Matkakertomus ja kuvaus kesäisestä Savosta 1930-luvulla. Teos vie lukijan kierrokselle maakunnan kyliin, kaupunkeihin ja luonnonkauniille reiteille Iisalmesta Kuopioon ja Siilinjärvelle.
Aaro A. Nuutisen 'Suvista Savoa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2375. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SUVISTA SAVOA
Kesäretki Savon mailla ja vesillä
Kirj.
AARO A. NUUTINEN
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.
Savonmua, Savonmua,
lämpimäks se mielen sua.
Aatellu oon monta kertoo,
että sulla ei oo vertoo...SISÄLLYS.
1. Sopimus.
2. Lähtö tapahtui.
3. Virransillan sotahistoriaa.
4. "Ilman aikojaan Iisalamessa".
5. Kympillä Iisalmesta Kuopioon.
6. Savolaisten suurkaupungissa.
7. "Lintutaiteilijaa" tarinoittamassa.
8. Sandelsin sotapaikoilla Toivalassa.
9. "Pitkät puut Pisanmäellä.".
10. Herännäisyyden muistojen mailla.
11. Vesisadetta ja kvartsiittia.
12. Kinahmin korkeudessa.
13. Sekalaista Siilinjärveltä.
14. Pöljän savutupamuseo.
15. "Soitto- ja makuutaiteilija" Roaska.
16. "Sanarrieskoo".
17. Romanttinen riistaretki.
18. Korkeakoski, Tuovilanlahti ja Puijonsarvi.
19. Komea laiva, kaunis reitti.
20. "Maan eestä kuolisitko tään?"
21. Tunti muinaisuudessa.
22. "Maailman kaunein --".
23. Harjoituksia jatketaan.
1.
SOPIMUS.
Vaasan kerhon niin sanotun diplomaattihuoneen puhvelinnahkaisissa nojatuoleissa kenoili suuria herroja – pari ison kauppaliikkeen johtajaa, hovioikeuden virkamies, konsuli ja sanomalehdentoimittaja sekä tämän toimittajan tuomana vieraana eräs maakunnan mies, lakeuksien yksitoikkoisuudesta lauantai-illaksi kaupunkiin hiukan huvittelemaan saapunut "Isoonkirkoon" pankinjohtaja, joka ei ollut toki mikään "vedentuoma", vaan syntyisin lakeuspohjalainen. Toimittaja tosin oli "senkin savolainen", mutta erinäisten yleisinhimillisten ansiopuoliensa perusteella oli saanut "vapaalipun" veljeskunnan valittuun seuraan.
Tunnelma osoitti kohoamisen merkkejä – olihan lepopäivän huoleton aatto-ilta, pöytä oli lastattu koreaksi ja ruokasalista kuului ihanaa musiikkia. "Lana" siellä oli mielityössään, soitatti harmonikkakappaleita kaappigramofonissa. Sieltä tuli polskaa, sotiissia, Tonavan aaltoja ja vaikka mitä. "Oi kuinka elämä on sentään ihanaa!"
Äläpä huoli – kun siinä sitten illanpitkään jatkettiin harjoituksia, alkoi keskustelu luistaa tulennaistunnustelua vireämmin. Kun keväisen illan aurinko paistoi ikkunasta pyhän veljeskunnan pieneen pöksään, kiertyi keskustelu kevääseen, kesään, kesälomaan ja lomamatkoihin. Puhuttiin Petsamosta, Pallastuntureista, Sallan Lapista, Kuusamosta, Kolista, ja toimittaja kantoi kortensa kekoon puhumalla Puijon ja tarkoin tuntemansa syntymäseutunsa Savon matkailunähtävyyksistä. Tosin hiljaisesti ja vaatimattomasti niistä pakisi.
– Älä viitti sitä Savoasi ja Puijoasi puffata. Tuskinpa siellä mitään kovinkaan erinomaisia nähtävyyksiä on, sanoi toimittajalle pohjalaisten suorasukaiseen tapaan se Isoonkirkoon komia pankkimies, lakeuden lapsi, puolittain leikillään noin vain jutteli.
Lehtimies hymähti savolaisleppeästi:
– Vai olet sinä sitä mielipuolta, hyvä herra. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Mutta oletkos koskaan käynyt Puijolla ja yleensä matkaillut Savonmaassa?
– En ole; eikä ole oikein haluakaan... matkailla missään, sanottavasti. Viime kesänä kävin kyllä Petsamossa. Tulimme sinne hotelliin kello yksi yöllä ja lähdimme jo seuraavana aamuna kello kahdeksan. Niin kuuluivat tehneen myös useat toiset Petsamonkävijät. Ja olenhan minä toisinaan pistäytynyt Helsingissä ja kerran sattui asiaa Kouvolaan.
– Eipä ole tullut paljon liikutuksi lakeudeltasi. Missä olet viettänyt kesälomakuukautesi?
– Tavallisimmin kotona, toisinaan jonkin viikon Helsingissä ja viime kesänä olin puolet lomastani Seinäjoella.
– Älä hyvä mies kerro enempää. Tulen huonovointiseksi. Mutta semmoistahan se on täällä yleensä. Lähdepäs ensi elokuussa lomaretkelle Savoon minun mukaani, niin näet, mitä siellä on ja mitä ei ole. Siellä käsityksesi Savosta ja savolaisista varmasti melkoisesti muuttuvat entistä todenmukaisemmiksi ja jos sinulla, enemmän kuin monilla muillakaan, ei ole ennestään mitään käsityksiä kalakukon ja kokkelipiimän ja Puijon maakunnasta ja sen kansasta, niin siellä saat niitä.
– Kalakukkoako ja kokkelia?
– Niitäkin, mutta ennen kaikkea käsityksiä. Ja hommataan sieltä sinulle poikamiehelle morsian. Savossa on sieviä tyttöjä. Eivätkä he polta piipputupakkaa eivätkä käy kyntämässä. Ja ovat muutenkin yleensä hempeämpiä kuin lakeuksien neitoset. Lähde vain mukaani. Sinähän voit järjestää kesälomasi samaksi kuukaudeksi kuin minulla on loma. Yhdentekevää, missä vietät lomasi. Vaikka Savossa. Tällä kertaa. Voin vakuuttaa, ettet ainakaan tyhmene siellä. Minulla olisi aikomus noin niinkuin kerätä kirjoitusaiheita matkalta. Tiedän siellä olevan paljon uutta, talteenotettavaa, seulottavaa, suurelle yleisölle tarjottavaa helposti sulavassa muodossa. Lähdetkö?
– Lähden.
– No, sinä olet oikea mies! Vaikka olet pohojalaanen. Olenhan sanonut sen usein ennenkin.
– Et sinäkään ole pahimpia, "senkin savolainen." Kaappigramofoni soi: ruotsalainen harmonikkakvartetti esitti viehkeästi keinuvan wienervalssin "Kevään ääniä".
Ja "nuorisoseuran" illanvietto jatkui, jatkui...
2.
LÄHTÖ TAPAHTUI.
Useita kertoja kesän kuluessa oli toimittajan ja Isoonkirkoon pankinjohtajan kesken puhetta päätetystä Savon-matkasta. Lehtimies ei joutanut matkaa monesti muistamaan ja ajattelemaan alituisessa kiireisessä toimitustouhussaan. Varsinkin kun kesän kuumimmaksi ja kauneimmaksi ajaksi valtioviisaasti asetetut eduskuntavaalikohinat pitivät mielen ja hermot puoluepoliittisessa jännityksessä. Pankinjohtaja sen sijaan puhelinkeskustelussa toimittajan kanssa kerran mainitsi Savon-retken alkaneen yhä enemmän ja enemmän askarruttaa hänen ajatuksiansa, sitä enemmän, mitä lähemmäksi lähtöaika tuli. Savo kangasteli hänelle nyt jonkinlaisena tuntemattomuuden verhoon kietoutuneena, salaperäisenä satumaana, kaukaisena ja ihmeellisenä. Pankinjohtaja olisi tahtonut tutustua siihen jo ennen matkustamistaan, mutta vaivalloisten tiedustelujensa jälkeen puolelta ja toiselta hän oli päätynyt vihdoin siihen yllättävään tietoisuuteen, että yksien kansien välissä ei ole yhtenäistä, opastavaa Savon huomattavimpia paikkoja ja samalla savolaista psykeä ja mentaliteettia valaisevaa matkakuvausta. Ja kesäretki oli niin kiinteänä mielessä, että pankinjohtaja oli toisinaan nähnyt uniakin siitä. Kerrankin hän oli olevinaan Puijon tornissa ja silloin oli Kallaveden pinta alkanut kohota, peittänyt Kuopion kaupunginkin, niin että tuomiokirkon torninhuippukin hävisi näkyvistä. Ja tulva kohosi yhä ja peitti koko Puijonmäen, ja juuri kun se oli peittämäisillään myös Puijon tornin, pankinjohtaja ihmeekseen huomasi, että se ei ollutkaan vettä, vaan piimää, kermaista savolaista kokkelipiimää. Voi kauhistus! Pankinjohtajan mielessä välähti ajatus, että tämä nyt oli kavalien savolaisten kosto hänelle luultavasti siitä, ettei hän ollut aina ajatuksissaan, sanoissaan ja töissään osoittanut tietämisensäkään perusteella oikeudenmukaista arvonantoa savolaisia ja Savonmaata kohtaan. Nyt ne peijakkaan vitsimaakarit hukuttavat hänet siihen aina mainittuun kokkelipiimäänsä. Mutta samassa mies hädässänsä muisti myöskin, että osaahan hän uidakin, ja juuri kun torninhuippu upposi piimänpaisumukseen, hän puulautui uimasilleen, mutta – pudota mätkähtikin sängynlaidalta lattialle ja heräsi.
Toisen kerran taas pankkiherra näki sellaisen unen, että hänen kävellessään kesäretkellä Kuopion kadulla alkoi yht'äkkiä lennellä sakeana parvena kummallisen näköisiä kalakukkoja, melkein koppelon kokoisia rohjakkeita. Siinä sai varoa itsekukin silmiään ja korviaan, kun noita ihmeotuksia viuhui joka paikassa. Ja ne kiekuivat ja kotkottivat kummasti. Eräs niistä lensi kuin älytönnä suuren näyteikkunalasin läpi muutamaan hienoon muotikauppaan ja toinen satutti siipensä sähkölankaan ja putosi kadulle, jossa siipirikkona lähti juosta pingertämään pakoon, mutta muuan pikkupoika sai sen kiinni.
Odotettu lähtö tapahtui vihdoin elokuun kahdentenatoista päivänä. Toimittaja kiitti ja siunasi päästessään edes silloin kuukaudeksi eroon lehtitoimituksen hullunmyllyltä. Kamppeet kokoon ja viivana autossa rautatieasemalle. Oli parasta lähteä kyykkimättä. Eihän ollut mikään mahdottomuus, että toimituksen pään olisi pitänyt taas sanoa, että voinet vielä siirtää viikolla sen lomalähtösi – sattui tässä taas nyt noita jymytapahtumia...
Pankinjohtajakin näytti olevan kovasti mielissään lähdöstään. Hyvin oli suu naurussa hänen astuessaan vaunuun kotiasemallaan. Tarvitseehan pankinjohtajakin kesälevon. Väsyyhän käsi nimikirjoitustenkin sutaisemisista.
Juna juti läpi yön, halki tasankojen Pohjanmaan suurta selkärataa myöten Suomen kartan korkeussuuntaan. "Meidän herramme" nukkua pojottivat onnellisina II luokan makuuvaunussa. Mutta heidät herätettiin aamulla aikaisin, vähän ennen kuin juna saapui Ylivieskan asemalle. Junailijan piti koputtaa kolmesti vaunuosaston oveen ennen kuin herrat selkisivät makeimmasta aamu-unestaan. Heidän oli nimittäin Ylivieskassa siirryttävä Iisalmen poikkiradan lyhyeen junaan.
Ohitettiin siinä sitten hiljan verkkaan Nivala ja Raudaskylä – eipä ollut enää kiirettä eikä väenahtautta täällä erämaanradalla, kun oli päästy pois suuren maailman jaloista. Jo vähän ennen Haapajärven asemaa maasto muuttui epätasaisemmaksi ja metsäisemmäksi. Pohjalaistuntu hävisi vähitellen maisemista, matkustajien puhetavasta ja pukimista – Pyhäsalmen asemalla seisoskelevat ja siitä junaan tulleet maalaismiehet "viänsivät jo ihan tok selevee savvoo" eikä heillä ollut jalkineina saappaat, vaan kotoisen sievistelemättömät, keltavartiset ja kippurakärkiset savolaispieksut eli lapikkaat.
– Teepäs nyt havainnoita, poikaseni; tämmöistä se rupeaa olemaan suokukonralli, virkkoi lehtimies pankkiherralle.
Kuopion läänin raja ylitettiin vähän ennen Aittojärveä. Maasto muuttui hyvin kumpuilevaksi ja runsasmetsäiseksi, -järviseksi ja -lampiseksi. Kaukaisilla ilmanäärillä näkyi paikoin jo korkeita mäkijuontoja ja harjuselänteitä. Niiden näkeminen nyt jälleen pitkän ajan jälkeen tuntui "entisestä savolaisesta" ikäänkuin jollakin tavoin kohottavan äskeisen tasaisuuden aiheuttamaa mielenlatteutta.
– Katsopa tuota, Isoonkirkoon mies.
– Jopa totisesti siinä on tavattoman ruohikkoinen järvi. Mikähän lie nimeltään?
– Se on Kiuruveden pitäjän Niemisjärvi, lahna- ja vesilinturunsaudestaan kuuluisa järvi. Siinä on ensimmäinen Savon nähtävyys. Kaislikkosaarekkeita tuolla kaukana selälläkin. Tuskinpa olet nähnyt muualla tämmöistä. Sattui tähän aivan radan viereen. Samaa lajia ovat myös tätä vähän pohjoisempana olevat Näläntöjärvi ja Osmanki, joka on hanhien tiettävästi eteläisin pesintäpaikka. Nälännössäkin rypevät hanhet paljon. Kun olet pyssymies, niin ehkä sinua huvittaa tietää tämä. Väitetään kyllä hanhien pesiä löydetyn ja lentokyvyttömiä poikasia toisinaan nähdyn vielä etelämpänä täällä Savossa, nimittäin Nilsiässä, mutta niille tiedoille ei taida olla oikein vankkoja vahvistuksia.
Sivuutettiin Kiuruveden, Ryönänjoen ja Honkarannan pysähdyspaikat ja saavuttiin Runnin asemalle.
Savon-retkeläisemme jäivät junasta siihen. Kello oli 13.20.
Asemasillalla oli niin autiota ja tyhjää kuin maapallolla aikojen alussa. Asemamies kuitenkin löydettiin ja hän tiesi kertoa "juomarunnille" tästä olevan kävelymatkaa vähän yli kaksi kilometriä, "tuosta kun vuan herrat männöö muantietä myöten ja tuolla tuon sillan kautta joen yli".
Ja meniväthän herrat niinkuin oli neuvottu. Matkalaukut jäivät asemalle säilytettäviksi, joten oli hyvä kävellä keikutella tyhjinä miehinä. Toimittajalla oli mukanaan vain kamera ja kevyt käsilaukku. Kamera joutui käytäntöön ensi kerran jo Kiurujoen sillalla. Siinä oli niin sievä näköala pitkin jokea.
– Tämä on kääntösilta, selitti toimittaja, vielä muutamia vuosia takaperin, ennen Iisalmen–Ylivieskan rataa, matkustajalaivaliikenne suuntautui tästä Kiuruveden kirkonkylään. Nykyisin ei tarvitse enää kovin usein siltaa avata. Täällä käy vain joitakin tukki-, rahti- ja huvilaivoja. Moottorivenekyydin Iisalmesta Kiuruvedelle matkailijat kyllä saavat. Reitti on erittäin ihanamaisemainen, kuten jo tästä huomannet. Erikoisen mainittava on Kihlovirta Iisalmen kaupungin edusselän Poroveden ja Haapaveden välissä.
Tämä Kiuruveden pitäjä on hyvin edistynyt seutukunta. Päinvastoin kuin useat asiaa tuntemattomat ovat ehkä tähän saakka luulleet. Vuodesta 1912 kirkonkylä on ollut taajaväkinen yhdyskunta, ja maataloudellisesti, etenkin karjanhoidollisesti Kiuruvesi on yllättävän kehittynyt. Entiset laajat kaskimaat ovat synnyttäneet oivallisia karjanlaitumia, ja soita kuivattamalla saadut viljelysmaat antavat runsaita heinäsatoja. Mainiot karjanhoidolliset edellytykset ovat kasvattaneet tunnetun runsasmaitoisen "Kiuruveden rodun". Pitäjän eri kulmilta kootaan maito kolmeen meijeriin, joista kirkolla sijaitseva on Pohjois-Savon suurimpia. Meijerien tuotanto on pitäjän kulutusta paljon suurempi, joten voi on pitäjän huomattavimpia vientitavaroita. Kaskiviljelystä ei Kiuruvedellä enää harjoiteta, vaikka kyllä Savossa vielä nykyisin joissakin paikoin, esimerkiksi Nilsiässä, Tuusniemellä ja muualla, jonakin tyynenä, poutaisena kesäpäivänä saattaa nähdä kaskisavujen komeina kohoavan. Samoilla tienoilla, ja muuallakin, tavataan vielä savutupakin.
Viljelysmaan laatu Kiuruvedellä on poikkeuksellisen hyvä. Savolaisleikillisesti sanotaan sen kasvattaneen tavallista tiheämpään laiskoja, lihavia ja isoja isäntiä, kuten Lassi Pekka Jauhiaisenkin – en muista aivan varmasti ristimänimiä – joka painoi satakuusikymmentä kiloa. Kiuruvedellä kehaistaankin, että hyvä talo jaksaa elättää kaksi laiskaakin, isännän ja orihevosen.
Näitä ja muita hyviä puheita pitäen herrat olivat polttavasta paahteesta huolimatta kävellä kapsutelleet niin uperasti, että ei aikaakaan, kun "jo rupesi Runniksi" – kauppapuoti ja Niskasen matkustajakotirakennukset alkoivat näkyä tienvierimetsästä. Ja kun miehet kävelivät vielä muutamia satoja metrejä, tuli eteen tien kummallekin puolelle rakennettuja Runnin kuuluisan terveysveden juojien asuntotaloja, lääkärin – helsinkiläisen tri Rikalan – vastaanottorakennus ja terveyslähteen, Runni-yhtiön, muut rakennukset: komea, suuri hotelli vallitsevalla kunnaallaan ja alhaalla Kiurujoen rannalla terveysveden juontihalli, hieromahuone, sauna, kahvila, konehuone, keilarata ja tennispelipaikka ja vähän kauempana tanssivaja. Näiden rakennusten luona aivan rantaäyräällä on suuri kaksihaarainen kuusi, jonka juurella on maa märkänä ja aivan ruosteenpunainen – siinä sanotaan olleeu se "ihmeitätekevä runnilähde eli kaivo (ruotsiksi brunn, kaivo)", joka jo vanhoista ajoista saakka, satoja vuosia on ollut tunnettu Savon kansan keskuudessa. Ainakin jo 1700-luvulla kerääntyi vuosittain satoja henkilöitä juomaan "runnivettä", "rautavettä". Nykyiseen kaivohuoneeseen johdatetaan vesi lähteestä läheiseltä kunnaalta.
Tieteellisesti suoritetut analyysit ovat osoittaneet Runnin terveysveden olevan huomattavan radiumpitoista ja sisältävän lisäksi litraa kohden 27.8 mg rautaa ja 206 mg hiilihappoa eri muodoissa. Tämän veden on huomattu vaikuttavan tehokkaasti leinissä, vatsa-, sydän-, hermo- ja muissa taudeissa. Radiumaktiivisuutensa puolesta on Runnin vesi maailman parhaita terveysvesiä. Runnin vettä käytetään juomana, kääreissä ja kylvyissä. Joitakin vuosia sitten Runnilla kävi noin 1.200 terveysveden juojaa kesässä. Pulavuosina kuuluu vieraiden lukumäärä jonkin verran alentuneen.
– Paljonkohan täällä nyt lienee runninjuojia? kysyi pankinjohtaja edellä olevaa selostaneelta matkatoveriltaan rantaravintolan vilpolassa tulokahvipöydän ääressä.
– Muuan tämän paikkakunnan mies junassa mainitsi täällä nykyisin olevan nelisenkymmentä vierasta, joista kolmekymmentä kuuluu asuvan tuossa upeassa hotellissa, johon voidaan sijoittaa kahdeksankymmentä asukasta. Se on kaikinpuolin aivan ensiluokkainen. Lähdetään kohta varaamaan sieltä huone ja syömään päivällinen. Siellä kuuluu parhaillaan olevan toisiakin suuria herroja, muiden muassa kenraali Mannerheim. Mutta lähdetään ensin katsomaan juomahallia ja ympäristömaisemia.
Avarassa juomahallissa oli parhaillaan parikymmentä "juopottelijaa". Taisivat olla aivan herrojen Helsingistä asti, koskapa puhuivat enimmäkseen ruotsia. He laskivat itsekukin tuoppiinsa tai tavalliseen juomalasiinsa kirkasta vettä hallin keskellä olevista hanoista ja imivät sitä hitaasti lasi- ja olkipilleillä. Kuka enemmän, ken vähemmän, lääkärin antamien määräysten mukaisesti. Tätä tehdessään, "liäkärin ornierauksesta", useimmat kävelivät edestakaisin hallissa tai hyppiä löyhkäsivät kuin hullut hassunkurisen näköisinä punnerrusjoustinpuun selässä. Jotkut kävelivät juontihallin pitkässä vilpolassa.
Tämä meno oli pankinjohtajallemme uutta. Hän ei ollut tästä kuullut puhuttavan eikä nähnyt siitä painetussa sanassakaan. Vain Runnin nimen hän oli joskus keväisin havainnut jossakin lehti-ilmoituksessa.
– Katsopas noita hirrellä hyppijöitä, virkkoi pankkimies lehtinikkarille, kun tuolla tavalla lekuttavat – kuule, ei kai tänne ole tuotu potilaita mistään... tuota noin... esimerkiksi hermohoitolasta.
– Ei, kyllä he ovat kaikki aivan täysipäisiä. Lääkäri on määrännyt vain heidät olemaan pienessä hytinässä terveysvettä juodessansa, että vesi vaikuttaisi tehokkaammin, paremmin uppoaisi syntiseen ruumiiseen. Ymmärrätkös? Ota sinäkin tuosta lasi ja pilli ja vettä vorokista ja ala lekkasta pomppaparrulla tai kävellä "kaksikymmentä viisi askelta ruumiin terveydeksi".
Mallasivathan siinä sitten nämä vastatulleetkin sitä juontihommaa, kävellä vauhkoilivatkin vähän hallihuoneen seinävieriä pitkin kuin hyvätkin terveytensä hoitajat, mutta eipä tullut mennyksi hirrelle hyppimään.
– Voi pakana, kun tämä on kylymee, tämmösellä hellesiälläi, ja selevästi rauvalle se maistaa, julisti kuuluvasti eräs runninjuontiin määrätty lihava savolaisisäntä, – minulla on jo viijees lasillinen mänössä, vuan nyt se suap jo riittee... näläkäkii tästä latkimisesta tulloo. Pittää lähtee ehtimää, jos sattus löytämääj jostai vähä ruokapuolta.
Tuossa on tyypillinen lupsakka savolaisukkeli; sen huomaa noista mukavasävyisistä puheluista, – toimittaja huomautti matkatoverillensa, – tuollaisia luontevan vapaita, välittömiä ja sydämellisiä ovat savolaiset yleensä. Mutta lähdetäänpä mekin nyt henkipanoa pitämään.
– Minne?
– Etkö ymmärrä? Henkipanoon, syömään, hotelliin.
Hienot oli paikat hotellissa. Siellä kun käveli ja ihmetteli, niin eipä olisi luullut olevansa Savossa, vielä vähemmän Runnilla. Ja hyvä oli ruoka.
Päivällislevot köllötettyään retkeilijäherramme lähtivät noin kilometrin, puolentoista päässä hotellista, Kiurujoen yläjuoksun puolella sijaitsevaan Saarikoskeen uimaan. Se oli mukava paikka – joen keskellä olevan kanavanvartijan asunto-vainiosaaren sekä joen etelärannan välille oli puuliistakoita pystyyn vierettäin asettaen muodostettu pato eli "tammi". Liistakoiden välisistä raoista vesi sirosti suihkusi, antaen uijille hyvää hierontaa. Tästä ns. neulatammen suihkusta ja vesihieronnasta nauttiminen tuntui olevan hyvin suosittua, koskapa hotellin käytävän seinällä julisteessa oli painettuna:
Neulatammessa miesten uintiajat klo 7-9 ja 11-13 sekä naisten 9-11 ja 13-15, jonka jälkeen uintiaika yhteinen.
Saaren ja joen pohjoisrannan välissä näkyi olevan yksisulkuinen kanava. Saaressa oli aivan ihanteellinen asuinsija. Retkeilijämme ihastelivat sitä. Jospa ihminen kerran pääsisi tuollaisessa paikassa olevaan taloon rauhassa elämään ja tällaisesta näin ihmeen viehättävästä luonnosta nauttimaan, vapaaksi joutavasta rehkimisestä, kiireestä ja tämän erinomaisen edistyksen ja valistuksen kaikista kolinoista ja riemuvoitoista.
Retkeläisemme viettivät iltansa läheisellä Paasivuorella, muinaisella uhripaikalla. Laajat näköalat avautuivat sieltä katsoen siintäville saloille ja kimalteleville järvenselille. Näky oli kerrassaan lumoava ja tunnelmallinen tuona tyynenä, hiljaisena, lämpimänä kesäiltana. Mieli tuntui vapautuneen arkihuolten painostuksesta. Vastoinkäymisten katkeruus ja muut murheet tuntuivat täällä menettäneen merkityksensä ja tärkeytensä. Tulevaisuus kuvasteli ajatuksissa paljon lupaavana, toiveikkaana ja niin valoisana kuin tuolla kaukana ilta-auringon hohdossa väreilevä suuri selkävesi.
– Savossa on kaunista, myönsi pohjalainen pankkimies.
3.
VIRRANSILLAN SOTAHISTORIAA.
Jo seuraavana päivänä retkeilijaherramme olivat kahden soutelemassa Iisalmen Koljonvirralla. Pianhan junassa Runnilta Iisalmeen pistäksen. He olivat saaneet veneen lainaksi vähän enemmän kuin puoliväliin neljättä tuhatta asukasta käsittävän suuren maailmankaupungin Iisalmen ainoalta huonekalukauppiaalta Riet Niskaselta, toimittajan lokoisatuumaiselta tuttavalta. He olivat jättäneet kaupungin katselun huomiseen ja rientäneet heti junasta Rietin aitanvinnille heittämään liiat tavaransa sekä ottaneet veneen rukoushuoneen rannasta. Moottorivenettäkin oli tarjottu, mutta miehet olivat lähteneet mieluummin soutaa lipsimään uistinta, jäljessään vetäen, vuoden 1808 sodan taistelusta kuulua Koljonvirtaa pitkin.
Jo vajaan kilometrin soutamisen jälkeen jalot tutkimusmatkailijamme saapuivat lehtoisaan, kumpumaiseen Pänninsaareen.
Toimittaja oli oppaana:
– Tämä ei ole näköjään tämän ihmeellisempi, mutta se on merkillinen siitä, että sanotaan tässä saaressa muinoin mestatun ihmisiä. Ja myöhemmin tuotiin tänne poltettaviksi kirkon luona ns. Katinhännässä, tuolla virran takana, mestattujen ruumiit.
Retkeilijämme uida polskuttelivat saaren eteläkärjen hiekkapohjaisessa vedessä ja hetkisen paistattivat päivää alastomina. Ei siitä olisi malttanut pian lähteä, niin hyvältä tuntui veden ja auringonsäteiden aiheuttama ihmisen olo, mutta täytyi kiiruhtaa edelleen. Paljon oli vielä päivän ohjelmaa suorittamatta. – Tuossa tuo komea talo aivan rantaäyräällä on Iisalmen maaseurakunnan kappalaisen pappila, selosti toimittaja, kelpaa siinä tuommoisessa palatsissa ja näin kauniilla paikalla Koivulais-Villen kenoilla ja kasvattaa isoa mahaa. Se Ville on kuopiolaispoikia, entinen koulutoverini, mahdottoman mukava mies, oikein niitä juttu- ja vitsimiesten mestareita, ja kaikinpuolin myös muussa olennossaan savolaisen perikuva. Illalla palatessamme käymme tervehtimässä Villeä. Nyt emme uskalla vielä mennä sinne. Sillä hän "saarnaisi" meille niin kauan, että ei enää tulisi tänä päivänä soudetuksi tämän kauemmaksi. Tuollahan tuo Vilhelmi kävelee rantapellolla viljanleikkuuväkensä luona. Noista pelloista muuten on löydetty kanuunanluoteja ja pistimiä. Vuoden 1808 sodan aikana tuolla paikalla oli sankka metsä, johon Sandelsin joukot olivat sijoittaneet kuormastonsa. Venäläisten tullessa oli osa kuormastosta joutunut heille. Suomalaiset olivat venäläisten yllättävästi hyökätessä juuri syömässä lihakeittoa. Olivat sen kypsentäneet suuressa pyykkipadassa tuossa rantahiuteella. Siihen jäi keittokin ryssien hyväksi. Sandelsin miesten pieni parvi peräytyi moninkertaista ylivoimaa vastaan, toivottomasti taisteltuaan tästä paikasta, veneillä virran ylitse tuonne mäelle ja kiersi sieltä pääjoukon yhteyteen Pölkkyinniemelle. Siellä käymme tänä päivänä. Siellähän on "Virran taistelun" muistopatsas. Tuon kuormasto-osaston vallattuaan ryssäparvi samosi edelleen pohjoista kohti ja oli vähällä saada käsiinsä myös tuolta kirkosta siellä sairaana makaavan Sandelsin ja useita hänen haavoittuneita miehiään. Sandels ei olisi tahtonut peräytyä Koljonsillan taakse, vaan oli kavahtanut ylös vuoteestaan, temmannut miekkansa ja pistoolinsa ja hyökännyt kirkon portaille lähteäkseen vainolaista vastaan. Sotamiesten oli väkisin kaadettava hänet paareille ja kuljetettava kiireesti sillan taakse suojaan. Koivulais-Ville oli kuullut kinkereillä näitä tarinoita vanhojen miesten kertovan.
Soudettiin edelleen.
Toimittaja jatkoi:
– Katsohan tätä kaunista virtamaisemaa. Ja silmää tuonne kauemmaksi ja ympärillesi joka puolelle. Näiden kotiseutunsa maisemien lumoissa kirjailijamestarimme Juhani Aho koko ikänsä oli. Viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Näitä näkemyksiä hän kirjoissansa kuvasi. Näiltä mailta ja vesiltä hän sai teoksiinsa kauneuden, hengen ja voiman sekä kielensäkäytön värikkyyden, notkeuden ja sirouden. Tuossa nyt näkyykin tuuhean puiston keskellä Ahon ja säveltäjä Collanin nuoruudenkoti, Iisalmen upea pappila. Ja tuolla myös kirkko. Tuoko lienee se venelaituri, jonka kärjessä kerran seisoi onkimassa pieni punamekkoinen tyttö, Juhani Ahon ensimmäisen rakkauden ihanne, kuten kirjailija kertoo viimeisessä romaanissansa 'Muistatko -?' Käännetäänpä vene rantaan ja mennään katsomaan Ahon ja toisen tämän seudun kasvattaman kirjailijan, Kauppis-Heikin, hautapatsasta.
Savon suurmiehet Juhani Aho ja Heikki Kauppinen on haudattu erilleen muista, kunniapaikoille, kirkon seinän vierustalle.
Ahon haudalla retkeilijämme näkivät korkean, nelikulmaisen, punertavakivisen patsaan. Sen karkeaan, poran jäljille jätettyyn pintaan oli upotettu kirjailijamestarin pronssinen muotokuva ja sen alle tekstaus:
Juhani Aho
s. 1861 k. 1921.Ei muuta. Patsaan juurella oli kasvamassa punaisia begonioita. Niiden värisointu näytti soveltuvan hyvin patsaskiven punervuuteen. Verraten vaatimattomalta vaikuttavan, mutta ehkä juuri sen vuoksi tunnelmallisuudellaan tehoavan hautamerkin totisina kunniavartijoina vanha kellotorni, kuusi, koivu ja pyhä pihlajapuu ympäröivät Pohjolan ihanan luonnon ylistäjän ja katajaisen kansan suuren sanamestarin viimeistä leposijaa.
Patsas on saatu yleisellä rahojenkeräyksellä.
– Oli suuri vahinko, sanoi toimittaja mietteliäänä, että Ahon Jussi, etevä kirjailija ja kaikinpuolin muuten hyvä ihminen, meni pois kovin aikaisin. Paljon hän olisi vielä voinut kirjoittaa kaunista ja arvokasta. Niin mies lähti kuin Väinämöinen näiltä ilmoilta toisille asuinsijoille. Mutta Ahon kanteleen kaiku helähtelee vielä.
– Muistan nähneeni sanomalehdestä, että Ahon toivomusta noudattaen hänen viereensä arkkuun asetettiin lohiuistimia, lohiongen syöttiperhosia ja lyhyeksi taitettu rullavapa, sanoi pankkimies.
– Niin asetettiin. Ne vehkeet, joilla hän oli saanut eniten lohia Viitasaaren Huopanankoskesta, josta hän useina viimeisinä kesinään ahkerasti kalasteli. Ja sen ohessa puuseppä Kokon kamarissa käänsi Raamattua entistä sointuvammalle suomenkielelle. Tästä suomennostyöstä kuultuaanhan kansanomaisuudestaan tunnettu Juhani Ahon isä, silloinen Iisalmen kirkkoherra, rovasti Theodor Brofeldt kiitollisena huokasi, että "kyllä Jumala on viisas; kun meijän Jussi ei lue Kaamattua muuten, nii Jumala panj lukemaan sen sitä päiväpalakalla". Tämän tapaisia sanomisia Ahon isä käytti paljon saarnoissaankin. Kerrankin hän sanoi, että "elekee työ iisalamelaiset luulla niin vuan selekä suorana kepuljkonstilla taivaaseen piäsevänne – totista ristillisyyttä ja uskoo siinä tarvitaan..."
Retkeilijät siirtyivät katsomaan Kauppis-Heikin matalahkoa harmaagraniittista hautakiveä, jossa on savolaisen, lapinlahtelaisen tunnetun taiteilijan Eemil Halosen muovaama vainajan pronssinen korkokuva, nimi ja vuosiluvut:
Kauppis-Heikki
s. 1862 k. 1920.– Kyllä näin ja tunsin tämänkin miehen, sanoi toimittaja, sisäisesti hieno mies, perinjuurin savolainen, syntyi tämän pitäjän Valkeiskylässä, joka on täältä noin penikulman verran pohjoista kohti. Hänestä olisi paljon kerrottavaa. Lienet lukenut ainakin muutamia hänen mainioita Savon kansan elämää kuvaavia teoksiansa. Hän oli alati eteenpäin pyrkivä, etsivä henki, itseään tutkiva, uhrautuva, leikissäänkin elämän ohjeita jakava, oikea kansanopettaja. Mutta sittenkin enemmän taiteilija kuin profeetta. Kauppis-Heikki oli mies, jolle tämän ihanan synnyinmaakuntansa kuvat olivat painuneet niin syvälle sydämeen, että hän saattoi nuo näkemyksensä arvokkaassa kirjallisessa tuotannossaan tallentaa tulevillekin polville. Oli onni, ettei Kauppis-Heikki jäänyt tavalliseksi maanviljelystyömieheksi. Siitä kiitos Juhani Aholle, joka tuki ja neuvoi Heikkiä hänen ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään. Hyvän onnen johdatus oli myöskin se, ettei Heikki Kauppisesta tullut kunnollista kauppa-apulaistakaan. Hän nimittäin, kuten tiennet, yritteli olla "puukhollarina" kirjailijatar Minna Canthin omistamassa myymälässä Kuopiossa, mutta kirjoitteli vain tiskillä oleviin käärepapereihin ja luki alituisesti sanomalehtiä ja kirjoja, ja kun ostaja tuli, Heikki sanoi vain, että "oottoohan vähä", ja jatkoi lukuaan kaikessa rauhassa. Viimein älysi erota siltä alalta, ja kansakoulun opettajahan hänestä tuli, tänne Iisalmen pitäjän Ulmalankylään, ja kuoli pienessä mökissänsä täällä naapuripitäjässä, Lapinlahden kirkonkylässä. Tämän patsaan pystytti Pohjois-Savon Nuorisoseurain Liitto. Heikkihän oli innokas nuorisoseura- ja raittiusmies, paljon käytetty puhuja näillä harrastusaloilla. Ja olikin etevä, vaikuttava puhuja. Ei tarvinnut koskaan konsepteja, vapaasti vain pudotteli, milloin ja missä tahansa. Kerran kujeillessansa hän piti neljä erilaista esitelmää – tulitikusta.
Sitten miehet menivät lähellä kirkkopihan länsiporttia, vastapäätä ruumishuonetta olevalle kalliolle.
– Tässä on entinen mestauspaikka, jossa on monta päätä pudonnut, opasti toimittaja, vielä joitakin vuosia sitten tässä oli mestauspölkky. Se kuului olleen niin laaja ja pitkä, että mies saattoi olla siinä pitkällään. Kerran, muistaakseni juhannusyönä, muuan juopunut mies oli nukkunut siinä makeat unet.
Nuo kirkon ja pappilan välisen kujanteen koivut ovat muuten Juhani Ahon isän istututtamat; noin suuriksi jo kasvaneet. Oli vahinko, ettei tänään sattunut olemaan sunnuntai. Äsken sisältä uudistettu kirkko olisi ollut mielenkiintoinen nähtävyys. Siellä on restauroituina seinälaudotuksen alta löydettyjä Toppeliuksen vanhoja maalauksia ja pitkä rivi muotokuvamaalauksia Iisalmen entisistä kirkkoherroista. Siis aivan erikoislaatuinen galleria, alkaen vuodesta 1756. Mutta nyt meidän täytyy kiiruhtaa takaisin veneeseemme ja eteenpäin.
– Lähdetään. Onko tuo kirkko miten vanha?
– Se on, ellen väärin muista, rakennettu vuonna 1779. Se on jo seurakunnan kolmas, puinen vain tämäkin. Koivulais-Ville mainitsi, että ensimmäinen kirkko oli tehty vuonna 1626.
Herrat sousivat Iisalmen–Ylivieskan komean rautatiesillan alitse ja vielä siitä kuljettuaan noin pari sataa metriä pysähtyivät virran länsiäyräällä kasvavan yksinäisen käkkyräpetäjän kohdalle. Siinä toimittaja melalla sohoi syvälle veteen, kunnes mela syväysrintauksessa kolahti johonkin.
– Kivikö siinä on?
– Ei, vaan jokin paaluntynkä siitä sillasta, jossa Sven Dufva taisteli. Silta oli tässä Sandelsin sodan aikana, eikä tuolla, jossa tuo nykyinen maantiesilta. Tässä siis kerran kajahti käsky:
te silta purkakaa,
jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa!
Hukassa kaikk on, taaksemme jos ryssät ennättää.Tässä Runebergin Sven Dufva, jonka oikea nimi lienee ollut Bång, kiväärinsä perällä huiteli kesken purkamisen olevalle yksinkertaiselle porrassillalle tunkeutunutta kasakkaparvea. Bång oli sieltä sinun kotipuolesi urheita poikia, Vaasan rykmentin sotilas. Häntä ei ammuttu sydämeen, vaikka Runebergin Sven Dufva-runossa mainitaan luodin sattumisesta sydämeen, vaan pelottoman Bångin hakattua kiväärinsä perän säpäleiksi ryssien kalloihin viholliset saivat sohituiksi suomalaiseen useita niin pahoja piikinhaavoja, että hän vaipui taintuneena sillalle. Siitä mies kuitenkin pian virkosi sen verran, että pääsi omiensa luokse hoidettavaksi, mutta kerrotaan kuolleen kohta haavojensa vuoksi.
Tuon tuolla näkyvän aitan seinässä on Sandelsin sodanaikaisia kiväärinluodin reikiä. Se on niin vanha aitta.
"Virran taistelun" aikaiseen Sandelsin majailupaikkaan, Ison Iijärven rannalla sijaitsevaan Partalaan (nykyiseen Moisioon) ja siitä yhä pohjoisempaan johtavan maantien uuden sillan taakse retkeilijämme sousivat noin parin kilometrin matkan ihanaa, kaislikko- ja niittyrantaista jokea myöten ja Pienen-Iijärven halki Pölkkyinniemeen. Siellä entisen Fredriksdalin kartanon, nykyisen kunnalliskodin, pihan laiteella, suurten koivujen katveessa miehet näkivät Koljonvirran taistelun korkean, obeliskimaisen harmaakivipatsaan kirjoituksineen eri sivustoilla:
Kaatuivat Tässä
Wänrikit Zidén ja Stenberg
sekä 31 sotamiestä.
* * *
J. A. Sandels. G. Fahlander.
* * *
Tässä Suomen Joukot
Taistelit Edestä Isänmaan Lokakuun
27 p. 1808.
* * *
J. Z. Duncker.
C. W. Malm.ratsasta ympäröi sementtipylväinen rautaketjuaitaus.
– Sandelsin kanuunat ampuivat tässä kunnaalla, ja tuolla järven takana Mansikkaniemessä, Juhani Ahon lapsuudenkodissa, kuuluu olevan näkyvissä ryssien patterien metsittyneet jäännökset, selitti toimittaja, mutta kylläpä tästä Pölkkyinniemeltä on kaunis näköala tuon Pienen-Iin ylitse. Kerran Iisalmen rovasti tapasi kinkerissä miehen, joka ei tuntenut kirjaimiakaan. Rovasti kysyi häneltä, että tokko tunnette edes iitäkään. Mies vastasi riemastuneena, että voi hyvä rovasti, tottahan tok minä iin tunnen – ensin on pien i, sitten Pölökkyinniem ja sitten iso I.
Miehiä nauratti. Mutta pian he vaipuivat mietteliäiksi taistelualueen näköalaa ja Virransillan kunniakkaan, moninkertaista ylivoimaa vastaan käydyn kamppailun uljasta muistopatsasta katsellessaan. Ikäänkuin huomaamattansa he tulivat viettäneiksi isänmaallisten tunteiden hiljaisen hetken sankarien korkean obeliskin juurella.
Viimein toimittaja ajatuksistansa heräten huokasi raskaasti ja sanoi:
– Kyllä niistä ryssän partanietsikoista iänkaiken on ollut kumma risti ja vastus Suomen kansalle, kun tänne asti, Savon sydämeenkin tunkeutuivat, karvahurrit, Tutshkovin kasakat, alempana päällikkönään ruhtinas Dolgoruki. Milloin venäläisten seuraava vierailu tapahtuu? –
Mutta nyt on aika lähteä jatkamaan opintomatkaamme. Mennään Mansikkaniemeen katsomaan patterivalleja. Mansikkaniemessä asuu entinen kansakoulunopettaja ja sanomalehtimies. Kyllä hän meille metsästä vallit neuvoo. Ja samalla nähdään Juhani Ahon "saarnatuoli".
Lähdettiin, soudettiin.
– Mikäs on nimeltään tuolla pohjoisessa tuo muita korkeampi mäki?
– Se on Iimäki, alun kolmatta sataa metriä yli merenpinnan ja toista sataa metriä yli Iijärven. Siellä on talo mäen huipulla. Sen talon tapahtumista on olemassa Santeri Rissasen kirjoittama pieni näytelmä "Iimäellä".
Tuosta "Koljon sodasta" muuten vielä puhuaksemme täytyy sanoa, että täällä kansa kertoilee muistitietojensa mukaan Sandelsin ja hänen upseeriensa sekä Dolgorukin ja joidenkin toisten venäläisten päälliköiden "yökaudet juoneen pirusti" yksissä Pölkkyinniemen kartanossa, Sandelsin esikunnassa, ja päivällä tapattaneen toisiaan. Erittäinkin nuori kenraali Dolgoruki kuuluu olleen iloinen poika juoma- ja pelipöydän ääressä, vielä surmapäivänsä edellisenäkin yönä.
Muistitietona kerrotaan vielä, että Sandelsin peräytyessä veneellä näitä Iijärviä myöten Vieremälle "tykit itkivät", kuten kansa sanoo. Navakka tuuli näet puhalsi veneissä olevien tykkien suihin niin, että kuului omituista ulvontaa. Kuopion lääninhallituksen ja Iisalmen seurakunnan arkistot kuljetettiin myös Vieremälle venäläisiltä turvaan, mutta arkistot jäivät sille tielleen. Muuten vanhoista muistoista puhuessamme voin mainita senkin, että Iijärven Kyhjönsaaressa, tässä lähellä, on muinaiskalmisto.
Soutajat saapuivat Mansikkaniemen hiekkaiseen venerantaan ja kohosivat jyrkällä törmällä kauniissa puistoniemessä olevaan taloon. Sen isäntä, opettaja Tani, vanha mies, löytyi kalustovajasta nikartelemasta. Saatuaan tietää, mitä olivat vieraat miehiään ja mikä asiana, opettaja Tani lähti opastamaan heidät läheiseen, vain noin satasen metrin päässä olevaan rantametsään. Siellä oli aivan selvästi nähtävissä useita tykkipatterien hautoja ja maavalleja, joissa tykinsijaitsemislovetkin vielä hyvin havaittavissa. Hautoihin ja valleille oli jo kerennyt vuoden 1808 sodan jälkeen kasvaa paksuja, pitkiä tukkipetäjiä.
– Tästä ne ryssät ampua kajauttelivat tuonne Pölökkyinniemelle, huomautti opettaja Tani.
Sitten mentiin ja katseltiin Mansikkaniemen pienet, punaisiksi maalatut rakennukset ulkoa ja sisältä.
– Olen koettanut pitää kaikki täällä Juhani Ahon lapsuudenaikaisessa kunnossa. Joitakin muutoksia on ollut kuitenkin tehtävä. Ja pistekodan ovat minua aikaisemmat asukkaat hävittäneet. Tämmöisethän täällä on paikat... käydään sisään, olkaa hyvä... ahtaathan täällä ovat nämä huoneet...
Huoneiden katselun jälkeen juotiin kahvia ja juteltiin Ahosta. Sitten lähdettiin katsomaan Juhani Ahon "saarnatuolia". Se havaittiin lähellä piha-aitauksen porttia, suuren männyn juurella sijaitseva sotapatterin nurmettunut jäännös. Siinä seisoen Aho, "pikku Hanne", oli usein saarnannut toisille lapsille. Kerrankin Hanne oli pappina pauhannut ja renki Ville Ruotsalainen lukkarina veisata köllöttänyt sangen korkealla äänellä.
– Hanne saarnasi – opettaja Tani osasi mainiosti matkia – että "tee kurjat ihmisraukat, jotka puhutte tuhmuuksia ja laulatte kehnoja lauluja, tee ettee pääse taivaaseen, vaan joudutte matokuoppaan. Huttus-Pekka on suurin syntinen. Se pelaa korttia, juo viinaa ja tappelee. Jos tahdot päästä taivaaseen, Pekka, niin käy papan puheilla kansliassa..."
Sitten pappi luetteli kuolleet, kuulutetut ja vihityt. Renki Villen aloitettua loppuvirren veisuun tuli "kirkkoon" isä-pastori Brofeldt, mutta havaittuaan papin, lukkarin ja seurakunnan hämmästyksen kääntyi takaisin sanoen: "Kah, tiällä taijetaan pittee kirkonmeininkiä, no pittee vuan, minä mään pois." Siinä ilmeni Ahon isän vapaa- ja lupsakkaluontoisuus. Tämä Mansikkaniemi oli kirkkoherran virkatalon tiluksia; kirkkoherra Lagus oli rakennuttanut tänne tämän talon apulaisensa asuinpaikaksi.
Ja tässähän on sitten tämä ruhtinas Dolgorukin rautainen patsas. Sukulaiset olivat pystyttäneet patsaan. Se oli tuotu Pietarista. Kaatumispaikka ei liene aivan tässä, vaan sen sanotaan olevan tuolla peltokenkämällä, maantien toisella puolella. Valkean ratsunsa selässä istuen Dolgoruki johti Virransillan taistelua, ratsastellen alituiseen edestakaisin, pysähtymättä hetkeksikään. Sitä Sandelsin tykkimiehet Pölökkyinniemessä kiukuttelivat, että "mikähän se on tuo suur herra valakeen hevosen selässä, kun se ei yhtään pysy paikallaan... siihen on paha suaha sattumaan tykillä".
Monta laukausta oli mennyt ohi. Mutta kun Dolgoruki viimein pysäytti hevosensa lukeaksensa lähetin tuoman kirjeen, paukahtivat kanuunat Pölökkyinniemessä ja Dolgoruki katkesi poikki vyötäisistä.
Sanotaan Sandelsin olleen pahoillaan Dolgorukin kuolemasta. Samoin venäläisten päällystö, jonka esikunta oli Paloishovissa nykyisen Iisalmen kaupungin etelälaitamalla, oli kirjeessä taistelun tauottua lausunut ritarillisesti osanottonsa suruun hurjanrohkean, pitkän vänrikki Zidénin kaatumisen johdosta.
Pankinjohtajan ja toimittajan paluu kaupunkiin tapahtui moottorin voimalla. Ei moottorivaunussa – Mansikkaniemestä kaupunkiin oli kolmisen kilometrin matka – vaan moottoriveneessä. Toimittajan tuttava junailija Räihän Pekka, entinen hyvä kilpahiihtäjä, Rietiltä kuultuaan "tutkimusmatkailijoiden" menneen soutelemaan Koljonvirralle ja Iijärvelle, oli lähtenyt nopeakulkuisella sukkulaismoottoriveneellään heitä etsimään ja tapasikin vieraat Iijärven puoleisessa virran suussa soutamassa kaupunkiin päin, vasten kovaa tuulta ja aallokkoa. Mitäs muuta kuin miehet moottoriin ja vene köytettiin "laivan" jälkeen ja ajettiin Ville Koivulaisen rantaan. Siellä Ville sanoi pitkämatkalaiselle tuttavalleen, että "eläpäs huoli, mikä sinut tänne viskasj" ja sanoihan hän paljon muutakin... tietäähän Villen... ei hänen pakinoillaan tule ikävä. Ja niinhän siinä kävi, että ennen kuin oli kylvetty, syöty illallinen ja pidetty ne maanmainiot lystipuheet, niin matkan jatkaminen tapahtui vasta aamuyöllä. Kiitäjämoottorillakaan ei jouduttu kaupungin rantaan ennen kuin kello kaksi.
4.
"ILIMAN AIKOJAAN IISALAMESSA."
Seuraavan päivän aamupuolen retkeilijäherramme käyttivät Iisalmen kaupungin katselemiseen. Tämä v. 1891 kaupunginoikeudet saanut pohjoisimman Savon liike- ja tavaroidenvaihtokeskus ei näyttänyt yleensä olevan erikoinen muuten kuin viehättävästi idyllinen kiveämättömine nurmivierustakatuineen ja puistoineen.
Toimittaja tarinoi matkakumppanusten kävellessä: – Vielä joitakin vuosia takaperin lehmät laidunsivat noilla katujen nurmivierustoilla. Eihän tämä Iisalmi ole päässyt kasvamaan tämän jalommaksi – Kuopion varjossa. Vaikka tämä tienoo jo aikaisista ajoista asti on ollut huomattu kauppapaikka. Kenraalikuvernööri kreivi Bergin tehdessä vuonna 1856 virkamatkan muun muassa Iisalmeen jätti maanviljelijä Pekka Kumpulainen, sittemmin valtiopäivämies, hänelle anomuksen kauppalan perustamisesta Iisalmeen sekä piirilääkärin, apteekin ja postikonttorin saamisesta tänne. Anomus sai kreivi Bergin kannatuksen, ja paikkakunta sai jo vuonna 1859 piirilääkärin, apteekin ja postitoimiston, ja lokakuussa vuonna 1860 määrättiin perustettavaksi kauppala kirkkoherran virkataloon kuuluvalle Haukiniemelle, tälle paikalie. Ja kolme vuosikymmentä myöhemmin Iisalmi vihdoin korotettiin kaupungiksi. Jahah, nyt tulimmekin tähän vesitornin mäelle, kaupungin maaston korkeimmalle kohdalle. On kerrassaan uhkea tämä uusityylinen vesisäiliötorni, iisalmelaisten ylpeys. Se komistaa kaupunkia. Kohotaanpas torniin. Sieltä näkyy paljon suloista Savoa.
Herrat nousivat tornin ylimmälle tasanteelle. Huh, jopa tosiaan! Aivan odottamattoman laajalta näköalaa yltympäriinsä – salometsää, järviä ja verraten runsaasti viljeltyä maata asumuksineen. Sen katseleminen vaikutti mieltä avartavasti ja kohottavasti. Siinä oli alhaalla kaupunki suurehkon Poroveden rannalla. Tuolla Porovedestä etelään johtavan vesiväylän suu Peltosalmi. Täällä taas Kiuruveden ja Vieremän sekä Paloisvirran kautta Poroveteen laskevan Pitkäkosken–Hernejärven reitin vedet. Niistä lähinnä kaupunkia Paloisjärvi korkean Paloisvuoren juurella. Sitten kapean, lyhyen virran erottamana Kilpijärvi, Viitaajärvi ja niin edelleen. Sillä hyvin kapeavesisellä kauniilla reitillä liikennöi höyryalus Pitkäkoski.
Tornin huipputasanteen betonisessa suojakaiteessa matkailijamme näkivät valettuina seuraavat sanat:
Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Bertel Strömmer. Tämän rakennutti vuonna 1932 Iisalmen kaupunki. Vesijohtolaitoksen suunnitteli insinööri Akseli Linnavuori. Rakennuksen urakoitsi Arvi Ahti O.Y.
Herrojen huomio kiintyi myös vesitornin vieressä olevaan uuteen, komeaan yhteislyseon taloon. Se, kuten vesitorni, oli yllätys – Iisalmessa. Yhteislyseon vahtimestari sattui kulkemaan pihamaalla, tarjoutui näyttämään talonsa, tuon hienon ja laaja-alaisen "kivimuurin" sisustan. Eikä suotta. Kannatti kyllä katsoa sisältäkin tämä uudenaikainen koulurakennus, joka valmistui v. 1931 ja jonka tekourakoitsijana oli viipurilainen O.Y. Pyramid; talo muuten arkkitehtien Willbergin, Sadeniemen ja Karvosen käsialaa.
– Niin etteivät ne iisalmelaisetkaan aivan kepulipoikia ole, ei läheskään, kun tämmöisiä kustannuksiltaan monimiljoonaisia rakennuksia teettävät, kuten tämä ja tuo uljas vesitorni, lausui toimittaja, kun kouluhuoneiden kiertokäynniltä oli tultu takaisin pihamaalle, – Natsaretistakin tulee hyvää, vaikka ei sitä outo uskokaan. Mutta mitäs nuo kohokirjaimet ovat tuossa oven yläpuolella... Labor improbus omnia vincit... latinaa oikein – hellittämätön työ kaikki voittaa... vaikka tuo Vergiliuksen runossa käytetty sana "improbus" taitaa proosassa merkitä kelvotonta työtä. Ja tähän samalle mäelle iisalmelaiset rakennuttavat pian uhkean kirkonkin. Onhan tässä lähellä myös komea moninkertainen kivitalo, jonka omistaa suuri kauppa- ja tukkiliike Kärkkäinen & Putkonen. Se talo on tuolla Haukiniemellä. Ja Kansallispankilla on komea, ajanmukainen talo, ja tuolla lähellä satamaa sekin talo, jonka Kervis-Jussi rakennuttaa tohautti mestarinaan tunnettu aktivisti ja isänmaanystävä Kipuna-Pekka Kuopiosta, vainaja jo. No niin, ja nyt lähdemme katsomaan Luunientä. Taikka saarihan se oikeastaan on. Simonoja erottaa sen manteresta lähellä laivarantaa ja Putkolan suurta sahaa.
Herrat kävivät katsomassa luonnonihanan, metsäisen Luuniemen ja siellä olevan entisen urheilukentän, suunnistautuen sitten Paloisvirran sillalle, jossa toimittaja sanoi:
Nyt olemme taas vuoden 1808 sotahistoriallisella paikalla. Tässähän, kuten tiedät, Sandels yritti tehdä tenän ryssille, mutta Lohtajan sopimuksen mukaisesti Sandelsin oli katkerin mielin taistelematta luovuttava tästä hyvin edullisesta puolustuspaikasta ja peräydyttävä Koljonvirralle odottamaan Buxhövdenin lähettämiä ryssäparvia.
Paloisvirran takana Sankariniemessä eli "Moleeruksen niemessä" tutkimusmatkailijamme näkivät Eemil Halosen muovaileman kauniin ja vaikuttavatuntuisen sankaripatsaan, jonka alla maan povessa lepää vuoden 1918 vapaustaistelumme uhreja. Patsaan jalusta on kivestä, patsaskuva – vapaa, ylösnoussut sankari – on pronssinen.
5.
KYMPILLÄ IISALMESTA KUOPIOON.
Pankinjohtajan ja lehtitoimittajan olo "iliman aikojaan Iisalamessa", kuten "salamelaisilla" on tapana vitsailla, loppui kovin lyhyeen. Jo sinä samana päivänä klo 14 matkustajalaiva Onkiveden kansimies tempasi laivan puhelinlangan irti satamalaiturin pylväästä sanoen: "nyt katkes tiplomaattiset välit!" ja päästi kiinnitysköydet renkaista. Laiva lähti viemään matkaherrojamme Poroselkää pitkin Luuniemen vierustaa etelää kohti ja saapui pian monikilometriseen, kapeaan Peltosalmeen, jonka molemmilla rannoilla on paljon vauraan näköisiä taloja vehmaine viljelymaineen. Niistä huomattavimpia on "Itikan hovi" aivan salmen suussa Poroselän rannalla. "Se on Iso Itikka, joka vikisöö", sanoi ennen aina aluksi sen talon isäntä puhelimeen. Mainittavia ovat myöskin Peltosalmen maanviljelys- ja karjanhoitokoulu sekä kotitalouskoulu ja maanviljelysneuvos Hannes Nylanderin huvila.
Laiva pysähteli laitureissa jättäen maalaisväkeä. Matkailijaherrat nauttivat kaikesta näkemästänsä, maisemista, ihmisistä ja heidän rauhallissävyisistä, hienoisen leikillisyyden maustamista keskusteluistansa. Pankinjohtaja, lakeuspohjalainen, tunnusti toimittajalle tämän laivakulun, noiden vehmaiden maisemien ja "tämän kaiken muun savolaismeiningin" olevan hänelle uuden viehättävää ja odottamatonta.
Laiva kulkea kohisti mutkaista Peltosalmea tuntikauden. Ruorimies pyöritteli ahkerasti ratastansa. Kaislikko kumarteli ja värisi virtaavassa vedessä lähellä laivan kuvetta. Laivan kannelta katsellen näkyi tyynessä vedessä toinen maailma – sininen taivaankumu valkeine pilvihattaröineen, rannan peltomaat, talot, metsä. Harvinaisesta kalarunsaudestaan tunnetulla Nerkoonselällä nähtiin muikkuparvien tuon tuostakin säikähtäen sirahtelevan peilikirkkaalla vedenpinnalla laivan läheisyydessä ja etäinen terhensaari ui kuin tyhjyydessä. Reitin reimaritkin näyttivät kuin ilmassa riippuen katselevan kuvajaisiaan vedessä. Ja kuikka lähti lentoon erehdyttyään nousemaan kalanhakusukelluksista mielestään liian lähelle laivaa. Tuon raskaan, ison linnun näytti olevan vaikea saada aluksi tarpeellisen paljon ilmaa siipiensä alle. Siksi se meni pitkälti siipiräpäässä, läiskyttäen vettä ja jättäen jälkeensä tummassa pinnassa verkalleen laajenevan, vaalean vanan.
– Outtako työ Oki Räisänen, se taiteilija? – kysyä tokaisi eräs tupakkapurusta suussaan jauhatteleva maalaisukkeli savolaisvälittömästi toimittajalta.
– En ole.
– Vai että, no anteeksi. Minä vuan kysyin, kun olitta niin sen Okin näköinen. Ja kun sekkii, tämän puolen miehiä kun on, ruukkoo usseesti kesällä kuleksia tiällä. Taijattakkii olla pappi.
– En ole pappi. Pappia kyllä vanhempani minusta aikoivat, mutta kun en kehdannut lukea paljon, jäi tulematta pappi.
– Insnyörkös työ outta?
– En ole insinöörikään.
– No, mikäs työ sitten outta?
– Sanomalehtimies.
– No, johan minä arvelinnii, että johhii työ outta.
Ukko naurahti ja huokasi kuin helpottuneena.
Herrat saivat ukosta hyvin hauskan matkatoverin. Hän ei ollut suinkaan typerä mies – kaukana siitä. Hän tunsi kaikki reitinvarsien talojen, laiturien, saarten, salmien ja niemien nimet. Laivan saavuttua yksisulkuiseen, vähän yli puolitoista kilometriä pitkään Nerkoon kanavaan hän muun muassa kertoi tätä kanavaa rakennetun vuosina 1866, 1867 ja 1868. Valtio teetti sitä hätäaputyönä suurten nälkävuosien aikana. Halla tuhosi viljan. Paljon ihmisiä kuoli nälkään. V. 1867 oli niin kylmä kevätkesä, että jäät lähtivät näistä vesistä vasta muutamia päiviä ennen juhannusta. Tätä kanavaa rakentamassa oli neljättä tuhatta henkeä. Jauhoja ja muita ruokatarpeita heille kuljetettiin Pietarista. Aikaahan oli sekin.
Ja sitten isäntä innostui herrojen kyselyistä ja kehoituksista osoittelemaan ja opastelemaan nähtävyyksiä: – Myö nyt juur tullaan suurelle Onkveille, johon sisältyy muun muassa tuolla tuo aukee Karvaselekä, joka on oikeen sitä ensimäisen numeron kalavettä. Ja tuolla länsrannalla näkkyyvät nuo hyvin korkeet mäit ja harjuselänteet – se on Savonselekä, joka erottaa Saimaan vesistön, johon kuuluu tämä Iisalamen reitti, ja Päijänteeseen päin kuatuvat vesistöt, niistä ensinnä nuihen selänteihen takana Pielavein järvet, suur Nilakka ja monet muut. Siinä on mäkkee, jos minkä nimellistä – Pörsänmäk ja kaikista korkein Pitolamminmäk, Pölönmäk, Poikolanmäk, Pilkkamäk, Pöytämäk, Orimäk, Väisälänmäk. Harvon niitä nykyvuosina kukkaa on kyselly ja käyny kahtomassa. Vaikka ne näyttäävät nuin kommeilta. Tiällähän ei ou turistija liikkunnai ennen kun nyt parina kesänä muutamia. Sen jäläkeen kun tämä laiva alako kolomasti viikossa kulukee Iisalamesta Kuopioon ja takasin. Ennevvanahaan, kun ei ollu vielä rautatietä Kuopiosta lisalameen, kulukivat tällä reitillä vuoropäivin matkustajalaivat Ilima ja Aksel. Jaa, nyt myö tehhään tässä poikkeus laituriin lähelle Lammasvirran suuta ja sitten männään Onkilahteen ottamaan halakoja. Se on pitkä pohjukka.
Lähellä Lammasvirran suuta käytiin ja sitten ajettiin Onkilahden suulla olevien oikein ökytalojen Tikkalan ja Ison Niemelän eli Kittalanniemen ohitse lahden pohjukkaan. Ja niin pian kuin sieltä oli saatu halot laivan polttotarpeeksi, lähdettiin takaisin selälle.
Kittalanniemen kärkeä kierrettäessä se äskeinen isäntä sanoi:
– Työ herrat että varmaan tiijä minkä tähen nämä talot, Kittalanniemi ja Tikkala, ouvat nuin kommeita – ne kilipailoovat keskenään: kun toiseen rakennettiin iso ja kommee piärakennus, niin toiseennii, ja kun toiseen tehtiin iso kivnavetta, niin tietysti toiseennii, ja kun toiseen ostettiin pijano, niin toiseennii, ja niin aina vuan... sitä rahhoo kun on, joo... Ja tuollahan näkkyy Lapinlahen kirkontorni ja lähellä sitä Huorpoijanmäk ja rautatieaseman luona Haminamäk. Onhan näitä mäkiä ja järviä ja jos mitä. Vaikka muuvannekkii antoo. Tämännii Onkvein sannoovat olovan pinta-alaltaan lähes puoltoistasattoo neliökilomeetriä. Ja sitten on tässä näitä tämän selän suurimpia suaria – tuonne taakse jäi jo asuttu Viitasuar, tämä tässä Ulmalansuar, tuo tuolla keulan eissä etelässä Harkonsuar ja tuolla lähellä itärantoo Akkalansuar, ja siellä on mantereessa Portaanpiän ristillinen kansanopisto ja usseita muita taloja.
Laiva kiersi parissa tunnissa suuren Ramsunniemen ja asettui auringonlaskun aikoina muutamiksi tunneiksi yölepoon Ramsunlahden laituriin. Paikkakunta kuului olevan Lapinlahden pitäjän Kattaalankylää, Kauppis-Heikin verrattoman veijarisankarin Anaskin entisiä elämistienoita. Siinä oli vauraan näköinen talo aivan laiturin luona. Lahden toisella puolella jyrkkänä ja komeana kohoavan, kolmatta sataa metriä korkean Väisälänmäen laella näkyi samanniminen, monitaloinen kyläkunta. Oikein aitosavolainen kyläkuva mäkiasutuksesta. Pohjalaispankinjohtaja, "lakeuden lapsi", katseli sitä ihmettelevin ja ihailevin ilmein. Jonkin sanan lausuikin kauniin lahti- ja mäkimaiseman ylistykseksi.
Laivan matkustajat, kolmisenkymmentä henkeä, enimmäkseen maalaisväkeä, kuluttivat kaunista iltaa mikä mitenkin. Muutamat iisalmelaisneitoset löysivät onkivehkeitä saunan seinustalta, pari paikkakunnan pikkupoikaa hankki heille syöttilieroja lastukosta ja neidit innostuivat ongiskelemaan laiturilta ja rantakiviltä käsin, saaden muutamia pieniä lahnanparkkeja. Jotkut nuoret miehet paneutuivat pitämään hyviä puheita näille onkitytöille. Useat laivan matkustajista menivät saunaan kylpemään. Se kestitys julistettiin kaikille vapaaksi ja maksuttomaksi.
Mutta pankinjohtaja ja toimittaja kohosivat talon tupaan istua "lohnottammaan".
Talon väki oli juuri illallispöydän ääressä. Vanhahko, tanakka isäntä jymötti ristikkojalkaisen pöydän päässä ja lähinnä häntä pöydänlatvan kahden puolen suutariksi puhuteltu mies ja nuori renki ja nuorehko emäntä sylilapsensa kanssa, sitten pari piikapalkollista ja apumuija. Leipä, voi, Onkiveden makeat muikut ja paksu kokkelipiimä saivat siinä hyvän kyydin "henkipanonpitäjien" suihin. Mutta oli sentään sen verran suunvuoroa, että joudettiin näitä tavanomaisia laivavieraita, penkkiherroja, haastattamaan. Ja syötyään isäntä iski puukkonsa järjelleen seinähirteen ja tuli kädestä tervehtimään herroja. Mutta suutari vielä niin iltamyöhälläkin rupesi pöydänpääikkunan kohdalla rummullansa istuen ja penkkiä pöytänään käyttäen pistelemään kengäksiä kokoon pujotellen sianharjaspäistä pikilankaa naskalinreikiin. Emäntä alkoi liekutella lastansa erikoislaatuisessa tolppakätkyessä myös hyvin erikoisen sileäkyIkisiksi hakatuista kivipaasista laitetun uunin kupeella tuvan niin sanotulla karsinapuolella.
Siinäpä sitten tarinoida lokoteltiin kaikenlaista, hyvää ja hyvän parasta, tuttavallisesti ja välittömästi niin kuin vanhat ja parhaat ystävät. Ei tuntunut olevan kellään kiirettä, ei huolta eikä hoppua minkäänlaista, ja "mualima tuntu valamailta ja oikeenpäin olovalta".
Johtuipa siinä puhe sen seudun "suurmieheen" Anaskiin. Herrojen pyynnöstä isäntä ja suutari kertoilivat juttuja tuosta merkillisestä miehestä, Ananias Koposesta, jonka monivaiheinen elämä päättyi Lapinlahden pitäjän vaivaistalossa v. 1895. Kuollessaan hän oli 74 vuoden ikäinen.
Anaski oli luonteeltaan erittäin sopuisa ja leikkisä. Hän oli kulkuri, mutta asusti paljon Ollikkalankylässä ja myöskin Kattaalankylässä ja Leppälahdessa. Maanviljelystöitä hän teki vain harvoin, mutta harjoitti ahkerasti ammatikseen kalastusta, etenkin onkimista. Ja lisäksi hän oli viulunsoittaja ja "huolimattomasti heitetyn tavaran talteenottaja", kuten hän itseään nimitti puolustautuessaan silloin, kun häntä moitiskeltiin pienistä näpistelyistä. "Em minä ota muilta kun ihteen rikkaammilta, enkä näiltäkään muuten kun puutteessa." Harvoin Anaski otettiin koville kolttosistaan, sillä niissä oli usein jotakin lystikästä, niin ettei häneen tullut oikein tosissaan suututuksi. Hänen omituisiin puuhiinsa suhtauduttiin ihmeellisen kärsivällisesti. Sellainen saattoi olla mahdollista vain Savossa.
Kerrankin sattui sellainen tapaus, että Anaski "Kuhasalamessa, tässä lähellä" yöllä irroitti jauholastissa olevan veneen ankkurin ja lähti viemään venettä piiloon. Mutta jonkin matkan päässä vene juuttui pohjaan. Omistajat tapasivat aamulla Anaskin teutaroimassa veneen irroittamispuuhissa ja soimasivat häntä tietysti veneen varastamisesta. Mutta Anaski hönkäsi, että "vai työ minua rosvoks kelleettä, vaikka minä oun tätä teijän venettä, hiijen romilasta, koittanna pelastoo tuulajolta. Himan minuva ois myrsky pieksännä venneenne kappaleiks rantakivviin ja jauhot oisivat nyt järvessä."
Veneen omistajat antoivat Anaskille markan "pelastuspalkkioksi".
Ja sattui sellainenkin tapaus, että Anaski hautasi hankeen erään talon nuotan. Saatuaan lupaan puoli tynnyriä rukiita hän "löysi" nuotan ja asetti paikoilleen rantakotaan.
Eräänä syksynä Anaski asettui Rautiaisen mökkiin luvaten perunoita sillä puheella, että häntä elätetään parin kuukauden aikana. Isäntä suostui, vaikka tiesi, ettei Anaskilla ollut omia perunoita. Heti seuraavana yönä Anaski toi säkillisen perunoita ja sitten vähän päästä yhä uusia. Aamulla aina oli säkillinen perunoita tuvan ovensuunurkassa. Perunoita keitettiin joka päivä kolmesti. Torpan väki alkoi ahneuksissaan keittää niitä suurella muuripadalla myös lehmien ja sikojen syötäväksi. Anaski lepäili uunilla päivät pitkät, mutta lähti yöllä perunoita hakemaan. Lumen tultua Anaski jäi yöllä sille tielleen. Vähän myöhemmin, Anaskin tuomien perunoiden loputtua, huomattiin varkaiden tyhjentäneen perunakuopan. Sen tultua Anaskin tietoon hän lähetti Rautiaiselle sanan, että itse olette syöneet perunanne; hän vain vähän auttoi siinä syöntihommassa ja perunoiden kantamisessa.
Anaski oli myös aivan mestarivalehtelija ja sai toisinaan ruokatarpeita tai aterian palkkiokseen parhaiden valejuttujensa kertomisesta. Muun muassa hän kertoi saaneensa ongella niin suuria ahvenia, että kolmesta ahvenen nahasta tuli katonpuolisko Kuikkasaaren kalastusmajaan. "Ja se katto ois kestännä kukaties muan ja taivaan ijän, vuan akan peijakkaat kävivät repimässä sen kahvinselevikkeeks."
Anaski kertoi kerran päässeensä Kuopion markkinoilta ostettuja oriita viemään keisarille Pietariin. "Kum minä talutin orriit keisarin palatsin pihhaan, niin kesken syöntisä keisarj juoks rapuille vastuuseen – olj sattunna lasista huomoomaan minun tulevan – ja vei suoroo piätä minut ommaan kammariisa ja anto sikkaarjtupakan ja kysy että mittees sinne Kattaalan kyllään kuuluu. Ja heti piika töytyytti siihen korppukahvit. Ja kohta jo käskettiin syömään, oikeen tuukatun pöyvän iäreen, johon olj vieraalle tärräytetty sijanlihapaisti."
Hiukan iltapalaa haukattuaan talon kamarissa "laivaherrat" painautuivat pitkälleen aluksen tupakkahytin penkeille varatuille nukkumasijoille.
Pienten laineiden loiskinta laivan kylkeen kuulosti unettavan rauhaisalta ja kodikkaalta.
Mutta lepo ei ollut pitkäaikainen. Jo ennen auringon nousua alkoi kuulua kannelta uusien matkustajien kenkien kopinaa, puhelua ja Kuopion kauppatorille aiottujen kalavakkojen, voikorien ja piimäastioiden lastauksen aiheuttamaa kolinaa.
Kohtapa laiva rohkeasti lähti paikoittain sumun peitossa olevalle avaralle selälle. Sen länsirannan puolta seuraillen saavuttiin pian erään näköjään oikein ökytalon laituriin, johon kiinnitettynä kellui kookas, kajuutallinen moottorivene.
– Mikähän tämä talo lienee nimeltään? kysyi toimittaja eräältä maalaisisännältä.
– Esulaks ne sitä sannoo. Se on kuulusa rikkauvestaan ja mahottoman suurista ja hyvistä tukkimetistään...
Ja mies kertoi lisäksi Esulan entisen isännän olleen kuuluisan "tarkkuuvvestaan"; ei hennonut korjauttaa navettaansakaan, vaikka se oli niin hatara ja kylmä, että lehmien maatessa yöllä niiden hännät jäätyivät lattiaan kiinni; eikä ottanut tarpeeksi työväkeä heiniään korjaamaan, joten suuri osa heinäsadosta jäi talven alle. Kun sitten heinien ostajia tuli aina Nilsiän nälkäperukoilta asti, sanoi isäntä, että "ostattako työ heiniä pystystä, luolta, ruvolta vai laosta".
– Nyt huastetaan Esulan nykysillä isännillä, neljällä veljeksellä, Lapinlahen rikkaimmilla miehillä, olovan pankissa yhteesä kolomisenkymmentä miljoonoo markkoo tukkiin myönnillä suatuja rahoja.
Esulasta vähän matkan päässä, sillä samalla Karvaselän rantueella laiva pistäytyi toisenkin jyrytalon, Jynkänniemen laiturissa eli "ryvissä", kuten Savossa laivasiltaa nimitetään.
Jynkänniemestä lähdettyä oli halkaistava neljäkymmentä kilometriä pitkä Karvaselkä. Siinä sopi laine myllehtimään sinäkin aamuna, vaikka muualla ei ollut paljon tuuleksivinaan. Hyvästi hysäytteli siinä laivaa laitaseen mentäessä. Mutta kohtapa päästiin pyörähtämään Nurmirannan tyyneen poukamaan ja sieltä Niskaselän ylitse Ahkiolahden eli Haalan kaksisulkuiseen, vähän yli puolitoista kilometriä pitkään kanavaan. Ja siitä tultiin luoteesta kaakkoon suuntautuvaan pitkään ja kapeaan Maaninkaveteen, ja niin edelleen Pieneen Ruokoveteen ja siitä hyvin ahdasta, pienten saarten välitse pujottelevaa Ruokovirran reittiä ja Ruokovirran yksisulkuista, lähes puoli kilometriä pitkää Ruokovirran kanavaa myöten Ala-Ruokoveteen. Kanavan eteläsuussa nähtiin v:n 1808:n sodassa Ruokovirralla tapahtuneen taistelun muistopatsas.
Ala-Ruokoveden eteläpäässä alkoi avaraksi laajenneen Kallaveden ihana saaristolabyrintti, varmasti maamme kaikkein kauneimpia. Se on niin suurenmoinen, että sitä on vaikea sanoin kuvata. Se on nähtävä. Varsinkin kauniina kesäisenä aamuna laivan kannelta katsellen. Tällä kertaa ei sattunut suotuisa sää. Varhaisaamusta alkaen taivaankansi oli sadesäätä enteillen ruskottanut ja pilvilienteitä kasaillut. Laivan saavuttua Pohjois-Kallaveden saaristoon alkoi sataa ropistaa. Alhaalla riippuvat sumupilvet peittivät korkean Puijonsarven ja komean Puijon koko selänteen.
Ja niin sitten Onkivesi kulki Kuopiosta pohjoiseen menevän rautatien ja sen vieressä olevan maantien kääntösillan aukosta.
Pohjalaispankinjohtaja ihmetteli kovasti tätäkin Savon ei suinkaan vähäistä, vaikka yleensä muualla maassamme verraten huomaamattomaksi jäänyttä nähtävyyttä – rautatien ja maantien ylimenoa: neljä kilometriä pitkä sora-hiekkapenger parin pienen saaren kautta johdettu selän ylitse.
– Olin pikkupoika silloin, kun tätä rakennettiin, virkkoi toimittaja matkatoverillensa, muistan valtion valkean, voimakkaan hinaajalaivan Oivan kuljettaneen tähän "pankkiin" kiviä, soraa ja hiekkaa aukeavapohjaisilla proomuilla. Kerran meni mieskin, eräs työnjohtaja, hiekkalastin mukana järven pohjaan, jossa on tänäkin päivänä. Lotjan pohja aukaistiin erehdyksessä liian aikaisin. Muita ihmishenkiä ei menetetty tätä pengertä tehtäessä. Mutta kiviä, soraa ja hiekkaa sekä rahaa ja aikaa tähän meni tuhottomasti. Mutta täyttyipäs viimein, vaikka pari kertaa jokin osa penkereestä yöllä hävisi; liejupohja petti. Mutta tiedätkös sinä, miten tuota Kuopion–Iisalmen rataa rakennettiin?
– En, mistäpä minä...
– Siitä tekaistiin täällä semmoinen vitsi, että "insnyörit ajel ja kahto, mestarit kävel ja kahto ja työmiehet seiso ja kahto".
Vähän ennen Kuopion satamaan saapumista kerättiin matkustajilta laivamaksu Iisalmen–Kuopion taipaleesta. Se oli uskomattoman halpa, vain 10 markkaa hengeltä koko tästä vähän yli satakilometrisestä, seitsemäntoista tuntia kestäneestä ihanasta, kauan mielessä säilyvästä laivamatkasta.
6.
SAVOLAISTEN SUURKAUPUNGISSA.
– Tämäkö on Kuopio?!
Pohjalainen pankinjohtaja tuli huudahtaneeksi tämän kysymyksen ikäänkuin vaistomaisesti, tahtomattansa.
– Tätä ennenvanahaan Kuopijoks mainittiin, ja takaavat siks sannoo vieläi, vastasi eräs maalaisisäntä retuuttaessansa vasikanlihavasua laivasta kärryihin, kauppatorille kuljetettavaksi.
– Tämä sinulle saa riittää, nauroi toimittaja, ei täällä tämän kummempaa Kuopiota pistouvata. Tämä on savolaisten suurkaupunki, koko maakunnan keskus.
– En minä luullut tämän olevan tämmöisenkään. Olen tavannut henkilöitä, joilla puheistaan päättäen on tuntunut olevan se käsitys, että Kuopio on pieni kaupunkirähjä jossakin Jumalan selän takana. Paljonko tässä on asukkaita?
– Täällä on kirkonkirjoihin merkityitä noin puoliväliin kolmattakymmentä tuhatta. Mutta todellisuudessa, koululaiset ja muut "kirjattomat" mukaan laskien, lähes kolmekymmentätuhatta... viedäänpä nämä matkatavaramme tuonne rantaravintolaan säilytettäviksi ja sitten kävellään ja katsellaan tätä aamuista satamaelämää. Se on Kuopion erikoisuus. Tämän tunnin aikana, seitsemän ja kahdeksan välillä, viimeistään puoli yhdeksään mennessä, saapuu tähän rantaan parikymmentä matkustajalaivaa. Nyt niitä on jo puolikymmentä rannassa. Ja tuolla kaksi rantaan pääsemässä, kuten näet. Ja katsopa tuonne selälle. Siellä savuaa useita. Ne kun kohta huutavat melkein yht'aikaa, niin se vasta on konsertti. Ei sellaista saa kuulla missään muualla. Siksipä savolaiset maailmanrannalla kaihoisasti laulavat, että
Kallaves, Kallaves,
suarines ja salamines!
Siellä laivat huuteloo
Kuopijoo, Kuopijoo.Oli siinä todellakin aikamoinen "sollinki", niin kuin muuan ukkeli sattuvasanaisesti luonnehti sen, kun laivoja tulla sojahteli toinen toisensa jäljestä laiturireunuksen viereen, ja laivoista purkautui väkeä ja kaikenlaista torikauppatavaraa kuin pimeää pilveä. Mielikseen matkamiehemme tuota hyörinää hetkisen katselivat.
– Kyllä tuo oli elämys lajikseen, tuo laivojen tulo ja rantakihinä, myönsi pankinjohtaja ystävysten ajaessa autossa vilkasliikenteisellä Kauppakadulla, jonka varrella näkyi olevan komeita rakennuksia, muiden muassa teollisuuskoulun talo, juhlallinen tuomiokirkko puistomäellään, linnamainen museotalo, Kansallispankin talo, useita monikerroksisia liiketaloja, komea kaupungintalo ja lyseorakennus sekä kauppahalli väkeä mustanaan kihisevän kauppatorin laiteella ja yllättävän uhkea Atlas-hotellin talo, johon matkaherramme menivät, hississä hurauttivat ylös ja saivat siellä asuttavakseen ylellisesti sisustetun matkustajahuoneen – ei vähempää kuin n:o 315.
– Älä ihmettele, vaikka mitä näet. Tämä onkin sisämaan komein hotelli. Ulkomaalaisetkin ovat tätä paljon kiittäneet, lehtiinsäkin tästä kirjoittaneet. Ja ruoka täällä on myös yliveto. Ja illalla salissa soittaa orkesteri ja on valittua ravintolahuviohjelmaa. Niin kuin Helsingin hienoimmissa ja suurimmissa ravintoloissa. Konsuli Luukkonen laittaa kyllä asiat "pyörimään". Hänellä on tässä talossa myös suuri rautakauppa.
Herrat saivat mainion aamiaisen paksupilarisessa ruokasalissa. Ja sitten he lähtivät autolla ajaen katselemaan kaupungin ja etenkin sen lähiympäristön huomattavimpia nähtävyyksiä. He näkivät kuuluisan, ihanan Väinölän- eli Kinnulanniemen, sen laajan urheilukentän, runollisen Unholanniemen, romanttisen Peräniemen ravintoloineen, viehättävän Rönönsalmen ja uusasiallisen Keilaniemen hiekkarantoineen. Miehet kävivät katsomassa myös Valkeisenlammen kesyjä sorsia sekä Vesitornimäen eli Huuhanmäen ja Taivaanpankon näköaloja, päätyen vihdoin uhkeana kaartuvan, jylhäkuusikkoisen Puijon tanakan kivitornin juurelle.
Tornin alakerroksessa herrat piirsivät nimensä vieraskirjaan, jossa ennestään oli tuhansia nimikirjoituksia, niiden joukossa paljon myös ulkomaalaisten, etenkin englantilaisten, ruotsalaisten ja saksalaisten. Sinäkin kesänä oli käynyt tornissa päiväkirjan mukaan vähän yli puolitoistatuhatta henkilöä. Sen edellisenä matkailukautena oli käynyt kaikkiaan noin 17.700, joista 849 ulkomaalaista.
Torniin oli verraten helppo kavuta – portaiden askelmat matalat ja levähdystasanteita useita. Kunkin tasanteen ikkunakomerossa nousijat levätessään huomioivat ikkunasta näkyvän maisemapanoraaman ja ikkunalla olevan samaa näkymää esittävän, mäkien ja muiden huomattavimpien paikkojen nimikirjoituksin varustetun suurikokoisen valokuvan ja kartan.
– Tämä on hieno keksintö, virkkoi pankkimies.
Mutta eihän se ollut vielä mitään siihen nähden, mikä riemu aukesi tornin huipputasanteelta katsojalle.
– Joko rupeaa riittämään? kysyi toimittaja, äänessänsä voitokas häive, täältä sanotaan näkyvän aina kuudenkymmenen kilometrin päähän.
– Vielä kysyt. Puoletkin on liikaa. Kuinka korkealla nyt olemme?
– Tasaisin luvuin sanottuna kaksisataakolmekymmentä metriä merenpinnasta ja puolisentoistasataa metriä Kallaveden pinnasta, – jaa, lisäksi vielä tämän tornin korkeus. Niin että turhaa sinä pelkäät täällä piimään hukkuvasi, unissasikin. Muuten minunhan ei ole nyt tarpeellista sinulle selostaa näitä täältä näkyviä paikkoja, sillä saithan niistä selon jo kustakin ikkunakomerovalokuvasta. Alas mennessämme katselemme niitä vielä.
– Mutta kylläpä tuo Kallavesi on suuri ja saarekas ja niemekäs, ihmetteli pankinjohtaja. Ja tuota metsää, sitä riittää. Ei tätä uskoisi näkemättä. Missä täällä leipää kasvatetaan? Vai eikö paljon missään.
– Kyllä leipääkin viljellään. On niitäkin maita, vaikka ne eivät tähän kuonnu kovin paljon näkymään. Metsää kun on ja noita järviä – Savossahan on yhdeksättä tuhatta järveä; vain Oulun lääni voittaa Savon järvirunsaudessa.
Miehet tornissa eivät keskustelleet paljon. Näköalan juhlallinen suurenmoisuus, sen huimaava etäisyystunnelma unohdutti hiljaisuuteen ja mietelmiin, muualla ajatuksiin tulemattomiin, monenlaisiin outoihin, onnellisiin kuvitelmiin.
Tornista laskeuduttua oli mieluista viivähtää hetkinen Puijon pienessä, erittäin viihtyisässä, monihuoneisessa matkailijamaja-ravintolassa. Siellä oli saatavana kahvia ja muita viattomia virvokkeita sekä ruokaa, kalakukkoakin. Sitä piti pohjalaispankinjohtajan saada. Hyvinpä kukon laulattaminen näkyi häneltä sujuvan. Ja urhokkaasti hän ryysti partaansa kokkelipiimääkin. Aivan kakistelematta.
Seuraavana päivänä matkailijaherrat kävivät vanhalla hautausmaalla sotilaskasarmirakennusten luona katsomassa Vänrikki Stoolin sotasankarin Ukko Loden hautakiveä, jonka kirjoituksesta ei enää saa selväksi montakaan sanaa.
Mutta suuren, juhlallisen tuomiokirkon idänpuolen oven päällä muistokirjoitus näkyi selvänä:
Perustus Laskettiin ja Rakennus aljettiin Vuonna 1805-6 ja 1807 Ruozin Kuningan Gustaf IV:n Adolphin aikana. Sodan tähden Rakennus seisahtui 1808-9-10 ja 1812, jälleen rakettiin 1813-14 ja päätettiin 1815 Kejsarin Alexanderin I:sen lembiän Hallituxen alla.
– Sodan aikana kasakat kuuluvat käyttäneen hevostensa tallina tätä kirkkoa, tiesi toimittaja.
Lähellä kirkkoa sijaitsevassa jykevänmuhkeassa museotalossa, joka valmistui v. 1907, retkeilijämme näkivät paljon mielenkiintoista ja opettavaa. Yllättävän laajassa luonnonhistoriallisessa osastossa kiinnittivät erikoista huomiota vitriiniasetelmat, jotka on laatinut taiteilija Matti Karppanen. Kansatieteellis-historiallisen osaston paras nähtävä on muinaissuomalaisen savutuvan ehtaoikea, tunnelmallinen sisusta. Museotalon nähtävyyksien pintapuolinenkin tarkastelu vei pari tuntia. Sen jälkeen herrat hyvin mielellään lepuuttivat jalkojansa Snellmanin puiston penkillä istuen, lähellä Kuopiossa kauan eläneen ja vaikuttaneen suuren kansallisen herättäjämme J.V. Snellmanin muistopatsasta. Sen pronssinen rintakuva on Johannes Takasen käsialaa, paljastettu v. 1886. Muilla Kuopion ja sen lähiseudun suurilla miehillä ja naisilla, kirjailijoilla ja taiteilijoilla ei ole vielä muistopatsaita, ei Halos-veljeksillä, ei Hannes Kolehmaisella, mutta Minna Canthin patsas saadaan pian Eemil Halosen laatiman luonnoksen mukaisena. Halosen on myös Kuopion uudella hautausmaalla graniittinen sankaripatsas "Katkotut kahleet". Patsasta puuhataan myös vuoden 1808 sodan taistelupaikalle, Jynkkään, muutamien kilometrien päähän kaupungista etelään. Siellähän Malm ja hänen sankarinsa tiukasti tappelivat.
– Et muuten taida tietääkään, sanoi toimittaja toverilleen siinä Snellmanin puiston penkillä heidän istuessansa, että taidemaalarimme Juho Rissanen on syntynyt Puijon viereisellä Kemilänmäellä ja täällä hän Bergin maalausliikkeessä ollessaan viisitoistavuotiaasta alkaen sivutöinään maalaili jo maisema- ja muita kuvia. Niitä hän sitten kaupitteli kaupungilla, mutta huonoa oli kaupaksi meno. Sanottiin vain, että "eijoo rahhoo". Rissanen työlästyi viimein tähän ja päätti lähteä paremmille markkinoille. Päätöksen kuultuaan mestari Berg löi viisimarkkasen Rissas-pojan kouraan ja sanoi, että "ala laputtoo!"
Joopa joo – kyllä täältä Kuopiosta olisi paljonkin kertomista, entisistä ja nykyisistä. Tämähän onkin vilkas kaupunki niin hyvin henkisissä kuin taloudellisissa toimissaan, paljon enemmän kuin yleensä muualla, muka "paremmissa paikoissa" osataan arvatakaan. Ja sellaista on ollut elämä tällä Kuopionniemellä vanhoista ajoista asti. Jo kuudennentoista sataluvun puolimaissa, Pietari Brahen saatua vapaaherrakunnakseen muun muassa Pohjois-Savon, alettiin harkita kaupungin perustamista tähän, Kuopion pitäjän kirkonkylään. Mutta vasta vuonna 1782 annettiin kaupungin perustamiskirja.
Kyllähän Kuopiosta juttua riittäisi. Mutta ehkäpä siinä päivää paistattaessasi haluat lukea Tiituksen pakinan Kuopiosta matkailukaupunkina. Mehän otamme tämän kylän etupäässä siltä kannalta. Minulla on se leikkele täällä lompakossani... kas tuossa, ole hyvä.
Pankinjohtaja luki ääneen:
"Tähän saakka ei tasavallan huomio ole ollut erityisemmin kiintynyt Kuopioon. On tiedetty, että siellä ovat aikoinaan vaikuttaneet Snellman, Minna Canth ynnä eräät muut. On käyty joskus Kuopiossa ja arveltu, että vähän kuivalta tämä näyttää tämäkin, mutta ihmiset ovat kyllä mukavia. Sitten on matkustettu pois ja unohdettu Kuopio.
Matkailusolmuna ei ole katsottu maksavan vaivaa kiinnittää Kuopioon erikoista huomiota. Onhan siellä se Puijo tosin, mutta menkää mieluummin Kolille. Ja muutahan siellä ei olekaan kuin Puijo. Matkakin on pitkänlainen. Imatra, Koli, Punkaharju ja muut, ne ovat matkailupaikkoja.
Eikä kukaan ole kiinnittänyt ainakaan ulkomaalaisten huomiota Kuopioon. Eivätkä siis ulkomaalaiset ole juuri käyneet Kuopiossa muuten kuin minkä joku läpikulkumatkalla on sinne eksynyt. Vain kauppamatkustajat ovat käyneet Kuopiossa, mutta hekään eivät ole käyneet Puijolla eivätkä Väinölänniemellä.
Kuopiolaiset itse ovat hiukan koettaneet tehdä talvikisoillaan pikku reklaamia kaupungilleen, mutta sekin on ollut kainostelevaa ja vaatimatonta. Eikä edes kuopiolaisten päähän ole pälkähtänyt sellainen ajatus, että heidän kaupungissaan olisi kesällä mitään vieraille näyttämistä.
Kunnes Kuopion nimi äkkiä kajahtaa kuin tuomiopäivän pasuuna ulkomaalaisten turistien suusta – – –!
Yksi ja toinen ulkomaalainen lienee kyllä jo aikaisemminkin kysynyt, mitä suomalaiset aikovat, kun eivät ole mitään puhuneet Kuopiosta. Heidän on täytynyt omin nokkineen keksiä se. Ja suomalaiset ovat pyöritelleet silmiään ja sanoneet: 'Kuopio... mitä ihmettä Te olette Kuopiossa löytänyt?'
Suomalaiset ovat pudistaneet päätään ja ajatelleet, että nuo ulkomaalaiset ovat vähän omituisia, ja ulkomaalaiset ovat matkustaneet toista tietä omalle maalleen, päätään pudistaen ja ajatellen, että ovatpa ne omituista väkeä, nuo suomalaiset...
Nyt on kuitenkin Kuopio tänä kesänä alkanut odottamatta kohota kunnian kukkuloille. Jo useita viikkoja takaperin huomasimme Hbl:ssa pitkän matkakirjeen, jonka kirjoittaja ei voinut kyllin ylistää Kuopiota. Kirjoittaja oli kuitenkin 'suomenmaalainen', joten häntä ei tarvitse uskoa. Ovathan tässä käyneet muutkin Kuopiossa!
Mutta sitten saapui Suomeen luotettavampi ja puolueeton todistaja, yliopiston professori ja sanomalehtimies mr. van Cleef, Minnesotasta Yhdysvalloista. Toisen ruotsalaisen lehden edustaja haastatteli häntä Helsingissä. Siitä tuli pitkä juttu, mutta me lainaamme tähän vain sen kohdan, joka koskee Kuopiota.
Näin puhui professori van Cleef:
'Mitään niin kaunista kuin Kuopio olen tuskin milloinkaan nähnyt. Näköala Puijolta on Suomen koko kauneus koottuna yhdeksi tauluksi. Samoin kuin voidaan koota tuhansien ruusujen tuoksu pieneen kristallimaljakkoon, niin on meillä tässä kaikki Suomen maisemien yllä säteilevä runous yhteen koottuna. Onhan Imatra aika komea, Punkaharju on ihastuttava, mutta ulkomaalaiselle on ja pysyy Kuopio kerta kaikkiaan komeimpana ja kauneimpana, mitä teidän maanne voi tarjota.'
Haastattelija:
'Merkillistä; Suomessa ei kukaan ole tietänyt ennen siitä helmestä. Mutta viime vuonna oli täällä eräs ranskalainen, ammatiltaan sanomalehtimies. Hän matkusti Kuopioon ja viipyi siellä kolme vuorokautta, joiden kuluessa hän ei vaihtanut sanaakaan kenenkään ihmisen kanssa, hän vain katseli ja nautti. Kuopio täytynee nyt muuttaa kotimaisten nähtävyyksien pyhäkköön.'
Professori:
'Epäilemättä. Mutta sellaisesta kalleudesta on myöskin ilmoitettava. Amerikassa tekevät ankaraa reklaamia luonnonkauneuksistaan, ja etupäässä määrätietoisen reklaaminsa avulla on esim. Los Angeles tullut siksi, mikä se tänä päivänä on. Kuopion nimi oli minulle miltei tuntematon, huolimatta siitä, että olen lukenut paljon Suomesta, samalla kun Imatralla on maailmanmaine. Oikeuden mukaan pitäisi asianlaidan olla päinvastoin. Jos vain kuopiolaiset ryhtyvät tekemään kunnollista reklaamia, niin voivat he ansaita suuria summia kaupunkinsa kauneudella.'
Häh, kuopiolaiset?
Oliko siinä yhdeksi kertaa?
Te alatte nyt nousta maineeseen. Muistakaa sitten meitäkin.
Mutta Suomen kansa istuu karsinapenkillä, raaviskelee oikeaa korvallistaan, tuijottaa lattianrakoon ja jupisee:
'Jaa, Kuopio... tuota noin, kuinkas se nyt...?'"
7.
"LINTUTAITEILIJAA" TARINOITTAMASSA.
Puijolla käynnin jälkeisenä päivänä Savoa samoilemaan lähtenyt pohjalaispankinjohtajamme meni pistäytymään erään varakkaaksi kauppiaaksi äityneen, ylioppilasajoilta saakka tuntemansa ystävänsä huvilassa, ja toimittaja puolestaan päätti käyttää tämän päivän oman suunnitelmansa mukaisesti, painuen taholleen "Savoa etsimään". Siten saatiin sopiva "työnjako" ja ajansäästö. Toimittaja lähti tapaamaan "lintutaiteilija" Matti Karppasta Kuopion pitäjän Haminalahden kylään. Sinne pääsi Kuopion kauppatorilta linja-autossa – vain puoliväliin toistakymmenen kilometrin matka. Autosta oli jäätävä Haminalähden "hovin" portille. Sen saman suuren ja kauniin kartanon peltojen perillä, jossa kuuluisat von Wrightin taiteilijaveljekset aikoinaan elivät. Siinä nykyisin asuu tasavaltamme ensimmäisen presidentin adjutantti, everstiluutnantti Falkenberg perheineen. Tuohon paikkaan tultaessa, jo Pitkänlahden rautatieasemalta saakka puolenkymmenen kilometrin matkalla, oli saatu ihailla vaihtelevamaisemaista, mäkistä, notkoista, jylhämetsäistä taivalta, erämaatuntuista luontoa tien vierillä. Mutta kun kauneudestaan kuuluisa, ainakin Savon seuduilla siitä tunnettu Haminalahden kyläaukio auringon helossa väri-iloisena avautui matkamiehen nähtäväksi, havaitsi hän auton ikkunalasin lävitse huomioimainsa maisemien olleenkin vain ikäänkuin valmistuksena sille, mikä tuleman piti, kuin prologina tälle maisemarunoelmalle. Laajana, ilmavana panoraamana levittäytyi siinä nähtäville palanen tyypillisintä Savoa, Suomen ihaninta sydänseutua.
Kimaltelloo siellä veet,
kohhoo kommeet harjanteet.
Tuulla huojuttelloo hiljoo
kellertäwee pellov viljoo...Nuo Savonmua-laulun juhlavat säkeet siinä johtuivat mieleen. Vainioitten ja komean herraskartanon takana näkymän laidalla kimaltelikin pitkän, kapean lahden vesi ja sen rannalla ylt'yleensä ja kaikkialla, aivan umpiympäriinsä todellakin kohosivat "kommeet harjanteet" – lahden takana, "hovin" kohdalla, sitä vastapäätä jyrkkätöyryinen Haminavuori (jonka huipulla Ferdinand von Wright maalasi kuuluisimmaksi ja ihaillummaksi tulleen näköalamaisemansa); lahden suupuolella korkeavuoriset, paikoittain aivan avokallioiset Salonsaari ja Laivonsaari, kaukana lahdenperukan taustalla Vanunvuori, siitä länteen päin lähellä kiertäen Mustamäki kiemurtelevine maanteineen, Hovinkangas, Kyntöläisenmäki... Ihanat asuinsijat; eipä ole ihme, että von Wright-veljekset ja heidän seuraajansa Matti Karppanen tällaisen luonnonkauneuden ja suuruuden ympäröiminä kehittyivätkin luonnontieteilijöiksi, lintujen ja muiden eläinten täyttäjiksi sekä lintu- ja maisemamaalareiksi. Kivenheiton päässä hovista näkyi vieläkin asuttavassa kunnossa oleva, valkeata kuvajaistaan lahden tyynestä pinnasta katseleva, kesävieraiden huostassa joinakin viime vuosina ollut sivurakennus. Siinä von Wright-veljeksistä kuuluisin ja etevin maalari, Ferdinand, asui yksinään monet vuodet. Muuan hovin pihatiellä vastaan sattunut vanha työmies kertoili vieraalle Ferdinand-herrasta ja tuosta historiallisesta, valkeasta rantarakennuksesta.
– Mutta missäs täällä asuu Ferdinand-herran oppilas, taiteilija Matti Karppanen?
– Tuolla kilometrin piässä, kylän toisessa laijassa, tuo punasena pilikottava mökki. Tie lähtöö sinne tuosta navetan piästä, ja tuolla tuon riihen luona erotkee tieltä vasempaan kätteen vesakkoon polulle.
– Onkohan Karppanen kotona?
– Missäpäs tuo muualla lienöö... Usseimmitenpa se ruukkoo oleksia kotosalla. Ei se käy Kuopiossakaan kun parj kertoo vuotenaan. Kalassa ja metästämässä kyllä toisinaan pistäätyy.
Matkailija saapui neuvotun pienasunnon pihaan. Ulkorakennuksen seinustalla suuressa puuhäkissä istui valtavaruhoinen maakotka orrella ja päätään puolelle ja toiselle kallistellen tarkasteli vierasta. Mutta samanlainen suuri lintu laskeutui lennosta asuinrakennuksen katolle. Aivan vapaana siis! Karppasella, samoin kuin Wright-veljeksilläkin, näkyi olevan tapana elättää luonaan kaikenlaisia villieläimiä voidaksensa tietenkin paremmin huomioida niiden elämäntapoja, liikkeitä ja asentoja – luonnontutkijalle, eläinmaalarille ja preparaattorille tarpeellisia seikkoja.
Vieras siirtyi keittiön eteiseen. Sen seinustalla lattialla oli puhdistettu hirven pääkallo, suuret sarvet ja joukko täytettyjä ja täyttämättömiä linnunnahkoja.
"Herra" koputti arasti keittiön oveen; hän oli kuullut kerrottavan, ettei taiteilija oikein välittänyt kaikista vieraista, työrauhan häiritsijöistä. Sitähän ei sovi ihmetelläkään. Mutta tulijan arkuus unohtui hänen kuultuaan koputukseensa vastaukseksi sisältä reippaan, leikkisäsävyisen huudon:
– Hei vuan!
Vieras astui keittiöön. Siellä vanhanpuoleinen, pitkäviiksinen, laihanlainen mies valkeaan lääkärintakkiin pukeutuneena seisoi pöydän ääressä käsittelemässä huuhkajan nahkaa. Tulleeseen viimein katsahdettuaan mestari hymähti ja virkkoi:
– Päivee! Vieraspa se oljlii. Luulin nuapurin mieheks.
Hyvinpä siinä sitten asiat sukeutuivat. Vieras pyysi anteeksi, että häiritsi mestaria työssään, – mutta kun tuli lähdetyksi kesänhuviksi vähän katselemaan tätä Savonmaata ja tätä kaunista Haminalahtea, niin enhän voinut unohtaa teitäkään. Läksin katsomaan, että vieläkö elätte, kun ei teistä ole viime vuosina varsinkaan kuulunut eikä näkynyt missään mitään. Olisiko taiteilijalla aikaa vaikkapa vain puolituntinen? Ottaisin pari valokuvaa ja tarinoitaisiin hiukan. Olisivathan nuo kuvat somat joskus vaikka jossakin lehdessä.
Taiteilija Karppanen kätteli ystävällisesti ja sanoi hymyillen:
– Onha sitä aikoo tiällä Savossa – vaikka koko tuntikii. Käykeepä tänne peremmäks, toisee huoneesee.
Mentiin toiseen ja kolmanteenkin pieneen huoneeseen. Kaikkialla oli ahdinkoon asti täyttä, monenlaisia täytettyjä lintuja ja linnunnahkoja sekä valmiita ja keskeneräisiä öljy- ja vesivärimaalauksia ja piirroksia linnuista. Niitä oli seinillä, lattialla, kaapeissa ja kaappien päällä... lintuja, lintuja, yksinomaan vain lintuja, niin luonnollisen näköisinä kuin aivan eläviä olisivat, nuo von Wright-veljesten malliin kankaalle tarkkapiirteisesti maalatut, samoin kuin toiset, luonteenomaisiin asentoihinsa taidokkaasti täytetyt linnut. Viimeksimainittujen joukossa oli useita harvinaisuuksia, kuten muiden muassa Heinävedeltä saatu, rumalla äänellään seudun asukkaita peloitellut kaulushaikara (Botaurus stellaris), tuo "pirunlintu", Raamatussakin kai mainittu ruovonpäristäjä, joka iltaisin kaameasti mylvii korpisuolla. Ja olipa Karppasen kaapissa Suomessa ammuttu harjalintukin (Upupa epops) koulujen museokokoelmista taiteilijalle "korjattaviksi" lähetettyjen pienten, vain mehiläistenkin kokoisten, heleäväristen kolibrien, paratiisilinnun ja monien muiden ulkomaisten otusten seassa; oli Pohjois-Lapissakin harvinainen tunturihaukka eli jahtihaukka (Falco rusticolus) sekä kaikkialla pohjoismaissa jo hyvin harvinainen merikotka.
Täytettyjen lintujen ja lintumaalausten joukossa näkyi olevan vain pari maisemataulua. Niistä toinen, tilattu talotaulu oikeastaan, oli juuri tekeillä maalaustelineelle asetettuna. Taiteilija mainitsi, että kun maisemamaalaus ei ole hänen vahva puolensa, ei hän ole sitä paljon harrastanutkaan. Useimmiten hän lintutauluissaankin tyytyy vain summittaisiin puolikoristeellisiin viittauksiin taustan, ympäristön suhteen. Enemmän lintutieteilijänä kuin taiteilijana hän kiinnittää päähuomionsa malliensa korrektiin ja asianmukaiseen, tarkkaan esittämiseen, jättäen maalaukselliset ja suunnitelmaperiaatteet syrjemmälle. Kuitenkin, ja ehkä juuri tämän vuoksi, Karppanen pystyy, se oli ilmeistä, kävijän nähtävissä, luomaan sangen eloisia ja luonteikkaita lintukuvia, seuraten opettajansa Ferdinand von Wrightin pikkutarkkaa maalaustapaa.
Linnunkuvia katseltaessa ilmaantui huoneeseen nuori, punaposkinen naisihminen, tuoden kahvia. Vieras arveli itsekseen, että tämä on taiteilijan tytär, mutta Matti esitti, että "tässä on minun vaimonpuolenj; kun entinen kuolj, niin pit ottoo uus". Eihän Matti siis näkynyt olevankaan niin sulkeutunut jöröttäjä ja yksinääneläjä, miksi häntä on luultu ja mainittu, ehkä etupäässä vain siitä päätellen, että hän pitää hiljaisesta elämänlaadusta eikä ollenkaan "tee reklaamia" itsestään, töistään ja saavutuksistaan. Tässäkin siis toteutui se väite, että niissä henkilöissä, jotka rakastavat luontoa, seurustelevat sen kanssa, tutkivat sitä, kuvaavat sitä siveltimin tai kynin, hiljaisuuden kaipuu on yleinen luonteenominaisuus. Niin se oli Kivellä, samoin Aholla, niin myös tällä Karppas-Matilla ja hänen mainiolla oppimestarillansa Ferdinand-herralla, joka v. 1874 haminalahtelaisesta erakkomajastaan, tuosta edellä mainitusta valkeasta rantatalostaan kirjoitti Cygnaeukselle, että "elämäni kuluu täällä kuten tavallisesti, hiljaa ja huomaamatta; ei kukaan oikeastaan voi olla yksinäisempi kuin minä olen; olen tottunut olemaan yksin työni, lintujeni, kukkieni, kirjojen ja sanomalehtien parissa; harvoin joku vieras eksyy tänne..."
Mutta Matti Karppasella kuului käyvän vieraitakin. Toisinaan, varsinkin kesällä, vähän liiaksikin. On käynyt uteliaita ulkomaalaisiakin. Kerrankin kävi unkarilainen neiti-ihminen. Ja saksalaisia ja englantilaisia on "puurtanut" "lintumestaria" ja hänen kättensä töitä ihailemassa ja ihmettelemässä. Syksyisin, varsinkin sunnuntaiden seutuina tulevat tutut ja monesti myös tuntemattomat "mehtäherratkin" pyssyineen ja koirineen. "Tässä kun on lähellä, tuolla pettäikköniemessä, Kuopion herrain, Haminalahen Metästysseuran paviljonkikin." Kerran oli ollut Matin vieraina niin paljon taidetta harrastavia "mehtäherroja", että "koko sunnuntaipäivä mänj tässä meillä näitä linnunkuvia katellessa ja metästysjuttuja ja muita hyviä puhheita pittäessä ja evväitä syyvvessä ja juuvvessai – myö ei jouvettu mehtään ollenkaan". Ja menihän siinä aikaa parhaillaankin "lehtiherran" haastattaessa sulavapuheista, hymähdellen kertoilevaa Mattia; meni aikaa paljon enemmän kuin alunperin puheena ollut puolituntinen. "Mutta mikäpä tässä nyt nii erinommainen kiire", sanoi taiteilija, "ettehän työ ou ollu minua ennem milloinkaan viivyttämässä, ettekä taija olla ihan het vastakaa".
Keskustelua jatkettiin. Vieras kyseli ja isäntä vastaili. Siinä kävi selville sekin seikka, että taiteilija Karppanen syntyi vuonna 1873 lokakuun 19 päivänä köyhyydestään kuululla Kuhmoniemellä, nälkäperukalla. Jo nuorena poikana Karppasen mieli kiintyi erikoisesti luontoon, varsinkin lintuihin, ja hän alkoi "iliman aikojaan vuan" vuoleskella puusta linnunkuvia. Metsänhoitaja "Vennenperi" virkamatkoillaan Karppasen kotona joutui näkemään näitä puulintuja ja vaistosi niiden tekotaidossa ilmenevät pojan taiteelliset taipumukset. Metsänhoitaja alkoi tuumia, että "tuo poika olis tavalla tai toisella suatava kuvavveisto-oppiin Helsingin Ateneumiin". Hyväntahtoinen "vosmestari" kirjoitti asiasta ystävälleen tohtori Roosille Nurmekseen ja lähetti Karppasen puulintuineen hänen luokseen. Helsingin-matkasta ei kuitenkaan sillä kertaa tullut mitään, sillä toinen tie vei tuon silloin 20-vuotiaan nuorukaisen. Kun Nurmeksessa näet sattui olemaan muutamia kuopiolaisia rahdinajajia, joista muuan oli "Haminalahden herran" hyvä tuttava, vei hän "puulintunikkarin" taiteilija Ferdinand von Wrightin luokse Haminalahteen. Erittäin hyväsydämiseksi, köyhien huoltajaksi tunnettu "Värnant-herra" ottikin pojan hoiviinsa, "passariksi". Puulintujen tekoa jatkettiin, sillä pojasta "meinattiin tehä kuvanveistäjä vuan ihan vängällä". Mutta puutyön ohessa nuori taiteilijanalku sai oppia piirustustaitoa ja kokeilla vesivärimaalaamista. Lisäksi hän mestarinsa opastamana sai tilaisuuden harjoitella Iintujen täyttämistä ja välitöikseen samoili ampumassa "topattavia" lintuja ja muita otuksia.
Seuraavana syksynä "Rihti työns mänemään" Karppasen Ateneumiin piirustusta opiskelemaan, ja sitten keväällä erääseen helsinkiläiseen puusepänverstaaseen. Pitihän tulevan kuvanveistäjän oppia ensin taitavaksi piirtäjäksi ja sitten käytännöllisesti harjaantua yleensä hyväksi puunkäsittelijäksi. Mutta vaikka Karppanen oli kätevä puulintujen nikartelija, ei hänellä näyttänyt olevan erikoista taipumusta tavallisen puusepän töihin. Eikä tuntunut olevan siihen haluakaan. Mieli paloi ulos vapaaseen luontoon, metsiin, vainioille, vesille, lintujen pariin, auringonpaisteeseen ja lauhaan kesä-ilmaan, pois pölyisestä verstashuoneesta. Oli päästävä lähtemään keinolla millä tahansa. Pian sattuikin sopiva tilaisuus. Kun Karppanen höyläsi erästä laudanpalasta keskeltä kuperaksi niin kauan, että se puhkesi, kiukustui puuseppämestari ja "potki pellolle" sellaisen kelvottoman "nikkarin". Ilmoitettuaan tästä iloisesta tapahtumasta suojelijalleen von Wrightille sai Karppanen muutamien päivien kuluttua Värnant-herran kirjeen, jossa ystävällisin ja leikillisin sanoin nuori mies kutsuttiin tulemaan takaisin kodikkaaseen, turvalliseen Haminalahden hoviin. "Siihen se minun kuvanveistäjäharjottelunj loppu. Ei oo tullu sen perästä sitä hommoo harrastetuks, kun on ollu olevinnaan tätä muuta puuhoo, Haminalahessa oun siitä päivin asunna, ensin mestarini luona hovissa öljymualaustai jo harjotellen ja entiseen tappaan täyttäin lintuja herran toverina." Ja vielä Ferdinand von Wrightin viimeisinä elämänvuosina, jolloin Haminalahden herra halvauksesta herpautuneena ja reumatismin ankarasti runtelemana sängyssä maatessaankin valmisteli lintutaulujaan ja täytti lintuja, Matti Karppanenkin maalaili ja hankki taiteilijamestarille asiakkaitten tilaamia lintuja täytettäviksi ja työskenteli muutenkin vanhuksen avustajana ja uskottuna. Siltä ajalta – mainitsi Karppanen – olisi kerrottavana paljon kulttuurihistoriallisesti arvokkaita, ajan mukana unohdukseen siirtyviä muistelmatietoja sen ajan oloista ja elämästä sekä etenkin kuuluisasta, varsinkin viimeisinä vuosinaan yleisön ja arvostelijain suosimasta ja lahjakkaaksi uranuurtajaksi tunnustamasta taiteilijasta, Ferdinand von Wrightistä, joka vuonna 1882 kutsuttiin Suomen Taiteilijaseuran kunniajäseneksi ja jolle keisari vuonna 1885 myönsi Taideyhdistyksen anomuksesta 1.600 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen "tunnustukseksi siitä kunnioituksesta, jonka kansakunnassamme olette saavuttanut viatonta luontoa esittävillä kuvillanne". Taiteilija Karppanen kertoi vielä muistavansa sairaan taiteilijavanhuksen kasvojen aina ikäänkuin kirkastuneen hänen saadessaan Helsingin, Tukholman ja Kuopion lehdistä lukea erikoislaatuista maalaustapaansa ja taulujensa luonnonaiheita oikein ymmärtäviä ja muuten suotuisia, useimmiten hyvinkin ylistäviä arvosteluja taidenäyttelyissä olleista tauluistaan. Samoin tapahtui myös silloin, kun hänen ystävänsä onnittelivat näistä menestyksistä tai kun johtui puheeksi Ferdinand von Wrightin yleisimmin tunnetun taulun "Tappelevat metsot" (valmistui vuonna 1886) lunastaminen Ateneumin taidekokoelmiin, jossa on myös "Haminalahden herran" toinen tunnettu ja paljon ihailua saavuttanut, synkän traagillista tunnelmaa voimakkaasti uhoava "Huuhkaja iskee jänikseen" (valmistui vuonna 1860). Miltei viimeiseen saakka taiteilijavanhus oli jatkanut työskentelyään sängyssään pieluksilla tuettuna puolittain istuen, puolittain maaten. Sairausvuosinaankin vanha mestari pysyi aina pirteänä ja hyväntuulisena. Vielä vuonna 1902 taiteilija lähetti maalauksiansa Taideyhdistyksen suureen näyttelyyn ja vuonna 1905 oli näytteillä useita hänen tekemiään Westzynthiuksen kokoelmaan kuuluvia tauluja. Arvostelijoiden, mm. professori Tikkasen, lausunnot niistä olivat erittäin kaunissanaisia. Mutta silloin jo yli 80-vuotias, aikoinaan niin hehkuvamielinen, Pohjolan luonnon kuuluisa kuvaaja ei enää jaksanut paljonkaan nauttia näistä voitoistaan. Hänen voimansa olivat tyyten loppuneet, kuulo ja näkö olivat huonontuneet, sielunkyvyt samoin. Häntä hoivaamassa täytyi nyt olla sairaanhoitajatar. Kesän kukkeimmillaan ollessa, heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1906, kahdeksantenakymmenentenäviidentenä ikävuotenaan Ferdinand von Wright vaipui hiljaa iäisyyden pitkään uneen. Hänet haudattiin Kuopiossa. Surujuhlallisuudet olivat valtavat ja vaikuttavat. Koko Suomi murehti – herttainen, lämminsydäminen mies, viimeinen suurista tienraivaajista Suomen taiteen lapsuusvuosilta, oli mennyt pois...
Siitä ajasta alkaen, rakkaan oppimestarinsa lähdöstä saakka ja naimisiin mentyään taiteilija Karppanen on yhtämittaisesti asunut "näillä yksillä aukeilla", tuolla lähitaloissa, Suontakanakin 8 vuotta, ja siitä lähdettyä sitten vakavasti hovin sivutilalla "tässä Seppälässä, eikä ou ollum minkäänlaista vuokrakontrahtiakaan millonkaan; hovi viljelöö nämä pellot tässä ympärillä; minä oun elelly näillä vuan tuhraustöillä..." Ja taiteilija kertoi tilaustyötä, lintukuvien maalaamista ja lintujen täyttämistä, hänellä olleen runsaasti, toisinaan liiaksikin, mutta nyt aivan viime aikoina vähänlaisesti. Hän maalaa nykyisin enimmäkseen öljyväreillä. Vesiväri- ja piirustustöitäkin on toisinaan tullut tehdyksi, mm. kirjojen kuvittamisessa sekä aikakausjulkaisuihin. Viime aikoina hän on hiljalleen valmistellut kirjaa "Suomen petolinnut". Tätä tarkoitusta varten hänellä on tutkimus- ja tarkkailuaiheinaan mm. kaksi elävää kotkaa, toinen Kuhmoniemeltä, toinen Rovaniemeltä kotoisin. Ne on pieninä poikasina pesistä otettu. Eräänä talvena hänen kesy kotkansa tuli ammutuksi Karttulassa lennellessä tavanmukaisilla saalistusretkillään. Kerran Karppasella oli huuhkaja elättinä 17 vuoden ajan, siihen saakka, kunnes muuan ymmärtämätön mies löi seipäällä päähän pahaa aavistamattomana aidalla istuvaa kesyä lintua niin, että se "topertoinnuksissaan" lensi kaivoon ja hukkui sinne. Se, samoin kuin nykyiset aljokotkat, kävi isäntänsä mukana peltotyömailla sekä "olj toverina" kaukaisillakin metsästys- ja kalastusretkillä, aivan vapaana lennellen. Retkeilipä se hyvin usein yksinäänkin. Kerrankin viipyi matkoillaan yksitoista vuorokautta. "Kyllä se ol suanu syötäveekin poikessa ollessaan, koskapa kotona ei kelevanna hevosenliha monneen päivään." Usein on herra Karppasella ollut elätettävänä myös metsoja, teeriä, sepelkyyhkysiä, pikkulintuja ja oravia. Taiteilija kertoi käyneensä ulkomaillakin, nimittäin vuonna 1909 Ruotsin ja Norjan (sekä Suomen) Lapissa ja Ruijassa lintutieteellisellä retkellä lehtori E.W. Suomalaisen ja erään saksalaisen tohtori Schultzin kanssa. "Eljas ja minä kerättiin etupiässä tunturjmualiman lintujen nahkoja ylopiston ja usseihin koulukokoelmiin ja se saksalainen hankki parraastaan vuan näehen lintuin munia. Suatiinhan myö toista sattoo linnunnahkoo ja suur arkullinen munia, mutta ne melekeen kaikki poro yöllä särki palluumatkalla Enontekiössä, Kilpisjärvellä. Ja se saksalainen herra myös otti eläviäkuvia. Niinpä Palojoensuussa suatiin monen tunnin outoksen perästä filimatuks se, kun koppelo tulj pessääsä muniaa hautomaa..."
Matti myös kertoi tekevänsä itsellensä maata täyttämällä järveä.
Kyllähän Karppas-Matilla juttua riitti. Mutta vieraan täytyi lähteä viimein hyvästäkin talosta.
Haminalahdessa käydessään vieras sai paljon ajatuksen aihetta. Nyt, tämän matkan tehtyään Haminalähteen, hän vasta oikein havaitsi, että Matti Karppanen erikoislaatuisella harvinaisella alallaan on niin huomattava tekijä, että häntä von Wright-veljesten traditioiden järkähtämättömän uskollisena jatkajana, erittäin arvokkaan kulttuurityön suorittajana ei ole suinkaan syrjäytettävä eikä unohdettava, vaikka Matti luonteeltaan perin vaatimattomana onkin piiloutunut loukkoonsa. Retkeilijämme oli samaa mieltä kuin tohtori Aune Lindström von Wright-tutkielmassaan, että uusiaikaisenkin taiteellisen makusuunnan vallitessa sen innokkaimpienkin kannattajien tulisi ottaa huomioonsa Matti Karppasen, samoin kuin Wrightien teoksissa niiden ulkonaisten muotojen merkitsevän sittenkin vähemmän kuin se aito ja lämmin tunne, joka niitä kannattaa, se suuri, melkein liikuttava nöyryys luonnon edessä, jota ne kuvastavat. Haminalahden hovin taiteilijaveljeksissä ja heidän työnsä jatkajassa Matti Karppasessa "uusiasiallisen" aikakautemme ei ole nähtävä vain vaistoonsa nojautuvia itseoppineita, vaan myöskin taiteilijoita, jotka ovat selkeästi käsittäneet puhtaasti taiteellisen puolen merkityksen teoksissaan. "On myös muistettava, että heidän tuotantonsa nähtävästi olisikin rakentunut juuri näille ominaisuuksille, ellei heillä olisi ollut luonnontieteellisiä harrastuksiaan. Mutta kyseenalaista on, olisiko se silloin arvokkaampaa. Juuri tuo syvä, kunnioittava hartaus jokaisen pienen yksityiskohdan edessä antaa heidän taiteelleen sen perusleiman, sen suurimman viehätyksen."
8.
SANDELSIN SOTAPAIKOILLA TOIVALASSA.
Kello neljäntoista tienoissa tilava ja siisti "Lokki" lähti Kuopion laivarannasta. Vakaasti se mennä jytyytti maistraatin tarkoin säätämien minuuttien väliajoin taipaleelle suoriutuneiden muutamien toisten matkustajalaivojen jäljessä.
Aurinko paahtoi tulisesti. Valkea kaupunki, Puijo, Itkonniemi tehdaslaitoksineen ja huvilarakennuksineen sekä suuret havumetsäiset saartenmaat näyttivät kuin riemuiten kylpevän keskikesän valossa ja lämmössä.
Laivan perätangossa siniristilippu liehui puhtain värein. Se näytti juhlaisan tunnelmalliselta, erikoisen uljaalta tässä valaistuksessa. Lipun lempeä, viaton sinivalkoisuus sointui hyvin ympäristöönsä: järven ja avaruuden sineen ja poutapilvien valkeuteen. Lämmintä huokuva kaakkoistuuli vyörytteli rauhallisen verkkaisesti aaltoja satamaselälle Vehmersalmen kautta suurelta Suvasselältä saakka. Ne tulivat kaukaa, niin pitkästä pohjukasta, ettei sieltä maita näkynyt. Erikoisen vakavaksi tunnettu "Lokkikin" noissa laineissa hieman heilahteli Itkonniemen kärjen punaisen reimarin luona kääntyessään myötätuuleen, pohjoista kohti.
Reippaat matkailijat, pankkiherra ja lehtitoimittaja, kaupungin kuumuudesta vapautuneina istuivat Lokin yläkannella vilkkaasti savolaisittain keskustelevan, kuulemma Toivalaan ja Jännevirtaan huviloihinsa yönseuduksi matkaavan yleisön joukossa. Tätä herrasväkeä oli verraten runsaasti, useita kymmeniä henkiä. Ja alakerrassa oli väkeä vielä enemmän, kaupunkiasiamatkaltaan palaavia maalaisia. Joku siinä tuntui sanovankin puhekumppanilleen, että tämä "riistaveteläisten piimälaiva" näkyy olevan yleisön erikoisesti suosima.
Pankkiherra ja lehtimies tarkkailivat maisemia. Toimittaja "tulkitsi" ne matkatoverillensa. Tuossa on Telkonsaari huviloineen ja rantapetäjien kylkiin naulattuine, asiattomilta maihin nousun kieltävine lautatauluineen. Tuolla taas, selän vastakkaisella puolella, tämän pää-Kallaveden Kelloselän etelärannalla näkyy Likolahti, tuolla, jossa ovat nuo suuret valkeat öljysäiliöt. Ja niiden läheisyydessä tuo niemi on nyt sitten se Kelloniemi, jossa monituhantinen ryssäläisarmeijaosasto vuonna 1808 kesäkuun puolivälistä seuraavan syyskuun loppuun saakka Barclay de Tollyn komennossa katseli järvelle tuumaillen, että jokohan tuosta uskaltaisi yrittää ylimenoa näillä pietarilaisen venemestarin teettämillä kanuunaveneillä; aivankohan Sandelsin miehet tuolta selän takaa, Toivalan rantamilta, ampuisivat pyssyllä, jopa varsin kanuunalla kumauttaisivat, jos tästä etenemään lähtisi. Tähän selän keskelle näiden pienten saarten suojaan venäläisten etujoukkiot toisinaan uskaltautuivat, mutta Sandelsin savolaiset vapaaehtoiset näiltä tienoilta, Oulusta lähetetyt apujoukot ja hurjanrohkeat eteläpohjalaiset, sieltä aivan Vaasan seuduista kotoisin olevat miehet, jotka eivät sanoneet pelkäävänsä ryssää eikä pirua, antoivat partaukoille aina pitkän hatkan, ajaen ne takaisin Kelloniemeen. Mutta muuan ryssä oli ollut niin uskalias ja viinankipeä, että eräänä kuutamoiltana oli soutaa lekutellut muina miehinä tuonne tuon Potkunsaaren rannalle ostamaan viinaa Ranta-Toivalan trokarilta. Niin minä ennenvanhaan pienenä poikana täällä kuulin kerrottavan. Tätä vesimatkaa on tästä mitaten, tuolta Kelloniemestä Ranta-Toivalaan ainakin neljä, tai ehkä viisikin kilometriä. Eipä ole siis ihme, että näin leveän "Toivalansalmen" ylimeno vähän arveluttikin ryssiä.
Vain puolisen tuntia kestäneen kulkunsa jälkeen "Lokki" saapui saarten väliseen kapeaan salmeen ja antoi vihellysmerkin.
– Tässä on Susisalmi tuon Karhonsaaren ja tämän Potkunsaaren välissä, ja nyt juuri, tuon korkean kallioniemekkeen takaa, aukenee näkyviin varsinainen Toivalansalmi. Tästä itä-koillis-pohjoiseen vetävät Nilsiän reitin vedet – siitähän mainitaan koulukirjoissakin – ja tuonne luodetta kohti tämä samanlainen kapea salmivesi korkeine rantoineen pitkin pituuttaan jatkuu kilometrimäärin Virtasalmi-nimisenä. Siellä pohjoisrannan kalliolla, Kuopion–Iisalmen rautatien ja maantien vieressä, on aivan äsken Kuopion Isänmaallisen Seuran aloitteesta pystytetty komea muistopatsaskin vuoden 1808 Toivalan sankarien muistolle. Sandelsin joukkojen rintamaketjuhan ulottui myös sinne. Ja paljon kauemmaksi, Maaningan Ruokovirralle ja Mustallevirralle saakka, kuten tiennet. Ruokovirran kanavan partaallahan näimme myös taistelun muistomerkin.
"Lokki" kevensi ihmislastiansa Ranta-Toivalan laiturille, johon juuri muutamia minuutteja aikaisemmin "Kalervo" ja "Koski" olivat jättäneet matkustajia, tyhjiä maitohinkkejä ja piimäpunkkia sekä "kaupuntimiesten" puotiostostavaraa, ja johon pääsyä "Lokin" perän takana uhkea "Karjalankoski" jo odotti.
Urheat Savon samoilijat, pankkiherra ja toimittaja myös jättäytyivät Toivalan laiturille muiden matkustajien ja heidän vastaanottajiensa sekaan.
"Karjalankoskenkin" lähdettyä laiturista väki häipyi rannalta. Mutta retkeilijät eivät olleet kiireisiä. He istahtivat rantapenkereellä olevalle hirsikasalle päivänpaisteeseen tyynipintaisena päilyvää salmea ja muuta kaunista maisemanäkymää katselemaan.
Lehtitoimittaja pyyhki hikeä otsastaan ja selitti: – Tässä on varsinainen Toivalansalmi. Ei se tämän leveämpi ole. Vain pari sataa metriä. Vai olisiko vähän enemmän. Olen nähnyt jossakin historiakirjassa tämän paikan ja Kelloniemen väliä nimitettävän Toivalansalmeksi – väärin. Kelloseläksihän sitä täällä sanotaan. Ei se mikään salmi ole. Tunnenhan minä nämä syntymäseutuni. Ja tuo saari tuossa vastapäätä on Karhonsaari. Tuosta sen rannalta, tuon jyrkän kallion päältä metsästä ryssät olivat vuoden 1808 sodassa käyneet toisinaan yön pimeyden turvin ampua paukuttamassa Sandelsin etuvarustuspatteria, joka kuului olleen tästä viitisenkymmenen metrin päässä, tuon rantakallion, ns. Pyssykallion, suojassa. Kanuunillakin ryssät olivat toisinaan ampua napautelleet Karhonsaaresta, Kelloselältä Kaasonsaaresta ja Kelloniemestä asti. Poikasena ollessani kuulin kerrottavan – isä siitä taisi tarinoida – että pienen kanuunan viisi ja puoli kiloinen pyöreä, täyteinen rautakuula oli tullut seinän läpi näillä paikkeilla olleeseen lossari Miettisen tupaan ja jo voimattomana pudonnut lattialle. Sitä kuulaa pahkakupissa pyörittelemällä lossarin leski oli sitten jauhanut kahvipapuja. Ja tuolla näkyvän Karhonlaiturin niemen takana heti on kapea ja kivikkoinen Karhonsalmi, Karhonsaaren ja Vaajasalon välissä. Tiedätkö sinä, pankkiherra, mikä merkillinen salmi se on?
– En tiedä. Olisiko ehkä senkin salmen rannoilla ammuskeltu Sandelsin sodan aikana.
– Ei ole ammuskeltu tiettävästi, mutta kyllä sen saman suuren Vaajasalon toisessa päässä, Vaajasalonsaaren ja mantereen välisen Kortesalmen eli Kortejoen rannoilla tapeltiin hyvin lujasti Karjalasta Toivalaan Sandelsin joukkojen kimppuun aikovia ryssäparvia vastaan. Mitättömiin olivat rauenneet siellä venäläisten yritykset. Karhonsalmi on juuri se paikka, jota Danielson-Kalmarikin tarkoittanee eräässä historiateoksessaan mainitessaan Sandelsin pitäneen kanuunaveneensä kätkössä "Toivalan lähellä olevan suuren saaren suojassa". Karhonsalmi on ainakin se salmi, jonka pohjasta, kolmen metrin syvyydestä viime talvena, siis 125 vuoden kuluttua Toivalan taisteluista, Kuopion Isänmaallisen Seuran toimesta nostettiin kaksi niistä kolmesta, toisen tiedon mukaan neljästä tykkiveneestä, kansan sanonnan mukaan "kanuunasluupista", jotka Sandels syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 1808 Toivalasta pohjoiseen päin peräytymään lähtiessään upotutti, etteivät ne jäisi vihollisen hyväksi.
– Olivatko veneet säilyneet ehyinä salmen pohjassa?
– Eivät olleet. Raskaan kivilastin alla pohjamutaan hautautuneet veneenosat olivat säilyneet ihmeteltävän kovina, mutta ylemmät laitalaudat olivat lahonneet pois. Veneet ovat muodoiltaan sukkulamaisia. Perän kaarevuus kohoaa paljon jyrkemmin kuin keulan. Toisesta veneestä on peräpuolta hakattu pois, arvattavasti upotettaessa. Veneet ovat tai oikeammin näyttävät olleen noin 13-15 metrin pituisia. Toisen veneen pohjassa, noin 5 metrin päässä keulan kärjestä on purjepuun, maston, kantapidin eli "lossi". Toisesta veneestä löytyi sentin läpimittainen lyijyinen kiväärinluoti, puukko tuohisessa tupessaan, piipun hopeinen hela, piipun kansi, jossa vuosiluku 1769, sekä rasvamytty, jonka sisässä oli teräslankatupsu, nähtävästi kanuunan piipun puhdistamisessa käytetty harja.
Veneet sijaitsivat melkein vierekkäin jotenkin keskellä salmea. Niiden vierestä pohjamudasta sukeltaja löysi veneessä nähtävästi olleen tykinalustan (lavetin) ja peräsimen, joka on tehty vääräjuurikkaasta ja jonka yläpäässä on soma koristeleikkaus. Kolmatta venettä, joka sijaitsee Osuusliike Työkansan myymälän laiturin edustalla, ei katsottu kannattavan nostaa. Se on jo niin laho. Nostetut sotapurret asetetaan tietenkin museoon. Ehkä on jo asetettukin. Aikomus kuului olleen antaa toinen Kuopion museoon ja toinen sotamuseoon Helsinkiin. Kuopion Isänmaallisen Seuran huostassa olevaan Ruotsin yleisesikunnan sotahistoriallisen osaston laatimaan karttaan on merkitty Sandelsin upottaneen neljä tykkivenettä Karhonsalmeen.
– Miksi Sandels ei soudattanut tykkiveneitään tästä vesistöä pitkin pohjoiseen päin, vaan upotutti ne?
– Ei hän voinut, hyvä veli, enää soudattaa niitä, ei pohjoiseen eikä
etelään. Vaikka Sandels oli hävityttänyt kaikki alukset, suuret
kirkkoveneet ja tavalliset soutuveneet, laajalta alueelta Kuopion
ympäristöltä, hankkivat venäläiset veneitä kaukaa Leppävirran reitin
varsilta ja Suur-Saimaan rannoilta, kuulemma aina Lappeenrannasta asti,
ja lähtivät Kelloniemestä Toivalaan kansan kertoman mukaan
kaksitoistatuhantisena ("taikka kuuluu niitä olleen ainakin
kaheksantuhatta") joukkona kenraalinsa, ruhtinas Barclay de Tollyn
johtamana, kuten tiedät. Myös pohjoiseen päin oli reitti tukossa.
Tuolla tuon Karhoveden takana kapeassa Ruskeavirrassa ja sen
rinnakkaissalmessa sekä vähän pohjoisemmassa Jännevirrassa ryssät jo
olivat kyttäämässä. Ne olivat Karjalasta Jännevirran yli Toivalaa kohti
tulossa olevan tarmokkaan ruhtinas Dolgorukin neljä-viisituhantisen
joukko-osaston kärkijoukkoja. Sellaisetkaan urheat ja taitavat miehet
kuin majuri Malm, everstiluutnantti Christiernin ja kuuluisa
talonpoikaississipäällikkö Tiais-Olli eivät jaksaneet vähälukuisilla
joukoillaan estää Dolgorukin tuloa, sillä suuri osa puolustusväestä oli
vakinaisen sotaväen avuksi vapaaehtoisesti liittynyttä harjaantumatonta
ja puutteellisesti aseistautunutta maalaiskansaa, joskin Malm ja
Tiainen olivat onnistuneet Karjalassa tekemään ryssille paljon
vahinkoa. Muistitieto näillä mailla kertoo Sandelsin joukkojen –
kaikkiaan vain noin 2 200 miestä – lähteneen täältä Ranta-Toivalasta
ja tuolta selkämme takaa kahden kilometrin päästä Pökösenmäeltä ja
kolmen kilometrin päästä Uuhmäeltä patterivarustuksistaan vain noin
tuntia ennen kuin ryssät hoilaten ja tykkejänsä vetää rämisyttäen
olivat saapuneet tänne maantietä myöten Jännevirralta. Komeana oli
nuorehko, kauniskasvoinen ruhtinas Dolgoruki miestensä ympäröimänä
ratsastanut valkealla hevosellansa. Samaan aikaan Sandels oli lähtenyt
noin seitsemän kilometrin päässä täältä, nykyisen Toivalan
rautatieaseman paikkeilla sijainneesta esikuntatalostaan pohjoista
kohti nykyisen Rissalanrannan kylän kautta silloista maantietä myöten
Juurusselän ja Jäläjärven välistä kangaskannasta pitkin Siltasalmen
yli. Salmen silta kansan kertoman mukaan peräytyessä poltettiin.
Muutamat vanhat isännät, mm. Säyneenjoen Ukko-Asikainen, kertovat
nähneensä vielä parikymmentä vuotta takaperin Siltasalmessa veden alla
sillan tolpantynkiä. Ne ovat nykyisin juoksuhiekkaan hautautuneina –
salmen rannoilla santapenger lohkeilee salmea laajentaen ja aallokko
muovailee pohjasärkkiä.– Lienevätkö Sandelsin joukot yrittäneet vastarintaa Siltasalmessa.
– Muistotiedotkaan eivät kerro siitä mitään. Luultavasti eivät yrittäneet. Olihan juuri vähää aikaisemmin kuin Siltasalmen yli peräydyttiin, koetettu estää venäläisten etenemistä Jännevirralla ja sen lähitienoilla Juurusveden länsirantueella sekä aikaisemmin kolmen ja puolen kuukauden aikana täällä Ranta-Toivalassa samoin kuin monissa muissa paikoissa tällä useita penikulmia pitkällä rintamalla Maaningan Mustastavirrasta melkein Siltasalmeen saakka. Sillä välillä paikoittain ja erittäinkin Ranta-Toivalasta Juurusveden rantamille oli ollut pitkin rannikkoa Sandelsin varsinaisen sotajoukon avuksi liittyneitä siviilimiehiä vahdissa ryssäin mahdollista tuloa tähystämässä niin tiheässä, että miehet näkivät kummaltakin puoleltansa lähimmän vierustoverinsa. Aseina näillä vartijoilla kuului olleen kunnollisten sota-aseiden puutteen vuoksi vain metsästyspyssyjä, kirveitä, heinähankoja ja viikatteita (savoksi sanoen viitakkeita). Niin kertoili näkemiään eräs lähes 100-vuotiaana Toivalassa joitakin kymmeniä vuosia takaperin kuollut kulkuri-ukko. Hän sanoi nähneensä Sandelsinkin esikuntatalossa Toivalassa. "Se oi äkkipikanen ja iteppäinen mies; kiros kuningastaannii, kun ei suanu apujoukkoja Pohjanmualta Toivalaan ja kun asseita ol vähä. Mutta mitenkä riitti apuva, kun Pohjanmuallakii jo lopulta olj tiukat paikat, Oravaisissakkii kun syyskuun puolvälissä tulj suur tappio, niin parin viikon kuluttua Santelssin olj lähettävä pohjoseen päin, ettei joutunu piiritetyks."
Sama kulku-ukko kertoi vielä Dolgorukin joukkoja vastassa Jännevirralla olleen vain 120 miestä; ei riittänyt enempää muilta rintamanosilta. Kovasti oli tapeltu. Jännevirta oli – niin kansa kertoo – siihen aikaan niin kapea puro, että leipälapiolla ylti yli; kerran näet länsirannan mökin akka oli pitkävartisen leipälapion puron ylitse ojentaen ottanut vastaan tulukset, senaikaiset tulentekovehkeet lainaksi itärannan torpan muijalta. Puron yli johti huono siltaröttelö. Nykyisin on Jännevirta kapeimmaltakin kohdaltaan parisatametrinen, syvä laivaväylä.
Sandelsin miehet olivat lujasti vastustaneet venäläisiä myöskin Jännevirtaa lähellä olevassa Rissalanrannan kylässä. Kymmeniä miehiä oli kaatunut kummaltakin puolelta. Omat vainajat oli kerätty heti haudattaviksi, mutta "ryssät saivat muata kellittee lähes pariv viikon aijan tienvarsilla ja pellonpientareilla; ei kukkaa halunna eikä uskaltanna korjata niitä pois, varsinnii kun ne jo rupesivat haisemaa." Viimein tämän kertoja, se kulku-ukko, keksi keinon: lainasi hevosen ja reslareen, keräsi reen täyteen venäläisvainajia, vedätteli niitä Rissalanrannan talosta toiseen ja sanoi isännille, että "annattako minulle kolome kappoo rukkiita, vai pylläytänkö tuon haisevan iivanakuorman tuohon pihamualle?" Kaikista taloista tietenkin annettiin rukiita mielihyvin. Sanottiin vain, että "suat, suat hyvä mies, aja helekkarissa toiseen talloo, elä meijän pihalle jätä niitä partahurrikoitas". Ja miehelle kertyi useita hehtoja rukiita. Viimein hän nykyisen Keinäsen talon rannasta souti ryssänraadot, kolme venelastia, Jännevirran länsisuussa olevaan Jänneniemensaareen eli Hautasaareen ja hautasi ruumiit sinne. Kun niille ei tietenkään luettu eikä laulettu, niin "ryssänhuamut toisinaan pimmeinä syksyöinä kummittelloovat siinä suaressa". Kerrankin, suuren maailmansodan syttymissyksynä kalaretkellä illanhämyssä Polokka-Pekalle ja Rissas-Puavolle oli tullut kipakka lähtö tulilta Hautasaaresta ryssänhaamun ilmestyttyä seistä homottamaan heidän selkänsä taakse saarenharjanteelle.
Mutta jopa tässä tulikin juttua – viedäänpä nämä matkalaukkumme säilöön tuohon Talstin Kaarlon taloon, entiseen Ranta-Toivalan Kievari-Lappalaan ja lähdetään sitten kävellä jumpsimaan tätä maantietä myöten parin, kolmen kilometrin päähän Sandelsin patteripaikoille "ylös mäkihin" ja samalla kapuamme Uuhmäen geodeettiseen kolmiomittaustorniin näköalaa katsomaan. Luultavasti jo huomenna palaamme takaisin tänne rantaan ja jatkamme matkaamme laivassa. Otetaan nyt vain matkalaukuista valokuvaustarpeet ja mitä muuta tarvitsemme.
Käytyään jättämässä matkalaukkunsa toimittajan tuttavan tehtailija Dahlströmin upeaan taloon – Kaarlo-johtaja ei sattunut olemaan kotona – lähtivät retkeilijät kävelemään edelleen.
– Tuosta eroaa Jännevirtaan johtava maantie. Sitä myöten ne Dolgorukin joukot tulivat. Ja tässä alkaa nyt kohota Pökösenmäen rinne. Tämän mäen etelärinteellä jossakin kuuluu olevan näkyvissä Sandelsin tykkipatterien jätteitä. Niitä käymme katsomassa, kun kerran seudulle satuimme. Pökösenmäen talosta ehkä saamme oppaan. Joku vanha mies siellä kuuluu ne vielä löytävän metsittyneeltä mäenrinteeltä.
Retkeilijät astelivat uprakasti hyvin jyrkästi kohoavaa ylämäkeä, korkean kuusikon varjostamaa tietä myöten. Hiki tipahteli otsalta, vaikka pikkutakki oli käsivarrella ja pää hatutta. Lisäksi kannettavana oli vain pari valokuvauskonetta.
Maantieltä Pökösenmäen talon kohdalta ja mainitun talon pihamaalta katsellen retkeilijät näkivät viehättävän maisema-aukean, tyypillisen savolaisen mäkikyläkuvan: Pökösenmäen, Luvemäen (Luodemäen) ja näitä paljon korkeamman ja pitempiselänteisen Uuhmäen välissä laajapohjaisessa laaksokaukalossa ilta-auringon luomassa "haavetunnelmaisessa", pitkävarjoisessa valaistuksessa vihersivät reheväkasvuisen näköiset viljelysmaat ja joka puolella loivina kohoavat tuuheametsäiset rinteet. Suuripiirteisessä maastonäkymässä muutamat peltojensa keskellä punaisina pilkottavat siistin ja "hyvästi elävän näköiset" talot olivat pieniä kuin tulitikkulaatikot – Luvemäen laellakin kekotti talo pienenä, mutta ylvään ryhdikkäänä rauhaisassa yksinäisyydessään. Se ikäänkuin kutsui laakson vaeltajia korkeuteensa ja avartuneisuuteensa, kesäisen tuulen raikkauteen, lähemmäksi aurinkoa ja taivasta. Parin talon sisäänlämpiävät saunat jo savusivat, Kolarin pellolla Uuhmäen valtavan rinteen alla vaimean iltatuulen kiehittelemä harmaja lehmisavu jo pöllyili, vaikka karja kellojansa kalistellen tuntui tulevan vasta puolirinteen lepikössä. Kajeassa ilmassa kuului kaukaa myös kaivon vintin kotoinen narina.
– Katsele ja kuuntele tätä, pyhä veli, lakeuden lapsi, lausui toimittaja, tämä on Savoa; nyt tässä, tämän illan tunnelmassa on kansallisesti ominaista ja suuriarvoista, jonka ei soisi katoavan kulttuurin kehittyessä, "valistuksen ja edistyksen riemukulun" vallatessa yhä enemmän alaa; tässä maisemassa ja tunnelmassa on erikoisesti savolaista hienovaraisuutta, sovittavan leppeää, turvallisen kotoista ja lohdullista, jotakin sellaista, jota on vaikea, melkeinpä mahdoton tarkalleen sanoin ilmaista ja jota tuskin tulemme tuntemaan missään muualla kuin juuri täällä Savon sydämessä, "Kuopion takana".
Savonmua, Savonmua,
lämpimäks se mielen sua.
Aatellu oon monta kertoo,
että sulla ei oo vertoo
millään puolen mualimoo.
Kun ei oo, niin ei oo.– Ei tämä tosiaan ole hullumpi tämäkään maisema, tunnusti pankinjohtaja, tämähän on kuin mikäkin Savon Sveitsi.
– Maltahan kun mennään Kinahmille, Nilsiään. Siellä on oikea Savon Sveitsi. Mutta käydäänpä taloon.
Retkeilijät astuivat Pökösenmäen talon tupaan. Siellä oli siistiä ja muutenkin kaikki "hyvässä laitoksessa", arvattavasti jo äskeisiltä vuosilta, jolloin talon emäntänä oli tunnettu satukirjailijatar Lilli Porthan. Nyt seisoi lieden luona illallishuttupataa hämmentämässä tavallinen maalaisemäntä, nuorehko ja pyylevänlainen. Muuten oli tupa tyhjä. Muu väki oli nähtävästi työmaillaan. Tulijat esittivät asiansa emännälle.
– Vai Santelssin sotapatterija lähtijä vartenalakain kahtomaan, Pohjanmualta asti. Outtako työ rohvessyörijä vai mittee maisterija; eihän niitä patterija ennen ou minun tieteeksen muut ulukokuntalaiset käyneet tutkoomassa. Niitä ei löyväkkään tuolta metästä monj paikkakuntalainenkaan. Ettäpäs arvanna Ranta-Toivalasta ottoo matkaanne kamreer Jauhiaista. Se jos ois lähtennä neuvomaan, niin siilon varmasti ois löytynnä.
– Tokko täällä kukaan toinen osaa neuvoa? kysyi toimittaja.
– En tiijä, mitenkähän ossois Vanaha-Kusti.
– Missä Kusti on?
– Se on aijankorjuussa; tulloo kohta syömään. Kysytäänpäs siltä.
Odottaessaan "maisterit" "tutkasivat" emännältä sotamuistoja. Hän ei tiennyt niitä paljon muita kuin kamreeri Jauhiaiselta kuulemansa tiedot venäläisten sotakassan kähvellyksestä.
Sandelsin Toivalassa oleskelun aikana nimittäin oli talollisena, majatalonhoitajana ja Ranta-Toivalan – Kelloniemen lossinkuljetuksen valvojana eräs Wiberg-niminen mies. Sandelsin peräydyttyä Toivalasta venäläiset saapuivat suomalaisjoukon jäljille. Ryssien asemiesten perässä seurasivat muonaston kuljettajat ja erinäiset sotilasviranomaiset sekä viimeisenä venäläisten sotakassan hoitaja vankasti raudoitetun raha-arkun kanssa. Tämä sotakasööri muiden mentyä jäi vielä Wibergin majataloon. Wiberg ja kassanhoitaja menivät kerran Kuopioon ja äityivät siellä juopottelemaan. "Juuva rymistivät parj vuorokautta yhteen männöön." Sillä aikaa Wibergin vaimo erään lähellä asuvan Hoffrén-nimisen miehen kanssa yksissätuumin yöllä "vuovasi" sotakassa-arkun veneeseen ja Hoffrén souti sen Vaajasalon ympäri Kortesalmen kautta venäläisten miehittämän Kuopion eteläpuolelle ja siellä kantoi aarteen Vehmasmäen erämaahan piiloon. Kaupungista palattuaan ja havaittuaan arkkunsa hävinneen ryssä nosti hirmumetelin ja uhkaili tappaa Wibergin vaimon ja kaikki käsiinsä saamansa henkilöt. Mutta emäntä Wiberg olikin "sellanen mamma, ettei se vähästä säikähtäny, vuan rähähti vastaan, että asetu ryssä nyt hyvän sian aikana, muuten minä ilimotan yljpiällikölles, että läksit juopporeissulle ja jätit rahakirstun vahtoomata, ja sillon sinulle ei kunnian kukko laula. Enhä minä joutanna rahakirstuas kahtomaa. Minullahan olj tässä suur tallous yksin hoijettavana, kuv veit minun miehennii ryyppyreissulle."
Ryssä asettui. Ja seuraavana päivänä hirttäytyi Pyssykallion petäjään. Kassan rahamäärästä ei ole tietoa. Todennäköisesti Wiberg vaimonsa ja Hoffrénin kanssa järjesti arkun anastuksen viholliselta. Vallitsihan sotatila. Muutamien vuosien kuluttua sodan päättymisen jälkeen Hoffrén osti suurehkon maatilan, vaikka "ennen sottoo olj niin köyhä mies, jotta jos katolle nous, niin muaha ei jiäny mittää ominaisuutta". Sandelsin sodan aikaisista henkikirjoistakin näkyy, että Wiberg-niminen mies on ollut majatalonpitäjänä ja talollisena Toivalassa. "Jauhiainen on sen kahtonu niistä kirjoista." Niin lopetti emäntä kertomuksensa "sotavenäläisten" raha-arkun katoamisesta.
Talon vielä nuorenlainen isäntämies ja partaukko Vanha-Kusti sekä muu väki tulivat työstä. Niin siinä sitten setvittiin ja selvittiin, että Kusti lupautui oppaaksi "sotapatterija ehtimään". Lähes tunnin ajan Kusti verkalleen syödä jauhatteli, pisteli partaansa valtavat määrät "rukkiista leipee", "puuvoita elikkä markariinia", Kelloselän muikkuja ja huttua sekä ryysti väliin ja päälle pari, kolme litraa "sakkeeta kokkelpiimee". Sitten Kusti pyyhiskeli partaansa, tökkäsi puukkonsa tuppeen vyöllensä, otti hattukulunsa naulasta ja sanoi ovensuussa mennä tokkuroidessaan, että "lähtäänpä nyt, herrat".
Löysihän Kusti patterit metsästä maantien eteläpuolelta, siitä aivan Pökösenmäen rinteeltä, josta eversti Johan August Sandelsin aikana oli esteetön näköala Kelloselälle ja Kelloniemeen, ja kun reunimmaiset kolmesta patterista sijaitsevat itään ja länteen kallistuvalla maalla, oli niiltä mainio näköala myös Susisalmelle (Toivalansalmelle) sekä Potkunsaaren ja Sorsasalonsaaren väliselle Lukkosalmelle, puhumattakaan siitä, että koko aukea Kelloselkä oli täältä nähden kuin tarjottimella, niin että Sandelsin tykkimiehet voivat havaita heti vähäisimmänkin liikehtimisen, jos Kelloniemestä tai muualta Kuopiosta päin venäläiset olisivat yrittäneet selän yli menoa.
Patterit ovat vielä selvästi nähtävissä kivikkoisella multakunnaalla, noin 25 metriä pitkässä rivissä, kukin patterivalli 5 metrin pituinen, keskellään pieni laskeuma, tykin paikkalovi, keskimmäinen patteri vähän muita korkeammalla. Pattereista noin 100 metrin päässä ylärinteellä näkyy olevan 6 kivillä ja mullalla reunustettua leiriteltan pohjaa arvattavasti tykkimiesten asumusten jäännöksinä. Vähän ylempänä syrjässä havaitaan sotilaiden ruoankeittopaikka – padanaluskivien kupeet ovat tulesta ja savusta mustuneet. "Eihän niitä sinä aikana vielä ollut sellaisia rautaisia kenttäkeittiöitä kuin nyt on sotaväellä, tulirompsulla vain piti keitellä", lausahti toimittaja.
Miehet istahtivat tupakoimaan historiallisen keittopaikan kiville. Pankkiherra lahjoitti Kustille aivan aloittamattoman Kerho-laatikon ja kysyi:
– Tiedättekö sotatarinoita Toivalan sodasta?
– Kuulinhan minä niitä poikasena ollessanj vanahain miesten kertovan, mutta minulta on ne unohtunna. Se on jiäny mieleen, että kun Santelssi olj hävittännä kaikki venneet, niin ryssät olivat Kelloniemessä rakentanneet veneröttelöitä ja lauttoja ja niillä yritelleet peästä Kelloselän ylj tälle puolelle. Olivat kuitennii jättäneet ne kokkeilut, kun kerran olj meinanna tulla joukkohukkuminen jo lähellä Kelloniemen rantoo. Vasta tykkivenneitä syksyllä suatuaan piäsivät viimennii selän yli.
Miehet unohtuivat hetkiseksi istumaan ääneti ja miettivän näköisinä kesäisen illan hämäryydessä ja hiljaisuudessa. Ei kuulunut muuta kuin toisinaan kuikan vaimea uikahdus kaukaa alhaalta Virtasalmelta.
Toimittaja lausui kuin mietiskelynsä jatkoksi:
– Oli se Sandels sentään aika poika, kun seisotti ryssiä tässä koko kesän ja pitkälle syksyynkin. Sitä sankaritekoa historioitsijat kiittävätkin koko sodan taitavimmaksi suoritukseksi. Ja niin vähän kuin hänellä oli väkeäkin, perääntyessään enää vain noin 1.800 miestä. Taistelut ja taudit olivat Toivalassa paljon vähentäneet hänen joukkoaan. Ja pitkäaikainen sotaelämä ja alituinen varuillaanolo oli sen uuvuttanut. "Maatessamme on kivääri aina allamme, enkä ole pitkään aikaan voinut antaa kenenkään riisuutua yöksi", kirjoitti Sandels kerran Klingsporille, "ei ole toivoa tämän onnettoman maan pelastuksesta, vaikka Suomen armeija on urhoollisuudellaan tehnyt ihmeitä. Vihollisten lukumäärä on suhteettoman suuri. Apu Ruotsista yhä viipyy. Tilanne on huolestuttava. Olemme jo 13 viikkoa jaksaneet pysyä täällä Toivalassa – – –. Olemme joutumaisillamme saarroksiin. Käynee välttämättömäksi perääntyä ja jättää köyhä kansa ja maa vihollisen ryöstettäväksi ja hävitettäväksi – – –." Niin hän kirjoitti.
Pankinjohtaja virkkoi:
– Sandelsin ja hänen miestensä itsepintainen pysyminen kuukausimäärin täällä Toivalassa aiheutti Rajevskin komennossa olevan Venäjän pääarmeijan tappiot ja perääntymisen siellä minun kotipuolellani Pohjanmaalla. Rajevskin avuksi aiotut venäläisjoukot Sandels sitoikin Kuopioon ja Kelloniemeen. Muistan lukeneeni jostakin kirjasta, että Sandelsin peräännyttyä kauan ja kunniakkaasti puolustamastaan Toivalasta oli yleinen tilanne sotanäyttämöllä jo muodostunut sellaiseksi, että jatkuvat taistelut Savossakin olisivat olleet täysin hyödyttömiä. Pääarmeijamme oli saatettu taistelukyvyttömäksi Oravaisten verisessä, katkerassa taistelussa. Oli turha jatkaa enää vastarintaa muuallakaan. Sandels oli saanut täällä vain sivutehtävän suorittaakseen, mutta toimikin niin tarmokkaasti, että Savosta oli vähällä tulla ratkaisevien taistelujen tanner. Pohjanmaalta saapuneista huonoista viesteistä huolimatta Sandels hänelle ominaisella "sinnikkyydellä" päätti tehdä viholliselle jäykkää vastusta kaikissa edullisissa paikoissa. Ja hän pysähtyikin Koljonvirralle. Vaikka väkeä hänellä oli enää vain alun toista tuhatta miestä, vihollisella 6.000. Sandelsin sankaruutta ihailivat ryssäin päällikötkin.
– Mutta koettakoonhan nyt vihollinen tulla Kelloselän yli. Nyt on jo meillä eri vehkeet kuin Sandelsparalla. Eiköhän siinä nyt parta kärventyisi heti Kelloniemestä lähdettyä, intoili toimittaja.
– Varmasti kärventyisi, sanoi pankinjohtaja, mutta jokohan lähdemme taloon yöpuulle.
– Lähdetään.
"Matkaherrat" kävelivät Luvemäelle yöksi. Siinä talossa näkyi olevan emäntä isäntänäkin. Tarmokasotteinen ja puhelias, vieraille luontevan kohtelias, vanhanpuoleinen ihminen. Illastettuaan siistissä kamarissa herrat vielä astelivat läheiselle pellonnurkkamalle ihailemaan etelään ja länteen päin avautuvaa suorastaan odottamattoman valtavaa, hämmästyttävän laajaa näköalaa suurelle Kallavedelle ja sen takaisille maille, jotka kuitenkin nyt verhoutuivat syyskesän myöhäisillan salamyhkäiseen tummuuteen. Mutta Kelloselän tyyneen pintaan kuvastui vielä pilvettömän taivaankannen äärellä viipyvä valonkajaste. Heinäpellon takana lepikössä piukautteli kimeästi pöllö ja läheisestä pienestä Karpjärvestä kuului sorsan karhea äännähtely.
– Kyllä Savo on sentään Savo, yöllä ja päivällä, tunteili toimittaja.
– Kyllä tämä on aikalailla runollista, myönnytti jäyheä pohjalainenkin.
Tuvassa valvottiin myöhään sinä iltana. Vieraat juttelivat emännän ja talon työmiesten kanssa monenlaisista "mualiman toilauksista" totta ja leikkiä, Sandelsin sodastakin, josta kuitenkaan ei keskustelussa ilmennyt sanottavasti uutta. Vieraat saivat sentään tietää löydetyn pari vuotta aikaisemmin siitä aivan läheltä, Uuhmäen rinteestä Kolarin talon perunakuoppaa kaivettaessa pitkän miehen luita ja sotilassinellin messinkinappeja. Mainitun talon emäntä oli haudannut luut uudestaan ja lukenut rukouksen.
Seuraavana aamuna Karpjärvessä uituaan matkamiehet jo ennen aamiaisaikaa lähtivät erään pikku pojan opastamana parin kilometrin pituista metsäpolkua pitkin kävellen katsomaan Kuopion Isänmaallisen Seuran aloitteesta juuri valmistunutta Toivalan taistelun muistopatsasta, joka sijaitsee lähellä Sorsasalonsaaren ja mantereen välisen Virtasalmen rantaa, mantereen puolella ylävällä kalliolla, radan ja maantien vieressä, noin 10 kilometrin päässä Kuopiosta. Muistomerkki on vallitsevalla paikallaan yksinkertaisuudessaan vaikuttavan voimakas ja uljas: nelikulmainen korkea kivipahta maantieltä kohoavine portaikkoineen. Patsaaseen on uurrettu sanat:
Vuoden 1808 Toivalan sankarien muistolle.
Ei mitään muuta kirjoitusta eikä kuvioita.
– Miksi tätä patsasta ei ole pystytetty Ranta-Toivalaan tai Pökösenmäen rinteelle patterien luo, kysyi pankkiherra, vai tapeltiinko tässä Virtasalmellakin?
– Lienee kahakoitu tässäkin. Siitä ei ole aivan varmaa tietoa. Patsas pystytettiin tähän sen vuoksi, että se tässä erittäin vilkasliikenteisen maantien vieressä parhaiten huomataan. Toivalan rintaman toinen muistomerkki, se jo matkallamme näkemämme, on tästä suorimmittain kolmisen penikulmaa luoteeseen päin, siinä Ruokovirran kanavan eteläsuussa. Siellä oli luja taistelu heinäkuun 23. päivänä v. 1808, siis juuri Sandelsin majaillessa Toivalassa. Siinä taistelussa suomalaiset voittivat. Muutamia viikkoja aikaisemmin, kesäkuun 25. ja 26. sekä heinäkuun 1. p:nä oli ankarasti tapella rytistetty Kelloniemessä. Suomalaiset olivat hyökänneet, mutta eivät onnistuneet karkoittamaan ryssiä pois Kelloniemestä. Venäläisiä olikin paljon lukuisampi joukko kuin suomalaisia.
Puolenpäivän aikana matkailijat painuivat Luvemäeltä Karpjärven, pienen ja kauniin, täällä korkealla mäkimaastossa olevan lammen eteläpäitse ja Kolarin talon pihatse kohoten kivikkoa rinneahoa myöten ja sitten polkua pitkin lepikön lävitse Uuhmäen huipulle. Metsä esti kaukomaisemien näkemisen, mutta kun miehet kiipesivät kolmiomittaustornin lavalle, muutamien metrien korkeuteen, niin jopa aukesi maailmaa näkyviin.
– Kylläpä kannatti kavuta tännekin, riemuitsi pankinjohtaja, eihän tämä anna paljon perään Puijolle, ja täältä nähden samatkin maisemat näyttävät tietenkin aivan toisenmuotoisilta kuin Puijon tornista katsellen, ja uusiakin seutuja näkyy paljon, tuokin suuri järvenselkä tuolla koillisessa. Mikä se on nimeltään?
– Se on Juurusvesi, joka etelänurkastaan kapenee Jännevirraksi, ja siinä on, kuten näet, virransuussa se Hautasaarikin, jossa venäläisten haamut kummittelevat, ja sen kohdalla tämänpuoleisella rannalla näkyy pari Rissalanrannan kylän taloa, kai Keinälä ja Jokela. Nuo seuduthan ovat myöskin niitä entisiä sotatappelupaikkoja, kuten eilen jo tulin maininneeksi. Jospa minä nyt samalla esittelen sinulle muutamat muutkin täältä näkyvät huomattavimmat paikat. Ensiksikin tuolla lounaassa tuo Puijo. Senhän tunnet ja tiedät. Täältä nähtynä tuollaisena pitkäselänteisenä, tummakuusikkoisena vaarakyömynä se onkin erikoisen valtava ja jylhänkaunis. Vain harvat sen tältä suunnalta ja tästä korkeudesta ovat nähneet. Täällähän ei ole käynyt montakaan matkailijaa, vaikka täällä on tämmöinen näköala ja historiallisia muistopaikkoja. Se johtuu mainostuksen puuttumisesta, jopa siinä määrin, että lähiseutulaisetkaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät ole havainneet Toivalasta löytyvän mitään erikoista, vaan ovat käyneet merta etempänä kalassa. Kyllä täältä näkee maailman avaruuden. Tämä Uuhmäen huippu onkin muistaakseni vain 9 metriä matalammalla kuin Puijon laki. Minäpä katson heti sen seikan matkailumuistikirjastani; sellainen edeltäpäin laadittu muistinvahvistaja muuten pitäisi olla kaikilla retkeilijöillä. Sen turvin on retkeilystä paljon enemmän hyötyä ja huvia kuin ilman sitä. Tuossapa tuo tieto onkin: Puijo 228 metriä korkea merenpinnasta laskettuna ja vähän yli puolitoistasataa (nimittäin 152, toisen tiedon mukaan 160) metriä Kallaveden pintaa korkeammalla; Uuhmäki (Uuhimäki, Uuhumäki) 219 metriä merenpinnasta; tuolla kaukana koillisessa Nilsiän pitäjän Konttimäki on 222 metriä ja Juurasveden pohjoisrannalla Saramäki, talo huipullaan, ja tuossa lähellä, suoraan pohjoista kohti, tuo nuoren Siilinjärven pitäjän Kasurilanmäki 210 metriä. Kasurilanmäessä on muuten vuolukiveä ja kalkkikiveä. Ja tuolla lännessäkin päin, Riistavedellä, näkyy korkeita mäkiä. Niin, ja paras oli unohtua: tuo mahtava Kinahminselkä Nilsiässä on korkein näistä kaikista – Kinahmin Välimäen huippu on 316 metrin korkeudessa.
Tästä muistikirjastani näkyy, että Kinahmin takana oleva, kautta Suomen kuulu Pisakin on matalampi kuin Kinahmi; Pisanmäki on 270 metriä korkea. Jonkinlaista "Kuusamoa" elikkä "muuta Sveitsiä" ovat siis tavallaan nämäkin, kuten havaitset, veliseni.
No niin, näistä tähän näkyvistä vesistäpä sitten ovat huomattavimmat Kallavesi, Juurusvesi, tuo Jännevirrasta etelään päin oleva selkä on Kotkatvesi, ja tuolla pohjoisessa, Kasurilanmäen alla Jäläjärvi ja Siilinjärvi sekä Kuuslahden pohja, Saimaan vesistön pohjoisimpia perukoita... mikäpä heitä näitä kaikkia vesiä luettelee.
Pankinjohtaja myhäili tyytyväisenä:
– Juu, juu, komiaa katteltavaa tämä kyllä on, varsinkin näin aurinkoisella säällä. Ei ole yhtään lämpöauertakaan sumentamassa kaukaisuutta. Kyllä ihmisten kannattaisi käydä täällä Uuhmäellä. Mutta mitäs varten tämä pylväspöytä, ja oikein rautalevyllä päällystetty, on tehty tänne lavalle? Ja tuossa rautalevyn keskellä on pyöreä reikä.
– Luvemäen emäntä juuri äsken kertoi minulle tuvan portailla istuessamme, että monena kesänä peräkkäin on heille tullut muutamiksi päiviksi asumaan joitakin tohtoreja ja maistereja – "ja lienöö joukossa ollu joku rohvessyörrii" ja näillä on mukanaan myös aina sotamies ja kummallinen kone, joka on niin raskas, että sen kantamisessa Uuhmäen torniin rautalevypöydälle on täysi työ kahdellakin miehellä. Kerran oli emäntä lähtenyt herrojen kanssa tänne torniin ja katsonut sen koneen läpi ja nähnyt niin tarkkaan, että kun akat tuolla puolenkymmenen kilometrin päässä Rissalanrannalla navetan seinustalla perkasivat suuria kutulahnoja, niin havaitsi selvästi suomuksienkin lentelyn. Näkipä kärpästenkin kävelyn navetan seinässä. Eräänä yönä sen koneen läpi katsottiin kuuta. Kylän väkeäkin oli sitä ihmettä näkemässä. Herrat silloin myös täällä lavalla polttivat tulta, ja samanlaisia tulia näkyi yht'aikaa viidestä muusta paikasta, penikulmien päästä, mäkien huipuilta. "Ja herrat näkyvät jottai tuhroovan muistkirjoihisa", kertoi emäntä. Mutta kas, kello on jo noin paljon! Meidän täytyy nyt lähteä alas ja Savon kiertoamme jatkamaan. Vielä ennätämme saada kahvit Luvemäellä. Emäntä lupasi pitää pannun lämpimänä. "Karjalankoski" tulee Ranta-Toivalan laituriin vähän yli klo 14.30.
Laskeutumaan lähtö tuntui hiukan vaikealta. Näköala oli niin viehättävä. Mieli oli apea siitä tiedosta, että nämä miehet luultavasti eivät enää milloinkaan näe näitä ihania maisemia tästä tornista. Silmät eivät väsyneet uudestaan kääntymästä katsomaan tuon tienoon, herttaisimman Sydän-Savon ystävällisesti hymyileviä äidinkasvoja.
9.
"PITKÄT PUUT PISANMÄELLÄ..."
– Hyvä ja mukava laiva näkyy olevan tämä "Karjalankoskikin", sanoi pankinjohtaja toimittajalle heidän istuessansa lepoisissa nojatuoleissa yläsillan peräkannella ja katsellessansa kummallakin puolellaan kuin elokuvafilmissä viliseviä erittäin viehättäviä maisemia uhkean laivan kulkea kohisuttaessa Ranta-Toivalasta lähdettyään kapeaa Karhonselkää pitkin.
– Hyvähän tämä on laiva, rikkaiden muuruveteläisten Koski-yhtiön alus. Yhtiöllä on toinenkin laiva, tätä vähän pienempi "Koski". Se yöpyy Akonpohjassa, Muuruveden pitäjässä, myös täällä päin; tämän yöpaikka on Karjalankoskella.
– Kas kun kannattavat kulunsa nyt autojen aikakautenakin.
– Kannattavat kyllä. Voittoprosentteja ovat tuottaneet joka vuosi ainakin tähän saakka. Autoliikenne ei ole kyennyt kovin paljon vähentämään matkustajia laivoista, ei ainakaan läheskään kaikista Kuopion paristakymmenestä paikallislaivasta. Kuopion tienoot ovat niin järvien pirstomat, että siellä on laivaliikenne vielä ja tulee vastaisuudessakin olemaan hyvin tarpeellinen. Eihän autoilla jokaiseen pohjukkaan päästä. Ja auton kulkutie on suoraviivainen, mutta Kuopion laivat poikkeilevat melkein jokaisen talon rannassa. Eikä autoissa ole aina varmasti tilaakaan, ei matkustajille eikä suuremmille matkatavaramäärille, esimerkiksi Kuopion kauppatorille kuljetettaville maatalouden tuotteille. Ja täällä Savossa näyttää kansalla olevan edelleen vanhaan totuttuun tapaansa erikoinen mieltymys laivassa matkustamiseen. Savolaisten arvovaltainen suojeluspyhimys Iso-Keisari-Lampén jossakin matkapakinassaan kirjoittaa, että hauska laivamatka juuri houkutteleekin savolaisia "kaapunnissa käämään", vaikk'ei ole mitään tahi ei paljon mitään asiaa sinne. Noin puolet Savon laivojen matkustajista ovat vain huvimatkalaisia. "Läksinpähän vuan iliman aikojaan näin kaaniilla siällä." Savolaisethan ovat tunnettuja maailmanmatkailijoita. Heitähän tapaa kaikkialla, he kun ovat tulleet lähteneeksi "vuan iliman aikojaan". Monet Kuopioon tulijat kuitenkin matkustushaluaan peittääkseen ovat ottaneet mukaansa myytäväksi voikilon, vähän kaloja tai piimäpunkan. "Että häntä on vähä näkkeeks kaapuntasijoo olevinnaa." Pääkaupunkia lukuun ottamatta ei ole missään päivittäin sellaista matkustajien tulvaa kuin Kuopiossa. Näitä yhden päivän matkustajia on satoja, taitaa nousta tuhanteenkin. Ja Lampén sanoo heidän olevan suruttominta ja iloisinta väkeä maassamme matkustavien joukossa. "Olen tullut kaukaa maailmalta, olen matkustanut monen maalaisen kanssa, mutta vasta Kallaveden pienessä laivassa olen tavannut virkistävän elämänilon." Savolainen on suruton matkailija Jumalan armosta. Savolainen ei hälise liiaksi, tyynesti hän vain juttelee mukavia matkankuluksi. Nauretaan, koetetaan sanoa jotakin sukkelaa, asiat otetaan leikilliseltä kannalta. Vähän ajan kuluttua ovat kaikki laivassa olijat tuttavia keskenään. Savolainen vaistomaisesti tuntee laivassa matkustamisen kauniina kesäpäivänä siintävillä selillä, salmilla ja lahdilla olevan virkistävimpiä huvituksia. Ja onhan se nautintoa kenelle tahansa. Se on parasta maassamme matkailun alalla. Ainakin ulkomaalaiset ovat huomanneet sen.
– Kyllä tämä mainiota tuntuu olevan näin pohjalaisestakin, järvettömien tasankojen asukkaasta. Merellä olen vähin kulkenut, mutta en juuri sanottavasti sisävesireittejä.
– Nyt tässä tullaankin Ruskeavirtaan, jossa siinäkin Sandelsin miehet olivat vartiossa Karjalasta tulevia venäläisiä odottaessaan. Tuossa on tuollainen ruskeaksi rapautunut kallio, Ruskeakallioksi sitä sanotaankin. Siitä lienee tämä kapea salmikin saanut nimensä. Noin lähellä laivan kylkiä tässä ovat rantakivet kummallakin puolella. Ja tuolla näkyy nyt edessäpäin Hirvolanniemen entinen herrastila. Se lienee ollut aikoinaan jokin lahjoitus- tai virkatila. Tuossa sen vastapäisellä rannalla sekä tuolla Kurkiniemessä Metelinlahden rannalla kuuluu olevan joitakin "jättiläisten raunioita", omituisia isohkoja kiviröykkiöitä, luultavasti muinaishautoja. Pian tässä tulemme Kotkatvedelle. Tuolla näkyy jo Karjalanharju, tuo pitkä niemi, ja sen takaa kohta alkaa kaveta Jännevirta. Mutta minulla on jo nälkä, kun emme ole vielä syöneet päivälliseksi mitään. Laivassa ei ole ruokatarjoilua. Mutta onhan meillä laukussa Vaasan Höyryleipomon näkkileipää, voita ja makkaraa. "Tullataanpas" niitä vähän. Sanotaanhan sen höyryleipomon leipäilmoituksessa, että
ei sitä kauan taivalla,
ei junalla, autolla, laivalla,
ei jaksa juosta ja laukata
jos ei saa välillä haukata.Tultiin Jännevirtaan. Siinä parhaillaan lossilautalla kuljetettiin autoa salmen yli. "Karjalankoski" pistäytyi laiturissa jättämässä "kaapuntmiehiä", tyhjiä maitohinkkejä, puisia piimäpunkkia ja kalavasuja. Laiturilla oli kihinää ja kuhinaa. Kompasanoja ja sutkauksia heiteltiin ja niille sitten kaikki yhdessä naurettiin. Savolaiset toteuttavat kultaista ohjetta: elä elämäsi hymyillen. Lakeuksien juron ja äänettömän kansan edustaja näytti katselevan ja kuuntelevan vilkasta laiturielämää ihmettelevän ja huvitetun näköisenä.
Laivan lähdettyä laiturista retkeilijät laskeutuivat alakannelle, "kolomanteel luokkaan kansatieteellisiä tutkimuksia harjottaminaan". Siellähän voisi jutteluttaa ukkoja paremmin kuin yläkannella, jossa ei ollut muita kuin eräs upseeri rouvansa kanssa ja muutamia nähtävästi kesäretkeilyllä olevia ylioppilasneitosia ja -nuorukaisia. Alakannella oli ainakin kolmisenkymmentä henkeä, talojen ja torppien isäntiä ja emäntiä, piikoja, renkiä ja päiväläisiä. Vilkas juttelu oli käynnissä. Mikä puhui mistäkin. Tytöt ja pojat vätystelivät keskenään riijauksesta, kihlojen ostossa käynnistä ja kirkossa kuuluttamisesta. Siihen tunnettuun, tavalliseen tapaan.
– Tuossa nyt on se Hautasaari, johon tuolta Rissalanrannan kylältä kerätyt ryssänruumiit haudattiin, esitteli toimittaja toverilleen, ja tuolla näkyy nyt Uuhmäki noin komeana ja siinä sen vieressä tuo paljon matalampi vaara on Honkamäki. Siitä on suurin määrin louhittu rakennuskiviä ja kuljetettu Kuopioon. Sen mäen rinteessä kerrotaan olleen "jättiläisen pöytä". Niin sanoi minulle Luvemäen emäntäkin. Mutta pienenä poikana ollessani kuulin mainittavan jättiläisen pöydän olleen Uuhmäen pohjoisrinteellä, synkässä kuusikossa. Nyt sitä ei ole enää. Eräs rakennusmestari porautti sen rakennuskiviksi ja vedätytti ne Kuopioon teollisuuskoulun, toisen tiedon mukaan tyttökoulun talon rakentamiseen käytettäviksi. Sen verran on ymrrärrystä muutamilla. Tämä jättiläisen pöytä oli ollut ihmeellinen, tietenkin jääkauden aikainen luonnonmuodostuma. Nelisen metrin pituisen, kolmisen metriä laajan ja noin puoli metriä paksun mustan kivilaatan, "pöytälaudan" oli jättiläinen asettanut neljälle useista verraten pienistä, päällekkäin ladotuista kivistä rakennetuille "jaloille". Niinpä parikin pöydän länsinurkan alla "jalan" keskipaikoilla ollutta kiveä olivat vain noin nyrkin kokoisia. Herra rakennusmestari, pöydän hävittäjä, ansaitsisi saada nimensä aikakirjoihin. Luonnonsuojelulaki olisi ollut Suomessakin tarpeellinen jo paljon aikaisemmin kuin se vihdoinkin saatiin eduskuntaepäilyjen ja herrojen hitaiden kiireiden jälkeen. Tästä jättiläisen pöydästä en muistanut puhua sinulle Uuhmäellä ollessamme.
– Vai kävivät herrat Uuhmäillä, puuttui puheeseen perällä jauhosäkkikasan päällä istuva ja piippuansa poltteleva isäntämiehen näköinen ukonjurilas.
– Kävimme, sanoi toimittaja.
– Mitteepä siellä kävittä? Maitako mittilöimässä? Oljko siellä jakotoimituksia?
– Ei ollut toimituksia. Emme ole maanmittausinsinöörejä... muita vain laiskoja ja joutavia miehiä. Kävimme vain huviksemme Uuhmäeltä avaria näköaloja katsomassa ja etsimässä sodanaikaisia, toista sadan vuoden takaisia tykkipatteripaikkoja.
– Avarahan se on sieltä näköala ja ne patterit kuuluuvat olevan Pökösenmäen rinteessä. Mutta ouvatkos herrat tulleet käyneeks kahtomassa venäläisten patterien jätteitä Kelloniemessä ja Ison Valakeislammin ja Kallavein välisellä Taivalharjulla?
– Emme ole käyneet. Emme tienneet niitä siellä olevan.
– Ei taija tietee monj muukaan, lähiseutulaisetkaa. Tunnuitta äsken huastelevan siitä jättiläisen pöyvästä. Kyllä se olj Uuhmäen rinteellä, Lotteisenkorven niityltä vähän ylöspäin. Viijettäkymmentä vuotta sitten ollessanj talollisena Rissalanrannalla Puavolan paikalla – tuollahan se talo näkkyykii kylän länspiässä, nykynen Konttila, – kävin Lotteisella heinänteossa ollessa Marttilan Poika-Esa-vainoon kansa kahtomassa sitä jättiläispöytee. Kumma kapine se olj. Kyllä siinä on pitännä jättiläinen olla, joka sen on jaksanna nostoo kivjaloille. Se olj niin suur ja tasanen se pöytä, että siinä ois passanna vaikka tanssia. Se Lotteisen niitty kuuluu ennenvanahaan olleen jylyhänä kuusikkona, jonka kohalla muantiellä rosvot monasti olivat ahistelleet immeisiä ja ryövänneet ja tappaneet. Kerrannii olivat murhanneet laukkuryssän ja painaneet sen korpisuohon lähelle muantietä. Siellä sen siunoomattomana sannoovat vieläkii toisinaan yöllä huutoo köllöttävän. Naisimmeiset eivät uskalla siitä kulukee ohi pimmeen aikana ja hevoset siinä kuuluuvat joskus kieroo vetävän mehtään päin ja korskuvan ja pökästelevän ihan niinkun siellä ois jokii pelättävä. Hevonen onnii hyvä huohmoomaan, jos on jottai erinommaista.
– Vai niin, niin taitaa olla, myönnytti toimittaja, nyt olemme sitten Juurusselällä. Tämä on aikalailla lavea vesi. Tuolla on Saramäki. Siellä on talo kovin korkealla paikalla. Tuossa on tuokin Pakarinsaari, joka ei kuulu mihinkään tilaan. Siitä rissalanrantalaiset ennen aikaan kilpaa hakkasivat puita. Ensin hakattiin tukkipuut ja sitten halot sekä viimeiseksi kaikki lapio, länki-, lusikka- ja muut tarvepuut. Ja kerran siitä muuan mies ampui 12 jänistä, koiratta, muuten jahtaamalla vain, kaikki samana päivänä. Ja kylän pikkupojat pyydystivät siitä rihma-ansoilla metsäkanoja. Siinä olisi sopiva ja rauhallinen kesähuvilan paikka, oikein kalamiehen koti antoisan selän keskellä. Ja laivoja siinä näkisi. Tästä kun kulkevat ohi joka päivä edestakaisin "Pieksänkoski", "Karjalankoski", "Koski", "Lokki" ja "Riistavesi". Lisäksi paljon satunnaisia kulkijoita, vaikka minkälaisia. Tuo on suuri Rahvo, Pohjois-Savon hevosjalostusliiton orivarsalaidunsaari. Tässä nämä sen päässä ovat Lehtosaari ja Kokko ja jokin kolmas, jonka nimeä en muista. Niistä kävin ennen isäni kanssa jäniksiä ampumassa. Sievät saaret, kauniit salmet välissään. Samoin kuin nuo tuolla näkyvät Hakkaralansaaret, joista suurin tuo tännimmäinen Selkäsaari. Siellä kävimme joskus syksy myöhällä ampumassa teeriä kuvilta sangen hyvällä menestyksellä. Nyt ei ole enää sinne menemistä – saarten omistajana on tukkiyhtiö. Jäniksiä saimme myös tästä Aittosaaresta ja tuolta kaukana suoraan keulan edessä näkyvästä Otuksesta.
– Mutta tiijättäkös, mistee merkillinen on tuo liusu kallioluoto tuossa Aittosuaren kohalla? kysyi isäntä, matkaherrojen puhelutoveri.
– Eipä satuta tietämään.
– Pitänöö sitten se kertoo.
Ja hän kertoi. Nelisenkymmentä vuotta sitten pieni puinen alus "Lilli" välitti liikennettä Kuopion ja Riistaveden Melalahden välillä. Kerran Lillin lähdettyä Jännevirran laiturista oli laivan kippari luovuttanut peräsimen hoidon eräälle laivassa matkustajana olevalle isäntämiehelle ja mennyt itse "salonkiin" muutamien toisten miesten kanssa nauttimaan erinäisiä kaupungistatuliaisia. Isäntä sattui olemaan aikatavalla tuiterissa. Hän pyöritteli ja pyöritteli ohjausratasta päin ja toisin, hänen silmiänsä sumensi ja helle rupesi raukaisemaan. Hautasaaren päässä olevan valko-mustakirjavan reimarin hän vielä huomasi kierrättää sievästi, mutta ei enää erottanut tuota Aittosaaren luodon reimaria, vaan ajaa päästeli suoraan matalaa kallioluotoa kohti. Muut matkustajat eivät kannella nokakkain ahkerasti keskustellessaan tätä huomanneetkaan, mutta laivan keulakannella köysikiepin päällä köhöttävää kaksi laukkuryssää havaitsivat laivan menevän aivan kohti jo melkoisen lähellä olevaa karia. Silloin toinen säikähtyneenä huusi, että katsho, pyhä veli, kohti kalliota ajaah! Mutta toisella oli vankka luottamus laivan ohjauksen pätevyyteen ja hän vain rauhallisesti piippuaan imeskellen sanoi, että "a elä hätäile, ei shit vielä tiijä, kuinka hyö kiepahuttaa". Mutta kiepahuttamatta jäi. Laivan keulapuoli kohosi sileälle luodolle. Eikä siinä sen pahemmin käynytkään. Kone pantiin "ottamaan pakkia" ja kalliolta käsin miehissä laivaa työnnettiin, ja jälleen oltiin veden varassa. Toisen tarinan mukaan tämä kalliolle ajaminen oli tapahtunut Rönönsaariston pohjoiskärjessä, lähellä Kuopion satamaa, ja jo siihen aikaan, kun "Lilli" välitti liikennettä Vehmersalmeen päin.
– Nyt muistan täälläpäin pikkupoikana ollessani tuon jutun kuulleeni, sanoi toimittaja. Totena sitä puhuttiin, eikähän se mikään mahdoton tarina olekaan. Ja muutamia vuosia sitten huomasin jossakin lehdessä toisen tarinan siitä samaisesta "Lillistä". Siinä jutussa kerrottiin, kuinka "Lilli" mennä lillitteli ja koneenkäyttäjä lämpöisessä valtakunnassaan koneensa ääressä juoda rillitteli viinaa ja laulella killitteli ja antoi kaikenlaisia enemmän tai vähemmän vitsikkäitä vastauksia kannella ohjausrattaan vieressä seisovan ajomiehen komennuksiin, mutta pani ne kuitenkin täytäntöön, kunnes juuri tullessa erääseen laituriin elikkä rykiin, kun ajomies huusi puhetorveen, että "hiljempoo!" mitään vastausta taikka reunamuistutusta ei konehuoneesta enää kuulunutkaan, kone ei hiljentänyt yhtään käyntiään ja "Lilli" mennä tohuutti täysin voimin suoraan rykiä kohti.
– Hiljempoo! Etkö sinä kuullut, pakanan eväs! ärjyi ajomies.
Ei apua. Laiva kulki täyttä vauhtia kohti laituria.
– Seisota! kiljaisi ajomies jo hyvin hätäytyneenä, toppoo helekkarissa... takaisin, anna rätkiä pakkia! parkui ajomies kuin henkensä hädässä. Ja hätähän siinä jo alkoi ollakin.
Mutta "Lilli" vain ei hiljentänyt eikä topannut eikä ruvennut takapakkiakaan rätkimään. Törmäys laituriin näytti jo välttämättömältä, mutta viime hetkessä saatiin laivaa käännetyksi sen verran, ettei se puskenut laituriin.
Nyt mennä viiletettiin takaisin selälle, mistä juuri oli tultu, ja väki laiturilla töllötti tätä ihmettä, josta se ei mitään ymmärtänyt, mutta pari laivamiestä ja joku isäntämies laskeutui konehuoneeseen katsomaan, oliko herra masinisti mahdollisesti äkillisen kuoleman kautta poistunut Kalla- ja Suvasveden reitiltä. Kippari katseli portaiden yläpäässä.
Herra masinisti kuorsasi koneensa vieressä rasvaisella permannolla ja kone käydä jyskytti, ja miehet huusivat aluksen päällikölle, että ei tällä masinistilla ole mitään hätää, se vain nukkuu tyhjän putelin vieressä.
– Seisottooten kone, huusi laivan päällikkö, mutta miehet olisivat ennemmin uskaltaneet tarttua paholaista hännästä kuin koskea pikkusormellaankaan tuohon jyskyttävään ihmisneron keksintöön. Tosiasiassa ei koko laivalla, kippari mukaan luettuna, ollut yhtään ainoaa paitsi masinisti itse, joka olisi osannut seisauttaa koneen tai panna sen käyntiin.
Ja "Lilli" se vain viiletteli pitkin selkää.
Silloin ryhdyttiin asianomaisilla toimenpiteillä virvoittamaan konemestaria, ja kun hänet oli nostettu istuvaan asentoon ja hänen päähänsä ja niskaansa oli kaadettu pari sangollista vettä, alkoi masinisti tuntea oloissaan jonkinlaista kosteutta ja avasi silmänsä ja jupisi, että mitä ne hänen kanssaan... miksi hänen ei anneta olla rauhassa.
Virvoittajat huusivat, että kuule, masinisti, konetta ei kukaan muu osaa seisauttaa, jolloin konemies sai äkillisen innoituksen ja nousi seisomaan ja otti muutaman horjahtavan askeleen ja tempaisi jostakin veivistä tai kädensijasta, ja kone pysähtyi heti.
– Ny-nyt se on to-topissa! mutisi hän ylpeästi ja laskeutui takaisin nukkumaan, onnellinen hymy huulillaan, ja oli samassa jälleen vaipunut sikeään uneen.
Siinä sitä oltiin, mutta tilanne ei tosiasiallisesti ollut muuttunut paljonkaan edellistä viisaammaksi, ja "Lillin" hiljalleen keinuessa omilla synnyttämillään laineilla ryhdyttiin jälleen nostamaan sangolla vettä ja kaatamaan sitä masinistin niskaan, kunnes hänen väsymyksensä oli saatu lopullisesti voitetuksi ja "Lilli" voi kääntyä takaisin siihen rykiin, jonka ohi sen äsken oli sattuneesta syystä ollut pakko ajaa. Nykyisin ei enää kelpaa sellainen elämä näiden vesien laivoissa.
– Sellainen se "Lillin" juttu oli. Herra pankinjohtaja, katsopas nyt tuonne jäljellemme päin. Siellä näkyy nyt se Siltasalmi, jonka mainitsin Toivalassa sotajuttujen yhteydessä. Salmen korkeat hiekkapenkererannat "paistavat" näin kauaksi. Sunnuntaisin kuopiolaiset ajavat moottoriveneillään Siltasalmen santarannoille hiekka- ja aurinkokylpyjä ottamaan. Jahah, nyt tulemme heti kauniiseen salmeen. Ihanat paikat, kuten kohta näet. Tuossa aukeaakin salmen suu. Ja sitten kapeita vesiä, nämä Talvisalon tienoot ja muut. Talvisalon Fredrik eli Riekko Wenell, nyt jo vainaja, oli Savon humoristien napamies, jonka edesottamisista voisi kirjoittaa vaikka paksun kirjan. Parasta on, etten yritäkään tässä nyt kertoa niistä sinulle mitään. Vapaussodassa Riekko oli mukana, eikä hän sielläkään hetkeksikään kadottanut iloista mieltään ja valoisaa, toisiakin rohkaisevaa maailmankatsomustaan. Riekon savolaishuumori ei sodassa ollut suinkaan vähämerkityksellinen. Hänen asetoverinsa ja koko Pohjois-Savon kansa suri syvästi Riekon poismenoa. Hän kuoli kotonaan rakkaassa Talvisalossa.
– Olj se jonniillainen juttuviisas tuonnii tuolla näkyvän talon isäntä, sanoi matkaherrojen seurassa oleva isäntämies, – vaikka ei se tämä ollu ihan Riekon veroinen. Se olj tämä tuon talon isäntä kerran männy liäkäriin ja liäkär olj siinä muun puhheen lomassa kysynnä, että minkälainen on se kuolevaisuusrosentti siellä teijän pitäjässä – onko se kasvanna, niin se olj vastanna, että eijoo kasvanna, joshaa eijoo pienennäkkää; se on näättännä olevan sillä yhellään vuan – yks kuolemantappaus nokkoo kohti.
Ja toisen kerran tuas kun liäkär olj sanonna sille, että ei pitäis juuvva, alakkohoolj on hittaasti tappavoo myrkkyä, niin isäntä olj vastanna, että mikäpä kiire tässä lienöökään, kyllä mulla on aikoo outtoo...
Kerran kinkerissä olj rovasti tavanmukkaista kyselykuavoo nouvattain kysynnä siltä isännältä, että mittee meijän on ajateltava siitä pahasta, jota mualimassa tapahtuu. Isäntä olj vastanna, että kuulkee hyvä rovasti – mualimassa tapahtuu niin paljo ja niin monenlaista pahhoo, että on parasta ettei puhuta siitä mittää.
Mutta olj se kerran kinkerissä vastanna vikkaannii, kun pappi olj kysynnä, että mitkä ouvat jumaluuven perssuonat, niin isäntä olj sanonna, että isä ja pyhä henki. Minnekkäs poika jäi? kysy pappi. Tuolla se istuu kyökissä kahvia juomassa; kohta se tulloo tänne luvetettavaks, västas isäntä, luullen kysyttävän hänen poikoosa. Sille olj pappikii nauranna. Laiva kulki, matka kului.
– Tästä kääntyy laivareitti jyrkästi etelään päin, Melalahteen, Riistavedelle, esitteli toimittaja retkeilytoverilleen. "Lokki" ja "Riistavesi" käyvät siellä. Riistavedellä olisivat erikoisen ihanat kesänviettopaikat, varsinkin juuri sellaisille miehille kuin meille – luonnonihailijoille, metsästyksen ja kalastuksen harrastajille. Riistavesi, jonka tienoilla ei vielä liika asutus haittaa, on nimensä veroinen. En missään enkä milloinkaan ole nähnyt niin paljon vesilintuja kuin Riistavedellä, ja kalavedetkin ovat siellä mainiot. Rauhoittavan erämaista seutua, kauniita lahtia, salmia ja saaria. Olin kerran Savulahden tienoilla vesilintuja ampumassa. Voi sitä lintujen paljoutta! Kuopiolaisilla on jonkin verran tapana käydä Riistavedellä saalistamassa. Vahinko, että meillä ei ole aikaa pistäytyäkään Riistaveden tienoita katsomassa. Riistavedellä on huomiota ansaitseva näköalapaikkakin, Laatanvaara, vaikka matkailijat eivät ole sitä vielä löytäneet. Sen laelta avautuu kauniita näköaloja yli vesien pirstomien maisemien. Laatanvaara on pitäjän läpi itä-kaakosta länsi-luoteiseen kulkevan Tuusniemen harjun korkeimpia kohtia, vähän yli 150 metriä korkea merenpinnasta laskettuna. Tuusniemenharjua ympäröivät lähinnä laveat, aaltomaiset kangashiekkakentät. Niitä on useiden kilometrien laajuudelta. Ne antavat maisemakuvalle erikoislaatuisen leiman. Riistaveden vedet virtaavat Syrjäsalmesta Melaveden kautta Juurusveteen. Vielä viime vuosisadan keskivaiheilla Riistavesi laski Riistakosken kautta etelään päin, Heinäveden reitin suureen Suvasveteen, kunnes puhkaisi itselleen uuden laskuväylän pohjoisessa ja vanha uoma kuivui. Riistaveden seudut muodostuivat itsenäiseksi seurakunnaksi alun toistakymmentä vuotta takaperin, muistaakseni vuonna 1924.
– Jos meillä olisi enemmän loma-aikaa, pistäytyisimme Riistavedelläkin, sanoi pankinjohtaja, sillä se tuntuu olevan hyvin mieltäkiinnittävä seutu. Mutta mikäs tämä sievä salmi on nimeltään?
– Tätä sanotaan Matkussalameks, vastasi herrojen puhekumppani-isäntä, ja nyt tästä sitten avvautuu Muurutves.
Muurutselän yli kuljettuaan laiva tuli Muuruveden kirkonkylän rantaan. Kirkkokin näkyi siinä lähellä. Vaurasta maanviljelysseutua. Hyvännäköiset viljelysmaat. Muuruvesi onkin Kuopion lähiseutujen tiheimmin asuttu pitäjä.
Laiva kävi vielä lahden itärannalla, maamieskoulun laiturissa, ja painui sitten Muuruveden suruttoman kanavan läpi Akonvedelle. Siellä "Koski"-laivan reimattu reitti näkyi erkanevan itään päin, Akonpohjaan. Mutta "Karjalankoski" mennä jytyytti yhä koillista kohti, kiersi suuren Varpasaaren pohjoispäitse ja pujoteltuaan muutamien ihanien salmien kautta tasautui viimein hiljaa kulkemaan pari kilometriä pitkää, niittyrantaista jokea myöten yöpymislaituriinsa, Karjalankoskelle.
Laiturilla oli paljon kansaa tulijoita vastassa ja Juantehtaan kapearaiteinen juna odotti laivasta matkustajia ja tavaraa viedäkseen ne lähes neljä kilometriä pitkää rataansa myöten Vuotjärven laivalaiturille tai Juantehtaalle. Silloin vielä Juantehtaan "pikkupässi" kuljetti matkustajiakin. Nykyisin ajetaan autoilla Karjalankoskelta ja jo Kuopiosta suoraan mm. Pisan näköaloja katsomaan.
– Hyvästi nyt, isäntä, sanoi toimittaja, ja kiitos matkaseurasta.
– Eikö herroilla ois aikoo pistäytyvä minunnii asuinpaikkoo kahtomassa? Se on tässä lähellä. Tuolla se näkkyykii. Pannaan sauna lämpiimään ja kylyvetää ja sitte syyvvää iltaseks voita-leipee ja piimee ja köllähettään muata.
– Kiitoksia, mutta meidän on kiiruhdettava eteenpäin. Loman loppuminen peloittaa, meillä kun on vielä paljon paikkoja käytävänä. Jos olisi enemmän aikaa, niin mielihyvin tulisimme käymään kotonanne. Kiitos kutsusta, mutta nyt meidän täytyy kiiruhtaa tuohon junaan. Se lähtee heti. Hyvästi ja hyvää vointia.
– Samoin teille. Onnee matkalle.
– Kiitos.
– Ihmeellisen välitöntä ja ystävällistä väkeä ovat nämä savolaiset, tuo isäntäkin, ihmetteli pohjalainen pankkiherra toimittajalle päämääräänsä kohti mennä jyristävässä pikkujunassa.
– Onpa hyvä, että totuuden auringonsäteet ovat alkaneet vähitellen sinunkin sieluasi valaista ja lämmittää. "Kokemuksista rikkaammiksi tulemme." Jahah, tässä on Juantehtaan Hotellin pysäkki, seuraava on Vuotjärven pysäkki, johon me jäämme, ja sitten juna jatkaa vielä matkaansa pääteasemalle Juantehtaalle. Tämä Juankosken nuori pitäjä on pieni, maapinta-ala seitsemisenkymmentä neliökilometriä, asukkaita puolen kolmattatuhannen tienoilla. Pitäjä sijaitsee sen virran varrella, joka johdattaa Nilsiän- eli Syvärin-reitin vedet Vuotjärvestä Akonveteen. Virrassa on lähekkäin kokonaista kahdeksan koskea, joista suurimmat ovat Juankoski, Virrankoski ja Karjalankoski lyhyen matkan päässä laivalaiturista. Juankosken putous on korkein, kuusimetrinen. Siinä on suuri puunhiomo ja pahvitehdas ja muitakin pienempiä teollisuuslaitoksia. Osake-enemmistö on Kymiyhtiöllä. Ensimmäinen tehdaslaitos, rautaruukki, rakennettiin Juankoskelle jo vuonna 1746. Se oli siitä erikoinen, että se oli maamme ensimmäinen sellainen rautatehdas, jonka toiminta perustui yksinomaan kotimaiseen järvimalmiin. Komean kosken ja tehdaslaitosten lisäksi Juantehtaan nähtävyyksistä ansaitsee erikoisen maininnan noin kolmen hehtaarin pinta-alainen, harvinaisen upea kasvitarhapuisto. Vahinko, ettei meillä ole aikaa poiketa sitäkään katsomaan, sillä Pisa-laiva lähtee heti tämän junan tultua Vuotjärven satamaan. Ja tätä seuraava laivavuoro olisi vasta ylihuomenna. Autollahan kyllä täältä pääsisi jatkamaan matkaa, mutta automatka tulisi paljon kalliimmaksi kuin laivakulku, ja laivassa mennen näemme kauniimmat maisemat kuin autosta. Nyt kun sääkin on näin ihana.
Laiva lähti. Ensin pitkälti kapeaa virtaa myöten ja sitten suurelle, saarekkaalle Vuotjärvelle.
Sen selkävedet päilyivät peilityyninä ja tuuheat rantapetäjiköt seisoivat totisen näköisinä kuin miettien ilta-auringon punervankeltaisessa valaistuksessa. Maisemissa oli vallitsevana vahva erämainen piirre. Asumuksia ja viljelysmaita ei ollut näkyvissä, paria yksinäistä taloa lukuun ottamatta, ei myöskään soutajaa, ei moottoria missään. Vain pieni hinaajalaiva tuli vastaan, kiskoen perässään hiomopuilla lastattua proomurumilasta. Ei ollut monta pysähdyspaikkaakaan. Vain puolellekymmenelle laiturille jätettiin matkustajia ja tavaraa.
Alun kolmatta tuntia kestäneen matkan jälkeen ilmaantui erään saarenniemekkeen korkean metsän takaa näkyviin kulkusuuntaan nähden oikealta etuviistosta korkea, metsäisenä ja komeana kaartuva vaaraselänne, joka länsipäässänsä päättyi huomattavan äkkijyrkkänä rinteenä.
– Tuo on nyt se kuulusa Pisanmäk, sanoi ohjausratasta pyörittelevä laivamies, näiltä tienoilta kahtoin se näyttää kommeimmalta; kun painutaan tätä lähemmäks, tuon korkeen rantaselänteen varteen, Pisa näyttää maaltuvan ja vähän ennen kun Lastukoskelle tullaan kattoo kokonaan näkyvistä.
Niin kävikin. Mutta Lastukoskella oli muuta nähtävää – kanava (kuului valmistuneen vuonna 1907) ja sievä koski kanavan sivussa. Kanavassa on sulkukin. Kosken alussuvannosta, jossa vesi myllehtii ja pyörii kalamiehen silmää viehättävästi, sanottiin saatavan uistellen ja onkien lohia ja säynäitä. Lapinlahden apteekkarikin sai kerran 7-kiloisen lohen. Monesta muusta hyvästä saaliista puhumattakaan. Kosken ja kanavan yli rakennettiin parhaillaan suurta siltaa. Sen kustannusarvio oli kolmatta sataa tuhatta markkaa. Työssä oli toista sataa miestä. Siltaa oli tehty jo lähes kahden vuoden aikana. "Pisa"-laiva toi satoja sementtisäkkejä siltarakennukselle. Rakennustöitä johtava insinööri ja kolme pienempää "pomoa" kuului asuvan Tuovilassa, puolentoista kilometrin päässä kanavalta. Tuovilan laituriin neuvottiin matkaherrojakin jättäytymään ja kysymään yösijaa Tuovilan talosta. Kanavanhoitajan asunnosta olisi ollut lyhyempi matka nousta Pisalle, mutta kun "kanavaherran" ahtaaseen asuntoon oli majoittunut sillantekijöitä, ei "maistereille" voitu parhaalla tahdollakaan järjestää tilaa siellä, mutta Tuovilan peräkamarissa he saivat sijansa. Siltainsinööri ja muut työnjohtajat asustivat toisissa huoneissa.
Seuraavana aamuna satoi. Vasta vähän jälkeen puolenpäivän sää selkeni kirkkaaksi poudaksi, päästäen pankinjohtajan ja toimittajan pikkupoikaoppaalla ja eväsvoileivillä varustautuneina lähtemään retkeilylle, Pisan huippu päämääränään.
Tuovilasta huipulle sanottiin olevan matkaa noin viisi ja puoli kilometriä. Ensin oli kuljettava lautalla Tuovilan rannasta Lastuvirran yli.
Toimittaja ryhtyi keskustelemaan lauttaukon kanssa:
– Tämä lautta kai jää pois käytännöstä Lastukosken tekeillä olevan sillan ja sieltä kautta tulevan oikotien valmistuttua.
– Poishaan tämä jiäp käytännöstä ainai pitkämmatkan liikenteessä, kun sillan kautta piäsöö suoremmiten. Postiautokii Kuopiosta Karjalaan kuuluu ruppeevan kulukemaan sillä uuvvella linjallaan sillan kautta. Kaikki matkustajaliikenne tulloo suuntautummaan sitä linjoo myöten. "Pisa"-laivakaan ei ennee ens kesänä kuleta matkustajia. Niin on piätetty. Ainai toistaseks. Ei kuulu kannattavan.
– Vai niin, sepä ikävää. Syvärin ihana vesistö jää matkailijoilta näkemättä, jos ei vuokraa moottorivenettä Vuotjärven satamasta tai Nilsiän kirkonkylän rannasta.
– Vähäpä nuita on matkailijoita viime vuosina laivakyyvvissä Vuotjärvellä ja Syvärillä kulukenna. Ei ou ollu Pisalla kävijöitäkään montakaan kymmentä kesässään. Pisa on jiäny pois muojista sen jäläkeen kun tulj tyyliks, että on mäntävä Petsamoon ja muuanne sinne päin. Takavuosina käv Pisalla hyvin paljo matkailijoita.
– Pisa olisi "löydettävä" uudestaan, sanoi toimittaja, – ja se olisi tehtävä tunnetuksi jälleen. Ja Savon muistakin matkailunähtävyyksistä olisi entistä paljon enemmän pidettävä ääntä.
Lossilautalta päästyään Pisa-retkeläisten oli käveltävä ensin pari kilometriä maantietä myöten ja sitten erään puutavarayhtiön omistaman, hyvin ränsistyneen Hartikkala-nimisen talon läheisyydestä käännyttävä vasempaan päin eroavalle salopolulle, joka kiemurrellen ja loivasti kohosi mieltä virkistävän erämaatuntuisen kuusikkomaaston kautta Pisan huippua kohti. Eräässä paikassa polku johdatti Kiiskimäen savutupaisen torppapahasen pellonaidan vierustaa. Siitä ei ollut enää enempää kuin ehkä noin puolisen kilometrin nousu huippukallion kohouman alle. Mutta muutamat viimeiset kymmenet metrit ennen lakitasanteelle tuloa olivat aikatavalla vaikeakulkuiset nousun jyrkkyyden vuoksi. Kiertopolkua myöten päästiin sentään verraten vaivattomasti.
Kerran eräs iso ja lihava kuopiolainen rouva ei ollut suostunut käyttämään hyväkseen kiertopolkua, vaan oli välttämättä "rivakkuuttaan" näyttääkseen tahtonut päästä ylös suoraan siitä, josta toisetkin kohosivat. Hänet oli vedetty suurella vaivalla monissa miehin jyrkkänikaran ylitse Korjanperän kalliohuipulle, Pisan kvartsiittiselänteen korkeimmalle kohdalle, 270 metriä merenpintaa ylemmäksi.
Aivan Korjanperän vieressä vähäisten painanteiden erottamina ovat toiset huipputasanteet – Kiiskimäki, Suuri Pisa ja pohjoisimpana Pieni Pisa. Kaikkien näiden huippujen laki on melkein metsätön. Vain joitakin pieniä petäjiä siellä kasvaa. Joten siis Kalevalan maininta, että "pitkät on puut Pisanmäellä, hongat Hornankalliolla" ei siis enää pidä paikkaansa Pisan huipun suhteen. Alempana on vielä pitkiäkin puita.
Paras näköala avautuu Suuren Pisan kolmiomittaustornin lavalta. Sieltä näkee aivan esteettömästi joka suunnalle. Viehättävin näköala on lännessä, luoteessa ja pohjoisessa päin – suuren Syvärin satasaariset selät ja niiden takana Kinahmin mahtava selänne sekä Tahkomäki, lähes 300-metrinen Keyritynmäki ja muut korkeat mäkimaat. Erittäin mieltäkiinnittävä ja katsetta kiehtova näköala on myös Vuotjärvelle päin, eteläiselle ilmansuunnalle. Siellä on Vuotjärvi saarineen ja niemineen. Ja niiden takana näköpiirin rajalla häämöttävät taivasta vasten Juantehtaan korkeat savupiiput. Siellä kaukana myös pilkottaa palanen Kaavinjärveä, jopa Rikkavedenkin rantamia.
Lounaassa havaitaan selvästi mm. Uuhmäki ja Puijo sekä sen juurella, vähän yli viidenkymmenen kilometrin päässä hyvin pienenä valkeana pilkkuna Kuopion kirkko. Kaukoputkella katsoen kuuluu etelälounaasta näkyvän myös liki 90 kilometrin päässä oleva Leppävirran kirkko. Nilsiän valkokivinen kirkko lännessä, Kinahmin juurella, sen tummametsäistä taustaa vasten lähellä Syvärin rantaa näkyy selvästi kiikarittakin. Välimatka onkin vain noin puoliväliin toistakymmentä kilometriä. Muuruveden kirkko, sen pitkältä terävänsuippo torni, näkyy myöskin. Selkeällä säällä kuuluu Pisalta katsoen kaukoputken avulla näkyvän kokonaista kolmetoista kirkkoa, kun katsoja vain osaa ne etsiä.
Idässä päin, aivan Pisan juurella lähinnä on ensin pitkä ja kapea rotkojärvi Valkeinen. Heti sen takana kohoaa melkein Pisan korkuinen Mustikkamäki ja lähellä sitä, Ala-Siikajarven Linnunniemellä näkyy huomiota herättävänä korkea ja erittäin jyrkkärinteinen, paikoittain avokallioinen Kypäräisvuori eli Kypäräinen. Nimi kuvaa vuoren muotoa. Siinä lähellä on myös Kokkomäki komeine havupuurinteineen. Pitkä, kaunis Valkeissalmi yhdistää Valkeisjärven Ylä-Siikajärveen, joka taas on joen kautta yhteydessä Ala-Siikajärven kanssa. Ala-Siikajärvestä vesi juoksee Pisankosken kautta Vuotjärveen (vanhempi nimitys Vuotojärvi). Ala-Siikajärven vieressä, kahdeksan kilometrin päässä Pisan huipulta, Pienen ja Suuren Säyneisenjärven välisellä kannaksella näkyy nuoren, Kaavista v. 1920 erotetun Säyneisen seurakunnan kirkonkylä. Se on jo Karjalan puolella. Savon ja Karjalan rajaksi metsään hakattu parinkymmenen metrin levyinen aukko suuntautuu Pisan huipun kautta.
Säyneisen kirkonkylää kauempaa näkyvät maisemat muistuttavat kesäisin Pisalta katsoen vihertävää merenulappaa, sillä useiden vuosisatojen aikana siellä melkein kauttaaltaan kasketut maat kasvavat nyt lehtimetsää. Siellä alkavat myös köyhyydestään kuuluisan Rautavaaran erämaapitäjän lohduttoman yksitoikkoiset, suuret suoalueet, Alaluostanjarven takana. Korjanperän itälaitamalta on sinne päin hyvä näköala niillekin, jotka eivät vaivaudu nousemaan kolmiomittaustorniin. Korjanperän korkeimmalta kalliokukkulalta katsoen avautuu maailmaa usealle suunnalle ja Pienen Pisan jyrkänteen laidalta on sievä ja ehkä muita vaihtelevampi näkymä "repaleisille" Syvärin seuduille.
Pisan näköala on melkeinpä peloittavan erämainen. Sen "kesyttömyys" tekee voimakkaan vaikutuksen kulttuuri-ihmiseen. Asumuksia ja viljeltyjä maita näkyy vain hyvin harvassa. Kilometrien ja penikulmien päässä toisistaan katsoja keksii peltotilkun ja sen keskellä talon tai torpan. Tuonne kauaksi takamaalle, jonnekin pienen järven rannalla olevaan tölliin tekisi mieli asettua asumaan, rauhaan levottomasta maailmanmenosta.
Pankinjohtaja ja toimittaja opaspoikansa kanssa kuljeskelivat Pisan kivisillä lakitasanteilla turhaan etsimässä vanhojen tietojen mukaan huippukallioon hakattuna olevaa, Täyssinän rauhanteossa määrätyn Suomen ja Venäjän välisen rajan merkkiä, jossa pitäisi olla vuosiluku 1595 sekä kruunu ja kaksi ristiä. Toisen tiedon mukaan Pisalla, samoin kuin muillakin Täyssinän rauhansopimuksen mukaisilla rajapaikoilla, rajankäyntikomissionin mukana kuuluu kulkeneen eräs savonlinnalainen kivenhakkaajamestari nakuttelemassa kallioon Ruotsin-Suomen ja Venäjän välisen 25-vuotisen sodan ja rajakahakoiden lopettamisvuosiluvun 1595, "ristin allekirjoituksineen sekä kolme kruununkuvaa, jotka muodostivat Ruotsin valtakunnan vaakunan", kuten eräässä vanhassa ruotsinkielisessä kirjassa on mainittuna. Myös venäläiset hakkasivat samoihin paikkoihin omat merkkinsä. Täyssinän rauhan rajamerkkejä, kruunuja ja ristejä sekä asianomainen vuosiluku on löydetty ja nykyisin vielä näkyvissä monessa paikassa Itä-Suomessa.
Väsyneinä "vuosluvun etintään" pankinjohtaja, toimittaja ja opaspoika istahtivat Korjanperän kalliopaasikolle syömään eväitään. Siinäpä oli hyvä lekotella. Aurinko helletti kirkkaasti ja lämpimästi. Vain toisinaan päivänpyörylä peittyi hetkiseksi sinisellä avaruuden merellä purjehtivan valkean poutapilven taakse ja tummat pilvenvarjot kuvastuivat vuoren huipun joka puolella silmänkantamattomiin leviävään metsämaastonäkymään. Sitä katsellessaan toimittaja sanoi mietteliäästi:
– Varjon ja valon vaihtelua on luonnossa samoin kuin ihmiselämässä.
Mutta pankinjohtajan aivoitukset kehräsivät "maallisempia" asioita:
– Korjanperä! Mitä se merkitsee; mikä on korja?
– "Korja" on reki. Siis me istumme nyt Reenperällä tai Reenperässä. "Neien koppoi korjahansa", luemme Kalevalasta.
– Mutta mitä merkitsee Pisa?
– Se on lapin kieltä ja se merkitsee pyhä. Pisa siis on kaikesta päättäen ollut muinoin näilläkin main asuneiden lappalaisten pyhä vuori, uhrivuori. Sellaisiahan pakana-lappalaisilla ennenvanhaan oli. Pisa saattaa merkitä myöskin pahaa paikkaa, hiien pisaa, hornaa, helvetin esikartanoa, jotakin sinnepäin. Sanotaanhan, että "mene sen pisaan tai hiien (hiiden) pisaan, mene hornaan". "Pitkät on puut Pisanmäellä, hongat Hornankalliolla." Lemminkäinen ja Väinämöinen jo aikoinaan siis tunsivat Pisan. Hornankallioita on myös muuallakin – toinen Kolilla ja toinen Suvasveden rannalla, Leppävirran pitäjässä. On toinen Pisakin, kaunis ja metsäinen vaara Rovaniemen ja Tervolan pitäjien rajamailla. Mutta kyllä kai Kalevalan runossa Pisalla tarkoitetaan tätä Nilsiän Pisaa, koskapa sitä runossa sanotaan nimenomaan Pisanmäeksi eikä Pisavaaraksi. Savossa on mäkiä, Lapin eteisessä ja Lapissa vaaroja. On hyvin todennäköistä, että nuori Joukahainen, joka kilpalaulannassa Väinämöisen kanssa muisti Pisanmäen pitkät puut ja Hornankallion hongat, tietenkin innokkaana luonnonihailijana, kuten arvattavasti muukin Kalevan kansa, pistäytyi Pisan huipulla avaraa näköalaa katsomassa, ehkä kapusi Kolillekin, sen hongistoiselle Hornankalliolle. Vai lieneekö mies ollessaan erän ajossa, karhun, ilveksen tai hirven hiihdännässä nykyisen Nilsiän pitäjän vieläkin riistarunsailla, silloisilla aarnisaloilla pitänyt Pisan kauas näkyvää, erikoismuotoisuutensa vuoksi hyvin tunnettavaa huippua osviittanaan. Metsänkävijät ja Syvärin sokkeloisilla selillä soutelijat käyttävät vieläkin Pisaa "majakkanaan."
– Somaa kiveä tämä huippukallio. Katsopas, tuommoista...
– Niin on. Pisan ja Kinahmin korkeat huiput ja selänteet ovat juuri tämmöistä erittäin kovaa, melkein valkoista, pienirakeista kvartsiittiä, joka paremmin kuin muut kivilajit on vuosisatojen, vuosituhansienkin aikana voinut vastustaa luonnon monenlaisten kuluttavien voimien vaikutusta. Pisasta ja Kinahmista, erittäinkin Kinahmin Tahkomäestä eli Tarpisenmäestä saadaan liuskekvartsiittia, josta näillä tienoilla vielä nykyäänkin jossakin määrin valmistetaan kotiteollisuutena mainioita tahkoja, myllynkiviä ja teräaseiden hiomakiviä, "liippoja". Niitä kaupataan kaikkialla maassamme ja ulkomaillekin. Kivikäsiteollisuuden lisäksi nämä tienoot ovat tunnettuja niin harvinaislaatuisesta "kotiteollisuudesta" kuin raudanvalmistuksesta. Varhaisista ajoista saakka Nilsiä on ollut kuulu järvimalmistaan. Kaikki Nilsiän suurimmat järvet – Syväri, Vuotjärvi, Pieksänjärvet y.m. – samoin kuin naapuripitäjienkin vesistöt, ovat malmipitoisia. Ennenvanhaan Nilsiän jotkut talolliset nostattivat malmia järvien pohjasta ja tekivät siitä rautaa alkeellisissa ns. sulatushyteissä.
Rauta raukka, koito kuona,
etsäs silloin suuri ollut,
etkäs suuri, etkäs pieni,
kuinsas suosta sotkettihin,
vetelästä vellottihin..."Kuopion harkkorauta" oli aikoinaan maineikasta; Nilsiä kuului silloin (ennen vuotta 1816) Kuopion seurakuntaan. Raudanvalmistusta on harjoitettu Nilsiässä ja vähin muuallakin Savon seuduilla, mm. Kaavin pitäjän Säyneiskylässä Hyperinkoskella ja Kortteiskylässä, siitä säilyneiden tietojen mukaan ainakin 1600-luvulta alkaen. Rautahyttejä kerrotaan olleen Nilsiässä mm. Lastuniemen Lohilahdessa (lähellä Lastukoskea), Syvärinkylän Saunaniemessä, Syvärin Keinälänsaaressa, Siikajärven Hamuisenlahdessa ja Pajujoella, Juurusveden pohjoisimmassa lahdekkeessa. Näiden raudanvalmistamoiden toiminta lakkautui jo aikoja sitten, mutta senkin jälkeen jatkettiin malminnostoa suuressa mitassa, sillä malmia ostettiin mm. Juantehtaan "rautaruukkiin". Vasta viime vuosisadan loppupuolella, syrjäisten saloseutujenkin tullessa vilkkaaseen liikenneyhteyteen muun maailman kanssa, järvimalmi ei enää voinut kilpailla Ruotsin vuorimalmin kanssa, sillä järvimalmin nosto, joka tapahtuu käsivoimin hirsilautalta pitkävartisen kauhan avulla, tulee suhteellisen kalliiksi. Malminnosto Nilsiässäkin on täten menettänyt merkityksensä.
Aterioimisensa lopetettuaan retkeilijät lähtivät laputtamaan peräkanaa polkua pitkin, Pisan vähitellen alenevaa harjanteenselkää myöten pohjoista kohti. Noin kilometrin tai vähän enemmän kuljettuaan he saapuivat Pirunpesälle. Se on todella merkillinen nähtävyys. Pohjoista kohti viettävällä rinnemaalla korkeassa kuusikossa on muutamien metrien korkuisessa kallioseinämässä omituinen, sisältä pyöreä kammio. Sinne päästään noin metrisen "kynnyksen" yläpuolella olevasta soikeahkosta aukosta. Siitä mahtuu kulkemaan suurikokoisinkin ihminen, ja sisällä on tilaa parille, kolmelle hengelle yht'aikaa. Kammion sisäseinät ovat märät. "Pesään" pääsee, ainakin hoikanlaiset henkilöt pääsevät, myöskin kammion "seinän" alitse johtavasta aukosta.
Pirunpesän edustalta sorasta löydettiin aikaisempina vuosina vuorikristallipalasia. Matkailijat veivät niitä Pisan-muistoiksi.
Äsken Korjanperällä syödyt lohi- ja suolalihavoileivät alkoivat retkeläisiä ankarasti janottaa.
– Mistä saadaan juotavaa? kysyi lehtimies.
– Ei mistään muuvvalta kun Riku Savolaiselta. Sillä on pikkutila tuolla tämän rintee alla, Valakeisjärven rannalla, vastasi opaspoika.
– Tuleeko tästä sinne pitkälti?
– Kilometri tai vähä enemmän.
Lähdettiin. Polku löytyi aivan läheltä. Se vei rinteenalusniitylle ja sitten pellonpientaria myöten pikkutaloon. Siellä oli jokseenkin sellaista kuin vanha sanomalehtimies-veteraani-runoilija Ari Pitkänen eräässä runossaan herkästi kuvaa:
Kaunis pohja lahden,
niitty vaaran alla,
tupa olla kahden,
kukka ikkunalla.
Kauempana tupaa
sauna, auki ovi.
Katsot kuvaa hupaa,
lämpenevi povi.
Polku nurmikolla,
saunan eessä santa,
kanat kartanolla,
vene, verkkoranta.Taloa ja sukkulamaista järveä ympäröivät melkein joka puolella juhlallisen korkeina kohoavat metsäiset mäenrinteet – Pisa, Kokkomäki, Mustikkamäki, Kypäräinen...
Pihanurmikolla istui keski-ikäinen mies ja hioi liippakivellä sirpin terää.
– Hyviä päiviä, tervehti toimittaja, – saisimmeko talosta juotavaa?
– Päivee... suaphaa sitä. Piimävettäkö vai limunaatia tahotta? Ois kumpookii.
– Vai niin, limonadiakin, täällä! Kuinkas sitä on tänne tuotu, korpiperälle?
– Venneessä toin Pisankoskelta ja möin sitä toistasattoo pulloo Pisan huipulla kokonpolttojuhlissa juhannusuattoiltana. Kanneksin pulloja säkissä sinne. Siellä kun ei sua yhtään juomavettä, ei mistään koko vuorella. Ite maksonj markan ja vuorella sain neljä markkoo pullolta. Siltä jäleltään on vielä tähteenä parjkymmentä täyttä pulloo tuolla aitassa.
Toimittaja ja opaspoika joivat pullollisen limonadia mieheen, mutta pankkiherra otti ja kovasti kehui sintua, piimävettä. Limonadista otettiin kaksi ja puoli markkaa pullolta, mutta piimävedestä ei mitään. Isäntä sanoi, että "eihän sintuhuilinki maksa mittää; eihän Valakeisesta ves lopu ja kyllä Savossa piimee piisoo, juokee vaikka enemmännii."
Isäntä, vieraat ja pirtistä pelmahtaneet lapset istuivat ja loikoivat nurmikolla päivänpaisteessa tuttavallisesti ja leikkisästi minkä mitäkin jutellen. Herroista tuntui olo ihmeellisen huolettomalta, kevyeltä ja rauhalliselta. He ihailivat komeita rinnemaita ja Kokkomäen huipun kohdalla korkealla ilmassa liikkumattomiksi levitetyin siivin kiertelevän haukan leijailua. He ihailivat myös tyyntä järveä ja rantapellolla keltaisena, täysin tähkin sirppimiestä odottavaa ruista. Isäntä kertoi juuri tulleensa ongelta tämän kotijärvensä keskellä olevan luotomatalikon liepeeltä ja saaneensa suurenpuoleisia ahvenia – 92 kappaletta. Ne olivat vielä veneessä. Niitä käytiin ihmettelemässä. "Tyynellä paistesiällä kesäsyvännä se luoto usseinnii antaa paljo ahvenia. Ja muutennii tämä Valakeinen on hyvä kalajärvi."
Vieraita pyydettiin lähtemään kamaripuolelle istumaan ja kahviakin olisi keitetty, mutta toimittaja maan tapaan ja sen murteella epäsi, että "ei tok ollenkaan, mittee tyhjee; ei piä vaivautua meijän tähen – myö tästä lähetäännii köntimään takasin Pisalle ja jäläkijämme myöten Lastukoskelle; kiitoksia vuan ja hyvästi; voikee hyvin."
10.
HERÄNNÄISYYDEN MUISTOJEN MAILLA.
Retkeläiset lähtivät jatkamaan matkaansa. Pieni "Pisa"-laiva otti heidät tutunomaiseen, kodikkaaseen huostaansa, alkaen tyynenä, seesteisenä iltana mennä pauhuuttaa pitkästä, kapeasta Lastuvirrasta ensin suuren Syvärin Ollukanselälle, jossa jo lähelle taivaanrantaa laskeutunut aurinko punervankeltaisena pyörylänä kuvautui uneliaiksi laantuneissa maininkiaalloissa ja kuin päivän hyvästijättötervehdyksenä loi ruskotuksensa laivan perän takana ylväsryhtisenä pohottavan Pisavuoren metsärinteeseen.
– Kyllä se näyttää komealta tuo Pisa – ei siitä päästä mihinkään, sanoi pankinjohtajakin.
Pisa näkyi kauan. Vasta aukealta, suurelta selältä, Ruissaaren kohdalta laivan käännyttyä Syvärinlahtea kohti Pisan komea kyömy peloittavan synkkänä verhoutui hämyssä häämöttämään ja Syvärinlahden suulle, kalastuksella elävän Pikku-Jussi Kinnusen sievän asuntosaaren läheisyyteen saavuttua Pisa katosi sitä lähempänä olevien rantamäkien taakse. Mutta auringonkajon puolella vielä kuvastui pilvetöntä taivaankantta vasten Kinahmin korkea, pitkä selänne ja lähinnä Syvärin rantaa hyvin jyrkkärinteinen Tahkomäki.
– Se aivan näyttää kaatuvan järveen, tuo Tahkomäen rinne, sanoi toimittaja ruoriratasta hoitelevalle laivan päällikölle, miellyttävän näköiselle nuorelle miehelle.
– On se rinne kerran, toistasataa vuotta sitten, kaatunutkin järveen... suuri maanvieremä... ja se hukutti alleen juuri sille kohdalle sattuneet nuotanvetäjät, kaksi miestä, jotka olivat varastaneet nuotan. Taisi olla "Yläpihan ukon" rangaistus rosvoille.
Syvärinlahden perukassa näkyi olevan melkoinen liikennepaikka. Myöhäisestä illasta huolimatta oli laiturilla paljon väkeä ja laivasta tavaraa hakemaan tullut kuorma-auto, ja siinä aivan lähellä peltojen ympäröimänä sijaitsi tiheä taloryhmä keitaana erämaassa.
Laiturilta pinosta otettiin laivan "evväiks" halkoja. Niitä pudoteltiin kannen pyöreästä "runnista" lämmityspoksiin. Siinä työssä laivamiesten apuna touhusi ahkerasti muutamia nähtävästi sen paikkakunnan nuoria miehiä. Hääriessään he veistelivät vitsejä ja laskettelivat monenlaisia "lystpuhheita" aitosavolaiseen tapaan, vaikka parilla heistä oli yllä kaulukseton "körttivästi" ja vaikka heillä heränneiden uskovaisten tapaan hiusjakaus oli keskellä päälakea. Se muistutti matkailijoille, että oltiin herännäisyysliikkeen suurprofeetan Paavo Ruotsalaisen entisillä elämistienoilla. Tunnelmat ja vaikutteet matkalaistemme mielissä alkoivat vaihtua ja virittyä hiljalleen Paavo Ruotsalais-"vetoon" niin sanoaksemme. Nämä tunnelmat tehostuivat paljon matkailijaimme seistessä ohjauskopissa laivan päällikön vieressä aluksen halkaistessa aukeaa, pitkää Horsmanselkää melkein täysipimeänä yönä. "Kapteeni" oli yllättävän tietävä, puheistaan päättäen paljon lukenut ja itseopiskellut mies, nähtävästi heränneen kansan joukkoon lukeutuva, erikoisen hyvin selvillä herännäisyysliikettä ja Ukko-Paavoa koskevista seikoista, joita herrat kyselivät ja kuuntelivat.
– Kuinka kauan kestää, ennen kuin saavumme Ukko Paavon kotitalon laituriin, kysyi toimittaja "Pisan" päälliköltä.
Päällikkö katsahti kelloonsa:
– Menee vielä puolisen tuntia. Aholansaareen saavumme tavallisesti yhdentoista tienoissa.
– Kyllä kai siellä Aholansaaressa on vielä säilynyt pystyssä se vanha aittarakennus, jossa Paavo Ruotsalainen kuuluu kuolleen, uteli toimittaja.
– Aittako? Ei ole aitta, vaan pieni kamaripöksä, niin sanottu porstuanpohjakamari huonekaluineen järjestettynä Ruotsalais-museoksi. Ja siinä samassa vanhassa rakennuksessa, joka nykyisin on Herättäjä-yhdistyksen hoidossa, on muitakin huoneita, savutupakin vielä. Nämä seikat eivät näytä olevan yleisenä tietona "suuressa maailmassa".
– Eivätpä tosiaan näytä olevan... Minunkin tietoni, siitä aitastakin, perustui erään suuren hakemistoteoksen mainintaan, että "Nilsiän pitäjässä, Aholansaaressa sijaitsee suuren hengellisen herättäjän Paavo Ruotsalaisen kuolinaitta".
Laiva jätti matkaherrat Aholansaaren metsäisen rannan laiturille ja lähti jatkamaan taivallustaan yöpymispaikkaansa Syvärinpäähän, Kalliolahteen. Sinne sanottiin olevan vielä pitkä matka, parisenkymmentä kilometriä. "Riittäähän Syvärissä pituutta ajaa nyökyteliä – kaikkiaan 38 kilometriä suoraan halki mitaten."
Aholansaareen ei jäänyt laivasta muita kuin nämä kaksi tutkimusmatkailijaa, eikä laiturilla ollut saaren asukkaitakaan. Oli lähdettävä kävelemään metsään johtavaa tietä. Tottapa vie taloon, saaren ainoaan.
Tienhaaroja ei ollut eksyttämässä sillä noin kilometrin pituisella metsätaipalella, jonka päästä laajan vainioaukeamansa keskeltä löytyi hyvässä kunnossa oleva talo, Aholansaaren "hovi", rovasti Hyvämäki-vainajan perillisten nykyisin omistama herraskartano. Ja sen läheisyydessä, samalla sileällä nurmitanhualla, likellä metsän reunaa, näkyi laajaksi ja monihaaraiseksi pensoneen pihlajan suojaamana vanhuuttansa harmaantunut rakennus, jonka katolla törröttävä puinen, kannellinen savutuvalle tunnusomainen lakeistorvi kiinnitti huomion puoleensa. Siinä oli siis kuuluisan herännäisyysjohtajan Ukko-Paavon entinen asuinrakennus. Kamarinpuolen ulkokatto oli nähtävästi aivan vasta uusittu. Se oli laitettu entisajan malliin, kuorituilla maloilla ristikkoharjänteiseksi päällystetty. Uudenpuun valkeana se hohti jo peltotiellä tulijalle.
Herraskartanossa ei nukuttu vielä, vaikka kello oli jo vähän yli yhdentoista. Vieraiden tultua pihaan "paraatipuolen" ovi lennähti auki, ja palvelijattaren näköinen henkilö kuin pelokkaana vilahti takaisin sisemmän lasioven taakse. Lihavaa miestä lienee luultu joksikin talon haltijaväelle tutuksi rovastiksi tai muuksi suureksi herraksi. Kohta ilmaantui portaille äskeistä oven avaajaa vanhempi naishenkilö. Myöhäiset vieraat esittäytyivät ja ilmaisivat tulonsa tarkoituksen ja saivat tietää "ruustinnan" olevan käymässä salmen takaisessa naapuritalossa. Kun Ruotsalais-rakennusta myöhäisen ajan vuoksi ei enää voitu lähteä katsomaan – oli jo pimeä – jäivät vieraat istumaan kuistiin, nauttimaan hiljaisen, tunnelmallisen iltayön rauhasta. Talon omistajatar kuitenkin pian kotiutui ja pyysi kohteliaasti vieraita siirtymään komeasisusteiseen saliin hetkiseksi keskustelemaan ja sitten – kalakukko-illallispöydän ääreen. – "Tässä talossa on kyllä totuttu näkemään vieraita myöhään ja varhain, puheli talon emäntä, – pari päivää takaperin oli meillä täällä erään merkkipäivän johdosta suuret heränneiden seurat, hartauskokous. Siinä oli useita satoja osanottajia, kaukaa Suomen toiseltakin laidalta, kymmenisen pappismiestäkin, joukossa myös piispa. Ja Ruotsalais-museon katsojia on käynyt kesäisin usein. He ovat olleet melkein poikkeuksetta näitä vain meidän uskoon tulleita, heränneitä henkilöitä. Muita matkailijoita on osautunut tänne vain hyvin harvoin. Eivät varmaan monet tätä merkkipaikkaa tiedäkään. Tai ei tule lähdetyksi tänne syrjäiseen pitäjään, tänne kaukaiseen saareen asumattomien seutujen keskelle."
Herännäispukuinen palvelijatar opasti vieraat läheisessä rantametsikössä sijaitsevaan, herraskartanossa kesäisin kävijöille varattuun huvilarakennukseen yölevolle.
Lepoaika jäi kuitenkin lyhyeksi. Pöytäkello huolehti herättämisestä jo klo 4, heti hämärän häivyttyä. Ei ollut aikaa nukkumiseen, sillä "Pisa"-laivan sanottiin tulevan Syvärinpäästä Aholansaaren rantaan jo klo 6, ja sitä ennen täytyi ehtiä tutustua Ruotsalaismuseoon sekä piti sadesäätä uhkaavasta, synkkäpilvisestä ja muutenkin vielä vähävaloisesta varhaisaamusta huolimatta koettaa saada kymmenen sekunnin valotuksella edes jonkinmoinen kuva Ukko-Paavon rakennuksesta. Sisäkuvat jäivät saamatta kiireessä ja tarpeeksi voimakkaan valaistuksen puutteessa.
Mutta museokamari kerettiin katsoa. Siellä kiintyi huomio ensiksi oikeanpuoleisella sivuseinustalla olevaan karkeatekoiseen puusänkyyn, jossa suuri hengenmies tässä huoneessa asuessaan monina pitkinä, pimeinä öinä valvottajaisen vaivatessa oli punninnut ajatuksissaan autuuden asioita ja monivaiheisen maallisen vaelluksen koettelemuksia, kärsimyksiä ja erheitä. Siinä sängyssä hän kuului kuolleenkin. Ikkunan edessä oli pieni jykevä pöytäkaappi ja kaksi kömpelönnäköistä, käyristä juurikkaista tehtyä tuolia. Huoneessa oli muitakin Paavo Ruotsalaisen käyttämiä esineitä, mm. vanhanaikainen, alkukantainen puupuntari, puinen piimäleili eli "lasku", tupakanlehtien hakkuupetkele aluspölkkyineen, kerinpuut, verkon parsimalauta ja verkkokäpy sekä kaksi uistinkelaa.
Ukko-Paavo näyttää siis olleen saarnatoimensa ohessa myöskin tupakka- ja kalamies. Paikallisten muistotietojen mukaan hän kuului olleenkin erittäin ahkera piipputupakan polttaja ja puuhakas kalastaja.
– Tuollahan se olj puljannu salamella alituiseen kalanpyyvyksinneen. Muanviljelystöistä se ei paljo välittännä. Niin tiällä vanahat kertoovat. Muuten luavullinen ukko, mutta vähäl liian ahkera viinamäin mies se kuuluu olleen. Vuan puhelahjan sillä sannoovat olleen kerrassaan mainion. Ei se kakistellu yhtään. Pan silimäsä kiini ja sitten se suarnas.
Retkeilijät vietiin "hovinpuolelle" saliin aamukahville. Siellä he myös kirjoittivat nimensä vieraskirjaan ja selailivat Paavo Ruotsalaisen vanhaa, kulunutta Raamattua.
Sitten "Pisa" vei vieraat pilvisenä, mutta herttaisen tyynenä aamuna hiljaisia, asumattomuudellaan ja erämaantuntuisuudellaan voimakkaasti tenhoavia selkiä ja salmia myöten Nilsiän kirkonkylää kohti.
– Kyllä täällä olisi paljon kaunista luonnonnähtävyyttä matkailijalle, ihasteli toimittaja keulakannella seisoessaan, noita saaria kun on noin paljon; olisi niissä mainioita huvilanpaikkoja.
– Onhaan näitä meillä suarija. Sanotaan Syvärissä olevan niin monta suarta kun on kesässä öitä, puuttui puheeseen eräs alkuasukasukko.
– Syvärissä on kolmattasataa saarta, ilmoitti kapteeni.
Kauneimmaksi paikaksi Aholansaaren ja kirkonkylän välisellä laivareitillä näyttäytyi lähellä kirkonkylää sijaitseva Möykkylänsalmi. Se on pitkä, kapea ja ruohikkorantainen. Siinä laivan hiljaa kulkiessa sorsapoikue uida lipitti pelkäämättömänä aivan lähellä laivaa.
Matkailijat kohosivat laivarannasta suoraan kylän keskustassa sijaitsevalle vanhalle kirkkomaalle katsomaan Paavo Ruotsalaisen hautapatsasta. He löysivät likeltä entistä kellotapulia, synkän puiston pimennosta verraten vaatimattoman näköisen kiven kirjoituksineen:
Tässä Lepää
Paavo Ruotsalainen
Syn. 17 9/7 77, kuo. 18 27/1 52.
Suom. W.K. N:o 63.Majatalossa toimittaja etsi Suomalaisesta Wanhasta Virsikirjasta tuon patsaskirjoituksessa mainitun numeron 63, Paavo Ruotsalaisen lempivirren, ja luki siitä ääneen matkatoverilleen:
Sun voimaas tahdon julistaa,
ja armoas autuasta kiittää,
ett' lasten lapset mainita
ja lausua tietää siitä;
ei loppua, ei lukua
Sun viisaudellas koskaan:
kun kuoppahan mun kauhiaan
lyöt, sielt' taas ylös nostat.11.
VESISADETTA JA KVARTSIITTIA.
Pankinjohtaja ja toimittaja istuivat majalassaan, Yletyisen siistissä peräkamarissa "aikaa tappaen". Toimittaja nyökyttelihe keinutuolissa lueskellen kuopiolaista, kuudesti viikossa ilmestyvää maailmanlehteä Savoa ja pankkiherra oli syventynyt tutkimaan kirjahyllystä keksimäänsä jotakin suurta nidosta. Olihan aikaa "sisätöihin", sillä ulkona oli alkanut sataa ropistaa ankarasti, oli tullut näköjään pitkäaikainen "lietesae", ja linja-auto täältä "ihmisten ilmoille" tuli viemään vasta seuraavana aamuna.
– Pahuksen pojat, kun rupesi sataa lääräämään, ettemme pääse tätä "kaupunkia" katselemaan, haikaili toimittaja ikävöivästi silmäillessään ikkunasta ulos, mutta eihän tässä auta muu kuin täytyy tehdä se Saksanmaan konsti, että kun sataa, niin – annetaan sataa.
– Satakoon... minunkin puolestani, myönnytti pankinjohtajakin kirjasta nokkaansa nostamatta, voimmehan me tähän Nilsiän kirkonkylään tutustua tälläkin tavoin – kirjallisesti, kun kerran sataa, eikä näytä olevan tietoakaan lakkaamisesta. Minulla on nimittäin tässä Suomenmaan VIII:s osa, Kuopion lääni, ja siinä "seisoo" muun muassa näin:
"Kuten Savossa yleensä on asutus Nilsiässäkin sangen hajanaista. Tiheään rakennettuja suurkyliä ja laveita yhtenäisiä viljelysaukeita, jommoisia näkee esim. Lounais-Suomessa, ei pitäjässä ole ensinkään – useimmiten taloryhmät ja viljelysmaat muodostavat pieniä erillisiä 'keitaita' laajojen, harvaan asuttujen metsämaiden keskellä. Autioimmat tienoot ovat pitäjän koillisosat, jotka vielä nykyisin ovat melkein alkuperäisessä luonnontilassa. Yhtenäisin asutus on Palonurmella, Sänkimäellä ja kirkon ympäristöissä, missä myös pellot ja niityt ovat laajemmat kuin muualla ja missä seudut tästä syystä tekevät sangen hyvinvoivan vaikutuksen.
"Erikoisesti kirkonkylään keskittyy pitäjän taloudellinen elämä. Paitsi lukuisia hyvin rakennettuja maalaistaloja on täällä upea ajanmukainen osuusmeijeri ja höyrymylly, höyrysaha ja sähkölaitos, kunnan säästöpankki, Kansallispankin ja Maatalouspankin haarakonttorit, postitoimisto, puhelinkeskus ja majatalo, pääapteekki, kunnanlääkärin asunto ym., jotka antavat kylälle melkein kauppalan tai pienen maalaiskaupungin leiman. Komean vaikutuksen tekee Kankaisen ja Syvärin välisellä harjulla kohoava, valkeasta kvartsiitista rakennettu kirkko. Syyskuun puolivälissä, n.s. keskipestuun lauantaina, pidetään kylässä vuosittain vilkkaat markkinat, joille väkeä kerääntyy pitäjän eri puolilta ja joihin kaikenlaiset rihkamakauppiaat tuovat tavaroita."
– Mitäs muuta mielenkiintoista siellä näistä seuduista sanotaan?
– No jaa, katsotaanpas... tuossa mainitaan muun muassa, että Syvärinjärvi on 96 metriä ylempänä merenpintaa... sitten tuossa... annas olla... juu – "vielä mahtavamman vaikutuksen kuin Pisanmäki tekee Syvärin länsipuolella jyrkkärinteisenä kohoava Kinahmin selänne, joka Pieksänjärven rannasta, Kinahminniemestä alkaen melkein suorassa pohjoisessa suunnassa kulkee Kaaraslahden ja Halunan kylien rajaa pitkin, päättyen Kalliolahteen Syvärin rannalla Ruokosenkylässä. Korkeus vaihtelee jonkin verran, mutta useimmiten laki on melkoisesti 200 metrin korkeuskäyrän yläpuolella. Eteläisin osa, Piekäälänmäki, on 223 m korkea, sitä seuraava Kokkomäki 259 m. Näitä vähän pohjoisempana komea varsinainen Kinahmi, jonka pohjoispäitse Alapitkälle vievä tie kapuaa, nousee 312 m:n korkeuteen. Tämän ja 220 m korkean Lehtomäen erottaa syvä rotko Tarpisen ja 316 m korkean Välimäen kohoumista, joiden eteläkylkeä pitkin Varpaisjärven maantie kiertää. Kalliolahteen päättyessään selänne on vielä 265 m korkea. Valtavan laajoja näköaloja avautuu Kinahmin selänteen kunnailta. Varsinkin itään päin näköala on kiehtova – koko Syvärin laaja allas liuskaisine lahtineen ja metsäisine saarineen levittäytyy sillä suunnalla katseitten eteen. Etelässä erottautuvat etäisyydessä järvirikkaiden metsäisten mäkiseutujen takana Kallavedenkin ulapat ja Kuopion kirkko."
– Jahah, sehän kuulostaa lupaavalta. Noita näköaloja katsomaanhan meillä on tarkoitus mennä huomenna. Kun herkeäisi satamasta.
– Ja sitten täällä sanotaan vielä näin: "Vierinkiviharjuista ovat jääkauden jälkeisen meren laineet irroittaneet hiekka-aineksia, jotka nyt monin paikoin selänteiden sivuilla muodostavat tasaisia kangasmaita. Tällä tavalla on myös paljastunut se Tahkolahdesta Syvärin rannalta vuonna 1873 löydetty mammutin hammas, joka osoittaa tämän maassamme ennen eläneen jättiläiseläimen muinoin liikuskelleen Nilsiänkin seutuvilla."
– Joo, siitä löydöstä minäkin ennen piennä poikana Kuopiossa kuulin kerrottavan. Se löytöpaikka ei olekaan kovin kaukana tästä kirkonkylästä. Tuossahan se on Tarpisenmäen eli Tahkomäen rinteen alla se Tahkolahti. Muuan mies kuului sen hampaan löytäneen matalasta vedestä, vierinhiekasta. Luu näytti hänestä niin oudolta ja hän vei sen kauppias Pantsarille täällä kirkonkylässä. Sitten tämä tuntematon, ihmeellinen hammas ylioppilas Kiljanderin välityksellä joutui lehtori Runebergille Kuopioon ja edelleen professori Malmgrenin tutkittavaksi Helsinkiin, jossa viimein päästiin selville tuon "Nilsiän luun" oikeasta olemuksesta – se oli mammutin poskihammas. Vain viisi muuta mammutinluulöytöä on tehty maassamme. Eikä Savossa muita kuin tämä.
– Vai niin. Onhan se ollut somaa, kun ei vähempää kuin noin neljä metriä korkea, pitkäkarvainen, hyvin paljon elefantin näköinen lihavuori on verkalleen kävellä jolkutellut täällä Pohjois-Savossakin. Eipä uskoisi...
Herrojen keskustelu keskeytyi eteisestä kuuluvaan nuoren naisihmisen, arvattavasti piikapalkollisen heleä-ääniseen huutoon:
– Emäntä, piisooko kolome litroo jauhoja kahen miehen huttuun?
– Elä tok huuvva, vieraat kuuloo, – syökööt lisäks leipee ja lihhoo!
Herrat hymyilivät.
– Lähdetäänpäs pirtin puolelle katsomaan, millaisia siellä ovat ne kaksi syömärimiestä, joiden täytyy kolmen litran hutun lisäksi syödä "leipee ja lihhoo".
No, eiväthän ne hutun odottajat näyttäneet mitään ihmemiehiä olevan. Kuuluivat olevan vain Syvärin taakse, Tiilikanjoen varsille propsitöihin menijöitä. Olivat tahtoneet syötävää laivan lähtöä odotellessansa.
– Vai Tiilikanjoelle miehet menevät, sanoi toimittaja lyöttäydyttyään puheisiin näiden nuorten "sällimiesten" kanssa, olisi oikeastaan meidänkin kannattanut jatkaa matkaamme Aholansaaresta sinne Tiilikanjoelle eli Aatronjoelle – sen alajuoksua kai sanotaan Aatronjoeksi.
– Niin sanotaan, myönnytti talon isäntä Yletyinen, istuen kyynärnojasillaan toimittajan vieressä piippuaan polttelemassa.
– Se on koskinen joki se Tiilikka, ja runsaslohinen, jatkoi juttua lehtimies.
– Hyvin on koskinen; siinähän on Somsankoski, Siikakoski, Aatrotkoski, Koivukoski, Kalliokoski, Suarkoski, Juuvinkoski ja ylempänä monta muuta koskee, välillä aina suvantoja ja pieniä järviä. Alajuoksulla ankarin on Kouvukoski. Siinä on puttousta viijettä metriä. Siinä se lohenpoikakii mielellään myllehtii. Kuopion kalalupin herrat niitä siellä käyvät narrailemassa. Aina jonnii suoavat petetyks koukkuusa tarttumaan. Ja toisinaan on niihen vieraina onkijoita etempeekii, Helssingistäi asti, ja kerran käv enklantilainennii. Ei taijeta muualla Suomessa ylleisesti tieteekkään tiällä Syvärin seuvuilla lohia ongittavan. Ja onhan tiällä päin lohia muuallai... Niin kyllä sitä Nilsiän tienoilla ois matkailijoille lohia ja kommeita näköaloja Kinahmilta ja Pisalta paljo enemmän kuv vieras arvookaan. Ja entäs tuo kaunis Syväri...
Siirtyi siinä sitten puhe Kinahmin kiviaarteisiin. Niistä olikin paljon pakisemista. Isäntä näytti sanomalehtileikkelettä, jossa kerrottiin valtiongeologi W.W. Wilkmanin haastelun mukaisesti, että "tänä vuonna on ruvettu käyttämään Nilsiän kvartsiittia teollisuudessa muuhunkin kuin paikkakunnan tarpeiksi.
"Noin 8 km Nilsiän kirkolta luoteeseen Varpaisjärvelle menevän maantien varrella on äskettäin perustettu yhtiö tämän vuoden alusta louhinut Tarpisenmäen kvartsiittiliusketta. Tämä on harmahtavan valkoista ja halkeaa helposti hienojen serisiittisuomujen mukaan keskimäärin 2-10 sm paksuiksi ja lähes 2 metrin pituisiksi laatoiksi. Se on saanut käyttöä uudenaikaisessa ns. pergola-kivityksessä monessa paikassa Etelä-Suomessa, esim. puutarhojen korokkeissa ja jalkakäytävissä. Särmikkäät kivilaatat lasketaan hiekka-alustalle ja väliin kylvetään ruohon siementä, niin että välit ruohottuvat. Tällaista kiveystä näkee mm. Helsingissä uuden hautausmaan päässä olevassa korokkeessa, johon juuri on käytetty Tarpisenmäen kvartsiittiliusketta. Sitä ovat paikkakuntalaiset alkuaan käyttäneet uunikivenä. Saman mäen itärinteessä olevasta valkoisesta kvartsiitista on Nilsiän kirkko rakennettu parikymmentä vuotta sitten.
"Kuten tehdyt kokeet osoittavat, voidaan kvartsiittiliusketta vielä käyttää koristetarkoituksiin. Se saa näet hiottuna ja kiilloitettuna liuskeisuuspinnoillaan erittäin kauniin kiillon. Ilmaston vaikutuksia vastaan kivilaji suuren kvartsipitoisuutensa takia on kestävämpää kuin graniitti.
"Toinen mainittava paikka on Hiekkavuori, noin 5 km Nilsiästä länteen Kinahmin kvartsiittivuorijonossa. Täällä on huokoisessa, helposti murenevassa kvartsiitissa louhos, josta saadaan valkoista kvartsihiekkaa. Edellä mainittu yhtymä louhii täältä hiekkaa, joka seulotaan ja puhdistetaan huuhtomalla paikalla. Täten poistetaan epäpuhtaudet ja saadaan kvartsipitoisuus nousemaan vähän yli 99.5 prosentin. Hiekkaa käyttävät nykyään kotimaan lasi- ja porsliinitehtaat saksalaisen kvartsihiekan sijasta, jota on tähän saakka tuotu maahamme Saksasta vuosittain miljoonien markkojen hinnasta.
"Mainittakoon vielä Nilsiän liuskakiveä käytettävän mm. stadionimme rakennusaineena."
Illansuussa sade hiukan helpotti. Retkeilijät pääsivät katsomaan harvinaislaatuista, kauniin vaaleaa kvartsiittikivikirkkoa. Sen perusjalusta näkyi olevan laitettu kuitenkin jostakin harmaasta kivilajista, nähtävästi graniitista.
Kirkon portailla seisten toimittaja kylän kattojen ja Syvärin selkävesien ylitse vielä ikäänkuin Savon syvimmän erämaan kaihoisiksi jäähyväisiksi näki Pisan tutunomaisen, ylvään selännekaartuman pilvettömäksi kirkastunutta, aurinkoista huomispäivää enteilevää taivaanrantaa vasten. Katsoja tunsi nyt palattuaan noilta rauhaisilta, etäisiltä erämailta, kuin jollakin tavoin uudistuneensa, tulleensa entistä paremmaksi ja jalommaksi. Niin puhdistavia ja virkistäviä elämyksiä, tunnelmia ja ajatuksia tuo korpivaellus oli synnyttänyt.
12.
KINAHMIN KORKEUDESSA.
Varpaisjärven–Kuopion linja-auto lähti Nilsiän kirkolta melkein alinomaa vaihteella ajaen nousta jyrräämään Kinahmin harjanteelle. Etelään päin loivasti kaarrattaen voimavaunu nieli allensa hiekkaista kangastietä, joka reippaasti kiipeili suuripiirteisen Savonselänteen itälaitanaan rinnekumpujen ylitse, kierrätti aivan rannatse pitkän, kapean Kumpusenjärven pään ympäri ja painautui halkaisemaan petäjäpuista, kanervaista kangasta. Aamukasteen kristallihelmet kimaltelivat auringonpaisteessa kanervikossa ja puiden oksissa. Toisinaan pilkahti lehvistöjen lomitse hetkeksi näkyviin tummavetinen lampi kuin salaperäinen metsänsilmä.
Alun toistakymmenen kilometrin päässä Nilsiän kirkolta, Halunankylän peltoaukealle tultaessa tie tasautui Kinahmin harjanteen seläksi. Juuri kun tie alkoi hiukan laskeutua selkämätasanteelta länsirinteelle, kuljettaja pysähdyttää töksäytti auton erään talon koivukujanteisen pihatien kohdalle ja sanoi:
– Tässä on majatalo, Hartikkala eli Juhola.
Pankinjohtaja ja lehtitoimittaja jäivät siihen. He seisahtuivat hetkiseksi silmäilemään viehättäviä näköaloja.
Majatalo sijaitsi kummulla, jonka vieritse luoteen puolella, pellonaidan takana juonsi vehmaan lehtimetsäinen, jyrkkärinteinen ja pitkä Kinahmin korkein selkäharjanne; etelään ja itään päin oli laajalti ja etäälle näköalaa, kumpuista selännemaastoa – kauimpana tummaa metsää, lähellä peltoja ja heinämaita ja kaksi taloa korkeilla mäennyppylöillä taivaanäärtä vasten selväpiirteisinä kuvastuen – Hiltulanmäki ja Seppälänmäki, niin oli autonkuljettaja niitä nimittänyt, ja hyvin kalaiseksi kehuttu, pieni Halunanjärvi tuossa etualalla.
Matkaherrat kohosivat verkalleen majatalon nurmiselle pihamaalle. Siellä he kohtasivat harvinaisen kookkaan, keski-ikäiseltä näyttävän, vanhanaikaiseen kuremiehustaiseen hameeseen ja "suoraan röijyyn" pukeutuneen naishenkilön. Hän oli juuri tulossa aitasta, kantaen paksua savolaista ruislimppua ja voilautasta. Vieraiden ei ollut vaikea arvata häntä emännäksi. Oikein aitosavolainen, reima emäntätyyppi.
– Hyvää päivää. Tässä taitaa olla majatalo, sanoi toimittaja hattuaan kohottaen.
– Päivee. Onhan sitä koetettu majatalohommoo tässä pittee rettuuttoo kolomattakymmentä vuotta.
– Sopisiko taloon pariksi päiväksi kaksi tämmöistä pikkupoikaa?
– Jo tok soppii, vaikka viikoks tahi kuukauvekssii. On tässä ollu korttieria pienempiijäi, joshaal lie ollu isompijjai. Olokoopas vuan hyvät ja käykee sissään. Tiällä on kammarpuolet ihan tyhjinä. Ei satu olemaan nyt muita matkustajia. Jätetään vuan tähän kapsekit ja naulaan palttoot ja valokuvvauskonneet. Käykeepäs peremmäks... Juottako työ kahvia vai tuonko minä teille ruokoo?
– Emme nyt tarvitse vielä kumpaakaan, vastasi toimittaja, lähdemme tästä vähän kävelylle katselemaan näitä teidän komeita maisemia, nyt kun on näin kaunis sääkin – ei tiedä, vaikka iltapäivällä taas jo sataisi, ja silloin jäisivät valokuvat näköaloista ottamatta. Onkos tästä pitkälti Piekäälänmäelle tai Piekkälänmäelle? Sieltä kuuluu olevan hyvä näköala länteen päin?
– On sinne ainai kolome kilometriä. Jos ette syö ennel lähtöö, niin oottoopa vähä, minä laitan lihavoileipiä teille evväiks, ette työ muuten jaksa Piekäälänmäille asti ravata, on se siks ettäällä. Ja tultuvanne käyp varmaan jo päivällisen syönti. Automieskö teijät neuvo sinne Piekäälänmäille mänemää? Ette työ sinne ossoo oppaatta – minä käyn hakemassa tuasta läheltä muantien toiselta puolelta kansakoululta yhen itellismummon oppaaks, se assuu siellä aution koulutalon vahtina, sehän se on toisinaan ennennii käyttännä matkailijoita, niitä vähiä mikä heitä on tiällä käynnä, kahtomassa Piekäälänmäin ja Karvosenmäin näköaloja; se Karvosenmäk on tiällä aivan toisella suunnalla kun Piekäälänmäk, ja Karvosenmäiltä näkkyy enemmän kum muualta. Karvosenmäillä teijän pittää käyvvä sitten huommenna, käykeehän nyt ensin Piekäälänmäillä, vaikka kyllä Karvosenmäille näkkyy ne samat seuvut kun Piekäälänmäillekkii, ja vielä enemmä ja paremmi... minä lähen tekemään niitä voileipiä ja sanomaa sille oppaaks lähtijälle...
Ja savolaispuhelias, roihakanpuuhakas emäntä mennä lyllersi pirtin puolelle, niin että hameenhelmat hulmusivat.
Pian siitä sitten päästiin lähtemään. Koulutalon vartijamummo opasti vieraat nuorisoseuran talon kohdalta maantieltä syrjäpolulle, josta retkeilijät kääntyivät menemään oppaatta niittynotkon ja sen takaisen pienen metsikön läpi Piekäälänmäen vainioaukealle, joka länteen loivasti kallistuvana avasi yllättävän laajan näköalan, pienen talon, entisen kuuluisan Piekäälän pihanurmelta katsellen. Navetan seinustalla polttopuita pienimässä ollut nuorehko mies tuli vieraita kättelemään ja näköalan paikkoja esittelemään. Tummansinisestä metsämaastosta, johon poutapilvimöhkyt loivat kuvajaisläikkiään, erottautuivat vaaleampina Saimaan vesistön, Nilsiän reitin pohjoisimman perukan vedet sekä Siilinjärven kirkko ja keuhkotautiparantolan rakennusryhmä.
Vieraat jatkoivat matkaansa vielä noin kilometrin verran mäen selkämystä pitkin peltojen perille ja siitä lyhyen lepikkökannakkeen poikki erään pienen, ränsistyneen torpan pihaan. Sieltä oli vasemmalle päin melkoista laajempi näköala kuin Piekäälän pihasta.
Herrojen istahdettua hirsikasalle ihailemaan näköalaa kävellä vintturoi torpasta heidän luoksensa repalepukuinen, mutta ystävällisesti hymyilevä, vanhanpuoleinen mies.
– Hyvää päivää, sanoi toimittaja.
– Päivee, vastasi mies ja kohautti hiukan hattukulunsa otsapuolta, – kah, onhan tiällä herrojai.
– No, vähän sentapaisia.
Ja siinä sukeutui sitten alkukantainen, savolaistyypillinen lupsakanleppoisa ristikuulustelu:
– Muanmittariako ne nämä herrat on?
– Emme ole mittareja, muita miehiä vain. Näitä vain maisemia katselemme huviksemme.
– Mikäs siinä, passoohan näitä katella. On tiällä toisinaan ollu kahtojia Kuopiosta ja toissakesänä Helsingistä asti. Helsinkiläisiä taijatta olla työkii.
– Eihän sitä kannata niin kaukaa olla. Vaasasta vain.
– Jaa, vai Vaasasta. Eihän tuo taija olla ihal lähellä sekkää. Mittee virkoo työ siellä piettä?
– Enimmäkseen istumatyötä on harrastettu.
– No, työks se kyllä ruppee istuminennii ja kirjuttaminen jossai konttuurissa, jos sitä vuan tekköö uamusta iltaan.
Ja kyselysarja jatkui: sieltäkö outta Vaasan puolesta kotosin, onko teillä sukulaisia tiällä Savossa päin, paljoko suatta palakkoo, joko sitä on minkäverran perettä...?
Toimittajalle tämä tämmöinen oli tuttua. Hän vastaili totisen kärsivällisenä, maan tavan mukaan rauhallisin äänensävyin ja leikillisvivahteellisesti, mutta pohjalaispankinjohtaja hymyili lievimmin sanoen viileästi, vaikka hän tällä matkalla jo aikaisemminkin oli kuullut ja nähnyt yhtä ja toista savolaisuutta. Hän oli oppinut jo oikein ymmärtämään savolaisen kansanomaista, hillittyä ja "kaukaaviisasta" kohteliaisuutta, jonka olennaisimpana osana, ystävällisenä seurustelumuotona on juuri tuollainen "ristikuulustelu".
Kotvasen miehet siinä hirsikasalla raukaisevassa auringonräyteessä istuen lokottelivat tupakkaa tuprutellen ja tarinoiden minkä mitäkin mukavaa. Minnekäpä olisi ollutkaan kiire. Oltiinhan Savon sydämessä... Omituisen kevyt hyvänolontuntu oli valautunut retkeilijöitten olemukseen. He siitä huomauttivatkin toisillensa muun puhelunsa lomassa. He olisivat olleet valmiit vaikka vetäytymään pitkälleen tähän tukkiläjälle, antaen tuon suloisesti lämmittävän auringon kiertää kulkuaan korkeudessaan ja antaen ajan kulua kerrankin mielin määrin, tarvitsematta tarkata sen menoa alituiseen kello kourassa kiireissään ja rauhattomin mielin, ylipaineisesti jyskyttävin sydämin. Mitähän, kun olisi antaa pitkät potkut koko tälle herrana ja narrina ololle ja ostaa täältä tönö, jostakin Piekäälänmäeltä tai Halunalta tai Syvärin saaresta...
– No, sieltähän ne herrat tulloovat, huutaa kajahutti majatalon reima emäntä seisten vieraspuolen portailla retkeläisten vääntäytyessä verkalleen koivukujanteelta pihaan, – kylläpä siellä vähävverran viivyttiinni; minä jo tässä arvelin, että jokkoon ouvat eksyneet kävellä huipotellessaan pitkin mäkiä; hyvät tais olla näköalat Piekäälästä... lähtekeepäs sissään; nyt kait se jo käyp puoljpäiväsennii syönti... kyllä se näläkä neuvoo... minä oun tässä jo parin tunnin aijan pitännä lämpimänä sijanlihapaistija ja riisryynpuuroo ja kahtonna vähä väliä rapuilta, että tokko teitä näkkyy tuolla tiellä tulovaks...
– Kiitos, kiitos, hyvä emäntä. Nyt ei enää tarvitse meitä paljon "ruusata" ruokapöydän ääreen. Oli se sellainen huvikävely, sanoi toimittaja.
Miehet heti istahtivat "valamiiks tuukatun" pöydän ääreen. Toimittaja löi paksulti keltaista kesävoita pitkälle rieskapalaselle ja keihästi haarukkaan suuren siikapalan:
– Kalasta pohja, niin tulee kestävä; voima se on, joka rytäjää, sanoi suutari kun silakalta niskan taittoi.
– Syökee vuan niin, että seihtemees leipä vapisoo, yllytti emäntä, minä tuon pirtistä lämpimiä ruokia, ensin kärhäpaistia.
Ja hän meni.
– On siinä reilu emäntä, tunnusti pohjalaispankinjohtaja; tuommoisiako ovat kaikki maalaisemännät täällä Savossa?
– Enimmäkseen. Ei täällä tarvitse puoliväkisin matkustavaisen riidellä ruokaa ja yösijaa, niinkuin pitää tehdä joissakin maanpaikoissa. Täällä tarjotaan vieraalle, tuiki tuntemattomallekin, muutakin "rahtierinkia" kuin puukkoa ja puntaria. Ja täällä syötetään sanoillakin siksi, kun keitto kerkeää. Toistahan se on huushollaus vieraiden kanssa täällä Kinahmin kunnailla kuin siellä tasankokansan keskuudessa yleensä. Tapasin äskettäin Helsingissä erään tuttavani tohtorin. Hän kertoi parin maisterin kanssa kesällä vuonna 1929 olleensa toimittamassa kolmiomittauksia Etelä-Pohjanmaalla ja pystyttämässä havaintotornia Simsiönvuorelle. "Olimme pahemmassa kuin pulassa", kertoi hän, "meitä ei tahdottu ottaa minnekään asumaan emmekä olleet saada ruokaa mistään, ei rahalla, ei riidalla eikä hyvällä puheella, ei vaikka sanoimme, että olemme valtion virkamiehiä ja tohtoreita ja maistereita." Ja entäs Samuli Paulaharju, hän kun aloitti aineksien keruun mainioon Härmänkirjaansa, parhaaseen teokseensa, niin häntä ja hänen rouvaansa ei yritetty päästää missään kynnyksenkään yli. Sanottiin vain, että "mithän lie mustalaasia..." Jos ei Takalan Matti lähtenyt niiden puhemieheksi, olisi tainnut Härmän-kirja jäädä tekemättä. Ja Toivo Kuulalle sanottiin senaikaisessa Laihian majatalossa, kun hän pyysi hevoskyytiä, että "outko sinä oikia herra – mikä lienet p–aan astunut herra, hevosta ei sulle tule, on parasta, että kävelet." Näin kertoo säveltäjä Kuula eräälle ystävälleen lähettämässään kirjeessä. Onhan pohjalainenkin rehti ja ystävällinen joskus myöhemmin tutustuttuaan, mutta liian sulkeutunut sittenkin – ainakin selvin päin, ja juopuneena useimmiten mahdottoman "komia" ja muutenkin rämäpäinen, tuntien sen itsekin, koskapa pyytää, että "pirelkää mua kiini, jotten mä itteäni tapa!" Niinkuin sen hyvin tiedät, velihopea.
– Joo, kyllä se sellaista yleensä tuppaa olemaan. Kansanluonteita on monenlaisia. Matkaillessa niitä oikein pääsee tuntemaan ja vertailemaan toisiinsa. Vielä kai sinä otat täältä tätä sikapaistia, ole hyvä. Ja piimää lisää...
– Kiitos; syödään vain, että jaksamme toisia syöneitä haastattaa. Kohta, kun miehet tulevat työstä, mennään tupapuolille heitä ja etenkin emäntää tarinoittamaan. Pitäähän meidän, kun kerran tässä kulunpäällä olemme, harjoittaa vähän näitä kansatieteellisiä, geologisia, topografisia, ornitologisia, biologisia ja teologisia tutkimuksiamme.
Pankinjohtaja nauroi:
– Näitä samoja savolaisvelhoja olet sinäkin.
Parin tunnin kuluttua päästiin sisäänlämpiävään, mukulakivikiukaiseen saunaan kylpeä röpsyttelemään, vieraat ensimmäisiksi. Erikoisen makea olikin löyly tuommoisessa vielä vanhanaikaisessa savusaunassa. Eihän sitä niin hyvää höyräystä missään muualla saakaan. Savossa jotkut kesällä kylpevät kuusikin kertaa viikossa.
Kaikkien käytyä saunassa "selkäänsä saamassa" muodostui vieraiden ja talonväen ilta-istunto kodikkaassa tuvassa hyvin hupaisaksi. Kyllä siinä tarina luisti ja nauru kaikui. Pohjalaispankinjohtajakin tempautui huomaamattaan mukaan yhteiseen ilonpitoon. Emäntä oli yliveto kaikista. Muiden ei tarvinnut muuta kuin "säestää" häntä ja nykäistä aina alkuun. Esimerkiksi kun muuan työmiehistä sattui sanomaan vieraiden kanssa puhelun alkuun päästäkseen, että "vai kävittä Piekäälänmäillä näköalloo kahtomassa, kävittäkö sisässä siinä entisessä kuulusassa Piekäälän talossa", niin emäntä siinä hellan ääressä seistessään ja ihan kädestäpitäen kahvia keittäessään tarttui puheeseen ja hönkäsi, että nämä herrat eivät ou tainneet vielä kuulla kerrottavan siitä Piekäälän talon isännästä, – vainoo tuo jo on, samon kun emäntänsäkkii, ja lapsiahan niillä ei ollunnakkaa, niin että suattaahan nuista sen Piekäisen kujjeista kertoo vieraillekkii, eihän tuo mitä haittoo, – niin kun se Piekäis-vainoo kerrannii humalassa ollessaan tapatti parraan lehmäsä kesällä, hullu, ja säretti huonekaluja rengillään ja keitätti niillä sopan sen lehmän lihoista. Rengin ja emännän täyty totella, mikäs autto, se olis muuten tehny vaikka mitä roivioita, jos sitä vastusti. Se olj merkillinen mies ja luajalti kuulu. Se olj toisekseen hyväkii mies, köyhiäkkii paljo autto, kun olj rikas, ja tuas paha, varsinnii humalassa toisinaan, kun sille piälle sattu. Vastahakosta sannoo se ei siilon suvainna. Kerrannii kun emäntäsä ei sitä totellu, niin se opetti sitä totteleminaan niin että viskasj rukkasesa pirti orrelle ja akan pit haukkua niitä kun koiran oravoo, ja sen emännän pit vähän väliä sannoo siinä haukkumisesa lomassa, että "minun kultanj rakkaat rukkaset hau-hau, minun kultanj rakkaat rukkaset hau-hau", ja niin kauvan pit haukkua, kunnekka se sano, että jo riittää, joko sinä nyt tiet sen mitä minä äsken käskin, ja kerrannii se vähä ryypyksissään iltamyöhällä, se olj syksyä, tulj tähän meille ja het oven aukastuvvaan huus, että nyt kaikki tulet palamaa ja kaikki pannut tulelle ja nyt kaikki juomaan kahvia niin paljo kun suinnii jaksatta, kyllä minä maksan, ja siitä ne juomingit syntyvät. Ja samon se olj kerram männy keskellä yötä tuolla Pieksänkoskella – tästä on sinne kuus kilometriä – "Rusko"-laivaan ja ajanu ylös puhvettineitin ja kapteenin ja muut laivamiehet ja hytistä kaikki matkustajat ja käskeny neitin keittee vehnäskahvit kaikille, koko laivaväille ja matkustajille ja "kaikille, jotka minut tuntoovat", niin se olj huutanna, että kyllä minä maksan. Kapteeni olj koittanna rauhottoo isäntee, että ollaanpas nyt vähä hiljempoo, kum matkustajia nukkuu hytissä, vuan isäntä oli hihkassu, että elä sinä puhu mittää, sinähän out vuan kapteenj, mutta minä oun Piekäälän isäntä, ei muuta kun kaikki vuan juomaan kahvia, kyllä minä maksan sen kahvin ja tämän häiriön ja vaikka koko tämän laivan minä ostan; eihän siinä ollu kellää ennee nukkumisia, kahvia pit nousta keittämään ja juomaan, ja Piekäinen makso ja sovitti kaikki... ja kerran Kuopion markkinoilla ei ruvennu outtamaan vuoroosa eläviin kuvviin etteisessä, vuaj jonon sivusta löi tuhatmarkkasen kassaryökkynän ettee ja sano, että minä maksan kaikkiin näihin eistä, jotka on tässä porstuassa, mänkee vua sissään vappaasti joka nokka, niin piäsen sinne tästä minnäi. Ja samon se mänj kerran rahav voimalla sissään hienoon hotelliin, kun ei sitä ja sen kaveria meinattu sinne muuten laskee, se vuan huus, että minä sissään ja minun kaverin, ja paiskas tuhatmarkkasen ovenvahin kouraan, niin sillo se kumars nöyrästi ja sano, että olkke hyve, ja monta muuta kummoo kujetta sillä Piekäisellä olj, eikä se oikeestaan mikkään paha mies iteasiassa ollu, hyväsyvämminen se olj ja auttavainen, kun sille vua asiasa puhu, ja hyvir rikas se olj... ja tavallisessa olennossaan olj se vuan niin huppaisapuhheinen mies, että semmosta on harvon, ihan itkee minunnii pit ruojoo, kun kuulin kuolleen...
Emäntä kertoi vielä Piekäisen ennen Piekäälänmäelle muuttoaan asuneen maatilallaan Pienen Pieksänjärven ja Juurusveden Kaaraslahden välisen joen eli oikeastaan pitkän, kapean salmen, Hansalmen rannalla. Komea oli se talo ulkoa ja sisältä, ja hyvin viljeltiin tilukset, vaikka isäntä ei juuri sanottavasti ottanut osaa maatöiden tekoon. Mutta kaikkialla vallitsi hyvä järjestys. Karjatalous oli aivan mallikelpoisessa, tuottavassa kunnossa. Huoneita oli paljon ja kaikki ne upeasti sisustettuja. Suuressa salissa oli – omituista kyllä – kokonaista kolme erityylistä salinkalustoa. Yksi niistä oli komea plyyshipäällysteinen; sellaisten pito oli muotina "suurissa rikkaissa". Piekäinen emäntineen oli kuuluisa aivan ylenpalttisesta vieraanvaraisuudestaan. Hansalmen Piekäälässä kohdeltiin kävijää kuin piispaa pappilassa, olipa vieras ken tahansa.
Olipa niihin aikoihin muitakin ökyisäntiä ainamainittavassa "köyhässä Nilsiässä". "Murtolahen vanaha Lappalainen esmerkiks." Ja entäs sen saman kylän Pekka Pekkarinen – kerrannii sen luo olj tullu muuan virmanherra vaihtamaan pienemmiks kolomeekymmentä tuhatmarkkasta. Pekka olj kysynnä, että viis- vai kymmenmarkkasiksko ne säretään, vai otatko mieluummin satamarkkasina, ja oishaan tiällä viissatasijjai – niin olj sanonu hämmennellessään peräkammarin piirongin suuressa loutassa sellaista setelpaljoutta, usseita satoja tuhansia markkoja, joita se säilytti kotonaan, kun ne eivät olleet ennee sopineet Kuopion pankkiinkaan. Jonkinlainen rikas oli myös Kinahminniemen isäntä Hartikainen, ja muuten leikkisä mies Piekäisen ja Pekka Pekkarisen malliin. Niinpä tämä Hartikainen kuului kerrankin erään kiertosällin "tällänneen" nukkumaan talon parhaaseen huoneeseen "kahen lakanan vällii". Ja aamulla oli vehnäskahvi, oikein kolmenlaisen leivän kanssa, tuotu sällille sänkyyn niinkuin hyvällekin herralle. Naapuritalossa oli sitten sälli sanonut, että tuossa Kinahminniemellä on isäntänä hullu mies. Mutta ei kinahminniemeläinen hullu ollut, ei sinnepäinkään, vaikka toisinaan hulluksi ja typeräksi heittäytyi "liika suuressa viisauvessaan", niinkuin silloinkin kun Kuopion-matkallaan sattui vähän sairastumaan ja meni lääkärin puheille heti laivan saavuttua kaupungin rantaan. Kun tohtori kysyi, että missä paikassa rupesi ensin kipua tuntumaan, niin isäntä vastasi, että "tuollahan se tuntui ensin Ruskon salongissa, Jännevirran seuvussa". Se oli sitä tavanmukaista savolaisviisautta, joka ei ole suinkaan harvinaista Sydän-Savon vitsi- ja tarinatienoilla. Lääkäri oli nauranut makeasti kinahminniemeläisen vastaukselle ja tutkimisesta ja "rohtoresetin" kirjoittamisesta oli ottanut vain puoli maksua siitä, mitä muilta tavallisesti.
– Ja rosvoin maineessahan ne nämä meijän hyvät nilsiäläiset ylleensä olivat entisaikana. Varsinnii nipasenmäkeläisiä mainittiin siinä suhteessa. Siinä kovasti liijoteltii ja suurenneltii. Siihe aikaan olj ollu sananpartena, että Nilsiässä ei ou enempee kun yks oikee mies, ja sekkii on varastanna hevosen ja rissalanrantalaisilta avannon erräänä pakkastuiskuyönä. Nipasenmäissä asu oikeen suurrosvo Heikki Punka, ja kuulusia olivat sillä alalla myös Pahkamäkeläinen ja Lampela, joka muu hyväl lisäks olj avustajana siihen aikaan paljo huomiota herättänneessä Kuopion pitäjän suurrikkaan, Huapalahen isännän murhassa. Se Lampela, ison talon poika, olj kehuskellu, että kunhan minä tästä hullauvun mänemään naimisiin, nii otan niin kauniin morsiimen, että semmosta ei ou kellää toisella, ei koko Nilsiässä, mutta saikii niin ruman, jotta koirakii haukku sitä miniätä kahen viikon aijan.
Kyllähän emännällä tarinoimista riitti. Hupaisasti kului vieraiden ilta sitä kuunnellessa, kysellessä ja keskustellessa. – Vaikka tässä tulj nyt vähä puhutuks entisiä, niin ei herrain tarvihe luulla Nilsiässä nykyisin olovan rosvoja sen enempee kun muuallakkaa mualimassa; siinä suhteessa suahaan hengittee vappaasti, emäntä huomautti lopuksi vieraiden vetäytyessä kamaripuolille yöpuulleen.
Seuraavana päivänä aurinkoinen sää yhä jatkui.
– Tämmöisellä ilmalla on hauska valokuvailla näköaloja Karvosenmäen huipulta, toimittaja ihasteli.
Retkeilijät lähtivätkin liikkeelle jo hyvissä ajoin aamupäivällä, neuvojen mukaan ja kartan avulla oppaatta osailemaan Karvosenmäelle. Kinahmin selkäharjulaisten kylätie erkani sinne maantiestä lähellä kansakoulua. Heti haarauduttuaan tie alkoi varsin jyrkästi ja pitkälti kohoten ohjautua selänteelle päästyään sen pitkittäissuuntaan. Vankannäköisten talojen viljelyaukeita myöten painaltaen hyväksi kunnostettu kylätie kalttoutui Kinahmin "tunturijuonnon" korkeimpien kärjekkeiden, sankkametsäisten Kokkomäen (korkeus 259 metriä mprsta), Välimäen (316 m) ja Karvosenmäen (312 m) länsivieritse pohjoiseen päin. Jo tieltä parin, kolmenkin kilometrin matkalla oli uljas näköala etualalla sijaitsevan Kaupinjärven takaisille Sänkimäen tienoille ja laajalti muille etäisille, länsisuunnan seuduille. Ja tämä panoraama näytti yhä suurenmoisemmalta vaeltajiemme vuovauduttua vauraan Heinäahon talon pihaan pyytämään "juomatonta vettä". Sitä lähti antamaan suurta mansikkamaata kitkemässä ollut naishenkilö.
Herrat levähtivät hiukan, katselivat näköalaa ja ihmettelivät keskenään, että onpa ihmisillä ihana asuinsija tässä talossa, aina silmiensä edessä tämmöiset nähtävät. Ja vieraat myös pihanurmella hellepaisteessa loikoen juttelivat talon isännän kanssa, joka korjaili vanhanaikaista sahraa, sorkka-aatraa – niitä näkyi olevan vielä paikoin käytännössä täällä Savon sydämessä, samoin kuin ns. risukarhiakin, kuusipuisia oksapiikkiäkeitä. Ennen lähtöään herrat saivat Heinäahossa kolmella markalla syödä mahamäärältänsä hyötymansikkamaitoa. Ei siinä kitsasteltu. Talonväki yllytti aina yhä ottamaan lisää. Toimittaja viimein heitti lusikkansa pöydälle ja sanoi, että hyvää se on, mutta heretään pois vielä älyssä ollessamme. Tämän kuultuaan emäntä kysyi, että onko herra Savossa syntynyt, kun tuonmallisesti osasi sanoa näpsäyttää.
– En ole syntynyt Savossa, vaan Kuopiossa, viisasteli toimittaja.
Ja emäntä jatkoi "vätyspuheita" – pankinjohtajan mielestä – sanomalla, että – tuopa on melekein sammaan viisiin vastattu, kun niihen poikain puhe, jotka sanovat, muuan herra kun heiltä kysy, että outtako työ pienet poijat veljekset, kun outta niin samannäköset, niin ne vastasivat, että ei myö olla veljekset, myö ollaan kaksoset.
Naurettiin ja puhuttiin mukavia niin kuin ainakin savolaisseurassa, oltiin välittömiä ja tyynen-hyvätuulisia.
Viimein toimittaja ojensi kätensä hyvästiksi emännälle sanoen:
– Lähteä mun täytyy kauas pois, maille vierahille, ja paras on lähteäkin aikanaan, ettemme tule liian tutuiksi – jos viipyy kauan näin hyvässä talossa, tulee kovin ikävä lähdettyä, hyvästi, voikaa hyvin.
Ja pankinjohtajakin osasi pistää leikiksi sen verran, että sanoi:
– On parasta lähteä ennenkuin käsketään.
– Käykeeten meillä vastai, sanoi emäntä pihamaalla vieraita saattaessaan.
– Soppiipa poiketa tosiaan, kehoitti isäntäkin.
Noin kilometrin päässä Heinäahosta pohjoiseen päin, aivan tien vieressä sijaitsevan pienen torpan kohdalla retkeilijäherrat neuvottuina kääntyivät polkua myöten menemään heinäpellon aitaviertä valtavan korkeana edessä pohottavaa metsäistä Karvosenmäkeä kohti. Vaeltajille oli sanottu Heinäahossa:
– Seuratkee vuan sitä polokuva, se viep puoljrinteessä olovan Airakselan mökin pihan lävite Karvosenmäen korkeimmille näköpaikoille, ensin entiselle talonsijalle, nurmettuneelle peltokentälle, ja sen lähheisyyvvestä mäin itälaitamalta metästä löyvvättä semmoisiijai paikkoja, joista on hyvä näköala Syvärille päin.
Oikein puhuttu. Hyvä oli näköala, kerrassaan mahtava mäen itälaiteelta, jonne retkeilijät ensiksi painalsivat eräältä hiukan metsittyneeltä ahoaukeamalta, entiseltä kaskimaalta katsellen Syvärin seutuja ihastelemaan. Tuo näkymä oli valtavin kaikista täällä heidän tapaamistansa. Syvärin laaja selkä satoine pitkine lahtineen, kapeine niemineen ja metsäisine saarineen levisi alhaalla huimaavassa syvyydessä. Ihmeteltävän lähellä, aivan kuin katsojien jalkojen juuressa näytti olevan Nilsiän valkeana kumottava kirkko.
– Ja katso, huudahti toimittaja, tuolla näkyy Pisa! Sehän tunnetaan tuosta äkkilaskeumastaan. Vieläpäs kerran näimme Pisan. En olisi enää sitä osannut arvata. Mutta ihmekös tuo – olemmekin täällä melkoisesti yli kahdensadan metrin relatiivisessa korkeudessa. Tämä huippu on 190 metriä korkeammalla tuolla äsken tänne tullessamme näkemämme Kaupinjärvenkin pintaa. On kerrassaan ihme, että tätä Kinahmia ei ole juuri sanottavasti vielä huomioitu näköala- ja matkailupaikkana. Yleisö ei osaa kuvitellakaan tätä tämmöiseksi. Tätä ja yleensä Pohjois-Savoa ei ole vielä "löydetty", nämä eivät ole vielä olleet "muodissa". Mutta antaapa ajan kulua. Tulipa aikanaan vuoro Petsamolle, Kuusamolle ja Pallastuntureille. Aivan samoin saattaa myös Savon samoilu tulla tavaksi, ja tuleekin varmasti, ja paljon voimallisemmin kuin parisenkymmentä vuotta sitten, silloinen Puijolla ja Pisalla käynti... Tuo mäki muuten tuossa aivan lähellä vieressä kuuluu olevan Lehtomäki nimeltään, 220 metriä korkea merenpinnasta mitattuna sekin.
Retkeilijät istuskelivat aikansa ja siirtyivät sitten mäenselänteen länsilaitamalle, lähellä Airakselan mökkiä olevalle töyrämälle, aivan tuon torpan pohjoispuolisen pellonaidan taakse. Siitä oli mahtava näköala etelään ja länteen päin. Etelässä näkyivät Kallavedenkin selät sekä nelisenkymmenen kilometrin päässä Kuopion kirkko ja Puijo. Lännessä sievä Kaupinjärvi somisti paljon näkymää, jonka taustalla, korkean Sänkimäen taloisella laella vaaleankeltaiset ruispellot erottautuivat laajasta, kaukaisuuteen himmertäytyvästä sinisalosta. Maiseman tunnelmassa tuntui olevan mieltä keventävää, vapauttavaa raikkautta ja toiveikkuutta.
Kun päivä oli vasta puolessa, ei miehillä ollut kiirettä. He istuutuivat mättäille maisemaa ihailemaan, päivää paistattamaan, tupakoimaan ja juttelemaan:
– Täällä ylhäällä ihminen tuntee olevansa todellakin ikäänkuin "pikkumaisuuksien yläpuolella", sanoi toimittaja muutamakseenkin siinä vain istuallaan katsellen valokuvauskoneensa tähtäyslasiin kuvastuvaa Kaupinjärven viehättävää maisemaa.
– Joo, kyllä se vähän sellaista tuntuu olevan, myönsi auliisti tasankomaan mies, jonka pinnalta hiukan karkeaan, mutta pohjemmalta herkkään ja hyvään pohjalaismieleen Savon kauneus ja etenkin nämä Kinahmin suurenmoiset nähtävyydet olivat jättäneet jälkensä. Hän ei kyllä puhunut paljon, mutta hänen lyhyistä huomautuksistaan kävi ilmi hänen olevan "mielmuutteissa", niinkuin notkeakielinen savolainen "kansanlyyrillisesti" sanoisi.
– Täällähän tuntuu, toimittaja jatkoi, kuin olisimme lähellä taivasta ja jumaluutta – miten sitten kukin jumaluuden käsittänee. En enää ihmettele, miksi entisajan munkit ja muut erakot usein pakenivat maailmaa korkeiden vuorten erämaiseen yksinäisyyteen, jossa mielen valtaa harras juhlallisuus kuin kirkossa.
"Ne, jotka nousevat ylimmille huipuille, tekevät sen tyydyttääkseen selittämätöntä tarvettaan kohota ja nähdä yli sen, mikä arkioloissa heidän näköpiirinsä sulkee. Sielullinen pakko useimmat alpeille ajaa, tarve hengittää suuruutta, tuntea hartautta ja riemua siitä, että on voimainsa viimeisillä ponnistuksilla saavuttanut jotakin, voittanut sellaista, jolla aineellisesti ei ole heille mitään merkitystä." Näin kirjoitti suuri – savolainen – kirjailija Juhani Aho erääseen teokseensa. Ja hän jatkoi kuvaten tunteitaan seisoessaan eräällä korkealla vuorella:
"Olisinko menettänyt mitään, jos en olisi tullut tänne? Eihän koskaan tiedä, mitä vailla maailmassa on ollut ja mitä vaille täällä viimein jää. Mutta kun on tullut ilta, laskeneen päivän vuorille valama puna sammunut ja hämäryyden huntu verhonnut huiput, niin laskeutuessani alas ymmärrän itseni paremmin kuin ennen, ja myöskin kaikki ne, joita heidän sydämensä pakko vaatii, edes jollakin tavalla, pääsemään vain hetkeksikin avaruuksien hiljaisuuteen. Tunteissa on sanomatonta ihastusta siitä, että on täällä, ja kun on lähtenyt, että on ollut. Tuo tunne kohottaa ja avartaa, toisinaan taas masentaa ja herättää kunnioitusta kaikkeen, mikä on ylempänä ja näyttää olevan parempaa, se antaa – aiheettomasti ja selittämättömästi – uskoa ja luottamusta entisyyteen ja tulevaisuuteen, omaan ja muiden..."
Tähän tapaan hän kirjoitti. Tuo on mielestäni niin sattuvasti sanottu, että se on jäänyt tarkoin muistiini.
13.
SEKALAISTA SIILINJÄRVELTÄ.
Karvosenmäen-retken jälkeisenä päivänä tapaamme matkaherrat Siilinjärven nuoren seurakunnan vauraassa, taaja-asutuksisessa kirkonkylässä, pitkän ja kapean Siilinjärven pohjoispäässä. Toimittaja ja pankinjohtaja olivat tulla piipahtaneet sinne valtion keltaisessa postiautossa parisenkymmenen kilometrin matkan ohi kauniin Pajulahden pohjukan, sivuitse Pajukosken ja ihanan Kuuslahden, jonka rannalla oleva vanha herraskartano, "Kuuslahen hovi", on nyt Siilinjärven kunnalliskotina.
Matkailijat majoittuivat erittäin komearakennuksiselle kansakoululle. Sen opettaja ja hänen rouvansa olivat toimittajan tuttavia.
Rouva tuli vieraita vastaan pihamaalla:
– Kah, sinäkö se outtii, sanoi hän toimittajalle, katoin ikkunasta ja luulin jonkun herran jiäneen autosta meijän portille.
– Sattuuhan niitä erreyksiä, nauroi toimittaja, mutta onhan tässä, saanko esittää, herra pankinjohtaja...
Noustiin suuren tiilirakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsevaan opettajan avaraan asuinhuoneistoon. Siellä "tampuurissa" itse Albanus-opettaja, "niitä Lapinlahen sonnisija", tuli vastuuseen ja heti ensi sanoikseen virkkoi, että – katoppas, mikä sinut tänne viskas, joko Lappi loppui, kun pitj tulla tänne tutkimusmatkalle?
Retkeilijät asettuivat taloksi muutamiksi päiviksi tutustuakseen seutukuntaan sen lisäksi, mikä toimittajalle oli jo vanhastaan tunnettua. Lehtimies näytteli paikkoja kävelyretkillä ja kertoili tietojaan matkatoverilleen.
Siilinjärvi eli Kasurila niminen kyläkunta, joka sijaitsee Kuopion pitäjässä, 20-25 km kaupungista pohjoiseen Kuopion–Iisalmen radan varrella, on nykyään hyvin vilkasliikenteinen ja edistynyt. Siitä se saanee kiittää etupäässä hyviä kulkusuhteitaan, rautatietä, laivareittiä ja maantietä. Kylän alue käsittää 6-7 km pitkälti ja 2-3 km leveälti melkein yhtäjaksoista aukeata, mitä parhainta, tasaista ja kivetöntä pelto- ja niittymaata. Laidun- ja metsäpalstat ovat loitompana. Seutu muistuttaa Pohjanmaan tasankoja.
Rautatieaseman seutu on jo nykyisin hyvin tiheään asuttua, aivan muodostumassa pieneksi "kaupungiksi". V. 1908 Kuopion maaseurakunnasta erottua Siilinjärvelle rakennettiin kirkko Haarahonganmäelle arkkitehti Pekka Väänäsen (kotoisin Siilinjärveltä) piirustusten mukaan. Kirkko valmistui v. 1923. Se on rakennettu tiilistä ja rautabetonista. Näin ollen tuntuu hyvin vähän uskottavalta entisajan poppamiehen Kiho-Vauhkosen ennustus, että Siilinjärven kirkko jouluaamuna palaa "täysineen". Mutta toteutuipas se Vauhkosen ennustus, että Haarahonganmäelle rakennetaan kirkko.
Sellaista on seutu nykyään, mutta millaisesta alusta se on semmoiseksi kehittynyt?
Ensimmäinen asukas näillä tienoilla kuului olleen muuan Kasurinen, joka rakensi talonsa Juurusveden ja Siilinjärven väliselle niemelle, Jysänkosken partaalle. Jysänkoski oli siihen aikaan vain pieni puro. Nykyään se on perattuna laivaväyläksi, sulkuportittomaksi, kivetyksi kanavaksi. Tästä ensimmäisestä asukkaasta sai koko kylä nimensä Kasurila. Sitä on kuitenkin nyt alettu mainita järven ja rautatieaseman nimen mukaan Siilinjärveksi.
Suomen ruotsalaisen käskynhaltijan Pietari Brahen aikaisessa kartassa (Tabella Geographica Caianiae, illustrissimi et Generosis Comotis Domini Petri Brahe, Baronatus) v:lta 1650, jota säilytetään Kuopion pappilan arkistossa, on merkitty Siilinjärven rannalle kolme taloa, nimittäin jo mainittu Jysänkoski ja nykyinen Jälän talo (Siilinjärven ja Jälänjärven välisellä kannaksella) sekä kolmas talo Siilinjärven länsirannalla nykyisten Miettilän ja Pekkalan talojen seuduille. Muistotiedot kertovat, että tämän viimeksimainitun talon on rakentanut siihen 1600-luvun alkupuolella eräs Ruotsin puolelta Oulun kautta tullut Knuutinen (Knuutinen = Knuutinpoika?). Hänestä polveutuu koko laaja savolainen Nuutisen suku, joka juuri Siilinjärvellä on vieläkin runsaasti edustettuna, omistaen vielä vanhat sukutilansa Arolan ja Pekkalan maat. V. 1579, ns. vanhan vainon aikana, jolloin Karjala kuului Venäjälle ja Savo siis oli Ruotsin vallan alla olevan muun Suomen rajamaakuntana, "polttivat venäläiset yhden talon Kasurilassa", kuten eräässä vanhassa kronikassa sanotaan, josta näemme, että jo silloin nämä seudut olivat asuttuja.
Muuten kansa kertoo vielä nykyäänkin näiltä "vanhan vainon" ja Suomen sodan ajoilta, w. 1808-09, monta huvittavaakin tarinaa.
Niinpä kerran tuli Arolaan parvi venäläisiä sotamiehiä, ottivat navetasta lehmän, teurastivat sen kujassa (navetan ja heinäladon välisessä katoksessa), paloittelivat ja paistoivat roviossa pellolla lihat ja söivät ne. Sitten meni muuan upseeri ja pari sotamiestä talon talliin, päästivät irti komean syöttiläsoriin aikoen viedä sen mukaansa. Mutta tuo oli jo isännästä, suurista voimistaan kuuluisasta Ukko Arolaisesta (Aron Knuutisesta), "liikaa leikiksikin". Hän meni ottamaan hevosta pois ryöstäjiltä ja lyödä paukautti heti talliin tultuaan toista sotamiestä puulapiolla hartioihin niin, että mies meni "topertoinnuksiin", lapionvarsi katkesi ja terä lensi toisen sotamiehen sääreen niin kovalla vauhdilla, että kinttu katkesi. Upseeri veti sapelinsa tupestaan, alkaen tavoitella sillä lyödäkseen Arolaista, joka nyt oli aseetonna. Lapionvarresta ei ollut paljon apua, joten ukon täytyi paeta tupaan ja lukita ovi mennessään. Upseeri huusi avukseen karjakartanon takana leirissä olevia sotilaitaan. Heidän avullaan saatiin murretuksi tuvanovi auki. Tähän oli mennyt kuitenkin aikaa sen verran, että Ukko-Arolainen oli ennättänyt paeta työntäytyen tuvan karsina-ikkunasta, lasittomasta, sivuun työnnettävästä puukannellisesta luukusta ulos ja kartanon suojassa juosta läheisen tuuhean kuusikon (joka nykyisin on ensiluokkaista peltoa) läpi venevalkamaan Siilin rantaan ja soutaa järven taakse Laukanrannan salolle.
Aron Knuutinen oli muuten kooltaan kerrassaan jättiläinen ja ruumiinvoimiltaan sen mukainen. Niinpä hän kerran oli kantanut olallaan ja käsivarrellaan kokonaista 50 kpl aidaksia, siis vankan hevoskuorman.
Saman sodan aikana oli niinikään tullut venäläislauma Kuopiosta päin jo äsken mainittuun Jysänkosken taloon. Ryssät alkoivat omalla luvallaan rohmuta talon ruokavaroja. Tämä ei ollut tietenkään mieleistä talonväelle, kaikkein vähimmän talossa "ruokamiehenä" olevalle hupsunsekaiselle kulkurille, jota sanottiin Villi-Vänniksi. Hän sieppasi korennon, alkaen sillä "mykytellä" venäläisiä. Nämä kyllä koettivat sohoa pistimillään Vänniä, mutta kun tuo riivattu teuhasi kuin väkkärä milloin maassa, milloin hypäten korkealle ilmaan korennon varassa, niin eivät ryssät taitaneet "villille" mitään. Ja kun Vanni tuontuostakin riehumisensa lomassa antoi aika muksauksen korennollaan, ei vihollisten auttanut muu kuin mennä noloina matkoihinsa polittaen ja ristinmerkkejä tehden, luullen kai Vänniä "pirun riivaamaksi".
Villi-Vannista kerrotaan muitakin juttuja, esimerkiksi, kuinka hän kerran vedon uhalla juoksi pidellen kiinni säikäytetyn varsahevosen hännästä, ja hänellä oli vielä kahdeksan kannun täysinäinen, puinen piimälekkeri selässä, yli kolmen kilometrin pituisen taipalen Jysänkoskelta Siilinmyllylle; tai kuinka hän sivaltaen ensin piiskalla irtonaista hevosta saaden sen täyteen laukkaan hyppäsi takaapäin juosten sen selkään seisomaan.
Kerran taas "vanhan vainon aikana" tuli muutamaan Kasurilan taloon kymmenkunta mustapartaista kasakkaa. Taisi olla nykyisen Miettilän paikalla. He valtasivat talon ja ajoivat sen asukkaat "seiväs selässä" pellolle. Sitten he rupesivat "voittonsa" johdosta syömään ja juomaan, humaltuen ennen pitkää kaikki, paitsi tuvan katolle asetettu vahti, joka tähysteli sieltä seutua.
Talon poisajetut asukkaat keräsivät kylältä suuren joukon aseilla varustettuja miehiä ja lähtivät karkoittamaan vihollista kodistaan. Jokainen taittoi metsästä tuuheaoksaisen pienen kuusen, ja sitä edessään pitäen miehet rupesivat joka taholta lähestymään ryssien valtaamaa taloa, siten päästäkseen huomaamatta lähemmäksi sitä. Mutta vartija katolla oli virkku toimessaan, huomaten "metsän" lähestymisen. – A messä lähenee, messä lähenee! huusi hän lakeistorvesta tupaan, varoittaen siellä olevia tovereitaan. Mutta nämä eivät ymmärtäneet, mitä "messän läheneminen" merkitsi, ennen kuin suomalaiset vartijan ammuttuaan ryntäsivät tupaan ja tappoivat suustaladattavilla rihloillaan ja viikatteillaan kaikki venäläiset. Ryssien ruumiit haudattiin hiekkaharjuun Husonlammin eteläpäähän, nykyisen kylätien sillan korvaan.
Sen sillan alle oli kätketty sota-aikana aarre, suuri kuparikattilallinen kulta- ja hopearahoja, jotka saa se, joka juhannusyönä sillalla teurastaa mustan härän. Ihme kyllä ei kukaan ole täyttänyt näin helppoa tehtävää! Suurin syy tähän taitaa olla siinä, ettei enää uskota aarteen olemassaoloa.
Vaikka on niissä aarrejutuissa toisinaan perääkin. Niinpä kerran tässä samassa Kasurilan kylässä "unikakkiainen" neuvoi eräälle talon tytölle aarteen naapuritalon saunan perästä. Heti herättyään tyttö meni kaivamaan pellonpiennarta neuvotusta paikasta ja, ihme kyllä, löysi sieltä metrin syvyydestä maan sisästä kookkaan tuohisellisen vanhoja ruotsalaisia hopearahoja. Vuosiluvuista päättäen oli rahat piilotettu w. 1808-09 sodan aikana. Ja v. 1839 Kasurilassa Martikkalan pellosta löydettiin aarre, hopeaesineitä ja rahoja.
Vielä tietää kansa näillä seuduilla kertoa monta muuta mielenkiintoista ja hauskaa tapahtumaa Siilinjärven-Kasurilan seudun kehityshistoriasta vanhoilta ajoilta. Sellaisia kotiseutututkijoille kiitollisia aiheita olisivat venematkat Kuopioon, voilastien viennit jopa Pietariin saakka ja lankunvedot sekä hupaisat jutut seutukunnalla eläneistä "suurmiehistä" Vokkolaisesta, silmänkääntäjästä Kuikka-Koposesta, Pekka Ukkosesta, joka kesähelteessäkin kulki kerjuumatkoillaan pitkäkarvainen lammasnahkaturkki yllään, Lusperista ja muista kansanhumoristeista.
Matkailijaherrat kävivät Kasurilankylän laitamalla komeana kohoavalla Kasurilanmäellä, eivät kuitenkaan sen metsäisellä, 210 m korkeudella mp:sta olevalla huipulla asti, vaan Kasurilanmäen selänteen itäpään, ns. Luvemäen aukealla Kalkkikalliolla, jonne oli mukava nousu maantieltä, Satulamäen mökin tienoilta. Tuolta vuolu- ja kalkkikivikalliolta eli Kokkokalliolta, jossa juhannustulia usein on poltettu, oli varsin viehkeä näköala Kasurilan kyläaukean yli Siilinjärvelle ja Jysänkosken kapean kannaksen taakse Juurusveden pohjoisselälle ja Kuuslahdelle. Etäisellä ilmanäärellä näkyi Kinahmin valtava selännekin korkeana ja pitkänä, anastaen hyvin hallitsevan sijan näkymässä. Siellä Piekäälänmäen sekä Heinäahon ja sen naapuritalojen pellot selvästi "paistoivat", samoin niistä melkoisesti itään päin sijaitseva Saramäki, jonka vainioisella lakitasanteella talo kuvautui eristyneisyydessään kuin ritarilinna vuoren huipulla.
– Kyllä tämä Savo on sentään..., aappiloi pankinjohtaja. Mutta ei sanonut enempää. Katseli vain ihmettelevän ja ihastelevan näköisenä.
Jonkinlainen nähtävyys on myös Husonlampi syvässä haudassaan Taulumäen talon kohdalla, hiukan syrjässä maantiestä. Kalkkikalliolta palatessaan retkeilijät näkivät senkin.
Ja sitten he oijustivat hauskoja, kuivia kangasteitä myöten katsomaan toisia ihania kangaslampia, Ukonlampia ja Aumanalaista, jonka läheisyydessä varsin merkillisten, hyvin syvien kangaskuilujen ympäröimänä, korkealla mäntymetsäisellä harjanteella sijaitsee Tarinaharjun keuhkotautiparantolan uhkea, suuri rakennusryhmä, jossa kuului olevan lähes 200 sairassijaa. Tarinaharjun kankaan kuilut, muutamat aivan lähellä rautatieasemaakin sekä kirkkoa, ovat kerrassaan erikoislaatuisia nähtävyyksiä. Suksihyppyrimäkikin, maamme suurimpia, on siellä. Kirkon tienoilla yhtyy kaksi huomattavaa someroharjua, joista toinen haarautuu länteen päin, Maaningan pitäjän puolelle, ja toinen pohjoista kohti, jossa se katkenneena jatkuu halki Lapinlahden, Iisalmen ja Vieremän pitäjien, päättyen vasta niin kaukana kuin Pohjanlahden rannikon läheisyydessä. Siilinjärven pitäjässä, kirkonkylän ympäristössä on muutamia erittäin kauniita järviä – Siilinjärvi, Sulkavat ja Kevätön, jonka rannalla sijaitsee piirimielisairaala Harjamäki, monirakennuksinen kuin pieni kaupunki.
Siilinjärven maisemissa kuvautuu selvästi Pohjois-Savon ominainen, leppeä luonnonkauneus, joka lienee muovannut laatuisekseen Savon kansan luonteenlaadunkin.
Siilinjärven tienoot ovat tunnetut poikkeuksellisesta viljavuudestaan ja rehevästä kasvillisuudestaan. Erittäinkin Kasurilankylän tienoilta on löydetty useita harvinaisia kasvilaleja, Siilinjärvestä mm. harvinaisia vesikasveja, kuten haarapalpakkoja, punalumpeita, kurjenmiekkoja ja jokileinikköjä. Syvältä suosta on löydetty runsaasti muinaiseen maailmanaikaan täällä kasvaneiden vesipähkinöiden hedelmyksiä. Hietaisilla pellonpientarilla kangasmetsän läheisyydessä tavataan muutamia hyvin muukalaistuntuisia kasvilajeja, mm. peltokierto, neidonkieli ja monisädetyräkki. Harvinaisia sammallajeja myös tavataan. Siilinjärven erikoislaatuista kasvistoa monet tiedemiehet ovat tutkineet, enimmän oman pitäjän mies, pastori ja kansakoulunopettaja Olli Kyyhkynen, joka on tehnyt kasvitieteellisiä kirjojakin.
Peltomaiden hedelmällisyydestä johtuu tietenkin maanviljelijöiden hyvineläväisyys. Kasurilassa ovat vauraimpia taloja Pekkala, Vilhola ja Miettilä. Pekkalan Martti ja "Viliholan Iikki" kilpailevat karjantuotteliaisuudessa. "Se Martti-pullukka siinä tuntuu kiäntyneen jo enssijalle", sanottiin. Maataloustuotteilla on hyvä menekki jo omalla paikkakunnalla, keuhkotauti- ja mielisairaaloissa, Tarinaharjulla ja Harjamäellä, sekä "Siilinpiän mualjkylässä", jossa on paljon maattomia ja karjattomia asukkaita, "ja uppoohan sitä jonniivverran ruokapuolta semmoseen mualimankaupuntiin ku Kuopioon", se kun ei ole etäällä ja kun sinne nykyaikana "tiältä hyvät kyijit vettää monenlaiset".
Hengenviljelynkin alalla ja yleensä seuratoiminnassa Siilinjärvi on Savon ja samalla varmasti myös koko maamme kehittyneimpiä seutukuntia. Siellä on nuorisoseura, maamiesseura, urheiluseura Ponnistus, marttayhdistys, hevosystäväinyhdistys ja pari laulukuoroa, "ja liekkö heitä vielä muitai". Vanhin näistä yhtymistä on entisen Taulumäen Aaron perustama voimistelu- ja urheiluseura Ponnistus, "jolla ikkee kohta kolomisenkymmentä vuotta". Se on Pohjois-Savon vanhin ja maamme vanhimpia maalaisurheiluseuroja. Nyt on Ponnistuksella oma urheilukenttä suojeluskunnan talon edustalla. Kentän juoksurata on siitä harvinaislaatuinen, että se on päällystetty tiilimurskalla. Seura on tunnettu perustamisajoistaan asti hyvin toimintatarmoiseksi, varsinkin kilpailujen ja juhlien järjestäjänä. Niinpä nytkin, retkeilijäherrojen, toimittajan ja pankinjohtajan oleskellessa tuolla paikkakunnalla, sattui pidettäväksi Ponnistuksen 25-vuotisjuhla urheilukilpailuineen.
14.
PÖLJÄN SAVUTUPAMUSEO.
Seuraavana aamuna pankinjohtaja ja toimittaja lähtivät ensimmäisessä junassa vain muutamien kilometrien päässä Siilinjärven pohjoispuolella olevalle kuuluisalle Pöljän pysäkille, josta tunnettu savolainen kirjailija Viänäs-Kalle kerran matkusti "palamupuihen siimekseen". Retkeilijäherrat olivat näet "sen Paunuksen volohun" koululla muun puheen lomassa ohimennen sattuneet kuulemaan mainitsevan Pöljän kotiseutumuseon. Se oli tietenkin katsottava. "Ostakee vuan seisakejunalippu Itäkallion yljkäytävälle tahi tavallisen junan piletti itelleen Pöljän pysäkille. Kummastakkii paikasta on kilometrin matka Pöljän kansakoululle, jonka tonttialuveella pienessä savupirtissä se museo on." Niin oli neuvottu ja lisätty, että "oishaan siellä Pöljällä muitai nähtävyyksiä museoi lisäks – sekkii pakinanpitäjä, se temokraatin Sasu Punanen, joka aina Helsingistä tulloo Pöljälle kommeeseen huvilaasa kesälommoosa viettämää, sehä on syntyjään kuopiolainen, satulasepän poika, ja Pöljällähän se pittää kesäkorttieriijaan toinennii veleho, se iiässäkoon karja-akronohvi Nissis-Tatu, melekeen Sasua vielä etövämp juttu- ja vitsimies; sitä teijän pitäsj puhutella."
Pöljän pysäkillä saatiin tietää museon avaimen olevan joko Lassilassa tai kansakoulussa.
Avain löytyi Lassilasta, hyvin vauraan näköisestä, näihin aikoihin asti erittäin suuripuisista ja laajoista tukkimetsistään kuuluisasta talosta. Avain oli talon emännän, opettajatar Elsa Väänäsen huostassa. Pitkämatkaiset museonkatsojat – muuten kuulemma ensimmäiset pitkämatkaiset – "tuntemattomat tuttavat", heti pyydettiin istuutumaan kahvipöydän ääreen. Se oli hiukan yllättävää. Mutta oltiinhan Savossa. "Keritään tässä vielä se museokin katsoa", sanottiin rauhallisesti matkalaisille.
Ja kerittiinhän se. Siinä se olikin aivan lähellä, muutamien satojen metrien päässä tuosta talosta, kivenheiton takana maantieltä syrjässä, metsikön laidassa. Tielle saakka näkyi selvästi pienen, puulakeistorvisen tupasen seinältä valkealta pohjalta puolen metrin korkuisin kirjaimin sana: KOTISEUTUMUSEO. Siitä huolimatta automatkailijatkin, joita kulkee erittäin paljon nyt Kallaveden yli vievän maantien valmistuttua, ajaa huristavat kuulemma komeasti ohi. He eivät havaitse sivuuttavansa siinä yhtä Pohjois-Savon monista varsin huomionarvoisista, vaikka kovin vähän mainostetuista nähtävyyksistä. Aivan lähimatkaisia lukuunottamatta vain verraten harvat ympäristöseutulaiset ja ulkokuntalaiset kunnioittavat käynnillään museota. Sillä se ei ole vielä "tullut huutoon". Pöljäläiset kuuluivat kyllä huomanneen museonsa olemassaolon ja he ovat museotaan kaikin tavoin vaalineet. Opettajatar Väänänen, kotiseutumuseohankkeen sielu ja alkuunpanija, kertoi mieltälämmittäviä piirteitä tuosta alttiudesta. Hän mainitsi mm., että kun museohanke sai alkunsa Rietilästä kansakoululle oppilaiden piirustusmalliksi tuodusta vanhasta, puisesta kaksikorvapiimätuopista, josta tuli kotiseutumuseoesine n:o 1, ja kun opettajatar Väänänen, neuvoteltuaan muutamien asianharrastajien kanssa, Pöljän Kalliolammilta, parin kilometrin päästä koululta, 1200 markalla osti kotiseutumuseorakennukseksi maanviljelijä Yrjö Väänäsen omistaman, v. 1874 rakennetun savutuvan, niin pöljäläisten kotiseuturakkaus ja museoharrastus ilmeni jo heti alussa hyvin kauniilla tavalla: museotuvan muuttajaistalkoihin tuli kolmattakymmentä miestä ja hevosta. Ja kunnon pöljäläiset ovat myös myöhemmin varsin vireästi muistaneet museotaan. He ovat käyneet sitä katsomassa, tutkimassa ja siitä oppimassa, samalla he ovat tuoneet museoon vanhaa ja katoavaa tavaraa kaikenlaista, aivan ilmaiseksi. Niinpä tässä aivan äskettäin muuan hyvin köyhä mies lahjoitti vanhan, suustaladattavan luotipyssyn. Sekin arvokas anti tuli hyvään tarpeeseen museon kokoelmien täydennykseksi, sillä sellaista vanhanajan asetta, käytännössä nyt jo harvinaiseksi käynyttä työkalua, ei ollut vielä Pöljän museossa. Vaikka siellä näkyi olevan useita sellaisia esineitä, joita puuttuu suuremmistakin museoista.
Savun puremaan tupaan sijoitetuista lähes kahdesta ja puolesta sadasta esineestä pistää silmään ensinnä museon tiettävästi vanhin esine, leikkauksin ja maalauksin koristeltu, jykevämallinen pöytäkaappi. Siinä on vuosiluku 1701. Hyvin vanha on myöskin suuri tuvanpöytä, johon on leikattu luku 1783 ja jossa muistitietojen mukaan vv. 1808-09 sodan aikana ryssät sapeleillaan paloittelivat lehmänlihaa. Pöytälaudassa näkyykin sapelin viiltojen jälkiä. Pöytä tuotiin museoon Pöljän Lintuniemestä. Pöydällä lukutelineellä oleva kunnianarvoisa vanha Raamattu myös herättää museossakävijän huomiota. Tämä Raamattu, joka on "prändätty v. 1776", haettiin museoon Mikan Kokkolasta, Pöljältä. Sieltä saatiin hevoskuormallinen muutakin museotavaraa, kaikkiaan nelisenkymmentä vanhaa esinettä.
Tässä ei ole mahdollista luetella läheskään kaikkia huomattavimpiakaan
museossa olevia, vanhoja ja nyt harvinaisia esineitä, kauan sitten
kaikkialla maassamme käytännöstä pois joutuneita puu-, rauta- ja
tuohitavaroita. Mainittakoon vielä kuitenkin mm. sellaiset
harvinaisuudet kuin avaimella lukittava lehmänkellon kaulakannin
("panta"), vanhoja kuparirahoja (vanhin vuodelta 1715), 7 ns.
karsikkolautaa (maisteri Lauri Korhosen keräilyharrastuksen tulos),
kaunis merkkuuliina vuodelta 1793 sekä vesipähkinöitä ja tutkittaessa
kivikauden aikaisiksi havaittuja astiankappaleita.Erittäin ilahduttava asia on edellä mainittujen karsikkolautojen talteenotto, noiden Savossakin ennenvanhaan käytettyjen, huomattujen vainajien jonkinlaisten muistotaulujen saanti museoon. Vainajien, useimmiten perheen päämiehen, hautajaisten jälkeen leikattiin vainajan nimi ja kuolinvuosi asuinpaikan läheisyydessä olevan jonkin suuren puun kylkeen tai myöhempinä aikoina myös maalattiin lautapalaan, joka naulattiin vainajan ruumiin säilytysaitan tai riihen seinään. Pöljällä on vieläkin tällainen karsikkopuu (alaoksat karsittiin, että muistoleikkaus näkyisi paremmin) ja Pöljän Lassilan aitan oven yläpuolella on, kuten retkeilijät havaitsivat, laudanpätkä "karsikkona": Juho Väänänen 1891.
Museossa olevat vesipähkinät löydettiin äskettäin Pöljältä Mikankylän Niskalan suosta, syvältä maan sisästä. Tämä on vesipähkinän pohjoisin löytöpaikka. Nykymaailmassa vesipähkinää – lauhan ilmanalan kasvi – tavataan vasta niin etelässä kuin Saksassa. Vesipähkinälöytö siis todistaa Suomessakin muinoin, tuhansia vuosia takaperin, vallinneen leudon ilmanalan.
Pöljän kotiseutumuseon mieltäkiinnittävimpiä harvinaisuuksia ovat myöskin v. 1928 Pöljällä Harjun talon maalla tohtori Sakari Pälsin johdolla muinaistieteellisiä kaivauksia tehdessä löydetyt kivikautiset astiankappaleet (savea sekä kasvikuituja ja savea sekaisin käytetty valmistusaineksina).
Pöljän museoon kannattaa tutustua. Museo on jo nyt varsin huomattava, suuren kiitoksen ansaitsevan harrastuksen ja innon kaunis, arvokas tulos. Niin päättelivät retkeilijät vielä samana päivänä matkustaessaan takaisin Siilinjärvelle. "Myöskin Nerkoolla, lähellä Iisalmea, tämän saman radan varrella, kuuluu olevan kotiseutumuseo", tiesi toimittaja.
Pöljän merkkimiehiä Sasua ja Tatua ei tullut tavatuksi.
15.
"SOITTO- JA MAKUUTAITEILIJA" ROASKA.
Majailupaikassaan Siilinjärven kirkonkylän kansakoululla pankinjohtaja ja toimittaja päivät "lietsussa" kuljeskeltuaan illoin istuivat puoliyöhön saakka Paunus-opettajan ja muun talonväen kanssa tarinoiden. Kyllä siinä tuli paljon pakistuksi sellaistakin, jota "ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". Eräänä iltana muutamakseenkin käännähti puhe savolaisiin kansanrunoilijoihin, mm. rautalampelaisiin Pentti Lyytiseen ja Kaarlo Hemmo Tiihoseen, joka äsken sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkin, sekä siilinjärveläiseen eli oikeammin kasurilankyläläiseen Aaron Gustavi Nuutiseen (kauan vainajana jo). Opettaja näytti retkeilijäherroille viimeksimainitun, yleisesti vähemmän tunnetun kansanrunoniekan alkuperäisen, tuohikantisen niteen "lauluteuksia". Vieraat lueksivat sitä mielenkiinnoin.
– Mutta yks Siilinjärven nähtävyys teillä taitaa olla vielä kahtomata, sanoi Koulun-Paunus retkeilijäherroille, työhän että ou kait vielä nähnä siilinjärveläisen merkkimiehen Roaskan hautapatasta, tuolla hautuumualla.
– Emme ole nähneet, vastasi toimittaja, sitä meidän pitää käydä katsomassa, mutta kyllä minä sen Roaskan itsensä näin ennenvanhaan näillä main kesiäni viettäessäni. Muistan kuinka hän vanha sotilassinelli päällään, viululaatikko kädessään maantiellä talosta toiseen kulki ja iltamissa esiintyi ammattisoittajana.
– Oliko se miten muutenkin tavallista merkillisempi mies? kysyi pankinjohtaja.
– No, kyllä se oli, vastasi opettaja, siitä kävis pitkänlaiseks suusanallisesti kertoo, ja kun minulla ei nyt ou siihen aikookaan, minun täytyy lähtee yhteen kokkoukseen seurantalolle, niin minä otan tuolta kirjahyllyltä tohtorj Havun kirjuttaman teoksen Kauppis-Heikki – siitä suatta, jos ei ou ennen tullu luetuks, – selevityksen, mikä mies olj Roaska.
Opettaja antoi kirjan, hän lähti ja toimittaja ryhtyi illan kuluksi sivulta 300 alkaen ääneen matkatoverilleen lukemaan:
– Kauppis-Heikin romaanissa Savolainen soittaja kuultaa todellisuusaines aivan selvästi läpi. Ken tuntee Kauppis-Heikin, tämän kyvykkään savolaisen kirjailijan elämänvaiheet, voi siitä vaikeudetta niitä seurata. – – – Romaanin Parta-Jaakko on muuan Janne Kauppinen – – –. Simo Kurkisessa on jonkinverran erästä kiertävää uskonnollisten kirjasten kauppiasta – – –.
Siirtyäksemme sitten kirjan toiseen päähenkilöön Veerti Haveriseen eli Havurinteeseen, ei hänkään ole mielikuvituksesta otettu. Päinvastoin on Pohjois-Savossa elänyt tällainen kansanomainen soittaja. Tämä Eero Tuovinen eli "Roaska" on syntynyt lokak. 3 p:nä v. 1862 Kuopion pitäjän Kehvonkylässä Särkijärven talossa. Sinne oli hänen isänsä aikoinaan tullut kotivävyksi Maaningalta. Tuovisten kotiseutuna pidetään Maaningan Käärmelahden Pistekangasta (ei Lapinlahden Karvasalmea, vaikka siellä on nykyisinkin Tuovisten asuma Roaskalan talo).
Eeron isoisän isä oli ollut taitava pyssyseppä, arvossa pidetty mies ja myös omanarvontuntoinen. Hänen kerrotaan sanoneen: "Jos et tunne Tuovista, niin pane Roaskaa lisäksi." Lisänimi Roaska oli unohduksissa, kunnes oli taas uudistunut Eeron kera siten, että hän oli kerran maininnut tuon sutkauksen, josta nimi oli häneen tarttunut.
Jo nuorena oli Eero ollut innokas viulunsoittaja, vaikka saikin aluksi yritellä omatekoisella päreviululla, jossa oli kielet hevosen jouhista. Kauan hän ei siihen tyytynyt, vaan teki sikarilaatikosta toisen. Siinä oli ollut oikein viulunkaula ja oikeat kielet. Nyt hän saattoi mennä jo paikallisten soittajamestarien oppilaaksi. Myöhemmin Eero teki oikean viulun.
Kaksikymmenvuotiaana Tuovinen meni vapaaehtoisena sotaväkeen palvellen torvensoittajana Kuopion pataljoonassa. Sotamiehen sidottu elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt, ja niin tuli hän tehneeksi tuttavuutta arestin kanssa. Kun ei rankaisemisesta ollut apua, vapautettiin hänet sotaväestä kesken palvelusaikaansa muka epänormaalina.
Eeron isä oli Kehvolta siirtynyt talolliseksi Kuopion Toivalaan sekä sieltä vuokramieheksi Kelloniemeen, lähelle Kuopion kaupunkia. Sinne Eero lähti aluksi, mutta kun isä jätti paikan v. 1895, jäi Eero kodittomaksi. Isä kuoli v. 1904. Eero oli jo isänsä kotona asuessaan niin innokas kirjallisuuden harrastaja, että piti kirjoja työmaalla, niitä ruokalepoaikoina lueskellen.
Kotoa lähdettyään Eero hankki elatuksensa viulunsoitolla ja puuastioita tekemällä. Myöhemmin hän valmisti pääasiassa suksia, oikein sadoin parein, sekä lapioita ja muita maataloustyökaluja saaden tuotteistaan palkintoja näyttelyissä.
Tunnetuimmaksi Eero Tuovinen tuli soittajana. Hän kävi soittamassa kaikenlaisissa juhlatilaisuuksissa, iltamissa, häissä ym., etenkin Kuopion, Maaningan ja Lapinlahden pitäjissä. Kortteeripaikkanaan hän piti etupäässä Pyylahden taloa, joka sijaitsee ehkä parin kilometrin päässä pohjoiseen päin Siilinjärven nykyisestä kirkonkylästä. Kun Roaska oli iloluontoinen ja hyväntahtoinen, oli hän hyvin suosittu. Soittajana hän oli taitava ja lisäksi hänellä oli aina varastossa hauskoja juttuja. Palkkaa hän ei koskaan määrännyt, sanoi vain kysyttäessä: "Enempi parempi, antoo mitä tahotta" tai sanoi hattuun "kolehtia" kerätessään: "Paksu lantti, paksu lantti." Soittomatkoillaan Tuovinen oli emäntien vieraana kysyen: "Saisko teiltä vaihtoo pelillä leipee?" ja alkoi soittaa viuluaan. Syötyä hän sanoi: "En häpäise talloo maksamalla ruokoo", kiitteli ja kätteli emäntää ja isäntää ja pyysi käymään luonaan, vaikkei hänellä ollut vakinaista asuinpaikkaa.
Tuovinen valmisti itse perin yksinkertaisen ruokansa siellä missä joskus pitempään viivähti, pesi ja korjasi pukimensa ja otti mielellään vastaan vanhoja vaatteita. Hän tupakoi ainoastaan, jos hänelle tarjottiin piippuun pantavaa. Kokonaiset sikarit ja savukkeet, mitkä sattui saamaan, hän pisti viululaatikkoon ja myi muille. Tulojaan hän osasi lisätä sillä, että näytteli viidestä pennistä (myöhemmin kymmenestä pennistä) pitkää partaansa, minkä muuten piti piilossa povellaan. Eikä tuo parta aivan tavallisia ollutkaan, sillä luotettavan mittauksen mukaan se oli 85 sentin pituinen.
Suorastaan naurettavan tarkka, itara elintapa varmaan vei Roaskan
ennenaikaiseen hautaan. Hänellä oli heikko vatsa, joka ei sietänyt
kuivaa ruokaa. Ja hän kidutti itseään nälällä, mutta saatuaan ruokaa
ilmaiseksi hän söi niin paljon, että usein sairastui. Kuopiossa
toimitettu mahalaukun suunleikkaus näytti johtavan hyviin tuloksiin,
mutta ennenaikainen työhön tarttuminen sairaalasta päästyä mursi vielä
heikot voimat. Sulkavan Jääskelässä (lähellä Siilinjärven asemaa
asuessaan) lähti Roaska metsästä suksipuita hakemaan ja niitä olalla
kantaessa varmaankin leikkauksen ompeleet mahassa ratkesivat. Tuli meno
uudestaan sairaalaan ja siellä kuolema tapasi miehen muutamien päivien
perästä, lokakuun 24 päivänä vuonna 1910. Vainajan hautapatsaassa
Siilinjärvellä on hakattuna nuottipinta, alkusävelet hänen
mielilaulustaan, säkeistö Larin Kyöstin runosta Kulkurin kannel
("Kulkurin lauluja", 1899) ja kuuluu seuraavasti: Kannel on mulle kumppani
ja tunteeni tuoksun tuoja,
koivusta pohja on, kuusesta kansi
ja kaiun on antanut Luoja.Roaska lausuili mielellään Suonion runoa Laiskuuden ylistys:
Ole laiskana, veikko, sitten ei raukene ruumis;
hautahan aikaiseen vaiva ja puuha sun veis.
– – –
Ei työjuhtien luokse runotarkaan koskaan käy.Roaska esiintyi muka laiskana. Siksi hän testamentissaankin käytti itsestään nimitystä "soitto- ja makuutaiteilija". Mutta ei hän silti laiska ollut, vaan ahkeroi omalla tavallaan hyvinkin uutterasti. Hänen oli tapana sanoa Suomen tarvitsevan työmiehiä, jotka jaksavat elättää "tämmöisiä vutjakkeitakin".
Eero Tuovisen nimen säilyttää jälkimaailmalle lähinnä hänen testamenttilahjoituksensa. Sitä varten hän kierteli paikasta toiseen ihmisten ihmeenä huutokaupassa ostamassaan kuluneessa sinellissä, jota piti koossa vyön virkaa toimittava nuora; sitä varten hän terveytensä menettämisen uhalla tyytyi äärimmäisen niukkaan ravintoon, että hän, jolla ei itsellään lapsia ollut, voisi keräämillään rahoilla muiden lapsien toimeentulon vaikeuksia vähentää.
Jo vuosia ennen kuolemaansa hän oli kauppias A. Fr. Väänäsen kera suunnitellut testamenttia ja tämä kirjoittanut konseptinkin, niin että kun kuolemantauti soittajan tapasi, oli helppo saada hänen viimeinen tahtonsa lopullisessa muodossaan paperille.
Testamentissaan Tuovinen määrää, että hautaus- ja hautamerkkikustannuksista ylijäävästä omaisuudesta on muodostettava "Soitto- ja makuutaiteilija Eero Roaskan rahasto", jonka tulee omistamaan Siilinjärven seurakunta. Rahasto on aluksi kasvatettava 50.000 markaksi, jonka jälkeen 2 prosenttia lisätään pääomaan ja hoitokustannusten ylijäämä käytettävä "raskauden tilassa ja lapsivuoteessa olevien rehellisten ja terveiden aviottomien äitien avustamiseen ja hoitoon, sielun ja ruumiin puolesta terveiden aviottomasti syntyneiden etupäässä varattomien lasten kasvatuksen avustamiseen aina viiteentoista ikävuoteen saakka." Jos lapsissa huomattaisiin erikoisia taipumuksia soittoon ja lauluun, niin olisi heille valmistettava tilaisuutta taipumustensa kehittämiseen. Rahaston kasvettua sataantuhanteen markkaan käytetään enää yksi prosentti pääoman kartuttamiseen.
Testamentin tekijä toivoi, että joku hänet hyvin tuntenut henkilö kirjoittaisi hänen elämäkertansa. Lapset, joille avustusta annetaan, on kasvatettava etupäässä vanhempiensa luona tai hyväksi tunnetuissa perheissä. Kasvatuslaitoksia ei saisi perustaa. Jos rahaston varat sallivat, on avustuksen nauttijoita heidän tultuaan lailliseen ikään autettava halpakorkoisilla lainoilla.
"Toivoisin, että kassan varojen nauttijat etupäässä koettaisivat kehittyä itsekasvatuksen kautta toimeliaiksi työihmisiksi, eivätkä kuluttaisi itseänsä ja varojansa mielestäni turhassa koulunkäynnissä."
Viimeksimainittu kohta johtui siitä, että Tuovinen ei ollut mikään koulujen ystävä, aikoipa panettaa testamenttiinsa sellaisen määräyksen, ettei lapsia saisi ensinkään käyttää koulussa. Hänessä asui jonkinlainen epäluulo "herroja" kohtaan, ja hänellä oli tapana sanoa, ettei hän ole kapitalisti eikä sosialisti, vaan kapinalisti, kai tarkoittaen sillä, ettei hän ollut tyytyväinen oleviin oloihin.
Kun Tuovisen kuoltua ruvettiin ottamaan selvää hänen omaisuudestaan, huomattiin se suuremmaksi kuin oli osattu aavistaakaan. Hänen rahojaan oli ollut lainattuina, mutta tavallisimmin velkakirjoitta – siihen määrin hän luotti ihmisiin. Kun joku teki velkakirjan, jätti Tuovinen sen velallisen haltuun tuumien, että sieltäpä se löytyy. Perunkirjoitukseen tuli velkakirjattomia velallisia paljon, ja on saattanut jäädä tulemattakin. Täten ja huutokaupasta keräytyi Roaskan kuolinpesälle omaisuutta yhdeksisen tuhatta markkaa, mikä ei ollut silloin mikään vähäinen määrä, varsinkin kun se oli pienistä eristä kerätty.
Summa kasvaa nyt rauhassa päästäkseen kerran hyödyttämään Siilinjärven aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan.
Mistä Roaska, joka ei ollut avioton lapsi, sai ajatuksen ruveta keräämään varoja aviottomien lapsien hyväksi, on hämärän peitossa. Se vain tiedetään, että hän oli hyvin lapsirakas ja oli kovasti paheksinut erästä lasten hyväksi tehtyä testamenttia, jossa oli nimenomaan määrätty, että vain aviolapset tulevat siitä osallisiksi. Tuovinen joskus kertoili keräävänsä varoja maatilan ostoa varten, js mahdollista onkin, että hän aikoi sellaisen ostaa ja sen sitten testamentata lasten hyväksi. Tähän viitataan myös Kauppis-Heikin romaanissa.
Jos vertaa Roaskan tarinaa "Savolaisen soittajan" Veerti Havurinteeseen, tulee heti huomanneeksi, että kaikki se, mitä Veertistä puhutaan ennen hänen lähtöään kotoa, ei kuulu Roaskaan, vaan on joko mielikuvituksen luoma tai muiden elämäntarinain pohjalle rakentuvaa. Sen sijaan kuvaus soittajasta laivassa luonnehtii Tuovista erinomaisesti. Kuvaavana yksityispiirteenä mainittakoon, että Veerti laivassa puhuttelee tyttöjä "nessukoiksi" ja kyselee heidän sulhasiaan. Se oli aivan hänen tapaistaan. Kun tytöt sanoivat, ettei heillä ollut sulhasia, tarjoutui Tuovinen ja kosi samalla. Hän piti myös kirjaa varakkaista tyttäristä ja leskistä, mutta kukapa sellaisesta ryysyisestä ja saidasta kulkurista olisi huolinut, olipa hän miten hyvä soittaja tahansa, eikä tämä avioliittoa oikein todella liene aikonutkaan. Tuoviseen sopi myös, kuten edellä esitetystäkin käy selville, Kauppis-Heikin kuvaus ruoan anelemisesta ja tupakan tallentamisesta. Niinikään hän aviottomille lapsille antoi vehnästä ja muuta syötävää. Kirjassa mainitaan myös Veertin olleen sotaväessä.
Niin läheisissä tekemisissä kuin Veerti ja Ville Laulainen eivät soittaja ja kirjailija olleet, joskin kyllä tuttuja. Mm. oli Tuovinen käynyt Kauppis-Heikin luona Kehvolla. Sellaisia yhteisiä suunnitelmia, joista kirjassa kerrotaan, heillä ei liene ollut.
Kauppis-Heikkiä oli pyydetty kirjoittamaan Roaskan elämäkerta, mutta se oli jäänyt tekemättä, rajoittuen kaunokirjalliseen esitykseen "Savolaisessa soittajassa".
– Joo, sellainen oli Roaska, sanoi toimittaja ja asetti kirjan takaisin hyllylle, – kaikinpuolin harvinainen ja omalaatuisensa mies; muistan kuinka hän kerrankin raittiusseuran iltamassa Räimän Savolassa Kauppis-Heikin pitämän esitelmän jälkeen pakinoi muka juoppouden hyödystä, mutta siten, että itse asiassa puhuikin raittiuden puolesta. Hän sanoi vastustavansa raittiutta etenkin siitä syystä, että jos raittius voittaa, niin hän kuolee nälkään. "Tässä on esmerkiks tämä Matti (hän taputti erästä Mattia olkapäälle). Jos tämä soitattaa selevänä ollessaan, se antaa minulle 5 tahi 10 penniä, mutta jos se on ottanna parj ryyppyvä, niin antaa vähintään markan, pistipä kerran tuolla Viänälänrannalla kouraan kakssii markkoo."
– Onkos muita merkkimiehiä tällä seutukunnalla? kysyi pankinjohtaja.
– No, eipä oikeastaan, jos emme katso sellaiseksi Pyykankaan Jussi-vainaata. Hän kyllä, Juho Savolainen, Pyykankaan talon isäntä – Pyykangas on tästä rautatieasemalta muutamien kilometrien päässä Iisalmeen vievän maantien varrella, – niin se punatukkainen Jussi oli jonkinlainen nero tavallaan, etenkin "muistitaiteilija" ja suoraan sanoen hirvittävän tietorikas mies, joka varsinkin valtiollisten ja historiallisten tapahtumien ja vuosilukujen muistannassa ja tietämyksessä löi laudalta melkeinpä kenet tahansa, maisterit, tohtorit ja professorit, jokseenkin poikkeuksetta. Hän kävi usein suurien herrojen kutsumana antamassa "vierailunäytäntöjä" muistannassa ja tiedännässä, istuen sarkapukuisena ja pieksujaikaisena oppineiden herrojen seurassa pääkaupungin hienoissa, suurissa ravintoloissa ja klubihuoneistoissa. Ihmeteltävä oli sen miehen "pään terävyyttä". Ei siinä muu auttanut. Ja samalla sai kuuntelija monta hupaista hetkeä Jussin selvittäessä Savon murteisesti verkalleen vääntäen huumorinhöysteisesti jotakin asiaa, pitäen "esitelmää" esim. Venäjän valtakunnan historiasta, Suomen itsenäisyyspyrkimysten vaiheista aina Anjalan liiton ajoilta asti jääkäriliikkeeseen ja vapaussotamme onnelliseen päätökseen saakka. Monesti Jussi auttoi esitelmänpitäjiä välihuudahduksillaan mainitsemalla vuosilukuja sekä oikoen heidän tekemiään erehdyksiä. "Ihmeellinen mies", lausui moni maisteri tai tohtori puheensa tai esitelmänsä päätyttyä ja meni Jussin kanssa juttusille, saaden yhä enemmän ihmettelemisen aihetta.
Mutta eipä ihme, että Pyykankaan Jussi tiesi paljon, hän näet ei, etenkin keski-iästään alkaen, tehnyt juuri sanottavasti muuta kuin tupakkamälliä pureksien tutki kaiken maailman kirjoja sekä sanoma- ja aikakauslehtiä, aivan työkseen, päivät ja yöt melkein läpeensä, vain aamupuolella vähän nukahtaen.
Ja Jussia hartaampaa isänmaanystävää ei löytynyt toista. Hänen isänmaallisuutensa oli aivan liikuttavaa. Hän avusti jääkäreitämme Saksaan, vedätti elintarvekuormia Kuopioon suojeluskuntalaisille kaupungin valtausviikolla henkensä uhalla, välittämättä Sorsasalossa ja Kettulanlahden rannalla vaanivista punakaartilaispartioista, monista muista aseettomista urotöistä ja aineellisista avustuksista puhumatta.
Päättäväinen, itsepäinen, hiukan omituinen oli Jussi. Siinä suhteessa hän oli "Roaskan sukulainen". Kerrankin Jussi sängystä noustessaan vahingossa satutti päänsä suuren kaapin alaosan ulkonevaan kulmaan. Jussi haki heti sahan tuvan naulasta ja sahasi armotta kaapin nurkan pois. Monta muuta hauskaa juttua kerrotaan Pyykankaalaisesta.
Jussi kuoli – taisi olla silloin siinä puoliväliin kahdeksattakymmenvuotias – ollessaan resiinalla palaamassa yöllä Siilinjärven Suojeluskunnan iltamasta – äkkiä hän putosi kuoliaana radalle.
Pyykankaan Jussin, samoin kuin Roaskankin, kuolemaa surivat täällä kovasti kaikki.
16.
"SANARRIESKOO."
Retkeilijäherrat hankkiutuivat viettämään viikkokauden Siilinjärven itäpään puolella, Siilin ja Juurusveden välisellä kapealla vainiokannaksella sijaitsevassa Jysänkosken talossa, Antikaisten asuinpaikassa. Seppämestari Aarne Lappalainen sinne herrat vei omatekoisessa pienessä moottoriveneessään – "ilmaiseksi aivan, ei edes öljyn hintaa huolinut". "Monestihan sitä ajjoo reilataan paljo tyhjempeekii", sanoi vain, "ja minä tulen ens pyhänä käyttämään teitä kala- ja mehtäreissulla, kuten puhuttu". Niin sanoi ja lähti ajaa naputtamaan takaisin Siilinpäähän.
Jo ensimmäisestä olopäivästä alkaen pankinjohtaja ja toimittaja tunsivat olevansa melkein kuin kotonaan erittäin ihanalla ja rauhallisella paikalla, naapureista loitolla sijaitsevassa hyvärakennuksisessa ja siistissä, mutta miellyttävän "vanhanaikaisessa", todella viihtyisän "maalaisessa" talossa, sen sievillä kamaripuolilla, ilmavassa "vistissä", lokoisatunnelmaisessa tuvassa usein illoin tarinoimassa talonväen kanssa. Tai loikoilemassa kuivalla, kauniilla pihanurmella, etenkin suloisesti raukaisevien onkimis- ja uisteluretkien jälkeen. Silloin aina elämä tuntui miehistä valoisammalta ja jollakin tavoin täydellisemmältä kuin muualla. Tuon tunteen loi lämmin, kaiken kultaava auringonpaiste – punaiset rakennukset, heleänvihreä pihanurmikko, lahdenrantavainio keltaisine ruiskuhilaineen, pääskysen suvenriemukas siritys, pihakoivikosta kuuluva uunilinnun surunvoittoisa, hiljaisen vieno viserrys. Omituinen haikeus täytti toisinaan tällaisina hetkinä lehtimiehen mielen. Sillä tämä näkyvä ja kuuluva kaikki tuntui olevan sitä, mistä et milloinkaan pääse irti, menitpä minne tahansa, kunne kulkenet, kurkottelitpa kuinka kulttuurin lähteille ja koetitpa vaikka miten unohtaa, kovettaa sydämesi, tekeytyä tunteettomaksi; täältä ei olisi sinun, mies, milloinkaan pitänyt joutua sinne kauaksi, vieraille veräjille, maailmankululle, jossa et ole voittanut mitään.
Näin hän mietti monesti. Mutta toverillensa pohjalaispankinjohtajalle mies mainitsi vain kerran välinpitämättömän huolettomasti, todelliset tunteensa salaten:
– Tämähän nyt alkaa tuntua vähän noin niin kuin "ihmisarvoiselta elämältä".
Sellaista oli miesten olo poutaisina päivinä, mutta turvallisen rauhaisan tunnelman loi myöskin sadepäivän vesipisaroiden putoilun rapina vaateaitan pärekatolla, jonka suojassa sängyssä "kesäherrat" kellivät "hyviä puheita" pitäen.
Mutta vielä parempia puheita pidettiin talon tuvassa aina iltaisin väen työstä tultua. Vanha ja nuori isäntä, tytäremäntä, renki ja päiväläinen sekä kaksi piikapalkollista, usein myös lahden takana pienellä itsenäistilallaan asuva "Suutar-Karppi, aika veleho, muan mainio tarinamies, muistometallin suanu entisen Suomenväen sotilas" – kaikki he varsin voimallisesti viljelivät "savolaesta sanarrieskoo", sitä kuuluisaksi tullutta suuhavia, joka keventää elämän. Vierasherrat sitä enimmäkseen vain kuuntelivat ja nauroivat. Toimittaja niitä vähin kirjoitteli muistiinkin, varsinkin näitä Karpin juttuja:
– Kum minä toissa kesänä mänin vanahojen sotamiesten muistojuhlille Viipuriin, niin Kuopiosta lähettyä tuli sanomalehtiin kauppiaspoika junassa viimesenä olovaan matkustajavaunuun ja tarjosj lehtiää sanomalla, että joko se lukutaito on levinnä tänne viimeseen vaunuun asti. "Mittee lehtiä sulia on?" kysy muuan mies. "Tämänpäiväisiä Kuopion lehtiä", västas poika. "Eikö ou huomisia?" viisasteli joku koiranleuka. "Ei ou, eilen möin ne loppuun", näpsäytti poika puolestaan. Ja sitten Viipurin asemalle tultua kuulin errään Savonmuan miehen, – näitä vanahoja sotamiehiä sekkii, – kysyvän polliissilta, että misseehän tiällä assuu se männä kesänä Rytkyltä tänne muuttanu Heikki Rissanen. "Mahotonhan minun on tietee, missee ne kaikki assuuvat, näin suuressa kaupunnissa", kivahti polliissi. "Enhään minä kaikkia kysykkään, sitä vuan Heikki Rissasta yksistää", puolustautu Savon mies. Ja polliissinnii pitj hymmyillä. Ja hymmyilpä sille miehelle palluumatkalla kontuktyörrii, joka, se matkamies kun olj aikalailla huipelissa, aiko jättee sen junasta Simolan asemalle, se kun tolokutti, että kuulkeepas herra kontuktyör, eikös tiällä ois selevempee miestä jätettäväks pois junasta – mihinkä minä raukka jouvun vieraalla paikkakunnalla...
Junailijan syvän helty ja mies sai tulla kotjasemalleen asti, Toivalaa.
– Onkos herrat kuulleet minkälaisen tervehyspuhheen muuan Nilsiän mies pitj hevosystäväinseuran kilipa-ajojen piättäjäisiltamassa? Vai että. No, se sano – tämä on totta sanasta sannaan – että immeinen, joka vajeltaa epärehellisyyvven tunteihen tulevaisuuvvessa, ja siitä hään suap itellee elämän kuvvaaksen ja luonnon käsittämättömyyvven. Mut olj se Nuurtensöltti sentääv viisas mies, kun se suatto muanviljelyksen sivistyksen kannalle, ja siitä astihhan ne ouvat muanviljelys ja sivistys käyneet käskäissä. Mutta se hevonen – se vasta on iloinen elläin, eikä se suutu vaikka sen juostakkii pittää... no, tervetulloo nyt sitten vuan tähän hevosseurau iltamaan.
– Kerran tuolla Kasurilankylässä nimismies muantienkorjuutarkastuksessa sano, että tämä tieosa on huolimattomasti korjattu – tuokii kiv on tiellä, viekee se helevettiin. Muuan mies sano toiselle, että arvaiskoon tuon sinne viijä, kuka sen tietää, jos se siellä vielä joutuu nimismiehen tielle.
Ja kun nimismies vielä äyhky, että tämä tie on jätetty liian kappeeks, niin Koistis-Kusti kysyä jorrautti, että riittääkös pittuus. Nimismies kirosj ja lähti ajamaan etteenpäin.
– Siihen aikaan kun muaherroo sanottiin kuvernyöriks, Kuopion liänin kuvernyör olj vallesmannin kansa tarkastusmatkalla. Heijän pitj yöpyä tiällä Siilinpiän kievarissa, mut ajovattii iltapimmeessä erreyksessä nuapurtalon pihhaan. Isäntä sattu olemaan portailla. "Teme kai on kevari", sano kuvernyörj. Isäntä ei pimmeessä tuntenna matkalaisia ja tiuskas, että "haistoo tok mikä tahhaan; tuossahan se on nuapurtalossa kievarj". Seuroovana uamuna isäntä sai kutun kuvernyörin puhheille. Isäntä hiukan hättäyty, että mitenkään tässä nyt käyp. Mut sillor renki sano, että kun antanette puolj litroo viinoo, niin kyllä minä sorttieroon tämän asian hyvin päin. Isäntä lupas mielhyvin, ja renki mänj kievarin kammarissa soutotuolissa istuvan kuvernyörin etteen. "Tekö olette naapurin isente?" kysy mahtava herra. "Em minnoo kun renki, mut se isäntä laitto sanomaa, ettei tarvihe haistoo mittää..." – – –
– Kerran kun akka siinä meijän mökillä sano minulle, että saisit männä pilikkomaan hellapuita, kun nuo entiset ouvat niin märkiä, ettei sua muikkukeittoo kiehumaan, niin minä vastasin, että empä minä nyt tästä jouva – täytyy suaha tämä verkko kuotuks valamiiks ennenkun rihmat loppuu. Ja silloin eukko jätti minut rauhaan ja mänj ite pienimään puita.
– On se voan tuo kettu kavala elläin siinä viisauvvessaan, jotta pahasti se pettää monesti hyvveekii pyssymiestä. Kerrannii toissa talavena olj Kalle Kasurinen ajanna sitä puoljkolomatta tuntia ja kun sitten sai ammutuks, niin se heittäätyhhii punaseks koeraks.
– Savolaenen renkipoika olj hienon helssinkiläisen herran kuskarina jossai tuolla Lapin rajoilla. Ajjoo kittuutettiin talavisena iltapuhteena. Revontulet alakovat leimuta taivaalla. "Mitäs nuo tuollaiset tulet ovat?" kysy herra. "Ne on revontulia", selitti poika, "ja tuo tuolla on kuu", lisäs piiskanvarrella osottain. Seuroovana päivänä matkoo jatkettaissa auringon näyttäytyissä piliven raosta herra piätti kostoo poijalle illallisen nollauksen ja kysyi aurinkoo osottain, että tunnetkos sinä mikä tuo on. Poika ymmärsi yskän ja västas, että "em minä tiijä, oun enskertoo tällä vieraalla puoljkunnalla". Herra olj antanna poijalle viitosen tästä viisaasta vastauksesta. Eikä ollu ennee kyselly mittää, sen voan olj vielä tievustanna, että outko sinä Savosta syntysin, kun tuommosia vastauksia piästelet.
17.
ROMANTTINEN RIISTARETKL
Moottori- ja pyssymestari, kaiken taitava takoja Lappalais-Aarne, retkeilijätoimittajan nuoruudentuttava, tuli lupauksensa mukaan moottoriveneellään Jysänkoskelle herroja hakemaan metsästys- ja kalastusretkelle. Jo aamuhämärissä, kello viiden tienoissa kaikki lähtijät istuivat veneessä pyssyineen, pitkäsiimavehkeineen ja eväslaukkuineen. Toimittaja varautui peräsimen hoitajaksi, seppämestari koneen käyttäjäksi ja pankkimies sijoittui keulatuhdolle Aarnen terhakan pystykorvaisen lintukoiran "Nätin" kanssa.
Aamu oli hiukan kolea, mutta aivan tyyni ja sinitaivainen, aattoillen ihanaa varhaissyksyn päivää. Kuukkelinniemen kainalossa ja Kylmänkaarteen pohjukassa puhtaanvalkeat sumuhunnut jo hajautuen huojuivat, rantasipi piipitti jossakin, soudun kolke kuului Keistinsalmesta päin, Kalastaja-Hyvärisen saaresta moninkertaisen kaiun säestämä koiran haukunta ja etäältä suuren selän takaa Rouhialasta kantautui "Pieksänkosken" sointuva moniääninen laituriintulohuuto. Mutta kun Aarne kiskaisi lähtijöiden veneen pikkukoneen käydä säksättämään, niin sepä peitti kuuluvista kaikki aamun äänet, ja savolaiskäyräkokkainen, limilautainen vene otti liukkaan lähdön Kuukkelinniemen punaista reimaria kohti, sitten mennä huilottaen Sandelsin sodan merkkipaikan Piikakiven sekä Haavanpään ja Räiskynniemen ohitse pohjoisen Juurusselän keskellä näkyvää Havukkasaarta kohti.
Muutamien satojen metrien päässä tuosta saaresta seisautettiin moottori ja kuljettiin loppumatka hiljaa soutaen rantaan. Toimittaja otti haulikon veneen keulasta ja lähti varovasti hiipimään kapean petäjikköharjänteen ylitse, puiden välitse näkyvää reheväruohikkoista, hänelle vanhastaan tuttua sorsalahdeketta kohti. Nätti olisi innoissaan vikisten aivan väkisin riistäytynyt pyssymiehen mukaan. Pankinjohtajalla oli täysi työ pidellessä koiraa hiinni ja lohdutellessa sitä. Mutta kun mies pian lahden rannalla tuikeasti ampua paukautti, niin Nätti karkasi käsistä kaulaketjuaan jäljessään laahaten, palaten kuitenkin sorsaa riiputtavan onnellisen pyssymiehen mukana. Sorsaparvi oli lahden pohjukasta kynimähaoltaan lähtenyt lentoon ja siitä oli jo valkorengaskaulaisessa syyshöyhenistössään koreileva koiras suistunut niitylle lyijyrakeiden täysosuman satuttamana.
– Komea lintu, sanoi pankinjohtaja silitellessään sorsan monivärisenä välkehtivää rintahöyhenistöä, Nätin nuoleskellessa ahnaasti verta saaliin nokasta.
– Ja harvinaisen kookas rutjake, virkkoi ampuja, onhan siinä nyt saalista edes sen verran, vaikkei muuta satuttaisi saamaankaan, etteivät akat kotona tule pahalle tuulelle pataan pantavan puutteessa.
Naurettiin, ja seppä sanoi:
– Kyllä meijän vielä tänä päivänä pitäs suaha vähäm muutai, jos onni oikeellaan on... malttoohan outtoo.
Läheisen Usvaluodon liepeille sitten "heittee kutjautettiin", kuten seppä sanoi, pari sataa pitkänsiiman kastematokoukkua. Seppä perässä päästeli koukkutapseja lankalaatikon laitapykälistä järveen, toimittajan soutaa kinnistäessä ylähangoilla, venettä osavasti entisaikana tottumaansa tapaan kaarratellen ja poLveutellen, kuten lahnalangan heittosoutaja konsaan.
Viimeisen koukun heitettyään seppä sylkäistä töpäsi kolmesti järveen ja sanoi, että "kun ruppeis jonkinverran tuulta loikuttelemaan tuolta etelän puolelta, laine kun tulla lollottasj tuolta pitimmästä pohjukasta, Jännevirrasta asti, niin jo iltapäivällä suatasiin piästellä lahnanköriläitä koukuista tässä karikon vastuulla; tästä on monet hyvät lahnalastit suatu sopivalla siällä ja tuulella näin syyskuun alussa; no – lähtäänpä nyt sitä Urimolahtee kahtomaan, ei muuta kun rukki pyörimään".
Ja "rukki" pyöri muutaman kilometrin matkan, kauneudestaan ja kalaisuudestaan mainittavan lahden suulle saakka. Kone pysäytettiin, ettei sen sätkätys kapeassa, korkeiden metsärantojen ympäröimässä lahdessa tavallista paljon kovemmalta kaikuen häiritsisi luonnonihanuuden luomaa runollista tunnelmaa. Lähdettiin hiljalleen uistinta uittaen soutamaan lähitse oikeanpuoleisen rannan lumpeikon reunustaa. Kierrettiin hyvin korkeiden, jyrkkien kallioisten rantojen ympäröimä sivulahtikin, jonne aurinkokaan ei päässyt paistamaan. Siellä tarttui uistimeen suurenlainen ahven ja vielä vähän eteenpäin mentyä, lahden kapeimmassa, vain parikymmenmetrisessä kohdassa tarrautui uistimeen parikiloinen hauki. Sitä päästellessään irti koukuista seppämestari kertoi kerran heittäneensä satakoukkuisen särkisyöttisiiman tämän lahden rantueelle, hyvin lähelle rantaa, metrin ja puolen päähän lumpeikon reunustasta, ja saaneensa ei vähempää kuin puoliväliin kolmattakymmentä hauinpujeroa, puhumattakaan useista muista hyvistä tämän lahden haukisaaliista. "Ja tämähän on paras onkimislahtikii näillä kuuluvin". Sen muisti toimittajakin ennestään. Kerrankin eräänä sateisena sunnuntaina hän oli Ritasen kanssa kiskonut veneeseen tästä lahdesta ei vähempää kuin kaksitoista ja puoli kiloa ahvenia, särkiä ja lahnoja, joukossa joitakin myös vähän näyttävämpiä. Ja samalla matkalla heidän oli täältä ja Husonsalmesta onnistunut saada ammutuksi sorsia – kahdeksan kappaletta. Niin että olipa siinä kotona akoille ihmettelemistä kerrakseen ja ruokapuolen apua pitkäksi ajaksi. Pian oli silloin saalismiesten palattua kahvipannu tulelle töytyytetty.
– Tässä lahdessa pitää vain usein muistaa aina silloin vaihtaa onkimapaikkaa, vaikkapa ei enempää kuin muutamien veneenpituuksien verran, kun kalat lopettavat ongen ottamisen yhdessä paikassa – niin teimme täällä ja vähin muuallakin sen Ritasen kanssa, ja saimme aina paljonlaisesti kaloja, niin että koko Kasurilan kylä ihmetteli.
Niin päätti toimittaja parinkymmenen vuoden takaisten hänelle jollakin tavoin kuin rakkailta tuntuvien tapahtumien muistelujuttelunsa. Olikin oltava vaiti – lahden perukkapuolella sakeassa kaislikkoryteikössä saattoi olla vesilintuja. Pankkimies soudatteli hiljaa lähellä kaislikon rintausta, seppä ja lehtinikkari seisoivat pyssyt käsissään.
– Mutta onko meillä lupa täällä paukuttaa; tuolla lahden pohjukassa näkyy olevan talo – sipisi pankkiherra.
– Myö suahaan ampuva tiällä niim paljo kun tahotaan, vastasi seppä, minä oun puhunna siitä asiasta tuon Urmon talon isäntiin kansa – niillä ei ou kellään pyssyväkkää minkäänlaista, eivätkä ne...
Kaislikosta pelmahti lentoon puolikymmentä vesilintua, neljä peräkkäistä paukkua kajahti, ja kolme lintua, toinen toistansa seuraten höyhenten pölistessä, siivet lerpallaan ja kaula hervotonna läiskähti kaislikkoon.
Ne urkittiin sieltä veneeseen – kolme sievää haapanaa.
Lahden lämpimäisestä perukasta sorsaparvi lähti lentoon paukkuja pelästyen, kierteli vähän lahden yllä ja paiskautui takaisin lähtöpaikkaansa, talon nuottakotarantaan.
Seppä sanoi:
– Ne suavat olla meiltä rauhassa, kotjrannan pesueen linnut. Männäänkö moalle tuohon pettäikköniemeen, haukataan vähä uamiaispalloo ja ihhaillaan tätä kaunista lahtee ja Luojan korreeta päiväpaistetta; mut Nättiä ei sua laskee mehtään tälle lahen pohjosrannalle, se on virman muata, senhän näkköö jo nuista hirmupaksuista petäjistä, siellä niitä ois metonrotsikoita vaikka minkä verran, mut siellä on ankara ampumakielto sakon uhalla, eikä myö niitä mehtoja himotakkaan, myö kun syvvään niin myö lähtään ajjoo hyrreemään Laukanrannalle, tuttuin miesten mualle mehtoja ampumaan; puolessa tunnissa myö tästä sinne pistetään; kuumana päiväsyvännä on mehto ja töyrrii tavallista laiskemp lentämään; ne kestäävät silloin hyvästi koiran haukkumisen.
Ja tämän ohjelman mukaan sitten meneteltiin. Ensimmäisenä "numerona" oli vankka eväiden "tullaus" – kalakukkoa, ohrarieskaa, voita, kokkelipiimää. – – –
Useina päiväsydämen tunteina Laukanrannan entisellä lypsyaholla pyssyineen istuva toimittaja kuuli Nätin hetkisen kivakasti haukkuvan milloin lähellä, milloin kaukana metsässä. Haukku päättyi useimmin pyssynpamahdukseen. Heti tänne tultua toimittaja oli tuossa lähellä kuusikossa käynyt ensimmäisestä haukusta ampumassa metson – jännittävä voimakas elämys oli lähestymishiivintä –, mutta sitten tuotuaan raskaan linnun veneen kokkaan ja toisten nopsempijalkaisten miesten painuttua uutta saalista etsimään lähteneen koiran jälkeen toimittaja oli jiäänyt veneen ja siinä olevien tavaroiden vartijaksi, muka, mutta oikeastaan etupäässä parinkymmenen vuoden takaista, nuoruutensa aikaista muistojensa maisemaa ihailemaan ja senaikaisia ajattelemaan.
Kuinka tervettä, täyteläistä ja toiveikasta silloin olikaan juuri koulunkäyntinsä päättäneen kaksikymmenvuotiaan, urheiluun innostuneen nuorukaisen elämä! Ja kuinka toisenlainen kuin nyt hänen maailmankatsomuksensa! Tuossa on vielä hiekkaiselta rantaäyräältä veteen ulkonevana tuo pieni kivilaiturikin, jonka rakensin, ettei hänen tarvitsisi veneestä astuessansa kastella jalkineitaan; tuossa myös tuo Koivuluoto suurine, laajaoksistoisine haapoineen, joiden lehtien rauhatonta värinää lauhan kesäisen illan tuulen hiljaa henkäillessä kuuntelimme veneessä onkien noiden puiden kohdalla, muistorikkaana ensimmäisenä iltana. Kuinka suloisen avuton, viehkeän naisellinen hän silloin oli – hän ei ollut uskaltavinaan laittaa matoa koukkuun eikä päästää pientä ahventa ongesta. Olimme sinä iltana, ja monta kertaa myöhemmin, hyvin huolimattomia onkijoita – kohokorkki sai sukellella vedenpinnan alla. Vasta kun kalan tempoilu alkoi tuntua kädessämme, havahduimme kiskaisemaan kalan veneeseen. Ja kun sitten auringon kadottua Kuuslahden perukan metsän taakse kalat lakkasivat ottamasta onkea, emme havainneet tätä ennen kuin elokuun ilta oli paljon tummunut.
Hiljaa meloen palatessamme rantaan ei kuu ollut vielä kohonnut Kinahmin harjanteiden takaa, vaan oli niin synkeää, että pientä kivilaituria oli vaikea nähdä maan ja kuusikkoa peilityyneen pintaansa kuvastavan veden rajasta. Mutta laituri oli löydettävä – hänen jalkansa ei saanut kostua, hänen – joka istui keulatuhdolla, kädellänsä vettä viistättäen.
Kivilaiturin kupeella hän ei kiiruhtanutkaan pois veneestä, vaan jäi paikalleen solmielemaan sormusta pienestä koivunritvasta, joten myöskin minun oli jäätävä keulatuhdolle istumaan... pitkäksi ajaksi... kuuntelemaan kuikan ikävöivää huutoa kaukaa Nikin salmelta ja jonkin pöllön lyhyttä, kimeää ääntelyä läheisessä kuusikossa. Elokuun yö ympäröi selittämättömällä satuisuudellaan ja tenhoisalla runoudellaan. Olo tuntui turvalliselta. Vasta puoliyön tienoissa punaisena, lämpimien säiden jatkumista ennustavana pyörylänä taivaalle kohonnut kuu valaisi veneeltä karjamajalle johtavaa kivikkoista polkua...
Ja aamulla oli karjamajan turvekatolla pieni lintu laulaa helisyttämässä, ja ikkunan alla Laukanlammen lummelahdekkeessa uiskenteli rauhallisena rakastunut telkkäpari. Lintujen kääntyillessä niiden mustat selät ja kupeet välkehtivät auringonhelossa.
Maailma näytti silloin hyvältä ja onnelliselta.
Ja sellaiselta se näytti sen jälkeen usein... sinä ja sitä seuraavana kesänä... karjamajalla... ja täällä pienen kivilaiturin rannassa... ja muuallakin.
Kunnes sitten... toisena syksynä – luhistui kaikki.
Tapahtui jotakin.
Mitä rikoit, armahani,
muista en.
Tulevista tuskistani vaikenen.
Katkeruutta älä kanna kauemmin.
Niinkuin minä anteeks anna sinäkin.Nuo säkeet muistaen oli koetettava lohduttautua. Ero tuntui mahdottomalta. Mutta sen täytyi tapahtua.
Vain kättä hyvästiksi pusersimme
ja elon eri teille erkanimme
niin vieraina kuin konsanaan voi tulla.
Mut selvyyteen en pääse ongelmasta:
miks en voi laata sua muistamasta?
On sydämeni ikuisesti sulla.Vain kerran kirjoitin hänelle – runomuotoisen jäähyväistervehdyksen. Siihen aikaan minäkin, tietenkin, mitenkäs muuten, kokeilin runoilemisen taitoa, hänelle lähetettäväksi:
Silmin kylmin, kyyneltyvin
heitit hymyn hyvästiksi.
Kysyn taivaan tähtösiltä:
miksi lähdit, miksi, miksi?
Rakas, rakas olit mulle.
Takaisin et enää tulle.
Tähdet yössä himmenevät,
tunnen pettymyksen pelon.
Näinkö täytyy aina yksin
käydä kolkot polut elon?Ja vähän myöhemmin tällä samalla pienen kivilaiturin aholla mies kerrankin metsästysretkellä ollessaan istui kauan pimeänä, myöhäisenä syysiltana mennyttä muistellen ja ikävöiden. Hän kuunteli sydämensä rauhatonta sykintää, yölevolle asettuvan tuulen viimeisiä raskaita huokailuja synkeän metsän lehvistöissä ja katseli tumman taivaankannen keltaisensinivihreinä vilkuttavia tähtiä, korkeuden kynttilöitä.
Oi, tähdet tuikkivaiset syksy-yön,
te tänään loistatte niin kirkkahasti,
mua katselette kumman tutkivasti
kuin tahtoisitte nähdä sieluun asti
ja tuntisitte kuinka sykkii syön.
Oi, tähdet tuikkivaiset taivahan,
te, jotka kierrätte niin monta maata,
oi, sanokaatte, eikö surut saata
ihmisen sydämestä koskaan laata,
vai aina syntyykö hän vaivahan?Unelmointi keskeytyi – seppä-Aarnen Nätti alkoi aivan lähellä tiukkasävyisesti haukkua kimittää. Koetetaanpa ampua lintu, tuumi toimittaja lähtien varovasti pyrkimään haukkua kohti. Kohta hän näki Nätin vaalean kippurahännän haukunnan tahdissa huiskavan loitolla tummassa kuusikossa, ja vielä vähän lähemmäksi hiivittyään pienten näreiden suojassa pysytellen havaitsi koiran haukkuvan hyvin suurta, laajaoksastoista kuusta kohti. Nätin kuonon suunta osoitti puun keskipaikkeille. Siellä siis piti linnun olla, mutta vaikka mies miten teroitti katsettaan tarkastaen puuta järjestelmällisesti oksan oksalta, ei hän keksinyt mitään vähääkään linnulta näyttävää "myttyä" – metso varmaan tavalliseen tapaansa oli kiertänyt rungon toiselle puolelle ja painautunut liikkumattomaksi puun maltoon kotvimaan. Ei edes suvainnut nyt kotkottaa eikä narskuttaa nokkaansa vihansa osoitukseksi koiralle. Nätti huomasi pienen kuusen takana kurkottelevan miehen ja pyörähti, kuten kunnollinen lintukoira aina tekee, puun toiselle puolelle entistäänkin innokkaammin haukkumaan. Mies lähti puulta toiselle hiipien lintukuusta kiertäen sitä tarkastelemaan. Äkkiarvaamattaan hän näki suuren metson mustan pään ja kaulan kurkottautuvan näkyviin rungon takaa. Mutta vain parin silmänräpäyksen ajaksi. Se katosi jälleen rungon suojaan: lintu oli nähnyt miehen, tajunnut hirvittävän vaaran, ja samassa pettynyt pyssymies mielipahakseen kuuli suurten siipien Jäiskinän ja etääntyvän jyminän.
Sinne meni iso paisti; pitipäs sen nyt sattua... kaikkiakin. Ja sinne meni linnun jälkeen myöskin koira, lähti juosta kapristamaan.
– Ilmankos vanhat ennen sanoivat, että tarkka kuin linnun silmä; nyt se tuokin jo kerkesi minut havaita, muutaman sekunnin aikana. Taisi sattua risu naksahtamaan poikki jalkani alla juuri silloin, kun koira veti henkeä haukahdusten lomassa, ja silloin metso kurkisti, että kukas siellä risun katkaisi. Mutta lentäköön onnekseen, koukkunokka. Sielläpähän on tallessa. Onhan noita yksi veneessäkin, niin ettei tarvitse puusta linnunmallia tehdä. Ja lieneepä jotakin saaliina myös äskeisillä paukuttajilla. Mies oli mietteissään hiljalleen kävellyt niin lähelle Laukanlampea, että se näkyi puiden lomitse. Muistojen lampi! Hän päätti nyt käydä katsomassa sitä, vaikka se jälleen tekikin mielen surulliseksi. Monesti ennenkin hän oli yksin jäätyään seisonut sen rannalla ja sitten paennut kauas maailmalle, viipynyt vuosia, mutta sitten aina jälleen palannut takaisin tänne muistojen maille, tämän metsälammen äyräälle ja – karjamajalle, kuin pyhiinvaellukselle. Silloin majan seinää näkyi vähän tähän paikkaan, mutta nyt olivat kuuset kasvaneet niin, että ne peittivät... Paljon oli metsittynyt. Vaikea oli tuntea samaksi maisemaksi. Nuokin lepät tuossa puron varrella olivat kasvaneet tuollaisiksi suuriksi puiksi. Mutta purossa vesi lirisi yhtä heleästi kuin silloinkin, parikymmentä vuotta takaperin, jolloin täällä viimeksi olin. Sellaista se on – ihmiset taistelevat kiihkeästi toisiansa vastaan, kadehtivat, vihaavat ja rakastavat toisiaan, pula-aika koettelee ihmiskuntaa, sodan kauhut kulkevat yli maan, valtakunnat kukistuvat, mutta – puro lirisee niinkuin ennenkin, aurinko nousee ja laskee mistään välittämättä, kuten ennenkin; puut puhkeavat lehtiasuunsa aivan yhtä runollisesti kuin niin usein aikaisemminkin. Ja ihminen, tämän onnettoman, rauhattoman ajan uhri ikävöi päästäkseen tänne hiljaisuuteen kuulemaan puron sointuvaa, rauhoittavaa solinaa, näkemään auringon kirkkautta, hengittämään suokanervain voimakasta lemua.
On kesä; lintuparven lentävän
nään kohti korpeani, takamaata.
Mä sinne, missa juuret elämän
en suvituulen myötä lentää saata.
On ilta; voimattoman ikävän
vie siivet mua kohti salomaata."Jota enemmän osallistumme seuraelämään, sitä paremmin opimme antamaan arvoa yksinäisyyden onnelle, virkistäytymiselle luonnon parissa."
– Mutta mitä ihmettä? Karjamökki poissa, muistojen maja raunioina! Tuossa vain nurkkakivet, uunin jalus ja muutamia kattoruoteita.
Muistui mieleen kuinka kerran metsäkana illan pimetessä erehtyi lennähtämään karjamajan turvekatolle, kajautti siinä tavanmukaisen iltakäkätyksensä ja alkoi jaloillaan raaputella turvetta, aavistamatta allansa majassa olevan ihmisiä. Mutta kun majan permantolaudat natisivat askelten alla, riekko pyrähti lentoon ja säikähtyneenä kiroili kovasti. Ja kerran teeri lentää humautti aivan tuolle majan yllä riippuneelle kuusenoksalle. Ja pieni pöllö pimeänä syysiltana parikin kertaa ropsahti ikkunaruutua vasten. Täytyi sammuttaa kynttilä. Muuten pöllö hyökkäillessään olisi saattanut särkeä lasin.
Nätti ilmaantui toimittajan luokse majan rauniokunnaalle. Koira läähätti väsyneesti. Kohta alkoi kuulua puhelua ja murrokon rusketta. Toimittaja hoihkasi, tulijat vastasivat, ja kohta pankkiherra ja seppä saapuivat hikisinä ja väsyneen näköisinä. Mutta tyytyväisesti hymyillen he kantoivat viittä metsoa ja kahta teertä. Ei vähempää! Nätti ei ollut haukkunut turhaa.
– Tuossa olis aluks, sanoi seppä heittäen metsonipun mättäälle.
– Savossa näkyy olevan vielä metsoja, sanoi pankkiherra.
– Ainai sen verran, että lintusopan liemeen piäsöö puhaltammaan, myönnytti seppä.
Poltettiin siinä sitten istumatupakat.
– On se minullakin metso tuolla veneen keulassa, puheli toimittaja, ammuttuani sen jäin tänne rantapuolille ja veneen vahdiksi. Enhän minä raskaan sarjan mies jaksanut juosta koiran ja teidän jäljestä ympäri korpea.
– Joo, sanoi seppä, niinhän se on, mut nyt meijän on lähettävä venneeseen. Täytyy ennen pimmeen tulloo ennättee selata pitkäsiima Usvaluolla ja piästellä pois lahnat. Tehhäänpäs niin äkkilähtö kun mustilainen markkinoilta – Nätti seh, männään tästä polokua myöten rantaan.
18.
KORKEAKOSKI, TUOVILANLAHTI JA PUIJONSARVI.
Laukanrannan monimuistoisille maille ja vesille tehdyn eräretken aiheuttamat voimakkaat tunnelmat lientyivät toimittajan mielessä muutamien päivien kuluessa. Matkailijaherrat olivat jälleen hyvästi levänneitä, metsopaistilla yltäkylläisiksi ravituita ja taas valmiita jatkamaan kiertomatkaansa. Aika ei antanut myöten pitempään viipymiseen Jysänkoskella, vaikka miesten mieli olisi kovasti tehnyt jatkaa kesän viettoa siellä. Varsinkin toimittajasta tuntuivat lähtöpuuhat väkinäisiltä – saatanpa nähdä nyt viimeisen kerran nämä tutut maisemat.
Mutta ei auta sureminen. Loman loppuminen lähenee peloittavan nopeasti. On jouduttava käymään vielä monessa paikassa tässä suloisessa Savonmaassa. Muistettava on, että
et ole kankee,
mieleltä ankee,
jos otat vaarin hetkistä.
Huhki ja heilu,
niin ilo reilu
sulla on reippaista retkistä.– Nyt tästä tulloo meille löttötuoheen lähtö, sanoi toimittaja lokoisan savolaismallisesti, siten paremmin peittääkseen lähtöikäväänsä, ja ojensi kätensä hyvästiksi vanhalle isännälle, – seppä-Aarne outtaa jo moottorissaan saunarannassa, kiitos kaikesta, voikee hyvin.
– Samoin, kiitoksia vuan teille, käykee vastai, jos tiällä päin liikutta. Ei piä kiertee talloo. – – –
"Hepo juoksi, matka joutui." Keltainen postivaunu kiidätti matkaherroja Siilinjärven asemalta ensin länttä kohti ja sitten vähitellen kaartautuen luoteeseen päin. Sivuutettiin heti ensin Siilinjärven kaunis kirkko ja siitä 4 kilometrin päässä Harjamäki, piirimielisairaalan suuri rakennusryhmä Kevätön-järven rannalla, sitten Hamulankylä ja niin edelleen pitkän sydänmaataipaleen jälkeen Maaningan pitäjän Käärmelahden kyläkunnan taloja, Lapinjärvi ja Alapitkän asemalle johtava tienhaara, eikä aikaakaan, kun jo tulla tuiskahdettiin pitkin suuren Maaninkajärven rantamaita levittäytyneeseen Maaningan kirkonkylään. Suuria näyttivät olevan talot, sileitä ja laajoja viljelysmaat. Maaninka onkin Pohjois-Savon vanhimpia asutusseutuja. Maaninka tuli Kuopion kappelikunnaksi jo v. 1765 ja omaksi seurakunnaksi v. 1871. Näille seuduille Klemetti-kirjurin toimesta vuoden 1540 paikkeilla Pohjois-Savon erämaihin siirtyneet uudisasukkaat ensin asettuivat, sillä täällä oli se Tavinsalmen kartano, jonka mukaan Kuopion pitäjää ensi aikoina nimitettiin.
Postiauto pysähtyi hetkiseksi postipaikan eteen hengähtämään – olihan tultu Siilinjärveltä lähdettyä alun kolmattakymmentä kilometriä. Siinä näkyi olevan lähellä, maantien ja rannan välissä Herran temppelikin, kuulemma "erreyksissä" luonnottoman suureksi tehty Heikki ja Jaakko Kuorikosken johdolla 1826-40 puusta rakennettu ristikirkko, johon mahtuu lähes 2.000 henkeä. Kirkossa sanottiin olevan Ferdinand von Wrightin maalaama alttaritaulu. Seurakunnan ensimmäinen kirkko kuuluu rakennetun v. 1766. Muinaisen Tavinsalmen seurakunnan kirkko on sijainnut Tawastien vanhan sukukartanon "Halolan hovin" alueella. Halolaan on ollut vuodesta 1925 sijoitettuna Pohjois-Savon tietopuolinen karjanhoitokoulu.
Muutamien kilometrien päässä kirkolta mennä vilahdettiin Maaningan pitäjän ainoan varsinaisen teollisuuslaitoksen, Pihtisalmen höyrysahan, ohitse, eikä siitä ollut pitkä matka Ahkiolahden kanavalle ja vähän vielä tuonnempana olevalle Viannankoskelle, jossa auto oli "kapulavetolossilla" kuljetettava laajahkon virran ylitse.
Se oli ihana paikka – rauhallinen, vuolas virranjuoksu, sievä pikkusaari ja Maaninkajärveen vaahtoisana, teräväaallokkoisena 3-4 metrisenä laskeva lohikoski, jossa muutamat kuulemma kuopiolaiset lohenonkijat olivat parhaillaan silkkisiimojaan liottelemassa. Virran niskalla, jossa Tomperinkoski Onkivedestä kaatautuu Viantaan, sanottiin olevan parhain lohestuspaikka. Tähänpä olisi sopinut jäädä.
Mutta auto vei yhä eteenpäin, ja pian oltiin Tuovilanlahdenkylässä. Toimittaja ja pankkiherra eivät kuitenkaan jääneet vielä tähänkään, vaan vasta kolme kilometriä kauempana, aivan maantien vieressä olevan Korkeakosken matkailijamajan kohdalle.
Siinä oli Suomen Matkailijayhdistyksen Kuopion paikallisosaston huollossa oleva erittäin siisti maja, naisvahtimestari ja päiväkirja, josta kävi selville siellä käyneen sinäkin suvena matkailijoita mm. Virosta, Saksasta, Unkarista, Amerikan Yhdysvalloista, Kanadasta ja Kubasta saakka. Toimittaja otti vaivakseen laskea päiväkirjasta montako matkailijaa sinä vuonna oli käynyt täällä – 1.112. Joinakin vuosina kuului käyneen kaikkiaan 1.700-1.800. Vahtimestari kertoi vielä Suomen Matkailijayhdistyksen, Kuopion Luonnonystäväin Yhdistyksen ja Kuopion Isänmaallisen Seuran v. 1925 ostaneen Korkeakosken ja majan lähiympäristöineen, 5 hehtaaria, luonnonsuojelualueeksi järjestettäväksi.
Ja toimittaja luki pienestä taskukirjastaan matkatoverilleen Tuovilanlahtea ja Korkeakoskea koskevia tietoja.
Tuovilanlahti on luonnonkauneudestaan kuuluisa. Se on syntynyt kallioperustan halkeamaan. Sitä kehystävät tästä syystä jyrkät, osittain pystysuorat kallioiset rinteet, jotka kuitenkin heti rantaäyrään yläpuolella muuttuvat reheviksi viljelysmaiksi. Viehkeä viljelys ja jylhä luonto ovat siten täällä "lyöneet kättä toisilleen", synnyttäen maisemia, joista on sanottu, että ne ovat "ihanimmat mitä Suomessa tavataan". Laaksoa, jonka pohjan Tuovilanlahti täyttää, jatkuu lahden perukasta luoteeseen kolmisen kilometriä. Siinä, missä se päättyy jyrkkään kynnykseen, on pienen joen varrella Korkeakosken kuuluisa "alppiputous", jossa vesi 46 metrin korkeudesta syöksyy metsäisten rinteiden reunustamaa louhikkoista uomaa alas. Varsinkin keväisin Korkeakoski tekee komean vaikutuksen.
– Niin kirjoittaa joku professori, aika hyvin sanookin näistä tienoista: "ihanimmat mitä Suomessa tavataan".
– Lähdetäänpä sitten katsomaan pitääkö sen kamariherran puhe paikkansa, lausui pankinjohtaja.
Lähdettiin. Majalan pihamaa näkyi olevan samalla juhlakenttänä – puhujalava, penkkejä, lippusalko. Ja aivan kentän laidasta alkoi yllättävän jyrkästi pudottautua syvälle jyleäkuusikkoinen rinnemaa, ja sieltä alhaalta kuului kosken vaimea pauhu.
– Mennäänpäs tästä alas hiien kattilaan; olen minä käynyt täällä pienenä poikana kerran ennenkin – teimme tänne lyseon ja yhteiskoulun yhteisen kevätretken, kertoi toimittaja ravatessaan vikkelästi alas hirvittävän korkeita, kuulemma kahdeksankymmenaskelmaisia lautaportaita.
Komea oli vesiputous vielä nyt näin syyskesälläkin, jolloin vettä ei siinä ollut enää erikoisen runsaasti. Todellakin nimensä mukainen Korkeakoski, joka ylhäältä penkereeltä syöksyy pärskyen ja vaahdoten villin-ihanaan, pehmeäsammaliseen kuusikkorotkoon.
– Tämä on todellakin nähtävyys, tunnusti pankinjohtaja.
– Mistähän tämän Korkeakosken vesi tulee ja minnekä se menee? kysyi toimittaja eräältä seutukunnan mieheltä, joka matkailumajalta pyhäistä päivää kuluttaen oli lähtenyt herrojen seuraan.
– Se tulloo lähinnä Kiukoisenlammista ja laskoo Tuovilanlahen pohjukkaan; Pielavein puolelta Löytynjärvestä asti sannoovat tämän vesreitin tulovan.
Kotvan kuluttua palattiin matkailumajaan, jossa saatiin kahvia ja Korkeakosken kuvakortteja. Ja sitten lähdettiin kävellä huippimaan Tuovilanlahden rantaan vievää tietä myöten. Mikäs tämä nyt kolme kilometriä oli vaihteeksi kävelläkin lihavien ja laiskojenkin miesten, vaikka aurinko hellitti tyynestään tulisesti.
Varsinkin kun pian päästiin veneeseen istumaan. Herrat nimittäin lainasivat erään talon kippurakeulaisen savolaisveneen laivalaiturin kupeelta rullateloiltaan ja lähtivät soutaa lipiskoimaan Tuovilanlahdelle. – Katsotaan tämä nyt oikein kädestäpitäen, kun kerran olemme sitä varten lähteneet; kolutaan joka paikka – Pirunluola ja Haukkavuori.
Täytyi myöntää, että lahti oli todella kaunismaisemainen, aivan harvinainen. Yllättävän korkeat kalliorannat, leveys vaihdellen 150:stä 400:aan metriin, mutta pituus kuulemma 5 kilometriä, rantapenkereiden korkeudessa paikoin metsää ja toisin paikoin viljeltyjä maita taloineen. Lahden suupuolella kallioisen ja metsäisen niemekkeen muodostaen näkyi korkea Haukkavuori ja kaukaa lahdenperän suunnalta näkyivät Kiukoisenmäki ja Pielaveden pitäjän Katajamäki.
Retkeilijät kävivät katsomassa Pirunluolaa, joka sijaitsee noin kilometrin päässä lahden pohjukasta, pohjoisrannan pystysuorassa seinämässä. Ihmeellinen luonnonmuodostuma se on. Sen suuaukko näkyy hyvin lahdelle.
Ja sitten miehet soutivat Haukkavuoren rantaan.
Näköala vuoren huipulta ilta-auringon valaisemalle lahdelle ja sen rantatienoille oli kerrassaan kaunis. Komea, valkeaksi maalattu "Maaninka"-laiva tulla porhalsi lahteen Kuopion-matkaltaan, ja Pirunluolan kallion kohdalla se kajahdutti pitkän, kirkasäänisen huutonsa, joka sitten kaikuna kierteli ilmanrantoja.
Vasta illan hämärteessä miehet malttoivat hiljalleen soudella lipiskoiden palata lahden pohjukkaan. Majatalossa he saivat hyvän aterian ja olisivat saaneet yösijankin, mutta he menivät yölevolle "Maaningan" upeasti sisustettuun hyttiin pehmeille patjoille. Sillä laivan ilmoitettiin lähtevän Kuopioon jo anivarhain aamulla – viiden tunnin matka.
Laiva huusi pitkään kolmesti ja lähti mennä jylkyttämään yöpimeälle lahdelle. Matkaherrat nousivat vuoteistaan ja menivät kannelle. Laivan päällikkö, tarinamieheksi tunnettu kapteeni Pekka Pesonen neuvoi herrat alakertaan ruokasaliin aamukahville. Salissa oli vain muutamia paikallismatkustajia. Siellä oli hienot paikat, toppasohvat ja sähkövalo ja hyvää kahvia. Aika kului hyvin tarinoidessa parin isäntämiehen kanssa säistä, maanviljelyksen tuotosta, kalansaaliista sekä nykyajan valistuksesta ja tekniikan voitoista.
Päivän verkalleen valjetessa laiva poikkeili laitureissa – käytiin Ahkiolahden kanavansuussa ja useissa pysähdyspaikoissa Maaningan Mustanvirran kahtapuolta, sekä poikettiin ruohorantaisen Käärmelahden pitkään pohjukkaan, josta tuli laivaan erikoisen paljon väkeä, puolisensataa henkeä Kuopion kauppatorille kuljetettavine kalavasuineen, lintunippuineen, vasikan- ja lampaanlihoineen ja punaisiksi maalattuine, puisine kokkelipiimäpunkkineen.
Ruokoveden eteläpäässä laiva kääntyi vasemmalle, pujottautuen Väänälänrannan saariston erittäin ihanille salmivesille. Matkaherrat nousivat takaisin yläkannelle katselemaan juuri kohonneen auringon valaisemia maisemia. Varsinkin Pöljänsalmen tienoot näyttivät suorastaan lumoavan kauniilta, rauhallisilta erätienoilta tuollaisena tyynenä, kirkkaana aamuna. – Nämä, jos mitkä, ovat niitä suloisimman Savon sydänseutuja, sanoi toimittaja. – Varmasti, niin näyttää, myönnytti matkatoveri.
Pöljänsalmen seudut jätettyään laiva painalsi Kallaveden pohjoisselän halki, yksinäisyydessään lehtoisina uinuvien selkäsaarten lomitse viistoon vesistön eteläisen rannikon puolelle, jossa kohoavat korkeakallioinen Laivonsaari ja jyrkkätöyryinen Puijonsarvi sekä koko Puijon synkeän kuusimetsäinen, pitkäselänteinen niemi jyleänkorkeassa komeudessansa. Tätä näkymää Juhani Aho oli aikoinaan paljon ihaillut ja ylistänyt.
Näkymä keulan edessä oli todella maassamme varmaan ainutlaatuisen mahtava. Juuri täältä katsoen on Puijo nähtävä. On vahinko, että vain verraten harvat matkailijat ovat sen nähneet. Suurin osa Suomen kansaa elää tähän nähden sokeana ja tietämättömänä. Ja matkustaa ulkomailta etsimään suurenmoisia maisemanähtävyyksiä – usein siinä pahasti pettyen.
Mutta ulkomaille urennut tai vain muuanne Suomeen Savosta pitkäksi ajaksi joutunut Kuopion seutulainen osaa arvostaa kotitienoonsa kauneutta liikuttavan kaihoisasti hyräillen:
Kallaves, Kallaves
suarines ja salamines,
suanenkohan koskaan ennee
kiertee Puijonsarven nennee...Sitä hyräili toimittajakin laivan saavuttua Kuopion satamarantaan.
19.
KOMEA LAIVA, KAUNIS REITTI.
"Leppävirta I", Suomen suurin ja komein sisävesien matkustajalaiva irtautui verkalleen Kuopion pitkän satamalaiturin kivisestä reunustasta. Laivan piipusta tuprusi paksu, musta tervassavu, jota tuuli kiukkuisesti pyöritteli. Vallitsi lähdön touhuisa, toiveikas tunnelma. Ohjaussillan korkeudessa merkinantolaitteen kello kilahti kerran, toisenkin... Potkuri alkoi velloa savenväriseksi sekoittuvaa vettä. Uhkea laiva kaartautui juhlallisen määrätietoisesti Väinölänniemen ja Rönönsaaren välisestä kapeasta, kauniista salmesta suuren Kallaveden eteläisimmälle selälle.
Yläkannella, ensimmäisessä luokassa, oli parikymmentä matkustajaa, heidän joukossaan puhelias, viisihenkinen saksalaisseurue sekä toimittaja ja pankinjohtaja.
Laiva kulki jyhkeänä, tasaisen vakavana. Vesi keulan kahden puolen myllersi vaahtoisana ja kohisi kuin koski. Voimakkaiden koneiden jymy kuului vaimeana aluksen pohjalta. Puijon komea kyömy katosi näkyvistä vasta Rautaniemen, jylhyydestään tunnetun Vuorisalonsaaren, Mehtosalon ja Mäkisalon sekä kymmenien muiden reittiä reunustavien viehättävien saarten ohi tultua Puutossalmesta tavattoman karikkoiselle Sotkanselälle. Sitten saavuttiin Humalaselälle ja ahtaan Kolikkoinvirran kautta erittäin monisaariselle ja -niemiselle Koirusvedelle. Mukavissa nojatuoleissa yläkannella istuvien katselijoiden silmien ohitse vilisi kaunis maisemien sarja – kapeita salmia, vehmaita saaria, niemiä, siintäviä selkävesiä, – muutamissa paikoissa myös elämäniloisia asuttuja seutuja viljavainioineen ja vauraan näköisine maalaistaloineen ja runollisentuntuisine lehmisavuineen kesäisen illan heleässä, riemukkaassa loisteessa. Sivuutettiin raskasta, paksuilla rautakettingeillä kahlehdittua tukkinippujonoa hitaasti hinaava pikkulaiva, ja kohta tuli vastaan verkalleen taivaltava, vakaasti pohjoista kohti puskeva puinen "tervahöyry", Saimaan vesistön tyypillinen "takatuuppari". Ja kallioisen saaren kupeella muikkunuotan vetäjien airojen lavat välähtelivät auringonpaisteessa; onkimies istui huiskutellen vapaansa käyräkeulaisessa veneessään kaislikon rintauksessa; kivikkokarin lähistöllä koskeloemo myöhäisen pesintänsä tuloksena onnellisena uitteli jäljessään kymmentä, kuin turvaa hakien lähekkäin toisiaan sulloutunutta poikastaan. Käytiin laitureissa jättämässä alakannen matkustajia ja tavaraa.
Aurinko aleni, tuuli tyyntyi. Vedet päilyivät sileäpintaisina, rantamaat rusohohteisina loistelivat.
– Savo on ihana, sanoi pankinjohtaja.
– Kiitos, lausui toimittaja ja hymyili voitokkaasti.
– Ihanaa, suurenmoista! huudahtelivat saksalaisetkin omalla kielellänsä ja käyttelivät ahkerasti kameroitaan ja kaukoputkiaan.
Mutta matkailijamme istuivat nojatuoleissaan peräkannella ja katselivat alati vaihtuvia maisemia, somasti kumpuilevaa potkurivirtaa ja keula-aaltojen tasaisesti leviäviä, siroja harjanteita. Kaikki muu tuntui olevan jossakin kaukana, kuin unohduksen himmentävän hunnun takana. Mieli oli kevyt, sydämen painostus poissa. Jospa näin olisi aina!
Syvällä suuren laivan alla jytisten potkuri pyöri, pyöri...
Niinpä saavuttiin sitten vv. 1835-39 rakennettuun, lähes 300 metriä pitkään Konnuksen kanavaan, jossa on vain yksi sulku. Kanavan vieressä on erikoisen upean kasvillisuuden ympäröimä kovanlainen Konnuskoski, joka on tunnettu ja antoisa järvilohen onkimapaikka. Pienen, hyvin saarekkaan Voipaanselän halkaistuaan laiva saapui kapeaan, toista penikulmaa pitkään Leppävirtaan, jonka rannoilla näkyi lehtimetsää, tiheitä taloryhmiä, värikkäitä huviloita ja vanhaa kulttuuria kuvastavia herraskartanolta, mm. Alapiha, Tawast- ja Kulvik-sukujen muinainen asuinpaikka. Leppävirran harmaakivinen, v. 1846 rakennettu kirkko ei ole aivan lähellä laivan pysähdyspaikkaa, vaan vähän loitompana korkeahkolla vainiomäellä.
Kapeasta Leppävirrasta selvittyään laiva ajaa kohisutti täydellä vauhdilla väljemmälle vedelle, "tuhatniemiselle ja satasaariselle Unnukalle". Hyvin useat saaret kuuluivat olevan osittain viljeltyjä ja asuttuja. Kapteeni Lindfors tiesi mainita matkailijoille ohimennen Unnukan saarten nimiä: Vehkasalo, Tanskansaari, jonka laiturissa poikettiin, Pöyhönsalo, Timonsalo, Tervassalo, Unnukansalo, Tiheensalo, Liukonsaari, Hietasaari ja kapea, harjumainen Kiperonsalo. Saaret ovat järven pituussuuntaan "venyneitä". Unnukan rantamaat, varsinkin koillispuolella, näkyivät olevan korkeita ja kallioisia. Siellä sanottiin olevan korkeimpia Monninmäki ja Mustinmäki, sekä etelärannalla Piirolanmäki. Kaikilta näiltä huipuilta kuului avautuvan laajoja, ihania näköaloja ylitse järvien ja mäkisten metsäseutujen.
Soluttiinpa siinä sitten auringon laskun aikoina erittäin ihanaan Kopolanvirtaan. Ja sitä riitti yhtä pitkältä kuin Leppävirtaakin, toistakymmentä kilometriä. Kiemurtelevaa virtaa noudatellen sivuutettiin Joensuuhun johtavan "Karjalan maantien" ponttoonilauttainen ylimenopaikka ja paljon viljeltyjä maita vaurain asumuksin, joista huomattavin on vanha Strömsnäsin (Kopolanniemen) herraskartano. Sen alueet olivat aikoinaan pinta-alaltaan yhteensä 634 hehtaaria. 1760-luvulla kuului tila paroni, tuomari Rehbinderille. Viime vuosisadan puolivälistä noin vuoteen 1890 omisti tilan Fredrik Kyander. Myöhemmin tila siirtyi tiheästi omistajalta toiselle. Vv. 1913-17 oli omistajana kamariherra Hj. Linder, sitten kreivitär Anna Kamarovski ja 1918-20 Strömsnäs Gods Ab. Vuodesta 1923 alkaen on sen omistanut A. Ahlström Oy., Varkauden tehdas. Päärakennus on komeaa herraskartanotyyliä, kaksikerroksinen ja sanotaan rakennetun vuoden 1880 tienoilla. Päärakennuksessa on nykyisin Varkauden tehtaan työläisten vanhainkoti. Kapteeni kertoi Kopolanniemen uhkean kartanon herättävän melkein kaikkien tällä väylällä matkailevien huomion. Varsinkin ne sadat ulkomaalaiset, jotka tästä kesänpitkään kulkevat, tiukkaavat tietoja tuon ihanan niemekkeen talosta. – Ja onhan täällä Leppävirralla toinenkin hyvin huomattava vanha kartano, jatkoi puhetta kapteeni, – se on muutaman kilometrin päässä kirkosta, Unnukan Kalmalahden rannalla. Se ei tosin näy laivareitille. Se on Karlvik eli Ryönänranta. 1600-luvulta alkaen noin sadan vuoden aikana kuuluu sen omistajana olleen Hämäläis-suku, ja sittemmin, vuoden 1785:n jälkeen, insinööri Hartman, asessori Lagus, everstiluutnantti Tigerstedt, laamanni Brunou ja muutamat muut. Päärakennuksen salin seinässä on kanuunan ammusten tekemiä reikiä. Ne ampui ryssänkenraali Tutshkovin tykistö Kalmalahden taistelussa huhtikuun 9 päivänä, toisen tiedon mukaan maaliskuun 11 päivänä v. 1808. Venäläisethän koettivat karkoittaa kreivi Cronstedtin prikaatia Leppävirralta. Kovastihan siinä oli oteltu. Täällä kertovat paikkakuntalaiset Savon urhoollisten miesten asettuneen ketjuun Kalmalahden rannalle, kartanoniemen kummallekin puolelle. Taistelupaikalla on nyt upea, arkkitehti Nykäsen piirustusten mukaan tehty taistelun muistomerkki. Se on laitettu mukulakivistä, jotka kerättiin talkoilla.
Näitä tarinoitaessa "Leppävirta I" oli kiertänyt Pitkälänniemen kärjitse ja saapunut Taipaleen kanavaan, jossa näkyi olevan oikein kaksi sulkua. Ja kanavanhoitajan suomalainen pystykorvakoira niin ihmeen "söötisti" istuen pyysi matkustajilta makupaloja ja sai niitä runsaasti. Se kuului siten säännöllisesti verottavan jokaisen kanavassa kulkevan matkustajalaivan yleisöä. Kanavan kautta näkyi tulevan suuntautumaan Varkauden–Viinijärven rautatie, jonka penger oli jo valmis, mutta kääntösiltaa vasta rakennettiin.
Kauankos laiva sitten enää mennä potkaisi muutamien kilometrien matkan yölevähdyspaikkaansa, suuren tehdasyhdyskunnan Varkauden Pirttiniemen rantaan. Kello oli silloin 22, ja jo kolmen ja puolen tunnin kuluttua oli laiva lähtevä jatkamaan matkaansa.
Matkaherrat, jotka koko iltapäivän ajan olivat olleet kiinnostuneita katselemaan laivareitin nähtävyyksiä, muistivat vasta nyt laiminlyöneensä menon "kapteenin päivällispöytään" laivan upeasisusteiseen ruokasaliin, eivätkä he olleet muutenkaan käyttäneet hyväkseen aluksen mainiota, "oikeuksilla" varustettua ravintolapuolta. Siksi pankinjohtaja ja toimittaja painuivat huostassaan olevaan väljään yläkannen kaksoishyttiin ja tilasivat puhelimitse voileipiä ja teetä. Ja aterioituaan matkamiehet eivät vielä malttaneet painua houkuttelevan näköisiin vuoteisiinsa, vaan lähtivät kävelylle, hiukan silmäämään tehdaspaikkakuntaa.
Kannatti sitä katsellakin – suuria tehdasrakennuksia pitkine piippuineen Ämmäkosken vieressä – sahalaitos, puuhiomo, selluloosatehdas, paperitehdas, konepaja, valimo, laivaveistämö, voima-asema, faneritehdas ja tiilitehdas, Seuratalo, kaksi pankinkonttoria, yhteiskoulu, apteekki, kirjakauppa sekä paljon muita siistinnäköisiä rakennuksia ja puutarha- ja kukkaistutuksia.
– Täällähän on vallan suurenmoista lajikseen, ihmetteli pankinjohtaja.
– Tämä onkin nyt sellaisissa käsissä, että "kaikki pittää olla justiin eikä melekeen", Ahlströmin firmalla, kehaisi toimittaja, eikä tämä lysti ole tässä vielä läheskään kaikki, vaan tämä räsämentti on kolmessa virtojen erottamassa osassa, ja lisäksi Lehtoniemen tehdas ja muut. Asukkaita sanotaan olevan ainakin kahdeksan tuhatta, niistä puoliväliin kolmatta tuhatta kuuluu olevan tehtaiden palveluksessa. Onhan tänne ennättänyt kertyä yhtä jos toista. Varkauden teollisuustoiminta juontaakin alkunsa jo vuodelta 1792, jolloin Huruskosken äärelle perustettiin mylly, ja sitten vuonna 1818 rautatehdas, myöhemmin muita tehtaita. Täällä on Sisä-Suomen suurin laivaveistämö. Nämä muut mahtavat, uudenaikaiset tehdaslaitokset pantiin pystyyn vähän ennen suuren maailmansodan alkamista. 1914 valmistui tänne rautatie. Vapaussodan aikana täällä oli tiukkoja taisteluja, kuten tiedät.
– Olen jostakin lukenut, että Varkauden nimi esiintyy asiakirjoissa ensi kerran tiettävästi 1500-luvulla. Vuonna 1534 kuningas Kustaa Vaasa antoi valtaneuvos ja amiraali Erik Flemingille rälssikirjan, joka käsitti muun muassa Warchaus-nimisen maatilan. Varkaus näyttää olleen vanhastaan hyvä lohenpyyntipaikka, sillä erään lääninluettelon mukaan vuodelta 1540 oli Savonlinnan voudin, Pietari Maununpojan, velvollisuus tilittää valtiolle muun muassa Varkauden lohenpyynnin tuloksista. 1500-luvun lopulla oli "Varkauden tilan" omistajana Erik Bertelinpoika, Mälkilän herra, sinä aikana Suomen rikkain mies. 1700-luvulla oli Varkaudessa kruunun suuri vilja-aitta, asevarasto ja pieni linnake ja siinä vähän sotaväkeä. Samoihin aikoihin sijoitettiin Varkauteen myös kaksitoista puista sota-alusta, joista kahdeksan kanuunavenettä. Tätä paikkakuntaa nimitettiin silloin Laivalinnaksi. Suomen sodan aikana vuonna 1808 ei Laivalinnaa puolustettu, vaan sotalaivat ja varastot poltettiin ja varusväki peräytyi pohjoiseen. Keisarillisella asetuksella vuonna 1856 määrättiin Varkaudenkoskelle perustettavaksi Koskenniemi-niminen kaupunki, mutta siihen se puuha raukesi, vaikka mittauksia ja laskelmia jo suoritettiin.
Puoliyön tienoissa matkailijat hiipivät hyttiinsä nukkumaan.
Ja uni maistui niin, että laiva halkoi jo aukeaa Äimisvettä aamun kajasteessa silloin kun herrat selviytyivät kannelle korituoleihinsa. He olivat nyt ainoat matkustajat yläkannella. Toiset nukkuivat. Se oli vahinko, sillä he eivät nähneet Äimisveden ja suuren Haukiveden välillä olevaa saaristoa, jossa laiva tunnin, puolentoista ajan klo neljän kahdenpuolen pujottelihe kapeissa, ihanissa salmissa. Erikoisen huomattava on Peonsalmi, jossa jo on savonlinnalaisten huviloita. Salmia ja saaria riitti vielä Haukivedellä. Selännavalla sijaitsevan suuren Hevossalon sivulta laiva paiskautui menemään aukean selän ylitse suoraan etelää, mantereen rannikkoa kohti ja eräältä laiturilta otti väkeä toritavaroineen.
Maalaisten joukossa tuli laivaan pari "herrasryökkynää". He eivät jääneet alakannelle paikallismatkustajien seuraan, vaan kohosivat yläsillalle. Ja sijoittautuivat peräkannelle kahteen hyttimatkustajilta vielä vapaaksi jääneeseen nojatuoliin, lähelle toimittajaa ja pankinjohtajaa.
– Herra toimittaja ei taida enää tunteakaan, – toimittaja kuuli läheltään laivan koneen tahdikkaan jylkytyksen säestämän kuiskauksen, ja yllättyneenä hän käännähti päin puhuttelijaansa, äsken laiturilta tulleeseen sievään, nuoreen neitiin:
– Kas, älähän huoli! Sinä täällä! Enpä aavistanut tapaavani tuttavia. Katselin tässä juuri niin hartaasti noiden lokkien leijailua, etten tullut – anteeksi – kiinnittäneeksi kyllin tarkoin huomiotani arvoisaan saapumiseesi – niin tässä on matkatoverini – saanko esittää – pankinjohtaja...
Esiteltiin puolin ja toisin.
– Siitäpä on kulunut monta vuotta, kun me viimeksi toisemme tapasimme, sanoi toimittaja neitituttavansa puoleen kääntyen. Vieläkö sinä istut pankin pulpetin ääressä Mikkelissä?
– Vieläpä tietenkin. Nyt ajoivat sieltä kesälomalle tämän toisen neidin kanssa.
– Ja minne arvoisat neidit nyt matkustavat, jos saan kysyä?
– Oli aikomus Savonlinnaan ja Punkaharjulle ja sitten Heinäveden reittiä myöten Kuopioon, jossa vierailemme erään tuttavani huvilassa. Ja sitten on meidän painuttava takaisin Mikkeliin konttoripöytiemme ääreen.
– No herranenaika, sattuipa somasti, sittenhän meillä on sama matkakierros – Savonlinna, Punkaharju, Heinäveden kautta Kuopioon. Lomamatkalla mekin olemme ja pian loppuu meidänkin lomamme, ikävä kyllä. Olemmekin jo aikatavalla tätä Savonmaata katselleet, Iisalmen–Kuopion reitin, Puijon, Toivalan, Pisan, Aholansaaren, Siilinjärven ja nyt tämän Leppävirran-reitin. Mutta missäs te kävitte, kun tuolta laiturilta tulitte laivaan?
– Vierailimme viikkokauden eräässä "hovissa" Rantasalmella...
– Rukinsijaako katsomassa?
– Ei, muuten vain, ja eilen kävimme Parkuinmäellä erään koulutoverini tytön kotona, josta laivarantaan ei ollut kuin muutamia kilometrejä.
– Jaha, "vai sen poikia", mutta tottapa näitte Parkuinmäen taistelun muistopatsaan.
– Käytiinhän me sitä katsomassa. Uljaan näköinen se onkin.
– Uljas sen pitääkin olla. Uljaita olivat miehetkin, joiden kunniaksi patsas on pystytetty. Ajatelkaahan tosiaan, kun eversti Stedingkin suomalais-ruotsalainen joukko-osasto Kustaan sodassa kesällä vuonna 1789, niinkuin muistatte, antoi pahasti selkään kenraali Schultzin johtamaa ryssäjoukkoa. Eikä se aivan vähäinen rytäkkä ollutkaan. Parkuinmäen taistelu oli suurin menestys, minkä Ruotsi-Suomen aseet olivat saaneet Kaarle XII:n voittojen jälkeen. Ryssiä kaatui ja vangittiin yhteensä puoli seitsemättä sataa; vastapuolelta kaatui ja haavoittui kaikkiaan vain puolisentoistasataa miestä. Ryssille tuli niin kiire lähtö siitä Parkuinmäen etelärinteeltä, että siihen jäi koko leiri suurine elintarve- ja ammusvarastoineen ja seitsemän tykkiä... Saivat hyvän löylyn, tuhannen pitkäparrat...
Neidit ja pankinjohtaja sekä lähellä istuvat muut matkustajat hymyilivät toimittajan isänmaallisen innostuksen ilmaukselle. Sen huomattuaan toimittaja muutti äkkiä puheenaihetta kysäisten neitituttavaltansa, että "joko sulla Tyyne on vakituinen sulhanen", ja sai vastaukseksi, että "ei ole eikä tulekaan".
– No, sepä hyvä, sittenhän me, pankinjohtaja ja minä, voimme toimia tässä jonkinlaisina sijaissulhasina, harjoituskavaliereinä, kun sattui sama matkakiertokin; tässä tämä herra pankinjohtaja on vielä akaton nuorimies, vasta viime syksynä kävi rippikoulunsakin.
Sen tapaista "lystipuhetta" pitäen matka kului Haukivettä ja Haapavettä halkaistessa. Pankinjohtaja pohjalaistapaansa tosin ei puhunut paljoa, sanoipahan vain siintäviä selkiä katsellen, että "kyllä täällä Savossa on vettä", johon toimittaja jatkoi: "varsinkin järvissä". Ja sekös tyttöjä nauratti. Mutta kohtapa "Leppävirta I":n huuto keskeytti hilpeän seurustelun – oltiin saapumaisillaan Savonlinnan satamaan. Ahtaan Kyrönsalmen vartijana vanha, paljon nähnyt Olavinlinna tervehti tulijoita jykevin, harmain muurein ja tornein. Sen järeätuntuinen olemus näytti uhoavan karua elämän vakavuutta.
20.
"MAAN EESTÄ KUOLISITKO TÄÄN?"
"Leppävirta I":n saapuessa Savonlinnan satamaan aikaisena aamuhetkenä, jo vähän ennen kello kahdeksaa, oli siellä vilkasta hyörinää. Toistakymmentä verraten kookasta, siistinnäköistä matkustajalaivaa oli juuri saapunut pitkän laiturikiveyksen ääreen ja niistä purkautui parhaillaan väkeä kuin pimeätä pilveä, eniten maalaisia kalakoreineen ja muine tavaroineen. Noissa päreisissä, lehdeksillä peitetyissä kalavasuissa sanottiin olevan Puruveden kuuluisia muikkuja, Pihlajaveden lihavia lahnoja, säynäviä ja kuhia sekä Heinäveden virtaisten salmivesien ja koskien lohia.
Matkaherrat ja heidän reippaat, iloiset seuralaisneitosensa katselivat huvitettuneina väen vilkasta häälymistä satamat orilla. Joukossa näytti olevan useita koti- ja ulkomaisia matkailijoita. Eräässä laivassa oli juhlaliputus. Sen aluksen sanottiin olevan lähdössä käyttämään jonkin kesäkokouksen osanottajia huvimatkalla, arvattavasti Punkaharjulla.
– Sinne tästä pitäisi joutua meidänkin, sanoi lehtimies, vuorolaiva lähtee Punkaharjulle kello kolmetoista, mutta nyt ensin kaupunkia katselemaan, koko komppania.
Lähdettiin. Ensin pieni kävelykierros epätasaiseen kumpumaastoon rakennetulla, järvien ympäröimällä kaupungilla, jonka uudessa, länsiosassa, nähtiin kukkulallansa vv. 1897-1925 Savonlinnan hiippakunnan tuomiokirkkona ollut tiilikirkko, Väinö Aaltosen muovaama, klassillisen ylevä sankarihautojen graniittipatsas ja korkealla kalliollaan entinen suuri Piispala, joka nykyisin on sotalaitoksen hallussa ja jonka tornista on ihana näköala joka suunnalle, sekä itäosassa, "vanhassa kaupunginosassa", lyseon kolmikerroksinen kivitalo.
Sitten retkeilijät suuntasivat kulkunsa rannasta kauppatorilta hyvin pitkää puusiltaa myöten Vääräsääreen eli nykyisin oikeammin niemeen (koko n.s. "vanha kaupunki" on samalla Vääräsäärellä) katsomaan kylpylaitos- ja sen kasinorakennuksia ja laajaa puistoa useilla siltojen yhdistämillä pikkusaarilla. Sieltä löytyi myös kaunis Hopealahti hiekka-uimarantoineen.
Seurahuoneessa nautitun aamiaisen jälkeen seurue uskalsi mennä – Nälkälinnaan, joka on Suomen Matkailijayhdistyksen hoidossa. Tämän näkötornin alakerrassa sijaitsevassa kansliassa kielitaitoinen henkilökunta oli valmis antamaan maksutta matkatiedotuksia, varaamaan hyttipaikkoja laivoihin ja tekemään muuta pientä palvelusta.
– Ei tämä Nälkälinna näytä oikein nimensä veroiselta – täältähän näkyisi saavan voileipiä, kahvia, teetä ja – näköalakortteja, huomautti Tyyne-neiti, mistähän tämä tuommoisen nimen sai – Nälkälinna.
Eräs kansliahenkilökuntaan kuuluva neiti tiesi asian:
– Kerrotaan entisaikaan venäläisten piirittäessä Olavinlinnaa osan ruotsalaisesta varusväestä tehneen ulosbyökkäyksen, mutta joutuneen piiritetyksi tällä kummulla olevaan linnakkeeseen. Saarrokseen joutuneet pitivät kauan urhoollisesti puoliaan, mutta viimein heidän täytyi antautua nälän uuvuttamina. Siitä tämä paikka sai nimekseen Hungerborg, Nälkälinna.
Matkailijat nousivat Nälkälinnan korkeaan puiseen torniin. Sieltä oli hyvä näköala. Etelässä, aivan kaupunkia kaartaen välkkyi Pihlajavesi auringon kimmelteessä satoine saarineen ja salmineen, ja pohjoisessa päilyi Haapaveden selkä. Tornista katselija sai myös mainion yleissilmäyksen jyhkeän Olavinlinnan virtojen ympäröimästä asemasta, samoin saarikaupungista, joka näyttäytyi olevan kokonaan saarille rakennettu, sijoitukseltaan harvinaisen viehättävä. Kaupunki tosin ei näy vieläkään kasvaneen suuren suureksi, vaikka se jo v. 1639 Pietari Brahelta sai kaupunginoikeudet. Mutta nuoren kaupungin kasvamista ja vaurastumistahan vuosien kuluessa ehkäisivät monet sen lähistöllä käydyt taistelut. Tiedetään venäläisten jo v. 1656 polttaneen kaupungin. Myöskin Viipurin kauppaporvarit peläten kauppavaihtonsa vähenevän ja muutenkin kateellisina, vehkeilivät monin tavoin Savonlinnaa vastaan. Saipa Savonlinna kestää sellaisenkin kolahduksen, että siltä otettiin pois kaupunkioikeudet 41 vuodeksi ja Turun rauhanteossa v. 1743 Savonlinna luovutettiin Venäjälle. Vain seitsemisentuhatta asukasta on nykyisin Savonlinnassa, niin että eipä ihme, ettei se suurelta näyttänytkään Nälkälinnan tornista katsoen.
– Tuo rautatiesilta salmen ylitse on komea, noin pitkä ja noin korkealla, ihasteli Tyyne-neiti.
– Niin on, sanoi toimittaja, kaaren jänniteväli on Suomen suurimpia, ja sieltäkin kuuluu olevan hyvä näköala.
Oli jo aika lähteä "Punkaharju"-laivaan. Toimittaja puheli:
– Olavinlinnaa emme ehdi mitenkään katsella tänään, mutta huomenna aamupäivällä tutkimme sen tarkoin torneista kellareihin saakka. Linnassa, samoin kuin Punkaharjulla on paljon nähtävää. Olen käynyt kummassakin, mutta tämä herra pankinjohtaja on ensikertalainen näillä mailla.
Tyyue-neiti ilmoitti käyneensä Olavinlinnassa pari vuotta aikaisemmin, oli ollut suuressa Olavinjuhlassa, jossa Aino Ackté-Jalanderkin esiintyi, mutta vähän puhuva, vaan sitä enemmän, varsinkin pohjalaispankinjohtajallemme, kauniisti hymyilevä Siiri sanoi sekä Olavinlinnan että Punkaharjun olevan hänelle näkemättömiä. Siksi hän oli pyytänyt Tyynen lähtemään "löytöretkelle".
– Jos olisi käytettävänämme enemmän aikaa, sanoi toimittaja seurueen kävellessä satamaan päin, olisi meidän kannattanut käydä katsomassa Savonlinnan suurta ja hyvässä kunnossa olevaa luonnontieteellistä museota. Sen kokoelmat on kaupungille lahjoittanut tunnettu luonnonystävä ja eläinten täyttäjä P. Lindfors. Museossa, erittäin ajanmukaisessa kansakoulutalossa, on nähtävänä täytettyinä melkein kaikki Suomen linnut ja imettäväiset sekä erikoislaatuinen kalakokoelma.
"Punkaharju"-laivan yläkannella oli puolisensataa henkilöä, melkein kaikki nähtävästi matkailijoita, joukossa useita saksaa ja englantia puhuvia.
Meidän nelihenkinen matkailijaseurueemme oli tässäkin laivassa sijoittautunut peräkannen korituoleihin. Siellä oli myöskin kymmenhenkinen ylioppilasjoukko, nuorukaisia ja neitosia. He olivat erittäin raisuja kesämatkailijoita, joilla riitti hauskaa puhetta, laulua, naurua ja kujeita – valkolakit hohtivat vielä aivan lumipuhtaina: elämä ja maailma eivät olleet vielä lannistaneet iloisuutta. Nämä nuoret akateemiset kansalaiset eivät näyttäneet paljon malttavan katsella ohi soluvia, enimmäkseen kallioisia rantamaisemia, he vain "rullasivat", lauloivat ja nauroivat ja eräs heistä, jota mainittiin maisteriksi, innostuneena kavahti seisoalleen ja huitoi kävelykepillään kuoron johtajana, kun alettiin laulaa, että
ryssä tanssii Nevan jäällä
paita aina housun päällä...Saksalaisetkin olutpulloilla lastatun pöytänsä ääressä hymyilivät ylioppilaiden iloisuudelle ja Suomi-Filmin kameramies veivasi kuvanauhaa kävelykepillä johdettavasta kuorosta.
Ilonpitoa riitti melkein koko laivamatkan ajan, lähes kaksi tuntia. Vasta lähellä Punkaharjua, kapeassa Moinsalmessa, jossa nähtiin suuri Moijinhovi laajoine viljelysmaineen, ja tiheäreimarisessa Virtasalmessa ylioppilaidenkin huomio näytti kiintyvän maisemanähtävyyksiin.
Virtasalmen reimareiden välitse pujottauduttuaan ja Jänneveden l. "Pikku-Puruveden" ylitse kuljettuaan laiva saapui Punkaharjun Valtionhotellin laituriin. Siellä oli paljon väkeä tulijoita vastaanottamassa. "Kunniakujanteen" päässä laiturintyvellä odottavien autojen luona kantaja-, opas- ja hotellipojat hyökkäsivät matkailijoiden kimppuun. Täällä ei ollut enää Sydän-Savon "lokoisan" rauhallisuuden tuntua, vaan täällä muistui mieleen jo "suuren maailman" matkailupaikkojen levoton meno. Täällä näkyi olevan ulkomaalaisiakin runsaasti, samoin muiden muassa paljon helsinkiläistä herrasväkeä, joka näytti ja kuulosti olevan niin perin hienoa, ettei se puhunut muuta kuin ruotsia.
Neljänneskilometrin päässä laiturista Punkaharjun – entisen Kerimäen, nykyisen Punkaharjun-pitäjän Laukaansaaren – korkeimmalla kohdalla sijaitsevassa vanhassa, puusta rakennetussa Valtionhotellissa ei ollut huoneita vapaina "meidän seurueellemme", vaan sen oli ajettava noin kilometrin matka päästäkseen kaikinpuolin ensiluokkaiseen Hotelli Finlandiaan, joka sijaitsee tavattoman suurista ahvenistaan kuuluisan Puruveden kauniin lahden pohjukassa, lähellä rautatieasemaa. Siellä oli tilaa – matkustajahuoneitakin kolmekymmentä.
Ja vilpolassa tulokahvi maistui mainiosti.
– Mutta hyvät herrat ja arvoisa neiti, nyt on aika meidän lähteä liikkeelle Punkaharjua katselemaan. Aurinko on jo alennut niin paljon, ettei ole enää kovin kuuma kävelläksemme, sanoi Tyyne-neiti.
– Lähdetään, myönnytti toimittaja, mitähän jos me nyt näihin Punkaharjun nähtävyyksiin tutustuisimme hiukan epätavallisessa järjestyksessä, jos ensiksi menisimme tuossa aivan lähellä olevaan Lehtisaloon, valtion metsätieteellisiä koealoja tarkastelemaan. Siellä käyvät melkein kaikki matkailijat.
Aivan lähellä hotellia nähtiin jo monenlaisten puuntaimien kasvatuspalstoja, ja eräässä tienvieren nurmipenkereessä kuusentaimet muodostivat lauseen: metsässä on suomen tuki. Vähän kauempana nähtiin jo suureksi kasvaneita sembramänty-, siperianlehtikuusi- ja pihtakuusimetsiköitä, kukin laji suurehkossa neliöpalstassaan. Tien viereen pystytetyissä tauluissa oli palstojen puulajien nimet sekä maininta istutuksen tapahtuneen v. 1896. Samoilla tienoilla seurue sai myös tilaisuuden vaellustaan suunnitellen tutkia Punkaharjun kruununpuiston asemakaavapiirrosta, joka peltilevylle kaavailtuna oli asetettu tankoon tien oheen matkailijain opastukseksi.
Täältä oli lähes kahden kilometrin pituinen kävelymatka jylhän havumetsän halki varsinaiselle Punkaharjulle, seitsemän kilometrin pituiselle, solkevapetäjikköiselle maantieharjanteelle. Matkailijamme kävelivät sen päästä toiseen, käyden idässä lähellä Punkasalmea nähden siellä muun muassa venäläisten vanhoja vallihautoja, sekä poiketen pikaisesti silmäämässä Takaharjun keuhkotautiparantolan rakennusten ulkonäköä. Kerrassaan komea nähtävyys oli Punkaharju tyynenä kesäiltana, – joka paikassa harjun molemmin puolin vedet välkkyivät männynrunkojen lomitse, mutta ihanin näkymä avautui niin sanotulta Runebergin kummulta jyrkän metsärinteen alla olevan lahdekkeen ja siinä sijaitsevan pienen Kirkkosaaren ylitse Puruvedelle. Kerrotaankin J.L. Runebergin usein istuskelleen miettiväisenä tällä kummulla ja sepittäneen täällä ihanan runonsa "Heinäkuun viides päivä":
Nyt kesäpäivä loistavi,
niin oudoks muuttaa mieleni
tää aamu armahainen...
– – –
Oi suloutta taivaan, maan!
– – –
"Maan eestä kuolisitko tään?"
– – –
"Rannalta tältä palasen
maat' ihanaista isien
sä näet, nuorukainen..."Meidänkin matkailijaseurueemme istui kauan Runebergin kummulla tunnelmallisena, ihanana iltana. Oltiin hiljaisia ja totisia. Leikkipuhe ja ilakointi ei tuntunut soveltuvan tämän paikan tunnesisältöön:
niin oudoks muuttaa mieleni...
– – –
maan eestä kuolisitko tään?21.
TUNTI MUINAISUUDESSA.
Reippaat retkeilijät palasivat Punkaharjulta Savonlinnaan jo laivan aamuvuorolla. He aamiaistivat Seurahuoneessa ja lähtivät sitten katsomaan kunnianarvoisaa Olavinlinnaa, pohjoismaiden kauneinta ja tunnelmallisinta keskiajan linnaa, – Viipurin läänin- ja linnanherra Erik Akselinpoika Tott, Lagnön ritari, Hämeenlinnan ja Raaseporin valtias, oli sen v. 1475 perustanut "Jumalalle kunniaksi ja kristinuskon vahvistukseksi".
– Mutta kovin vaikeaa työtä oli Olavinlinnan rakentaminen, puheli toimittaja käveltäessä Kyrönsalmelle, linnansalmelle päin, rakennusaineet oli tuotava purje-soutulaivassa linnansaareen, Kyrönsaareen ja laivassa piti olla jokaisella kivien, saven ja hiekan hakumatkalla vartioväkenä ruodun verran sotilaita ja Erik Akselinpojan haarniskoituja asepalvelijoita. Sillä ryssät saattoivat hyökätä milloin tahansa, yrittäen estää linnan rakentamisen. Venäläiset näet väittivät tätä linnaa rakennettavan vuonna 1323 säädetyn rajalinjan itäpuolelle.
Alkuaan kuului Olavinlinnaan vain kolmikulmainen päälinnoitus, pyöreä torni ja korkeiden muurien ympäröimä linnanpiha. Myöhemmin linnan muoto muuttui. Niinpä vuosina 1560-62 linnan silloinen herra Kustaa Fincke rakennutti linnanpihan kaakkoiskulmaan Paksuntornin. Sen hävitti kuitenkin ruutiräjähdys, mutta venäläiset rakensivat sen sijalle "Paksun sarven", Bastion dickin, joka vieläkin on olemassa. Juhana III:n aikana rakennettiin kirkkosali ja Kaarle IX:n hallitessa linnanpihan koilliskulmaan tehtiin niin sanottu Kiilintorni, joka on jäljellä vielä nykyisinkin. Nimensä se sai linnanherra Nils Pietarinpoika Kijlin mukaan. Hän rakennutti tämän tornin vallitessaan Olavinlinnassa vuodesta 1604 alkaen neljän vuoden aikana. Tältä ajalta ovat luultavasti myöskin useat muut rakennukset. Muistanette koulussa lukeneenne venäläisten valloittaneen Olavinlinnan ison vihan aikana v. 1714, mutta Uudenkaupungin rauhansopimuksella v. 1721 se palautui Ruotsille. Vuosien 1741-43 onnettomassa sodassa puolusti Savoa ja Karjalaa urhea maaherra Stjernstedt joukkoineen. Vuonna 1741 hänen onnistui torjua ryssien yritykset valloittaa Olavinlinna. Mutta seuraavana vuonna syksykesällä venäläiset vihdoin saivat linnan huostaansa. Pääarmeijan kelvoton johto Etelä-Suomessa oli suurimpana syynä tähän menetykseen ja koko Savon surkeaan kohtaloon. Vuonna 1788, toisen tiedon mukaan 1786, ruotsalaiset yrittelivät turhaan valloittaa linnaa takaisin.
Värälän rauhan jälkeen venäläiset alkoivat keisarinna Katariina II:n kuuluisan sotapäällikön, kreivi Suvorovin johdolla tarmokkaasti jatkaa linnoitustöitä. 1788-89 rakennettiin Uudenportin, Vesiportin ja Pikkuportin bastionit. Saaren itäpuolelle rakennettiin lisäksi ns. Suvorovin varustus, jonka kautta johdetusta kanavasta linnanväki sai järvivettä piirityksen sattuessa. Tehtiin myös muutamia muita rakennuksia, jotka myöhemmin purettiin, mutta näkyvät vielä joissakin vanhoissa kuvissa.
Kun Olavinlinna Suomen yhdistämisen vuoksi Venäjään kokonaan menetti sotilaallisen merkityksensä, luovutettiin se v. 1836 Suomen siviiliviranomaisille. Vuodesta 1855 alkaen neljän vuoden aikana linnaa käytettiin vankilana, mutta sen jälkeen sitä on hoidettu yksinomaan muinaismuistona. Vuosina 1868-69 tulipalot tuhosivat linnan puuosia; palot saivat alkunsa laivojen kipinöistä. 1870-luvulla suoritettiin valtion kustannuksella Olavinlinnan perusteellinen korjaus, johtajana arkkitehti Kiseleff. Äskeisinä vuosina on Olavinlinnaa kunnostettu arkkitehti Sune Maconin johdolla muinaistieteellisen toimikunnan toimeksiannosta. Arkkitehti Maconi otti niin hartaasti kuin elämäntehtäväkseen Olavinlinnan saattamisen entiseen kuntoon. Hän johti korjaustöitä väsymättömän tarmokkaasti. Olavinlinna oli hänen "suuri rakkautensa", kunnes tapaturmainen kuolema äkkiarvaamatta keskeytti hänen työskentelynsä.
– Sinähän näyt olevan mainio muistamaan historian vuosilukuja ja tapahtumia, virkkoi Tyyne-neiti toimittajalle.
– No niin, tavallaan – se muistaminen oli minulla erikoisalana, jonkinlaisena sanoisinko urheiluna jo kouluaikana, ja äskettäin juuri uusin näitä tietojani.
– Kuka Olavinlinnasta nykyisin huolehtii? kysyi pankkimies.
– Matkailijayhdistys huolehtii kesäisin linnan näyttelemisestä turisteille, mutta muuten linnasta pitänee huolta pääasiallisesti tänne perustettu yhdistys, Pyhän Olavin Kilta, joka muun muassa kuuluu puuhaavan Olavinlinnaan valtioavuin perustettavaa maakuntamuseota. Tätä ehdotusta ja avustusanomusta kuuluttiin perustellun sillä, että itsenäisen Suomen velvollisuus on kiinnittää nyt mitä suurinta suopeaa huomiota Olavinlinnaan, sillä onhan nimenomaan tämän linnan ansiosta Itä-Savolla tärkeämpi osa maamme asutushistoriassa kuin esimerkiksi Suur-Savolla. Olavinlinnalla on ainutlaatuinen merkitsevä asema Suomen historiassa, ei ainoastaan itäisen rajan suojavarustuksena, vaan erikoisesti sellaisena keskuspaikkana, josta käsin Suomen sisämaan asuttamista on johdettu ja tuettu.
Matkailijat saapuivat virtaisessa, ehkä noin sata metriä leveässä linnansalmessa, Kyrönsalmessa olevan Tallisaaren laiturille. Sinne oli juuri tullut useita toisiakin linnaan menijöitä, koti- ja ulkomaalaisia. Soitettiin laiturilla olevaa kelloa merkiksi salmen ylitse pyrkimisestä. Ja hetipä mies lähti linnasta veneellä noutamaan tulijoita.
Matkailijaparvi solui linnan laiturilta paksun kivisen ympärysmuurin pääportin ja ahtaan, synkän holvikäytävän kautta kolmikulmaiselle niin sanotulle Pienelle linnanpihalle.
Tuo vihantanurminen piha lehtevine puineen näytti jo hyvin erikoiselta jykevine muuri- ja linnanseinäympäristöineen. Jo tässä tulija tunsi siirtyneensä nykyajasta satojen vuosien takaiseen aikakauteen, muinaisuuden maailmaan. Ja tämä tunnelma vahvistui hyvin voimakkaaksi ja herkkävireiseksi, kun lähdettiin tutkimaan pihan luoteiskulmassa kohoavaa mahtavaa Kellotornia, linnankellon muinaisaa sijoituspaikkaa, ja koilliskulmassa olevaa Kirkkotornia, jonka kolmannessa kerroksessa on vanha katolinen kirkkosali eli kappeli. Pihan kaakkoiskulmassa nähtiin jätteitä kolmannesta samanlaisesta tornista, jota aikoinaan nimitettiin Pyhän Eerikin torniksi eli Mustaksitorniksi.
Matkailijajoukkue ohjattiin linnanpihasta ensiksi suureen, juhlalliseen ritarisaliin, joka on restauroitu muinaisaikaiseen kuntoon värillisine lasimaalauksineen, pitkine ristikkojalustaisine puupöytineen ja penkkeineen sekä vaakunakilpineen, – salin läntisessä päätyseinässä huomattavimpana isokokoinen Pistolekors-suvun vaakuna. Ritarisalissa saivat matkailijat virvokkeita, siellä he voivat kirjoittaa nimensä vieraskirjaan ja sieltä heitä linnan opas, kuulemma kaikki Euroopan kielet taitava nuorimies, lähti johdattamaan linnan nähtävyyksiä katselemaan. Tunnin ajan kaikuivat kivisissä saleissa, kammioissa ja holvikäytävissä oppaan harkitut, lyhyentäsmälliset tiedoitukset suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi:
– Menemme ensin linnan vanhimpaan, alkuperäisimpään osaan... tässä on salakäytävä järveen saakka... ja tässä Oldenburgin prinssiä pidettiin vankina viisitoista vuotta... tässä on linnan naisten huone, tässä kaappikomero, linnan ainoa... tämä on kellohuone, jossa oli suuri hälytyskello... tämä on linnan korkein torni, korkeus viisikymmentäkuusi metriä, Pyhän Olavin torni, täältä tähystäjävartijat silmäilivät seutua näistä aukoista... tulemme sitten oikeussaliin, jossa vangit tuomittiin... ja tästä lattialuukusta vangit laskettiin köydessä riippuen tuonne kymmenen metriä syvään, pilkkopimeään, kylmään ja kosteaan kellariin, siellä on kalliopohja, ei ikkunaa eikä ovea, tässä tällainen rautaristikko suulla... saavumme sitten upseerien asuinhuoneisiin... ne ovat tällaisia... tämä on linnan keittiö... ei ikkunoita... tätä on käytetty katolisena kirkkona... tuossa kirjoitus: Jacob Pistolekors 1659... tässä myös Sten Sturen ja Tottien vaakunat... vanha kattokruunu ja kynttilänjalat... lattia liuskakivilaatoista... tässä näemme linnan suurpihan... menemme sitten Kijlin torniin... tässä niin sanottu ampumahuone, yksinomaan puolustustarkoitusta varten, ampuma-aukot itään päin, hissi ampumatarpeiden nostamista varten .. tämä on rakennettu satakolmekymmentä vuotta myöhemmin kuin toiset... sitten siirrymme "Paksunsarven" suurimpaan osaan – ensiksi niin sanottuun tykkisaliin... tässä on kiviseinän paksuus seitsemän metriä... tätä nykyvuosina on usein juhlissa käytetty tanssisalina... ja täällä on linnan uusin osa... kenraali Suvorov laitatti tämän vesikaivannon... ja tämä on mestauskivi... siinä on kauloja katkottu... sitten ruotsalaisten kasarmin sisäpiha... tätä nimitettiin Helvetinluolaksi, kamala paikka, vankila, kesäkuumallakin kylmä ja kostea, seinät ja permanto aivan märät... sitten tässä sotilaiden asuntohuone... ainoa sisäänkäynti linnaan siihen aikaan... sotilaiden ruokasali... linnanherrojen vaakunoita... kynttiläkruunu, tuotu Saksasta kolmekymmenvuotisen sodan ryöstösaaliina... linnan perustajan ja ensimmäisen valtiaan Tottin huone- – – –.
Retkeilijät poistuivat linnasta tavallista vähempipuheisina ja miettivän näköisinä. Varmaan he, kuten monesti useat toiset Olavinlinnassa käyneet, outotuntuisen muinaislinnan muistorikkaista, hämäristä holveista kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja "nykyaikaan" takaisin juuri tulleet katselivat maailmaa nyt kuin uusin silmin ja ajattelivat elämää melkoisesti toisin kuin aikaisemmin.
– Näkyy eletyn ennenkin, sanoi pankinjohtajamme. Mitähän kaikkea nuo paksut kiviseinät lienevät vuosisatojen kuluessa sisällensä sulkeneet ja mitä nähneet ja kuulleet? Kiertokäynti linnassa ja opastus suppeasanaisuudessaankin oli mainion selventävä – tuli esiin myös sellaisia seikkoja – vankiluola, mestauskivi, Pistolekors-suvun vaakuna, Saksan sodasta saatu kattokruunu ynnä muuta – joista en ole nähnyt enkä kuullut ennen missään mainittavan. Mutta nythän minä voin niistä kertoa kotona, Pohjanmaalla.
– Ja Vaasan herrojenklubissa, diplomaattihuoneen puhvelinnahkaisessa nojatuolissa, virkkoi toimittaja, ja ehkäpä sinulla on siellä täältä päin myös hiukan muuta kertoilemista.
– Toivottavasti. Saksalainen sanoo: Wenn jemand eine Reise tut, känn er was erzählen – matkalta on aina jotakin kerrottavaa.
Kaupunginpuoleisella rantakummulla toimittaja kääntyi vielä katsomaan virran kalvoon kuvastelevaa kaunista muinaislinnaa ja lausuili hiljaa kuin vain itselleen:
Niin aikakaudet, vallat vaihtuu
kuin aaltojansa virta vie.
Pois kaikki heikko, halpa haihtuu;
mi sorru ei, se suurta lie.
Käy valtavammin vain se esiin,
kun unhon yöhön uppoo muu,
kuin tornit tumman virran vesiin
se korkeana kuvastuu.– Kuka niin kauniisti on runoillut? kysyi Tyyne-neiti.
– Professori Otto Manninen Olavinlinnan 450-vuotisjuhlaan vuonna 1925.
22.
"MAAILMAN KAUNEIN --."
Kyrönsalmen rannalta matkailijat – pankinjohtaja ja toimittaja sekä "heidän" kaksi neitostansa – suunnistautuivat suoraan satamarantaan. Höyrylaiva "Heinävesi I":n, joka on melkein yhtä suuri ja uhkea kuin "Leppävirta I", oli määrä lähteä kello 13.15 Suomen suurimman saaren, Soisalon, itäpuolitse Heinäveden reittiä, maailman kauneimmaksi sanottua laivaväylää myöten Kuopioon.
"Heinävesi I":n kapteeni Rantala laivansa yläkannella otti tulijat vastaan levollisen kohteliaasti, luontevan tuttavallisesti, aivan kuin matkustajat olisivat olleet hänen vanhoja, hyviä ystäviään ja antoi matkustajille heidän hyttiensä avaimet. Pohjalaispankinjohtajamme oli mielihyvin ja ihmeissään tästä välittömästä kohteliaisuudesta.
– Tämä Rantalan Matti onkin miesten mies, selitti toimittaja, – en tunne häntä ennestään, mutta olen kuullut kerrottavan... maailman suurilla merillä kauan paljon purjehtinut oikea suolaisen veden kapteeni niinkuin näin suuressa laivassa tulee olla.
Pian sitten matkustajien aika kului kapteenin hytistä kuuluvaa yleisradion päivälähetystä seuratessa sekä katsellessa Mikkeliin, Lappeenrantaan, Joensuuhun, Punkaharjulle ja Leppävirran reitin kautta Kuopioon ja useihin muihin paikkoihin menevien laivojen lähtöä.
– Kylläpä täällä on eri vilinä, kummaili pankinjohtaja.
– Joo, täällä on joka päivä vähintään samanlainen väenhuiske kuin Vaasan sisäsatamassa vain pari kertaa kesässä, kalamarkkinapäivinä, virkkoi lehtimies, ainoastaan Kuopion laivaliikenteen laajuus ja vilkkaus voittaa tämän.
Myös "Heinävesi I" lähti minuutilleen määräaikanaan. Ensin se ponnisteli vasten vuolasta linnanvirtaa, Kyrönsalmea, ja rautatiesillan alitse Haapavedelle, sitten oikeanpuolisella rannalla olevien Lehtiniemen sahan ja asemapäälliköiden lepokotina käytettävän Rauhalinnan muhkean huvilarakennuksen ohitse edelleen. Lähellä Rauhalinnaa tuuhealla havumetsärantueella sijaitsee "Putkinotko", Joel Lehtosen Putkinotko-romaaneista tunnettu. Kapteeni näytti matkustajille milloin ja missä Putkinotkon rakennukset näkyivät hetkisen. Putkinotkon Juutas Käkriäinen kuului jo monet vuodet nukkuneen nurmen alla.
Puolen tunnin kuluessa laiva halkaisi Haapaveden ja toinen puolituntinen kului jyrkkäkalliorantaista Tolvannientä kierrätellessä. Käytiin Tolvanniemen laiturissa, ja kapeista saarten salmista selviydyttyä suurelle Haukivedelle poikettiin Niittylahden, muinaisen Pistolekors-suvun perintötilan rannassa.
Jo näillä tienoilla Haukiveden vuoroon lempeälehtoinen ja vuoroon kovan-kallioinen koillisrannikko näkyi kiertelevän tuhatkoukeroisena pyöreästi kaartuvin lahdekkein ja niemin ja mykkyräisin kalliosaarin. Mieltä avartavan laaja Haukivesi aaltoili vaahtopäin tummansinisenä ja auringonkimalteisena raikkaassa, lauhassa tuulessa. Harmaansinervän lämpöautereen läpi häämötti taivaanrannoilla kaartuvien vaarojen etelärinteillä salaperäisinä kaukaisia kyliä. Ruskeavivahteisine viljelyaukeineen ne olivat pieninä päivinä salometsän sinisyydessä.
"Leppävirta"-laiva näkyi mennä savuavan kaukana eteläisen rannan puolella. Mutta "Heinävesi" käänsi kurssiaan yhä tiukemmin pohjoiseen ja saapui, noin kaksi tuntia Savonlinnasta lähtönsä jälkeen, Oravin suluttomaan kanavaan. Kerrassaan kaunis oli luonto silläkin seudulla, etenkin Kieliniemessä. Siellä muutamat matkustajat kerkesivät käydä laivan purkaessa rahtitavaraa kanavasillalle. Nähtiin myös Putilovin liikkeen perustaman rautatehtaan rauniot.
Oravista lähdettyä "Heinävesi I":n kapteeni sanoi toimittajalle, että – nyt se vasta alkaa oikein se Heinäveden reitti, jota katsomaan herrasväki on pääasiallisesti lähtenyt ja joka tämän laivan vieraskirjassakin on tunnustettu maailman kauneimmaksi... Tässä "Orivesi"-laivat kääntyvät menemään itään, pitkälti hyvin kapeita vesiä myöten Enonselälle ja niin aina Joensuuhun, mutta me menemme ensin tänne saaria täynnä olevalle Joutsenvedelle.
Toimittaja otti päällystakkinsa taskusta Maanmittaushallituksen tarkan kartastokirjan. Koko seurue alkoi hartaasti tutkia sitä. Hämmästyttävä paljous, kokonainen "arkkipelaagi" saaria, salmia, niemiä, lahtia!
– Tuo pisteviiva merkitsee tämän laivamme kulkureittiä, selitti toimittaja.
– Kamalaa! huudahti innostuneena seurueen Siiri-neiti, vaikka hän tavallisesti oli ollut hyvin kiltinhiljainen, – en usko tuosta laivan pääsevän läpi; tuossakin pisteviiva menee aivan olemattomasta salmesta.
– Yritetäänhän keinotella läpi, toimittaja virkkoi toiveikkaana.
Ja keinottelemista siinä oli, useiden tuntien aikana, verkalleen alenevan auringonruson valaisemilla vesillä, tyynillä ja kymmenin mutkin kapeina kiertelevillä, korkeiden metsärantojen ympäröimillä virtaisilla salmilla, joissa muikkuparvet pinnalla viriänsä pitivät ja toisinaan suuri lohenmötkäle ilmassa iloksensa somasti pyörähtäen loikkasi metrinkin korkeudelle.
Sivuutettiin sitten Ruotimonsaari, Lamminsalo, Niittysaari ja monet muut saaret ja salmet, käytiin pitkän Hevonlahden pohjukassa vauraan Luostarilan laiturilta matkustajia ja Säynelahdesta halkoja laivan evääksi ottamassa. Lahdesta taas Heinävedenselälle tultua ja jälleen pohjoista kohti käännyttyä mennä jytyyttämään maisemat näyttäytyivät äskeisiäkin suuripiirteisempinä ja erämaisempina, tunnelmallisen valloittavina. Ajomies pyöritteli ohjausratasta hyvin ahkerasti puoleen ja toiseen, noudatellen tarkoin väylän mutkia, ja valkealakkinen kapteeni seisoi merkinantolaitepylvään vieressä kulkua tarkkailemassa. Siinä oli totiset paikat. Siksipä ohjaushytin seinässä on huomautus: Ajomiestä ei saa puhutella. Jos tätä kieltoa ei toteltaisi, niin pian laiva maalle menisi, ainakin Heinäveden ihmereitillä, jossa se aivan mahdottomasti kiemurteli. Se näytti aikovan ensin tuonne, mutta pyörähtikin sitten tänne. Ja toisinaan laiva täyttä vauhtia mennä kohisti aivan umpipohjukkaa, korkeaa kallioseinämää kohti niin että hirvitti. Mutta ainapa kuitenkin salmi avautui, vaikka pääsyaukon rannat olivat kovin lähellä toisiansa. Usein aurinkokin peittyi korkean, äkkijyrkän rantakallion taakse. Mutta sitten reitti jälleen yllättäen levittäytyi valo-iloisaksi pikkuseläksi, jonka takana pitkäselkäiset vaarajuonnot vihersivät. – Ja kaikkialla vallitsi erämaan hiljaisuus ja rauha.
– Kyllä nämä ovat nähtävyyksiä! huudahti pankinjohtaja.
– Pitäisipä olla, virkkoi toimittaja voitokkain, riemusta värähtävin äänin, ja aina täällä vain edessäpäin paikat paranevat, kuuluisa Koukunvirta ja muut.
Pianpa kapteeni, jolta useat matkustajat olivat näille kapeille vesille tultua Koukunpolvea kyselleet, huusikin etusillalta:
– Herra toimittaja, nyt tulemme juuri Vaaluvirtaan ja sittenhän se on kohta Koukunpolvi.
– Koukunpolvi, Koukunpolvi, hokivat tähän saakka korituoleissansa levollisina piippujansa poltellen istuneet englantilaisetkin, kaksi herraa. He tulivat muutamien toisten matkailijoiden kanssa etusillalle kapteenin luokse. Mutta muuan neitonen oli niin syventynyt lukemaan jotakin rakkausromaania, ettei nyt, enempää kuin ennenkään koko matkalla Savonlinnasta saakka, malttanut luoda silmäystäkään maisemiin.
Mutkikkaan Vaaluvirran ahtaimmat paikat jäivät perän taakse. Kuljettiin kapeaa, pitkää salmea, jonka etelänpuoleinen, Loikanniemen ranta on pitkin pituuttaan, monta kilometriä, hyvin jylhänkorkeaa.
– Nyt tulemmekin itseensä Koukunpolveen, sanoi kapteeni. Hiljennetäänpä kulkua, ettei kone jyskytä ja tärisytä, jotta herrat voivat paremmin ottaa valokuvia. Pitää vain näpätä nyt ennen kuin tuo salmiaukko, josta tulimme, menee aivan umpeen, juuri kun nyt tässä koukunpolvessa käännymme tällä tavoin jyrkästi tämän Kiuruveden apteekkarin huvilan niemenkärjen ympäri... tuli kai toimittajan ottamaan kuvaan myöskin tuo vastapään mahtava kallioranta... jaha, no hyvä, sitten voimme ottaa taas täyden vauhdin. Mutta katsokaas, kun apteekkari Forsblom huvilansa pihassa heiluttelee meille käsissään kalaa, suurta lohta. Aina kun hän saa ison, näyttää hän sen meille... näillä virroillahan Juhani Ahokin Armas Järnefeltin kanssa aikoinaan uisteli lohia ja sai aiheita lohilastuihinsa. Nyt nämä vedet ovat jonkin yhtymän vuokraamat, mutta kyllä kai täällä jollakin puheella saisi siimaa liottaa, niin kuin täällä edessämme päin olevilla tämän reitin koskilla ja muilla lohipaikoilla. Onhan siellä monesti ollut englantilaisiakin onkimassa.
– Kylläpä tuo Kiuruveden apteekkari on keksinyt ihanteellisen huvilanpaikan, ihmetteli pohjalaispankinjohtaja.
– Sanopa muuta, myönnytti lehtimies, on ainakin rauhallisuutta ja – lohia. "Viehättävämpää kalastuspaikkaa kuin Koukkuvirta tuskin voi ajatella" – kirjoittaa Juhani Aho eräässä lohilastussaan. Ja apteekkari Forsblomin jossakin kirjoituksessa Metsästys ja Kalastus lehdessä mainitaan, että "kesä- ja heinäkuun aikana esiintyy lohia hyvin runsaasti noin 100 metriä pitkässä ja noin 60 metriä leveässä Koukkuvirrassa; lohet hyppiä pätkivät aamuin ja illoin niin, että voi nähdä useitakin yht'aikaa ilmassa". Ja samassa kirjoituksessa hän sanoo: "Ja tämä ihanteellinen erämaaseutu on keskellä Suomea, mutta harvat ovat näitä seutuja samoilleet. Mikä vahinko! Matkustetaan ennemmin ulkomaille ja jätetään tällainen kauneus katsomatta omassa maassa ja erämaan suuri soitto kuulematta."
– Missä täällä on sen toisen lohijunkkarin, säveltäjä Otto Kotilaisen, kesäkoti?
– Se on täällä vielä paljon pohjoisempana, jossakin Varisselän seutuvilla muistaakseni. Kapteeni mainitsi juuri äsken, että sen sivuutamme aikaisin huomisaamuna. Mutta katsopas, tuolla tulee vastaamme "Heinävesi II". Pääsi juuri Pilpan kanavan läpi. Se on matkalla Kuopiosta Savonlinnaan, ja yöpyy Säynelahdessa, jossa äsken kävimme. Me pysähdymme yösydämeksi Heinäveden kirkonkylän rannassa. Tästä ei ole enää sinne kovin pitkä matka.
Laiva kulki Pilpan kanavasta, ohitse lohisen kosken. Ja auringon painuessa korkean mäen taakse laiva lähti kohisten ja savuten täysivauhtisesti taivaltamaan ankarannäköisten vuorimaisemien saartaman Ruokoveden eteläpään poikki penikulman pituiseen, hyvin kapeaan salmeen, siinä sivuuttaen Paajenkosken ja Tulisalmen sekä Vihovuonteen ja Kerman kanavat ja samannimiset lohenongintaan soveliaat kosket. Kermassa oli nähtävissä suuren sahalaitoksen jätteitä. Sitten laiva keinotteli eteenpäin monien salmien kautta lavealle Kermanselälle ja vihdoin illan hämärtyessä asettui yölevähdykselleen Kermanselän länsirannalle Heinäveden "kirkonlaituriin".
Muutamat matkailijat, joukossa englantilaisherrat, menivät laivayhtiön löylysaunaan kylpemään – sauna on aivan laiturin vieressä –, mutta toiset, heidän mukanaan pankinjohtaja, toimittaja ja heidän seuralaisneitinsä, lähtivät laivantulolla aina matkailijoita vastassa olevan kellojensoittajan opastamina käymään noin kilometrin päässä olevan kirkon tornista katselemaan suurelle Kermajärvelle ja sen takaisille iltavarjoisille erämaaseuduille avautuvaa synkeänkaunista näkymää. Se oli yllättävän avara. Kirkko sijaitseekin 85 metriä Kermajärven pintaa korkeammalla Hasumäen harjanteella.
Aamuyöllä, päivänsarasteessa kello 2 laiva lähti. Suuntasi keulansa Kermajärven poikki pohjoista kohti ja pujottautui Kohmanniemen ja Hentulansaaren välisestä salmesta Karvion kanavaan. Heinäveden rannasta tähän tullessa kului vain puoli tuntia. Tässäkin on melkoisen voimakas koski kanavan vieressä. Kuopion herrat käyvät siitä lohia onkimassa. Maantiesilta johtaa kosken ylitse. Tässä yhtyvät Joensuun, Varkauden ja Kuopion maantiet. Karvion kanava, kuten toisetkin Heinäveden reitin kanavat, rakennettiin v. 1905.
Laivan jyrytessä Karvion kanavassa pankinjohtaja ja toimittaja heräsivät hyteissänsä ja menivät heti kannelle katselemaan pitkää, hurjasti kuohuvaa koskea ja aamunkajon kaunista kuvastusta kanavansuun lahden vedenpintaan. Aamuvarhaisella oli oma hienohämyinen, keveän-herkkä tunnelmansa. Matkaherrat nauttivat siitä – yöhorroksestaan heräävien maisemien hiljaisuudesta ja laivankannen autiuden yksinäisyydestä. Neidit ja kaikki muut matkustajat nukkuivat. Hiljaisuus vallitsi hyteissä ja kannella vielä laivan puskiessa Varisselälle ja poiketessa Varistaipaleessa, selän itärannalla. Suureen Juojärveen, Rikkaveteen ja Kaavinselkään johtava kuusisulkuinen kanava nähtiin myös. Kanava vie 14 metriä korkean koskiputouksen ohitse, ja niillä tienoilla on useita kauniita, komeita ja kalaisia koskia, joista "suuri maailma" ei tiedä mitään, ei aavista sellaisia Savossa olevankaan. Kanava on muuten erikoinen siksi, että siinä on neliosainen sulku. Tällaiset ovat harvinaisia maassamme. Kanava ja kosket ovat nähtävyyksiä. Kookas, mukava "Tapio"-laiva välittää liikennettä Kuopiosta Juojärvelle, jossa ovat omat nähtävyytensä.
Palokissa, tuossa Varisselän itärannan poikkeamispaikassa, oli lähes puolitoista sataa vuotta käynnissä sahalaitos, mutta nyt se on jo parikymmentä vuotta ollut työttömänä. Siellä toimii nyt tärpätti- ja hartsitehdas. Professori Kompan keksimällä menettelyllä saadaan tervaskannoista edellämainittuja tuotteita. Varisselän sakeametsäisellä, kallioisella itärannalla myös nähtiin suositun säveltäjämme Otto Kotilaisen sievä kesäkoti, laituri, sauna, veneet.
– Otto taitaa nukkua pötköttää vielä, koskapa ei näy mitään liikettä huvilan seutuvilla, virkkoi toimittaja pankinjohtajalle, ei kohoa vielä kahvinkeittosavukaan piipusta. Ei ole pappa vielä herännyt kalastuspuuhiinkaan lähtemään, kun veneetkin ovat tuossa teloillaan. Vastahan kello on viisi. Ja saattaahan hän olla lohia onkimassa Karviossa tai Patoonkoskilla. Siihen puuhaan hän, heinäveteläissyntyinen helsinkiläis-säveltäjä-opettaja on urmakka. Se on hänelle henki ja elämä. Lähdetäänpäs tuonne peräkannelle nojatuoleihin ja tilataan sinne aamukahvi, niin minä kerron sinulle Kotilais-Otosta tässä ajankuluksi, aukean selän poikki mennessämme.
Toimittaja kertoili seikkoja seuraavaan tapaan: Ernst Lampén-Iso-Keisari ja Otto Kotilainen ovat Savon suurprofeettoja. Kotilaisen suku on vanhaa heinäveteläistä talonpoikaisjuurta. Kotilaiset ovat olleet uuraita maanviljelijöitä sekä tunnettuja samalla musikaalisista lahjoistaan ja harrastuksistaan. Heidän sukutalonsa Kotilanmäki sijaitsee korkealla, hyvänäköalaisella mäellä, jonka juurella alhaalla laaja Kermanselkä siintelee ja vaarametsät kaartelevat joka puolella. Tässä ihanassa, laulu- ja runorikkaassa seudussa Otto Kotilainen syntyi helmikuun 5 päivänä 1868. Kotilanmäkeä hallitsi silloin Oton isänisä, valtiopäivämies, herastuomari ja kirkkoväärti Juhana Kotilainen, jota pidettiin Rantasalmen kihlakunnan parhaana "viulupelarina" – Heinävesi oli silloin Rantasalmen kappelikunta. Otto Kotilaisen isä-Petterin siirryttyä Kerman sahan palvelukseen säveltäjä joutui Kerman kuohuvan kosken lumoihin. Ja tuo lumous on kestänyt läpi hänen elämänsä – kosket ja virrat viehättävät, ja tämän ansiota ovat varmaan Kotilaisen säveltämät monet koskiaiheiset laulut. Oton isä, äiti sekä eno, Heinäveden seurakunnan kanttori, olivat hyvin musikaalisia. Isä lauloi toisinaan lukkarin sijaisena kirkossa ja äiti Loviisa Maikki oli tunnettu erittäin kauniista lauluäänestään. Säveltäjän äidin veli oli lukkari. Eipä ihme, että laulunlahjat olivat periytyneet Otolle. Se huomattiin jo kansakoulussa. Rippikoulun käytyään Otto Kotilainen tuli Kuopioon kauppa-apulaiseksi. Lauluharrastukset jatkuivat. Oton vanhempi veli Antti oli jo aikaisemmin siirtynyt Kuopioon ja saavuttanut vakiintuneen aseman kuorolaulajana, esittäen barytonisoolojakin palokunnan mieskuorossa, jota johti tunnettu musiikkimies, tirehtööri Elias Kahra. Tähän kuoroon pääsi Ottokin toisen tenorin laulajaksi.
Mutta Otto ei ollut luotu kauppa-alalle. Hänen kauppias-isäntänsä oli ollut huomaavinaan, että lupsakkaluonteinen Otto ei osannut oikein tiukasti tinkiä ostajien kanssa ja sen vuoksi kauppias kerran kaikessa ystävyydessä sanoi Otolle, että "mää seminaariin; siellä suat mussiikkia ja muutai oppia". Ja Otto haki ja pääsi Jyväskylän seminaariin v. 1886. Tuossa seminaarissa oli siihen aikaan pääsytutkinnoissa vaikea läpäistä musiikinkokeessa, sillä tutkijana oli erikoisen tiukka herra, tohtori A.E. Hagfors, mutta kun Kotilais-Otto pääsytutkinnossa kaikuisalla tenoribarytonillaan laulaa hujautti kolme säkeistöä virrestä "Koko maailm' iloit' mahtaa", niin vaativa tutkijasäestäjä laulun loputtua hymähteli hyväksyvästi. Sitä hän ei ollut tehnyt monesti. Kotilaisen seminaaritoveriksi sattui Vihtori Peltonen, joka sittemmin tuli kuuluisaksi nimellä Johannes Linnankoski.
Otosta tuli seminaarikuorojen suosittu solisti, ja pian valittiin hänet toverikuorojen johtajaksi. Erittäin suosituksi tuli hänen perustamansa ja johtamansa kolminkertainen mieskvartetti. Se kutsuttiin laulamaan kaupunkilaisten parhaisiin juhliin ja niinkin hienoon ja vaativaan tilaisuuteen kuin seminaarin johtajan, professori Lembergin illanviettoihin. Ja moni neitonen sai merkkipäivänsä edellisenä yönä kuulla "Kotilaisen kuoron" serenaadin: "Asuntoosi, jossa loistat, toivoni on aina täällä..."
Jo seminaariaikanaan Kotilainen alkoi säveltää, vaikka se homma meni toisinaan hiukan "vintsin väntsin", kuten hän itse sanoi, mutta sitten kun hän sai musiikkiopin yksityisohjausta lehtori Hannikaiselta ja Suomalaisen Oopperan huomatulta laulajattarelta, tohtorinrouva Naemi Starckilta sekä kokelasvuotenaan tohtori Hagforsilta, rupesi sävellystouhu luottamaan entistä paremmin. Kotilainen oli laiskanpuoleinen koraalisoittaja ja sai sen vuoksi usein kuulla tuon vanhoista ajoista asti seminaarilaisille tutun Hagforsin valituksen: "Ei ole poika taasen harjoitellut, harjoitellut."
Kesäkuussa 1890 oli opettaja Otto Kotilainen valmis ja sai paikan Janakkalassa, mutta muutti pian sieltä Kuopion maalaiskunnan Mustinlahden koulun opettajaksi tänne kotipuolilleen. Täällä hän kuitenkaan ei ollut kauan. Jo vuonna 1893 Kotilainen valittiin opettajaksi Helsingin suomalaisiin kansakouluihin. Se oli onni, sillä Helsingissä Kotilainen turvallisen virkatoimensa ohessa saattoi kehittää säveltaiteellisia pyrkimyksiään. Ja musiikkiopinnot jatkuivat Helsingin Musiikkiopistossa ja myöhemmin orkesterikoulussa Martin Wegeliuksen ja sinä aikana vielä nuoren musiikkineromme Jean Sibeliuksen johdolla. Laulun ohjaajana oli kuuluisa Abraham Ojanperä. Vuonna 1904 Kotilainen sai sävellysopintojensa jatkamista varten valtion myöntämän stipendin. Hän käytti sen Berliinin-matkaan.
Kotilaisen ensi-esiintyminen säveltäjänä tapahtui vuonna 1900. Silloin hän osallistui Helsingin laulujuhlia varten julistettuun sävellyskilpailuun. Siihen lähettämänsä kaikki kolme laulua – Aamusumussa, Rantaan, Valon virta – hyväksyttiin juhlan ohjelmaan. Useat hänen lukuisista kuorolauluistaan ovat tulleet niin suosituiksi, että ne ovat olleet pysyväisesti laulujuhliemme ja kuorojemme kantaohjelmistossa. Erikoisen komea on Kotilaisen vuonna 1914 Kuopion laulujuhlaan Eino Leinon sanoihin säveltämä kantaatti "Väinölän väki" kuoroille, soololle ja orkesterille, monista muista hänen sävellystuotteistaan puhumatta. Ihanimpia helmiä konserttien ohjelmistoissa ovat Kotilaisen herttaiset laulut "Kyyhkynen kylpee", "Pai, pai, paitaressu", "Laulu oravasta", "Pilvitanssi", "Varpusen jouluaamu", "Kultakutrin laulu" ja muut. Torvi-, viulu-, ja näytelmämusiikkia on Otto myös säveltänyt melkoisesti. Lisäksi hän on työskennellyt laulujuhlien toimikunnissa, laulujuhlien musiikkiesitysten johtajana ja palkintotuomarina.
Otto Kotilaisen laulutuotannolla on varsin painava osa maamme nykyään jo verraten laajassa laulukirjallisuudessa. Liiallista koristeellisuutta välttäen, mutta luontaisen melodisena uhoaa Kotilaisen laulu- niinkuin muustakin musiikista kuulijalle paljon iloisesti liikuttavaa, puhdashenkistä, sydämellistä herttaisuutta tai kohottavan isänmaallista tai aatteellista ajatusliidäntää.
Kotilainen jatkaa yhä sävellystuotantoa. Nyt hän voi täysin antautua tähän työhönsä, kun hän muutamia vuosia takaperin siirtyi eläkkeelle kansakoulunopettajan toimesta. Helsingin Konservatorion musiikin teorian ja kenraalibasson opettajana Otto työskentelee edelleen.
Otto Kotilainen on niitä maailman mainioimpia, hyväsydämisimpiä miehiä, jotka levittävät päivänpaistetta ympäristöönsä, – kuten lihavat miehet yleensä. Hänen maailmankatsomuksensa on valoisa. Herkästi ja huomaamatta Otto tämän epikurolaisuutensa siirtää lähimmäisiinsä aitosavolaisen huumorinsa välityksellä. Hän on oikein kaskumiesten mestari. Ja luonnonystävä ja kalamies, etenkin lohestaja. Talvisin Otto Suuri – kalastustoverien käyttämä nimitys – kävellä keputtelee Helsingissä hienona herrana, mutta keväällä sävelseppo painuu kiireenvilkkaa viihtyisään kesäkotiinsa Varisselän rantamalle, Heinäveden järville ja kalaisille koskille – Kermankoskelle, Koukunvirralle, Karvioon, Palokkiin ja Patoonkoskille, joista viimeksimainitut monennimiset kosket kuuluvat olevan erinomaisen ihanat ja lohirunsaat. Kotilaiselle käy keväisin kuten säveltämässään, mieskuorolle sovitetussa, Patoon Kalastusseuran – Kuopion herrojen lohenongintayhtymän – Suomen Urheilukalastajain Liitolle omistamassa Koskiveikkojen laulussa sanotaan:
Kun saapuvi kevät ja nietokset katoo,
luo kahlehet Huopana, Pamilo, Patoo,
kun Kalkkinen, Vaala ja Vianta herää
jo kalamies vehkeensä riemuiten kerää.
Siis matkahan vavat ja haavit ja rullat,
ja lapset saa jäädä ja emäntäkullat!
Myös reppuhun uistimet, devonit, perhot
ja saappahat, takit ja muut kaikki verhot.
Tuo koskihan korvessa meidän on tuttu.
Sen kaloille outo ei onkijan nuttu...Heinäveden virrat ja kosket ovat Otolle melkeinpä kaikki kaikessa. Siellä, enimmän Patoonkoskien äyräskallioilla, hän satakiloisena jyriläänä vuhkuroipi – pieksujalkaisena, tuohikontti selässään vapaansa huiskauttelee, Otto, koski ja koko suuri, ihana jumalanluonto näyttävät sopeutuvan erinomaisen hyvin yhteen. On sanottu, että Otto Suuren elämäkerran kirjoittajille tulee olemaan mielenkiintoinen tehtävä eritellä Patoonkoskien ja Heinäveden muiden mulloskoskien, virtojen ja järvien osuutta ja vaikutusta hänen sävellystuotantoonsa. Hyvänä esimerkkinä silloin varmasti mainitaan hänen Koskiveikkojen laulunsa. Varmaa on, että jos erämaaseutujen luonnon ja kohisevien koskien laulun osuus poistettaisiin Otto Kotilaisen lauluista, niin jäljelle jäisi vain vähän sitä oikeata Ottoa, jonka koko Suomen kansa tuntee. Sillä luonto ja Otto kuuluvat yhteen. Hänen koko olemuksensa kalakoskilla todistaa tämän. Jo ensi silmäyksellä tulee katsoja siitä täysin vakuuttuneeksi.
Otto käy yhä uskollisesti joka kesä koskillansa mullosiaan tervehtimässä ja ainapa saalistakin konttiin karttuu. Enemmän kuin kukaan toinen lienee Kotilais-Otto Patoosta ja Palokista ja Kerman koskista mullosia nostellut. Yksi ja toinen suurehko lohikin vuosien kuluessa on Oton uistimeen ja perho-onkeen ottaa tokaissut ja löytänyt kohta itsensä kalliolta tai veneen pohjalta. Ja Otto Suuri on maan mainio tarinamies ja leikinlaskija, varsinkin hienohämyisenä kesäisenä iltana kosken äyräällä kalamajassa hyvien toverien seurassa makeaa mullospaistia syötäessä tai muuten iltaa istuttaessa. Kylläpä kelpaa kuunnella hänen juttelevan esimerkiksi siitä suuresta, käytöksestä päättäen huonosti kasvatetusta ahvenesta, joka Varisselällä uistimen koukusta irti luiskahdettuaan veneen pohjalle kohottautui etueviensä varaan ja alkoi mahdottomasti kiroilla, että mitäs meininkiä tämä oikeastaan on tämmöinen...
Monet lystit on Otto järjestänyt Palokin ja Patoon veljeskunnan kodikkaassa, pienessä pirtissä. Kerran, ei siitä kovin ihmeitä aikoja ole kulunut, elokuun hiljaisena, tunnelmaisena iltana, kun hämärä jo kattoi pirtin ja tuossa aivan sen vieressä kuohuvan "Patoon lohihullujen" mielestä niin erinomaisen rakkaan kosken ja metsän ja kaikki... Kotilais-Otto kuului äkkiä pyörähtäneen pöydänlatvalta keskuslattialle ja sanoneen, että "nyt kun meillä ois viulupeli, niin tanssiks pistettäis tuon Hyttisen-poijan kaheksankiloisen lohen harjakaisiks; nyt heti paikalla, vaikka pölökkyparilla; minnäi vielä vanahanai mänisin valssia ja jenkkoo tämän lattian ympär niin, että hilluu vuan... poijat..."
Silloin siitä olivatkin eri tanssiaiset syntyneet. Tosin "pölökkyparilla" vain. Ja rallatuksen säestyksellä. Lomaan oli vedetty koskiveikkojen virttä:
Kun ilta on myöhä ja mullo ei nappaa,
on mieluista pirtissä aikaansa tappaa...Mutta viimein oli silloin käynyt kuten usein ennenkin, aivan kuin Koskiveikkojen laulu ihmeellisen kauniisti kuvaa:
Kun saapuvi yö, kosken peittävi sumu.
Vain heikkona soipi sen uninen humu.
Jo sammuvat piiput, jo unen on vuoro.
Ja uljasna kaikuvi kuorsauskuoro –.
Ja rakkaus koskehen, myllyhyn, siltaan,
se säilyvi ehjänä elämän iltaan.Laiva oli kulkenut Kortekannaksen kaivannosta ja Kautinselän ylitse ja tullut erittäin ihanille Leppäsalon seuduille, penikulman pitkään, kapeaan salmeen, jota juuri nousseen auringon valaisemat lehtevämetsäiset rantamaat reunustivat. Useiden muiden kapeiden salmien kautta saavuttiin sitten hyvin suurelle ja aukealle Suvasselälle.
– Ohoh, huudahti pankinjohtaja, onpa tämä iso ja aava!
– On, myönsi lehtiherra, tämän selän pinta-ala on puoliväliin kolmatta sataa neliökilometriä; Heinäveden reitin avarin, ja tämän puolen suurimpia vesiaavikoita. Ja tuolla näet Kukkarinsaaren korkean keon. Se on kuin sokeritoppa, koko tuo saari, merkillinen nähtävyys. En ole tavannut sellaista muualla. Vaikka ei siitäkään ole kukaan tähän saakka mitään eikä missään "huudellut".
– On se totisesti kyllä omituisen näköinen, mutta kuule – niiden meidän neitienkin pitäisi herätä tuota ihmesaarta katsomaan, ja johan nyt kohta kai tullaan Kuopioonkin. Lähdetään ajamaan heidät ylös. Nukkuvat ne onnettomat tietenkin vielä – tällaisena kauniina aamuna.
Toimittaja naputti hiljaa tyttöjen hytin ikkunalasiin:
– "Tyttäret työ, vieläkö on yö?"
Ei hiiskausta hytistä.
– Arvoisat neidit, nouskaa katsomaan Kukkarinsaarta, sanoi pankkiherra.
Jo tuli vastaus:
– Mitä katsomaan? helähti Tyyne-neidin kysymys.
– Kukkarinsaarta, Kukkarinsaarta – se on hyvin kummallisen näköinen kalliokeko, tässä Suvasselällä, lähellä Kuopiota.
– Herranenaika, vai jo tullaan Kuopioon! Sittenhän meidän on noustava kiireesti pukeutumaan. Odottakaahan, hyvät herrat.
– Odotamme ja ikävöimme; koko aamun olemme teitä tänne kannelle kaivanneet Savon kauneuksia katselemaan ja seuraamme sulostuttamaan, toimittaja lateli kurillisesti.
Ja pankkiherralle hän sanoi:
– Minäpä pistäydyn kapteenin kanssa vielä vähän juttusille, ennenkuin matka päättyy. Nyt hänellä on aikaa tarinoida, kun pääsimme kapeista salmista tälle aavalle selälle. Kapteeni näkyi äsken menevän hyttiinsä. Tytöt kyllä viipyvät kauan pukeutuessaan ja peilaillessaan, mutta jos tulevat kannelle aikaisemmin kuin olen palannut, niin tilaa heille aamukahvi peräkannelle ja pidä hyviä puheita.
– Joo, joo, koetanpa heitä hoidella.
Toimittaja ja kapteeni keskustelivat pitkän hetken Heinäveden reitin maisemien ihanuudesta ja maamme matkailumainostuksen tehostamisen tarpeellisuudesta sekä laivaliikenteen huonontuneesta kannattavaisuudesta nykyisenä autojen aikakautena. Sitten toimittaja ryhtyi lueskelemaan laivan vieraskirjassa olevia satoja matkustajien nimiä ja niiden yhteyteen kirjoiteltuja hyvin ihastuneita ja ylistäviä lausuntoja Heinäveden laivareitistä, "Heinävesi"-laivasta ja sen kapteenista. Tarkastelija jäljensi niistä muutamia matkamuistikirjaansa:
Pastori George L.B. Sloan (Edinburg, Scotland) oli kirjoittanut englanniksi, suomennettuna näin:
"Kuin harhaileva vanhanajan Odysseys olen kulkenut läpi monien maiden ja nähnyt paljon maisemia. Olen viipynyt monessa kauneudestaan kuuluisassa paikassa, mutta minun ei ole onnistunut vielä löytää maata, joka olisi niin kaunis ja raikkaan viehättävä kuin Suomi, kymmenien tuhansien järvien maa. Metsää, mäkiä, vettä ja saaria – kaikkialla niin ihanaa nähtävää, että tulee ajatelleeksi: Luoja on antanut näitä hyviä lahjojaan Suomelle aivan tuhlaavalla kädellä. Täällä on kaiken yllä majesteetillinen luonnon hiljaisuus, toistaiseksi vielä haaskaamattomia metsiä ja laajoja, asumattomia seutuja. Täällä rauha ja hiljaisuus poistavat ihmissydämestä levottoman nykyajan myrskyn ja painostuksen ja lahjoittavat välähdyksen korkeuden iäisen maailman onnesta ja rauhasta."
Suomen Kuvalehden Veli Giovanni oli kirjoittanut:
"Kyllä kannattaa tätä reittiä mainostaa, eikä ole vaaraa, että tulisi liikaa kehutuksi."
Professori A.F. Puukko (vanhalla hepreankielellä): "Söin, join ja riemuitsin tällä ihanalla laivamatkalla."
Helmi Grönroos: "Olen Suomen kauneimman reitin lumoissa."
Hovioikeuden auskultantti Otto L: "Matkusta Heinäveden reittiä, niin näet isänmaan armaimmat äidinkasvot."
Saksalainen matkailija: "Aurinkoa, valoa ja kirkkautta – ihmeellinen on tarinasi, sinä lumojen sininen maa. Kuinka sinua rakastammekaan!"
Kaksi eestiläistä: "Olemme yllättyneet ihmeellisen kauniista Savon luonnosta, Heinäveden reitin lumoavasta kauneudesta. Jospa meillä Eestissä olisi tällaisia järviä ja muita luonnonnähtävyyksiä!"
Pohjoismaiden maataloustutkijain retkikunnan edustajisto (Islannista 1, Tanskasta 11, Norjasta 2, Ruotsista 9 ja Suomesta 1): "Ihanat ovat Heinäveden reitin luonnonnähtävyydet, aivan yllättävät!"
– Kyllähän se niin taitaa olla kuin siinä vieraskirjassa sanotaan, puheli kapteeni Rantala, mutta jos ei ryhdytä joihinkin erikoisiin toimenpiteisiin, ei tästä ihanuudesta saada kauan nauttia – laivan kannelta katsellen. Varmaa on, että jos valtio ei ojenna auttavaa kättänsä tänä autojen aikakautena, jos se ei pikaisesti ala avustaa ainakin kansainvälistä matkailijayleisöä kuljettavia laivoja, niin muutamien vuosien kuluttua sisävesiemme turistilinjojenkin laivaliikenne on lopetettava. Suurtenkin laivayhtiöiden vararahastot ehtyvät, kun niihin ei enää nykyisin liikene lisää varoja. Ja mistä riittävät rahat laivojen vuotuisiin korjauksiin? Huudamme ulkomaalaisille: "Suomi kutsuu", tulkaa tänne kymmenien tuhansien järvien maahan! Mutta autoistako on aikomus näyttää tätäkin Suomen, jopa peräti tavallaan koko maailman ihanimmaksi sanottua vesistöä, Heinäveden reittiä, ja Leppävirran, Suur-Saimaan ja Päijänteen väyliä – laivaliikenteen lakattua? Turistit eivät tyytyisi tuollaisen aikomuksemme toteuttamiseen. Valtionkin kannattaisi tehdä tässä jotakin. Matkailijaliikenteen lamautumisen lisäksi laivakulun lakkautumisesta koituisi suuria vaikeuksia ja varsin huomattavaa taloudellista tappiota etenkin vesireittien seutujen ja saaristotienoiden asukkaille. He jäisivät vaille kaikkea yhteyttä liikennekeskuksiin.
Kapteenin vakavat sanat antoivat ajattelun aihetta.
– Paljonko suunnilleen tällainen matka Savonlinnasta Kuopioon tulee maksamaan "Heinävesi"-laivalle? kysyi haastattaja.
– Noin puolitoista tuhatta markkaa, vastasi kapteeni, ja tuloja meille tästä matkasta esimerkiksi tänään on suunnilleen vain 800 markkaa.
Toimittajan tullessa peräkannelle oli siellä kahvipöydän ääressä vilkasta keskustelua ja naurua – pankinjohtajakin osasi hyvästi huvittaa neitosia, etenkin hän näytti kohdistavan poikamieshuomionsa vienoon, hienopiirteiseen Siiriin – jotakin silmänvilkettä heillä keskenään oli ollut koko matkan ajan.
Hauskuus jatkui toimittajan toimiessa huvimestarina. Muun ohessa hän kertoi heinäveteläisen sonnin huvimatkasta:
– Se oli semmoinen juttu, että muuan Jussi oli päättänyt myydä liian sonnin ja siinä tarkoituksessa toi sen tähän laivaan – ehkäpä Kuopiossa löytyisi ostaja, ainakin lahtari. Sonni kytkettiin alakannen kaiteeseen, mutta sonnin omistaja istuskeli komeasti tuossa I luokan tupakkasalongissa, aivan yksinään pökötti. Mutta laivan saavuttua Palokkiin Jussi huomasi laiturilla seisovan erään erittäin hauskaksi herraksi tunnetun hyvän ystävänsä, huvilakesäasukkaan, sanokaamme häntä vaikka opettaja Helsinkiläiseksi. Jussi törmäsi kannelle ystäväänsä puhuttelemaan:
– Kuopioonko se on matka?
– Sinne olisi meininki.
– No, kiipee sitten tänne.
Hytissä ystävykset matkankuluksi nauttivat vähän muutakin mukavaa kuin kansalaisluottamusta.
Äkkiä kajahti alakannelta kuin bassotorven törähdys ja toinenkin.
Helsinkiläis-opettaja höristäytyi kuuntelemaan:
– Mikä se oli?
– Taitaa olla sonni – minun sonninj. Meinasin kaupata sen Kuopiossa.
– Vai niin. No, skool sitten!
– Kool, kool!
Tunnelma kohosi sitä mukaa kuin pulloneste aleni. Kerrottiin hauskoja savolaiskaskuja ja naurettiin niille, ja jo vähin laulettiinkin. Kunnes päätettiin mennä alakannelle katsomaan sonnia.
Mentiin, taputeltiin ja hyväiltiin ja ihailtiin sitä jykevää sonnia.
Opettaja Helsinkiläinen sanoa tokaisi:
– Me emme myy tätä sonnia, emme toki näin komeaa ja hyvää sonnia.
– Niinkö meinoot? arveli Jussi.
– Niinpä ajattelin.
– No, katotaanpa Kuopiossa.
Saavuttiin Kuopioon. Jussi ja se Helsinkiläinen olivat jo ehtineet tyhjentää toisen pullon. He taluttivat sonnin laivasta maihin.
– Minnekkäs myö nyt männään ensin tämän elukan kansa? kysyi Jussi, aikatavalla pöpperössä.
– Jos näytettäisiin sille Väinölännientä, ehdotti toinen.
– No, näytetään, näytetään!
Jussi ja opettaja sonnia taluttaen vaelsivat Väinölänniemelle syrjäistä rantakatua myöten. Miehet viheltelivät ja juttusivat kevein mielin.
Olihan Väinölänniemellä näyttämistä – vihreää nurmea urheilukentällä ja teiden vierustoilla sonnin syötäväksi. Siellä oli miesten oleskeltavaksi rauhallinen metsikkö kentän vieressä mukavine penkkeineen; arkipäivänä ei ollut montakaan ihmistä liikkeellä niemessä. Ja miehet saivat hyvän aamiaisen Peräniemen ravintolassa – pysyihän sonni sen ajan puuhun sidottuna. Miehet eivät muistaneet sonnin myyntiä eivätkä muitakaan asioitaan kaupungissa, tuskinpa kaupunkiakaan. Peräniemen kuistilla oli näet tullut otetuksi aamiaisen ohessa tukevanlaisesti "lisäpuhtia" omasta takaa.
Puolenpäivän jälkeen Jussi viimein hoksasi kysyä:
– Lähetäänkö sinne laivaan?
– Joo.
Nurmikkoa hampsiva sonni vedettiin väkivalloin mukaan ja käveltiin takaisin tähän "Heinävesi"-laivaan. Sonni kytkettiin entiselle paikalleen alakannelle ja miehet kuumasta säästä, kävelystä ja syönnistä ja juonnista raukeina vetäytyivät pitkälleen yläkannen tupakkasalongin pehmeälle penkille.
Heidän nukkuessaan laiva lähti "tuurillaan" painumaan reitilleen. Miehet heräsivät vasta tuolla tuon Kukkarinsaaren kohdalla. Jussi hätääntyi:
– Nyt se sonni pakana jäikii myömätä!
– Johan minä sanoin, ettei me myydä sitä sonnia.
– Mut kun eukko sano lähtiissä, että tie hyvä sonninkauppa ja ou siivolla.
– Siivollahan tässä olemme olleetkin, ja eihän noin hyvää sonnia kannata myydä.
Oli se soma seikkailu. Mitähän lienee Jussille sanottu kotona?
Mutta nythän saavumme Vehmersalmeen. Täällä on jo noita kuopiolaisten huviloita, ja tuolla näkyy metsästä Takkulanharjulta Vehmersalmen nuoren seurakunnan tiilikirkon torni. Vehmersalmi oli vuoteen 1920 Kuopion maaseurakunnan rukoushuonekuntana. Pappila on tuossa rannalla. Täällä jossakin on myös Mustanharjun talo, jossa Akseli Gallen-Kallela maalasi kuuluisaa tauluaan Sammon taonnasta. Talon työmiehet olivat malleina. Vanha isäntä Miettinen muistaa sen. Tästä ei ole enää enempää kuin puoliväliin kolmattakymmentä kilometriä "Kuopijoon, Kuopijoon, jonne laivat huuteloo, huuteloo". Tuoltahan painaakin perässämme "Tapio". Se käy siellä Juojärvessä kolmesti viikossa.
Retkeilijät silmäilivät ihastuneina Vehmersalmen tienoiden maisemia. He näkivät niissä hyvin selkeäpiirteisesti kuvastuvan Pohjois-Savon tyypillisimmät maisemamuodot, havaiten niiden omalaatuisen viehätyksen – siintäviä selkävesiä, kaukaisia saaria, metsää, taajassa kohoavia kukkuloita ja mäkiä.
Laivan tultua Vehmersalmesta Kallaveden itäosaan, Ollinselälle, Papin- ja Iivarinsalon saarten seutuville, Puijon kyömy ja Kuopion kirkontorni ja tehtaiden piiput kohosivat näkyviin. Ja Nilsiän reitillä päin, etäisellä ulapanäärellä tupruili kolmen Kuopiota kohti matkalla olevan valkean laivan mustat savut. Näytti kuin laivat olisivat kilvan kiiruhtaneet kauniin Kallaveden kuulun kaupungin ystävällisesti vastaanottavaan, kotoisen turvalliseen satamaan.
Selän rantojen etäydyttyä toimittaja syventyi katselemaan peräkannen pyöreän pöydän alahyllyltä löytämäänsä kuvalehteä. Äkkiä hän huudahti matkatovereilleen:
– Tämäpä sattui – kuulkaapa mitä näistä Saimaan laivoista kirjoitetaan; tämä on Kansan Kuvalehti N:o 34 vuodelta 1933. Siinä Antti Eräs "tupakkaturinassaan" sanoo muutamakseen... ei tämä ole kovin pitkä, ehkä maltatte kuunnella, minä luen ääneen:
"– entäs Saimaan laivat sitten. Ne ovat jotakin ainutlaatuista maailmassa. Sanon 'Saimaaksi' kaikkia vesiä Lappeenrannan, Kuopion ja Joensuun välillä, siis kaikkia Savon vesiä. Kaikilla näillä vesillä liikkuu laivoja, jotka ovat laivoinakin mainioita, mutta mitä on laiva muuta kuin laivaveistämön tuote. Rahalla saa hyvän laivan kuka tahansa, mutta Saimaan laivoissa on jotakin muutakin. Niissä tuntee matkustaja olevansa enemmän kuin kotonaan. Hän tuntee olevansa kuin hyvänä ystävänä ja kauan kaivattuna, mutta lyhytaikaisena vieraana rakkaassa sukulaistalossa. Omasta puolestani viihdyn Saimaan laivoissa kuin pikku poikana ollessani 'mummolassa'.
"Istun parhaillaan lämpimänä kesäiltana erään 'Saimaan laivan' peräkannella. Laivan leppoisa emäntä on tarjonnut mainion päivällisen mansikkamaitoineen. Olen paistatellut päivää mukavassa korituolissa, lueskellut jännittävää kymmenen markan romaania ja katsellut laivan ihmeteltävää pujottelemista pitkin sokkeloisia väyliä maailman merkillisimmällä sisäjärvellä sekä ihaillut laivapäällystön melkeinpä akrobaattimaisen taitavaa laivan ohjausta sen poikkeillessa välilaitureihin. Olen kävellä kessutellut laivassa paljain jaloin ja vetolukkopuserossa. Kapteeni on 'komentanut' laivaansa isällisen lupsakasti paitahihasillaan. Koko laivaväki kapteenista tarjoilijattariin ja laivapoikiin saakka ovat olleet hymyileviä ja ystävällisiä ja leppoisan puheliaita. Nyt vietetään iltayötä halonottolaiturissa. Halot lastattiin talkoilla. Sitten alkoivat innokkaat kalamiehet onkia. Osa laivaväestä ja matkustajista on käynyt saunassa, osa on taas tyytynyt uimiseen, mutta Lotta-päiviltä palaava Lotta-osasto on toimittanut rannassa pienen pyykinpesunkin uimisen ohella. Ja nyt alkaa tyytyväinen hiljaisuus valloittaa laivan.
"Ulkomaiden uivat loistohotellit ovat pelkkää roskaa Saimaan laivojen rinnalla. Ne ovat vain kuljetusvälineitä tai rikkaiden turistien rahojennarraamislaitoksia, mutta Saimaan laivat ovat nykyaikaistettu muoto vanhoja suomalaisia kirkkoveneitä, joissa vallitsee kesäinen sunnuntaitunnelma yksinpä arkipäivinäkin."
– Kyllä tuo tuntuu olevan näistä laivoista paikalleen sanottu, myönsi pankinjohtaja.
Toimittaja kumarsi kurillisesti, sanoen:
– Kiitoksia, arvoisa herra pankinjohtaja! Kiitän teitä Savon laivojen puolesta noista paljon merkitsevistä, suosiollisista sanoistanne. Jospa nykyistä paljon suurempi osa Suomen kansasta tulisi näkemään ja kokemaan noiden sanojenne sisältämän totuuden, ja yleensä kaiken mikä sisältyy käsitteisiin Savo ja savolaiset... mutta voi sun pojat – mehän saavumme aivan tuossa paikassa Kuopion rantaan... katsokaapa kuinka komealta nyt näyttää Kuopion kaupunki ja tuo Puijo... ja tuossa ovat nyt lähellä ne Nilsiän reitin laivat, jotka äsken savusivat kaukana suuren selän takana... ne saapuvat melkein yht'aikaa kanssamme rantaan... kas, kello ei ole vielä ihan täysi kahdeksan... nyt on paras lähteä keräilemään kamppeitamme hyteistä... alkakaahan neitosetkin sulloa laukkuunne takaisin peilit, kammat, harjat, huulipuikot, puuterirasiat.
"Heinävesi" huutaa porotti komeasti Rönönsaariston kohdalla, ja lähellä pientä Vasikkasaarta laiva jo vähensi vauhtinsa hiljaiseksi. Omien aaltojensa huojuttelemana se juhlallisen komeasti kaarratti vakinaiselle, määrätylle paikallensa kivireunusteisen maalaiturin viereen, sankan väkijoukon eteen. Potkuri jyrisytti "pakkia" niin että vesi vaahtoisana ryöppysi, komentosillan merkinantolaite kilahteli käskyjänsä ja kiinnitysköysien rautarenkaat helähtelivät kivialustallansa.
Seurueen neidit ja herrat odottivat alakannella väkijoukossa portin aukaisua. Heidän kasvonsa olivat totiset: liian pian päättyi tämä laivamatka... maailman kaunein... ja poissa on jo sen huolettomuus ja vapaus... kohta on ero edessä, kesäkiertue hajoaa...
Kapteenille sanottiin hyvästit kädestäpitäen. Jäyhät englantilaisherratkin häntä kättelivät ja kiittelivät, ottivat auton ja käskivät ajaa Puijolle.
Mutta pankinjohtaja ja lehtimies sekä Tyyne ja Siiri suunnistautuivat uhkeaan Atlas-Hotelliin.
23.
HARJOITUKSIA JATKETAAN.
Heinäveden reitin ihanat maisema- ja muut matkamuistot mielessään nelihenkinen seurue, kaksi neitiä ja kaksi herraa, Atlas-Hotellin upean aamiaisen nautittuaan ajoi autolla Puijon komeaa näköalaa katsomaan ja sieltä kaupunkiin palattuaan käveli vähän myymälöissä tekemässä joitakin pieniä ostoja. Puolipäiväkahvin aikana istuttiin jo mukavia juttelemassa pankinjohtajan ja toimittajan huostassa olevassa Atlaksen kookkaassa, erittäin hienosti sisustetussa matkustajahuoneessa N:o 315.
– Vietetäänhän vielä tama paiva yhdessä, sanoi toimittaja kaataessaan kahvia Tyyne-neidin kuppiin, ja sitten erotaan, isä etelään, poika pohjoiseen. Me, Tyyne ja minä, emme arvattavasti taman jälkeen taas tapaa toisiamme kymmeneen vuoteen, ja onpa siinä ja sen kanssa, kohtaammeko enaa milloinkaan.
Mutta voimmehan muuttaa puheenaihetta. Voimme puhua esimerkiksi niistä sen teidän toimipaikkanne, Mikkelin, matkailunähtävyyksistä. Savoahan ne ovat nekin seudut. Mitäs niitä siellä onkaan silmäntekeviä paikkoja?
– Ainakin Naisvuoren näkötorni, vastasi Siiri, ja se on samalla kaupungin vesijohtosäiliötorni. Ja onhan siellä Kaihunharju ja Pikku-Punkaharju, ja Lamposaari. Ta entäs vanha kivisakasti ja Porrassalmi patsaineen.
– Paljonhan siellä onkin yksittäin luetellen.
– Ja siellähän on se kuuluisa Mikkelin Pillinki, tiesi pankinjohtaja.
– Eipäs olekaan enää, epäsi toimittaja, Mikkelin Pillinki, seurahuone ja teatteritalo, hävitettiin vuonna 1904, ja sillä paikalla on nyt apteekkitalo. Nyt ei siis enää voida laulaa kansan runoilemaa toiveikasta ylistyslaulua vanhan Pillingin (saanut nimensä ravintoloitsija Billingistä) kunniaksi, että
ei missään oo niin lysti olla
kuin Mikkelin Pillingissä ja -gissä,
siellä sen näkee oman kullan
täydessä tällingissä!– Mikäs on siellä se kivisakasti? kysyi pankkimies.
Toimittaja valaisi sitäkin asiaa:
– Se on muinaisen Savilahden seurakunnan ensimmäinen kirkko, rakennettu arvion mukaan noin vuoden 1300:n seutuvilla. Tarkkaa tietoa siitä ei taida olla kellään. Läpi vuosisatojen on tämä suippotorninen kivikirkko seisonut tanakasti paikallaan. Se on nähnyt monet tuulet ja tuiskut. Se on ensiluokkainen muinaisnähtävyys. "Sakastissa" on kaksikymmentäviisi palsamoitua ruumista, niistä kymmenen aikuisten – sen ajan ja seutukunnan huomattavimpien henkilöiden – ja viisitoista lasten ruumista. Useat ovat säilyneet verraten hyvin. Ruumiiden sanotaan olevan vuosilta 1740-1773. Sakastin lähistölle on haudattu ne nuijasodan uhrit, jotka huovien joukko surmasi Suur-Savon pappilan läheisyydessä tammikuun 23 päivänä vuonna 1597.
– Ovatkos neidit käyneet siinä kivisakastissa? tiedusteli pankinjohtaja.
– Emme ole uskaltaneet mennä sinne, siellä kun on niitä muumioita, hyi! vastasi Siiri.
– No, olettekos uskaltaneet käydä Porrassalmella, Pohjoismaiden historian kuuluisimmalla taistelupaikalla, jossa on haudattuna vielä paljon enemmän ruumiita kuin kivisakastissa? kysyi toimittaja.
– Olemme siellä käyneet. Sinnehän on vain muutamia kilometrejä Mikkelistä ja siellä on komea muistopatsas.
– Niin on, virkkoi toimittaja, se patsas pystytettiin Savon-Seuran toimesta kerätyillä varoilla ja paljastettiin Mikkelin yleisen laulujuhlan aikana vuonna 1923. Kyllä kannattikin laittaa muistopatsas, sillä suomalaisethan taistelivat Porrassalmella, joka nykyisin on vain kapea oja, hyvin miehuullisesti ja sitkeästi kokonaista 19 tuntia yhteen menoon kesäkuun 12 ja 13 päivinä vuonna 1789, kuten muistanette. 730-miehinen Suomen armeijaosasto voitti ei vähempää kuin yhdeksän kertaa lukuisamman venäläisparven. Venäläiset menettivät kaatuneina ja haavoittuneina taistelussa muistaakseni kolmisenkymmentä upseeria ja kuudetta sataa sotamiestä. Suomalaisia kaatui ja haavoittui toistakymmentä upseeria ja alipäällystöä ja sotamiehiä lähes 200. Porrassalmen voitto oli kunniakas.
Niinkuin kirkas kellon malmi
maine kauas kaiuttaa
sanomaasi, Porrassalmi
aikain takaa aikain taa.
– – –
Niin on ollut, niin on vasta:
aina Suomen syöjät syö!
Sortuis Suomi maailmasta,
osamme ois unhon yö,
tuvistamme jäis vain tuhkaa,
viljan vainovieras veis,
ellei vasten vaaran uhkaa
raiu rautaisesti: seis!
Turmaa miel ei torju melto,
torjuu tarmon teräs vain.
Suomen pirtti, Suomen pelto
jää ei valtaan vainoojain.
Pojat seuraa taatoin tapaa,
toistuu Porrassalmen työ.
Suomi valvoo, Suomi vapaa,
ettei toistu sorron yö.– Niin laulaa professori Otto Manninen runossaan "Porrassalmen työ". Muistui se tässä mieleeni. Mutta muistattekos te tytöt, kun olette käyneet katsomassa sitä Porrassalmen, Pohjolan Thermopylain patsasta, mitä sen kylkeen on kirjoitettu?
– Emme me muista, Vastasi Tyyne.
– Jaa, vai niin – siinä ovat sanat:
Täyttäös, synnyinmaa,
mitä vartiopaikkasi vaatii,
kuin sen on täyttänyt työ
kunniatantereen tään.Siinä aivan lähellä Porrassalmeahan sijaitsee muuten vapaussodan invaliidien koti Kyyhkylä, von Fieandt-, von Pfaler- ja Wrede-sukujen vanha säteritila.
– Mitä muita nähtävyyksiä on Mikkelin ympäristössä, arvattavasti niitä on? kysyi pankinjohtaja.
– Porrassalmen jälkeen huomattavin nähtävyys mielestäni on Brahelinna, vaikka se ei ole läheskään niinkään yleisesti tunnettu kuin Mikkelin tienoiden toiset, tosin nekin liian vähän yleisessä tiedossa olevat merkkipaikat. Kesällä vuonna 1639 kreivi Pietari Brahe teki kiertomatkan Suomessa ja matkaili silloin myös Suur-Savossa, jossa hänen ihailevan lausuntonsa mukaan "on enemmän näkemistä kuin kukaan uskoo". Tällä matkalla arvellaan hänen käyneen noin kaksi ja puoli penikulmaa Mikkelin kaupungin eteläpuolella, Ristiinan pitäjässä luonnonihanalla Pellosniemelläkin, jonne hänen nimellisensä "linna" vähän myöhemmin rakennettiin hallitusasemaksi sille läänitykselle, jonka hän vuonna 1640 sai ja joka käsitti Ristiinan pitäjän ja eteläosat Mikkelin ja Hirvensalmen pitäjistä. Nyt on tämä linna raunioina, muistona muinaisesta sisämaaresidenssistä "kultaisilta kreivinajoilta". Näille nykyisinkin vielä hyvin selvästi huomattaville raunioille sopii matkata maanteitse tai Mikkelin ja Savonlinnan välillä kulkevissa laivoissa. Laivasta on jäätävä kauniiseen Juurisalmeen, josta on muutamien kilometrien kävelymatka raunioille. Ja ohimennen siinä nähdään historiantakaisesta hautakedostaan tunnettu Tuukkalan reservikasarmi. Brahelinnan raunioilla pidetään nykyisin kesäisiä kenttäjuhlia. Raunioilta katsellen avautuvat viehättävät näköalat ylitse ympäröivän Yöveden. Nykyisin nähdään vielä linnakartanon ympärysmuurin olevan noin kaksi metriä paksu, paikoittain neljä metriä korkea, mutta enimmältä osaltaan yksi ja kaksi metriä korkea harmaista kivistä rakennettu. Ja saumat näkyivät olevan – olen itse nähnyt tämän muinaislinnan – tilkityt pienillä kivillä ja muuratut kalkkilaastilla. Täysikorkean muurin päällys on peitetty tuohilla ja turpeilla. Muurikehyksen keskellä näkyy linnarakennksen peruskivikehys. Tässä kivirakennuksessa kerrotaan olleen kahdessa kerroksessa yhteensä kuusitoista huonetta. Kehämuurin itäsivulla näkyy olleen noin kuusi metriä pitkä porttiholvi, nyt jo luhistunut päällystorninsa keralla. Kaakkoiskolkassa ruutikellari näkyy selvänä, samoin pyöreä kaivosyvennys linnanpihassa.
Brabelinnan perustamisvuodeksi mainitaan 1646. Asuttavassa kunnossa linna on ollut isonvihan aikoihin asti, jolloin se jätettiin rappeutumaan.
Brahelinnan raunioihin kannattaisi matkailijoiden tutustua. Tähän saakka niiden olemassaolosta vain harvat ovat tienneet, eikä niistä ole näkynyt kirjoituksia eikä kuvia. Ette tekään mikkeliläisneidit liene käyneet Brahelinnan raunioilla.
– Emme ole.
– En ole kuullut ennen puhuttavankaan niistä.
– Vai niin, sanoi toimittaja alkaessaan kiusoittaa neitosia, mutta olettekos kuulleet, millaisen aamupuheen vanhaan hyvään aikaan Kuopion koulun rehtori piti oppilaillensa? Joo, te tietysti ette ole kuulleet sitäkään. Hän, tuo vanha rehtori, lausui näin, noin nimesi:
– Nyt on, poijjat, tapahtunna kummia meijän koulussa, kun neljännellä luokalla on pantu pikkee pellinnyoriin, ja kuuvennella on juotu konjaakkia, ja sitten niin – sitten seihtemännellä on vietetty huonoo elämee – ja kaheksannella – niin tiijjättäkö – kyllä – kyllä nyt männöö jo liian pitkälle – niin muuvvan oppilas, rökäle, en paremmin sano, on männä kihloihin ruotin opettajattaren kansa...
Tämäkös nauratti Tyyneä ja Siiriä. Ja hyvä savolaisjuttu oli myöskin toimittajan kertoma kasku alokas Moilasesta:
– Tietääkös alokas Moilanen mitä strategialla ymmärretään? kysyi vänrikki savolaiselta nahkapojalta.
– No, jo tok, herra väntrikki, pittäähää sotamiehen sev verran tietee ammatistaan.
– Sanokaapa sitten!
– Sillä ymmärrettää sitä, herra väntrikki, että ei piä antoo vihollisen tietee eikä älytä esmerkiks että latingit on loppunna – pittää vuan ampuva luskottoo niin kun viimestä päivee, herra väntrikki.
Atlas-Hotellin tunnetusti erittäin hyvän päivällisen nautittuaan seurue "jatkoi harjoituksia" matkustajahuoneessa N:o 315.
Lähenevä ero antoi sävynsä seurustelulle ja lopputilityksen leiman ja tunnun Savon monivaiheisen, aavistamattoman paljon antaneen kiertomatkan päätteeksi viimeisen illan yhdessäololle.
Siinä toimittaja muutamakseenkin kysyi pankinjohtajalta:
– Mitäs, veli, pidät nyt tästä Savon-matkastamme, suurin piirtein? Mikä on loppulausuntosi?
– "Kumma reki, sanoi paholainen kun risukarhin näki." Toden sanoakseni: oikeassa olit Savoasi puolustaessasi niin ihailtavan urhoollisesti siellä Vaasan klubin diplomaattihuoneessa – olet voittanut... "senkin savolainen"... kättä päälle... eläköön ihana Savo... ja savolaiset... ja erittäinkin savottaret... skool!
– "Pohjanmaan kautta" – lasit tyhjiksi, lisäsi toimittaja.
Savonmua, Savonmua,
lämpimäks se mielen sua.
Aatellu oon monta kertoo,
että sulla ei oo vertoo
millään puolen mualimoo.
Kun ei oo, niin ei oo.Illan kuluessa toimittaja piti "esitelmänkin" Savosta ja savolaisista:
– – – Savolaiset ovat vitsikkäitä, sehän tiedetään. Juuri näillä mailla, Sydän-Savossa, viljellään "vitsejä", omatekoisia, nerokkaita vitsejä ja kaikenlaista leikinlaskua enemmän kuin missään muualla maailmassa. Sutkaukset täällä eivät ole yksinomaan huvin vuoksi, vaan niillä on usein hyvinkin totinen pohja. Ne sisältävät monesti aivan verrattomia elämänohjeita. Leikkipuhe on auttanut savolaisia kestämään elämän huolia ja maailman kovuutta. Savolaiset ovat tottuneet lapsesta saakka kuulemaan kokkapuhetta ja muuten mukavaa haastelua.
Savolaiset ovat rauhaa rakastavia, hitaita vihaan. Mutta ellei muu auta, puolustautuvat he urheasti, ei puukolla, niin kuin pohjalaiset, eikä pistolilla, niin kuin karjalaiset, "vaan kielellään", kuten Lampén-Iso-Keisari sanoo, "muutamilla sanoilla savolaiset voivat viiltää vastustajaansa kirvelevämmän haavan kuin joku muu teräaseella." Savolainen pelkää liikaa tunteellisuutta. Kun tunteet alkavat käydä kovin hempeiksi, sekoittaa savolainen niihin leikin suolaa ja pippuria. Tämä on savolaisen luonteenomaisimpia piirteitä.
Savon murre on loisteliaan ilmeikäs, erittäinkin leikkisäsävyssään. Savolaismurteeseen oli Elias Lönnrotkin ihastunut. Hän kirjoitti siitä: "Savossa käytettyä suomenkielen murretta on viime aikoina ruvettu pitämään parhaana, ja ansaitseekin se tämän etusijan minun ymmärtääkseni. Sointuvana, sanarikkaana voimakkaine ilmauksineen ja muuten puhtaimpana vieraista sekoituksista olisi sen jo kauan sitten pitänyt saada etusija." Lönnrot tutustui perusteellisesti Savon murteeseen runonkeräysmatkoillaan. Vasta Mikkelistä itään ja pohjoiseen päin taivaltaessaan alkoi hänelle kerääntyä runosaalista. Rautalammilla hän kävi kansanrunoilijoiden Paavo Korhosen eli Vihta-Paavon ja Pentti Lyytisen tarinoilla.
Savolaisten sanarikkaus on ehtymätön. Heidän puheessaan kuulee hyvin paljon uusia sanoja ja sanaleikkejä ja vertauksia ja letkauksia. Savolainen tekaisee uuden sanan yks'kaks' kun hän tahtoo ilmaista jotakin oikein sattuvasti ja vivahdustarkasti. Tuo uusi ilmaisumuoto on kuitenkin niin elävä, niin kuvaava, että täytyy ihmetellä, ja ei-savolainenkin sen helposti ymmärtää. Savossa ovat sanaseppiä kaikki. Tämän sanavalmiuden ja mebevyyden savolainen Juhani Aho toi kirjakieleemme. Siitä sanoo Lampén eräässä kirjoituksessaan aivan oikein, että Aho on juuri taiteellisen sanonnan ansiosta niin verrattomissa romaaneissaan ja novelleissaan laskenut savolaisen murteen nykyisen kirjakielen uudeksi pohjaksi. Juuri hänen ansiostaan on Savon murreperusta joutunut useiden länsisuomalaistenkin kirjailijoiden tietoisuuteen ja heidänkin käytettäväkseen. Ei niin, että kirjakielemme olisi kieliopillisen rakenteensa puolesta muuttunut, se pysyy edelleen länsisuomalaisen murrevaikutuksen puitteissa, mutta kirjailijamestarimme Aho on rikastuttanut sanavarastoa, on tuonut savolaisia sanontatapoja kieleen, on perehdyttänyt assonansien ja alliterationien käyttämiseen suorasanaisessa kirjoitustavassa ja hän on antanut kielellemme notkeutta, kuvarikkautta, siroutta ja runollisuutta. Ja lisäksi eräs seikka: lienette havainneet, että pilalehtiemme maukkaimmat palat tarjotaan Savon murteella. Savolaisuus ja huumori tuntuvat muuttuvan yhä enemmän synonyymisiksi merkitykseltään, samanlaisiksi käsitteiksi.
Ja missä ovat esimerkiksi savolaisuuden ja toiselta puolen keskisuomalaisuuden, pohjoispohjalaisuuden ja karjalaisuuden kielimurre- ja heimorajat? Selvinä ei missään. Voisit olla ylpeä, Savon heimo! Vaikutuksesi on ollut voimakkain maassamme. Hämäläinen tohtori Eino Jutikkala Suomen Kulttuurihistorian ensimmäisessä vihkossa tekee selkoa asutuksen leviämisestä Suomessa ennen 1600-luvun alkua. Siitä nähdään savolaisen asutuksen levinneen melkein kaikkialle maassamme, ollen ikäänkuin hiivana, joka on paisuttanut Suomen kansan. Niin että kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan – jotakuinkin kaikki olemme yksiä ja samoja "pulliaisia". Ja kuitenkin – savolaiset eivät osaa tosissaan olla edes ylpeitä, he ovat niin "lupsakoita"; heidän sanavalmiudestaan johtuva, kovin usein väärin ymmärretty itsekehunsa on itse-ivaa ja leikinlaskua. Savolaisten todellinen mentaliteetti on vaatimattomuus ja rauhallisuus. Savolaiset ovat elämää arvostelevia syrjästäkatsojia, elämänmyönteisiä filosofeja. Heidän aivoituksiaan ja olemustaan "syrjäiset" ovat hirvittävän paljon käsittäneet väärin. Ja tämän vuoksi savolaiset ovat joutuneet kärsimään vääryyttä enemmän kuin muihin heimoihin lukeutuneet. Vääryys kukoistaa maailmassa kuin Saaronin lilja kedolla. Suuri Lönnrot ihastui Savoon ja savolaisiin, lausuen muutamakseen, että "Savon väestön luonne tekee erittäin edullisen vaikutuksen: itsenäisyyttä ilman julkeutta, kohteliaisuutta ilman matelua, oman arvon tuntoa ja tyytyväisyyttä säätyynsä, harkintaa ja tervettä arvostelua kaikissa tilanteissa".
Ja eräs matkailija, ei Lampén, vaan häntäkin huomattavampi herra, uusmaalainen syntyisin, kirjoitti kerran muutamaan sanomalehteen Savon-kirjeessään tähän tapaan:
"Tervetulleeksi toivotettua tähän taloon juotiin tulijaiskahvit, juteltiin ummet ja lammet, kerrottiin kaupunkiuutiset ja maaseutukuulumiset. Ja kevensin ystävällisen ja ymmärtäväisen talonväen kehoituksesta matkatamineet yltäni, riisuin kengät jaloistani ja niin olin valmis ohueen verhottuna ottamaan vastaan auringon ja raikkaan tuulen tervehdyksiä. Kylvettyä vielä oikeassa savolaisessa saunassa rauduskoivuvastoilla ja kuuman ja kylmän veden vilvoitettua pois matkaväsymyksen tuntui kuin uutta verta olisi virrannut suoniin.
"Täällä tuli tajuamaan oikean terveen ja raikkaan maalaiselämän. Ei ainoastaan koskematon luonto, koko tämä ympäristö, kaikki nämä tämän seudun ihmisetkin luonnollisella, teeskentelemättömällä olennollaan, rauhallisine työtouhuineen ja terveine ajatuskantoineen saavat mielen viihtyisäksi ja sopusointuisaksi.
"Täällä maalla vasta tuntee elävänsä oikeata elämää. Täällä sulautuu liittoon suuren luonnon, maaemon kanssa. Täällä ymmärtää myös ihminen toista, ei liikoja pyydä eikä vaadi. Täällä itsekukin antaa ja ottaa – ja on onnellinen. Hyvät ihmiset, tempautukaa irti kaupungin lumouksesta ja painukaa maaseudun syliin! Jokaisen, jonka toimiala syystä tai toisesta kaupungissa loppuu ja joka on siis vapaa lähtemään, pitäisi muuttaa maalle. Toivotuimpia ovat kaupunkeihin väsyneet. Sellainen, joka itse on kokenut kaupunkielämän onttouden, voi parhaiten avata toisen silmät. Ja tätä avaamista toden totta kaivataan, jotta päästäisiin siihen, että maalaiselämän kiittäjien luku olisi edes yhtä suuri kuin moittijoiden."
Ja eräs hiihtolomalla ollut herrasmies on kirjoittanut muun muassa näin – minulla on täällä lompakossa lebtileikkele:
"Mutta kun päästiin Heinävedelle, oli vieraanvaraisuus kerrassaan yllättävä. Ensimmäisessä yöpymistilassa vei isäntä saunaan ja seuraa tehdäkseen kylpi uudestaan (oli jo samana iltana ehtinyt kylpeä). Ja Heinäveden Viitalahdessa oli kohtelu, jos mahdollista vielä parempi. Niin pidettiin Karjalan miehiä kuin piispaa pappilassa. Neljä päivää vierailimme ystävällisen isäntäväen luona eikä sittenkään olisi mieluisasti pois päästetty.
"Heiuävedeltä matka jatkui luodetta kohti. Hiihdettiin halki Suvasveden, tultiin Vehmersalmelle ja satuttiin yöpymään kansanedustaja Rautaharjun taloon.
"Se taas oli niin vieraanvarainen talo, ettei parempaa. Isäntä itse pyysi kamariin ja poika luovutti huoneensa 'kulkijoille'. Syötettiin ja juotettiin. Lehtiä ja muutakin kirjallisuutta viihdykkeeksi tarjottiin."
Se siitä, ja sitten vielä johtui tässä mieleeni, että muinaisuutta ajatellen on sanottava savolaisen heimon olleen menneinä aikoina tärkeä tekijä muun muassa Suomen rajan itäänpäin siirtämisessä. Tämä heimo on ollut valmis lähtemään sinne, missä on miestä tarvittu. Erämaat se asutti ja missä autiotiloja sotien aikana tuli, sinnekin se lähti savolaisella sitkeydellä tarttuakseen uusissa oloissa auraan ja ottaakseen maasta leipänsä. Usein tahdotaan savolaista heimoa tavallaan masentaa ja väheksyä, kun on puhe tärkeistä asioista tämän kansan elämässä menneinä aikoina. Se tapahtuu kuitenkin aivan aiheettomasti, sillä savolainen kansa on kunnialla suorittanut tehtävänsä menneinä aikoina, niin että sen ei tarvitse ensinkään hävetä muiden rinnalla tässä maassa.
Muuten – heimoylpeydestä ja joidenkin heimojen väheksymisestä meidän olisi päästävä. Tällainen pieni, sekarotuinen kansa voisi aivan hyvin pitää itsensä yhtenä heimona ja yhtenä kansana.
Olen puhunut, hyvä herrasväki, arvoisat naiset ja herrat. Tulipahan nyt kerrankin sanotuksi totuus Savosta ja savolaisista – tähän saakka on ollut painajia paljon, nostajia vähän, väärinymmärrystä ja tietämättömyyttä runsaasti. En liene pahasti harhaan osunut.
– Et, et veljeni, virkkoi pohjalaispankinjohtaja, onhan koko tämä kesämatkammekin puolestaan hyvin havainnollisesti ja vakuuttavasti todistanut sanojesi oikeutuksen.
– No, kippis sitten – vieläkö siellä kannussa on kahvia – tuo herra pankinjohtaja on sentään oikea mies... vaikka on pohjalainen, tuota noin... siksi että on pohjalainen. Mutta voi kuitenkin! Ilta joutuu ja yö yllättää. Jo muutamien tuntien kuluttua on meidän Pohjanmaan lakeuksille lähtevien jätettävä teidät, hyvät matkatoverimme, soreat savottaret ja tämä ihana Savo. Tässä tulee vähitellen aivan tunteelliseksi tällainen monessa liemessä keitetty lehtineekerikin. Mutta lauletaanpa:
Kallaves, Kallaves
suarines ja salamines,
suanenkohan koskaan ennee
kiertee Puijonsarven nennee?
Savonmua, Savonmua!
Kimaltelloo siellä veet
kohhoo kommeet harjanteet
tuullii huojuttelloo hiljoo
kellertävvee pellov viljoo.
Savonmua, Savonmua!
Sinne pittää piästä pian,
siellä löytää aina sijan
joss on louhka löllöttee, köllöttee.Lehtimies huokaisi:
– Niinpä niin, tänne pittää piästä pian takaisin. Emme sano Savolle jäähyväisiä, vaan näkemiin. Mutta sittenkin...
sydämeni on
meri rauhaton,
jossa myrskysää
aina myllertää.
Jälkeen taistelon
meri tyyni on,
mut mun syömmehen
tyyntä saa mä en.Vaikeaa on lähtö Savosta – "sitkeä on nauris tikussa paistaa."
– Jo tuli "savoa" sekaan... "sitkeä on nauris...", naurahti pankkimies.
– Älä naura, Heikki, katso kuinka Siiri on surullisen näköinen. Lohduta häntä. Lupaa käydä häntä toisinaan tervehtimässä Mikkelissä. Siellä näet samalla sen kivisakastin muumioineen, Porrassalmen muistopatsaan ja Brahelinnan rauniot. Ja voittehan vaihtaa rakkaita terveisiä valtion postilaitoksen välityksellä. Kulkevathan kirjeet kytösavujen aukeiden "Isooltakirkoolta" Mikkelin Pillinkiin ja päinvastoin. "Jatkakaa vain harjoituksia." Näytte olevan jo hyvällä alulla. Kyllä siitä kypsä kerkeää.
Mutta nyt me taas laulamme:
Ehkä meiltä onnen päivät
riemujensa
toiveittensa
kera jäivät.
Mutta valituksin älköön
menkö meiltä armas elo.
Laulu raikas helkähdelköön,
paistakohon päivän helo.
Taivaankaaret kaikumaan
ilolaulun säveleitä,
koska vihdoin kuljetaan
laveoita riemun teitä,
jotka suuren surun alla
maailmalla
harhannehen
vievät onnen autuutehen.Äläkä ole surullinen sinäkään, Tyyne, ensi kesänä minä ja meidän Maija tulemme sinua katsomaan ja sitten tutkimme tarkkaan yhdessä kaikki Pyhän Mikkelin nähtävyydet ja koko Suur-Savon, jossa "on enemmän nähtävää kuin kukaan uskoo", kuten Pietari Brahe lausui.
Mutta katsokaapas, hyvät ystävät, kello on jo kaksikymmentäyksi! Lähdetään hotellin suureen saliin. Siellä soittaa orkesteri ja siellä suoritetaan kabarettiohjelmaa. Onhan tässä vielä aikaa. Juna lähtee Pohjanmaalle viemään vasta kello viisi aamulla – –.
Noin puoli vuotta myöhemmin toimittaja sai yllätyksekseen Isoonkirkoon postileimalla varustetun pienen, avonaisen kirjekuoren, jossa oli kihlauskortit.
– Kas, Siiri ja Heikki "jatkoivat harjoituksia", ja näkyvät aikovan jatkaa yhä. Ihminen saattaa löytää onnensa Savossakin.