[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fROiQMqIFTL4yZ9XfjpZUlVIU5u0bmr5BqljaFyVav-4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2377,"Elämän auetessa","Harmaja, Saima",1913,1937,"2377-harmaja-saima-elaman-auetessa","2377__Harmaja_Saima__Elämän_auetessa","Koulutytön päiväkirjoja","muistelmat",[],[],"fi",1939,null,32045,190414,true,[],[],[],"Kokoelma nuoren tytön päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä vuosilta 1925–1926. Merkinnät valottavat koululaisen arkea, harrastuksia ja ajatuksia elämän kynnyksellä ennen varsinaista kirjailijaksi kehittymistä. Mukana on kuvauksia koulunkäynnistä, ystävyyssuhteista sekä varhaisista kirjallisista kokeiluista.","Saima Harmajan 'Elämän auetessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2377.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN AUETESSA\n\nKoulutytön päiväkirjoja\n\n\nKirj.\n\nSAIMA HARMAJA\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1939.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\nIsossa koulussa.\n\nKirjeitä:\n  Kirjeitä keväältä 1925.\n\nPäiväkirjoja:\n  Kesä ja syyslukukausi 1925.\n  Kevätlukukausi 1926.\n  Kesä 1926.\n  Syyslukukausi 1926.\n\n\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nSaima Harmajan Koottujen runojen yhteydessä viime vuonna\njulkaistuissa päiväkirjanotteissa, jotka oli valittu etupäässä hänen\nrunoilijakehitystään silmällä pitäen, oli vain hiukan tilaa hänen\nvarsinaiselle lapsuudenajalleen. Tältä varhaisemmaltakin kaudelta on\npäiväkirjoissa paljon kuvauksia vilkkaan koulutytön elämästä iloineen\nja suruineen, alkaen kesästä 1925, jolloin Saima, täytettyään 12\nvuotta, oli siirtymässä oppikoulun IV luokalle. Kun hänen välittömästi\nkertomansa tapahtumat ja niihin liittyvät mietteet ehkä voivat\nkiinnostaa muitakin kuin hänen läheisintä piiriään, varsinkin nuoria\nlukijoita, ja kun niihin sisältyy hänen kirjallisten harrastustensa\naikaisimpia vaiheita, julkaistaan tässä supistelma näistä ensimmäisistä\npäiväkirjoista. Siihen sisältyy otteita vuoden 1926 loppuun asti,\njonka jälkeen päiväkirjojen yleinen sävy muuttuu, niihin kun yhä\nvoimakkaammin alkavat painaa leimaansa kehitysiän vaikeudet.\n\nSiltä runsaan puolentoista vuoden ajalta, minkä seuraavat otteet\nkäsittävät, on päiväkirjoissa muistiinpanoja noin 600 sivua. Niistä on\ntähän valittu jonkin verran vähemmän kuin puolet. Päiväkirjamerkintöjä\non usein tuntuvasti lyhennelty ja paikoin yhdistelty, jokin sana tai\nlyhyt lause on joskus lisätty selvennykseksi sekä eräitä henkilönnimiä\npeitetty, mutta muuten on esitystä pyritty säilyttämään koskemattomana.\n\nKun päiväkirjoissa usein viitataan varhaisemmin sattuneisiin\nseikkoihin, joista monet kohdat saavat selityksensä, olen kirjan alkuun\nsijoittanut jonkinlaiseksi \"esinäytökseksi\" aikoinaan kirjoittamani\n(ja lapsikertomuskirjoihini osittain sisältyvän) kuvauksen Saiman ensi\najoilta \"isossa koulussa\" sekä lisäksi otteita muutamista kevättalvelta\n1925 säilyneistä kirjeistä, joissa Saima itse kertoo III luokan\naikaisia tapahtumia.\n\nLohjan Heimossa heinäkuun 24 p:nä 1939.\n\n_Laura Harmaja_.\n\n\n\n\nISOSSA KOULUSSA\n\nKirjoittanut Laura Harmaja.\n\n\nPienen ihmisen elämässä tapahtuu ankara muutos, kun hän siirtyy\nvalmistavan koulun kodikkaasta ilmapiiristä isoon kouluun, jossa kaikki\non niin suurta, juhlallista ja peloittavaa. Entisen leppoisan tädin\nsijasta, jolla ei koskaan ollut niin kiirettä, ettei olisi ehtinyt\nkuunnella lasten monia asioita, selityksiä ja kysymyksiä, on nyt monta\nvierasta opettajaa, jotka vaativat järjestystä ja täsmällisyyttä.\n\nSaima, joka oli luonteeltaan hyvin vilkas, ei aluksi oikein osannut\nkoteutua tähän uuteen ympäristöön.\n\n-- Opettaja puhuu laskennossa ihan niinkuin kirjan sanoilla, hän\nvalitti, eikä siitä ymmärrä mitään. Lampuska selitti aina niinkuin\nomilla sanoilla. Ja minä pelkään niin kamalasti, kun meillä on laulua\nmaanantaina!\n\n-- Elä nyt, hyvä lapsi, vielä itke, sanoi äiti, nythän on vasta\ntorstai. Siitä sinun pääsi menee niin sekaisin, ettet sitten taas osaa\nlaskea laskujasi.\n\n-- Se on totta se, sanoi Saima, ja koetti hillitä esiin pyrkivää itkua.\nMutta samassa hän hyppäsi pystyyn ja kiljaisi innostuksesta.\n\n-- Eikö huomenna ole perjantai?\n\n-- On tietysti.\n\n-- Sitten ei meillä olekaan huomenna laskentoa. Se on hurjan kivaa! Nyt\nminä laitan valmiiksi sen nuottipinnan ja kaikki!\n\nKesti kauan, ennen kuin Saima sai nuottiavaimen niin sopivasti\nkippuraiseksi ja nuotit niin loivaan ylämäkeen, että ne Oudin mielestä\nkelpasivat. Outi oli jo kolmannella luokalla ja koetti parhaansa mukaan\nauttaa ja holhota pikkusiskoaan.\n\n-- Ja nyt minun täytyy opetella nuotit ulkoa etuperin ja takaperin,\nsanoi Saima. Se on kamalan vaikeaa.\n\n-- Jätä nyt edes se asia toiseen kertaan. Eihän sillä vielä ole\nkiirettä.\n\n-- Mutta jos se panee minut laulamaan yksin maanantaina! Ja taas oli\nSaimalla itku kurkussa, sillä hän ei osannut lainkaan laulaa.\n\n-- Kilju sinä vain korkialla äänellä, niin että opettaja pelkää, sanoi\nisä.\n\nSaima rupesi nauramaan ja unohti sen surun toistaiseksi.\n\nSeuraavana aamuna hän tuli paitasillaan klo 7 äitiä herättämään.\n\n-- Äiti, onko ihan varma, että tänään on perjantai?\n\n-- No tietysti.\n\n-- Mutta mistä sinä sen _ihan_ varmasti tiedät? Jos olisikin\nlauantai ja meillä olisi laskentoa enkä minä ole laittanut sitä\nkertomatauluneliötä. -- Ja itku oli taas tulossa.\n\n-- Hyvänen aika, kun eilen oli torstai, niin tottakai tänään on\nperjantai!\n\n-- Niin, mutta mistä sen ihan varmasti tietää!\n\nSaima läksi sentään pois. Mutta vähän ajan perästä äiti kuuli hänen\npanevan vanhaa keittäjää lujille viikon päivästä. \"Olenkos minä sinua\nkoskaan totisessa asiassa narrannut?\" kuului Olgan tiukka ääni, ja sen\njälkeen Saima lakkasi vaatimasta lisätodistuksia.\n\nVerraten rauhallisena hän sitten läksi Oudin kanssa kouluun. Ehkäpä hän\nnyt jo asettuu, ajatteli äiti.\n\nMutta koulusta tullessaan hän olikin aivan suunniltaan. Oli tapahtunut\nhirveä asia.\n\n-- Kuule, äiti, hän kertoi itkun keskeltä, kun me leikittiin tyttöjen\nkanssa, niin siihen tuli Olavi kiusaa tekemään. Ja kun se ei mennyt\npois, niin minä tyrkkäsin sitä, ja se kaatui istumaan keskelle\nlätäkköä. Ja se kastui ihan märäksi!\n\n-- Saima on ihan hupsu, kun se tuollaista suree, sanoi Outi. Jos kerran\npoika tekee tytöille kiusaa ja on sitten niin huono, että kaatuu\nlätäkköön, kun tyttö häntä vähän työntää, niin saa syyttää itseään.\nEnkä minä pian enää kehtaa Saiman kanssa olla samassa koulussakaan,\nkun se nytkin tällaisesta asiasta itki niin kovasti, että koko koulu\nkokoontui sen ympärille pihalla.\n\n-- Niin, uikutti Saima, rehtori tuli kysymään, mitä minä itkin, ja\nsitten hän lohdutti ja sanoi, että enhän minä sitä tahallani ollut\ntehnyt. Ja se on ihan totta.\n\n-- No, elä sitten enää sitä sure, sanoi äiti. -- Tulkaa nyt syömään ja\nmenkää sitten ulos leikkimään.\n\nIltapäivä kului ilman uusia murheita.\n\n-- Minä laitan varmuuden vuoksi kaksi kertomatauluneliötä, sanoi Saima.\n-- Freka antaa viivan, jos ei ole laittanut sitä kotona valmiiksi ja\npannut nimeä paperiin. Jos toinen sattuisi hukkumaan, niin minulla on\nainakin toinen. -- Ja koko ilta harjoiteltiin kertomataulua.\n\nAamulla ilmestyi Saima taas puolipukeissa äidin luo.\n\n-- Minun koskee niin hirveästi vatsaani, kun minä ajattelen sitä\nkertomataulukoetta.\n\n-- No, elä ajattele sitä sitten!\n\n-- Mutta kun minun täytyy ajatella. Ja jos meillä sentään olisi\njoitakin laskuja, vaikka minä en ehkä huomannut. Saanko minä soittaa\nBiitulle?\n\n-- No, soita nyt kaikin mokomin, että pääset rauhaan.\n\nSaima meni puhelimeen ja tuli takaisin.\n\n-- Biittu sanoi, että ei ole, mutta jos hänkin on ollut tarkkaamaton ja\nmeillä kuitenkin olisi laskuja? Saanko minä vielä soittaa Märthalle?\n\n-- Kyllä sinä olet ihan mahdoton, torui äiti. Jos et sinä sitten usko\nMärthaakaan, niin sinä tahdot soittaa koko luokalle.\n\n-- Sitten minä uskon, jos Märthakin sanoo.\n\nEi Märthakaan laskuista mitään tiennyt, ja Saima rauhoittui sen verran,\nettä sai syöneeksi. Sitten hän hommasi tavaransa kokoon ja läksi\nkouluun, mutta valitti yhtä mittaa, että vatsaan koski kauheasti.\n\nÄitiä helpotti koko joukon, kun ovi vihdoin sulkeutui. En minä tiedä,\npitäisikö tässä itkeä vai nauraa, hän mietti, ja pitäisikö tuota tyttöä\nlohduttaa vai kurittaa. Minä rupean jo pelkäämään, että se on mahdoton\nkoulutettavaksi.\n\nHän odotti sitten suurella jännityksellä, miten surkeana Saima tänä\npäivänä koulusta palaisi, ja varustautui antamaan hänelle ankarat\nnuhteet turhanpäiväisestä hätäilemisestä. Mutta tyttö olikin kotiin\ntullessaan mitä parhaimmalla tuulella, posket punoittivat, silmät\nloistivat ja kieli kävi lakkaamatta.\n\n-- Tiedätkö, äiti, minä keksin niin mainion keinon sitä vatsankipua\nvastaan. Minä ajattelin vain ihan rauhallisesti, että \"jos minä en\nosaa, niin minä en osaa\"! Isäkin on sanonut, että ei se ole koko\nmaailman asia. Ja sitten minä osasinkin panna vastauksen joka ruutuun.\nJa tiedätkö, äiti, mikä siinä kanssa auttoi? Minulla oli toinen sukka\nnurinpäin jalassa. Ja kun on \"nuttu nurin päin, niin on onni oikein\npäin\". Siitäkin minä ihan rauhoituin. Voi hurjaa sentään, kuinka\nmukava Palle oli tänään tunnillaan! Se sanoi meitä oikein herroiksi ja\nneitosiksi ja kysyi, että \"saanko luvan vaivata\"?\n\n-- No, katsos nyt, sanoi äiti, kaikki kävi hyvin, kun sinä vain\nlakkasit turhaa pelkäämästä ja hätäilemästä.\n\n-- Niin kävikin. Ja kyllä minä nyt vastakin koetan olla rauhallinen. Ja\nminä panen aina jonkin vaatteen nurin päin aamulla pukiessani. Sekin\nauttaa niin hurjasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran Saima tuli koulusta kotiin Biitun ja Märthan ja Mairen kanssa.\nTytöt kulkivat kaikki kaulatusten, ja äärimmäiset kurkottivat\npäätään kuullakseen paremmin, mitä keskellä puhuttiin. Saiman suu\nkävi vimmatusti, kaikki kikattivat aina väliin, ja tuuma tuntui\nihastuttavalta. Päätettiin ruveta laittamaan opettajista runoja.\n\nSaima oli vielä iltapäivällä kotona aivan haltioissaan. Hän hyppeli\nympäri huoneita, istui vuoroin pöytänsä ääressä kirjoittamassa\nvihkoonsa ja juoksi sitten äidin kaulaan.\n\n-- Tiedätkö, äiti! Parasta maailmassa on runous! hän huudahti ja\nrutisti kovasti.\n\nÄiti lähetti tytöt puistoon leikkimään. Mutta sielläkin oli Saimalla\nvihko mukanaan, ja leikin lomassa siihen pistettiin aina muutama säe.\nJa niin oli sitten illalla runo Frekasta valmiina.\n\n    Freka pitkäkoipinen\n    on aina mallikelpoinen.\n    Tumma hame, pusero,\n    siinä vaatevarasto.\n    Muuten hyvä opettaja,\n    hieman liian ankara.\n    Antaa paljon viivoja,\n    jos lapset ei oo siivoja.\n\nEhdolla oli ollut myös seuraavat säkeet:\n\n    Opettaja verraton\n    hän on vielä naimaton.\n\nMutta sitä ei Saima uskaltanut vihkoonsa kirjoittaa.\n\n-- Eihän sitä tiedä, vaikka se jo olisi mennytkin naimisiin, hän arveli.\n\nToinen runo kirjoitettiin veiston opettajasta. Se kuului näin:\n\n    Punakka, pirakka, pyöreä,\n    aina valmis ja virkeä,\n    pienet on silmät ja\n    musta on pää.\n    Toisinaan hauskasti\n    virnistää.\n    Jos mammoja vain on lähellä,\n    niin pienellä pehmeällä kädellä\n    leuan alta kutittaa\n    ja sillä lapsia huvittaa.\n\nSeuraavina päivinä tytöille kertyi runoja useista opettajista, ja\nniihin piirrettiin myös asianmukaiset muotokuvat.\n\n-- Elkää nyt vain millään muotoa kuljettako noita kouluun, varoitti\näiti, joka sivusta seurasi tyttöjen puuhaa.\n\n-- En minä uskallakaan ottaa vihkoa sinne koskaan, selitti Saima. Mutta\nkaikessa hiljaisuudessa hän kirjoitti Freka-runon pienelle paperille,\npisti sen käytettyyn kirjekuoreen ja sitten kirjan väliin. Eihän kukaan\nolisi niin tuhma, että rupeisi toisten kirjettä lukemaan, jos löytäisi\ntämän koulussa.\n\nKoko luokalla eivät muut kuin Biittu ja Märtha ja Maire tietäneet\nrunoista mitään, ja nämä eivät saaneet puhua niistä kenellekään. Mutta\nAune-serkulle, joka oli VII:llä luokalla, ei Saima malttanut olla asiaa\nuskomatta. Ja kun Aune varmasti lupasi, ettei näyttäisi runopaperia\nyhdellekään ihmiselle, sai hän sen vähäksi aikaa haltuunsa, mutta antoi\nsitten heti takaisin Saimalle.\n\nIllalla riisuutuessaan Saimalla oli taas paljon puhuttavaa.\n\n-- Tiedätkö Outi, silmät ummessa osaa paljon paremmin kuvitella kuin\nsilmät auki. Jos minä pidän silmäni kiinni, niin minä voin ihan hyvin\nhaaveilla, että minä olen hirveän kaunis. Mutta jos minä seison näin\npeilin edessä voimistelemassa, niin en minä osaa yhtään.\n\n-- Ei se olekaan ihme, sanoi Outi, kun sinulla on niin iso nenä ja sinä\nnäet sen peilistä.\n\n-- Mutta minä sanon sinulle, tulistui Saima, että kauneus ja ulkonainen\nkiilto ei merkitse niin paljoa kuin sydämen hyvyys.\n\n-- Jota sinulla muka on, sanoi Outi.\n\n-- Elkää viitsikö riidellä, sanoi äiti, vaan joutukaa nyt jo nukkumaan!\n\nSeuraavana iltapäivänä, kun oltiin leikkimässä Biitun pihalla, aiheutti\nlevottomuutta normaalilyseon kolmasluokkalainen Kalevi, ja Saima tuli\nkuohuksissaan kotiin.\n\n-- Kalevi on hävittömin poika, mitä tässä maailmassa on.\n\n-- Kuinka niin? kysyi äiti.\n\n-- Kun se tulee aina sinne meidän pihalle ja tekee kiusaa Märthalle. Ja\nsitten se puhuu niin hirveän paljon.\n\n-- Ettet sinä saa riittävästi puheenvuoroa? arveli äiti.\n\n-- Nyt äiti on paha! En minä sen takia sitä vihaa. Mutta kun se kiusaa\nminun ystäviäni. Ja minä aina puolustan niitä.\n\n-- Mitä se sitten tekee?\n\n-- Se lukee latinalaisia runoja Märthalle, ja Märtha ei voi kärsiä sitä.\n\n-- Onkos se nyt sitten niin pahaa?\n\n-- No, kun Märtha kerran ei siedä sitä. Ja se on niin kamalan\nolevinaan, kun se osaa latinaa. Mutta silloin minä annoin sille!\n\n-- Mitä sinä teit?\n\n-- Minä sanoin, että osaan minäkin latinaa: Abi male spiritus!\n\n-- Tiedätkö sinä, mitä se merkitsee?\n\n-- Tiedän kyllä: Mene tiehesi, paha henki! Niinhän Messeniuskin sanoi.\n\n-- Kuinka sinä niin rumasti voit sanoa vieraalle pojalle?\n\n-- Mitä sen sitten tarvitsee aina tulla tekemään kiusaa. Kyllä minä sen\nopetan.\n\n-- Et suinkaan sinä vain aio ruveta tappelemaan?\n\n-- Eihän tapella voi muuta kuin oman koulun poikien kanssa.\n\nÄiti päätti vedota Outiin, että tämä koettaisi pitää Saimaa aisoissa.\n\nPari päivää myöhemmin Saima ja Outi tulivat aivan kalpeina ja hätäisinä\nkoulusta kotiin.\n\n-- Äiti, tiedätkö kauheata! Nyt se on tullut ilmi!\n\n-- Mikä ihme?\n\n-- Se runo tietysti, sanoi Outi.\n\n-- Nyt on joko Biittu tai Märtha tai Maire kannellut, toimitti Saima.\nJa sitä minä en olisi uskonut niistä. Mutta se ei voi olla Biittu eikä\nMärthakaan, sillä ne olivat alusta asti innostuneita. Mutta Maire\nvastusteli ensin ja sanoi, ettei se ole fiksua. Se on varmasti Maire.\nJa minä vihaan häntä.\n\n-- Elä nyt, hyvä lapsi, noin umpimähkään ketään vihaa. Mistä te muuten\ntiedätte, että runo on tullut ilmi?\n\n-- No, katsos, kun kaksi opettajaa vihjasi siitä ja Nilu sanoi, että\nminä toisin ensi kerralla kaikki ne runot kouluun, että hän saisi\nlukea. Ihan huvikseen vain. Ei se ollut vihainen. Mutta minä olen\nvihainen siitä, että koko luokan kuullen puhutaan siitä. Enkä minä\nolisi uskonut, että Maire voisi olla niin halpamainen, että menisi\nkantelemaan!\n\nSeuraavina päivinä oli yhtä kova touhu ja jännitys siitä runoasiasta.\nKun Saima ei maantieteessä muistanut jonkin vuoren nimeä, niin Palle\nsanoi, että jos Saima näkisi sen, niin hän voisi tehdä siitä \"pienen\nsievän runonkin\".\n\n-- Minä pelkään niinkuin kuolemaa, että minä joutuisin kahden kesken\njonkun opettajan kanssa. Ruokatunnilla minä aina syön hirveän\nkiireesti, etten vain jäisi viimeiseksi luokkaan. Ja piirustustunnille\nminä en pian uskalla enää yhtään mennä, kun opettaja on jo monta kertaa\nkysynyt, miksen minä tuo niitä runoja. Ja jos laulunopettaja kysyisi,\nniin minä kuolisin. Freka on ainakin viisas ihminen, kun ei puhu mitään\neikä kiusaa toista. Mutta Mairea minä vihaan! Eikä me huolita sitä\nkäsikynkkään eikä kerrota mitään salaisuuksia.\n\n-- Kuule nyt, sanoi äiti. Minä luulen, että te ihan turhaan sitä\nMaire-parkaa epäilette. Etkö sinä ole kellekään yläluokkalaiselle\nnäyttänyt runoasi?\n\n-- Näytinhän minä Aunelle, mutta hän lupasi ihan varmasti, ettei\nnäyttäisi kellekään ihmiselle.\n\n-- Ottakaapas Aunelta selko asiasta.\n\nKun Saima näihin aikoihin tuli kotiin koulusta, tuntui kuin koko\ntalo olisi joutunut tuulispään valtaan. Sitä ennen oli kaikki aivan\nhiljaista, mutta kun Saima avasi eteisen oven, alkoi kohina, joka\nkuului joka huoneeseen ja veti kaikki mukaansa.\n\n-- Äiti, äiti, Frekalla oli tänään yllään ohut valkoinen silkkipusero,\nja sillä on _aina_ ennen ollut valko- ja mustaraitainen jäykkä pusero,\njossa oli pitkät hihat ja kova kaulus. Ja se oli nyt niin kaunis!\n\n-- Sehän oli hauskaa, sanoi äiti, mutta syö nyt!\n\nSaima söi muutamia suupaloja.\n\n-- Onkohan se hoksannut sen siitä runosta? Ja ajatelkaa, kun minä olin\nihan juoksemaisillani Pallen kumoon tänään pihalla.\n\n-- Kuuluuko tämä syömiseen?\n\n-- Ei, mutta kun minä juuri satuin muistamaan sen.\n\n-- Sinä aina satut muistamaan jotain, silloin kun syödään, niin että me\nemme saa lainkaan ruokarauhaa.\n\n-- Niin, kun koulussa aina tapahtuu jotakin. Ja tiedätkös, Palle taas\nvihjasi niistä runoista.\n\n-- Ei siitä tule loppua, sanoi isä, nousi ja meni omaan huoneeseensa.\n\n-- Ja siitähän en minä vielä ole edes yhtään muistanut kertoakaan,\nettä minä sain suomen tunnilla tänään olla myrskynä \"Myrskyssä ja\npäivänpaisteessa\". Ja minä kiljuin niin, että koko luokka nauroi.\n\n-- No, siihen osaan sinä olit omasi, sanoi äiti naurahtaen hänkin.\n\nPari päivää sen jälkeen oli koulusta tultaessa vielä entistä kovempi\nelämä. Sillä nyt oli saatu selville, että Aune todella oli syypää\nrunojen ilmitulemiseen. Hän oli luvannut olla näyttämättä Saiman\npaperia kenellekään, eikä hän ollut näyttänytkään. Mutta hän oli\noppinut runon ulkoa ja kertonut sen sitten hyvälle ystävälleen ja\nvierustoverilleen, joka oli Frekan sukulainen. Ja sitä tietä se\noli mennyt perille. Freka itse oli kertonut muille opettajille ja\nsanonut, että ehkei se Harmaja olekaan niin tyhmä laskennossa, kuin\nhän oli luullut, koska sillä on havaintokykyä. Ja opettajainhuoneessa\noli kovasti naurettu varsinkin säettä \"Tumma hame, pusero, siinä\nvaatevarasto\". Siitä oli Frekan oma äitikin sanonut, että \"se oli\nsinulle parhaiksi\", ja nyt oli Freka jo tilannut itselleen kauniin\nvillaleninginkin.\n\nTämän jälkeen asettui runojen aiheuttama kohina vähitellen. Saimasta\ntuli myös aikaa myöten rauhallisempi koulutyttö, joka kykeni saamaan\nlaskennossakin hyvän numeron. Eikä koulunkäynti muutenkaan enää\nnäyttänyt niin mahdottomalta kuin alussa.\n\n\n\n\n\n\nKIRJEITÄ\n\n\n\n\nKIRJEITÄ keväältä 1925\n\n\nHelsinki 8/3 25.\n\nRakas Lea!\n\nOi, kuinka kauhean paljon on tapahtunut siitä asti, kun viimeksi\nkirjoitin.\n\nNo, nyt aloitan.\n\nOlen saanut aineesta nimeltä \"Minne matkustaisin?\" täyden kympin. (Se\noli niin epäselvästi kirjoitettu, etten nähnyt oikein, oliko se 10\nvai 10-. Luultavasti kuitenkin 10.) Olen ja olin hurjan iloinen. Se\nluettiin ääneen. Matkustin sinun kanssasi Italiaan. En viitsi ruveta\nkertomaan, millainen se oli, saathan lukea sen sitten, kun tulet\nHelsinkiin.\n\nOi, minulla on niin paljon kerrottavaa, etten tiedä, mistä alkaisin.\nOlen tehnyt listan. Tällä hetkellä muistin 15 eri asiaa. Joko vapiset?\n(Tulee kai 8 arkin kirje.) Valmistaudu pahimpaan!\n\nNyt minun täytyy mennä ulos, niin että kirje saa odottaa vähän aikaa.\n\nAjattele, meillä oli aine nimeltä \"Oli kerran -- -- --\" Hurmaava\nnimi, vai mitä? Minä kirjoitin vähän kymmenettä sivua. Aiheenani oli\njänöläisten lentoretki Repolaisen ohjatessa. Sain 9 1/2.\n\nJa, voi kauhistus, arvostelut. Sain kauhean huonot numerot. Neljä meni\nalas-, yksi ylöspäin. Keskiarvo 8,45. Jollei matikka nouse 9:ään ensi\narvosteluihin, niin -- -- --. Ja eläinoppi, ruotsi ja saksa myös. Ja\npiirustusta tahdon myös koettaa saada 9:ään.\n\nAinoa, josta olen iloinen, on voimistelu. Ajattele, ensin minulla\noli sitten 6, sitten 7 ja nyt 8. Ehkä se vielä nousee 9:ään, niin\nuskomattomalta kuin se kuuluukin.\n\nAi, en ole varmaankaan kertonut vielä Frekan saarnasta. Se alkoi näin:\n\nMärtha oli paininut rivissä serkkunsa Kaarlon kanssa. Kun Märtha\nvoitti, rupesivat katselijat huutamaan, että: ööö-ööö-öööö jne. Rehtori\ntuli paikalle ja käski jokaisen huutajan ilmoittautua Frekalle. Heidän\npiti nimittäin saada viiva.\n\nNo, kun Frekan tunti tuli, ilmoittautuivat huutajat. Freka kysyi, miksi\nhe huusivat, vai kirkuivatko he vain noin ilman aikojaan. Silloin Kaija\nselitti, että Märtha ja Kaarlo painivat. Jolloin Freka kauhistui. Ja\nlopuksi hän saarnasi Märthalle. Onko se nyt sopivaa, että iso tyttö\ntappelee?\n\nTunnin jälkeen Freka käski Märthan jäädä luokkaan, puhumaan hänen\nkanssaan. Märtha pelkäsi hurjasti ja pyysi, että minä jäisin hänen\nkanssaan. Mieleni tekikin hurjasti, mutta en uskaltanut. Olimme näet\ntunnilla, kun Freka moitti sitä huutamista ja kysyi, oliko se meistä\nniin kaunista, vastanneet tai paremmin huutaneet yhteen ääneen \"Ei,\nmutta se on niin hauskaa\" (minä ylinnä).\n\nMutta kun minulla sitten oli \"asiaa\" luokkaan, kutsui Freka minut\neteensä (suureksi ilokseni. Mieleni teki näet puolustaa tyttöjen\noikeuksia urhoollisesti).\n\n\"Onko se huutaminen sinusta niin kaunista?\" kysyi F.\n\n\"Ei\", sanoin minä, \"en minä sitä puolustakaan, minusta vain on ihan\nväärin, että tytöt eivät saa tapella vain siksi, että meillä on hame\".\n\nMärtha kääntyi poispäin. Hän raukka nauroi ihan ääneen. F:kin hymyili.\n\nJa sitten tuli ryöppy. \"Nämä nykyajan tytöt\" jne.\n\nF.: Onko sinusta sitten niin hauskaa katsella poikia, kun ne\ntappelevat? Nehän ovat kuin villipedot, eivät yhtään tiedä, mihin\nlyövät. Ja lisäksi he ovat ihan punaisia.\n\nS.: Ei minusta ole hauskaa katsella, kun ne tappelevat, mutta minusta\non hauskaa tapella itse.\n\nF. (julmistuneena): Oletko sinä sitten tapellut?\n\nS. (iloisesti): Juu, kyllä minä olen usein tapellut poikien kanssa. --\n\nUusi saarna nykyajan tytöistä.\n\nLoppulause: Ja kun teistä ei koskaan voi tulla poikia, niin koettakaa\nsitten olla kunnollisia tyttöjä. (Murhaavasti lausuttuna.)\n\nVoit uskoa, että meillä, Märthalla ja minulla, oli hauskaa hänen\nmentyään. -- -- --\n\nUi con moto, tämä kirje on ollut kesken jo 8 päivää. Koskahan se tulee\nvalmiiksi?\n\nVoi, taas on ollut melua karamelleistä. Freka sai Eevan ja Tuulikin\nkiinni karamellien ostamisesta ruokaväliajalla. Nousi tietysti\nhirmuinen melu. Tunnilla Kaija ilmoitti, että hänkin oli ollut\nostamassa. (Eikö se ollut jalosti tehty? Ihailen Kaijaa sen johdosta.)\nSyylliset saivat viivan, ja heidän piti mennä Frekan luo istumaan\ntunniksi tämän kotiin. Olisi hurjan kivaa olla heidän sijassaan. Olisi\nniin mukavaa istua Frekan kotona.\n\nAi juku! Pässeillä (B-luokkalaisilla) ja meillä oli hiihtokilpailu\neilen. Pässit voittivat. Tietysti! Olen niin äkäinen meidän luokan\npojille. Pässi tuli ensimmäiseksi, aika 18.10 min. Pistemäärä oli sama,\nmutta sittenkin -- -- --\n\nMinä luulen, etten viitsi kirjoittaa enempää. Minulla olisi kyllä\nkertomista, mutta väsyn jo.\n\nMinä olen ollut katsomassa filmiä \"Bagdadin varas\". Se on hirmuisen\nhauska. Ajattele, ne menevät lentävällä matolla, niin että ilma vinkuu.\n\nSaima.\n\n\nHelsinki 4/4 25.\n\nKoulussa.\n\nRakas Lea!\n\nPaljon kiitoksia kortistasi! Ostan kyllä mielelläni mainitsemasi\ntavarat, sillä leikkitupa on minulle aivan yhtä rakas kuin sinulle.\n\nOnko sinulla kovin ikävä siellä sairaalassa? Sano, voisinko minä auttaa\njollain. Jaksatko jo lukea? Kuinka pitkiä kirjeitä saan kirjoittaa\nsinulle?\n\nNyt on laulua, ja minä olen siitä vapaa. Otin paperia mukaani\nvoidakseni kirjoittaa sinulle.\n\nAjattele, meillä oli aine nimeltä \"Kaupunkimme muistomerkit\". Se\noli ihan kauhean vaikea, mutta minä tein samalla tavalla kuin eräs\nylioppilas, jonka piti kertoa Aleksanteri Suuresta. Hän nimittäin\nsanoi: \"Aleksanteri Suuri oli suuri sotapäällikkö, mutta Hannibal oli\nvielä suurempi\", ja sitten hän kertoi Hannibalista. Minäkin kerroin\nRunebergin patsaasta, mutta siirryin sitten niinkuin huomaamatta hänen\nrunoihinsa, ja ennen pitkää kirjoitin ahkerasti \"Vänrikki Stoolin\ntarinoista\". Niin ettei siitä niin kovin huonoa ainetta tullut.\n\nLähetän sinulle hiukan kukkia, ettei huoneesi tuntuisi kovin\nyksinäiseltä. Pian saat taas kirjeen.\n\nSaima.\n\n\nHelsinki.\n\nMaanant.\n\nRakas Lea!\n\nToivottavasti olet jo parempi. Voi, kun tulisit pian terveeksi!\n\nAjattele, että kesä on niin lähellä; 2 kuukautta vain, niin olemme jo\nmaalla. Voi ihanuuden ihanuutta! Silloin sitä kelpaa \"olla ja eleä\"!\n\nKirsti sai minulta tänään sellaisen pienen pumpulisen\npääsiäiskananpojan. Sinä et voi uskoa, kuinka hän pelkää sitä; tuskin\nuskaltaa koskea. Minä en voi käsittää, mitä hän oikein siinä pelkää;\nsehän on niin rauhallisen ja viattoman näköinen.\n\nTiistaina (aamulla).\n\nAi, huomenna saadaan arvostelut ja eilen oli opettajakokous. Täksi\npäiväksi päätin ainoastaan vähän nuuskia läksyjä, mutta voitko\nkuvitella, mitä tapahtui. Meillä oli eräästä 8-säkeistöisestä virrestä\nläksynä 4 säkeistöä, mutta minä innostuin siihen niin (se oli niin\nkaunis), että luin kaikki 8. Gratuleeraa minua, puluseni!\n\nMinä pidän niin hurjasti Petrasta. Hän on niin hirmuisen kultainen. Ja\nhirveän tarkkanäköinen. Kun vain sanon sanankin Pompalle tai Märthalle,\nniin heti hän huomaa. Mutta niin tekee muuten Frekakin.\n\nKirstillä on nykyään niin mukava tapa. Ensin se huutaa \"isää\", mutta\njollei isä \"tottele\", kirkuu hän \"Leloo\". Se kuuluu niin hirveän\nhassulta.\n\nVoi juku, minun täytyy nähtävästi olla hurjan vallaton koulussa, että\nminulla olisi jotain kerrottavaa sinulle. Sillä tämä ei käy. Pari\narkkia rakkaalle omalle parhaalle ystävälleni, joka makaa sairaana.\n\nMyöhemmin.\n\nKoulussa ei tapahtunut mitään erikoista. Piirustuksessa saimme laittaa\npääsiäiskortteja. Se on sitten mätää työtä. Huh!\n\nSitten, kun minusta tulee opettaja, annan numeroni vasta\nopettajakokouksen jälkeisenä päivänä. Sillä juuri silloin näkee, ketkä\novat huolellisia. Ymmärrät kai kertomattakin, mitä tarkoitan.\n\nOn vain 4 tuntia jäljellä. Ihanaa!\n\nAjattele, kaikilla tunneilla minä tietysti ajattelen vain, että voi,\nkunpa kello soisi, että saisin repiä tunnin pois laiskanlistastani.\nMutta Linnun tunnilla en yhtään ajatellutkaan asiaa. Niin kauniisti\nosaa hän puhua.\n\nPian tavataan.\n\nTule pian terveeksi!\n\nSaima.\n\n\n\n\n\n\nPÄIVÄKIRJOJA\n\n\n\n\nKESÄ JA SYYSLUKUKAUSI 1925\n\n\n6.6.1925. Lauantai.\n\nAh, nyt me olemme jo maalla! Täällä on niin ihanaa. Ei läksyjä eikä\nmitään muitakaan huolia; astiain kuivuu ja Kirstin hoito ovat ainoat\nsanottavat työmme.\n\nTänä keväänä oli keskiarvoni 8,58. Olin kolmanneksi paras. Lea ja minä\nolemme taas olleet keittämässä leikkituvassa. Laitamme sokerikakkuja,\n\"Hannan kakkuja\" ja kermakakkua. Olemme tulleet jo oikein käteviksi.\n\n13.6. Lauantai.\n\nOlen juuri saanut kirjeen Anilta. Pidän hänestä paljon; hän on oikein\nmukava tyttö, vaikk'ei hän tietysti vedä vertoja Lealle ja Biitulle.\n\n\"Tante Käthe\" on tullut Ahtialaan virkistämään Lean saksaa. Minua\nharmittaa hänen tulonsa, vaikka Lea sanoo, että hän on herttainen.\n\nLuin juuri äsken \"Caritaksen kirjan\". Se oli mielestäni hauska. Häpeän\ntunnustaa, mutta minä pidän sellaisista kirjoista. Caritas ja hänen\nBertinsä on askarrellut mielikuvituksessani pitkän aikaa. Olen nykyään\nlaittanut paljon runoja. Kaupungissa kirjoitin \"Satumaa\" ja \"Mitä tuuli\nkertoo --?\" Täällä kirjoitin \"Kesä\", \"Meri\" ja \"Lealleni\". Olen ollut\nkauhean haaveellisella päällä kirjoittaessani noita runoja. -- Ei,\nmutta nyt minun täytyy ruveta jälleen kirjeitteni kimppuun.\n\nKalle ja Arvi (serkkuni), olivat täällä päivällä. Leikimme\nkaikenlaista. Tietysti muut pojat olivat \"sattumalta\" tulleet tänne.\nEi, nyt olen ilkeä; minusta on hauskaa, että he tulevat.\n\nKauheata, millaisia kilometrin pituisia kappaleita minä kirjoitan.\nMutta päiväkirjaan kirjoittaminen on kauhean hauskaa; siihen voin\npanna sellaista, mitä en voisi suoraan kirjoittaa edes Leallekaan.\nLuultavasti saa hän kuitenkin lukea kirjani.\n\nOdotan nyt niin hartaasti \"Pääskystä\". Voi, kuinka toivonkaan, että\n\"Satumaani\" olisi otettu siihen.\n\nMinä olen huomannut, että runoihini voin panna semmoista, mitä en\nkoskaan ole tuntenut, niihin voin panna semmoista, mitä en koskaan ole\nnähnyt, semmoista, mitä vain kuvittelen. Enkä minä voi niitä kirjoittaa\nmilloin hyvänsä. Mutta toisinaan (tai varsin usein) minun täytyy\nkirjoittaa. Jotain sisässäni ikäänkuin tahtoo tulla esiin. Enkä minä\nvoi sitä ilmituoda muuten kuin runoissani.\n\nOn kauhean hauskaa lukea vanhoja päiväkirjoja. Toisinaan saa nauraa\nihan kuollakseen ja usein myös hävetä.\n\nPalatakseni tuohon Anin kirjeeseen, minusta \"Parahin Saima\", jolla hän\naloitti kirjeeni, kuuluu niin teeskennellyltä. Mutta useinhan ei voi\nkeksiä, minkä adjektiivin panisi eteen.\n\nEikö tämä lause sopisi hyvin tunnuslauseeksi: \"Älä koskaan ryhdy\nmihinkään, ennenkuin olet varma siitä, että se on hyödyllisin tehtävä,\nminkä silloin voit tehdä.\"\n\nEi, mutta nyt olen kirjoittanut jo liikaakin. Ja nyt minun täytyy\nlopettaa. Kohta syömme.\n\n14.6. Sunnuntai.\n\nKirsti leikkii par'aikaa tässä vieressäni. Sain hänet juuri siepatuksi\nisältä. Kirsti ja isä ovat nimittäin hyvin hyvissä väleissä. Kirsti\njuoksee aina isän luo, eikä isä tahdo antaa sitä pois. Mutta isä\ntietysti sanoo, että hänen pitäisi saada olla rauhassa työssään. Kirsti\nkirkuu ensin kauheasti, mutta kun panen sen lattialle tai sängylleni\nja istuudun itse kauemmaksi lukemaan, huomaa se, ettei sen huudosta\nvälitetä, ja rupeaa leikkimään.\n\nLea tulee (luultavasti) tänään tänne. Meillä on aina niin hauskaa\nyhdessä, kuten voi arvata. Kun olemme Ahtialassa, menemme tavallisesti\nleikkitupaan. Täällä taas leikimme useimmiten, että olemme joitain\nylhäisiä ladyja tai prinsessoja. Tavallisesti olemme 14-16 vuotta.\nMeidät lähetetään sitten johonkin (kaukana olevaan) hienon hienoon\ntäyshoitola-opistoon, jonne vain ylhäissyntyisillä ja prinsessoilla\non oikeus päästä. Sitten me kuvailemme pukujamme ja korujamme ja\nolemattomia huoneitamme. Ja puhelemme näkymättömien ystävien kanssa. Ja\nsyntymättömät hovipojat ja kamarineidot ja hovinaiset ja ompelijattaret\npalvelevat meitä. Me olemme tietysti hurmaavia, jumalallisen kauniita,\noikein ihastuttavaa silmänruokaa. Lea on tavallisesti ruskea, ja minä\nolen joko kullankeltainen ja orvokinvärinen tai musta. Tällä kertaa\nolen kullankeltainen. Leikimme usein monta viikkoa, jopa toisinaan\nkuukaudenkin samaa leikkiä.\n\nMyöhemmin.\n\nLea oli täällä. Pyysin häntä kahville. Kahvin jälkeen Outi vei Lean\nvintille pukeutumaan Mummon vanhoihin vaatteihin. Ja minä jäin alas\nmurjottamaan ja olemaan mustasukkainen Oudille. Kun he tulivat alas,\npelasimme krokettia. Mutta nyt en jaksa enää kirjoittaa.\n\n18.6.\n\nTänään menen Eilan luo. Hän raukka oli tulirokossa ja vasta viikko\nsitten sai tavata äitinsä. Olen ollut oikein kiltti hänelle ja koetan\nolla vastedeskin. Siksi olen iloinen, että hän kutsui minut; se on kai\nmerkki siitä, että hän pitää minusta.\n\nOlin eilen Lean luona keittämässä tshinuskia. Niistä tuli kamalan hyviä.\n\n19.6. Perjantai.\n\nMinun piti mennä Eilan luo päivällä, mutta onneksi sain mennä isän\nja äidin kanssa illalla. Vierastan näet hurjasti sikäläisiä. Heillä\non niin ikävä tapa puhua minun runoistani aina. On niin noloa joutua\nkeskustelun alaiseksi, varsinkin suuressa seurassa.\n\nTatukka on suorastaan mainio. Hän \"riehuu, pauhaa, raivoaa\". Mutta\nminunhan täytyy alkaa alusta.\n\nMe olemme perustaneet tänne Ahtialaan \"Urheiluseuran\". Lea, Outi ja\nminä olemme päättäneet olla mukana, joskaan ei ehkä urheilemassa niin\n\"seuran tukipylväinä\". Mutta sitten huomasimme, että useat jäsenet\nurheilevat ainoastaan niiden palkintojen tähden, joita on tarkoitus\nostaa yhdistyksen yhteisillä varoilla suurempiin kilpailuihin.\nSentähden vaadimme, että yhdistys suostuisi siihen, että ensi palkinto\nolisi silkkinauhassa riippuva 25 p, toinen palkinto 10 p ja kolmas 5 p.\nEdelleen Tatukka tahtoisi, että isot pojat ja pikkupojat kilpailisivat\nyhdessä, s.o.: Lauri ja Tapani maksaisivat luultavasti suurimman osan\npalkinnoista, ja isot pojat, joita on 3-5, veisivät palkinnot --\npikkupojathan eivät voisi voittaa. Lisäsimme ehtoihimme siis myös sen,\nettä isot pojat ja pikkupojat kilpailevat erikseen ja Tatukka kuuluu\nehdottomasti pikkupoikiin. Lisäksi vaadimme, että olympialaisia ei\npidetä vielä huomenna. Muussa tapauksessa, siis, jos he eivät suostu\nehtoihin, meitä ei millään tavoin liikuta yhdistyksen vaiheet, he eivät\nmilloinkaan saa odottaa meiltä mitään apua, Outi ei ota valokuvia,\nme kieltäydymme kunniaviroista emmekä tule edes yleisönä katsomaan\nkilpailuja.\n\nTapani on saanut tiedon ehdoistamme ja on, kuten voi arvata, synkällä\npäällä. Hän selittää, että sitten hän jää pois koko yhdistyksestä.\n\nUrheiluseuralla ei ole vielä nimeä. Talvella Tapani kysyi neuvoa\nminulta nimen suhteen. Ehdotin \"Lohjan nuoret kanaljat\". Tapani\nhyväksyi sen muitta mutkitta, mutta kuultuaan mitä se merkitsi,\nniin -- -- --.\n\n4.7.1925. Lauantai.\n\nÄiti on ollut jo lähes viikon ajan poissa, messuilla. Outi meni myös\ntorstaina. Olen kaivannut heitä kovin. Ei -- kirjoittaminen ei nyt\nhuvita minua.\n\nKyllä sentään kirjoitan vielä lisää. Maila (Kirstin hoitaja) toi äsken\nKirstiä ylös tänne vinttiin. Hän seisoi itse portaitten alapäässä\nja antoi Kirstin tulla ylös. Kiivastuin siinä määrin, että kysyin,\noliko hän järjiltään, kun antoi Kirstin mennä yksin, ja käytin muita\nyhtä kauniita nimityksiä. Maila suuttui kauheasti ja sanoi, ettei\nminun tarvitse tulla häntä haukkumaan sillä tavoin. Kun en kuitenkaan\nvastannut mitään hänelle, meni hän pois ja tuli noin neljännestunnin\nkuluttua sanomaan, että kun äiti tulee kotiin, menee hän sanomaan\nitsensä irti kahden viikon päästä.\n\nMyönnän menneeni vähän liian pitkälle, mutta ei hänenkään olisi\ntarvinnut niin kauheasti loukkautua. Hän ja Olga ovat koko iltapäivän,\nmilloin vain ovat voineet, koettaneet pistellä minua, mutta en ole\nvastannut.\n\nHohhoh, mikähän tästä kaikesta on seurauksena?\n\n11.8. Tiistai.\n\nVoi, on kauhean pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin. Ja niin\npaljon on tapahtunut.\n\nAhtialaan on tullut auto. Ja meillä on Olgan loman aikana ollut uusi\ntyttö. Hän on hyvin kaunis ja jotensakin herttainen. Outi ja hän ovat\nhyvin hyvät ystävät. Outi pääsee aina kaikkien ystäväksi. Minusta hän\nvälittää vähemmän, eikä se ihme olekaan. Kuitenkin pidän hänestä koko\nlailla.\n\nOlen aloittanut uutta romaaniani. Sankaritar on May Brown, hyvin\nkaunis, hyvin rikas, tietysti lady. Luonne kuvataan kirjassa.\n\nOlimme toissapäivänä huviretkellä Sikoniemessä. Sikoniemi on kauhea\nnimi, mutta paikka on Jalassaaren kaunein. Ei missään ole niin\nvalkoisia koivuja -- on aivan ihmeellistä, miten valkoisia ne voivat\nolla, niissä on mustia täpliä tuskin nimeksi. On ihanaa, kun aurinko\npilkistää esiin koivujen välistä ja kultaa niiden rungot -- oi, se ihan\nkoskee sydämeen. Ei missään ole niin pehmeätä sammalta, niin hienoa\nruohoa, niin siroja sananjalkoja, niin ihanaa valkoista hiekkarantaa.\n\nKun tulimme perille, panimme kahvipannun tulelle ja lähdimme hyppimään\nrantahietikolle. Juotuamme kahvin lähdimme uimaan, mutta palasimme\nhetken kuluttua takaisin piirtämään toisiamme noella. Selässä komeili\npääkallo ja kaksi sääriluuta ristissä ja alla oli \"Gift -- Myrkkyä\".\nSamanlaisia plakaatteja oli otsassa, poskissa ja muissa ruumiinosissa.\n\nOlin juuri syventynyt mustaamaan Oudin selkää ja Outi Lean, kun\nOuti yht'äkkiä kirkaisi, ja heti olimme kaikki lentämässä ainoan\nkylpylakanamme luo. Sillä 5 metrin päässä meistä oli veneessä _mies!_\n-- Traagillinen tilanne!\n\nRiensimme tietysti panemaan puvut päällemme. Se oli kuitenkin aivan\nturhaa, sillä mies ei katsonutkaan meihin päin. Hän vielä huopasikin\npitkän matkaa, voidakseen olla selin.\n\nKun hän katosi, ryhdyimme jotensakin noloina lopettamaan leikkiämme.\n\"Eikö ollut nolo juttu\", sanoin Oudille.\n\n\"En ole koskaan ollut niin nolo\", vastasi hän.\n\n\"Se oli todella suurenmoinen skandaali\", sanoin.\n\n\"Mutta mies oli hurjan hienotunteinen\", huomautti Lea.\n\n\"Todellinen gentleman.\"\n\nHuviretkemme päättyi niinkuin huviretket tavallisesti, enkä huoli siitä\nkertoa.\n\n22.8. Lauantai.\n\nMeillä on paraikaa täkintikkuutalkoot, ja Mummo on meillä sen aikaa.\nOuti ja minä saamme uudet täkit. Kangas on hurjan sievää.\n\nTäällä on niin kauhean syksyistä. Ahtiala on täynnä muuttohommaa --\nheikäläisethän tulevat talveksi Helsinkiin -- eikä Toini-tätikään ole\nyhtä elegantti kuin tavallisesti. Olen tuskin nähnyt Leaa moneen aikaan.\n\n23.8. Sunnuntai.\n\nKahdeksan päivää -- ja olemme Helsingissä. Käsittämätön tosiasia!\n\nMinulla on 100 + 2 tai 3 kasvia. Ja _laitan_, huom.! _aion_ laittaa,\nkaikki mitä voin valmiiksi.\n\nOh, olen varmaan unohtanut kertoa, että Maila on palannut lomaltaan. Se\non kauhean hauskaa. Pidän Mailasta niin -- niin -- niin!\n\nOlen usein ihmetellyt, miksei päiväkirjan pitäminen minua miellytä,\nvaikka yleensä harrastan niin paljon sellaista. Se on tietysti\njohtunut siitä, että olen lähettänyt \"päiväkirjani\" kirjeiden hahmossa\nLealle maalle joka tai melkein joka viikko talvella. Ja kesällä olen\nkirjoittanut Biitulle, Märthalle ja Katrille. Eikä ketään järki-ihmistä\nhuvita kirjoittaa samaa kahteen kertaan. Ensi talvena saan varmasti\npaljon kokoon, kun Lea tulee kaupunkiin. Kirjoitanhan tosin vielä\nIsoäidille, mutta en niin usein kuin Lealle, ja sitä paitsi en voi\nlähettää Isoäidille mitään \"päiväkirjaa\" niinkuin \"sydänystävälleni\";\ntunnen häntä sentään siksi vähän.\n\nUrheiluseuran nimijuttu ratkaistiin onnellisesti. Eräässä kokouksessa\nse tuli puheeksi. Ehdokkaina olivat \"Vinha\" ja \"Sisu\". Tapani ja\njoku muu kannattivat \"Vinhaa\", mutta musertava ylivoima oli \"Sisun\"\npuolella. Tapani murjotti tietysti ja päätti erota \"Sisusta\", koska\nsillä oli niin mölsä nimi. Mutta noin viikon kuluttua tuli hän jo\njärkiinsä.\n\nMinä itsekin \"blaskasin\" itseni, mutta kuten voi arvata, ei minulla\nole mitään halua kertoa siitä. Sitä paitsi, jos mielin saada kasvini\nvalmiiksi tänään, on minun heti ryhdyttävä siihen hommaan.\n\n29.8. Lauantai.\n\nHuomenna lähdemme. Voi, se on niin surkeata. Miksi pitää kesän loppua?\n\nMeillä on ollut niin ihanat \"mutaja-illat\". \"Mutaja\" merkitsee\nsähkölampulla vinkin antamista \"paavissa\", mutta sen alkuperä on\nhäipynyt muinaisuuden aamuhämärään. Olemme leikkineet kaikki illat\nsiellä Ahtialassa.\n\nAhtialassa on omenapuut täynnä omenoita, ja Lea ja minä kävelemme\npuutarhassa ja nautimme elämästä, omenoista ja kukista -- asterit\nkukkivat parhaillaan suurenmoisessa väriloistossaan, hajuhernepenkit\ntuoksuvat pitkän matkan päähän. Ja vanhat kyhmyiset omenapuut taipuvat\nomenain painosta maahan.\n\nOlga ja isä ovat olleet aikoja poissa. Kaikki oikeat kahvelit ovat\npakatut, ja me syömme nykyään vain puuroa, voita ja perunoita --\nviimeksi mainituita kolmepiikkisillä mustavartisilla kahveleilla, joita\nminä rakastan. -- Minä olen nyt niin kauhealla kirjoittamistuulella ja\nen voi kuitenkaan kirjoittaa enempää. Tavarani ovat pakkaamatta, ja nyt\nalan lentää.\n\nVoi, kesä, ihana, lämmin, kultainen kesä on lopussa.\n\n3.9.1925. Keskiviikko.\n\nTänään on ollut ensimmäinen todellinen koulupäivä. Sain kauniin alun\nlukukaudelle, sillä unohdin lukukausitodistuksen kotiin ja saan mennä\ntässä kauheassa koiranilmassa viemään sitä Frekalle. Onneksi unohti\nKaijakin, ja me menemme yhdessä sinne.\n\nOlin todella vähän liian vallaton tunnilla, ja riitaannuimme Lean\nkanssa. Olin ottanut Lean lainaaman \"Trixin nuoruusvuodet\" mukaani\nkouluun -- minulla oli näet vapaatunti -- ja tunnilla järjestellessäni\nkirjoja panin Trixin sen enempää ajattelematta päällimmäiseksi. Samassa\ntuli opettaja pulpettini luo ja rupesi selailemaan sitä. Hänen vielä\nollessaan tässä hommassa, nauratti minua joku -- en muista nyt mikä\nasia -- ja kikatin noin kaksi sekuntia. Silloin opettaja kopautti minua\nkirjalla päähän ja sanoi, että ennen olen istunut paljon kiltimmin,\nmikä ei kylläkään ole totta. -- Tunnin loputtua Lea selitti, että hän\non lainannut minulle kirjojaan lukeakseni niitä kotona eikä viedäkseni\nkouluun. Ja oli kauhean suuttunut ja sanoi, että on hävytöntä viedä\ntoisten kirjoja kouluun ja vielä panna niitä esille. Olemme riidelleet\nsiitä pitäen.\n\nEnkä edes huomannut selittää, että toruminen johtui tietysti naurustani\neikä kirjasta -- mitäpä torumista siinä olisi ollut. Tuodaanhan usein\ntovereilta saatuja kirjoja takaisin koulussa.\n\nMeillä on tänäkin vuonna Freka luokan johtajana, mikä on hurmaavaa.\n\nTänä vuonna saamme konventin. Toivoisin niin hurjasti, että minut\nvalittaisiin toimikuntaan, ja luulenkin melkein.\n\n6.9. Lauantai.\n\nSovin Lean kanssa samana iltapäivänä. On aivan liian ikävää olla kauan\nriidoissa.\n\nVoiko kukaan _kuvitella!_ Isä lähtee puolentoista viikon kuluttua\nRoomaan. Eikö se ole kauheata! Tulee niin ikävä isää. Hän menee sinne\nvirka-asioissa ja viipyy poissa kokonaista 3 1/2 viikkoa. Voi sentään!\n\nÄiti tulee maalta huomenna. 777 eläköönhuutoa ja 192 suukkoa hänelle.\nHurraa!!!\n\n11.9. Perjantai.\n\nOlemme alkaneet geometriaa, ja se tuntuu hurjan mukavalta. Meillähän on\nonneksi Freka.\n\nKoulussa kiertelee huhuja siitä, että IV A:lta olisi siirrettävä\ntyttöjä B-osastolle ja sieltä poikia meille. Se olisi hävytöntä.\nLuokka, nim. luokan tytöt, tekisivät kapinan -- ihan varmasti. Minä en\n_ikinä_ muuttaisi hyvällä, ellei Leaakin muutettaisi sinne. Mutta kyllä\nsilloinkin murisisin. Hyi, hyi, sentään!\n\nMinä en voi kirjoittaa kuin tämän sivun loppuun -- jos sitäkään. Minä\nvarastin nimittäin tämmöisen lepohetken läksyjeni lomasta, minun\n_täytyi_ kirjoittaa. Viime aikoina olen laiminlyönyt sinua suuresti,\nkirjaparkani. Talvella viime vuonna tahdoin ilahduttaa Leaa, kun hän\nasui maalla, siksi muistin kirjoittaa hänelle kirjeitä, mutta nyt en\nikäänkuin huomaa, että kaipaan sitä.\n\nJatkan niin pian kuin voin, mutta pelkään, että se ei tapahdu\nlähitulevaisuudessa.\n\n12.9.\n\nOn ihanaa, että on huomenna sunnuntai, en jaksaisi olla sekuntiakaan\nkoulussa enää. Se on niin väsyttävää oudoksestaan.\n\n20.9. Lauantai.\n\nOlen vieläkin ikäänkuin kuohuksissa enkä voi uskoa, että kaikki tämä\nolisi totta. En olisi voinut uskoa Märthasta semmoista, en ikinä.\n\nViime perjantaina tytöt pitivät kokouksen saadakseen selväksi, ketä\ntyttöjä valittaisiin konventin toimikuntaan. Ensin kaikki äänestivät\nminua -- tai aikoivat äänestää. Mutta sitten seuraavalla välitunnilla\nei kukaan puhunut mitään minusta. Hämmästyin tietysti. Menin uuteen\nkokoukseen ja tytöt, tai oikeastaan Elsa, sanoivat aikovansa äänestää\nniitä ja niitä, mutta minun sijallani oli Märthan nimi.\n\nHetken kuluttua tuli Ilkka (hyvin hauska poika, luokan paras näyttelijä\nja toimikunnan varma jäsen) luokseni.\n\n\"Kuules, Saima\", sanoi hän. \"Täällä minun luonani kävi äsken\nagitaattoreja, jotka sanoivat, etten saa millään äänestää sinua.\"\n\n\"Vai niin\", sanoin nauraen (Ilkka on kauhea syöttämään vasenkätistä).\n\"Ketä ne agitaattorit olivat?\"\n\n\"Märtha ja Kaija.\"\n\n\"Onko se totta?\" kysyin minä enkä enää nauranut. Se oli uskomatonta,\nmutta todennäköistä. \"Varma kuin Helsinki\", vastasi Ilkka.\n\n\"No, mitä sinä vastasit?\"\n\n\"Minä sanoin, että menen heti sanomaan sen Saimalle.\"\n\n\"Hyvä, Ilkka! No, mitä agitaattorit vastasivat?\"\n\n\"Etteivät he ikinä äänestä Ilkkaa, jos hän sanoo\", nauroi Ilkka.\n\n\"Ole huoleti, kaikki valitsevat sinut, ei kukaan välitä heistä tässä\ntapauksessa. Paljon kiitoksia tiedoista\", sanoin, ja Ilkka meni.\n\nKun Lea ja Biittu saivat kuulla siitä, suuttuivat he hirveästi.\n\nOlin oikein herttainen Märthalle, tahdoin antaa hänen luulla, etten\ntiennyt mitään. Sitten kysyin rauhallisesti, kuinka monelle hän oli jo\nehtinyt saarnata, että minua ei saisi äänestää.\n\n\"Vain Ilkalle\", vastasi \"ystäväni\" häikäilemättömästi.\n\nEn älynnyt, että hän valehteli. Samassa hän jatkoi: \"Se Ilkka on sitten\nihan järjetön. Mennä nyt kertomaan se sinulle. Hyi! -- Katsos, minä\nsanon nyt sinulle ihan suorat sanat, minä arvelin, että sinä tietysti\ntahtoisit, että me näyttelisimme sinun kappaleitasi ja lausuisimme\nsinun runojasi. Ja sitten sinä tietysti olisit koko ajan äänessä, etkä\nantaisi muille suunvuoroa!\"\n\nVoi, kuinka minä olin lapsellinen!\n\n\"Tuo jälkimmäinen on kyllä eräs pahoista vioistani\", sanoin, \"mutta\nedellinen ei ole unessakaan johtunut mieleeni. Kuinka sinä voit luulla\nminua niin tyhmäksi?\"\n\n\"No, hyvä on\", sanoi Märtha.\n\nOjensin hänelle käteni sanoen: \"No, sovitaan pois sitten!\" -- joka\nymmärtääkseni merkitsi minun puoleltani anteeksiantoa ja Märthalta\njärkevää käyttäytymistä.\n\nMärtha tarttui käteeni.\n\nKello 2:n jälkeen saimme äänestää. Minä kokosin liput. Katin, Ellin ja\nminun piti laskea äänet.\n\nKotimatkalla Ani kertoi minulle, että Märtha oli koko päivän\nsaarnannut, että \"muistakaa, ettette vain äänestä Saimaa!\"\n\nKOKO PÄIVÄN.\n\nKauhistuin. Riensin kotiin ja kerroin Oudille kaikki. Outi julmistui --\nkun Outi julmistuu, ei hän koskaan pauhaa -- hän sanoikin vain, että\nMärtha on painunut näkymättömiin nollan alle ja ettei hän ikinä olisi\nuskonut Märthasta sellaista. Sitten hän lohdutti minua niin hyvin kuin\ntaisi. -- Äiti ei ollut kotona.\n\nSamassa tuli Kalle meille. Hän on serkkuni ja mukava poika onkin. Hän\nnäki, että olin itkenyt, mutta oli siksi kohtelias, ettei puhunut\nmitään. Pyysin häntä auttamaan minua lappujen laskemisessa, ennen kuin\ntytöt tulisivat, ja hän lupasi. -- Yht'äkkiä hän kysyi kuitenkin:\n\"Saima, mikä sinulla on?\" Vastasin nenäkkäästi: \"Odotas, kun katson:\nmaantietoa, laulua, suomea -- -- --.\"\n\nKalle rupesi nauramaan, ja me jatkoimme laskemista. Hetken kuluttua hän\nkuitenkin kysyi: \"Miksi ei samalla lapulla ole koskaan sekä sinua että\nMärthaa?\"\n\n\"Koeta arvata!\" sanoin nauraen, \"en minä viitsi sanoa.\" Mutta sitten\nsanoin kumminkin. Ja kyllä hän suuttui! En olisi voinut uskoa, että\nhän olisi voinut olla niin vihaisen näköinen. Hän seurasi innokkaasti\nMärthan ja minun ääniä ja lopulta hän oikein vimmastui. Samassa soi\novikello, ja tytöt tulivat.\n\nKati ja Elli olivat oikein äkäisiä, kun saivat kuulla Märthasta. En\nymmärtänyt, etteivät he tienneet, kuka oli minun pannaan julistamiseeni\nsyypää. Elli sanoi, että luokalla vain yleensä liikkui semmoinen huhu,\nmutta ettei kukaan tiennyt, mistä se oli johtunut.\n\nLopulta -- laskimme niitä neljättä tuntia -- tuli selväksi, että\nMärthalla ja minulla oli yhtä monta ääntä, eikä kumpikaan joutunut\ntoimikuntaan.\n\nAamulla koulussa luokka piiritti minut. Kaikki tahtoivat tietää\ntuloksia. Kuultuaan, että hän ei joutunut konventtiin, selitti Märtha\navonaisesti ja häikäilemättömästi, että olen tietysti fuskannut, että\nolen aivan hävytön ja inhoittava olento jne. Jolloin minä raivostuin\nniin, että olin vaiti ja menin pois -- se on raivostumiseni ylin huippu.\n\nKaikki pojat olivat kauhean äkäisiä siitä, että minua ei valittu, ja\nsaattoivat Märthan oikein noloksi halveksimalla häntä alituisesti.\nVarsinkin Jukka, Ilkka, Antti ja Pekka.\n\nJälkeenpäin huomattiin, että koska Tytti ei tahtonut kuulua\ntoimikuntaan, joutui Märtha hänen sijaansa, sillä eräs tyttö oli eilen\nollut äänestämättä ja hän äänesti nyt Elsan käskystä Märthaa.\n\nSilloin sain nähdä, ketkä ovat todellisia ystäviäni, ketkä vain sikäli,\nkuin heillä on minusta hyötyä. Nyt tunnen _ystäväni_.\n\n9.10. Perjantai.\n\nMärtha on taas -- taas ollut ilkeä. En siitä enää niin välitä. Olen\noppinut tuntemaan hänet. Mutta en olisi koskaan voinut uskoa, että\nEllikin olisi sellainen. Ja hän on kuitenkin. Minkätähden?\n\nFreka keskusteli Marthan, Anin ja Ellin kanssa konventin\nnäytelmäkappaleesta -- he eivät ole vielä keksineet mitään.\n\n\"Emmekö voisi pyytää Saimaa neuvomaan kappaletta -- luulen, että hän\nosaisi\", sanoi Ani.\n\n\"Tehdään niin\", sanoi Freka, \"Saimahan ei tosin kuulu toimikuntaan,\nmutta hän varmaan voi neuvoa\".\n\n\"Niin, hän on ollut ennenkin mukana sellaisessa hommassa\", sanoi Ani.\nSitten Freka meni, ja Märtha puhkesi sanomaan, että ei ikinä pyydetä\nSaimalta neuvoa -- kaikkea kanss!\n\n\"Ei, ei!\" huusi Ellikin.\n\nOi, minä en olisi voinut uskoa, että Ellikin. Mutta nyt tiedän sen. Hän\non aina samaa mieltä niiden kanssa, jotka sillä kertaa puhuvat hänelle.\nHän pelkää kadottavansa luokan suosion, jos pitää kiinni omista\nmielipiteistään.\n\nYmmärrän Caesarin tunteet hänen sanoessaan: \"Sinäkin, Brutus!\"\n\n11.10. Sunnuntai.\n\nIsä on tullut! Se on ihanaa! Olimme häntä vastassa laivasillalla. Kun\nKirsti kuuli isän askeleet eteisessä, syöksyi hän sinne huutaen: \"Lelo!\nLelo! -- nyt se Lelo tuli!\" Ja sitten hän istui pitkän aikaa isän\nsylissä pää isän rinnalla ja taputti väliin poskea. Olipa hän vielä\nniin armollinen, että salli minunkin lähestyä isää.\n\nIsä kertoi merkillisiä juttuja. Voiko kuvitella, että isä ei nyt voisi\nnähdäkään viinirypäleitä ja persikoita, hän on syönyt niitä niin paljon.\n\nJa kauhean hauskoja tuliaisia saimme. Outi sai pukukankaan\nvaaleansinistä raakasilkkiä ja minä heleänvihreätä. Ensimmäinen\nsilkkipukuni!\n\nElämä on ihanaa!\n\n13.10. Tiistai.\n\nKoska minä nyt aloitan uutta päiväkirjaa, niin minun kai pitää esittää\nitseni. Minä olen aika lihava ja aika pitkä, teerenpilkkuinen otus.\nMinulla on aika pitkä (tänä polkkatukka-aikana vain) kellanpunainen\npalmikko ja merenvihreät tai harmaat tai ruskeanharmaat silmät. Ja\nminulla on lyhyt kaula ja kamala lauluääni ja olen hirmuinen lörppö,\nmutta hyväpäinen. Ja lempinimeni on Prätinä.\n\nLea on pitempi minua, mutta jotensakin yhtä lihava. Ja hänellä on\npitkä ja hirvittävän paksu vaalea tukka ja suuret siniset silmät\nja viehättävä pystynenä. Ja hänellä on ihana lauluääni, ja hän on\nmyöskin hyväpäinen, mutta hän ei ole lörppö. Olemme siinä suhteessa\nvastakohtia. Ja hän tanssii (plastillisia tansseja) hurmaavasti ja hän\npiirustaa hyvin. Mutta minä voitan hänet ainekirjoituksessa.\n\nOlemme vierustovereja. Opettajat eivät ole vielä ehtineet (tai\nparemminkin hennoneet) erottaa meitä, ja meillä on epäilyttäviä hommia\nkeskenämme.\n\nTänään oli Lea poissa koulusta, ja minä olin onneton. Meillä oli\nkuitenkin hyvin hauska Mossen tunti. Opettaja oli varoittanut meitä\nottamaan hänet vastaan, niinkuin luokassa ei olisi ketään.\n\nLuokka pani käskyn korvan taa ja noudatti sitä kirjaimellisesti. Olimme\nkaikki ennen tunnin alkua piilossa pulpettien alla. Supatimme ja\nhihitimme ja kuiskailimme tietysti. Samassa astui sisään -- ei Mosse\nvaan Lintu.\n\nLintu on kauhean ankara ja tarmokas ja vaativa. Ei siis ihme, että\nsäikähdimme. Mutta samalla oli tilanne niin koomillinen, että\ntirskuimme yhtenä miehenä. Hänkin hämmästyi ja saarnasi vähän, mennen\nsitten pois. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin, tavaten\nmeidät kaikki taas pulpettien alla. Hän vimmastui, mutta ei voinut\njäädä luoksemme, vaan meni oman luokkansa luo. -- Piilouduimme taas\nkaikki ja olimme hiirenhiljaa.\n\nSilloin astui Mosse sisään. Hän hämmästyi ensin, mutta muistaen\näskeiset sanansa rupesi nauramaan eikä yhtään torunut.\n\nSeuraavalla tunnilla opettaja torui minua vallattomuudesta ja kysyi,\nkuinka minulla voi olla niin hiljainen sisar kuin Outi. \"Vastakohdat\netsivät toisiaan\", vastasin nauraen. Ja silloin opettajakin rupesi\nnauramaan, unohtaen kokonaan torumisen. -- Minua ei saa helposti\nnujerretuksi, vaikkei lausumani ole mikään erikoinen vitsi, mutta hän\npitää sellaisesta.\n\n24.10. Lauantai.\n\nKyllä tämä viikko on mennä hurahtanut kuin pari tuntia. Ja nyt on jo\nlauantai. Se on ihmeellistä.\n\nTänään Lea pitää kutsut. Häpeä tunnustaa, mutta minusta on hauskaa,\nettei hän ole kutsunut Märthaa ja Kaijaa (luokan pahennus, entiset\nystävämme). Seurapiiri vapautuu.\n\n30.10. Lauantai.\n\nPidin kauhean hauskaa tänään hissan tunnilla. Olin istunut koko eilisen\nillan nokka \"Maailman historiassa\" ja osasin kaikki pikkuseikat\nMuhamedin elämästä ja paljon muuta. Opettaja ei tietenkään voinut\nmuistaa, olinko oikeassa vai väärässä, eikä voinut sanoa mitään.\n\n13.11.\n\nPomppa -- hän on lihava polkkatukkainen, hauskannäköinen otus -- on\nkeksinyt loistavan ajatuksen. Hän aikoo pitää pikkujoulukutsut koko\nluokalle. Kutsuissa esitetään näytelmä, ja hän on pyytänyt minua mukaan\nnäyttelemään pääosaa. Olen kappaleen konna, nimeltä \"herra Lurjus\".\nNäytelmän täytyy onnistua, ja minun täytyy näytellä loistavasti -- se\non paras kosto Märthalle.\n\nKoska minulla nyt on hyvää aikaa, niin esitän kaikki ystäväni. Biittu\non lähinnä Leaa paras ystäväni. Hänellä on tumma kihara tukka,\nihmeelliset suuret silmät, suora nenä -- hän on kaunis, muistuttaa\ntummansinistä puutarhaorvokkia. Katillakin on tumma kihara tukka,\nmutta paljon pitempi. Hänellä on ylhäiset piirteet, harmaat silmät,\nhän on kauhean aulis ja auttavainen ja kultainen. Märtha ja Kaija\neivät kuulu ystäviini, mutta esitän heidätkin. Märtha on vaalea ja\nkaunis, mutta hyvin kiivas ja ajattelematon, välistä suorastaan ilkeä,\nmutta toisinaan herttainenkin. Kaija on polkkatukkainen, pystynenäinen\nja koketti niinkuin Märthakin, jota hän jumaloi. Elli on priimus,\nherttainen, mutta yleisen mielipiteen orja.\n\nSissi on reilu, herttainen, vitsikäs, tosin hieman koketti. Muuten on\nkamalaa, että häneltä kielletään niin monia asioita. Hän ei saa käydä\nFazerilla -- seuraus on, että hän menee salaa. Hän ei saa lukea muuta\nkuin läksyjä lukukauden aikana -- onhan selvä, että hän lukee salaa.\nLiian ankarat kiellot vahingoittavat vain.\n\nPojista Ilkka on vähän höpsö, mutta hyvin herttainen ja nokkela ja\npitää kiinni omista mielipiteistään. Antti on hauska sahajauhokalloinen\npoika, hyvin pitkä. Loistava suustaan, voitti kerran itse minut\nsanasodassa. Jukka on vähän kerskaileva, mutta muuten mukava, ja minä\npidän hänestä.\n\n23.11. Maanantai.\n\nOlen kauhean onnellinen. Olen 12:s \"Pääskysen\" kolmentoista parhaan\navustajan joukossa. Saan palkinnon ja minun pitää lähettää kuvani\n\"Pääskyseen\".\n\nSe on ihanaa! Hurraa!\n\n(Älä innostu liikaa!)\n\n27.11.\n\nPompan tuuma on mennyt myttyyn. Se on aika ikävää, mutta sitä ei voi\nauttaa. Sen sijaan on Raija, Lean serkku, pyytänyt minua luokseen\nnäyttelemään. Hän pitää tanssiaiset 5 p:nä joulukuuta. Siellä\nesitettäisiin komedia \"Amalia ystävämme\". Minä olen Amalia, olen\n35-vuotias, mutta en ole vielä tietysti 20 ikään. Saan Raijan äidin\nhienon silkkialushameen (siinä on vain kapeat henkselit olkapäillä).\nPukuani täydentää nahkapuuhka. Itse tuona suurena iltana aion panna\ntukkani papiljoteille.\n\nVoi, kunpa minä onnistuisin!\n\n6.12.\n\nIlta on ohi. Olen hurmaantunut. Minua aplodeerattiin kauheasti. Kun\nväliverho viimeisen näytöksen jälkeen laski, kuulin joka taholta\nhuudahduksia: \"Amalia oli ihana! Hän näytteli loistavasti. Kuka hän\noli? Ei, mutta hän oli todella suurenmoinen\" jne.\n\nOlin kauhean ylpeä ja onnellinen.\n\n28.12.\n\nOlen lähettänyt Isoäidille kokoelman parhaita runojani. Niiden joukossa\noli \"Regina von Emmeritz\", ja äiti sanoi, että se oli oikein kaunis ja\nettä minä olin vielä lisäksi saanut siihen hyvän runomitan. Olen oikein\nylpeä, sillä äiti on tavallisesti hyvin arvostelevainen.\n\nMinulla on ollut ihana joulu. Sain uuden kauniin käsilaukun ja\nhopeaketjun, josta riippuu hohtava keltainen topaasi, ja pehmeät\nhuopatohvelit. Ne olivat parhaat joululahjani.\n\nTänään lähdemme maalle Ahtialaan. Odotan kiihkeästi junan lähtöaikaa.\nEn ole nähnyt Leaa viikkoon ja oikein ikävöin häntä.\n\nMutta nyt en minä enää _kehtaa_ kirjoittaa. Täytyy ruveta pakkaamaan.\n\n\n\n\nKEVÄTLUKUKAUSI 1926\n\n\n1.1. Perjantai.\n\nTänään on vuosi 1926. Se on sitten hassua. En voi oikein käsittää.\n\nMinä olen päättänyt tulla kerrassaan mallikelpoiseksi. En enää riitele\nTatukan kanssa enkä sano \"söötti\", en pistele toisia enkä ole häijy\nkeittäjällemme Olgalle, saan suurenmoisen todistuksen, pidän selkäni\nsuorana, olen hiljaa tunnilla jne.\n\nLea ja minä puhelimme eilen hyvin vakavasti minun pihkaantumisestani.\nVoi, minä pidän todellakin niin kauheasti Jukasta, että sitä\najatellessa ihan peloittaa.\n\n13.1. Tiistai.\n\nToissa iltana oli Oudilla ja minulla hirveän vakava keskustelu.\nPelkään avanneeni hänelle sydäntäni liiaksi. Mutta minä olen tosiaan\nsietämättömän uhmaileva. Oih!\n\nAsia on näet siten, että minä 2 vuotta sitten, ollessani toisella\nluokalla erosin laulutunneilta. Meillä on näet liian vaativa opettaja\nminunkaltaiselleni musiikkinerolle, jolla on 5 laulussa. Minä en voinut\nyhtään seurata mukana. Hän oletti, että jokainen, joka ei laulanut\noikein, teki sen vain kiusallaan tai pelkästä laiskuudesta. Ja jos\njoku sattumalta oli sellainen, ettei todellakaan osannut laulaa, oli\nhän erikoinen kohtalon uhri ja Jumalan rankaisema, jota piti ankarasti\ntorua.\n\nNiin oli asiat, ja minä sain johtokunnalta luvan \"vapautua laulusta\".\nSelitin asian opettajalle jotenkin häikäilemättömästi ja loukkasin\nhäntä verisesti. Ja nyt minä kadun koko eroamistani, vaikkapa sitten\nviitonen loistaisi kiitettävien ja tyydyttävien numeroitteni joukossa.\n\nMinä nimittäin _tahdon_ tulla näyttelijättäreksi. Ja kuinka minusta\nkoskaan voisi tulla hyvä näyttelijätär, kun en osaa laulaa?\n\nOi, miksi minä en osaa laulaa?\n\nNerolle tietysti kävisi päinsä poistaa laulut näytelmistä, mutta\nvaatimattoman vasta-alkajan tulee osata laulaa ja soittaa edes\nvähäisen. Minä tiedän sen. Minun ylpeyteni sanoo: \"Älä nöyryytä\nitseäsi, seiso uhmaavana!\" Mutta sydän sanoo: \"Taivu rakkautesi\nnimessä. Uhraa ylpeytesi taiteesi alttarille! Taivu, ennenkuin on liian\nmyöhäistä! Ajattele, että nyt olet nuori ja voimakas ja oppiminen käy\nvielä päinsä. Ajattele, jos sinun vielä aikaihmisenä täytyy nöyryyttää\nitsesi, eikö häpeä ole vielä tuhat kertaa suurempi? Sinun tulee uhrata\nkaikkesi rakkaudellesi. Taivu!\"\n\nOi, minä en voi tunnustaa kenellekään, miten katkerasti minä suren\nsitä, etten osaa laulaa. Mitä minä olen tehnyt Jumalalle, miksi hän\nrankaisee minua niin? Jos opettaja saisi tietää, miten ajattelen, niin\n-- oih! varmasti minä kuolisin. Jos hän kysyisi minulta, enkö minä ole\nkoskaan pahoillani siitä, etten osaa laulaa, niin -- oo, minä vastaisin\nhänelle vasten silmiä: \"En suinkaan! Päinvastoin! Olen todellakin hyvin\niloinen, että saan näyttää epämusikaalisenkin pystyvän johonkin!\" Ja\nminä nauttisin vastauksestani, mutta minun sieluni vuotaisi verta.\nEtten muka olisi pahoillani! Pahoillani?\n\n    Miks voi en mä tulkita tunteitain\n    säveleillä ja laulullain?\n    Miks sieluni riemut ja tuskat sen\n    saa painona jäädä mun syömmellen?\n    Mitä tehnyt mä oon, kun en laulaa voi,\n    oi miksi -- oi miksi ei ääneni soi?\n\nJa minäkö en olisi pahoillani?\n\nSe on minun sydänsuruni. Se on minun arka kohtani. Oo! -- minä voisin\nrepiä silmät päästä jokaiselta, joka kaikessa viattomuudessaan sanoo,\netten osaa laulaa. Mutta ei kukaan muu kuin Outi tiedä, mikä on arka\nkohtani. En usko hänen mistään hinnasta siihen koskevan. Rakas Outi!\n\n14.1. Torstai.\n\nOi, minulla ei ole aavistustakaan, mitä kaikkea tunteellista olen\nkirjoittanut. Toivokaamme, ettei se ole kovin kamalaa. En uskalla lukea\nsitä läpi.\n\nHuomenna alkaa koulu. Se on oikeastaan kauhean hauskaa, oikeastaan\nikävää. Tänään on loman viimeinen päivä.\n\nOikeastaan minun pitäisi ahkerasti laskea. Huh, aivan kammottaa\najatellessani, että sain aritmetiikassa 6. Kamalaa! Ja on viimeinen\nvuosi!\n\nEi, minun täytyy ihan todella laskea!\n\n16.1. Lauantai.\n\nHik! Tänään on toinen päivä koulua.\n\nMinulla oli kauhean hauskaa! Oli niin ihanaa tavata kaikki toverit.\n\nEnnen Mossen tuntia löin vetoa Antin kanssa. Hän väitti, etten voisi\nolla aivan hiljaa Mossen tunnilla ja minä väitin voivani. Vedossa oli\nvain kunnia kysymyksessä, sillä Antti selitti olevansa niin jalo, ettei\ntahtoisi tuottaa minulle häviötä. Ani todisti vedon.\n\nLuokka oli kiihkoissaan. Kukaan ei uskonut, että minä voisin olla\nhiljaa. Kaikki nauroivat pelkälle ajatuksellekin katketakseen.\n\nMinua harmitti ja päätin, että olen hiljaa. Luokan pojat ehättivät heti\nkertomaan Mosselle. \"No, saadaanpa nähdä\", nauroi Mosse epäuskoisena.\n\nKaikki tirskumaan. Ystäväni säälittelivät minua, mutta ei edes Lea\nuskonut. -- Lähestyimme käytävää. Siitä lähtien en saanut enää puhua,\nmuuta kuin opettajan kysyessä.\n\nKäytävässä käyttäydyin mallikelpoisesti. Tunti alkoi. Kaikkien luokan\npoikien ja useimpien tyttöjen naama oli kääntynyt minuun. Mosse hymyili\nmerkitsevästi ja huvitettuna.\n\nOlin aivan suurenmoinen! Hymyilin laimeasti Mossen onnistuneimmille\nvitseille ja poikain irvistelylle. Kaikki olivat hämmästyksellä lyödyt.\n-- Tunnin loputtua sain vastaanottaa luokan poikain innostuneet\nonnittelut. Antti oli hyvin ymmärrettävistä syistä ainoa, joka ei\naplodeerannut. Tytötkin lausuivat hämmästyksensä julki.\n\nKäytävässä olin vielä siivosti. Mutta portaissa kajahti hurja\nriemuhuutoni. Ja minulla on pahoja epäilyksiä huomista kohtaan, silloin\non näet _kaksi_ Mossen tuntia.\n\n17.1. Sunnuntai.\n\nOlen unohtanut kertoa Ilkan kutsuista. Ne olivat eilen,\nlauantai-iltana. Ja kauhean hauskat.\n\nEnsin leikimme \"sormus ehdolla\". Se kiersi enimmäkseen Ilkan ja minun\nvälillä. Ilkalta sain kuulla olevani \"hauskin\" ja \"ihastuttavin\"\n(sellaisilla ehdoilla kiusaamme aina toisiamme) ja Erkiltä \"nätein\".\nOlin aivan kuin puulla päähän lyöty, sillä tiedän, että nätteys on\nminusta kaukana, jota vastoin voin kyllä ehkä olla \"komea\".\n\nSitten leikimme \"vettä kengässä\". Pulloennustuksesta se alkoi.\nNimittäin Ilkka -- Lea keimailu. Ilkka kujeili kaikin mahdollisin\nkeinoin. Hän asetti kaikki tyynyt Lean alle, nahkat hänen jalkojensa\nalle, tahtoi välttämättä istua hänen vieressään, tarjosi hänelle aina\nensin jne. Jollei olisi ollut Ilkka kysymyksessä, olisin luullut,\nettä hän hakkaili. Lea taas keimaili hirveästi. En luule, että hän\nhuomasi, ennenkuin kotona keimailleensa, viehättäminen on hänelle niin\nluontaista, mutta Ani kertoi tyttöjen nauraneen merkitsevästi. Aion\n\"saarnata\" Lealle vähän, se on, ikävä kyllä, kai velvollisuuteni.\n\nPulloennustuksessa oli kauhean hauskaa. Tietysti Ilkka ja Lea menivät\nnaimisiin, minusta sitä vastoin tuli \"uskollisin\" koko seurasta, ja\nmenin vuoronperään naimisiin Miskan, Kalen, Pekan ja _Jukan_ kanssa. On\nlapsellista tunnustaa, mutta olen hirveän iloinen siitä viimeisestä.\n\n18.1. Maanantai.\n\nMeidät punnittiin tänään ja -- onko kuultu hävyttömämpää! Olen syksystä\nlihonnut neljä kiloa enkä ole kasvanut yhtään. Painan nyt 57 kiloa\n600 gr, ja pituuteni on 152 1/2 cm. Sitä en voi uskoa. Outi väittää,\nettä se johtuu Jumpan tuulesta, äiti sanoo, että puntarissa on vika,\nisä sanoo olevansa iloinen painostani, mutta minä olen päättänyt\nlaihtua. Sillä Jumppa sanoo, että olen liian lihava. Ja sitä minä\nen voi sietää. Pesen itseni iltaisin kylmällä vedellä, voimistelen\nkauheasti, plasteeraan ahkerasti, urheilen Tapanin kanssa, syön vähän,\nenkä sokeria tai rasvaista. Olen päättänyt jokaisesta ylimääräisestä\nsokeripalasta sakottaa itseäni ankarasti. En nimittäin saa kirjoittaa\nsinä päivänä päiväkirjaani.\n\nAlas lihavuus! Eläköön laihuus! (Tai paremminkin solakka vartalo.)\n\n19.1. Tiistai.\n\nPahat aavistukseni Mossen tunnista toteutuivat täydelleen. Aloin\nleikkiä päivän läksyä. Luimme Henrik IV:stä ja Gregorius VII:stä ja\nHenrikin matkasta alppien yli Canossaan. Nenäliinani oli häränvuota,\nsiihen kiedottiin kynänsuojustin ja kumi (Henrikin vaimo ja pikku\npoika). Sormeni olivat Henrik itse ja uskolliset palvelijat, jotka\ntyönsivät kääröä yli rotkojen (Lean ja minun pulpettien välisen\nkäytävän) ja kammottavien jyrkänteiden (mustepullojen ja kynien).\nLopulta saavuttiin perille. Henrik lankesi polvilleen linnan pihalle\nja korkealta ikkunasta (mustepullonpaikan seinän takaa) kurkisti\nGregorius ilkkuen (suuri ruskea kynä esitti häntä). Kun en keksinyt\nparempaa ratkaisua, tuli Gregorius yht'äkkiä muurin takaa ja otti\nHenrikin selkäänsä. -- Tässä opettaja keskeytti minut huomauttaen\nankarasti, että kouluun tullaan oppimaan eikä leikkimään. Jolloin minä\nloukkaannuin, sillä hänenhän olisi pitänyt olla iloinen siitä, että\nkykeni herättämään minussa innostusta ja harrastusta historiaan.\n\n22.1. Perjantai.\n\nOn tapahtunut hauskoja asioita. Olen saanut lukea Ilkan päiväkirjan!!!!\n\nTeimme sopimuksen. Minä antaisin Ilkalle Lean kuvan ja Ilkka minulle\nkaksi päiväkirjaansa. Sopimus täytettiin. Mutta minä kerroin Lealle\nkaikki, muuten en ikinä olisi luvannut hänen kuvaansa Ilkalle.\n\nEilen luin päiväkirjan. Se oli läpeensä söötti. Sain tietää paljon\nasioita. Eräälle paikalle suorastaan ulvoin. Kerron sen juuri.\n\nIlkka oli tehnyt \"kivausluettelon\" luokasta. Ensimmäinen oli tehty\ntoisella luokalla, siitä sain minä 6+, toisesta sain 7, kolmannesta,\nviime joulukuussa tehdystä 9-. Viimeinen, jonka Ilkka kirjoitti toissa\npäivänä, oli hurmaava. Oma osani siitä oli:\n\n\"Saima Harmaja on haaveilija. Keksii satuja. Rähjää yleensä kauheasti\ntunnilla. Vitsikäs, sielukas ja älykäs. Ihminen, jonka kanssa voi\ntodella jutella. Piikkailee hyvin hienosti. Tekee ihmeitä.\"\n\nKuka tahansa voi uskoa, että ulvoin. Niin juuri ulvoin. Sielukas!\nHahhahhaa! (Tässä minun täytyy ruveta läksyjen kimppuun. Jatkan pian.)\n\nNo niin! Edelleen oli siinä:\n\n\"Jukka on itseään kehuva ilmestys. Saiman 'rakkauden' esine.\"\n\nTylsäjärkinenkin ihminen voi arvata tunteeni. Ensin minä istuuduin\n(ainakin hengessä). Sitten tulin purppuranpunaiseksi ja sitten\n-- rupesin itkemään. Itkin aivan hillittömästi (Ilkka on kauhea\nkiusantekijä) ja kysyin, miksi olen edes syntynyt. Sitten rupesin\najattelemaan Jukkaa ja luin uneksien, autuas hymy huulilla ja\nkyyneleiset silmät loistaen (ah, miten runollista!)\n\n    -- -- mä häntä rakastan niin suu -- --\n\nHerranen aika! enhän minä rakastakaan häntä enää!\n\nEn tahtonut uskoa itseäni. Huomasin, että minulle oli aivan\nsamantekevää, mitä Jukka teki. Hän oli minulle kuin ilmaa.\n\nHei! Pihkaantumiseni on ohi. Olen mielettömän iloinen. Päivällä\npiffasin tytöille suklaata ja nyt olen niin onnellinen, että kuolen.\n\nHei!\n\n24.1. Sunnuntai.\n\nAion lopettaa tämän päiväkirjan tänään. Outi lähti hiihtämään. Porsas!\n-- olen kuvaillut kaikki \"ystäväni\" ja unohtanut Oudin.\n\nTotuuden nimessä minun täytyy tunnustaa, että Outi on kaunis. Hän\nolisi hyvinkin kaunis, ellei hän olisi niin kalpea. Tukka on hänellä\npehmeätä, silkinhienoa, silmät kauniit, harmaat, piirteet hienot ja\nnenä suora. Hän ei ole lihava, vaan solakka. Ja hän on hyvä sisar\nminulle. Väliin hän kyllä kiivastuu, mutta tavallisesti se on minun\nsyyni. Uskon, että hän rakastaa minua.\n\n31.1. Sunnuntai.\n\nNyt minä taas aloitan uutta päiväkirjaa, jo kolmatta ollessani\n12-vuotias. Mutta tämä on niin paksu, että se saattaa kestää monta\nvuotta.\n\nMe olemme perustaneet hauskan seuran. Sen nimi on \"Perävaunu\", ja\nseuran lehden nimi on \"Majakka\". Ilkka on seuran puheenjohtaja, Lea\nlehden taiteilija ja minä sen päätoimittaja. Ensimmäinen numero\n\"Majakkaa\" ilmestyy piakkoin.\n\nOlen jo saanut Lealta lehden kannet ja pari vitsiä ja Ilkalta muutamia\n\"jännityskertomuksia\" ja kysymyksiä kysymysosastoon. Annan Lealle\nhauskimmat jutut kuvitettaviksi. Huomiseksi on myös muiden vastauksien\nja avustuksien oltava luonani.\n\nEnsimmäinen kokous oli viime torstaina. Siellä päätettiin myös se,\nettä koska seuran nimi on \"Perävaunu\", on jokaisen, joka tulee\nseuran kokouksiin raitiovaunussa, matkustettava takimmaisessa\neli \"perävaunussa\". Ainoastaan kysymys seuran merkistä on vielä\nratkaisematta.\n\nNo niin, se siitä!\n\nTänä keväänä on meillä taas konventti, toinen eläessäni. Viime syksynä\nolisin kyllä joutunut toimikuntaan, ellei \"ystäväni\" Märtha olisi\nsitä estänyt. Hän joutui nipin napin jäseneksi ja käyttäytyi hyvin\nyliolkaisesti meitä \"tavallisia kuolevaisia\" kohtaan. Hänen mielestään\noli näet taivaan autuus \"päästä\" konventtiin. (Nyt olen minä parjannut\nhäntä liikaakin.) No, joka tapauksessa tänä vuonna, kun ehdotettiin\njäseniä, ei kukaan viitannutkaan häneen eikä hänen \"perävaunuunsa\"\nKaijaan. Äänet lankesivat niin, että olin 3:s tytöistä. Ja olihan\nminulla syytä olla iloinen.\n\nMutta myöhemmin päivällä olin kuitenkin taas pahoillani. Se ei\nollutkaan ihme. Useat luokan tytöistä näet vihaavat minua. Ani\nkertoi, että hän kuuli, kuinka ne haukkuivat minut aivan pataluhaksi.\n\"Äänestitkö sinä Leaa ja Saimaa, Ani? Todellakin? Oletko järjiltäsi?\nSaima tietysti vaatii parhaimmat osat, on koko ajan esillä eikä anna\nmuille suunvuoroa. Se ja se kyllä näyttelee yhtä hyvin kuin Saima, ja\nminun mielestäni ei Lea laula yhtään paremmin kuin se ja se\", jne.\n\nAni kertoi tämän minulle. Ja minä olen kauhean pahoillani. Miksi heidän\npitää vihata ja kadehtia minua? Miksi he haukkuvat minua selkäni takana\nja edessä mairittelevat? Miksi he eivät voi pitää minusta? Onko Jumala\nluonut minut jollakin tavoin erikoiseksi, etten voi olla niinkuin muut\nja ettei minusta pidetä niinkuin muista. Outi sanoo, että se johtuu\nsiitä, että pidän niin tarkasti kiinni omista mielipiteistäni ja osaan\nvastata niin terävästi heidän vastaväitteisiinsä, että he huomaavat\nminun olevan oikeassa, ja se harmittaa heitä. Ehkä se on niin; joka\ntapauksessa olen hyvin onneton, eikä \"pääsy konventtiin\" voi minua\nlohduttaa, sillä ajattelen kuitenkin vain tyttöjen sanoja. -- Miksi he\neivät voi pitää minusta?\n\n2.2. Tiistai.\n\nTänään olen ollut poissa koulusta, ja koska minulla nyt on hyvää aikaa\n\"kerrankin\", kirjoitan Ilkan tavoin \"kivausluettelon\" luokasta. Numerot\nmerkitsevät sitä, kuinka paljon heistä pidän.\n\n    Biittu 10     Jukka  6     Ilkka 10\n    Eva     8 1/2 Ani   10     Elli   4\n    Kati   10     Pekka  9     Lea   10+\n    Märtha  0     Kaija 0      jne.\n\nHuh! Nyt se on tehty!\n\nMinä kuulin salaperäisiä asioita Anilta. Hän kertoi, että silloin\nsyksyllä eräässä konventin toimikunnan kokouksessa Palle oli jonkun\nasian yhteydessä kysynyt: \"Miksi ette te valinneet Saimaa konventtiin?\"\nJolloin Märtha oli (meille hyvin ymmärrettävistä syistä) lentänyt\ntulipunaiseksi ja Ani luuli, että Palle oli huomannut sen. Ja nyt\nminäkin muistan, että Palle seisoi silloin koko ajan vieressä, kun\nMärtha pauhasi minut pataluhaksi sentähden, että olin laskenut äänet\nniin hävyttömällä tavalla, ettei hän joutunut toimikuntaan. Ja siksi\nPalle on ollut niin kiltti minulle koko talven.\n\n12.2. Perjantai.\n\nKonventin toimikunnan kaksi ensimmäistä kokousta on ollut. Jukka\nsoittaa alkusoiton, minä pidän tervehdyspuheen (pelkään kauheasti),\nnäytellään \"Majakka ja Perävaunu\", laulua (Lea), tanssia (Ani)\nsekä näytelmäkappale \"Tahtoisin tulla filmitähdeksi\". Se on Ollin\nkirjoittama ja hurjan repäisevä ja vitsikäs. Minä olen Sylvinä.\n\nOlen harjoitellut osaani jo paljon ja olen saanut Oudin miltei\nkatkeamaan naurusta \"haavoitetun naisensielun uhmaavan katkeralla\nylenkatseellani\".\n\n18.2. Torstai.\n\nOlen luvannut päiväkirjani Ilkalle ja tahdon hänen kiusakseen antaa\nhänestä perinpohjaisen kuvauksen.\n\nIlkka on hyvin kultainen pikkupoika; hänellä on maailman veikeimmät\nhymykuopat ja suloisin suu. Hän on \"sielukas\" ja naseva ja muutenkin\nhyvin \"viehättävä\" poju, ja minä pidän hänestä. Toivoisin, että hän\nolisi veljeni; hänen kanssaan voi puhua ujostelematta, ja hän on\nkamalan vitsikäs kujeniekka.\n\n_(Kiitän suuresti Sinun kunnioitettavaa persoonaasi siitä, että olen\nsaanut lukea tämän mainiosti kirjoitetun päiväkirjan. Se olisi vallan\nsuurenmoinen, ellei siinä olisi paria virhettä. Kuvaus minusta on aivan\nröyhkeä ja pilaa koko päiväkirjan.\n\nPyydän Sinulle ilmoittaa, etteivät luokan tytöt Sinua vihaa eivätkä\nkadehdi. He eivät pidä sinusta juuri siitä syystä, minkä Outi sanoi:\nOlet itsepäinen, viisas, sukkela. He ovat (nim. Märtha ja Kaija)\nainoastaan koettaneet vähentää Sinun vaikutusvaltaasi. He haluavat itse\nhallita. Siitä ei kylläkään voi tulla mitään.\n\nKoska nyt olen alkanut tuhrata pyhää kirjaasi, niin pyydän vielä kerran\nlausua sydämelliset kiitokset \"Majakasta\". Siitä olivat kysymykset\nikävä kyllä jääneet pois, mutta muuten se oli toimitettu suurenmoisesti.\n\nSuurin kiitoksin\n\n                                            Piirrän kunnioittaen\n                                                   Ilkka.\n\nP.S. Pyydän, ettet raivostu siitä, että olen rohjennut saastuttaa\npäiväkirjasi lehtiä törkeällä käsialallani.)_\n\nEttä minun pitikin olla sellainen hutilus ja antaa Ilkan lukea\nviehättävä kuvaus minun surustani tyttöjen puheiden johdosta! Huh, kun\nminua hävettää! Voisin syödä itseni.\n\nIkuisesti ollos kirottu hirvittävä typeryyteni!\n\n25.2. Torstai.\n\nHei minä olen lyönyt uhkavedon ja olen voittanut. Pekka meni, tyhmyri,\ntaas väittämään, etten pysy hiljaa tunnilla. Minä tietysti väitin\nvastaan. Todistajia oli viisi, ja \"vetosummaksi\" pantiin puoli kiloa\nviinirypäleitä, 18 markan.\n\nKuten kaikki järkevät ihmiset voivat arvata, voitin minä ja pian saan\nne ihanat rypäleet. Oi, tulee oikein vesi suuhun, kun ajattelen sitä.\n\nTänään oli meillä kaikilla luokan tytöillä punainen rusetti koulussa.\nMinullakin oli kaksi lettiä ja ihan niiden päässä rusetit, niin\npunaiset kuin rusetit vain yleensä voivat olla. Polkkatukkaisilla oli\npaperinukkemainen rusetti päälaella, meillä muilla aivan letin päässä.\nPalle ymmärsi heti yskän ja nauroi, mutta toinen opettaja oli tylsä.\nHän varmaan piti rusettejamme syntisen maailman turhuutena ja piti\nmeille \"isällisen\" saarnan ja oli pahalla tuulella koko tunnin. Mutta\nhauskaa se joka tapauksessa oli.\n\nNyt minun täytyy mennä nukkumaan. Kirjoitin tämän lopun aivan varkain.\n\n29.2. Maanantai.\n\nMinä olen kauhean iloinen. Olen voittanut itseni ja antanut Märthalle\nanteeksi. Eräänä iltana olin hyvin onneton ja nousin vihdoin\nvuoteestani, mennen pöydän ääreen kirjoittamaan. Kirjoitin runon, kuten\nvoi arvata, ei, minä en kirjoittanut sitä, minä tunsin, elin, kärsin\nsen ja kirjoitin vain tunteeni. Se on aika kaunis runo ja päättyy\npalavaan rukoukseen, että Jumala auttaisi minua antamaan anteeksi.\n\n    -- -- --\n    Ja kas, -- mä tunsin, kuinka Voima Taivainen\n    nyt virtas läpi lohduttoman sydämen\n    ja Rauha Herran täytti mielen poloisen.\n    -- Ja huomasin, ett' katkeruus ol' häipynyt\n    ja anteeksannon sulon jälkeens' jättänyt.\n\nVoi, tuntuu aivan hirvittävän iloiselta ja onnelliselta. Olen voittanut\nsuurimman voiton maailmassa, olen voittanut _Itseni_.\n\n2.3. Tiistai.\n\nTänään oli toinen harjoitus näytelmään Frekan luona, ja Freka sanoi,\nettä olin oikea \"diiva\".\n\nIlkalla on nyt minun vanha päiväkirjani, ja minulla on hänen. Huomaan\npitäväni Ilkasta oikein paljon; toivon hartaasti, että hän olisi\nveljeni tai edes serkkuni, jotta voisimme olla enemmän yhdessä.\n\n-- Huh, kyllä ihminen voi olla tylsä!\n\nKerran ruokapöydässä isä sanoi jotain sellaista, etten minä saisi\nkirjoittaa niin paljon, ettei käteeni tulisi se hermotauti, joka on\nsukuvikana meillä. En vastannut mitään; vasta sitten kun olin yksinäni,\nraivostuin. Kirjoitin heti ensi töikseni runon nimeltä \"Uhmaa\",\njoka käsitteli tätä samaa asiaa, ja heti sen perään 3 muuta runoa.\nEnsimmäisessä tietysti kuvittelin olevani nero, jota maailma kohtelee\nväärin. Seuraus: käteni on todella tullut kipeäksi, enkä voi kirjoittaa\nkauaa. Olen aivan kuin uhmailemisellani \"usuttanut kohtalon voimat\nkimppuuni\".\n\nIlkka selitti minulle tänään, kun tulimme yhdessä harjoituksiin, että\nhän on luullut tuntevansa minut, mutta että päiväkirjani paljastaa\naivan uusia puolia minussa ja että hän on iloinen, kun nyt voi kunnolla\nkeskustella minun kanssani ynnä muuta yhtä jännää.\n\n4.3. Torstai.\n\nHuh, olen _taas_ kipeä. Epäilen, että minussa on \"punainen koira\".\nSe on nykyään liikkeellä, ja vaikka minussa ei olekaan punaisia\nkoiranmuotoisia läiskiä (niinkuin Olga väittää punakoirassa olevan)\nniin luulen kuitenkin. Olisi todellakin oikein hauskaa, jos se tulisi\nnyt, eikä sitten kahden viikon päästä, kun minun pitää esiintyä\nkonventissa.\n\n8.3. Maanantai.\n\nEi, nyt minun _täytyy_ purkaa sydämeni!\n\nIlkan päiväkirjasta luin, että pari viikkoa sitten oli tapahtunut\neräs ilkeä asia. Kyllähän minä tiedän, että se itse asiassa on pikku\njuttu, mutta se pöyristyttää minua, ja luulen Ilkan ajattelevan samoin.\nPerästäpäin Ilkka sai selville, että sen oli tehnyt Lea.\n\nSelitin ensin Ilkalle, etten uskonut sitä. Mutta Ilkka näytti toteen,\nettä kukaan muu se ei voinut olla. Jäin yhä epäileväksi, ulkonaisesti\n(totuus näet musersi minut), ja lupasin Ilkalle kiertoteitä ottaa\nasiasta selvää.\n\nSeuraavana päivänä olin vain 1 tunnin koulussa ja olen siitä pitäen\nollut kotona. Ja olen miettinyt asiaa hyvin paljon. Voi, minä en voi\nenää kunnioittaa Leaa enkä näyttää hänelle sieluani. Rakastan häntä\npaljon, mutta se täydellinen luottamus toiseen, jonka minä luulin\nolevan välillämme, on mennyt. Oi!\n\nMutta minä en voi antaa Ilkan uskoa, että Lea on tehnyt sen. EN VOI! Ja\nminä tahdon pelastaa hänen kunniansa, vaikka omani menisikin.\n\nOlen keksinyt suunnitelman, joka, jos se onnistuu, on suurenmoinen.\n(Yksi asia vain epäilyttää minua. En tahtoisi pettää.)\n\nKerron Ilkalle, että minä olen tehnyt koko jutun. \"Se oli alhainen\nteko. Voisin _murskata_ itseni. Minun täytyy pyytää sinulta anteeksi,\netten heti tunnustanut, mutta tiesin, että siitä hetkestä saakka sinä\nhalveksisit minua, ja minä olin niin heikko.\"\n\nLuulen, että Ilkka uskoo tämän. Hän väittää kyllä, että tämä tyttö\noli pitempi minua, mutta se ei liene niin vaarallista. Mutta voinko\nminä valehdella ja pettää niin kauheasti Ilkkaa, joka sentään luottaa\nminuun? Elää sitten aina valhe sydämellä ja näytellä koko ajan\neikä koskaan olla oma itsensä. Enkä minä pääse selvyyteen siitä,\nonko se synti. Onhan niin, että \"tarkoitus pyhittää keinot\", mutta\nkuinka ankarasti minä olenkaan tuominnut tuota lausetta \"Regina von\nEmmeritz\"-runossani. Nähtävästi minä olen vastakohtien ihminen, sillä\ntoisessa runossani \"Mitä tuuli kertoo\" tekee sankaritar petoksen\npelastaakseen maansa ja rukoilee ennen tekoaan \"Mua rakkaus kansaani\nvelvoittaa, et valhetta, Herra, nyt tuomita saa!\" Ja mielestäni hän\nteki oikein -- mutta kuinka vaikea onkaan elää ihanteensa mukaisesti.\nOlihan hänen päämääränsä tosin jalompi, pyhempi ja korkeampi kuin\nminun, mutta _sittenkin_. En voi käsittää, teenkö oikein vai väärin.\nVoi, rakastan Leaa _niin_, enkä voi sietää ajatusta, että Ilkka uskoo\nLean tehneen sellaista. Minun täytyy pelastaa Lean kunnia. Ja minä\ntekisin sen ilomielin, mutta en voi tietää, teenkö oikein. Oi, kunpa\nJumala auttaisi minua pääsemään selvyyteen!\n\nVoi, minä tunnen niin katkeraa surua Leasta. Minä luotin häneen _niin_\nja paljastin hänelle koko sieluni ja minä luulin, että hän ymmärtäisi,\nja hän näyttikin ymmärtävän, mutta salassa hän varmaan ajatteli\nkiusautuneena, että \"Saima liioittelee aina\". Ja nyt minun täytyy\nulkonaisesti näytellä vielä hänen ystäväänsä. Koska Ilkka on uskonut\nminulle sen, en kerro sitä Lealle. Sen verran kunniantuntoa on minulla.\nJa minä rakastankin häntä, oi niin paljon -- mutta minun täytyy samalla\n_halveksia_ häntä. Minä olen antanut hänelle osan sieluani ja nyt minä\nkaipaan sitä osaa. Se on vielä hänellä, enkä minä näin yht'äkkiä voi\nriistää sitä. Oi, minä näen, kuinka tulemme vuosi vuodelta yhä enemmän\nvieraantumaan, hän hurmaava maailmannainen ja tanssiaistähti, hyvä ja\nhellä ja auttavainen ja lempeä, mutta kuitenkin niin _erilainen_. Ja\nminä haaveileva, itserakas, itseeni sulkeutunut, luonnottoman herkkä,\npikkuisen kuuluisa kirjailija, tunteellinen ja lopulta homehtuva, jota\nei kukaan ymmärrä ja joka lopulta kuolee yksinäisenä ja unohdettuna.\n\n9.3. Tiistai.\n\nVoi, minä olen lukenut Hilda Käkikosken elämäkerran. Ja kuinka minä\nolen onnellinen! Hänen täytyi käydä koulua kurjuudessa, ja hänellä\noli suuri työ saada rahaa edes päiväkirjan ostoon, jota ilman hän\nkuitenkaan ei voinut elää. Ja minulla on hyvä koti, rakastavat\nvanhemmat ja siskot, veli ja ystävät, minä saan käydä Helsingin\nparhaimmassa koulussa ja saan lisäksi elää luonnon helmassa, keskellä\nJumalan rikkautta, ja minun ei ole pakko taistella jokapäiväisen\nleipäni tähden, minulla on varaa ostaa päiväkirja. Ja Jumala on\nantanut minulle kutsumuksen kirjoittamaan, ja vaikka en koskaan tulisi\nkuuluisaksi, on runoillani kuitenkin yksi lukija, ja se yksi saa niistä\nvoimaa ja lohdutusta. -- Oi, Jumala, kiitos kaikesta, mitä minulla on!\n\n10.3. Keskiviikko.\n\nNyt se on tehty. Toisin sanoen, minä olen puhdistanut Lean kunnian ja\nmenettänyt omani. Mutta omastani en välitä. Pelkään vain, että tein\nsyntiä. \"Sieluntuskat\" raatelevat minun sydäntäni. Ihan totta! Huh, oli\nkamalaa kertoa sitä Ilkalle! Mutta onneksi hän uskoi. Ja nyt se on ohi!\nJa Ilkka luulee, että minä tein sen.\n\nMutta teinkö minä oikein, kun petin? \"Älä sano väärää todistusta\nlähimmäisestäsi. Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.\" Siis ei saa\nantaa väärää todistusta itsestäänkään. Siis tein väärin. Mutta en voi\nsietää, että Ilkka uskoisi Lean tehneen noin.\n\n       \"Mua rakkaus Leaani velvoittaa,\n       et valhetta, Herra, nyt tuomita saa.\"\n\n    Piakkoin minä -- minä -- minä\n             MENEHDYN.\n\nMyöhemmin.\n\nJoka paikassa on kevään tuntu. Vesirännit tippuvat, kadut ovat täynnä\nlumisohjua, ilma tuoksuu, kaikki aivan kuin hehkuu, aurinko paistaa\nniin kultaisesti, että tekisi mieli hypähtää sen syliin. Minä RAKASTAN\nkevättä.\n\nIlkka kertoi, että Palle oli sanonut: \"Jos ei Saima nyt pian tule\nkouluun, ei konventista tule mitään!\"\n\n    Hik! Hik! Hik!\n    Hei! Hei!\n\n13.3. Lauantai.\n\nEn ole taas pitkään aikaan muistanut sinua, päiväkirjani. Mistähän se\njohtuu? Ehkä \"sieluntuskistani\". Mutta kesken kaiken, minun täytyisi\nristiä sinut. Minkä nimen sinulle antaisin. Maija? Niin, tietysti\nMaija! Sinä olet niin kultainen, Maija, et koskaan kieroile etkä ole\nkärsimätön, minä rakastan sinua. SINÄ et ikinä pettäisi minua. Sinä\nolet enemmän kuin inhimillinen ystävä. Sinulle voin avata sydämeni.\nRakas Maija! En aio enää koskaan antaa Ilkan lukea sinua.\n\nMyöhemmin.\n\nHui, kuinka minä oikeastaan olen tylsä. Minä olen niin hirveän ujo ja\nsaamaton aikaihmisten parissa. Toisia minä en pelkää yhtään ja toisia\nminä suorastaan vapisen. Kun minulta kysytään jotain, tulen heti\npunaiseksi ja hirveäksi ja änkytän hyvin tyhmän vastauksen. Minä, joka\nkaikissa ikäisteni kutsuissa ensin \"sulatan jään\" ja läpätän koko ajan\nja pidän ihmisiä hyvällä tuulella (usein) ja olen milloin enemmän,\nmilloin vähemmän \"keskus\". Olen tosiaan vastakohtien uhri.\n\nLea on täysiverinen daami, hän puhuu aina luontevasti eikä koskaan\nhämmenny. Hän liikkuu niin sulavasti ja hienosti (minusta tosin usein\nliian teennäisesti, mutta sehän on makuasia). Toivoisin olevani hänen\nkaltaisensa. Hän on iloinen ja hauska, sievä ja kultainen ja söötin\nnäköinen (joita en minä ole yhtään hiukkasta). Hän laulaa ihanasti ja\ntanssii hienosti ja piirustaa (niitä kaikkia en minä osaa yhtään). Oi,\nkunpa olisin hän! Mutta ei -- 1 000 kertaa mieluummin olen oma itseni\nkaikkine vikoineni ja puutteineni. Lea keimailee, ja sitä minä en tee,\nmutta se onkin, lukuunottamatta ainekirjoitustaitoani, ainoa \"hyve\",\njonka minä omistan ja jota Lealla ei ole. Mutta _kuitenkin_ olen\nsentään mieluummin minä. Lea ei voi kertoa tunteitaan runoille. Jos\nhänellä on \"sieluntuskia\", mistä hän saa rauhan? Jos hän on hirvittävän\nonnellinen, miten hän voi purkaa tunteensa?\n\n14.3. Sunnuntai.\n\nOlen hirvittävän pahalla tuulella; tahtoisin riidellä itseäni ja koko\nmaailmaa vastaan. Olen kärttyisä ja ilkeä, pahoitin äidin mielen, tein\nOudin hermostuneeksi, suututin isän, tiuskin Tapanille ja kiusasin\nTittiä. Ja olen kaikkeen kyllästynyt. Eikä minulla ole edes paha\nomatunto. Olen _tylsä!_\n\n18.3. Torstai.\n\nLeassa on tulirokko. TULIROKKO! Huh, se on kaameata. Seitsemän viikkoa\nsairaalassa, ja hän pääsee vasta toukokuun alussa kouluun. Raukka! Ja\najattele, jos hän kuolee. Ei, ei, Jumala ei anna hänen kuolla. Hän on\nniin elämänhaluinen ja iloinen. Leaa ja kuolemaa ei voi ajatella samana\npäivänä. Mutta jos hän sittenkin kuolisi! -- Ja minä olen tuominnut\nhäntä niin ankarasti. Voi!\n\nMyöhemmin.\n\nNyt kai minun täytyy ruveta laskemaan. Ja kauhistus, tervehdyspuhekin\non laittamatta. Permanto sentään!\n\n19.3. Perjantai.\n\nTänään koulussa minun pääni oli suunnattoman kipeä ja pelkäsin, että\nharjoitus menisi ihan plöröksi. Mutta ihme kyllä, onnistuinkin. Vielä\nlisäksi paremmin kuin koskaan ennen. Astuttuani näyttämölle en tuntenut\nhiventäkään päänkivistystä ja eläydyin osaani niin täydelleen, etten\nluule edes Amaliankaan tosi-illassa eläneeni osaani niin täydellisesti.\nPuheenikaan ei enää ollut niin epäselvää, sanoi Ani. Mutta voi\nkauhistus! Tuskin saan iloita yhtään koventti-iltana, sillä Oudissa\non punainen koira ja Leassa tulirokko -- on hyvin luultavaa, että\nsairastun ennen keskiviikkoa. Myönnän, että minä ansaitsen tulirokon,\nsillä olen yhtämittaa napissut lihavuudestani ja toivonut, että olisin\nlaiha; tässähän on nyt hyvä tilaisuus laihtua. Ja minä koetan alistua\nsiihen, mutta en tiedä, voinko.\n\n26.3.\n\nVoi, kauhistus! Kuinka pitkä aika onkaan siitä, kun viimeksi kirjoitin!\nNiin, minä sain kuumetta perjantai-iltana ja menin vuoteeseen. Minulla\noli kaikki tulirokon enteet, päätäni särki, kurkkuni oli tulehtunut\nja voin pahoin. Kaikki olimme varmoja siitä, että minussa todella\n_oli_ tulirokko. Äiti soitti Niilo-enolle, ja minut siirrettiin isän\nhuoneeseen. Voi, minä itse olin niin kauhean pelästynyt, mutta kumma\nkyllä, en itseni, vaan Titin tähden. Myöhään illalla heittelehdin\nvuoteessani ja hoin kiihkeästi: \"Oi Jumala, minä ansaitsen sen, mutta\narmahda Kirstiä. Anna minun vaikka kuolla ja annan minulle hirveät\ntuskat, mutta älä anna Kirstin sairastua!\" En edes ajatellut, että se\nvoisi olla punaista koiraa tai influenssaa, olin niin kuolettavan varma\nsiitä, että se oli tulirokko. Vihdoinkin nukuin. Ja kuvittele, Maija,\nmiltä tuntui aamulla tuollaisen hirveän yön jälkeen herätä siihen\ntuntoon, että on TERVE.\n\nJa ajattele, minä _olin_ terve! Minussa ei ollutkaan tulirokkoa.\nOi, olisit nähnyt minut sunnuntaina. Hypin, touhusin, tanssin, olin\n\"herttainen kaikille\", olin iloinen ja niin, _niin_ onnellinen siitä,\nettä olin terve. Niin, se on ihana lahja, se terveys. Sen arvoa ja\nsuuruutta ei huomaakaan, ennenkuin sen on kadottamaisillaan -- tai\nkenties jo kadottanut. Terveen mieli on iloinen, huoleton ja raitis;\nterve on _onnellinen_, tai ainakin hänen pitäisi olla. Oi, kuinka\nsanomattoman kiitollisia meidän pitäisi olla Jumalalle siitä, että\nolemme terveitä. Voi, minä olen terve, saan elää, saan riemuita, saan\nkärsiä, mutta mitä siitä, saanhan uskoa, luottaa, toivoa, saanhan elää\n_ikuisesti!_ Oi Jumala, kiitos!\n\n2.4. Perjantai.\n\nOi! Olen taas näkevä. Jumala on ottanut verhon pois silmiltäni, ja \"Quo\nvadis\" on ollut hänen välikappaleenaan.\n\nEilen illalla, kun pääsin puoliväliin sitä, tunsin, että yhtäkkiä näin\nvalon. Tunsin aivan selvästi, että Lea ei ole voinut tehdä tuota, josta\nIlkka kirjoitti. Ei ole mitään todisteita! Hän ei ole _voinut!_ Kuinka\nolen ollut niin halpamainen, että olen uskonut Leasta _sellaista_. Minä\nhoukka! Minä _roisto! Hän ei ole tehnyt sitä!_\n\nVielä tänään soitan Ilkalle ja pyydän häntä vapauttamaan minut\nvaitiololupauksesta. Luvan saatuani kirjoitan Lealle ja kerron kaikki.\nOi!\n\n4.4. Sunnuntai.\n\nHuh! Kuinka olen ollut lapsellinen. Nostanut tuollaisesta pikku jutusta\nkamalaa melua. Olen todella aikamoinen aasi!\n\nMutta koetan puhua hauskemmista asioista.\n\nEilen olimme Juuseloilla, serkkujemme luona, munakekkereissä. Kun\nolimme syöneet niin paljon, ettemme enää jaksaneet enempää, rupesimme\nleikkimään historiallisia arvoituksia. Toiselle puolelle kuuluivat\nTaneli, Outi ja Kalle, toiselle Aune, Arvi ja minä. Emil-setä,\nAnna-täti ja Tapani kuuluivat aina sille puolelle, joka oli sisällä.\n\nEnsin toiset esittivät Sandelsia, joka \"istui Partalass' eineellään\".\nAune ja minä arvasimme yhtaikaa.\n\nMe taas esitimme Jaakopin unta. Arvi makasi maassa autuas ilme\nkasvoillaan ja kuorsasi. Tikapuiden ylimmällä askelmalla seisoi\nTapani. Hän esitti Jumalaa, koska oli köykäisin. Hänellä oli valkoinen\nlakana yllään, kun taas Aune ja minä kiipesimme tikapuita ylös -- alas\nyöpaidat yllä. Kaikki räjähtivät nauramaan, kun huomasivat, mitä se\nesitti.\n\nSitten oli Marie Antoinette ylhäällä \"parvekkeella\" ja kansa (Taneli ja\nKalle) pui äkäisenä nyrkkiä. Minä arvasin ensiksi.\n\nMe taas esitimme Henrik IV:ttä Gregorius suuren edessä. Minä olin\npaljain jaloin \"katumuksentekijän karkeaan villamekkoon puettuna\".\nKuljimme \"alppien\" (tuolien ja pöytien) yli. Arvi oli luostarin\nportinvartija. Tornissa istui Gregorius, Emil-setä kalotti päässä ja\nylhäisen halveksiva ilme kasvoillaan. Tietysti Outi arvasi.\n\nKamalan hauskaa se vain oli.\n\n6.4. Tiistai.\n\nHuomenna alkaa koulu. Huh! Se on tylsää. Kaikki tuntuu tylsältä.\nToivoisin, että tapahtuisi jotain.\n\nOlen kirjoittanut Lealle ja tunnustanut kaiken. Panin kirjeen juuri\npostiin.\n\nOuti ja minä haaveilemme nykyään Kurkimäen retkestä ensi kesänä. Voi,\nse olisi ihanaa! Aino-täti on onneksi asettunut meidän puolellemme.\nHän oli aamulla täällä, mutta koska sinä, Maija, et tiedä mitään\nKurkimäestä, kerron sinulle siitä tässä joutessani.\n\nKurkimäki on isäni lapsuudenkoti. Se on vanha kodikas kartano ja niin\niso, että luulen kokonaisen armeijan mahtuvan sinne. Siellä on suuri\nviihtyisä sali, joukko vierashuoneita ja asuinhuoneita, salaperäinen\nullakko komeroineen ja kamareineen, iso tupa ja keittiö. Siellä on\nihanaa! Ja se sijaitseekin niin kauniilla paikalla mäenharjalla\nkirkasvetisen Sihvosen rannalla. Sihvosessa on ihastuttava uida, ja\nuimaranta on todella mainio. Muuta ympäristöä en taida oikein kuvailla,\nkoska olen käynyt siellä niin harvoin.\n\nKurkimäellä emännöivät isoäiti ja tädit. Isoäidillä, joka on jo\n72-vuotias ja hyvin lihava, on sentään hirveän virkut jalat, ja hän on\nketterä liikkumaan. Aino-tädillä on kasvattipoika Leo. Kuusi vuotta\nsitten olimme kesää Kurkimäellä. Silloin olimme oikein hyvät ystävät,\nvaikkakin hän tietysti oli mieluummin Oudin seurassa. Siltä ajalta\nmuistan, että minä kerran itkin, kun Leo ja Outi leikkivät yhdessä,\nmutta minä sain olla yksin. Sitten tuli kuitenkin isä ja vei minut\nniitylle, josta hän etsi minulle parhaimmat mansikkapaikat.\n\n8.4. Torstai.\n\nKonventti on lauantaina, ylihuomenna! _Miten_ minä ehdin valmiiksi?\nJa huomenna on saksankirjoitus. Sitä paitsi otan matikantunteja,\nkoska viime kokeissa sain 5 ja minun täytyy laskea. On vielä\nharjoitettava mustalaisosaani ja hommattava puku ja musta peruukki.\nTervehdyspuheenikin on vielä keskeneräinen ja _läksyt!_ Sääli minua,\nMaija!\n\nHyvinymmärrettävistä syistä en ehdi enempää. Näkemiin!\n\n9.4. Perjantai.\n\nKirjoitin siis Lealle myrskyisän ja sekavan kirjeen. Siinä kerroin koko\njutun ja pyysin anteeksi inhoittavia ajatuksiani. Pyysin, että hän edes\n_koettaisi_ antaa anteeksi eikä hylkäisi minua.\n\nTänään sain vastauksen. En ensin tohtinut sitä avata, pelkäsin niin,\nettä se olisi \"kiivas kiukkuinen ja julma hirmuinen\". Ja se alkoikin:\n\n\"Rakas Saima! Kuinka sinä voit luulla, että minä hylkäisin sinut\nsen tähden, että luulit minua halpamaiseksi ja kieroksi\" -- -- --\nPitemmälle en muista, sillä minun täytyi polttaa kirje tulirokon\ntakia, mutta tuostakin saat selvän käsityksen sen sisällöstä. Kun olin\nlukenut loppuun, ristin käteni ja hoin, kuin olisin ollut järjiltäni:\n\"Oi Jumala, kiitos, kiitos!\" Ja sitten purskahdin itkuun, olin niin\nonnellinen.\n\nSitten minä vahtasin koko päivän koulussa tilaisuutta saadakseni\npauhata Ilkkaa valheesta, ja kun lähdimme kotimatkalle, niin minä\nräjähdinkin. Varjele, olisitpa kuullut, Maija! Pauhasin hänet\npataluhaksi. Kuvaannollisesti puhuen käytin kahta asetta, paksua,\nraskasta moukaria, jolla murskasin hänen päänsä mäsäksi, ja hienoa,\nmyrkyllistä tikaria, jolla pistin suoraan sydämeen saakka. Ilkka oli\ntulipunainen ja koetti väkinäisesti puolustella ja pistellä takaisin.\n-- -- --\n\n[Tämän sekavan jutun selvitykseksi lienee edellisessä kerrotun lisäksi\nmainittava, että Ilkka arvattavasti vain kiusatakseen Saimaa oli pannut\npäiväkirjaansa tuon väitteen Leasta. Olihan Saimakin varta vasten\nlaatinut omaan päiväkirjaansa härnäilevän kuvauksen Ilkasta itsestään.\nIlkka ei kai arvannut, miten vakavasti Saima asian ottaisi. Se johti\nnyt näiden hyvien ystävysten välien kylmenemiseen. Saiman seuraavassa\n\"kivausluettelossa\" Ilkka sai vain arvosanan 5 ja myöhemmin keväällä\n0-.]\n\nJa nyt en enää jaksa kirjoittaa. Hautaan koko tämän inhoittavan asian.\nMaija, unohda kaikki!\n\n13.4. Tiistai.\n\nKonventti on ollut ja mennyt. Ja minä olen iloinen ja ylpeä\nja -- häpeissäni. Häpeissäni tervehdyspuheen vuoksi. Se meni\nvaivaisesti. Jukan myrskyisen alkusoiton aikana luin sitä vielä\nsuonenvedontapaisesti, vaikka aivan hyvin tiesin osaavani sen ulkoa.\nVapisin kauttaaltani ja olin aivan valkoinen aloittaessani, ja vaikka\npuhe itsessään oli hyvä, pilasin kaikki pelollani. Puhuin liian\nnopeasti ja ajatuksettomasti, niinkuin ulkolukua. Sujuvasti se kyllä\nmeni ja tietysti ne taputtivat, mutta minua hävetti. Huh!\n\nTuo nosti kuitenkin sisuani, ja mustalaisakan osa meni hyvin. Olin\nvarmaan kammottavan näköinen. Pomppa oli sminkannut minut likaiseksi\nja tummaksi, suuret keltaiset renkaat kiilsivät mustalaismaisesti\nperuukkia vastaan. Olin pyntätty tyynyjä täyteen; niiden päällä oli\nOlgan väljä villahame. Pomppa tuli aivan märäksi hiestä kiristäessään\nliivin nappeja kiinni.\n\nAni oli hyvin sievä viehättävässä mustalaistanssipuvussaan, suuret\nkorvarenkaat korvissa, tamburiini kädessä. Hän tanssi jumalaisesti.\nEnnustuksillemme naurettiin kauheasti. Povasimme opettajillekin,\njolloin koko sali kerääntyi kuuntelemaan. Onnistuin saamaan\nopettajatkin nauramaan makeasti. Näytelmä meni myös hyvin. Minua\naplodeerattiin aika lailla, melkein yhtä paljon kuin \"Amaliassa\".\nPalle tuli ihan erikseen pukuhuoneeseen kiittämään, vaikka vielä olin\nalushameisillani.\n\nPiirileikissä oli kauhean hauskaa. Lopuksi tulivat Jukka ja Pekka\nsaattamaan Ania ja minua; meillä olikin niin kauhean paljon tavaraa\nkannettavana.\n\nNyt en enää viitsi kirjoittaa konventista, lähetin näet eilen Lealle\nsairaalaan siitä 28 sivua. Aihe alkaa tympäistä.\n\n14.4. 1926. Keskiviikko.\n\nVoi, minulla on niin kauhean ikävä kesää. Minä janoan sitä.\nTahtoisin juosta niityillä, jotka hehkuvat kukkasten paljoudesta.\nTahtoisin kulkea tuttuja polkujani metsässä, tahtoisin painaa pääni\nkoivun valkoista runkoa vasten. Tahtoisin istua haaveilemassa\nrantakalliollamme ja kuunnella laineiden liplatusta sitä vastaan.\nTahtoisin seistä vuorella ja kuunnella tuulen huminaa honkien latvoissa\nja hengittää elämää rintaani.\n\n15.4. Torstai.\n\nMinä olen niin onneton. Häpeän itseäni, ja kuitenkin ylpeys pitää minun\npääni pystyssä.\n\nKun olimme Pallen tunnilla ulkona, otti Toikka kuvan koko luokasta.\nIlkka ja minä olimme ihan edessä. Ilkka sattui tekemään jotain, josta\nen pitänyt, ja leikilläni löin hatun hänen päästään. Se ei pudonnut\nhänen viereensä, kuten oli tarkoitus, vaan vierähti eteenpäin kuraan.\nIlkka \"käski\" minun mennä hakemaan sen, mutta nauroin vain. Ilkka haki\nsen, mutta sanoi, että nyt minä saan ainakin puhdistaa sen, ja kun en\nottanut sitä, heitti hän sen vasten naamaani. Tämä oli mielestäni jo\nliikaa, karkasin hänen kimppuunsa ja ravistelin häntä. Lopuksi heitin\nyhä kuraisen lakin hänen naamaansa; se oli _tarkoitettu_ naamaan,\nmutta (lakin onnettomuudeksi) Ilkka väisti ja lakki lensi -- uudestaan\nkuraan. Nyt tietysti hain sen ja selitin Ilkalle, että se oli erehdys,\nlakki oli tarkoitettu hänen naamaansa eikä kuraan, ja pyysin \"hyvin\nkohteliaasti\" anteeksi. Koko luokka suorastaan puuskutti, kaikki\nhaukkuivat minua ja pojat olivat kuin lautapäähärät ja Anikin selitti,\nettä saisin hävetä. Kiitin kohteliaasti ja yritin selittää joukolle,\netten _tahallani_ ollut sitä tehnyt. Näin sen kuitenkin turhaksi,\nsillä tuntuuhan aivan järjenvastaiselta, että kaksi kertaa heitän\n\"erehdyksestä\" toisen lakin kuralätäkköön. Kukaan ei tietenkään uskonut\nminua. Menin pää pystyssä sisään, pujahdin ensimmäisen luokan eteiseen,\nhuuhtelin hiukan Ilkan lakkia ja pesin kasvoni. Sitten kiiruhdin\nmuiden jäljessä ylös ja asetuin näennäisesti rauhallisena paikalleni.\nUusi haukkumasanojen kuoro tervehti minua, mutta en ollut sitä\nhuomaavinanikaan. Ani toisti äskeisen ilmoituksensa, ja minä vastasin\nyhtä kohteliaasti. Olin hirveän häpeissäni ajattelemattomuudestani\nja niin epätoivoinen siitä, että kaikki minua halveksivat. Seuraavan\nvälitunnin pysyttelin erilläni. Enemmän kuin luokan epäsuosio koski\nminuun se, että minun kunniani nimessä _oli_ tietysti puhdistettava\ntuo lakki ja että Ani ja Biittu ja Kati olivat minua vieroneet. (Tuo\nvoi olla vain kuvittelua, mutta eivät he ainakaan lähestyneet minua\nniinkuin ennen, ja tietysti, kun sen huomasin, niin minä vieroin\nheitä.) Kaikista kipeimmin tietysti koski oman itseni ylenkatse. Tunsin\nnäet, että olin tehnyt väärin ja että on halpamaista tahrata toisen\nvaatteita ja että olisin itse samalla tavoin tuominnut tuota \"konnaa\".\nEnhän voinut millään todistaa heille, että en ollut tarkoittanut sitä.\n\nSitten kello soi, ja minä yhdyin riviin, koettaen olla mahdollisimman\nluonnollisen näköinen. Se oli jotakuinkin vaikeata, sillä saatoin\nhyvin arvata, että \"valtiopäivät\" olivat kokoontuneet ja minut\noli yksimielisesti julistettu Helsingin pahimmaksi tytöksi ja\nkauhistuttavaksi olioksi.\n\nTunnilla kun mentiin kävelemään, selitti Ilkka minulle, että \"kun minä\nlähden kotiin, saat sinä laittaa sen lakin samanlaiseksi, kuin se oli\".\nVastasin lakoonisesti \"kiitos\", mutta sitten seuraavalla välitunnilla\njättäydyin viimeiseksi ja, kun ketään ei ollut näkemässä, puhdistin\nIlkan hattua niin paljon kuin voin (ja samalla kirosin koko lakin ja\nsen omistajan).\n\nMenin kiertoteitä kotiin, että saisin olla yksinäni, ja nyt minun\ntäytyy purkaa sydämeni sinulle. Oi, kunpa Lea olisi täällä minua\ntukemassa, sinä olet sentään vain suloinen haave. Oi, minulla on niin\nkauhean ikävä Leaa ja hänen lempeyttään. HÄN ei ikinä olisi sanonut\noikopäätä, edes koettamatta ymmärtää ja muiden kuullen: \"Saisit hävetä,\nSaima!\" -- Oi, rakas Lea!\n\n16.4. Perjantai.\n\nHuomenna meillä on kokeet matemaattisessa maantieteessä ja sitä paitsi\n_hirveä_ kertaus eläinopissa. Minun tekisi niin mieleni rupatella\nhiukan sinun kanssasi, Maija, mutta en ehdi millään. Olen taas\nkirjoittanut Lealleni 8 sivua, ja kello on 5. Minun _täytyy_ ruveta\nlukemaan.\n\nLea soitti minulle äsken ja kysyi läksyjä. Oli niin ihanaa kuulla hänen\nääntään. Se oli kuin musiikkia!\n\n18.4. Sunnuntai.\n\nOlin tänään Anin kanssa Kaivopuistossa, ja minun täytyy tunnustaa, että\nolen tuominnut häntä väärin. Hän sanoi itse huomanneensa, ettei ollut\ntehnyt ihan oikein, ja ajatteli pyytää anteeksi, mutta arvattavasti\nolen ollut hyvin luoksepääsemätön. Puhuin hänelle siitä tänään ja\n\"pyyhimme pois\" tuon kiusallisen tapauksen.\n\n19.4. Maanantai.\n\nMaija, tiedätkö millainen olet? Olen juuri kuvitellut sinut loppuun.\nSinä olet aika pitkä ja solakka ja keijukaismainen. Sinulla on\nohimoilta kihartuva tumma, miltei musta, kiiltävä tukka ja suuret\nsyvänsiniset silmät. Sinulla on tummat, pitkät, ylöspäin kaartuvat\nsilmäripset ja kauniit tummat kulmakarvat. Sinun nenäsi on lyhyt ja\nsuora ja suusi punainen ja huulet kauniit, ja kun naurat, ilmestyy\nposkiin 2 suloista, veitikkamaista hymykuoppaa. Ja sinun hipiäsi on\nvaalea ja puhdas ja leukasi kaunis (eikä muodoton ja tylppä kuin minun).\n\nMutta tuo on vain ulkonäkösi. _Sielusi_ on puhdas kuin sini silmissäsi.\nSinä olet herttainen, helläsydäminen, vilkas ja iloinen. Sinä keksit\nmitä viehättävimpiä kepposia ja olet aina ensimmäinen kujeissa.\nMutta sinä osaat myös haaveilla rantakalliolla, kun suvituuli\nsuutelee kasvoja ja kaukainen länsi hehkuu kuin tulimeri. Sinä\nosaat soittaa niin ihanasti, ihanasti. Usein sinä istut huoneessasi\npienen flyygelisi ääressä ja taiot soittokoneesta mitä myrskyisimpiä\nmarsseja ja tenhoavimpia kappaleita. Ja sitten sinä suljet flyygelin\nkannen, otat viulusi ja molemmat hiivimme parvekkeelle, kun yö henkii\nsalaperäisenä ympärillämme. Ja minä istun jalkojesi juuressa ja katson\ntähtiä ja hengitän yötä, ja sinä soitat, soitat, soitat ja rauha,\ntaivainen, autuas, ihana rauha kumpuaa sinun sävelistäsi ja laskeutuu\nrauhattomille sydämillemme. Ja yö kuuntelee ja -- vaikenee ja yötuuli\nhyväilee poskiamme ja tähdet loistavat.\n\nSellainen olet sinä, Maija. Sinä, rakas! Mutta voi, juuri unelmani\nkauneimmassa kohdassa sinä katoat, haihdut kuin usva, ja huomaan, että\noletkin itse vain autuas uni.\n\n25.4. Sunnuntai.\n\nHeikulla oli eilen kutsut. Kaikki luokan pojat ja osa tyttöjä oli\nkutsuttu. Minulla oli vihreä silkkipukuni, ja tukkani olin pannut\npapiljoteille juuri sen verran, että se oli kuohkea ja kaunis ja\nkihartui ohimoilta ja päästä. Biittu oli hirveän suloisen näköinen,\nniin suloisen, että hänet olisi voinut syödä. Vaaleanpunainen puki\nhäntä suurenmoisesti, hän oli kuin vanamo.\n\nSiellä oli hirveän hauskaa. Trahtamentti oli mainio. Ja ihan yhtäkkiä\nhuomasin, että olin pihkassa Heikkuun. Hän on muuten hirveän komea\npoika, tummat silmät ja ihan pikimustat kulmakarvat. Huomasin yhtäkkiä,\nettä sepitin runoa hänestä. Olen merkillinen olento. Ei nyt näy enää\nauttavan sekään, että luen sen runon, jonka kirjoitin, kun tulin\njärkiini Jukasta.\n\n(Alkoi 24.4. -- loppui viikon kuluttua. Myöhemmin tehty huomautus.)\n\n26.4. Maanantai.\n\nOlen aivan unohtanut kertoa, että me muutamme. Koko tämän talven\nolemme etsineet uutta asuntoa. Päivällispöydässä ei ole puhuttu\nmuusta kuin tarjoiluhuoneista, saleista, keskuslämmityksestä ja\nnykyajan mukavuuksista. Se on ajan pitkään käynyt aika kuivaksi, ja\nnyt _vihdoinkin_ on isompi asunto tiedossa. On ihanaa, ettei siellä\ntarvitse kärsiä Tapanin melua, kun lukee läksyjään.\n\nVoi, kun nykyään on ihanaa olla Kaivopuistossa ja katsella, kuinka\nkaikki nuortuu, kuinka koko luonto herää uudestaan. Puissa on jo umpuja\nja vihreitä lehtiä, ja kukanvarsia pistää esiin maasta. Ja aurinko\npaistaa ja taivas on sininen ja linnut laulavat niin ihanasti. Ja\ntuntee, että itsekin nuortuu ja syntyy uudestaan ja saa uuden, puhtaan\nsydämen.\n\n28.4. Keskiviikko.\n\nHei! Voisin syödä jokaisen, joka tulee vastaani. Matikankokeissa sain\n7! Nyt ei minun enää tarvitse tyytyä kutosiin.\n\nTänään pidin historian tunnilla kauhean hauskaa. Opettaja oli antanut\nminulle laiskanläksyn Firenzen oloista 1400-1500-luvulla, ja minä\nnuuskin edellisenä iltana isän \"Maailmanhistoriaa\" ja keräsin paperille\njoukon hyödyllisiä tietoja. Seuraus oli, että tänään latelin pitkän\nsapiskan, kaiken mitä oli kirjassa ja sen, mitä olin kirjoittanut\nmuistiin. Puhuin \"tunnetulla taidollani\" vielä niin nopeasti, että\nopettaja tuskin saattoi seurata mukana, ja hän huomauttikin, että\n\"juokse vähän hiljemmin, me emme jaksa tulla perässä\". Mutta ei tainnut\nauttaa, vaikka hiljensinkin vauhtia. Luokka tirskuu ja opettaja\ntuijottaa silmät pystyssä ja nauraa välistä, kun tulee jokin oikein\njännittävä paikka. -- Mutta kun kuulusteltiin läksyä, ei hän kysynyt\nminulta kertaakaan, enkä luule, että hän koskaan enää uskaltaa antaa\nminulle laiskanläksyä.\n\n13.5. Torstai.\n\nSyntymäpäiväni oli viime lauantaina. Täytin silloin 13 vuotta. Olen\nsyntynyt klo 3 aamulla, ja isä sanoo aina, että minulla oli niin kiire,\netten ennättänyt odottaa edes päivän nousua.\n\nOn ihanaa, että olen syntynyt keväällä. Olisin mielestäni kuitenkin\nsaanut syntyä hiukkasen myöhemmin, kun on jo kieloja ja orvokkeja.\n\nTämä syntymäpäivä oli elämäni ihanin. Sain nimittäin nähdä Lean.\n\nAamulla herätessäni näin syntymäpäiväpöydän vieressäni. Siinä oli kolme\nkirjaa. Kaikki ovat kauhean hauskoja. Sain ison pussillisen tryffeliä\n(nam-nam), kelloni korjattuna ja kukkia. Koulussa minua onniteltiin eri\nlailla. Unohdin kartan kotiin ja olisin saanut viivan, mutta kun luokka\nkirkui Pallelle, että tänään on Saiman syntymäpäivä, armahti hän minua.\nKun tulin kotiin, oli lautaseni vieressä pöydällä suloisia sinivuokkoja\nja kaksi salaperäisen näköistä pakettia. Toisessa oli muistiinpanokirja\nja toisessa pieni rasia, jossa oli suloinen hopeinen sormus vihreine\nkivineen. Se oli Lealta, koska minä olen muka ollut hänelle niin kiltti\nhänen sairautensa aikana. On ihanaa, että minulla on joku muisto\nLealta, mutta minulle tuli oikein paha omatunto, kun ajattelin, että\nolisin voinut kirjoittaa hänelle paljon useammin.\n\nMyöhemmin sain luvan olla ulkona hänen kanssaan -- hän on jo kotona\nsairaalasta -- kun emme vain kosketa toisiamme. Soitin hänelle juuri.\nJa hän lupasi tulla. Voi, Maija, elämä on ihanaa, _saan nähdä Lean!_\n\nMyöhemmin.\n\nTulin juuri ulkoa. Myöhästyin päivälliseltä 52 minuuttia, sillä en\nensinkään muistanut, että minulla on nälkä, saatikka sitten, että\npäivällinen oli jo 4:ltä. Olin kuin taivaassa. Oli niin ihanaa tuntea\nLean läheisyys yhdeksän viikon jälkeen, vaikkakaan emme saaneet\nkoskettaa toisiamme. Puhelimme kaikesta, ja minä näin Lean silmistä,\nettä hän on antanut anteeksi. Lealla on suloiset silmät. Ne ovat ihan\nkuin sinivuokot. En koskaan unohda, miten suloiselta hän näytti. --\nLopulta \"piffasin\" Lean autolla kotiin; hänen jalkaansa särki pitkästä\nkävelystä.\n\n22.5. Lauantai.\n\nKokonainen viikko siitä, kun viimeksi kirjoitin. Se kai johtuu siitä,\nettä olen nykyään ollut miltei joka päivä ulkona Leani kanssa.\n\nMeillä on parastaikaa ruotsalainen tyttö täällä; nyt on Pohjoismaiden\nkoululaiskongressi. Hän on iloinen ja vilkas, tavattoman eloisat\nkirkkaanruskeat silmät, pikimusta tukka, tuuheat tummat kulmakarvat,\nhohtavan valkeat hampaat, ruskea iho. Minä olen jo \"sinä\" hänen\nkanssaan. Hän on kyllä oikeastaan Oudin vieraana. Hän on muuttanut\nkäsitystäni ruotsalaisista.\n\nVarjele, kuinka me nauroimme tässä kerran Pallen tunnilla. Keskellä\nhyvin korkealentoista ja tieteellistä esitystä monsuunituulten\nsynnystä, huomautti Palle äkkiä terävästi: \"Pekka, mene pesemään\nkaulasi!\"\n\nPekka lähti tietenkin, mutta puolitiessä ovelle hän kääntyi ja kysäisi\n(ilmeisesti ihan viattomana): \"Saanks' mä pestä kädet kanssa?\"\n\n\"Kyllä\", huusi Palle hytkyen, \"ole niin ystävällinen\"! Ja voit uskoa,\nettä hirnuimme. Olin aivan läkähtyä.\n\n25.5. Maanantai.\n\nOlin Anin kanssa Pohjoismaiden koululaiskongressin päättäjäisjuhlassa.\nSiellä oli hyvin kaunista. Esitettiin historiallisia kuvaelmia Suomen\nkansan vaiheista aina pakana-ajasta vapaussotaan saakka. Ja sitten\nsoitettiin \"Finlandia\". Ooo! Se oli suurenmoista.\n\nMutta ikävä kyllä Ani ja minä riitelimme siellä. Ilkka oli näet\nmukana myös näyttelemässä erästä poikaa kansanjoukossa. Huomautin\nAnille, että hänellä on tuohon osaan aivan liian setämäiset liikkeet.\nMutta Ani vastasi: \"Jos et olisi tietänyt, että tuo on Ilkka, niin\nolisit kai sanonut hänen näyttelevän hyvin.\" Silloin minä raivostuin,\ntietenkin aivan suotta, sillä nyt kun ajattelen tuota perästäpäin,\nhuomaan, ettei se kai ollut \"niin pahasti tehty kuin tarkoitettu\". No\nniin, minä siis tiuskasin, että hän voisi antaa minun olla rauhassa\nIlkalta; he voisivat helliä häntä niin paljon kuin halusivat. Siitä se\nalkoi. Ani ei vastannut mitään, mutta hetkistä myöhemmin hän korjasi\njotakin, mitä tein tai sanoin, ja silloin minä toden teolla suutuin.\n(Olen ennen luullut, että suoruus on hyve, ja niinhän se onkin, mutta\n_liika_ suoruus on kamalaa.) Sanoin, ettei hänen aina tarvitse näykkiä\nja näykkiä minua vioistani, ei sellainen ole mitään oikeata ystävyyttä\n(juuri niin Lea sanoi _minulle_ joulun aikaan). Ja Ani vastasi, että\n_todellisten_ ystävien tulee olla suoria keskenään ja sallia vikojaan\nkorjattavan eikä suuttua siitä. (Juuri niin minä sanoin Lealle jouluna.\nOn todellakin terveellistä minulle nähdä teoriani käytännössä.) Koetin\nselittää Anille, mitä tarkoitin, mutta hän ei ymmärtänyt enempää, kuin\nminäkään ymmärsin Lean tarkoitusta viime talvena. Emme kuitenkaan\neronneet ilmiriidassa, vaan hiukan kylmennein välein.\n\n26.5.\n\nMinulla oli _kamala_ Frekan tunti. Jokainen Helsingin koulu on tänä\nkeväänä saanut hullunkurisia \"liikarasituskaavakkeita\" jaettavaksi\noppilaille. Sellaisessa on mm. kysymys: Mikä on mieliaskartelusi koulun\nulkopuolella? Kun kaikki muut \"mieliaskartelut\" oli kerrottu Frekalle,\nlukeminenkin, kysyi hän onko kellään vielä jotakin muuta. Viittasin\nsilloin ja sanoin rehellisesti: \"Minulla on kirjoittaminen.\"\n\n\"Mitä\", huusi Freka -- tai melkein huusi -- ja sitten hän nauroi. Koko\nse ensiluokan juttu muistui arvatenkin hänen mieleensä ja hän kysyi\nnauraen:\n\n\"Panenko siis listaan runojen kirjoittaminen?\" Luokka räjähti ja minä\nlensin tulipunaiseksi.\n\n\"Ei -- en minä kirjoita runoja!\" kiljaisin hädissäni ja myöhemmin en\nenää _uskaltanut_ korjata sitä. Luokka nauroi ilmankin, niin että oli\nkatketa, ja kaikenlaisia kokkapuheita sateli ylitseni. Varsinkin Jukka\nkunnostautui.\n\nKun hän juuri huusi: \"Saima, suuri runoilijatar!\" ja muut nauroivat,\nhuusin minä metelin läpi takaisin: \"On parasta, Jukka, ettet arvostele\nmuita itsesi mukaan\", mikä heti käänsi naurun joksikin aikaa Jukkaan.\n\n\"_Mitä_ sinä sitten kirjoitat?\" kysyi Freka, jahka luokalta sai\nsuunvuoroa.\n\n\"En minä oikein tiedä\", sammalsin hämilläni. Olin kyllä luullut,\nettä luokka hiukan nauraisi, mutta unissanikaan en olisi osannut\nkuvitella, että se olisi näin kamalaa. Olin aivan purskahtaa itkuun,\nvaikka nauroinkin muiden mukana. Freka huomasi sen (arvatakseni) ja\nhuomasi myös itse olleensa julma minua kohtaan ja lopetti äkkiä luokan\npilanteon. Mutta en tahtoisi elää noita muutamia minuutteja mistään\nhinnasta uudelleen.\n\n\"Kirjeitä\", jatkoin, \"ja päiväkirjaa -- ja -- ja\" -- vaikenin\nneuvottomana.\n\n\"Ja se toimittaa lehteä\", kiljui Jukka innoissaan. \"Opettaja, opettaja,\nniillä on sellainen seura, jolla on lehti\" -- Jukan ääni hukkui\ntiedonantoa seuraavaan naurunpurskahdukseen.\n\n\"Panenko siis: lehden toimitus?\" kysyi Freka.\n\n\"En minä toimita lehteä!\" valehtelin taas yhä punaisempana. Tai\noikeastaan puhuin totta, sillä kysymyksessä olevana aikana en ollut\nkertaakaan kirjoittanut Majakkaa.\n\n\"Panenko sitten kirjeiden kirjoittaminen?\"\n\n\"Ei -- ei, en minä kirjoita vain kirjeitä\", sammalsin.\n\n\"Minä panen kirjallisia harrastuksia\", päätti Freka.\n\nJa minä istuin \"rauhallisesti\", vaikka olisin tahtonut juosta, juosta,\njuosta, kunnes tulisin kotiin, ja syöksyä vuoteeseen ja painaa pääni\npieluksen alle ja itkeä, itkeä itseni nukuksiin. Sen sijaan sain\nnauraen ottaa vastaan \"kohteliaisuuksia\" suuresta \"kirjailijattaresta\"\nja pilailla muiden mukana. Jos _Sinä_ olisit ollut siellä, Maija, niin\nethän _Sinä_ olisi nauranut? Ethän?\n\nNähtävästi Freka oli kertonut tapauksen opettajahuoneessa. Seuraava\ntunti oli saksaa ja saimme kirjoitukset takaisin. Sain 6. Antaessaan\nvihkoani minulle lausui opettaja pisteliäästi: \"Ja Saima, hän näkyy\ntaas oleskelleen mielikuvituksen maailmoissa!\" Ja kun Oudin luokan\njohtaja kyseli heiltä mieliharrastuksia, sanoi hän Oudille: \"No,\nsinulle voisi kai myös panna kirjoittamisen mieliaskarteluksi\" jne.\n\nKun tulin tällöin koulusta kotiin, olin hyvin kuohuksissani ja päätin,\nettä huomenna _en menisi_ kouluun. Onneksi minulla oli nuha, ja kun\nvielä kerroin äidille koko jutun, sain jäädä kotiin. Oli näet taas\nFrekan tunti, ja silloin piti lopullisesti järjestettämän kaikki\nkaavakkeita koskevat seikat, jolloin \"kirjalliset harrastukset\"\ntietysti taas tulisivat puheen alaisiksi.\n\n\n\n\nKESÄ 1926\n\n\n1.6. Tiistai.\n\nIstun par'aikaa rantakalliollamme ja nautin elämästä ja kirjoitan.\nPeipposet laulavat täällä vierellä niin ihanasti ja riemuitsevasti,\nettä sydämeni on pakahtua onnesta. Koivujen valkeat rungot hohtavat\nsatumaisina metsän salaperäisestä vihreästä hämärästä, ja tuuli\nsuutelee hyväillen kasvojani. Valkovuokkoja kasvaa tuhansittain\nmetsässä kuin hohtavia lumikinoksia. Ja minä rakastan elämää!\n\n-- Aloitan alusta. Lauantaina saavuimme ensin junalla Siuntioon ja\nsieltä autolla tänne. Oi, se oli ihana matka! Ajoimme puhtauttaan\nhohtavien tuoreiden niittyjen ohi. Ajoimme ihmeellisen vehreyden,\nhentojen koivikoiden ohi. Ajoimme viljavainioiden ohi ja ajoimme\npienten solisevien, nauravien purojen ohi. Ja sitten saavuimme Ahtialan\nalatielle ja näimme valkorunkoisten, vehreiden koivujen keskeltä\npilkoittavan jotakin punaista -- siellä oli vanha tuttu Heimo, oma\nrakas koti!\n\nRakas Maija, sinähän et vielä tiedäkään, millainen kesäkotimme on.\nSiis lopetan runollisen lennokkaat kuvaukseni ja alan selittää Heimoa.\nHuvilan edessä on Kirstin hiekkakasa ja neljä suurta kunnioitusta\nherättävää pihakoivua. Sitten tulet pikkuverannalle, jossa usein juomme\niltapäiväkahvia. Sen viereisestä eteisestä pääset isän huoneeseen ja\nmakuuhuoneeseen sekä saliin. Iso veranta toisella puolen taloa on\nhyvin suuri. Siellä me usein kauniilla ilmalla syömme päivällistä.\nUllakon portaiden yläpäässä on halli valkoisine huonekaluineen. Siitä\noikealle on Tapanin huone, jossa on ihana parveke. Siitä näkyy koivikon\nyli järvelle ja sekä päivännousu että -lasku. Vasemmalle on Oudin ja\nminun huone punertavine seinäpapereineen ja valkeine huonekaluineen.\nTaloa ympäröi joka taholta ihana koivikko, jossa kasvaa puolukoita,\nmustikoita ja kaikenlaisia kukkia.\n\nHyttyset ahdistavat niin hirveästi, että lopetan tähän.\n\n8.6. Tiistai.\n\nEn ole muistanut sinua, Maija, täsmälleen viikkoon. Mutta se on\npuolustettavissa; olen näet kirjoittanut Anille 16 sivua, Biitulle 7,\nKatille 8 jne. Suurenmoista, eikö totta! Ai niin, ja vielä Isoäidille\n7. Sääli minua, Maija.\n\nNo niin, siis ensin kaikki uutiset. Huomaan, että päiväkirjassani\non paljon enemmän \"sieluntaistelujani\" kuin kertomusta, tai jos\nvoin käyttää sitä nimitystä, se muistuttaa \"rakkausromaania\" eikä\n\"toimintaromaania\", toisin sanoen siinä on paljon enemmän tunnetta kuin\njärkeä. (Mutta niinhän minussa itsessänikin on.)\n\nArvi on tullut Ahtialaan. Hän on miehekkäin kaikista serkuista. Äiti,\nisä ja Olga jäivät Helsinkiin hommaamaan muuttoa. Ja eilen illalla me\nvasta pidimme hauskaa. (\"Kun kissa on poissa, niin hiiret tanssivat\npöydällä.\") Meille on tullut kesäksi uusi palvelijatar, virkeä, hauska\n20-vuotias karjalainen. Ajoimme tietysti ensin Tapanin sänkyyn ja\nsitten rupesimme hulluttelemaan. Laitoimme runokirjeitä tai oikeastaan\nminä keksin runot ja Outi toimi kirjurina ja Maila ja Anni vain\nnauroivat.\n\nMistähän minä voisin vielä kertoa? Luulen, että on paras mennä\nnukkumaan, kello on jo 10 i.p. Ja aion huomenna herätä auringon\nnoustessa ja ihailla aamuruskoa ja ruveta kirjoittamaan. Hyvää yötä,\nrakas Maija!\n\n9. 6. Keskiviikko.\n\nVoit arvata, mitä minun \"auringon kanssa kilpaa nousemisestani\" tuli.\nYö oli myrskyinen eikä auringon nousua voinut lainkaan nähdä. Kävin\nmonta kertaa parvekkeen lasioven takana kurkkimassa, mutta kun ei\nmitään näkynyt, paneusin kaikessa rauhassa takaisin makuulle ja nukuin\nkuin tukki klo 9:ään asti. Mutta ensi yönä aion toteuttaa päätökseni.\nNyt minun täytyy mennä vaihtamaan vedet pesukomeroomme.\n\nOuti ja minä siivoamme kesäisin aina oman huoneemme.\n\n26.6. Lauantai.\n\nÄsh! Olen raivoissani! Painan 62 kiloa. _Kuusikymmentäkaksi!_ Se on\nhävytöntä, enkä saata sitä uskoa. On mahdotonta, että olisin lukukauden\nloputtua lihonnut 2 kiloa 300 g ja että Lea olisi minua 4 1/2 kiloa\nkevyempi, vaikka hän on niin paljon pitempi. Se ei mene takomallakaan\nminun kallooni. Mutta täytynee kai uskoa. Olen murtunut!\n\n28.6.\n\nLuin Hilda Käkikosken (hän on ihanteeni) elämäkerrasta tämän. Se on\nhänen päiväkirjastaan. Osaan sen ulkoa.\n\n\"Naisasian tarkoitus on, että jokainen nainen, joka on saanut kodin,\ntuntisi olevansa onnellinen kodissaan, ja jokainen nainen, jolla ei ole\nkotia, tuntisi olevansa tarpeellinen yhteiskunnassa ja toisi työllään\nsiunausta ihmiskunnalle.\"\n\nMinä rakastan tuota lausetta.\n\nTietysti naisasia on ehdottomasti oikea. Mielestäni ei ole\nkysymystäkään muusta. Mutta tiedätkö, joskus minusta tuntuu, että\nnaisilla on sittenkin joku _jalompi_ elämäntyö kuin oppiarvot,\n\"harrastukset\", julkinen toiminta jne.\n\nLuulen, että Jumala luodessaan naiset loi heidät kodin vaalijoiksi,\nlasten hoitajiksi, miesten sydämiksi ja hyviksi enkeleiksi. Loi heidät\npienimmiksi, jotka ovat suurimmat. Antoi heille ihanimman siunauksensa,\nlapset ja äitiyden. Mutta se on liian vähän nykyajan naiselle. Nykyajan\nnainen, joka kaiken muun maailmassa kehittyessä on luonnollisesti myös\nitse kehittynyt, vaatii enemmän. Hän vaatii harrastuksia, oppia, elämää\nkodin ulkopuolella, hän tahtoo miehen elämän oikeudet. Ja mielestäni on\nväärin, on ikiväärin, ellei hänelle niitä anneta. Ja uskon, että se on\nJumalan tahto.\n\nSe on selittämätöntä!\n\n1.7. Torstai.\n\nAni on täällä. Se on hurmaavan hauskaa. Ja nyt on minun mentävä\nAhtialaan. Terve! Jatkan huomenna. Olen näet siellä yötä. Suurenmoista!\n\n2.7. Perjantai.\n\nEi ollut niinkään suurenmoista. Me näet luimme ääneen Conan Doylea,\nja siinä oli niin kammottava kertomus. Se oli hirveää. Minä aivan\nvapisin. Tiedäthän, että olen heikkohermoinen ja altis vaikutuksille.\nKertomuksen lopussa olin kuin sairas. Se _oli_ todella kaameaa!\nRupesimme keskustelemaan sen loputtua. Ehdotin, että kuvaisimme\ntoisillemme ihannemiehemme. Ajattelin aivan oikein, että se antaisi\nmietiskelyn aihetta.\n\nLea kuvasi ensin, ja me kuuntelimme hetken. Mutta ilmassa oli\njotakin niin kammottavaa. Minusta tuntuu, kuin olisin hengittänyt\nkummituksia sisääni. Istuimme yksin Ahtialan suuressa tyylikkäässä\nsalissa ikkunan ääressä kaikki kolme. Kello oli noin 12, ja ulkona oli\npelottavan rauhallista ja hämärää. Ani ja minä istuimme sylikkäin,\nolin kertomuksen aikana pyytänyt häntä muuttamaan viereeni. Sitten\nLea kuvaillessaan sattui saamaan kasvoilleen jonkin kummitusmaisen,\nverhotun, kaamean ilmeen, ja se hermojännitys, jossa olin ollut kaiken\niltaa, äkkiä purkautui. Kirkaisin heikosti, enkä epäile, etteivätkö\nLea ja Ani hätkähtäneet. Heittäydyin selittämättömän pelon vallassa\ntaaksepäin, ja Lea sanoi perästäpäin, että olin aivan kauhistuttavan\nkaamean näköinen ja että silmäni tuijottivat aivan kuin erään\nmielipuolen silmät, jonka hän oli nähnyt, ja käteni olivat jäykät ja\nsormet koukistuneina. Tytöt alkoivat säikähtyneinä luulla, että olin\nvakavasti sairas. He ehdottivat, että menisimme nukkumaan.\n\nLea ja Ani sytyttivät kynttilät, ja ne loivat kaameita varjoja\nseinille. Kaikki oli niin kamalaa, että rupesin uudelleen\nnyyhkyttämään. Ymmärrät, Maija, miten kaamealta se kuului hämärässä.\nLea ja Ani vapisivat. Sitten Lea astui \"urhoollisena suomalaisena\"\nensin sisään makuuhuoneeseen. Minä seurasin häntä kalpeana kuin varjo\nja väristen ja nyyhkyttäen. Sytytimme lampun makuuhuoneessamme.\nOnnettomuudeksi oli sähkössä sinä iltana vika; lamppu levitti vain\nkaameata aavemaista, kelmeätä valoa. Riisuuduimme niin nopeasti kuin\nsaatoimme. Sitten kesken sitä säpsähdin, kirkaisin ja aloin jälleen\nepätoivoisesti nyyhkyttää. Ani oli pudottaa vesilasin ja hammasharjan,\nmutta Lea sai malttinsa takaisin ja antoi minun rauhassa itkeä pää\nhänen olkaansa vasten. Kun vihdoin olin päässyt sänkyyn, päätin\njuhlallisesti, etten _enää koskaan lukisi salapoliisiromaaneja_. Jumala\nauttakoon minua pitämään valani! Sillä sinä et saata uskoa, miten\nkauheasti olen hävennyt raukkamaista, epäsuomalaista pelkoani ja sitä,\nettä omalla pelollani kauhistutin vielä toiset, jotka kuitenkin koko\najan olivat niin luonnottoman kilttejä minua kohtaan.\n\n8.7. Torstai.\n\nIstun \"Kodissa\". Ai, mutta en ole vielä kertonut sinulle enempää\nKodista kuin Valtaistuimestakaan. Kulkiessani löytöretkillä erästä\nkapeata polkua pitkin saavuin hämärän kuusikon halki tänne.\n\nTämä on ihana tummien kuusien ympäröimä sammalmattoinen aukea. Sen\nkeskellä on iso, jykevä, osaksi sammalen peittämä kivi, Valtaistuin,\nsen vieressä pienempi, Porras. Portaan ja Valtaistuimen välillä\nsäilytän pientä muistiinpanolehtiötä ja kynää \"runollisen innoituksen\"\nvaralle. Vanha korkea kuusi ojentaa oksiaan suojelevasti. Sen nimi on\nÄiti. Nytkin ne kutittavat niskaani, kun istun täällä kirjoittamassa.\n\nTämä näet on Koti.\n\nJa kyllä se onkin suloinen paikka. Lähellä Valtaistuinta on kaksi\nhienoa, korkeata sananjalkaryhmää.\n\nMakasin kerran 2 1/2 tuntia Valtaistuimen juuressa, uneksin ja nukuin.\nJa muurahaiset (niillä on pesä täällä lähellä) pitivät häiritsemättä\nmaantietä vatsani yli. Nyt on ilta ja täällä on kauheasti itikoita.\nLäiskis! -- taas kuoli yksi. Mutta ne syövät minut elävältä. Lähden\nkotiin.\n\n10.7. Lauantai.\n\nTänään on Saimanpäivä, siis minun nimipäiväni. Ilma on ihana, niin\nlämmin ja suloinen ja \"suvinen tuulenhenki leyhkii\" pihakoivujen\nlatvoissa. Taivas on sees ja kirkkaansininen, pienet palleroiset\nlumivalkoiset pilvilapset ovat siellä purjehtimassa. Aurinko loistaa\ntäydeltä terältä ja on aukaissut Mustialan-ruusupensaamme suloiset,\nvaaleanpunaiset nuput. Äiti toi minulle kahvia vuoteeseen, ja\ntarjottimella oli vihko noita ihania puolipuhjenneita ruusuja. Ne\ntuoksuvat niin kiehtovasti.\n\nTahtoisin juosta metsään sinä, Maija, mukanani ja kertoa sinulle\nkaikki, mitä ajattelen. Eilen en saanut puoltakaan paperille siitä,\nmitä olisin tahtonut kertoa.\n\nMutta se on mahdotonta!\n\nHeli ja Lea tulevat meille kahville. Ja minun on haettava kukkia sisään\n-- kasoittain. Rakastan kukkia. Ja kirjoituspöytäni on siivottava, ja\nnyt on lauantai jne.\n\nJatkan heti kun ehdin.\n\nIllalla.\n\nOi Maija! Olen vieläkin aivan kuohuksissani. Isä on koettanut\najaa järkeä itsepäisiin aivoihini, ja äiti on säestänyt häntä\n\"hiehonkatseillaan\".\n\nNim. tällaisilla. \"Niin -- kun minä -- olin -- sinun -- ikäisesi --\nintoilin -- minäkin -- sinun -- laillasi -- mutta -- nuoruus ja --\nhulluus -- vanhuus -- ja -- viisaus -- Usko se -- nuori -- ystäväni.\"\n\nJa sitten äiti puhuu välistä aivan hiehonsävyllä. (Nimitän sitä niin,\nkoska en keksi sattuvampaa nimeä. Kotilieden eräässä jatkokertomuksessa\nsankari nimitti \"hiehonsilmiksi\" liikuttavia, äidillisiä, lempeitä,\nruskeita silmiä. Ja se on totisesti hyvä nimitys.)\n\nJa minä _vihaan_ hiehonhetkiä!\n\nTietysti he ajattelevat minun parastani ja rakastavat minua jne. Uskon,\nmutta en _tahdo_ ymmärtää. Kaikki, mitä he sanovat, vahvistaa vain omaa\n\"tyhmää\" ajatussuuntaani.\n\n\"Toivoisin, että sinä uskoisit nyt tämän asian etkä ehdoin tahdoin\nlöisi päätäsi seinään\", sanoi isä herttaisesti, vaikka tuolla \"olen --\nminäkin -- ollut -- nuori\"-sävyllä.\n\nTietysti isän mielipide on _viisaampi_ ja _kokeneempi_. Siinä on\ntervettä järkeä jne.\n\nMinä _vihaan_ tervettä järkeä. (Se on melkein ruumiillistunut käsite.)\n\nTietysti se, että minä panen vastaan, on tyhmää jne. Mutta en aio\nperäytyä, ennenkuin olen lyönyt _itse_ pääni seinään!\n\nKirjoitan tätä vuoteessa ja tuskin näen kirjaimia. Mutta minun täytyy\nkirjoittaa.\n\nKoetan pitää periaatteenani: On parempi tehdä tyhmästi, että olisi hyvä\nomatunto, kuin viisaasti ja saada huono omatunto. Juuri tämä periaate\non tyhmä, mutta mielestäni oikea.\n\n14.7. Keskiviikko.\n\nOi kauhistus, kuinka minua harmittaa!\n\nOlen ollut sika! Ei kun aasi! Oikein pitkäkorvainen nim. Toisin sanoen\nauttamattoman huolimaton!\n\nOlen hukannut sormuksen, erään Lean sormuksista!\n\nSe oli ohkainen, kapea kultarengas, ja jalokiven asemasta oli siinä\npieni emaljoitu leppäkerttu. Ja se oli perin herttaisen näköinen. Ja\nminä hukkasin sen! Tänä aamuna!\n\nMenin Lean kanssa uimaan, ja tuo kovan onnen sormus liukui kädestäni ja\nvierähti kalliota myöten järveen.\n\nKoetimme kaikki keinot ja haimme ja sihtasimme ja haimme, mutta ranta\non kivistä, emmekä löytäneet. Heli, Outi, Maila ja pikkupojat tulivat\nauttamaan, ja haimme yhä uudestaan, mutta etsintä oli toivotonta.\n\nToini-täti oli Helsingissä ja on juuri tullut. Ja oi, 15 minuutin\nkuluttua pitää minun mennä tunnustamaan hänelle, että olen\nhuolimattomana aasina hukannut kultasormuksen, jonka hän itse on\nantanut tyttärelleen.\n\nOlen aina hiukan pelännyt Toini-tätiä. Hän on niin arvokas ja vaativa.\nJa sinä et voi uskoa, kuinka kamalasti pelkään sinne menoa. Vatsani\non ollut kipeä jo pitkän aikaa vain häpeästä ja harmista ja pelosta.\nTiedäthän, sellainen kolottava, inhoittava, puuduttava, kamala tunne.\n\nTietenkään se ei ole niin kamalaa käytännössä kuin teoriassa. Mutta\nminun henkinen tilani muistuttaa elävästi -- en tiedä mitä.\n\nAinakin se on sukulaissuhteessa ramppikuumeeseen -- esim. konventissa.\nMutta siihen sisältyy myös iloista odotusta. Ja sitä ei tässä ole\nhiukkaakaan.\n\nOi Maija, pidä peukaloa! Sinä et voi uskoa, kuinka minä häpeän ja\nkuinka minua pelottaa. Se on tietysti lapsellista -- mutta oi kauhu!\nNyt minun on mentävä!\n\n15.7. Torstai.\n\nKaikki meni paremmin kuin odotin. En viitsi nyt siitä puhua. Tein\npienen skandaalin tietystikin. Mutta Maija, ajatteles, minä olen saanut\nkirjan nimeltä \"Sata runoa maailmankirjallisuudesta\"! Ajattele, 100\nuutta runoa! Yksikin (nim. hyvä) on omiaan saamaan koko maailmani\nruusunhohtoiseksi. Jahka olen siivonnut, hiivin Kotiin tai muualle\nmetsään ja ah! -- nautin.\n\n16.7. Perjantai.\n\nOikeastaan minun pitäisi joskus esitellä sinulle meidän perhe. -- -- --\n\nOuti on vanhin meistä lapsista. Hän täyttää pian 15 vuotta. Hän on\nhyvin pitkä ja hoikka. Hänellä on aika tumma ohimoilta kihartuva tukka.\nHänen nenänsä on ikuiseksi ylpeydekseni (ja salaiseksi kateudekseni)\ntäydellisen kaunis; se on ohut, hieno ja suora. Iho on tumma. Hän on\nsuloisen näköinen.\n\nLuonteeltaan hän on aika kiivas, mutta hillitsee itsensä hyvin. Hän on\ntervejärkinen, käytännöllinen, lahjakas, viisas (erittäin naisellinen).\nHän on iloinen, aika vitsikäs, nasevasanainen, suloinen, toverillinen.\nHän on umpimielinen useimmille, eikä hän minullekaan (luullakseni)\nkerro kaikkia tunteitaan. Mutta hän on niin äärettömän ymmärtäväinen ja\nherttainen, esim. myöhään illalla, kun minä saan innon \"päälleni\" ja\nminun täytyy nousta vuoteesta ja _kirjoittaa_.\n\nTapani on 9-vuotias, hauskannäköinen, vaaleatukkainen,\nharmaanvihertäväsilmäinen, pystynenäinen indiviidi, aivan kamala\nurheiluinnossaan. Ei ole sitä hetkeä, jolloin hän ei ajattelisi\nurheilua. -- Hiukan liioiteltua, tietysti. Hän on intohimoinen juoksija\nja keihäänheittäjä ja harrastaa kaikkia muitakin urheilulajeja.\nRehellinen, lapsellinen, herkkä, aika hauska. Ikäväkseni on minun\nmyönnettävä, että riitelen hirveästi hänen kanssaan.\n\nKirsti (eli Titti) on kohta 3-vuotias ihastuttava pikku veitikka.\nHänellä on ihmeellisen kaunis kullanpunainen olkapäille ulottuva kihara\ntukka -- auringossa se saattaa loistaa ja hehkua kuin tuli. Hän on\nhyvin vilkas, ja hänellä on herkkä ja terävä havaintokyky.\n\n20.7. Tiistai.\n\nÄiti on tullut!\n\nOn ihanaa, että hän on taaskin kotona, vaikkakin \"kultainen vapaus\" on\nsuloista vähän aikaa.\n\nHän toi minulle sinisen pukukankaan, ja minulle alkaa kauhea työ,\nkun rupean sitä ompelemaan. Sillä inhoan ompelemista, niinkuin\nyleensä taloudessa puuhaamista. \"Mitä toi tommoinen on?!\" sanoo Olga\npuuskuttaen, kun huokailen ommellessani pienintäkin saumaa. Pelkään,\nettä olen perin epänaisellinen luonne -- tai oikeastaan tiedän sen.\n(Sinä, Maija, olet muuten eri taitava ompelemaan ja näppärä sormistasi.\nSekoitan sinut kokoon kaikista niistä hyveistä, jotka eivät \"sijaitse\"\nminussa.)\n\nOlen nykyään innostunut urheilemaan ja mietin, että laittaisin\npukukankaastani pienen viehättävän urheilupuvun. Siitä tulisi\nihastuttava (-- jos nimittäin koskaan saisin sitä valmiiksi).\n\nHuomaan muuten, että olen päiväkirjassani puhunut kamalan vähän\nvaatteista, paitsi tietysti näyttämövaatteista, mutta mielestäni ei\nsitä oteta lukuun.\n\nOikeastaan pitäisi minun olla ylpeä siitä, että olen niin vähän\nturhamainen. Ja _tietysti_ minä olenkin. Hik!\n\nMuuten oikeissa kirja-päiväkirjoissa aina puhutaan vaatteista, kuten\nesim.:\n\n\"Sinä iltana oli minulla yllä neilikanpunainen silkkipukuni, joka oli\njuuri saapunut ompelijattarelta. Katsoessani kuvastimeen täytyi minun\nmyöntää, että _olin_ kaunis.\" Jne.\n\nMuuten on hassua puhua \"oikeista kirjapäiväkirjoista\", koska\ntavallisesti juuri ne ovat väärennettyjä -- tarkoitan keksittyjä. Ja\nkoska minulla ei ole pienintäkään aikomusta julkaista tätä \"henkevää\ntunnekokoelmaa\", voin jättää nuo mietteet.\n\nNyt on niin pimeä, etten näe enää kirjoittaa.\n\nHyvää yötä, Maija!\n\n22.7. Torstai.\n\nTänään sataa! Taivas on harmaa ja eloton ja kolkko. Ja kyllä jo saakin\nsataa, kun on 3-4 viikkoa ollut poutaa. Luonto suorastaan _huutaa_\nsadetta. Koivut ovat kellastuneet, sananjalkapensaat kuolleet, marjat\nkuivuneet jne.\n\nMinulla pitää olla 160 kasvia, ja ajatteles, minulla on vain 139.\nKamalaa! En ymmärrä, mistä saan loput.\n\nYleensä en harrasta luonnontieteitä. Lempiaineeni ovat ainekirjoitus,\nhistoria, geometria. Rakastan ainekirjoitusta! Vahinko, että Palle\nopettaa luonnontieteitä. Hän on niin hauska opettaja.\n\nOn hassua ajatella, että olen 13-vuotias. Vasta eilenhän täytin 12\nvuotta ja sain äidiltä sormuksen syntymäpäiväksi, ja viikko sitten\nolin 10-vuotias. Ja tuntuu, kuin olisin ollut valmistavassa koulussa\nvasta vuosi sitten. Ja vielä 2 vuotta eteenpäin, ja olen 15-vuotias,\nkäyn syksyllä rippikoulun ja pidän tukkaani nutturalla, ja minusta\nkäytetään nimitystä \"nuori tyttö\". Se on eri intresanttia ja pelottavaa\nja hauskaakin -- ja toisaalta toivon olevani vielä herttainen, iloinen,\nlörpöttelevä, viaton pienokainen lastenkamarissa.\n\nVälistä tuntuu minusta, että olen vuosia ollut täyskasvanut ja että\nolen esim. Leaa henkisesti paljon vanhempi. Toisinaan taas tunnun aivan\nujolta, lapselliselta 7-9-vuotiaalta.\n\nHuh! Elämä on eri hassua!\n\nTäällä naapurin täti käsittää minut pikkulapseksi Leaan verraten, eikä\nse ole erikoisen smikraavaa. Esim. kun Lea tulee sinne, sanoo täti:\n\"No, tule sinä, Lea, meidän aikaihmisten kanssa, eihän sinua kuitenkaan\nenää lasten leikit huvita. Jutellaan jotain yhdessä. Ei, Eila, sinä\net saa nyt mankua Leaa, ei hänestä aina ole niin intresanttia olla\npikkulasten kanssa.\"\n\nJa kun minä tulen sinne, niin:\n\n\"No, sepä oli hauskaa, että Saima tuli tänne! Eila onkin jo kaivannut\nniin kovasti Saimaa. Eilaa! -- kuulitko, Saima on tullut tänne\nleikkimään sinun kanssasi. Kylläpä se Saima on kiltti!\" jne.\n\nJoten näet, että meidät otetaan eri tavalla vastaan. Ja minä olen\nkuitenkin Leaa melkein kuusi kuukautta vanhempi. Vaikken silti tahdo\nväittää, ettei Lea olisi aikaihmismäisempi.\n\nMyöhemmin.\n\nAhtialassa on nykyään herra ja rouva von Tirpitz. Koska äiti tuntee\nrouvan, tulivat he tänään meille päiväkahville. Rouva on pitkä ja\nlaiha, aistikkaasti puettu ja ehdottomasti aatelinen. Ylhäiset\npiirteet, tuuhea tummanruskea tukka ja ihmeellisen kauniit silmät.\nHerra on tyylikäs, hienonnäköinen, kuulemma eri vitsikäs kuten\nrouvakin, ja hänellä on ihanat kädet -- hyvinhoidetut, pitkät, kaidat,\nsopusuhtaiset. He eivät osaa lainkaan suomea, ja minun saksan taitoni\non perin vähäinen. En siis ymmärtänyt, mitä he puhuivat. Tuli puhe\nminusta, sen tiedän, koska rouva mainitsi \"die andere Tochter\" ja\nsitten hän katsoi minua ja huomautti suloisesti hymyillen äidille\njotain \"schöne Geschichte'stä\". En voi muistaa, mitä se merkitsee.\nSchöne on luonnollisesti kaunis, mutta mitä on Geschichte? Onko se puku\nvai tukka vai kasvot -- niin, muistelen, että se on kasvot. Mutta se\ntuntuu niin mahdottomalta. Yhtähyvin voisi hän sanoa, että minulla on\nhäntä tai hento keijukaisvartalo. Sillä tiedänhän, etten ole kaunis.\n\nOuti on äidin kanssa juuri näyttämässä heille alakertaa, eikä minulla\nole ollut tilaisuutta kysyä häneltä, mitä rouva von Tirpitz oikein\nsanoi. Kas niin! Nyt he tulevat ylös.\n\nMinulle tuli kauhea kiire saada kirjani työnnetyksi laatikkoon. Nyt he\novat menneet, ja olen taas yksin huoneessani. Niin, minua huvittaisi\ntodella tietää, mitä \"Geschichte\" merkitsee. On perin jännittävää\nkuulla arvosteluja itsestään.\n\nOikeastaan se kyllä voisi olla pukukin, sillä minulla on kaunis puku,\nohkaista vaaleansinistä, pehmeää kangasta, jossa on kullanruskeata\nkiiltolankakirjailua (kirjailtu kuin minun hiuksillani, ilmoitti Lea\nrunollisesti) ja kaunismallinen. Kas, niin siinä kolmas kerta, jolloin\nmainitsen vaatteista.\n\nIllalla:\n\nSika!\n\nSehän onkin \"kauniita kertomuksia\"!!\n\nRouva von Tirpitz oli sanonut, että kun hän viimeksi oli Ahtialassa,\nlaitoin minä \"kauniita kertomuksia\".\n\nSika!\n\nLukuunottamatta harmia siitä, etten ollutkaan kaunis (ihminen on aina\niloinen imarteluista, vaikka ne eivät olekaan ansaittuja), niin olen\nraivoissani tuosta \"kertomuksista\".\n\nEikö kukaan voi antaa minun olla rauhassa!\n\nMyöhemmin.\n\nEn ole vielä kertonut sinulle eräästä suorastaan käsittämättömästä ja\nihmeellisestä ja kuitenkin niin henkeäsalpaavan ihanasta seikasta.\n\nOlen antanut Ilkalle anteeksi!\n\nILKALLE!\n\nEn voi sitä ymmärtää, mutta tunnen ja uskon, että se on totta.\n\nMinä en edes vihannut häntä, inhosin vain, ja sitähän on vielä paljon\nvaikeampi voittaa.\n\nAivan kesäkuun alussa sain eräänä iltana hirveitä omantunnontuskia,\nkun tunsin inhoavani Ilkkaa. Oikeastaan Märtha oli rikkonut minua\nvastaan paljon enemmän kuin Ilkka, mutta en ymmärrä, miksi inhosin\npaljon enemmän Ilkkaa kuin Märthaa. Se kai johtui siitä, että olin\nharkitsemattomassa avomielisyydessäni paljastanut hänelle liian paljon\n\"sisäistä tunnerikkauttani\" ja häpesin sitä. Ainakin nyt tuona iltana\nitkin itseni nukuksiin.\n\nSitten kesäkuun lopulla alkoi tuo uudestaan. Eräänä iltana istuin\nmyöhään sängyssäni ja kärsin ja kirjoitin ja kirjoitin.\n\n    Oi Herra, vuoksi Poikas ainokaisen,\n    sieluuni anna Henki taivainen.\n    Sä sano sana vain, niin heti taidan\n    anteeksi antaa sekä rakastaa.\n    Oi Luoja, lopeta jo kärsimyksen!\n    Oi auta, Isä, lastas horjuvaa!\n\nPaneuduin pitkälleni ja odotin tuota taivaallista virvoittavaa Henkeä,\njonka läsnäolon olin Märtha-jutussa saanut niin selvästi tuntea. Mutta\nainakin minuutti tai pari kului tuskaisessa jännityksessä. Muistin\neräänä sekuntina ajatelleeni: En tahdo, että kiihtynyt mielikuvitukseni\nsaa taas tehdä minulle kepposen. Odotan _oikeata_ HENKEÄ. Oi Jumala,\nanna minun tuntea se!\n\nKului vielä vähän aikaa. Ulkona oli kesäkuun vilpoinen, vehreä hämärä,\nhuoneeseen tulvi kesän hämärää valoa, mutta minä makasin herpautuneena\nvuoteellani. Ja silloin se tuli.\n\nSe ikäänkuin hiipi esiin, ja minä en saattanut uskoa onneeni. Mutta\nsitten se tulvasi sydämeeni kaikki voittavana, virvoittavana virtana.\nMinä tunsin Jumalan läsnäolon, en voi selittää miten, mutta tunsin\nvain. Jotain niin taivaallisen suloista, niin auvoisaa oli tullut\nminun rauhattomuuteni sijaan. Ja oi, suuressa onnessani minä tunsin\nrukoilevani Ilkan puolesta.\n\nAamulla heti herättyäni kirjoitin kiitosrunon.\n\nOi Maija, en olisi uskonut, että anteeksiantaminen ja itsensä\nvoittaminen on niin taivaallista. Oi kiitos, Jumalani!\n\n8.8. Lauantai.\n\nNyt saan vihdoinkin tilaisuuden kertoa sinulle kaikki, mitä on\ntapahtunut viime päivinä. Eilen minut keskeytettiin.\n\nTaneli istuu minua vastapäätä -- hän asuu nykyään meillä -- ja\nharjoittelee pikakirjoitusta. Hän on tullut aika hauskaksi tänä kesänä.\nHän on muuten kaunisvartaloinen, vaaleatukkainen \"nuorukainen\",\njolla on \"myöhästynyt\" aatelisnenä. Aika vitsikäs, urheiluintoinen,\nuhkarohkea.\n\nEsitän tässä sinulle oikein ensiluokkaisen näytelmän -- ja se olisi\nvoinut päättyä surullisesti.\n\nLea ja minä seisomme alastomina rantakalliollamme. Lealla on uimamyssy\npäässä, mutta minun tukkani on auki, ja kuivatan sitä tuulessa.\nVerryttelemme jäseniämme ja voimistelemme. -- Selällä on kova myrsky.\nVaahtopäiset laineet lyövät rantaan ja ulappa on mustansinipunerva,\njota vastaan lakkapäät näyttävät lumivalkeilta. Järvi on huumaavan\nkaunis, mutta peloittava.\n\nPeitsalon niemen takaa ilmestyy äkkiä purjevene. Tiedämme, että se on\nTanelin, ja seuraamme ihaillen sen komeata menoa. Samassa valkea purje\nkallistuu -- vene vaappuu -- purje katoaa aaltoihin noustakseen jälleen\nylemmäs.\n\nKalpenemme. Tartun Leaa käteen ja puristan sitä kovasti. \"Se on\nTaneli\", kuiskaan käheästi. Sieppaan äkkiä puvun ylleni ja kuiskaan:\n\"Minä juoksen ylös hakemaan apua.\"\n\nLähden lentämään. Polulla on kuusenneulasia, käpyjä ja kiviä, mutta\nen huomaa ensinkään, että loukkaan paljaat jalkani. Polun taipeessa\nhuudan: \"Vedä vene vesille!\" ja jatkan juoksua. Tukka hulmusi perässä.\n\nMutta rantatöyräs on kamala. Juoksen, juoksen, mutta se näyttää vain\nkohoavan taivaaseen asti. On kuin unissa, etten pääse ensinkään\neteenpäin. Jalkani tuntuvat lyijynraskailta, koko ruumiini on jääkylmä.\nKaikki kauhunkuvat liikkuvat mielessäni, mutta niiden läpi on minulla\nvain yksi ajatus: \"Isän luo!\"\n\nJuoksen, juoksen, matka tuntuu loputtoman pitkältä. Tanelin henki\nriippuu jaloistani. Syöksyn isolle verannalle, avaan oven -- ei\nketään. Salin ovella koetan huutaa \"tänne!\", mutta saan kuuluviin vain\nkäheän kuiskauksen. Kiidän huoneiden halki pikkuverannalle. Heittäydyn\nistumaan lähimmälle tuolille ja huudan huohottaen ja katkonaisesti:\n\"Isä, Tanelin vene kaatui selällä -- voi joutukaa!\" Silmänräpäyksessä\nkoko perhe oli jalkeilla. Isä hyppäsi kuin pontimilla ylös. Salin läpi\njuostessaan hän heitti takkinsa, se putosi äidin syliin. Pikkueteisessä\non airot. Isä sieppasi yhden parin kainaloonsa, Outi toisen -- minä\njuoksusta hengästyneenä melan. Juoksemme! Ranta töyräältä näemme Lean\nvalkeassa puvussaan. Hän viittoo meille ja huutaa: \"Joutukaa!\" Hetki\nvain -- olemme rannalla -- vene vesillä. Isä kokassa, minä keskellä,\nOuti perässä. Veneen kääntyessä näin vielä vain vilahduksen äidin\nliidunvalkeista kasvoista.\n\nAirot veteen, soudamme! Isä soutaa eri hyvin, ja hän sanoo aina, että\nminunkin vartaloni on synnynnäinen soutajavartalo. Ja kyllä minä omasta\nmielestänikin soudan hyvin. Nyt ainakin vene lensi! Outi meloi mukana,\nja isä ja minä vedimme kaikkemme, laineet hyrskyivät ympärillämme, ja\nvene keikkui. Oli hirmuinen vastatuuli. Tukkani liehui ympärilläni --\nhiukset tunkeutuivat joka paikkaan. Samassa Outi huudahti. Sinne tulee\nPeitsalosta toinen vene. Ne ennättää ennen meitä! Nyt ne saavat hänet\nylös -- hän on turvassa.\n\nPeitsalon vene tuli meitä vastaan. Kaksi miestä souti sitä. Outi käänsi\nveneemme sivutuuleen, laineet heittivät vettä sisään, vene vaappui\nniin, että luulimme senkin kaatuvan. Se kesti kuitenkin, ja hetken\nkuluttua Taneli oli toisesta veneestä hypännyt kokkaan isän selän taa.\nSoudimme kotiin, missä äiti ja Lea odottivat rannalla. Taneli kertoi,\nettä hän oli jo pitkän aikaa tiennyt joutuvansa veden varaan, koska\netupurje oli haljennut. Veneen kaatuessa hän oli hypännyt istumaan sen\nkyljelle ja odottamaan kaikessa rauhassa. Mitään varsinaista vaaraa ei\n(muka) ollut. Pikkupojat Peitsalon rannassa huomasivat hänet heti ja\njuoksivat ylös viemään sanaa. Minua hävetti vähän kamala säikähdykseni,\nja olin aika harmissani siitä, että sill'aikaa, kun toiset ovat\nkuoleman tuskassa hänen tähtensä, tuo lurjus istuu kaikessa rauhassa\nveneessään.\n\nPerästäpäin Lea kertoi, että oli kamalaa seistä rannalla ja nähdä\nTanelin viittovan, kun ei voinut tehdä mitään. Hän oli koettanut vetää\nvenettä vesille ja näytti meille verisiä sormiaan. Se oli varmaan vielä\nkamalampaa kuin juosta. Mutta missään tapauksessa en tahtoisi elää\nniitä hetkiä uudelleen. Tuo juoksu oli kammottava elämys.\n\n9.8. Maanantai.\n\nIstun taas Kodissa. Täällä on niin ihanaa. Päivä on lumoava. Taivas\non sininen ja kirkas, järvi väreilee vain hiukan, ja koivujen rungot\nkuvastuvat siitä niin satumaisen valkeina. Kuusikko on tumma ja\nsalaperäinen, linnut laulavat, koko luonto hehkuu.\n\nTäällä on Jumala. Oi, metsä on paras kirkko! Kuuset, tummat, ihanat\nkuuset seininä ja pilareina, pehmeä samettimainen sammal lattiana,\ntaivas, kirkas, ääretön, hohtava, kattona, ja alttarina on Kotikiveni,\njonka edessä minä kumarrun, ja kaikkialla on Jumala.\n\nJumala on kuusten kätköissä, kukkain tuoksussa, lintujen laulussa, maan\nkukkeudessa, veden välkynnässä, auringon kullassa, taivaan ikisinessä\nja oi -- omassa sydämessäni! Minä tunnen sen.\n\nJumalan rakkaus on kaikkialla.\n\nMyöhemmin.\n\nOlen taas tehnyt uuden löytöretken metsiin. Noin viikko sitten\nLean kanssa löysimme viehättävän 2 -- 1 1/2 metrin korkuisen,\nosaksi sammalpeitteisen kiven, joka on miltei tasainen. Se on\nsananjalka-aukean laidassa, kuusten suojassa, ja siinä on eri hyvä\nloikoa ja lukea. Meillä oli runokirjoja mukana, ja päätimme mennä\nsinne, mutta sen takana näimme häämöittävän niin soman kallion, että\nkiipesimmekin sinne. Nyt istun viehättävän sievällä pikkukivellä. --\nÄsh! Heimon torvi kutsuu. Arvattavasti kahville. Meillä on muuten\nkamala torvi. Se ulvoo suorastaan, eroten hyvin silmiinpistävällä -- ei\nkun korviin -- seudun muista ruokatorvista. Olen ristinyt sen \"eksyneen\nlehmän valitukseksi\", ja nimi on todella sattuva. Siinä on niin haikea\nja valittavan mölisevä nuotti. Nyt minun on mentävä.\n\nTaas Heimossa.\n\nLean sormus on löytynyt! Rantakivikosta. Vesi on nimittäin laskenut\nniin paljon, että tuo kovan onnen kivikko on paljas. Olemme etsineet\nsitä miltei joka kerta, kun olemme olleet uimassa. Ja eilen aamulla\nAnni löysi sen. Kun hän tuli tuomaan meille aamukahvia, oli se hänellä\nsormessa. Hän oli sen juuri löytänyt.\n\nHän on enkeli! Eläköön!!!\n\nIllalla.\n\nMeille tuli vieraita teelle, Arvi-eno ja Laila-täti. Outi on nyt\nalhaalla aikaihmisten kanssa, mutta minä pakenin tänne ja kirjoitan\nkynttilän valossa. Ulkona on aivan pimeä.\n\nOn muuten kummaa, ettei minua \"seurustelu\" ensinkään huvita. Lea on\naina omasta vapaasta tahdostaan mukana, kun Ahtialassa on vieraita.\nJa Outi meillä. Mutta minä pakenen aina. Pelkään vieraita. On paljon,\npaljon ihanampi olla yksin. Seurustelu on ainaista teeskentelyä ja\nnäyttelemistä. Ei koskaan voi olla oma itsensä. Toista on metsässä! --\nVoi, huomenna hiivin Kotiin aamuvarhaisella.\n\nSilmäni painuvat kiinni. Hyvää yötä, rakas oma Maija!\n\n12.8. Torstai.\n\nOi, Maija. Olen lukenut Juhani Ahon Kevään ja takatalven, ja siinä\nvasta on minulle ilmennyt pietismi koko valtavassa kokonaisuudessaan.\nEnnen on se minusta ollut teeskenneltyä, turhanpäiväistä tekopyhyyttä,\nja nyt huomaan, kuinka jumalallista, kuinka suurta se on. Antautua\nyksin Jumalalle, elää nöyränä, puhdastapaisena, yksinkertaisena,\nrakastavana -- elää Jumalassa. Mutta toisaalta taas elää ilman mitään\nharrastuksia, ilman persoonallista rakkautta, ilman kansallistuntoa.\nPukeutua harmaaseen ja siniseen.\n\nMiksi Jumala sitten on luonut kedoille heleänpunaiset kukat, jos se\nväri olisi synti: \"Oppikaa kedon liljoista!\" Miksi ihmiset eivät saisi\nnauttiakaan elämästä, soittaa, laulaa maallisia lauluja, tanssia,\nnäytellä, maalata, runoilla, iloita? Miksi Jumala on antanut meille\nlahjoja ja taipumuksia, ellemme saisi niitä käyttää? \"Se, joka ei\nota Jumalan valtakuntaa vastaan kuin lapsi, se ei ikinä pääse sinne\nsisälle!\" Mutta eikö lapsi tanssi ja laula, eikö hän iloitse kukkien\nkirjavista väreistä, eikö hän leiki ja lue -- ajattelematta koko ajan\nJeesusta, lukematta Raamattua ja veisaamatta virsiä? Mutta lapsella on\nkuitenkin koko ajan tuntu Jumalan, Korkeimman, rakkaudesta, armosta\nja suojeluksesta. _Se on oikea kristinusko._ Se sallii viattomat\nhuvitukset ja iloiset värit -- Jumalan luomat!\n\nEikö Jumala salli isänmaanrakkautta? Onko valtava kansallistunto\nsyntiä? Onko väärin rakastaa maataan yhtä uskaliaasti ja rohkeasti ja\nsuuresti kuin Snellman? Yhtä uhrautuvasti ja lempeästi kuin Lönnrot?\n\nJa runous! Onko se syntiä? Vain siksi, että kaikki runot eivät ole\nomistetut Jumalalle. Oi, kuinka kaunis, kuinka suurenmoisen ihana\non Maamme-laulu -- sekin on muka syntiä, koska se ei ole omistettu\nyksin Jumalalle. Ja eikö \"Herää Suomi\" ole kamala synti, kun siinä\nuskalletaan sanoa Suomen kansan nöyryytyksestä ja kärsimisestä, että\n\"ei sitä Luojasi sallis\"? Olisi vain pitänyt nöyrästi suudella tyrannin\nruoskaa. Hyi!!! Ja runot, herkät, liikuttavat runot, ovatko ne syntiä?\nAjattele, maailman kirjallisuutta. Burnsia, Shakespearea, Goethea,\nScottia, Schilleriä, Homerosta! Ja ajattele Mozartia, Beethovenia,\nSibeliusta, Schubertia -- kaikki vain suuria huijareita!\n\nMahdotonta.\n\n_Ikimahdotonta!!_\n\nNäin miettien mieli tyhjänä, tuskaisena, tulin metsään tänään.\nHeittäydyin sitten sammalellle, ristin käteni ja katsoin taivaaseen.\n\n\"Oi, Jumala\", kuiskasin tuskissani. \"Oi, Jumala, sano, onko eläminen\nvain Sinussa elämisen korkein ehto. Eikö mikään muu merkitse sen\nrinnalla mitään? Kansallistunto, isänmaanrakkaus, persoonallinen\nrakkaus, kirjallisuus, taide, soitto, tanssi, näyttely, onko se kaikki\nsyntiä? Oi, sano, onko oikein rakastaa, rakastaa Suomea, armastaan,\nrakastaa kauneutta, rakastaa runoutta, soittoa?\" Ja tuskassani ojensin\nkäteni taivasta kohti ja odotin Jumalan vastausta.\n\n\"On!\"\n\nSen kuulin kaikkialta, kuuset kuiskasivat sen, tuuli humisi niin, metsä\ntuoksui niin, päivä paistoi niin, kesä hehkui niin, linnut liversivät\nniin, nurmi viheriöi niin. Kuulin sen kaikkialta. Sinitaivas huokui\nsitä äärettömyydestään -- oma sydämenikin kuiskasi niin. Ja minä\npainoin pääni alas, ja Jumala henki sydämessäni ja Hän puhui minulle,\nja Hänen rauhansa täytti mieleni.\n\n\"Jotka eivät ota taivaan valtakuntaa vastaan kuin lapsi, eivät ikinä\npääse sinne sisälle.\"\n\nJa minä tunsin, että Jumala, Suomi, rakkaus ja runous -- kaikki voisi\nyhtaikaa elää sydämessäni. Oi, kuinka onkaan suurta elää!\n\n14.8. Lauantai.\n\nLuin juuri Koidulan elämäkerran. Oi, kuinka suuri hänen elämäntyönsä\non ollut, kuinka valtava! Mutta sitten hän saikin sen maksaa omalla\nhengellään, omalla alennustilallaan. Hän sai hiipua oman sielunsa\nhehkuun. -- Sellainen oli Jeanne d'Arcinkin elämä. Hänet oli luotu\nsuurta elämäntyötään, isänmaataan varten -- valtavan tehtävänsä hän\nsai maksaa hengellään. Sellainen oli Engelbrekt Engelbrektinpoika,\nsellainen oli Aleksis Kivi. -- Kuinka paljon noita esimerkkejä on! --\nJa kaikki marttyyrit. Eikö heidän tehtävänsä ollut todistaa maailmalle,\nmitä kristinusko voi.\n\nSinulle, Maija, voin puhua suoraan. Sinä et voi minua väärin käsittää;\nsinä olet minun sisimpäni -- ihannesisimpäni, haavesisimpäni. Minusta\ntuntuu, että minäkin tulen taistelemaan jonkin aatteen tähden ja\nluomaan jotakin. Ja sitten minä kuolen. En elä vanhaksi. En luule,\nettä menen naimisiin. Tulen antamaan aatteelle koko sieluni. Ja sen\nsaan maksaa hengelläni. Mutta en sittenkään tiedä, toivoisinko elämäni\nolevan tavallisen ihmiselämän iloineen ja suruineen, huolineen ja\nkaikkine vaiheineen.\n\n17.8.\n\nVoi, eikö ole hullua, että olen parantumaton. Suuret runoilijat\neivät vähääkään tunnu vaikuttavan minun tunne-elämääni. Luulin, että\nesim. Goethe kokonaan vaimentaisi minun kunnianhimoni, mutta ei\nsinnepäinkään. Se tuntuu suorastaan nenäkkäältä!\n\nLuin Koidulan elämäkerran ja värisin hänen runojensa jumalallisuudesta.\nSeuraus -- kirjoitin kaksi runoa.\n\nLuin Isa Aspin elämäkerran -- se tosin laimensi kunnianhimoani.\nHuomasin, että hän 12-vuotiaana oli kirjoittanut paljon, paljon\nparempia runoja kuin minä vuosi sitten. -- Oi, kuinka minä ihailen\nhäntä! Mutta luettuani hänen elämäkertansa -- kirjoitin kolme runoa.\nNuo suuret runoilijat herättävät minussa epämääräisen kaihon, joka\nilmenee runoissani. Minun _täytyy_ kirjoittaa. Minä yksinkertaisesti\nriutuisin ilman kynää ja paperia.\n\nElämä on sentään niin kummallista!\n\n28.8. Lauantai.\n\nTiistaina klo 1:n aikaan me lähdemme Helsinkiin. Koulu alkaa klo 1\nkeskiviikkona. Se kuuluu hirveän yksinkertaiselta ja vaivattomalta.\nMutta sinä voit arvata, mitä tuskaa ja viehätystä siihen sisältyy.\nViehätystä uuden asunnon ja toverien näkemisen johdosta, tuskaa tämän\nsuloisen rauhan ja yksinäisyyden jäämisen johdosta.\n\n29.8.\n\nEn ole joutanut kirjoittamaan viime päivinä. Olen laittanut kasveja\nniin, että olen tylsämielinen ja aivoni ovat sekaisin. Mutta tänään\npanin pisteen pitkiin työpäiviini ja hautasin syndetikontuubin ja märän\nsienen ja paperit ulkovinnille. Hurraa! että olen nyt vähäksi aikaa\npäässyt kasveista!\n\nOlen myös laittanut Majakkaa. Toiset ovat lähettäneet eri runsaasti\navustuksia. Kaksi arkkia on jo kirjoitettu, ja koetan saada koko lehden\nvalmiiksi ennen Helsinkiin menoa.\n\nOlen nyt päättänyt, että suhtaudun Ilkkaan yhtä toverillisesti\nkuin muihinkin poikiin, niinkuin ei koko viime talvea olisi ollut\nolemassakaan. Ymmärräthän, luulen, että olen kaikessa hiljaisuudessa\nrauhoittunut täällä maalla, että esim. osaan suhtautua rauhallisemmin\n\"valtiopäiviin\" ja Ilkkaan ja Märthaan.\n\nKaiken kaikkiaan on se aika, jolloin olin 12-vuotias, kehittänyt\nminua hirveästi: Ensin keväällä, juuri toukokuussa ja kesällä löysin\njälleen kirjoittamisen onnen. Rupesin silloin pitämään päiväkirjaa\nkunnollisesti ja runoilemaan. Sillä on ollut hyvin suuri merkitys\nsielunelämälleni. Se on kokonaan uudistanut näköpiirini ja avartanut\nsitä ja antanut uuden suunnan vilkkaalle mielikuvitukselleni.\n\nSitten oli tietysti Märtha-juttu. Se kehitti minua äärettömästi.\nLapsenuskoni murskautui aivan lopullisesti. Näin elämästä aivan uuden,\nkatkeran puolen. Astuin -- tai paremmin Märtha työnsi minut -- ulos\nlastenkamarista.\n\nSe oli lopullisesti hirmukolahdus minun itserakkaudelleni. Olin aivan\nitsetiedottomasti tottunut siihen, että luokalla on mahdoton saada\naikaan mitään ilman minua, sillä niin oli ollutkin sitä ennen. Ja\nminulle oli perin hyödyllistä havaita, että _voitiin_ tehdä hauska\njuhla ilman minuakin.\n\nJa sitten se, että saatoin voittaa itseni. Että Jumalan avulla saatoin\nantaa anteeksi Märthalle. Oi, tuo hetki oli valtava! --\n\nSitten Amalia. Nim. näytelmä, jossa olin pääosassa ja jossa minua\naplodeerattiin eri lailla. Huomasin siitä aivan uuden taipumuksen\nitsessäni, sain siitä taas uuden suunnan näköpiiriini ja sain lisää\nitsetuntoa.\n\nSitten löysin Anin. Olimme yhdessä pihkassa Jukkaan. Oi taivas, taivas,\nmitä haaveilua! Lapsuususkoni rauniotkin haihtuivat savuna ilmaan.\nSinun pitäisi lukea ne runot! Ja pahinta on, että ne todella ovat\naika kauniita. 18-vuotiaana olisin kuitenkin vasta voinut kirjoittaa\nniin. Luulin ihan todella, että rakastin, _rakastin_ tuota hölöttävää\nnahjusta!\n\nJa sitten se, että silmäni aukenivat. Se tapahtui yhtenä hetkenä.\nTunsin, mikä intoileva \"hoobanssi\" olin ollut. \"Intoileva\" on ilkein\nja harmillisin sana, jonka tiedän. Ja pahinta on, että isä ja äiti\nkäyttävät sitä minusta. \"Joko sinä taas intoilet, Saima! Sinä olet\naina sellainen intoilija! Sinulla on aina niin valmiit ja itsenäiset\nmielipiteet joka asiasta. Koeta muistaa, ettei intoilulla tässä\nmaailmassa pitkälle potkita.\" Jne. Jolloin minulla on aina halu\nirvistää ensin niin rumasti kuin osaan ja sitten purskahtaa itkuun. Ja\nsen teenkin usein! (Nim. jälkimmäisen!)\n\nSitten Ilkka-juttu. Oi taivas, kuinka suuresti se laajensi minun\nnäköpiiriäni. Ensin se, että näytin Ilkalle päiväkirjaani ja paljastin\nhänelle tunteitani, kuinka sitä häpeän!\n\nIstun kuin neuloilla!\n\nSiitä opin, ettei saa olla liian avomielinen.\n\nSitten, ettei saa koskaan, koskaan antaa varjon kasvaa ystävänsä ja\nitsensä välille. Jos olisin Lealle heti kertonut -- niin, sitähän en\nsaanut tehdä -- tai jollen olisi ensinkään uskonut tuota inhoittavaa\nvalhetta, kuinka hirveästi sydäntuskaa ja surua olisi minulta\nsäästynyt. Ehdoton luottamus on todellisen ystävyyden ensimmäinen ehto.\nRakkaus on vasta toinen. Minä rakastin Leaa niin paljon, että saatoin\nuhrata oman itseni hänen tähtensä, mutta minä en luottanut häneen niin\npaljoa, että olisin uskonut häntä syyttömäksi. Se on kamalaa.\n\nMutta kun oikein tarkasti ajattelen, niin luulen, ettei petokseni\njohtunut ihan yksinomaan rakkaudesta Leaa kohtaan. Se oli kyllä 95\n%, mutta loput 5 % johtui huomion herättämishalusta. Tai ei juuri\nsiitäkään, vaan erikoisuuden tavoittelemisesta, marttyyriushalusta. Tai\nehkä sentään olen väärässä!\n\nToivottavasti!\n\nMutta suurin merkitys oli kuitenkin sillä, että opin ymmärtämään\ntotuuden merkityksen. Nimittäin, ettei petos koskaan voi tuottaa\nsiunausta. Maailmassa on vain yksi ainoa tienviitta, jota ehdottomasti\nvoi seurata. _Se, mikä on oikein._ Sillä jos seuraa eri tunteita,\njoutuu lopulta kamalaan labyrinttiin, sillä tunteet ovat niin kovin\nerilaisia ja voivat olla aivan yhtä voimakkaita. _Oikeus!_ Se on\nkaikkein pyhin, kallein, korkein ja ihanin! Kunpa voisin aina sitä\nseurata!\n\nMitähän tämä vuosi tuo mukanaan? Ainakin se on jo tuonut innostuksen\nrunouteen. Olen lukenut \"Sata runoa maailmankirjallisuudesta\".\nToiset runot olivat ihanan kauniita, mutta toiset niin kehnosti\nsuomennettuja, että minä häpesin. Tahtoisin ottaa suomentajaa korvista\nja opettaa hänelle Suomen kielioppia. Hän on sen lisäksi keksinyt niin\njumalattomasti uusia sanoja: \"seijas\" ja \"leijas\", \"harmas\" -- että se\nrimmaisi armaaseen, jms.\n\nOuti taas sai äidiltä Elina Vaaran ja Lauri Viljasen suomentaman\nvalikoiman ruotsalaista lyriikkaa. Siinä on ihania runoja ihanasti\nsuomennettuina.\n\nOlen myös lukenut Ukin runoja. Niitä rakastan. Ja kuinka kaunis\npoljento niissä on! Olen usein hiipinyt metsään nuo kolme kirjaa\nmukanani ja lukenut puiden siimeksessä pehmeällä sammalella. Oi, kuinka\nmielikuvitus avartuu runojen kauneudesta -- \"Kaikki kaunis rikastuttaa\nsielua\"! Sitä se totisesti tekee!\n\n30.8. Maanantai.\n\nKohta lähden metsään. Ajattele, äiti on luvannut minulle tähtiretken\nmetsään. Saan sanoa hyvästi kaikille. Ja tähdet loistavat.\n\nOlimme, Outi ja minä, juuri soutelemassa -- viimeistä kertaa. Koko\npäivä on ollut hurmaava, ja ilta on kaiken kruunu.\n\nMillaistahan on metsässä pimeällä? Luulen, että on hurmaavan suloista,\nmutta myös vähän peloittavaa. En ole koskaan ollut siellä niin myöhään.\n\n31.8. Tiistai.\n\nOlin eilen metsässä. Ja oi, se oli suurenmoista. Luulin, että siellä\ntekisin sen jäähyväisrunon, joka on kauan aikaa väikkynyt mielessäni,\nja antautuisin suruni valtaan.\n\nMutta en tuhlannut ajatustakaan erolle!\n\nMinä vain katselin. En voinut muuta kuin katsella.\n\nMetsä yöllä on niin _ihana!_ Kuuset tummina ja jäykkinä kuvastuen\nkimaltelevaa taivasta vastaan. Sammal niin pehmeänä -- se on paljon\npehmeämpää, kun sitä ei näe.\n\nJa tähtitaivas! Niin ikiääretön. Niin iki-ihana. Niin\nikimajesteetillinen. Niin ikivaltava.\n\nMinä istuin \"Valtaistuimella\" ja katselin. Tähdet tenhosivat minut. Ne\nvälkkyivät, välkkyivät. Ne nostivat minun mieleni maan mataluudesta.\nNe puhdistivat minun sieluni. Ne kirkastivat minun ajatukseni. Ja oi,\nkuinka rukoilin. Ei, en rukoillut, tunsin Jumalan ja puhuin hänelle.\nJumala katsoi minua tähtitaivaalta. Jumala katsoi minua kuusten\ntummasta majesteetillisuudesta. Jumala henki yö tuulessa. Jumala\nvälkkyi yössä. Jumala oli omassa sydämessäni.\n\nMinun sieluni oli runoja ja rukouksia tulvillaan.\n\nOi, kuinka tuntee oman pienuutensa, oman mitättömyytensä tähtitaivaan\nalla!\n\nIstun kirjoituspöytäni ääressä. Olen vielä yöpaitasillani. Viimeinen\naamu maalla!\n\nKäsittämätöntä!\n\nOuti ja minä menimme suoraan vuoteistamme alakertaan juomaan kahvia\nTitin syntymäpäivän kunniaksi. Kyllä hänellä on sopimaton syntymäpäivä.\nElokuun 31:s. Voisiko keksiä hullumpaa!\n\nEi, nyt minun on mentävä pukeutumaan.\n\nMyöhemmin.\n\nNyt olen taas Kodissa. Västäräkit lentelevät ympärilläni ja sirkat\nsirittävät ruohikossa.\n\nOi, miksi minun pitää jättää tämä kaikki? Kolmen tunnin päästä istun\nautossa. En tahdo sitä ajatella.\n\nOikeastaan pitäisi minun olla kiltisti kotona auttamassa äitiä. Mutta\nminä pujahdin varkain metsään. Minun täytyi tehdä se. Täytyihän minun\nsaada hyvästellä kaikkia paikkoja.\n\nNyt tuulee niin suloisesti. Tuuli henkii kasvoilleni ja suutelee niitä.\nNyt se hyväilee otsaani. Rakastan tuulta!\n\nOi, miksi on syksy?\n\n\n\n\nSYYSLUKUKAUSI 1926\n\n\n2.9. Helsingissä.\n\nTorstai.\n\nTerve taas, Maija! Minä aioin kyllä, kuten muistat, aloittaa uutta\nkirjaa syyskuun _ensi_ päivänä, mutta tämmöinen maksaa 10-15 markkaa.\nJa minä suorastaan en kehdannut pyytää äidiltä niin paljon rahaa\n\"tuollaiseen joutavanpäiväiseen roskaan\" -- varsinkin kun olin\ntuhlannut jo ilmankin niin paljon rahaa. Ja minusta on yleensäkin\nniin vastenmielistä pyytää isältä tai äidiltä kirjoituspaperia tai\nrahaa vihkoihin, sillä siitä tulee lopulta pakostakin itsetiedoton\n\"hiehonhetki\". Tähän tyyliin:\n\n\"Isä, saanko ottaa vähän ruudullista paperia?\"\n\n(Vilkaisu äitiin.)\n\n\"No, mihin sinä sitten sitä tarvitset?\"\n\n\"Minä -- en minä oikein osaa selittää -- kaikenlaiseen\nkirjoittamiseen\", soperran punastuen ja hämilläni.\n\nToisinaan sattuu, ettei puhuta enempää. Äiti ja isä vaihtavat uuden\nhiehonkatseen, ja minä sieppaan mahdollisimman ison pinkan tuota\nkalliisti ostettua paperia ja ryntään tieheni, etten purskahtaisi\nitkuun.\n\nMutta välistä komedia (tai tragedia) jatkuu.\n\n\"Mutta _mihin?_ Millaista paperia sen pitäisi olla? Tätä parempaako vai\nhuonompaa?\"\n\n\"Parempaa!\"\n\n\"Mutta mihin sinä oikeastaan tarvitset sitä?\" Ja isä luovuttaa minulle\nkallisarvoiset arkit.\n\nEnhän voi sanoa, että \"romaaniini\" tai \"runokirjaani\" -- tai johonkin\nmuuhun sellaiseen.\n\nKerran, kun ei muukaan auttanut, sanoin jälkimmäiseen. Jolloin siitä\nmuodostui niin täydellinen, vaikkakin sanaton hiehonhetki, että\nkarkasin punaisena ja silmät kyynelissä pois ja ylhäällä purskahdin\nkatkeraan, rajuun itkuun.\n\nEn voi sietää, että puhutaan minun \"kirjallisista harrastuksistani\".\nRupean miltei aina silloin itkemään ja \"blaskaan\" itseni lopullisesti.\n\nMinun epänaisellisuudellani ja naisasia-innollani ja\naitosuomalaisuudellani on aivan sama vaikutus -- ei silti, ettei isäkin\nolisi aitosuomalainen -- tai paremminkin suomalaismielinen.\n\nMutta tuon jälkeen olen aina koettanut ottaa paperini salaa.\n_Annetaanhan_ ne minulle kuitenkin, enkä usko, että se on varkautta.\n\nHuomenna jatkan ja kerron uudesta kodista.\n\nHyvää yötä!\n\n5.9. Sunnuntai.\n\nEn ole yhtään uuden asuntomme kuvailemistuulella. Voin tehdä sen joskus\ntoiste, sittenkun se minua huvittaa.\n\nTäällä on niin hirveän hiljaista ja rauhallista. Isä on jossakin\nkongressissa, Titti keittiössä. Ja minä istun oman pöytäni ääressä ja\najattelen.\n\nTiedätkö, Maija, että oikea Saima ei ole yhtään se Saima, jonka\nuseimmat tuntevat. Tavallinen Saima toverieni ja ikäisteni\ntuttavien seurassa on iloinen lörpöttelevä, kiihkeä, \"intoileva\",\nväittelynhaluinen Saima, kiivas, oikullinen, sukkela, vaihteleva,\nteräväkielinen Saima. Mutta minä en ole ensinkään se Saima.\n\nOikea Saima on hyvin herkkä, haaveileva, hiljainen, luonnon helmassa\nelävä Saima, joka katselee tähtitaivasta tai kesäkuun vihreää hämärää,\nSaima, joka istuu sohvannurkassa (illalla ennen geometriantenttiä) ja\nkuuntelee, kun äiti soittaa Kuutamosonaattia, Saima, joka löytää miltei\nkaikessa jotakin kiehtovaa ja runollista, joka kuuntelee tuulen huminaa\nja laineiden liplatusta.\n\nOuti kuvaili kerran minun tekemääni vaikutusta, kun astun outoon\nseuraan (ikätoverejani).\n\nKun tulen ovesta sisään, niin mielipiteenä on: Tavallinen,\nhauskannäköinen tyttö, ei erikoinen eikä millään lailla intresantti;\nmenee kai mukiin. Sitten kun minut on esitetty ja \"seurustelu\" on\nalkanut ja minä olen alkanut läpättää ja jutella, ajatellaan: Eri\noriginelli ja hauska tyttö! Sitten kun olemme tulleet hyviksi tutuiksi\nja olleet koko lailla yhdessä, sanotaan, että olen liian kiivas ja\npisteliäs ja riidanhaluinen ja itserakas jne., ja minua panetellaan\nselän takana. Sitten kun olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi ja\nminä olen avannut toiselle sieluani (olen välistä hirveän umpimielinen,\nvälistä rajattoman avomielinen), sitten aletaan minusta todella pitää\n(ellei minua sitten lopullisesti vihata).\n\nOuti sanoi myös kerran, että minun elämässäni tulee olemaan hyvin\npaljon tuskaa ja ristiriitaisuuksia, mutta myös hyvin suurta onnea ja\nettä minulla tulee olemaan hyvin paljon vihamiehiä, mutta myös hyvin\npaljon todellisia ystäviä.\n\nAjatteles, miten todenmukaista tuo on. Nyt koulussa viettämäni neljän\nvuoden aikana (oikeastaan on niitä vain kolme, sillä ensimmäisellä\nluokalla olin niin arka, että en totisesti uskaltanut hankkia itselleni\nenempää vihamiehiä kuin ystäviäkään) olen saanut miltei kaikki luokan\ntytöt vihaamaan ja haukkumaan minua ja neljä heistä todellisiksi,\noikein hyviksi ystävikseni. Ja jotensakin kaikkien poikien kanssa olen\ntoveruussuhteessa.\n\nTämän jutun otsikoksi olisin oikeastaan voinut kirjoittaa\n\"Sunnuntaimietteitä\". Vaikkeivät ne totisesti niin kovin sunnuntaisia\nole. Ainakaan eivät hituakaan muistuta kirjoissa esiintyviä\nsunnuntaimietteitä.\n\nMutta sama se!\n\n7.9. Tiistai.\n\nOo!\n\nOoo!\n\nOlen aivan hurmaantunut!\n\nOooo!!!\n\nSalin mahonkikalusto on tullut. Se on ihanan kaunis. Luulen, että saman\ntien kuvaan sinulle uutta huoneistoamme.\n\nOudin ja minun huoneessa on siniharmaat pehmeäkuviolliset seinäpaperit\nja valkeat huonekalut -- osaksi. Sängyt, minun kirjoituspöytäni, siihen\nkuuluva tuoli, piironki, kirjakaappi ja keinutuoli ovat nimittäin\nvalkeat, mutta sitten on meillä erikoinen \"seurustelunurkka\". Sitä\nkohtaa lattiasta peittää punainen matto. Sohvan ja tuolien päälliset\novat tummanpunaiset, puuosat tummanruskeat. Sohvan edessä olevalla\npöydällä on punainen pöytäliina. Ruokasalissa on vaaleat huonekalut.\nLastenhuone (höm!) on eri vitsikäs. Siinä on harmahtavat seinäpaperit\nja kirkkaan punaiset huonekalut, matala pyöreä pöytä tuoleineen\nkeskellä. Salissa on piano ja isän huoneessa hirveän isot kirjahyllyt.\n\nEteinen on hyvin hauska, siinä on iloiset kirjavat seinäpaperit, joiden\npunaiset kukat ikäänkuin huutavat päätään nyökytellen: \"Päivää, päivää,\nterve tuloa, eri hauskaa, että tulette!\" (Lean kuvaus asiasta.)\n\nJa nyt en jaksa enää.\n\n11.9. Lauantai.\n\nOi Maija, tulen hulluksi! Tai ehkä olen jo. Joku ääretön, epämääräinen,\nvaltava, tukahduttava kaiho valtaa minut. Kaihoan kaikkea ja en\nmitään. -- Joku hurja, kärsimätön, ikikaihoava olento on haudattu\nminun sydämeeni. Jotakin kamalaa ja villiä ja kiihdyttävää piileksii\nminun lihavassa, proosallisessa olemuksessani. Jokin minussa vaatii\nulos, pois kotoa, kodin rauhasta. Se haluaa heittäytyä mukaan villiin\npyörteeseen, se haluaa olla kuuluisa! Se palaa halusta uhrautua jonkin\naatteen puolesta, taistella, voittaa, elää!\n\nJa taas toinen tunne haluaa vain tyynesti rakastaa, haluaa oman kodin\nrauhaa ja lepoa, tyyntä, suloista, viihtyisää elämää. Se on varmaan\nnainen minussa. Se kaihoaa Ikirauhaa. Se kaipaa siten Jumalan yhteyteen.\n\nOi, minä en löydä Jumalaa! Hän on niin kaukana, kaukana --\n\n    Sinä oisitko tomussa kaupungin\n    sinä kirkas ja ihmeellinen!\n    -- -- --\n    Sinut löysin, kun taivahat sinersi,\n    suvituuli kun huminoi -- -- --\n    Jäit maalle, sa pyhä, mun Jumalani --\n\n18.9. Lauantai.\n\nOlen ollut perin runollisella päällä. Eilen kirjoitin koulusta tultuani\niltapäivällä 6 runoa. Tänään yhden. Runopitoisia hetkiä! Nytkin tulen\nluultavasti pian kirjoittamaan jotakin. Luulen, että kuolisin, ellen\nvoisi kirjoittaa.\n\nVoi, minun täytyy todellakin ruveta lukemaan paremmin läksyjäni.\nKesällä päätin, että luen priimukseksi, mutta nykyään en ole päättänyt\nmitään. Olen ollut vain kärtyisä ja haluton ja haaveellinen ja\nalakuloinen ja häijy kotona. Kuinka kehtaan! Ei, minun täytyy tehdä\nkoko käännös ja kääntää uusi lehti.\n\n20.9.\n\nAika jännää!\n\nKonventin vaali on tänään. Erkki ja Mikko laskevat kai parastaikaa\nlippuja. Tulenkohan valituksi? Toivotaan.\n\nHullua, että Outi on nyt 15-vuotias. Hän alkaa lähennellä neitoikää.\nOlen peninkulmien päässä hänestä nykyään.\n\n28.9.\n\nHei, olen alkanut ottaa virontunteja. Toisin sanoen käydä viron\nkursseilla. Olen kuin höyläpenkissä siellä täysikasvuisten kanssa.\n\nOlen päättänyt oppia viroa, naapurimaan kielenä, sukulaiskielenä,\nKoidulan kieltä ja siksi, että Ukkikin on harrastanut sukulaiskieliä ja\nlaulanut:\n\n    \"-- jos heimoushenkeä ois!\"\n\nVoi, kuinka se onkaan kaunis, tuo Väinölän lapset. Yleensä pidän Ukin\nrunoista. Niissä on niin mahtava sointu, joka tuntuu tulevan suoraan\nsydämestä asti. Mutta Ukki ei ole yhtään hento- eikä kaihomielinen.\nKoskenniemen runot taas ovat enemmän tai vähemmän sellaisia -- ne\nmuistuttavat toukokuun yötä, kun valkeat koivunrungot hohtavat\nmetsiköstä ja valkovuokot nuokkuvat vihreässä hämärässä ja järvi on\ntyyni ja tumma ja läntinen taivas heikosti vaaleanpunainen, kuulakas\nja vieno. Koskenniemen runoissa on aina jotakin surullista -- melkein\naina. Mutta niistä minä myös pidän.\n\n2.10. Lauantai.\n\nOlin juuri Anin luona. Siellä oli vain me, nim. Ani, Lea, Kati, Biittu\nja minä. En usko, että koko koulussa on sellaista ystäväliittoa. Emme\nkoskaan juorua toisistamme selän takana. Emme koskaan tai juuri koskaan\nkinastele ja rähise. Pidämme aina yhtä. Ja vaikka olemmekin niin\nerilaiset, sovimme kuitenkin niin suloisesti yhteen.\n\n3.10. Sunnuntai.\n\nOi tiedätkö, kun meillä oli suurenmoinen, liikuttava Kumman tunti.\n\nLausuimme Vänrikki Stoolia. Sissin piti lausua \"Numero 15 Stolt\",\nvaikka hän ei olisi tahtonut. Hän lausui tuon ihanan runon nopeasti ja\nvälinpitämättömästi ja naureskeli väliin. Oi, et voi uskoa, kuinka se\nharmitti. Ja sitten kaiken kruununa hän lausuttuaan, ei, rallatettuaan,\nnuo ihanat säkeet:\n\n    \"Ja jos onnessa murheessa olla saan\n    mies joukossa sankarien,\n    olen valmiina taistohon, kuolemaan,\n    -- sois Herra jo huomenna sen!\"\n\nhuokasi syvään helpotuksesta ja leyhytteli irvistäen kasvojaan sekä\npalasi kikattaen paikalleen.\n\nLea ja minä katsoimme rajattoman hämmästyksen ja inhon valtaamina\ntoisiimme.\n\nKuinka Sissi kehtaa! kuiskasimme yht'aikaa.\n\nKumma, joka oli seisonut syrjempänä, astui pitkin, kiivain askelin\nluokan eteen opettajapöydän luokse. Hänen silmänsä säihkyivät.\n\nLuokka istuu kuolonhiljaisena. Tunnelma on sama kuin tukahduttavan\nkuumana kesäpäivänä, kun mustat pilvet pimittävät taivaan ja\njännittyneinä odotetaan ensimmäistä salamaa ja jyrähdystä.\n\n\"Kuule, sinä Sissi\", lausui Kumma painokkaasti, äänen yhä kiihtyessä ja\nsilmien hehkuessa, \"me emme tarvitse täällä tuollaisia diivoja. Jollei\ntämä runo voi sinua lämmittää, on tällä luokalla ehkä muita, jotka\nymmärtävät sen sisällön. -- -- -- Ulos!\"\n\nVoi, minä en voi kuvailla, miten hän tuon \"ulos!\" sanan huusi. En keksi\nsiihen edes sopivaa verbiä. Hän karjaisi sen. Oli, kuin hän olisi\ntahtonut ajaa ulos kaikki halveksittavat, matalat, epäisänmaalliset\ntunteet meidän sydämistämme. Minä en voinut muuta kuin istua ja\nkatsella lumottuna. Olin aivan lamaantunut. Maija, en olisi voinut\nuskoa, että ihmisen, vieläpä tyynen, normaalin Kumman silmät olisivat\nvoineet ilmaista sellaisia maailmoja, palaa sillä lailla.\n\nSissi oli katsonut Kummaa ivallisesti ja hymähti tämän puheen jälkeen\nsekä lähti ulos. Hän oli aivan kuin tämä asia ei olisi liikuttanut\nhäntä lainkaan.\n\nKumma seisoi yhä pöydän luona. Luokka odotti ratkaisua.\n\nKuin jonkin \"ilmestyksen\" vallassa Kumma tarttui Vänrikki Stoolin\ntarinoihin, nosti kätensä korkealle ja sanoi ikäänkuin murtuneella\näänellä, miltei itkunsekaisesti\n\n    \"Rakastakaa tätä kirjaa!\"\n\nOi, on aivan turha yrittää sanoa, miten hän lausui nuo kolme sanaa.\nMinusta tuntui, kuin koko Suomi olisi huutanut niissä.\n\nTiedätkö, minulle ikäänkuin avartui uusia maailmoita. Minä olin\npurskahtaa itkuun minäkin. Minä rakastin yhtäkkiä Suomea niin\näärettömästi, minä kunnioitin Kummaa niin hirveästi -- ja voi, minä\njumaloin Runebergiä. Olisin tahtonut heittäytyä hänen jalkojensa\njuureen ja suudella niitä.\n\n    \"Kuink' ansaitsit maa raukka, sä,\n    noin suurta rakkautta!\"\n\nVoi, Jumala, anna minun joskus tehdä jotakin Suomeni, synnyinmaani\nhyväksi. Anna minun uhrata sille elämäni, työni, rakkauteni,\nsydänverenikin, jos tarvitaan. Anna minun tehdä jotakin, joka tuottaa\ntosisiunausta isänmaalleni ja kansalleni. Anna minun ansaita nimi:\nSuomalainen! Amen!\n\n7.10. Torstai.\n\nKonventin toimikunta (\"pääsin\" siihen nipin napin) on pitänyt\nensimmäiset kokouksensa. Konventtiin on tullut valituksi näytelmä\nnimeltä \"Vuoroin vieraissa\". Se on tuhat vuotta eteenpäin ajassa,\njolloin naiset ovat vallan kukkuloilla ja miehet hoitavat kotia, ovat\npalvelijoita jne. Minä olen kansanedustaja Huttulainen, joka kuuluu\nvanhoillisiin ja vastustaa kiivaasti \"tuota järjetöntä, hälisevää\nmiesasiaintoilua\" -- miesten äänioikeustaistelu on nim. täydessä\nkäynnissä. Näytelmän kestäessä menen kihloihin herra Sinikellon kanssa.\nMinä tietysti kosin. Kohtaus on suurenmoinen, mutta en ehdi sitä nyt\nkuvata.\n\n14.10. Torstai.\n\nNeitseellinen kainouden puna peittää poskeni, ja poveni aaltoilee\nraskaasti, kun ajattelen, että parin tunnin kuluttua on minun\n(näytelmän harjoituksessa) julkisesti kosittava erästä nuorta\nherrasmiestä. Tai sanokaamme kloppia. Erästä nuorta kloppia, jolla on\nhyvin kauniit tummanruskehtavat ihanan pitkäripsiset silmät (antaisin\n2 mk 85: p, jos saisin ne ripset), sievät piirteet, pörröinen tukka,\nväärät sääret, ujo käytös ja joka ulottuu minua olkapäihin.\n\nMyöhemmin.\n\nTulin juuri koulusta. Tuon edellisen kirjoitin laulutunnilla, jolloin\nminulla oli vapaata.\n\nHarjoitus meni hämäräperäisesti: Koska tämä oli ensimmäinen, istuimme\nvain pulpeteilla ja luimme kirjasta osaamme. Joten siis kosinta oli\nverraten ilmeetön. Ja \"pahin\" on vielä jäljellä.\n\nHahhaa!\n\nMutta en tahdo nyt siitä välittää.\n\nOikeastaan pitäisi minun nyt vilkkaasti lukea fysiikkaa. Mutta se\non aivan kamalan kuivaa. Niin toivottoman järkevää. Ei mitään, ei\nyhtään mitään, josta voisi saada kuvittelun aihetta. Ei mitään, johon\nitse voisi lisätä jotakin piffistä tai romanttista tai haaveellista.\nEi mitään, joka tekisi aineen hauskaksi ja intresantiksi. Vain\nkamalia, kerrassaan toivottomia sääntöjä. Jatkuvaisuuden laki, mokoma\nvehjas! Tai se, että esine tippuu maan vetovoimasta alas. Ellei\nolisi vetovoimaa, tipahtaisi se suoraan kuuhun. Kaavoja ja kokeita.\nLuonnonlakeja ja \"pyrkimyksiä\". Minä vihaan fysiikkaa. _Vihaan_ --\nlievimmin sanoen. Usein esim. fyssan tunnilla katselen korkeudessa\npurjehtivia pilvenpoikasia sinistä vasten tai utuisia pilviharsoja,\njotka näyttävät hurmaavilta vaaleansinistä vasten. On _eri_ kuivaa, kun\ntaivas on eloton ja harmaa.\n\n15.10. Perjantai.\n\nMinulla on koko kiva paikka luokassa. Lea ja minä olemme klikistä\nainoat takana, mutta se ei tee mitään, kunhan meillä on vain\ntoisemme. Opettajat ovat kyllä vilkkaasti uhanneet erottaa meidät.\nFreka sanoi, että opettajahuoneessa oli jo kaksi kertaa moitittu\nmeitä vallattomuudesta ja että jos joku valittaisi kolmannen kerran,\nkoittaisi meidän eronhetkemme. Emme ole vielä kuitenkaan menettäneet\n_kaikkea_ toivoa ja koetamme parastaikaa istua mahdollisimman\nsäädyllisesti. Sinä et usko, Maija, kuinka vaikeaa se on, kun sormia\nsyhyy pöllittää Lean niskatukkaa tai paijata häntä poskelle tai esittää\npulpetin kannella havainnollisesti sitä, mistä opettaja esitelmöi tms.\nTai kyllä sinä sen uskot ja ymmärrät.\n\nMyöhemmin.\n\nHyvänen aika, ajattele, Maija, vuoden ja 7 kuukauden kuluttua olen jo\n15-vuotias!\n\n15 vuotta! Se tuntuu aivan kuin rajapyykiltä, muurilta, joka erottaa\nlapsuuden ja nuoruuden.\n\nNyt olen vielä lapsi. Kiihkeä, ymmärtämätön, haaveellinen (kaunisteltu\nmuoto hajamielisestä), voimaton lapsi. Ja sitten se alkaa.\n\nNuoruus!\n\nMinusta nuoruus on kiehtovan, vakuuttavan sinistä, välistä vaaleampaa,\nvälistä tummempaa.\n\nNiin, minun nuoruuteni. Mutta Lean nuoruus on vienosti\nvaaleanpunertavaa, niinkuin itäinen taivas ennen päivännousua. Sitä\nkirkastaa rakkaus.\n\n16.10. Perjantai, äsh, ei, kun lauantai.\n\nMaija, on tapahtunut jotain kamalaa. Saimme aineet takaisin.\nEnsimmäiset aineet Kumman aikana.\n\nJa minä sain 7+.\n\n_Millaisen_ käsityksen hän lienee minusta saanut!\n\nLealla oli paras. Hän sai 9.\n\nTiedätkö, minua harmittaa se kauheasti. Elä nyt käsitä minua väärin. Ei\nse, että juuri _Lealla_ on paras aine, vaan se, ettei se ole minulla\nitselläni ja etten edes ollut niiden joukossa, joiden Kumma mainitsi\nkirjoittaneen hyvin.\n\nHuh, inhoittavaa!\n\nMaija, minä suon Lealle täydestä sydämestäni sen, että hän on minua\nlahjakkaampi ja sievempi, että hän tanssii hyvin ja on hurmaava ja\ntaiteilee ja että ihmiset pitävät hänestä ja että hänellä on ihana ääni\njne.\n\nSen sinä kyllä tiedät!\n\nMutta että hän kirjoittaa paremmin kuin minä -- siihen en voi alistua.\n\nJo kerran ennenkin tuo iljettävä kateus sai minussa valtaa. Silloin,\nkun Lea lähetti Majakkaan erään eri sievän runollisen kertomuksen.\nJa silloin, kun Kumma sanoi, että Lealla on selvästi taipumuksia\nkertomiseen ja kirjoittamiseen. Ja nyt!\n\nOlen hirveän mustasukkainen asemastani kirjoittajana. Olen kyllä eri\nylpeä, että se oli Lea eikä joku muu, esim. Elli tai Ilkka.\n\nJoka tapauksessa olen romahtamaisillani. Itseluottamukseni on prakannut.\n\nTäydelleen.\n\nTiedätkö, en ole koskaan sanonut itselleni tai ajatellut tietoisesti,\nettä olisin tavallista parempi kirjallisilta kyvyiltäni, mutta nyt,\nkun huomaan olevani keskinkertainen (voi miten vihaan sitä sanaa),\ntunnenkin, että olen koko ajan ajatellut niin.\n\nJa nyt on tullut täydellinen paljastus. Ja ehkä saan\n_ainekirjoituksessa_ 8 tai 7 -- tai paraimmassa tapauksessa 6.\n\nKutonen!\n\nJuhlallinen numero!\n\nJa minkä suurenmoisen käsityksen Kumma onkaan minusta saanut! Mistä hän\nolisi voinut tietää, etten minä ole tottunut seitosiin.\n\nSillä en tosiaankaan ole tottunut. Näet, että yritän vetää vanhat\nvehjakset esiin peittääkseni kurjaa viimeistä ainettani. Mutta se ei\nvoi paljoa minua lohduttaa.\n\nHuh, kuinka olen loukkaantunut itseeni (Lean sanontatapa) ja vihainen\nKohtalolle.\n\nMokomakin vanha, hampaaton äijä. Hyi!\n\n17.10. Lauantai.\n\nMaija, minä luin juuri Topeliuksen \"Kuninkaan hansikkaan\". Ei, minä\nelin sen! Minä vapisen vieläkin.\n\n\"Mikä on kauniimpaa kuin kuolla nuorena ja rakastettuna isänmaansa\nedestä.\"\n\nOi, kuinka minä itken.\n\nSiunattu Topelius, kuinka hän on voinut, _voinut_ kirjoittaa niin\n_ihanasti!_\n\nHänellä on varmaan ollut \"jumalainen kipinä\" sen kauneimmassa muodossa,\nrakkaudessa.\n\nMinä en voi olla Topelius! Mutta minä voin kuitenkin rakastaa,\nminun täytyy voida rakastaa ja minä rakastan maatani, Suomea, yhtä\nsuuresti, yhtä pyhästi kuin Lennart! Ja minä voin sanoa, kuten vanha\nharmaahapsinen Betta: \"Tällaisella haudalla ei itketä!\"\n\nOi, Jumala, miten suurta on olla suomalainen. SUOMALAINEN.\n\nLennartille oli isänmaa ruumiillistuneena kuningas. Minulle on isänmaa\nruumiillistuneena leijonalippu, Suomen pyhä, puhdas siniristilippu.\n\n    \"Yks' voima sydämehen kätketty on,\n    Se voima on puhdas ja pyhä.\"\n\nOi Jumala, anna minun aina rakastaa Suomea! Ja varjele suuressa\narmossasi aina Suomea! Elä anna nuoren vapautemme hukkua, vaan anna\nmeidän puolustaa sitä sydänverellämme, kun tarvitaan! Siunaa Suomi!\n\n18.10.\n\nVoi, en ymmärrä, mikä minussa on. Tiedätkö, aina, _aina_, kun minä\nluen jotain suurta, jotain innostuttavaa, sytyttävää, itkettävää tai\nliikuttavaa, pyhää, tulee minun sydämeni täyteen jotain hurjaa, joko\nvienoa tai tukehduttavan hehkuvaa kaipuuta, joka saa minut luomaan yhä\nuusia ja uusia runoja, antaa minulle uusia ja uusia aiheita ja avartaa\nminun näköpiiriäni!\n\nSe on kamalaa! Minä palan aivan kokonaan! Koska minä saan leimahtaa\nilmiliekkiin, koska saan jakaa tultani muille, enkä vain antaa sen\nvoivuttaa sieluani ahtaassa piilossaan? Koska minä saan uhrata jotain\nSuomelle?\n\nVai olenko luotu turhaan? Ei, sitä en tahdo uskoa.\n\nVoi Maija, en voi sille mitään, että välistä minusta omat runoni ovat\nkauniita. Toisinaan kun luen uudelleen jotain runoani, säpsähdän aivan,\nesim. sanojen tai poljennon soinnusta tai runosta itsestään. Onko se\n_hirveän_ itserakasta? Enhän minä voi sille mitään.\n\nTulenko luomaan jotain? Onko minulla tavallista suuremmat taipumukset\nrunoiluun? Tulenko luomaan jotain pysyvää ja siunauksellista Suomelle?\n\n20.10. Keskiviikko.\n\nVoi, miten tässä on hurmaavan kaunista. On satanut lunta!\n\nHuoneemme ikkunan edessä on ensin katu, sitten puiden varjostama avara\nkenttä. En ole mikään \"kasvipitoinen\" henkilö, mutta luulisin, että\nne ovat saarnia, lehmuksia ja joukossa pari vaahteraakin. Ne ainakin\ntuntee ihanista väreistään. Saarnit olivat muuttuneet kullankeltaisiksi\nja niiden välistä piikoitti ihana vaahtera punaisine oksineen.\n\nJa nyt on koko tuo kenttä aivan lumen peitossa. Alastomissa puissa\non joka oksan päällä lunta, ja katot ovat valkoisina. Aurinko on\narvattavasti juuri noussut, sillä valkoisen katon harjan yläpuolella on\nhurmaavia vaaleanpunaisia pilviä. Näky on ihana. Kaikki niin puhdasta\nja vienoa. -- Ei, kerron joskus toiste. Nyt en suorastaan ehdi.\nKello on vähän vaille 8 aamulla, ja maantieto on lukematta ja aine\nkorjaamatta.\n\nMyöhemmin.\n\nMeillä on tänään ainekirjoituskokeet.\n\nJa minun on saatava ainakin 9.\n\nKumma vaatii kamalasti. Mutta jos kerran Lea voi saada 9, voin kai\nminäkin. Näet, että minulla on vielä hiukkasen itsetuntoa jäljellä.\nMutta jos näissäkin saan seitosen, on minun itsevarmuuteni hajonnut\nalkutekijöihinsä.\n\nHyvä Jumala, auta minua nyt! Minun täytyy saada 9.\n\nPäivällä.\n\nKirjoituksestani en tiedä. Meillä oli 2 tuntia aikaa, mutta kun kello\nsoi ensimmäisen tunnin lopussa, olin jo valmis ja ehtinyt tarkastaa 2\nkertaa. Välitunnilla meni Kumma pois ja Petra tuli sijaan valvomaan.\nKun olin tarkastanut 6 kertaa, viittasin ja sanoin, että olin valmis.\nPetra ei kuitenkaan päästänyt minua. Sain odottaa vielä 10 minuuttia.\nKun vihdoin pääsin, olin tarkastanut 5 1/2-sivuisen aineen 9 kertaa,\njoten luulen, ettei siinä ole monta virhettä. Kirjoitin aiheesta \"Kun\nmeidän luokka valokuvattiin\".\n\n22.10. Perjantai.\n\nMinut on huomiseksi kutsuttu Evan luo. Pidä peukkua, että olisi edes\nkeskinkertaista.\n\nYleensä meidän luokkakutsumme ovat _mölsiä!_ Suorastaan.\n\nTähän tyyliin.\n\nJos kutsuu 6:ksi, niin korkeintaan 1/2 7:ltä ovat kaikki koolla. Heti\ntultua istutaan saliin -- akkain ja ukkoin puoli tietysti. Yleinen\nhiljaisuus vallitsee. Tytöt vetävät hameen helmaa polvien päälle,\nettei vain silkkisukkien pumpuliosa tulisi näkyviin, vilkaisevat\nhätääntyneinä suureen kuvastimeen ja kuiskaavat naapurittarelle:\n\"Kuule, olenko minä pannut liikaa puuteria? Eihän se vain näy?\" Yksi\najattelee harmistuneena, että hän olisi sentään voinut panna sen\nsilkkipuvun, tai katselee toisen pukua ja kuiskaa kolmannelle: \"Katsos,\neikö tuo leninki ole _hirveä_. Niin lyhyt ja kirkasvärinen!\" Ja sitten\nasianomaiselle itselleen: \"Ei mutta, kuule, sulla on eri söötti puku,\n_eri_ söötti. Milloin olet sen saanut?\" Jne. Pojat seisovat pestyinä\nja tärkättyinä yhdessä nurkassa, ja se puoli huoneesta on paljon\nkankeampi ja hiljaisempi kuin tyttöjen. Silloin tällöin lausutaan joku\nkotitekoinen vitsi.\n\nVihdoin alkavat leikit. S.o. pulloennustus, sormus ehdolla,\namerikkalaisia silmäniskuja, vettä kengässä jne.\n\nPulloennustuksen ehdot: Sille, joka juoksee paraiten maratonia. Sille,\njosta tulee kirjailija -- nunna -- presidentti -- vätys -- lehmä jne.\nSille, joka ensin menee naimisiin. Kenen kanssa? Joka ensin menee\nulkomaille. Kenen kanssa? Joka ensin purkaa kihlauksensa. Kenen kanssa?\nJne. Aivan toivoton lista!\n\nSormus ehdolla: täyteläisimmälle, suloisimmalle, puheliaimmalle,\nhauskimmalle, iloisimmalle, sille, joka tekee eniten kiusaa, sille,\njolla on kauneimmat koivet, rumimmalle, epämiellyttävimmälle,\nnaisellisimmalle jne.\n\nSitten, kaiken tämän jälkeen tai välissä, aletaan syödä. Me popsimme\npöyristyttäviä määriä. Jos istumme pöydässä, on kunkin kupin edessä\nkortti, jossa on asianomaisen nimi. Yleisenä vitsinä on sitten varastaa\ntoisten kortit. Sitten pyydetään esim. Pomppaa soittamaan, Leaa\nlaulamaan, Ania tanssimaan, Ilkkaa tai minua lausumaan jotain. Sitten\nseuraa yleinen poislähtö.\n\nPojat ovat sentään siksi fiksuja, että tulevat saattamaan kotiin. --\nSuurenmoinen ohjelma!\n\n24.10. Sunnuntai.\n\nVoi Maija, ajattele, että minä olen nuori! Ajattele, että minulla on\nkoko elämä edessä. Ajattele, että olen vasta 13-vuotias. _Koko nuoruus_\non edessä!\n\nKymmenen vuoden kuluttua minä olen vielä nuori. Ja kahdenkymmenen\nvuoden kuluttua on minulla työvuodet.\n\nHyvä Jumala, miten ihanaa on elää! Ajattele, miten paljon vielä voi\ntapahtua. Ajattele, että saan rakastaa Suomea _koko ikäni_. Koko elämä\nväikkyy kullan ja purppuran hohteisena. Tulevaisuus hehkuu ja loistaa.\nMINÄ SAAN ELÄÄ!!!\n\n30.10. Lauantai.\n\nSaimme aineet. Sain 9. Olin luokan paras. M.o.t. Ja koko lailla iloinen.\n\nMutta, ai kamala, kun minua harmitti Kumman sanoessa (ankarasti): \"Lea\non kirjoittanut tavattoman huonosti.\"\n\nSitten äärimmäisen hämmästyneenä ja suojelevasti ilahtuneena: \"Mutta\nSaima on kirjoittanut oikein hyvin.\"\n\nEn muuten erikoisesti välittänyt koko aineesta, sillä suomentunnilla\nolin siirtynyt 4 vuosisataa taaksepäin. Kun opettaja alkoi puhua\naineista, seisoin nuoren saksalaisen aatelisnaisen hahmossa\nkuutamoisena iltana ruusutarhassa erään luostarin luona Espanjassa\n\"hänen\" kanssaan. Ja kun Kumma mainitsi oman nimeni, olin myrskyisenä\nsyksy-yönä matkalla huojuvia tikapuita pitkin (espanjalaisena kreivinä)\npelastamaan synkästä tornikammiosta lutherilaista morsiantani, jonka\njesuiitat olivat vanginneet.\n\nVoi voi, kuinka minä rakastan historiaa! Joka rivistä siinä voi lukea\njotain kirjoittamatonta menneistä sukupolvista, jotka ovat kärsineet\nja kaihonneet, itkeneet ja taistelleet, rakastaneet ja riemuinneet\nmeidän laillamme. Ja miltei kaikesta voi keksiä romaanin aiheen. Tuo,\njosta kerroin, on vasta pari päivää kummitellut mielessäni, eikä siis\nvielä ole saanut lopullista muotoa. On niin vaikea sovittaa juonta\nhistoriallisiin tosiseikkoihin. Koko tämän päivän olen ollut kuin\nkuumeessa.\n\n31.10.\n\nVoi Maija, minusta tuntuu niin usein, etten yhtään kuulu tähän kotiin,\nettä omaisteni ja minun välillä on sellainen ääretön juopa. He ovat\nniin sanomattoman erilaisia kuin minä. Tai minä olen niin sanomattoman\nerilainen kuin he. Jotain meillä kaikilla on sentään yhteistä. Isältä\nolen perinyt temperamenttini ja kiihkeyteni ja herkän mielen. Oudissa\nja minussa ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin sisaruus. En voi\najatella häntä yhtään tuntematta, että olemme sisaria.\n\nMinä itse, sisin, herkin, haaveellisin ja tulisin minäni, se ei\nole kenenkään kaltainen. Minulla ei ole missään yhtään ainoaa\nsukulaissielua, joka voisi ymmärtää sieluani. Ja saankohan koskaan\nsellaista? En usko!\n\nTänään kun äiti soitti ja Tapani ja Outi lauloivat virsiä, istuin\nsohvannurkassa ja olin purskahtaa itkuun. Tittikin seisoi vakavana\näidin vieressä ja piteli virsikirjaa. Ja juhannuspäivänä muistan,\nkuinka koko perhe lauloi: \"Jo joutui armas aika\" ja kaikki oli niin\nkirkasta ja suloista; silloinkin istuin minä ypöyksinäni loitompana ja\ntunsin olevani niin kaukana, niin äärettömän kaukana.\n\nMinä en todellakaan kuulu tänne. Minä olen niin äärettömän yksin.\n\nMyöhemmin.\n\nTiedätkö, isä tulee tänään kotiin. Hän on ollut kolme viikkoa\nGenevessä, jossain hirveässä kongressissa, ja kiertää Pariisin kautta\nSuomeen.\n\nIllalla:\n\nIhanaa, isä tuli vihdoin ja toi minulle Pariisista ihonväriset\nsilkkisukat (oikeaa silkkiä) ja vihertävän silkkitrikooalushameen.\nOudille samoin, vaikka erivärisiä. Hurjan hauskaa!\n\n2.11.\n\nOlen sairas, väsynyt ja alakuloinen. Sairas siitä, että minulla on\numpisuolentulehdus, väsynyt siitä, että olen sairas, ja alakuloinen\nmolemmista.\n\nKysyt hämmästyneenä, milloin olen saanut umpisuolentulehduksen. Vastaan\nkärsivällisesti hymyillen: \"äskettäin\".\n\nKerron sinulle koko jutun. Tai luulen, etten jaksa. Sanon vain, että\nolen viime aikoina tuntenut pistoksia ja eilen ne yltyivät. Niilo-eno\nmääräsi minut sänkyyn hoidettavaksi jääpusseilla. Yksi sellainen tekee\npar'aikaa parhaansa riistääkseen pieneltä, suloiselta vatsaltani\nrauhan. Luultavasti ei minua tarvitse leikata vielä tällä kertaa.\nTerve! En jaksa enää.\n\n3.11. Keskiviikko.\n\nYhä sängyssä, vaikka hiukan virkeämpänä. Sitten kai voin päästä Helin\nbailuihin. Ai, niistä en ole vielä kertonut. Hän pitää naamiaiset\nlauantaista viikon päästä. Toivottavasti tulee hauskaa, nim. minulle.\nMuille tulee toivomattakin.\n\nIllalla.\n\nUi juku, kuinka äiti voi sanoa niin!\n\nSaimme arvostelut. Minulla oli lievimmin sanoen kurjat, geometriassa\n6, saksassa 6, ainekirjoituksessa 8 (suurenmoista!) jne. Tunnustan\nrehellisesti, että en ole juuri paljoa välittänyt läksyistä tänä\nsyksynä. Ja äidillä oli täysi oikeus torua minua, vaikka makaankin\nheikkona ja kalpeana sairasvuoteella.\n\nMutta en voi sietää, että hän sanoi minun \"tuhlanneen kaiken energiani\npäiväkirjoihin ja runoihin ja muuhun joutavaan\".\n\nYmmärrän, että hän voi ajatella niin. Mutta ymmärrän myös, että ei ole\noikein sanoa minulle sitä, loukata ja pahoittaa niin mieltäni.\n\nKirjoittaminen on minulle elinehto. Ja runojen lukeminen. Se, saanko\n5 vai 6 geometriassa V:llä luokalla, ei luultavasti merkitse mitään\nvastaiseen kehitykseeni nähden. Mutta kirjoittaminen ja runojen\ntutkiminen merkitsee.\n\nEn sanonut mitään äidille. Katsahdin vain häneen silmät leimuten ja\nhuulet väristen ja suljin sitten silmäni, ettei hän näkisi niiden\nsalamoita. Voi, kuinka hän saattoi sanoa niin! -- Mutta tulenhan aina\nkuitenkin kirjoittamaan.\n\n8.11. Maanantai.\n\nVihdoinkin pystyssä. Mutta kuolemanväsyneenä. Sieluni, järkeni ja\nkoipeni ovat perin puutuneet. Huomenna aion yrittää kouluun, mutta\nvain 3 tunniksi. Epäilen pahasti, että minun kunniakseni aiotaan pitää\nnäytelmänharjoitus. Konventti on näet lauantaista viikon päästä ja\nviime keskiviikkona alkoivat harjoitukset.\n\nHelin naamiaiset ovat jo 5 päivän kuluttua. Saan lainaksi oikean\nturkkilaispuvun. Olen riemuissani ja paraikaa odotan jännityksellä.\nÄiti lupasi hakea puvun, kun hän tänään menee kaupungille.\n\nKerron sinulle sitten siitä. Toivon vilkkaasti, että se on kaunis ja\npukee minua.\n\nOlen muuten laihtunut hurjasti. Viikkoon en ole syönyt juuri mitään.\nKahvia, teetä, keksiä, velliä, hiukan kalaa, hedelmiä, makeisia jne.\nTäytyyhän sen näkyä. Lea (enkeli!) väittää, että poskeni ovat eri\nlailla kaventuneet.\n\nIntresanttia!\n\nMutta hurjan heikko olen vieläkin. Luulen, että vaikka Pekka voittaisi\nminut painissa.\n\nJalkani tuntuvat lyhtytolpilta. Menen vähän lepäämään.\n\n9.11. Tiistai.\n\nKoulussa joutuivat allekirjoittanut ja hänen umpisuolensa yleisen\nhuomion esineeksi. \"Riemuhuudot kajahtelivat\", kun astuin luokkaan.\nMinulle selitettiin, että jos olisin joutunut sairaalaan, olisi\nluokka lähettänyt minulle kukan. Luokka julisti yksimielisesti, että\nsairaus ei ollut koskenut vähintäkään minun suuvärkkiini. Lohdullista.\nSanottiin myös, että olen suuresti laihtunut, mikä ilahdutti vanhoja\nsilmiäni.\n\n11.11. Torstai.\n\nEilen oli näytelmänharjoitus koulun jälkeen. Freka sanoi, että olin\nhyvä. Minä ryin ja pidin peukaloita liivinreunalla ja hieroin käsiä\nyhteen ja kävelin edestakaisin ja heiluttelin keppiä. Kosimisen otin\nhyvin yliolkaiselta ja suojelevalta kannalta.\n\nLuulen, että näytelmästä tulee aika kiva. Pentti saa tosin pitkät\nhousut ja pojan takin, mutta hartioilla voi olla joku vaaleanpunainen\nsilkkiliina, korvissa suuret korvarenkaat. Minä otan knallin tai\nherrain huopahatun, kävelykepin, kovan kauluksen ja mansetit, lainaan\njoltain pojalta puolikengät ja hommaan jostain hyvin järkevän mustan\nhameen. Tukka kierretään mahdollisimman sileälle ja tervejärkiselle\nnutturalle. Siitä voi tulla mainio.\n\nAijai! Lauantai on jo ylihuomenna. Meidän on siksi kirjoitettava\naine aiheesta \"pennistä on markan alku\". Pöyristyttävää. Mutta\nvälttämätöntä. Onneksi minä saan sairauteni takia jättää vihkoni vasta\nmaanantaina.\n\nMutta nyt minun on silti kirjoitettava konsepti. Pidä peukaloa, että\njärkeni ja mielikuvitukseni olisivat loistokunnossaan.\n\nYmpäristö ei, ikävä kyllä, ole oikein edullinen. Pöytäni muistuttaa\nhuomattavasti säilykepurkkia, ja ulkona on harmaa kuoleentunut ilma.\nKaikki lumi on sulanut pois.\n\nYritän sittenkin. Minun on saatava ainekirjoituksessa 9. Tällä kertaa\nsain, kuten kai tiedät, 8. Arvosteluni olivat muuten ihastuttavat!\nMinulla oli ainoastaan kaksi yhdeksää, nim. uskonnossa ja historiassa.\nSuomessakin sain 8. Hienoa, vai mitä? Haa!\n\nVähän myöhemmin.\n\nOlen kirjoittanut konseptin aineeseen. Outi sanoi, että se on _hurjan_\nkuiva, mutta äiti taas, että se on oikein hyvä. Puhuin säästämisen\nkansantaloudellisesta merkityksestä ja kädestä suuhun elämisestä ja\nniin edespäin kauhean oppineesti. Myönnän, että se voi tuntua kuivalta,\nmutta eikö tuollaisen aineen juuri pidä olla _asiallinen_. Koetan\nkatsoa, ettei siihen tule pilkkuvirheitä tai muuta, joka alentaisi sen\narvoa. Voi, kunpa saisin 9. Sinä et usko, kuinka minua hävetti tuo\nonneton 8 todistuksessa. Ui!!!\n\nHyvää yötä.\n\nKahdeksalta illalla.\n\nOlen lukenut kaikki läksyni, eikä minulla ole mitään tekemistä. Päätin\nsiis vastoin aikomustani avata sinut kolmannen kerran tänään.\n\nOuti on ostanut meille naamiot, nim. puolinaamiot. Alareunaan\nommellaan jotain tiheää pitsiä, niin ei tule niin kuuma. Vein juuri\nkiiltonahkakenkäni lakattaviksi. Kuten näet, palaavat ajatukseni\nyhtämittaa lauantai-iltaan. Oudilla on hurmaava rococopuku\nvaaleansinisestä trikoliinista ja kuviollisesta valkoisesta\npesusilkistä. Hän menee kampaajalle saadakseen rococotukkalaitteen.\nJaloissa valkeat silkkisukat ja mustat mokkakengät, joihin on\nkiinnitetty valkea silkkiruusuke, samanlainen kuin puvussakin. Puku on\ntäydelleen à la Outi, ja Outi onkin hurjan suloinen ja kaunis siinä.\nOlen aivan rakastunut häneen!\n\nLealla on jonkinlainen sateenvarjopuku. Päässä eri patentti tötterö,\njoka leikkii sateenvarjon nuppia. Helillä on joku merkillinen\nkiinalaispuku, josta en tiedä sen enempää.\n\nNyt aion lopettaa tältä päivältä. Huomenna tuskin ehdin mitään, kun on\nse onneton näytelmäharjoitus Pallen luona.\n\n12.11. Perjantai.\n\nVoi, tiedätkö, Kirstille on leikattu polkkatukka. Hänen suuri, kaunis,\nkullanpunainen kihara tukkansa on häipynyt kuin unelma. Koko perhe oli\nulista yhteen ääneen, kun hänet tuotiin parturista. Mutta tuo tukka oli\nkamala hoitaa, lyhyt on tietysti verrattoman paljon mukavampi. Minulla\non niin kauhean ikävä hänen ihania kiharoitaan. On suuri vääryys, että\nniitä on vaikea hoitaa.\n\n13.11. Lauantai.\n\nHaa! Hetki on tullut. Kello on 1/2 7 illalla. Olen suhteellisesti\naika hoikka. Silkkihousuni kohisevat ihanasti, jalkani ovat oikein\nkauniit. Liiviin olen ommellut vielä helmikoruja, niin että ne ovat\nhurmaavan itämaisia. Silmäni \"palavat\" mustain kulmakarvain alla,\nja huntu kaunistaa nenääni ja leukaani, ja korvarenkaat kilisevät\n\"tanssiaisesti\". Haa!\n\n14.11. Sunnuntai.\n\nPuh! Nyt se on ohi.\n\n15.11. Maanantai.\n\nOikeastaan sain tanssia juuri niin paljon, kuin voin odottaa. Luulen\nsentään, että minä, nim. sieluni, luuli saavansa vähän enemmän.\nMinua ei juuri kukaan tuntenut naamioituna, mutta eihän se mitään\nhyödyttänyt, kun ei kukaan ilmankaan tuntenut minua. Pukuni oli kaunis,\nmutta eihän sekään mitään hyödyttänyt, kun en osannut tanssia kunnolla.\nTiedän, että olen koko fiksu ja hauska seurassa, mutta ei sekään\nauttanut, sillä en pelkästä ujoudesta saanut sanaa suusta.\n\nOuti on aivan toisenlainen. Hän ei sitten hätäänny mistään. Hän on\nsaavuttanut jonkinlaisen itsevarmuuden, jota minä en omaa. Hän ei edes\nmilloinkaan punastu tai tule noloksi. Jos joku sanoo jotain pisteliästä\nja nolaavaa, katsoo Outi häntä reilusti silmiin ja sanoo \"niin\". Ja jos\nhän itse munaa itsensä, mikä ei tapahdu usein, käyttäytyy hän aivan\nluontevasti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Seuraus on, että\nmuutkin uskovat, ettei mitään tapahtunutkaan. Hän keksii aina hauskaa\npuhumista, säteilee koko ajan ja nauraa jne. Lauantainakin hän oli\nkoko illan lietsussa ja tanssi ja seurusteli ja jutteli ja oli hyvin\nsuosittu. Minä istuin äärimmäisen hiljaisena enkä uskaltanut avata\nsuutani, ellei joku muu aloittanut keskustelua. Ajattele, että minä\nvoin olla niin liikuttavan ujo!\n\nOikeastaan tuo, että olin täysi nolla, oli aika välttämätön minun\nkehityksessäni. Minun täytyy oppia, ettei ihmisellä -- ei ainakaan\nminulla -- voi olla hauskaa, ellei hän itse ole hauska. -- Tiedätkö,\ntuo juhlailo oli mennä Heliltä melkein pilalle, kun sinne äkkiä\nilmestyi 6 kuokkavierasta naamioituna. Kuvittele! Heidät tunnettiin\nmelkein kaikki, mutta ajattele, että he kehtasivat! He eivät ehtineet\nolla kuin kahden tanssin ajan. Aune meni nimittäin Helin pyynnöstä\nsanomaan heille, että \"anteeksi, mutta tämä ei ole sellainen paikka,\nminne saa tulla kuokkimaan\". Tytöt lähtivät kiireen vilkkaa tiehensä ja\npojat heti perästä. Eräs Helin vieraista raivostui niin, että ryntäsi\nperään ja antoi heille selkään -- nim. pojille. Reilusti tehty, vai\nmitä. Tiedän kyllä noiden nimet, jotka tulivat kuokkimaan. Mutta en\ntahdo kertoa niitä sinulle. Olisi ilkeää nähdä ne kirjoitettuna.\n\nSunnuntai-iltana kuulin Oudilta asian, joka sai minut äärettömästi\npahoilleni. Tanssiaisissa oli eräs poika kysynyt Heliltä, kertoi Outi,\nettä kuka on tuo mustatukkainen turkkilainen. Heli oli sanonut, että\n\"hyvä ihme, etkö sinä tunne, sehän on meidän koulussa ja Oudin sisar\".\nSitten Heli sanoi, että \"hän on hurjan hauska ja vitsikäs tyttö,\ntiedäthän, hän on kirjoittanut sen runon Frekasta\". Ja Heli sanoi,\nettä hän huomasi, mitenkä sen pojan arvonanto minua kohtaan nousi\nkilometrejä. Hän oli kysynyt ihastuneena: \"Kirjoittiko se _sen?_ Ihanko\ntodella!\"\n\nAjattele nyt, Maija, että Outi luuli _tuon_ huvittavan minua. Käänsin\npääni toisaalle ja aloin hiljaa itkeä. Tunnin tai pari minä nyyhkytin\nkasvot pielusta vasten Oudin turhaan yrittäessä minua lohduttaa.\n\nVoi Maija, on niin kamalaa, kun aina puhutaan minun\n\"runollisuudestani\". Varsinkin Freka-runosta. Koulussa ja joka\npaikassa. Ajattele nyt, että se on niin yleinen. Mitä hyödyttää,\nettä tuo maine on oikeastaan kehuva, kun se kerran kiusaa minua\näärimmilleen. En voi olla edes ylpeä siitä runostani, vaikka\nkaikki sanovat, että se on mainio. Outikin koetti lohduttaa minua\nselittämällä: \"Sinä voisit todella olla ylpeä siitä.\" -- Niin, ehkä\nsitten joskus voin olla iloinen.\n\nMutta kukaan, kukaan ei näy ymmärtävän, miten sanomattoman kiusallista\ntuo ainainen runoilustani ja varsinkin juuri Freka-runosta puhuminen\non. En saa koskaan rauhaa \"maineeltani\".\n\n19.11. Perjantai.\n\nHaa, konventti on huomenna. Kuka uskoisi!\n\nTällä kertaa annamme pikkujoululahjoja. Olemmekin keksineet aika\nfiksuja. Jukalle annan papiljotin ja runon, joka loppuu:\n\n    että sä viehkein joukossa oisit\n    keikarien.\n\nIlkka saa sukkanauhat -- hänen sukkansa ovat aina makkarassa.\n\nJa Mosse, haa! Arvaa mitä hän saa. Runoratsun, Pegasuksen!\n\n21.11. Sunnuntai.\n\nKonventti on ohitse. Menestyksellisesti. Lausuin -- ai, enhän ole\npuhunutkaan vielä lausuntanumerostani. Hommasin kaksi mainiota\nkarikoitua nykyaikaista runoa. Minun piti näyttää ne Frekalle. Vasta\nlauantaina ruokavälitunnilla tapasin hänet. Hän otti vihkon ja alkoi\nlukea. Vihdoin hän lopetti ja sanoi venyttäen: \"Kuule, Saima, onko\nsinusta nyt syytä lausua tämmöisiä runoja? Ovatko ne oikein -- oikein\nsopivia? Eikö voisi olla jokin tavallinen kaunis runo?\"\n\n\"Sellaisia on hyvin vaikea lausua niin, että ne menevät kuulijoihin\",\nvastasin rauhallisesti. \"Ja minusta nuo runot kyllä ovat koko\nvitsikkäitä. Ja minunhan piti juuri hakea joku karikoitu nykyaikainen\nenkä löytänyt muita.\"\n\n\"Noo, voithan sinä sitten lausua ne\" (mahdollisimman epäröivä ääni.\nAjattele, miten _noloa_ minulle!)\n\n\"Mutta puhu nyt sentään ensin äitisi kanssa.\"\n\n\"Minä näytin ne hänelle, ja hän sanoi kyllä, että ne olivat mainiosti\nkarikeeratut\".\n\nEn maininnut, että niitä lausuessani isä oli hyllynyt edestakaisin ja\näidiltä mennyt pala väärään kurkkuun.\n\nSiihen se jäi, mutta voit arvata, että näiden evästysten jälkeen minua\nhävetti aika lailla. Ramppikuumetta ei minulla ollut edeltäpäin, mutta\nparin ohjelmanumeron aikana ennen omaani pelkäsin aika lailla.\n\nLausunta meni hyvin. Minulle taputettiin kovasti. Olin eri iloinen. Ja\nkuvittele, huippu oli se, että Freka sanoi minulle myöhemmin, että olin\nlausunut oikein hyvin ja että minulla on suuria taipumuksia ja että oli\nnaurettu kovasti jne. Voit kuvitella, että tuollaiset sanat jumaloimani\nFrekan suusta saivat minut villiksi ilosta.\n\nTämän hän sanoi silloin, kun minua puettiin näytelmään tulisella\ntouhulla. Olimme alkaneet vähän liian myöhään, ja oli kamala kiire.\nLopulta tulin valmiiksi. Olin aika lystikkään näköinen, knalli päässä,\nkeppi kädessä, sikaari suussa, takki, liivit ja hame yllä, kova kaulus\nkaulassa.\n\nTiedätkö, minä olin tullut siihen tulokseen, että näyttelin osaani\naivan hyvin. Mutta nyt, juuri kun olin oikein hermostunut kiireestä\nja hälinästä, hän alkaakin (nim. F.) yhtäkkiä puhua siitä, että Saima\nliioittelee niin kovasti. Saiman pitäisi todellakin koettaa olla vähän\nhillitympi jne. Eräs pässeistä kertoi sitten vielä, että hän oli\nkuullut opettajien sanovan: \"Ebba on oikein mainio, mutta Saima on\naivan epäonnistunut.\"\n\nMinä tulin näyttämölle vasta myöhemmin. Istuin 10 minuuttia yksin\npukuhuoneessa ja pelkäsin. Minua harmitti niin äärettömästi ajatuskin\nepäonnistumisesta. Minun _täytyy_ näytellä hyvin. Rukoilin hartaasti\nJumalan apua -- ja sitten se alkoi.\n\nJa tiedätkö, minä _näyttelin_ hyvin. Yleisö nauroi kauheasti --\nvarsinkin kosinnalle. Olin itsekin räjähtää.\n\nAni sanoi, etten yhtään enää liioitellut. Muutkin (esim. Palle)\nsanoivat, että näyttelin hyvin. Olin eri iloinen.\n\nHaa, nyt en jaksa enää.\n\n22.11. Maanantai.\n\nOlen tulemaisillani oikein kiltiksi ja ahkeraksi ja lahjakkaaksi\nnuoreksi tytöksi. Eilen päätin tehdä kokokäännöksen, mitä läksyihin\ntulee, ja tänään olen ollut hurjan kiltti. Fysiikan tunnilla seurasin\nkoko ajan, ajattele, koko ajan! Uskonnontunnilla juttelin vain pari\nkertaa. Ja ruotsintunnilla, jolloin Pompalla oli hyrrä ja hän leikki\nsillä, hirnui takaosa luokasta, mutta minä kuuntelin. Se johtui\nmyös osaksi siitä, että Lea oli poissa. Silloin olen hiljainen ja\nmurheellinen.\n\nIllalla.\n\nUh, meillä on taas kerrassaan hirveä aljan läksy. Viime kokeissa sain\n3, mikä pyöreä herttainen numero! Saimme kokeet lauantaina takaisin, ja\nminulta oli mennä koko juhlailo pilalle. Olin eri onneton. Sillä vaikka\ntuo numero johtuikin siitä, että olin ollut viikon poissa, totesin,\nettä olisin voinut harjoitella enemmän. Yritän nyt lukea aljaa oikein\nhyvin. Ja saksaa myös. Sillä juuri lauantaina Petra sanoi pisteliäästi:\n\"Jaa-a, se Saima lukee niin ahkerasti viroa, ettei lainkaan pidä väliä\nsaksasta.\" Hän oli saanut tietää viron intressistäni kerran, ja nyt,\nkun olen osannut saksaa yhtä kurjasti kuin muita aineita, innostui hän.\nKuinka moni tovereistani ottaakaan soittotunteja ja harrastaa musiikkia\npaljon enemmän kuin minä viroani! Heistä ei koskaan puhuta mitään,\nmutta heti paikalla, kun minä uskallan hiukan poiketa säännöstä, saan\nnokalleni. Haa, mutta tuollaista ei hän saa sanoa kahta kertaa. Minä\n_osaan_ tästä lähin saksan läksyni -- joten on paras, että rupean\nlukemaan sitä.\n\n25.11. Torstai.\n\nVoi, kyllä algebra sentään on intresanttia! Meillä oli suorastaan\nhurmaava tunti tänään.\n\nAi, nyt muistan yhden asian, josta et vielä tiedä mitään.\n\nArvaa! -- Ei, et sinä osaa! Jos joku olisi sanonut sen minulle 2\nkuukautta sitten, olisin alkanut joko itkeä tai nauraa. Luultavasti\nensinmainittua.\n\nRupean nimittäin ottamaan soittotunteja.\n\nHaa!\n\nTuntuu aivan pahalta nähdä se tuossa kirjoitettuna. Se on niin\nmahdotonta. Kuinka minä koskaan voisin oppia soittamaan! _Soittamaan!_\nOn koko mieletöntä haaveilla sellaista.\n\nMutta en sentään tahdo masentaa itseäni heti alussa. Tulen kyllä\ntarvitsemaan kaiken syntyperäisen tai perästäpäin hankitun rohkeuteni\nja mielenlujuuteni ja ahkeruuteni. Ja _sisuni_ ennen kaikkea.\n\nSinä tiedät, että minun suurimpia surujani -- tai ehkä suurin -- on\nse, etten ole hituistakaan musikaalinen. Onkin koko ihmeellistä, etten\nole. Äiti ja äidin suku on musikaalinen ja kaikki isän sisaret. Outikin\nlaulaa hyvin ja soittaa myös.\n\nMutta minä olen todellakin mahdoton. Ja ymmärrät, että kuina suuri työ\non muuttaa mahdoton mahdolliseksi. Ja siihen pitää nyt ryhtyä.\n\nMuistathan sitä katkeraa epätoivon purkausta viime talvena. Runo,\njonka silloin kirjoitin, oli ensimmäinen siitä aiheesta. Mutta luulen,\nettä niitä on nyt yhteensä lähes kymmenen kappaletta. Toinen toistaan\nkatkerampia!\n\nKerran laulutunnilla, kun minä olin kotona, tulin yhtäkkiä täyteen\njotakin pyhää innostusta. \"Minun täytyy oppia soittamaan. Haa, minäpä\npuhun siitä äidille.\" Ennen puhumista kirjoitin:\n\n    Minä teen sen, tulen sen tekemään\n    minä teen sen varmasti!\n    Tuon, mikä niin monina hetkinä\n    on ollut tuskanani, -- -- --\n    mihin, vaikkakin ylpeys vastustaa,\n    halu syömmess' on leimuava.\n\nJa minä kysyin äidiltä sitä rauhallisesti, innottomasti ja\nmiettiväisesti, ikäänkuin asia juuri olisi pälkähtänyt päähäni. Äiti\nloi minuun hämmästyneen, tutkivan katseen ja vastasi: \"Ky-yllä kai,\naivan mielellään, mutta kuinka sinä nyt semmoista kysyt? Sinähän olet\naina ollut niin sitä vastaan.\" -- \"Minä tulin nyt vain ajatelleeksi\"\n-- vastasin aivan yhtä rauhallisesti. Ja siihen se asia jäi, ja\nylihuomenna tulee meille opettaja.\n\nEhdotin, että Outi soittaisi ensin, että opettajani ja minä ehtisimme\nkoota sielunvoimiamme, sillä kyllä siitä tulee kummallekin koko suuri\nkoettelemus. Hän on hento ja heikko nainen, naurava, mutta tunteellisen\nnäköinen. Minun soitonopettajani pitäisi olla suuri ja vahva mies, joka\nei vähästä säikähtyisi.\n\nMutta tuo uhma minussa on tyyten hävinnyt. Kaikki (nim. perhe,\nmuut eivät siitä tiedä eivätkä saakaan tietää) pitävät asiaa\nkummastuttavana, mutta eivät mahdottomana, eikä kukaan muu kuin Outi\ntiedä arkuudestani, joten en enää häpeä sitä. Mutta minä pelkään, etten\nonnistu. Pelkään, etten millään voi oppia kunnolla soittamaan.\n\n27.11. Lauantai.\n\nLauantai-illat ovat suloisia. Varsinkin silloin, kun ei ole ollut\nmissään, vaan on saanut rauhassa lukea tai kirjoittaa koko ihanan\niltapäivän ja sitten kylvyn jälkeen paneutua puhtaana ja väsyneenä\nlevolle, mielessä suloinen rauha, kun ei seuraavana päivänä tarvitse\nmennä minnekään eikä osata mitään, vaan saa nukkua suoraa päätä 9:ään\nasti ja sitten aamulla heti herättyään saa kuumaa hyvää kahvia ja\nranskanleipävoileipiä. Ah!\n\nJa illalla ei tarvitse karkoittaa unelmia, vaan saa haaveilla niin\npitkälle kuin vain jaksaa. Tavallisesti ehdin unelmissani vain viides-\ntai neljäsosaan, ja jos minulla on joku oikein jännittävä kesken,\nodotan koko päivän iltaa, sillä vasta vuoteessa, kun on yksinään,\nvoi oikein kunnolla haaveilla. Poikkeuksia ovat raitiovaunumatkat ja\nkävelyt yksinään. Ne ovat ihania, viimemainitut esim. Kaivopuistossa.\n\nKerron ehkä joskus sinulle jonkun haaveistani. Niissä on usein \"hän\",\ntoisinaan ne taas ovat vain tulevaisuuskuvitelmia -- siitä, kuinka\nkirjoitan ensimmäisen kirjani, liityn seuroihin, pidän puheita ja\ntaistelen suurten harrastusteni puolesta. Hurjan usein uneksin myös\nsiitä, että kerran löytäisin sukulaissielun. Ajattele, sellaisen, joka\ntäydelleen ymmärtäisi tunteeni. Ja enemmänkin, osaisi vastata niihin.\nTuntisi samoin. Olisi milloin intoilija, milloin haaveilija, milloin\nseuraihminen --.\n\n29.11. Maanantai.\n\nVoi, olin juuri katsomassa filmiä \"Moana, auringon poika\". Kyllä\nnuo Etelämeren saaret ovat ihania. Läpipääsemättömiä pensaikkoja,\nsorjia palmuja, kukkia, kukkia loppumattomiin. Ja meri! Vyöryvät,\nvaahtokruunuiset laineet. Voi, ajattele, millaista se on luonnossa!\nHohtavaa, ihmeen sinistä vettä. Kimaltelevaa, lumivalkeaa vaahtoa --\nMaija, sinne minä vielä kerran matkustan. Ajattele, etelään. Se on\ntaikasana! Sinne minun on päästävä palmujen siimekseen, loiston, hehkun\nja kauneuden maahan. Minä matkustan sinne -- varmasti!\n\n30. 11. Tiistai.\n\nVoi Maija, koulussa on ollut niin kamalaa. Niin hirveä päivä!\n\nTänään Pallen tunnilla, kun ruokaväliajan kello soi, ryntäsivät\nkotonasyövät heti luokan ovelle rientääkseen aamiaiselle, mutta samassa\ntuli ovelle myös joku opettaja, joka puhui jotakin Pallelle. Seis,\nhuusi Palle sitten, kukaan ei saa poistua koulusta. Sitten hänkin lähti\nsulkien oven perässään.\n\nSeurasi yleinen möly ja voivotus ja hämminki. Kotonasyövät mankuivat\nnälkäänsä, Lea valitti myös saksankirjoituksia, joita hänen olisi\npitänyt harjoitella väliajalla. Kukin kysyi toiseltaan, \"mitä tämä\nmerkitsee?\" Minä istuin esimerkillisesti syömään ja pian krapisivat\nvoileipäpaketit ympäri luokkaa.\n\nMutta sitten astui johtajatar sisään itkettynein silmin ja surullisen\nja kauhistuneen näköisenä. Ui juku, en ole varmaankaan puhunut\nsinulle vielä johtajattarestamme. Hän on kookas, stiilisti puettu,\npolkkatukkainen, vähän miesmäinen, toimelias ja kykenevä vehjas.\nEdustaa rehtorin kanssa koulumme esivaltaa.\n\nNo niin, hän siis astui sisään, sulki ovet ja sanoi vakavasti:\n\n\"Nyt minun on tehtävä eräs asia, joka on teistä kovin ikävä, ja minusta\nehkä vielä ikävämpi. Minun on tutkittava kaikkien taskut ja pulpetit.\"\n\nHaa, voit arvata, miltä meistä tuntui. Kukaan ei tiennyt sen enempää,\nmutta luokan ilma aivan tiivistyi painostavaksi, ja jokaisen silmät\nmenivät kauhusta selälleen. Mitä olikaan tapahtunut!\n\nAloimme hälistä ja keskustella, mutta silloin johtajatar, joka yleensä\naina on rauhallinen eikä juuri koskaan menetä malttiaan, polki jalkaa\nja huusi: \"Olkaa hiljaa! Täällä on tapahtunut niin _kaamea_ asia. Minun\ntekisi mieleni lähteä pois ja sulkea koulu ja lähettää kaikki kotiin.\nTe ette ole sen arvoisia, että saisitte käydä koulua!\"\n\nLuokka suorastaan jähmettyi. Sydämeni hypähti kurkkuun kauhusta.\n_Johtajatar_ kiivastui noin. Kyllä sen täytyy olla vähintään -- niin\nmitä! Mitä olikaan tapahtunut?\n\n\"Piirustuksen opettajalta on hävinnyt suuri summa rahaa\", jatkoi hän ja\nalkoi tutkia ensimmäistä pulpettia.\n\nNilulta varastettu! Olimme hämmästyksellä ja kauhulla lyödyt, mutta\nennen kuin ehdimme sanoa mitään, alkoi johtajatar taas: \"Se teistä,\njoka on ottanut opettajan laukusta rahaa, tulkoon ilmoittamaan minulle,\nniin pääsemme tästä.\"\n\n_Se teistä, joka on ottanut!_ Hän oli siis niin varma, että lurjus\npiileksi juuri meidän luokallamme. Katsoimme kukin toisiimme. Kaikkien\nkasvoilta voi lukea: \"Meidän luokalla ei ainakaan ole varasta.\" Aloimme\nkeskustella ja keräännyimme yhteen. Selitimme yhteen ääneen, että\nkukaan meidän luokkalainen se ei ainakaan ole. \"Siitä ei edes kannata\nväitellä\", sanoin minä, \"vaikka opettajat aina sanovat, että meillä on\nhuono toverihenki, tiedämme kumminkin sen, että luotamme toisiimme\".\n\n\"Hyvä\", huudettiin, ja niin se keskustelun aihe jäi unholaan. Puhuimme\nvain siitä, miten suloista on, ettei kukaan epäillyt toistaan.\nAjattele, Maija, millaista olisi ollut, jos tytöt olisivat supatelleet\nkeskenään viekkaan näköisinä ja vilkuilleet sivulle, uh! Tämä oli\nilmankin kyllin hirveätä.\n\nTällä välin jatkui \"tarkastus\" rivi riviltä, pulpetti pulpetilta,\ntoveri toverilta. Voi, oli hirveätä nähdä, kuinka toinen opettaja,\njoka myös oli tullut auttamaan, käänsi nurin Lean kirjat ja tunnusteli\nhäntä itseään, omaa Leaani. Johtajatar kurkisti minun pulpettiini,\nkatseli taskujani ja kirjojani ja -- huippu -- käänsi Raamatun lehtiä\nkatsoakseen, olisiko tuo kaivattu seteli siellä. Ajattele, että joku\nvoisi kätkeä varastettua rahaa Raamatun väliin! Raamatun!\n\nV B-luokassa meneteltiin samoin, mutta mitään ei löytynyt. Ja minä olen\nniin kauhean onneton koko jutusta. Miten kamala se onkaan.\n\nMeillä piti olla saksankirjoitus, mutta se jäi huomiseksi, koska\ntutkimuksia jatkettiin ruokavälitunnin jälkeen. Useat eivät saaneet\nsyödä mitään koko päivänä. -- Juttu oli yhä päivän polttava kysymys.\n\nSano, Maija, eikö se ole inhoittavaa! Tuokin, että meidät\ntarkastettiin. Minä värisin. Mutta oikeastaan olisi pitänyt toimittaa\nruumiintarkastus täydellisesti. Olisihan voinut kätkeä setelit esim.\nkenkiin tai pistää kaula-aukosta sisään. Ei silti, että meidän luokalta\nolisi sittenkään voinut niitä löytää. Mutta juuri sen tähden, että\nosoitettaisiin, että meidän luokalla ei ole varasta.\n\nMinä olin melkein itkeä, kun tulin koulusta kotiin. Voi, se on niin\niljettävää!\n\n2.12. Torstai.\n\nEi, mutta onko todella joulukuun toinen päivä. Aika on mennyt\nsuorastaan uskomattomalla vauhdilla. Voitko uskoa: 3 kuukautta 3\npäivää sitten olin maalla. Se oli tuo uskomattoman ihana päivä. Ensin\naamulla kasteiset lehdet kimmelsivät metsässä, kultapiiskut koristivat\nkoivikkoamme kuin syksyn kuningattaret. Minä muistan, kuinka järvi\nhohti kirkkaansinisenä ja kutsuvana koivunrunkojen lomitse, kun\naamulla seisoin parvekkeella harjaten tukkaani auringonpaisteessa.\nJa sitten päivä! Silloin menin yksinäni metsään sieniä poimimaan (en\nlöytänyt ainoatakaan). Kaikki oli märkää öisen sateen jälkeen, katajat\nkylpivät sadepisaroissa, märkä sammal suuteli paljasta jalkaani, ja\nsyksyn kullankeltaiset kirkasväriset lehdet peittivät tuttuja polkuja.\nPuolukat kiilsivät punaisina kuin veripisarat varpujen ja sammalen\nlomitse. Kaikkialla oli upeaa loistoa ja syksyn kirkkautta, ilma\noli raitista, tuuli kuiskaili kuusten latvoissa, ja aurinko kultasi\nkoivujen rungot.\n\nJa ilta, tuo ilta, jolloin Outi ja minä olimme soutelemassa\nauringonlaskun jälkeen. Ensin kuultavan vaaleanpunaisen kellertävä\nvieno iltarusko, sitten hämärän laskeutuminen ja valkean veneen\nliukuminen sametinpehmeiden, siniharmaiden aaltojen välitse, kaukainen\nkajastus lännessä, tähtien syttyminen siniharmaalle taivaalle,\nloistavien, hopeaisten, kutsuvien tähtien! Aaltojen liplatus veneen\nreunoja vastaan, vihreiden rantojen ja kallioiden kuvat vedessä saarten\nluona. Ja vieläkin myöhemmin, silloin, jolloin minä olin ensimmäistä\nkertaa syksyiltana yksin metsässä. Kello oli kai noin 11, mutta taivas\noli jo täynnä tähtiä, metsä oli salaperäinen ja pimeä ja kiehtova. Tuo\nihana, kirkastava hetki Pohjantähden alla.\n\nTuosta päivästä on kulunut siis enemmän kuin kolme kuukautta. Nyt on\nkaikki muuttunut, puut ojentavat valitellen alastomia oksiaan taivaan\nharmauteen, maa on kylmä ja kuollut, meri lainehtii raskaasti, jäinen,\nhyytävä tuuli puhaltaa sieltäpäin. Eikä ole edes lunta, siunattua,\nvalkeaa, puhdistavaa verhoa. Voi, talvi, joudu nyt! Joulu -- niin joulu\non todellakin kolmen viikon kuluttua -- melkein. Miten minä ehdin saada\nkaikki lahjat valmiiksi?\n\n4.12. Lauantai.\n\nVoi, Maija, ne Nilun rahat ovat hyvin salaperäisesti löytyneet eräästä\nkoulun kaapista. Me kaikki luulimme ensin, että hän oli vain unohtanut\nne kotiin tai jollakin muulla lailla sotkenut asian, mutta nyt on\nhyvin todennäköistä, että joku on ottanut rahat ja sitten pelästyneenä\nkätkenyt ne tuonne kaappiin. Huh! Se on hirveätä, enkä tahdo sitä enää\najatella.\n\nMenen Katin luo. Hommasin itselleni kutsun sinne, kun en tahtonut\nolla kotona. Oudille tulee nim. vieraita, enkä viitsi olla mukana.\nUjostelisin Metua, ja minulla olisi vain ikävä. Mutta äiti väitti,\nettä en saa ruveta eriseuraiseksi, ja niinpä kaikessa hiljaisuudessa\nkutsutin itseni Katin luo. Koko Majakka tulee luultavasti sinne, ja\nmeillä on niin hauskaa ja suloista yhdessä.\n\nKuivatan par'aikaa tukkaani; pesin sen juuri. Inhoittava tuollainen\nmärkä sotku. Suku + Outi -- Lea agitoi minua vilkkaasti polkkaamaan\nsen. Aune on kerrassaan innostunut. Me löimme adventtisunnuntaina\nvetoakin asiasta.\n\nHaa, Outi huutaa, että kylpy on valmis. Ryntään viivana ammeeseen ja\nsitten Katin luo. (Käsityö mukaan! Hm!)\n\n5.12. Sunnuntai.\n\nTaistelusuunnitelma on laadittu. Rubiconin yli astuttu, ja mieleni on\nvielä täynnä pyhää intoa.\n\nMinä leikkaan tukkani. Haa!\n\nSaa nähdä, saanko. Ehkäpä. Perustelen asiaa sillä, että äiti on koko\nsyksyn viittaillut tukkani pörröisyyteen ja epäsiisteyteen. Olenhan\nvielä pikkutyttö ja voin aivan hyvin kasvattaa uudelleen, ellei se\npuekaan minua. Olisi niin suloista, kun tukka olisi helposti pestävissä\nja harjattavissa ja aina siisti, Voi, anna nyt, rakas äiti, minä voisin\nniin hyvin sitten kasvattaa sen!\n\nOlisi paras leikata se esim. pari päivää ennen, kuin menen Ahtialaan\njoululomalle. Isä ja äiti ehtisivät tottua siihen sillä välin. Ja\nluokka! Kuvittele, mitä koulu sanoisi! Ja entäs Olga sitten! Haa, yksin\nniistä suurenmoisista hetkistä leikkaisin tukkani vaikka 27 kertaa.\n\nHeli ja Lea ovat jo \"polkattuja\". Käsittämätöntä!\n\nLealla on aivan suora paashitukka. Se sopii hänelle ihastuttavasti, hän\non juuri kuin filmitähti.\n\nJuho-eno oli Tanskassa tihutyön tapahtuessa eikä tiedä siitä vielä niin\nmitään. Hän oli kuitenkin ollut sitä vastaan alusta alkaen (lupasi itse\nkasvattaa palmikon, jos Lea leikkaa). Ja tänä iltana hän tulee kotiin.\n\n_Mitä_ hän sanoo, sitä on mahdoton arvata. Tai oikeastaan on se hyvin\nhelppoa. Joka tapauksessa en erikoisesti haluaisi olla Helin tai Lean\nkengissä juuri tällä haavaa. En totisesti.\n\nAh, nyt äiti soittaa. En voi kirjoittaa, minun täytyy kuunnella.\nRakastan, ei, jumaloin musiikkia.\n\nEilen olin Katin luona, kuten kerroin. Kesken kaiken alkoi umpisuoleeni\npistää ja sain ruveta makaamaan Katin isolle sohvalle tyynyjen väliin.\nAina kun Katin isoäidin askeleet kuuluivat, ponnahdin pystyyn ja\nleikin tervettä. Tiedäthän, miten hurjasti vanhat ihmiset innostuvat\npienimmästäkin sairaudesta; Fammu olisi luonnollisesti tilannut auton\nja lähettänyt Katin minua kamalalla hälinällä saattamaan. Ja sitten\nsoittanut kotiin ja saanut isän ja äidin pelästymään.\n\nMakasin siis kaikessa rauhassa tyynyjen varassa ja koetin olla iloinen\nja sukkela. Brrrrrr, puhelin soi, haa, Saimaa tahdotaan tavata. Äiti\nsanoi, että minun piti tulla pitämään seuraa Oudin veljeksille. Eikä\nkello ollut edes 9:ää. Lähdin mukisten ja pistin Anin ja Biitun itseäni\nsaattamaan. Äiti jätti minut kauniisti istumaan Metun ja Helin ja Aunen\nkanssa. Hillitsin loistavasti itseni ja leikin, että olin terve ja\nvielä erikoisen hyvällä tuulella.\n\n6.12. Maanantai.\n\nTuohon lopetin enkä totisesti voinut jatkaa. Nyt klo 1:n aikaan\npäivällä makaan vuoteessani verraten surullisessa asennossa, heikkona\nja kalpeana, suun ympärillä kärsimyspiirre. Vaikka on itsenäisyyspäivä\nja lupa ja ihana, raikas talvi-ilma ja paraadi ja kaikki.\n\nArvaa, mitä on tapahtunut?\n\nOlen taittanut koipeni!\n\nHienoa, vai mitä?\n\nEilen se tapahtui. En viitsinet heti jatkaa tuota kertomusta\nlauantai-illasta, vaan läksin harjoittelemaan soittoläksyäni. Sitten\nkirjoitin sivun viroa, mutta ihana ilma houkutteli minut ulos. Soitin\nLealle ja sanoin tulevani häntä hakemaan. Lähdin heti ja matkalla\ntapasin Ervin ja Laurin. Lähdimme lumesta ja raikkaasta ilmasta\nvilliytyneinä kulkemaan. Yrjönkadulla, Vanhan kirkon puiston luona\noli jalkakäytävän vieressä niin houkutteleva lumikinos, ja me aloimme\nhypätä sen yli. Toisin sanoen pojat alkoivat ja minä seurasin innostuen\nesimerkkiä. Putosin kevyesti kadulle, mutta reenjalakset olivat\nhanganneet lumen niin liukkaaksi, että kompastuin. Vasen jalka jäi\nalleni ja lonksahti pahasti -- se taittui kokoon niinkuin linkkuveitsi.\nSilmänräpäyksessä selvisi minulle tilanne. Auto tai hevonen saattoi\nmilloin tahansa kääntyä kulmasta ja ajaa ylitseni. Jalkani oli aivan\nhervoton, tunsin heti, ettei minulla ole mitään \"valtaa sen ylitse\".\nKaikki tuo välähti salamana mieleeni, ja seuraavassa sekunnissa olin\njo pyörähtänyt hiukan ympäri. Yritin nousta ja huusin ojentaen kättäni\n\"Ervi, tule auttamaan\".\n\nEllei minulla olisi ollut niin kovia tuskia, olisin varmaan\npurskahtanut nauruun nähdessäni, miten nolo Ervi oli. Hänenhän piti\nleikkiä romaanisankaria ja kiertää käsivartensa ympärilleni. Minun\npiti kokonaan nojata häneen; voin hyppiä vain yhdellä jalalla.\nYmmärräthän, että ihmiset töllistelivät katsoessaan \"kohtausta\"; se oli\nkuin Imatra-filmin kolmannesta näytöksestä. Lopulta putosin istumaan\nlumikinokselle ja huudahdin: \"Pojat, juoskaa enolaan hakemaan apua.\"\nMolemmat pojat aikoivat lähteä, mutta minä pyysin Lauria jäämään\npaikoilleen. En tahtonut odottaa yksin, sillä kansaa alkoi kerääntyä\nkuin magneetin vetämänä ympärilleni. Etupäässä pikkupoikia. Olin kuin\njoku uusi automerkki. Olisin ollut eri maffi, ellei jalkaani olisi\nkivistänyt niin hurjasti. Lumikin alkoi hitaasti tunkeutua housujeni\nläpi. Vihdoin tuli Ervi Juho-enon kanssa takaisin. Huomattuaan, etten\nensinkään voinut kävellä, hän sanoi heti vievänsä minut kotiin ja\npuoliksi kantoi minut autoon.\n\nTähän asti olin urhoollisesti pysynyt itkemättä, mutta Erottajan\nkohdalla vieri pari kyyneltä poskia pitkin. Etsin epätoivoisesti\nnenäliinaa, mutta en löytänyt. Pian saatoin hillitä itseni, mutta\nkun vihdoin pääsin kodin eteiseen, en kestänyt enää. Aloin hiljaa\nnyyhkyttää.\n\nEno kantoi minut vuoteeseeni, ja äiti pani kylmän kääreen jalkaani. Isä\nriensi soittamaan Kirurgiin.\n\n8.12.\n\nOlen taas pystyssä, kuten huomaat musteesta. En jaksanut kirjoittaa\nniin paljon sängyssä. Nyt saat kuulla jatkoa.\n\nJäin siihen, että isä soitti Kirurgiin. Sieltä vastattiin, että minut\non heti tuotava sinne kipsattavaksi.\n\nYmmärräthän, millä riemulla otin vastaan tämän sanoman, kun juuri olin\npäässyt tuskalliselta automatkalta. Pelkäsin hurjasti, että alkaisin\nsiellä itkeä -- ajattele, miten noloa se olisi ollut, miten hurjan\nnoloa! Minua harmitti sen ajatteleminen niin suuresti, että sisuni\nnousi.\n\nHaa, sanoin minä päättäväisesti, minäpäs en itke! En itke. En tahdo\nitkeä. Minä en tahdo itkeä. Minä en itke. (Olin silloin yksin\nhuoneessa.)\n\nEn olisi voinut uskoa, että tahdolla olisi niin suuri vaikutus\nihmishermoihin. Silmänräpäyksessä olin aivan rauhallinen. En edes\nhermostunut, niin että olisi tarvinnut hillitä itseäni. Olin, _olin_\ntodella levollinen.\n\nIsä ja äiti olivat luulleet, että pelkäisin hurjasti Kirurgiin\nmenoa. Niin minäkin. Kuinka me hämmästyimmekään, kun olin tyyni ja\nrauhallinen! Vitsailin vielä pukiessani ja juttelin iloisesti. Tohtori\ntutki minua. Toisin sanoen paineli järjestelmällisesti turvonnutta,\narkaa nilkkaa. Olin eri ylpeä, kun saatoin sanoa vallan rauhallisesti:\n\"Koskee -- ei yhtään -- enemmän -- koskee oikein kovasti -- jne.\"\nLääkäri katseli minua huvitettuna ja julisti sitten: \"Pohjeluu\nalapäästä murtunut. Kaksi viikkoa kainalosauvoin. Keskiviikkona saa jo\nmennä kouluun.\"\n\n(Mikä on pohjeluu? En kehdannut kysyä.)\n\nPääsin vihdoin kotiin omaan suloiseen sänkyyni jalka vahvasti\nkipsisiteessä. Jaksoin sitä tuskin nostaa.\n\nOlin eri ylpeä, kun isä sanoi, että olin ollut \"hyvin urhoollinen\". Hm.\n\nTänään olin röntgenöitävänä. Tuntui eri hullulta, kun jalan luu\nvalokuvataan kipsin ja nahan ja läskin läpi.\n\nLääkärin havainto todettiin oikeaksi. Jalka melkein poikki. Jouluaaton\njälkeen vasta saan vehjailla vapaasti.\n\nSuurenmoista. Juuri, kun minulla oli umpisuolentulehduskin.\nOnnettomuuden lukukausi!\n\nKoulussa oli herännyt tiistaina suuri möly. Majakka oli tullut varta\nvasten aikaisin kouluun ja nautti tilanteesta täysin siemauksin.\n\nMosse ja Palle olivat olleet äärimmäisen huolestuneita. Lähettivät syd.\nterveiset.\n\nLuokka innostunut. Minä valtaan kaikkien mielet. Nilun rahat vaipuneet\nUnholaan.\n\nPoikia intreseerasi erikoisesti se, että olin hypännyt pituutta. Heidän\nkunnioituksensa minua kohtaan kasvaa.\n\n12.12. Sunnuntai.\n\nMaija, minä olen niin hurjan onneton ja väsynyt. On niin kovaa maata\nja maata. Jos jaksankin nousta, niin jokainen liike kiduttaa koipeani\nja kainalosauvat hierovat kainaloni pilalle. Ja kaikkein pahinta on\ntoisten sääli -- tuollainen pakotettu sääli. Vaikka tietäisinkin, että\nse ei ole pakotettua, niin se on niin kamalaa. En voi sietää sitä.\nMilloin minä tulen terveeksi?\n\nTorstaina olin koulussa kahdella viimeisellä tunnilla. Voisin saada\naika humoristisen kuvauksen siitä, mutta en todellakaan jaksa. Sanon\nvain, että herätin \"sisuni vuoksi\" suurta ihastusta, helvetillistä\nmölyä ja naurua ja ihmetystä. Luokka oli portilla odottamassa, kun\nautoni tuli, ja huusi ööööööööö (koulun kansallishuuto, vastaa\ntäydelleen virolaista ö-äännettä).\n\nMutta minä sain kalliisti maksaa nuo kaksi tuntia. Olin niin väsynyt\nperjantaina ja lauantaina, ettei ollut ajattelemistakaan kouluun menoa.\nKukaan ei kylläkään tiennyt, miten masentunut olin.\n\nOlen nim. koko tämän viikon koettanut hillitä itseäni. En tahdo, että\nmuut näkevät tuskani. Pelkään, että siihen on ollut aiheuttajana\nylpeyteni eikä rakkaus. Mutta ainakaan en usko, että kukaan aavistaa\nmieleni toivottomuutta.\n\nYö maanantaita vasten oli helvetillinen. Oli kuin jalkani ympärillä\nolisi ollut tuliset pihdit, jotka leveinä puristivat sitä milloin\nenemmän, milloin vähemmän.\n\nMaanantaina oli minulla hirveä kohtaus. Olin peseytymässä\nkylpyhuoneessa, kun jalkakivun lisäksi sain yht'äkkiä kamalia\nvatsanvaivoja. Silmissäni musteni, korvissani kohisi ja minä vaivuin,\nvaivuin jonnekin kauas -- kauas. Outi kertoi perästäpäin, että olin\n_aivan_ valkea, liioittelematta kuin lakana, silmät mustina ja\ntuijottavina. \"Olit kuin kuolemanenkeli\", lisäsi Outi runollisesti. --\nTorstaina olin jo aika virkeä ja menin siis kouluun, mutta perjantai ja\nlauantai ovat olleet niin hirveitä.\n\nAjattele, nyt saan maata ja kärsiä, ja kaikki ympärilläni juoksevat ja\nriemuitsevat ja ovat _terveitä_. Pitääkö minun näin usein saada opetus\nsiinä, että oppisin kunnioittamaan terveyttä. Tämä on kai tarkoitettu\nminun luonteeni jalostamiseksi, ja minä olenkin yrittänyt parhaani,\nmutta nyt en enää jaksa. Minun _täytyy_ purkautua sinulle. Voi, vielä\njouluaattonakin saan kulkea laahustella kainalosauvoin, jouluna --\nriemun juhlana!\n\nSuku kokoontuu Juho-enolaan jouluaattona Mummon tähden. Tahdomme, että\nMummo näkisi meidät kaikki ympärillään. Voihan tämä joulu olla hänen\nviimeisensä. Mummo-rukka! Me menemme sinne aikaisin päivälliselle, ja\nsitten palaa kukin perhe kotiinsa omaa joulua viettämään. Mutta nuo\nmuutamat tunnit siellä ovat luultavasti koko vuoden vaikeimpia hetkiä.\nTiedäthän, miten vaikeata minun on ilmankin kuunnella toisten laulua\n-- siihen sekaantuu aina hiukan katkeruutta. Tunnen jääväni aivan kuin\nlasisen oven ulkopuolelle.\n\nSuku on hyvin musikaalista, ja me laulamme usein kutsuissa. Ja jouluna\ntietysti lauletaan. Ja minä istun yksin syrjässä raajarikkona -- ja\näänirikkona ja koetan olla itkemättä. Se on oleva jotakin niin kamalaa\n-- uh, en tahdo ajatella sitä.\n\nJa kuinka minä jaksan hillitä itseäni vielä nämä kaikki viikot! Kuinka\nminä voin olla huutamatta ääneen, kun näen toisten menevän hiihtämään\ntai luistelemaan tai vaikkapa vain kävelemään. Saan istua kiltisti\nsisällä ja \"katsella päältä\".\n\nJa mitä iloa minulla on joululomasta, kun en edes pääse nyt kouluun.\nEn pääse joulujuhlaankaan, nyt kun luokkani ensimmäistä kertaa on\nisojen juhlassa. Kuinka minä _jaksan_ yhä edelleen leikkiä iloista ja\ntyytyväistä ja rauhallista. Kuinka minä jaksan olla lyömättä korvalle\njokaista, joka sanoo: \"Voi, Saima-parka.\"\n\nEi minun olisi pitänyt päästää vaivojani valloilleen sinullekaan.\nKiihdyn vain turhanpäiten.\n\n13.12. Maanantai.\n\nOlen lukenut aljaa. Mutta en minä oikein jaksa harjoitella. Olen\nvielä vähän harmaalla päällä. Juttelen hiukan laskujen välillä Sinun\nkanssasi, olen näet laskenut jo 3 esimerkkiä. Haa!\n\nLea on käynyt miltei joka päivä minua katsomassa. Hän on niin suloinen.\nLähinnä äitiä on hän parhain ollessani sairaana.\n\nJalkarukkaani pitää ruveta hieromaan. Äiti saa onneksi tehdä sen.\nTänään hän koetti ensimmäisen kerran. Se ei koskenutkaan niin kovasti,\nkun edeltäpäin odotin.\n\nHierottaessa näin taas viikkoon ensimmäisen kerran oman koipeni. Voi\ntiedätkö, kuinka se oli laihtunut, nim. säärestä. Itse jalka oli\naivan muodoton, kellertävä ja sinipunainen ja nilkasta turvonnut\ntasapaksuksi. Se oli ihan säälittävän näköinen. Olisin tahtonut\ntaputtaa sitä päälaelle.\n\nNyt on vihdoinkin lunta maassa. Eilen satoi melkein koko päivän suuria\npehmeitä valkeita hiutaleita. Tumma, alakuloinen maa ikäänkuin syntyi\nuudestaan, kun se sai ihanan valkean juhlapuvun. Kentällä lapset\nlaittoivat lumilinnaa punottavin poskin ja huusivat riemusta. Kaikki\ntuli valkeaksi ja kirkkaaksi ja valoisaksi -- lumi peitti vaipallaan\nmyös syksyn raskaat, harmaat mietteet.\n\nMyöhemmin:\n\nEi, minä en jaksa enää harjoitella aljaa. Pääni on kuin lyijykuula.\nEpäilen, etten voikaan suorittaa kokeita. Kaunis juttu. Nyt jätän sen\ntäksi päivää.\n\nAion vaatettaa Kirstille nuken. En voi yleensä sietää ompelemista. Se\non niin suutarin kuivaa, ja olenkin siinä perin kömpelö. Käsityöt,\njokin pöytäliina tai sohvatyynynpäällinen, ovat ainoat, jotka menevät\nmukiin. Niitä sentään hiukkasen osaankin.\n\nEn siis odota erikoisella innolla hetkeä, jolloin äiti ostaa tuon\nnuken. On niin kurjaa nähdä, kun omat sormet tekevät selviä ympyröitä\nja pilaavat kauneimmankin kankaan.\n\nLea taas on ihan mestari kaikissa käsitöissä, esim. juuri nuken\nvaatettamisessa. Saankin kai usein kiltisti turvautua hänen apuunsa,\nvaikkei se suurestikaan huvita minua. Ei ole niin kovin hauskaa nähdä,\nmiten kömpelö ja mahdoton on, varsinkin parhaan ystävänsä rinnalla.\nOuti, tunnustetusti hurjan naisellinen vehjas, saisi oikeastaan laittaa\nnuken. Hänhän on niin eri taitava kaikessa ompelemisessa. Hänellä on\nsellaista harvinaista kärsivällisyyttä.\n\n14.12. Tiistai.\n\nEläköön! Minun ei tarvitsekaan suorittaa noita onnettomia kokeita.\nÄiti soitti Frekalle ja sanoi minun olevan niin väsyneen, etten jaksa\nharjoitella. Mikä totisesti olikin totta. Eikä minun enää tarvitse\nvaivata päätäni sulkumerkeillä ja + merkeillä ja -- merkeillä pitkään\naikaan. Enemmän kuin kuukausi lupaa. Eläköön!\n\nEn oikein tiedä, miten Majakan joulunumeron käy. Siitä tulee aika\nurakka, jos todellakin yritän. Majakka kokonaisuudessaan vaatii minulta\nainakin 10-12 tuntia yhtenäistä työtä. -- Ei, kyllä luulen, että siitä\nei tule mitään. Laitetaan sitten tavallista komeampi tammik. 26:ksi --\nse on se päivä, jolloin seuramme perustettiin. Ajatteles, Majakka on\nkohta vuoden vanha!\n\n15.12. Keskiviikko.\n\nUi juku, sain aineestani 8 l/2, ja kun edellisessä oli myös 8 1/2,\nsaan sittenkin 8 todistukseen. On kauheaa tuntea, että rakkaimmassa\naineessaan ei ole muiden veroinen. Tahtoisin kuristaa Kumman. Tai\nitseni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäet, että olen suomalaisuusintoilija. Aivan niin! Se on mielestäni\nsuomalaisen pyhä velvollisuus. Kuinka nöyryyttävää onkaan oman\näidinkielensä häpeäminen. Ymmärräthän, että koko sydän alkaa palaa\nja veri kiehua, kun raitiovaunussa sanoo konduktööri -- miksi ei\nsilläkään sanalla ole suomalaista vastinetta -- \"Vasso guu o betaala\".\nVoi miksi, miksi minä olen niin nuori, etten uskalla sanoa vastaan:\n\"Olemme Helsingissä, olkaa hyvä ja puhukaa suomea\"! -- kohteliaalla\nhillityllä äänellä. Voi, miten riemuitsisinkaan, kun konduktööri\njoko tulisi noloksi tai suuttuisi ja ympärillä alkaisivat ihmiset\nkuiskailla \"säädyttömästä lastenkasvatuksesta\" ja \"naurettavasta\nnousukasintoilusta\".\n\nTuon teenkin sitten, kun olen esim. 15-16-vuotias. Lettipäisenä ei\nsentään pelkästä vanhempain kunnioituksesta tahdo sanoa mitään. Mutta\nsitten, kun olen nuori -- kun olen ylioppilas ja kun elämä alkaa,\nsilloin alkaa myös intoiluni julkisesti. Silloin saan vihdoin käyttää\nkaikkia lahjojani, jotka Luoja on antanut. Saan -- oi saan _elää!_ Tämä\naika on vain pitkää, pitkää esipuhetta elämäntyöhöni, horrosta -- unta\nvain.\n\n23.12. Torstai.\n\nHuomenna on jouluaatto.\n\nNiin tuossa se nyt on kirjoitettuna. Mutta en sittenkään voi sitä\nuskoa. Ja miten minä ehdin saada lahjat valmiiksi?\n\nOlen laittanut niitä Kirstin nukenvaatteita. Hurjasti. Ja olen tulossa\nniin naiselliseksi, että oi jukuli. Kuvittele, Saima Harmaja istuu 5-8\ntuntia päivässä ompelukoneen ääressä ja \"ahkeroi\"! Olen tosiaan ollut\nhurjan ahkera. Äiti osti kaksi uutta nukkea ja kaksi valkeata sänkyä.\nJa minä olen ommellut isoon sänkyyn patjan ja kaksi isoa tyynyä,\nlakanat, päällyslakanassa välipitsi ja tyynynpäällisessä samoin, sekä\n\"tikannut\" yhden täkin, koneella tosin. Nuken vaatteet ovat hienot kuin\nminkäkin prinsessan. Pitsireunainen ohut paita, liivit (toivottavasti\nei kukaan katso niitä nurjalta puolelta), pitsireunaiset housut ja\nalushame, jonka helmassa on leveätä pitsiä. Pikkunuken asiat ovat\nhullummin. Hänellä ei ole vielä mitään vaatteita, ja sängystä puuttuu\nvaippa ja täkki.\n\nJoulukuusi on ostettu. Tavallisesti olemme me, isä, Outi, Tapani ja\nminä, menneet aatonaattoaamuna ostamaan kuusta ja kantaneet sen yhdessä\nkotiin. Se on ollut niin hirveän kodikasta ja jouluntuntuista. Tällä\nkertaa minä en tietenkään saanut olla mukana.\n\nOn sentään niin hurjan katkeraa ja kovaa, että olen sairas. Se on\nvääryys. Jouluni menee aivan pilalle!\n\n(En tahdo kirjoittaa enempää, vaikka minua totisesti haluttaisi. En\nviitsi kiihdyttää itseäni turhanpäiten.)\n\n24.12. Perjantai.\n\nVoi, tänään on jouluaatto. Mielialani on osaksi lystikäs, osaksi arka,\nosaksi kunnioittava; ihanaa se vain on.\n\nTänä aamuna saimme kahvia sänkyyn joulupullien ja piparkakkujen kera.\nOli hurmaavaa herätä siihen tietoisuuteen, että on joulu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on jo jouluilta. Ihmeellinen, pyhä ilta.\n\nTuuhea joulukuusi on paikallaan salissa. Kruunun kynttilät loistavat,\nja kuusi on täynnä välkettä.\n\nHuoneet hämärtyvät, varjot himmenevät, kaikki on tyyntä ja rauhallista\nja kodikasta. Ilmassa väreilee uusi tuntu, taivaallinen sointu.\n\nIhmeellinen tunne valtaa sydämeni. Se on onnea, tyyntä, hiljaista\nonnea, se on kaihoa, tyyntä, tuskatonta kaihoa, se on uskoa, tyyntä,\nihmeellistä, ihanaa uskoa. Sitä en voi selittää. Se on rauhaa, ennen\nkaikkea tyyntä, suloista rauhaa. Himmeätä rauhaa.\n\nKuinka ihana onkaan joulu!\n\nNyt on yö, ja minä kirjoitan varkain sängyssä. Minun on purettava\ntunteeni. Muuten tukehdun.\n\nNyt on pyhä yö. Tähän aikaan vuosisatoja sitten syntyi Jeesus,\nVapahtaja. Näen yksinkertaisen tallin -- tummalla seinämällä Marian\nsuloisine kasvoineen lapsi sylissään, Josefin heidän vierellään. Ja\nihmeellinen valkeus täyttää huoneen.\n\nKuulen enkelten taivaisen kuoron: \"Kunnia olkoon Jumalalle\nkorkeuksissa, maassa rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto!\"\n\n27.12. Maanantai.\n\nKummallista, etten tullut joulupyhinä kirjoittaneeksi. Se kai johtui\nsiitä, että luin lahjakirjojani ja kirjoitin runoja -- runoja ja taas\nrunoja. Joulupäivänä kirjoitin 12 runoa, se kai on ennätykseni.\n\nTämä joulu on ollut ihana. Niin tyyntä ja suloista ja rauhoittavaa.\nMeillä on ollut todella joulurauhaa.\n\nSain hurmaavia lahjoja. Yritän ensin kertoa jouluaatosta.\n\nMeidän piti mennä Juho-enolaan päivällisille klo 4:ksi.\n\nOlin hurjan \"mörkillä\" tuulella, kun lähdimme. Minua peloitti\nhurjasti meno siinä suhteessa, että pelkäsin suvun sääliä, ja kaikki\nmuutkin seikat tuntuivat olevan minua vastaan. Olin käärinyt tukkani\npapiljoteille ja nähnyt hirveästi vaivaa kammatessani sitä, mutta\nminusta se oli yhtäkaikki kamalan näköinen. Kaikki olivat sanoneet,\nettä uusi, tummanvihreä samettipukuni on hyvin kaunis ja pukeva, mutta\nen tahtonut muistaa sitä. Jalassani ei ollut enää käärettä, mutta\nnilkassa oleva pahka näkyi selvästi ohuen silkkisukan alta pilaten\nkokonaan jalan muodon, ja loppujen lopuksi raivostutti minua se, että\nsain raahata kainalosauvoja mukanani. Ne antoivat mielestäni viimeisen\niskun ulkonäköni stiiliydelle.\n\nMutta vaihtuvainen on ihmismieli. Löysimme ajurin, ja isä ja minä\nlähdimme sillä, että saisin hengittää raitista ilmaa pitkän vankeuteni\njäljestä. Toiset ottivat auton.\n\nKun hevonen kääntyi aukealle ja raitis tuuli puhalsi kuumia (itkusta)\nkasvojani ja kaikki hohti ja kimalteli valkeana ympärilläni, oli\npahantuulisuus tipotiessään. Puut ojentelivat hienon kuuran peittämiä\noksiaan rattaiden yli, kentällä huusivat lapset riemuissaan.\nLastensairaalan kalliot olivat aivan valkeat, ja rakennuksen ikkunoista\nloisti kodikas valo. Aurinko oli juuri laskenut, ja taivas oli täynnään\nrusoittavia pilviä. Kauempana oli kalpeanpunertava kajastus.\n\nKaikki tämä vaikutti sen, että kun astuimme rattailta Juho-enon oven\nedessä, olin mitä edullisimmalla tuulella -- hilpeänunelmoiva, niin\nsanoakseni. Riisuttuamme päällysvaatteet lähdin (kainalosauvoin\ntietysti) saliin. Olin aivan oikeassa. Sain kuulla tarpeekseni\n\"Saima-rukasta\" ja \"hänen surkeasta tilastaan\".\n\nMenin sitten Oudin kanssa tyttöjen huoneeseen. Kuvittele hämmästystäni,\nkun kaikki samassa kilvan alkoivat ylistää tukkaani. Se oli kuulemma\nniin hurjan kaunis. Puuteroimme ja viimeistelimme itseämme parhaamme\nmukaan ja lähdimme sitten saliin -- tai oikeammin ruokasaliin -- sillä\npäivällinen alkoi samassa.\n\nMeillä oli hurjan hauskaa. Riisipuuron aikana tuli joulupukki\nsisään kantaen isoa koria. \"Onko täällä kilttejä lapsia?\" kysyi hän\nmörisevällä äänellä ja heitti läpitunkevia katseita suvun nuorimpaan\nnuorisoon, joka peloissaan ja ihastuksissaan vetäytyi seinävierille.\n\nUtto ja Uuvo astuivat sentään rohkeasti esiin.\n\n\"Oletteko te olleet kilttejä?\", kysyi joulupukki uudestaan.\n\n\"Ollaan\", sanoi Uuvo vakuuttavasti. Mutta Utto lisäsi luottavaisesti:\n\"Ei me _ihan aina_ ole oltu, mutta _melkein_.\"\n\nLiikuttavaa, eikö totta? Nauroimme niin, että olimme pakahtua.\n\nJoulupukki alkoi jakaa lahjoja. Minä sain Lealta hienoa kirjepaperia ja\nMummolta puoli tusinaa hienoja koruommeltuja nenäliinoja.\n\nPikkulapset kirkuivat ihastuksissaan. Uuvo kulki ympäri pöytää ja\npuhalteli pieneen torveen. Kirsti kävi joka paikassa toimekkaana\nnäyttämässä punakivistä sormusta, jonka oli saanut.\n\nSitten siirryttiin saliin laulamaan, ja kello kuuden aikaan lähti\nsuurin osa sukua pois. Me muun muassa.\n\nTultuamme kotiin sytytimme heti oman kuusemme kynttilät ja lauloimme\njoululauluja. Sitten äiti luki päivän tekstin.\n\nMe emme olleet hankkineet joulupukkia, koska Kirsti jo Juho-enolla oli\nnähnyt sen. Sanoimme vain, että se oli käynyt meilläkin sillä aikaa\nja jättänyt ison korin lahjoja. Sitten tuotiin kori esiin ja alettiin\njakaa. Äiti kuiskasi Kirstille, että \"mitenkähän olisi, jos Kirsti\nhiukan kurkistaisi kuusen alle?\" Voi sitä riemua, kun hän löysi nuket\nsänkyineen! Kyllä minulla oli ollut kova työ, mutta Kirstin säteilevät\nsilmät ja hohtavat posket korvasivat kaiken, liiaksikin.\n\nItse sain sylillisen lahjoja. Marmelaadia Aino-tädiltä, aamutakin,\npäällyskengät (hienot nahkareunaiset), ompelukotelon laukkuun,\nhansikkaat, hurjan sievän punaisen Penkala-kynän isältä, taskukamman\nAnilta, marsipaaniporsaita Biitulta, Oudilta suuren kotitekoisen\npahvikotelon, jonka kannelle oli maalattu \"papereja varten\" (ajattele,\nmiten suloinen Outi on, kun hän ei pannut \"runoja varten\" tai\n\"kirjallisiin harrastuksiin\"), kauniin mustan kepin (nyt saan jo\nkävellä vain siihen nojaten). Oudilta sain myös paksun vahakantisen\nvihon päiväkirjaksi. Nyt säästyn pyytämästä siihen rahaa.\n\nJa sitten kirjat: Henrik van Loon maailmanhistorian, tiedäthän, sen\nihmiskunnan historian nuorille, ja Aino Kallaksen kirjan Barbara von\nTisenhusen ja sitten runoja: neljä runokirjaa, ajatteles, neljä!\nKoskenniemen suomentamia Goethen runoja, Katri Valan Sinisen oven,\nTegnérin Frithiofin Sadun (Oi!) ja Koskenniemen Nuoren Anssin.\n\nOlin aivan huumaantunut.\n\nJa kuvittele, illan kuluessa sain kuulla hurjasti kohteliaisuuksia\nisältä ja äidiltä. Isä alkoi puhua siitä, että Saima alkaa tulla oikein\naikaihmiseksi. \"Sinä istuit siellä Juho-enolla pöydässä kuin joku\ndaami. Tuo kaunis vaalea tukka ja valkea iho ja tumma sametti ovat\nyhdessä oikein niin, että hemaisee. Ja sinulla on piirteitä ja ryhtiä\".\nAjattele, isä, joka tuskin koskaan puhuu minun ulkonäöstäni! Ja äiti\nmyös! Hän sanoi oikein iloisesti hämmästyneenä: \"Niin, sinä olit niin\nnätti, että!\" Ja Outi vielä sängyssä illalla toisti samaa ja lisäsi,\nettä Aunekin oli sanonut, että Saima on tänään hurjasti edukseen.\n\nVoit uskoa, että olin hämmästynyt ja iloinen. En ole yleensä yhtään\noptimistinen ulkonäköni suhteen. Tiedän, että kerran tai pari vuodessa\nvoin olla kaunis -- ulkonäköni riippuu niin hurjasti kampauksesta ja\nvalaistuksesta ja mielialasta. Niin -- ja kai myös puvusta. Mutta en\nikinä olisi uskonut, että voisin olla kaunis tuolla lailla, suuressa\njuhlassa. Ja että isä ja äiti huomaisivat sen.\n\nKaiken kaikkiaan on perin virkistävää kuulla joskus hiukkasen imartelua.\n\n29.12. Keskiviikko.\n\nAjattele, ylihuomenna on vuoden viimeinen päivä! Ja 5 kuukautta vielä,\nja taas on kesä, tai melkein kesä. Silloin olen jo 14-vuotias.\n\nOlen klinkuttanut nyt koko aamupäivän pianoa. Tuntuu niin\nkummalliselta, että minä nyt otan soittotunteja, minä! Että minä osaan\njo hiukan soittaa, vaikkakin niin vähän. Mutta minä opin enemmän,\nja vuoden tai parin päästä ainakin osaan soittaa muutamia kauniita\nkappaleita hyvin. -- Osaan varmasti. Soitto ei muuten ole yhtään niin\nvaikeaa kuin luulin. Vihko, jonka mukaan soitan, on tehty minua paljon\nnuoremmille, ja minun on aika helppo oppia. -- Kauankohan tämä, että\nsoitan, pysyy salassa. Tietysti sen täytyy ennen pitkää joutua ilmi.\nNyt en enää pelkää sitä yhtä pahasti kuin ennen.\n\n31.12. Perjantai.\n\nTänään on vuoden viimeinen päivä. Vuosi 1926 on mennyt eikä palaa\nmilloinkaan, ja miten vähän, miten hirveän vähän minä olen saanut\ntehdyksi!\n\nTämä vuosi on ollut niin kummallinen, varsinkin jos ottaa mukaan syksyn\nvuodesta 1925. En ole ikinä ennen elänyt niin ihmeellistä aikaa. Olen\nkehittynyt niin suunnattomasti. Luonteeni on paljon syventynyt ja\navartunut, mieleni ensin lapsellisesta rauhallisuudestaan tullut hyvin\nriiteleväksi ja intoilevaksi, ja kesällä se on taas paljon tyyntynyt.\nViime kesänä etenkin kehityin paljon. Mieli avartuu pakostakin sinisen\ntaivaan alla, kaikki katkeruus sulaa sielusta, kun kevätaurinko loistaa\nja humiseva tuuli hyväilee polttavia poskia. Kaikki kiihkeys ja into\nsaa uuden, entistä kauniimman ja tyynemmän sävyn, kun näkee ympärillään\nvain tyyntä ja kaunista ja kirkasta ja kiitollista. Kesällä sain\nikäänkuin uuden uskon, uskon luonnossa. Opin luottamaan Jumalan armoon\nja rakkauteen aivan uudella tavoin. Se ei ole sentään lapsenuskoa --\nsen olen menettänyt jo aikoja sitten. Se on jonkinlaista haltioitunutta\nhartautta ja kiitollisuutta.\n\nNiin -- olenhan sentään saanut jotakin aikaan. Mutta mitähän ensi vuosi\ntuo mukanaan? Toivottavasti en silloin ainakaan \"rakastu\" kehenkään.\nMielestäni on niin ilkeätä tahrata tuollaisella koululaisihastumisella\nsitä oikeaa, pyhää rakkautta. Ehkä minä kerran saan tuntea senkin.\nEhkä! Mutta paljon mieluummin olen kokonaan ilman, kuin että koettaisin\ntäyttää rakkauden kaipuutani tyhjällä, hyödyttömällä, madaltavalla\ntunteella! Joko kaikki tai ei mitään!\n\nToivon myös, että oppisin hiukan voittamaan ujouttani. Tuollainen\nsairaaloinen seurustelun pelko on niin kiduttava. Toivoisin, että\npääsisin parempiin väleihin luokkatoverieni kanssa. Oikeastaan\nsuhteemme on viime talvesta suuresti parantunut. Olin silloin siinä\nmielentilassa, että kun huomasin, etteivät he pitäneet minusta, nostin\nkatkeruuden valtaamana ylpeästi nokkaani ja käänsin selkäni heille.\nKoska he eivät pitäneet minusta, kuljin ylpeästi heidän ohitseen.\nMutta kesän suuri rauha lääkitsi vanhan haavan, ja tänä syksynä olen\nensin aivan huomaamattani ruvennut olemaan heidän seurassaan ja\nseurustelemaan ystävällisesti heidän kanssaan; ennen olin aina niin\npisteliäs kuin mahdollista.\n\nJa toivoisin, että voisin parantaa suhdettani Tapaniin. Me\nkinailemme niin usein. Ja olla enemmän keskittynyt koulutehtäviin ja\n-harrastuksiin; viime lukukaudella vain istuin ja uneksin.\n\nOi, kunpa voisin tulla kaikin puolin paremmaksi kuin ennen! Minulla on\nniin paljon vikoja! Riittääköhän edes yksi ihmisikä niiden korjaamiseen?\n\nJa sitten toivon niin hartaasti, että pysyisin terveenä. Tänä\nsyksynähän oli minulla ensin umpisuolentulehdus, sitten katkaisin\nkoipeni. Voi, tämä jälkimmäinen sairaus on ollut niin kamala. Kun\najattelen sitä perästäpäin nyt, kun olen jo melkein terve, tuntuu se\npainajaisunelta. Kiitos, hyvä Jumala, että se on nyt jo voitettu!\n\nKlo 11 illalla. Tuntuu niin käsittämättömältä, että tunnin kuluttua\non vuosi 1927. Vanha vuosi lähtee. Kyllä tämä vuosi on ollut rikas.\nNyt kun se on takanani, huomaan, että se on antanut minulle niin\npaljon. Kaikki mitä olen kärsinyt, on aivan kuin edeltäpäin määrätty\nkehittymiseni vuoksi. Tapaukset ovat seuranneet toisiaan kuin hyvin\njärjestetyssä näytelmässä.\n\nHyvä Jumala, suo meille kaikille oikein onnellinen uusi vuosi!\n\n\n\n"]