[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feZu1Errw8C9DvoUOsNJlPCUxouZ14esmTJlpp0NOMTM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},238,"Marjapojat","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"238-hahnsson-theodolinda-marjapojat","238__Hahnsson_Theodolinda__Marjapojat",null,"romaani",[],[],"fi",1894,17237,97101,false,14807,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Marjapojat\" by Theodolinda Hahnsson is a novel written during the late 19th century. The story revolves around two boys, Joju and Sakki, as they navigate life in a rural setting where they gather berries and dream of greater adventures. Their lives are shaped by their social status, family background, and the innocence of childhood, creating a tapestry of experiences that reflect both the simplicity and challenges of youth.  At the start of the novel, we are introduced to the two boys engaged in the wholesome activity of berry picking on a sunny day. Joju, who is twelve years old, displays a carefree spirit but also wrestles with the influence of his surroundings and the expectations from his family. Through conversations with Sakki, we sense Joju's underlying struggles, including peer pressure and his desire for acceptance. The opening paints a vivid picture of their playful interactions contrasted with hints of deeper social themes, such as the childhood innocence clashing with the impending realities of adulthood. Their innocent dialogue touches on topics of morality and behavior, suggesting that their paths are not only determined by their friendships but also by the broader societal implications at play. (This is an automatically generated summary.)",[],351,"Realistinen kuvaus köyhistä oloista tulevan Joju-pojan rankasta elämänpolusta 1800-luvun Suomessa. Teos käsittelee lasten kasvatusta, kristillistä moraalia ja yhteiskunnallista asemaa poikien välisten kohtaamisten sekä perheen Helsinkiin muuton kautta.","Theodolinda Hahnssonin 'Marjapojat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 238.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat.","MARJAPOJAT.\n\nKirj.\n\nTh. Hahnsson.\n\n\n\nWsoy, pORVOO, 1894.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nAurinko paistoi helteisesti aholle, jossa eräs kahdentoista-vuotias\npoika poimi marjoja tuohiseensa ja lauleli:\n\n      Kankaalle karjan,\n      Mättäälle marjan\n      Lamponen toi.\n      Hei heli hoi!\n\n      Metsässä toimin,\n      Marjoja poimin;\n      Luoja ne loi,\n      Köyhille soi,\n\n      Kypsimmät annan\n      Poijes, ja kannan,\n      Minnekkä vie\n      Suorana tie.\n\nJoku rapsahdus kuului, ja poika huusi:\n\n-- Kuka siellä kuukuelee, kettuko vai jänis?\n\n-- Oohoh, eikö suutarin Sakki miestä metsän elävästä erota?\n\n-- Noh, kun olisikin ollut mies, mutta olipa pieni muona-Matin Joju\nvain. Marjassako sinäkin olet?\n\n-- Marjassa niin. Mutta ne ovat niin hemmetin raakoja vielä, eikä niille\nherroille pahuuksille raakilat kelpaa.\n\n-- Hyi, Joju, kuinka tuolla tavalla kiroilet!\n\n-- Mitä kiroilen? Enhän minä ole kironnut.\n\n-- Olet hyvinkin, ja vieläpä kaksi kertaa.\n\n-- Enhän minä ole pahan nimeä maininnut. En ole milloinkaan tuollaisia\nsanoja kiroukseksi kuullut sanottavan. Kylän miehet ja isäkin sanovat\npaljon rumemmin, kun kiroilevat.\n\n-- Mutta kyllä se vain sitä on, ja se on paha tapa sinulla.\nKansakoulussa sanoi opettaja, että kiroileminen on kova synti.\n\n-- Sanoi se niinkin, ettei saa siunata, mutta semmoinen puhe vasta\nhullua on.\n\n-- Ymmärsit opettajan aivan väärin. Hän sanoi, ettei saa turhaan siunata\nja mainita Jumalan nimeä.\n\n-- Niin no, helkkarissa, enhän minä sitä \"turhaan\" sanaa kuullut, kun\nLiisan-Kallu neulalla selkääni pisti.\n\n-- Kuules, jos nyt lupaat olla kiroilematta, niin minä annan sinulle\ntuokkosellisen marjoja.\n\n-- Sinäkö?\n\n-- Niin minä.\n\n-- Mitä hyötyä sinulla siitä on, etten minä kiroile enkä siunaa?\n\n-- Ei mitään, mutta soisin vain, että oppisit pois pahasta tavasta.\n\n-- Paha minä olen aina ollut. Äiti tuuppii ja sanoo, että olen paha, ja\nisä sanoo: \"älä ole vallaton\" ja kylän väki sanoo, vaikka muut ovat\nkuria tehneet: \"sen on muona-Matin paha poika-veitikka tehnyt\". Mutta\nminä siitä viisi välitän. Voi Jestas kun nuot mäkäräisetkin purevat niin\nonnettomasti.\n\n-- Tuollaisesta siunaamisesta opettaja kielsi, se on Jumalan nimen\nturhaan lausumista.\n\n-- Totta minun täytyy jotakin sanoa, kun mäkäräiset purevat. En minä\nvain viitsi joka sanaani punnita. Mutta mihinkä sinä marjasi viet?\n\nSakki rallatteli:\n\n      Minnekä tie\n      Suorana vie.\n\n-- Kyllä se kaupunkiin täältä suoraan menee.\n\n-- Ei maar menekkään.\n\n-- Kuules, sinusta varmaan tulisi opettaja, kun saisit koulua käydä.\n\n-- Ei, pappi minusta tulisi.\n\n-- Olisi se sentään kurjaa, kun täytyisi käydä koulua.\n\n-- Oi, minäpä vasta iloinen olisin, jos saisin oikein suuressa koulussa\nkäydä ja tulla papiksi.\n\n-- Olet sinä kumma sentään! Sitä minä en vain viitsisi, en, vaikka\nsanottaisiinkin hyväksi, kuten kaikki sinua kiittävät. Minä en enään\nmenekkään kouluun syksyllä; annettakoon vain tukkapörröä, mutta kouluun\nen mene.\n\n-- Mennään vain yhdessä ja ollaan hyvät ystävät.\n\n-- En mene. Nyt lähden kotia. Tule sinäkin, mennään yhdessä kaupunkiin.\nEnsimmäisistä marjoista maksetaan siellä aina enemmän kuin maalla.\n\n-- En tule, minä tahdon viedä ensimmäiset marjani pappilaan. Kun näkevät\ntuohiseni, niin kaikki ilostuvat, ja ensi kerralla saan kupillisen\nkahviakin, ja sitten ottavat minulta marjoja koko kesän, vaikka kuinka\npaljon veisin. Monen täytyy tuoda pois marjansa, kun niitä on runsaasti\nsaatu, mutta minulta ottavat aina.\n\n-- Kai maar he sinulta ottaisivat, vaikka ensimmäiset kaupunkiin veisit.\n\n-- Ei, he ovat pyytäneet minua tuomaan heille varahimmat.\n\n-- Mistä hiidestä sen tietäisivät, että sinä minun kanssani kaupungissa\nolet ollut?\n\n-- Tiedänhän itse.\n\n-- Hm. Niin no, ehkä se olisikin paha, ettet sinä veisi, en sitte\nkehoitakaan sinua enään kanssani tulemaan mutta minä en ole milloinkaan\npappilaan vienyt. Lähden pois jo, tuohiseni on vallan täynnä.\n\nSakki kävi alakuloiseksi. Jojun puhe teki hänen miettiväiseksi. Hän\ntunsi, että toverin kodissa elettiin toisin kuin hänen kodissaan, hän\ntunsi ettei Joju kokonaan ollut itse syypää pahuuteensa, mutta hän ei\ntietänyt, miten asiaa voisi parantaa, ei mistä pahe tuli, hän tunsi vain\nhämärästi, että jotakin nurjaa oli olemassa. Hän huokasi ja sanoi\nääneensä:\n\n-- Joju parka!\n\nHän kulki kuitenkin yhä eteenpäin metsässä ja löysi taas hyvän\nmarjapaikan, jossa mansikoita oli punaisenaan. Sakki riemastui ja\najatteli ensi hetkessä, että kunpa Jojukin nyt olisi poimimassa. Mutta\npian unhotti hän toverinsa ja kaikki, mitä häneen koski, sekä otti\npuukon tupestaan ja rupesi valmistamaan tuokkosia. Yhden pienen\ntuokkosen hän laittoi oikein sieväksi ja poimi siihen suurimmat marjat,\nja kun sitten kaikki tuokkoset olivat täynnä, laski hän ne riviin\nkahvakoppaan kantaaksensa ne sillä kotia.\n\nMetsä oli vilpoinen, taivas sininen ja Sakin mieli niin onnellinen kuin\nsen, jolla on hyvä omatunto eikä huolta huomisesta. Hän kulki kotia päin\nja rallatteli:\n\n      Pappilan lapset\n      Kiehkurahapset\n      Marjani saa.\n      Hei heli laa!\n\nJoju myöskin läheni kotiansa, ja katseli tavan takaa marjojansa.\nKauniimmat hän nyyppäsi suuhunsa: \"saatanhan syödä muutaman marjan,\nmitäpä sillä väliä on\", tuumi hän. Mutta marjat vähenivät vähenemistään.\n\nTuossa oli muona-Matin mökki. Joju meni tupaan. Siellä oli silakkaa ja\nleipää pöydällä sekä piimää läkkituopissa. Poika laski marjatuokkosensa\nrahille ja meni ruokapöydän ääreen, johon istui syömään, mitä siinä\ntarjolla oli.\n\nÄiti tuli samassa sisälle. -- No, johan sinäkin olet kotona; missä\nmarjasi ovat? Ehkä et taas löytänytkään mitään?\n\n-- Mitäpä nuot tuolla rahilla ovat?\n\n-- No onhan siellä vähän marjoja sinulla, -- puhui äiti leppeämmällä\näänellä. -- Mene oitis syötyäsi viemään ne kaupunkiin, etteivät litisty.\n\n-- En tiedä, viitsinkö.\n\n-- Kyllä viitsimään saadaan.\n\nJojun huuli meni vähän lerpalleen, mutta hän ei puhunut mitään, nousi\nvain ruualta, otti tuohisensa, läksi sanaakaan sanomatta ulos ovesta ja\npaiskasi sen lujasti kiinni.\n\n-- Sitä sisua, selkääsi tarvitsisit, -- huusi äiti, hypäten hänen\njälkeensä. -- Muista, että pyydät markka kolmekymmentä kannusta.\n\nPoika meni ja oli harmissaan. Hän oli ynseä melkein aina, koska kaikki\nhäntäkin ynseydellä kohtelivat. Mutta kulkiessaan muistui Sakki hänen\nmieleensä, tuo kummallinen poika, joka hänelle osotti hyvyyttä, ilman\nettä itse sai siitä pienintäkään hyötyä.\n\nSamassa hän näki edessään erään kotikylänsä akan, joka tavallisesti\ntorui kylän lapsia ja jolle lapset tekivät tepposia juuri siksi, että\ntämä aina oli valmis suuttumaan. Nyt Joju unhotti kaiken harminsa,\nunhotti Sakin hyvyyden, ja rupesi vain tuumimaan, miten voisi tehdä\njonkunlaista kuria akalle.\n\nMaantien varrella sijaitsevan kartanon puutarha-aidan rakosista pistäysi\nulos sireeninvesoja, ja Joju sieppasi muutamia suuria lehtiä taskuunsa\nsekä kulki hiljakseen akan perässä. Vähän matkaa kartanosta kasvoi\nmaantien molemmilla puolin tiheä kuusimetsä. Joju juoksi metsään, ja\njouduttuaan aivan akan kohdalle, hän asetti lehden suunsa eteen ja\npamahutti sitä niin, että akka hätkähtäen katseli ympärilleen, mutta\nläksi, kun ei mitään näkynyt, jälleen kulkemaan. Joju hiipi yhä metsässä\nmaantien varrella ja paukahutteli tuon tuostakin sireenin lehtiä, siksi\nettä kaikki olivat lopussa. Nyt hän läähättäen juoksi muijan perässä ja\nhuusi: -- Odottakaa, Reetta muori, pelkään niin helkkaristi, kun tuolla\nammutaan metsässä. Sotilaat luulemma siellä pitävät leikkisotaa.\n\n-- Hyvänen aika, mihinkä tässä nyt joudutaan? Ovat minun jo\npelästyttäneet aivan hukkaan, kun en käsittänyt, mistä se pauke tuli.\nJospa tässä edes olisi torppa, johon suojaan pääsisi.\n\n-- Niin, Reetta muori, kyllä teidän hullusti käy, ellei leikkisota jo\nole loppunut. Mutta minä riennän kaupunkiin, että saan marjani kaupaksi.\nHyvästi, muori!\n\nJoju riensi marjoineen kaupunkia kohti, mutta muori jäi miettimään tuota\nepäiltävää ampumista, ja vihdoin hänelle selvisi, että koko ampuminen\n\"oli kun olikin vain Joju-ilkiön temppuja\".\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- Hyvää päivää! Onko meidän Ruskasta täällä näkynyt?\n\n-- On. Sakki juuri vast'ikään sanoi, että muona-Matin Ruskanen tuolla\nportin takana ammuu, ja minä käskin hänen laskemaan sen karjapihaan,\nsiksi kunnes hän joutuisi saattamaan sitä kotia.\n\n-- On niistä elävistä se vastus näin kuumalla varsinkin, kun\nkärväsparvien hätyyttämänä juoksevat minne milloinkin. Mutta millä tässä\nköyhä eläisi, jollei maitotippaa olisi lapsilleen antaa? Kyllä tässä\nvastus sittekin on, kun lehmänkin elannosta on päivätyöt tehtävät.\n\n-- Niin kuinkas sitten, ei suinkaan ilmaiseksi.\n\n-- No semmoiset kun provasti saisivat kyllä ilmaiseksi antaa köyhän\nmuonamiehen lehmän käydä pappilan laitumella.\n\n-- Kyllä sitten lehmiä ilmaantuisi pappilan hakaan niin monta, ettei\nenään omille olisi ruohonkorttakaan.\n\n-- Niin, sopii sinun puolustaa, kun olette hyvissä varoissa; mutta\ntoista meidän on.\n\n-- Työllämme mekin elämme, ja kaikin kokoomme sen mukaan, kuin voimia\nriittää.\n\n-- Millä sitä lapset kokoovat?\n\n-- Hannes meidän on jo renkipoikana, ja Sakki saa hyvän päiväpalkan\nmarjojen poimimisella.\n\n-- Mitä niillä marjoilla saa. Olen itse joskus pyhä-iltoina poiminut ja\nvienyt kaupunkiin, mutta ne menevät kokoon, ja sitte ei niistä saakkaan\nsitä hintaa, mitä pitäisi saada, vaan rouvat sanovat: \"ne ovat\nlitistyneitä, ei ne ole friskiä\", -- minä viisi heidän \"friskistään\",\nsanoin vain: ellei kelpaa, niin saa olla kelpaamatta, itselleni ne\nainakin kelpaavat, -- ja siihen jätin koko rouvan ja toin marjani kotia.\nHukkaan sinne menisin päiviäni panemaan.\n\n-- Joka paljon pyytää, ei mitään saa, sanoo sananlasku. Olisit myynyt\nsillä hinnalla, minkä rouva olisi antanut, niin varmaan olisit kuitenkin\nsaanut vaivasi palkituksi.\n\n-- Mutta kas kun en viitsinyt antaa.\n\n-- Meidän Sakki on koonnut jo 50 markkaa pelkillä mansikoilla.\n\n-- Hyvänen aika! Ei Joju vain viitsisi, enkä minä liioin. Olemmekin isän\nkanssa tuumineet, että syksyllä muuttaisimme Helsinkiin; siellä sitä\nkuuluu sentään aina saavan paremmin työn ansiota.\n\n-- Luuletko? Epäilen minä vain. Kyllä täällä vähemmällä toimeen tulee.\nJos tulot ovat tavallaan niukemmat, niin saattaahan täällä lehmän pitää,\nkun ahkeraan kokoo lehtiä talven varaksi. Ja kun sitten vielä on\nperunamaata, niin siinä jo on särvintä sen verran kuin meikäläiset\ntarvitsee. Lapsetkin suuressa kaupungissa joutuvat kaikenlaisiin\nviettelyksiin.\n\n-- Oli mit'oli mutta kyllä sinne muutamme.\n\n-- Katsokaa, äiti, miten suuria mansikoita olen löytänyt\nniitynpientarelta!\n\n-- No katsoppas vain Sakkia, niitä varmaan on koko kannu! sanoi\nmuona-Matin vaimo.\n\n-- On kyllä. Joka päivä hän marjoja ainakin tuon verran kotia tuo.\n\n-- Käskekää Jojuakin marjaan, hauskempi olisi yhdessä poimia, ja\nhuomenna veisimme marjat pappilaan, -- sanoi Sakki.\n\n-- Kai sinä siellä jo joka paikan olet kohlinut. Ei suinkaan maksa\nvaivaa sinne mennä.\n\n-- Kyllä niitä joka päivä uusia kypsyy.\n\n-- Niin, mitä hänen vaivoistaan. Entäpä tätä sitten, eipä hänen aikansa\nkallis ole, ei hän muutakaan kokoon saa. Pane poika marjaan, että oppii\ntyötä tekemään. Pahuutta vain oppivat, elleivät työtä tee, mutta mieli\non hilpeä ja tyytyväinen, kun ovat jotakin saaneet toimeen. Eikö olekkin\nhauskaa, Sakki poikani, kun tulet väsyneenä kotia ja tiedät jotakin\nansainneesi?\n\n-- On niin kovin. Ja kun oikein paljon saan, laitan marjapöpörää, ja se\nvasta hyvää on, sitä äitikin mielellään syö.\n\n-- Tässä minäkin viivyttelen. Täytyy mennä saattamaan Ruskas kotia.\n\nMatin-Miina meni, mutta seuraavana päivänä tuli Joju iltapuolella\nhakemaan Sakkia marjaan.\n\nPojat läksivät.\n\nSakki kulki vakavasti etsien marjapaikkoja, mutta Joju rallatteli:\n\n      Tilulallallaa, tilulallallaa,\n      Kumpi meistä nyt ensiksi marjan saa?\n      Tilu tai, tilu tai,\n      Sakki marjan sai.\n\nKaikesta, mitä Joju metsässä näki, sai hän ilon aihetta, mutta marjat\njäivät poimimatta. Kun sattuivat kävelemään sileän nurmikon poikki,\nheitti hän kuperikeikkaa, ja toisinaan hän viskasi polulla olevan\nkuusenkävyn varpaillaan ilmaan. Väliin hän otti pienen kiven, sylkäisi\nsiihen ja heitti sen menemään semmoisella vauhdilla, että vinkuna\nilmassa kuului.\n\n-- Mutta tulehan poimimaan mansikoita, et tuolla tapaa saa mitään\npappilaan vietäväksi!\n\n-- No kun en marjoja löydäkkään.\n\n-- Tuolla mäen lappeessa varmaankin on hyvä marjapaikka.\n\nPojat riensivät sinne, missä Sakki, joka oli tottunut marjoja etsimään,\narvasi niitä löytyvän, ja siinä olikin mansikoita punaisenaan. Jojukin\noli ihmeissään ja alkoi ahkerasti poimia tuokkoseensa. Mutta kauan hän\nei malttanut olla hiljaa työssään, silmät lensivät kaikkialle, eikä se\nollut kummakaan, sillä kylläpä luonto tällä kohtaa oli ihana. Maa oli\nvanhaa kaskimaata ja loitosti kaltevaa järvelle päin. Saaret ja niemet\nnäkyivät tänne monimutkaisina. Koivumetsä, jossa tummat kuuset siellä\ntäällä levittivät varjoaan, ympäröitsi kolmelta taholta kaskea. Joju ei\ntietensä tätä kaikkea ihaillut, mutta hän oli ihastuksissaan,\nymmärtämättä mitä varten. Hän hyppi, huusi ja huuhueli. Suuri, vanha\nriippakoivu oli tulen säästämänä jäänyt mäen rinteelle, ja sen\nkoukkuiset haarat nyt miellyttivät Jojun silmiä. Yhdellä hyppäyksellä\noli hän tuon lehevän puun haaralla istumassa. Mutta silloin hän kuuli\nkummallisen rapsahduksen etäämpänä olevasta kuusesta, hän katsoi\ntarkkaan sinne päin ja näki, miten orava kapusi ylös puuta pitkin.\nSilmänräpäyksessä oli Joju maassa jälleen, ja nyt hän melkein yhtä\nvikkelästi kuin orava kiipesi kuusta pitkin ylöspäin oravan perässä,\nluullen saavansa sitä sen pitkästä hännästä kiinni. Mutta turha tämä\nyritys kuitenkin oli. Orava riensi kuusen latvaan asti ja pääsi\nvikkelällä hyppäyksellä toiseen vieressä olevaan puuhun.\n\n-- Joju, Joju, missä olet? Joju hoi?\n\n-- Täällä olen, -- huusi poika, joka kiipesi alas puusta ja läksi\njuoksemaan Sakin luo. -- Aioin juuri saada oravan hännästä kiini, mutta\nse pahuus pääsikin toiseen puuhun.\n\n-- Ja aina vain puhut noin rumia sanoja. Katsoppas, nyt on tuokkoseni ja\nkoppani ihan täynnä, mutta kuinka paljo sinulla on?\n\n-- Minulla ... niin ei minulla paljoa ole. Mutta mihinkä ne\njätinkään?... Joju lähti etsimään marjatuokkostansa.\n\nPitkän aikaa kuljettuansa kaskessa hän sen vihdoin löysi, mutta se oli\nvain puolellaan marjoja.\n\n-- Poimitaan nyt yhdessä sinulle, että sinunkin astiasi täyteen saadaan.\n\n-- Sinäkö taas auttaisit minua? Noh, poimitaan vain yhdessä; mutta\nkuules, Sakki, kun minä tulen isoksi ja taidan jotakin tehdä, niin\nsilloin minä autan sinua. Sinä olet ainoa, joka et milloinkaan ole\nsanonut minua pahaksi poikanulikaksi.\n\nPojat poimivat tuokkoset täyteen ja veivät ne sitten kotiin, jossa\nmarjat perattiin; huonoimmat erotettiin pois, ja niihin sullottiin\nruisjauhoja tahi talkkunajauhoja. Tätä sekotusta nimitettiin pöpöräksi\nja lapset söivät sitä herkkuna. Pyhä-iltana pojat päättivät viedä\nmarjansa pappilaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Äiti, kaikki isot tytöt ovat krokettia lyömässä, eivätkä huoli\npienistä mukaansa. Mitä nyt sitte teemme?\n\n-- Teidän sopii olla piilosilla... Tai onhan niitä monenlaisia muitakin\nleikkejä. Leskistä esimerkiksi saatatte juosta, -- sanoi pruustinna,\njoka muisti nuorena paljon pitäneensä siitä leikistä. Hän silitteli\nlempilapsensa vaaleita, silkinhienoja hiuksia ja käski tytön mennä\nkiltisti leikkimään.\n\nSolmia meni kumppaniensa luo ja ehdotteli, että rupeaisivat piilosille.\nVähän aikaa oli tämä leikki hauskaa, mutta vieraat tytöt tahtoivat\njotakin uutta leikkiä jälleen. Solmia ehdotteli leskistä, mutta heitä\noli kahdeksan, siis tasaiset parit; yhden täytyi jäädä leikistä pois,\nkun yksi leskeksi rupesi. Ei sekään oikein sopinut, mutta päätettiin\nkuitenkin, että vuorottain yksi jäisi pois, sillä leskisillä oleminen\noli \"julman hauskaa\".\n\nLapset juoksivat ja ilakoitsivat oikein sydämmensä pohjasta, aina yhä\nuudestaan kuului: \"viimeinen pari ulos!\" He eivät heti huomanneet Jojua\nja Sakkia, jotka marjatuokkosineen seisoivat pihalla tikapuuhun\nnojautuneina seuraten halajavin silmin heidän leikkiään. Mutta nyt tuli\nSolmian vuoro olla leikistä poissa, ja silloin hän huomasi pojat sekä\njuoksi riemastuneena Sakin luo, huutaen: -- Marjapojat! -- ja laski\niloissaan pienet kätensä Sakin olalle.\n\n-- Oi, miten kauniita mansikoita! Ja minullekkin pikku tuokkonen! Kuinka\noletkin kiltti! Viekää nyt äidille mansikat, hän tulee kovin iloiseksi.\nTulkaa nyt minun kanssani.\n\nSolmia läksi edellä kyökkiin ja sitte äitinsä luo saliin, jossa vieraat\nolivat, sekä ilmoitti, että marjapoikia oli kyökissä kaksittain. -- Ja\nminä sain Sakilta tällaisen tuokkosellisen marjoja. --\n\nTyttö riensi jälleen kyökkiin ja pruustinna meni verkalleen perässä sekä\nmaksoi pojille heidän marjansa, mutta tyttö joka näki teetä par'aikaa\nkaadettavan, kuiskasi äidillensä:\n\n-- Eikö Manda saa antaa teetä kupillisen noille pojille?\n\n-- Kyllä, kyllä lapseni.\n\n-- Istukaa tänne kyökkiin, -- sanoi Solmia marjapojille, -- te saatte\nteetä. Oi, kuinka hyvältä nämät mansikat tuoksuvat!\n\nPojat jäivät teetä odottamaan, ja pruustinna sanoi kyökkipiialle: --\nMukavaa, että saimme marjoja, nyt ei tarvitse muuta jälkiruokaa laittaa\nillaksi.\n\nSolmia meni tarjoamaan kumppaneillensa mansikoita, ja he kyllä pian\ntekivät niistä suoraa. Sitte rupesivat jälleen juoksemaan. Marjapojat\ntulivat pihalle, mennäksensä kotia, mutta jäivät nytkin katselemaan\nlasten leikkiä. Joju ei muistanut suutansakaan kiinni panna, vaan oli se\nihastuksesta jäänyt raolleen; hänen tummat silmänsä oikein\nsäkenöitsivät, ja hän olisi niin halusta lähtenyt joukkoon, kun olisi\ntohtinut vain.\n\n-- Meitä on liika vähän. Sakki, tule mukaan, ja sinä toinen poika, etkö\ntahdo juosta? Sittenhän saisi nimismiehen Einokin kumppaneita.\n\nSakki piilotti päänsä tikapuitten taakse eikä puhunut mitään, mutta kun\nSolmia toisti pyyntönsä, sanoi hän: -- En minä kehtaa.\n\n-- Kyllä minä tulen, huudahti Joju iloissaan.\n\n-- Kuinka sinä noita käskit, -- sanoi nimismiehen tyttö, joka oli jo\nkahdentoista-vuotias.\n\n-- Ovathan ne puhtaissa vaatteissa, ja sitten ne ovat kilttejä lapsia,\nja äiti on sanonut, että kaikkien kilttien lapsien kanssa saa\nleikitellä, -- vakuutti yhdeksänvuotias Solmia, ja rupesi enemmän asiaa\najattelematta asettamaan tovereitaan pariksi. Itse hän piti Jojun.\n\nMutta nytkös syntyi vilkas juokseminen. Solmiaa ja Jojua ei kukaan\nvoinut erottaa, sillä Joju oli vikkelä kuin lintu, hänpä olisi voittanut\nvaikka minkä juoksijan. Ei nyt koetettukaan enää saada Jojua kiini,\nmutta vaikka Solmiaa koetettiin saavuttaa, oli Joju aina ennättänyt\ntarttua häneen ennen muita.\n\nNyt tahtoivat kaikki vuorostaan juosta Jojun kanssa, sillä he\nhuomasivat, että hänen ansiotaan se oli, että Solmiaa ei kiinni saatu.\nEi heistä kukaan enää muistanut, että hän oli köyhän mökkiläisen poika.\nMutta Joju muisti nyt, että hänen piti mennä ajamaan lehmää haasta, ja\nsanoi, että hänen täytyi jo lähteä pois.\n\n-- Oliko hauskaa juosta? -- kysyi Solmia ystävällisesti.\n\n-- Oli niin pannahitten hauskaa.\n\nNyt katsoivat kaikki lapset hämmästyneinä toisiinsa.\n\n-- Hyi, kuinka rumasti sanoit! Ethän sinä enään koskaan puhu sillä\ntapaa? Jumala suuttuu, -- sanoi Solmia.\n\nJoju huomasi, että hän oli sanonut sopimattomasti, ja ensi kerran häntä\nhävetti. Hän rupesi itkemään ja juoksi Sakin luo, pyytäen häntä tulemaan\npois.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Sakki, mutta Joju vain nyyhkytti.\n\nPikku Solmia tuli hänen luoksensa ja sanoi lohdutellen: -- Älä ole\nsuuttunut, kyllä minä luulen, että sinä olet kiltti poika, et sinä enää\nkoskaan puhu noin tuhmia sanoja.\n\nJoju ei uskaltanut katsoakaan tyttöön, vaan veti Sakkia hänen\ntakinliepeestään ja pyysi yhä häntä tulemaan pois, ja niin loppui tämä\nensin iloisesti alotettu ilta.\n\nSakin kotona Joju vasta kertoi asiansa, sanoen: -- Se kiltti papintyttö\nhäpesi minun tähteni, kun se paha kiroominen taas tuli suuhuni, mutta\nnyt en sitä enää milloinkaan tee.\n\n-- Joju parka, -- sanoi Sakin äiti, -- ei sellaisesta pahasta tavasta\nole helppo päästä, mutta hyvä on, että sen pahaksi ymmärrät, kyllä siitä\najan mittaan sentään pääset.\n\n-- Mitä Joju vääräksi ymmärtää, sitä ei hän milloinkaan tahallaan tee,\n-- vakuutti Sakki, ja ne sanat saivat Jojun kyyneleet kuivumaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVinha tuuli puhalteli, lakaisten Helsingin muutenkin siistejä katuja.\nIhmiset kulkivat kiireesti pohjois-Esplanaadin katua pitkin.\nKellastuneita lehtiä lenteli ristin rastin heidän ympärillään. Luonto ja\nihmiset olivat ikään kuin levottomassa hyörinässä ja pyörinässä.\n\nTämän levottomuuden vastakohtana kulki eräs poikanulikka hiljakseen\nkatua pitkin, seisattui tuon tuostakin puotien ikkunain eteen\nkatselemaan kaikkea sitä komeutta, kuin niistä loisti esiin.\nTarpeeksensa katseltuaan hän lähti taas rallattaen eteenpäin\nlaatustelemaan. Hän oli puettu siistiin sarkatakkiin, joka nähtävästi\noli jonkun maalaisräätälittären tekoa. Keskitakaa oli se lyhin, ja\netuliepeet riippuivat pitkinä, ehkä siitäkin syystä, että poika niitä\nvenytteli, pitäen käsiään takin taskuissa. Vähitellen hän näytti\nikäänkuin väsyvän tuohon katselemiseen; hän haukotteli ja meni istumaan\neräälle penkille esplanaadiin. Siinä istuessaan hän kuuli kummallisia\nääniä. Ne lähenivät, ja nyt hän selvästi erotti sanat: \"Uusi Suometar,\nNya Pressen o' Hystasbla-ade\"... Ja samalla tuli esiin pieniä poikia,\njotka sanomalehdet kainalossa juoksentelivat pitkin katuja. Nyt ei\npojalla enään ollut aikaa istua, vikkelästi hän nousi penkiltä ja juoksi\nerään sanomalehtipojan luo, sanoen:\n\n-- Mitä sinä huudat?\n\n-- Myyn sanomalehtiä, osta pois, kom o' sööp. Uusi Suometaar, Nya\nPressen o' Hystasbla-ade.\n\n-- Mistä noita lehtiä saa? Annas kun minäkin huudan.\n\n-- Tuossa on. Tahtoisitko tulla myyjäksi?\n\n-- Tahtoisin, se vasta hauskaa olisi.\n\n-- Rautatien-kirjakaupassa niitä on. Mikä sinun nimesi on, ja mistä sinä\nolet? -- kysyi sanomalehtipoika, luoden tutkivan katseen toveriin, joka\noli paljon siistimmässä puvussa kuin hän.\n\n-- Nimeni on Joju, ja minä asun Albertinkadun loppupäässä. Mutta\nannappas minunkin huutaa.\n\n-- Noh, koetappas nyt.\n\n-- Uusi Suometa-ar, Nyija Rässen ja Huus-tasplaade...\n\n-- Ei se ollut oikein. Sinun pitää sanoman blaade eikä plaade.\nHystasblaade: etkä myöskään saa sanoa: Nyija Rässen, vaan Nya Pressen.\nNoin keskenämme, kun sanomalehdistä puhumme, on meidän vain tapana sanoa\nPrässi, mutta kun huudamme, niin täytyy sanoa selvään koko nimi.\n\n-- No annappas kun koetan: Uusi Suometaar, Nya Pressen o' Hystasblaa-de.\n\n-- No niin, nyt se kävi oikein, pian sinä opitkin. Huudetaan nyt sitte\nvuorotellen ja kävellään yhdessä.\n\n-- Tämä vasta hauskaa on. Saanko huutaa oikein niin paljo kuin jaksan?\n\n-- Huuda päälle vain, kyllä _meidän_ kaupunkimme seinät kestävät, ei ne\nkesken halkea.\n\nJoju huusi niin heleällä äänellä, että jos joku taiteen harrastaja olisi\nsattunut häntä kuulemaan, niin varmaankin hän olisi pyytänyt valtio-apua\ntämän uuden kyvyn laulajaksi kasvattamista varten. Huudettuaan Joju,\nsillä välin kuin kumppanin vuoro oli, iloissaan hyppäsi eteenpäin. Hän\nei enää laatustellut kädet taskuissa tyhjäntoimittajana, hän oli nyt\ninnokkaana virantoimittajana, hän oli jo alkanut Helsingin virkeää\nelämää. Laulettuaan Uusi Suometar, Nya Pressen ja Hystasblaa-de, oppi\nhän ohikulkeville myöskin sanomaan: -- Osta nyt, sööp ny.\n\n-- Huomenna, varhain aamulla, täytyy sinun tulla asemalle, minä vien\nsinun kirjakauppaan. Se herra, joka siellä meille lehdet antaa, tuntee\nminun hyvin, ja kun minä sinun sinne vien, niin kyllä sinä kohta pääset\nmyyjäksi. Sinä saat numeron lakkiisi. Mutta muista vain tulla, etten\nsinua suotta etsi.\n\nPojat erkanivat, ja seuraavana aamuna he tapasivat toisensa jo varhain\naamulla rautatien torilla.\n\n-- No nyt sinun toimitan sanomalehden myyjäksi, -- sanoi Jojun toveri ja\nnäytti hyvin mahtavalta, kun oli ottanut suosikikseen vieraan pojan.\n\nHe läksivät myymälään, jossa olivat ensimmäisinä. Sanomalehtipoika sanoi\nheti:\n\n-- Tässä on nyt poika, joka myöskin tahtoisi lehden myyjäksi. Hän on\nminun toverini, kyllä minä hänen takaan.\n\n-- Vai niin. Mistä tämä poika on?\n\n-- Täältä hän on, asuu Albertinkadun loppupäässä.\n\n-- Mikä on talon numero?\n\n-- Ei hän muista, mutta jahka lähdemme pois, niin minä saatan häntä ja\nkatson, mikä se on.\n\n-- No mitä tuo poika itse tietää, jonka puhemies sinä olet? Mikä nimesi\non?\n\n-- Muona-Matin Jojuksi minua maalla nimitettiin, mutta isäni on\nmuuttanut tänne kaupunkiin, eikä hän täällä mitään muonaa saa.\n\n-- Eikö sinulla mitään sukunimeä ole?\n\n-- Ei sukunimeä, mutta kyllä minulla liikanimi on.\n\n-- Vai niin, no annappas kuulla nimesi.\n\nJojun silmät vilkkuivat nyt oikein veitikkamaisesti, kun hän vastasi:\n\n-- Kansakoulussa minua sanottiin aika veitikaksi ja kylän muijat\nnimittivät minua muona-Matin poikaveitikaksi. Onhan minulla siis\nliikanimi.\n\n-- No pistetään tänne paperiin nimesi sitten. Joju Veitikka, ehkäpä olet\nhyväkin lehtiä myymään.\n\n-- Oojah, kyllä sen saatte nähdä.\n\n-- Tulee hänestä hyvä myyjä, minä olen häntä jo koettanut.\n\nHerra, joka pojille antoi sanomalehtiä myytäväksi, näytti olevan\nhuvitettu noista pojista ja kysyi vielä: -- Oletteko kauankin olleet\ntuttavia keskenänne?\n\n-- Koko eilisen päivän, -- vastasi sanomalehtipoika.\n\n-- Kylläpä sitte tunnettekin toisenne, -- sanoi herra hymyillen.\n\n-- Kyllä vain, -- vakuutti poika.\n\nHe saivat lehtimytyt kainaloonsa, numerot lakkiinsa, ja lähtivät sitte\nmatkoihinsa.\n\n-- Mutta enhän minäkään tiedä, mikä sinun nimesi on, -- sanoi Joju\nkumppanilleen.\n\n-- Minun nimeni on Korpi, mutta noin kumppanien kesken olen Korppi.\nKuulusteles vain, niin kyllä kaikki Korpin tuntevat, mutta Korvesta ei\nmoni tiedä mitään.\n\n-- Kas, mikä talo tuo on?\n\n-- Se on yli-oppilastalo. Jahka minä oikein sinulle näytän täällä\ntaloja, niin saat vasta nähdä jotakin.\n\n-- Oletko sinä täältä kotoisin?\n\n-- Olen minä, _Helsinkiläinen_ olen.\n\n-- Ja olet nähnyt vain nuot suuret tuvat täällä. Minä olen muitakin\nkaupunkia nähnyt.\n\n-- Semmoisia pieniä, mitä ne ovat? Kyliä vain Helsingin rinnalla.\n\n-- Niin, mutta minä olen nähnyt sellaisia paikkoja maalla, ettet sinä\ntäällä Helsingissä olekkaan semmoisia nähnyt. Kun Suutarin Sakin kanssa\nkävimme marjojen kaupalla, kuljimme sellaista aukeata, että siihen näkyi\nkirkko ja mylly sekä kuusi kylää. Mutta mitäpä täällä näkee, seiniä\nvain.\n\n-- Ohoh, on täällä näkötorni ja palotornikin, ja kun sinne kiipeää...\n\n-- Kuules, sinne meidän täytyy kiivetä. Lähdetään nyt heti.\n\n-- Ei maar, esplanaadiin meidän täytyy rientää lehtiämme myymään.\n\n-- Ja niin helk... Uih, tuhmasti aioin taas sanoa.\n\n-- Mikä nyt tuli?\n\n-- Tuommoinen kiroomisen tapainen sana oli juuri tulemaisillaan\nsuustani, enkä ole pitkiin aikoihin sellaista sanonut, enkä taas enään\nsanokkaan, se on varma.\n\n-- No entäpäs tätä sitten.\n\n-- On se paha, ja sitä saa niin kovasti hävetä, kun tulee parempien\nlasten joukkoon.\n\nPojat olivat juuri suuren kivimuurin kohdalla, kun eräs keski-ikäinen\nherrasmies tuli portista ulos. Oitis paikalla kiirehti Joju herrasmiehen\nluo, sanoen: -- Ostakaa sanomalehtiä!\n\nHerra vilkaisi lehtiin, vaan aikoi mennä edemmäksi, mutta Joju juoksi\npari askelta perässä ja sanoi: -- Ostakaa nyt, että saan hyvän onnen,\nkun ensikerran olen myymässä.\n\n-- Annappas nyt sitte tänne lehti. Mistä tiedät, että saat hyvän onnen?\n\n-- No onhan siinä jo aluksi onnea, kun yhdenkin lehden olen saanut\nmyytyä, -- vastasi Joju ja riensi toverinsa jälkeen.\n\n-- Paras, että menemme eri haaralle, -- sanoi Korpi.\n\n-- Mennään vain, ja huomenna tapaamme toisemme taas.\n\nJoju lähti nyt kulkemaan ja kiertelemään kaupunkia pitkin. Hän kävi vain\nvälillä kotona syömässä, ja meni jälleen ulos. Illalla kotia palattuaan\nei hänellä ollut muuta kuin yksi ainoa lehti myymättä. Poika olikin niin\nväsyksissä, ettei joutunut rahojaan laskemaan, vaan pyysi vähän ruokaa,\nja meni syötyänsä olkivuoteelleen kammarin-nurkkaan maata.\n\nEntisen muona-Matin huone oli jotenkin iso, mutta hyvin rappeutunut, ja\nsiellä oli moni muukin, kuin Matin perheen jäsenet, saanut yösijansa.\nSiellä oikoili pitkän pöydän alla ja nurkissa kaikenmoisia kulkijoita.\nHuoneen perällä oli verholla erotettu osa Jojun vanhempia varten, ja sen\nlähimmässä nurkassa oli pojan vuode.\n\nJojun vanhemmat pitivät jonkunlaista yömajaa. Maksu otettiin jokaiselta\nheti, sillä vieraat olivat useimmiten sitä laatua, että se tapa oli\ntarpeellinen. Muuten olisi maksu saattanut jäädä tulematta. Välistä\ntapahtui, että vieraat keskenään riitelivät niin, että isäntäväen täytyi\nmennä heitä sovittamaan, ja toisinaan ei sekään riittänyt, vaan\ntarvittiin vielä poliisinkin apua. Sellainen oli se koti, jossa Joju\nyönsä lepäsi. Päivin hän enimmiten oli kadulla.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVettä sateli lakkaamatta, mutta Joju oli tottunut sateessa liikkumaan.\nOli ilma mimmoinen hyvään, niin kyllä hän sittenkin kulki sanomalehtiä\nmyymässä. Ennen maalla ollessaan hän oli ulkona tepastellut, vaikka ei\nollutkaan mitään pakkoa sateessa käydä, mutta ulkona sitä aina keksi\njotakin tehtävää itselleen. Jojun mielestä oli erinomaisen hauskaa\njuosta aika vauhtia vesilammikkojen läpi, varsinkin, jos ihmisiä silloin\nkulki ohitse. Se oli hauskaa, se, kun vesiroiskeet lensivät kävelijäin\npäälle.\n\nKaupungissa ei tuollainen käynyt laatuun, sen Joju jo aikaa oli tullut\nkäsittämään, sillä nuot kiiltävänappiset olivat joka paikassa. Jos\npienintäkin kepposta yritti tehdä, niin heidän silmänsä heti olivat\nvalveilla.\n\nJoju siis kulki ihan siivosti. Kaisaniemessä hän koululasten huviksi\nheitti mitä muhkeimpia kuperkeikkoja, mutta eläintarhassa oli kuitenkin\nkaikkein hauskinta. Siellä hän kiipesi puihin kuten orava, tuli välistä\npää edellä alas puusta ja teki yleensä jos jonkunlaisia temppuja.\n\nEräänä päivänä, kun hän jälleen oli tehnyt noita hurjia\nkiipeemistemppujansa, sanoi Korpi: -- Kuules, Joju, sinusta tulisi hyvä\nvoimistelija.\n\n-- Luuletko? Kansakoulua käydessäni sain voimistella, mutta opettaja\nsanoi: \"ei sinua paholainenkaan aisoissa pidä, jos sinun hullusti käy,\nkenen syy sitten on?\" Kun en viitsinyt hänen komentonsa mukaan\nnahjustella, niin sain katsella vain, kuinka muut voimistelivat, ja\nsekös vasta kirveli.\n\n-- Mahdoit tehdä siten, kuin opettaja käski.\n\n-- En viitsinyt, niitä temppuja kaikki tekivät. Minä tahdoin tehdä\nsellaisia liikkeitä, joita muut eivät osanneet.\n\n-- Oohoh!\n\n-- Ikävä siellä koulussa oli, mutta kyllä minä nyt jo sentään täällä\nmenisin kouluun mielellänikin. Kotona on niin kovin ikävä. Ei täällä ole\nyhtään sellaista kuin maalla. Siellä en olisi viitsinyt lukea, sillä\nmetsässä, jossa asuimme, oli paljon hauskempi kuin koulussa.\n\n-- Talvellakin?\n\n-- Niin, maan jäädyttyä poimimme suutarin Sakin kanssa karpaloita, ja\nkun lunta tuli, niin hiihdettiin ja tehtiin lumikammareita ja mitä\nkulloinkin. Mutta ei täällä keksi mitään.\n\n-- Olethan sanomalehden-myyjä!\n\n-- No niin, olihan se hyvä, että sen toimen sain.\n\n-- Huomenna on taas kilpamyynti.\n\n-- Niin on, ja aikaisin lähdetään liikkeelle.\n\n-- Menetkö sinä nyt kotia?\n\n-- Menen, muuten ne roistot, jotka yötä siellä meidän lattialla venyvät,\nsyövät kaikki puti puhtaaksi.\n\nSeuraavana päivänä oli Joju aikaisin liikkeellä. Hän kulki vilkkaasti\npaikasta paikkaan. Ei nyt joutunut kädet taskuihin, sillä yhä vain hän\npiti lehtiä esillä. Kello 1/2 9 aikaan hän taas oli ennättänyt saman\nkivimuurin kohdalle, jossa eräs keski-ikäinen herra ennenkin oli häneltä\nostanut lehden, ja juuri kun Joju aikoi ohitse mennä, tuli sama herra\njälleen ulos portista.\n\n-- Ostakaa, sööp ny Uusi Suometaar, -- sanoi poika. Herra hymyili ja\nosti lehden.\n\nJoju riensi rautatien asemalle, joutuaksensa sinne siksi, kunnes\nmatkustajajuna lähtisi. Silloin tiesi hän taas pääsevänsä muutamista\nlehdistä.\n\nJoju pani mieleensä, että tuo herra, joka lehden osti, juuri samaan\naikaan kuin edellisellä kerrallakin oli tullut portista ulos, ja päätti\nnyt joka päivä käydä 1/2 9 aikaan tuon saman portin luona. Mutta muutama\npäivä meni, ettei hän määrättyyn paikkaan ennättänytkään täsmälleen\npuoli yhdeksän aikaan, eikä hän myöskään myöhempään sitte tavannut\ntuttua lehden ostajaa.\n\nEräänä aamuna oli hänellä ollut huono onni. Hän ei saanut lehtiä\nmyydyksi ja kiirehti nyt jälleen tutun kivimuurin luo, hyppeli sen\nedustalla vuorottain toisella ja toisella jalalla ja rallatteli:\n\n      Jos annat penniä kymmenen,\n      Niin saat juuri oivan lehtisen...\n\nPitemmälle hän ei ennättänyt rallituksessaan, ennenkuin herra jo näkyi\ntulevan portista. Joju kiirehti hänen luoksensa, tarjoten lehtiään.\n\n-- Hm, luulenpa tosiaan, että olet minua tässä odottanut?\n\n-- Olen niinkin.\n\n-- No mitä varten?\n\n-- Että saisin lehteni myydyksi.\n\n-- Mistä tiesit minun tulevan?\n\n-- Kun olen ennenkin juuri samaan aikaan tavannut teidän tässä, niin\narvelin teidän menevän aina tähän aikaan virkanne toimiin. En ole\nennättänyt tänne moneen päivään, kun on ollut ostajia, jotka ovat\nestäneet minua olemasta tässä, täsmälleen.\n\n-- Tunnetko minun?\n\n-- En.\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Veitikka.\n\n-- Onko se isäsi nimi?\n\n-- Ei. Isäni on muona-Matti.\n\n-- Mistä sinä olet tuollaisen nimen saanut?\n\n-- Toverini sen minulle antoivat kansakoulussa ollessani.\n\n-- Olitko vallaton siellä koulussa?\n\n-- Sanoivat minun olleen.\n\n-- Eikö sinua vielä haluttaisi koulua käydä?\n\n-- Haluttaisi kyllä taas, -- sanoi Joju, jonka mieleen samassa johtui\npieni Solmia ja hänen vieraansa. -- Mutta ei ole minulla edes sellaisia\nvaatteita, että saattaisin mennä kouluun, enkä voisi kirjojakaan saada.\n\nHerra näytti tuumaavalta, tuuppasi kalossin kärjellään muutamia kiviä,\njoita sattui olemaan kadulla, ja lähti sitte jälleen kulkemaan\neteenpäin. Joju katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, mutta pian hän\nunhotti herran, sillä nyt hänen huomionsa kiintyi harmaaseen kissaan,\njoka koiran edellä juoksi kadun poikki.\n\n-- Huts kii'! huts kii'! -- huudahti Joju, mutta kun kissa kivijalassa\nolevasta ilmaluukusta pääsi pakoon huoneitten alle, ja koira aikoi mennä\nsamaa tietä, silloin Joju juoksi luukun eteen koiraa estämään ja ajoi\nsen pois. Hän läksi sitten jälleen jatkamaan kulkuansa.\n\nPilvet ajelehtivat taivaalla ja rupesivat vähitellen katoamaan. Sade\ntaukosi ja aurinko pisti esiin. Kävelijöitäkin alkoi pian liikkua\ntaajoissa joukoissa, ja Joju riensi kaikkialle, missä vain ihmisparvia\nliikkeellä näki.\n\nNäin oli hän kulkenut koko pitkän päivän ja saanut kokoon viisi markkaa,\nkun illalla väsyneenä palasi kotia. Hän koputti ovelle, ja äiti tuli\naukaisemaan, sanoen: -- Vieläpä sinäkin, krapa, ulkona olet.\n\n-- Olen nyt vihdoin jo sisälläkin. Vaikka aamupäivällä oli paha ilma,\nniin iltapäivällä, kun selkeni, oli kovasti ihmisiä liikkeellä ja\nlehteni menivät kaupaksi oikein aika kyytiä. Olen tänään myynyt jokaisen\nkappaleen, ja se ei juuri usein tapahdu.\n\n-- Tuolla pöydällä on sinulla puuroa, mene nyt syömään, -- sanoi äiti.\n\nJoju meni ja rupesi hyvällä ruokahalulla pistelemään puuroa suuhunsa.\n\nEräs ovensuun puolessa pöydän alla täysissä vaatteissa loikoileva mies\nkäänteli itseään ja tirkisteli kiiluvin silmin Jojua.\n\nMatti nukkui jo, ja Miinakin meni levolle. Pojan kotiintulo oli hänen\nmaatapanoansa keskeyttänyt.\n\nKun Joju oli syönyt, aikoi hänkin panna levolle. Takin hän jo oli\nriisunut ja viskannut rahille, mutta sitten hän pöydältä otti lampun ja\nasetti sen lattialle sekä istui vuoteellensa ja rupesi rahojansa\nlaskemaan.\n\nPöydän alla oikoilevan miehen silmät kiiluivat saaliinhimoisesti, mutta\nmuuten hän ei liikahtanutkaan.\n\nJoju laski rahojansa ja sanoi sitten itsekseen:\n\n-- Viisi markkaa. Aivan täsmälleen niin paljo, kuin luulin olevankin.\n\nHän pisti kukkaronsa takintaskuunsa, sammutti lampusta valkean ja\nviskautui vuoteellensa. Ei pitkää aikaa kulunutkaan, ennenkuin hän jo\noli nukkunut.\n\nHetken tuo lattialla loikoileva mies kuunteli Jojun tasaista\nhengitystä, vaan sitten hän hiljaa ryömi Jojun vuoteen lähellä olevan\nrahin luo, otti pojan takin käsiinsä ja sieppasi sen taskusta kukkaron.\nMutta kun hän sitten saalineen aikoi hiipiä pois, sattui hänen jalkansa\nlattialla olevaan lamppuun, joka kalisten kaatui rikki. Mies pötki ulos\novesta, niin pian kuin suinkin ennätti saada salvat auki, ja riensi pois\nyön pimeyteen.\n\nKalinasta heräsi Joju, ja hänen vanhempansa myöskin.\n\n-- Mitä ihmettä sinä nyt teit, Joju? -- huusi Miina, -- jotakin sinä\nolet rikkonut!\n\n-- En minä tiedä, -- missä tikut ovat, äiti? Ottakaa valkeata! Lamppu\noli tuossa lattialla, ja minä pelkään, että se on mennyt rikki, sillä\nöljyn haju tulee nenääni.\n\n-- Kyllä minä nenällesi annan, vai sinä lasket lampun lattialle ja\npotkaiset sen rikki; tuossa tikut ovat ja täällä on onneksi kynttilän\npätkä.\n\nMiina sytytti kynttilän ja rupesi katselemaan ympärillensä. -- No\nmitähän kummaa tämä on? Ovi on auki, lamppu lattialla säpäleinä ja tuo\npitkä roikale tuolta pöydän alta tipotiessään. Mitä se merkitsee?\n\nJoju oli vaiti ja näytti tuumaavalta, mutta hyppäsi sitten äkkiä pystyyn\nvuoteeltansa. Hänen takkinsa oli liukunut rahilta lattialle, ja sen\nnähtyänsä oli ikään kuin jotakin olisi hänen päähänsä juolahtanut. Hän\nkiirehti koettelemaan takintaskujansa ja huusi sitten aivan onnettomana:\n-- Minun kukkaroni on poissa!\n\n-- Kukkarosi? Oliko se varmaan sinulla? -- kysyi Matti, joka myöskin\ntarkasteli huonetta.\n\n-- Oli se, oli niin varmaan kuin tässä olen! Minä otin maata pannessani\nlampun pöydältä tähän lattialle ja laskin rahani, ja niitä oli juuri\nviisi markkaa. Mutta juoksenpa tuota hylkyä etsimään.\n\n-- Minä tulen kanssasi, sanoi Matti.\n\n-- Kyllä sitä turhaan näin pimeässä etsitte.\n\n-- Minä menen yksin ja juoksen niin että, siksi kunnes hänen löydän, ja\nlöydänhän aina jonkun poliisin edes, jolle voin asiasta ilmoittaa.\n\nJoju juoksi ulos yön pimeyteen. Hän oli tottunut omin päin toimielemaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEräässä kivirakennuksessa Länsi-Henrikinkadun varrella asui rehtori\nMellilä omassa talossaan vanhan sisarensa kanssa. Herra rehtori oli jo\naikaa lakannut koulukateederissa istumasta ja opettamasta, sillä hän oli\nvarakas mies, ja saattoi nyt vanhoilla päivillään tulla toimeen\neläkkeellään ja koroilla, joita hän pää-omastaan sai. Ukko oli niitä\nmiehiä, jotka mielilauseenaan käyttävät noita tunnettuja sanoja \"tee\ntyötä ahkerasti, niin Jumala auttaa ihmeellisesti\". Hän oli tullut\ntuntemaan näitten sanojen totuutta, sillä hän oli alkanut varattomana,\nmutta menestynyt hyvin työssään. Sitä paitsi hän aina tyytyi vähään;\nhänen tarpeensa eivät kasvaneet sen mukaan, kuin tulot enenivät. Nyt\nvanhaksi tultuaan ukko tunsi itsensä yksinäiseksi, ja päivät kuluivat\nyksitoikkoisesti. Hän oli kyllä monessa luottamustoimessa kaupungissa,\nja kun hän kotia tuli, oli vanha Eriika sisar aina asettanut jotakin\nhauskaa hänelle. Välistä oli joku uusi kirja sievästi katetulla\nkahvipöydällä, ja välistä jotakin muuta sopivaa. Mellilä rakasti paljon\nhyvää kirjallisuutta, helppotajuistakin, jota hänen sopi ääneensä\nsisarensa kanssa vuorotellen lukea. Mutta ukko kaipasi jotakuta, jolle\nhän olisi saattanut tehdä hyvää. Hän oli kyllä kaikkiin listoihin, joita\nhänelle runsaassa määrässä tuotiin, kirjoittanut arvokkaita numeroita,\nmutta hän halusi tehdä hyvää sellaiselle, joka hänelle kiitollisuudeksi\nolisi antanut rakkautta ja joka olisi ollut hänen ilonaan ja apunaan\nhänen vanhoilla päivillään.\n\nSaman päivän iltapuolella, josta edellisessä luvussa kerrottiin, istui\nMellilä sisarensa huoneessa piippua poltellen. Hän oli Eriikan mielestä\ntällä kertaa tavattoman harvapuheinen ja miettiväinen. Senpä vuoksi\nsisko nyt kysyikin:\n\n-- Antreas, kuinka sinä voit? Näytät kovin tuumaavalta. Olet juuri kuin\njohtajattaremme ennen muinoin koulussa, silloin kun hänen piti määrätä\nmeille tytöille rangaistusta jostakin tekemästämme kepposesta.\n\n-- Hm, kumma ajatella, että sinäkin maailmassa olet kepposia tehnyt.\nKyllä ne varmaan olivatkin niin viatonta laatua, Eriika hyvä, että\nansaitsi miettiä, minkälaisen rangaistuksen niistä määräisi.\n\n-- Niin, varjelkoon, emmehän me mitään pahaa milloinkaan tarkoittaneet,\nmutta lapsellisessa ilossamme teimme välistä tuhmuuksiakin. Muistan,\nmiten kerrankin, kun meillä oli opettajatar, joka mielestämme oli kovin\nturhamainen, panimme tummansinisen pellavalangan kulkemaan toisesta\nseinästä toiseen, jotta hän ripsuineen ja hapsuineen takertuisi siihen,\nkun kouluun tuli. No niin, hän tuli, takertui ja kompastui ja oli\nvähällä taittaa jalkansa. Mutta lapset eivät sitä käsittäneet, että tuo\nviaton lanka olisi saanut niin pahaa aikaan. Asiasta syntyi heti\nkysymys, ja koko luokka otti syyn päällensä. Muistan vielä, että minä en\nollut tuossa joukossa, mutta ei kukaan tahtonut toistaan syyttää, vaan\nkaikin otimme syyn; ja johtaja oli huolissaan ja miettiväisen näköinen,\nkun hänen täytyi meitä rangaista. Käytöksessä saimme sitten vaille sinä\nlukukautena. Mutta tässäpä jouduin pois pää-asiasta. Minunhan piti\ntiedustella, mitä varten sinä noin vakainen olet?\n\n-- Olen tässä tuumannut yhtä asiaa. Minä tahtoisin ottaa kasvattipojan\nitselleni. Mitä sinä siitä arvelet?\n\n-- Kasvattipojan! Hyvänen aika, kasvatin, ja pojan! Ne pojat ovat niin\nkurikkaita.\n\n-- Mutta jos hän olisi hyväntapainen, reipas poika, niin hän meitä\nauttaisikin vanhoilla päivillämme. Hän toimittaisi sinunkin asioitasi\nkaupungilla ja tietäisi aina kertoa jotakin ja lukisi meille\nsanomalehtiäkin.\n\n-- Eiköhän tyttö olisi käytännöllisempi? Jos ottaisimmekin tytön?\n\n-- Taikka jos ottaisimme sekä pojan että tytön, -- sanoi veli\nnaurahtaen.\n\n-- Herra varjelkoon! Silloinhan olisivat kuten yhteiskoulussa! Ei, ei\nmillään ehdolla!\n\n-- Noh, otetaan sitte vain poika. Sinulle tulisi, luulen minä, liikoja\nvaivoja tytöstä. Katsoppas, mitähän täytyy, kun vanhemmaksi tulevat,\nsaattaa ulos maailman tanterelle, ja sitä sinä et enään silloin\njaksaisi.\n\n-- Jumala varjelkoon! En minä sellaisiin ryhtyisi. Mutta kuuleppas, onko\nsinulla tiedossa sellainen poika, josta puhuit?\n\n-- Kyllä. Olen tavannut erään, joka on sanomalehtiä ollut myymässä, ja\nhän miellyttää minua erittäin.\n\n-- Mutta jos hän olisi näpistelijä taikka kovasydämminen ilkiö...\n\n-- Miau, miau, -- kuului oven takaa.\n\n-- Mikko kissani! Tuleppas tänne, pikku silkkikäpäläni -- Eriika meni\naukaisemaan ovea ja otti lemmikkinsä syliinsä. -- Kuules, Antreas, ei se\npoika vain mahtane Mikolle pahaa tehdä? Ne pojat ovat tavallisesti niin\nvallattomia. Mikko raukkani! Mikä sinun mieleesi, Antreas, nyt\ntuollaisen tuuman pani?\n\n-- Olen jo kauan ajatellut, että voisihan tehdä köyhälle hyvää, kun\nkerran se vara on, ja saisihan samalla ehkä rakkautta itselleenkin.\n\n-- Mutta jos saakin tylyn ja kovaluontoisen lapsen...\n\n-- Mahdollista sekin olisi, mutta en kuitenkaan hänestä sitä luulisi.\nSanotaanpa, että oudon silmä paljon näkee, ja minä olen elämässäni sen\ntodeksi havainnutkin.\n\n-- Mutta mitähän Leena sanoo? Tarvitsisihan asiasta puhua Leenallekkin.\n\n-- Mitä vielä, minäkö kysyisin, mitä hän sanoo? En, sitä en tee.\nPalvelijan vallan alle en milloinkaan aio asettua.\n\n-- Älähän suutu, minä vain tuumasin, että kun hän on ollut niin kauan\ntalossa, niin kentiesi tulisi kysyä hänen mieltään. Hän saa paljon\nenemmän työtä. Puhuithan minullekkin asiasta, etkä suinkaan ole minun\nvaltani alla.\n\n-- Eriika hyvä, mehän olemme siskot ja kumppanit, -- mutta\ntaloudenhoitajat! Jos heidän antaa päättää, mitä meidän tulee tehdä,\nniin käy, kuten sananlasku sanoo, että kun kissasta tulee karhu, niin\nsiitä koko pöpö syntyy. Mutta sitä paitsi Leena on hyväsydämminen\nihminen. Kun hän vähän lapseen tottuu, niin luulen, että poika ja hän\novat mitä parhaimpia ystäviä.\n\n-- Täytyy minun nyt sentään muutama päivä totuttaa itseäni tähän\nmuutokseen; et suinkaan häntä nyt heti tänne tuo?\n\n-- En. Minä tahdon ensin nähdä pojan kodinkin, ja kentiesi hän ei tahdo\ntullakaan...\n\nLeena tuli käskemään isäntäväkeänsä illalliselle.\n\nMellilä ja hänen sisarensa istuivat ääneti ruokasalin pöydän ääreen, ja\nLeena poistui makuuhuoneisiin vuoteita yökuntoon valmistamaan.\n\n-- Kuules, Eriika, kentiesi olisi sentään paras puhua Leenalle\naikomuksestani. Minä tietysti en hänen mieltänsä kysy, mutta sopisipa\nmainita, mitä olen päättänyt.\n\n-- Olisi se minunkin mielestäni sopivaa; saatathan sinä, kun Leena\nmakuuhuoneista palaa, ilmoittaa sen hänelle.\n\nMellilä katsoi lautasellensa ja söi. -- Annappas minulle kupillinen\nolutjuustoa, Eriika, ei juustoa, vaan heraa, minua vain janottaa.\nKiitos, se maistui hyvältä; olutjuusto on oikein sopivaa näin, kun on\nkylmä ilta. Leena keittää sitä erittäin hyvin.\n\nSisarukset nousivat ruoalta. Leena tuli korjaamaan ruoan tähteet ja\nviemään ne kyökkiin.\n\n-- Kuule, Eriika, puhu sinä nyt sopivalla tavalla tuosta pojasta\nLeenalle.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, minun täytyy mennä vähän polttelemaan kammariini, se maistuu\nniin hyvältä näin ruoan päälle.\n\nMellilä poistui kammariinsa, ja Eriika jäi tuumimaan, miten saattaisi\nalkaa tuota vaikeata esitystä. Leena oli jo tullut ikään kuin perheen\njäseneksi. Jos hän oli pahalla tuulella, niin oli sisarusten rauha\nhäiritty, mutta onneksi se tapahtui ani harvoin, sillä yleensä hän oli\nmitä hyvänluontoisin vanha neitsy.\n\n-- Leenan ruoka oli taas niin hyvää. Rehtorikin sanoi, että olutjuusto\noli erittäin onnistunutta. Ajattelimme tässä juuri, miten moni lapsi saa\nkärsiä puutetta, ja tässä meidänkin pöytämme ääressä olisi kyllä tilaa\nyhdelle, ei se juuri paljoa maksaisi.\n\n-- Niin, kyllä täällä aina yhden ruoka jää, ei niin vähän osaa laittaa,\nettei siinä yhden lapsen osa olisi, ja Mikon vielä päälliseksi, --\nlisäsi hän, silitellen norkoilevaa kissaa.\n\n-- Mutta Leenalle ehkä tulisi enemmän vaivaa. Vaan olisipa siinä\npalkintokin, kun tietäisi tekevänsä hyvän työn.\n\n-- Jaa, niin, kun tottako otettaisiin? Niin no, en minä tiedä, mimmoista\nse olisi, minä vain ruoan puolesta tuumasin, että kyllä sitä olisi,\nmutta ei suinkaan täällä meistä kukaan vanhoilla päivillään rupea lapsia\nhoitelemaan.\n\n-- No eihän nyt, mutta rehtori aikookin ottaa sellaisen pojan, jonka hän\npanisi kouluun ihmisten tapoja oppimaan.\n\n-- No ihmettä! Tuumaako rehtori todellakin ottaa lapsen, joka ei ole\nihmisten tapoja oppinut? Kyllä neidelle semmoisesta lapsesta ainakin\nvastuksia ja vaivoja syntyy.\n\n-- Jos veljeni tahtoo hyvän työn tehdä ja ottaa köyhän, lahjakkaan\nkasvatin, kehittääksensä hänen luonnonlahjojaan, niin minä en suinkaan\nsitä vastaan pane, vaan koetan häntä vielä siihen kehoittaakin, ja\nauttaa siinä, missä voin.\n\n-- No niin, kukapa rehtoria estää tahtoisi, kai maar hän itse tietää,\nmikä paras on, -- vastasi Leena aivan sävyisästi ja läksi toimiinsa.\n\nEriika meni kertomaan veljellensä, miten hän oli Leenalle ilmoittanut\nasian sekä että nyt olivat valmiit ottamaan tuota aiottua kasvattia\nvastaan.\n\nRehtori tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi ja puhalteli piipustaan\nmuutamia vahvoja savuja. Sisarukset sanoivat ystävälliset yöhyväiset\ntoisilleen ja menivät kumpikin nauttimaan rauhaisaa lepoa.\n\nSeuraavana aamuna katseli Mellilä ulos akkunastaan. Hän katseli\netsivästi, ikään kuin odotellen jotakuta. Hänen kasvonsa ilmaisivat\ntyytyväisyyttä, mutta vähitellen ne kävivät malttamattomiksi. Hän lähti\netehiseen, otti päällysnutun yllensä, hatun päähänsä ja kepin käteensä\nsekä läksi ulos. Hän kulki rautatien toria kohden; mutta ennätettyään\nHagasundin kadun päähän, kääntyi hän kotia päin jälleen.\n\nAntin- ja Länsi-Henrikinkadun nurkalla seisoi poika, joka kovin itkeä\nnyyhkytti ja välistä näytti uhkaavasti pientä nyrkkiänsä. Toisia poikia\noli kokoontunut hänen ympärilleen. Mellilä meni lähemmäksi ja hämmästyi,\nkun hän, tarkastaessaan tuota pientä joukkoa, itkevässä pojassa tunsi\nsuosikkinsa, sanomalehden-myyjän. Ja missä tilassa! Silmät olivat\npunaisina, posket ajetuksissa ja koko poika kovin uhkaavan näköinen.\n\n-- No poikani, -- sanoi Mellilä, -- mikä sinua nyt vaivaa?\n\nPojat rupesivat nyt kaikki yht'aikaa kertomaan, miten kulkija hylky oli\nvienyt Jojun rahat ja hakannut häntä. Mutta Mellilä ei saanut mistään\noikein selvää, vaan pyysi poikaa tulemaan kanssaan kotia.\n\nJoju seurasi Mellilää ja kertoi hänelle sen, minkä jo tiedämme, sekä\nlisäksi, että hän oli seurannut pahantekijää ja löytänyt hänen sekä\nvaatinut rahat takaisin, mutta se roisto oli tarttunut häneen ja antanut\nhänelle selkään. -- Mutta samalla minä kiepahdin häijyn selkään ja taoin\nhäntä nyrkilläni oikein aikalailla, ja kiljuin niin, että poliisit\ntulivat paikalle. Silloin tuo lurjus sanoi poliiseille \"korjatkaa pois\ntuo poika ilkiö, joka minulta vei viisi markkaa, en minä hänestä huoli\".\nJa sitten hän läksi juoksemaan aika kyytiä pois. Poliisit rupesivat\nkyselemään, mitä olin tehnyt, vaan minä en oikein mitään ymmärtänyt\nselittää, en tiedä mitenkä sellaiseksi kävin, vapisin vain ja nyyhkytin;\nmutta onneksi isäni tuli paikalle, ja sitte minäkin jo saatoin sanoa,\nettä olin löytänyt roiston, ja sitte kaikki selveni, ja poliisi lupasi\nottaa miehestä selkoa.\n\n-- Hm, no mihinkä nyt aioit mennä?\n\n-- Menen rautatienkirjakauppaan ilmoittamaan, kuinka paljo olin saanut,\nsekä että varas minulta ne rahat vei, mutta että minä tahdon nyt\npalkatta myydä siksi, että se viisi markkaa tulee maksetuksi. Mutta ehkä\neivät usko minua, eivätkä anna minun enään myydä, -- sanoi poika ja\nrupesi taas itkemään.\n\nHe olivat nyt ennättäneet Mellilän asunnon eteen. -- Kuules, -- sanoi\nrehtori, -- sinun ei tarvitse puhua mitään kirjakaupassa, minä annan\nsinulle nuot viisi markkaa, mutta sinun täytyy ne sitten vähitellen\nmaksaa minulle, sen mukaan kuin ne saat. Minä kyllä uskon, että sinä\nniin teet. Hyvästi nyt, ja ole aina suora ja rehellinen poika! Tee työtä\nahkerasti, Jumala auttaa ihmeellisesti!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJoju oli säntilleen tuonut ansaitsemansa rahat rehtori Mellilälle, ja\nnyt hän tuli tuomaan loppuvelkansa. Poika astui Mellilän kammariin,\njonne hän jo kyllä tien tiesi, ja katsoi ilosilmin rehtoriin.\n\n-- No poikaseni, joko taas tulet velkaasi suorittamaan?\n\n-- Jo, tässä nyt on loput.\n\n-- Kiitos! Kuuleppas, Joju, kuka on sinua rehelliseksi opettanut?\n\nJoju tuumasi, vaan sanoi sitte: -- En minä tiedä, ei siellä metsässä,\njossa ennen asuimme, kukaan toiseltaan mitään ottanut.\n\n-- Niin, niin, salon vakavat hongat eivät pahuuteen opettaneet, oikein\nsanoit. Vaikeampi on täällä ison maailman hyörinässä kelvollisena pysyä.\nKatso, tässä ovat kaikki ne rahat, jotka olet minulle tuonut; sinä olet\nollut rehellinen poika ja saat nyt pitää itse kaikki nämät rahat, ei\nmiksikään palkinnoksi, sillä rehellisiä meidän tuleekin olla, se on\nvelvollisuutemme, vaan kehoitukseksi, että muistaisit aina olla\nrehellisenä.\n\n-- Kiitoksia! Saanko nämät oikein omakseni?\n\n-- Saat, ja vielä kysyn sinulta, tahtoisitko tulla minun pojakseni. Minä\nottaisin sinut luokseni ja kasvattaisin sinua.\n\n-- Kyllä, mutta minun täytyy ensin kysyä äidiltä.\n\n-- Eikö isäsi elä?\n\n-- Elää, mutta kyllä hän antaa minun tulla, jos vain äiti antaa. Isä\nmonta kertaa on ollut pahoillaan siitä, että tänne tulimme, varsinkin\nminun tähteni.\n\n-- Hm, vai niin. Ehkä on paras, että itse menen heille asiasta puhumaan.\nMennään nyt oitis.\n\nMellilä läksi, ja Joju oli tien-oppaana. Tultuansa siihen hökkeliin,\nmissä Jojun koti oli, katsoi rehtori vähän hämmästyneenä ympärilleen.\nAsukkaat joivat juuri par'aikaa kahvia, ja pöydän ääressä oli jos\njonkinmoisia renttunaamoja. Jojun äiti kaatoi viinaa kahvikuppeihin\nhöysteeksi, ja näyttipä siltä, kun hän itsekkin olisi ottanut\njakajaisia. Rehtoria pöyristytti. Tästä kodistako siis tuo reipas,\nkaunis poika oli kotoisin... Salon helmassa viattomana kasvanut poika\noli tuosta pesästä pelastettava. Luoja itse oli johtanut lapsen hänen\ntielleen.\n\n-- Kuka täällä on isäntänä? -- kysyi rehtori.\n\n-- Minunhan tämä asunto on, -- vastasi Matti.\n\n-- Noh, mitäs nyt, onko tuo poika nulikka tehnyt mitään pahaa, vai mitä?\n-- kysyi Miina.\n\n-- Ei suinkaan, teillä on kelpo poika. Olen sattumalta tullut häntä\ntuntemaan ja tulin juuri kysymään, antaisitteko hänet minulle\nkasvatiksi. Minusta teidän täällä on vaikea saada hänestä kelpo miestä.\nMetsässä maalla, jossa ennen olette asuneet, ei hän ole pahuutta\noppinut, mutta täällä on vilkasta lasta vaikeampi varjella\nkaikenlaisista sielun ja ruumiin vihollisista.\n\n-- Eikö herra asu täällä? -- kysyi Miina.\n\n-- Asun, mutta minulla on hiljainen, avara koti, jossa ei ole\ntämänlaista liikettä kuin täällä.\n\n-- Menköön vain poika, mitäpä hän täälläkään paljon kokoon saa, tuskin\nruokansa ansaitsee noilla sanomalehdillä, ja vaatteet ovat kokonaan\nminun hankittavanani.\n\n-- Mutta hänen tulee sitten kokonaan erkaantua tästä kodista ja näistä\nseuroista...\n\n-- Kukas herra sitten on, joka poikamme ottaa? -- kysyi isä.\n\n-- Suokaa anteeksi, etten sitä muistanut ilmoittaa. Olen rehtori\nMellilä, talon-omistaja tässä kaupungissa.\n\n-- Kyllähän poikamme rehtorista on puhunut, vaikka minä en tuntenut.\nAikooko rehtori ruveta häntä kouluttamaan?\n\n-- Aion.\n\n-- Papiksi vai opettajaksiko?\n\n-- Sitä en vielä voi tietää; miksikä hänellä taipumusta on.\n\n-- Mene sinä vain, jos sinua haluttaa, -- sanoi Matti, kai maar se paras\non.\n\n-- Pue parhaat risat yllesi, ennen kuin menet. Ainoa tuo meidän on,\nmutta eipä tahdo saada senkään vertaa kokoon, että hänelle kasvatusta\nsaisi. Ja viitsivätkö ne sitten lukea, tuommoiset, kadulla vain\ntahdotaan olla. Ikävä poika pahaa sentään tulee, kun vuode tuolla\nnurkassa on tyhjänä.\n\n-- Tottele aina rehtoria, muista se, -- virkkoi Matti. Kurittakaa vain\nhyvästi, kyllä häntä kotonakin on kuritettu.\n\n-- Kyllä, Jumala nähköön mutta paljo sitä tarvitaankin, ennenkuin\nlapsesta paha sisu saadaan pois.\n\n-- Minä toivon, että tulemme hyvin toimeen Jojun kanssa, hän näyttää\njärkevältä lapselta. Ehkäpä kovuutta jo on tarpeeksi käytetty, kentiesi\nsaatamme nyt paremmin tulla rakkaudella toimeen. Hyvästi! Kyllä annamme\npojasta jonkun ajan perästä tietoja.\n\nRehtori läksi, ja Joju seurasi häntä.\n\nAamiaispöytä oli katettuna, kun rehtori pikku seuralaisensa kanssa tuli\nkotia.\n\nEriika neiti tuli heitä vastaan. Hän katseli tarkkaan nuorta tulokasta\nsilmiin ja virkkoi sitten veljelleen ruotsiksi: -- Pojken har vackra,\närliga fönster, han ser snäll ut. -- Sitten hän poikaan kääntyen sanoi:\n-- No tervetultuasi tänne meidän vanhojen kotiin, koeta nyt tulla meille\npieneksi auringonsäteeksi, minä tarkoitan, koeta olla nöyrä ja avulias\nmeitä kohtaan. Hyväntahtoisuus ja avuliaisuus lämmittää vanhoja. Kyllä\nme sitten taas puolestamme sinua hyvänä pidämme. Mutta tuleppa nyt\naamiaiselle! Sinun on varmaankin nälkä.\n\n-- Ehkäpä ruoka maistuu paremmalta, jos hän nyt ensin saa syödä Leenan\nkanssa, siksi kunnes paremmin tutustumme.\n\n-- Ehkä niin on paras, -- sanoi Eriika ja huusi Leenaa näyttämään\npojalle huoneita.\n\nSisarukset istuivat aamiaiselle, ja Leena näytti sillä välin huoneita\nJojulle.\n\n-- Tuossa on suuri vastaan-otto-sali.\n\n-- Hih, täälläpä oikein kaikuu, hah, kuulkaapas!\n\n-- Ei herrasväki täällä oleskele juuri muuten, paitsi kun rehtorilla on\nsuuri vastaan-otto.\n\n-- Kyllä ymmärrän, kun kaikki koululaiset tulevat tänne.\n\n-- Ei, ei meidän rehtori enään koulussa ole.\n\n-- Onko hän viralta pantu?\n\n-- He ei ikään, mutta rikas kun on, niin mitäpä hän siellä viitsisi\npahojen poikien kanssa tepastella ja väsyttää itseänsä. Hän tahtoo\ntäällä viettää rauhallista elämää kodissaan. Mutta kun rehtorin\nsyntymäpäivänä tulee vieraita, niin silloin ovat tässä salissa. Tuossa\non keisarin ja keisarinnan kuvat.\n\n-- Kyllä tunnen, suutarin Sakin kodissa ne myöskin olivat seinällä.\nOlivat ottaneet ne Kyläkirjaston kuvalehdestä, mutta ei ne niin komeat\nolleet kuin nämät.\n\n-- Tuossa on rehtorin huone.\n\n-- Ja noin paljo kirjoja, aina lattiasta kattoon asti!\n\n-- Niin, näes, ne kirjat on rehtori kaikki lukenut. Noin paljo täytyy\nlukea, ennenkuin rehtoriksi pääsee. Mutta hän onkin, tää meidän rehtori,\nerinomaisen oppinut mies.\n\n-- Kutka nuot äijät tuolla seinällä ovat?\n\n-- Tuo tuossa kuuluu olevan suuri runoilija Topelius.\n\n-- Ohoh, sekö se on! Kyllä minä hänen tiedän, joka on tehnyt Maamme\nkirjan.\n\n-- Mitä sinä siitä tiedät?\n\n-- Kansakoulussa sitä luimme suutarin Sakin kanssa. Tehtäneekö\nSakistakin joskus tuommoinen kuva...\n\n-- Hupsu sinä, mikä se suutarin Sakki on?\n\n-- Se on eräs suutarinpoika siellä minun kotipitäjässäni. Kas sillä\nolikin vähän mainio pää. Se poika laittoi runojakin, koska häntä vain\nhalutti. Mikä tuo toinen on?\n\n-- Se on Lönnrot.\n\n-- No niin onkin, se ukko sieltä Sammatista, joka Kalevalan on koonnut.\n\n-- Mennään nyt katsomaan omaa huonettasi, se on sellainen pieni kammio\nsiellä ruokasalin vieressä. Katso, tässä se nyt on.\n\n-- Minun huoneeni! oikeinko totta?\n\n-- Niin, jos olet tottelevainen ja siivo, tietysti, sillä ei rehtori\nmuuten anna sinun olla täällä.\n\n-- Onpa täällä koulukirjojakin.\n\n-- Niin, kai maar rehtori rupeaa sinua opettamaan.\n\n-- No lapsi kulta, tuleppas nyt aamiaiselle, kyllä sinun jo nälkä on, --\nsanoi Eriika, joka pelkäsi pojan nälissään olevan, kun hän ei heti\npäässyt ruokapöydän ääreen.\n\nJoju oli nyt tutustunut joka huoneeseen ja jokaiseen henkilöön ja\nsaavuttanut heidän suosionsa. Yksi ainoa olento löytyi kuitenkin, joka\nei vielä ollut hänen näköpiiriinsä tullut, ja se oli Eriika neidin\nvanha, rakas, harmaa Mikko kissa. Mutta iltapäivällä kun vanhan tavan\nmukaan juotiin kahvia Eriikan huoneessa, makasi Mikko makeassa unessaan\nemäntänsä pehmeällä sohvalla. Jojun suuret, vilkkaat silmät\nhavaitsivatkin heti tuon muhkean kotieläimen, joka makasi siinä ikään\nkuin suuri harmaa käärö. Poika läheni ja silitteli sitä ystävällisesti,\nmutta kissa kehräsi vain eikä liikahtanutkaan. Poika sanoi \"kis',\nkis',\" mutta se vain veti untaan. Nyt ei Joju enään malttanut mieltään,\nvaan nipisti kissaa hännästä. Mutta tästäkös elämä syntyi! Kissa\nmaukahti pahasti ja kynsäisi Jojua, joka taas vuorostaan huudahti: --\nKissa sinä! -- ja paiskasi sen lattialle.\n\nEriika neiti punastui korviaan myöten; hänen tyyni verensä joutui\nliikkeelle. -- Poika, kuules, mitä teit kissalleni? -- kysyi hän niin\nankaralla äänellä, kuin hänen lempeälle luonnollensa mahdollista oli.\n\n-- Viskasin sen menemään. Se on ilkeä kissa, kynsäisi tuolla tapaa.\n\n-- Mutta jotakin sinä hänelle ensin teit, ei hän koske kehenkään, paitsi\njos hänen täytyy itseään puolustaa.\n\n-- En minäkään olisi siihen koskenut, mutta kun se vetelys oli niin\nlaiska ja unelias, ettei kuullut, vaikka kuinka olisin huutanut, niin\nvähän nipistin sitä hännästä vain.\n\n-- Saat sitten syyttää itseäsi. Toiste, sinun pitää se muistaman, et saa\ntehdä Mikolle pahaa. Ei saa milloinkaan kiusata syyttömiä eläviä; minä\nsitä paitsi pidän Mikosta, ja sinä pahoitat minun mieleni, jos teet\nsille pahaa, ja minä toivon, että sinä olet kiltti poika, etkä tahdo\nmieltäni pahoittaa. Mutta tuleppa tänne, panen vähän eaudecolognea\nnoitten raamujen päälle, että paranevat.\n\n-- Ei siihen mitään tarvitse panna, vähät minä tuonmoisista raamuista\nvälitän. Kyllä ne pian paranevat.\n\n-- Tule nyt silittämään Mikkoa, niin tulette hyviksi ystäviksi.\n\nJoju läheni, mutta kissa nosti selkäkarvansa pystyyn; vaan kun Eriika\notti lemmikkinsä syliinsä, sai Joju vihdoin sitä silittää, ja pian\njoutui koko kahakka unohduksiin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJoju oli nyt ollut kaksi kuukautta uudessa kodissaan, lukenut joka päivä\nmäärätyn ajan rehtorin johdolla, saanut uuden puvun ja tullut kauniin,\nreippaan ja sievän pojan näköiseksi. Hän oli köyhän lapsen tavoin\niloinnut huoneestaan ja vaateestaan, hyvästä ruoasta, sievästä puvustaan\nja kaikenlaisesta mukavuudesta, josta hänellä ennen ei ollut\naavistustakaan. Kasvattivanhemmat olivat tyytyväisiä, kun näkivät, miten\npoika iloitsi ja koetti olla ahkera ja tottelevainen. Mutta kun uutuuden\nviehätys oli loppunut, rupesi Joju ikävystymään tähän oloonsa. Se tuntui\nliian mukavalta, kun ei hänellä ollut mitään seikkailuja, eikä hänellä\nmyöskään ollut tovereita, joitten kanssa hänen olisi sopinut ajatuksia\nvaihettaa. Kaikki meni ihan koneentapaisesti. Rehtorin kanssa hän oli\nusein kävelemässä ja joskus yksinkin, mutta entisessä kodissaan hän ei\nmilloinkaan käynyt, häntä kun oli kielletty sinne menemästä.\n\nEräänä päivänä, kun hän oli vähän aikaa läksyjänsä lukenut, rupesi\nhäntä kovin haukotuttamaan, niin pian kun hän kirjaansa katseli. Hän\nhuomasi sen itse ja laski kirjansa pois sekä rupesi tähystämään ulos\nikkunasta. Oi, miten siellä aurinko kirkkaasti loisti! Maa oli jo hienon\nlumen peitossa, niin puhdas ja kaunis. Joju päätti lähteä kaupungille.\n\nRehtori oli ulkona, mutta Joju meni Eriika tädin luo ja sanoi, että hän\nlähtisi ulos kävelemään. Jojun täytyi aina sanoa, minne hän aikoi mennä.\n\nEriika katseli poikaa ... kummallista, hänen pyöreät, kukoistavat\nposkensa näyttivät kalpeilta, minkätähden?... Olipa hänellä täällä\npaljon parempi ruoka kuin mitä hänellä oli ollut entisessä kodissaan ja\nkaikin tavoin mukavampi olo. Miksi hän siis oli kuin kasvi, joka\nvieraaseen maahan on istutettu?\n\n-- Voitko sinä pahoin?\n\n-- En, mutta täällä on ... on niin raskasta olla, täytyy päästä ulos.\n\n-- Mene, poika kulta! Mikä on raskasta? Täytyykö sinun liiaksi lukea?\n\n-- Ei, minä vain tahdon ulos. Hyvästi, täti.\n\nJoju läksi. Hän kulki ilman päämaalia. Päämäärä kyllä olisi ollut, mutta\neipä hän saanut mennä, mihin halutti. Hän oli kulkenut vähän matkaa\nEtelä-esplanaadikatua, kun Korpi tuli juosten häntä vastaan.\n\n-- No Korppi sinä, mihinkä kiire?\n\n-- Kas, Veitikkako? Enpä aikonut tuntea sinua. Näes, minulla on aina\nkova kiire, mutta jos sinä joudut seuraamaan minua, niin tule! Saamme\nsitte vähän jutella toistemme kanssa.\n\n-- Oojah, kyllä minulla aikaa on.\n\n-- Minä olen kirjapainossa korehtuuripoikana. Katsoppas poika, tällaisia\nlehtiä minä kannan; tässä on nyt yksi arkki runoutta, ja siitä\nkustantaja maksaa lähes sata markkaa, kuulin itse, kun herrat painossa\npuhuivat, ja tämmöisiä papereita minä kannan joka päivä edes takaisin.\nEi maar niitä joka miehen kynsiin annettaisi.\n\n-- Näytäppäs! Eihän niissä mitään ole. Tuolla sivulla on neljä riviä,\ntuossa kaksi värssyä, ja kolmas sivu on ihan valkoinen. Hupsut, kun\ntyhjästä maksavat.\n\n-- Kas et sinä ymmärrä sitä asiaa, enkä minäkään, siinä minulla on\nkorpin pää ... mutta se kuuluu olevan sellaista uutta lajia, että siitä\nsopii maksaa, vaikka siinä ei mitään juuri olekkaan.\n\n-- Jospa suutarin Sakkikin toisi runonsa tänne, niin hän jo saisi niin\npaljon rahaa, että kouluunkin pääsisi.\n\n-- Mikä se Sakki on?\n\n-- Eräs suutarin poika vain, joka kovin halusi kouluun. Sepä olikin\noikein hyvä poika.\n\n-- Mutta missä sinä nyt olet, kun noin hienoissa kävelet?\n\n-- Olen rehtori Mellilän kasvattipoika.\n\n-- Tosiaankin! Onpa sinua onni potkaissut.\n\n-- Niin kai on, -- vastasi Joju huoaten.\n\n-- Tästä portista minun täytyy mennä. Hyvästi, Veitikka.\n\nJoju jäi kadulle. Hän oli nyt aivan lähellä Albertinkatua, missä hänen\nvanhempansa asuivat, ja oi, kuinka hän halasi mennä tuohon huonoon\nkotiinsa. Hänellä olisi ollut niin paljo kerrottavaa, ja hän olisi ennen\nkaikkea tahtonut edes nähdä vanhempiansa. Isähän aina oli ollut hänelle\nhyvä, ja äiti oli antanut niin monta kertaa lämmintä ruokaa, kun hän\nviluissaan ja nälissään oli tullut kotia. Olihan äiti paljon kurittanut\nja torunut, mutta hyvä hän sentään oli. Tuossa se oli portti ...\ntuostahan nyt olisi sopinut mennä sisälle... Mikäpä häntä esti, menisi\nvain... Mutta olihan rehtori kieltänyt... Mistäpä rehtori sen\ntietäisi?... Kumma, nyt oli ikään kuin Sakki olisi hänen korvaansa\nkuiskannut: \"mitä Joju tietää olevan väärin, sitä hän ei milloinkaan\ntee\", ja vielä hän näki edessään pikku Solmian valkokiharaisen pään ja\nkuuli hänen punahuultensa lausuvan: \"kyllä minä luulen, että sinä olet\nkelpo poika\" ... ja Joju poistui vanhempiensa portilta ja meni kiireesti\nkotia.\n\nHän rupesi lukemaan läksyjänsä, mutta vähän päästä hän vain mietti.\nIltapäivällä, kun hän palasi rehtorin kammarista oppitunniltaan ja\njälleen istui omassa kammiossaan, ei hän ensinkään ottanut valkeata,\nvaan istui pöytänsä ääreen ja katseli ulos kaasujen valaisemalle\nkadulle. Vähän aikaa katseltuaan hän rupesi katkerasti itkemään. Silloin\naukeni ovi, ja rehtori astui sisälle.\n\n-- Joju, mikä sinua vaivaa? Olen huomannut, että olet ollut alakuloinen\njonkun ajan. Puhu suoraan, kuten olisin isäsi, taikka ... kuten paras\nystäväsi. Ole aina suora, älä pelkää puhua kaikkea, mikä sinua\nraskauttaa.\n\n-- Setä hyvä, pankaa minä pois ja ottakaa suutarin Sakki! Hän toivoi\naina, että hän joskus pääsisi kouluun, ja hän on kovin hyvä poika,\npaljon parempi kuin minä. En minä voi olla täällä.\n\n-- No miksi et? Mitä tuo tuommoinen on? Eikö sinun ole ollut täällä hyvä\nolla, häh? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?\n\n-- Ei, mutta tuntuu ikään kuin raskaat kahleet olisivat päälläni.\n\n-- Kuule, poika, sinä ehkä et tahtoisi lukea, mutta ellei ihminen tahdo\nmitään tehdä eikä totella mitään ohjia, eli kuten sanoit, kahleita, niin\nsilloin hän on ikään kuin metsän peto ja vielä pahempi. Ellei hän tahdo\nkulkea vanhempiensa ja kasvattajainsa kahleissa, niin hänestä tulee\nsellainen, kuin se mies, jonka kodissasi näit, joka sinulta vei\nviisi-markkasi ja joka nyt on yleisen oikeuden kahleissa.\n\n-- Kyllä minä tahtoisin totella, mutta minä halajan nähdä vanhempiani.\nJos olisivat kaukana, -- mutta kun tiedän, että ovat täällä, enkä\nkuitenkaan saa heitä nähdä. Olin tänään jo heidän portillaan, mutta\njuoksin taas kiireesti pois, kun muistin Sakin sanat: \"mitä Joju kerran\nvääräksi tietää sitä hän ei tee\", vaan en tiedä, jaksanko enään toiste\nolla menemättä. Antakaa minun vain mennä kotia, ennemmin minä jälleen\nmenen maata huonolle vuoteelleni kotini tuvan nurkkaan, kun olen täällä\nnäkemättä vanhempiani, vaikka tiedän heidän olevan lähellä.\n\n-- Hm... Tuumataan tätä asiaa... Ole nyt vain huoleti ja iloinen taas,\nkuten sinun ikäisesi tulee olla, kyllä katson, että kahleet päästetään,\nmiten sopii. Ensiksikin saat mennä vanhempiasi katsomaan; minä pidän\nsinusta vielä enemmän nyt, kun tiedän, että täältä mukavuudestasi\nhalusit lähteä vanhempiesi luo. Rehellisyytesi olet myöskin jälleen\nosottanut, kun et salaa mennyt sinne, vaikka mielesi teki. Sillä tavalla\nihminen vapaaksi tulee, että hän oppii itseänsä hallitsemaan. Mutta\nvielä yksi asia. Kuka tuo Sakki on, josta sinä usein puhut ja joka\nihmeellisesti näkyy sinuunkin hyvää vaikuttaneen?\n\n-- Sieltä kotipitäjästäni, N:ästä, se on.\n\n-- Noh, siellähän lankoni on provastina.\n\n-- Onko? Ja hänellä on pieni tyttö, jonka nimi on Solmia.\n\n-- Niin on, nuorin lapsi. Lähde nyt oitis katsomaan vanhempiasi, mutta\nälä sinne jäämistä tuumaa.\n\n-- Saanko mennä heti?\n\n-- Saat.\n\n-- Kiitoksia!\n\nJoju läksi, mutta rehtori meni Eriikan luo.\n\n-- Kuules sisko, me olemme olleet liika itsekkäitä, kun tahdoimme\nkokonaan anastaa itsellemme lapsen rakkauden, jota vahvemmat siteet\nsitoivat vanhempiinsa. Se itsekkäisyys oli vähällä viedä meiltä koko\npojan. Tapasin hänen itkemässä kammarissaan ja sain selkoa siitä, että\nhän ikävöitsi vanhempiansa, kun ei ollenkaan päässyt heitä katsomaan.\nHän pyysi minua laskemaan itseänsä kotia kurjuuteen jälleen ja ottamaan\nkasvatikseni suutarin Sakin, jonka hän, vaatimattomasti kyllä, vakuutti\nolevan itseään paljoa paremman.\n\n-- No olenhan minä jo kauan nähnyt, että jokin häntä raskautti; hänen\nmuotonsakin kävi huonommaksi. Lähetä Jumalan tähden poika katsomaan\nvanhempiansa, ettei hän meiltä pois halua. Mitenkä aikamme sitten\nkuluisi, ellei hän täällä olisi? Varsin hirveätähän olisi ajatella, että\npoika semmoiseen pesään jäisi.\n\n-- Minä hänet jo lähetin. Mutta nyt olisi toinen asia päätettävissä.\nJoju on tavan takaa puhunut tuosta suutarin Sakista, joka näkyy häneen\nhyvää vaikuttaneen, ja minä tuumaan, että pöytämme ääreen mahtuisi kaksi\nyhtä hyvin kuin yksi, ja sitten heillä olisi toisistaan huvia. Me olemme\nvanhat, ja Jojun saattaisi tulla ikävä, jos hän aina seurustelisi meidän\nkanssamme, mutta kun meillä täällä on koko pari poikia, niin luulen,\nettä molemmin puolin tulisimme tyytyväisiksi. Suutarin poika on N:n\npitäjästä.\n\n-- Sieltäkö? No Amaalia sisaremme ja lankomme hänet kentiesi\ntuntevatkin. Tavallisestihan ne papit seurakuntansa tuntevat aina lapsia\nmyöten.\n\n-- Aion kirjoittaa Mäntyselle, tiedustellakseni pojasta. Jojun puheen\nmukaan hänellä on kova lukuhalu.\n\nSisarukset juttelivat vielä vähän aikaa, ja heidän keskustellessaan tuli\nJoju jo kotia. Nyt hän oli kuin toinen poika. Kahleet olivat karisseet\npois. Hän oli tosiaan kuin häkistä päässyt lintu. Silmät kiilsivät ja\nsuu hymyili, ja koko olento oli kuin kevään juokseva puronen.\n\nRehtori kirjoitti vielä samana iltana kirjeen langollensa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n-- Kun ei se postikaan jo tule, että saisin Lasten Kuvalehteä lukea, --\nsanoi pikku Solmia, joka oli käynyt maltittomaksi odottaessaan\npostilaukkua.\n\n-- Oletko läksysi lukenut?\n\n-- Olen, äiti kulta, aikaa jo, ja Helmi sanoi, että osasin oikein hyvin\nja lupasi tuoda minulle vesipuoloja, mutta sitten tuli maisteri, eikä\nHelmi sitte enää olekkaan muistanut antaa puolukoita.\n\n-- Käske Mandaa panemaan tulta pesään. Sitte saapi hän mennä tuomaan\nsinulle marjoja, ja sinä, saat kutsua maisteria ja siskojasi niitä\nsyömään.\n\nSolmia teki kuten äiti käski, ja pian pruustinnan kammarin pesässä paloi\niloinen tuli, levittäen lämmittävää valoansa huoneeseen. Sitten toi\nManda pöydälle asettimen, jolla oli kauniita vesipuoloja, hienoa\nsokeria, lautasia ja teelusikoita.\n\nSolmia meni salista kutsumaan Helmi ja Maiju siskojansa sekä maisteri\nPalosta, joka oli ikään kuin kotoväkeä, hän kun kävi pappilassa melkein\njoka päivä. Hän oli ihmeellisen avulias, tarjoutui tuon tuostakin\nprovastin puolesta saarnaamaan y. m., kutsuttiin sitten tavallisesti\npappilaan päivällisille, ja viipyi siellä vielä lopun päivääkin.\n\nMaisteri ja tytöt noudattivat mielellään Solmian kutsumusta.\n\n-- Täälläpä on kovin herttaista ja lämmintä! Oikein suloista on olla\ntulen ääressä, kun ulkona on lumituisku. Älä, Helmi hyvä, lamppua\nsytytä, tämän tulen valossa istuminen on niin kodikasta ja hauskaa.\nNäemmehän tässä puolukoita syödä.\n\nProvasti Mäntynen tuli sisälle -- Katsokaapas vain, täällähän on oikein\nhauskaa. Kummallista, miten posti tänään viipyy, mutta siellä onkin niin\nkova tuisku ulkona, ettei hevonen juuri juoksemaan pääse kinosten läpi.\n\n-- Miten Sakki parka tanhuasta pääsee? -- sanoi Solmia.\n\n-- Kuka se Sakki on? -- kysyi maisteri.\n\n-- Meidän postinkuljettajamme, suutari Miettisen poika. Hän on meidän\npieni ahkera apulaisemme ja aina tervetullut vieras, sillä kesäisin hän\ntuo meille ensimmäiset mansikat ja nyt hän on syksystä asti kuljettanut\npostilaukkuamme kestikievarista tänne.\n\n-- Miten todellakin poika nyt pääsee kinosten läpi? virkkoi pruustinna.\n\n-- Miehet ovat tanhuaa aukaisemassa, kyllä hän sieltä hyvin tulee.\n\nSolmia juoksi toiseen huoneeseen kurkistamaan akkunasta ulos hämärään,\nnähdäksensä, koska postipoika tulisi. Ja todellakin siellä nyt näkyi\npieni poika, joka pyrki pappilaa kohti. Laukku heilui sivulla. Tyttö\nkiirehti ilmoittamaan, että Sakki oli tulossa.\n\n-- Maiju, sytytä lamppu, vaikkapa parikin, että saadaan lukea, mitä\nposti meille tuo. On nämät postipäivät sentään hyvin hauskoja täällä\nmaalla, -- sanoi pruustinna.\n\nSillä välin juoksi Solmia tuomaan laukkua kyökistä, ja näki, miten Sakki\npuhalteli punaisiin sormiinsa.\n\n-- Voi kuinka sinä olet kovasti luminen, onko sinun vilu?\n\n-- Vähän.\n\n-- Lämmittele tässä hellan ääressä. -- Solmia vei laukun sisälle ja\nkertoi, miten Sakkia paleli. -- Saanko ottaa hänet kuvakirjojani\nkatselemaan, siksi kuin tee valmistuu? Kyllä hän tarvitsee jotakin\nlämmintä.\n\n-- Kyllä, -- vastasi pruustinna.\n\n-- Se on oikein, tyttöseni, että muistat pyytää lämmitystä vilustuneelle\nlapselle, -- sanoi provasti, ottaessaan laukkua tyttärensä kädestä. --\nMitä täällä nyt sitten on? Tässähän on kirje: \"Piga Amanda Juslinille\nN:n pitäjässä. Seura provasti Mäntysen kirjeet.\" -- Lieneekö vain\nprovastilla tässä kirjeitä seurana. Tuossa on tukku sanomalehtiä,\njakakaa ne keskenänne. Tässähän vielä on kirje lehtien välissä:\nDalollinen Mändyluodon isändä Mathias Santeljus. N:n pitäjäs. Seuraa\nBrovasti Mäntysen kirjeitä\". No tässä vielä yksi. Tottapa vihdoinkin\nminulle myös.\n\n-- Näytäppäs, keneltä se on?\n\n-- Langoltani.\n\n-- Katsoppas vain! Ei Antreas usein kirjoita. Mitä hänellä nyt lienee\nsanottavaa...\n\n-- Solmia, vie Mandalle hänen kirjeensä; tuon toisen saa lukkari\nkirkolla antaa omistajalleen.\n\nProvasti rupesi lukemaan kirjettään ja huudahti hetken perästä: -- No\nkummallista, muistatteko tuota muona-Matin väkeä, joka Helsinkiin\nmuutti? Heidän poikansa on lankoni ottanut kasvatikseen. Hän kirjoittaa,\nettä poika on rehellisen ja kelpo ihmisen alku, mutta hänen kotinsa on\nperin huono, ja Antreas on tahtonut lapsen pelastaa hukkaan joutumasta,\n\"koska,\" kuten hän tässä sanoo, \"se kaikesta päättäen on näkynyt olevan\nJumalan tahto\". Mutta vielä tässä on toinen asia. Hän kysyy, tunnemmeko\nsuutarin Sakkia, ja sanoi havainneensa Jojun puheesta, että Sakki on\nvaikuttanut hyvää häneen. \"Jos poika on hyvä lapsi ja tahtoo tulla\nkasvatikseni, saa hän heti tulla tänne. Minä tahdon valmistaa heitä\nkouluun, jotta ensi kevännä saavat tutkintonsa suorittaa\". Se nyt on\nuutinen, joka Sakille kelpaa. Helmi, mene käskemään Sakkia tänne.\n\nSakki, joka katseli Solmian kuvakirjoja, oli heti valmis seuraamaan\nHelmiä pruustinnan kammariin. Poika näytti erittäin sievältä. Hän oli\nlämpimässä huoneessa käynyt punaposkiseksi, hänen vaalea tukkansa oli\nkauniissa kiharoissa otsan ympärillä, ja hänen siniset silmänsä\nnäyttivät syviltä ja haaveksivilta. Hän jäi ovensuuhun seisomaan ja\nkumarsi kainosti.\n\n-- No Sakki, -- sanoi provasti, -- tahdotko lakata postilaukkua\nkuljettamasta ja ruveta lukemaan? Häh?\n\n-- Lukemaanko? -- kysyi poika, ja hänen silmänsä välähtivät. Mitenkä\nminä saisin ruveta lukemaan?\n\n-- Muistatko muona-Matin Jojua?\n\n-- Kyllä, hän muutti Helsinkiin.\n\n-- Niin, ja lankoni, rehtori Mellilä, on ottanut hänen kasvatikseen, ja\ntahtoisi vielä ottaa sinunkin. Joju on hänelle puhunut sinusta. Rehtori\nvalmistaisi teitä molempia kouluun, ja tulevana kevännä saisitte\nsuorittaa tutkinnon. Ja sitten sinun tulee olla ahkera ja koettaa kaikin\ntavoin noudattaa lankoni ja kälyni mieltä.\n\n-- Ja se on siis oikein totta! Minä lähden oitis kotia kertomaan!\n\nSakki ei enään muistanut ujoillakaan, hän iloitsi niin, ettei saattanut\nolla sitä ilmaisematta.\n\nProvasti virkkoi vielä: -- Sano terveisiä isällesi ja äidillesi ja\npyydä, että jompikumpi heistä tulisi tänne huomenna tästä asiasta\njuttelemaan.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitettiin, että suutari Miettinen vaimoineen oli\npappilan kyökissä, ja hetken perästä he astuivat pruustinnan kammariin.\n\n-- Mitä nyt tuumaatte siitä, että lankoni tahtoisi poikanne\nkasvatikseen?\n\n-- Tulin juuri kuulemaan, tunteeko provasti hänen, joka poikamme\nottaisi, mutta kyllä kai sitten, koska hän on provastin lankomies. En\nminä poikaani maailmalle laskisi kenen luo hyvänsä. Ei meillä tosin\nsuuria varoja ole, mutta aina Jumala sentään on huolen pitänyt. Se siinä\nnyt on, että pojalla aina on ollut kova halu lukemaan, ja hän olisi nyt\njo niin menossa että kylläkin.\n\n-- Kyllä minä pidän suurena onnena sen, että hän pääsee lankoni luo.\n\n-- Poika puhui, että muona-Matin Joju myöskin on otettu samaan paikkaan,\nja se oli suuri veitikka, koko poika. Lieneekö sitten muuttunut, kun\nihmisiin on tullut...\n\n-- Lankoni kiittää häntä hyvin rehelliseksi.\n\n-- No niinhän se meidän Sakkikin aina sanoi hänen olevan, ja siksipä\nolivatkin ystäviä, vaikka meidän poika aina on ollut hiljainen ja Joju\nkovin vallaton. Ikävä sitä poikaamme tulee, ei hän ole meille\nmilloinkaan surua tehnyt. Mutta kai se sentään paras on, että annamme\nhänen mennä, emmehän voi hänen onneansa vastaan olla.\n\n-- Niin no, jos provasti sitten kirjoittaa, että hän tulee noin viikon\npäästä; vai miten luulet, Siina, saatko hänen jo siksi kuntoon?\n\n-- En tiedä varmaan, tarvitsisi ommella muutamia paitojakin hänelle\nvielä, poika on niin kasvannut.\n\n-- Ei, -- sanoi pruustinna, joka myöskin oli tullut keskusteluun osaa\nottamaan, -- veljeni kirjoitti, ettei vaatteista tarvitse pitää mitään\nhuolta. Eriika sisareni ne kyllä toimittaa kaikki, kun poika vain tulee.\n\n-- Soo, soo, vai antavat vaatteetkin. Olisin minäkin hänelle mielelläni\npaidat ommellut, vaan hyvähän sekin on, että antavat, -- sanoi Siina,\nmutta kyyneleet vierivät kuitenkin ehtimiseen hänen silmistään.\n\n-- Maisteri Palonen lähtee parin päivän päästä pääkaupunkiin, ja kyllä\nhän ottaa poikanne mukaansa ja ohjaa hänet rehtorin luo.\n\n-- Sepä hyvä on. Oohoo sentään, oikeinpa taakka putosi hartioiltani,\nkun ei tarvitse häntä sinne yksin lähettää.\n\n-- Sopii se hyvin, -- sanoi Miettinen. -- Kyllä se asia nyt sitte on\npäätetty. Provasti kirjoittaa vain, että hän parin päivän päästä tulee\nmaisteri Palosen kanssa.\n\n-- Kyllä. Matkarahoista ei teidän myöskään tarvitse huolta pitää, ne\nminä jätän Paloselle.\n\n-- Kiitoksia kovin paljo. Mennään nyt sitte mekin jo pois. Jumalan\nhaltuun jääkää!\n\nParin päivän päästä kulki Sakki vaatemytty kainalossa isänsä kanssa\npappilaan. Äidille ja sisaruksille hän oli kotona sanonut jäähyväiset,\nja sinne he jäivät häntä kaipaamaan. Mutta äiti lähetti runsaat\nsiunaukset mukaan, ja varoitti poikaansa unhoittamasta vanhempiansa ja\nennen kaikkia, unhoittamasta Jumalaa.\n\nPappilassa sitte juotiin kahvia. Solmia oli itse tahtonut laittaa\nSakille eväät pussiin ja oli koonnut siihen, mitä vain parasta löysi\näidin varastoista. Sitten hän sanoi Sakille: -- Sinun pitää syömän\nkaikki, mitä siinä on, ei, pari torttua sinun täytyy antaa Jojulle, minä\nkyllä muistan hänen vielä, ja miten hyvä hän oli juoksemaan. Ja tiedätkö\nvuoden päästä tulen minäkin kouluun ja silloin pääsen myöskin tädin luo\nasumaan.\n\nSakki kiitti eväistä ja läksi jäähyväiset lausuttuaan, maisterin kanssa\nhevosella lähimmälle asemalle sekä sieltä junalla Helsinkiin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOltiin Toukokuussa. Valkolakit ja valkovuokot kaunistivat kilvan\nHelsingin ympäristössä olevia viheriäisiä lehtoja. Meren aallot\nloiskivat vapaina kahleistaan. Sekä pieniä että suuria höyryaluksia\nvihelsi lakkaamatta satamassa, ja mitä muhkeimpia kolmimastoisia laivoja\nloikoili rannassa ankkuroittuina.\n\nEräänä päivänä, kun rehtori Mellilä oli lukenut poikiensa kanssa niin\nkauan, että sekä opettaja että oppilaat olivat väsyksissä, sanoi hän:\nTämä nyt jo saa riittää täksi erää. Entä jos tästä lähtisimme\nkävelemään.\n\n-- Se olisi kovin hupaista, lukeminen tuntuikin oikein raskaalta jo, kun\nniin kovin halusin päästä tuonne ulos.\n\n-- Kun et sanonut olisinhan saattanut aikaisemmin lopettaa ja jatkaa\npitemmän aikaa iltapäivällä.\n\n-- Enhän minä kehdannut olla väsyksissä, kun setäkin, vanha mies, jaksoi\nkysellä ja neuvoa meitä.\n\n-- Ennen, kun olin sinun iälläsi, hämmensi äitini sokerikaakkua, ja minä\nsurkuttelin häntä, kun hänen kätensä heilui niin ahkeraan. Mutta hän\nvakuutti, ettei hän ollenkaan väsynyt; vaan kun minä pyysin, että hän\nedes vähän aikaa antaisi minun hämmentää, niin hän hymyili ja sanoi,\netten sitä kauan tekisi. Minä rupesin hämmentämään; ja vähän ajan\nkuluttua oli käteni niin kankea, etten millään olisi tasaisesti\njaksanut työtäni jatkaa. Kun sitten ihmettelin miten hän, joka oli\nvanha, saattoi tuota työtä tehdä yhtä mittaa koko tunnin ajan, niin hän\nvastasi: \"tottumus sen tekee\". Samati on tässä minun laitani. Olemmekin\nlukeneet nyt tavattoman kauan, mutta luku-aikamme läheneekin jo\nloppuansa suurin askelin. No, Sakki, kaiketi sinäkin olet iloinen, kun\npääset ulos?\n\n-- Olen kyllä, täällä on niin paljo katseltavaa, josta on hauska kertoa\ntädille ja kirjoittaa kotia. Mutta kyllä lukeminen sentään on hauskinta.\n\n-- Niin, tuo Sakki on aina ollut tuollainen. Kyllä minäkin nyt jo luen\nmielelläni, mutta onhan sentään paljon hauskempi olla ulkona, kuin ilma\non kaunis.\n\n-- Luulisinpä sitä. Mihinkä päin nyt lähdemme? Te saatte määrätä!\n\n-- Lähdetään eteläsatamaan, siellä on niin paljo laivoja ja niitä minä\nkovin mielelläni katselisin. Ja sitten menisimme Kaivopuiston\nkallioille, siellä näemme meren, oikein aavan meren. Oi, kuinka siellä\non kaunista! Oikein lentää tahtoisi.\n\n-- Niin, taikka Kaisaniemen rantaan, siellä on niin hiljaista ja\nkaunista, -- sanoi Sakki.\n\n-- No kummanka mieltä nyt noudatan? -- kysyi rehtori hymyillen.\n\n-- Kyllä Kaivopuistossakin on kaunista, lähdetään vain sinne, --\nkiirehti Sakki sanomaan.\n\n-- Satamasta sinä ehkä et välitä?\n\n-- En, mutta Jojun mielestä se on hauskin paikka. Tavallisesti hän saa\njäädä sinne yksin, sillä ei minua haluta siellä seisoa niin kauan, kuin\nJoju laivoja tarkastelee.\n\nRehtori meni ulos poikiensa kanssa.\n\n-- Oletko, Joju, useinkin käynyt laivoja katselemassa?\n\n-- Olen.\n\n-- Vai niin. Mikä se niissä sinua miellyttää?\n\n-- Kaikki! Purjeet, touvit ja mastot. Siellä saa mielin määrin kiivetä,\nvaikka kuinka korkealle.\n\n-- On tuo Joju niin tarkkaan pannut mieleensä joka nuoran ja koko\naluksen, että hän sen aivan osaa paperille piirtää.\n\n-- En ole tietänytkään, että sinä sellainen laivojen ihailija olet.\nMutta entä jos kiivetessäsi putoaisit mereen...\n\n-- Minäkö? Johan nyt! Totta kai köydet niin vahvoja ovat, että minun\nkannattavat.\n\n-- Ei köydet katkea, mutta sinun kätesi ja voimasi saattaisivat pettää.\n\n-- Ei, älkää luulko.\n\nHe olivat nyt ennättäneet rantaan, ja Joju riensi oitis erääseen\nkolmimastoiseen laivaan, jossa laivamiehet näkyivät tuntevan hänen.\n\n-- Noh, mastoonko jälleen? -- kysyi eräs merimies.\n\n-- Tottakai, -- vastasi Joju, sylkäsi käteensä ja kapusi oravan tapaan\nmastoon ja sieltä laivaköysiä myöten toiseen mastoon ja sitte alas\njälleen.\n\n-- Poika todellakin tekee nuot temput kuten paras merimies. Ei sinua\nmaalla tarvita, tule pois merelle vain, -- sanoi eräs merimies.\n\n-- Minun täytyy käydä koulua, -- vastasi Joju.\n\n-- Joju, tule pois jo, -- huusi rehtori, ja Joju tuli käskyä totellen,\nmutta hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat, kun hän kertoi,\nmiten hauskaa oli kiivetä.\n\n-- Joju kyllä halukkaammin menisi merelle kuin kävisi koulua, -- sanoi\nSakki.\n\n-- Niin menisinkin, kun setä vain laskisi.\n\n-- Poika parka, ei siellä niin hauskaa olisi, kuin nyt luulet. Siellä\nkovat myrskyt pauhaavat, joten aallot pian tuollaisen tottumattoman\nlaivan kannelta viruttaisivat pois. Ajatteleppas vain, kun laiva keinuu\nkuin pieni lastu tuolla suurella valtamerellä, missä ei näy muuta kuin\ntaivas ja vesi.\n\n-- Ei lastullakaan ole mitään hätää, ei se mene pohjaan eikä kaadu.\n\n-- Niin, mutta laivoja joutuu joka vuosi haaksirikkoon.\n\nHe tulivat kaivopuistoon ja läksivät kallioille, missä aava meri näkyi\nja raitis tuuli puhalteli. Rehtori istui eräälle lavitsalle ja nojasi\nleukaansa valkonuppista keppiänsä vasten, jota hän molemmin käsin piteli\nkiinni. Hän näytti miettiväiseltä eikä näkynyt katselevankaan luontoa.\n\nSakki istui rehtorin viereen, ja hänen silmänsä katsoivat uneksien kauas\netäisyyteen. Tuo aava näkö-ala tuntui hänestä kovin suurenmoiselta, ja\nhänen mieleensä syntyi monenmoisia ajatuksia, epäselviä tulevaisuuden\nkuvia, jotka vielä olivat ikään kuin usvaan verhoittuina.\n\nMutta Jojulla ei ollut aikaa istua; hän hyppeli paikasta paikkaan ja\nkatseli säihkyvin silmin merelle, huutaen tuon tuostakin riemastuneena:\nTuossa tulee höyry-alus, oi, kuinka se on kömpelö noitten\npurjeveneitten rinnalla! Kas tuossa näkyy suuri alus, oikea\nkolmimastoinen, varmaan se on kolmimastoinen. Ei se tulekkaan, se menee.\nOn se vain jalo kapine! Oi sentään, kun pääsisi tuonne kauas, kauas,\nnäkemään, mitä siellä merien takana on.\n\n-- Noilla laivoilla, jotka kauan ovat merellä, saa usein pahennutta\nruokaakin, ei siellä niin hyvä oltava ole kuin luulet, -- sanoi Sakki\nhymyillen.\n\n-- Totta heillä on perunoita ja silakkaa. En vielä ole niin pilaantunut,\netten huonoonkin tyytyisi. Enköhän pääsekkin merelle?\n\n-- Enhän olisi suonut sinun merimieheksi rupeavan, mutta jos sinulla\nsiihen todellakin on taipumusta, niin en tahdo sinua estää siksi\ntulemasta. Mutta usein lapset mielivät joksikin, johon he jäljestäpäin\neivät tyydykkään, he kun eivät vielä ymmärrä, mitä tahtovat. Siis olen\nminäkin päättänyt, että sinun pitää muutaman vuoden käydä koulua, eli\nsiksi, että ripille pääset. Koulu on sinulle suureksi hyödyksi, ja sitä\npaitsi sitten paremmin tiedät, mihin haluat. Mutta mennään nyt jo kotia,\nEriika siellä odottaa päivälliselle.\n\nIltapäivällä rehtori jälleen jatkoi lukemista poikien kanssa. Tätä vielä\nkesti pari viikkoa, ja sitten tuli päivä, jolloin pojat saivat mennä\ntutkintoansa suorittamaan.\n\nMolemmat pääsivät toiselle luokalle, ja entisistä marjapojista oli siis\ntullut koulupoikia.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKirkkaana kuin peili oli jää pohjois-sataman luistinradalla, ja\nluistelijoita tuli ehtimiseen. Siellä niitä näkyi neitosia ja herroja,\nkoulutyttöjä ja poikia. Kaikki kiitivät kevyesti, ikäänkuin ilmassa.\nSiellä näkyi kirjavia pukuja, komeita ja kehnompia, kauniita, nahalla\nreunustettuja luistinpukuja, ja neitosten kaulassa pitkiä siepuroita,\njoittenka päät heiluivat sinne tänne. Kaikki luistelijat näyttivät\nreippailta ja punaposkisilta. Istuinlautoja oli radalla siellä täällä,\nja tuon tuostakin joku tyttö istahti laudalle ja joku herra tahi poika,\nkuinka kulloinkin sopi, polvistui hänen eteensä, asettaaksensa luistimet\nhänen jalkaansa.\n\nEräs tyttöparvi oli vain kävelemässä radalla. Heillä ei ensinkään ollut\nluistimia, ja he aikoivatkin jo lähteä pois, kun yksi heistä sanoi: --\nKatsokaapas, tuolla tulee \"tumma\" ja \"vaalea,\" ja Solmia on heidän\nkanssaan. Kumma, miten se Solmia aina viitsii heidän parissaan kävellä.\n\n-- He ovat tavallisesti kaikki yhdessä kävelemässä, vanhukset myöskin,\nmutta mitäpä ne vanhat luistinradalle olisivat viitsineet tulla. Olen\nminä sentään joskus nähnyt rehtorin täällä.\n\n-- Elsa Hiltunen puolustaa aina Solmiaa, mutta minun mielestäni hänen\ntulisi olla enemmän kumppaniensa kanssa.\n\n-- Minä pidän hänestä paljon ja tunnen hänen myöskin paremmin kuin sinä,\nme kun neljä vuotta olemme istuneet vieritysten, eli aina siitä asti,\nkun hän kouluun tuli. Solmia on vakava tyttö, hän lukee ahkeraan, ja\nsitten hän tahtoo, kun hänellä on aikaa, olla tätinsä ja enonsa\nhuvitteena. Hän ei sitä paitsi tahdo paljon tuttavia siitä syystä, että\nse häiritsisi noita vanhoja, jotka ovat hiljaiseen elämään tottuneet.\n\n-- Kauniilta kuuluu...\n\n-- Naima Vuori ei milloinkaan ole hyvä, kun Solmiasta puhutaan.\n\n-- Mitä minä hänestä välitän, kyllä hän minun puolestani saa hyvä olla.\nMutta minä en pidä tytöistä, jotka kävelevät aina kavaljeerien kanssa.\n\n-- Sinäkö? Ohoh!\n\n-- Niin minä, mutta minun on vilu ja minä lähden nyt kotia.\n\n-- Laina ei ainakaan minua jätä; etkö jää tänne kanssani? -- kysyi Elsa\neräältä toverilta.\n\n-- Totta kai, täytyyhän tässä katsella, miten parhaat luistelijamme\nluistelevat.\n\nRadan päässä oli hakomaja, ja Solmia meni sinne panemaan luistimia\njalkaansa. Sakki ja Joju aikoivat auttaa häntä, mutta hän vastasi: --\nKyllä minä itsekkin saan ne jalkaani, menkää te vain pois.\n\nPojat riensivät hekin asettamaan luistimet jalkoihinsa, ja sitten\nkiitivät iljannetta pitkin. Radalla kävelijät vain osottivat heihin ja\nsanoivat: \"katsokaa rehtorin poikia\".\n\nElsa Hiltunen oli juossut tervehtimään Solmiaa, ja Naima Vuori oli\nmyöskin vielä radalla, sillä hän oli kuitenkin utelias näkemään rehtorin\npoikien luistelua. Ne olivat jo radan toisessa päässä, kun Solmia lähti\nkiitämään.\n\nTyttö luisteli tottuneesti ja varmasti, olipa ikään kuin pieni perhonen\nolisi siellä kevyesti lennellyt. Rehtorin kasvatit tulivat häntä\nvastaan, ja nyt luisteltiin yhdessä sekä tehtiin kaikenmoisia\ntaidetemppuja. Joju varsinkin osasi erittäin sievästi luistella\n\"ytterkanttia,\" y. m.\n\nKun Solmia oli vähän aikaa luistellut, tuli hän Elsa Hiltusen luo ja\nkysyi, lähtisikö hän jo pian radalta pois. -- Minä en joudu kauan täällä\nviipymään ja tulisin halusta kanssasi.\n\n-- Kyllä, me aioimme jo äsken mennä pois, mutta sitten kuin te tulitte,\nniin tahdoimme nähdä teidän luistelevan. On niin ihmeen hauskaa\nkatsella, kun joku oikein hyvin luistelee.\n\nNaima Vuori tuuppasi Elsaa kylkeen ja loi häneen nuhtelevan katseen.\n\n-- Ei meidän luistelumme katselemista ansaitse, -- sanoi Solmia, --\npaitsi Jojun, hän todellakin tekee sitä taidokkaasti.\n\nHän kiisi vielä kerran radan toiseen päähän sanomaan Sakille, että hän\naikoi mennä toveriensa kanssa pois.\n\nSillä välin Naima Vuori nuhteli Elsaa siitä, että hän oli kiittänyt\nSolmian luistelua. -- Kyllä hän vain tarpeeksi tietää, että häntä\nihaillaan, -- virkkoi Naima.\n\n-- Sitä en ensinkään luule, -- sanoi Elsa.\n\nSolmia palasi radalta ja ilmoitti, että pojatkin aikoivat tulla kotia.\nLuistimet hän otti jalastaan, ja sitte oltiin valmiit lähtemään.\n\nPian Joju ja Sakki heidän saavuttivat, ja vilkkaasti keskusteltiin\nmatkalla.\n\nJoju kertoi koulusta kaikenlaisia kaskuja ja omasta elämästäänkin yhtä\nja toista, miten hän oli ollut sanomalehtipoikana ja koetellut\nmonenmoista lyhyessä elämässään. Kertoipa vielä, miten hänen teki mieli\nmerelle, mutta setä Mellilä oli aina ollut sitä vastaan ja vaatinut\nhäntä lukemaan siksi, kunnes tulisi kuusitoistavuotiaaksi. -- Jos\nsilloin vielä haluttaa lähteä, niin saan mennä. Nyt keväällä siis pääsen\ntuonne avaraan maailmaan!\n\n-- Hirveätä aivan! -- huudahti Naima.\n\n-- No, en tiedä, mitä hirveätä se olisi, päin vastoin.\n\n-- Ajatelkaa noita myrskyjä merellä!\n\n-- Saattaa niitä vaaroja olla joka paikassa, -- sanoi Solmia, ei se\nmielestäni mitään olisi sen vuoksi, mutta vanhan sedän ja tädin vuoksi,\njotka niin kovin häntä kaipaisivat.\n\n-- Niin, he tahtoisivat minua pyrkimään voimistelunopettajaksi.\n\n-- No sehän on niin reipasta ja uljasta, ja tehän kuulutte voimistelevan\nniin mainiosti. -- Naima kuiskasi eräälle sivutoverilleen: -- Ai, kuinka\ntuo tumma on sööti! -- Hän oli sitä kuiskaavinaan, mutta hyvin Joju sen\nkuitenkin kuuli, ja hän sanoi:\n\n-- Kuka raukka se sööti on? Semmoinen poika on hyvin imelä, jota voi\nsöötiksi sanoa.\n\nTähän eivät tytöt mitään vastanneet.\n\nHe olivat nyt tulleet eräälle kadulle, jossa heidän tuli erkaantua\ntoisistaan. Rehtorin pojat ja Solmia sanoivat hyvästit seuralaisilleen\nja lähtivät kotia.\n\n-- Joju, mitenkä saatoit tuolla tavalla puhua, etkö nähnyt miten Naima\nkävi punaiseksi, -- sanoi Sakki.\n\n-- Minäkö siitä olisin välittänyt, ei tarvitse tyttöjen tulla minua\narvostelemaan, yhtäkaikki minulle, olenko Naiman mielestä makea vai\nhapan.\n\n-- Olenhan minä monta kertaa sanonut, kun olet tehnyt minulle jonkun\npalveluksen, että sinä olet ollut hyvä, etkä sinä ole koskaan suuttunut.\n\n-- En, se on aivan toista. Muistan minä senkin vielä, kun sinä siellä\npappilassa ennen marjapoikana ollessani sanoit, kun minä tuhmasti\nkiroilin, että kyllä luulit minun lakkaavan pahasta tavasta, sekä että\nminusta tulisi kelpo poika. Se sana, näes, auttoi minua jättämään pois\ntuon pahan tavan.\n\nHe tulivat nyt kotiportille, mutta Joju sanoi vielä lähtevänsä\nvanhempiansa katsomaan. Sakki ja Solmia menivät sisälle, ja Eriika täti\nkutsui heitä kammariinsa kahville. Rehtori istui siellä jo ennaltaan.\n\n-- Minnekkä Jojun jätitte? -- kysyi rehtori.\n\n-- Hän meni vanhempiansa katsomaan.\n\n-- Onko täti käynyt Jojun entisessä kodissa? -- kysyi Solmia.\n\n-- Olen, mutta en nyt moneen kuukauteen.\n\n-- Eikö täti menisi? Minä olin äitini kanssa usein sellaisissa köyhissä\nkodeissa maalla, ja tulisin halusta tädin kanssa.\n\n-- Mitä sinä, pikku perhonen, siellä tekisit, paras että Eriika ja minä\nmenemme.\n\n-- Mutta kyllä te otatte minun mukaanne! Äiti sanoi, että lapsesta jo\npitää oppia tuntemaan köyhien elämää.\n\n-- Antaa tytön tulla.\n\n-- Joju on aina kovin surullinen, kun hän palaa vanhempiensa luota, --\nsanoi Sakki. -- Viimein kun hän sieltä tuli, niin hän sanoi: \"jos\npääsisin merelle ja saisin niin paljo rahaa kokoon, että saattaisin\nostaa pienen maatalon, niin asettaisin isäni ja äitini sinne, heidän\nelämänsä täällä on kovin kurjaa...\"\n\nJuuri kuin tätä puhuivat, tuli Joju kotia.\n\nEriika täti havaitsi heti, että pojan muuten iloiset silmät nyt\nnäyttivät kovin totisilta. Hän silitteli Jojun mustia kiharoita, sanoen:\n-- Kaasin sinulle oikein täyden kupillisen kahvia, sillä kyllä se nyt\nvarmaan hyvältä maistuu, kun olet luistelemassa käynyt.\n\nJoju kiitti vain, joi ja läksi kammariinsa.\n\nHetken perästä hän meni setänsä huoneeseen ja pani oven kiinni\njälkeensä.\n\n-- No, mitä pojallani nyt on sanottavaa?\n\n-- Minä kävin äsken vanhempieni luona. Siellä oli silloin heidän\nhuoneittensa omistaja vaatimassa vuokraansa. Hän oli juovuksissa. Isä\npyysi häntä odottamaan vähän aikaa, mutta silloin mies julmistui, otti\ntuolin ja aikoi lyödä isää, mutta minä karkasin häneen kiinni, ja\ntöyttäsin hänet ulos ja menin itse myöskin samalla. Hän lupasi valittaa\nrehtorille, mutta täytyihän minua mennä apuun, kun hän aikoi lyödä\nisää.\n\n-- Minä lähden oitis sinne. On tämä vähän paha asia, mutta koetetaan se\nselittää.\n\nRehtori meni Eriikan luo. -- Kuuleppas, Eriika, onko pakarin takana\noleva suuri kammari teille välttämättömästi tarpeellinen?\n\n-- Ei, siellä on tyhjiä puu-astioita, jotka yhtä hyvin saattaisivat olla\nsuuressa vajassa.\n\n-- Hyvä! Minä aion nyt mennä tuomaan sinne hyyryläisiä.\n\n-- Se on aivan epäkunnossa!\n\n-- Sama se, he saavat laittaa itsellensä kuntoon. En aio noilta\nvuokraajiltani ottaa mitään vuokraa, mutta rehellistä työtä aion hankkia\nheille, ja sitä heidän pitää kohtuullisesta palkasta tehdä. Minä lähden\nnyt Jojun vanhempien luo, ja toimitan heidät tänne.\n\nRehtori meni, ja kun hän tuli Matin asunnon luo, oli huoneitten omistaja\njälleen oven takana räyhäämässä.\n\n-- Mitä menoa täällä pidetään?\n\n-- Menoako? Nuot ovat minun huoneeni, eikä minua lasketa sisälle.\n\n-- Totta kai teitä sisälle lasketaan omiin huoneisiinne. Se on selvää.\nVaimonne ja lapsenne kaiketi siellä asuvat, koska ne teidän huoneenne\novat.\n\n-- Ei ikään, vaan nuot vuokraajaroistot, jotka eivät mitään maksa.\n\n-- Vai vuokraajat. Kyllä ne maksavat. Olen rehtori Mellilä ja maksan\nnäitten vuokran, mutta en ollut oikein selvillä siitä, koska se oli\nmaksettava.\n\n-- Mellilä, rehtori Mellilä. Te siis olette sen pojan isä, joka täällä\näsken oli?\n\n-- Kasvatti-isä, niin olen.\n\n-- Suokaa anteeksi, ei minulla mitään kiirettä ole...\n\n-- Kyllä jokainen omansa tarvitsee. Ja kun tässä nyt on kerran teillä\nollut syytä tyytymättömyyteen, niin on paras, että he muuttavat.\nAukaiskaa ovi, siellä, rehtori Mellilälle!\n\nOvi avattiin. Rehtori tiedusteli, mitä huoneen omistajalle tuli maksaa,\nja suoritti sen heti.\n\n-- Nyt saatte oitis muuttaa minun luokseni, -- sanoi hän Matille, joka\nnäytti tästä olevan kovin kiitollinen; mutta Miina ei tahtonut asiaa\noikein käsittää, ja näyttipä siltä, kuin muutto ei häntä oikein olisi\nmiellyttänyt.\n\n-- Kyllä he olisivat saaneet asua täällä, aivan mielelläni olisin\nantanut heidän asua, mutta...\n\n-- Ei, kyllä se sopii varsin hyvin, että muuttavat, -- sanoi rehtori. --\nTäällä on hevoset ja rattaat, asettakaa niihin, mitä teillä on, ja\najakaa minun talooni. Siellä on teillä vapaa asunto.\n\nIsäntä kävi vähän noloksi ja näytti hämmästyneeltä, mutta Matti ja hänen\nvaimonsa muuttivat vielä samana päivänä rehtori Mellilän suureen\npakarikammariin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\n-- Kapteeni Malm pyytää tavata rehtoria, -- sanoi Leena, joka raotti\nrehtorin ovea.\n\n-- Jasoo, jasoo, käske häntä tulemaan sisälle.\n\n-- Hyvää päivää! Miten sinä täällä jaksat?\n\n-- Päivää päivää! Jumalan kiitos, kyllä minä yleensä olen hyvin voinut,\nmutta tänään luuvalo ristiluissani minua niin on vaivannut, etten voinut\ntulla luoksesi, ja minulla oli sinulle puhuttavana tärkeä asia, jota en\ntahtonut tuonnemmaksi jättää. Suo nyt anteeksi, että sinua tänne\nvaivasin!\n\n-- Älä, veikkonen, tuollaisista kursaile, kävelinhän tänne aivan\nmielläni. Annappas kuulla asiasi nyt.\n\n-- Joju poikani tahtoisi merelle, enkä minä voi sitä vastustaa, kun\nnäen, miten hartaasti hänen mielensä tekee sinne. Se kaiketi on hänen\nuransa täällä maailmassa. Mutta minä pyytäisin, että sinä hänen ottaisit\nlaivaasi ja antaisit hänelle sekä teoreetistä että käytännöllistä\nopetusta. Sinähän lähdet keväällä matkalle?\n\n-- Lähden. Mielelläni otan hänen mukaani. Aivan se on viisaasti tehty,\nettä annat pojan tulla, koska hänellä on siihen halua. Kyllä minä\nhänestä huolen pidän sen mukaan, mitä minä voin. Jumalan suojeluksen\nallahan ollaan niin maalla kuin merellä.\n\n-- Ollaan niin, mutta minä tulen kaipaamaan häntä paljon.\n\n-- Maailmalle he tulevat, jos mihinkä virkaan rupeavat. Huono se lintu,\njoka ei pesäänsä edemmäksi voi lentää.\n\n-- Onhan se niin. Kentiesi hän saa tarpeensa merimatkoista ja viihtyy\nsitten omassa maassa.\n\n-- Niin, no, olenhan minäkin väliin koko vuoden kotona, aina sen mukaan,\nkuin soveliaaksi näen.\n\nEriika tuli sisälle. Rehtori kertoi, että kapteeni Malm oli luvannut\nottaa Jojun laivalleen.\n\n-- Kyllä täällä taas elämä hiljaiseksi käy, -- sanoi rehtori, -- kun se\npoika pois tulee. Olin aina siinä toivossa, ettei hän enään merelle\nhaluaisi, kun hän muutaman vuoden kävisi koulua, mutta huomasin piankin,\nettä hän luki vain, kun hänen sitä täytyi tehdä. Hän on kuitenkin hyvin\nmennyt eteenpäin, sillä hän on älykäs poika, vaikkei niin perusteellinen\nkuin Sakki.\n\n-- Helläsydämminen hän on, mutta vähän vallaton. Sakki, sitä vastoin on\ntavattoman vakaa, -- sanoi Eriika.\n\n-- Heidän lapsuutensa on ollut ihan erilainen. Sakki on totutettu\nvakaaseen työhön pienestä asti, ja se on painanut leimansa hänen\nluonteeseensa. Joju sitä vastoin on saanut kuljeskella\ntyhjäntoimittajana, mutta hänen vilkas luontonsa on vaatinut häntä\ntoimimaan, ja onni on, ettei hän joutunut pahoihin tapoihin, vaan käytti\nälyänsä harjoittaakseen voimiansa ja tehdäkseen kaikemmoisia viattomia\nkujeita. Rehellinen ja tunnollinen hän myöskin on. Minun täytyy myöntää,\nettä hän on minulle vielä rakkaampi kuin Sakki, kentiesi sentähden, että\nhän enemmän on ollut minun apuni tarpeessa. Sakki on sellainen poika,\nettä hänestä aina olisi tullut kelpo mies, sielläkin, missä hän oli,\nvaikka hän kentiesi olisi joutunut toiselle uralle, mutta Jojun olisi\nmelkein ollut mahdoton pysyä kelvollisena sellaisissa oloissa, joissa me\nhänen tapasimme.\n\n-- Olen minä täällä joskus nähnyt nuot pojat, mutta niin hätimiten,\netten tosiaankaan heitä tunne.\n\n-- He tulivat juuri äsken kotia, -- sanoi Eriika, -- menenkö heitä\nkäskemään tänne?\n\n-- Kyllä.\n\nHetken perästä tulivat Joju ja Sakki, ja Eriika esitteli heitä kapteeni\nMalmille.\n\n-- Joju, -- sanoi rehtori, -- nyt olen puhunut kapteeni Malmille, että\nsinä haluat merelle. Kesäkuun lopulla hän on valmis ottamaan sinun\nmukaansa.\n\n-- Kiitoksia, setä! Kyllä merelle olen hartaasti toivonut aina siitä\nasti, kuin täällä satamassa ensi kerran laivoja näin, -- sanoi poika, ja\nhänen ruskeat silmänsä välähtivät innosta.\n\nKapteeni Malm katseli mielihyvällä tuota hartevaa, soreaa,\nkuusitoista-vuotiasta nuorukaista ja taputti häntä olalle, sanoen: --\nToivon, että meistä tulee hyviä ystäviä. -- Sakkiin kääntyen hän sitten\nkysyi: -- Miksikä tämä nuorukainen aikoo? Nuot syvämietteiset silmät\nosottavat, että olisit liiaksi miettiväinen merellä myrskyissä\nmatkustamaan, sillä siellä täytyy olla käytännöllinen sekä aina virkku\nja valpas.\n\n-- En minä sinne mielisikään. Mahdollisesti sentään joskus merien\ntaakse, päästäkseni väljemmille aloille tietoja tutkimaan. Vastaiseksi\non minulla täällä kyllin työtä.\n\nKapteeni sanoi itsellään olevan kiirettä pois ja jätti hyvästi.\n\nJojun vastainen ura oli siis päätetty.\n\nKun kapteeni oli mennyt, tuli Solmia sisälle ja kuiskasi jotakin Eriikan\nkorvaan. Eriika noikkasi, ja tyttö meni jälleen, ja näyttipä siltä, kuin\nhänellä olisi ollut koko valtiosalaisuus tiedossaan. Hetken perästä hän\ntuli takaisin ja pyysi, että eno ja täti sekä pojat tulisivat\npakarikammariin. Matin Miina kutsui kahville, sillä nyt oli Miinan\npäivä.\n\nHe läksivät kaikin, ja miten hämmästyivätkään, kun huone oli ihan puhdas\nja siisti! Solmia oli saanut Eriika tädiltä vanhat uutimet, jotka hän\nitse oli parsinut ja jotka Leena sitten oli tärkännyt ja silittänyt. Nyt\nnäyttivät ne niin siistiltä ja puhtailta akkunassa. Pöydällä oli\nvalkoinen liina ja sen päällä Jojun antama Uusi Testamentti, johon hän\noli kirjoittanut äitinsä nimen. Kahvin ja nisuleivät oli Eriika\nlahjoittanut. Eräs vanha rikkinäinen keinutuoli oli myöskin laitettu\nkuntoon, paikattu ja maalattu ja annettu sitten Miinalle. Siihen muija\noli nähtävästi ihastunut. Matti kumarsi ehtimiseen ja siunasi rehtoria\nja Eriika neitiä kaikesta hyvästä.\n\n-- En olisi uskonut, että näin rauhallista kotia vielä olisin saanut, --\nsanoi ukko.\n\nMiina näytti yleensä siltä, kuin hän olisi enemmän pitänyt entisestä\nelämästään, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Kaikki krouvaaminen oli\njyrkästi kielletty, ja kulkijoita eivät saaneet ottaa luoksensa, ei\nminkäänlaisia. Miina kyllä ensin puhui vähän muuttamisesta, mutta kun\nukko piti sitä pelkkänä mielettömyytenä, he kun saivat vuokratta\nrehtorilla asua, niin Miina sanoi, ettei toisten niskoilla oleminen\nhäntä miellyttänyt. Matti ei ottanut kuullakseenkaan vaimonsa puhetta,\nhän kun oli kovin kiitollinen ja ihastunut oloonsa. Mutta vähitellen\nMiinakin tottui siivompaan elämään.\n\nSiellä nyt kun oli katseltu, miten kaikki oli kunnossa Matin huoneessa,\nja ruvettu kahvia juomaan, jota Solmia hyvin taitavasti kaasi kuppeihin,\nalkoi rehtori kertoa Jojun merelle menosta ja kyseli, mitä hänen isänsä\nsiitä piti.\n\n-- Mitäpä minä siihen sanoisin, kyllä rehtori parhain tietää, mikä ala\nhänelle sopivin on, -- vastasi Matti.\n\n-- Niin, antaa mennä vain, -- virkkoi Miina, -- hyvä se on, kun nuorena\npääsee maailmaa kokemaan. Noin kuudentoista-vuotiaana minä itsekkin\nmaailmalle kodistani lähdin. Onhan se sentään hauskaa, kun lapsensa\nsiihen mittaan saa, että ihmisiin kelpaavat.\n\n-- Hm, -- sanoi rehtori.\n\n-- Mutta sen tiedän vain, että Jojua tulee kovin ikävä, kun hän lähtee\npois; ja sitten tulee se pimeä syksykin vielä, -- sanoi Solmia.\n\n-- Kyllä syksy pian menee, kun koulussa on, tuskin sinä minua\nmuistatkaan. Mutta minä kirjoitan teille sieltä maailman ääriltä.\n\nJoju oli iloinen vain, ajatellessaan noita merentakaisia, kaukaisia\nmaan-osia, ja mitä kaikkea hän siellä saisi nähdä.\n\nKun kahvi oli juotu, nousi rehtori istualta ja sanoi hyvästi. Kaikki\nmuut seurasivat hänen esimerkkiänsä. Poikien täytyi myöskin mennä\nläksyjänsä lukemaan.\n\nKun olivat tulleet pois ja Eriika oli istunut huoneeseensa, kuuli hän,\nettä joku nopein askelin tuli hänen kammariinsa, ja samassa hän jo\ntunsi, miten Jojun vankat käsivarret kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.\n\n-- Kiitoksia, täti, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan taas tänäkin\npäivänä, -- sanoi Joju, ja hänen tummat, samettimaiset silmänsä\nkiilsivät kosteina. Hän ymmärsi kyllä, että hänen tähtensä Eriika oli\nhänen äidilleen osottanut hyvyyttä.\n\nEriika noikkasi vain ja katseli äidillisen lempeästi kiitollista poikaa.\n\nToukokuun loppupäivät kuluivat nopeasti, ja Solmia oli vapaa lähtemään\nkesälomalle.\n\n-- Koska minä sinun jälleen näen? -- kysyi hän Jojulta. -- Olen kentiesi\njo koulusta poissa, kun tulet takaisin...\n\n-- Niin, ja silloin et ole enään pikku Solmia, vaan täysikasvuinen\nneiti.\n\n-- Ja sinä olet harteva, partainen merimies. Kummallista!\n\n-- Enhän vielä kolmen vuoden päästä niin mahtane vanhentua.\n\n-- Ei, kyllä me vain sinun silloin tunnemme samaksi Jojuksi kuin nytkin,\n-- vakuutti Sakki.\n\n-- Käytkö edelleenkin, Solmia, katsomassa vanhempiani? -- kysyi Joju.\n\n-- Tietysti minä sen teen, ja Sakki myöskin.\n\n-- Lukisitko heille myöskin? -- sanoi Joju hiljaa, ikään kuin hän olisi\npelännyt pyytävänsä liikoja.\n\n-- Kyllä aivan varmaan. Tätikin auttaa meitä muistamaan, mitä me kyllä\nmielellämme teemme.\n\nSinä aamuna, jona Solmian piti lähtemän, oli Eriika täti kasvattipoikien\nkanssa aikaisin aamulla torilla. Pojat ostivat kumpikin vähäisen kauniin\nkukkavihon, ja torilta palatessa poikkesi Eriika täti Brondinille ja\nosti sieltä pussillisen torttuja. Kotona sitten kaikki lahjoitettiin\nSolmialle. Täti antoi hänelle makeispussin evääksi, ja pojat\nkiinnittivät kukkavihot hänen päällystakkiinsa.\n\nRehtori katseli heitä, sanoen: -- Vai niin, kaikki muut ovat nyt\nantaneet sinulle lahjoja, paitsi vanha enosi. Enhän minä tuollaisia\nenään keksi, mutta rakas olet minulle kuitenkin, oma pikku nupukkani!\nSano terveisiä sisarelleni ja langolleni sekä siskoillesi. Jumala\nkanssasi olkoon!\n\n-- Kiitoksia eno, kiitoksia kaikki!\n\nSitten lähdettiin vielä rautatielle saattamaan. Pian oli Solmia muitten\ntoverien joukossa junalla, joka viheltäen lähti poispäin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nVuodet vierivät eteenpäin. Joju oli jo kaksi vuotta ollut merellä ja\ntuon tuostakin kirjoittanut kotiinsa. Rehtori häntä kovin kaipasi,\nvarsinkin kesällä, jolloin Sakki aina jonkun ajan vietti kotona\nvanhempiensa luona. Nyt oli rehtori jälleen saanut Jojulta kirjeen,\njossa hän ilmoitti, että hän kentiesi jo vuoden päästä pääsisi Suomeen,\nja sitten hän jäisi talveksi kotiin lukemaan. Kun ukko tuon uutisen\nnäki, ei hän malttanutkaan enään jatkaa lukemistansa, vaan riensi\nEriikan luo.\n\n-- Eriika, tuleppas kuulemaan, mitä Joju kirjoittaa.\n\n-- Tuleeko hän kotiin? Onko hän terve?\n\n-- No, kuuleppas nyt:\n\n      Setä rakas!\n\nNythän olen suuressa maailman kaupungissa New-Yorkissa, ja olen täällä\nmielestäni niin pienen pieni, niin yksinäinen ja koditon. Mutta kun\nrakkaan setäni kanssa saan jutella kaikesta, mitä olen nähnyt ja saanut\nkokea, niin olen taas ikään kuin teitä lähempänä. Ennen tänne tuloamme\nsaimme Atlantilla koetella, miten se vihoissaan vyöryää ja hyrskyy.\nKyllä me silloin olimme kovin heikot, mutta ihmeen juhlallista oli nähdä\ntuota suuremmoista näytelmää merellä. Kapteeni ja vanhat tottuneet\nmerimiehet olivat erinomaisen tyvenet. Heidän vakavista muodoistaan vaan\nnäki, että vaara oli tarjona. He toimivat kiireesti, mutta\nmaltillisesti. En minäkään yhtään pelännyt. En tiedä, mistä se tuli,\nettä aivan levollisesti saatoin jättää itseni Jumalan haltuun. Mutta kun\nsitä myrskyä vielä ajattelen, niin ihmettelen, että todellakin kuivalla\nmaalla olemme.\n\nTäällä on paljo katseltavaa, mutta en niitä kaikkia tässä kirjeessä voi\nluetella, emmekä vielä ole niin kauan kaupungissa olleetkaan, että\nolisin joutunut paljoa näkemään. Niistä siis puhutaan toisten. Tahdon\nvain mainita, ettei Helsingin satama mitään ole New-Yorkin sataman\nrinnalla. Täällä on laivoja kaikilta maailman ääriltä, täällä on koko\nmetsä laivoja. Ja korkeampana kaikkia mastoja kohoaa suunnattoman korkea\nvalotorni. Kertokaa Solmialle, että rautatie New-Yorkissa kulkee\nasuinhuoneitten päällitse. Ihmisiä vilisee kaduilla jos jonkinmoisia,\naivan mustia villapäisiäkin. Mutta mitäpä näistä kaikista kerronkaan,\nminunhan piti ilmoittaa, että jo kentiesi vuoden päästä pääsen Suomeen,\nja sitten jään talveksi kotiin lukemaan. Kovin hauskaa se olisi, jos\npääsisin taas omaisteni luo, vaikka meri-elämä onkin minun oikea alani,\nkyllä siellä on raitista ja reipasta oloa!\n\nKuinka isä ja äiti siellä kotona voivat? Onko isä vielä jaksanut käydä\nmuuraustyössä? Miten itse olette voineet, setä ja Eriika täti?\nKirjoittakaa pian tänne, en ole pitkään aikaan saanut kirjettä, varmaan\novat tiellä joutuneet hukkaan. New-Yorkissa tulemme nyt viipymään, sillä\nlaivassa on tehtävä pieniä parannuksia; osottakaa siis tänne kirjeenne.\n\nSanokaa Solmialle ja Sakille paljo terveisiä! Muistelen hyvin usein\nniitä iltoja, joita yhdessä vietimme Eriika tädin kammarissa. Mikko\nkissa kai on melkoisesti lihonnut, kun on saanut rauhassa unta vetää.\nLeenalle lähetän myöskin paljon terveisiä, olen usein kiitollisuudella\nmuistanut häntä, kun minun on täytynyt vetää rikkinäisiä sukkia\njalkaani, ja ajatellut: olisipa Leena täällä, niin enpä tarvitsisi panna\nparsimattomia sukkia jalkaani.\n\n      Voikaa hyvin kaikki ja muistakaa\n\n      Joju Veitikkaa.\n\n-- On se poika nyt saanut odottaa tietoja, täytyy heti hänelle\nkirjoittaa. New-Yorkiin siis meidän tulee kirjeemme osottaa...\n\nRehtori ei ennättänyt puhua enempää, sillä etehisestä kuului Solmian\nääni, kun hän huudahti: -- Voi miten hauskaa, ja minä kun en tietänyt\nodottaakkaan!\n\n-- Kuka siellä? Hyvänen aika, tulevat tänne ja minulla on vain yötakki\nylläni... Sisarenihan se oli, Amaalia!\n\n-- Kuinka täällä voitte? Teki niin mieleni tulla teitä ja Solmiaa\nkatsomaan.\n\n-- Istuppas nyt. Olihan se kovin hauskaa, että tulit, -- sanoi Eriika.\n\n-- Ja me kun emme voineet aavistaakkaan, kuka siellä etehisessä Solmiaa\nilahutti.\n\n-- Äiti oli tullut niin hiljaa, ettei kukaan huomannut, ja kun minä\nastuin etehiseen, niin hän jo oli siellä, ja siksi minä niin\nhämmästyksestä huusin.\n\nPruustinna kertoi olleensa vävynsä, pastori Palosen luona. -- Se sopi\nhyvin matkaan, -- sanoi hän.\n\n-- Helmillähän on tyttökin, sanoi Eriika.\n\n-- Tulen juuri ristiäisistä.\n\n-- Mikä tytön nimeksi pantiin?\n\n-- Leila.\n\n-- Niin soma nimi.\n\nSakki tuli myöskin koulusta kotiin ja ihastui, nähdessään pruustinnan.\n\n-- Onko täti Amaalia kuullut mitään kodistani?\n\n-- Olen. Siellä voivat kaikki hyvin. Hannes on nyt, kuten tiedät, meillä\nvoutina. Hän on niin kelpo poika. Sanoin juuri, että hänen olisi paras,\nruveta jonkun suuremman kartanon voudiksi. Mutta tässähän minulla on\nsinulle kirjekkin.\n\n-- No hyvä, että kirjeestä puhuit. Katsokaa, lapset, tässä on kirje\nJojulta.\n\n-- Ai, saammeko lukea?\n\n-- Kyllä, tuossa on. Solmia saa sen ensin, koska Sakilla on toinen.\n\n-- Voi, miten hauskaa!\n\nSakki katsoi Solmiaan ja punastui vähän. -- Kylläpä tulitkin iloiseksi.\n\n-- Tietysti, sanoi tyttö aivan levollisesti.\n\n-- Kai maar sinä Jojua olet kaivannut? -- sanoi pruustinna veljelleen.\n\n-- Sanomattomasti! Oli hänestä tosiaan usein vähän huoliakin, kun hän\noli niin vilkas ja monesti teki ajattelemattomuudessa pieniä urhotöitä,\njotka eivät koulupojalle sopineet; mutta jos hän olikin pieni\npilvenhattarani, oli hän myöskin auringonsäteeni, ja häntä kaipaan kuten\nkadonnutta kevätpäivää.\n\nSakki kysyi, saisiko hän mennä kertomaan Jojun vanhemmille, mitä\nkirjeessä oli.\n\n-- Kyllä, mene vain.\n\nSakin mentyä sanoi rehtori: -- Poika on pitänyt niin hellää huolta Jojun\nvanhemmista.\n\n-- Vieläkö Marjaniemi tahtoo talonsa myydä? -- kysyi Eriika. -- Olen\naina toivonut, että veljeni ostaisi sen talon. Siellä saisimme olla\nkesät teidän lähellänne, ja Jojun vanhemmat saisivat asua siellä. Matti\non jotenkin kelpo mies, hän on vanhastaan tottunut maan työhön, ja\nkentiesi te antaisitte Hanneksen meille, niin panisimme hänen sinne\nvanhan ukon apulaiseksi.\n\n-- No miksi ei, jos siksi tulisi.\n\n-- Kas vain, kun ennätit ennen minua puhua asiasta.\n\n-- Kyllä Marjaniemi aina taloonsa kaupittelee, mutta eipä ole vielä\nostajaa tullut. Paras, että ryhdytte asiaan.\n\n-- Jos hän sen myy sopivasta hinnasta, niin minä sen ostan, ennenkuin\nJoju kotia tulee. Se vasta ilosanoma hänelle, kun saa kuulla, että hänen\nvanhempansa saavat asua maalla. Joju on aina rakastanut entistä\nkotipaikkaansa, ja se torppa, joka hänen vanhemmillaan oli, sijaitsi\naivan Marjaniemen rajalla.\n\n-- Mutta mitä Matin-Miina maalle muuttamisesta pitäisi?\n\n-- Luultavasti hän siellä sitten tyytyy, kun saa vanhan muorin päiviä\npitää, -- sanoi Eriika. -- Hän on sitä paitsi paljon muuttunut\nentisestään, sillä hän oli kovin sairas viime talvena, ja se saatti\nhänen mielensä aivan muuttumaan. Hän on käynyt paljon sävyisemmäksi ja\nkiitollisemmaksi. Ehkä sekin on jotakin vaikuttanut, että Sakki ja\nSolmia tuon tuostakin käyvät heille lukemassa.\n\nPari päivää pruustinnan oli aikaa viipyä Helsingissä ja se aika kului\nmelkein liika pian, sillä täytyihän hänen käydä kuulemassa neiti\nBasilieriä, joka juuri siihen aikaan loisti kirkkaimpana tähtenä\npääkaupungin taidemaailmassa, pistäytyä valokuvaajalle ikuistettavaksi\nj. n. e.\n\nKun siis lähtö-aika tuli, matkusti rehtori sisarensa mukana,\nostaaksensa itselleen kesä-asunnoksi Marjaniemen talon.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTalvi kului erinomaisen pian rehtorin perheen mielestä, sillä heillä oli\njokaisella paljo hommaa. Rehtori itse matkusti kaupungin ja Marjaniemen\nväliä. Hänellä oli paljo toimimista, asettaessaan asuinhuoneita kuntoon,\nvaikka ne sisustettiinkin mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Siellä oli\nvain valkoiseksi maalatuita pöytiä, sänkyjä ja tuoleja; mutta somaa ja\nsiistiä oli kaikki. Matille oli rakennettu tupa, jossa hän vaimoineen\nsai olla itsevaltiaana. Eriika oli veljensä apulaisena kuten ainakin ja\nvälihetkinä hän ahkeraan kutoi sukkia Jojulle, jotta pojan ei tarvitsisi\njalkojansa pistää rikkinäisiin sukkiin.\n\nSakki oli valmistautunut ylioppilastutkintoonsa, jonka hän jo oli\nkunnialla suorittanut, ja niin oli talvi liukunut pois pikemmin kuin\nsaatettiin luullakkaan. Solmia oli myöskin jo päässyt koulusta ja\nlähtenyt kotiinsa.\n\nKesä teki tuloaan suurin askelin. Lehdet puissa olivat melkein\ntäysikasvuiset, aallot loiskivat vapaina, ja laivoja tuli satamaan.\n\nMarjaniemessä oli kaikki kesäkunnossa, Jojua vain odotettiin, jotta\nhänen tultuansa heti lähdettäisiin maalle.\n\nSakki kulki joka päivä satamassa katselemassa; olihan hauska kävellä,\nkun oli tärkeä työ-askel kunnolla suoritettu ja kun päässään vielä\nalituisesti sai kantaa kaikkien nähtävänä merkkiä siitä, mitä oli\ntoimeen saanut... Ei Sakki sitä aivan niin ajatellut, mutta erinomaisen\nhauskalta se lakki vain tuntui juuri nyt, kun se oli niin uuden\nuutukainen ja puhdas...\n\nEräänä päivänä, kun hän rantaan tuli, kuuli hän huudettavan: \"Suuri\nkolmimastoinen laiva laskee ankkuria satamassa\".\n\nSe oli kapteeni Malmin laiva.\n\nSakki ja Joju näkivät jo toisensa, ja hetkinen vielä, niin he jo olivat\ntervehtineet toisiansa.\n\nNyt oli ilo suuri molemmin puolin, mutta Jojulle varsinkin, sillä kun\npitkän poissa-olon perästä ensi kerran laskee jalkansa isänmaansa\nmanterelle, niin silloin paremmin kuin milloinkaan tuntee, että \"oma maa\non mansikka\".\n\nJoju palasi vielä laivaan ottamaan kapineitansa ja asetti ne rattaille,\nja sitten lähtivät yhdessä Sakin kanssa kotiin.\n\nRehtorilla oli oikein juhlahetki. Avosylin otettiin kasvattipoika\nvastaan. Ja Joju oli niin onnellinen, että olisi tahtonut syleillä koko\nmaailmaa. Vanha Leenakin melkein kirkaisi, niin lujaa Joju hänen kättään\npuristi.\n\n-- Hyvä herra, onpa teidän käsiinne voimia karttunut, -- sanoi Leena.\n\nSitten Joju aikoi mennä vanhempiansa katsomaan, mutta rehtori selitti,\nettä vanhemmat olivat maalla. Joju kävi vakaaksi ja sanoi:\n\n-- Ettekö vain salaa minulta jotakin?... Elävätkö he?\n\n-- Kyllä he elävät ja ovat terveinä, mutta asian laita on se, että he\novat muuttaneet Marjaniemeen, joka nyt on minun taloni, -- sanoi\nrehtori. -- Tämän uutisen tahdoin sinulle säästää siksi, kuin kotiin\npalaisit.\n\n-- No sepä ihmeen hauskaa! Emmekö lähde sinne kaikin kesää viettämään?\n\n-- Kyllä. Siellä on jo aivan valmista meidän vastaan-otoksemme, --\nvirkkoi Eriika, -- ja täällä myöskin on kaikki asetettu kuntoon, niin\nettä olemme valmiit lähtemään. Sinua vain on odotettu.\n\n-- Me tulemme siis olemaan aivan pappilan naapuruudessa. Solmia on\nkaiketi jo päässyt koulusta?\n\n-- On niin.\n\n-- Onko hän kasvanut?\n\n-- On, hän on pitkä, solakka tyttö, tuskin tuntisit enään, -- sanoi\nSakki.\n\n-- Oohoh, kyllä vain tunnen, vaikka tytöt muuttuvatkin kovin pian. Kun\nminä lähdin, oli hän neljäntoistavuotias tyttö, ja nyt hän jo on\ntäyttänyt seitsemäntoista, on siis jo nuori neito. Täti, koska lähdemme\nmaalle?\n\n-- Huomenna.\n\nEriika teki vielä pieniä ostoksia, ja rehtori kävi tapaamassa kapteeni\nMalmia. Mutta seuraavana aamuna oltiin matkalla Marjaniemeen.\n\nLauhajärvi, jonka monimutkaisia rantoja kevään nuori vihreys\nseppelöitsi, kimalteli kirkkaan auringon valossa, kun matkustajat\nsaapuivat Marjaniemelle, joka sijaitsi Lauhajärveen pistäytyvällä\nniemellä.\n\nPappilan herrasväki oli tullut tulokkaita vastaan Marjaniemeen. He\nistuivat mahtavan pihlajan varjossa pihalla odottamassa. Ilo oli suuri\nmolemmin puolin, kun omaisia tavattiin, ja nuoret joutuivat toistensa\ntarkastuksen alaisiksi. He olivat kaikin muuttuneet aika-ihmisiksi,\nsillä välin kuin olivat erossa olleet. Provasti perheineen saattoi\ntulijoita sisälle. Siellä Jojun vanhemmat kumartaen tulivat heitä\nvastaan, ja sekä Hannes että Sakin nuorin sisar Nanni olivat kantamassa\nkapineita sisälle.\n\nHäikäisevän valkoinen liina oli asetettu pöydälle, ja sille oli asetettu\nkirkas kahvipannu ja vastaleivottuja nisusia, jotka kaikki pruustinna\noli toimittanut. Jojulle, joka mereltä tuli eikä muutamaan vuoteen ollut\ntuntenut kodin suloa, oli tämä niin uutta, että se pani hänen vilkkaat,\ntuliset tunteensa kuohumaan, ja hän huudahti innostuneena: -- Isänmaa,\nisänkoti, oi, paljonpa sillä on, joka saa tuntea, että hän ne omistaa!\n\nRehtori ja Eriika täti saivat niin kiitollisen katseen Jojulta, että\nhekin tunsivat jotakin kosteata silmissään.\n\nPruustinna, joka oli koettanut asettaa kaikki niin kodikkaaksi ja\nhauskaksi kuin suinkin, siksi kuin hänen sisaruksensa ensi kerran\nasettuisivat asumaan uuteen taloonsa, pyysi heitä nyt istumaan pöydän\nääreen. Maiju rupesi kahvia kaatamaan, ja Solmia istui entisten\nasuintovereittensa viereen. Kun kahvi oli juotu, poistuivat pappilaiset\njälleen, jättäen talon omistajat rauhassa asettumaan kuntoon.\n\nSeuraavana päivänä, joka oli pyhä, saarnasi Sakki ensi kerran kirkossa.\nHän tuntui silloin Solmian mielestä niin ymmärtäväiseltä ja\nmiehekkäältä. Tähän asti hän oli ollut vain kuin veli, mutta nyt hän\nopetti ja osasi opettaa.\n\nPappilaiset olivat kutsutut Marjaniemelle päivälliselle, ja Jojun sekä\nSakin vanhemmat myöskin. Mutta vanhukset eivät tahtoneet tulla syömään\nherrasväen pöytään, vaikka heitä kehoitettiin. Eriika antoi kattaa\nheille pöydän toiseen huoneeseen.\n\nIltapäivällä, kun kasvattipoikien vanhemmat siirtyivät Matin tupaan,\nlähtivät nuoret kävelemään. Joju tahtoi nähdä entistä kotiansa. -- Kun\nolemme kaukana, oikein kaukana entisistä lapsuuden-seuduistamme, niin\nsilloin vasta huomaamme, kuinka rakkaita ne meille ovat, sanoi Joju.\n\n-- Lieneekö tämä paikka sinulle rakkaampi, kuin sedän koti Helsingissä?\n-- sanoi Sakki.\n\n-- No sitä en juuri tiedä...\n\n-- Sepä se on, se on niin, että missä meidän osaksemme on tullut enimmän\nonnea maailmassa, se paikka meille kalleimmaksi jää. Tavallisesti\nlapsuuden aika on huolettomin ja onnellisin, ja siksi niin monelle juuri\nlapsuudenkodin seudut ovat kalleimmat.\n\n-- Mutta tottahan on, että kaikki, jota rakastamme, käy meille\nkalliimmaksi, kun siitä olemme erotettuna, virkkoi Solmia.\n\n-- Vai niin, sitten olisi hyvin edullista sille, joka sinua rakastaisi,\nlähteä hyvin kauas.\n\n-- En minä niin tarkoittanut, ja sinä sen kyllä ymmärrät. En minä ketä\nhyvään rakastaisi, kun se vain kauas lähtisi, mutta jos minun omaiseni,\njoita minä tietysti rakastan, lähtevät pois luotani, niin selvenee\nminulle paremmin, kuinka kalliit he minulle ovat, koska minä heitä\nsanomattomasti kaipaan.\n\nTorpan väki oli kotona ja heille selitettiin, mitä varten tultiin.\nPihalla kasvoi suuri koivu, jonka haaroilla Joju monta kertaa oli\nkeinunut, ja siihen nyt päättivät leikata nimensä.\n\nSakki ja Joju ottivat puukot tupestaan ja rupesivat puuta uurtamaan.\n\n-- Totta teidänkin nimenne leikataan? -- kysyi Sakki tytöiltä.\n\n-- Kyllä se on tarkoituksemme, -- vastasi Maiju.\n\n-- Saatammehan sen itsekkin tehdä, ettemme teitä vaivaa, -- virkkoi\nSolmia.\n\n-- Tässä sinun nimesi jo on, -- sanoi Joju.\n\n-- Ja tässä myöskin, -- ilmoitti Sakki.\n\n-- No sitä parempi. Sehän aina muistuttaa minulle, kuinka hyväntahtoisia\nte molemmat olette olleet minua kohtaan. Se oli sallimuksen oikku.\n\n-- Mutta Joju on leikannut paremmin kuin minä; ne eivät sovi olemaan\nsamassa puussa.\n\n-- Aivan hyvin, ei tarvitse milloinkaan verrata, kumpi on paremmin\nleikattu.\n\n-- No niin, nyt leikkaan Maijun nimen ja sitten omani.\n\nKun nimet olivat valmiit, päätettiin mennä järvelle soutelemaan.\n\n-- Kapteeni perään, -- sanoi Sakki.\n\n-- Kunpa siksi ensin tulisinkin.\n\n-- On sinussa kuitenkin alkua, mutta meissä muissa ei ole alkuakaan.\n\nJoju meni perää pitämään ja Sakki sousi. He soutelivat Marjaniemen\nrantoja pitkin, ja provasti ja pruustinna sekä rehtori ja Eriika, jotka\nistuivat pihlajan alla, kuuntelivat, kun nuoret lauloivat:\n\n      \"Lapsuuden ajan hellimmän\n      Sä leikit kanssani,\n      Ja olit paras ystävän',\n      Ja ainoo iloni.\n\nJa kaiku kertoi: ainoo iloni...\n\nKun sitten jälleen tulivat sisälle, katosivat Joju ja Sakki yht'äkkiä.\nMaiju ja Solmia kertoivat, miten ihanaa järvellä souteleminen oli ollut\nja miten he nimensä olivat saaneet koivuun piirretyiksi. Mutta hetken\nperästä he rupesivat kaipaamaan Jojua ja Sakkia.\n\n-- Kyllä he tulevat, sanoi pruustinna, joka nähtävästi tiesi, mihinkä he\nolivat menneet. Kun sitten vähän aikaa olivat odottaneet, niin pojat\ntulivat ahosta esiin.\n\n-- _Marjapojat!_ huudahti Solmia.\n\nJojulla ja Sakilla oli pienet tuokkoset täynnä kauniita mansikoita,\nkesän esikoisia, ja he toivat ne pappilan nuorimmalle.\n\n-- Muistatko, sanoi Joju, miten ensi kerran sinulle marjoja toin ja\njuoksin leskistä kanssasi?\n\n-- Muistan. Sakki oli joka vuosi tuonut minulle ensimmäiset mansikat,\nmutta sinä kesänä oli teitä kaksi, ja kun ensi kerran marjoja toitte,\nkehoitin teitä tulemaan toverieni ja minun kanssani leikkimään. Sama\nrehellinen Joju olit jo silloinkin, vaikka sivistys sittemmin on\npainanut leimansa sinuun.\n\n-- Suuressa kiitollisuuden velassa olemme sedälle ja tädille siitä, että\nolemme saaneet kehittyä taipumustemme mukaan, -- sanoi Sakki.\n\n-- Ja kun nyt olette päässeet sivistyneiksi nuorukaisiksi, niin tulee\nteidän muistaa, kun omin neuvoin elämäänne jatkatte, -- virkkoi\nprovasti, -- että pysytte kelpo ihmisinä, sellaisina, jotka tuottavat\nkunniaa kasvattajilleen ja isänmaallensa.\n\nKäki kukahteli rannan koivuissa ja koko luonto huokui ylistystä\nLuojalle, ja siihen yhtyi vanhusten kiitosvirsi Marjaniemen tuvasta.\n\nTämä pieni pihlajan alla istuva seura kuunteli veisua, ja provasti\nvirkkoi jälleen: -- Että nuoret kehittyvät, on luonnollista, mutta\ntäällä on vielä tapahtunut toinenkin muutos, joka osottaa, kuinka paljon\nme voimme kanssa-ihmisiimme vaikuttaa. Minä tarkoitan vanhuksia tuolla.\n\n-- Siitä minulla on moninkertainen syy kiittää setää ja tätiä, -- sanoi\nJoju vakavasti.\n\n-- Teidän rakkautenne, lapset, -- lausui rehtori Mellilä, -- on kaikki\npalkinnut. Teistä on meillä ollut elämän iloa. Ja sitä paitsi, ei se ole\nmitään, joka kylvää, eikä se, joka kastaa, vaan Herra, joka kasvun\nantaa.\n\n\n\n"]