Nuorten seikkailuromaani alkaa kesähuvilalta, missä 16-vuotias Kaarlo murehtii koulun rästitehtäviä. Tarina etenee jännittäväksi etsinnäksi ja purjehdusmatkaksi, jossa pojat joutuvat koettelemaan rohkeuttaan ja kantamaan vastuuta kaukana kotoa.
Yrjö Rauanheimon 'Kadonnut veli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2379. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KADONNUT VELI
Poikien seikkaluromaani
Kirj.
YRJÖ RAUANHEIMO
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1939.
ENSIMMÄINEN OSA
I
Kaarlo istui huvilan kuistilla ja ajatteli ehtojaan. Oltiin jo elokuun alussa, mutta yhä Kaarlo mietti. Isä oli monesti sanonut, ettei asia miettimällä parantunut, mutta Kaarlo uskoi, että ajatteleminen ainakin helpotti omaatuntoa. Hän ei ollut vielä vilkaissutkaan ruotsin sanastoon, vielä vähemmän sitä tutkinut. Hän istui ja uneksui ajasta, jolloin opettaja olisi keväällä taputtanut häntä hartioille ja antanut kympin. Miksei? Saihan Osokin kympin, vaikka hän oli tyhmä kuin saapas eikä edes pysynyt hokkareilla pystyssä.
Koulunkäynti oli roskaa. Roskaa, roskaa toistivat hänen aivonsa. Hänellä oli joka vuosi ollut ehdot. Joskus saksassa, joskus ruotsissa. Yhtä varmasti, kuin aurinko nousee, oli isä aina silloin tuijottanut surullisesti häneen ja puistanut päätään.
– Taasen on kesäsi pilalla. Jos sinä luulet, että voimistelun kymppi on ainoa autuaaksi tekevä numero todistuksessa, niin erehdyt pahasti. Ilkallakin oli kymmenen voimistelussa, mutta hänellä ei koskaan ollut ehtoja. Hän tarvitsee maailmalla kaiken kielitaitonsa, mutta sinua ei uskaltaisi laskea Suomen rajojen ulkopuolelle ollenkaan. Vieraassa maassa kuka tahansa myisi sinut kymmenellä pennillä, etkä sinä tietäisi asiasta mitään.
– Aina sinä, isä, haukut.
– En minä sinua hauku. Kyllä kuusitoistavuotiaan pojan pitäisi jo sen verran käsittää maailman menoa, että välttäisi ehdot. Minulla ei ollut koskaan ehtoja eikä äidillä liioin. Tuollainen romuluinen jättiläinen kuin sinä saisi hävetä jäädessään luokalle.
Keskustelu oli tapahtunut kesäkuun alussa. Siitä oli siis kaksi kuukautta! Kaarlo havaitsi jälleen, että kesän päivillä oli siivet selässään.
Niin, siivet. Kuistin edustalla purjehti majesteetillisena suuri sudenkorento. Se oli kuin autogiro, syöksyi eteenpäin ja seisahtui sitten kuin äkkinäisellä tempauksella yhtäkkiä ja jäi paikalleen vain siipien vimmatusti liehuessa.
Totta tosiaan, autogiro. Kuinkahan pitkä aika oli siitä, jolloin hän oli viimeksi nähnyt autogiron? Kaarlon ajatukset vaihtuivat nopeasti. Hänelle oli siunaantunut runsas annos mielikuvitusta, ja sitä hän sai kiittää siitä, etteivät ehtojen lukemiset lainkaan häirinneet omaatuntoa. Hän vain ajatteli.
Aallot iskivät rantaan, ja aalloista juoksi Kaarlon ajatus Ilkkaan. Näkiköhän se poika merellä suuria aaltoja? Viime kirjeessä oli niin kivoja kuvauksia Afrikan apinoista, että koko perhe oli nauranut. Yksi oli ollut sellainen, että se kiersi häntänsä kaulan ympärille, kun sille tuli kylmä. Toinen oli hännätön, mutta se kuului olevan niin viisas, että vähältä puuttui, ettei se puhunut. Kolmas oli ollut ihan Oskari-sedän näköinen!
Missä päin Ilkka nyt mahtoi olla? Viimeinen kirje oli tullut Durbanista. Koululaiva "Viri" oli sieltä jatkanut matkaansa Australiaan. Mahtoi olla hauskaa nähdä oikeita neekereitä ja palmuja. Palmuja ei Kaarlo ollut nähnyt muualla kuin Oskari-sedän salissa, ja neekerin hän oli kerran nähnyt vilaukselta Esplanadin kulmauksessa. Kun hän kääntyi katsomaan taakseen, oli neekeri jo puikkinut hotellin ovesta sisään. Tämä oli tapahtunut talvella, ja neekerillä oli kiire päästä lämmittelemään.
Kaarlo oli hyvästiksi heilauttanut kättään rannassa ja huutanut, että kaiken hän uskoo, jos Ilkka kirjoittaa, mutta sitä hän ei usko, että merikäärmeellä on siivet. Ilkka oli huutanut, että sittenpähän nähdään, isä oli koettanut huutaa jotakin, mutta ääni oli hukkunut sireenin ulvontaan, ja äiti oli seissyt isään nojaten aivan sanatonna. Kukaan heistä ei itkenyt, sillä Kalliovirran perhe ei ollut itkevää lajia. He suhtautuivat elämään sellaisena, kuin se heidän eteensä tuli. Harvoin he hyvästiksi edes kättä toisilleen antoivat. Tuntui siltä, kuin he olisivat vihanneet kaikkea tunteellisuutta. Kaarlo ei ollut itkenyt kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun Tytti, heidän nuori sisarensa, hukkui ja ruumis oli juuri saatu rannalle. Silloin he kaikki olivat itkeneet, isäkin, jonka käsi oli pusertunut nyrkkiin.;
Kalliovirran pojat kasvoivat nopeasti kuin bamburuo'ot. Ilkka oli jo isää pitempi, ja Kaarlo oli yhtä pitkä. Äiti puistikin usein päätään nähdessään poikansa yhdessä. He kasvoivat vaatteistaan, heidän kengännumeronsa suurenivat vuosi vuodelta, ja vaatetus tuli kalliiksi. Villimpiä vesoja, kuin nämä veljekset olivat lapsuusvuosinaan, sai hakea kolmesta pitäjästä, eikä sittenkään olisi löytynyt. Särkyneet ikkunat kertoivat harhaan menneestä potkupallosta, silmissä oli mustelmia, kun kova pesäpallo oli tullut päin pläsiä, ja niinä talvi-iltoina, jolloin pojat kävivät urheiluseuransa nyrkkeilyharjoituksissa, ei joskus tiennyt, oliko poikiin tullut sikotauti vai oliko hammas yhtäkkiä herännyt raivoisaan särkyyn. Mutta isä oli itse kehoittanut poikia nyrkkeilemään. Hän oli sanonut, että vain sellainen mies tulee toimeen maailmassa, joka ei vähästä säikähdy ja joka osaa antaa iskun takaisin. Sitten hän oli lisännyt: mutta lyökää aina ensin, jos tappelu syntyy. Neuvo oli ollut jollain tavalla filosofinen, mutta kaipa isä asian ymmärsi, kun itsekin oli nuorena merellä ollut ja kaiken maailman kahlannut läpi.
Ja pojat olivat nyrkkeilleet, juosseet, hypänneet korkeutta ja pelanneet kaikkia Suomessa tunnettuja pallopelejä niin suurella innolla, että jalat ja kädet kävivät usein vielä heidän nukkuessaankin. Huippu-urheilijoita ei heistä tullut, sillä alituiseen harjoittelemiseen ja kunnossa pysyttäytymiseen he olivat liian laiskoja. Heissä ei ollut tarpeeksi paljon keskittymiskykyä, valitti isä. Eipä silti, että hän olisi halunnut pojistaan urheilutähtiä, mutta keskittymisen puute näytti hänen mielestään vaaralliselta. Sitä todistivat sitten Kaarlon neloset. Pojat ajattelivat liian paljon, kuten sanonta kuului. Heillä oli liian paljon mielikuvitusta. Äiti ymmärsi tämän puolen poikien elämästä parhaiten, ja hän tahtomattaan kiihoitti heidän mielikuvitustaan kertomalla kaukaisista maista, joissa isä oli käynyt, ja lukemalla heille seikkailukertomuksia maailman seitsemältä mereltä.
Kaksi vuotta oli Ilkka saanut taistella, kinata ja huokailla, ennen kuin isä oli antanut hänelle luvan lähteä merelle. Vastaus oli aina yhtä jyrkkä: lue itsesi ensin ylioppilaaksi, niin sitten pääset. Ja Ilkka oli lukenut raivoisasti. Seitsentoistavuotiaana hänestä oli tullut ylioppilas. Lakki oli vain viikon vanha, kun hän lähti Helsingin satamasta elämänsä ensimmäiselle suurelle seikkailulle. Tuskinpa isä sittenkään olisi laskenut häntä, ellei samassa koululaivassa olisi ollut erään hänen ystävänsä, Nurmelan, poika. Johtaja Kalliovirralla oli paljon ystäviä, paljon tuttavia joka puolella maailmaa, sillä hän oli ensin merellä ollessaan ja sitten myöhemmin liikemiehenä käynyt miltei jokaisessa maapallon kolkassa. Ilkalla oli mukanaan tukku suosituskirjeitä. Isä mainitsikin ylpeänä, että maailmassa oli tuskin sellaista suurenpuoleista satamakaupunkia, jossa ei hänellä olisi liikeystäviä ollut. Kyllä he Ilkasta huolta pitävät, hän oli vakuuttanut äidille, joka Tytin kuoleman jälkeen oli vaipunut jonkinlaiseen raukeuden tilaan.
– Jäähän sinulle vielä toinen samanlainen rasavilli kotiin, isä oli koettanut lohduttaa. – Kyllä hän sieltä takaisin tulee. Ei mikään ole nuorelle pojalle niin terveellistä kuin pitkän matkan purjehdus purjelaivalla. Siellä he saavat raitista ilmaa, saavat voimistella takilassa, ja mitä kovempaa on elämä, sitä sisukkaammiksi he tulevat. Eihän minullakaan mitään hätää ollut siellä, ja ihminenhän minustakin siellä tuli. Vai eikö tullut?
Sitten isä oli nauranut sydämellisesti ja kietonut kätensä äidin vyötärölle. Äiti oli vaiennut, hänen silmänsä tuijottivat jonnekin kauas, ja isä tiesi, että äiti ajatteli Tyttiä.
Kaarlo sulki silmänsä ja koetti iskeä kämmenellään tunkeilevan kärpäsen pois autuaammille metsästysmaille, kuin hänen nenänsä oli. Kärpäsen saattoi kuka tahansa tappaa silmät auki, mutta suorastaan infernaalista nerokkuutta vaadittiin kärpäsen surmaamiseen silmät kiinni. Ja Kaarlo kuului siihen ihmisluokkaan, joka halusi kokeilla joka tavalla ja alituisesti.
Kärpänen säilytti henkensä, sillä Kaarlo ei ollut vielä tarpeeksi harjoitellut temppuaan. Hän sai vain aikamoisen läimäyksen nenäänsä. Hyvä, ettei verta tullut.
Jälleen hän ajatteli. Ajatteli Ilkkaa sellaisena hyvänä toverina, kuin hän esimerkiksi viime kesänä oli ollut. Aina hän oli valmis soutamaan, aina antoi hänen kokea pitkänsiiman ja aina auttoi nuorempaa veljeään niissä tappeluissa, joihin he yhdessä joutuivat. Ilkka oli ollut kiva kaveri, kivempi kuin kaikki muut yhteensä. Jääpallojoukkueessa he olivat muodostaneet vasemman siiven, ja heidän yhteistyönsä ansiota oli se, että vasemmalta siiveltä tuli laukauksia maalia kohtaan kuin satamalla. Ilkkaa kutsuttiin "rysämestariksi" ja Kaarloa "konekivääriksi". Kaarlo tunsi, että Ilkka olisi ansainnut paremminkin konekiväärin arvonimen, sillä niin lujia lyöntejä eivät edes isot miehet lyöneet, kuin hänen sauvastaan lähti. Se oli nyrkkeilyn ansiota, päätteli Kaarlo.
Järveltä kuului soutua. Isä taisi palata? Vain lauantaisin johtaja pääsi huvilalleen. Mari oli häntä noutamassa, ja Kaarlo luuli huolimattomasta läiskeestä kuulevansa, että Mari souti. Vauhti tuntui olevan kova, sillä airot lätisivät vettä vasten tavallista nopeammassa tahdissa.
– Viimeinkin on isä saanut Mariin vauhtia, mutisi Kaarlo ääneen.
Keittiössä äiti kalisutti kuppeja. Kuistille asti tunkeutui suloinen ohukaisten haju.
Rantaviidakko kahahti silloin yhtäkkiä. Kaarlo kuuli raskasta hengitystä, nousi seisomaan ja näki isän puolijuosten lähestyvän huvilaa. Mari veti hitaasti venettä teloille. Isän kasvoilla oli vakava ilme. Totta tosiaan, eikö hän ollut ihan kalpea. Kaarlo astui portaille.
– Huonoja uutisia! huusi isä jo kaukaa. – "Viri" on luultavasti haaksirikkoutunut!
Kun isä sitten huohottavana saatiin salin keinutuoliin istumaan, hän alkoi katkonaisesti kertoa surullista uutistaan.
– Istuin parhaillaan konttorissa, kun yhtäkkiä puhelin soi ja Uuno-setä soitti lehdestä ilmoittaen, että "Viri" on kadoksissa. Se oli ollut viimeksi radioyhteydessä Durbanin kanssa ja heittänyt kaupungille viimeiset jäähyväiset. Nyt sitä ovat kaikki Intian valtameren äärellä olevat radioasemat lakkaamatta kutsuneet, mutta se ei vastaa. Tavallisesti annetaan purjelaivoille pitkä aika, ennenkuin ruvetaan epäilemään pahaa, sillä tuulet ovat Herran hallussa, mutta Tamataven lähistöllä Madagaskarin itärannikolla on rannalle ajautunut laivavene, jossa on nimi "Viri".
Äiti kuunteli henkeään pidättäen. Kaarlon otsalle nousivat kylmät hikipisarat, vaikka ulkona oli tukahduttavan kuuma.
– Lähdin konttorista tuntia aikaisemmin ja kävin ulkoasiainministeriössä sekä laivakonttorissa. Eivät he siellä tienneet enempää kuin Uuno-setäkään. Laivalinjan konttorissa ilmoittivat, etteivät he ole saaneet mitään virallista ilmoitusta, mutta lupasivat sähköttää edustajalleen Durbaniin sekä Tamataveen. Minä olen myös sähköttänyt Madagaskarin Antananarivoon, sillä siellä asuu eräs hyvä ystäväni. Pyysin häntä lähtemään rannikolle toimittamaan etsiskelyjä.
Äiti tarttui esiliinaansa. Hänen kalpeat, hienot kätensä puristuivat esiliinan kulman ympärille kuin tuskaa tuntien. Isä loi äitiin nopean silmäyksen ja jatkoi sitten kuin samassa hengenvedossa:
– Älä nyt vielä pelkää. Ehkä myrsky on pidellyt pahoin laivaa ja vene on päässyt omiin valtoihinsa. Sellaisessa leikissä olen minäkin ollut mukana. Eikä se radion rikkimeno niin ihmeellinen asia ole. On voinut bensiini loppua moottorista, eikä heillä ole voimaa lähetykseen. Ei kannata vielä hermostua, sanon minä.
Kaarlon sydäntä kouristi. Ilkka oli siis hengenvaarassa. Ilkka, jota hän rakasti miltei enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ehkä enemmän kuin äitiäkin. Tähän asti oli Ilkan merilläolo ollut hänen mielestään vain jännittävää leikkiä, eräänlaista urheilua. Ilkka oli ollut niin komea siinä kuvassa, jonka hän lähetti Maracaibosta. Pitkä, solakka, ja univormu tuntui sopivan hänelle kuin valettu.
Äiti sanoi viimein jotain, mutta hänen sanansa olivat niin hiljaiset, etteivät Kaarlo ja isä niitä erottaneet. Äiti sanoi uudelleen:
– Sanoin vain, etten ole hermostunut. Eikö niitä tietoja voisi saada helpommin. Ja nopeammin. Kuka sitä tietää, vaikka Ilkka olisi saanut haudan Intian valtameressä. Pitääkö minun kaikkien lasteni hukkua!
Viimeinen huomautus lausuttiin niin sydäntä särkevällä äänellä, että Kaarlon silmät kostuivat. Hän tarttui äidin hentoon kalpeaan käteen ja sanoi:
– Älä sure, äiti. Saatpa nähdä, että tämä on vain väärä hälytys. Ilkka kirjoittaa sitten Australiasta, ja saamme kaikki hävetä hermostumistamme. Ei sillä Ilkalla mitään hätää ole.
Sinä yönä ei paljoa nukuttu huvilassa. Kaarlo kuuli omaan huoneeseensa, miten isä vielä yölläkin keskusteli äidin kanssa. Isän äänessä oli rauhoittava sävy, mutta Kaarlo tiesi, ettei äitiä niin vain petettäisi. Äiti oli älykäs nainen, joka ei oikeastaan tarvinnut lohduttamista. Hänellä oli kaikista asioista omat mielipiteensä, ja hän pysyi niissä. Isän mitkään maanittelut, lohduttelut ja rauhoittavat sanat eivät sen vuoksi pystyneet vaikuttamaan häneen.
Kaarlo ei myöskään saanut unta. Hänen mieleensä tuli tuon tuostakin kuva Ilkasta, komeasta, huojuvakäyntisestä Ilkasta, joka nyt juuri vei kättään virkalakkinsa lippaan. Ilkka hymyili. Kun uni lopulta yllätti Kaarlon, hän kävi yhä vielä siimoja kokemassa Ilkan kanssa, tappeli kaduilla ja kulki sitten kotiin käsi kädessä maailman parhaan ystävänsä, veljensä, kanssa. Kun hän aamulla heräsi, hän muisti surullisen uutisen ja hänen tuli niin paha olla, ettei hän tahtonut päästä sängystä lainkaan ylös.
Aamupäivä kului hitaasti mataen. Iltapäivällä, jolloin kuumuus oli noussut kesän huippupisteeseen, saapui järven yli vene, jota lukkarin poika souti. Kaarlo ja isä menivät yhdessä rantaan. Poika huohotti kovan soutumatkansa jälkeen, tervehti ensin Kaarloa tuttavallisella päännyökkäyksellä, nosti sitten kunnioittavasti hattuaan isälle ja veti lopulta esiin paksun kirjekuoren.
– Nämä ovat sähkösanomia. Asemalla sanoivat, että niillä on kiire.
Isä repi kuoren heti rikki. Kaksi sähkösanomaa! Toinen oli huomattavasti toista paksumpi. Ohuen hän luki ensin.
Johtaja Kalliovirta
Tuulos
Pyhäranta
Ei vielä mitään tietoja viristä pelätään pahinta toinenkin vene
löytynyt siinä ruumis
laivanvarustamo viriToisen sähkösanoman aukaisemiseen näytti kuluvan pitempi aika. Kaarlo ihmetteli sitä, että isän kädet vapisivat, sillä toista niin rauhallista miestä kuin hänen isänsä ei Kaarlo uskonut maailmassa olevan. Isä sai viimeinkin sähkösanoman auki. Hän mietti hetkisen, sillä sähkösanoma näytti olevan ranskankielinen.
Kalliovirta
Tuulos
Finlande
Matkustin rannikolle kuten pyysit tamataven lähistölle ajautunut
toinen vene jossa ruumis kaikesta päättäen perämiehen molemmat
veneet aivan rikki perämiehen veneessä merkkejä palosta en halua
peloittaa mutta asia näyttää vakavalta konsuliviranomaiset tekevät
kaikkensa lisätietojen hankkimiseksi torpedonhävittäjä lähtenyt
merelle etsiskelemään kaikki laivat ovat saaneet määräyksen pitää
silmällä haaksirikkoutuneita radio kutsuu vieläkin lakkaamatta
koululaivaa höyrylaiva astarte ilmoittaa nähneensä savupatsaan
merellä itäkoilliseen cargados saarilta voi olla myös vesipatsas
taifunit raivoavat täällä usein voi olla että viri on kohdannut
sellaisen melbourneen ei ole saapunut mitään tiedoitusta laivalta
lastina höylättyä puutavaraa josta osa purettu durbaniin perämies
haudataan huomenna hänellä ei ollut mitään papereita virkatakin
oikeassa hihassa merkkejä tulipalosta kuollut kaikesta päättäen
janoon pysy rohkeana shillerLukkarin poika kuunteli tarkkaavana ja pelästyneenä isän tankkailua. Ilkka oli siis joutunut haaksirikkoon. Hän oli kerran isänsä kanssa päätellyt, että kyllä ovat vanhemmat hulluja, kun lähettävät poikansa vaaralliselle meriuralle. Lukkarin poika ei tosin ollut koskaan elämässään nähnyt merta mutta hän oli lukenut Jack Londonia ja tiesi, että meri oli täynnä salaperäisiä vaaroja ja kummituksia.
Kaarlo kuunteli isän lukua kuin unessa. Ilkka oli siis kuollut. Hänen maailmansa näytti luhistuvan. Sanaakaan sanomatta hän ojensi isälle kätensä, ja niin he kulkivat sitten vakavina huvilaa kohden. Kaarlo tunsi, miten isän käsi vapisi hänen omassaan.
Äiti odotti kuistilla. Hän arvasi sähkösanomien sisällön, sillä ainoat sanat, jotka purkautuivat hänen huuliltaan, olivat:
– Ilkka on siis kuollut.
II
Viikot vierivät, mutta yleisön mielenkiinto ei herpaantunut. Sanomalehdet selostivat tarkasti etsintöjen kulkua, julkaisivat kadonneitten nimet ja laskivat yhteen, miten paljon miehistöä "Virillä" oli ollut. Kapteenin, perämiesten, laivanlääkärin, kokin ja miehistön lisäksi oli koululaivassa 50 oppilasta. Yhteensä 66 parhaassa iässä olevaa miestä oli kadonnut Intian valtamerellä aivan tuntemattomalla tavalla. Muistettiin koululaiva "Köpenhamnin" kohtalo – sehän katosi aivan jäljettömiin Etelä-Atlantilla. Muistettiin historiallinen kertomus parkkilaiva "Mary Celestin" tuhosta. Se löydettiin Afrikan rannikon edustalta täysin purjehduskelpoisena, mutta ilman miehistöä, eikä sen salaisuutta saatu koskaan ratkaistuksi. Merenkulkijat ja tämänkaltaisten asioitten harrastajat muistivat nyt yhtäkkiä lukemattomia kertomuksia salaperäisistä laivojen katoamisista. Niitä oli sattunut Suomenkin osalle.
Laivanvarustamossa oltiin hermostuneita, kuten luonnollista olikin. Omaiset pommittivat sitä kirjeillä. Lopulta varustamo julkaisi joka päivä sanomalehdissä uutisen: Ei mitään tietoja toistaiseksi.
Lehdet haastattelivat merikapteeneja, jotka aikaisemmin olivat purjehtineet tällä reitillä. Kaikkien yksimielisenä ihmettelynä oli se, että "Viri" oli kaikesta päättäen ajautunut suunnaltaan huomattavasti länttä ja pohjoista kohden. Arveltiin, että se oli joutunut taifunin kouriin ja hirmumyrsky oli heittänyt sen kauaksi pohjoiseen reitiltään. Sitten oli tuli mahdollisesti päässyt raivoamaan lastissa, ja kun "Viri" oli liekeissä, oli veneet laskettu vesille ja pyritty lähintä rannikkoa kohden. Lähin rannikko saattoi olla Madagaskarin saari, mutta yhtä hyvin se saattoi olla Etu-Intian tai Ceylonin rannikko. "Virin" päällikkönä oli kokenut kapteeni Helme, ja oli sitten tapahtunut mitä tahansa, ei hänen merimieskuntoaan kukaan epäillyt. Perämiehet, kolme luvultaan, olivat saaneet koulutuksensa samassa laivassa, jota he siis olivat oppineet tottuneesti käsittelemään.
Vähitellen tuli onnettomuudesta lisätietoja. Kap Ambren radioasema ilmoitti kuulleensa joskus heinäkuun lopussa heikkoja hätämerkkejä mereltä, mutta laiva ei ollut ilmoittanut edes nimeään, vielä vähemmin asemaansa, etsiskelyjä suorittamassa ollut torpedovene oli lopulta päätynyt Ceylonille hiiliä ottamaan ja kertonut tavanneensa laudankappaleita merestä. Kaikesta päättäen oli hirmumyrsky raivonnut näillä vesillä juuri "Virin" uppoamisen aikoihin.
Lehdet julkaisivat lopulta kaikkien onnettomuudessa surmansa saaneitten kuvat surukehyksen ympäröiminä. Siitä saattoivat toivorikkaimmatkin päätellä, että "Virin" miehistö luettiin kuolleeksi. Ilkan kuva oli myös lähetetty toimitukselle, kun sitä kohteliaassa kirjeessä pyydettiin. Ulkomaiden lähettiläät esittivät valittelunsa, Ruotsin kuningas lähetti valittelusähkösanoman ja Merimieslähetyksessä pidettiin vaikuttava muistojuhla hukkuneiden omaisille. Johtaja Kalliovirta ei mennyt muistojuhlaan eikä liioin äitikään. Kaarlo istui nurkassa ja kuunteli äitien sydäntäsärkevää nyyhkytystä merimiespapin kuvatessa voimakkain sanoin, miten meri on niin suuri ja venho niin pieni. Merenkulkuhallituksen pääjohtaja ilmoitti samassa tilaisuudessa, että valtio aikoi pystyttää muistomerkin onnettomuuden uhreille. Mutta ainoa, joka sen alle voitiin haudata, oli onneton perämies Kallela, joka oli kuollut janoon pienessä laivaveneessä Madagaskarin itäpuolella.
Yleisesti myös ihmeteltiin sitä, ettei perämies Kallelalta ollut tavattu minkäänlaista kuvausta onnettomuudesta. Eräät lehdet väittivät suoraan, että Madagaskarin viranomaiset olivat olleet leväperäisiä. Puhuttiin jo etsintäretkikunnan lähettämisestä. Eräät merikapteenit olivat jyrkästi sitä mieltä, että osa miehistöä saattoi hyvinkin olla elossa. Veneet olivat saavuttaneet jonkin asumattoman rannan tai saaren ja odottivat vain pelastusretkikunnan tuloa. Heidän joukossaan oli radiosähköttäjä – ellei hän ollut saanut surmaansa – heillä oli lääkäri käytettävänään – ellei hänkin jo ollut kuollut – ja kapteeni Helme oli taitava merenkulkija. Nämä itsepintaiset väittivät olevan suoranaista hulluutta leimata "Virin" miehistö kuolleeksi, kun ei kerran sellaisia todistuksia voitu esittää, että näin oli todella tapahtunut. He muistuttivat mieliin aikaisempia Etelämerellä sattuneita järkyttäviä haaksirikkoja, missä miehet olivat olleet kadoksissa kuukausikaupalla, ennen kuin heidät löydettiin joltakin asumattomalta saarelta, ja kertoivat, miten erään englantilaisen malmihöyrylaivan miehistö oli avoveneissä purjehtinut kaksi kuukautta, ennen kuin pääsi hätäsatamaan Mauritiuksen saarilla.
Kalliovirran kaupunkiasunnosta oli toivo jo kadonnut. Ilkan kuva oli asetettu mustaan kehykseen, ja äiti oli siirtänyt sen makuuhuoneeseen Tytin kuvan viereen. Kaarlo tunsi, että äidin silmät seurasivat hänen jokaista askeltaan. Hänhän oli perheen ainoa elossa oleva lapsi. Äiti oli tullut yhä harvasanaisemmaksi, isä yhä jurommaksi. Kaarlo oli jäänyt luokalleen, mutta isä ei ollut lausunut moitteen sanaa. Joskus tuntui elämä kotona sietämättömältä. Kaikki murjottivat, murehtivat, mutta kukaan ei halunnut näyttää tunteitaan ja purkaa sydäntään. Kun sukulaiset kävivät esittämässä osanottonsa, istui äiti mykkänä kädet ristissä sylissään, ja isä kiitti vain lyhyesti. Erna-täti oli kaikkein suulain ja oli saattaa koko perheen suunniltaan nyyhkytyksineen: Enkö minä sitä sanonut.
Kaikki asiantuntijat vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että "Viri" oli täysin merikelpoinen alus, josta mikä maa tahansa saattoi olla ylpeä. "Viri" oli tuottanut Suomelle mainetta lähes kymmenen vuoden ajan risteiltyään maailman eri kolkissa. Sitä katkerammalta tuntui nyt menetys.
Sitten tehtiin löytö, joka vaikutti pommin tavoin ja jonka lehdet kaikissa Pohjoismaissa julkaisivat etusivullaan koko sivun levyisillä otsikoilla. Seychellien saarten rantaan oli ajautunut pullo, jossa oli seuraava lakoninen merkintä:
"Viri" tulessa. Olemme juuri läpäisseet tornadon, mutta lastissa
on syttynyt tulipalo, jota emme pystyneet sammuttamaan. Olemme
neljässä veneessä, asemamme noin 25 eteläistä leveyttä ja 79
itäistä pituutta. Suuntaamme purjehduksemme luodetta kohden;
siellä pitäisi olla Tsagos-saaret. Kaikilla veneillä on sama
päämäärä. Voimme hyvin, meillä on vettä ja muonavaroja ainakin
kuukaudeksi, eivätkä miehet osaa edes pelätä. Olemme laskeneet
näitä pulloposteja hyvin usein mereen, jos jotakin sattuisi
tapahtumaan. Lääkäri on kapteenin veneessä. Tämän veneen
päällikkönä on puosu. Meitä on viisitoista tässä veneessä
(seurasi pitkä luettelo nimistä) ja pääsemme ehkä parissa
viikossa maihin. Vain yksi on sairaana, mutta pidämme häntä
peitteen alla, jotta aurinko ei häntä paistaisi elävältä. Tämä on
neljästoista pulloposti, jonka olemme laskeneet. Tällä kertaa on
sen kirjoittanut oppilas
Borg.Mielet tulivat yhä enemmän kuohuksiin. "Virin" miehistö oli siis pelastunut? Mutta missä he nyt olivat? Kartat otettiin esille lukemattomissa kodeissa ympäri Suomea, ja radiouutisia kuunneltiin henkeä pidättäen. Nyt oli siis varmasti voitu todeta, että miltei koko "Virin" miehistö oli pelastunut veneisiin. Oppilas Borgin tiedonanto oli lyhyt ja epätäydellinen, mutta kun otettiin huomioon se tosiasia, että tämä oli jo neljästoista pulloposti samasta veneestä, saattoi päätellä, että alituinen samojen asioitten toistaminen oli väsyttänyt pullopostin lähettäjät.
Missä ovat Seychellit? kysyttiin, ja kartasta havaittiin, että ne sijaitsevat Madagaskarin pohjoispuolella Intian valtameressä. Tsagos-saaret sijaitsevat Madagaskarista koilliseen. Pääsivätkö veneet näille puoliksi asumattomille korallisaarille?
Ulkoasiainministeriö ryhtyi toimimaan. Sen pyynnöstä lähti Colombon redillä maannut suuri englantilainen risteilijä "Warrior" kiireesti höyryämään Tsagos-saaria kohden, ja Madagaskarista lähetettiin saarille pieni torpedovenelaivue. Koko maailma seurasi radion välityksellä sotalaivojen tiedotuksia.
Odotuksen jännitystä. Omaiset tunsivat, että vielä saattoi toivoa. Lisälehdet riistettiin kadulla myyjien käsistä.
"Warrior" ankkuroi saarten ulkopuolelle, sillä laguuneihin ei se suuren kokonsa vuoksi päässyt. Sen moottorikutterit tutkivat kaikki saaret läpikotaisin. Ranskalaisen torpedolaivueen päällikkö komensi aluksensa hajalle saarten lähistöllä. Kullekin annettiin oma alueensa, jossa sen tuli suorittaa etsiskelyjä.
Turhaan!
"Virin" miehistön arvoitus jäi ratkaisematta. Jos muut veneet olivat eksyneet merivirroissa ja purjehtineet pienten saarien sivu, niin kapteeni Helmeen veneen olisi joka tapauksessa pitänyt päästä perille. Mihin se oli joutunut?
Häly jatkui ja kesti kuukauden ajan. "Warrior" oli jo palannut Ceyloniin, samaten ranskalaiset Madagaskariin. Tsagos-saarilla ei ollut "Virin" miehistöä, ilmoitettiin lyhyesti ulkoasiainministeriölle. Agalega- ja Cardagos-saarilla käytiin. Näillä vesillä liikkuvat laivat saivat jälleen määräyksen etsiskellä kadoksiin joutuneita laivaveneitä.
Kuukauden kuluttua löydettiin jälleen pulloposti, joka oli ajautunut aina Lakkadiiveille saakka. Sen oli allekirjoittanut kolmas perämies, jolla oli eräs veneistä komennossaan. Pulloon oli päässyt vettä, mutta tuhruisestakin paperista saatiin sen verran selvää, kun se sähköteitse tulkittiin, että tuho oli uhkaamassa ainakin sen veneen miehistöä.
"Meitä oli veneessä aluksi kuusitoista, mutta nyt on enää
kahdeksan jäljellä. Puolet miehistöstä on kuollut kärsimyksiin,
enkä tiedä enää, miten itsekään jaksan tätä kirjoittaa. 'Virin'
palon jälkeen antoi kapteeni meille määräyksen purjehtia
Tsagos-saarille, mutta merivirrat ovat varmaankin vieneet meidät
niin paljon suunnastamme, että emme tiedä tällä hetkellä,
missä olemme. Olemme kadottaneet toiset veneet näkyvistä. Olen
säännöstellyt vedenannon vain muutamaksi pisaraksi päivää kohden.
Ruoka on tyystin loppunut mutta silloin tällöin saamme pyydetyksi
kaloja, jotka on syötävä raakoina. Viikko sitten satoi, ja saimme
juoda kylliksemme. Oppilaat ovat koettaneet pysyä rohkeina, mutta
neljä heistäkin on jo kuollut. (Seurasi jälleen nimiluettelo,
mutta Ilkan nimeä ei mainittu.) Olen päättänyt pyrkiä Afrikan
rannikolle; sekin on parempaa kuin risteily tällä avaralla
merenselällä. Kysymys on vain siitä, miten kauan kestämme.
Arvelen, että olemme noin 400 meripenikulman päässä Afrikan
rannikosta, mutta tämä on vain arvelu. Suuntamme on nyt suoraan
länteen. Purje, jonka pystytimme, vetää hyvin, ja vauhtia meillä
kyllä on. Kysymys on vain siitä, jaksammeko pysyä hengissä.
Ellei, niin terveisiä kotimaahan ja sanokaa, että me kuolimme
kuin kristityt ja miehet. (Sitten seurasivat englanninkieliset
ohjeet pullopostin mahdolliselle löytäjälle.)
Koululaiva 'Virin' kolmas perämies."Sen jälkeen ei "Viristä" eikä sen miehistöstä kuultu mitään.
III
– Nyt on siis sekin toivo mennyt, huokasi äiti.
Kalliovirran perhe istui ruokasalissa. Isä luki lehteä, Kaarlo suoritti kotitehtäviään, ja äiti tuijotti eteensä.
– Eihän Ilkan nimeä ole yhtään kertaa mainittu niissä pulloposteissa, väitti isä vastaan.
– Kyllä minä tiedän, sanoi äiti ja huojutti ruumistaan. – Turhaan sinä, Risto, minua lohduttelet. Minulla on omat aavistukseni. Minä tiedän, että Ilkka on kuollut, ja Jumala vain suokoon, että hän pääsi lähtemään tästä maailmasta vähin kärsimyksin.
Isä ei puhunut mitään, sillä kun äiti oli tällä tuulella, ei lohduttelu auttanut ollenkaan. Lehti rapisi hänen hermostuneissa käsissään. Hän jatkoi kuin itsekseen puhuen:
– Miksei hallitus tee mitään? Se pesee nyt kätensä ja sanoo, että etsiskely on tuloksetonta. Jokin suomalainen laiva olisi pitänyt lähettää sinne etsiskelyjä suorittamaan. Missä on nyt se pelastusretkikunta, josta kerran niin suuriäänisesti puhuttiin?
Isä heitti lehden pöydälle. Hänen kasvoihinsa oli tullut uusia ryppyjä, ennen niin vakava ääni värisi nyt, ja sormet rummuttivat hermostuneesti pöytää.
Kaarlo oli laskenut kynän kädestään ja katseli isää. Enemmän hänen kuitenkin tuli sääli äitiä, joka oli murheessaan niin avuton ja niin hiljainen. Kodin yllä lepäsi painajaistunnelma, hautajaistunnelma. Miten monena iltana Kaarlo olikaan lähtenyt yksinään kävelemään kaduille, kun olo kotona alkoi tuntua liian painostavalta. Isä ei ollut kieltänyt, sillä hän aavisti, mitä pojan mielessä liikkui. Mutta sitä eivät vanhemmatkaan tienneet, minkälaisia suunnitelmia Kaarlo hautoi mielessään. Jos he olisivat tienneet, he olisivat ryhtyneet harjoittamaan painostusta. Sen Kaarlo aavisti ja pitikin sen takia suunsa kiinni. Mutta nyt oli mitta täysi. Hänen katseensa kiersi äidin vapisevista huulista isän hermostuneisiin sormiin. Sitten laukesi side hänen suultaan, ja sanat putosivat kuin täysikasvuisen miehen rinnasta:
– Minä aion lähteä etsimään Ilkkaa!
Äiti hätkähti ja tarttui pöydänreunaan. Sitten levisi hänen kalpeille kasvoilleen hieno hymynhäive, ja hän sanoi hiljaa:
– Oh, kun sinä pelästytit minut.
Isä sanoi:
– Älä puhu turhia joutavuuksia. Miten sinä, nuori pojankloppi, löytäisit Ilkan, kun eivät suuremmatkaan ole löytäneet? Ja sitä paitsi – tässä hänen äänensä aleni miltei kuiskaukseksi – Ilkkahan on jo kuollut. Mitä sinä siellä tekisit? Ethän osaa kieliä etkä tiedä merielämästä mitään.
– Kyllä minä aion lähteä Ilkkaa etsimään, sanoi Kaarlo, ja hänen äänessään oli niin vakava sointu, että nyt oli isän vuoro hätkähtää.
– Älä puhu tyhmyyksiä, poika!
– Minä olen miettinyt tätä asiaa joka ilta, sanoi Kaarlo vakavan näköisenä, – ja olen tehnyt päätökseni. Ensin aioin karata kotoa, mutta kun tiedän, että te surisitte silmänne harmaiksi, olen päättänyt puhua suuni puhtaaksi. Ensiksikään en enää ole niin nuori, kuin sinä, isä, väität. Täytän ensi kerralla seitsemäntoista. Toiseksi osaan englantia. Enhän minä siinä ole koskaan ehtoja saanut. Eikä siellä Madagaskarilla päin ruotsia puhuta. Jos sinä, isä, annat rahat, menen tavallisena matkustajana, ellet, niin karkaan ja lähden merille ja pysyn siellä, kunnes olen saanut Ilkan käsiini. Minä olen tehnyt päätökseni, eikä sitä enää voida muuttaa.
Isä tuijotti hetken aikaa Kaarloa. Tämähän oli aivan toinen Kaarlo kuin se poika, joka iltaisin kertoi jääpallourotöistään ja laski lapsellista leikkiä. Oliko poika jo tullut mieheksi?
– Niin, ettäkö sinäkin hukkuisit, sanoi äiti katkerasti. – Et kai voi tuottaa äidillesi tätä surua?
Kaarlo oli kotvan aikaa vaiti ja lausui sitten hiljaa, niin hiljaa, että vain äiti sen kuuli:
– Minä en aio tuottaa sinulle surua, äiti. Päinvastoin. Minä tuotan sinulle iloa, sillä olen varma, että löydän Ilkan. Jokin ääni kuiskaa koko ajan korvaani: tule! Minä tiedän, että Ilkka kutsuu minua ja että hän on elossa.
Kaikki olivat äänettömiä. Viimein isä nousi ja kumartui Kaarlon hartioiden yli. Lampun valossa hänen kasvonsa näyttivät entistäänkin harmaammilta, mutta hänen äänessään oli lämmin sointu.
– Kaarlo, oma poikani. Niin minäkin olisin tehnyt. Jos olisin nuorempi, lähtisin mukaasi. Saat siunaukseni, vaikka katkeralta tuntuu lähettää sinut niin kauaksi. Saat tietenkin matkarahaa niin paljon kuin tarvitset. Sillä tavalla pääsee äitikin huolistaan. Eihän nykyisenä aikana enää matkustajia syödä.
Isä koetti hymyillä, mutta ei oikein onnistunut.
– Tiesin, että sinä lopulta suostuisit, sanoi Kaarlo, ja hän oli ainoa iloinen sielu koko huoneessa.
Äidin huulet liikkuivat, ja isä tiesi, että äiti rukoili hiljaa.
Kalliovirran perheen jäsenet olivat kuuluja ripeästä toiminnastaan. Jo seuraavana aamuna seisoi Kaarlo rehtorin kansliassa ja kertoi ystävälliselle harmaapartaiselle ukolle suunnitelmistaan.
– En ole moista ennen kuullut, sanoi rehtori. – Sinä lähdet etsimään veljeäsi ja luulet todella löytäväsi hänet. No niin, no niin. Rehtori siveli partaansa. – Sanonpa vain, sanonpa vain, että sinusta on tainnut tulla mies. Saat nyt sitten lomaa taikka lupaa, kun kerran aiot sen itse kuitenkin ottaa. Ja kun vielä olet toista vuotta luokalla, niin mitä se oikeastaan tekee. Mitä se oikeastaan tekee...
Kaarlo kuuli vielä aulaan, miten rehtori mutisi: mitä se tekee, mitä se tekee, ja hän olisi voinut vaikka vannoa, että rehtorin pukinparta vipatteli.
Isä järjesti lippuasiat ja lähetti joka päivä tukuittain sähkösanomia. Sitten hän kirjoitti Kaarloa varten erikoisen listan, johon oli merkitty kaikkien niiden liikeystävien nimet, jotka mahdollisesti sattuisivat Kaarlon tielle. Sitten hankittiin ulkoasiainministeriöstä oikein virallinen paperi, jossa pyydettiin kaikkia Suomen konsuleita maailmalla antamaan apua Kaarlo Kalliovirralle. Kansliapäällikkö kieltäytyi ensin allekirjoittamasta paperia kuultuaan puhelimessa Kaarlon vaatimattoman iän, mutta kun Kaarlo kävi suositusta henkilökohtaisesti perimässä ja kansliapäällikkö näki hänen kookkaan olemuksensa, hän kirjoitti nopeasti nimensä alle ja toivotti vielä onnellista matkaa.
Olipa jokin lehtikin saanut kuulla Kaarlon edesottamuksista, mutta haastattelijalle ei Kaarlo kertonut mitään. Kun reportteri oli kaksi kertaa soittanut ja kolmannen kerran henkilökohtaisesti käynyt Kaarloa tapaamassa, hän alkoi jo uskoa, ettei tästä nuoresta vaaleasta jättiläisestä saanut mitään irti puristetuksi.
Äiti huolehti matkalaukkujen ahtamisesta. Hän sulloi laukkuihin niin paljon villasukkia ja kaikenlaista kamaa, että Kaarlon piti kahdesti purkaa laukut, ennen kuin äiti hellitti. Kalliovirran kodissa vieraili näinä iltoina usein eräs isän vanha merikapteenituttava. Setä Wenner tiesi tarkalleen, mitä varusteita oli otettava mukaan ja mistäpäin etsintä oli aloitettava. Pitkän esitelmänsä päätteeksi hän lausui:
– Aloita etsiskelysi siitä kaupungista, missä laiva viimeksi oli, tässä tapauksessa siis Durbanista. Käy Madagaskarissa, mutta älä jää sinne, sillä siellä he eivät ole. Käy Tsagos-saarilla, mutta älä jää sinnekään, sillä sielläkään he eivät ole. Käy Ceylonissa ja Lakkadiiveillä, sillä siellä he voivat olla. Ja ennen kaikkea käy Afrikan rannikolla, sillä haluaisin panna viimeiset housuni vetoon siitä, että ne onnettomat lojuvat nyt jossakin neekerirannikolla. Sikäli kuin tornado ei ole heitä uudelleen yllättänyt, sikäli kuin haikalat eivät ole syöneet ja sikäli kuin eivät nälkä ja jano ole heitä tappaneet, ennen kuin pääsivät rantaan.
Merikapteeni Wenner sanoi kaiken tämän maailman luonnollisimmalla äänellä eikä kiinnittänyt isän raivoisiin päänpudistuksiin mitään huomiota.
Kaarlo kävi isän kanssa laivanvarustamossa, jossa hieman ihmeteltiin näin nuoren pojan matkaa, mutta tässähän olivat Kalliovirran omat rahat kyseessä. Sama oli, vaikka poika menikin turhalle etsintämatkalle. Sittenhän lopulta saataisiin varmuus, että "Virin" miehistö oli poissa elävien kirjoista. Tämä epätietoisuus oli harmentanut varustamon kaikki johtajat ennen aikaansa. Varustamolla oli joka päivä postissaan kymmenittäin kirjeitä, joissa vieläkin omaiset hätyyttivät ja moittivat heitä.
Mari lupasi Kaarlolle, että jos hän toisi Ilkka-herran elävänä takaisin kotiin, niin hän paistaisi joka päivä Kaarlolle pannukakkuja. Mustat ihmiset ovat pakanoita ja kavalia ihmisiä, joten niitä sopi varoa. Sitten hän hyllyi takaisin keittiöönsä.
Vielä viimeinen voitelu: setä Wenner toi eräänä iltana mukanaan kolme kapteenitoveriaan, jotka valmistelivat Kaarloa pitkillä esipuheilla ja vielä pitemmillä muistelmillaan, niin että Kaarlo oli mennä aivan sekaisin. Koko yön kiersivät hänen päässään ukkojen varoitukset. Mutta he olivat purjehtineet viime vuosisadalla, Kaarlo oli väittänyt vastaan. Silloin oli eräs ukoista puuskahtanut:
– Älä sinä puhu viime vuosisadasta, poika! Ne piparkakun väriset pakanat siellä rannikoilla eivät ole siitä yhtään sivistyneet. Ne syövät ihmisiä yhä vieläkin, siellä myydään orjia niinkuin ennenkin, ja puhukoon Englanti mitä tahansa, niin sivistyneitä neekereitä ei siellä päin maailmaa ole ollenkaan. Varo askeleitasi, poikani, ettet saa assegaita selkääsi. Pidä halssit selvillä, kun siellä rannikolla purjehdit. Älä usko kehenkään ja muista se, että jos joudut tappeluun, niin lyö aina ensiksi.
– Sitähän isäkin aina sanoo, keskeytti Kaarlo ja loi isään silmäyksen, joka sai tämän kiireesti kumartumaan. Äidin levottomat silmät seurasivat kaikkien huoneessaolijoiden liikkeitä.
Kun marraskuun myrskyt pauhasivat Suomenlahdella ja ilmassa leijaili jo lumihiukkasia, huusi laiva kolme kertaa sydäntäsärkevästi Helsingin rannassa. Jälleen hukkuivat isän sanat sireenin ulvontaan, mutta äidin hennon äänen Kaarlo kuuli tuulen keskeltä.
– Ole varovainen, ainoa poikani!
IV
Helsinki–Antverpen–Durban–Tamatave.
Elokuvan tavoin olivat kuvat ilmestyneet Kaarlon sieluun, häipyneet ja uudet kuvat olivat jälleen nousseet esiin. Nyt hän oli nähnyt tarpeeksi neekereitä, tarpeeksi palmuja, ja hän kiitti onneaan, että oli syntynyt Suomessa, missä ihmiset sentään olivat mukavan näköisiä ja puhuivat kieltä, jota jokainen ymmärsi. Tropiikki viehätti Kaarloa, kuten se ensikertalaista aina viehättää, mutta Kaarlo aavisti, että näin kuumassa ei suomalainen eläisi.
Tamatavessa hän kävi katsomassa perämies Kallelan hautaa ja laski sille viidakosta poimimiaan kukkia. Hänelle näytettiin myös vene, jossa onneton merimies oli ajautunut rantaan, mutta mitään johtolankoja ei hän saanut näistä esineistä. Hän tutki vielä kerran Kallelan nuhraantuneen ja puoleksi palaneen virkatakin, jos sieltä mahdollisesti olisi löytynyt joitakin osviittoja, mutta kaikki oli turhaa.
Tamatavessa oloon kului vain kolme päivää. Kaarlolla oli kova kiire, ikäänkuin jokin sisäinen pakko olisi ajanut häntä eteenpäin. Hän lähti etelään Andevorantoon ja sieltä junassa sisämaahan Antananarivoon, missä herra Martin Shiller asui. Isä oli jo kirjoittanut hänen tulostaan, ja Kaarlo otettiin vastaan kuin ainakin perheenjäsen, joka on ollut kauan poissa ja nyt palaa. Herra Shillerin bungalow sijaitsi kaupungin ulkolaidalla banaaniviljelysten keskellä.
He istuivat kuistilla, ja Kaarlo selosti käyntiään Durbanissa. Suomen konsuli oli ollut itse avuliaisuus, mutta valittaen oli hänenkin vain todettava, että kaikki toivo oli kadotettu. Hän oli ollut viimeinen durbanilainen, joka oli puristanut kapteeni Helmeen kättä jäähyväisiksi, ja hän muisti uljaan "Virin" vielä hyvin. Konsuli oli lopulta ottanut nenäliinan taskustaan ja alkanut itkeä, ja silloin oli Kaarlo suin päin paennut konttorista.
Martin Shiller oli verrattain harvasanainen mies. Hän oli saanut isän kirjeen jo pitkän aikaa sitten, ja hän oli miettinyt asiaa joka puolelta. Hänellä oli oma suunnitelmansa ja omat aavistuksensa. Hän oli kyllä samaa mieltä kapteeni Wennerin kanssa siitä, ettei kadonnutta miehistöä ja Ilkkaa kannattanut etsiä Madagaskarista eikä liioin Tsagos-saarilta, vaan että päähuomio olisi kiinnitettävä Afrikan itärannikkoon, jossa on paljon asumattomia alueita.
– Olen valmistellut tätä asiaa jo niin pitkälle, että olen hankkinut sinulle paikan erääseen kuunariin, joka purjehtii tällä Intian valtameren osalla. Kuunari Madeleine lepää Andevoranton satamassa. Sen kapteeni on ystäväni, joten hän pitää sinusta hyvää huolta. "Madeleine" käy juuri niillä rannoilla ja niissä paikoissa, joissa olet päättänyt käydä. Kapteeni on purjehtinut täälläpäin maailmaa koko ikänsä, joten saat häneltä tietoja, jotka ovat arvokkaampia kuin kaikki Englannin amiraliteetin tiedot yhteensä.
Tulikärpäset lentelivät, banaaninlehdet takoivat toisiaan vasaan, ja Kaarloa raukaisi. Herra Shiller huomasi kai tämän, koskapa hän nauraen talutti Kaarlon makuuhuoneeseensa. Ovella hän kuitenkin varmuuden vuoksi kysyi: – Ovatko kaikki pojat noin pitkiä Suomessa?
Siihen Kaarlo vastasi vaatimattomasti, että jäi sinne kotimaahan paljon pitempiäkin.
"Madeleine" keikkui iloisesti aallokossa. Kolmimastoisen kuunarin miehistössä oli puoleksi neekereitä, puoleksi ranskalaisia. Kapteenin nimi oli Jean. Muut nimet olivat niin hassuja, ettei Kaarlo viitsinyt opetella niitä ollenkaan. Jos hän tarvitsi jotain hyttipalvelijaltaan, hän ojensi vain kättään ja musta varjo ilmestyi minä vuorokauden aikana hyvänsä hänen eteensä. Kaarlo oli matkustaja, hänellä oli oma hytti, ja pitkät purjehdusajat kuluivat nopeasti Jeanin solkatessa murteellisella englannillaan merimiesjuttuja. Hän oli nähnyt merikäärmeet, nähnyt kerran sellaisen kilpikonnan, joka painoi tonnin, ja oli lähemmin tuttu jokaisen näillä saarilla asuvan päällikön kanssa. Hän oli kerännyt kopraa Intian valtameren läntisiltä saarilta jo parinkymmenen vuoden ajan, eikä ollut olemassa sitä saarta, jonka laguuniin hän ei olisi täysin purjein uskaltanut ajaa.
"Madeleine" nosti purjeensa ja lipui hiljalleen satamasta merelle. Kaarlon mielen täytti syvä haikeus, niin kuin aina tapahtuu maaravulle, joka lähtee pois kiinteältä kamaralta, mutta sitten hän tuli iloiseksi. Nyt vasta alkoi suurin seikkailu. Oli vain ajan kysymys, koska Ilkka löytyisi. Kaarlo ei epäillyt laisinkaan sitä, ettei Ilkka olisi elossa. Hän oli parantumaton optimisti, eivätkä mitkään vaakkuvien varisten ennustelut olleet saaneet, häntä tästä uskostaan luopumaan.
Seurasi aurinkoisia päiviä ja kuutamoisia öitä. Joskus oli "Madeleinen" takila kuin suunnaton hopeainen hämähäkinverkko. Hopeaa valui kuusta kannellekin, niin että alus näytti lopulta hopeaiselta laivalta, joka purjehti mustalla merellä suoraan kuuta kohden.
Päivällä Kaarlo istui etukannella ja katseli boniittojen leikkiä halkaisijapuomin alla. Lentokalat pyörähtivät ilmaan meren smaragdinvihreistä laineista, pyöriäiset leikkivät kauempana. Joskus halkaisi laivan vanaveden haikalan inhottava kolmiomainen evä, ja Kaarlo käänsi silloin nopeasti näylle selkänsä. Hän muisti ukko Wennerin varoitukset.
Andevoranto oli jäänyt kauaksi jälkeen. He purjehtivat Mauritiuksen ohitse, mutta siellä ei Jean halunnut tehdä kauppoja.
– Liian viisaita ihmisiä, hän sanoi lyhyesti.
Merestä nousivat sitten Albatross-saaret, Agalega, ja lopulta saavuttiin Seychelleille, mistä ensimmäinen pulloposti oli löydetty. "Madeleine" purjehti näppärästi jokaisen saaren laguuniin, ja tuskin oli ankkuri kalahtanut valkeaan pohjahiekkaan, kun Jean ja Kaarlo jo istuivat veneessä ja soutivat rantaa kohden. Pulloposti oli löydetty Mahén saarella, ja sinne Kaarlo nyt innokkaasti halusi. Oli jo kulunut kuukausi siitä, kun "Madeleine" lähti matkalleen.
Mahén saaren brittiläinen hallitusvirkailija pudisti päätään tavatessaan Kaarlon, mutta lauhtui sitten ja toi lopulta nähtäväksi oppilas Borgin kirjoittaman kirjeen. Se oli haalistunut ja kulunut ahkerassa käytössä. Virkailija ei ymmärtänyt kirjeestä mitään. Se oli vain sähköteitse saatu tulkituksi. Ihmeellistä, etteivät suomalaiset konsuliviranomaiset olleet vaatineet sitä nähtäväkseen. Vaikka samapa tuo. Mitään uutta ei siitäkään ilmennyt.
Jean oli kuullut "Virin" haaksirikosta niin monta juttua, ettei hän kaikkine viisauksineen edes itse tiennyt, mitä piti uskoa ja mikä oli mielikuvitusta. Uskollisesti hän kuitenkin Kaarloa auttoi, tiedusteli eri saarien päälliköiltä, olivatko he kuulleet mitään tai nähneet valkoisia miehiä nousevan saarelleen, mutta kaikki nyökäyttivät päätään, ja se merkitsi näiden alkuasukkaitten keskuudessa kieltävää vastausta.
Kaarlo kävi katselemassa saarten merkillisyyksiä, joista hänen mielestään valtavin oli Seychellien kookospähkinä. Niin suuria kookospähkinöitä ei hän koskaan olisi voinut kuvitella luonnon yrttitarhassa kasvavan.
Saaren asiamies Miller tuli kerran laivaan, ja sitten ryhdyttiin neuvotteluun. Amiraliteetista oli tullut ohjeet, että Kaarlolle oli annettava kaikki hänen haluamansa tiedot, mutta Miller ei voinut kuin puistaa päätään. Yhtään "Virin" venettä ei ollut ajautunut Seychelleille, siitä hän oli varma. Ehkäpä miehistö oli pelastunut johonkin Ceylonin rannikon autioon kohtaan. Tai sitten jollekin Lakkadiivein lukemattomista saarista. Omasta puolestaan Miller uskoi, ettei toivoa enää ollut. Näillä seuduilla raivosivat tuon tuostakin ankarat hirmumyrskyt. Pieni laivavene olisi uponnut, vaikka se olisi vain joutunut taifunin hännille. Mutta jospa joku sittenkin olisi päässyt Afrikan rannikolle?
Jean nyökäytti päätään. Sitä hänkin oli ajatellut. Prastin saaren heimopäällikkö oli lausunut samanlaisen otaksuman. Merivirrat olisivat sopineet tähän laskelmaan. Jos kolmannen perämiehen vene oli vielä kestänyt viikon verran, olivat sen veneen elossa olevat miehet varmaankin jossain Afrikan rannikolla brittiläisessä Itä-Afrikassa. Mutta meri on niin oikullinen, jatkoi Jean sitten päätään pudistaen.
Kun "Madeleine" pistäytyi vielä Lakkadiiveilla sekä Ceylonin etelärannalla, päätti Kaarlo seurata mukana. Vaikka tähän etsintään kuluisi vuosi, hän oli päättänyt sitä jatkaa.
TOINEN OSA
I
– Aarnio, hei, tulkaa tänne! Oletteko koskaan ennen nähneet moista?
Perämies Aarnio tunkeutui pieneen merenkulkuhyttiin, jonka he kapteenin kanssa kahden täyttivät ja loi silmäyksen ilmapuntariin.
– Voi, totta totisesti! Sehän laskee pikajunan vauhtia.
– Oikein virtaviivaisen pikajunan vauhtia. Ellemme saa taifunia taikka sitten tornadonpoikasta kimppuumme, ei nimeni ole Helme. Ja nyt, pojat, nopeasti toimeen!
Meri lainehti raskaana ja lyijynvärisenä laivan reunojen ulkopuolella. Purjeet kahahtivat kuin väsyneenä toisiaan vastaan. Vallitsi painostava tunnelma. Miehet olivat kerääntyneet "Virin" kannelle ja tutkivat huolestunein silmin taivaanrantaa, merta ja jälleen taivaanrantaa. Puosu, joka oli aikaisemminkin ollut hirmumyrskyjen kanssa tekemisissä, oli luvannut pojille hikisen urakan.
– Hyvä, jos hengissä päästään, hän oli vakuuttanut.
Jo ennen kuin ensimmäinen perämies edes oli ennättänyt kannelle, olivat pojat mastossa käärimässä purjeita kokoon. Lintujen lailla he kököttivät raakapuilla, ja hiljaisuuden katkaisi vain laivan raskas hengitys, kun se kellui rasvatyynillä mainingeilla, ja puosun kehoitushuudot. Vain alimmat märssyt jätettiin paikalleen. Ne muodostivat kaksi harmaata pussia, joiden kuori lehahteli sinne ja tänne. Kukaan ei voinut sanoa, mistä päin oikein tuuli. Ilmassa oli sähköistä tuntua, ja pojat muistivat yhtäkkiä, että kotona Suomessa ilma painoi ukkosilman edellä juuri samalla tavalla hartioita kuin nyt.
Veneet kiinnitettiin lujemmin. Luukut taottiin kiinni, kaikki kannen irtonaiset esineet sidottiin köysillä. Toinen perämies herätettiin, kaikki asettuivat asemilleen, ja odotettiin, mitä tuleman piti. Kapteeni Helme ja perämies Aarnio eivät hetkeksikään jättäneet ilmapuntaria silmistään. Se laski yhä.
– Pian se tulee, sanoi kapteeni. Hänen äänestään kuvastui syvä vakavuus.
Samassa silmänräpäyksessä oli hirmumyrsky heidän kimpussaan. Kukaan ei oikein käsittänyt, mistä päin se ensiksi iski. Etumärssy pamahti rikki jo ensimmäisen minuutin kuluessa. Vuorenkorkuiset laineet alkoivat hitaasti syleillä "Virin" kantta. Pojat riippuivat kiinni köysistössä. Kun vettä alkoi tulla kannelle yhä enemmän, huusi perämies käskyn, että miesten oli mikäli mahdollista pysyttäydyttävä skanssissaan.
Ilkka kahlasi polvia myöten vedessä. Hän oli käynyt sitomassa irtaantuneen tynnyrin ja koetti mahdollisimman nopeasti päästä skanssin turvallisen terässeinän suojaan. Tuossa tuli valtava aalto, joka oli kaataa hänet nurin. Ilkka tiesi tehtävänsä. Hän tarttui kissan nopeudella kiinni teräsvaijeriin, joka oli myrskyn vuoksi pingoitettu kannen yli, heilautti itsensä komealla leiskahduksella luukun päälle, ja siitä ei enää ollut kuin kaksi metriä skanssin ovelle. Mutta näillä kahdella metrillä hän kastui aivan märäksi.
Peräkannella seisoi kapteeni Helme hajareisin ja jakeli käskyään. Pojat näkivät, miten perämies Aarnio sukelsi merenkulkuhyttiin ja ojensi sieltä ukolle äänitorven, jotta ääni olisi kaiken pauhinan keskeltä kuulunut. Kolmas perämies meni ruorimiehen avuksi, ja ukon käskystä sidottiin molemmat ruorimiehet kiinni pyörään. Oli aikaisemmin usein sattunut, että suuri peräkannelle osunut vesivuori oli pyyhkäissyt ruorimiehen meren saaliiksi.
Aallot tummuivat yhä enemmän. Taivas oli aivan musta, ja meri kiehui kuin hornan kattilassa. Komentosanat hukkuivat tuulen raivoisaan pieksentään, eikä kukaan edes ajatellut kiivetä etumärssylle sitä irroittamaan. Purjeen riekaleet piiskasivat mastoa, ja ylhäältä takilasta kuului ääniä, jotka muistuttivat tykinlaukauksia. Vesi kuohui kannella, mutta vielä vihaisemmin se kuohui meren mustalla pinnalla. Ilma oli täynnä lentelevää vaahtoa, joka sokaisi silmät. Puosu oli kyyristynyt etukannen alle höyläpenkin suojaan. Hän odotti siellä kuin tiikeri, oli etukumarassa ja valmis kaikkeen. Kirvesmiehen kalpeat kasvot häämöttivät epämääräisinä, ja jostakin kuului tuskan parahduksia, kun joku pojista paiskautui voimalla skanssin seiniä vasten. Tämänkaltaisessa leileissä eivät nuoret oppilaat olleet koskaan aikaisemmin olleet. Tyynin kaikista oli isovatsainen Nurmela, joka kaikesta hälystä huolimatta söi hernesoppaa skanssin lattialla – eli siis kannella – istuen ja piti soppakulhoaan jalkojensa välissä. Kokki oli kaikesta huolimatta saanut hernesoppaa lämmitetyksi, mutta iso pyykkiamme, josta sitä tarjottiin, keikkui levottomasti pöydällä, ja Ilkka odotti vain, koska se kaataisi sisältönsä lattialle.
Pystyssä pysyminen oli työlästä. Arimmat painautuivat kojuihinsa ja pitivät reunasta kiinni. Keinunta oli valtavaa.
– Ei tämä vielä mitään ole! huusi kapteeni Helme. – Odottakaa, kun hirmumyrskyn keskuskohta tulee!
Mutta sitä ei tullutkaan. Kolme tuntia oli "Viri" heittelehtinyt myrskyn käsissä kuin kaarnanpalanen, ja neljännellä tunnilla antoi taifuni hännällään viimeisen iskun "Virille". Etumasto katkesi rysähtäen, antenni putosi kahtena kappaleena kannelle, ja radiomies näki surullisin mielin, miten hänen monen viikon ponnistuksensa oli sekunnin murto-osassa tuhoutunut.
Puosu ennätti karjaista vain, että pois alta, kun samassa takila rupesi tippumaan "Virin" kannelle. Alimärssyn raaka putosi kohtisuorassa asennossa kanteen ja puhkaisi sen. Onneksi oli "Virillä" teräslaidat, joten kyljet eivät menneet rikki. Köysiä ja teräsvaijereita satoi yläilmoista kannelle, joka oli miehistä tyhjä. Puosu oli karjunut varoitushuutojaan kuin leijona, ja häntä saatiinkin kiittää siitä, ettei kukaan saanut päähänsä raskaita mastonkappaleita ja raakojen osia. Viimein huuhtoutui suurin osa takilaa laivan kylkien ulkopuolelle, missä se takoi raivoisasti laivaa. Kirvesmies kantoi silloin keulakannen alle talttoja sekä kirveitä, ja rohkeimmat rupesivat irroittamaan sekä katkaisemaan köysiä ja vaijereita, jotta vaarallisesta kolkuttajasta olisi päästy erilleen.
Kapteeni seisoi hajareisin peräkannella. Pelkuri hän ei ollut, mutta hänen silmänsä olivat kuin naulatut isonmaston alamärssyyn, joka oli pingollaan kuin rummun nahka. Hän huusi ja komenteli, mutta kukaan ei tuntunut kuulevan.
– Jos tuo märssy kestää, pääsemme tästä ehein nahoin, mutta jos se repeää, ei tätä laivaa enää voi ohjata! huusi hän Aarnion korvaan. – Sitten on kaikki selvää menoa. Jos se kestää, se ansaitsee Valkoisen Ruusun!
Aarnio olisi lähtenyt etukannelle auttamaan hävityksen selvittelyssä, mutta kapteeni tarttui hänen hihaansa ja huusi, että puosu hoitaa kaiken.
– Missä perämies Kallela on?
– Toinen perämies meni lastiruumaan katselemaan, oliko siellä kaikki kunnossa!
Huudot sinkoilivat kuohun keskellä. Vain osa komennoista käsitettiin, mutta oppilaatkin olivat jo kehittyneet taitaviksi. Jokainen mies tiesi tarkalleen, mitä hänen oli tehtävä. Pojat kahlasivat vedessä joskus kaulaansa myöten, potkivat ja iskivät kirveillään vedessä ja ilmassa liehuvia vaijerien kappaleita, jotka kuin mustekalojen lonkerot tahtoivat vetää heitä laidan yli. Kaiken yllä kaikui puosun mahtava ääni. Hän oli joka paikassa, kiskoi poikia kauluksesta taemmaksi, kun vaaralliseen paikkaan oli mentävä, opasti ja karjui. Joskus tuli kuohua niin paljon, ettei peräkannelle nähnyt, mutta puosu tiesi, että ukko Helme seisoi siellä ja teki omalla puolellaan voitavansa.
– Tämä on viides takilani, joka menee yli laidan! huusi kapteeni ensimmäiselle perämiehelle.
– Saa nähdä, kestääkö suurmasto?
– Kyllä se kestää, jos vain märssypurje kestää! Alas tuuleen! Antaa sen hieman soittaa perän puoleltakin!
"Viri" hoippui kuin kuolintuskissa oleva eläin ja alkoi hitaasti lipua myötätuuleen. Vaikka oikeastaan oli mahdotonta sanoa, mistä päin oikein tuuli. Ajoittain tuntui siltä, kuin olisi tuullut joka puolelta.
– Tämä on hirmumyrskyä, poikaseni! huusi kapteeni jälleen. – Vielä kaksi tuntia, niin olemme hukassa.
Mutta "Viri" totteli kuin tottelikin ruoria ja kääntyi. Samassa silmänräpäyksessä tuuli hieman hellitti. He tunsivat tämän muutoksen suolaisilla kasvoillaan, jotka olivat huurun peittämät. Meri alkoi jälleen saada väriä, mutta taivaalta ei tullut valon pilkahdustakaan. Yhä vielä riippui takila laivan kyljessä ja kolkutti pahan omantunnon tavoin jokaisen sydäntä. Raakojen osat, oli saatava pois, maksoi mitä maksoi, ja pojat uurastivat hiki päässä.
Suurimman ja raskaimman työn suorittivat kuitenkin kolmas perämies ja ruorissa ollut matruusi. He kieppuivat hampaat irvissä rattaassaan kiinni. Joskus nosti voimakas aallon lyönti peräsimeen toisen heistä koholle kannesta, mutta toinen painoi jälleen alas, ja niin he pysyivät jollakin ihmeellisellä tavalla jaloillaan. Kerran tuli suuri aalto, joka olisi suistanut heidät laidan yli, ellei heitä olisi sidottu kiinni pyörään. Sama aalto kasteli Aarnion aivan läpimäräksi, ja kapteenikin sai siitä sen verran, että alaruumis kastui. Yläruumiin hän oli ennättänyt sijoittaa merenkulkuhytin oven suojaan.
Skanssissa makasi kymmenittäin kalpeita poikia. Tämä oli vähän toista kuin pasaatissa purjehtiminen. Joskus "Viri" tuntui kohoavan perälleen ja matkaavan suoraan taivasta kohden, joskus se taas kiemurteli raivoavana meren pinnalla niin tuskaisesti, että pojat pelkäsivät laivan hajoavan allaan. Kallistuskulmat olivat niin suuria, että joka kerran, kun katossa heiluvan lampun alapää tapasi laen, kalpeni monen nenä.
Ilkka koetti pysytellä jaloillaan. Hän odotti vuoroaan päästäkseen kannelle. Puosu oli karjaissut, että vain kymmenen miestä kerrallaan sai tulla auttamaan puhdistustyössä, ja puosua toteltiin – niin kuin merellä yleensä toteltiin.
Kun Ilkan vuoro tuli, hän oli yhdellä loikkauksella keskellä kannen kuohuvaa koskea. Hän sai jostakin käsiinsä kirveen, ja sillä hän huitoi ympärilleen kuin intiaani. Sama oli, mihin iskut sattuivat. Tämä oli taistelua, parempaa kuin konsanaan nyrkkeilykilpailu. Hänen sydämensä täytti raivo merta kohtaan. Jos se kerran heittäytyi ilkeäksi, niin oli sitä pojissakin voimaa. Suolavesi tunkeutui silmiin, vaahto kurkkuun, häntä yskitti, mutta samalla kertaa hän tunsi omituista riemua. Tämä vasta oli leikkiä! Mitä kovemmin tuuli, sen paremmalle päälle hän tuli, mitä voimakkaammin vedessä lojuvat vaijerit pieksivät häntä, sitä leveämmäksi laajeni hymy hänen kasvoillaan. Puosu näki hänet välähdykseltä ja heilutti ystävällisesti kättään.
– Tuskinpa tätä enää tuntia kauempaa kestää!
– Jos sitä kestää vielä tunnin, niin saamme sanoa hyvästit elämälle! Minne se radiomies on hävinnyt?
Perämies Aarnio loi nopean katseen ukko Helmeeseen. Joko kapteenia pelotti? Helme tuntui arvanneen hänen ajatuksensa, koskapa hän hymyili leveästi ja huusi:
– Radio tai ilman radiota! Kyllä me tästä selviämme!
Sillä välin radiomies mietti kohtaloaan. Myrsky oli murskannut hänen laitteensa aivan täydelleen. Voimakkaan kolhaisun se oli myös antanut etukannen alla olevalle moottorille, josta voima lähettäjään saatiin. Kestäisi päiviä, ehkäpä kokonaisen viikon, ennen kuin nämä vauriot saatiin korjatuiksi.
Ilkka huitoi yhä kannella. Puosu oli väsymätön ja kiihoitti poikia yhä suurempiin ponnistuksiin. Joskus Ilkka loi katseen mustalle kuohuvalle merelle, ja hän ihmetteli, mihin kaikki se elämä, jonka meren pinnalla aurinkoisilla säillä oli nähnyt, oli hävinnyt. Aallot, jotka vielä eilen olivat näyttäneet niin ystävällisiltä, jotka olivat keinuttaneet hänetkin leppoiseen uneen, olivat nyt muodostuneet valtavan suuriksi vesivuoriksi, jotka uhkasivat tuholla. Mereltä ei tällä hetkellä ollut armoa odotettavissa, ja sen vuoksi Ilkka työskentelikin kaksinkertaisella innolla. Tämä oli taistelua, ja hän oli aina pitänyt tappelusta. Hänen vaalea tukkansa riippui pitkinä suortuvina öljylakin alta, hänen öljyvaatteensa kiilsivät, ja suolavesi valui pieninä puroina hänen poskiaan pitkin, mutta sittenkin täytti hänen mielensä riemuisa tunne.
Toisetkin pojat olivat piristyneet. "Viri" ei enää niellyt niin paljoa vettä kannelleen, kallistuskulmat eivät olleet enää niin suuria, ja merenkulkuhytissä totesivat kapteeni ja perämies, että ilmapuntari ei enää laskenut. Päinvastoin se rupesi hieman epäröityään nousemaan etanan vauhtia.
– Selvä on, nyökkäsi kapteeni Helme. – Pääsimme pelkällä säikähdyksellä. Kyllä minä kahdella mastolla Australiaan purjehdin. Kerran tulin Kap Hornista yhdellä mastolla Englantiin, eikä kukaan edes nostanut hattuaan.
Yhtä nopeasti kuin hirmumyrsky oli lentänyt heidän ylleen, yhtä nopeasti se purjehti suuren valtameren toiseen osaan. Jo tuli aurinkokin esille, ja vasta silloin ilmeni hävityksen kauhistus. Jos pojat olisivat tämän aikaisemmin nähneet, ei ole epäilemistäkään, ettei pelko olisi saanut heitä itkemään, mutta pahimman myrskyn aikana oli ollut niin hämärää, ettei kukaan nähnyt juuri kättään pitemmälle.
Suurin osa takilaa riippui vielä laidan ulkopuolella. Kaikki miehet komennettiin kannelle, mutta vasta illalla, kun aurinko oli väsyneenä päivän ponnistuksiin kultaisena pallona painunut taivaanrannan taakse, katkaistiin viimeiset vaijerit, jotka pitivät mastonpätkiä kiinni laivan kyljessä. Vaikka vallitsikin hienoinen tuulenviri, ei kapteeni uskaltanut nostaa purjeita. Hän tiesi, että jostakin vielä saattoi tulla pyörremyrskyn toinen häntä. Parasta oli olla varovainen. Hänellä oli vielä kaksi mastoa jäljellä.
Etumastosta oli jäänyt vain pienoinen tynkä. "Viri" oli rampaantunut, ja surullisin mielin pojat tuijottivat taivaalla sitä kohtaa, johon etumaston uljaan siluetin olisi pitänyt piirtyä.
Kello kaksi yöllä avattiin luukut. Perämies Kallelaa ei kukaan ollut nähnyt.
Heti ensimmäisen luukun rämähdettyä kannelle aavisti kapteeni Helme, että kaikki asiat eivät olleet kunnossa. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että ilmassa oli savun käryä.
Kolmas perämies hyökkäsi kannelle. Hän oli aivan kalpea ja sai vain yhden sanan lausutuksi, ennen kuin kapteeni oli tarttunut hänen rintapieliinsä kiinni.
Kolmas luukku ponnahti irroittajien käsistä ilmaan. Valtavat savupilvet syöksähtivät kosteaan ilmaan. Liekkejä ei tosin vielä näkynyt, mutta kaikki tiesivät sillä hetkellä, että "Viri" oli saanut kuoliniskun.
Koululaiva "Viri" oli tulessa Intian valtamerellä. Radio oli epäkunnossa, laivan takilasta oli osa mennyt mereen.
II
Tulipalo aavalla merellä! Jo ajatuskin herättää kauhua vanhan kokeneen merimiehen rinnassa. "Virin" miehistöön kuuluvat olivat pääasiallisesti poikia, ja olisi luullut, että he olisivat kadottaneet kokonaan itsehillintänsä. Mutta toisin kävi.
Sieltä täältä kuului öiseltä kannelta huutoja, mutta minkäänlaista pakokauhua ei syntynyt. Helme oli kiivennyt jälleen komentosillalle. Tärkeintä oli ensin ottaa selvä, miten laajalle tuli oli päässyt leviämään. Ja missä oli perämies Kallela?
Mainingit loiskuivat vielä vahvoina laivan kylkiä vasten, ja takila vapisi. Luukku kolmosesta tunkeutui tulen kajastusta kannelle. Sankat savupilvet vyöryivät keulaan päin. Pojat yskivät. Ilkka tarttui kerran kurkkuunsa, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtunut.
– Aarnio, Aarnio, hei!
– Täällä, herra kapteeni!
– Pankaa miehiä ruumaan hakemaan Kallelaa. Jossakin kai se mies on.
Aarnio keräsi kymmenkunta poikaa ympärilleen. He seisoivat märällä, pimeällä kannella, ja köysistö huljui heidän jaloissaan. Aarnio selitti, ettei ketään pakolla pantaisi alas savun keskelle. Se oli vaarallista hommaa.
Kahdeksan poikaa oli kuitenkin valmiina lähtemään. Heidän joukossaan oli myös Ilkka, ja Ilkka löysikin perämies Kallelan keulapiikistä. Perämies oli lysähtänyt kumoon maalipurkkien päälle. Savu oli ensin sokaissut hänet niin, ettei hän löytänyt kannelle vieviä portaita, hitaasti sitten tukahduttanut hänet, ja lopuksi hän oli romahtanut polvilleen ja sitten edelleen purkkien päälle. Ilkka oli polttaa itsensä, sillä ruuman ja keulapiikin välillä oleva rautaseinä oli hehkuvan kuuma. Perämiehen käsi näytti palaneelta, ja takista kärysi savua.
Ilkka päästi hurjan huudon, ja se kuului kannelle saakka. Pari päätä kurkisti kannelta. Pian laskettiin köydet keulapiikkiin, ja perämiehen tajuton olemus hinattiin kannelle. Aarnio ryhtyi omakätisesti antamaan toverilleen tekohengitystä. Pojat olivat kerääntyneet pieneen piiriin ympärille, ja kun Aarnio väsyi, otti joku jatkaakseen hoitoa. Vesi liikkui vielä kannella, mutta pojat eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Tärkeintä oli saada Kallela elämään.
Sillä välin kapteeni neuvotteli kirvesmiehen kanssa peräkannella. Luukuista tuprahteleva savu oli hieman laannut ja kapteeni uskoi jo, että pahin oli voitettu ja että tulipalo sammuisi itsestään, mutta kirvesmies otti häneltä luulot pois.
– Tämä on nyt sitten kaiken loppu, sanoi kirvesmies. – Laudat on kyllä kiinteästi taottu toisiinsa kiinni, joten ne muodostavat miltei yhtenäisen massan ja palavat hitaasti, mutta tätä tulipaloa ei sammuta mikään. Jos sinne syytää paljon vettä, se voi auttaa, mutta silloin me olemme myös pohjassa, kirvesmies lisäsi miltei virnistellen. Ja kuitenkin oli hänen sydämensä täyttänyt jäätävä kauhu, sillä hän osasi paremmin kuin moni muu arvioida vaarallisen tilanteen.
Miehet liikkuivat kuin kummitukset savun täyttämällä kannella. Joku juoksi myrskylyhty käsissään keulaan päin. Kokin keittiöstä näkyi valoa, kuului yksinäisiä huutoja, mutta hehku ruumasta ei ollut erityisen voimakas.
Silloin leimahti yhtäkkiä luukku kolmosesta voimakas tulenlieska, joka värjäsi peräkannella seisovien kasvot verenpunaisiksi.
Samaten valaisi korkealle kohonnut liekki myös etukannella seisovia poikia. Perämies Kallela oli edelleen tajuton. Hänet siirrettiin syrjemmälle, sillä vesi löi jälleen reunojen yli. Aarnio oli kumartunut hänen ylitseen. Ilkka antoi tekohengitystä ja loi kysyvän katseen ensimmäiseen perämieheen. Tulen loimu valaisi perämiehen vakavia kasvoja.
– Luulen, että apu tulee liian myöhään, kuiskasi hän.
Silloin kuului peräkannelta sarja komennuksia. Kuului taljojen kitinää. Kapteeni oli kaikesta päättäen antanut määräyksen koetella pelastusveneitä, ajatteli Aarnio.
Kapteeni oli todella hieman hermostunut. Kun tulenliekki kohosi yhä korkeammalle, niin että nähtiin sen valossa jo kannelle virtaavat vesimassatkin, hän oli kalvennut ja ryhtynyt miettimään ainoaa mahdollista keinoa – oli poistuttava veneillä ja lähdettävä seikkailemaan avomerelle. No, eipä silti. Olihan hän ennenkin ollut mukana avoveneissä merenselällä varsinkin maailmansodan aikana, jolloin kolme laivaa torpedoitiin hänen altaan, mutta uskaltaa näin nuoren kokemattoman poikajoukon kanssa satojen, ehkä tuhansien kilometrien pituiselle purjehdukselle oli aivan toista. Kirvesmies näki hänen pyyhkäisevän kädellään silmiään. Ukko oli kaikesta päättäen peloissaan, ajatteli kirvesmies, ja hänenkin polvensa alkoivat tutista.
Sitten seurasi sarja komennuksia. Hätäisin kaikista oli Aarnio, joka kyseli, olivatko kaikki etsijät palanneet ruumasta. Turha kysymys, sillä kukaan ei enää erottanut toistaan. Miehet juoksentelivat kannella kantaen ruokavaroja ja vettä pelastusveneisiin, ukko Helme oli poistunut merenkulkuhyttiin hakemaan merenkulkuvälineitä ja laivan papereita, radiomies tuijotti murheissaan voimatonta konettaan, lääkäri veti viittansa tiukemmin ympärilleen ja napitti käsineensä kuin sairaskäynnille lähteäkseen, ja kaikkialle oli levinnyt tieto siitä, että "Viri" hylättäisiin ja lähdettäisiin avoveneissä merelle. Kukaan ei ollut vielä antanut siitä määräystä, mutta kaikki tiesivät sen. Käskyjä ei enää tarvittukaan. Jokainen tiesi paikkansa.
Kuumuus lisääntyi. Hikipisarat alkoivat kohota poikien otsalle. Tulen kaamea loimu valaisi jo pelastusveneitä, jotka heiluivat hitaasti laivan keinunnan mukana. Aarnio pyyhki silmiin tunkeutunutta hikeä pois ja sanoi pojille: – Kantakaa perämies hyttiinsä.
Kun pojat lähestyivät surullisine kantamuksineen peräsalongin ovea, he tapasivat kapteeni Helmeen, joka jäi hetkeksi tuijottamaan Kallelan kasvoihin. Sitten hän otti hitaasti lakin päästään ja mumisi jotain. Yhtäkkiä hän havahtui ja huusi ensimmäiselle perämiehelle, joka seisoi poikajoukon takana.
– Veneet lasketaan vesille! Neljä venettä, enempää ei tarvita. Lääkäri ja minä otamme numero ykkösen, te kakkosen, kolmas perämies kolmosen ja puosu nelosen. Katsokaa, että ruoka ja vesi ovat paikoillaan. Miehet saavat ottaa mukaansa vain välttämättömimmät tavaransa. Onko selvä?
Aarnion ääni ei värähtänytkään.
– Selvä on, herra kapteeni. Minä ottaisin luukkujen peitteet mukaan.
– Ottakaa purjekangasta. Me tarvitsemme sitä vielä. Ja nyt toimeksi, ennen kuin paistumme!
Pojat suhtautuivat miltei välinpitämättömästi kiireeseen. Äskeinen tornado oli kuluttanut heidän voimansa miltei äärimmilleen. He olivat tylsistyneet, kuten ihmiset yleensä väsymyksestä tylsistyvät. Ja hehän olivat vain poikasia. Miehistönsuojassa keulassa vallitsi kuumeinen etsintä, kun pojat potkivat merimieskirstujaan hajalle, valitsivat jonkin rakkaan kuvan, jonkin rakkaan esineen, miettivät, miten paljon vaatteita tarvittaisiin avopurjehduksella, ja tuntui siltä, kuin kaikilla olisi ollut kiire päästä pois laivasta.
Ulkoa kuului kirvesmiehen hoputtava ääni, puosun komennukset. Ensimmäisen perämiehen venettä laskettiin jo mereen.
"Virillä" oli kaikkiaan kuusi hyvässä kunnossa olevaa pelastusvenettä. Ne olivat isoja ja varmoja merenkäynnissä.
– Hitaasti! Varovaisesti! Kapteeni Helme komenteli laskijoita, jotka kannelta auttoivat ensimmäistä venettä alas. Mustasta syvyydestä kuului Aarnion ääni:
– Minulla on omat mieheni, herra kapteeni. Luku jäi pitämättä.
Tätä säesti alhaalta kuuluva nauru. Veneessä istuvat pojat tuntuivat ikäänkuin nauravan helpotuksesta. Se oli levotonta naurua, joka purkautui ahdistetuista sydämistä.
Lääkäri oli polvistunut Kallelan ruumiin ääreen. Hän nyökkäsi vakavan näköisenä päätään ja vastasi sillä tavoin kapteenin äänettömään kysymykseen.
– Hän ei enää tarvitse apuamme, sanoi lääkäri. – On vaikeata näin pimeässä sitä sanoa, mutta olen siitä sittenkin varma.
Kapteeni viittasi raskaasti.
– Kolmonen ja nelonen ulos. Pitäkää luku, jotta kaikki tulevat varmasti mukaan.
Kannelta kuului komentosanoja, hätäistä liikehtimistä ja taljojen natinaa. Pojat tunsivat pimeässäkin jokaisen köydenpään, mutta nyt heitä auttoi roihu, joka oli tekemässä yöstä päivän. Notkeasti kuin kissat he katosivat avaran veneen laitojen sisäpuolelle, keulassa ja perässä seisoi mies, joka laski taljan nuoraa ja komentosanat kuuluivat yhä etäisempinä. Kuului airojen loisketta – ensimmäisen perämiehen vene pysytteli hieman ulompana toisia odotellen. Sitten sytytettiin lyhty ja kiinnitettiin veneen keulaan. Se valaisi koko venettä. Vielä kannella olevat näkivät, miten ensimmäinen perämies oli tarttunut peräsimeen ja viittoili jotain kädellään. Sanoja he eivät enää kuulleet.
Kapteenin vene oli viimeinen. Vakavana kiipesi ukko Helme veneeseen, katsahti taakseen, pyyhkäisi otsaansa ja huusi äkäisesti: Laskekaa alas vain! Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että ainoastaan lääkäri sen kuuli:
– Jumalan kiitos, että meille annettiin näin hyvät veneet.
Vene työnnettiin sitten airoilla edemmäksi laivan mustasta kyljestä, lyhdyt sytytettiin, ja kapteenin vene asettui venejonon kärkeen.
Aamuyön aikana jokainen mietti omia ajatuksiaan. "Viri" kellui mainingeilla, yhä korkeammalle nousivat liekit ja savupatsaat kannen luukuista. Pian nähtiin, miten tuli oli tunkeutunut miehistösuojaankin. Pian se saavuttaisi bensiinitynnyrit ja maalipurkit keulapiikissä. Odotettiin pientä räjähdystä, mutta sitä ei kuulunut.
Kapteeni oli saanut takaisin rauhallisuutensa. Vene kellui varmasti laineilla, heillä oli muonavaroja inhimillisen käsityksen mukaan riittävästi, vesisäiliöt olivat pitävät, ja Helme ajatteli – ellemme selviä, niin emme selviä. Hän uskoi kohtaloon ja oli ennen ollut pahemmissakin paikoissa.
Soudettiin vain silloin tällöin. Kaikki odottivat päivän nousua, jolloin saataisiin määräykset. Tuuli tuntui yhä tyyntyvän. Meri näytti lyhtyjen valossa miltei öljymäiseltä. Eräät pojista olivat kumartuneet etukenoon ja nukkuivat rauhallista unta ankarien ponnistelujen jälkeen. Perämies Aarnio oli sytyttänyt piippunsa ja tuijotti kapteenin veneen lyhtyä kuin lumottuna. Joskus veneet katosivat syvien aaltojen väliin, mutta aallon harjalla lyhdyt ilmestyivät jälleen näkyviin. Kaikki odottivat ja olivat harvasanaisia. Järkyttävä kokemus oli tehnyt niin syvän vaikutuksen nuoriin poikiin, että he puhuivat vain kuiskaten.
Ilkka oli joutunut perämies Aarnion veneeseen. Heitä oli veneessä kaikkiaan kuusitoista. Kokki oli jollakin ihmeellisellä tavalla joutunut heidän veneeseensä, vaikka hänen paikkansa olisi ollut numero nelosessa. Mutta kokki oli aina ollut hieman höpsö päästään, mietti Ilkka. Silloinkin kun hän laittoi pannukakkua ja laski koko taikinan lattialle...
Ilkka nukahti siihen. Hän uneksi kodista, Kaarlosta, äidistä, isästä ja heräsi siihen, että joku nyhjäisi häntä kylkeen. Kuului ääni, joka kehoitti häntä soutamaan, ja hän siirtyi ulommaksi penkillään.
Kun hän sai silmänsä auki, hän näki keulamiehen puhaltavan lyhtyä sammuksiin. Idässä nousi aurinko kultaisena pallona merestä.
Veneet olivat tulleet aivan lähelle toisiaan. Tervehdyksiä vaihdettiin, unisia ja vilusta väriseviä kasvoja näkyi laitojen yllä. Joku heilutti kättään ja tervehti nousevaa aurinkoa juhlallisella runolla. Poikiin palasi valon mukana itseluottamus. Tämähän oli jännittävää!
Perämiehen pojat huopasivat veneensä taaksepäin. Kapteeni ja lääkäri näkyivät tutkivan merikorttia. Silloin Ilkka oli hereillään toden teolla, ja hänen silmänsä etsivät "Viriä".
Se oli jäänyt kauaksi taakse. Taivaanrannalla näkyivät enää vain sen rääsyiset mastot, ja mastojen välistä nousi paksua savua taivaalle. Auringon valo oli jo niin voimakas, ettei Ilkka enää erottanut liekkejä.
Kapteenin ja ensimmäisen perämiehen veneet kiinnitettiin toisiinsa. Kolmannen perämiehen ja puosun veneet tulivat myös lähemmäksi. Kapteeni löi pari kertaa käsillään rintaansa – aivan kuin issikka, ajatteli Ilkka – ja antoi merikortin perämiehelle, veneen laidan yli. He kumartuivat sitten tutkimaan sitä, ja kapteeni kaivoi istuimensa alta viivoittimen. Merikorttiin vedettiin viiva.
– Eilinen asema oli kai 25 ja 80? Suunnilleen. Onhan se tuolla lokikirjassa. Katsotaan.
Viimeinen merkintä "Virin" lokikirjassa mainitsi, että asema oli ollut 25 astetta 15 minuuttia eteläistä leveyttä ja 78 astetta 23 minuuttia itäistä pituutta. Jälleen tulivat viivoitin ja harppi esille.
– Lähin maa on siis Madagaskar, sanoi kapteeni Helme ja hieroi silmiään. Lääkärikin kumartui lähemmäksi.
– Sanotaan nyt sentään Réunion. Tai Mauritius, ehdotti Aarnio hänkin unta silmistä pyyhkien. – Kun saamme purjeet ylös, olemme siellä käden käänteessä. Sanotaan nyt 1,500 kilometriä. Tai kaksituhatta. Kun nostamme purjeet, voimme päästä viiden solmun keskinopeudella – jos nimittäin onnistaa. Viikon, puolentoista purjehdus, siinä kaikki.
– Tehän olette nopea päässälaskija, herra Aarnio, sanoi lääkäri ja nosti nauraen lakkiaan.
Veneet keinuivat laiskasti mainingeilla. Pojat seurasivat uteliaina kapteenin ja ensimmäisen perämiehen neuvottelua, josta riippui heidän koko kohtalonsa. Joskus kalahtivat veneet toisiinsa, perämies loi äkäisen katseen ympärilleen, ja pojat ryhtyivät pitelemään laitoja erillä toisistaan.
Aarnio otti merikortin polvilleen, nosti jalkojensa juuresta laudanpalan ja ryhtyi harpilla ja viivoittimella mittailemaan suuntaa.
– Luoteeseen, hän murahti sitten. – Suurin piirtein katsottuna. Venekompassit ovat niin pienet, että sovitaan kai luoteesta.
– Tärkeintä on, että pysymme yhdessä. Lyhdyt siirretään perään. Minun veneeni purjehtii ensimmäisenä, sitten puosun, sitten kolmannen perämiehen, ja te olette viimeisenä jonossa. Pysykää niin lähellä kuin mahdollista. Jokainen seuraa edellisen veneen perälyhtyä. Helme sanoi sanansa harkiten ja kuin jokaista punniten. Hän tiesi, että vaikeudet alkoivat nyt vasta. Sitten hän lisäsi: – Katsokaa, Aarnio! Tuolla menee "Viri" hautaansa kohden. Kallela sai suuren ruumiskirstun.
Lääkäri huokasi ja puuttui nopeasti keskusteluun.
– Onko ketään sairaita? Voimme myöhemmin siirtää sairaat tänne ja vaihtaa miehiä. Tai minä siirryn veneestä toiseen?
– Kaikki tämä edellyttäen, että pysymme yhdessä, sanoi Aarnio, ja hänen otsansa vetäytyi ryppyihin.
Kolmas perämies ja puosu saivat määräyksen soutaa lähemmäksi. Pojat soutivat, että vesi kuohui keulassa, ja huopasivat sitten niin äkäisesti, että kapteeni kohotti varoittavan kätensä. Kaikille annettiin samat määräykset, ja erityisesti varoitettiin hajaantumisesta. Kapteeni Helme piti huutaen pienen puheen, jossa hän toivotti jokaiselle erikseen ja kaikille yhteisesti menestystä. Hän lopetti puheensa seuraaviin sanoihin:
– Tuolla on Madagaskar ja Afrikka. Réunion on hieman lähempänä, joten voimme ehkä laskea sinnekin. Se nähdään sitten. Nyt on jokaisen ehdottomasti noudatettava veneen päällikön määräyksiä, sillä tunnettehan te merilain. Jos määräyksiäni on noudatettu, on jokaisessa veneessä muonavaroja ainakin kuukaudeksi, samoin vettä. Tästä taitaa tulla parin viikon purjehdus. Nostakaa purjeet ja seuratkaa minua!
Sitten hän istahti penkilleen. Hän ei ollut koskaan elämässään pitänyt näin pitkää puhetta, ja hän pyyhkikin hikeä kasvoiltaan. Aarniota nauratti, mutta hän teki kunniaa ja antoi määräyksen veneitten irroittamisesta.
Aurinko loisti siniseltä taivaalta, hieno tuulenviri täytti pelastusveneitten valkoiset purjeet, ja veneitten päälliköt rupesivat suunnittelemaan muonavarojen jakoa. Veneen päällikkö toimi jakajana kussakin veneessä. Kaikki saisivat saman annoksen, ja alusta alkaen säästettäisiin niin paljon, kuin vain oli mahdollista. Nämä miehet ja pojat tunsivat meren. Se oli oikullinen. Siihen ei voinut luottaa lainkaan. Heidän oli luotettava vain onneensa ja kapteeni Helmeeseen, jonka vene jo jonon etunenässä iloisesti halkoi aaltoja.
Ilkka oli joutunut istumaan miltei veneen keulaan. Hän katseli valkoista vaahtoa, tuulenvirin nostattamia pieniä harjoja aaltojen pinnalla ja ajatteli, että koko jutusta päästiin pelkällä säikähdyksellä. Tämähän oli jännittävää! Ja nyt oli ainakin kertomista!
Vapaavuorossa olevat pojat vetivät purjekankaan suojakseen, sillä aurinko paahtoi jo armottomasti. Ruorimiestä vaihdettiin aina parin tunnin kuluttua. Pojat ompelivat purjekankaasta katosta, johon kerättäisiin sadevettä sateen puhjetessa. Kaikilla oli puuhaa. Mieliala oli reipas.
Vain radiosähköttäjä istui synkkänä tuhdollaan. Hän käsitti tilanteen vakavuuden. Hän ei ollut voinut lähettää SOS-merkkiään. He olivat autiolla merellä, eikä kukaan tiennyt heidän hädänalaista tilaansa. Tästä kulki kylläkin laivareitti, ja ehkäpä jokin laiva oli nähnyt "Virin" palon... ehkäpä? Onneksi oli maa sentään niinkin lähellä.
Samat ajatukset tuntuivat liikkuvan myös kapteenin ja ensimmäisen perämiehen mielessä. Molemmat olivat tietenkin ottaneet myös sen mahdollisuuden huomioon, että jokin laiva poimisi heidät veneistä avomerellä, mutta kumpikaan ei ollut viitsinyt siitä puhua mitään. Miehistö olisi sen kuullut. Oli vaarallista herättää turhia toiveita. Kyllä kai tästä muutenkin selvittäisiin.
Ilkka piteli ruoritappia kädessään ja seurasi silmä kovana edellisen veneen perää, joka silloin tällöin katosi aaltojen väliin ja nousi taas kuin väristen aallon harjalle. Joskus aallon harjalla näkyivät kaikki veneet samaan aikaan. Ilkan mieleen nousi pelko, että jos yöllä sittenkin eksyttäisiin. No, olihan heillä perämies veneessä. Kyllä kai maa jostakin sentään tulisi eteen, vaikka meren autio pinta näytti lohduttomalta.
Ensimmäinen päivä kului järjestelytöissä. Pojat ottivat annoksensa vastaan miltei hartain mielin, seurasivat tarkkoina Aarnion komennuksia ja tunsivat itsensä miehiksi. Hehän olivat haaksirikkoutuneet, mikä ei sentään sattunut edes jokaisen merimiehenkään osaksi. Nyt heillä oli kehumista. Jokainen tunsi itsensä ylpeäksi.
Ilkka nukahti sinä yönä mielessään yhä sama ajatus: mitähän, jos toiset veneet jättävät meidät?
Kolme päivää veneet seurasivat toisiaan moitteettomasti. Vahtivuorot olivat jo vakiintuneet, ja ahtaassa veneessäkin tultiin sentään jotenkuten toimeen. Yhä vielä kimmelsi meri aurinkoisena, vauhti oli hyvä, runsaastikin viisi solmua, ja kapteeni Helme tunsi jo rauhoittuvansa.
Mutta sitten neljännen päivän iltana tähdet yhtäkkiä katosivat taivaankannelta. Kapteenin veneestä kaikui sovittu merkki: sarja pitkiä vihellyksiä. Veneet purjehtivat lähemmäksi toisiaan. Alkoi uusi neuvottelu.
Kapteeni oli jo vetänyt kiiltävän sadetakkinsa ylleen. Hän oli viime aikoina nukkunut hyvin vähän, sillä vastuu painoi häntä, vaikkakin kaikki näytti sujuvan suunnitelman mukaan. Lyhdyn valo sattui hänen uurteisiin kasvoihinsa. Hän puhui harvakseen:
– Kun otin tänään, puolenpäivän aikaan, aseman auringosta, havaitsin, että olemme ajautuneet aika tavalla koilliseen. Tässä tuntuu kulkevan melko voimakas merivirta. Voi hyvin olla, ettemme pääse edes Madagaskariin, Réunionista puhumattakaan. Tässä ovat Tsagos-saaret. Kapteeni veti rypistyneen merikortin lähemmäksi lyhdyn valoa ja osoitti sormellaan saariryhmää. – Jos sattuisi, että myrsky hajoittaisi meidät, pyrimme kaikin Tsagos-ryhmälle. Tämä ajelehtiminen hermostuttaa minua. Tuuli on hyvä, eikä meri voi olla sen laupiaampi meitä kohtaan, mutta me ajaudumme! Me ajaudumme, toisti hän sitten jälleen, ja Ilkka, joka kuunteli keskustelua, muisti yhtäkkiä vanhan rehtorinsa, jonka pukinparta vipajoi hänen toistaessaan sanojaan.
– Ei tämä oikein hyvältä näytä, myönsi Aarnio. – Koetetaan nyt pysyä yhdessä vain. Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, eikä ole vielä syytä hermostumiseen. Pidetään tänä yönä kaksin verroin tarkempaa vahtia. Minä otan itse ruorin.
Ja koko seuraavan yön perämies itse istuikin ruoripulttia kädessään pitäen. Kolmannen perämiehen vene näytti katoavan yhä suurempien aaltojen väliin. Varsinaista myrskyä ei kuitenkaan noussut, mutta pojat saivat jo esimakua tulevasta, sillä aallot löivät hitaasti yli laidan. He äyskäröivät vuoroittain ja odottivat hartaasti aamun koittoa.
Aamulla ei aurinko enää noussut heidän silmiensä eteen. Taivas painoi lyijynharmaana kattona heidän mielensä alas. Kello kahdentoista aikaan aurinko tuli kuitenkin kuin sallimuksen sormen viittaamana hetkeksi esille. Sitten pojat näkivät, miten kapteenin vene nousi tuulen silmään ja jäi väräjävin purjein odottamaan toisia.
Kapteeni huusi, ja hänen äänensä kantoi aaltojen loiskunnan yli:
– Me ajaudumme yhä edelleen. Tästä lähin otamme suunnan suoraan pohjoiseen. Tulemme sitten sieltä alemmaksi, kun tuuli hieman laimenee.
Tuulen voima oli todella kasvanut. Yhä useammin syöksyi aaltojen harjalta vettä veneisiin. Pojat työskentelivät hiki päässä ja ammensivat vettä takaisin mereen. Olo alkoi tuntua hieman kurjalta, sillä vaatteet kastuivat ja laivakorput tulivat kosteudesta tahmeiksi. Kaikkialla koetettiin kuitenkin pitää hurjaa tuulta yllä, ja pojat virnistelivät toisilleen suolaisten pisarain valuessa heidän kasvojaan pitkin.
Ilkka teki jo työnsä koneellisesti, samaten kuin muutkin. Vapaavuorot olivat nyt miltei vain harhakuvitelmia. Aina oli oltava valveilla, aina kuunneltava käskyjä, joita vastaan tuntui nousevan kapinahenkeä. Ilkkaa väsytti niin armottomasti.
Taivas oli musta, mutta sadetta ei vain tullut. Tuuli kiihtyi tasaisesti. Kapteeni Helme muisti puheet tämän seudun myrskyvyöhykkeistä ja ajatteli kauhulla törmäävänsä niihin. Veneet ehkä kestäisivät, mutta mihin he ajautuisivat? Eihän avomerellä sentään mahdottoman pitkää aikaa voinut olla. Jos he ajautuisivat yhä enemmän koillista kohden, he tulisivat joskus Intiaan. Kapteenia nauratti. Niin, tai sitten kuuhun. Hän ei ollut tänään enää saanut päivän korkeutta, eikä paikkaa saatu määrätyksi kuin arvaamalla. Ja arvaamaan Helme oli huono.
Seuraavana yönä reivattiin isopurje Aarnion määräyksestä. Muuten tuli vettä liiaksi sisään. Ruorimies vartioi kuin elämänsä aarretta edessä keikkuvaa lyhtyä, jonka seuraaminen tuntui muodostuvan maailman tärkeimmäksi tehtäväksi. Aarnio puri hammasta ja koetti pysytellä valveilla.
Vielä tuli päivä, ja elämä näytti yhtä harmaalta. Pojat liikkuivat ja kipusivat veneessä penkkien yli kuin unissakävijät. Pohjalla makaavat murahtelivat unissaan, kokki puhui levottomia ja lauloi virsiä. Alussa se oli tuntunut lohduttavalta, mutta lopulta kiusasi alituinen vaikeroiminen perämies Aarnion korvia, hän murahti jotakin, ja kokki vaikeni pelästyneenä.
Kokkapuheet eivät enää lennelleet, kuten silloin alussa, kun aurinko paistoi. He ojensivat kätensä annoksia kohden välinpitämättömän näköisinä. Veden he kyllä ahnaasti joivat, sillä suolavesi pyrki kuivumaan suupieliin ja se lisäsi janoa, mutta ruoka ei tahtonut oikein maittaa, vaikka sitä olikin vähäisen. Laivakorput tulivat limaisiksi palloiksi suussa, ja teki mieli sylkäistä koko tahma ulos. Aarnio kehoitti heitä syömään joka murusen, sillä, kuten hän sanoi, voi olla, että avomeripurjehduksesta tulisi pitempi, kuin alussa luultiin.
He olivat olleet viikon avonaisissa veneissään. Kuka tiesi, miten monta viikkoa he vielä joutuisivat keikkumaan näillä pienillä kaarnanpalasilla, jotka eivät olleet edes rikkojakaan valtameressä? Pojat rupesivat jo laskemaan päiviä, ja se oli perämiehen mielestä huono merkki.
Iltaisin, heti auringonlaskun jälkeen, he keskustelivat kaiken maailman asioista. Ilkka ja Nurmela puhuivat hämäläisistä sisäjärvistä, sillä he olivat asuneet kesäisin samoilla tienoin, Aarnio kertoi seikkailuistaan merillä ja vakuutti vakuuttamasta päästyäänkin, ettei tämä vielä ollut mitään.
Joskus joku yritti nauraa, mutta nauru vaikutti pingoittuneelta.
Missä aurinko oli? Pojat kaipasivat aurinkoa ja tähtiä. Niistä saattoi sentään lukea kaikenlaista. Tähdet olivat yöllä ruorimiehen seurana, ja kun valitsi sopivan tähden purjeen kulman taakse ja ohjasi sitä kohden, ei tarvinnut tuijottaa silmiään miltei sokeiksi pieneen kompassilyhtyyn. Aurinko olisi taasen valanut heidän ruumiisiinsa uutta tarmoa, antanut heille uskon elämään.
Mutta taivas ei kuullut heidän pyyntöjään. Kahdeksantena päivänä "Virin" palon jälkeen tuntui tuulen voima kiihtyvän myrskyyn asti. Saattoi nähdä, miten vaikeasti veneet taistelivat lentelevässä kuohussa. Yötä ajatteli jokainen kauhulla. Jos yhteys katkeaisi? Jos he jäisivät yksikseen? Tähän asti olivat toiset veneet antaneet jonkinlaisen varmuudentunteen. Mutta miten he selviäisivät yksinään?
Kahdeksantena yönä he erosivat toisistaan. Mihin aikaan se tapahtui, ei kukaan tiennyt. Kun perämies Aarnio lopulta herätettiin, ei perälyhtyjä enää näkynyt. Taivaalta alkoi tippua hienoa vihmaa. Ainoana toivona oli, että aamun koittaessa nähtäisiin muut veneet jälleen ja liityttäisiin niiden seuraan.
Aamulla meri oli lyijynraskas, autio ja tyhjä. He olivat eronneet toisista ja olivat nyt yksinään aavalla Intian valtamerellä. He eivät edes tietäneet asemaansa. Pojat tuijottivat synkin kasvoin toisiinsa, ja Aarnion aivot ponnistelivat kuumeisesti ratkaisua etsien.
Illalla käännettiin suunta jälleen luoteeseen.
III
Seurasi sitten viikkoja, tuskantäyteisiä viikkoja, joiden aikana poikien elämänhalu pantiin koetukselle. Ruokavaroja heillä kyllä vielä oli, vettä oli säiliössä riittämiin, mutta alakuloisuus alkoi painaa kaikkien mieltä. Turhaan oli Aarnio koettanut laulattaa heillä isänmaallisia lauluja tropiikin yössä, he olivat yrittäneet jopa "Isontalon Anttiakin", mutta aina oli laulu kuollut kesken.
Aarnio saattoi vain osapuilleen arvata aseman. Hänen laskelmiensa mukaan he olivat sivuuttaneet Madagaskarin ja Mauritiuksen. Pieni vene ajautui Afrikan rannikkoa kohden. Tästä Aarnio tunsi vain olevansa kiitollinen. Suuren mantereen he varmasti tapaisivat; eri asia oli poimia merestä pieniä saaria.
Ruokavarat säännösteltiin entistä tiukemmin. Vesiannos vähennettiin puoleen. Pojat söivät annoksensa ahnaasti. Jokaisen vesitipan he valuttivat varovaisesti kurkkuunsa. Joskus muodostui kuumuus sietämättömäksi. Taivaalta paahtoi tulikuuma aurinko, ja silloin levitettiin veneen ylle mukaan otettu purjekangas. Kaksi viikkoa haaksirikon jälkeen he kohtasivat kunnollisen ryöppysateen, ja vettä kerättiin purjekankaalla varastoihin.
He taistelivat silloin tällöin nopeasti syntyviä ja yhtä nopeasti kaikkoavia myrskynsilmiä vastaan. Joskus olivat yöt tuskaa täynnä, kun veneestä ammennettiin suolavettä, jota räiskyi silmille ja suuhun. Kädet hankaantuivat airoissa, suolavettä tunkeutui haavoihin, ja pojat muuttuivat likaisiksi rääsykasoiksi.
Missä muut veneet olivat? Aarnion laskujen mukaan piti kapteenin venejoukkoineen jo olla Tsagos-saarilla. Ehkäpä sieltä lähetettäisiin laivoja heitä etsimään? Aarnio hymähti katkerasti. Yhtä hyvin oli jokin hirmumyrsky saattanut niellä kaikki kolme venettä. Kuka tiesi? Ehkäpä he olivat ainoita elossaolijoita "Virin" miehistöstä? Tätä ajatellessa Aarnion pää painui käsien väliin, mutta kuullessaan jonkun pojan vaikeroivan, hän kohotti nopeasti päänsä ja lausui nauraen, ettei hätä ollut tämän näköistä.
Hän kertoi pojille miehistä, jotka avoveneessä olivat joutuneet viikkokaupalla ajelehtimaan Pohjoisella Jäämerellä, missä vesi veneeseen roiskahdettuaan muuttui jääksi, missä miehet vapisivat kylmästä ja tappelivat ajelehtivien jäälohkareitten kanssa. Hän sovitti sanansa hyvin, niin hyvin, että pojissa elämänhalu ainakin ajoittain palautui.
Ilkka ei kärsinyt pienennetyistä vesiannoksista sen enempää kuin toisetkaan. Kuumuus ei häntä masentanut sen enempää kuin toisiakaan, mutta joskus öisin tähtitaivasta katsellessa muistui kotiväki hänen mieleensä. Oliko hän sankari? Jos hän nyt katoaisi, jäisi Kaarlo yksikseen kotiin. Tytti oli hukkunut, hän hukkuisi. Silloin Ilkan kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän koetti väittää itselleen, että kyllä tästä jollakin tavoin selvittäisiin. Vaikkei muuten, niin tappelemalla. Kaikkialta hänen ympäriltään kuului murahduksia, joku pojista nyyhkytti unissaan, purje löi tasaisesti, kuului ruorin kitinää ja hiljaista keskustelua perän puolelta, missä ruorimies valvoi jonkun toverinsa kanssa.
Kuukausi oli täyttymässä. Aarnio suuntasi keulan yhä luodetta kohden.
– Sillä tavalla pääsemme maihin, selitti hän pojille. – Emme voi purjehtia Afrikan ohitse.
Kun kuukausi oli kulunut "Virin" haaksirikosta, alennettiin ruoka- ja vesiannokset neljännekseen. Pojat napisivat ensin, mutta yksi ainoa leimahdus Aarnion harmaista silmistä sai heidät vaikenemaan.
Kukin oli jo aikoja sitten järjestänyt olonsa veneessä niin mukavaksi kuin mahdollista. Kullakin oli oma makuupaikkansa veneen pohjalla, kullakin ruori- ja soutuvuoronsa. Varsinaisia vastatuulia ei sattunut heidän kohdalleen, ja oli päiviä, jolloin vene suoritti oivallisia päivämatkoja. Mutta kaikkien mielissä kummitteli salainen merivirta, joka koetti työntää heitä tuhoa kohden. Joskus yöllä tuulen tyyntyessä, he kadottivat kaiken sen, minkä olivat päivällä voittaneet.
Kolmekymmentäneljä päivää! Ilkka oli veitsellä naarmuttanut merkin veneen laitaan jokaisena päivänä. Se olikin heidän ainoa almanakkansa. Laihtunut Nurmela piti päiväkirjaa, Aarnio tutki merikorttia, pohti ja laskelmoi.
Kun viisi viikkoa oli kulunut, näkyi keulan edessä matala rannikko, jota vastaan tyrskyt löivät. Ennen kuin ilta oli tullut, näkivät pojat, että rannikko oli autio, mutta sittenkin ristittiin kädet ja Aarnion käskystä laulettiin virsi. Kokki sen aloitti silmät omituisesti loistaen. Tuuli painoi heitä yhä lähemmäksi rantaa. Lopulta he kuulivat jo rannan kohun, mutta sinä yönä ei Aarnio vielä ohjannut venettä maihin. Hän oli päättänyt odottaa päivän nousua. Nyt, kun voitto oli näin lähellä, ei hän halunnut jättää mitään sattuman varaan. Oli löydettävä sopiva maihinlaskupaikka, sillä muuten voisi sattua, että vene kaatuisi rannan tyrskyissä ja he kaikki hukkuisivat. Eikä se kannattanut enää. He olivat jo tarpeeksi kärsineet.
Koko yön pojat tuijottivat rantaa. Kukaan ei nukkunut. Ilkka tunsi vapisevansa kiihkosta. Olihan hän ennenkin tullut satamaan, nähnyt maan nousevan merestä ja iloinnut siitä sillä lapsellisella tavalla, jota jokainen merimies – vanha tai nuori – osoittaa maan ilmestyessä näkyviin, mutta tämähän oli sentään jotakin toista. Ilkka mumisi rukouksia, joita äiti oli hänelle opettanut, puristi toveriensa käsiä ja oli niin, niin onnellinen. Seikkailu oli siis päättynyt onnellisesti. Tuolla oli luja kamara pohjien alla, tuolla ei maailma enää heilunut. Sitten lähimpään asuttuun paikkaan, sähkösanoma kotiin ja viimein paluu isän, äidin ja Kaarlon luo. Eläköön!
Tuuli vaimeni aamuksi. Vene kellui hitaasti rannan takaisin työntämillä mainingeilla. Rannikko kohosi loivasti. Jossakin kaukana näkyi pieniä vuorenharjanteita, mutta kaikkialla vallitsi erämaan tuntu. Perämies Aarnio tutki huolestuneen näköisenä rannan valkoista hietaa. Tasaista hietikkoa oli rannassa ehkä noin sadan metrin pituudelta sisämaahan päin, sitten alkoivat hiekkakummut, joissa hiekka oli likaisen keltaista.
– Nyt! huusi Aarnio. Pojat soutivat kuin henkensä edestä. He pusersivat viimeiset hikipisaransa, viimeiset voimansa viimeiseen soutuun.
– Nyt! huusi perämies jälleen, ja vene soljahti rannan hietikolle. Kuin määräyksestä hyppäsivät pojat yhtä aikaa veteen ja kiskoivat venettä kuivemmalle. Muuten olisi sen seuraava laine vienyt takaisin ulapalle.
Sitten seurasi vielä tunti raivoisaa kiskomista. He vetivät veneen kauaksi, kauaksi, jotta kukaan ei sitä riistäisi heiltä. Pojat heittäytyivät hietikolle, huohottivat väsymyksestä ja vaipuivat horrostilaan. Perämies ei osoittanut väsymyksen merkkejä. Hän kulki rannalla, mittasi katseillaan vuoroveden jättämiä merkkejä ja loi huolestuneita katseita kauemmaksi likaisenkeltaisille kumpareille. Hän oli harvapuheinen sinä päivänä.
Iltapäivällä ryhdyttiin pystyttämään telttaa rannalle. Veneestä otettiin pari airoa, purjekankaasta tuli teltan suojus, ja pojat havaitsivat, että heillä oli jälleen katto päänsä päällä. He olivat kuitenkin niin tylsistyneitä, etteivät osanneet ajatella mitään. Aarnio ei antanut heille vieläkään täysiä annoksia, ja pojat rupesivat pian käsittämään miksi.
Perämies Aarnion komennuksessa ollut vene, jossa oli kuusitoista "Virin" haaksirikosta pelastunutta miestä ja poikaa, oli lopulta ajautunut Afrikan rannikolle – mutta erämaan rannalle.
IV
Yö oli hyvin viileä. Pojat siirtyivät lähemmäksi toisiaan saadakseen lämpöä. Jostakin kuului kuin ulvontaa, hiekka rapisi heidän allaan, kun he levottomina kääntelehtivät unissaan. Jälleen vallitsi hiljaisuus. Teltan raoista näkyi tähtiä.
Perämies Aarnio oli ensimmäisenä jalkeilla. Hän haukotteli, oikoi käsiään ja astui sitten teltan ovelle. Siihen hän sitten pysähtyi kuin naulittuna!
Rantahietikolle oli jätetty joukko tavaroita, jotka eivät mahtuneet ahtaaseen telttaan. Siinä oli pari patjaa, korppulaatikko, purjekangaspaloja, työkaluja ja muutamia peltirasioita. Kaikkea tätä ihmetteli vanhanpuoleiselta näyttävä neekeri. Perämies ei ollut koskaan elämässään nähnyt sellaista neekeriä. Hänen ihonsa ei ollut pikimusta. Hänellä oli yllään villavaate, joka ulottui rinnasta polviin saakka. Hänen tukkansa oli pitkä ja haritti hänen päänsä ympärillä piikkien tavoin. Miehen kasvot olivat mahdollisimman epämiellyttävät. Hän oli enemmän orangutangin kuin ihmisen näköinen. Suu ulottui miltei korvasta korvaan saakka, ja punertavissa silmissä oli uhkaava loiste. Pitkä parta riippui tukkona rinnalle saakka.
Aarnio odotti. Mies potkaisi peltirasioita ja jäi sitten kuuntelemaan niistä lähtenyttä outoa ääntä. Hietakummun takaa ilmestyi kaksi naista, jotka kaikesta päättäen olivat hänen vaimojaan. Vaimot liikkuivat kissamaisen nopeasti. He muistuttivat noita-akkoja, ja teräviksi hiotut hampaat pistivät esiin avonaisista suista.
– Ihmissyöjän suu, ajatteli Aarnio kauhistuneena, mutta hän ei ennättänyt tehdä mitään, ennen kuin vaimot olivat tiikerien tavoin syöksyneet patjojen kimppuun. Millä tavalla he saivat sauman auki, jäi salaisuudeksi, mutta pian lojui hietikolla joukko kapokkia. Vaimot tahtoivat kaikesta päättäen vain päällyksen.
Aarnio oli rauhallinen mies, mutta tämänkaltainen omankäden oikeus harmitti häntä. Hän käveli lähemmäksi ja taskussa puristi käsi revolveria, joka oli ollut mukana jo lähdettäessä onnettomalta laivalta. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin huusi varoitushuudon, ja unenpöppöröisiä päitä alkoi ilmaantua teltan aukkoon.
– Tulkaa tänne ja ottakaa kirveet mukaan, komensi Aarnio, mutta sittenkin hän oli päättänyt selvittää asian rauhallisesti. Ehkäpä villit veisivät heidät johonkin kylään.
Hiekkakumpujen takaa ilmestyi nuori, ehkä kahdeksantoistavuotias tyttö, joka ei ollut niin kauhistuttavan näköinen kuin hänen vanhempansa, sekä liuta lapsia. Lapset olivat ilkosen alasti. He syöksyivät omituisia kurkkuääniä päästellen tavaroitten kimppuun, sieppasivat syliinsä niin paljon kuin jaksoivat kantaa ja kiipesivät hiekkakumpujen taakse. Vaimot kuivailivat patjan päällyskangasta auringossa ja supisivat mielihyvästä. Vanha mies seisoi vieressä jäykkänä patsaana.
Pojat loivat kysyvän katseen perämieheen, mutta tämä viittasi kädellään heidät taemmaksi. Hän aikoi juuri lähteä puhuttelemaan orangutangi-ihmistä, kun kaikki yhtäkkiä gaselleina pakenivat kumpujen taakse. Aarnio otti pari juoksuaskelta, mutta pysähtyi sitten. Kuka tiesi, mitkä vaarat kohtasivat erämaassa? Parasta oli kai niellä varkaus sellaisenaan.
Hiedalle rakennettiin sitten nuotio ajopuista, ja pojat valmistautuivat syömään viimeisiä lihasäilykkeitään. Kaksi miestä lähetettiin tutkimaan maata kumpujen laelta, ja he palasivat kertoen, että kaikkialla näkyi vain hiekkaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Päivä kului matkavalmisteluissa, sillä päätettiin sittenkin uskaltaa tunkeutua syvemmälle erämaahan, kuin alussa oli tarkoitus. He päättivät aluksi seurata rannikkoa, kunnes tapaisivat kasvillisuutta, ja kääntyä sitten sisämaahan.
Pojat verryttelivät yhä pitkällisestä istumisesta puutuneita jäseniään. Rannalle järjestettiin pituushyppykilpailu, jonka Ilkka voitti loistavasti. Nurmela tuli viimeiseksi. Sitten tuli ilta. Kaksi miestä jätettiin nuotion ääreen vartioon, ja pian nukkuivat muut väsyneen ja onnellisen ihmisen unta. Olivathan he jo nähneet ihmisiä. Missä oli ihmisiä, siellä oli asuntoja ja ruokaa. Siihen onnelliseen toteamukseen nukahti Ilkkakin.
Aamun koittaessa he heräsivät siihen, että vartijat huusivat varoittaen. Osa pojista ryntäsi ulos, mutta toiset jäivät hieromaan unta silmistään oikealla suomalaisella hitaudella ja perinpohjaisuudella.
Villit lähestyivät uudelleen, mutta nyt oli heitä monta. Edellisen päivän vanhus johti joukkoa ja heilutti keihästä päänsä päällä uhkaavasti. Hän viittoi kädellä uhkaavasti ikäänkuin vaatien poikia poistumaan teltastaan.
Yhä lisää neekereitä saapui. Aarnio näki, miten kumpujen päälle kohosi oudonnäköisiä kummituseläimiä ratsastajineen. Villit olivat saapuneet suurella joukolla ja ottaneet kamelinsa mukaan. Vanhan neekerin takana kulkevat naiset kirkuivat kauheasti ja heittivät hiekkaa ilmaan. Kun Aarnio juoksi venettä kohden, tunkeutui vanha neekeri jo telttaan ja hätisteli sieltä poikia pois keihäänsä kärjellä. Yhä uusia villejä ilmaantui hietikolle. Toisilla oli aseina käyrät lyömämiekat, ja eräät heiluttivat päittensä yläpuolella suuria veitsiä. Kaikki kirkuivat, ja melu oli sanoin kuvaamaton.
Aarnio huohotti. Heidän ainoana pelastuksenaan oli vene. Hän huusi pojille, että he juoksisivat veneen luo ja työntäisivät sen vesille. Itse hän asettui veneen eteen suojaksi ja veti revolverin taskustaan. Pari nuoren ja sotaisen näköistä neekerinuorukaista, joilla heilläkin oli teräviksi hiotut hampaat, lähestyi Aarniota hirveästi kirkuen ja keihäitään heilutellen. Aarnio mietti hetken aikaa, mutta laukaisi sitten aivan neekerien jalkoihin. Hiekka pöllähti, nuorukaiset kirkaisivat ja pötkivät kauemmaksi. Teltan luona huusi vanha neekeri jotakin. Naiset ja lapset olivat tunkeutuneet telttaan, ja pojat näkivät, että he ryöstivät kaiken, minkä löysivät.
Pojat huohottivat raskasta venettä työntäessään. Pelko antoi kuitenkin voimia, ja vene saatiin vihdoin veden rajaan. Aarnio uteli, oliko veneessä tarpeeksi airoja, ja saatuaan myöntävän vastauksen käski poikien hypätä veneeseen. Itse hän jäi vielä hetkeksi rannalle turvaamaan lähtöä.
Villit kantoivat saalistaan odottavien kameleitten luo. Eräs ryhmä lähestyi venettä. Aarnio kuuli viuhahduksen ja näki, miten pitkä keihäs kiiti poikia kohden. Hän laukaisi toisen kerran, ja heittäjä vaipui polvilleen hietikolle.
Jälleen vetäytyivät villit kauemmaksi, jälleen he kirkuivat sydäntä särkevästi, mutta viimein vene oli vesillä.
– Soutakaa, pojat!
Tähän päättyy Ilkan kertomus koululaiva "Virin" tuhosta, ajelehtimisesta Intian valtamerellä ja villien hyökkäyksestä. Telttaan tunkeutunut neekerivanhus oli lyönyt Ilkkaa keihään varrella ohimoon. Kun Ilkka heräsi, oli vene jo näkymättömissä, hän makasi hietikolla kuolleen neekerin rinnalla, ja vanha neekeriakka valmisteli nuotiota.
Perämies Aarnion veneestä ei sen jälkeen kuultu mitään. Samaten
katosivat jäljettömiin kapteenin, puosun ja kolmannen perämiehen
veneet. Kallelan ihmeellinen ajautuminen Madagaskarin rannikolle lienee
selitettävissä siten, että hän oli virkistynyt tajuttomasta tilastaan
veden jo tunkeutuessa kannelle, saanut pelastusveneen lasketuksi
("Viriin" oli jäänyt vielä kaksi pelastusvenettä), ja aallot olivat
ajaneet hänet hitaasti rannikolle. Hän oli sortunut nälkään ja janoon.
Viimeinen pelastusvene oli myös päässyt köysien palaessa irti laivasta.Virallisessa tutkimuksessa todettiin myöhemmin sitä paitsi, että perämies Aarnion suorittama purjehdus avomerellä pienessä veneessään oli sankarillinen teko. Koko maailma järkyttyi lukiessaan Ilkan selostusta "Virin" haaksirikosta.
KOLMAS OSA
I
"Madeleine" purjehti kuin suuri pyöriäinen auringon valaisemalla merellä. Kaarlo istui kahareisin halkaisijapuomilla ja koetti pyydystää boniittoja. Kalastusvehkeenä hänellä oli suuri koukku ja siihen kiinnitetty pieni riekale Jeanin silkkipaidasta. Jeanilla oli monta silkkipaitaa. Toiset olivat punaisia, eräät sinisiä. Jean oli hurmuri, kolmentoista saariryhmän komein kapteeni.
He olivat käyneet Lakkadiiveilla. Jeanin kauppavarasto supistui yhä, sikäli mikäli matka edistyi. Ceylonin etelärannan kauppapaikoissa epäonnistuttiin, ja nyt Jean oli matkalla kotiinsa Andevorantoon. Kaarlo oli siis epäonnistunut. Silloin tällöin hänelle saapuneet kirjeet eivät olleet selittäneet asiaa. "Virin" miehistö pysyi kadoksissa, samaten Ilkka. Öisin Kaarlo oli yhä kuulevinaan Ilkan kutsun: Tule! Yhä vielä hän oli varma siitä, että Ilkka oli elossa. Kotiin hän kirjoitti toiveikkaita kirjeitä. Varsinkin äidille hän koetti esittää kaikki mahdollisimman valoisin värein. Isä ymmärsi asioita sentään paljon enemmän. Lakkadiiveille oli saapunut isän kirje, ja siinä mainittiin muun muassa, että setä Wenner oli varma siitä, että haaksirikkoutunut miehistö oli sortunut Afrikan rannikolle ja kuollut siellä erämaihin. Ukko Wenner ei uskonut vieläkään näiden seutujen vaarattomuuteen. Hän väitti, että siellä asui vain orjakauppiaita ja ihmissyöjiä. Mutta parempi oli sentään sortua kovalla maalla taistellen kuin hukkua kuin kurja rotta laivan ruumassa, oli setä Wenner arvellut äidin kuullen. Ukko Wenner ei ollut tahdikas, sen Kaarlo muisti.
He juttelivat usein etsinnästä Jeanin kanssa iltaisin. Jeanista oli oikeastaan samantekevää, miten kauan hän Kaarloa kuljetti laivassaan. Kaarlo maksoi matkansa ja sillä hyvä. Mutta Jean oli myös kiintynyt Kaarloon. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tämänkaltaisia vaaleita pojanhuiskaleita. Hänen osanottoonsa sisältyi myös uteliaisuutta. Oliko tuo "Ilkaa", josta Kaarlo puhui, vielä vaaleampi ja vielä pitempi kuin hän? Jean olisi mielellään antanut pari silkkipaitaa vain siitä ilosta, että olisi nähnyt Ilkan.
Lakkadiiveille oli myös saapunut Shilleriltä kirje, jossa ehdotettiin, että "Madeleine" purjehtisi Sansibariin. Jean, jolle luvattiin suuri korvaus ja vielä ylimääräinen palkinto, jos "Virin" miehistöstä saataisiin joitakin varmoja tietoja, raapi päätään miettivän näköisenä. Viimein päätettiin, että hän jättäisi Kaarlon Sansibariin ja purjehtisi sitten vasta Andevorantoon.
Ceylonin rannat katosivat meren usvaan. Haikalat leikkivät laivan ympärillä, taljat kitisivät. Jean manaili miehistölleen, ja Kaarlosta tuntui, kuin hän olisi voinut purjehtia "Madeleinessa" vaikka miten pitkän ajan. Oliko ihme, että Ilkka oli mieltynyt merielämään, kun kerran kaikki näytti näin hauskalta?
He sivuuttivat joukon korallisaaria, mutta Kaarlo ei edes viitsinyt nousta kannelle niitä katselemaan. Hän tiesi, että ranskalaiset ja englantilaiset sotalaivat olivat näillä vesillä tutkineet jokaisen laguunin, jokaisen saaren löytämättä jälkeäkään "Virin" kadonneesta miehistöstä. Kaarlo alkoi vähitellen uskoa ukko Wenneriä. Jos veneet olivat ajautuneet Afrikan rannikolle, oli miehistö kai noussut maihin jossakin Sansibarin lähellä? Jossakin Sansibarin ja Mombasan välillä? He tutkivat Jeanin kanssa karttaa, mittailivat ja kyselivät miehiltä, jotka olivat purjehtineet rannikolla, minkälaiselta maailma siellä päin näytti. Kokki vastasi irvistäen, että hänen isänsä oli vieläkin siellä päin orjana. Rannikolla oli vieraita, villejä heimoja, joita kukaan ei vielä ollut saanut kukistetuksi. Orjia pyydystettiin ja myytiin aivan avoimesti englantilaisten nenän alla. Portugalilaiset viranomaiset eivät tehneet muuta kuin ummistivat silmänsä, kun orjakaupasta tuli puhe. Niin oli tehty tuhansien vuosien aikana, niin tehtäisiin vielä tuhannenkin vuoden kuluttua, sanoivat he. Mutta englantilaiset eivät hellittäneet. Heidän vartioaluksensa risteilivät rannikolla, ja jokainen arabialainen dhow, joka sattui heidän tielleen, tutkittiin perin pohjin. Vaikka – kokki väitti – mitään ei koskaan löydetty, sillä vieraan sotalaivan ilmestyessä dhown näkösälle heitettiin kaikki onnettomat orjat kahleet jalassa mereen.
Kaarloa puistatti.
Jälleen nousi merestä maa. Sansibarin moskeijojen minareetit piirtyivät taivasta vasten, "Madeleine" teki pari luovia, ja niin purjehdittiin satamaan. Kaarlo seisoi ruorissa, sillä senkin taidon oli Jean ennättänyt opettaa hänelle. Jean kertoi, että Sansibarissa taisteltiin maailmanhistorian lyhyin sota. Kerran oli Sansibarin sulttaani julistanut sodan Englannille, mutta kun satamassa ollut englantilainen sotalaiva oli ampunut yhden kranaatin sulttaanin palatsia kohden, nousi sen harjalle valkoinen lippu antautumisen merkiksi. Sotaa oli kestänyt täsmälleen puoli tuntia englantilaisten kronometrien mukaan tarkistettuna.
Sansibarissa Kaarlo koki elämänsä suurimman yllätyksen.
"Madeleine" viipyi viikon satamassa ennen kotiinlähtöä. Jean ja Kaarlo tutkivat kaikki kaupungin nähtävyydet, mutta Kaarlon mieleen jäivät vain moskeijat ja paha haju. Alkuasukaskorttelissa he pääasiallisesti viettivät päivänsä, sillä, kuten Kaarlo sanoi, eurooppalaisia he aina saivat nähdä, mutta piparkakunvärisiä pakanoita harvoin. Jean nauroi, sillä hän oli nähnyt kaikenvärisiä pakanoita.
Oli lauantai-ilta, ja sunnuntaiaamuna oli "Madeleinen" määrä irroittaa kiinnitysköydet. Jean ja Kaarlo olivat jälleen "tutkimusmatkalla". He katselivat erään kahvilan edustalla istuvaa väkijoukkoa. Näillä pakanoilla oli aikaa, ajatteli Kaarlo. Istuivat, imaisivat kahvia, istuivat ja torkkuivat. Siinä he vetelehtivät miltei koko päivän. Mutta mitäpä sitä työllä oikeastaan itseään rasitti tämänkaltaisessa kuumuudessa?
Liikenne oli kahvilan edustalla varsin vilkasta. Tuon tuostakin Kaarlo ja Jean törmäsivät alkuasukkaisiin, jotka uneliaina hiipivät varjoisimpiin paikkoihin. Yhtäkkiä Kaarlo kuuli hämmästyksen huudahduksen, joka muistutti miltei kirkaisua.
– Oh, Allah! Oh, Allah!
Kaarlon edessä seisoi komea arabialainen mies. Hänen valkoinen viittansa suorastaan hohti puhtautta. Nenän kaari oli kaunis, silmät muistuttivat kekäleitä, ja miehen ryhti oli suorastaan kuninkaallinen. Mies tuijotti Kaarloa kuin olisi nähnyt haamun. Hänen huulensa mutisivat jotakin, hän aikoi kai esittää anteeksipyyntönsä, ja Kaarlo hymyili hänelle sovittavasti. Eihän tässä mitään vahinkoa ollut tapahtunut. Pieni yhteentörmäys vain.
Jeankin jäi tuijottamaan miestä. Silloin tämä yhtäkkiä hävisi väkijoukkoon. Pitkän viitan liepeet kahahtivat, ja Jean väitti myöhemmin, että mies kuului parempiin ihmisiin, sillä hänen viittansa vuori oli silkkiä.
He lähtivät takaisin laivaan. Aamulla noudettaisiin Kaarlon tavarat hotelliin. Tämä oli siis hyvästijättöilta, ja Kaarlo tunsi apeuden nousevan mieleensä. Varjot olivat jo pitkät. Kapeissa kujissa vallitsi sietämätön haju. Kerjäläiset ilmestyivät varjosta heidän eteensä ja pyysivät almua. He eivät antaneet mitään, sillä muuten heillä olisi ollut aikamoinen saattojoukko jäljessään. Jean kääntyi kerran murahtaakseen jotakin liian tunkeilevalle rammalle, kun hän yhtäkkiä jäykistyi.
– Meitä seurataan, kuiskasi hän Kaarlolle.
– Kuka?
– Se sama valkoinen sheikki. Se hiipii meidän jäljissämme. Tuolla se nytkin seisoo nurkan takana.
He hidastivat tahallaan askeleitaan ja aina silloin tällöin loivat silmäyksen taakseen. Jean oli oikeassa: takana hiipi valkopukuinen arabialainen.
– Mitä kummaa hän meistä tahtoo? kysyi Kaarlo uteliaana.
– Tahtokoon mitä tahansa, mutta minulla on tämä mukanani, sanoi Jean ja veti taskustaan pienen kääntöpääveitsen. – Olisikohan syytä juosta?
– Älä nyt hulluttele, mies, sanoi Kaarlo. – Tuossahan "Madeleine" jo onkin.
Merimiehet olivat kohottaneet hieman kahveleita, jotta purjeet pääsisivät täydelleen kuivumaan ennen matkaa. Tuuli lehahteli purjeissa, ja kokki näytti virnisteleviä kasvojaan parraspuun vierellä.
He astuivat laivaan ja menivät suoraan kapteenin hyttiin.
– Kyllä se meitä seurasi, väitti Jean.
– No, mitäs sitten? väitti Kaarlo vastaan. – Taitaa kerjätä niinkuin muutkin?
– Eivät tuollaiset ihmiset kerjää, sanoi Jean. – Ne sitten vasta ovatkin ylpeitä.
He söivät illallisen ja ryhtyivät tutkimaan merikortteja. Jean mittasi kotimatkan suunnan kortille ja huokasi. Ikävää oli lähteä yksinään keinumaan merelle jälleen, hän totesi.
– Tule sinä Suomeen joskus, sanoi Kaarlo. – Tule sinne meidän huvilallemme kesällä, niin pääset oikeaan suomalaiseen saunaan.
Jean ei koskaan saanut selville, minkälainen vehje sauna oli, sillä samassa koputti kansivahti salongin oveen ja ilmoitti, että joku arabialainen kauppias halusi tavata heitä. Oven raosta näkyi, että kannella oli jo aivan hämärä. Jean nousi, sytytti hitaasti lampun ja sanoi vielä hitaammin Kaarlolle:
– Mitäs minä sanoin? Sitten nopeasti tiuskaisten kansivahdille: – Kutsu mies sisään! Mitä sinä siinä töllistelet!
Kansivahti hävisi kuin voimakkaan käden vetäisemänä oviaukosta, ja hänen tilalleen ilmestyi siihen valkoisen arabialaisen kookas hahmo. Mies siristeli ensin silmiään, mutta saavutti sitten arvokkuutensa ja sanoi syvällä rintaäänellä:
– Suokoon Allah teille onnellisia purjehduksia!
Jean ja Kaarlo loivat toisiinsa nopean katseen ja kumarsivat sitten niin arvokkaasti kuin osasivat. Jean osoitti kädellään sohvaa, mutta vieras jäi seisomaan oven suuhun. Hän puhui jälleen ja hänen sanoissaan oli kumea kaiku.
– Minä olen halpa sheikki Sidi Hamet. Minun mieheni ovat hajonneet kaikkiin erämaan tuuliin, kamelini on ryöstetty, ja minä elän vain Allahin armosta.
Aikoiko mies sittenkin kerjätä? Kaarlo loi voitonriemuisen katseen Jeaniin. Vieras havaitsi sen, ja hänen otsalleen ilmestyi pilvi.
– Minä en pyydä teiltä mitään, te meren miehet. Minä olen tullut vain sanomaan yhden sanan. Jos ette tunne sitä sanaa, niin minä lähden pois. Kuulkaa minua! Sitten hän lausui hitaasti:
– Ilkka.
II
Kuin salaman satuttamana hypähtivät Kaarlo ja Jean seisomaan.
Sheikin huulille nousi hieno hymyn häivähdys.
– Niin, Ilkka. Kun minä näin sinut – hän osoitti Kaarloa – luulin, että Ilkka oli tullut Sansibariin. En ollut uskoa silmiäni. Luulin haamujen kummittelevan, luulin Ilkan kuolleen, ja minun sydämeni itki, sillä Ilkka on minun ystäväni...
– Me olemme todella hyvin samannäköisiä, sanoi Kaarlo hermostuneesti. – Tiedättekö todella, missä veljeni on? Onko hän yksinään?
– Hän on yksinään, ja hän eli ainakin vielä silloin, kun minä näin hänet viimeksi. Hän on siis teidän veljenne? Ja mies, joka tähän asti oli puhunut moitteetonta englantia, mutisi nyt muutamia sanoja arabiaksi.
Kaarlon silmiin nousi kyyneleitä. Hän olisi syleillyt Sidi Hametia, ellei tämä olisi ollut niin arvokkaan näköinen. Hän puristi sen sijaan hiljaa Jeanin kättä. Jeaninkin silmiin olivat nousseet kyyneleet. Hän oli ranskalainen, ja hän syleili häpeämättä Kaarloa. Koko ajan seisoi Sidi Hamet liikkumatta paikallaan, mutta tuntui siltä, kuin olisi hymyn häive jälleen kohonnut hänen huulilleen.
Silloin ryöpsähti Jeanin huulilta kokonainen sanatulva:
– Niin, tämä on monsieur Kaarlo Kalliovirta. Minä olen laivuri Jean Ducos. Monsieur Kalliovirta on hakenut neljä kuukautta veljeään Intian valtameren jokaisesta nurkasta. Käsitättekö, herra, miten iloisen uutisen tuotte meille? Käsitättekö, että puoli maailmaa katsoo meitä tällä historiallisella hetkellä?
Ja Jean oli sen näköinen, kuin koko maailma olisi tuijottanut häneen.
– Minä en tiedä mitään muuta, kuin että minulla on ollut kerran vanki, vaalea nuori poikanen, joka kutsui itseään Ilkaksi. Sitten vieras ikäänkuin varmuuden vuoksi toisti sanan: Ilk... ka. – Me sieppasimme hänet wahi-heimolta, joka kulki ryöstellen pitkin rannikkoa. Taistelussa sai puolet heimoamme surmansa, ja me surmasimme heistä jokaisen. Waheja ei ole enää, sanoi vieras, ja hänen silmiinsä syntyi synkkä loiste.
– Hän oli vankinamme, mutta minä pidin hänestä. Hän ei koskaan valitellut, ja kun hän oppi kamelilla ratsastamaan, hän sai seurata mukanamme joka retkellä. Hän tahtoi päästä rannikolle, mutta emme me anna orjiamme pois. Hän oli meidän orjamme ja olisi vieläkin ellei...
– Ettekö siis enää tiedä, missä hän on? purkautui Kaarlon huulilta.
– Kyllä minä tiedän, missä hän on. Hän on veljeni orja. Jälleen loistivat miehen silmät synkkinä. – Minulla on veli, ja Allah olkoon hänelle armollinen! Hän ei rakasta minua, hän viekoitteli kaikki mieheni luotani, hän vei kamelini, hän vei koko omaisuuteni ja jätti minut erämaahan kuolemaan. Mutta minä elän, kiitos Allahin! Veljenne on nyt Barin keitaalla orjana. Minun veljeni ei sodi, hän on raukka, joka viljelee taateleita ja suutelee isännän ruoskaa. Sidi Hamet veti arvokkaasti viitan liepeet ympärilleen.
– Eikö maailma ole ihmeellinen! huudahti Kaarlo. – Eikö elämä ole ihmeellinen? Ellen olisi tavannut teitä, olisi Ilkka ehkä jäänyt iäksi päiviksi löytämättä.
Sidi Hamet kumarsi.
– Allah on suuri.
Jean viittasi vierastaan jälleen istumaan. Viimein hän suostui, kääri varovaisesti viittansa liepeet ylemmäksi ja istuutui heitä vastapäätä. Hän oli päätä pitempi heitä kumpaakin, vaikka Kaarlo ei ollut mikään kääpiö hänkään. Hän asetti kätensä ristiin rinnalleen ja kuunteli. Jean ja Kaarlo olivat niin kiihtyneitä, että he sekaantuivat sanoissaan. Jean oli vanhempi ja käytännöllisempi. Hän kävi suoraan asian ytimeen.
– Missä päin Barin keidas sijaitsee? Odottakaapas, niin haen kartan.
Hän toi kartan ja levitti sen pöydälle. Vieras hymyili arvoituksellista hymyään.
– Ei Barin keidasta ole kartassa, sanoi hän hymyillen. – Jos englantilaiset viranomaiset saisivat selville sen paikan, se hävitettäisiin kuukauden kuluessa. Bari on ollut tuhansia vuosia meidän kotimme. Hänen äänestään kuvastui ylpeyttä. – Mutta voinhan teille näyttää, missä päin se suunnilleen sijaitsee. Hän kuljetti kapeita sormiaan Sansibarista alaspäin. Sormi pysähtyi Lindin kohdalle lähelle Portugalin Itä-Afrikan rajaa.
– Tuosta vielä viisitoista päivämatkaa hyvällä kamelilla, niin olette perillä. Voin vakuuttaa teille, että paikka on piilossa. Vain vahvat kamelit jaksavat suorittaa matkan, sillä välillä ei ole lähteitä.
Kaarlo sanoi arasti:
– Luuletteko, että veljenne luovuttaisi Ilkan?
Vieras tuijotti hetken eteensä. Sitten hän sanoi kuin miettien:
– Hän on hyvin ahne mies. Jos hänelle maksaisi hyvin, niin ehkäpä?
– Kyllä minä maksan, ehätti Kaarlo selittämään. – Minä olen valmis maksamaan viisisataa puntaa hänestä, jos hänet tuodaan elävänä ja kunnossa rannikolle.
Jean loi moittivan katseen toveriinsa. Viisisataa puntaa! Sehän on huimaava summa. Kaarlo oli mieletön! Mutta Kaarlo puhui jälleen, ja hänen äänessään oli rukoileva sävy:
– Minä haen heti rahat. Saan ne konsulilta, kun tapaan hänet. Mutta viettekö sanan Bariin?
– Veljeni luulee minua kuolleeksi. Kun ilmestyn hänen eteensä, hän voi surmata minut. Mutta minä olen tehnyt Ilkan kanssa veriliiton. Hän on minunkin veljeni. Me olemme istuneet nuotiolla ja vannoneet valoja, me olemme taistelleet yhdessä. Katsokaas, hänen äänensä aleni kuiskaukseksi. – Hän oli orjani, mutta hän oli ystäväni myös. Me käsitämme ystävyydellä paljon enemmän kuin te.
Hänen äänensä aleni. He eivät saaneet hänen arabiankielisestä muminastaan selvää, mutta viimein hän nousi.
– Jos hankitte kolme hyvää kamelia ja maksatte viisisataa puntaa hänen lunnaikseen, niin lähden oppaaksenne.
Jean ja Kaarlo olivat myös nousseet. He sopivat tapaamisesta seuraavana aamuna konsulaatin edustalla. Kun vieraan kookas valkoinen olemus oli häipynyt hämärään ja he kuulivat hänen askeleensa laiturin kivityksellä, lysähti Kaarlo sohvaan ja sanoi hartaasti:
– Allah on suuri!
III
He matkustivat rannikkohöyryllä Lindiin. Kaarlo oli jättänyt reippaat jäähyväiset Jeanille, joka oli itkenyt etelämaiseen tapaan. Sitten he olivat syleilleet, ja Kaarlo oli käynyt kättelemässä koko "Madeleinen" miehistöä.
Sidi Hamet oli hiljainen mies. Koko matkan aikana hän puhui vain pari lausetta, ja nekin koskettelivat erämaamatkan käytännöllistä järjestelyä. Hän mainitsi, että kolmatta kamelia käytettäisiin varajuhtana. Kaarlolla oli mukanaan viisisataa puntaa kultarahoina. Sidi Hamet oli halveksuvasti huomauttanut, että hänen veljensä tunsi vain kullan helinän.
Lindissä he nousivat maihin, ja sitten alkoi vaivalloinen kamelien etsintä. Sidi Hamet vain nauroi kauppiaille, jotka tarjosivat hänelle eläimiään. Kun kauppiaat sitten sattumalta kuulivat, että hän oli matkalla Bariin, he puistivat päätään ja väittivät, ettei koko kaupungissa sillä hetkellä ollut sellaista kamelia, joka olisi jaksanut kulkea Bariin saakka. Mutta Sidi Hamet oli uupumaton. Viimein saatiin käsiin kolme eläintä, joista paras oli valkoinen. Sidi Hamet silitti hellästi sen kaulaa ja näytti vaipuvan haaveisiinsa.
Kaarlo maksoi, ja he valmistautuivat matkaan. Satulasäkit täytettiin vedellä ja muonalla, rahasäkki nostettiin varakamelin selkään, ja nyt alkoi Kaarlolle sellainen heilutus, ettei hän ollut moisessa leikissä vielä koskaan ennen ollut. Kun kameli oli juossut parisen kilometriä ja Kaarlo keikkunut sen selässä kaksikymmentä minuuttia, hän toivoi ensin kuolevansa ja rukoili sitten Sidi Hametilta, että hän saisi laskeutua maahan ja kävellä petonsa vieressä. Sidi Hamet vain nauroi, ja Kaarlon suomalainen sisu nousi tästä niin, että hän puri hammasta – ja kesti.
He nukkuivat yön pimeimmät hetket erämaassa. Sidi Hamet lypsi kamelit iltaisin, ja he joivat maidon, joka oli vielä aivan lämmintä. Se virkisti, sillä erämaan yöt olivat kylmät. Aamulla siemaistiin vielä kupillinen maitoa mieheen, ja niin jatkui ratsastus keinuvien erämaan laivojen selässä.
Erämaa levisi joka puolella silmänkantamattomana tasaisena kenttänä. Kaarlo piti epätoivoisesti kiinni kyttyrän pitkästä karvasta, aurinko oli paahtaa hänet kuoliaaksi, mutta Sidi Hamet kiihoitti eläimet yhä nopeampaan juoksuun. Aurinko tanssi pojan silmissä. Kun aurinko oli laskenut ja he asettuivat levolle, kiitti Kaarlo hartain mielin Jumalaa, joka oli antanut hänen jälleen päästä yhden päivän yli. Hän ajatteli niitä kärsimyksiä, jotka olivat sattuneet Ilkan osaksi, ja hänen katkeroitunut mielensä rauhoittui. Hänen täytyi kestää, kestihän Ilkkakin.
He olivat jo olleet viikon matkalla, mutta yhtään vesilähdettä he eivät vielä olleet tavanneet. Joskus näytti kumpujen harjoilla kasvavan puita, mutta ne olivat vain kangastuksia. Kaarlon huulet olivat jo paisuneet kuivuudesta, sillä Sidi Hamet jakoi vesiannokset säästellen. Hän selitti vakavana, että koko heidän elämänsä riippui vesileileistä. Hän tiesi, että jos vesi loppuisi, he olisivat kuolemaan tuomitut. Kaarlo uskoi häntä ja koetti kestää.
Kahdeksantena päivänä he tapasivat yhtäkkiä miesjoukon, joka majaili kumpujen välisessä syvennyksessä. He olivat kurjassa kunnossa. Johtaja, pitkäpartainen arvokkaan näköinen sheikki, puhui pitkään Sidi Hametille. Tämä kohautteli ensin olkapäitään, mutta nähdessään, että eräät miehistä olivat aivan kuolemaisillaan nälkään, viittasi kädellään, ja miehet ryntäsivät kiireesti varakamelin kimppuun, joka pakotettiin polvilleen. Miehet sitoivat nuoran kamelin kaulasta häntään, joten kaula kääntyi Kaarlon mielestä inhoittavaan asentoon. Sitten avasi eräs heistä kaulan vasemmalla puolella olevan verisuonen. Veri pulpahti esille paksuna virtana, ja juotuaan ensin sitä keräsivät miehet lopun kattilaan. Kuivaa kamelinlantaa oli heillä mukanaan, ja kattila pantiin tulelle. Vähitellen muodostui verestä paksu seos, jota sitten ahmimalla syötiin. Se lämmitti, sillä yö oli jo tulossa. Vaikka Kaarloa inhoittikin, hän maistoi keitosta.
Ennen kuin Sidi Hamet ennätti edes päätään kääntää, olivat nälkäiset miehet nylkeneet kamelin, paloitelleet sen ja kantoivat nyt lihapaloja leiriytymispaikkaansa. Vanha sheikki ilmestyi nuotion valoon, kumarsi kolme kertaa Sidi Hametille ja mumisi kiitoksen sanoja. Sidi Hamet kohtasi Kaarlon katseen ja sanoi ikäänkuin anteeksipyytäen: Tänään minä, huomenna sinä. Erämaan lapset ovat vieraanvaraisia toisilleen siksi, että se kuuluu itsesuojeluvaistoihin. Me voimme jokainen kerran joutua pulaan, selitti Sidi Hamet vakavana.
Niin jatkui keinunta edelleen. Kerran he tapasivat akaasioita. Mutta sittenkään ei lähdettä ollut missään. Iltaisin, kun he olivat kääriytyneet huopiinsa ja tuijottivat taivaan tähtiä, kertoi Sidi Hamet Kaarlolle elämästään, joka oli kuin satua. He keskustelivat Ilkasta. Kaarlon päässä pyörivät ajatukset hurjana pyörteenä. Vielä viikko, niin hän saisi tarttua Ilkan käteen ja puristaa sitä. Hän suunnitteli öisin, mitä hän ensin sanoisi. Hän ajatteli tervehtiä Ilkkaa lauseella: Kas sinua, Ilkka. Oletko sinäkin täällä? Sitten hän laskeutuisi laiskasti kamelin selästä alas, puristaisi veljensä kättä ja toisi terveisiä kotoa. Siihen Kaarlo sitten nukahtikin. Hänellä oli hymyä vielä suupielissään. Unet toivat hänen eteensä kuvia hurjista beduiinilaumoista, jotka Sidi Hametin johdolla kiisivät kameleillaan erämaan pölytessä heidän ympärillään. Hän näki Sidi Hametin sivaltavan miekallaan päitä poikki, oli kuulevinaan kiväärinlaukauksia ja – heräsi siihen, että Sidi Hamet herätti häntä varovaisesti.
Sidi Hamet oli maininnut, että Bariin oli enää vain parin vuorokauden ratsastus.
– Miten te löydätte tienne? Miten on keidas niin tuntematon, ettei sitä ole edes kartoissa?
– Miten tietää lintu tiensä? Me osaamme lukea tähdistä suunnan, me näemme erämaan hiekassa sellaisiakin jälkiä, joita te ette koskaan opi tuntemaan, te muukalaiset. Englantilaiset tietävät luonnollisesti, että sellainen keidas kuin Bari on olemassa, mutta he ovat jättäneet sen rauhaan. Tulisi liian kalliiksi lähettää sinne retkikuntaa. Ja Englannin hallitus ei pelkää mitään niin paljon kuin rahanmenoa.
Sidi Hamet tunsi kai isäntänsä, koskapa hän nauroi.
Viisitoista päivää, oli Sidi Hamet sanonut. Viisitoista päivää todellakin! Silloin he näkivät palmujen piirtyvän taivaanrantaan. Kamelit kiiruhtivat juoksuaan, ja Kaarlo tiesi, ettei tämä ollut kangastusta.
Sinne tänne palmujen keskelle oli sirotettu telttoja. Sidi Hamet ratsasti suoraan erään teltan luo, laskeutui satulasta ja kehoitti Kaarloa tekemään samoin. Kaarlon sydän pamppaili. Jokaisen majan ovella hän kuvitteli hyeenan ulvahdusta. Teltoista alkoi tunkeutua väkeä palmujen välisille aukeamille. Lähinnä olevan teltan aukosta ilmestyi mies, joka varjosti kädellään silmiään. Sitten juoksi olento nopeasti sisään, ja kun hän jälleen astui aurinkoon, näki Kaarlo kauhukseen, miten miehellä oli kivääri kädessään.
– Olen aseeton, veljeni! huusi Sidi Hamet, niin että kaikki sen kuulivat. – Olen aseeton! Minä en ole sinulle koskaan tehnyt mitään pahaa. Veljesi sydän ei vapise luotisi edessä!
Hänen sanansa olivat niin miehekkäät, koko hänen olemuksestaan kuvastui sellaista arvokkuutta, että keitaan miesten suista purkautui ihastus sekavana mutinana. Sidi Hametin veli ajatteli hetken, laski sitten aseensa ja sanoi:
– Allah on todella suuri, kun sinäkin elät, vaikka luulin hyeenojen sinut syöneen. Saat rauhan talossani, mutta kuka on vieras, jonka uskallat tuoda Bariin?
– Menkäämme telttaan neuvottelemaan. Nämä eivät ole naisten asioita, sanoi Sidi Hamet lyhyesti. He katosivat telttaan. Kaarlo jäi aurinkoon. Hänen katseensa kierteli joka taholla. Missä oli Ilkka? Beduiinit, jotka olivat ensin parveilleet hänen ympärillään, jättivät hänet pian rauhaan. Joku nainen vain naurahti kimeästi ja sylkäisi hänen päälleen. Pikkupojat heittivät hänen päälleen hiekkaa, mutta silloin ilmestyi Sidi Hametin veljen pää teltan oviaukkoon, ja äreän murahduksen jälkeen Kaarlo havaitsi, että hän saattoi kulkea rauhassa telttojen ohitse. Keidas ei ollut suuri. Taatelipalmut olivat sen pääasiallisimpina kasveina, mutta laidoilla kasvoi durrhaa. Kaarlo tunsi kuin juoksevansa. Etsintä oli päättymässä. Mutta missä oli Ilkka?
Sitten Kaarlo näki selän, joka tuntui hänestä niin oudon vaalealta. Mies oli kumartunut kaivelemaan maata alkeellisella kepillä. Hän käänsi multaa kepillään. Tarkoituksena oli kai muokata peltoa. Sitten mies kohottautui hitaasti, näkyi vilaus vaaleasta tukasta, ja samassa silmänräpäyksessä oli Kaarlo juossut hänen luokseen.
Mies – taikka oikeammin nuorukainen – tuijotti häneen lasimaisin silmin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään silmiään, mutta silloin oli Kaarlo jo temmannut hänet syliinsä.
– Ilkka! Ilkka! Kaarlo purskahti itkuun. Ilkka ei itkenyt, mutta hänen ruumiinsa vapisi.
– Mistä sinä olet tullut tähän kauheaan paikkaan? Oletko sinäkin orja?
Vasta silloin purskahti Ilkka itkuun.
Kaarlo oli todella kaikkea muuta kuin siistin näköinen. Hänen pukunsa oli kamelin selässä hankaantunut riekaleiksi, hänen kasvonsa olivat viikkojen liassa. Mutta Ilkka oli vielä kurjemmassa kunnossa. Hänellä oli yllään vain pieni vyövaate. Hänen ihonsa oli palanut kuparinruskeaksi, ja kaikkialla ihossa näkyi arpia. Selkä oli käynyt kumaraiseksi, ja hänen silmissään oli lasimainen loiste. Kaarlo taputti häntä hartioille ja sanoi sitten vapisevalla äänellä:
– Kas sinua, Ilkka. Oletko sinäkin täällä? Sitten hän yritti nauraa, mutta ei osannut.
Yhdessä he puhkesivat puhumaan.
Kysymykset sinkoilivat edestakaisin, ja hetken kuluttua he jo tiesivät maailman tärkeimmät asiat. Ainakin ne asiat, jotka koskivat heitä kumpaakin. Ilkka sanoi:
– Tämä on kauhea paikka, kauhea paikka. En minä olisi enää kauan aikaa kestänyt.
Pellon laitaa pitkin juoksi poikanen, joka huusi jotakin Ilkalle. Ilkka värähti ja sanoi:
– Meidän täytyy mennä isännän luo. Kaarlo huomasi, että hän pelkäsi. Ilkka pelkäsi! Hän, joka ei ollut kotona pelännyt ketään. Hän, joka oli aina ensin lyönyt, kun tappelusta tuli kysymys.
He vaelsivat hitaasti sitä telttaa kohden, missä Sidi Hamet ja hänen veljensä neuvottelivat. Sidi Hamet ilmestyi ulos ja selitti nopeasti Kaarlolle:
– Tuo nopeasti tänne rahat! Veljeni ei usko mitään. Hän ei kuitenkaan halua nähdä sinua ja sanoo, että jos rahat ovat oikeita, saat veljesi kanssa lähteä pois keitaalta jo tänä iltana. Minä pyysin, että saisimme levätä, mutta hän ei salli sitä.
Kaarlo haki satulalaukusta rahat, ja Sidi Hamet katosi takaisin telttaan.
Kun aurinko laskeutui keltaisen erämaan reunan taakse, se näki viime silmäyksellään, miten kolme ratsastajaa hurjaa ravia kiiti pois Barin keitaasta, jota vanhat viisaat myös "onnelliseksi keitaaksi" kutsuivat.
IV
Oli jälleen kesä. Kaarlo istui laiturilla ja katseli varpaitaan. Laiturin toisessa päässä pyydysteli Ilkka pikkukalaa haavilla syötiksi. Haavin pohja repesi, ja silloin Kaarlo kuuli arabiankielisen huudahduksen.
– Opithan ainakin arabiaa ellet muuta siellä orjuudessa. Kaarlo nauroi, sillä samana aamuna oli tullut Sidi Hametilta kirje, joka sisälsi enemmän arabialaisia kohteliaisuuksia ja korulauseita kuin perhe oli voinut sulattaa. Marikin oli tullut kuuntelemaan, kun Kaarlo suomensi sitä. Lopulta Mari oli lyönyt kätensä yhteen ja lähtenyt keittiöön takaisin.
Ilkka toipui hitaasti. Hän oli saanut kärsiä Barin keitaalla niin paljon, ettei hän kaikesta edes viitsinyt kertoakaan. Hänen katseensa tuli joskus araksi, silmiin ilmestyi pelokas ilme, ja silloin tiesivät kalliovirtalaiset, että Ilkka muisteli orjuuttaan.
"Viri" oli saanut komean muistopatsaan, jonka jalustalla seisova merimies oli kääntänyt katseensa kaakkoon, Ilkka oli ainoa eloon jäänyt kuudestakymmenestäkuudesta. Häntä pidettiin jonkinlaisena sankarina, ja valokuvaajat ottivat hänestä kuvia hänen käydessään kerran vuodessa laskemassa kukkia muistopatsaan juurelle.
– Mikä sankari minä olen, väitteli Ilkka vastaan, kun sanomalehtimiehet kiristivät kertomuksia häneltä. – Minun veljeni Kaarlo se oikea sankari on. Hän lähti hakemaan minua, silloin kun te kaikki muut olitte jättäneet "Virin" miehistön jo oman onnensa nojaan. Hänen sisunsa pelasti minut.
– Jos te haluatte puhua sankarista, niin puhukaa perämies Aarniosta, sanoi Ilkka ja hänen äänensä värähti. – Taikka kaikista muista "Virin" miehistä. He tekivät velvollisuutensa viimeiseen asti. Sen tiedän.
Sitten Ilkka huokasi ja sanoi Marille, joka uteliaana kuten aina oli pistänyt päänsä salin ovesta sisään:
– Jokos Mari on antanut ne pannukakut Kaarlolle, jotka Mari lupasi.
Mari lennähti punaiseksi ja katosi keittiöönsä.
Kuului paistinpannun kolinaa.