[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcze-uOD4qdWNAXlKgv8jVIaeoRP1Ukmh9oYSzgI8M_I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2376,"Pahuuden voimia","Lie, Jonas",1833,1908,"2376-lie-jonas-pahuuden-voimia","2376__Lie_Jonas__Pahuuden_voimia",null,"romaani",[],[],"fi",1890,1893,44113,265002,false,63555,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Pahuuden voimia\" by Jonas Lie is a novel written in the late 19th century. The book delves into themes of human nature, morality, and the social dynamics of a small town, focusing on a variety of characters that seem to be entangled in personal conflicts and the societal expectations that surround them.  The opening of the story introduces us to a bustling scene in a restaurant where various characters wait for a steamboat amid discussions about shipping and commerce. Among them is Harrestad, a cautious man embroiled in a game of cards with influential town figures, feeling out of place as they taunt him. The atmosphere is set with descriptions of harsh winter conditions and the mingling lives of the townspeople, highlighting the interconnectedness of their lives and the brewing tensions that come with their struggles. This intricate dynamic sets the stage for exploring deeper conflicts and relationships as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Inha, Into Konrad",285,"Realistinen romaani sijoittuu rannikkokaupunkiin ja kuvaa paikallisen liike-elämän valtataisteluita sekä sosiaalisia suhteita. Teos käsittelee taloudellisia koettelemuksia, juonittelua ja ihmismielen varjoisia puolia pienessä yhteisössä.","Jonas Lien 'Pahuuden voimia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2376.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PAHUUDEN VOIMIA\n\nKirj.\n\nJonas Lie\n\n\nNorjan kielestä suomensi\n\nI. K. Inha\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nBonde-Bergin tavalliset isoääniset kokkapuheet, joita hän\nravintolahuoneessa lateli lukuisalle ja kiitolliselle kuulijakunnalle,\nolivat jo alkaneet melkoisesti laimentua. Kämnäri & dispasöri Vaage\noli juuri lopettanut tuoreen turskan ja puolisen pullonsa punaista\nviiniä, sekä tuli nyt päällystakkineen, lakkineen ja sikari hampaissa\nruokahuoneesta, jossa vielä istui pari henkeä pöydän päässä,\nostereistaan ja portteristaan loppua tehden. Hänpä oli päättänyt\nkäväistä sataman jäällä ja laivasillalla, ennenkuin meni kotia levolle.\n\nOdotettiin höyrylaivaa, ja se oli tänä iltana saanut täyteen ravintolan\nja klubihuoneet rouva Michelsenin hotellissa. Kahdeksasta saakka oli jo\nkestänyt odottaa.\n\nRaikas löyhäys tuntui savun, katkun ja pakinan keskellä joka kerta\nkun ovi aukesi, ja sisään kurkisti pakkasesta punottava naama, ja\ntulokkaita aina tervehti tuo samainen -- Joko näkyy? -- eikö vieläkään?\n\nNäin sydäntalvella eivät laivat päässeet lähemmä kaupunkia, kuin\nselälle jään reunaan. Siellä ulapalla kävi höyrylaivain vaikea\ntalvitie, sulassa Itämerelle vievässä valtaväylässä, välitse kiinteän\nmaajään ja ajelehtivain, kasaantuneiden, silmän kantamattomiin\nulottuvain merijäiden, joihin oli jäätynyt monikin laiva. Ja\nkaupunkiin, joka myöskin oli jään saartamana, vaikka alati pysyi\npaikallaan, jonka ohitse herkeämättä vaelsi tuo samainen talvinäytelmä,\nsinne saapuivat höyrylaivat tähän aikaan vuotta oikeana pelastuksena.\n\nNiin kävi kuin tirehtori Anders Bratt oli sanonut, lyöttäytyessään\nklubihuoneessa vistipöydän ääreen, että kyllä oli paras vielä runsaan\ntunnin malttaa mieltänsä.\n\nHarrestad, laivain muonaaja, oli erehdyksestä joutunut tänä\niltana tirehtorin, konsuli Muhvadin ja vakuutusasiamies Thesenin\npelikumppaniksi. Hän istui kuin henkensä kaupalla, varovaiset pienet\nsilmät sinne tänne häälyen -- siinä lyötiin lehteä niin arkailematta,\nniin kerrassaan toisin, kuin hänen tapansa liikkua vähillä ja\nkunnioituksensa penniä kohtaan olisi mitenkään antanut myöden.\n\n\"Siinä peeti pantavana\", pilaili tirehtori; hän istui ja hiljaa\nvihelteli, silmissä valpas katse, joka alati seurasi, mitä ympärillä\ntapahtui.\n\nHarrestadin katse nousi häneen hieman hätääntyneenä; mutta vähänpä\nsille oli lohdutusta noissa punakoissa, rokonarpisissa kasvoissa,\njotka tyytyväisinä imivät hänen olentoaan ja ominaisuuksiaan ikäänkuin\nsokuripalaa.\n\n\"Entä onnen koittaminen, Harrestad, onko se unohtunut?\"\n\n\"Minä voin vakuuttaa hra tirehtorille, että kaikissa asioissani onnen\nkoittamisella on perin vähän sijaa. Kirjani...\"\n\nTirehtori haukotteli jotenkin epäkohteliaasti ja ilmoitti jälleen\nhuolettomasti grandissimota. Se hiljainen hymähdys, jolla hän samalla\nkatsoi Muhvadiin, ei muuta voinut kuin harmittaa Harrestadia. Tämä\nvahvasti epäili, että nuo molemmat herrat pitivät häntä pilkkanaan.\n\nTirehtori piti häntä sinä iltana vähin peukalonsa alla. Tietysti oli\nmuka tämä liukaskynäinen Harrestad, voudin entinen konttoristi, hän\njuuri eikä muu kukaan tuo salanimi, joka eräässä pääkaupungin lehdessä\noli hiljattain moittinut häntä säästöpankin omapäisestä hallinnosta,\nja joka päiväkaudet hääräili työmiesten keskuudessa värväämässä ääniä\navonaiseen sovintokomissarin virkaan.\n\nHarrestadin epäluuloiset kasvot ja suupielen huolestuneet syvennykset\nsaattoivat muistuttaa puristettua sian sylttyä.\n\n\"Joko nyt väjytte jälleen, Harrestad? Turhaa vaivaa on täällä menetellä\nsamalla tavalla kuin uomassa, -- väjyä, että joku toinen ensinnä\nlähettäisi laivansa ulapalle ja te sitten saisitte kaljaasinne merelle\nilmaiseksi hänen uomassaan...\n\n\"Ei aina autakaan\". jatkoi tirehtori naureskellen. \"Sillä, -- katsokaas\ntänne\", -- tirehtori näytti loput korttinsa, \"kun ette ajoissa\nkäyttäneet sviittiänne, niin saan kaikki ristini täysiksi.\"\n\nTirehtorin toinen silmä, joka oli pyöreä kuin linnulla, tirkisti\nveitikkamaisesti yli karvaisen ruupan, joka istui nenän juuressa, ja\ntoinen, pitkulaisempi silmä, vaan ikäänkuin toveriaan säesti.\n\n\"Ei lyö se leiville\", jatkoi hän jaellen kortteja yksi erältään --\n\"viekkaalla odotuksella vaan kadottaa rahtia. Sillä välin kuin täällä\nkotona tappelette uomasta ja niin hienosti petkuttelette toisianne, on\nJohnston pulman ratkaissut -- antaa laivansa purjehtia kaiken talvea ja\nnostaa rahtivekseleillä rahoja minkä ennättää.\"\n\n\"Onpa sillä toden totta monen ihmisen henki omalla tunnolla. Pitänee\nsitä huolehtia kapteneista ja miehistäkin\", arveli Harrestad vienosti,\nlänsimaan pehmeällä kirjakielellä, jota puhui; hän loi sitten puhuvan\nkatseen oven suuhun, jossa bostonipöydän ääressä istui muutamia\nlaivureita.\n\nTirehtori näytti siltä, kuin olisi hapanta vettä saanut suuhunsa...\n\"Tarkotatte, että kun hyyryrahat ovat loppuneet helmi- ja maaliskuussa,\nniin sopii siltarannassa kirjoittaa kolme savusilliä viidellekolmatta\näyrille... Nii-in, kyllä tiedän, te hellitte merimiehiä, Harrestad! --\nTehän muonaatte hengellisillä pennikirjoillakin.\"\n\nBostonipöydän äärestä kuului naurun ilkkunaa. Kyllä tänä iltana ei\nollut hauska Harrestadina...\n\n\"Mutta raittiusasiasta ei Harrestad kuolemakseenkaan -- merimies vaan\nsaakoon juoda ja pureskella kaikkia mitä hänen puodistaan heruu.\"\n\n\"Raittiusasiaa pidän vaarallisena harhatienä, -- oikeana synnin\ntaimikouluna... todellisena viettelyksenä omasta hyvyydestä ja\nhurskaudesta kerskaamiseen\", intoili Harrestad.\n\nTirehtori loi häneen happaman katseen -- sillä puhelahjalla tuo\nvietävä vaikutti käsityöläisiin. Hän kääntyi tuolillaan katsahtaen\naptekariin ynnä niiden puoleen, jotka istuivat sanomalehtipöydän\nääressä. Siellä torkkui asianajaja Gaarder nurkkasohvassa, totilasi\nvieressään, ja vähän kauempana istui hopeahiuksinen lempeä\nteidentarkastaja Finkenhagen, uponneena paikkakunnan lauvantailehden\nhuutokauppa-ilmoituksiin.\n\n\"Ei mutta Johnston, siinä selvä pää\", jatkoi tirehtori, \"ja sitä\npaitsi on hän mies, joka uskaltaa johonkin ryhtyä, niin melutta kuin\nsen tekeekin. Ja varjele, miten sillä on herkkä omatunto. Aivan sama\nkuin appensa, iäkäs, peräti rehellinen rautatehtaan omistaja -- paitsi\nettä Johnstonilla on parempi käsitys siitä mikä on tuloa ja menoa kuin\nhänellä!... ihan kuin luotu sovintokomissariksi, tietysti ainoa, joka\nvoi kysymykseen tulla\"... Tirehtori loi omituisen hallitsevan katseen\nläsnäolijoihin.\n\nHarrestadista kuului pieni mitätön rykäys, ikäänkuin kaulan puhdistus.\nHän tarkasteli kaatoa, joka vielä oli pöydällä jäljellä, samalla kuin\nsisässään hivuttavasti, raivoisasti äänteli -- \"ahhaa, nythän selveni,\nmihin suuntaan vaali keskiviikkona ahdistettaisiin.\"\n\nAsianajaja Gaarderia, joka oli heittäytynyt pitkäkseen, näkyi tapaus\nhuvittavan; hän näki kuinka teidentarkastajan korvat punastuivat\nsanomalehden takaa ja tämä veltosti tuijotti lehteen ikäänkuin tyhjään.\nSiinä kyllä meni toivo toiseltakin...\n\nPelattiin edelleen. Tirehtori nähtävästi alkoi ikävystyä, sillä hän\nehtimiseen kouraili kaksirivisten liivien taskusta kelloansa, suurta\nvanhanaikuista hopeakuorta. Hiat ranteista käärittynä istui hän vinossa\ntuolillaan, hypisteli levottomana kortinlehtiä, ikäänkuin olisi joka\nhetki aikonut ponnahtaa ylös. Eikä vaan tullut ketään höyrylaivalta,\nasiamiestä tai sanantuojaa...\n\nAsiamies Thesen arveli, että oli syytä täyttää lasit uudelleen; oli\nkaiketi odotus-aikaa parahiksi, jotta ennättäisi vielä viimeisen lasin\ntyhjentää. Näin hän aina puhui, vaikka jokainen hyvin tiesi, että hänen\nviimeisen lasinsa vuoro harvoin tuli ennenkuin viimeinenkin vieras\noli tallustanut tiehensä, ja piian täytyi syyttää rouva Michelseniä\nvoidakseen valkeat sammuttaa. Hän täytti lasinsa joka puoli tunti\nsäntilleen kuin laivan kello, niin väitti Bonde-Berg, -- käyntikin oli\nkuin luotu hoiperrukseen.\n\n\"Tuuleeko Terjesen?\" kysäsi tirehtori ja kääntyi laivurin puoleen, joka\nakkunan ääressä istuen kuivasi hialla ruutua ja kurkisti pihalle.\n\n\"Siltäpä näyttää.\"\n\nMaltista kaukana oli nyt tirehtori Brattin muoto. Hänen oli ikävä, --\nkovin ikävä... Mutta äkkiä lensi kasvoihinsa oikein lämmin ilmaus, kun\nlaivanisäntä Johnston ilmestyi oveen, turkit auki ja vyö kädessä.\n\n\"No vihdoin tuli höyrylaiva\", huudahti tirehtori. -- \"Hyvää ehtoota,\nJohnston! Teillä kait oli raju ilma?\"\n\n\"Raju kerrassaan, -- niin huuhtoi, että repi osan kanssista.\" Puhaltaen\nripusti Johnston loputkin matkakapineistaan naulaan. \"Ja oikein olen\nruvennut pelkäämään -- Concordian puolesta. Tiesi missä alus nyt\nhyppelehtii, varmaankin jossain Doggerilla; -- myrskymerkeistä kuuli\npuhuttavan mihin vaan poikkesimme.\n\n\"Tehän olettekin täällä, asiamies Thesen!\" kääntyi hän äkkiä puhuessaan.\n\"Arvasinkin tapaavani teidät klubissa; -- rupean pelkäämään, sen sanon\nteille, ja nyt vakuutan! -- Se on, minä -- minä aion...\" Hän kaiveli\nkynsiään epätietoisena punniten.\n\n\"Istuhan alas ja rupea levolliseksi, Johnston, ja saa lasi. Sitten\nrohkaiset jälleen mielesi, jotta voit asioita arvostella, ehkä voisit\nsäästää tuon talvivakuutuksen. -- Ja pelaammeko vielä yhden kiertämän?\nOta sinä haltuusi Harrestadin varat ja velat.\"\n\nJohnstonissa oli luontaista siroutta vaikka hän käyttäytyikin hiukan\nhuolimattomasti.\n\n... \"Mielelläni tietysti pääsisin vakuutuksesta tällä\nvuodenpuoliskolla\", -- lausui hän kun oli saanut kortit käteensä ja\nnakkasi lehden pöytään... \"Kallis on talvivakuutus.\"\n\n\"Juo totia\", kehoitti tirehtori.\n\n\"Hm, -- pistä; -- vielä viisi kuusi viikkoa, niin pääsisi\nsuvivakuutukseen\", nurkuili Johnston.\n\n\"Nii-in, viisas mies uskaltaa\", hymähti tirehtori.\n\nPelattiin edelleen, -- asiamies Thesen vähän tylsänä, kuten\ntavallisesti tähän aikaan ja näin monennetta viimeistä lasia\njuodessaan, ja lisäksi hädissään kun pelkäsi jakavansa kortit väärin\nja paljastavansa tilansa. Hän jakeli kortit verkalleen ja arvokkaasti,\nyksitellen, ja uuttera kun oli, niin kunnialla suoriutui.\n\nKova tuulenpuuska tärisytti akkunaruutuja.\n\nJohnston katsoi akkunan puoleen jonkinmoisella humorilla. -- \"Vakuutan\nyhtäkaikki, -- ja sen teen paikalla\", sanoi hän.\n\n\"Iskekää kiinni, Thesen, niinkauan kuin ruudut täräjävät; kun tyyntyy,\nniin muistaa hän kohta kalliit talvimaksut\", sanoi tirehtori hymyillen\nja oikaisi itseään taakse päin tuolillaan.\n\n\"Konttori kaikkialla, missä olen\", sanoi Thesen ja repi varovaisesti\nkappaleen siitä paperista, jolle pelilaskua kirjoitettiin. Hän\nkirjoitti vakuutustilauksen ja työnsi tämän ynnä lyijykynän pöydän\npoikki Johnstonin allekirjoitettavaksi.\n\nTirehtori veti esiin hopeisen taskukellonsa: -- \"kaksikymmentä\nminuuttia yli yhdentoista, asiamies!\"\n\nSe oli toimitus korttipöydän ääressä.\n\nPitkä Thesen kirjoitti muistoon ja pisti sitten hieman hapuellen\npaperilapun lompakkoonsa. Joi sitten hyvällä mielellä kulauksen\nvalloittamainsa prosenttien kunniaksi, ennenkuin jälleen tarttui\nkortteihin.\n\nTirehtori oli käynyt hyvälle päälle kuin päivän paiste, puhui\nsukkeluuksia, löi korttia. Johnstonin seura oli hänelle mieluinen, hän\nihaili Johnstonia melkein kaikessa... Yksistään noita käsiäkin, --\nniissä oli niin luontevaa hienoutta -- ja kun hän tuolla tavalla painoi\npäätään eteenpäin, tyvenesti, harvapuheisena aprikoitsi pelin menoa, ja\nsen ikäänkuin arvasi, huolettomasti -- melkein aina hyvällä onnella --\nniin muistutti hän sunnuntailasta.\n\nAnders Bratt salaa nautti Johnstonista, kun olivat ulkona seuroissa,\n-- tämä kun sukelsi esiin jokapäiväisestä harvapuheisuudestaan, niin\nei viehättävämpää miestä missään. Ja kun hän yht'äkkiä luottavan\nherttaisesti löi tirehtoria olkapäälle ja sanoi: \"Sinussa on kokonainen\nkomento! Sinä olet moukariluonne, -- aika kömpelö\"...\n\nNiin, jokaisella aluksella on tietysti oma koneistonsa; -- omallaan\nkulki Johnstonkin. Hänen omatuntonsa ei ollut karkeaan työhön luotu,\njossa tietysti aina täytyi olla myötä ja vastaan sen mukaan kuin asiat\nsattuivat vaatimaan. Aivan päinvastainen luonne kuin tirehtorilla\nitsellä -- ei raakaa eikä väärää ajatusta hänen sielussaan...\n\nRavintolahuoneesen kokoontui väkeä, siellä huudettiin ja pakinoitiin.\n\nHöyrylaivan toimitsija oli saapunut, reestä kannettiin sisään arkkuja\nynnä klubin posti.\n\nSähkösanomain tuoja ilmestyi oveen tuoden sähkösanoman konsuli\nMuhvadille.\n\n\"Ja sitten on viety kaksi sähkösanomaa teidän kotiinne, hra Johnston!\"\n\n\"Vai niin. -- Odessan rahteja, arvaan, tai muuta semmoista; ne\nsuoritamme huomenna... Toivon, että sekä rukiinhinta että rahti hyvästi\nnousee\", virkkoi hän ja nyökäytti päätään Mulwadille, jonka tiesi\nmyös tehneen kauppoja Odessan rukiilla. \"No jaa, -- niin aina niin,\nruutua\"... hän hajamielisenä virkkoi.\n\nTapeltiin sanomalehdistä, joita hajoitettiin pöydälle, kotimaisia,\nruotsalaisia, tanskalaisia, englantilainen Shipping Gazette,\nBörsenhalle ynnä pari kuvallista, ja höyrylaivasta kyseltiin ja\nkerrottiin. Niemen takana oli ollut kova myrsky ja ankara aalto,\nmeressä oli näkynyt hylkyhaaksia, paljon laivoja oli ilmoitettu\nhukkuneen. Ja etelämpänä, jossa pakkanen tuli höyrylle vastaan,\noli kiikarilla nähty merijäähän takertuneiden laivain mastoja\nhätälippuineen.\n\nJälleen tuli esille tuo vanha asia, mitä voitaisiin tehdä, -- kaikki\nse, mikä joka talvi odotti.\n\nKortinpelaajat istuivat tuolit ulompana pöydästä, pelilaskut\ntekemättä, pakinoivat ja lukivat sanomalehtiä, ja \"asioimisto\" nouti\npuolisalaa vielä \"vihoviimeisen\" lasinsa tiskiltä, jossa hän kävi itse\nväkevyydestä huolta pitämässä.\n\nSiinä humussa oli kello tänä iltana edistynyt klubissa yli\nkahdentoista, ja nyt tuli jälleen joku ravintolan puolelle --\npari perämiestä kertoen että merimiehet olivat tapelleet kujassa\nRichert-Marthen viinakapakan edustalla.\n\n\"Olisi aika, että kerrankin saataisiin lyhtyjä tuolle pimeälle\ntakakadulle\", huudahti asianajaja Gaarder. \"Onhan polisimestarin\nehdotus sen valaisemisesta juuri nyt esillä valtuuston kokouksessa, hra\ntirehtori?\"\n\n\"Hm!\" -- Tirehtori jatkoi lukuansa, rykäsi ja nosti lasiaan niin, että\nneiti, joka seisoi toisessa huoneessa tiskin takana, näki sen ovesta.\n\n... \"Voipihan se vähän maksaa, jos valaistusaluetta laajennetaan\",\npinnisteli Gaarder; -- \"mutta varat tietysti myönnetään. Muutoinhan\nsiellä voidaan rosvota ja murhata mielin määrin iltasilla.\n\n\"Se on välttämätöntä, -- kerrassaan välttämätöntä!\" intoili hän\nedelleen, kun ei puheensa herättänyt huomiota.\n\nTirehtori vilkasi häneen äkkiä sanomalehden takaa:\n\n\"Ei tallilyhtyäkään pidä polisimestarin saada!\"\n\n\"Mutta voidaanko hänen pyyntöänsä vastaan tuoda mitään syitä? -- ei\nainakaan järkiperäisiä\", huudahti asianajaja harmissaan. \"Edistyvässä,\nuudenaikaisessa kaupungissa\"...\n\n\"Ei talikynttilääkään!\" -- tirehtori katkaisi kaiken keskustelun tästä\nasiasta.\n\n\"Jos vielä jatkatte, asianajaja, niin ette lopulta saa\nkynttiläsaksiakaan!\" varoitteli Johnston leikillisesti.\n\n\"Hitto vieköön, -- tässä muka vielä pitäisi laittaa valaistusta, jotta\nmerimiehet ja koulupojat saataisiin rangaistuiksi, -- ei koskaan!\"\nTirehtori kääntyi äkkinäisellä liikkeellä Gaarderia kohtaan, -- näkyi\nselvästi, ett'ei hän tahtonut väitellä Johnstonin kanssa.\n\n\"Suvella sain toki niin selvitetyksi, että Berentsenin poika --\ntiedättehän, työnjohtajan poika ruukiltani, -- pääsi polisimestarin\nkynsistä. Se toinen, jonka hän pieksi, sai maksun kolmesta hampaasta\nja peruutti kanteen. Mutta ajatelkaahan semmoista lakimies-aasia! --\nolisi hävittänyt pojan koko tulevaisuuden ainoastaan sen vuoksi, että\ntämä oli sattumalta iskenyt vähän liian hyvästi, kun kerran pitivät\nhauskaa tuolla takakadulla; -- toinen ei hitto vieköön ollut parempi\nkuin toinenkaan... Mutta lakikirja vaan aana ja oona joka paikassa...\nSillä oikeus olkoon sama kaikille\", -- matki tirehtori, voimatta\nkuitenkaan matkia ketään muuta kuin itseänsä. \"Ja sillä tuo käräjäkoni\ntarkoitti, että kun vartija saa kynsiinsä jonkun merimiehen, niin tulee\nhänen vaan kaikin mokomin puuhata sitä, että poika saadaan putkaan tai\nkuritushuoneeseen. Sikamaista!... Eikä mies kuolemakseenkaan aavista,\nettä kylässä, joka talvikauden on täpösen täynnä joutilasta meriväkeä,\nsiinä kysytään malttia ja älykästä käytöstä, eikä hänen ulkokullatulta\nlakipykäliään... Ja että nuorisolla pitää olla sen verran vapauden\nvuoroa, palattuaan matkoilta, jotta joskus voi joutua tappeluun, --\nsiitä ei miehellä näy olevan mitään käsitystä. Hänen kirjurinsa muka\neivät koskaan tapelleet -- virkapaikassa!\"\n\n\"Eipä kukaan muu kuin Anders Bratt saisi noin huvittavia asioita\nparista kuivasta lyhdyntolpasta\", sanoi Johnston herttaisesti härnäten.\n\n\"Kun kuulet, mitä nyt juuri juttelin Berentsenin pojasta... poika olisi\ntoden totta päässyt vedelle ja leivälle!... niin et muuta voi kuin olla\nsamaa mieltä kuin minä, Johnston!\" Hänen voimakas päänsä taipui taakse\npäin ja silmät tarkastivat terävästi ympäristöä.\n\nJohnston istui ja tyrkki saappaansa kärjellä tulitikkua lattian rakoon;\nnaurahti sitten ja virkkoi:\n\n\"Keksi jotain parempaa! Enpä luule, että se tepsii tuo juttu\nkoulupojista ja merimiehistä.\"\n\nTirehtorikin hymyili hetkisen... Johnston se oli merkillinen mies,\nhienoine tyylikkäine kasvoineen, kun hän istui noin ja hyräili\nitsekseen. -- Mutta sitten valtasi harmi hänet.\n\n\"Minä vaan en ymmärrä sitä ajatuksenjuoksua\", sanoi hän lyhyesti.\n\nHän tyhjensi yhdellä kulauksella totilasinsa, joka vielä oli\npuolillaan, ja nousi ylös:\n\n\"Nyt lähden!\"\n\n\"Lähdemme yhdessä matkaan\", sanoi Johnston ja puki turkit ja vyön\nnopeasti ylleen; tuskin ennätti hän vetäistä lampusta valkean\nsikariinsa.\n\nMuut silmäilivät toisiinsa.\n\n\"Kun Anders Bratt kerran on ruvennut sitä asiaa ajamaan, niin kyllä\nsitten\" -- huomautti asioimisto tylsän tietoisuutensa syvyydestä; hän\nseisoi ja iski silmää ja hymyili vahvasti varmalla aavistuksella.\n\n\"Ja niin joudumme Johnston ja valtuusto ja me kaikki ikeen alle!\"\ntiuski Harrestad kimakalla äänellään; hän seisoi päällystakki yllään\nvalmiina lähtemään. \"Minä en ymmärrä, kuinka tässä kaupungissa\"...\n\n\"Hm, näe nyt\", lausui teidentarkastaja hiljaisesti ja puki myöskin\nylleen.\n\n\"No ette vaan te pääse Alppien yli Harrestad! -- vaikka miten\npinnistelette\", huusi Bonde-Berg. Pyöreä punakka naama, josta paksu\nkauppias Berg oli saanut lisäyksen liikanimeensä, loisti kuin\nilotulitus; silmistä säteili leikkisyys.\n\nVäännettiin alas ja sammutettiin lamppu toisensa jälkeen, ja ainoastaan\nläkkiselkä jäi tiskille palamaan, kun vieraat pakisten romuilivat\nportaita alas.\n\nUlkona oli kuutamo kiitävine pilvineen, ja lumirinteellä kadun toisella\npuolen näkyi varjot ravintolan savupiipuista, selväpiirteisinä kuin\npari hattua.\n\nHiljennettiin kulkua, kun nähtiin tirehtori ja Johnston edempänä\nkadulla.\n\n\"En ymmärrä, sen sanon, kuinka semmoista suvaitaan tässä\nkaupungissa\"... alkoi taas Harrestad kärtyisesti.\n\n\"Ja minä sen ymmärrän vallan mainiosti\", vakuutteli Bonde-Berg.\n\"Muutamat sen tekevät kun täytyy, -- niinkuin esimerkiksi hm...\nnalkutus se vaan ei auta, Harrestad! -- ja muutamat sen vuoksi, kun\nheillä on siihen luonto; -- ovathan niinkuin vähän koiran tapaisia,\ntäytyy olla ketä totella... Tirehtoripa ei ole puolinainen mies eikä\njöröjukka. Ja siitä juuri näettekös me kaikki pidämme. Ymmärrättekös\nHarrestad?... Ja semmoinen tuuli on hänen mukanaan. Siitä vaan\nriippuu, onko hänestä oikealla vai väärällä puolella. Myötätuuli on\nkuin mäenlaskua, sulaa rasvaa. Mutta kun tuulee vastasta, niin sitte\nkyllä saa odottaa parempia ilmoja -- tässä kaupungissa!\" -- härnäili\nukko. \"Ei on edessä joka paikassa\"; -- hän nosti sormensa Harrestadia\nkohtaan ja alkoi lukea: \"ei -- säästöpankissa, ei -- valtuustossa, ei --\npankissa, ei -- vaivaishoidossa, ei -- satamajohtokunnassa ja siihen\nkuuluvissa asianhaaroissa. Ei pitkin koko jokea, siellä kun vallitsee\nStrömmin tehtaan tirehtori, itse Anders Bratt eikä muu kukaan; --\nja ei se on vastassa Harrestad, vaikka vaan puuhaisitte klubissa\ntanssijaisia... Ja nähkääs miten on polisimestarin laita, ei hänkään\npääse lyhtyineen Alppien yli, sen ennustan... Ja pillinsä pistää\nJohnstonkin pussiin, kun ehtii aprikoida...\"\n\n\"Puolueellisuutta, puolueellisuutta!\"... vinkui ohut Harrestad, jonka\nvarjo hurjasti viuhtoi lumella, -- \"paljasta puolueellisuutta!\"\n\n\"Ja sydäntä on miehessä, ei säästä niskojaan.\"\n\n\"Hillitsemätön mieli, jota ei tässä kylässä kukaan saa rajoissaan\npysymään\", inui Harrestad.\n\n\"Säilytä sydäntäsi visummin kuin mitään muuta\", lausuili Bonde-Berg\ntyynnytellen. -- \"Ja vaikka sinä voittaisit koko maailman, vaan saisit\nvahinkoa sielullesi, niin on kirjoitettu, -- muistattekos Harrestad...\nJos niinkuin tällä kertaa ette sovintokomissariksi pääsisi, niin\nsuittaisi vähän muistaa raamattuakin lukeneensa\"...\n\nHän katsoi voitonriemulla Harrestadin jälkeen, joka poikkesi kadulta\nkotiinpäin, niinkuin voitetun vihollisen jälkeen ainakin.\n\nKaupunki ja harjun rinteellä mökit olivat sillä hetkellä melkein\nliituvalkeassa kirkkaassa kuutamassa.\n\nTirehtori ja Johnston astuskelivat sillalla, hyvän matkaa edessä päin.\nMolempain varjot taittuivat käsipuihin, joita pitkin ne liukuivat, ja\nvirta kohisi; mustana ja kuohutellen työntyi se jääkappaleineen heidän\nallaan.\n\nAlaalla satamassa peikotteli omituisia varjoja ja pidennyksiä\nmastoista, raakapuista ja laivanruhoista, jotka synkän mustina istuivat\nraskaasti jäässä, riippuvine ankkurikettinkeineen, ja pakkahuoneiden\nalla lepäsi sillan toinen kylki täydelleen pimeässä. Uloinna sataman\nsuulla, asuttujen saarien ja kariloiden välillä, hohti hopealle musta\njuova avonaista merta.\n\nTirehtori astui nopeasti ja äänetönnä. Oli aikonut kutsua Johnstonin\nhuomenna vasikanpaistille; mutta --\n\n\"Kahta polisimestaria me emme saa aisoissa pysymään\", pisteli Johnston,\nkun pääsivät tirehtorin konttorille; siellä odotti reki ja hevonen\nviedäkseen tirehtorin puolen neljänneksen päähän Strömmin tehtaalle.\n\n\"Emme, vaan saanee hän pian huomata, että olo voi täällä käydä\nkuumanlaiseksi!\"\n\n\"Kiusata häntä, niin että hakee muuanne, sitäkö aiot? -- et suinkaan --\ntuommoisen takia\"...\n\nPortilla he pysähtyivät.\n\n\"Aionpa kyllä, aion.\" Tirehtori työnsi keppinsä katuun.\n\n\"Hyvää yötä, Johnston.\"\n\nJohnston seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä...\n\nAnders Bratt astui pihan poikki; suora selkä ja ponteva ryhti\nvisusti osottivat, millä päällä hän oli. Koko kaupungin tuntemista\npäällyssaappaista, joissa takana oli korkeat lenkit, ilveili hänen\nsivullaan kinoksen reunalla kummalliset varjot.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAnders Bratt oli tänään mainiolla päällä, hän oli lyhtyjen johdosta\nperinpohjaisesti nolannut kaupunginvoudin valtuuston kokouksessa, ja\nJohnstonin nurina ja pistopuheet vaan mieluisasti kutittivat nahkaa nyt\nperästäpäin.\n\n\"Ei sinusta ole niihin asioihin\", sanoi tirehtori. \"Sinua aina ajavat\nja horjauttelevat nuo humaniset perusteet!\"\n\n... \"Näetsen Bratt, minulla on eräs aate tästä tontista\", selitti\nJohnston, hän oli saanut tirehtorin kanssaan talonsa takana olevalle\nmaalle... \"Aate, jota punnitsen\"...\n\n\"Aate? Hiisi vieköön, miten epä-afäärimäinen sana. Tuntuu siltä\nkuin puhuisi yliopettajan kanssa; hänellä aina on noita aatteita ja\nmietteitä.\"\n\nTirehtorin tottunut liikemiehen silmä käsitti nopeasti aseman\nmahdollisuudet. Jäätynyt, liukas tontti päättyi alhaalla satamassa\nrappiolla olevaan sillanpätkään, jonka äärimmäiset paalut paljaina\npistivät esiin jäästä.\n\n\"Se on, sinä aiot vuokrata sen viideksi -- kymmeneksi vuodeksi... vai\nostaako aiot? häh?\"\n\n\"N-jaa, sitähän tässä juuri\" --\n\nHän katsoi pitkään tirehtoriin... \"Tuumailen näetsen, pitäisikö minun\n-- pitäisikö minun\"...\n\nVaikeni jälleen miettiväisenä.\n\n\"Kuule Abraham\", lausui hän pojalleen, laskien kätensä hänen\nolkapäälleen ja kumartuen hänen puoleensa, -- \"käy kotoa mittanauha,\nniin mittaamme tuon liuskan.\"\n\nJohnston kävellä heilui rantaan päin ja tirehtori astui hänen mukanaan\nravakasti ja malttamattomana, vähän väliä pysähtyen ja kääntyen hänen\npuoleensa; Johnston se aina kävi asiaan ikäänkuin takaperin.\n\n\"Sitä mietin näetsen, pitäisikö minun ehkä tyytyä puoleen, taikka\nainakin päästä ostamasta tuota liuskaa kaivon luona... Se tekee suuren\neron kauppasummaan.\"\n\n\"No perältäkin -- summa on siis että aiot ostaa!\" huudahti tirehtori.\n\n\"N-jaa\"... Katse tähysti ilmaan yli jään ja laivain, joihin paistoi\nmaaliskuun aurinko.\n\n\"N-jaa... On sekin sana, itse kai olet sen keksinyt, Johnston? --\nOntuu niin mukavasti kahdelle puolelle. Sekö merkitsee selvällä\nkielellä, ett'et vielä ole päätöstä tehnyt?... Hitto vieköön sitä\nsanaa!\"\n\n\"No niin, mitä neuvot sinä?\"\n\n\"Mitäkö neuvon?... Ne seitsemänkolmatta tuhatta kruunuako polttavat\ntaskussa, jotka sivalsit sinä iltana, kun klubissa vakuutit\nConcordian?... Sikamainen onni! Sinä se kykenet vaikka voittamaan\npäävoiton Hampurin raha-arpajaisissa.\"\n\n\"No kyllä -- kyllähän minulla nyt on rahoja... Pitäisi joko ostaa uusi\nlaiva sen sijaan joka hukkui, taikka...\"\n\n\"Tai käyttää rahat tähän tonttiin... tehdä afääri?\" Tirehtorin nopsa\nlinnunsilmä raoitti lakin varjosta ikäänkuin olisi lumen heijastus\nhäikäissyt.\n\n\"Se on, sinulla on mielessä muutakin kuin tämä tontti, sinä tähtäät\njotain?\"\n\nKatseensa kohtasi vain pari harmaata kalansilmää.\n\n\"Näetsen Bratt, -- sitähän tässä, että pitäisikö ottaa vaan puolet,\ntaikka ainakin jättää tuo liuska.\"\n\n\"Hitto vieköön niitä mutkia ennenkuin mies saa päätetyksi, mitä jo on\npäättänyt!\"\n\nTirehtoria salaa huvitti se tapa, jolla Johnston liikkui asioissa,\n-- -- häntä kyllä ei oltu niihin kasvatettu!... Seisoi tuossa vanha\nlevähattu niskassa, paleli ja punnitsi ja laski ja aprikoitsi\ntyydyttääkseen omaatuntoansa joka mahdolliselta puolelta, ja poika\nohuessa konttoripuvussaan ja päässään skotlantilainen lakki luisteli\nsillä välin säärillään, jotka olivat pitkät ja ohuet kuin passarin\nhaarat, pitkin jäätynyttä liukasta tannerta... Sivumennen sanoen siro,\nkaunis ja hienorakenteinen poika, -- oikea tuommoinen rotunaama äidiltä\nperintöä...\n\n\"Kuusikymmentä ja kuusi metriä!\" huusi Abraham alempaa.\n\n\"Jaa, se tekee kuudentoista sadan kruunun eron\", laski Johnston\ntaskukirjansa takakannelle. Arvelevana pisti hän lyijykynän tuppeen.\n\n\"Mutta Bratt, -- eikö pitäne kuitenkin ottaa kaikki?\"\n\n\"Kaikki sinun ottaa pitää!\" sanoi tirehtori ratkaisevasti. \"Jos sinulta\npuuttuu rahoja, niin hankin sinulle tonttiin viidentuhannen kruunun\nseisovan lainan Ja kun sitten saat rantasillan, niin olet sinä niitä,\njoilla on suurin hyöty sataman mutauksesta, -- työnnyt suoraa päätä\nkuumimpaan jupakkaan.\"\n\n\"Niin, etkös luule, että olen sitä ajatellut, -- ajatellut paljon juuri\nsitä.\"\n\n\"Syntyyhän siitä pieni sota, -- vai mitä? -- Mutta näsäytä heitä\nJohnston! -- näsäytä kelpo lailla. Minä olen puolellasi, -- ja muutama\nääni vaan lisäksi, niin on höyrymutaus käynnissä.\"\n\n\"Hm, -- katsos juuri mutaukseen, siihen ei minulla ole luontoa --\nasioita voi perille ajaa monella tavalla --.\"\n\n\"Ethän sinä hitto vieköön voi antaa itseäsi nolata paljaasta\nkohteliaisuudestakaan\", tirehtori huudahti. -- \"Se on tuota\nhumanisuutta, jonka ilmakehästä sinä olet tänne laskenut! Mutta näetsen\nmeissä täällä ei ole humanisuutta. Kynsimme vaikka silmät toistemme\npäästä rahakolikon takia.\"\n\nJohnston hymyili; -- \"tänä vuonna en nyt missään tapauksessa aio\ntarvita lastauspaikkaa. -- Tahtoisin niin mielelläni perustaa tähän\njotain Abrahamia... ainoata poikaani varten, -- on niinkuin oman haudan\nkaivaisi, jos täytyisi lähettää hänet luotaan.\"\n\n\"Kuule Abraham poikaseni, onko se vanha kartta mukanasi? -- Kuulee\nhuononlaisesti\", sanoi Johnston huolestuneena.\n\n\"Mitä vielä\", hymyili tirehtori, \"seisoo ja katselee tyttöletukoita,\njotka tulevat tuolla Ekedalin kulmassa!\"\n\nNuoria neitosia tuli siinä kolme rivissä ja vilkkaasti puhellen\nkeskenään, astuivat milloin kapeaa trotoaria, milloin katua. Tirehtori\noli heti keksinyt Gertrudinsa ja viittasi nyt häntä luokseen.\n\nHänen tyttärensä hieman säpsähti; mutta vauhti ei siltä hiljennyt,\n-- naamat vaan vähän laittaantuivat ohuen kalpean Abraham Johnstonin\nvuoksi, joka seisoi pihalla sporttilakki päässään ja vieressään hieno\nsilkkikarvainen koira-iljetys.\n\nPortilta kääntyi Gertrud pihaan ja nyökkäsi lyhyet jäähyväiset\nmolemmille tovereilleen; ja sitten -- tiesi että nämä kyllä katsoivat\nhänen jälkeensä, -- kiiruhti hän Abraham Johnstonin puoleen ensinkään\nkääntymättä, suoraa päätä molempain vanhain luo.\n\nInhoittavaa, tuossa tuli koira liehakoiden ja hyppien ja nykien\nhameenhelmoista, vetoutui läheiseen tuttavuuteen, jota hän näin\nFernandan ja Thoran nähden ei millään muotoa olisi tahtonut tunnustaa.\n\nGertrud löi pari kertaa nuottiviholla taakseen, mutta silloin alkoi\nkoira haukkuen hyppiä häntä vastaan.\n\n\"Hyi inhoittavaa koiraanne, ettekö voi sitä luoksenne huutaa\", puhkesi\nhän äkkiä sanomaan ja keikahutti harmissa niskaansa.\n\n\"Pyydä anteeksi Rap. Seisomaan heti paikalla!\" komensi nuori Johnston,\njonka mustat silmät olivat tätä menoa seuranneet, omituinen puoleksi\nivallinen, puoleksi uneksiva piirre hennonlaisten kasvojen suupielissä.\n\nNuottivihollaan sai tyttö koiran taas neljälle jalalle ja samosi\nedelleen.\n\n\"Gertrud pyytää tervehtää tulevaa appi-isäänsä\", pilaili tirehtori.\n\nOjentaessaan Johnstonille kätensä loi impi nopean katseen Abrahamiin,\noliko tämä sitä kuullut.\n\nHän oli rotevanlainen kasvultaan, ja nahkalakin alta, jossa oli\nlinnunsiipi, riippui musta pitkä letti pitkin selkää.\n\n... \"Tulette siis meille sunnuntaina\", muistutti tirehtori, kun\njäähyväisiä otettiin ja isän tyttärineen piti lähteä kotia.\n\nAbraham ei ollut koko ajalla päässyt muuta näkemään, kuin niskasta päin\nGertrudin letin; nyt sai hän vaihteeksi tavattoman kuivan katseen...\n\n\"Ja olisi niin erittäin hauskaa, jos neiti Rönnebergkin tulisi mukaan\",\nlisäsi tytär isänsä kutsumukseen; -- neiti oli muka luvannut opettaa\nhäntä pitsiä solmimaan, selitti hän jotta Abraham oikein ymmärtäisi,\nkuinka vähän aikoi hänestä välittää! -- -- --\n\nTyhjä työreki kulkusineen laskea siristeli samalla mäen kaljannetta\nheidän sivuitseen, ja tirehtori viittasi kepillään: -- \"Hei Lars,\nseisota!\"\n\nKöysikimpulla istuva mies pysähytti ja pyyhkäsi lakin päästään.\n\n\"On sinulle kaiketi sanottu, että maanantaina ajat sahalle? -- ja\nkaikki kolme hevosta? -- vai niin, hyvä hyvä.\"\n\nNyökkäys oli hänelle merkiksi, että sai matkaansa jatkaa.\n\nTirehtorilla oli kiire. Hän oli Johnstonin kanssa aikaillut tuolla\ntontilla vähintäin puolentoista tuntia ja riensi nyt kovaa vauhtia\nsillan poikki, jossa virran kylmä, sivulta käyvä viima pani\ntakinliepeet lepattamaan. Vähän väliä vastasi hän tervehdykseen,\nnyökkäsi päätään; joskus ei kuitenkaan voinut säästää vähän\nvaivaloisempaa hatun nostoa, ja melkeinpä saattoivat liikemiehet siitä\ntavasta, jolla se tapahtui, nähdä luottonsa pankissa.\n\nHän karsasteli nenävartensa yli Gertrudiin... Mikä lienee tyttöön nyt\nmennyt; katsoi kaiken aikaa maahan, -- oli kaiketi äkeissään, kun oli\ntäytynyt ystävistään erota ja lähteä isänsä seuraan.\n\nTirehtorin suupielissä leikki hymy, -- hän muisti hyvästi, kuinka\nhänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, -- siivolla ja korvat lopassa\nkuin nolatulla koiralla, astua rinnalla...\n\n\"No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa\", alkoi hän ystävällisesti.\n-- \"Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä\nkauppaa pitämään?\"\n\n\"On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista.\"\n\n\"No miten se käy?\"\n\n\"Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat\nmaaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä\nlaskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta.\nLupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista\nretuuttelemista, -- ja miten he sitten mittaavat\"...\n\n\"Hm, -- no jaa, -- niin kyllä, auta sinä heitä\", lausui tirehtori\nkeskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin\nhyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä\noli laskujen tekemiseen; -- mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo\njuuri kuului naisen viehätyksiin, -- ei se juuri ollut naisellista\nrunollisuutta, ei! -- Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa\npuoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa... eipä juuri mikään\netelätuuletar... Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan\nollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta\nmyöhemmin puhkeisivat esiin, -- ja järki vielä myöhemmin, kun niitä\nensin oli kelpo tavalla narrattu...\n\n\"No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, -- joka huusi kieli pitkällä,\nniin että kadun päähän kuului pärpätys.\"\n\n\"Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!\"\n\n\"Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, -- semmoinen itserakas ja\nheilakka leuhka.\"\n\n\"Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä\ntavoin parjannut!\"\n\n\"Minä sanon sinulle Gertrud, -- susista tulee sudenpenikoita, ja\nsemmoisesta puuhevosesta kuin polisimestari ei tule kuin puunukkeja, --\nsenhän jo arvaa edeltäkin. Hän ei sovi sinulle seuraksi.\"\n\n\"Fernandako? -- josta pidän kaikista enimmän...\"\n\n\"Kun sanon sinulle, että hänen isänsä tekee kaikki mitä on vallassaan,\n-- joka ei tosin ole järin suuri! -- minua vahingottaakseen, --\nniin ymmärtänet, että minun tyttäreni täytyy pysyä erillään siitä\nperheestä...\n\n\"Tee muutoin niinkuin tahdot\", lisäsi hän kylmästi, ja loppuosa tiestä\nkuljettiin ääneti. Mutta letin keikahtelusta silloin tällöin saattoi\nhuomata, että tytär sisässään mutisi vastaan.\n\n\"Tuommoiset tyttöletukat, niin mahdottomia -- ja itsekkäitä --\"\n\nMaantien käänteessä kuului äkkiä alhaalta sahasta välihetkiä pitäen\nsirkkelisahan viiltävä sihinä.\n\nVilahdus tirehtorin lakista ja säleaidan juurella varjo oli jo huomattu\nkotoa, ennenkuin hän ennätti puistokujan portille, jossa talonkoira\noli vastassa kotvasen epätietoisena, miten jakaantuisi molemmille,\nGertrudille, joka edellä juoksi ylös portaita, ja herralleen.\nTirehtoriin se lopulta liittyi ja hyppi hänen ympärillään kovasti\nhaukkuen ja ilosta rähisten.\n\nKepin liikkeet ja huudot Tyraalle, -- joka pyöri hänen edessään kuin\nrajuilma koko matkan eteisen ovelle asti, ne osottivat tirehtorin\nolevan tänään mainiolla tuulella!\n\nPäivällinen kannettiin sisään, liemiruoka lämpöisenä ja höyryten,\nsamalla kun hän astui ruokasaliin, ja siinä juoksivat emännöitsijä ja\nsisäpiika kilvan toistensa kantapäillä.\n\n\"No Jetteni\", alkoi hän pakista vaimolleen, kun oli tehnyt melkein\nselvän kalasopasta ja kahdesta nyrkinkokoisesta koljakokkareesta, --\n\"kylläkö nyt olet punninnut ja aprikoinut, miten Espanjassa käy, --\naikooko kansa nyt täydellä todella heittää päältään harhaluulojen ja\ntaikauskon kahleet, vai?... Olisipa hauskaa, jos minullakin olisi aikaa\nEspanjaa ajatella -- kenrali Gorilla...\"\n\n\"Zorilla, Bratt!\"\n\nToinen kalakokkare painui samalla alas, saattajana hiljainen hauska\nmuisto valtuustossa taistelusta, josta oli niin tyydyttävät seuraukset.\n\n\"Ahaa, -- ja sitten lammasfrikaseeta!...\" Hän tähysteli vatia, joka\nkannettiin sisään, sitten vilkasi tyttäreensä, joka jotenkin ynseänä\nkasteli lusikkaansa kalanliemeen.\n\n\"Tuo minulle carrya, Gertrud, niin olet kiltti, -- sinä se olet\nsittenkin kotoisempi molemmista tyttösistäni.\"\n\nGertrud asetti carrypullon hänen eteensä; mutta silmät vaan eivät\ntahtoneet maasta nousta.\n\nHm-m, tulihan tyttöä kuitenkin vähän surko... Mutta... rohkaista\npolisimestaria sillä, että antaisi tyttärensä seurustella hänen\ntyttärensä kanssa, -- ei, siitä vaan ei tullut mitään. -- Antaa vaan\ntytön nurista aikansa...\n\n\"Sahalla varmaan on monta odottamassa, Klaus? Liian kauan aikailin\nsiellä tontilla.\"\n\n\"Johnston ihan hurmaa isän\", väitti Klaus pilalla -- \"niin että hän\nunohtaa kellon ja kaikki.\"\n\n\"Monella on selvä pää ja on kuitenkin houkka\", äänsi tirehtori, --\n\"mutta niin epäselvällä velikullalla -- semmoinen pää! -- se se on\nluonnon ihmeitä.\"\n\n\"Entä tervehditkö neiti Rönnebergiä, Bratt?\" kuulusteli rouva.\n\n\"En muuta kuin ohimennen akkunaan; heillä varmaankin oli jälleen\ntekeillä jonkinlainen liitukuuraus tai puhdistus kotonaan.\"\n\n\"Kuinka vanhanaikuisen suurellisia ovat heillä ne molemmat\npitkät peilit\", puhkesi rouva puhumaan, -- \"paksua hiottua lasia\nkehyksetkin... Kun ajattelen, että ne ovat riippuneet ennen tehtaalla\nsuuressa tanssisalissa -- ja kaikkea, jota ne ovat kuvastaneet! Mieleni\nkäy niin ihmeen omituiseksi joka kerta kun niihin katson -- ne ovat\nkuin suuria silmiä, jotka tietävät niin paljon siitä ajasta, joka oli\nennen meitä. Ja kun sitten neiti Rönneberg alkaa muistojaan kertoa\" --\n\n\"Paljon kiitoksia, Espanja... Lähetäppä minulle frikasee, Gertrud!\"\n\n\"Häntä kutsutaan perhemuseoksi\", selitti Klaus irvistäen.\n\n\"Vaan on heillä jotain muutakin ja enemmän kuin vaan peilit ja vanhat\nmuotokuvat noilla ihmisillä\", lausui rouva. \"Surkeata, kun rahat sillä\ntavalla hupenevat.\"\n\nTirehtori nyökkäsi myöntävästi päätään; tämä viimeinen huomautus ei\nollut Espanjassa.\n\n\"Se tontti, jonka Johnston nyt ostaa sataman laidalta, -- se se\nvielä hintansa maksaa! Autoinhan minä häntä siihen tänään muutamalla\ntuhannella.\" lausui itseensä tyytyväisenä.\n\n\"Niin, onkos nähty eriskummallisempaa onnea\", puhkesi Klaus sanomaan.\n\"Vakuuttaa illalla klubissa Concordian ja kulkee suoraa päätä kotia\nlukeakseen sähkösanoman siitä että laivansa on hukkunut, mennyt meren\npohjaan kaikkineen päivineen! -- Olisi ollut melkein häviön partaalla\nmitään aavistamatta -- pistää sitten taskuunsa seitsemänkolmatta\ntuhatta ja voi milloin hyvänsä ostaa itselleen uuden laivan.\"\n\n\"Semmoisia rahoja lienee vaikea ottaa vastaan, Bratt.\"\n\n\"Laki on semmoinen, näetsen, kun ei vakuuttaja eikä yhtiö tiedä\nlaivasta mitään. Vakuutus on aina onnen kauppaa\"... Työnsi tuolinsa\npöydän äärestä.\n\n\"Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää\", käski hän\navoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa.\n-- \"Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen... Klaus palatkoon minun\nkanssani konttorista kotiin... Keppi, missä on keppi?\"...\n\nTirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä\nseuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi\njotain.\n\nHänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun,\njoka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja\nvarten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen,\njolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja\npitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja\nkahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli\ntalvista auringonpaistetta.\n\nHän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut\nsuurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi\nsanomaan:\n\n\"Johnstonille minä en enää mene, äiti, -- en mene, sen sanon, -- en,\nen! -- En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että\n-- hyvä Jumala!\"...\n\n\"Mitä nyt, -- sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?\"\n\n\"Sanoi Johnstonille, -- ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja\nmulkoili minuun, -- että minun piti tervehtiä appi-isääni!... Minä muka\nolen lapsi ja lapsi, -- mutta minä en ole lapsi!\" huudahti hän.\n\n\"Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän\nleikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi\", myönsi\nrouva miettiväisenä -- \"sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään.\"\n\n\"Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; -- ja enemmän saa\nhän huomata, senkin itserakas iljetys!\"\n\n\"Niinkö sinä\"...\n\nRouvan ruskeat suuret silmät tähystivät määrättömiin suihkukannun\ntakaa. \"Minusta hänessä on niin paljon, -- jotain mykkää, joka\nikäänkuin ei pääse ilmoille.\"\n\n\"On kyllä, ja kuuroa myöskin, -- sehän ei kuule toisella korvalla\npaljon ollenkaan!\"\n\n\"Hm, ei niin\", jatkoi rouva miettiväisesti, -- \"se on henkeä\"...\n\n\"Henkeä!\" -- Gertrud puhalsi. \"On aivan samanlainen, kuin hieno\nsilkkikoiransa, juuri semmoinen, -- niin hermostunut, -- pyyh...\nsemmoinenkin hienon hieno, joka onkii kärpäsillä!\"\n\n\"Hänen silmissään on ikäänkuin alituinen kaipaus... Minun oikein täytyy\nkatsella tuota poikaa joka kerta kun hän on täällä. Mitä ihmettä\nhänessä sitten elänee, -- häntä ajatellessani johtuu aina mieleeni\njoku kukkasistani, saaneeko milloinkaan ilmoille sitä, mikä hänessä\nliikkuu, puhjenneeko milloinkaan... Liikemiehen toimi varmaan ei\nhänelle sovi, -- ja sen vuoksi käy minun häntä sääli. Hänen silmänsä\naina kummittelevat niin surullisina, -- näetsen kun taimi\"...\n\n\"Hyi äiti, -- taimi!... Mutta minä tiedän, mitkä puuhat isällä on\nminusta mielessään! -- -- Vaan siitä -- -- siitä ei tule mitään, ennen\notan vaikka Jakob Arnebergin... niin otankin. Tässä nyt taas laitetaan\nja laitetaan niinkuin Jonettellekin! Abrahamille hankitaan liike, ja\nsitten\" --\n\nRaskas ilmaus laskeusi rouvan kasvoille, ja hän nipisti kukasta\npari kuihtunutta lehteä... \"Niinkuin Jonettellekin?\"... äänsi hän\nitsekseen...\n\n\"Niin juuri, tuskinpa vaan sai Jonettekaan sen, jota tahtoi; --\notti sen, jota isä tahtoi, niin juuri. -- Ei uskota, että minä\nmitään ymmärrän!... Silloin ei hoettu muuta kuin asianajaja Stibolt\nja Stibolt, -- hänellä muka oli semmoinen pää ja työkyky ja oli\nniin erinomainen, -- siinä kyllä, että aina mukaantui isän mukaan!\n-- mutta ei vaan Jonette hänestä liikoja pitänyt, kun hän kertoi\noikeusjuttujaan ja muita historioitaan, jotka isän mielestä olivat niin\nvitsikkäitä. Minä olen varma siitä, ett'ei hän anna Jonettelle valtaa\nnuppineulankaan yli heidän kotonaan Hejessä. Minä olen niin vihassa\nhänelle että!\"\n\nRouva sillä välin virutti ja pesi pientä kituvaa tainiinmenlehteä.\n\n\"Et, sinä et ole enää lapsi\"... pääsi hänen huuliltaan.\n\n\"Minä en laisinkaan välitä siitä, onko se jonka saan niin ekstra\nhirveän järkevä ja lahjakas tai muuta semmoista. Sen vuoksi juuri pidän\nJakob Arnebergista, että hän on niin kiltti ja taipuisa ja tekee mitä\n_minä_ tahdon; -- sillä tiranneja minä en siedä!\"\n\n\"Sinulla on isäsi luonto, Gertrud.\"\n\n\"Ei ole, -- jos olisi niin kyllä --. Nyt minä en saa enää seurustella\nFernandankaan kanssa... Mutta Abrahamia ei isä saa minua ottamaan,\nvaikka hän sitten olisi kuinka merkillinen ja hieno -- paljasta myrrhaa\nja suitsutusta!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAbraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.\n\nMaalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia\nriippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin\npitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä\nynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin\nnelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja\nkoiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia\nvuohia.\n\nHän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen,\nkädet lyhyen takin taskuissa.\n\nLiikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon\nseinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, --\nluulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän\nhauskana... kun luonto kuohuu reunainsa yli -- siitä että saa pohtia,\nkirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?\n\nNiin, ikävä niin; -- ja kiusa, kyllästys, kiukku ja -- kaikki\nummehtunutta...\n\nMinä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, --\nsanoi hän pahan riemun vivahduksella, -- kaikessa hiljaisuudessa ja\nkiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin --\n\nHän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos\nkuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia --\n\nJonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi;\nmutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä\nkeksin jotain oikein hullua -- -- karkaan, katoan, varastan...\n\nNiin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki\nmikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.\n\nEikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman\nkolmia-jaossa.\n\n\"Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen\",\nalkoi hän messuta. -- \"Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä,\nettä himoitsi suureksi maalariksi. -- Hän ei koskaan koko laupiaassa\nelämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä\nkunnianhimolla\"...\n\nHän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä\ntyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, -- uskaltaakin sillä\ntavalla -- komentaa minua...\n\nMutta hänen lettinsä... se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys,\nrehevä kerrassaan kuin hevosenharja... Hänellä oli Gertrudin kuva\nedessään.\n\nSe ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin\nymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi\nisänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.\n\nJa entä tummansiniset silmät... niissä on valkea välähdys kun hän\npillastuu ja käy hurjaksi... Häntä on hauska suututtaa...\n\nAika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua\nKlausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.\n\nHän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan\nkatselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla...\n\nSuittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa,\nettä mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; --\nminua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina,\njoka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena...\n\nPolvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä\ntähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa\nuutimien takaa himmeä valo, -- vastapäätä Ekedalin puodissa oli\nkerrassaan suurenmoinen valaistus.\n\nKuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella\nulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin...\n\nHän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, -- ei ollut suhteita\nkeneenkään koko kaupungissa... Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa\nja varoa, ett'ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja...\nSilläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!\n\nVastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri\nVaagen koko naama juuri lampun valokehässä -- verraton nenä, läheltä\nnuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle...\ntaipuisa kuin kärsä... Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi\nsummat ja kaiketi röhki viivain kohdalla...\n\nJos nyt olisi nakata kivi -- suoraan ja osavasti niin että parahiksi\nnenän päätä liipaseisi, -- juuri noin... Hän nostaisi kärsän ilmaan; se\nse vasta olisi ihme tuon miehen elämässä... Sitä hän vaan ei käsittäisi\n-- suurella pökköpäällään, mitä vielä -- -- ei vaan käsittäisikään --\nei...\n\nSillä tavalla sitä pääsisi _sen_ miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti\naika meteli...\n\nNiin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; -- häjyä\nAbraham Johnstonia, -- isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule\nmitään!\n\nSitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.\n\nNo niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein\nmainioksi -- tässä kylässä.\n\nMainioksi... Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi\nja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin\nkäyväin silmäin läpi...\n\nMe olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa,\nkärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, -- meidän\nmuka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja\nnöyryytyksen alaisiksi, ei...\n\nHän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, -- ja sitten puhkesi äkkiä\nraivomaan:\n\nKunpa olisi tullut edes oikea häviö, -- mennyt kaikki perinpohjin!...\n\nAlhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja\nnosti kätensä korvalliselle.\n\n\"Sinäkö Klaus?\" kysäsi hän hiljaa.\n\n\"Ja Baekkevold\", kuului vastaus.\n\nHän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.\n\n\"Möllendalin laivaan, Abraham!\" kuului hänelle alhaalla vastaan. --\n\"Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan\nmeitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa.\"\n\n\"Kello kymmenenkö vasta! -- -- Kuules nyt Klaus... ja sinä, Baekkevold!\n-- siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt...\nMerkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa\nkapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella\nsaan hänet kuvatuksi.\"\n\n\"Sekö Otta -- eukko Höibyn tytär?\"\n\n\"Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori\nsylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä... koko ruumiin ryhti niin\ntavaton... ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen\nniskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen\nvasikanotsaan... vietävän pikantti yhteensovitus!\"\n\n\"No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä\npuolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan\",\narveli Baekkevold.\n\n\"Nyt hulluttelee maalari jälleen\", selitti Klaus, -- \"Vai tuo inhottava\nOtta! -- Mutta olkoon menneeksi, -- vaikka onkin maineelle vaarallista\nnousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin\nviinakapakoissa...\"\n\n-- Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa\nsahamäellä.\n\nPerämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän... \"Olutta ja\nkolme lasia, sulo Otta!\" huusi hän talon tyttärelle.\n\nEukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire\nkäsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän\nruumiin lämmitystä; -- pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.\n\nÄäntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä\nkapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä\nlauseenkatkelmia.\n\n\"Vai niin, vai te olette purjemestari.\"\n\n\"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä...\"\n\n\"Vai niin hullusti -- ei äyriäkään palkan lisäystä.\"\n\n\"Luokista hylätty, tietysti, -- vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!\"\n\n\"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja.\"\n\n\"Ja sieltä otamme suoloja, isä\"...\n\nMonias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa,\njotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että\nnäiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä\nsivistyneiden luokkain puolelta.\n\nAbrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania\nravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.\n\n\"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby\", alkoi Baekkevold tunnustella;\nvanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti\nkahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla\nistuvan vieraan eteen.\n\n\"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin\nhienojen herrain pitäisi lähteä\", pääsi ämmältä.\n\n\"Kuulkaapa nyt rouvaseni\", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista\nmieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, -- \"eikö teillä ole\nvähän parempia tavaroita, -- vähän portteria tai muuta sentapaista\nkellarissanne? -- Taikka\", -- hän iski silmää, -- \"vähän sitä hyvää\ntullaamatonta rommia, -- onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä\nvettä... Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa.\"\n\n\"No mutta, eikös se ole Baekkevold?\" huudahti eukko äkkiä ja tuijotti\nhäneen tarkasti. -- \"Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi!\nSilloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä.\"\n\n\"Tietysti; -- ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta\nkun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa\nettä hoipertelin\", -- lausui hän muistelmasta liikutettuna. -- \"Sitten\nolin merillä viisi vuotta yhteen mittaan.\"\n\nVanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.\n\nEipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.\n\n\"Jos kaipaatte tulitikkuja niin -- olkaa hyvä\", lausui hän nyt\nkohteliaasti.\n\n\"Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen\", kuiskasi\nAbraham. \"Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa\ntähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä... olemmekos me\nsilliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu... Hauska on jotta\nsisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia\nvedetään nenästä... Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista!\n-- -- ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon\"...\n\nOtta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.\n\n... \"Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten\nmustissa tauluissa... varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin\", mutisi\nAbraham.\n\n\"Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, -- tuolla\ntavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä\"... härnäili Baekkevold.\n\nLaipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä\nseisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.\n\nOtta seisoi penkillä ja sytytti kattolamppua.\n\n\"Mainiota!\" -- huudahti Abraham innostuneena, -- \"mitäs antaisitte\ntuosta leveästä punaisesta niskasta -- ja otsasta, josta hiustupsu\nnousee; siitä voisi vaikka sarvia kasvaa.\"\n\n\"Pyyhkii öljyiset sormensa esiliinaan, jolla sitten kuivaa lasit\",\nnurisi Baekkevold.\n\nJa tuo piirre, joka juoksee kuin teräsvieteri kantapäästä pitkin selkää\nniskaan asti, vahva, laiha, pitkä ja jämeä! Abraham riipusti uutterasti\npaperin palaselle, joka oli hänen hattunsa takana puolipimeässä.\n\n\"Pitäkää varanne, kun hän taas hyppää lattialle, lyönpä vetoa, ett'ei\npudota lömsähdä... Näittekös -- johan sanoin -- ketterästi kuin\nkissa!... Ja nähkääs, pullo kelluu kierun päässä -- saakelin kauniit\nlonkat... Pienet viheriäiset silmät tirkistävät suoraa päätä meihin.\"\n\nKlaus vaan hymyili ja katsoi perin kriitillisesti Baekkevoldiin. --\n\nTupakanusma kokoontui sankkana ja harmaana lampun ympärille. Työmiehiä\nhuusi ja rähisi ja työnteli toisiaan tiskin ääressä. Ovessa kilisi\nkulkunen yhtämittaa; toisia meni matkoihinsa, toisia tuli sijaan.\n\n\"Tuo harmaja epäselvä usva se se kuuluu hänen ympärilleen\"... hymyili\nAbraham hiljainen loiste kasvoillaan; hän istui kalpeana totilasinsa\nääressä ja katse hartaasti seurasi Ottaa, kun tämä laski leikkiä pitkän\nkokin kanssa, joka yritti tarttua häntä vyötäisistä joka kerta kun\njotain tilasi.\n\n\"Menkää ennen kajuuttaanne ja katsokaa hernepataanne, muutoin palaa\nrokka pohjaan\" -- hymyili hän.\n\n\"Ka nyt tiedän asennon, -- noin hän on kuvattava, -- juuri noin\nkumartuessaan kokin yli kun silmät härnäten palavat!\" huudahti Abraham\nja nojautui pöydän yli niin että lasi kumoon keikahti.\n\n\"Kyllä hänessä tosiaan alkaa yhä enemmän ja enemmän olla jotain\nintressanttia\", -- äänsi Klaus -- \"syvemmälle salattuna\"...\n\n\"On aina hitto vieköön hän sen arvoinen, että viitsii tässä pesässä\nistua!\" myönsi nyt Baekkevoldkin. -- \"Otta, Otta\", huusi hän\ntoimessaan, kun tyttö meni sivu.\n\nTämä ei ollut kuulevinaankaan.\n\n\"Kiitoksia neiti! -- armahtakaa meitä ja tuokaa uusi panos\", sanottiin\nhänelle kohteliaasti, kun vihdoin suvaitsi tulla.\n\n\"Otta! -- teillähän on raikas ja kaunis nimi\", lausui Abraham hieman\nhämillään, ja puna levisi hänen hienoille kasvoilleen.\n\n\"Soo, -- vai on teistä. Mutta mitä oikeastaan minun nimeni teitä\nliikuttaa.\"\n\nAbraham äkkiä tointui hämmennyksestä.\n\n\"Sanon vaan, että Herra varjelkoon teitä kureliiveistä, Otta! --\nantakaa hameenne aina riippua noin löyhästi ja huolettomasti irrallaan\npitkin ruumista.\"\n\nTyttö ällistyi ja tarjotinta ottaessaan karsasteli hän Abrahamiin,\ntokko tämä teki hänestä pilkkaa.\n\n\"Se vaatettaa teitä, ihan varmaan\", intoili Abraham.\n\n\"Vai olette te naistenräätäli?\" tiuskasi tyttö, keikahutti niskaansa ja\npyyhkäsi tiehensä.\n\n\"Siinä sait maalari\", lausui Baekkevold riemuiten. \"Oisit vielä\nsanonut, ett'ei koskaan pesiskään itseään... Tuo hiki ja nokihan vasta\ntekee hänen naamansa oikein kuvanihanaksi.\"\n\nKlaus polttaa pöllytteli ja katsoi rävähyttämättä tyttöä silmiin --\nansaitsi todella tutkimista...\n\n\"Kovasti uteliaisuus painaa Otta-paran silmiä tännepäin, Abraham; ei\nole meitä huomaavinaan, mutta sittenkin --\"\n\n\"Täytyy jälleen saada maneetti käyntiin\", lausui Abraham itseensä\nluottavasti.\n\n\"Neiti Otta!\" kutsui hän ja tämän tultua pöydän ääreen heidän viereensä\njatkoi -- \"vähän olutta me kaipaisimme... Ja sitten -- että paljon te\nkävisitte sievemmäksi, jos ottaisitte päältänne tuon ruman kaulahuivin;\nse näettekös tekee vartalonne niin kömpelöksi.\"\n\nOtta vaan veti suupieltään vähän nauruun.\n\n\"Onpas täällä vasta lämmin\", jatkoi Abraham edelleen.\n\n\"Vai on, no pysykää sitten poissa tuommoiset hienot herrat.\"\n\n\"Ei ei, juuri sitä me näettekös emme voi. Mutta kuulkaas nyt\", pyyteli\nhän; \"minä olen semmoinen, joka piirtelen muotokuvia ja muuta sen\ntapaista, -- kun vaan hoksaan jotain sukkelaa ja kaunista! -- Olkaapa\nnyt Otta kiltti. Seisokaa vaan hetkinen tuossa pöydän edessä, -- juuri\nnoin, -- sen verran vaan että saan pään ja taipeen paperille\"...\n\nOtta nähtävästi mietti pakoa. Katsoi piirtäjään pari kertaa tutkivasti\nja pyyhkäsi sitten tiehensä.\n\n\"Juuri kun oli melkein valmis!\"... tiuskasi Abraham kiihkeästi.\n\n\"Olehan vaan kylmäverinen\", lausui Baekkevold tyvenesti päätään\nnyökäten ja koputellen periä piipustaan. \"Älä kurkista hänen\njälkeensä... Kyllä minä nuo tuommoiset tunnen, uteliaisuudella voi\nheitä vetää perässään vaikka miten pitkälle. Mutta... mutta\", alkoi\nhän äkkiä ikäänkuin olisi saanut jotain pahanmakuista kielelleen, --\n\"tuohan aikookin -- mennä kuoreensa takaisin... Se on harvinaista\ntuommoisissa naisissa\"...\n\n\"Hitto vieköön, miten alkaa viehättää, selitti Klaus, jonka silmät nyt\nalati seurasivat Ottaa. Pian alan uskoa, että naama voi olla kuinka\nlitteänenäinen hyvänsä; siitä vaan riippuu, mimmoisessa naisessa se on.\nEiköstä käynyt oikein sieväksi, kun äsken seisoi tuossa ja kainosteli!\n-- Ja katsokaas millä vauhdilla hän nyt miesten olkain yli kurottaa\npulloja ja laseja pöydälle.\"\n\n\"Niin kyllä, kun tietää liikkuvansa tässä peilin edessä\", arveli\nBaekkevold. -- \"Luulenpa, että hän sittenkin on vallassasi Abraham.\nEi sietänyt, että sanoit häntä kauniiksi... No näittekös, kaulahuivi\nkatosi?\" lausui hän voittoriemussa, -- \"ja nyt tuo hän itse oluet.\"\n\n\"Niin eikö totta, se lämmitti liiaksi, Otta\", alkoi Abraham\nviattomasti, -- \"täällä onkin kauhean kuuma?\"\n\n\"Oluttahan te pyysitte\", sanoi Otta vältellen silmillään ja asettaen\npullon pöydälle.\n\n\"Niin kyllä, -- ja sitten että te olisitte hyvä ja -- kuulkaapa nyt\"...\n\nOtta hymyili vielä hieman epäluuloisena.\n\n\"Kuulkaas Otta, -- kuta rumempi tyttö, sitä enemmän teeskentelee.\"\n\nOtta veti korkin pullosta. Siinä kumartuessaan käytti hän tilaisuutta\nkurkistaakseen Abrahamin paperiin ja naama samalla kirkastui naurun\ntirskeestä.\n\n\"Niin niin, se on teidän kuvanne\", vakuutti Abraham. \"Mutta puolta\nhauskemmaksi ja kauniimmaksi ja asennolta reippaammaksi tulisitte,\njos tahtoisitte vähän seisoa siinä edessäni... Ja sitten teidän pitää\nkatsella niinkuin kokkia härnätessänne\"...\n\nTämä se oli mahdotonta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun --\n\n\"Härnää kokkia, heti paikalla!\"\n\nTyttö katsoi ällistyneenä, suu selällään, ja silmät loistivat.\n\n\"No jaa, käyhän tuokin päinsä\", tuumaili Abraham, -- \"mutta älä vaan\nliikuta päätäsi, Otta... Mutta miksette saata härnätä kokkia?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, täällä se on korkkiruuvi!\"... huusi Otta kovalla\näänellä. -- \"Nyt täytyy minun lähteä, taikka saan äidin niskaani.\"\n\n\"Vähän ajan päästä pyydämme enemmän olutta\", kuiskasi Abraham intoillen\nhänen jälkeensä, kun hän riensi pois.\n\n\"Kerrassaan viehättävä ilmiö -- tuo tyttörähjä!\" änkkäsi Klaus\nhaltioissaan, -- \"ihan selfmade\"... Hän pulputteli pullosta lasiinsa\nolutta niin että vaahto juoksi pitkin pöytää. -- \"Vietävän hauskaa olla\ntämmöisissä maalarin kujeissa!\"\n\n\"Liian sinä olet herkkä tytöille, Klaus\", varoitti Baekkevold.\n\nAbraham istui ja piirsi, silmät milloin paperissa, milloin Ottaa\ntähystellen, joka hääri vieraitten keskellä...\n\n\"Ei sittenkään onnistunut\", äkäili hän synkän näköisenä; -- \"liian\nkesy, -- aivan liiaksi kesy. Toista, toista se näki silmä...\n\n\"Tämä käy sapelle!\" huudahti hän ja nakkasi paperin luotaan. \"Minä en\ntuosta huoli. Semmoista hutiloimista!... Minä juon itseni päihin.\"\n\n\"Loruja, -- kerrassa näköisensä --. Annatko minulle, Abraham? Annatko\nminulle, kuulehan\" -- intoili Klaus.\n\n\"Pidä hyvänäsi! -- Minä tahdon enemmän rommia... Huh kun on kuuma,\noikein korvissa kihajaa, kun nousee tähän laipion alle seisomaan\"...\n\n\"Tuolla nyt on jotakin tekeillä\", sanoi Baekkevold ja kumartui\npöydälle. -- \"Tuo pieni musta merimies... lieneekö sulhanen vai mikä?\"\n\nKokki oli salavihkaa saanut Otan syliinsä ja painoi hänen päätään\npuoleensa.\n\nVaan tyttö ponnahtikin pystyyn ketterästi kuin pajunoksa ja työnsi\nhänet rajusti luotaan.\n\n\"Kokki ulos, ulos!\" huusi Klaus vihasta kiehuen...\n\nSamalla musta pieni merimies sivalsi kokkia korvalle. Muutamat\nyrittivät erottaa heitä, toiset ahdistaa ovelle, ja rouva Höiby huusi\nja torui.\n\nOtta oli hypännyt penkille.\n\n\"Kas -- kas!\"... intoili Abraham; -- \"kas miten silmät palavat\nriemusta... Se se tappelun ymmärtää!... Nyt hän vasta on selvänä\nedessäni... kalpea hikoileva bakkanti-nainen, joka on humalassa\"...\n\nKokki ajettiin suoraa päätä mäelle, jossa tappelua rähisten jatkettiin.\n\n\"Maksetaan pois joutua ja lähdetään tiehemme\", kiirehti Baekkevold; --\n\"prikillä varmaan jo odottavat meitä.\"\n\nHeidän suorittaessaan laskuaan tiskillä seisoi Grönseth-rahjus, joka\noli tullikamarista ajettu pois, keskellä lattiaa sikahumalassa,\npäällään vaaleansinisiä tullivormun jäännöksiä, joissa oli kolme\nnappia; horjui ja nyökytteli ja sopersi itseensä tyytyväisenä: Hyvät\nystävät... hyvät ystävät...\n\nMutta hänellä ei ollutkaan \"hyviä ystäviä\", vaan sen sijaan pakotti\nhäntä vähän väliä tönäys paikkaansa muuttamaan; Grönseth kiertämään ja\nnykimään olkapäihin semmoisia, joiden luuli antavan kasteketta: Hyvät\nystävät...\n\nHän vaan liikkui yhtä ystävällisenä ja väsymättömänä, kunnes rouva\nHöiby äkkiä työnsi hänet syrjään ja tiuskasi:\n\n\"Pysy poissa, senkin juopporatti!\"\n\n\"Niin niin, niin niin, -- hyvät ystävät... hyvät ystävät\"... kuului\nvielä ovella hänen jokeltamisensa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraavana päivänä istui Klaus tirehtorin konttorissa rantakadun\nvarrella. Iltapäivän aurinko paistoi huoneesen avaran viheriäpeitteisen\npulpetin poikki, sattuen seinällä karttaan, jossa kaikki nuo punaiset,\nkeltaiset ja siniset viivat osottivat höyrylaivain kulkureittejä.\n\nPääkirjan oli hän asettanut syrjälleen varjostimeksi, voidakseen\nhäiritsemättä tarkastella muutamia laskuja, jotka isä oli hänen eteensä\npannut ennen säästöpankkiin lähtöänsä.\n\nHäneltä pääsi vihan äännähdys, -- viiltävä kuin räikeä kevätpaiste --\nkolmannen kerran täytyi alkaa alusta samaa pitkää sareketta yhteen\nlaskemaan!\n\nNousi paikaltaan, kastoi käsiliinan pesuvatiin ja hautoi sillä\notsaansa; -- pari kertaa ennen oli hän upottanut koko päänsä pesuvatiin.\n\nKatse sattui piippunysään, joka tarjoili suupalaansa\ntupakka-astiasta... Mitähän jos vähän... Hieman epäröiden astui hän\nsen ääreen ja alkoi mätätä siihen tupakkaa. Raukea hymy osotti hänen\nmuistelevan jotain hauskaa...\n\nÄis -- tupakkaa! -- Nakkasi piipun takaisin astiaan...\n\nIsä kun ei vaan saisi kuulla mitään eilisistä... Nurjalta puolelta jos\nvaan alkaisi käsittää niin -- sittepä tässä alkaisi hauska peli!...\nNuoriso kyllä silloin saa huvitella itseään, lausui hän matkien.\n\nIkävystyneenä alkoi hän jatkaa työtään siitä johon oli lopettanut...\n\nHyi miten tuntui siltä, kun olisi päähän isketty, kun hakattiin jäitä\ntuolla etehisessä --\n\nTaas kävi joku ovella! -- Lauantain lehti pudota tupsahti\nkirjelaatikkoon.\n\nHän asettui isänsä konttorituolille sitä lukemaan, toista jalkaansa\nkiikutellen ja nojaten selkäänsä pulpettiin.\n\n... \"Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki tulla\ntoimeen kuutamalla, vaan tappeleville merimiehille toimitettaisiin\nvaloa\"...\n\nTyytyväisyyden tempaus, joka sai nahkaistuimen alla ruuvin narahtamaan.\n\n... \"Juoppoudelle ja skandaalille valaistaisiin tie, vaan annettaisiin\nkunniallisten ihmisten rähjätä pimeässä\"...\n\nHih, hih, hih, -- hän venytti sormella kaulaliinaansa, joka tuntui\nliian ahtaalta... Nyt oli tappelu alkanut! Ei ollut hullumpi tuo\nkirjoitus! Toimittaja Tröan, se se kyllä osaa antaa nokalle.\n\nHuolellisesti käänsi hän sitten kokoon sanomalehden ja laski sen isänsä\npaikalle, avasi akkunan ja kurkisti pihalle.\n\nTuossa tuli asiamies Thesen, jonka taskusta sanomalehti pilkisti, hosui\nsikarillaan ja vakuutteli asianajaja Gaarderia, itserakkaasti hymyillen\nniinkuin hänen tapansa oli:\n\n\"Minä pysyn siinä mikä on päivän selvää\", kuuli hän asiamiehen\nväittelevän akkunan alla. -- \"Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä\nliukas kirkkomäki --\"\n\n\"On, on isällä perältäkin oikein, kun siksi tulee\", tuumasi Klaus ja\nvakuutti tuumansa nyökkäyksellä; hän koitti kaikin tavoin saada hieman\nhorjuvaa vakuutustaan vahvistetuksi.\n\nHohoiaa! -- miten suloiselta ilma tuntui...\n\nHän sulki akkunan ja ryhtyi uudelleen työhön.\n\nViimeinen sareke oli valmiiksi laskettu, kun isä avasi oven.\n\nHän astui ravakasti ja laski pulpetille nauhalla sidotun paperikäärön,\n-- otti avaimen esiin niinkuin tavallisesti, avasi pulpetin ja kansi\notsan nojalla alkoi kaahia papereitaan.\n\nEi merkkiäkään siitä, että olisi kuullut ikäviä! -- Varmaankin aikoi\nhän lähteä ulos jälleen, kun ei riisunut päällystakkia yltään,\nlakin vain... Nyt otti sanomalehden, silmäili vähän vitkastellen\npääkirjoitusta, -- oli varmaan lukenut sen jo ennen, -- ja pisti sen\npovitaskuunsa... Aivan oikein, hän aikoi jälleen lähteä.\n\nTirehtori astui viheltäen pari kertaa lattian poikki, istahti sitten\nnahkasohvaan ja hypisteli avainnippuaan.\n\nKlaus tunsi että hänen silmänsä, -- se vasemmanpuolinen -- mulkoili ja\ntähysti häneen sivusta, ikäänkuin salaväjytyksestä...\n\nKorvia alkoi kuumottaa.\n\n\"Mitä elämää on kaupungilla viime yönä pidetty, Klaus -- niin että koko\nkaupunki puhuu skandaalista?\"\n\n\"Skandaalista! -- Sanotaanko minun panneen toimeen skandaalin?\" --\nuskalsi Klaus kysästä; täytyi tunnustella eteensä, paljonko isä tiesi.\n\n\"Mitä sinä kiertelet ja mutkailet, poika!\" sanoi tirehtori ja punastui\nniin että rokonarvet lensivät näkyviin. \"Täyden toden tahdon kuulla.\"\n\n\"Minä vaan sanoin, ett'en se ollut juuri minä joka --\"\n\n\"Vai et sinä -- et juuri... Kuules Klaus, puhu nyt mutkailematta suusi\npuhtaaksi! -- Olin varma siitä, että kun poikani puoleen kääntyisin,\nniin saisin tietoni parhaasta lähteestä, -- juuri niinkuin asia on.\"\n\n\"Enkä minä luule itseäni miksikään renttuilijaksi!\" tiuskasi Klaus\nkuohahtaen ja tempasi itseänsä vihaisesti tuolilla, -- \"minä... minä...\"\n\n\"Luulenpa, että sinä uskallat ruveta -- epäkohteliaaksi. Koita vaan,\njos rohkenet.\"\n\nKlaus painoi päänsä pulpettia vastaan; selkä osotti masennettua raivoa\nja uhmausta.\n\n\"Muut ikäisesi tekevät työtä niin että hiki tippuu, päästäkseen\neteenpäin, mutta sinä vaan tahraat omaa ja isäsi nimeä minkä ennätät.\"\n\n\"Niinkö sinä isä\", -- huudahti Klaus melkein ulisten ja puri hampaitaan\n-- \"Hmmh...\" masennetusti äännähtäen painoi hän päänsä pulpettia\nvastaan.\n\n\"Ja aikakin on tässä niin perin sovelias skandaaleille\", ilkkui\ntirehtori, -- \"juuri kun isäsi on ilmisodassa polisimestaria vastaan.\nTietysti viskaa hän minulle oman poikani vasten naamaa.\"\n\n\"Poliisin ei kuulu mitään siihen asiaan, -- ellei isä itse lähde siitä\nkertomaan. -- Abraham kyllä piti siitä huolta...\"\n\n\"Abraham Johnston! -- oliko hänkin mukana?\"\n\nTirehtori vaikeni ja mietti hetkisen; avainnippu riippui etusormen\npäässä.\n\n\"Soo-o, -- vai te kuljetatte häntäkin mukananne.\"\n\n\"Abrahamiako? -- Hän se ennen minua kuljettaa! Abraham\", -- Klaus\ntyönsi hengähdyksen -- \"hän se muka on aina mallikelpoinen.\"\n\n\"Mitä tarkotat, -- ryypiskeleekö hänkin?\"\n\n\"En minä sitä väitä; mutta poissa hän on iltasilla ainakin neljä kertaa\nuseammin kuin minä... Ei hän ryypiskele; mutta --\"\n\n\"Noo? -- joko nyt kerrankin saa kuulla, miten tämän asian laita\noikeastaan on?... Puhu suusi puhtaaksi, poika. Olethan sinä jo siksi\npitkä mies, että uskallat vastata siitä mitä olet tehnyt. Noh --\ntuleeko?\"\n\nTirehtorin kasvot olivat rauhoittuneet koko joukon, ja se ei jäänyt\npojalta huomaamatta.\n\n\"Meitä oli kauppapalvelija Lund, perämies Baekkevold, kolme\nyläluokkalaista ja minä ynnä Abraham, -- pidimme pienen juhlan.\"\n\n\"Se on, te joitte -- ja missä?\"\n\n\"Möllendalin prikissä, kajuutassa.\"\n\n\"Soo o.\"\n\n\"Tukimme kajuutan akkunat ja sytytimme lamppuja ja stearinikynttilöitä\npalamaan.\"\n\n\"Kas vaan, herrat osaavat asettaa olonsa mukavaksi, -- tässä nyt vielä\ntarvittaisiin satamapolisejakin... Ja mitä saitte? -- noo, hm -- no\nniin, ja sitten te ryyppäsitte -- joitte itsenne humalaan?\"\n\n\"Meillä oli olutta, juustoa ja Espanjan viiniä\", lievensi Klaus\njonkinmoisella itsetietoisuudella.\n\n\"Tavaroita ei näy puuttuneen;\" tirehtori nähtävästi kuunteli kertomusta\nosaa ottaen.\n\n\"Ja lopuksi tuli sitten punssia.\"\n\n\"Punssi on sikamaista juotavaa, sen sinulle sanon.\" Isä vakuutti tätä\nniin tutunomaisesti omasta kokemuksestaan, että se imarteli Klausta\nhamaan varpaisin asti.\n\n\"No niin, -- entä sitten?\"\n\n\"Niin, Baekkevold kertoi kauheita juttuja, miten koronkiskuri Blytecker\noli nylkenyt hänen isäänsä; -- ja sitten rupesivat Abraham ja Olsen\nhänestä värssyjä tekemään, ja Abraham piirusti Blyteckeristä kuvia,\n-- niin näköisiä, että olimme haljeta naurusta -- toisen toistaan\nkamalamman -- -- ja lopuksi tahtoi Abraham, -- kello oli silloin\nohi puoliyhden, -- että lähtisimme ylikadulle ja laulaisimme laulun\nBlyteckerille serenadiksi.\"\n\n\"Tietysti kaikki päissänne.\"\n\n\"Eikä sen pahemmin että Abraha-am --\" äänessä alkoi yhä enemmän\ntuntua tirskettä -- \"ensinnä kävi antamassa yövahdille kaksi kruunua\nsaadakseen hänen kuljeskelemaan toista katua. Blytecker asuu toisessa\nkerrassa nurkkahuoneessa, molemmilla puolin ja allaan paljaita köyhiä\nvuokralaisia. Ja sitten asetuimme akkunan alle ja rupesimme laulamaan.\"\n\n\"Sitä se oli siis se rähinä!\"\n\n\"Niin oli; mutta emme me saaneet häntä heräämään, vaikka lauloimme\nlaulun kahteen kertaan... Ja Abraham silloin sanoi, että meidän piti\ntanssia sarabaandia.\" -- Klausta alkoi nyt huvittaa niin valtavasti,\nettä sanat olivat takertua kurkkuun.\n\n\"Ja sitten te tanssitte tuon -- sarabandin?\"\n\n\"Nii-in\" -- tirskui Klaus tätä hauskuutta muistellessaan, -- \"loppuun\nasti, kunnes kuulimme hänen huutavan väkivaltaa ja ihmisten alkavan\novissa liikkua, -- silloin katosimme kuin tuuleen... Minä saatoin\nAbrahamia kotiin -- ja Baekkevoldin niinikään.\"\n\n\"Ja siinäkö kaikki?\" Tirehtori näytti melkein pettyneeltä toiveissaan,\nkun hän pää taaksepäin taipuneena katsoi poikaansa... \"Hm\", alkoi\nhän sitten, \"siitä näet, mimmoista sikamaista juotavaa se punssi on.\nMutta niinkuin jo sanoin, minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi enkä\npuuhiisi, rakas Klaus!\"\n\nHän istui selkä koukussa ja tähysti lattiaan, avainnippu riippui\npolvien välissä.\n\n\"Minä kun luulin Abraham Johnstonia niin hiljaiseksi.\"\n\n\"Hih, hih, hih, hänen muka ensinnä täytyy juoda itsessään maalari\nkuoliaaksi, niin hänen on tapana sanoa, ennenkuin voi ruveta samalle\nkannalle kuin me muut, -- ja sen vuoksi täytyy hänen muka juoda kahden\nedestä!... Kovasti hän on hauska. -- Ja miten hän piirtää! -- kas tässä\n-- Blytecker yömyssy päässä -- ja värsy tuossa!...\"\n\n    \"Hans Blytecker nukkuu ja unta näkee,\n    Kuin nylkee, kiskoo köyhää väkee\n    Hän raukoilta sängyt ja tyynytkin viskoo,\n    Prosentit ja räntyt visusti kiskoo\n    Ja Hans on lurjus ja rakkari suuri\n    Piru vielä vie hänet juuri.\"\n\nTirehtori pudisti päätään, rykäsi ja sylki, -- silmä loisti ruupan\ntakaa...\n\n\"Mitäs tämä on?\" kysäsi hän äkkiä, kun sattui paperin takapuolelle\nvilkaisemaan.\n\n\"Jas-soo\"... änkytti Klaus välttäen. -- \"Sen on kanssa Abraham...\"\n\n\"Se on hitto vieköön eukko Höibyn pitkä tytär, joka vetää pulloja\nkelkalla...\n\n\"Uskallanko kysyä\", lausui hän rajuilmaa ennustavalla kylmyydellä, --\n\"kuuluuko hänkin tuttavapiiriin?\"\n\n\"Ei juuri\", Klaus nielasi ja yritti hieman idiotimaista irvistystä,\n-- \"sattui vaan sillä tavalla, että eilen jouduimme liikkeelle niin\naikaiseen ett'emme voineet heti lähteä laivaan, ja silloin Abraham\ntahtoi sinne kapakkaan muotokuvatakseen ensinnä tytön; -- tämä oli muka\nniin tavattoman intressantti, hän väitti.\"\n\n\"Soo-o, vai intressantti? -- Onpas se hieno sana. -- Hra Abrahamilla\nnäkyy todella olevan erinomainen kyky nuuskia ilmi kaupungin kaikki\nmerkillisyydet...\n\n\"Muotokuvatakseen... muotokuvatakseen!...\" huudahti hän. \"Se on hitto\nvieköön aivan uusi keksintö... Ja sinä tietysti olit mukana ja --\nmuotokuvasit!\"\n\n\"Täytyihän minun seurata, kun muut --\", puolusteli Klaus itseään.\n\n\"Seurata!\" -- pilkkasi tirehtori. -- \"On niitä Jumala paratkoon\nsemmoisia, Klaus, jotka vaan aina seuraavat, -- semmoisia rasuja... et\nuskalla edes hurjistella omin päin. Eihän toki, sinä vaan seuraat...\nLiian sinä olet leväperäinen ja löyhä, poika!\"\n\nHän seisoi ja helisteli avaimiaan:\n\n\"Vai on Abraham semmoinen elänyt herra...\"\n\nHän tarttui äkkiä lakkiinsa ja lähti pihalle...\n\n\"Muotokuvatakseen!\"... äännähti hän vielä ovea sulkiessaan.\n\n-- Tirehtori laski lyhyttä leveätä mäkeä satamaan päin Johnstonin\ntalolle, -- valkoiseksi maalatulle ja puutarhan taalliselle\nrakennukselle, jonka Johnston oli ostanut, kun kolme vuotta takaperin\nleskimiehenä muutti tälle paikkakunnalle.\n\nJohnstonin oli tapana istua työnsä ääreen kyyristyneenä pienten\nruutujen takana vanhassa sivurakennuksessa. Mutta tirehtori ei tänään\npoikennutkaan kapealle ja jäätyneelle, tuhkakylvöiselle polulle, joka\nvei konttorin siniseksi maalatulle ovelle. Hän soitti etehisen kelloa,\n-- aikoi vähän aikaa jutella neiti Rönnebergin kanssa.\n\nMielihyvällä katseli hän ympärilleen, kun oli saanut mukavan paikan\nsohvassa, sillä välin kun neiti oli iltapäiväteetä puuhaamassa. Katse\nluisti niin omituisen tyvenesti pitkin pitkulaisen pyöreitä virttyneitä\nkultaraameja, joissa oli vanhan Macolmin suvun muotokuvat, muun muassa\nrouva Johnston vainajan isä ja iso-isä, jotka olivat rautatehtaan\nomistaneet ja olleet seudun mahtavimmat ja suosituimmat tilanomistajat\nmonet kymmenet vuodet. Huomasi heti, että Abrahamissa oli sama sukunäkö\nkuin näissä...\n\nJykevä mahonkinen shiffonieri perlamutti koristeineen, joka tässä\nmatalassa huoneessa ulottui ovenpäällisen tasalle, oli ennen\nkaunistanut paljon korkeampaa salia. Se ja raskaat pokkenholsituolit\nynnä molemmat peilit, jotka ulottuivat lattiaan asti, tuntuivat\ntässä yksinkertaisessa ja vaatimattomassa ympärystössä, johon\nkuului paperiset tapetit seinillä, tuntuivat nekin muuttolaisilta\nsuurellisemmista ja hienontuneemmista elämäntavoista, -- niissä oli\njotain pakenevaa kuin usva, kun sitä koitti tavoitella, -- jotain jota\nei voinut rahalla ostaa, -- mutta joka ikäänkuin luonnosta kuului sekä\nJohnstoniin että hänen poikaansa...\n\nTirehtori nojautui sohvassa taaksepäin.\n\n... Hän ja Johnston sopivat oivasti yhteen, kuin teräs ja pehmeä rauta,\n-- siitä se puukko tulisi! Kun he molemmat olivat yksistäpuolin, niin\ntulipa joku muu määräämään, missä kirkon piti seistä... Sen vuoksi\ntäytyi tuommoisilta mukamas mahtavilta polisimestareilta ajoissa\nkärventää siivet...\n\nNeiti Rönneberg toi teen pöydälle. Messinkitarjotin oli noita vanhan\najan kaluja sekin, jotenkin kulunut ja täynnä kuhmuja; kupit ja kannut\nniinikään jotain vanhanaikuista ja hienoa.\n\n\"Kiitos neiti\", -- kajahti tirehtorin ääni, joka tässä salissa tuntui\nvähän liian kovalta, -- \"minun täytyy suorastaan tunnustaa, että vasta\ntäällä teidän luonanne olen oppinut arvossa pitämään sitä kummallista\njuomaa, jota teeksi kutsutaan, -- luulen tosiaan käsittäväni, ett'ei se\nole paljaastaan lämmintä vettä kerman ja sokurin kanssa... Olkaapa hyvä\nja antakaa minulle tuo leivos.\"\n\n\"Tämä onkin venäläistä teetä, jota eräs ystävä aina vanhan tavan mukaan\nlähettää Johnstonille Kronstadtista.\"\n\nNeiti nosti tarkastaakseen kannun kantta, omituinen teeskennelty sirous\nliikkeissään, ja höyry samalla pöllähti hänen jotenkin kuihtuneita\nkasvojaan vastaan, joihin hiukset riippuivat otsan kulmallisilta alas\nkuin ahtaat akkunanuutimet.\n\n\"Niin näettekös neiti\", -- hän maiskahutti kieltään ikäänkuin\nköykäiseksi arvostellen aineen, jota sen päällä tunsi; \"eihän sitä\noikeastaan voi vaatia, että nuorten miesten pitää teetä juoda; -- se\nolisi\" -- hän punnitsi makua itsekseen, -- \"se olisi totta puhuen liian\nviatonta. -- -- Mutta -- kun ajavat itseensä tuota sikamaista punssia!\"\n\nNeiti hieman säpsähti tästä odottamattoman mehevästä sanasta ja katsoi\nhäneen kysyväisen näköisenä.\n\n\"Rakas neiti Rönneberg, te varmaan kyllä ymmärrätte, että nuorten\nmiesten välistä vähän pitää huvitellakin itseään -- eikä ainoastaan\nkotona meidän vanhempain kanssa\" --\n\nNeiti hymyili kohteliaasti, pitkät korvakellukkeensa vinossa.\n\n\"Paljon riippuu tavaroista, sen sanon, joilla he kattilata lämmittävät.\nHäkä ja hulluus nousee sen mukaan... Ja se punssi -- se --\"\n\n\"Tällä jotain tarkoitatte, tirehtori\", sanoi neiti äkkiä pelokkaana, ja\nhänen kapeasorjarakenteinen vartalonsa kuukahti tirehtorin puoleen.\n\n\"Kyllä tarkoitankin, -- teidän poikaanne täällä ja omaani, -- onhan\nmeillä yhtä hyvät syyt pitää heitä vähän silmällä -- eikä liian paljoa\nluottaa sileään pintaan ja säyseyteen. -- Minä en tahtoisi näistä\npuhua Johnstonille mitään enkä hänelle huolia tuottaa; kaikki häneen\nkoskee niin syvästi, niin että pitäkäämme hänet aivan erillään tästä\nasiasta\", lausui tirehtori tutunomaisesta. -- \"Mutta pitäkää te neiti\nvähän silmällä Abrahamia; hän on jotenkin usein iloisissa seuroissa\niltasilla, olen kuullut -- alkaa arvatenkin vasta sitten kun jo olette\nmakuulla ja luulette kotona kaiken olevan salpain takana hyvässä\ntallessa.\"\n\nNeiti Rönneberg huokasi. Kasvoihin tuli ilmaus, jossa ikäänkuin näkyi\nkatkeria jälkiä siitä, että hänkin oli purjehtinut mukana kaikki\nperheen vaiheet ja kokemukset.\n\n\"Minäpä sanon teille jotain, hra tirehtori, mutta jääköön se meidän\nkesken. -- Viime aikoina on se usein mieleeni johtunut -- sen jälkeen\nkuin täydellä todella päätettiin, että Abrahamin tulee kauppa-alalle\nantautua. Se hänet tekee niin onnettomaksi... Minä vakuutan teille,\nei hän kammo rasituksia, eikä työtä, kun vaan saa tehdä jotain, johon\nhänellä on halua, joka häntä intresseeraa.\"\n\n\"On halua -- intresseeraa -- -- no mitä hittoja hän sitten oikeastaan\ntahtoo?\"\n\nNeiti Rönneberg pani kätensä ristiin ja laski ne helmaansa, sanoi\nsitten hieman neuvottomana: -- \"Hän on niin omituinen... Näkisittepä\nhänet, kun joku asia oikeen valtaa hänet... Tuo piirustaminenhan se on;\n-- hän saattaa istua paperin ääressä koko yön aamun valkeamaan asti,\nkunnes piika tuo kahvia.\"\n\n\"Ohhoo, korkeasti kunnioitettava neiti, -- oletteko aivan varma siitä,\nettä hän aina valvoo sen vuoksi? -- Hän piirustelee vähin ulkona\nkaupungillakin\", lausui tirehtori ja iski ilkeästi silmää.\n\n\"Sen vuoksi aivan varmaan, hra tirehtori! Siihen on hänellä oikea himo.\nKuulisitte hänen vaan kertovan hevosesta tai lehmästä, mitä se aikoo ja\najattelee... ja koirasta! -- voi kuinka paljon hän tietää siitäkin --\naivan kuin hän katsoisi ihmiseen\"...\n\n\"Kyllä minä häntä neuvoisin kerrassaan pysymään ihmisissä, se hänelle\nolisi nyt suuresti tarpeen\".\n\n\"Hän käyskentelee niin surumielisenä, kun ei muka ole mitään oppinut,\n-- yrittää ja yrittää, -- ei saa rauhaa, ennenkuin on saanut\npaperille\"...\n\n\"Mutta rakas neiti\", -- tirehtori valmistausi kärsivällisesti\njohdattamaan naista järjellisyyteen, -- \"kuulkaapa nyt te, jotka olette\nniin ymmärtäväinen... Rikkaat ihmiset kasvattavat itsessään jotain,\njota sopisi nimittää ylellisyystunteiksi, -- sitäkin tupakasvia, jota\nkutsutaan sentimentalisuudeksi... niillä on aikaa ja varaa huolia\ntuommoisista. Abraham osaa piirtää, osaa soittaa, osaa kalastaa ja\nmetsästää, osaa kasvattaa kyyhkysenpoikia ja opettaa koiria -- ja\npaljon muuta, joka on sekä sangen kaunista että hauskaa, jota voi\nharjoittaa oikein intohimolla ja kiihkolla... Mutta nyt hän on tullut\ntoisiin oloihin, joissa kuiva välttämättömyys hallitsee. Nyt kysytään,\npystyykö hän isänsä rinnalla raastamaan ja painiskelemaan maailman\nkanssa! -- Teidän täytyy puhua järkeä hänen päähänsä, pysyttää häntä\nerillään tuosta hemmottelevasta tuhraamisesta ja tunteilusta, totuttaa\nhäntä vakavaan työhön... Saattepa nähdä, että jahka hän oikein ennättää\nliikkeesen perehtyä, niin jää tuo roska vähitellen. -- Aivan niinkuin\npapinpojalle käy, kun rupeaa laivapojaksi, -- saa oppia toiseen\nherätykseen, kuin postillassa seisoo.\"\n\nNeiti pani kupin kädestään. Käyrän nenän alla hieno hymy salasi hänen\nsuuttumustaan. Hän ei muuta kuin huomautti:\n\n\"Ei, maailma ei ole hyvä, hra tirehtori; -- voi se olla hyvinkin\nankara, siltä näyttää.\"\n\n\"Ei se ainakaan pidä pitkiä puheita\", sanoi tirehtori kuivasti. \"Se\nkysyy: onko sinulla mitään, joka pinnalla pitää, ellei ole, niin\nuppoot. -- Elää Rousseaun mukaan luontoa ja personallista vapautta\nvarten, -- ei siitä rahoja heru!\"\n\nHän tunsi vastanneensa hieman liiaksi repäisevästi hienolle naiselle ja\nsiirsi keskustelun äkkiä johonkin toiseen --\n\n\"Hauskoja kuppeja\", hän nosti yhden silmän tasalle ja tarkasti sitä --\n\"varmaankin vanhoja ja ehta posliinia?\"\n\n\"Minäpä sanon teille täsmälleen, koska ne saimme. Kuppeja oli kaikkiaan\nneljäkymmentäkahdeksan paria ja täysi serviisi -- alla on leima, jotta\nne eivät ole väärennettyjä --. Ne saatiin isoisän sedältä, joka oli\nratsuväen översti Hedemarkissa. Niin niin, minäkin sanon isoisäksi, --\ntehän tiedätte, että minua talossa pidettiin kuin omana lapsena. -- Ja\nsitten ne joutuivat tehtaalle. Yhdeksän paria vaan on nyt enää ehjänä.\nMutta isoisän talossa ei niitä otettu koskaan esille, paitsi kun oli\nylhäisiä vieraita.\"\n\nKoiruus pelaili hiljalleen tirehtorin kasvoilla; hän kyllä tiesi\nvietelleensä neiti Rönnebergin mieliaiheellensa. --\n\n\"No Johnston, oletkos lukenut sanomalehteä?\" huudahti hän samalla kuin\ntämä aukasi oven. -- \"Polisimestaria löylytetään.\"\n\nJohnston arveli puoleksi hajamieliseen puoleksi huolimattomaan\ntapaansa: --\n\n\"Jaa-a, jaa-a, näkyy aina rautoja kuumennettavan.\"\n\n\"Saa kerrassaan kelpo kyytin, -- vai mitä?\"...\n\n\"Saa kyllä, -- hän on -- joutunut Tröanin kirjapainon vesirännin alle\",\nkuului Johnstonin epäiltävä myöntäminen.\n\n\"Niin, tiedätkö mitä, onhan se harvinaisen pikkumainen mies, kun\ntahtoo mokomaan kujaan paria lyhtyä -- estääkseen meitä toteuttamasta\nsuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on koko kaupungin valaiseminen!\"\n\nJohnston pysähtyi kesken kääntymistään ja hymyili jotenkin epäilevästi:\n--\n\n\"Enpä minä toden totta tietänyt, että semmoinen suunnitelma oli\ntekeillä -- ennenkuin nyt\"...\n\n\"Ja polisimestari ehkä menee vielä pitemmällekin -- ehdottaa ehkä ensi\nvuonna lyhdyn sahamäelle -- ja ehkä vielä yksinäisen tähden tuonne\nWarassaarellekin!\" -- jatkoi tirehtori itsepintaisesti ja kourasi\navainnippua taskustaan.\n\nJohnston pyöri lattialla, peukalot liivien hianreijissä; jalan heilunta\nosotti, että hän alkoi ikävystyä: --\n\n\"No niin, kuta useampi, sitä parempi yhtä kaikki\"...\n\n\"Sinä mielelläsi suostut niihin pariin lyhtypahaseen, jotka hänen\nneronsa on keksinyt\", murahteli tirehtori.\n\n\"Suostunpa hyvinkin, -- koko kaupungin valaisemiseen ja kaikkeen, mihin\ntässä nyt pinnistellään!\" --\n\n\"Kyllä polisimestari siipensä niissä kärventää!\" sanoi tirehtori\ntylysti.\n\n\"Kuules Bratt\"... Johnston katsoi häneen hiljaisesti hymähtäen, --\n\"tätä kaiketi sillä asiallisella käsittelyllä tarkoitetaan?\"\n\n\"No no\", puhkui tirehtori -- \"Tuo taas on sitä siunattua\ntunnollisuuttasi... Mutta käsitäthän sinä toki\", jatkoi hän toiseen\nääneen, -- \"että rakas polisimestarimme on paavi, -- vallanpitäjä, joka\ntahtoo saada päähänpistonsa toteutetuksi ainoastaan sen vuoksi, että se\non hänen -- virkamiehen -- päähän pistänyt. Sen vuoksi on asia käynyt\npyhäksi, ymmärrätkös, -- sitä ei muka saisi vastustaa eikä järkyttää...\nMinun -- sinun ja minun, -- meidän täytyy kunnioituksella ja\nnöyryydellä myöntää, hyväksyä ja hankkia hänelle nuo molemmat lyhdyt,\njotka hän sattui keksaisemaan! Koko kaupungin muka pitää tanssia hänen\npillinsä mukaan\" --\n\n\"Hm, hu-m-mm, --\" hyräili Johnston, -- \"nuo lyhdyt alkavat vähitellen\nheittää kuperikeikkaa silmissäni.\"\n\nTirehtori oikaisi itseään sohvassa: --\n\n\"Kiitoksia, neiti Rönneberg, en huoli teestä enää -- ei ei, ei\nkiitoksia. -- -- Mutta emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei tuo mies\nainakaan ole kunnallisia rettelöitä varten luotu? -- Ei, Jumala\nparatkoon, ei sen enempää kuin samarialainenkaan tappeluun... liian\nhienotunteinen, liiaksi yksityinen mies. Vai mitä arvelette, neiti? --\nPitäisikö meidän hypätä kepin yli joka kerta kun polisimestari sanoo:\nmaksi!\" --\n\n\"Mitäkö minä?\" -- neiti säpsähti hieman teepöytänsä ääressä ja\njatkoi arastellen, -- \"minä en tästä asiasta älyä muuta kuin nuo\nmolemmat lyhdyt. -- Polisimestari varmaan on niitä ehdottanut hyvällä\ntarkoituksella\", hymyili hän voittavan avomielisesti.\n\n\"Tuhma hän on, -- ja vieläpä hyvänkylläsesti!... Sanokaapa nyt,\nhuomaatteko te terveellä ja hyvällä älyllänne minkäänmoista järkeä\nsiinä, että koko kaupunki väännetään päälleen noin tuiki mitättömän\nasian vuoksi?\"\n\n\"Sehän se juuri on että\" -- häneltä oli päästä varomaton sana. -- --\n\"Ei mutta -- tehän aivan sekoitatte minut kunnalliseen väittelyyn,\nhra tirehtori!\" -- keskeytti hän äkkiä puheensa niin luonnollisella\nkauhulla, että tirehtorista tuntui, kuin olisi ajanut takaa\npeljästynyttä kanaa. Tirehtori hieroi levottomana hampaitaan ja hänen\nkatseensa siirtyi vuoroon toisesta toiseen.\n\n\"Laitappa niin Johnston, että pääset erillesi valtuustosta niin pian\nkuin vaan voit\", neuvoi hän pisteliäästi.\n\nJohnston katsoi häneen pari kertaa avaimien takaa, joita silmäinsä\nedessä tähysteli, ja näissä katseissa oli jotain pilallista, joka\nnosti kuuman punan tirehtorin kasvoihin. Hän pisti äkkiä avainnipun\ntaskuunsa, tarttui pieneen leivokseen ja taittoi sen kahtia, jäi\nistumaan palanen kummassakin kädessä ja silmäili epävakaisena ja\näimistyneenä ympärilleen.\n\n\"Tuo on Abrahamin näköinen tuo isoisän muotokuva\", huomautti hän äkkiä,\n-- \"samat kapeat kasvot -- ja -- ja jotain itsepäistä tuossa suuressa\nleuvassa... Ne herrat eivät koskaan luovu niistä mielipiteistä,\njoiden pariin kerran ovat lyöttäytyneet!... Ei puutu luonnetta\nAbrahamiltakaan, -- sitä pikemmin suittaisi vähän hillitä. -- Sinun\npitäisi pitää häntä vähän silmällä, Johnston\"...\n\nNeiti Rönneberg säpsähti ja katsoi häneen hermostuneena. --\n\n\"Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen\nlomaa; -- mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina\non käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä.\"\n\n\"Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita\", lausui Johnston\nvälinpitämättömästi.\n\n\"H-m, älä ole liian varma... Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle\nvakuuttaa, ett'ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien\ntoimeenpanemisessa.\"\n\nJohnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.\n\n\"Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä -- minun poikani\noli myös mukana, -- huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla,\nkäänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta... Illan\nloistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa...\nNuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon...\nPaljasta taiteen harrastusta... Minun poikani jutteli kaikki tyyni,\npaljasti minulle koko menon.\"\n\nJohnston seisoi ja vaan kuunteli.\n\n\"_Minun_ poikani ei ole minulle mitään kertonut\" -- lausui hän\nvärittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.\n\nTirehtori katsoi häneen ja puoleksi säikähti; tuntui siltä, kuin olisi\nkoskenut johonkin posliiniin, joka -- Hän näytti hieman onnettomalta. --\n\n\"Kuules Johnston\", sanoi hän hymyillen ja katsoi häneen herttaisesti,\n-- \"ehkä sinä tahtoisit, että poikasi pitäisi ensinnä ilmoittaa, koska\naikoo sinua narrata?\"\n\n\"Sen sanon teille\", -- tirehtori nyökäytti ystävällisesti ja\ntutunomaisesti päätään neiti Rönnebergille, napittaessaan\npäällystakkiaan; neiti hänestä istui ihmeen äänettömänä ja nenäkkään\nnäköisenä, -- \"tuo mies se on saatava pois valtuustosta niin pian kuin\nsuinkin, -- ei hänen luonteensa sovellu semmoiseen likapyykkiin!\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeiti Rönnebergin nenä oli venynyt vielä tavallista pitemmälle suun\nyli, joka oli kuin kurenauhalla kiinni vedetty. Hän vilkasi pikaisesti\nJohnstoniin, kun tämä palasi huoneesen tirehtoria saattamasta.\n\nJohnston seisoi kädet selän takana ja katseli ulos akkunasta, tuon\ntuostakin veti hän syvän hengähdyksen, joka kuului alakuloiselta\nhuokaukselta.\n\n\"Älyätkö sinä Sofia, mimmoisten toverien kanssa Abraham oikeastaan\nseurustelee?\" -- lausui hän äkkiä.\n\n\"Hän tietysti kaipaa hieman huvitusta; -- ei ole vielä tottunut tuohon\nsäännölliseen työhön konttorissa\", arveli neiti.\n\n\"Konttorissa! -- siellä hän ei muuta tee kuin istuu akkunan ääressä ja\npiirustelee siltaa ja satamaa...\n\n\"Ei, kyllä poikaa jokin vaivaa; päivällä on hän semmoinen kuin ei\nsaapuvillakaan olisi\"... lausui Johnston hiljaisen alakuloisesti ja\nastui muutamia askelia; hänen kapeaharteinen vartalonsa oli ikäänkuin\nkokoon kutistunut.\n\nNeiti Rönneberg katsoi häneen levottomana... \"Hänellä on niin\nihmeellinen luonne, -- on kokonaan omia harrastuksiaan täynnä\", --\nlausui hän tunnustellen.\n\nJohnston seisahtui lapulaatikon eteen, ikäänkuin aikoisi ryhtyä\nhammastikkua itselleen tekemään.\n\n\"Sofia\", puhkesi hän äkkiä puhumaan; -- \"kymmenen vuoden vanhana kysyi\nhän minulta eräänä päivänä, minkä vuoksi jälleen sillä tavalla kuljin\nhänen jäljessään?... Huomasin olevani aivan kuin maneetin alaisena,\n-- ja älysin, että minun tuli tämä tunne voittaa, -- että pojasta se\noli hännystelemistä... Iän erotuksen aina täytyy tuntua rasitukselta,\nja sen vuoksi keksin sen tavan, että annoin hänen vapaasti kuljeksia\nomia teitään, -- hän sai tulla isänsä luo silloin kuin se oli\nluonnollista... Niin, kuinka huolissani minä olen itseäni vartioinut,\nett'ei hän minusta tuntisi minkäänmoista rasitusta, ett'en millään\ntavalla sitoisi hänen vapauttaan, ja ettei hän huomaisi, miten minä\nsalaa hänen oloansa valvon ja hänestä riipun... Minun on häntä niin\nsääli, ja minä niin pelkään, että todellisuus liiaksi pettää hänen\nherkkää ja hellää luontoansa... Ja vielä, -- enkö ole niin varovainen,\nkuin koittaisin saada lintua olalleni istumaan! -- panenko minä häntä\nmielipiteitään arastelemaan, ikävystytänkö häntä koskaan juhlallisilla\nsanoilla? -- Onko kenenkään muun isän täytynyt pitää poikaansa niin\netäällä itsestään, olla niin jalansijatta, niin -- --\n\n\"Mutta hän vaan tahtoo pois!\"\n\n\"Lieneekö sitten niin helppo kuljeskella täällä ahtaita kapeita katuja,\nkun on kasvanut niin vapaassa ulkoelämässä kuin hänkin\", lausui neiti\nRönneberg surumielisesti.\n\n\"Sano ennen suoraan koko asia! Tuota kykyä sinä tarkoitat, jota muka\nminä täällä sorran ja kidutan... Se minua ahdistaa kuin painajainen\nyöt ja päivät... Kykyä! -- Niin, onhan sitä vähin jokaisella kykyä\njohonkin suuntaan. -- Mutta pitääkö sen vuoksi repiä rikki kokonainen\nelämänsuhde!\"\n\nHän seisoi ajatuksissaan ja tuijotti lapulaatikkoon...\n\n\"Sano Sofia\", lausui hän äkkiä avuttomasti, -- \"luuletko sinä todella\nhänen tulevan onnettomaksi, jos pidän häntä luonani täällä kotona?...\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nTirehtori Bratt liikkui pyhävaatteissa, mutta paitahiasilla, ja\npiti huolta siitä, että viini olisi parahiksi raikasta; tämä puuha\nhuvitti häntä. Itse oli hän noutanut viinin kellarista, ja tuo\nlämpösuhteiden järjestäminen tapahtui nyt jonkimmoisella juhlallisella\nperinpohjaisuudella.\n\n\"Katsos Jette\", sanoi hän, -- \"Johnstonilaisille vaatii aivan\ntoisen hoidon, vaikka vaan olisi tavalliset pyhäpäivälliset, kuin\nmaistraatille ja valtuustolle yhteensä. Näille ei muuta tarvitse kuin\nlatoa pöytään hyviä ruokia ja hyviä viinejä. Mutta heille! -- aisti\nheille sanoo, mikä kuhunkin ruokaan sopii, se on heillä jo vanhastaan\nveressä. Lämmin kylkipaisti siihen kuuluvine hilloineen, ryyppyineen,\njonka päälle minä niin makeasti nukun, se tuottaisi heille unettoman\nyön...\"\n\nRouva leijaili hiljaisena rauhallisessa arkisalissa, jonka pesässä\nkoivupuut räiskien paloivat. Hattu, jossa oli musta strutsinsulka,\nja turkkikaapu makasivat vielä pöydällä -- oli vast'ikään palattu\nkirkosta -- ja hän istutti pariin vaassiin muutamia myöhäisimpiä\npuutarhakasveja. Hän otti georginit, pani ne vaassiin, otti jälleen\npois, ja suuret mustat silmänsä kaiken aikaa katsoivat epävakaisen\nhajamielisesti Brattiin... Hienot, vaaleat, violetinväriset asterit,\nne ne sopisivat mainiosti Johnstoniin...\n\nTirehtori asetti varovaisesti kahdelle lavulle varapullon, jonka täytyi\nlappeellaan maata täsmälleen oikean matkan päässä uunista.\n\nTänään oli hänellä Johnstonille kerrottava uutinen, joka kelpasi!...\nHän oli nyt saanut kokoon lujan ja luotettavan enemmistön sitä varten,\nettä kaupunki rakentaisi rantasillan Johnstonin tontin kylkeen, -- sen\noli hän päähänsä saanut, -- sen tuuman aikoi hän pusertaa toteutumaan\nkaikella sillä vaikutuksella, joka hänellä oli...\n\n\"Ajatteleppas vaan, jokainen neliökyynärä, kun hänen tontilleen kerran\nkatu suunnataan... Se se vielä tuottaa hänelle vakavan taloudellisen\naseman...\n\n\"Minä sen vaan sanon hänelle niin tyynesti, kun juomme lasin\nburgundilaista paistin päälle, -- hauska nähdä, mitä hän ajattelee...\n\n\"Minuapa huvittaa nähdä, mitä se vaikuttaa, -- semmoisen hitaan\nsitkeänlaisen hämmästyksen... Lyön vaikka vetoa, että ukko käy\nmiettiväiseksi\"...\n\nUlkona ruokasalissa helisivät vadit ja talrikit, kun Gertrud ja\nemännöitsijä puuhasivat pöydän ääressä, latoivat sille suuret\nvanhanaikuiset suuliinat ja sileät, vankat hopeakalut. Bufetilla\nseisoi, juhlallisesti silmään pistäen, kaksi korkeata, oivallista\nmuurainkräämikekoa sinisissä lasivadeissa.\n\nTirehtori asteli kädet selän takana, pukematta päälleen takkia. Hänessä\nasui omituinen vankka tyytyväisyyden tunne sen johdosta, että tällä\ntavalla saattoi auttaa Johnstonia jälleen pystyyn...\n\nKaiken sen ajan, kun Anders Bratt nuoresta pitäen oli ylöskäsin\npyrkinyt, oli hän tuntenut rautatehtaan omistajan vallan ja arvon\nasuvan tuolla pääsemättömässä, ylhäisessä korkeudessa, yllä kaikkien\npään, syleillen koko seutua siipiensä kärjillä, -- ja oikeastaan\noli hän sitä sydämessään vihannut!... Mutta nyt, kotkan kukistuttua\ntaloudelliseen häviöön, nyt ihaili hän sen höyheniä melkein hartaalla\nkunnioituksella, tuntien nähneensä, miten niillä ennen oli lennetty.\nJohnston oli vävypoikana ja muutoinkin läheisenä sukulaisena vaan\ntuntenut sen raskaan ajan, kun liike säälimättä kukistui raunioksi, --\nhän oli päistikkaa tullut luku-uraltaan kaikkeen tähän metsätilain,\ntehdasliikkeen ja ulkomaisen kaupan sekasortoon, -- hän oli uhrannut\napelleen koko elämänsä, -- alkaakseen täällä uudelleen parilla kolmella\ntuhannella...\n\n\"Olen varma siitä, Jette, että he ovat täällä täsmälleen kolmen\nlyömällä\", varoitti Bratt rouvaansa.\n\n\"Omituisia ihmisiä\"... pakisi hän astellessaan. \"Liikeasioissa\non säntillisyys aina niin ja näin. Mutta kun on päivälliset\nkysymyksessä!... Heistä olisi rikos, ellei silloin saapuisi\ntäsmälleen...\"\n\nHän riensi konttoriin selvittääkseen tärkeimmän osan postista ennenkuin\nvieraat tulivat. --\n\nPäivällisen jälkeen puuttui Abraham Gertrudiin ulkona puutarhan\nportailla.\n\n\"Tiedättekö ehkä Hampurin kurssin, neiti Gertrud\", kysyi hän\njuhlallisella afääri-äänellä; Gertrud oli koko ruokailun ajan ollut\naivan kylmä kaikenlaisia sukkelia yrityksiä vastaan.\n\n\"Minä arvelen, että jos katsotte taskukirjaanne, niin kohtaatte lampaan\ntai hevosen, senhänlaisia kursseja teidän on tapanne muistiin panna.\"\n\n\"Myrkyllinen ja pistelijäs... Jospa tietäisitte, kuinka vähän se teille\nsopii. Teillä on luonto selvä ja leveä. Mutta joka kerta kun puututte\npuheesen minun kanssani, olette lähtevinänne kuin pettävälle sillalle\n--. Epäluuloisesti ja varoen... Se on aivan vasten luontoanne, --\ntuommoinen pisteleminen.\"\n\n\"Eipähän minulla ole päätä teidän kanssanne puhuakseni, siitä heti\ntulee niin hienoa ja syvää että --\"\n\n\"Varokaa Gertrud, taikka tulee teistä orjantappurapensas! -- Eikös vaan\naina pistä että -- hui!... Mutta nyt teidän täytyy sanoa, minkä vuoksi\nolette niin vihainen ja äksy minua kohtaan, -- me kun ennen olimme niin\nhyvät ystävät.\" Hän lausui nämä sanat lämmöllä.\n\n\"Kun joku ei voi teitä kaikessa ihailla, niin teidän mielestänne --\"\n\n\"Lakkaa jo härnäämästä, -- tyttöletukka!\"\n\n\"Kiitos, -- jo riittää.\" -- Hän aikoi lähteä tiehensä.\n\n\"Kuulkaapa nyt, Gertrud... jos tietäisitte, miten te minua kiusaatte\",\nsanoi hän äkkiä alakuloisena. -- \"Jos te uskotte minun luulevani jotain\nitsestäni, niin erehdytte. Minussa ei ole pikkusormen vertaakaan\noikeata kelvollista ihmistä -- ei sen vertaa, jotta viitsisin potkaista\nsen portaista alas\", -- hän heilahutti kiivaasti pitkää säärtään.\n\n\"Luulenpa, että jos joku muu sen sanoisi, niin kyllä --\"\n\n\"Gertrud, älkää nyt tehkö itseänne liian lapseksi. Luuletteko, että\npuhuisin teille tämmöistä, ellen tietäisi teidän minua ymmärtävän?\"\n\n\"Sanoittehan te -- tyttöletukka...\"\n\n\"Gertrud, -- koko ajan kun pöydässä istuimme täytyi minun katsella,\nkuinka ihmeen hyvästi punainen löyhäpoimuinen rintaliinanne soveltui\nkaikkeen tuohon mustaan, -- hameesen, hiuksiin, silmiin... Te olitte\nkuin tavattoman runsas uhkuva neilikka.\"\n\n\"Py-yh, -- paljasta valetta, tuoksua, tuulta!... Sattumalta istuimme\nmolemmat samalla puolen pöytää\", selitti hän.\n\n\"Viaton lapsukaiseni, -- minun päähäni ei tosiaankaan pälkähtänyt\nkatsella teitä Sofia tädin ja äitinne läpi -- olittehan te niin\nihanasti edessäni ihan vastapäätä peilissä. Näin kaikki, mitä\najattelitte, mustine värityksineen...\n\n\"Muistatteko sitä kertaa, Gertrud, -- kun seisoitte vieressäni\nkatsomassa, kuinka piirsin? Te olitte päätänne lyhempi silloin ja\npaljon kiltimpi. Sillä te uskoitte toden totta yhtä varmasti kuin minä,\nettä siitä syntyisi oikea mestariteos, ja että minä olin mahdottoman\netevä maalari... Ja sitä minä en koskaan unohda. -- Siihen aikaan te\nvielä uskoitte minuun!\"\n\nEhdottomasti levisi tumma puna Gertrudin kasvoille. Hän omituisesti\nhymyili, -- muisti varsin hyvästi, kuinka oli punninnut ja aprikoinut,\nmiten saisi tallipässi-vainajan kuvan, hänen piirtämänsä, sopimaan\nliiaksi suuriin kultakehyksiin, jotka oli ullakosta löytänyt.\n\n\"Katsos Gertrud\", sanoi hän tutunomaisesti, -- \"minä olen paljasta\neläintä ja eläinihmistä. Minkä sille taidan, että ihmisten naamassa\naina näen eläimen, -- ja tämä se menee niin pitkälle, että sanotaan\nminun vaan tekevän ihmisistä pilkkaa. Mutta minä aina näen jonkin\neläimen ihmisen kasvoista, muutoin jäävät minulta luonnepiirteet.\nJuhlalliset muotokuvat minulta varmaankaan eivät koskaan luonnistu...\nMinulla olisi vietävän hyvä halu joskus piirtää teidän kuvanne, kun\nolette oikein äkimyksenä.\"\n\n\"Perin kohteliasta.\"\n\n\"Silmiin pitäisi saada jotain ikiloistavaa, leimahtavan mustaa.\"\n\n\"Entä miksi eläimeksi, jos kysyä saa?\"\n\nAbraham pudisti päätään... \"Nyt olette Gertrud niin nuorellinen ja\nluonteva ja tuttavallinen, -- ja sen vuoksi haluttaa minua puhua\nteille suoraan. Minä mielelläni myönnän, että pidän teistä... eihän\nse teille vahingoksi, vaikka sanonkin, -- pidän teistä hirveästi. Te\nolette minulle enemmän, kuin aavistatte... Älkää nyt vaan vihastuko; --\nmutta kun ajattelen mustaa, kuinka se elää ja loistaa ja kimaltaa, --\nkaikkine vivahduksineen niin runsaasti että -- niin te se olette...\n\n\"... Mutta nähkääs, sitte on taas joku toinen valossa niin kirkkaassa,\nettä häneen voi katsoa silmänsä pilalle...\"\n\n\"Huh, mimmoista lorua!\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan: 'huh mimmoista lorua.' Minä olen valvonut ja ollut\nniin epätoivossa, ikäänkuin revittäisiin minut hevosten välillä\nkappaleiksi, ainoastaan sen vuoksi että musta ja vaalea samalla haavaa\novat niin hurjasti minut vallanneet.\"\n\nGertrudin silmissä näkyi se jota Abraham sanoi äksyksi, valkoiseksi\nvälähdykseksi: --\n\n\"Voi, varsinhan teitä tulee sääli, -- vai täytyy ihastua joka\nväriin!... Ja tähän tietysti vielä kuuluvat nuot niin sanotut\nvälivärit\", lisäsi hän pisteliäästi.\n\n\"Ettekö luule minun älyävän, että olette käyneet Klaun luona\nkurkistamassa? -- Ne piirustukset siellä, -- ovathan semmoista\ntuhrausta! Ainoa jossa on jotain, on Otta Höibyn kuva, muista ei\nmihinkään; -- se se vielä kelpaisi...\n\n\"Soo-o, aiotteko nyt luotani karata ja kaikki nuo pahat ajatukset\nsilmissänne? Ettekö älyä, että malli aina innostaa! Eihän voi maalata\nedes eläintä olematta siihen riivatusti hurmaantuneena, -- ei kissaa,\nkoiraa, turskaa, eipä edes krapua!... Miten sitten Ottaa, kun hän\nhyppii pitkillä hirvensäärillään, keikuttelee selkäänsä, ja kun\nviheriät silmät loistavat... Voo-i, -- jo minä olisin jotain antanut,\njos olisin saanut hänet käsistäni maalatuksi, niin että hän kerrankin\nolisi päästä lähtenyt!\"\n\n\"Käsistänne -- maalatuksi\"... änkkäsi Gertrud, ikäänkuin henkeä\nhaukkoen.\n\n\"Niin juuri, sillä johan tässä muutoin tulee hulluksi ja mielipuoleksi\n-- tämmöisessä --\n\n\"... Kyllä minä teistä pöydässä varsin näin, että jotain haudoitte\nmielessänne minua vastaan, -- -- -- että olitte Klaun luona käynyt ja\nsiellä saanut päähänne jotain.\"\n\n\"Miten niin, jos saan kysyä?\"\n\n\"Niin, miten niin?\" -- hän punnitsi miettiväisesti...\n\n\"Te Gertrud! te olette melkein ainoa, jonka en tahtoisi nyt raukeavan\nedessäni kappaleiksi... Minä en ole ensinkään luotu niin kuin muut\"...\n\nHän nojautui siinä porraskaiteita vastaan niin kalpeana, kauniina ja\ntuijottavana, että Gertrud äkkiä alkoi varsin pelätä häntä.\n\n\"Minä mietin, että jos minulla kerran olisi oikein, oikein sattuva\nmuotokuva näyttää, niin voisi portti kuitenkin vielä ponnahtaa auki...\nJa sen saatte uskoa, että vielä minä jonain päivänä teen Otta Höibystä\nsemmoisen, jotta kelpaa!\"\n\n\"Mutta hyvä Jumala!\" -- huudahti Gertrud äkkiä, \"kuinka kauhean\nhorjuvaiselta te tunnutte, Abraham, jos minä tahtoisin maalariksi,\nniin ei mikään tässä maailmassa minua siitä saisi... Ja täällä vaan\nkuljeksitte!\"\n\n\"Niin te, -- hyvästi minä uskon, että kyllä _te_ suoriutuisitte.\"\n\n\"Ja teidän tulisi, minusta, puuhata, että heti pääsisitte lähtemään, --\nilmaista halunne jo huomispäivänä.\"\n\n\"Muistatteko juttua Servius Tulliuksesta, -- tyttärestä, joka ajoi\nisänsä ruumiin yli?\"\n\n\"Isäännekö tarkoitatte?\"\n\n\"Nii-in, hänelle se vaan olisi kuolemaksi.\"\n\n\"Niin, jos teistä tulisi vähäpätöinen tuhrija!\" huudahti Gertrud\nharmillisena. -- \"Kaikilla noilla isillä on semmoinen tahto, että\nsiihen on aivan mahdotonta taipua, -- kerrassaan mahdotonta... Ja\nteistäkö ei tulisi maalaria!\"...\n\nHän erosi Abrahamista semmoisella vauhdilla, ikäänkuin hänellä jo olisi\npäätös valmiina taskussa.\n\nAbraham katsoi oveen, johon hän oli kadonnut, ja ilkkui, että hän\nitsekin oli hetken uskonut. -- Jaa-a, olihan asia niin selvä ja\nyksinkertainen -- kuin puukko, jolla hän pistäisi isänsä kuoliaaksi! --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalissa pöllysi savu tirehtorin ja Johnstonin sikareista kahvin ääressä\nnurkkasohvassa. Tirehtori istui päivällisen päälle ilosta loistavana ja\npunaiset täplät naamassa.\n\n\"Tuo tontti... Sinulla mahtaa olla varsin erinomainen vainu\", sanoi hän\nja asetti miettiväisenä sikarinsa tuhkakupin laidalle. -- \"Sehän oli\nmainio kauppa.\"\n\n\"Mahdollista että oli.\"\n\n\"Sen saat huomata veroäyristä jo tänä vuonna\", pisteli tirehtori,\n\"sehän oli kerrassaan löytö.\"\n\n\"Sokean kanan löytö, niinkö tarkoitat?\"\n\n\"Siinä sinä olet merkillinen, Johnston, -- sinua ei ole opetettu\naurattua rataa kulkemaan... Aiotko ehkä rakentaa?\" kysyi hän hartaan\nuteliaasti.\n\n\"En suinkaan, minä aion... minä tuumaan.\"...\n\nJohnston hypisteli ja käänteli ja puristeli sikarinsa päällyslehteä.\n\n\"Sen kai itsekin älyät, että sinulla nyt on molemmissa pankeissa niin\nsuuri luotto, kuin vaan tahdot.\"\n\n\"Katsos, -- suottahan olisi liikoja uskaltaa, kun siihen ei ole\nvarsinaista pakkoa\"...\n\n\"Jaha, -- jaha -- Sinulla tosiaan on kaikki ominaisuudet, jotka\ntekevät rikkaaksi\", -- lausui tirehtori tyvenesti. \"Varovainen... ei\nvähintäkään halua huimaukseen eikä uhkapeliin luonnossasi.\"\n\n\"Ei, -- lienenhän minä niistä jo perinpohjin vieroitettu\"... Johnston\nistui ja katseli kattoon nousevia savurenkaita.\n\n\"Kuules Gertrud, tuoppas meille vähän chartreuseä!\" huudahti tirehtori\ntyttärelleen, joka samalla tuli sisään. Hän laski kyynäspäänsä pienelle\npöydälle semmoisella vauhdilla, että pöytä oli keikahtaa kumoon. --\n\"Kun vaan saisimme tuon satamamutauksen käyntiin. Mitenhän olisi --,\njos me kahden oikein rupeisimme sitä asiaa ajamaan?... Älyäthän sinä\nminunkin hyötyni siitä, että laivat pääsisivät lähemmäksi tehdasta kuin\nnyt?\"\n\nJohnston raapasi tulitikun palamaan ja nosti sen miettiväisenä\nsikarinsa eteen, kuitenkaan sytyttämättä...\n\n\"Jos sanon sinulle suoraan, niin\"... hän raapasi valkean uuteen\ntikkuun, jota piti samalla tavalla edessään, tirkistäen sen siniseen\nliekkiin.\n\n\"Älä tuolla sikarin pätkällä itseäsi kiusaa\", lausui tirehtori\nhätäisesti. -- \"Tuossa, ota uusi.\"\n\n\"-- niin ei minua haluta sekaantua siihen asiaan.\"\n\n\"Ahhaa, vai niin -- ahhaa!\" -- Tirehtori rykäsi pilkallisesti. -- \"Se\ntoisin sanoen merkitsee... että me rakennamme laivasillan -- ja sinä\nvarsin viattomana miehenä pistät voitot taskuusi. Sitten meidän täytyy\nmudata satama sillan edustalla, -- sinä vaan olet alallasi ja paistettu\nvarpunen lentää suuhusi... Ellet sinä ole huvittavin esimerkki\nafäärinerosta, mitä olen koskaan nähnyt, niin olen minä tomppeli, joka\nen ymmärrä mitään, -- noin hiljalleen itseksesi vaan suunnittelet sillä\ntavalla, että kaikki valuu sinun taskuusi... Niin, niin, siitä tontista\nsyntyy hyvä afääri; nimittäin sinun käsissäsi\"... Hän ryyppäsi tyhjäksi\nliköripikarinsa ja nojasi tyytyväisenä taaksepäin jäntevän vartalonsa.\n\n\"Ihmeellistä se on, että minä tietämättäni muka olen semmoinen nero,\njommoiseksi väität, hartaasti se kyllä olisi minulle tarpeen!\" arveli\nJohnston.\n\n\"Ja tämän kaupungin vanhat maanmyyrät saavat huomata\", jatkoi\ntirehtori, \"että on tullut mies, joka pitää heitä aisoissa! Sinun\nkanssa joutuvat nyt tekemisiin, jos tahtovat jotain rakentaa sille\ntontille. -- -- Ja sinun ei muuta tarvitse kuin kääntää selkäsi ja\nvihellellä\", -- lausui hän silmää iskien. \"Heillä ei hitto vieköön ole\nmuuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa, kunnes raskivat tarjota\ntyydyttävän kohtuhinnan neliökyynärältä... Nii-in, kyllä minä tunnen\nnämä perustukset. Afäärien malja, -- me kahden voisimme antaa vauhtia\ntälle syrjäiselle kylälle! -- Mikä estäisi esimerkiksi tänne saamasta\nrautatietä, kun me vaan tahtoisimme? Minä olen näin kahden kesken\nsanottuna tehnyt kaikki laskut... Usko pois, Johnston! -- Jos vaan me\nkahden pidämme lujasti yhtä... Ensinnä tietysti satama ja sillat. Mutta\nsitä varten täytyy kaupungin ottaa laina\"...\n\nUlkoa kuului pamauksia vähän väliä. Abraham ja Klaus huvittelivat\nitseänsä pilkkaan ampumalla.\n\nPau, pau... ja perästä pitkä hurraus.\n\n\"Klaus osasi sydämeen!\" lausui Gertrud innokkaasti, hän seisoi akkunan\nääressä ja katseli ulos.\n\n\"Nuo nuoret herrat käyvät vielä omassa vallassaan kuin hurjapäiset\nvarsat\", lausui tirehtori päätään nyökäten. -- \"Jo on aika, että\njoutuvat aisoihin kauppa-asioihin opetettaviksi.\"\n\n\"Klaulle kyllä\", puhkesi Gertrud sanomaan; -- \"mutta Abrahamille... Se\non surkeata!\"... Gertrud ei voinut kuohuaan hillitä eikä nähnyt muuta\nneuvoksi, kuin lähteä ulos ovesta.\n\nTirehtori katsoi ällistyneenä hänen jälkeensä, ikäänkuin ei hän olisi\ntätä oikein käsittänyt, ja vähän aikaa oli ääneti.\n\n\"Täytyy käväistä sahalla kurkistamassa, onko sinne tullut\nsähkösanomaa\", lausui hän äkkiä. \"Annathan minulle anteeksi, en viivy\nkauaa.\" --\n\n-- -- \"Sanokaapa rouva Bratt, oliko se Abraham vai Gertrud, joka noin\nhuudahti?\" lausui Johnston rouvan luo tullen.\n\nRouva Bratt hieman punastui ja näytti ikäänkuin vähän mieltään\nkokoovan, ennenkuin oikein tietäisi, mitä Johstonille vastaisi...\n\n\"Sen vaikutuksen Abraham tekee, Johnston, -- että jotain erinomaista\nasuu hänessä.\"\n\n\"Hm; -- tuommoinen vapaa kasvatus tietysti aina antaa vähän rohkeamman\nlennon -- muiden tapain sivu\", lausui Johnston katkerasti.\n\nRouva pudisti hiljaa päätänsä. \"Minusta tuntuu siltä, kuin Abraham\naina ottaisi kaikki itsestään.\"\n\n\"Nii-in, on aina saanut omaa päätään noudattaa... Eipä voi sanoa, että\nolisi hänen alkuperäisyyttään sorrettu!\"\n\n\"Kun luen suurista mestareista, jotka Italiassa elivät viidennentoista\nvuosisadan lopulla!\" -- intoili rouva. \"Niin aina ajattelen heidän\nnuoruuttaan, mikä oli joutua muurariksi, mikä sepäksi. -- Mieleeni\njuolahtaa, että heillä lienee ollut samanlainen surumieli silmissä,\nkuin Abrahamilla, -- ennenkuin pääsivät lentämään -- ja luomaan nuo\nmestariteoksensa, joita me nyt --\"\n\n\"Niin, jospa voisimme luottaa siihen, että hän olisi Rafael tai\nLeonardo\", hymyili Johnston. \"Mutta joutilaassa mielikuvituksessa voi\naina liikkua paljon... väikkyä ja leijailla -- joka näyttää nerolta,\nvaikka onkin vaan hiukkasen taipumusta.\"\n\nRouva joutui haltioihinsa:\n\n\"Me vanhat totumme niin usein näkemään, että ihmiset eivät joutuneet\noikealle paikalle, Johnston... Mutta onhan se ikäänkuin elävänä kuolla,\n-- puoleksi tai neljäsosaksi... taikka niin kokonaan, ett'ei elä kuin\nsormen verta.\"\n\n\"Varsin totta; mutta mistä voi tietää --\"\n\n\"Se tuntuu samalta kuin kadottaisi elämältä suuren rakkauden\", lausui\nhän ajatuksissaan... \"Ja minä -- minä en tiedä\", rouva etsi oikeita\nsanoja lausuakseen, mitä tarkoitti, -- \"tokko niistä ihmisistä, jotka\nsillä tavalla ovat oppineet nielemään ja masentamaan kaikki tunteensa\nja intohimonsa, -- tokko heistä enää on paljon mihinkään. Tulee\nhetki, jolloin vaaditaan voimaa ja luontoa, silloin sitä ehk'ei enää\nolekaan...\"\n\n... \"Ja nyt kun on kaikki melkein valmiina hänen varalleen!\" virkkoi\nJohnston matalalla äänellä, -- \"ja kun näyttää mahdolliselta, että\nsuvun vanha nimi ja arvo voitaisiin saada edes jossain määrin\nkohoomaan\"...\n\n\"Niin, kenties -- kenties\"... Rouva tuijotti omaan kuvitusmaailmaansa.\n-- \"Tuommoisten vanhain sukujen vaiheissa on jotain niin omituista...\nKenties kaikesta siitä kultturista voisi puhjeta hieno taiteen kukka!\"\n\nJohnston ei vastannut. Huoneessa alkoi hämärtää.\n\n\"Jaha, jaha, -- siltä jolla ei mitään ole, -- niinhän on kirjoitettu,\n-- siltä kaikki otetaan\"... äännähti hän vihdoin.\n\n\"Rakas Johnston, ettekö luule nyt olevanne hänestä yhtä erillänne?...\nTyhjää elämää, sitä varmaankaan ette soisi ainoalle pojallenne\"...\n\nNeiti Rönneberg istui ja kuunteli, ja kutoi niin että sukkavartaat\nnapsuivat. Ei kenenkään mieleen johtunut keskeyttää eikä lamppua\nsytyttää, ennenkuin tirehtorin ääni kuului ulkoa käytävästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli jo puoli yksi yöllä, kun Johnston kynttilä kädessä nousi\nportaita Abrahamin huoneesen.\n\nHän avasi hiljaa oven ja valasi kynttilällä huoneen sisustaa...\n\nPäänalusella kalton seinän ääressä lepäsi poispäin kääntynyt tumma pää;\nruumis oli semmoisessa asennossa, ikäänkuin hän harmissaan olisi siihen\nheittäytynyt ja sitten nukkunut.\n\nJohnston silmäili ympärilleen, nosti kynttilän seinää kohti, jossa oli\nnoita maalattuja paperilappuja, ja katseli muuatta, ajatukset poikessa,\nseisoen hetkisen hiljaa. --\n\nTästä oli tehtävä loppu, -- eikä hän jaksanut sitä toiseen kertaan\nsäästää! -- Hän pelkäsi heikkouden jälleen saavan valtaa, pelkäsi\nperuuttavansa päätöksen ja astui nopeasti vuoteen viereen.\n\n\"Abraham... Abraham\"...\n\nAbraham kääntyi unisena tuijottaen valkeata kohti.\n\n\"Nousin tänne sanomaan sinulle, että jos sinulla on rohkeutta ja halua\nruveta maalariksi, niin saat lähteä; minäkin luulen, että se on sinulle\nainoa oikea ala. -- Etkö arvele samaa itse?\"\n\nAbraham hymyili sukkelasti, vaistomaisesti aavistaen, että hänen piti\nolla varoillaan, ja koitti ikäänkuin pysytellä itseään tiedottomassa\nunenpöperössä. -- \"Mitä... mitä juttuja... Gertrud, isä... on puhunut\nloruja... Ethän sinä niistä loukkaannu?\" sopersi hän.\n\n-- \"Sillä nyt olen minä aivan selvillä siitä, että liikemieheksi et\nsinä kelpaa. Siinä suhteessa olet sinä jo seulottu ja nähty. Siihen ei\nsinulla ole malttia eikä taipumusta... Ja kenenkään ei pidä semmoiseen\nantautua, joka hänelle ei sovi... Sinulla nyt kerran on jonkinmoista\ntaipumusta piirustamiseen ja maalamiseen --. Ja eikö ole parempi\nviljellä niitä lahjoja, jotka on, kuin niitä, joita ei ole, -- jos\nniistä ehkä voisi jotain syntyä?\"...\n\nJohnston astua heilui edes takaisin lattialla ja pakisi melkein\nteeskennellyllä intoilulla:\n\n\"Rahoja saat, niin paljon kuin vaan tarvitset. -- Paras että matkustat\njoutuun, poika -- --\n\n\"Niin on, sillä oikeastaan on sinulta jo mennyt hukkaan muutamia\nkalliita vuosia!\"...\n\nHän seisahtui ja katsoi Abrahamiin, joka istui vuoteellaan puoleksi\nnousseena, kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin hän ei olisi korviaan\nuskonut; hyvän aikaa oli Abraham uskonut vaan unta näkevänsä ja\npelkäsipä jo hetken aikaa täydellä todella, että oli tullut hulluksi;\n-- kun näki isänsä noin keskellä yötä käyskentelevän lattialla ja\nrakentelevan ihania tuulentupia maalauksesta.\n\n\"-- Sitten puuhaamme näetsen kumpikin omalla kulmallamme\", lausui\nJohnston lopuksi jotenkin lyhyeen ja astui ovea kohti, -- \"sinä siellä\nulkomailla... Ja minä täällä kotona hommaan ja pidän huolta siitä,\nett'ei sinun juuri tarvitse kerjätä eikä ruikuttaa, saadaksesi taulusi\nmyydyiksi.\"\n\nNyt se oli tehty! -- hän nyökkäsi päätään ja lähti nopeasti.\n\nJohnston teki tavallista kiireempää levolle laskeutuessaan. Unta hän ei\nkyllä odottanutkaan; mutta päänalusella ja pimeällä on oma rauhansa,\nja hän aikoi juuri kynttilän sammuttaa, kun samassa Abraham hyökkäsi\nhuoneesen tohvelijalassa ja paitasillaan...\n\n\"Sinulle on joku puhunut, että minä muka olen suruani näytellyt, kun en\nole saanut maalariksi ruveta -- mutta se ei ole totta -- julkeavatkin\n--\"\n\n\"Ei poikani, ei, minä vaan muutoin satuin sitä ajattelemaan, -- minä\nnäetsen puhuin rouva Brattin kanssa.\"\n\n\"Ja nyt teet sinä semmoisen uhrauksen -- minun onneni hyväksi, niin\nkai hän sanoi, sillähän on tapana puhua niin hienosti. -- Mutta kun\nsinä sitte kuolet, ajatteliko ämmä sitäkin?\" ulvoi Abraham. \"Kun vaa'an\ntoinen pää painuu alas, niin nousee toinen ylös. Ja minuun ei ainakaan\nmahdu miten se olisi 'onneksi' meille kummallekaan --\"\n\n\"-- Minä olen asiata punninnut, Abraham, ja aioin sinulle juuri sitä\nsanoa, että minun mielestäni sinun tosiaan täytyy antautua sille\nalalle.\"\n\n\"Kuules nyt isä!\" -- hän pysähtyi ja katsoi häneen tutkivasti. -- \"Onko\ntodella tämä aikomuksesi... etkö sinä sitä murehdi -- eikö se pahasti\nkaiva sydäntäsi?\"\n\n\"Tiedätkö mitä\", sanoi Johnston; hän kohousi kyynäspäidensä nojalle,\nomituinen katse silmissään, -- \"jo melkein rupean luulemaan, että se\non, tuntuu siltä\"...\n\n\"Sillä itse minä toden totta uskon, että maalariksi kykenen, se\non varma... Ja saatpa nähdä, että kun vaan saisin oppia paremmin\npiirustamaan, niin kyllä lähettäisin sinulle toisen kuvan toisensa\nperästä, jotta oikein saisit nähdä erotuksen --\n\n\"Odota vähä, älä sammuta kynttilää, minä vaan tuon kamaristani jotain\" --\n\nTuokion kuluttua palasi hän kuin tuulen puuska -- nyt olivat sääret\nverhottuina, -- ja kädessään oli hänellä koko joukko piirustuksia.\n\n\"Nyt saat nähdä. -- Pane kynttilä tuohon pääsi taa...\n\n\"Tuo vanha hevoskaakki tuossa, -- eikös siitä näe, kuinka se on lopen\najettu, ja kuinka se on kyllästynyt tämän maailman surkeuteen?... Tämä\nvalmistui toissa päivänä; -- se seisoi ja pureskeli lankkukuormansa\nedessä ja mulkoili kohti harmajaa taivasta -- se niin!... Ja tuo, isä!\nse on asianajaja Alsingin hevonen, joka on levottomana, kun ei muka\nkoskaan pääse lähtemään rouva Michelsenin pihasta, se oikoo kaulaa ja\npudistaa ruumista, niin että valjaat rämisevät, iukasee... Huomaako,\nmiten sen suupielet ja hampaat ja korvat ja kaikki osottavat ikävää?...\nMielenilmaus se on minulle pääasia. -- No tuo, se taas on apteekarin...\nse on niitä pilalle hemmoteltuja kauran syöjiä, joita kuski passaa, ja\njotka oikkuilevat ja potkivat. Kas tuossa, kun sitä su'itaan, kuinka\nse nauttii siitä, pitkä selkä oiossa, silmät raollaan ja kuono melkein\nseimen sisässä...\n\n\"Tässä ei näe oikein hyvästi, isä, -- minä sytytän lampun --\n\n\"Tuo lehmä -- se näyttää niin hyvältä ja ymmärtäväiseltä kuin perheen\nemäntä... kissa... se on tyytyväinen ja kehrää, ja kutittaa viiksillään\nlähimmäisensä mainetta. -- Huh, -- siinä alkavat pilakuvat kaupungilta\n-- eläinihmiset\" -- --\n\nAbraham pakisi, levitteli piirustuksiaan, lateli oikean näyttelyn\nsängylle, tuolille ja pöydälle.\n\n\"Parisiin pitäisi päästä... Saatpa nähdä isä, -- kun olen vuodenkin\npoissa; -- niin jo on erotus tavattoman suuri --\"\n\n\"Vuodenko poikani, -- siitäkö olisi mihinkään! Täysi tosi tässä on\neteen otettava, jotta sinusta... Eläimiin sinulla, kuten itse sanoit,\non suurin taipumus... Onhan niitä joitakuita mainioita eläinmaalareita\n-- -- van de Velde -- ja Rosa Bonheur\" --\n\n\"Ne ovat jo vanhoja! -- ei, ei, ei, nyt on varsin uusia, ja ne ne ovat\"\n--\n\n\"Niin niin, puutu sinä vaan parhaisin -- kaikkein parhaisin... Viljele\nomaa silmääsi, -- älä tee sen mukaan kuin muut... Ehk'ei ole viisasta,\nettä sanon sen... mutta, jos voisit oikein kehittää sen, mikä sinussa\nasuu -- ja kun et heti kävisi tuommoiseksi tyhmänylvästäjäksi, Abraham,\n-- niin voisit sinä ehkä saada itsestäsi varsin kelvollista...\nViisainta lienee lyödä vaan yhtä naulaa -- luulisin melkein, -- että\netupäässä vaan eläimiä\" --\n\n\"Tietääkö Sofia täti tästä?\" kysäsi Abraham äkkiä.\n\n\"Ei vielä, -- mutta kohta sinun lähteä pitää, Abraham, se parasta\nlienee, -- pitkällehän jo on vuosi ehtinyt! -- Jos täti estelee\nvarustuksilla ja vaatteilla tai muulla sellaisella, -- niin emme siitä\nvälitä; tämä viikko se saa hänelle riittää...\n\n\"Minulta saat sinä tusinan paitoja ja sukkia -- ja Parisissa muita\nvaatteita. -- Nyt en saa lepoa poika, ennenkuin olen sinusta päässyt ja\ntiedän, että olet omalla urallasi.\"\n\nAbraham hyppäsi korkealle ilmaan.\n\n\"Herran pohtimet! isä\"...\n\n\"Kokoo sitten nuo paperisi. Käyhän kello jo neljättä... Taikka jätä ne\nhuomiseksi\" -- --\n\n\"Niin, Abraham\", -- hymyili Johnston ja nyökkäsi päätään. --\n\"Mahdottoman huojentavalta on tuntuva, kun sinua ei huomenna näe\nkonttorissa!\"\n\n\"Samoin minulle\", lauloi Abraham, jotta hiljainen talo kajahteli, ja\nhyökkäsi portaita ullakkohuoneesensa.\n\nUnessa vaipui hän ikäänkuin toiselta tyveneltä, pehmeältä ja suloiselta\nhöyhenpatjalta yhä toiselle, vaipui äärettömiin...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nGertrud istui ulkona puutarhan portailla ja puhdisti mansikkamaasta\npoimimiansa marjoja, ja rouva oli muuttanut vitsatuolinsa ulos ja istui\nnyt kiintyneenä Thiersin vallankumouksen historiaan.\n\n\"Käsitätkö sinä äiti, miten Johnstonilaiset luonaan saavat sijaa\nstiftiamtmanille\", ihmetteli Gertrud, -- \"nyt kun heillä on sekä vanha\nrouva Macolm että tehtaanhoitaja vierainaan?\"\n\n\"Heille ei se tuottane suurtakaan huolta, -- onhan stiftiamtmani\nJohnstonin vaimo vainajan sukulainen. Ja mitäpä yhdestä yöstä --\nnäin herttaisella kesä-ilmalla... Onhan heillä esimerkiksi uusi\npuutarhakamari.\"\n\n\"Mutta eihän se edes ole valmis vielä! -- ja vaikka sinne vuoteen\nnostaisivatkin, niin eivät suinkaan voi käskeä häntä tyhjään huoneesen.\"\n\n\"En ensinkään ole varma, tokko Johnston siinä suhteessa on niinkään\ntarkka... He ovat niin siunatun suoria ja varmoja käytöksessään --\ntarkoitan juuri niinkuin ihmisten tulee olla toisiansa kohtaan;\nolemmehan me kyllä vaan paljaita ihmisiä kaikki tyyni\"...\n\n\"Niin kyllä ihmisiä, äiti!... Mutta siinä on kuitenkin isä oikeassa,\nettä Johnston yhtä hyvin voisi yhdellä kerralla rakentaa itselleen\nkunnollisen suuren talon kadun alapäähän, -- onhan hänellä nyt varoja\nvaikka kuinka, -- sen sijaan että nyt paikkailee ja jatkaa vanhaan\nyhden huoneen erällään.\"\n\n\"Näetsen rakas lapsi -- hänellä ja isällä on niin peräti erilaiset\nluonteet; Johnstonia eivät huvita uudisrakennukset. Tapojansa hän\nvarmaankaan ei muuta, vaikka miten vaurastuisi... Ja varsin hyvin\nymmärrän, ett'ei häntä sen enempää kuin noita vanhoja tehtaalta\ntuotuja kalujakaan huvita uljastella komeissa, vasta maalatuissa ja\nvasta verhotuissa huoneissa alaalla kaupungissa. Vanhat haavat, jotka\nseisovat hänen talonsa takana -- ja puutarha, jonka hän on kuntoon\nsaanut, -- en suinkaan minä usko, että hänen on helpompi muuttaa niiden\nluota nyt, elettyään niiden seurassa raskaan ajan, -- kuin ennen itse\ntehtaasta\"...\n\n\"Minä arvelen\", keskeytti Gertrud äitinsä mietteet, -- \"minä\narvelen, että varmaan he perältäkin majoittavat hänet Abrahamin\nullakkokamariin... Onhan siellä katto matala ja seinillä monenlaisia\nmerkillisiä tapetteja\", hymyili hän; -- \"mutta se näkyala, joka sieltä\non kaupungin yli vuonolle --\"\n\n\"Joka tietäisi, muistaako Abraham nyt sitä näkyalaa\" -- lausui rouva\nmiettiväisenä. \"Paljon on hän surrut sen akkunan ääressä; -- hän oli\nsilloin kuin vanki, jolta maailma oli suljettu\"...\n\n\"Herrajesta, äiti, onpa hänellä nyt sen sijaan vapautta vaikka kuinka\npaljon! -- Yhden vuoden oleskelee Parisissa, toisen Italiassa ja nyt\npalaa jälleen Parisiin. -- Minäpä luulen, että hän on unohtanut sekä\nakkunan ääreiset surunsa, että isänsä, jonka muka piti murheesta\nkuolla, unohtanut kaikki tyyni.\"\n\n\"Nyt puhut sinä sangen ymmärtämättömästi, Gertrud. Hänellä kyllä\nvarmaan on raju ilo työstään, -- sen uskon. -- Mutta se ei suinkaan ole\nkevyttä eikä löyhää; voimakasta se on ja lujaa.\"\n\n\"Väitänkö minä muuta, äiti! -- Tuommoiset taiteilijat... Ne lentelevät\npitkin ja imevät kaikesta kauniin. He vaan eivät ole oikein ihmisiä...\nKuta vähemmän vanha heitä kiusaa, kun antautuvat uuden huumaukseen,\nsitä parempi heistä... Ja ne senlaiset opinnot joita he -- hyi!\"...\n\nRouvan silmät katsoivat omituisesti tyttäreen; -- hänestä vilahti\nGertrudista mielen salainen kuohu...\n\n\"Minun mielestäni on tosiaan sangen ihmeellistä\", kuului Klaun pakina,\nkun hän nousi portaita, -- \"kovin ihmeellistä, ett'ei Johnston ole\ntäksi illaksi kutsunut isää, kun stiftiamtmani on hänen luonaan.\"\n\n\"Niinkö arvelet, poikani! Eihän vielä ole liian myöhäistä\", tuumaili\nrouva, -- \"Johnston tahtoo tietysti ensinnä olla aivan varma siitä,\nettä amtmani todella saapuu.\"\n\nMaantieltä kuului jyrinää, ikäänkuin jonkinlaisista suuremmista\najoneuvoista.\n\n... \"Ja tuossapa luulen hänen ajavan\", huudahti Klaus ja katseli\nvilkkaan uteliaana maantielle.\n\nNe olivatkin vaan kotia palaavat kyytirattaat, joiden perään oli\nsidottu aisoista toiset rattaat.\n\nTirehtori alkoi näkyä lehtokujan alapäästä. Tänään palasi hän tehtaalta\ntavallista aikaisemmin, ja Klaus näki parhaaksi pyyhkäistä tiehensä\nselttereineen ja lasineen, johon hän oli ruokahuoneessa bufettikaapista\ntipahuttanut hieman konjakkia höysteeksi. Vietettyään konttorissa\ntulikuuman päivän, aikoi hän tehdä leponsa niin makeaksi kuin suinkin\nja filosoferailla savuavan sikarin parissa hupihuoneen siimeksessä.\n\n\"Eikö minulle ole kaupungista tullut minkäänlaista sanaa tai\nkutsumusta?\" kysyi tirehtori jo matkan päästä jotenkin malttamattomana.\n\nHän seisahtui ja katsoi maantielle. Silloin tällöin keskeytti\nhiljaisuuden moniaitten kyytirattaitten tai kääsien jyminä; miehen,\nhevosen ja rattaiden venyvät varjot kiisivät maassa ja pitkin säleaitaa.\n\nVihdoin katsoi hän parhaaksi asettua auringonvarjostimen alle\nportaille, ja alkoi selailla sanomalehtiä ja postia ynnä ryypätä\nkahvia, jota oli häntä varten kuumana pidetty.\n\n\"Onko ilmapuntari laskenut?\" kysyi rouva.\n\nTirehtori vaan kohautti olkapäitään.\n\n\"Surkeata miten puissa oksat riippuvat.\"\n\nTirehtori ei kuullut; hänen huomionsa äkkiä kiintyi johonkuhun, joka\nnopeasti astui pitkin tietä, ikäänkuin sanantuoja kaupungista.\n\nKasvojen ilmaus kirkastui, kuta enemmän mies lähestyi porttia, ja\ntirehtori melkein hymyili, vaikka oli lukevinaan.\n\nEi, mies menikin sivu!\n\n\"Ohi puoli kuuden jo\", mutisi tirehtori ja katsoi kelloaan; hän jäi\nistumaan ja tanssitti sormiaan porraskaiteilla. -- \"Vietävän hyttyset!\"\nHuitasi tuimasti nenäliinallaan.\n\nAlhaalla maantiellä nousi jälleen pölypilvi ajoneuvoista, jotka mennä\nhuristivat säleaidan sivustaa.\n\nTirehtori katsoi ja kuunteli, nieli sitten yhdellä siemauksella\nkahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi jälleen lukea.\n\n\"Eikö mitään uutta, Bratt?\" yritti vihdoin rouva.\n\n\"Lontoon rahamarkkinoiltako? -- Kyllä, ne ovat nousemaan päin, -- ja\nraudan hinta nousee. Tuossa... lue mitä haluat.\"\n\nRouva jälleen vaipui omiin mietteisinsä nostellessaan laseja ja\netsiessään taimenalkuja. -- Ihmeellinen henki se asui ihmisissä siihen\naikaan... Camille Desmoulins -- -- --\n\nÄänettömyydessä kuului nyt pihaportin hidasteleva narina.\n\n\"Joudu lampaita päästämään, Anna, -- ja sulje portti\", huusi Gertrud.\nHän juoksi pihaan ja tarttui koiraa niskasta; koira haukkui ja\npinnisteli vastaan... \"Tänään ei tule mitään lammasurheilusta, kuuletko\nTyras!\"\n\n\"Senkin penikka! -- pane se jälleen kahleisin.\" -- Tirehtori käänsi\nselkänsä harmissa.\n\nNyt jyrisi maantie, ja aika vauhtia ajoi siitä ohi kaupunkiin päin\nvaunut, suuri pölypilvi perässään.\n\nTirehtori nousi seisomaan ja katsoi omituisesti myhähtäen niiden\njälkeen, viheriäisen säleaidan yli. Hän seisoi asennossa ikäänkuin\nrintaman tehdäkseen, jos niistä ehkä tervehdittäisiin.\n\n\"Stiftiamtmani!\"... huudahti Klaus, joka harppasi ylös portaita.\n\nTirehtori vilkasi kelloaan, -- ja Klaus hyvästi käsitti tämän tempun.\n\n\"Jos Johnstonilta kutsumusta tulee, niin on se täällä puolessa\ntunnissa\", selitti poika ja käveli vihellellen maantielle päin,\ntähystelläkseen.\n\nTirehtori kävi istumaan ja katseli hartaasti toista saapastaan, jonka\nhän oli nostanut penkille. Miettiväisenä siveli hän leukaansa --\ntunnustellen kerran toisensa perästä parran sänkeä, -- haali sitten\näkkiä kokoon postin ja lähti makuuhuoneesen. -- Lämmintä vettä,\nkuultiin hänen sieltä käskevän.\n\nKirsikkapuusta lankesi varjo portaille, ja rouva alkoi kastella\nruohokentän laidoille istutettuja neilikoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo illallisen aika, kun Klaus palasi maantieltä aika harmissaan.\n\n\"On se merkillistä! -- Nurinkurista lievimmin sanoen, eikö sinustakin,\nisä... Ja vaikka sinä aina kutsut hänet!\"\n\n\"Miehellä olkoon valta tehdä mitä haluaa\", lausui tirehtori lyhyesti.\n\n\"No mutta\" -- puuttui rouva puheesen, \"tiedämmehän me kaikki, mimmoinen\nJohnston on; -- hän on niin hajamielinen, eikä hän varmaankaan ole\najatellutkaan, että kutsuisi vieraita luokseen. Johnston ei olisi\nlaiminlyönyt isää.\"\n\n\"Se hajamielisyys, niin... Onhan se kyllä sangen viehättävä sekin;\nmutta enpä ole koskaan nähnyt hänen sillä mitään menettävänkään.\"\n\nKlaus ällistyi. Nyt oli isä täydellä todella vihassa... Ja tuossa hän\nnyt käveli parta valmiiksi ajeltuna. --\n\n\"Asian laita on luonnollisesti ja hyvin yksinkertaisesti se, että\nJohnston yksinään tahtoo kaupungin edessä ylvästellä tuttavuudellaan\nstiftiamtmanin kanssa, ilman isää!\" päätteli hän.\n\n\"Sinä ja sinun luonnollisuutesi ja yksinkertaisuutesi\", lausui Gertrud\nkiihkoisesti, -- \"isän ei tarvitse kuin kädellä viitata, niin olet sinä\naltis vaikka mihin, aivan kuin Tyras.\"\n\n\"Ei, ei Klaus, mitä sinä turhia\", oikasi äiti häntä tyynnytellen.\n-- \"Johnstonissa ei ole pikkumaisuutta, se ei ensinkään kuulu hänen\nluonteesensa.\"\n\n\"Klaus on oikeassa, -- on se merkillistä!\" lausui tirehtori katkaisten\ntulistuneena kaiken keskustelun tästä asiasta. -- \"Johnstonilla on\nheikot, sangen heikot puolensa.\"\n\nHän tarttui tuimasti oveen ja lähti huoneesen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli \"kuuma päivä\", siksi oli tirehtori sen ristinyt.\n\nKaupungissa oli hänen konttorinsa niinkuin tavallisesti lauantaisin\ntäpösen täynnä ihmisiä, jotka yrittivät häneen takertua, ennenkuin\nhän pääsi johonkin kokoukseen lähtemään tai vihdoin säästöpankkiin\nhäviämään; sitä ennen piti häneltä kiristettämän joku lupauksen tai\nmyöntymyksen sana.\n\nPäivän ottelu alkoi etehisen ja porraskäytävän selväksi tekemisellä;\npari itsepintaista anojaa oli otettava mukana konttoriin, jossa hän\nsitten seisoi kiireissään, paperit kainalossa, valmiina lähtemään. Hän\nvastasi tyvenesti, selvästi ja lyhyeen, aikaa säästäen niin paljon\nkuin suinkin, ja lähti sitten katua ylös, vilkuen joka puolelle, missä\nehkä näkisi ihmisiä, jotka olivat asettuneet häneen puuttuakseen. Hän\nhymyili leveään, -- tuossa tuli vastaan vankkaperusteinen laivanisäntä,\njota oli kohdeltava herttaisesti...\n\nPäivällisen tapaisesta ei nyt voinut olla puhettakaan, korkeintain\nennätti hän sivumennen poiketa konttoriin ja hotaista suuhunsa pari\nkotoa mukaan ottamaansa, vastakkain pantua voileipää, joiden välissä\noli kinkkua ja lihaa, ynnä puolen pulloa olutta, -- tai varastaa\nitsensä aamupäivällä Johnstonin luo saamaan lasin portviiniä neiti\nRönnebergiltä.\n\nMutta _se_ se ei juuri tänään pistänyt hänen päähänsä. --\n\nHän oli jo kestänyt päivän ottelut ja rasitukset hyvään matkaan\niltapäivää ja oli par'aikaa säästöpankin kokouksessa, kun kasööri äkkiä\npisti päänsä johtokunnan huoneesen ja ilmoitti, että Johnston pyysi\npuhellakseen hänen kanssaan.\n\n\"Jos hänellä on säästöpankkiasioita, niin olen hänen palvelijansa; --\nmutta hän huomannee itsekin, kuinka vahvassa väkeä vielä seisoo siellä\nulkona tiskin takana.\"\n\n\"Hra Johnston lupaa odottaa täällä ulkona sen aikaa\", ilmoitettiin\njälleen ovesta.\n\n\"H-m, -- hieno mies\"... mutisi tirehtori; -- \"silloin saamme kunnian\nkiiruhtaa, Gaarder! Lukekaa te kämnäri ääneen lainasuostumukset, niin\nkirjoitamme sitten pöytäkirjan alle\"...\n\n\"Ole hyvä, Johnston\", lausui hän ovesta, -- \"kokous on nyt päättynyt.\"\n\nJäykänlaisesti tarjosi hän tuolin. Teidentarkastajan hopeanharmaa pää\nja lempeät kasvot ilmestyivät Johnstonin taakse oveen: -- \"Uskallanko,\n-- saanko... olla niin rohkea\"...\n\n\"Täällähän on läsnä kolme valtuuston jäsentä\", -- alkoi Johnston, \"ja\nkun itse olen neljäs, niin voipi ehkä täällä saada asian alkuun; --\nvoimmehan melkein pitää itseämme enemmistönä\", hymyili hän.\n\n\"Minä puolestani olen paljasta korvaa\", vakuutti tirehtori.\n\n\"Asia on se, että stiftiamtmani kävi luonani eilen illalla, niinkuin\nhyvin tiedät\"...\n\n\"Enpä juuri voi sanoa tietäväni; mutta sehän on saman tekevä. Noo -- me\nodotamme jännityksellä.\"\n\n\"Minä sanalla ja kädellä hänelle lupasin, että rupeisin ajamaan asiaa,\njota hän suuressa määrin harrastaa, -- ja josta minunkin mielestäni on\noleva kaupungille paljon etua... Olisi nimittäin saatava järjestetyksi\nmatkailijaliike, joka täälläkin niin alkaa vauhtiin päästä. Per\nEnoksenin kyytilaitoshan on paisunut kerrassaan suurenmoiseksi,\nilmoittaa ja reklameeraa ja on yhteydessä höyrylaivain kanssa.\nAmtmani on antanut teidentarkastaja Finkenhagenin toimittaa luettelon\nmatkustajista; luettelo osottaa, että matkustajain luku on kaksi sen\nvertaa, kuin tarvitaan säännöllisen diligenssikulun aikaansaamiseksi\ntähän kaupunkiin. Saanko pyytää teitä, hyvät herrat, katsastamaan\ntämänsuvista luetteloa\"...\n\nHän antoi sen Bratille, joka loi siihen pikaisen katseen, ja antoi sen\nsitten kämnäri Vaagelle.\n\nTeidentarkastajan lempeät, hyväntahtoiset kasvot kävivät vielä entistä\nleppeämmiksi, kun \"asian perustus\" lupaili näin sulasti suoriutua.\nTirehtori tietysti oli Johnstonin miehiä.\n\n\"Sallittakoon minun sanoa\", lausui hän varovaisella lämmöllä,\n\"että minä jo kaksi vuotta olen tätä asiaa harrastanut -- aivan\nhiljaisuudessa, helposti ymmärrettävistä syistä, he, he\"...\n\n\"Helposti ymmärrettävistä syistä\", matki tirehtori häneen kurkistaen\nja irvistäen, ikäänkuin olisi aurinko silmiin pistänyt. \"Se on, te\nette halunneet saada Per Enoksenia niskaanne. Ei ole hauskaa joutua\ntekemisiin hänen kanssaan, ei; hän tietysti ei ole hyvillään siitä,\nettä saadaan häviöön hänen kyytiasemansa.\"\n\n\"Tuuma on niin sanoakseni käynyt helmalapsekseni, hra tirehtori, -- ja\njos minun vähät tietoni ja lähes seitsemänkolmattavuotinen kokemukseni\ntämän piirin maantieliikkeestä jotain painaa, niin olen minä ilolla\nkannattava asiaa.\"\n\n\"Niin, kannattakaa te vaari vaan, -- minä kannatan vastaan...\nJa samalla sanon syyn: Kaikki tuommoinen kituuttelu ja yrittely\ndiligensseillä ja muulla sentapaisella, se vaan ehkäisee ja viivyttää\nrautatien tänne saamista; -- ja se se kuitenkin on pääasia tälle\nkaupungille ja koko piirille... Mieltäni pahoittaa, Johnston, etten\ntällä kerralla voi olla amtmanillesi mieliksi, ole hyvä ja vie hänelle\nsemmoiset terveiset, -- Me tyydymme Per Enokseniin, kunnes saamme\nrautatien. Niin on selvä ajatukseni, ja se on yhtä hyvä kuin mikä muu\nohjelma tahansa!\"\n\nJohnstonin kasvoihin ilmestyi pari kuumaa pilkkua, hän nähtävästi\nhämmästyi, kun ehdotusta näin suoraa päätä vastustettiin.\n\n\"Tuo on päähänpisto, Bratt\", lausui hän päätään pudistaen. \"Sinun\nlempiaatteesi, rautatien vuoksi, pitäisi muka kaiken muun olla\nmahdotonta.\"\n\n\"Niin, mikäli minä voin\", sanoi tirehtori hymyillen ja katsoi kattoon\nmerkillisen tyytyväisen näköisenä.\n\n\"Anna anteeksi, mutta äskeinen perustelusi ei juuri pysty minuun\",\nlausui Johnston jotenkin lyhyeen ja alkoi astua edestakaisin lattialla.\n-- \"Mutta muutoin on harmillista, -- vietävän harmillista, -- kun noin\nodottamatta tulee eteen kivi, johon kompastuu\"...\n\nTeidentarkastaja hymyili tyhjästi ja punastui aina valkeaan hiuksien\nreunustaan saakka, katsoi epätietoisena milloin tirehtoriin, milloin\nJohnstoniin. Jos vaan olisi huomannut olla varoillaan, ettei olisi\njoutunut kummankaan puolelle... \"Niin, eihän minulla ole mitään\nsanottavaa\"... alkoi hän pakista.\n\n\"Etkö voi kuitenkin asiaa punnita, Bratt!\" huudahti Johnston.\n\n\"Punnita?\"... Tirehtorin pyöreä linnunsilmä tirkisti. Stiftiamtmani ja\nJohnston olivat luulleet, että muka oli heidän käsissään kaikki valta,\npäättivät eilisiltana koko asian, luulivat voivansa hänen talonsa ohi\nkäydä...\n\n\"Hohhoo -- jaa, päättynyt tämänkin päivän puuha!\"', haukotteli\ntirehtori ja oikasi mielihyvällä ruumistaan. \"Saatte ottaa pöytäkirjan\nhuostaanne\", huudahti hän kasöörille ja tarttui hattuunsa lähteäkseen.\n\n\"Nyt on vaari väsyksissä -- ja nälkä on kuin sudella\", uskoi hän\nJohnstonille, mieli suuresti keventyneenä siitä, kun oli kuitannut\neiliset...\n\n\"Tulehan meille\", kutsui Johnston, \"luulenpa Sofialla vielä olevan\nruokaa, -- lohta tai ainakin vähän paistia -- laitettiinhan niitä\namtmanille.\"\n\nBratt vilkasi häneen terävästi. Aikoiko hän kutsua amtmanin jätteille?\n-- Ei -- hän näytti niin siunatun viattomalta. Ja olihan se jo\nkuitattu...\n\n\"Hiisi nähköön, miksi annoit amtmanin narrata itseäsi tuommoiseen\", --\nhuudahti hän harmissaan, \"vahinkoa sinulle vaan on siitä... lohtako\nsanoit? -- Mutta saman tekevä, kun sitä vaan on viljalta!\" -- --\n\n-- Ulkona Johnstonin tilavalla, lisäksi rakennetulla verannalla näkyi\nvanhan rouva Macolmin vaalea karttunainen puutarhahattu, ja salissa\nhaaveksi tehtaanhoitaja pianon ääressä. Hänen kovettuneet, kankeat\nkätensä hapuilivat yhä uudelleen ja uudelleen vaikeanlaista kohtaa, ja\npää silloin tällöin säesti hartaalla nyökkäyksellä.\n\n\"Täällä Johnstonilla aina on kuin toinen ilma\", lausui tirehtori, hän\nistui mielihyvällä puutarhatuolille, vanhan rouvan viereen; \"samalla\nminusta tuntuu, ikäänkuin olisin satain penikulmaan päässä kaupungista,\npankista ja sahasta, -- semmoinen rauha!\"\n\n\"Niin nähkääs hra tirehtori, kaikki on verrannollista\", lausui rouva\nja nyökkäsi päätään; -- \"tätä te kutsutte rauhaksi. Vaan täällähän\ntelefoneerataan ja telegrafeerataan, ja höyrylaivat puhaltavat, niin\nettä aina ihmettelen, uhanneeko joku vaara, ja täällä yhtä mittaa\njuostaan Johnstonia kysymässä ja tiedustelemassa... Tottumattomuutta\nse lienee, kun on elänyt viisi kuusi vuotta maalla yksinäisellä\npienellä tilalla. Siellä on toinen päivä toisensa kaltainen.\nMaitopiika tuo postin, ja minä lueskelen sanomalehtiä ja väittelen\nvanhan tehtaanhoitajamme kanssa nyky-ajoista, joita hän lapsellisessa\nuskossaan kuvittelee yhtä sopusointuisiksi, kuin haaveensa pianolla...\nTulee sitte teen aika ja lampun ääressä teemme sovinnon pienellä\nknorrilla.\"\n\nNeiti Rönneberg katsoi helteisellä iltapäivällä viileän ja raikkaan\npaikan verannalle vievän oven suuhun ja käski sisäpiikaa siihen\nkattamaan tirehtoria varten pöydän; nopeasti ja melutta kannettiin\nsitten ruuat pöydälle.\n\n\"Antakaa anteeksi, että nyt käyn käsiksi kursailematta, -- enkä vaan\nmaistele. -- Minullapa ei ole koskaan ollut sitä taitoa, että olisin\nsyönyt siivolla ja varovaisesti -- siitä syystä, että aina olen liiaksi\nnälissäni.\"\n\n\"Tiedättekös mitä, tirehtori\", pakisi rouva, joka oli tullut huoneesen\nhänen mukanaan, -- \"on oikein virkistävää, kun näkee miehen tulevan\nkotia noin perin uuvuksissaan ja nälkäisenä koko päivän taistelusta.\"\n\n\"Minun oikeen tulee surko teidän lautasianne, neiti Rönneberg\", lausui\ntirehtori antaessaan kyytiä esiruuille. \"Jos tehtaanhoitaja tahtoisi\njatkaa ruokamusiikkia, niin se ehkä kääntäisi huomion muuanne\", lausui\nhän hymyillen ja siveli suutaan pyyhinliinalla.\n\n\"Lupasin hänelle lohta, Sofia\", ilmoitti Johnston.\n\n\"Niin, eikös se ole sinun tapaistasi\", lausui rouva Macolm ja pudisti\npäätään. -- \"Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä\naamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan... Mutta lasi\nkylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta,\nJohnston!\"\n\n\"Kyllä vaan -- ehkä sopisi, -- vaan sopisi se ilmankin frikaseeta\",\narveli tirehtori.\n\n\"Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti,\nkun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa\", -- puhkesi rouva\nMacolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli\nkiihkeällä puhetuulella. \"Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain\nvereeni, -- noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon\nkestettävää, -- siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen\nja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä\nliikeasioissa... Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla\nyrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti\npuolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen\nvalloittamiseksi\" -- hän pudisti päätään.\n\nTirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman\nkaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti\nvanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne\nvarsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.\n\n... \"Ja nyt, -- voittekos uskoa, hra tirehtori! -- kun vaan näen\nJohnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen\njälleen -- pelkoni -- syvällä sydämessä... Ja antakaa anteeksi, että\nvähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?\" kysyi hän\nhieman hysteerillisenä... \"Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että\nkaikki kävi hyvin.\"\n\n\"Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että\nhänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy\nerinomaisesti.\"\n\n\"Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn\nniin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan\nkauppa-asioista... Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan\nja mielenmaltin? -- sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut,\n-- Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija... Hän se ei nyt voi\nkoskaan joutua vararikkoon...\n\n\"Kuules Johnston!\" keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin,\n\"meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä.\nNiin viehättävän hauskasti hän kirjoittaa, -- ja minä vanha hupakko\nannan niin suunnattoman mielelläni viehättää itseni hänen mukaansa, --\nmalleista, lue niistä... Lue siitä englantilaisesta näyttelijättärestä,\njonka hänen opettajansa maalasi niin oivallisesti.\"\n\nKaikenlaisten vekselien ja kauppapaperien seasta otti Johnston\nlompakosta esiin pari poikansa viimeistä kirjettä, jotka oli sangen\ntiheään kirjoitettu. \"Uskohan pois, moneen seikkaan pitää minun\nnyt perehtyä, muuhunkin, kuin täällä kotona asioihini\", lausui hän\nhymyillen, \"minun täytyy sitä paitsi tulla Abrahamin kanssa toimeen\nkorkeampaa taidetta koskevissa kysymyksissä\"...\n\nKahvi kannettiin tirehtoria varten ulos portaille, ja siellä istui\ntehtaanhoitaja innokkaasti etsien ja tutkien Abrahamin kirjettä, mitä\nsiitä lukea.\n\n\"Ja tietäkää hra tirehtori\", selitti rouva Macolm painolla, -- \"hän\ntodella edistyy Parisissa. Muuan tunnettu maalari tahtoi omakseen erään\nhänen eläinkuvistaan, joka pannaan salonkiin näytteille. Ja nyt on hän\njälleen ruvennut maalaamaan muotokuvia. Hän käy eräässä atelierissä\nMontmartrella... Ihmeellistä on kun ajattelee, -- kuusikolmatta vuotta\ntakaperin seisoin minä mieheni kanssa tuolla kukkulalla ja katsoin\näärettömän kaupungin yli. Asuimme Parisissa kokonaisen kuukauden,\ntunnenhan minä siellä jotenkin paikat ja voin jotenkin seurata hänen\nkertomustaan. Suurta huvia tuottavat minulle nämä kirjeet... sukeltaa\nmieleen niin paljon, boulevardit ja teaterit ja koko suurkaupungin\nelämä\"...\n\nTehtaanhoitajan ikämiehen silmät olivat isontavain silmälasien avulla\nhätäisesti vaeltaneet kirjeen läpi ja edeltäkäsin voittaneet ne\nvaikeudet, joita ehkä käsialan epäselvyys tulisi tekemään. Esilukijan\nvirkaan näytti hän tottuneen vanhastaan, ja hänen hieman epäselvässä\näänessään oli jotain, joka muistutti vanhan ajohevosen varovaista ja\ntarkkaa jalanastuntaa... \"Hm-m\"...\n\n\"Maude Branscombe, amerikatar\", nouseva tähti \"Follies Bergeressä.\"\n\n\"Käärm -- een -- vatsan -- keltaista... ja himmeän mustaa... ja\nkarviais -- marja -- viheriäistä silmiin\"... mutisi tehtaanhoitaja...\n\"Hm... mahdotonta on tätä käsittää -- -- Luen eräästä toisesta, jonka\nhänen opettajansa maalasi keväällä.\n\n\"Alice Dunning Lindgard, englantilainen näyttelijätär...\n\n\"Suuraristokratisista, säännöllisistä, hienoista ja täyteläistä\nkasvoista loistaa kaksi suurta tummaa, hidasta lehmänsilmää,\njoiden ripsien välistä hänen aristokratinen, sielukas olentonsa\nesiintyy, balkoninakkunasta kurkistaen, kimaltava perlamuttikiikari\nvalkohansikkaisessa kädessään. Ihmistuntija ei epäile sillä suuriakaan\nnähtävän tai älyttävän tämän maailman mystereistä, ei muuta kuin\nmiehiä ja naisia, joilla on suuret nimet ja muodin mukaiset puvut.\nSileäverellinen hipiä ei anna kuin niukasti ilmausta ja sielua\nkasvoihin, jossa muutoin liiaksi puuttuu äärettömyyden salaperäisen\nvireellistä pohjustaa. Pitkä, ylevä ja katsellessa hieman eteenpäin\ntaipuva kaula (arvattavasti rotukehityksessä tullut yksi niskanikama\nliikaa), olkapäitten ja rintain täydelliset piirteet hurmaavat; niissä\nmuutoin on jonkinlainen suloinen leveys ja pyöreys ja distingeeratussa\nkehityksessään ne ikäänkuin vastaavat pään klassilliseen tyyliin; --\ntukka hieman pörhötettynä ja himmennettynä kohentaa vaikutusta...\nSievä pitsijuova, joka käy leveän täyteläisen rinnan poikki ihanille\nolkapäille, muodostaa hauskan kaaren, jota mieleni tekisi kutsua\nylpeänsekaisesti punnitsevan Amorin kaareksi, -- siksi, jonka\nnäkee suurten muotilaitosten kuvapatsaissa. Sen jumalain sytyttämä\nkevytmieli saattaisi olla vaarallinen, vaikka korkeintain avioliittoon\nsaattajana jonkun auttamattomasti kuitiksi elähtäneen kreivin taikka\nmuun semmoisen kanssa... Samoin kuin ei otsan jalosta muodosta juuri\ntarvitse päättää, että sen takana on yhtä kehittynyt ja täydellinen\nhenkinen intelligenssi, samoin ei liene aivan mahdotonta, että\ntämän uhkuvan, häikäisevän, junoonisen rinnan alla sykkii sangen\nsävyisäluontoinen sydän; -- levottomat sydämmet eivät koonne tuommoista\nhyvänvoinnin pyöreyttä ympärilleen. Niin, onpa sekin mahdollista, että\ntämä ruumiin uhkuvaisuus vaan on voitu saavuttaa sydäntä kuivaksi\nimemällä, siten että sen itsekkäitä taipumuksia on huolellisesti\nsäilytetty, vaalittu ja hoidettu, niin että se nyt näyttänee kurttuun\nkuivaneelta sitrunalta. Mutta senhän saa vasta anatomi nähdä, -- jos\nhänkään, -- ja hyvä Jumala, joka on tottunut niin paljon näkemään...\n\n\"Olisimpa melkein vannonut, että tällä uhkuvalla liljalla oli nimenä\nAlice Dunning Lindgard, ellen olisi nimeä kuullut, ja vannonut, että\nhänellä oli teaterikiikari juuri firmalta Brown & Hartle Lontoossa;\n-- että vähintäin viisi vahakabinetin omistajaa vuodessa on maannut\npolvillaan hänen edessään ja pyytänyt häntä pelastamaan heidän\nvainionsa ja lapsensa siten että antaisi tehdä itsestään kuvan heidän\nkabinettiinsa. Mutta ei kukaan muu ole saanut semmoista lupaa kuin\nHänen Majesteetinsa kuningattaren erityisessä suojassa oleva ja\nprivilegieerattu vahakabinetti-firma: Gontram Snobbs & Pojat, -- ei\nkukaan!\"...\n\nRouva Macolmin käsivarsi lepäsi pienellä pyöreällä pöydällä, joka oli\nhänen edessään, ja hän heilutteli hiljaa paperiveistä.\n\n\"Niin, ajattelepas Johnston, ensi suveksi saat Abrahamin kotiin\nluoksesi\", puhkesi hän sanomaan... \"Silloin rakennat hänelle atelierin.\"\n\n\"Abraham saa pitää Montmartreansa yläällä ullakossaan\", hymyili\nJohnston, -- \"laittaa uudet ikkunat, laajentaa ja peuhata ja panna\nkuntoon aivan oman päänsä mukaan. Saattaapa varsin käydä niin, että hän\nsaapuu jo aikaisin keväällä.\"\n\n\"Enpä tahdo saattaa vaaraan heikkoa päätäni kuvittelemalla sitä\nneuvotonta ahdinkoa, joka täällä talossa ensi suvena syntyy\", pilaili\nrouva Macolm. \"Paitsi Abrahamia ja kaikkea mikä hänelle kuuluu, -- ja\nhän kyllä ei taida yhteen sijaan tyytyä, -- täytyy sinun saada tilaa\ntädeille ja serkuille ja orpanuksille, joita tulee Ordinggaardista, en\ntiedä kuinka monta, -- ja vanhalle isoenolle, -- jo varsin rupean oman\ntilani puolesta pelkäämään. Pääni menisi pyörälle, jos minun täytyisi\nolla Sofian sijassa\"...\n\n\"Rakenna sinä, rakenna Johnston, -- rakenna heti semmoinen talo,\njota voit aina käyttää\", intoili tirehtori, joka seisoi valmiina\nlähtemään... \"Muutoin tulee tästä lopulta sangen ihmeellinen linnunpesä.\n\n\"Hän on kuin lastikummia, ja samoin talonsa... eikö totta rouva\", jatkoi\ntirehtori silmää iskien; hän oli erinomaisella tuulella nyt kotiin\nlähtiessään, -- \"se venyy ja venyy vaikka miten pitkälle, eikä vaan\nliitokset petä\"...\n\nHän oli mielestään ollut liian pikainen Johnstonia kohtaan\nsäästöpankissa, tunsi ikäänkuin jonkinlaista katumusta, astellessaan\nkesäisen lauvantai-illan hiljaisuudessa kotoaan kohti... Mutta\ndeligenssiliikettä!...\n\nEi-päs, sen saavat nähdä, -- mitä tässä kylässä toimeen saavat, kun\nyrittävät kulkea tehtailija Bratin ohi... Diligenssiliikettä -- kyllä\nkai!...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Syönyt Johnstonilla!\" kajahti moniääninen ilmi-ällistyksen\nhuudahdus vastaan, kun hän kotona astui huoneesen ja päivällinen,\njota niin kauan oli häntä varten varalla pidetty ja yhä uudelleen\nlämmitetty, jälleen täytyi kantaa pöydältä.\n\n\"Ihan varmaan, -- ja erinomaisen hauska olikin.\"\n\n\"No mutta... No sen minä sanon... tämä kerrassaan käy ymmärrykseni\nyli\"... huudahti Klaus ihmetellen joka puolelta.\n\n\"Oikeassa olit, Jette\", lausui tirehtori painavasti ja nyökkäsi\npäätään, -- \"pitää varoa, ettei tee sille miehelle vääryyttä! -- Häntä\nkohtaan ei ole sama paikallaan, kuin esimerkiksi Harrestadia... Hienoja\nihmisiä, Klaus...\n\n\"Hyhhyh\"... Tirehtori pyyhki hikeä kasvoiltaan... \"Ankeriaisfrikasee ja\nkylmä punssi ei ole pahemmaksi tämmöisellä helteellä...\n\n\"Kiitos, pääset antamasta minulle kahviakin, Gertrud; join jo\nJohnstonilla, verannalla.\n\n\"Minä\" -- hän lausui tämän sisällisellä nautinnolla, -- \"minähän pääsin\nosalliseksi useihin talon perheellisiin harrastuksiin ja huoliin...\nVanha rouva on käynyt jotenkin hermostuneeksi ja pelokkaaksi, niin\nettä minun täytyi häntä vähän lohdutella... Muutoin on hän muuttumatta\nsama, kuin koko tehdasta hoitaissaan. Eikä saanut rauhaa, ennenkuin\nAbrahamin kirjeet otettiin esille ja niitä minulle luettiin\", pakisi\nhän hymyillen.\n\n\"Luettiinko todella Abrahamin kirjeet!\" huudahti Gertrud.\n\n\"Perin sukkelia ne ovat... Hänestä vielä voi tulla mainio mies;\nParisissa alkaa hän jo käydä huomatuksi. Ja se merkitsee, että hänen\nonnenpyöränsä on kiertämässä.\"\n\n\"Niin, kyllä nyt! -- Mutta mitä minä sanoin jo pari kolme vuotta\ntakaperin\", kerskasi Klaus.\n\n\"Pyy-ih, pyy-ih\"... vihelteli tirehtori astuessaan... \"Hyvän\naseman hankkii nyt isäkin itselleen. Rakentaa hiljaksellen vankkaa\nperusmuuria, ja niinpä voi Abraham Johnstonista vielä paisua nimi,\njoka ulottuu yhtä kauaksi, kuin vanha Macolmin nimi tehtaalla... Sehän\nse vähän kohentaa... Vanha rouvakin on ikäänkuin saanut vähän oikeata\nryhtiään...\n\n\"Johnston luulee, että hän tulee kotiin jo aikaiseen keväällä; aikovat\nhärnätä häntä molemmilla sievillä serkuilla... Nuorempi, se joka on\nOrdingaardista, kuuluu olevan erinomaisen kaunis.\" Tirehtori karsasteli\ntyvenesti Gertrudiin. -- \"Ja he varmaan eivät kieltäy hänen mallinaan\nistumasta. Ja parempiin naimisiin kuin hänen kanssaan ei varmaan\npääsekään moni tyttö tässä maassa\"...\n\n\"Isä arvelee, että tyttöjä tulee kuin kärpäsiä hänen mainiolle\nmaalarileivälleen!\" äännähti Gertrud ja pyyhkäsi ulos huoneesta.\n\n\"Mustasukkainen?... Vai mitä Jette?... ei siedä puhetta noista\nserkuista\"...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nGertrud heräsi aamulla siihen, että kukko kiekasi ulkona käytävässä; --\noli juuri nähnyt unta, että joku huusi Gertrudia, -- ja sitten kuuli\njälleen kanan kaakattavan suurimmassa epätoivossa a, ka, ka, ka, ka,\n-- lopulta ihan ikäänkuin henkitoreissa... Mikä ihme oli ne saanut\nkanatarhasta aina tänne käytävään asti. Joku niitä lienee ajanut.\n\nNyt alkoi kukko jälleen -- koira varmaan ajoi takaa...\n\nGertrud syöksyi vuoteeltaan, mutta oli tuskin saanut päänsä ovesta,\nennenkuin hän jälleen paiskasi tämän kiinni... \"Kvivit, kvivit...\nGertrud, lintunen!\" -- kuului sieltä riemusta pulppuava vikerrys.\n\nAbraham Johnston!!!\n\nGertrud kuunteli... Sydän jyski ja pamppaili...\n\nJa nyt kiekasi hän aivan lukon suulla.\n\n\"Gertrud, minä se olen, Abraham, joka olen palannut Norjaan!\"\n\n\"Tervetuloa\", -- kajahti hänelle vastaan. -- \"Klaus varmaan käy hirveän\niloiseksi.\"\n\n\"Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä,\nGertrud! -- ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. -- Tulin kotia\neilen illalla myöhään.\"\n\n\"Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette\npalanneet.\"\n\n\"Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä\nihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa.\"\n\n\"Oletteko te hullu... Tulen kohta alas.\"\n\n\"Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. -- Miten\nminä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja\nja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet... Voih, tämän kevään\nherttaisuutta!\"...\n\nGertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun\nhuoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen,\njossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. --\n\n-- \"Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla\ntempuillani\", tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi\njotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein\nhämilleen... \"Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut\nnäkemään, -- kyllä muistatte -- aivan nuorena ollessamme\"...\n\nHän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan\nomassaan... \"Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle\",\nlausui hän hurmaantuneena.\n\n\"Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?\" alkoi\nhän jälleen vallattomasta. -- \"Niidenhän kautta meistä tuli niin\nhyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin\ntoverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan.\"\n\n\"Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen 'blaseerattu'\nherra siellä ulkomailla\", hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,\n\n\"Blaseerattu... Kiitoksia, -- näen, että olette minua muistaneet! --\nblaseerattu taiteilija on kuollut silli. Ja minä joka luulin _teitä_\naivan samanlaiseksi, kuin ennen lähtöäni. -- Luuletteko, että olisin\nuskaltanut aamulla kujeilla sillä tavalla, jos olisin aavistanut tai\nuneksinut että --\n\n\"No niin, mutta olenhan minä oikeastaan huolta pitänyt siitä, että olen\nsaanut teistä kuulla\", -- jatkoi hän, kun Gertrud irroitti kätensä ja\nalkoi järjestää kahvipöytää, -- \"ja vaikka täti Sofia koitti asiaa\npeitellä hienolla lempeällä verholla, niin älysin sittenkin, että näinä\nkahtena talvena olette kauheana tirannina vallinneet täällä kotona\ntanssijaisissa...\n\n\"Kyllä varmaan olen minä nyt kotiin tullut, rouva Bratt!\" huudahti\nAbraham rouvaa vastaan ja syleili häntä. \"Kun maalaisi Sibyllan, joka\nmietteissä tuijottaa maailman tulevaisuuteen\", sanoi hän, \"niin silloin\ntahtoisin rouva Bratin mallikseni\"...\n\nHän istahti ja katseli ympärilleen. -- \"Täällä huoneessa on aivan kuin\nistuisi tuoksuvassa norjalaisessa havumetsässä, -- täällä sisällä\ntäynnänsä rouvan puutarhaa ja Strömmin virta tuolla ulkona...\n\n\"Ei mutta kas tuota kaunista harjua varjoineen!\"... Hän ponnahti\nseisomaan ja syöksyi akkunalle...\n\n\"Näettekö, neiti Gertrud, -- ei, tästä!... Mökki tuossa ja\npellontilkka, -- polku tuolla puiden välissä ja varjot alempana?...\nSiinä vasta aihe\"...\n\nGertrud tunsi, että hän oli ilmassa lähellä hänen takanaan, -- tunsi\npörhöisen harmaan vaatteen, kun hänen käsivartensa viittasi tuossa\nihmeen lähellä vieressä, -- tunsi, että hänen huomionsa perältäkin oli\nkiintynyt häneen.\n\n\"Kaikki nyt on paljasta maalausta\", sanoi hän leikillisesti ja korvia\nmyöden punastuneena, kun äiti kutsui kahville.\n\nAbraham istui lengollaan pitkät koivet, jotka Gertrud hyvästi muisti,\nja katsoi ympärilleen; hänellä oli harmaansekaiset, tavattoman leveät\nhousut ja paksuanturaiset kengät...\n\nTuossa tulla tuiskahti Klaus kamaristaan ja vetäisi nopeasti tuolin\nallensa kahvipöydän ääreen; hänen piti lähteä kaupunkiin konttoriin...\nYöksi vasten sunnuntaita piti hänen Abrahamin kanssa päästä saaristoon\nmerilintuja ampumaan... Haulikoilla tietenkin... Hän kyllä ottaisi\nhankkiakseen paraiksi karkeita hauleja... Isän purjevene... eväät\nmukaan...\n\nKlaus oli ankarassa puuhassa saadakseen Abrahamin viehätetyksi ruuti-\nja hauliharrastuksilleen.\n\n\"Ettekö te, Gertrud, voisi tulla mukaan?\" tunnusteli Abraham.\n\nGertrud vilkasi häneen tutkivaisesti; -- ennen aikaan pääsi häneltä\naina tuon tuostakin ajattelemattomia.\n\n\"Ja kun sitte ajonne menestyy huonosti, niin syytätte sitä, että oli\nnaisia veneessä\", lausui hän vältellen.\n\n\"Saaristossa keitämme kahvia ja näemme majakkain vilkkuvan\", houkutteli\nAbraham... \"Kun otamme lämpöisiä saaleja mukaan -- miten?\"\n\n\"Saaleja -- niistä viisi\" --\n\n\"Entä miks'ei? -- Yölläkö purjehtiminen?\"...\n\nGertrudin katse paheksui tätä härnäävää kysymystä.\n\n\"Nyt pyydän teiltä jotain ensi kerran sen jälkeen kuin Norjaan palasin,\n-- pankaa sekin vaakaan, Gertrud\", pyysi hän niin hartaasti, ettei impi\nenää uskaltanut hänen puoleensa katsoa.\n\n\"Nyt -- nyt minä jälleen tunnen teidät!\" huudahti hän. \"Varovainen\nikäänkuin pitäisi tässä obligatsionin alle kirjoittaa\"... Hän näki\nainoastaan mustat silmäkulmat ja pitkät ripset; Gertrud tuijotti\nkuppiin ikäänkuin miettien ja punniten.\n\n\"Muutoin pidän koko retkeä epäonnistuneena\", selitti Abraham ja nosti\nsäärensä ristiin.\n\n\"Sen kyllä voit\", lausui Klaus ratkaisevasti, -- \"sekä hän että Jonette\nolivat mukana, kun Stibolt ja minä viime vuonna olimme linnustamassa --\nhe silloin kävivät meillä. Ja hyvästi menestyi silloin retkemme.\"\n\n\"Niin, mutta älkää sitten syyttäkö minua, jos retkenne nyt onnistuu\nhuonosti!\" lausui Gertrud äkkiä avuttomasti.\n\n\"Meilläpä on oleva verraton matka!\" huudahti Abraham riemuiten.\n\nOvi aukeni ja tyytyväisenä hymähtäen seisahtui tirehtori kynnykselle...\n\"Mitä? Abraham senkin patriarkka... kotiin palannut taiteilijamme,\naioin sanoa, -- -- enkö tosiaan aamulla kuullut, kun partaani ajoin,\nmuutamia harvinaisia taiteenesityksiä käytävästä.\n\n\"... Tullut tunnetuksi, mutta eipä juuri lihonut ulkomailla... Noo, ja\nisä on onnellinen...\n\n\"Mutta nyt täytyy teidän toistaiseksi jättää kunnianhimo Parisiin ja\nkäydä täällä kesälaitumella -- ja levätä oikein perinpohjaisesti\",\nlausui hän ja laski nahkasalkun viereensä pöydälle. Ajan täperyyden\nvuoksi joi hän kahvinsa ja söi suuruksensa seisaallaan --\n\n\"Nyt pääsen hetkeksi antamasta Johnstonille joka kuukausi\npankkiosotuksia Parisiin\"...\n\nHän söi ja pakisi ja vilkasi sivumennen salkkuunsa.\n\n\"... Varsin hullunkurista, Abraham, teidän isänne ei millään muotoa\nsuostunut ottamaan kreditiosotusta koko vuodeksi, -- vaan sen sijaan\nosti hän mieluummin kaksitoista eri vekseliä... Ensinnä en käsittänyt,\n-- että hän teki sen sen vuoksi, jotta voisi olla varma jotenkin\nsäännöllisestä kirjeiden saannista. Taiteilijat ovat hulivilimiehiä,\nnäettekös... Sitten olen säännöllisesti aina kuukauden viimeisenä\npostipäivänä viedä tallustanut hänelle vekselin -- ja pakisin hetkisen\nneiti Rönnebergin kanssa, joka aina tiedusteli Gertrudista, ennenkuin\nhän kirjoitti.\" -- Tirehtori tirkisti rauhallisesti silmäkulmainsa alta.\n\nGertrud äkkiä säpsähti... Ahaa! -- Isäkin oli siis ollut jutussa\nosallisena ja pitänyt huolta suhteista, -- kertonut tanssijaisista ja\nasettanut hänet otolliseen valaistukseen. -- Nyt piti isän edelleen\nvalmistella asiaa.\n\nTirehtori selaili sivumennen muutamia numerosivuisia asiakirjoja.\n\n\"Soo-o, vai olette jo saaneet viekotelluksi hänet linnustamaan,\nAbraham?\" alkoi hän jälleen puhetta jatkaa. \"Vai uskaltaa hän uskoa\nnuoren henkensä aaltojen haltuun...\n\n\"Muistutappa minua Klaus, että lähetän sanan pursimies Torgersenille, --\npurjevenettä pitää ensin tarkastaa, onko se tarpeellisessa kunnossa, --\nja voipi hän tulla mukaannekin... Tuommoiset taiteilijat tapaavat olla\nhajamielisiä, lausui hän hymyillen, kun oli saanut salkun kainaloonsa\nja valmistautui lähtemään...\n\n\"Kuulehan Jette\", tirehtori viittasi rouvansa luokseen, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut jotain painavaa sanottavaa, -- \"ole hyvä ja tule\nkanssani ulos, niin saan vähän keskustella kanssasi, ennenkuin lähden\".\n\n\"Klaus, sinä et saa päästää isää miestä palkkaamaan minun tähteni\",\npuhkesi Gertrud äkkiä. \"Minä ennemmin jään kuivalle maalle, täällä on\nturvallisempi\", sanoi hän jotenkin lyhyeen, kun ovi suljettiin.\n\n\"Mitä nyt?\" -- huudahti Abraham, -- \"ettekö tulekaan mukaan?\"\n\n\"Semmoinen päähänpisto! -- saa sitä huvikseen ajatella\", lausui hän\nvältellen.\n\n\"Mikä oikku teihin lensi nyt yht'äkkiä, Gertrud! -- Joko minua nyt\njälleen jostain rangaistaan?\"\n\n\"Mieleeni juolahti, että lupasin sunnuntaina käydä Thora Löbergin\nluona...\"\n\n\"Verukkeita!\" keskeytti Abraham. \"Minusta alkaa tuntua siltä että\n-- nousseeko teissä jälleen vanha halu -- hm -- miten sanoisin, --\nhauskoihin yllätyksiin\"...\n\nHän sai katseen semmoisen, joka oli tuttu hänelle entisistä ajoista.\n-- \"Verukkeita... luuletteko niitä tarvittavan?\" vastasi Gertrud\nverkalleen ja ärsyttävästi.\n\n\"Soo soo, -- minä todella alan luonnettanne tutkia, neiti! -- Se\ntosiaan näyttää olevan varsin monimutkainen kone... Sisällä syvällä\nsiinä varmaankin jossain piilee pieni pikantti, oikullinen musta\ntonttu?\"\n\n\"Niin, paras kai olisi olla kuin silkkilanka, jonka voisi sormensa\nympäri kietoa\", vastasi impi maireesti.\n\n\"Hm, -- tavallaan elämäni punainen lanka... Arvattavasti se, johon\nminut hirtetään\", mutisi Abraham itsekseen.\n\n\"... Minusta näytään ajattelevan, että olen käyttäytynyt jotenkin\nnarrimaisesti isänmaahan saapuessani... No niin, minä kiitän\nopetuksesta, neiti Gertrud!\"\n\n\"Meidän, Klaus, ei siis auta muu kuin tyytyä kohtaloomme! -- Lähdemmekö\nyhdessä?\" kysäsi hän ja etsi hattuaan...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTeidentarkastaja Finkenhagenilla oli monta sivuasiaa ajettavana ja\nmonta poikkeusta tien varteen tehtävänä, vähän väliä piti viivytellä ja\npysähtyä; laiskansekainen raudikko kiipesi vaivalla ylämäet paahtavan\npaisteen helteessä, juosta hölskytti alamäet, harmaja pölypilvi\njalkain välissä. Se pysähtyi itsestään, kun sattui maantiellä joku\nvastaan tulemaan, se on, jos vastaantulija oli semmoinen, jotta hänen\nkanssaan ansaitsi ruveta pieneen pakinaan. Raudikolla oli siinä\nsuhteessa vuosien kehittämä tarkka aisti. Ei milloinkaan olisi sen\npäähän pälkähtänyt ruveta järki mitättömästi varustetun vastaantulijan\nedessä pysähtymään. Asianomaisella täytyi olla ainakin pytty tai nyytti\nkädessään. Hyyryttömät merimiehet ja maankuleksijat tunsi se visusti\nniiksi miehiksi ilman että edes tarvitsi vauhtia hiljentää.\n\nIäkäs teidentarkastaja, jonka hiukset hohtivat valkealle lakin alta,\n-- näin suvella oli hänellä viheriäinen pyöreä lakki, jossa oli\nsuuri nahkainen litsi, -- ja jonka pyöreät karkeat kasvot loistivat\nhyväntahtoisuudesta, oli kääseissä ikäänkuin kotonaan, niissä purjehti\nhän melkein alati pitkin maantietä. Maantie oli niin sanoaksemme hänen\nkulkuväylänsä, jossa hän ajelehti risteilijälaivallaan ja tutki vastaan\ntulijoita. Piti tietysti kysellä miten talossa elettiin, -- aikoivatko\naina kaupunkiin asti ja kenen luo siellä, -- vetkosti nosti hän\nlakkiaan ja pyyhki hikeä sinisellä nenäliinalla, jonka hän veti esiin\nsinisen matkatakkinsa sivutaskusta.\n\n... \"Vasikankylkeäkö siinä on? -- katsotaanpa -- ja marjoja ynnä\nmunia... Mitä maksaa tiu? -- Kas kas, taimenia, nepä ovat kauniita...\nKuulehan, poikkea Strömmin tehtaalle ja sano rouva Bratille, että minä\nlähetin sinut, niin pääset niistä.\n\n\"Hm, vai asianajajaa, -- ikävä se on juttu, Marit, -- surko tulee\nmiestäsi. Jos minä satun sielläpäin käymään, niin voisin ehkä yrittää\npuhua teille kummallekin järkeä, -- ymmärrätkös\".\n\n\"Jumala siunatkoon tarkastajaa, kunpa tulisitte\".\n\n\"Luulenpa tulevani sille kulmalle niinkuin ensi viikon lopulla\".\n\n\"Me panisimme matkaan vähän vuohenjuustoa ja voita, ellei tarkastaja\npahaksi pane. -- Voi jospa niin sopisi että\"...\n\nNiin kului matka pientä hölskettä penikulman toisensa perään.\n\nTältä viralliselta tarkastusmatkaltaan poikkesi hän palatessaan Bratin\nluo Strömmiin.\n\n\"Pyydän kysyä, kuinka rouva jaksaa... Rohkenin neuvoa tänne erään\nmiehen lohenpoikia tuomaan. Toivottavasti on rouva ne saanut. -- No,\nsepä erinomaisen ilahuttavaa... olin jo hiukan tuskissani. Ja tuoreita\nmunia saatte, hyvä rouva, huomenna; uskalsin ostaa niitäkin teidän\nvaraltanne -- -- minä tiedän, ettei niitä ole niinkään helppo saada\ntähän aikaan\".\n\n\"Tulkaa sisään ja käykää istumaan, Finkenhagen, jotta saatte hiukan\nvirvoitusta, seltersiä, maitoa, viiniä, mitä suvaitsette, ja hiukan\npurtavaa\" -- huusi tirehtori sisältä.\n\n\"Te kuulutte käyneen aina Fossebrossa saakka ja Hejessä\".\n\n\"Niin, minua ilahuttaa tervehtiä teidän rouva tyttäreltänne ja hra\nvävyltänne ja pienokaisilta. Siellä ovat kaikki asiat varsin hyvällä ja\nonnellisella kannalla, Jumalan kiitos... Sen näette varmaankin siitä\npienestä kirjeestäkin, jonka annoin rouvallenne.\"\n\n\"Vai niin -- no kuuluuko sieltä muuta uutta?\"\n\n\"Ei muuta kuin että hra Stibolt ansaitsee hyvin rahoja näihin aikoihin;\n-- mutta senpä te, hra tirehtori, tiedätte paremmin kuin minä... he,\nhe, he. Nyt on hän taasen ostanut hra Johnstonille yhden vanhoja\nMacolmin metsätaloja.\"\n\n\"Niin, Johnston rupeaa oikein tuntuvasti hankkimaan itsellensä tiluksia\nsiellä\", naurahti tirehtori. \"Rahaa on runsaasti, näetten.\"\n\n\"Hän on todellakin tarkkanäköinen liikemies\", sanoi tie-inspehtori\nihmetellen, \"otti ajoissa haltuunsa ne kaksi kolme ainoata palstaa,\njotka soveltuivat kivihiilen varastopaikoiksi ja sai siten koko\nhiilenkaupan käsiinsä.\"\n\n\"Niin, ja sen hän teki juuri kaupungin vanhojen kauppanerojen nenän\nalla!\"\n\n\"Ehkäpä te, hra tirehtori, sentään aavistitte sitä\" -- lausui\ntie-inspehtori hiljaa ihmeissään.\n\n\"Minäkö? -- En totta tosiaankan, -- en osannut ajatellakaan siihen\nsuuntaan. -- Minä luulin vaan hänen aikovan rakentaa.\"\n\n\"Niin, hra Johnston kyllä tietää, mitä hän tekee; -- mutta ette tekään,\nhra tirehtori, tee mitään umpimähkään -- he, he, he --\"\n\n\"Sikamaisen hyvä onni on hänellä ollut. Ja luoti onnea painaa enemmän\nkuin kymmenen naulaa ymmärrystä.\"\n\n\"Hm, hm... Se on tavallansa ikävää, kun saa tehtävän, joka ei miellytä.\nMutta kuulkaa, hra tirehtori, nyt minulta taasen vaaditaan luettelo\nmatkustajista.\n\n\"-- -- Ja sen minä sanon, että sittenkun tirehtori viime vuonna teki\nvankat muistutuksensa diligenssiliikettä vastaan -- koska se on\npienempi, joka tahtoo estää suurempaa -- niin ei se asia enää ole\nminulle niin mieluinen -- niin en katso asiaa enää samassa innostuksen\nvalossa -- ja --; mutta sitähän täytyy virkansa vuoksi!\"\n\n\"Vain niin? -- Vai on stiftiamtmani yhä pysynyt hulluudessansa -- se\nlienee oikein päähänpistona hänellä!\"\n\n\"Minun tulee ehkä ilmoittaa teille, hra tirehtori, että kaksi\nvaltuuston jäsentä, jotka viime vuonna vastustivat sitä, ovat nyt\ntulleet toisiin tuumiin... Gaarder, kämnäri, hm -- kun tosi tulee;\n-- mutta minä pyydän, että tämä puhe pysyy meidän kahden keskisenä.\nSe on luonnollista, että Harrestad asiaa puolustaa, niin kauan kuin\nte, hra tirehtori, vastustatte. Ja, kun hra Johnstonin arvoinen mies\nedelleenkin puolustaa tätä diligenssiliikettä, niin se valitettavasti\nmerkitsee paljon -- onhan hän mahtimies -- niin kokonaan puolueeton ja\nepäitsekäs.\"\n\n\"Johnston!\" Tirehtori hypähti seisoalleen tuolista, \"Johnston... No,\nhänen koukkunsa eivät ole niillä vesillä.\" Hän istuutui jälleen tyynenä.\n\n\"Kyllä minä tiedän, että hän hyvin suosii esitystä ja puolustaakin sitä\nlämpimästi -- niin että hänen äänensä saa varmaan ottaa lukuun, koska\nhän on valtuuston jäseniä.\" -- --\n\n\"Johnston!\" -- -- Tirehtori alkoi astuskella edestakaisin, juuri kuin\nteidentarkastaja olisi ollut paljasta ilmaa -- -- \"Johnston!\"\n\nHän käveli ruokasalin ovea kohden mutta palasi äkkiä takaisin, juuri\nkuin avasi sen...\n\n\"Se oli hyvin runsaasti arvattu se lasku, jonka te viime vuonna\ntoimititte, Finkenhagen. Asia sai kyllä oikein ruusunhohteen parhaitten\ntoiveitten mukaan...\"\n\n\"Jette -- tai Gertrud\", huudahti hän ovesta, \"tulkoon teistä toinen\nteidentarkastajan seuraksi, minulla ei ole aikaa.\"\n\nEteisen ikkunasta antoi hän määräyksen, että hevonen oli valjastettava,\nsillä aikaa kun hän vaihtoi toisen takin päälleen, ja muutaman minutin\nperästä vyöryivät hänen kääsinsä kaupunkia kohden että jymisi.\n\n... Tämä oli tosiaankin mennyt jotenkin pitkälle! Oliko tarkoituksena\ntehdä ylläkkö? -- No, sen täytyy nousta aikaisemmin kuin sekä amtmani\nettä Gaarder, joka --\n\nKääsit pysähtyivät Johnstonin puutarhan aidan ulkopuolelle... Hän oli\nkuin olikin kävelemässä puutarhassa olkihattu päässään...\n\n\"Johnston!\"\n\n\"Mitä? -- Hyvää iltaa. Etkö sinä käy sisään, Bratt.\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa... Kuules mitä peijakkaita ne nyt kuuluvat\npuuhaavan sen diligenssin kanssa?\"\n\n\"Vai niin, -- en minä ole siitä kuullut mitään nykyään. Mutta minua\nilahuttaisi, jos asia saataisiin vireille jälleen.\"\n\n\"Jaa, sinuun ne kuuluvatkin luottavan valtuustossa. Sitten saamme\najaa kituuttaa diligenssillä, katsos -- ja rautatiestä ei ole enää\npuhettakaan vielä moneen vuoteen.\"\n\nJohnston pudisti päätään.\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, vastustatko sinä vielä niin kovasti sitä tuumaa?\nMinä luulin\" --\n\n\"No, sen saat tietää, -- ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon\nlaskemaan\"...\n\nJohnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia\nleikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa\nvasten: --\n\n\"Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien\nnyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä...\"\n\n\"Katsos sitä\" virkkoi tirehtori riemuissaan. \"Meidän silmämme rupeavat\naukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.\n\n\"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti,\nse on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita\nmutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi\nhienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja\npeililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan\nvaatimuksia... Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin -- ja sillä\nonkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa\"... Tirehtori\nheittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.\n\n\"Niin -- ei -- tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi\nniin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään\ndiligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta\nkannalta kuin minä.\"\n\n\"Mitä? -- Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi... E-ei!\" -- Hän\ntempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. -- \"Ja sinä puolustat\nsiis asiaa valtuustossa?\"\n\n\"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen.\"\n\n\"Hm\"... Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. -- \"Minä\nsanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa\nasioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin...\n\n\"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin\namtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston.\"\n\nHän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja\nkääntyi portista konttoriin.\n\nPuolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan\nhämillisenä ovelle.\n\n\"Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein\ntiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee.\"\n\n\"Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin.\"\n\nSe oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja\nistahti nahkasohvalle.\n\n\"Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin\njulkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen\nerinomaisesti onnistuneen?\"-- kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan\nleikillisesti.\n\n\"E-en -- se on teidän ansionne, hra tirehtori!\"\n\n\"Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös.\"\n\nHe katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja\npuuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja\n-- ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin,\n'merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten', johon te\nitse hankitte kirjat.\"\n\nTirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen\navainkimppua.\n\n\"Ihmiset ymmärtävät sen hyvin, näetten. Ja se teitä pidättää jokaisessa\nvaalissa -- he he -- aivan toisin kuin tirehtori, niin uskollisesti ja\nviisaasti kuin te asettanettekin pyydyksenne.\"\n\nHarrestadin silmät säihkyivät vihasta. Hän työnnähytti kätensä suoraksi\nja oli vähällä raivostua; mutta äänessä ja esiintymistavassa oli\njotakin, joka hillitsi.\n\n\"Niin, niin, aivan toisin kuin tirehtori. -- --\n\n\"Mitä te siihen arvelette, Harrestad\", lausui hän raskaan vaitiolon\nperästä, \"minä kehotan teitä jättämään kaiken tuon roskan ja lupaisin\nhankkia teille paikan, joka todella takaisi teille vankan jalansijan\nyhteiskunnassa. Esimerkiksi sairashuoneen revisorin viran, joka tulee\navoimeksi uudelta vuodelta?\"\n\nHarrestad äkkiä ponnahti korkealle sohvassa, mutta vaipui sitten\njälleen sijalleen verkalleen epäillen.\n\n\"Uskallanko kysyä, onko tämä tirehtorin puolelta täyttä totta vai\" --\n\n\"Tehän olette suora raha-asioissa. Se aina auttaa alkuun... Että minä\ntällä tavalla voin jättää huomioon ottamatta personalliset tunteeni,\nsitä kai ette oikein käsitä, Harrestad?\"\n\n\"E-en, en oikein -- en tällä haavaa. Mutta, -- tässä ehkä piilee\njotain takana, joka... Ja kun se voi tapahtua vapaasti ja ilman\nsitoumusta minun puoleltani, niin --. Ei pidä tilaisuutta halveksia, --\ntämä on korkeamman johdon sormenosotus\"...\n\n\"Pu-uh!\" puhkui tirehtori...\n\n\"Noo, te ehkä tiedätte, että kaupunkiin puuhataan diligenssiliikettä?\"\n\nHarrestad vilkasi äkkiä tirehtoriin mieltään teroittaen. Hän väänsi\nepätietoisena niskaansa, ja sitte katsoi laattiaan niin että\nrunoilija-otsa tuli näkyviin.\n\n\"Tarkoittaako hra tirehtori, että --?\"\n\n\"Niin niin, sitähän minä\"... Tirehtori siveli ivallisesti leukaansa,\nja Harrestad tunsi hänen elävän silmänsä ikäänkuin paahtavan päälleen,\ntutkiaksensa mitä hänessä liikkui.\n\n\"Minun täytyy suoraan sanoen tunnustaa, että tirehtorin ennen\nesiintuoma syy, jotta diligenssi estää rautatien, vieläkin minusta\npitää järkähtämättä paikkansa. Tämä on samalla niin yksinkertainen ja\nselvä asia, -- tirehtori on osannut tässä oikeaan kohtaan, niinkuin\nkaikessa muussakin.\"\n\n\"Niin niin, aivan niin... Juuri sitä minä tahdoin teiltä kuulla,\nHarrestad. On varmaan se paikkansa pitävä syy.\"\n\n\"Aivan järkähtämätön, hra tirehtori! -- Ja minua ilahuttaa\nsanomattomasti, että minä tällä kertaa -- tässä tilaisuudessa --\npuhtaalla omallatunnolla voin asettua tirehtorin puolelle. Rautatien\npelastaminen on todella asia, jonka pitäisi koota kaikki puolueet tässä\nkaupungissa; -- ja että tirehtori nyt niinkuin tavallisesti\" --\n\n\"Hyvä, hyvä\", keskeytti tirehtori malttamattomana. \"Hevoseni seisoo\nulkona valjaissa, niin että antanettehan anteeksi -- -- Minua\nilahuttaa, että olemme selvillä... Hyvästi, hyvästi -- --\n\n\"Se liitto ei juuri ollut hienoimpia!\" mutisi hän itsekseen kääseihin\nistuessaan.\n\nHän käski hevosta, ja ravissa alkoi lyhetä kotomatka.\n\nVihannalle portille, joka vei Tröanin puutarhaan ja kirjapainoon,\nseisahutti hän hetkeksi ja kuulusteli... \"Vai niin? -- eikö ole kotona?\n-- Olkaa hyvä ja käskekää Tröania poikkeamaan huomenna konttoriini --\nennen kymmentä\"...\n\nKotopihassa viskasi hän ohjakset pojalle ja astui arkihuoneesen. Siellä\nodotti Abraham, vaikka kello jo oli kuusi, valmiina hänen muotokuvaansa\njatkamaan.\n\nTirehtori lyhyesti ja mitään virkkamatta asettui siihen asentoon, jota\nhän nyt oli pitänyt kahtena tiistaina ja perjantaina. Rehellisesti\nyritti saada kasvonsa niin otollisiksi muotokuvaukselle kuin suinkin,\nja Abraham näki epätoivokseen ihmeellisen imelänsekaisen naaman --\nsileän ja ilmeettömän, semmoisen, johon turvautaan seurasalissa.\n\nAbraham teki valmistuksensa tähtäillen ja vihellellen ja lauloi pätkän\n\"Vendlasta ja Pekasta\", saadakseen vähän eloa ilmaukseen.\n\n    \"Oi hempeä ja ihanainen kulta\n    Sa Vendla armas, sydämen veit multa\" --\n\nSe ei herättänyt tavallista mieltymystä, ja sen vuoksi puhkesi hän\nlaulamaan:\n\n    \"Vaan taskusta, oi, kukkaro,\n    Oi, oi, oi oi, ohho ohho, --\n    On poissa koko lompakko\" --\n\nHän yritti jotain muuta: --\n\n\"Oletteko tirehtori huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat\ntaskustaan lompakkonsa? -- siinä voipi olla kokonainen luonteenkuvaus.\"\n\n\"Kaiketi sen mukaan, kuinka lihava kukkaro kullakin sattuu olemaan.\"\n\n\"Isä esimerkiksi kaivelee rahoja joka taskusta, sillä harvoin niitä\nsattuu olemaan itse kukkarossa.\"\n\nTirehtori iski silmää vähän hyväntahtoisempana; mutta ei tämäkään ala\nnäyttänyt häntä oikein huvittavan.\n\n\"Gertrud, Gertrud\", huusi Abraham sivuhuoneesen, \"tulkaapa tänne\nisäänne vähän suututtamaan. -- Strömmin tehtaan tirehtori katoo\nkatoamistaan. Luonnettahan me tahtoisimme esille saada.\"\n\nGertrud hyvästi kuuli, mitä piili leikillisyyden alla: hän oli melkein\nepätoivossa kuvan luonnistumisesta.\n\nAbraham ei muuta kuin ilmassa hapuili pensselillään ja tuijotti\ntirehtoria kasvoihin.\n\n\"Mikä hätänä? Istunhan minä aivan oikein.\" Tirehtori iski varmalla\nliikkeellä kätensä tuolin sivustaan.\n\n\"Leuassa on tänään jotain aivan toisenlaista.\"\n\n\"Soo -- sen muutoin luulin istuvan tarpeeksi lujassa paikallaan\" --\n\n\"Se olisi nyt varsin erinomainen, jos olisitte partaanne ajamassa.\"\n\n\"Vai sillä tavalla!\" Tirehtoriin meni tämä vitsi jotakuinkin...\n\nAbraham lauloi sentimentaalisesti:\n\n    \"Vaan Pekkaani en unhota,\n    ei vaikka aukeis ha-ha-hauta.\"\n\nTänään ei työ sujunut, sen käsitti Gertrud. Kun hän alkoi noin hikoilla\nja kaivella sormia tukkaan... Liioitteli sekä rokonarpia että ruuppaa,\nsaadakseen jotain ilmettä...\n\nTirehtori oli vaipunut omiin mietteisinsä, -- silmät tuijottivat\nterävästi seinään ja kasvot olivat takanojassa ikäänkuin\ntähystämiseen...\n\nAbraham säpsähti äkkiä ja samalla joutui pensseli kovaan liikkeesen.\n\n\"Gertrud hyvä! tuokaa minulle vähän tilkkua, jolla pyyhin\"...\n\nGertrud käväisi vaatekamarissa ja palasi tuokiossa huoneesen; mutta sai\nvaan hajamielisen vastauksen: \"Pane tuohon.\"\n\nGertrud jäi seisomaan isänsä tuolin taa, käsi lanteella... Nyt\nsujui häneltä työ... Gertrudista olivat kuin ilmestys nuo Abrahamin\nsilmät!... Semmoinen suuripiirteinen voima leimavuolteisissa kasvoissa.\nJa samalla tuo omituinen hento, kärsivä ilmaus, joka oli saanut päälle\ntavaksi vinon, ikäänkuin hieman väsähtyneen, kuuntelevan asennon... Hän\noli kokonaan työnsä vallassa.\n\nIllan auringosta sammui seinällä säde.\n\nKuului toisesta huoneesta kellon lyönti...\n\n\"No vihdoinkin!\" -- Tirehtori nousi ja mutisi jotain, joka oli\nikäänkuin tyytyväisyyttä sen johdosta, että tänään kuitenkin oli tullut\njotain tehtyä.\n\n\"Gertrud... Miltä näyttää?\" kysyi Abraham, kun tirehtori oli sulkenut\noven; hän vielä seisoi punniten ja tähystäen työtään.\n\n\"Nyt se on isä, -- sama tirkistys\"... huudahti Gertrud. -- \"Ja suu...\naivan sattuva -- se ei ole kaunis -- vaan se tietää, mitä tahtoo.\"\n\n\"Semmoiseksi on sitä ainakin tarkoitettu\", lausui Abraham\nvaatimattomasti.\n\n\"Teissä on jotain isältänne, Gertrud.\"\n\n\"Sangen imartelevaa.\"\n\n\"En oikeastaan tarkoita tirkistystä enkä ruuppaa nenän juuressa;\n-- vaan voima on teissä käynyt kauniiksi... Teillä esimerkiksi on\nsemmoinen ihana ja lämmin jäntevyys suunne ääressä, -- paras ilmeenne\non juuri siinä... Ja tuo musta mahti silmissänne... Herra tiesi mitä\ntuntematonta niissä oikeastaan asuu\" --\n\n\"Kiitoksia!\"\n\n... \"Ja tukka, -- se oli valtaava patukka, josta sieluni kerran\nriippui. Kun muistelin teitä, niin muistin aina senkin; -- sen\nheilunnasta näin, millä päällä olitte... Nyt se on koottu pään päälle\nuhkuvaksi solmuksi, kuin padottu virta. -- Ajatellessani, miten se voi\ntulvehtia\"...\n\n\"Emmekös puhuneet isän muotokuvasta\", yritti Gertrud pilaillen\nväittelemään.\n\n\"Emme Gertrud, vaan teidän, teidän; -- minä aina tarkoitan _sitä_,\nmistä puhun... Nyt täytyy minun saada uskaltaa; nyt alkaa minussa\nolla rohkeutta... Se musta ja äkkijyrkkä teissä, joka aina\nsaa minut säpsähtämään, -- sitä on yhtä mahdoton kuvata, kuin\nauringonpaistetta... Ilmaukset teidän kasvoissanne aina ikäänkuin\npuhuvat pimeästä, joka tekee minut uteliaaksi. -- Vaan antakaa minun\nkoittaa Gertrud!... Mitä -- ettekö tahdo? -- kohta kun olen isänne\nkuvan päättänyt...\n\n\"Minä olen niin iloinen, niin iloinen\", -- huudahti hän ja levitti\nmolemmat kätensä taivasta kohti; -- \"perältäkin tapasin hänet.\"\n\nGertrudin silmistä ja kasvoista kuvasti -- -- jos istuisi Abrahamin\nedessä...\n\nHän aikoi juuri vastata, kun Klaus samalla ilmestyi oveen.\n\n\"Noo, alkaako mielestäsi olla näköisensä?\" kysyi Abraham, joka asetti\nmuotokuvan seinää vastaan, vaan jälleen pyöräytti sen takaisin.\n\n\"Jaha, -- jaha, -- minä -- hih, hih -- oikein selkääni karmii, että\njoko lienee konttorissa jotain hullusti... Se on suoraan sanoen mainio,\n-- kerrassaan\"...\n\n\"Kuules Klaus\", puhkesi Abraham puhumaan mielensä kylläisyydessä,\n-- \"muistathan sinä Otan; -- arvaas, missä minä hänet tapasin? --\nhöyrylaivalla piikana. En ole koskaan unohtanut, ett'en silloin hänestä\nmitään saanut, -- tuota oivallista ilmettä!... Korvallistani vielä\nsyhyttää kuin vanha korvapuusti, että se yritys meni mistiin... Nyt\nnäyttää hän naiseksi puetulta laivapojalta -- silmät viekkaat, otsa\nmatala, ja tirkistää. Silloin oli hän minusta eläimen ja ihmisen\nvälimuoto. -- Mutta vielä minä hänet kerran... Hän sovittaa siten, että\nsuvella joskus voi jäädä viikoksi kotiin; -- sen hän lupasi\"...\n\nGertrud kuunteli hymyillen, ikäänkuin hyvinkin huvitettuna, ja pyyhkäsi\nsamalla ulos huoneesta.\n\nKun Abraham kurkisti arkihuoneesen lausuakseen hänelle jäähyväiset,\nniin oli hän jo lähtenyt omaan kammariinsa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nIstuivat klubihuoneen nurkassa rouva Michelsenillä kolme hänen\nerityisesti suosimaansa ruokavierasta, asiamies Thesen, apteekari\nja kämnäri Vaage, pelasivat kolmen miehen pienen vistin päivällisen\npäälle. Sää oli hämärä ja syyssade valuen roiskui akkunanruutuja\nvastaan. Muutoin oli ääneti, paitsi että silloin tällöin \"maalattiin\",\nja sähkösanoma-asemalta, joka sijaitsi alla, hotellin nurkkahuoneessa,\nkuului yhtämittainen naputus.\n\nRouva Michelsen oli tavallista enemmän näkysällä tänään. Miettiväisenä\npysähtyi hän pelipöydän ääreen.\n\n\"Suostukaa arvelematta, rouva Michelsen\", -- virkkoi apteekari. --\n\"Uusi kosija kai?\"\n\n\"Niinkö lienee\" --\n\n\"Ainahan sitä voi perästä purkaa.\"\n\n\"Muuta on rouva Michelsenillä tänään miettimistä\", keskeytti Bonde-Berg\nheidän keskustelunsa. Ukko tuli juuri sateesta ja katsoi, mihin voisi\npanna läpimärän sateenvarjon vettä valumaan... \"On aina rouvalla tänään\nmuita kuin lemmenhuolia; täällähän pidetään iltapäivällä ratkaiseva\nkokous diligenssiliikkeestä.\" Hän asetti sateenvarjon sylkylaatikkoon\nseisomaan...\n\n\"Neiti, tuokaapa vähän karvasta!\" huudahti hän ravintolahuoneesen ja\nistahti sitten sanomalehtipöydän ääreen.\n\n\"Niin, mutta se ei käy päinsä! -- Kaupungin etu vaatii tänne\nrautatietä\", tuumaili Vaage.\n\n\"Noo, rouva Michelsen\", hymähti Bonde-Berg, -- \"ettepä näytä\ntunnustavan katkismuksen oikeata oppia tänään. Ettehän vaan uskalla\nepäillä tirehtorin erehtymättömyyttä?\"\n\n\"Minulla tietysti ei voi olla mitään mielipidettä niin korkeista\nasioista, kuin kunnan asiat ovat, hra Berg. Sen minkä tirehtori\nymmärryksellään katsoo kaupungille parhaaksi, siihen kaiketi tässä on\nmuidenkin luottaminen.\"\n\n\"Älkää päästäkö sydäntänne rosvojen luolaksi, rouva Michelsen. Eipä\ntaitaisi teistä olla hullummaksi, jos hän tänä iltana joutuisi häviölle\nja saisitte diligenssin ovenne eteen... Näin meidän kesken puhuen\",\npakisi ukko ja iski silmää.\n\n\"Enhän minä tahdo muuta sanoa, kuin että olen puhunut _parempainkin_\nihmisten kanssa, jotka eivät luule siitä olevan kaupungille vahinkoa.\"\n\n\"Kas, kas --\", ukko maisteli karvastaan, \"johan minä sen tiesin; --\npitäähän sitä omanvoiton pyytämättömyydelläkin olla rajansa ihmisen\nsydämessä.\"\n\n\"Sitä minä en voi käsittää, hra asiamies\", lausui rouva ja kääntyi\nmainitsemansa puoleen, -- \"en totta puhuen käsitä, miks'eivät\nihmiset mieluummin istuisi pehmeillä patjoilla siistissä ja sirossa\ndiligensissä, jota kuski ajaa ja kolme hevosta vetävät, kuin töyssyvät\nja seulovat maantiellä Enoksenin kyytirattaissa.\"\n\n\"Te varmaan ette ota huomioonne sitä pääasiallista näkökohtaa\",\nhuomautti asiamies, \"että matkailijat suvella matkustavat etupäässä\nterveytensä vuoksi, -- ja että täristys on heille tarpeellinen, rouva\nMichelsen.\"\n\nRouvalla oli umpimielinen katse miettiväisissä silmissään: -- \"Niin,\nmutta kovin paljon täällä kuulee tuota diligenssiä kehuttavan; sekä\ntohtori että polisimestari puolustavat sitä... Ja kun ei ole kuin sen\nverta ymmärrystä, kuin tarvitsee omissa laajoissa asioissaan niitä\ntasapainossa pitääkseen, niin täytyy kai luottaa semmoisiin, jotka\nparemmin ymmärtävät... Minä vaan sanon, että voidaan kai ottaa hyvä\nmuiltakin kuin tirehtorilta.\"\n\n\"Te olette hurskas vaimo, rouva Michelsen\", äännähti Bonde-Berg, pienet\npyöreät silmät kattoon tähystäen.\n\nRouva vilkasi häneen, -- ravintolan suosikkiin, -- nähtävästi oli\nrouvalla nyt kova viettelys sydämensä purkamiseen...\n\n\"Kun annan ravintolani suuren pihan asemapaikaksi -- koko vanhan\nHolmsengaardin pihan -- ja sen minä olen tarjonnut!\" puhkesi rouva,\n-- \"niin ettei matkustajain tarvitse muuta kuin astua jalkansa\ndiligenssiin sekä laivasillalta että hotellista... Ei, en minä\nymmärrä, kuinka oikeata asiaa voidaan niin ankarasti vastustaa. --\nJa enkö ottanut säästöpankista ulos, niin että tirehtori itse näki,\nneljäätuhatta kruunuani ravintolan laajentamiseksi, -- ja osottanut\nhänelle, kuinka tuottava tämä suvi on ollut matkustavaisten puolesta...\nVaan -- tuon rautatien vuoksi me nyt saamme kaikki kärsiä. Ne, joilla\nei ole hotellia, ne kyllä voivat sitä odottaa, -- sen täytyi minun\nhänelle sanoa.\"\n\n\"Siinä tosiaan käytitte viisauttanne oikealla paikalla\", huomautti\nBonde-Berg.\n\n\"Ei se käy päinsä, ei se käy päinsä\", toisteli kämnäri pelipöydän\näärestä.\n\n\"Niin, iltapäivällä asia ratkaistanee!\" huokasi rouva; -- \"mutta aivan\nse on käsittämätöntä, kun kaikki haluavat tuota diligenssiä; mutta jos\nheiltä kysyy, luulevatko he sen päinsä käyvän, niin kieltävät.\"\n\n\"Kysykää kämnäri Vaagelta, rouva Michelsen, -- hän se osaa oikean\nlaskuopin\", arveli Bonde-Berg. -- \"Hän se osaa laskea tällä tavalla:\nkun tirehtori painaa toisessa vaakakupissa ja loput kaupungista\ntoisessa, niin painuu -- niin, kumpi painuu? --\"\n\n\"En usko sen päinsä käyvän, en\", rykäsi kämnäri. \"Niin mutta, jos\ntirehtori tällä kertaa saa heidät painumaan, niin saatte kutsua minua\n-- niin, miksi sanoisinkaan\" --\n\n\"Esimerkiksi paljaaksi Bergiksi\", ehdotti Thesen.\n\n\"Tekin, Thesen, näytätte minusta sydämessänne luopiolta! -- Kaupunki\ntahtoo diligenssiä ja sillä herrastelemaan, -- sitä ei enää ole\nvaikeakaan ennustaa!\"\n\n\"Niin kyllä, tällä kertaa lienee tirehtori vähän erehtynyt laskuissaan.\nJohnston ystävä ei oikein tahdo kulkea hänen ajohevosenaan\", arveli\napteekari korttiensa äärestä.\n\n\"Kaikki valta on kansalta, -- niin se perältäkin on...\" lausui\nBonde-Berg juhlallisesti. \"Ja kun te istutte täällä ja pelaatte kolmen\nmiehen kahvivistiänne ja alustatte kokousta, niin pitäisi hänen ottaa\nvaari ajan merkeistä, -- vallankumous uhkaa selästä. Tuo diligenssi, se\non yksi harmin kompastuskivi\"...\n\n\"Autuuteni nimessä, luulenpa sen sittenkin käyvän!\" huudahti Harrestad,\njoka samalla syöksyi huoneesen.\n\n\"Vieläkö teilläkin on autuutta jakaa\", mutisi Berg pisteliäästi.\n\n\"Ulkolaiset, -- ulkolaiset\"... intoili Harrestad; -- \"ja kaikki ne\ntäällä omassa kaupungissa, jotka ovat kateellisia... Kaikki täällä nyt\nhokevat, että olisi tuo diligenssi käyntiin saatava, -- ja ainoastaan\nhetkellisen tyhjän turhamaisuuden tyydyttämiseksi!... Ikäänkuin\ntässä kaupungissa olisi mitään ylevämpää harrastettavaa, kuin tuo\nrautatie, jonka tulee tuoda uuden varallisuuden siemeniä joka miehen\noven eteen... Minua ei todella ihmetyttäisi\", -- hän keskeytti äkkiä\npuheensa, ja tuijotti miettiväisenä, \"jos hra teidentarkastaja tällä\nkertaa pelaisi kaksilla korteilla; -- ei voi samalla palvella Jumalaa\nja mammonaa\" --\n\nBonde-Bergin punakat pyöreät kasvot, joissa kummallakin puolella oli\nkaksi mustaa ja lyhyttä parrantupsua, katsoivat häneen ilkkuen: --\n\n\"Tepä näytte pakenevan tappelusta, Harrestad.\" -- -- Hän tarttui\nlakkiinsa ja sateenvarjoonsa. -- \"Täytyy lähteä kaupungille asiain\nmenoa tutkimaan\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Oli jo pimeä ja sillalla sytytetty lyhdyt, kun tirehtori tuimaa\nravia ajoi kotiin päin. Esikaupungin kadulla oli jo viimeinenkin\nmekkopukuinen työmies jäänyt kappaleen matkaa taakse päin, kun hän\näkkiä pysähytti hevosen siihen paikkaan, seisottaen sitä hyvän aikaa...\n\n-- Illallispöydässä kotona ei haastettu montakaan sanaa. Ilmassa oli\nukkosta, ja se esti pakinoimiset.\n\n\"Seppä Ellingseniltä kai tilattiin se kettinki, jota sahalla tarvitaan,\nKlaus?\" lausui tirehtori keskeyttäen äänettömyyden.\n\n\"Minä en tosiaan vielä käynyt hänen luonaan. Oli semmoinen kiire\nhakemuksien kanssa tänään.\"\n\n\"Etkö ole käynyt?... Etkö sinä lähtenyt hänen luokseen?\"\n\n\"Minä juoksen huomisaamulla aikaisin.\"\n\n\"Soo, --\" sanoi tirehtori kamalan verkallisesti,-- \"vai huomisaamulla\naikaisin?... Ja aamupäivällä minä käskin sinua, -- ja niin nimenomaan.\"\n\n\"Sehän isä on aivan yhdentekevä; -- ei hän kuitenkaan olisi voinut\nlähteä sahalle mittaa ottamaan ennenkuin huomenna.\"\n\n\"Merkitseekö se, että on yhdentekevä, käskinkö sinua tänään vai ei?\"\n\n\"Sitä en sanonut\", vastasi poika lyhyeen. \"Soo... ja sinä veltossa\nmukavuudessasi päätit, että yhtä hyvin saatat käydä huomenna.\"\n\n\"Mukavuudessani! -- -- Minä en muuta tiedä, kuin että aikaisesta\naamusta olen juossut asioilla. --: Mutta saatanhan nyt lähteä\nkaupunkiin häntä herättämään\", vastasi Klaus pisteliäästä, -- \"niin\ntuleehan asia sittenkin tänään ajetuksi!\"\n\n\"Ja tuon uskallat sinä sanoa minulle vasten silmiä.\" Tirehtori työnsi\ntuoliansa taakse päin.\n\n\"Mutta rakas Bratt\", yritti rouva tyynnytellä.\n\nTirehtori huokasi kohtaloonsa alistuen: --\n\n\"Nii-in, kyllä nyt ymmärrän, miksi kokouksessa jäin yksikseni. Toivoin\nvarmaa kannatusta Ellingseniltä ja hänen sepiltään... Mutta silloin\nhra poikani mukavuudessaan päättää yhdentekeväksi, käykö tänään vai\nhuomenna hänen luonaan. Se on hänelle kerrassaan yhdentekevää; --\nhänellä tietysti täytyy olla määrätty aikansa piippunsa polttamiseen,\nkun on kello yhdentoista aikaan syönyt välipalaa, -- ja sitten hän\ntarvitsee saman verran vetelehtimisen aikaa päivällisen päälle. Sitä\noli tietysti mahdoton keskeyttää\"...\n\n\"Tätä en kärsi kauempaa\", huudahti Klaus tulipunaisena.\n\nRrrrr... Gertrud kuuli, kuinka hän sysäsi kätensä takin taskuihin, niin\nettä ne repesivät.\n\n\"Sinä soit sen sydämesi pohjasta, että sain kärsiä tappioni.\"\n\n\"Tiesinkö minä siitä!\" karjasi Klaus ja kouristeli suuliinaa.\n\n\"Et -- et suinkaan; -- siitä ei sinua kukaan syytä... Semmoiset asiat\ntuntee, jolla on vähänkin halua ja harrastusta.\"\n\n\"Minä eroan konttorista -- heti -- en ole päivääkään kauempaa, --\nminä\"... Hän aikoi syöksyä pöydästä.\n\n\"Noh noh, täytyy kai minun kestää sekin... Tänään olen kärsinyt sangen\nraskaan tappion. -- Kiitos sinulle, Klaus, hellästä ja toimekkaasta\nhuolenpidostasi\", äänsi tirehtori väräjävällä äänellä, joka tuli\nkolkkona kuin haudasta.\n\n\"Se on kehnoa, -- pannaan syy minun niskoilleni. -- Saa-ta-na!\" ulisi\nKlaus ja singahutti tuolin taakseen. -- \"Se on kehnoa... Sen sanon\näidin kuulleen\"...\n\n\"Jos nyt tekisin sinulle oikein!\" -- Tirehtori ponnahti pöydästä ja\nKlaus väistyi kappaleen taaksepäin.\n\n\"Isä\", huusi Gertrud, -- \"Sinä et saa\" --\n\n\"Hän on mielestään mainiosti menetellyt tänään, kun jätti isänsä\npälkääsen\", ilkkui tirehtori.\n\n\"Minä heitän kaikki tyyni\", huusi Klaus. \"Isä arvelee, että minun\nvielä pitäisi ottaa selkäänikin. -- Minusta menköön nyt kaikki vaikka\nmiten --. Minusta ette enää saa vaivaa ettekä vastusta! -- Minä lähden\nmatkoihini -- aivan tyynesti\"... Hän singahutti tuolin tieltään niin\nettä rämähti ja syöksyi ulos.\n\nKäytävästä kuului oven paukahdus ja askelet portailta...\n\n\"Huonosti kasvatettu, paatunut, röyhkeä poikaloppi!\" -- huudahti\ntirehtori ja harppaili kiivaasti edes takaisin huoneessa. -- \"Nyt hän\nsaa nöyrtyä kerrassaan, ennenkuin annan hänelle anteeksi... Saa oppia\nhillitsemään itseänsä\" --\n\nHän lähti äkkiä tältä ilkeältä taistelutantereelta, jolla tuoli vielä\nmakasi jalat taivasta kohti pesän edessä, ja meni konttoriin.\n\n\"Joudu nostamaan tuoli, Gertrud, ennenkuin sisäpiika tulee\", kiiruhti\nrouva.\n\n\"Se on kauheata, äiti! -- että isä tuolla tavalla syyttää Klauta, joka\nei tiedä miten hän parhaiten voisi asiat toimittaa. -- Siitä minä olen\nvihassa, niin että tekisi mieli\" --\n\n\"Isä on pahalla päällä, näetsen. Täytyy vaan odottaa, kunnes puuskaus\nmenee ohi, -- isä ei siedä, että joutuu tappiolle\"...\n\n\"Tappiolle? -- Lienee kai muillakin tässä maailmassa oikeus pitää\nomaa mielipidettä... Tässä diligenssiasiassa olen samaa mieltä kuin\nJohnston. -- Sisuni nousee kapinaan isää vastaan. Kun hän myöntää, niin\ntunnen sisässäni nousevan äänen, joka heti huutaa ei\" -- --\n\nRouva jäi yksin huoneesen. Hän kävi tuon tuostakin akkunalla, katsoi\nulos ja kuunteli, asteli sitten edes takaisin huoneessa... Klaus parka,\nhänen suora luonteensa ei siedä vääryyttä... Aika se vasta opettaa...\nKun saa nousta puun latvaan ja noukkia ne jyväset, jotka sattuu\nlöytämään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTirehtori avasi oven ja katsoi huoneesen:\n\n\"Jette sinä, eikö häntä kuulu? -- Käsitätkö, minne poika on joutunut?\"\n\n\"Luultavasti hän ei niin tarkkaan tietään punninnut; arvatenkin tahtoi\nkävellä, kunnes mieli asettuisi. -- Sinä olit niin tyly häntä vastaan,\nBratt.\"\n\n\"Hm, -- hänellä on kauhean hillitsemätön luonto. Tuntuu siltä... minua\nmelkein alkaa pelottaa\"...\n\nHän lähti ja pysähtyi portaille.\n\nMeni sitte konttoriin ja palasi takaisin huoneesen, lakki päässä:\n\n\"Missä on Gertrud? -- Onko hän noussut kammariinsa? -- Minusta näyttää\nse jotenkin välinpitämättömältä; -- vähän tunteeton on tuo neiti\nhyvä... Noo, onko hän siellä sisällä... Kuule Gertrud, lapsukaiseni...\nPuehan päällesi ja juokse puutarhaan katastamaan, sielläkö se Klaus\nlymyä kököttää, -- niin olet kiltti... Minä olen hieman levoton hänen\npuolestaan, minne hän oikeastaan on joutunut; -- ehkä hänen päähän\npälkähtäisi jäädä sinne yöksi istumaan. -- Niin, jouduhan nyt, niin\nminä sen aikaa odotan ulko-ovella...\n\n\"Mitä? -- Etkö löytänyt... Voitko sinä käsittää?...\n\n\"Lähtekäämme renkitupaan ja saakaamme Lars avuksi\"... Isän kasvoissa oli\njotain epätoivoista, joka koski Gertrudiin.\n\n\"Luulenpa parhaaksi, että otamme lyhdyn, me kahden, Gertrud, ja\nlähdemme yhdessä etsimään; turha olisi nostaa liian suurta melua.\"\n\nPimeässä kulki hän sitten suoraa päätä sahalle ja virralle, Gertrud\nseurassaan.\n\nHän pysähtyi muutamassa huoneessa aukon eteen, josta vesi näkyi mustana\nvirtaavan, seisoi ja katsoi aukkoon lyhty kädessä, kasvot aivan harmaan\nkalpeina...\n\n\"Ei isä, ei?\" puhkesi Gertrud.\n\n\"Etkö siis luule, että hän on joutunut semmoiseen epätoivoon?\" kysyi\ntirehtori hiljaa.\n\n\"Hyi ei, isä!\" -- -- -- --\n\n\"Jette, Jette\", -- sanoi tirehtori huoneesen astuessaan; -- renki oli\nkäynyt etsimässä ulkohuoneet ja kaikki lähiseudut, Gertrud oli etsinyt\nja tirehtori itse palasi juuri maantieltä, jossa hänkin oli käynyt\netsimässä; -- \"se vaan puuttuisi, että olisin saanut hänet epätoivoon\n-- eikä siitä ole takeita -- hän on niin raju luonnoltaan\"...\n\nHän istui sohvaan ja hiki valui kasvoiltaan.\n\n\"Mitä sinä Jette luulet? -- Sinä et tahdo sanoa, ettet saisi minua\nmurheelliseksi... Vai luuletko minun liioittelevan?\" hän melkein\nrukoillen lausui.\n\n-- \"Kun hänessä, näetten, ei olisi niin hillitsemätön veri... Poika\ntosiaan oli viaton\"... pääsi häneltä katkonaisin lausein, heidän\nistuessa siinä lampun ääressä, kello oli jo puoli yksi; -- \"mutta minä\naivan hyökkäsin hänen päällensä...\n\n\"Niin hyvä, kiltti ja luotettava, -- niin kelpo poikaa saa etsimällä\netsiä, -- ja niin reipasta\"...\n\nHän kävi Jeten luo, puristi ja paineli Jeten kättä... \"Tuntuu siltä,\nikäänkuin tässä olisi tapahtunut joku onnettomuus... Kunpa vaan\ntietäisin, missä hän on!\"...\n\n\"Käske, että Gertrud lähtee kamariinsa ja panee maata\", sanoi hän;\nalkoi sitten kiivaasti astua edes takaisin lattialla. -- \"Etkä\nsinäkään, Jette, enää jaksane. Minä jään tänne istumaan.\"\n\n\"Tiedäthän sinä, etten minä voi maata, Bratt, ja että minä tahdon olla\nsinun luonasi.\"\n\n\"Heti kun aamu vähänkin valkenee, niin etsimme tarkkaan kaikki paikat.\nJos se on tapahtunut, niin annan itseni polisin haltuun\", sanoi hän\nsynkästi...\n\nJoku nousi ulkona portaita, ja käytävän ovi aukesi hiljaa, ynnä\nsulkeentui.\n\nTirehtori seisoi hiljaa, liikkumatta...\n\nKuului ikäänkuin vastaan inttämistä ja puhetta...\n\nGertrudin se oli ääni; hän puhui kuiskutellen ja hartaasti, ja sai\nveljen nousemaan portaita kammariinsa.\n\n\"Hän on ollut kaupungissa ja juonut itsensä päihin\", päätti tirehtori.\n\n\"Mutta Jette!\" -- hän puristi vaimoansa rintaansa vastaan, niin että\ntämä tunsi, miten hän vapisi; -- \"hän ei saa kuulla siitä sanaakaan\nhuomenna\", lausui hän hiljaa. -- --\n\n\"Nyt on Klaus tullut kotiin; hän on mennyt kammariinsa maata\", ilmoitti\nGertrud reippaasti ovesta. -- --\n\n\"Vartioitse mieltäsi, rakas Gertrud!\" kehotti tirehtori lempeästi, kun\nsanoi hyvää yötä, -- hän ajatteli, miten tytär oli hänen kaltaisensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kaikki olivat menneet levolle tämän myrskyisen illan päälle, ja\ntirehtori kuljeskeli itsekseen konttorissa.\n\nKoko sisunsa oli kauheasti rikki revittynä. Toinen rajuilma oli tänään\ntullut toisensa perästä, ja kokouksessa kärsitty tappio alkoi jälleen\nnousta hänen, mieleensä...\n\nNousi mieleen jonkinlainen lämmin muisto siitä, miten hän oli\nlöylyyttänyt piirikunnan ensimmäistä miestä, stiftiamtmania, -- joka\nheitti hiiteen kokonaisen rautatien saadakseen diligenssin ja viisi\nasemaa... Hän oli piessyt heitä, yksi erältään, sen saattoi hyvällä\nomallatunnolla sanoa. Ja Johnstonia, -- kun hän oli tyytynyt vaan\nsanomaan, että tämä mies merkillisine lahjoineen antaa julkisessa\nelämässä taluttaa itseään kuin alaikäinen lapsi, niin oli hän\nmielestään säästänyt häntä niin paljon kuin taisi. -- Hän oli johtanut\nkokousta älykkäästi ja taitavasti... Vasta sitten, kun huomasi jäävänsä\näänestyksessä tappiolle, oli harmi saanut hänessä vallan, ja hän oli\npippuroinut heitä niin että kyllä muistaisivat! -- omistanut heille\nkoko kunnian suurimmasta tuhmuudesta, mitä piiri yleensä tätä nykyä\nsaattoi tehdä...\n\nHän nautti ja upposi niihin muistoihin, miten hän oli viiltänyt ja\nsivaltanut, käyttänyt itseään kuin partaveistä.\n\nJa Johnston! -- hän oli jälleen tullut hänen luokseen; -- hm -- hän\nei tietysti sanallakaan aavista, että hän juuri on johtanut minua,\nystäväänsä vastaan häpeällistä julkista tappiota... Tekeytyy vaan yhä\nyhtä hymyileväksi ja yhtä viattomaksi...\n\nIhmeellistä se vaan on, hänen vakuutuksensa on ikäänkuin aina\nmahdotonta olla minun puolellani... Ja takertuu sitten tuohon\nstiftiamtmanin päähänpistoon, että tänne olisi saatava diligenssi, --\non se tosiaan omituista, -- kummallista, -- näyttää todella siltä, kuin\nsen kaiken alla piilisi jonkinlainen systeemi, -- tahto minua vastaan...\n\nJa, suvaitsipa sitten tietää, taikka ei, hän se nyt joka tapauksessa,\nenkä minä, tänään vallitsi tässä kaupungissa!\n\nYhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua -- tulvasi mieleen\nkatkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, -- tunne siitä,\nettä oli hävinnyt...\n\nNiin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, -- nyt heidän suunsa\nkävi klubissa ja kaupungilla -- nytkös he olivat häntä kerrankin\nkurittaneet... Äh! -- -- Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. --\n\n\n\n\nX.\n\n\nTämä oli ollut, sen saattoi Gertrud sanoa, ihanin vuosi hänen\nelämässään, aina aikaisesta keväästä, jolloin Abraham tuli, näihin\nsaakka, kun hänen piti lähteä. Suvisia kuvia jalkamatkoilta,\nkalastusretkiltä, ja aivan hiljattain säterimatkalta Johnstonin\nmaatilalle, yhdessä Abrahamin, Klaun ja Hejen sisarusten kanssa...\nSeuraelämä, kun rouva Macolm ja suvun nuoret kävivät Johnstonin\nluona, -- ja salainen, monivireellinen jännitys, johon yhdessä-olo\nserkkujen kanssa antoi aihetta. -- Joka kerta, kun hän palasi kotiin\nhauskuudesta ja huvista, -- kun pettymykset ja yllätykset kaiken päivää\nolivat hänessä aaltoilleet ja myrskynneet... Ja alkusuvesta hauska\nyhdessä-olo, kun Abraham maalasi hänen isänsä muotokuvaa... Niinkuin\npanoraama liikkui tämä kaikki ohi hänen muistossaan.\n\nAbraham oli viivyttänyt matkaansa toisen viikon toisensa perästä\npitemmälle syksyyn. -- Gertrud kyllä arvasi miksi...\n\nJa nyt oli vihdoin varmasti päätetty, että hänen piti lähteä Parisiin\nhöyrylaivalla huomis-iltana.\n\nGertrud tunsi, että huomispäivän takana olisi paljasta pimeyttä, --\ntyhjä talvi, jokapäiväinen koti- ja seuraelämä. Hän oli selvillä siitä,\nettä hänen oli paras nauttia hetkestä, niin kauan kuin sitä kesti.\nTätä oli hän miettinyt keskellä sydämen kidutusta ja riemua koko suven\numpeensa, karaissut itseään ajattelemaan että --\n\nJa nyt lähestyi loppu!...\n\nAbraham tuli Gertrudin jäljessä, kuin impi puolipäivän aikaan palasi\nkaupungista. Gertrud älysi, että hän oli odottanut häntä ulkona\nmaantiellä saadakseen puhella hänen kanssaan kahden kesken... Gertrud\noli elänyt kuin kuumeessa nämä päivät. -- Ja nyt -- -- voi jos olisi\nvoinut juosta koskeen --\n\n\"Te olette varmaan älynneet, Gertrud\", alkoi hän kalpeana ja\nhämmennyksissä, -- \"kuinka paljon te minulle olette, -- ja kuitenkaan\nen uskalla teille sanoa mitä tahtoisin --. Te olette koko suven niin\nvarustautuneet minua vastaan tuolla vietävällä tutunomaisuudella ja\nvilpittömällä sisarellisuudella -- --. Kuulkaa Gertrud!\" Hän tarttui\nhänen käteensä ja katsoi siihen: -- \"Tämä voisi minulle antaa onnen, --\nse on tuossa lämpöisessä hienossa kämmenessä. Teidän ei tarvitse kuin\naukaista se... Sillä on niin hyvät, lujat piirteet\"...\n\nHän etsi immen silmiä -- -- \"Te tiedätte, että rakastan teitä -- hamaan\nhulluuteen, -- sen olen tehnyt monta vuotta... Älkää katsoko pois. --\nOlen viime yönä maannut ja itkenyt kuin lapsi, sillä minusta pudistitte\npäätänne niin surumielisesti kuin kuolema\"...\n\n\"Entä jos niin selvästi älyäisin, ett'ette voi tulta kanssani\nonnelliseksi! -- Minussa ei ole ensinkään sitä kevyttä taiteilijaverta,\njoka teidän vaimollanne pitää olla... Minä, Abraham, vaan olisin\nmyllynkivi, joka teitä painaisin alas. -- Emmekös voi olla ystäviä,\n-- vilpittömiä, hyviä, uskollisia ystäviä. -- Ystävyyden lupaan minä\nteille, koko elämäksi.\"\n\n\"Tiesin, että kohtaisin vaan porvarillisen rehellisyyden -- --. Mutta\nminä rakastan teitä Gertrud. Käsittäkää, mikä voima ja ilo te olette\nminulle!... Ettekö sitä näe, ettekö ymmärrä?... Tästä tulee hulluksi,\nsillä minä tiedän, että tekin rakastatte minua -- vaan sittenkin --\n\n\"Onko se ehkä vielä hiljaista harmia mallien vuoksi\", keskeytti hän\nmalttamatonna. Hän oli aikoja sitten arvannut, että siinä se oli haava,\njohon isku kipeimmin tuntuisi; hän vaan ei aavistanut, että se oli se\nratkaiseva, kuolettava haava, johon kaikki heidän välillään kariutui!\n\n\"Minähän vaan olen poroporvarillinen sielu. -- --\n\n\"-- Ajattelin, että todella antaisin teidän maalata itseni tänä suvena,\nniinkuin te yhä kärtitte, -- jos te ehkä sillä tavalla olisitte saanut,\nkuten itse sanotte, minut käsistänne maalatuksi... Vaan suoraan sanoen\nen uskaltanut. -- Sitä ei ole aina luja, Abraham...\"\n\n\"Tarkoitatte, että olen semmoinen näkki, -- joka\" --\n\n\"Minä tarkoitan, että olette palava taiteilijasielu; -- -- ja minusta\nehkä tulisi hyväkin muotokuva, kun te maalaisitte minut mustaan\ntyyliin\", lausui Gertrud katkerasti.\n\n\"Gertrud!... nyt pilkkaatte minua\".\n\n\"En, sitä en tee... minä tiedän, että asetan teidät korkealle, -- ihan\nliian korkealle\"... Hän itki --\n\n\"Mutta minä tiedän enemmän kuin te, -- minä vaan olen niin\nkäytännöllisen todellinen. Tässä on kysymyksessä liitto koko elämäksi,\nenkä minä usko, että te kelpaatte asettamaan ilonne yhteen ainoaan.\nMinä tiedän, että tulisi päivä, jolloin minä olisin tiellänne, ja\nteidän täytyisi olla sidottu rakkauteen, johonka jo olette kyllästynyt.\"\n\n\"Katalaa oppia, -- että pöyristyttää... Mutta vaan sanantapoja,\nGertrud. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, uskaltavat siihen leikkiin\nruveta.\"\n\n\"Minä en ole semmoinen korkea, vapaa nainen\", virkkoi Gertrud äkkiä\nkylmästi, -- \"sellainen kuin Victoria Colonna tai muu sentapainen\nkoroitettu olento, jommoista te kuvittelette.\"\n\n\"Juuri tuollaisena näin teidät viime yönä!\" pääsi häneltä kuin\ntuskanhuudahdus.\n\nGertrud tunsi ahdistuen, että tämä alkoi käydä mahdottomaksi -- toivoi,\nettä se olisi hänen isänsä tai Klaus joka tulisi, kun ratasten ääntä\nkuului maantieltä.\n\n\"Minä olisin voinut sanoa jotakin, Gertrud, -- jotakin siitä, että\ntaiteilijallakin on sielu; -- ja se huutaa teille, että minä tarvitsen\nteitä, jos on mieli, että minun elämääni voi syntyä iloa, ja jos\nmieli sen mihin minulla on taipumuksia, kehittyä kukkaan... Ja sitten\nvastaatte te luonnottomalla pienekkäisyydellä jotakin semmoista, että\nminä tulisin maalaamaan toisia naisia! -- Oo kuinka ahdasta -- ahdasta\n-- -- Ettekö te luule, että te olisitte mitään enempää kuin että teidän\ntarvitsisi peljätä kilpailuja nais-ihon värivaikutusten kanssa? --\nKuinka minä tunnen teidät, Gertrud!... Silloin vasta minusta tuntuu\nettä minun työni on jotakin, kun näen sen teidän silmistänne... Teidän\nrinnallanne minä kykenisin vaikka mihin; -- me kaksi, jotka olemme kuin\nyhteen kasvaneet!\"\n\n\"Hyvä Jumala, Abraham\", puhkesi tyttö sanomaan, -- \"Te ymmärrätte\nettei sille voi mitään kummoinenko on -- minä olen vaan tavallinen\nintohimoinen nainen, joka kuolisin mustasukkaisuudesta, -- vihaisin\nkaikkia, mikä olisi teidän ympärillänne, ja myrkyttäisin teiltä sekä\nelämän että taiteen -- --. Ja teenhän minä sitä nytkin\", kuiskasi hän\nepätoivossa ja kääntyi äkkiä mennäkseen tulevain vaunujen ja isänsä luo.\n\n\"Viimeistä kertaa? -- Mitä?\" kuului, kun tirehtori seisatti antaakseen\ntyttären astua vaunuihin. -- \"Ollut meillä jäähyväisillä? --\n\n\"Ei? -- -- Niinkö?\" -- Hän katsoi omituisesti taiteilijaa ja Gertrudia.\n-- -- \"No laivasillalla\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTirehtori näytti miettiväiseltä sinä iltana. Ovi oli auki kyökkiin ja\npihalle ja hän antoi itse määräyksiä ja kävipä tarkastamassa, kuinka\nkellari suljettiin ja sen ikkunat tilkittiin talveksi.\n\nHän seisahtui ruokahuoneessa ja jäi tylsästi tuijottamaan pieneen\nsiroon lippaaseen, jossa oli vanhanaikainen karahvi ja pieniä\nkullatuita lasia -- sen oli Johnston hänelle lahjoittanut vaunuissa\nkäyttää matkalla. Oli niinkuin hän tuijottaisi yhä tarkemmin siihen ja\netsisi jotakin lasien pohjalta, -- jonkinlaisia punottua yhteyttä...\n\nHm, -- siinä täytyy olla jotakin alla... Muutenhan on vallan\nkäsittämätöntä, että Abraham tosiaankin matkusti ilman --\n\nEttä hän oli rakastunut korvia myöten, siitä ei voinut erehtyä,\n-- -- -- ja sitten yhtäkkiä ei mitään, ei kerrassa mitään -- hän\nlähtee pois, hän...\n\nTähtäisivätkö ne korkeammalle?... Ee-i -- mutta, mutta kyllä siinä\nkumminkin täytyy olla jokin rikka rokassa!\n\n\"Kuules Jette\", puhui hän toiseen huoneesen, -- hän asetti avaimia\nnaulaan, kun kellari oli saatu reilaan, -- \"se oli oikein, ettei\nGertrud mennyt laivasillalle tänään.\"\n\n\"Jaa, arveletko sinäkin niin?\" -- vastattiin vähän epävarmasti.\n\n\"Oikein se oli, sanon minä\", jatkoi hän kiivaasti; hänen kasvonsa\nolivat pikastumista ja sisäistä kiukkua kuumat.\n\n\"Oli kyllä, niin minustakin tuntuu, rakas Bratt!\"\n\n\"Hu-m-m... Hitto häneen --\" Hän kulki vinhasti edestakaisin vaimonsa\nedessä. -- \"Minä vaan ajattelin, että sinusta tämän pitäisi tuntua\nvähän ivalliselta -- tämän...\"\n\n\"Sen voit ymmärtää\". Rouva vaan katsoi työhönsä.\n\nHän seisahtui vähän:\n\n\"Pidätkö sinä huolta, että Gertrud saa parempia pukuja! Minusta hän on\nvähän liian kotoisesti puettu... Kuules Jette, -- teethän niin, -- minä\nolen saanut sen päähäni, -- että hän vaatetetaan parhaimman, hienoimman\naistin jälkeen -- tee tilauksia, hitto soi!\"\n\nHän lähti konttoriin.\n\n-- Kahdeksan aikana tuli Klaus kotiin ja astui hyvin hilpeänä saliin.\n\n\"Pidettiin niin, Abrahamin kunniaksi pidettiin kunnollinen juhla, kun\nhän lähti -- -- -- Samppanjaa ja puheita Thesenin kotona sillan luona.\"\n\nHän nyökähytti päätään sangen juhlallisena ja itsetietoisena\ntätä muistellessaan... \"Luulisinpa, että rehellisesti laitoimme\nhänet matkaan. -- Apulainen Sunde piti hänelle puheen, -- kauhean\nvarovaisesti ja liioittelematta. -- 'Samoin kuin hänen kykynsä oli\nulkomailla saavuttanut asiantuntijain tunnustuksen', sanoi hän; --\nhyvästi älyten hän ei antanut tällä kohdalla puhelahjalleen suurempaa\nvaltaa; -- tässähän olisi hra apulaisella ollut hyvä tilaisuus\nkäyttää liian suuria sanoja... Mutta päästyään onnellisesti finessin\nohi\" -- selitteli Klaus, -- \"päästi hän sitä rennommin; -- jotta\nkerrassaan tepsi! -- Abrahamin tulevaisuudesta ja siitä, kuinka\nhänen tuttavapiirinsä täällä kotona seuraisi hänen kehitystänsä, ei\nainoastaan jännityksellä, vaan odottaen mitä suurinta, -- pitäen\nhäntä miehenä -- nyt tuli loppupaukaus -- jonka nimi kerran tuottaisi\nkaupungille kunniaa...\n\n\"Thesen oli ollut jumalattoman vitsikäs! -- kertonut aivan tyvenesti,\nkuivakiskoisesti, miten hän oli tullut Johnstonin konttoriin ja\nsiellä kohdannut Abrahamin. Alussa tämä aina työnsi jonkin paperin\nfakturan alle, niin että Thesen lopulta luuli hänen väärennyksiä\nkirjoittavan, -- kunnes vihdoin näki hänen piirtäneen ruman kameelin,\njolla oli ihmisen pää, ja hän hienosesti epäili sitä pilakuvaksi\neräästä henkilöstä, joka oli jotenkin likeisessä yhteydessä hänen\nitsensä, Thesenin kanssa. Ja sen perästä en koskaan kurkistanut pojan\npapereihin, sanoi hän --... Ja kun sitte päästiin niin pitkälle,\nettä minäkin kerran nousin koturnille -- ja olin kaunopuhelijas --\nkerrassaan! -- suurenmoisesti paukuttivat minulle käsiään -- niin en\nensinkään --.\n\n\"Mutta ensimmäinen tämä vasta oli näytös! --\n\n\"Toinen näytös sillalla. Sinne marssi ensinnäkin lauluseura. Muodostimme\nsitten jäähyväisiä sanoaksemme tanhuan rannasta laivaan...\n\n\"Ja samalla kun höyrylaiva oli irtaantunut rannasta -- niin puhkesivat\nlaulamaan: '_Sätt maschinen i gång, hr kapten_!' -- Ringin tenori\nkuului oivallisesti laivaan, kun höyry kääntyi ulapalle: -- '_Farväl,\nfarväl på den gungande färd_', lauloi Klaus innostuneena.\n\n\"Abraham tervehti ja hymyili. Mutta sitten heilahutti hän\nsuurenmoisesti hattuaan, -- ja kun käännyimme taaksemme katselemaan,\nniin jopa näimme rouva Michelsenin hotellin tekevän kunniaa suurella\nlipullaan, joka oli vedetty katon harjalle!\n\n\"Tämä oli kolmas ja viimeinen näytös. Se kruunasi koko näytelmän.\n\n\"Ja siitä saa hän kiittää rouva Michelseniä\", selitti hän sangen\ntyytyväisenä; -- \"rouva on kerrassaan hurmaantunut Johnstoniin siitä\npitäen, kuin hän hankki hotelliin tuon diligenssin!\"\n\n\"Yhtenä päivänä ruokalippu, toisena snobilippu...\" mutisi tirehtori,\njoka seisoi akkunassa ja katsoi hämärään. -- \"Mutta se minua\nihmetyttää, ett'ei Johnstonia loukkaa tuommoinen mielenosotus.\"\n\n\"Loukkaa?\" huudahti Klaus kuohahtaen.\n\n... \"Ja sinä, sinä vaan huudat hurraata\", pääsi tirehtorilta, kun\nlähtivät illallispöytään ruokahuoneesen.\n\n\"Minäpä hiisi vieköön luulen, että tässä talossa on ihan kielletty\npuhumasta tuosta diligenssistä!\" -- kuiskasi Klaus kiivaana\nsisarelleen. -- \"Me vielä emme saa edes katsoa siihen\", lisäsi hän\ntirskuen.\n\n... \"Tuo rouva Michelsen lippuineen\", -- mutisi tirehtori kurottaissaan\nmalttamatonna kättänsä kylmää paistia kohti.\n\nGertrud ei myöskään tänä iltana juuri loistanut vilkkaudella eikä\niloisella mielellä, ja Klaus hyvästi älysi syyn, -- Abraham oli poissa;\nsehän se tietysti kohta maailman muutti... Klaus istui siinä täynnään\npäivän vireitä ja mielialoja, ja häntä silminnähtävästi rasitti ja\npainoi, kun ei saanut laskea mieltään vielä enemmän tulville.\n\nTuntui oikein helpottavalta, kun kääsit kuuluivat pysähtyvän portaiden\neteen.\n\n\"Finkenhagen, teidentarkastaja\", selitti Klaus, käydessään ikkunalla ja\nkurkistaessaan ulos kartiinin alta. --\n\n-- -- Teidentarkastaja jätti ravan tahraaman sadetakkinsa käytävään,\nvaan ei suostunut ottamaan päällystakkia yltään. Hän muka vaan\npaluumatkalla poikkesi konttoriin antamaan pienet tietonsa veden\nnousemisesta virrassa, jos tirehtorille sopisi. Hän oli ohjaksista\nsitonut hevosensa portaitten eteen, eikä muka tahtonut häiritä sen\npitemmällä vierailulla. -- \"Ja kuulkaas, hra Klaus\", -- lausui hän\nystävällisenä ja tutunomaisesti hämärässä, -- \"jos te suuttumatta\nantaisitte vaivata itseänne kantamaan kyökkiin rouvalle kopan ja\nforellit, jotka panin portaille! --\n\n\"... Parin kolmen päivän päästä ei ylämaassa koskien seutuvilla pääse\nliikkumaan paljon ensinkään, sillä tulva on vienyt melkein puolen\ntietä mukanaan\" -- näillä sanoilla päätti hän kertomuksensa tirehtorin\nkonttorissa.\n\n\"Eikö muuta uutta mitään, Finkenhagen?\"\n\n\"Rolsätin syytinkimuori on kaivettu haudasta. Tohtori kuuluu luulevan,\nettä hän on myrkytetty -- ruma juttu.\" -- Hän näytti huolestuneelta ja\nhuokasi syvään. \"Ja vaikka se perhe on verraten niin siivoa väkeä.\"\n\n\"Rumia juttuja nuo syytinkijutut! Luulenpa, että jos kirkkomailla\nkaivettaisiin enemmänkin, niin kyllä --\"\n\n\"Muutoin ei ylämaasta kuulu mitään uutta, ei\", -- jatkoi\nteidentarkastaja, -- \"siellä on niinkuin tavallista paljon kotiin\npalannutta meriväkeä ja näin syksyllä alkaa metsäin hakkuu ja vedätys.\nPaljon tarvitaan väkeä.\"\n\n\"Ja paljon rahoja\", arveli tirehtori; -- \"pankista viedään paljon\nrahoja tähän aikaan.\"\n\n\"En tiedä, onko tirehtori ehkä kuullut siitä jotain\", -- yritti\nteidentarkastaja eteensä tunnustellen. \"Se jyrkkä ja väärä mäki,\njoka on rouva Michelsenille vievällä kadulla, ja joka oli lähin este\ndiligenssille\"... Hän katsoi hiljaa tirehtoriin.\n\n\"Tietysti minä sen tiedän. -- Noita ahtaita ja mäkisiä katuja olisi\nheidän juuri pitänyt muistaa... Mutta kaupunki oli kuin lapsi, joka\ntahtoo leikkikalunsa!\"\n\n\"Niin, sanotaan nyt... mutta minun täytyy nimenomaan vakuuttaa, että\npuhun vaan, mitä olen muilta kuullut; -- kerrotaan tosiaan, että hra\nJohnston sangen auliisti on tarjonnut tienpaikkaa omasta tontistaan,\njotta rouva Michelsenin hotelli saa ajotiensä alapuolelta.\"\n\nPuolipimeässä kuului pulpetilta kumea paukaus, tirehtori syöksyi ylös\nja lampun valoon ilmestyi hänen uhkaava, huulia pureva muotonsa: --\n\n\"Soo? -- vai uskaltavat, -- lyövät minua -- ihan vasten kasvoja\"...\n\nHän seisoi ja veti raskaasti henkeään.\n\n\"Mu-utta -- he erehtyvät, he ere-ehtyvät -- jos luulevat hurskasta\nkärsivällisyyttä suurimmaksi avukseni... Minä i-isken takaisin... niin\ntotta kuin elän\" --\n\nHän tointui jälleen ja harppasi äänettömänä edes takaisin lattialla.\n\n\"Johnston on ollut sangen aulis, -- niinhän te sanoitte,\nFinkenhagen?... kyllä, kyllä, -- sangen aulis. -- Merkillisen kiltti ja\ntaipuvainen niitä kohtaan, jotka häntä käskevät. -- Hm-m, etenkin kun\nasiat käyvät hänen mielensä mukaan.\" --\n\n\"Hän ehkä pitää itseään jossain määrin tuuman isänä sen jälkeen, kun\nhän itse on alkanut sen puolesta vaikuttaa\", lausui teidentarkastaja\nlempeästi puolustellen. -- \"Lieneekö sitten oikein tai väärin...\nSitä en tänään vielä itsekään oikein tiedä, -- ehkä nyt, kun tie\ntasoitetaan\"...\n\n\"Jotta tuo inhoittava lude pääsisi tänne maanteitä kömpimään\", --\ntirehtori paiskasi pulpetille teräskynän, joka hänellä oli kädessään.\n-- \"Jospa vaan tietäisi, millä vääntää siltä niskat. -- Olen sanonut,\nettä Johnston on lapsi julkisessa elämässä, -- lievimmin sanoen.\"\n\nHän asteli lattialla, istahti ja kuljeskeli jälleen kiusallisen kauan.\nAkkunasta kuului, kuinka Finkenhagenin hevonen ulkopuolella kuopi\netujaloillaan.\n\nTirehtori seisahtui teidentarkastajan eteen:\n\n\"Kova hyörinä alkaa nyt rouva Michelsenillä, -- koko hotellista\nkerrassaan tulee kuin omnipussi -- --. On aika, että rupeamme etsimään\nitsellemme toista klubihuoneistoa.\"\n\nTeidentarkastaja katsoi häneen tyhjästi hymyillen, katse\nmiettiväisenä... Tämä alkoi käydä vaaralliseksi; -- paras oli, ett'ei\ntässä antautunut liian pitkälle...\n\nHäneen tuli jonkunmoinen levottomuus, joka pani hänet etsimään sopivaa\ntilaisuutta lähteäkseen.\n\n\"Minä -- minä -- uskalsin, -- he, he\", -- sanoi hän äkkiä ja nousi\ntuolilta, -- \"lähettää muutamia forelleja kyökkiin...\n\n\"Ne on tänään saatu, hra tirehtori; -- se on niiden ainoa etu\", pilaili\nhän mennessään ja tirehtorin itse näyttäissä kynttilällä hänelle tietä.\n\n-- \"Ainoastaan vähäinen suupala eineeksi... Nöyrä tervehdykseni\nrouvalle\", kuului ulkoa pimeistä portaista. --\n\n\n\n\nXI.\n\n\nEnoksenilla sillan korvassa oli kaikki uutta ja siistittyä, rakennus\nkeltaiseksi maalattu ja akkunalaudat valkoisiksi, ja olipa sitä vähän\njatkettukin. Toiseen kerrokseen vei sirot pienet portaat, joihin oli\ntehty käsipuut patsaiden varalle kiinnitetystä punaisesta köydestä,\nravintolahuoneessa oli tiski marmoreerattu, seinät petsattu puun\nruskeiksi, ja kahdessa siistityssä sisähuoneessa, jotka oli klubille\nluovutettu, istuivat uudet ja kiiltävät messinkinaulat vahanahalla\npäällystetyn sohvan selkämystässä. Vanhain pienten akkunaruutujen\nsijaan oli pantu uudet ja suuremmat, ja seinustalla seisoi uusia\npelipöytiä valmiina avattaviksi. -- Suuressa sisähuoneessa, jota\nkaupunki talveen asti oli kutsunut rukoussaliksi, koska lahkolaiset\nolivat siinä kokouksiaan pitäneet, riippui kolme kattolamppua.\nTirehtori oli syksyllä pitänyt siinä kokousta vaikuttaakseen\nrautatie-asian hyväksi. Ja eräistä näinä päivinä tehdyistä\nvalmistuksista päättäen, salin ja kaikkein perimmäisen huoneen väliltä\noli otettu seinä, perähuoneen lattiaa aiottiin kohottaa ja sille\nrakentaa lava, oli aikomus kilpailla rouva Michelsenin huoneiden kanssa\nsekä tansseja että konsertteja toimeenpantaissa...\n\n\"Varokaa nyt, -- varokaa nyt Enok, --\" sanoi Bonde-Berg, \"ett'ette\npäästä Siionin sekä harppua että luuttua 'Veljeksille' ulkona\nKlevejellä... Täällä oikein pelkää, minne pitää istua, jott'ei\ntahraisi ja likaisi.\" Hän asettui teeskennellyllä monimutkaisella\nvarovaisuudella uuteen Chakaranda-puusta tehtyyn tuoliin ja asetti\ntotilasinsa yhtä varovaisesti sanomalehtipöydälle.\n\n\"Sileät vasta kiilloitetut pöydät, ne rasittavat selkää, Terjesen! --\ntäytyy vaan noukkimistaan noukkia kortteja lattialta!\n\n\"Mitä näen, Veritaksen kokouskin ilmoitetaan tänne\", lausui hän\nsanomalehteä lukiessaan. -- \"Enoksenin sali! sepä nyt alkaa kajahtaa\noikein fiiniltä.\"\n\nThesen ilmestyi oveen. Hän seisahtui hattu päässä hieman miettiväisen\nnäköisenä ja katsoi ympärilleen, ennenkuin astui sisään, astui sitten\nepäröiden ja päällystakkia riisumatta parin pelipöydän luo, joiden\nääressä jo istui pelaajat. Hän jäi siihen seisomaan ja aprikoimaan,\nhieman happamen näköisenä, ikäänkuin ei tämä kaikki oikein olisi häntä\nmiellyttänyt.\n\n\"Turha on nyt huokaillen muistella klubi vainajaa rouva Michelsenillä\",\nsanoi Bonde-Berg, -- \"olemme menneet Rubikonin yli.\"\n\n\"Täällä oikeastaan on ilma huonoa tänään\", tuumaili Thesen -- \"kuuma\n-- häkää -- -- Lähden vähän jaloittelemaan terveydekseni... Sanokaa\nse tirehtorille, jos hän sattuisi sillä välin tulemaan.\" Hän napitti\njälleen päällystakkinsa ja lähti.\n\nOvessa tuli kämnäri häntä vastaan. -- \"Eikö tireh...?\"\n\n\"Ei, ei ole vielä tullut... Minä lähden vähän jaloittelemaan\", lausui\nhän silmää iskien Vaagelle. \"Etkö tule mukaan?\"\n\n\"Luulen aina, luulen, että sydänten yksimielisyys vie heidät leskirouva\nMichelsenille, jossa kallistavat 'pienen väliaikaisen vihoviimeisen'\",\narveli Berg. -- \"Siellä tuoksuu vanha rakkaus... Niin, kunpa olisimme\nsiellä kaikki!\" -- huokasi hän.\n\n\"Tämähän on sangen viihdykäs paikka\", sanoi tirehtori; hän astui\njuuri huoneesen ja riisui lumirännän kastaman päällysviitan ja takin\npäältään; hän oli käynyt täällä syksystä pitäen joka lauvantai\ntäsmälleen kuin seppä; -- viihdykäs, kerrassaan!\n\n\"Uusi ruotsalainen kakluuni vaikuttaa tavattoman kotoisesti ja\nrauhoittavasti kummassakin huoneessa\", huomautti hän. Hän seisoi\nväliovessa ja katsoi ympärilleen.\n\n\"Melkein kuin rouva Michelsen\", mutisi Bonde-Berg hiljaa itsekseen ja\nsukelsi samalla hieman arkana totilasiinsa.\n\n\"Minä en oikeastaan tiedä, mikä täällä meiltä enään puuttuisi\", lausui\ntirehtori vakuuttaen, ikäänkuin kumotakseen mahdolliset vastaväitteet.\n\n\"Me olemme kuin mehiläiset uudessa pesässä, --\" selitti Berg --\n\"muutamat ehkä vielä parveilevat vanhan pesän hunajoilla.\"\n\n\"Minä kyllä tiesin, että tulisitte, apteekari!\" huudahti tirehtori\ntälle vastaan, -- \"minä juuri seisoin ja odotin teitä vistipöytään. --\nJa sitten pitäisi Thesenin tulla...\"\n\n\"Hän juuri oli täällä\", ilmoitti Berg iskien muille vallattomasti\nsilmää; -- \"hän vaan lähti, kun ei nähnyt tirehtoria. Hän ja kämnäri,\novathan ne klubin pylväitä, jos kohta eivät aina olekaan niin vakavia.\"\n\nTuli sitten muutamia hiljaisia merikapteeneja, jotka tervehtivät ja\nsitten vaieten kävivät kortteihin käsiksi.\n\n\"Ja tuossa tulee asianajaja Gaarderikin -- ja konsuli Muhvad -- varmoja\nkantavieraita...\n\n\"Miten olette näin aikaiseen päässeet toimistanne irti, konsuli, vaikka\non lauvantai-ilta?... Miltä tuntuu -- eikös täällä ole sangen mukiin\nmenevää? -- Pari kolme pelipöytää on jo täydessä työssä...\"\n\nHän istahti itse ylimmäisen pelipöydän ääreen.\n\n\"Entä mitä uusia kuuluu jäältä, luotsivanhin?\" kysäsi hän kääntyen\ntoisen pöydän puoleen ja kaivaen takkinsa taskusta tupakkakäärön, josta\npurasi palasen.\n\n-- \"Sepä vasta, -- vai jäätä majakalle asti, ennen joulua näin\naikaiseen!\"\n\nTyvenesti puheli hän joka taholle ympärilleen, ennenkuin varsinaisesti\nkortteihin puuttui. Hänestä ikäänkuin loisti jonkinmoinen tietoisuus\nsiitä, että klubi nyt oli hyvällä tolalla. Hän istui, niin sanoi Berg,\nja luki lampaitaan...\n\nNyt tuli Thesen ja asettui kuivakiskoisena kuin tavallisesti tirehtorin\npelipöydän ääreen. Hän sai osakseen lyhyen, jotenkin kylmän nyökäyksen.\n\n... \"Ja sitten olen nimenomaan pitänyt huolta siitä\", -- huomautti\ntirehtori, joka nosti korttipakkaa, \"että meille täällä annetaan totiin\ntoisenlaisia tavaroita, kuin tuolla ylhäällä hotellissa. En hitto\nvieköön käsitä syytä, minkä vuoksi tarvitsisi mennä sinne itseään\nmyrkyttämään!\"\n\nThesenin silmäluomet menivät umpeen kuin nahkatilkut, ja hän hymähti\nhiljaa. Hän tunsi, että tuo oli hänelle aiottu, -- mistä hitosta oli\ntirehtori sen nuuskinut, että hän oli käynyt rouva Michelsenillä ja\nsiellä jutellut neljänneksen tiskin ääressä --.\n\n\"Joo-o, -- joo-o\", sanoi hän ja maistoi arvokkaasti lasistaan, -- \"se\non myönnettävä, että ollakseen niin kutsuttua konjakkia ei tämä ole\nansioita vailla.\"\n\n\"Salia kai voitanee pitää melkein valmiina joulutanssiaisten varalle?\"\nhuomautti Gaarder sanomalehtipöydän äärestä, kun jonkun aikaa oli oltu\nääneti.\n\n\"Valmiina ja hyvässä järjestyksessä\", selitti tirehtori. \"Mutta lavaa,\njoka tehdään perähuoneesen, täytynee odottaa myöhempään. Tällä kertaa\nsaa musiikki asettua lattialle soittamaan.\"\n\n\"Jaa-a, jos se sitten on niin tarkoituksen mukaista\", huomautti Thesen;\n-- \"olen kuullut sitä epäiltävän.\"\n\n\"Sittepähän nähdään, kun sinne asti päästään\", arveli tirehtori.\n\n\"Kuulin juuri Johnstonin sisarentyttären\"...\n\n\"Vai niin, -- neiti Bornemannin Ordinggaardistako?\" kysyi Gaarder\nuteliaasti.\n\n\"Niin, minä saatoin häntä ja neiti Rönnebergiä salia katselemaan.\nMolemmat olivat sitä mieltä, ett'ei musiikki alhaalta kuuluisi pitkän\nkapean huoneen halki. Sitä varten täytyy lattiaa kohentaa. Ja ne naiset\nlienevät päteviä asiaa arvostelemaan\", hymyili Thesen hiljaisella\nitsetietoisuudella.\n\n\"Se se tietysti on ylin instanssi!\" myönsi Gaarder. \"Nehän ovat niin\nsanoakseni syntyneet ja kasvaneet semmoiseen, sekä vanhalla tehtaalla\nettä Ordinggaardissa. -- Semmoiset asiat huomaavat Johnstonilaiset\nyhdellä katseella. -- -- Ja selvästihän he siinä ovat oikeassa...\nTuleeko neiti Maria Bornemann Ordinggaardista siis tanssiaisiimme?\"\nkysyi hän yhä uteliaana.\n\n\"Kyllä, aikoo vierailla Johnstonilla yli joulun\", selitti Thesen.\n\n\"Siitähän tulee ikäänkuin vähän loistoa Per Enoksenin ensimmäisille\ntanssijaisille, -- sali tulee vihityksi\", tuumaili Gaarder.\n\n\"Se on, -- ellei lue itseään miksikään, hra Gaarder!\" sanoi tirehtori\nsangen ivallisesti... \"Snobimaisuutta sanon, -- snobimaisuutta,\n-- niistä ajoista, kun kaupunki vielä oli kylänä ja eli tehtaan\nrahdinajosta. -- Ei tarvitse muuta kuin että tulee köyhä pienokainen\nneiti, jolla on vanha ja ylhäinen pilli, -- niin kohta koko kaupunki\nsen mukaan tanssimaan! Kustannetaan tanssijaiset, -- ja meillä on\nkunnia\", -- hän kumarsi ja tervehti alammaisimman syvään tuoliltaan\nsillä kädellä, joka piteli kortteja, -- \"jotta saataisiin se\nvihi-tyksi...\"\n\n\"No no, hra tirehtori, minä tietysti vaan tarkoitan, että hienolla\naistilla on oikeutensa.\"\n\n\"Lähdenpä huomenna aamulla yhdessä tyttäreni kanssa tuonne saliin,\njotta hänkin saa lausua mielipiteensä, -- on sitä hänelläkin aistia;\n-- ja Klaulla, joka on lauluseuran johtaja, ehkä hänelläkin saattaa\nolla mielipide siitä, miten ääni kuuluu huoneessa... Oli tietysti\nmahdollista, että Johnstonilaisten neiti on oikeassa; mutta -- on se\npiru vieköön ihmeellistä, miten ihmiset kumartavat, heti kun vaan tulee\neteen jotain, joka vähänkin haiskahtaa auktoriteetille!\"\n\n\"Vanha sivistys on aina vanhaa sivistystä\", purasi Gaarder tähän; hän\nantoi tämän letkauksen tirehtorin märehdittäväksi.\n\n\"Niin aina, -- kun Johnston tehtaan kukistuttua tuli tänne köyhänä\nkuin kirkonrotta, niin ei hän silloin kenenkään mielestä mitään\nvihinnyt!\" -- sanoi tirehtori jotenkin tylyllä äänellä. -- \"Tuo vanha\ntehtaasta peritty arvo, jolla nyt jälleen snobbaillaan, se oli silloin\nperin pohjin kuitattu... Niin että nyt saamme pitää kiinni tästä\nkaupunkilais-Johnstonistamme. Ja hän se on aivan uusi mies! -- olenpa\nitse ollut osallisena hänen esille auttamisessaan.\"\n\n\"Niin, kyllä vaan tirehtori on ollut hänelle oivallisena apuna\",\nhuomautti teidentarkastaja hienosti.\n\n\"Hänellä itsellään on tietysti ollut kyky, -- ja erinomaisen hyvä onni,\nse on huomattava\", -- lausui tirehtori.\n\n\"Perin rehellinen mies... nyt kun vaan sanankin sanoo!\"... Konsuli\nMuhvad pudisti hiljaa taajatukkaista päätään ja hänen pienet siniset\nsilmänsä loistivat.\n\n\"Ei sekaannu mihinkään, ja kuitenkin\"... hymyili Thesen syvässä\ntietoisuudessaan, -- \"hän on kuin salainen voima.\"\n\n\"E-ei, hän ei ole niitä, jotka lähtevät sateesen ilman\nsateenvarjoa\"... mutisi tirehtori, nähtävästi hyvinkin myrkyllisellä\ntarkoituksella; hän istui naama aivan kuumana ja jäykkänä. -- \"Tuo\nsikamainen onni, joka pani perustuksen hänen koko toimeentulolleen\n-- -- se kun hän vakuutti Concordian pelipöydän ääressä klubissa; --\nte kai sen hyvinkin muistatte, Thesen, joka saitte hänelle maksaa ne\nseitsemänkolmatta tuhatta, -- -- kun Johnston ilomielin saattoi sanoa,\nettä hän oli vakuuttanut hyvässä luottamuksessa, vaikka sähkösanoma\nlaivan hukkumisesta jo oli kotona hänen pöydällään...\"\n\n\"Uskallanko huomauttaa\", sanoi Thesen, \"että kaikki huomattiin olevan\nmitä parhaassa järjestyksessä.\"\n\n\"Sitähän minä juuri tässä sanon ihmeelliseksi. Se ei olisi tapahtunut\nkellekään muulle kuin Johnstonille -- Minun kaltaiseni mies\nolisi tietysti suoraa päätä ajanut kotiin kuulemaan kaikenlaiset\nonnettomuuden viestit. Mutta Johnston... hän sielussaan tiesi, ett'ei\nse voinut muuta koskea kuin Odessarahteja, -- muistatteko, konsuli\nMuhvad? -- -- Ja yhtä ilomielisenä vannoi hän sitten valansa... Hän on\nniitä ihmisiä, joilla on hyvä onni, jotka -- jotka on siihen luotu.\"\n\nKoko huonekunta kävi kuin mykäksi -- --:\n\n\"Ja entä sähkösanoma-asema tuolla hotellissa\", jatkoi tirehtori\nsamaan ilkkuvaan ja huomiota herättävään tapaan, -- \"jossa\nvetelehditään laiskoina ja tilaillaan totia yläkerrasta. -- Se että\nsinä iltana viivyttelivät sähkösanomia, maksoi yhtiöllenne, Thesen,\nseitsemänkolmatta tuhatta kruunua. Johnstonin pitäisi kutsua teidät\npäivällisille --\"\n\nHuoneessa vaihdettiin ihmeellisiä katseita. Oikeinko hän sitä\ntarkoitti?...\n\n\"Niin, oli se todella ihmeellinen juttu\", sanoi Harrestad pitkään, --\n\"jos ei tietäisi --\"\n\n\"Niin, nähkääs te ja Johnston nyt kerran seisotte kumpikin eri\npuolella Atlanttia, kun tämmöiset puheeksi tulee, -- ja te seisotte\nAmerikan puolella!\" alkoi Bonde-Berg harmistuneena pauhata korkealla\ntotiäänellään. -- \"Jos Johnstonin sijassa olisi ollut Harrestad, niin\nen jumalavita olisi teille maksanut niitä seitsemääkolmatta tuhatta\npaljaan rehellisen naamanne vuoksi, vaikka sitten olisitte vannoneet\npipliat ja koranit.\"\n\n\"Teidän epäonnistuneet vitsikokeenne\"... vingahti Harrestad, vaan\nvaikeni äkkiä kesken, kun Johnstonin ja yliopettajan äänet kuuluivat\nravintolasta.\n\nTirehtori kääntyi ovea kohti ja näytti tappeluhaluiselta melkein kuin\nkukko.\n\nTulokkaat olivat keskenään vilkkaassa keskustelussa.\n\n\"Hyvää iltaa\", tervehti Johnston; hän pudisti lumirännän vaatteistaan\nja silmäili ympärilleen...\n\n\"Terve, terve, Bratt, -- minä en tiedä, mitä minun oikeastaan pitäisi\nsanoa näistä huoneista?... Näyttää siltä, kuin ei seinällä maali olisi\nennättänyt oikein kuivaa, ennenkuin sinä jo ajoit huonekalut sisään...\nViiden tai kymmenen vuoden päästä käy tämä paikka ehkä yhtä hauskaksi\nja kotoiseksi kuin rouva Michelsenin ravintola... Saanko istua\nvistipöytääsi, Bratt?\"\n\nThesen joi, pilallisesti päätään nyökäten, syvän kulauksen\ntotilasistaan, ja tirehtorilta ei jäänyt huomaamatta, miten useat\nkasvot loistivat. Hänen elävä linnunsilmänsä heitti katseen\nteidentarkastajaan, joka loistavan hyväntahtoisena naamaltaan\nkaikin mokomin tahtoi auttaa Johnstonia ripustamaan päällystakin\nnaulaan, ja sitten Bonde-Bergiin, joka puoli-ääneen pakisi jotain\nravintolahuoneessa...\n\n\"Puhuimme juuri sinusta, Johnston\", sanoi hän vähän pakottamalla, kun\nJohnston istui peilipöydän ääreen, -- \"sikamaisesta onnestasi, kun\nklubissa vakuutit Concordian\"... Hän tirkisti hieman ikävystyneenä ja\nnojasi taakse päin. -- \"Minä vaan selitin, kuinka sinulla on omituinen\nominaisuus, että noin ihmeellisesti onni syliisi lentää -- --; sinä et\nhetkeäkään epäillyt Odessarukiita...\"\n\n\"En, ja se juuri oli onneni.\"\n\n\"Niin, nähkääs nyt, eikös ole juuri niinkuin sanoin; -- sinä olisit\nvoinut vaikka autuutesi päällä vannoa vilpittömän luottamuksesi, vaikka\nsähkösanoma oli avaamattomana ollut taskussani... Sinä se olet aika\nonnen lellipoika.\"\n\nJohnston hieman tuijotti eteensä --. \"Siinä ehkä on perää, mitä aina\nnyt...\"\n\n\"Muistatteko, Thesen, miten huolestuneena hän tuli klubiin? Puhalsi\nkova tuuli, ja paljon laivoja oli joutunut haaksirikkoon --. -- Niin,\nerilaisia ovat ihmisluonteet; -- minä olisin ensi tilassa ajatellut,\nettä juuri minun laivani oli perikatoon joutunut.\"\n\n\"Kysymykseen ei tule, mitä Johnston ajatteli tai mitä hän aavisti; --\nvaan ainoastaan se, mistä hän oli saanut tiedon\", sanoi asianajaja\nGaarder ratkaisevasti.\n\n\"Niin -- niin, -- tietysti\", -- sanoi tirehtori loukkaavalla\nleikillisyydellä ja katseessa jotain masentamatonta, -- \"ja se se juuri\non onnea. Sen sijaan että minun luontoni heti olisi saanut minut kotiin\nlähtemään kuulemaan, oliko sinne saapunut mitään tietoa, vei Johnstonin\nluonto hänet ensinnä klubiin Thesenin puheille, -- ei aavistustakaan\nasunut hänen mielessään.\"\n\n\"Minä tietysti en aavistanut mitään\", -- sanoi Johnston jotenkin\nlyhyeen... Hän ikäänkuin tempaisi itsensä irti sisällisestä\ntuijottamisesta, -- ja keskustelu kääntyi peliin.\n\nÄänekkäässä kiivaassa keskustelussa, joka nyt kuului korttipöytäin\näärestä, oli jotain kamalaa.\n\nTeidentarkastaja istui kasvot hyväntahtoisina, koitteli alituisesti\nkielellään arkaa syömähammasta ja mietti... Hänestä ilmassa oli\nikäänkuin ilkeätä ruudin hajua.\n\nHän koitti poskea kädellään, ikäänkuin lähtöään puolustaakseen,\nsovitteli silkkisen nenäliinan visusti kaulansa ympäri ja poistui\nkotiin mennäkseen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kävi yhtä, kun klubi hajaantui ja kukin lähti rajuilmassa ja\nlumirännässä kotiaan kohti pyrkimään.\n\nJohnstonista se tuntui oikealta helpotukselta. Vasta ulkona pimeässä\nhän saattoi ruveta rauhassa ajattelemaan. Pelipöydässä oli hän tänä\niltana ollut ajatuksineen poissa koko ajan; koko ajan oli hän ikäänkuin\npyrkinyt näkemään jotain, joka oli hänen ja korttien välissä...\n\nSe hetki, kun hän ajoi jään poikki höyrylaivalta tuona talvi-iltana...\nHän muisti sen niin selvään, ikäänkuin hän juuri nyt olisi reessä\nistunut... Iljankamäen sillan vieressä, -- yksinäisen katulyhdyn ja\nhöyrylaivatoimitsijan, joka ajoi hänen edellään ja pysähytti, kun\njoku vastaantulija uteli, oliko hänelle tullut kirjettä tai muuta\nlähetystä, -- ja, -- niin, hän muisteli ja muisteli johtaakseen\nmieleensä pienimmätkin nuppineulankin veroiset seikat, -- oliko siinä\npuhuttu jotain, joka muka oli tapahtunut... oliko joku kysynyt taikka\ntiedustellut? Hän varmasti muisti että hän oli hevosensa pysähyttänyt\nsamalla kuin toinen -- että oli kolahtanut, kun hänen hevosensa polvet\nkolahtivat edellä olevan reen selkään, -- ja että hän silloin oli\nmiettinyt, pitikö hänen vielä näin myöhään yrittää saada käsiinsä\nvakuutusasiamies Theseniä, vaiko ajaa kotiin...\n\nVälähdys rouva Michelsenin ikkunasta oli silloin saanut hänet\npäättämään... Niin, niin, -- -- siten oli hän aina asian muistanut\n--. Siitä ei ollut epäilemistä. -- -- -- Hän siis ei ollut pyörtänyt\nhevosta ja ajanut siinä mielessä, että kotona ehkä olisi joku\nonnettomuuden viesti? Siitähän sitä lähteä piti... No Herran nimessä,\nonhan selvä toki selvää --.\n\nVaan tuntui siltä, ikäänkuin ajatus ei kuitenkaan olisi tahtonut oikein\ntasapainoon ruveta...\n\nKun Bratt sanoi, että _hän_ ensinnä olisi kotiinsa ajanut, -- niin\nhänen muistossaan ikäänkuin välähti jotain, joka tuolloin oli hänen\npäähänsä juolahtanut. -- Häntä oli tämä kohdannut niin rajusti ja\nodottamatta kuin tuomiopäivä, -- niin että hänen tuskalla täytyi\nmuistella kaikkea...\n\nOh, roskaa, vatsastahan se tulee, -- ties Herra, mitä olen syönyt, --\nunohdin ottaa kalossit, kun tänään lähdin ulos --.\n\nAbraham parka!... sanoo, ettei hän tahdo palata suveksi kotiin, ellei\nsaa mentionia salongissa -- uhkaa lähteä Espanjaan, Italiaan --\n\nVoipi muutoin olla oikeassa, että suuren taiteen näkee vasta siellä,\nmestarien teoksissa --\n\n-- Ei, minä se vaan en saa rauhaa, ennenkuin olen tämän kauttaaltaan\nläpi miettinyt...\n\nEntä jos olisin ajanut suoraa päätä kotiin? -- se poikkeaminen olisi\nkaikki selittänyt, -- -- olisiko siellä todella ollut sähkösanomaa?...\n\nSähkösanomakuitti on oikeuden papereissa... ja siihen oli merkitty,\nettä sähkösanoma oli otettu vastaan luonani kotona kello -- kello --\neiköhän, eiköhän se ollut kymmenen tai viisitoista minuuttia vailla\nyksitoista... Ja kun klubissa merkittiin vakuutus, sen muistan kyllä,\nniin oli kello kaksikymmentä minuuttia yli. --\n\nTästä on saatava selko!\n\nHm, -- Bratt se ei kuolemakseenkaan aavista, että ihmisellä voi olla\nhermoja...\n\nVaieten tarttui hän käytävässä kynttilään ja lähti makuukamariinsa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSuuri oli kaupungissa jännitys, kun kuultiin rautatiepäällikön ja\nmuutamain insinöörien matkustelevan piirissä tutkimassa ehdolla olevia\nkaupunkiin tulevia rautatielinjoja. Kaupungin valtuusto, sen edustaja\nstortingissä ja useat asiaa harrastavat olivat kokoontuneet Brennan\nkyytiasemalle, jossa tänään syötiin suurusta.\n\nJohnston oli siellä, hänen piti vielä tänään jatkaa matkaa\nmetsätiluksilleen. -- Ja nyt pyörähti kyytiasemalle tirehtori Bratin\nvaunut, kaksi hevosta edessä...\n\n\"Saanko esittää kaupungin ja tämän piirin vallanpitäjän, tirehtori\nAnders Bratin!\" -- esitti Johnston hänet rautatiepäällikölle. \"Nimen te\nkyllä tunnette; -- ja tässä näette nyt miehen, koko rautatie-ehdotuksen\nalkuunpanijan, kuten tiedätte... Jos tahdotte selviä ja perusteellisia\ntietoja, niin saatte häneltä; -- ja jos tahdotte neuvoja, joihin\neivät ole vaikuttaneet nurkkaharrastukset ja sivulliset edut, niin on\nhän oikea mies antamaan; --: ja jos päähänne pälkähtäisi olla niitä\nnoudattamatta, niin saatte myös pian kokea, että hän todella on Anders\nBratt!\"\n\nTirehtori hymyili ja katseli hallitsevasti ympärilleen:\n\n\"Minä joka tapauksessa olen Anders Bratt, ja iloinen olen, jos voin\njollain tavalla teitä palvella.\"\n\n\"Minun ei tarvitse teille sanoa, että asiantunteva apunne on oleva\nminulle erittäin arvokas ja tervetullut, hra tirehtori...\n\n\"-- Minä vakuutan teille\", -- lausui rautatiepäällikkö, kun suurusta\nsyötiin ja vilkkaasti keskusteltiin, -- \"meitä kerrassaan piiritetään\nkaikenlaisilla ehdotuksilla asemain rakentamisesta ja suoraan tuovasta\nlinjasta; -- tuskin on laaksossa sitä halkeamaa, jonka puolesta ei\nkosolta esitettäisi kaikenlaisia, vaatimuksia, toivomuksia ja laskuja,\nluvataan tulevaisuudessa jos jotain rahtiliikettä, -- puutavaraa,\nteuraita, voita ja paljon muuta...\"\n\n\"Tiesin kyllä, että sentapaisia anomuksia sataisi päällenne kuin\nrakeita\", hymyili Anders Bratt; -- \"ei ole sitä talonpoikaa, joka\nei tahtoisi rautatietä oman ovensa eteen. Mutta kaikki tämä on\ntieltä laastava -- täältä salmesta on linja vietävä kaupunkiin kuin\nlinjaalilla, pitkin virran vartta... Ylämaassa valittakoon sitten\ntoinen tai toinen reitti, mikä sopivimmaksi nähdään...\"\n\nHän istui miehevänä ja levollisena, järkevä ja nopea katse syvälti\ntunkeutui asian joka puoleen, ja tyytyväisellä, varmalla tunteella\nsiitä, että hän se nyt perältäkin oli se, joka peräsimessä istui ja\njohti. Hän se tässä istui yläpäässä rautatiepäällikön vieressä, ja\npäällikkö kysyi neuvoa, pyysi häneltä arvioita ja laskuja ja koitti\nhankkia hänen apuansa ja vaikutustaan joka tavalla... Tavattoman\njärkevä mies tuo päällikkö... hän se ei ollut niitä miehiä, jotka\neksyvät kaikenlaisille syrjäpoluille; sitä oli Anders Bratt pelännyt,\n-- mutta ei, oikea koura oli hänellä! Astui täyden askeleen, niinkuin\nmiehen tulee, vaikka tiellä olisi ollut hevoskuormat kaikenlaisia\nanomuksia ja nurkkaharrastuksia --.\n\nTirehtorilla oli hauska tunne siitä, että hän oli oikealla paikallaan,\ntunsi itsensä tahdoksi ja voimaksi, jota muiden täytyi huomioon ottaa;\n-- rautatie kun saadaan tähän piiriin, sen isä on Anders Bratt!\n\nPieni vaatimaton suurus, joka syötiin matkaeväistä ja siitä mitä\ntalossa oli parasta, penkillä istuen, kun tuoleja ei ollut riittävästi,\nse oli tirehtorista uljas juhla-ateria. Rautatiepäällikkö ja hän, --\ntaikka oikeastaan hän...\n\n\"Ajatelkaas, hra Bratt, kuinka minulla oli hyvä onni\", lausui\nrautatiepäällikkö; hän kaatoi Bratille lasin ekstra kuivaa madeiraa\nmatkapullostaan. -- \"Minulle onnistui heti alussa saada Johnston\nosoittamaan itselleni ne miehet, joiden puoleen minun pitäisi tässä\npiirissä kääntyä... hieno järki on hänellä -- ja gentlemani hän on,\n-- vapaa kaikista personallisista näkökohdista ja varma kuin kulta\",\nsanoi hän hiljaa ja tutunomaisesti päätään nyökäten. -- \"Ja vanhastaan\non hän tunnettu meidän piireissämme. Tuo järkähtämätön, humaaninen ja\npersoonallisuuksista vapaa katsantokanta, se antaa loistoa koko sille\nperheelle! -- Luottamus, nähkääs, luottamus... Ja te, hra tirehtori,\nnautitte hänen luottamustaan varmasti ja täydellisesti, -- suokaa, että\nonnittelen teitä.\"\n\nTirehtori nosti pari kertaa lasin huulilleen, ikäänkuin olisi\nhämmästynyt, taikka asiata miettinyt; -- joi sitte verkallisesti. \"Minä\nkiitän kunniasta\", lausui hän sangen kylmäkiskoisesti, ja suupielissä\nehdottomasti värähteli.\n\n\"Eikö se ole hyvää?\"\n\n\"Ei. -- -- Se on, minä en juo viiniä aamupäivällä...\"\n\nAnders Bratt seisoi vähän myöhemmin, huulet yhteen puserrettuina,\nhuoneen pienen akkunan ääressä ja katsoi, miten rautatiepäällikkö jäi\npihassa seisomaan toinen jalka astinraudalla ja keskusteli Johnstonin\nkanssa, joka istui kääseissä, ohjakset kädessä, valmiina lähtemään.\n\nTuohan keskustelu näytti tutunomaiseksi käyvän! -- Rautatiepäällikkö\nehkä vielä lisäksi kuulusteli, ketä hän saattoi uskoa, ketä ei\ntässä piirissä?... Ja Johnston vaan istui tuossa hajamielisenä eikä\ntehnyt mitään, -- niinkuin tavallisesti, -- asetti vaan kokonaisen\nnäkymättömän rautatiekomissionin... Ja hänen itsensä, Anders Bratin,\n-- äänsi hänen sisässään kirventelevä ilkku, -- oli tuo asettanut\nsiihen ensimmäiseksi mieheksi. -- Täytyi niellä semmoinenkin kunnia!...\nHänen pitkä jäsenellinen ruumiinsa nosti ikäänkuin pykälän hartioiden\nkohdalle paljaasta vastenmielisyydestä.\n\nTuo, tuo tuolla kääseissä... istui ja vallitsi... piti kaikki ohjakset\nkädessään.\n\nTuo vanha kukistunut loisto tehtaalta!... puhkesi hänessä kuin\ntulipalo...\n\n\"Ihmeellisen unohtava ja hajamielinen tuo ystävänne Johnston\", --\nlausui rautatiepäällikkö sisään tullessaan, \"lähtee matkaan eikä muista\nottaa edes sadetakkia mukaansa. Täytyi käydä huoneesta noutamassa\nhänelle omani; -- hänhän aikoo kauaksi ylämaihin.\"\n\n\"Hajamielisyydessä se mies aina onnen onkii, se tietäkää\", lausui\ntirehtori hymyillen, koittaen näyttää niin hyväntahtoiselta kuin\nsuinkin, vaikka silmät omituisesti loistivat. -- \"Sitä ominaisuutta\nsaa hän kiittää koko omaisuudestaan! _Aivan unohti_ käydä kotonaan\nkatsomaan sähkösanomiaan -- ja sai sillä tavalla laivansa vakuutetuksi\nklubissa, ennenkuin lähti kotia lukemaan, että se oli mennyt meren\npohjaan. -- Ja että hän vakuutti hyvässä luottamuksessa, sen saattoi\nhän perästä päin autuutensa kautta vannoa -- -- -- Ihmeellinen on sen\nmiehen onni\", hymyili hän ilkeästi.\n\nRautatiepäällikkö äkkiä katsoi hämmästyneenä Brattiin, ja kun hän ei\nvoinut sen enempää lukea tämän kasvoista, niin vaelsi hänen katseensa\netsien muihin läsnäoleviin saadakseen selkoa, piilikö tässä puheessa\njokin syvempi tarkoitus. Äkkiä käänsi hän Bratille selkänsä.\n\n\"Joka tapauksessa hän on ehdottomasti kunnon mies\", sanoi hän lyhyeen.\n\n\"Ehdottomasti, ehdottomasti!\" -- vakuutti Gaarder kuumasti. Suuruksen\njälkeen oli hän nyt semmoisissa vireissä, että piti vähän antaa valtaa\nharmille ja suuttumukselle, joihin tirehtorin hävyttömät viittaukset\nklubissa Enoksenilla olivat aihetta antaneet...\n\n\"Täytyy olla tottunut tirehtori Bratin pilapuheisin\", hymyili hän\njotenkin purevasti.\n\n\"Te jumalavita saatte nauraa niin paljon kuin tahdotte\", sanoi\ntirehtori leikilliseksi teeskennellen, -- \"tosiasioita toki ette\nkieltäne!\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKlaus oli tänään kylpenyt jo kaksi kertaa, ensinnä kaupungin rannassa\nmeressä ja sitten sahalla ryöpyssä. Niin oli helteinen, että päivällä\nolisi tehnyt mieli pukeutua intiaanin tavoin --, ja jano, -- joka\nviitsisi nousta ja vaivata itseään niin pitkälle...\n\nNyt makasi hän selällään, niin että lakin litsi varjosti silmät, ja\ntuumaili lankkukauppoja.\n\n... Ja tuo savun haju!... Pouta-auer peitti kaikki ikäänkuin hunnulla,\nniin että melkein ei erottanut harjuakaan. -- Kaupungilla huhuttiin\nkulovalkeista, joita muka oli jossain ylimäissä... Hän makasi ja\nhaisteli...\n\n\"On tämä oikeata savua, äiti!\" huudahti hän akkunaan, -- \"harjulla se\nasuu kuin hieno villa.\"\n\n\"Tämä hiljaisuus on niin kamala ja painostava\", rouva tuli ulos\nportaille ja katsoi ympärilleen, -- tuntuu ikäänkuin kammottavalta...\nKaikki nuo kulovalkeat suvella pouta-aikoina, kun kaikki on niin kuivan\nkuivaa...\n\n\"Mutta eikös ole... on varmaan Johnston tuolla alhaalla kujassa\nseisomassa\"...\n\nJohnston seisahtui väsyneenä ja pyyhki kasvojaan nenäliinalla, joka\nhänellä oli kädessään.\n\n\"Lähde kyökkiin, Klaus, ja saa hänelle puutarhamajaan jotain\nraitistavaa juotavaa -- vähän marjanmehua ja jäävettä -- ehkä\nseltersiä? -- en luule, että hän välittää väkevästä. --\n\n\"Oikein hän näyttää huonolta käydessään tuolla yksinään ja hyljättynä\nilman Abrahamiaan!\" -- aprikoitsi rouva katsellessaan, kun Johnston\nastui kujaa pitkin kartanolle.\n\n\"Kuuma on tänään\", puhkesi Johnston puhumaan, -- \"painostava, --\nmaailma on saanut itseensä kuin raskasta lyijyä...\n\n\"Vai on Bratt alhaalla sahalla? -- Aioin pyytää häntä pitämään huolta\nsuorituksistani ensi viikolla, kun lähden metsissäni käymään. Täytyyhän\npitää huolta omaisuudestaan.\"\n\n\"Vakuutta-kaa, hra Johnston! Voihan metsiäkin vakuuttaa. Niin saatte\nolla turvassa\", intoili Klaus. -- \"Vaikka se maksaisikin\"...\n\nJohnston säpsähti, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.\n\n\"Laakson yläpäässä kai se vaan kulo mennee\", kiiruhti Klaus\nlohduttamaan; säikähtynyt, kiusaantunut ilmaus Johnstonin katseessa ei\njäänyt häneltä älyämättä.\n\n\"Oih, olin sanoa että -- palakoon vaikka kaikki tyynni!\" -- lausui tämä\nsairaasti; -- silmäluomissa oli jotain niin arkaa ja väsähtynyttä.\n\nKlaus huomasi menetelleensä taitamattomasti... kun oli saanut\nJohnstonin pahalle päälle. Täytyi lähteä alas sahalle isää noutamaan.\n\nJohnston istui hetkisen ja katseli eteensä, mehulasiin tarttumatta.\n\n\"Ihmeellinen maailma tämä, jossa elämme, rouva\", -- pääsi häneltä;\nraskas alakuloisuus kuvasti näistä sanoista.\n\n\"Rakas Johnston, ettekö ole astuneet vähän liian paljon ja nopeasti\ntässä helteessä. Teidän pitäisi varovammin hoitaa terveyttänne.\"\n\n\"Ei, rouva, älkää nyt välittäkö tuosta akkunasta\"...\n\n\"Enkö edes saa tuoda sikaria, -- se varmaankin nyt maistuisi.\"\n\n\"Ei, ei, -- ei kiitoksia...\n\n\"Ajattelen kveekareita\", jatkoi hän keveällä äänellä, -- \"jotka\nkieltäytyvät valaa tekemästä... Siinä kveekarit eivät tee tuhmasti\"...\n\n\"Sitä olen usein ajatellut\", myönsi rouva, \"-- varsin ihmetellyt.\nPannaan ihminen semmoiseen kiusaukseen!... Ja miten kauhean raakaa, --\nsitoa ja velvoittaa siihen sielu... Se on barbarilais-ajoilta peritty.\"\n\n\"Mutta\" -- Johnston viivytteli, ikäänkuin hänen olisi ollut hieman\nraskas lausua, mitä aikoi, -- -- \"kun meidän kerran _täytyy_ se tehdä,\n-- niin -- koska semmoinen vala sitoo ikuisesti -- en voi ajatella\nkauheampaa sielun kidutuskamaria -- kauheampaa helvettiä!\"\n\nHän joi tyhjäksi mehulasinsa ja kaatoi uutta, valtaavassa liikutuksessa:\n\n... \"Täytyisi nähdä aivan selvästi omaan itseensä; pohjia myöden, --\nsielunsa syvimpään, pienimmätkin ajatuksen oraat, -- jotta voisi valita\nja ottaa itselleen semmoisen edesvastuun koko iankaikkisuudeksi! --\nSuuri, uhkaava, tuntematon äärettömyys on edessä hirveänä kauhistuksen\nkuvana: -- -- _Oletko_ varma? -- _aivan_ varma?... Hämärästä,\nitsetiedottomasta sielunelämästä kuohuu esiin arveluita ja epäilyksiä\nomista ajatuksista ja vaikuttimista. Kuka tietää, rouva, mitä meren\npohjalla matelee... Kuta kauemmin ja hienommin ja omantunnonmukaisemmin\nitseensä kurkistaa, sitä enemmän karttuu pelko ja epäilys... Ei\nyksikään, ei ainoakaan ihminen voi raihnailla jaloillaan sitä ajan\npitkään kantaa. Se masentaa ja lamaa...\"\n\n\"Rakas Johnston\", -- lausui rouva hänelle, \"te olette oikeassa, --\naivan varmaan; -- mutta --\"\n\n\"Olen varma siitä\", vakuutti Johnston välttäen,-- \"että monta, monta\nonnetonta, -- paljon useampi kuin luullaan! -- on menehtynyt näiden\nepäilyksien vuoksi\"...\n\n\"Eikö terve järki pian sanoisi ihmisille, ett'ei äärellinen olento voi\nkäsitellä äärettömiä arvoja?\" mietiskeli rouva.\n\n\"Äärettömiä arvoja\"... Johnston tuijotti eteensä ja pudisti päätään, --\n\"mitä me tiedämme?... Täällä vaellan, ja jok'ainoa askeleeni, -- kaikki\nmitä teen, pieninkin liike, kaikki -- puolihämärä aatekin, -- vaikuttaa\nikuisia seurauksia, -- syiden ja seurausten ääretön sarja... En voi\nitselleni leikata kävelykeppiä kaatamatta ehkä puuta, josta olisi\ntullut pelkka temppeliin\"...\n\n\"Ja\" -- arveli rouva -- \"suuret hallitsijasuvut ja valtakunnat, jotka\novat korottaneet ihmiskunnan sekä moralia, että kultturia, monta kertaa\non ne perustettu murhilla ja verenvuodatuksilla.\"\n\n\"Niin, mitä me tiedämme\", -- Johnston puhui kuin kuumeessa, -- \"niistä\nlaeista, jotka elävät suuren olemassa-olon luonnonjärjestyksessä?\n-- Ja kaikki kuitenkin mullistuu, kukistuu kuin mustan edesvastuun\nhorna yhden ainoan vähätietoisen, sokean, siihen verraten kokonaan\nidiotimaisen ihmisen päälle... Iankaikkisesti sinun täytyy kärsiä\nseuraukset.\" --\n\nHän joi vavisten.\n\n... \"Sitä on niin humaani, että on vapautunut pirusta ja hänen\nheinähangostaan --, mutta, joko sitten ikuisesti saa padassa kiehua\ntai ikuisesti paistua tekojensa seurauksissa, -- minussa ei ole miestä\nnäkemään, mikä siinä on tuo humaaninen erotus!\"\n\n\"Teidän puheenne on niin sairasta, Johnston! -- Myöntäkää, että teitä\ntänään vaivaa huono mielentila.\"\n\n\"On niin harvoja, joille voin mieltäni purkaa; -- sisässä käy ja kuohuu\nniin paljon... Vakuutan teille, että tuntuu ikäänkuin puhaltaisi\nraikas, keventävä tuuli, kun saa istua täällä teidän luonanne, --\nteillä on, rouva, oma omituinen tapanne\"...\n\n\"Ettekö luule, Johnston, että teille tekisi hyvää, jos saisitte\nAbrahamin kotia -- häiritsemään teitä ja täyttämään koko talon\nharrastuksillaan. Hänpä ei jättäisi teille aikaa mietiskelemiseen ja\nmurehtimiseen maailman alkusyistä ja --\"\n\n\"Abrahaminko kotiin, -- nytkö luokseni?\" -- Hänen silmäkulmissaan\ntuskallisesti värähteli, ikäänkuin hänen äkkiä olisi tullut paha olla.\n-- \"Ei, ei, -- eläköön hän surutonta elämäänsä joutumatta minun elämäni\nvarjoon\"...\n\nHän istui hetkisen, ja näytti siltä, kuin se ajatus olisi saanut hänet\nyhä enemmän alakuloiseksi. --\n\n\"Anteeksi!\" sanoi hän, -- ja lausui äkkiä jäähyväiset -- \"nyt näette,\nrouva, miten tänään olen teitä kiusannut huonolla tuulellani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnders Bratt asteli, puri tupakkaa ja syljeskeli alhaalla sahalla.\n\n\"Vai on Johnston meillä?\" vastasi hän Klaulle.-- \"Sano hänelle, että\ntoimitan kaikki hänen puolestaan; mutta ett'en kiireen takia jouda\nhänen puheilleen tulemaan, -- täytyy laittaa matkaan laivan lasti\nlankkuja.\"\n\nKlaun silmät vähän ällistyivät tuon lankkulastin tautta.\n\n\"Sano se!\" lausui Bratt ja kiiruhti malttamattomana poikaansa matkaan.\n\n-- \"Niinpä lähtenee lopulta tiehensä\", mutisi tirehtori; hän ei\nensinkään ollut sillä päällä, että olisi halunnut tavata Johnstonia...\n\nJaha, -- jaha; -- hän astuskeli nopeasti edes takaisin sahatukin\nrinnalla, jota kettingit vetivät vinkuvaan, nelinkertaiseen\nsirkkelisahaan, -- Strömmin saha ehkä vielä saa kunnian sahata tehtaan\nmetsäin puita, kun Johnston täyttää virran tukeillaan, -- ja rautatie\nminun hyvästä toimestani saadaan aikaan...\n\nVirrassa oli vesi matalalla, ja uneliaasti se päiväsin liikkui\neteenpäin; vesirattaan kohdalla olevasta aukosta tuskin tuntui viileätä\nvetoa, ja tuon tuostakin uiskenteli kekäleelle paahtunut puunpalanen\ntaikka kärventynyt havunoksa koskeen. Ne olivat viestejä ylämaasta,\njossa kulot näin helteellä hävittivät metsiä, -- ehken eivät toki\nsyrjäjokien varsilla?...\n\nKekäleet saivat hänet joka kerta miettiväisenä tuiottamaan.\n\nMaantiellä tulla jyristivät kääsit. Pölypilven läpi oli vaikea hyvästi\nerottaa kuka...\n\nTeidentarkastajako? -- tuommoisella vauhdilla!\n\nTuntui siltä, kuin tämä juuri olisi sopinut yhteen niihin ajatuksiin,\njoissa hän liikkui. Jotain oli tapahtunut.\n\nAivan oikein, teidentarkastaja pysähtyi hänen portilleen, taloon\nnoustakseen.\n\nTirehtori viittasi ja seisoi tuokiossa hänen vieressään.\n\n\"Mitä nyt, Finkenhagen, kuloko?\"\n\nRaudikko seisoi sääret hajallaan, kärsiväisen näköisenä ja läähätti,\nsitkeätä vaahtoa riippui suupielistä.\n\n\"Niin on, ja ankara, hra tirehtori, Törrisvandetin ympärillä. Tirehtori\nantaa anteeksi, että minä --\"\n\n\"Hiiteen anteeksi pyynnöt, onko tässä niihin aikaa!\"\n\n\"Että minä en joudu poikkeamaan, vaan pyydän saada lyhyesti antaa tässä\nkertomukseni... ja pyydän arvoisata mielipidettänne ja osotuksianne\nmukana kaupunkiin, että minne pitää miehiä asettaa. Nimismiehelle\non laitettu sana, että hän kokoo väkeä hätään, ja täytynee kai\nsähkösanomalla pyytää sotaväkeäkin. -- Vai mitä hra tirehtori\narvelee?... Uskallanko kaikessa kiireessä kysyä\"... Teidentarkastaja\nkuivasi kasvojansa.\n\n\"Törrisvandetin ympärilläkö? -- molemmin puolinko?\" -- kuulusteli\ntirehtori kiihkeästi, -- \"ja ainako Liadalissa asti, -- niissä kuivissa\nsoissa?...\"\n\n\"Niin, ja harjun kupeilla. Tiedättehän, että Johnstonin metsät ovat\nharjun takana toisella rinteellä.\"\n\n\"Niinkö? aivanko -- korkealla harjussa?\" kuulusteli tirehtori\nkiihkeässä jännityksessä; hänen kasvoillaan kävi ikäänkuin valon\nvälähdys.\n\n\"Ja metsä -- kuivaa kuin taula\", -- sanoi hän pitkään...\n\nHän seisoi mietteissään ja kaivoi kepillään; -- mutta reipasti sitten\näkkiä mielensä: -- \"No turha olisi kuitenkaan liikoja hämmästyä; --\nkovalle -- sangen kovalle -- panee valkean, ennenkuin se pääsee harjun\npoikki Johnstonin puolelle -- -- melkein mahdotonta\"... Hän äkkiä\nheitti nopean tutkivan silmäyksen teidentarkastajaan --:\n\n\"Ensinnä tietysti on turvattava Liadalin takana suuret\nElveberginmetsät. Sinne on asetettava miehiä ja hakattava leveä aukko,\nmuutoin menee kulo tiheässä lehtimetsässä ja pajukossa yli kuin\ntappurassa... Sinne! -- sinne kaikki väki, minkä vaan jalkeille saatte!\"\n\n\"Mutta Johnstonin metsä on Liadalin harjun toisella puolella, --\narveltiin että siellä ehkä olisi --\"\n\n\"Ne saa, jumalavita, harju suojata; -- -- kivi ei pala.\"\n\n\"Arveltiin tosiaan, että ne ehkä olisivat vaarassa --\"\n\n\"Se on neuvoni!\" -- lausui tirehtori lyhyeen ja karskisti. -- \"Tehkää\nsen kanssa, miten tahdotte... Minä olin isäni kanssa nuorena ollessani\nmonta vuotta siellä tukkia vastaanottamassa, -- ja luulisin melkein\ntuntevani ne seudut.\"\n\n\"Kuka sitä epäilee, hra tirehtori; -- juuri saadakseni paikkain\ntuntemiseen perustuvat osotuksenne kanssani maistraatiin minä --\"\n\n\"Elveberginmetsät minä sanon, -- ne ne ovat vaarassa! -- rientäkää ja\nhevosta selkään!\" --\n\nTämän hän huusi nyrkkiä puiden ja niin ilkeä kiivaus kasvoissaan, jotta\nteidentarkastaja ehdottoman peljästyksen valtaamana sivalsi raudikkoaan\nruoskalla moneen kertaan ja kiidätti alamäkeä kaupunkiin.\n\nTirehtori seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä sanomattoman\nilkkuva vahingonilo kasvoissaan... Hohoo, -- tietysti olisi\nkohteliaasti ja ystävällisesti pitänyt neuvoa päinvastoin -- sitä olisi\ntietysti odotettu! -- -- ja antaa koko mieskunnan asettua harjulle\nvartioimaan \"meidän Johnstonimme!\" -- omaisuutta ja etuja! -- Niin\naina, tarkoitus oli semmoinen, että minun piti nyt neuvoa mieliksi\nystävälle!... Ja se neuvo kun olisi taskussa, niin kyllä sitten\nlaitettaisiin sähkösanomat amtiin ja sotaväelle ja nimismiehelle.\n\nTirehtori astui ylös kartanoa kohti nopeasti, intohimoisella vauhdilla.\n\n\"Metsävalkea, Jette!\" huusi hän -- \"suuret Elvedalinmetsät ovat\nvaarassa, -- -- Johnstonilla on hyvä onni niinkuin tavallisesti. Sillä\nvälin kuin harjun tällä puolen palaa ja paistuu kuin padassa ja purot\nkiehuvat, on hänen metsänsä niin rauhassa, että linnut laulavat\"...\nlausui hän kamalalla humorilla.\n\n\"Olen huolissani Elvedalin metsistä -- suunnattoman arvokkaat\"...\nlausui hän tullen arkihuoneesen iltapäivällä tuon tuostakin, ennenkuin\najoi pankkiin...\n\nAlhaalla kaupungilla, jossa joka taholla puhua hyristiin\npalosta, vastasi hän kaikille melkein vaan puheen katkaisten, --\n\"Elvedalinmetsät! -- Elvedalinmetsät! -- suunnattoman arvokkaat, --\nsatoja tuhansia vaarassa!\"\n\nKaikki juoksivat ja ravasivat kuin päättömät kanat, pitäen hyödytöntä,\nuteliasta pakinaansa... tiellä vaan olivat ja kuluttivat aikaa\nasianomaisilta! Tirehtori mulkoili ja irvisti ja lähetti ihmiset\nluotaan niin pian kuin suinkin... Pankkiaika ei vielä ollut päättynyt.\nRahastonhoitaja sai olla hyvä ja jäädä luukulleen istumaan, turhahan\nolisi ollut pitää juhlapäivää tämmöisestä syystä. Tässä hitto vieköön\nei ollut vakaville miehille juhlimisen syytä -- häviö kun uhkasi ja\nkurjuus! -- Olivat hopussa kuin naiset...\n\n\"On jo aika, että alamme tutkia ja tehdä selkoa näistä sekavista\nasiakirjoista, jotka koskevat säästöpankin saamisia Bergsundin\nkuolinpesästä, -- ne makaavat ja makaavat, -- ovat jo päälle kahden\nvuoden vanhoja\" -- -- --\n\nJa siinä aljettiin nyt kunnolla seuloa ja selvittää papereita suvisen\niltapäivän helteessä...\n\n-- Tirehtori istui vielä myöhäiseen valoisaan iltaan työhönsä\nvaipuneena johtokunnan huoneessa säästöpankissa; tuon tuostakin\nhäntä keskeytti sanan tuonti niistä toimenpiteistä, joihin kulon\nsammuttamiseksi oli ryhdytty. Klauta oli hän käskenyt tulemaan vasta\nk:lo kymmenen aikaan hevosella noutamaan.\n\nVihdoin toki alkoi hänelle käydä jotakuinkin selväksi, kuinka paljon\nsäästöpankki yleensä saattoi toivoa, takaisin saavansa, ja kuinka\npaljon jäisi epätietoiseksi asianajajaan varaan -- --\n\n\"Kapteni Helgesen tulee tänä iltana ja ajaa kohta ylämaahan miehiä\njohtamaan\", ilmoitettiin ovesta.\n\n\"Soo!\"\n\nTirehtori kiirehti laskemista, valmistuakseen; mutta yllätti itsensä\näkkiä ajatuksiin vajonneena.\n\nHän nousi malttamattomana seisomaan ja muutti syrjään akkunavarjostimen\nparemmin nähdäkseen.\n\nNoh noh, tässähän minä olin; -- hän silmäili muutaman arkin sarekkeet,\nkastoi kynäänsä merkitäkseen ja jäi istumaan samaa kohtaa tuijottaen...\n\nTässä lasken niin että vielä tulen hulluksi! Täytyy kiirehtää.\n\nHän ryhtyi taas kiivaasti jatkamaan.\n\nHarjussa tuo rotko... mutisi hän, huomatessaan hetken kuluttua jälleen\najatuksiinsa vajonneensa, ja rupesi äkäisesti uudelleen työhön.\n\nKäsi ja kynä olivat tukassa, kyynärpää pöydällä, ja elottomasti, väliä\npitämättä tuijotti hän papereihin...\n\nHarjussa tuo puronrotko, joka taajaa varvukkoa ja korkeita kuusia\nkasvaen ulottuu Johnstonin puolelle...\n\nSe oli tänään heti hänen mieleensä juolahtanut, kun hän puhui\nteidentarkastajan kanssa...\n\nTuo rotko...\n\nNuorena ollessaan oli hän keväisin ottanut siellä usein vastaan puita\nisälleen, -- noin viisi, kuusitoista tolttia kerrallaan; -- ja sitten\noli istuttu pölkyn selkään lepäämään, otettu esiin taskumatti ja eväät,\n-- mielellään tapasivat panna rotkossa Elvedalinmetsän ja tehtaan\nmetsän rajalla toimeen tuommoiset pienet pidot.\n\nHelteinen rotko...\n\nHän istui ja oli näkevinään sen edessään, vieläpä mustikan ja puolan\nvarretkin -- -- kuulevinaan ritinää, marjanvarsien alta, se oli\nkulo... Noin hiljaa, melkein savutta kytevän eteenpäin sammalessa ja\nrutikuivassa maassa, palaen näkymättömänä kuin miilussa...\n\nEi kukaan huomannut sitä! -- Koko väkijoukko seisoi vaan tuolla harjun\nalla, sankassa savussa, muita metsiä vartioimassa... ja niin sai kytö\nedistyä rotkossa, -- sen _täytyi_ nousta niihin kuusiin, joita seisoi\nrotkon suussa kuin etuvartijoita, harvassa kaksittain, kolmittain\nja sitten yhä taajemmassa, kunnes tuli tiheikkö, jossa seisoi kuusi\nkuusen vieressä, vaaran kupeessa, suorina kuin kynttilät, ja alempana\nyhä taajempi ja taajempi metsä, Björnliet ja Jonsvandet, suuren\ntehtaanmetsät... Johnstonin koko omaisuus --\n\nSitä ei huomaisi yksikään sielu... Ensimmäiset kuuset vaan hiljaa\nhiiltyisivät, eikä liekkejä, savua näkyisi ennen kuin valkea toisella\npuolella pääsisi täyteen vauhtiin. Toinen savu peittäisi toisen...\n\nJa tulivatpa sitten -- sammuttamaan!\n\nHän oli näkevinään koko tämän laajan metsämaan, -- kuinka valkea pääsi\nvauhtiin, ja savu yhä sankempana ja sankempana alkoi vyöryä punaiselle\nhohtaen tehtaan saloille... ja tuli tarttui -- tarttui riivatusti! --\nitse paksuun, tiheään tukkimetsään... Rytisi ja räiskyi, mustan harmaa\nsavu ja säkeniä tuprusi sieltä kussa seisoi honka odottamassa vaan\nmuutaman vuoden lisää kasvamista täyttääkseen kaksitoista kyynärää ja\nkahdeksan tuumaa, -- hiljaisesti varttumassa, -- ikäänkuin Johnston\nitse, -- kunnes seisoo koko mahdissaan... ikäänkuin esi-isä Abraham...\njalosti kasvaneena...\n\nPaistuvat, hitto vieköön, jänikset, ja ketulta kärventyvät turkit, ja\nforellit kiehuvat purossa!...\n\nTulimeri kauheasti raivosi ja vyöryi suoraa päätä sydänsaloon, --\nhävitti virstottain... Mahdotonta oli sitä enää pysähyttää... Tirehtori\nistui suu auki, unohtunut hymy huulillaan ja seurasi valkean tietä --\n\nKasvojen ilmaus äkkiä raukesi syväksi pettymykseksi: -- Semmoinen\nkuolon hiljaisuus ilmassa; kun olisi vaan tuullut!\n\nHänen silmiinsä tuli jotain samanlaista kuin petoeläimelle, jonka\nkynsistä saalis livahtaa; tuijotti tyhjästi ja hämillään...\n\nU -- mmm, -- kunhan vaan kerran on kunnolla syttynyt, niin kyllä tulee\ntuuli itsestään, -- palopaikoilla aina puhaltaa... Kyllä tulee ilman\nviima, -- riittävästi -- kerrassaan! -- vetäisi humisevan tuulen\nalhaalta, koko laaksosta...\n\n-- Niin, saa varmaan tuo uudesta syntynyt tehtaan loisto nyt lämmintä\nenemmän kuin savutorvesta!... Minäpä luulen, että tästä tulee vähän\nkuin häviön tapaista, -- ja Johnston kyllä vielä tulee ja siivosti\npyytää pientä kädenapua. -- Siinähän on miehen koko pääoma... He,\nhe, he, nauroi hän rumasti, niin että itsekin pelästyi ja katsoi\nympärilleen; hikosi, jotta vesi valui -- --\n\nKapteeni Helgesen matkustaa sinne tänä yönä -- taidolla neuvomaan,\nhän -- ajatteli tirehtori pistävän ilkkuvasti. -- Hän kyllä hieman\nmyöhänlaiseen huomenna älyää, ettei hän ole siellä, missä juuri palaa,\n-- he he, -- -- ei, -- ja saa kantaa edesvastauksen taidostaan...\n\nHän ojensi äkkiä pöydän yli jäntevän kätensä, nyrkkiin puristettuna ja\nnojausi taaksepäin, niin että kasvot puoleksi katsoivat kattoon.\n\nNiin edesvastaukseen!...\n\nKäsi putosi pöytään melkein lyömällä ja hän ryntäsi ylös.\n\nLuulenpa, että olen hullu, -- aivan mieletön! _Minähän_ se olen\nneuvonut ja komentanut.\n\n_Minähän_ se olen, joka annan Johnstonilta metsät palaa -- --. Teen\nsuoraa päätä kamalan rikoksen...\n\nKuinkahan pitkälle on kulo huomisaamuun kerjennyt tuossa rotkossa?...\nalkoi hän aprikoida. Kasvot saivat omituisen miettiväisen\nkaksinais-ilmauksen, toinen silmä ikäänkuin tiukasti tuijotti johonkin.\n\nÄkkiä repäsi hän hatun pöydältä ja syöksyi ulos.\n\n\"Onko höyrylaiva tullut? -- Onko kapteeni Helgesen lähtenyt?\" huusi\nhän. \"Aja, Klaus, heti alas Gaarderin luo ja tuo hänet tänne...\n\n\"Onko pankinlähetti siellä?\" huusi hän pihan perällä olevaan\nrakennukseen, -- \"saa tänne teidentarkastaja -- -- kohta paikalla --\n\n\"Minä olen punninnut ja miettinyt asiaa\", sanoi hän Gaarderille,\njoka tulla leuhkasi varsin hengästyneenä. \"Koko työjärjestys on\nmuutettava!... Johnstonin puolelle vievässä rotkossa, siinä on\nmetsä auaistava -- niin pian kuin vaan suinkin siihen päästään! On\nheti paikalla lähetettävä sananviejiä lähteneitä saavuttamaan, ja\nFinkenhagen saa lähteä maistraatiin. Minä matkustan itse tänä yönä\npalopaikalle, jotta saan tavata kapteeni Helgesenin, ja viestejä\nlähetän joka suunnalle... Siitä vaan riippuu eikö kulo jo ole päässyt\nliian pitkälle.\n\n\"Juokse Johnstonin luo, Klaus, -- niin otan sinut matkalla kääseihin, --\nälä säikähytä häntä -- sano, että kaikki tehdään, mitä ihmisvoimilla\nsuinkin voidaan.\"\n\n\"Minä suoraan sanon, että hän voi olla levollinen, kun isä\" -- lausui\nKlaus ja oli samalla jo menossa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nUusi kaupunginvouti ja poliisimestari oli käynyt tulovisiitillä\ntirehtori Bratin luona Strömmin tehtaalla; ja seuraavana päivänä jo\naamupäivällä tirehtori helisti kaupunginvoudilla eteisen kelloa.\n\n\"Toivoakseni annatte minulle anteeksi, hra tirehtori, että otan\nteidät vastaan täällä konttorissani, huoneeni ovat vielä tyhjinä,\nmuuttotavarat kaikki yhdessä pinossa, kunnes perheeni saapuu parin\npäivän kuluttua... Esimieheni piti semmoista kiirettä, että virkaani\nryhtyisin. -- Olkaa niin hyvä, -- tässä on hyvä nahkatuoli! -- ja voin\nmyöskin tarjota todella hyvän sikarin. Olkaa hyvä\" --\n\n\"Kiitoksia. -- Ei ole ihme, että edeltäjänne niin nopeasti kuin suinkin\ntahtoi kopistaa tämän kurjan kylän pölyt anturoistaan. Itse hän\nteki olonsa semmoiseksi, että hänen oli täällä mahdoton viihtyä, --\npikkumainen turhan tarkka juristi -- tämmöisessä levottomassa merimies-\nja satama-elämässä! Hän aina jäi alakynteen.\"\n\n\"Kunnon mies ja hyväpäinen\", -- lausui vouti päätään nyökäten jotenkin\nkylmäkiskoisena.\n\n\"Kyllä vaan, -- semmoinen, joka aina joutui ohjattavainsa vaunujen\npyöriin... Lopulta oli hän täällä kerrassaan pyöräin alla, -- eikä\nhänen mieltään juuri kysytty\" -- --\n\n\"Sepä ei juuri ole rohkaisevaa minulle, hänen seuraajalleen\", hymyili\nkaupunginvouti. \"Muutoin on mielipiteeni se, että jos sitä miestä olisi\nosattu oikein käyttää, niin olisi hän ollut kaupungille hyödyksi.\"\n\n\"Hm, -- sairasmaisesti itsepäinen mies! -- Hän oikeastaan alkuaan\najoi laivansa aivan pieneen ja vähäpätöiseen kariin. -- Olette kai\nhuomanneet kaupunkimme hyvän ja oivallisesti järjestetyn valaistuksen?\n-- No kuulkaa, heti alussa hän pani liikkeelle koko kaupunginvouti- ja\npoliisimestari-vaikutuksensa, saadakseen meidät ottamaan kaksi -- sanoo\nkokonaista kaksi -- lyhtyä muutamaan kujaan! -- Sitä varten väänsi\nhän nurin koko kaupungin, -- ja niin sanoakseni hirtettiin noihin\nsamaisiin kahteen tolppaan -- --. Niinpä olemme vähin itse saaneet olla\npoliisimestarina näinä vuosina\".\n\n\"Vai niin, mutta siitä edes vastauksesta nyt toivon teidän pääsevän\",\narveli kaupunginvouti, työntäen huulensa jotenkin itsetietoisesti nenän\nalle.\n\n\"Hitto vieköön, miten virallinen ilmaus kasvoissaan\", arveli tirehtori.\n\n\"Toivon, että tirehtori ja muut vaikuttavat miehet antavat minulle\nhyvää tukea ja apuansa!\"\n\n\"Minuun voitte luottaa, hra kaupunginvouti, -- ja saatte nähdä, että\nsamalla on koko joukko muitakin voimia apunanne.\":\n\n\"En voi kyllin kiittää teitä kohteliaisuudestanne\", vastasi\nkaupunginvouti hieman kuivakiskoisemmin, kuin Bratin mielestä\noikeastaan olisi syytä ollut. --\n\n-- On kakko kaunis päältä katsoen -- juolahti tirehtorin mieleen; hän\nmittaili voutia katseillaan, -- vähintäin yhtä pitkä, kuin tirehtori\nitse, -- noita punakoita, isorakenteisia ja mahtavan näköisiä miehiä,\njoita teki mieli väistää jo matkan päästä...\n\n\"Olen varsin tyytyväinen, niinkuin kyllä ymmärrätte\", -- tuumaili\nkaupunginvouti, -- \"että olen vaikutusalakseni saanut kaupungin,\njoka viime vuosina on kehittynyt verraten tavattoman nopeaan...\nMatkustavaisten luku yhä lisääntyy... rouva Michelsenin hotelli sen\nheti näöllään osottaa -- vanha vallasväen rakennus, joka on sisustettu\nkerrassaan uudenaikaiseksi, diligenssi tulee porraspäähän, -- korkeat\nupeat huoneet, joista näkee sataman... Ja semmoiset huoneet julkisia\nkokouksia ja konsertteja varten!\"\n\n\"Hm -- niin, meillä oikeastaan on _kaksi_ suurta hotellia. Enoksenin\non vaarallinen kilpailija, ja kaupunkilaiset ehdottomasti pitävät sitä\nparempana.\"\n\n\"Ainoastaan vallasväelle muistuttava ulkomuoto, kun hätäisesti\nsilmäsin, sai minut arvelemaan --. Mutta, hm\", -- hän veti jälleen\nylähuulen nenän alle -- \"semmoisesta en tietysti vielä voi lausua\nvarmaa mielipidettä... Näin kerrassaan uudet olot tietysti vaativat\naikansa, ennenkuin niitä oppii vallitsemaan.\"\n\nVallitsemaan... vallitsemaan... Tämä omituinen lausetapa koski\ntirehtoriin... näkyy sairastavan hieman riippumattomuuden himoa.\n\n\"Ja täällähän kuuluu seuraelämä olevan erinomaisen viihdykästä\", lausui\nkaupunginvouti kääntäen puheen toiseen aineesen. -- \"Ihmisiä, joihin\nminä ja perheeni arvatenkin voimme liittyä... Teillähän on tuo hieno\nja herttainen Johnstonikin. Eilen kävin hänellä vieraana ja se mies\nkerrassaan viehätti minut.\"\n\n\"Niin, hänellä on se ominaisuus, että heti viehättää ihmiset\", pääsi\ntirehtorilta kiireesti.\n\n\"Eikö totta, hän on niin tasainen ja suora... kopeutta ei nimeksikään;\nhänen talostaanhan on tullut jonkinlainen lähtökohta koko vanhalle\ntunnetulle Macolmin suvulle.\"\n\nTirehtori istui hieman nyrpeän synkkänä:\n\n\"Vuoroin yläällä, vuoroin alaalla, hra kaupunginvouti; -- kauppasuhteet\nja sattuma, ne ne hänenkin olonsa määräävät! -- Voinpa sanoa, että\nolen jo toisenkin kerran hänet pelastanut\", lausui tirehtori muka\nvaatimattomalla itseensä tyytyväisyydellä... \"Kaikissa niissä\nmetsänpaloissa, joita näillä kulmilla on raivonnut, on hänen\nomaisuutensa ollut suuressa vaarassa. Mies olisi nyt häviön oma,\nellen sattumalta olisi täällä kaupungissa pitänyt arveluitani, --\nminä vanhastaan tunnen nuo ylämaan metsät; -- ja minulle tosiaan\nonnistui saada miehet kulopaikalla vielä sillä tavalla asetetuiksi,\n-- mutta aivan viimeisellä hetkellä, sen vakuutan, -- että kulo vielä\nsaatiin pysähtymään!... Se oli tavallaan oikea kohtalon päivä koko\nJohnston-Macolmin suvulle...\"\n\nKaupunginvouti tarjosi tulitikkua erinomaisen ystävällisesti, samalla\nkuin hänen miettiväisessä katseessaan oli koko joukko hänen virkansa\ntoistakin puolta, -- nimittäin poliisimestaria -- --. \"Minäpä kuulin\nJohnstonin puhuvankin teistä sen mukaisella lämmöllä.\"\n\nTirehtori nousi samassa seisomaan. \"Aikomukseni oli siis -- paitsi\nettä kävin luonanne vastavieraissa, pyytää teitä minua käyttämään, jos\nehkä voisin teitä palvella näin alussa, kun järjestätte kotinne ja\nasumisenne, -- työväkeä hankkimaan -- nikkareita esimerkiksi. Sahalla\non minulla kyllin väkeä teillekin lainata.\"\n\n\"Miten olette ystävällinen... sulimmat kiitokseni, hra tirehtori!\"\n\nTirehtori kiiruhti katua alas\n\nUusikin poliisimestari näkyi aikovan istua jotenkin korkealla\nsatulassaan, -- aikoi ehkä kulkea erityisiä kaikkein korkeimmasti omia\nteitään, -- jos nimittäin se laatuun käy!... \"Joihin voi liittyä\"...\nValitsee seurustelupiirinsä -- --\n\nJa heti puuttuu Johnstoniin!... Tirehtori huitasi kepillään ja\nkasvoissa oli ilkkuva ilme, ikäänkuin sisässä olisi kirvellyt ja\npurrut... Se viehätys ehkä ei hänelle kovinkaan hauskaksi kävisi...\n\nJa eikös puhunut rouva Michelsenistä ja hänen hotellistaan ikäänkuin\nolisi hän mikäkin ikäpöppö tällä paikkakunnalla. -- Hän se hiis vieköön\nvielä voi ruveta armossa määräämään huoneet sekä surun että ilon\nvietolle!\n\nAjoissa on tässä, siitä ei parane, salpa pantava!\n\nTirehtori astui syvissä mietteissä, leuka pitkällä...\n\nTuo viha rouva Michelsenin kanssa ei ylipäänsä koskaan ole ollut oikein\npaikallaan... Enoksenilla eivät paikat tahdo koskaan oikein näkösiksi\nruveta, -- siellä haiskahtaa kyytiliikkeelle... se jää kun jääkin\ntoisen luokan hotelliksi!\n\nHän alkoi astella edes takaisin katuja, katsella vähän tarkemmin\nhotellin rakennusryhmää; pariin vuoteen ei hän nyt ollut sen portin\nsivu käynyt... Koko joukon uusittu ja somistettu, portaista ja\nkatuovesta loisti messinki, -- ja portista hän vilahukselta näki\ndiligenssin, joka seisoi portaitten edessä odottamassa; parihevosia\njuuri kuljetettiin pihan poikki eteen asetettaviksi.\n\n... On se oikeastaan vahinko, ett'eivät kaupunkilaiset voi miehissä\ntänne kokoontua! -- -- --\n\n-- Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori\noli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.\n\nRouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä\npunaisemmaksi hän kävi.\n\n\"Ti-reh-toriko -- meillä? -- Herra hyvä varjele!\" -- Kauha vaipui\nhellalle.\n\n\"Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti.\"\n\n\"Minuako? -- -- Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee...\nMinä oikein... koko ruumiini vapisee... Minä en sinne lähde, -- siihen\nminua ei saa mikään inhimillinen voima! -- hän se otti minulta klubin\n-- ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit... Hän\notti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, -- ja\nvahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! --\nSen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano\nhänelle se. -- Sano se!...\"\n\nHänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin\novelle seisomaan neuvottomana kauhusta.\n\n\"Sano se, -- sano vaan se!... Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois\nkoko hotellista?\"\n\n\"Mutta ei\", -- rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti\nsyrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin\ntavallisesti, -- \"siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka.\"\n\nHän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella,\nja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.\n\n\"Olen kuullut, että tirehtori tahtoo minua puhutella... saanko\nkuulla, mikä onnettomuuden viesti?\" puhui hän vapisevalla äänellä. --\n\"Tirehtori on niin hyvä ja istuu.\"\n\n\"Kuulkaa nyt minua levollisesti, rouva Michelsen! Mehän olemme saman\nkaupungin lapsia ja vanhoja tuttuja.\"\n\n\"Niin Herra nähköön, kyllä olemme sekä minä että hotellini saaneet\ntehdä tirehtorin tuttavuutta, -- kuinka monta yötä olen valvonut ja\nvuoteellani itkenyt --\"\n\n\"Sallikaa minun sanoa, että olette niitä vaimoja, jotka minussa ovat\nsynnyttäneet mitä suurinta kunnioitusta, joita pidän syvässä arvossa,\n-- teidän tavoin johtavat suurta liikettä ja osaavat sitä pystyssä\npitää.\"\n\n\"Tämähän kuulustaa vähän uudelta, hra tirehtori\", lausui rouva\nodottavaisena hymyillen ja silmät kiiltäen.\n\nTirehtori laski lempeästi kätensä hänen ranteelleen:\n\n\"Sen kai uskotte, ettei minulla koskaan ole ollut mitään personallista\nteitä vastaan, rouva Michelsen?\"\n\nRouva kavahti... oliko oikeastaan syytäkään luulla sitä?\n\n\"Te todella olette niin erinomaisen ymmärtäväinen, että luulen voivamme\nkeskustella niinkuin miesten kesken ainakin, rouva Michelsen. Te\nvarmaankaan ette säikähdy pientä sanaa?...\n\n\"Tiedätte, että olen uhrannut, käyttänyt kaikki voimani tuon rautatien\nhyväksi! Ja te varmaankin vähin muistatte minua entisistä ajoista,\nrouva Michelsen, minä en ja'a itseäni, personalliset näkökohdat eivät\nkuulu minun luonnolleni\", -- tirehtori leikillisesti taputti rouvan\nkättä. -- \"Tuo rautatie on viime vuosina ollut minulle kaikki kaikessa.\n-- Ja niinkauan kuin diligenssi, joka niin suuressa määrin perustuu\nteidän hotelliinne, niinkauan kuin se näytti panevan salvan kaikille\ntoiveille sen saamisesta, -- täytyi minun tietysti teitä vastustaa. Sen\nte varmaankin käsitätte. -- Se ei ollut oikein, rouva Michelsen, -- se\nei ollut oikein tehty, että kannatitte tuota diligenssiä!\"\n\n\"Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies\noli asian puolesta\", huomautti rouva hienosti.\n\n\"Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme\", --\nlausui tirehtori silmää iskien, -- \"oikea lapsi julkisessa elämässä,\nhän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee... Tuo diligenssilaitos\noli minulle arveluttavana esteenä, -- mutta vihdoin onnistui minun\nyhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu --.\n\n\"Ja samalla, -- olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin\nminäkin, -- olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä\nrakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina... En luule varsin suuresti\nerehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani\narvostelemaan; -- kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä\npitänyt, -- minä en pyydä mahdottomia...\n\n\"Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt\nsaamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla...\nSäästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä\npitäkö, -- luottakaa huoleti minuun... Ja vähitellen, niin arvelen,\nolemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia -- se\non niitä toisen luokan, näettekös!... Hän saa jäädä hätävaraksi, kun\ntäällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! -- Poikani\nKlaus valittaa, ett'ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa\nlauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; -- nuorille ihmisille\nnäettekös vaatii viihdykästä.\"\n\n\"Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori\",\npilaili rouva, -- \"on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet\nvieraanani.\"\n\n\"Hm -- mm\"... Tirehtori nousi lähteäkseen.\n\n\"Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!\" sanoi hän herttaisesti.\n\nRouva Michelsen taisteli itkua vastaan -- kovasti hänen mielensä\nkuohui. -- \"Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma...\nJollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin\ntuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä\nvuotena takapajulle joutunut... Mutta nythän on kaikki taas parhain\npäin kääntynyt!\"\n\n-- -- \"Ei se ole helppoa\", selitti rouva Michelsen myöhemmin, -- \"kun\ntirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi\nraskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, -- mutta perästäpäin\nsittenkin kirventelee!\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJohnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin\nkanssa.\n\nAivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti\npäästäkseen sohvaan lepäämään... Levottomasti, melkein tuskallisesti\noli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä...\n\nNyt se oli ohi, oli hän sanonut, -- ja rouvan mielestä hän kävi niin\nluonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, -- että rouva sen vuoksi tunsi\noikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana\nhyvästä.\n\nKeskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, --\nunohti, mitä viimeksi oli sanonut... Nyt puhui hän perintötavaroista ja\nvanhoista kaluista...\n\n\"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat,\nJohnston!\" pilaili rouva.\n\n\"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja -- kuulkaas nyt, älkää virkatko\nsiitä mitään Bratille!\" -- hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti.\n-- \"Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; -- onhan tämä,\nniinkuin sanotte, hieman lapsellista... hieman omituista\"... pakisi\nJohnston puoleksi hämillään --. \"Mutta miehenne kello on todella sangen\nmerkillinen... Kerran hän siitä minulle kertoi... Hänen isoisänsä osti\nsen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle,\nKöpenhaminasta muistaakseni, -- se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban\nJürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti\nsuuren kellotehtaan Sveitsissä?... Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi\nIslannissa kuninkaaksi... Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan -- --\njoskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?\" -- kysäsi hän tavattoman\nvarovaisesti... \"Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, --\nBratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella\"...\n\nHän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli... \"Tuommoisessa\nkellossa, joka vaan käy ja käy... ja laskee, mittaa todellisuutta...\nsiinä voi olla kokonainen tuomio...\n\n\"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa\", -- lausui hän äkkiä itseänsä\nkooten, -- \"paitsi muusta -- mutta älkää minulle naurako -- -- siitä\nonko kello viime vuosina -- se näettekös on jo kulunut, -- edistänyt\nvai jättänyt? -- kuluneet kellot aina tahtovat edistää -- -- se\nluullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita...\n\n\"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin\",\n-- mutisi hän.\n\n\"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko\ntaakse päin?\" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein\ntäytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.\n\n\"Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, -- on maannut siinä koko viime\nvuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan... Bratt on\nluvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi.\"\n\n\"Vai niin -- vai -- rikki -- monta vuotta\"... hän näytti kerrassaan\npettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä...\n\n\"Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?\" alkoi hän\näkkiä uudelleen aineesta poiketen. -- \"Nyt muistan, -- noihin pieniin\nkultaperiinhän minä tartuin --. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman\nnoita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, -- ja tuota\npientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! --\nNiin hieno ja vähän -- vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin...\nKaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, -- ikäänkuin tuo\nkellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi.\"\n\n\"Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston\", hymyili\nrouva, -- \"tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana\nloukkauskivenä nuoresta pitäen.\"\n\n\"Hm, -- minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät\nminua viehättävät --. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne\npäälläni lepäävät... Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? --\nTämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse... Usein tulen tänne\nvaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään\"...\n\nHän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. \"Mielestäni voimme\nkutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston... Te ehkä vähän luotatte\nminuun?\"\n\n\"Vähänkö?\"\n\n\"No niin, sanokaa sitten paljon; -- se imartelee minua. -- Ja nyt\nkoitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta... Mihin tilaan\nomatuntoni joutuukin!\" lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.\n\n\"Älkää naurako, älkää naurako, -- no niin, näenhän minä sen teistä, --\nnaurakaa mielenne kyllältä, -- kun olen lähtenyt.\"\n\n\"Kuulkaas Johnston! -- eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo\nvanha kello lahjaksi?... Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin\npaljon valtaa Bratin yli; -- onhan se perhekalu ja --. Mutta jos se\nteille iloa tuottaisi, ja etenkin, -- etenkin, -- jos saisin Bratille\nsanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, -- että te salassa käytte ja\nkadehditte häneltä tuota kelloa?\"\n\n\"Ei, ei millään ehdolla, rouva! -- kuuletteko\", -- huudahti hän\nmelkein kauhistuneena. \"Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä;\n-- niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa\nvanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee,\nsaattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei\naavistaisikaan --\"\n\n\"Nyt sanoitte jotain, Johnston, -- nyt sanoitte jotain\"...\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Se oikein alkaa ajatteluttaa -- mitä nyt sanoitte... Useinkaan en\nteitä ymmärrä\" -- --\n\n\"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, -- antakaa minulle siitä\nkätenne, -- hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani,\n-- minua hävettäisi. -- Semmoinen on luonteeni... Ainoa maailmassa,\njolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän\nkasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä\navomielisesti kuin rippi-isälle... Niin niin, niin niin, -- minä\nalan tässä sydäntäni purkaa niin että... huomaan, jo on aika tieheni\nkorjautua\"...\n\nHän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman\netunojassa lehtokujaa kulkemaan...\n\n-- -- Oliko siinä se vika, että se edisti? -- toisti hän varmaan\nsadannetta kertaa...\n\nÖisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, -- kiiltävää,\nhienoa, vanhanaikaista hopeakelloa... Hän näki sen, -- se oli niin\nsiromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, --\njuuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä,\nja vakuutus sen mukaan merkittiin, -- kahtakymmentä minuuttia yli\nyhdentoista...\n\nOliko se edistänyt, -- väärin se varmaan kävi, -- ja oliko ehkä\nkello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, --\nesimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? -- eikö\nollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma\nlaivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin\nvakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut _mahdotonta_ sitä tavata,\nvaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa... Kuitin mukaan\noli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä\nvailla yhdentoista -- sikäläisen kellon mukaan... Kaksikymmentä yli\nyhdentoista -- olisiko sillä välin -- --\n\n... Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita\nhänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, --\neivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!... Se aavistus, joka hänellä\nmielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan,\n-- ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä\nhaaksirikkojen pelkoon sinä iltana -- eikö se mitään merkinnyt?...\n\nSe ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä\nestänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, -- se kasvoi hänen\nmielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja\nraskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi\nja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria... vihdoin takertui\nhänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli\nkullasta -- --\n\nJos se edisti, niin hän oli vapaa, -- tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas\nja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.\n\nVaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät... kun viisari\njätätti, -- kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!...\nMinuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen\njatkona; -- vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi... ja\nhaaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan...\n\nKultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, -- tuikki kuin äkämässä\nneula... jätätti -- -- edisti...\n\nTänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon\nkellon puheeksi rouva Bratin kanssa, -- niin usein kun olikin arvellut,\naikonut, tuntenut siihen viettelystä; -- mutta aina hän oli peräytynyt,\nkun sanat jo olivat huulilla.\n\nNämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, --\nikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKlaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista,\n-- etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät\nkuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet\nolivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli\nkuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli\nja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi\nkaaria... Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut.\nSeitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa\nkaupunkikonttorille -- ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja\nneljänneksessä!\n\nMelulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä\nistuivat iltapäiväkahvin ääressä.\n\n\"Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?\" kysyi Gertrud, -- \"tunti on\njo siitä kun söimme päivällistä. -- Oletko syönyt ulkona jossain?\"\n\n\"No mutta, Gertrud, eihän se meihin kuulu\", arveli tirehtori auliisti,\n-- -- \"lieneekö istunut ystäväin kanssa rouva Michelsenillä? --\nvaeltakoon rauhassa omia teitään.\"\n\n\"Isä aina sanoo, että minun on mahdoton unohtaa ruoka-aikaa. Mutta sen\nolen kuitenkin tullut tänään tehneeksi -- sattumalta\", sanoi Klaus ja\nlaski sähkösanoman hänen eteensä kahvipöydälle. -- \"Entä nyt! -- lueppa\nmitä seisoo tuossa... Että rautatieasia on stortingissä ratkaistu...\nSuurenmoinen juhlatuuli ja ihmistungos rouva Michelsenillä, tietysti...\nSähkösanomilla seurasimme keskustelujen loppupuolta ja kun sitten oli\näänestetty, niin karjasimme yhdeksänkertaisen hurraa-huudon.\"\n\n\"Sepä lienee sinulle suureksi iloksi, Bratt!\" puhkesi rouva sanomaan.\n\"Siinä asiassa olet sinä jotain vaikuttanut.\"\n\n\"Niin isä!\"...\n\n\"No niin kyllä, Jette\", -- lausui tirehtori, jonka sydäntä hiveli;\nolihan loppupäätös aina ollut hieman epätietoinen; -- \"vähäsen ansiota\nuskallan ehkä tästä lukea minäkin itselleni...\n\n\"On niin ihmeellistä\", lausui hän hetkisen mietteissä istuttuaan, --\n\"vielä muutama vuosi takaperin kajasti edessäni elämäni ylpeimpänä\ntämä hetki, jos se milloinkaan koittaisi; ja nyt, kun se on tullut\n-- --. Niitä on niin monta nyt, jotka ovat olleet tässä kummina ja\nasiaa ikäänkuin velloneet ja hypistelleet... Se oli minun ehdotukseni,\n-- ja minulle, eikä kenellekään muulle, ihmiset sen vuoksi päätään\npudistivat; -- se muka oli niin mahdotonta. -- Ja kerrallaan kävi se\nsitten niin mahdolliseksi!\"...\n\n\"Uskaltaakohan sinulle vähän kieliä, isä, -- että nimittäin kaupungilla\njo aikoja sitten on ollut puheena pitää sinulle juhlat siitä hyvästä\nettä olet -- paitsi kolmen lapsesi isä, -- myöskin tänne tulevan\nrautatien isä... Se oli nytkin puheen alaisena rouva Michelsenillä;\nsamana päivänä, kun tänne saapuu hallituksen virallinen vahvistus,\naikovat valtuusto ja kaupungin eri piirit panna matkaan lähetystön, --\nja, no niin, tulee kai se nyt ilmi joka tapauksessa, -- ja kun kerran\nolen astunut toisen jalan, niin täytynee astua toinenkin, -- tuomaan\nisälle hopeisen kirjaillun juomasarven.\"\n\n\"Minulle? -- minulleko, poikani?\"...\n\n\"Ei mutta, katsoppa isää, äiti, totta vieköön on kerran hänkin\nvaatimaton.\"\n\n\"Klaus on tänään tosiaan täpötäynnä uutisia, Jette!\" lausui tirehtori\nhymyillen.\n\n\"Isä nähtävästi nyt vilpittömästi uskoo, että olen hänelle ilmaissut\nkaikki, äiti -- enkä salannut rahtustakaan. -- Tätä olen nyt sisässäni\nkantanut sangen kauan -- helmikuusta alkain aina toukokuuhun, -- ilman\nettä luullakseni kukaan teistä on minusta suuriakaan huomannut! --\nSinun terävä silmäsi, Gertrud, lienee kuitenkin? -- tietysti. -- Olen\nvarma, että hän sitä perästäpäin väittää, -- Gertrud on aina älyävänään\nkaikki, äiti... Mutta onpa minulla vieläkin takanani yksi kultamurunen;\nja keskusteltiin sitä siitäkin' sillä aikaa kun sähkösanomia\nodotimme... Ei sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että isän muotokuva\nripustettaisiin säästöpankin johtokunnan huoneesen, hän kun on pankin\nperustanut.\"\n\n\"Kuuletko Bratt!\" sanoi rouva.\n\n\"Ollappa nyt vähän kaunis\", pilaili tirehtori; hän asteli edes takaisin\nlattialla.\n\n\"Ee-i, isä ei ole turhamainen, äiti -- -- hän vaan niin mielellään\nriippuu säästöpankin seinällä, niin totta kuin elää!\"\n\n\"Loruja\", -- murahti tirehtori, mutta varsin helmeilevän hyvällä\ntuulella.\n\n\"Yksimielisesti huudettiin -- taikka oikeammin kiljuttiin hyväksymistä,\n-- kun molemmat tirehtori-virkaveljesi, kämnäri ja Muhvad, ehdottivat,\nettä he ynnä muutamia säästöpankin edustajia juhlallisesti tulisivat\nluoksesi pyytämään, että Abraham Johnston saisi maalata oivallisesta\nmuotokuvastasi kopian sinne ripustettavaksi...\n\n\"Joko nyt älyätte, että minulla oli syytä, minkä vuoksi jäädä\npäivällisiltä!\"\n\n\"Soo, soo, -- jaha, -- vai perältäkin... minulla on kunnia... että hra\nJohnstonin poika\"...\n\nTirehtori jäi seisomaan akkunan ääreen ja katsoi ulos.\n\n\"Oliko Johnston kokouksessa?\" -- kysäsi hän äkkiä Klaun puoleen\nkääntyen.\n\n\"O-li, -- ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt\ntulevat rautatien varteen.\"\n\n\"Minä se olen, -- minä, -- joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen\nmiehen taskuun...\" mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi\nkuuluivat raskaalta huokaukselta... \"Hra Johnstonin poika, -- nuoren\nperijän taideteos, -- he he, -- he he, -- kiitän kunniasta! -- sitä\npannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena\nkahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla\nnyt on parinsadan tuhannen omaisuus... Ei\" -- hän kääntyi omaistensa\npuoleen rajussa mielenliikutuksessa, -- \"kiitän nöyrimmästi, -- siitä\nkuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!\"\n\nHän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.\n\n\"Tämähän on kuin hulluin huone!\" huudahti Klaus ja tuijotti\nhämmästyneenä eteensä, -- \"Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta\nhän vaan potkii vastaan!... Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää\n-- -- -- Jaa-a, -- kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, -- saa\ntässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!\" -- hän käänsi katkerana\nkulkunsa päivällisruokia kohti.\n\n\"Kokemusta maailmasta, -- sinäkö!\" -- huudahti Gertrud hänen jälkeensä.\n\n\"Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma\nolisi vähä parempi!\" huokasi rouva syvästä sydämestään. -- Hän\nnäytti nyt niin oudolta, -- kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain\nkauhistunutta... Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen --\n\n\"Gertrud, -- ei, tänne voi joku tulla! -- Gertrud, seuraa minua!\"...\n\nRouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja\npysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle...\n\n\"Gertrud\", -- kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili\nympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi...\n\n\"Minun _täytyy_ se sanoa, -- vaikka vaan kuiskaamalla, vaan\nkuiskaamalla... minä en uskalla, Gertrud!... Isä on muuttumaisillaan\nvarsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt\nvasta olen sen käsittänyt, -- tänä päivänä vasta!... Me emme voi häntä\nauttaa, -- emme voi häntä auttaa... hän on, -- niin, miten sanoisin, --\nvaan minun täytyy se lausua!\" -- huudahti hän -- \"joutunut kehnon ja\nruman kateuden saaliiksi... Johnstonia vastaan\"...\n\n\"Ei mutta äiti!\" keskeytti Gertrud, \"tiedäthän sinä, isä aina on ollut\nsemmoinen, ett'ei ole sietänyt ketään rinnallaan... Ei tämä koske vaan\nJohnstonia.\"\n\n\"Ei, ei, -- häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin\nnimi mainitaan! -- Se polttaa ja kirveltää... Tilapäinen pieni\nsana voi saada hänet aivan suunniltaan, -- kasvaa mitä pahimmaksi\nloukkaukseksi!... Hän salaa sitä, -- puree sormiaan -- oletko\nhuomannut?... Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään...\nJa pahinta kaikesta! -- hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa\nteeskentelemään, -- kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä\non sielulle helvetti, ellei tämä! --\n\n\"Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän\nvalheellisiksi. -- Oih, -- se koskee niin kipeästi\", vaikeroi rouva...\n\n\"Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia... Siinä on jotain hullua,\nhurjaa... ja jotain -- jotain\", -- kuiskasi hän salaperäisesti,\n-- \"minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on -- jotain\nkäsittämätöntä, -- johon isä on syypää...\n\n\"Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, -- vaikk'ei\nmaailma niitä näe --. Isä on sairas, -- suunniltaan -- riivattuna\" --\nrouva nyyhki ääneensä -- \"sairas kalvavasta kateudesta!\"...\n\nHän painoi päänsä tyttären helmaan.\n\n\"Aivan kuin minun ja Abrah --\" -- -- huudahti äkkiä Gertrud; --\nhän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään...\nTämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran\npuristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi,\numpimieliseksi, jäykäksi -- poissa olevaksi...\n\nOmasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä\nsisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta... Mustasukkaisuus, --\nkateus... samat mielettömät intohimot!... Etkö ole kuristanut omaa\nrakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni... Hän istui ja silitti äitinsä\npäätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli -- --\n\nKuinka suunnattomasti isää tuli sääli!...\n\nÄiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.\n\n\"Olen miettinyt, Gertrud, -- että eiköhän pitäisi kirjoittaa\nAbrahamille?... Johnston näyttää niin ihmeellisen heikolta ja\nalakuloiselta. -- Kirjoittaisinko minä... vai\"... hän katsoi\nhiljaa tutkivaisesti tyttäreen, -- \"miten luulet, Gertrud, --\nkävisikö mielestäsi päinsä, että sinä kirjoittaisit... Kummanko\nluulet paremmaksi? -- Kotia hänen pitäisi tulla... Minusta käy\nvälttämättömäksi, että huomautamme, kuinka välttämätön hän nyt olisi\nisänsä luona... jos sinä Gertrud kirjoittaisit, niin --\"\n\n\"Minäkö, äiti? -- kirjoittaisin... nyt\"...\n\nHän näki mielessään ikäänkuin kutistuneen, rauenneen langan edessään.\nKaksi, kolme vuotta oli Abraham viettänyt aaltoilevassa elämänkuohussa,\njoka oli täynnään jännitystä ja kunnianhimoa, siitä lukien, kun\nhe silloin keskustelivat tuolla maantiellä... Gertrud kotona\npikkukaupungissaan... oli varmaan saanut sijansa jossain nurkassa\nentisten muistojen romukasassa, -- jäänyt unohtuneeksi idylliksi...\n\nTaas nousi tuo entinen intohimoinen kateus hänen taiteilija-elämäänsä\nja kaikkia niitä vastaan, jotka herättivät hänen harrastustaan; --\nmutta se joutui äkkiä niin räikeään valoon hänen edessään... Mallejako,\njoista Abrahamin oli tapana niin avomielisesti puhua, niitäkö hän\nsydämensä sisimmässä pelkäsi?... Ei, -- vaan koko hänen taidettansa,\nhänen laajempia alojaan, hänen sieluansa, jonka hän olisi omansa alle\nahdistanut! -- ja kuitenkin, -- olihan se hänen rakkain ajatuksensa,\nettä Abraham olisi taiteilija? -- maalaisi ihanasti! -- _hän_ rajulla\ntulellaan, joka täytti hänen mielensä enemmän kuin kukaan muu?... Mihin\nkaikkeen olikaan tämä kateellinen, vartioiva, murhaava intohimo hänet\nsaattanut?...\n\nMiten he molemmat olivat toisensa tunteneet, -- \"kasvaneet yhteen\",\nkuten Abraham oli sanonut... Gertrud oli luvannut hänelle ystävyytensä\nelinajaksi! Tämä antoi hänelle nyt oikeuden, velvoitti...\n\n\"Ettäkö kirjoittaisin, niinkö sanoit äiti?\n\n\"Valvon illalla, niin että voimme panna kirjeen Abrahamille postiin jo\nhuomisaamuna varhain.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nAbraham oli palannut kotiin, suoraa päätä Parisista -- aivan\nodottamatta!...\n\nLopulta hän niin hartaasti ikävöi isäänsä, Sofia tätiä ja kotona\nkaikkea, että oli jättänyt maalaustelineelle luonnoksen odottamaan,\nmärkänä ja keskeneräisenä -- -- --\n\n\"Oikeastaan pitäisi sinun, isä, maksaa se\", -- pilaili hän... \"Mutta\nminä en ole semmoinen visukinttu kuin sinä, -- saat velkasi anteeksi...\nMehän olemme kauhean rikkaita! -- -- Sangen hyvältä näytät nyt, isä,\n-- en tarkoita, että juuri terveydestä uhkuvalta; -- mutta maalarille\nmainiolta. Voit arvata, että minä olen tottunut kasvoja näkemään --.\nSinuun täytyy ryhtyä nyt, heti paikalla --.\"\n\n\"On sekin päähänpisto...\n\n\"Mutta merkillistä se on tosiaan, minä en vieläkään ole päässyt sen\nperille, -- miten näin äkkiä palasit kotiin... Sinulla _on_ joku syy,\npoika!\"\n\n\"Mutta rakas isä, mikä muu syy kuin se, jonka sanoin.\"\n\n\"Oh loruja, -- sinä olet niin ihmeen puhelijas ja omituinen, että\nminusta ikäänkuin tuntuu, että sinä vähän narraat minua -- --.\n\n\"-- Niin, mutta iloinen olen, että tulit! -- Eihän se ole juuri hauskaa,\nkun täytyy aamusta iltaan juosta vaan asioitaan... Ja, -- täytyy\ntunnustaa, ett'ei mielentilanikaan juuri ole kovin raikas... Mutta nyt\nkun lupaat jäädä tänne talveksi, -- nyt luulen helpottavan...\n\n\"Kuulehan Abraham, etkö luule minun älyävän, -- Sofia täti on sinulle\njotain kirjoittanut? -- Vaikka olen niin nimenomaan häntä kieltänyt\",\nhuudahti hän äkkiä hermostuneesti.\n\n\"Kunniasanani kautta, isä, hän ei ole sitä tehnyt; -- hänen sanainsa\nmukaan olit sinä muka niin terve ja hyvässä voinnissa kuin suinkin...\nHän narrasi, sillä huononahan sinä olet varsin!\"\n\n\"Olisiko ehkä rouva Bratt sattunut...\" kysäsi isä tutkivasti.\n\n\"Kunniasanani -- -- --. Mutta koska nyt kerran tahdot papereihini\nkurkistaa, niin voinhan sen sinulle sanoa, että -- pisti päähäni eräs\n-- vanha tuuma -- --. Sen laatuinen, josta ei koskaan erilleen pääse\n--. Täytyi päästä kotiin näkemään tuota Gertrud Brattia; -- sangen\nmerkillinen ja vaikea muotokuvattava. Olen aina pitänyt häntä oikeana\nvoimankoetuksena. -- Ensinnä täytyy yrittää saada hänet istumaan; --\nennen ei hän millään muotoa tahtonut siihen suostua\"...\n\n\"Niinkö siis oli asian laita, -- ja voinko siihen luottaa! -- Et siis\ntullut minun terveyteni takia...\"\n\n\"Paremmin oman terveyteni takia --. Mutta miten oikeastaan on sen\nterveytesi laita, isä... teetkö mitään sen parantamiseksi?\"\n\n\"Verenkierto on huono, näetsen; veri pyrkii päähän; -- ja käyhän sitä\nvähän raskaaksi.\" -- --\n\n\"Se ei muuta merkitse, kuin että sinulla oi ole luontoa tämmöiseen\nraatamiseen, isä! -- Sinussakin on jotain epäsäännöllistä\ntaiteilijaverta. -- Mutta onhan sinulla varoja elää ja huvitella\nitseäsi, niinkuin itse tahdot. Etkö tahdo lähteä yhteen höykkään minun\nkanssani? -- -- Rakennamme sievän talon jonnekin metsiisi, -- semmoisen\nkuin minä tahdon, -- emme semmoista kuin sinä\", -- pilaili hän --.\n\"Tuommoisen vanhanaikuisen pölkkytuvan, josta on näkyala vaahtoiselle\nkoskelle ja alaspäin yli etäisen veden... Minä yhä enemmän ja enemmän\nalan ikävöidä, että saisin kotona elää ja maalata. Ja sinä hellität\nkukkarosi nauhoja, laitat puutarhan ja muuta sen tapaisia, josta pidät.\nTalossa puuhaamme sitten kumpikin omalla kulmallamme\"...\n\n\"Eikös ole ihmeellistä Abraham, -- siitä pitäen kun sinä aamulla\npalasit, on tuntunut niin kevyeltä ja hyvältä... Sangen mahdollista on,\nettä vaan kaipaan vaihtelua, -- muita harrastuksia kuin näitä, jotka\neivät oikeastaan ensinkään ole omiani.\" --\n\n\"Sinulla on ollut liian hyvä onni, isä, nyt on sinulla sama kylläisyys,\nkuin liiaksi syöneellä miehellä.\"\n\n\"Lähdemme yhdessä matkaan, Abraham, katsomaan, minne rakennamme! Joudun\nkolmen tai neljän päivän päästä.\"\n\n\"Etkö ennen?\"\n\n\"Parin kolmen, -- ehkä. Totta on, että elän täällä kuin kuopassa...\nja luonnollistakin on, että se tekee synkkämieliseksi ja raskaaksi\nja panee veren nousemaan päähän... Viime aikoina olenkin elänyt\npaljaassa veren nousussa... Mutta nyt olen aivan vapaa siitä ja --\najatuksistani!\"...\n\n\"Syö englantilaista suolaa, isä!\"\n\n\"Niin, merkillistä on, miten kaikki riippuu ruumiista, -- -- kun nyt\nesimerkiksi ajattelen, mikä kaikki minulle tuota näivetystä tekee.\"\n\n\"Mutta rakas isä, onko sinulla oikeastaan mitä murehtia? -- Sinähän\nolet nyt varakas mies.\"\n\n\"Kun ei ole, niin kuvittelen, -- jotain oikein kamalaa! -- punnitsen ja\npohdan, enkö oikeastaan sisussani ole konna, -- joka olen omaisuuteni\nhankkinut petoksella, joudun helvettiin ja niin edespäin, kuten\nhra Cophagus sanoo... Lopulta aivan paistaa itsensä -- kun ei ole\ntodellisia huolia...\"\n\n\"Sinä olet menestykseen tyrttynyt, isä\",\n\n\"Aivan niin, -- olen liian heikko, näetsen, sitä kantamaan. -- -- Kun\nnyt taakseni katson, niin tuntuu minusta, ikäänkuin olisin vaeltanut\ntäällä yksinäni, tallustanut kuin raskaassa unessa. -- Niin kyllä,\nmeidän täytyy keksiä jotain, joka synnyttää harrastusta, -- rakentaa...\nNyt kun olet suuri taiteilija, niin täytynee sinun saada linnakin\nitsellesi, poika! -- oikein romantillinen\"...\n\n\"Ja sitten puuhaamme vähän tuon terveytesi hyväksi, isä. Minusta on\nparasta, että suveksi lähdet jonnekin kylpemään; -- minulla tosiaan ei\nole mitään sitä vastaan, että lähden seuraasi. Hyvää saattaa minullekin\ntehdä, että saan itseäni hieman huuhtoa kylmässä täällä pohjolassa; --\nsangen veltostavaa on lämpö tuolla Italiassa.\"\n\n\"Ei ole hullumpi ehdotus! -- Ehkä tosiaan tekisi hyvää sinullekin, jos\nvähän karkaisisit itseäsi, Abraham\" -- --\n\nHän istui siinä poikansa kanssa myöhään iltaan...\n\n\"On aivan kuin avautuisi kokonaisen vuoden hauskuus eteeni, --\npaljaastaan semmoisia asioita, jotka tuottavat minulle riemua! -- --\nElinvoimaa ei puutu, miksi olla sitä käyttämättä, -- ja taas tulee tuo\nraskasmielisyys -- --.\n\n\"Täytyykö minun nyt jälleen ottaa noita rohtoja, Sofia?\"\n\n\"Tohtori... näetsen Johnston; -- jotta veri joutuisi --\"\n\n\"Ei nyt, ei kiitoksia; -- veri alkaa taas yht'äkkiä olla suunnillaan;\nsiltä rupeaa tuntumaan -- --. Ei tarvitse kuin vilkaista tuommoiseen\nrohtorasiaan, niin heti johtuu mieleen kaikki tuo ruma, ilkeä, -- --\nhuh! -- Kiitos, kiitos, mutta pidä se nyt luonasi... Ei mitenkään --.\nAbrahamin pitää saada hiukan ekstra hienoa Rheinin viiniä, ja minäkin\naion maistaa sen verran, jotta tunnen, mimmoinen on hauska mieliala...\nPitkä, sangen pitkä aika on siitä Abraham, kun olen sen tuntenut!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Abraham on minulle erinomaisen hyvä nukutin, hän... herättää\nharrastuksia... että saisi nähdä hänet onnellisena...\n\nMutta -- minä _en ole_ Abraham, minä olen hänen isänsä, joka olen\ntehnyt työtä ja koonnut rahoja valmistaakseni hänelle loistoa -- ja\njolla on oma edesvastaukseni... Tietysti sitä voi mielikuvituksessaan\ntekeytyä onnelliseksi ja vapaaksi... ruveta hyvälle päälle... Mutta, --\ntuon valan nyt olen kerran tehnyt, -- ja, eikö sen laita ole oikea? --\nSe _on_ minun asiani se, -- -- joko yritän sen unohtaa, taikka en...\n\nKas niin, kas niin, -- siinä sitä ollaan! -- Enkös taas heräjä keskelle\nnoita iankaikkisuuden mietteitä? -- Eilisyönä, Abrahamin kotiin\ntultua, nukuin niin suurenmoisesti; -- avasin silmäni ja luulin kellon\nolevan, niinkuin tavallista, vasta puoli kaksi yöllä, -- ja se olikin\njo kokonaista kahdeksan ja päivä paistoi suoraan akkunauutimiin; --\nsukelsin suoraa päätä asioihin pirteänä kuin kala, jotta voisimme\npäivää ennen lähteä Abrahamin kanssa matkaan...\n\nKoko eilispäivän tuntui olo niin keveältä... Ja nyt, -- tässä nyt olen\njälleen... pitkällä tuon pimeän, ilkeän kidassa...\n\nAina täytyy palata tuohon iankaikkisuuteen; -- että ihminen on\nyksin, yksin, -- ja kaikki muu lopuksi paljasta melua ja hälinää\nympärilläsi... Se on sairautta, on, kun tuolla tavalla tuntee itsensä\nhuimaavan, yksinäiseksi -- -- ja se se tuottaa niin suunnattoman\ntuskan! Sillä totta on, että kuulumme yhteen koko olennollamme; ja\nsemmoinen on tunnekin, kun on terveenä, ja se tekee levolliseksi...\n\nMutta minä, -- olen sairas, olen... Se on, minulla on jonkinlaisia\nomantunnonvaivoja, joita en voi mitenkään paeta. Samalla kun ne\nselviäisi, kävisin terveeksi -- ja voisin Abrahamin kanssa matkustaa\nmetsään, kylpemään... Vaan tämä, ett'en koskaan pääse selville siitä,\neikö minussa ole jotain, joka kalvaa, -- jos se tulee mukana,\nniin -- -- --\n\nMahdotonta ei ole, että se kello edisti... vanhat kuluneet kellot,\njoissa on uudet vieterit... Kaksikymmentä, ehkä vaan viisitoista eli\nkymmenen minuuttia yli yhdentoista, ja neljännestä vailla... olisiko\nsillä välillä... Mahdottoman mahdotonta oli, että se olisi voinut\nomaatuntoa vaivata...\n\nNiin niin, niin sitä luulee, toivoo... Vaan eikö se riipu\nmielikuvituksesta...\n\nHän makasi ja tuijotti kultaviisaria ja numeroa, -- kuinka kauas oli\nse voinut painua?... mietti, muuttaen lähtökohtaa yhä myöhempään ja\nmyöhempään...\n\nJa sitten joutui hän jälleen niiden arvelujen pyörteesen, olisiko hän\n_voinut_ ajaa kotiin ja olisiko sähkösanoma sinne ennättänyt, vai\neikö... kunnes hän äkkiä hikeä valuen ponnahti sängystä ja alkoi pestä\nkasvojaan ja otsaansa niitä kylmentääkseen.\n\nHän seisoi ja tuijotti sänkyä...\n\nMahdotonta oli jälleen ruveta tuolle kidutuspenkille... Paras pukea\nylleen ja yrittää, voisiko vaihdoksesta nukkua vaatteet päällä. -- Ja\najatella Abrahamia...\n\nJos ottaisi käteensä kirjan... Hän istahti kynttilän ääreen lukemaan...\nEi -- -- --\n\nVoi tosiaan helposti käydä niin, että olen viattomin ihminen auringon\nalla tässä asiassa, -- voi kun voikin... Ja kun olisin terve, niin\nterve järkeni varmaan sanoisi sen minulle. -- Se sanoi sen niin\nselvästi sinä päivänä, kun Abraham tuli kotia, ja koko eilispäivän...\n\nVaan yhtä salattuna on minulta joka tapauksessa sen asian käsitys. Minä\nen jaksa enää; -- enkä menisi, vaikka saisin koko maailman rikkauden,\nenää toista kertaa raamatun päälle vannomaan, että olen täydellisesti\nviaton. Mistä voin minä sen tietää? Minä en näe niin pitkälle --.\n\nMinulle merkitsee tämä joko tahi!\n\nVoisinko päältäni riisua kaikki, mitä olen joko välillisesti tai\nvälittömästi tämän kautta voittanut? -- koko omaisuuteni, -- -- niin\nettä jälleen seisoisin alastomana ja vapaana ja rohkeana, -- -- mikä\nriemu se olisi!\n\nSitä vaan ei tee... sillä olenhan minä niin \"ylen onnellinen!\" -- jaha,\nmutta kuta enemmän voitan, sitä suurempi on kidutus --\n\nKuinka usein jo olen tällä kohdalla seisonut...\n\nSe on kuin asema, johon aina johtaa tieni; -- mutta liha ja veri\nei tahdo... Se on liian luonnotonta, -- riipun liian kiinteästi\ntavarastani, -- -- onhan minussa tuo suvunmaltti. Se on sangen syvään\njuurtunut...\n\nJos testamentilla lahjoittaisi pois? -- Antaisi arkailematta koko\nroskan... Jumalan nimessä, kuinka kevyeksi ja iloiseksi kävisi mieli!...\n\nN-jaa, olen varma siitä, että moni omaisuus tässä maailmassa on\nlahjoitettu pois samasta syystä, -- jonkin sovittamiseksi.\n\nJos ryhtyisin toimeen verekseltä päätökseltä...\n\nMuutoin voisin minä heikko, hapuileva ihmisparka ruveta katumaan!\nhuudahti hän...\n\n\"Abraham! Abraham!\" -- yösydännä seisoi hän kynttilä kädessään poikansa\nhuoneessa.\n\n\"Mikä nyt, isä, -- mikä sinun on... Sinähän loistat, ikäänkuin olisit\nvoittanut vähintäin sata tuhatta. Oletko saanut sähkösanoman...\"\n\n\"Olen varmaan iloinen, poikani, -- -- ja auta nyt isääsi!\"...\n\nAbraham nousi vuoteesen istumaan, mieli jännitettynä...\n\n\"On asioita\", alkoi Johnston vakavana katsoen poikaansa, \"jotka voivat\nniin raskaasti painaa, että ne käyvät järjelle... jotta ihmisen voimat\neivät riitä niitä kantamaan... näetsen, -- minä en luule, että olen\nkonna, taikka valapatturi Concordian vuoksi, joka kärsi haaksirikon...\nMutta jos tahdon itselleni omantunnon rauhaa, niin täytyy minun luopua\nkaikesta, mitä vakuutuksen kautta ehkä olen voittanut, -- kokonaan!\" --\n\nSiinä siis syy, -- sielu sairas...\n\nAbrahamiin nousi valtaava tuska, -- tämä saattoi päättyä...\n\nHän teki rajun ponnistuksen kootakseen voimansa; tässä ei saanut joutua\ntasapainosta, -- vaan vaikuttaa isään varmuudella.\n\n\"Kovasti minun tulee sinua sääli, Abraham... Olisit voinut elää\nitsenäisenä rikkaana miehenä mutta -- -- --. Sinusta kai tämä on perin\nraskasta?\"...\n\n\"Miten aiot oikeastaan menetellä, isä? -- Et suinkaan voi kerrassaan\nrepiä kattoa pääsi päältä?\"\n\n\"Monta yötä olen tätä asiaa miettinyt\", -- vastasi Johnston raskaasti.\n-- \"Minä testamentin kautta heti lahjoitan omaisuuteni yleishyviin\ntarkoituksiin...\n\n\"Mutta sinusta, Abraham, tämä kai on kauheata, -- mielipuolen työtä? --\nkun ainoastaan tuommoisen oikun eli päähänpiston vuoksi -- antaa pois\nkoko toimeentulonsa!\"\n\n\"Oletko hullu, isä, -- minunko tähteni?... Saan minä täällä kotona\nitselleni atelierin kuntoon sittenkin, usko pois... Ei, ei, -- anna ja\nlahjoita vaan mielesi hyväksi!\n\n\"Ja kuules, isä, älä vaan kerro Sofia tädille, ennenkuin olet tuumasi\ntoteuttanut\"...\n\nJohnston melkein putoomalla vajosi tuoliin. \"En tiedä, voinko enää\nkäydä oikein terveeksi, Abraham! -- mutta näin kevyeksi ja iloiseksi ei\nisäsi ole tuntenut itseään elämässään...\n\n\"Nyt saan, luulemma, rauhallisen unen... Ole niin kiltti, että saatat\nminua alas, minua vähän pyörryttää...\n\n\"Jos sinä tietäisit, mikä kidutuksen paikka tämä vuode on minulle\nollut\"...\n\n-- -- Abraham makasi ja itsekseen vihelteli kaiken yötä...\n\n... Kovasti oli elämä isään koskenut... Hän ei ole kestänyt tässä\naallokossa, joka häntä on nostanut ja laskenut --. Ensinnä sai raastaa\ntehtaan vararikosta... ja sitten -- kuuden seitsemän vuoden kuluessa,\n-- kokosi rikkauksia kuin höyryn voimalla, -- hankki haarniskan\nsemmoisen kuin mikäkin Bratt...\n\n... Olinpa jo tottunut pitämään itseäni aika rahaporsaana... Ensi\nluokan piletit... makuuvaunut... hienot hotellit...\n\nOh roskaa, -- nyt on niistä päästy! --\n\nTäytyy pitää huolta, että on jotain olla Abraham Johnstonkin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTirehtori ja asianajaja Gaarder nousivat yhdessä Johnstonilta vievää\nkatua; hän oli kutsunut heidät todistamaan testamenttinsa, jonka kautta\nhän heti antoi kaupungille ja piirille yleishyvää tarkoitusta varten\nkaikki mitä hänen metsistään saataisiin, pidättäen itselleen ainoastaan\noikeuden määrätä rahain käyttämisen, -- ja kuolemansa jälkeen loput\nomaisuudestaan, paitsi taloa ja parinkymmenen tuhannen kruunun edestä\narvopapereita.\n\n\"Merkillinen mies!\" sanoi tirehtori lämpimästi ja vavisten; hän oli\nsyvästi liikutettu; -- \"ei ole sitä hyvää, jota en voisi hänestä\nluulla.\"\n\n\"Aivan niin, tämä on tosiaan valtaava tapaus\", puhkesi Gaarder\nsanomaan, niinikään liikutettuna; -- \"oikein tarvitsee aikaa, ennenkuin\nsiihen tottuu -- koko omaisuutensa!\"\n\n\"Nii-in, eipä jää rahamiehestä suuria jäljelle nyt\"-- lausui\ntirehtori, pysähtyi mäkeen ja katsoo miettiväisenä taakseen Johnstonin\ntonttia ja laivasiltaa, -- \"ainoastaan pieni hiili-liike, jota on hyvin\nhoidettava ja tarkattava.\"\n\n\"Saattaa sanoa, että koko sen vallitsevan aseman, joka hänellä oli\npiirin suurena tilanomistajana, sen on hän muitta mutkitta päältään\nriisunut!\" huudahti Gaarder haltioissaan.\n\n\"Minusta on hän taas käynyt ikäänkuin ylinähtäväksi, -- ja\", --\ntunnusti tirehtori suoraan sisustaan.\n\n\"-- Ja monta vertaa sympaatisemmaksi kuin tuo -- mahtimies, joka taas\nalkoi ikäänkuin raskas pilvi riippua kaupungin ja piirin yli tehtaan\nvanhalla loistolla, -- ei tiennyt, mitä arvaamattomia vaikutuksia\nsiitä vielä alkaisi esiintyä. Hänestä oli lopulta tulla jonkinmoinen\nmahtivekkuli, jota eräät toiset maailmallisemmat herrat nauhasta\nliikuttivat!\"\n\n\"Suurenmoinen teko!\"\n\n\"Tietysti\"...\n\n\"Tahtoo herättää huomiota, -- olla loistava esimerkki.\"\n\n\"Niin varmaan, -- voihan silläkin olla pieni ulkonainen tyydytyksensä\",\n-- lausui tirehtori.\n\n\"Syyt?... ja perusteet? niitäkö mietitte, tirehtori!\n\n\"-- Niin, minusta melkein täytyy Johnstonin tuntea, jotta voisi\nkäsittää, että tuommoista ideali idyllimäistä innostusta yhteishyvän\npuolesta vielä on olemassa!\"\n\n\"Hän on niitä, jotka helposti joutuvat kaikenlaisten ideain saaliiksi\",\n-- lausui tirehtori tylynlaisesti -- \"haaveksiva, -- herkkä\nvaikutuksille... Mutta varmaan pitää häntä joka tapauksessa ihailla.\"\n\n\"Niin, kun tuommoista maailmassa kerran tapahtuu, niin ei voi se olla\nviehättämättä\", -- jatkoi Gaarder innostuneena, -- \"sen sanon\nettä\" -- -- --\n\n\"Noh, noh, -- tietysti ei se voi olla hieman suurentamatta omissa\nsilmissä, -- ja muista ei se mies välitä nimeksikään -- --. Mutta\npoika\" -- sanoi hän ja kutisti huuliaan hieman punniten, -- \"eikö\nliene hänelle suuri pettymys, kun täytyy herrasmiehen pojasta alentua\nlöysäksi taiteilijaksi, joka saa pensselillään elää, -- kumarrella\ntilauksia ja taistella leivän edestä\"...\n\n\"Ihmeellistä kyllä\", aprikoitsi Gaarder, -- \"että hän niin innokkaasti\njoudutti asiakirjaa valmiiksi -- --.\n\n\"Tahdotteko kuulla kaupungin suuren, hämmästyttävän uutisen, kämnäri!\"\nhuusi hän tälle vastaan; --\"se ei voi sanomalehteen tulla kuin vasta\nhuomenna.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi Gaarder!... täytyy lähteä säästöpankkiin\", -- lausui\ntirehtori äkkiä. --\n\n-- Hän astui nopeaan ylämäkeä; hänen sisässään yhä kävi ankara kuohu,\njoka Johnstonin huoneessa oli noussut -- --\n\nPthyi, sylkäsi hän... Tuossa Johnstonissa on, hitto vieköön, etevyys\nsemmoinen, että se kerrassaan panee hurskaalle mielelle! -- En\neläissäni ole nähnyt semmoista, en, -- luopui noista metsistä yhtä\ntyytyväisenä, kuin joku toinen olisi ollut ne saadessaan... Sen vuoksi\nettä hänen hienolle luonteelleen nyt kerran soveltuu tehdä hyvää\nomaisuudellaan. -- Häntä ei huvita omistaa sitä, jota me muut pyydämme\nhiki hatussa, -- vapaasta tahdostaan alkaa jälleen elää vaatimattomana,\nuutterana miehenä... Eläissäni ei mikään ole näin minuun vaikuttanut.\n-- Täytyy, hitto vieköön, pyyhkäistä hatun päästä hänen edessään; -- ja\nminä olen ensimmäinen sen tekemään!\n\nNiin, niin, -- koska omaisuus nyt muutetaan rahaksi, saamme kai pian\nottaa sen vastaan... Saadaan kai sairashuone kaupunkiin -- tai kenties\nturvakoti vanhoja palvelijoita varten, tai merimiehiä. -- Joo, siitä\ntoki tulee toista kun Harrestadin puuhista! -- Ja entäs maalla,\n-- hän puhui kerran avusta talonpoikaispojille, joilla on lahjoja\ntaiteilijoiksi --. Tai köyhäinhuone? -- kouluja -- --. Hänellä on\nsiihen suuntaan tuumia...\n\nJa niin menee joka reikään osa omaisuutta! -- jonka avulla hän pysyi\npinnalla maailmassa...\n\nMutta itse asiassa, hänet mainitaan joka kerta sanomissa... Hän saa\ntodellakin kyllin tyydytystä turhamielisyydelleen, -- jos häneen on\nmennyt inhimillinen heikkous tulla mainituksi hyväntekijänä -- -- --\n\nHitto vieköön, eikö hän vaan esiinny ihan uudessa loistossa! -- Hän\ntulee painamaan vaa'assa enemmän kuin milloinkaan ennen. Koitappas\nsanoa sanaakaan häntä vastaan...\n\nHän? -- kyllä hän korotetaan pyhimykseksi vallan! --\n\nHm-m, -- sitä laskutaitoa... Kuinka hän tehneekään, se vietävä, aina\nhän joutuu ylimmälle sijalle.\n\nViisas, -- syvälle näkevä -- pääsee sinne minne hänen kunnianhimonsa\npyrkii, -- ostaa sen niillä metsillä.\n\nÄh! -- välikö sillä omistaako mitään, kun kumminkin saa johtaa koko\ntanssia. -- -- --\n\nSellainen paavi tässä. --\n\nSe saatana! -- ja hän paukautti keppinsä säästöpankin portaisin.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPäivä sen jälkeen, kun kotona oli tapahtunut tuommoinen kahdenkertainen\nkevennys -- sekä mielen että omaisuuden puolesta, -- testamentin\nkautta, -- näkyi Strömmin tehtaalle vievällä maantiellä Abrahamin tiheä\npaksu matka viitta liehumassa... Hän oli matkalla kiittämään neiti\nBrattia kirjeestä.\n\nSilmissä, ynnä ruskeissa, hieman varmapiirteisissä kasvoissa oli jotain\npandurimaista taikka tsuaavimaista.\n\nOikeastaan hän oli sangen jänniintynyt ja -- melkoisesti epäilevällä\nkannalla Gertrudin suhteen... siitä mimmoisena hän nyt täällä kotona\nkohtaisi tuon nuoren naisen, joka muutama vuosi takaperin oli hänet\nviehättänyt ja hänen mielensä täyttänyt siihen määrin, että hän sulassa\nepätoivossa oli oikopäätä sitoa itsensä koko elämäksi...\n\nOikeastaan oli sangen ihmeellistä, että hän vielä niin suuressa määrin\nsaattoi säilyttää illusioninsa hänestä... Mutta lienee sama seikka\nnaiseen nähden, joka on meidät hyljännyt kuin, muotokuvaan nähden,\njota emme ole saaneet onnistumaan; -- ne kiihoittavat yhä meidän\nmielikuvitustamme... Hän teki sinulle toden totta suuren palveluksen\nsilloin kun hän ei tahtonut sitoa sinua... Oiva, kerrassaan kelpo,\nylevä tyttö; -- ja se on aika paljon sanottu kun on amorista kysymys;\n-- ja niin mustan musta, -- minusta tuntui silloin muistaakseni\nniinkuin se olisi tullut sielun syvimmästä sopukasta...\n\nHohtavan puhdas lumi! -- hän huudahti -- ja hiukan kylmää ilta-aurinkoa\nsitä valaisemassa... Harjujen rinteet suurenmoisen valkeat, kimaltaen\nhämärässä, ja havupuiden havut riipuksissa lumitaakan alla. Koko laakso\nkuin lepäävä Lumikki prinsessa, jonka kasvoille aurinko paistaa...\n\nMaantien alla oli virta jäässä ja valkoisena, ainoastaan keskellä\nsula musta uoma, ja molemmilla rannoilla vielä näit jälkiä vanhoista\nlastauspaikoista, joihin hollantilaiset aikoinaan laskivat lankkuja\nottamaan...\n\nTien varteen nyt tuli paljon työmiesten pikku mökkejä, joita oli\npitkin virran äyrästä, puoleksi luminietosten peitossa, lankku- ja\nlautapinoja. Hän lähestyi Strömmin tehdasta; -- sieltä kuului jyminää\nja humua...\n\nEi ole mitään, minkä niin hyvin tuntisi ja niin hyvin käsittäisi, kuin\noman maansa! -- hän seisahtui katselemaan lankkukuormaa, joka juuri\nluisti hänen ohitsensa -- kuinka paljon tiedän esimerkiksi tästä, kun\nvertaan sitä johonkin ulkomaiseen, metsistä, tukinhakkuusta ja laivain\nlastauksesta.\n\nTuntureihin tottuneet, varmajalkaiset ja jäsenelliset hevosemme,\ntaikka lehmämme... Veipä semmoisen aavalle, autiolle tasangolle\npohjois-Saksaan ja Ranskaan, jossa maa ei ole mäkistä kuten meillä,\n-- ne menehtyisivät, kadottaisivat ruokahalunsa, -- niiden silmä on\ntottunut aivan toiseen vaihteluun, kuin sikäläisten lehmäin, jotka\nvuoden umpeen saavat mulkoilla tallin seiniin ja seisoa pilttuussa,\nniin että kaviotkin ovat paisuneet luonnottoman suuriksi, -- lypsävät\nammeettain ja ovat tuberkelitautisia... Kukolla, vuohella, kissalla\ntäällä kotona jo on aivan toisenlainen luonne, -- puhumattakaan\ntunturikirpusta, joka puree vihaisemmin kuin parikymmentä\nitalialaista...\n\nHän astui nopeaan, viuhtoi käsillään ja piirteli sauvallaan ilmaan.\n\n... Luonteessa on jotain niin varmapiirteistä, -- epäilemättä, -- voima\nsama kuin isällään; -- jotain äkkipäistä ja mietiskelemätöntä, joka\njoltain näyttää -- mutta -- jossa kuitenkin perältäkin on jotakin --\nvapautumatonta...\n\nOn sitä nähty sangen paljon sielukkaita silmiä, sekä sinisiä, ruskeita\nettä mustia, maailman markkinoilla... Ja voipi niihin vaipua hyvinkin\nsyvältä, mutta eivät ne kuitenkaan viehätä enemmäksi kuin illaksi,\novathan kuin sielukas väri- tai sävelkonsertti, tai hienovireinen\nkeskustelu. Se viehättää, vaan siitä selviytyy; -- syvyydestä ei enää\nnouse Ägirin tytärtä, joka ainaiseksi vetää alas puoleensa -- -- Ei,\nsitä ei enää lumoudu sillä tavalla -- jotta uppoisi... sitä ei enää\nanna luottamustaan niin aivan perikatonsa uhalla!\n\nSe juuri oli varmaan silloin kaunista hänen ja minun välissä; -- me\ntosiaan lujasti luotimme toisiimme...\n\nNyt kun lähden tulovieraisiin -- -- pitää järjestää nämä suhteet...\n\n-- Ukkohanhiko vaan kotona, -- huudahti hän tullessaan Bratin\npihaan... Vai sääriäni vainoot, juutas! -- Hän hosui hanhea luotaan\nsirolla mustalla kalanluukepillään. -- Onpa herrassakin aivan toinen\nluonteen hurjuus, kuin noissa ulkolaisissa, joita on parikin sataa\npaimennettavana yhdessä armeijassa; niiden rinnalla ovat nämä melkein\nvillihanhia...\n\nAbraham naputti nopeaan arkihuoneen ovelle...\n\n... \"Minä tulen, niinkuin varmaan arvaatte, neiti Gertrud, heti\nkiittämään teitä kirjeestä... Niin\", sanoi Abraham ja katsoi häntä\nsydämellisen ystävällisesti silmiin, pitäen immen hieman levotonta\nkättä omassaan; -- \"se viittaus tosiaan tuli otolliseen aikaan; --\nolen sangen huolissani isän terveyden vuoksi. Ja te osotitte itsenne\nluotettavaksi ystäväksi, joksi tiesin teidän aina minulle jäävän...\nNiin, minä puhun avomielisesti suoraan\"...\n\nTämä oli se tulopuhe, jonka hän oli valmiiksi miettinyt; -- jos rouva\nBratt olisi ollut huoneessa, niin se ehkä olisi hieman muuttunut.\n\n\"Äiti olisi kirjoittanut itse; vaan hän ei joutunut\", -- selitti\nGertrud hyvinkin välinpitämättömänä; hän siksi tunsi Abrahamin,\nettä tuo tyylikäs esiintyminen nosti hänessä harmin; melkein kuin\nteidentarkastaja olisi...\n\n\"Istukaahan Johnston!\"\n\n\"Kutsukaa minua Abrahamiksi!\"\n\n\"Kyllä, -- kyllä, jos vielä saan -- niin suurta maalaria, -- niin\nkutsun mielelläni Abraham Johnstoniksi\".\n\nAbraham katsoi häneen, kun hän jälleen oli neulomapöydän ääreen\nistunut...\n\nKoko joukon luonteellisemmaksi vaan kuin ennen. -- Omituisissa leveissä\nhollantilaisissa kasvoissa oli vielä entistä enemmän tuo ilme, johon\nhän aina oli tarttunut, -- niin että ikäänkuin täytyi odottaa, mitä\nsilmät sanoisivat katseen noustessa. -- Ja sitten oli hän puettuna\npehmeään, mustaan villahameesen, joka teki hänet niin notkeaksi\nvyötäisiltään... Itse muisti Abraham entiseen aikaan hänet siihen\nkasvattaneensa...\n\n\"Ihmeellistä\", sanoi Abraham hieman harmistuneena, hän ei oikein\npitänyt vastaanotosta; -- \"istun tässä ja mietin että, -- meillä\noikeastaan ei ole paljoa sanottavaa, kun tapaamme toisemme\".\n\n\"Kun emme niin moneen vuoteen\", -- arveli impi.\n\n\"Te elätte tyytyväisenä? -- hallitsette ja vallitsette omaanne, -- olin\nvähällä sanoa kuin isänne ennen teitä --\n\n\"Tehän luistelette, olen kuullut.\"\n\n\"Olenhan minä ennenkin luistellut --.\"\n\n\"No niin, ettekö luule minun sitä muistavan! -- tässä istun ja puhun\nkaikki takaperoisesti. -- -- Tuntuu niin ihmeelliseltä jälleen olla\ntäällä teidän luonanne, sitä käy hajamieliseksi...\n\n\"Olette kai kuulleet, että isä on tehnyt testamentin?\" sanoi hän hetken\nvaiettuaan.\n\n\"Kyllä, äiti itki; -- -- hänestä se oli niin jalo ja ylevämielinen\nteko.\"\n\n\"Entä teistä? -- Tehän olette käytännöllinen\", -- kysäsi hän hieman\npisteliäällä äänen painolla. -- \"Arvatenkin että häneltä oli joku ruuvi\nirtaantunut, vai mitä?\"...\n\n\"Minä olen samaa mieltä kuin äitikin; -- isällänne on ylevä luonne,\njoka ei voi elää ilman harrastuksia; minä niin hyvin ymmärrän, kuinka\ntämä juuri häntä tyydyttää.\"\n\n\"Entä minua, -- joka\" --\n\n\"Minä olen iloinen siitä, ett'ette ole rikas; -- nyt teidän\ntäytyy edistyä taiteessanne, Abraham! Minä aina olen pelännyt\nnoita rahatyynyjä, joiden päälle teidän kohdakkoin piti päästä\nlepäämään... Niin kauan kun ette ole sen vanhempi kuin seitsemän- tai\nkahdeksankolmatta vuotta, ei se mitään merkitse, -- te vielä voitte\nolla kalpea kunnianhimosta... Tahdotteko tietää, miltä minusta eilen\ntuntui kuulla, että olitte jääneet aivan omaan varaanne\", kysyi hän\nsyttyen. \"Minulle oli se riemu!\"...\n\n\"Kuulkaas, Gertrud\", -- puhkesi Abraham äkkiä huudahtamaan,\n\"antaisitteko minun maalata itsenne?\"\n\n\"Minut -- nytkö?\" Gertrud joutui hieman hämmennyksiin. -- -- \"Siitähän\nvoimme puhua joskus toisten.\"\n\n\"Niin sanoitte aina ennenkin.\" --\n\n\"Älkäämme puhuko entisistä, Abraham Johnston\"...\n\n\"Äl-käämme, -- en minä tietysti sitä tarkoittanutkaan... Minä vaan\npyydän, että saan edes sen verran sanoa, että välillämme kuitenkin oli\noikea hyvä luottamuksen suhde! -- me olisimme voineet vannoa toistemme\nkautta kuin evankeliumin kautta... Semmoista ei enään tule, vaikka\nkuinka kauan haaveksisi... Enkö saa pitää kiinni tästä ystävyydestä, --\noikein lujasti! -- Se on aina oleva helmi elämässäni.\"\n\n\"Minun puoleltani ei ole ystävyyttä puuttuva\", vakuutti Gertrud\nhallitulla lämmöllä...\n\n\"Ja mitä aiotte nyt?\" alkoi impi tyvenesti, ikäänkuin täten\nvakaantunutta suhdetta uusiakseen.\n\n\"Maalata teidän muotokuvanne\", huudahti Abraham.\n\n\"Ei, -- mutta muutoin. --\"\n\n\"Muutoinko -- no jaa. -- Aion pyrkiä siihen, että voisin asettua tänne\nkotia Norjaan... Ja sitten täytyy minun, -- _täytyy_ saada teidän\nmuotokuvaanne alottaa, -- minä teen siitä mestariteoksen, toivoakseni\n-- --. Ettekö tahdo auttaa köyhää maalaria?\" huudahti hän kiihkeästi,\n-- \"sehän minä nyt olen, -- joka pyytää teiltä ystävyydenosotusta?\"\n\nGertrudilla oli myöntymys huulillaan; -- mutta viimeinen sana tuli kuin\nkylmä vesi. -- -- \"Jääköön se asia nyt sille kannalle, että puhelemme\nsiitä myöhemmin, -- ehkä talvella joskus.\"\n\nAbraham oli ponnahtanut seisomaan ja hänen silmänsä katsoivat hehkuen\nGertrudiin...\n\n\"Gertrud\", sanoi hän, \"minä tulen ulkomaalta.\"\n\n\"Tiedänhän minä sen, Abraham Johnston!\"\n\n\"Minä olen elänyt piireissä, joissa minulla on ollut tilaisuus tutustua\nja viehättyä moneen oivalliseen naiseen.\"\n\n\"Sen uskon.\"\n\n... \"He ovat niin kauttaaltaan selviä ja valmiita; he taitavat elämän\nikäänkuin ulkoa, -- kaikki he tietävät niin hyvin ennaltaan, -- se on\nvaan ikuista uudistumista...\n\n\"Vaan tiedättekö, Gertrud, mitä minä teissä näen? -- Teistä kuvastuu\nsemmoinen hämärä pohjusta, joka on täynnä mahdollisuuksia --, Te voitte\nluottaa niin lujasti ja pettyä niin äärettömän syvästi, kun kerran\nrakastatte... Se mikä teissä niin sanomattomasti viehättää, se on tuo\nsalaperäinen, läpinäkemätön syvyys! Se joka teidät voittaa, se kohtaa\nhämäriä -- pahoja taikka hyviä voimia, -- onnea tai onnettomuutta,\n-- mitä vaan! -- Ulkomailla te olisitte ikäänkuin nuori ilmestys\naikaisemmasta, yksinkertaisemmasta sukupolvesta, isoäitien ajalta...\n\n\"Koska se nyt jälleen on näin esiin kuohahtanut, niin täytyy teidän\nsaada se tietää. -- Minulle, Gertrud, olette te viehättävämpi, kuin\nkukaan nainen maailmassa koskaan voi olla!\"\n\nMolemmat olivat kuumina; Gertrudin käsi vapisi neulomuksen ääressä.\n\n\"Minä vedän teidät neulomapöydästä\", huudahti hän, otti Gertrudin\nmolemmat kädet ja veti hänet luokseen. \"Tulkaa mukaani taiteilijan\nvaimoksi\"...\n\nHe eivät tahtoneet toisiaan päästää, riemuten kiitivät rouva Bratin\nluo, -- kiiruhtivat maantielle, ja kulkivat yhdessä kauas lähelle\nkaupunkia, kuun kumottaessa harjun rinteisin ja virran kohistessa... ja\npalasivat jälleen Bratin eteisovelle.\n\n\"Vielä viho -- viho-viimeinen, Gertrud\"...\n\n\"Niin isoäidiltäsikö, niinhän sinä sanoit, Abraham...\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nTirehtori oli aikonut käydä Johnstonin luona sekä eilen että toissa\npäivänä Gertrudin ja Abrahamin kihlauksen johdosta; mutta Johnston\nsairasti ja pysyi sen vuoksi makuukammiossaan; hänellä oli jälleen\ntuo paha päänkivistys, joka viime aikoina tuon tuostakin oli häntä\nvaivannut, vaan joka tapasi parin päivän kuluttua helpottaa.\n\nTänään tuli Strömmin tehtaalle kiireellinen sana Brattia kutsumaan.\nJohnstonin tila oli käynyt arveluttavan vaaralliseksi, ja hän halusi\nhartaasti Brattia puheilleen.\n\nNeiti Rönnebergin kärsivästä ja itkeneestä näöstä älysi tirehtori heti,\nettä asiat olivat pahoin päin.\n\nLääkäri ja Abraham olivat salissa, lausui neiti kuiskaten,\nsaattaessaan hänet sairashuoneesen; pelättiin, että sairas jälleen\nvaipuisi tainnuksiin. Lääkäri arveli, että aivoissa oli tapahtunut\nverensulkeutuminen, -- ja joku verisuoni puhjennut.\n\nTirehtori astui huolestuneena vuoteen ääreen, johon viheriä varjostin\npäästi ainoastaan masentuneen valon.\n\nSiinä makasi Johnston, pää patjalla, sekavat hiukset otsalle valuneina\nnihkeiksi, ohuiksi säikeiksi.\n\n\"No Johnston, kuulut olevan sangen huonona.\"\n\nJohnston ojensi hänelle kätensä; se puristi melkein suonenvedon\ntapaisesti.\n\n\"Lujastipa käyt kiinni, voimia sinulta ei näy puuttuvan, mikä muuten\nvaivanneekin\", rohkaisi tirehtori.\n\n\"Lapsemme ovat kihloissa\", alkoi Johnston yrittäen hieman päätään\nkohottaa; -- \"siitä olen iloinen.\"\n\n\"Minä myöskin, -- -- sydämen pohjasta\" --.\n\n\"Niin että Abrahamin vuoksi nyt kuolen aivan levollisena, -- aivan\nlevollisena\" --\n\n\"Kuolet, Johnston?... Minäpä toivon, että vielä istut heidän\nhäissäänkin.\"\n\nJohnston kourasi äkkiä levottomana päätään...\n\n\"Kun nyt en jälleen alkaisi pelätä -- tuota veren nousua; -- sillä\nsilloin se tulee\"... lausui hän kuumeen tapaisesti.\n\n\"Sinä olit minulle kohta hyvä ystävä, Bratt\", kiiruhti hän puhumaan, --\n\"kun tulin tänne melkein varattomana... Kiitos!\"\n\n\"Toivon, että vielä saan kauan olla -- nyt, kun olemme langokset\",\nmutisi tirehtori.\n\n\"Ihmeellistä, sinä viime aikoina ikäänkuin vieraannuit minusta, -- kävi\nniin vaikeaksi sinua tavata\"...\n\nHän puhui sairaasti hengästyneenä ja katkonaisesti, liikutellen kättään\nlevottomasti edes takaisin peitteen päällä.\n\n... \"Laitos puutteenalaisia vanhuksia varten\", alkoi hän ikäänkuin\npuheenainetta vaihtaakseen... \"Pidä huolta siitä, ett'eivät huoneet\ntule liian pieniä -- ja lämpöiset sängyt... vanhat ihmiset palelevat.\n-- Heitä on yhtä sääli kuin lapsia.\"\n\n\"Luota siihen, että minä pidän huolen kaikesta, valvon joka naulan,\nJohnston!\" sanoi hän lämpimästi; -- \"vaan minä toivon, että sinä kyllä\nelät sinä päivänä, jona näet rakennuksen valmiina.\"\n\nJohnston ei näyttänyt kuulevan; hän oli kääntänyt päänsä poispäin,\nikäänkuin ajatuksiaan kootakseen, ja tirehtori kuuli hänen raskaasti\nhuokaavan seinää vastaan.\n\n\"Sinä olet minulla parhaassa ja rakkaimmassa muistossa\", alkoi hän\nmelkein tavallisella keskusteluäänellä, joka oli ristiriidassa kasvojen\nlevottomuuden kanssa, -- \"ensi ajasta, -- -- kun sinä vielä pidit tuota\nhopeakelloa, Bratt! -- sitä vanhaa sileäkuorta, jonka tiedät, -- joka\naina --\"\n\nÄäni heikkoni, niin ett'ei hän ollut saada sanaa lausutuksi -- -- \"joka\naina... ja-tätti -- niinkö?\"...\n\nTuska loisti hänen silmistään.\n\n\"Ei, -- ei, -- vaan edisti!\" -- oikaisi tirehtori yhteiselle muistolle\nhymyillen.\n\n\"Sano minulle, muistatko sen varmaan? -- aivan varmaan, Bratt?\" --\nJohnston nousi kyynärpäälleen ja nojausi henkeään vetämättä hänen\npuoleensa.\n\n\"Muistan, muistan aivan varmaan\", vakuutti tirehtori; hän pelkäsi, että\nJohnston alkaisi hourata ja suostui ystävällisesti rauhoittaen kellosta\npuhumaan; -- \"tuo vanha kello\"...\n\n\"Vastaa minulle, -- vastaa kuolevalle, Anders Bratt! -- Kun\nvakuutin Concordian\", -- huudahti hän ja ojensi kättään ankarassa\nmielenliikutuksessa, -- \"edistikö kello silloinkin?... Sen mukaan\nmerkittiin vakuutus.\"\n\nTirehtorin kasvot äkkiä lensivät valkeiksi, katse säpsähti ikäänkuin\nräjähdyksestä ja epävakaisesti hapuili hän kädellään tuolin selkämystää.\n\nRajulla ponnistuksella hallitsi hän itsensä ja lausui varjostimen\ntaakse hämärään, ääni väristen...\n\n\"Sen voin sinulle vakuuttaa, Johnston, -- ett'ei se kello koskaan\njätättänyt, niin kauan kuin se minun käsissäni oli. Asetin sen aina\noikeesen sunnuntaina; -- ja sinä vakuutit lauvantai-iltana. Lopulta se\nedisti vielä enemmän, kunnes se eräänä päivänä putosi lattiaan.\"\n\nJohnston makasi molempia käsiään häntä kohti kurottaen...\n\n\"Nyt kuolen niin levollisena, -- nyt kuolen niin levollisena\", lausui\nhän moneen kertaan... \"Kiitos, kiitos, kiitos, Bratt\" --\n\nTirehtorin pitkä, roteva vartalo rutkahteli rajusta\nmielenliikutuksesta, jota hän yritti masentaa... hän kumartui eteenpäin\nja koitti lempeästi ja varovaisesti silittää Johnstonin nihkeää ja\nvalkoista kättä edes takaisin vankalla ja karvaisella kädellään...\n\n... \"Ajattelen sitä, miksi linnut viipyvät niin kauan... Pitäisihän\nkottaraisen jo pian saapua... Abraham luulee...\"\n\nÄkkiä, hän viskausi taaksepäin ja kävi kovin levottomaksi.\n\n\"Käske Abrahamia!\" huudahti hän äkkiä, tuntien puuskan lähestyvän.\n\nTirehtori melkein hoiperteli ovea kohti... \"Jos olen sinulle tehnyt\njotain pahaa, -- jos minä olen syypää, -- niin -- --\n\n\"Abraham!\" huusi tirehtori äkkiä lujalla äänellä -- hän näki, miten\nJohnston tuskallisesti huitasi kädellään.\n\nHe soluivat hänen sivuitseen sairashuoneesen. Hänen vaimonsa ja Gertrud\nolivat myös tulleet...\n\nJa liikutuksen valtaamana, tuhkanharmaana, ikäänkuin kuolon hengähdys\nolisi häneen koskettanut, lähti hän ulos, ja poikkesi koneentapaisesti\nStrömmin tehtaalle vievälle tielle...\n\n-- -- Kotonaan tirehtori ilmoitti, ett'ei häntä millään ehdolla voinut\ntavata enää sinä päivänä...\n\nEmännöitsijä kuuli avaimen omituisen napsahtelemisen konttorin oven\nsisäpuolella; hän älysi, että tirehtori lukitsi oven, koska Johnston\noli kuolemaisillaan, ja jäi lähiseutuville kuuntelemaan.\n\nSisällä oli kauan niin ihmeellisen ääneti, ikäänkuin haudassa...\n\nKun hän jälleen asettui kuuntelemaan, niin kuului sieltä voihkunaa ja\nsohva ritisi, ikäänkuin hän olisi siinä heitellyt itseään.\n\nHänen jälleen täytyi ovelle, -- nuo kamalat äänet, huokaukset ja\nhuudahdukset, katkonaiset ja tuskalliset, ikäänkuin raskas ruumis\nponnistelee itkun puhkeamiseksi...\n\nEmännöitsijänkin täytyi ruveta itkemään; häntä oli niin sääli; -- --\nvarmaan hän kovasti suri ystävänsä Johnstonin kuolemaa!\n\nTirehtori oli iltapäivän kuluessa siirtynyt sohvasta kirjoitustuolille\npulpetin ääreen ja jälleen takaisin, -- koko ajan oli Johnston\nhänen sisällisen silmänsä edessä, makaavana ja käsiään häntä kohti\nojentaen!...\n\nJa hän tuijotti tähän kuvaan hillitsemättömällä, syvällä\nkauhistuksella...\n\nHänkö siis oli -- -- härnäten ja pistellen tuolla valalla, -- hänkö\nsiis oli tehnyt lopun Johnstonista?\n\nVerensä hyytyi, hän tunsi itsensä ikäänkuin murhamieheksi...\n\nEikö hän tiennyt, että Johnston oli niin syvä, niin heikko, niin täynnä\nhienoja epäilyksiä?\n\nRäikeän kylmästi ja selvästi tunsi hän, miten hän oli juuri siihen\ntähdännyt, -- juuri sillä yrittänyt hänet maahan iskeä...\n\n_Siitä_ oli mahdoton päästä!... Kuta kauemman hän katsoi, sitä enemmän\nhänessä viilsi, kalvoi ja huusi...\n\nHän näki Johnstonin kädet vastaansa kurotettuina ja tahtoi, ikäänkuin\näkillisen vaiston valtaamana, taipua niiden puoleen itkeäkseen,\nrukoillakseen, ulistakseen, mutta rinnan edessä tuntui ikäänkuin\nmahdoton, estävä rautasalpa...\n\nTuli pimeä; -- hän istui, omituisen raukea ja hurja ilmaus kasvoissaan,\nja katsoi ympärilleen... Hän tiesi, ett'ei hänen vaimonsa eikä\ntyttärensä tulisi kotiin, ennenkuin kaikki olisi ohi. -- --\n\nOli aivan hiljaa, ainoastaan joku ovi kuului kerran paukahtavan...\n\nYhä enemmän hänen huomionsa kiintyi erääsen ääneen... masennettuun,\nsurisevaan jumuun, jota kuului alhaalta sirkkelisahasta. Muutoin ei hän\nsitä kuullut koskaan -- oli niin tottunut siihen, kuin kosken korvassa\nasuva kohinaan, taikka kadun elämään; -- mutta nyt se viilsi kumeasti\nsuristen, pitäen aina lomaa, kun lankun pää katkesi ja putosi maahan...\nSe surisi ja tärisi etäällä ja -- katkesi... Tämä yksitoikkoinen ääni\nsekaantui hänen mielikuvituksessaan yhteen Johnstonin kanssa.\n\n... Muuttui yhä enemmän ja enemmän, joka kerta kun se uudistui, -- tuo\nkatkeaminen, -- siksi säälimättömäksi tosiasiaksi, että nyt Johnston\nkuoli, -- auttamattomasti kuoli...\n\nUusi lankku joutui sahaan... katkesi... kihahti jälleen, -- --\nkatkesi...\n\nHänen vaimoltaan ja tyttäreltään tuotiin sana, että he vasta myöhään\nyöllä palaisivat kotiin; silloin kyllä olisi kaikki lopussa.\n\nHän istui ja kuunteli sirkkelisahaa... Nyt oli ääni ikäänkuin uusi,\nentistä kauheampi... kshhh... katkesi... yö-ääni...\n\nTämä kävi sietämättömäksi; -- -- hän sytytti lampun.\n\nValo ja kaikki kapineet, jotka hän näki ympärillään, alkoivat jälleen\nherättää hänessä ajatuksia. Hän ei muulla tavalla voinut riistää\nitseään irti tuosta masentavasta näystä.\n\nHän oikasi itsensä, alkoi astella ympäri huonetta, -- kokosi itseään,\n-- täytyy toki yrittää olla!\n\nValo teki hyvää...\n\nTuntui siltä, ikäänkuin hän jälleen olisi tullut ulkomaailmaan -- ja\nalkanut jotakuinkin saada yleiskatsausta itsestään ja siitä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nHänhän piti Johnstonista sanomattomasti... Ei koskaan hän tiennyt\ntunteneensa semmoista ketään ihmistä kohtaan; -- oli ollut sen mukaan\narka ja intohimokas... Mutta pitänyt oli hänestä, sen saattoi todistaa\nJumalan ja ihmisten edessä; -- ja auttanut, kun kiristi...\n\nSe mitä oli tapahtunut, saanee se käydä inhimillisestä! --\n\nHän asteli ja pysähteli, -- katsoi papereita, avasi muutaman asiakirjan\nja vilkasi siihen, -- -- hän tunsi jälleen tarpeen nähdäkseen\njokapäiväisyyden pyörän kiertävän.\n\n... Oliko hän mitenkään voinut aavistaa, että ihminen voisi olla niin\narkatunteinen, -- vaikka hänellä todella oli hyvä omatunto?\n\nSillä hän lohdutteli itseään yhä uudelleen ja uudelleen, -- asteli\nvähän varmemmin lattialla, -- selvitteli itselleen asiat kuin mies...\n\n-- Niin, Abraham ja Gertrud menettivät tämän kautta kokonaisen\nomaisuuden! -- Koskeehan se isku minuunkin... Saanen pitää sitä\nrangaistuksena...\n\nSe on noita kauheita onnettomuuksia, joita elämä voi mukanaan tuoda.\n\nNo no, Jumala varjelkoon -- --. Minussa _on_ syytä, -- josta en koskaan\ntäydelleen pääse, -- jota en koskaan voi antaa itselleni anteeksi...\n\nMutta miehen tulee kantaa kaiken senkin, mitä hän on hullusti tehnyt,\n-- hänen ei saa voimiaan menettää! -- --\n\nHän väänsi lampun liekin korkeammalle; kaipasi valoa; -- -- tuossa\npimeässä oli vielä näkevinään Johnstonin... kuullessaan sirkkelisahan\netäisen sihinän ja tuon... katkesi...\n\nYhden aikaan kuuluivat kulkuset pysähtyvän portaiden eteen.\n\nTirehtori lähti lamppu kädessä portaille, tulevia vastaanottamaan, ja\nkalpea, sanaton nyökkäys hänen vaimoltaan sanoi, että kaikki oli ohi.\n\nHuoneessa kuunteli hän katkonaista puhetta kuolinvuoteen äärestä, jolla\nhe purkivat täysinäistä mieltään.\n\nKonttorilamppu oli jäänyt pöydälle seisomaan; -- se ainoastaan\nheikosti valaisi suurta huonetta. Rouva istui vielä päällysvaatteet\nyllään, ainoastaan avattuina, ja Bratt asteli edes takaisin lattialla,\nhämärässä.\n\nRouvan suurissa, mustissa, etäisyyteen tuijottavissa silmissä asui\nmelkein epätoivo, ja kasvoissa omituinen rikkirevenneisyyden ilmaus...\n\nMiksi?... Miksi?... väreili hänessä...\n\n\"Se on niin selvänä edessäni\", -- puhkesi hän värisevällä äänellä\nGertrudille sanomaan, -- \"hieno, syvä sydänkudos on revitty rikki...\nHänen jälkeensä tuntuu ikäänkuin suuri varjo, -- elämän tyhjyys; -- --\nhän oli niin rikas kaikesta, mitä on parahinta... sitä tunsi, kuinka\nkorkeammat asiat kuitenkin ovat ne, jotka kannattavat...\n\n\"... Ja miten vavistavan syvästi ja itsensä uhraavasti hän piti\nAbrahamista, -- ja jokaisesta, johon hän vaan mielensä kiinnitti...\n\n\"Hänen mukanaan aina tuli niin ylentävä henkisyys\" --\n\nTirehtorin suupielessä painui piirre ikäänkuin syvemmäksi, ja\nleuka työntyi ulos... Raja kaikelle, -- ylentävät hänet oikeaksi\npyhimykseksi!...\n\nHän äkkiä astui pöydän ääreen, lampun valokehään.\n\n\"Henkisyys, Jette, sanot, -- minä sitä nimitän heikkoudeksi! --\nJohnstonilla oli monta, monta oivallista ominaisuutta. Ei kukaan myönnä\nsitä vilpittömämmin kuin minä... Vaan tämä?... Jos, -- jos esimerkiksi\nminunkin päähäni pälkähtäisi antaa testamentilla pois kaikki, mitä\nminulla on, niin että jäisit paljaalle mäelle, -- tokkohan sinä\nsilloinkin pitäisit sitä henkisyytenä? Mutta minä en halua olla sillä\ntavalla sentimenttaali, minä sitä halveksin!\n\n\"No, no, -- paljon -- paljon on tietysti menetetty. -- Surulla olkoon\naikansa\"...\n\n-- -- Tirehtori jälleen astui konttoriinsa ja järjesti kokoon muutamia\npapereita huomispäiväksi.\n\nHän ikäänkuin piti kiirettä, -- katsoi pelokkaasti ympärilleen\näänettömyydessä... säpsähti...\n\nSirkkelisaha sihisi ja vinkui, lauloi virran rannalta loitolta -- -- --\nkatkennut...\n\n\n\n"]