan kuului tuossa linnassa olleen toistakymmentäkin vankia\nyht'aikaa, enimmät viina-asioittensa vuoksi. Pitkäaikaiset istujat\nviedään tästä varavankilasta Oulun linnaan kuritustansa kärsimään.\nKittilän puuvankila kuului olevan lähes sadan vuoden ikäinen.\n\nSe on rakennettu siis noin puolitoista vuosisataa myöhemmin kuin\nKittilän kirkonkylä sai ensimmäiset vakinaiset asukkaansa. Lappalaiset\n(\"kastamaton kansa\") siirtyivät silloin pois suomalaisten (\"etelän\nmiesten\", \"lantalaisten\") uudisasukkaiden tieltä. Mutta vielä viime\nvuosisadan lopulla näillä tienoilla kiertelevien porolappalaisten\n(\"kotalappalaisten\") jälkeläisiä on Kittilässä nykyisinkin vauraita\ntalojaan asumassa ja viljelemässä. Enimmän ajautui tänne \"lantalaisia\"\n1700-luvun alussa, suurta sotaa, isoa vihaa pakoon. \"Niitä mennä rymysi\nvenepelissä, sauvoin kourassa tätä Ounasjokea pitkin Pallastunturin\ntaakse asti. Kyrönkylänkin ensimmäinen asukas kuului olleen\ntasankopohjalainen, Isostakyröstä kotoisin.\" Kierteleviä\nkotalappalaisiahan tavataan nykyisin vain Kittilän pohjoisessa\nnaapuripitäjässä Enontekiössä. Kittilään tulleet suomalaiset ovat\ntutkimusten mukaan olleet samoja \"kemiläisiä\" kuin Sodankylän lounaisen\njärvialueen uudisasukkaat, mutta Kittilään on tullut huomattavasti\nväkisekoitusta aikaisemmin -- ennen puulinnan aikoja -- asutusta\nTornionjokivarresta. Kittilän asukkaiden pääelinkeinona nykyisin\nilmoitettiin olevan \"maataloudellinen toiminta\". Jokivarren multavat\nmaat sekä kauempana kyläkunnista sijaitsevat suot ovat tuottoisia\nviljelysmaita. Metsänmyyntitulot ovat tietysti Kittilässäkin jo paljon\nehtyneet entisestään. Jokivarsilla on yksityisillä omistajilla enää\nvain enimmäkseen pientä puutavaraa myytäväksi. Valtiolla ja\npuutavarayhtiöillä on vielä suuria tukkipuumetsiä. Firmat omistavat\nKittilän pitäjässä parikymmentä metsäistä tilaa. Kalastus ja metsästys\novat vielä hyvin tärkeitä elinkeinoja Kittilässä. Suuret merilohet,\n25-kiloisetkin, kohoavat Ounasjokea myöten Kittilän kirkonkylän\ntienoille saakka, mutta uistimeen ne tarttuvat harvoin, onkeen ei\nsanottu ottavan ollenkaan; verkkoon sotkeutuvat toisinaan.\nTuulastamallakin niitä saadaan. Eräänä kesänä oli majalan, kirkonkylän\nkestikievarin nykyinen valistunut ja tiedokas vanhaisäntä saanut\nOunasjoesta 10 kiloa painavan lohen -- uistimen koukut olivat\ntarttuneet kalan selkään poikittain. (\"Se oli hirmuraskas uiteltava,\ntietäähän sen...\") Järvi- ja purolohia kyllä saadaan helposti\nKittilänkin vesistä, sekä etenkin siikoja, harreja ja muikkuja.\n\nKittiläläisten elinkeinoista puhuttaessa on mainittava vielä\nporonhoito. Puoliväliin toistakymmentä vuotta sitten oli Kittilässä\nnoin 10.000 poroa, mutta nykyisin ei enää aivan puoltakaan tuosta\nmäärästä. Enimmän pidetään poroja pitäjän koilliskulmalla. Alakylän\npalkisessakin ilmoitettiin kesällä (1932) olevan 1.600-1.700 poroa,\nvaikka laidunsopimuksen mukaan saisi oikeastaan olla vain 800. \"Niitä\npitää syksyllä ruveta lyömään lihaksi, ihan roppakädellä.\" Niin\nuhattiin.\n\nKittilän kirkonkylä on Lapin huomattavimpia kauppakeskuksia. Vanha,\nhämärästä muinaisuudesta saakka käytännössä ollut markkinapaikka on\nlähellä puuvankilaa. Toistakymmentä vuotta takaperin siinä lakattiin\npitämästä markkinoita ja kauppakojut purettiin. Epäviralliset markkinat\npidetään vieläkin vuosittain heinäkuun alkupäivinä. Edistynyt\npaikkakunta on Kittilän kirkonkylä nykyisin. Sähkövalokin on.\nAakenuskosken voima käyttää sähkötehdasta.\n\nKittilä on verraten edistynyt pitäjä myös hengenviljelyksen alalla. On\nkouluja, kirjastoja ja yhdistyksiä, aivan kuin parhaissa paikoissa\nalamaassa. Yhteiskoulu perustettiin Kittilään v. 1928, ja ensimmäinen\nkansakoulu jo v. 1886 (kirkonkylään). Kansakouluja on puoliväliin\ntoistakymmentä; lisäksi 4 kiertokoulua (katekeettakoulua). Seuroja ja\nyhdistyksiä on toistakymmentä, mm. 10 maamiesseuraa, joista ensimmäiset\nperustettiin v. 1908. Henkiselle elämälle antaa erikoissävynsä\nkaikkialla Kittilässäkin laestadiolaisuus, joka täällä läntisessä\nLapissa on ollut kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilta alkaen\nja on vieläkin voimakkaammassa vireessä kuin yleensä muualla\nPerä-Pohjolassa, muusta Suomesta puhumatta. Kittilässä on elänyt\nja vaikuttanut kolme erittäin huomattavaa laestadiolaista\nmaallikkosaarnaajaa (\"kolome suurta puhuvaista miestä\"): Pietari\nHanhivaara eli Hanhi-Pieti (kuoli v. 1926), Fredrik Paksuniemi (kuoli\nv. 1921) ja Olli Puljula (kuoli v. 1911). Varsin huomattava erämaan\nprofeetan, kiveliön kansan suuren henkisen herättäjän L.L.\nLaestadiuksen rakkaudenopin ja hyvän sanoman voimallinen julistaja oli\nmyös Kittilän seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Abiel Heikel (vv.\n1870-81). Ja jo tätä aikaisemmin oli muuan Parka-Heikiksi mainittu mies\n(Heikki Parkajoki) Kittilän seuduilla julistanut suuren herättäjän\nevankeliumia.\n\nMutta kuuluipa Kittilässä eläneen aikoinaan myös toisenlaisia hengen\nmahtimiehiä -- suuria noitia, velhoja ja tietäjiä. Mahtavimpia heistä\nolivat lappalaiset Päiviö eli Peivas ja Torajainen. Päiviö oli\nvihollistensakin suuresti kunnioittama ja pelkäämä loitsumestari ja\nkylänvanhin, joka noita- ja voimakeinoilla kamppaili sitkeästi\nvuosikausia \"heinäkenkien\", Lapinmaan alkuasukkaiden vainolaisia\nvastaan. Monta pahaa tappiota hän aiheutti sanansakin mahdilla Kittilän\ntienoille tunkeutuville pirkkalaisille ja muille lannanmiehille.\nTaikatemppujensa avulla hän ja hänen heimonsa sai metsän- ja\nvedenviljaakin melkein niin paljon kuin vain ennätti ja jaksoi\nkodallensa kantaa. Päiviöllä oli kolme poikaa, Johanas, Vuolab ja\nIssak, sekä tytär Kitti. Pojista kasvoi isänsä neuvomina mahtavia\nsalaopin tieto- ja taitomiehiä, ja taru kertoo tyttären menneen\nnaimisiin etelästä Kittilään murhatekonsa johdosta paenneen suomalaisen\nYlityisen kanssa ja asettuneen miehensä kera ensimmäisinä asumaan\nnykyisen Kittilän kirkonkylän paikalle. Heidän asumustaan alettiin\nKitti-emännän nimen mukaan seudun naapurikotalaisten kesken mainita\nKittiläksi.\n\nTorajais-noita oli myös hyvin mahtava ja kuuluisa mies aikanaan. Hän\ntoraili ja taisteli alituiseen toisen sanallisen voima-uroon,\nnaapuriseudun Inarinmaan Karkiaisen eli Inaraisen kanssa, sillä Inarin\nmies pyrki loitsuillansa vetämään majavat, villipeurat ja muut\nmetsälliset inarilaisten asuinseuduille. Kun sattui vähänkin tavallista\nvähempiriistainen pyyntikausi, niin heti manattiin kiukkuisesti:\n\n    Inarainen, reinajalka,\n    on taas vienyt metsänviljan...\n    Torajainen kostakoon sen Karkiaiselle.\n\nJa inarilaiset puolestaan syyttivät Torajaista ja hänen puolelaisiaan:\n\n    Torajainen, stuorra noita,\n    vei meiltä viljan kaikki,\n    kaikki ketut, kaikki saukot,\n    kalat kaikki kaivoistakin;\n    kaikki kiskoo kittiläinen!\n\nRiitaa ja kamppailua näkyy siis sinäkin maailmanaikana olleen\ntoimeentulon ja taloudellisten etuisuuksien vuoksi. Erämaalaiset\nkadehtivat ja pelkäsivät toisiaan, pelkäsivät myös kaikenlaisia\nkummajaisia, peikkoja, haltioita, stalloja, maahisia ja muita\nmerkillisiä olentoja sekä suurta korpijumalaa; seitoja ja uhripuita,\nkarsikoita oli tuntureilla, niemissä ja saarissa. Kittilän lappalaisten\npyhimpiä paikkoja olivat nykyiseen kirkonkylään kymmenen kilometrin\npäässä pohjoisessa päin näkyvän Levitunturin ja sen juurella olevan\nihanan Immeljärven sekä Sotkajärven seudut; seita- ja uhripaikkoja on\ntodettu olleen myöskin Sirkkajärven Seitaniemellä, Jänkäjärven\nSeitaniemellä (lähellä Sirkankylää), Rastin Seitaniemellä, Pyhäjärvellä\nym. sekä Taatsijärvellä, jossa tänäkin päivänä seistä komottaa seitana\npalveltu louhikkorannan korkea, nelikulmainen kalliopatsas. Muita\nkastamattoman kansan muistoja ovat lappalaisten kotapaikat Linkujärven\nja Kukasjärven rannoilla, Munajärven tienoilla ja Könkäänvaarassa sekä\nRastinkylässä (ns. Päiviön kenttä), ym. Lappalaisten kalmistoja\ntiedetään olleen mm. Tepastossa, Rautuskylän Nahkuanniemellä,\nImmeljärven Koutaniemen läheisyydessä, Aakenusjärven etelärannalla ja\nKirkkokuusikon suosaaressa Kapsajoen länsipuolella.\n\nMuista Kittilän muinaismuistoista mainittakoon, että pitäjästä on\nlöydetty kolmattakymmentä kivikauden esinettä, joista enimmät\nJerisjärven rannoilta. Alakylän Hietaniemen talon läheisyydestä on\notettu talteen myöhemmän rautakauden aikaiset kirves ja solki.\nKittilässä, kuten useissa paikoissa muuallakin Lapissa, nähdään\nvielä omituisia, syviä maakuoppia, joita näihin saakka on luultu\nentisajan lappalaisten laittamiksi villipeurojen pyydyshaudoiksi\n(\"lapinhaudoiksi\"), mutta joiden nyt aivan viimeisimpien tutkimusten\nmukaan on arveltu olevankin lappalaisten tahi ennen lappalaisia eläneen\nmuinaiskansan asumuksia.\n\nNäitä tämmöisiä juttelivat Kittilän kirkonkylän majatalon pirtissä\ntuloiltana matkueen jäsenet sekä kaksi nurmijärveläistä harvinaisten\ntunturikasvien etsijäherraa (lääkäri ja maisteri), majatalon molemmat\nisännät, emäntä sekä muutamat muut alkuasukkaat. Vasta puolen yön\naikana maltettiin ruveta tuumailemaan yöpuulle painautumista. Yö oli\nniin valoisa ja lämmin...\n\nHerrasväki majoittui nukkumaan kahteen kamariin, lukuisa talonväki\npirtin laajaan, kupeesta levitettävään puusänkyyn ja lattiavuoteelle.\nJätkämies sai luvan mennä ulkorakennuksen ylisille olkitilalle. Muualla\nei ollut sijaa, sillä kolmaskin kamari oli \"ylösotettu\". Se oli\npitkäaikaisen asukkaan, erään metsänhoitajaharjoittelijan hallussa,\nhänen, jonka viikkokauden joka päivä lähitienoon tunturien lakimaita\nravattuaan oli onnistunut löytää jokin Suomen floralle tähän saakka\ntuntematon kasvilaji. Hänen huoneensa seinällä näkyi olevan\ntaidemaalari-kirjailija A.E. Järvisen tekemä, kaunista lummelampea\nesittävä taulu. Ja taisi olla jokin taidemaalaus myös toisessa,\nnurmijärveläisten herrojen nukkumahuoneessa, jota päivisin käytettiin\nLapissa niin harvinaisen ammattilaisen kuin parturi-naiskampaajan\ntyöhuoneena. Oli oikein siinä hommassa tarvittava hyvä kalustokin,\nhyvin iso peili seinällä, \"keikautustuoli\" ja kaikki, aivan kuin\nalhaalla etelässä.\n\nToisten asetuttua nukkumaan jätkä jäi tapansa mukaan valvomaan, kaivon\nkannella istuskellen katselemaan ympäristön avaroita näköaloja. Siitä\nsekä myöhemmin yönviettoullakkonsa ikkunaluukusta katsellen, tarkkaa\nkarttaa ja kaukoputkea apunaan käyttäen hän sai hyvän topografisen\nyleissilmäyskäsityksen näkymän maisemamuodostuksesta. Lähin ympäristö\noli viljely- ja suomaita, kauempana tasaista metsää ja kauimpana näkyi\ntuntureita, varsinkin luoteessa, pohjoisessa ja itäkoillisessa päin.\nSiellä oli suuri, poikkimaisin juontava tunturijono, länsipäästä\nlähtien lueteltuina näkyvissä Aakenustunturi (korkeus n. 555 m mp:sta),\nKätkätunturi (n. 520 m), Levitunturi (532 m) aivan Ounasjoen rannalla,\nja erittäin jyrkkärinteinen Kumputunturi (581 m). \"Matkailijat, ne\nverraten vähät, mikä heitä tähän asti on ollut liikkeellä\", käyvät\nenimmän Levitunturilla, sinne kun on mukavin pääsy -- maantieltä\n1-1 1/2 km:n jotakuinkin siivomaastoinen nousu huipulle. Tämä tunturi\nansaitsisi matkailijoiden huomiota paljon enemmän kuin mitä se tähän\nsaakka on saanut. Levitunturille tekevät seutukuntalaisetkin\nluonnonihailumatkoja. Eipä ihme, että muinaiset noidat ja muut\nlappalaiset olivat mielellään viihtyneet Levitunturin, pyhän vuorensa\nhuipulla. Siitä oli hyvä lentovelhojenkin lähteä huhkimaan Tuli-Lappia\nkohti, tietoja ja taitoja hakemaan.\n\nLevitunturin juonnossa äärimmäisinä lännessä ovat Pyhätunturi,\nÄkäskero ym. ja Olostunturi jo lähellä Muonion kirkonkylää sekä\nitäpäässä, Kumputunturin vieressä, sen pohjoislaitamalla kohoaa\nPorkosen--Pahtavaaran mahtava rautamalmivuoristo ja sen korkein huippu,\nValkoinen Isä, lähellä pitäjien rajaa. Pari vuotta maailmansodan\npäättymisen jälkeen saksalainen tykkien ja ammuksien valmistaja,\nKrupp-yhtiö, tutki raaka-ainepulansa aikana Porkosen malmin\nkäyttömahdollisuuksia, mutta päätyi kielteiseen tulokseen. Erämaa sai\npitää omansa. Laskujen mukaan on Porkosessa 93 miljoonaa tonnia\nkeskimäärin 40 prosentin malmia. Se on juovaista magnetiittimalmia. Sen\nkerrokset sisältävät magnetiitin lisäksi rautakiiseliä ja kvartsia ja\novat kvartsiitin sisässä. Muuten tämä tunturijono, johon Porkonen\nkuuluu, on Levitunturin ja Kätkätunturin tienoilla enimmäkseen hyvin\nhuomiota herättävää kivilajia, harmaan violettia kvartsiittia eli ns.\nkumpukvartsiittia. Se on iältään useita muita liuskeita nuorempaa.\nPorkosen ja Kumputunturin ympäristöstä laajenee suuri tunturi- ja\nvaarajonojen ja -huippujen alue kauaksi itään päin. Täällä, niinkuin\nyleensä Kittilässä ja sen lähipitäjissä, korkeimmat vaarat ja tunturit\nkohoilevat alustastaan yksinäisinä tahi muodostaen ryhmiä, joista\ntoiset käsittävät melkoisia aloja ilman isoja matalia välipaikkoja.\nLiuskevaarojen laaja ja pehmeänpyöreä muoto on vallitsevana; yhtä\nvaaraselännettä tahi tunturijonoa voi jatkua penikulman matkan,\ntavallisesti kuitenkin useaan lakeen jakautuneena. Suuri joukko\nkorkeimmista vuorista on kvartsiittia, joka kaikista kivilajeista\nparhaiten vastustaa kulumista, mutta myös gabbrosta; kiilleliuskeesta,\nvihreäkivestä ja graniitista rakentuneita tuntureita tavataan useita.\nLoivat muodot sopeutuvat Kittilänkin yleensä lakeaan maisemakuvaan sitä\nrikkomatta, mutta siellä täällä kohoaa jokin kallioseinämä tahi\nkokonainen tunturihahmo jyrkkänä ja uhkaavan näköisenä. Se havaitaan\npenikulmien päähän lakeuksien ylitse kuin majakka merellä -- se tekee\nympäristönsä yhä matalamman näköiseksi. Tunturit vaikuttavat sangen\nmahtavilta tasaisella taivaanrannalla. Kittilän pitäjän alueella on\ntyypillinen eteläisen Lapin luonto. Kittilän laajat suoalueet ovat\nenimmäkseen hyvin heinäisiä, kasvaen pääasiallisimmin saraa. Nämä suot\n(\"vuomat\", \"jängät\") ovat keväisin kauan tulvaveden alla. Asukkaat ovat\nsaaneet tulvaveden patoamisen avulla lisätyiksi reheväkasvuisia\nniittyjään. Pitäjän pohjoisosissa suot ovat monin paikoin niin\nrimpisiä, ettei niistä saada heinää korjatuksi. Suuret selänteet ja\ntunturien alemmat rinteet kasvavat paksusammaltyypin metsää, yleensä\nkuusimetsiä, joiden ala Kittilässä on hyvin laaja. Mäntykankaita on\nmyös runsaasti. Metsää ja muuta viljelemätöntä maata on Kittilän\npitäjässä yht. 801.041 ha, josta määrästä kruununmetsiä 617.634 ha.\nPitäjän pinta-ala ilman vesiä on 8.056.2 neliökilometriä; suurin pituus\netelästä pohjoiseen on 139 km ja leveys 85 km. On siinä pitäjän\nneljälle ja puolelle tuhannelle asukkaalle lääniä liikkumiseen. Ei\nluulisi olevan toinen toisensa vastuksina. On siellä väljää vapautta\npaljon enemmän kuin \"lannanmaassa\", jossa naapuri monissa suhteissa\ntuntuu olevan toisen tiellä. \"Ei se ole tiellä, joka on kynnyksellä\",\neikä se ole naapurinsa haittana, joka asuu Kittilässä ja Kuolajärvellä\n-- siten voitaneen sanoa.\n\nVuoteella loikoessansa jätkä jätti nämä \"fundeeraamiset\" ja ryhtyi\nlukemaan nurkasta käden ulottuvilta löytämäänsä _Lakeus ja Tunturi_\n-nimistä kaunokirjallista julkaisua v:lta 1930. Mielenkiintoisin\nkirjoitus siinä oli Arvi Järventauksen _Lapinmaa_. Siinä kirjoittaja\nensin kysyi: Mitä on Lappi? Ja sitten hän vastasi, että useimmille\nhenkilöille, jotka ovat vain lukeneet kirjoista Lapista, on se\nromanttinen, satuhohtoinen tunturimaa, jossa ihmiset ovat muka kuin\nenkeleitä ja luonto kuin paratiisin puisto. Mutta sille, joka Lapissa\non oleskellut ja asunut vuosikausia, on se erämaa, korpi, jossa\naineellisen toimeentulon huolten ja vaikeuksien ohella on käytävä\nankaraa kamppailua hengestä, sielusta, ettei se hukkuisi\nmaailmallisuuteen. En tarkoita nyt asiaa yksistään uskonnolliselta\nkannalta, kirjoitti kirkkoherra Järventaus. Sielunsa voi nimittäin\nhukuttaa monella tavalla. Sen voi tainnuttaa, tylsistyttää\ntoimettomuudessa tuolla kaukana Lapissa. Se voi kuolla yksitoikkoisessa\ntuijotuksessa. Ihmissielu vaatii toimintaa, henkistä voimistelua. Moni\netelästä Lappiin tullut ja sinne asumaan jäänyt on menettänyt sielunsa.\nSillä Lappi on kuin jokin medusan pää, johon katsonut kauhusta\nkangistuu... tahi se on kuin Intian lootus, jota syönyt unohti\nkotimatkansa.\n\nMutta -- sille, joka Lapissa ryhtyy kamppailemaan sielustaan, muodostuu\ntuo maa luvatuksi maaksi henkisessä suhteessa. Ihminen pääsee selville\nomasta sielustaan, pakotetaan ottamaan selvää, minkälainen se on, mitä\nse kaipaa ja tarvitsee. Katse kääntyy sisäänpäin, ajatus kiertää\nympyrää, kunnes se tapaa sen sielun kohdan, josta on päästävä\nselvyyteen. Siitä muodostuu hurja painiskelu, oikea Jaakobin paini --\nmutta, joka sen kestää, saa siunauksen.\n\nJokainen, joka on tämän Lapissa kokenut, siunaa tuota kaukaista seutua,\nmuistelee sitä samalla haikeudella kuin roomalaiskatolinen\nmaallikkoveli muistelee jätettyä luostaria. Siellä oli hyvä olla.\n\nMutta sitä koulua eivät kaikki kestä, vaan useimmat sortuvat. Ja he\nsortuvat kahdella tavalla. Suuressa yksinäisyydessä, missä siellä\neletään, vaipuvat he joko ahneuteen tahi juoppouteen. Ihmishengellä\npitää olla jotakin, millä askarrella. Kun ei ole parempaa, kelpaa raha\nja alkoholi. Ne sielut ovat myydyt.\n\nEntä itse kansa? Millaista se on?\n\nSe kokee tämän saman kuin etelästä muuttanutkin, mutta vain\nrajoitetummin ja ahtaammin -- riippuen itsekunkin sielunkyvyistä ja\nkehityksestä. Mutta lyhyesti voidaan sanoa, että jokaisen Lapin\nasukkaan pakottaa tuo jylhä tunturiseutu valitsemaan joko hyvän tai\npahan: intohimoisen, hurmostiloja lähentelevän hengen maailman tai mitä\nsaastaisimman aineen palvonnan. Kaksi äärimmäisyyttä, sillä Lapissa ei\nlöydy keskitietä. Eikä siellä asu keskinkertaisia ihmisiä, vaan\nsellaisia, jotka ovat suuria joko hyvässä tahi pahassa. -- -- --.\n\nSen suuntainen oli tuon kirjoituksen sisällys.\n\n-- Kirjailija-kirkkoherra Järventaus tuntee kyllä tarkoin Lapin ja\nelämisen siellä, oltuaan isot ajat lappilaisten pappina. Vai sellainen\non Lappi syvällisemmässä merkityksessään! Tuossakin suhteessa Lappiin\ntutustuminen, sen psyken tarkkaileminen maisemamuotojen katselun\nohella, sikäli kuin siihen ilmaantuu mahdollisuutta tällaisella\npikamatkalla, on hyvin mielenkiintoista. Kun joutuisi aamu, että\npäästäisiin jatkamaan matkaa korpikyliin ja suurtunturien tienoille.\nMatkailu on jännittävää. Retkeilijä toivoo edestään löytävänsä aina\nuutta ja entistä parempaa nähtävää, kuultavaa ja koettavaa. Pitkä,\nmonivaiheinen kesäretki on kuin loppuaan kohti kohoava romaani. Monet\novat lähteneet tänne Lappiin etsimään erämaan sielua, sen sisintä\nolemusta. He ovat vaeltaneet täällä viikkokausia, jotkut viipyneet\nvuosiakin, mutta he kaikki eivät ole sittenkään päässeet täydelleen\nselville, mikä ja millainen on oikea Lappi ja sen perusolemus. Niin\nihmeellinen on Lapinmaa. -- -- --\n\n\u003Ctb>\n\nPalattuansa aamukävelyltään kylältä johtajaherra majatalon\npirtinpuolella tuntui tiedustelevan vanhaltaisännältä autoa matkan\njatkamiseen.\n\n-- Meillä ei ole autoa, mutta kyllä niitä tässä kylässä on useitakin.\nTässä aivan lähinaapurilla, kauppiaalla, on auto, suojeluskunnan\npäälliköllä on myös, mutta paras, uusi ja oikein komea ja kallis auto\non työmies Jolalla. Hän asuu tästä noin puolen kilometrin päässä, vähän\nmatkaa vielä tuon puulinnan takana, maantien vieressä. Ehkä näitte\neilen tänne tullessanne pienen rakennuksen pihamaalla pitkän, harmaan\nauton.\n\n-- Näimme. Kuinka hänen on kannattanut ostaa sellainen auto?\n\n-- No, kun hän sai viime syksynä valtion raha-arpajaisten päävoiton\n300.000 mk, niin osti 160.000 markan Studebakerin. Siitä ja hänen\nhauskasta automatkastaan Helsingistä tänne kerrottiin radiossakin ja\nonhan siitä tainnut olla juttuja lehdissäkin.\n\n-- Vai niin; en ole sattunut huomaamaan. Sehän on historiallinen\nauto. Sen me otamme kyyditsijäksemme Rauhalankylään viemään. Nuo\nnurmijärveläiset herrat lähtevät mukaamme, mutta jäävät jo Sirkankylään\n-- kuuluvat menevän Levitunturille kasveja keräämään ja tutkimaan.\n\nAamiaisen jälkeen jätkä kävi palvelevaisesti hakemassa tuon uljaan\nmööpelin, Studebaker Presidentin. Sai köyhäkin kerran ajaa kalliilla ja\nkomealla yksityisautolla. Sen omistaja itse, pitkä, ruskeasilmäinen,\nautoilijalippalakkinen mies, ohjasi autoaan ja jätkä istua jyrötti\nhänen vieressänsä. Majatalon portaiden eteen ylväästi ajaa hurautettua\ntöryytettiin auton merkinantotorvea, että nyt joutukaa...\n\nJa pian tuli väkeä pirtin oven täydeltä, lähtijöitä ja lähdön\nkatselijoita, ja varmaan myös kuuluisan ja komean arpajaisauton\nihailijoita.\n\n-- Kyllä se veitikka on vikevä vehe, tämä Tuutepaakar, mutta on sillä\nhintaakin; hyvän maatilan oisi jo nykyaikana saanut sillä rahalla,\npuheli eräs ukkeli ajopeliä kierrellessänsä ja katsellessansa.\n\n-- No, ostinhan minä pienen maatilankin, puolustautui auton onnellinen\nomistaja.\n\n-- Ostit, ostit, tosi on, tuon, jossa nyt asut. Onhan sekin tyhjää\nparempi, mutta olisi se saanut olla suurempi yksin tein; siinä se olisi\nmennyt. Se olisi varmasti kannattanut paremmin kuin tämän hiien\nromilaan pito -- tienestiajoja kun on niin harvoin. Paljoko sinä siitä\nasuinpaikastasi maksoit?\n\n-- 30.000 markkaa.\n\n-- No, ei se ollut paha hinta; ei ollenkaan liian kallis. Mutta sen\n6.000 markan ramohvoonin osto Rovaniemen neiti-ihmiselle oli turha.\n\n-- Niinpä taisi olla, myönnytti automies leppeästi hymyillen ja\nlevollisesti istuimellaan kenotellessaan tupakkaansa tuprutellen.\n\nLähdettiin liikkeelle pohjoista kohti hyvää, tasaista tietä myöten.\nMaisemien katselemista varten ajettiin hiljaa. Auton omistaja kertoi\npyynnöstä onnenpotkunsa tarinan:\n\n-- Ostin viime syksynä vain yhden raha-arvan. Toisten yllytyksestä.\nLainaamallani satamarkkasella. Sattui päävoitto, 300.000 mk. Olin ojaa\nkaivamassa jängällä, kun siitä juoksutettiin sana minulle. Olivat\nkuulleet radiosta; olin näet jättänyt numerostani tiedon\nkuuntelijoille. En ensin meinannut osata uskoa tuota, niin oudolta se\näkkiä tuntui, mutta sitten kuitenkin viskasin lapion kädestäni ja\nlähdin taloon. Eikä ole sen jälkeen tullut olluksi ojamiehenä.\nKuukauden kuluttua sain rahat kouraani Helsingissä. Ensin tahtoivat\ntästä autosta 190.000 mk, mutta ei se sitten tullut minulle maksamaan\nenempää 160.000, kun maksoin heti kaikki käteisellä. Ajoin sitten erään\ntämän puolikunnan miehen kanssa tällä autolla Helsingistä ensin\nLappeenrantaan, sitten sieltä Kuopioon, Jyväskylään, Ouluun,\nRovaniemelle ja sieltä tänne Kittilään. Kaikissa näissä paikoissa\nviivyimme yönseudun. Huviksemme vain ajelimme kaupunkeja katselemassa.\nEikä se sen ihmeempi matka oilut, vaikka kuuluvat siitä kaikenlaista\nhälynneen. Mutta tiet olivat likaiset syksysateiden aikana. Ja auto oli\ntietysti yltäpäältä kurainen. Senhän arvaa. Niin pitkällä matkalla. Se\ntieto taitaa olla ainoa tosi niissä leikkijutuissa. Ei ole perätöntä\npuhetta sekään, että sittenkös nämä kittiset yltyivät kilpaa ostamaan\nraha-arpoja, mutta eivät ole tähän mennessä saaneet muuta kuin yhden\n5.000 markan ja muutamia 200 markan voittoja. Nyt se into on jo vähän\nlaimentunut.\n\nSaavuttiin jo mahtavana kohoavan Levitunturin juurelle ja pienenlaisen,\npitkänpuikean Immeljärven rannalle. Se järvi on siellä päin kuuluisa\nkauneudestaan. Ja erikoisen ihania sen seudut näyttivät olevankin.\nLevitunturin rinteen ja rannan välitse ohjautuvalta maantieltä on hyvä\nnäköala järvelle ja sen takana sydänmaisen jylhänä ja laajana\nleviävälle Kätkätunturin tummametsäiselle rinteelle. Näkymälle antaa\nvaihtelua järven takana metsärinteellä pienen ja vaatimattoman\nnäköisenä kyyhöttävä asumus peltovähäisensä keskellä. Yritetään siis\nsitkeästi elellä täällä sydänmaan kainalossakin, näillä muinaisten\nnoitien ja tietomiesten erityisen mieluisilla mailla. Täällä he ovat,\ntämän järven rannalla, mahtava heimopäällikkö Päiviö ja Torajainen,\nstuorra noita, taikarumpujaan päristelleet, latikkansa lukeneet ja\nloveen langenneet; täällä kuului heidän myöhäsyntyinen jälkeläisensä ja\nsalaoppinsa perijä Loma-Tuomaskin taikuushommissaan toisinaan\ntuhertaneen ja käpsehtineen, vaikka vakinainen asuinpaikkansa oli\nLomajärven takarannalla. \"Eikä siitä kovin ihmeitä aikoja vielä olekaan\nkulunut.\" Näitä seutuja katsellessa tuntui kuin noiden mahtimiesten\naika ja muinaiset tapahtumat olisivat vielä hyvin lähellä, kuin maamme\nasutushistoria olisi tullut entistä elävämmäksi ja kiinnostavammaksi.\n\nImmeljärveltä oli vain parin kolmen kilometrin matka Sirkankylään.\nNurmijärveläiset kyydittiin majataloon. Siihenpä Levitunturi vasta\noikein mahtavalta näytti.\n\nSirkankylästä lähdettyä hiljalleen ajaa nyökyttelemään edelleen, jo\nlänteen päin vähittäin kaareutuvaa, aivan asumattomia korpimaita\nhalkaisevaa tietä, tapahtui outoa, mutta ei sentään sen ihmeempää:\nvasta toisen kerran koko tällä kesälomamatkalla rupesi satamaan vettä.\nJa sitä tuli rankasti aikansa. Mutta ei hätää auton \"kupee-katon\" alla.\nEikä sadetta kestänyt puoltakaan tuntia. Jo kohta, kun oli sivuutettu\nHonka-Ollin autiopirtti, vedentulo loppui, päivä paistoi taas iloisesti\nja sinirintasatakieli, jota tuolla ylämaassa tiukuäänensä takia\nkutsuttiin kellolinnuksi, lauloi jälleen riemukkaasti, uskollisen\nhartaasti säejaksoansa toistellen.\n\nAutomies kertoi Honka-Ollin tarinan: Olli oli yhteen aikaan Kittilän ja\nmonen muun pitäjän rikkain mies -- nyt ei ole muuta kuin tuo tönö\ntäällä korven keskellä. Hän omisti aikoinaan ei vähempää kuin\nparikymmentä maatilaa useissa pitäjissä täällä ylämaissa. Kerrankin hän\nmyi seitsemäntoista talon metsät yht'aikaa, putipuhtaiksi. Sai niillä\nuseita miljoonia markkoja. Mutta tuhlasi ne kaikki. Monella tavalla\nhurvitteli. Kyllähän maailmaan rahaa mahtuu. Muutamana kesänä käveli\nkylillä kanneksien selässään suurta reppua, joka oli pakattu täyteen\nisoja seteleitä. Söi ja joi. Kerran hevosellaankin syötti konjakkiin\nkeitettyä puuroa. Ja monta muuta kujetta. Nyt on Olli useina\nkesinä oleskellut Ivalon tienoilla, jossakin siellä Sotajoella\nammatti-kullanhuuhtojana. Siellä on parhaillaankin. Tässä mökissä ei\nnyt asu kukaan. Olli kun on erossa vaimostaan ja jo aikuiset lapset\novat hajautuneet maailman tuuliin. Aina talveksi kuitenkin tulee Olli\ntuohon asuntoonsa. Monen kuukauden aikana kovalla uurastuksella\nkultajoella saa aina sen verran kokoon, että kun on tarkkana, niin\ntulee toimeen talven yli. Konjakkipuuroa ei taida enää keitellä. Ei\nainakaan ennen kuin hän tulee uudestaan rikkaaksi, löydettyään joelta\nniin hyvän kultajyväpaikan, että siitä saa huuhdotuksi \"suuren\nkoolillisen päivässä\". Sitä Olli odottaa.\n\n-- On meitä maailmassa monenlaisia retustajia, lopetti kertoja tarinan.\n\n-- Kaikkien päätä ei viiraa samaan suuntaan, säesti helsinkiläisherra.\n\n-- Voi ukkorukka, kun ei osannut hallita rahojaan, säälitteli\nhelläsydäminen rouva.\n\nSitten saavuttiin Pälkevaaran jylhämetsäisen rinteen vieritse jo\nJerisjärvelle. Paikkakuntaa nimitetään myös Rauhalankyläksi. Siinä on\nsuuren, aukean järven rannalla muutamia taloja, Paloranta, Rauhala ja\nKulkulahti. Maantieltä eronnut muutamia satoja metrejä pitkä, autolla\nvaivoin ajettava tie päättyi Rauhalan talon pihaan. Siitä oli käveltävä\naivan vieressä olevaan Kulkulahteen, joka edellisenä uudenvuodenpäivänä\noli saanut majatalon oikeudet ja velvollisuudet. Se oli sekä päältä\nettä sisältä oikea erämaan majatalo, alkeellisin, mitä retkeläiset\nolivat milloinkaan nähneet. Matkustajien käytettävänä oli vain yksi\nhuone. Mutta ihmiset olivat ystävällisempiä ja välittömämpiä kuin.\nmonilla keskeisimmillä paikoilla. Päiväkirjan mukaan nämä olivat\nensimmäiset majatalovieraat kesäkelin aikana. Aikaisemmin sinä vuonna\noli käynyt -- 8 henkilöä. Ei siis liikaa huisketta. Kolmelle\nmatkustajalle, nimittäin rakennusmestarille, koneasiamiehelle ja\nopettajattarelle, näkyi annetun porokyyti tekeillä olleen maantien\npohjaa myöten Muonion kirkolle, 30 kilometrin matka. Majatalokyytiä\nporon pulkassa! Oli uskoittava saavutun ainakin nyt oikeaan Lappiin. Ja\nnäkyihän ikkunastakin köysikaulainen, suurisarvinen pihaporo ketoa\njyrsimässä.\n\nTalon isäntä, lyhyt ja tanakka, keski-ikäinen mies, tuli kamariin\ntervehtimään pitkämatkaisia, harvinaisia vieraita. Ja emäntä keitti\nkahvia pyytämättä kuin vanhoille tutuille tahi sukulaisille.\n\nIsäntä oli sujuvapuheinen ja vilkasluonteinen. Vierasjätkä siirtyi\npirttiin hänen kanssaan juttelemaan. Sanat eivät olleet juuren alla\nenemmän puolella kuin toisellakaan. Isäntä puhui sielläkin päin yleistä\nh-keskeistä Lapin suomea ja jätkä väänsi rehevästi äidinkieltänsä Savon\nmurretta, sillä hänestä tuntui se siellä, tuossa ympäristössä olevan\nparemmin paikallaan kuin hieno kirjakieli. Vastauksena kysymykseensä\nisäntä sai aluksi tietää, että \"ei ollut Nivalan kauheeta kapinoo\nsuurempoo sottoo eikä meteliä Suomessa silloin, kun tänne Lappiin\nlähettiin\", joten siis \"myö ei tultu tänne sottoo pakkoon -- muuten\nvuan lähettiin kerran kahtomaan tätäkii puoljkuntoo; meinattiin\npistäytyä Pallasjärvelläi.\"\n\nIsäntä tuntui olevan innokas kala- ja metsämies. Vierähti siinä tunti\nja toinenkin. Puhumista riitti. Isännällä ei näyttänyt olevan kiirettä\nminnekään, ei sen enempää kuin muillakaan alkuasukkailla. Pitihän\nhaastattaa vierasta, etelän puolen miestä.\n\nKärpäset surrasivat kuumassa pirtissä. Avonaisesta ikkunasta kuului\nleivosen liverrys, -- täällä pohjoisessa vielä näin myöhään, kesäkuun\n29 päivänä. Ja karsinapuolen lasista näkyi Jerisjärven (eli\nJierisjärven, kuten isäntä sitä nimitti) suuri, kuulema 12 kilometriä\npitkä, 5 kilometriä leveä ja 271 metriä merenpintaa korkeammalla oleva\nselkä tyynenä, auringonpaisteessa kimaltelevana. Lähellä rantaa näkyi\nmyös neljä telkkää rauhallisesti uiskentelemassa. Niiden\nmunituspönttöjä oli läheisten mäntyjen kyljissä.\n\nVieras tiedusteli isännältä, kannattaisiko nyt lähteä uistelemaan, kun\nei ole tässä muutakaan tekemistä. Isäntä epäsi lähdön ja kertoi\nJerisjärven olevan huonon uisteella-antajan. \"Rautuja\" (lohia) ei ole\nja hauki haukkaa harvoin uistinta, \"tuoltha keskusselälthä minkhä vähä\njoskus ottaa muikku-uisthinta tahi kalankuvvaa\". Mutta siikoja ja\nmuikkuja, joita nimitetään yleisimmin \"silleiksi\", kuuluttiin saatavan\nhyvästi nuotalla ja verkolla. Jerisjärvi on tunnettu erittäin\nsuurikokoisista, rasvaisista siioistansa, joista isoimmat ovat\n5-kiloisia. Mutta näin suuria ei saada kovin usein. Enimmän antaa järvi\n2, 3 ja 4 kilon painoisia. \"Vaan matheita tässä on hyvin isoja. Toissa\ntalvena saathiin kymmenkiloinen mötkhäle. Se on jo aika peto\nmatikaksi.\" Jerisjärvi on Kittilän ja Muonion pitäjien kalaisimpia.\nJärven länsipuolisko kuuluu Muonioon. Ammattimaista nuotanvetoa\nharjoitetaan paljon. Se homma on kuitenkin viime vuosina melkoisesti\nvähentynyt ja sen tulokset ehtyneet entisestään. Ahveniakin on\nJerisjärvessä tässä aikaisemmin mainittujen kalalajien lisäksi. Ahvenia\nei ole kaikissa tämän tienoon vesissä.\n\nMetsästysasioista puheltaessa saatiin tietää, että karhuista ei ollut\nkovin pahaa vastusta näillä tienoilla, mutta \"ainahan se joku...\"\nVesilintuja -- \"sotkia\" (telkkiä) ja etenkin \"varttia\" (koskeloita) --\non runsaanlaisesti Jerisjärvessä. Hanhet pesivät Levijärvessä ja\nKortelammessa \"ja monissa muissa lapinlompoloissa\". \"Ja tuonne kun\nmenhään Pokkaan päin, niin siellä niithä vasta hanhhia on. Ja\nlähempänäkin on, on-on, ja peshii, peshii oikein ihan, aivan\nylheisesti. No, mishäs sithen? Hanhhenpoikhia otethan monasti aljuiksi,\neläteiksi. Ja korpipuroistha -- sieltä heitä saisi ampua paljon\nsiipisatoja täysikasvuisia hanhhia. Ne on siipisatona heinäkuun lopulla\nja elokuun alussa; ja ammutaankin heinäväen syötäväksi. Luvaton aika\nsilloin kyllä on, mutta ei se tule kuulhoon yhtään, ei tule, ei-ei.\nMitäs me täällä Lapissa syötäisi, jos ei sitä mitä täällä on? Ja\nsyömätä on paha olla, paha-paha.\" Vieras oli samaa mieltä isännän\nkanssa, että pahapaha ja pyysi emännältä rahan edestä ruokaa. Ja hän\nsai sitä pirtin pöydälle: suuren puupytyllisen viiliä, siikaa, voita ja\nohutta ohrarieskaa. Herrasväki oli jo vähän aikaisemmin syönyt\nkamaripöksässä ja lähtenyt lähistölle käyskentelemään ja\nvalokuvailemaan.\n\nSyötyään jätkäkin pistäytyi pihalle, jossa isäntä kohteliaasti\n\"viisasi\" pohjoisessa päin lähes kymmenen kilometrin päässä, Muonion ja\nKittilän pitäjien rajalla juhlallisena näkyvän, lähes kuusi ja puoli\nsataa metriä korkean, erittäin kaunismuotoisen Keimiötunturin eli\nJeristunturin, jonka harteilla lumiläikät vielä kimaltelivat. Lähellä\nkoillisessa ja idässä kohosivat Koivukero (Koivakero), Pälkekero ja\nKulkukero sekä kaakossa Mustakero. (Kero = pää, huippu, tunturin ylin\nmetsätön alue.) Jerisjärven takana luoteessa näkyi Särkitunturi ja\nkaukana lännessä laaja-alainen Olostunturi.\n\nIsäntä meni lämmittämään vieraille saunaa, ja jätkä lähetettiin\ntaittelemaan vastasvarpuja metsästä pellonaidan takaa. Koivun lehdet\nolivat vielä keskenkasvuisia täällä ylhäällä.\n\nVastasvarpuja vuoleksien jätkä sitten istuskeli asuinrakennuksen\nportailla. Talon piikapalkollinen tuli kiulu kädessä lypsyltä,\npuhaltautuen kuin pelokkaana emännän luokse pirttiin. Raolleen\njääneestä ovesta tulivat kuuluviin tytön sanat -- \"tuo taitaa olla se\njätkä, joka silloin toissaviikolla kävi tässä sen kirveenvarkaan\nkaverina.\" -- \"Ei ole se; tuli kaksi kievarivierasta, herra ja rouva,\nKittilän arpajaisautolla ajoivat -- niiden völjyssä se tähän ilmestyi.\"\n\nMyöhemmin rannassa tuo näpsän näköinen palvelijatar pyykkiä pestessään\nei enää näyttänyt pelkäävän jätkää, koskapa naurahteli vätyspuheille ja\nkertoi pyynnöstä sen kirveenvientijutun.\n\nOli näet sattunut seikka semmoinen, että kaksi kulkurijätkää tuli\nMuoniosta päin tähän taloon, istuivat ensin ikänsä ja aikansa ääneti\nsiinä sängynkannella pirtin ovensuussa. Vasta, kun emäntä kysyi, että\nmitä miehiä ollaan ja minnekä mennään, niin toinen urahti, että\npuupoikia ollaan ja Könkäänkylään uittosavottaan olisi meininki mennä,\nmutta meidän pitäisi saada rahalla ruokaa, että jaksaisimme taas\nkävellä. Mikäs siinä -- miehet saivat ruokaa. Vahvasti pistivätkin\nsapuskaa poskeensa. Mutta kun maksun aika tuli, ei kummaltakaan\nlöytynyt markkaakaan. Silloin juipit, ensin kiroiltuaan, että \"kato\nkummaa, kun rahat putosivat rikkinäisistä taskuista\", esittivät, että\nhe saisivat kuitata syönnöksensä pienimällä halkoja. Siihen piti\nsuostua; minkäpä heiltä muunkaan otti, tyhjiltä roikaleilta. Toinen\nsieppasi topakasti penkin alta kirveen ja se olalla marssi\nhalkoliiteriin. Kun se on niin ahdas, ettei siellä mahdu hakkaamaan\nenempää kuin yksi mies kerrallaan, täytyi toisen jätkän jäädä\nodottamaan vuoroaan.\n\nHetken kuluttua pirttiin jäänyt hyväkäs kurkisti ulos avonaisesta\nikkunasta ja huusi sitten meille pirtissä oleville, että katsokaa nyt,\nhyvät ihmiset, kun tuo kaveri, ketale, menee tuolla tietä pitkin ja\nviepi talon kirveen -- minäpä juoksen jälessä ja haen siltä sen kirveen\npois...\n\nJa niin se meni, ja niin menivät molemmat, ja veivät kirveen. Kun\nisäntä lähti jälkeen, ja kun juipit näkivät ajajansa, poikkesivat\nmaantieltä selkoseen ja sinne pimittäytyivät. --\n\nKun tällä lannanmaan jätkällä ei ollut kiirettä, jäi hän ajankulukseen\nsaunakylpyä odottaessaan vähän kujeilemaan tytön kanssa, jotta varmasti\njätkäksi luultaisiin, ja sanoi sällimäisen suorasukaisesti ja rennosti:\n\n-- Eiköhän me ruveta riijaamaan?\n\n-- Passaa kyllä, vastasi tyttö nopsasti, mutta ei riijata toisiamme.\n\nSepä oli sukkela vastaus! Uusi yritys:\n\n-- Mitähän, jos tulisin yöjalakaan?\n\n-- Sekin sopii -- noissa naapuritaloissa on kyllä tyttöjä. Eivätkä ole\nliian vanhojakaan; vaurain taitaa olla -- kymmenvuotias.\n\nNaurettiin raikuvasti...\n\n-- Tahi jos kirjoittaisin teille preivin kotipuolestani.\n\n-- Kukas sitä kykenee kieltämään? Onhan nyt kansanvalta.\n\n-- Mikäs se olikaan nimenne ja osoitteenne?\n\n-- Olka Olematon, tielle tulematon, Veäräseären postipysäkki,\nVisakintun jalakaposti.\n\nNaurettiin taas. Tyttö oli aivan mahdoton vintiö. \"Riijaamisesta\" ei\ntullut sen valmiimpaa. Mytynpeliksi meni koko homma.\n\nVarsinkin kun isäntä juuri parhaiksi huusi jätkän kanssaan saunaan\nkylpemään.\n\nHyvä oli löyly. Ja mukavat saunapuheet. Niin oli mies sitten kuin uusi\nihminen saunasta tultua. Kelpasipa siinä saunan kupeella pölkkykasalla\nistuen vilvoitella itseään ja katsella laajalle, auringon kullassa\nkylpevälle ulapalle, josta toisinaan kuului kuikan unelias joikuminen.\nVallitsi pienen, etäisen maalaiskylän rauha, täällä korkeiden kerojen,\nsuurten selkosten ja jänkämaiden keskellä. Mieli oli tasapainossa,\nkohdallansa koko maailma -- taas tällä kertaa ainakin.\n\nPirtissä istuttiin pitkään sinä iltana. Siellä juttelivat herra ja\nrouvakin isännän ja emännän kanssa. Oli viihtyisää ja hauskaa.\n\nPirtissä oli kuitenkin eräs ihminen, jolla ei ollut viihtyisyyttä eikä\nhauskuutta, ei sinne päinkään, ei milloinkaan. Hän oli emännän veli,\nhalvautunut sairas sängyssään. Hänen oli täytynyt maata siinä\nmaailmansodan loppuvuosista saakka, suuren ja tuhoisan\nespanjantautiepidemian ajoilta asti aivan yhtä mittaa, kumpikin jalka\nja vasen käsi \"laakin lyöminä\", ja selvän puhekykynsäkin menettäneenä.\nEspanjantaudin sairastettuaan mies oli liian aikaisin jättänyt\nvuoteensa, lähtenyt paksussa lumessa paarustaen hakemaan metsästä\nlänkipuuta, hiostunut kovasti, ja niin otti tauti uudestaan, entistä\nankarammin, oli tappaa ihan. Jätti kuitenkin henkiin, mutta\nvajavaisena. Tuskia ei ole, ja täysi ymmärrys jäljellä, mutta muuten\nhuono olo. Sairas söi kuulema vahvasti, lihonut oli viime vuosina, ja\n\"oli ahne tupakalle\". Hän kartutti tupakanostorahastoaan sänkynsä\nkohdalla ikkunalaudalla säilyttämäänsä taskukellon kuoreen.\nVieraidenkin markat lisäsivät tuota rahastoa. Kiitokseksi lahjasta mies\nheille hymyili, nousi istualleen, otti hartaana lippalakin pois\npäästänsä ja alkoi ikivanhasta virsikirjakulusta -- joka olisi\nvarmaankin ollut kyllin iäkäs museoesineeksikin -- veisata virttä\nkorkealla äänellä.\n\nKun virren sanoista ei saatu kunnollista selkoa, jätkä meni ja katsoi\nlaulun loputtua, mitä mies oli veisannut, ja luki sairaan osoittamasta\npaikasta:\n\n    Mä korpin raato raihnainen,\n    Ja paha synnin pahka,\n    Mä imen itseen' vääryyden\n    Kuin sateen imee rahka.\n    Mä olen rakki raivosuu,\n    Oi Herra, heitä armonluu,\n    Purista piskin niskaa\n    Ja taivaan iloon viskaa!\n\nOltiin tulla aivan liikuttuneiksi. Sairaskin silmäili vieraita\ntotisena.\n\n    ... purista piskin niskaa\n    ja taivaan iloon viskaa.\n\n-- Kunpa vain sen puristuksen kestäisimme... täällä ajassa. Tuota\nsängyssä makaavaa miestä ainakin on puristettu liian kovasti.\n\n\n\n\n7.\n\nILTA KEIMIÖJÄRVELLÄ.\n\n\nVasta puolen päivän jälkeen retkikunta joutui jatkamaan matkaansa\nJerisjärven Kulkulasta. Piti näet odottaa Muoniosta polkupyöräpostia,\njonka jätkä oli Rovaniemellä puhelimitse järjestänyt tuomaan tiedon\neräästä hänelle hyvin kiireisestä, tärkeästä asiasta. Tieto tuli -- ja\nsaattoi miehen surulliseksi. Reilun jätkämiehen osan esittäminen ei\ntahtonut enää oikein onnistua. Lähtövalmistuksia tehdessään hän oli\nkovin alakuloinen ja huokaili maailman kylmyyttä. Mutta ajatuksissaan\nhän lohduttautui Kailaksen kirjoittamalla runokatkelmalla:\n\n    Kunhan itsestäsi luovu et,\n    valo, ilma tulee elämäksi.\n    Ylläs seestyy, jos sen ansaitset...\n\nIsäntä Kulkula lähti oppaaksi viemään vieraita Pallasjärvelle, yhä\npohjoista kohti. 16-18 km:n taivallus oli edessä. Ensiksi 4 km:n\nvenematka Jerisjärvellä. Se päättyi Koivarovan uudistalon rannassa.\nSiihen olisi päässyt Kulkulasta myös jalkaisin vanhaa ns. ratsutietä\nmyöten.\n\nVaellus jatkui lähes puolenkymmenen kilometrin matkan paikoin\npoluttomassa metsässä, Keimiötunturin itäisellä liepeellä, ja sen\npäivän taipaleenteko päättyi Keimiöjärvellä, \"puolmatkan krouvissa\".\nMuutamassa paikassa oli mentävä Keimiöjärvestä Jerisjärveen virtaavan,\nsyvän Keimiöojan ylitse. Siinä saatiin kaatuneen puun rungolla esittää\n\"tasapainotaiteilua elämän näyttämöllä\".\n\nKeimiöjärvellä opas laittoi nuotiotulen erittäin idylliseen paikkaan.\nPyhät liekit leiskuivat matalan koivukon ympäröimällä nurmikunnaalla,\nvanhan kalastuskämpän edessä, korkeiden tunturien välissä läikkyvän\nKeimiöjärven rannalla, aivan paljaslakisen Keimiötunturin juurella.\nPaikka oli sykähyttävän erämainen, aidosti lappimainen. Nyt vihdoin\ntunnettiin todella oltavan Korkealla, Ylämaassa. Tuon tunteen outous\nviehätti ja kiehtoi mieliä. Kahvia ja voileipiä nauttien istuttiin\nnuotion ympärillä tyytyväisinä kuin toiveittensa perille päässeet\nainakin. Jätkä tuijotti tuleen mietteliäänä... Nuotiotuli ja erämaa!\nSalaperäinen on nuotiotulen lumous. Se sulattaa mielen, herkistää\nsydämen. Honkaisissa haloissa liekehtivän nuotiotulen ääressä erämaan\nmatkaaja haluaisi saada olemukseensa edes hivenen tulen lämmittävästä\nvoimasta, sen polttavasta hehkusta, sen valaisevasta loimusta.\nErämaanikävä yllättää meidät kiihkeänä toisinaan kaupungin\ntuoksinassakin muistaessamme nuotiotulen ritinää ja korven puiden\nsurumielistä huminaa. Heräämme joskus yölläkin muistaen kaukaisen\nsydänmaan runollisen nuotiotulen tunnelmineen. Emme tiedä, miksi;\ntunnemme vain kipeästi lohduttoman ikävän ja kaipauksen. Ne eivät jätä\nrauhaan, vaikka kuinka koettaisimme turruttaa mielemme ja paaduttaa\nsydämemme. Kaupungin ilot eivät auta...\n\n-- Nyt kun on levähdetty jalkapatikan jäljestä, tässä syöty ja juotu,\nniin lähdetäänpä onkimaan tammukkaita tuosta Keimiöojasta, ehdotti opas\njätkälle.\n\nPian he vetelivät kääpiödevonia ja kullanväristä pikkuvilkkua puron\ntummassa vedessä. Eikä aikaakaan, kun opas jo heitti taakseen\nkanervikkoon mustapilkkuisen tammukan, pöytäveitsen pituisen purolohen.\nKohta toisen ja kolmannen. Sitten kun ei alkanut pian kuulua lisää\nhänen onkeensa, siirtyi hän toiseen paikkaan, siihen aivan lähelle\nvain. Hän hiipi äyräälle pensaan suojassa ja kuin salaa pudotti devonin\nveteen. Heti jännittyi siima kireälle, kuului veden pulahdus -- ja\npian ponnahteli forelli kanervikossa, ja hetken kuluttua toinen\nkirjava kala. Jätkämies sai vain pari \"mitä suurimmassa määrässä\nkeskenkasvuista\" ahventa. Lohenpoika ei erehtynyt. Vaikka kultavilkkua\nsanotaan parhaaksi vieheeksi Lapin virtavesissä. Lieneekö ollut vika\ntottumattomassa vetämistavassa? Mutta Ranssu-isäntä, innokas ja osava\nonkija, paiskeli maalle puolen tunnin aikana kaikkiaan kolmattakymmentä\nlohenmullosta ja ahvenentorilasta.\n\n-- Eivät ne ole oikein syönnillään vielä näin kevätkesällä -- paljon\nparempaa on kalantulo myöhemmällä, tuumaili isäntä.\n\nSaalis kypsytettiin nuotiotulen hohteessa haarakeppien kärjissä.\nEväsvarasto sai kaloista hyvän lisän.\n\n-- Jos meillä olisi pitkäsiima, uistimia tahi saukkolauta ja jos tuo\nveneräyskäni olisi soutukunnossa, niin tämmöisenä tyynenä ja lämpimänä\niltana tuosta Keimiöjärvestä varmasti lähtisi lohia eli rautuja. Niitä\non siinä kolmekiloisiakin. Ja onhan siinä muitakin kaloja -- ahvenia,\nmateita, siikoja ja nieriäisiä. Toistakymmentä vuotta sitten toin\nsiianpoikasia Jerisjärvestä. Se \"touko\" on kasvanut hyvin. Monena\nkesänä olen tästä jo saanut verkoilla suurenlaisia siikoja.\n\nPyyntiasiat kiinnostivat jätkääkin:\n\n-- Tähän Keimiöjärveen kannattaisi vedättää kunnollinen vene ja tulla\ntänne kerran kalastamaan pitkäksi ajaksi... Mutta nyt meidän on\nlähdettävä kiipeämään tuonne Keimiötunturin huipulle.\n\nSinne nousemisessa oli aikamoinen urakka, sillä tunturin rinne on\njyrkkä ja pitkä, suureksi osaksi irtokivistä, muinais-Jäämeren\nkiehittelemää valtavaa raunioröykkiötä, rakkaa. Siinä käveleminen oli\nlievimmin sanoen hiukan epämukavaa. Mutta yritettävä oli. Ei tässä nyt\nvähää säikähdetä, kun on kerran tullut tänne lähdetyksi. Ponnista, jos\ntahdot päästä huipulle; taistele, jos haluat voittaa. Se on maailman ja\nelämän järkähtämätön vaatimus kaikkialla. Kohoaminen matalan maailman\nalhosta tähtiä kohti, _ad astra_, on vaikeaa.\n\n    Katse kauas, korkealle,\n    kulku vuoren kukkulalle!\n    Toivo taakse taivahitten,\n    kaiho juhliin jumalitten.\n\nTunturin aukealle, jäkäläiselle laelle viimein päästyään retkeläiset\nvarmaankin olisivat voineet yhtyä tri Munthen mielipiteeseen, että\nelämän kauneimmat antimet eivät ole myytävinä, vaan me saamme ne\nlahjaksi kuolemattomilta jumalilta. He antavat meidän nähdä auringon\nnousun ja laskun sekä pilvien purjehtimisen avaruudessa; he näyttävät\nmeille meren, metsät ja vainiot.\n\nNäköala oli, varsinkin Jerisjärvelle päin, todella ihana ja valtava\ntäältä lähes neljänsadan metrin korkeudelta katsellen. Ensiksi\nkiinnittivät huomiota pohjoisessa päin, penikulman päässä lumisina\nylväästi kohoavat Pallastunturit -- Taivaskero, Pallaskero, Pyhäkero ja\nNammalkero; samalla suunnalla muutamien kilometrien päässä nousevat\nLommoltunturin, Matorovan ja Lusmavaaran metsättömät, ruskeajäkäläiset\nkyömyselänteet, peittäen näkyvistä Pallasjärven. Pitkäselkäinen,\nkolmilakinen Sammaltunturi ylenee Keimiöjärven länsirannalla, nousten\nsuoraan vedestä. Se on erittäin kaunis, tyypillinen Lapin \"porotunturi\"\n-- aukeat rinnemaat, sileät ja jäkäläiset. Sen eräällä rinnekenkämällä\nkuvastui taivasta vasten koivunrungoista tehty, kartion muotoinen Lapin\nkota, talvisten poropaimenten tilapäisasunto. Muista tuntureista ovat\nhuomattavimmat kaukaa etelästä näkyvät Äkäskero ja Lainiotunturi sekä\nlännessä Särkitunturi ja Olostunturi. Ja sitten jokia ja järviä, mm.\nKivijärvi koillisessa, Jerisjärvi ja Äkäsjärvi etelässä, lännessä\nTorasjärvi ja Olosjärvi (Muonion valkoinen kirkko takanaan) sekä\nluoteessa Lapin kalaisista järvistä kalaisin Vuontisjärvi, jossa\npyyntimiehet käyvät pitkienkin matkojen takaa. Katsoitpa minne päin\ntahansa, kaikkialla Lapin jylhänsuurta, lumoavaa luontoa. Sitä\nkatsellessa unohdat huolet ja vastoinkäymiset. Tunnet sydämesi lyövän\nentistä voimakkaammin, veren virtaavan suonissa vireämmin, kehittäen\nuutta, nuorekasta elinvoimaa. Mielesi kevenee ja avartuu nähdessäsi\nmaailman ja elämän laajana, ilmavana ja valoisana edessäsi.\nElämänrohkeutesi karttuu, toivosi viriää. \"Valo ja ilma tulevat\nelämäksi\", korkea taivaankumu seestyy ylläsi -- illan lähestyessä,\nauringon aletessa. Sinä et enää pelkää yötä, sillä nyt tiedät, kun sen\nomin silmin näet, että Korkean Pohjolan satumaassa ei ole yön pimeyttä\nollenkaan, Lapin kesäinen aurinko ei laskeudu näkymättömiin. Vielä\nmyöhään, iltavarjojen jo pidennyttyä, näet auringon säteiden kimaltelun\nTaivaskeron lumiläikissä, näet tunturikasvillisuuden heleän\nvärikylläisyyden -- jäkälä, uuvana, tunturipaju, karhunmarja,\nkurjenkanerva, tunturikihokki ja loistavimpana tähtisilmäinen, punainen\nazalea. Ja sinä kuulet tunturin lintujen ääntelyt -- pulmusen iloisen\nsirinän, keräjäkurmitsan väräjävän mollisävelen _dyrr... dyrr... dyt,\ndyt_, ja alhaalla rinnekoivikossa kirkkaasti helisevän sinirinnan\nlaulun. Tuo sirkutus, Pohjolan parhaan laulajan, sinirintasatakielen,\nkaunis viserrys tuntui enimmän luovan hienoa, satuista tunnelmaa\nihanana iltana Keimiötunturin huipulla. Olo tuntui sanomattoman\nvapautuneelta:\n\n    kunhan itsestäsi luovu et,\n    ylläs seestyy, jos sen ansaitset.\n\nToisten nukkuessa jätkämies valvoi vielä havuvuoteellaan nuotiotulen\nääressä, Keimiöjärven rannalla. Järvi oli aivan tyyni; vain vesilinnun\nviri rikkoi sen tummaa, rantatuntureita kuvastavaa pintaa. Keskiyön\naurinko kultasi tunturien lakimaita ja puiden latvoja, mutta alempana\noli varjoisaa. Siinä loikoessaan huolettomana vapaa mies sääli\nmielessään niitä ihmisiä, jotka joka ilta palaavat saman katon alle\nlevolle, niitä kaupunkien ja muiden yhdyskuntien luola-asukkaita, jotka\nalinomaa kyyröttävät komeroissaan, irroittamatta itseään milloinkaan\nLuojan vapaaseen luontoon, erämaan metsiin, järville ja vuorille. Ja\n\"salaamatta tunteitaan itseltään tahi avaralta taivaalta, joka katseli\nalas ja näki hänet, mies kiitti olemuksensa luojaa siitä, että hän oli\ntämän järven ja tuon tunturin ja aarniometsän antanut -- nämä vihannat\nasunnot, joissa kulkija oli suuren onnen löytänyt.\"\n\nOliko hän nyt löytänyt myös Lapin erämaan sydämen ja sielun?\n\n\n\n\n8. PALLAS--OUNAS,\n\nmaamme ihanteellisin retkeilyseutu.\n\n\nKeimiöjärveltä lähti opas johdattamaan retkeläisiä järven itäpuolitse\nedelleen pohjoista kohti. Loitolla järven rannasta, tasaisella ja\nkuivalla, matalaa tunturikoivukkoa kasvavalla ylänkömaalla oli hyvä\nkävellä. Lähempänä Keimiöjärven rantaa kuului olevan Pallasjärvelle\njohtava pilkoitettu polku, mutta opas piti parempana kulkea täällä\nylempänä. Nähtiin siinä ensi kerran samasta juurakosta omituisesti\nmonirunkoiseksi muodostunutta Lapin kaunista kääpiökoivukkoa, joka ei\nollut kuitenkaan vielä varsinaista pensasmaista vaivaiskoivua, vaan\nparin, kolmen metrin korkuista.\n\nTällaista metsämaastoa riitti ehkä noin parin kilometrin verran,\nKeimiöjärven pohjoispään koillispuolelle kuusikkonotkoon saakka. Siinä\npainanteessa kuului olevan viereisen Sammaltunturin pitkän selänteen\nylitse tulevan Pallas--Ounastunturin viimeksi ehdotettuun kokoonsa\nsupistetun luonnonsuojelualueen eteläinen raja. Tässä retkeilijä siis\nastuu \"pyhään maahan\". Ja jatkaessaan vaellustansa Lommoltunturin\n(Lompolotunturin eli Risuläjäntunturin) eteläisen liepeen aukeaa\nselännettä pitkin Pallasjärveä kohti hän havaitsee yllätyksekseen\ntulleensa Lapiksikin hyvin erikoislaatuiseen seutuun. Jo tämänkin\nnäkymän perusteella taivaltaja kernaasti hyväksyy seudun\nluonnonsuojelualueeksi. Hän näkee ympärillään joka puolella metsää,\njärviä ja tunturihuippuja, joista komeimmat ovat Pallastunturiston\nlaajin ja valtavin osa sekä aivan lähellä vasemmalla n. 650 m\nkorkeuteen mp:sta kohoava Sammaltunturin selkämä. Juuri täältä,\nLommoltunturilta, idästä päin nähtynä, Pallasvuoristo tekee valtavimman\nvaikutuksen. Katsoja ihailee tuon tiheän tunturiryhmän lumilautumaisia,\npyöreitä huippuprofiileja. On tunnustettava todeksi maininta, että\nPallasvuoristo edustaa tunturi-Lapin jylhää, alakuloista ja\nsurumielistä kauneutta sen hienoimmassa muodossa. Pallasjärvi ei näy\nLommoltunturin eteläliepeelle, mutta jos matkailija poikkeaa pari\nkilometriä syrjään tavalliselta, suorimmalta Keimiöjärven--Pallastalon\nväliseltä reitiltä, nousten Lommoltunturin selänteen koilliselle\nkärsähuipulle, saa hän ihailla Pallasjärvi-näkymää.\n\nRetkikunta pysähtyi Lommoltunturin aukealla etelälaiteella hetkiseksi\nlevähtämään ja katselemaan viehättäviä näköaloja. Paahteisena päivänä\noli tunturituulikin siksi lämmintä, että hiostuneinakin uskallettiin\nistua. Istujien ympärillä lenteli kaksi etelässä harvinaista, mutta\ntäällä päin usein tavattavaa pikkukuovia. Ne kaartelivat arasti\nturvallisen välimatkan päässä ihmisistä ja piipittivät hätäisesti:\n_bi-bi-bi-bi-bi_. Niiden poikaset olivat tietenkin jossakin lähistöllä\nmaassa. Emolintujen huolestunut käyttäytyminen ilmaisi sen. \"Kylläpä\njänkälinnuilla on hätä\", sanoi opas; \"se on soma lintu tuo tuikkunen,\nmikä lie, lappalainen sitä nimittää kuskastaksi; se asustaa enimmäkseen\nsuomailla, mutta pesii myös täällä tunturin metsättömällä\njäkälärinteellä.\"\n\nNoiden jänkälintujen ja korvissa tinisevien, mutta pikiöljyä,\nlavendeliöljyä ja etenkin neilikkaöljyä karttavien sääskien lisäksi\nretkeläiset tarkkailivat taivaltaessaan toisiakin siivellisiä,\nvarsinkin mielenkiintoisia, Lapin erämaalle ominaisia lintuja.\nEsimerkiksi kuusankoja ja tilhiä. Näitä kumpiakin osui polun varteen\njylhässä, kirveenkoskemattomassa kuusikossa, ns. suojametsäalueella\nvähän ennen Pallasjärvelle saapumista. Kuusankoja (kuukkoisiksi niitä\nnimitti opas; lapinkielellä kuossak) nähtiin useita. Kovaäänistä\nkävelykeskustelua kuullessaan nuo uteliaasta luonteenlaadustaan\ntunnetut pohjoisten havumetsien uskolliset asukkaat, päältä\npunaharmaat, alta ruosteenruskeat ja melkein närhin kokoiset linnut\nlensivät esiin. Ihmettelevästi rätisten ne seurasivat kulkijoita pitkän\nmatkaa hyppelehtien heidän luonaan maassa ja kuusien alimmilla oksilla.\nTilhet taas, nuo meille kaikille tutut pihlajalinnut, jotka syksyisellä\nmuuttomatkallaan kiertelevät Keski- ja Etelä-Suomessa, sirisivät\nvienosti ja surunvoittoisesti harvalla, mäntyjä ja kuusia kasvavalla\nkangasmaalla, jonne Pallasjärvi jo näkyi. Tuon tutun syksyisen ja\nsyystalvisen sirisevän äänen kuuleminen kuumana kesäpäivänä tuntui\noudolta etelän ihmisistä. Sekin seikka muistutti oltavan\n\"ulkomaanmatkalla\". Sirinälintuja, korvarastaita, joiksi opas niitä\nsanoi (lapinkielellä pällje-rastis), oli vain kaksi mäntyjen\nlatvakerkissä. Niiden pesä oli ehkä niillä tienoin. Tällainen pesä,\njoka on visusti \"naamioitu\" pienillä kuusenrisuilla, jäkälällä ja\nnaavalla, oli niihin aikoihin, kesäkuun lopulla munasta kuoriutuneiden\npoikasten kotina. Jätkä kertoi oppaalle, että tilhen pesämeininki oli\ntieteelle arvoitus aina vuoteen 1856, jolloin vihdoin englantilaisen\nJ. Wolleyn palkkaama linnunmunien museokerääjä löysi ensimmäisen\ntilhenpesän tästä läheltä, Pallasjärven pohjoispuolelta, Kyrönkylän\nalueelta, aivan Kittilän ja Enontekiön rajalta. Se oli kuusessa,\nlähellä runkoa. Tilhi tekeekin pesänsä useimmin kuuseen, toisinaan\nmäntyyn. Munia kuuluu olevan 5 tahi 6, ja ne ovat siniharmaita,\nmustanruskeapilkkuisia. Tilhien pesiä on kyllä myöhemmin löydetty\nuseita, kun kerran siihen \"opittiin\". Edellä mainittu englantilainen\nWolley muuten asui Muoniossa ja välitti Lapin lintujen munia, poikasia\nja pesiä ulkomaiden luonnontieteellisiin museoihin. Hänen\npalveluksessansa mainittuja kokoelmaesineitä keräämässä oli satoja\nalkuasukkaita Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa. Lintujen pesimätapojen\ntunteminen lisääntyi paljon tänä aikana. Muonion nimi oli tunnettu\nkaikkialla maailman lintutieteilijäin keskuudessa.\n\nLinnuista puhuttaessa opas kertoi, että tällä kankaalla oli toissa\nkeväänä saatu ammutuksi kotka. Se oli suuri, levitettyjen siipien\nkärkien väli 3 metriä. Kotkien ja muiden petolintujen lukuisuudesta\nhuolimatta on riistalintuja runsaasti Pallasjärven tienoon laajoilla,\naivan hakkaamattomilla metsäalueilla, etenkin järven pohjoispuolella.\nPallasvuoriston ja sen pohjoispuolella olevien tunturien\nlakipaljakoilla tavataan metsäkanaa, riekkoa pienempi tuntuririekko eli\nkiiruna (opas nimitti sitä kierunaksi ja ohjasriekoksi; lapinkielellä\nse on kirun). Näillä mailla asustaa myös ahmoja, ilveksiä ja karhuja.\n\nNäitä puheltaessa saavuttiin eteen ilmaantuneelle Pallastalon\nvainioaukealle, laajan Pallasjärven rannalle. Retkeilijät tunsivat\ntulleensa uuteen, salaperäiseen maailmaan. Tunnelma oli romanttinen,\nnäköala viehättävä. Vaikka rantaäyräällä, vasemmalla kohoavan\nPallasvuoriston laitatunturin seinämän juurella vähäisinä kyyhöttävät\nPallastalon rakennukset näyttivät olevan pahasti rappeutuneet.\n\nRetkikunta saapasteli \"päärakennukseen\", Pallasjärven tilan entiseen --\nriiheen. Siellä tavattiin tämän laajan erämaaseudun ainoat asukkaat.\nHeitä oli neljä kappaletta: isäntä Nestori, emäntä Hilda, poika Joona\nja koira Tarkka. Riihipirtti oli ahdas ja sekainen -- liesiuuni,\nkaksikerroksinen seinäsänky, kaappipöytä, penkki ja pari jakkaraa,\nikkunalla muutamia huonekasveja. Sydänmaan köyhä pirtti\nalkeellisimmassa muodossaan. Sen ystävällisten asukkaiden kanssa\ntultiin tutuiksi hyvin pian.\n\nTulokahvia juotaessa johtaja haastatti Nestori-isäntää, pitkänhuiskeaa,\nvanhanpuoleista miestä:\n\n-- Ottakaapas kahvia, isäntä.\n\n-- Paljon kiitoksia. Ehkä kahvi nyt maistuu, kun kolmeen viikkoon ei\nole meidän kannattanut juoda sitä ollenkaan.\n\n-- Kuka tämän talon omistaa?\n\n-- Valtio. Tämä on metsähallituksen hoidossa. Vaikka eihän tämä talo\nole aivan niin hyvässä reilassa kuin se uusi eduskuntatalo kuuluu\nolevan. Valtiolla on taloja monenlaisia.\n\n-- Keltä valtio tämän osti ja mitä maksoi?\n\n-- Muoniolaisen kauppiaan Kolströmin perilliset tämän talon ja tilan,\nnoin 700 hehtaaria, myivät 250.000 markalla muutamia vuosia sitten.\n\n-- Valtio aikoo perustaa tähän luonnonsuojelualueen.\n\n-- Niinhän sillä tuntuu olevan meininki, mutta eipä tuosta ole tullut\nvielä totta. Eduskunta ei ole tehnyt lopullista päätöstä, vaikka kauan\nmuokatun lakiehdotuksen hyväksymisen tieltä kuulutaan nyt poistetun\nkaikki esteet -- siitä oli äskettäin kirjoitus sanomalehdessä.\n\n-- Tämä alue taitaa olla suurin niistä ehdotetuista.\n\n-- Eiköpä liene. Vaikka sitä on nyt tässä viimeisessä\nesityksessä aikalailla pienennetty, jo toisen kerran. Aikaisempi\nPallas--Ounastunturin luonnonsuojelualueen pinta-alaehdotus oli suuri,\nmuistaakseni 850 neliökilometriä. Oli siitäkin lehdessä.\nSuojametsäkomitea ja tämän piirin metsänhoitaja Montell tästä\nsuojelualueasiasta ensimmäiset ehdotuksensa tekivät. Erikoisen\ninnostunut siihen puuhaan oli Montell, mukava mies, vanhapoika vielä\nainakin siihen aikaan, taitaa asua nyt Turussa, ehkä tunnettekin.\n\n-- En tunne. Miten paljon täällä käy matkailijoita?\n\n-- Viime kesänä kävi lähes 400, pari sataa nimeä on tuossa\npäiväkirjassakin -- tunturissa kävijöitä ja lohestajia; tässä\nPallasjärvessä näet rautu puree uistinta ja pitkänsiiman syöttiä.\nKyllähän tästä tienoosta muodostuu epäilemättä huomattava\nmatkailupaikka. Tarvitsee vain tulla tunnetuksi, enemmän reklaamia. Ei\nhaittaa, vaikka kävisi pahimmassa tapauksessa niin, ettei tätä\njulistettaisikaan suojelualueeksi. Eiväthän nuo komeat tunturit karkaa\nminnekään. Pallas--Ounasvuoristo, jota on sanottu Suomen\n_ihanteellisimmaksi_ retkeilyseuduksi, pysyy paikoillaan ja on yhtä\nkomea kuin ennenkin... suojelemattakin, jos siksi menee. Ja onhan se\nmetsähallituksen suojeluksessa. Matkailijoille pitäisi tänne ainakin\nrakennuttaa maja ja hommata ruokatarpeita, ettei tarvitsisi itsekunkin\nkaikkea ruokapuolta tänne pussissansa kantaa, niin kuin nykyisin, kun\nmeiltäkään yksilehmäisiltä ei ylety kenellekään mitään annettavaksi.\nSuojelualueen perustamisehdotuksen mukaan rakennetaan tälle alueelle\nkaksikin vartio- ja kävijöiden majalataloa, toinen tähän paikkaan ja\ntoinen tästä pohjoiseen päin, muutamaan sopivaan kohtaan Ounastunturin\nvuoristossa, jonne on mukavin kulkea Enontekiön kirkonkylän kautta.\n\n-- Vai niin. Niinhän se taitaa olla. Ottakaapas toinen kuppi kahvia.\nPullan kanssa vielä. Ja on siinä kaadettu kaikille.\n\nNestori otti kahvia ja kysyi puheenaihetta muuttaen:\n\n-- Joko siellä etelässä on kauan ollut kesä?\n\n-- Toukokuun jälkipuoliskolta alkaen.\n\n-- Vai niin aikaiseen. Toista on täällä. Tästä Pallasjärvestäkin\nhävisivät viimeiset jäälautat vasta kesäkuun 22 päivänä. Ja kesäkuun\n18 päivänä minä vielä ajoin porolla jäätä myöten auringon paistaa\nhellittäessä kello puoli 12 yöllä; kävin tuolla Raattamankylässä,\nOunasjokivarressa, lähimmässä \"naapurissa\", yhdeksän kilometrin\npäässä... viemässä pois lainaporon. Mutta syksyllä tämä Pallasjärvi\npysyy sulana tämän seudun vesistä viimeiseksi. Se jäätyy vasta lokakuun\nlopulla tahi marraskuun alussa, tämä kun on hyvin syvä.\n\nNestori Maununen, kolmisenkymmentä vuotta Lapissa asunut, jostakin\nKeski-Suomen pitäjästä kotoisin oleva mies, oli kirjoja ja lehtiä\npaljon lukenut, hyvin puhelias, vitsikäs ja ystävällinen.\nPuutteenalaisen elämän painostusta ei havaittu hänessä. Kovat\nkokemukset eivät ole saaneet lannistetuksi tätä useassa suhteessa\nomalaatuistansa \"erämaan ritaria\". Maailman koettelemukset ja korven\nankara mutta vapaa ja rauhallinen, suuria kauneusarvoja sisältävä elämä\novat miehestä muovanneet vuosikymmenien kuluessa sen, mikä hän on --\nPallasjärven Nestori, sisäisesti hieno mies, tunturilla kävijäin ja\nlohestajain, hyvinkin suurten herrain ystävä, maan mainio tarinamies.\n\nMiten riemukkaasti hän kertoikaan näille matkailijoillemme jo heidän\ntulopäivänään esimerkiksi upporikkaan, hulluna pidetyn \"Kotlannin\näijän\" varsin oudoista edesottamisista:\n\n-- Vai ette ole kuulleet puhuttavan Kotlannin äijästä, joka täällä\nPallasjärvella tämän talon omistajana kolmen vuoden aikana, noin\nneljäkymmentä vuotta sitten, tuhlaili kummallisella tavalla suurta\nsummatonta omaisuuttaan. Kotlannin äijäksi sitä vain sanottiin; se oli\njokin ulkomaalainen, enklantilaisia lehtiä se ainakin näkyi lukevan,\nvanhanpuoleinen ja arvokkaan näköinen herra. Ilmestyi ensin tuonne\nMuonion kirkonkylään. Taisi tulla Ruotsin puolelta. Osti sitten tämän\ntilan ja yritteli tätä asua. Keräsi kymmeniä miehiä tänne töihinsä.\nMaksoi senaikaiseksi hyvänpuoleisen palkan, 4 markkaa päivältä. Työtä\npiti tehdä ahkerasti, mutta työn piti olla sellaista, ettei siitä ollut\nmitään hyötyä hänelle eikä muille. Rakennutti tähän talonkin, joka oli\nnäöltään kuin kirkko. Siinä oli tornikin. Tuossa on rantakentällä vielä\nvähän jäljellä sitä Kotlannin äijän kirkon kattorustinkia. Olettehan\nsen siinä nähneet. Sehän on laitettu vain pyöreistä, kuorimattomista\nmaloista, päreistä ja tuohilevyistä, se koko kyhäys, joutavanpäiväinen\nrötös. Ja toinenkin rakennus laitettiin, oikein kaksikerroksinen talo.\nMuutaman vuoden kuluttua se hullu mies puratti nämä rakennukset.\nToisen, sen kirkon, purkaminen jäi tosin hiukan keskeneräiseksi.\nPurkamistyö tehtiin, se, mikä tehtiin, niin tuhannen perusteellisesti,\nettä kaikki naulatkin oikaistiin ja asetettiin takaisin\nnaulalaatikkoihin suoriin, säännöllisiin riveihin. Siinäpähän työtä\npiisasi. Aaro Möykkysen pikkutytöllä äijä leivotti päiväpalkoin koko\nkesän ajan savikakkuja, jotka sitten pienten kaarnalaivojen lastina\nseilautti myötätuuleen Pallasjärvelle. Tätä tarkoitusta varten\nsoudettiin savea monella veneellä järven koillispäästä, puolenkymmenen\nkilometrin takaa, ja toistakymmentä miestä haalasi kaarnaa metsästä ja\nvuoleskeli siitä savenkuljetuslaivoja. Satoja tämmöisiä paatteja lähti\nsinä kesänä tästä rannasta. Ja monta muuta hullutusta.\n\nNiinkuin sekin suuren, mahdottoman veneen vedättäminen miesvoimin\nKemijärven Luusuasta suoraan läpi metsien Kittilän Alakylään asti,\nvaikka jokia myöten kuljettaminen olisi tietenkin ollut paljon\nhelpompaa ja halvempaa. Metsää kaadettiin seitsemän metrin leveydeltä\nveneen vetoreitiltä. Äijä haki siihen luvan metsähallitukselta. Ja sai\nmaksaa tietysti kaadettujen puiden arvon, kymmeniä tuhansia markkoja.\nMutta mitäpä äijä siitä välitti. Seisoi vain veneessään, piteli\nruotelia ja sanoi niille, jotka häntä hulluksi moittivat, että \"en minä\nole hylly, vaan minu veli oli hylly, se kun nostatti tämmöne iso vene\nkorkia torni ja kun sinne sai, niin putotti alas\".\n\nKotlannin äijä aikoi tuoda veneensä tähän Pallasjärveen, mutta kun\nMuonion miehet, sen veneen vetäjät, lähtivät kotiinsa heinäntekoon, jäi\nvene Kittilän Alakylään ja mätäni siihen. Jäännöksiä näkyy vieläkin.\nVeneen kajuutan ukko kuitenkin vedätytti tänne Pallasjärvelle. Kun äijä\nei maksanut palkkoja työnsä kesken jättäneille veneen vetäjille,\nhaastoivat miehet hänet tästä oikeuteen. Äijä tietysti hävisi selvän\nasian. Hänet tuomittiin maksamaan palkat korkoineen ja käräjäkuluineen.\n\"Nyt mine kylle maksa\", naureskeli hullu mies hyvillään -- menihän\nsilläkin tavalla rahaa mahdollisimman paljon turhaan.\n\nJa kuluihan sitä vähän verran siinäkin jauhojen hankinnassa. Kerran\nnäet äijä olisi tarvinnut suuren määrän leipäjauhoja useille kymmenille\ntyömiehilleen, jotka huiskivat kirkonrakennus- ja kaarnalaivatöissä\ntäällä Pallasjärvellä. Keimiöniemen talossa Jerisjärvellä olisi ollut\nmyytävänä jauhoja, mutta äijä piti niitä -- liian kalliina. Muutamasta\nmarkasta tuli riita. Äijä osti muualta jyviä korkeanlaisella hinnalla\nja vedätti ne Raattaman myllylle jauhatettaviksi. Se tuli tietysti\nmaksamaan melkoisesti. Mutta kun myllyä ei pitkiin aikoihin ollut\nkäytetty, kun ei katsottu kannattavan sitä korjata, haetti äijä\nkorjaajamestarit kaukaa toisista pitäjistä ja laitatti myllyn hyvään\nkuntoon, rakennutti melkein kokonaan uudestaan, ja jauhatti jyvänsä.\nNiistä tuli tietysti hyvin kalliita jauhoja, paljon kalliimpia kuin ne,\njoita ei sopinut ostamaan Keimiöniemestä.\n\nKerran äijä teetti sepällä rautaiset hankatapit ja naulautti ne\npaikoilleen veneen laitoihin. Sepän lyötyä viimeisen naulan äijä\nkomensi: \"Ota irti kaikki tappi ja siirrä sijansa perä päin ja lyö\nsiihen kiini.\" Seppä sanoi, että \"kun vaan palkan maksat, niin saatan\nkait minä siirrellä näitä vaikka lopun ikääni.\" -- \"Maksan, maksan\",\nvakuutti äijä, \"naula kiini ja revi irti viis kerta, viis kerta.\" Ja\nseppä teki työtä käskettyä. Samanlaista hommaa oli myös savireen\nraudoittaminen. Ja moni muu. Äijä näytti nauttivan hullutteluistaan.\nPääasia oli, että paljon rahaa meni joutavaan. Mutta kerjäläisille ei\nantanut muuta kuin eräälle miehelle kerran 25 penniä ja senkin vasta\njuoksutettuaan häntä useina päivinä luonaan pitkän matkan takaa, sanoen\naina, että \"tule huomena, tule huomena, sitte mine anna.\" Ja kun\nviimein antoi sen piikin, niin kysyi, että \"onko nyt hyve mieli?\" Mies\nkirosi ja lähti. Mutta äijää nauratti makeasti.\n\nVaan tuli se totiseksikin kerran, kun -- rahat loppuivat eikä kukaan\nantanut Muoniossakaan lainaksi hänelle 600 markkaa työmiesten\nruokarahoiksi, vaikka äijä näytti kirkonkylän rikkaalle kauppiaallekin\npientä mustakantista kirjaa, mutta kun siinä oli vieraskielistä\nkirjoitusta, ei siitä kukaan ymmärtänyt mitään. Vasta kun kirja vietiin\nmetsänhoitajan nähtäväksi, selvisi asia. Se oli enklanninkielinen\npankkitalletuskirja, ja metsänhoitaja sanoi, että tämä kirja vastaa\nkoko tätä kylää; voitte antaa ukolle rahaa lainaksi siksi, kunnes posti\ntuo hänelle sitä Enklannista. Ja rahaa lähti. Eikä äijältä sen useammin\nraha loppunutkaan. Äijä oli, ihme kyllä, hyvä sepäntyön tekijä, mutta\nei viitsinyt tehdä muuta kuin korjaili pyssyjä. Hän oli myös tarkka\nampuja. Metsästelikin Pallasjärvellä ja Muoniossa. Soudatti myös\nuistinta. Itse istui veneen perässä. Mutta kun kala tarttui, pelehti\nsen kanssa tahallaan niin taitamattomasti, että kala luiskahti usein\nirti koukusta. Ja siitä äijä oli mielissään.\n\nTämä kummallinen mies määräsi testamentissaan ruumiinsa poltettavaksi\nja tuhkan pulloon pantavaksi. Hän kuoli Muoniossa. Muuan vanha\nnaishenkilö, ihan ummikko, haki äijän ruumiin ulkomaille poltettavaksi\nja kysyi, metsäherran tulkitessa, että jäikö tämä vainaja kellekään\nmitään velkaa; jos jäi, niin minä maksan. Mutta ei jäänyt, kaikki oli\näijä suorittanut.\n\nSemmoinen oli Kotlannin äijä. Mikä oli miehiään -- ei tiennyt tarkkaan\nkukaan. Arvoitukseksi se jäi.\n\nMatkalaisten siirryttyä Nestorin pirtistä \"omalle puolelleen\",\nPallastalon entiseen, ränsistyneeseen asuinrakennukseen, näkivät he\nsiellä Kotlannin äijän muistoja -- pienen kamaripöksän seinät\nja katto oli tapiseerattu englantilaisilla _The Times_-lehdillä. Ne\nnäkyivät olevan vuodelta 1892. Joukossa oli myös mainitun lehden\nsunnuntailiitteitä sekä joitakin Oulussa v. 1900 ilmestyneitä _Louhen_\nnumeroita.\n\nKamarin vieressä olevan pirtin uuni oli rikki, joten sitä ei voitu\nlämmittää eikä ollut minkäänlaisia huonekaluja. Vieraiden oli syötävä\npermannolla ja nukuttava havuvuoteilla lattialla. Nestorin emäntä\nlainasi tyynyn ja \"täkin\". Hän antoi myös seuraavana aamuna sen verran\nmaitoa, että kahvi saatiin valkaistuksi. Enempää ei ylettynyt ainoasta\nlehmästä.\n\nKulkulan isäntä lähti palaamaan kotiinsa, saatuaan 50-markkasen\nopastuspalkkiokseen. Hän kutsui toisenkin kerran vielä joskus tulemaan\nJerisjärveä ja Pallasjärveä katsomaan, \"jos ei ennen, niin ainakin\nsitten kun Rauhalankylästä tänne kulkiessa ei enää tarvita opasta, kun\najatte komiasti autolla ihan tähän Pallasjärven rannalle, kauniin\nKeimiöjärven lähitse, kuten jo on suunniteltu. Vai tulisiko tie\nJerisjärven länsi- ja pohjoispuolitse? Ja yhtyisi valmistumaisillaan\nolevaan maailman pohjoisimpaan poikkitiehen, joka johtaa\nRauhalankylästä Jerisjärven eteläpuolitse Muonion kirkonkylään. Se\npoikkitie tästä puoleen tuopi matkailijoita tänne Pallasjärvellekin --\nRovaniemen sekajuna-auto kuuluu jo kolmen viikon kuluttua alkavan\nkuljettaa matkustajia sitä uutta tietä myöten, käyden Muonion kirkolla\nasti.\"\n\nHerra ja rouva lepäilivät koko päivän, istuskelivat luontoa ihaillen\nPallastalon pihanurmikolla ja järven rantapenkereellä sekä haastattivat\nmukavapuheista Nestori-isäntää. Pallastuntureille kiipeäminen oli\nsiirretty seuraavan päivän urakaksi.\n\nJätkä souteli uistinta ajankulukseen. Siinä vain lähellä Pallastalon\nrantaa. Vaikka olisi ollut väljyyttä käydä etempänäkin, sillä\nPallasjärvi on 6 km pitkä kaakosta luoteeseen ja suurin laajuus lähes\n5 km. Kala tuli. Professor-uistimeen tarttui, noin puolitoistakiloinen.\nLohen sukua se oli, rautu, taimen, järvilohi. Se innosti soutamaan\nvielä toisen tunnin ajan -- turhaan. Mutta kalamiehen mieli oli hyvä.\nTulihan edes yksi kaunis kala.\n\nSoutaja veti uistimensa veneeseen, nosti airot koholle vedestä ja\nkatseli tuntureja. Ne kuvastuivat veteen värikkäinä pehmein, läikkyvin\nääriviivoin, nuo jylhät, mahtavat huiput, lännessä lähellä rantaa\nNestori-isännän tietämän mukaan kaksitoistalakisen, laajan\nPallastunturiston itälaidan tunturikerot pitkänä jonona -- Välivaara,\nPallaskero, Pyhäkero, Nammalkero, Rihmakuruvaarat, Jäkäläkero ja\nSaivokero. Näiden takaa näyttelivät kaljuja lakiansa Laukukero,\nHimmelriiki eli Taivaskero ja Orotuskero. Vuoriston korkein huippu on\nTaivaskero, n. 544 m Pallasjärven pinnasta ja n. 820 m merenpinnasta.\nLähinnä sitä ovat korkeimpia Pyhäkero ja Nammalkero, jotka kohoavat 800\nmetrin vaiheille. Taivaskeroa korkeampia maassamme ovat ainoastaan\nerinäiset Enontekiön luoteisimman kolkan tunturit. Taivaskerolle on\nPallastalosta n. 10 km:n ja muille lähimmille keroille n. 6 km:n matka.\nIdässä ja kaakossa päin rannalla näkyi Lusmavaara ja Matorova, etelässä\nLommoltunturi, jonka korkeus kuului olevan n. 650 m mp:sta. Hiljainen\ntuulenviri kuljetti venettä ulapalle päin miehen unohduttua\nkatselemaan kauan ja hartaasti noita tummansinertäviä, paikoittain\nvaaleankeltaisina ja karmosiininpunaisina hohtelevia tuntureja ja\npohjoisen rannan yllä helottavaa keskiyön aurinkoa.\n\nLuonnonihailija tunsi voivansa viipyä kauan, hyvin kauan\nPallasjärvellä.\n\nHän eli kuin uudessa, entistä paremmassa ja valoisammassa maailmassa.\n\nHän oli Pohjolan jylhänkauniin tunturimaan hurmiossa, Lapin lumoissa.\n\nPallasjärveä ei ole suotta sanottu Lapinmaan järvien kirkkaimmaksi\nhelmeksi.\n\n\u003Ctb>\n\nAurinkoisena aamuna lähdettiin kiipeämään Pallastunturiston huipuille.\nOpasta ei tarvittu muutamien kilometrien päässä näkyville, lyhyehkön\nmetsätaipaleen takaisille tuntureille, mutta retkikunnan täydennykseksi\ntulivat ne nurmijärveläiset herrasmiehet, jotka olivat sen kanssa\nkulkeneet Kittilän kirkolta Sirkankylään. He olivat vähässä ajassa\nennättäneet paljon. Olivat ensin käyneet Levitunturilla, sitten ajaneet\npaikallisella yksityisautolla Sirkankylästä Rauhalaan, jatkaneet\nmatkaansa apostolin kyydillä ja oppaatta Keimiötunturille ja sieltä\nvielä joutuneet iltayöksi tulille levähtämään Sammaltunturille. Täältä\nvihdoin aamulla kukon laulun aikana saapuivat Pallastalon vanhan\nasuinrakennuksen pirtin permannolle havuvuoteille muutamiksi tunneiksi\nnukkumaan. Siitä noustuaan jo jaksoivat lähteä tutun retkikunnan mukaan\nyrittämään kiipeämistä ensin lähimmille huipuille, Pallaskerolle ja\nPyhäkerolle. Kevyin kantamuksin -- vain päivän eväät ja\nvalokuvauskoneet -- retkeilijät kävelivät Pallastalon pihasta länttä\nkohti kuusikkoon johtavaa, selvästi näkyvää polkua lähes kilometrin\npäässä olevalle pienen Pyhäjoen ylimenopaikalle. Mutta siitä oli\nkäännyttävä takaisin taloon. Ei päästy joen ylitse, sillä tulvavesi oli\nvienyt siltapuut. Ainakin pari päivää aikaisemmin ne vielä kuuluivat\nolleen paikoillaan. Oli mentävä veneellä Pallasjärveen laskevan\nPyhäjoen suun taakse tunturien puolelle.\n\nMetsämatkalla oli seurana paljon kovin kiusallisia pikkulintuja, suuria\nkorpisääskiä. Pikiöljy joutui ahkeraan käytäntöön. Mutta Pallaskeron\nrinteellä, metsärajan yläpuolella, ei enää tarvinnut voidella kasvoja\nmustalla, miellyttävätuoksuisella Lapin parfyymilla. Keron kaakkoiskuve\noli sileämaastoinen ja loivanlainen. Hyvä oli kuljeksia muuallakin\nlakimailla, mennä kurupainanteen pohjitse Pyhäkerolle ja siitä vielä\nHimmelriikin korkeimmalle kiireelle, kivilohkareista kootun\nkolmiomittausmerkin luokse.\n\nSieltä avautuva näköala on unohtumaton. Tuo suunnaton rajattomuus,\nkaukosiintoinen kaiken loitompana tasaiselta näyttäväisyys ja\nalakuloinen erämainen yksinäisyys ei ole suinkaan helposti sanoin\nkuvattavissa. Tuo kaikki, tämä totunnaisuudesta poikkeava näkymä, sen\nvaltavuus ja sen tuoma tunnelma on kunkin omin silmin nähtävä ja\ntunnettava, ja vietettävä hiljainen hetki sen lumoissa, kuin\nrukoukseen, pyhään kirkkohartauteen vaipuneena tuntien mitättömyytensä\nkaiken tämän suuren ja avaran ympäröimänä... tuntien jotakin outoa,\nselittämätöntä kaihoa, onnea, riemua -- ehkä siitä, että on voinut\ntulla tänne etäiseen erämaahan, tälle kirkastuksen vuorelle sieltä,\nmissä on paljon, sanomattoman paljon ahdistavaa ja matalaa...\n\nTaivaskerolla katselija seisoo todellakin kuin lumoutuneena. Hän\nkatsoo... katsoo, mietteisiinsä unohtuneena tuijottaa etäisyyteen.\nKaukana luoteessa, kahdeksantoista penikulman päässä, Norjan rajalla,\nhäämöttää kuin pilvikangastuksena Suomen korkeimman tunturin Haltin\n(Haldishohkan) viisihuippuinen, 1.324 metrin korkeuteen merenpinnasta\nkohoava lumiharteinen selänne, vieressänsä erittäin kaunismuotoisen\nRitnitshohkan 1.312-metrinen kärki, sekä hajallaan ympäri \"käsivartta\"\nnelisenkymmentä 1.000 m korkeampaa huippua, mm. Kahperusvaarat (1.130\nm), Terbmisvaarri (1.025 m), Toskalharji (1.022 m), Järdnoaivi (1.014\nm) ja kuuluisan Kilpisjärven rannalla 1.023 m korkea Saana ja Malla,\njoka hyvin erikoisen ja rehevän kasvistonsa suojelemisen vuoksi on\nollut v:sta 1916 julistettuna väliaikaisesti luonnonsuojelualueeksi.\nNäitä etelämpänä välkähtelevät auringon paisteessa laajan Peeravaaran\n(929 m), terävän Virdnin (913 m) ja patapäisen Ropin (940 m) sekä\nkymmenien muiden tunturiharjanteiden ja -huippujen enimmäkseen oudon\nterävät, lumiset lakimaat.\n\nTuo näky on ihana, juhlallinen... Ja Ruotsin puolelta erottuu\nepätasaisesta maastosta näkyviin eräs valkoiseksi maalattu kirkko\nkorkean vaaran rinteellä, Herran huone mittaamattoman laajana ja\ntummana leviävän erämaametsän ympäröimänä. Valkoisina kumottavat myös\nluoteisella ilmansuunnalla Pallasvuoriston jatkon, noin 15 km pitkän\nOunas- eli Ounistunturiselänteen korkeimmat huiput Outtakka (762 m\nmp:sta) ja Pyhäkero (730 m). Huomattavia ovat myös saman ryhmän\nVuontiskero (719 m) ja Lumikero (707 m). Niiden välisessä Lumikurussa\nsäilyy ainaisesti sulamatonta lunta. Tämän läheisyydessä sijaitsee myös\n550 m korkea Suastunturin selkämä, joka pohjoisessa päättyy erittäin\nhuomattavaan matkailunähtävyyteen, Pahakurun sokkeloiseen, mahtavaan\nrotkomuodostumaan. Siellä näkyy myös lehtoisten maiden lävitse\nluikertelemassa Pahajoki, johon aiotaan \"istuttaa\" majavia ja jossa\nmuuan mielenkiintoinen, salaperäinen Lapin lintu, pieni ja musta\nkoskikara pesii. Siellä on eräs kuivunut järvi, siellä myös kaunis\nSaarijärvi korkealla selänteellään, sekä Sieppijärvi, Keräsjärvi,\nSaivojärvi..., lännessä päin huomattavimpina Utkujärvi, Liepimäjärvi ja\nlähinnä harvinaisesta kalaisuudestansa kuuluisa suurehko Vuontisjärvi.\nAikaisemmin toisessa yhteydessä mainitun Taivaskeron viereisen,\nPallasjärven rannan läheisyydessä juontavan kerojonon lisäksi näkyvät\nTaivaskeron toisella, läntisellä sivustalla lähellä Pallasvuoristoon\nkuuluvat Palokero, Sieppikero, Puukero ja Laukukero. Pallasvuoriston\nnähtävyyksiä ovat myöskin syvät Rihmakuru, Rööninginkuru ja Pyhäkuru,\njossa on kaikkina kesinä sulamatonta lunta. Vaihtelevin näköala\nTaivaskerolta on etelään päin, etupäässä Jerisjärven ja Äkäsjärven\nansiosta. Rantakeroilta katsoen on Pallasjärven näkymä viehättävin.\nPohjoisesta päin näkyy vesiä vähän ja nekin pieniä, mutta keroja, aina\nvain keroja, niitä riittää, samoin metsää... metsää, laajalti Lappia,\nsiniutuun kadoten...\n\n    Maa suur ja avara,\n    sen kaikki tavara,\n    sen perustus ja ääret,\n    sen vuoret, virrat, meret,\n    kaik mitä maa vaan kantaa\n    Herralle kunnian antaa.\n\nRouva hyräili tätä virren säkeistöä seisoessaan Himmelriikin huipulla.\nTuo tuntui aikaan ja paikkaan nähden hyvin sopivalta.\n\n-- Olipa hyvä, että meille sattui näin selvä ilma, jota autere ei\nsamenna -- näimme nuokin Enontekiön etäisimmät tunturit, Haitit ja\nmuut, sanoi helsinkiläisherra.\n\nKun Taivaskeron huipulta laskeuduttiin alemmille kukkuloille ja niiden\nvälisiin kuruihin, risteilivät nurmijärveläiset herrat ketterästi\naukeilla, jäkäläisillä ja hienosoraisilla lakimailla keräämässä\ntunturikasveja. Niitä he löysivät runsaasti, muutamia harvinaisiakin,\nkuten erään pajulajin. Näitä kalliita luonnonaarteita herrat\nluovuttivat kohteliaasti myöskin retkikunnan rouvalle, joka harrasti\nkasvien keräämistä. Helsinkiläisherra piti enemmän \"ammattimaisesta\namatöörivalokuvauksesta\" kuin botanistisista puuhista. Tavaroiden\nkantaja piti hiljaisessa mielessään varmimpana ja vaivattomimpana\ntutustua Pallastunturiston erikoislaatuiseen kasvistoon\ntieteellisen kirjallisuuden välityktyksellä, myöhemmin havaitakseen\nPallas--Ounastunturin vuoristomaiden muodostavan tunturikasveista\nsangen rikkaan saarekkeen, joka on kasvilaadullisesti ympäristöstään\nmelkoisesti eroava. Tässä saarekkeessa nimittäin tavataan mm.\nriekonsara (_Carex lagopina_), vaivaispaju (_Salix herbacea_), liesu\n(_Cryptogramme crispa_), tunturihiirenporras (_Athyrium alpestre_),\nmusta sara (_Carex atrata_) lenkopiippo (_Luzula arcuata_), hapro\n(_Oxyria digyna_), lumileinikkö (_Ranunculus nivalis_), kääpiöleinikkö\n(_Ranunculus pygmaeus_) tunturiängelmä (_Thalictrum alpinum_),\ntunturiluhtakaali (_Cardamine bellidifolia_), närvänä (_Sibbaldia\nprocumbens_), lapinvuokko (_Dryas octopetala_), tunturitädyke\n(_Veronica alpina_), matala jäkkärä (_Gnaphalium supinum_),\nsammalsuokukka (_Andromeda hypnoides_) ja pari härkkilajia (_Cerastium\nalpinum_ ja _Cerastium trigynum_). Pallastuntureilla tavataan\nharvinaiset lajit, eräs rikkokasvi _Saxifraga rivularis_ ja _Aspidium\nlonchitis_.\n\nKasvistonsakin erikoisuuden vuoksi Pallas--Ounastunturien tienoot\nsopivat hyvin luonnonsuojelualueeksi.\n\nPallaskeron länsilaitamalla retkikunta aterioi, nuotiotulella\nlämmittäen lihasäilykkeitä ja kahvipannun pohjaa. Polttoaineina oli\npuun puutteessa käytettävä kanervia ja kuivuneita katajia. Kirkasta ja\nhyvänmakuista vettä löytyi pienistä hetesilmäkkeistä kuivalla ja\nkovatantereisella tunturin lakiaukeallakin. Ja olipa siellä myöskin\npuroja.\n\nEväitään nauttien retkeilijät istuivat tyytyväisinä ja arkisen elämän\nhuolista vapautuneina savuavan nuotion ääressä -- kuin antaakseen tämän\npolttouhrin tunturin kuvetta vasten suloisesti lämmittävälle,\nkorkeudessansa kirkkaana loistaen armollisesti katsovalle auringolle.\nHe uhrasivat Lapin luonnon kauneudelle ja suurenmoisuudelle, Pohjolan\nkesälle, erämaan vapaudelle -- kaikelle, mikä on elämässä ihaninta ja\nonnellisinta.\n\nJa katso, uhri oli otollinen: nuotiotulen sankka savu kohosi suoraan\nylös, kohti sinistä, pilvetöntä taivaankaarta. Ilmassa ei tuntunut\npienintäkään henkäystä. Tunturipaljun korkeudessa oli siellä harvoin\nsattuva tyyneys. Tunturituuli oli asettunut levolle helteen\npainostamana. Pallasjärven pinta päilyi alhaalla peilikirkkaana ja\nlaajana, melkein säännöllisen ympyrän muotoisena.\n\n-- Kylläpä tuo järvi on kaunis, ja sen takana tuo Pulkamovaaran\ntasaisesti kohoava metsäinen rinne niin ihana, lausahti rouva.\n\n-- Niin on, kyllä täältä nyt kelpaa katsella, sanoi Nurmijärven\nmaisteri, mutta näkisittepä tunturimaailman \"ruskassa\", kuten täällä\nsanotaan, syksyllä lehtien kellastuttua. Silloin metsänäköalat\nkomeilevat kirjavina. Niissä helottavat silloin sekaisin keltaiset,\nruskeat, punaiset, violetit ja siniset värilautumat. Syyskuussa\nmatkailijatkin näkisivät Lapin ruskan, syksyisen kauneuden. Sitten\neivät olisi myöskään vaivoina sääsket ja paarmat, eivät enää pienet\npolttiaisetkaan. Ja kävellessä ei tulisi liian kuuma. Monet pitävät\nenemmän Lapin syyskuusta kuin varsinaisista matkailukuukausista,\nheinäkuusta ja elokuusta.\n\nLaskeuduttiin tunturin jyrkkää rakkarinnettä myöten suoraan veneelle.\nSe oli aikamoista urheilua, hiukan hankalaa hommaa. Tunturin etelä- ja\npohjoisrinteet ovat melkoisen loivia ja rakkakivettömiä, mutta ei\nlähdetty kiertämään sieltä kautta.\n\nTunturiretkestä jätkä tunsi ruumiissaan sen verran \"morraalista\nvaikutusta\", ettei enää tehnyt mieli sinä päivänä uistinta soutamaan,\nvaan ilta kului tarinoidessa Nestori-isännän ja poika-Joonan kanssa\nyhtä ja toista erämaan oloista sekä katsellessa Pallasjärvellä\nvierailleiden nimikirjaa. Siitä löytyi muutamia yleisesti tunnettuja\nnimiä, mm. professorit K. Haataja ja K. Linkola Helsingistä, toimittaja\nY. Linkola Kuopiosta, maisteri Einari Merikallio Keravalta ja\ntaiteilija Lennart Segerstråle Porvoosta.\n\nTässä vieraskirjassa ei ollut mietelmiä, runoja eikä sanottavasti\nmuitakaan marginaalikommentarioita.\n\nNe oli näet sen sijaan raapustettu lyijykynällä talon vanhan\nasuinrakennuksen ovilautoihin ja muihin sileäpuisiin paikkoihin. Ja\nsiellä niitä olikin paljon. Melkein yhtä runsaasti kuin Hailuodon\nMatikanniemessä Tarilan metsästys- ja kalastuskämpässä, jota Saksaan\nsotaoppiin menevät jääkärialokkaat olivat käyttäneet piilopirttinään ja\netappipaikkanaan ja jonka yläritsin lautapohjaan Ilmari Kiantokin näkyi\nkirjoittaneen pitkän, tunnelmallisen kuvauksen oleskelustansa tässä\nrauhan majassa.\n\n\u003Ctb>\n\n_Urheilukalastus Pallasjärvessä_ on ollut kaikille vapaa ja jääneekin\nsellaiseksi (suojelualueen ehd. raja jakaa järven kahtia). Lohimiesten\nkesken on Pallasjärvi hyvässä maineessa. Yleisempää tietoa siitä on\nkuitenkin puuttunut tähän saakka, kun sitä ei ole mainostettu\nsanottavasti. Enemmän kuin Pallastunturiakaan. Pallasjärvi on kuitenkin\nviime vuosina alkanut vetää luoksensa \"lohiherroja\".\n\nEräs sellainen herra, ammatiltaan muutaman pohjoisen seurakunnan\nkirkkoherra, innokas ja tottunut kalastuksen harrastaja, Pallasjärven\nurheilukalastuksen erikoistuntija, on ystävällisesti antanut tässä\nesitettäväksi seuraavat tiedot:\n\nPallasjärven lohet (\"raudut\") ovat oikukkaita. Toisinaan niitä ei saa\nmillään pyydyksellä, ei uistimilla eikä pitkälläsiimalla. Kerran muuan\nmies heittää sätkäytti Pallasjärveen ei vähempää kuin 3.000 koukkua\nja sai -- 2 lohennimellistä. Mutta monesti on rautu hyvällä\nsyöntituulella. Silloin saa vähälläkin vaivalla hyviä saaliita; joskus\non pienempien joukossa 6-kiloinenkin. Sen suurempia Pallasjärvessä ei\nolekaan. Kesäkuun lopulta syyskuuhun saakka ns. taivaallisen yläkuun\naikana ja tyyninä päivinä, jolloin lohet nousevat lähelle veden pintaa,\npuree lohi parhaiten koukkua. Pallastalon puoleinen osa järvestä on\nyleensä hyvää rautuvettä. Pitkäsiimasyöttinä käytetään enimmäkseen\nsillejä, joita muualla maailmassa, Jerisjärveä etelämpänä nimitetään\nmuikuiksi. Pallasjärven lohille kelpaa kastematokin -- silloin kun\nkelpaa. Kastematoja ei ole saatavissa Pallasjärvellä. Jerisjärven\nnuottamiehillä Keimiöniemellä ja Rauhalassa on usein, varsinkin\nsyyskesällä, myytävänä muikkuja syöteiksi. Halcyon-uistin on\nosoittautunut ajoittain hyväksi lohenpyydykseksi Pallasjärvessä ja\netenkin Pallasjoen ja Ounasjoen koskipaikoissa, joissa se on myös\noivallinen harriuistin ja vielä parempi hauki- ja ahvenuistin. Tämän\nHalcyon-spinnerin tulee olla varustettu irtopotkurilla.\n\nPurolohien, forellien, onkiminen on huvittavaa ja usein hyvin\ntuotteliasta Pallastalon läheisyydessä Pyhäjoen suupuolella sekä\nPallasjärven luoteiseen nurkkaan Harrilammesta tulevassa joessa.\nHarrien onginta on tuloksellisinta Pallasjärvestä lähtevän ja\nOunasjokeen yhtyvän Pallasjoen koskien ja könkäiden, ns. Pallasjoen\npystyjen välisissä suvannoissa. Samoin Ounasjoessa niillä tienoilla ja\nlähistön sivujoessa Kuiva-Tepastossa. Kevätkesällä, korkean veden\naikana on yleensä kaikkialla lohen ja harrin uistelu ja onkiminen\njotensakin turhaa, hyvin vähätuloista. Ahnas hauki silloin kyllä\ntoisinaan tarraa koukkuun, -- siellä, missä haukea tavataan.\nPallasjärvessä ei ole haukea. Eikä myöskään niin tavallista kalaa kuin\nahven. Siinä on vain siikoja, harreja, rautu-lohia ja mateita. Lapin\njärvissähän on yleensä ainoastaan muutamia harvoja kalalajeja.\n\nHarreja pyydystetään perhoilla siten, että 5-7 pientä harriperhoa\nvedetään notkeissa koivukepeissä noin 4 metriä pitkien siimojen nenissä\nveneen jäljessä. Toinen mies sauvoo tahi soutaa venettä virrassa,\ntoinen päästelee harreja koukuista. Näin saadut harrit ovat enimmäkseen\npienenpuoleisia, mutta toisinaan niitä tarttuu perhoihin hyvin\nrunsaasti. Pyhäjoesta, aivan Pallastalon vierestä tarttuu perho-onkeen\nhanakasti tammakoita eli tammukoita, pieniä purolohia. Purolle on\nhiivittävä hiljaa, jäätävä seisomaan mieluimmin jonkin pensaan tahi\npuun suojaan ja soljautettava varovasti onki veteen (kuorimaton vapa ja\n4 metriä siimaa; forelli näkee valkoisen, kuoritun vavan ja pelkää sen\nhuiskumista). Purolle hiivittäessä ei saa taitella oksia eikä\nrouskutella risuja jalkojen alla, etteivät puron arat kalat karkkoaisi.\nOn myös varottava astumasta usein kauniskukkaisille, lapinleinikköjä ja\nlapinorvokkeja kasvaville, mutta petollisille ns. ryssänpäille,\nkorkeille saramättäille, jotka herkän irrallisina kallistuen\nkeikauttavat miehen pitkälleen lätäkköön ja liejuun. Purolohen syöttinä\nkäytetään poron rasvaa tahi forellin vatsaevän kohdalta leikattua\nvalkoista nahkasuikaletta.\n\nHyvänä syöntiaikana heinä- ja elokuussa on forellinonkijan syöttikoukku\nPyhäjoessa tuskin painunut syvemmälle veteen, kun siima kiristyy,\nvavassa tuntuu painavia nykäisyjä, ja pian on ankarasti temmeltävä\nforelli rantakankaalla. Tämä uudistuu muutamia kertoja, mutta sitten on\nonkijan paras muuttaa toiseen paikkaan, jos haluaa saada lisää kaloja.\n\nPurojen avorannoilla voi koettaa _uisteluongintaa_ hyvin pienillä\nkuparin- tahi kullanvärisillä lipoilla, jotka ovat lusikanterän\nmuotoisia. Tuskin ehdit usein vetää parin metrin vertaa iloisesti\nvilkuttavaa lipukkaa, kun vedenpinnalla räsähdellen hätäyksissään\nhyppivä kilonpainoinenkin harjus tahi tammukka on jo kiinni koukussa.\nSe loikkailee ilmaan kuin lohi, koettaen siten irtautua pyydyksestä.\nUsein se siinä onnistuukin. Toisinaan se tarraa villisti uudestaan\nsyötin kimppuun, jääden taas kiinni. Silloin onkijalta unohtuvat huolet\nja harmit, maailma ja sen pahuus. Mielen valtaa vain yksi ja ainoa\nkiihkeä mieliteko: saada kaloja, kaloja... vielä lisää, yhä enemmän\nkaloja, noita pulskia, hopeanhohtoisia harreja ja mustapilkkuisia\nlohenpoikasia. Ja kun syöttionki ei enää anna saalista sillä kerralla,\nvaikka onkimapaikkojasi vaihtelet, ja kun pikkulipukan houkutteleva\nvilkutus ei enää tehoa, muuta siiman nenään Halcyon-spinner, niin sillä\nsaat... saat varmasti jälleen jotakin. -- -- --\n\nEräs toinen kokenut kalamies on kirjoittanut: Harrin perhostaminen\nalkaa heti juhannuksen jälkeen ja jatkuu syyskuun alkuun, ollen\nparhaillaan kesän heleimpänä aikana. Silloin kansanmiehetkin kiskovat\nLapissa harreja talvikaloiksensa.\n\nHarreja perhostamassa liikutaan veneellä ja on onkivavoille\npoikkipuussa lovet ja veneen pohjalla puussa vapojen tyville reiät.\nLaitimmaiset vavat ovat muita pitemmät. Haavin pitää olla\npitkävartinen. Harri ottaa perhon parhaiten, kun annetaan veneen hiljaa\nsoudellen solua poikkivirtaan alaspäin. Suurimmat harrit saadaan\nkoskien ja nivojen sileiltä niskoilta niin läheltä vesihyppyriä kuin\nsuinkin sekä niiden alta tasaisesti vilistävästä virrasta. Suuret\nharrit oleksivat syvässä keskiuomassa, isojen kivien suojapuolella.\nSyvissä virroissa perhopyynti ei ole usein antoisa, mutta silloin sopii\nnoissa paikoissa käyttää pikkulippaa tahi devonia, ja silloin\ntavallisesti \"pääsee harrikeittoon puhaltamaan\".\n\nPerhostaminen on hauskinta rannalta heittäen. Forelli ei useinkaan\ntavoittele perhoa monta kertaa, mutta harri voi kymmenisenkin kertaa\niloisesti hypäten polskahtaa perhon perässä. Rannalta on siima\nheitettävä poikkivirtaan hiukan viistoon alaspäin, vavan kärkeä\nkäännettävä virran mukaan ja samalla hiukan kohotettava sitä. Suurimmat\nKarrit ottavat perhon syvässä vedessä veden sisästä, pienemmät jo\npinnalta. Onkijalle on sykähyttävä elämys nähdä harrin räiskivän\nvilkkaasti pinnalla perhoa tavoitellen. Harriperhoja on hyvin\nmonenlaisia. Useissa ostetuissa perhoissa on liiaksi höyheniä. Niitä on\nnapsittava saksilla vähemmäksi tahi ainakin lyhennettävä. Kokemus\nopettaa, millaiset perhoset missäkin vesissä ovat parhaat. Yleensä\nkäytetään pilvisellä säällä ja syksykesällä tummavärisempiä, poudalla\nja kesäsydännä heleämpiä. Harri syö parhaiten aamulla aikaisin sekä\niltapäivällä ja illalla. Samassa heittosiimassa voidaan käyttää useita\nerilaisia perhoja, lyhyissä (parin korttelin) kantimissa eri\nkorkeuksilla (sen verran väliä, etteivät kantimet ylety sotkeutumaan\ntoisiinsa). Hyvässä harripaikassa ja hyvän syönnin aikana ehtii\nkuitenkin yhdelläkin perholla kalastaa aivan tarpeeksi. Harriperhoja on\nvarattava mukaan useita, sillä ne voivat särkyä harrien kanssa\ntemmeltäessä, ja suuremmasta varastosta on myös hyvä vaihdella ja\nvalita ottavin, kaloille kulloinkin mieluisin.\n\nPieni pärlemolippa, ns. Lamminaho, on tavallisesti hyvä kalastamaan\nharreja. Madoillakin voidaan onkia harreja. Puolikymmentä matoa\nlaitetaan nipuksi koukkuun, heitetään ylös virtaan, vasten vedenkulkua,\nja annetaan vähitellen painua alaspäin virranjuoksun mukana, onkea\nylöspäin nytkytellen. -- -- --\n\nKirjailija, metsänhoitaja A.E. Järvinen, Pallasjärven\nurheilukalastuksen, etenkin sen _lohestuksen_ pätevin tuntija, antaa\n(_Metsästys ja Kalastus_ n:o 5 v. 1932) seuraavia tietoja:\n\nVuosi vuodelta vetävät maamme pohjoiset riistamaat ja kalavedet yhä\nenemmän metsä- ja kalamiehiä puoleensa. Pohjolalla onkin erikoinen\nlumoava voima, jonka piiriin mielellään antautuu, jossa nuortuu ja\nvoimistuu. Nykyään, kun liikenneolot pohjoisessakin ovat hyvät, tarjoaa\nmelkeinpä koko Perä-Pohjola, ja Lappi erämaittensa ennen niin\nhankalasti saavutettavia aarteita nautittavaksi ja ihailtavaksi. Tässä\non tarkoitus kiinnittää niiden huomiota, joita Pohjola kutsuu, eräisiin\ntoistaiseksi liian vähän huomattuihin kalavesiin.\n\nKun Pohjolan kesäisen valon kulta lankeaa erämaiden vesiin ja tunturit\nkohoavat sinertävinä valon kirkkauteen, lepattaa vesien yllä\nhyönteisiä, perhoja ja korentoja, joita veden asukkaat molskien\ntapailevat. Tällöin saa kalamies sähköä jäseniinsä. Jos hän vain on\npäässyt makuun, ei hän saa rauhaa, ennen kuin hakee onkivehkeensä\nesille, varustautuu eväin ja teltoin ja painuu pohjoista kohti. Useat\nsuuntaavat matkansa Kolttakönkäälle tai Petsamojoelle. Ne ovat\ntunnetuimpia ja eniten mainostettuja, joten niihin suuntautuva tulva on\nkäsitettävissä. Kun Petsamo lisäksi tarjoaa matkailun kannalta paljon\nnähtävää ja matkailuolot näillä reiteillä on hyvin järjestetty, ei\nvarmaankaan sekään, jota kalastuselämykset eniten houkuttelevat, ole\nväärään osunut Petsamoon matkatessaan. Tällä suunnalla on kuitenkin\neräitä haittoja. Kolttakönkäällä ovat onkimismahdollisuudet rajoitetut.\nOnkivuorot on tilattava jo kuukausia ennen matkaa. Petsamojoessa on\nlohen syönti hyvin oikullinen, ja lohen saanti siellä vaatii aivan\nerikoista taitoa ja harjaantumista. Matka on pitkä ja elanto tulee\nkalliiksi varsinkin Kolttakönkäällä, jossa lisäksi on sellainen\nmatkailijatulva, ettei edes yösijan saanti ole varmaa. -- -- -- Mutta\nken haluaa hengittää tunturien ohutta ilmaa, elää vapaata erämiehen\nelämää, hänelle tarjoutuu paljon mahdollisuuksia, elämyksiä, joita ei\nole kaikkialla yleisesti käytetyissä turistipaikoissa ja joita ei voi\nkullallakaan ostaa; hän valitsee mielellään matkansa kohteeksi\n_Pallasvuoriston ja Pallasjärven_, pohjoisten erämaavesien todellisen\nhelmen.\n\nPallasjärvessä on siikoja, harreja, lohia (taimenia, \"rautuja\") ja\nmateita sekä lohestajan pitkänsiiman syöttikaloiksi pieniä mutuja\n(_Phoxinus aphya_), joita niillä seuduin nimitetään rautusiksi.\nUrheilukalastajan mielenkiinto kohdistuu ainoastaan taimeniin ja niiden\npyynti on ihanteellista, kun kiusana on \"roskakaloista\" vain made, joka\nsekin asustaa pohjassa. Pallastalon asukkaan Nestori-isännän hoidossa\non tähän saakka ollut hyvä vene, jota urheilukalastajat ovat saaneet\nkäyttää. Nestori on myös lainannut omaakin venettänsä. Mahdollisesti\nlaitetaan tulevina kesinä useampiakin veneitä käytettäviksi.\n\nParhaat pyyntineuvot ovat uistimet ja pitkäsiima. Uistimia olen\nkokeillut monenkinlaisia. Kirkkailla ilmoilla ovat tummat, kuparin- tai\nmessinginväriset olleet parhaat, pilvisillä kullatut tai kullan- ja\nhopeanväriset. Yksinomaan hopeanvärinen, kirkas uistin antaa tuskin\nkoskaan hyvää tulosta. Pallasjärvessä luotettavimmista uistimista\nmainitsen vain kaksi, \"Kemi 1\" ja \"Östringin Voiton\", mutta\nuseammanlaisia uistimia on syytä aina kokeilla.\n\nOn huomattava, että uistelu antaa parhaat tulokset silloin, kun taimen\non pintavedessä. Heinäkuun ja elokuun luulen parhaiten soveltuvat\nPallasjärven taimenen pyyntiin uistelemallakin. On myös muistettava,\nettä taimen esiintyy parvissa. Mistä saa kalan, siitä saa useampiakin,\nkun vain malttaa siinä pyöriä. Tavallisimmin tehdään sellainen\nkohtalokas virhe, että parvesta tyydytään ottamaan vain yksi tai\nenintään kaksi kalaa ja jatketaan matkaa parvesta loitoten. Pyhäjoen\nsuun läheisyys, Pallastalon edusta ja Pulkamovaaran, Pallastalon\nvastaisen rannan puoli ovat parhaita uistelupaikkoja.\n\nTaimenparvien ollessa syvällä on niitä vaikeampi löytää, sillä järvi on\nlaajoilla aloilla hyvin syvä. Minun on joskus onnistunut tällöinkin\nlöytää parvi, olen antanut veneen olla soutamatta paikoillaan ja\nonkinut taimenia syvyydestä uistimella samalla tapaa kuin pohjaongella.\nUsein on taimen tarttunut uistimeen silloin, kun pysähdyksen perästä\nliikkeelle lähdettyä uistin on alkanut kohota hiljalleen soudettavan\nveneen jäljessä lähemmäksi pintaa. Tähän pyyntiin soveltuvat\nsamanlaiset uistimet, jollaisia käytetään pintavesiuistelussakin.\n\nVarsin mieluinen pyydys on pitkäsiima. Sopivin ja käytännöllisin syötti\non kastemato. Olen käyttänyt tinattuja koukkuja, suuruus 3/0, ja\nkoukkujen etäisyytenä siimassa on ollut 4-5 metriä. Pitkäsiimakin antaa\nparhaat tulokset taimenen uidessa pintavedessä. Joka tapauksessa on\nsiimaan aina pantava kohoja, ja siiman olisi oltava höllänä. Mieluimmin\non siima laskettava laitatuuleen, rannalta selälle päin. Pyhäjoen suun\nniemestä on kapea, lähes kilometrin pituinen matalikko Pallasjoen suuta\nkohti. Usein olen laskenut siiman sen sivuille ja saanut hyviä\ntuloksia. Pulkamonniemestä taloa kohti on myös hyvä siiman paikka.\nYleensä on siima laskettava niille seuduille, joista kaloja käy\nuistimeen. Onkin siis viisainta ensin uistelemalla etsiä kalat ja\nsitten vasta laskea siima. Alussa on myös hyvä vaihdella kohojen\nmäärää, jotta käy selville, mikä syvyys parhaiten antaa kaloja.\nKastematojen ohella ja lisäksi voi pitkänsiiman syöttinä käyttää\nmuikkuja tai pieniä rautusia. Parhaiksi ovat osoittautuneet Jerisjärven\nmuikut, joita voi tuoda tullessaan Rauhalasta. Rautusia eli mutuja voi\npyydystää Pallasjärven tai Pyhäjoen rannoilta. Pyynti on helppoa.\nTarvitaan vain tiheäsilmäinen haavi. Hätätilassa kelpaa säkkikin\npyydykseksi, jopa telttavaatteen lievekin. Rautuset näet poutailmoilla\nkerääntyvät parvissa rannoille, ja ovat helposti tavoitettavissa.\nKalasyötti on kuitenkin tuskin parempi kastematoa, joten sen, joka\nmenee Pallasjärvelle pitkäsiimapyyntiin, on paras tuoda kastematoja\ntullessaan ja varminta tuoda niitä etelästä, sillä Rovaniemelläkään ei\nniitä aina ole saatavissa.\n\nPitkäsiimakalastus ja siihen kuuluva puuhailu voi tarjota\nPallasjärvellä monta herkullista hetkeä. Voi joutua tyvenenä,\nvarhaisena aamuna katselemaan telttansa eli rankisensa edustalta\nkimmeltävää järven selkää ja nähdä siiman korkkikohojen liikehtivän\nvettä välkytellen. Voipa siimaan vast'ikään tarttunut taimen jossakin\nponnahtaa ilmaan, näyttäen valossa suurelta ja tummalta levein\npyrstöin, ja vesi sen ympärillä helmeilee ja säihkyy. Joskus on taimen\nsiimaan tartuttuaan niin villi, että hyppää ilmaan useita kertoja\nperäkkäin, ryntäilee edestakaisin ja kuohuttaa vettä, kunnes jää\nmakaamaan pinnalle selkä- ja pyrstöevät näkyvissä. Kokiessa voi sitten\ntummia eviä näkyä useitakin siiman tienoilla, ja se on suorastaan\nhurmaava näky. Jokin voimakas, suuri taimen voi juroa syvällä. Se\nsähköttää siellä olostaan jo kauas harvoin, jykevin tempaisuin. Sen\nesille tulo ja veneeseen otto sisältää kauan mielessä kimalteleviä\nhetkiä.\n\nKun sitten kalakeitto kiehuu kattilassa nuotiolla teltan edessä, järvi\nväreilee ja kimaltelee, sauhu roviosta kohoaa valoon sinertävänä,\nläpinäkyvänä, ja tunturien korkeat kyljet ja laet ympärillä\nauringonpaisteessa loimuavat, on kuin eläisi mieluista satua, elämää,\njoka on puhtaampaa ja parempaa kuin se, minkä on jättänyt jonnekin\nkauas tunturien taakse. Uudistuu kokonaan ja hymähtelee asioille, jotka\njoskus ovat olleet hyvinkin vaikeita, ja pienimmällekään ristiriidalle\nja epäsoinnulle ei ole tilaa mielessä. Kaikki on kirkasta, välkkyvää ja\nkimaltelevaa.\n\nSille, joka on tottunut _kuivaperholla pyyntiin_, tarjoaa Pallasjärvi\naivan erikoisia elämyksiä. Monenlaisia perhoja leijailee toisinaan\nveden pinnalla. Ja taimenparvet nousevat syvyyksistä perhoja\ntapailemaan. Vene on silloin hiljaa melottava parven keskelle ja\nheittosiimaan valittava oikea perho. Taitava onkija voi tällöin saada\nkokea unohtumattomia hetkiä. Ilta ja aamu ovat parhaat pyyntiajat,\nmutta keskellä päivääkin Pallasjärven lohi kyllä syö. Valoisana\nkeskiyönä jäänevät tulokset huonoimmiksi.\n\nPallasjärvi on Pohjolassa yleensä tunnettu hyväksi kalavedeksi, mutta\nsitä kuulee sanottavan toisinaan oikulliseksi. Olen siinä uskossa, että\ntällaisen käsityktyksen syntymiseen on ollut pääasiallisena syynä se,\nettä Pallasjärveä on liian vähän kokeiltu. Urheilukalastajat, jotka\ntulevat sinne ensimmäisen kerran, harvoin onnistuvat huomattavimmin,\nmutta syy ei ole kalavedessä, vaan siinä, että tiedot ja varusteet ovat\npuutteelliset. Uskaltaisin väittää, ettei urheilukalastajan ainakaan\nheinä- ja elokuussa tarvitse tehdä Pallasjärvelle epäonnistuneita\nkalastusretkiä -- otettuaan edellä esitetyt neuvot ja tiedot\nhuomioonsa, sekä kokemuksensa kouluttamana.\n\nPallasjärvelle on kuitenkin varattava aikaa ainakin joitakin päiviä.\nVoihan sattua huonoja ilmoja, tuuliakin niin kovia, ettei järvellä voi\nliikkua, mutta tavallisesti menevät tällaiset säät pian ohi. Jos\nkuitenkin kävisi niin, että järvi odotuksesta huolimatta kieltäytyisi\nkalaa antamasta, voisi pyytää Pallasjoesta harreja ja Pyhäjoesta\nforelleja. Pyhäjoen alajuoksulta saa tottumattominkin onkija aina\n\"lohenpoikia\", mutta ne eivät ole suinkaan suuruudella pilattuja.\nYläsuvannoissa on isompiakin kaloja, samoin kuin latvajärvissä, ns.\nKillinpoikainjärvissä. Noille järville on matkaa Pallastalosta noin 5\nkilometriä ja niille vie polku tunturien lomitse. Täällä voi\npitkänsiiman heittää yli järven, ja varmaa on, että sitä mukaa kuin\nkoukut putoilevat veteen, on taimen kiinni(!). Venettä ei ole, mutta\nsen sijaan lauttoja. Pyhäjoen yläsuvannoissa on ihanteellisia\nonkimispaikkoja. Paras onkivehe on ns. syöttöonki -- vapa, siima ja\nkoukku, jossa kastemato tai kalapala.\n\nPallasjärvessä ei ole kovin suuria kaloja. Isoin saamani taimen on\npainanut vähän yli 4 kilon; järven taimenien keskipaino lienee 1-2\nkiloa. Kuudenkin kilon painoisia on kuitenkin saatu. Pyhäjoen\nyläsuvannoista ja latvajärvistä voi saada enintään kolmen kilon\npainoisia taimenia. Saalisyksilöjen koon puolesta Pallasjärvi\nlähivesineen siis jää jälkeen Petsamon onkipaikoista, ja jälkeen jää se\nniistä myös siinä, että saalista ei voi yhtä helposti kuljettaa pois.\nSuuret saaliit on jätettävä Pallasjärvelle vasta talvikelillä\nkuljetettaviksi. Tämä on tietenkin varjopuoli, mutta ennen pitkää\nrakennetaan Pallasjärvelle autolla ajettava tie, jolloin tämä hankaluus\npoistuu. Nykyiselläänkin asettaisin Pallasjärven kalavetenä kuitenkin\nPohjolan parhaiden urheilukalastusvesien rinnalle ja olen vakuuttunut,\nettei missään voi elää täyteläisempiä hetkiä, parempia elämyksiä kuin\nPallasjärven kimaltelevassa kirkkaudessa, jylhän tunturierämaan\nkeskellä.\n\n\u003Ctb>\n\nToisessa yhteydessä metsänhoitaja Järvinen kuvaa Pallasjärveä ja sen\nurheilukalastusta seuraavasti: -- -- -- Nestorin pirtti on nyt\nahdinkoon asti täynnä väkeä. Me valitsemme lepopaikaksemme aution talon\npirtin lattian ja nukumme siellä Nestorin tuomissa heinissä suloisen\nvirkistävän unen, kuin pilvien pehmeydessä.\n\nIllalla on järvi hiukan tyyntynyt, ja me K:n kanssa pääsemme heittämään\npitkänsiiman. Syötämme sata koukkua kastemadoilla ja soutelemme\njärvelle, taiteilijan lähtiessä työskentelemään omalle taholleen. Järvi\nlainehtii kovasti, mutta ponnistellen saamme siimamme vesille.\nPäätetupulit jäävät kellumaan lasinhohtaville aalloille huimaavan\nsyvyyden päälle. Lommoltunturi ja Pallaskero kohoavat edessämme\nkorkeuteen tummina pintoina. Niiden laet ovat villanpehmeiden pilvien\npeitossa.\n\nOlen nähnyt tämän järven seudut monenlaisessa valaistuksessa, veden\ntyvenenä jos myrskyävänäkin, tunturit punaisissa liekeissä ja tummissa,\nsynkissä väreissä, ja koskaan ei näköala ole ollut ikävä. Monta vuotta\nsitten tulin ensimmäisen kerran vesitietä Ounas- ja Pallasjokea pitkin\njärven itäpäähän. Ylimmäisissä koskissa näin ensi kertaa Pallasjärven\nveden. Se ei ole tavallista vettä. Se on kirkasta kuin sula lasi ja sen\nvaahto on sekin läpikuultavaa ja raikkaan valkoista. Syvimmissäkin\nkuopissa koskien välillä näkyi pohja selvästi veden kirkkaudesta.\nSiellä oli paikoin kummasti hohtavia pieniä simpukan kuoria, kuin pohja\nolisi kylvetty täyteen helmiä. Pallasjokisuussa sitten tuli vastaan\npuolen penikulman laajuinen hopeinen selkä, taustalla tunturit syvässä\nsinessä, siellä täällä hohtavia lumipilkkoja kupeillaan korkeudessa.\nVene sousi kaukana selällä ja airot kimalsivat sineä vasten kirkkaina\nsäihkyen. Unohtumaton näky. Siitä asti olen ollut Pallasjärven\nlumoissa. Jonakin kesäisenä aamuna on valo ja kirkkaus aivan\nsatumainen. Kauniiden hietarantojen kaaret hohtelevat ja sulana\nkristallilasina läikkyvän veden parras kimaltaa. Ilmakin on ohut ja\nläpikuultavan puhdas, ja tunturit hohtavat värikkäinä valossa. Rautu,\nPallasjärven taimen, nousee syvyydestä ja kulkee rantavesissä\nmulahdellen ja ilakoiden. Näkyy selkä ja pyrstöeviä, ja tunturien kuvat\nvedessä särkyvät kimalteleviksi renkaiksi. Sanottiin, ettei\nPallasjärven rautu huoli kastemadosta, mutta monia kauniita saaliita\nolen niillä saanut.\n\nKokeilemme nyt uistinta ja harrilautaa, mutta huonoin tuloksin. Kun\ntulemme järveltä, on jo pimeä ja Nestorin pirtin ikkunasta loistaa\ntuli. Suuri osa vieraista on kadonnut ja ympärillä on syvä tunturien\nrauha. Hyvätuulinen Nestori kertoilee meille pirtissä juttujaan, väliin\nnauraa hihittäen sydämensä pohjasta. Aamulla ilma on muuttunut. On\nmelko tyven. Soudamme siimalle, yli kuultavan syvyyden. Siimasta nousee\nkaloja, jotka välkähtelevät vedessä kuin kirkkaat säilät. Jokin isohko\non vielä virkeä ja voimissaan. Se teettää työtä, ennen kuin antautuu,\nmutta veneen pohjalla raukenee sekin pian. Meillä on kaloja komea kasa.\nSiitä näkyy hopeisia kylkiä, joista aurinko välähtelee. Saaliimme on\n1/2--2-kiloisia.\n\nJatkamme uistelua ja kokeilemme harrilautaa, mutta tuloksetta. Jotkut\nuistelijat saavat muutamia kookkaita rautuja. He selittävät illalla\nonnistumisensa salaisuuden. Kun rautu on syvällä, kuten nyt, on veneen\nannettava lipua paikoillaan ja uistin laskettava syvälle ja sitten on\nvain siimasta nyittävä. Varmistun yhä siitä, että Pallasjärvestä saa\naina kalaa, kun vain keinot tietää ja kalojen tavat tuntee.\n\nIllalla on valaistus erikoinen. On lämmin. Tunturien ääriviivat ovat\npehmeät, mutta valo on kirkasta. Järvi tyyntyy kokonaan. Himmenee,\nmutta Lommoltunturilla viipyy valo, joka on kuin puhtainta kultaa.\nVarsinkin järveltä on Lommoltunturi ja sen peilikuva syvyydessä nyt\nmaalauksellinen näky. Mutta valaistus vaihtuu nopeasti, vedestä ja\ntuntureilta häipyy kultaus, värit tummuvat ja veden pinta hopeoituu.\nRantojen pimennoista hohtaa hiekkarannoille ajautuneita vaahtopalloja.\nOn kuin tunturit saisivat yhä korkeutta ja järvi syvyyttä, ja veneemme\nliukuu yli peilipinnan kuin ilmassa kiikkuen.\n\nAika on luisunut huomaamatta. Seuraavana aamuna on lähdettävä. On kuin\nolisimme olleet juhlassa, josta kaivaten poistuu. Mutta päätämme tulla\nuudelleen, kun vain tilaisuutta on. --\n\nPallasjärvellä käy paljon matkailijoita. Nestorin pirtissä olevan\nmatkustajakirjan nimiluettelo on pitkä. Useimmat tulevat Muonion\npuolelta Jerisjärven pohjoispäästä, Kutunivan talosta, josta tänne on\npolku yli Sammaltunturin liepeen. Kutunivaan kuljetaan Rauhalasta joko\nsoutaen tai moottoriveneellä, jollei mennä Keimiöjärven kautta. Monet\novat tulleet Pallastaloon väsyksissä, mutta siitä huolimatta he ovat\nkäyneet tuntureilla, jopa kiivenneet korkeimpaan lakeen, Himmelriikille\nasti. Sieltä aukenee laaja näköala joka suunnalle: tunturierämaata,\nvaaroja, vesiä ja jänkiä aina Ruotsin puolelle saakka. On kävijöitä,\nkaukaa etelästäkin, joiden Nestori saa nähdä yhä uudelleen tulevan.\nTunturimaisemat ovat täällä ainutlaatuiset ja suurenmoiset ja\nPallasjärvi on ainakin Länsi-Lapin, ellei koko Lapin kirkkain helmi. On\nselvääkin selvempi, että Pallasjärvi ennen pitkää tulee valtaamaan\nvarsin huomattavan aseman matkailupaikkana. Tien nyt valmistuttua\nKittilästä Muonioon on autoliikenne avoin Rauhalaan idästä ja lännestä.\nSilloin on saatava autotie Rauhalasta Pallasjärvellekin. Kaunein ja\nparhain reitti on Keimiöjärven kautta. Tien pituus tulee olemaan n. 18\nkm tasaisia, kuivia tunturimaita myöten. Matkailumaja ja ravintola\nvoitaisiin rakentaa Pallasjärven rannalle jo ennen tien tekoa.\nAsiaa edistää varmaankin se seikka, että Pallasjärven tienoo\ntulee luultavasti muodostettavaksi kansallispuistoksi,\nluonnonsuojelualueeksi.\n\nKen on tottunut metsien samoiluun, on nykyiseenkin tilaan sangen\ntyytyväinen. Kun Lapin erämaat ovat valoa tulvillaan, ovat tunturitkin\nhoukuttelevimmat. Silloin on sälytettävä varusteet selkäreppuun ja\nvarusteista tärkein on kevyt teltta. Kun päivisin on helle, on öisin\nmukavinta kulkea. Päivisin nukkuu puiden varjoon pystytetyssä teltassa\nkuin poutapilvien valkeudessa. Jalan vaeltajalle onkin luonto usein\navonaisempi ja anteliaampi kuin autossa istujalle. Voi tehdä löytöjä,\njotka pitkät ajat näkyvät tuntureina muistojen maisemassa.\n\n\n\n\n9.\n\nKORKEA-ARVOISIA NUOTTAMIEHIÄ.\n\n\nPallastaloon tuli neljä suurta helsinkiläisherraa käsittävä\nlohestusseurue ja eri matkueena muutamia muita urheilukalastajia.\nKalastuskausi oli alkanut tavalliseen aikaan heinäkuun ensi päivinä.\nHelsinkiläisseurue -- ylijohtaja, eversti, kauppaneuvos ja\nsanomalehtimies -- asuivat suuressa, Pallastalon lähelle metsään\npystyttämässänsä, Stockmannilta ostetussa teltassa. Herroilla oli\nmukanaan koko huusholli, hyvät elanto- ja pyydysvarusteet kalamiehen\nhupaisan kesäloman viettoa varten. Mutta yhtä heiltä kuitenkin puuttui.\nHeillä ei ollut syöttejä pitkäänsiimaansa. Ensikertalaisina he eivät\nolleet arvanneet tuoda tullessansa kastematoja etelästä, eivätkä\nmuikkutäkyjä Jerisjärveltä. Olivat luulleet saavansa muikkuja\nPallasjärveltä. Aluksi he eivät niitä tosin tarvinneetkaan, kun\nvetelivät innokkaasti uistimiaan järvenselällä, käyttäen kumpaakin\nvenettä. Ahkeruus oli hyvä 10. Niin saattoi sanoa herrojen\nuurastuksesta. Aamuvarhaisesta puoleen päivään asti kuului heidän\nsoutunsa tahdikas jylke tyyneltä ulapalta ja sieltä näkyi heidän\naironlapojensa välähtely auringonpaisteessa. Mutta raudut eivät\nsattuneet olemaan syöntituulella. Ne eivät välittäneet paljon minkään\nvaltakunnan uistimista. Toinen venekunta sai vain kaksi alle\nkilonpainoista lohennimellistä ja toinen ei mitään. Jätkän seurueen\nherra lausui asianomaisille siitä valittelunsa.\n\n-- Nyt meidän pitäisi saada pitkäsiimamme järveen, että nähtäisiin,\nonko se pyydys uistimia parempi, sanoi herra eversti ja istahti\nPallastalon rantapenkereelle tupakoimaan sitkeän, monituntisen soutunsa\njälkeen.\n\n--- Niin pitäisi, mutta meillähän ei ole siimakoukkujen syöttejä, ei\nmatoja eikä muikkuja, totesi alakuloisesti kauppaneuvos.\n\n-- Kun ne raattamankyläläiset tulisivat nyt vetämään nuottaansa,\nvoisimme ehkä saada heiltä edes jonkinlaisia pikkukaloja syöteiksi,\nsiianpoikasia ja noita näin tyynellä ja lämpimällä säällä pintavedessä\nparvina kihiseviä mutuja, puheli lehtitoimittaja toiveikkaasti.\n\nPäivä kallistui illaksi, mutta Raattaman siikanuotanvetäjiä ei näkynyt\neikä kuulunut.\n\n-- Eivät jaksa eivätkä jouda täällä alituiseen käydä ruppasta pitkän\nmatkan takaa, arvasi Nestori, mutta kun tuo nuotta on tuossa saunan\nperässä uluilla, niin ottakaa se ja vetäkää. Eihän sitä tiedä onneaan\n-- jos sattuisi sotkeutumaan tiheään peräpussiin syöttökaloiksi\nsopivia. Kun jätätte raattamalaisille annettavaksi muutaman kympin\nnuotan vuokraksi, niin kyllähän nuotalla tohditte vetää yhden apajan\ntämmöisessä tapauksessa, täkykalojen puutteessa. Teitähän on juuri\nparhaiksi nuottue, neljä aikamiestä.\n\nEhdotus otettiin riemukkaasti vastaan.\n\nAloitekykyinen lehtimies asettui ammattinsa totuttamaan tapaan tämänkin\npuuhan johtoon ja kysyi tarmokkaasti:\n\n-- Onko teistä kukaan ollut ennen nuotalla tahi edes nähnyt nuottaa\nvedettävän?\n\n-- Olin minä ennen nuotalla paljonkin ollessani kotitalossa nuorena\nmiehenä koululoma- ja ylioppilasaikanani, vastasi herra ylijohtaja, --\nperämiehenäkin tuli olluksi, ja luulenpa vieläkin saavani potketuksi\nnuotan veneestä järveen.\n\n-- Vai niin, sepä mainiota, ilostui toimittaja. -- Mutta entäs sinä,\npataporvari, hyvä herra kauppaneuvos?\n\n-- Lienen pari, kolme apajaa ilman aikojani huvin vuoksi elämänikänäni\nvetänyt.\n\n-- Ja entäs tämä suuri sotaherra, eversti?\n\n-- En ole ollut nuottaa vetämässä milloinkaan, en kuuna päivänä; enkä\nole usein nähnytkään vedettävän.\n\nYleisen hilpeyden vallitessa päätettiin yrittää nuotanvetoa. Siitä\nsaataisiin ehkä syöttikaloja, ehkäpä niistä liikenisi syömäkaloiksikin,\nvarsinkin jos apajaan sattuisi suurempia siikoja.\n\nHerrat alkoivat ankarasti touhuta nuotalle lähtöänsä. Tuli huima huiske\npihamaalla ja venerannassa. Sukkeluuksia ei säästetty. Etenkin\näkkinäistä herra everstiä neuvottaessa nuottamieheksi. Jo nuottaa\nuluilta, kuivaustelineiltä, otettaessa kaikki toiset pitivät\nkansalaisvelvollisuutenansa huutaa hänelle neuvoja ja komennuksia. Ja\ntoimittaja katsoi yhteishyvän vaativan, että hänen ehdottomasti tässä\ntohinassa, kuten varsinaista elämäntehtäväänsä suorittaessaankin, oli\nkuranssattava vähin kaikkia.\n\nToimittaja ja eversti olivat samassa veneessä, toimittaja perässä ja\nmilitääri airoissa.\n\n-- Eversti, peevelin poika, pidähän nyt uluista kiinni! Älä anna veneen\nloitota, että minä saan otetuksi tätä nuotanverkkoa veneeseen; koeta\nnyt saada pysymään vene paikallaan, hyvä mies ja velihopea, pauhasi\nsananritari toverilleen.\n\nJa eversti teki työtä käskettyä nöyrästi parhaansa mukaan, vaikka puuha\ntahtoi käydä ensikertalaiselta vähän kömpelösti.\n\nViimein kuitenkin saatiin nuotta jotenkuten veneisiin.\n\n-- Missä vedetään? kysyi ylijohtaja, toisen veneen perämies.\n\n-- Säväytetään tässä vain kotirannassa. Uipi se kala tässäkin, kun\ntällä kohdalla kuuluu olevan selväpohjainen apajavesi. Mitäpä me\nlähdemme kauemmaksi soutamaan, lausuili lehtinikkari.\n\nSiten tehtiin. Vetää jollotettiin melkein tuntikausi. Ja hauskaa\npuhuttiin. Pallastalon väki, kotoinen ja vieras, kokoutui rannalle\nkatsomaan tuota hanketyötä, nauramaan vitsailulle ja puhetta\nparantamaan. Illan loistonumerö oli kauppaneuvoksen keikahtaminen\njärveen. Kiskaistessaan uppia, rautapäistä veneen kiinnipitovaajaa irti\njärvenpohjasta hän näet horjahti ja tasapainonsa menettäneenä päiskähti\nlaidan ylitse. Hukkumisen vaaraa ei ollut, sillä vesi ulottui vain\nmiehen kainaloihin, ja vesi oli jo melkoisesti lämminnyttä pitkien\npoutien aikana. Mutta olihan se muuten hiukan epämieluinen äkkikeikaus\nasianomaiselle. Toisia se tietysti nauratti. Maalle kahlattua huvitti\nse herraa itseäänkin. Märät vaatteet väännettiin enimmästä vedestä ja\nvietiin lämpimän pirtin orsille kuivamaan. Alusvaatteitaan hänen oli\nkuivailtava suurena roihuavan takkatulen ääressä. \"Hukkuneen\" sijaan\npyydettiin jätkä airomieheksi.\n\nNuotan supistuttua jo jotenkin ahtaaksi piiriksi \"pisteli\"\npikkukalaparvi lauduskehän keskessä.\n\n-- Katsokaapas, kun on mutuparvi apajassa -- tulee siitä nyt\nsyöttikaloja! huudahti eversti ihastuneesti.\n\n-- Älähän huuda, noin pinnalla olevat kalat, mitähän lienevät, voivat\nsäikähtää ja hätäyksissään tormaavat siklaverkkojen silmukoiden\nlävitse, varoitti toimittaja. Airomiehet, ottakaa nyt tarpoimet ja\nalkakaa hiljalleen lyödä jumpsia veteen tuohon veneiden viereen,\netteivät kalat pääse pakoon veneiden alitse. Mutta ei niitä saa vielä\nhätyyttää paljon, kun perät ovat noin loitolla.\n\nVähän ajan kuluttua pikkukalaparvi taas näyttäytyi tyynessä\nvedenkalvossa, ja samalla suuremman kalan musta, tasapäinen pyrstö\npolskautti pintavettä.\n\n-- Lohi ahmimassa pieniä kaloja! huusi eversti.\n\n-- Lohi, lohi apajassa! huusi ylijohtaja.\n\n-- Lohi, niillä on lohi, rautu apajassaan! paruttiin rannallakin.\n\n-- Ei saa huutaa, ei saa huutaa, hoki toimittaja nuotanainaa\nkiskoessansa.\n\nLohi ei näyttäytynyt pinnalla enää toista kertaa, vaikka nuotta\nsupistui supistumistaan soikeaksi, pieneksi piiriksi.\n\n-- Jokohan pääsi veneiden alitse pakoon, kun ei näkynyt\nhyppääväksikään? Lyökää nyt lujasti, tarpojat, eversti lyö... lyö\nkovemmin, ja tiheämmin -- kalat tulevat itsepäisesti vastaan kuin\nriivatut. Niin nuo ovat tokinaisia... Näetkö, kuinka niitä kiehuu\ntuossa aivan tarpomavedessä? Ja siianpoikia nousee jo tuolla tavoin\npoikkiteloin siklaverkkojen silmukoissa. Kato kelemijä, pois menevät\nihan väkisin! Sitä lohtako nuo sen tuhannen hullut tuolla tavalla\npelkäävät -- enemmän kuin tarpomisen räiskettä ja jumpsutusta. Se\ntaitaa olla se lohi vielä apajassa, koska nuo riivatut... nosta,\nylijohtaja, alasinta, alasinta... äläkä jätä ala-ainaa löysälle, vedä\nsitä enemmän, äkkiä, äkkiä, etteivät mene pois... vilahtelee niitä\nsiellä... syöttikaloja ainakin meidän tarpeeksi kerrakseen... hyvä tuli\n-- perät veneeseen... humpsis, sillä tavalla... koko nyytti... on näitä\nnyt suolaankin toisiksi siimanheittokerroiksi. Ja mikäs tämä? Lohi!\nEipäs päässytkään pois. Useimmiten se menee matkaansa nuotasta silloin,\nkun se pinnalla näyttäytyy ja toisten kalojen kanssa pelaa. Eihän tämä\nole ihan pienikään, lähes kolmekiloinen...\n\nToimittajan yksinpuhelu häipyi kuuluvista, keskeytyi rannalla olijoiden\nhuuteluihin:\n\n-- Saivatpas herrat täkykaloja! Ja lohen, suuren lohen! Eipä se\npäässytkään pois kierroksesta! Olipa se ihme! Tulkaapa näyttämään niitä\nkalojanne! Riittääkö niistä keitettäväksi illalliseksi? Niistä\nsuuremmista siioista, jos niitä siellä on!\n\nIlo ja riemu oli rajaton kuin suuremmankin voiton johdosta. Tämmöinen\ntapaus ei tuntunut sillä hetkellä olevankaan aivan pieni asia kaukana\nerämaiden keskellä. Siellähän ovat pienetkin suuria, tahi asian\nlaadusta riippuen -- suuret pieniä ja vähäisiä. Nuo korkea-arvoiset\nherratkin unohtivat olevansa isoisia, tunnettuja henkilöitä.\n\nPallasjärvellä he olivat vain iloisia nuottamiehiä.\n\n\n\n\n10.\n\nOIKOPOLULLA.\n\n\nNuotanveto-illan jälkeisenä aamuna oli retkikuntamme lähdettävä\nPallasjärveltä. Täytyi kiiruhtaa, sillä helsinkiläisjohtajan loma oli\nloppumaisillaan. Kantajalla kyllä olisi ollut vielä aikaa. Ja hän olisi\nmielellään jäänyt yhä ihailemaan jyhkeää vuoristoseutua sekä\npyydystämään lohia ja harjuksia. Mutta lähdettävä oli. Herra ja rouva\ntarvitsivat tavaroidensa kantajan kävelymatkalla kaukaa erämaasta\nliikennepaikoille Tornionjokilaaksoon, jonne sanottiin olevan\nPallasjärvelta kolmisenkymmentä kilometriä.\n\nOppaaksi lähteneen nuoren Poika-Joonan kannettavaksi 12-14 kilometrin\nkävelytaipaleella Pallastalosta Jerisjärven Kutunivan taloon voitiin\nantaa vain sadetakit sekä valokuvauskone. Eväitä, varavaatetusta ja\nmuuta sisältävät raskaanlaiset selkälaukut tulivat toisille.\nPaljon oli kuormitusta hartioillansa myös mukaan lähteneillä\nnurmijärveläisherroilla. Pitkänä karavaanina joukkue ponnisteli\npolulla, ensin nousten Pallastalon pihasta loivaa vastamäkeä\npetäjikkökankaan poikki suojametsäalueen varjoisaan kuusikkoon. Siinä\nensimmäisenä kulkeva jätkä yritti kääntyä oikealle päin erkanevalle\nsileälle ja selvälle, matkalaista kovin viehättävälle polulle.\n\nJoona kuitenkin palautti järjestyksen:\n\n-- Ei mennä sinne. Se vie Killinpoikain järville.\n\n-- Vai niin, hoksasi kantaja. -- No, ei mennä tällä kertaa. Mutta kyllä\nsiellä joskus pitäisi käydä kalastamassa. Onko siellä montakin niitä\nKillinpoikain järviä?\n\n-- On siellä ainakin kaksi, vai lieneekö kolmekin.\n\n-- Ovatko ne samat kuin kartassa näkyvät kaksi Pyhäjärven läntisen,\npohjoisimman haaran latvalampea, joilla kartassa on nimitys\nKortelammet?\n\n-- En tiedä. Saattavat olla samatkin.\n\n-- Mistähän nuo tuollaisen nimen saivat -- Killinpoikainjärvet?\n\n-- Olisivatko ne saaneet siitä, kun niiden rannalla vanhaan aikaan oli\nasunut Kilter-niminen lappalainen?\n\n-- Lappalaiset kyllä löytävät aina parhaimmat kalajärvet. Niissä Killin\njärvissä taitaa aivan todella nykyisinkin olla niin paljon ja niin\nahneita taimenia, että kun saa pitkänsiiman lasketuksi lautalta veteen,\nniin taimenet koukuissa jo kiskovat siimaa käsistä, kuten kerrotaan.\n\n-- Kyllä semmoista on sattunut toisinaan. Ei se ole satua. Tavattoman\nhyvin sieltä saa rautuja.\n\nPian saavuttiin toiseen polunhaarautumaan. Mutta siinä ei tarvinnut\nolla epätietoinen, kummalleko polulle oli käännyttävä Kutunivaan\nmennessä. Sillä metsänhoitaja Järvinen oli kuusen kylkeen naulannut\nosoittimet ja tekstannut niihin: _Kutunivaan. Rauhalaan_.\n\nMuutaman kilometrin päässä siitä maa muuttui märäksi ja alavaksi, mutta\nkun oli kuljettu täällä kapeana purona solisevan Pyhäjoen etelästä päin\nmutkittelevan haaran ylitse, kohdattiin jälleen kovaa tannerta,\nloivaa ylämäkeä. Polku kohosi vaivattoman näköisesti puuttomalle\ntunturiselänteelle. Ja pian kuljettiin erittäin runsasjäkäläisen ja\nmultavan Sammaltunturin länsilievekkeen, Mustatunturiksi nimitettävän\namfiboliittimäen ylitse, josta oli hyvä näköala etelään ja länteen.\nJoona ainakin sanoi sitä Mustatunturiksi. Kun oli laskeuduttu\nkuusikkokurun pohjatse jo Muonion pitäjän puolelle, lempeille\nlehtoisille maille, saavuttiin kolmanteen polkujen haaraukseen.\n\nSiinä tuli ero perheeseen, kättelyt ja kiittelyt. Joona lähti\nopastamaan nurmijärveläisherroja vasemmanpuoleista polkua vauraaseen\nKeimiöniemen taloon, josta herroilla oli aikomus heti soudattaa itsensä\nJerisjärven ylitse lähelle Muotkavaaran taloa ja tästä talosta edelleen\nmennä veneellä suurenlaista Äkäsjärveä ja jylhämaisemaista, laajan\nkorpialueen halki virtaavaa, Muonionjokeen yhtyvää Äkäsjokea myöten\nläntisen rajaseudun maantielle ja alas etelään. Toinen joukkue lähti\noikeanpuoleista uraa pitkin korkeita ja paksuja petäjiä kasvavalle\nkankaalle. Sitä riitti parin kilometrin verran. Tultiinpa sitten\nvanhalle, kuuleman mukaan jo Ruotsin vallan aikana rakennetulle, koko\nJerisjärven ympäri kiertävälle postitielle, ns. ratsutielle. Sen\nlaidassa, polun päätepaikassa nähtiin tulosuuntaan osoittavassa\nlautaviisarissa sana _Pallasjärvelle_. Johtaja katsoi sitä ikävöivä\nilme silmissään, istahti huokaisten ratsutien reunustalle ja sanoi:\n\n-- Eiköhän käännytä tästä takaisin Pallasjärvelle?\n\nNuo sanat sisälsivät varmasti hyvin paljon. Kantaja vastasi:\n\n-- Käännytään vain minun puolestani. Ei ole paljon väliä, missä köyhä\nkuolevainen armonaikansa viettää tämän taivaan kannen alla.\n\nMutta rouva nauroi:\n\n-- Olkaa hupsimatta! Vai takaisin Pallasjärvelle. Kylläpä on miehillä\nvähän älyä ja harvassa korvia. Ei tällä kertaa takaisin, mutta kyllä\nsitten, kun sinne päästään autolla.\n\nNoustiin ja lähdettiin jatkamaan vaellusta. Kilometrin verran käveltyä\nsaavuttiin Jerisjärven pitkän, kapean lahden pohjukassa sijaitsevaan,\nEeti Aapeli Kutunivan omistamaan taloon.\n\nMitä ihmettä! Pallastalon Tarkka, joka Pallasjärvella äsken jäi\nrauhallisena loikomaan pihanurmikolle, tuli nyt ystävällisesti\nhäntäänsä heilutellen vanhojen tuttaviensa luokse Kutunivan veräjälle.\nJa talon porraskorokkeella istui hymyillen retkeläisten veikeä opas\nJoona. Hän oli kerennyt kyyditä herrat Keimiöniemeen, juonut siellä\nkahvit ja sitten tulla vilkaissut tänne jollekin asialle. Tarkka oli\ntietysti Joonan kadottua kotoaan lähtenyt nenävainulla seuraamaan pojan\njälkiä ja jo Keimiöniemessä tavoittanut ylimmän ystävänsä ja\nmetsästystoverinsa.\n\n-- Eri menijöitä nuo erämaalaiset!\n\nTalon pirtissä tavattiin kaksi oululaista partiolaispukuista\nneitosta. He kertoivat pyöräilleensä Oulusta tänne. Se ei siis ollut\naivan vähäinen teko. Neidit ostivat talosta leipää ja voita\nselkälaukkuihinsa, täyttivät partiolaispullonsa kristallikirkkaalla\nkaivovedellä ja jätettyään polkupyöränsä taloon lähtivät urhokkaasti\nkävelemään Pallasjärveä kohti. Talonväen neuvojen sekä kartan ja\nkompassin avulla he vakuuttivat helposti osautuvansa Pallasjärvelle,\nvaikka Joonakaan ei asioiltaan joutanut lähtemään oppaaksi viemään\nkauemmaksi kuin pihaveräjälle saakka.\n\nJoona ja Tarkka palasivat kotiinsa vasta pari tuntia myöhemmin\nopastaen kahta telttoineen ja pitkävartisine perhoshaaveineen\nluonnontutkimusmatkalle lähtenyttä maisteria.\n\n-- Nythän Pallasjärvelle on aivan kansainvaellus, huomautti johtaja\nisännälle, Eeti Aapelille.\n\n-- Näkyy alkavan taas tulla sinne menijöitä, vastasi kohtelias isäntä,\n-- monet pyytävät oppaan täältä suoraan Himmelriikin huipulle. Tästä on\nsinne polku ja matkaa 13-15 km. Pallastunturista ja Pallasjärvestä\npitäisi reklaamin vuoksi kirjoitella lehtiin ja kirjoihin. Kyllä ne sen\nansaitsisivat. Tuossa rannalla on minulla juuri valmistumassa tilava\npytinki matkailijoiden majoittamista ja syöttämistä varten.\nSyksykesällä siinä jo passaa asustaa.\n\nOikein suuri ja siisti, huvilamallinen rakennus siinä näytti olevankin\nkivenheiton päässä jo melkein valmiina. Eeti Aapelin oli kannattanut\nrakennuttaa talo matkailijoille, mutta valtion varat eivät sallineet\nhituistakaan kohentaa Pallastalon tienoita!\n\nKutunivassa oli niin mukavapuheinen isäntävanhapoika, niin hyvää viiliä\nja niin maukasta Jerisjärven laajalti kuulua siikaa, että päätettiin\njäädä kylpemään ja yöksi taloon. Lauantai-illan kunniaksi jätkäkin\nsaunassa ajoi partansa ja vankan illallisen jälkeen lähti -- yöjalkaan,\nuistimensoutuun Jerisjärvelle.\n\nHänen soudellessaan hiljalleen pitkin Kutunivan lahtea Keimiöniemen\nnenässä, puolenkymmenen kilometrin päässä kumottavaa rakennusrykämää\nkohti, aurinko paistoi vielä korkealla, käki kukahteli rantametsässä ja\nmuikkuparvet pitivät viriään siellä ja täällä lahden tyynessä\nvedenkalvossa. Paljon niitä näytti olevan tässä levenemisalueensa\npohjoisimpien tienoiden järvessä.\n\nMiehen mieli oli niin pilvetön kuin yllänsä kaartuva taivaankumu:\n\n-- Vahinko, ettei tuossa talossa ole aikuisia tyttöjä. Jäisin tänne\nkotivävyksi.\n\nVieraalla paikkakunnalla kauniina kesäisenä iltana saattaa viskautua\nmieleen tämmöisiäkin ajatuksia, joissa on totta toinen puoli.\n\nMies sousi tunnin, ja toisenkin. Mutta kalaa ei kuulunut uistimeen. Ei\nedes haukea eikä ahventa. Lohiahan Jerisjärvessä ei sanottu olevankaan.\n\n-- Mikäpä siinä... Kun kaloille ei kelpaa uistin, niin olkoot ilman.\n\nMies kelasi siiman ja sousi Keimiöniemen rantaan. Hän meni katsomaan\nKeimiöniemen siellä päin kuulua kalapirtti- ja aitta-kylää, jossa\nsilloin ei ollut asukkaita. Sillä Muonion (johon suurin osa\nJerisjärveä kuuluu) ja Ylimuonion kalamiehet saapuvat vasta elokuun\nloppupuoliskolla (20:nnen päivän tienoissa) pyydystämään siikoja ja\nmuikkuja, ja vetävät sitten nuottaansa syyskuun loppuun saakka, ja\npitempäänkin, mikäli kaloja vähänkin saadaan ja järvi pysyy sulana.\nEnnen kävivät vieraspitäjäläisetkin Jerisjärvestä kalastamassa.\nTornionjoen alajuoksulta ja Ylitorniosta asti tulivat nuottamiehet.\nKalastuspirttejä ja aittoja kertyi paljon vuosikymmenien kuluessa\nKeimiöniemelle, Hurulanniemelle ja Tulkinsaareen, tämän erikoisen\nkalaisen järven rannoille. Kutunivassa sanottiinkin, että \"se on\nmahoton paikka, mikä tästä järvestä on otettu nuotalla siikoja, silliä\nja ahvenia\".\n\nJerisjärven kalakämpät ovat eri ikäisiä; vanhimmat näkyivät olevan\nseiniin leikattujen vuosilukujen mukaan kahdeksannentoista vuosisadan\nloppupuolilta. Tulkinsaaren kalapirtissä on vuosiluku 1760 -- pirtti\nlienee rakennettu siis jo silloin. Pirttien sisustus on yleensä\nsamanlainen: ovinurkassa pystytakkauuni, toisella sivuseinällä ikkuna,\nsen edessä seinään naulattu yksijalkainen pöytälauta, pari lyhyttä\nirtopenkkiä ja peräseinustalla koko kämpän laajuinen makuulava noin\npuoli metriä korkealla. Lattia on laudoista. Seinähirsiin ja\novilautoihin molemmin puolin on leikelty paljon nimikirjaimia, nimiä,\nvuosilukuja, lauselmia ym. Leikkokirjäimillä on oma, erikoinen\ntyylimuotonsa. Ne ovat omituisen kulmikkaita ja kallistelevia, useimmat\nhyvin lähekkäin toisiansa, N- ja S-kirjaimet väärin päin. Kalan kuvia\non leikattu paljon, on myös pelikorttien kuvia ja pari hevosen kuvaa.\nMutta ruokottomuuksia ei ole ollenkaan kuvina eikä kirjoituksina. Nehän\nilmaantuvat vasta \"korkeamman kulttuurin\" mukana, kuten tunnettua. Niin\nlausuu tutkijatohtori I. Manninen eräässä kansatieteellisessä\nkirjoituksessaan.\n\nHurulanniemen kämppä on erikoinen. Siinä on vuosiluku 1789. Muista\nleikkauksista mainittavimpia ovat: KOVIN HUONO PYTÖ 1831 A.R,. eräs\nraamatunlause (Math. 6:7) sekä sekavaa kronikkaa \"kirkkoherra\nKolströmin kuolemasta\". Tämän kämpän ovinurkassa ei ole pystytakkaa,\nvaan keskellä pirttiä on kivistä ladottu ja hirsisalvoksella ympäröity,\nalttarinmuotoinen liesi. Makuuritsit sijaitsevat sivuseinämillä. Nuo\nlavat on poikkipuulla jaettu kahtia siten, että kummastakin lavasta\njää oven puolelle toista vähän lyhempi ala, ns. _puittioiden_,\nnuottaveneiden soutajien nukkumapaikoiksi. Puittioina pidetään\ntavallisimmin poikasia ja naisia. Siitä huolimatta ovat puittiotkin\nsaaneet nukkumapaikkansa kohdalle seinähirteen koverretun piippuhyllyn,\naivan kuin miehetkin. Katossa on savuaukko ja sen yllä pieni kohokansi\nsateen suojana. Rakennuksessa ei ole sisälaipiota.\n\nSaaliin vähennyttyä ovat useimmat Jerisjärven kalakämpät ja aitat\nnykyisin käyttämättöminä, muinaismuistoina, joista jokin, esimerkiksi\nedelläselostettu Hurulanniemen kämppä olisi välttämättömästi\nviipymättä, nyt kun se on vielä hyvässä kunnossa, pelastettava\nulkomuseoon Helsingin Seurasaareen, että yleisö sitä katsellessansa\nsaisi elävän mielikuvan kalanpyytäjien oloista ja elämästä\nJerisjärvellä tahi jonkin muun riistarikkaan veden rannalla entisinä\naikoina.\n\nJerisjärvellä on myös muuta muinaismuistoa. Lappalaisten seitapaikkoja\non Keimiöniemessä ja Saaressa, jossa lisäksi on ns. lapinkuoppia, ja\nHaltialetossa on lappalaisten uhripaikka ja kalmisto. Täälläkin\ntunnetaan tarut Päiviöstä ja Torajaisesta sekä muista vanhan kansan\nmahtimiehistä.\n\nKutunivan talosta olisi päästy ratsutietä 16 km kävellen Muonion\nkirkolle, mutta kun neuvottiin kävelytaipaleeltaan lyhyempi ja\nvaihtelevampi oikopolku, päätettiin käyttää sitä, etenkin kun Kutunivan\nemännöitsijä lupautui lähtemään oppaaksi puotiostosmatkallaan.\nOikopolun kävelymatkojen sanottiin olevan yhteensä n. 11 km ja\nsoutumatkojen 4 1/2 km.\n\nEnsimmäinen kävelytaival Kutunivan talosta Kotakorva- eli Sieppi-\n(Torassieppi-) nimiseen yksinäiseen salotaloon oli vain 4 km:n pituinen\n-- Kutunivan talosta lähdettiin ensin siltaa myöten Jerisjärven\nluoteisimman lahden pohjukasta Lompoloon (Törmäsenlompoloon) virtaavan\nlyhyen Kutunivan ylitse, ja sitten kuivaa kangasta pitkin Sieppijärven\nitärannalle, Jerisjoen suulla sijaitsevaan edellä mainittuun oikotien\nentiseen majataloon.\n\nSiellä oli kesy harakanpoikanen portailla toivottamassa vieraat\ntervetulleiksi ja isonpuolen pirtistä, jossa juuri sattui olemaan\nlaestadiolaisten seurat, kuului voimakas ja harrassointuinen veisuu:\n\n    Yks päivä parempi\n    huoneessas, Herrani,\n    kuin maailman ilo korkein,\n    jok vain on suru surkein...\n\nHerra, rouva ja emännöitsijä-opas menivät nauttimaan kahvitarjoilusta,\nmutta jätkä jäi narrailemaan harakanpoikasta pihamaalla ja\njuttelemaan muutamien miesten kanssa vinhasti virtaavan Kotakorvan\nrantapenkereellä, johon näkyivät jälleen Pallasvuoriston ylväät\ntunturit, mahtava Taivaskero huomattavimpana eturintauksessa.\n\nPienen pilvennaulan ruvettua riputtelemaan vettä siirtyi alamaan\njätkäkin miesjoukon mukana seurapirttiin. Siellä oli täydet paikat,\nmutta sopi sinne sentään ovensuuhun seisomaan. Siinä oli jo ennestään\ntoisia seisojia, samanlaisia puseromiehiä. Suurin osa seurakunnasta oli\nmustapukuisia naisia, enimmäkseen tietysti vanhoja ja keski-ikäisiä.\nNuorta väkeä näkyi kuitenkin joukossa yllättävän runsaasti. Rovasti\nLaestadiuksen noin sata vuotta sitten Ruotsin Lapissa alulle panema ja\nsieltä tännekin valtavana levinnyt voimakas hengellinen herätys näkyi\nsiis kantaneen hyvän hedelmän. Nuorukaiset ja neitosetkin kuuntelivat\ntarkkaavina voimakasäänisen, ankarailmeisen saarnaajan sananselitystä.\nTuo vanhahko mies, tällaisia seuratilaisuuksia niillä saloseuduilla\nammatikseen pitämässä kiertelevä maallikkopappi, seisoi avaran pirtin\npöydänlatvan takana, koko permannon täyttävillä penkkiriveillä istuvan\nkuulijakuntansa edessä, puhuen synnin sovituksesta ja anteeksiannosta\ntotisen, vilpittömän katumuksen, uskon ja hyvien töiden kautta.\n\"Herännyt, synnintuntoon tullut sielu seisoo vanhurskaan ja\nkaikkivoivan Jumalan armoistuimen edessä tunnustamassa itsensä\nvialliseksi moniin raskaisiin, suuriin synteihin. Hän tietää ja\ntunnustaa epäuskoisella, syntisellä elämällään pahoittaneensa Herran\nmielen ja menettäneensä Hänen mielisuosionsa. Tämän takia syntinen\nihminen tuntee Jumalan vihan ja tuomion. Tuo raukka ei enää koeta\nsalata syntejänsä eikä enää yritä puolustautua omantuntonsa soimauksia\nvastaan, vaan seisoo vapisevana ja katuvaisena, sanomattoman painava ja\nsyyttävä suru sydämessänsä ja huutaa armoa ja anteeksiantoa Kristuksen,\nmeidän Herramme ja Lunastajamme tähden...\"\n\n-- Herra, Herra! huusi eräs penkin päässä, viimeisen edellisessä\nrivissä istunut nuori nainen, lysähti raskaasti polvilleen lattialle ja\näänekkäästi, rajusti itkien peitti käsillään kasvonsa, painaen ne\nedessään istuvan vanhan miehen selkää vasten.\n\nTapahtuma ei näyttänyt herättävän paljonkaan huomiota eikä tuottavan\nsanottavaa häiriötä. Sellaisiin sattumuksiin oli nähtävästi totuttu.\n\nPuhuja jatkoi järkähtämättömänä:\n\n-- ja katumukseen tullut ihminen tunnustaa rikkomuksensa myös\nlähimmäisellensä, hänelle, jota vastaan on rikkonut. Hän pyytää\nanteeksi ja korvaa kaikki, jos rikos on senlaatuinen, että se voidaan\njotenkin edes osapuilleenkaan korvata ja sovittaa. -- -- --\n\nSaarnamies puhui pitkään ja vakuuttavasti. Se aiheutti useita\nherätyksiä ja liikutuksia naistenpuolen penkkiriveillä -- polvilleen\nvaipumisia, huudahduksia, äänekästä itkua ja hiljaista nyyhkytystä.\nUseat miehetkin pyyhiskelivät käsiselillään silmiinsä kihonnutta\nkyynelvettä.\n\nSujuvapuheinen, vauhtiinsa päässyt sananjulistaja ei antanut enää\nminkään keskeyttää hetkeksikään sanatulvaansa. Hän vain voimallisesti\njyristi lakia ja evankeliumia:\n\n-- Nöyrry, tunnusta kaikki, rukoile anteeksi ja sovita rikoksesi --\nanteeksianto on varma ja lupaus luja niinkuin tuo kaukaa jykevänä,\nlumiharjanteisena näkyvä Pallastunturien vuoristo. -- -- --\n\nPuheen päätyttyä laulettiin yhteisesti ja sitten väenpaljous\npurkautui verkalleen ulos kuumasta, raskasilmaisesta pirtistä\nnauttimaan kaikille, satunnaisille matkalaisillekin, maksutonta\nvehnäskahvikestitystä. Ihmisten kasvoilla kuvastui juhlallinen\nvakavuus. Oltiin miettivän hiljaisia, harvasanaisia. Vain silloin, kun\ntalon kaikkiin huoneisiin ja pihamaalle auringonpaisteeseen\nhajaantuneen väen joukosta sattui löytymään joku tuttava, \"sevättiin\"\ntoinen toistansa, ikä- ja sukupuolieroavaisuudesta huolimatta,\nkoukistamalla oikeanpuolinen käsivarsi tuttavan hartiain ympärille, ja\nsanottiin: \"Jumalan rauha!\" Sitten keskusteltiin jurosti ja\nyksikantaisesti äskeisen saarnan sisällyksestä, säistä,\nvuodentulotoiveista, kalansaaliista ja itsekunkin perheen\nterveydentilasta.\n\nRetkikuntalaisemme eivät olleet ennen nähneet noita ainakin\nerämaatienoilla laestadiolaisten kesken yleisiä käsivarren\nkoukistamisia uskonveljien tahi -sisarien harteille, noita sepäämisiä,\njoista uskoon tulemattomat suruttomat suvaitsemattomasti, pilkaten ja\nparjaten aikoinaan paljonkin puhuivat ja kirjoittivat, kaikesta\npäättäen jotakuinkin perusteettomasti, ilkeydessänsä tahi\nymmärtämättömyydessänsä. Tuo tuollainen tervehtimistapa näytti\nvilpittömältä ja kauniilta, ja jätkä ajatteli, että eiköhän niillä\npärjääjilläkin liene siellä suuressa maailmassa tapoja ja tottumuksia,\njotka ovat kaikkea muuta kuin kauniita ja viattomia. Hän ei voinut olla\nmyötätuntoisena miettimättä myöskään noita puhepirtissä äsken näkemiään\nja kuulemiaan \"loveen lankeamisia\", ns. liikutuksia ja herätyksiä,\nlaestadiolaiselle uskonsuunnalle ominaisia ekstaattisia ilmiöitä. Hän\nmuisti pieteettiä omaamattomien ja ahdasmielisten ihmisten takavuosina\nkirjoituksissaan ja puheissaan pahasti solvanneen ja halveksineen\nLaestadiuksen oppisuuntaa juuri näiden ilmiöiden vuoksi. Vastustajat\neivät ottaneet huomioonsa niitä kieltämättä varsin suuriarvoisia\nansioita, joita tämä voimakas hengellinen herätysliike on kyennyt\naiheuttamaan, etenkin Suomen, Ruotsin, Norjan ja Vienan pohjoisosissa;\nsellaisia ansioita, jotka toivat niin ihmeellisen puhdistavia ja\nkohottavia muutoksia ihmisten mieliin, heidän sisäiseen ja ulkonaiseen\nolemukseensa ja elämäänsä, että \"niiden vertaista yleisenä ilmiönä\nkokemus ei osoita tapahtuneen maallisella alalla.\" Menneinä\nvuosikymmeninä, Laestadiuksen opin leviämisen alkuaikoina noista\n\"liikutuksista\", ainakin muutamista kirkossa sattuneista, nostettiin\nkäräjäsyytteitäkin.\n\nNiinpä kerrankin Kittilässä kuuluttiin viime vuosisadan\npuolivälissä syytetyn kolmea naista siitä, että he olivat kirkossa\njumalanpalveluksen aikana melunneet, siten aiheuttaen pahennusta ja\nhäiriötä. Kihlakunnan oikeus antoi vapauttavan päätöksen, mutta Vaasan\nhovioikeus tuomitsi vastaajat sakkoihin tahi varojen puutteessa\nvesileipävankeuteen ja \"julkiseen kirkkorangaistukseen\"\n(jalkapuuhun?), koska \"vastaajat olivat kohottaneet äänekkäitä huutoja\njumalanpalveluksen aikana\". Vastaajat eivät saaneet senaatiltakaan\nmuutosta tähän tuomioon.\n\nRuotsin oikeusistuimet sen sijaan samoihin aikoihin vapauttivat\nrangaistuksista tämänlaisten hengellisten herätysten vuoksi kirkoissa\nliikutuksiin joutuneet syytetyt. Ruotsissa olisikin liikutusten takia\nsyytettyjä karttunut hyvin paljon, jos siellä ei olisi otettu\nymmärtävää, vapauttavaa kantaa asiassa.\n\nKerrankin Haaparannassa joutui kirkontäysi yleisöä sellaiseen valtavaan\nekstaasiin, että se lainehti ja kohisi kuin myrskyävä meri -- kaikki\nitkivät, nauroivat, valittivat, rukoilivat, syleilivät, hyppivät,\ntömistelivät jalkojansa lattiaan... Hurmiomomentti on epäilemättä\nmäärännyt monen ihmisen suhtautumisen laestadiolaisuuteen -- sen\npuolesta tahi sitä vastaan. Jo Lars Levi Laestadiuksen eläessä nuo\nhurmiot olivat pahoina loukkauskivinä, erittäinkin virallisen kirkon\nmiesten silmissä. Mutta Laestadiuksen opin tunnustajille juuri tuo\nsamainen \"riemuun ratkeaminen\", synnintuntoon ja parannukseen\npääseminen on ollut elävän autuudenvarmuuden lähteenä. Siitä ei saata\nolla epäilyä.\n\nNäistä liikutusilmiöistä Laestadius itse oli sitä mieltä, että \"kun\nlain salama Siinain vuorelta sattuu syntisen ihmisen sydämeen, on\nmurtuneen pakko kohottaa joko valitus- tahi ilohuutoja, eikä suinkaan\nole heidän vallassansa tukahduttaa näitä korkeita tunteita, sillä\nmuuten heidän sydämensä halkeaisi.\" Ja Laestadius samalla mainitsi\nraamatunpaikan: \"Ja he ratkesivat kaikki haikeasti itkemään ja\nlankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat häntä.\" (Apost. tek. 20:37.)\n\nMonet olivat koettaneet sananselitysten aikana välttyä joutumasta\nliikutusten valtaan, taistellen sisäistä painostusta vastaan toisinaan\nsiihenkin määrin, että veri valui heidän suustaan ja nenästään --\nheidän joutuessaan kuitenkin äänekkääseen liikutukseen.\n\nLapin ja Perä-Pohjolan väestö onkin yleiseltä luonteenlaadultaan altis\näkillisiin vaihteluihin ja rajuihin purkauksiin -- niinkuin Lapinmaan\nluonto, sen ilmasto.\n\nSamanlainen oli myös erämaan profeetta, ruotsalaislappalainen L.L.\nLaestadius, tuo merkillinen mies, sananmukaisesti huutavan ääni\nkorvessa. Hän oli voimallinen Sanan julistaja, kiivas ja rohkea,\n\"täynnänsä hengellistä vihaa\". Hän oli arkailematon todenpuhuja,\njärkkymätön vakaumuksessaan, suora sanoissaan. Puheittensa lauseparret\nhän otti hiomattomina rahvaan mielikuvituspiiristä. Se oli helposti\nkäsitettävää, tehoavaa ja mielessä pysyvää julistusta juuri tuon paljon\nmoititunkin siloittelemattomuuden vuoksi. Tämä suuripiirteinen\nprofeetta, jyrkkien vastakohtien ja äkkiheilahdusten mies, oli usein\nylimielinen ja loukkaava, monesti suorastaan säädytön saarnoissaankin.\nHän oli \"inhimillisten heikkouksien ja ihmeteltävien voimatekojen\narvoituksellinen mies\".\n\nRuotsin Lapissa köyhän uudistalon poikana syntyneen Laestadiuksen\nerikoinen luonteen häilyväisyys ilmeni myös siinä, että hän äkkiä\nvaihtoi erittäin lupaavasti alkaneen luonnontieteilijän tutkijauransa\nuhrautuvaan työskentelyyn Lapin tunturiseutujen rahvaan hyväksi,\nvihittiin papiksi 25-vuotiaana, asetettiin synnyinmaansa pohjoisimman\nseurakunnan Kaaresuvannon kirkkoherraksi ja kuoli Pajalan rovastina\nv. 1861.\n\nVoimakkaana leviävän uskonnollisen liikkeen johto varsinaisten\nvirkatehtävien ohella vei Laestadiuksen ajan ja voimat niin tarkoin,\nettä hän myöhemmällä iällään vain harvoin saattoi antautua\nluonnontieteellisiin harrastuksiinsa ja muihin mieleisiinsä\naskarteluihin, kuten kasvien ja eläinten tutkimiseen sekä\nmetsästykseen. Häntä pidettiin Skandinavian tunturikasvien etevimpänä\ntuntijana ja hänestä odotettiin kehittyvän suuren luonnontutkijan\nLinnén arvokas seuraaja. Vielä Kaaresuvannon kirkkoherrana ollessaan\nLaestadius keräsi tunturikasvikokoelmia ja niitä koskevia tietoja\nulkomaalaisillekin, mm. Ranskaan ja Englantiin. Palveluksistaan hän sai\nRanskan kunnialegioonan ritarimerkin. Laestadius kirjoitti useita\nluonnontieteellisiä ja uskonnollisia kirjoja. 1840-luvulla Laestadius\nsai herätysoppinsa levittämiseen innokkaita apulaisia, joista\nhuomattavimmat olivat pirttisaarnaajat Raattama-veljekset, Juhonpieti\nja Parkajoki. Laestadiolaisuus, jota äänekästen liikutusten vuoksi\nkansan, varsinkin vastustajien, kesken nimitettiin hihhulilaisuudeksi,\noli uuden ajan vaiheiden valtavimpia, mullistavimpia liikkeitä. Sen\nsiunauksellisimpia seurauksia oli erittäin huolestuttavassa määrässä\nlevinneen juoppouden häviäminen niiltä tienoilta, minne Laestadiuksen\noppi juurtui. Erittäin tukevan jalansijan se on saanut Suomen\nLänsi-Lapissa -- Enontekiössä, Muoniossa, Kolarissa, Turtolassa ym.\nLähes puoli vuosisataa laestadiolaisuus on ollut jakautuneena kahtia,\nvanhaan suuntaan ja uuteen herätykseen. -- -- --\n\nNäitä muistiin jääneitä, Laestadiusta ja hänen uskonsuuntaansa koskevia\ntietosäikeitä mielessänsä kehien kantaja oli istunut Kotakorvan vanhan,\nromanttisen vesimyllyn luona kivellä niin kauan, että pihamaa oli\ntyhjennyt kahviväliajalla vilvoittelevasta väestä ja että seurapirtin\navattujen ikkunoiden kautta oli alkanut kantautua hänen kuuluviinsa\nharvarytminen, juhlava yhteisveisuu. Seuroja siis vielä jatkettiin.\n\nMies istui yhä ihailemassa Kotakorvan kuohuntaa, pitkulaisen\nSieppijärven näkymää ja taivaanäärellä pilvipalteen tavoin jymöttäviä\nPallastuntureja ja kaunista, elämäniloista kesäpäivää.\n\nViimein hänkin malttoi mennä hartausseurapirttiin. Siellä muutaman\npenkin nenällä mustapukuisen heränneen kansan joukossa istuivat myös\njohtaja ja rouva. Ja pöydän takana seisoi sama saarnamies kuin\naikaisemminkin. Hän ei puhunut enää sovituksen ja armon evankeliumista,\nvaan koetti nyt pitkällä ja perusteellisella esityksellään kirkastaa\nkuulijoillensa suuren herättäjän Lars Levi Laestadiuksen sisäistä\nkuvaa, hänen sielunsa syvyyksiä ja mailmankatsomustansa Laestadiuksen\npostillasaarnojen valossa ja johdatuksella. Sisältörikkaan esitelmänsä\nlopuksi puhuja antoi valaisevan kuvauksen erämaan profeetan\ntavanomaisesta, vertauksellisesta saarnatyylistä lukemalla sen\nhyvästijättösaarnan lohduttavan, luonnon ja eläinmaailman kuvauksin ja\nrinnastuksin ryyditetyn loppuosan, jonka Laestadius piti Kaaresuvannon\nkirkossa v. 1849 vähän ennen Pajalaan siirtymistänsä:\n\n\"-- -- -- Jääkäät siis hyvästi Isän haltuun kaikki armon penikat,\njääkäät hyvästi kaikki tiaiset ja pääskyisen pojat. Se armollinen Herra\nJeesus varjelkoon teitä haukan kynsistä ja ruokkikoon teitä hyttysillä.\nJääkäät hyvästi Jeesuksen karitsat, jotka ylimmäinen paimen on\ntemmannut raatelevaisen suden hampaista. Herra Jeesus vieköön teidät\nparhaalle laitumelle ja ruokkikoon teitä parhailla vainioheinillä\ntalven tultua. Jääkäät hyvästi te pienet maitojyvät, jotka olette vielä\nkasvamassa Jumalan pellossa. Antakoon siementen Herra hyvän ja\nsoveliaan ilman, että tulisitte täytetyiksi ruoalla, ennen kuin\npakkainen tulee, että te tulisitte kauniimmaksi eloksi ja nisun\njyväksi, joita elomiehet kokoavat aittaan. Varjelkoon elon Herra tämän\npienen peltopalaisen lumisateesta ja rajuilmasta, ettei pakkainen\npanisi näitä maitojyviä ennen kuin eloaika joutuu. Jääkäät hyvästi te\nvastasyntyneet lapset, joita se taivaallinen Vanhin on vastasynnyttänyt\nsuurella tuskalla ja verenvuodatuksella. Jääkäät hyvästi te\nvastasyntyneet, jotka makaatte ja parutte tämän maailman kylmän lattian\npäällä. Nostakoon Vanhin teidät ylös tämän maailman kylmän lattian\npäältä, pesköön puhtaaksi elämän vedellä ja kääriköön puhtaaseen\nliinavaatteeseen ja pankoon teidät rintaansa vasten; painakoon rintansa\nparkuvaisten suuhun, että he heittäisivät parkumasta, ja ilolla\nkatselisit synnyttäjänsä päälle. Jääkäät hyvästi kaikki talvitiaiset ja\nkesäpääskyiset, se taivaallinen Vanhin, joka antaa kaarneen pojille\nruokaa oikealla ajalla, koska ne hänen tykönsä huutavat, antakoon\nteille maitoa, voita ja hunajata, koska teille nälkä tulee, ja\nsuojelkoon teitä ja varjelkoon kaikki tiaiset haukan kynsistä. Jääkäät\nhyvästi te pulmukaiset ja satakieliset, jotka olette yksinäiselle\nmatkamiehelle laulaneet ja visertäneet kalliissa puussa. Antakoon\nJumala armonsa, että minä saisin kuulla pulmukaiset ja satakieliset\nvisertävän Jumalan ja Karitsan edessä taivaan valtakunnassa ja elämän\npuussa veisaavan uutta virttä! Rukoilkaa te myös minun edestäni, joka\nolen niin kuin yksinäinen lintu oksan päällä, että se armollinen Herra\nJeesus antaisi minulle voimaa ja rohkeutta huutamaan kaikille\neksyväisille matkamiehille, että he pyörtäisit takaperin elämän tielle,\nja kaikille murheellisille ja alas painetuille, että he nostaisit\npäätänsä ylös synnin unesta ja huutaisit: Herra Jeesus, armahda meidän\npäällemme! Amen.\"\n\nSeuraväen yhteiselle, maksuttomalle päivälliselle kutsuttiin\nkohteliaasti myöskin tuntemattomat vaeltajat. Ja kun sitten illansuussa\noli lähdettävä jatkamaan maailmankorven taivallusta, sanottiin heille:\n\n-- Jumalan rauha. Menkää terveinä.\n\nTalon pikkupoika saattoi retkikunnan veneellä niittyrantaisen, pienen\nSieppijärven ylitse ja sitten pitkää ja kapeaa salmea myöten metsien\nkeskellä uinuvan, edellistä suuremman Torasjärven länsirannalle,\nyhteensä 3 km:n matkan. Soututaival oli ihana tyynenä iltana.\n\nKun oli kävelty noin kilometrin verran kuivaa, tasaista polkua pitkin\nsolkevassa männikössä, saavuttiin jylhän Olosjärven (\"Pienen\nPaanajärven\") itärannalle Juustoniemen pikkutaloon, joka näytti\nviereisen talon, ainoan naapurinsa kanssa kuin arkana kyyhöttävän\nrehevän metsän suojassa, maailman pauhua paossa. Mutta matkalaisille se\nesittäytyi rohkeasti, ikäänkuin sanoen: Suomen kansan on elettävä ja\ntultava toimeen tällaisissakin paikoissa, joissa ei ole paljon muita\nhyvyyksiä kuin raitista ilmaa ja luonnonkauneutta. \"Ei edes kaloja anna\nasiaksi asti tämä Olosjärvi, ja pellot ovat perin pienet\", huokasi\nemäntä.\n\nMutta lapsista ei ainakaan ollut puutetta Juustoniemessä. Niitä näkyi\nolevan kahdeksan, kaikki vielä niin nuoria, ettei vanhimmistakaan\npaljon työnavuksi ollut. \"Sanoo niille hankkivansa ruokaa ja vaatetta\ntäällä korvessa. Isä on nytkin propsimetsässä, mutta mihinkä niillä\nnykyisillä palkoilla pääsee tämmöisen pesueen kanssa, joita on näitä\njustiin saman verran kuin telkällä poikia jäljessään uimassa tuossa\njärvessä.\"\n\nEmäntä kyyditsi retkikunnan veneellä viistoon Olosjärven yli, noin\npuolentoista kilometrin matkan. Jerisjärven--Muonion ratsutie oli siinä\naivan rannalla. Muonion kirkonkylään sanottiin olevan matkaa enää vain\n6 km. Lopussa oli siis nyt oikoreitti, joka oli avannut kulkijoille\nmielenkiintoisia näköaloja maailman iloja vierovan, vakavan korpikansan\nhengenrientoihin ja puutteenalaiseen elämään sekä syrjäisen\nerämaatienoon alakuloiseen, jylhään kauneuteen; lopussa oli kohta retki\nLapin mailla ja vesillä. Jokainen askel kerkeäkulkuisella ratsutiellä\nvei lähemmäksi, aina vain lähemmäksi asuttuja seutuja, kohti suurta\nliikennekeskusta, kohti arkipäiväisyyttä, levottomuutta ja elämän\ntaisteluja.\n\nKuljettiin äänettöminä ja vakavina. Taivaltajan askeleet lyhenivät ja\nhidastuivat -- \"tuntui vaikealta palata monimutkaiseen, onnettomaan ja\nviisauden raskauttamaan maailmaan\", käyttääksemme amerikkalaisen\nmatkailijakirjailijan Halliburtonin sanontaa.\n\nMuonion kirkonkylän asutusalueen punaisten laitatalojen alkaessa\npilkahdella näkyviin harvan männikön lävitse tunsi taivaltaja tulevansa\nyhä alakuloisemmaksi tietäessään, että erämaa oli nyt jäänyt kauaksi.\nVain erämaan muisto oli enää lämmittämässä ja rohkaisemassa mieltä...\n\nKulkija pysähtyi katsomaan taaksensa. Hänen sydämensä sykähti kiivaasti\n-- matalan metsän ylitse _näkyivät vielä_ Pallastunturien mahtavat,\nlumiset lakimaat.\n\nHyvästi Pallas, ehkä ainaiseksi! Hyvästi erämaa!\n\nRaskaasti huokaisten mies kiiruhti kuin paeten kummulta kylänotkoon.\n\nKorkeat, kaukaiset vuoret eivät enää näkyneet sinne. Ne olivat\nkadonneet kuin onnen maan etäinen kangastus, jota jää ajattelemaan ja\nikävöimään.\n\n\n\n\n11.\n\nPIKAMATKA LÄNSI-LAPISSA.\n\n\nMuonion kirkonkylässä retkikunta asettui majataloon. Se oli yllättävän\nvälkeä ja siisti -- Länsi-Lappi onkin tunnetusti maamme siisteintä\nseutua. Monet matkaajat ovat väittäneet, että sen siistimpää ei ole\nyleensä missään koko maailmassa. Lähellä majataloa aukealla\npeltokummulla kohottautui valkoiseksi maalattu puukirkko (rakennettu v.\n1817 arkkitehti Charles Bassin piirustusten mukaan). Kirkossa kuului\nolevan erikoisena nähtävyytenä harvinaisen suuri ja kaunis kattokruunu.\nSen on valmistanut vaasalainen taidetakoja ja -maalari Einari Uusikylä.\nAlttaritaulun, joka esittää Vapahtajan ristinkuolemaa, on maalannut\nKnohhlock-niminen taiteilija, jota ei tunneta tarkemmin. Muita yleisiä\nrakennuksia on pitäjän ainoa teollisuuslaitos, saha, mylly ja\nsähkötehdas Jerisjoen Suukoskessa sekä kansakoulu (avattu v. 1890),\nsairaala ja kirkkoherran virkatalo Autio. Asumuksia on harvanlaisesti,\nmutta niitä on melkoisen laajalla alalla, etenkin leveänä ja\nrauhallisena virtaavan Muonionjoen alavalla rantaliepeellä. Joen takana\nnähtiin Svea-mamman valtakuntaa, ylvästä Ruotsia, jossa aivan\nrantaäyräällä \"paistoi\" useita punaisiksi maalattuja, vauraan näköisiä,\nMuonionalustan pitäjään kuuluvia taloja vainioineen sekä sinikeltaisine\nRuotsin lippuineen. Tämä värikkyys kuului aiheutuvan etupäässä siitä,\nettä Muonion- ja Tornionjoen Ruotsin puoleisten rantatalojen\nmaalaamisen ja liputtamisen, aina lipputangon pystyttämistä myöten,\nkustantaa valtio. Ruotsin Lapin ja Länsi-Pohjan suomenkielisiä\nasukkaita, joita on useiden penikulmien alueella Muonion- ja\nTornionjoen rannasta sisämaahan, länteen päin, koetetaan\nruotsalaistuttaa tälläkin tavoin. Opettajien, nimismiesten ym.\nsanottiin olevan aivan ummikkoruotsalaisia. Ruotsin puoleiset maat\nMuonionjoen takana näyttivät olevan korkeita ja metsäisiä.\nAvopäätuntureja ei ollut havaittavissa, mutta kuusikkoisia\nvaaraselänteitä nousi useita, toinen toisensa takana. Niitä komeampi\noli kuitenkin Suomen puolella, 6 km:n päässä kirkolta kaakossa päin\nnäkyvä Olostunturi. Muonion kirkonkylän ja Jerisjärven Rauhalankylän\nvälinen uusi maantie suuntautuu Olostunturin lähitse. Tunturin\nhuipulle, joka on 524 m mp:sta, vie tieltä n. 1 1/2 km pitkä\npolku. Sitä pitkin saattavat kävellä vaikka matalakenkäiset ja\nsilkkisukkaiset. Ei ole märkää eikä louhikkoa. Näköala on viehättävä,\nvarsinkin Muonionjoelle päin. Sieltä katsellessaan \"etelämaalainenkin\"\nsaa jo aivan oikean käsityksen Lapista ja sen tunturimaailmasta. Monet\nmatkailijat ovat useina kesinä käyneet Olostunturilla, mutta nyt\nmaantien valmistuttua ja Olostunturin tultua entistä tunnetummaksi,\nmatkailijaliikenne tuolle huomiota ansaitsevalle näköalahuipulle\ntietenkin paljon vilkastuu. Kasvien tutkijoille Olostunturi on\nmielenkiintoinen paikka. Siellä tavataan useita harvinaisiakin\ntunturikasvilajeja, mm. on sieltä löydetty eräs maksaruoholaji,\n_Cerastium triginum_. Sitä ei ole tavattu muualla maassamme.\nKirkonkylästä katsellen Olostunturi näytäksen laakean laajana ja\nmetsäisenä, eikä sitä luulisi niin korkeaksi ja hyvänäköalaiseksi kuin\nse todella on. Tästäkin seikasta lienee osaltaan johtunut se, että\nOlostunturin matkailullista merkitystä ei ole kylliksi, ansion\nmukaisesti huomioitu. Vähälle on tähän nähden jäänyt myös\nLänsi-Lappimme kokonaisuudessaan, vaikka pohjoismaiden suurin\nmatkakirjailija Olaus Magnus jo 16-sataluvun alkupuolella innostuneesti\nkuvaili Tornionjokilaakson ja Länsi-Lapin ihania seutuja.\n\nMuonion kirkonkylästä olisi ollut helppo matkustaa postiautossa \"Suomen\nkäsivartta\" katsomaan, jääden autosta Palojoensuuhun, venereitin\nalkupaikkaan, tahi olisi sopinut ajaa hurauttaa niin pitkälle\npohjoiseen kuin maantietä riittää, Enontekiön kirkolle eli Hettaan,\njosta olisi ollut mukavin käydä Ounastunturistoa ihailemassa, mutta kun\nhelsinkiläisherran loma loppui parin päivän kuluttua, täytyi\nretkeläisten istuutua etelään päin klo 1/2 8 aamulla lähtevään\npostilaitoksen keltaiseen voimavaunuun. Se otti lähtijät mukaansa\nmajatalon kohdalta. Edessä oli 191 km:n pituinen maantiematka rautatien\npohjoisimpaan päätepaikkaan, Kaulirantaan.\n\nAutossa oli vain muutamia matkustajia, enimmäkseen Lotta-pukuisia\nnaisihmisiä, joiden iltamassa edellisenä yönä helsinkiläisherra tanssi\nniin ahkerasti, että hänen kumpaankin kengänpohjaansa ilmestyi\nnikkelimarkan kokoinen reikä ja toinen käsivarsi arkiutui hyvin\nhelläksi tanssitoverin ohjausjännityksestä.\n\n-- Tiedättekö, mihin aikaan joudumme Kaulirantaan? kysyi retkikunnan\njätkä vakavan asiallisesti eräältä vieressänsä istuvalta neitoselta.\nMutta neiti ei vastannut. Hän katsahti vain lippalakkiin, puseropukuun\nja niihin kippurakärkisiin pieksuihin, jotka oli valmistettu niin\ntaitavasti, että ne eivät pitkän matkan kävelytaipaleilla kertaakaan\nhanganneet jalkaa eivätkä puristaneet, vaikka maailma puristi. Mies oli\nmielissään neidin vastaamattomuudesta. Hän oli siis uskottavan näköinen\njätkä. Hyvä! Ohjelmassa oli vielä käynti Aavasaksalla.\n\nAutobussi veti vauhdikkaasti penikulmittain tasaisien männikkökankaiden\ntietä. Kiidettiin nopeasti etelää, auttamattomasti etelää kohti.\nRetkeläiset muistivat olevansa vielä Lapissa vain nähdessään tiellä ja\nsen varsilla töpöhäntäisiä poroja ja pienikokoisia, kauttaaltaan\nlumivalkoisia lehmiä. Erämaa oli syrjässä monin paikoin tiheästi ja\nupeastikin asutusta maantien ja valtakuntien rajajoen tienoosta. Tie\nnoudatteli pitkät matkat joen vartta. Maisemat eivät näyttäneet olevan\nenää erikoisia, Lapille luonteenomaisia, vaikka monesti vilahti ohitse\nhyvin viehättäväkin näkymä, jota matkustaja silmäsi mielellään.\nLänsi-Lapin suurenmoiset luonnonnähtävyydet ovat syrjässä Muonion- ja\nTornionjoen varrelta ja maantieltä.\n\nNäistä nähtävyyksistä huomattavin on epäilemättä Etelä-Lapin korkein\nhuippu Yllästunturi. Sen laki on 740 m merenpinnan yläpuolella. Se\nnäkyy maantielle Sieppijärvellä Kolarin pitäjässä. Koillisella\nilmansuunnalla, kaukana latvameren takana hohtaa sen etelärinne vielä\nheinäkuussakin lumivalkoisena. Sen nähdessään ensikertalainen etelästä\npohjoiseen matkaava tulee selvästi havaitsemaan, mikä on vaaran ja\ntunturin välinen ero. Ellei hän ennestään tiedä sitä. Etelämpänä ei hän\nole ainakaan vielä tavannut oikein todellisia tunturihuippuja. Matka\nYllästunturille ei ole vaikea, sillä autolla päästään aina 3 km:n\npäähän tunturin juuresta. Tosin on maantie jätettävä jo Kolarin\nkirkonkylässä (193 km Torniosta) ja kuljettava sivutietä myöten 35 km\nKurtakon kautta Ylläsjärvelle. Yksityisautoja on saatavissa\nkirkonkylässä. Ylläsjärven veljesten taloissa on matkailijoilla\nsaatavana ruokaa ja yösijoja. Kaunis, kalainen Ylläsjärvi houkuttelee\njäämään pitempiaikaiseksikin vieraaksi. Tunturille voi nousta\noppaattakin, sillä metsäpolku on huolellisesti merkitty. Näköala\nhuipulta on kerrassaan valtava. Kauimpana näkyvät Pallastunturit ja\nniitä lähempänä samalla suunnalla, suoraan pohjoisessa päin mm.\nÄkäskero (562 m mp:sta), Lauttaskero, Linkukero, Pyhätunturi,\nKukastunturi, Lainiotunturi (635 m) sekä aivan lähellä samalla puolella\nKesänkitunturi ja Kellotapulitunturi, joiden välissä on havumetsän\nympäröimä ihana Kesänkijärvi. Kittilän tuntureista Pallastuntureja\nlukuunottamatta erottuu selvimpänä avaruutta vasten Kumputunturi.\nToisinaan, hyvin selkeällä säällä, on nähty Kemijärven Pyhätunturi\nohuena häämöttämässä.\n\nYllästunturilta ei tarvitse palata samaa tietä takaisin, vaan voi\njatkaa tunturin ylitse Äkäslompolon pieneen kylään ja sieltä veneellä\nÄkäsjokea tahi kylätietä myöten (28 km) maantielle. Tätä reittiä on\nsanottu Tornionjokilaakson hienoimmaksi nähtävyydeksi, ja syystä kyllä.\nÄkäsjärvi ja Äkäsjoki ovat asiantuntijoiden lausunnon mukaan\n\"satumaisen kalaisia\". Ylläsjärvelle ja Äkäslompoloon on puhelinyhteys,\nvaikka ollaankin väärentämättömässä erämaassa.\n\nÄkäslompolon kyläkunta, 13 taloa, on varsin merkillinen. Seitsemän\ntunturia on sen ympärillä hevosenkengän muotoisena kaarena --\nYllästunturi, Kellotapulitunturi, Kesänkitunturi, Kuertunturi,\nKolvakero ym. Kylä on kauniin Äkäslompolojärven rantueella. Ne harvat\nmatkailijat, jotka siellä ovat käyneet, ovat hyvin ihastuneet kylän\nseudun nähtävyyksiin. Kylä korkeiden vuorten ympäröimänä on kuin\nluoksepääsemätön satuvaltakunta. Sen tunturipuroissa on\nurheilukalastajalle yltäkylläisesti lohikaloja onkiaksensa. Kylä on\nollut ja on vieläkin niin salassa maailmalta, yleisesti tuntematon,\nettä sen asukkaat, varsinkin sen piippua polttelevat naiseläjät, ovat\nhyvin vähän joutuneet tekemisiin muun maailman kanssa. Kylän asukkaat\novat säilyneet yksinkertaisina tavoiltansa ja kylä vanhana,\ntyypillisenä peräpohjalaisena järvikylänä, johon ensimmäiset asukkaat\ntulivat noin 160 vuotta takaperin. Äkäslompoloon johtava huononlainen\nkärrytie, jota jotkut ovat autollakin ajaa retuuttaneet, eroaa\nmaantieltä läheltä Äkäsjoen ja Muonionjoen yhtymäkohtaa ja läheltä\nJoensuun majataloa, jossa lohenonkijat asustelevat. Tie kulkee Äkäsjoen\npohjoisrantaa pitkin koko matkan Äkäslompolon kylään saakka. Taitavat\nohjaajat voivat tätä tietä myöten päästä autolla ainakin 16 km:n\nmatkan. Lopputaipaleen 12 km saattaa kulkea joko veneellä Äkäsjokea\npitkin tahi kävellä. Tällä matkaosuudella on erikoisia nähtävyyksiä.\nTieltä poikettua näet saa nähdä aivan siinä lähellä -- Lapin helvetin,\nei vähempää. Lapinhelvetiksi eli Pakasaivoksi nimitetään hirvittävän\nsyvässä kalliorotkossa olevaa lampea, lompoloa. Rannat ovat niin\njyrkät, että ihminen pääsee laskeutumaan rantaan vain lammen päästä\nlähtevän joen suusta, jossa onkijan koukkuun tarttuu usein myös\nmakealihainen, harvinainen nieriäinen. Kansa kertoo tässä peloittavan\nsynkässä ja jylhässä hornankuilussa kummitusten rikuneeraavan\niltahämärän ja yön aikana. Monenlaisia ihmejuttuja kerrotaan tuosta\nkummajaisten touhusta ihan tosijuttuina Äkäslompolon kylässä. Aivan\nÄkäslompolon tien vieressä Äkäsjoen sivujoessa Kuerjoessa, jossa\nlohikala ottaa onkeen silloinkin, kun se ei ota missään muualla, on\nkallioiden välissä Kuerkoski. Sen kahdesta jyrkimmästä koskesta,\nKuerlinkoista, saadaan lohia, \"rautuja\", tavallisilla -- pärekoreilla,\njotka asetetaan näiden, neljä-metriä, korkeiden, kapeassa uomassaan\nkuohuvien könkäiden alle. Kalat putoavat koreihin tehtyään epätoivoisia\nponnahduksia päästäksensä könkäiden ylipuolelle. Kuerjoen maisemat ovat\nmuuten verrattomat. Yläjuoksulla on erikoinen ihana Jokijärvi. Sitä\npohjoisempana samalla jokivarrella on pieni Salmijärvi. Siellä on\ntalokin, jonne päästään polkua myöten maantieltä Eskelisen majatalosta,\nKolarin ja Muonion kirkonkylien väliltä. Salmijärveltä saadaan\nvenekyyti Kuerjokea pitkin Äkäsjoen Kuopalle. Korkearantainen Äkäsjoki\nantaa urheilukalastajalle \"rautuja\" ja harreja. Kauniita ja kalaisia\npaikkoja on Äkäslompolon kylän pohjoispuolellakin, erittäinkin\nsuurehko, kerrassaan idyllinen ja harvinaisen kalaisa, varsinkin\nsiioista rikas Äkäsjärvi, jonka pohjoisrannalta, Jerisjärven\nRauhalankylän ja Muonion kirkonkylän välisen uuden maantien varrelta\nMuotkavaaran talosta saadaan venesaatto vesistöä pitkin\nÄkäslompolonkylän kautta etelään, vaikka Äkäsjoen suuhun saakka.\nÄkäsjoen suu, Äkäsjoen ja Muonionjoen yhtymäpaikka, on koko Länsi-Lapin\nparas lohenonkima- ja uistelutienoo. Siitä on saatu suuria,\nviisitoistakiloisiakin lohia, parhaiten juhannuksen aikoina. Joensuun\ntalossa on kalaherrojen mukava majailla. Äkäsjokisuuhun on\nsuunniteltu perustettavaksi Suomen ja Ruotsin valtioiden yhteinen\nkalansiitoslaitos. Suuret merilohet nousevat toisinaan Äkäsjokeenkin.\nÄkäsjoessa ei ole kovin pahoja koskia ja nivoja venekulkua\nhaittaamassa. Mitä ylemmäksi noustaan tätä jokea myöten, sitä\nkalaisempaa on pyyntivesi. Äkäsjoki on viehkeärantainen,\nhiekkapohjainen. Hiekka on kauniin punertavaa. Alimmainen koski on\npahin nousta ja laskea. Ja se on myös vähimmän kalainen. Äkäsjoen ja\nTapojoen yhtymäkohta on erittäin antelias kalastuspaikka. Yllästunturi\nnäkyy siihen mahtavana. Äkäsjoen suulta on tähän n. 8 km. Läheisyydessä\non siikarikas Valkiasaivo. Vähän ylempänä yhtyy Äkäsjokeen ihana,\nvalkohiekkainen Valkeajoki.\n\nNämä ovat erikoislaatuisia, tähän saakka suurin piirtein katsoen\nhuomaamattomiksi jääneitä kalastus- ja matkailuseutuja. Näistä\ntienoista, erittäinkin Äkäslompolonkylästä ja sen jylhätunturisesta\nympäristöstä muodostuu varmasti lähitulevaisuudessa, ehkä jo hyvin\npian, maamme _huomatuimpia matkailupaikkoja_.\n\nNäistä seikoista tuli jutelluksi muutamien asiaa tuntevien henkilöiden\nkanssa autossa ja autobussimatkustajien yleisessä aamiaispaikassa,\nKolarin kirkonkylän postitoimistotalossa. Tarkkojen karttojen avulla\nsetvittiin näitä seikkoja ja kirjoitettiin niitä muistiin.\n\n-- Missä ovat Muonionjoen ja Tornionjoen parhaat lohenuistelupaikat?\n\n-- Tällaisia paikkoja on useita; niistä ei ole helppo mainita monta,\njotka olisivat ehdottomasti aina muita parempia. Äkäsjokisuu on\nkuitenkin yliveto kaikista. Sen lisäksi ovat parhaita: 40 km:n päässä\nmerenrannasta, Karungissa sijaitseva Matkakoski (kirjailija Väinö\nKatajan \"Koskenlaskijan morsiamen\" kuuluisa koski) ja lisäksi Svanstein\nPellossa. Niissä ottaa uistimeen (perhoa ei huoli) juhannuksen\nkahtapuolta, parhaiten kylminä ja sateisina kesinä. Näiden koskien\nalasuvannoissa puree näpsimmin. Aivan ihanteellinen uistelupaikka on\nVuennonkosken alla, Kainuunkarin lähistöllä. Mutta siitä ei tarvitse\nyrittääkään muulloin kuin parina päivänä veden kohoamisen alkaessa.\nHyviä uistelupaikkoja elo- ja syyskuussa ovat Turtolan kirkonkylän\nseudut. Eräs siellä asuva uistelija on muutamina syksyinä saanut\nkolmekymmentäkin suurta lohta uistimella. Sivujokien suiden tienoot\novat yleensä hyviä kalapaikkoja, esim. Palojoen suun lähistö. Ja pitkin\nkoko jokivartta Tornionjoen ns. väylässä melkein kaikkien karien luona\nja koskien niskoilla ja suvannoissa on lohipaikkoja, mutta ne täytyy\nkuitenkin tarkoin tuntea, sillä jos poikkeaa vähänkin oikealta\npaikalta, ei saa kalaa. Syönnillään ollessaan lohet tarttuvat\nmillaisiin uistimiin tahansa, mutta yleensä kuitenkin parhaiten\njokilaakson uistinmestarien tekemiin.\n\nKalastusasioista, vaikka ammattimainen lohenpyynti kokonaan\nsivuutettiin, riitti puhumista autossa vielä sen lähdettyä Kolarin\npienenlaisestä kirkonkylästä eli Jokijalasta yhä etelää kohti,\ntasaisien maiden halki, ohi tiheästikin asuttujen paikkojen\n(Sieppijärvi ja Orajärvi). Näitä vähän etelämpänä on varsin huomattava\nasutuskeskus, Turtolan pitäjän Pello, Pellojärven ja Tornionjoen\nrannalla. Maantie menee kapean Pellojärven yli uutta siltaa myöten.\nEnnen oli kuljettava lautalla. Pello on runsastaloinen, laaja\nkyläkunta. Ja laajat näkyivät olevan Pellonkylän pellotkin. Siellä päin\nei suotta sanotakaan, että kun ollaan Pellossa, niin eletään kuin\npellossa. Hyvä on Pellossa elääkin, sillä siellä on Suomen pohjoisin\nosuusmeijeri. Sillä on oma, sievä valkoinen rakennus. Entisajan\nkuuluisa matkakirjailija Olaus Magnus muuten ei uskaltanut mennä Pelloa\npohjoisemmaksi Tornionjokilaakoa katsastellessaan. Taisi pelätä Lapin\nnoitia, karhuja, susia ja pakkasta.\n\nMelkoinen asutuspaikka näkyi olevan myös Turtolan kirkonkylä; talot\nrivissä maantien vieressä kummallakin puolella, aivan joen äyräällä.\nJuuri samalla kohdalla parisataa metriä laajan joen takana on Ruotsin\nSvanstein, sen talot, torpat, kirkko ja maantie ihan rantapenkereellä.\nSiellä ovat myös kuulut \"Svansteinin ruukin\" rauniot ja näköalapaikka\nPullinginvaara, matkailunähtävyyksiä molemmat. Paljon näkyy maailmaa\nmyöskin Kynsivaaralta. Ruotsin puolella tässä pistäytyviltä\nmatkailijoilta ei kuuluttu vaaditun matkakortteja nähtäviksi.\n\nTornionjoen lasku Turtolan pitäjän alueen kohdalla on nopeaa, joten se\nmuodostaa useita korkeita, mutta loivia koskia, mm. suuri Kattilakoski\nlähellä Ylitornion rajaa (kosken pituus 3 1/2 km, korkeus lähes 8\nmetriä ja hevosvoimamäärä 21.000), Korpikoski, Valkeakoski,\nHirvaskoski, Puruskoski, Sorvannivat ja Jarhoiskoski.\n\nTurtolan kirkolta etelään päin, puoliväliin toistakymmentä kilometriä\npitkällä matkalla Juoksenginkylään saakka, on maantien vierusta ja\njoenvarsi niin Suomen kuin myös Ruotsin puolella täynnä taloja. Ja\nJuoksengista on enää vain viitisentoista kilometriä Kaulirantaan. Sinne\nsaavuttiin iltapäivällä. Bussi pysähtyi siihen, kääntyäksensä palaamaan\nMuonioon ja Enontekiöön saakka. Linja-auto olisi vienyt Aavasaksalle\nvasta seuraavana aamuna klo 6. Ja sittenkin olisi jättänyt vuoren\n\"väärälle\" sivustalle, pohjoispuoliselle korpiperälle, josta nähden\nAavasaksa kyllä olisi ollut kuulema komeimman näköinen, mutta josta\nnousu huipulle on vaivalloisempi kuin etelästä tahi länsikupeelta,\nrautatieaseman kohdalta. Päätettiin siis matkustaa 7 km:n taipale\nAavasaksalle junassa, pitkästä aikaa nyt vaihteeksi semmoisessakin\nsivistyneessä kulkuneuvossa. Varsinkin kun junan ilmoitettiin lähtevän\njo tunnin kuluttua.\n\nOdottaessa juotiin kahvia rautatieravintolassa ja alettiin innokkaasti\ntutkia ostettuja uusimpia pääkaupungin sanomalehtiä, jollaisia ei oltu\nnähty kolmeen viikkoon.\n\nJätkä silmäili laajaa sunnuntainumeroa. Siinä oli paljon ja monenlaista\nlukemista. Katse osui mm. juuri tällä matkalla ajankohtaiseen uutiseen:\n\nLUONNONSUOJELUALUEIDEN PERUSTAMINEN.\n\nUusi _lakiehdotus ministerivaliokunnassa_.\n\nVuoden 1928 valtiopäivillä eduskunta hyväksyi lain\nluonnonsuojelualueiden perustamisesta valtion maille, mutta tasavallan\npresidentti jätti sen vahvistamatta, koska korkein oikeus oli siitä\nantamassaan lausunnossa esiintuonut eräitä oikeudellisia epäilyksiä ja\nehdottanut, ettei sitä vahvistettaisi. Eduskunta katsoi lakiehdotuksen\nseuraavan vuoden valtiopäivillä korkeimman oikeuden lausunnon johdosta\nrauenneeksi, mutta päätti samalla lausua toivomuksen, että hallitus\nryhtyisi toimenpiteisiin luonnonsuojelualueiden perustamiseen\nliittyvien taloudellisten ja oikeudellisten kysymysten perusteelliseksi\nselvittämiseksi ja antaisi tämän selvityksen nojalla eduskunnalle uuden\nesityksen asiasta.\n\nEdellämainittu vahvistamatta jätetty lakiehdotus herätti erinäisissä\npohjoisissa kunnissa, joissa isojako vielä on toimittamatta,\nvastustusta, sillä siellä ollaan sillä kannalla, ettei tällaisia\nluonnonsuojelualueita ole määrättävä ennen kuin isojako on toimitettu\nja valtiolle jäävät maa-alueet lopullisesti selvillä.\n\nValtioneuvosto asetti maaliskuussa 1930 eduskunnan toivomuksesta\ntarkoitettua selvitystä hankkimaan komitean (professorit Haataja ja\nLinkola sekä edustaja Lohi), joka sai mietintönsä valmiiksi\nseuraavana vuonna. Mietinnöstä on sitten hankittu erinäisten\nviranomaisten lausunnot ja siihen sisältyvän ehdotuksen pohjalla on\nopetusministeriössä valmistettu lakiehdotusluonnos, josta myöskin\nkorkein oikeus on antanut lausuntonsa. Lakiehdotuksessa esitetyissä\nluonnonsuojelualueissa ei enää ole riidanalaisia maa-alueita. Sitä\nvastaan ei korkeimmalla oikeudella ole mitään muistuttamista. Asia on\nnyt erityisen ministerivaliokunnan valmisteltavana. Esityksen antaminen\neduskunnalle asiasta riippunee osaksi siitä, katsotaanko ensi vuoden\nmenoarvioon voitavan ottaa luonnonsuojelualueiden perustamista varten\ntarvittava määräraha.\n\nEhdotetuista luonnonsuojelualueista huomattavimvimmat ovat Kutsajoen\nalue Kuolajärvella, Pallas--Ounastunturin alue (Kittilän, Muonion ja\nEnontekiön pitäjissä), Pyhätunturin alue Kemijärvellä (osittain\nPelkosenniemellä), Oulankajoen alue Kuusamossa (osittain Kuolajärven\npuolella), Jyrävänniemen alue Kuusamossa, Mallatunturin alue\nEnontekiössä, Pääskypahta Petsamossa, Pummanki Petsamossa, Heinäsaaret\nPetsamon kihlakunnassa, Pisavaara Tervolassa (osittain Rovaniemen\npuolella), Iso-Träskö Porkkalassa ja Hiisijärvi Salmin pitäjässä.\nLuonnonsuojelualueiden yhteenlaskettu pinta-ala aikaisimman,\nsupistamattoman ehdotuksen mukaan olisi tullut olemaan 1.460\nneliökilometriä.\n\nOsittain luonnonsuojelualueen luonteisia ovat myös metsätieteellisen\ntutkimuslaitoksen hallinnassa olevat Laanilan ja Petsamon\nkokeilualueet, joista edellinen on Raututuntureilla maantien molemmin\npuolin ja jälkimmäinen Petsamojoella valtamaantien ja luostarin alueen\neteläpuolella.\n\nJa lehdessä oli myös väliartikkeli luonnonsuojelusta, jonka toimitus\nnähtävästi edellä olevan uutisen johdosta oli pyytänyt joltakin\nasiantuntijalta, nimimerkki K:lta. Lukija viilsi puukolla\nkirjoituksesta talteensa seuraavasisältöisen katkelman:\n\n-- -- -- Luonto, esi-isien pyhä maa, on vaarassa joutua ryöstön ja\nhävityksen alaiseksi, ilman erotusta, häikäilemättä. Metsät hakataan,\nsuot kuivataan, kosket pannaan ihmisen tarkoituksia palvelemaan,\nluonnon alkuperäisyys tuhotaan, sen jaloimmat helmet, sen ikivanhat\nmuistomerkit häväistään tai kaupustellaan ajattelematta tai ansion\nsaamiseksi. Muita näkökohtia ei oteta huomioon kuin rahan\nansaitseminen, kaikki mitataan kullassa ja kaikki voidaan näinä aikoina\nvaihtaa helisevään rahaan.\n\nTätä vastaan on saatava sulku. Se, mikä isänmaan luonnossa on\narvokkainta ja ainutlaatuista, oli se sitten suurta tai pientä, on\npelastettava. Sitä vaativat tieteen edut ja yleiset siveelliset ja\nsivistykselliset näkökohdat, vaatien harkintaa, kohtuutta ja\nsäästäväisyyttä silloin, kun luontoa käytetään hyötytarkoituksiin. Ei\nsaa tulla kysymykseenkään, että ilman todella pakottavaa syytä\nlouhitaan murskaksi suuri kivilohkare, jonka vertaista ei ole\nlähimailla ja jonka sisämaan jäätikkö kerran rajusti kiskaisi vuoren\nkyljestä ja voimakkailla hartioillaan kantoi pitkät matkat\nalkuperäiseltä paikaltaan. Se on nykypolvelle menneiden aikojen\ntodistaja, joka ei kerro vain luonnonvoimien jättiläissaavutuksista,\nvaan myös täällä Pohjolassa vallinneesta napaseudun ilmastosta. Ja\nsaako ahne nykyajan ihminen kaataa ja muutamista markoista myydä vanhan\nkunnianarvoisan hoitopuun, jonka oksat kohoavat taivasta kohden, puun,\njoka on katsellut monen sukupolven aherrusta kotipihalla. Uljas honka,\npäätään komeampi kaikkea muuta kansaa, ylimys, joka on kestänyt\nvuosisatojen syysmyrskyjen hyökkäykset -- onko se vain sielutonta\ntarveainemassaa, jota mitataan kuutiojaloittain, joka leimataan ja saa\nkaatua. Eikö se ole vertauskuva kansasta, joka \"kaiken mahtoi, vain\nkunniaans' ei myydä\", eikö se muistuta meitä siitä, mitä runoilija\nlausui suurista johtajapersoonallisuuksista, joita syntyy kenties vain\nyksi vuosisadassa: \"Mättääseensä juurtunut laakson paju ei tiedä mitään\nhongan vuosisataisesta ankarasta taistelusta myrskyä vastaan.\" Ja\npitääkö kotkaa, jumal'syntyistä, luojan mahtavaa taideluomaa, ampua sen\nvuoksi, että se on ottanut jonkin jäniksen tai jotta metsästäjän\nturhamaisuus saisi tyhjänpäiväistä tyydytystä? Korkealta pilvien\nyläpuolelta kotka katselee jokapäiväistä aherrustamme ja arkisia\nkinastelujamme. Sen olemus häikäisee ja ihastuttaa, sillä se johtaa\najatuksen aurinkoon ja valoon ja mittaamattomiin avaruuksiin,\nikuisuuden alkulähteitä kohti. Eikö Bruno Liljeforsin sivellin ole\nikuistanut kotkan hallitsijahahmoa, kuten runoilijan kynä on ikuistanut\njoutsenen ja monen muun linnun! Eikö luonto ja luonnoninnoitus ole\nkaikkina aikoina synnyttänyt henkisen luomiskyvyn korkeimpia tuotteita!\n\nNäistä esimerkeistä käynee ilmi, miten lujalle perustalle\nluonnonsuojelu pohjautuu ja mitkä aatteet muodostavat sen sisällön.\nMitä yhtymäkohtia on sillä ja eläinsuojelulla? Eläinten ystävät\nvaativat inhimillistä ja järkiperäistä eläinsuojelua. Eläinsuojelun\nystävä huolehtii enemmän yksilöstä kuin lajista, ja luonnonsuojelun\nystävä päinvastoin. Mutta yksilön elämään ja viihtymiseen kohdistuva\nuhka kohdistuu samalla lajiinkin ja tekee sen säilymisen epävarmaksi.\nTässä on siis kaikilla eläinten ystävillä suuri ja muokkaamaton työmaa\nyhteistoimintaa varten. Taistelua on käytävä kahdella rintamalla,\ntoinen rintama on kansallinen, toinen kansainvälinen.\n\nTarkastelkaamme tilannetta ensinmainitulla rintamalla. Tosiasia on,\nettä Pohjolan korkeampi eläimistö -- imettäväiset ja linnut -- on\nvoimaperäisen vainoamisen johdosta tuhoutumisen uhan alainen. Rajoitun\ntässä yhteydessä vain Suomeen, vaikkakin suurin piirtein arvostellen\nolot ovat Skandinavian maissa samanlaiset. Monet ikivanhoista ja\njuhlallisemmista eläinlajeistamme ovat sukupuuttoon kuolemassa. -- --\n\n\n\n\n12.\n\nAAVASAKSALLA.\n\n\nKaulirannan ja Aavasaksan aseman välisellä, parikymmentä minuuttia\nkestävällä junamatkalla jätkä lueskeli muistilehtiöstään Aavasaksaa\nkoskevia tietoja:\n\nYlitornion pitäjässä sijaitseva Aavasaksa, jonka huippu on\n222 m:n korkeudella merenpinnasta, on tunnettu aina keskiajalta\nsaakka laeltaan näkyvän sydänyönauringon vuoksi, ja tuli\nmaailmankuuluksi historiallisesta, ranskal. Maupertuis'n vv. 1736-37\nTornionjokilaaksossa suorittamasta astemittauksesta. Tämä mittaus\nverrattuna Ranskassa ja Ecuadorin Andeilla toimitettuihin\nastemittauksiin antoi lopullisen, varman todistuksen siitä, että\nmaapallo on navoiltaan litistynyt. Vuosisatojen kuluessa ovat\nmatkailijat pyrkineet juhannusyönä sadunomaiselle Aavasaksan vuorelle\nkokeakseen lyhyen keskiyön hetken, jolloin aurinko viipyy yli yön\nkokonaan näkyvissä suurena, veripunaisena pyörylänä lähellä\ntaivaanrantaa. Metsät ja vaarojen kiviroukkioiset laet kylpevät silloin\nkullan ja purppuran värisissä valovirroissa; jokien vedenpinnat\nheijastuvat hopeanhohtoisina varjoisista laaksoista, joita ympäröivät\nvaarojen mustat kallio- ja metsärinteet. Tengeliöjoki kiertää suurinta\nosaa vaaran ympäryksestä, ja lännessä vierii Tornionjoki mahtavana ja\nlaajana vesireittinä. Syvä hiljaisuus vallitsee; keskiyön hetkellä\nvaaralle kerääntyneet juhannusyön valvojatkin vaipuvat äänettöminä\nnauttimaan hetken valtavasta tunnelmasta.\n\nMuuan matkailija on kuvannut tätä sydänyön tunnelmaista hetkeä\nAavasaksan huipulla seuraavasti: \"Ihminen on utelias. Kaikkea uutta ja\nerikoista hän odottaa kiinnostuneena. Ja parasta on suoraan myöntää,\nettä ensi kertaa katsellessa Aavasaksan auringon alenemista on mieliala\nvireessä, jota voi sanoa jännittyneeksi. Päivän kultainen kehrä\npainuu... Se alenee jo aivan arveluttavasti. Sen väri vaihtuu\nvähitellen keltaisesta punaiseksi. Kello on jo kymmentä minuuttia\nvailla kaksikymmentäneljä. Nyt ei aurinko enää näytä laskeutuvan\nalemmaksi tuolla pohjoisella ilmanäärellään. Katsojan mieleen on jo\npyrkinyt hätä siitä, että meneeköhän se sittenkin vaaran taakse\nnäkymättömiin. Kolmasosa aurinkopyörylästä painuu etäisen metsän\ntaakse, mutta ei enempää. Katsahdat kelloasi. Se on täsmälleen 24.\nAurinko, lämmön antaja ja elämän luoja on pohjoisimmassa pisteessään.\nSen näkeminen siinä on elämys. Mutta minuutit vierivät. Katselija\ntuijottaa kuin lumoutuneena. Auringossa näyttää nyt syttyvän aivan kuin\nuusi elämä. Se palaa, leimuaa, säkenöi. Omituista, että sellaista\nsäkenöimistä ei ollut laskemisen puolella. Nyt on siis uusi päivä,\nAavasaksan aamu! Muutamien minuuttien kuluttua jo muodostuvat pitkät\nvarjomme kalliolle, osoittaen suoraan etelää kohti. Se tuntuu\nluonnonvastaiselta; sadulta koko tämä yö. Aurinko kohoaa vähitellen\nylemmäksi, vieläkin loimuten ja säkenöiden... Ja auringonpalvojat\nsiirtyvät ravintolarakennukseen aamukahville.\"\n\nJo pikkupoikana alkeiskoulussa piti osata kartasta näyttää Aavasaksa ja\ntäytyi painaa mieleen, että Aavasaksa on Suomen eteläisin vuori, jonka\nhuipulle juhannusyön aurinko näkyy. Tämä kouluopetus _ei kuitenkaan\npidä paikkaansa_, sillä pari vuotta sitten havaittiin, vaikka se ei ole\nvielä tähän saakka ollut yleisenä tietona, että Taivalkosken pitäjässä,\nOulun--Kuusamon maantien varrella sijaitsevan Pyhityksen huippu on\nmaamme eteläisin vaara, johon kesäyön aurinko näkyy. Ja se näkyy myös\n\"Suomen Sveitsissä\", Kuusamossa Rukatunturille, Nuoruselle,\nNaatikkavaaralle, Iivaaralle ym. vaaroille, jotka kaikki ovat\netelämpänä kuin Aavasaksa.\n\nYlitornion pitäjässä on muuten toinenkin melkein Aavasaksan veroinen\nnäköalapaikka, Huitaperi. Se sijaitsee Kainuunkylässä, noin 8 km\nkirkolta etelään päin, parin kilometrin päässä rautatiestä. Hiukan sitä\npohjoisempana Tornionjoen rannalla Ruotsin puolella sijaitsee\nLuppiovaara, jossa Suomen puoleltakin käydään paljon kesäyön aurinkoa\nja sieltä avautuvia varsin viehättäviä näkymiä ihailemassa. Juhannuksen\naikaisen yön auringon voi nähdä jo niinkin etelästä kuin Tornionjoen\nsuulta, nimittäin Alatornion kirkontornista. Muiden muassa kuningas\nKaarle XI kuuluu käyneen toteamassa tämän seikan.\n\nKivenheiton päässä Aavasaksan asemalta, näköalavuoren huipulle\nvievän kaksikilometrisen metsäpolun lähtökohdassa sijaitsevan\nmatkailijahotellin \"teeterskalta\" jätkä tiedusteli heti tultuaan, oliko\nhänelle (mainitsi sukunimensä) saapunut tänne muuan kirje. Hän oli näet\nKittilästä kirjoittanut eräälle tuttavalleen pyytäen kirjevastausta\nmuutamasta asiasta lähetettäväksi Aavasaksan hotelliin. Palvelijatar\nlupasi kysyä kirjettä hotellin muulta kotoväeltä. Jätkä painui\nvastaanottohuoneesta helsinkiläisherran ja rouvan jäljessä heidän\nmatkatavaroitansa kantaa retuuttaen erääseen yläkerroksen \"numeroon\".\nHänen laskettuaan laukut lattialle ja ripustettuaan sadetakit ja\nvalokuvauskoneen hihnastaan naulakkoon riippumaan tuli huoneeseen pieni\ntyttö hyvin touhukkaana ja antoi kirjeen -- helsinkiläisherralle.\n\nJätkä tuumi: -- Taisi kirje mennä väärälle miehelle.\n\nHerra katseli kirjettä kädessään hiukan hämmästyneen näköisenä ja sanoi\njo ovella poistumassa olevalle tyttöselle:\n\n-- Ei tämä kirje ole minulle.\n\n-- Tähän numeroon se käskettiin tuoda, puolustautui tyttö.\n\n-- Tässä on nyt sitten tapahtunut erehdys; ehkä tämän kirjeen omistaja\non jossakin viereisessä matkustajahuoneessa, sanoi herra ja yritti\nantaa kirjeen takaisin tytölle.\n\nJätkän piti tarttua asiaan. Hän sai kirjeensä -- näytettyään\nrajaseutupassinsa.\n\n-- Ja me olemme kannattaneet tavaroitamme..., nauroi herra nähtävästi\naika tavalla hämillään.\n\n-- Ei se mitään..., sanoi kantaja hyvin \"lookillisesti.\"\n\n-- Voi sentään..., lausui rouva painokkaasti.\n\nJa sanoi hän muutakin. Samoin herra. Mutta mitäpä siitä... Ja sitten\nnaurettiin.\n\nYhteisen päivällisen jälkeen noustiin Aavasaksan huipulle. Kiipeäminen\noli helppoa paikoittain oikeinpa laudoitettua polkua myöten.\nLepuupenkkejäkin oli varattu huonohenkisille. Puolirinteessä oli\navolouhikkoa, graniittipaasikkoa, muinaisen Ancylusjärven rantaus, ja\nsiitä ylöspäin harvaa petäjikköä huipulle asti. Kallioisella, sileällä\nlakitasanteella oli kaksi ravintolarakennusta, puhujalava ja\nlippusalko; näköala vapaa ja avara, vain etelään päin metsän peittämä.\nNoin kolmen kilometrin päässä lännessä, Tornionjoen takana, tumman\nSärkivaaran kupeessa loisti auringonpaisteessa Övertorneån eli\nMatarengin kauppala komeine valkoisine rakennuksineen. Juna näkyi juuri\nsaapuvan tuohon Ruotsin rautateiden pohjoisimpaan päätepaikkaan.\nVeturin hihkaisukin kuului sieltä myötätuuleen.\n\nAavasaksan pienempi ravintolarakennus näkyi olevan harvinaisen\nkoristeellinen, vanhan ajan mallia. Venäläistyyliseksi sitä sanoi joku.\nRakennuksen runsaat puuleikkaukset ovat vaatineet paljon työtä.\n\n-- Kuinka kauan tämä ravintola pidetään avoinna, koko kesänkö?\njätkäherra kysyi johtajattarelta ravintolan kuistissa.\n\n-- Kuukauden päivät vain; kesäkuun puolivälistä heinäkuun\nviidenteentoista päivään. Ei kannata pitää kauempaa, kun kävijöitäkin\non vähänlaisesti.\n\n-- Mutta juhannusyönä täällä ainakin on väkeä.\n\n-- Silloin on. Viime juhannusaattoiltana oli 8.000 henkeä. Usein on\nollut enemmän, monesti 10.000 ja kerran oli 15.000, joukossa paljon\nruotsinpuoleisiakin. Juhannusyön kävijät, samoin kuin muutkin, ovat\nvuosi vuodelta vähentyneet nyt viime aikoina.\n\n-- Viime juhannusyönä taisi olla taivas pilvetön täälläkin, niin että\nsydänyön aurinko pääsi näkymään.\n\n-- Pilvetön oli, hyvin näkyi. Samoin niinä muinakin öinä kahden puolen\njuhannusta, joina aurinko näkyy tälle vuorelle koko vuorokauden.\n\n-- Herra toimittaja, olkaa hyvä ja käykää tänne -- erojaiskahville,\nsanoi rouva ravintolasalin ovelta.\n\nSydänyön aurinko oli painumaisillaan kaukaisen taivaanrannan taakse.\n\n\n\n"]