[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzfGuf8ObeZCMYGu4B6zVE30zdiy40QW8eZ972swKPq8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2379,"Kadonnut veli","Rauanheimo, Yrjö",1904,1949,"2379-rauanheimo-yrjo-kadonnut-veli","2379__Rauanheimo_Yrjö__Kadonnut_veli","Poikien seikkailuromaani","lastenkirja",[],[],"fi",1939,null,16348,105924,true,[],[],[],"Nuorten seikkailuromaani alkaa kesähuvilalta, missä 16-vuotias Kaarlo murehtii koulun rästitehtäviä. Tarina etenee jännittäväksi etsinnäksi ja purjehdusmatkaksi, jossa pojat joutuvat koettelemaan rohkeuttaan ja kantamaan vastuuta kaukana kotoa.","Yrjö Rauanheimon 'Kadonnut veli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2379.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KADONNUT VELI\n\nPoikien seikkaluromaani\n\n\nKirj.\n\nYRJÖ RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1939.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\n\nKaarlo istui huvilan kuistilla ja ajatteli ehtojaan. Oltiin jo elokuun\nalussa, mutta yhä Kaarlo mietti. Isä oli monesti sanonut, ettei asia\nmiettimällä parantunut, mutta Kaarlo uskoi, että ajatteleminen ainakin\nhelpotti omaatuntoa. Hän ei ollut vielä vilkaissutkaan ruotsin\nsanastoon, vielä vähemmän sitä tutkinut. Hän istui ja uneksui ajasta,\njolloin opettaja olisi keväällä taputtanut häntä hartioille ja antanut\nkympin. Miksei? Saihan Osokin kympin, vaikka hän oli tyhmä kuin saapas\neikä edes pysynyt hokkareilla pystyssä.\n\nKoulunkäynti oli roskaa. Roskaa, roskaa toistivat hänen aivonsa.\nHänellä oli joka vuosi ollut ehdot. Joskus saksassa, joskus ruotsissa.\nYhtä varmasti, kuin aurinko nousee, oli isä aina silloin tuijottanut\nsurullisesti häneen ja puistanut päätään.\n\n-- Taasen on kesäsi pilalla. Jos sinä luulet, että voimistelun kymppi\non ainoa autuaaksi tekevä numero todistuksessa, niin erehdyt pahasti.\nIlkallakin oli kymmenen voimistelussa, mutta hänellä ei koskaan ollut\nehtoja. Hän tarvitsee maailmalla kaiken kielitaitonsa, mutta sinua ei\nuskaltaisi laskea Suomen rajojen ulkopuolelle ollenkaan. Vieraassa\nmaassa kuka tahansa myisi sinut kymmenellä pennillä, etkä sinä tietäisi\nasiasta mitään.\n\n-- Aina sinä, isä, haukut.\n\n-- En minä sinua hauku. Kyllä kuusitoistavuotiaan pojan pitäisi jo sen\nverran käsittää maailman menoa, että välttäisi ehdot. Minulla ei ollut\nkoskaan ehtoja eikä äidillä liioin. Tuollainen romuluinen jättiläinen\nkuin sinä saisi hävetä jäädessään luokalle.\n\nKeskustelu oli tapahtunut kesäkuun alussa. Siitä oli siis kaksi\nkuukautta! Kaarlo havaitsi jälleen, että kesän päivillä oli siivet\nselässään.\n\nNiin, siivet. Kuistin edustalla purjehti majesteetillisena suuri\nsudenkorento. Se oli kuin autogiro, syöksyi eteenpäin ja seisahtui\nsitten kuin äkkinäisellä tempauksella yhtäkkiä ja jäi paikalleen vain\nsiipien vimmatusti liehuessa.\n\nTotta tosiaan, autogiro. Kuinkahan pitkä aika oli siitä, jolloin hän\noli viimeksi nähnyt autogiron? Kaarlon ajatukset vaihtuivat nopeasti.\nHänelle oli siunaantunut runsas annos mielikuvitusta, ja sitä hän sai\nkiittää siitä, etteivät ehtojen lukemiset lainkaan häirinneet\nomaatuntoa. Hän vain ajatteli.\n\nAallot iskivät rantaan, ja aalloista juoksi Kaarlon ajatus Ilkkaan.\nNäkiköhän se poika merellä suuria aaltoja? Viime kirjeessä oli niin\nkivoja kuvauksia Afrikan apinoista, että koko perhe oli nauranut. Yksi\noli ollut sellainen, että se kiersi häntänsä kaulan ympärille, kun\nsille tuli kylmä. Toinen oli hännätön, mutta se kuului olevan niin\nviisas, että vähältä puuttui, ettei se puhunut. Kolmas oli ollut ihan\nOskari-sedän näköinen!\n\nMissä päin Ilkka nyt mahtoi olla? Viimeinen kirje oli tullut\nDurbanista. Koululaiva \"Viri\" oli sieltä jatkanut matkaansa\nAustraliaan. Mahtoi olla hauskaa nähdä oikeita neekereitä ja palmuja.\nPalmuja ei Kaarlo ollut nähnyt muualla kuin Oskari-sedän salissa, ja\nneekerin hän oli kerran nähnyt vilaukselta Esplanadin kulmauksessa. Kun\nhän kääntyi katsomaan taakseen, oli neekeri jo puikkinut hotellin\novesta sisään. Tämä oli tapahtunut talvella, ja neekerillä oli kiire\npäästä lämmittelemään.\n\nKaarlo oli hyvästiksi heilauttanut kättään rannassa ja huutanut, että\nkaiken hän uskoo, jos Ilkka kirjoittaa, mutta sitä hän ei usko, että\nmerikäärmeellä on siivet. Ilkka oli huutanut, että sittenpähän nähdään,\nisä oli koettanut huutaa jotakin, mutta ääni oli hukkunut sireenin\nulvontaan, ja äiti oli seissyt isään nojaten aivan sanatonna. Kukaan\nheistä ei itkenyt, sillä Kalliovirran perhe ei ollut itkevää lajia. He\nsuhtautuivat elämään sellaisena, kuin se heidän eteensä tuli. Harvoin\nhe hyvästiksi edes kättä toisilleen antoivat. Tuntui siltä, kuin he\nolisivat vihanneet kaikkea tunteellisuutta. Kaarlo ei ollut itkenyt\nkuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun Tytti, heidän nuori\nsisarensa, hukkui ja ruumis oli juuri saatu rannalle. Silloin he kaikki\nolivat itkeneet, isäkin, jonka käsi oli pusertunut nyrkkiin.;\n\nKalliovirran pojat kasvoivat nopeasti kuin bamburuo'ot. Ilkka oli jo\nisää pitempi, ja Kaarlo oli yhtä pitkä. Äiti puistikin usein päätään\nnähdessään poikansa yhdessä. He kasvoivat vaatteistaan, heidän\nkengännumeronsa suurenivat vuosi vuodelta, ja vaatetus tuli kalliiksi.\nVillimpiä vesoja, kuin nämä veljekset olivat lapsuusvuosinaan, sai\nhakea kolmesta pitäjästä, eikä sittenkään olisi löytynyt. Särkyneet\nikkunat kertoivat harhaan menneestä potkupallosta, silmissä oli\nmustelmia, kun kova pesäpallo oli tullut päin pläsiä, ja\nniinä talvi-iltoina, jolloin pojat kävivät urheiluseuransa\nnyrkkeilyharjoituksissa, ei joskus tiennyt, oliko poikiin tullut\nsikotauti vai oliko hammas yhtäkkiä herännyt raivoisaan särkyyn. Mutta\nisä oli itse kehoittanut poikia nyrkkeilemään. Hän oli sanonut, että\nvain sellainen mies tulee toimeen maailmassa, joka ei vähästä säikähdy\nja joka osaa antaa iskun takaisin. Sitten hän oli lisännyt: mutta\nlyökää aina ensin, jos tappelu syntyy. Neuvo oli ollut jollain tavalla\nfilosofinen, mutta kaipa isä asian ymmärsi, kun itsekin oli nuorena\nmerellä ollut ja kaiken maailman kahlannut läpi.\n\nJa pojat olivat nyrkkeilleet, juosseet, hypänneet korkeutta ja\npelanneet kaikkia Suomessa tunnettuja pallopelejä niin suurella\ninnolla, että jalat ja kädet kävivät usein vielä heidän\nnukkuessaankin. Huippu-urheilijoita ei heistä tullut, sillä alituiseen\nharjoittelemiseen ja kunnossa pysyttäytymiseen he olivat liian\nlaiskoja. Heissä ei ollut tarpeeksi paljon keskittymiskykyä, valitti\nisä. Eipä silti, että hän olisi halunnut pojistaan urheilutähtiä, mutta\nkeskittymisen puute näytti hänen mielestään vaaralliselta. Sitä\ntodistivat sitten Kaarlon neloset. Pojat ajattelivat liian paljon,\nkuten sanonta kuului. Heillä oli liian paljon mielikuvitusta. Äiti\nymmärsi tämän puolen poikien elämästä parhaiten, ja hän tahtomattaan\nkiihoitti heidän mielikuvitustaan kertomalla kaukaisista maista, joissa\nisä oli käynyt, ja lukemalla heille seikkailukertomuksia maailman\nseitsemältä mereltä.\n\nKaksi vuotta oli Ilkka saanut taistella, kinata ja huokailla, ennen\nkuin isä oli antanut hänelle luvan lähteä merelle. Vastaus oli aina\nyhtä jyrkkä: lue itsesi ensin ylioppilaaksi, niin sitten pääset. Ja\nIlkka oli lukenut raivoisasti. Seitsentoistavuotiaana hänestä oli\ntullut ylioppilas. Lakki oli vain viikon vanha, kun hän lähti Helsingin\nsatamasta elämänsä ensimmäiselle suurelle seikkailulle. Tuskinpa isä\nsittenkään olisi laskenut häntä, ellei samassa koululaivassa olisi\nollut erään hänen ystävänsä, Nurmelan, poika. Johtaja Kalliovirralla\noli paljon ystäviä, paljon tuttavia joka puolella maailmaa, sillä hän\noli ensin merellä ollessaan ja sitten myöhemmin liikemiehenä käynyt\nmiltei jokaisessa maapallon kolkassa. Ilkalla oli mukanaan tukku\nsuosituskirjeitä. Isä mainitsikin ylpeänä, että maailmassa oli tuskin\nsellaista suurenpuoleista satamakaupunkia, jossa ei hänellä olisi\nliikeystäviä ollut. Kyllä he Ilkasta huolta pitävät, hän oli\nvakuuttanut äidille, joka Tytin kuoleman jälkeen oli vaipunut\njonkinlaiseen raukeuden tilaan.\n\n-- Jäähän sinulle vielä toinen samanlainen rasavilli kotiin, isä oli\nkoettanut lohduttaa. -- Kyllä hän sieltä takaisin tulee. Ei mikään ole\nnuorelle pojalle niin terveellistä kuin pitkän matkan purjehdus\npurjelaivalla. Siellä he saavat raitista ilmaa, saavat voimistella\ntakilassa, ja mitä kovempaa on elämä, sitä sisukkaammiksi he tulevat.\nEihän minullakaan mitään hätää ollut siellä, ja ihminenhän minustakin\nsiellä tuli. Vai eikö tullut?\n\nSitten isä oli nauranut sydämellisesti ja kietonut kätensä äidin\nvyötärölle. Äiti oli vaiennut, hänen silmänsä tuijottivat jonnekin\nkauas, ja isä tiesi, että äiti ajatteli Tyttiä.\n\nKaarlo sulki silmänsä ja koetti iskeä kämmenellään tunkeilevan kärpäsen\npois autuaammille metsästysmaille, kuin hänen nenänsä oli. Kärpäsen\nsaattoi kuka tahansa tappaa silmät auki, mutta suorastaan infernaalista\nnerokkuutta vaadittiin kärpäsen surmaamiseen silmät kiinni. Ja Kaarlo\nkuului siihen ihmisluokkaan, joka halusi kokeilla joka tavalla ja\nalituisesti.\n\nKärpänen säilytti henkensä, sillä Kaarlo ei ollut vielä tarpeeksi\nharjoitellut temppuaan. Hän sai vain aikamoisen läimäyksen nenäänsä.\nHyvä, ettei verta tullut.\n\nJälleen hän ajatteli. Ajatteli Ilkkaa sellaisena hyvänä toverina, kuin\nhän esimerkiksi viime kesänä oli ollut. Aina hän oli valmis soutamaan,\naina antoi hänen kokea pitkänsiiman ja aina auttoi nuorempaa veljeään\nniissä tappeluissa, joihin he yhdessä joutuivat. Ilkka oli ollut kiva\nkaveri, kivempi kuin kaikki muut yhteensä. Jääpallojoukkueessa he\nolivat muodostaneet vasemman siiven, ja heidän yhteistyönsä ansiota oli\nse, että vasemmalta siiveltä tuli laukauksia maalia kohtaan kuin\nsatamalla. Ilkkaa kutsuttiin \"rysämestariksi\" ja Kaarloa\n\"konekivääriksi\". Kaarlo tunsi, että Ilkka olisi ansainnut paremminkin\nkonekiväärin arvonimen, sillä niin lujia lyöntejä eivät edes isot\nmiehet lyöneet, kuin hänen sauvastaan lähti. Se oli nyrkkeilyn ansiota,\npäätteli Kaarlo.\n\nJärveltä kuului soutua. Isä taisi palata? Vain lauantaisin johtaja\npääsi huvilalleen. Mari oli häntä noutamassa, ja Kaarlo luuli\nhuolimattomasta läiskeestä kuulevansa, että Mari souti. Vauhti tuntui\nolevan kova, sillä airot lätisivät vettä vasten tavallista nopeammassa\ntahdissa.\n\n-- Viimeinkin on isä saanut Mariin vauhtia, mutisi Kaarlo ääneen.\n\nKeittiössä äiti kalisutti kuppeja. Kuistille asti tunkeutui suloinen\nohukaisten haju.\n\nRantaviidakko kahahti silloin yhtäkkiä. Kaarlo kuuli raskasta\nhengitystä, nousi seisomaan ja näki isän puolijuosten lähestyvän\nhuvilaa. Mari veti hitaasti venettä teloille. Isän kasvoilla oli vakava\nilme. Totta tosiaan, eikö hän ollut ihan kalpea. Kaarlo astui\nportaille.\n\n-- Huonoja uutisia! huusi isä jo kaukaa. -- \"Viri\" on luultavasti\nhaaksirikkoutunut!\n\nKun isä sitten huohottavana saatiin salin keinutuoliin istumaan, hän\nalkoi katkonaisesti kertoa surullista uutistaan.\n\n-- Istuin parhaillaan konttorissa, kun yhtäkkiä puhelin soi ja\nUuno-setä soitti lehdestä ilmoittaen, että \"Viri\" on kadoksissa. Se oli\nollut viimeksi radioyhteydessä Durbanin kanssa ja heittänyt kaupungille\nviimeiset jäähyväiset. Nyt sitä ovat kaikki Intian valtameren äärellä\nolevat radioasemat lakkaamatta kutsuneet, mutta se ei vastaa.\nTavallisesti annetaan purjelaivoille pitkä aika, ennenkuin ruvetaan\nepäilemään pahaa, sillä tuulet ovat Herran hallussa, mutta Tamataven\nlähistöllä Madagaskarin itärannikolla on rannalle ajautunut laivavene,\njossa on nimi \"Viri\".\n\nÄiti kuunteli henkeään pidättäen. Kaarlon otsalle nousivat kylmät\nhikipisarat, vaikka ulkona oli tukahduttavan kuuma.\n\n-- Lähdin konttorista tuntia aikaisemmin ja kävin\nulkoasiainministeriössä sekä laivakonttorissa. Eivät he siellä tienneet\nenempää kuin Uuno-setäkään. Laivalinjan konttorissa ilmoittivat,\netteivät he ole saaneet mitään virallista ilmoitusta, mutta lupasivat\nsähköttää edustajalleen Durbaniin sekä Tamataveen. Minä olen myös\nsähköttänyt Madagaskarin Antananarivoon, sillä siellä asuu eräs hyvä\nystäväni. Pyysin häntä lähtemään rannikolle toimittamaan etsiskelyjä.\n\nÄiti tarttui esiliinaansa. Hänen kalpeat, hienot kätensä puristuivat\nesiliinan kulman ympärille kuin tuskaa tuntien. Isä loi äitiin nopean\nsilmäyksen ja jatkoi sitten kuin samassa hengenvedossa:\n\n-- Älä nyt vielä pelkää. Ehkä myrsky on pidellyt pahoin laivaa ja vene\non päässyt omiin valtoihinsa. Sellaisessa leikissä olen minäkin ollut\nmukana. Eikä se radion rikkimeno niin ihmeellinen asia ole. On voinut\nbensiini loppua moottorista, eikä heillä ole voimaa lähetykseen. Ei\nkannata vielä hermostua, sanon minä.\n\nKaarlon sydäntä kouristi. Ilkka oli siis hengenvaarassa. Ilkka, jota\nhän rakasti miltei enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ehkä enemmän\nkuin äitiäkin. Tähän asti oli Ilkan merilläolo ollut hänen mielestään\nvain jännittävää leikkiä, eräänlaista urheilua. Ilkka oli ollut niin\nkomea siinä kuvassa, jonka hän lähetti Maracaibosta. Pitkä, solakka, ja\nunivormu tuntui sopivan hänelle kuin valettu.\n\nÄiti sanoi viimein jotain, mutta hänen sanansa olivat niin hiljaiset,\netteivät Kaarlo ja isä niitä erottaneet. Äiti sanoi uudelleen:\n\n-- Sanoin vain, etten ole hermostunut. Eikö niitä tietoja voisi saada\nhelpommin. Ja nopeammin. Kuka sitä tietää, vaikka Ilkka olisi saanut\nhaudan Intian valtameressä. Pitääkö minun kaikkien lasteni hukkua!\n\nViimeinen huomautus lausuttiin niin sydäntä särkevällä äänellä, että\nKaarlon silmät kostuivat. Hän tarttui äidin hentoon kalpeaan käteen ja\nsanoi:\n\n-- Älä sure, äiti. Saatpa nähdä, että tämä on vain väärä hälytys.\nIlkka kirjoittaa sitten Australiasta, ja saamme kaikki hävetä\nhermostumistamme. Ei sillä Ilkalla mitään hätää ole.\n\nSinä yönä ei paljoa nukuttu huvilassa. Kaarlo kuuli omaan huoneeseensa,\nmiten isä vielä yölläkin keskusteli äidin kanssa. Isän äänessä oli\nrauhoittava sävy, mutta Kaarlo tiesi, ettei äitiä niin vain petettäisi.\nÄiti oli älykäs nainen, joka ei oikeastaan tarvinnut lohduttamista.\nHänellä oli kaikista asioista omat mielipiteensä, ja hän pysyi niissä.\nIsän mitkään maanittelut, lohduttelut ja rauhoittavat sanat eivät sen\nvuoksi pystyneet vaikuttamaan häneen.\n\nKaarlo ei myöskään saanut unta. Hänen mieleensä tuli tuon tuostakin\nkuva Ilkasta, komeasta, huojuvakäyntisestä Ilkasta, joka nyt juuri vei\nkättään virkalakkinsa lippaan. Ilkka hymyili. Kun uni lopulta yllätti\nKaarlon, hän kävi yhä vielä siimoja kokemassa Ilkan kanssa, tappeli\nkaduilla ja kulki sitten kotiin käsi kädessä maailman parhaan\nystävänsä, veljensä, kanssa. Kun hän aamulla heräsi, hän muisti\nsurullisen uutisen ja hänen tuli niin paha olla, ettei hän tahtonut\npäästä sängystä lainkaan ylös.\n\nAamupäivä kului hitaasti mataen. Iltapäivällä, jolloin kuumuus oli\nnoussut kesän huippupisteeseen, saapui järven yli vene, jota lukkarin\npoika souti. Kaarlo ja isä menivät yhdessä rantaan. Poika huohotti\nkovan soutumatkansa jälkeen, tervehti ensin Kaarloa tuttavallisella\npäännyökkäyksellä, nosti sitten kunnioittavasti hattuaan isälle ja veti\nlopulta esiin paksun kirjekuoren.\n\n-- Nämä ovat sähkösanomia. Asemalla sanoivat, että niillä on kiire.\n\nIsä repi kuoren heti rikki. Kaksi sähkösanomaa! Toinen oli\nhuomattavasti toista paksumpi. Ohuen hän luki ensin.\n\n    Johtaja Kalliovirta\n    Tuulos\n    Pyhäranta\n\n    Ei vielä mitään tietoja viristä pelätään pahinta toinenkin vene\n    löytynyt siinä ruumis\n\n                                     laivanvarustamo viri\n\nToisen sähkösanoman aukaisemiseen näytti kuluvan pitempi aika. Kaarlo\nihmetteli sitä, että isän kädet vapisivat, sillä toista niin\nrauhallista miestä kuin hänen isänsä ei Kaarlo uskonut maailmassa\nolevan. Isä sai viimeinkin sähkösanoman auki. Hän mietti hetkisen,\nsillä sähkösanoma näytti olevan ranskankielinen.\n\n    Kalliovirta\n    Tuulos\n    Finlande\n\n    Matkustin rannikolle kuten pyysit tamataven lähistölle ajautunut\n    toinen vene jossa ruumis kaikesta päättäen perämiehen molemmat\n    veneet aivan rikki perämiehen veneessä merkkejä palosta en halua\n    peloittaa mutta asia näyttää vakavalta konsuliviranomaiset tekevät\n    kaikkensa lisätietojen hankkimiseksi torpedonhävittäjä lähtenyt\n    merelle etsiskelemään kaikki laivat ovat saaneet määräyksen pitää\n    silmällä haaksirikkoutuneita radio kutsuu vieläkin lakkaamatta\n    koululaivaa höyrylaiva astarte ilmoittaa nähneensä savupatsaan\n    merellä itäkoilliseen cargados saarilta voi olla myös vesipatsas\n    taifunit raivoavat täällä usein voi olla että viri on kohdannut\n    sellaisen melbourneen ei ole saapunut mitään tiedoitusta laivalta\n    lastina höylättyä puutavaraa josta osa purettu durbaniin perämies\n    haudataan huomenna hänellä ei ollut mitään papereita virkatakin\n    oikeassa hihassa merkkejä tulipalosta kuollut kaikesta päättäen\n    janoon pysy rohkeana shiller\n\nLukkarin poika kuunteli tarkkaavana ja pelästyneenä isän tankkailua.\nIlkka oli siis joutunut haaksirikkoon. Hän oli kerran isänsä kanssa\npäätellyt, että kyllä ovat vanhemmat hulluja, kun lähettävät poikansa\nvaaralliselle meriuralle. Lukkarin poika ei tosin ollut koskaan\nelämässään nähnyt merta mutta hän oli lukenut Jack Londonia ja tiesi,\nettä meri oli täynnä salaperäisiä vaaroja ja kummituksia.\n\nKaarlo kuunteli isän lukua kuin unessa. Ilkka oli siis kuollut. Hänen\nmaailmansa näytti luhistuvan. Sanaakaan sanomatta hän ojensi isälle\nkätensä, ja niin he kulkivat sitten vakavina huvilaa kohden. Kaarlo\ntunsi, miten isän käsi vapisi hänen omassaan.\n\nÄiti odotti kuistilla. Hän arvasi sähkösanomien sisällön, sillä ainoat\nsanat, jotka purkautuivat hänen huuliltaan, olivat:\n\n-- Ilkka on siis kuollut.\n\n\n\n\nII\n\n\nViikot vierivät, mutta yleisön mielenkiinto ei herpaantunut.\nSanomalehdet selostivat tarkasti etsintöjen kulkua, julkaisivat\nkadonneitten nimet ja laskivat yhteen, miten paljon miehistöä \"Virillä\"\noli ollut. Kapteenin, perämiesten, laivanlääkärin, kokin ja miehistön\nlisäksi oli koululaivassa 50 oppilasta. Yhteensä 66 parhaassa iässä\nolevaa miestä oli kadonnut Intian valtamerellä aivan tuntemattomalla\ntavalla. Muistettiin koululaiva \"Köpenhamnin\" kohtalo -- sehän katosi\naivan jäljettömiin Etelä-Atlantilla. Muistettiin historiallinen\nkertomus parkkilaiva \"Mary Celestin\" tuhosta. Se löydettiin Afrikan\nrannikon edustalta täysin purjehduskelpoisena, mutta ilman miehistöä,\neikä sen salaisuutta saatu koskaan ratkaistuksi. Merenkulkijat ja\ntämänkaltaisten asioitten harrastajat muistivat nyt yhtäkkiä\nlukemattomia kertomuksia salaperäisistä laivojen katoamisista. Niitä\noli sattunut Suomenkin osalle.\n\nLaivanvarustamossa oltiin hermostuneita, kuten luonnollista olikin.\nOmaiset pommittivat sitä kirjeillä. Lopulta varustamo julkaisi joka\npäivä sanomalehdissä uutisen: Ei mitään tietoja toistaiseksi.\n\nLehdet haastattelivat merikapteeneja, jotka aikaisemmin olivat\npurjehtineet tällä reitillä. Kaikkien yksimielisenä ihmettelynä oli se,\nettä \"Viri\" oli kaikesta päättäen ajautunut suunnaltaan huomattavasti\nlänttä ja pohjoista kohden. Arveltiin, että se oli joutunut taifunin\nkouriin ja hirmumyrsky oli heittänyt sen kauaksi pohjoiseen reitiltään.\nSitten oli tuli mahdollisesti päässyt raivoamaan lastissa, ja kun\n\"Viri\" oli liekeissä, oli veneet laskettu vesille ja pyritty lähintä\nrannikkoa kohden. Lähin rannikko saattoi olla Madagaskarin saari, mutta\nyhtä hyvin se saattoi olla Etu-Intian tai Ceylonin rannikko. \"Virin\"\npäällikkönä oli kokenut kapteeni Helme, ja oli sitten tapahtunut mitä\ntahansa, ei hänen merimieskuntoaan kukaan epäillyt. Perämiehet, kolme\nluvultaan, olivat saaneet koulutuksensa samassa laivassa, jota he siis\nolivat oppineet tottuneesti käsittelemään.\n\nVähitellen tuli onnettomuudesta lisätietoja. Kap Ambren radioasema\nilmoitti kuulleensa joskus heinäkuun lopussa heikkoja hätämerkkejä\nmereltä, mutta laiva ei ollut ilmoittanut edes nimeään, vielä vähemmin\nasemaansa, etsiskelyjä suorittamassa ollut torpedovene oli lopulta\npäätynyt Ceylonille hiiliä ottamaan ja kertonut tavanneensa\nlaudankappaleita merestä. Kaikesta päättäen oli hirmumyrsky raivonnut\nnäillä vesillä juuri \"Virin\" uppoamisen aikoihin.\n\nLehdet julkaisivat lopulta kaikkien onnettomuudessa surmansa saaneitten\nkuvat surukehyksen ympäröiminä. Siitä saattoivat toivorikkaimmatkin\npäätellä, että \"Virin\" miehistö luettiin kuolleeksi. Ilkan kuva oli\nmyös lähetetty toimitukselle, kun sitä kohteliaassa kirjeessä\npyydettiin. Ulkomaiden lähettiläät esittivät valittelunsa, Ruotsin\nkuningas lähetti valittelusähkösanoman ja Merimieslähetyksessä\npidettiin vaikuttava muistojuhla hukkuneiden omaisille. Johtaja\nKalliovirta ei mennyt muistojuhlaan eikä liioin äitikään. Kaarlo istui\nnurkassa ja kuunteli äitien sydäntäsärkevää nyyhkytystä merimiespapin\nkuvatessa voimakkain sanoin, miten meri on niin suuri ja venho niin\npieni. Merenkulkuhallituksen pääjohtaja ilmoitti samassa tilaisuudessa,\nettä valtio aikoi pystyttää muistomerkin onnettomuuden uhreille. Mutta\nainoa, joka sen alle voitiin haudata, oli onneton perämies Kallela,\njoka oli kuollut janoon pienessä laivaveneessä Madagaskarin\nitäpuolella.\n\nYleisesti myös ihmeteltiin sitä, ettei perämies Kallelalta ollut\ntavattu minkäänlaista kuvausta onnettomuudesta. Eräät lehdet väittivät\nsuoraan, että Madagaskarin viranomaiset olivat olleet leväperäisiä.\nPuhuttiin jo etsintäretkikunnan lähettämisestä. Eräät merikapteenit\nolivat jyrkästi sitä mieltä, että osa miehistöä saattoi hyvinkin olla\nelossa. Veneet olivat saavuttaneet jonkin asumattoman rannan tai saaren\nja odottivat vain pelastusretkikunnan tuloa. Heidän joukossaan oli\nradiosähköttäjä -- ellei hän ollut saanut surmaansa -- heillä oli\nlääkäri käytettävänään -- ellei hänkin jo ollut kuollut -- ja kapteeni\nHelme oli taitava merenkulkija. Nämä itsepintaiset väittivät olevan\nsuoranaista hulluutta leimata \"Virin\" miehistö kuolleeksi, kun ei\nkerran sellaisia todistuksia voitu esittää, että näin oli todella\ntapahtunut. He muistuttivat mieliin aikaisempia Etelämerellä sattuneita\njärkyttäviä haaksirikkoja, missä miehet olivat olleet kadoksissa\nkuukausikaupalla, ennen kuin heidät löydettiin joltakin asumattomalta\nsaarelta, ja kertoivat, miten erään englantilaisen malmihöyrylaivan\nmiehistö oli avoveneissä purjehtinut kaksi kuukautta, ennen kuin pääsi\nhätäsatamaan Mauritiuksen saarilla.\n\nKalliovirran kaupunkiasunnosta oli toivo jo kadonnut. Ilkan kuva oli\nasetettu mustaan kehykseen, ja äiti oli siirtänyt sen makuuhuoneeseen\nTytin kuvan viereen. Kaarlo tunsi, että äidin silmät seurasivat hänen\njokaista askeltaan. Hänhän oli perheen ainoa elossa oleva lapsi. Äiti\noli tullut yhä harvasanaisemmaksi, isä yhä jurommaksi. Kaarlo oli\njäänyt luokalleen, mutta isä ei ollut lausunut moitteen sanaa. Joskus\ntuntui elämä kotona sietämättömältä. Kaikki murjottivat, murehtivat,\nmutta kukaan ei halunnut näyttää tunteitaan ja purkaa sydäntään. Kun\nsukulaiset kävivät esittämässä osanottonsa, istui äiti mykkänä kädet\nristissä sylissään, ja isä kiitti vain lyhyesti. Erna-täti oli kaikkein\nsuulain ja oli saattaa koko perheen suunniltaan nyyhkytyksineen: Enkö\nminä sitä sanonut.\n\nKaikki asiantuntijat vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että \"Viri\" oli\ntäysin merikelpoinen alus, josta mikä maa tahansa saattoi olla ylpeä.\n\"Viri\" oli tuottanut Suomelle mainetta lähes kymmenen vuoden ajan\nristeiltyään maailman eri kolkissa. Sitä katkerammalta tuntui nyt\nmenetys.\n\nSitten tehtiin löytö, joka vaikutti pommin tavoin ja jonka lehdet\nkaikissa Pohjoismaissa julkaisivat etusivullaan koko sivun levyisillä\notsikoilla. Seychellien saarten rantaan oli ajautunut pullo, jossa oli\nseuraava lakoninen merkintä:\n\n    \"Viri\" tulessa. Olemme juuri läpäisseet tornadon, mutta lastissa\n    on syttynyt tulipalo, jota emme pystyneet sammuttamaan. Olemme\n    neljässä veneessä, asemamme noin 25 eteläistä leveyttä ja 79\n    itäistä pituutta. Suuntaamme purjehduksemme luodetta kohden;\n    siellä pitäisi olla Tsagos-saaret. Kaikilla veneillä on sama\n    päämäärä. Voimme hyvin, meillä on vettä ja muonavaroja ainakin\n    kuukaudeksi, eivätkä miehet osaa edes pelätä. Olemme laskeneet\n    näitä pulloposteja hyvin usein mereen, jos jotakin sattuisi\n    tapahtumaan. Lääkäri on kapteenin veneessä. Tämän veneen\n    päällikkönä on puosu. Meitä on viisitoista tässä veneessä\n    (seurasi pitkä luettelo nimistä) ja pääsemme ehkä parissa\n    viikossa maihin. Vain yksi on sairaana, mutta pidämme häntä\n    peitteen alla, jotta aurinko ei häntä paistaisi elävältä. Tämä on\n    neljästoista pulloposti, jonka olemme laskeneet. Tällä kertaa on\n    sen kirjoittanut oppilas\n\n                                                     Borg.\n\nMielet tulivat yhä enemmän kuohuksiin. \"Virin\" miehistö oli siis\npelastunut? Mutta missä he nyt olivat? Kartat otettiin esille\nlukemattomissa kodeissa ympäri Suomea, ja radiouutisia kuunneltiin\nhenkeä pidättäen. Nyt oli siis varmasti voitu todeta, että miltei koko\n\"Virin\" miehistö oli pelastunut veneisiin. Oppilas Borgin tiedonanto\noli lyhyt ja epätäydellinen, mutta kun otettiin huomioon se tosiasia,\nettä tämä oli jo neljästoista pulloposti samasta veneestä, saattoi\npäätellä, että alituinen samojen asioitten toistaminen oli väsyttänyt\npullopostin lähettäjät.\n\nMissä ovat Seychellit? kysyttiin, ja kartasta havaittiin, että ne\nsijaitsevat Madagaskarin pohjoispuolella Intian valtameressä.\nTsagos-saaret sijaitsevat Madagaskarista koilliseen. Pääsivätkö veneet\nnäille puoliksi asumattomille korallisaarille?\n\nUlkoasiainministeriö ryhtyi toimimaan. Sen pyynnöstä lähti Colombon\nredillä maannut suuri englantilainen risteilijä \"Warrior\" kiireesti\nhöyryämään Tsagos-saaria kohden, ja Madagaskarista lähetettiin saarille\npieni torpedovenelaivue. Koko maailma seurasi radion välityksellä\nsotalaivojen tiedotuksia.\n\nOdotuksen jännitystä. Omaiset tunsivat, että vielä saattoi toivoa.\nLisälehdet riistettiin kadulla myyjien käsistä.\n\n\"Warrior\" ankkuroi saarten ulkopuolelle, sillä laguuneihin ei se suuren\nkokonsa vuoksi päässyt. Sen moottorikutterit tutkivat kaikki saaret\nläpikotaisin. Ranskalaisen torpedolaivueen päällikkö komensi aluksensa\nhajalle saarten lähistöllä. Kullekin annettiin oma alueensa, jossa sen\ntuli suorittaa etsiskelyjä.\n\nTurhaan!\n\n\"Virin\" miehistön arvoitus jäi ratkaisematta. Jos muut veneet olivat\neksyneet merivirroissa ja purjehtineet pienten saarien sivu, niin\nkapteeni Helmeen veneen olisi joka tapauksessa pitänyt päästä perille.\nMihin se oli joutunut?\n\nHäly jatkui ja kesti kuukauden ajan. \"Warrior\" oli jo palannut\nCeyloniin, samaten ranskalaiset Madagaskariin. Tsagos-saarilla ei ollut\n\"Virin\" miehistöä, ilmoitettiin lyhyesti ulkoasiainministeriölle.\nAgalega- ja Cardagos-saarilla käytiin. Näillä vesillä liikkuvat laivat\nsaivat jälleen määräyksen etsiskellä kadoksiin joutuneita laivaveneitä.\n\nKuukauden kuluttua löydettiin jälleen pulloposti, joka oli ajautunut\naina Lakkadiiveille saakka. Sen oli allekirjoittanut kolmas perämies,\njolla oli eräs veneistä komennossaan. Pulloon oli päässyt vettä, mutta\ntuhruisestakin paperista saatiin sen verran selvää, kun se sähköteitse\ntulkittiin, että tuho oli uhkaamassa ainakin sen veneen miehistöä.\n\n    \"Meitä oli veneessä aluksi kuusitoista, mutta nyt on enää\n    kahdeksan jäljellä. Puolet miehistöstä on kuollut kärsimyksiin,\n    enkä tiedä enää, miten itsekään jaksan tätä kirjoittaa. 'Virin'\n    palon jälkeen antoi kapteeni meille määräyksen purjehtia\n    Tsagos-saarille, mutta merivirrat ovat varmaankin vieneet meidät\n    niin paljon suunnastamme, että emme tiedä tällä hetkellä,\n    missä olemme. Olemme kadottaneet toiset veneet näkyvistä. Olen\n    säännöstellyt vedenannon vain muutamaksi pisaraksi päivää kohden.\n    Ruoka on tyystin loppunut mutta silloin tällöin saamme pyydetyksi\n    kaloja, jotka on syötävä raakoina. Viikko sitten satoi, ja saimme\n    juoda kylliksemme. Oppilaat ovat koettaneet pysyä rohkeina, mutta\n    neljä heistäkin on jo kuollut. (Seurasi jälleen nimiluettelo,\n    mutta Ilkan nimeä ei mainittu.) Olen päättänyt pyrkiä Afrikan\n    rannikolle; sekin on parempaa kuin risteily tällä avaralla\n    merenselällä. Kysymys on vain siitä, miten kauan kestämme.\n    Arvelen, että olemme noin 400 meripenikulman päässä Afrikan\n    rannikosta, mutta tämä on vain arvelu. Suuntamme on nyt suoraan\n    länteen. Purje, jonka pystytimme, vetää hyvin, ja vauhtia meillä\n    kyllä on. Kysymys on vain siitä, jaksammeko pysyä hengissä.\n    Ellei, niin terveisiä kotimaahan ja sanokaa, että me kuolimme\n    kuin kristityt ja miehet. (Sitten seurasivat englanninkieliset\n    ohjeet pullopostin mahdolliselle löytäjälle.)\n\n                              Koululaiva 'Virin' kolmas perämies.\"\n\nSen jälkeen ei \"Viristä\" eikä sen miehistöstä kuultu mitään.\n\n\n\n\nIII\n\n\n-- Nyt on siis sekin toivo mennyt, huokasi äiti.\n\nKalliovirran perhe istui ruokasalissa. Isä luki lehteä, Kaarlo suoritti\nkotitehtäviään, ja äiti tuijotti eteensä.\n\n-- Eihän Ilkan nimeä ole yhtään kertaa mainittu niissä pulloposteissa,\nväitti isä vastaan.\n\n-- Kyllä minä tiedän, sanoi äiti ja huojutti ruumistaan. -- Turhaan\nsinä, Risto, minua lohduttelet. Minulla on omat aavistukseni. Minä\ntiedän, että Ilkka on kuollut, ja Jumala vain suokoon, että hän pääsi\nlähtemään tästä maailmasta vähin kärsimyksin.\n\nIsä ei puhunut mitään, sillä kun äiti oli tällä tuulella, ei lohduttelu\nauttanut ollenkaan. Lehti rapisi hänen hermostuneissa käsissään. Hän\njatkoi kuin itsekseen puhuen:\n\n-- Miksei hallitus tee mitään? Se pesee nyt kätensä ja sanoo, että\netsiskely on tuloksetonta. Jokin suomalainen laiva olisi pitänyt\nlähettää sinne etsiskelyjä suorittamaan. Missä on nyt se\npelastusretkikunta, josta kerran niin suuriäänisesti puhuttiin?\n\nIsä heitti lehden pöydälle. Hänen kasvoihinsa oli tullut uusia ryppyjä,\nennen niin vakava ääni värisi nyt, ja sormet rummuttivat hermostuneesti\npöytää.\n\nKaarlo oli laskenut kynän kädestään ja katseli isää. Enemmän hänen\nkuitenkin tuli sääli äitiä, joka oli murheessaan niin avuton ja niin\nhiljainen. Kodin yllä lepäsi painajaistunnelma, hautajaistunnelma.\nMiten monena iltana Kaarlo olikaan lähtenyt yksinään kävelemään\nkaduille, kun olo kotona alkoi tuntua liian painostavalta. Isä ei ollut\nkieltänyt, sillä hän aavisti, mitä pojan mielessä liikkui. Mutta sitä\neivät vanhemmatkaan tienneet, minkälaisia suunnitelmia Kaarlo hautoi\nmielessään. Jos he olisivat tienneet, he olisivat ryhtyneet\nharjoittamaan painostusta. Sen Kaarlo aavisti ja pitikin sen takia\nsuunsa kiinni. Mutta nyt oli mitta täysi. Hänen katseensa kiersi äidin\nvapisevista huulista isän hermostuneisiin sormiin. Sitten laukesi side\nhänen suultaan, ja sanat putosivat kuin täysikasvuisen miehen rinnasta:\n\n-- Minä aion lähteä etsimään Ilkkaa!\n\nÄiti hätkähti ja tarttui pöydänreunaan. Sitten levisi hänen kalpeille\nkasvoilleen hieno hymynhäive, ja hän sanoi hiljaa:\n\n-- Oh, kun sinä pelästytit minut.\n\nIsä sanoi:\n\n-- Älä puhu turhia joutavuuksia. Miten sinä, nuori pojankloppi,\nlöytäisit Ilkan, kun eivät suuremmatkaan ole löytäneet? Ja sitä paitsi\n-- tässä hänen äänensä aleni miltei kuiskaukseksi -- Ilkkahan on jo\nkuollut. Mitä sinä siellä tekisit? Ethän osaa kieliä etkä tiedä\nmerielämästä mitään.\n\n-- Kyllä minä aion lähteä Ilkkaa etsimään, sanoi Kaarlo, ja hänen\näänessään oli niin vakava sointu, että nyt oli isän vuoro hätkähtää.\n\n-- Älä puhu tyhmyyksiä, poika!\n\n-- Minä olen miettinyt tätä asiaa joka ilta, sanoi Kaarlo vakavan\nnäköisenä, -- ja olen tehnyt päätökseni. Ensin aioin karata kotoa,\nmutta kun tiedän, että te surisitte silmänne harmaiksi, olen päättänyt\npuhua suuni puhtaaksi. Ensiksikään en enää ole niin nuori, kuin sinä,\nisä, väität. Täytän ensi kerralla seitsemäntoista. Toiseksi osaan\nenglantia. Enhän minä siinä ole koskaan ehtoja saanut. Eikä siellä\nMadagaskarilla päin ruotsia puhuta. Jos sinä, isä, annat rahat, menen\ntavallisena matkustajana, ellet, niin karkaan ja lähden merille ja\npysyn siellä, kunnes olen saanut Ilkan käsiini. Minä olen tehnyt\npäätökseni, eikä sitä enää voida muuttaa.\n\nIsä tuijotti hetken aikaa Kaarloa. Tämähän oli aivan toinen Kaarlo kuin\nse poika, joka iltaisin kertoi jääpallourotöistään ja laski lapsellista\nleikkiä. Oliko poika jo tullut mieheksi?\n\n-- Niin, ettäkö sinäkin hukkuisit, sanoi äiti katkerasti. -- Et kai voi\ntuottaa äidillesi tätä surua?\n\nKaarlo oli kotvan aikaa vaiti ja lausui sitten hiljaa, niin hiljaa,\nettä vain äiti sen kuuli:\n\n-- Minä en aio tuottaa sinulle surua, äiti. Päinvastoin. Minä tuotan\nsinulle iloa, sillä olen varma, että löydän Ilkan. Jokin ääni kuiskaa\nkoko ajan korvaani: tule! Minä tiedän, että Ilkka kutsuu minua ja että\nhän on elossa.\n\nKaikki olivat äänettömiä. Viimein isä nousi ja kumartui Kaarlon\nhartioiden yli. Lampun valossa hänen kasvonsa näyttivät entistäänkin\nharmaammilta, mutta hänen äänessään oli lämmin sointu.\n\n-- Kaarlo, oma poikani. Niin minäkin olisin tehnyt. Jos olisin\nnuorempi, lähtisin mukaasi. Saat siunaukseni, vaikka katkeralta tuntuu\nlähettää sinut niin kauaksi. Saat tietenkin matkarahaa niin paljon kuin\ntarvitset. Sillä tavalla pääsee äitikin huolistaan. Eihän nykyisenä\naikana enää matkustajia syödä.\n\nIsä koetti hymyillä, mutta ei oikein onnistunut.\n\n-- Tiesin, että sinä lopulta suostuisit, sanoi Kaarlo, ja hän oli ainoa\niloinen sielu koko huoneessa.\n\nÄidin huulet liikkuivat, ja isä tiesi, että äiti rukoili hiljaa.\n\nKalliovirran perheen jäsenet olivat kuuluja ripeästä toiminnastaan. Jo\nseuraavana aamuna seisoi Kaarlo rehtorin kansliassa ja kertoi\nystävälliselle harmaapartaiselle ukolle suunnitelmistaan.\n\n-- En ole moista ennen kuullut, sanoi rehtori. -- Sinä lähdet etsimään\nveljeäsi ja luulet todella löytäväsi hänet. No niin, no niin. Rehtori\nsiveli partaansa. -- Sanonpa vain, sanonpa vain, että sinusta on\ntainnut tulla mies. Saat nyt sitten lomaa taikka lupaa, kun kerran aiot\nsen itse kuitenkin ottaa. Ja kun vielä olet toista vuotta luokalla,\nniin mitä se oikeastaan tekee. Mitä se oikeastaan tekee...\n\nKaarlo kuuli vielä aulaan, miten rehtori mutisi: mitä se tekee, mitä se\ntekee, ja hän olisi voinut vaikka vannoa, että rehtorin pukinparta\nvipatteli.\n\nIsä järjesti lippuasiat ja lähetti joka päivä tukuittain sähkösanomia.\nSitten hän kirjoitti Kaarloa varten erikoisen listan, johon oli\nmerkitty kaikkien niiden liikeystävien nimet, jotka mahdollisesti\nsattuisivat Kaarlon tielle. Sitten hankittiin ulkoasiainministeriöstä\noikein virallinen paperi, jossa pyydettiin kaikkia Suomen konsuleita\nmaailmalla antamaan apua Kaarlo Kalliovirralle. Kansliapäällikkö\nkieltäytyi ensin allekirjoittamasta paperia kuultuaan puhelimessa\nKaarlon vaatimattoman iän, mutta kun Kaarlo kävi suositusta\nhenkilökohtaisesti perimässä ja kansliapäällikkö näki hänen kookkaan\nolemuksensa, hän kirjoitti nopeasti nimensä alle ja toivotti vielä\nonnellista matkaa.\n\nOlipa jokin lehtikin saanut kuulla Kaarlon edesottamuksista, mutta\nhaastattelijalle ei Kaarlo kertonut mitään. Kun reportteri oli kaksi\nkertaa soittanut ja kolmannen kerran henkilökohtaisesti käynyt Kaarloa\ntapaamassa, hän alkoi jo uskoa, ettei tästä nuoresta vaaleasta\njättiläisestä saanut mitään irti puristetuksi.\n\nÄiti huolehti matkalaukkujen ahtamisesta. Hän sulloi laukkuihin niin\npaljon villasukkia ja kaikenlaista kamaa, että Kaarlon piti kahdesti\npurkaa laukut, ennen kuin äiti hellitti. Kalliovirran kodissa vieraili\nnäinä iltoina usein eräs isän vanha merikapteenituttava. Setä Wenner\ntiesi tarkalleen, mitä varusteita oli otettava mukaan ja mistäpäin\netsintä oli aloitettava. Pitkän esitelmänsä päätteeksi hän lausui:\n\n-- Aloita etsiskelysi siitä kaupungista, missä laiva viimeksi oli,\ntässä tapauksessa siis Durbanista. Käy Madagaskarissa, mutta älä jää\nsinne, sillä siellä he eivät ole. Käy Tsagos-saarilla, mutta älä jää\nsinnekään, sillä sielläkään he eivät ole. Käy Ceylonissa ja\nLakkadiiveillä, sillä siellä he voivat olla. Ja ennen kaikkea käy\nAfrikan rannikolla, sillä haluaisin panna viimeiset housuni vetoon\nsiitä, että ne onnettomat lojuvat nyt jossakin neekerirannikolla.\nSikäli kuin tornado ei ole heitä uudelleen yllättänyt, sikäli kuin\nhaikalat eivät ole syöneet ja sikäli kuin eivät nälkä ja jano ole heitä\ntappaneet, ennen kuin pääsivät rantaan.\n\nMerikapteeni Wenner sanoi kaiken tämän maailman luonnollisimmalla\näänellä eikä kiinnittänyt isän raivoisiin päänpudistuksiin mitään\nhuomiota.\n\nKaarlo kävi isän kanssa laivanvarustamossa, jossa hieman ihmeteltiin\nnäin nuoren pojan matkaa, mutta tässähän olivat Kalliovirran omat rahat\nkyseessä. Sama oli, vaikka poika menikin turhalle etsintämatkalle.\nSittenhän lopulta saataisiin varmuus, että \"Virin\" miehistö oli poissa\nelävien kirjoista. Tämä epätietoisuus oli harmentanut varustamon kaikki\njohtajat ennen aikaansa. Varustamolla oli joka päivä postissaan\nkymmenittäin kirjeitä, joissa vieläkin omaiset hätyyttivät ja moittivat\nheitä.\n\nMari lupasi Kaarlolle, että jos hän toisi Ilkka-herran elävänä takaisin\nkotiin, niin hän paistaisi joka päivä Kaarlolle pannukakkuja. Mustat\nihmiset ovat pakanoita ja kavalia ihmisiä, joten niitä sopi varoa.\nSitten hän hyllyi takaisin keittiöönsä.\n\nVielä viimeinen voitelu: setä Wenner toi eräänä iltana mukanaan kolme\nkapteenitoveriaan, jotka valmistelivat Kaarloa pitkillä esipuheilla ja\nvielä pitemmillä muistelmillaan, niin että Kaarlo oli mennä aivan\nsekaisin. Koko yön kiersivät hänen päässään ukkojen varoitukset. Mutta\nhe olivat purjehtineet viime vuosisadalla, Kaarlo oli väittänyt\nvastaan. Silloin oli eräs ukoista puuskahtanut:\n\n-- Älä sinä puhu viime vuosisadasta, poika! Ne piparkakun väriset\npakanat siellä rannikoilla eivät ole siitä yhtään sivistyneet. Ne\nsyövät ihmisiä yhä vieläkin, siellä myydään orjia niinkuin ennenkin, ja\npuhukoon Englanti mitä tahansa, niin sivistyneitä neekereitä ei siellä\npäin maailmaa ole ollenkaan. Varo askeleitasi, poikani, ettet saa\nassegaita selkääsi. Pidä halssit selvillä, kun siellä rannikolla\npurjehdit. Älä usko kehenkään ja muista se, että jos joudut tappeluun,\nniin lyö aina ensiksi.\n\n-- Sitähän isäkin aina sanoo, keskeytti Kaarlo ja loi isään silmäyksen,\njoka sai tämän kiireesti kumartumaan. Äidin levottomat silmät\nseurasivat kaikkien huoneessaolijoiden liikkeitä.\n\nKun marraskuun myrskyt pauhasivat Suomenlahdella ja ilmassa leijaili jo\nlumihiukkasia, huusi laiva kolme kertaa sydäntäsärkevästi Helsingin\nrannassa. Jälleen hukkuivat isän sanat sireenin ulvontaan, mutta äidin\nhennon äänen Kaarlo kuuli tuulen keskeltä.\n\n-- Ole varovainen, ainoa poikani!\n\n\n\n\nIV\n\n\nHelsinki--Antverpen--Durban--Tamatave.\n\nElokuvan tavoin olivat kuvat ilmestyneet Kaarlon sieluun, häipyneet ja\nuudet kuvat olivat jälleen nousseet esiin. Nyt hän oli nähnyt tarpeeksi\nneekereitä, tarpeeksi palmuja, ja hän kiitti onneaan, että oli syntynyt\nSuomessa, missä ihmiset sentään olivat mukavan näköisiä ja puhuivat\nkieltä, jota jokainen ymmärsi. Tropiikki viehätti Kaarloa, kuten se\nensikertalaista aina viehättää, mutta Kaarlo aavisti, että näin\nkuumassa ei suomalainen eläisi.\n\nTamatavessa hän kävi katsomassa perämies Kallelan hautaa ja laski sille\nviidakosta poimimiaan kukkia. Hänelle näytettiin myös vene, jossa\nonneton merimies oli ajautunut rantaan, mutta mitään johtolankoja ei\nhän saanut näistä esineistä. Hän tutki vielä kerran Kallelan\nnuhraantuneen ja puoleksi palaneen virkatakin, jos sieltä mahdollisesti\nolisi löytynyt joitakin osviittoja, mutta kaikki oli turhaa.\n\nTamatavessa oloon kului vain kolme päivää. Kaarlolla oli kova kiire,\nikäänkuin jokin sisäinen pakko olisi ajanut häntä eteenpäin. Hän lähti\netelään Andevorantoon ja sieltä junassa sisämaahan Antananarivoon,\nmissä herra Martin Shiller asui. Isä oli jo kirjoittanut hänen\ntulostaan, ja Kaarlo otettiin vastaan kuin ainakin perheenjäsen, joka\non ollut kauan poissa ja nyt palaa. Herra Shillerin bungalow sijaitsi\nkaupungin ulkolaidalla banaaniviljelysten keskellä.\n\nHe istuivat kuistilla, ja Kaarlo selosti käyntiään Durbanissa. Suomen\nkonsuli oli ollut itse avuliaisuus, mutta valittaen oli hänenkin vain\ntodettava, että kaikki toivo oli kadotettu. Hän oli ollut viimeinen\ndurbanilainen, joka oli puristanut kapteeni Helmeen kättä\njäähyväisiksi, ja hän muisti uljaan \"Virin\" vielä hyvin. Konsuli oli\nlopulta ottanut nenäliinan taskustaan ja alkanut itkeä, ja silloin oli\nKaarlo suin päin paennut konttorista.\n\nMartin Shiller oli verrattain harvasanainen mies. Hän oli saanut isän\nkirjeen jo pitkän aikaa sitten, ja hän oli miettinyt asiaa joka\npuolelta. Hänellä oli oma suunnitelmansa ja omat aavistuksensa. Hän oli\nkyllä samaa mieltä kapteeni Wennerin kanssa siitä, ettei kadonnutta\nmiehistöä ja Ilkkaa kannattanut etsiä Madagaskarista eikä liioin\nTsagos-saarilta, vaan että päähuomio olisi kiinnitettävä Afrikan\nitärannikkoon, jossa on paljon asumattomia alueita.\n\n-- Olen valmistellut tätä asiaa jo niin pitkälle, että olen hankkinut\nsinulle paikan erääseen kuunariin, joka purjehtii tällä Intian\nvaltameren osalla. Kuunari Madeleine lepää Andevoranton satamassa. Sen\nkapteeni on ystäväni, joten hän pitää sinusta hyvää huolta. \"Madeleine\"\nkäy juuri niillä rannoilla ja niissä paikoissa, joissa olet päättänyt\nkäydä. Kapteeni on purjehtinut täälläpäin maailmaa koko ikänsä, joten\nsaat häneltä tietoja, jotka ovat arvokkaampia kuin kaikki Englannin\namiraliteetin tiedot yhteensä.\n\nTulikärpäset lentelivät, banaaninlehdet takoivat toisiaan vasaan, ja\nKaarloa raukaisi. Herra Shiller huomasi kai tämän, koskapa hän nauraen\ntalutti Kaarlon makuuhuoneeseensa. Ovella hän kuitenkin varmuuden\nvuoksi kysyi: -- Ovatko kaikki pojat noin pitkiä Suomessa?\n\nSiihen Kaarlo vastasi vaatimattomasti, että jäi sinne kotimaahan paljon\npitempiäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Madeleine\" keikkui iloisesti aallokossa. Kolmimastoisen kuunarin\nmiehistössä oli puoleksi neekereitä, puoleksi ranskalaisia. Kapteenin\nnimi oli Jean. Muut nimet olivat niin hassuja, ettei Kaarlo viitsinyt\nopetella niitä ollenkaan. Jos hän tarvitsi jotain hyttipalvelijaltaan,\nhän ojensi vain kättään ja musta varjo ilmestyi minä vuorokauden aikana\nhyvänsä hänen eteensä. Kaarlo oli matkustaja, hänellä oli oma hytti, ja\npitkät purjehdusajat kuluivat nopeasti Jeanin solkatessa murteellisella\nenglannillaan merimiesjuttuja. Hän oli nähnyt merikäärmeet, nähnyt\nkerran sellaisen kilpikonnan, joka painoi tonnin, ja oli lähemmin tuttu\njokaisen näillä saarilla asuvan päällikön kanssa. Hän oli kerännyt\nkopraa Intian valtameren läntisiltä saarilta jo parinkymmenen vuoden\najan, eikä ollut olemassa sitä saarta, jonka laguuniin hän ei olisi\ntäysin purjein uskaltanut ajaa.\n\n\"Madeleine\" nosti purjeensa ja lipui hiljalleen satamasta merelle.\nKaarlon mielen täytti syvä haikeus, niin kuin aina tapahtuu maaravulle,\njoka lähtee pois kiinteältä kamaralta, mutta sitten hän tuli iloiseksi.\nNyt vasta alkoi suurin seikkailu. Oli vain ajan kysymys, koska Ilkka\nlöytyisi. Kaarlo ei epäillyt laisinkaan sitä, ettei Ilkka olisi elossa.\nHän oli parantumaton optimisti, eivätkä mitkään vaakkuvien varisten\nennustelut olleet saaneet, häntä tästä uskostaan luopumaan.\n\nSeurasi aurinkoisia päiviä ja kuutamoisia öitä. Joskus oli \"Madeleinen\"\ntakila kuin suunnaton hopeainen hämähäkinverkko. Hopeaa valui kuusta\nkannellekin, niin että alus näytti lopulta hopeaiselta laivalta, joka\npurjehti mustalla merellä suoraan kuuta kohden.\n\nPäivällä Kaarlo istui etukannella ja katseli boniittojen leikkiä\nhalkaisijapuomin alla. Lentokalat pyörähtivät ilmaan meren\nsmaragdinvihreistä laineista, pyöriäiset leikkivät kauempana. Joskus\nhalkaisi laivan vanaveden haikalan inhottava kolmiomainen evä, ja\nKaarlo käänsi silloin nopeasti näylle selkänsä. Hän muisti ukko\nWennerin varoitukset.\n\nAndevoranto oli jäänyt kauaksi jälkeen. He purjehtivat Mauritiuksen\nohitse, mutta siellä ei Jean halunnut tehdä kauppoja.\n\n-- Liian viisaita ihmisiä, hän sanoi lyhyesti.\n\nMerestä nousivat sitten Albatross-saaret, Agalega, ja lopulta\nsaavuttiin Seychelleille, mistä ensimmäinen pulloposti oli löydetty.\n\"Madeleine\" purjehti näppärästi jokaisen saaren laguuniin, ja tuskin\noli ankkuri kalahtanut valkeaan pohjahiekkaan, kun Jean ja Kaarlo jo\nistuivat veneessä ja soutivat rantaa kohden. Pulloposti oli löydetty\nMahén saarella, ja sinne Kaarlo nyt innokkaasti halusi. Oli jo kulunut\nkuukausi siitä, kun \"Madeleine\" lähti matkalleen.\n\nMahén saaren brittiläinen hallitusvirkailija pudisti päätään\ntavatessaan Kaarlon, mutta lauhtui sitten ja toi lopulta nähtäväksi\noppilas Borgin kirjoittaman kirjeen. Se oli haalistunut ja kulunut\nahkerassa käytössä. Virkailija ei ymmärtänyt kirjeestä mitään. Se oli\nvain sähköteitse saatu tulkituksi. Ihmeellistä, etteivät suomalaiset\nkonsuliviranomaiset olleet vaatineet sitä nähtäväkseen. Vaikka samapa\ntuo. Mitään uutta ei siitäkään ilmennyt.\n\nJean oli kuullut \"Virin\" haaksirikosta niin monta juttua, ettei hän\nkaikkine viisauksineen edes itse tiennyt, mitä piti uskoa ja mikä oli\nmielikuvitusta. Uskollisesti hän kuitenkin Kaarloa auttoi, tiedusteli\neri saarien päälliköiltä, olivatko he kuulleet mitään tai nähneet\nvalkoisia miehiä nousevan saarelleen, mutta kaikki nyökäyttivät\npäätään, ja se merkitsi näiden alkuasukkaitten keskuudessa kieltävää\nvastausta.\n\nKaarlo kävi katselemassa saarten merkillisyyksiä, joista hänen\nmielestään valtavin oli Seychellien kookospähkinä. Niin suuria\nkookospähkinöitä ei hän koskaan olisi voinut kuvitella luonnon\nyrttitarhassa kasvavan.\n\nSaaren asiamies Miller tuli kerran laivaan, ja sitten ryhdyttiin\nneuvotteluun. Amiraliteetista oli tullut ohjeet, että Kaarlolle oli\nannettava kaikki hänen haluamansa tiedot, mutta Miller ei voinut kuin\npuistaa päätään. Yhtään \"Virin\" venettä ei ollut ajautunut\nSeychelleille, siitä hän oli varma. Ehkäpä miehistö oli pelastunut\njohonkin Ceylonin rannikon autioon kohtaan. Tai sitten jollekin\nLakkadiivein lukemattomista saarista. Omasta puolestaan Miller uskoi,\nettei toivoa enää ollut. Näillä seuduilla raivosivat tuon tuostakin\nankarat hirmumyrskyt. Pieni laivavene olisi uponnut, vaikka se olisi\nvain joutunut taifunin hännille. Mutta jospa joku sittenkin olisi\npäässyt Afrikan rannikolle?\n\nJean nyökäytti päätään. Sitä hänkin oli ajatellut. Prastin saaren\nheimopäällikkö oli lausunut samanlaisen otaksuman. Merivirrat olisivat\nsopineet tähän laskelmaan. Jos kolmannen perämiehen vene oli vielä\nkestänyt viikon verran, olivat sen veneen elossa olevat miehet\nvarmaankin jossain Afrikan rannikolla brittiläisessä Itä-Afrikassa.\nMutta meri on niin oikullinen, jatkoi Jean sitten päätään pudistaen.\n\nKun \"Madeleine\" pistäytyi vielä Lakkadiiveilla sekä Ceylonin\netelärannalla, päätti Kaarlo seurata mukana. Vaikka tähän etsintään\nkuluisi vuosi, hän oli päättänyt sitä jatkaa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\n\n-- Aarnio, hei, tulkaa tänne! Oletteko koskaan ennen nähneet moista?\n\nPerämies Aarnio tunkeutui pieneen merenkulkuhyttiin, jonka he kapteenin\nkanssa kahden täyttivät ja loi silmäyksen ilmapuntariin.\n\n-- Voi, totta totisesti! Sehän laskee pikajunan vauhtia.\n\n-- Oikein virtaviivaisen pikajunan vauhtia. Ellemme saa taifunia taikka\nsitten tornadonpoikasta kimppuumme, ei nimeni ole Helme. Ja nyt, pojat,\nnopeasti toimeen!\n\nMeri lainehti raskaana ja lyijynvärisenä laivan reunojen ulkopuolella.\nPurjeet kahahtivat kuin väsyneenä toisiaan vastaan. Vallitsi painostava\ntunnelma. Miehet olivat kerääntyneet \"Virin\" kannelle ja tutkivat\nhuolestunein silmin taivaanrantaa, merta ja jälleen taivaanrantaa.\nPuosu, joka oli aikaisemminkin ollut hirmumyrskyjen kanssa tekemisissä,\noli luvannut pojille hikisen urakan.\n\n-- Hyvä, jos hengissä päästään, hän oli vakuuttanut.\n\nJo ennen kuin ensimmäinen perämies edes oli ennättänyt kannelle, olivat\npojat mastossa käärimässä purjeita kokoon. Lintujen lailla he\nkököttivät raakapuilla, ja hiljaisuuden katkaisi vain laivan raskas\nhengitys, kun se kellui rasvatyynillä mainingeilla, ja puosun\nkehoitushuudot. Vain alimmat märssyt jätettiin paikalleen. Ne\nmuodostivat kaksi harmaata pussia, joiden kuori lehahteli sinne ja\ntänne. Kukaan ei voinut sanoa, mistä päin oikein tuuli. Ilmassa oli\nsähköistä tuntua, ja pojat muistivat yhtäkkiä, että kotona Suomessa\nilma painoi ukkosilman edellä juuri samalla tavalla hartioita kuin nyt.\n\nVeneet kiinnitettiin lujemmin. Luukut taottiin kiinni, kaikki kannen\nirtonaiset esineet sidottiin köysillä. Toinen perämies herätettiin,\nkaikki asettuivat asemilleen, ja odotettiin, mitä tuleman piti.\nKapteeni Helme ja perämies Aarnio eivät hetkeksikään jättäneet\nilmapuntaria silmistään. Se laski yhä.\n\n-- Pian se tulee, sanoi kapteeni. Hänen äänestään kuvastui syvä\nvakavuus.\n\nSamassa silmänräpäyksessä oli hirmumyrsky heidän kimpussaan. Kukaan ei\noikein käsittänyt, mistä päin se ensiksi iski. Etumärssy pamahti rikki\njo ensimmäisen minuutin kuluessa. Vuorenkorkuiset laineet alkoivat\nhitaasti syleillä \"Virin\" kantta. Pojat riippuivat kiinni köysistössä.\nKun vettä alkoi tulla kannelle yhä enemmän, huusi perämies käskyn, että\nmiesten oli mikäli mahdollista pysyttäydyttävä skanssissaan.\n\nIlkka kahlasi polvia myöten vedessä. Hän oli käynyt sitomassa\nirtaantuneen tynnyrin ja koetti mahdollisimman nopeasti päästä skanssin\nturvallisen terässeinän suojaan. Tuossa tuli valtava aalto, joka oli\nkaataa hänet nurin. Ilkka tiesi tehtävänsä. Hän tarttui kissan\nnopeudella kiinni teräsvaijeriin, joka oli myrskyn vuoksi pingoitettu\nkannen yli, heilautti itsensä komealla leiskahduksella luukun päälle,\nja siitä ei enää ollut kuin kaksi metriä skanssin ovelle. Mutta näillä\nkahdella metrillä hän kastui aivan märäksi.\n\nPeräkannella seisoi kapteeni Helme hajareisin ja jakeli käskyään. Pojat\nnäkivät, miten perämies Aarnio sukelsi merenkulkuhyttiin ja ojensi\nsieltä ukolle äänitorven, jotta ääni olisi kaiken pauhinan keskeltä\nkuulunut. Kolmas perämies meni ruorimiehen avuksi, ja ukon käskystä\nsidottiin molemmat ruorimiehet kiinni pyörään. Oli aikaisemmin usein\nsattunut, että suuri peräkannelle osunut vesivuori oli pyyhkäissyt\nruorimiehen meren saaliiksi.\n\nAallot tummuivat yhä enemmän. Taivas oli aivan musta, ja meri kiehui\nkuin hornan kattilassa. Komentosanat hukkuivat tuulen raivoisaan\npieksentään, eikä kukaan edes ajatellut kiivetä etumärssylle sitä\nirroittamaan. Purjeen riekaleet piiskasivat mastoa, ja ylhäältä\ntakilasta kuului ääniä, jotka muistuttivat tykinlaukauksia. Vesi kuohui\nkannella, mutta vielä vihaisemmin se kuohui meren mustalla pinnalla.\nIlma oli täynnä lentelevää vaahtoa, joka sokaisi silmät. Puosu oli\nkyyristynyt etukannen alle höyläpenkin suojaan. Hän odotti siellä kuin\ntiikeri, oli etukumarassa ja valmis kaikkeen. Kirvesmiehen kalpeat\nkasvot häämöttivät epämääräisinä, ja jostakin kuului tuskan\nparahduksia, kun joku pojista paiskautui voimalla skanssin seiniä\nvasten. Tämänkaltaisessa leileissä eivät nuoret oppilaat olleet koskaan\naikaisemmin olleet. Tyynin kaikista oli isovatsainen Nurmela, joka\nkaikesta hälystä huolimatta söi hernesoppaa skanssin lattialla -- eli\nsiis kannella -- istuen ja piti soppakulhoaan jalkojensa välissä. Kokki\noli kaikesta huolimatta saanut hernesoppaa lämmitetyksi, mutta iso\npyykkiamme, josta sitä tarjottiin, keikkui levottomasti pöydällä, ja\nIlkka odotti vain, koska se kaataisi sisältönsä lattialle.\n\nPystyssä pysyminen oli työlästä. Arimmat painautuivat kojuihinsa ja\npitivät reunasta kiinni. Keinunta oli valtavaa.\n\n-- Ei tämä vielä mitään ole! huusi kapteeni Helme. -- Odottakaa, kun\nhirmumyrskyn keskuskohta tulee!\n\nMutta sitä ei tullutkaan. Kolme tuntia oli \"Viri\" heittelehtinyt\nmyrskyn käsissä kuin kaarnanpalanen, ja neljännellä tunnilla antoi\ntaifuni hännällään viimeisen iskun \"Virille\". Etumasto katkesi\nrysähtäen, antenni putosi kahtena kappaleena kannelle, ja radiomies\nnäki surullisin mielin, miten hänen monen viikon ponnistuksensa oli\nsekunnin murto-osassa tuhoutunut.\n\nPuosu ennätti karjaista vain, että pois alta, kun samassa takila rupesi\ntippumaan \"Virin\" kannelle. Alimärssyn raaka putosi kohtisuorassa\nasennossa kanteen ja puhkaisi sen. Onneksi oli \"Virillä\" teräslaidat,\njoten kyljet eivät menneet rikki. Köysiä ja teräsvaijereita satoi\nyläilmoista kannelle, joka oli miehistä tyhjä. Puosu oli karjunut\nvaroitushuutojaan kuin leijona, ja häntä saatiinkin kiittää siitä,\nettei kukaan saanut päähänsä raskaita mastonkappaleita ja raakojen\nosia. Viimein huuhtoutui suurin osa takilaa laivan kylkien\nulkopuolelle, missä se takoi raivoisasti laivaa. Kirvesmies kantoi\nsilloin keulakannen alle talttoja sekä kirveitä, ja rohkeimmat\nrupesivat irroittamaan sekä katkaisemaan köysiä ja vaijereita, jotta\nvaarallisesta kolkuttajasta olisi päästy erilleen.\n\nKapteeni seisoi hajareisin peräkannella. Pelkuri hän ei ollut, mutta\nhänen silmänsä olivat kuin naulatut isonmaston alamärssyyn, joka oli\npingollaan kuin rummun nahka. Hän huusi ja komenteli, mutta kukaan ei\ntuntunut kuulevan.\n\n-- Jos tuo märssy kestää, pääsemme tästä ehein nahoin, mutta jos se\nrepeää, ei tätä laivaa enää voi ohjata! huusi hän Aarnion korvaan. --\nSitten on kaikki selvää menoa. Jos se kestää, se ansaitsee Valkoisen\nRuusun!\n\nAarnio olisi lähtenyt etukannelle auttamaan hävityksen selvittelyssä,\nmutta kapteeni tarttui hänen hihaansa ja huusi, että puosu hoitaa\nkaiken.\n\n-- Missä perämies Kallela on?\n\n-- Toinen perämies meni lastiruumaan katselemaan, oliko siellä kaikki\nkunnossa!\n\nHuudot sinkoilivat kuohun keskellä. Vain osa komennoista käsitettiin,\nmutta oppilaatkin olivat jo kehittyneet taitaviksi. Jokainen mies tiesi\ntarkalleen, mitä hänen oli tehtävä. Pojat kahlasivat vedessä joskus\nkaulaansa myöten, potkivat ja iskivät kirveillään vedessä ja ilmassa\nliehuvia vaijerien kappaleita, jotka kuin mustekalojen lonkerot\ntahtoivat vetää heitä laidan yli. Kaiken yllä kaikui puosun mahtava\nääni. Hän oli joka paikassa, kiskoi poikia kauluksesta taemmaksi, kun\nvaaralliseen paikkaan oli mentävä, opasti ja karjui. Joskus tuli kuohua\nniin paljon, ettei peräkannelle nähnyt, mutta puosu tiesi, että ukko\nHelme seisoi siellä ja teki omalla puolellaan voitavansa.\n\n-- Tämä on viides takilani, joka menee yli laidan! huusi kapteeni\nensimmäiselle perämiehelle.\n\n-- Saa nähdä, kestääkö suurmasto?\n\n-- Kyllä se kestää, jos vain märssypurje kestää! Alas tuuleen! Antaa\nsen hieman soittaa perän puoleltakin!\n\n\"Viri\" hoippui kuin kuolintuskissa oleva eläin ja alkoi hitaasti lipua\nmyötätuuleen. Vaikka oikeastaan oli mahdotonta sanoa, mistä päin oikein\ntuuli. Ajoittain tuntui siltä, kuin olisi tuullut joka puolelta.\n\n-- Tämä on hirmumyrskyä, poikaseni! huusi kapteeni jälleen. -- Vielä\nkaksi tuntia, niin olemme hukassa.\n\nMutta \"Viri\" totteli kuin tottelikin ruoria ja kääntyi. Samassa\nsilmänräpäyksessä tuuli hieman hellitti. He tunsivat tämän muutoksen\nsuolaisilla kasvoillaan, jotka olivat huurun peittämät. Meri alkoi\njälleen saada väriä, mutta taivaalta ei tullut valon pilkahdustakaan.\nYhä vielä riippui takila laivan kyljessä ja kolkutti pahan omantunnon\ntavoin jokaisen sydäntä. Raakojen osat, oli saatava pois, maksoi mitä\nmaksoi, ja pojat uurastivat hiki päässä.\n\nSuurimman ja raskaimman työn suorittivat kuitenkin kolmas perämies ja\nruorissa ollut matruusi. He kieppuivat hampaat irvissä rattaassaan\nkiinni. Joskus nosti voimakas aallon lyönti peräsimeen toisen heistä\nkoholle kannesta, mutta toinen painoi jälleen alas, ja niin he pysyivät\njollakin ihmeellisellä tavalla jaloillaan. Kerran tuli suuri aalto,\njoka olisi suistanut heidät laidan yli, ellei heitä olisi sidottu\nkiinni pyörään. Sama aalto kasteli Aarnion aivan läpimäräksi, ja\nkapteenikin sai siitä sen verran, että alaruumis kastui. Yläruumiin hän\noli ennättänyt sijoittaa merenkulkuhytin oven suojaan.\n\nSkanssissa makasi kymmenittäin kalpeita poikia. Tämä oli vähän toista\nkuin pasaatissa purjehtiminen. Joskus \"Viri\" tuntui kohoavan perälleen\nja matkaavan suoraan taivasta kohden, joskus se taas kiemurteli\nraivoavana meren pinnalla niin tuskaisesti, että pojat pelkäsivät\nlaivan hajoavan allaan. Kallistuskulmat olivat niin suuria, että joka\nkerran, kun katossa heiluvan lampun alapää tapasi laen, kalpeni monen\nnenä.\n\nIlkka koetti pysytellä jaloillaan. Hän odotti vuoroaan päästäkseen\nkannelle. Puosu oli karjaissut, että vain kymmenen miestä kerrallaan\nsai tulla auttamaan puhdistustyössä, ja puosua toteltiin -- niin kuin\nmerellä yleensä toteltiin.\n\nKun Ilkan vuoro tuli, hän oli yhdellä loikkauksella keskellä kannen\nkuohuvaa koskea. Hän sai jostakin käsiinsä kirveen, ja sillä hän huitoi\nympärilleen kuin intiaani. Sama oli, mihin iskut sattuivat. Tämä oli\ntaistelua, parempaa kuin konsanaan nyrkkeilykilpailu. Hänen sydämensä\ntäytti raivo merta kohtaan. Jos se kerran heittäytyi ilkeäksi, niin oli\nsitä pojissakin voimaa. Suolavesi tunkeutui silmiin, vaahto kurkkuun,\nhäntä yskitti, mutta samalla kertaa hän tunsi omituista riemua. Tämä\nvasta oli leikkiä! Mitä kovemmin tuuli, sen paremmalle päälle hän tuli,\nmitä voimakkaammin vedessä lojuvat vaijerit pieksivät häntä, sitä\nleveämmäksi laajeni hymy hänen kasvoillaan. Puosu näki hänet\nvälähdykseltä ja heilutti ystävällisesti kättään.\n\n-- Tuskinpa tätä enää tuntia kauempaa kestää!\n\n-- Jos sitä kestää vielä tunnin, niin saamme sanoa hyvästit elämälle!\nMinne se radiomies on hävinnyt?\n\nPerämies Aarnio loi nopean katseen ukko Helmeeseen. Joko kapteenia\npelotti? Helme tuntui arvanneen hänen ajatuksensa, koskapa hän hymyili\nleveästi ja huusi:\n\n-- Radio tai ilman radiota! Kyllä me tästä selviämme!\n\nSillä välin radiomies mietti kohtaloaan. Myrsky oli murskannut hänen\nlaitteensa aivan täydelleen. Voimakkaan kolhaisun se oli myös antanut\netukannen alla olevalle moottorille, josta voima lähettäjään saatiin.\nKestäisi päiviä, ehkäpä kokonaisen viikon, ennen kuin nämä vauriot\nsaatiin korjatuiksi.\n\nIlkka huitoi yhä kannella. Puosu oli väsymätön ja kiihoitti poikia yhä\nsuurempiin ponnistuksiin. Joskus Ilkka loi katseen mustalle kuohuvalle\nmerelle, ja hän ihmetteli, mihin kaikki se elämä, jonka meren pinnalla\naurinkoisilla säillä oli nähnyt, oli hävinnyt. Aallot, jotka vielä\neilen olivat näyttäneet niin ystävällisiltä, jotka olivat keinuttaneet\nhänetkin leppoiseen uneen, olivat nyt muodostuneet valtavan suuriksi\nvesivuoriksi, jotka uhkasivat tuholla. Mereltä ei tällä hetkellä\nollut armoa odotettavissa, ja sen vuoksi Ilkka työskentelikin\nkaksinkertaisella innolla. Tämä oli taistelua, ja hän oli aina pitänyt\ntappelusta. Hänen vaalea tukkansa riippui pitkinä suortuvina öljylakin\nalta, hänen öljyvaatteensa kiilsivät, ja suolavesi valui pieninä\npuroina hänen poskiaan pitkin, mutta sittenkin täytti hänen mielensä\nriemuisa tunne.\n\nToisetkin pojat olivat piristyneet. \"Viri\" ei enää niellyt niin paljoa\nvettä kannelleen, kallistuskulmat eivät olleet enää niin suuria, ja\nmerenkulkuhytissä totesivat kapteeni ja perämies, että ilmapuntari ei\nenää laskenut. Päinvastoin se rupesi hieman epäröityään nousemaan\netanan vauhtia.\n\n-- Selvä on, nyökkäsi kapteeni Helme. -- Pääsimme pelkällä\nsäikähdyksellä. Kyllä minä kahdella mastolla Australiaan purjehdin.\nKerran tulin Kap Hornista yhdellä mastolla Englantiin, eikä kukaan edes\nnostanut hattuaan.\n\nYhtä nopeasti kuin hirmumyrsky oli lentänyt heidän ylleen, yhtä\nnopeasti se purjehti suuren valtameren toiseen osaan. Jo tuli\naurinkokin esille, ja vasta silloin ilmeni hävityksen kauhistus. Jos\npojat olisivat tämän aikaisemmin nähneet, ei ole epäilemistäkään, ettei\npelko olisi saanut heitä itkemään, mutta pahimman myrskyn aikana oli\nollut niin hämärää, ettei kukaan nähnyt juuri kättään pitemmälle.\n\nSuurin osa takilaa riippui vielä laidan ulkopuolella. Kaikki miehet\nkomennettiin kannelle, mutta vasta illalla, kun aurinko oli väsyneenä\npäivän ponnistuksiin kultaisena pallona painunut taivaanrannan taakse,\nkatkaistiin viimeiset vaijerit, jotka pitivät mastonpätkiä kiinni\nlaivan kyljessä. Vaikka vallitsikin hienoinen tuulenviri, ei kapteeni\nuskaltanut nostaa purjeita. Hän tiesi, että jostakin vielä saattoi\ntulla pyörremyrskyn toinen häntä. Parasta oli olla varovainen. Hänellä\noli vielä kaksi mastoa jäljellä.\n\nEtumastosta oli jäänyt vain pienoinen tynkä. \"Viri\" oli rampaantunut,\nja surullisin mielin pojat tuijottivat taivaalla sitä kohtaa, johon\netumaston uljaan siluetin olisi pitänyt piirtyä.\n\nKello kaksi yöllä avattiin luukut. Perämies Kallelaa ei kukaan ollut\nnähnyt.\n\nHeti ensimmäisen luukun rämähdettyä kannelle aavisti kapteeni Helme,\nettä kaikki asiat eivät olleet kunnossa. Hän olisi voinut vaikka\nvannoa, että ilmassa oli savun käryä.\n\nKolmas perämies hyökkäsi kannelle. Hän oli aivan kalpea ja sai vain\nyhden sanan lausutuksi, ennen kuin kapteeni oli tarttunut hänen\nrintapieliinsä kiinni.\n\nKolmas luukku ponnahti irroittajien käsistä ilmaan. Valtavat savupilvet\nsyöksähtivät kosteaan ilmaan. Liekkejä ei tosin vielä näkynyt, mutta\nkaikki tiesivät sillä hetkellä, että \"Viri\" oli saanut kuoliniskun.\n\nKoululaiva \"Viri\" oli tulessa Intian valtamerellä. Radio oli\nepäkunnossa, laivan takilasta oli osa mennyt mereen.\n\n\n\n\nII\n\n\nTulipalo aavalla merellä! Jo ajatuskin herättää kauhua vanhan kokeneen\nmerimiehen rinnassa. \"Virin\" miehistöön kuuluvat olivat pääasiallisesti\npoikia, ja olisi luullut, että he olisivat kadottaneet kokonaan\nitsehillintänsä. Mutta toisin kävi.\n\nSieltä täältä kuului öiseltä kannelta huutoja, mutta minkäänlaista\npakokauhua ei syntynyt. Helme oli kiivennyt jälleen komentosillalle.\nTärkeintä oli ensin ottaa selvä, miten laajalle tuli oli päässyt\nleviämään. Ja missä oli perämies Kallela?\n\nMainingit loiskuivat vielä vahvoina laivan kylkiä vasten, ja takila\nvapisi. Luukku kolmosesta tunkeutui tulen kajastusta kannelle. Sankat\nsavupilvet vyöryivät keulaan päin. Pojat yskivät. Ilkka tarttui kerran\nkurkkuunsa, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtunut.\n\n-- Aarnio, Aarnio, hei!\n\n-- Täällä, herra kapteeni!\n\n-- Pankaa miehiä ruumaan hakemaan Kallelaa. Jossakin kai se mies on.\n\nAarnio keräsi kymmenkunta poikaa ympärilleen. He seisoivat märällä,\npimeällä kannella, ja köysistö huljui heidän jaloissaan. Aarnio\nselitti, ettei ketään pakolla pantaisi alas savun keskelle. Se oli\nvaarallista hommaa.\n\nKahdeksan poikaa oli kuitenkin valmiina lähtemään. Heidän joukossaan\noli myös Ilkka, ja Ilkka löysikin perämies Kallelan keulapiikistä.\nPerämies oli lysähtänyt kumoon maalipurkkien päälle. Savu oli ensin\nsokaissut hänet niin, ettei hän löytänyt kannelle vieviä portaita,\nhitaasti sitten tukahduttanut hänet, ja lopuksi hän oli romahtanut\npolvilleen ja sitten edelleen purkkien päälle. Ilkka oli polttaa\nitsensä, sillä ruuman ja keulapiikin välillä oleva rautaseinä oli\nhehkuvan kuuma. Perämiehen käsi näytti palaneelta, ja takista kärysi\nsavua.\n\nIlkka päästi hurjan huudon, ja se kuului kannelle saakka. Pari päätä\nkurkisti kannelta. Pian laskettiin köydet keulapiikkiin, ja perämiehen\ntajuton olemus hinattiin kannelle. Aarnio ryhtyi omakätisesti antamaan\ntoverilleen tekohengitystä. Pojat olivat kerääntyneet pieneen piiriin\nympärille, ja kun Aarnio väsyi, otti joku jatkaakseen hoitoa. Vesi\nliikkui vielä kannella, mutta pojat eivät kiinnittäneet siihen mitään\nhuomiota. Tärkeintä oli saada Kallela elämään.\n\nSillä välin kapteeni neuvotteli kirvesmiehen kanssa peräkannella.\nLuukuista tuprahteleva savu oli hieman laannut ja kapteeni uskoi jo,\nettä pahin oli voitettu ja että tulipalo sammuisi itsestään, mutta\nkirvesmies otti häneltä luulot pois.\n\n-- Tämä on nyt sitten kaiken loppu, sanoi kirvesmies. -- Laudat on\nkyllä kiinteästi taottu toisiinsa kiinni, joten ne muodostavat miltei\nyhtenäisen massan ja palavat hitaasti, mutta tätä tulipaloa ei sammuta\nmikään. Jos sinne syytää paljon vettä, se voi auttaa, mutta silloin me\nolemme myös pohjassa, kirvesmies lisäsi miltei virnistellen. Ja\nkuitenkin oli hänen sydämensä täyttänyt jäätävä kauhu, sillä hän osasi\nparemmin kuin moni muu arvioida vaarallisen tilanteen.\n\nMiehet liikkuivat kuin kummitukset savun täyttämällä kannella. Joku\njuoksi myrskylyhty käsissään keulaan päin. Kokin keittiöstä näkyi\nvaloa, kuului yksinäisiä huutoja, mutta hehku ruumasta ei ollut\nerityisen voimakas.\n\nSilloin leimahti yhtäkkiä luukku kolmosesta voimakas tulenlieska, joka\nvärjäsi peräkannella seisovien kasvot verenpunaisiksi.\n\nSamaten valaisi korkealle kohonnut liekki myös etukannella seisovia\npoikia. Perämies Kallela oli edelleen tajuton. Hänet siirrettiin\nsyrjemmälle, sillä vesi löi jälleen reunojen yli. Aarnio oli kumartunut\nhänen ylitseen. Ilkka antoi tekohengitystä ja loi kysyvän katseen\nensimmäiseen perämieheen. Tulen loimu valaisi perämiehen vakavia\nkasvoja.\n\n-- Luulen, että apu tulee liian myöhään, kuiskasi hän.\n\nSilloin kuului peräkannelta sarja komennuksia. Kuului taljojen kitinää.\nKapteeni oli kaikesta päättäen antanut määräyksen koetella\npelastusveneitä, ajatteli Aarnio.\n\nKapteeni oli todella hieman hermostunut. Kun tulenliekki kohosi yhä\nkorkeammalle, niin että nähtiin sen valossa jo kannelle virtaavat\nvesimassatkin, hän oli kalvennut ja ryhtynyt miettimään ainoaa\nmahdollista keinoa -- oli poistuttava veneillä ja lähdettävä\nseikkailemaan avomerelle. No, eipä silti. Olihan hän ennenkin ollut\nmukana avoveneissä merenselällä varsinkin maailmansodan aikana, jolloin\nkolme laivaa torpedoitiin hänen altaan, mutta uskaltaa näin nuoren\nkokemattoman poikajoukon kanssa satojen, ehkä tuhansien kilometrien\npituiselle purjehdukselle oli aivan toista. Kirvesmies näki hänen\npyyhkäisevän kädellään silmiään. Ukko oli kaikesta päättäen peloissaan,\najatteli kirvesmies, ja hänenkin polvensa alkoivat tutista.\n\nSitten seurasi sarja komennuksia. Hätäisin kaikista oli Aarnio, joka\nkyseli, olivatko kaikki etsijät palanneet ruumasta. Turha kysymys,\nsillä kukaan ei enää erottanut toistaan. Miehet juoksentelivat kannella\nkantaen ruokavaroja ja vettä pelastusveneisiin, ukko Helme oli\npoistunut merenkulkuhyttiin hakemaan merenkulkuvälineitä ja laivan\npapereita, radiomies tuijotti murheissaan voimatonta konettaan, lääkäri\nveti viittansa tiukemmin ympärilleen ja napitti käsineensä kuin\nsairaskäynnille lähteäkseen, ja kaikkialle oli levinnyt tieto siitä,\nettä \"Viri\" hylättäisiin ja lähdettäisiin avoveneissä merelle. Kukaan\nei ollut vielä antanut siitä määräystä, mutta kaikki tiesivät sen.\nKäskyjä ei enää tarvittukaan. Jokainen tiesi paikkansa.\n\nKuumuus lisääntyi. Hikipisarat alkoivat kohota poikien otsalle. Tulen\nkaamea loimu valaisi jo pelastusveneitä, jotka heiluivat hitaasti\nlaivan keinunnan mukana. Aarnio pyyhki silmiin tunkeutunutta hikeä pois\nja sanoi pojille: -- Kantakaa perämies hyttiinsä.\n\nKun pojat lähestyivät surullisine kantamuksineen peräsalongin ovea, he\ntapasivat kapteeni Helmeen, joka jäi hetkeksi tuijottamaan Kallelan\nkasvoihin. Sitten hän otti hitaasti lakin päästään ja mumisi jotain.\nYhtäkkiä hän havahtui ja huusi ensimmäiselle perämiehelle, joka seisoi\npoikajoukon takana.\n\n-- Veneet lasketaan vesille! Neljä venettä, enempää ei tarvita. Lääkäri\nja minä otamme numero ykkösen, te kakkosen, kolmas perämies kolmosen ja\npuosu nelosen. Katsokaa, että ruoka ja vesi ovat paikoillaan. Miehet\nsaavat ottaa mukaansa vain välttämättömimmät tavaransa. Onko selvä?\n\nAarnion ääni ei värähtänytkään.\n\n-- Selvä on, herra kapteeni. Minä ottaisin luukkujen peitteet mukaan.\n\n-- Ottakaa purjekangasta. Me tarvitsemme sitä vielä. Ja nyt toimeksi,\nennen kuin paistumme!\n\nPojat suhtautuivat miltei välinpitämättömästi kiireeseen. Äskeinen\ntornado oli kuluttanut heidän voimansa miltei äärimmilleen. He olivat\ntylsistyneet, kuten ihmiset yleensä väsymyksestä tylsistyvät. Ja hehän\nolivat vain poikasia. Miehistönsuojassa keulassa vallitsi kuumeinen\netsintä, kun pojat potkivat merimieskirstujaan hajalle, valitsivat\njonkin rakkaan kuvan, jonkin rakkaan esineen, miettivät, miten paljon\nvaatteita tarvittaisiin avopurjehduksella, ja tuntui siltä, kuin\nkaikilla olisi ollut kiire päästä pois laivasta.\n\nUlkoa kuului kirvesmiehen hoputtava ääni, puosun komennukset.\nEnsimmäisen perämiehen venettä laskettiin jo mereen.\n\n\"Virillä\" oli kaikkiaan kuusi hyvässä kunnossa olevaa pelastusvenettä.\nNe olivat isoja ja varmoja merenkäynnissä.\n\n-- Hitaasti! Varovaisesti! Kapteeni Helme komenteli laskijoita, jotka\nkannelta auttoivat ensimmäistä venettä alas. Mustasta syvyydestä kuului\nAarnion ääni:\n\n-- Minulla on omat mieheni, herra kapteeni. Luku jäi pitämättä.\n\nTätä säesti alhaalta kuuluva nauru. Veneessä istuvat pojat tuntuivat\nikäänkuin nauravan helpotuksesta. Se oli levotonta naurua, joka\npurkautui ahdistetuista sydämistä.\n\nLääkäri oli polvistunut Kallelan ruumiin ääreen. Hän nyökkäsi vakavan\nnäköisenä päätään ja vastasi sillä tavoin kapteenin äänettömään\nkysymykseen.\n\n-- Hän ei enää tarvitse apuamme, sanoi lääkäri. -- On vaikeata näin\npimeässä sitä sanoa, mutta olen siitä sittenkin varma.\n\nKapteeni viittasi raskaasti.\n\n-- Kolmonen ja nelonen ulos. Pitäkää luku, jotta kaikki tulevat\nvarmasti mukaan.\n\nKannelta kuului komentosanoja, hätäistä liikehtimistä ja taljojen\nnatinaa. Pojat tunsivat pimeässäkin jokaisen köydenpään, mutta nyt\nheitä auttoi roihu, joka oli tekemässä yöstä päivän. Notkeasti kuin\nkissat he katosivat avaran veneen laitojen sisäpuolelle, keulassa ja\nperässä seisoi mies, joka laski taljan nuoraa ja komentosanat kuuluivat\nyhä etäisempinä. Kuului airojen loisketta -- ensimmäisen perämiehen\nvene pysytteli hieman ulompana toisia odotellen. Sitten sytytettiin\nlyhty ja kiinnitettiin veneen keulaan. Se valaisi koko venettä. Vielä\nkannella olevat näkivät, miten ensimmäinen perämies oli tarttunut\nperäsimeen ja viittoili jotain kädellään. Sanoja he eivät enää\nkuulleet.\n\nKapteenin vene oli viimeinen. Vakavana kiipesi ukko Helme veneeseen,\nkatsahti taakseen, pyyhkäisi otsaansa ja huusi äkäisesti: Laskekaa alas\nvain! Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että ainoastaan lääkäri sen kuuli:\n\n-- Jumalan kiitos, että meille annettiin näin hyvät veneet.\n\nVene työnnettiin sitten airoilla edemmäksi laivan mustasta kyljestä,\nlyhdyt sytytettiin, ja kapteenin vene asettui venejonon kärkeen.\n\nAamuyön aikana jokainen mietti omia ajatuksiaan. \"Viri\" kellui\nmainingeilla, yhä korkeammalle nousivat liekit ja savupatsaat kannen\nluukuista. Pian nähtiin, miten tuli oli tunkeutunut miehistösuojaankin.\nPian se saavuttaisi bensiinitynnyrit ja maalipurkit keulapiikissä.\nOdotettiin pientä räjähdystä, mutta sitä ei kuulunut.\n\nKapteeni oli saanut takaisin rauhallisuutensa. Vene kellui varmasti\nlaineilla, heillä oli muonavaroja inhimillisen käsityksen mukaan\nriittävästi, vesisäiliöt olivat pitävät, ja Helme ajatteli -- ellemme\nselviä, niin emme selviä. Hän uskoi kohtaloon ja oli ennen ollut\npahemmissakin paikoissa.\n\nSoudettiin vain silloin tällöin. Kaikki odottivat päivän nousua,\njolloin saataisiin määräykset. Tuuli tuntui yhä tyyntyvän. Meri näytti\nlyhtyjen valossa miltei öljymäiseltä. Eräät pojista olivat kumartuneet\netukenoon ja nukkuivat rauhallista unta ankarien ponnistelujen jälkeen.\nPerämies Aarnio oli sytyttänyt piippunsa ja tuijotti kapteenin veneen\nlyhtyä kuin lumottuna. Joskus veneet katosivat syvien aaltojen väliin,\nmutta aallon harjalla lyhdyt ilmestyivät jälleen näkyviin. Kaikki\nodottivat ja olivat harvasanaisia. Järkyttävä kokemus oli tehnyt niin\nsyvän vaikutuksen nuoriin poikiin, että he puhuivat vain kuiskaten.\n\nIlkka oli joutunut perämies Aarnion veneeseen. Heitä oli veneessä\nkaikkiaan kuusitoista. Kokki oli jollakin ihmeellisellä tavalla\njoutunut heidän veneeseensä, vaikka hänen paikkansa olisi ollut numero\nnelosessa. Mutta kokki oli aina ollut hieman höpsö päästään, mietti\nIlkka. Silloinkin kun hän laittoi pannukakkua ja laski koko taikinan\nlattialle...\n\nIlkka nukahti siihen. Hän uneksi kodista, Kaarlosta, äidistä, isästä ja\nheräsi siihen, että joku nyhjäisi häntä kylkeen. Kuului ääni, joka\nkehoitti häntä soutamaan, ja hän siirtyi ulommaksi penkillään.\n\nKun hän sai silmänsä auki, hän näki keulamiehen puhaltavan lyhtyä\nsammuksiin. Idässä nousi aurinko kultaisena pallona merestä.\n\nVeneet olivat tulleet aivan lähelle toisiaan. Tervehdyksiä vaihdettiin,\nunisia ja vilusta väriseviä kasvoja näkyi laitojen yllä. Joku heilutti\nkättään ja tervehti nousevaa aurinkoa juhlallisella runolla. Poikiin\npalasi valon mukana itseluottamus. Tämähän oli jännittävää!\n\nPerämiehen pojat huopasivat veneensä taaksepäin. Kapteeni ja lääkäri\nnäkyivät tutkivan merikorttia. Silloin Ilkka oli hereillään toden\nteolla, ja hänen silmänsä etsivät \"Viriä\".\n\nSe oli jäänyt kauaksi taakse. Taivaanrannalla näkyivät enää vain sen\nrääsyiset mastot, ja mastojen välistä nousi paksua savua taivaalle.\nAuringon valo oli jo niin voimakas, ettei Ilkka enää erottanut\nliekkejä.\n\nKapteenin ja ensimmäisen perämiehen veneet kiinnitettiin toisiinsa.\nKolmannen perämiehen ja puosun veneet tulivat myös lähemmäksi. Kapteeni\nlöi pari kertaa käsillään rintaansa -- aivan kuin issikka, ajatteli\nIlkka -- ja antoi merikortin perämiehelle, veneen laidan yli. He\nkumartuivat sitten tutkimaan sitä, ja kapteeni kaivoi istuimensa alta\nviivoittimen. Merikorttiin vedettiin viiva.\n\n-- Eilinen asema oli kai 25 ja 80? Suunnilleen. Onhan se tuolla\nlokikirjassa. Katsotaan.\n\nViimeinen merkintä \"Virin\" lokikirjassa mainitsi, että asema oli ollut\n25 astetta 15 minuuttia eteläistä leveyttä ja 78 astetta 23 minuuttia\nitäistä pituutta. Jälleen tulivat viivoitin ja harppi esille.\n\n-- Lähin maa on siis Madagaskar, sanoi kapteeni Helme ja hieroi\nsilmiään. Lääkärikin kumartui lähemmäksi.\n\n-- Sanotaan nyt sentään Réunion. Tai Mauritius, ehdotti Aarnio hänkin\nunta silmistä pyyhkien. -- Kun saamme purjeet ylös, olemme siellä käden\nkäänteessä. Sanotaan nyt 1,500 kilometriä. Tai kaksituhatta. Kun\nnostamme purjeet, voimme päästä viiden solmun keskinopeudella -- jos\nnimittäin onnistaa. Viikon, puolentoista purjehdus, siinä kaikki.\n\n-- Tehän olette nopea päässälaskija, herra Aarnio, sanoi lääkäri ja\nnosti nauraen lakkiaan.\n\nVeneet keinuivat laiskasti mainingeilla. Pojat seurasivat uteliaina\nkapteenin ja ensimmäisen perämiehen neuvottelua, josta riippui heidän\nkoko kohtalonsa. Joskus kalahtivat veneet toisiinsa, perämies loi\näkäisen katseen ympärilleen, ja pojat ryhtyivät pitelemään laitoja\nerillä toisistaan.\n\nAarnio otti merikortin polvilleen, nosti jalkojensa juuresta\nlaudanpalan ja ryhtyi harpilla ja viivoittimella mittailemaan suuntaa.\n\n-- Luoteeseen, hän murahti sitten. -- Suurin piirtein katsottuna.\nVenekompassit ovat niin pienet, että sovitaan kai luoteesta.\n\n-- Tärkeintä on, että pysymme yhdessä. Lyhdyt siirretään perään. Minun\nveneeni purjehtii ensimmäisenä, sitten puosun, sitten kolmannen\nperämiehen, ja te olette viimeisenä jonossa. Pysykää niin lähellä kuin\nmahdollista. Jokainen seuraa edellisen veneen perälyhtyä. Helme sanoi\nsanansa harkiten ja kuin jokaista punniten. Hän tiesi, että vaikeudet\nalkoivat nyt vasta. Sitten hän lisäsi: -- Katsokaa, Aarnio! Tuolla\nmenee \"Viri\" hautaansa kohden. Kallela sai suuren ruumiskirstun.\n\nLääkäri huokasi ja puuttui nopeasti keskusteluun.\n\n-- Onko ketään sairaita? Voimme myöhemmin siirtää sairaat tänne ja\nvaihtaa miehiä. Tai minä siirryn veneestä toiseen?\n\n-- Kaikki tämä edellyttäen, että pysymme yhdessä, sanoi Aarnio, ja\nhänen otsansa vetäytyi ryppyihin.\n\nKolmas perämies ja puosu saivat määräyksen soutaa lähemmäksi.\nPojat soutivat, että vesi kuohui keulassa, ja huopasivat sitten\nniin äkäisesti, että kapteeni kohotti varoittavan kätensä.\nKaikille annettiin samat määräykset, ja erityisesti varoitettiin\nhajaantumisesta. Kapteeni Helme piti huutaen pienen puheen, jossa hän\ntoivotti jokaiselle erikseen ja kaikille yhteisesti menestystä. Hän\nlopetti puheensa seuraaviin sanoihin:\n\n-- Tuolla on Madagaskar ja Afrikka. Réunion on hieman lähempänä, joten\nvoimme ehkä laskea sinnekin. Se nähdään sitten. Nyt on jokaisen\nehdottomasti noudatettava veneen päällikön määräyksiä, sillä\ntunnettehan te merilain. Jos määräyksiäni on noudatettu, on jokaisessa\nveneessä muonavaroja ainakin kuukaudeksi, samoin vettä. Tästä taitaa\ntulla parin viikon purjehdus. Nostakaa purjeet ja seuratkaa minua!\n\nSitten hän istahti penkilleen. Hän ei ollut koskaan elämässään pitänyt\nnäin pitkää puhetta, ja hän pyyhkikin hikeä kasvoiltaan. Aarniota\nnauratti, mutta hän teki kunniaa ja antoi määräyksen veneitten\nirroittamisesta.\n\nAurinko loisti siniseltä taivaalta, hieno tuulenviri täytti\npelastusveneitten valkoiset purjeet, ja veneitten päälliköt rupesivat\nsuunnittelemaan muonavarojen jakoa. Veneen päällikkö toimi jakajana\nkussakin veneessä. Kaikki saisivat saman annoksen, ja alusta alkaen\nsäästettäisiin niin paljon, kuin vain oli mahdollista. Nämä miehet ja\npojat tunsivat meren. Se oli oikullinen. Siihen ei voinut luottaa\nlainkaan. Heidän oli luotettava vain onneensa ja kapteeni Helmeeseen,\njonka vene jo jonon etunenässä iloisesti halkoi aaltoja.\n\nIlkka oli joutunut istumaan miltei veneen keulaan. Hän katseli\nvalkoista vaahtoa, tuulenvirin nostattamia pieniä harjoja aaltojen\npinnalla ja ajatteli, että koko jutusta päästiin pelkällä\nsäikähdyksellä. Tämähän oli jännittävää! Ja nyt oli ainakin kertomista!\n\nVapaavuorossa olevat pojat vetivät purjekankaan suojakseen, sillä\naurinko paahtoi jo armottomasti. Ruorimiestä vaihdettiin aina parin\ntunnin kuluttua. Pojat ompelivat purjekankaasta katosta, johon\nkerättäisiin sadevettä sateen puhjetessa. Kaikilla oli puuhaa. Mieliala\noli reipas.\n\nVain radiosähköttäjä istui synkkänä tuhdollaan. Hän käsitti tilanteen\nvakavuuden. Hän ei ollut voinut lähettää SOS-merkkiään. He olivat\nautiolla merellä, eikä kukaan tiennyt heidän hädänalaista tilaansa.\nTästä kulki kylläkin laivareitti, ja ehkäpä jokin laiva oli nähnyt\n\"Virin\" palon... ehkäpä? Onneksi oli maa sentään niinkin lähellä.\n\nSamat ajatukset tuntuivat liikkuvan myös kapteenin ja ensimmäisen\nperämiehen mielessä. Molemmat olivat tietenkin ottaneet myös sen\nmahdollisuuden huomioon, että jokin laiva poimisi heidät veneistä\navomerellä, mutta kumpikaan ei ollut viitsinyt siitä puhua mitään.\nMiehistö olisi sen kuullut. Oli vaarallista herättää turhia toiveita.\nKyllä kai tästä muutenkin selvittäisiin.\n\nIlkka piteli ruoritappia kädessään ja seurasi silmä kovana edellisen\nveneen perää, joka silloin tällöin katosi aaltojen väliin ja nousi taas\nkuin väristen aallon harjalle. Joskus aallon harjalla näkyivät kaikki\nveneet samaan aikaan. Ilkan mieleen nousi pelko, että jos yöllä\nsittenkin eksyttäisiin. No, olihan heillä perämies veneessä. Kyllä kai\nmaa jostakin sentään tulisi eteen, vaikka meren autio pinta näytti\nlohduttomalta.\n\nEnsimmäinen päivä kului järjestelytöissä. Pojat ottivat annoksensa\nvastaan miltei hartain mielin, seurasivat tarkkoina Aarnion komennuksia\nja tunsivat itsensä miehiksi. Hehän olivat haaksirikkoutuneet, mikä ei\nsentään sattunut edes jokaisen merimiehenkään osaksi. Nyt heillä oli\nkehumista. Jokainen tunsi itsensä ylpeäksi.\n\nIlkka nukahti sinä yönä mielessään yhä sama ajatus: mitähän, jos toiset\nveneet jättävät meidät?\n\nKolme päivää veneet seurasivat toisiaan moitteettomasti. Vahtivuorot\nolivat jo vakiintuneet, ja ahtaassa veneessäkin tultiin sentään\njotenkuten toimeen. Yhä vielä kimmelsi meri aurinkoisena, vauhti oli\nhyvä, runsaastikin viisi solmua, ja kapteeni Helme tunsi jo\nrauhoittuvansa.\n\nMutta sitten neljännen päivän iltana tähdet yhtäkkiä katosivat\ntaivaankannelta. Kapteenin veneestä kaikui sovittu merkki: sarja pitkiä\nvihellyksiä. Veneet purjehtivat lähemmäksi toisiaan. Alkoi uusi\nneuvottelu.\n\nKapteeni oli jo vetänyt kiiltävän sadetakkinsa ylleen. Hän oli viime\naikoina nukkunut hyvin vähän, sillä vastuu painoi häntä, vaikkakin\nkaikki näytti sujuvan suunnitelman mukaan. Lyhdyn valo sattui hänen\nuurteisiin kasvoihinsa. Hän puhui harvakseen:\n\n-- Kun otin tänään, puolenpäivän aikaan, aseman auringosta, havaitsin,\nettä olemme ajautuneet aika tavalla koilliseen. Tässä tuntuu kulkevan\nmelko voimakas merivirta. Voi hyvin olla, ettemme pääse edes\nMadagaskariin, Réunionista puhumattakaan. Tässä ovat Tsagos-saaret.\nKapteeni veti rypistyneen merikortin lähemmäksi lyhdyn valoa ja osoitti\nsormellaan saariryhmää. -- Jos sattuisi, että myrsky hajoittaisi\nmeidät, pyrimme kaikin Tsagos-ryhmälle. Tämä ajelehtiminen hermostuttaa\nminua. Tuuli on hyvä, eikä meri voi olla sen laupiaampi meitä kohtaan,\nmutta me ajaudumme! Me ajaudumme, toisti hän sitten jälleen, ja Ilkka,\njoka kuunteli keskustelua, muisti yhtäkkiä vanhan rehtorinsa, jonka\npukinparta vipajoi hänen toistaessaan sanojaan.\n\n-- Ei tämä oikein hyvältä näytä, myönsi Aarnio. -- Koetetaan nyt pysyä\nyhdessä vain. Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, eikä ole vielä syytä\nhermostumiseen. Pidetään tänä yönä kaksin verroin tarkempaa vahtia.\nMinä otan itse ruorin.\n\nJa koko seuraavan yön perämies itse istuikin ruoripulttia kädessään\npitäen. Kolmannen perämiehen vene näytti katoavan yhä suurempien\naaltojen väliin. Varsinaista myrskyä ei kuitenkaan noussut, mutta pojat\nsaivat jo esimakua tulevasta, sillä aallot löivät hitaasti yli laidan.\nHe äyskäröivät vuoroittain ja odottivat hartaasti aamun koittoa.\n\nAamulla ei aurinko enää noussut heidän silmiensä eteen. Taivas painoi\nlyijynharmaana kattona heidän mielensä alas. Kello kahdentoista aikaan\naurinko tuli kuitenkin kuin sallimuksen sormen viittaamana hetkeksi\nesille. Sitten pojat näkivät, miten kapteenin vene nousi tuulen silmään\nja jäi väräjävin purjein odottamaan toisia.\n\nKapteeni huusi, ja hänen äänensä kantoi aaltojen loiskunnan yli:\n\n-- Me ajaudumme yhä edelleen. Tästä lähin otamme suunnan suoraan\npohjoiseen. Tulemme sitten sieltä alemmaksi, kun tuuli hieman laimenee.\n\nTuulen voima oli todella kasvanut. Yhä useammin syöksyi aaltojen\nharjalta vettä veneisiin. Pojat työskentelivät hiki päässä ja\nammensivat vettä takaisin mereen. Olo alkoi tuntua hieman kurjalta,\nsillä vaatteet kastuivat ja laivakorput tulivat kosteudesta tahmeiksi.\nKaikkialla koetettiin kuitenkin pitää hurjaa tuulta yllä, ja pojat\nvirnistelivät toisilleen suolaisten pisarain valuessa heidän kasvojaan\npitkin.\n\nIlkka teki jo työnsä koneellisesti, samaten kuin muutkin. Vapaavuorot\nolivat nyt miltei vain harhakuvitelmia. Aina oli oltava valveilla, aina\nkuunneltava käskyjä, joita vastaan tuntui nousevan kapinahenkeä. Ilkkaa\nväsytti niin armottomasti.\n\nTaivas oli musta, mutta sadetta ei vain tullut. Tuuli\nkiihtyi tasaisesti. Kapteeni Helme muisti puheet tämän seudun\nmyrskyvyöhykkeistä ja ajatteli kauhulla törmäävänsä niihin. Veneet ehkä\nkestäisivät, mutta mihin he ajautuisivat? Eihän avomerellä sentään\nmahdottoman pitkää aikaa voinut olla. Jos he ajautuisivat yhä enemmän\nkoillista kohden, he tulisivat joskus Intiaan. Kapteenia nauratti.\nNiin, tai sitten kuuhun. Hän ei ollut tänään enää saanut päivän\nkorkeutta, eikä paikkaa saatu määrätyksi kuin arvaamalla. Ja arvaamaan\nHelme oli huono.\n\nSeuraavana yönä reivattiin isopurje Aarnion määräyksestä. Muuten tuli\nvettä liiaksi sisään. Ruorimies vartioi kuin elämänsä aarretta edessä\nkeikkuvaa lyhtyä, jonka seuraaminen tuntui muodostuvan maailman\ntärkeimmäksi tehtäväksi. Aarnio puri hammasta ja koetti pysytellä\nvalveilla.\n\nVielä tuli päivä, ja elämä näytti yhtä harmaalta. Pojat liikkuivat ja\nkipusivat veneessä penkkien yli kuin unissakävijät. Pohjalla makaavat\nmurahtelivat unissaan, kokki puhui levottomia ja lauloi virsiä. Alussa\nse oli tuntunut lohduttavalta, mutta lopulta kiusasi alituinen\nvaikeroiminen perämies Aarnion korvia, hän murahti jotakin, ja kokki\nvaikeni pelästyneenä.\n\nKokkapuheet eivät enää lennelleet, kuten silloin alussa, kun aurinko\npaistoi. He ojensivat kätensä annoksia kohden välinpitämättömän\nnäköisinä. Veden he kyllä ahnaasti joivat, sillä suolavesi pyrki\nkuivumaan suupieliin ja se lisäsi janoa, mutta ruoka ei tahtonut oikein\nmaittaa, vaikka sitä olikin vähäisen. Laivakorput tulivat limaisiksi\npalloiksi suussa, ja teki mieli sylkäistä koko tahma ulos. Aarnio\nkehoitti heitä syömään joka murusen, sillä, kuten hän sanoi, voi olla,\nettä avomeripurjehduksesta tulisi pitempi, kuin alussa luultiin.\n\nHe olivat olleet viikon avonaisissa veneissään. Kuka tiesi, miten\nmonta viikkoa he vielä joutuisivat keikkumaan näillä pienillä\nkaarnanpalasilla, jotka eivät olleet edes rikkojakaan valtameressä?\nPojat rupesivat jo laskemaan päiviä, ja se oli perämiehen mielestä\nhuono merkki.\n\nIltaisin, heti auringonlaskun jälkeen, he keskustelivat kaiken maailman\nasioista. Ilkka ja Nurmela puhuivat hämäläisistä sisäjärvistä, sillä he\nolivat asuneet kesäisin samoilla tienoin, Aarnio kertoi seikkailuistaan\nmerillä ja vakuutti vakuuttamasta päästyäänkin, ettei tämä vielä ollut\nmitään.\n\nJoskus joku yritti nauraa, mutta nauru vaikutti pingoittuneelta.\n\nMissä aurinko oli? Pojat kaipasivat aurinkoa ja tähtiä. Niistä saattoi\nsentään lukea kaikenlaista. Tähdet olivat yöllä ruorimiehen seurana, ja\nkun valitsi sopivan tähden purjeen kulman taakse ja ohjasi sitä\nkohden, ei tarvinnut tuijottaa silmiään miltei sokeiksi pieneen\nkompassilyhtyyn. Aurinko olisi taasen valanut heidän ruumiisiinsa uutta\ntarmoa, antanut heille uskon elämään.\n\nMutta taivas ei kuullut heidän pyyntöjään. Kahdeksantena päivänä\n\"Virin\" palon jälkeen tuntui tuulen voima kiihtyvän myrskyyn asti.\nSaattoi nähdä, miten vaikeasti veneet taistelivat lentelevässä\nkuohussa. Yötä ajatteli jokainen kauhulla. Jos yhteys katkeaisi? Jos he\njäisivät yksikseen? Tähän asti olivat toiset veneet antaneet\njonkinlaisen varmuudentunteen. Mutta miten he selviäisivät yksinään?\n\nKahdeksantena yönä he erosivat toisistaan. Mihin aikaan se tapahtui, ei\nkukaan tiennyt. Kun perämies Aarnio lopulta herätettiin, ei perälyhtyjä\nenää näkynyt. Taivaalta alkoi tippua hienoa vihmaa. Ainoana toivona\noli, että aamun koittaessa nähtäisiin muut veneet jälleen ja\nliityttäisiin niiden seuraan.\n\nAamulla meri oli lyijynraskas, autio ja tyhjä. He olivat eronneet\ntoisista ja olivat nyt yksinään aavalla Intian valtamerellä. He eivät\nedes tietäneet asemaansa. Pojat tuijottivat synkin kasvoin toisiinsa,\nja Aarnion aivot ponnistelivat kuumeisesti ratkaisua etsien.\n\nIllalla käännettiin suunta jälleen luoteeseen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSeurasi sitten viikkoja, tuskantäyteisiä viikkoja, joiden aikana\npoikien elämänhalu pantiin koetukselle. Ruokavaroja heillä kyllä vielä\noli, vettä oli säiliössä riittämiin, mutta alakuloisuus alkoi painaa\nkaikkien mieltä. Turhaan oli Aarnio koettanut laulattaa heillä\nisänmaallisia lauluja tropiikin yössä, he olivat yrittäneet jopa\n\"Isontalon Anttiakin\", mutta aina oli laulu kuollut kesken.\n\nAarnio saattoi vain osapuilleen arvata aseman. Hänen laskelmiensa\nmukaan he olivat sivuuttaneet Madagaskarin ja Mauritiuksen. Pieni vene\najautui Afrikan rannikkoa kohden. Tästä Aarnio tunsi vain olevansa\nkiitollinen. Suuren mantereen he varmasti tapaisivat; eri asia oli\npoimia merestä pieniä saaria.\n\nRuokavarat säännösteltiin entistä tiukemmin. Vesiannos vähennettiin\npuoleen. Pojat söivät annoksensa ahnaasti. Jokaisen vesitipan he\nvaluttivat varovaisesti kurkkuunsa. Joskus muodostui kuumuus\nsietämättömäksi. Taivaalta paahtoi tulikuuma aurinko, ja silloin\nlevitettiin veneen ylle mukaan otettu purjekangas. Kaksi viikkoa\nhaaksirikon jälkeen he kohtasivat kunnollisen ryöppysateen, ja vettä\nkerättiin purjekankaalla varastoihin.\n\nHe taistelivat silloin tällöin nopeasti syntyviä ja yhtä nopeasti\nkaikkoavia myrskynsilmiä vastaan. Joskus olivat yöt tuskaa täynnä, kun\nveneestä ammennettiin suolavettä, jota räiskyi silmille ja suuhun.\nKädet hankaantuivat airoissa, suolavettä tunkeutui haavoihin, ja pojat\nmuuttuivat likaisiksi rääsykasoiksi.\n\nMissä muut veneet olivat? Aarnion laskujen mukaan piti kapteenin\nvenejoukkoineen jo olla Tsagos-saarilla. Ehkäpä sieltä lähetettäisiin\nlaivoja heitä etsimään? Aarnio hymähti katkerasti. Yhtä hyvin oli jokin\nhirmumyrsky saattanut niellä kaikki kolme venettä. Kuka tiesi? Ehkäpä\nhe olivat ainoita elossaolijoita \"Virin\" miehistöstä? Tätä ajatellessa\nAarnion pää painui käsien väliin, mutta kuullessaan jonkun pojan\nvaikeroivan, hän kohotti nopeasti päänsä ja lausui nauraen, ettei hätä\nollut tämän näköistä.\n\nHän kertoi pojille miehistä, jotka avoveneessä olivat joutuneet\nviikkokaupalla ajelehtimaan Pohjoisella Jäämerellä, missä vesi\nveneeseen roiskahdettuaan muuttui jääksi, missä miehet vapisivat\nkylmästä ja tappelivat ajelehtivien jäälohkareitten kanssa. Hän sovitti\nsanansa hyvin, niin hyvin, että pojissa elämänhalu ainakin ajoittain\npalautui.\n\nIlkka ei kärsinyt pienennetyistä vesiannoksista sen enempää kuin\ntoisetkaan. Kuumuus ei häntä masentanut sen enempää kuin toisiakaan,\nmutta joskus öisin tähtitaivasta katsellessa muistui kotiväki hänen\nmieleensä. Oliko hän sankari? Jos hän nyt katoaisi, jäisi Kaarlo\nyksikseen kotiin. Tytti oli hukkunut, hän hukkuisi. Silloin Ilkan kädet\npuristuivat nyrkkiin, ja hän koetti väittää itselleen, että kyllä tästä\njollakin tavoin selvittäisiin. Vaikkei muuten, niin tappelemalla.\nKaikkialta hänen ympäriltään kuului murahduksia, joku pojista nyyhkytti\nunissaan, purje löi tasaisesti, kuului ruorin kitinää ja hiljaista\nkeskustelua perän puolelta, missä ruorimies valvoi jonkun toverinsa\nkanssa.\n\nKuukausi oli täyttymässä. Aarnio suuntasi keulan yhä luodetta kohden.\n\n-- Sillä tavalla pääsemme maihin, selitti hän pojille. -- Emme voi\npurjehtia Afrikan ohitse.\n\nKun kuukausi oli kulunut \"Virin\" haaksirikosta, alennettiin ruoka- ja\nvesiannokset neljännekseen. Pojat napisivat ensin, mutta yksi ainoa\nleimahdus Aarnion harmaista silmistä sai heidät vaikenemaan.\n\nKukin oli jo aikoja sitten järjestänyt olonsa veneessä niin mukavaksi\nkuin mahdollista. Kullakin oli oma makuupaikkansa veneen pohjalla,\nkullakin ruori- ja soutuvuoronsa. Varsinaisia vastatuulia ei sattunut\nheidän kohdalleen, ja oli päiviä, jolloin vene suoritti oivallisia\npäivämatkoja. Mutta kaikkien mielissä kummitteli salainen merivirta,\njoka koetti työntää heitä tuhoa kohden. Joskus yöllä tuulen tyyntyessä,\nhe kadottivat kaiken sen, minkä olivat päivällä voittaneet.\n\nKolmekymmentäneljä päivää! Ilkka oli veitsellä naarmuttanut merkin\nveneen laitaan jokaisena päivänä. Se olikin heidän ainoa almanakkansa.\nLaihtunut Nurmela piti päiväkirjaa, Aarnio tutki merikorttia, pohti ja\nlaskelmoi.\n\nKun viisi viikkoa oli kulunut, näkyi keulan edessä matala rannikko,\njota vastaan tyrskyt löivät. Ennen kuin ilta oli tullut, näkivät pojat,\nettä rannikko oli autio, mutta sittenkin ristittiin kädet ja Aarnion\nkäskystä laulettiin virsi. Kokki sen aloitti silmät omituisesti\nloistaen. Tuuli painoi heitä yhä lähemmäksi rantaa. Lopulta he kuulivat\njo rannan kohun, mutta sinä yönä ei Aarnio vielä ohjannut venettä\nmaihin. Hän oli päättänyt odottaa päivän nousua. Nyt, kun voitto oli\nnäin lähellä, ei hän halunnut jättää mitään sattuman varaan. Oli\nlöydettävä sopiva maihinlaskupaikka, sillä muuten voisi sattua, että\nvene kaatuisi rannan tyrskyissä ja he kaikki hukkuisivat. Eikä se\nkannattanut enää. He olivat jo tarpeeksi kärsineet.\n\nKoko yön pojat tuijottivat rantaa. Kukaan ei nukkunut. Ilkka tunsi\nvapisevansa kiihkosta. Olihan hän ennenkin tullut satamaan, nähnyt maan\nnousevan merestä ja iloinnut siitä sillä lapsellisella tavalla, jota\njokainen merimies -- vanha tai nuori -- osoittaa maan ilmestyessä\nnäkyviin, mutta tämähän oli sentään jotakin toista. Ilkka mumisi\nrukouksia, joita äiti oli hänelle opettanut, puristi toveriensa käsiä\nja oli niin, niin onnellinen. Seikkailu oli siis päättynyt\nonnellisesti. Tuolla oli luja kamara pohjien alla, tuolla ei maailma\nenää heilunut. Sitten lähimpään asuttuun paikkaan, sähkösanoma kotiin\nja viimein paluu isän, äidin ja Kaarlon luo. Eläköön!\n\nTuuli vaimeni aamuksi. Vene kellui hitaasti rannan takaisin työntämillä\nmainingeilla. Rannikko kohosi loivasti. Jossakin kaukana näkyi pieniä\nvuorenharjanteita, mutta kaikkialla vallitsi erämaan tuntu. Perämies\nAarnio tutki huolestuneen näköisenä rannan valkoista hietaa. Tasaista\nhietikkoa oli rannassa ehkä noin sadan metrin pituudelta sisämaahan\npäin, sitten alkoivat hiekkakummut, joissa hiekka oli likaisen\nkeltaista.\n\n-- Nyt! huusi Aarnio. Pojat soutivat kuin henkensä edestä. He\npusersivat viimeiset hikipisaransa, viimeiset voimansa viimeiseen\nsoutuun.\n\n-- Nyt! huusi perämies jälleen, ja vene soljahti rannan hietikolle.\nKuin määräyksestä hyppäsivät pojat yhtä aikaa veteen ja kiskoivat\nvenettä kuivemmalle. Muuten olisi sen seuraava laine vienyt takaisin\nulapalle.\n\nSitten seurasi vielä tunti raivoisaa kiskomista. He vetivät veneen\nkauaksi, kauaksi, jotta kukaan ei sitä riistäisi heiltä. Pojat\nheittäytyivät hietikolle, huohottivat väsymyksestä ja vaipuivat\nhorrostilaan. Perämies ei osoittanut väsymyksen merkkejä. Hän kulki\nrannalla, mittasi katseillaan vuoroveden jättämiä merkkejä ja loi\nhuolestuneita katseita kauemmaksi likaisenkeltaisille kumpareille. Hän\noli harvapuheinen sinä päivänä.\n\nIltapäivällä ryhdyttiin pystyttämään telttaa rannalle. Veneestä\notettiin pari airoa, purjekankaasta tuli teltan suojus, ja pojat\nhavaitsivat, että heillä oli jälleen katto päänsä päällä. He olivat\nkuitenkin niin tylsistyneitä, etteivät osanneet ajatella mitään. Aarnio\nei antanut heille vieläkään täysiä annoksia, ja pojat rupesivat pian\nkäsittämään miksi.\n\nPerämies Aarnion komennuksessa ollut vene, jossa oli kuusitoista\n\"Virin\" haaksirikosta pelastunutta miestä ja poikaa, oli lopulta\najautunut Afrikan rannikolle -- mutta erämaan rannalle.\n\n\n\n\nIV\n\n\nYö oli hyvin viileä. Pojat siirtyivät lähemmäksi toisiaan saadakseen\nlämpöä. Jostakin kuului kuin ulvontaa, hiekka rapisi heidän allaan, kun\nhe levottomina kääntelehtivät unissaan. Jälleen vallitsi hiljaisuus.\nTeltan raoista näkyi tähtiä.\n\nPerämies Aarnio oli ensimmäisenä jalkeilla. Hän haukotteli, oikoi\nkäsiään ja astui sitten teltan ovelle. Siihen hän sitten pysähtyi kuin\nnaulittuna!\n\nRantahietikolle oli jätetty joukko tavaroita, jotka eivät mahtuneet\nahtaaseen telttaan. Siinä oli pari patjaa, korppulaatikko,\npurjekangaspaloja, työkaluja ja muutamia peltirasioita. Kaikkea tätä\nihmetteli vanhanpuoleiselta näyttävä neekeri. Perämies ei ollut koskaan\nelämässään nähnyt sellaista neekeriä. Hänen ihonsa ei ollut pikimusta.\nHänellä oli yllään villavaate, joka ulottui rinnasta polviin saakka.\nHänen tukkansa oli pitkä ja haritti hänen päänsä ympärillä piikkien\ntavoin. Miehen kasvot olivat mahdollisimman epämiellyttävät. Hän oli\nenemmän orangutangin kuin ihmisen näköinen. Suu ulottui miltei korvasta\nkorvaan saakka, ja punertavissa silmissä oli uhkaava loiste. Pitkä\nparta riippui tukkona rinnalle saakka.\n\nAarnio odotti. Mies potkaisi peltirasioita ja jäi sitten kuuntelemaan\nniistä lähtenyttä outoa ääntä. Hietakummun takaa ilmestyi kaksi naista,\njotka kaikesta päättäen olivat hänen vaimojaan. Vaimot liikkuivat\nkissamaisen nopeasti. He muistuttivat noita-akkoja, ja teräviksi hiotut\nhampaat pistivät esiin avonaisista suista.\n\n-- Ihmissyöjän suu, ajatteli Aarnio kauhistuneena, mutta hän ei\nennättänyt tehdä mitään, ennen kuin vaimot olivat tiikerien tavoin\nsyöksyneet patjojen kimppuun. Millä tavalla he saivat sauman auki, jäi\nsalaisuudeksi, mutta pian lojui hietikolla joukko kapokkia. Vaimot\ntahtoivat kaikesta päättäen vain päällyksen.\n\nAarnio oli rauhallinen mies, mutta tämänkaltainen omankäden oikeus\nharmitti häntä. Hän käveli lähemmäksi ja taskussa puristi käsi\nrevolveria, joka oli ollut mukana jo lähdettäessä onnettomalta\nlaivalta. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin huusi varoitushuudon, ja\nunenpöppöröisiä päitä alkoi ilmaantua teltan aukkoon.\n\n-- Tulkaa tänne ja ottakaa kirveet mukaan, komensi Aarnio, mutta\nsittenkin hän oli päättänyt selvittää asian rauhallisesti. Ehkäpä\nvillit veisivät heidät johonkin kylään.\n\nHiekkakumpujen takaa ilmestyi nuori, ehkä kahdeksantoistavuotias tyttö,\njoka ei ollut niin kauhistuttavan näköinen kuin hänen vanhempansa, sekä\nliuta lapsia. Lapset olivat ilkosen alasti. He syöksyivät omituisia\nkurkkuääniä päästellen tavaroitten kimppuun, sieppasivat syliinsä niin\npaljon kuin jaksoivat kantaa ja kiipesivät hiekkakumpujen taakse.\nVaimot kuivailivat patjan päällyskangasta auringossa ja supisivat\nmielihyvästä. Vanha mies seisoi vieressä jäykkänä patsaana.\n\nPojat loivat kysyvän katseen perämieheen, mutta tämä viittasi\nkädellään heidät taemmaksi. Hän aikoi juuri lähteä puhuttelemaan\norangutangi-ihmistä, kun kaikki yhtäkkiä gaselleina pakenivat kumpujen\ntaakse. Aarnio otti pari juoksuaskelta, mutta pysähtyi sitten. Kuka\ntiesi, mitkä vaarat kohtasivat erämaassa? Parasta oli kai niellä\nvarkaus sellaisenaan.\n\nHiedalle rakennettiin sitten nuotio ajopuista, ja pojat valmistautuivat\nsyömään viimeisiä lihasäilykkeitään. Kaksi miestä lähetettiin tutkimaan\nmaata kumpujen laelta, ja he palasivat kertoen, että kaikkialla näkyi\nvain hiekkaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Päivä kului\nmatkavalmisteluissa, sillä päätettiin sittenkin uskaltaa tunkeutua\nsyvemmälle erämaahan, kuin alussa oli tarkoitus. He päättivät aluksi\nseurata rannikkoa, kunnes tapaisivat kasvillisuutta, ja kääntyä sitten\nsisämaahan.\n\nPojat verryttelivät yhä pitkällisestä istumisesta puutuneita jäseniään.\nRannalle järjestettiin pituushyppykilpailu, jonka Ilkka voitti\nloistavasti. Nurmela tuli viimeiseksi. Sitten tuli ilta. Kaksi miestä\njätettiin nuotion ääreen vartioon, ja pian nukkuivat muut väsyneen ja\nonnellisen ihmisen unta. Olivathan he jo nähneet ihmisiä. Missä oli\nihmisiä, siellä oli asuntoja ja ruokaa. Siihen onnelliseen toteamukseen\nnukahti Ilkkakin.\n\nAamun koittaessa he heräsivät siihen, että vartijat huusivat\nvaroittaen. Osa pojista ryntäsi ulos, mutta toiset jäivät\nhieromaan unta silmistään oikealla suomalaisella hitaudella ja\nperinpohjaisuudella.\n\nVillit lähestyivät uudelleen, mutta nyt oli heitä monta. Edellisen\npäivän vanhus johti joukkoa ja heilutti keihästä päänsä päällä\nuhkaavasti. Hän viittoi kädellä uhkaavasti ikäänkuin vaatien poikia\npoistumaan teltastaan.\n\nYhä lisää neekereitä saapui. Aarnio näki, miten kumpujen päälle kohosi\noudonnäköisiä kummituseläimiä ratsastajineen. Villit olivat saapuneet\nsuurella joukolla ja ottaneet kamelinsa mukaan. Vanhan neekerin takana\nkulkevat naiset kirkuivat kauheasti ja heittivät hiekkaa ilmaan. Kun\nAarnio juoksi venettä kohden, tunkeutui vanha neekeri jo telttaan ja\nhätisteli sieltä poikia pois keihäänsä kärjellä. Yhä uusia villejä\nilmaantui hietikolle. Toisilla oli aseina käyrät lyömämiekat, ja eräät\nheiluttivat päittensä yläpuolella suuria veitsiä. Kaikki kirkuivat, ja\nmelu oli sanoin kuvaamaton.\n\nAarnio huohotti. Heidän ainoana pelastuksenaan oli vene. Hän huusi\npojille, että he juoksisivat veneen luo ja työntäisivät sen vesille.\nItse hän asettui veneen eteen suojaksi ja veti revolverin taskustaan.\nPari nuoren ja sotaisen näköistä neekerinuorukaista, joilla heilläkin\noli teräviksi hiotut hampaat, lähestyi Aarniota hirveästi kirkuen ja\nkeihäitään heilutellen. Aarnio mietti hetken aikaa, mutta laukaisi\nsitten aivan neekerien jalkoihin. Hiekka pöllähti, nuorukaiset\nkirkaisivat ja pötkivät kauemmaksi. Teltan luona huusi vanha neekeri\njotakin. Naiset ja lapset olivat tunkeutuneet telttaan, ja pojat\nnäkivät, että he ryöstivät kaiken, minkä löysivät.\n\nPojat huohottivat raskasta venettä työntäessään. Pelko antoi kuitenkin\nvoimia, ja vene saatiin vihdoin veden rajaan. Aarnio uteli, oliko\nveneessä tarpeeksi airoja, ja saatuaan myöntävän vastauksen käski\npoikien hypätä veneeseen. Itse hän jäi vielä hetkeksi rannalle\nturvaamaan lähtöä.\n\nVillit kantoivat saalistaan odottavien kameleitten luo. Eräs ryhmä\nlähestyi venettä. Aarnio kuuli viuhahduksen ja näki, miten pitkä keihäs\nkiiti poikia kohden. Hän laukaisi toisen kerran, ja heittäjä vaipui\npolvilleen hietikolle.\n\nJälleen vetäytyivät villit kauemmaksi, jälleen he kirkuivat sydäntä\nsärkevästi, mutta viimein vene oli vesillä.\n\n-- Soutakaa, pojat!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päättyy Ilkan kertomus koululaiva \"Virin\" tuhosta,\najelehtimisesta Intian valtamerellä ja villien hyökkäyksestä. Telttaan\ntunkeutunut neekerivanhus oli lyönyt Ilkkaa keihään varrella ohimoon.\nKun Ilkka heräsi, oli vene jo näkymättömissä, hän makasi hietikolla\nkuolleen neekerin rinnalla, ja vanha neekeriakka valmisteli nuotiota.\n\nPerämies Aarnion veneestä ei sen jälkeen kuultu mitään. Samaten\nkatosivat jäljettömiin kapteenin, puosun ja kolmannen perämiehen\nveneet. Kallelan ihmeellinen ajautuminen Madagaskarin rannikolle lienee\nselitettävissä siten, että hän oli virkistynyt tajuttomasta tilastaan\nveden jo tunkeutuessa kannelle, saanut pelastusveneen lasketuksi\n(\"Viriin\" oli jäänyt vielä kaksi pelastusvenettä), ja aallot olivat\najaneet hänet hitaasti rannikolle. Hän oli sortunut nälkään ja janoon.\nViimeinen pelastusvene oli myös päässyt köysien palaessa irti laivasta.\n\nVirallisessa tutkimuksessa todettiin myöhemmin sitä paitsi, että\nperämies Aarnion suorittama purjehdus avomerellä pienessä veneessään\noli sankarillinen teko. Koko maailma järkyttyi lukiessaan Ilkan\nselostusta \"Virin\" haaksirikosta.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nI\n\n\n\"Madeleine\" purjehti kuin suuri pyöriäinen auringon valaisemalla\nmerellä. Kaarlo istui kahareisin halkaisijapuomilla ja koetti pyydystää\nboniittoja. Kalastusvehkeenä hänellä oli suuri koukku ja siihen\nkiinnitetty pieni riekale Jeanin silkkipaidasta. Jeanilla oli monta\nsilkkipaitaa. Toiset olivat punaisia, eräät sinisiä. Jean oli hurmuri,\nkolmentoista saariryhmän komein kapteeni.\n\nHe olivat käyneet Lakkadiiveilla. Jeanin kauppavarasto supistui yhä,\nsikäli mikäli matka edistyi. Ceylonin etelärannan kauppapaikoissa\nepäonnistuttiin, ja nyt Jean oli matkalla kotiinsa Andevorantoon.\nKaarlo oli siis epäonnistunut. Silloin tällöin hänelle saapuneet\nkirjeet eivät olleet selittäneet asiaa. \"Virin\" miehistö pysyi\nkadoksissa, samaten Ilkka. Öisin Kaarlo oli yhä kuulevinaan Ilkan\nkutsun: Tule! Yhä vielä hän oli varma siitä, että Ilkka oli elossa.\nKotiin hän kirjoitti toiveikkaita kirjeitä. Varsinkin äidille hän\nkoetti esittää kaikki mahdollisimman valoisin värein. Isä ymmärsi\nasioita sentään paljon enemmän. Lakkadiiveille oli saapunut isän kirje,\nja siinä mainittiin muun muassa, että setä Wenner oli varma siitä, että\nhaaksirikkoutunut miehistö oli sortunut Afrikan rannikolle ja kuollut\nsiellä erämaihin. Ukko Wenner ei uskonut vieläkään näiden seutujen\nvaarattomuuteen. Hän väitti, että siellä asui vain orjakauppiaita ja\nihmissyöjiä. Mutta parempi oli sentään sortua kovalla maalla taistellen\nkuin hukkua kuin kurja rotta laivan ruumassa, oli setä Wenner arvellut\näidin kuullen. Ukko Wenner ei ollut tahdikas, sen Kaarlo muisti.\n\nHe juttelivat usein etsinnästä Jeanin kanssa iltaisin. Jeanista oli\noikeastaan samantekevää, miten kauan hän Kaarloa kuljetti laivassaan.\nKaarlo maksoi matkansa ja sillä hyvä. Mutta Jean oli myös kiintynyt\nKaarloon. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tämänkaltaisia vaaleita\npojanhuiskaleita. Hänen osanottoonsa sisältyi myös uteliaisuutta.\nOliko tuo \"Ilkaa\", josta Kaarlo puhui, vielä vaaleampi ja vielä pitempi\nkuin hän? Jean olisi mielellään antanut pari silkkipaitaa vain siitä\nilosta, että olisi nähnyt Ilkan.\n\nLakkadiiveille oli myös saapunut Shilleriltä kirje, jossa ehdotettiin,\nettä \"Madeleine\" purjehtisi Sansibariin. Jean, jolle luvattiin suuri\nkorvaus ja vielä ylimääräinen palkinto, jos \"Virin\" miehistöstä\nsaataisiin joitakin varmoja tietoja, raapi päätään miettivän näköisenä.\nViimein päätettiin, että hän jättäisi Kaarlon Sansibariin ja purjehtisi\nsitten vasta Andevorantoon.\n\nCeylonin rannat katosivat meren usvaan. Haikalat leikkivät laivan\nympärillä, taljat kitisivät. Jean manaili miehistölleen, ja Kaarlosta\ntuntui, kuin hän olisi voinut purjehtia \"Madeleinessa\" vaikka miten\npitkän ajan. Oliko ihme, että Ilkka oli mieltynyt merielämään, kun\nkerran kaikki näytti näin hauskalta?\n\nHe sivuuttivat joukon korallisaaria, mutta Kaarlo ei edes viitsinyt\nnousta kannelle niitä katselemaan. Hän tiesi, että ranskalaiset ja\nenglantilaiset sotalaivat olivat näillä vesillä tutkineet jokaisen\nlaguunin, jokaisen saaren löytämättä jälkeäkään \"Virin\" kadonneesta\nmiehistöstä. Kaarlo alkoi vähitellen uskoa ukko Wenneriä. Jos veneet\nolivat ajautuneet Afrikan rannikolle, oli miehistö kai noussut maihin\njossakin Sansibarin lähellä? Jossakin Sansibarin ja Mombasan välillä?\nHe tutkivat Jeanin kanssa karttaa, mittailivat ja kyselivät miehiltä,\njotka olivat purjehtineet rannikolla, minkälaiselta maailma siellä päin\nnäytti. Kokki vastasi irvistäen, että hänen isänsä oli vieläkin siellä\npäin orjana. Rannikolla oli vieraita, villejä heimoja, joita kukaan ei\nvielä ollut saanut kukistetuksi. Orjia pyydystettiin ja myytiin aivan\navoimesti englantilaisten nenän alla. Portugalilaiset viranomaiset\neivät tehneet muuta kuin ummistivat silmänsä, kun orjakaupasta tuli\npuhe. Niin oli tehty tuhansien vuosien aikana, niin tehtäisiin vielä\ntuhannenkin vuoden kuluttua, sanoivat he. Mutta englantilaiset eivät\nhellittäneet. Heidän vartioaluksensa risteilivät rannikolla, ja\njokainen arabialainen dhow, joka sattui heidän tielleen, tutkittiin\nperin pohjin. Vaikka -- kokki väitti -- mitään ei koskaan löydetty,\nsillä vieraan sotalaivan ilmestyessä dhown näkösälle heitettiin kaikki\nonnettomat orjat kahleet jalassa mereen.\n\nKaarloa puistatti.\n\nJälleen nousi merestä maa. Sansibarin moskeijojen minareetit piirtyivät\ntaivasta vasten, \"Madeleine\" teki pari luovia, ja niin purjehdittiin\nsatamaan. Kaarlo seisoi ruorissa, sillä senkin taidon oli Jean\nennättänyt opettaa hänelle. Jean kertoi, että Sansibarissa taisteltiin\nmaailmanhistorian lyhyin sota. Kerran oli Sansibarin sulttaani\njulistanut sodan Englannille, mutta kun satamassa ollut englantilainen\nsotalaiva oli ampunut yhden kranaatin sulttaanin palatsia kohden, nousi\nsen harjalle valkoinen lippu antautumisen merkiksi. Sotaa oli kestänyt\ntäsmälleen puoli tuntia englantilaisten kronometrien mukaan\ntarkistettuna.\n\nSansibarissa Kaarlo koki elämänsä suurimman yllätyksen.\n\n\"Madeleine\" viipyi viikon satamassa ennen kotiinlähtöä. Jean ja Kaarlo\ntutkivat kaikki kaupungin nähtävyydet, mutta Kaarlon mieleen jäivät\nvain moskeijat ja paha haju. Alkuasukaskorttelissa he pääasiallisesti\nviettivät päivänsä, sillä, kuten Kaarlo sanoi, eurooppalaisia he aina\nsaivat nähdä, mutta piparkakunvärisiä pakanoita harvoin. Jean nauroi,\nsillä hän oli nähnyt kaikenvärisiä pakanoita.\n\nOli lauantai-ilta, ja sunnuntaiaamuna oli \"Madeleinen\" määrä irroittaa\nkiinnitysköydet. Jean ja Kaarlo olivat jälleen \"tutkimusmatkalla\". He\nkatselivat erään kahvilan edustalla istuvaa väkijoukkoa. Näillä\npakanoilla oli aikaa, ajatteli Kaarlo. Istuivat, imaisivat kahvia,\nistuivat ja torkkuivat. Siinä he vetelehtivät miltei koko päivän. Mutta\nmitäpä sitä työllä oikeastaan itseään rasitti tämänkaltaisessa\nkuumuudessa?\n\nLiikenne oli kahvilan edustalla varsin vilkasta. Tuon tuostakin Kaarlo\nja Jean törmäsivät alkuasukkaisiin, jotka uneliaina hiipivät\nvarjoisimpiin paikkoihin. Yhtäkkiä Kaarlo kuuli hämmästyksen\nhuudahduksen, joka muistutti miltei kirkaisua.\n\n-- Oh, Allah! Oh, Allah!\n\nKaarlon edessä seisoi komea arabialainen mies. Hänen valkoinen\nviittansa suorastaan hohti puhtautta. Nenän kaari oli kaunis, silmät\nmuistuttivat kekäleitä, ja miehen ryhti oli suorastaan kuninkaallinen.\nMies tuijotti Kaarloa kuin olisi nähnyt haamun. Hänen huulensa\nmutisivat jotakin, hän aikoi kai esittää anteeksipyyntönsä, ja Kaarlo\nhymyili hänelle sovittavasti. Eihän tässä mitään vahinkoa ollut\ntapahtunut. Pieni yhteentörmäys vain.\n\nJeankin jäi tuijottamaan miestä. Silloin tämä yhtäkkiä hävisi\nväkijoukkoon. Pitkän viitan liepeet kahahtivat, ja Jean väitti\nmyöhemmin, että mies kuului parempiin ihmisiin, sillä hänen viittansa\nvuori oli silkkiä.\n\nHe lähtivät takaisin laivaan. Aamulla noudettaisiin Kaarlon tavarat\nhotelliin. Tämä oli siis hyvästijättöilta, ja Kaarlo tunsi apeuden\nnousevan mieleensä. Varjot olivat jo pitkät. Kapeissa kujissa vallitsi\nsietämätön haju. Kerjäläiset ilmestyivät varjosta heidän eteensä ja\npyysivät almua. He eivät antaneet mitään, sillä muuten heillä olisi\nollut aikamoinen saattojoukko jäljessään. Jean kääntyi kerran\nmurahtaakseen jotakin liian tunkeilevalle rammalle, kun hän yhtäkkiä\njäykistyi.\n\n-- Meitä seurataan, kuiskasi hän Kaarlolle.\n\n-- Kuka?\n\n-- Se sama valkoinen sheikki. Se hiipii meidän jäljissämme. Tuolla se\nnytkin seisoo nurkan takana.\n\nHe hidastivat tahallaan askeleitaan ja aina silloin tällöin loivat\nsilmäyksen taakseen. Jean oli oikeassa: takana hiipi valkopukuinen\narabialainen.\n\n-- Mitä kummaa hän meistä tahtoo? kysyi Kaarlo uteliaana.\n\n-- Tahtokoon mitä tahansa, mutta minulla on tämä mukanani, sanoi Jean\nja veti taskustaan pienen kääntöpääveitsen. -- Olisikohan syytä juosta?\n\n-- Älä nyt hulluttele, mies, sanoi Kaarlo. -- Tuossahan \"Madeleine\" jo\nonkin.\n\nMerimiehet olivat kohottaneet hieman kahveleita, jotta purjeet\npääsisivät täydelleen kuivumaan ennen matkaa. Tuuli lehahteli\npurjeissa, ja kokki näytti virnisteleviä kasvojaan parraspuun vierellä.\n\nHe astuivat laivaan ja menivät suoraan kapteenin hyttiin.\n\n-- Kyllä se meitä seurasi, väitti Jean.\n\n-- No, mitäs sitten? väitti Kaarlo vastaan. -- Taitaa kerjätä niinkuin\nmuutkin?\n\n-- Eivät tuollaiset ihmiset kerjää, sanoi Jean. -- Ne sitten vasta\novatkin ylpeitä.\n\nHe söivät illallisen ja ryhtyivät tutkimaan merikortteja. Jean mittasi\nkotimatkan suunnan kortille ja huokasi. Ikävää oli lähteä yksinään\nkeinumaan merelle jälleen, hän totesi.\n\n-- Tule sinä Suomeen joskus, sanoi Kaarlo. -- Tule sinne meidän\nhuvilallemme kesällä, niin pääset oikeaan suomalaiseen saunaan.\n\nJean ei koskaan saanut selville, minkälainen vehje sauna oli, sillä\nsamassa koputti kansivahti salongin oveen ja ilmoitti, että joku\narabialainen kauppias halusi tavata heitä. Oven raosta näkyi, että\nkannella oli jo aivan hämärä. Jean nousi, sytytti hitaasti lampun ja\nsanoi vielä hitaammin Kaarlolle:\n\n-- Mitäs minä sanoin? Sitten nopeasti tiuskaisten kansivahdille: --\nKutsu mies sisään! Mitä sinä siinä töllistelet!\n\nKansivahti hävisi kuin voimakkaan käden vetäisemänä oviaukosta, ja\nhänen tilalleen ilmestyi siihen valkoisen arabialaisen kookas hahmo.\nMies siristeli ensin silmiään, mutta saavutti sitten arvokkuutensa ja\nsanoi syvällä rintaäänellä:\n\n-- Suokoon Allah teille onnellisia purjehduksia!\n\nJean ja Kaarlo loivat toisiinsa nopean katseen ja kumarsivat sitten\nniin arvokkaasti kuin osasivat. Jean osoitti kädellään sohvaa, mutta\nvieras jäi seisomaan oven suuhun. Hän puhui jälleen ja hänen sanoissaan\noli kumea kaiku.\n\n-- Minä olen halpa sheikki Sidi Hamet. Minun mieheni ovat hajonneet\nkaikkiin erämaan tuuliin, kamelini on ryöstetty, ja minä elän vain\nAllahin armosta.\n\nAikoiko mies sittenkin kerjätä? Kaarlo loi voitonriemuisen katseen\nJeaniin. Vieras havaitsi sen, ja hänen otsalleen ilmestyi pilvi.\n\n-- Minä en pyydä teiltä mitään, te meren miehet. Minä olen tullut vain\nsanomaan yhden sanan. Jos ette tunne sitä sanaa, niin minä lähden pois.\nKuulkaa minua! Sitten hän lausui hitaasti:\n\n-- Ilkka.\n\n\n\n\nII\n\n\nKuin salaman satuttamana hypähtivät Kaarlo ja Jean seisomaan.\n\nSheikin huulille nousi hieno hymyn häivähdys.\n\n-- Niin, Ilkka. Kun minä näin sinut -- hän osoitti Kaarloa -- luulin,\nettä Ilkka oli tullut Sansibariin. En ollut uskoa silmiäni. Luulin\nhaamujen kummittelevan, luulin Ilkan kuolleen, ja minun sydämeni itki,\nsillä Ilkka on minun ystäväni...\n\n-- Me olemme todella hyvin samannäköisiä, sanoi Kaarlo hermostuneesti.\n-- Tiedättekö todella, missä veljeni on? Onko hän yksinään?\n\n-- Hän on yksinään, ja hän eli ainakin vielä silloin, kun minä näin\nhänet viimeksi. Hän on siis teidän veljenne? Ja mies, joka tähän asti\noli puhunut moitteetonta englantia, mutisi nyt muutamia sanoja\narabiaksi.\n\nKaarlon silmiin nousi kyyneleitä. Hän olisi syleillyt Sidi Hametia,\nellei tämä olisi ollut niin arvokkaan näköinen. Hän puristi sen sijaan\nhiljaa Jeanin kättä. Jeaninkin silmiin olivat nousseet kyyneleet. Hän\noli ranskalainen, ja hän syleili häpeämättä Kaarloa. Koko ajan seisoi\nSidi Hamet liikkumatta paikallaan, mutta tuntui siltä, kuin olisi hymyn\nhäive jälleen kohonnut hänen huulilleen.\n\nSilloin ryöpsähti Jeanin huulilta kokonainen sanatulva:\n\n-- Niin, tämä on monsieur Kaarlo Kalliovirta. Minä olen laivuri Jean\nDucos. Monsieur Kalliovirta on hakenut neljä kuukautta veljeään Intian\nvaltameren jokaisesta nurkasta. Käsitättekö, herra, miten iloisen\nuutisen tuotte meille? Käsitättekö, että puoli maailmaa katsoo meitä\ntällä historiallisella hetkellä?\n\nJa Jean oli sen näköinen, kuin koko maailma olisi tuijottanut häneen.\n\n-- Minä en tiedä mitään muuta, kuin että minulla on ollut kerran vanki,\nvaalea nuori poikanen, joka kutsui itseään Ilkaksi. Sitten vieras\nikäänkuin varmuuden vuoksi toisti sanan: Ilk... ka. -- Me sieppasimme\nhänet wahi-heimolta, joka kulki ryöstellen pitkin rannikkoa.\nTaistelussa sai puolet heimoamme surmansa, ja me surmasimme heistä\njokaisen. Waheja ei ole enää, sanoi vieras, ja hänen silmiinsä syntyi\nsynkkä loiste.\n\n-- Hän oli vankinamme, mutta minä pidin hänestä. Hän ei koskaan\nvalitellut, ja kun hän oppi kamelilla ratsastamaan, hän sai seurata\nmukanamme joka retkellä. Hän tahtoi päästä rannikolle, mutta emme me\nanna orjiamme pois. Hän oli meidän orjamme ja olisi vieläkin ellei...\n\n-- Ettekö siis enää tiedä, missä hän on? purkautui Kaarlon huulilta.\n\n-- Kyllä minä tiedän, missä hän on. Hän on veljeni orja. Jälleen\nloistivat miehen silmät synkkinä. -- Minulla on veli, ja Allah olkoon\nhänelle armollinen! Hän ei rakasta minua, hän viekoitteli kaikki\nmieheni luotani, hän vei kamelini, hän vei koko omaisuuteni ja jätti\nminut erämaahan kuolemaan. Mutta minä elän, kiitos Allahin! Veljenne on\nnyt Barin keitaalla orjana. Minun veljeni ei sodi, hän on raukka, joka\nviljelee taateleita ja suutelee isännän ruoskaa. Sidi Hamet veti\narvokkaasti viitan liepeet ympärilleen.\n\n-- Eikö maailma ole ihmeellinen! huudahti Kaarlo. -- Eikö elämä ole\nihmeellinen? Ellen olisi tavannut teitä, olisi Ilkka ehkä jäänyt iäksi\npäiviksi löytämättä.\n\nSidi Hamet kumarsi.\n\n-- Allah on suuri.\n\nJean viittasi vierastaan jälleen istumaan. Viimein hän suostui, kääri\nvarovaisesti viittansa liepeet ylemmäksi ja istuutui heitä vastapäätä.\nHän oli päätä pitempi heitä kumpaakin, vaikka Kaarlo ei ollut mikään\nkääpiö hänkään. Hän asetti kätensä ristiin rinnalleen ja kuunteli. Jean\nja Kaarlo olivat niin kiihtyneitä, että he sekaantuivat sanoissaan.\nJean oli vanhempi ja käytännöllisempi. Hän kävi suoraan asian ytimeen.\n\n-- Missä päin Barin keidas sijaitsee? Odottakaapas, niin haen kartan.\n\nHän toi kartan ja levitti sen pöydälle. Vieras hymyili arvoituksellista\nhymyään.\n\n-- Ei Barin keidasta ole kartassa, sanoi hän hymyillen. -- Jos\nenglantilaiset viranomaiset saisivat selville sen paikan, se\nhävitettäisiin kuukauden kuluessa. Bari on ollut tuhansia vuosia meidän\nkotimme. Hänen äänestään kuvastui ylpeyttä. -- Mutta voinhan teille\nnäyttää, missä päin se suunnilleen sijaitsee. Hän kuljetti kapeita\nsormiaan Sansibarista alaspäin. Sormi pysähtyi Lindin kohdalle lähelle\nPortugalin Itä-Afrikan rajaa.\n\n-- Tuosta vielä viisitoista päivämatkaa hyvällä kamelilla, niin olette\nperillä. Voin vakuuttaa teille, että paikka on piilossa. Vain vahvat\nkamelit jaksavat suorittaa matkan, sillä välillä ei ole lähteitä.\n\nKaarlo sanoi arasti:\n\n-- Luuletteko, että veljenne luovuttaisi Ilkan?\n\nVieras tuijotti hetken eteensä. Sitten hän sanoi kuin miettien:\n\n-- Hän on hyvin ahne mies. Jos hänelle maksaisi hyvin, niin ehkäpä?\n\n-- Kyllä minä maksan, ehätti Kaarlo selittämään. -- Minä olen valmis\nmaksamaan viisisataa puntaa hänestä, jos hänet tuodaan elävänä ja\nkunnossa rannikolle.\n\nJean loi moittivan katseen toveriinsa. Viisisataa puntaa! Sehän on\nhuimaava summa. Kaarlo oli mieletön! Mutta Kaarlo puhui jälleen, ja\nhänen äänessään oli rukoileva sävy:\n\n-- Minä haen heti rahat. Saan ne konsulilta, kun tapaan hänet. Mutta\nviettekö sanan Bariin?\n\n-- Veljeni luulee minua kuolleeksi. Kun ilmestyn hänen eteensä, hän voi\nsurmata minut. Mutta minä olen tehnyt Ilkan kanssa veriliiton. Hän on\nminunkin veljeni. Me olemme istuneet nuotiolla ja vannoneet valoja,\nme olemme taistelleet yhdessä. Katsokaas, hänen äänensä aleni\nkuiskaukseksi. -- Hän oli orjani, mutta hän oli ystäväni myös. Me\nkäsitämme ystävyydellä paljon enemmän kuin te.\n\nHänen äänensä aleni. He eivät saaneet hänen arabiankielisestä\nmuminastaan selvää, mutta viimein hän nousi.\n\n-- Jos hankitte kolme hyvää kamelia ja maksatte viisisataa puntaa hänen\nlunnaikseen, niin lähden oppaaksenne.\n\nJean ja Kaarlo olivat myös nousseet. He sopivat tapaamisesta seuraavana\naamuna konsulaatin edustalla. Kun vieraan kookas valkoinen olemus oli\nhäipynyt hämärään ja he kuulivat hänen askeleensa laiturin\nkivityksellä, lysähti Kaarlo sohvaan ja sanoi hartaasti:\n\n-- Allah on suuri!\n\n\n\n\nIII\n\n\nHe matkustivat rannikkohöyryllä Lindiin. Kaarlo oli jättänyt reippaat\njäähyväiset Jeanille, joka oli itkenyt etelämaiseen tapaan. Sitten he\nolivat syleilleet, ja Kaarlo oli käynyt kättelemässä koko \"Madeleinen\"\nmiehistöä.\n\nSidi Hamet oli hiljainen mies. Koko matkan aikana hän puhui vain pari\nlausetta, ja nekin koskettelivat erämaamatkan käytännöllistä\njärjestelyä. Hän mainitsi, että kolmatta kamelia käytettäisiin\nvarajuhtana. Kaarlolla oli mukanaan viisisataa puntaa kultarahoina.\nSidi Hamet oli halveksuvasti huomauttanut, että hänen veljensä tunsi\nvain kullan helinän.\n\nLindissä he nousivat maihin, ja sitten alkoi vaivalloinen kamelien\netsintä. Sidi Hamet vain nauroi kauppiaille, jotka tarjosivat hänelle\neläimiään. Kun kauppiaat sitten sattumalta kuulivat, että hän oli\nmatkalla Bariin, he puistivat päätään ja väittivät, ettei koko\nkaupungissa sillä hetkellä ollut sellaista kamelia, joka olisi jaksanut\nkulkea Bariin saakka. Mutta Sidi Hamet oli uupumaton. Viimein saatiin\nkäsiin kolme eläintä, joista paras oli valkoinen. Sidi Hamet silitti\nhellästi sen kaulaa ja näytti vaipuvan haaveisiinsa.\n\nKaarlo maksoi, ja he valmistautuivat matkaan. Satulasäkit täytettiin\nvedellä ja muonalla, rahasäkki nostettiin varakamelin selkään, ja nyt\nalkoi Kaarlolle sellainen heilutus, ettei hän ollut moisessa leikissä\nvielä koskaan ennen ollut. Kun kameli oli juossut parisen kilometriä ja\nKaarlo keikkunut sen selässä kaksikymmentä minuuttia, hän toivoi ensin\nkuolevansa ja rukoili sitten Sidi Hametilta, että hän saisi laskeutua\nmaahan ja kävellä petonsa vieressä. Sidi Hamet vain nauroi, ja Kaarlon\nsuomalainen sisu nousi tästä niin, että hän puri hammasta -- ja kesti.\n\nHe nukkuivat yön pimeimmät hetket erämaassa. Sidi Hamet lypsi kamelit\niltaisin, ja he joivat maidon, joka oli vielä aivan lämmintä. Se\nvirkisti, sillä erämaan yöt olivat kylmät. Aamulla siemaistiin vielä\nkupillinen maitoa mieheen, ja niin jatkui ratsastus keinuvien erämaan\nlaivojen selässä.\n\nErämaa levisi joka puolella silmänkantamattomana tasaisena kenttänä.\nKaarlo piti epätoivoisesti kiinni kyttyrän pitkästä karvasta, aurinko\noli paahtaa hänet kuoliaaksi, mutta Sidi Hamet kiihoitti eläimet yhä\nnopeampaan juoksuun. Aurinko tanssi pojan silmissä. Kun aurinko oli\nlaskenut ja he asettuivat levolle, kiitti Kaarlo hartain mielin\nJumalaa, joka oli antanut hänen jälleen päästä yhden päivän yli. Hän\najatteli niitä kärsimyksiä, jotka olivat sattuneet Ilkan osaksi, ja\nhänen katkeroitunut mielensä rauhoittui. Hänen täytyi kestää, kestihän\nIlkkakin.\n\nHe olivat jo olleet viikon matkalla, mutta yhtään vesilähdettä he eivät\nvielä olleet tavanneet. Joskus näytti kumpujen harjoilla kasvavan\npuita, mutta ne olivat vain kangastuksia. Kaarlon huulet olivat jo\npaisuneet kuivuudesta, sillä Sidi Hamet jakoi vesiannokset säästellen.\nHän selitti vakavana, että koko heidän elämänsä riippui vesileileistä.\nHän tiesi, että jos vesi loppuisi, he olisivat kuolemaan tuomitut.\nKaarlo uskoi häntä ja koetti kestää.\n\nKahdeksantena päivänä he tapasivat yhtäkkiä miesjoukon, joka majaili\nkumpujen välisessä syvennyksessä. He olivat kurjassa kunnossa. Johtaja,\npitkäpartainen arvokkaan näköinen sheikki, puhui pitkään Sidi\nHametille. Tämä kohautteli ensin olkapäitään, mutta nähdessään, että\neräät miehistä olivat aivan kuolemaisillaan nälkään, viittasi\nkädellään, ja miehet ryntäsivät kiireesti varakamelin kimppuun, joka\npakotettiin polvilleen. Miehet sitoivat nuoran kamelin kaulasta\nhäntään, joten kaula kääntyi Kaarlon mielestä inhoittavaan asentoon.\nSitten avasi eräs heistä kaulan vasemmalla puolella olevan verisuonen.\nVeri pulpahti esille paksuna virtana, ja juotuaan ensin sitä keräsivät\nmiehet lopun kattilaan. Kuivaa kamelinlantaa oli heillä mukanaan, ja\nkattila pantiin tulelle. Vähitellen muodostui verestä paksu seos, jota\nsitten ahmimalla syötiin. Se lämmitti, sillä yö oli jo tulossa. Vaikka\nKaarloa inhoittikin, hän maistoi keitosta.\n\nEnnen kuin Sidi Hamet ennätti edes päätään kääntää, olivat nälkäiset\nmiehet nylkeneet kamelin, paloitelleet sen ja kantoivat nyt lihapaloja\nleiriytymispaikkaansa. Vanha sheikki ilmestyi nuotion valoon, kumarsi\nkolme kertaa Sidi Hametille ja mumisi kiitoksen sanoja. Sidi Hamet\nkohtasi Kaarlon katseen ja sanoi ikäänkuin anteeksipyytäen: Tänään\nminä, huomenna sinä. Erämaan lapset ovat vieraanvaraisia toisilleen\nsiksi, että se kuuluu itsesuojeluvaistoihin. Me voimme jokainen kerran\njoutua pulaan, selitti Sidi Hamet vakavana.\n\nNiin jatkui keinunta edelleen. Kerran he tapasivat akaasioita. Mutta\nsittenkään ei lähdettä ollut missään. Iltaisin, kun he olivat\nkääriytyneet huopiinsa ja tuijottivat taivaan tähtiä, kertoi Sidi Hamet\nKaarlolle elämästään, joka oli kuin satua. He keskustelivat Ilkasta.\nKaarlon päässä pyörivät ajatukset hurjana pyörteenä. Vielä viikko, niin\nhän saisi tarttua Ilkan käteen ja puristaa sitä. Hän suunnitteli öisin,\nmitä hän ensin sanoisi. Hän ajatteli tervehtiä Ilkkaa lauseella: Kas\nsinua, Ilkka. Oletko sinäkin täällä? Sitten hän laskeutuisi laiskasti\nkamelin selästä alas, puristaisi veljensä kättä ja toisi terveisiä\nkotoa. Siihen Kaarlo sitten nukahtikin. Hänellä oli hymyä\nvielä suupielissään. Unet toivat hänen eteensä kuvia hurjista\nbeduiinilaumoista, jotka Sidi Hametin johdolla kiisivät kameleillaan\nerämaan pölytessä heidän ympärillään. Hän näki Sidi Hametin sivaltavan\nmiekallaan päitä poikki, oli kuulevinaan kiväärinlaukauksia ja --\nheräsi siihen, että Sidi Hamet herätti häntä varovaisesti.\n\nSidi Hamet oli maininnut, että Bariin oli enää vain parin vuorokauden\nratsastus.\n\n-- Miten te löydätte tienne? Miten on keidas niin tuntematon, ettei\nsitä ole edes kartoissa?\n\n-- Miten tietää lintu tiensä? Me osaamme lukea tähdistä suunnan, me\nnäemme erämaan hiekassa sellaisiakin jälkiä, joita te ette koskaan opi\ntuntemaan, te muukalaiset. Englantilaiset tietävät luonnollisesti, että\nsellainen keidas kuin Bari on olemassa, mutta he ovat jättäneet sen\nrauhaan. Tulisi liian kalliiksi lähettää sinne retkikuntaa. Ja\nEnglannin hallitus ei pelkää mitään niin paljon kuin rahanmenoa.\n\nSidi Hamet tunsi kai isäntänsä, koskapa hän nauroi.\n\nViisitoista päivää, oli Sidi Hamet sanonut. Viisitoista päivää\ntodellakin! Silloin he näkivät palmujen piirtyvän taivaanrantaan.\nKamelit kiiruhtivat juoksuaan, ja Kaarlo tiesi, ettei tämä ollut\nkangastusta.\n\nSinne tänne palmujen keskelle oli sirotettu telttoja. Sidi Hamet\nratsasti suoraan erään teltan luo, laskeutui satulasta ja kehoitti\nKaarloa tekemään samoin. Kaarlon sydän pamppaili. Jokaisen majan ovella\nhän kuvitteli hyeenan ulvahdusta. Teltoista alkoi tunkeutua väkeä\npalmujen välisille aukeamille. Lähinnä olevan teltan aukosta ilmestyi\nmies, joka varjosti kädellään silmiään. Sitten juoksi olento nopeasti\nsisään, ja kun hän jälleen astui aurinkoon, näki Kaarlo kauhukseen,\nmiten miehellä oli kivääri kädessään.\n\n-- Olen aseeton, veljeni! huusi Sidi Hamet, niin että kaikki sen\nkuulivat. -- Olen aseeton! Minä en ole sinulle koskaan tehnyt mitään\npahaa. Veljesi sydän ei vapise luotisi edessä!\n\nHänen sanansa olivat niin miehekkäät, koko hänen olemuksestaan kuvastui\nsellaista arvokkuutta, että keitaan miesten suista purkautui ihastus\nsekavana mutinana. Sidi Hametin veli ajatteli hetken, laski sitten\naseensa ja sanoi:\n\n-- Allah on todella suuri, kun sinäkin elät, vaikka luulin hyeenojen\nsinut syöneen. Saat rauhan talossani, mutta kuka on vieras, jonka\nuskallat tuoda Bariin?\n\n-- Menkäämme telttaan neuvottelemaan. Nämä eivät ole naisten asioita,\nsanoi Sidi Hamet lyhyesti. He katosivat telttaan. Kaarlo jäi aurinkoon.\nHänen katseensa kierteli joka taholla. Missä oli Ilkka? Beduiinit,\njotka olivat ensin parveilleet hänen ympärillään, jättivät hänet pian\nrauhaan. Joku nainen vain naurahti kimeästi ja sylkäisi hänen päälleen.\nPikkupojat heittivät hänen päälleen hiekkaa, mutta silloin ilmestyi\nSidi Hametin veljen pää teltan oviaukkoon, ja äreän murahduksen jälkeen\nKaarlo havaitsi, että hän saattoi kulkea rauhassa telttojen ohitse.\nKeidas ei ollut suuri. Taatelipalmut olivat sen pääasiallisimpina\nkasveina, mutta laidoilla kasvoi durrhaa. Kaarlo tunsi kuin\njuoksevansa. Etsintä oli päättymässä. Mutta missä oli Ilkka?\n\nSitten Kaarlo näki selän, joka tuntui hänestä niin oudon vaalealta.\nMies oli kumartunut kaivelemaan maata alkeellisella kepillä. Hän käänsi\nmultaa kepillään. Tarkoituksena oli kai muokata peltoa. Sitten mies\nkohottautui hitaasti, näkyi vilaus vaaleasta tukasta, ja samassa\nsilmänräpäyksessä oli Kaarlo juossut hänen luokseen.\n\nMies -- taikka oikeammin nuorukainen -- tuijotti häneen lasimaisin\nsilmin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään silmiään, mutta silloin oli\nKaarlo jo temmannut hänet syliinsä.\n\n-- Ilkka! Ilkka! Kaarlo purskahti itkuun. Ilkka ei itkenyt, mutta hänen\nruumiinsa vapisi.\n\n-- Mistä sinä olet tullut tähän kauheaan paikkaan? Oletko sinäkin orja?\n\nVasta silloin purskahti Ilkka itkuun.\n\nKaarlo oli todella kaikkea muuta kuin siistin näköinen. Hänen pukunsa\noli kamelin selässä hankaantunut riekaleiksi, hänen kasvonsa olivat\nviikkojen liassa. Mutta Ilkka oli vielä kurjemmassa kunnossa.\nHänellä oli yllään vain pieni vyövaate. Hänen ihonsa oli palanut\nkuparinruskeaksi, ja kaikkialla ihossa näkyi arpia. Selkä oli käynyt\nkumaraiseksi, ja hänen silmissään oli lasimainen loiste. Kaarlo taputti\nhäntä hartioille ja sanoi sitten vapisevalla äänellä:\n\n-- Kas sinua, Ilkka. Oletko sinäkin täällä? Sitten hän yritti nauraa,\nmutta ei osannut.\n\nYhdessä he puhkesivat puhumaan.\n\nKysymykset sinkoilivat edestakaisin, ja hetken kuluttua he jo tiesivät\nmaailman tärkeimmät asiat. Ainakin ne asiat, jotka koskivat heitä\nkumpaakin. Ilkka sanoi:\n\n-- Tämä on kauhea paikka, kauhea paikka. En minä olisi enää kauan aikaa\nkestänyt.\n\nPellon laitaa pitkin juoksi poikanen, joka huusi jotakin Ilkalle. Ilkka\nvärähti ja sanoi:\n\n-- Meidän täytyy mennä isännän luo. Kaarlo huomasi, että hän pelkäsi.\nIlkka pelkäsi! Hän, joka ei ollut kotona pelännyt ketään. Hän, joka oli\naina ensin lyönyt, kun tappelusta tuli kysymys.\n\nHe vaelsivat hitaasti sitä telttaa kohden, missä Sidi Hamet ja hänen\nveljensä neuvottelivat. Sidi Hamet ilmestyi ulos ja selitti nopeasti\nKaarlolle:\n\n-- Tuo nopeasti tänne rahat! Veljeni ei usko mitään. Hän ei kuitenkaan\nhalua nähdä sinua ja sanoo, että jos rahat ovat oikeita, saat veljesi\nkanssa lähteä pois keitaalta jo tänä iltana. Minä pyysin, että saisimme\nlevätä, mutta hän ei salli sitä.\n\nKaarlo haki satulalaukusta rahat, ja Sidi Hamet katosi takaisin\ntelttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun aurinko laskeutui keltaisen erämaan reunan taakse, se näki viime\nsilmäyksellään, miten kolme ratsastajaa hurjaa ravia kiiti pois Barin\nkeitaasta, jota vanhat viisaat myös \"onnelliseksi keitaaksi\" kutsuivat.\n\n\n\n\nIV\n\n\nOli jälleen kesä. Kaarlo istui laiturilla ja katseli varpaitaan.\nLaiturin toisessa päässä pyydysteli Ilkka pikkukalaa haavilla syötiksi.\nHaavin pohja repesi, ja silloin Kaarlo kuuli arabiankielisen\nhuudahduksen.\n\n-- Opithan ainakin arabiaa ellet muuta siellä orjuudessa. Kaarlo\nnauroi, sillä samana aamuna oli tullut Sidi Hametilta kirje, joka\nsisälsi enemmän arabialaisia kohteliaisuuksia ja korulauseita kuin\nperhe oli voinut sulattaa. Marikin oli tullut kuuntelemaan, kun Kaarlo\nsuomensi sitä. Lopulta Mari oli lyönyt kätensä yhteen ja lähtenyt\nkeittiöön takaisin.\n\nIlkka toipui hitaasti. Hän oli saanut kärsiä Barin keitaalla niin\npaljon, ettei hän kaikesta edes viitsinyt kertoakaan. Hänen katseensa\ntuli joskus araksi, silmiin ilmestyi pelokas ilme, ja silloin tiesivät\nkalliovirtalaiset, että Ilkka muisteli orjuuttaan.\n\n\"Viri\" oli saanut komean muistopatsaan, jonka jalustalla seisova\nmerimies oli kääntänyt katseensa kaakkoon, Ilkka oli ainoa eloon jäänyt\nkuudestakymmenestäkuudesta. Häntä pidettiin jonkinlaisena sankarina, ja\nvalokuvaajat ottivat hänestä kuvia hänen käydessään kerran vuodessa\nlaskemassa kukkia muistopatsaan juurelle.\n\n-- Mikä sankari minä olen, väitteli Ilkka vastaan, kun\nsanomalehtimiehet kiristivät kertomuksia häneltä. -- Minun veljeni\nKaarlo se oikea sankari on. Hän lähti hakemaan minua, silloin kun te\nkaikki muut olitte jättäneet \"Virin\" miehistön jo oman onnensa nojaan.\nHänen sisunsa pelasti minut.\n\n-- Jos te haluatte puhua sankarista, niin puhukaa perämies Aarniosta,\nsanoi Ilkka ja hänen äänensä värähti. -- Taikka kaikista muista \"Virin\"\nmiehistä. He tekivät velvollisuutensa viimeiseen asti. Sen tiedän.\n\nSitten Ilkka huokasi ja sanoi Marille, joka uteliaana kuten aina oli\npistänyt päänsä salin ovesta sisään:\n\n-- Jokos Mari on antanut ne pannukakut Kaarlolle, jotka Mari lupasi.\n\nMari lennähti punaiseksi ja katosi keittiöönsä.\n\nKuului paistinpannun kolinaa.\n\n\n\n"]