[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjV2b4pxfSOFLprgBO0H1brnEYSI2eXouYYqnnrtpST0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2381,"Kristiina Lauritsantytär III: Risti","Undset, Sigrid",1882,1949,"2381-undset-sigrid-kristiina-lauritsantytar-iii-risti","2381__Undset_Sigrid__Kristiina_Lauritsantytär_III_Risti",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1922,1923,126080,772417,false,63594,[24,25,26],"Historical fiction","Norway -- Social life and customs -- Fiction","Women -- Norway -- Fiction",[28,29],"Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti\" by Sigrid Undset is a historical novel published in 1922. In this final volume, Kristin and Erlend return to her childhood farm after losing everything through his failed political plot. They struggle to gain acceptance in the community while their marriage deteriorates under the weight of lost inheritance and old tensions. As Kristin grapples with her obligations to family and faith, estrangement from loved ones deepens when buried feelings resurface, testing her devotion to duty against the consequences of past choices. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Siegberg, Siiri",286,"Trilogian päätösosa sijoittuu 1300-luvun Norjaan ja kuvaa Kristiinan ja Erlendin avioliiton myöhäisvaiheita Jørundgaardin kartanossa. Perhesuhteiden ja arjen vastoinkäymisten ohella teoksessa seurataan mustan surman saapumista maahan ja Kristiinan hengellistä matkaa elämänsä ehtoopuolella.","Sigrid Undsetin 'Kristiina Lauritsantytär III: Risti' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2381. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KRISTIINA LAURITSANTYTÄR III: RISTI\n\nKirj.\n\nSigrid Undset\n\n\nTekijättären luvalla suomentanut\n\nSiiri Siegberg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Sukulaissopua.\n  II. Velalliset.\n III. Risti.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nSUKULAISSOPUA\n\n\n\n\nI\n\n\nErlend Nikulauksenpojan ja Kristiina Lauritsantyttären asuessa toista\nvuotta Jørundgaardissa tahtoi kartanon emäntä itse lähteä kesäksi\ntunturituvalle.\n\nHän oli tuuminut sitä talvesta lähtien. Skjennessä oli ollut vanhoista\najoista asti sellainen tapa, että emäntä itse hoiti karjatalouden,\nsillä eräs sen talon tyttäristä oli kerran lumottu vuoren peittoon,\nja sen jälkeen oli tytön äiti aina tahtonut olla kesät karjamajalla.\nMutta Skjennessä oli omat tapansa useassa suhteessa -- ihmiset olivat\ntottuneet siihen eivätkä enää ihmetelleet.\n\nMuualla ei ollut tapana, että suurkartanoiden naiset itse lähtivät\ntunturille. Kristiina tiesi, että jos hän tekisi näin, tulisivat\nihmiset puhumaan asiasta ja oudoksumaan sitä.\n\n-- Mutta joutavat oudoksumaan. Kai heillä muutenkin jo on puhumista\nhänestä ja hänen asioistaan.\n\n-- Audun Torberginpojalla ei ollut muuta tavaraa kuin aseensa ja\npitovaatteet naidessaan Ingebjørg Nikulauksentyttären Loptsgaardista.\nHän oli ollut Hamarin piispan ratsupäällikkö; ja piispan ollessa\npohjoisessa uutta kirkkoa vihkimässä kävi Ingebjørgille hullusti.\nNikulaus Sigurdinpoikaan koski tapaus ensin kovasti. Hän vannoi maan\nja taivaan kautta, ettei hänen vävykseen tule mikään ratsumies. Mutta\nIngebjørg sai kaksoset, ja siinä oli kai Nikulauksen mielestä liikaa\nlastia yhden kannettavaksi -- niin arvelivat ihmiset nauraen. Hän antoi\ntyttärensä Audunille vaimoksi.\n\nTämä tapahtui kaksi vuotta ennen Kristiinan häitä. Unohtunut se ei\nollut, ja ihmiset muistivat kyllä Audunin vieraspaikkakuntalaiseksi\n-- hän oli kotoisin Hadelandista ja hyvää sukua, vaikka tuo suku oli\nperin köyhtynyt. Eikä miehestä itsestäänkään oikein pidetty Silissä,\nsillä hän oli jäykkäluontoinen ja kova, hidas unohtamaan pahat sekä\nhyvät, mutta muuten uuttera työssä ja koko lailla laintunteva; Audun\nTorberginpoika oli tavallaan arvossapidetty -- lisäksi hän oli mies,\njonka kanssa laakson asukkaat karttoivat joutua vihoihin.\n\nKristiina näki edessään Audunin leveät, ruskeapintaiset, tuuhean,\nkiharaisen punaisen tukan ja parran kehystämät kasvot, ja terävät,\npienet, siniset silmät. Miehessä oli jotakin tuttua -- Kristiina oli\nnähnyt senkaltaisia kasvoja Husabyn palvelusväen joukossa -- jollakin\nErlendin alustalaisella tai loisella.\n\nKartanon emäntä huokasi. Sellaisen miehen oli varmaan helpompi kohota\nkunniaan, joka eleli vaimonsa perintötilalla. Joka ei ollut milloinkaan\nomistanut muuta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven ja kevään kuluessa sai Kristiina alituiseen selitellä Frida\nStyrkaarintyttärelle, joka oli tullut heidän mukanaan Trøndelaagenista\nja oli hänen ylin palvelusnaisensa, että näin ja näin tässä laaksossa\noli tapana tehdä kesäisin, tämmöiseen oli heinäväki tottunut ja näin\ntehtiin elonkorjuussa. -- Frida muisti tietysti miten Kristiina oli\ntehnyt ja teettänyt ennen. Nyt hän tahtoi, että kaiken tuli olla tässä\nsamoin kuin Ragnfrid Ivarintyttären aikaan.\n\nMutta oli sentään vaikea sanoa suoraan, ettei hän itse aikonut jäädä\nkartanoon kesäksi. Hän oli ollut Jørundgaardin emäntänä kaksi talvea ja\nkesää ja tiesi, että jos hän nyt lähtisi tunturille, pidettäisiin sitä\nkarkaamisena.\n\nHän ymmärsi Erlendin aseman hyvin vaikeaksi. Siitä asti kun Erlend\noli istunut hoitajansa polvella, oli hän tottunut aina käskemään ja\nkomentamaan kaikkia. Ja jos hän oli suostunut toisen neuvoon tai\nalistunut toisen tahtoon, ei hän ollut tiennyt siitä itse.\n\nHän ei mitenkään voinut olla sellainen, miltä nyt näytti. Hänellä oli\nvarmasti ikävä. Kristiina itsekin ikävöi. Hiljaisen, suljetun laakson\npohjalla sijaitseva lapsuudenkoti, leppärantaisen joen ahteesta\nkohoavat laakeat pellot, viljelysten keskellä sijaitsevat kartanot\ntunturin juurella, painautuneina äkkijyrkkien kalliokylkien alle,\njoiden harmaat lovet ammottavat taivasta vasten, vaaleat vieremäjuovat,\njotka levenevät ylhäältä alas, ja laakson pohjalta ylöspäin kiipeävät\nkuusi- ja koivumetsät -- tämä ei ollut enää hänen omasta mielestäänkään\nmaailman kaunein ja turvallisin soppi. Täällä oli ahdasta. Ja Erlendin\nmielestä täällä varmaan oli rumaa ja ahdasta ja epäviihtyisää.\n\nMutta mistään ei saattanut nähdä, ettei hän olisi viihtynyt hyvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä, jolloin karja päästettiin ulos, sai Kristiina viimeinkin\nilmaistuksi aikomuksensa -- illalla, istuessaan illallispöydässä.\nErlend penkoi kalavatia, etsien makeata palaa -- häneltä jäi sormet\nvatiin sulasta ihmetyksestä, ja hän tuijotti vaimoonsa. Silloin\nKristiina sanoi nopeasti sen tapahtuvan pääasiassa kaulataudin tähden,\njoka liikkui laakson pikkulasten keskuudessa; Munan oli heikko;\nKristiina aikoi viedä hänet ja Lauritsan kanssaan tunturille.\n\nNo niin, arveli Erlend. Kai sitten on parasta, että Kristiina ottaa\nIvarin ja Skulenkin mukaansa.\n\nKaksoset hypähtivät paikallaan ja puhuivat loppuaterian ajan kilvan\nminkä kerkisivät. He tahtoivat mennä Erlingin matkaan, joka paimensi\nlampaita pohjoisessa, Graahøien-kukkuloiden välissä. Kolme vuotta\nsitten olivat eräät sililäiset lammaspaimenet tavanneet siellä\nkarjanvarkaan ja tappaneet hänet Raanekampenilla olevaan kivimajaan\n-- mies oli ollut joku henkipatto pahantekijä Østerdalenen puolelta.\nPalvelijoiden noustua pöydästä kantoivat Ivar ja Skule heti kaikki\naseensa tupaan ja alkoivat puuhailla niiden ääressä.\n\nVähän myöhemmin illalla lähti Kristiina etelää kohti Simon\nAndreksenpojan tyttärien ja poikainsa Gauten ja Lauritsan kanssa.\nArngjerd Simonintytär oli ollut Jørundgaardissa suurimman osan talvea.\nTyttö oli viidentoista vanha, ja joulun aikaan oli Simon kerran\ntuuminut, että Arngjerdin oli aika oppia enemmän kuin mitä hän saattoi\noppia kotona; hän oli jo yhtä taitava kuin palvelusneidot. Kristiina\ntarjoutui silloin ottamaan tytön luokseen ja opettamaan hänelle\nmitä itse osasi, sillä hän näki Simonin pitävän tytöstä kaikesta\nsydämestään ja huolehtivan hänen tulevaisuudestaan. Ja lapselle oli\nhyvä päästä näkemään toisenkinlaista taloudenhoitoa kuin Formon.\nSimon Andreksenpoika oli vaimonsa molempien vanhempien kuoltua seudun\nrikkaimpia miehiä. Hän hoiti tilojaan huolellisesti ja taitavasti, ja\nFormon maatalous menestyi hänen ahkerissa ja innokkaissa käsissään.\nMutta sisätalouden laita oli vähän niin ja näin -- palvelusnaiset\nmääräilivät ja johtivat asioita, ja kun Simon huomasi epäjärjestyksen\nja tuhlailun paisuvan mahdottomiin, hän pestasi palvelijan tai pari\nlisää, mutta ei moittinut milloinkaan vaimoansa eikä näyttänyt\nodottavan, että tämä tarttuisi pontevammin emännän tehtäviin. Oli kuin\nhän ei olisi vieläkään pitänyt Ramborgia oikein täysikasvuisena --\nmutta hän oli hyvin hyvä ja mukautuva vaimoaan kohtaan ja jakoi tälle\nja lapsille lahjoja sopivaan ja sopimattomaan aikaan.\n\nKristiina alkoi pitää Arngjerdista tutustuttuaan tähän. Kaunis ei\nArngjerd ollut, mutta hän oli viisas, lempeä ja hyväsydäminen,\nsormistaan sukkela ja aikaansaava. Nuoren tytön askarrellessa hänen\nkerallaan taloudessa tai istuessa hänen rinnallaan kutomatuvassa illoin\najatteli Kristiina usein, että olisi ollut hauska, jos joku hänen\nlapsistaan olisi ollut tyttö. Tytär kiintyi varmaan paremmin äitiinsä.\n\nHän mietti sitä nytkin tänä iltana taluttaessaan Lauritsaa ja\nvalvoessaan Gautea ja Arngjerdia, jotka kulkivat edellä. Ulvhild\njuoksenteli milloin milläkin puolella, astuen rikki vesilätäköiden\nhienon jääkuoren -- hän oli olevinaan jokin eläin ja oli kääntänyt\npunaisen vaippansa nurin, niin että valkoinen jäniksenkarva oli\npäälläpäin.\n\nLaakson pohjalla taajenivat varjot hämäräksi, joka levisi paljaiden\nruskeiden maiden yli. Ensimmäiset tähdet syttyivät valjuina ja\nvalottomina korkealla taivaan laessa, missä vedenvihreä kirkkaus\ntummui sineksi ja pimeydeksi ja yöksi. Mutta tunturien mustan reunan\ntakana näkyi vielä leveä keltainen palle, ja siitä levisi kajastus\nlouhikkovieruun, jonka alitse he kulkivat. Ylinnä taivasta vasten\nvälkkyivät lumihuiput ja sinertävät jäätiköt, jotka synnyttivät\nkuohuvia, pärskyviä puroja kaikkialle tunturin laidoille. Juoksevan\nveden ääni täytti koko ilman -- alinna kaikui joen vihainen pauhu. Ja\nkaikista lehdoista ja metsistä ja vesakoista kuului linnun laulu.\n\nKerran Ulvhild pysähtyi, otti maasta kiven ja viskasi sen sinne, mistä\nkuului linnunlaulua. Mutta iso sisko tarttui häntä käsivarteen. Sitten\nhän käveli hiljaa kappaleen matkaa, mutta hetken kuluttua hän kiskaisi\nitsensä irti ja kirmaisi alamäkeen -- kunnes Gaute huusi häntä. He\nolivat sillä kohtaa, missä tie kääntyy kuusimetsään; metsästä kuului\nrautajousen ääni. Siellä oli vielä lunta, ja ilmassa tuntui kylmän uho.\nEtäämpänä muutamassa aukeassa seisoi Erlend Ivarin ja Skulen kanssa.\n\nIvar oli ampunut oravaa; nuoli oli lentänyt kuusen latvaan ja tarttunut\nrunkoon, ja poika tahtoi saada sen nyt alas. Hän heitti kiven toisensa\njälkeen sitä kohti; puun mahtava runko soinnahti joka kerran kun kivi\nsattui siihen.\n\n\"Odotahan, minä koetan osaisinko ampua sen alas sinulle\", virkkoi isä.\nHän heitti viitan selkäpuoleen, asetti nuolen jouselle ja tähtäsi,\nverrattain huolimattomasti hämärässä. Jousi helähti, nuoli suhahti\nilman halki ja kaivautui kuusenrunkoon pojan nuolen viereen. Erlend\notti uuden nuolen ja ampui toistamiseen -- toinen puuhun osuneista\nnuolista putosi viuhkuen oksalta oksalle; toisen nuolen kanta oli\nsilpoutunut, mutta kärki pysyi yhä puussa kiinni.\n\nSkule juoksi lumeen hakemaan molempia nuolia. Ivar töllisti\nkuusenlatvaan:\n\n\"Tuo on minun, isä, tuo, joka jäi puuhun! Se on rungossa väkää myöten\n-- se oli luja laukaus, eikö ollut, isä?\" -- ja hän alkoi selitellä\nGautelle, miksi hän ei ollut saanut sattumaan oravaan.\n\nErlendiä nauratti, ja hän veti viitan paikoilleen:\n\n\"Joko sinä käännyt, Kristiina? Täytyy lähteä kotiin päin. Me aiomme\nNaakkven kanssa lähteä teerenpyyntiin huomenaamulla päivän sarastaessa\n--\"\n\nKristiina vastasi nopeasti aikovansa saattaa tytöt perille asti --\nhänen oli puhuttava pari sanaa sisarensa kanssa tänä iltana.\n\n\"Ivar ja Skule voivat mennä äidin mukana ja saattaa kotiin -- jos minä\nsaan tulla teidän kanssanne, isä\", sanoi Gaute.\n\nErlend nosti Ulvhild Simonintyttären syliinsä hyvästiksi. Ja koska\ntyttö oli hyvin kaunis ja raikkaan näköinen punaisine poskineen, jotka\nhohtivat ruskeiden kiharoiden ja valkoisen nahkahilkan keskeltä,\nhän suuteli lasta ennen kuin laski hänet maahan ja kääntyi sitten\npalatakseen kotiin Gauten kanssa.\n\nNyt, kun Erlendillä ei ollut muuta huolehdittavaa, oli hän aina\npoikainsa kanssa. -- Ulvhild tarttui tätinsä käteen ja kulki vähän\nmatkaa sievästi -- sitten hän taas lähti juoksuun ja ryntäsi Ivarin ja\nSkulen keskeen. Hän oli todellakin kukoistava lapsi -- mutta vallaton\nja raisu. Jos heillä olisi ollut tytär, olisi Erlend varmaan myös aina\nleikkinyt sen kanssa --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he astuivat Formon tupaan, oli Simon siellä vain pienen poikansa\nkanssa. Hän istui kunniaistuimella pitkän pöydän keskikohdalla\nkatsellen Andresta; lapsi oli polvillaan ulkopuolisella penkillä ja\nleikki vanhoilla puunauloilla koettaen saada niitä kestämään pystyssä\nnuppupuoli alaspäin. Ulvhild huomasi tämän ja unohti mennä tervehtimään\nisäänsä; hän kipusi penkille veljensä viereen, tarttui poikasta niskaan\nja alkoi takoa hänen päätään pöytää vasten huutaen, että ne olivat\nhänen naulansa, isä oli itse antanut ne hänelle.\n\nSimon nousi erottamaan lapsia; silloin hän tuli sysänneeksi maahan\npienen kivivadin, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Se putosi\nmaahan ja särkyi.\n\nArngjerd ryömi pöydän alle ja keräsi kokoon kappaleet. Simon otti ne\nhäneltä, katsoi niitä ja sanoi hyvin onnettomana: \"Taitaapa nyt äiti\nsuuttua!\" Se oli pieni, kaunis, hohtavan valkoinen kuvallinen kivivati,\njonka herra Andres Darre oli tuonut Ranskasta; Helga oli saanut sen\nhäneltä perinnöksi, mutta oli antanut Ramborgille, selitti Simon;\nnaiset pitivät sitä hyvin suurena kalleutena. Kuullessaan samassa\nvaimonsa liikkuvan porstuassa piilotti Simon kätensä selän taakse.\n\nRamborg tuli sisään ja tervehti sisartaan ja sisarenpoikia. Hän riisui\nvaipan Ulvhildin yltä, ja tyttö juoksi syleilemään isäänsä.\n\n\"Oletpas sinä hieno tänään, Ulvhild -- hopeavyö näin arkena, tarkoitan\n--\", sanoi Simon, mutta ei voinut koskea lapseen, kun hänen kätensä\nolivat täynnä vadinkappaleita.\n\nUlvhild huusi, että hänhän oli ollut tänään Kristiina-tädin luona\nJørundgaardissa, siksi äiti oli aamulla pukenut hänet näin komeaksi.\n\n\"Niin, äiti pitääkin sinut niin sievänä -- sinut voisi vaikka panna\nkirkon pohjoiskaappiin ihan tuommoisenaan\", sanoi Simon hymyillen.\nAinoa työ, johon Ramborg puuttui, oli tyttären pukeminen; Ulvhild oli\naina hyvin laitoksissaan.\n\n\"Miksi sinä seisot noin?\" kysyi Ramborg mieheltään.\n\nSimon näytti vadinkappaleet: \"Mitä sinä mahtanet sanoa tästä --\",\naloitti Simon.\n\nRamborg otti ne käsiinsä: \"Ei sinun silti olisi tarvinnut tekeytyä niin\ntyperäksi --\"\n\nKristiinasta tuntui pahalta. Oli totta, että Simon oli näyttänyt\nhölmöltä seisoessaan siinä vadin palasia piilotellen ja tekeytyessään\nikään kuin hyvin lapselliseksi. Mutta Ramborgin ei olisi tarvinnut\nlausua sitä.\n\n\"Minä luulin sinun suuttuvan, kun vatisi meni rikki\", sanoi mies.\n\n\"Sinä olet aina pelkäävinäsi ja varovinasi, ettei vain suinkaan mikään\nsuututtaisi minua -- näin pikkuasioissa\", vastasi Ramborg -- ja nyt\nhuomasivat molemmat toiset, että hän oli itkuun purskahtamaisillaan.\n\n\"Kyllä sinä tiedät, Ramborg, etten minä ainoastaan ole olevinani\",\nsanoi Simon. \"Eivätkä ne ole yksin pikkuasioita --\"\n\n\"Mitä lienevät\", vastasi vaimo. \"Sinä et ole koskaan puhunut minulle\nsuurista asioista, Simon --\"\n\nHän kääntyi äkkiä ja lähti porstuan ovea kohti. Simon jäi katsomaan\nhänen jälkeensä. Hänen sitten istuutuessaan tuli hänen poikansa Andres\npyrkimään isän syliin. Simon nosti pojan polvelleen ja painoi leukansa\nlapsen päälakeen, mutta ei näyttänyt kuulevan tämän puhetta.\n\nKotvasen kuluttua sanoi Kristiina hiukan viivytellen:\n\n\"Ramborg ei ole enää niin nuori, Simon -- teidän vanhin lapsenne on jo\nseitsemän vuoden vanha --\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" kysyi Simon -- tarpeettoman terävästi, kuten\nKristiinasta tuntui.\n\n\"En tarkoita sen enempää kuin että sisarestani kenties tuntuu, ettet\nsinä luota häneen tarpeeksi -- etkö voisi antaa hänen määrätä vähän\nenemmän tässä kartanossa -- yhdessä sinun kanssasi?\"\n\n\"_Minun_ vaimoni määrää niin paljon kuin hän tahtoo\", vastasi Simon\nkiihkeästi. \"En vaadi Ramborgia tekemään enemmän kuin hän itse tahtoo,\nmutta en ole milloinkaan kieltänyt häntä puuttumasta mihinkään Formon\nasioihin. Jos tunnet olomme, niin tiedät, että tämä on totta --\"\n\n\"Enhän minä epäilekään\", ehätti Kristiina. \"Mutta minusta tuntuu usein\nsiltä, lanko, kuin et sinä muistaisi, että Ramborg nyt on aikuisempi\nkuin siihen aikaan, jolloin sinä nait hänet. Muista toki, Simon --\"\n\n\"Muista _sinä_ --\" hän laski lapsen luotaan ja hypähti paikaltaan,\n\"että Ramborg ja minä suostuimme toisiimme -- sinä ja minä emme\npäässeet niin pitkälle --\". Vaimo astui samassa sisään kantaen\nolutkulhoa vieraille; Simon astui kiireesti vaimoaan vastaan ja laski\nkätensä hänen olkapäälleen: \"Voitko ajatella, Ramborg -- sisaresi\nluulee, ettet sinä ole tyytyväinen oloihisi\", sanoi hän ja nauroi.\n\nRamborg nosti katseensa; hänen suuret tummat silmänsä välkkyivät\noudosti, kun hän kysyi: \"Kuinka niin? Minä sain mitä halusin, kuten\nsinäkin sait -- ellemme me kaksi sisarusta olisi tyytyväiset, niin kuka\nsitten --\" ja hänkin nauroi.\n\nKristiina seisoi paikallaan suuttumuksesta punaisena; hän ei tarttunut\nolutkulhoon:\n\n\"Nyt on jo myöhä -- on aika lähteä kotiin\", sanoi hän hakien silmillään\npoikiaan.\n\n\"Älähän nyt, Kristiina!\" Simon otti olutkulhon vaimonsa käsistä ja joi\nvieraan maljan. \"Heitä pois vihat. Niin tarkkaan ei sovi punnita joka\nsanaa, joka lausutaan omaisten välillä -- istu ja anna anteeksi, jos\nvastasin sinulle toisin kuin olisi pitänyt --\"\n\n\"-- Minua väsyttää\", sanoi hän sitten, venyttelihe ja haukotteli. Hän\nkysyi pitkällekö Jørundgaardissa oli ennätetty toukojen teossa --\ntäällä oli kynnetty nurin kaikki kartanon pohjoispuolella olevat pellot.\n\nKristiina lähti niin pian kuin katsoi soveliaaksi. Simonin ei tarvinnut\ntulla saattamaan, sanoi hän, kun tämä tarttui huppuviittaansa ja\npiiluunsa -- olihan hänellä mukanaan isot pojat. Mutta Simon tahtoi\nvälttämättä lähteä mukaan -- ja pyysi vielä Ramborgiakin lähtemään\nainakin pihaveräjälle. Ramborg ei tavallisesti milloinkaan lähtenyt\nsaattamaan, mutta nyt hän saattoi heitä tielle asti.\n\nUlkona oli pilkkopimeä, mutta taivas oli tähdessä. Pelloilta huokui\nkeväinen lannoituksen tuoksu öisen viileyden läpi. Kaikkialta kuului\nveden solinaa pimeydessä.\n\nSimon ja Kristiina kävelivät pohjoista kohti, pojat juoksentelivat\nedellä. Kristiina tunsi Simonin tahtovan sanoa jotakin, mutta ei\nviitsinyt auttaa häntä tolalle, sillä hän oli vielä hyvin vihainen\näskeisestä. Pitihän hän langostaan -- mutta raja tuli olla sillä, mitä\nsai sanoa ja lyödä sitten leikiksi -- joskin oltiin omaisten kesken.\nOlisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Kristiinasta juuri siksi tuntui\npahalta nähdä Simonia kiivaana ja karkeana, että tämä oli pysynyt niin\nuskollisesti heidän tukenaan vaikeuksissa -- Kristiina ei voinut antaa\nvastaiskuja. Hän muisti erään tapauksen, joka oli sattunut ensimmäisenä\ntalvena, heti heidän tultuaan seudulle: Ramborg oli lähettänyt\nnoutamaan häntä heille, sillä Simon makasi vuoteessa potien kaulapöhöä.\nTuo tauti vaivasi häntä väliin. Mutta Kristiinan tultua Formoon ja\nmentyä Simonin luo ei tämä kärsinyt sitä, että Kristiina kosketti tai\nedes katsoi häneen. Hän oli niin raivoissaan, että Ramborgin täytyi\nperin onnettomana pyydellä anteeksi, että oli toimittanut sisarensa\nsinne. Simon ei ollut samanlainen Ramborgia kohtaan, kertoi tämä,\nollessaan ensi kertaa sairaana heidän naimisiin mentyään, kun vaimo oli\ntahtonut hoitaa häntä. Aina kun kaulapaise ilmestyi, hän piilottautui\nvanhaan rakennukseen, jota sanottiin Sæmundintuvaksi, ja hänen\nlähellään sai olla vain eräs ruma, tuhruinen ja täitätippuva vanha\näijä, jonka nimi oli Gunstein; tämä oli palvellut talossa jo ennen\nSimonin syntymää. -- Perästäpäin Simon sitten ilmestyi sovinnontekoon\nvaimonsa sisaren luo ja kertoi silloin, ettei hän kärsinyt ketään\nlähellään maatessaan sängyn pohjalla; se oli hänestä niin surkean noloa\naikamiehelle. Kristiina oli vastannut lyhyesti: miksikäs niin; eihän\nole mikään synti, että miehellä on kaulapöhö.\n\nSimon saattoi häntä sillalle asti, ja he vaihtoivat koko matkalla vain\nmuutaman sanan ilmasta ja talon töistä -- uudistaen saman, mitä olivat\nsanoneet jo tuvassa. Simon toivotti hyvää yötä -- mutta kysyi sitten\näkkiä:\n\n\"Tiedätkö sinä, Kristiina, mitä minä olen tehnyt Gautelle, kun poika on\nniin vihainen minulle?\"\n\n\"Gauteko?\" kysyi Kristiina ihmeissään.\n\n\"Niin, etkö ole huomannut? Hän karttaa minua -- ja ellei hän pääse\nkohtaamasta minua, avaa hän tuskin suutaan, kun puhun hänelle --\"\n\nKristiina pudisti päätään; ei hän ollut huomannut sitä; \"ellet sinä ole\nsanonut leikillä semmoista, josta hän on pahastunut, kuten lapset usein\ntekevät --\"\n\nSimon kuuli Kristiinan äänestä, että tämä hymyili; silloin hän\nnaurahti: \"En minä muista, mitä se voisi olla --\"\n\nSitten hän toivotti uudelleen hyvää yötä ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJørundgaardissa oli hyvin hiljaista. Tupa oli pimeä, ja valkea liedellä\nsammunut. Bjørgulf makasi valveilla ja sanoi isän ja veljen lähteneen\nhyvän aikaa sitten.\n\nIsännänsängyssä makasi Munan yksin täydessä unessa. -- Äiti painoi\nhänet syliinsä laskeuduttuaan levolle.\n\n-- On niin vaikeata puhua asiasta Erlendille, kun ei tämä sitä itse\nhuomaa. Ettei hänen pitäisi viedä isoja poikia kanssaan metsälle, kun\ntalossa oli liiankin paljon tekemättömiä töitä.\n\nSitä Kristiina ei odottanut, että Erlend itse olisi alkanut kulkea\nauran kurjessa. Tuskin hän olisi jaksanut edes tehdä täyttä rupeamaa.\nEikä siitä olisi pitänyt Ulfkaan, että Erlend olisi puuttunut kartanon\ntöihin. Mutta hänen poikansa eivät saaneet kasvaa niinkuin heidän\nisänsä -- oppia vain aseiden käyttöä, riistanpyyntiä ja hevosilla\nhuvittelemista ja istua lautapelin ääressä papin kanssa, joka koetti\nsalavihkaa päntätä ritarinpojan päähän vähän latinaa, lukua, laulua ja\nharpunsoittoa. Hän piti talossa niin vähän palvelusväkeä juuri siksi,\nettä tahtoi totuttaa poikansa ymmärtämään lapsesta asti, että heidän\ntuli oppia maatöihin. Erlendin poikien ritaritulevaisuus tuntui nykyään\nsangen epävarmalta.\n\nGaute oli ainoa koko poikalaumasta, joka näytti saavan jotakin aikaan.\nGaute oli uuttera -- mutta hän oli vain kolmentoista ikäinen; olisi\nollut luonnotonta, ellei hän olisi mieluummin seurannut isäänsä, kun\ntämä pyysi häntä mukaansa.\n\nMutta oli vaikea puhua Erlendille tästä. Sillä Kristiinan vankka\npäätös oli, ettei hänen miehensä milloinkaan ollut saava kuulla hänen\nsuustaan sanaa, josta hän olisi nähnyt vaimonsa moittivan miestään tai\nvalittavan kohtaloa, johon Erlend oli johtanut itsensä ja poikansa.\nMutta ei ollut helppo saada isää tajuamaan, että hänen poikiensa tuli\ntottua itse tekemään työtä kotikartanossa. Kunpa Ulf voisi puhua siitä,\najatteli Kristiina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutettaessa karjaa kevätlaitumelta Høvringiin lähti Kristiina\nmukaan tunturille. Kaksosia hän ei huolinut sinne. Nämä olivat pian\nyhdentoista vuoden ikäiset ja he olivat rajuimmat ja itsepäisimmät\nkaikista hänen lapsistaan; heitä oli vielä vaikeampi pitää kurissa\nsiksi, että heitä aina oli kaksi vetämässä yhtä köyttä. Milloin hän sai\nIvarin yksin käsiinsä, oli tämä kiltti ja taipuvainen, mutta Skule oli\ntuittupäinen ja kiivas -- ja kun molemmat olivat yhdessä, teki Ivar\nkaiken, mihin toinen yllytti.\n\n\n\n\nII\n\n\nVarhain syksyllä lähti Kristiina kerran ulos puolenpäivän aikaan.\nPaimen oli kertonut, että alhaalla hakkuupaikalla kasvoi hyvin paljon\ntulikukkia ja että Kristiina löytäisi sinne, jos seuraisi joen juoksua.\n\nKristiina löysi paikan: se oli jyrkkä, päivänpaahteinen rinne --\noli juuri paras noukinta-aika. Niitä kasvoi kaikkialla raunioiden\nkoloissa ja harmaiden kantojen ympärillä -- vaaleita varsia keltaisine,\ntiukkaanpusertuneine kukkineen. -- Kristiina pani Munanin poimimaan\nvaapukoita risukkoon, josta hän ei voinut päästä pois äidin auttamatta,\nja käski koiran vahtia häntä. Sitten hän veti puukon tupesta ja alkoi\nleikellä tulikukkia pitäen kaiken aikaa silmällä pienokaista. Lauritsa\npysytteli hänen kintereillään ja leikkasi hänkin kukkia.\n\nKristiina oli aina peloissaan molempien pienten lastensa puolesta\ntäällä tunturilla. Muuten hän ei enää pelännyt haltioita niin paljon\nkuin ennen. Muilta tunturituvilta oli karjaväki jo enimmäkseen palannut\nlaaksoon, mutta hän oli aikonut jäädä majalleen yli Maarianmessun. Yöt\nolivat tosin jo pimeät ja pelottavat, varsinkin milloin tuuli -- tuntui\nilkeältä mennä ulos myöhällä. Mutta nyt oli ollut kauniita ilmoja --\nja laaksossa oli ollut kuiva vuosi ja laitumet olivat huonot. Miesten\ntäytyi sellaisissa tapauksissa jäädä tunturille myöhään syksyyn, jopa\ntalveksi -- ja isä oli sanonut, ettei hän ollut koskaan huomannut\nkenenkään vieraan oleksivan heidän karjatuvallaan.\n\nKristiina jäi seisomaan yksinäisen kuusen alle keskelle ahoa, kädet\nraskaan kukkakantamuksen ympärillä, joka oli hänen sylissään. Paikalta\nnäki pohjoiseen, kappaleen matkaa Dovrea kohti. Vilja oli kuhilailla\nmonin paikoin.\n\nKeltaiset ja päivän polttamat nämäkin rinteet olivat. Mutta hänestä\nkotilaaksossa ei ollut milloinkaan oikein vihreää -- ei ainakaan niin\nvihreää kuin Trondheimissa.\n\nHän ikävöi takaisin siihen kotiin, joka heillä oli ollut siellä --\nkartanoon, joka sijaitsi niin ylväänä ja komeana harjun leveällä\npovella, ympärillään avarat pellot ja niityt, jotka ulottuivat alas\nlaakson pohjaan asti, lehtimetsään, jota kasvoi järven rantamilla.\nHän kaipasi laajaa näköalaa metsäisten kukkuloiden yli, joita vyöryi\nesiin toinen toisensa takaa etelässä häämöttävää Dovrefjeldiä kohti.\nJa niittyjä, joissa kasvoi hyvin pitkä ja paksu heinä kesäiseen aikaan\nja joiden tuhannet punaiset kukat hehkuivat iltaruskon valossa, -- ja\näpärikköniittyjä, jotka olivat mehevän vihreät vielä syksylläkin.\n\nHänellä saattoi toisinaan olla ikävä vuonoakin -- Birgsin niemiä,\nvenelaitureita ja laivoja, pursia, tervan ja kalanpyydysten ja\nmeren hajua -- kaikkea tuota, mitä hän ei ensin ollut voinut kärsiä\npohjoiseen tullessaan.\n\nErlend mahtoi ikävöidä kauheasti noita tuoksuja ja merta ja merituulta.\n\nKristiina itse kaipasi nyt kaikkea sitä, mikä ennen oli väsyttänyt\nhäntä -- suurta taloutta, palvelijaparvia, Erlendin miesten\nratsastuskumua pihamaalla, heidän aseittensa kalinaa ja kilkettä --\nvieraita, joita tuli ja meni ja jotka toivat taloon tuoreita tietoja\nmaan asioista ja laakson ja kaupungin ihmisistä. Hänestä tuntui nyt\nelämä tyhjältä, kun tuo kaikki oli vaiennut.\n\nJa kaupunkia kirkkoineen ja luostareineen ja pitoineen --. Hän olisi\ntaas tahtonut kulkea katuja pitkin oma palvelija ja palvelusneito\njäljessään, nousta kauppiaiden parvipuoteihin, valita heidän\ntavaroitaan, astua joella kelluviin laivoihin hieromaan kauppaa:\nkatsella hienoja englantilaisia huntuja, puuhevosia puisine\nratsastajineen, jotka osasivat liikuttaa peitsiään, kun veti langasta.\nHän muisti Nidareidin ulkopuolella olevia ketoja, jonne hän oli vienyt\nlapsensa katsomaan opetettuja koiria ja karhuja, ostamaan hunajaleipää\nja saksanpähkinöitä.\n\nJa hänet saattoi vallata kerrassaan ihmeellinen koreilunhalu. Hän\nmuisteli silkkipaitoja ja ohuita, hienoja päähineliinoja, hihatonta,\nvaaleansinisestä sametista tehtyä syrcottea, jonka Erlend oli ostanut\nhänelle onnettomuuden edellisenä talvena. Siinä oli kärpännahkaiset\nreunat syvän uurroksen ympärillä ja avaroissa hiha-aukon suissa, jotka\nylettyivät lanteille asti, niin että vyö näkyi alta.\n\nJa väliin hän ikävöi -- ei, eihän sentään, täytyihän hänen olla järkevä\nja iloita, iloita siitä, ettei hänen tarvinnut saada lisää lapsia.\nJouduttuaan vuoteeseen syksyllä teurastuksen jälkeen -- jolloin kävi\nkuten kävi. Hyvä se oli. Mutta hän oli itkenyt sitä vähän sentään ensi\nöinä keskosten jälkeen.\n\nHänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus, kun hänellä\nviimeksi oli kapalolapsi. Munan oli vasta neljän vuoden vanha -- mutta\nKristiinan oli täytynyt jättää hänet vierasten hoteisiin ennen kuin\npoika tuli vuodenkaan vanhaksi. Ja kun hän sai Munanin haltuunsa taas,\nosasi poika jo kävellä ja puhua eikä tuntenut äitiään.\n\nErlend -- voi Erlend. Hän tiesi, ettei Erlend pohjaltaan ollut niin\nvälinpitämätön kuin miltä näytti. Erlend, tuo alati rauhaton mies,\nnäytti nyt aina rauhalliselta. Kuten vesi, joka lopulta pysähtyy\njuoksussaan kohdattuaan kovan kallioseinän -- alistuu osaansa, virtaa\nturpeen alle ja muodostaa tyynen umpilammikon soisine hetteineen. Nyt\nhän kulki Jørundgaardissa tyhjää toimitellen, opettaen milloin millekin\npojalle samaa tyhjäntoimitusta. Taikka sitten hän lähti metsälle heidän\nkanssaan. Toisinaan hän saattoi innostua tervaamaan ja korjaamaan\njotakin kalarannassa olevaa venettä. Tai yritti opettaa varsoja.\nMutta siinä hänellä ei ollut milloinkaan menestystä -- hän oli liian\nmalttamaton.\n\nHän pysytteli yksikseen, eikä ollut ainakaan huomaavinaan, ettei kukaan\nkaivannut hänen seuraansa. Pojat tekivät samoin kuin isä. Ei voinut\nsanoa, että heistä olisi pidetty, noista vieraista tulokkaista, jotka\nonnettomuus oli johtanut laaksoon ja jotka nyt elivät täällä yhtä\nylpeinä ja vieraina edelleenkin, kysymättä kertaakaan seudun asujaimia\nja puuttumatta täkäläisiin oloihin. Ulf Haldorinpoika oli suorastaan\nepäsuosiossa -- hän pilkkasi peittelemättä laaksolaisia, sanoi heitä\ntyperiksi ja ajastaan jäljelle jääneiksi; se, joka ei ollut kasvanut\nmeren rannalla, ei ylimalkaan ollut ihminen eikä mikään.\n\nJa Kristiina tiesi, ettei hänellä itselläänkään enää ollut monta\nystävää kotikulmallaan. Ei enää --.\n\nKristiina suoristautui suonruskeassa sarkapuvussaan, varjosti silmiään\nja katsoi iltapäiväauringon kultaista hohdetta.\n\nPohjoisessa näkyi palanen laaksoa ynnä joen valkoisenvihreä juova,\nmuuten vain tuntureita rykelmä toisensa takana, harmaankeltaisia,\nvieremien ja sammalen päällystämiä, louhuisen lumirajan kohdalla\npilviin häipyviä. Vastapäätä työntyi Rostkampenin polvi esiin laakson\nahtaudesta. Laagenin täytyi sillä kohden tehdä mutka juoksussaan;\nsen jyminä kuului alhaalta, jossa se uurtautui eteenpäin syvällä\nvuorenseinien sisässä syöksyen möyryävänä paasiportaalta toiselle. --\nSammaltunturin reunan takaa kohosi kaksi mahtavaa Blaahøenkupua, joita\nisä oli verrannut naisen rintoihin.\n\nErlendin mielestä tämä varmaan oli ahdasta ja rumaa -- henkeä salpaavaa.\n\nVähän kauempana etelässä tällä samalla harjulla hän oli nähnyt\nhaltia-immen lapsena ollessaan.\n\nOllessaan pieni, herttainen, sievä tytön tyllykkä, jolla oli\nsilkinhienot hiukset ja pyöreät punaiset posket -- Kristiina sulki\nsilmänsä, käänsi päivettyneet kasvonsa suoraan valoa kohti. Hän olisi\ntahtonut olla nuori äiti, jonka rinnat olivat kovina maidosta ja sydän\nmöyheänä kuin vasta kynnetty pelto synnytyksen jälkeen -- niin. Mutta\nhänen kaltaisensa ei tarvinnut pelätä; häntä haltiat tuskin kaihosivat\nluokseen. Vuorenkuninkaan mielestä eivät kullat näyttäisi miltään\nnäin näivettyneen ja laihan naisen kaulalla; metsänneito ei halajaisi\nlaskea lastaan hänen kuivettuneille nänneilleen. Kovalta ja kuivalta\nhän omasta mielestäänkin tuntui, aivan kuin tuo kuusenjuuri, joka kulki\nhänen jalkansa alla kouristellen kiveä pitkin ja tarrautuen siihen\nkiinni. Hän polkaisi sitä samassa tuimasti jalallaan.\n\nPikkupojat, jotka olivat tulleet lähemmä, riensivät tekemään samoin,\ntömistelivät jalkojaan voimainsa takaa kuusen juurikkoa vasten ja\nkysyivät sitten:\n\n\"Miksi te teette noin, äiti?\"\n\nKristiina istuutui maahan, laski tulikukat helmaansa ja alkoi noppia\nauenneita kukkia koriin.\n\n\"Siksi, että kenkä painoi varvastani\", vastasi hän niin pitkän ajan\nperästä, että pojat olivat unohtaneet jo koko kysymyksen. Mutta he\neivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota -- he olivat tottuneet\nsiihen, ettei äiti näyttänyt kuulevan heidän puheitaan tai että hän\nhavahtui vastaamaan vasta sitten kun he olivat unohtaneet koko asian.\n\nLauritsa auttoi häntä kukkien riipimisessä; Munan olisi myös tahtonut\nauttaa, mutta repi vain piloille kukanvarret. Silloin äiti otti häneltä\npois tulikukat sanomatta mitään, vihastumatta, omiin ajatuksiinsa\nvaipuneena. Vähän ajan kuluttua alkoivat pojat huiskia toisiaan\npaljaaksi riivityillä varsilla, jotka äiti oli viskannut syrjään.\n\nHe leikkivät näin hänen polviensa edessä. Kristiina katsoi noita\nkahta pyöreää, ruskeatukkaista lapsenpäätä. Ne olivat vielä kovin\nsamanmalliset, tukanväri oli melkein sama vaaleanruskea, mutta\nepämääräisistä pienistä merkeistä ja pikaisesti vilahtavista viitteistä\nsaattoi äiti nähdä, että nämä lapset tulisivat hyvin erilaisiksi.\nMunan tuli varmaan isäänsä: hänellä oli isän vedensiniset silmät ja\nsamanlainen silkinhieno tukka, joka kulki pehmeänä ja taajana pitkin\nkapeaa lakea tehden laineita ja hienoja pyöröjä; se oli tummuva\nsysimustaksi aikaa myöten. Hänen pienet kasvonsa, jotka vielä olivat\nniin pyöreät leuan ja poskien vaiheilta, että ilokseen sulki käsiensä\nväliin tuon raikkaan kukkeuden, kapenisivat ja viruisivat pitkulaisiksi\nhänen kasvettuaan hiukan; hänellekin oli kehittyvä isän korkea, kapea\notsa sisäänpainuneine ohimoineen, suora, ulkoneva kolmikulmainen nenä,\njonka harja oli terävä ja kaita, isän ohuet, värähtelevät sieraimet,\njotka jo oli Naakvella ja jotka nähtävästi ilmestyisivät kaksosille.\n\nLauritsalla oli ollut pellavankeltainen, silkinhieno, kihara tukka,\nkun hän oli pieni. Nyt se oli pähkinänkarvainen, mutta välkkyi kuin\nkulta auringonpaisteessa. Se oli silkosen sileä, kylläkin pehmeä, mutta\nsentään laadultaan karkeampi ja ikään kuin rehevämpi; se oli sankka\nja paksu, kun sitä koetti sormellaan. Lauritsa muistutti Kristiinaa\nitseään; hänellä oli harmaat silmät, pyöreä kasvojen muoto, leveä otsa\nja pehmeä pyöreä leuka; punavalkea iho oli säilyvä yhtä raikkaana\npitkälle miehuuteen.\n\nGautellakin oli verevä ihonväri; hän oli aivan isoisänsä näköinen;\nhänellä oli soikeahkot, täyteläiset kasvot, raudanharmaat silmät ja\nvahva vaaleankeltainen tukka.\n\nAinoastaan Bjørgulfin ei voinut sanoa muistuttavan ketään. Hän\noli pisin pojista, hartiakas, vahva ja tukevarakenteinen. Kihara,\nvillainen, sysimusta tukka kohosi pöyrynä leveältä, valkoiselta\notsalta; hänen silmänsä olivat mustansiniset, mutta kumman\nloistottomat, ja hän sipristeli katsoessaan ylös. Kristiina oli aina\nhellinyt vähimmin tuota lastaan, hän ei tiennyt mistä se oikein johtui.\nBjørgulf oli otettu häneltä ja annettu imettäjälle heti synnyttyään,\nyksitoista kuukautta sen jälkeen hän oli saanut Gauten, ja Gautella\noli ollut huono terveys neljänä ensimmäisenä elinvuotenaan. Kun\näiti oli päässyt jalkeille kaksosten jälkeen, yhä vielä heikkona ja\nselkävaivaisena, oli hänen täytynyt kannella tuota isoa poikaa ja\nhoidella häntä niin että jouti tuskin vilkaisemaan uusiin lapsiinsa,\npaitsi milloin Frida kantoi hänen luokseen Ivarin, joka huusi nälissään\n-- ja Gaute parkui vuoteessa sillä aikaa kun hän imetti rintalasta.\nHän ei ollut ehtinyt, kautta Neitsyt Maarian, ei ollut enää jaksanut\nhuolehtia Bjørgulfista --. Ja tämä oli ollut sellainen luonteeltaankin,\nettä kulki aina mieluimmin yksin ja tuli toimeen omin neuvoin; hän oli\nomituinen ja äänetön eikä näyttänyt pitävän hyväilystä. Kristiina oli\nluullut häntä vahvimmaksi lapsistaan; Bjørgulf oli hänen mielestään\nollut kuin pieni äksy mörröttävä sonnimullikka.\n\nVähitellen hän oli sitten huomannut, ettei tällä ollut oikein hyvä\nnäkö. Munkit olivat koettaneet hoidella Bjørgulfin silmiä, kun\nKristiina oli Naakkven kanssa Tautrassa, mutta ei siitä ollut tullut\napua.\n\nPoika oli yhä edelleen sulkeutunut; Kristiina ei päässyt millään tavoin\nlähemmäksi häntä. Isän kävi samoin -- Bjørgulf oli ainoa pojista, joka\nei ottanut vastaan Erlendin suopeutta kuin niitty auringonpaistetta.\nVain Naakkvea kohtaan oli Bjørgulf pehmeämpi -- mutta kun äiti koetti\npuhua Naakkven kanssa veljestä, vetäytyi tämä pois. Tuskin Erlendkään\nonnistui paremmin tässä asiassa, vaikka Naakkve rakasti äärettömästi\nisäänsä. -- Ei, Erlendin jälkeläiset olivat enimmäkseen isäänsä, niin\nolivat. Kristiina oli nähnyt Lensvikin lapsen viimeksi Nidarosissa\nkäydessään. Hän oli tavannut herra Baardin Kristuksenkirkon pihalla;\nBaard oli tullut kirkosta suuren mies- ja nais- sekä palvelijaparven\nkeralla; eräs neidoista oli kantanut kapalolasta. Baard Aasulfinpoika\noli astuessaan ohi tervehtinyt Kristiinaa pään nyökkäyksellä, hiljaa ja\narvokkaasti. Rouva ei ollut mukana.\n\nHän oli nähnyt lapsen kasvot yhden ainoan silmänräpäyksen. Mutta siinä\noli kylliksi. Ne olivat muistuttaneet pieniä lapsenkasvoja, jotka\nolivat levänneet hänen rinnoillaan.\n\nArne Gjavvaldinpoika oli ollut mukana eikä ollut voinut hillitä\nkieltään -- hän oli sellainen. Hän kertoi herra Baardin\nsyrjäperillisten olleen vimmoissaan lapsen syntyessä viime talvena.\nMutta Baard oli antanut kastaa sen Aasulfiksi. Erlend Nikulauksenpojan\nja Sunniva-rouvan välillä ei ollut koskaan ollut muuta kuin minkä\nkaikki tiesivät -- sitä mies ei näyttänyt epäilevän lainkaan. Ja kun\nErlend oli löyhäsuinen ja varomaton, oli hän kai puhunut turhuuksia\nlörpötellessään Sunnivan kanssa -- ja rouva täytti velvollisuutensa\nilmoittaessaan epäluulonsa kuninkaan lähettiläille. Mutta jos he olivat\nolleet liian hyviä ystäviä, olisi Sunnivan pitänyt muistaa, että hänen\noma veljensäkin oli ollut Erlendin asioissa. Kun Haftor Graut päätti\npäivänsä vankilassa, oli Sunniva mennyt aivan päästään vialle -- hänen\nitsesyytöksillään ei ollut loppua ollenkaan. Herra Baard oli seisonut\nkäsi miekankahvalla ja katsellut ympärilleen puhuessaan tästä, kertoi\nArne.\n\nArne oli kertonut siitä myös Erlendille. Kerran oli Sunniva ollut\nylhäällä parvessa miesten seisoessa parvensolan alla. Miehet eivät\ntienneet hänen kuulevan heidän puheitaan. Lensvikin ritari oli ollut\nhaltioissaan pojasta, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt talvella\n-- hän ei osannut lainkaan epäillä, ettei hän itse ollut sen isä.\n\n\"Kaipa Baard tietää sen asian parhaiten\", oli Erlend vastannut.\nKristiina arvasi, millä äänellä hän oli sen sanonut -- hän oli seisonut\nalasluoduin silmin ja vetänyt toista suupieltään hymyyn.\n\nHerra Baard oli kauhean vihainen noille sukulaisilleen, jotka olivat\ntoivoneet hänen kuolevan lapsettomana saadakseen periä hänet. Mutta nyt\npuhuttiin, ettei tämä sittenkään ollut paikallaan. \"Itsehän Baard sen\nparhaiten tietää\", oli Erlend taas sanonut.\n\n\"Niin kyllä, Erlend. Se poika perii yksinään enemmän kuin sinun\nseitsemän poikaasi yhteensä --\"\n\n\"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne\", oli Erlend\nvastannut, ja silloin tuli Sunniva-rouva alas; hän ei kärsinyt\npuhuttavan pitemmälti tästä. Erlend tuli soman näköiseksi huomatessaan\nSunniva-rouvan. Sitten hän oli ottanut rouvaa kädestä ja jäänyt\nseisomaan hänen taakseen siten, että rouvan olkapää kosketti Erlendin\nkylkeen. Sunniva oli ymmärtänyt Erlendin seisoessa hänen takanaan\nsiten ja katsoessa alas hänen varttaan pitkin, että Erlend ikään kuin\nsanattomasti uudisti vakuutuksen ja vahvisti häntä.\n\n-- Kristiina huomasi Munanin tuijottavan häneen hiukan peloissaan.\nHän oli varmaan hymyillyt -- ei oikein kaunista hymyä. Mutta äidin\nkatsoessa _häneen_ hymyili poika paikalla vastaan epävarmasti ja\ntunnustellen.\n\nKristiina tempasi hänet kiihkeästi syliinsä. Hän oli vielä niin pieni,\nniin pieni, tämä hänen nuorimpansa -- ei ollut liian suuri äitinsä\nsuudeltavaksi ja syleiltäväksi. Kristiina sipristi hänelle toista\nsilmää -- poika yritti myös sipristää omaansa, mutta molemmat tahtoivat\naina mennä kiinni -- äiti nauroi ääneen, ja silloin nauroi Munankin\nniin että helisi, äidin painaessa ja puristaessa häntä itseänsä vasten.\n\nLauritsa oli istunut koira sylissään. Molemmat kuulostivat metsään päin.\n\n\"-- Se on isä!\" Koira edellä ja poika perässä törmäisivät sitten\nmolemmat jyrkkää rinnettä alas.\n\nKristiina jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hän nousi ja meni\nkalliokielekkeen päähän. Siellä he nyt tulivat: Erlend, Naakkve, Ivar\nja Skule. He tervehtivät häntä iloisesti ja remuten.\n\nKristiina vastasi. Olivatko he tulleet hevosia hakemaan, kysyi\nKristiina. Eivät, vastasi Erlend, Ulf oli aikonut lähettää Sveinbørgin\nhevosten hakuun illalla. Erlend oli lähtenyt Naakkven kanssa\nhirvenajoon, ja kaksosille oli tullut ikävä äitiä.\n\nKristiina ei vastannut mitään. Hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin\nkysyikään. Naakkve talutti koiraa nauhasta. Hän ja isä olivat puetut\nharmaan- ja mustankirjavaan sarkamekkoon, joka ei erotu maaperän\nväristä. Kaikilla oli jousipyssyt.\n\nKristiina kysyi kartanon kuulumisia, ja Erlend jutteli heidän\nkulkiessaan rinnettä ylös. Ulfilla oli parhaillaan kovimmat\nelonkorjuukiireet; hän oli tyytyväinen satoon, mutta olki oli lyhyttä\nja vilja oli kypsynyt liian äkkiä kuivuudessa ylimmillä pelloilla,\ntähkät tahtoivat varista. Ja kaura oli valmis tuossa paikassa. --\nUlf sanoi olevan välttämätöntä pitää kiirettä. Kristiina nyökkäsi,\nastuskeli edelleen eikä virkkanut mitään.\n\nHän oli itse mukana lypsyllä navetassa. Hänestä oli hauska se hetki,\njolloin hän istui pimeässä nojaten pulleaa lehmänvatsaa vasten ja\ntunsi maidon imelän tuoksun nenässään. Psiu, psiu, kuului pimeästä\nsiltä taholta, missä karjapaimen lypsi. Voimakas, lämmin navetan haju,\npajuköyden kitinä, sarven kopsahdus puuhun, kytkyessä kastuneella\nmultalattialla jalkojaan liikuttava lehmä, hännän huiskaukset, joilla\neläimet häätivät luotaan kärpäsiä -- kaikesta tuosta lähti ihmeellinen\nrauha. Västäräkit, jotka olivat pitäneet sijaansa täällä kesällä,\nolivat lähteneet etelään.\n\nLehmät olivat rauhattomia tänään. Blaasida työnsi jalkansa\nmaitoastiaan. Kristiina torui ja läimäytti sitä kylkeen. Seuraava\nvääntäysi ihan vääräksi heti kun Kristiina lähestyi. Sillä oli haavoja\nutareissa. Kristiina veti vihkisormuksen sormestaan ja lypsi ensi\nsuihkauksen sen läpi.\n\nHän kuuli Ivarin ja Skulen äänet ulkoa aidan luota -- he kuiskasivat\nja heittivät kivillä vierasta sonnia, joka seurasi heidän karjaansa\njoka ilta. He olivat tarjoutuneet auttamaan Finniä vuohien lypsyssä\ntarhassa, mutta olivat kyllästyneet siihen.\n\nKristiinan noustessa vähän myöhemmin mäkeä ylös olivat nämä pojat\nkiusaamassa kaunista valkoista mullikkaa, jonka Kristiina oli antanut\nLauritsalle -- tämä seisoi itkien vieressä. Äiti laski rainnat maahan,\npudisteli poikia hartioista ja työnsi heidät menemään -- poikien piti\njättää rauhaan veljensä vasikka, kun omistaja käski.\n\nErlend ja Naakkve istuivat porraspaadella; heillä oli välissään tuore\njuusto, josta he työnsivät suuhunsa lohkareen toisensa perästä tukkien\nsitä Munaninkin suuhun, joka seisoi Naakkven polvien välissä. Naakkve\noli pannut äidin jouhisiivilän pienokaisen päähän ja sanoi, että nyt\noli Munan näkymätön -- se ei ollut mikään siivilä, vaan taikalakki.\nKaikki kolme nauroivat -- mutta heti kun Naakkve huomasi äidin, hän\nojensi siivilän tälle ja otti rainnat äidin käsistä.\n\nKristiina vitkasteli maitoaitassa. Oven yläpuolisko oli raollaan ja\nsiitä näki ulompaan suojaan -- toiset olivat sytyttäneet aimo roihun.\nHäilyvän tulen punerruksessa istuivat nyt Erlend, lapset, palvelusneito\nja kolme paimenta syömässä.\n\nKun hän tuli sisään, olivat he jo lopettaneet. Hän näki että pienemmät\npojat oli pantu penkille nukkumaan; he olivat varmaan jo unessa.\nErlend oli heittäytynyt sängylle. Kristiina oli kompastua hänen\npäällysnuttuunsa ja saappaihinsa; hän nosti ne ohikulkiessaan maasta ja\nmeni sitten ulos.\n\nTaivaalla viipyi vaalea kajastus, ja lännen tuntureiden yllä\nkulki punainen viiru; kirkkaassa avaruudessa vaelsi muutama tumma\npilvenhattara. Näytti tulevan kaunis sää huomiseksi, sillä ilma oli\ntyyni ja alkoi käydä kylmäksi yötä vasten -- tuuli nukkui, mutta\npohjoisesta, alastomilta harmailta tuntureilta kävi kolea uho, tasainen\nkylmän henki. Kaakossa ilmestyi kuu pikkuvuorien takaa melkein\ntäysipyöreänä, isona ja himmeän punaisena soista nousevassa hienossa\nhuurussa.\n\nVieras sonni kulki ölisten ja mylvien jossakin aukeaa pitkin. Muuten\noli niin äänetöntä, että oikein tuntui pahalta -- ei kuulunut mitään\nmuuta ääntä kuin heidän tunturiniittynsä alla virtaavan vähäisen\npuron lorina ja metsän sisästä tuleva kohu -- rauhaton humina, joka\nliikahti oksien välissä, vaikeni ja siirtyi taas toisaanne -- Kristiina\njärjesteli muutamia pyttyjä ja kaukaloita, joita oli aitan seinustalla,\nNaakkve ja kaksoset tulivat ulos -- äiti kysyi minne he aikoivat mennä.\n\nHe vastasivat tahtovansa nukkua vajassa -- maitoaitassa haisi niin\njuustolta ja voilta ja vuohilta, jotka nukkuivat vieressä.\n\nNaakkve ei lähtenyt heti sisään. Äiti näki hänen harmaankirjavan\nhahmonsa vielä kauan äpärikköniityn laidassa metsää vasten. Jonkin ajan\nkuluttua tuli palvelustyttö ovesta -- hän säpsähti nähdessään emäntänsä\nseinän vierustalla.\n\n\"Etkö mene maata, Astrid -- on jo myöhä --\" Tyttö mutisi, että hänellä\noli asiaa läävän taakse. Kristiina jäi paikalleen, kunnes näki hänen\nmenevän sisään jälleen. Naakkve oli kuudennellatoista. Äiti oli\njo jonkin aikaa saanut pitää silmällä palvelusneitojaan, kun nämä\nlaskivat leikkiä tuon kauniin, eloisan pojan kanssa. Kristiina lähti\njoen rantaan ja laskeutui polvilleen veteen työntyvälle paadelle.\nHänen edessään oli musta, liikkumaton syväys, vain pari pyöröä osoitti\nvirran liikettä; mutta toisella puolen pauhasi vesi kuohuvana ja kylmää\nhuokuen. Kuu oli noussut niin korkealle, että se jo valaisi -- siellä\ntäällä välkähteli joku kostea lehti sen hohteessa. Sitten sattui sen\nsäde virran viripintaan.\n\nErlend lausui Kristiinan nimen aivan hänen selkänsä takaa. Kristiina\npisti käsivartensa jääkylmään veteen ja onki pohjasta pari maitoastiaa,\njotka oli pantu sinne likoamaan, kivipaino sisällään, nousi ja lähti\nastumaan takaisin miehensä jäljestä, molemmat kädet astioita täynnä. He\neivät puhelleet keskenään noustessaan rinnettä ylös.\n\nAittaan tultuaan Erlend riisuutui kokonaan ja nousi sänkyyn.\n\n\"Etkö sinä pian käy levolle, Kristiina?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Kunhan minä haukkaan vähän ruokaa --.\" Kristiina istuutui kolmijalalle\ntulisijan eteen leipäkyrsä ja juustonkappale kädessä, pureksi hitaasti\nja tuijotti hiillokseen, joka tummui hiljalleen lattiaan tehdyssä\nkivisijassa.\n\n\"Nukutko sinä, Erlend?\" kuiskasi hän noustessaan ja pudistellessaan\nmurusia helmastaan.\n\n\"En --.\" Kristiina meni juomaan kipollisen piimää nurkassa säilytetystä\nastiasta. Sitten hän palasi tulisijan luo, nosti kivilaattaa, peitti\nsillä hiilloksen ja ripotti tulikukan kukkaset sille kuivumaan.\n\nMutta sitten hän ei enää keksinyt mitään tehtävää. Hän riisuutui\npimeässä ja asettui Erlendin viereen. Kun tämä tarttui häneen, painoi\nväsymys Kristiinaa kuin kylmä aalto; koko ruumista uuvutti ja pää\ntuntui tyhjältä ja raskaalta, ikään kuin sen sisältö olisi valunut\nniskaan, jonne se jäi painamaan kipeän pahkan tavoin. Mutta kun Erlend\nkuiskasi hänelle, hän kietoi kuuliaisesti kätensä miehensä kaulaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina heräsi tietämättä mikä aika vuorokaudesta oli. Mutta räppänän\nvinoruudusta hän näki kuun olevan korkealla.\n\nSänky oli ahdas ja lyhyt, joten heidän täytyi maata aivan toisissaan\nkiinni. Erlend nukkui, hän hengitti hiljaa ja tasaisesti, rintakehä\nkohoili tuskin huomattavasti unessa. Ennen aikaan Kristiinan oli ollut\ntapana siirtäytyä lähemmäksi miehensä lämpöistä, tervettä ruumista\nherätessään yöllä ja ollessaan peloissaan, kun Erlend hengitti niin\nhiljaa -- silloin oli hänestä tuntunut niin häpäisevän suloiselta\ntuntea hänen rintansa vierellään nousevan ja laskevan unessa.\n\nKotvasen kuluttua hän pujahti sängystä, pukeutui pimeässä ja hiipi\novelle.\n\nKuu vaelsi korkealla yläilmoissa. Soiden silmät ja kalliopaadet, jotka\nolivat kastuneet päivällä, välkkyivät -- nyt ne menivät jäähän. Kuu\npaistoi lehtimetsään ja hongikkoon. Koko rinne kimalteli kuurassa. Oli\npurevan kylmä -- hän painoi käsivartensa povea vasten ja jäi seisomaan\npaikalleen.\n\nSitten hän lähti kulkemaan puron reunaa rinnettä ylös. Se pulisi ja\nposahteli hienojen riitesäikeiden särkyessä.\n\nNiityn ylälaidassa oli suuri maakivi. Kukaan ei lähestynyt sitä muuta\nkuin pakosta ja ristien silloin silmänsä. Sen alle kaadettiin hapanta\nkermaa tunturille tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Mutta Kristiina ei\nollut kuullut kenenkään nähneen tai kuulleen mitään outoa sen luona --\ntapa oli vain ollut sellainen vanhoista ajoista asti.\n\nHän ei tiennyt itsekään mikä häntä veti ulos yöhön. Hän pysähtyi kiven\nääreen -- ja asetti jalkansa erääseen uurteeseen. Hänen vatsansa\nkouristui kokoon, hänen vatsansa pohjassa tuntui kylmältä ja tyhjältä\npelosta -- mutta hän ei _tahtonut_ ristiä silmiään. Sitten hän nousi\nkivelle ja istuutui sille.\n\nSiitä näki kauas, kauas. Sisämaan yläpuolella häämöttivät harmaat\nkalliot kammottavina kuutamossa. Dovren puolta hallitseva mahtava\nhuippu kohosi valjuna kylmänkalpeaa taivasta vasten, Graahøn lumi\njäätikkö välkkyi ja Raanekampien vastasatanut lumi ja siniset rotkot\nhohtivat. Kuutamossa uinuva tunturi näytti kaameammalta kuin hän oli\nosannut aavistaa -- koko avaralla, jäänharmaalla taivaalla tuikki\ntuskin yhtään tähteä. Kylmä meni läpi luiden ja ytimien -- kauhu\nja pakkanen ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta hän jäi istumaan\nuhallakin.\n\nHän ei _tahtonut_ mennä nukkumaan pimeään aittaan miehensä lämpimän,\nnukkuvan ruumiin viereen. Hän ei kuitenkaan voisi nukkua tänä yönä, sen\nhän tunsi.\n\nNiin totta kuin hän oli isänsä tytär, ei hänen aviomiehensä ollut saava\nmilloinkaan kuulla hänen moittivan tämän käytöstä. Sillä hän muisti\nmitä oli luvannut rukoillessaan Kaikkivaltiasta ja kaikkia taivaan\npyhiä säästämään Erlendin hengen -- --\n\nJa niin hänen täytyi lähteä ulos peikkojen keskeen hengähtämään, sillä\nhän oli menehtymäisillään --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän istui siinä ja antoi kaikkien vanhojen katkerien ajatusten astua\nesiin hyvinä tuttavina. Ja tervehti niitä vanhoin tutuin ajatuksin --\nteennäisin Erlendin puolusteluin.\n\nTosin Erlend ei vaatinut häneltä sitä. Erlend ei ollut laskenut\nhänen kannettavakseen mitään siitä kaikesta, minkä Kristiina oli\nottanut hartioilleen. Kristiina oli vain siittänyt seitsemän poikaa.\n\"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne --.\" Mitähän Erlend\noli tarkoittanut noilla sanoillaan. Hän ei kai ollut tarkoittanut\nmitään -- muuten vain sanonut.\n\nErlend ei ollut pyytänyt häntä kohottamaan Husabyn kartanoa ja maita\nparempaan kuntoon. Hän ei ollut pyytänyt häntä taistelemaan henkensä\nedestä saadakseen hänet vapaaksi. Hän oli katsonut valtaherran tyynin\nmielin, miten hänen tilansa rappeutuivat, miten hänen henkeään\nuhattiin, miten hän menetti kaiken omaisuutensa. Rutiköyhänä kesken\nonnettomuuttaan hän kantoi yhä päänsä yhtä korkealla kuin ennen,\nvaltaherran tyyneys ja valtiaan ryhti olemuksessaan hän kulki vieraana\nvaimonsa isän kartanossa.\n\nMutta kaikki, mitä Kristiina omisti, kuului myös hänen pojilleen. Hänen\nhikensä, työnsä ja koko voimansa kuului näille. Mutta silloin piti\nkartanon ja hänen itsensä saada myös osa pojista.\n\nEi hänen olisi tarvinnut lähteä tunturituvalle kuin mikäkin\ntöllinvaimo. Mutta hän oli tuntenut olonsa kotona ikään kuin kaikilta\npuolin ahdistetuksi ja saarretuksi -- kunnes oli läkähtyä. Silloin\nhänen oli täytynyt saada näyttää itselleen, että hän osasi olla\ntalonpoikaisvaimonkin tehtävissä. Ahertanut ja raatanut hän oli siitä\npäivästä asti, jolloin hän ratsasti morsiamena Erlend Nikulauksenpojan\nkartanoon -- ja hän oli nähnyt, että _yhden_ täytyi raataa, jotta\njotakin jäisi sille, jota hän kantoi sydämensä alla. Ellei tuon tulevan\nisä pystynyt siihen, oli se _hänen_ tehtävänsä. Mutta nyt hänen täytyi\nsaada varmuus -- varmuus siitä, osasiko hän itse tehdä sen työn, jota\noli vaatinut palvelusnaisiltaan ennen, osasiko hän tehdä sen omilla\nkäsillään. Ja nyt -- sellainen päivä, jolloin hänen lanteitaan ei\nsärkenyt, hänen seisottuaan kirnuamassa, oli hyvä päivä. Hyvältä\ntuntui aamulla, kun hän itse laski karjansa ulos -- se oli lihonut\nja kaunistunut kesällä; hänen mielensä paino keveni, kun hän huuteli\nauringon laskiessa kotiinpalaavia lehmiä. Hänestä oli mieluista nähdä\nomaisuuden lisääntyvän -- hänestä tuntui silloin siltä kuin hän olisi\nkaivanut perustusta kamaraan, josta hänen poikiensa tulevaisuus oli\nkerran kohoava.\n\nJørundgaard oli hyvä kartano, mutta ei niin hyvä kuin hän oli luullut.\nEikä Ulf ollut laakson miehiä -- hän saattoi tehdä pahoin ja olla\nkärsimätön. Seudun laskujen mukaan saatiin Jørundgaardissa aina runsas\nheinä -- heillä oli joen rannalla ja saarilla sijaitsevat suoniittynsä\n-- mutta heinä siellä ei ollut _hyvää_, sellaista, johon Ulf oli\ntottunut Trøndelagenissa. Hän ei ollut tottunut siihen, että koottiin\nniin paljon sammalta ja jäkälää, kanervaa ja lehdeksiä, kuten täällä\ntäytyi tehdä.\n\nIsä oli tuntenut joka tilkun maallaan, hänellä oli ollut kaikki se\ntalonpoikaisviisaus, jota juuri täällä tarvittiin. Hän tunsi vuoden\noikut, eri sarkojen kyvyn ottaa vastaan sateet ja kuivuudet, tuulikesät\nja helteet; hän tunsi kotieläinrodut, joiden kantaeläimet itse oli\nkasvattanut, parittanut, jalostanut ja sitten myynyt. Kristiina ei\ntuntenut niin tarkoin taloansa. Mutta hän tahtoi oppia tuntemaan sen\nyhtä hyvin ja -- poikien oli opittava samoin. Erlend ei ollut vaatinut\nhäneltä milloinkaan sellaista. Hän ei ollut nainut häntä hikeä ja\nvaivannäköä varten, hän oli nainut hänet siksi, että hän makaisi hänen\nkainalossaan. Sitten, kun aika oli täysi, ilmestyi äidin viereen lapsi,\njoka vaati itselleen paikkaa hänen käsivarrellaan, rinnallaan ja\nhoivissaan.\n\nKristiina vaikeroi hammasta purren. Hän värisi kylmästä ja vihasta.\n\n\"Pactum serva -- se merkitsee norjan kielellä, säilytä uskosi!\"\n\nEntäs tuokin kerta, jolloin Arne Gjavvaldinpoika ja veli Leif\nHolmin luostarista olivat olleet Husabyssä hakemassa hänen ja\nlasten omaisuutta Nidarosiin. Senkin oli Erlend jättänyt hänen\ntehtäväkseen -- itse hän oleili Holmin luostarissa. Kristiina asui\nsitten kaupunkikartanossa, jonka munkit omistivat nykyään, ja Arne\nGjavvaldinpoika oli jäänyt hänen luokseen auttamaan häntä neuvoin ja\ntöin. Arne oli saanut Simonilta kirjeen, jossa tämä pyysi hänen apuaan.\n\nArne oli niin innokas kuin olisi pelastanut omia tavaroitaan. Jo samana\niltana, jolloin hän oli tullut kaupunkiin, hän tahtoi mukaansa talliin\nKristiinan ja Raasvoldin Gunna-rouvan, joka oli tullut kaupunkiin\nkahden pienimmän keralla. Siellä seisoi seitsemän parasta hevosta --\nmiehet olivat olleet suopeita, kun Arne selitti viidellä vanhimmalla\npojalla olleen kullakin oman ratsuhevosensa, samoin talon emännällä\nja tämän miespalvelijalla. Erlendin espanjalaisen oriin hän saattoi\ntodistaa Erlendin lahjoittaneen pojalleen Nikulaukselle -- vaikkakin se\noli tapahtunut puolittain leikillä. Eipä siksi, että Arne olisi itse\nvälittänyt tuosta pitkäkoipisesta eläimestä -- mutta hän tiesi Erlendin\npitävän siitä paljon.\n\nJuhlavarustusta, suurta kypärää ja kultasilaista miekkaa oli Arnen\nollut vaikea luovuttaa -- tosin ne kelpasivat vain turnajaisiin, mutta\nolivat suuriarvoiset rahassa. Erlendin mustasilkkisen haarniskapaidan,\njossa oli punaisella langalla ommeltu leijonan kuva, oli hän saanut\npelastetuksi. Ja Erlendin englantilaisen sotavarustuksen hän oli\nvaatinut Nikulaukselle. Se oli niin erinomainen, ettei Arne uskonut\nkoko Norjan maassa olevan sen veroista -- kun näet _ymmärsi_ asian.\nVaikka olihan se kulunut -- Erlend oli _kuluttanut_ aseitaan, hän\noli kuluttanut enemmän kuin moni muu päällikönpoika tähän aikaan\n--. Arne hyväili joka esinettä -- kypärää, hartiakaulusta, hiha-\nja säärinahkoja, rautahansikkaita, jotka olivat erittäin mukavat\nja kuitenkin hyvin lujat. Ja entäs miekka -- siinä oli vain halpa\nrautakahva, ja kädensijan nahkapäällys oli kulunut -- mutta moista\nkappaletta ei nähnyt joka päivä.\n\nKristiina oli ottanut miekan helmaansa. Hän tiesi, että Erlend\niloitsisi siitä kuin rakastetusta morsiamesta -- hän ei ollut\nmilloinkaan käyttänyt muita miekkojaan. Hän oli saanut sen\nvarhaisimmassa nuoruudessaan Sigmund Torolfinpojalta, joka oli ollut\nhänen sänkykumppaninsa henkivartiossa. Yhden ainoan kerran oli Erlend\nmaininnut tuosta ystävästään Kristiinalle: \"Jos ei Jumalalla olisi\nollut semmoinen hirmuinen kiire ottaa Sigmundia tästä maailmasta, olisi\nkai moni seikka käynyt toisin päin. Hänen kuoltuaan minä en viihtynyt\nkuninkaan kartanossa, vaan pyysin sitten kuninkaalta lupaa päästä\npohjoiseen Gissur Gallen kanssa. Mutta silloin minä en olisi saanut\nsinua, kultaseni -- silloin minä olisin ollut nainut mies aikaa ennen\nkuin sinä tulit täysikasvuiseksi.\"\n\nMunan Baardinpojalta Kristiina oli kuullut Erlendin hoitaneen tuota\nystäväänsä yöt ja päivät aivan kuin äiti lastaan, nukkuneen vain sen,\nminkä torkahti sairaan vuoteen laidalle -- viimeisenä talvena, jolloin\nSigmund Torolfinpoika makasi sylkien keuhkonsa ja verensä pienissä\nerissä ruumiistaan. Ja kun Sigmund oli haudattu Halvardin-kirkkoon,\noli Erlend käynyt hänen haudallaan tavan takaa, virunut polvillaan\npaadella ja surrut. Mutta Kristiinalle hän ei ollut puhunut toveristaan\nmuuta kuin yhden kerran. Halvardin-kirkossakin oli Kristiina kohtaillut\nErlendiä tuona houretalvena Oslossa. Mutta Erlend ei ollut maininnut\nmitään siitä, että hänen paras nuoruudenystävänsä nukkui siellä. --\nSamoin hän oli surrut äitiään; ja Ormin kuollessa kuului hän olleen\naivan suunniltaan surusta. Mutta hän ei puhunut heistä koskaan.\nKristiina tiesi hänen käyneen kaupungissa Margretia katsomassa -- mutta\nhän ei puhunut milloinkaan tyttärestään.\n\n-- Aivan kahvan juureen oli piirretty kirjoitusmerkkejä. Enimmät\nolivat riimukirjoitusta, josta hän ei saanut selvää eikä Arnekaan,\nmutta munkki tutki miekkaa ja sanoi hetken kuluttua: \"Pactum serva. Se\nmerkitsee norjaksi: säilytä uskosi.\"\n\nArne ja veli Leif puhuivat, että myös suurin osa Kristiinan\nkotitunturilla olevaa maaomaisuutta -- Erlendin huomenlahjaomaisuus --\noli pantattu ja haaskattu. Ja he tuumivat, voitaisiinko siitä pelastaa\njotakin. Mutta Kristiina ei tahtonut tietää koko asiasta -- kunnia\nennen kaikkea; hän ei tahtonut kuulla väiteltävän siitä, olivatko\nhänen miehensä toimet olleet laillisia. Hän oli kiusaantua kuoliaaksi\nArnen puheista, vaikka tämä tarkoittikin pelkkää hyvää. Kun hän ja\nmunkki sitten sanoivat hyvää yötä ja lähtivät makuusuojaansa, viskautui\nKristiina polvilleen Gunna-rouvan eteen ja kätki päänsä tämän syliin.\n\nHetken kuluttua kohotti vanha rouva hänen päätään. Kristiina nosti\nkatseensa -- Gunna-rouvan kasvot olivat karkeatekoiset, kellertävät\nja lihavahkot, niissä kulki kolme syvää vakoa yli otsan, joka oli\nkuin vahaan veistetty; hänellä oli älykkäät hyväntahtoiset silmät\nja sisäänvajonnut, hampaaton suu, jota varjostivat pitkät harmaat\nparranhaivenet. Nuo kasvot olivat olleet Kristiinan edessä monena\nvaikeana hetkenä -- Gunna-rouva oli ollut hänen luonaan joka\nsynnytyksessä, yhtä ainoata kertaa lukuun ottamatta, jolloin Kristiina\noli ollut isänsä kuolinvuoteen ääressä ja saanut sillä tiellä Lauritsan.\n\n\"Niin, niin, tyttäreni\", sanoi rouva pidellen hänen ohimoistaan.\n\"Olenhan minä tukenut sinua toisenkin kerran, kun olet ollut\npolvillasi. Mutta tässä taistelussa, Kristiinani, sinun täytyy\nlangeta itse Jumalan äidin eteen ja rukoilla häntä johdattamaan sinut\nvaikeuksien läpi --\"\n\n-- Ja olihan Kristiina mielestään niin tehnytkin. Hän luki rukouksensa\nja kappaleen psalttarista joka lauantai-ilta, piti arkkipiispa Eilivin\nmääräämät paastot, jotka tämä oli vaatinut häneltä synninpäästöä\njakaessaan, antoi almuja ja palveli itse jokaista kulkijaa, joka\npyysi yösijaa, vaikka pyytäjä olisi ollut minkänäköinen. Mutta hän ei\nenää tuntenut siitä virtaavan valoa itseensä. Hän tiesi valon olevan\nolemassa, mutta oli kuin usvat olisivat peittäneet hänen sisimpänsä.\nSe oli kai sitä mitä Gunnulf oli nimittänyt henkiseksi kuivuudeksi.\nSen vuoksi ei kenkään saanut menettää rohkeuttaan, sanoi Sira Eiliv;\ntuli pysyä vain lujana rukouksessa ja hyvissä töissä kuten talonpoika,\njoka kyntää, lannoittaa ja kylvää -- kyliä Jumala suo itämis-sään, kun\nhänen aikansa on käsissä. -- Mutta Sira Eiliv ei ollut milloinkaan itse\nhoitanut maata.\n\nGunnulfia hän ei ollut nähnyt sen kerran jälkeen. Hän eli pohjoisessa,\nHelgelandissa, saarnasi ja keräsi lahjoja luostarilleen. Niin, hän oli\ntoinen Husabyn ritarin pojista, ja toinen --.\n\nMutta Margret Erlendintytär kävi joskus hänen luonansa kaupungissa.\nKauppiaanrouvaa seurasi kaksi palvelusneitoa, hän oli upeasti puettu\nja välkkyi koristeita -- appi oli kultaseppä, joten ne tulivat omasta\ntalosta. Hän tuntui iloiselta ja tyytyväiseltä -- vaikkei hänellä ollut\nlapsia. Hän oli saanut osansa oikeaan aikaan. Herra tiesi, muistiko hän\nmilloinkaan vaivaisraukkaa, Gimsarin Haakonia -- tämä kuului sentään\nvoivan liikkua pihamaalla kahden kainalosauvan varassa --.\n\nMutta silläkään kertaa ei Kristiina ollut ajatellut katkerin mielin\nErlendiä, siltä hänestä tuntui. Hän uskoi pahimman odottavan Erlendiä\ntämän jouduttua vapaaksi vankeudesta. Mutta Erlend oli piiloutunut\nluostariin apotti Olavin luo. Muutosta huolehtiminen, kaupungissa\nnäyttäytyminen nykyoloissa -- meni kai yli Erlend Nikulauksenpojan\nvoimien.\n\nJa sitten he olivat purjehtineet Trondheimin vuonosta Laurentiuksen\nlaivalla, samalla aluksella, jolla Erlend oli muuttanut Kristiinan\nmyötäjäiset pohjoiseen silloin kun he olivat saaneet naimaluvan.\n\nOli ollut tyyni myöhäissyksyn päivä -- vuonon vesi oli läikkynyt kylmän\nharmaana, koko maailma oli ollut viluisen näköinen ja valkoisenkirjava\n-- tuuli oli ajanut ensi lumen viiruina jäätyneitä vainioita pitkin,\nja kylmänsiniset tunturit olivat lumiläikälliset. Pilvetkin taivaan\nkannella, joka muuten oli sininen, näyttivät ikään kuin tuulen tuomalta\njauheelta. Laiva liukui raskaasti ja verkkaan rannikon reunaa ja ohi\nniemenkärjen. Kristiina seisoi kannella katsellen aaltojen pärskettä\nvuoren alla -- ajatellen, mahtaisiko hän tulla merisairaaksi heidän\nehdittyään selemmälle.\n\nErlend seisoi kaiteen luona lähempänä etukeulaa kahden vanhimman pojan\nkanssa. Tuuli ravisteli heidän viittojaan ja hiuksiaan.\n\nHe kääntyivät katsomaan Korsfjordille, Gaularosia ja Birgsin satamaa\nkohti. Auringonsäde lankesi ruskean- ja valkoisenkirjavalle rannalle.\n\nErlend sanoi jotakin pojille. Bjørgulf käännähti äkkiä, lähti kaiteen\nluota ja alkoi pyrkiä perään. Hän sohi itselleen tukea keihäällä,\njota hän aina kantoi ja nyt käytti sauvana hoippuessaan tyhjien\nsoutupenkkien välitse äitinsä ohi -- mustakiharainen pää eteenpäin\nojossa ja silmät niin sikkaralla, ettei niitä näkynyt ensinkään; suu\noli tiukasti suljettu. Hän katosi peräkeulan alle.\n\nÄiti katsoi kahta jäljellejäänyttä, Erlendiä ja hänen vanhinta\npoikaansa. Silloin notkisti Nikulaus toista polvea, kuten hovipoika\ntekee tervehtiessään kuningastaan, tarttui isän käteen ja suuteli sitä.\n\nErlend kiskaisi kätensä pois. -- Kristiina näki hänen kasvonsa, ne\nolivat kalmankalpeat ja värähtelivät hiljaa, sitten hän käänsi pojalle\nselkänsä ja hävisi purjeen taakse.\n\nHe olivat yötä eräässä Møren ulkosatamassa. Nyt oli jo paljon kovempi\naallokko -- laiva keikkui ankkurissa, nousi ja laski. Kristiina oli\nkojussa, jossa hänen piti nukkua Erlendin ja kahden pienimmän kanssa.\nHäntä yökötti, hän ei tahtonut pysyä pystyssä pohjapalkeilla, jotka\naivan kuin juoksivat pois jalkojen alta ja sitten taas nostivat\nhänet ilmaan. Sarvilyhty heilui hänen päänsä päällä ja sen pieni\nvalotuikku loimahteli -- ja hän reistaili Munanin kanssa koettaen\nsaada tätä toimittamaan tarvettaan palkkien väliin. Kun poika heräsi\nunenpöpperöisenä, hän antoi tulla yhdet sekä toiset lajit heidän\nvuoteeseensa, rimpuili ja kirkui eikä olisi antanut vieraan vaimon,\näitinsä, koskea häneen ja pidellä häntä sillä aikaa. Silloin tuli\nErlend alas.\n\nKristiina ei voinut nähdä hänen katsettaan, kun hän aivan hiljaa kysyi:\n\n\"Näitkö Naakkvea? -- Hän oli silmistään aivan sellainen kuin sinä,\nKristiina.\" Erlend hengitti kiivaasti ja lyhyin vedoin. \"Sellaiset\nolivat sinunkin silmäsi sinä aamuna nunnien puutarha-aidan reunassa\n-- kun olit kuullut minusta kaiken pahan -- ja annoit kuitenkin\nluottamuksesi --\"\n\nSilloin hän oli tuntenut ensimmäisen sapenkarvaan katkeruuden pisaran\nsydämessään. Varjelkoon Jumala poikaa, ettei tämän tarvitsisi kokea\npäivää, jolloin hänen täytyy huomata liittäneensä luottamuksensa\nkäteen, joka antaa kaiken valua läpi sormien kuin veden ja kuivan\nhiedan --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo hetki sitten hän oli luullut kuulleensa kavionkopsetta eteläisten\ntunturien puolelta. Nyt se kuului taas lähempää: ei siellä ollut\nirtohevosia, siellä oli tulossa ratsastaja, joka ajoi kiivaasti\nkukkulan alaisten kallioiden yli.\n\nPelko jähmetti hänet: kuka ajoi ulkona näin myöhään? Kuolleet ajavat\nalakuun aikaan -- eikö kuulunutkin ratsastajia ensimmäisen kintereillä?\nMutta hän jäi sittenkin istumaan; hän ei tiennyt tapahtuiko se siksi,\nettä hän oli tullut niin kankeaksi, vaiko siksi, että hänen mielensä\noli niin jäykkä tänä yönä.\n\nTänne tulija vain aikoi -- nyt hän ratsasti niityn alisen kaalaamon\nläpi. Kristiina näki keihäänkärjen välkähtävän pajupensaiden välissä.\nSilloin hän laskeutui kiveltä, aikoi juosta takaisin karjatuvalle\n-- mutta samassa hyppäsi ratsastaja hevosen selästä, sitoi sen\nliekapaaluun ja viskasi viittansa sen peitteeksi. Hän nousi rinnettä --\noli iso ja vahva mies -- nyt tunsi Kristiina tulijan; se oli Simon.\n\nNähdessään Kristiinan tulevan vastaan kuutamossa Simon näytti\nsäikähtävän yhtä pahasti kuin Kristiina oli säikähtänyt häntä hetki\nsitten:\n\n\"Herra Jeesus, sinäkö siinä olet vai -- miten ihmeessä sinä liikut\nulkona näin yöllä --? Odotitko minua?\" kysyi hän äkkiä aivan kuin\nsuuressa hädässä, \"oletko aavistanut minun tuloni?\"\n\nKristiina pudisti päätään:\n\n\"En voinut nukkua. -- Lanko, mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Andres on niin kipeä, Kristiina -- pelkäämme hänen kuolevan. Silloin\najattelimme -- tiesimme sinun olevan taitavimman naisen semmoisissa\n-- hän on oman sisaresi poika, muista tämä. Tahdotko olla niin hyvä\nja lähteä minun kerallani hänen luokseen? -- Ymmärräthän, etten olisi\ntullut sinun luoksesi tällä tapaa, ellen olisi tiennyt pojan hengen\nolevan kysymyksessä\", sanoi Simon rukoilevasti.\n\nHän toisti saman Erlendille, joka istui aitassa unisena äänettömän\nihmetyksen vallassa. Erlend koetti lohduttaa lankoa ja selitti kuin\nkokenut ainakin, että pikkulapset tulevat helposti kuumeeseen ja\nalkavat houria pienimmänkin vilustuksen jälkeen; ehkei se ollut niin\nvaarallista kuin miltä näytti. \"Ymmärräthän sinä, Erlend, etten minä\nolisi tullut hakemaan Kristiinaa näin öiseen aikaan, ellen olisi nähnyt\nlapsen kamppailevan kuoleman kanssa\", sanoi Simon.\n\nKristiina oli puhaltanut hiilet sytyksiin ja pannut puita tulisijaan;\nSimon istui tuijottaen tuleen, joi ahneesti Kristiinan tarjoamaa\nmaitoa, mutta ei huolinut ruoasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut lähteä\ntakaisin paikalla, kun toiset saapuivat \"-- jos sinä suostut tulemaan,\nKristiina?\" Eräs hänen miehistään oli tulossa tänne perästäpäin\nleskivaimon kanssa, joka palveli Formossa; vaimo oli varma ihminen ja\nsaattoi jäädä tänne hoitamaan asioita siksi aikaa -- Simon vakuutti\nuudelleen Aasbjørgin erittäin taitavaksi naiseksi.\n\nNostettuaan Kristiinan satulaan sanoi Simon:\n\n\"Tahtoisin ajaa oikotietä, etelän kautta -- ellei sinulla ole mitään\nsitä vastaan?\"\n\nKristiina ei ollut milloinkaan ollut sillä kulmalla, mutta hän\ntiesi, että sieltä johti polku laaksoon, alas Formon kartanon takana\nolevan jyrkän rinteen reunaa. Hän vastasi myöntävästi -- mutta siinä\ntapauksessa täytyi Simonin miehen ratsastaa toista tietä Jørundgaardin\nkautta hakemaan sieltä hänen lääkerasiaansa ja yrttejään. Hän saattoi\nherättää Gauten, tämä tiesi parhaiten missä ne olivat.\n\nSuuren suon laidassa he saattoivat ratsastaa rinnatusten, ja Kristiina\nkerrotutti itselleen pojan sairaudesta. Formon lapsilla oli ollut\nkaulatauti Olavinmessun aikaan, mutta he olivat selviytyneet siitä\nhelposti. Tämä oli tullut Andrekseen aivan yhtäkkiä juuri kun hän\nnäytti olevan mitä parhaimmissa voimissa -- keskellä päivää kolme\nvuorokautta sitten. Simon oli vienyt hänet mukanaan ulos, oli antanut\npojan istua viljareessä pellolle asti -- kun Andres äkkiä valitti\nvilua, ja Simonin katsoessa tärisi poika niin, että hampaat löivät\nloukkua. Sitten tuli kuumotus ja yskä, hän sylki pahan näköistä\nruskeata moskaa ja valitti rintaansa kivistävän -- mutta eihän se pikku\nraukka osannut sanoa, mihin paikkaan pahimmin koski.\n\nKristiina lohdutti Simonia parhaansa mukaan ja ajoi hänen takanaan\nkappaleen matkaa. Kerran Simon kääntyi kysymään, oliko Kristiinan vilu,\nhän olisi tahtonut antaa oman viittansa Kristiinan vaipan päälle.\n\nSitten hän puhui taas pojasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei poika\nollut vahva. Mutta Andres oli vahvistunut paljon viime kesänä\nja syksynä -- niin sanoi pojan hoitajakin. Viime päivät ennen\nsairastumistaan hän oli ollut vähän rauhaton ja juonikas -- hän\n\"pelkäsi\", kun koirat hyppivät hänen ympärillään tahtoen häntä\nleikkimään kanssaan. Sinä päivänä, jolloin hän sai kuumeen, oli Simon\npalannut kotiin auringonlaskun aikaan ja tuonut mukanaan muutaman\nvillisorsan. Muulloin oli poika aina pyytänyt saada leikkiä isän\nampumilla linnuilla, mutta nyt hän huusi ääneen, kun isä heilautti\nlintukimppua häntä kohden. Myöhemmin hän kyllä meni salaa koettelemaan\nsorsia, mutta tahrautui vereen ja joutui aivan suunniltaan pelosta. Ja\ntänä iltana, kun hän makasi tuskaisesti vaikeroiden voimatta nukkua ja\npäästä lepoon, hän oli äkkiä huutanut, että haukka tahtoi ottaa\nhänet --.\n\n\"-- Muistatko sen päivän Oslossa, jolloin minä sain sanan hänen\nsyntymästään? Sanoit silloin: 'Nyt sinun sukusi jää Formoon sinun\njälkeesi'.\"\n\n\"Älä puhu tuolla lailla, Simon -- ikään kuin ajattelisit kuolevasi\npojattomana. Jumala ja lempeä Pyhä Neitsyt voivat auttaa. Ei ole sinun\ntapaistasi, lanko, heittää toivoa --\"\n\n\"Halfrid, ensimmäinen vaimoni, sanoi samaa, synnytettyään poikamme.\nTiedätkö sinä, Kristiina, että minulla oli poika hänestäkin?\"\n\n\"Tiedän. Mutta Andreshan on jo kolmannella vuodella. Kahtena\nensimmäisenä lapsia on vaikein suojella --.\" Mutta Kristiinasta tuntui,\nettei hänen sanoistaan nyt ollut suurta apua. Ja he ajoivat ajamistaan;\nhevoset kapusivat kukkulan reunaa ja heittelivät päitään niin että\nsuitset helisivät -- eikä hallaisessa yössä kuulunut muuta ääntä kuin\nheidän ratsastuksensa ja toisin ajoin veden solina heidän ajaessaan\npuron poikki. Kuun valo tunki joka paikkaan; vieremät ja kallioseinät\nkumottivat kalmanhohteisina heidän ratsastaessaan harjun reunaa.\n\nVihdoinkin he saapuivat perille ja näkivät alas laaksoon. Kuu valaisi\nlaakson, joen ja suot, ja etäämpänä oleva järvi välkkyi kuin hopea --\npellot ja niityt olivat aavemaisen vaaleat.\n\n\"Tänä yönä käy halla laaksossakin\", sanoi Simon.\n\nHän nousi ratsailta ja talutti Kristiinan hevosta mäkeä\nlaskeuduttaessa. Polku oli monin paikoin niin jyrkkä, että Kristiina\ntuskin uskalsi katsoa eteensä. Simon tuki häntä painaen selkänsä hänen\npolveaan vasten, ja Kristiina nojasi kädellään hevosen kupeeseen.\nSilloin tällöin irtautui kivi hevosen jalan alta ja lähti vierimään\nalas, pysähtyi hetkeksi ja vieri taas edelleen, irrotti toisia ja vei\nne mukanaan --.\n\nViimein he olivat alhaalla. He ratsastivat ohravainioiden halki\nkartanon pohjoispuolitse härmäisten ohrakuhilaiden välissä.\nHaavanlehdet rapisivat ja ritisivät ilkeästi tyynessä, valoisassa yössä.\n\n\"Onko se totta\", kysyi Simon kuivaten kasvojaan hihallaan, \"ettet sinä\ntuntenut mitään aavistuksen tapaista --?\"\n\nKristiina väitti sen olevan totta. Simon lausui:\n\n\"Olen kuullut sanottavan, että ihmiseltä kulkee sana toiselle, kun hän\non oikein kovassa hädässä. Puhuimme Ramborgin kanssa monta kertaa, että\njos sinä olisit ollut kotosalla, olisit varmaan tietänyt neuvon --\"\n\n\"En ole ajatellut teitä kumpaistakaan viime päivinä\", sanoi Kristiina.\n\"Usko minua, Simon.\" Mutta hän näki, ettei siitä ollut lohdutusta.\n\nPihalle juoksi pari miestä ottamaan huostaansa hevosia. \"Poika voi\nkuten sinun lähtiessäsi, Simon, ei sen pahemmin\", sanoi toinen nopeasti\nkatsahdettuaan isännän kasvoihin. Simon nyökkäsi; sitten hän lähti\nKristiinan edellä rouvatupaa kohti.\n\nKristiina huomasi vaaran olevan käsissä. Pienokainen nukkui yksin\nsuuressa, komeassa sängyssä, ähkyi ja huohotti ja viskeli lakkaamatta\npäätään edestakaisin pieluksella. Hänen kasvonsa olivat tulikuumat\nja punaiset, silmät olivat kiiltävät ja puoleksi kiinni, ja hänen\noli hyvin vaikea hengittää. Simon seisoi pitäen omassaan Ramborgin\nkättä, ja kaikki kartanon naiset olivat kerääntyneet tupaan Kristiinan\nympärille tämän tunnustellessa pojan ruumista.\n\nMutta Kristiina puhui niin tyynesti kuin suinkin osasi ja koetti\nrohkaista lapsen vanhempia. Keuhkokuume tämä oli. Mutta yö oli pian\nohi eikä käännettä ollut tapahtunut pahempaan päin -- tämän taudin\nluonne oli sellainen, että se kääntyi suuntaan tai toiseen kolmantena\ntai seitsemäntenä tai yhdeksäntenä yönä ennen kukonlaulua. Hän\npyysi Ramborgia lähettämään palvelijat maata, paitsi kahta, jotta\nhänellä olisi apunaan levänneet apulaiset. Ja kun Simonin mies tuli\nJørundgaardista mukanaan lääketarpeet, laittoi Kristiina pojalle\nhiostavan juoman ja löi suonta toisesta jalasta, jotta nesteet\nvaluisivat vähemmäksi rinnasta.\n\nRamborg kalpeni nähdessään lapsensa jalasta vuotavan verta. Simon\nkietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta Ramborg työnsi miehen luotaan\nja istuutui tuolille sängyn jalkopäähän; siinä hän sitten istui\ntuijottaen Kristiinaan suurin, mustin silmin sisaren hääräillessä\nlapsen ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivemmällä, kun poika näytti voivan hiukan paremmin, sai Kristiina\nRamborgin paneutumaan vähäksi aikaa pitkäkseen penkille. Hän tukki\nnuoren äidin ympärille patjoja ja peitteitä ja kävi istumaan tämän\npääpuoleen silittäen hiljaa sisarensa otsaa. Ramborg tarttui Kristiinan\nkäteen:\n\n\"Hyväähän sinä tarkoitat meille?\" hän kysyi tukahtuneesti.\n\n\"Kuinka minä voisin tarkoittaa muuta, rakas sisko -- olemmehan me kaksi\nainoat jäljellejääneet koko suvustamme --\"\n\nRamborg hytkähti huulet tiukasti tukossa, -- niiden takaa kuului pari\nkiihkeää tyrskähdystä. Kristiina ei ollut nähnyt sisarensa itkevän kuin\nyhden ainoan kerran -- heidän seisoessaan isänsä kuolinvuoteen ääressä.\nNyt pulpahti poskille muutama kiireinen kyynel vierien edelleen alas.\nHän nosti Kristiinan käden ja katsoi sitä. Se oli suuri ja kapea, mutta\ntällä kertaa punaisenruskea ja sierettynyt.\n\n\"Se on sittenkin kauniimpi kuin minun\", sanoi hän. Ramborgin kädet\nolivat valkoiset ja pienet, mutta sormet olivat lyhyet ja kynnet\nneliskulmaiset.\n\n\"On se\", sanoi hän melkein vihaisesti, kun Kristiina pudisti päätään ja\nhymyili. \"Ja itsekin sinä olet yhä kauniimpi kuin mitä minä olen ollut\nkoskaan. Ja isä ja äiti pitivät sinusta enemmän kuin minusta -- aina;\nsinä tuotit heille surua ja häpeää, minä olin säyseä ja kuuliainen ja\nkiinnyin juuri siihen mieheen, jolle he mieluimmin halusivat minut\nnaittaa -- mutta sittenkin he rakastivat paljon enemmän sinua.\"\n\n\"Ei, sisko. Kyllä he rakastivat sinua aivan yhtä paljon. Ole iloinen,\nRamborg, ettet sinä tuottanut heille koskaan muuta kuin iloa -- et\narvaa, kuinka vaikea minun osani on kantaa. He olivat nuorempia\nsilloin, kun minä olin nuori; sentähden he ehkä puhelivat enemmän minun\nkanssani.\"\n\n\"Niin, kaikki taisivat olla nuorempia siihen aikaan, kun sinä olit\nnuori\", sanoi Ramborg jälleen huoahtaen.\n\nTuokion kuluttua hän nukkui. Kristiina katsoi häntä. Hän ei tuntenut\nsisartaan paljoakaan; Ramborg oli lapsi, kun hän itse joutui naimisiin.\nJa hänestä tuntui, että Ramborg oli tavallaan jäänytkin lapseksi. Hän\noli ollut aivan lapsen näköinen istuessaan sairaan poikansa vieressä\n-- kalpean, säikähtyneen lapsen, joka koettaa taistella pelkoa ja\nonnettomuutta vastaan.\n\nSattui semmoista, että eläinten kehitys keskeytyi, jos ne olivat\nsaaneet liian varhain poikasia. Ramborg ei ollut täyttänyt kuuttatoista\nsaadessaan tyttärensä, ja sen jälkeen hän ei ollut oikein päässyt\nvarttumisen vauhtiin enää; hän jäi pieneksi ja hennoksi, vaille\nrehevyyttä ja hedelmällisyyttä. Hän oli sitten saanut enää tämän ainoan\npojan, joka oli kummallisen voimattoman näköinen -- sillä oli kauniit\nkasvot, vaalea ja hyvä ihonväri, mutta koko poika oli sellainen hento\npieni heiveröinen -- se oli alkanut kävellä myöhään ja puhui vielä niin\nhuonosti, että vain ne, jotka olivat aina lähettyvillä, voivat ymmärtää\nhänen puhettaan. Hän vierasti sitä paitsi niin kovasti outoja, että\nKristiina oli tuskin saanut koskea koko sisarenpoikaan tätä ennen.\nJospa Jumala ja Pyhä Olavi soisivat hänen pelastaa tuon pienen raukan\n-- hän kiittäisi siitä ikänsä kaiken. Tuommoinen lapsellinen äiti ei\nsuinkaan jaksaisi kestää poikansa kadottamista. Ja hän ymmärsi, että\nvaikeaksi taitaisi Simoninkin käydä kadottaa ainoa poikansa --.\n\nVasta nyt nähdessään, miten syvästi Simon kärsi hädässään ja\ntuskassaan, ymmärsi Kristiina miten sydämellisesti hän oli alkanut\npitää langostaan. Nyt hän ymmärsi isänsä suuren rakkauden Simon\nAndreksenpoikaan. Ja hän mietti, eikö isä ollut tehnyt väärin Ramborgia\nkohtaan jouduttaessaan siten avioliiton solmimista. Sillä kun hän\nkatsoi pientä, hentoa sisartaan, tuntui hänestä siltä, että Simon oli\nsentään liian vanha ja jämeä ja tasaantunut tuon lapsen puolisoksi.\n\n\n\n\nIII\n\n\nVuorokaudet kuluivat, ja Andres oli vuoteessa ilman että muutosta näkyi\nparempaan tai pahempaan. Pahinta oli, ettei hän voinut juuri ollenkaan\nnukkua; hän makasi tilallaan silmät puoliummessa näyttämättä tuntevan\nketään; yskä ja hengenahdistus vaivasivat tuota pientä laihaa ruumista,\nja kuume oli häilyvä. Eräänä iltana oli Kristiina antanut hänelle\nrauhoitusjuoman -- poika vaipui horrokseen, mutta tuokion kuluttua näki\nKristiina hänen käyvän sinertävän kalpeaksi ja iho muuttui kylmäksi\nja nahkeaksi. Silloin hän juotti sukkelaan lapselle lämmintä maitoa\nja pani kuumennettuja kiviä jalkapohjien alle eikä sen perästä enää\nuskaltanut antaa unijuomaa -- hän ymmärsi pojan olevan liian pienen\nsitä kestämään.\n\nSira Solmund toi kirkosta pyhät esineet pojan vuoteen ääreen; Simon\nja Ramborg lupasivat rukoilla, paastota ja jakaa almuja, jos Jumala\nkuulisi heitä ja antaisi Pojan jäädä eloon.\n\nErlend kävi kartanossa kerran; hän ei tahtonut nousta hevosen selästä\nja mennä sisään, minkä vuoksi Kristiina ja Simon tulivat pihalle\npuhelemaan hänen kanssaan. Hän katsoi heihin hyvin säälivästi. Mutta\ntuo ilme oli aina herättänyt Kristiinassa oudon närkästyksen tunteen.\nKyllähän Erlendistä tuntui pahalta, kun hän näki jonkun sairaana\ntai surullisena, mutta se sai hänet ikään kuin jollakin tavoin\nhämilleen ja noloksi -- hän oli niin sanomattoman neuvottoman näköinen\nsurkutellessaan toisia.\n\nSen jälkeen kävi joko Naakkve tai kaksoset joka päivä Formossa\nkysymässä Andreksen vointia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi seitsemäs yökään tuonut muutosta -- mutta päivemmällä näytti poika\nvähän terveemmältä -- hänen ihonsa ei ollut niin polttavan kuuma. Simon\nja Kristiina istuivat kahden hänen luonaan päivällisen aikaan.\n\nLapsen isä veti esiin kullatun bullan, jota hän kantoi nauhassa\nvaatteittensa alla. Hän kumartui pojan yli ja heilutti sitä hänen\nedessään, pisti sen lapsen kouraan ja puristi pienet sormet sen\nympärille -- mutta Andres ei näyttänyt tajuavan mitään.\n\nTuon bullan oli Simon itse saanut lapsena ja hän oli kantanut sitä aina\nsen jälkeen -- hänen isänsä oli tuonut sen mukanaan Ranskasta. Se oli\npyhitetty eräässä luostarissa, jonka nimi oli Pyhän Miikaelin vuori, ja\nsiinä oli Pyhä Miikael-enkelin kuva; Andreksesta oli aina ollut niin\nhauska katsoa sitä, kertoi Simon hyvin hiljaa. Mutta pienokainen luuli\nsitä kukoksi; hän kutsui enkelien päällikköä kukoksi. Suuren vaivan\njälkeen oli Simon vihdoin saanut lapsen sanomaan enkeli. Mutta kerran,\nkun he olivat seisoneet pihamaalla, näki Andres kukon höyhentävän kanaa\nja sanoi: \"enkeli vihainen, isä\".\n\nKristiina katsoi Simoniin rukoilevasti -- hänen sydämeensä koski se,\nmitä Simon puhui pojastaan, vaikka toinen puhui niin tyynesti. Hän oli\nniin väsynyt valvomisesta, ettei hänen ollut hyvä ruveta itkemään.\n\nSimon työnsi bullan takaisin paidankauluksen alle:\n\n\"Niinpä kyllä. Olen valmis antamaan kirkolle kolmivuotisen härän joka\nvuosi Pyhän Mikaelin iltana niin kauan kuin elän, jos hän jaksaa\nodottaa tätä sielua vähän aikaa. Hänhän olisi keveä kuin kynitty\nkananpoika taivaan vaa'assa, pikku Andres raukka\", sanoi Simon. Mutta\nääni särähti, kun hän koki nauraa.\n\n\"Simon, Simon!\" pyysi toinen.\n\n\"Niin käy kuin on säädetty, Kristiina. Jumala parhaiten tiennee --.\"\nEnempää hän ei puhunut, vaan jäi seisomaan katsoen poikaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksantena yönä valvoi Simon erään palvelusneidon kanssa Kristiinan\ntorkkuessa kotvan aikaa penkillä. Hänen herätessään nukkui tyttö. Simon\nistui, kuten oli istunut useimpina öinä, penkillä vuoteen pääpuolessa;\nhän istui kumarassa, kasvot lapseen päin kääntyneinä.\n\n\"Nukkuuko hän?\" kuiskasi Kristiina astuen hiljaa vuoteen luokse. Simon\npyyhkäisi kädellään kasvojaan; Kristiina näki, että hänen poskensa\nolivat märät, mutta hän vastasi hiljaa ja tasaisesti:\n\n\"En luule Andreksen nukkuvan ennen kuin hän makaa turpeen alla\nvihityssä maassa --. Siltä se näyttää, Kristiina --\"\n\nKristiina jäi paikalleen seisomaan -- oli kuin hän olisi jähmettynyt.\nHitaasti pakeni veri hänen päivettyneiltä kasvoiltaan, ja hänen\nhuulensakin menettivät värinsä.\n\nSitten hän meni huoneen nurkkaan ja haki päällysvaatteensa.\n\n\"Toimita niin --\" hän puhui aivan kuin hänen suutaan olisi kuivannut,\n\"että olet yksin täällä kun minä palaan. Istu hänen luonaan -- ja kun\nnäet minun astuvan sisään, älä virka sanaakaan äläkä hiisku asiasta\nkenellekään sen jälkeen, älä minulle äläkä muille. Älä edes papillesi\n--\"\n\nSimon nousi ja tuli hitaasti häntä vastaan. Hänkin oli kalvennut.\n\n\"Kristiina --!\" Hänen äänensä tuskin kuului. \"Minä -- en uskalla --\nantaa sinun astua sille tielle --\"\n\nToinen puki ylleen vaipan, otti nurkassa olevasta arkusta\naivinavaatteen, käänsi sen kokoon ja kätki poveensa.\n\n\"Minä uskallan. Tiedäthän -- ettei kukaan sitten saa tulla lähellemme\neikä puhutella meitä ennen kuin hän herää ja itse ensin puhuu --\"\n\n\"Mitä sinun isäsi olisi sanonut tästä!\" sanoi Simon kuiskaten yhtä\nheikosti kuin äsken. \"Kristiina -- älä tee tätä --\"\n\n\"Olen minä tehnyt ennenkin sellaista, joka isäni mielestä oli väärää --\nja silloin vain oman haluni tyydytykseksi. Andres on hänen lihaansa ja\nvertansa -- minun lihaani ja vertani, Simon -- ainoan sisareni poika --\"\n\nSimon hengitti raskaasti ja huohottaen; hän katsoi alas.\n\n\"Mutta jollet tahdo, että ryhdyn tähän viimeiseen keinoon, niin --.\"\nSimon seisoi entisessä asennossa, kumarassa ja mitään puhumatta.\nSilloin Kristiina otti liinan poveltaan tietämättä, että hänen\nkalpeille huulilleen ilmestyi omituinen, melkein pilkallinen hymyn\nhäive:\n\n\"Etkö tahdo, että menen?\"\n\nSimon käänsi päänsä pois, ja Kristiina kulki hänen ohitseen, astui\nkuulumattomasti ovesta ulos ja sulki sen hiljaa jälkeensä.\n\nUlkona oli pilkkosen pimeä, ja etelästä kävi pieniä tuulen tohahduksia,\nniin että kaikki tähdet välkkyivät ja tuikuttivat rauhattomasti. Hän\nei ollut ehtinyt pitemmälle kuin aitojen väliseen kujaan, vaikka oli\nmielestään kulkenut jo iankaikkisuuden. Hänen edessään ja takanaan\ntuntui olevan loputon taival; hänestä tuntui kuin hän ei koskaan voisi\nkääntyä siltä tieltä, jolle hän nyt tänä yönä oli astunut --.\n\nItse pimeyskin oli kuin voima, jota vastaan hän painiskeli. Hän astui\nniljaista maata -- tie oli huonossa kunnossa syysajojen jälkeen ja\nsulanut suojasäällä. Joka askeleella täytyi hänen ikään kuin tempautua\nirti yön ja raa'an kosteuden vallasta, joka takertui hänen jalkoihinsa,\nimeytyi ylemmäksi ja painoi hänen helmoissansa. Väliin varisi joku\nkuivunut lehti hänen vieritseen maahan -- se kosketti häntä kuin\nelollinen olento kehottaen lempeästi, varmana ylivallastaan: käänny\ntakaisin, hullu --\n\nHänen saavuttuaan ajotielle oli helpompi kulkea: se oli ruohoinen,\neivätkä hänen jalkansa enää uponneet lokaan. Hän tunsi kasvojensa\njäykistyneen kivikoviksi, koko ruumiinsa käyvän jäykäksi ja\njännittyneeksi -- joka askel vei hänet auttamattomasti lähemmä\nmetsikköä, jonka läpi hänen oli kulkeminen. Hän joutui kuin sisäisen\nherpaannuksen valtaan -- hän ei mitenkään uskaltanut mennä pikimustan\nmetsän läpi; mutta jalat veivät hänet edelleen, eikä hän voinut\nkääntyä. Hänen ruumiinsa tuntui vieraalta, hän kulki eteenpäin aivan\nkuin unessa. Hän astui varmasti kivien ja juurien ja vesilätäköiden\nyli, varoen vaistomaisesti kompastumista, joutumista pois tasaisesta\nastuntatahdistaan ja jättäytymistä pelon valtaan.\n\nKuuset humisivat yhä lähempänä yössä. Hän astui niiden keskelle yhtä\nunenomaisen varmasti. Hän kuuli joka äänen eikä uskaltanut räpäyttää\nsilmiään pimeyden tähden. Joki kohisi, hongat huokailivat, puro lirisi\nkivien yli edessäpäin, hän joutui sen kohdalle ja sitten ohi. Kerran\nvyörähti ylhäällä louhikossa kivi aivan kuin joku olisi liikkunut\nsiellä -- hiki kihosi koko hänen ruumiistaan, mutta hän ei uskaltanut\nhidastuttaa kulkuaan eikä kiiruhtaakaan.\n\nKristiinan silmät olivat jo niin tottuneet pimeään, että kun hän tuli\nulos metsästä, hän erotti veden välkkeen joessa ja soissa. Vainiot\npiirtyivät esiin pimeydestä, taloryhmät näyttivät kuin pimeyden\npesiltä. Taivaskin tuntui alkavan valjeta korkealla -- hän aavisti\nsen, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan mustia jyrkkiä vuorensyrjiä\nkohti. Hän tiesi pian olevan ajan, jolloin kuu nousee vuorien takaa.\n\nHän koetti ajatella, että neljän tunnin kuluttua on päivä: ihmiset\nryhtyvät päivän töihin kaikissa laakson kartanoissa -- ilma alkaa\nkajastaa, vuorenkupurat valkenevat. Eihän tie ole pitkä -- päiväsaikaan\nei Formosta ole pitkä matka kirkkoon. Ja silloin hän on jo ollut kauan\nkotona. Mutta hänestä tuntui, että silloin hän oli oleva toinen kuin\noli ulos lähtiessään --.\n\nHän tiesi, että jos asia olisi koskenut jotakin hänen omaa lastaan,\nei hän olisi uskaltanut ryhtyä tähän viimeiseen keinoon. Kääntämään\nJumalan kättä, kun tämä oli ojentanut sen elävää sielua kohti.\nIstuessaan omien sairastavien pikkulastensa vieressä, ollessaan nuori\nja sydämen tuskassa hän oli koettanut sanella väristen: Herra, sinä\nrakastat heitä enemmän kuin minä -- tapahtukoon sinun tahtosi --.\n\nMutta nyt hän kulki tässä uhmaten omaa pelkoaan. Tuon lapsen, joka ei\nollut hänen omansa, hän tahtoi pelastaa, odottipa tässä elämässä mikä\ntahansa --.\n\n-- Sillä sinäkin, Simon Darre, suostuit, kun oli kysymys\nrakkaimmastasi, suostuit enempään kuin mihin täysin kunniakas ihminen\nsaisi suostua.\n\n-- Etkö tahdo, että menen --? Hänessä ei ollut ollut miestä kieltämään.\nSyvimmässä sydämessään Kristiina kyllä tiesi, että jos lapsi kuolisi,\njaksaisi Simon kantaa senkin. Mutta hän oli iskenyt Simoniin juuri\nsillä hetkellä, jolloin hän näki tämän olevan murtumaisillaan. Ja se\nsalaisuus heidän välillään oli tästäperin oleva, että Simon tiesi hänen\nnähneen hänetkin kerran sellaisella hetkellä, jolloin mies oli horjunut.\n\nSillä Simon oli saanut tietää hänestä liian paljon. Kristiina oli\nturvautunut hylkäämänsä miehen apuun joka kerran, kun hän itse oli\nhädässä valittunsa puolesta. Hän oli kääntynyt hylkimänsä kosijan\npuoleen aina, kun hän tarvitsi jotakuta suojelemaan rakkauttaan.\nEikä hän ollut vielä milloinkaan pyytänyt turhaan -- kerta kerran\njälkeen oli Simon astunut hänen eteensä suojaamaan häntä voimallaan ja\nhyvyydellään.\n\n-- Tämmöinen kulku oli nyt osaltaan sen velkataakan korvausta, jota hän\ntähän hetkeen saakka ei ollut tuntenut niin musertavan raskaaksi.\n\nSimon oli pakottanut hänet viimein huomaamaan, että hän oli\nvoimakkaampi kahdesta -- voimakkaampi Kristiinaa itseään ja\nvoimakkaampi sitä miestä, jonka käsiin Kristiina oli itsensä uskonut.\nKristiina oli ymmärtänyt sen oikeastaan jo sillä hetkellä, jolloin\nhe kolme kohtasivat toisensa silmästä silmään tuossa häpeän paikassa\nOslossa, -- vaikka hän ei ollut tahtonut sitä nähdä -- että tuo\npyöreäposkinen, pyylevä lörppösuinen pojannulkki oli väkevämpi\nkuin -- --\n\nJa niin hän nyt kulki öistä tietään rohkenematta lausua kenenkään hyvän\npyhimyksen nimeä ja ottaen tunnolleen tämän synnin -- kostaakseenko\n-- vai minkä tähden -- siksi, että hänen oli täytynyt tunnustaa Simon\njaloluontoisemmaksi kuin he kaksi --.\n\nMutta nyt sinä myös ymmärrät, Simon -- että kun on kysymyksessä se,\njota ihminen rakastaa enemmän kuin omaa henkeään -- tarttuu hän vaikka\nmihin --.\n\nKuu oli kiivennyt tunturiharjan takaa Kristiinan noustessa kirkonmäkeä.\nJälleen hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sukeltaa uuden\nkauhunaallon halki -- kuunpaiste peitti kuin tiheä hämähäkinverkko\nkirkon tervatun seinän; kirkko itse seisoi kammottavana ja uhkaavan\nmustana tuon ohuen harson alla. Ensi kerran hän näki nurmikummulla\nkirkon vieressä olevan ristin, mutta ei uskaltanut mennä sen luokse\ntervehtimään tuota siunattua puuta. Hän kömpi aidan yli siltä\nkohden, missä tiesi turpeen peittämän kiviaidan matalimmaksi ja\nhelppopääsyisimmäksi.\n\nSiellä täällä kiilsi joku hautakivi veden lailla pitkässä, kasteisessa\nruohossa. Kristiina kulki suoraan tarhan läpi köyhien hautoja kohti\neteläisen aidan kupeessa.\n\nHän meni sinne, missä muuan köyhä paikkakunnalle muuttanut\nvierasseutulainen lepäsi.\n\nTämä oli paleltunut tunturille eräänä talvena; hänen kaksi äiditöntä\ntytärtään joutuivat kulkemaan huudolla talosta taloon, kunnes Lauritsa\nBjørgulfinpoika otti heidät luokseen Kristuksen laupeuden tähden ja\nopetti heidät töihin. Kun nämä tulivat täysikasvuisiksi ja olivat\nmuuten siivoja tavoiltaan, oli Lauritsa valinnut heille kummallekin\nkunnollisen, ahkeran miehen ja antanut heille naittajaisiksi lehmän,\nvasikan ja lampaita, ja Ragnfrid antoi sängyn sänkyvaatteineen ynnä\nrautapadan -- nämä elivät nyt toimeentulevina vaimoina säätynsä\nmukaisissa oloissa. Toinen oli ollut Ramborgin palvelusneitona, ja\nRamborg oli hänen lapsensa sylikummi.\n\nAnna siis minun ottaa kappale katostasi, Bjarne, Ramborgin pojalle. Hän\npaneutui polvilleen ja veti tikarin tupestaan.\n\nJääkylmä hiki pusertui hänen otsaltaan ja ylähuulestaan kun hän kaivoi\nsormensa kostean turpeen sisään. Se ei tahtonut irtaantua -- juuret\npitelivät kiinni -- hän katkaisi ne tikarillaan.\n\nVastalahjaksi täytyy manan hengen saada kolmen sukupolven kautta\nperittyä kultaa taikka hopeaa. Kristiina veti sormestaan pienen\nrubiineilla koristetun kultasormuksen, joka oli ollut hänen isoäitinsä\nkihlasormus -- lapsi on isäni jälkeläinen, hän ajatteli. Hän työnsi\nsormuksen niin syvälle multaan kuin saattoi, kääri turvekappaleen\naivinaliinaan ja peitti paikan sammaleilla ja lehdillä.\n\nKun hän nousi seisomaan, vapisutti hänen jalkojaan niin että hänen\ntäytyi jäädä hetkeksi paikalleen ennen kuin hän saattoi kääntyä. Jos\nhän nyt katsoisi kyynärpäänsä alle, näkisi hän heidät --.\n\nJa hän tunsi katseensa pyrkivän ihan väkisin sinne, aivan kuin kuolleet\nolisivat tahtoneet pakottaa häntä tekemään niin. Kaikki nuo vainajat,\njotka hän oli tuntenut ennen. Sinäkö, Kristiina Lauritsantytär, liikut\ntäällä sellaisilla asioilla --? Arne Gyrdinpoika lepäsi läntisen portin\nsuussa. Niin, Arne, kai sinä ihmettelet -- minä en ollut sellainen\nsiihen aikaan, kun me kaksi tunsimme toisemme --.\n\nSitten hän kapusi taas muurin yli ja alkoi laskeutua rinnettä alas.\n\nKuu paistoi yli seudun. Jørundgaard kohosi aukealta -- kaste välkkyi\nkaikilla katoilla. Hän tuijotti sinne melkein tajuttomasti. Oli kuin\nhän olisi ollut kuollut siltä kodilta ja kaikilta sen asujaimilta --\nkuin sen ovi olisi iäksi sulkeutunut häneltä, joka nyt kulki näitä\nyöllisiä teitä.\n\nTie kulki melkein koko matkan tunturin varjossa. Oli alkanut tuulla\nnavakammin -- häntä vastaan puski tuulenpuuska toisensa jälkeen. Ne\nlennättivät kuihtuneita lehtiä hänen päälleen tahtoen osoittaa hänelle\ntietä takaisin sinne, mistä hän oli tullut viimeksi.\n\nEikä hän suinkaan kulkenut yksin. Hänen takaansa tieltä kuului vähän\nväliä hiiviskelevää tassutusta. Sinäkö se olet, Arne --? Katso\ntaaksesi, Kristiina, koetti se houkutella, katso kyynärpääsi alle --!\n\nEikä hän kuitenkaan enää oikeastaan pelännyt. Hän oli vain kylmissään\nja tylsä ja olisi tahtonut vaipua maahan. Tämän yön jälkeen hän ei\nvarmaankaan pelkäisi mitään maailmassa --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimon istui tavallisella paikallaan sängyn pääpuolessa lapsen\nyli kumartuneena Kristiinan aukaistessa oven ja astuessa sisään.\nSilmänräpäykseksi hän kohotti katseensa -- Kristiina ajatteli, mahtoiko\nhän itsekin olla yhtä kuluneen ja kurjan ja vanhan näköinen tällä\nhetkellä. Sitten Simon painoi kasvonsa vielä alemma ja kätki ne hihaa\nvasten.\n\nHän horjahti noustessaan paikaltaan ja käänsi kasvonsa toisaalle\nkulkiessaan Kristiinan ohi ovea kohti, niska ja hartiat kyyryssä.\n\nKristiina sytytti kaksi kynttilää ja asetti ne pöydälle. Poika avasi\nsilmänsä kumman tiedottomasti, irvisti vähän ja koetti kääntää päänsä\npois valosta. Kun Kristiina oikaisi hänen ruumiinsa niin kuin kuolleen\njäsenet oikaistaan, ei hän yrittänyt muuttaa asentoa -- hän näytti\nolevan liian heikko liikahtamaan.\n\nSitten Kristiina peitti hänen kasvonsa ja rintansa aivinaliinalla ja\npani turvekaistaleen poikittain sen päälle.\n\nSilloin pelko taas tulvahti häneen kuin meren laine.\n\nHänen täytyi istuutua sängyn viereen. Ikkuna oli aivan penkin\nyläpuolella. Hän ei uskaltanut istua selin siihen -- paras katsoa\nsaattajia silmiin, jos niitä seisoi ikkunan takana. Hän veti\nselkätuolin sängyn ääreen ja kävi istumaan kasvot ikkunaan päin --\nyö pakkautui sysimustana ruutua vasten, toinen kynttilöistä kuvastui\nlasissa. Kristiina tuijotti siihen jäykin silmin, puristi tuolin\nnojapuita niin että nivelet valkenivat, ja hänen käsivarsiaan värisytti\nvähän väliä. Hänen jalkansa olivat aivan kuin kuolleet kylmästä ja\nkosteudesta -- hänen hampaansa kalisivat kauhusta ja vilusta, ja hiki\nvalui kuin jäinen vesi kasvoja ja selkää pitkin. Hän istui liikkumatta\n-- vilkaisi vain silloin tällöin salamannopeasti liinaan, joka kohosi\nja laski hiljaa lapsen hengityksen mukaan.\n\nVihdoinkin alkoi ruutu vaaleta. Kuului kukon kiekahdus. Sitten hän\nkuuli ulkoa miesten ääniä, kun nämä menivät talliin.\n\nHän retkahti veltosti selkänojaa vasten, vapisi kuin kouristuksen\nvallassa ja koetti päästä sellaiseen asentoon, etteivät hänen jalkansa\nolisi nytkähdelleet niin kovasti. Silloin liikahti liina voimakkaammin\n-- Andres riuhtaisi sen silmiltään ja alkoi marista -- hän oli jonkin\nverran tajuissaan, sillä hän äyskähti vihaisesti Kristiinalle, kun tämä\nkavahti pystyyn ja kumartui pojan yli.\n\nKristiina kiskaisi liinan turpeineen pois, syöksyi tukkimaan risuja ja\npuita uunin suuhun ja heitti manaustarpeet räiskyvään tuleen. Mutta\nsitten hänen täytyi nojautua seinään -- kyyneleet virtasivat tulvien\nhänen poskilleen.\n\nHän otti kauhalla maitoa pikku padasta, joka oli tulella, ja vei sen\nlapselle -- mutta Andres oli nukkunut uudestaan. Hän näytti nukkuvan\nsikeää, tervettä unta.\n\nSilloin hän joi maidon itse. Se maistui niin hyvältä että hänen täytyi\nhörppiä kolme neljä kauhallista yhteen menoon.\n\nHän ei uskaltanut äännähtää -- poika ei ollut sanonut vielä selvää\nsanaa. Mutta hän vaipui polvilleen sängyn juureen ja saneli mielessään\näänettömästi:\n\n    Convertere, Domine, aliquantulum;\n    et deprecare super servos tuos.\n    Ne ultra memineris iniqui-\n    tatis nostrae: ecce respice;\n    populus tuus omnes nos --\n\n[Palaa takaisin, Herra, rukoilkaamme sinun palvelijaisi puolesta. Ps.\n89. -- Älä vihastu iankaikkisesti äläkä muistele pahoja tekojamme;\nkatso, mehän olemme kaikki sinun kansaasi. Es. 64.]\n\n-- Niin, niin, hän oli tehnyt hirveän teon.\n\nMutta Andres oli vanhempiensa ainoa poika. Hänellä, Kristiinalla, oli\nseitsemän! Eikö hänen tullut tehdä voitavaansa sisarensa ainoan pojan\npelastamiseksi?\n\nKaikki, mitä hän oli ajatellut tänä yönä, oli vain yön houretta. Ei hän\nollut tehnyt tätä muun kuin sen vuoksi, ettei ollut voinut nähdä tuon\nlapsen kuolevan käsiinsä.\n\nHän oli tehnyt sen Simonille -- Simonille, joka ei koskaan ollut\npettänyt häntä. Hänelle, joka oli ollut uskollinen ja hyvä kaikille\n-- ja paras häntä ja hänen omiaan kohtaan. Simon rakasti tuota poikaa\nniinkuin silmäteräänsä -- eikö hänen siis ollut tehtävä kaikkensa pojan\nhengen pelastamiseksi? Vaikka syntisin keinoin --.\n\nSynti se oli, mutta rankaise, Jumala, siitä minua. Älä, Herra, rankaise\nSimonin ja Ramborgin pientä viatonta lasta --!\n\nHän meni sängyn luo, kumartui sen yli ja henkäisi pienelle\nvahankeltaiselle kädelle. Suudella hän ei uskaltanut -- poikaa ei\nsaanut herättää.\n\nPuhdas ja viaton. -- Hän oli oppinut tämän Aashild-rouvalta kauhun\nöinä Haugenilla, kun he olivat jääneet sinne kahden -- Aashild-rouva\noli kertonut hänelle käynnistään Konungahellen hautuumaalla: \"Se,\nKristiina, on raskain teko, minkä olen ottanut kantaakseni.\" -- Mutta\nBjørn Gunnarinpoika ei ollut mikään viaton lapsi maatessaan sairaana,\nkun Aashild Gautentyttären serkut olivat tunkeneet miekkansa liian\nlähelle hänen sydäntään. Hän oli surmannut toisen heistä, eikä toisesta\ntullut enää täyttä miestä sen jälkeen, kun hän oli ollut miekkasilla\nBjørnin kanssa.\n\nKristiina seisoi ikkunan luona katsoen kartanolle. Palvelijat\nliikkuivat talojen väliä päivän askareissa. Pihamaalla kulki pari\npientä hiehovasikkaa -- ne olivat hyvin sieviä.\n\nPimeys kasvattaa niin monenmoisia mietteitä -- ne ovat merenpohjan\nkiehtovain hiuksenhienojen kasvien kaltaisia, jotka keinuvat ja\nkoukertelevat vedessä -- viekoittelevina ja pelottavina niin kauan kuin\nelävät omassa vetisessä maaperässään. Lasten haroessa niitä veneeseen\nne ovat vain limainen, ruskea vyyhti. Yössä itävät niin monenmoiset\noudot ajatukset, jotka kiehtovat ja pelottavat. Veli Edvinin puheita\nse taisi olla tuo, etteivät kadotuksen uhrit itse tahtoneet eritä\ntuskistaan -- viha ja suru olivat heidän nautintonsa -- siksi\nKristus ei voinut heitä pelastaa. Kristiinasta tuo puhe oli kuulunut\nhoureelta. Häntä värisytti, kun hän nyt alkoi ymmärtää, mitä munkki oli\ntarkoittanut.\n\nHän kumartui jälleen vuoteen yli -- veti henkeensä pikkulapsen\ntuoksua. Simon ja Ramborg eivät kadottaisi lastaan. Mitäpä siitä, jos\nnäyttäisikin siltä, että hän oli tuntenut tarvetta kohota Simonin\nsilmissä -- osoittaa tälle, että hän osasi muutakin kuin ottaa\nvastaan. Hänen oli ollut pakko uskaltaa jotakin Simonin puolesta\nvastapalvelukseksi.\n\nTämän jälkeen hän polvistui uudelleen ja saneli yhä uudelleen\npsalttarin säkeitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä aamuna lähti Simon kylvämään talviruista äsken käännettyyn lehdon\neteläpuolella olevaan peltoon. Hän oli saanut päähänsä, että hänen tuli\nnäyttää siltä kuin hän toivoisi kaiken talossa käyvän entistä latuaan.\nPalvelusnaiset olivat joutuneet ihmeisiinsä, kun hän meni heidän\nluokseen ilmoittamaan, että Kristiina tahtoi olla yksin pojan luona\nsiihen asti kun hän lähettäisi heitä noutamaan. Simon oli sanonut saman\nRamborgille tämän herätessä -- sanonut Kristiinan pyytäneen, ettei\nkukaan tulisi rouvatupaan sinä päivänä.\n\n\"Etkö sinäkään mene?\" kysyi Ramborg nopeasti, johon Simon vastasi:\n\n\"En.\"\n\nMutta päivällisen jälkeen hän jäi kartanolle -- hän ei voinut\nmennä kauas talojen luota. Eikä häntä miellyttänyt Ramborgin ilme.\nPäivällislevon jälkeen se laukesi. Simon seisoi vilja-aitan luona\nnähdessään vaimonsa kiitävän pihan yli. Hän lähti juoksemaan perästä --\nRamborg paiskautui rouvatuvan ovea vasten, jyskytti sitä nyrkeillänsä\nja huusi niin että se kuului yli koko kartanon, että Kristiinan oli\navattava.\n\nSimon tarttui häneen koettaen saada häntä järkiinsä. -- Silloin Ramborg\nkumartui salamannopeasti ja puri häntä käteen; Simon näki, että Ramborg\noli kuin hurjistunut villipeto:\n\n\"Se on _minun_ lapseni! Mitä te olette tehneet minun pojalleni?\"\n\n\"Eihän sinun sisaresi tee Andrekselle muuta kuin hyvää, tiedäthän\nsinä sen\", sanoi Simon; mutta kun hän tarttui uudelleen Ramborgin\nvyötärykseen, tämä rimpuili vastaan huutaen.\n\n\"Tule nyt\", sanoi mies silloin ankaralla äänellä: \"Ramborg -- etkö\nhäpeä -- koko palvelusväen nähden --\"\n\nMutta Ramborg kirkui yhä:\n\n\"Hän on minun lapseni. Et sinä ollut edes hänen luonaan, kun minä\nsynnytin hänet, Simon\", hän huusi, \"emme me silloin olleet niin kalliit\nsinulle --.\"\n\n\"Tiedäthän sinä mikä minut siitä esti\", vastasi mies väsyneesti. Simon\nraastoi vaimonsa alas tupaa kohti, hänen täytyi käyttää väkivaltaa.\n\nSen jälkeen hän ei uskaltanut poistua tämän luota. Ramborg tyyntyi\nvähitellen, ja kun ilta tuli, hän taipui kokonaan, ja neidot saivat\nriisua hänen vaatteensa.\n\nSimon jäi valvomaan. Tyttäret nukkuivat omassa sängyssään,\npalvelusnaiset hän oli lähettänyt ulos. Kerran kun hän nousi ja lähti\nliikkeelle, kysyi Ramborg vuoteesta -- hänen äänensä ei ollut yhtään\nuninen -- minne hän aikoi mennä.\n\n\"Arvelin paneutua hetkiseksi pitkäkseni sinun viereesi\", vastasi Simon\ntuokion kuluttua. Hän riisui päällystakin ja kengät ja kömpi taljan ja\nvillapeitteen väliin. Sitten hän kietoi kätensä vaimon kaulaan: \"Kyllä\nymmärrän, että tämä päivä on ollut sinulle pitkä ja raskas --\"\n\n\"Sinun sydämesi lyö niin kiivaasti, Simon\", sanoi vaimo hetken kuluttua.\n\n\"Ymmärräthän sinä, että minäkin pelkään poikani puolesta. Mutta meidän\ntäytyy odottaa kärsivällisesti, kunnes Kristiina lähettää sanan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kavahti pystyyn tilaltaan -- jäi kyynärpäänsä varaan -- ja tuijotti\nhämmentyneenä Kristiinan kalpeisiin kasvoihin -- ne olivat aivan hänen\nomiensa edessä välkkyen kyynelistä aamuhämärässä; Kristiinan käsi oli\nhänen rinnallaan. Silmänräpäyksen hän uskoi, ettei hän tällä kertaa\nollut ainoastaan uneksinut. Hän viskautui takaisin pielukselle peittäen\ntuskaisesti huudahtaen päänsä käsivarrellaan. Hänen oli vaikea olla,\nniin kauheasti sydän takoi hänen rinnassaan, niin raivoisan kiireesti\nja kovasti.\n\n\"Simon, nouse ylös!\" Kristiina pudisteli häntä jälleen. \"Andres huutaa\nisäänsä, etkö kuule -- se on ensimmäinen sana, minkä hän on sanonut --\"\nKristiinan kasvot hymyilivät, vaikka kyyneleet virtasivat lakkaamatta.\n\nSimon nousi istualleen ja pyyhkäisi kasvojaan muutaman kerran. Ei kai\npoika siis ollut puhunut unissaan, koska Kristiina herätti hänet. Hän\nkatsoi Kristiinaan, joka seisoi siinä sängyn edessä lyhtyä pidellen.\n\nHiljaa, jottei herättäisi Ramborgia, hän hiipi ulos Kristiinan\nperästä. Ilkeä tunne oli yhä rinnassa. Hänestä tuntui kuin jokin olisi\npyrkinyt särkymään hänen sisällään -- minkä tähden hän ei voinut\npäästä näkemästä tätä kauheaa unta. Hän, joka valveilla ollessaan\noli kamppaillut kuin mieletön karkottaakseen kaikki sellaiset\najatukset luotaan. Nukkuessaan, tahdottomana ja vastuuttomana, hän\nuneksi sellaista, jonka itse sielunvihollinen varmaan pani hänen\nnähtäväkseen -- ja nytkin, kun Kristiina oli istunut valvomassa hänen\nkuolemansairaan poikansa vieressä, hän uneksi taas kuin mielipuoli.\n\nUlkona satoi, eikä Kristiina oikein tiennyt, mikä aika yöstä oli. Poika\noli ollut puolihorroksissa, mutta ei ollut puhunut. Ja yöllä oli Andres\nhänen mielestään nukkunut niin hyvin ja sikeästi, että Kristiinakin\nuskalsi paneutua hiukan pitkäkseen Andreksen viereen tunteakseen\nmilloin poika liikahtaisi. Ja sitten hän oli vaipunut uneen.\n\nPoika näytti niin pikkuruikkuiselta maatessaan yksin isossa sängyssä,\nhän oli hirvittävän kalpea, mutta silmät olivat kirkkaat ja kasvoille\nlevisi hymy, kun hän huomasi isänsä. Simon laskeutui polvilleen vuoteen\neteen, mutta kun hän aikoi vetää tuon pienen ruumiin vasten rintaansa,\ntarttui Kristiina häntä käsivarteen:\n\n\"Älä, älä, Simon, hän on hiestynyt ja täällä on kylmä\", hän sanoi ja\nveti peitteen paremmin Andreksen ympärille. \"Käy sinä ennen hänen\nviereensä -- minä lähetän tänne jonkun palvelusnaisista valvomaan --\nminä lähden alas tupaan ja käyn Ramborgin viereen --\"\n\nSimon kömpi peitteen alle. Siinä oli lämmin kuoppa sillä kohtaa,\nmissä Kristiina oli maannut, ja tyynyllä tuntui heikko makea hiusten\nlemu. Simon päästi vaikeroivan äännähdyksen -- sitten hän veti\npienen poikansa puoleensa ja painoi kasvonsa sen kosteita, pehmeitä\nlapsenhiuksia vasten. Poika oli käynyt niin pieneksi, että katosi\naivan olemattomiin sylissä, mutta makasi siinä tyytyväisenä ja virkkoi\nsilloin tällöin jonkun lapsellisen sanan.\n\nSitten hän alkoi kopeloida ja nykiä isänsä paidan rinnusta, työnsi\npienen kylmän kätensä sen alle ja veti ulos bullan:\n\n\"Kukko\", sanoi hän hyvillään, \"sielläpä se oli --.\"\n\nSinä päivänä, jolloin Kristiina oli lähdössä kotiin, tuli Simon hänen\nluokseen rouvatupaan ja ojensi hänelle pienen puisen lippaan:\n\n\"Tulin ajatelleeksi, että sinä kenties pitäisit tästä --\"\n\nKristiina tunsi veistokoristeista, että se oli hänen isänsä työtä.\nSisällä oli aivan pieni hansikasnahan kappaleeseen kääritty kultasolki,\njossa oli smaragdeja. Hän tunsi sen heti -- Lauritsa oli kantanut sitä\npaidankauluksessaan ollessaan parhaimmassa juhla-asussa.\n\nKristiina kiitti Simonia, mutta lensi sitten hehkuvan punaiseksi. Hän\nmuisti äkkiä, ettei hän ollut nähnyt isänsä kantavan tätä korua sen\njälkeen, kun hän oli palannut kotiin Oslon luostarista.\n\n\"Milloin isäni antoi tämän sinulle --?\" Samassa hän katui kysymystään.\n\n\"Sain sen jäähyväislahjaksi kerran, kun lähdin kartanosta.\"\n\n\"Tämä on liian suuri lahja\", sanoi Kristiina hiljaa ja katsoi maahan.\n\nSimon hymyili ja vastasi:\n\n\"Sinä tarvitsisit paljon sellaisia, Kristiina -- kun se aika joutuu,\njolloin sinun on lähetettävä poikasi maailmalle kihloineen --\"\n\nKristiina katsoi häneen ja sanoi:\n\n\"Simon -- minä tarkoitin siksi, että se on isäni peruja -- tiedäthän,\nettä minä pidän sinusta aivan kuin olisit hänen oma poikansa --\"\n\n\"Niinkö?\" Simon sipaisi keveästi kämmenellään Kristiinan poskea ja\nhymyili omituista lievää hymyä puhuessaan hänelle kuin lapselle:\n\"Niinhän se taitaa olla, Kristiina, olen huomannut sen --\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nVähän myöhemmin syksyllä oli Simonilla asiaa veljensä luo Dyfriniin.\nHänen siellä ollessaan ilmestyi kosija Arngjerdille.\n\nAsiaa ei vielä päätetty, ja Simonin mieli oli rauhaton ja epävakaa\nhänen ratsastaessaan pohjoiseen. Ehkä hänen olisi pitänyt solmia\nkauppa, jotta lapsi olisi ollut turvattu ja hän itse päässyt\nhuolehtimasta hänen tulevaisuudestaan. Ehkä Gyrd ja Helga olivat\noikeassa -- hän oli ollut järjetön, kun ei ollut tarttunut tarjoukseen\nmolemmin kourin saadessaan näin hyvän kosijan tyttärelleen. Eiken oli\nFormoa isompi kartano, ja Aasmund omisti siitä enemmän kuin kolmannen\nosan; hän ei olisi ikinä kosinut pojalleen Arngjerdin kaltaista\nhalpasyntyistä neitoa, jonka äidinsuku oli vallan tuntematon, ellei\nSimonilla olisi ollut panttina puolitoista auranalaa kartanon maata.\nHeidän oli täytynyt lainata rahaa sekä Oslon nunnilta että Dyfrinistä,\nkun Grunde Aasmundinpoika joutui toista kertaa syypääksi miestappoon.\nGrunde oli hurja juovuspäissään -- mutta muuten hän oli oikeamielinen\nja hyväntahtoinen mies, vakuutti Gyrd, ja olisi varmasti taipunut\nArngjerdin tapaisen järkevän ja sävyisän naisen johdettavaksi.\n\nMutta Grunde ei ollut monta vuotta nuorempi häntä itseään. Ja Arngjerd\noli nuori. Ja Eikenin väki olisi tahtonut häät jo täksi kevääksi.\n\nSimonin mielessä heräsi ilkeä muisto -- hän oli ajattelematta sitä\nmilloin suinkin vain pääsi ajattelemasta. Mutta Arngjerdin naimisen\njouduttua puheenalaiseksi se sukelsi yhä uudelleen esiin. Iloton mies\nhän oli ollut herätessään ensimmäisenä aamuna Ramborgin vieressä. Ei\nhän ollut suinkaan ollut villimpi ja kiimaisempi sänkyyn käydessään\nkuin sulhasen tuli olla -- vaikka hänen mieltään olikin kiihottanut se,\nettä hän oli nähnyt Kristiinan morsiusnaisten joukossa -- ja Erlendin,\nuuden lankonsa niiden miesten joukossa, jotka saattoivat häntä\nylistupaan. Ja herätessään aamulla ja katsoessaan morsiantaan, joka\nvielä nukkui, hän oli tuntenut sydämessään aivan kuin pistävän häpeän\ntunteen -- hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut lapsen.\n\n-- Vaikka hän tiesi, ettei hänen tarvinnut syyttää itseään siitä.\n\n_Ramborg_ oli nauranut avatessaan suuret silmänsä.\n\n\"Nyt sinä olet _minun_, Simon\" -- oli hän sanonut ja nyhkinyt\nsormillaan hänen rintaansa. \"Minun isäni on sinun isäsi ja minun\nsisareni sinun sisaresi.\" -- Simon oli joutunut kylmän hien valtaan\npelosta, että Ramborg tuntisi hänen sydämensä seisahtuvan näistä\nsanoista.\n\nMuuten hän kyllä oli tyytyväinen naimisiinsa, sen hän tunnusti\nitselleen. Hänen vaimonsa oli rikas, mainiota sukua, nuori, terve,\nkaunis ja hyvä. Hän oli synnyttänyt Simonille tyttären ja pojan -- ja\nsille ymmärtää semmoinen mies antaa arvoa, joka on elänyt rikkauksien\nkeskellä vailla lapsia, jotka olisivat pitäneet pesän koossa vanhempien\nkuoltua. Heillä oli kaksi lasta -- ja turvattu toimeentulo -- hän\noli vieläkin niin rikas, että saattoi hommata Arngjerdille hyvän\nnaimakaupan.\n\nOlisi hän tahtonut vielä toisen pojan -- eikä olisi pannut vastaan,\nvaikka Formoon olisi ilmestynyt useampiakin lapsia. Mutta Ramborg oli\nhyvillään, kun hänen ei tarvinnut ryhtyä siihen puuhaan. Joten siis\nnäinkin oli hyvä. Sillä talon viihtyisyyteen vaikutti paljon Ramborgin\nmieliala, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja tällä olisi saattanut olla\nvähän tasaisempi luonne. Simon ei aina tiennyt miten suhtautua\nvaimoonsa. Ja talon hoidossakin, emännän tehtävissä, olisi voinut olla\nparempi järjestys. Mutta eihän kukaan voi vaatia kaikkea mitä toivoo.\nNäin Simon ajatteli kotiin ratsastaessaan.\n\nRamborg aikoi lähteä Krukeen Klemensin-messun edellisellä viikolla --\nhän virkistyi aina, kun pääsi silloin tällöin pyörähtämään muuanne.\n\nVaikka Herra tiesi miten asiat menestyisivät siellä tällä kertaa.\nSigridille oli tulossa jo kahdeksas lapsi. Ja Simon oli pelästynyt\nkäydessään sisaren luona paluumatkalla -- Sigrid ei näyttänyt kestävän\nenää liikoja.\n\nSimon oli uhrannut neljä paksua vahakynttilää vanhalle Eyabun Neitsyt\nMaarian kuvalle, jota sanottiin erittäin ihmeitätekeväksi, ja luvannut\nkirkolle suuria lahjoja, jos Sigrid pääsisi hengissä ja täysin terveenä\nsynnytyksestään. Sillä hän ei saattanut ajatella, miten Geirmundin ja\nkaikkien lasten kävisi, jos äiti kuolisi talosta -- sitä oli aivan\nmahdoton ajatella.\n\nSigrid ja Geirmund elivät hyvin hyvässä sovussa. Sigrid sanoi, ettei\nhän ollut kuullut milloinkaan epäystävällistä sanaa miehensä suusta\nja ettei tämä ollut kertaakaan jättänyt tekemättä mitään, minkä tiesi\nvoivan ilahduttaa häntä. Huomatessaan Sigridin ikävöivän lasta, jonka\nhän oli saanut nuoruudessaan Gjavvald Arnenpojalle, oli mies antanut\nSimonin noutaa pojan heille, jotta äiti saisi nähdä hänet luonaan vähän\naikaa. Tuo hemmoteltu aikuislapsi oli kuitenkin tuottanut vain surua\nja pettymystä tulollaan taloon. Tämän jälkeen oli Sigrid liittynyt\nmieheensä ja tälle synnyttämiinsä lapsiin kuten köyhä sairas syntinen\nliittyy pappiin syntejään tunnustaessaan.\n\nHän oli tavallaan iloinenkin nykyään. Eikä Simon ihmetellyt sitä, sillä\nharvan miehen rinnalla saattoi olla niin hyvä elää kuin Geirmundin.\nHänellä oli niin kaunis äänikin, että vaikkei hän olisi puhunut sen\nkummemmasta kuin kavionkuivetusta potevasta hevosestaan, se kuului\naivan kuin harpunsoitolta.\n\nRumat ja oudonnäköiset kasvot oli Geirmund Hersteinin pojalla ollut\naina, mutta hän oli ollut varreltaan vahva ja kaunisrakenteinen ja\noivallinen jousimies, eränkävijä ja taitava asemies. Mutta kolme vuotta\nsitten hän oli tullut rammaksi -- hän oli saapunut kerran ryömimällä\nlaaksoon eräältä pyyntiretkeltä, hinautuen eteenpäin käsineen ja toisen\npolven avulla -- toinen jalka oli laahannut murskattuna perässä. Hän\nei voinut nyt kulkea tuvan lattiankaan yli ilman sauvaansa eikä nousta\nhevosen selkään tai katsastaa mäkisiä maitaan ilman toisen apua.\nOnnettomuus oli seurannut häntä alinomaa, hän oli yksinään pysyvä ja\nomituinen eikä ymmärtänyt katsoa kartanonsa menestystä; häntä saattoi\nmyös puijata kaupoissa ja asioissa niin paljon kuin halusi. Mutta hän\noli kätevä, osasi veistää ja takoa ja puhui viisaasti ja kauniisti. Ja\nkun tuo mies sai harpun käsiinsä, täytyi ihmisten itkeä tai nauraa,\nsen mukaan mitä Geirmund soitti ja lauloi. Oli melkein kuin olisi\nkuunnellut tuota ritaria, josta Geirmund lauloi -- joka oli laulanut\nlehdet lehmuksesta ja sarvet lehmikarjan päästä.\n\nVanhimmat lapset yhtyivät kertosäkeeseen ja lauloivat isänsä kanssa --\nja se kuului kauniimmalta kuin kaikki Hamarin kirkonkellot yhtaikaa\nsoidessaan. Lähinnä nuorin lapsi Inga, joka osasi kävellä pitämällä\nkiinni penkin laidasta, mutta ei vielä tapaillut sanoja, hyräili ja\nlauleli päivät päästään, ja tuo pieni ääni oli niin vieno ja heljä kuin\nhopeatiuku.\n\nHe asuivat yhteen ahtautuneina pienessä vanhassa nokisessa pirtissä\n-- isäntäväki, lapset ja palvelijat. Parvi, jonka rakentamisesta\nGeirmund oli puhunut monet vuodet, jäisi kai rakentamatta -- hän oli\ntuskin saanut pystyyn uuden vajan viime vuonna palaneen sijaan. Mutta\nvanhemmat eivät hennoneet erota yhdestäkään lapsestaan. Simon oli joka\nkerran Krukessa käydessään tarjoutunut ottamaan kasvatettavakseen\njonkun heistä -- Geirmund ja Sigrid kiittivät, mutta eivät luopuneet\nomistaan.\n\nSigrid oli ehkä sittenkin se hänen sisaruksistaan, jolle oli käynyt\nparhaiten maailmassa, ajatteli Simon väliin. Gyrd kertoi tosin Astridin\nolevan tyytyväisen uuteen mieheensä -- he asuivat kaukana etelässä\nRyfylken läänissä, eikä Simon ollut nähnyt heitä häiden jälkeen. Mutta\nTorgriminpojat riitelivät isäpuolen kanssa, sanoi Gyrd.\n\nJa Gudmund oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Mutta jos sellainen oli\nmiehen onnea, kiitti Simon Jumalaa, ettei heidän isänsä ollut sitä\nnäkemässä. Heti kun sopivaisuus salli Andres Darren kuoleman jälkeen,\noli Gudmund viettänyt häitä tuon leskinaisen kanssa, josta isä ei ollut\ntahtonut kuulla puhuttavankaan. Dyfrinin ritari tuumi, että kun hän oli\nvalinnut kahdelle vanhimmalle pojalleen, Gyrdille ja Simonille, nuoret,\nrikkaat, kauniit morsiamet hyvästä, kunniallisesta suvusta, eikä siitä\nollut koitunut näille kehuttavaa onnea, niin sula kurjuus Gudmundia\nodottaisi, jos hän saisi tehdä järjettömän mielihalunsa mukaan. Tordis\nBergintytär oli paljon vanhempi kuin Gudmund ja kohtalaisen varakas,\neikä hänellä ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Mutta myöhemmin\nhän oli saanut tytön eräälle Oslosta olevalle Maariankirkon papille,\nja ihmiset sanoivat hänen olleen liian suopean muutamille toisillekin\nmiehille -- Gudmund Darrelle muiden muassa heti tähän tutustuttuaan.\nTordis oli Simonin mielestä ruma kuin noita, ja lisäksi säädytön ja\nkarkea -- mutta hän oli sukkelakielinen ja terävä, ymmärtäväinen ja\nhyväluontoinen -- hän olisi itsekin voinut pitää Tordiksesta, jollei\ntämä olisi joutunut heidän sukuunsa. Mutta Gudmund höystyi niin, että\nsitä oli ilkeä nähdä; hän oli pian yhtä iso ja vahva kuin Simon itse\n-- eikä se kuulunut Gudmundin luontoon; hän oli ollut hoikka ja kaunis\nnuoruudessaan. Hänestä oli tullut niin veltto ja laiska, että Simonin\nolisi tehnyt mieli antaa selkään pojalle joka kerran kun näki tämän.\nVihoviimeinen nauta Gudmund oli ollut koko ikänsä, se oli totta -- ja\noli toki onni onnettomuudessa, että lapset saivat äitinsä älyn, joskin\nperivät isänsä ulkonäön. Mutta Gudmund oli tyytyväinen elämäänsä --.\n\nEi hänen siis olisi tarvinnut harmitella tuon veljen takia niin\nsuuresti. Ja tavallaan oli tarpeetonta sekin, että hän sääli Gyrdiä.\nMutta joka kerran kun hän meni isänkotiinsa ja näki miten siellä asiat\nolivat, se jäi vaivaamaan häntä niin, että oikein sydäntä kivisti\ntalosta palatessa.\n\nVarallisuus kasvoi -- veljen lankomies, Ulf Saksenpoika, oli kuninkaan\narmossa ja suosiossa, ja hän veti Gyrd Andreksenpojan mukanaan niiden\nmiesten piiriin, joilla oli suurin valta ja rikkaus tässä maassa.\nMutta Simon ei pitänyt tuosta miehestä -- tuskinpa Gyrdkään piti.\nVastahakoisesti ja ilottomasti astui Gyrd, Dyfrinin herra, tietä, jolle\nhänen vaimonsa ja tämän veli tyrkyttivät -- hän teki sen kotirauhan\nvuoksi.\n\nHelga Saksentytär oli noita --. Mutta Gyrdin molemmat pojat ne kai\nsuurimmaksi osaksi vaikuttivat siihen, että hän näytti niin läpeensä\nkiusaantuneelta. Sakse, vanhin, oli kuudentoista korvilla. Melkein joka\nilta täytyi palvelijan auttaa tuo nulikka sänkyyn -- sikahumalassa.\nHän oli varmaan menettänyt järkensä ja terveytensä juopottelemalla --\nihan hän joisi itsensä hengiltä ennen kuin ehtisi miehuusikään. Eikä\ntuo tainnut olla suuri vahinko -- Saksella oli huono maine, vaikka hän\noli vasta niin nuori; hänen raakuutensa ja hurjuutensa olivat tunnetut\nkoko seudulla. Hän oli äidin suosikki; Gyrd piti enemmän nuoremmasta,\nJon nimisestä. Hän olisikin ollut paremmin omiaan tuottamaan\nkunniaa suvulleen, ellei hän olisi ollut hiukan korkeahartiainen ja\nkäyräselkäinen. Ja sitten hänellä oli jokin sisusvika vatsassa -- hän\nei sietänyt muuta kuin velliä ja ohkoleipää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteistunnosta sukunsa kanssa oli Simon Andreksenpoika aina saanut\nsalaisesti lohtua, milloin hänen oma elämänsä tuntui hänestä jotenkin\nhankalalta. Hänen omat vastuksensa eivät vaivanneet häntä niinkään,\nkun hän vain tiesi sisarustensa menestyvän. Ja jos Dyfrinissä olisi\nollut samanlaista kuin isän aikana -- jolloin siellä vallitsi rauha,\ntyytyväisyys ja hyvinvointi -- olisi se Simonin mielestä helpottanut\npaljon hänen kalvavaa levottomuuttaan. Hänestä tuntui kuin hänen omat\nelinjuurensa olisivat olleet kietoutuneet sisarusten juuriin jossakin\nsyvällä mullan ja pimeyden sisässä. Joka isku, joka kohtasi jotakuta\nheistä, paha, joka jäyti jonkun ydintä, tuntui myös toisissa.\n\nNiin oli ollut laita esimerkiksi Gyrdin ja hänen -- ainakin ennen. Nyt\nhän ei enää tiennyt, tunsiko Gyrd samaa.\n\nVanhimmasta veljestä -- ja Sigridistä -- oli hän pitänyt eniten. Hän\nmuisti miten hän poikavuosinaan oli voinut istua katsellen nuorinta\nsisartaan, kunnes oli joutunut sellaisen mielihyvän valtaan, että\nhänen oli täytynyt tehdä jotakin sitä osoittaakseen. Ja niin hän oli\ntörmännyt sisarensa kimppuun, kiusannut ja härnäillyt tätä, vetänyt\ntätä tukasta, nipistänyt käsivarteen -- hänestä tuntui näet, ettei\nhän voinut ilmaista rakkauttaan toisella tapaa joutumatta hämilleen.\nKiusanteko oli välttämätöntä, muuten hän ei olisi nolostumatta voinut\nantaa sisarelleen kätkemiään herkkuja ja kutsua häntä leikkeihinsä\nlaittaessaan myllyjä puroon, rakentaessaan taloja ja tarhoja ja\nvuollessaan pajupillejä tytöille kevääksi.\n\nKuin poltinraudalla piirrettynä säilyi hänen muistissaan päivä, jolloin\nhän oli saanut kuulla sisaren onnettomuudesta. Kaiken talvea hän oli\nnähnyt Sigridin surevan menehtyäkseen sulhasvainajaansa -- muuta Simon\nei ollut ymmärtänyt. Kunnes tuli eräs pyhäpäivä kevätpuoleen -- hän oli\nseisonut Mandvikin parvensolassa kiukuissaan naisten viipymisestä --\nmiehet olivat odottaneet jo kauan pihamaalla pidellen kirkkomatkalle\nsatuloituja hevosia. Viimein hän suuttui ja meni naisten tupaan. Sigrid\noli vielä vuoteessa -- Simon kysyi kummastellen, oliko sisko sairas.\nSimonin vaimo istui sängynlaidalla -- tämän lempeillä, kuihtuneilla\nkasvoilla kävi hiljainen väristys, kun hän nosti katseensa ja sanoi:\n\"On hän sairaskin, lapsiraukka, -- mutta vielä enemmän hän pelkää,\nluullakseni -- sinua -- ja toisia omaisiaan -- mitä te tulette sanomaan\n--\".\n\nSisar oli parahtanut, heittäytynyt suinpäin Halfridin syliin ja\npuristautunut tähän kietoen laihat, paljaat käsivarret kälynsä vyölle.\nParahdus oli koskenut Simoniin niin, että hänen sydämensä aukeni ja jäi\nverettömäksi. Sisaren suru, sisaren häpeä kaivautui hänen rintaansa\nniin, ettei hän ollut tuntea itseään -- sitten tuli pelko, joka sai\nhänet hiestymään. Mitä heidän isänsä oli tekevä Sigridille?\n\nSimon oli niin peloissaan rämpiessään Raumarikeen pahimmassa\nkelirikossa, että mies, joka oli hänen kanssaan ja jolla ei ollut\npaljon ymmärrystä, viimein rupesi laskemaan leikkiä hänen taajoista\ntoimituksistaan puiden takana. Hän oli ollut jo pitkän aikaa täysi,\nnainut mies, mutta pelkäsi nyt niin kauheasti ajatellessaan tulevaa\nkohtausta isän kanssa, että hänen täytyi nousta hevosen selästä.\n\nIsä ei ollut sanonut juuri mitään. Mutta hän oli lysähtänyt kokoon kuin\njuureen iskettynä. Saattoi vieläkin tapahtua joskus, kun Simonia pyrki\nnukuttamaan liian kauan aamulla, että hän näki edessään tuon näyn ja\nheräsi samassa täysin selkeäksi. Isä istui kyyryssä pää rintaa vasten\nja Gyrd seisoi käsi istuimen käsipuulla, hiukan tavallista kalpeampana,\nmaahan luoduin silmin.\n\n\"Jumalan kiitos, ettei hän ollut täällä, kun se tuli ilmi. Hyvä, että\nhän on sinun ja Halfridin luona\", oli Gyrd sanonut heidän jäätyään\nkahden kesken.\n\nTämä oli ainoa kerta, jolloin Simon oli kuullut Gyrdin kiittävän toista\nnaista enemmän kuin omaa vaimoaan.\n\nMutta hän oli nähnyt, miten Gyrd sittenkin aivan kuin kuihtui ja painui\npieneksi jouduttuaan naimisiin Helga Saksentyttären kanssa.\n\nSiihen aikaan kun hän oli ollut sulhasmies -- Gyrd ei itse puhunut\npaljon omista asioistaan, mutta Simon oli nähnyt kaiken -- oli hän\nollut niin säteilevän kaunis kasvoiltaan, että Simonista aivan tuntui\noudolta. Gyrd oli kertonut nähneensä Helgan jo aikaisemmin, mutta\nsanoi, ettei hän ollut koskaan puhunut tämän kanssa eikä voinut\najatella, että tämän rikkaat sukulaiset antaisivat niin rikkaan ja\nkauniin morsiamen hänelle.\n\nSimon oli tuntenut Gyrd Darren nuoruudenaikaisen erikoisen kauneuden\nikään kuin kunniaksi itselleen. Hän oli kaunis mieltä ilahduttavalla\ntavalla -- oli kuin kaikkien olisi pitänyt tuntea, että tuossa hienossa\nja hiljaisessa nuoressa miehessä asui hyvyys, ylevä mieli, rohkea ja\njalo sydän. Niin hän sitten joutui Helga Saksentyttären mieheksi -- ja\nsiihen hän näytti hupenevan --.\n\nHarvasanainen hän oli ollut ennenkin -- mutta veljekset olivat olleet\naina yhdessä, ja Simon puhui tarpeeksi molempien puolesta. Simon oli\nsukkelasuinen, häntä pidettiin hyväpäisenä ja hän oli hyvä juomingeissa\nja leikinlaskussa, metsällä ja kilpa-ajossa. Kaikissa nuorison\nhuvitteluissa oli Simonilla ystäviä kosolta, kaikki yhtä hyviä ja\nläheisiä. Vanhin veli oli muassa -- hän sanoi vähän, mutta hymyili\nkaunista, vakavaa hymyään, ja se vähä, minkä hän sanoi, oli ikään kuin\nerikoisen painokasta.\n\nNyt oli Gyrd Andreksenpoika äänetön kuin lukittu arkku.\n\nSinä kesänä, jolloin Simon oli palannut kotiin ja sanonut isälleen,\nettä he olivat sopineet Kristiina Lauritsantyttären kanssa siitä, että\nheitä koskeva sopimus rikottaisiin, hän oli tuntenut Gyrdin ymmärtäneen\nkoko asian kulun: että Simon oli pitänyt morsiamestaan, että hänellä\noli jokin syy, jonka tähden hän oli valmis luopumaan oikeudestaan ja\nettä tuo syy oli senlaatuinen, että se kirveli Simonin mieltä. Gyrd\noli pyytänyt hiljaa isän antamaan asian raueta. Mutta Simonille hän ei\nollut koskaan hiiskunut halaistua sanaa siitä, että hän ymmärsi. Ja\nSimon tunsi, että jos oli mahdollista pitää veljestä enemmän kuin hän\njo piti, sai sen aikaan Gyrdin vaitiolo.\n\nSimon _tahtoi_ olla iloinen ja reipas ratsastaessaan kotiin pohjoista\nkohti. Tien varrella hän keksi aina jotakin asiaa tuttujen luokse,\njoita asui pitkin laakson vartta, ja hän käväisi kartanossa, joi ja\nlaski leikkiä -- ja ystävät satuloivat hevosensa ja saattoivat häntä\nseuraavaan taloon, jossa heidän tovereitaan asui. Oli niin keveää\nratsastaa nyt kuuran aikaan.\n\nViimeisen taipaleen hän ratsasti hämärässä. Oluthumala oli haihtunut.\nHänen asepalvelijansa olivat vallattomia ja kovaäänisiä -- mutta isäntä\nnäkyi käyttäneen jo loppuun koko nauru- ja leikinlaskuvarastonsa -- hän\noli kai väsynyt.\n\nSitten hän tuli kotiin. Andres tallusti jäljestä joka paikkaan minne\nisä meni. Ulvhild pyöriskeli satulan ympärillä tutkien, oliko isä\ntuonut hänelle tuomisia. Arngjerd kantoi esiin olutta ja ruokaa,\nkartanon emäntä istuutui viereen hänen syödessään, tarinoi ja kysyi\nuutta. Lasten mentyä levolle otti Simon Ramborgin polvelleen, kertoi\nterveiset ja tuttujen ja sukulaisten kuulumiset.\n\nHänestä olisi ollut häpeällistä ja miehuutonta, jollei hän olisi ollut\ntyytyväinen oloihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Simonin istuessa Sæmundin tuvassa toi Arngjerd sinne\nruokaa hänelle. Simon ajatteli, että samapa tuo taisi olla vaikka\npuhuisi Arngjerdille heti kosijasta, kun he nyt olivat kahden, ja niin\nhän kertoi tyttärelleen mitä oli keskusteltu Eikenin miesten kanssa.\n\nTotta on, ettei Arngjerd ole kaunis, ajatteli isä -- hän katsoi\nnuoreen tyttöön tämän seisoessa hänen edessään. Arngjerd oli lyhyt ja\nleveärakenteinen, ja kasvot olivat matalat, karkeat ja huonoväriset;\nlikaisenkellertävä tukka oli epätasainen; se riippui kahtena paksuna\npalmikkona selkää pitkin, mutta otsalla se hajaantui ja tahtoi työntyä\nsilmille, ja hänelle oli tullut tavaksi pyyhkiä sitä syrjään alinomaa.\n\n\"Käyköön kuten te tahdotte, isä\", sanoi hän yksivakaisesti Simonin\npuhuttua loppuun.\n\n\"Tiedän, että sinä olet hyvä lapsi, mutta mitä itse arvelet asiasta?\"\n\n\"En arvele sitä enkä tätä omasta puolestani. Päättäkää te, rakas isä.\"\n\n\"Asia on niin, Arngjerd, että mielelläni soisin sinun kulkevan vapaana\nvielä jonkun vuoden -- vapaana lapsista ja huolista ja edesvastuusta --\nkaikesta tuosta mikä joutuu naisen eteen naimisiin mentyä. Mutta ehkäpä\nsinä toivot omille oloillesi ja itsenäiseksi emännäksi --?\"\n\n\"Minun takiani on turha kiirehtiä\", sanoi tyttö vetäen suutaan hymyyn.\n\n\"Jos sinä joutuisit Eikeniin vaimoksi, olisivat rikkaat sukulaisesi\naivan vieressäsi -- paljas on veljetön pohja\", sanoi Simon ja lisäsi\nnopeasti ja hiukan hämillään huomatessaan Arngjerdin silmissä salaisen\npienen rävähdyksen: \"Tarkoitin Gyrdiä, setääsi.\"\n\n\"Ymmärrän, ettette tarkoittanut sukulaistani Helgaa\", vastasi Arngjerd,\nja sitten molemmat nauroivat.\n\nSimonin mieli lämpeni kiitollisuudesta Jumalaa ja Neitsyt Maariaa ja\nHalfridia kohtaan, joka oli saanut hänet tunnustamaan tämän lapsen.\nKun he joutuivat nauramaan yhdessä, kuten nyt, hän ei tarvinnut muuta\ntodistusta isyydestään.\n\nSimon nousi ja pudisti Arngjerdin hihasta jauhoa, joka oli tarttunut\nsiihen. \"Entäs sulhanen -- mitä hänestä pidät?\" kysyi isä.\n\n\"Kyllä minä pidän hänestä, minkä häntä olen nähnyt -- eihän sitä\ntarvitse uskoa kaikkia puheita --. Mutta päättäkää te, isä --\"\n\n\"Olkoon siis niin kuin minä olen sanonut. Aasmund ja Grunde odottakoot\njonkun aikaa, ja jos he sitten vielä pysyvät tarjouksessaan, kun sinä\nolet tullut vähän vanhemmaksi, niin --. Mutta sinun tulee tietää,\ntyttäreni, että saat itse päättää naimisestasi, jos vähääkään ymmärrät\nomaa parastasi. Ja onhan sinulla ymmärrystä, Arngjerd --\"\n\nSimon otti häntä vyötäisiltä. Tytär punastui isän suudellessa häntä --\nja Simon muisti, että taisi olla pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli\ntehnyt näin. Muuten hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat pelänneet\npyöräyttää vaimoaan vyötäisistä ja peuhata lastensa kanssa. Mutta\nse tapahtui aina kuin leikillä -- ja Arngjerd --. Simon tuli äkkiä\najatelleeksi, että tämä nuori tytär oli varmaan ainoa ihminen Formossa,\njonka kanssa hän joskus saattoi puhua vakavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän nousi, veti tukon pois eteläseinässä olevasta kolosta ja katsoi\ntuon pienen aukon kautta laaksoon. Ilmassa tuntui etelätuulen henki, ja\nsuuria harmaita pilviä vyöryi alhaalta, missä tunturit yhtyivät sulkien\nnäköpiirin. Kun auringonsäde pääsi niiden läpi, loistivat kaikki värit\nsanomattoman kirkkaina. Suojailma oli nuollut pois harmaan kuuran --\nmaat olivat jälleen ruskeat ja kuusimetsä mustansininen -- ja ylinnä\nkukkuloilla, missä paljaiden kallioiden jäkälä ja sammal-alue alkoi,\npaistoi valo kullankarvaisena.\n\nSimonista tuntui kuin hän olisi saanut outoa voimaa syystuulen\nja laakson vaihtuvan valon tarkkaamisesta. Jos nyt tuli oikea\nHelkamessun-suoja, saataisiin myllyvettä jokiin ainakin jouluun asti.\nJa silloin hän voi lähettää miehet tunturille keräämään sammalta. Oli\nollut niin kuiva syksy -- Laagenin vesi virtasi vähiin kuivuneena ja\nmatalana keltaisen hiekan ja kalpeiden kivien välissä.\n\nTäällä pohjoislaaksossa oli vain Jørundgaardilla ja pappilalla oma\nmylly joessa. Hän ei halunnut jauhattaa heidän myllyissänsä -- sinne\nveisi jo muutenkin koko laakso viljansa jauhettavaksi. Sillä Sira Eirik\notti myllyveroa. Ja ihmisten mielestä hän sai liian tarkan selon heidän\nviljoistansa -- hän oli hyvin ahne kymmenysten keräämisessä. Lauritsa\noli aina antanut kaikkien jauhaa myllyssään maksuttomasti, ja Kristiina\ntahtoi, että tuo tapa säilyisi edelleen.\n\nKun hänen ajatuksensa vain hipaisivatkin Kristiinaa, alkoi hänen\nsydämensä väristä kipeästi ja jännittyneesti.\n\nOli Simonin- ja Judaksenmessun aattopäivä; silloin hänen oli aina ollut\ntapana käydä synnintunnustuksella. Itseään tutkiakseen, paastotakseen\nja rukoillakseen hän nytkin istui tässä Sæmundin-tuvassa, miesten\npuidessa viljaa.\n\nPian hän syntinsä muisti -- hän oli kironnut, valhetellut, kun ihmiset\nkysyivät semmoista, joka ei heihin kuulunut, ja ajanut hirveä vielä\nkauan sen jälkeen, kun oli nähnyt auringon asemesta lauantaipyhän\nalkaneen, sekä metsästellyt sunnuntai-aamuna, kun laakson kansa oli\nmessussa.\n\nSiitä, mitä oli tapahtunut nyt viimeksi pojan ollessa sairaana,\nei hän uskaltanut mainita. Ensi kertaa elämässään hän nyt, joskin\nvastahakoisesti, salasi tietyn synnin rippi-isältään.\n\nHän oli pohtinut asiaa paljon ja kärsinyt siitä sydämessään. Se taisi\nkuulua pääsynteihin -- hän oli harjoittanut noituutta tai suorastaan\nhoukutellut toisen siihen --.\n\nEi hän osannut sitä katuakaan -- ajatellessaan, että ilman sitä olisi\nhänen poikansa luultavasti maannut maan povessa nyt. Mutta hän oli\npeloissaan ja masentunut -- ja koetti saada selville, oliko lapsi\nmuuttunut siitä. Ei hän ollut voinut huomata mitään erikoista --.\n\nHän tiesi monille linnuille ja villeille eläimille saattavan käydä\nniin, että jos ihmiskäsi oli liikutellut niiden munia tai poikasia,\neivät vanhemmat enää huolineet niitä omikseen, vaan hylkäsivät\njälkeläisensä. Ihminen, joka oli saanut järjen lahjan Jumalalta, ei\nvoinut tehdä siten ja hänelle oli ennemminkin käynyt niin, että kun hän\nnyt koski poikaansa, tuntui hänestä siltä kuin hän ei olisi uskaltanut\nlaskea tätä enää käsistään, niin araksi hän oli tullut Andreksen\nsuhteen. Mutta samalla hän tajusi miksi kastamattomat, järjettömät\nluontokappaleet tunsivat sellaista kauhua poikasiaan kohtaan, kun niitä\noli liikuteltu. Hänestäkin tuntui siltä kuin hänen lapsensa olisi ollut\njollakin tapaa saastutettu.\n\nMutta sittenkään hän ei katunut -- eikä toivonut sitä\ntapahtumattomaksi. Hän toivoi vain, että sen olisi toimittanut joku\ntoinen eikä Kristiina.\n\n-- Arngjerd tuli sisään -- hän kysyi erästä avainta: Ramborg luuli sen\njääneen Simonille viime käyttämisen jälkeen.\n\nTalousasiat menivät yhä enemmän sekaisin. Simon muisti, että hän oli\nantanut avaimen takaisin vaimolleen; se oli tapahtunut jo ennen hänen\nlähtöään etelään. Kaipa minä sitten sen löydän, tuumi Arngjerd.\n\nHän hymyili niin kauniisti -- ja hänellä oli viisaat silmät -- ei hän\nollut niin rumakaan sentään, ajatteli isä. Ja Arngjerdin tukka oli\nkaunis, kun hän levitti sen hajalleen juhlina ja pyhinä; se oli vaalea\nja paksu.\n\nErlendin äpärätytär oli ollut kaunis -- siitä lähti koko tuosta\nkauneudesta pelkkää onnettomuutta.\n\nMutta Erlendin tyttären äiti oli ollut kaunis ja korkeasukuinen nainen.\nErlend ei varmaan olisi vilkaissutkaan Arngjerdin äidin kaltaiseen\nihmiseen. Erlend oli astunut ylpeänä rataansa maailmassa -- ja ihanat\nylhäiset rouvat ja neidot olivat seisoneet rivissä tarjoten hänelle\nlempeä ja seikkailuja.\n\nHänen oma ainoa tämänlaatuinen syntinsä -- kuninkaan kartanon aikaisia\npoikamaisia kepposia hän ei laskenut miksikään -- olisi voinut olla\nloistavampi, kun hän kerran oli joutunut loukkaamaan hyvää ja arvokasta\nvaimoaan. Ei hän ollut katsonut liikoja koko Jorunnia -- hän ei edes\nmuistanut, miten hän ensin oli joutunut liian lähelle tätä. Hän oli\nliikkunut paljon ystävien ja tuttavien luona sinä talvena, ja kun hän\npalasi vaimonsa taloon, istui neito odottamassa ja katsoi, että hän\npääsi sänkyyn tuottamatta tulenvaaraa.\n\nSen kummempi se seikkailu ei ollut.\n\n-- Eikä hän siis ollut ansainnut edes sitä, että tuosta lapsesta\nsukeutui niin hyvätapainen ja että hän oli isälleen niin suuri\nilo. Eikä hänen sopinut lainkaan ajatella tämmöisiä asioita\nvalmistautuessaan parastaikaa rippiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSataa tuhuutteli, kun Simon tuli pimeässä kotiin päin Romundgaardista.\nHän oikaisi poikki pellon. Päivän viimeisessä kalpeassa valossa\nhäämötti sänki vaaleana ja märkänä. Vanhan saunan seinän luona loisti\njotakin valkoista maassa. Simon lähti tarkastamaan mitä se oli.\nSiinä olivat ranskalaisen vadin palaset, saman joka oli mennyt rikki\nkeväällä. -- Lapset olivat leikkiessään latoneet palaset kivilaatalle,\njoka oli asetettu kahden toisen kiven päälle. Simon töytäisi sitä\nkirveellään ja kaasi leikkipöydän --.\n\nHän katui samassa tekoaan. Mutta hän ei kärsinyt, että mikään johti\nhänen mieleensä tuon illan.\n\nHelpottaakseen hiukan tuntoaan salaamansa synnin johdosta hän oli\nkertonut Sira Eirikille unistaan. Oli se tapahtunut senkin vuoksi,\nettä hänen oli täytynyt keventää sydäntään edes _siitä_. Hän oli jo\nollut lähtemäisillään -- kun hän äkkiä tunsi, että hänen täytyi saada\npuhua siitä. Tuo vanha puolisokea pappi oli sitäpaitsi ollut hänen\nhengellinen isänsä enemmän kuin kaksitoista vuotta. Ja niin hän oli\npalannut ovelta ja polvistunut uudelleen Sira Eirikin eteen.\n\nPappi istui liikkumatta, kunnes Simon oli puhunut puhuttavansa. Sitten\nhän sanoi -- ja tuo vanha, voimakas ääni kaikui verhottuna pimeästä\nlausuen, ettei se ollut synti. Jokaisen taistelevan kirkon jäsenen\ntäytyi tulla koetelluksi kamppailussa vihollisen kanssa; siksi sallii\nJumala kiusattavan miestä monenlaisilla kiusauksilla. Siihen asti kun\nmies ei heitä aseitaan -- siihen asti kun hän ei petä kuninkaansa\nlippua ja tietoisesti suostu näkyihin, joita epäpuhdas henki loihtii\nhänen eteensä -- siihen asti eivät synnilliset mielikuvittelut ole\nsyntiä --.\n\n\"En suostu!\" Simonia kainostutti, kun hän kuuli oman äänensä.\n\nSuostunut hän ei ollut _koskaan_. Ne kiusasivat, kiusasivat, kiusasivat\nhäntä. Herätessään noiden synnillisten unien jälkeen tuntui hänestä\nkuin hänelle olisi tehty väkivaltaa nukkuessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vierasta hevosta seisoi aitaan sidottuna pihalla, kun Simon\nsaapui perille. Ne olivat Erlend Nikulauksenpojan Musta ja Kristiinan\nratsuhevonen. Hän huusi tallirenkiä ja kysyi, miksi niitä ei ollut\nviety sisään. Siksi että vieraat olivat sanoneet, ettei se ollut\ntarpeellista, vastasi toinen kärttyisästi.\n\nTuo nuori mies oli tullut Simonin palvelukseen äsken -- hän oli ennen\npalvellut Dyfrinissä. Siellä piti kaiken käydä ritaritapaan, sen\noli Helga saanut aikaan. Mutta jos tuo hupsu Sigurd luuli -- siksi\nettä hän itse mielellään laski leikkiä miestensä kanssa eikä pannut\npahakseen sukkelaa vastausta -- että täällä Formossa uskalletaan\nmukista isäntää vastaan, niin hän saisi kyllä tietää --. Simon oli\njuuri haukkumaisillaan miehen pataluhaksi -- kun hän äkkiä hillitsi\nitsensä; hänhän palasi juuri ripistä. Jon Daalk sai ottaa tuon\ntulokkaan opetettavakseen ja hänen tuli selvittää miehelle, että hyvä\ntalonpoikaistapa oli yhtä vankka kuin Dyfrinin hovikoreus.\n\nJa niin hän kysyi mukiinmenevän maltillisesti, oliko Sigurd ollut\nhölmölässä viime vuonna, ja käski hänen viedä hevoset talliin. Mutta\nhäntä suututti --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisenä sattui hänen silmänsä, kun hän astui sisään, Erlendin\nnauravaan naamaan -- pöydällä palavan kynttilän valo lankesi suoraan\npenkillä istujaan tämän puolustautuessa Ulvhildia vastaan, joka oli\npolvillaan hänen vieressään penkillä ja koetti kynsiä Erlendiä, vai\nmitä lienee reuhannut -- hän haroi sormillaan Erlendin kasvoja vasten\nja nauroi niin että oli läkähtyä.\n\nErlend kavahti pystyyn ja koetti hätistää lasta loitommalle, mutta\ntämä tarttui hänen hihaansa ja jäi riippumaan käsivarteen Erlendin\nastuessa lattian yli suorana ja kepein askelin ja tullessa tervehtimään\nlankoansa. Tyttö mankui ja piti ääntä, niin että he tuskin voivat\nerottaa toistensa puhetta.\n\nIsä käski hänet palvelusnaisten luokse kotaan -- nämä olivat juuri\nsaaneet pöydän katetuksi. Kun lapsi nurisi vastaan, tarttui Simon tätä\nkovasti käsivarteen ja raastoi hänet erilleen Erlendistä.\n\n\"Tuoss' on --?\" Tädin mies otti pihkapurun suustaan ja työnsi sen\nlapsen suuhun. \"Pidä hyvänäsi, Ulvhild umpukka! -- Tästä sinun\ntyttärestäsi, lanko\", sanoi Erlend nauraen ja seuraten lasta\nkatseellaan, \"ei tulekaan yhtä taipuisa kuin Arngjerdista.\"\n\nSimon ei ollut malttanut olla kertomatta vaimolleen, kuinka\nkauniisti Arngjerd oli taipunut hänen naimaehdotukseensa. Mutta ei\nhän ollut tarkoittanut sitä jørundgaardilaisten kuultavaksi. Ei se\nollut Ramborgin tapaistakaan -- Simon tiesi, ettei Ramborg pitänyt\nErlendistä. Häntä ei miellyttänyt se, että vaimo oli kertonut asiasta\neikä myöskään se, että Ulvhild näytti pitävän paljon Erlendistä -- hän,\nkuten kaikki naisenpuolet.\n\nHän meni tervehtimään Kristiinaa; tämä istui uunin vierusnurkassa\nAndres sylissään. Poika oli ruvennut pitämään tädistään tämän hoitaessa\nhäntä toipumisaikana syksyisen taudin jälkeen.\n\nSimon käsitti, että heillä oli asiaa hänelle, koska Erlend oli mukana\nnäin aivan odottamatta. Hän ei kuluttanut liioin Formon kynnyksiä.\nSimonin täytyi tunnustaa Erlendin suoriutuvan ihmeteltävän hyvin\nvaikeasta asemastaan -- kun heidän välinsä olivat semmoiset kuin\nolivat. Erlend väisti häntä niin paljon kuin suinkin, mutta he kävivät\ntoisissaan silloin tällöin, jottei olisi päästy juoruamaan sukulaisten\nvälisestä epäsovusta, ja he esiintyivät silloin mitä parhaina ystävinä;\nErlend oli hiljainen ja pidättyvä heidän tavatessaan, mutta osasi\nsentään olla luonteva ja vapaa.\n\nKun ruoka oli kannettu pöytään ja olut tuotu esiin, ilmoitti Erlend\nasiansa:\n\n\"Taidat ihmetellä asiaani, Simon -- olemme tulleet kutsumaan sinua ja\nRamborgia häihin --\"\n\n\"Nyt sinä lasket leikkiä? Eihän sinun talossasi ole ketään\nnaimaikäistä?\"\n\n\"Miten asian ottaa. Ulf Haldorinpoika aikoo naida --\"\n\nSimon läimäytti reisiään:\n\n\"No johan tässä nyt taitavat vetohärätkin ruveta poikimaan!\"\n\n\"Älä sano Ulfia vetohäräksi\", sanoi Erlend nauraen. \"Sehän siinä on\npaha, että mies on ollut liian kuumaverinen --\"\n\nSimon vihelsi. Erlend nauroi jälleen ja sanoi:\n\n\"En minä ollut uskoa silmiäni, kun Herbrandinpojat Medalheimistä tänään\nilmestyivät taloon ja vaativat Ulfia naimaan heidän sisarensa.\"\n\n\"Herbrand Rembas --? Mutta nehän ovat aivan nuoria poikia -- eihän\nheidän sisarensa saata olla niin vanha, että Ulf --?\"\n\n\"Hän on kahdenkymmenen vanha. Ja Ulf viidenkymmenen korvissa. Niin.\"\nErlend oli tullut vakavaksi. \"Ymmärräthän sinä, Simon -- ettei tämä\nheistä ole kovin häävi naimakauppa; mutta kahdesta pahasta on pienempi\nse paha, että Jardtrud joutuu naimisiin Ulfin kanssa. Ja onhan Ulf\nritarin poika ja varakas mies -- ei hänen tarvitse hakea leipäänsä\ntoisen miehen kartanosta. Meitä hän seurasi tänne siitä syystä,\nettä mieluummin elää sukulaisten parissa kuin istuu yksin omassa\nkartanossaan Skaunissa -- sen jälkeen mitä on tapahtunut --.\"\n\nErlend vaikeni. Hänen kasvoilleen levisi kaunis, herkkä ilme. Sitten\nhän jatkoi:\n\n\"Nyt me olemme aikoneet Kristiinan kanssa viettää nuo häät aivan kuin\nhän olisi oma veljemme. Lähdemme Ulfin kanssa etelään Musudaliin\nnousevalla viikolla ja teemme naimatarjouksen Medalheimissä. Näön\nvuoksi, ymmärräthän. Mutta minulla olisi ollut sinulle pieni pyyntö,\nlanko. Olen sinulle kiitollisuuden velassa. Mutta Ulfista ei pidetä\nnäillä seuduin. Ja harvat ovat niin suuressa arvossa kuin sinä -- ja\nminä itse taas --\" Hän kohautti olkaansa ja naurahti. \"Tahtoisitko\nsinä olla niin hyvä, Simon, että ratsastaisit kolmantena mukaan ja\nrupeaisit Ulfin puhemieheksi? -- Ulf ja minä olemme kulkeneet yksissä\npoikavuosista asti\", sanoi Erlend pyytelevästi.\n\n\"Tuohon käteen, lanko!\" Simon oli punastunut -- hän tunsi itsensä niin\nkumman ujoksi ja avuttomaksi Erlendin avosydämisten sanojen johdosta.\n\"Teen mielelläni kaiken mitä voin Ulf Haldorinpojan hyväksi.\"\n\nKristiina oli istunut tuvan perällä pitäen Andresta sylissään -- poika\nvaati välttämättä tätiä riisumaan hänet. Hän astui nyt valoon -- lapsi\nistui puolialastomana hänen käsivarrellaan, kädet tätinsä kaulassa.\n\n\"Se on kauniisti tehty, Simon!\" sanoi Kristiina hiljaa ojentaen\nkätensä. \"Kiitos meidän kaikkien puolesta.\"\n\nSimon tarttui hänen käteensä keveästi ja virkkoi:\n\n\"Älähän nyt, Kristiina. Minä olen aina pitänyt Ulfista -- teen tämän\nmielelläni.\" Hän tahtoi ottaa pojan Kristiinalta, mutta poika oli\nolevinaan ja potki isää pienillä paljailla jaloillaan nauraen ja\npuristautuen tätiinsä.\n\nSimon kuunteli noiden kahden lepertelyä istuessaan puhellen Erlendin\nkanssa Ulfin raha-asioista. Poika herahti nauramaan vähän väliä --\nKristiina osasi niin paljon lasten loruja ja leikkejä ja nauroi hänkin\nhyrisevää, pehmeää kurkkunaurua. Kerran, kun Simon vilkaisi sinne, hän\noli tehnyt sormistaan jonkunlaiset kieruportaat, ja Andreksen sormet\nolivat ihmisiä, jotka kiipesivät niitä ylös. Viimeinkin hän sai pojan\nkätkyeen ja istuutui Ramborgin viereen. Sisaret puhelivat keskenään\nkuiskaillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTotta se oli, tuumi Simon makuulle mentyään, hän oli aina pitänyt\nUlfista. Ja tuon Oslossa vietetyn talven jälkeen, jolloin he olivat\nyhdessä taistelleet Kristiinan auttamiseksi, hän oli tuntenut\njonkinlaisen ystävyydentunteen sitovan häntä tuohon mieheen. Hän ei\nollut milloinkaan pitänyt Ulfia muuna kuin vertaisenaan, ritarin\npoikana -- ja tämän oikeudeton asema isänsä suvussa siitä syystä, että\nhän oli siitetty huoruudessa, sai aikaan vain sen, että Simon oli\nsitäkin hellävaraisempi seurustellessaan hänen kanssaan -- jossakin\nhänen oman sydämensä sopukassa eli alati rukous Arngjerdin menestyksen\npuolesta. Mutta muuten tämä ei ollut mikään kaunis juttu -- tuo\npuolivanha mies ja toisaalta kokematon lapsi. -- Vaikka eihän se häneen\nkuulunut, että Jardtrud Herbrandintytär oli erehtynyt käydessään\nkäräjillä kesällä -- Simon ei ollut sukua heille, ja Ulf oli hänen\nlankonsa lähisukulainen.\n\nRamborg oli pyytämättä tarjoutunut auttamaan Kristiinaa ruokapöydässä\nhäissä. Se oli Simonista hyvin tehty. Tarpeen vaatiessa osoitti Ramborg\naina minkälaisen kodin tytär hän oli. Hyvä hän oli, ei siitä päässyt\nmihinkään.\n\n\n\n\nV\n\n\nPäivää jälkeen Katrinmessun piti Erlend Nikulauksenpoika sukulaisensa\nhäät erittäin komeasti. Paljon arvokasta väkeä oli koolla. -- Simon\nDarre oli huolehtinut siitä; hän ja hänen vaimonsa olivat hyvin\nsuositut kaikkialla. Molemmat Olavinkirkon papit olivat siellä, ja Sira\nEirik siunasi talon ja aviovuoteen -- tätä pidettiin suurena kunniana,\nsillä Sira Eirikin ei enää ollut tapana suorittaa muuta kuin messut\nsuurina pyhinä ja joskus muita toimituksia vanhimmille rippilapsilleen.\nSimon Darre luki ääneen Ulfin hää- ja huomenlahjasopimuksen, Erlend\npiti kauniin pöytäpuheen sukulaisilleen ja Ramborg Lauritsantytär\ntoimi apuna tarjoilussa yhdessä sisarensa kanssa ja oli myös pukemassa\nmorsianta ylistuvassa.\n\nSittenkään ei syntynyt oikeata iloa näissä häissä. Morsian oli\nvanhaa arvossapidettyä ja tunnettua sukua; hänen sukulaisensa ja\nkulmakuntalaisensa eivät voineet katsoa hänen saaneen vertaistaan;\nolihan hän joutunut ulkokuntalaiselle ja lisäksi miehelle, joka palveli\ntoisen, joskin sukulaisensa kartanossa. Ulfin syntyperä -- ritarin ja\nrikkaan miehen äpäräpoikana -- ei enempää kuin hänen sukulaisuutensa\nErlend Nikulauksenpoikaan ollut Herbrandinpojista kovin kunniakas.\n\nEi morsian itsekään ollut tyytyväinen asiain tilaan. Kristiina oli\naivan onnettoman näköinen puhuessaan tästä Simonille tämän käväistessä\nasialla Jørundgaardissa muutamia viikkoja häiden jälkeen. Jardtrud\npyyteli lakkaamatta, että Ulf suostuisi muuttamaan tilalleen Skauniin\n-- hän oli sanonut itkien Kristiinan kuullen ettei hän tiennyt mitään\nsen kamalampaa kuin että hänen lapsensa syntyisi rengin poikana. Ulf ei\nollut vastannut tähän mitään. Vastanaineet asuivat siinä rakennuksessa,\njota kutsuttiin neuvosmiehen tuvaksi Jon Einarinpojan mukaan, joka oli\nasunut siinä ennen kuin Lauritsa osti koko Laugarbrun ja muutti hänet\nsinne. Mutta tuo nimi ei ollut Jardtrudin mieleen. Ja häntä harmitti,\nettä hänen lehmiensä täytyi olla Kristiinan navetassa --. hän pelkäsi\nsitäkin, ettei vain kukaan luulisi häntä Kristiinan palveluspiiaksi.\nEihän se ollut kovin ihmeellistä, tuumi Kristiina -- heidän täytyi\nrakennuttaa eri navetta neuvosmiehentuvan viereen, ellei Ulf lähtenyt\nvaimonsa kanssa Skauniin. Mikä olisi kenties ollut parasta -- hän\nei ollut enää niin nuori, että olisi voinut vaikeuksitta muuttaa\nelintapaansa; ehkä hänen elämänsä kävisi helpommaksi uudessa paikassa.\n\nSimon ajatteli, ettei Kristiina tainnut olla aivan väärässä. Eikä\nUlfista pidetty koko laaksossa. Hän pilkkasi kaikkea täkäläistä.\nHän oli oivallinen ja aikaansaapa tilanhoitaja, mutta tottumaton\nmoniin tämän seudun oloihin -- muun muassa hän jätti syksyllä eloon\nsuuremman karjan kuin minkä tämän puolen elannolla jaksoi elättää\ntalven yli -- ja kun lehmät kuolivat tai hänen sittenkin täytyi tappaa\nosa nääntynyttä karjaa, hän oli suutuksissaan ja sanoi, ettei hän\nollut tottunut sellaisiin töllintapoihin, että eläimiä täytyi ruokkia\nkaarnalla jo Paavalinmessusta asti.\n\nJa vielä toinen seikka: Trøndelaagenissa oli isännän ja vuokralaisen\nsuhde vähitellen kääntynyt sellaiseksi, että isäntä vaati maavuokran\neniten tarvitseminaan tavaroina -- heininä, nahkoina, jauhoina,\nvoina tai villoina -- vaikka olisi ollut sovittu määrätavarasta tai\nrahamaksusta. Ja tilan isäntä tai tämän asiamiehet myös arvioivat\nmaksujen määrän tavaran vaihtuessa usein hyvin mielivaltaisesti. Mutta\nkun Ulf yritti sovittaa näitä vaatimuksia Kristiinan verollisiin\ntäällä, sanoivat ihmiset sitä vääryydeksi ja laittomuudeksi -- mitä se\nolikin -- ja vuokralaiset valittivat asiasta Kristiinalle. Tämä nuhteli\nUlfia heti asiasta kuultuaan, mutta Simon tiesi, etteivät ihmiset\nmoittineet ainoastaan Ulfia, vaan myös Kristiina Lauritsantytärtä.\nSimon oli koettanut selittää kaikkialla, missä asiasta tuli puhe,\nettei kartanon emäntä ollut tiennyt Ulfin vaatimuksista ja että miehen\nkotipuolessa oli sellaiset tavat. Mutta Simon pelkäsi, ettei tästä\nollut suurta apua -- vaikkakaan kukaan ei sanonut julkisesti häntä\nvastaan.\n\nSimon ei siis tiennyt, toivoisiko hän Ulfin menevän vai jäävän. Miten\nKristiina oli selviävä ilman tuota uutteraa ja uskollista apulaista,\noli vaikea käsittää. Erlendistä ei ollut mihinkään isännän toimessa, ja\nheidän poikansa olivat liian nuoret. Mutta Ulf oli jo kääntänyt koko\nseudun Kristiinaa vastaan -- ja nyt sattui vielä lisäksi tuo, että mies\noli vietellyt nuoren neidon, jonka suku oli tämän laakson parhaita.\nMutta Kristiina raatoi jo kyllin ankarasti nytkin.\n\nJørundgaardilaisten asema ei ollut kovin helppo muutenkaan. Erlendistä\nei pidetty enempää kuin Ulfistakaan. Erlendin apulaista ja sukulaista\npidettiin ylpeänä ja hävyttömänä, mutta isäntä itse oli lempeällä,\nhieman veltolla tavallaan vielä vaativampi. Erlend Nikulauksenpoika\nei varmaan huomannut, että hän nostatti ihmiset vastaansa -- hän ei\nnäyttänyt huomaavan muuta kuin että hän oli mikä oli aina ollut,\nolipa hän rikas tahi köyhä, eikä aavistanut, että kukaan _siitä_\nsyystä voisi sanoa häntä ylpeäksi. Hän oli ollut kapinahankkeissa\nkuningastaan vastaan, mutta oli Maunu-kuninkaan sukulainen, lääninherra\nja aatelismies ja oli itse ajanut karille nuo hankkeet järjettömällä\nkevytmielisyydellään -- hän ei varmaan olisi keksinyt edes ajatella,\nettä moisten peikkojen vuoksi saattaisi joutua konnan kirjoihin\nkenenkään silmissä. Simon ei yleensäkään ollut huomannut Erlendin\najattelevan paljon.\n\nHänestä ei ollut helppo päästä perille: kun hänen kanssaan keskusteli,\nei hän ollut suinkaan tyhmä, mutta oli kuin ei hän koskaan olisi\nsovittanut itseensä niitä viisaita ja kauniita ajatuksia, joista hän\nusein puhui. Oli aivan mahdotonta ajatella, että tuo mies oli jo\npian vanha -- hänellä olisi voinut olla isoja lapsenlapsia jo aikaa\nsitten. Kun häntä katsoi tarkemmin, huomasi hänen kasvoissaan olevan\nvakoja ja tukassa harmaita hiuksia -- ja sittenkin hän näytti poikansa\nNikulauksen vierellä pikemmin veljeltä kuin isältä. Hän oli yhtä\nsuoraselkäinen ja notkea kuin Simonin nähdessä hänet ensi kertaa,\nhänen äänensä oli yhtä nuorekas ja sointuva. Hän liikkui ihmisten\nparissa yhtä huolettomasti ja varmasti kuin ennen, omituinen viehkeys\nolemuksessaan. Hän oli ennenkin ollut vierasten parissa hiljainen\nja pidättyvä -- antanut toisten hakea hänen seuraansa enemmän kuin\nitse hakenut heitä, niin myötä- kuin vastamäessä. Mutta hän ei\nnäyttänyt huomaavan, ettei nyt kukaan hakenut sitä. Ja seudun herrat\nja mahtavimmat talonpojat laakson ylä- ja alavarsilla, jotka olivat\nkaikki toisilleen sukua naimisten kautta, olivat kimmastuneet tuolle\ntrøndiläispöpölle, jonka onnettomuus oli viskannut heidän keskuuteensa,\nmutta joka piti itseään liian ylhäisenä ja mahtavana pyrkimään heidän\nseuraansa.\n\nEniten pahaa verta oli herättänyt Erlend Nikulauksenpoikaa kohtaan\nkuitenkin se seikka, että hän oli vetänyt Sundbun miehet kerallaan\nonnettomuuteen. Guttorm ja Borgar Trondinpojat oli ajettu maanpakoon,\nja heidän osansa laajoista Gjeslingien tiloista ynnä puolet\nperintökartanosta joutui kruunun haltuun. Sundbun Ivarin täytyi\nmaksaa sovintorahoja Maunu-kuninkaalle. Kun Maunu-kuningas sitten\nantoi kruunulle luovutetut maat -- sanottiin, ettei se tapahdu\nkorvauksetta -- ritari Sigurd Erlendinpoika Eldjarnille, myivät Ivar\nja Haavard, nuorin Trondinpojista, joka ei ollut tiennyt veljensä\nkavallushankkeista, omat osansa Vaage-tiloista herra Sigurdille,\njoka oli heidän ja Lauritsantyttärien serkku: hänen äitinsä, Gudrun\nIvarintytär oli Trond Gjeslingin ja Jørundgaardin Ragnfridin sisar.\nIvar Gjesling muutti Ringheimin kartanoon Toteniin, jonka hän oli\nsaanut vaimonsa kautta, hänen lapsensa saivat kasvaa äitinsä suku- ja\nperintökartanossa. Haavardilla oli vielä suuret alat maata, mutta ne\nolivat enimmäkseen Valdresin puolella, ja nyt hän oli naimakaupallaan\nsaanut suuria tiloja Borgen läänissä. Mutta vaagelaisten ja\nnorddølilaisten mielestä oli peräti onnetonta, että tuon ikivanhan\nsuvun oli täytynyt luopua Sundbusta, jossa se oli ollut ja elänyt niin\nkauan kuin muistettiin.\n\n-- Lyhyen aikaa oli Sundbu ollut kuningas Haakon Haakoninpojan\nuskollisen kannattajan, Erlend Eldjarnin, Godalandin herran käsissä\n-- Gjeslingit eivät olleet koskaan olleet Sverre-kuninkaan ja hänen\nsukunsa lämpimiä kannattajia, ja he siirtyivät Skule-herttuan puolelle,\nkun tämä nousi kapinaan Haakon kuningasta vastaan. Mutta Ivar nuorempi\noli saanut Sundbun takaisin Erlend Eldjarnilta tilanvaihdon avulla ja\nnaittanut tälle vanhimman tyttärensä Gudrunin. Ivarin poika Trond ei\nollut missään suhteessa tuottanut kunniaa suvulleen, mutta hänen neljä\npoikaansa olivat reippaita, hyväluontoisia ja rohkeita miehiä, ja\nihmisiä säälitti, että he olivat joutuneet menettämään isiensä kartanon.\n\nJa ennen kuin Ivar lähti laaksosta, tapahtui siellä onnettomuus, joka\njärkytti ihmisiä vielä enemmän ja lisäsi heidän sääliään Gjeslingejä\nkohtaan. Guttorm oli naimaton, mutta Borgarin nuori vaimo eli\nSundbussa. Dagny Bjarnentytär oli aina ollut hiukan heikkoälyinen\nja osoittanut julkisesti rakastavansa miestään rajattomasti\n-- Borgar Trondinpoika oli kaunis, mutta löyhätapainen. Hänen\nmaanpakonsa jälkeisenä talvena hukuttautui Dagny Vaagen railoon.\nSitä sanottiin onnettomuustapaukseksi, mutta kaikki ymmärsivät surun\nja kaipauksen vieneen Dagnyltä viimeisenkin järjen kipinän, ja\njokainen surkutteli sydämestään tuon yksinkertaisen, hyvän ja kauniin\nnuoren naisen surkeata loppua. Suuttumus suuntautui silloin Erlend\nNikulauksenpoikaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet seudun\nparhaimmille. Ja nyt joutui sekin puheeksi, miten hän oli käyttäytynyt\nsulhasaikanaan Lauritsa Laamanninpojan tytärtä kohtaan -- olihan\nLauritsakin Gjeslingejä äidin puolelta.\n\nUusi Sundbun isäntä ei saavuttanut suosiota, vaikka kukaan ei\noikeastaan voinut sanoa mitään pahaa Sigurdista itsestään. Mutta hänen\nisänsä, Erlend Eldjarn, oli suututtanut tällä puolen maata jokaisen,\njolla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Kristiina ja Ramborg eivät\nolleet tavanneet milloinkaan tätä serkkuansa. Simon tunsi herra\nSigurdin Raumariken ajalta -- hän oli läheistä sukua Haftorinpojille,\nja nämä olivat Gyrd Darren vaimon lähimpiä omaisia. Mutta vaikka nämä\nasiat olivat niin monimutkaisia, vältti Simon niin paljon kuin suinkin\nherra Sigurdia. Hänen ei tehnyt enää mieli Sundbuhun; Trondinpojat\nolivat olleet hänen rakkaita ystäviään, Ramborg oli käynyt joka vuosi\nIvarin ja Borgarin vaimoja tervehtimässä, ja nämä häntä. Herra Sigurd\nErlendinpoika oli sitä paitsi paljon vanhempi Simon Andreksenpoikaa --\nhän oli noin kuusissakymmenissä.\n\nKun kaikki asiat olivat sotkeutuneet niin pahoin siitä, että Erlend ja\nKristiina asuivat Jørundgaardissa, tuntui nyt Simonista siltä, että\nvaikka Ulfin, heidän voutinsa, naiminen ei itsessään ollut mikään\nsuuri tapaus, oli se omiaan kuitenkin yhä lisäämään sekasotkua.\nHän ei tavallisesti valitellut nuorelle vaimolleen vaikeuksiaan ja\nvastoinkäymisiään. Mutta nyt hän ei voinut olla kertomatta Ramborgille\nhiukan näistä asioista. Ja hän tuli sekä hyvilleen että ihmeisiinsä\nnähdessään, miten ymmärtävästi Ramborg osasi keskustella niistä ja\nmiten kauniisti hän koetti tehdä kaiken voitavansa asiain auttamiseksi.\n\nRamborg kävi Jørundgaardissa sisarensa luona paljon useammin kuin ennen\nja luopui kokonaan töykeästä käytöksestään Erlendiä kohtaan; kun he\njoulupäivänä kohtasivat kirkkomäellä, ei Ramborg suudellut ainoastaan\nsisartaan, vaan myös lankoaan. Ennen hän oli aina ivaillut kirpeästi\nErlendin ulkomaalaisia elkeitä -- esimerkiksi sitä, että tämä suuteli\nanoppiaan tervehtiessä, ja sen sellaista.\n\nSimonin mieleen juolahti, kun hän näki Ramborgin laskevan kätensä\nErlendin kaulalle, että hänkin saattoi tehdä samoin vaimonsa sisarelle.\nMutta hän tunsi, ettei hän kuitenkaan voinut. Eihän hänen tapanaan\nollut muutenkaan ollut suudella sukulaisvaimoja -- äiti ja sisaret\nolivat nauraneet hänelle vasten silmiä hänen koetettuaan tuota konstia\nsiihen aikaan, jolloin hän oli palannut kotiin hovipalveluksesta.\n\nFormon joulukesteissä asetti Ramborg Ulf Haldorinpojan nuoren vaimon\nistumaan kunniakkaalle paikalle pöydän yläpäähän ja osoitti sekä\nUlfille että tämän vaimolle morsiusparille kuuluvaa kunnioitusta. Ja\nkun Jardtrud sai lapsen, hän lähti tämän avuksi Jørundgaardiin.\n\nSe tapahtui kuukausi joulun jälkeen -- kaksi kuukautta ennen\nmääräaikaa, ja poika syntyi kuolleena. Silloin Jardtrud puhui rumia\nsanoja -- jos hän olisi arvannut käyvän tällä lailla, ei hän olisi\nollenkaan mennyt naimisiin Ulfin kanssa. Mutta tehtyä ei saanut\ntekemättömäksi.\n\nUlf Haldorinpojan mieltä ei tiennyt kukaan -- hän oli aivan vaiti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolipaaston edellisellä viikolla ratsastivat Erlend Nikulauksenpoika\nja Simon Andreksenpoika yhdessä Kvamiin. Muutamia vuosia ennen\nkuolemaansa oli Lauritsa yhdessä parin muun isännän kanssa ostanut\nsieltä pienehkön kartanon; suku tahtoi nyt lunastaa sen takaisin\nitselleen, mutta oli kysymyksenalaista, oliko myynti aikoinaan\ntapahtunut oikealla tavalla ja kaikkien lain määräysten mukaan.\nLauritsan perintöä jaettaessa oli tämä ynnä pari pienempää tilaa,\njoiden omistuksesta saattoi syntyä käräjäasia, jätetty koskematta, ja\nsisaret olivat tasanneet niistä karttuvat tulot. Siksi lähtivät nyt\nLauritsan molemmat vävyt ajamaan asiaa vaimojensa puolesta.\n\nOli tullut sangen paljon väkeä koolle, ja koska tilanhaltijan vaimo\nja lapset makasivat sairaana tuvassa, täytyi miesten tyytyä pitämään\nkokoustaan vanhassa vajassa, joka oli kartanon laidassa. Se oli hyvin\nränsistynyt ja laho, eivätkä miehet riisuneet nahkavaippojaan yltään.\nJokaisella oli aseensa aivan käden ulottuvilla ja miekka vyöllä --\nkenenkään ei tehnyt mieli jäädä taloon kauemmaksi aikaa kuin oli pakko.\nMutta jotakin haukattavaa heidän kuitenkin täytyi saada ennen lähtöään,\nja puolipäivän aikaan, kun asia oli saatu ajetuksi loppuun, miehet\nottivat esiin eväänsä ja istuivat penkille eväsreppu sylissään tai\nedessään lattialla -- vajassa ei ollut pöytää.\n\nKvamin seurakuntapapin puolesta puhui hänen poikansa Holmgeir\nMoiseksenpoika. Tämä oli huolimaton ja epäluotettava nuori mies, josta\nei pidetty. Mutta hänen isänsä oli erittäin kunnioitettu ja hänen\näitinsä oli ollut hyvin hyväsukuinen; Holmgeir oli sitä paitsi iso,\nvankkarakenteinen mies, kiivas ja riidanhaluinen; siksi kukaan ei\ntahtonut joutua suukopuun tämän papinpojan kanssa -- vaikka hän monien\nmielestä oli hupaisa ja sukkelasanainen.\n\nSimon ei tuntenut häntä paljoa eikä pitänyt hänen näöstään. --\nHolmgeirillä oli pitkulaiset, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja lyhyt\nylähuuli, joten hänen suuret keltaiset etuhampaansa kiiluivat kuin\nrotalla. Mutta Sira Moises oli ollut Lauritsan ystävä, ja ennen kuin\nhänen isänsä otti hänet lapsekseen, oli poika ollut kasvatettavana\nJørundgaardissa, puoleksi palvelijana, puoleksi ottopoikana. Siksi\nSimon oli aina kohdellut Holmgeir Moiseksenpoikaa ystävällisesti.\n\nHolmgeir oli nyt vierittänyt pölkyn lieden ääreen ja istui pistellen\nevästä -- rastaspaistin ja läskin kappaleita -- tikarinsa kärkeen,\nlämmitellen niitä tulella. Hän oli ollut sairas ja saanut kahden\nviikon paastovapauden, kertoi hän toisille, jotka pureksivat leipää ja\nkuivattua kalaa Holmgeirin ruoan hajun kutkuttaessa heidän nenäänsä.\n\nSimon oli huonolla tuulella -- hän ei osannut olla oikein\nvihoissaankaan, mutta oli jollakin tapaa nolo ja myrryksissä. Koko\nomaisuusjuttu oli sekava, ja sopimuskirjat, jotka hän oli saanut\nhaltuunsa appiukon kuoltua, harmillisen huonosti kirjoitetut; kotoa\nlähtiessään hän oli kuitenkin uskonut päässeensä niistä tolkulle\nvertaamalla niitä toisiin samanlaisiin. Mutta kuullessaan nyt tässä\nkokouksessa toisten todistelut ja nähdessään muutkin sopimuskirjat\nhän huomasi, ettei hänen kantansa pitänyt paikkaansa. Mutta toisista\nmiehistä ei myöskään kukaan saanut parempaa selvää asiasta -- ei edes\nlääninherran lääninvouti, joka myös oli läsnä. Alettiin arvella,\nettä asia oli vietävä käräjille. Silloin Erlend odottamatta puuttui\npuheeseen ja pyysi saada nähdä sopimuskirjat.\n\nHän oli siihen asti istunut kuunnellen, melkein syrjäisen tavoin. Nyt\nhän luki tarkasti läpi jokaisen kirjoituksen, muutamat moneen kertaan.\nSitten hän teki selkoa asian laidasta, lyhyesti ja selvästi -- niin\nja niin kuuluivat lakikirjan sanat ja siten ne selitettiin; kirjojen\nkömpelöt ja epäselvät käänteet tarkoittivat sitä ja sitä; jos asia\njoutuisi käräjille, se saisi sellaisen tai sellaisen ratkaisun. Tämän\njälkeen hän ehdotti ratkaisua, johon entiset omistajat saattoivat olla\ntyytyväiset, mutta joka ei ollut varsin epäedullinen nykyisillekään\nisännille.\n\nHän nousi seisomaan puhuessaan, vasen käsi keveästi miekankahvalla ja\nsopimuskirjapakka huolettomasti oikeassa. Hän esiintyi niin kuin olisi\nollut kokouksen johtaja -- mutta Simon huomasi, ettei hän tiennyt\nsitä itse. Näin hän oli tottunut seisomaan ja puhumaan pitäessään\nlääninkäräjiä alueellaan -- ja kun hän kääntyi toisten puoleen kysyen,\nolivatko he ymmärtäneet hänen selityksensä ja eivätkö he olleet samaa\nmieltä, se tapahtui aivan kuin todistajia kuulusteltaessa -- ei\nepäkohteliaasti, mutta kuitenkin siten kuin hänen asiansa olisi ollut\nkysyä ja toisten vastata. Lopetettuaan puheensa hän ojensi kirjoitukset\nlääninvoudille, ikään kuin tämä olisi ollut hänen palvelijansa, ja\nistuutui; toisten sitten neuvotellessa ja Simoninkin sanottua sanansa\nasiasta Erlend kyllä kuunteli, mutta aivan kuin hän itse olisi ollut\nulkopuolella asian. Hän vastasi lyhyesti, selvästi ja osuvasti, kun\njoku kääntyi hänen puoleensa -- raapien samalla kynnellään pois\nrasvatahroja, joita oli tullut hänen rintamukseensa, oikaisten vyötään,\nvedellen hansikkaitaan käsiensä välissä ja näyttäen odottavan hiukan\nkärsimättömästi neuvottelun loppumista.\n\nToiset suostuivat Erlendin ehdottamaan sopimukseen, johon Simon saattoi\nolla jotakuinkin tyytyväinen; hän olisi tuskin voittanut mitään asian\nviemisellä käräjiin.\n\nMutta hän oli tullut huonolle tuulelle. Hänestä oli itsestäänkin\nlapsellista harmitella sitä, että lanko oli ymmärtänyt asian, mutta\nhän ei. Olihan luonnollista, että Erlend tunsi paremmin lain ja\nosasi selittää epäselvät paikat, kun hän oli vuosikausia saanut\nvirkansa puolesta tutkia ja selvitellä ihmisten riita-asioita: eilen\nillalla Jørundgaardissa puhuessaan Simonin ja Kristiinan kanssa tästä\nkokouksesta ei Erlend ollut ilmaissut mitään kantaa -- hän oli varmaan\nkuunnellut vain toisella korvalla. Erlendin täytyi olla laintuntevampi\nkuin tavalliset talonpojat, niin oli laita -- mutta oli kuin ei\nlaki olisi ollenkaan koskenut häntä itseään hänen istuessaan siinä\nohjaamassa toisia välinpitämättömän ystävällisesti -- Simonilla oli\nse tunne, ettei Erlend ollut milloinkaan pitänyt lakia ojennusnuorana\nomassa elämässään.\n\nJa sitten oli niin outoa, että hän saattoi tuolla tapaa nousta puhumaan\nyhtäkkiä ollenkaan hämmentymättä. Täytyihän hänen tuntea, että se\njohtaisi kaikkien ajatukset siihen, kuka ja mikä hän oli ollut ennen ja\nmikä hänen asemansa oli nyt. Simon tunsi kaikkien ajattelevan sitä, --\nuseita kai närkästytti koko mies, joka ei ollut milloinkaan välittänyt\nottaa selvää siitä mitä ihmiset ajattelivat hänestä.\n\nMutta kukaan ei sanonut mitään. Ja kun kylmästä värjöttävä kirkonmies,\njoka oli tullut lääninvoudin mukana, oli istuutunut penkille ja\nottanut kirjoitusvehkeet polvelleen, hän kysyi vähän väliä Erlendin\nneuvoa, ja Erlend saneli hänelle nyplien oljenkortta, jonka hän oli\nnostanut lattialta ja jota hän nyt punoi pitkien ruskeiden sormiensa\nympärille palmikoiden siitä sormusta. Kun kirkonmies oli saanut\nvalmiiksi sepustuksen, hän ojensi vasikannahan Erlendille; tämä heitti\nolkisormuksen tuleen, otti kirjoituksen ja luki puoliääneen:\n\n\"Jokaiselle, joka tämän kirjoituksen näkee tai kuulee, lähetämme\nme Simon Andreksenpoika, Formon herra, Erlend Nikulauksenpoika,\nJørundgaardin herra, Vidar Steininpoika, Klaufastadin herra, Ingemund\nja Toraide Bjørninpojat, Bjørn Ingemundinpoika, Lundarin herra, Alf\nEinarinpoika ja Holmgeir Moiseksenpoika tervehdyksen Herrassa ja --.\nOnko vaha valmiina?\" kysyi hän kirkonmieheltä sormiaan puhallellen.\n\"Olkoon täten tiedoksiannettu, että vuonna tuhat ja kolmesataa\nja kolmekymmentäkahdeksan jälkeen Herramme Kristuksen syntymän,\nperjantaina ennen puolipaaston sunnuntaita, päätimme me Granheimissa,\nKvamin seurakunnassa...\"\n\n-- Voimme ottaa pöydäksi arkun, joka on ulkona porstuassa, Alf,\nkääntyi hän sanomaan lääninvoudille ja ojensi kirjeen takaisin\nkirjoittajalle.\n\nSimon muisti millainen Erlend oli ollut liikkuessaan vertaistensa\nparissa pohjoisessa. Varma ja kursailematon, kuten hän oli nytkin --\nvallaton ja suorasuinen -- mutta hänessä oli ollut lisäksi jotakin\nmairittelevaa: hän ei ollut silloin välinpitämätön siitä, mitä ne,\njoita hän piti säätyisinään ja sukulaisinaan, ajattelivat hänestä.\nHän oli päinvastoin oikein koettelemalla koettanut saavuttaa suosiota\nsiellä.\n\nSimon tunsi äkkiä kylmänkatkerin mielin yhteenkuuluvaisuutensa näihin\nlaakson talonpoikiin, joita Erlend ei pitänyt senkään vertaa arvossa,\nettä olisi viitsinyt ottaa selvää, mitä he ajattelivat hänestä.\nErlendin tähden oli hänestäkin tullut talonpoika -- hänen tähtensä\nhän oli eronnut rikkaiden ja mahtavien parista. Kelpasihan hänen\nolla Formon rikas isäntä -- mutta hän ei voinut unohtaa, että hän\noli jättänyt vertaisensa, heimonsa ja nuoruudenystävänsä siksi, että\nhänen oli täytynyt kiertää kerjuulla näiden joukossa ja ettei hän\nsen vuoksi iljennyt enää näyttäytyä heidän parissaan -- ei, hän ei\ntahtonut ajatella sitä. Tämän lankonsa vuoksi hän oli melkein luopunut\nkuninkaastaan ja henkivartion piiristä. Hän oli ilmaissut itsensä\nErlendille niin, että sitä oli kuolemaa katkerampi muistella. Ja Erlend\noli häntä kohtaan sellainen kuin ei hän olisi ymmärtänyt mitään eikä\nmuistanut mitään. Tuo mies vähätteli sitä, että oli tuhonnut toisen\nmiehen elämän.\n\nErlend puhutteli häntä samassa.\n\n\"Meidän on aika lähteä matkaan, Simon, jos mieli kotiin tänä iltana\n-- minä käyn katsomassa hevosia.\" -- Simon nosti silmänsä, ja hänessä\nheräsi outo, ilkeä vastenmielisyyden tunne, kun hän katsoi toisen\npitkää, komeaa vartta. Viitanhupun alla oli Erlendillä pieni musta\npäänmuotoinen silkkilakki, joka sidottiin leuan alta -- nuo kapeat,\ntummat kasvot vaaleansinisine, syvällä otsan varjossa piilevine suurine\nsilmineen näyttivät vieläkin nuoremmilta ja hienommilta sen sisällä.\n\"-- Sido sinä kiinni minun reppuni sillä aikaa\", sanoi hän ovelta ulos\nlähtiessään.\n\nToiset miehet jatkoivat puhetta kokousasiasta. Oli outoa, että Lauritsa\noli jättänyt tämän asian näin huonolle selvitykselle, tuumi joku; se\nmies tiesi tavallisesti mitä teki -- hän oli kokenein kaikista laakson\nmiehistä maan ostoa ja myyntiä koskevissa kysymyksissä.\n\n\"Minun isäni siihen on syynä\", lausui Holmgeir Papinpoika. \"Hän sanoi\nitse aamulla, että jos hän olisi kuunnellut Lauritsaa, olisi kaikki\nnyt ollut selvä kuin päivä. Mutta tiedättehän te millainen Lauritsa\noli tämmöisissä asioissa -- hän oli aina pappeja kohtaan myöntyisä ja\nlauhkea kuin lammas.\"\n\n\"Mutta oman etunsa oli Lauritsa sentään tavallisesti osannut katsoa\",\nvirkahti joku.\n\n\"Niin hän kai luulikin tekevänsä kuullessaan papin neuvoa\", sanoi\nHolmgeir nauraen, \"saattaa se olla viisasta ajallisissakin asioissa --\njollei vilkuile palaa, johon kirkko on iskenyt silmänsä.\"\n\nKumman hurskas Lauritsa vain oli ollut, arveli Vidar -- ei hän ollut\nkoskaan säälinyt maata eikä karjaa, kun oli kysymys kirkosta ja\nvaivaisista.\n\n\"Aivan niin\", sanoi Holmgeir mietteissään. \"Jos minä olisin ollut yhtä\nrikas, olisin kai minäkin uhrannut jonkin verran sieluni pelastukseksi.\nMutta en minä olisi viitsinyt hajottaa omaisuuttani molemmin käsin,\nkuten hän teki, ja palata kuitenkin aina silmät punaisina ja posket\nvalkoisina papin luota synnintunnustukselta -- vaikka Lauritsa ripitti\nitsensä kerran kuukaudessa --.\"\n\n\"Katumuksen kyyneleet ovat pyhän hengen kaunis armolahja, Holmgeir\",\nsanoi vanha Ingemund Bjørninpoika, \"autuas se, joka osaa itkeä\nsyntejään tässä elämässä, sillä hän pääsee helpommalla tulevassa --\"\n\n\"Silloin on Lauritsa ollut taivaassa jo aikaa sitten\", vastasi\nHolmgeir. \"Muistan miten hän paastosi ja kidutti lihaansa --\npitkänäperjantaina hän kuuluu sulkeutuneen parveen ja suomineen itseään\nruoskalla --\"\n\n\"Pidä suusi\", sanoi Simon Andreksenpoika vihasta vapisten; hän oli\ntulipunainen. Ei hän tiennyt, oliko Holmgeirin puheessa perää, mutta\npenkoessaan vaimonsa isän kätköjä hän oli löytänyt kirja-arkun pohjalta\npienen kapean puisen lippaan, ja siinä oli ollut sellainen ruoska,\njota luostarissa kutsutaan ojennusnuoraksi; sen yhteenpunotuissa\nnahkahihnoissa oli tummia täpliä; se saattoi olla verta. Simon\noli polttanut sen -- haikean kunnioituksen tuntein: hän ymmärsi\ntunkeutuneensa sellaiselle alalle toisen ihmisen elämässä, joka ei\nollut aiottu kenenkään kuolevaisen tietoon.\n\n\"-- Ei hän puhunut siitä ainakaan palvelijoilleen\", sanoi Simon\nhillittyään mielensä sen verran, että uskalsi jatkaa.\n\n\"Voi se olla ihmisten keksintöäkin\", vastasi Holmgeir sopuisasti. \"Ei\nsuinkaan hänellä ollut sellaisia syntejä, että hänen olisi tarvinnut\n--.\" Mies virnaili vähän ja jatkoi: -- \"Jos minä olisin elänyt yhtä\nsiveellisesti ja kristillisesti kuin Lauritsa Bjørgulfinpoika -- ja\nollut tuon nyrpeän Rangfrid Ivarintyttären mies -- olisin ennen itkenyt\ntekemättä jättämiäni syntejä --\"\n\nSimon hyppäsi paikaltaan ja löi Holmgeiriä vasten suuta niin että tämä\ntuupertui taapäin tulisijaa vasten. Tikari putosi Holmgeirin kädestä\n-- seuraavalla hetkellä hän tapaa sen käteensä ja ryntää Simonia\nkohti. Simon suojelee itseään viittansa peittämällä kädellä, tarttuu\nHolmgeiriä ranteeseen ja koettaa vääntää hänen kädestään tikaria --\njolla aikaa papinpoika ehtii antaa hänelle pari nyrkiniskua kasvoihin.\nSimon käy kiinni pojan molempiin käsivarsiin, mutta silloin tämä iskee\nhampaansa hänen käteensä.\n\n\"Vai puret sinä, koira --!\" Simon päästää hänen kätensä, juoksee jonkin\naskeleen takaperin ja tempaa miekkansa huotrasta. Hän hyökkää päin\nHolmgeiriä, niin että tuo nuori ruumis notkistuu kaarelle, ja miekka\ntunkeutuu hänen rintaansa parin tuuman pituudelta. Heti tämän jälkeen\nirtautuu Holmgeirin ruumis miekanterästä ja vaipuu raskaasti puolittain\nlieden tuleen.\n\nSimon viskaa pois miekkansa ja tahtoo auttaa Holmgeiriä pois tulen\nluota -- mutta samassa hän näkee Vidarin kirveen aivan päänsä päällä.\nHän väistää ja kumartuu alas, saa jälleen miekan käteensä ja ehtii\nlyödä tieltään Alf Einarinpojan, lääninvoudin miekan -- pyörähtää\nsitten ympäri suojaten itseään Vidarin kirvestä vastaan -- ja näkee\nsamassa silmäkulmallaan Bjørninpoikien ja Bjørnin, Lunden herran,\ntähtäävän häneen keihäänsä kärjellä tuolta puolen lieden. Hän ajaa\nsilloin Alfia edellään vastaista seinää kohti, mutta huomaa Vidarin\nlähestyvän häntä selästäpäin -- Vidar oli raahannut Holmgeirin lieden\nlaidalta, he olivat serkkuja -- ja Lunden miehet olivat tulemassa\ntoiselta suunnalta. Hän oli saarrettu joka puolelta -- ja kesken\nhenkensä puolustusta liikahtaa hänessä arka, onneton ihmetys, että he\nkaikki saattavat olla hänen ainoan kimpussa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä välkähtää Erlendin miekka Lunden miesten\nja Simonin välissä. Toralde horjahtaa tieltä ja nojaa seinään.\nSalamannopeasti vaihtaa Erlend miekan vasempaan käteensä ja lyö miekan\nAlfin kädestä, niin että se lentää kilisten lattiaa pitkin, ja tarttuu\nsamassa oikealla kädellään Bjørnin keihääseen taivuttaen sen alas.\n\n\"Mene ulos\", sanoo hän huohottaen Simonille suojellen lankoaan Vidaria\nvastaan. Simon puree hampaansa yhteen ja juoksee keskelle tupaa\nottelemaan Bjørnin ja Ingemundin kanssa. Erlend seisoo hänen sivullaan\nja huutaa melun ja aseenkalinan keskeltä: \"Mene ulos, senkin -- nauta!\nPyri ovelle -- meidän täytyy päästä ulos!\"\n\nÄlyttyään Erlendin tarkoittavan, että he kumpikin yrittäisivät ulos,\nhän vetäytyi selkä edeltä, kaiken aikaa taistellen, vajan ovea kohti.\nHe juoksivat porstuan läpi ja olivat pihalla -- Simon pari askelta\netempänä talosta, Erlend vielä oven edessä, miekkaa pitelevä käsi\nkoholla ja kasvot miehiä kohti, jotka ryntäsivät ulos perästä.\n\nSilmänräpäykseksi Simon aivan kuin sokeni -- talvipäivä oli niin\nhäikäisevän kirkas ja pistävä -- sinisen taivaan alla paistoi valkoinen\ntunturi painuvan auringon kultaamana, ja metsä oli aivan lumen ja\nkuuran peitossa. Lumiset kentät säihkyivät ja kimmelsivät kuin kalliit\nkivet.\n\nHän kuuli Erlendin sanovan:\n\n\"Ei se paranna onnettomuutta, että täällä tapahtuu useampia tappoja.\nKäyttäkäämme järkeämme, miehet, ettei synny enempää verenvuodatusta.\nJohan se riittää, että minun lankoni on miehentappaja --.\"\n\nSimon astui Erlendin rinnalle.\n\n\"Turhan tähden sinä tapoit sisareni pojan, Simon Andreksenpoika\", sanoi\nVidar, Klaufastadin herra, joka seisoi ensimmäisenä oviaukossa.\n\n\"Eipä niin aivan turhankaan tähden. Mutta minä en karkaa, sen sinä\ntiedät, Vidar -- enkä jätä maksamatta sakkorahoja. Tiedätte jokainen\nmistä minut löydätte.\"\n\nErlend puhui vielä hiukan miesten kanssa: \"Miten Alfin kävi?\" hän kysyi\nja seurasi miehiä sisään.\n\nSimon jäi seisomaan paikalleen merkillisen saamattomana. Erlend\nilmestyi ulos hetken kuluttua: \"Ja nyt hevosen selkään\", sanoi hän\nastuen edelleen tallia kohden.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi Simon.\n\n\"On. Ja Alf ja Toralde ja Vidar ovat kaikki haavoittuneet -- mutta\neivät kovin pahasti luullakseni. Holmgeirin hiukset ovat palaneet\ntakaa.\" Erlend oli puhunut hyvin vakavasti -- mutta nyt hän purskahti\nyhtäkkiä nauruun: \"Kyllä nyt vajassa haisee paistetulta räkärastaalta!\nHitto vieköön -- miten te saatoitte joutua tuommoiseen riitaan niin\nlyhyessä ajassa?\" kysyi hän ällistyksissään.\n\nPuolikasvuinen poika piteli heidän hevosiaan -- langoksilla ei ollut\nkummallakaan mukanaan saattomiehiä.\n\nMolemmat seisoivat vielä miekka kädessä. Erlend otti lumesta heinätukon\nja kuivasi sillä veren omastaan. Simon teki samoin. -- Kun hän oli\nsaanut pyyhityksi pois enimmän veren, hän työnsi miekan takaisin\nhuotraan. Erlend puhdisti omansa hyvin huolellisesti ja hieroi sen\nlopulta hyvin kiiltäväksi mekkonsa helmalla. Sitten hän teki sillä pari\npientä leikittelevää hyökkäystä ilmassa -- hymyili samalla kuin jotakin\nmuistellen -- viskasi sen korkealle ilmaan ja tavoitti sen kiinni\nkahvasta; sitten hän työnsi sen tuppeen.\n\n\"Entäs sinun haavasi -- mennään takaisin tupaan niin minä sidon ne\nsiellä --.\" Mutta Simon sanoi, ettei niistä kannattanut puhua.\n\n\"Olethan sinäkin veressä, Erlend!\"\n\n\"Se ei tee mitään! Minun nahkani on hyvä paranemaan. Minä olen\nhuomannut, että lihavien haavat ovat aina hitaammat menemään umpeen.\nJa nyt on lisäksi tämmöinen pakkanenkin -- ja meillä on pitkä matka\nedessä.\"\n\nErlend sai talon isännältä voidetta ja riepuja ja sitoi huolellisesti\ntoisen haavat -- Simonilla oli kaksi lihashaavaa aivan toistensa\nvieressä vasemmalla puolen rintaa, niistä vuoti ensin paljon verta,\nmutta vaarallisia ne eivät olleet. Erlend oli saanut naarmun reiteensä\nBjørnin keihäästä -- se mahtoi olla paha ratsastaessa, tuumi Simon;\nmutta lanko vain nauroi: tuskinhan koko isku oli mennyt nahkahousujen\nläpi. Hän tuhri siihen vähän voidetta ja pani sen päälle kääreitä\nyökylmää vastaan.\n\nOli räiskyvä pakkanen. Ennen kuin he olivat ehtineet töyryn alle, jolla\nkartano oli, olivat hevoset kuurassa ja miesten vaippojen nahkareunus\nvalkoinen.\n\n\"Huu-uu!\" Erlendiä värisytti. \"Kunpa olisimme jo kotona. Meidän täytyy\nratsastaa tuohon kartanoon ja ilmoittaa taposta.\"\n\n\"Onko se välttämätöntä?\" kysyi Simon, \"Sanoinhan minä Vidarille, ja he\n--\"\n\n\"On yhtä hyvä, jos sen teet itse\", sanoi Erlend. \"Ilmoita asian täällä,\nettei heille jää mitään muistuttamista.\"\n\nAurinko oli jo harjun takana, ilta oli harmaansävyinen, mutta ei ollut\nvielä pimeä. He ratsastivat puron reunaa, läpi koivulehdon, joka oli\nvielä pörhöisempi kuurasta kuin muu metsä, ilmassa oli niin raaka\nkylmän usva täällä alempana laaksossa, että aivan henkeä salpasi.\nErlend valitti kärsimättömästi pitkiä pakkasia ja kylmyyttä, jossa\nheidän nyt täytyi ratsastaa kotiin.\n\n\"Ethän sinä vain ole palelluttanut kasvojasi, lanko?\" hän kurkisti\nhuolestuneesti Simonin hupun sisään. Simon hieroi kasvojaan -- ei hän\nollut palelluttanut niitä, mutta hiukan kalpea hän oli istuessaan\nratsunsa selässä. Se ei kaunistanut häntä, sillä hänen isot, lihavahkot\nkasvonsa olivat hyvin ahavoituneet ja punertavat, ja kalpeus levisi\nharmaina läiskinä pitkin ihoa, tehden sen ikään kuin likaisen väriseksi.\n\n\"Oletko nähnyt ennen miehen luovan lantaa miekalla\", sanoi Erlend --\nhän purskahti nauruun, kurottautui etukumaraan satulassa ja matki Alfin\nliikkeitä. \"Näin Alf tekee -- on siinäkin lääninvouti! Sinun olisi\npitänyt nähdä Ulfin leikkivän miekalla, Simon -- Herra varjele!\"\n\nLeikkivän -- nyt hän oli nähnyt Erlend Nikulauksenpojan siinä\nleikissä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän näki itsensä ja toiset miehet\nmiekkasilla lieden luona; se oli käynyt niin nopeaan kuin puiden hakkuu\nja heinän viskaus talonpojalta -- hän näki Erlendin joustavan, nuolena\nsuihkavan hahmon toisten keskellä, hänen tarkan katseensa, varman\nkätensä, hänen hyppynsä ja väistönsä puoleen ja toiseen, hänen nopsan\nja harjaantuneen ruumiinsa liikkeet.\n\nSiitä oli enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän itse oli kuulunut\nparhaisiin aseenkäyttäjiin henkivartion nuorten miesten joukossa näiden\nharjoitellessa leikkikentällä. Mutta sen jälkeen hänellä ei ollut ollut\ntilaisuutta käyttää ritaritaitoaan.\n\nJa tässä hän nyt ratsasti tunnonvaivoissa, kun oli tullut tappaneeksi\nmiehen -- hän näki yhä edessään Holmgeirin ruumiin, joka oli\nirtaantunut hänen miekastaan ja kaatunut tuleen, kuuli korvissaan\nhänen lyhyen korisevan kuolonhuutonsa ja muisteli yhä uudelleen\nlyhyen, tuiman ottelun menoa, joka oli seurannut sen jälkeen. Hän\ntunsi mielensä apeaksi, masentuneeksi ja hämmentyneeksi -- he olivat\nhyökänneet hänen niskaansa yhdellä haavaa, kaikki nuo miehet, juuri kun\nhän oli tuntenut kuuluvansa heidän joukkoonsa -- ja sitten oli Erlend\nsuojannut häntä.\n\nPelkuriksi hän ei ollut koskaan uskonut itseään. Hän oli pyytänyt kuusi\nkarhua näinä vuosina, jolloin hän oli asunut Formossa -- ja kaksi\nkertaa hän oli ollut hiuskarvan varassa. Vain ohut puunrunko itsensä ja\nraivoisan, haavoittuneen naaraskarhun välissä, vailla muita aseita kuin\nkeihäänkärki ja kämmenenlevyinen varrenpätkä -- niin hän oli otellut,\neikä leikin herättämä jännitys ollut häirinnyt hänen ajatustensa,\nliikkeittensä ja aistiensa varmuutta. Mutta nyt tuolla vajassa ei hän\ntiennyt, oliko se ollut pelkoa -- hän oli ollut hämmentynyt, ei ollut\nosannut käyttää ajatustaan --.\n\nIstuessaan kotonaan karhunpyynnin jälkeen, vaatteet riepuina, käsi\nkääreessä, kuumeisena, ruhjoutuneena, olkapää revittynä hän oli\ntuntenut ainoastaan ylpeää iloa -- pahemminkin olisi saattanut käydä\n-- miten, sitä hän ei ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi ajatella\nlakkaamatta, miten hänen olisi käynyt, ellei Erlend olisi tullut avuksi\njuuri sillä hetkellä. Hän oli -- ei se ollut suinkaan pelkoa -- mutta\nhänestä oli tuntunut niin oudolta nähdä toisten miesten ilmeet -- ja\nHolmgeirin kuoleva ruumis --.\n\nHän ei ollut tätä ennen tappanut ketään.\n\nPaitsi tuon ruotsalaisen ratsastajan, jonka hän oli lyönyt\nmaahan. Se tapahtui sinä vuonna, jolloin kuningas Haakon lähti\nsotajoukkoineen Ruotsiin kostamaan herttuoiden murhaa. Hänet oli\nlähetetty tiedusteluretkelle -- hän oli saanut mukaansa kolme miestä,\njoiden päällikkö hän oli --. hän oli siitä kauhean itsetietoinen\nja ollakseen. Simon muisti, miten hänen miekkansa oli tarttunut\nratsastajan rautalakkiin, niin että hänen täytyi tempoa ja vääntää\nse irti; tarkastaessaan sitä aamulla hän huomasi, että terään oli\ntullut sälö. Hän ei ollut milloinkaan muistellut tuota tapausta muuten\nkuin mielihyvin -- heitä vastassa oli ollut kahdeksan ruotsalaista,\n-- ainakin hän oli päässyt taistelun makuun; sellaista ei sattunut\njoka miehen osalle, joka palveli sinä vuonna henkivartiossa. Kun tuli\nvaloisaa, hän näki panssaripaidalleen räiskyneen verta ja aivoainetta\n-- hän oli koettanut olla vaatimattoman näköinen pestessään sitä\npuhtaaksi.\n\nMutta tuon ratsastajaraukan muistelemisesta ei nyt ollut mitään hyötyä.\nEi, se ei ollut sama asia. Hän ei päässyt vapaaksi ahdistavasta\nrauhattomuuden tunteesta ajatellessaan Holmgeir Moiseksenpoikaa.\n\nJa sitten hän sai kiittää Erlendiä hengestään. Hän ei vielä tiennyt\nmitä siihen sisältyi. Mutta hänestä tuntui, että kaiken täytyi muuttua,\nkun hän ja Erlend olivat kuitit.\n\n-- Siinä suhteessa he nyt olivat tasassa.\n\nLangokset olivat ratsastaneet melkein vaiti. Kerran virkahti Erlend:\n\n\"Olit sinä aika hupsu, Simon, kun et ensiksi ajatellut pyrkiä ulos\novesta --\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Simon lyhyeen. \"Siksikö, että sinä olit ulkona --?\"\n\n\"Ei --\" Erlendiä nauratti. \"Ja vaikka siksikin -- en nyt ajatellut\nsitä. Mutta tuosta ahtaasta ovesta he eivät olisi päässeet tulemaan\nkuin yksi kerrallaan sinua vastaan. Ja toiseksi on sula ihme nähdä,\nmiten pian miehet saavat takaisin järkensä joutuessaan paljaan taivaan\nalle. Minusta on ilmoinen ihme, ettei tapahtunut enempää hengenhukkaa.\"\n\nHän kysyi pariin kertaa Simonin haavoja. Toinen vastasi, etteivät ne\nvaivanneet häntä sanottavasti -- vaikka niitä kirveli aika lailla.\n\nHe saapuivat Formoon illalla, ja Erlend seurasi lankoaan sisään. Hän\noli neuvonut tätä lähettämään lääninherralle kirjelmän tapauksen\nmenosta jo huomispäivänä, jotta asiat saataisiin kuntoon mitä pikimmin.\nErlend tarjoutui laatimaan Simonille kirjeen vielä samana iltana --\nrinnassa olevien haavain vuoksi oli kai Simonin vaikea käyttää kättään:\n\"ja huomenna sinun pitää pysyä kauniisti sängyn pohjalla, sillä kyllä\nsiitä nousee pieni haavakuume --\"\n\nRamborg ja Arngjerd istuivat odottamassa. Kylmän tähden he olivat\nkömpineet uuninvieruspenkille ja vetäneet jalat alleen -- heillä oli\nkeskellään pelilauta ja he näyttivät aivan lapsilta.\n\nSimon ei ollut ehtinyt sanoa montakaan sanaa nuoren vaimon lennähtäessä\nhänen luokseen ja kietoessa kätensä hänen kaulaansa. Hän veti Simonin\nkasvot alas ja painoi poskensa tämän poskeen -- ja puristi Erlendin\nkäsiä niin lujaa, että tämä sanoi nauraen, ettei hän ollut tiennyt\nRamborgilla olevan niin hyvät käsivoimat.\n\nRamborg vaati välttämättä miestään makaamaan yön tuvassa, jotta hän\nitse saisi valvoa hänen luonaan. Hän pyysi ja rukoili itku kurkussa --\nsilloin Erlend tarjoutui jäämään taloon ja makaamaan Simonin kanssa,\njos Ramborg lähettäisi sananviejän Jørundgaardiin -- oli aika myöhä\nratsastaa kotiin: \"ja on sääli Kristiinaa, joka istuu odottamassa tässä\nkylmässä -- hänkin odottaa minua aina itse; hyvät vaimot te olette, te\nmolemmat Lauritsantyttäret --\"\n\nMiesten syödessä ja juodessa istui Ramborg miehensä vieressä painautuen\ntätä vasten. Simon taputti hänen käsivarttaan ja kättään -- hän oli\nsekä nolo että liikuttunut Ramborgin osoittamasta suuresta rakkaudesta.\nSimon makasi Sæmundintuvassa pitkänpaaston ajan, ja kun miehet menivät\nsinne, seurasi Ramborg itse perästä ja asetti suuren hunajaolutkattilan\ntulelle lämpiämään.\n\nSæmundintupa oli ikivanha pieni pirtti, lämmin ja tiheäseinäinen --\nhirret olivat niin paksut, että niitä meni vain neljä joka seinään. Nyt\nsiellä oli kylmä, mutta Simon viskasi valtavan halkosylyksen tuleen\nja ajoi koiran sänkyynsä -- se sai lämmittää heidän sänkynsä. Sitten\nhe vetivät pahkatuolin ja panimopenkin lieden ääreen ja asettuivat\nlämmittelemään, sillä he olivat läpeensä kontassa matkan jälkeen ja\npaatuvassa nautittu ateria oli pehmittänyt heidät vain puolittain.\n\nErlend kirjoitti Simonin kirjeen. Sitten he alkoivat riisua vaatteitaan\n-- kun Simonin haavat taas alkoivat vuotaa hänen liikutellessaan\nkäsivarsiaan, veti lanko päällysmekon hänen päänsä yli ja saappaat\nhänen jalastaan. Erlend laahasi itsekin jalkaansa -- se oli\njäykänlainen ja heltynyt ratsastuksen jälkeen, mutta ei se ollut\nsen vaarallisempaa. Sitten he taas kävivät istumaan tulen ääreen,\npuolipukeissa -- sisällä oli nyt lämmin ja hyvä olla, ja kattilassa oli\nvielä aimo annos olutta.\n\n\"Sinä otat asian liian raskaasti, huomaan minä\", sanoi Erlend heidän\nsiinä istuessaan. He olivat torkkuneet paikoillaan tuijottaen tuleen.\n\"Ei tuosta Holmgeirista ollut suurtakaan hukkaa --\"\n\n\"Ei Sira Moises sano niin\", vastasi Simon hiljaa. \"Hän on vanha mies ja\nhyvä pappi --\"\n\nErlend nyökkäsi vakavana.\n\n\"On ikävä, että minun piti joutua semmoisen miehen vihoihin. Varsinkin\nkun hän asuu niin lähellä. Ja minulla on usein asiaa sille taholle --\"\n\n\"Noo -- mutta saattaahan sellaista tapahtua -- jokaiselle meistä. Sinä\njoudut kai maksamaan pari kolme mittaa kultaa. Ja Halvard-piispa on\nmyös ankara herra ripittäessään väkivallantekijöitä -- ja pojan isä on\nhänen pappejansa. Mutta selviäähän sinun varoillasi kummastakin --\"\n\nSimon ei virkkanut mitään. Erlend ryhtyi taas puhumaan:\n\n\"Minä saan kai maksaa haavasakkoja\" -- hän hymyili -- \"enkä minä omista\nenempää Norjan maata kuin tuon kartanon Dovrella --\"\n\n\"Miten suuri on oikeastaan Haugen?\" kysyi Simon.\n\n\"En muista tarkalleen -- se seisoo kauppakirjassa. Mutta ne, jotka\nnykyään hoitavat sen maita, maksavat vain pienen veron heinässä.\nKukaan ei tahdo asua siellä -- rakennuksethan kuuluvat olevan\nluhistumaisillaan tiedäthän, että ihmiset väittävät tätini ja herra\nBjørnin kummittelevan siellä -- Muuten tiedän, että tämänpäiväisestä\ntyöstäni saan kuulla kiitosta vaimoltani. Kristiina pitää sinusta,\nlanko, kuin veljestään.\"\n\nSimon hymyili melkein huomaamattomasti istuessaan pimennossa. Hän oli\ntyöntänyt pahkatuolin kauemmaksi ja suojasi kasvojaan kuumuudelta.\nMutta Erlend viihtyi lämpimässä kuin kissa -- hän istui aivan tulen\nluona, panimopenkin kulmaan nojautuneena, käsi selkänojan ympärillä ja\nhaavoittunut jalka toisen käsinojan päällä.\n\n\"Hän sanoi siitä kerran kauniit sanat tässä syksyllä\", virkahti Simon\ntuokion kuluttua; hänen äänessään oli ivallinen väre. \"Hän osoitti\nmyös syksyllä poikamme sairastaessa olevansa uskollinen sisar\"; tämän\nhän lausui vakavasti -- mutta sitten uusiintui taas äskeinen pieni\nilvehtivä väre: \"Nyt, Erlend, olemme me olleet uskolliset toisillemme,\nkuten vannoimme laskiessamme kätemme Lauritsan käteen ja luvatessamme\nauttaa toisiamme veljien tavoin --\"\n\n\"Niin\", sanoi Erlend viattomasti. \"Minäkin iloitsen tämän päivän\ntyöstä, lanko.\" Kotvan aikaa he istuivat kumpikin vaiti. Sitten Erlend\nojensi aivan kuin kokeillen kätensä Simonia kohti. Simon tarttui\nsiihen, he pudistivat toinen toistensa kättä voimakkaasti, päästivät\nkätensä sitten irti ja vetäytyivät kumpikin taas omaan nurkkaansa\nhiukan häveliäinä.\n\nLopulta Erlend keskeytti hiljaisuuden. Hän oli istunut kauan leuka\nkäden varassa tuijottaen lieden tuleen, jossa loimahti vain silloin\ntällöin enää pieni liekki syttyen ja häilähdellen vähän aikaa\nhiiltyneiden puiden keskellä, jotka tuhahtivat kasaan hiljaa huoahtaen.\nPian ei koko roihusta ollut jäljellä muuta kuin mustia hiiliä ja kuumaa\ntuhkaa.\n\nErlend sanoi aivan hiljaa:\n\n\"Harva mies olisi ollut niin ylevä minua kohtaan, Simon Darre, kuin\nsinä olet ollut. Minä -- minä en ole unohtanut --\"\n\n\"Vaikene! -- Sinä et tiedä, Erlend --.\"\n\n\"Taivaan Jumala yksin tietää\", kuiskasi Simon arasti ja kiusaantuneesti,\n\"-- mitä kaikkea miehen mielessä voi piillä --\"\n\n\"Niinpä kyllä on\", sanoi Erlend yhtä hiljaa ja totisesti. \"Emmeköhän me\njokainen liene hänen armonsa tarpeessa --. Mutta miestä on arvosteltava\nhänen _tekojensa_ mukaan. Ja minä -- minä --. Jumala siunatkoon sinua,\nlanko!\"\n\nTämän jälkeen he istuivat äännähtämättä -- he eivät tohtineet\nhievahtaa, jotteivät olisi ilmaisseet hämiään.\n\nKunnes Erlend viimein antoi kätensä vaipua polvelle -- hänen\nsormuksessaan oleva sininen kivi välähti kirkkaasti oikean käden\netusormessa. Simon tiesi hänen saaneen sen Kristiinalta palattuaan\nvankeudesta.\n\n\"Mutta vanha sananparsi sanoo, Simon, että moni mies saa toisen osan,\nkukaan ei saa toisen kohtaloa.\"\n\nSimon kohotti äkkiä päänsä. Hänen kasvoilleen levisi hitaasti tumma\npuna -- ohimoissa olevat suonet pullistuivat esiin kuin tummat,\nkoukeroiset jänteet.\n\nErlend katsoi häneen tuokion -- ja käänsi katseensa nopeasti pois.\nSitten hänkin punastui -- tummalle pinnalle kohosi hänelle ominainen,\nvieno, tyttömäinen puna. Hän istui hiljaa, arkana ja avuttomana, suu\nhiukan lapsellisesti raollaan.\n\nSimon nousi kiivaasti ja astui sängyn luokse:\n\n\"Sinä haluat kai maata ulommaisena\" -- hän koetti puhua kiihkottomasti,\nmutta hänen äänensä vapisi.\n\n\"Miten vain itse tahdot\", sanoi Erlend hervottomasti. Hän nousi\npaikaltaan. \"Entä tuli?\" kysyi hän hölmistyneesti. \"Hoidanko minä sen\n--\" ja hän ryhtyi toimeen.\n\n\"Hoida, hoida -- ja tule sitten maata\", sanoi Simon kuten äsken. Hänen\nsydämensä jyski niin että hän tuskin kykeni puhumaan.\n\nErlend hiipi ääneti kuin varjo pimeässä nahkojen alle aivan sängyn\nlaitaan ja paneutui pitkäkseen hiljaa kuin metsän eläin. Simonista\ntuntui kuin hän tukehtuisi, kun hänen oli pakko kärsiä toista\nsängyssään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nJoka vuosi pääsiäisviikolla piti Simon suuret juomapidot seudun väelle.\nPaikkakuntalaiset tulivat Formoon kolmantena päivänä messun jälkeen ja\njäivät torstaihin.\n\nKristiinalla ei ollut koskaan ollut suurtakaan hauskuutta noista\npääsiäispidoista. Simon ja Ramborg virkkoivat kumpikin nauraen, että\nmitä enemmän hälyä ja rymyä, sitä parempi. Simon pyysi aina vieraitaan\nottamaan mukaan lapset, palvelijat ja palvelijoiden lapset, kaikki,\njotka kotoa pääsivät. Ensimmäinen päivä kului rauhallisesti; silloin\npuhuivat vain vanhimmat ja mahtavimmat, kun taas nuoriso kuunteli ja\ntäytti vatsaansa; pienemmät lapset pysyttelivät enimmäkseen toisessa\nrakennuksessa. Mutta toisena päivänä kulki isäntä jo aamusta alkaen\nnuorten, muun joutilaan väen ja lasten keskellä kehoitellen näitä\njuomaan ja pitämään hauskaa, ja silloin yltyivät leikinlaskijat ennen\npitkää niin hurjiksi ja vallattomaksi, että naiset ja nuoret neidot\npakenivat nurkkiin ja jäivät sinne seisoskelemaan nauraa tirskuen,\nvalmiina karkaamaan vielä kauemmaksi; mutta monet arvokkaimmista\nrouvista hakeutuivat Ramborgin rouvatupaan, jonne äidit jo olivat\npelastaneet kaikista pienimmät päätuvan mylläkästä.\n\nLeikki, joka erityisesti miellytti miehiä, oli käräjien pito -- he\nlukivat haasteita, esiintoivat valituksiaan ja kuuluttivat lakeja ja\noikeussakkoja, kääntäen sanat nurin ja mongertaen takaperoisesti. Audun\nTorberginpoika osasi ladella kuningas Haakonin Bergenin kauppiaille\nosoittaman käskykirjeen, jossa oli määräyksiä miesten sääryksistä,\nnaisten kenkien päällysnahasta, neuvoja miekan ja suurten ja pienten\nkilpien tekijöille -- mutta hän sotki sanat niin hullunkurisesti,\nettä siitä syntyi vain kaksimielisiä ja rivoja sukkeluuksia. Tämä\nleikki päättyi aina niin, etteivät miehetkään lopuksi iljenneet\nkuulla hänen lorujaan. Kristiina muisti lapsuutensa ajoilta, ettei\nhänen isänsä ollut kärsinyt leikinlaskua kirkon ja jumalanpalveluksen\nkustannuksella; mutta muuten Lauritsasta oli hauska hyppiä kilvan\nmiesten kanssa pöydillä ja penkeillä, kun huudettiin naurusuulla\nkaikenlaisia karkeita ja säädyttömiä kompia.\n\nSimon piti kuitenkin eniten sellaisista leikeistä kuin puukon etsiminen\ntuhasta sidotuin silmin tai hunajaleivän kappaleiden onkimisesta\nhuulilla suuresta olutkulhosta kilvan jonkun toisen kanssa. Toiset\nvieraat koettivat tällöin saada heitä nauramaan, niin että olut räiskyi\nyli laidan. Taikka semmoisesta leikistä, että oli nostettava sormus\nhampailla jauhovakasta. Tupa näytti sen leikin jälkeen sikopahnalta.\n\nMutta tänä vuonna tuli pääsiäisviikolla aivan merkillisen kaunis\nilma. Keskiviikkona paistoi aurinko aamusta alkaen niin lämpimästi,\nettä kaikki lähtivät ulkosalle jo päiväaterian jälkeen. Ja muun\nmekastuksen sijasta alkoivat nuoret nyt viskata palloa, ampua maaliin\nja vetää kissanhäntää; sitten he kävivät leikkimään hippaa ja\njyskytanssia ja panivat viimein Geirmundin laulamaan ja soittamaan\nharppua -- ja silloin tulivat kaikki mukaan, sekä nuoret että vanhat.\nLunta oli vielä maassa, mutta leppämetsä oli ruskeilla urvuilla ja\npäivä hellitti täydeltä terältä sulaneille kukkuloille; vieraiden\npurkautuessa ulos illallisen jälkeen kuului joka puolelta lintujen\nlaulua -- ja silloin rakennettiin kokko pajan takaiselle kentälle,\njossa sitten laulettiin ja tanssittiin myöhään yöhön. Seuraavana aamuna\nnukkuivat kaikki pitkään ja lähtivät pitotalosta tavallista myöhemmin.\nJørundgaardilaiset olivat tavallisesti viimeiset -- ja Simon sai tällä\nkertaa houkutelluksi Erlendin ja Kristiinan jäämään yli toisen päivän\n-- Kruken sukulaiset aikoivat jäädä viikon loppuun.\n\nSimon oli ollut saattamassa viimeisiä vieraita valtatielle asti.\nIlta-aurinko paistoi kauniisti hänen kartanolleen rinteen laitaan; hän\noli lämpimissään ja iloinen juhlahumun jälkeen ja kun hän nyt kulki\nkujaa pitkin rauhalliseen ja kodikkaaseen yhdessäoloon, joka seuraa\npitojen jälkeen, pienen omaispiirin jäädessä yhteen toisten mentyä, oli\nhänen mielensä kevyempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan.\n\nAlhaalla pajan luona paloi taas kokko -- siellä olivat Erlendinpojat,\nSigridin vanhimmat lapset ja Simonin tyttäret. Simon jäi hetkeksi aidan\nviereen katselemaan heitä. Ulvhildin tulipunainen juhlamekko loisti\nauringonpaisteessa -- tyttö riehui ja touhusi ja keräsi risuja tuleen\n-- kunnes äkkiä kompastui maahan pitkin pituuttaan! Isä huusi heille\nnauraen, mutta lapset eivät kuulleet --.\n\nPihamaalla istui pari palvelusneitoa pikkulapsia paimentamassa --\nnämä istuivat rouvatuvan seinustalla päivää paistattamassa, ja heidän\nhiuksensa kiilsivät kuin sulatettu kulta välkkyvää lasiruutua vasten.\nSimon nosti pienen Inga Geirmundintyttären korkealle ilmaan ja laski\nhänet sitten syliinsä. \"Laulapas nyt enolle vähän, Inga-lullikka --\"\nsanoi hän, mutta tyttösen veli ja Andres vaativat häntä nostamaan\nheidätkin ilmaan.\n\nPuhkuen nousi Simon portaita ylistupaan. Päivä paistoi heleästi\nhuoneeseen -- ovi oli avattu selälleen. Kaikki istuivat kauniisti\nsijoillaan. Pöydän päässä olivat Erlend ja Geirmund kumartuneet harpun\nääreen, johon he sovittivat uusia kieliä; heidän vieressään pöydällä\noli simasarvi. Sigrid oli pitkänään sängyllä ja imetti nuorinta\nlastaan; Kristiina ja Ramborg istuivat hänen vieressään; jakkaralla\nsisarusten välissä oli hopeakulho.\n\nSimon kaatoi oman kullatun pikarinsa kukkuroilleen viiniä, astui sängyn\nluokse ja joi Sigridin maljan:\n\n\"Tässä ei näy kukaan jäävän janoon paitsi sinä, sisko!\"\n\nSigrid kohosi kyynärpäilleen ja tarttui pikariin. Rintalapsi päästi\nvihaisen huudon, kun sitä häirittiin.\n\nSimon istuutui penkille, vihelteli hiljaa ja kuunteli puolella korvalla\ntoisten pakinaa. Sigrid ja Kristiina puhuivat lapsistaan, Ramborg oli\nääneti leikkien Andreksen tuulimyllyllä. Pöydän luona istuvat miehet\nsormeilivat harppua viritellen sitä -- Erlend hyräili hiljaa säkeen\npätkää, Geirmund haki sävelen harpusta ja lauloi seuraavan säkeen --\nmolemmilla oli hyvin kaunis ääni.\n\nHetken kuluttua Simon lähti parvensolaan ja jäi seisomaan veistettyä\npilaria vasten katsoen eteensä. Navetasta kuului nytkin nälkäisten\nlehmien ammunta. Jos tätä ilmaa kestäisi jonkun aikaa, ei kevätpula\ntulisi olemaan varsin pitkä.\n\nKristiina tuli ulos. Simonin ei tarvinnut katsoa taakseen -- hän tunsi\nKristiinan keveät askeleet. Kristiina astui lähemmä ja jäi hänen\nviereensä ilta-auringon hohteeseen.\n\nSimonin mielestä Kristiina ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis ja\nvieno. Hänestä tuntui äkkiä aivan kuin hänet olisi kohotettu jollakin\ntapaa tuonne iltataivaan hohteeseen. Hän henkäisi pitkään: oli suloisen\nhelppo elää. Runsas, kultainen onni levisi häneen.\n\nOlihan tämä hänen oma herttainen ystävänsä -- kaikki raskaat ja\nkatkerat ajatukset, jotka olivat painaneet hänen mieltään, tuntuivat\npuoleksi unhoon jääneeltä turhanpäiväsyydeltä. Kunhan vain Kristiina\ntulisi iloiseksi jälleen, antaisi hän vaikka koko elämänsä.\n\nKyllähän hän näki, että Kristiinan viehkeät kasvot olivat vanhenneet\nja kuluneet. Silmien alle oli tullut koko joukko hienoja kurttuja,\nja iho oli kadottanut hempeytensä; se oli käynyt karheammaksi ja\npäivettyneeksi, ja päivettymän alta kuulsi kalpeus. Mutta hänen\nmielestään Kristiina oli näyttävä aina yhtä kauniilta, sillä nuo suuret\nharmaat silmät, tuo hieno, hiljainen suu, pieni, pyöreä leuka ja tyyni,\nhillitty olemus olivat kauneinta mitä Simon tiesi.\n\nJa sitten tuntui hyvältä nähdä hänet taas pukeutuneena korkeasyntyisen\nrouvan tavoin. Pieni, ohut silkkiliina peitti vain puolittain\nkullanruskeat sankat hiukset -- palmikot olivat sidotut ylös ja\npilkistivät esiin korvien takaa -- joukossa oli jo harmaitakin\nsäikeitä, mutta se ei tehnyt mitään. Ja hänellä oli yllään upea sininen\nsamettinen päällyshame, joka oli reunustettu kärpännahkoilla -- se\noli niin syvälle uurrettu rinnalta ja hihansuut olivat niin avarat,\nettä koko pukua näytti rinnalta ja hartioilta pitävän yllä vain\nrintasilojen tapaiset kannattimet -- se oli kaunista. Sisäpuolella oli\njotakin hiekanväristä harsovaatetta, aluspuvun tapainen kappale, joka\nmukautui aivan ihoa pitkin ylös kaulakuoppaan ja alas ranteisiin. Se\noli kiinnitetty lukuisilla pienillä kullatuilla napeilla, jotka saivat\nhänet oudon liikutuksen valtaan -- ne ilahduttivat Simonin mieltä kuin\nenkeliparvi.\n\nSimon kuuli oman sydämensä väkevät, tasaiset lyönnit. Hänestä oli\nkirvonnut jotakin -- aivan kuin kahleet. Kaikki ilkeät, vihatut unet\nmuuttuivat vain öisiksi lumeiksi, ja hän näki rakkautensa Kristiinaan\ntämäniltaisessa kirkkaudessa.\n\n\"Sinä katsot niin kummasti minuun, Simon -- miksi sinä hymyilet noin\n--?\"\n\nMies nauroi hiljaista, hilpeää naurua, mutta ei sanonut mitään. Heidän\nedessään uinui ilta-auringon kultaama autereinen laakso, linnut\nvisersivät ja livertelivät heleästi metsän laidassa -- sitten kuului\nlaulurastaan täysinäinen, kirkas ääni jostakin metsän keskeltä.\nJa tuossa seisoi Kristiina lämpimässä auringonpaisteessa loistaen\njuhlaisassa asussaan -- vapautuneena pimeiden, kylmien seinien\nsisältä ja karkeista, raskaista vaatteista, jotka haisivat hieltä ja\narkiraadannalta. Voi Kristiina -- oli niin suloista nähdä sinut jälleen\ntuollaisena.\n\nHän tarttui Kristiinan käteen, joka oli hänen edessään kaidepuulla,\nja kohotti sen ylös: \"Tuo sormus on niin kaunis!\" sanoi hän, kiersi\nsitä hiukan ja laski taas alas Kristiinan käden. Se oli ahavoitunut ja\npunainen, ja Simon tunsi mielenkarvautta muistaessaan, miten kaunis tuo\nsuuri, kapea käsi oli ollut.\n\n\"Ne ovat Arngjerd ja Gaute\", sanoi Kristiina. \"Nyt he taas riitelevät\n--\"\n\nParvensolan alta kuului näet vihaisia, huutavia ääniä. Sitten sanoi\ntyttö harmista kiljaisten:\n\n\"-- Sano, sano vain -- parempi minusta on olla isäni äpärätytär kuin\nsinun kunnottoman isäsi poika!\"\n\nKristiina käännähti ja juoksi portaita alas. Simon seurasi perässä ja\nkuuli sieltä pari kolme korvatillikkaa. Kristiina seisoi parven alla\nrytyyttäen poikaansa hartioista.\n\nLapset katsoivat maahan punaisina, puhumatta, uhmailevina.\n\n\"Kylläpä sinä käyttäydyt kauniisti vieraisilla -- tuotat kunniaa\nisällesi ja minulle --\"\n\nGaute katsoi maahan. Hän vastasi hiljaa ja vihaisesti äidilleen:\n\n\"Hän sanoi -- en tahdo sanoa sitä uudelleen --\"\n\nSimon otti tytärtään leuasta ja pakotti hänet katsomaan silmiin.\nArngjerd tuli yhä punaisemmaksi ja räpytti silmiään isän katseen edessä.\n\n\"Niin\" -- hän kiskaisi itsensä irti -- \"minä sanoin Gautelle, että\nhänen isänsä oli pahantekijä ja maankavaltaja -- mutta hän sanoi\nensin teistä, isä -- että te, te, isä, olette kavaltaja ja että te\nsaatte kiittää Erlendiä siitä, että elätte nyt rauhassa rikkauksienne\nkeskellä.\"\n\n\"Luulin sinua täysikasvuiseksi -- en olisi luullut, että sinä viitsit\närtyä lasten puheista, niin että unohdat sekä hyvät tavat että\nsukulaissovun.\" -- Hän työnsi tytön vihaisesti luotaan, kääntyi Gauten\npuoleen ja kysyi hyvin kireästi:\n\n\"Mitä sinä tarkoitit sillä, ystäväiseni, että minä olen kavaltanut\nisäsi? Olen jo ennenkin huomannut, että sinä olet vihainen minulle --\nnyt sinun on sanottava, mistä se johtuu?\"\n\n\"Sen te tiedätte!\"\n\nSimon pudisti päätään. Silloin poika huusi vimmoissaan:\n\n\"Se kirje, jonka tähden minun isääni kidutettiin, jotta häneltä\nsaataisiin tietää, ketkä olivat liittäneet sinettinsä siihen -- minä\nolen nähnyt sen, minä! Sillä minä olin viemässä sitä ja minä sen poltin\n--\"\n\n\"Pidätkö suusi!\" Erlend syöksyi heidän joukkoonsa. Hän oli kalmankalpea\nkasvoiltaan, huulet olivat siniset ja silmät paloivat.\n\n\"Ei, Erlend -- nyt on parempi, että asiasta tulee selvä. Oliko minun\nnimeni mainittu tuossa kirjeessä?\"\n\n\"Pidä suusi!\" Raivostuneena tarttui isä Gautea rintaan ja hartioihin.\n\"Luotin sinuun -- poikani! Mutta nyt voisin tappaa sinut --\"\n\nKristiina juoksi esiin, samoin Simon. Poika pääsi irti ja pakeni\näitinsä turviin. Aivan silmittömänä hän huusi yhteen menoon, piiloutuen\nKristiinan käsivarren taa:\n\n\"Minä aukaisin sen ja katsoin sinettejä ennen kuin poltin sen, isä!\nAjattelin, että kerran ehkä on tuleva päivä, jolloin voisin tehdä\nteille palveluksen sillä --\"\n\n\"Kirottu poika --!\" Erlendin ruumista hytkäytti lyhyt, itkuton\nnyyhkytys...\n\nSimonkin oli kalvennut ja muuttui sitten tummanpunaiseksi häpeästä\ntoisen tähden. Hän ei rohjennut katsoa Erlendin taholle -- toisen\nnöyryytys oli tukehduttaa hänetkin.\n\nKristiina seisoi kuin paikalleen jähmettyneenä -- käsivarret yhä\nsuojelevina poikansa ympärillä. Mutta hänen mielessään liittyi ajatus\najatukseen salamannopeasti:\n\nErlendillä oli ollut hallussaan Simonin sinetti vähän aikaa sinä\nkeväänä -- langokset olivat yhdessä kaupanneet Lauritsan Veøyssa\nomistamaa meripalstaa Holmin luostarille. Erlend oli itse sanonut,\nettä se taisi olla laitonta, mutta asiasta ei syntynyt jälkilaskuja.\nHän oli näyttänyt Kristiinalle sinettiä ja sanonut, että Simonin olisi\nkannattanut hankkia uusi, jossa olisi ollut kauniimpi kaiverruskuvio\n-- kaikki kolme veljestä olivat laittaneet itselleen isänsä sinetin\njäljennöksen, nimikirjoitus vain oli erilainen. Mutta Gyrdin oli paljon\nparempaa työtä, sanoi Erlend.\n\n-- Gyrd Darrelta oli Erlend tuonut terveisiä molemmilla viimeisillä\nkerroilla etelästä palattuaan. Kristiina muisti, että häntä oli\nihmetyttänyt, että Erlend kävi Gyrdin luona Dyfrinissä -- he olivat\nnähneet toisensa yhden ainoan kerran Ramborgin häissä. Ulf Saksenpoika\noli Gyrdin lanko, Ulf oli kuulunut salaliittolaisiin --.\n\n\"Sinä olet nähnyt väärin, Gaute\", sanoi Simon matalalla, mutta varmalla\näänellä.\n\n\"Simon!\" Kristiina tarttui vaistomaisesti miehensä käteen. \"Muista,\nsinun merkkiäsi käyttävät useammat --\"\n\n\"Pidä suusi! Joko sinäkin --\" Erlend riuhtaisihe irti vaimostaan\ntuskaisesti parahtaen ja syöksyi alas tallia kohti. Simon lähti perästä:\n\n\"Erlend -- oliko se veljeni --?\"\n\n\"Lähetä hakemaan poikia -- ja tulkaa sitten perästä\", kääntyi Erlend\nhuutamaan vaimoaan kohti.\n\nSimon saavutti hänet tallin ovessa ja tarttui häntä käsivarteen:\n\n\"Erlend -- oliko se Gyrd --?\"\n\nErlend ei vastannut, vaan koetti vääntäytyä irti. Hänen kasvonsa olivat\nkummalliset, itsepintaiset ja tuhkanharmaat.\n\n\"Erlend -- vastaa minulle -- kuuluiko minun veljeni teidän liittoonne?\"\n\n\"Ehkä tahdot käydä miekkasille yksin tein --?\" Sanat pusertuivat\nhampaiden välistä, ja Simon tunsi, että toinen vapisi kauttaaltaan\nheidän painiessaan.\n\n\"Sitä minä en tahdo, kyllä sinä sen tiedät.\" Simon päästi hänet ja\nvaipui pihtipieltä vasten. \"Erlend -- iankaikkisen Jumalan nimessä --\nsano, niinkö on asia!\"\n\nErlend talutti pihalle Mustansa, jolloin Simonin täytyi väistyä ovelta.\nMuuan palvelusintoinen renki toi satulan ja suitset, Simon otti ne\nhäneltä ja lähetti miehen pois; sitten Erlend otti ne Simonilta.\n\n\"Erlend -- voithan sinä sanoa sen nyt -- minulle!\" Hän ei tiennyt\nitsekään, miksi hän pyysi ja rukoili kuin henkensä edestä. \"Erlend --\nvastaa minulle -- Kristuksen kärsimyksen nimessä vaadin minä sinua\nvastaamaan -- kuuletko!\"\n\n\"Voit jäädä entiseen uskoosi\", sanoi Erlend hiljaa ja viiltävästi.\n\n\"Erlend -- minä en ole uskonut -- mitään --\"\n\n\"Minä _tiedän_ mitä sinä olet uskonut.\" Erlend hypähti satulaan. Simon\ntarttui hevosen päähän, ja se alkoi tempoa ja heittelehtiä levottomasti.\n\n\"Päästä irti -- taikka jäät alle\", sanoi Erlend.\n\n\"Sitten minä kysyn Gyrdiltä -- ratsastan etelään huomispäivänä --\nJumalauta, Erlend, sinun on sanottava --\"\n\n\"Kyllä kai sinä saat vastauksen _häneltä_\", sanoi Erlend pilkallisesti\nja kannusti hevosensa; Simon hypähti sivuun. Toinen kiiti pois\nkartanosta.\n\nPuolitiessä pihaa kohtasi Simon Kristiinan; tällä oli päällysvaippa\nyllä. Gaute kulki hänen rinnallaan kantaen heidän vaatepussiaan.\nRamborg saattoi sisarta.\n\nPoika nosti katseensa aran ja hämmästyneen näköisenä. Sitten hän katsoi\ntoisaanne. Mutta Kristiina kiinnitti suuret silmänsä rävähtämättä\nSimoniin -- ne olivat tummat surusta ja vihasta:\n\n\"Miten saatoit uskoa, että Erlend olisi voinut pettää sinut näin!\"\n\n\"Minä en uskonut mitään\", sanoi Simon kiivaasti. \"Luulin tuon\npojannaskalin loruavan joutavia --\"\n\n\"Ei, Simon -- en tahdo, että lähdet saattamaan\", sanoi Kristiina hiljaa.\n\nSimon huomasi, että Kristiina oli sanomattoman loukkaantuneen ja\nsurullisen näköinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimonin jäätyä illalla yksin vaimonsa kanssa tupaan, jossa he nyt\nriisuutuivat tyttärien nukkuessa toisessa sängyssä, kysyi Ramborg äkkiä:\n\n\"Etkö tiennyt mitään tästä, Simon?\"\n\n\"En --? Tiesitkö sinä?\"\n\nRamborg tuli hänen luokseen, ja pöydällä palava kynttilä valaisi hänet.\nHän oli paitahihasillaan ja alushameisillaan; kiharaiset hiukset olivat\nhajallaan.\n\n\"Tiesin -- tiesin yhtä ja toista. Helga oli niin omituinen\", --\nRamborgin kasvot vääntyivät hymyn irveeseen, ja hän oli viluisen\nnäköinen. \"Hän puhui, että nyt oli tuleva toiset ajat Norjassa.\nValtaherrat saisivat samanlaisen vallan kuin muissa maissa\" -- Ramborg\nhymyili vetäen suutaan väärään. \"Ja heitä kutsuttaisiin jälleen\nritareiksi -- ja paroneiksi --\n\n\"-- Kun sitten näin sinun ryhtyvän ajamaan heidän asioitaan niin\ninnokkaasti ja olit poissa melkein koko vuoden -- etkä katsonut\njoutavasi käydä minun luonani Ringheimissä, jossa minä asuin vieraiden\nluona odottaen sinun lastasi -- niin ajattelin, että sinä kenties\ntiesit siinä olleen tiukalla muidenkin kuin Erlendin --\"\n\n\"Heh! Vai ritareiksi ja paroneiksi!\" Simon naurahti lyhyesti ja\nvihaisesti.\n\n\"Kristiinan tähdenkö sinä sitten sen vain teit?\"\n\nSimon näki vaimonsa kasvojen olevan kuin hallanpanemat; oli mahdotonta\ntekeytyä kuin ei olisi ymmärtänyt Ramborgin tarkoitusta. Epätoivon\nuhman vallassa hän sanoi:\n\n\"Niin.\"\n\nSitten hänestä tuntui, että Ramborg oli hullu -- ja hän itse hullu.\nErlend oli hullu -- kaikki olivat menettäneet järkensä tänään. Mutta\nnyt siitä tehdään loppu.\n\n\"Tein sen sinun sisaresi tähden, se on totta\", sanoi Simon\nmaltillisesti, \"sekä niiden lasten tähden, joilla ei ollut läheisempää\nmiestä suvussa suojanaan kuin minä. Tein sen myös Erlendin tähden,\nkoska meidän tuli olla toisillemme uskolliset kuin veljet. -- Älä nyt\nrupea mielettömäksi, sillä minä olen nähnyt mielettömyyttä enemmän kuin\ntarpeeksi tänä päivänä\", sanoi hän kuohahtaen ja lennätti jalastaan\nirrottamansa kengän toiseen seinään.\n\nRamborg meni sitä hakemaan ja katsoi hirttä, johon se oli osunut:\n\n\"On häpeä, ettei Torbjørg keksinyt itse pestä nokea pois seinästä\npitoja valmisteltaessa -- minä unohdin sanoa siitä.\" Hän puhdisti\nkengän. -- Tämä oli Simonin paras pari, niissä oli pitkä suippeneva\nkärki ja punaiset kantapäät -- hän otti sitten toisenkin kengän ja\npisti molemmat hänen vaatearkkuunsa. Mutta Simon näki, että hänen\nkätensä vapisivat kauheasti hänen sitä tehdessään.\n\nSilloin Simon meni Ramborgin luokse ja kietoi käsivartensa hänen\nympärilleen. Toinen likistäytyi häneen kiinni hennoilla jäsenillään\nhytkien pidätetystä itkusta ja kuiskaten miehelleen olevansa hyvin\nväsynyt --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeitsemäntenä päivänä ratsasti Simon miehineen Kvamin kautta pohjoiseen\nvievälle tielle. He ponnistelivat eteenpäin tuiskussa, joka tuprutteli\nsuuria, märkiä lumihiutaleita. Puolenpäivän aikaan he saapuivat pieneen\nmaantien varrella olevaan taloon, jossa pidettiin majalaa.\n\nVaimo tuli ulos ja käski Simonia heidän omalle puolelleen -- majalan\npuolella oli vain pikkueläjiä. Hän kiskoi Simonin yltä tämän likomärät\npäällysvaatteet, ripusti ne kuivumaan nuoralle lieden ääreen ja\nsiunaili ilmaa: tämmöinen sohjo -- oli sääli hevosia -- Simonin oli kai\ntäytynyt ratsastaa kiertotietä -- ei kai nyt päässyt Mjøsin yli?\"\n\n\"Kyllä sentään, kun on sisua --\"\n\nVaimo ja hänen ympärillään seisovat lapset hörähtivät nauramaan.\nIsommat keksivät kaikenlaista asiaa tupaan, kantoivat sinne puita ja\nolutta; pienet kerääntyivät yhteen kasaan oven luo. Simon antoi heille\ntavallisesti jonkun lantin ollessaan yötä talossa, ja jos hän oli\ntuonut lapsilleen Hämärin kaupungista jotakin suuhun pantavaa, hän\njakoi siitä osan heidänkin suihinsa. Mutta tänään hän ei ollut heitä\nhuomaavinaan.\n\nHän istui penkillä kumarassa, kädet veltosti polvilla ja tuijotti\nlieteen, vastaten harvakseen vaimon sanatulvaan. Silloin vaimo sattui\nkertomaan Erlend Nikulauksepojan olleen tänään Granheimissa --\nvanhojen tilallisten piti tänään saada ensimmäinen erä kauppasummaa\nväliomistajilta. Jos Simon tahtoi, hän saattaisi lähettää lapset lankoa\nhakemaan, jotta he voisivat ratsastaa yhdessä kotiin.\n\n\"Ei ole väliä\", vastasi Simon. Mutta syödä hän vähän halusi ja sitten\nkäydä hetkeksi pitkälleen.\n\n-- Kyllä hän kerkesi tavata Erlendin sittenkin. Sen, mitä hänellä oli\nsanottavana, tahtoi hän sanoa niin, että Gaute kuuli. Mutta hän ei\nvälittänyt puhua asiasta muuta kuin yhden kerran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaattomies, Sigurd, oli asettunut kotaan, jossa vaimo varusti ruokaa.\nOli se ollut aika tarpomista -- ja isäntä oli ollut kuin raivostunut\nsonni melkein koko matkan, juttusi hän. Muulloin kuunteli Simon\nAndreksenpoika mielellään laakson uutisia, joita hänen miehensä olivat\nsaaneet ongituksi matkan varrelta käydessään Dyfrinissä. Simonilla\noli tavallisesti joku, välistä useampikin raumarikiläinen leivässään:\nmiehet pyrkivät mielellään hänen palvelukseensa hänen ollessaan kotona,\nsillä hän oli tunnettu hyvänsuovaksi ja avarakätiseksi, iloiseksi\nmieheksi, joka ei ollut kopea palvelijoitaan kohtaan. Mutta \"pidä\nsuusi\" oli tällä matkalla ollut melkein ainoa vastaus, jonka Sigurd oli\nkuullut hänen suustaan.\n\nHän oli joutunut vihoihin veljiensä kanssa -- ei ollut jäänyt\nedes yöksi Dyfriniin; he olivat olleet yötä eräässä vuokratalossa\netempänä laaksossa. Herra Gyrd -- niin, sillä kuningas oli lyönyt\nhänen isäntänsä veljen ritariksi jouluna -- oli tullut ulos pihalle\nja pyytänyt niin kauniisti Simonia jäämään -- mutta Simon oli\nvastannut veljelleen tylysti. Ja ylistuvan herrat olivat huutaneet ja\nmelunneet ja räiskineet niin kauheasti -- Ulf Saksenpoika ja Gudmund\nAndreksenpoika olivat olleet kartanossa -- että ihan ihmisiä pelotti.\nJumala tiesi, mistä he olivat niin riitaantuneet --.\n\nSimon kulki kodan oven ohitse, seisahtui tuokioksi ja kurkisti sisään.\nSigurd puhui silloin kiireesti, että jos hän saisi naskalin ja soljen,\nniin hän korjaisi satulan ratkeaman.\n\n\"Onko tässä talossa sellaisia tavaroita kodassa?\" sinkautti Simon\nhänelle ja meni sitten pois. Sigurd pudisti päätään ja iski silmää\nvaimolle Simonin kadottua näkyvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimon työnsi luotaan ruokavadin ja jäi paikalleen istumaan. Hän oli\nniin väsynyt, että tuskin jaksoi nousta. Sitten hän kuitenkin nousi ja\nviskautui sängylle saappaineen ja kannuksineen -- mutta sääli sentään\nsänkyäkin: se oli puhdas ja mukava näin pieniin oloihin nähden. Hän\nkohosi istualleen ja veti pois jalkineensa. Kun hän oli näin väsynyt\nja kangistunut, saisi hän kai kiinni unestakin -- hän oli läpimärkä ja\nvärisi vilusta, mutta kasvoja poltti vielä pitkä ratsastus rajuilmassa.\n\nHän kömpi peitteen alle ja käänteli ja koetteli patjoja -- ne haisivat\nniin kummasti kalalle. Sitten hän jäi makaamaan puoleksi kyynärpään\nvarassa.\n\nAjatukset alkoivat taas kiertää. Ne olivat kiertäneet näinä päivinä\nkuten eläin kiertää kammitsaan sidottuna.\n\n-- Vaikkakin Erling Vidkuninpoika olisi tiennyt, että Gyrd ja Gudmund\nDarrelle saattoi myös käydä hullusti, jos Erlend Nikulauksenpoika\nolisi taipunut puhumaan -- ei asia voinut pahentua siitä, että hän oli\nkoettanut kaikkia keinoja voittaakseen Bjarkøn ritarin puolelleen.\nPikemmin päinvastoin -- täytyihän miehen vetää yhtä köyttä veljensä\nkanssa, kuolemaan asti, jos siksi tuli. Mutta hän olisi toivonut\ntietävänsä, oliko Erling perillä asiasta. Simon punnitsi asiaa puoleen\nja toiseen. Se oli kerrassaan mahdotonta, ettei hän olisi tiennyt\nmitään koko kapinahankkeista. Mutta mitä oli Erling tiennyt --? Gyrd\nja Ulf eivät ainakaan näyttäneet tietävän, tiesikö tuo mies heidän\nolleen osallisina niissä. Mutta Simon muisti Erlingin maininneen\nHaftorinpoikain nimen ja neuvoneen häntä pyytämään apua heiltä, sillä\nheidän ystävänsä olivat ennemminkin eniten vaarassa --. Haftorinpojat\nolivat Ulf Saksenpojan ja Helgan sisarenlapsia. Oma suu on lähinnä\npussin suuta --!\n\nMutta vaikka Erling Vidkuninpoika olisi uskonut, että hän ajatteli\nomia veljiäänkin, ei hänen tekonsa pahennut siitä. Erlingin olisi myös\npitänyt huomata, että hän oli tietämätön veljiä uhkaavasta vaarasta.\nSitäpaitsihan hän oli itse sanonut -- hän muisti sanoneensa sen\nStigille -- ettei hän uskonut, että Erlend saataisiin kiduttamalla\npuhumaan.\n\nOlihan näillä tosin syytä pelätä Erlendin suuta. Joskin hän oli\nvaiennut kidutuksissa ja vankeudessa, hän saattoi ilmaista asiat\nhuomaamattaan perästäpäin.\n\nVaikka -- Simonista tuntui kuin se olisi ollut ainoa asia, jossa hän\nsaattoi uskoa Erlendin pitävän suunsa kiinni. Erlend oli äänetön\nkuin muuri joka kerran kun keskustelu soljahti sille alalle, juuri\nsiksi, että hän pelkäsi joutuvansa ilmaisemaan asian. Simon näki\nErlendin tässä suhteessa elävän rajattoman, lapsellisen pelon vallassa\n-- lapsellisen, sillä sitä, että hän oli ilmaissut koko hankkeen\njalkavaimolleen, ei hän näyttänyt pitävän kovinkaan vaarallisena\nkunnialleen. Siihen asti kun hän itse pysyi vaiti, hän katsoi kilpensä\nsäilyvän tahrattomana ja uskollisuutensa rikkumattomana -- ja Simon oli\nhuomannut Erlendin araksi kunniastaan tai siitä, mitä hän itse tällä\nsanalla tarkoitti. Hän oli joutunut aivan suunniltaan epätoivosta ja\nsuuttumuksesta ajatellessaan sellaista mahdollisuuttakin, että joku\nhänen rikostovereistaan joutuisi ilmi -- nyt, vielä niin pitkän ajan\njälkeen ja syystä, joka ei vaikuttanut sitä eikä tätä niiden miesten\nkohtaloon, joita hän oli suojellut hengellään -- kuten myös kunniallaan\nja omaisuudellaan -- nimittäin lapsen loruilusta henkilölle, joka oli\nnoiden miesten lähin sukulainen --.\n\n-- Erlend oli vannonut käsi ristillä, kaikkien liittolaisten edessä,\nhoitavansa asian niin, että jos se epäonnistuisi, vastaisi hän kaikkien\npuolesta. Mutta sitä Simon ihmetteli, että vakaat ikämiehet olivat\nluottaneet sellaiseen valaan. Nyt, kun Simon tunsi koko salaliiton,\noli se hänestä hulluinta mitä ajatella saattoi. Erlend olisi antanut\nrääkätä itsensä kuoliaaksi jäsen jäseneltä pitääkseen valansa\nkirjaimellisesti. Samalla aikaa oli salaisuus kymmenvuotisen pojan\nhartioilla -- Erlend oli itse järjestänyt asian niin. Eikä sekään ollut\nErlendin ansio, ettei Sunniva Olavintytär joutunut tietämään enemmän\nkuin mitä hän tiesi --. Voiko kukaan ymmärtää sellaista miestä!\n\nJos hän siis hetken verran oli luullut -- no niin, se mitä Erlend ja\nhänen vaimonsa luulivat hänen uskoneen -- oli, kautta taivaan, ollut\nlähin mahdollinen johtopäätös Gauten hölpötyksestä, että hän oli nähnyt\nSimonin sinetin kavalluskirjeen alla. Ja noiden kahden olisi pitänyt\nmuistaa, että hän tiesi Erlend Nikulauksenpojasta yhtä ja toista, joten\nhänellä oli vähemmän kuin monella muulla syytä uskoa tästä veitikasta\npelkkää hyvää. Mutta nämä olivat kai unohtaneet aikaa sitten sen\nseikan, miten hän kerran oli yllättänyt heidät ja nähnyt koko heidän\nhäpeämättömyytensä --.\n\nEikä hänellä siis ollut lainkaan syytä maata tässä häveten kuin koira\nsitä, että oli tehnyt Erlendille vääryyttä ajatuksissaan. Herra nähköön\n-- ei se ollut tapahtunut siksi, että hän olisi tahtonut uskoa pahaa\nlangostaan -- hänhän oli tullut surulliseksi siitä. Mutta hän tiesi\nitsekin, että se oli järjettömän tyhmä epäluulo -- hänen olisi pitänyt\nymmärtää Kristiinan sanomatta, ettei asia voinut olla niin. Yhtä pian\nkuin epäluulo, että Erlend oli käyttänyt hänen sinettiään, oli hänessä\nherännyt myös tunto siitä, ettei Erlend ollut mitenkään voinut tehdä\nsitä. Erlend ei ollut koko elämässään tehnyt kunniatonta tekoa, joka\nolisi ollut edeltäkäsin harkittu -- tai jossa olisi ollut jotakin\njärkeä --.\n\nSimon pyörähti toiselle kyljelle ja ähkyi. Hänet oli melkein tehty\nhöynäksi kaikella tällä sotkulla. Häntä kiusasi se, että Gaute oli\nuskonut vuosikausia hänestä sellaista, vaikka oli hulluutta antaa sen\npainaa mieltä. Joskin hän piti tästä pojasta ja kaikista Kristiinan\npojista -- nämähän olivat vasta lapsia; mitä hän siis viitsi välittää\nsiitä, mitä he ajattelivat hänestä!\n\nJa kuitenkin hän joutui niin leimuavan vihan valtaan ajatellessaan\nniitä miehiä, jotka olivat laskeneet kätensä Erlendin miekankahvalle\nja vannoneet seuraavansa johtajaansa. Mutta jos nämä olivat olleet\nsellaisia lampaita, että olivat voineet antaa Erlendin sanahelinän ja\nrohkean olemuksen häikäistä itsensä ja luulla, että siinä miehessä oli\npäällikönverta, niin olikin aivan luonnollista, että he käyttäytyivät\nkuin lampaat koko yrityksen mennessä myttyyn. Hänen silmissään punersi\nvieläkin, kun hän muisti mitä kaikkea hän oli kuullut Dyfrinissä --\nettä niin useat miehet olivat uskaltaneet jättää maan rauhan ja oman\nmenestyksensä Erlendin -- ja Haftor Olavinpojan ja Borgar Trondinpojan\nkäsiin --! Eikä _yhdelläkään_ ollut ollut rohkeutta astua kuninkaan\neteen pyytämään, että tämä tekisi Erlendin kanssa kunniakkaan sovinnon\nja antaisi hänen pitää perintökartanonsa. Heitähän oli niin monta, että\nhe olisivat voineet vaikka pakottaa hänet siihen. Norjan herroilla oli\nsiis vähemmän älyä ja miehuutta kuin hän oli luullut.\n\nSiitäkin hän oli suutuksissaan, että hänet itsensä oli jätetty kokonaan\nnoiden tuumien ulkopuolelle. Eipä siksi, että _hänet_ olisi saatu\nyhtymään tuollaiseen päättömään hankkeeseen. Mutta Erlend ja Gyrd\nolivat toimineet hänen selkänsä takana salaten häneltä aikeensa. Olihan\nhän yhtä hyvä aatelismies kuin muutkin eikä ollut arvonantoa vailla\nsiellä, missä hänet tunnettiin.\n\nTavallaan hän myönsi Gyrdin olleen oikeassa. Häpäistyään niin pahasti\npäällikönarvonsa ei Erlend voinut vaatia, että hänen liittokumppaninsa\nolisivat astuneet esiin puoltamaan häntä. Simon tiesi, että jos hän\nolisi tavannut Gyrdin yksin, ei hän olisi joutunut eroamaan veljistään\ntällä tapaa. Mutta siellä oli ritari Ulf ojennellut pitkiä jalkojaan\nselitellen Erlendin tyhmyyttä -- perästäpäin! Ja sitten oli Gudmund\npuuttunut puheeseen. Gyrd ja Simon eivät olleet milloinkaan ennen\nantaneet nuorimman veljensä vastustaa heitä, mutta mentyään naimisiin\npapin jalkavaimon kanssa oli poika niin paisunut ja ylpistynyt ja\ntullut niin itsekylläiseksi, että Simon oli katsonut häneen aivan\nvimmoissaan -- toinen oli puhunut hyvin koppavasti, ja hänen pyöreä\nnaamansa oli punoittanut kuin kukon heltta, minkä vuoksi Simonin oli\ntehnyt mieli lyödä häntä korvalle. Hän oli lopulta tuskin tiennyt mitä\npuhui.\n\n-- Nyt hän siis oli rikkonut välinsä veljiensä kanssa. Hänestä tuntui\nkuin hänen verensä olisi juossut kuiviin, kun hän muisti sen -- kuin\nhän olisi katkaissut liha- ja verisiteet. Hänestä tuntui tyhjältä sen\njälkeen. Paljas on veljetön pohja.\n\nMutta olipa miten oli -- kesken kiivainta sanasotaa hän oli yhtäkkiä\nhuomannut, miten lienee huomannut, Gyrdin sammuneen, saamattoman\nilmeen, eikä se johtunut yksinomaan siitä, että hän kaipasi kipeästi\nsuurempaa kotirauhaa. Gyrd piti vieläkin Helgasta, sen hän oli\nnähnyt paikalla; se se teki veljen niin kummallisen sidotuksi ja\nvoimattomaksi. Ja jollakin käsittämättömällä, salaisella tavalla\nherätti se hänen raivoaan, koko -- koko elämää kohtaan.\n\n-- Simon kätki kasvot käsiinsä. Niin, he olivat olleet hyviä,\nkuuliaisia poikia. He olivat kumpikin, Gyrd ja hän itse, kiintyneet\nkiltisti morsiamiin, jotka isä ilmoitti valinneensa heille. Vanhus\noli puhunut heille eräänä iltana niin kauniisti, että he lopulta\nolivat istuneet aivan hämillään, -- naimisista ja ystävyydestä ja\nuskollisuudesta, jonka tuli vallita kunniallisten, säädykkäiden\naviopuolisoiden välillä, ja oli viimeksi maininnut myös rukouksen,\nesirukouksen ja messujen tärkeydestä. Oli paha, ettei heidän isänsä\nollut neuvonut heitä unohtamaankin -- sitten kun ystävyys on\nkatkennut, kunnia mennyttä, uskollisuus synti ja jäytävä, häpeää\nherättävä kärsimys ja jolloin koko siteestä ei ole jäljellä muuta kuin\nvertavuotava haava, jota ei voi lääkitä --\n\nErlendin päästyä vapaaksi oli hänet vallannut eräänlainen rauha -- vain\nsiksi, ettei mies jaksa kärsiä enempää kuin hän oli kärsinyt tuona\naikana Oslossa. Joko tapahtuu jotakin -- tai paranee asia itsestään.\n\nEi ollut Simonin mieleen, että Kristiina oli muuttanut Jørundgaardiin\nmiehineen ja kaikkine lapsineen ja että hänen oli täytynyt kohdata\nheitä sekä pysyttää yllä ystävyyttä ja sukulaisuutta. Mutta vielä\npaljon pahempi oli ollut -- lohdutteli hän itseään -- asua Kristiinan\nkanssa saman katon alla tavalla, joka käy sietämättömäksi miehelle, kun\nmies rakastaa naista, joka ei ole hänen vaimonsa eikä mikään tavallinen\nsukulaisvaimo. Ja sen, mitä oli tapahtunut Erlendin ja hänen välillä\ntuona iltana, jolloin he juhlivat langon pääsyä vankilasta -- hän\npyyhkäisi pois ajatuksistaan: Erlend oli kai ymmärtänyt asian vain\npuoleksi eikä vaivannut sillä päätään sen jälkeen. Erlendillä oli niin\nihmeellinen unohtamisen lahja. Ja hänellä itsellään oli kartanonsa ja\nvaimonsa, josta hän piti, ja lapset.\n\nHän koetti tyytyä oloihin. Ei hän mahtanut sille mitään, että rakasti\nvaimonsa sisarta. Tämä oli ollut hänen morsiamensa kerran -- Simon\nei ollut pettänyt häntä. Siihen aikaan, jolloin hän oli mielistynyt\nKristiina Lauritsantyttäreen, oli se ollut hänen velvollisuutensakin,\nkoska hän piti tätä tulevana aviovaimonaan. Se, että hän sai tämän\nsisaren, oli Ramborgin hommaa -- ja Lauritsan. Lauritsa, joka oli niin\nviisas mies muuten, ei ollut keksinyt kysyä, oliko hän unohtanut. Tosin\nhän ei olisi kärsinyt kuulla edes Lauritsan kysyvän _sitä_.\n\nHän ei osannut unohtaa. Hän ei voinut sille mitään. Eikä hän ollut\nsanonut yhtään sanaa, jota ei olisi saanut sanoa. Hän ei voinut mitään\nperkeleen viekoitteluille ja unille, jotka loukkasivat veren siteitä\n-- omasta tahdostaan hän ei ollut milloinkaan antautunut synnillisten\nlemmenajatusten valtaan. Ja hän oli toiminut kuin uskollinen veli\nKristiinaa ja hänen omaisiaan kohtaan. Sen hän tiesi.\n\nLopulta hän oli oppinut tyytymään koko hyvin osaansa.\n\nNiin kauan kuin hän oli tiennyt palvelevansa noita kahta -- Kristiinaa\nja miestä, jonka tämä oli valinnut hänen sijastaan. Näiden oli aina\ntäytynyt ottaa vastaan hänen tukeaan.\n\nNyt oli asian laita muuttunut. Kristiina oli uskaltanut henkensä ja\nsielunsa autuuden hänen poikansa elämän puolesta. Oli kuin kaikki\nvanhat haavat olisivat auenneet, kun hän, Simon, oli antanut tämän\ntapahtua.\n\n-- Ja sitten hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan Erlendille\nhengestään -- vasten tahtoaan, ainoastaan ajatuksissaan -- mutta\nsittenkin!\n\n\"-- et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittibus debitoribus\nnostris.\" Omituista, ettei Vapahtaja ole opettanut meitä rukoilemaan\n\"sicut et nos dimittibus creditoribus nostris\", ajatteli hän. Lieneekö\nse ollut hyvää latinaa -- hän ei ollut milloinkaan ollut taitava siinä\nkielessä. Mutta hän tiesi, että velallisilleen hän oli aina antanut\nanteeksi arvelematta. _Hänestä_ oli paljon vaikeampaa antaa anteeksi\nsille, joka oli köyttänyt velkataakan _hänen_ niskaansa.\n\nJa nyt, kun he olivat kuitit -- hän ja nuo kaksi -- tunsi hän virkoavan\neloon kaiken sen kaunan, jota hän oli polkenut maahan vuosikausia.\n\nHän ei voinut enää karkottaa ajatuksistaan Erlendiä -- tuota\nvähämielistä miestä, joka ei osannut nähdä mitään, oppia mitään eikä\najatella mitään. Tämä vaivasi nyt hänen mieltään juuri sentähden, ettei\nkukaan tiennyt _mitä_ Erlend näki ja ajatteli ja muisti -- hän oli\naivan arvaamaton.\n\n-- Moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa --.\n\nSe on totta se.\n\nHän oli pitänyt nuoresta morsiamestaan. Jos hän olisi saanut hänet,\nhän olisi ollut onnellinen; he olisivat varmasti eläneet rauhassa ja\nrakkaudessa. Ja Kristiina olisi jäänyt siksi, mikä hän oli heidän\ntutustuessaan toisiinsa: lempeäksi ja siveäksi ja ymmärtäväiseksi\nnaiseksi, jolta mies olisi voinut kysyä neuvoa tärkeimmissäkin\nasioissa; hieman itsepäinen Kristiina olisi saattanut olla\npikkuasioissa, mutta muuten nöyrä, sillä olihan hän tottunut isänsä\njohtoon ja suojelukseen. Mutta sitten sai tuo mies hänet valtoihinsa\n-- mies, joka ei osannut hallita itseäänkään ja joka ei koskaan ollut\nsuojellut ketään. Tämä oli haaskannut Kristiinan hempeän neitsyyden,\nmurtanut hänen ylevän levollisuutensa, rikkonut tuon naissielun\nja pakottanut sen joka suhteessa pinnistämään viimeiset voimansa.\n_Kristiinan_ oli täytynyt astua puolustamaan rakastettuaan samoin kuin\npikkulintu puolustaa pesäänsä kirkuen ja pieni ruumis vavisten, kun\npesää lähestytään. Hänen eloisa, hoikka ruumiinsa oli ollut Simonin\nmielestä luotu käsillä kannettavaksi ja hellästi hoivattavaksi -- nyt\nhän oli nähnyt sen hurjan tahdon jännittämänä, ja tuo sydän sai takoa\nrohkeutta ja pelkoa ja taisteluhalua hänen taistellessaan miehensä\nja lastensa puolesta; kyyhkynenkin voi hurjistua ja unohtaa pelkonsa\nvarjellessaan poikasiaan.\n\nJos hän itse olisi ollut Kristiinan mies, jos tämä olisi elänyt\nhänen kanssaan kunniallisessa sovinnossa viisitoista vuotta, olisi\nKristiina noussut samoin puolustamaan häntä, jos häntä olisi kohdannut\njokin turma. Tämän Simon tiesi. Rohkeasti ja viisaasti olisi hän\ntukenut miestään silloinkin. Mutta hän ei olisi milloinkaan nähnyt\nniitä kivikovia kasvoja, jotka olivat olleet suunnatut häneen tuona\niltana Oslossa, jolloin Kristiina kertoi olleensa siinä talossa\nennenkin. Simon ei ollut koskaan kuullut hänen huutavan hänen nimeään\nsellaisen villin hädän ja tuskan vallassa. Eikä siihen ollut vastannut\nhänen nuoruutensa rehellinen ja suora rakkaus. Se herätti hänessä\nsamankaltaisen viileyden -- hän ei olisi tullut milloinkaan tietämään\nomassa mielessään piilevän sellaista, jos hän olisi astunut Kristiinan\nkanssa isien määräämää tasaista latua.\n\nJa entä Kristiinan kasvot hänen kulkiessaan Simonin ohi yöhön hakemaan\napua tämän lapselle -- Kristiina ei olisi uskaltanut astua sille\ntielle, ellei hänen olisi täytynyt oppia Erlendin vaimona toimimaan\npelottomasti, vaikka sydän vapisi pelosta. Kristiinan kyyneleinen hymy\nhänen herättäessään Simonin ja sanoessaan pojan huutavan isäänsä oli\nniin ahdistavan suloinen siksi, että hän tiesi mitä merkitsee voitto ja\ntappio taistelussa.\n\nSimon rakasti Erlendin vaimoa -- nytkin. Mutta kai se oli synti, ja\nkai hänen siis täytyi kestää osansa ja olla onneton. Sillä hän oli\nniin onneton, että hän väliin tunsi vain suurta ihmetystä, että juuri\nhänelle oli käynyt näin ja että hän ei keksinyt mitään pelastusta\nonnettomuudestaan.\n\n-- Unohtaessaan kaiken hävyn ja oman aatelisen arvonsa ja\nmuistuttaessaan Erling Vidkuninpojalle asioista, joista kunniallinen\nmies ei olisi saanut olla tietävinään, hän oli tehnyt sen ainoastaan\nKristiinan tähden -- ei veljiensä eikä muiden omaisiensa. Ainoastaan\nhänen tähtensä hän oli voinut rukoilla tuota miestä kuten\nspitaalitautinen rukoilee ja kerjää kirkon ovella kaupungissa näytellen\npahannäköisiä kasvojaan --.\n\nHän oli ajatellut, että kerran saisi Kristiina tietää sen. Ei kaikkea,\nei sitä kuinka syvästi hän oli nöyrtynyt. Mutta kun he molemmat kerran\nolisivat vanhoja, hän tahtoisi sanoa Kristiinalle: Koetin auttaa sinua\ntaitoni mukaan, sillä en ollut unohtanut, miten täydestä sydämestä\nolisin suonut sinulle hyvää ollessani sulhasesi.\n\nErästä seikkaa hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa. Sitä, oliko Erlend\nsanonut jotakin Kristiinalle. -- Hän oli ajatellut, että Kristiina\nkerran saisi kuulla sen hänen omasta suustaan --. \"En ole unohtanut,\nettä pidin sinusta nuorena ollessamme.\" Mutta jos Kristiina tiesi sen\nja jos hän oli saanut kuulla sen mieheltään -- silloin hän ei enää\ntiennyt, miten hän jaksaisi kestää.\n\nKristiinalle yksin oli hän aikonut sen sanoa -- joskus, pitkien aikojen\nperästä. Hän oli ajatellut hetkeä, jolloin hän itse toisi sen esiin --\nmutta Erlend oli joutunut tietämään asian, jonka hän luuli kätketyksi\nmitä syvimmälle sydämeensä. Ja Ramborgkin tiesi sen -- Simon ei\nkäsittänyt, mistä tämä oli voinut sen huomata -- hänen oma vaimonsa\n-- ja Kristiinan mies -- kumpainenkin -- Simon parahti tuskaisesti ja\nhurjasti ja viskautui sängyn toiseen laitaan.\n\n-- Auta, hyvä Jumala! Nyt hän itse makasi tässä ilkialasti, väkivallan\nuhrina, vertavuotavana, kidutuksen raatelemana, häpeästä värisevänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaimo raotti ovea ja kohtasi vuoteesta Simonin palavat, kuivat,\nkuumeiset silmät: \"Ettekö nukkunutkaan?\" -- Erlend Nikulauksenpoika\nratsasti juuri ohi -- hänellä oli muassaan kaksi poikaansa. Simon\nmumisi vihaisesti jotakin käsittämätöntä.\n\nHän tahtoi päästää heidät edelle. Muuten oli jo pian aika tuumia\npaluumatkaa.\n\n-- Aina kun hän astui sisään ja riisui päällysvaatteensa, tahtoi Andres\nheti ottaa isän karvalakin ja painaa sen omaan päähänsä. Pojan istuessa\npenkillä hajasäärin ja ratsastaessa Dyfriniin sedän luokse oli raskas\nlakki milloin milläkin korvallisella, milloin niskassa kauniilla,\nkeltaisilla kiharoilla. Mutta ei ollut apua sellaisen muistelemisesta\n-- milloin pääsisikään poika nyt Dyfriniin sedän luokse.\n\nSen sijaan hän johtui muistelemaan toista poikaansa -- Halfridin lasta,\nErlingiä, jota hän ei muistanut kovinkaan usein. Poika oli ollut pieni\nkelmeä vainaja -- Erlingin elonpäivinä ei hän ollut nähnyt poikaansa\njuuri ollenkaan, kun hänen oli täytynyt istua sen kuolevan äidin luona.\nJos tuo lapsi olisi jäänyt eloon taikka elänyt kauemmin kuin äitinsä\n-- olisi hän saanut pitää Mandvikin. Silloin hän kai olisi solminut\nuuden naimaliiton jonkun etelänpuoleisen kanssa. Jonkun kerran hän\nolisi sitten käynyt katsomassa pohjoista kartanoaan. Silloin hän -- ei\ntosin olisi _unohtanut_ Kristiinaa -- tämä oli johdattanut hänet niin\nomituiseen pyörteeseen, ettei häntä olisi voinut unohtaa. Piru vieköön\n-- täytyihän miehellä olla oikeus muistella ihmeellisenä seikkailuna\nsitä, että hänen oli täytynyt hakea porttolasta, toisen miehen sängystä\nmorsiamensa, korkeasukuinen neito, joka oli kasvatettu siveydessä ja\nkristillisessä hengessä. Mutta silloin hän ei luultavasti kuitenkaan\nolisi muistellut häntä niin, että se olisi käynyt vaivaksi ja vienyt\nkaiken viehätyksen elämän muilta antimilta.\n\nErling olisi nyt ollut neljäntoista vuoden vanha. Kun Andres kerran\njoutuisi niin lähelle miehuusikää, oli hän itse oleva vanha ja\nloppuunelänyt.\n\nNiin, niin, -- et sinä Halfrid ollut liian onnellinen minun rinnallani.\nEikä minun osani siis ole aivan ansaitsematon --.\n\nErlend Nikulauksenpoika olisi oikeastaan saanut maksaa hengellään\nkevytmielisyytensä. Silloin Kristiina olisi istunut leskenä\nJørundgaardissa.\n\nMutta silloin hän olisi ehkä harmitellut, että oli nainut mies. Hän\nsaattoi nykyään kuvitella vaikka mitä mielettömyyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuuli oli tyyntynyt, mutta sateli vielä suuria märkiä lumihiutaleita\nSimonin ratsastaessa majatalosta. Kevätillassa alkoi kuulua linnun\nlaulua ja liverryksiä viidakon puolelta, lumisateesta huolimatta.\n\nKuten umpeen mennyt ihohaava revähtää auki äkkiliikkeestä ja\naiheuttaa kipua, koski häneenkin muuan vähäpätöinen muisto. Viime\npääsiäispidoissa oli eräs vierasryhmä paistatellut keskipäivän\nauringossa. Korkealla koivun latvassa heidän päänsä päällä istui\npunarintasatakieli hujautellen huiluääniään kirkkaassa ilmassa.\nGeirmund tuli samassa ontuen nurkan takaa kainalosauvansa varassa,\nkäsi vanhimman poikansa olalla. Hän katsoi ilmaan, seisahtui ja matki\nlintua. Poika suipisti huulensa ja alkoi viheltää. He osasivat matkia\nmelkein kaikkia linnunääniä. Kristiina seisoi vähän matkan päässä parin\nnaisen kanssa. Hän hymyili niin kauniisti kuunnellessaan.\n\nAuringonlaskun puolella ohenivat lännen pilvet -- ne vaelsivat\nkultaisina valkoisten tunturikylkien ohi ja täyttivät halkeamat ja\npikku laaksot harmaan usvan tavoin. Joki välkkyi himmeän messingin\nvärisenä -- se kuohui jäästä vapaana, mustana virrasta kohoavien kivien\nympärillä, ja joka kiven peitteenä oli pieni valkoinen lumihattu.\n\nVäsyneet hevoset astelivat raskaasti huonolla tiellä. Oli\nmaidonvalkoinen yö, täysikuu kumotti ajelehtivien pilvien ja\nsumutukkojen takaa Simonin ratsastaessa Ulajoen rannalla kasvavan\npensaikon läpi. Hänen päästyään sillalle ja sen jälkeen tasaiselle\nmäntykankaalle, jonka keskitse talvitie kulki, pinnistivät hevoset\nvoimiaan -- ne tiesivät pääsevänsä pian talliin. Simon taputti\nDiberbeinin höyryävää kaulaa. Hän oli iloinen, että tämä retki oli pian\npäättyvä. Ramborg oli kai jo täydessä unessa.\n\nTien äkkikäänteessä metsän laidassa oli pieni tupa. Simon ajoi aivan\nlähelle ennen kuin huomasi oven edustalla ratsumiehiä. Hän tunsi\nErlendin äänen tämän huutaessa:\n\n\"Sinä tulet siis varmasti ensimmäisenä päivänä pyhien jälkeen -- jotta\nminä voin sanoa vaimolleni --?\"\n\nSimon huusi hyvän päivän. Olisi ollut liian omituisen näköistä, jos hän\nolisi ajanut edelleen eikä olisi liittynyt heidän seuraansa; mutta hän\nkäski Sigurdin jatkaa matkaa. Sitten hän ratsasti toisten luo: pojat\nolivat Naakkve ja Gaute. Erlend ilmestyi samassa ovelle.\n\nToiset vastasivat tervehdykseen hiukan väkinäisesti. Hän näki heidän\nkasvonsa, joskaan ei aivan selvästi, yön harsomaisessa valossa --\nSimon oli huomaavinaan heidän ilmeissään epävarmuutta, jännitystä ja\nnyreyttä. Silloin hän sanoi muitta mutkitta:\n\n\"Minä tulen Dyfrinistä, lanko.\"\n\n\"Ehdin jo kuulla, että olit lähtenyt etelään.\" Erlend seisoi nojaten\nsatulankaareen ja katsoi maahan. \"Sinä olet ajanut lujasti\", hän lisäsi\naivan kuin hiljaisuuden kiusaamana.\n\n\"Odottakaa vähän\", sanoi Simon nuorille pojille, jotka aikoivat\nlähteä. \"Teidän on myös kuultava mitä minulla on sanomista. Sinä näit\nminun veljeni sinetin kirjeessä, Gaute. Ja minä ymmärsin, että hän ja\nnuo isäsi liittolaiset -- hän ja muut herrat, jotka olivat antaneet\nsinettinsä junkkeri Haakonin kirjeeseen, jonka sinun isäsi aikoi viedä\nTanskaan -- ovat sinun mielestäsi pitäneet huonosti isällesi tekemän\nuskollisuudenvalan --\"\n\nPoika katsoi maahan ja oli vaiti. Erlend virkkoi:\n\n\"Yhtä seikkaa sinä et varmaankaan muistanut ratsastaessasi veljesi luo.\nSitä, että minä ostin kalliilla hinnalla Gyrdin ja toisten kumppanieni\nturvallisuuden -- annoin siitä kaiken mitä minulla oli kunniallisen ja\nsanassaan pysyvän miehen nimen lisäksi. Nyt ei Gyrd voi luulla muuta\nkuin etten minä ole säilyttänyt sitäkään --\"\n\nSimon taivutti häpeissään päänsä. Tuota hän ei ollut ajatellut.\n\n\"Olisit voinut sanoa sen, Erlend, kun kuulit minun aikovan lähteä\nDyfriniin --\"\n\n\"Näithän sinä minun olevan niin raivoissani, etten osannut puhua enkä\najatella ratsastaessani sinun pihaltasi --\"\n\n\"En minäkään ollut aivan tolkussani, Erlend --\"\n\n\"Et, mutta minusta sinun olisi pitänyt ehtiä miettiä asiaa pitkän\nmatkan varrella. Enkähän minä olisi voinut pyytää sitäkään, ettet sinä\nolisi lähtenyt Dyfriniin veljesi puheille ilmaisematta seikkoja, joista\nolin tehnyt vaitiolovalan --\"\n\nSimon jäi miettimään -- ensi hetkessä hänestä toinen oli oikeassa.\nMutta sitten hänelle äkkiä selkeni, että nyt oli Erlend aivan\njärjiltään. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä ja antaa Kristiinan ja\ntämän poikien luulla niin huonoa hänestä? Hän kysyi tätä Erlendiltä\nkiihtyen.\n\n\"Minä en ole hiiskunut sanaakaan tätä ennen, en äidille enkä\nveljilleni, Simon\", sanoi Gaute kääntäen kauniit, valoisat kasvonsa\ntätinsä miestä kohti.\n\n\"Mutta viimein he saivat sen kuitenkin tietää\", vastasi Simon jäyhästi.\n\"Minusta meidän on selvitettävä se, mikä tuona päivänä tuli ilmi. Enkä\nminä ymmärrä, että se on isällesi niin aivan odottamatonta -- ethän\nsinä ole juuri muuta kuin lapsi, Gaute, ja sinä olit aivan pieni, kun\nsinut sotkettiin näihin -- salahankkeisiin.\"\n\n\"Täytyihän minun voida luottaa omaan poikaani\", sanoi Erlend kiivaasti.\n\"Eikä minulla ollut muuta valittavaa kuin joko jättää kirje Gauten\nkäsiin tai antaa lääninherran löytää se luotani --\"\n\nSimonista tuntui turhalta jatkaa puhetta. Mutta hän ei voinut pidättyä\nsanomasta:\n\n\"Ei se ollut minusta hauskaa, kun kuulin mitä poika on ajatellut\nminusta neljän vuoden ajan. Minä olen aina pitänyt sinusta, Gaute.\"\n\nPoika ajoi hevosensa pari askelta eteenpäin, ojensi kätensä Simonille;\nja Simon näki hänen kasvojensa tummuvan aivan kuin niille olisi\nlevinnyt punastus:\n\n\"Antakaa anteeksi, Simon!\"\n\nSimon puristi lapsen kättä. Väliin oli Gaute niin isoisänsä näköinen,\nettä Simonista tuntui oikein oudolta. Hän oli hieman länkisäärinen ja\nvähäisen näköinen kävellessään, mutta mainio ratsastaja, ja hevosen\nselässä hän oli niin uljas ja komea kuin nuorukainen saattoi olla.\n\nHe ratsastivat kaikki neljä pohjoista kohti, pojat edellä, ja näiden\njouduttua siksi kauas, etteivät enää voineet kuulla puhetta, ryhtyi\nSimon puhumaan:\n\n\"Näetkös, Erlend, sitä minä en voi mitenkään tunnustaa sinun\nkohtuudella voivan vaatia, etten minä olisi saanut käydä veljeni luona\nkuulemassa totuutta tässä asiassa. Mutta tiedän, että teillä, sinulla\nja Kristiinalla, muuten oli syytä olla vihoissanne. Sillä paikalla\nkun nämä\" -- hän jäi tapailemaan sanoja -- \"omituiset seikat tulivat\nilmi -- tuo, mitä Gaute sanoi minun sinetistäni -- en voi kieltää,\netten olisi ajatellut -- ymmärrän teidän uskoneen minun luulleen --\nsellaista, mikä minun järkeni olisi pitänyt käsittää mahdottomaksi.\nMinä siis kyllä ymmärrän teillä olleen suuttumuksen syytä\", hän koetti\nselittää.\n\nHevosten kaviot läiskivät lumisohjossa. Kesti kotvan aikaa ennen kuin\nErlend vastasi, ja hänen äänensä kuului silloin hyvin lempeältä ja\nnöyrältä:\n\n\"Mitä muuta sinä olisit voinutkaan ajatella. Tuntuihan se\nluonnollisimmalta --\"\n\n\"Ei, minun olisi pitänyt tietää, että se oli mahdotonta\", keskeytti\nSimon hänen puheensa kiusaantuneena. Hetken kuluttua hän kysyi:\n\n\"Oletko sinä luullut minun tienneen veljieni hommista? Ja että minä\nheidän tähtensä koetin auttaa sinua?\"\n\n\"En!\" äännähti Erlend ihmetellen. \"Kyllähän minä ymmärsin, ettet\nsinä mitenkään voinut tietää siitä. Minä en ollut ilmaissut mitään,\ntiesinhän minä sen. Ja uskoinhan toki, etteivät sinun veljesi puhuisi\najattelemattomasti\", nauroi Erlend hiljaa. Sitten hän kävi vakavaksi.\n\"Kyllähän minä arvasin, että sinä teit sen appiukkomme tähden -- ja\nsiksi, että olet hyvä\", sanoi hän pehmeästi.\n\nSimon ratsasti hetken aikaa mitään puhumatta.\n\n\"Kun minä maltoin ajatella asiaa -- huomasin, ettet sinä mitenkään\nvoinut uskoa muuta --\"\n\n\"Entä Kristiina, ajatteliko hän samoin?\" kysyi Simon vielä hiljemmin.\n\n\"Hän --!\" Erlend nauroi jälleen. \"Tiedäthän sinä, ettei hän kärsi\nkenenkään huomauttavan mitään minusta -- paitsi milloin hän tekee sen\nitse. Hän arvelee kai sen riittävän ojennukseksi. Samoin on lasten\nlaita. Herra varjele, jos minä moitin heitä sanallakaan! Mutta tietysti\nminä selitin hänelle --\"\n\n\"Teitkö sen todella --\"\n\n\"Tein -- aikaa myöten olen saava hänet ymmärtämään. Katsohan, Kristiina\non sellainen, että kun hän ehtii miettiä asiaa, on hän muistava, ettei\nmeillä ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä ja --\"\n\nSimon tunsi sydämensä väräjän jännittyneesti ja kiihkeästi. Hänestä\noli sietämätöntä, että tuo toinen näytti tarkoittavan, että asia nyt\nsaattoi painua unohduksiin. Hänen kasvonsa näyttivät sanomattoman\nhyvänsuovilta kuutamossa. Simonin ääni vapisi mielenliikutuksesta hänen\nalkaessaan puhua:\n\n\"Anna anteeksi, Erlend, en ymmärrä miten saatoin uskoa --\"\n\n\"Kuulithan jo\", keskeytti toinen hiukan kärsimättömästi, \"että minä\nymmärrän sen erinomaisen hyvin. Ethän sinä voinut muuta uskoa --\"\n\n\"Kunpa nuo järjettömät kakarat eivät olisi puhuneet mitään\", sanoi\nSimon kiivaasti.\n\n\"Niin --. Gaute ei ole ikinä saanut semmoista selkäsaunaa kuin silloin.\nJa kaikki johtui siitä, että he kiistelivät esi-isistään -- Reidar\nBirkebeinistä ja kuningas Skulesta ja piispa Nikolaksesta.\" Erlend\npudisti päätään. \"Mutta älä nyt enää ajattele koko asiaa, lanko -- on\nparasta, että unohdamme sen niin pian kuin suinkin --\"\n\n\"Minä en _voi_ unohtaa!\"\n\n\"Olehan nyt, Simon!\" Erlend lausui sen kuin moittien, lempeän\nihmettelevästi. \"Eihän sitä kannata ottaa niin raskaasti --!\"\n\n\"Mutta minä en voi, etkö kuule! Minä en ole yhtä hyvä kuin sinä!\"\n\nErlend katsoi häneen hölmistyneenä.\n\n\"Nyt minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Minä en ole niin hyvä kuin sinä! Minä en voi yhtä helposti unohtaa\nniitä, joille olen tehnyt vääryyttä.\"\n\n\"En ymmärrä mitä sinä tarkoitat\", sanoi toinen kuten äsken.\n\n\"Tarkoitan --\" Simonin kasvot olivat aivan tuskan ja epätoivon\nvääristämät; hän puhui matalalla äänellä, aivan kuin olisi tukahuttanut\nhalunsa huutaa. \"Tarkoitan --. Olen kuullut sinun puhuvan niin\nkauniisti laamanni Sigurdista, Steigenin herrasta, tuosta vanhasta\nmiehestä, jolta sinä ryöstit vaimon. Olen nähnyt ja ymmärtänyt sinun\nrakastaneen Lauritsaa täydellä pojan rakkaudella. Enkä ole milloinkaan\nhuomannut sinun kantavan kaunaa minua kohtaan siksi, että --\nhoukuttelit minulta morsiameni --. Minä en ole niin jaloluontoinen kuin\nsinä -- minä -- _minä_ kannan kaunaa sitä miestä kohtaan, jolle _minä_\nolen tehnyt vääryyttä --\"\n\nKasvot jännityksestä kalpeankirjavina hän tuijotti toista silmiin.\nErlend oli kuunnellut häntä suu auki.\n\n\"Tätä en ole tiennyt vielä milloinkaan. _Vihaatko_ sinä minua, Simon?\"\nkuiskasi hän äärimmäisen ihmetyksen vallassa.\n\n\"Etkö katso minulla olevan syytä siihen?\"\n\nVaistomaisesti olivat molemmat miehet pysähdyttäneet hevosensa. He\ntuijottivat toisiinsa: Simonin pienet silmät välkkyivät kuin rauta.\nYön usvaisessa valossa hän näki Erlendin kapeiden kasvojen juonteissa\ntavatonta eloisuutta, aivan kuin jokin olisi pyrkinyt esiin ja\nherännyt. Hän nosti katseensa puoleksi suljettujen luomien alta ja puri\nväräjävää alahuultaan.\n\n\"Minä en kärsi enää kohdata sinua!\"\n\n\"Mies! -- Siitähän on kaksikymmentä vuotta\", pääsi Erlendin suusta; hän\noli aivan ymmällä.\n\n\"Niin. Eikö hän -- sinun mielestäsi -- ole sen arvoinen, että häntä\nkannattaa muistella kaksikymmentä vuotta?\"\n\nErlend ojensihe satulassa -- ja katsoi kiinteästi Simoniin. Kuun valo\nsytytti sinivihreän sakenen hänen suurissa vaaleissa silmissään.\n\n\"On. Jumala -- Jumala siunatkoon häntä!\"\n\nSilmänräpäyksen hän istui näin. Sitten hän kannusti hevostaan ja\nkiiti halki sohjon niin että vesi pärskyi hänen ympärillään. Simon\npidätti Digerbeiniä -- hän oli vähällä lentää satulasta, niin äkkiä\nhän seisautti hevosensa. Hän jäi odottamaan metsänlaitaan ja antoi\nkärsimättömän eläimen tempoilla, kunnes oli kuullut kavioiden läiskeen\nvaikenevan.\n\nKatumus valtasi hänet heti kun hän oli sanonut sanansa. Hän katui ja\nhän häpesi aivan kuin olisi lyönyt järjettömässä vihassa turvatonta\nlasta tai hentoa, lauhkeaa, ymmärtämätöntä eläintä. Hänen vihansa oli\nkuin murtunut keihäs -- hän oli itsekin murtunut hyökätessään tuon\nmiehen käsittämätöntä viattomuutta vastaan -- Erlend Nikulauksenpoika,\ntuo turmanlintu, ymmärsi niin vähän maailmanmenosta, että hän oli vain\npelkkää avuttomuutta ja tolkuttomuutta koko mies.\n\nSimon noitui ja kiroili ratsastaessaan. Tolkuton mies, joka oli jo\nhyvän joukon viidennelläkymmenellä -- johan hänen nyt alkoi olla aika\nymmärtää miesten puhetta. Joskin Simon oli haavoittanut, oli sekin\nsentään, piru vieköön, hyvä asia, että hän kerran oli saanut Erlendin\nhereille.\n\nNyt tämä ratsasti kotiin Kristiinan luo -- Jumala siunatkoon häntä,\nmatki Simon. Sitten oli tuo vihoviimeinen sisarusrakkaus viimeinkin\nloppuva -- he kaksi ja hän ja hänen joukkonsa joutivat eroamaan. Ja hän\npääsi tapaamasta Kristiina Lauritsantytärtä --.\n\n-- Tuo ajatus oli tukehduttaa hänet. Mutta välipä sillä, piru vieköön\n--! Jos sinun silmäsi pahentaa sinua, niin heitä se pois, sanovat\npapit. Hän oli tehnyt tämän etupäässä siksi, todisteli hän itselleen,\nettä hän pääsisi tuosta sisaren- ja veljenrakkaudesta -- hän ei\nkestänyt enää.\n\nYksi ainoa toive hänellä vielä oli -- ettei Ramborg heräisi hänen\npalatessaan.\n\nMutta saavuttuaan kujaan hän erotti tumman hahmon haapojen alla.\nRamborgin huntu hohti kuutamossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kertoi kävelleensä ulkona odottaen siitä asti, kun Sigurd oli\ntullut kotiin. Palvelusneidot nukkuivat jo, ja Ramborg otti itse puuroa\npadasta, joka oli pantu uuninsuuhun, jotta se pysyisi lämpimänä, kantoi\npöydälle läskiä ja leipää ja laski tuoppiin vasta valmistettua olutta.\n\n\"Etkö jo mene nukkumaan, Ramborg?\" kysyi mies syödessään.\n\nRamborg ei vastannut mitään. Hän meni kangaspuittensa ääreen ja alkoi\nviskellä pieniä kirjavia käämejään loimien läpi. Hän oli pannut alulle\nkuvakudoksen aikoen saada sen valmiiksi jouluksi, mutta ei ollut vielä\npäässyt pitkälle työssään.\n\n\"Erlend ratsasti pohjoiseen vähän aikaa sitten\", sanoi vaimo\nkääntymättä päin. \"Luulin teidän tulevan yhdessä, Sigurdin puheiden\nmukaan.\"\n\n\"Emme -- ei sattunut soveltumaan?-\"\n\n\"Erlend taisi kaivata sänkyynsä enemmän kuin sinä?\" Ramborg naurahti.\nKun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän: \"Hän kaipaa kai aina\nKristiinan luo oltuaan poissa vähäsen aikaa --\"\n\nSimon oli vaiti kauan ennen kuin vastasi: \"Erlend ja minä emme eronneet\nsovussa.\" Ramborg kääntyi äkkiä ympäri -- ja silloin Simon kertoi mitä\nhän oli kuullut Dyfrinissä sekä ensi osan keskustelustaan Erlendin ja\npoikien kanssa.\n\n\"Minusta oli turhaa, että te viitsitte joutua vihoihin semmoisesta --\nkun olette osanneet pysyttää ystävyyden tähän asti.\"\n\n\"Ehkä kyllä -- mutta niin nyt kävi. Siitä paisuu muuten liian pitkä\npuheenaihe täksi illaksi.\"\n\nRamborg kääntyi taas kankaaseensa ja alkoi puuhailla lankoineen.\n\n\"Simon\" -- kysyi hän äkkiä. \"Vieläkö sinä muistat sadun, jonka Sira\nEirik kerran luki meille -- Raamatusta -- eräästä neidosta, jonka nimi\noli Abisag Sunnamiittilainen?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Siihen aikaan kun kuningas Daavid alkoi vanheta ja hänen elinvoimansa\nja miehuutensa kuivua\", alkoi vaimo, mutta mies keskeytti hänet:\n\n\"Ramborg kulta, on liian myöhä; ei ole satujenkertomisaika. -- Muistan\nminäkin nyt, mitä tuosta neidosta kerrottiin --\"\n\nRamborg piukkasi pirralla ja oli hetken ääneti. Sitten hän taas puhui:\n\n\"Muistatko sitten sitä satua, jonka minun isäni osasi -- Tristan\nmustasta ja vaaleasta Isoldesta?\"\n\n\"Muistan.\" Simon työnsi luotaan ruokavadin, pyyhki kämmensyrjällä\nsuutaan ja nousi. Hän asettui uunin eteen; jalka uunin syrjällä,\nkyynärpää polvella ja leuka kättä vasten hän jäi katsomaan tuleen, joka\noli palamaisillaan loppuun muurin aukossa. Sopesta kankaan luota kuului\nRamborgin arka, särkymäisillään oleva ääni:\n\n\"Minä ajattelin aina kuunnellessani noita satuja, että sellaiset\nmiehet kuin Daavid ja herra Tristan -- olivat -- en ymmärtänyt heitä\n-- minusta oli julmaa, etteivät he rakastaneet nuoria vaimojaan, jotka\nantoivat heille impeytensä ja sydämensä lempeän ja siveän rakkauden,\nenemmän kuin Batseban ja Isolde vaalean kaltaisia naisia, jotka olivat\nhukanneet neitsyytensä muiden miesten syliin. Ajattelin, että jos minä\nolisin mies, olisin ollut ylpeämpi -- enkä niin sydämetön\" -- hän\nvaikeni järkyttyneenä. \"Minusta oli kauhea sellainen kohtalo, joka tuli\nAbisagin ja Bretlandin Isolde poloisen osaksi.\" Hän kääntyi kiivaasti,\ntuli nopeasti lattian yli ja seisahtui miehensä eteen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Ramborg?\" Simon puhui hiljaa ja haluttomasti. \"En\nymmärrä mitä tarkoitat tuolla --\"\n\n\"Ymmärrät kyllä\", sanoi vaimo kiihkeästi. \"Sinä olet samanlainen kuin\ntuo Tristan --\"\n\n\"Sitä minä en voi uskoa\", Simon koetti nauraa -- \"että minä olisin\nsellainen kuin Tristan. Ja nuo kaksi vaimoa, joista kerroit -- elivät\nja kuolivat muistaakseni neitoina heidän miestensä koskematta heihin\n--.\" Hän katsoi vaimoonsa: tämän pienet kolmikulmaiset kasvot olivat\nvalkoiset, ja hän puraisi huultaan.\n\nSimon laski maahan jalkansa, kohosi suoraksi ja pani molemmat kädet\nvaimonsa olkapäille.\n\n\"Ramborg kulta, meillähän on kaksi lasta\", sanoi hän hiljaa.\n\nToinen ei vastannut.\n\n\"Minä olen koettanut osoittaa sinulle, että olen kiitollinen siitä\nlahjasta. Luulin -- olen koettanut olla hyvä aviomies --\"\n\nKun ei Ramborg vieläkään sanonut mitään, päästi hän hänet irti, meni\npois ja kävi istumaan penkille. Ramborg tuli perästä, jäi Simonin\neteen ja katsoi mieheensä, tämän leveitä, märkien, savisten säärysten\npeittämiä reisiä, raskasta ruumista ja jäyhiä, punaisenruskeita\nkasvoja. Hän irvisti vastenmielisyyden puuskassa:\n\n\"Sinusta on tullut niin rumakin vuosien kuluessa, Simon.\"\n\n\"En minä ole milloinkaan luullut olevani kaunis\", sanoi Simon\nsuutuksissaan.\n\n\"Mutta minä olen nuori ja kaunis --.\" Ramborg istahti Simonin syliin,\nja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, kun hän otti miehensä pään\nkäsiensä väliin ja sanoi: \"Simon -- katso minuun -- miksi sinä et voi\nolla kiitollinen siitä -- en minä ole antanut kenenkään muun omistaa\nitseäni kuin sinun --. ajattelin pikku tytöstä asti, että sellainen\nkuin sinä olit, tulisi minunkin mieheni olla. -- Muistatko, miten me\nmolemmat, Ulvhild ja minä, kilpailimme sinusta -- sinun piti lähteä\nisän kanssa katsomaan hänen varsojaan -- sinä nostit Ulvhildin puron\nyli, ja isä aikoi nostaa minut, mutta silloin minä huusin, että sinun\npiti kantaa minutkin. Muistatko?\"\n\nSimon nyökkäsi. Hän muisti hyvin, miten hän oli hoivaellut Ulvhildiä,\nsiksi että hän oli säälinyt niin sydämestään tuota viehkeää rampaa\nlasta. Nuorimmasta hän ei muistanut muuta kuin että sellainenkin oli\nolemassa.\n\n\"Sinulla oli niin kaunis tukka?-.\" Ramborg työnsi sormensa\nvaaleanruskean, laineisen tukan sisään, joka oli painunut otsalle.\n\"Sinulla ei ole vielä ainoatakaan harmaata haiventa --. Erlendillä on\npian yhtä paljon valkoista kuin mustaa päässään. -- Ja sitten minua\nmiellyttivät sinun syvät poskikuoppasi, jotka ilmestyivät näkyviin\nhymyillessäsi -- ja se, että sinä olit niin iloluontoinen --\"\n\n\"Taisinhan minä olla siihen aikaan hiukan kauniimpi kuin nyt --\"\n\n\"Ei\", kuiskasi vaimo kiihkeästi -- \"silloin kun sinä katsot lempeästi\nminuun --. Muistatko sen kerran, jolloin minä nukuin ensi kertaa sinun\nvieressäsi?\n\n\"Hammastani kolotti, ja minä makasin vaikeroiden tilallani -- isä ja\näiti olivat nukkuneet, parvessa oli pimeä, silloin sinä tulit penkin\nääreen, jossa minä nukuin Ulvhildin kanssa ja kysyit mitä minä itkin.\nKäskit minun olla hiljaa ja varoa herättämästä toisia, ja sitten\nsinä nostit minut käsivarsillesi; ja silloin sinä niistit kynttilän\nsydäntä, vuolit tikun ja pistit sillä kipeää hammasta, kunnes siitä\njuoksi veri. Sitten sinä luit parannustaian, ja sitten sitä ei enää\npakottanut, ja sitten minä sain maata sinun sängyssäsi, ja sinä otit\nminut syliisi --\" Simon laski kätensä hänen päälaelleen ja painoi\nhänen päänsä olkapäätään vasten. Nyt, kun Ramborg muistutti tuosta\ntapauksesta, muisti hänkin sen: se oli tapahtunut silloin, kun hän\noli Jørundgaardissa ilmoittamassa Lauritsalle siitä, että Kristiina\nja hän itse olivat katsoneet olevan parasta, että heitä koskeva\nsopimus purettaisiin. Hän ei ollut nukkunut paljon sinä yönä -- ja nyt\nhän muisti nousseensa vuoteesta katsomaan Ramborgia, joka itkeskeli\nhammassäryssä.\n\n\"Olenko minä milloinkaan ollut semmoinen sinua kohtaan, Ramborg-kulta\n-- että sinulla on mielestäsi oikeus sanoa, etten minä pidä sinusta --?\"\n\n\"Simon -- enkö minä ole mielestäsi sen arvoinen, että sinä voisit pitää\nminusta enemmän kuin Kristiinasta? Hän oli paha ja kavala sinua kohtaan\n-- minä olen kulkenut sinun perässäsi kuin pieni sylikoira koko ajan.\"\nSimon siirsi hänet polveltaan, nousi ja otti hänen kätensä omiensa\nväliin:\n\n\"Älä puhu enää sisarestasi -- sillä tapaa. Ymmärrätköhän sinä itsekään\nmitä sanot? Etkö usko minun pelkäävän Jumalaa -- voitko luulla, etten\nminä tahtoisi pysyä erilläni häpeästä ja pahimmasta synnistä tai etten\nmuistaisi lapsiani ja sukuani ynnä ystäviäni? Minähän olen miehesi,\nRamborg -- älä unohda sitä äläkä siis puhu minulle noin --\"\n\n\"Tiedän, ettet sinä ole loukannut Jumalan lakeja tai kunnian\nvaatimuksia --\"\n\n\"En ole milloinkaan puhunut sisarellesi yhtään sellaista sanaa tai\nkoskenut häneen kädelläni tavalla, josta en voisi vastata viimeisenä\npäivänä -- sen minä vannon Jumalan ja Pyhän Simon Pietarin kautta --\"\n\nRamborg nyökkäsi ääneti.\n\n\"Luuletko sinä, että sisaresi olisi kohdellut minua niin kuin hän on\nkohdellut, jos hän olisi ajatellut minun rakastavan häntä syntisin\nhimoin? Et silloin tunne Kristiinaa.\"\n\n\"Hän ei ole milloinkaan ajatellut himoitseeko häntä joku toinenkin kuin\nErlend. Hän muistaa tuskin, että me olemme lihaa ja verta mekin --\"\n\n\"Siinä sinä sanoit totuuden, Ramborg\", vastasi Simon rauhallisesti.\n\"Mutta silloinhan sinä ymmärrät itsekin, miten mieletöntä sinun on\nkiusata minua mustasukkaisuudella.\"\n\nRamborg veti pois kätensä.\n\n\"En tarkoittanut oikein sitäkään, Simon. Mutta sinä et ole koskaan\npitänyt minusta sillä lailla kuin hänestä. Sinä muistelet häntä yhä --\nminua et muista usein, milloin minä en ole edessäsi.\"\n\n\"En mahda sille mitään, Ramborg, että miehen sydän on luotu\nsellaiseksi, että se, mikä on kirjoitettu siihen sen nuorena ollessa,\njättää syvemmän arven kuin kaikki myöhemmät piirrot --\"\n\n\"Etkö ole kuullut sitä sananpartta, että miehen sydän liikahtaa ensiksi\näidin kohdussa ja kuolee viimeksi hänen rinnassaan?\" sanoi Ramborg\nhiljaa.\n\n\"En --. Onko sellainen sananparsi --? Voi se olla tottakin.\" Simon\nsiveli keveästi Ramborgin poskea. \"Mutta jos me aiomme nukkua tänä\nyönä, on meidän mentävä sänkyyn heti\", sanoi hän väsyneesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRamborg nukkui hetken kuluttua, ja Simon veti hiljaa käsivartensa\nhänen niskansa alta, siirsihe sängyn ulommalle laidalle ja veti taljan\nleukaansa asti. Hänen paitansa oli aivan märkä hartian kohdalta\nRamborgin kyyneleistä. Simon sääli vaimoaan sydämestään -- ja samalla\nhän tunsi uudelleen sydämessään heräävän epätoivoa siitä, ettei hän\nenää voisi jatkaa yhdyselämäänsä kohtelemalla Ramborgia kuin sokeaa,\nkokematonta lasta. Hänen täytyi tottua tietämään, että Ramborg oli\nvarttunut nainen.\n\nIkkunan takana alkoi jo valjeta -- toukokuun yö oli loppumaisillaan.\nSimon oli äärettömän väsynyt -- ja huomenna oli messupäivä. Mutta ei\nhän mene kirkkoon huomenna -- vaikka siitä voisi olla siunausta. Hän\noli luvannut Lauritsalle kerran, ettei hän milloinkaan laiminlöisi\nmessua muuta kuin pätevästä syystä -- mutta ei siitä ollut ollut\nhänelle suurtakaan apua, että hän oli pitänyt tuon lupauksen vuodesta\ntoiseen, mietti hän katkerasti. Huomenna hän ei ratsasta messuun --.\n\n\n\n\n\n\nII\n\nVELALLISET\n\n\n\n\nI\n\n\nKristiina ei saanut täyttä selvää siitä, mitä Erlendin ja Simonin\nvälillä oli tapahtunut. Hänen miehensä kertoi hänelle ja Bjørgulfille,\nmitä Simon oli sanonut Dyfrininretkestään, sekä että he sen jälkeen\nolivat joutuneet sananvaihtoon, joka oli päättynyt epäsopuun. \"Enempää\nen voi tästä asiasta sanoa.\"\n\nErlend oli käynyt kalpeaksi, hänen kasvonsa olivat saaneet lujan ja\npäättäväisen ilmeen. Kristiina oli nähnyt ne sellaisina joskus ennenkin\nheidän naimisissaolonsa aikana ja tiesi, että tämä oli siis asia, josta\nmies ei tahtonut sanoa enempää.\n\nTuo ilme ei ollut koskaan miellyttänyt häntä. Eihän hän, Herra\nnähköön, tahtonut olla muuta kuin yksinkertainen vaimoihminen,\nja hän olisi halunnut olla vapaana kaikesta muusta paitsi lapsia\nja emännän velvollisuutta koskevasta vastuusta. Mutta hänen oli\nollut pakko puuttua moneen asiaan, joka olisi kuulunut miehille --\nja Erlend oli pitänyt aivan luonnollisena, että ne olivat hänen\nniskoillaan. Ja silloin ei ollut hauska nähdä hänellä tuota korskeaa\nja luotaantyöntävää ilmettä Kristiinan tahtoessa tietää mitä hän toimi\nomin päin -- mikä koski kuitenkin heidän kaikkien hyvinvointia.\n\nKristiinaan vaikutti syvästi Erlendin ja Simonin välinen epäsopu.\nRamborg oli hänen ainoa sisarensa. Ja nyt vasta ajatellessaan, että\nhänen täytyi olla vailla Simonin seuraa, huomasi hän oikein, miten\npaljon hän oli ruvennut pitämään tuosta miehestä ja kuinka suuressa\nkiitollisuudenvelassa hän oli tälle -- Simonin ystävyys oli ollut hänen\nparas tukensa vastoinkäymisissä.\n\nJa hän tiesi, että tästä nyt alettaisiin puhua koko kulmakunnalla --\nettä jørundgaardilaiset olivat nyt joutuneet riitaan Formon Simoninkin\nkanssa. Simonista ja Ramborgista piti jokainen. Kristiinaan, hänen\nmieheensä ja poikiinsa katsottiin enimmäkseen karsain ja epäluuloisin\nsilmin, sen hän oli huomannut jo pitkän aikaa. Nyt he tulivat jäämään\naivan yksin.\n\nKristiina oli vaipua maahan surusta ja häpeästä ensimmäisenä pyhänä\ntullessaan kirkonmäelle ja nähdessään Simonin seisovan siellä eräässä\nmiesparvessa. Tämä tervehti häntä ja hänen perhettään päätään\nnyökäyttäen, mutta ensi kertaa hän jätti tervehtimättä heitä kädestä\npitäen ja puhelematta heidän kanssaan.\n\nMutta Ramborg tuli sisarensa luokse ja tarttui hänen käteensä:\n\n\"On ikävä, että miehemme ovat joutuneet riitaan -- mutta eihän meidän,\nsinun ja minun, silti tarvitse olla epäsovussa\", sanoi hän, nousi\nvarpailleen ja suuteli Kristiinaa, niin että kaikki kirkkomäellä olevat\nsen näkivät. Mutta Kristiina tiesi asianlaidan -- hän tunsi, ettei\nRamborg sentään ollut niin kovin pahoillaan. Hän ei ollut koskaan\npitänyt Erlendistä -- Herra tiesi eikö juuri hän ollut kiihottanut\nmiestään Erlendiä vastaan, tieten tai tietämättään --.\n\nRamborg tuli kuitenkin sen jälkeenkin aina tervehtimään sisartaan\nheidän kohdatessaan toisensa kirkon edustalla. Ulvhild kysyi kovaa,\nmiksi täti ei enää käynyt heidän luonaan, juoksi sitten Erlendin luo\nja syleili tätä ja heidän vanhimpia poikiaan. Arngjerd seisoi hiljaa\näitipuolensa vieressä, tervehti Kristiinaa kädestä ja oli hämillään.\nSimon ja Erlend poikineen väistivät toisiaan tarkoin.\n\nKristiina kaipasi myös sisarenlapsiaan. Hän oli ruvennut pitämään\nnoista molemmista tytöistä. Ja eräänä päivänä, kun Ramborg oli tuonut\npoikansa messuun, Kristiina suudellessaan sitten kirkkotoimituksen\njälkeen Andresta purskahti itkuun. Tuo pieni, kituvan näköinen poika\noli käynyt niin rakkaaksi hänelle, eikä hän voinut sille mitään, että\nhän nyt, kun ei hänellä itsellään enää ollut ihan pieniä lapsia, tunsi\nkuin lohdutusta siitä, että sai puuhailla Formon pikkumiehen kanssa ja\nhemmotella häntä vanhempien tuodessa hänet Jørundgaardiin.\n\nGautelta hän kuuli lähemmin asiasta, sillä tämä kertoi miten Erlendin\nja Simonin välinen riita oli syntynyt tuona yönä, jolloin he tapasivat\ntoisensa Karvanuttu-Gudrunin tuvan ovella. Mitä enemmän Kristiina\nasiaa ajatteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että syy\noli etupäässä Erlendin. Kristiina oli ollut suuttunut Simonille --\nolisihan tämän jo pitänyt tuntea lankonsa siksi hyvin, ettei suotta\nolisi ruvennut epäilemään Erlendin pettäneen veljeään epäjalolla\ntavalla -- vaikka Erlend saattoikin tehdä yhtä ja toista ihmeellistä\najattelemattomuudessaan ja kiivaudessaan -- huomattuaan sitten, mitä\noli saanut aikaan, käyttäytyi Erlend kuin pillastunut ori, joka on\nriuhtonut itsensä irti ohjista ja säikkyy sitten vauhkoksi nähdessään\nmitä vetää perässään.\n\nMutta Erlend ei oppinut ymmärtämään, että toisten joskus täytyi puuttua\nkorjaamaan vahinkoa, jonka aikaansaamisessa hänellä oli ihmeellinen\ntaito. Ja silloin Erlend ei tiennyt mitä sanoi tai teki. Kristiina\nmuisti omasta itsestään ajalta, jolloin hän vielä oli nuori ja\nherkkämielinen -- miten hänestä kerta kerran jälkeen oli tuntunut siltä\nkuin Erlend olisi tallannut hänet jalkoihinsa mielettömällä menollaan.\nOmasta veljestäänkin hän oli tehnyt eron -- Gunnulf oli jo ennen\nluostariin menoaan vetäytynyt heistä, ja Kristiina oli ymmärtänyt sen\nolleen Erlendin syytä -- Erlend oli loukannut niin monesti hurskasta\nja kunnianarvoisaa veljeään, vaikka Gunnulf ei ollut koskaan tehnyt\nErlendille muuta kuin hyvää hänen tietääkseen. Ja nyt hän oli työntänyt\nluotaan Simonin, ja kun Kristiina tahtoi tietää, mikä oli saanut aikaan\nepäsovun hänen ja heidän ainoan ystävänsä välillä, nosti Erlend vain\nnokkaansa vastaten, ettei hän voi sanoa sitä --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaakkvelle hän tuntui sanoneen enemmän.\n\nÄiti tuli hyvin levottomaksi ja häneen koski kipeästi, kun hän huomasi,\nettä Erlend ja vanhin poika vaikenivat tai käänsivät puheen toisiin\nasioihin hänen astuessaan tupaan -- eikä tämä tapahtunut harvoin.\n\nGaute ja Lauritsa ja Munan liittyivät enemmän äitiinsä kuin Nikulaus\noli liittynyt koskaan, ja Kristiina oli aina puhunut enemmän heidän\nkanssaan. Mutta esikoinen oli sittenkin jollakin tapaa lähinnä hänen\nsydäntään. Ja hänen jouduttuaan jälleen asumaan Jørundgaardiin olivat\nmuistot siltä ajalta, jolloin hän oli kantanut tuota ensimmäistään,\nelpyneet ihmeellisen eläviksi. Sillä hän joutui huomaamaan monella\ntapaa, ettei Silissä ollut unohdettu hänen nuoruudensyntiään. Tuntui\nmelkein siltä kuin olisi katsottu hänen tahranneen koko kotiseutunsa\nkunnian sillä, että hän, sen miehen tytär, jota kaikki pitivät\npaikkakunnan johtomiehenä, oli astunut harhapoluille. Sililäiset eivät\nolleet antaneet anteeksi sitä, eivätkä sitäkään, että hän oli Erlendin\nkanssa, paitsi isälle tuottamaansa surua ja häpeää, tehnyt Lauritsan\npilkanalaiseksi puijaamalla hänet pitämään vietellylle tyttärelleen\nkomeimmat häät mitä täällä oli nähty miesmuistiin.\n\nKristiina ei tiennyt, oliko Erlend saanut vihiä siitä, että ihmiset\nnyt pureksivat uudelleen noita menneitä asioita. Mutta vaikka Erlend\nolisikin tiennyt siitä, ei hän olisi piitannut siitä sen enempää. Hän\npiti Kristiinan kotilaaksolaisia vain sarkahousuina ja torppareina ja\nopetti poikansa ajattelemaan samoin. Kristiinan sydäntä kirveli, kun\nhän tiesi noiden ihmisten, jotka olivat hellineet häntä ja suoneet\nhänelle niin hyvää siihen aikaan, jolloin hän oli pelkästään Lauritsa\nBjørgulfinpojan tytär ja Pohjoislaakson ruusu, halveksivan Erlendiä\nja tämän vaimoa sekä tuomitsevan heitä ankarasti. Hän ei kerjännyt\nheidän suosiotaan, hän ei itkenyt sitä, että oli joutunut vieraantumaan\nheistä. Mutta se koski. Ja hänen mielestään näyttivät äkkijyrkät\nvuorenseinätkin katsovan häneen ja hänen kotiinsa toisin kuin ennen --\nmustina ja uhkaavina ja kivikovia turmanaikeita hautovina.\n\nKerran hän oli itkenyt katkerasti -- Erlend oli tietänyt siitä, mutta\noli ollut tyly. Huomatessaan Kristiinan kantaneen hänen lastaan\npitkät, yksinäiset kuukaudet pelokkaan suruisan sydämensä alla ei\nhän ollut ottanut häntä syliinsä ja lohduttanut häntä lempeillä ja\nhellillä sanoilla, vaan ollut kiukkuinen ja häpeissään tietäessään\ntulevan päivän, jolloin kävisi ilmi miten kunniattomasti hän oli\ntehnyt Lauritsaa kohtaan -- hän ei ollut ajatellut, että paljon\nraskaammaltahan tuo päivä oli tuntuva Kristiinasta, kun hänen oli\nastuttava häpeissään ylpeän ja rakastavan isänsä eteen.\n\nEikä Erlend ollut iloinnut suuresti silloinkaan, kun Kristiina vihdoin\nantoi elämän pojalleen. Sinä hetkenä, jolloin Kristiina oli päässyt\nloputtomasta sieluntuskastaan ja pelostaan ja kivuistaan ja nähnyt\nruman, muodottoman syntitaakkansa saavan papin voimakkaiden rukousten\njohdosta hengen ja hyvin kehittyneen, mitä suloisimman lapsen muodon\n-- silloin hänestä oli tuntunut kuin hänen sydämensä olisi sulanut\nnöyrästä ilosta ja hänen kuuma, uhmaileva verensäkin muuttunut\nmakeaksi, viattomaksi valkoiseksi maidoksi. \"Jumalan avulla minä kai\nihmistyn kerran\", oli Erlend sanonut Kristiinan koettaessa saada\nmiestään iloitsemaan kanssaan kalliista aarteestaan, jota Kristiina\nitse tuskin hennoi päästää käsistään siksi aikaa kun apuvaimot\nmuuttivat sille vaatteita. Eline Ormintyttären kanssa saamistaan\nlapsista Erlend piti, sen Kristiina oli nähnyt ja kuullut. Mutta kun\nhän laski Naakkven miehensä käsivarrelle, nyrpisti Erlend nenäänsä ja\nkysyi, mitä hän teki tuolla kakaralla, joka oli märkä päältä ja alta.\nVuosikaudet oli Erlend katsonut ynseästi ensimmäiseen aviolliseen\npoikaansa voimatta unohtaa, että Naakkve oli ilmestynyt maailmaan\nsopimattomaan aikaan -- vaikka poika oli niin kaunis ja reipas lapsi,\nettä jokaisen olisi pitänyt iloita semmoisesta perillisestä.\n\nJa Naakkve oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti, että sitä oli\noikein kumma nähdä -- pikkuruikkuisesta tenavasta asti. Hänen pienet\nkauniit kasvonsa olivat paistaneet kuin päivä isän vetäessä hänet\nhetkiseksi polviensa väliin ja puhuessa hänen kanssaan pari sanaa\ntai taluttaessa häntä yli pihan. Uupumatta oli Naakkve koettanut\nvoittaa isän suosiota siihen aikaan kun Erlend piti kaikista muista\nlapsistaan enemmän kuin tästä. Bjørgulf oli ollut isän suosikki poikien\npienenä ollessa, ja silloin oli Erlend väliin vienyt nämä mukanaan\nritariparveen, milloin sattui asiaa sinne -- siellä säilytettiin\nkaikkia niitä aseita ja varustuksia, joita ei tarvittu jokapäiväisessä\nkäytössä. Isän jutellessa ja peuhatessa Bjørgulfin kanssa istui Naakkve\nhiljaa kuin hiiri arkun reunalla ähkyen hyvästä mielestä, kun sai olla\nmukana.\n\nMutta aikaa myöten, kun huono näkö esti Bjørgulfia olemasta isän\nretkillä toisten kanssa ja kun hän sitten kävi sulkeutuneeksi ja\nvähäsanaiseksi isää kohtaan, muuttui suhde. Nyt tuntui Erlend\nmelkein hiukan pelkäävän tuota poikaansa. Kristiina koetti arvailla,\nmahtoiko Bjørgulf sydämessään moittia isää siitä, että tämä oli\nhävittänyt heidän hyvinvointinsa ja murskannut poikiensa tulevaisuuden\nsuistuessaan asemastaan -- ja mahtoiko Erlend aavistaa sen. Joka\ntapauksessa oli Bjørgulf ainoa Erlendinpojista, joka ei näyttänyt\nosoittavan sokeaa rakkautta isäänsä ja rajatonta pojanylpeyttä.\n\nEräänä päivänä olivat kaksi pienintä huomanneet isän lukevan psalttaria\naamulla ja syövän vettä ja leipää, ikään kuin olisi ollut paasto. He\nkysyivät, miksi hän teki niin -- eihän nyt ollut paastopäivä. Erlend\nvastasi, että hän teki sen syntiensä tähden. Kristiina tiesi noiden\npaastopäivien tarkoittavan sitä parannuksentekoa, joka oli määrätty\nErlendille hänen Sunniva Olavintyttären kanssa tekemänsä aviorikoksen\njohdosta, ja vanhimmat pojat tiesivät siitä kyllä. Naakkve ja Gaute\neivät näyttäneet ajattelevan sitä sen enempää, mutta Kristiina sattui\nsamassa katsomaan Bjørgulfiin: tämä istui paikallaan tirkistäen\nlikinäköisesti ruokakuppiinsa ja hymyili itsekseen -- Kristiina oli\nnähnyt Gunnulfin hymyilevän samalla tapaa silloin, kun Erlend oikein\npaljasti itsensä. Hänestä oli tuntunut pahalta --.\n\nNyt tahtoi Erlend aina Naakkven lähelleen. Ja tuo nuori miehenalku\noli aivan kaikilla juurillaan kiintynyt isään. Naakkve palveli\nisäänsä kuten nuori henkivartion huovi herraansa ja päällikköään: hän\ntahtoi välttämättä itse hoitaa hänen hevosensa, pitää kunnossa isänsä\najovehkeet ja aseet, hän kiinnitti kannuksen isänsä jalkaan ja toi\nhänen viittansa Erlendin aikoessa ulos. Hän täytti Erlendin pikarin ja\nleikkasi hänen ruokansa palasiksi istuessaan isänsä oikealla puolella\npöydässä. Erlend teki hiukan pilkkaa pojan innosta ja säädykkäistä\ntavoista, mutta oli mielissään ja otti Naakkven yhä lujemmin omiin\nhoteisiinsa.\n\nKristiina näki Erlendin kokonaan unohtaneen, miten _hän_ oli\npyytänyt ja rukoillut miestään osoittamaan lapselle hiukan enemmän\nisänrakkautta. Ja Naakkve oli myös unohtanut ajan, jolloin hän oli\nhakenut äitinsä luota apua ja turvaa -- aivan pienenä ollessaan. Hän\noli ollut hellä äidilleen ja oli vieläkin omalla tavallaan, mutta\nKristiina tunsi, että mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä kauemmas hän\njoutui äidin luota ja piiristä. Siihen, mikä kuului äidin tehtäviin,\nei Naakkvella ollut yhtään taipumusta. Hän ei pannut vastaan, kun\nKristiina tahtoi häntä johonkin työhön, mutta hän oli omituisen\nkömpelö ja saamaton kaikissa talonpojan tehtävissä -- hän teki työnsä\nhaluttomasti ja innottomasti eikä ollut joutua valmiiksi koskaan. Äiti\najatteli, että hän oli velipuolensa Ormin kaltainen monessa suhteessa\n-- hän oli tämän näköinenkin. Mutta Naakkve oli terve ja voimakas,\nreima tanssija ja urheilija, hyvä jousimies ja kohtalaisen taitava\nmuidenkin aseiden käytössä, varma ratsastaja ja erinomainen suksimies.\nKristiina puhui tästä eräänä päivänä Ulf Haldorinpojalle, Naakkven\nkummille. Ulf sanoi:\n\n\"Erlendin päättömyys ei ole ollut kenellekään suuremmaksi vahingoksi\nkuin tuolle pojalle. Sillä parempaa ritarin ja joukkopäällikön alkua ei\nole koko Norjan maassa tätä nykyä.\"\n\nMutta äiti huomasi, ettei Naakkve milloinkaan murehtinut tulevaisuutta,\njonka isä oli riistänyt häneltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin aikoihin oli Norjassa jälleen levottomuutta, ja laaksoja pitkin\nkulki erilaisia huhuja, toiset uskottavia, toiset aivan mahdottomia.\nEtelä- ja länsi-Norjan sekä Ylämaankin herrat olivat tyytymättömiä\nMaunu-kuninkaan hallitustoimiin -- he olivat uhkailleet tarttua\naseisiin, nostattaa rahvaan ja pakottaa herra Maunu Eirikinpojan\nhallitsemaan heidän tahtonsa mukaan, muussa tapauksessa he huutaisivat\nkuninkaaksi hänen tätinsä pojan, nuoren Jon Haftorinpojan, Sudrheimin\nherran -- tämän äiti, Agnes-rouva, oli autuaasti nukkuneen kuningas\nHaakon Haaleggin tytär. Jonista itsestään ei kuulunut paljoa, mutta\ntämän veljen Sigurdin sanottiin olevan koko yrityksen takana, ja\nBjarne, Erling Vidkuninpojan nuorin poika, kuului myös siihen --\nhuhuiltiin Sigurdin luvanneen, että jos Jon tulisi kuninkaaksi, ottaisi\nhän jonkun Bjarnin sisarista kuningattareksi, sillä Gisken neidotkin\npolveutuivat entisistä Norjan kuninkaista. Herra Ivar Ogmundinpoika,\njoka oli ollut Maunu-kuninkaan paras tuki, kuului nyt menneen noiden\nnuorten päällikköjen puolelle, kuten monet muutkin maan rikkaimmista\nja korkeasukuisimmista miehistä -- Erling Vidkuninpojan ja Bergenin\npiispan sanottiin tukevan yritystä takaapäin.\n\nKristiina ei kuunnellut paljon noita huhuja; hän ajatteli katkerana,\nettä hehän olivat nyt vähäistä väkeä eivätkä valtakunnan asiat\nenää koskeneet heitä. Jonkun sanan hän sentään oli kuullut Simon\nAndreksenpojalta edellisenä syksynä ja tiesi tämän myös puhuneen\nErlendille. Mutta hän oli huomannut, ettei Simon puhunut mielellään\nnäistä asioista -- osaksi siksi, ettei hän pitänyt siitä, että hänen\nveljensä sekaantuivat noihin vaarallisiin asioihin -- kulkihan ainakin\nGyrd vaimonsa omaisten talutusnuorassa. Sitä paitsi hän pelkäsi, ettei\nErlendistä saattanut olla mieleistä kuulla puhuttavan näistä asioista,\nkoska hän oli syntynyt istumaan Norjan hallitusmiesten paikalla, vaikka\nonnettomuus oli sysännyt hänet pois vertaistensa piiristä.\n\nKristiina huomasi kuitenkin Erlendin puhelevan poikiensa kanssa näistä\nuutisista. Ja eräänä päivänä hän kuuli Naakkven sanovan:\n\n\"Mutta jos nuo herrat masentavat Maunu-kuninkaan, niin eiväthän he\nsaata olla niin kehnoja, isä, etteivät ottaisi esille teidän asiaanne\nja pakottaisi kuningasta korvaamaan teille tekemäänsä vääryyttä.\"\n\nErlend nauroi; silloin poika jatkoi:\n\n\"Te näytitte noille herroille tien ja muistutitte heitä siitä, ettei\nNorjan herrojen ollut tapana entiseen aikaan istua rauhassa tiloillaan\nsietäen kuninkaittensa mielivaltaa. Se maksoi perintötilanne ja\nlääninherran-virkanne -- kun taas ne miehet, jotka olivat olleet teidän\nliitossanne, pääsivät ehjin nahoin asiasta -- te jouduitte yksin\nmaksamaan kaikesta --\"\n\n\"Sittenhän heillä on vielä enemmän syytä unohtaa minut\", sanoi Erlend\nnauraen. \"Ja arkkipiispanistuin on saanut Husabyn pantiksi. En minä\nusko neuvoston herrojen viitsivän ahdistaa tuota köyhää Maunu-kuningas\nraukkaa lunastamaan sitä takaisin --\"\n\n\"Kuningas on teidän sukulaisenne, samoin Sigurd Haftorinpoika ja\nuseimmat muut\", vastasi Naakkve kiivaasti. \"Miten he saattaisivat\nhäpeämättä pettää sen Norjan herroihin kuuluvan miehen, joka kantoi\nkilpeään kunnialla pohjoisissa rajaseuduissa puhdistaen Lapin ja\nVienanmeren rannat kuninkaan ja Jumalan vihollisista -- kyllä he\nolisivat kunnottomia, jos sen tekisivät --\"\n\nErlend vihelsi.\n\n\"Poikani -- minä voin sanoa sinulle erään seikan. En tiedä miten\nHaftorinpoikain seikkailu on päättyvä, mutta panen pääni pantiksi\nsiitä, etteivät he uskalla välkyttää Maunu-kuninkaan edessä\npaljastettua norjalaista miekkaa. Suukopuun ja sovinnonhieromiseen se\njää, eikä yksikään nuoli tule lentämään. Eivätkä nuo miehet ole astuva\nvaljaisiin minun tähteni, sillä he tuntevat minut ja tietävät, etten\nminä rävähdä hiottua rautaa, kuten eräät toiset --\n\n\"Sukulaisia, sanot -- niin, ovathan Maunu ja Haftorinpojat\nsinun orpanoitasi. Muistan heidät siltä ajalta, jolloin palvelin\nHaakon-kuninkaan kartanossa -- oli Agnes-rouvan onni, että hän oli\nkuninkaantytär -- hän olisi kai saanut muuten tyytyä kauppaamaan kaloja\nlaiturilla, jos ei joku sinun äitisi kaltainen rouva olisi armahtanut\nhäntä hurskaudessaan ja ottanut häntä navettapiiakseen. Monta kertaa\nminä sain niistää noiden Haftorinpoikien nenän heidän ollessaan\nmenossa isoisänsä eteen ja juostessaan saliin niin rähmäisinä kuin\nolisivat tulleet suoraan äitinsä kohdusta -- ja jos minä sitten sulasta\nsukulaisrakkaudesta löylyytin heitä hiukan opettaakseni heille ihmisten\ntapoja, kirkuivat nämä kuin sianporsaat. Olen kuullut noista Sudrheimin\npojanvesoista myöhemmin varttuneen oikeita miehiä. Mutta yhtä turha\nsinun on odottaa apua sieltä kuin etsiä sitä koiran hännästä --\"\n\nKristiina sanoi Erlendille vähän myöhemmin:\n\n\"Naakkve on niin nuori, rakas mieheni?-. eikö sinusta ole varomatonta\npuhua hänelle noin avoimesti sellaisista asioista.\"\n\n\"Ja sinä olet niin lempeäkielinen, rakas vaimoni\", sanoi Erlend\nhymyillen, \"että ymmärrän sinun tahtovan nuhdella minua. Kun minä\nolin Naakkven iässä, tein ensimmäisen Vargøyn-matkani. -- Jos\nIngebjørg-rouva olisi pysynyt suopeana ja uskollisena\", puhkesi Erlend\nkiihkeästi puhumaan, \"olisin lähettänyt hänen palvelukseensa Naakkven\nja Gauten -- Tanskassa olisi kaksi asetaitoista uskalikkoa voinut\npäästä eteenpäin --\"\n\n\"En minä luullut\", sanoi Kristiina katkerasti, \"synnyttäessäni sinulle\npoikasi, että heidän täytyisi hakea leipänsä vieraasta maasta.\"\n\n\"En minäkään luullut\", sanoi Erlend. \"Mutta ihminen päättää, Jumala\nsäätää, sanotaan --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNähdessään Erlendin ja poikien, näiden varttuessa, käyttäytyvän aivan\nkuin heidän puheensa olisivat olleet yläpuolella naisen käsityskyvyn,\nKristiina huomasi, ettei se ainoastaan loukannut hänen sydäntään. Hän\noli myös huolissaan Erlendin varomattomista puheista -- Erlend ei\nmuistanut koskaan, että pojat olivat vielä melkein lapsia.\n\nJa sitten noilla pojilla, vaikka he olivat niin nuoria -- Nikulaus\noli seitsentoistavuotias, Bjørgulf täytti kuusitoista ja Gaute\noli viisitoista syksyllä -- oli kaikilla kolmella sellainen\ntapa seurustella naisväen kanssa, että se herätti mitä suurinta\nlevottomuutta.\n\nEi ollut tosin tapahtunut mitään erikoista, johon olisi voinut iskeä\nkiinni. Pojat eivät juosseet naisten jäljissä, eivät olleet milloinkaan\nraakoja eivätkä säädyttömiä suustaan, eikä heitä miellyttänyt\npalvelijoiden karkea leikinlasku tai näiden kuulemat likaiset juorut.\nSiinä suhteessa oli tosin Erlendkin aina ollut säädykäs ja siivo --\nKristiina oli nähnyt hänen häpeävän puhetta, jolle hänen isänsä ja\nSimon saattoivat nauraa sydämellisesti. Mutta Kristiina oli silloin\nhämärästi tuntenut, että nuo kaksi nauroivat sillä lailla kuin\ntalonpojat nauravat tarinoille tyhmästä paholaisesta -- jollaisista\ntarinoista oppineet miehet, jotka tuntevat paremmin tämän kavalat\njuonet, eivät pidä.\n\nEi Erlendkään voinut syyttää itseään siitä, että hän olisi\njuoksennellut naisten jäljissä -- vain ne, jotka eivät tunteneet\nhäntä, saattoivat sanoa häntä höllätapaiseksi siinä mielessä, että\nhän olisi houkutellut naisia luokseen ja ehdoin tahdoin vietellyt\nheidät. Mitä häneen, Kristiinaan tuli, ei hän ollut milloinkaan voinut\nväittää Erlendin saaneen tahtoaan läpi käyttämällä viekoituskeinoja,\npetosta tai väkivaltaa. Ja hän oli varma siitä, ettei Erlendin ollut\ntarvinnut viekoitella noita kahta muutakaan naista, joiden kanssa\nhän oli harjoittanut syntiä. Mutta kun kevytmieliset naiset tekivät\nhänelle vallattomia, vietteleviä eleitään, kävi Erlend aivan kuin\nuteliaaksi koiranpenikaksi -- koko mies oli silloin salatun holtittoman\nkevytmielisyyden vallassa.\n\nJa surukseen hän oli nyt huomaavinaan, että Erlendin pojat olivat\ntässä asiassa isänsä kaltaiset -- he unohtivat aina ottaa lukuun sen,\nmitä ihmiset tulisivat sanomaan, ennen kuin jo toimivat -- jälkeenpäin\nse kiusasi heitä kovastikin. Ja kun naiset hymyilivät heille ja\nosoittivat heille suopeutta, eivät he käyneet aroiksi tai jäykiksi,\nkuten useimmat siinä iässä olevat pojat, vaan hymyilivät vastaan\nja juttelivat ja käyttäytyivät niin vapaasti kuin olisivat olleet\nkuninkaan kartanossa ja oppineet hovitapoja. Kristiina pelkäsi heidän\nvielä joutuvan onnettomuuksiin ja vaikeuksiin pelkästä viattomuudesta\n-- rikkaat kartanonemännät ja -tyttäret ja köyhät palvelusnaiset\nolivat kaikki Kristiinan mielestä liian hemmottelevia noita kauniita\nnuorukaisia kohtaan. -- Mutta jos joku perästäpäin kiusasi heitä jonkun\nnaisen nimellä, he julmistuivat samoin kuin muutkin heidän ikäisensä.\nPahin kiusoittelija oli Frida Styrkaarintytär -- tämä oli aika\nletukka iästään huolimatta, hän ei ollut näet monta vuotta nuorempi\nitse kartanonrouvaa -- ja hänellä oli ollut kaksi äpärälasta, joista\nviimeiselle oli ollut vaikea löytää isää. Mutta Kristiina oli säälinyt\ntuota raukkaa, ja koska hän oli hoitanut hellästi ja hyvin sekä\nBjørgulfia että Skulea näiden ollessa pieniä, oli Kristiina koettanut\nolla anteeksiantavainen -- joskin häntä harmitti, että tuo vanha\nihminen aina puhui pojille nuorista neidoista.\n\nKristiina ajatteli siis, että oli parasta saada pojat naitetuksi\nnuorella iällä. Mutta hän tiesi, ettei se ollut helppoa -- ne miehet,\njoiden tyttäret olisivat olleet Naakkven ja Bjørgulfin vertaisia\nsuvultaan ja syntyperältään, eivät olisi pitäneet heitä kyllin\nrikkaina. Ja heidän isänsä kärsimä tuomio ja kuninkaan epäsuosio\noli oleva esteenä, jos pojat yrittäisivät parantaa asemaansa jonkun\nvaltaherran palveluksessa. Hän muisteli katkerana aikoja, jolloin\nErlend ja Erling Vidkuninpoika olivat suunnitelleet Nikulauksen ja\njonkun drotsin tyttären välistä naimaliittoa.\n\nTosin hän tiesi joitakin kasvuiässä olevia neitoja, jotka olisivat\nvoineet sopia -- rikkautensa ja sukunsa puolesta -- mutta heidän\nisänsä olivat pysyneet poissa henkivartiopalveluksesta ja maatuneet\ntiloilleen. Hän ei voinut kärsiä ajatusta, että hän ja Erlend\nsaattaisivat saada epäävän vastauksen tehdessään naimatarjouksen noille\nmaalaispohatoille. Simon Darre olisi ollut hyvä puhemies -- nyt oli\nkuitenkin Erlend karkottanut tuon auttajan.\n\nKirkon palvelukseen hän ei luullut yhdelläkään pojallaan olevan halua\n-- ellei Gautella kenties tai Lauritsalla. Mutta Lauritsa oli vielä\nkovin pieni. Ja Gaute oli ainoa hänen pojistaan, josta oli hiukan apua\nkartanon töissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumi ja myrskyt olivat runnelleet aitoja tänä vuonna, ja ristinmessun\naikaan satanut lumi myöhästytti töitä, joten täytyi pitää kovaa\nkiirettä, jos mieli saada kaikki valmiiksi aikanaan. Sentähden lähetti\nKristiina eräänä päivänä Naakkven ja Bjørgulfin korjaamaan maantien\nlaidassa olevan pellon viereistä aitaa.\n\nPuolenpäivän aikaan lähti äiti katsomaan, miten pojat selviäisivät\ntuosta tavattomasta työstä. Bjørgulf teki työtä kartanon puolella --\nKristiina seisahtui hetkeksi puhelemaan hänen kanssaan. Sitten hän meni\nedelleen pellon pohjoislaitaa kohti. Silloin hän näki Naakkven seisovan\npuhelemassa naisen kanssa, joka oli ratsun selässä aivan aidan ääressä.\nNaakkve taputti hevosta, tarttui sitten tyttöä nilkkaan ja antoi sitten\naivan, kuin huomaamatta, kätensä liukua ylemmäksi tytön säärtä pitkin\nhameen alla.\n\nNeito näki ensiksi kartanonrouvan; hän punastui ja sanoi jotakin\nNaakkvelle. Tämä veti kiireesti kätensä pois ja oli hiukan hämmentyneen\nnäköinen. Tyttö aikoi nyt ratsastaa edelleen, mutta Kristiina\ntervehti häntä ja puhui sitten jonkun sanan hänen kanssaan kysyen\nsukulaisvaimonsa vointia -- tämä oli Ulvsvoldin emännän sisarentytär ja\noli äskettäin tullut vieraisille taloon. Kristiina oli olevinaan aivan\nkuin hän ei olisi huomannut mitään ja jäi sitten puhumaan Naakkven\nkanssa aidanteosta, neidon ajettua pois.\n\nEi kulunut paljoakaan aikaa ennen kuin Kristiina joutui Ulvsvoldiin\nkahdeksi viikoksi emännän maatessa lapsivuoteessa, jonka jälkeen hän\noli hyvin sairas. Kristiina oli naapurivaimo, ja hänet kutsuttiin\nsinne, koska hänet tunnettiin seudun taitavimmaksi lääkenaiseksi.\nSilloin Naakkve kävi useasti äitinsä luona, milloin milläkin asialla,\nja tuo sisarentytär, Eyvor Haakonintytär, keksi silloin aina jotakin\nsyytä päästä tapaamaan Naakkvea ja puhelemaan tämän kanssa. Se ei ollut\nKristiinan mieleen -- hän ei pitänyt tytöstä eikä voinut pitää Eyvoria\nkauniinakaan, kuten hän oli kuullut useimpien miesten pitävän. Hän oli\niloinen kuullessaan Eyvorin palanneen kotiinsa Raumsdaliin.\n\nMutta hän ei luullut Naakkven välittäneen Eyvorista, varsinkin\nkun hän kuuli Fridan hölpöttävän Loptsgaardin tyttärestä, Aasta\nAudunintyttärestä, ja kiusoittelevan Naakkvea tällä.\n\nOllessaan kerran panimotuvassa keittämässä katajavettä Kristiina kuuli\nFridan taas vatkuttavan samaa. Naakkve seisoi Gauten ja isän kanssa\ntakapihalla; he veistivät venettä, jonka aikoivat kalaveneekseen\ntunturilammelle -- Erlend oli jotakuinkin hyvä veneentekijä. Naakkve\nsuuttui, mutta sitten alkoi Gautekin kiusoitella -- Aasta ei ollut\nhullumpi naimakauppa, sanoi hän.\n\n\"Ota itse hänet, jos hän on sinusta niin sopiva\", virkkoi veli\nkiivaasti.\n\n\"En minä huoli hänestä\", vastasi Gaute, \"sillä olen kuullut, että\npunainen tukka ja petäjämetsä viihtyvät laihassa maassa -- mutta\nsinustahan punainen tukka on kaunis --\"\n\n\"Ei tuo sananparsi sovellu naisiin nähden, poikani\", sanoi Erlend\nnauraen. \"Punatukkaiset naiset ovat usein valkeapintaiset ja pehmeät\nkäsitellä --\"\n\nIsä nauroi hillittömästi, mutta Kristiina vihastui; tuo oli hänen\nmielestään kevytmielistä puhetta moisten nulikkani kuultavaksi. Hän\nmuisti myös samassa Sunniva Olavintyttärellä olleen punaisen tukan,\nvaikka hänen ystävänsä kutsuivat sitä kullankarvaiseksi. Silloin\nvirkkoi Gaute:\n\n\"Ole iloinen, etten minä sano, etten uskalla synnin tähden.\nPääsiäisen jälkeisenä valvontasunnuntaina sinä istuit Aastan kanssa\nkymmenysaitassa koko ajan, kun me tanssimme kirkkomäellä -- tottahan\nsinä siis pidät hänestä --\"\n\nNaakkve oli juuri lentämäisillään veljensä niskaan, kun Kristiina tuli\nulos. Gauten mentyä kysyi äiti toiselta pojaltaan:\n\n\"Mitä se Gaute sanoi sinusta ja Aasta Audunintyttärestä?\"\n\n\"Taisittehan te kuulla joka sanan\", vastasi poika; hän punastui ja\nrypisti vihaisesti kulmiaan.\n\nKristiina sanoi närkästyneenä:\n\n\"On sekin laitaa, ettette te osaa viettää yhtään valvontayötä\ntanssimatta ja juoksentelematta jumalanpalvelusten välillä. Emme me\ntehneet niin minun nuorena ollessani --\"\n\n\"Mutta tehän olette itse sanonut, äiti, että silloin kun te olitte\nneito, oli isoisäni tapana laulaa toisten tanssiessa kirkkomäellä --\"\n\n\"Eivät ne olleet sellaisia lauluja eikä se ollut sellaista hurjaa\ntanssia kuin nykyään\", sanoi äiti, \"ja me nuoret pysyimme kauniisti\nvanhempiemme parissa -- emme me istuneet parittain aitoissa --\"\n\nNaakkve aikoi vastata vihaisesti. Mutta silloin sattui Kristiina\nkatsomaan Erlendiin. Tämä hymyili niin tarkoittavasti tähdätessään\ntoisella silmällä laudan syrjää, jota hän juuri tasoitteli, että\nKristiina katosi vihoissaan takaisin panimotupaan.\n\n-- Mutta hän jäi pohtimaan kuulemaansa. Aasta Audunintytär ei ollut\nmikään huono naimakauppa -- Lopstgaard oli varakas talo, ja siellä oli\nvain kolme tytärtä eikä ainoatakaan poikaa, ja Ingebjørg, Aastan äiti,\noli hyvin hyvää sukua.\n\nEi hän ollut tosin ajatellut, että jørundgaardilaisten tarvitsisi\nkoskaan kutsua Audun Torberginpoikaa apekseen, mutta Audunilla oli\nollut halvaus talvella, eikä hänen luultu elävän kauan. Ja tyttö oli\nsievä ja miellyttävätapainen ja kuului olevan myös pystyvä töihin.\nJos Naakkve piti tytöstä, ei kannattanut vastustaa tätä naimakauppaa.\nHeidän täytyi odottaa häitä vielä parisen vuotta -- Aasta ja Naakkve\nolivat vielä molemmat niin nuoria -- mutta sitten hän hyväksyisi\nilomielin Aastan miniäkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä päivänä kesken kauneinta kesää tuli Sira Solmundin sisar\nlainaamaan jotakin Kristiinalta. Naiset seisoivat aitan ulkopuolella\nhyvästelemässä, kun papin sisar sanoo: Mutta oletko kuullut Eyvor\nHaakonintyttärestä! Hänen isänsä on ajanut hänet kartanostaan, sillä\ntyttö oli raskaana -- ja nyt hän oli palannut ulvsvoldilaisten turviin.\n\nNaakkve oli ollut asialla aitanparvessa -- hän pysähtyi alimmalle\nportaalle. Nähdessään hänen kasvonsa tuli äiti itse niin voimattomaksi,\nettä jalat tuskin kantoivat häntä. Poika oli korvalehtiä myöten\npunainen kulkiessaan kartanorakennusta kohti.\n\nMutta Kristiina sai toisen puheesta sen käsityksen, että Eyvorin\nasioiden oli täytynyt olla sillä kannalla kauan ennen hänen\ntuloaan seudulle kesällä. Viaton poika parkani, ajatteli Kristiina\nhelpotuksesta huokaisten -- tämä oli kai häpeissään siitä, että oli\nuskonut tytöstä hyvää.\n\nParin päivän kuluttua nukkui Kristiina yksin yöllä, sillä Erlend oli\nlähtenyt kalaan. Hän luuli Naakkven ja Gauten olevan mukana. Mutta\nsitten hän heräsi siihen, että Naakkve nykäisi häntä ja kuiskasi\ntahtovansa puhua hänen kanssaan. Poika kiipesi sänkyyn ja jäi istumaan\njalkopäähän.\n\n\"Äiti -- minä olen ollut puhumassa tuon Eyvor-paran kanssa nyt yöllä\n-- minä tiesin, että ihmiset puhuvat valhetta -- tiesin sen niin\nvarmasti, että olisin voinut vannoa vaikka palava rauta kädessä, että\ntuo Romundgaardin harakka valehteli --\"\n\nÄiti makasi hiljaa odottaen jatkoa. Naakkve koetti puhua rauhallisella\näänellä, mutta vähän väliä tahtoi ääni sortua kiihkosta ja\nliikutuksesta.\n\n\"Eyvor oli aikonut mennä loppiaismessuun -- hän oli ollut yksin ja\nheidän kartanostaan johtava tie kulkee pitkän matkaa läpi metsän.\nSilloin hän oli kohdannut kaksi miestä tiellä -- oli vielä pimeä,\neikä hän tiennyt, keitä he olivat, kenties tunturin kuljeksijoita --.\nViimein hän ei ollut jaksanut enää pitää puoliaan, tyttöpoloinen.\nEikä hän uskaltanut valittaa kellekään hätäänsä -- ja kun äiti ja isä\nhuomasivat hänen onnettomuutensa, he ajoivat hänet kotoa lyöden ja\ntukistaen ja toruen häntä. Hän itki niin katkerasti, äiti, kertoessaan\nminulle tämän, että se olisi sulattanut kivenkin.\" Naakkve vaikeni\näkkiä ja huokasi raskaasti.\n\nKristiina sanoi, että oli paha, että nuo ilkityöntekijät olivat\npäässeet pakoon. Hän toivoi Jumalan käden kohtaavan heitä niin että he\nsaisivat maksaa teostaan mestauspölkyllä.\n\nSilloin alkoi Naakkve kertoa Eyvorin isästä, miten rikas tämä oli ja\nmiten hänelle oli velkaa se ja se tunnettu suku. Lapsen aikoi Eyvor\nlähettää kasvatettavaksi toiselle seudulle. Gudmund Darren vaimolla oli\nollut äpärälapsi, jonka isä oli pappi -- ja Sigrid Andreksentytär eli\nKrukessa kaikkien kunnioittamana. Se mies oli varmaan kovasydäminen\nja ilkeä, joka tuomitsi Eyvorin katalaksi siksi, että hänen vasten\ntahtoaan oli täytynyt kestää sellainen häpeä ja onnettomuus -- kyllä\nhän saattoi kelvata kunnon miehen vaimoksi silti.\n\nKristiina surkutteli tyttöä ja kirosi väkivallan tekijöitä -- sekä\nkiitti ja ylisti mielessään luojaansa siitä, että Naakkve tuli\ntäysi-ikäiseksi vasta kolmen vuoden perästä. Sitten hän pyysi lempeästi\npoikaansa muistamaan, että hänen nyt tuli punnita tarkoin askeleensa,\nei käydä Eyvorin luhdissa myöhään illalla, kuten nyt tänä yönä, eikä\nnäyttäytyä Ulvsvoldissa, jollei hänellä ollut asiaa isäntäväelle,\nmuuten hän vasten tahtoaan saattoi antaa aihetta siihen, että ihmiset\nalkaisivat puhua vielä pahempaa tuosta lapsiraukasta. Oli tosin helppo\nsanoa niille, jotka eivät uskoneet Eyvorin puhetta eivätkä hänen\nsyyttömyyttään onnettomuuteen, että kavahtakoot Naakkven käsivarsia\n-- mutta tuolle tyttöparalle saattoi sittenkin koitua vielä enemmän\nvahinkoa ihmisten juoruista.\n\nKolmen viikon kuluttua tuli Eyvorin isä hakemaan tytärtään\nkihlajaisiin ja häihin. Sulhanen oli muuan kelpo talonpojanpoika\nhänen kotiseudultaan; ensin olivat molemmat isät vastustaneet heidän\nnaimistaan siksi että ukot olivat riidassa maanomistuksesta. Talvella\nhe olivat sopineet, ja nuoret aiottiin kihlata toisilleen -- kun Eyvor\nyhtäkkiä ei tahtonutkaan -- hän sanoi mielistyneensä toiseen. Myöhemmin\nhän huomasi hyljänneensä liian myöhään aikaisemman ystävänsä. Hän tuli\nsitten tätinsä luokse Siliin ja oli kai arvellut saavansa täältä apua\nonnettomuutensa salaamiseksi, sillä hän olisi välttämättä tahtonut tuon\nuuden miehen. Mutta kun Ulvsvoldin Hillebjørg näki, miten asiat olivat,\nhän lähetti tytön takaisin vanhempien luokse. Tytön isä oli raivostunut\nja pieksänyt tytärtään useamman kerran, ja tämä oli sitten paennut\ntakaisin -- se oli kyllä totta. Mutta nyt oli Eyvorin isä päässyt\nyksimielisyyteen aikaisemman kosijan kanssa -- ja nyt sai Eyvor tyytyä\nhäneen, olipa hän miten nyreissään tahansa.\n\nKristiina näki tämän koskevan kipeästi Naakkveen. Monta päivää poika\nkulki puhumatta sanaakaan, ja äidin kävi niin sääli häntä, että hän\nuskalsi tuskin vilkaista sille suunnallekaan, missä poika oli -- sillä\njos poika sattui kohtaamaan äidin katseen, tuli hän niin punaiseksi ja\nnäytti niin nololta, että se viilsi Kristiinan sydäntä.\n\nKun Jørundgaardin palvelusväki tahtoi puhua näistä tapauksista, sanoi\nemäntä terävästi, että heidän oli tukittava suunsa -- tuota likaista\njuttua ja huonoa naista ei tarvinnut mainita hänen talossaan. Frida\noli ällistyksissään: olihan hän kuullut Kristiina Lauritsantyttären\nmonta kertaa tuomitsevan lempeästi ja auttavan molemmin käsin samaan\nonnettomuuteen joutuneita neitoja -- Frida oli itsekin kahdesti saanut\nnauttia emäntänsä armahtavaisuutta. Mutta se vähä, minkä Kristiina nyt\nsanoi Eyvor Haakonintyttärestä, oli niin pahaa, ettei nainen voi sanoa\npahempaa toisesta naisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend nauroi, kun Kristiina kertoi hänelle, miten pahasti Naakkve\noli pettynyt. Tämä tapahtui eräänä iltana -- Kristiina istui pihalla\nkehräämässä, ja Erlend tuli hänen luokseen viskautuen pitkäkseen\nheinikkoon hänen viereensä.\n\n\"Se ei ole mikään vahinko\", sanoi isä, \"minun mielestäni on poika\npikemminkin oppinut helpolla hinnalla ettei naisten puheisiin ole\nuskomista --\"\n\n\"Niinkö arvelet\", virkahti vaimo; hänen äänensä vapisi hillitystä\nvihasta.\n\n\"Niin --\" Erlend hymyili. \"Luulin sinuakin ensi kertaa tavatessamme\nniin vienoksi ja lempeäksi, että tuskin uskalsit haukata\njuustonkappaleesta. Pehmeäksi kuin silkkinauha ja lempeäksi kuin\nkyyhkynen -- mutta petyinpä aika lailla, Kristiina --\"\n\n\"Miten sinä luulisit meille käyneen\", sanoi toinen, \"jos minä olisin\nollut niin pehmeä ja siloinen?\"\n\n\"Älähän huoli --\" Erlend tarttui hänen käsiinsä, niin että hänen täytyi\nkeskeyttää työnsä; ja Kristiina hymyili säihkyvän iloisesti hänelle.\nSitten hän laski päänsä Kristiinan syliin. \"En minä arvannut kuinka\nsuuren onnen Jumala minulle antoi johtaessaan sinut minun luokseni --\nKristiina!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Kristiinan oli aina pakko hillitä itseään peittääkseen\nepätoivonsa Erlendin ymmärtämättömän huolettomuuden tähden, saattoi\nsattua, että hänen vihansa kuohui yli äyräiden hänen rangaistessaan\npoikiaan näiden pahoista töistä: hän oli silloin kovakätinen ja kiivas.\nVarsinkin Ivar ja Skule saivat tuntea tätä.\n\nNämä olivat nyt pahimmassa iässä, kolmannellatoista, ja niin\nvallattomia ja itsepäisiä, että Kristiina ajatteli usein aivan\nonnettomana, mahtoiko Norjassa olla toista äitiä, jonka täytyi\nkoettaa kasvattaa ihmisiksi kahta tuollaista hurjimusta. Soreita\nhekin olivat, kuten kaikki hänen lapsensa, heillä oli silkinhieno,\nmusta kihara tukka, siniset silmät, mustat kulmakarvat ja kapeat,\nhienopiirteiset kasvot. He olivat hyvin pitkiä ikäisikseen, mutta\ntoistaiseksi kapeahartiaisia ja laihoja -- nivelet työntyivät esiin\nkuin oljen solmupaikat. He olivat niin yhdennäköiset, ettei kukaan,\nkotiväkeä lukuunottamatta, erottanut heitä toisistaan, ja heitä\nkutsuttiin yleisesti vain Jørundgaardin miekkamiehiksi -- sitä ei\ntarkoitettu miksikään lempinimeksi. Simon oli ensin antanut heille\nleikillä tuon nimen, sillä Erlend oli lahjoittanut kummallekin pienen\nmiekan, jota he eivät laskeneet käsistään milloinkaan muulloin kuin\nkirkossa käydessään. Kristiina ei pitänyt siitä, että heillä oli nuo\nmiekat, eikä myöskään siitä, että he aina liikkuivat tappara tai keihäs\ntaikka jousipyssy matkassaan; hän pelkäsi, että nuo kuumaveriset\npojat saisivat aikaan jonkin onnettomuuden niillä. Mutta Erlend sanoi\nlyhyesti, että he olivat kyllin vanhoja tottuakseen kantamaan aseita.\n\nKristiina oli alituisesti peloissaan noiden kaksostensa vuoksi.\nEllei hän tiennyt, missä he olivat, hän väänteli hiljaisuudessa\nkäsiään ja rukoili Neitsyt Maariaa ja Pyhää Olavia tuomaan\nheidät takaisin elävinä ja vahingoittumattomina. Pojat vaelsivat\ntunturilla, lumikentillä ja rotkoissa, joissa ei kukaan ollut ennen\nollut, ryöstivät kotkanpesiä ja toivat kotiin mekkonsa alla julman\nnäköisiä, keltasilmäisiä, sähiseviä poikasia, he kiipeilivät Laagenin\npohjoisjuoksun takaisilla kallioilla, jossa joki vyöryy putouksesta\ntoiseen, ja kerran oli Ivar tullut puolikuolleena kotiin yritettyään\nratsastaa opettamattomalla orivarsalla, jonka selkään he, taivas tiesi\nmillä keinoin, olivat saaneet satulan ja joka sitten oli pudistanut\nhänet selästään, niin että poika oli jäänyt riippumaan jalustimeen.\nIlman minkäänlaista asiaa, pelkästä uteliaisuudesta, he olivat\nuskaltautuneet Toldstadskogenin lappalaiskotaan -- he olivat oppineet\nisältään muutamia lapinkielisiä sanoja, ja heidän tervehdittyään niillä\nlappalaisnoitaa oli tämä kestinnyt heitä ruoalla ja juomalla ja pojat\nolivat syöneet ihan haljetakseen, vaikka oli paastopäivä. Kristiina oli\naina vaatinut ankarasti lapsia syömään vähän ja sellaista ruokaa, josta\nhe eivät pitäneet, silloin kun aikuiset paastosivat -- sillä niin oli\nhäntä itseäänkin kasvatettu pienenä. Ihmeen vuoksi tarttui Erlendkin\nkerran vakavasti asiaan, otti pojiltaan pois lappalaisakan evääksi\nantamat herkut, poltti ne ja kielsi heitä enää milloinkaan menemästä\nniin kauas, missä lappalaiset asuivat. Mutta kuitenkin häntä huvitti\nkuulla poikien seikkailusta, ja hän kertoi tämän jälkeen usein Ivarille\nja Skulelle omista retkistään pohjoiseen sekä mitä kaikkea hän oli\nnähnyt siellä tuon kansan keskuudessa; ja hän puhui heille lappalaisten\nrumaa ja pakanallista mongerrusta.\n\nMutta muuten ei Erlend juuri milloinkaan nuhdellut lapsiaan, löipähän\nvielä leikiksi senkin, kun Kristiina moitti poikien raisuutta. Kotona\nollessaan pojat tekivät lakkaamatta pahojaan, vaikka osasivat olla\nhyödyksikin, kun vaadittiin -- eivät he olleet saamattomia, kuten\nNaakkve. Mutta saattoi käydä niinkin, että kun äiti oli pannut heidät\ntyöhön ja tullut katsomaan, miten se sujui, olivat työkalut maassa ja\npojat seisoivat isän vieressä tämän näyttäessä heille miten merimiehet\ntekivät solmun tai jotakin muuta samantapaista turhuutta.\n\nLauritsa Bjørgulfinpoika oli tehdessään tervalla ristin navetan\nja muiden ulkohuoneiden oveen tavallisesti tuhrinut pensselillä\njonkinlaisia koukeroita sen ympäri -- pyöreän renkaan tai muun\nsivauksen joka ristin haaraan. Eräänä päivänä keksivät kaksoset\nampumataulukseen erään noista vanhoista risteistä. Kristiina joutui\nepätoivon ja vihan valtaan sellaisesta jumalattomasta menosta, mutta\nErlend ryhtyi puolustamaan lapsia -- nämähän olivat niin nuoria,\nsanoi hän, ettei heidän voinut odottaa muistavan ristin pyhyyttä\njoka kerran kun näkivät sen navetan ovessa tai lehmän selässä. Pojat\nsaivat mennä kirkon vieressä olevaa ristiä suutelemaan, polvistumaan\nsen eteen ja lukemaan viisi Paternosteria ja viisitoista Avea, sillä\nhyvä -- ei tänne tarvinnut kutsuttaa Sira Solmundia sitä varten. Mutta\ntällä kertaa äiti sai kannatusta Bjørgulfilta ja Naakkvelta, pappi\nnoudettiin, ja hän pirskotti vihkivettä seinälle ja otti nuo kaksi\nnuorta syntistä ankarasti ojennettaviksi.\n\n-- Toisinaan kaksoset taas syöttivät härille ja pukeille käärmeenpäitä,\njotta nämä tulisivat oikein hurjiksi ja alkaisivat puskea. Tai\nhärnäsivät Munania siksi, että tämä vielä kulki äidin helmoissa;\nja Gauten kanssa he olivat alituiseen pienessä nahinassa -- toiset\nErlendinpojat elivätkin mitä kauneimmassa veljessovussa. Mutta väliin\nGaute läksytti heitä, jos he yltyivät liian hävyttömiksi. Puhuminen\nauttoi yhtä vähän kuin jos olisi puhunut seinille -- ja jos äiti\nkiivastui, he seisoivat hänen edessään jäykkinä, kädet nyrkissä,\nmulkoillen häneen kulmiensa alta, tulipunaisina vihasta. Kristiina\nmuisti, mitä Gunnulf oli kertonut Erlendistä --? että tämä oli monta\nkertaa lapsena ollessaan viskannut puukon isäänsä vasten ja rynnännyt\nhänen kimppuunsa. Silloin hän löi kaksosiaan ja löi heitä kovasti,\nsillä häntä alkoi pelottaa, mitä heistä tulisikaan, ellei heitä saisi\nkesytetyksi ajoissa.\n\nSimon Darre oli ainoa, jolla oli ollut jonkin verran valtaa noihin\nvillivarsoihin --. nämä rakastivat häntä ja lauhtuivat heti, kun tämä\nnuhteli heitä hyväntahtoisesti ja tyynesti. Mutta nyt, kun he eivät\nenää nähneet Simonia, ei äiti voinut huomata heidän kaipaavankaan\nhäntä. Lapsen mieli on uskoton, ajatteli Kristiina murhemielin.\n\nJa kuitenkin hän tunsi sydämessään olevansa eniten ylpeä juuri noista\npojistaan. Kun hän vain olisi saanut murretuksi tuon ilkeän uhman\nja hurjuuden, ei veljessarjassa olisi ollut toisia niin lupaavia\nmiehenalkuja kuin he. Heillä oli vankka terveys ja hyvät ruumiinvoimat,\nhe olivat pelottomia, totuuttarakastavia, anteliaita ja hyviä köyhille,\nja he olivat jo useamman kerran osoittaneet niin suurta neuvokkuutta\nja nopeata päättäväisyyttä, että se Kristiinan mielestä oli aivan\ntavatonta heidän iässään.\n\nEräänä iltana heinänteon aikaan Kristiina puuhaili myöhään kodassa.\nSilloin ryntäsi Munan sisään huutaen, että vanha vuohikarsina oli\ntulessa. Kartanolla ei ollut ketään miehiä -- kuka oli pajassa hiomassa\nviikatettaan, kuka oli lähtenyt pohjoissillalle, jonne nuorison oli\ntapana kokoontua kesäiltoina. Kristiina tempasi pari sankoa ja juoksi\nhätään huutaen naispalvelijoilleen, että nämä tulisivat perässä.\n\nVuohikarsina oli pikkuinen vanha suoja, jonka katto oli aivan maan\ntasalla, ja se sijaitsi kartanopihan ja karjapihan välisessä ahtaassa\nkujassa vastapäätä tallin pitkääseinää, kylki kyljessä toisten\nulkorakennusten kanssa. Kristiina juoksi pirtin porstuaan, josta tapasi\nkäsiinsä kirveen ja palohaan, mutta päästyään tallin nurkan taakse\nei hän nähnyt tulta, vaan ainoastaan savua, jota tuprusi sakeanaan\nvuohikarsinan katossa olevasta aukosta. Ivar istui harjahirrellä\nhakaten alas kattoa, Skule ja Lauritsa olivat karsinan sisällä kiskoen\nirti suuria pärekaistaleita ja tukahuttaen leimahtavia liekkejä ja\nkipinöitä. Nyt tulivat paikalle myös Erlend, Ulf sekä miehet, jotka\nolivat olleet pajassa -- Munan oli juossut sinne ilmoittamaan asiasta,\nja sitten ei enää ollut asia eikä mikään saada tulta sammumaan.\nMutta siitä olisi voinut paisua vaikka minkälainen onnettomuus --\nilta oli hyvin tyyni ja hauteinen, silloin tällöin tuntui etelästä\nkäyvä tuulenhenki; jos tuli olisi päässyt puhkeamaan ilmiliekkiin\nvuohikarsinassa, olisivat kaikki pohjoispuolella pihaa olevat\nrakennukset, talli, aitat ja kartanorakennukset palaneet nekin.\n\nIvar ja Skule olivat olleet tallin katolla -- he olivat pyydystäneet\nhaukan ja aikoivat nyt ripustaa sen harjalautaan -- kun tunsivat\npalaneen katkua ja näkivät alla olevasta katosta kohoavan savua. He\nhyppäsivät katolle ja alkoivat hakata rikki palavaa turvetta pienillä\nkirveillään sekä lähettivät Lauritsan ja Munanin, jotka leikkivät\nvähän matkan päässä, toisen hakaa noutamaan, toisen äidin luokse.\nOnneksi olivat kartanon laudat ja hirret hyvin mädät, mutta selvää\noli kumminkin, että kaksoset tällä kertaa olivat pelastaneet äitinsä\nkartanon käymällä kiinni palavaan kattoon, hukkaamatta aikaa aikuisten\nkoollekutsumiseen.\n\nEi ollut helppo arvata, miten tuli oli päässyt irti, ellei se ollut\njohtunut siitä, että Gaute noin tunti sitten oli vienyt pajaan tulisia\nhiiliä, varsinkin kun poika myönsi, ettei kansi ollut ollut kiinni --\nja niin oli kai joku kipinä lentänyt turvekattoon.\n\nMutta siitä puhuttiin vähemmän kuin kaksosten ja Lauritsan\nneuvokkuudesta, kun koko talon palveluskunta jäi pitämään yöllä seuraa\nUlfin määräämälle palovahdille, ja Kristiina piti heidät simassa\nja väkevässä oluessa. Kaikkien kolmen pojan käsissä ja jaloissa\noli palohaavoja, ja heidän kenkänsä olivat paahtuneet niin pahoin,\nettä murtuivat kappaleiksi. Pikku Lauritsa oli vain yhdeksän vuoden\nvanha, ja hänen oli vaikea olla valittamatta kipujaan ajanpitkään,\nmutta alussa hän oli ylpein kaikista kävellessään edestakaisin kädet\nsidottuina ja kuunnellessaan talon väen puolelta tulevaa kiittelyä.\n\nSinä yönä veti Erlend vaimonsa rinnalleen heidän pantuaan maata.\n\n\"Kristiina, Kristiina, -- älähän nyt sure niin kauheasti lastesi tähden\n-- etkö näe, herttaiseni, mikä luonto noissa pojissa on! Sinä olet aina\nniin levoton noista kahdesta reippaasta pojasta kuin pelkäisit heidän\npäättävän päivänsä joko hirsipuussa tai mestauspölkyllä. Nyt sinun\npitäisi minun mielestäni voida iloita kaiken vaivannäkösi ja huoltesi\nja tuskiesi jälkeen noista vuosista, jolloin sinulla oli lapsi vyösi\nalla, lapsi rinnalla ja lapsi käsipuolessa taukoamatta --; silloin sinä\net puhunut mistään muusta kuin noista pienistä sottapekoista, ja nyt,\nkun heille on karttunut ikää ja viisautta, kuljet heidän parissaan kuin\nsokea ja kuuro ja huomaat tuskin, kun he puhuttelevat sinua. Totisesti\nnäyttää melkein siltä kuin sinä rakastaisit heitä vähemmän nyt, kun\nei sinun tarvitse kärsiä vaivaa heidän tähtensä ja kun nuo reippaat,\nkauniit poikamme tuottavat sinulle iloa ja hyötyä --\"\n\nKristiina ei uskaltanut vastata sanaakaan.\n\nMutta hän makasi paikallaan voimatta vaipua uneen. Ja aamupuoleen\nyötä hän kiipesi hiljaa nukkuvan miehensä yli ja meni paljain jaloin\nikkunaluukun ääreen, jonka hän aukaisi.\n\nTaivas oli sakeanharmaa ja ilma viileä -- kaukana etelässä, missä\ntunturit yhtyivät sulkien laakson, kulki sadepilvi lakean yli.\nKartanonrouva katsoi vähän aikaa ulos -- uudenaitan parvessa, jossa\nhe nukkuivat kesällä, tuli aina niin tukahduttavan kuuma öisin. Ilman\nkosteuden myötä tunki voimakas, makea heinän tuoksu parveen. Kesäyössä\näännähteli silloin tällöin uninen lintu.\n\nKristiina etsi käsiinsä tulukset ja sytytti kynttilänpätkän. Hän hiipi\npenkin luo, jossa Ivar ja Skule nukkuivat -- valaisi heitä kynttilällä\nja kosketti kädellään heidän poskiaan -- heillä tuntui olevan hiukan\nkuuma. Hän luki hiljaa Ave Marian ja teki ristinmerkin heidän ylitseen.\nHirsipuu ja mestauspölkky -- miten Erlend saattoikaan laskea leikkiä\nsellaisesta -- hän, joka itse oli ollut vähällä --.\n\nLauritsa itkeä tuhrusti ja mumisi unissaan. Äiti seisoi hetken aikaa\nkumartuneena molempien nuorimpien ääreen, joiden tila oli lyhyellä\nlavitsalla vanhempien sängyn jalkopäähän takana. Lauritsa oli\nkuumissaan ja punainen ja heittelehti rauhattomasti, mutta ei herännyt\näidin koskettaessa häntä.\n\nGaute makasi maidonvalkeat käsivarret niskan alla, pitkän\npellavankeltaisen tukan peitossa -- hän oli potkinut kaikki\nsänkyvaatteet yltään. Hän oli niin lämminverinen, että tahtoi aina\nnukkua alasti, ja hänellä oli hohtavan valkoinen pinta; kasvojen,\nkaulan ja käsien päivetys erottui selvästi muun ruumin väristä. Äiti\nveti peitteen hänen vyötäisiinsä asti.\n\n-- Hänen oli niin vaikea vihastua Gautelle -- poika muistutti niin\nelävästi hänen isäänsä. Kristiina ei ollut puhunut hänelle monta sanaa\nonnettomuudesta, jonka poika oli ollut vähällä aiheuttaa heille. Tuo\npoika oli niin viisas ja ymmärtäväinen, että Kristiina uskoi hänen\nitsestäänkin ottavan oppia tapauksesta eikä unohtavan sitä.\n\nNaakkvella ja Bjørgulfilla oli toinen parven sängyistä. Äiti seisoi\nkauimman aikaa noiden kahden nuoren miehen luona valaisten heitä\nkynttilällä. Tumma haiven peitti jo heidän lapsellisen punaisia,\npehmytilmeisiä huuliaan. Naakkven jalka pisti esiin peitteen alta; se\noli kapea, korkearintainen, korkeakaarteinen jalkapohjan alta -- mutta\nei aivan puhdas. Ja kuitenkin tuntui äidistä siltä kuin hän olisi aivan\nvastikään pitänyt tuota miehenalkua kourassaan, painanut sitä poveaan\nvasten ja nostanut sen huulilleen sekä puraissut hiljaa jokaista pientä\npyöreätä varvasta, sillä ne olivat niin vaaleanpunaiset ja herttaiset\nkuin mustikanvarren kellokukat.\n\n-- Asia oli kai niin, ettei hän ymmärtänyt oikein antaa arvoa Jumalan\nhänelle suomille lahjoille. Muisto ajasta, jolloin hän oli kantanut\nNaakkvea, ja kauhunkuvista, joiden alle hän oli ollut sortua, herätti\nhänen mielessään polttavan tuskan: hän oli saanut vapahduksen,\nkuten ihminen, joka herää öisistä kauhun unista ja painajaisen\nahdistavan taakan alta päivän siunattuun valoon. Moni muu nainen oli\nhavahtunut onnettomille päiville, jotka olivat pahemmat kaikkia heidän\nuneksimiaan. Nähdessään vaivaisen tai ramman saattoi hän vieläkin\njoutua ahdistuksen valtaan muistaessaan, miten hän oli pelännyt oman\nsyntymättömän lapsensa puolesta. Silloin hän polvistui Jumalan ja Pyhän\nOlavin eteen palavan hartaasti, hänelle tuli kiire tehdä hyviä töitä,\nja hän koetti rukoillessaan pakottaa silmistään totisen katumuksen\nkyyneleitä. Mutta hän tunsi sittenkin aina sielussaan tuon sulamattoman\nepätyydytyksen tunteen, ja into kylmeni ja itku valui hänen sielunsa\nläpi kuten sade yli hiekan. Silloin hän alistui: hänellä ei sittenkään\nollut sitä hurskauden lahjaa, jonka hän oli uskonut isänperinnökseen.\nHän oli kova ja syntinen, mutta ei kai hän ollut huonompi useimpia\nmuitakaan ihmisiä, ja hänen täytyi siis kestää kuten noiden useimpien\nmuiden se polttava tuli kuoleman jälkeen, jota tarvittiin, jotta hänen\nsielunsa sulaisi ja puhdistuisi.\n\nJoskus hän olisi kuitenkin kaikesta sydämestään tahtonut olla\ntoisenlainen. Kun hän esimerkiksi katsoi seitsemää kaunista poikaansa,\njotka istuivat hänen pöytänsä ympärillä tai kun hän nousi messupäivän\naamuna kirkon mäkeä -- kellojen soidessa ja toivottaessa niin lempeästi\nJumalan rauhaa ja iloa -- ja näki nuo ryhdikkäät, komeapukuiset nuoret\npojat, hänen poikansa, edellään mäen rinteessä. Lieneekö kellään muulla\näidillä ollut niin monta poikaa, joista ei ollut tarvinnut kadottaa\nainoatakaan --. Nämä olivat kaikki terveitä ja kauniita, vailla ruumiin\ntai sielun vammaa -- ainoastaan Bjørgulf oli hiukan likinäköinen.\nSilloin hän toivoi, että hän olisi voinut unohtaa surunsa, muuttua\nlempeäksi ja kiitolliseksi, pelätä ja rakastaa Jumalaa, kuten\nhänen isänsä oli tehnyt -- hänen isänsä oli sanonut, että sen,\njoka nöyrin mielin muistelee syntejään ja taipuu Vapahtajan ristin\nalle, ei tarvitse milloinkaan taivuttaa niskaansa minkään ajallisen\nonnettomuuden tai vääryyden edessä.\n\nKristiina puhalsi kynttilän sammuksiin, niisti sydämen ja piilotti\nkynttilän paikalleen ylimmän seinähirren rakoon. Hän meni uudelleen\nluukun luokse -- ulkona oli jo aivan valoisa, mutta kaikki näytti\nharmaalta ja kylmältä -- matalimmilla katoilla, joiden yli hän näki,\nkeinui likainen, päivänpaahtama heinä hiljaa tuulessa, ja vastapäätä\nolevan ylistuparakennuksen takaisten koivujen lehdissä kuului heikkoa\nritinää.\n\nKristiina katsoi käsiään, jotka pitelivät luukun reunasta. Ne olivat\nsierettyneet ja kuluneet, käsivarret olivat ruskeat kyynärpäihin\nasti ja lihakset pullistuneet ja kovat kuin puu. Hänen ollessaan\nnuori olivat lapset imeneet veren ja maidon hänen ruumiistaan, kunnes\nkaikki neitseellinen sileys ja raikas pyöreys oli huvennut pois. Nyt\nvei arkinen aherrus päivä päivältä osan sen kauneuden rippeistä,\njoka oli ollut hänen korkean syntynsä merkki neitona, vaimona ja\naatelisveristen poikiensa äitinä, kävi kiinni kapeisiin, valkoisiin\nkäsiin, hohtaviin, pehmoisiin käsivarsiin, hempeään ihonväriin,\njota hän oli ennen varjellut huolellisesti päivetykseltä ja pitänyt\nvetreänä taidokkaasti valmistetuilla vesillä. Nyt hänestä oli jo\npitkät ajat ollut yhdentekevää, paistoiko aurinko suoraan hänen työstä\nhikisille kasvoilleen ja poltti ne yhtä ruskeiksi kuin köyhimmän\ntalonpoikaisvaimon kasvot.\n\nTukka oli ainoa muuttumaton osa hänen tyttöpäiviensä kauneudesta. Se\noli yhtä tuuhea ja ruskea, vaikka hänelle jäi harvoin aikaa pestä ja\nhoidella sitä. Paksu sotkuinen palmikko, joka riippui hänen selkäänsä\npitkin, oli ollut avaamatta kolme vuorokautta.\n\nKristiina heilautti sen rinnalleen olkansa yli, levitti sen hajalleen\nja pudisteli sitä -- yhä vielä peitti se hänet kuin vaippa ja ulottui\npolvien alle. Hän haki suan tavara-arkustaan ja alkoi selvitellä\nvarovasti sotkeentuneita suortuvamääriään -- väristen silloin tällöin\nistuessaan paitasillaan luukun ääressä, josta aamunviileys henki\nhuoneeseen.\n\nSaatuaan suorituksi tukkansa ja palmikoituaan sen jälleen tiukaksi,\nraskaaksi köydeksi hän tunsi olonsa hiukan helpommaksi. Sitten hän\nnosti nukkuvan Munanin hellävaroen syliinsä, laski hänet seinän\nvierustalle aviosänkyyn ja pujahti itse hänen ja miehensä keskeen. Hän\nkietoi käsivartensa pienimmän poikansa ympärille, asetti hänen päänsä\nolkapäätään vasten ja vaipui uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna hän nukkui yli tavallisen ajan; Erlend ja pojat\nolivat jo ylhäällä, kun hän heräsi. \"Sinä taidat vielä imeä äitisi\nrintaa, kun ei kukaan huomaa\", sanoi Erlend nähtyään Munanin äitinsä\nvieressä. Poika suuttui, juoksi ulos ja nousi erään parvensolaa\nkannattavan hirren päähän -- osoittaen siten miehuuttaan. \"Hyppää!\"\nhuusi Naakkve alhaalta pihamaalta ja otti sitten vastaan pikkuveljen,\nkäänsi hänet ylösalaisin ja heitti hänet Bjørgulfille -- ja nuo\naikamiespojat telmivät hänen kanssaan niin että hän lopulta sekä itki\nettä nauroi.\n\nMutta kun Munan seuraavana päivänä itkeskeli siksi, että jousenjänne\noli kimmahtanut hänen sormilleen, käärivät kaksoset hänet vaatteeseen\nja kantoivat hänet sillä tavoin äidin sänkyyn; suun he tukkivat niin\npaksulla leipämällillä, että poika oli vähällä tukehtua.\n\n\n\n\nII\n\n\nHusabyn pappi oli opettanut Erlendin kolme vanhinta poikaa lukemaan.\nNämä eivät olleet erikoisen ahkeria oppilaita, mutta kaikilla kolmella\noli hyvä pää, ja kun heidän äitinsä, joka oli itse nuorena saanut\nsamanlaista oppia, valvoi heidän lukujaan, niin oppivat he jokseenkin\nhyvin.\n\nJa sinä vuonna, jolloin Bjørgulf ja Nikulaus olivat olleet Sira Eilivin\nkanssa Tautran luostarissa, olivat he oikein tulisin innoin imeneet\ntieteiden korkean emon rintoja, niinkuin pappi sanoi. Opetusmestarina\nsiellä oli hyvin vanha munkki, joka oli kaiken ikänsä uutterasti kuin\nmehiläinen imenyt oppia kaikista kirjoista, mitä vain käsiinsä sai,\nlatinan- ja norjankielisistä. Sira Eiliv oli itsekin kirjaviisauden\nystävä, mutta Husabyssä elellessään oli hänellä ollut vähän tilaisuutta\nnoudattaa haluaan kirjalliseen askarteluun. Hänelle oli nyt yhdessäolo\nAslak lehtorin kanssa samaa kuin mehukas tunturirehu nälistyneelle\nnaudalle. Veli Aslakin ja Sira Eilivin ylimpänä ilona oli nyt\nravita oppilaittensa nuoria mieliä kaikkein makeimmalla hunajalla\nluostarin kirja-aartehistosta, jota Aslak veli oli lisäillyt monilla\njäljennöksillä ja otteilla mainioimmista tuntemistaan teoksista.\nPian osoittivat pojat sellaista ahkeruutta, että munkin vain harvoin\ntarvitsi heille puhuessaan käyttää norjankieltä, ja kun vanhemmat\nsaapuivat noutamaan heitä kotiin, osasivat molemmat vastata papille\nlatinaksi sekä sujuvasti että jokseenkin oikein.\n\nTätä oppiaan pitivät veljekset sitten edelleenkin vireillä.\nJørundgaardissa ei ollut kirjoista puutetta -- viisi oli Lauritsa\naikanaan omistanut, ja niistä oli kaksi perinnönjaossa tullut\nRamborgin osaksi; mutta tämä ei ollut koskaan tahtonut oppia\nlukemaan, ja Simonkin oli siksi huonolukuinen, ettei hän koskaan\nhauskuudekseen katsellut kirjaa, vaikka saikin selvän kirjoitetusta\nja taisi itsekin kyhätä kirjoitusta kokoon. Senvuoksi hän pyysikin\nKristiinaa säilyttämään kirjat luonaan, kunnes hänen lapsensa\nvarttuisivat aikuisemmiksi. Kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet\nErlendin vanhemmille, antoi tämä Kristiinalle kohta heidän naimisiin\nmentyään, ja vielä yhden kirjan oli Kristiina saanut lahjaksi Gunnulf\nNikulauksenpojalta; tämä oli itse antanut kopioida siihen kälyänsä\nvarten otteita kirjasta, jossa puhuttiin Olavi pyhästä ja tämän\nennustuksista, eräitä muita pyhimystaruja sekä sen kirjoituksen,\njonka Oslon harmaat veljet olivat lähettäneet paaville veli Edvin\nRikardinpojasta saadakseen tämän julistetuksi pyhimykseksi. Ja\nvihdoin oli Naakkve saanut kirjan Sira Eiliviltä tästä erotessaan.\nNaakkve lueskeli ahkerasti veljilleen -- hän luki sujuvasti ja\nkauniisti, hiukan laulavalla nuotilla, niinkuin veli Aslak oli häntä\nopettanut, sekä omasta rukouskirjastaan että eräästä toisesta, joka\noli kuulunut Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Suurimmassa arvossa hän\npiti kuitenkin erästä ylen kauniisti kirjoitettua kirjaa, joka oli\nkulkenut perintökaluna suvussa sen kuuluisan kantaisän, piispa Nikulaus\nArnenpojan ajoilta lähtien.\n\nKristiina olisi mielellään tahtonut antaa nuoremmillekin pojillensa\nsen verran oppia kuin heidän arvoisillaan miehenaluilla tuli olla.\nMutta vaikea oli saada näille opettajaa: Sira Eirik oli käynyt\nliian vanhaksi, ja Sira Solmund pystyi vain lukemaan sisältä niistä\nkirjoista, joita hän käytti jumalanpalveluksessa; suurin osa siitä,\nmitä hän paukutti kuuluviin, jäi hänelle itselleen käsittämättömäksi.\nLauritsaa voi joskus iltaisin huvittaa istua Naakkve vierellä ja\nantaa veljen opettaa häntä tuntemaan kirjaimia vahataulusta --\nmutta muilla kolmella veljeksellä ei sitten ollut vähääkään halua\nsellaiseen lukutaitoon. Kerran otti Kristiina norjankielisen kirjan\nkäsille ja pyysi Gautea koettamaan, vieläkö tämä muistaisi vähääkään\nsiitä mitä oli lapsuudessaan oppinut Sira Eiliviltä, mutta Gaute ei\nkyennyt tavailemaan edes kolmea sanaa pitemmälle, ja kun vastaan tuli\nensimmäinen lyhennysmerkki, joka piti muuttaa useammaksi kirjaimeksi,\nhän löi nauraen kirjan kiinni ja sanoi, että sitä leikkiä hän ei\nviitsinyt leikkiä.\n\nMutta tämäpä oli syynä siihen, että Sira Solmund eräänä syyskesän\niltana tuli Jørundgaardiin ja pyysi Nikulausta pistäytymään hänen\nluonaan. Muuan ulkomaan ritari, joka oli tullut Olavinjuhlilta\nNidarosista, oli majoittunut Romundgaardiin, mutta ei hän eivätkä\nhänen asemiehensä eikä renkinsä kyenneet puhumaan norjaa; opas, joka\noli tuonut heidät tänne, pystyi vain vaivoin ymmärtämään jonkun sanan\nheidän puheestaan, Sira Eirik makasi sairaana -- eikö Naakkve saisi\nlähteä mukaan haastamaan vieraan kanssa latinaa?\n\nNaakkvea ei oikein tuntunut miellyttävän, että häntä siten tahdottiin\ntulkin tehtäviin, mutta ei hän pannut vastaankaan, vaan lähti\npapin mukaan. Hän palasi kotiin hyvin myöhään, ja silloin hän oli\njokseenkin humalassa ja leperteli puuta heinää -- hänelle oli juotettu\nviiniä, jota vieraalla oli matkassaan ja jota tämä oli tarjoillut\nkukkuramitalla papille, lukkarille ja Naakkvellekin. Hänen nimensä\noli jotain sentapaista kuin Alland tai Allart Bekelarin herra,\nhän oli kotoisin Flanderista ja oli ollut pyhiinvaellusmatkalla\nkaikkiin pohjolan pyhättöihin. Hän oli ollut oikein reilua miestä ja\npuhua pajattanut ihan mielentiestä. Ja sitten vasta muisti Naakkve\nkertoa varsinaisen asiansa. Täältä aikoi ritari lähteä Osloon ja\nsitten Tanskan ja Saksanmaan pyhiinvaelluspaikkoihin, ja hän tahtoi\nväenväkisin, että Nikulaus lähtisi hänen mukaansa ja olisi hänellä\ntulkkina ainakin niin kauan kuin hän matkusteli tässä maassa. Muuten\nAllart herra oli kyllä lujasti uhkaillut, että jos Nikulaus seuraisi\nhäntä kauemmaksi maailmalle, niin olisi hänessä miestä takomaan\nnuorukaisen onni -- siinä maassa, mistä ritari oli kotoisin, tuntuivat\nkultaiset kaulakäädyt ja ritarikannukset, raskaat rahakukkarot ja\nuljaat asetamineet vain odottelevan, että sellainen reilu nuorukainen\nkuin Nikulaus Erlendinpoika kumartuisi ja nostaisi ne maasta omikseen.\nNaakkve oli vastannut olevansa vielä alaikäinen ja tarvitsevansa luvan\nisältään -- mutta Allart herra oli kuitenkin tyrkyttämällä tyrkyttänyt\nhänelle lahjan, joka ei miestä vielä mihinkään lupaukseen sitoisi,\nkuten hän nimenomaan sanoi -- puolipitkän luumunvärisen silkkitakin,\njonka hihakaistaleet oli koristettu hopeatiu'uilla.\n\nErlend kuunteli pojan rupattelua vaiteliaana, mutta katse terästyneenä.\nNaakkven päästyä puheensa loppuun lähetti isä Gauten noutamaan\nkirjoituslipasta ja rupesi samalta istumalta kokoonpanemaan\nlatinankielistä kirjettä -- Bjørgulf sai auttaa häntä siinä urakassa,\nsillä Naakkvesta ei tuossa tilassa ollut hiukkaakaan apua, ja isä\nlähetti hänet suoraa tietä sänkyyn. Kirjeessä mainittiin, että Erlend\nkutsui ritarin vieraaksi luokseen seuraavaksi päiväksi aamurupeamalta,\njotta voitaisiin lähemmin puhella herra Allartin tarjouksesta pestata\njalosukuinen nuori mies Nikulaus Erlendinpoika ritarin aseenkantajaksi.\nRitarin lahjan hän lähetti monin kohteliain anteeksipyynnöin takaisin\nanoen Allart herraa säilyttämään sitä huostassaan, kunnes Nikulaus\nolisi isänsä suostumuksella pestautunut muukalaisen palvelukseen\nsellaisin ehdoin kuin kaikkien maiden ritariston tapa edellytti.\n\nErlend sulatti vähäisen nokareen vahaa kirjeen alareunaan ja painoi\nsiihen sormuksessaan olevan pienen sinettinsä. Sitten hän lähetti\nrengin kohta paikalla viemään kirjettä ja silkkitakkia Romundgaardiin.\n\n\"Mies -- ethän vain suinkaan aikone lähettää nuorta poikaasi vieraaseen\nmaahan tuon oudon muukalaisen matkassa?\" sanoi Kristiina koko ruumis\nväristen.\n\n\"Saammepa nähdä\" -- Erlend hymyili omituisesti. \"-- Mutta enpä\nluulisi tästä lähtöä tulevan\", hän lisäsi nähdessään vaimonsa\nmielenliikutuksen; hän hymyili vielä leveämmin ja silitti Kristiinan\nposkea.\n\nErlendin kehotuksesta oli Kristiina kylvänyt ylispirtin lattialle\nkukkia ja katajanhavuja, levittänyt parhaat patjat penkeille ja\npöydille hienot pellavaliinat ja latonut niille herkulliset ruoat\nja juomat parhaissa pöytäastioissa ja harvoin esille otetuissa\nhopeahelaisissa juomasarvissa, jotka olivat Lauritsan perua. Erlend oli\najellut leukansa sileäksi, kähertänyt tukkansa ja pukeutunut ulkomaan\nverasta leikattuun, runsaasti koristettuun mustaan kauhtanaan. Hän\nmeni vierasta vastaan veräjälle saakka, ja kun he vierekkäin astelivat\nkartanopihan poikki, ei Kristiina voinut olla ajattelematta, että\nhänen miehensä paremminkin muistutti niitä uljaita ulkomaalaisia\nritareita, joista laulajat kertoivat, kuin tuo lihava vaaleaverinen\nmuukalainen koreankirjavissa sametti- ja sarssihetaleissaan. Itse\nhän seisoi ylisparven portaiden päässä parhaissa vaatteissaan ja\nsilkkihilkassaan; flaamilainen suuteli hänen kättään, kun hän toivotti\ntämän tervetulleeksi \"bien venu\", ja sen enempää eivät he sanoja\nvaihtaneet keskenään koko vierailun aikana. Kristiina ei ymmärtänyt\nmitään herrojen haastelusta, enempää kuin Sira Solmundkaan, joka oli\nseurannut vierastaan. Mutta pappi kerskaili emännälle, että hän sitä\nnyt oli perustanut Nikulauksen koko elämän onnen. Siihen ei emäntä\nvastannut myöntäen eikä kieltäen.\n\nErlend osasi vähän ranskaa ja puhui aika sujuvasti sellaista saksaa\nkuin palkkasoturien oli tapana, joten puhe hänen ja vieraan ritarin\nvälillä luisti liukkaasti ja kohteliaasti. Mutta Kristiina teki\nsen huomion, että flaamilainen ei ajan pitkään näyttänyt kovinkaan\ntyytyväiseltä, vaikka koettelikin salata pettymystään. Poikiensa\noli Erlend käskenyt vartomaan uuden pirtin parvella, kunnes heitä\nlähetettäisiin kutsumaan -- mutta kutsuapa ei kuulunutkaan.\n\nErlend seurasi emäntänsä kera ritaria ja pappia veräjälle saakka. Kun\nvieraat loittonivat peltovierille, nyhjäisi Erlend kyynärpäällään\nvaimoaan kylkeen ja sanoi -- hymyillen tavalla, josta Kristiina ei\npitänyt:\n\n\"Sen miehen matkaan minä en laittaisi Naakkvea Breidiniinkään asti.\"\n\nUlf Haldorinpoika tuli heitä vastaan. Hän ja Erlend haastelivat\nkeskenään jotain, jota Kristiina ei erottanut, mutta Ulf kiroili\nja syljeskeli tuimasti. Erlend nauraa hohotti ja läimäytti toista\nhartioille:\n\n\"Niin, jospa minä olisin ollut samanlainen ummikko kuin täkäläiset\nmaalaismoukat -- mutta olen minä sentään nähnyt maailmaa sen verran,\netten myy koreita haukanpoikasiani pois käsistäni tuollaisen ahmatin\nvaltaan. Sira Solmund ei ollut hoksannut asiassa mitään kieroa, se\nhurskas pässinpää --\"\n\nKristiina seisoi käsivarret hervottomina, ja väri vaihteli rajusti\nhänen kasvoillaan. Pelko ja häpeä valtasivat hänet niin kokonaan, että\nhäntä rupesi pyörryttämään; jalat oikein horjuivat hänen allaan. Olihan\nhän joskus aavistellut jotain tuollaista olevaksi -- jonain hyvin\nkaukaisena, sellaisena, mikä ei tulisi heitä koskaan tapaamaan -- mutta\nnyt mokoma saastaisuus rohkeni tulla hipomaan hänen omia kotiportaitaan\n--! Hänestä tuntui siltä kuin olisi vastaan kohahtanut ihan viimeinen\närjyaalto uhaten kaataa hänen elämänsä vaappuvan, myrskyjen kolhiman\npurren. Pyhä Jumalan emonen, pitikö hänen vielä saada pelätä yksin\nmoistakin vaaraa poikiensa sielujen hukaksi --!\n\nErlend hymyili yhä samaa ilkeää hymyään:\n\n\"Johan minä eilisillasta alkaen jotain tällaista aavistelin -- Naakkven\npuheista päätellen oli Allart herra ollut vähän liiaksi liehakko.\nSillä tiedänhän minä, ettei missään maailmassa ole ritaristapana\npestata nuorukaista palvelukseen suunannolla, halauksella ja kalliilla\nlahjoilla, ennen kuin tämän kuntoa on tarpeeksi koeteltu --\"\n\nVapisten kiireestä kantapäähän kuohahti Kristiina:\n\n\"Minkä vuoksi sinä sitten vaaditkaan minua sirottelemaan ruusuja\nlattialle ja panemaan pöydälle parhaat liinat mokomalle --\" ja hän\nviskasi suustaan kehnoimman nimityksen minkä tiesi.\n\nErlend rypisti kulmiaan. Hän oli ottanut maasta kiven ja tähtäsi sillä\nMunanin punaista kissaa, joka maha maata hipoen hiipi seinäviertä\npitkin korkean heinikon suojassa tallin oven edustalla terhenteleviä\nkananpoikasia kohti. Hiuu -- viuhahti kivi; katti pyyhkäisi viivana\nnurkan taa, ja kanaparvi puski kaakattaen sinne ja tänne. Hän käännähti\nvaimoonsa päin:\n\n\"-- Minusta tuntui, että pitihän toki saada nähdä miestä, jotta näkisi\nolisiko tämä luotettava ihminen -- mutta joka tapauksessa täytyi\nminun osoittaa kohteliaisuutta -- enkähän minä ole Allart-herran\nrippi-isä. Ja kuulithan itsekin hänen olevan matkalla Osloon.\" Erlend\nnaurahti jälleen. \"Ja voihan sattua, että joku minun entispäiväin\nystävistäni ja rakkaista heimolaisistani saa kuulla, ettemme mekään\ntäällä Jørundgaardissa vain istu tappamassa täitä ryysyistämme ja täytä\nmaaruamme sillillä ja kaurapuurolla --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nBjørgulf poti päänsärkyä ja makasi vuoteessaan, kun Kristiina\nillallisen aikaan tuli luhtiin poikien luo, ja Naakkve haikaili, ettei\nhänessä ollut miestä lähtemään pirttiin illallispöytään.\n\n\"Näytätpä minusta vähän nololta tänä iltana, poikaseni\", sanoi äiti\nhänelle.\n\n\"Hoo, luuletteko te minusta semmoista, äiti?\" -- Naakkve hymähti\nuhitellen. \"Jos näytänkin suuremmalta pässinpäältä kuin toiset ja annan\nhelpommin sokaista silmäni, niin kannattaako tuosta nolostuakaan --\"\n\n\"Älä sure sen takia\", sanoi isä, kun he istuivat pöydässä ja Naakkve\nyhä murjotteli ääntä päästämättä. \"Joudut sinäkin vielä kerran onneasi\nkoettelemaan --\"\n\n\"Se riippuu siitä, isä\", vastasi Naakkve hyvin hiljaa, jotta vain\nErlend kuulisi sen, \"saako Bjørgulf lähteä minun kanssani.\" Sitten hän\nnauroi hiljaa. \"Mutta puhukaapas Ivarille ja Skulelle siitä mistä juuri\nmainitsitte -- ne vain vartovat sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä\nkantavat lähteä lentoon --\"\n\nKristiina nousi pöydästä ja otti pussihilkan päähänsä. Hän aikoi\nlähteä sen mierolais-ukon luo, joka asui Ingebjørgskottetissa, sanoi\nhän toisille selitykseksi. Kaksoset pyrkivät hänen mukaansa almusäkkiä\nkantamaan, mutta hän sanoi tahtovansa käydä yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllat olivat jo jokseenkin pimeät, ja kirkon pohjoispuolelta lähtien\nkävi tie metsän halki Hammeraas-harjun pimennossa. Siellä tuulahteli\naina kylmästi, ja jymisevä virta viuhtoi ilmaan ainaista kosteutta.\nIsoja valkoisia yöperhosia parveili tiheänä usmana metsän siimeksessä\n-- toisinaan niitä pyrähteli kulkevaa vaimoa kohti; tämän kasvoja\nja hartioita peittävä valkoinen liinahilkka näytti kiehtovan niitä\npimeästä puoleensa. Kristiina viuhtoi niitä pois kädellään pyrkiessään\ntietänsä eteenpäin, hänen jalkansa luiskahti liukkailla havunneulasilla\nja iski kipeästi kiemuraisiin puunjuuriin, joita koukerteli polun\npoikki.\n\n-- Muuan painajaisuni oli kiusannut Kristiinaa jo monen vuoden ajan.\nEnsi kerran hän oli sen nähnyt sen päivän edellisenä yönä, jolloin\nGaute oli syntynyt, mutta monesti perästäpäinkin oli sattunut, että hän\noli herännyt hiestä likomärkänä, sydän pamppaillen ihan kuin se olisi\ntahtonut puhkaista rintakehän, ja uneksinut sitten yhä uudelleen saman\nunikuvan.\n\nHän näki edessään kukkaniityn -- jyrkän mäenrinteen kuusimetsän\nsisässä, joka tummana ja tiheänä kolmelta taholta piiritti niityn,\nkun taas rinteen juurella pieni lampi kuvasteli pinnallaan synkkää\nmetsää ja sen keskellä aukeavaa viheriäistä, kukkeaa päivänsaloa.\nIlta-aurinko kumotti metsän takaa -- ylhäällä harjunlaella puhkaisivat\nsen viimeiset säteet puitten tumman pimennon ja pyyhkivät pitkinä\nkultaisina väräjävinä viiruina aukean kuvetta alaspäin, ja alhaalla\nlammen pinnalla uiskenteli heleitä auringon kultaamia pilvenhattaroita\nulpukanlehtien lomassa.\n\nKeskellä mäenrinnettä näki Kristiina lapsensa seisomassa\nkoreiden mäkitervakoiden ja voikukkien ja viheriänvivahteisten\nsorsanputkisarjain nietoksessa. Naakkvesta lienee hän tätä ensi\nkerran uneksinut -- silloinhan hänellä oli ollut lapsia vain kaksi,\nja Bjørgulf makasi vielä kätkyessä. Myöhemmin hän ei enää koskaan\nvarmasti tiennyt, mistä lapsestaan hän sellaista uneksi -- nuo\nreunoilta leikatun kullanruskean tukan alta paistavat pienet pyöreät\nja päivettyneet kasvot näyttivät hänestä muistuttavan milloin\nmitäkin hänen pienokaisistaan, mutta aina oli hänen näkemänsä\nlapsi pari- kolmevuotias poikanen ja puettuna samanlaiseen pieneen\nruskeanpunaiseen kolttuun, jollaisia hän ompeli pikkuisilleen\narkipuvuiksi kotonakehrätystä villasta ja jotka oli värjätty mataralla\nja reunustettu punaisilla nauhoilla.\n\nItse hän oli välistä seisovinaan lammen toisella rannalla. Tai hän\nei ollut lainkaan sillä paikalla, missä kaikki tuo hänen uneksimansa\nsattui, mutta näki kuitenkin kaikki tyynni hyvin --.\n\nHän näki pikku poikansa kuljeskelevan sinne ja tänne ja hieroskelevan\nkasvojaan haistellessaan kukkia. Ja vaikka hänen sydäntään viilsikin\ntympeä tuska, aavistus jostakin tulevaisesta pahasta, niin alkoi tämä\nuni kuitenkin aina voimakkaalla, värjyvällä onnentunteella, kun hän\nnäki pienoisen pilttinsä leikittelevän korealla kukkanurmella.\n\nSitten hän äkisti huomaa, kuinka ylhäältä metsänreunan pimennosta\nirtautuu jokin elävä, karvainen möhkäle. Se liikkuu äänettömästi, sen\npienet ilkeät silmät välkehtivät. Karhu tulee aivan niitynreunaan,\nseisoo etukumarassa ja huojuttaa päätään ja hartioitaan. Sitten se\nottaa vauhtia. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt elävää karhua, mutta\nsen hän tiesi, etteivät ne tuolla tapaa juokse; mikään oikea karhu ei\ntämä ollut. Se juoksee kuin kissa ja vaalenee sitten ihan silmissä\n-- kuin mikäkin hallava, takkuinen jättiläiskissa se liukuu pitkää,\npehmeää, viettävää rinnettä alas.\n\nÄiti kärsii kuolemankauhua eikä kuitenkaan kykene liikahtamaan\npaikaltaan pienokaistaan pelastamaan; hän ei edes saa ääntä kurkustaan\nvarottaakseen tätä. Silloin lapsi viimein älyää, että jotain on\ntulossa; se kääntyy puolittain ja katselee taaksensa kaltaalle.\nPäästäen pienen hirvittävän kirkaisun se yrittää karata alaspäin,\nnostelee pikkulasten tavoin jalkojaan korkealle ruohikossa, ja\näiti kuulee tarkasti mehukkaiden putkien naksahtelevan, kun ne\nlapsen jaloissa menevät poikki. Sitten pojan jalka tarttuu johonkin\nnurmikossa, lapsi kuukahtaa suinpäin kasvoilleen, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä on peto sen kimpussa selkä kumarassa ja kuono\nalhaalla etukäpälien välissä. Silloin äiti herää --.\n\nJoka kerta hän jäi makaamaan valveilla tuntikausiksi ennen kuin kykeni\nrauhoittumaan -- untahan tuo kaikki vain olikin! Pienimmän lapsensa,\njoka makasi hänen ja seinän välissä, hän puristi kiihkeästi povelleen\n-- ajatellen, että jos tuo kauhea olisi todellisuudessa tapahtunut,\nniin olisihan hän voinut tehdä vaikka mitä pelastaakseen pienokaisensa\n-- pelottaa petoa huutamalla ja seivästä heristämällä -- ja olihan\nhänellä vyössään sitä paitsi aina pitkä, terävä puukko.\n\nJa juuri kun hän oli tuollaisella lepertelyllä viihdyttänyt mielensä\nlepoon, tulla tulvahti koko tuo sanomaton tuska uudestaan hänen\nsieluunsa -- jälleen hän seisoi unessa avuttomana ja näki pikku raukan\npoloiset turhat ponnistelut päästä irti armottomasta jalka-ansasta\nja väkevästä, hirvittävästä pedosta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen\nverensä ihan ruvennut kiehumaan ja polttamaan, niin että hänen\nruumiinsa oli raueta sen kuumuudesta ja sydämensä pakahtua, kun se ei\njaksanut kestää niin valtaista veriaaltoa --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngebjørgskottet sijaitsi ylhäällä Hammeraas-harjun rinteellä, hiukan\nsen tunturipolun alapuolella, joka vei metsästä harjun laelle. Maja oli\nseistä törröttänyt siinä jo monta monituista vuotta, ja maa oli annettu\nvuokralle eräälle miehelle, joka oli saanut raivata itselleen vähän\nhalmetta tuvan ympärille. Muuan mierolais-äijä, joka kerjuumatkoillaan\noli uupunut kesken ja jäänyt sinne virumaan, oli nyt majan asujaimena.\nKristiina lähetti ruokaa ja vaatetta ja lääkettä miehelle kuultuaan\ntämän kurjasta tilasta, mutta itsellään ei hänellä ollut tähän asti\nollut aikaa käydä sairasta katsomassa.\n\nKristiina näki, että miesparka teki loppuaan. Hän antoi tuomisensa\nmierolaisvaimolle, joka oli jäänyt hoitamaan vanhusta, autteli sairasta\nsen vähän minkä voi, ja kuultuaan, että pappia oli lähetetty hakemaan,\nhän pesi sairaan kasvot, kädet ja jalat, jotta ne olisivat puhtaat\nviimeistä voitelua vastaanottamaan.\n\nKurjassa mökkirähjässä oli aivan sakealta savua ja hirvittävän\ntympäisevää köyhänlöyhkää. Kun kaksi naista tuli uutisraivaajan\npuolelta sairaan luo, pyysi Kristiina heitä noutamaan Jørundgaardista\nkaikkea mitä tarvittiin, sanoi sitten hyvästit ja lähti. Häntä oli\nruvennut ihmeellisesti pelottamaan tavata täällä pappi Corpus Dominin\nkera ja senvuoksi hän kohta poikkesi ensimmäiselle vastaantulevalle\nsyrjätielle.\n\nSe oli vain lampaiden polku, kuten hän heti kohta huomasi, ja se vei\nhänet suoraan ryteikköön. Tuulen kaatamat kelopuut ilmassa törröttävine\njuurikkoineen näyttivät ihan kammottavilta; hänen oli pakko kiipeillä\nniiden ylitse, missä ei päässyt vieritse välttämään. Näljäinen sammal\nlivetti hänen jalkainsa alla, kun hän yritti kavuta isojen paasien\nlomitse. Hämähäkinseittiä tahmautui hänen kasvoihinsa, ja oksat löivät\nhäntä ja repivät hänen vaatteitaan. Yrittäessään puronuoman poikki\ntai tullessaan jyrkästi viettävään metsän aukeamaan oli hänellä tuska\nja työ löytää tietä tiheän ja limaskaisen lepikon läpi. Ja ilkeitä\nvalkoisia yöperhosia liiteli vastaan joka paikassa, parveili pimennossa\npuitten alla ja lehahti suurina untuvapilvinä ilmaan kanervamättäiltä,\nkohta kun hän painoi niitä jalallaan.\n\nMutta vihdoin viimein hän pääsi Laagen-järveä kohti viettäville\ntasaisille kallioille. Siellä kasvoi pientä käkkyrämäntyä, ja puiden\noli pakko pystyssä pysyäkseen kurottaa juurensa ilmaan ja kietoa ne\nyhteen, sillä maaperä oli miltei paljas, vain kuivan, vaaleanharmaan\njäkälän peittämä, joka ratisi jalkojen alla -- paikka paikoin paistoi\nvälillä mustunut kanervikkomätäs. Havunneulasten pihkainen haju oli\nkuumempi ja kirpeämpi ja kuivempi kuin ylempänä vuorella -- täältäpäin\npaistoi männikkö alas aina keltaiselta ja kuivaksi paahtuneelta jo\nalkukeväästäkin. Valkoiset yökköperhoset seurasivat häntä hellittämättä.\n\nKoskenkohina viekoitteli häntä puoleensa. Hän astahti aivan jyrkänteen\nreunalle ja katseli alas. Syvyydessä suihkusi ja kiehui vesi valkoisina\nvaahtopäinä syöksyessään pohjapaasien yli suvannosta suvantoon.\n\nKoskien yksitoikkoinen pauhina uuvutti hänen muutenkin väsynyttä\nsieluaan ja ruumistaan. Se muistutti muistuttamistaan jostakin --\njostakin, mikä oli tapahtunut ennen muinoin ja mistä pitäen hän\noli alkanut tuntea, ettei hän jaksanut kantaa sitä kohtaloa, jonka\nhän omin tahdoin oli valinnut osakseen. Hempeän, hellien suojatun\nneitsyytensä hän oli antanut alttiiksi raatelevalle aistilemmelle --\ntuhannessa tuskassa hän oli saanut elää siitä pitäen, orjanaisena aina\nensimmäisestä äitiydestään lähtien. Maailman omaksi hän oli kokonaan\nantautunut nuoruusvuosina, ja mitä kovemmin hän rimpuili ja reuhtoi\nmaailman ansassa, sitä tiukemmin sitein maailma piteli häntä vankinaan.\nPoikiaan hän pyrki varjelemaan siivin, joita kahlehti maallisten\nhuolien orjankahle. Hätänsä ja tuskansa ja sanomattoman heikkoutensa\nhän oli koettanut salata kaikilta ihmisiltä, käynyt tietänsä selkä\nsuorana ja levollisin katsein, ollut vaiti suruistaan ja taistellut\nlastensa ajallisen menestyksen hyväksi kaikin mahdollisin keinoin.\n\nMutta alati kalvoi ja jäyti mieltä tuo salainen, henkeä salpaava tuska\n-- jos heidän käy pahoin, niin en jaksa sitä kestää. Ja syvimmällä\nsydämensä pohjalla hän kapinoi isänsä ja äitinsä muistoa vastaan. Niin\nolivat nämäkin eläneet tuskassa ja huolessa lastensa takia, päivä\npäivältä kuolemaa kohti astellessaan, mutta he olivat jaksaneet kantaa\nkuormansa -- ei siksi, että olisivat rakastaneet lapsiaan vähemmän,\nvaan siksi että olivat rakastaneet heitä paremmalla rakkaudella --.\n\nJa pitikö hänen nyt nähdä kamppailunsa loppuvan tähän päätökseen!\n-- Oliko hän kantanut kohdussaan parven levottomia haukanpoikasia,\njotka istuivat pesänsä reunalla ja odottelivat kärsimättömästi sitä\nhetkeä, jolloin heidän siipensä kantaisivat heidät kauas sinertävien\ntuntureiden yli. Ja heidän isänsä läjäytti vain kämmeniään yhteen ja\nnauroi -- lentäkää, lentäkää, haukanpoikaseni --!\n\nVerisiä riekaleita hänen sydänjuuristaan he kiskoisivat mukaansa\nlentäessään pois, ja siitä he eivät tietäisi mitään. Ja sitten hän\njäisi istumaan jälleen ypö yksin, ja kaikki sydänjuuret, jotka kerran\nolivat solmineet hänet kiinni vanhaan lapsuudenkotiin, hän oli itse\nratkonut irti. -- Sellaiseksi tulisi hänen elämänsä sitten, ettei se\nole elävän eikä kuolleen ihmisen oloa --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kompastelihe, syöksähteli suinpäin eteenpäin valjun hallavalla,\nrutikuivalla poronjäkäläpohjalla, viitta kietaistuna tiiviisti\nkorville, sillä mieltä etoi, kun se tarrautui kiinni mäntyjen\nkäppyräoksiin. Vihdoin viimein hän pääsi niille pienille\nniittysaroille, joita aukeni pitäjäntuvan ja kirkon pohjoispuolella.\nHoiperrellessaan liejuista niittyä pitkin, hän erotti edessään\nihmishahmon. \"Sinäkö se olet, Kristiina?\" Hän tunsi huutajan miehekseen.\n\n\"Kauanpa sinä viivyitkin\", sanoi Erlend. \"On jo yötinen aika,\nKristiina. Minä rupesin pelkäämään sinun puolestasi.\"\n\n\"Rupesiko sinua pelottamaan minun takiani?\" Kristiinan ääni soinnahti\nkalseammalta ja tylymmältä kuin hän tahtoikaan.\n\n\"Eipä juuri pelottamaankaan. Mutta pistipä vain päähäni, että lähtisin\nhakemaan sinua.\"\n\nHe eivät vaihtaneet monta sanaa astuessaan kahden etelään päin. Oli\naivan hiljaista heidän kartanolle tullessaan. Jotkin kotona olevista\nhevosista syödä narskuttivat nurmea seinävierillä, mutta kaikki väki\noli jo nukkumatiloillaan.\n\nErlend meni suoraan ylisparvea kohti, mutta Kristiina poikkesi kodalle\npäin. \"Vilkaisenpahan sinne\", vastasi hän miehensä kysymykseen.\n\nMies seisoi ylistuvan parvekkeella nojaten kaiteeseen ja odotellen\nvaimoaan, jonka näki tulevan kodasta palava päre kädessä ja menevän\nkeittiöön. Mies odotteli aikansa -- sitten hän juoksi alas ja meni\nvaimonsa perästä keittiöön.\n\nTämä oli sytyttänyt kynttilän ja asettanut sen pöydälle. Erlend tunsi\nmerkillisen pelon puistatuksen ruumiissaan nähdessään Kristiinan\nseisovan tyhjässä tuvassa yksinäisen valotuikun ääressä -- tuvassa oli\nvain kiinteät seinäpenkit, ja kynttilän loimossa paistoivat kuluneet\nlaudat paljailta ja säröisiltä. Liesi oli kylmillään ja puhtaaksi\nlakaistu, päreen karsi vain ritisi ja lekotteli vielä sillä. Tämä\ntupa ei ollut Erlendillä ja Kristiinalla käytössä, ja ainakin puoli\nvuotta oli siitä, kun sitä viimeksi oli lämmitetty. Ilma siellä oli\nniin ihmeellisen ummehtunutta; täältä puuttui tykkänään asutun suojan\nmoninaiset elävät hajut, räppänää ja ovea ei varmaankaan ollut aukaistu\nkoko aikana -- ja sitten löyhkäsi siellä villalta ja nahalta; moniaita\nkokoonkäärittyjä vuotakasoja ja villasäkkejä, jotka Kristiina oli\nerotellut aitassa säilytetyistä tavaroista, oli pinottu siihen tyhjään\nsänkyyn, jossa Lauritsa ja Ragnfrid aikoinaan olivat maanneet.\n\nPöydällä oli koko joukko pieniä lankavyyhtiä -- pellavaista neuletta ja\nvillalankaa, jotka Kristiina oli pannut syrjään lankoja värjätessään.\nNiitä hän siinä hypisteli ja järjesteli sormillaan.\n\nErlend istahti isännäntuolille pöydän päähän. Iso tuoli näytti niin\nmerkillisen tyhjältä tuon hoikan miehen istua, kun siitä oli riistetty\nkaikki entiset pielukset ja päällisvaate. Molemmat Olavin-ritarit\nristinkuvin merkittyine kypärineen ja kiipineen, joiden kuvat Lauritsa\noli veistellyt tuolin kädensijoiksi, irvistelivät happamennäköisinä ja\npahantuulisina Erlendin pienien ruskeitten nyrkkien alta. Niin hyvästi\nkuin Lauritsa ei kukaan ollut kyennyt veistelemään lehtikoristeita\nja eläinkuvioita, mutta ihmisen hahmoa ei hän ollut oikein saanut\nsyntymään.\n\nKauan oli hiljaista aviopuolisoiden kesken, eikä muuta ääntä kuulunut\nyön autiudessa kuin nurmea syöväin hevosten narskutus.\n\n\"Etkö joudu kohta vuoteeseen, Kristiina?\" kysyi Erlend viimein.\n\n\"Entä itse?\"\n\n\"Ajattelin odotella sinua\", sanoi mies.\n\n\"Minun ei tee mieli käydä parvelle -- en saa kuitenkaan nukutuksi --\"\n\n\"Mikä sinun mieltäsi nyt oikein painaakaan, Kristiina, kun et luule\nsaavasi nukutuksi?\" kysyi mies hetken perästä.\n\nKristiina oikaisi selkänsä. Hän seisoi ja hypisteli sormiensa välissä\nkanervanvihreätä villalankavyyhteä.\n\n\"Mitä sinä puhelitkaan tänään Naakkven kanssa --?\" Hänen täytyi\nnielaista pari kertaa, kun hänen kurkkuaan niin kuivi. \"Semmoisen\nneuvon tunnuit antavan, joka ei hänelle kelvannut -- te haastelitte\njotain Ivarista ja Skulesta --\"\n\n\"Ohoo -- senkös sinä panitkin merkille!\" Erlendiä nauratti hiukan.\n\"Sanoinhan vain pojalle, että onhan minulla vävykin, kun oikein\nmuistan. -- Vaikka tuskinpa Gerlak enää olisi yhtä nöyrää miestä kuin\nennen aikaan, jolloin hän suuteli kättäni ja kantoi viittaani ja\nmiekkaani. Mutta hänellä on laivoja merellä -- ja rikkaita sukulaisia\nsekä Bremenissä että Englannissa. Se mies ehkä oivaltaa nyt, että hänen\nasiansa on auttaa vaimonsa veljiä eteenpäin maailmassa -- en sitä\nminäkään säästellyt tavaraani, kun olin rikas ja naitoin tyttäreni\nGerlak Tiedekeninpojalle.\"\n\nKristiina ei virkkanut mitään. Viimein sanoi Erlend hiukan kiukkuisesti:\n\n\"Hyvä isä sentään, Kristiina, älähän nyt seiso ja tuijota siinä kuin\nolisit kivipatsas --\"\n\n\"Enpä minä vain osannut ajatella, kun me molemmat ensin yhteen tulimme,\nettä meidän lastemme täytyisi käydä mieroa ja anella leipäänsä\nvierasten taloista.\"\n\n\"En sitä, saakeli soikoon, minäkään ajattele! Mutta jos heidän pitää\nlappaa ruokaa sisäänsä seitsemään mieheen näillä sinun tiloillasi, niin\nmoukiksi he siitä ravinnosta kasvavat, Kristiinaiseni -- ja luulisinpä\nminä sentään poikani pystyvän johonkin parempaankin. Aika rasavillejä\nnäyttää Ivarista ja Skulesta varttuvan -- mutta sellaisillepa pojille\nmaailma taritsee niin vehnästä kuin hunajakakkuakin; niistä tulee\nmiehiä, jotka leikkaavat leipänsä miekallaan.\"\n\n\"Palkkasotureitako sinä aiot pojistasi tehdä --?\"\n\n\"Palkkasoturi olin itsekin, kun olin nuori ja seurasin Jaakko-kreivin\nmatkassa. Jumala hänelle rauhan antakoon, sanon minä -- silloin sain\ntoki oppia vähin sellaista, mitä mies ei muuten opi tässä maassa --\nistuipa sitten öykkärinä pöytänsä päässä hopeavyö mahallaan ja olutta\nmaaruunsa särpien tahi nuokkui auransa kurjessa ja haisteli kaakkiensa\ntakaperiä. Reilusti ja riuskasti minä silloin elelin kreivin pestissä\n-- sen sanon, vaikka olinkin saanut tämän jalkavammani jo Naakkven\nikäisenä ollessani. -- Sainpa toki ainakin nauttia nuoruudestani\nsilloin --\"\n\n\"Vaikene!\" Kristiinan silmissä musteni. \"Eikö sinusta olisi suurin\nsynti ja häpeä, jos pojistani tulisi samanlaisen onnettomuuden orjia\n--?\"\n\n\"Olisi kylläkin; Jumala varjelkoon heitä lankeamasta samaan kuoppaan\n-- mutta eipä heidän tarvitse matkia kaikkia isänsä typeryyksiä. Voi\nsitä olla ritarikin, Kristiina, ilman että silti on pakko saada moista\nsyntitaakkaa hartioilleen --\"\n\n\"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, niin sanotaan sanassa,\nErlend!\"\n\n\"Hm, tuota olen kyllä kuullut, kultaseni. Ja kuitenkin kuolivat\nuseimmat sekä sinun että minun esi-isistäni kristillisesti vuoteissaan\nja saivat osakseen viimeisen voitelun ja sielunavun, Kristiina. Eihän\nsinun tarvitse mennä kauemmas kuin omaan isääsi -- olipahan hän\nnuoruudessaan näyttänyt olevansa kelpo miekkanies hänkin --\"\n\n\"Hänen piti palvella kuninkaan sotajoukoissa, ja kuninkaan käskystä\nhän, kuten muutkin, tarttui aseisiin puolustaakseen kotinurkkia. Ja\nkuitenkin isä itse sanoi, ettei Jumalan tahto ole, että me kastetut,\nkristityt miehet kannamme asetta toisiamme vastaan --\"\n\n\"Ehei, sen tiedän. Mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen\nmillaiseksi se tuli, kun Aatami ja Eeva söivät siitä puusta -- ja se\nsattui ennen minun aikaani; enhän minä sille mitään mahda, että me\nsynnissä siitetyt ja syntyneet olemme?-\"\n\n\"Jumalattomasti sinä nyt puhelet --!\"\n\nErlend keskeytti hänet kiivaasti:\n\n\"Kristiina -- sinä tiedät hyvin sen -- en ole ikinä ollut hidas\nkatumaan ja sovittamaan syntejäni mikäli vain olen kyennyt. Mikään\nhurskas mies minä en ole, se on totta. Olen saanut nähdä liian paljon\njo lapsuusvuosistani ja poikaiästäni alkaen. Isäni oli parasta poikaa\nkapitulin mahtiherrojen kanssa -- näitä juoksenteli kuin pieniä\nporsaita alituisesti hänen luonaan -- Eiliv herra siihen aikaan,\nkun hän vielä oli pappi, ja herra Sigvat Lande ja koko muu joukko,\neivätkä he tuoneet mukanaan paljoakaan muuta kuin iänikuista riitaa\nja toraa -- uppiniskaisesti ja kelvottomasti käyttäytyivät omaa\narkkipiispaansa vastaan -- siitä he eivät käyneet yhtään pyhemmiksi ja\nrauhaa rakastavammiksi, että joka päivä pitelivät kaikkein pyhimpiä\npyhimyskaluja käsissään ja kohottivat ilmaan Herramme itsensä leivän ja\nviinin muodossa --\"\n\n\"Emme me ole kelvolliset pappeja tuomitsemaan -- isä sanoi aina, että\nmeidän velvollisuutemme on notkistaa polvemme heidän pappeudelleen ja\nolla heille kuuliaiset, mutta että heidän luonnollinen ihmisensä on\nyksistään kaikkivaltiaan Jumalan tuomion alainen --\"\n\n\"Johoo, niinpä kyllä!\" Erlend venytteli vähän sanojaan. \"Tiedänhän\nminä hänen sellaista sanoneen, ja olet sinä siitä ennenkin puhunut.\nJa tiedän senkin, että sinä olet hurskasluontoisempi ihminen kuin\nmitä minä jaksan olla -- ja sittenkin, Kristiina, on minun vaikea\nsaada päähäni, että oikein ja Jumalan sanan mukaista olisi, että\nsinä aina haudot noita menneitä mielessäsi etkä koskaan saata niitä\nunohtaa. Kauhean pitkämuistinen oli sinun isäsikin, Lauritsa-vainaja\n-- ei silti, että sanoisin isästäsi mitään muuta kuin että hän oli\nhurskas ja ylhäisen hyvä ihminen, ja sellainen olet sinäkin, sen minä\ntiedän -- mutta monesti, kun sinä puhelet niin lempeästi ja kauniisti,\nkuin olisi suussasi pelkkää hunajaa, niin minua pelottaa, että sinä\nsamalla kuitenkin vatvot sydämessäsi vanhoja vääriä tekoja, ja Jumala\ntuomitkoon, oletko sinä yhtä hurskas mieleltäsi kuin kieleltäsi --\"\n\nYhtäkkiä kuukahti Kristiina etunojoon, kaatui rinta pöytää vasten\nkätkien päänsä käsivarsien väliin ja alkoi parkua. Erlend kavahti\npystyyn -- vaimo huusi ja itki ankarin, puistattavin nyyhkytyksin, niin\nettä selkä tärähteli. Erlend tarttui häntä hartioihin:\n\n\"Kristiina, mikä sinun on --? Mikä sinun on?\" toisteli hän, istahti\nvaimonsa viereen penkille ja koetteli nostaa hänen päätänsä pystyyn.\n\"Kristiinaiseni -- älähän huoli noin hirveästi itkeä -- ihanhan minä\npelkään sinun kadottaneen järkesi --\"\n\n\"Minua pelottaa!\" Kristiina oikaisi itsensä pystyyn ja puristi kätensä\nnyrkkiin sylissään. \"Minua niin pelottaa -- oi laupias Maaria-emonen,\nauta meitä poloisia -- minua niin pelottaa, mitä kaikista pojistani\ntuleekaan --\"\n\n\"Niin, Kristiinaiseni -- mutta sinä saat tottua siihen -- sinä et\n_voi_ enää kauankaan pidellä heitä hameittesi turvissa -- kohta tulee\nheistä miehiä, kaikista meidän pojistamme. Ja sinä olet niinkuin imisä\nnarttu --\" Erlend nosti toisen jalan toisen yli, piti käsiään ristissä\npolvella ja katseli hiukan väsyneenä vaimoaan -- \"sinä irvistät\nhampaitasi silmittömästi sekä tutuille että vieraille, kohta kun tulee\npuhe poikueestasi.\"\n\nVaimo nousi äkisti seisomaan, oli ääneti kotvan aikaa ja väänteli\nkäsiään. Sitten hän rupesi kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla.\nHän ei vieläkään virkkanut mitään, ja Erlend istui ja katseli häntä\nvaiti.\n\n\"Skule --\" Kristiina pysähtyi miehensä eteen. \"Onnettomuutta ennustavan\nnimen sinä annoit sille pojallesi. Mutta sinä tahdoit sitä väkisin\n-- sinä _tahdoit_, että herttuan muisto nousisi jälleen eloon siinä\nlapsessa --\"\n\n\"Siinä nimessä ei ole mitään vikaa, Kristiina. Onnettomuuttako -- sitä\nsattuu monenlaista. Minä muistin, kun kohotin isoäitini isän muiston\neloon pojassani, että onni petti tämän, mutta kuningas hän sittenkin\noli totisesti ja paremmalla oikeudella kuin se harjantekijän sikiö --\"\n\n\"Olittepa te kuitenkin aika mahtavia siitä hyvästä, sinä ja Munan\nBaardinpoika, että olitte Haakon-kuninkaan sukulaismiehiä.\"\n\n\"Niin, tiedäthän, että Sverren suku sai kuningasverta suoniinsa isäni\ntädistä, Margret Skulentyttärestä --\"\n\nPitkän siunaaman tuijottivat mies ja vaimo toisiaan silmiin.\n\n\"Tiedänpä kyllä, mitä sinä ajattelet, emäntäiseni armas.\" Erlend\nnousi ja kävi jälleen isännänistuimelle. Nojaten käsillään molempiin\nveistokuvan kypäripäihin hän kumartui hiukan etunojoon ja hymyili\nkylmästi ja ärsyttävästi. \"Mutta näethän hyvin, Kristiinaiseni, etten\nminä ole maahan sortunut, vaikka minusta tulikin köyhä ja hyljeksitty\nmies. Saat sen kernaasti tietää -- minä en sitä pelkää, että isieni\nsuku on minun mukanani iäksi kaikeksi suistunut vallasta ja kunniasta.\nMinutkin onnetar petti -- mutta jos uhkayritykseni olisi vienyt\nperille, niin istuisin nyt poikieni kanssa kuninkaan oikealla kädellä,\nmihin meillä hänen veriheimolaisinaan olisikin synnynnäinen oikeus.\nMinun kohdaltani on leikki lopussa, kuten sanoin -- mutta kun katselen\npoikasiani, Kristiina, niin näen heidän osakseen tulevan sellaisen\nkohtalon, johon he sukuperänsä nojalla ovatkin oikeutettuja. Sinun ei\ntarvitse vaikeroida niin surkeasti heidän takiaan, etkä sinä saa pyrkiä\nkahlehtimaan heitä ikuisesti tänne syrjäiseen loukkoon -- anna sinä\nheidän vapaasti koetella siipiään, ja silloin ehkä saat nähdä, ennen\nkuin kuolema ummistaa silmäsi, että he ovat jälleen saaneet kiinteän\njalansijan isänsä aatelisperinnössä --\"\n\n\"Kylläpä sinä jaksatkin lörpötellä!\" Katkeran kuumia vihankyyneleitä\npyrki nousemaan vaimon silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne rystysillään ja\nnauroi irvistellen:\n\n\"Sinä näytät olevan vielä lapsellisempi kuin omat poikasi, Erlend!\nTuollaista sinä viitsit jaaritella -- ja nyt on vielä sama päivä,\njolloin Naakkve oli vähällä saada osakseen sellaisen kunnian, jota\nkristityn suu ei kehtaa edes nimittääkään, jollei Jumala laupeudessaan\nolisi varjellut meitä --\"\n\n\"Minunpa siinä sitten sallittiin olla Jumalan välikappaleena sillä\nkertaa\" -- Erlend kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän sanoi hyvin\ntotisesti:\n\n\"Sellaista sinun ei tarvitse pelätä, Kristiina-rukkani -- tämäkö se on\nsäikyttänyt sinut ihan järjiltäsi, vaimo poloiseni!\" Hän loi katseensa\nmaahan ja sanoi melkein hämillään: \"Sinun pitää muistaa, Kristiina --\nsinun autuas isävainajasi rukoili meidän lastemme puolesta, niinkuin\nhän rukoili meidän kaikkien puolesta alituisesti. Ja minä uskon\nlujasti, että niin hyvän miehen esirukoukset auttavat monestakin\npulasta ja vaarasta -- kaikkein pahimmastakin --\" Vaimo näki hänen\nsalaa tekevän ristinmerkin peukalollaan rintansa yli.\n\nMutta Kristiina oli niin suunniltaan katkeruudesta, että tuokin vain\närsytti häntä yhä enemmän:\n\n\"Sillä sinä siis lohdutat itseäsi röhöttäessäsi siinä isäni\nisäntätuolilla, että poikasi pelastautuvat hänen rukouksillaan,\nniinkuin heitä ruokitaan hänen perinnöllään --\"\n\nErlend kalpeni:\n\n\"Tarkoitatko sinä, Kristiina -- että minä olen arvoton istumaan\nLauritsa Bjørgulfinpojan istuimella?\"\n\nVaimo liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan kuuluviin. Erlend\nnousi pystyyn ja kumartui häntä kohti:\n\n\"Sitäkö sinä tarkoitat -- sillä jos niin teet, niin en Jumal'avita\nkoskaan enää istu siinä.\"\n\n\"Vastaa\", sanoi hän jälleen, kun vaimo pysyi äänettömänä. Kristiinan\nruumiin läpi kävi pitkä puistatus.\n\n\"Hän oli -- parempi isäntä ja aviomies --. hän, joka istui siinä --\nennen sinua\", sai hän vihdoin töin tuskin sanotuksi.\n\n\"Varjele kieltäsi, Kristiina!\" Erlend astui pari askelta lähemmäksi\nvaimoaan. Tämä suoristautui äkisti:\n\n\"Niin, lyö vain minua -- olen sen kestänyt ennenkin, joten jaksan sen\nnytkin kestää.\"\n\n\"Lyödäkö sinua -- sitä en ajatellut.\" Erlend seisoi ja painoi\nnyrkkiään pöytään; jälleen he tuijottivat toisiinsa, ja jälleen oli\nmiehen kasvoilla tuo merkillinen outo levollisuus, jonka vaimo oli\njoskus ennenkin ihmeekseen niillä nähnyt. Nyt se ärsytti hänet aivan\nhurjuuteen saakka. Hän tiesi olevansa itse täysin oikeassa, Erlendin\njaaritus oli vallan järjetöntä, edesvastuutonta -- mutta tuo Erlendin\nkasvojen ilme sai hänet tuntemaan kuin olisi koko vääryys ollut hänen\nomalla puolellaan.\n\nHän katseli miestään silmiin, ja vaikka hän itse ihan vapisi pelosta\nsitä sanoessaan, sanoi hän kuitenkin:\n\n\"Minä pelkään, ettei minun poikaini osana tule olemaan kohottaa sinun\nsukuasi jälleen kunniaan siellä Trønden puolella.\"\n\nErlend valahti veripunaiseksi:\n\n\"Et siis malttanut olla muistuttamatta minulle Sunniva Olavintyttärestä\n--\"\n\n\"Enhän minä hänen nimeään maininnut, vaan sinä itse.\"\n\nErlend punastui vielä enemmän:\n\n\"Etkö sinä ole tullut koskaan ajatelleeksi, Kristiina -- ettet sinäkään\nollut vallan syytön siihen -- onnettomuuteen --\n\n\"Muistatko sitä iltaa siellä Nidarosissa -- kun minä tulin sinun\nvuoteesi viereen. Kovin onneton olin silloin ja suruissani, että olin\nrikkonut sinua vastaan, emäntäiseni -- minä tulin pyytämään sinulta\nanteeksi -- väärintekoani. Sinä vastasit minulle käskemällä palaamaan\nsinne, missä olin maannut edellisenkin yön --\"\n\n\"Voinko minä silloin tietää, että olit maannut sukulaisesi vaimon\nvieressä --\"\n\nErlend seisoi hetkisen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan vaihteli\nväri. Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti pirtistä sanaakaan\nsanomatta.\n\nVaimo ei liikahtanutkaan -- kauan hän seisoi hievahtamatta alallaan\nkynttilään tuijottaen, yhteen puristetut nyrkit leuan alla.\n\nVihdoin hän viskasi niskojaan ja hengähti syvään. Kerran sieti mies\nsaada kuullakin tuosta asiasta --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten hän havahtui kuullessaan hevosenkavioiden kapsetta kartanolta\n-- hän erotti kapseesta miehen taluttavan hevosta. Hän hiipi ovelle ja\nkynnyksen yli kuistille, piilottautui kannatinpylvään taa ja kurkisti\npihalle.\n\nYö alkoi jo hämärtyä aamuksi. Ulkona kartanolla seisoivat Erlend ja Ulf\nHaldorinpoika. Erlend piteli hevostaan, ja vaimo näki sen satuloiduksi\nja miehen matkaan sonnustautuneeksi. Miehet puhelivat keskenään kotvan\naikaa, mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Sitten hypähti Erlend\nsatulaan ja lähti ratsastamaan käyntijalkaa pohjoiselle veräjälle; hän\nei katsahtanut taakseen, mutta näytti yhä puhelevan Ulfin kanssa, joka\nastui hevosen rinnalla.\n\nMiesten jouduttua kujaan kyyristyi Kristiina kaiteen yli kuuntelemaan,\nriensi sitten niin äänettömästi veräjälle kuin taisi, seisahtui sinne\ntultuaan ja kuulosteli jälleen -- nyt hän voi kuulla, kuinka Erlend\npani Mustan ravaamaan valtatietä pitkin.\n\nVähän ajan perästä palasi Ulf takaisin. Hän seisahtui ällistyneenä\nnähdessään emännän veräjällä. Siunaaman ajan he tuijottivat toisiaan\nharmaassa hämärässä. Ulf oli paljain säärin töppösissään ja viitta\npelkän paidan yllä.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" kysyi emäntä kiivaasti.\n\n\"Sen kai itse tiedät -- minä en sitä arvaa.\"\n\n\"Minne hän lähti ratsastamaan?\" kysyi Kristiina jälleen.\n\n\"Haugeniin.\" Ulf vaikeni hetkeksi. \"Erlend tuli herättämään minut --\nsanoi tahtovansa ratsastaa sinne jo yötä myöten -- kiire hänellä näytti\nolevan; oli joitakin asioita täällä talossa, joita hän pyysi minun\ntoimittamaan hänen poissa ollessaan.\"\n\nKristiina oli kauan ääneti.\n\n\"Oliko hän silloin vihoissaan?\"\n\n\"Rauhallinen hän oli.\" Hetken perästä sanoi Ulf hiljaa: \"Minä pelkään\nvähän, Kristiina -- etköhän sinä liene sanonut hänelle semmoista, mikä\nolisi ollut paras jättää sanomatta?\"\n\n\"Sietäköön Erlendkin kerran, että hänelle puhutaan kuten järkevälle\nmiehelle\", vastasi emäntä kiivaasti.\n\nHe kävelivät verkalleen pihan yli. Ulf kääntyi omalle pirtilleen, mutta\nKristiina seurasi häntä:\n\n\"Ulf, kuoma\", puheli hän hätäisesti, \"ennen vanhaan sinä pyytelit\nalituisesti, että minä poikaini takia pysyisin kovana ja puhuisin\njärkeä Erlendille.\"\n\n\"Niin, minä olen viisastunut iän mukana, Kristiina, mutta sinä et ole\nsitä tehnyt\", vastasi toinen samaan sävyyn kuin ennen.\n\n\"Hyvinpä sinä osaatkin minua lohduttaa\", sanoi emäntä katkerasti.\n\nMies laski kätensä raskaasti naisen olkapäälle, mutta ei aluksi\nvirkkanut mitään. He seisoivat äänettöminä -- ympärillä oli niin\nhiljaista, että molemmat voivat erottaa kosken ikuisen kohinan, jota he\nmuulloin eivät panneet merkille. Etäämpänä kylillä kiekuivat kukot, ja\nKristiinan kartanokukko vastasi kaikuvasti tallista.\n\n\"Niin, Kristiina, minä olen saanut oppia säästelemään lohdutuksiani\n-- sitä tavaraa onkin vahvasti tarvittu tässä talossa elellessä -- ja\nnytkin meidän täytyy säästellä sitä, sillä eihän tiedä kuinka kauan\nsitä vielä tarvitaan --\"\n\nKristiina riistäytyi irti hänen kätensä alta; purren hampaansa tiukasti\nalahuuleen hän käänsi kasvonsa syrjään ja pakeni sitten juoksujalkaa\nkartanoa alas tyhjään keittiötupaan.\n\nAamu oli jäätävän kylmä; hän kietoi viittansa tiiviisti ympärilleen ja\nveti hilkan huppuun päänsä yli. Kokoon lysähtäneenä, yökasteesta märät\njalat hameen alle vedettyinä ja ristiin pannut käsivarret polvillaan\nhän istui kylmän lieden reunalla mietteisiinsä painuneena. Tavan takaa\nvärähtelivät hänen kasvonsa, mutta itkua ei tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän lienee nukahtanut ja havahtui sitten äkisti pystyyn selkä kipeänä,\nkylmästä kohmettunein ja kankein jäsenin. Ovi oli raollaan -- hän näki\ntäyden päivän paistavan kartanolle.\n\nKristiina meni kuistiin -- aurinko oli jo korkealla, alhaalta\ntarhahaasta hän kuuli sen hevosen tiu'un helinän, joka äskettäin\noli käynyt rammaksi. Hän katseli uutispirtille päin. Siellä hän\nnäki pikku Munanin seisovan ylisparvekkeella ja kurkistelevan ulos\nkannatinpilarien välistä.\n\nPojat -- ajatus näistä kuohahti hänen sydämensä läpi. Mitähän he\nolivatkaan arvelleet, kun herätessään olivat nähneet vanhempien vuoteen\nihan koskemattomaksi!\n\nHän juoksi kiireesti pihan poikki lapsen luo -- Munan oli paljaassa\npaidassaan. Kohta kun äiti saavutti pojan, tämä pisti kätensä hänen\nkäteensä aivan kuin olisi ollut peloissaan.\n\nYlispirtissä ei kukaan pojista ollut vielä täysissä pukeissaan -- he\neivät arvatenkaan olleet heränneet yöllisestä pihalla liikkumisesta.\nKaikki he katsahtivat äitiin tämän tullessa sisään ja sitten jälleen\nalas eteensä. Hän pani sukat Munanin jalkaan ja tahtoi auttaa häntä\nvetämään niitä sääriin.\n\n\"Missä isä on?\" ihmetteli Lauritsa.\n\n\"Isäsi lähti ratsastamaan pohjoista kohti Haugeniin jo aamuhämärissä\",\nvastasi äiti. Isommat lapset näkyivät heristävän korviaan, kun hän\njatkoi: \"Tiedäthän sinä hänen jo kauan puhelleen siitä, että hänen\npitäisi lähteä katsastamaan, minkälaisessa kunnossa se hänen talonsa\noikein on.\"\n\nMolemmat pienimmät tuijottivat äidin kasvoihin suurin ihmettelevin\nsilmin, mutta viisi vanhinta veljestä salasi häneltä katseensa\nmennessään ulos.\n\n\n\n\nIII\n\n\nPäivät vierivät. Ensi alussa Kristiina ei ollut lainkaan peloissaan:\nhän ei vaivannut itseään mietiskelemällä, mitä Erlend oikein mahtoi\najatella, kun karkasi kotoaan tuolla tavalla äkkipäissään yön selkään,\ntai kuinka kauan hän aikoi kökötellä metsätilallaan ja rangaista\nvaimoaan poissaolollaan. Kristiinaa kiukutti miehensä menettely ylen\nmäärin ennen kaikkea sen vuoksi, ettei hän voinut kieltää olleensa\nitsekin syyllinen epäsopuun ja sanoneensa sanoja, jotka hän nyt olisi\nhartaasti halunnut saada lausumattomiksi.\n\nOlihan hänessä itsessään tosin ennenkin ollut syytä, ja usein hän\noli pikaistuksissaan paiskannut ilkeitä ja pistäviä sanoja miehensä\nsilmille. Mutta katkerimmin loukkasi häntä se, ettei Erlend koskaan\nsaattanut unohtaa ja antaa anteeksi ilman että hänen vaimonsa täytyi\nnöyrtyä pyytelemään sitä kauniisti häneltä. Eikä Kristiina omasta\nmielestään ollutkaan kovin usein hairahtunut -- eikö Erlend voinut\nmuistaa, että useimmiten oli Kristiina kadottanut itsehillintänsä\nsilloin, kun oli sattunut olemaan lopen väsynyt ja murheiden murtama\nja sittenkin tuskallisesti pyrkinyt kantamaan ristinsä. Sitä olisi\nErlendin hänen mielestään pitänyt ajatella, ja myös että hän oli saanut\nsurra vuosikaudet poikiensa tulevaisuudesta ja nyt tänä kesänä kahdesti\nkokea hirvittävää hätää Naakkven takia. Nyt olivat Kristiinan silmät\nauenneet näkemään, että nuoren äidin vaivan ja tuskan jälkeen seuraa\nelämässä aina vanhenevalle äidille uudenlaista huolta ja kärsimystä.\n-- Miehen huoleton jaarittelu siitä, ettei hän puolestaan ollut\nlevoton poikien tulevaisuudesta, oli siihen määrään ärsyttänyt häntä,\nettä hänestä oli tosiaankin tullut kuin mikäkin äkäinen ampiainen --\ntai kuin poikuettaan puolustava emäkoira; Erlend sai kernaasti hänen\npuolestaan sanoa häntä koiraemoksi, joka haukkua luskuttaa poikiansa\npuolustaessaan. Valppaasti ja varovaisesti hän tahtoi aina valvoa\nniiden turvallisuutta niin kauan kuin hänessä hengenrahtua riitti.\n\nJa pitikö miehen sen asian takia unohtaa, että hänen vaimonsa oli\nseisonut voimainsa mukaan hänen rinnallaan aina kun tarvittiin, ja että\nhän oli ollut järkevä ja oikeamielinen tulistumisestaankin huolimatta\n-- silloin kun mies löi häntä ja kun tämä petti hänet yhdessä tuon\ninhottavan kevytmielisen Lenvikin rouvan kanssa -- jos miehen teki\nmieli, niin unohtakoon vain! Ei edes nytkään Kristiina voinut tuntea\nkovin suurta suuttumusta ja katkeruutta Erlendiä kohtaan muistellessaan\ntuota suurinta vääryyttä, minkä tämä oli tehnyt häntä vastaan -- kun\nhän ehtimiseen oli valittanut tämän asian takia, niin se oli tapahtunut\nvain siksi, että hän tiesi miehensä itsensäkin sitä harmittelevan ja\nkatuvan pahaa tekoaan. Mutta koskaan hän ei ollut ollut niin vihastunut\nErlendiin -- eikä ollut nytkään, ettei muisto tämän lyönneistä ja\nuskottomuudesta ja kaikista sen seurauksista olisi surettanut häntä\neniten miehen itsensä takia -- hän oli aina tuntenut, että Erlend oli\nnäillä hillittömyytensä purkauksilla pikemminkin rikkonut omaa itseään\nja sielunsa autuutta kuin vaimoaan vastaan.\n\nEniten jäivät Kristiinan mieltä kirvelemään kaikki ne pikku haavat,\njoita Erlendin kalsea välinpitämättömyys ja lapsekas kärsimättömyys\noli iskenyt häneen -- eipä mies edes ollut välittänyt hillitä lemmen\nosoituksissaankaan loukkaavaa himokkuutta ja ajattelemattomuutta,\nvaikka tiesikin todellisesti rakastavansa vaimoaan. Kaikkina niinä\nvuosina, jolloin Kristiina oli vielä ollut nuori ja pehmytmielinen,\noli hän tuntenut, ettei hänellä kauankaan riittäisi terveyttä eikä\nsielunvoimia, kun hänen oli aina istuttava syli täynnä tuollaisia\nturvattomia pikkulapsia, jollei isällä ja aviomiehellä itsellään olisi\nkylliksi voimia ja rakkautta suojelemaan häntä ja pienokaisia hänen\nsylissään. Niin sanomattoman tuskallista oli ollut tuntea itsensä\nheikoksi ruumiiltaan ja yksinkertaiseksi ja kokemattomaksi mieleltään,\nkun ei samalla voinut luottaa miehensä viisauteen ja voimaan -- tämä\nse oli kerta kaikkiaan iskenyt häneen sydänhaavat, jotka sitten eivät\nenää ottaneet parantuakseen. Yksinpä sitäkin makean ilon ja nautinnon\nhurmaa, joka tulvehti sydämeen, kun sai nostaa ilmoille imeväisen\nlapsen, laskea sen suloisen suun rinnalleen ja tuntea tuon pienen\npehmoisen ja lämpöisen palleron istuvan käsivarrellaan, sitäkin\nkatkeroitti alituinen pelko ja levottomuus -- niin pieni ja turvaton\nsinä olet, eikä isässäsi ole miestä pitämään sinua silmäteränään --.\n\nJa nyt, kun pikku piltit olivat saaneet housut jalkaansa ja voiman\njäseniinsä, vaikkakaan ei vielä paljoa miehen mieltä -- silloin Erlend\nhoukutteli ne häneltä. Koko tuo joukko pyöri pois hänen luotaan, isä\nja pojat yhdessä -- tuon ihmeellisen poikamaisen leikinhalun kirmassa,\njosta hän oli aina ollut näkevinään pilkahduksen kaikissa kohtaamissaan\nmiehissä, mutta jota raskaitten surujen painama naisenmieli ei koskaan\njaksa käsittää eikä seurata.\n\nSiksipä oli Kristiina omasta kohdastaan ainoastaan murheellinen ja\närtynyt Erlendiä ajatellessaan. Mutta hätä ja tuska täytti hänen\nsydämensä, kun hän ajatteli, mitä pojat mahtoivat isän poissaolosta\narvella.\n\nUlf oli käynyt Dovrella kahdella satulahevosella viemässä Erlendille\nniitä tavaroita, joita tämä oli halunnut itselleen lähetettäväksi\n-- vaatteita ja hyvän joukon aseita, hänen kaikki neljä joustaan,\npussittain nuolenkärkiä ja rautanauloja sekä kolme koiraa. Munan ja\nLauritsa parahtivat parkumaan, kun Ulf vei pois pienen silokarvaisen ja\nriippukorvaisen nartun, hienoa ulkomaan rotua, jonka Erlend oli saanut\nHolmin apotilta. Jo pelkkä tosiasia, että isä oli sellaisen harvinaisen\nrotueläimen omistaja, korotti hänet poikasten silmissä kaikkien muiden\nmiesten yläpuolelle. Ja isä oli luvannut, että kun narttu ensi kerran\nsai pentuja, oli heillä kullakin lupa valita itselleen joukosta\nmieleisensä.\n\nKun Ulf Haldorinpoika palasi matkaltaan, tiedusti Kristiina kautta\nrantain, oliko Erlend maininnut mitään kotiintulostaan.\n\n\"Ei\", sanoi Ulf. \"Hän näyttää aikovan asettua sinne oikein olemaan.\"\n\nOmasta aloitteestaan ei Ulfilla ollut matkastaan paljon kerrottavaa.\nEikä Kristiinalla ollut halua kyselläkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä, kun uudispirtistä muutettiin vanhaan tupaan, sanoivat\nvanhimmat pojat tahtovansa mielellään maata talviajan ylisparvella.\nKristiina salli heidän seurata mielitekoaan ja jäi siten yksin kahden\nnuorimpansa kanssa nukkumaan alakertaan. Ensimmäisenä iltana hän sanoi,\nettä nyt saattoi Lauritsakin muuttaa sänkyyn hänen viereensä.\n\nPoika piehtaroi ja reuhtoi mielensä hyviksi pehmeällä patjalla. Lapsia\noli makuutettu penkeillä oljilla täytetyillä nahkasäkeillä, peitteinään\nvillavällyt. Mutta sängyissä oli sinipäällyksiset patjat ja vällyjen\nlisäksi hienot raanut -- ja vanhemmilta oli valkeat liinapäälliset\npieluksissaan.\n\n\"Tässä me kai saamme maata vain siihen asti, kunnes isä tulee kotiin\",\nkysyi Lauritsa, \"ja sitten muuttaa takaisin penkille, vai mitä, äiti?\"\n\n\"Silloin te voitte nukkua Naakkven ja Bjørgulfin sängyssä\", vastasi\näiti. \"Jolleivät pojat vain muuta päätään ja tule jälleen tänne alas,\nkun ilmat käyvät kylmiksi.\" Yläkerrassakin oli tosin pieni nurkkaan\nmuurattu uuni, mutta se antoi enemmän savua kuin lämpöä, ja tuuli\nläpäisi pahemmin yläkerran seinistä kuin alhaalla tuvassa.\n\nMitä pitemmälle syksy joutui, sitä enemmän alkoi Kristiinan mieleen\nhiipiä epämääräistä pelkoa; se kasvoi päivä päivältä, ja jännitys\nteki hänen elämänsä katkeraksi. Eikä kukaan muukaan tuntunut tahtovan\nkysellä Erlendistä.\n\nPitkinä, pimeinä syysöinä hän makasi valveilla kuunnellen pikkulasten\ntasaista hengitystä ja tuulen tohinaa talonnurkissa ja ajatteli\nErlendiä. Kunpa tämä edes ei olisi oleksinut _tuossa_ talossa --!\n\nKristiinasta oli tuntunut ilkeältä, kun veljekset olivat pitäneet\npuhetta Haugenista -- Munan Baardinpoika oli kerran yöpynyt heille\nvähän ennen heidän lähtöään Osloon. Munan oli silloin yksin omistanut\ntuon talopahasen äitinsä jälkeen. Hän ja Erlend olivat kummatkin\ntulleet humalaan ja puhuneet puuta heinää ja Kristiinan tuskaillessa\njoutuisivatko he kukaties viimein jaarittelemaan tuosta pahan\nonnen paikasta, oli Munan todella saanut päähänsä lahjoittaa sen\nErlendille -- jotta tämä ei olisi vallan osaton Norjan maaperästä.\nTilanvaihto tapahtui leikkiä laskien -- panivatpa he pilkaksi kaikki\nkulkupuheetkin, ettei Haugenissa voinut asua, koska siellä muka\nkummitteli. Tässä tilaisuudessa tuntui Munan Baardinpoika jo tyyten\nunohtaneen, minkä säikähdyksen hänen äitinsä ja tämän miehen kamala\nloppu tuossa talossa oli aikoinaan hänelle tuottanut.\n\nHän antoi todellakin Erlendille muodollisen luovutuskirjan Haugenin\nomistukseen. Kristiina ei ollut voinut salata mielipahaansa siitä, että\nhänen miehensä oli tullut tuon kaamean paikan isännäksi. Mutta Erlend\noli lyönyt koko jutun leikiksi:\n\n\"Eipä ole luultavaa, että kumpikaan meistä koskaan astuu jalallaan\ntuohon taloon -- lienevätkö sen rakennukset enää pystyssäkään. Eikähän\nvoi kuvitellakaan, että Aashild-täti tai Bjørn-herra tahtoisivat sen\ntakia vierittää syntisyynsä meidän niskoillemme -- joten se ei kai tule\nmeitä pahentamaan, vaikka totta olisikin mitä ihmiset puhelevat -- että\nhe muka siellä kummittelevat.\"\n\nKun vuosi kuitenkin kului onnellisesti loppuun ja Kristiinan ajatukset\nyhä pyörivät Erlendissä ja tämä olossa Haugenissa, hän kävi niin\njuroksi ja harvasanaiseksi, että tuskin puheli mitään lapsilleen\ntai palkollisilleen, paitsi mitä vastaili heidän kysymyksiinsä; ja\nnämä tottuivat karttamaan puhella äidille ja emännälle enempää kuin\nehdottomasti oli välttämätöntä, sillä Kristiina kävi kärsimättömäksi\nja vastasi tiuskaillen, kun he häiritsivät hänen levotonta ja\njännittynyttä sureksimistaan. Itse hän ei tätä juuri nimeksikään\nhuomannut, niin että kun hän pani merkille, että molemmat nuorimmat\nlapset lakkasivat kyselemästä ja puhelemasta isästä hänen kanssaan,\nhän vain huokasi ja ihmetteli, kuinka pian lapset kerkiävät unohtaa\n-- mutta siitä hän ei ollut ollenkaan tietoinen, että hän itse oli\närtyisillä vastauksillaan karkottanut heidät luotaan käskiessään heitä\npysymään hiljaa ja lakkaamaan häntä kiusaamasta.\n\nVanhempienkin poikien kanssa hän puhui hyvin vähän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kauan kuin pakkassäitä kesti, voi hän sentään vastata vieraille,\njoita sattui tulemaan taloon isäntää kyselemään, että tämä oleskeli\ntuntureilla metsästysonneaan kokemassa. Mutta sitten tuli ensimmäisellä\nadventtiviikolla suuri lumisade, joka peitti sekä laaksot että tunturit.\n\nVarhain aamulla P. Lucian-aaton päivänä, kun ulkona vielä oli\npilkkopimeä ja tähdet kiiluivat, lähti Kristiina navettaan. Silloin\nhän näki lumikinokseen pistetyn päresoihdun valossa, että kolme hänen\npojistaan kiinnitti suksia jalkoihinsa pirtin oven edustalla -- ja\nvähän matkan päässä seisoi Gauten kimo lumikengät jalassaan ja satula\nselässä. Äiti arvasi, minne pojilla oli matka; mutta juuri sen vuoksi\nhän ei rohjennut olla näkevinään enempää kuin sanoi, koska tunsi yhden\nlähtijöistä Bjørgulfiksi -- toiset olivat Naakkve ja Gaute --:\n\n\"Hiihtelemäänkö sinä lähdet, Bjørgulf -- tänään näyttääkin tulevan\nkirkas päivä, poikaseni!\"\n\n\"Niinkuin näette, äiti.\"\n\n\"Kaipa te sentään tulette kotiin ennen puoltapäivää?\" kysyi äiti\nneuvottomana. Bjørgulf oli hyvin huono hiihtäjä; hänen kipeät\nsilmänsä eivät kärsineet lumenkiloa, ja talvisaikaan hän pysyttelikin\nenimmäkseen sisällä. Mutta Naakkve vastasi, että he kukaties\nviipyisivät muutamia päiviä matkallaan.\n\nKristiina liikkui kotosalla hyvin levottomana. Kaksoset murjottivat\nmieli nyrpeänä, siitä hän huomasi heidänkin pyrkineen matkaan --\nvanhemmat pojat eivät olleet ottaneet heitä mukaansa.\n\nViidentenä päivänä vielä hyvissä ajoin, puolipäivän maissa, saapuivat\nnuo kolme matkalaista kotiin. He olivat lähteneet taipaleelle jo hyvin\nvarhain Bjørgulfin takia, kertoi Naakkve -- joutuakseen kotiin, ennen\nkuin päivä alkoi paistaa täydeltä terältä. Molemmat toiset kiipesivät\nheti ylisparvelle -- Bjørgulf kantoi pusseja ja satulan pirttiin. Kaksi\nkaunista koiranpentua oli hänellä tuotavana pikkupojille -- ja nyt\nunohtui näiltä äkisti koko entinen äkeys ja mielipaha. Gaute näytti\nolevan hämillään, mutta pyrki voittamaan sen:\n\n\"-- Kas tässä\", sanoi hän ja purki yhden pusseista; \"nämä käski isä\nantamaan teille.\"\n\nKimpussa oli neljätoista ylen kaunista kärpännahkaa. Äiti otti\nne vastaan, hämillään hänkin -- hän ei saanut sanaakaan suustaan\nkiitokseksi. Hänellä olisi ollut paljon kyseltävää; mutta hän\npelkäsi joutuvansa kokonaan tunteittensa valtaan, jos raottaisi edes\nvähäisenkään sydäntään -- ja Gaute oli vielä niin nuori. Hän sai vain\nsanotuksi:\n\n\"Ihan valkoisiahan ne näkyvät olevan -- niin, johan tuo talvi onkin\npitkällä --\"\n\nKun Naakkve tuli alas ja hän ja Gaute kävivät puurovadin kimppuun,\nsanoi Kristiina kiireisesti Fridalle, että hän tahtoi itse viedä\nruoan yläkertaan Bjørgulfille. Hänessä oli yht'äkkiä virinnyt toivo,\nettä tuo harvapuheinen poika, jonka hän aavisti mieleltään paljon\nkehittyneemmäksi kuin toiset veljet, kukaties antautuisi pitempiin\npuheisiin.\n\nPoika oli paneutunut pitkäkseen vuoteeseen ja piti märkää vaatetukkoa\nsilmillään. Äiti ripusti vesikattilan uunin hahlaan, ja Bjørgulfin\nsyödessä kyynärpäähänsä nojautuen äiti keitti hauteen kuivatuista\nsilmäruohoista ja leiniköistä.\n\nKristiina otti kulhon pojan kädestä, hauteli hänen verestäviä\nja turvonneita silmiään lääkevedellä ja sitoi niille märän\nliinakangaskaistaleen, ja vasta sitten hän rohkaisihe kysymään:\n\n\"Eikö isäsi sanonut mitään, milloin hän aikoo palata tänne, meidän\nluoksemme?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sinä olet aina niin hidas puhumaan, Bjørgulf\", moitti äiti hetken\nperästä.\n\n\"Se tuntuu olevan sukuvika, äiti hyvä. -- Simonin miehineen me\ntapasimme Rostenin pohjoispuolella -- he ajoivat kuormia jonnekin\npohjoiseen päin\", jatkoi poika hetken arveltuaan.\n\n\"Puhelitteko te keskenänne?\" kysyi äiti.\n\n\"E-ei --\" poikaa nauratti. \"Meidän suvussamme tuntuu lankouskin käyvän\ntyölääksi.\"\n\n\"Syytätkö sinä siitäkin minua!\" kivahti äiti. \"Ensin sinä valitat\nmeidän istuvan liiaksi tuppisuina -- ja sitten väität, ettemme jaksa\npitää lankouttakaan voimassa --\"\n\nBjørgulfia taaskin vain nauratti. Sitten hän kohottihe ylemmäksi\nkyynärpäänsä varaan, aivan kuin kuunnellakseen äitinsä hengitystä:\n\n\"Herran nimessä, äiti, ettehän te vain ruvenne tässä vielä itkemään --.\nMinä olen väsyksissä ja apea mieleltäni, kun olen tottumaton suksilla\nliikkumaan -- älkää te välittäkö siitä mitä sanoin. Tiedänhän minä sen\nkylläkin, ettette te ole mikään turhannärkkijä ja riitasäkki.\"\n\nKristiina lähti kohta sen jälkeen pois parvelta. Mutta tämän perästä\nhän ei enää olisi mistään hinnasta rohjennut udella tältä pojaltaan,\nmitä ajatuksia nuorten mielissä liikkui näistä asioista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoikain mentyä ylös parvelle hän makasi sitten joka ilta valveilla\nja kuunteli: puhelivatkohan he ehkä keskenään yksin jäätyään? Kuului\nsaappaiden kolinaa, kun he viskasivat ne lattialle, tuppivöiden\nhelinää -- hän kuuli heidän äänensä, mutta ei erottanut sanoja -- he\njauhoivat kilvan suutaan ja kävivät meluaviksi -- se näytti olevan\npuoleksi riitaa, puoleksi leikkiä. Toinen kaksosista huusi kovaa --\nsitten kiskottiin jotakuta lattiaa pitkin, niin että pölyä lenteli alas\npirtin katosta -- parven ovi lyötiin auki niin kovaa, että rämähti --\nulkoa kuistilta kuului kolinaa ja melua, ja Ivar ja Skule jyrisyttivät\nkiinnivedetyn oven takana -- äiti voi erottaa Gauten kimakan ja nauruun\ntukahtuvan äänen. Tämä seisoi varmastikin oven sisäpuolella -- nyt\nolivat hän ja kaksoset joutuneet jälleen riitaan, ja leikin lopuksi\nGaute viskasi kaksoset ulos. Vihdoin äiti kuuli Naakkven miehevän\nrintaäänen, hän rakensi rauhaa -- molemmat ulos karkotetut laskettiin\njälleen sisään. Vielä hyvän rupeaman kuului ylhäältä puhetta ja naurua,\nsitten se siirtyi sänkyihin. Viimein taukosivat äänet tykkänään. Vähän\najan perästä tuli äidin korviin tasaista kuorsausta.\n\nÄitiä nauratti alhaalla pimeässä. Gaute kuorsasi, kun hän oli oikein\nväsyksissä. Niin oli hänen ukkovaarinsakin tehnyt. Oli se somaa\ntuollainen perintöominaisuus -- ne pojista, jotka ulkonäöltään tulivat\nErlendiin, olivat myös siinä suhteessa hänen tapaisensa, että nukkuivat\näänettömästi kuin linnut. Ja maatessaan ja muistellessaan kaikkia\nniitä pikkupiirteitä, joiden voi niin ihmeellisen selvästi huomata\nperiytyvän monien sukupolvien kautta esi-isistä jälkeläisiin, täytyi\nKristiinan jälleen naurahtaa itsekseen. Kiduttava jännitys äidin\nsydämessä hellitti hetkeksi, ja sekava unenhämärä saapui vihdoin ja\nhämmensi kaikki ajatuslangat -- nukkujan vaipuessa ensin ruumiilliseen\nja sielulliseen hyvinvointiin ja sitten kaiken unhottamiseen --.\n\n-- Nuoriahan he vielä ovat, lohdutti hän itseään unipäissään. Eivät he\ntietenkään vielä osaa ottaa elämää raskaalta kannalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä päivänä uudenvuoden tienoissa tuli Sira Solmund,\napulaispappi, Kristiinan luo Jørundgaardiin. Ensi kerran hän tuli\nsinne kutsumatta, ja Kristiina otti hänet vastaan kuin hyvän vieraan\nainakin, vaikka hän heti aavisteli sydämessään pahaa. Niinpä kävikin\nkuin hän oli arvellut -- pappi luuli velvollisuutensa vaativan häntä\nottamaan selkoa, olivatko emäntä ja hänen miehensä omavaltaisesti ja\njumalattomasti katkaisseet avioelämänsä, ja jos niin oli laita, niin\nkumpi puolisoista oli edesvastuussa tästä synnistä.\n\nKristiina tunsi itsekin tulevansa hätääntyneen puheliaaksi,\nräpyttelevänsä kiivaasti silmiään ja haastelevansa liikoja\nselitellessään papille, kuinka Erlend oli katsonut asiakseen käydä\ntarkastamassa Dovrella olevaa taloaan, joka oli ollut ihan rappiolla\nja retuperällä niin monet vuodet, että rakennuksetkin olivat varmasti\njo maaperässä -- heillä kun oli semmoinen lapsijoukko että näiden\nvastaista etua tarvitsi pitää silmällä -- ja paljon muuta samanlaista.\nLiian laajasti hän selitteli asioita, niin että yksinpä Sira\nSolmundinkin, joka muuten ei ollut mikään terävä-älyinen mies, täytyi\nhuomata hänen epävarmuutensa -- eikös vain hän alkanutkin ladella,\nmiten innokas eränkävijä Erlend oli -- sen kai pappi itsekin tiesi. Hän\nhaki esiin ja näytteli kärpännahkoja, jotka oli saanut mieheltään -- ja\nennen kuin edes itsekään tiesi, oli lahjoittanut ne papille --.\n\nHäntä oikein suututti, kun pappi oli lähtenyt talosta. Erlendin\nolisi totisesti pitänyt itsensä arvata tämäkin harmi -- että kun\nhän viipyi sellaisia aikoja kotoa poissa, niin mokoma pappi, mikä\nheillä oli, keksisi tietystikin tulla utelemaan, oliko tässä kukaties\nkirkkoripityksen aihetta.\n\nSira Solmund oli pieni miehen käppyrä; hänen ikäänsä ei ollut helppo\narvata, mutta lienee hän ollut neljänkymmenen korvilla. Hän ei ollut\nmikään älypää eikä liioin oppinutkaan mies, mutta hän oli rehellinen,\nhurskas ja puhdastapainen pappi. Vanhanpuoleinen sisar -- lapseton\nleski ja ilkeä juorukello -- hoiteli hänen pikku pappilaansa.\n\nHän tahtoi mielellään osoittautua uuraaksi kirkon palvelijaksi, mutta\nhänen uurautensa iski enimmäkseen vain pikkuasioihin ja halpasäätyiseen\nkansaan -- hän oli liian arka ja pelokas käydäkseen suurtilallisten\nkimppuun ja vaikeita asioita selvittelemään; mutta jos hän kerran\noli päässyt siinäkin alkuun, niin tulistui hän pian kiivaaksi ja\nitsepäiseksi intoilijaksi.\n\nKuitenkin hän oli hyvässä huudossa seurakuntalaisten keskuudessa.\nYhtenä syynä oli että ihmiset kunnioittivat hänen hiljaista ja\nsäädyllistä elämäntapaansa, toisena oli se, ettei hän ollut\nlähimainkaan niin rahanahne ja riidanhaluinen tehostaessaan kirkon\noikeuksia ja kansan velvollisuuksia kuin Sira Eirik oli ollut. Tämä\nkai johtui etupäässä siitä, ettei hänellä ollut vanhan papin rohkeata\nluontoa.\n\nMutta Sira Eirikiä rakasti ja kunnioitti jokainen täysikasvuinen\nja lapsi koko seudulla. Ihmisiä oli ennen vanhaan monesti\nsuututtanut, kun pappi oli hellittämättömällä ahneudella pyrkinyt\nturvaamaan ja rikastuttamaan niitä lapsia, jotka hän oli siittänyt\nhaureudessa seuralaisnaisensa kanssa; ensi aikoina hänen täällä\nasuessaan oli Sil-laakson kansa saanut tuntea monta tulista tuiskua\nhänen kirpaisevasta ankaruudestaan itsekutakin kohtaan, joka oli\nvähimmälläkin tavalla rikkonut kirkollista lakia vastaan. Soturi hän\noli ollutkin, ennen kuin oli vihittänyt itsensä papiksi, ja hän oli\nseurannut nuoruudessaan merirosvojaarlia, Tornbergin Alf-herraa; sen\nkyllä voi havaita hänen käytöksestäänkin.\n\nMutta vieläpä silloinkin oli tunturilaakson kansa ollut ylpeä\npapistaan, sillä hän oli yläpuolella useimpia muita maan pappismiehiä\ntietojensa, suuren kokonsa, ruumiinvoimiensa ja ylimyksellisen\nkäyttäytymisensä puolesta, ja hänellä oli ollut mitä ihanin\nlauluääni. Ja vuosien vieriessä ja niiden raskaiden koettelemusten\nalla, joilla Jumala näytti tahtovan rangaista tätä palvelijaansa\nhänen nuoruudenerhetystensä takia, oli Sira Eirik Kaarenpoika siihen\nmäärään edistynyt viisaudessa, hurskaudessa ja oikeamielisyydessä,\nettä hänen nimensä oli nyt rakastettu ja arvossapidetty kautta koko\nhiippakunnan. Kun hän lähti pappeinkokoukseen Hamarin kaupunkiin,\nkunnioitettiin häntä siellä kaikkien toisten pappien isän tavoin,\npuheltiinpa siitäkin, että piispa Halvard olisi mielellään tahtonut\nsiirtää hänet sellaiseen kirkonvirkaan, jonka mukana olisi seurannut\nkorkea arvonimi ja sija tuomiokapitulissa. Mutta Sira Eirikin huhuttiin\npyytäneen saada jäädä sinne, missä hän oli -- hän syytteli vanhuuttaan\nja huononäköisyyttään, joka oli vaivannut häntä jo monet vuodet.\n\nSilissä nähtiin valtatien varrella, Formosta vähän eteläänpäin, se\nkaunis vuolukivinen risti, jonka Sira Eirik oli omalla kustannuksellaan\npystyttänyt sinne, missä rinteeltä tullut kivivyöry oli surmannut hänen\nmolemmat nuoret lahjakkaat poikansa jo nelisenkymmentä ajastaikaa\nsitten. Vieläkään ei seudun vanhempi väki saattanut kulkea ristin ohi\npysähtymättä sen eteen lukemaan Paternosteria ja Ave Mariaa Alfin ja\nKaaren sielujen puolesta.\n\nTyttärensä oli pappi naittanut suurin myötäjäisin; hän oli antanut\ntämän hyväsukuiselle ja kelvolliselle talollisenpojalle jostakin Vikin\npuolelta; kukaan ei ollut osannut ajatella Jon Fisistä muuta kuin\npelkkää hyvää. Kuuden vuoden perästä tuli tytär takaisin isänsä luo,\nnälistyneenä, terveys pilalla, rääsyisenä ja ruokkoamattomana, lapsi\nkummassakin käsipuolessaan ja kolmas vyössä. Ne Silin asukkaat, jotka\nniitä aikoja muistivat, tiesivät hyvin syyn, vaikkeivät sitä koskaan\nmaininneet: noiden lasten isä oli Oslossa hirtetty varkaana. Jonin\npojistakaan ei ollut tullut kunnon miehiä -- ja nyt he jo makasivat\nhaudassa kaikki kolme.\n\nJo tyttärenpoikainsa eläessä oli Sira Eirik uurastanut ahkerasti\nkaunistaakseen kirkkoaan uhkeilla lahjoilla. Näiden poikien kuoltua\nkirkko sitten joutui perimään suurimman osan hänen omaisuudestaan ja\nkallisarvoisista kirjoistaan. Silin uusi P. Olaville ja P. Tuomaalle\npyhitetty kirkko olikin paljon isompi ja muhkeampi kuin entinen poroksi\npalanut, ja Sira Eirik oli kustantanut siihen paljon ihania ja kalliita\nkoristeita. Hän kävi kirkossa joka päivä ja antautui siellä rukouksiin\nja mietiskelyihin, mutta messun hän luki nykyään vain suurina\njuhlapäivinä.\n\nSira Solmund se nyttemmin saikin huolehtia enimmistä kirkollisista\ntoimituksista. Mutta silloin, kun ihmisillä oli jokin erikoisen\nsuuri suru kannettavanaan tahi kun heidän sielujansa ahdistelivat\noikein pahat tunnonvaivat, lähtivät he mieluimmin vanhan kirkkoherran\npuheille, ja kaikista tuntui kuin olisi käynti Sira Eirikin luona ollut\nsuuri apu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa eräänä iltana kevätpuoleen lähti Kristiina Lauritsantytär\nRomundgaardiin ja koputti Sira Eirikin pirtinovelle. Mutta hän ei\nitsekään oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt esittää asiansa;\nsen vuoksi hän jäi haastelemaan puoleen ja toiseen jätettyään papille\ntuomisensa. Viimein vanhus sanoi hiukan kärsimättömästi:\n\n\"Oletko sinä vain tullut tervehtimään minua, Kristiina, ja katsomaan\nkuinka minä jaksan? Se on kauniisti tehty, jos niin on laita -- mutta\nehkäpä sinulla on jotain erityistä sydämelläsi, ja jos on, niin haasta\nse suoraan äläkä kuluta aikaa joutavalla jaarituksella --\"\n\nKristiina risti kätensä sylissään ja katseli maahan:\n\n\"Minun ei ole ollenkaan mieleeni, Sira Eirik, että mieheni asustaa\ntuolla ylhäällä Haugenissa.\"\n\n\"Eihän sinne ole pitkä matka\", sanoi pappi, \"voithan sinä hyvin mennä\npuhumaan hänen kanssaan ja pyytää häntä palaamaan heti kotiin. Paljon\nei kai hänellä lienekään tekemistä tuossa pienessä talorähjässä, mikä\nvaatisi häntä viipymään siellä enää.\"\n\n\"Minua pelottaa, kun ajattelen, että hän istuu siellä aina yksinään\nnäinä talvisina öinä\", sanoi vaimo, ja häntä puistatti.\n\n\"Erlend Nikulauksenpoika lienee kyllin vanha ja virkeä pitääkseen\nhuolen itsestään.\"\n\n\"Sira Eirik -- sinähän tiedät, mitä kaikkea siellä tapahtui ennen\naikaan?\" kuiskasi Kristiina melkein kuulumattomasti.\n\nPappi käänsi vanhat sumeat silmänsä häntä kohti -- kerran ne olivat\nolleet sysimustat ja kiiluvan terävät. Hän pysyi vaiti.\n\n\"Olet kai kuullut mitä ihmiset sanovat\", jatkoi Kristiina yhtä hiljaa\nkuin äsken. \"Että niiden -- vainajain -- pitäisi siellä kummitella.\"\n\n\"Tarkoitatko sinä, ettet niiden takia uskalla etsiä miestäsi sieltä --\ntai että pelkäät peikkojen vääntävän niskat nurin häneltä? Jolleivät\nne vielä ole tehneet sitä, Kristiinaiseni, niin antanevat ne hänen\nedelleenkin olla rauhassa ja --\" pappi naurahti tuimasti. \"Hullua\njaaritusta se kaikki on -- kerettiläistä ja taikauskoista ämmäinlorua\nkoko tuo puhe peikoista ja kummittelevista vainajista. Siellä on\nankarat portinvahdit, pelkään minä, sillä -- missä Bjørn-herraa ja\nAashild-rouvaa pidetään nyt.\"\n\n\"Sira Eirik\", kuiskasi vaimo vapisten, \"uskotko sinä, ettei noille\nsieluparoille ole mikään pelastus mahdollinen --\"\n\n\"Jumala varjelkoon, että minä rohkenisin käydä päättelemään Hänen\narmonsa rajoista. Mutta enhän saata myöskään ajatella mahdolliseksi,\nettä heidän omat voimansa olisivat riittäneet sovittamaan heidän\nsyntejään siksi pian -- vielä ei kaikkia heidän velkataulujaan ole\nkeritty ottaa esiin -- vielä ovat kantajina ne rouva-vainajan lapset,\njotka hän otti hengiltä -- ja ne kaksi, jotka kävivät opissa noidan\nluona. Ja jos luulisin, että jotain voisi sillä auttaa, että eräitä\nhänen tihutöistään saataisiin sovitetuksi, niin --. Mutta koska kerran\nErlend on jäänyt sinne asumaan, niin ei kaiketi Jumala näe olevan\nmitään hyötyä siitä, että hänen tätivainajansa ilmestyisi hänelle\nvarotukseksi. Sillä sen me tiedämme, että Herramme laupeudesta ja\nJumal'äidin säälistä ja kirkon esirukouksista saattaa joskus tapahtua,\nettä sieluparka saa palata kiirastulesta tähän entiseen kotiinsa, kun\nhänen syntinsä on sellaista laatua, että se voidaan sovittaa elävien\nihmisten avulla ja hänen piina-aikaansa siten lyhentää -- niinkuin\nkävi sen onnettoman sieluparan, joka oli siirtänyt rajakiven Hovin\nja Jarpstadin kartanoiden väliltä, ja sen Musudalin talollisen,\njoka oli tuonut esiin väärät kirjat myllykosken kaupasta. Mutta ei\nsieluja päästetä kiirastulesta pois ilman että niillä on laillista\nasiaa -- jaaritusta on enin osa kaikesta siitä, mitä ihmiset puhuvat\npeikoista ja kummituksista ja perkeleen ilveistä, jotka katoavat kuin\nsavu tuuleen, kun itsesi turvaat ristinmerkillä ja Jumalan nimeä\nmainitsemalla --\"\n\n\"Mutta entä autuaat, jotka istuvat Jumalan luona, Sira Eirik?\" kysyi\nKristiina jälleen hiljaa.\n\n\"Niistä pyhistä ihmisistä, jotka saavat olla hänen tykönään, tietänet\nhyvin, että Jumala voi lähettää heitä asioilleen kuljettamaan\nparatiisista hyviä lahjoja ja sanomia.\"\n\n\"Minä mainitsin sinulle kerran nähneeni unessa veli Edvin\nRikardinpojan\", sanoi Kristiina entiseen sävyyn.\n\n\"Niin, joko se oli uni -- ja sellaisen oli sinulle voinut lähettää\nJumala itse tai suojelusenkelisi -- tai oli tuo munkki pyhimys.\"\n\nKristiina kuiskasi väristen:\n\n\"Minun isävainajani --. Sira Eirik, minä olen rukoillut niin hartaasti,\nettä minun sallittaisiin nähdä hänet silmilläni edes yhden ainokaisen\nkerran. Minä ikävöin niin suunnattomasti saada nähdä häntä, Sira Eirik\n-- ja ehkä minä silloin saisin tietää hänen näöstään, mitä hän toivoisi\nminun tekevän. Jospa vain voisin saada neuvon isältäni --\" Hänen\ntäytyi purra huuliaan yhteen, ja hän pyyhkäisi röijynsä helmalla pois\nkyyneleet, joita väkisin pyrki silmiin.\n\nPappi pudisti päätään.\n\n\"Rukoile sinä vain hänen sielunsa puolesta, Kristiina -- vaikka\nuskonkin varmasti, että Lauritsa ja äitisi ovat jo kauan sitten\nlöytäneet lohdun niiden luona, joilta he etsivät lohtua kaikkiin\nsuruihinsa maan päällä eläessään. Ja totisesti pysyy Lauritsa sielläkin\nuskollisena rakkaudessaan sinuun ja -- mutta sinun rukouksesi ja\nmeidän messumme hänen sielunrauhansa puolesta solmivat siteen hänen\nja sinun sekä meidän kaikkien välille. Millä tavoin se tapahtuu --\nkas se on niitä salaperäisiä asioita, joita meidän on vaikea ymmärtää\n-- mutta älä epäilekään, etteikö se tapa ole parempi kuin että häntä\nhäirittäisiin ikuisessa rauhassaan anomalla häntä tulemaan tänne ja\nilmestymään sinulle --.\"\n\nKristiinan piti istua vähän aikaa ennen kuin hän jaksoi hillitä\nmielenliikutustaan sen verran, että uskalsi puhua. Mutta sitten hän\nkertoi papille kaikki tyynni, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlendin\nvälillä tuona iltana keittiötuvassa istuttaessa, ja toisti tarkoin\nmuistamansa mukaan joka sanan, mikä silloin oli tullut lausutuksi.\n\nPappi istui kauan vaiti hänen lopetettuaan. Silloin Kristiina löi\nkätensä kiihkeästi yhteen ja huusi:\n\n\"Sira Eirik! Tuntuuko sinusta, että minä tein suuremman vääryyden?\nOlinko minä sinun mielestäsi niin pahasti väärässä, ettei Erlendille\nlueta synniksi, kun hän tuolla tapaa karkaa minun ja meidän poikiemme\nluota? Onko sinusta oikein, että hän vaatii minua lähtemään luokseen\nja polvistumaan eteensä ja nielaisemaan kurkustani takaisin kaikki ne\nsilloiset pahat sanat -- sillä sen minä _tiedän_, että ennen hän ei\npalaa meidän luoksemme!\"\n\n\"Onko sinun mielestäsi tarvis huutaa tänne Lauritsaa hänen toisesta\nkodistaan saadaksesi häneltä neuvoa tässä asiassa?\" Pappi nousi pystyyn\nja laski kätensä vaimon olkapäälle: \"Ensi kerran kun sinut näin,\nKristiina, olit vain tuollainen pikkutyttö -- Lauritsa otti sinut\npolviensa väliin, asetti pienet kätösesi ristiin rinnallesi ja käski\nsinun lukemaan Pater nosterin minun kuulteni -- selvästi ja kauniisti\nsinä sen taisitkin, vaikket tajunnut siitä ainuttakaan sanaa -- sitten\nsinä opit ymmärtämään jok'ainoan meidänkielisen rukouksen sisällön --\nolet tainnut ne unohtaa jo --?\n\n\"Oletko unohtanut, että isäsi opetti sinua ja piti sinua kunniassa ja\nrakasti sinua -- että hän myös piti kunniassa tätä samaa miestä, jonka\nedessä sinä nyt arkailet nöyristyä -- ja oletko unohtanut, minkälaisen\nkauniin kunnialahjan hän valmisti teille molemmille? Tarvitsiko teidän\nsilloin varkain tavoin ratsastaa pois hänen talostaan -- veittekö te\nvarkain mennessänne Lauritsa Bjørgulfinpojan huoneen arvon ja kunnian?\"\n\nItkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä.\n\n\"Voitko vielä muistaa, Kristiina, vaatiko hän teitä molempia\npolvistumaan eteensä, ennen kuin hänen mielestään kannatti nostaa\nteidät ylös hänen isänsyliinsä ja -rakkauteensa? Tuntuuko sinusta liian\nkovalta, jos sinun pitää notkistaa pääsi ihmisen edessä, jota vastaan\nehkä et olekaan rikkonut niin paljon kuin olet rikkonut omaa isääsi\nvastaan --\"\n\n\"Jeesus!\" Kristiina itki hillittömästi, \"Jeesus -- armahda minua --\"\n\n\"Muistat sinä sentään hänen nimensä, huomaan minä\", sanoi pappi\n-- \"hänen, jota isäsi opetti sinua opetuslapsena seuraamaan\nja urhoollisena ritarina palvelemaan.\" Hän kosketti pientä\nristiinnaulitunkuvaa, joka riippui heidän yläpuolellaan. \"Synnittä\nkuoli Jumalan poika ristillä sovittaakseen kaiken sen, mitä me olimme\nrikkoneet häntä itseään vastaan --\"\n\n\"Lähde nyt kotiisi, Kristiina, ja punnitse mielessäsi, mitä olen\nsinulle sanonut\", sanoi Sira Eirik, kun vaimo oli itkulla hiukan\nhuojentanut mieltään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitä seuraavina päivinä puhalsi etelätuuli tuoden mukanaan\nmyrskyä, lumiräntää ja roiskuvaa sadetta -- välistä sitä tuli niin\nroimasti, että ihmiset tuskin pääsivät liikkumaan omalla kartanollaan,\nmyrsky kun oli lennättää heidät pois koko maankamaralta. Tiet kävivät\njoka paikassa ihan kulkemattomiksi. Sitten tuli kevättulvia niin\nvuolaita ja ankaroita, että alavimmilla paikoilla asuvien täytyi\nkaikota kotoaan. Kristiina muutti enimpine tavaroineen uudispirtin\nparvelle, ja karja oli siirrettävä Sira Eirikin kevätnavettaan --\nJørundgaardin oma kevätnavetta kun sijaitsi virran toisella puolella.\nSe oli hirvittävä urakka tuon rajuilman vallitessa -- ahoilla oli lumi\npehmeä kuin sula voi -- ja eläimet olivat ylen kurjassa tilassa mokoman\nkovan talven jäljiltä. Kahdelta parhaalta hieholta katkesi matkalla\njalka -- ne olivat hauraat kuin heinänkorret.\n\nSamana päivänä, jolloin karjaa muutettiin, tulla tupsahti tiellä äkkiä\nvastaan Simon Darre neljän renkinsä kera. Nämä ryhtyivät auttamaan.\nOlipa siinä tosiaan urakkaa, kun oli kuljetettava moisessa tuulessa ja\nryöppysateessa lehmiä, joita täytyi kannatella kummaltakin puolelta, ja\nlampaita ja karitsoita, joita täytyi kanniskella sylissä -- ei ollut\nsukulaisilla rauhaa eikä tilaisuutta edes puhelemaankaan keskenään.\nMutta kun illalla oltiin kotiuduttu Jørundgaardiin ja Kristiina oli\nsaanut lankonsa miehineen istutetuksi pöydän ääreen -- sillä kaikki\ntouhussa olleet tarvitsivat nyt lämpimän olutkeiton virkistyksekseen\n-- pääsi Simon hiukan puheisiin hänen kanssaan. Hän pyysi kälyään\nlähtemään naisväkensä ja lastensa kanssa Formoon, -- itse hän jäisi\nkahden miehensä kera tänne auttamaan Ulfia ja renkejä. Kristiina\nkiitti, mutta sanoi tahtovansa pysyä kotona; pojista olivat Lauritsa ja\nMunan yhä vielä Ulvsvoldin mäkiniityllä, ja Jardtrud oli lähtenyt Sira\nSolmundin luo -- hänestä oli tullut hyvä ystävä papin sisaren kanssa.\nSimon sanoi:\n\n\"Näyttääpä ihmisistä tosiaan kummalliselta, Kristiina, kun te\nsisarukset ette ole koskaan yksissä. Ramborgin mieli ei tule iloiseksi,\njos palaan kotiin ilman sinua.\"\n\n\"Taitaahan se näyttää kummalliselta\", vastasi käly, \"mutta vielä\nkummallisemmalta saattaisi tuntua, jos me nyt lähtisimme sisareni luo\nkyläilemään, kun ei tämän talon isäntäkään ole kotosalla -- ja ihmiset\ntietävät sinun ja hänen olevan riitaisissa väleissä.\"\n\nSimon ei virkkanut sen enempää, ja pian hän lähti miehineen matkoihinsa.\n\nArentilaisten päivätyöviikko meni hirveän sään humussa, ja tiistaina\ntiedettiin laakson pohjanpuoleisissa taloissa kertoa, että nyt\noli tulva jo särkenyt Rostenin sillan -- jonka yli ihmisten oli\ntäytynyt kulkea päästäkseen Høvringin säteriniitylle. Jopa ruvettiin\npelkäilemään, kuinka kirkon etelänpuoleisen ison sillan tulisi\nkäymään. Tämä oli rakennettu ylen vahvaksi kaikkein järeimmistä\nhirsistä ja keskeltä korkeakaariseksi, alhaalta se oli tuettu\nvirran pohjaan juntatuilla jykevillä paaluilla; mutta nyt lainehti\ntulvavesi sillanpäiden yli rantaäyräiden tasalla ja siltakaaren alle\nruuhkautui kaikenlaista rojua, mitä virta kuljetti mukanaan pohjan\npuolelta. Tulvalieju huuhteli kummankin rannan matalia mäentöyräitä,\nja Jørundgaardin mailla oli vettä kokoontunut erääseen kohtaan oikein\nlahdelmaksi, melkein huoneiden nurkkiin asti -- siinä kohden oli niitty\nnotkelmana, ja pajan katto ja puiden latvat pistivät vedestä näkyviin\nkuin mitkäkin pikkusaaret. Saarilla olevat ulkoladot oli tulva vienyt\nmennessään.\n\nVirran idänpuoleisista taloista oli vain hyvin vähäsen miehiä\nkokoontunut kirkolle. He pelkäsivät, että tulva yht'äkkiä pyyhkäisisi\nsillankin menemään, joten he eivät pääsisi enää takaisin kotiin.\nMutta ylhäällä toisella rannalla, Laugarbrun ladon alla olevalla\nmäellä, missä oli hiukan suojaa myrskyltä, kihisi lumipyryn takana\nihmisrykelmä. Sira Eirikin sanottiin luvanneen kantaa sillan yli pyhän\nristin ja pystyttää sen itäiselle rantapenkereelle, vaikkei ainoakaan\nmies rohkenisi seurata häntä.\n\nVihainen lumikuuro viuhui vasten silmiä, kun juhlasaattue astui\nulos kirkosta. Hiutaleet putosivat pitkinä suorina viivoina alas\ntaivaalta -- eteensä ei erottanut paljon nenäänsä pitemmälle -- vähän\npäästä pyyhkivät mustan veden pintaa ja rantavieriä ja metsänkärkiä\nisot pilvenvonkaleet, jotka olivat imeneet lisäkosteutta tunturien\nlumiharjoilta. Ilma oli täynnä nousevaa ja laskevaa koskenkohua, metsän\nsuhinaa ja tuulen ulinaa -- vähän väliä mylvähti kumeasti myrskyn\npauhu tunturisolissa ja nuoskeain lumiröykkiöiden vyöryminen paljaita\nrinteitä alas.\n\nTuohukset sammuivat heti, kun oli tultu kirkonkuistista ulkosalle.\nTäysikasvuiset nuoret miehet olivat saaneet tänään kantaakseen\nkuoripoikien valkoisia paitoja -- tuuli kiskoi ja repeli niitä. He\nkulkivat tiheänä ryhmänä ja kantoivat kirkkolippua pidellen käsillään\nkiinni sen reunoista, jotta myrsky ei pääsisi siihen käsiksi, ja\npäät kumarassa lähti saattue sitten ponnistelemaan ärjyilman halki\nmäkeä kohti. Mutta yli myrskyn ulinan kuului ajoittain kajahduksia\nSira Eirikin mahtavasta äänestä, kun hän vanhuuttaan tutisevana pyrki\neteenpäin laulaen:\n\nVenite: revertamur ad Dominum; quia ipse cepit & sanabit nos: percutiet\n& curabit nos, & vivemus in conspectu ejus. Sciemus sequemurque, ut\ncognoscamus Dominum. Alleluia. [Tulkaat jo palatkaamme Herran tykö;\nsillä Hän on meidät repinyt ja Hän myös parantaa meidät, Hän on meitä\nlyönyt ja Hän myös sitoo meidät. Tuntekaamme ja ahkeroikaamme tuntea\nHerraa. (Hosea. 6:1,3.)]\n\nKristiina pysähtyi, hän niinkuin kaikki muutkin naiset, kun saattue\ntuli sille kohdalle, missä vesi oli vallannut tien, mutta valkopukuiset\nnuorukaiset, teinit ja papit olivat joutuneet jo sillalle asti, ja\nmiehet seurasivat perästä melkein kaikki, vaikka vesi nousikin polviin\nasti.\n\nSilta heilui ja rytisi, ja äkkiä näkivät naiset kokonaisen rakennuksen\ntulevan virran mukana pohjoisesta päin ja ajelehtivan siltaa kohti.\nVirta painoi ja pyöritteli sitä; se oli puoliksi hajallaan ja sen\nhirret murskautuivat, mutta sittenkin se pysyi koossa. Ulvsvoldin\nsäterimajan emäntä likistyi kiinni Kristiina Lauritsantyttäreen\nja huusi ääneen -- hänen miehensä kaksi puolikasvuista veljeä oli\nkuoripoikain joukossa. Kristiina huusi sanattoman rukouksen Neitsyt\nMaarialle ja tuijotti jäykin silmin keskellä siltaa seisovaan joukkoon,\njosta hän voi erottaa Naakkven valkoisen hahmon lippua piteleväin\nmiesten välistä. Vaikka myrsky ja kohina tekikin miltei kuuroksi,\nluulivat naiset kuitenkin kuulevansa Sira Eirikin äänen.\n\nPappi seisoi sillan harjalla ja piteli ristiä korkealla käsissään, kun\nhaaksirikkoinen rakennus törmäsi siltaa vastaan. Tämä ryski ja ritisi\nja antoi perään -- molemmilla rannoilla seisovista ihmisistä se näytti\ntaipuvan vähän etelään päin. Saattue jatkoi matkaansa, katosi hetkeksi\nsiltakaaren taa -- ja tuli sitten jälleen näkyviin toisella rannalla.\nRakennusraunio oli tarttunut muiden hylkypuiden ruuhkaan ja tarrautunut\nkiinni silta-arkkuihin.\n\nSitten -- äkkiarvaamatta kuin tunnustähden ilmautuminen -- valautui\nhopeaista valoa tuulen repelemäin pilviröykkiöiden lomista -- paisuneen\nvirran kalvo kävi kauttaaltaan himmeän kirkkaaksi niinkuin sulatettu\nlyijy. Usvat ja pilvet hajosivat -- aurinko puhkaisihe näkymään, ja kun\nsaattue palasi takaisin sillan yli, kimaltelivat sen säteet ristillä;\npapin märällä valkoisella alballa loistivat stolan ristiinpannut vyöt\npurppuransinisinä. Laakso hohteli päivän kultaamana ja kasteesta\nkimmeltävänä kuin sinervänmustan luolan pohjalta kiiluva vedenkalvo,\nsillä tunturien harjoja pimittivät auringonsäteitten karkottamat mustat\npilvet, usvat pakenivat kuin säikähtyneet haukat kukkulain väliin ja\nFormon iso vuorenkeila, jonka kiireellä oli vastasatanutta lunta,\nloisteli välkkyvän valkoisena tummaa taivasta vasten.\n\nKristiina oli nähnyt Naakkven käyvän ohitse. Likomärät kuoripaidat\nolivat imeytyneet kiinni poikien vartaloihin, mutta he lauloivat\ntäydestä sydämestään kohti voittavaa aurinkoa:\n\nSalvator mundi, salva nos omnes. Kyrie, eleison, Christe, eleison,\nChriste, audi nos --. [Maailman vapahtaja, pelasta meidät kaikki. Herra\narmahda, Kristus armahda, Kristus kuule meitä!]\n\nPapit, risti, kaikki oli käynyt ohitse, ihmisjoukko seurasi perästä\nliettyneissä, raskaissa vaatteissaan, mutta he katselivat ihmeissään ja\nloistavin silmin seestyvää ilmaa ympärillään ja yhtyivät rukoukseen --\nKyrie eleison!\n\nSilloin näki Kristiina -- eikä hän ollut uskoa silmiään, ja nyt hänen\ntäytyi likistyä kiinni naapurinemäntään pystyssä pysyäkseen. Erlendhän\nse kulki mukana tuolla saattueessa; hänellä oli tiukkuvan märkä\npeurannahkapeski, jonka hilkka oli vedetty pään yli -- mutta hän se\nvain sittenkin oli; hänellä oli suu puoleksi auki ja hän huuteli Kyrie\neleisonia niinkuin toisetkin -- Kristiina ei osannut oikein arvata\nhänen kasvojensa ilmettä; sehän kuvasti melkein kuin hymyä --.\n\nYhdessä toisten naisten kanssa hän liittyi saattueeseen sen kulkiessa\nkirkkomäkeä ylös, huusi toisten kera nuorukaisten mukana, jotka\nlauloivat litaniaa. Hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut\nlyönnit.\n\nMessun aikana hän vain kerran näki pienen vilahduksen miehestään.\nItse hän ei rohjennut seisoa tavallisella paikallaan kirkossa, vaan\nkätkeytyi pohjoissivulaivan pimentoon.\n\nKohta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hän riensi ulos. Hän juoksi\npäästäkseen eroon piioistaan, jotka olivat olleet mukana kirkossa.\nUlkona höyrysi kostea maa päivänpaisteessa. Kristiina kiiruhti\nyhtäpäätä kotiin huomaamatta edes sitäkään, että tien sijalla oli\npohjaton rapakko.\n\nHän kattoi pöydän ja asetti kukkuratäyden simasarven isännänistuimen\nkohdalle, ennen kuin edes kerkisi vaihtamaan märät vaatteensa\npyhäpukuun -- tummansiniseen kirjohameeseen, hopeavyöhön, solkikenkiin\nja sinipäärmeiseen röijyyn. Sitten hän lankesi polvilleen pienessä\nrukoussuojassaan. Hän ei jaksanut ajatella, ei itse keksiä sellaisia\nsanoja, joita hän olisi mieluimmin tahtonut käyttää -- yhä uudelleen\nhän hoki Ave Mariaa -- autuain rouvamme, rakas Herra, Neitsyen poika --\ntiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan --\n\nKestipä sitä odottaa. Piioiltaan hän kuuli, että miehet olivat kai\nmenneet jälleen sillalle -- kirveillä ja kekseillä he yrittivät\nhajottaa ajopuiden ruuhkaa, joka oli pureutunut kiinni silta-arkkuihin\n-- sillan kohtalosta siellä kamppailtiin. Papitkin olivat menneet sinne\nriisuttuaan ensin messupuvut yltään.\n\nIltapäivä oli jo pitkällä, kun miehet viimein tulivat kotiin. Pojat,\nUlf Haldorinpoika ja kolme renkiä -- yksi oli jo vanha mies ja toiset\npoikasia -- jotka nykyisin olivat talossa palveluksessa.\n\nNaakkve oli jo asettunut paikalleen pöytään, isännänistuimen oikealle\npuolelle. Sitten hän kavahti äkkiä pystyyn ja lähti ovea kohti.\n\nKristiina huusi hiljaa häntä nimeltä.\n\nPoika palasi ja istuutui uudestaan paikalleen. Veri nousi ja laski\nhänen nuorilla kasvoillaan, hän katseli jäykästi maahan, eikä\naikaakaan, kun hänen täytyi purra tiukasti huultaan. Äiti näki hänen\nkamppailevan ankarasti säilyttääkseen itsehillintänsä -- mutta kovalle\nse otti.\n\nVihdoin päästiin sekin ateria toki loppuun. Seinän viereisellä penkillä\nistuneet pojat nousivat pöydästä, kiersivät tyhjän isännänistuimen\neditse, kohensivat vanhasta tottumuksesta vöitään työnnettyään puukon\ntuppeen ja lähtivät ulos.\n\nKun kaikki olivat poistuneet, seurasi Kristiina perästä.\nPäivänpaisteessa lorisi vesi alas kaikista räystäistä. Kartanolla\nei näkynyt ketään muita kuin Ulf -- tämä seisoi pirttinsä oven\nkivikynnyksellä.\n\nHänen kasvoilleen tuli ihmeellisen avuton ilme, kun emäntä läheni häntä\npihan poikki. Hän ei virkkanut mitään ennen kuin toinen kysyi hiljaa:\n\n\"Puhelitko hänen kanssaan?\"\n\n\"En montakaan sanaa. Naakkve ja hän ne haastelivat, niin että minä --\"\n\nVähän ajan perästä hän alkoi uudelleen:\n\n\"Häntä vähän pelotti -- teidän kaikkien takia -- kun tuli tällainen\ntulva. Sen vuoksi hän sitten sai päähänsä tulla kotipuoleen\nkatsastamaan, miltä täällä näyttäisi. Naakkve kertoi hänelle, mitä sinä\nolit täällä toimitellut.\n\n\"En arvaa mistä hän oli saanut sen kuulla, että sinä olit antanut pois\nne nahat, jotka hän syksyllä lähetti sinulle Gauten myötä. Siitä\nhän oli hyvin vihoissaan. Ja siitä, kun sai kuulla, että sinä olit\npujahtanut kotiin kohta messun päätyttyä -- hän oli odottanut, että\njäisit puhelemaan hänen kanssaan --\"\n\nKristiina ei vastannut; hän pyörähti ympäri ja meni sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä kesänä oli alituista toraa ja epäsopua Ulf Haldorinpojan ja tämän\nvaimon välillä. Ulfin velipuolen poika, Haldor Joninpoika, oli keväällä\ntullut sukulaisensa luo vaimonsa kera; hän oli vasta edellisenä\nvuonna mennyt naimisiin. Tarkoitus oli, että Haldor nyt rupeaisi\nasumaan sitä Ulfin taloa, jonka tämä omisti Skaunissa, ja muuttaisi\nsinne lähtöpäiviltä; mutta Jardtrud kiukutteli siitä, että Ulf oli\nhänen mielestään luovuttanut talonpidon nepaimelleen liian huokeilla\nehdoilla, ja hän arvaili miesten ajatuksena olevan, että Haldor saisi\njossain muodossa periäkin tuon talon setänsä jälkeen.\n\nHaldor oli ollut Kristiinan lähettipoikana Husabyssä, ja Kristiina\npiti paljon tuosta nuoresta miehestä ja hänen vaimostaan, joka oli\nhiljainen ja miellyttävä nuorikko. Vähän jälkeen juhannuksen sai nuori\npari pojan, ja Kristiina antoi äidin asua kutomatuvassa, jossa tämän\ntalon emäntien oli ollut itsensäkin tapana viettää lapsivuodeviikkonsa\n-- mutta Jardtrudia suututti, että Kristiina auttoi synnyttäjää\nylimmäisenä apuvaimona, vaikkakin Jardtrud itse oli vielä aivan nuori\nja kokematon eikä olisi kyennyt auttamaan synnyttäjää eikä hoitamaan\nvastasyntynyttä.\n\nKristiina oli pojan kummina, ja Ulf toimitti ristiäispidot, mutta\nJardtrudin mielestä hän oli tuhlannut niihin liikoja ja laskenut liian\nsuuret lahjat sekä lapsen kehtoon että äidin sänkyyn. Lepytteeksi\nUlf lahjoitti vaimolleen juhlallisesti paljon kalleuksia irtaimesta\nomaisuudestaan: kullatun rintaristin ketjuineen, turkisvuorisen\nviitan, jossa oli iso hopeasolki, kultasormuksen ja rintaneulan. Mutta\nvaimo vihoitteli, kun mies ei tahtonut antaa hänelle edes sarkaakaan\nomistamastaan maasta, lukuun ottamatta häiden aikana annettua\naviolahjaa -- kaiken muun piti mennä hänen velipuolilleen, jollei\nhän itse saanut lapsia. Ja nyt ruikutteli Jardtrud sitä, että hänen\nesikoisensa oli kuolleena syntynyt, eikä näyttänyt siltä, että hän enää\nsaisi toisiakaan -- hän joutuisi koko laakson nauruksi, varsinkin kun\noli itse laajasti puhellut tästä kaikille ihmisille.\n\nUlfin täytyi pyytää Kristiinalta, että Haldor ja Audhild saisivat asua\nkeittiötuvassa sitten kun nuorikko oli kirkotettu. Siihen Kristiina\nmielellään suostui. Haldoria hän väitteli, koska tämän näkeminen\ntoi hänen mieleensä niin paljon sellaista, mikä nyt oli kipeätä\nmuistaa. Mutta Audhildin kanssa hän puheli paljon, tämä kun tahtoi\nväkisin palvella häntä niin paljon kuin osasi. Ja kun lapsi viimein\nkesällä kääntyi kipeäksi, otti Kristiina sen hoitoonsa nuorelta ja\nkokemattomalta äidiltä.\n\nKun nuori pari sitten syksyllä muutti pohjan puoleen, hän kaipasi heitä\npaljon, mutta eniten kuitenkin pienokaista. Vaikka hän itse tiesikin\nsen surun järjettömäksi, oli hän kaikkina näinä vuosina tuntenut\njonkinlaista tuskaa huomattuaan käyneensä hedelmättömäksi -- eikä hän\nkuitenkaan vielä ollut ikäloppu vaimo, ei vielä nelikymmenvuotiaskaan.\n\nHänen kamppailussaan kaikkien ikävien muistojen karkottamiseksi oli\nollut suureksi huojennukseksi tilaisuus saada hoidella ja auttaa tuota\nlapsellista nuorikkoa ja tämän pienokaista. Ja vaikka oli ollutkin\nraskasta nähdä, ettei Ulf Haldorinpojalla ollut sen parempaa siunausta\navioliitossaan kuin hänellä itselläänkään, niin oli voutituvan\nperheasiain sovitteleminen kuitenkin auttanut häntä haihduttamaan\nraskaita ajatuksiaan.\n\nSillä Erlendin käyttäytyminen tuona suurena tulvapäivänä oli\naiheuttanut, ettei hän enää rohjennut arvaillakaan, minkä lopun hänen\noma aviollinen onnettomuutensa saisi. Mies oli kaiken kansan nähden\ntullut kotiseudulle ja kirkkoon ja sitten jälleen pyyhältänyt tiehensä\npohjan puoleen sanomatta vaimolleen sanaakaan tervehdykseksi -- se\ntuntui Kristiinasta niin sydämettömältä käytökseltä, että hän luuli\nlopulta käyvänsä yhtä välinpitämättömäksi Erlendistä kuin tämä hänestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimon Andreksenpojan kanssa hän ei ollut vaihtanut halaistua sanaakaan\nkevättulvan aikaisen kohtaamisen jälkeen, jolloin lanko oli tullut\nauttamaan häntä. Hän kyllä tervehti Simonia ja puheli usein sisarensa\nkanssa heidän kohdatessaan toisensa kirkolla. Mutta mitä he ajattelivat\nhänen kotoisista asioistaan ja Erlendin äkkimatkasta Dovrelle, siitä\nhänellä ei ollut aavistustakaan.\n\nMutta Pärttylinmessun edellisenä sunnuntaina oli Dyfrinin Gyrd-herra\nollut formolaisten mukana kirkossa. Simon oli näyttänyt ylen iloiselta\nastuessaan messuun veljensä rinnalla. Ja Ramborg oli tullut Kristiinan\npuheille jumalanpalveluksen jälkeen ja kuiskannut innokkaasti, että hän\noli jälleen raskaana ja odotteli lasta keväälliseksi Marianpäiväksi.\n\n\"Kristiina, siskoseni, etkö voi tulla tänään meille juhlimaan meidän\nkanssamme?\"\n\nKristiina oli pudistanut surullisesti päätänsä, taputtanut nuoren\nvaimon kalpeata poskea ja rukoillut Jumalaa kääntämään tämän asian\niloksi molemmille vanhemmille. Mutta Formoon hän ei voinut lähteä, oli\nhän sanonut.\n\nRiitaannuttuaan lankonsa kanssa oli Simon uskotellut itselleen, että\nnäin olikin ehkä parempi. Hän oli itse sellaisessa asemassa, ettei\nhänen tarvinnut välittää siitä mitä ihmiset sanoivat hänestä ja hänen\nelämästään; hän oli auttanut Erlendiä ja Kristiinaa silloin kun apua\noli tarvittu, ja se vähä, millä hän kykeni heitä täällä ollessa\nauttamaan, ei ollut sen arvoista, että hänen olisi kannattanut tuon\nasian takia hapattaa omaa elämäänsä.\n\nMutta kuultuaan, että Erlend oli poistunut seudulta, ei Simon saanut\nsäilytetyksi sitä raskasmielistä rauhallisuutta, jota hän oli\nväenväkisin pyrkinyt vakiinnuttamaan. Turhaan hän sanoi itselleen,\nettei oikeastaan kukaan kunnolleen tiennyt noita Erlendin poissaolon\nsyitä -- ihmiset pitivät niin paljon suukopua, vaikkeivät tienneet\njuuri mitään. Hän ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa sekaantua\ntähän. Siitä huolimatta pysyi hänen mielensä levottomana. Välistä\nhän mietiskeli, eikö hänen olisi lähdettävä Erlendin luo Haugeniin\nja pyydettävä anteeksi heidän erotessaan sanomiaan pahoja sanoja --\nsittenpähän näkisi, eikö hän jollakin keinoin saisi lankonsa ja kälynsä\nasioita jälleen oikealle ladulle. Mutta pelkkään pohtimiseen tämä\nSimonilta kuitenkin aina jäi.\n\nHän ei uskonut, että kukaan olisi voinut hänestä huomata hänen\nsisäistä levottomuuttaan. Hän eli niinkuin ennenkin, hoiti taloaan\nja tiluksiaan, oli hilpeä ja joi rohkeasti tuttavaseurassa, makasi\ntuntureilla nahkasilla, kun hänellä oli aikaa sellaiseen, hemmotteli\nlapsensa piloille kotona ollessaan eikä vaihtanut koskaan nurjaa\nsanaa vaimonsa kanssa. Kotiväestä saattoi melkein näyttää siltä\nkuin olisivat hänen ja Ramborgin välit nyt paremmat kuin koskaan\nennen, koska vaimokin oli tullut paljon tasaisemmaksi ja tyynemmäksi\nluonteeltaan eikä enää koskaan näyttänyt noita oikullisuuden ja\nlapsellisen tulistumisen puuskia joutavien pikkuasiain vuoksi. Mutta\nsydämessään tunsi Simon arkailua ja epävarmuutta ollessaan vaimonsa\nparissa -- hän ei enää saattanut kohdella tätä puolittain lapsena, jota\nvoi kiusoitella ja hemmotella. Nyt hän ei oikein tiennyt miten hänen\nkanssaan olla.\n\nEikä hän myöskään tiennyt, miltä kannalta hän asian ottaisi, kun vaimo\neräänä iltana kertoi hänelle olevansa jälleen raskaana.\n\n\"Sinä et kai ole oikein iloinen siitä, vai mitä?\" sanoi hän lopuksi ja\nsilitteli Ramborgin kättä.\n\n\"_Sinä_ kai ainakin olet iloinen, tiedän mä?\" Ramborg likistyi häneen\nkiinni, itkun ja naurun vaiheilla ollen, ja mies naurahti hiukan\nhämillään puristaessaan vaimoaan povelleen.\n\n\"Minä aion olla järkevä tällä kertaa, Simon, enkä enää käyttäydy kuten\nennen. Mutta sinun täytyy pysyä minun luonani -- kuuletkos -- vaikka\nkaikki sinun lankosi ja veljesi talutettaisiin riviin sidottuina\nhirsipuuhun, niin sinä et saa karata minun luotani!\"\n\nSimon hymähti surumielisesti:\n\n\"Minnekäpä minä menisinkään, Ramborg kulta --. Geirmund, se poloinen\nvätys, ei ainakaan sekaannu mihinkään uhkahankkeisiin -- ja hän on\nainoa sukulaisistani ja langoistani, jonka kanssa en tätänykyä ole\nriidoissa.\"\n\n\"Ohoo --\" Ramborg nauroi nyt, vaikka kyyneleet tiukkuivat poskia\npitkin. \"Se epäsopu kestää vain siihen saakka kunnes he jälleen\nsattuvat tarvitsemaan auttajaa ja sinä silloin olet mielestäsi siihen\nvelkapää. Kyllä minä sinut nyt jo tunnen, ukkoseni --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi viikkoa tämän jälkeen saapui Gyrd Andreksenpoika aivan\nodottamatta vieraaksi. Dyfrinin ritarilla oli yksi ainoa asemies\nmukanaan.\n\nVeljesten kohdatessa toisensa ei montakaan sanaa vaihdettu. Gyrd-herra\nantoi tietää, ettei hän ollut monituisiin vuosiin nähnyt Krukessa\nasuvaa sisartaan ja tämän miestä ja että hän oli matkalla heitä\nkatsomaan; ja kun hän nyt kerran oli joutunut tänne laaksoon asti, niin\noli Sigrid ollut sitä mieltä, että hän voi hyvin poiketa Formoonkin,\n\"ja siksi minä nyt arvelen, velimies, ettet sinä enää ole vihoissasi\nminulle, vaan suot minulle ja miehelleni ruokaa ja kattoa huomisaamuun\nsaakka.\"\n\n\"Saathan tietää ajatukseni\", sanoi Simon -- ja hän katseli maahan,\nkasvoiltaan ihan mustanpuhuvana. \"Teit kauniisti, Gyrd, kun tulit\nkatsomaan minua.\"\n\nRuokaa saatuaan veljekset lähtivät yhdessä ulos jaloittelemaan. Ohra\nrupesi kellertämään virtaan viettävillä päivärintaisilla mäkipelloilla.\nIlma oli ihmeen kaunis -- Laagenin pinta kimmelteli pienin hohtavin\nkilvin leppärantojen välistä. Isoja valkoisia pilvenhattaroita ajelehti\nkesätaivaalla -- päivänpaiste täytti koko maljamaisen laakson, ja\nvastapäätä törröttävä tunturi päilyi iloisen sinisenä ja vihertävänä\nkesälämmön värinässä ja pilvien liikkuvissa varjoissa.\n\nHaassa heidän selkänsä takana kumisi kuiva aho hevosten polkiessa --\nkoko lauma tulla vilisti lepikon halki. Simon nojautui aidan yli: \"Hei\nvarsoja -- pikku heppoja -! Sinun raudikollesi alkaa ikää karttua\",\nhän sanoi, kun Gyrdin ratsu työnsi kaulaansa aidaspuun yli ja nuuski\nisäntänsä olkapäitä.\n\n\"Kahdeksantoista talvea\" -- Gyrd hyväili hevosta. \"Minusta tuntui, veli\n-- tarkoitan tuota juttua -- ikävä olisi jos se saisi sekoittaa meidän\nvälimme\", hän vastasi katsomatta veljeensä.\n\n\"On se minuakin kiusannut jok'ikinen päivä\", sanoi Simon hiljaa. \"Ja\nkiitos siitä että tulit, Gyrd.\"\n\nHe kulkivat aidan viertä eteenpäin, Gyrd edellä, Simon perässä\nastuen. Vihdoin he istahtivat pienen keltaiseksi palaneen kivisen\nniityn laitaan. Nenään tuli väkevä ja imelä lemu heinäru'oista, joita\nseisoskeli harvakseen siellä täällä, missä jäkkäheinää oli kasvanut\nkukkiensekaisina mättäinä kiviraunioiden keskellä. Gyrd kertoi\nsopimuksesta, joka oli tehty Maunu-kuninkaan ja Haftorinpoikain ynnä\nnäiden puoluelaisten välillä. Simon kysyi hetken päästä:\n\n\"Etkö luulisi mahdolliseksi, että joku noista Erlend Nikulauksenpojan\nsukulaisista tahtoisi auttaa häntä täyteen sovintoon ja kuninkaan\narvoon?\"\n\n\"_Minä_ en saa paljoakaan aikaan\", vastasi Gyrd Darre. \"Ja ne, joilla\nsiihen valtaa olisi, eivät katsele häntä lempein silmin, Simon. Niin --\neipä minulla olisi juuri haluakaan haastella siitä nyt --. Minusta hän\noli rohkea ja mieleni mukainen mies, mutta toisten mielestä hän laittoi\nhyvin huonon lopun yritykselleen. Mutta mieluimmin olen tästä kokonaan\nvaiti -- tiedänhän sinun pitävän paljon lankomiehestäsi --\"\n\nSimon istui ja tirkisteli mäen alla kasvavain leppien\nhopeanvivahteisten latvusten ja virran kimaltelevan kalvon yli.\nMietiskellen hän kuunteli toisen puhetta -- ja tavallaanhan Gyrd tuntui\nolevan oikeassakin.\n\n\"Muuten me tätänykyä elämmekin vihoissa, Erlend ja minä\", hän sanoi.\n\"On jo aikaa siitä kun viimeksi oltiin puheissa.\"\n\n\"Minusta sinä tunnutkin vanhetessasi käyneen hirveäksi riitapukariksi\",\nsanoi Gyrd ja veti suutansa hymyyn.\n\n\"Eikö sinun päähäsi ole milloinkaan tullut\", kysyi hän hetken päästä,\n\"muuttaa pois koko näiltä seuduilta? Meillä heimolaismiehillähän voisi\nolla enemmän tukea toisistamme, jos asuisimme paremmin yksissä.\"\n\n\"Kuinka sinä semmoista voit ajatella --? Formohan on minun\nperintötilani.\"\n\n\"Eikenin Aasmund omistaa siitä osansa perintöosuutenaan. Hän ei\nluullakseni ole haluton vaihtamaan perintötilaa toiseen samanlaiseen --\neikä hän ole vieläkään luopunut siitä ajatuksesta, että jos hän saisi\nsinun Arngjerdisi Grunde-pojalleen mainitsemillaan ehdoilla, niin --\"\n\nSimon pudisti päätään.\n\n\"Meidän isoäitimme suku on hallinnut tätä taloa aina pakanuuden ajoilta\nasti. Ja Andres-poikaani olen ajatellut tänne isännäksi minun jälkeeni.\nEt taida olla oikein järjissäsi, velimies -- pitäisikö minun luopua\nFormosta!\"\n\n\"Ei -- oikeassahan sinä oletkin.\" Gyrd rupesi vähän punoittamaan.\n\"Minä vain ajattelin -- että kukaties --. Raumarikissähän asuvat\nenimmät sukulaisesi -- ja nuoruudenystäväsi -- jos kukaties katsoisit\nviihtyväsi siellä paremmin.\"\n\n\"Minä viihdyn _täällä_.\" Simonkin oli käynyt punaiseksi. \"Tämä on se\npaikka, jossa voin pojalleni hankkia varman aseman.\" Hän katsahti\nGyrdiin, ja veljen hienot, ryppyiset kasvot saivat silloin hämillisen\nilmeen. Gyrdin tukka oli jo miltei valkoinen, mutta hän oli silti\nvielä yhtä hoikka ja notkea ruumiiltaan kuin nuoruudessaan. Hän\nliikahti hiukan levottomana -- joitakin kiviä irtautui raunioista hänen\njaloistaan ja vieri rinnettä alas ohrapeltoon.\n\n\"Ajatteletko sinä vierittää koko raunion minun halmeeseeni\", kysyi\nSimon hymyillen ja pani leikillään äänensä äkeäksi. Gyrd kavahti\npystyyn keveästi ja joustavasti ja kurotti kätensä avuksi veljelleen,\njoka oli kankeampi liikkeiltään.\n\nSimon piteli veljensä kättä vähän aikaa omassaan ylös noustuaankin.\nSitten hän laski oman kätensä veljen olkapäälle. Silloin teki Gyrd\nsamoin; kädet höllästi toistensa kaulalla lähtivät veljekset astelemaan\nverkalleen mäkien poikki taloon päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuivat illalla yhdessä Sæmundin pirtissä -- Simonin oli määrä\nmaata veljensä vieressä. Iltarukoukset oli luettu, mutta he tahtoivat\nennen maatapanoaan tyhjentää olutkipon.\n\n\"Benedictus tu in muliebris -- mulieribus -- muistatkos sitä?\" naurahti\nSimon yht'äkkiä.\n\n\"Kylläpä vain -- maksoi minulle toisenkin selkäsaunan, ennen kuin\nSira Magnus sai päästäni lähtemään mummoni harhaopit\" -- Simoniakin\nnauratti, kun hän muisteli sitä. \"Kovakourainen hän olikin kuin itse\npääjehu. Muistatkos, veli, kerran kun hän kynsi syyhyisiä pohkeitaan\nja oli nostanut kaapunsa helmat polvien yli, niin sinä kuiskasit\nminulle, että jos olisit ollut yhtä vaivainen pohkeistasi kuin Magnus\nKetilinpoika, niin olisit tahtonut ruveta papiksi sinäkin ja kantanut\nikäsi pitkää kauhtanaa?\"\n\nSimon myhäili -- hänelle nousi äkkiä mieleen kuva, millaiselta veli\noli näyttänyt kasvuvuosinaan -- aina pakahtumaisillaan pidätetystä\nnaurunhalusta ja silmät aina surkean kipeinä; pieniä heiveröisiä\nvekaroita he silloin olivatkin olleet, ja Sira Magnus oli _tosiaan_\nollut kovakourainen kurittaessaan heitä.\n\nMikään älypää ei Gyrd ollut heidän lapsuudessaan. Eikä Simon nytkään\nrakastanut Gyrdiä viisauden takia. Mutta hänen mielensä pulpahti\ntäyteen kiitollisuutta ja hellyyttä veljeä kohtaan sellaisena kuin tämä\nnyt istui hänen vierellään -- joka päivästä, minkä heidän veljeyttään\noli kestänyt nyt kohta neljänkymmenen vuoden ajan -- sillä kaikkine\nvikoineenkin oli Gyrd uskollisin ja rehellisin kaikista miehistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt, kun hän oli saanut takaisin Gyrd-veljensä, tuntui Simonista\nkuin hän olisi saanut lujan jalansijan ainakin toisen jalkansa alle.\nSillä tähän asti oli hänen elämänsä ollut ihan hirveästi sotkeuksissa\nja rempallaan.\n\nLämmin aalto valahti hänen mieleensä joka kerran, kun hän muisti,\nkuinka Gyrd oli tullut hänen luokseen sovittamaan jälleen hyväksi sitä\nminkä hän itse oli rikkonut -- ratsastaessaan pois veljensä talosta\nvihapäin ja kirpein kirouksin. Yltäkylläinen kiitollisuus kuohahti\nhänessä -- hänen täytyi kiittää tästä korkeampiakin valtoja.\n\nOtetaanpa esimerkiksi sellainen mies kuin Lauritsa -- Simon tiesi\nhyvin, kuinka tämä olisi käyttäytynyt samanlaisessa tilanteessa. Hän\nsaattoi seurata appensa esimerkkiä niin pitkälle kuin hänessä oli\nmiestä -- osoittaa kiitollisuuttaan almujen antamisella ja muulla\nsemmoisella. Mutta sellaiseen kuin mielenmurtumiseen ja Herran kasvojen\nnäkemiseen ei hän, Simon, pystynyt, ei ainakaan jollei tirkistellyt\nsilmiään sokeiksi ristiinnaulitunkuvaan -- ja sellaista mielenmuutosta\nei Lauritsa ollut tarkoittanut. Katumuksen kuumia kyyneleitä hän\nei saanut puserretuksi esiin -- eihän hän ollut itkenytkään muuta\nkuin pari kolme kertaa sen jälkeen kun lapsenkengistään pääsi, eikä\nsilloinkaan sellaisissa tilanteissa, jolloin hänellä olisi ollut\noikeaa syytä -- jolloin hän oli langennut suuriin synnin kuoppiin --\nniinkuin langettuaan naineena miehenä haureuteen Arngjerdin äidin\nkanssa ja viime vuonna miehen tapettuaan. Olihan hän silloinkin katunut\nkatkerasti -- hän katui mielestään aina hartaasti syntejään, tunnusti\nne ripissä huolellisesti ja teki tarkoin papin määräämät sovitustyöt.\nHän luki aina ahkerasti rukouksensa, ei koskaan laiminlyönyt runsaiden\nkymmenysten ja almujen antamista -- aina oli hänen kätensä erikoisen\naulis osoittaessaan kunniaa P. Simon apostolille, P. Olaville, P.\nMikaelille ja Neitsyt Maarialle. Muuten hän tyytyi uskomaan mitä Sira\nEirik opetti, että ristissä yksin oli pelastus ja että oli Jumalan\nvallassa, eikä miehen itsensä, kuinka hän muuten jaksoi taistella\nsielunvihollista vastaan.\n\nMutta nyt hän tunsi halua osoittaa kiitollisuuttaan pyhimyksille\njollakin erikoisen hurskaalla tavalla. Hänenhän piti olla syntynyt\nitsensä Neitsyt Maarian syntymäpäivänä, niin oli äitivainaja kertonut\n-- ja hänelle tuli mieleen osoittaa Jumal'emolle kunnioitustaan\nrukouksella, jota hän ei muulloin arkipäiväisessä hartaudessaan\nkäyttänyt. Hän oli näet siihen aikaan, kun oli palvellut kuninkaan\nhovissa, kirjoittanut itselleen erikoisen kauniin rukouksen, jonka hän\nnyt yht'äkkiä keksi muistinsa komeroista.\n\nMutta nyt perästäpäin hän pelkäsi, että enemmän lienee aiheena ollut\nHaakon-kuninkaan miellyttäminen kuin Jumalan ja Neitsyt Maarian\nkunnioittaminen, että hän kuninkaanväessä palvellessaan oli hankkinut\ntuollaisia pieniä rukouskirjasia ja opetellut niitä ulkoa. Kaikki\nnuoret miehet olivat tehneet niin, sillä kuninkaan tapana oli ollut\nkysellä hovipojiltaan moista hyödyllistä oppia, kun hän iltaisin\nmakaili kauan valveilla unta saamatta.\n\nJaa-a -- olipa siitäkin jo kulunut aikaa. Kuninkaan makuukammio\nOslon hovin kivirakennuksessa. Pienellä pöydällä sängyn vieressä\ntuikutti yksinäinen kynttilä -- sen loimu lankesi hienopiirteiselle,\nkuihtuneelle ja vanhenneelle miehenpäälle, joka lepäsi korkealla\npystyssä punaisilla silkkipieluksilla. Kun pappi oli päättänyt\nääneenlukemisensa ja poistunut, tarttui kuningas usein itse kirjaan\nja luki maatessaan, raskas nide nojallaan pystyyn nostettuja polvia\nvastaan. Kahdella lavitsalla ison muuratun lieden vierellä istuivat\nhovipojat. -- Itse hän sai melkein aina pitää vartiota yhdessä\nGunstein Inganpojan kanssa. Kammiossa oli hyvin rattoisaa -- valkea\npaloi uunissa kirkkaasti ja lämmitti savua sisään työntämättä,\nristiholvikattoinen huone huokui rauhaa ja seinillä oli aina\nkangasverhot. Mutta nukuttamaan tuo istuminen ja nuokkuminen aina pani\n-- annapa kuunnella ensin papin luvut päästä päähän ja sitten odotella\nkuninkaan nukahtamista; tämä sitten ani harvoin sattuikaan ennen puolta\nyötä. Hänen nukkuessaan oli pojilla lupa vuorotellen istua vartiossa ja\nlepäillä karsinapenkillä, joka sijaitsi uunin ja vastaanottosalin oven\nvälissä. Sitä hetkeä he sitten odottelivat ikävissään ja haukotustaan\ntukahduttaen.\n\nVälistä kuningas saattoi heretä juttusille heidän kanssaan -- usein\nsellaista ei tapahtunut, mutta silloin hän oli kerrassaan ystävällinen\nja lumoava. Tai hän luki kirjastaan ääneen jonkin lauseen tai\nrunovärssyn, jonka kuulemisesta hän arveli nuorukaisille olevan hyötyä\nja sielunlääkettä.\n\nEräänä yönä oli Simon itse herännyt siihen, että oli kuullut\nHaakon-kuninkaan huutelevan häntä -- sysipimeässä; kynttilä oli palanut\nloppuun. Häpeästä tutisten hän oli saanut puhalletuksi kekäleet uunissa\nhehkumaan ja sytyttänyt uuden kynttilän. Kuningas hymyili makuultaan\nveitikkamaisesti:\n\n\"Kuorsaako tuo Gunstein aina noin kauheasti?\"\n\n\"Kuorsaa, herra!\"\n\n\"Sinähän taidat olla hänen vuodetoverinaan yömajassa, eikö niin?\nVoisitpa melkein kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan vaatia itsellesi\nmakuutoveriksi jonkun, joka nukkuessaan pitää vähän pienempää rähinää.\"\n\n\"Kiitoksia, herra -- mutta ei se minua häiritse, herra kuningas!\"\n\n\"Etköhän sinä vain havahtuisi, Simon, kun tuo rokkapata jyrisyttää\nsuoraan korvaasi -- vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne, mutta minäpä jysäytän häntä kylkeen ja käännän\nhäntä vähäisen.\"\n\nKuningasta nauratti.\n\n\"Tokkohan te nuorukaiset käsitätte, mikä suuri jumalanlahja sellainen\nhyväunisuus on. Kun tulet minun ikääni, Simon, niin ehkä silloin\nmuistat nämä minun sanani.\"\n\nKaikki tuo oli niin määrättömän kaukana -- hyvin selvänä tosin, mutta\nei siten, että hän, joka nyt istui tässä, olisi ollut sama henkilö kuin\ntuo nuori hovipoika kerran --.\n\nEräänä päivänä adventtiviikon alussa, kun Kristiina oli melkein\nyksinään kotona -- pojat olivat ajamassa kotiin halkoja ja sammalia --\nhän näki suureksi hämmästyksekseen Simon Darren ratsastavan kartanolle.\nTällä oli asiana pyytää häntä ja hänen poikiaan heille vieraisille\njouluna.\n\n\"Käsität sinä kaiketi, Simon, ettemme voi sitä tehdä\", vastasi Kristiina\ntotisesti. \"Voimmehan me silti olla ystäviä sydämissämme, sinä ja\nRamborg ja minä -- mutta eihän ihmisellä ole aina itsellään valtaa\npäättää mitä hänen on tekeminen, sen kyllä tiedät.\"\n\n\"Et kai tahdo ajaa tuota oppiasi niin pitkälle, että kieltäydyt\nlähtemästä ainokaisen sisaresi luo, kun tämä laskeutuu lapsivuoteeseen.\"\n\nKristiina sanoi rukoilevansa, että asia suoriutuisi hyvin ja\nheille molemmille iloksi, \"mutta en kuitenkaan voi vastata sinulle\nlopullisesti, voinko tulla vai en.\"\n\n\"Kylläpä tuo tulee näyttämään aika kummalliselta ihmisten silmissä\",\nkiivastui Simon. \"Sinulla on se maine, että olet paras naapuri ja\nlähimmäinen mitä on lähimailla -- ja hän on sisaresi -- ja molemmat\nolette emäntiä suurimmissa kartanoissa, mitä täällä pohjan puolella on!\"\n\n\"Onhan sitä viime vuosina syntynyt sangen paljon lapsia tämän puolen\nsuurtiloissa, eikä minua silti ole pyydetty auttajaksi. Ei ole tapana\ntäällä enää, Simon, että synnyttäjältä katsottaisiin jotain puuttuvan\nkun ei Jørundgaardin emäntä ole talossa.\" Nähdessään Simonin tästä\nkovin pahastuvan hän lisäsi: \"Vie terveisiä Ramborgille ja sano, että\nminä kyllä tulen häntä auttamaan, kun hänen aikansa tulee -- mutta\njoulujuhliin en voi lupautua, Simon.\"\n\nLoppiaispäivänä Kristiina tapasi Simonin, kun tämä saapui messuun ilman\nRamborgia. Hyvinhän tämä jaksaa, sanoi Simon, mutta hänen pitää nyt\nlevätä ja koota voimia, sillä huomenna he lähtevät Dyfriniin lapsineen\n-- on niin kaunis rekikeli, ja kun Gyrdkin on pyytänyt heitä ja\nRamborgin tekee niin mieli päästä ajelemaan, niin --\n\n\n\n\nIV\n\n\nPaavalinmessun jälkeisenä päivänä ratsasti Simon Darre pohjoiseen\nMjøsin taa, kaksi renkiä matkassaan. Oli tullut ankara pakkanen, mutta\nhänestä tuntui, ettei hän enää saattanut olla poissa kotoa; rekimatkue\nsai seurata perästä, heti kun pakkanen vähän lauhtuisi.\n\nHamarissa hän tapasi erään tuttavansa, Vigleik Paavalinpojan\nFagabergistä, ja he ratsastivat sitten yhtä matkaa eteenpäin. Tultuaan\nVähään Hamariin he levähtivät jonkin hetken eräässä talossa, missä\nmyytiin olutta. Heidän istuessaan ja juodessaan karkasivat jotkut\npäihtyneet nahkankaupustelijat pystyyn ja alkoivat tapella tuvassa;\nlopulta Simon nousi, meni väliin ja erotti heidät, mutta sai sitä\ntehdessään puukoniskun oikeaan kyynärvarteensa. Se ei ollut juuri\nnaarmua pahempi, joten hän ei ollut siitä millänsäkään, mutta olutmuija\ntahtoi välttämättä saada sidotuksi rievun sen ympärille. Simon ratsasti\nVigleikin mukana tämän kotiin ja oli siellä yötä. Miehet makasivat\nsamassa sängyssä, ja aamupuolella Simon heräsi siihen, että toinen\nreuhtoi unissaan. Useampaan kertaan Vigleik huusi hänen nimeään, ja\nsilloin Simon herätti hänet ja kysyi, mikä häntä vaivasi.\n\nVigleik ei voinut muistaa untaan kunnolleen. \"Mutta pahaa se oli,\nja sinä olit siinä mukana. Yhden seikan minä muistan -- Simon\nReidarinpoika seisoi täällä tuvassa ja kutsui sinua mukaansa ulos --\nminä näin hänet niin selvästi, että olisin voinut lukea joka pisaman\nhänen naamassaan.\"\n\n\"Toivoisinpa, että voisit myydä minulle sen unen\", sanoi Simon\npuolileikillä ja puolitosissaan. Simon Reidarinpoika oli hänen\nserkkunsa, ja he olivat olleet hyvät ystävykset kasvinaikanaan; tämä\nSimon oli kuollut kolmetoistavuotiaana.\n\nKun miehet aamulla ryhtyivät aterioimaan, näki Vigleik, että Simon ei\nollut napittanut kiinni nuttunsa hihaa oikeasta ranteesta. Ranne oli\npunainen ja turvonnut aina alas käden selkää myöten. Hän huomautti\nsiitä, mutta Simon nauroi. Ja kun tuttava vähän myöhemmin kehoitti\nhäntä jäämään sinne muutamiksi päiviksi ja odottamaan siellä vaimoaan\n-- Vigleik ei voinut unohtaa yöllistä untaan -- vastasi Simon miltei\nsuuttuneena:\n\n\"Et liene minusta niin pahaa uneksinut, että laittautuisin sairaaksi\ntäinpureman vuoksi --?\"\n\nAuringonlaskun aikaan he ratsastivat Losnajärven jäällä. Oli ollut mitä\nkaunein päivä; nyt hehkuivat korkeat siniset ja valkoiset tunturit\nkultaisina ja punaisina iltavalaistuksessa, mutta kuuraiset lehdot\npitkin rantamia uinuivat harmahtavina varjossa. Miehillä oli mainiot\nhevoset ja reipas ratsastus edessään pitkän järven yli -- pienet\njäänsirut sinkoilivat kilisten ja kalisten hevosten kavioitten alla.\nPuhalsi tuima vastaviima; Simonin oli vilu -- mutta kohta sen jälkeen\nvirtasi hänen ruumiissaan omituisia kuumanpuuskia pakkasesta huolimatta\n-- sitten vilunpuistatuksia, jotka tuntuivat tunkeutuvan ihan ytimiin\nasti. Väliin hän tunsi kielensä turpoavan ja käyvän omituisen paksuksi\nnielussa. Ennen kuin he vielä olivat ehtineet järven yli, täytyi hänen\nseisahtua ja pyytää toista rengeistä avuksi kiinnittääkseen viittansa\nniin, että se kannatti oikeaa käsivartta.\n\nMiehet olivat kuulleet Vigleik Paavalinpojan puhelevan unestaan; nyt he\ntahtoivat, että isäntä näyttäisi heille haavansa. Mutta Simon sanoi,\nettei se ollut mitään -- sitä kivisti vähän: \"-- saan ehkä tyytyä\nolemaan vasenkätisenä joitakin päiviä.\"\n\nMutta illemmalla, kun kuu oli noussut ja he ratsastivat ylhäällä\nharjulla järven pohjoispuolella, ymmärsi Simon itsekin, että hänen\nkäsivartensa saattoi sittenkin käydä jonkin verran kiusalliseksi.\nKainalossa tuntui särkyä, hevosenselässä nytkyminen tuotti hänelle\nkovaa tuskaa -- veri jyskytti kipeässä käsivarressa. Ja päässäkin\njyskytti, ja niskassa ja yli koko ruumiin tuntui kipua. Hänen oli kuuma\nja vilu vuorotellen.\n\nTalvitie kulki ylhäällä rinteellä, milloin metsän läpi, milloin\nvalkoisten niittyaukeamien poikki. Simon näki kaiken tämän -- täysikuu\nloisti kirkkaana kalpeansinisellä taivaalla, kaikki tähdet se oli\nkarkottanut kauas luotaan, vain joku harva suuri tähti uskalsi\nharhailla kaukana taivaanlaella. Valkoiset kentät kimmelsivät ja\nvälkkyivät; varjot lankesivat lyhyinä ja terävinä lumelle -- metsässä\nväikkyi valo epävarmoina pilkkuina ja viiruina lumisten kuusien\nvälissä. Simon näki kaiken tämän.\n\n-- Mutta samalla kertaa hän näki aivan selvästi kevätauringon\nvalaiseman, kuloheinän peittämän mättäikkökentän. Joitakin\nkuusennäreitä oli hajallaan siellä täällä takalistolla, ne loistivat\nvihreinä kuin sametti päivänpaisteessa. Hän tunsi paikan, se oli\nkotihaka Dyfrinissä. Lepikko paistoi kentän takana keväisin,\nharmaankiiltävin rungoin ja lehvistöt ruskeina kukista -- taempana\nkohosivat Raumarikin harjut tuikkivan sinisinä, vielä lumesta\nkirjavina. He kulkivat alas lepikkoa kohti, Simon Reidarinpoika ja hän,\nkalastusvehkeet ja haukikeihäät mukanaan -- he olivat menossa järvelle,\njoka päilyi tummanharmaana, hauraan jään kattamana, kalastamaan\nsulapaikoissa. -- Serkku-vainaja käveli hänen rinnallaan; hän näki\nleikkitoverinsa kiharatukan, joka pisti tupsuina esiin lakin alta\npunertavan kevätauringon paisteessa; saattoi erottaa joka pisaman pojan\nkasvoissa. Toinen Simon työnsi alahuulensa hiukan esiin ja puhalsi --\npyh, pyh, kun kaima hänen mielestään puhui pötyä. He hyppivät vesiojien\nyli. Pohjassa oli sammalta -- se paisui ja kuohui eloisan viheriänä\nalhaalla vedessä.\n\nVaikka hän olikin täysin selvillä -- näki kaiken aikaa ratsutien kulun\nmäkeä ylös ja mäkeä alas metsän läpi valkoisten niittytilkkujen poikki\nkimmeltävässä kuutamossa, näki nukkuvien rakennusryhmien kinosmaisine\nkattoineen luovan varjoja kentille, näki sumuvyön virran yllä laakson\npohjassa -- ja tiesi, että mies, joka ratsasti ihan hänen takanaan ja\najoi hänen rinnallaan aukeilla paikoilla, oli Jon -- tuli hän kuitenkin\nkutsuneeksi miestä Simoniksi useaan erään. Hän tiesi, että se oli\nhullua, mutta ei voinut sille mitään, vaikka näkikin renkien tulevan\nsäikähtyneen näköisiksi.\n\n\"Meidän on koetettava päästä Roaldstadin munkkien luokse tänä yönä,\nmiehet\", sanoi hän kerran selvittyään.\n\nRengit virkkoivat, että heidän mielestään oli koetettava päästä katon\nalle mitä pikimmin -- he mainitsivat lähimmän pappilan. Mutta isäntä\npysyi taipumattomana.\n\n\"Se ottaa kyllä hevoset koville, Simon.\" Rengit vilkaisivat\nsyrjäsilmällä toisiinsa.\n\nMutta Simon naurahti. Saivat jaksaa tämän kerran. Hän ajatteli\nrasittavia peninkulmia. Tuska viilsi häntä läpi koko ruumiin, kun hän\nnytkyi satulassa. Mutta kotiin hän tahtoi. Sillä nyt hän tiesi olevansa\nkuolemansairas --.\n\nVaikka häntä vuoroin vilutti ytimiin asti ja vuoroin poltti tulena\ntalviyössä, niin hän tunsi samalla lienteän kevätauringon paisteen\nkotihaassaan, ja kuollut poikanen ja hän kulkivat kulkemistaan lepikkoa\nkohti.\n\nLyhyiksi hetkiksi harhanäky poistui, ja hänen päänsä tuli selkeäksi,\njoskin sitä yhä pakotti hirveästi. Hän pyysi toista rengeistä\nleikkaamaan auki hihan kipeän käsivarren kohdalta. Hän kalpeni, ja hiki\nnorui pitkin hänen kasvojaan, kun Jon Daalk varovasti ratkoi auki nutun\nja paidan ranteesta olkapäähän asti, samalla kun hän itse kannatti\nturvonnutta käsivartta vasemmalla kädellään. Se helpotti vähän joksikin\naikaa.\n\nMiehet tuumivat myöhemmin, että Roaldstadista heidän kai olisi\nlähetettävä sana etelään Dyfriniin. Mutta Simon esitti vastaväitteitä.\nHän ei tahtonut huolestuttaa vaimoaan sellaisella sanomalla, kun se\nehkä oli tarpeetonta -- ei ollut hyvä lähteä rekimatkalle sellaisessa\nräiskyvässä pakkasessa. Kun ehdittäisiin kotiin Formoon, niin\nsaataisiin nähdä. Hän koetti hymyillä Sigurdille vilkastuttaakseen\nnuorta renkiä -- tämä näytti suorastaan säikähtyneeltä ja onnettomalta.\n\n\"Mutta te saatte lähettää noutamaan Jørundgaardin Kristiinaa, heti kun\npääsemme perille -- hän on hyvin taitava lääkeniekka.\" Simon tunsi tätä\nsanoessaan kielensä paksuksi ja kankeaksi kuin puu.\n\nSuutele minua, Kristiina, morsiameni! Silloin tämä luulisi hänen\npuhuvan houreessa. Ei, Kristiina. Silloin hän hämmästyisi.\n\nErlend olisi sen ymmärtänyt. Ramborg olisi sen ymmärtänyt. Mutta\nKristiina -- hän hautoi vain suruaan ja huoltaan -- niin vihoissaan ja\nkatkeroitunut kuin hän nykyään olikin miehensä takia, ei hän nytkään\najatellut muita kuin tätä. Sinä et ole koskaan välittänyt minusta edes\nsen vertaa, Kristiina, rakastettuni, että olisit ajatellut, tuntuiko\nminusta raskaalta, kun täytyi olla veljenä sille, joka oli kerran\nluvattu vaimokseni --.\n\n-- Eihän hän ollut tiennyt sitä itsekään silloin, kun hän erosi\nKristiinasta luostarinportin edustalla Oslossa -- että hänen täytyisi\nnäin yhä muistella häntä. Että hänestä lopuksi alkoi tuntua siltä kuin\nei mikään, mitä hän oli saanut elämässään sen jälkeen, olisi täysin\nkorvannut sitä, minkä hän menetti silloin. Sitä neitoa, joka oli\nluvattu minulle nuoruudessani.\n\nKristiinan tuli se kuulla, ennen kuin hän kuolisi. Kristiinan piti\nantaa hänelle suudelma.\n\n-- Minä olen se, joka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan --.\n\nNämä sanat hän oli kuullut kerran eikä voinut koskaan niitä unohtaa.\nNe olivat Neitsyt Maarian ihmeitten kirjasta, ne kuuluivat tarinaan\nnunnasta, joka karkasi luostaristaan ritarin seurassa. Neitsyt Maaria\npelasti lopuksi molemmat ja antoi heille anteeksi heidän syntinsä. Jos\noli synti, että hän sanoi sen vaimonsa sisarelle ennen kuolemaansa,\nniin sai Jumalan äiti hankkia hänellekin anteeksiannon siitä. Eihän hän\nollut kovin usein vaivannut häntä pyynnöillään.\n\n-- En luullut itsekään silloin, etten voisi tulla oikein iloiseksi tai\nhilpeäksi koskaan enää --\n\n\"Ei, Simon, Sokalle käy liian raskaaksi kantaa meitä molempia -- se on\nsaanut jo tehdä pitkät matkat tänä yönä\", sanoi hän sille, joka oli\nnoussut hänen taaksensa hevosen selkään tukemaan häntä. \"Minä näen\nkyllä, että se olet sinä, Sigurd, mutta minusta tuntui kuin olisit\nollut toinen --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe saapuivat pyhiinvaeltajani majataloon aamupuolella, ja ne kaksi\nmunkkia, jotka sitä pitivät, ottivat sairaan huostaansa. Mutta kun\nSimon Andreksenpoika oli jonkin verran virkistynyt heidän hoidossaan\nja kuumehoureet olivat lakanneet, ei hän hellittänyt ennen kuin sai\nlainatuksi reen ajaakseen edelleen pohjoiseen.\n\nOli hyvä keli, ja he vaihtoivat hevosia matkalla, ajoivat läpi yön ja\nsaapuivat Formoon seuraavana aamuna päivänkoitteessa. Simon oli maannut\nunenhorroksessa kaikkien peitteiden alla, jotka hänen päälleen oli\nlevitetty. Ne painoivat häntä kovasti -- toisinaan hänestä tuntui kuin\nhän makaisi murskattuna raskaiden kalliopaasien alla -- ja päähän koski\nankarasti. Väliin hä ikään kuin pääsi pois. Sitten alkoivat tuskat\njälleen riehua hänessä -- tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi paisunut\npaisumistaan, tullut suunnattoman suureksi ja ollut räjähtämäisillään\nkappaleiksi. Käsivarressa jyskytti ja jyskytti --.\n\nSimon koetti itse nousta reestä ja mennä sisään -- terve käsivarsi\nJonin hartioilla, Sigurd takaapäin tukemassa. Hän tajusi, että miehet\nolivat harmaat ja viiruiset kasvoiltaan väsymyksestä -- he olivat\nistuneet satulassa kaksi yötä peräkkäin. Hän tahtoi sanoa heille\njotakin siitä, mutta kieli ei totellut häntä. Hän kompastui kynnykseen\nja syöksähti päistikkaa huoneeseen -- päästäen tuskan mylvinnän, kun\nhänen muodottomaksi ajettunut käsivartensa töykkäsi jotakin vastaan.\nHiki norui hänestä, kun hän nieli alas voihkauksia, jotka pyrkivät\ntunkemaan esiin, kun häntä riisuttiin ja autettiin sänkyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin aikaa sen jälkeen hän näki, että Kristiina Lauritsantytär seisoi\nuunin luona ja survoi jotakin nuijalla puumaljassa. Kolke tuntui\nmenevän läpi hänen päänsä. Kristiina kaatoi jotakin pienestä padasta\npikariin ja tiputti siihen pisaroita lasipullosta, jonka hän otti\nlippaastaan -- tyhjensi surveet maljasta pataan ja pani tulelle. Hän\noli rauhallinen ja varma liikkeissään.\n\nNyt hän tuli sängyn luo pikari kädessään. Hän astui hyvin keveästi. Hän\noli yhtä suora ja ryhdikäs kuin tyttönäkin, tuo solakka perheenemäntä\nliinapäähineen alta näkyvine laihoine, vakavine kasvoineen. Simonin\nniskakin oli ajettunut, siihen koski kipeästi, kun Kristiina työnsi\ntoisen käsivartensa sen alle ja kohotti häntä. Hän tuki Simonin päätä\nrintaansa vasten pitäessään pikaria hänen suunsa edessä vasemmalla\nkädellään.\n\nSimon hymyili vähän, ja kun Kristiina antoi varovasti hänen päänsä\npainua takaisin tyynyille, hän tarttui terveellä kädellään Kristiinan\nkäteen. Se ei ollut pehmeä eikä valkoinenkaan enää, tuo hieno,\npitkänkapea naisenkäsi.\n\n\"Sinun on kai vaikea ommella silkkiä näillä sormillasi nyt\", sanoi\nSimon. \"Mutta hyvät ja keveät ne ovat -- ja suloisen kylmä sinun kätesi\non, Kristiina!\" Hän pani sen otsalleen. Kristiina jäi seisomaan siten\nkunnes tunsi kämmenensä lämmenneen, silloin hän vaihtoi ja painoi\npehmeästi toisen kätensä sairaan polttavalle otsalle -- aivan liki\nhiusrajaa.\n\n\"Käsivartesi on pahana, Simon\", sanoi hän. \"Mutta Jumalan avulla se\nkyllä vielä tulee hyväksi.\"\n\n\"Pelkään, Kristiina, ettet minua voi parantaa, niin taitava lääkäri\nkuin oletkin\", sanoi Simon. Mutta hänen ilmeensä oli miltei hilpeä.\nJuoma alkoi vaikuttaa; hän tunsi paljon vähemmän kipuja. Mutta silmissä\nalkoi tuntua niin omituiselta -- ikään kuin hän ei pystyisi niitä\nohjaamaan -- hän luuli niiden katsovan viistoon toinen toiselle, toinen\ntoiselle suunnalle.\n\n\"Eiköpähän minun käyne niinkuin määrätty on\", sanoi Simon äskeiseen\ntapaan.\n\nKristiina palasi patojensa luo -- levitti taikinaa liinarievuille,\ntuli takaisin ja kääri kuumat siteet käsivarren ympäri sormenpäistä\nlähtien, aina selän ympäri ja rinnan yli, missä ajetus näkyi kainalon\nalta lähtevinä punaisina juomuina. Se koski ensin, mutta tuotti pian\nlievitystä. Kristiina kääri villavaatteen päällimmäiseksi ja pani\npehmeät untuvatyynyt käsivarren alle. Simon kysyi, mitä hän oli pannut\nkääreisiin.\n\n\"Siinä on montakin lajia -- rohtoraunioyrtin juurta ja silmäruohoa\nparhaasta päästä\", sanoi Kristiina. \"Jos olisi ollut kesä, olisin\nvoinut ottaa sitä tuoreena yrttitarhastani. Mutta minulla oli runsaasti\n-- Jumalan kiitos -- en ole tarvinnut sitä ennen tänä talvena.\"\n\n\"Mitä sinä kerroitkaan kerran silmäruohosta -- olit kuullut sen\nabbedissalta luostarissa ollessasi -- sen nimestä --\"\n\n\"Tarkoitatko sitä, että sitä sanotaan monissa maissa pääskynkukaksi --\naina Kreikanmereltä tänne pohjolanmaille asti?\"\n\n\"Niin -- sillä se puhkeaa kukkaan kaikissa maissa silloin kun pääskyset\nheräävät talviunestaan?\" Simon sulki huulensa tiukempaan. Silloin hän\non maannut mullassa jo kauan --.\n\n\"Tahdon saada lepopaikkani tämän kirkon viereen\", hän sanoi, \"jos käy\nniin, että minä kuolen nyt, Kristiina. Minä olen nyt niin rikas mies,\nettä Andres luultavasti tulee olemaan jonkunlaisena mahtimiehenä täällä\nFormossa aikoinaan. Mahtaakohan tulla poika siitä lapsesta, jonka\nRamborg saa minusta keväällä --? Olisin mielelläni elänyt niin kauan,\nettä olisin nähnyt kaksi poikaa talossani --\"\n\nKristiina sanoi lähettäneensä sanan etelään Dyfriniin siitä, että Simon\noli tullut niin sairaaksi. Huomenna Gaute, sananviejä, kai on jo saanut\nasian toimitetuksi.\n\n\"Et suinkaan lähettänyt sitä lasta yksin matkalle?\" kysyi Simon\nsäikähtyneenä.\n\nEi ollut ollut saatavilla ketään, jonka hän olisi luullut kykenevän\npysymään Gauten matkassa, kun tämä ratsasti Raudenilla, vastasi\nKristiina. Simon sanoi, että siitä tulisi varmaan paha matka\nRamborgille -- kunhan hän ei vain kiirehtisi enemmän kuin jaksaa.\n\"Mutta lapsiani tahtoisin kyllä mielelläni nähdä --\"\n\nHetken perästä hän alkoi jälleen puhua lapsistaan. Hän mainitsi\nArngjerdin -- arvellen, oliko ehkä tehnyt väärin, kun ei ollut ottanut\nvastaan eikeniläisten tarjousta. Mutta mies tuntui hänestä kovin\nvanhalta -- ja hän oli pelännyt sitäkin, että Grunde saattoi olla\nhiukan raju tullessaan juovuksiin. Arngjerdin hän olisi tahtonut\nasettaa mahdollisimman hyvän turvan taakse. Nyt jäisi Gyrdin ja\nGudmundin tehtäväksi huolehtia hänen naimisiinmenostaan. \"Sano\nveljilleni, Kristiina, minulta sellaiset terveiset, että heidän on\nhuolellisesti harkittava tätä asiaa. Jos tahtoisit ottaa hänet luoksesi\nJørundgaardiin joksikin aikaa, niin kiittäisin sinua siellä, missä\nmakaan. Ja jos Ramborg menee uusiin naimisiin ennen kuin Arngjerd on\nmiehelässä, niin saat ottaa hänet luoksesi, Kristiina. Ei sinun toki\npidä luulla muuta kuin että Ramborg on ollut kiltti hänelle aina --\nmutta jos hänellä tulee olemaan sekä isäpuoli että äitipuoli, niin\npelkään, että häntä tultaisiin pitämään enemmän palveluspiikana kuin\n-- muistathan, että olin naimisissa Halfridin kanssa, kun tulin hänen\nisäkseen --\"\n\nKristiina laski kätensä lempeästi Simonin kädelle ja lupasi tehdä tytön\nhyväksi kaiken mitä voi. Hän muisteli kaikkea näkemäänsä -- vaikea oli\nniiden lasten asema, joilla oli mahtimies isänä ja jotka oli siitetty\naviorikoksessa. Orm ja Margret, Ulf Haldorinpoika --. Hän silitteli\nhiljalleen Simonin kättä.\n\n\"Eihän nyt ole varma sekään, että sinä kuolet tällä kertaa, vävy\",\nsanoi hän ja hymyili hiukan. Vielä saattoi häivähtää immen suloisen ja\nlempeän hymyn heijastus noille laihoille ankarille naisenkasvoille.\nSinä suloinen nuori Kristiina --!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimon ei tullut niin kovaan kuumeeseen sinä iltana, ja hän sanoi\ntuntevansa vähemmän kipuja. Kun Kristiina muutti siteitä käsivarteen,\nei se ollut niin turvoksissa; liha oli pehmeämpi, Kristiinan sormien\njäljet jäivät näkyviin vähäksi aikaa, kun hän varovasti painoi sitä.\n\nKristiina lähetti palvelusväen nukkumaan. Jon Daalkin, joka välttämättä\ntahtoi valvoa isäntänsä luona, hän salli paneutua ovensuupenkille.\nArkkupenkin, jonka selusta oli leikkauksin koristettu, hän siirrätti\nsängyn luo ja istui siinä. Simon oli väliin horteessa, väliin unessa\n-- kerran hän herättyään näki, että Kristiina oli etsinyt käsiinsä\nvärttinän. Hän istui siinä pitkänä ja solakkana, oli pistänyt\nkuontalolavan villatukkoineen vasempaan kainaloonsa, sormet punoivat\nlankaa, värttinä vaipui ja vaipui hänen helmaansa, -- sitten hän kääri\nlangan karaan, punoi jälleen, värttinä vaipui -- Simon nukkui sen\nkatselemiseen.\n\nKun hän jälleen heräsi aamupuolella, istui Kristiina samalla tavalla\nkehräämässä. Kynttilä, jonka hän oli asettanut niin, että sängyn\nuutimet varjostivat Simonia, loi valoansa suoraan hänen kasvoilleen. Ne\nolivat hyvin kalpeat ja rauhalliset; täyteläinen, mehevä suu oli tullut\nkapeaksi ja tiukasti sulkeutuneeksi, hän istui silmät alasluotuina ja\nkehräsi. Hän ei voinut nähdä, että Simon makasi valveilla ja katseli\nhäntä vuodeteltan varjosta. Hän näytti niin tuiki surulliselta, että\nSimonista tuntui kuin olisi hänen sydämensä vuotanut verta hänen siinä\nmaatessaan Kristiinaa katsellen.\n\nKristiina nousi ja meni kohentamaan tulta. Hän kohensi äänettömästi.\nTakaisin tultuaan hän kurkisti vuodeteltan sisäpuolelle -- kohtasi\nSimonin avoimet, pimeästä häneen tuijottavat silmät.\n\n\"Kuinka on laitasi nyt, Simon?\" kysyi Kristiina pehmeästi.\n\n\"Hyvin -- on laitani nyt.\"\n\nMutta Simonista tuntui, että vasemmankin kainalon alla tuntui hellältä\nnyt -- ja leuan alla, kun hän liikutti päätään. Ehkei sentään, se kai\noli jonkinlaista luulottelua.\n\n-- Ah, Kristiinasta ei varmaan koskaan tulisi tuntumaan siltä, että hän\noli menettänyt jotakin hylätessään hänen rakkautensa -- sen puolesta\nhän saattaisi hyvin puhua hänelle siitä. Se ei voisi mitenkään tehdä\nhäntä enää murheellisemmaksi. Hän _tahtoi_ sanoa hänelle sen ennen kuin\nkuolisi -- _yhden_ ainoan kerran: Olen rakastanut sinua koko näiden\nvuosien ajan.\n\nKuume yltyi jälleen. Ja vasemmassa käsivarressa _tuntui_ todella kipua.\n\n\"Sinun pitää koettaa nukkua jälleen, Simon. Ehkä sinä nyt pian\nparanet\", sanoi Kristiina hiljaa.\n\n\"Olen nukkunut paljon tänä yönä.\" Simon rupesi puhumaan hänelle jälleen\nlapsistaan -- niistä kolmesta, jotka hänellä oli ja joista hän piti\nniin sydämellisesti -- ja syntymättömästä. Sitten hän vaikeni -- tuskat\npalasivat jälleen kovina. \"Paneudu nyt nukkumaan vähän, Kristiina.\nJon voi kyllä istua ylhäällä jonkin aikaa, jos arvelet, että jonkun\ntarvitsee valvoa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla, kun Kristiina irrotti kääreitä, katsoi Simon rauhallisesti\nhänen epätoivoisiin kasvoihinsa: \"Älä huoli, Kristiina, käsivarressa\noli jo liian paljon särkyä ja pahaa verta -- puistatuksiakin minulla\noli, ennen kuin tulin sinun hoitoosi. Sanoinhan jo, ettet voisi\nparantaa minua. Älä nyt ole niin murheissasi siitä, Kristiina!\"\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt kulkea sitä pitkää matkaa\", sanoi Kristiina\nheikosti.\n\n\"Ei yksikään ihminen elä kauempaa kuin hänelle on määrätty\", vastasi\nSimon entiseen tapaan. \"Minä tahdoin päästä kotiin. On yhtä ja toista\npuhuttavaa -- siitä, miten asiat minun jälkeeni on järjestettävä.\"\n\nHän naurahti:\n\n\"Kaikki tulet palavat kerran loppuun.\"\n\nKristiina katsoi häneen kyynelistä kimaltavin silmin.\n\nAina oli Simonilla ollut niin paljon sananlaskuja suussaan. Hän katsoi\nSimonin punalaikullisiin kasvoihin. Raskaat posket ja leuan aliset\npoimut olivat kuin painuneet, syville uurteille laskeutuneet. Silmät\nnäyttivät samalla tylsiltä ja kiiltäviltä -- sitten oli kuin selkeys\nja taju olisivat palanneet niihin jälleen: Simon katsoi häneen sillä\nkiinteällä, tutkivalla katseella, joka useimmiten oli ollut noissa\npienissä, teräksenharmaissa ja terävissä silmissä.\n\nTäyden päivänvalon tultua huoneeseen Kristiina näki, että Simon oli\nlaihtunut nenän tienoilta -- valkoinen viiru kulki molemmin puolin alas\nsuupieliin.\n\nHän poistui pienen ikkunaruudun ääreen, seisoi siinä ja nieli itkua.\nIkkunan paksu kuurapeite kimmelsi ja loisti kullanvihertävältä. Ulkona\noli varmaan yhtä kaunis talvipäivä kuin oli ollut koko viikon.\n\n-- Se oli kuoleman merkki, tiesi hän.\n\nHän tuli takaisin, pujotti kätensä peitteen alle -- Simonin nilkat ja\nsääret olivat pöhöttyneet.\n\n\"Tahdotko -- tahdotko, että lähetämme nyt hakemaan Sira Eirikiä\", sanoi\nKristiina hiljaa.\n\n\"Kyllä, illalla\", vastasi Simon.\n\nHänen täytyi puhua siitä, ennen kuin ripittäytyi ja otti viimeisen\nvoitelun. Jälkeenpäin hän sai sitten koettaa kääntää mieltään toiselle\nsuunnalle.\n\n\"Ihmeellistä on, että sinä varmaan tulet ruumiini arkkuunlaittajaksi\",\nsanoi Simon. \"-- Ja mikään kaunis ruumis ei minusta tule, pelkään mä.\"\n\nKristiina nielaisi nyyhkytyksen. Hän meni pois ja laittoi jälleen\nvirvoitusjuoman. Mutta Simon vastasi:\n\n\"Minä en pidä näistä sinun juomistasi, Kristiina -- ajatukset tulevat\nniistä niin sekaviksi.\"\n\nHetken perästä hän pyysi, että Kristiina antaisi hänelle kuitenkin\nvähän juotavaa. \"Mutta älä pane siihen paljon huumaavaa. Minun on\npuhuttava sinun kanssasi eräästä asiasta.\"\n\nHän joi ja makasi odottaen, että tuskat helpottaisivat sen verran, että\nhän jaksaisi puhua selvästi ja rauhallisesti Kristiinan kanssa.\n\n\"Etkö halua, että noudamme Sira Eirikin luoksesi -- jotta hän voisi\npuhua sinulle sellaisia sanoja, jotka nyt voivat tuottaa sinulle\nlohdutusta?\"\n\n\"Kyllä pian. Mutta on semmoista, minkä tahtoisin saada sanotuksi\nsinulle ensin.\"\n\nHän naurahti. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Sano Erlend Nikulauksenpojalle, että niitä sanoja, jotka lausuin\nhänelle viimeksi erotessamme, olen katunut joka päivä sen jälkeen.\nKäyttäydyin miehuuttomasti ja pikkumaisesti lankoani kohtaan sinä yönä\n--. Sano hänelle terveiseni ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi.\"\n\nKristiina istui pää kumarassa -- Simon näki, että hän tuli hehkuvan\npunaiseksi liinansa alla.\n\n\"Viethän tämän sanan miehellesi?\" kysyi Simon.\n\nKristiina nyökäytti hiukan. Silloin virkkoi Simon jälleen:\n\n\"Jos Erlend ei tule hautajaisiini, niin saat etsiä hänet käsiisi,\nKristiina, ja sanoa hänelle sen.\"\n\nKristiina istui mykkänä ja kasvot tummanpunaisina.\n\n\"Ethän kieltäydy tekemästä hyväkseni sitä, mitä pyydän sinulta nyt, kun\nkuolen?\" kysyi Simon Andreksenpoika.\n\n\"En\", kuiskasi Kristiina. \"Minä tahdon -- tehdä sen --\"\n\n\"On paha pojillesi, Kristiina, että heidän isänsä ja äitinsä välillä on\nepäsopua\", alkoi Simon jälleen puhua. \"Tahtoisin tietää, oletko nähnyt,\nkuinka kovasti se heitä vaivaa. Kiusallista on noille reippaille\npojille tietää, että heidän vanhempansa ovat kyläkunnan puheenaiheena.\"\n\nKristiina vastasi jäykästi ja matalasti:\n\n\"Erlend se lähti pois poikiemme luota -- en minä. Ensin menettivät\npoikani jalansijan niillä seuduilla, missä he syntyivät suureen sukuun\nja korkeaan kotiin. Kärsikööt nyt, että kylänjuorut kiertävät heidän\nkotiaan täällä minun kotilaaksossanikin -- minä en ole sitä saanut\naikaan.\"\n\nSimon naurahti ja oli vaiti. Sitten hän lausui:\n\n\"Minä en unohda sitä, Kristiina -- monesta asiasta on sinulla oikeus\nvalittaa -- huonoon asemaan on Erlend saattanut omaisensa. Mutta sinun\non muistettava -- jos tuo yritys olisi onnistunut, silloin olisivat\nhänen poikansa nyt hyvissä varoissa ja hän itse tämän valtakunnan\nmahtavimpia ritareita. Kuninkaanpettäjäksi nimitetään miestä joka\nepäonnistuu sellaisessa asiassa -- mutta jos hän saa sen menestymään,\nsilloin puhuvat ihmiset aivan toisin. Puoli Norjaa ajatteli silloin\nsamoin kuin Erlend -- että meille oli hyvin vähän edullista pitää\nyhteistä kuningasta ruotsalaisten kanssa ja että Knut Porsen pojassa\noli varmaankin toisenlaista malmia kuin tuossa liehakossa -- jospa\nolisimme voineet saada Haakon-junkkerin itsellemme hänen nuorella\niällään. Monet kannattivat Erlendiä siihen aikaan ja vetivät yhtä\nköyttä hänen kanssaan -- he heittivät irti ja puikkivat piiloon, kun\nasia tuli julki -- niin tekivät minun omat veljeni ja monet muut, joita\nnyt pidetään kelpo ritareina ja aseenkantajina. Erlendin yksin täytyi\nkaatua. -- Ja siihen aikaan, Kristiina, osoitti miehesi olevansa reipas\nja rohkea mies -- olkoonpa vain, että hän onkin käyttäytynyt sekä niin\nettä näin ennen ja jälkeen --\"\n\nKristiina istui ääneti ja vapisten.\n\n\"Tarkoitan, Kristiina, että jos sinä tuon asian vuoksi olet sanonut\nmiehellesi katkeria sanoja, niin saat niellä ne takaisin sisääsi. Sinun\npitäisi toki voida tehdä se, Kristiina -- kerranhan pidit kylläkin\nlujasti Erlendin puolta -- et sietänyt kuulla totuuden sanaa hänen\nkäyttäytymisestään sinua kohtaan, kun hän oli menetellyt niin, etten\nolisi ikinä uskonut kunnian miehen, saatikka korkeasyntyisen herran ja\nhienon henkivartijan -- muistatko, miten tapasin teidät Oslossa? Sen\nsinä saatoit antaa anteeksi Erlendille sekä silloin että myöhemmin --\"\n\nKristiina vastasi hiljaa:\n\n\"Olin heittänyt arpani yhteen hänen kanssaan silloin -- mihin olisin\njoutunut sen jälkeen, jos olisin asettunut eri puolelle kuin Erlend?\"\n\n\"Katso minuun, Kristiina\", sanoi Simon Darre, \"ja vastaa minulle\ntotuudessa pysyen. Jos olisin pitänyt kiinni isäsi antamasta sanasta\n-- tahtonut ottaa sinut sellaisena kuin olit -- jos olisin sanonut\nsinulle, ettet koskaan saisi kuulla minun muistuttavan sinulle\nhäpeääsi, mutta irti en sinua päästäisi -- mitä olisit tehnyt silloin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nSimon nauroi koleasti:\n\n\"Jos olisin pannut määräkseni saada juoda häitä kanssasi -- suopeasti\nolisit tuskin ottanut minua syliisi, Kristiina, ihanaiseni --\"\n\nNyt oli Kristiina käynyt valkeaksi kasvoiltaan. Hän istui katsoen\nmaahan eikä vastannut. Simon nauroi samoin kuin äsken:\n\n\"En luule, että olisit minulle hellyyttä tuhlannut, kun olisin astunut\nluoksesi morsiussänkyyn --\"\n\n\"Luulen, että olisin ottanut puukon mukaani sänkyyn\", kuiskasi\nKristiina puolitukahtuneesti.\n\n\"Huomaan, että tunnet laulun Borgin Knutista\" -- Simon hymyili\nmahtavasti. \"En ole koskaan kuullut, että sellaista olisi tapahtunut\nihmisten kesken. Mutta Jumala tietää, etkö sinä sittenkin olisi tehnyt\nniin, sinä!\"\n\nVähän ajan perästä hän virkkoi jälleen:\n\n\"Ennen kuulumatontahan on kristittyjen ihmisten kesken sekin, että\naviopuolisot omin päinsä tekevät asumuseron, niinkuin te olette tehneet\n-- ilman laillista syytä ja piispan lupaa. Ettekö te häpeä -- kaikki\nte raastoitte maahan ja kaikkea te uhmailitte päästäksenne yhteen;\nsiihen aikaan, kun Erlend oli hengenvaarassa, et sinä ajatellut muuta\nkuin hänen pelastamistaan, ja hän ajatteli paljon enemmän sinua kuin\nseitsemää poikaansa ja mainettaan ja tavaraansa. Mutta kohta kun voitte\nomistaa toisenne turvassa ja levossa, niin ette jaksa pitää sopua ja\nrauhaa -- epäsopu ja tyytymättömyys vallitsi välillänne Husabyssäkin,\nsen näin itse, Kristiina --\n\n\"Minä sanon sinulle, että poikiesi tähden sinun on pyrittävä\nsovintoon miehesi kanssa. Jos sinun puolellasi on pienempi vääryys,\nniin lienee sinun myös helpompi ojentaa Erlendille kätesi\", sanoi hän\nleppeämmin.\n\n\"Se on helpompi sinulle kuin Erlend Nikulauksenpojalle, joka asuu\nylhäällä Haugenissa köyhyydessä\", virkkoi Simon jälleen.\n\n\"Ei se ole helppoa minulle\", kuiskasi Kristiina. \"Näyttää siltä, että\nolen osoittanut voivani tehdä kovin vähän lasteni hyväksi. -- Olen\nreuhtonut ja raatanut heidän hyväkseen --\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Simon. Sitten hän kysyi: \"Muistatko sitä päivää,\njolloin kohtasimme toisemme tiellä Nidarosin lähellä? Sinä istuit\nruohikossa ja annoit Naakkvelle rintaa --\"\n\nKristiina nyökkäsi.\n\n\"Olisit voinut tehdä rinnoillasi olevalle lapselle niinkuin minun\nsisareni teki omalle pojalleen -- luovuttaa hänet luotasi niille, jotka\nparemmin kykenivät turvaamaan häntä?\"\n\nKristiina pudisti päätään.\n\n\"Mutta pyytää hänen isäänsä unohtamaan, mitä ehkä olet sanonut hänelle\nvihoissasi -- luuletko voivasi tehdä sen hänen ja kuuden muun kauniin\npoikasi hyväksi -- sanoa miehellesi, että noiden nuorten miesten takia\ntulee hänen palata heidän luokseen ja kotikartanoonsa?\"\n\n\"Minä teen niinkuin sinä tahdot, Simon\", sanoi Kristiina hiljaa.\n\"Kovilla sanoilla sinä olet tämän minulle sanonut\", virkkoi hän hetken\nperästä. \"Ennenkin olet sinä kurittanut minua ankarammin kuin yksikään\nmuu maallikko --\"\n\n\"Mutta nyt voinkin luvata sinulle, että tämä on viimeinen kerta\" --\nSimonin ääni sai muinoisen hilpeän, kiusoittelevan sävynsä. \"Ei, älä\ntoki itke noin, Kristiina -- mutta muista, sisareni, että olet luvannut\ntämän kuolevalle miehelle.\"\n\nVielä kerran tuli hänen silmiinsä vanha veitikkamainen välke:\n\n\"Tiedäthän, Kristiina -- olen joskus ennenkin saanut kokea, ettei\nsinuun ollut luottamista?\"\n\n\"Ole hiljaa nyt, rakas\", pyysi hän hetken kuluttua, kuunneltuaan\nKristiinan katkonaista, katkeraa itkua: \"Muistan, että olet ollut\nmeille hyvä, uskollinen sisar, sen voit uskoa. Ystäväthän meistä\nsittenkin tuli loppujen lopuksi, Kristiinaiseni --\"\n\nIltapuolella Simon pyysi noutamaan pappia. Sira Eirik saapui, ripitti\nhänet ja antoi hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen. Hän otti\nhyvästit palvelusväeltään ja Erlendinpojilta, niiltä viideltä, jotka\nolivat kotona -- Naakkven oli Kristiina lähettänyt Krukeen --; Simon\noli pyytänyt saada nähdä Kristiinan lapsia ja sanoa heille hyvästit.\n\nKristiina valvoi tämänkin yön kuolevan luona. Aamupuolella hän nukahti\nhetkiseksi. Hän heräsi omituiseen ääneen -- Simon vaikeroi hiljaa\nmaatessaan. Tämä liikutti häntä niin valtavasti -- kuulla _hänen_\nvalittavan, hiljaa ja kipeästi kuin onneton, hylätty lapsi, nyt kun hän\nkai luuli ettei kukaan sitä kuullut. Hän kumartui ja suuteli moneen\nkertaan Simonin kasvoja. Hän tunsi tukahuttavan kalman hajun lehahtavan\njo hänen hengityksestään ja hänen ruumiistaan. Mutta kun päivä valkeni,\nhän näki hänen silmiensä olevan yhtä elävät ja kirkkaat ja selkeät.\n\nKristiina näki, että hän kärsi kauheita tuskia, kun Jon ja Sigurd\nnostivat hänet ylös lakanalla siksi aikaa kun hän korjasi hänen\nvuodettaan ja laittoi sen niin pehmeäksi ja hyväksi kuin osasi. Ruokaa\nei hän ollut huolinut nyt vuorokauteen, mutta häntä janotti kovasti.\n\nKun Kristiina oli laittanut hänet vuoteeseen, pyysi Simon, että hän\ntekisi hänen ylitseen ristinmerkin: \"Nyt en voi liikuttaa vasempaakaan\nkäsivarttani enää.\"\n\n-- Mutta kun siunaamme ristinmerkillä itseämme tai jotakin, jota\ntahdomme ristillä suojata, silloin on meidän johdettava mieleemme,\nkuinka risti tuli pyhitetyksi ja mitä se merkitsee, ja muistettava,\nettä Vapahtajan piinan ja kuoleman kautta sai tämä merkki kunnian ja\nvoiman --\n\nSimon muisti kuulleensa joskus jonkun lukevan nämä sanat. Hänellä ei\ntosin ollut ollut tapana ajatella paljon tehdessään ristinmerkkiä\nrintansa tai talonsa ja tavaransa yli. -- Hän tunsi itsensä\nkeskeneräiseksi ja huonosti varustautuneeksi eroamaan tästä maailmasta\n-- sai lohduttautua sillä, että oli valmistautunut niin hyvin kuin\nehti ripittäytymällä, ja viimeisen voitelun hän oli saanut. Ramborg --\nmutta hän oli niin nuori, ehkäpä hän tulisi paljon iloisemmaksi toisen\nmiehen kanssa. Hänen lapsensa, ne sai Jumala ottaa turviinsa -- ja Gyrd\npitäisi uskollisesti ja ymmärtäväisesti huolta heidän parhaastaan. Ja\nhänen itsensä oli sitten luotettava Jumalaan, joka ei tuomitse ihmistä\nhänen arvonsa, vaan oman armonsa mukaan.\n\nPäivällä saapuivat Sigrid Andreksentytär ja Geirmund Krukesta. Simon\ntahtoi silloin, että Kristiina menisi lepäämään, hän kun oli nyt\nvalvonut ja hoitanut häntä niin kauan. \"Ja pian käy kiusalliseksi olla\nminun läheisyydessäni\", sanoi hän hymyillen hiukan. Silloin Kristiina\npuhkesi hetkeksi äänekkäisiin nyyhkytyksiin -- sitten hän kumartui ja\nsuuteli jälleen tuota kurjaa ruumista, joka oli jo alkanut hajota.\n\nSimon makasi hiljaa. Kuume ja tuskat olivat nyt paljon lievemmät. Hän\nmakasi ja ajatteli, että kovin kauan ei kai enää kestäisi, ennen kuin\nhän saisi vapautuksen.\n\nHän ihmetteli itsekseen, että oli puhunut Kristiinalle sillä tavoin. Ei\nhän ollut aikonut sanoa hänelle sitä. Mutta hän ei ollut osannut puhua\ntoisin. Väliin se häntä oikein harmitti.\n\nMutta nyt ehtisivät kylmänvihat kai pian sydämeen asti. Ihmisen sydän\nse on, joka ensiksi herää eloon äidin kohdussa ja viimeksi hiljenee\nhänessä. Mutta nyt kai se varmaan jo pian hiljenisi hänessä --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla hän oli houreissa. Pari kertaa hän vaikeroi ääneen, niin että\nsitä oli kamala kuunnella. Mutta toisin vuoroin hän makasi hiljaa\nnaurellen ja mainiten omaa nimeään, kuten Kristiina luuli -- mutta\nSigrid, joka istui kumartuneena Simonin yli, kuiskasi hänelle, että\nveli varmaan puhui eräästä pojasta, heidän serkustaan, jonka kanssa hän\noli ollut hyvä ystävä lapsuudessa. Keskiyön aikaan Simon rauhoittui\nja näytti nukkuvan. Silloin sai Sigrid houkutelluksi Kristiinan\nheittäytymään vähän pitkäkseen huoneen toiseen sänkyyn.\n\nKristiina heräsi huoneessa vallitsevaan levottomuuteen -- se oli vähän\nennen päivänkoittoa -- silloin hän kuuli kuolinkamppailun alkaneen.\nSimon oli menettänyt puhekyvyn, mutta vielä hän tunsi Kristiinan,\nsen tämä saattoi nähdä hänen silmistään. Sitten oli ikään kuin jokin\nteräs olisi murtunut niissä -- ne kierähtivät ylös luomien alle. Mutta\nvielä makasi Simon jonkin hetken koristen elossa. Pappi oli tullut,\nhän luki rukoukset kuolevan puolesta, ja molemmat naiset istuivat\nvuoteen vieressä, ja koko talonväki oli huoneessa. Tuntia ennen\npuolipäivänsoittoa hän vihdoin veti viimeisen henkäyksensä.\n\nSeuraavana päivänä saapui Gyrd Darre ratsastaen Formon pihaan. Hän oli\najanut yhden hevosen pilalle matkalla. Breidinissä ollessaan hän oli jo\nkuullut veljensä kuoleman, joten hän oli alussa jokseenkin tyyni. Mutta\nkun sisar heittäytyi itkien hänen kaulaansa, hän veti hänet itseään\nvasten ja puhkesi hänkin itkemään kuin lapsi.\n\nRamborg Lauritsantytär makasi Dyfrinissä vastasyntynyt poika\nrinnallaan, kertoi hän. Kun Gaute Erlendinpoika tuli ja toi sanan,\noli hän heti huutanut ääneen, että hän tiesi sen tulevan Simonin\nkuolemaksi. Sitten hän kaatui lattialle kouristusten vallassa. Lapsi\noli syntynyt kuusi viikkoa ennen aikaansa, mutta sen toivottiin sentään\njäävän eloon.\n\nSimon Andreksenpojalle pidettiin komeat hautajaiset, ja hänet\nhaudattiin aivan Olavinkirkon kuorin viereen. Kyläläisille oli mieleen\nse, että hän oli valinnut tämän paikan leposijakseen. Vanha Formon\nsuku, joka loppui Simon Sæmundinpoikaan miehenpuolelta, oli ollut\nmahtava ja kunniakas; Astrid Simonintytär oli tullut rikkaisiin\nnaimisiin, hänen pojillaan oli ritarinimet ja he istuivat kuninkaan\nneuvostossa, mutta he kävivät harvoin äitinsä sukutalossa. Kun hänen\npojanpoikansa asettui asumaan taloon, tuntui ihmisistä melkein kuin\nvanha suku olisi jälleen herännyt eloon; pian he unohtivat lukea Simon\nAndreksenpoikaa ulkoseutulaiseksi, ja he surivat paljon sitä, että\nhänen täytyi kuolla niin nuorena, sillä hän eli vain neljänkymmenen\nkahden vuoden vanhaksi.\n\n\n\n\nV\n\n\nViikko viikon jälkeen kului, ja Kristiina valmistautui sydämessään\nviemään vainajan sanomaa Erlendille. Hän tahtoi sen kyllä tehdä --\nmutta se tuntui hänestä vaikealta. Sillä välin oli paljon toimitettavaa\nkotona talossa. Hän kulki ja tinki itseltään lykkäystä.\n\nHelluntain tienoissa tuli Ramborg Lauritsantytär Formoon. Lapsensa\nhän oli jättänyt Dyfriniin. He voivat hyvin, vastasi hän, kun\nKristiina kyseli heistä. Molemmat tytöt olivat itkeneet katkerasti ja\nsurreet isäänsä. Andres oli liian nuori ymmärtääkseen. Pienin, Simon\nSimoninpoika, vaurastui, ja he toivoivat hänen kasvavan suureksi ja\nvahvaksi.\n\nRamborg kävi kirkolla ja miehensä haudalla pari kertaa; muutoin hän\nei liikkunut mihinkään talostaan. Mutta Kristiina kävi hänen luonaan\nniin usein kuin saattoi. Hän toivoi nyt hartaasti, että olisi tuntenut\nparemmin nuoren sisarensa. Leski näytti suorastaan lapselliselta\nsurupuvussaan -- hennolta ja keskenkasvuiselta näytti hänen vartensa\nraskaassa, tummansinisessä hameessa, pienet kolmikulmaiset kasvot\nolivat keltaiset ja laihat liinakääreissään mustan villaisen hunnun\nalla, joka laskeutui jäykästi poimuteltuna päälaelta melkein\nhameenhelmaan asti. Ja hänellä oli tummat renkaat suurten silmiensä\nalla, joiden terät nyt aina tuijottivat sysimustina ja suurina.\n\nHeinäaikana oli yksi viikko, jolloin Kristiina ei voinut käydä\nsisartaan tapaamassa. Heinäväeltään hän kuuli, että Ramborgin luona\nFormossa oli vieras -- Jammælt Halvardinpoika. Kristiina muisti Simonin\nmaininneen tuosta miehestä; hänellä oli hyvin iso talo jokseenkin\nlähellä Dyfriniä, ja hän ja Simon olivat olleet hyvät ystävät\nlapsuudesta asti.\n\nKun heinäaikaa oli kestänyt viikon, tuli sadeilmoja; Kristiina ratsasti\nsilloin sisarensa luo. Kristiina istui ja puheli huonosta ilmasta ja\nheinänteosta, kyseli miten Formossa asiat sujuivat -- silloin sanoo\nRamborg yhtäkkiä:\n\n\"Jon saa nyt hoitaa kodin täällä -- minä lähden etelään muutaman päivän\nperästä, Kristiina.\"\n\n\"Niin, sinä kai kaipaat lapsiasi, poloinen\", arveli Kristiina.\n\nRamborg nousi ja käveli lattialla.\n\n\"Sinä saat tietää jotain, joka hämmästyttää sinua\", sanoi nuorempi\nhetken perästä: \"Sinä ja poikasi saatte pian kutsun kihlajaisiin\nDyfriniin. Annoin Jammæltille suostumukseni ennen kuin hän lähti\ntäältä, ja Gyrd kihlaa minut hänelle.\"\n\nKristiina istui äänettömänä. Sisar seisoi ja tuijotti häneen täyttä\nterää, mustasilmäisenä ja kalpeana. Vihdoin vastasi vanhempi:\n\n\"Sinä et siis tule pitämään kauan leskeyttä Simonin jälkeen, ymmärrän\nminä. -- Luulin sinun surreen häntä niin syvästi. -- Mutta sinullahan\non nyt oma valtasi --\"\n\nRamborg ei vastannut. Silloin kysyi Kristiina hetken perästä:\n\n\"Tietääkö Gyrd Darre, että sinä aiot mennä uusiin naimisiin niin pian?\"\n\n\"Tietää.\" Ramborg käveli taasen. \"Helgakin kehoittaa -- Jammælt on\nrikas.\" Hän nauroi. \"Ja Gyrd on älykäs mies, hän on ymmärtänyt kyllä jo\naikoja sitten, että meidän yhteiselämämme oli kurjaa, Simonin ja minun.\"\n\n\"Mitä sinä sanotkaan! -- Ei kukaan muu ole varmaankaan otaksunut,\nettä teidän yhteiselämänne oli kurjaa\", virkkoi Kristiina hetken\nperästä. \"Minä en tiedä kenenkään nähneen muuta kuin ystävyyttä ja\nhyvänsuopuutta teidän välillänne. Simon mukautui sinun tahtoosi\nkaikessa, antoi sinulle kaikkea, mitä toivoit itsellesi, aina hän\nmuisti sinun nuoruuttasi ja piti huolta siitä, että saisit nauttia\nsiitä ja säästyä vaivasta ja raadannasta. Lapsiaan hän rakasti\nja osoitti sinulle joka päivä kiittävänsä sinua siitä, että olit\nsynnyttänyt hänelle ne molemmat --\"\n\nRamborg hymyili ivallisesti.\n\nKristiina vastasi kiivaasti:\n\n\"No jos niin on, että sinulla on tosiaankin aihetta sanoa, ettei teidän\nyhteiselämänne ollut hyvää, niin varmasti ei syy siihen ole Simonin --\"\n\n\"Ei\", sanoi Ramborg. \"Minä otan sen syykseni -- jos et _sinä_ uskalla.\"\n\nKristiina istui tyrmistyneenä.\n\n\"Luulen, että et itse tiedä, mitä puhut, sisko\", sanoi hän viimein.\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi Ramborg. \"Mutta uskon mielelläni, ettet\nsinä tiedä sitä. Niin vähän sinä olet ajatellut Simonia, että uskon\nkernaasti tämän olevan uutta sinulle. Sinä katsoit kyllä, että oli hyvä\nturvata häneen, kun tarvitsit auttajaa, joka mielellään olisi kantanut\nvaikka tulista rautaa sinun tähtesi -- milloinkaan ei sinulta liiennyt\nniin monta ajatusta sinne, missä Simon Andreksenpoika seisoi, että\nolisit kysynyt mitä se hänelle maksoi --. Sain nauttia nuoruudestani,\nihan niin -- iloisena ja laupiaana nosti Simon minut satulaan ja\nlähetti minut pois luotaan pitoihin tai huveihin, yhtä iloisena ja\nlaupiaana hän otti minut vastaan kotiin palatessani -- taputti minua\nkuten taputti koiraansa ja hevostansa -- ei kaivannut minua, kuljinpa\nmissä hyvänsä --.\"\n\nKristiina oli noussut pystyyn -- hän seisoi äänettömänä pöydän\nvieressä. Ramborg väänteli käsiään niin että nivelet naksuivat ja\nkäveli lattialla kävelemistään:\n\n\"Jammælt --\" sanoi hän vähän rauhallisemmin. \"-- Olen ymmärtänyt jo\nvuodet pitkät, mitä hän ajatteli minusta. Näin sen jo silloin, kun\nhänen vaimonsa vielä eli. Ei silti, että hän tietäisi ilmaisseensa\nitsensä sanoillaan tai käytöksellään -- älä luulekaan! Hän suri\nSimonia itsekin niin kovasti -- tuli minun luokseni tämän tästäkin ja\nkoetti lohduttaa minua -- se on tosi, se! Helga se sanoi sitten meille\nmolemmille, että hänen mielestään soveltuisi nyt, jos me --\n\n\"Enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi odottaa. En tule milloinkaan sen\nenemmän tai vähemmän lohdutetuksi kuin olen --. Nyt haluan koettaa,\nmillaista on elää sellaisen miehen kanssa, joka on kulkenut vaiti ja\najatellut minua vuodet pitkät. Tiedän liiankin hyvin, millaista on elää\nsellaisen kanssa, joka kulkee vaiti ja ajattelee toista --\"\n\nKristiina seisoi yhä liikkumatta. Ramborg seisahtui hänen eteensä\nsilmät säkenöiden:\n\n\"Sinä tiedät, että se on totta, mitä olen sanonut!\"\n\nKristiina meni ulos huoneesta, ääneti, pää painuksissa. Hänen\nseisoessaan sateessa pihalla odottaen, että renki taluttaisi esiin\nhänen hevosensa, tuli Ramborg tuvan ovelle -- hän tuijotti vanhempaan\nsisareensa mustin, vihaisin silmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta toisena päivänä Kristiina muisti, mitä hän oli luvannut\nSimonille, jos Ramborg menisi uusiin naimisiin. Hän ratsasti silloin\nuudelleen Formoon. Se ei tuntunut hänestä helpolta. Ja pahinta oli\ntietoisuus siitä, ettei hän kykenisi sanomaan mitään, mikä voisi olla\nnuoremmalle sisarelle avuksi tai lohduksi. Tämä naimiskauppa Ælinin\nJammæltin kanssa tuntui hänestä harkitsemattomalta -- kun Ramborg oli\nsellaisessa mielentilassa kuin oli. Mutta Kristiina ymmärsi, ettei nyt\nhyödyttäisi hänen puhua vastaan.\n\nRamborg oli ynseä ja tyly ja tuskin vastasi toiselle. Hän ei tahtonut\nmillään muotoa suostua siihen, että tytärpuoli tulisi Jørundgaardiin.\n\"Ei suinkaan talossasi ole sellaista, että näyttäisi mielestäni hyvältä\nlähettää nuorta tyttöä sinne.\" Kristiina vastasi sävyisästi, että\nsiinä saattoi Ramborg olla oikeassa. Mutta hän oli luvannut Simonille\ntarjoutua tähän.\n\n\"No jollei Simon kuumehoureissaan ymmärtänyt loukkaavansa minua, kun\nhän sitä pyysi, niin pitäisi sinun toki ymmärtää, että loukkaat minua\nsanomalla sen\", vastasi Ramborg, ja Kristiinan täytyi palata kotiin\ntyhjin toimin.\n\nSeuraava aamu lupasi poutaa. Mutta kun pojat tulivat sisään\naamiaiselle, sanoi Kristiina, että he saivat tehdä heinän ilman häntä;\nhän aikoi lähteä matkalle ja viipyisi ehkä poissa muutamia päiviä.\n\n\"Ajattelen lähteä pohjoiseen Dovrelle tapaamaan isäänne\", sanoi hän.\n\"On tarkoitukseni pyytää häntä unohtamaan välillämme olleen epäsovun --\nkysyä, milloin hän tahtoo tulla kotiin meidän luoksemme.\"\n\nPojat punastuivat; he tuskin uskalsivat nostaa katsettaan, mutta äiti\nhuomasi hyvin, kuinka iloisiksi he tulivat. Hän veti Munanin luokseen\nja kumartui hänen ylitseen:\n\n\"Sinä kai tuskin muistatkaan isääsi, pienokainen?\"\n\nPoika nyökkäsi, ääneti, säteilevin silmin. Toinen toisensa jälkeen\nkatsoivat toisetkin pojat äitiin; tämä oli niin nuorekas kasvoiltaan ja\nniin kaunis, etteivät he olleet nähneet häntä sellaisena moniin vuosiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina tuli pihalle vähän myöhemmin pukeutuneena matkaa varten\nkirkkovaatteisiinsa: mustaan villahameeseen, jossa oli sinisiä ja\nhopeisia ompeleita kauluksessa ja hihoissa, sekä mustaan hihattomaan\nhilkkakaapuunsa, koska oli keskikesä. Naakkve ja Gaute olivat\nsatuloineet hänen hevosensa ja omansa myös; he aikoivat saattaa äitiä.\nHän ei sanonut mitään vastaan. Mutta hän ei puhellut juuri paljoa\npojilleen heidän ratsastaessaan pohjoiseen Rostenin yli Dovreen. Hän\noli enimmäkseen vaiti ja mietteissään, ja jos hän puhui pojilleen, niin\npuhui hän muusta kuin asiastaan.\n\nKun he olivat tulleet niin pitkälle, että näkivät mäkien lomitse ja\nsaattoivat erottaa Haugenin katot taivaanrantaa vasten, käski Kristiina\npoikien kääntyä takaisin.\n\n\"Ymmärrättehän kai, että isällänne ja minulla on puhuttavana paljon\nsellaista, minkä mieluimmin sanomme kahden kesken.\"\n\nVeljekset nyökkäsivät; he hyvästelivät äitiään ja käänsivät ratsunsa\nympäri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunturituuli puhalsi viileänä ja raikkaana Kristiinan kuumia poskia\nvasten, kun hän pääsi viimeisen mutkan sivu. Aurinko valoi kultaisen\nhohteen pienille harmaille rakennuksille, jotka loivat pitkiä varjoja\npihan yli. Ohra oli juuri tähkälle tulossa täällä ylhäällä -- se seisoi\nkauniina pienillä saroillaan, loisti ja keinui tuulessa. Kaikilla\nkiviraunioilla ja kumpujen huipuilla punoittivat korkeat, kukkivat\nhorsmat, ja paikoin oli heinä koottu suoviin. Mutta ei mitään eloa\nollut huomattavissa pihalla -- ei edes koiraa, joka olisi tullut\nvastaan ja ilmoittanut vieraan.\n\nKristiina riisui satulan ja talutti hevosen vesiruuhen luo. Hän ei\nhalunnut päästää sitä irralleen täällä kartanolla -- siksi hän vei\nsen talliin. Päivä paistoi sisään katossa olevasta suuresta reiästä\n-- turve riippui riekaleina kattohirsien välistä. Eikä paikalla ollut\nmerkkiäkään siitä, että hevosta olisi ollut siellä ammoisiin aikoihin.\nKristiina hoiti hevosen ja palasi jälleen pihalle.\n\nHän kurkisti läävään. Se oli pimeä ja autio -- hän tunsi hajusta, että\nsen oli täytynyt olla jo kauan autiona.\n\nJoitakin metsäeläinten nahkoja oli ripustettu kuivumaan tuparakennuksen\nseinälle -- parvi sinisiä kärpäsiä surahti ilmaan, kun hän läheni.\nPohjoispäähän oli luotu leveälti multaa ja turvetta, niin että laudan\nreikä oli aivan peitossa. Sen oli Erlend varmaan tehnyt suojaksi\ntuulelta.\n\nKristiina odotti, että tupa olisi ollut lukossa, mutta ovi aukeni, kun\nhän tarttui ripaan. Erlend ei ollut edes sulkenut talonsa ovea.\n\nSietämättömän tympeä ilma kohtasi häntä, kun hän astui sisään -- väkevä\nja kirpeä nahan ja tallin haju. Ensimmäinen tunne, mikä hänet valtasi\nhänen seisoessaan Erlendin tuvassa, oli viiltävä katumus ja surku. Tämä\nasumus näytti hänestä enemmän metsäeläimen pesältä.\n\nAh niin, niin, Simon -- sinä olit oikeassa!\n\nTupa oli pieni, mutta se oli ollut hieno ja siisti. Olipa uunissa\nmuurattu savupiippukin, jottei se savuttaisi huoneeseen, kuten tuvan\nuunit kotona. Mutta kun hän ryhtyi aukaisemaan peltiä saadakseen\nhuonon ilman vähän parantumaan, hän näki, että piippu oli tukittu\nkivilohkareilla. Kuistille antavan ikkunan lasiruutu oli rikki ja\nrievulla tukittu. Ja puulattia, joka ulottui yli koko tuvan, oli niin\nlikainen, että lankkuja tuskin saattoi erottaa. Ei ollut ainoatakaan\npielusta penkeillä, mutta aseita, taljoja ja vanhoja vaatteita ajelehti\nympäriinsä; likaisella pöydällä virui joitakin ruoanjätteitä. Ja\nkärpäsiä surisi kaikkialla.\n\nHän säpsähti -- seisoi väristen -- henki salpautuneena mutta sydän\ntykyttäen. Perimmäisessä sängyssä -- siinä sängyssä, missä _se_\noli maannut hänen viimeksi täällä käydessään -- makasi jotakin\nsarkavaatteella peitettynä. Hän ei tiennyt itsekään, mitä hän luuli --.\n\nSitten hän puri hampaansa yhteen, pakottautui menemään sängyn luo ja\nkohottamaan vaatetta. Siinä oli Erlendin haarniska, kypärä ja kilpi. Ne\nviruivat paljaalla sängynpohjalla, vaatteella peitettyinä.\n\nHän katsahti toiseen sänkyyn. Se se oli, josta he olivat löytäneet\nBjørnin ja Aashildin. Siinä nukkui nyt Erlend. Hän itsekin nukkuisi kai\nsiinä ensi yönä.\n\nMutta millaiselta oli Erlendistä mahtanut tuntua asua tässä talossa,\nnukkua täällä --? Jälleen hukkuivat kaikki Kristiinan muut tunteet\nsääliin. Hän meni vuoteen luo -- sitä ei varmaan ollut kohennettu\npitkiin aikoihin. Heinät nahka-alustan alla oli maattu ihan koviksi.\nSiinä ei ollut muuta kuin joku lampaantalja ja pari sarkapäällyksistä\npäänalusta, niin likaisia että haisivat. Tomua ja roskaa pölähti\nliikkeelle, kun hän tarttui vuodevaatteisiin. Erlendillä ei ole\nparempaa vuodetta kuin jollakin hevospaimenella tallissaan.\n\nErlendillä, joka ei milloinkaan voinut saada kylliksi komeutta\nympärilleen. Erlendillä, joka pukeutui silkkipaitaan, samettiin ja\nhienoihin turkiksiin, kun vain sai vähänkään tekosyytä siihen --\njoka harmitteli sitä, että Kristiina antoi hänen lastensa kulkea\nkotikutoisessa sarassa arkipäivinä ja joka ei ollut koskaan voinut\npitää siitä, että hän imetti ne itse ja kulki piikojensa kanssa\ntalontyössä kuten torpparinvaimo muka --.\n\nHyvä Luoja, mutta itsehän Erlend oli saattanut asiat tälle kannalle --!\n\n-- Ei, minä en sano sanaakaan -- minä otan takaisin sisääni kaiken mitä\nolen sanonut, Simon. Sinä olit oikeassa, -- täällä hän ei saa asua,\nminun poikaini isä. Minä tarjoan hänelle käteni ja suuni ja pyydän\nhäntä antamaan anteeksi.\n\nSe ei ole helppoa, Simon. Mutta sinä olit oikeassa --. Kristiina muisti\nnuo terävät, harmaat silmät -- katse yhtä kiinteä melkein loppuun asti.\nTuossa kurjassa ruumiissa, joka oli jo alkanut hajota, loisti hänen\nsilmistään puhdas ja kirkas äly, kunnes sielu tempaistiin pois niinkuin\nmiekka työnnetään takaisin. Kristiina tiesi, että asia oli niinkuin\nRamborg oli sanonut. Simon oli rakastanut häntä kaikki nuo vuodet\nläpeensä.\n\nJoka ainoa päivä näinä Simonin kuoleman jälkeisinä kuukausina oli\nhänen täytynyt ajatella häntä, ja nyt hänestä tuntui, että hän oli\nymmärtänyt sen jo ennen kuin Ramborg puhui. Hän oli häätynyt ottamaan\ntänä aikana uudelleen esiin jokaisen muiston, mitä hänellä oli Simon\nDarresta niin kauan kuin hän oli tämän tuntenut. Kaikkina näinä\nvuosina hän oli säilyttänyt vääriä muistoja entisestä sulhasestaan;\nhän oli väärentänyt noita muistoja niinkuin huono hallitsija väärentää\nrahoja ja sekoittaa halpaa metallia hopeaan. Kun Simon vapautti hänet\nja otti kantaakseen syyn sopimuksen rikkomisesta -- oli hän sanonut\nitselleen ja uskonutkin, että Simon Andreksenpoika kääntyi halveksien\npois hänen luotaan heti kun ymmärsi hänen olevan häväistyn. Kristiina\noli unohtanut, että kun Simon antoi hänelle vapauden siellä luostarin\ntarhassa -- silloin hän varmasti ei vielä ajatellut, ettei hän olisi\npuhdas ja viaton. Mutta Simon oli valmis kantamaan häpeän hänen\nhuikentelevaisuudestaan ja tottelemattomuudestaan ja vaatinut vain,\nettä hänen isänsä oli saatava tietää, ettei hän, Simon, ollut sanansa\npettäjä --.\n\nJa _senkin_ Kristiina nyt tiesi. Saatuaan tietää hänestä pahimman\noli Simon noussut pelastamaan hänelle edes kunnian kuorta maailman\nsilmissä. Jos Kristiina olisi voinut kääntää mielensä hänen puoleensa\nsilloin -- niin olisi Simon vielä ottanut hänet vaimokseen kirkon\novella ja koettanut elää hänen kanssaan niin, ettei Kristiinan olisi\nkoskaan tarvinnut tuntea tämän kantavan mielessään muistoa hänen\nhäpeästään.\n\nJa sittenkin Kristiina tiesi kaikesta huolimatta, ettei hän olisi\nvoinut rakastaa Simonia. Ei koskaan hän olisi voinut rakastaa Simon\nAndreksenpoikaa --. Vaikkakin Simonissa oli kaikkea sitä, minkä puute\nErlendissä oli saanut hänet ärtymään. Mutta silloin hän itse oli\nviheliäinen nainen, joka valitti ja ruikutti --.\n\nSimon oli antanut, loputtomasti vain antanut sille jota rakasti. Niin\noli kai hänkin, Kristiina, luullut tekevänsä.\n\nMutta kun hän otti vastaan Simonin lahjat ajattelemattomana ja\nkiittämättömänä, oli Simon hymyillyt. Nyt Kristiina ymmärsi, että Simon\noli usein ollut raskaalla mielellä heidän ollessaan yksissä. Nyt hän\ntiesi, että murhe oli piillyt tuon omituisen, liikkumattoman ilmeen\ntakana -- sitten Simon oli viskannut jonkun sattuvan leikillisyyden --\nsysännyt sen syrjään ja ollut yhtä valmis suojelemaan ja auttamaan ja\nantamaan --.\n\nKristiina itse oli vihoitellut, tallettanut ja hautonut jokaista tuskaa\n-- kun hän ojensi lahjojaan eikä Erlend nähnyt sitä --.\n\nTäällä, tässä huoneessa, hän oli seisonut ja lausunut niin rohkeita\nsanoja: \"Itse lähdin harhateille enkä tule koskaan syyttämään Erlendiä,\njos tie vie umpeen.\" Hän oli lausunut tämän sille naiselle, jonka hän\najoi kuolemaan saadakseen sijaa rakkaudelleen.\n\nKristiina voihkaisi ääneen, löi kädet yhteen rinnoilleen ja seisoi\nhuojutellen ruumistaan. Niin -- hän oli luvannut ylpeästi olla\nsyyttämättä Erlend Nikulauksenpoikaa, jos tämä kyllästyisi häneen,\npettäisi häntä, vaikkapa lähtisi poiskin hänen luotaan.\n\nNiin -- mutta jos Erlend olisi tehnyt _sen_ -- niin Kristiinasta\ntuntui, olisi hän voinut pitää sanansa. Jos Erlend olisi pettänyt\nhänet _yhden_ kerran -- ja se olisi loppunut siihen. Mutta hän ei\nollut pettänyt -- oli vain horjunut ja horjunut ja tehnyt hänen\nelämänsä yhdeksi ainoaksi huoleksi ja epävarmuudeksi -- ei, pettänyt ei\nErlend ollut häntä milloinkaan, turvannut ei hän myöskään ollut häntä\nmilloinkaan -- eikä Kristiina nähnyt tämän kaiken loppua vieläkään.\nTässä hän seisoi nyt kerjäämässä miestään tulemaan takaisin, jotta\ntämä voisi tarjota hänelle joka päivä täyden maljan epävarmuutta ja\nlevottomuutta, turhia odotuksia, kaipauksia ja pelkoa ja toivoa, joka\nsärkyy --.\n\nJa hänestä tuntui, että Erlend oli nyt kuluttanut hänet loppuun.\nHänellä ei ollut enää nuoruutta eikä rohkeutta elää Erlendin kanssa\n-- eikä hän varmaan tulisi koskaan niin vanhaksi, ettei Erlend\nvoisi leikkiä hänen mielensä kanssa. Ei kyllin nuori jaksaakseen\nelää Erlendin kanssa, ei kyllin vanha jaksaakseen säilyttää\nkärsivällisyytensä hänen kanssaan. Nureksija oli hänestä tullut -- hän\noli ehkä aina ollut sellainen. Simon oli oikeassa --.\n\nSimon -- ja isä. He olivat kestäneet uskollisessa rakkaudessa häneen\nkaiken sen, mitä hän oli sälyttänyt heidän kannettavakseen tämän miehen\ntähden, jonka kanssa hän itse ei nyt enää jaksanut kestää.\n\nAh Simon, minä tiedän, ettet sinä ole toivonut kostoa minulle\nmilloinkaan. Mahtanetko, Simon, siellä haudassasi tietää, että minua\nnyt on kyllä kohdannut kosto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt ei Kristiina enää jaksanut, hänen täytyi ryhtyä johonkin.\nHän korjasi vuoteen, etsi pesintä ja luutaa, mutta sellaista ei\nhuoneesta näyttänyt löytyvän. Hän katsoi komeroon -- nyt hän ymmärsi,\nmiksi täällä haisi niin tallilta. Erlend oli laittanut sinne sijan\nhevoselleen. Mutta siellä oli siistittyä ja puhdasta. Satula ja\nvaljaat, jotka riippuivat seinällä, olivat hyvin hoidetut ja voidellut,\nja rikkeimet korjatut.\n\nJälleen karkotti sääli kaikki muut ajatukset. Pitikö hän Mustaa tuolla\nsisällä siksi, ettei jaksanut olla ihan yksin --?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina kuuli liikettä kuistilta. Hän meni ikkunan luo -- se oli\ntäynnä tomua ja lukinverkkoja, mutta hän oli erottavinaan jonkun. Hän\nveti pois rievun ja kurkisti. Siellä oli nainen, joka laski kuistille\nmaitosangon ja pienen juuston. Hän oli ikäpuoli, ontuva, ruma ja\nköyhästi vaatetettu. Kristiina tiesi tuskin itsekään, kuinka paljon\nhelpommin hän hengitti.\n\nHän siisti tuvan niin hyvin kuin voi. Hän löysi kirjoituksen, jonka\nBjørn Gunnarinpoika oli laatinut erääseen sivuseinän hirteen -- se oli\nlatinaa, minkä vuoksi hän ei kyennyt selvittämään sitä kokonaan, mutta\nkirjoittaja käytti itsestään nimityksiä Dominus ja Miles, ja Kristiina\nluki siitä hänen Elvesysselissä olevan sukukartanonsa nimen, jonka hän\noli menettänyt Aashild Gautentyttären tähden. Kunniatuolin hienojen\nleikkauskoristeiden joukossa oli Bjørnin kilpivaakuna yksisarvisineen\nja merililjanlehtineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin ajan kuluttua Kristiina oli kuulevinaan hevosen liikettä ulkoa.\nHän meni eteiseen ja kurkisti.\n\nTalon yläpuolella olevasta lehtimetsästä tuli korkea musta ori vetäen\nhalkokuormaa. Erlend käveli vieressä ja ajoi. Kuormalla istui koira, ja\ntoisia juoksenteli ympärillä.\n\nMusta, kastilialaisratsu, uurasti valjaissa ja veti halkoreen perille\npihanurmea pitkin. Muuan koirista hyökkäsi haukkuen pihan poikki.\nErlend, joka oli alkanut riisua valjaita, huomasi nyt koirien\nkäytöksestä, että jotakin erikoista täytyi olla käsillä. Hän otti\nhalkokirveen kuormalta ja alkoi astella tuparakennusta kohti.\n\nKristiina pakeni jälleen sisään ja päästi salvan alas jälkeensä. Hän\nhiipi uuninmuurin viereen, seisoi vavisten ja odotti.\n\nErlend astui sisään, tukkikirves kädessä ja koirat loikkien hänen\nedellään ja jäljessään kynnyksen yli. Ne löysivät heti vieraan ja\nhaukkuivat vimmatusti.\n\nEnsimmäinen, minkä Kristiina näki, oli Erlendin kasvoille läikähtävä\nveriaalto, nuorekas ja punainen. Eloisa värähtely hänen hienon ja\nherkän suunsa ympärillä, suuret silmät kulmien varjossa --\n\nTuo näky salpasi Kristiinan hengityksen. Hän näki kyllä Erlendin\nkasvojen alaosaa peittävän vanhan parransängen, näki, että hänen\ntakkuinen tukkansa oli raudanharmaa -- mutta väri, joka lehahti hänen\nposkilleen ja heti taas katosi nopein vaihtein, oli ihan niinkuin ennen\nniiden ollessa vuosiltaan nuoremmat -- hän oli niin nuori ja kaunis,\noli kuin ei mikään olisi voinut saada häntä lannistumaan --.\n\nHän oli kurjissa vaatteissa -- sininen paita likainen ja ryysyinen; sen\npäällä oli hänellä nahkaiset nyöriliivit, naarmuiset ja hankautuneet ja\nnyörinreiät repeytyneet, mutta ne mukautuivat tiiviisti ja pehmeästi\nruumiin miellyttävien ja voimakkaitten liikkeitten mukaan. Tiukat\nnahkahousut olivat rikki toisesta polvesta ja ratkenneet ompeleestaan\ntoisen säären takaa. Eikä hän sittenkään ollut koskaan näyttänyt\nenemmän päälliköitten ja mahtimiesten jälkeläiseltä kuin nyt. Kuinka\nlevollisen kaunis oli hänen pitkän, solakan, leveähartiaisen ja hieman\netukumaran vartalonsa ja pitkien, hoikkien jäseniensä ryhti hänen\nseisoessaan siinä hiukan toisen jalkansa varassa, toinen käsi pidellen\nkapeilla uumilla olevasta vyöstä, toinen, kirvestä kannattava, sivulla\nriippuen.\n\nHän oli kutsunut koirat luokseen, seisoi ja katsoi Kristiinaan,\npunastui ja kalpeni eikä virkkanut mitään. Pitkän tuokion olivat\nmolemmat vaiti. Vihdoin mies virkkoi hiukan epävarmalla äänellä:\n\n\"Oletko sinä tullut tänne, Kristiina?\"\n\n\"Mieleni teki nähdä, millaista sinulla on täällä\", vastasi vaimo.\n\n\"No, sen olet nyt nähnyt.\" Mies loi katseen yli tuvan. \"Näet, että\nminulla on täällä mukiinmenevää -- oli hyvä, että satuit tulemaan\nsellaisena päivänä, jolloin täällä on siistiä ja hienoa --\" Hän huomasi\nkuin hymyn varjon Kristiinan kasvoilla. \"-- Tai ehkä sinä oletkin\nsiistinyt täällä\", lisäsi hän ja nauroi hiljaa.\n\nErlend laski kirveen pois kädestään ja istuutui lattiapenkille nojaten\nselkänsä pöytään. Yhtäkkiä hän tuli vakavaksi:\n\n\"Sinä seisot niin -- eihän lie vain mitään hullusti kotona --\nJørundgaardissa tarkoitan -- poikien suhteen?\"\n\n\"Ei.\" Nyt oli Kristiinalla tilaisuus esittää sanottavansa: \"Pojat\nvaurastuvat hyvin ja luontuvat kunnollisiksi. Mutta he ikävöivät\nkovasti sinua, Erlend. Se minulla oli asiana -- olen tullut tänne,\nmieheni, pyytääkseni sinua palaamaan kotiin meidän luoksemme. Me\nkaipaamme sinua kaikki?-\" Hän loi katseensa alas.\n\n\"Sinä olet hyvännäköinen, Kristiina --\" Erlend katsoi häneen hiukan\nhymyillen.\n\nPunaisena, kuin olisi Erlend lyönyt häntä korvalle, seisoi Kristiina.\n\n\"Ei sen vuoksi --\"\n\n\"Tiedän kyllä, ettet ole tullut sen vuoksi, että pitäisit itsesi liian\nnuorena ja reippaana leskenpäiviä viettämään\", puuttui Erlend toisen\nlauseeseen tämän pysähdyttyä. \"En luule siitä koituvan mitään hyvää,\njos palaisin kotiin, Kristiina\", sanoi hän vakavammin. \"Sinun käsissäsi\nmenestyy kaikki Jørundgaardissa, minä tiedän sen -- sinulla on hyvä\nonni toimissasi. Ja minä olen varsin tyytyväinen tähän olooni.\"\n\n\"Pojat eivät viihdy, kun me olemme epäsovussa\", vastasi Kristiina\nhiljaa.\n\n\"Noo --\" Erlend venytti pitkään. \"He ovat niin nuoria, en usko sen\nniin painavan heitä, etteivät he unohtaisi sitä, kun heidän aikansa\ntulee miehistyä. Ja voinhan minä muuten sanoakin sinulle\", lisäsi hän\nhymähtäen. \"Minä tapaan heitä silloin tällöin --\"\n\nKristiina tiesi sen, -- mutta hän tunsi sen ikään kuin nöyryytykseksi\nja ikään kuin toinen olisi sen siksi tarkoittanutkin -- tämä kun luuli,\nettei hän sitä tiennyt. Pojat eivät koskaan olleet sitä tienneet. Mutta\nhän vastasi vakavana:\n\n\"Silloin tiedät myös, että moni asia on Jørundgaardissa toisin kuin\nolla pitäisi --\"\n\n\"Me emme koskaan puhu sellaisista\", sanoi Erlend hymyillen äskeiseen\ntapaan. \"Me metsästelemme yksissä -- mutta sinun on varmaan nälkä\nja jano\" -- hän hypähti ylös. \"Ja sinä seisot -- istu toki tähän\nselkätuoliin, Kristiina -- istu nyt, rakkaani! En minä tahdo tehdä\nsijaasi siinä ahtaaksi --\"\n\nErlend nouti huoneeseen maidon ja juuston, haki esiin leipää,\nvoita ja kuivattua lihaa. Kristiinan oli nälkä ja varsinkin jano;\nkuitenkin hänen oli vaikea saada ruokaa alas. Erlend söi nopeaan ja\nhuolimattomasti, kuten hänen tapansa oli ollut aina, kun hän ei ollut\nvieraiden joukossa -- mutta hän lopetti pian.\n\nHän puheli sillä välin itsestään. Tuolla alempana mäellä asuvat ihmiset\nviljelivät hänen maataan ja toivat hänelle maitoa ja vähän ruokaa --\nmuuten hän eleli kauempana riistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta nyt\nhänellä oli aikomuksena lähteä ulkomaille, mainitsi hän äkkiä. Koettaa\npäästä jonkun ulkomaalaisen sotapäällikön palvelukseen --.\n\n\"Eihän toki, Erlend!\"\n\nErlend katsahti häneen nopeaan ja tutkivasti. Mutta Kristiina ei\nsanonut enempää. Tuvassa alkoi hämärtää -- Kristiinan kasvot ja\npääliina hohtivat valkoisilta tummaa seinää vasten. Erlend nousi ja\nteki tulen uuniin. Sitten hän istahti kahdareisin lattiapenkille,\nvaimoonsa päin kääntyneenä; punainen tulenloimu väikehti hänen yllään.\n\nKuinka hän saattoi sellaista ajatellakaan! Hänhän oli melkein yhtä\nvanha kuin Kristiinan isä oli ollut kuollessaan. Ja saattoi kuitenkin\nhyvin uskoa, että hän tekisi sen jonakin päivänä -- lähtisi tuollaisen\npäähänpiston ajamana maailmalle etsimään uusia seikkailuja.\n\n\"Eikö mielestäsi se riitä\", sanoi vaimo kiivaasti, \"eikö se riitä, että\nkarkasit pois kylästä poikiesi ja minun luotani -- etkö nyt voi enää\nolla samassa maassakaan!\"\n\n\"Jos olisin ymmärtänyt mitä ajattelet minusta, Kristiina\", sanoi Erlend\nvakavasti, \"niin olisin lähtenyt sinun talostasi jo ennemmin! Mutta\nminä ymmärrän nyt, että sinun on täytynyt kärsiä minun takiani _paljon_\n--\"\n\n\"Tiedäthän toki sen, Erlend -- sinä puhut _minun_ talostani, mutta\nsinulla on isännyysoikeus kaikkeen mitä minulla on.\" Kristiina kuuli\nitsekin, kuinka heikoksi hänen puheensa kävi.\n\n\"Niin\", vastasi Erlend. \"Mutta minä tiedän itsekin, että olin oman\nosuuteni huono isäntä.\" Hän oli vaiti hetkisen. \"Naakkve -- muistan,\nkun hän oli vielä syntymätön -- sinä puhuit kantamastasi lapsesta, joka\nnousisi kunniaistuimelleni minun jälkeeni. Minä ymmärrän nyt, Kristiina\n-- se oli kovaa sinulle -- parasta on, että asiat jäävät nykyiselleen.\nJa minä viihdyn hyvin tässä olossani --\"\n\nKristiina katsoi väristen ympärilleen pimenevässä tuvassa -- nyt\ntäyttivät varjot joka loukon, ja tulenloimu tanssi --.\n\n\"En minä ymmärrä\", sanoi hän valmiina lysähtämään kokoon, \"miten sinä\njaksat olla tässä talossa. Sinulla ei ole mitään askartelua, ei ketään\nole lähelläsi -- hankkisit itsellesi edes työmiehen --\"\n\n\"Tarkoitat, että minun olisi itse hoidettava taloa --\" Erlend nauroi.\n\"Ei toki, Kristiina, tiedäthän sen, ettei minusta ole paljoa talon\nisännäksi. Minä en voi pysyä rauhassa paikoillani --\"\n\n\"Rauhassa --. Täällä sinä kyllä olet hyvinkin rauhassa -- koko pitkän\ntalven --\"\n\nErlend hymyili itsekseen, katse omituisena, kauas tähyävänä:\n\n\"Niin siinä mielessä --. Kun minun ei tarvitse ajatella muuta kuin\nmitä mielessäni väikkyy -- voin mennä ja tulla mieleni mukaan. Niin,\ntiedäthän -- minä olen aina ollut sellainen, että kun ei ole mitään,\nminkä vuoksi on valvottava, niin minä voin nukkua -- minä nukun kuin\nkarhu pesässään, kun ilma on sellainen, ettei voi kuljeksia tunturilla\n--\"\n\n\"Eikö sinua koskaan pelota olla yksin täällä?\" kuiskasi Kristiina.\n\n\"Siksikö, että täällä sanotaan kummittelevan? En ole koskaan\nhuomannut mitään. Toisinaan olen toivonut, että sukulaiseni Bjørn\ntulisi tervehtimään minua. Muistatko, kuinka hän kerran sanoi\nminulle luulevansa, että minulla ei olisi luontoa tuntea miekanterää\nkurkullani. Tekisi mieleni vastata nyt tuolle ritarille, etten\npaljoakaan säikähtänyt, kun tunsin köyden henkitorveni ympärillä.\"\n\nKävi pitkä väristys naisen ruumiin läpi. Hän istui äänettömänä.\n\nErlend nousi seisomaan.\n\n\"On kai aika meidän mennä jo nukkumaan, Kristiina.\"\n\nJäykistyneenä ja kylmänä näki Kristiina Erlendin ottavan peitteen\nvarustuksensa päältä, levittävän sen vuoteelle ja sullovan sen\nlikaisten päänalusten yli. \"Se on paras mitä minulla on\", sanoi mies.\n\n\"Erlend!\" Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Hän etsi jotakin\nsanottavaa saadakseen vielä vähän lykkäystä -- häntä pelotti niin.\nSilloin hän muisti asian, joka hänen piti toimittaa.\n\n\"Erlend -- minulla on sinulle sanoma. Simon pyysi minua kuolinvuoteella\nmaatessaan viemään sinulle häneltä sellaiset terveiset, että hän oli\nkatunut joka päivä niitä sanoja, jotka hän sinulle lausui viimeksi\nerotessanne. Miehuuttomiksi hän itse niitä sanoi -- ja hän pyysi sinua\nantamaan ne hänelle anteeksi.\"\n\n\"Simon.\" Erlend seisoi pitäen toisella kädellään sängynpatsaasta ja\nkatsoen lattiaan. \"Hän on se mies, josta vähimmin haluan itselleni\nmuistutettavan.\"\n\n\"Enhän minä tiedä, mitä teidän välillänne on ollut\", sanoi Kristiina.\nHänestä tuntui, että nuo Erlendin sanat olivat kummallisen\nsydämettömät. \"Mutta merkillistä olisi eikä lainkaan Simonin tapaista,\njos olisi niinkuin hän itse sanoi, että hän on kohdellut sinua\nepäjalosti. Ei liene kaikki syy ollut hänen, jos niin oli --\"\n\nErlend pudisti päätään: \"Hän puolusti ja auttoi minua kuin veli, kun\nsitä tarvitsin\", sanoi hän matalasti. \"Ja minä otin vastaan hänen\napunsa ja ystävyytensä, enkä ymmärtänyt, että hänen on aina ollut\nvaikea sietää minua.\n\n\"Minusta tuntuu, että olisi ollut helpompi elää entisaikaan, jolloin\nkaksi sellaista miestä kuin hän ja minä menivät kaksintaisteluun --\nkohtasivat toisensa saarella ja antoivat aseonnen ratkaista, kumpi\nheistä saisi omistaa vaalean neidon --\"\n\nHän otti vanhan viitan penkiltä ja heitti sen käsivarrelleen:\n\n\"Ehkä tahdot koirat luoksesi huoneeseen yöksi?\" Kristiina oli noussut\nseisomaan:\n\n\"Mihin sinä lähdet, Erlend?\"\n\n\"Riiheen nukkumaan --\"\n\n\"Älä --!\" Erlend pysähtyi, jäi seisomaan solakkana ja suorana ja\nnuorteana uunin raukenevan hiilloksen himmeässä punahohteessa. \"Minä en\nuskalla maata yksin tässä huoneessa -- en uskalla --\"\n\n\"Uskallatko sitten maata minun sylissäni?\" Kristiina erotti hämärässä\nhymyn miehensä kasvoilla, ja hän voipui siitä. \"Etkö pelkää, että\nrutistan sinut kuoliaaksi, Kristiina?\"\n\n\"Kunpa tekisitkin sen --\" Kristiina vaipui miehensä syliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerätessään hän näki ikkunaruudusta, että ulkona mahtoi olla päivä.\nHänen rintaansa painoi ahdistavasti -- Erlend nukkui pää hänen\nolallaan, hän oli ojentanut toisen käsivartensa hänen ylitseen ja piti\nkädellään hänen vasemmasta olkavarrestaan.\n\nVaimo katsoi miehensä raudanharmaata tukkaa. Hän näki omat kutistuneet\nrintansa -- niiden ylä- ja alapuolella kuulsivat kylkiluiden korkeat\nkaaret ohuen ihopeitteen alla. Hänet valtasi jonkinlainen kauhu, kun\nviime yön muistot toinen toisensa jälkeen johtuivat hänen mieleensä.\nTässä huoneessa -- he molemmat siinä iässä --. Vastenmielisyys ja\nhäpeä valtasivat hänet, kun hän näki verestävät pilkut kuluneissa\näidin-käsivarsissaan, kuivuneessa povessaan. Kiivaasti hän tarttui\ntaljaan tahtoen peittää itsensä.\n\nErlend heräsi, kavahti kyynärpäänsä varaan ja tuijotti vaimonsa\nkasvoihin -- hänen silmänsä olivat sysimustat unen jäljiltä:\n\n\"Luulin --\", hän heittäytyi jälleen vaimonsa viereen; tämän koko\nolemusta värisytti syvään ja rajusti, kun hän kuuli miehensä äänen\nriemukkaan ja huolekkaan soinnin -- \"luulin nähneeni jälleen unta --\"\n\nVaimo avasi huulensa hänen suutaan kohti ja kietoi käsivartensa hänen\nkaulaansa. Ei koskaan, koskaan ollut tuntunut niin siunatulta --.\n\nIltapäivällä, päivänpaisteen jo kellertäessä ja varjojen venyessä\npitkinä vihreällä pihalla, he lähtivät noutamaan vettä purosta.\nErlend kantoi molempia isoja sankoja. Kristiina käveli hänen\nrinnallaan nuorteana, solakkana ja norjana. Pääliina oli valahtanut\nalas ja virui hänen hartioiltaan; hänen tukkansa loisti ruskeana ja\npaljaana päivänpaisteessa. Hän tunsi itsekin sulkiessaan silmänsä\nja kohottaessaan kasvonsa valoa kohti -- että hän oli tullut\npunaposkiseksi, että hänen kasvonpiirteensä olivat pehmenneet. Joka\nkerta vilkaistessaan mieheensä hän loi liikuttuneena katseensa maahan\n-- nähdessään Erlendistä, kuinka nuori hän itse oli.\n\nErlendin mieleen johtui, että hänen piti pestä itsensä. Sillä aikaa kun\nhän meni hiukan alemmaksi puron vartta, istui Kristiina ruohoturpeelle\nja nojasi selkäänsä kiveen. Tunturipuro solisi ja loiskutti hänet\npuoliuneen -- silloin tällöin, kun sääsket ja kärpäset koskettivat\nhänen ihoaan, hän avasi vähän silmiään ja huitaisi kädellään. Alhaalla\npuronpoukamaa reunustavien pajupensaitten välissä hän näki Erlendin\nvalkoisen ruumiin häämöttävän -- hän seisoi jalka kivelle nostettuna\nja hankasi itseään ruohotukoilla. Kristiina sulki silmänsä jälleen ja\nhymyili väsyneen onnellisena. Hän oli yhtä voimaton Erlendiä vastaan\nvieläkin --.\n\nMies tuli ja heittäytyi ruohikolle hänen eteensä -- tukka märkänä,\nvedenviileys punaisilla huulillaan, kun hän painoi ne Kristiinan\nkäteen. Hän oli ajanut partansa ja hakenut ylleen paremman paidan\n-- mutta kovin erinomainen ei sekään ollut. Hymyillen hän kouraisi\nkainaloaan, mistä paita oli rikki:\n\n\"Olisitpa voinut tuoda minulle paidan, kun vihdoinkin tulit tänne.\"\n\n\"Otan ommellakseni sinulle paidan heti kun tulen kotiin, Erlend\",\nvastasi Kristiina hymyillen ja sivusi kädellään miehensä otsaa. Mies\ntarttui siihen kiinni:\n\n\"Et koskaan enää lähde nyt täältä, Kristiinaiseni --\"\n\nVaimo vain hymyili eikä vastannut. Erlend työntyi hiukan eteenpäin,\nniin että tuli makaamaan vatsallaan. Pensaiden alla kosteassa varjossa\nkasvoi ryhmä pieniä valkoisia tähtikukkia. Niiden lehdet olivat\nsinerväsuonisia kuin naisen povet, jokaisen kukan keskellä oli pieni\nruskeansininen nuppu. Erlend poimi ne jok'ainoan:\n\n\"Sinä, Kristiina, joka olet niin viisas sellaisissa, tiedät kai näiden\nnimen?\"\n\n\"Ne ovat Friggjan-yrttejä -- ei, Erlend --\" Hän punastui ja työnsi pois\nmiehen käden, kun tämä tahtoi pistää kukat hänen povelleen.\n\nErlend nauroi ja puraisi hiukan jokaista valkoista terälehteä\nyksitellen. Sitten hän pani kukat Kristiinan avoimeen käteen ja sulki\nhänen sormensa niiden ympärille:\n\n\"Muistatko, kun kävelimme yrttitarhassa Hofvinin sairaalan luona --\nsinä annoit minulle ruusun?\"\n\nKristiina pudisti verkalleen päätään ja hymyili hiukan:\n\n\"Enpäs. Sinä otit ruusun minun kädestäni.\"\n\n\"Ja sinä annoit minun ottaa. Ja samoin annoit minun ottaa itsesikin,\nKristiina -- niin lempeänä ja lauhkeana kuin ruusu -- sitten pistelit\nsinä minut verille toisinaan, herttaiseni.\" Hän heittäytyi Kristiinan\nhelmaan ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen: \"Eilen illalla,\nKristiina -- silloin se ei auttanutkaan -- sinä et päässytkään sillä,\nettä istuit säyseästi odottaen --\"\n\nKristiina kallisti kasvonsa alas ja kätki ne hänen olkapäätään vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäntenä päivänä he olivat paenneet koivikkoon talon yläpuolella\noleville kummuille. Sillä sinä päivänä vuokraaja korjasi heinää. Ja\nKristiina ja Erlend olivat keskenään yhtä mieltä siitä, vaikkeivät\nolleet siitä puhuneet, ettei kenenkään tarvinnut tietää Kristiinan\nolevan miehensä luona. Erlend kävi alhaalla rakennusten luona pari\nkertaa noutamassa ruokaa ja juomaa, mutta Kristiina jäi istumaan\nkummulle pikkukoivujen väliseen kanervikkoon. Siltä paikalta missä\nistuivat he saattoivat nähdä miehen ja vaimon uurastavan ja kantavan\nheinätaakkoja kotiin selässään.\n\n\"Muistatko\", kysyi Erlend, \"sitä kertaa, jolloin lupasit, että kun\nminä eläisin sulkeutuneena tuntureilla olevaan erakkotaloon, niin sinä\ntulisit pitämään minulle taloutta? Sinä tahdot kai tänne kaksi lehmää\nja pientä karjaa --?\"\n\nKristiina naurahti ja vatvoi hänen tukkaansa.\n\n\"Mitä luulisit poikien pitävän siitä, Erlend -- että heidän äitinsä\nlähtisi ja jättäisi heidät sillä tavalla --?\"\n\n\"Luulen, että heistä olisi mieleen saada itse isännöidä\nJørundgaardissa\", sanoi Erlend hymyillen. \"Heillä on siihen kyllä\ntarpeeksi ikää. Gautehan on jo täysi isäntä nuoruudestaan huolimatta.\nJa Naakkve on jo melkein mies.\"\n\n\"Ei toki.\" Äiti hymyili hiljaa. \"Kyllä kai hän itse niin arvelee --\ntaitavat arvella niin kaikki viisi -- mutta kyllä kai siihen jotakin\ntarvitaan vielä, ennen kuin hänellä on miehen mieltä --\"\n\n\"Jos hän isäänsä tulee, niin voi sattua, että hän saa sen myöhään tai\nei koskaan\", vastasi Erlend. Hän hymyili ovelasti: \"Sinä luulet voivasi\npiilottaa kaikki lapsesi vielä viittasi liepeiden alle, Kristiina.\nNaakkve tuli poikalapsen isäksi tässä kesällä -- et taida sitä tietää\n--?\"\n\n\"Eihän --!\" Kristiina istui punaisena ja kauhistuneena.\n\n\"No, se oli kuolleena syntynyt -- ja poika varoo nyt varmaan tulemasta\nsinne enää -- se oli Paavalin pojan leski täällä Haugsbrekkenissä;\nnainen sanoi sen olleen Naakkven, ja aivan syytön hän tuskin oli,\nkuinka koko juttu muutoin lienee ollutkin. Niin -- niin vanhaa väkeä me\nnyt olemme, sinä ja minä --\"\n\n\"Voitko puhua tuolla tavoin siitä, että poikasi on hankkinut itselleen\nhäpeää ja harmia!\" Kristiinan sydäntä leikkasi, että mies saattoi puhua\nnoin kevytmielisesti -- ja että tätä näytti huvittavan, ettei Kristiina\nollut tiennyt asiasta mitään.\n\n\"No mitä sitten toivot minun sanovan?\" kysyi Erlend entiseen sävyyn.\n\"Poika on kahdeksantoista vuoden vanha. Nyt näet itsekin, ettei\nhyödytä suuria sinun kulkea ja paimentaa poikiasi niinkuin he olisivat\nlapsia. Kun muutat tänne minun luokseni, voimme neuvotella hänen\nnaittamisestaan --\"\n\n\"Luuletko käyvän helpoksi meille saada Naakkve tasavertaisiin naimisiin\n--! Ei, mieheni, tämän jälkeen arvelen sinun itsekin ymmärtävän,\nettä sinun on seurattava minua kotiin auttamaan minua poikien\nhallitsemisessa.\"\n\nErlend kohottausi kiivaasti kyynärpäänsä varaan:\n\n\"Sitä minä en tee, Kristiina. Muukalaisena minä olen ja pysyn sinun\nkotipaikallasi -- siellä ei yksikään ihminen muista minusta muuta\nkuin että minut tuomittiin kuninkaanpettäjäksi ja maankavaltajaksi.\nEtkö koskaan ajatellut minun Jørundgaardissa ollessani, että oloni\nsiellä oli epämieluista -- olin tottunut kotona Skaunissa olemaan\ntoisenlaisessa arvossa ihmisten joukossa. Siihenkin aikaan --\nnuoruudessani -- kun puheet liikkuivat minun huonosta elämästäni ja\nminä olin kirkonkirouksessa -- olin kuitenkin Erlend Nikulauksenpoika\nHusabyn herra! Sitten tuli se aika, Kristiina, jolloin minulla\noli onni näyttää noille pohjanpuolen ihmisille, että aivan isieni\nsuvusta huonontunut en sentään ollut -- Ei, sanon minä! Täällä, tässä\npiskuisessa talossa minä olen vapaa mies -- kukaan ei tähyile eikä\njuoruile selkäni takana. -- Kuuletko, Kristiina, ainoa rakkaani -- jää\nluokseni! Koskaan et ole saava syytä katua sitä. Täällä on parempi\nasua kuin oli Husabyssä konsanaan. En tiedä mistä johtui, Kristiina\n-- minä en ollut koskaan iloinen enkä huoleton mieleltäni siellä, en\nlapsena enkä myöhemminkään. Helvettiä oli oloni silloin kun Eline\noli siellä luonani, emmekä sinä ja minäkään olleet koskaan oikein\nvilpittömästi iloisia siellä. Jumala kaikkivaltias tietää kuitenkin,\nettä minä olen pitänyt sinusta joka päivä ja joka hetki niin kauan kuin\nolen sinut tuntenut. Noiduttu lienee se talo ollut -- äiti kiusaantui\nsiellä kuoliaaksi, ja isäni oli aina iloton mies. Täällä on hyvä olla,\nKristiina -- jos sinä vain tahdot olla luonani. Kristiina -- niin totta\nkuin Jumala on kuollut ristillä puolestamme, olet sinä minulle tänään\nyhtä rakas kuin sinä iltana, jolloin nukuit viittaani kääriytyneenä --\nMarketanmessun jälkeisenä yönä -- minä istuin ja katselin sinua, sinä\nolit niin puhdas ja raikas ja nuori ja taittamaton kukkanen!\"\n\nKristiina vastasi hiljaa:\n\n\"Muistatko, Erlend, sinä yönä sinä lupasit, ettei minun tarvitsisi\nkoskaan itkeä yhtään kyyneltä sinun tähtesi --\"\n\n\"Niin -- ja sen tietää Jumala ja kaikki taivaan pyhät että tarkoitin\ntotta! Toisin kävi kyllä -- kai täytyi käydä -- niin kaiketi käynee\naina niin kauan kuin ihminen elää tässä maailmassa. Mutta minä rakastin\nsinua sekä silloin, kun kohtelin sinua pahoin, että silloin kun\nkohtelin sinua hyvin. Jää tänne, Kristiina --!\"\n\n\"Etkö ole koskaan ajatellut sitä\", kysyi Kristiina hiljaa kuten\näskenkin. \"Että pojillesi mahtaa olla vaikeaa, kun heidän isästään\npuhutaan sillä tavalla kuin sanoit. Eiväthän he sentään voi karata\ntuntureille kylänjuoruilta kaikki seitsemän --\"\n\nErlend katsoi maahan:\n\n\"He ovat nuoria\", sanoi hän; \"uljaita ja kelpo poikia. He selviytyvät\nkyllä. Mutta meillä, Kristiina, meillä ei ole kovin monta vuotta\njäljellä ennen kuin meistä tulee vanhoja -- tahdotko tuhlata sen ajan,\njolloin olet vielä kaunis ja terve ja kykenet iloitsemaan elämästä.\nKristiina --?\"\n\nVaimo loi silmänsä alas miehen silmien hurjan välkkeen edestä. Hetken\nperästä hän sanoi:\n\n\"Oletko unohtanut, Erlend, että pojistamme on kaksi vielä pikku lapsia?\nMinkä arvoisena pitäisit minua, jos jättäisin Lauritsan ja Munanin?\"\n\n\"No voithan ottaa heidät mukaasi tänne tuntureille -- jollei Lauritsa\nmieluummin jää veljiensä luokse. Eihän hänkään ole mikään pikkupoika.\n-- Onko Munan vielä yhtä sievä?\" kysyi isä hymyillen.\n\n\"On\", sanoi äiti, \"hän on kaunis lapsi.\"\n\nSitten he istuivat kauan hiljaa. Ja kun he jälleen alkoivat puhella, he\npuhuivat muista asioista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina heräsi seuraavana aamuna päivän valjetessa, niinkuin oli\nherännyt joka aamu täällä tuntureilla -- hän makasi ja kuunteli\nhevosten töminää tuvan seinän takaa. Erlendin pää oli miltei hänen\nsylissään. Muina aamuina herätessään varhaishetken haaleaan puolivaloon\nhän oli tuntenut samaa ahdistusta ja häpeää kuin ensi kerrallakin\n-- hän oli taistellut vaimentaakseen sitä. Olivathan he epäsopuisa\naviopari, joka oli nyt tehnyt sovinnon; eihän voinut mitään parempaa\ntapahtua heidän lapsilleen kuin että heidän vanhempansa tulivat jälleen\nystäviksi.\n\nMutta tänä aamuhetkenä hän taisteli muistaakseen poikiaan. Sillä hän\noli kuin vuorennielemä -- suoraan Gerdarudin metsästä, missä Erlend oli\nensi kerran ottanut hänet syleilyynsä, oli tämä kantanut hänet mukanaan\ntänne tuntureille. He olivat niin nuoria, ettei voinut olla todellista,\nettä hän oli jo synnyttänyt tälle miehelle seitsemän poikaa ja että hän\noli pitkien, täysikasvuisten miesten äiti. Mutta oli niinkuin hän olisi\nmaannut täällä Erlendin sylissä ja nähnyt vain unta niistä pitkistä\nvuosista, jotka he olivat eläneet miehenä ja vaimona Husabyssä. Kaikki\nErlendin kevytmieliset sanat houkuttelivat ja soivat hänen mielessään\n-- hänellä oli huimaavan pelokas tunne, ikään kuin Erlend olisi\npyyhkäissyt pois hänen hartioiltaan seitsenkertaisen vastuun taakan\n-- sellaiselta mahtoi tuntua nuoresta tammasta, kun se seisoo satula\nriisuttuna tunturilaitumella -- kuorma ja satula ja päitset ovat otetut\npois, ja sitä vastaan puhaltaa avaruuden ilmakas tuuli, se on vapaa\nkäymään laitumella hienoa tunturiruohoa syöden, vapaa kiitämään niin\nkauas kuin tahtoo yli avaruuksien --.\n\nJa samalla aikaa hän jo kaipasi suloisesti ikävöiden kantamaan uutta\nkuormaa. Hän kaipasi jo pientä hellää huimausta tuntien sitä olentoa,\njoka nyt tulisi asumaan lähinnä hänen sydäntään yhdeksän pitkän\nkuukauden ajan. Hän oli tuntenut sen itsessään varmaksi jo heti ensi\naamusta, jolloin hän heräsi täällä tuntureilla Erlendin sylissä.\nYhdessä hänen mielensä kovan ja kuivan, huohottavan kuumuuden kanssa\noli taakattomuus kaikonnut häneltä. Hänellä oli povensa kätkössä\nErlendin lapsi, ja omituisella lempeällä kärsimättömyydellä kurottui\nhänen sielunsa jo sitä hetkeä kohti, jolloin se tulisi päivänvaloon.\n\nMinun isot poikani eivät tarvitse minua, ajatteli hän. Heistä tuntuu\nvain, että minä olen vastuksellinen ja kiusaan heitä. Me tulemme\nolemaan vain heidän tiellään, pienokainen ja minä. Ei, minä en voi\nlähteä täältä -- meidän on jäätävä tänne Erlendin luo. Minä en voi\nlähteä --.\n\nMutta kun he istuivat yhdessä aamiaisella, hän yhtäkaikki huomautti,\nettä nyt hänen täytyi lähteä kotiin lasten luo.\n\nHän ajatteli Lauritsaa ja Munania. He olivat siksi isoja, että häntä\nhävetti ajatella heidän oleskelevan täällä tunturilla Erlendin ja hänen\nluonaan ja kenties katselevan ihmettelevin silmin vanhempiaan, jotka\nolivat niin nuortuneet. Mutta ilman häntä eivät nämä kaksi voineet olla.\n\nErlend istui ja tuijotti häneen hänen puhuessaan kotiinpaluustaan.\nLopulta hän hymyili ohimennen:\n\n\"No -- jos tahdot, niin saathan lähteä!\"\n\nErlend tahtoi saattaa häntä matkalle. Ja hän ratsasti mukana aina\nläpi Rostenin, Siliin saakka, kunnes kirkonkatto alkoi pilkottaa\nkuustenlatvojen yli. Silloin hän sanoi hyvästi. Hän hymyili viimeiseen\nasti ovelan luottavaisesti:\n\n\"Tiedäthän sen, Kristiina -- joko tulet yöllä tai päivällä -- joko\nminun on odotettava sinua vähän tai kauan aikaa -- minä otan sinut\nvastaan iloiten kuin olisit Taivaan kuningatar, joka astuu pilvistä\nalas asumukseeni --\"\n\nKristiina nauroi:\n\n\"Noin suurta en minä uskalla tavoitella. Mutta ymmärrät kai hyvin nyt,\nystäväni, että suuri ilo syntyy kotonasi sinä päivänä, jolloin isäntä\npalaa taloonsa.\"\n\nErlend pudisti päätään ja naurahti. Hymyillen he hyvästelivät,\nhymyillen kallistui Erlend hänen puoleensa heidän istuessaan rinnakkain\npysäytettyjen ratsujensa selässä ja suuteli häntä moneen kertaan, ja\njoka suutelon välissä hän katsoi vaimoon hymyilevillä silmillään:\n\n\"Saamme siis nähdä\", virkkoi hän viimein, \"kumpi meistä on\nitsepäisempi, suloinen Kristiinani. Ei tämä tule olemaan viimeinen\nkerta, kun tapaamme -- sen me tiedämme kumpikin!\" Kun Kristiina\nratsasti kirkon ohi, hän tunsi pientä väristystä. Oli kuin hän olisi\npalannut kotiin vuoresta. Kuin olisi Erlend itse vuorenhaltija, joka ei\nvoinut tulla kummulla olevan kirkon ja ristin ohi.\n\nHän kiristi ohjaksia -- hänen teki mieli kääntää ympäri ja ratsastaa\nErlendin jälkeen.\n\nSitten hän loi katseensa vihreiden nurmikenttien yli kauniiseen\ntaloonsa ja sen niittyihin ja peltoihin ja laakson pohjassa\nsuikertavaan virtaan. Tunturit kohosivat sinisessä autereessa --\ntaivas oli täynnä hattaraisia kesäpilviä. Se oli hulluutta. Tuolla,\nheidän poikainsa luona, oli Erlendin koti. Hän ei ollut mikään\nkeijukaisritari, vaan kristitty mies, vaikkakin ihan täynnä hulluja\noikkuja ja mielettömiä päähänpistoja. Hänen aviomiehensä, jonka kanssa\nhän oli puhunut sekä pahat että hyvät -- rakas, rakas, niin pahoin kuin\nhän olikin kiusannut häntä arvaamattomilla mielijohteillaan. Hänen oli\nsiedettävä tuota miestä; kun hän kerran ei voinut elää ilman tätä, niin\noli hänen ponnisteltava ja koeteltava kantaa huoli ja epävarmuus niin\nhyvin kuin taisi. Kauan ei hän luullut kestävän, ennen kuin mies tulisi\nperässä -- nyt kun he olivat jälleen olleet yhdessä.\n\n\n\n\nVI\n\n\nPojille hän sanoi, että isän täytyi järjestää yhtä ja toista\nHaugenissa, ennen kuin hän muuttaisi kotiin. Hän kai tulisi vasta\nsyyspuolella.\n\nHän liikkui kotonaan nuorena, punoittavin poskin ja lempein kasvoin,\nripeämpänä työpuuhissaan -- mutta hän ei saanut aikaan niin paljon kuin\nennen hiljaisella ja tasaisella tavallaan. Hän ei nuhdellut poikia\ntuikeasti, niinkuin hänen tapansa oli ollut, kun he hairahtuivat\ntai eivät oikein olleet hänelle mieliksi. Nyt hän puhui heille\nleikillisesti tai sivuutti asian sanomatta mitään.\n\nLauritsa tahtoi nyt nukkua isojen veljien kanssa ylistuvassa.\n\n\"No, sinut kai täytyy lukea nyt jo isojen poikien joukkoon, poikani.\"\nHän pujotti sormensa pojan tiheään, kullanruskeaan tukkaan ja veti\nhänet luokseen -- poika ylettyi häntä jo rinnan puoliväliin. \"Sinä,\nMunan, siedätkö vielä vähän aikaa, että äitisi pitää sinua lapsena?\" --\nIltaisin, kun poikanen oli mennyt vuoteeseen alatuvassa, oli hänestä\nkyllä mieluista, että äiti istui sängynlaidalla ja lellitteli häntä\nvähän; hän makasi pää äidin helmassa ja jutteli lapsellisemmin kuin\npäivällä, jolloin veljet olivat kuulemassa. He puhuivat siitä, milloin\nisä tulisi kotiin.\n\nSitten hän siirtyi seinän puolelle, ja äiti peitteli hänet. Kristiina\nsytytti kynttilän, otti esille poikien korjattavat vaatteet ja istui\nompelemaan.\n\nHän irrotti soljen rinnaltaan, tunnusteli kädellään rintojaan. Ne\nolivat pyöreät ja kiinteät kuin ihan nuorella naisella. Hän työnsi\nhihan ylös aina olkapäähän asti ja katseli alastonta käsivarttaan\nvalossa. Se oli tullut valkeammaksi, täyteläisemmäksi. Sitten hän\nnousi ylös ja käveli -- tunsi kuinka pehmeästi hän astui pehmeissä\nsisäkengissään -- siveli solakoita lanteitaan: ne eivät enää olleet\nterävät ja kuivat kuin miehen. Veri kävi hänen ruumiissaan kuin mahla\npuissa keväällä. Nuoruus versoi hänessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän meni kotaan Fridan kanssa ja ammensi haaleaa vettä\njoulumallas-ohrille. Frida oli unohtanut huolehtia niistä ajoissa, ne\nolivat turpuneet aivan kuiville. Mutta Kristiina ei soimannut tyttöä --\nhiukan hymyillen hän hääri ja kuunteli toisen puolusteluja. Ensi kerran\noli sattunut Kristiinalle, että hän oli unohtanut huolehtia niistä itse.\n\nJouluna olisi Erlend kotona. Kun hän lähettäisi miehelleen tämän\nsanoman, niin täytyihän tämän silloin tulla heti. Niin hullu ei mies\ntoki suinkaan ollut, ettei antaisi perään nyt -- täytyihän hänen\nymmärtää, ettei Kristiina mitenkään voisi muuttaa ylös Haugeniin.\nkun ei hän ollut yksin. Mutta hän odottaisi vielä vähän ennen kuin\nlähettäisi tämän sanoman -- vaikka asia oli kylläkin varma -- ehkä\naina siihen asti kunnes tuntisi eloa --. Toisena syksynä heidän\nJørundgaardissa asuessaan oli hänen, Kristiinan, täytynyt antaa tietä\nkuten sanotaan. Silloin hän oli lohduttautunut varsin pian. Hän ei\npelännyt käyvän siten tällä kertaa -- se oli mahdotonta. Kuitenkin --\n\nHänestä tuntui kuin täytyisi hänen taivuttaa koko olemuksensa suojaksi\ntuon pienoisen, hennon elämän ympärille, jota hän kantoi sydämensä alla\n-- niinkuin käsi koukistetaan suojaksi pienen, vasta sytytetyn liekin\nympärille --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä loppusyksyllä tulivat Ivar ja Skule ja sanoivat, että he\ntahtoivat ratsastaa isän luo -- tunturilla oli kaunista; he pyysivät\nlupaa jäädä häneen luokseen metsästelemään nyt routahallan ajaksi.\n\nNaakkve ja Bjørgulf istuivat shakkilaudan ääressä; he pysähtyivät\nkuuntelemaan.\n\n\"En tiedä\", sanoi Kristiina. Sitä hän ei ollut ennen tullut\najatelleeksi -- kenen hän lähettäisi viemään sanaa. Hän katsoi\nmolempiin puolikasvuisiin poikiin. Tyhmältä se tuntui hänestä\nitsestäänkin, mutta hän ei saanut sanotuksi sitä heille. Hän saattaisi\nsanoa, että ottaisivat Lauritsankin mukaan, ja käskeä tätä kertomaan\nisälle kahden kesken. Hän oli niin nuori, ettei osaisi ihmetellä.\nKuitenkin --\n\n\"Isännehän tulee pian tänne\", sanoi äiti. \"Teidän matkanne voisi\nhelposti estää häntä. Muuten aion minä itsekin piakkoin lähettää sanan\nhänelle.\"\n\nKaksoset nurisivat. Naakkve nosti katseensa pelipöydästä ja sanoi\nlyhyesti: \"Tehkää niinkuin äiti sanoo, pojat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun alla Kristiina lähetti Naakkven pohjoiseen Erlendin luo. \"--\nSaat sanoa hänelle, että nyt alan minä jo kaivata kovasti -- ja niin\ntehnette myös te kaikki!\" Hän ei maininnut sitä uutta syytä, joka\noli tullut entisten lisäksi -- mahdottomalta tuntui, ettei tuo iso\nnuorukainen olisi sitä älynnyt; hän sai päättää itse, ilmoittaisiko\nsiitä isälle.\n\nNaakkve palasi takaisin tapaamatta isäänsä. Erlend oli matkustanut\nRaumsdaliin, hän oli kai saanut sanan, että hänen tyttärensä miehineen\nnyt muuttaisi Bergeniin ja että Margret mielellään tapaisi isäänsä\nVeøyssa.\n\nSe oli käsitettävää --. Kristiina makasi valveilla öisin -- sipaisi\nväliin vieressään nukkuvan Munanin kasvoja. Hän suri sitä, ettei Erlend\ntullut kotiin jouluksi. Mutta olihan käsitettävää, että hän tahtoi\nnähdä tytärtään, kun tarjoutui siihen tilaisuus. Kristiina kuivasi\nkyyneleensä sitä mukaa kuin ne vierivät poskelle. Hän oli tullut\njälleen yhtä herkäksi itkemään kuin oli ollut nuorena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri joulun jälkeen kuoli Sira Eirik. Kristiina oli käynyt hänen\nluonaan Romundgaardissa pari kertaa syksyllä kirkkoherran ollessa jo\nvuoteen omana, ja hän meni hänen hautajaisiinsakin. Muuten hän ei nyt\nkoskaan liikkunut ihmisten joukossa. Hän tunsi suurta kaipausta, että\nheidän vanha kirkkoherransa oli poissa.\n\nHautajaisissa hän kuuli, että joku oli tavannut Erlendin pohjanpuolella\nLesjassa; hän oli silloin ollut paluumatkalla kotiinsa. Siis hän tulisi\npian --.\n\nSitä seuraavina päivinä hän istui penkillä pienen ikkunan alla,\nhengitti käsipeiliinsä, jonka oli hakenut esiin, hankasi sen\nkiiltäväksi ja tarkasteli kasvojaan.\n\nHän oli ollut päivettynyt kuin talonpoikaisnainen viime vuosina,\nmutta kaikki jäljetkin siitä olivat nyt hävinneet. Hänen hipiänsä\noli valkoinen, poskilla oli pyöreät, hehkeänpunaiset ruusut kuin\nmaalatulla kuvalla. Niin kaunis kasvoiltaan ei hän ollut ollut sitten\nneitsyyspäiviensä. Kristiina istui ja pidätti henkeään ihmettelevästä\nonnesta.\n\nSiis he saisivat nyt vihdoinkin sen tyttären, jota Erlend oli toivonut\nitselleen niin kovin -- jos viisaitten eukkojen sanat pitivät\npaikkansa. Magnhildin. Heidän oli tällä kertaa poikettava tavasta ja\nannettava ensiksi Erlendin äidin nimi.\n\nHänen mieleensä muistui eräs satu, jonka hän kerran oli kuullut.\nSeitsemästä pojasta, jotka ajettiin lainsuojattomina autioille\ntuntureille syntymättömän pienen siskon vuoksi. Sitten hän naurahti\nitsekseen -- kuinka hän oli tullut tuota ajatelleeksi, ei hän\nymmärtänyt.\n\nHän otti ompelutuolistaan sen hienoimmasta valkeasta liinasta tehdyn\npaidan, jota hän ompeli yksin ollessaan. Hän nyhti pois lankoja\nhelmuksesta ja ompeli lintuja ja eläimiä läpinäkyvälle ristikkopohjalle\n-- siitä oli vuodet pitkät, kun hän oli tehnyt sellaista hienoa työtä.\n-- Kunpa Erlend tulisi nyt -- kun hän vielä oli vain kaunis, nuori ja\nsolakka, heleä ja kukoistava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti Yrjönmessun jälkeen tuli niin kaunis sää, että oli ihan keväistä.\nLumi suli ja hohti kuin hopea; oli jo paljaita ruskeita päiviä\npäivänpuoleisilla rinteillä, ja tunturit peittyivät siniseen usvaan.\n\nGaute seisoi eräänä päivänä pihalla ja askarteli rikkiajettua rekeä\nkorjaillen. Naakkve seisoi halkovajan seinään nojaten ja katseli\nveljensä puuhaa. Silloin tuli Kristiina kodasta kantaen molemmilla\nkäsivarsillaan suurta kaukaloa vastaleivottuja vehnäpötkyjä.\n\nGaute seurasi äitiä katseellaan. Sitten hän pani kirveen ja kairan\nrekeen, juoksi hänen jäljestään ja otti häneltä kaukalon, kantaen sen\npihan yli aittaan.\n\nKristiina oli jäänyt seisomaan posket punaisina. Gauten palattua hän\nmeni poikien luo:\n\n\"Te saisitte ratsastaa isän luo näinä päivinä -- sanoa, että nyt\non hyvin tärkeä hänen palata kotiin ja ottaa minulta talon johto.\nMinä jaksan nyt niin vähän -- ja on luultavaa, että minun on\nkevätkiireidenkin aikana maattava sisällä --\"\n\nNuorukaiset kuuntelivat häntä; hekin punastuivat, mutta Kristiina näki\nheidän tulevan hyvin iloiseksi. Naakkve sanoi välinpitämättömyyttä\nteeskennellen:\n\n\"Voisimmehan yhtä hyvin lähteä vaikka tänään -- iltapäivällä -- mitä\narvelet, veli?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kuuli Kristiina ratsastajien\nsaapuvan pihaan. Hän meni ulos -- siellä olivat Naakkve ja Gaute, he\nolivat yksin. He seisoivat hevostensa luona, katsoivat maahan eivätkä\nsanoneet mitään.\n\n\"Mitä isä vastasi?\" kysyi äiti.\n\nGaute seisoi ja nojasi keihääseensä, hän ei nostanut katsettaan maasta.\nSilloin Naakkve lausui:\n\n\"Isä käski meidän sanoa sinulle, että hän odotti sinua luokseen joka\npäivä talvella. Ja hän sanoi, ettet sinä olisi vähemmin tervetullut\nkuin viimeksi siellä käydessäsi.\"\n\nVäri vaihtui Kristiinan kasvoilla:\n\n\"Ettekö sitten maininneet isälle -- että minun laitani on niin -- ei\nole pitkiä aikoja siihen, kun minä saan taas lapsen --\"\n\nGaute vastasi nostamatta katsettaan:\n\n\"Isä ei tuntunut pitävän _sitä_ minään syynä -- ettet voisi muuttaa\nHaugeniin sen asian vuoksi.\"\n\nKristiina seisoi hetkisen:\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi hän matalaan ja terävästi.\n\nNaakkve aikoi vastata. Gaute kohotti kättään, katsoi nopeaan ja\npyytävästi veljeensä. Mutta vanhin poika sanoi siitä huolimatta:\n\n\"Isä käski meidän sanoa tämän: sinä tiesit sitä lasta siitettäessä,\nkuinka rikas mies hän oli. Ja jollei hän ole tullut senjälkeen\nrikkaammaksi, niin ei hän ole myöskään tullut köyhemmäksi.\"\n\nKristiina kääntyi pois poikien luota ja meni hitaasti tuparakennukseen.\nRaskaasti ja väsyneesti hän istuutui penkille ikkunan alle, josta\nkevätaurinko oli jo sulattanut pois jään ja kuuran.\n\n-- Tosin _oli_ niin. Hän oli kerjännyt mieheltään saada nukkua tämän\nsylissä -- ensin. Mutta Erlend ei tehnyt kauniisti muistuttaessaan\nhänelle siitä nyt. Hänen mielestään Erlend ei tehnyt kauniisti\nlähettäessään hänelle tämän vastauksen heidän poikiensa mukana --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätsää jatkui yhtä mittaa. Tuli etelätuuli ja puhalsi viikon ajan --\nvirta paisui, tuli suureksi ja kohisevaksi. Rinteillä suli ja solisi,\ntuntureilla tapahtui lumenvieremiä. Sitten tuli jälleen päivänpaistetta.\n\nKristiina seisoi ulkona rakennusten takana sinertävän harmaassa\nillassa. Metsikkö vainion alalaidassa oli täynnään linnunlaulua. Gaute\nja kaksoset olivat lähteneet ylös karjamajalle -- aikoivat teeriä\nampumaan. Lintujen kisailun melu kuului taloon asti kaikilta rinteiltä\naamuisin.\n\nKristiina painoi käsiään rintansa alle. Nyt oli enää vain lyhyt aika --\nhänen täytyi kestää se loppuun kärsivällisesti. Hän oli kai usein ollut\ntuikea ja hankala elämänkumppani hänkin --. Kohtuuton huolehtimisessaan\nlasten vuoksi -- ruikuttava, kuten Erlend oli sanonut. Kuitenkin\nhänestä tuntui, että Erlend oli nyt tyly. Mutta nyt oli pian se aika,\njolloin Erlendin täytyi tulla hänen luokseen -- sen tiesi tämä itsekin.\n\nPäivänpaiste ja sadekuurot vuorottelivat. Eräänä iltapäivänä huusivat\npojat häntä. He seisoivat pihalla kaikki seitsemän ynnä koko\npalveluskunta. Laakson poikki kaartui kolme sateenkaarta, sisimmän\ntoinen pää oli juuri Formon rakennusten kohdalla; se oli aivan\nkokonainen ja loistavan värikäs; molemmat ulommaiset olivat heikompia\nja häipyivät ylinnä olemattomiin --.\n\nVielä heidän seisoessaan tuota ihmeellisen kaunista ilmiötä\ntähystelemässä harmaantui ja tummui ilta. Etelästä läheni tupruava\nlumipyry. Se syyti lunta niin että koko maailma tuli valkoiseksi\nlyhyessä hetkessä.\n\nKristiina istui illalla kertoen Munanille kuningas Snjosta ja hänen\nihanasta valkeasta tyttärestään, Mjøll-nimisestä, ynnä kuningas Harald\nLuvasta, joka kasvatettiin Dovre jättiläisen luona vuoressa täällä\npohjoisessa Dovren tunturilla. Hän muisti suruisin ja katuvin mielin,\nettä oli vierinyt vuosia siitä, kun hän oli näin istunut kertomassa\nlapsilleen -- oli sääli Lauritsaa ja Munania, hän oli niin vähän\nilahduttanut heitä tällaisella. Ja nyt he olivat pian suuria poikia.\nKun toiset olivat pieniä heidän asuessaan Husabyssä, silloin hän oli\nkertonut heille satuja iltaisin -- usein, hyvin usein.\n\nHän näki isojen poikien istuvan ja kuuntelevan -- hän tuli hehkuvan\npunaiseksi ja lopetti. Munan pyysi häntä kertomaan lisää. Naakkve nousi\nja siirtyi lähemmäksi.\n\n\"Muistatteko, äiti, satua Torstein Uksafotista ja Høilandin metsän\npeikoista -- kertokaapa meille se!\"\n\nKertoessaan Kristiina muisti. He makasivat levähtämässä koivulehdossa\nvirran rannalla ja söivät välipalaa, hänen isänsä ja tämän\nheinäväki, miehet ja naiset. Isä makasi vatsallaan; Kristiina istui\nkahdareisin hänen selkänsä taipeessa ja puristi kantapäillään hänen\nlanteitaan -- oli kuuma päivä ja senvuoksi hän oli saanut luvan olla\navojaloin, samoin kuin aikuiset naisetkin. Isä lasketteli Høilandin\npeikkojen sukuluetteloa: Jernskjoldilla oli Skjoldvor, heillä oli\ntyttäret Skjolddis ja Skjoldgjerd, jonka Torstein Uksafot tappoi.\nSkjoldgjerdillä oli ollut miehenä Skjoldketil, heidän poikansa\nolivat Skjoldbjørn ja Skjoldhedin ja Valskjold, jolla oli vaimona\nSkjoldskjessa, he siittivät Skjoldulfin ja Skjoldormin; Skjoldulf sai\nSkjoldkatlan, siitti hänen kanssaan Skjoldin ja Skjoldketilin --\n\nSen nimenhän hän oli jo sanonut, huudahti Kolbjørn hymyillen. Sillä\nLauritsa oli kehunut opettavansa heille kaksi tusinaa peikonnimiä,\nmutta ei ollut saanut täyteen ensimmäistäkään tusinaa. Lauritsakin\nnauroi: \"Niinpä niin, mutta ymmärrättehän, että peikotkin antavat\nlapsilleen edesmenneitten esi-isiensä nimiä!\" Mutta työväki ei antanut\nperään; hänet tuomittiin maksamaan heille sakkona simajuomaa. No\nsaakoot sitten -- illalla kotiin tultua, sanoi isäntä. Mutta väki\ntahtoi saada sen heti -- ja lopuksi lähetettiinkin Tordis simaa\nnoutamaan.\n\nHe nousivat seisomaan ja asettuivat piiriin, ja iso juomasarvi kiersi.\nSitten he ottivat viikatteensa ja haravansa ja lähtivät jälleen\nheinäntekoon. Kristiina lähetettiin kotiin tyhjä sarvi mukanaan. Hän\npiti sitä edessään kaksin käsin juostessaan avojaloin päivänpaisteessa\nvihreää polkua pitkin taloon päin. Väliin hän seisahtui, kun sarven\npohjaan oli kertynyt tilkka simaa -- sitten hän kallisti sen pikku\nkasvoilleen ja nuoli kullatun reunan sisä- ja ulkopuolelta sekä omista\nsormistaan makean nesteen.\n\nKristiina Lauritsantytär istui hiljaa ja katsoi eteensä. Isä! Hän\nmuisti tämän kasvojen värin synkän vaihtumisen, joka muistutti\nmetsärinteen kalpenemista myrskynpuuskan vääntäessä puiden lehvistöjä,\n-- hänen äänensä kylmän ja terävän ivallisen soinnahduksen, hänen\nharmaiden silmiensä välkähdyksen, joka muistutti puoleksi esiinvedetyn\nmiekan välähdystä. Vain silmänräpäys, sitten se hävisi -- iloiseen,\nhyväntahtoiseen leikinlaskuun hänen nuorena ollessaan, yhä useammin\nhiljaiseen, hiukan raskasmieliseen lempeyteen sitä mukaa kuin hän\nvanheni. Hänen isänsä mielessä oli ollut muutakin kuin tuo syvä, hellä\nlempeys. Kristiina oli oppinut ymmärtämään vuosien varrella, ettei isän\nihmeellinen lempeys johtunut siitä, ettei hän olisi nähnyt ihmisten\nvikoja ja viheliäisyyttä kyllin selkeästi, vaan siitä, että hän aina\ntutki omaa sydäntään Jumalan edessä ja musersi sen katumuksessa omien\nvikojensa tähden.\n\nEi, isä, minä en saa olla kärsimätön. Minäkin olen paljon rikkonut\nmiestäni vastaan --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRistinmessunpäivän iltana istui Kristiina aterioimassa talonväen kanssa\nja oli niinkuin muulloinkin. Mutta kun pojat olivat menneet nukkumaan\nylistupaan, hän kutsui hiljaa Ulf Haldorinpojan luokseen. Hän pyysi\ntätä menemään karjatalolle Isridin luo ja käskemään hänen tulla emännän\nluo vanhaan kutomatupaan.\n\nUlf sanoi: \"Sinun on lähetettävä hakemaan Ulvsvoldenin Ranveigiä ja\nHaldisia, papinsisarta, Kristiina -- kaikkein soveliainta olisi,\njos voisit haettaa Astridin ja Ingebjørgin Loptsgaardista hoitamaan\ntuvanpuolta --\"\n\n\"Ei ole aikaa siihen\", sanoi Kristiina. \"Tunsin ensimmäiset poltot jo\nvähän jälkeen puolenpäivän. Tee niinkuin sanon, Ulf -- minä en tahdo\nluokseni muita kuin omat piikani ja Isridin.\"\n\n\"Kristiina\", sanoi Ulf vakavasti, \"etkö käsitä, että siitä voi syntyä\npaljon pahaa puhetta, jos ryömit piiloon tänä yönä --\"\n\nKristiina antoi käsivartensa pudota raskaasti pöydälle. Hän sulki\nsilmänsä.\n\n\"Puhukoot sitten ne, jotka tahtovat puhua! Minä en jaksa nähdä noita\nvieraita vaimoja ympärilläni tänä yönä --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna istuivat isot pojat hiljaa ja ääneti, istuivat ja\nkatsoivat alas, kun Munan jutteli heille juttelemistaan pikku veljestä,\njonka hän oli nähnyt äidin käsivarrella kutomatuvassa. Viimein sanoi\nBjørgulf, ettei pojan enää tarvinnut puhua _siitä_.\n\nKristiina vain makasi ja kuulosti -- hänestä tuntui, ettei hän koskaan\nnukkunut niin sikeästi, ettei olisi kuulostanut ja odottanut.\n\nHän nousi vuoteesta kahdeksantena päivänä, mutta naiset, jotka olivat\nhänen luonaan, ymmärsivät, ettei hän voinut hyvin. Häntä vilutti ja\ntoisin vuoroin hänellä oli kuuma; yhtenä päivänä hersyi maitoa hänen\nrinnoistaan niin että vaatteet tulivat läpimäriksi; seuraavana päivänä\nei hänellä ollut riittävästi lapsellekaan. Mutta hän ei tahtonut\npaneutua uudelleen makuulle. Lasta hän ei luovuttanut sylistään --\nhän ei pannut sitä koskaan kehtoon, vaan piti sen yölläkin vieressään\nsängyssä; päivän hän kanniskeli sitä, istui lapsineen lieden luona,\nsiirtyi istumaan vuoteelleen, kuulosti ja odotti ja tuijotti siihen,\nvaikka hän ei toisinaan näyttänyt näkevänkään sitä eikä kuulevan,\nettä se itki. Sitten oli kuin hän olisi herännyt -- hän nosti pojan\nkäsivarsilleen, käveli kävelemistään lapsi sylissään lattialla; poski\ntaivutettuna lapsen poskea vasten hän hyräili sille aivan hiljaa,\nistuutui ja laittoi sen rinnalle, istui jälleen ja tuijotti niinkuin\nennenkin, kasvot jäykkinä kuin kivi --.\n\nKun poika oli noin kuuden viikon vanha -- eikä äiti ollut vielä astunut\njalkaansa kutomahuoneen kynnyksen yli -- tulivat Ulf Haldorinpoika ja\nSkule eräänä päivänä sinne. He olivat matka-asussa.\n\n\"No nyt me lähdemme Haugeniin, Kristiina\", sanoi Ulf. \"Näistä asioista\ntäytyy kerrankin tulla loppu --\"\n\nKristiina istui mykkänä ja jäykkänä poika polvellaan. Ensin hän ei\nnäyttänyt käsittävän. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn tiukkuvan punaisena\nkasvoiltaan:\n\n\"Tee niinkuin tahdot. Jos kaipaat oikeaa isäntääsi, niin en tahdo\npidättää sinua. Parasta, että otat palkkasi -- niin ei sinun tarvitse\nsitten enää vaivautua tänne meidän luoksemme sen koommin.\"\n\nUlf päästi kamalan kirouksen. Sitten hän katsoi vaimoon, joka seisoi\nsiinä lapsi painettuna rintaansa vasten. Hän puristi huulensa yhteen ja\nvaikeni.\n\nMutta Skule astahti askeleen eteenpäin:\n\n\"Niin, äiti -- minä lähden nyt isän luo -- jos te unohdatte, että\nUlf on ollut kasvatusisänä kaikille meille veljeksille, niin saatte\nkuitenkin muistaa, että minua ette voi käskeä ja hallita niinkuin\nolisin palkkalainen tai sylilapsi --\"\n\n\"Vai en?\" Äiti löi häntä korvalle, niin että poika hoiperteli: \"Minäpä\nluulisin saavani käskeä ja hallita teitä kaikkia niin kauan kuin ruokin\nja vaatetan teidät. Mene ulos!\" huusi hän ja polki jalkaa.\n\nSkule oli vimmoissaan. Mutta Ulf sanoi hiljaa:\n\n\"On parempi näin, poika -- että hän on tolkuton ja riehuu, kuin\nnähdä hänen istuvan ja tuijottavan niinkuin olisi murehtinut itsensä\njärjiltään --\"\n\nGunhild, sisäkkö, juoksi heidän jälkeensä. Heidän oli heti tultava\nkutomatupaan emännän luo -- hän tahtoi puhua heidän ja kaikkien poikien\nkanssa. Kristiina käski lyhyeen ja terävästi Ulfin ratsastaa Breidiniin\npuhumaan erään miehen kanssa, joka oli vuokrannut häneltä kaksi lehmää;\nkaksoset saisivat lähteä hänen mukaansa, eikä heidän tarvinnut palata\nkotiin ennen kuin huomenna. Naakkven ja Gauten hän lähetti karjamajalle\n-- hän käski heidän katsoa Illmanddalenin hevoslaitumelle, miten siellä\nasiat olivat -- ja paluumatkalla he saisivat poiketa tervanpolttaja\nBjørnin, Isridin pojan, luo ja käskeä hänen tulla tänne tänä iltana. Ei\nhyödyttänyt heidän väittää vastaan, huomennahan oli messupäivä.\n\nSeuraavana aamuna, kun kelloja soitettiin, lähti Jørundgaardin emäntä\nulos, mukanaan Bjørn ja Isrid, joka kantoi lasta. Hän oli antanut\nheille vaatteet, hyvät ja soveliaat, mutta kirkoteltava nainen itse oli\nniin koristautunut kullalla, että kaikki saattoivat nähdä, että hän oli\nemäntä ja toiset hänen palvelusväkeään.\n\nUhmaten ja ylpeänä hän kohtasi ihmettelyn, jonka tunsi lehahtavan\nvastaansa kirkonmäellä olevasta väkijoukosta. Niinpä niin, ennen\noli hän tehnyt kirkottelumatkansa toisin -- mahtavimpien emäntien\nsaattamana. Sira Solmund katsoi häneen kalsein silmin, kun hän seisoi\nkirkon ovella kynttilä kädessä -- mutta otti hänet kuitenkin vastaan\ntavalliseen tapaan.\n\nIsrid oli nyt jo vähän lapsehtava eikä ymmärtänyt paljoa; Bjørn oli\nomituinen ja harvapuheinen mies, joka ei koskaan välittänyt toisten\nasioista. Nämä kaksi olivat kummeina.\n\nIsrid mainitsi papille lapsen nimen. Pappi hätkähti -- hän viivytteli\nhiukan -- sitten hän toisti sen, niin että se kajahti aina päälaivassa\nolevan kansan korviin asti:\n\n\"Erlend -- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen --\"\n\nKävi kuin pisto läpi koko kirkkorahvaan. Kristiina tunsi hurjaa,\nkostonhaluista riemua sen johdosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapsi oli syntyessään näyttänyt varsin voimakkaalta. Mutta kohta ensi\nviikosta lähtien oli Kristiina ollut huomaavinaan, ettei se tahtonut\nruveta oikein vaurastumaan. Itse hän oli tuntenut sillä hetkellä,\njona lapsi syntyi, että nyt raukeni hänen sydämensä kokoon kuin\nloppuunpalanut kekäle. Ja kun Isrid näytti hänelle vastasyntynyttä,\nkuvitteli hän, että elonkipinä oli epävarman näköinen tässä lapsessa.\nMutta hän karkotti tuon vaikutelman -- olihan hän niin lukemattoman\nmonet kerrat tuntenut kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Ja lapsi oli\nvarsin iso eikä näyttänyt heikolta.\n\nMutta hänen levottomuutensa pienokaisen vuoksi kasvoi päivä päivältä.\nLapsi oli kitisevä ja sillä oli huono ruokahalu -- Kristiina sai\nkiistellä pitkän aikaa, ennen kuin sai lapsen ottamaan rintaa. Ja kun\nhän vihdoinkin oli saanut lapsen houkutelluksi imemään, nukkui tämä\nmelkein heti. -- Kristiina ei voinut nähdä sen kasvavan.\n\nSanomaton oli hänen ahdistuksensa ja sydämentuskansa, kun hän luuli\nhuomaavansa, että siitä päivästä lähtien, jolloin lapsi oli ollut\nkasteella ja saanut isänsä nimen, pikku Erlend kuihtui nopeammin.\n\nEi yhtään, niin, ei ainoatakaan lapsistaan hän ollut rakastanut\nniin kuin tätä pientä kovan onnen lasta. Yksikään ei ollut siinnyt\nniin suloisessa ja hurjassa onnessa, ei yhtään hän ollut kantanut\nniin onnellisen odotuksen vallassa. Hän muisteli kuluneita yhdeksää\nkuukautta; lopulta hän oli vain taistellut henkensä puolesta\nsäilyttääkseen toivonsa ja uskonsa. Hän ei jaksanut menettää tätä lasta\n-- eikä hän jaksanut pelastaa sitä --.\n\nKaikkivaltias Jumala, Säälin ruhtinatar, Pyhä Olavi -- hän tunsi itse,\nettä tällä kertaa ei hyödyttänyt mitään, että hän heittäytyi maahan ja\nkerjäsi lapsensa elämää --.\n\nAnna meille anteeksi velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi\nvelallisillemme --.\n\nHän meni kirkkoon joka messupäivä, niinkuin hänen tapansa oli. Hän\nsuuteli ovenpieltä, pirskotti ylleen vihkivettä, kumarsi kuoriholvin\nyläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa. Vapahtaja katsoi alas\nsurullisena ja lempeänä kuolemantuskassaan. Kristus kuoli pelastaakseen\nmurhaajansa. Pyhä Olavi seisoo hänen kasvojensa edessä loppumattomissa\nesirukouksissa sen kansan puolesta, joka ajoi hänet maanpakoon ja\nsurmasi hänet.\n\nNiinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme --.\n\nAutuas Maaria -- lapseni kuolee! Etkö tiedä, Kristiina, että mieluummin\nolisin tahtonut kantaa poikani ristin ja kärsiä hänen kuolemansa, kuin\nseisonut hänen ristinsä alla ja nähnyt hänen kuolevan --. Mutta koska\ntiesin, että sen täytyi tapahtua syntisten pelastukseksi, myönsin\nsen sydämessäni -- myönnyin, kun poikani rukoili: Isä, anna heille\nanteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät --.\n\n-- Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme --.\n\nRukoukseksi ei tule se, mitä sydämessäsi huudat, ennen kuin olet\nrukoillut paternosterisi vilpittömästi.\n\nAnna meille anteeksi velkamme --. Muistatko, kuinka monta kertaa\nsinun velkasi annettiin anteeksi? -- Katso poikiasi tuolla miesten\npuolella. Katso häntä, joka seisoo etumaisena näyttäen tuon\nkauniin nuorukaisparven päälliköltä. Sinun syntisi hedelmä -- pian\nkahdenkymmenen vuoden ajan olet nähnyt Jumalan lisäävän hänen\nkauneuttaan, mieltään ja miehuuttaan. Katso sääliä -- missä on sinun\nsäälisi nuorinta, kotona olevaa poikaa kohtaan --.\n\nMuistatko isääsi, muistatko Simon Darrea?\n\n-- Mutta sisimmällä sydämessään hän ei tuntenut antaneensa anteeksi\nErlendille. Hän ei voinut sitä tehdä, sillä hän ei tahtonut sitä.\nHän piti kiinni rakkautensa maljasta, ei tahtonut luovuttaa sitä\nkäsistään nytkään, kun se sisälsi enää vain karvaat pohjasakat. Sinä\nhetkenä, jolloin hän saattoi antaa anteeksi Erlendille, tai edes olla\najattelematta häntä tämä kalvava katkeruus mielessään -- silloin oli\nkaikki ohi, mitä oli ollut heidän välillään.\n\nNäin hän seisoi messun ajan tietäen, ettei se häntä hyödyttänyt. Hän\nkoetti rukoilla: Pyhä Olavi, auta minua, tee ihme minun mielelleni,\nniin että voin lausua rukoukseni vilpittömästi -- ajatella Erlendiä\nhurskas rauha sielussani. Mutta hän tiesi, ettei hän itsekään toivonut\ntämän rukouksen kuulemista. Silloin hän tunsi itse, että oli hyödytöntä\nrukoilla, että saisi pitää lapsen. Pieni Erlend oli laina Jumalalta\n-- vain yhdellä ehdolla hän saisi sen pitää, ja siihen ehtoon hän ei\ntaipunut. Ja Pyhälle Olaville ei kannattanut valehdella --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin hän istui sairaan lapsen ääressä. Hänen kyyneleensä virtasivat\nvirtaamistaan; hän itki ilman äännähdystäkään ja ilmeen värettäkään,\nhänen kasvonsa olivat harmaat ja kivikovat; ainoastaan silmien\nvalkuaiset ja silmäluomet tulivat veripunaisiksi jälkeenpäin. Jos joku\ntuli huoneeseen, hän kuivasi nopeasti kasvonsa ja istui vain mykkänä ja\njäykkänä.\n\n-- Kuitenkin riitti perin vähäinen seikka sulattamaan hänet. Jos\njoku isoista pojista tuli sisään, loi katseen kituvaan lapseen ja\nvirkkoi sille jonkun lempeän, säälivän sanan, niin kykeni äiti tuskin\npidättämään itsensä puhkeamasta äänekkäisiin nyyhkytyksiin. Jos hän\nolisi voinut puhua isojen poikien kanssa tuskastaan pienokaisen vuoksi,\nniin hänen sydämensä olisi varmaan sulanut, sen hän tiesi. Mutta pojat\nolivat alkaneet kaihtaa häntä nyt. Siitä päivästä lähtien, jolloin he\nolivat tulleet kotiin ja saaneet kuulla, minkä nimen hän oli antanut\nnuorimmalle veljelle, näyttivät pojat liittyneen vielä lähemmin\ntoisiinsa ja seisovan ikään kuin hyvin kaukana hänestä. Mutta eräänä\npäivänä seisoessaan ja katsellessaan lasta virkkoi Naakkve:\n\n\"Äiti, anna minun mennä tapaamaan isää ja sanomaan hänelle, miten tämän\nlapsen laita on --\"\n\n\"Ei se nyt enää mitään hyödytä\", vastasi äiti toivottomasti.\n\nMunan ei sitä ymmärtänyt. Hän kantoi lelujaan pikkuveikolle, oli\nihastuksissaan, kun sai pidellä tätä ja luuli saaneensa lapsen\nhymyilemään. Munan puheli siitä, milloin isä tulisi kotiin, ja arvaili,\nmitä hän mahtaisi pitää uudesta pojasta. Kristiina istui vaiti harmaana\nkasvoiltaan ja antoi pojan puheiden raadella sieluaan.\n\nPienokainen oli nyt laiha ja ryppyinen kuin vanha mies; sen silmät\nolivat luonnottoman suuret ja kirkkaat. Kuitenkin se oli alkanut\nhymyillä äidille -- tämä vaikeroi hiljaa nähdessään sen. Kristiina\nhyväili sen laihoja pikku jäseniä, otti sen jalat käteensä -- koskaan\nei tämä varmaankaan tulisi maatessaan tavoittelemaan ihmeissään noita\nsomia, vaaleanpunaisia, ihmeellisiä kapineita, jotka rapistelivat\nilmassa hänen yläpuolellaan ja joita hän ei ymmärtänyt omiksi\njaloikseen. Koskaan eivät nämä pienet jalat tulisi astelemaan maassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kristiina näin oli istunut kaikki vaivalloiset viikon arkipäivät\nloppuun ja katsellut kuolevaa lasta, silloin hän ajatteli\nkirkkomatkalle pukeutuessaan, että nyt hän kai toki oli kyllin\npehmennyt. Hän oli antanut anteeksi Erlendille -- tämä oli hänelle\nsamantekevä. Kunhan hän vain sai pitää suloisimman, kalleimman\nomaisuutensa, niin voisi hän helposti antaa anteeksi tuolle miehelle.\n\nMutta kun hän ristin edessä kuiski paternosteriaan ja tuli sanoihin:\n\"sicut et nos dimittimus debitoribus nostris\", niin tunsi hän sydämensä\nkovettuvan niinkuin nyrkkiin puristuvan käden. Ei!\n\nToivottomana ja sielultaan sairaana hän itki, sillä hän ei jaksanut\n_tahtoa_ sitä.\n\nJa niin kuoli Erlend Erlendinpoika päivää ennen Maria Magdaleenan\njuhlaa, vähän vaille kolmen kuukauden vanhana.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSinä syksynä matkusti piispa Halvard tarkastusmatkalla läpi laakson\npohjoiseen päin. Siliin hän saapui Matinmessun edellisenä päivänä. Oli\nyli kaksi vuotta siitä, kun piispa oli käynyt näin kaukana pohjoisessa,\njoten oli paljon lapsia ripille laskettavana tällä kertaa. Munan\nErlendinpoika oli niiden joukossa; hän oli nyt kahdeksan vuoden vanha.\n\nKristiina pyysi Ulf Haldorinpoikaa saattamaan lapsen piispan eteen --\nhänellä ei nyt ollut kotiseudullaan yhtään ystävää, jota hän olisi\ntahtonut pyytää sitä tekemään. Ulf näytti ilahtuvan hänen pyynnöstään.\nKun soitettiin kirkkoon, lähtivät siis nuo kolme, Kristiina, Ulf ja\npoikanen kirkolle. Pojat olivat olleet esimessussa, kaikki paitsi\nLauritsa, joka makasi vuoteessa, hän kun oli kuumeessa; he eivät\nhalunneet lähteä tähän messuun, kun kirkossa tuli olemaan kova tungos.\n\nKun he menivät isännöitsijäntuvan ohi, näki Kristiina siinä olevan\nmonta vierasta hevosta ulkopuolella aitaan sidottuna. Vähän matkan\npäässä tiellä heidät saavutti Jardtrud, joka tuli ratsastaen suuren\nseurueen kanssa ja ajoi heidän ohitseen. Ulf ei ollut näkevinäänkään\nvaimoaan ja tämän tuttavia.\n\nKristiina tiesi, ettei Ulf ollut astunut jalallaan oman kynnyksensä yli\npitkään aikaan -- viimeksi heti uudenvuoden jälkeen. Silloin lienee\nhänen ja vaimon välillä sattunut vielä tavallistakin ankarampi kohtaus,\nja sen jälkeen oli Ulf muuttanut vaatekirstunsa ja aseensa ylistupaan\nja asui siellä poikien kanssa. Kerran myöhään keväällä oli Kristiina\nmaininnut, että oli paha, kun Ulf oli niin huonossa sovussa vaimonsa\nkanssa -- silloin Ulf katsoi häneen ja nauroi, niin että hän vaikeni.\n\nOli päivänpaiste ja kaunis ilma. Pitkin laaksoa kuulsi ilma siintävänä\ntunturien välissä. Keltainen lehvistö koivikkorinteillä alkoi\nharventua, ja kylässä oli suurin osa viljaa leikattu, mutta vielä\nkeinui siellä täällä joku ohrapelto kellertävänä talojen luona, ja\nniityillä oli äpäre vihreänä ja kasteisena. Kirkon luona oli paljon\nväkeä, sieltä kuului oriiden hirnuntaa ja iukuntaa, sillä kirkkotalli\noli täynnä ja monien oli täytynyt sitoa juhtansa ulos.\n\nKulki kuin hillitty, vastahakoinen levottomuus väkijoukossa kaikkialla,\nminne Kristiina seuralaisineen ehti. Eräs nuori mies läimäytti\nreiteensä ja nauroi, mutta vanhemmat ihmiset vaiensivat hänet heti\nkiivaasti. Kristiina asteli verkkaisin askelin ja jäykkäryhtisenä\nkentän poikki kirkkotarhaan. Hän viipyi ensin hetken lapsen haudalla\nja sitten Simon Andreksenpojan haudalla. Laakea, harmaa hautakivi\noli siinä merkkinä -- siihen oli piirretty silmikkokypäriin ja\nsuomushaarniskaan puetun miehen hahmokuva, joka nojasi käsiään suureen,\nkolmikulmaiseen vaakunamerkillä varustettuun kilpeen. Kiven reunaa\nkiersi hakattu kirjoitus:\n\nIn pace. Simon Armiger. Proles Dom. Andreae Filii Gudmundi Militis\nPater Noster.\n\nUlf seisoi eteläoven edustalla; hän oli riisunut miekkansa ja laskenut\nsen kuistiin.\n\nSilloin astui Jardtrud kirkkopihaan neljän miehen seurassa -- ne olivat\nhänen kaksi veljeään ja kaksi vanhaa talonpoikaa; toinen oli Kolbein\nJoninpoika, joka oli ollut Lauritsa Bjørgulfinpojan aseenkantajana\nmonet vuodet. He menivät kuorin eteläsivulla olevaa papinovea kohti.\nUlf Haldorinpoika hypähti alas ja juoksi heidän eteensä. Kristiina\nkuuli heidän puhuvan nopeaan ja kiivaasti -- Ulf tahtoi estää vaimoaan\nja tämän seuruetta menemästä etemmäksi. Kirkkotarhassa olevat ihmiset\nsiirtyivät lähemmäksi; Kristiinakin käveli sinnepäin. Silloin Ulf\nhyppäsi kivilatomukselle, jolla kuisti oli, kumartui sisään ja tarttui\nensimmäiseen kirveeseen, joka oli hänen kätensä ulottuvilla, ja samalla\nkun toinen Jardtrudin veljistä yritti kiskaista häntä alas, hypähti\nUlf esiin ja huitaisi kirveellään. Isku sattui lankoa olkapäähän,\nja nyt juoksi ihmisiä paikalle käyden käsiksi Ulfiin. Hän tappeli\nriistäytyäkseen irti -- Kristiina näki, että hänen kasvonsa olivat\ntummanpunaiset, vääntyneet ja epätoivoiset.\n\nSilloin tuli Sira Solmund ja eräs piispan seurueen kirjuri papinovelle.\nHe vaihtoivat joitakin sanoja talonpoikien kanssa. Heti sen jälkeen\notti kolme piispan valkoisella kilvellä varustettua asemiestä Ulfin\nhaltuunsa ja talutti hänet ulos kirkkomaalta, sillä välin kun hänen\nvaimonsa seuralaisineen meni molempien pappien perässä kirkkoon.\n\nKristiina astui talonpoikaryhmän luo:\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän tuimasti. \"Minkä tähden te otitte kiinni\nUlfin?\"\n\n\"Näit kai itsekin, että hän löi miestä kirkkotarhassa\", vastasi eräs\nmiehistä samaan sävyyn. Kaikki väistyivät kauas Kristiinasta, niin että\nhän jäi seisomaan yksin poikineen kirkon ovelle.\n\nKristiina luuli ymmärtävänsä -- Ulfin vaimo aikoi valittaa miehestään\npiispalle. Ja menettäessään malttinsa ja rikkoessaan kirkkorauhan oli\nUlf saattanut itsensä vaikeaan asemaan. Kun eräs vieras teini tuli\novelle ja katsoi ulos, meni Kristiina tämän luo, mainitsi nimensä ja\nkysyi, voisiko hän päästä piispan puheille.\n\nKirkon sisällä oli kaikki kalleudet jo asetettu esille, mutta\nkynttilöitä ei ollut vielä sytytetty alttarilla. Vähän päivänpaistetta\npääsi sisään korkealla olevista pyöreistä seinäluukuista virraten\nalas tummanruskeiden pilarien välitse. Joukko rahvasta oli jo tullut\nsisälle isoonlaivaan ja istui seinänvierustaa pitkin kulkevalla\nmatalalla penkillä. Kuorissa seisoi äskeinen pieni ryhmä, Jardtrud\nHerbrandintytär ja hänen kaksi veljeään -- Geirulv käsivarsi siteessä\n-- Kolbein Joninpoika, Sigurd Geitung ja Tore Borghildinpoika piispan\nistuimen edessä. Tuon veistokoristeisen tuolin takana ja ympärillä\nseisoi kaksi nuorta pappia Hamarista, joitakin muita miehiä piispan\nseurueesta ynnä Sira Solmund.\n\nKaikki he tuijottivat rävähtämättä, kun Jørundgaardin emäntä astui\nesiin ja kumarsi syvään piispalle.\n\nHalvard-herra oli suuri ja täyteläinen mies, ulkonäöltään tavattoman\nkunnioitustaherättävä. Punaisen silkkipäähineen alta hohti tukka\nlumivalkeana ohimoilta, ja hänen soikean-pyöreät, täyteläiset kasvonsa\npunoittivat suurina ja verevinä; hänellä oli voimakas kyömynenä, raskas\nleuka, ja suu, kapea kuin rako, piirtyi melkein huuletonna kasvojen\nalaosan tiheän, lyhyeksi ajellun ja harmaanvalkoisen parransängen\npoikki -- mutta tuuheat kulmakarvat kaartuivat vielä tummina hänen\nsäkenöivien, sysimustien silmiensä yläpuolella.\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, Kristiina Lauritsantytär\", lausui\nHalvard-herra. Hän katsoi tutkivasti naiseen paksujen kulmakarvojensa\nalta. Hänen toinen suuri ja valkoinen vanhuksen-kätensä piteli rinnalla\nolevaa kultaristiä, toisessa, tumman sinipunervan kaavun helmassa\nlepäävässä kädessä hänellä oli vahataulu.\n\n\"Mikä saa sinut etsimään minua täältä, vaimo Kristiina?\" kysyi piispa\njälleen. \"Eikö olisi mielestäsi ollut soveliaampaa odottaa iltapäivään\nja tulla luokseni Romundgaardiin sanomaan sitä, mikä on sydämelläsi?\"\n\n\"Jardtrud Herbrandintytär on etsinyt, teitä täältä, kunnianarvoisa\nisä\", vastasi Kristiina. \"Nyt on Ulf Haldorinpoika ollut mieheni\nseuralaisena viisineljättä vuotta; aina hän on ollut meille uskollinen\nystävä ja auttaja ja hyvä sukulainen -- minä ajattelin, että voisin\nehkä auttaa häntä jollakin tavalla --\"\n\nJardtrud päästi matalan ivan tai harmin huudahduksen -- kaikki\nmuut tuijottivat Kristiinaan, kyläläiset katkerina, piispan seurue\njännittyneenä ja uteliaana. Halvard-herra katsahti terävästi\nympärilleen, sitten hän sanoi Kristiinalle:\n\n\"Onko niin, että sinä luulet voivasi saada aikaan Ulf Haldorinpojan\narmahduksen? Sinä ehkä tiedät --\", sanoi piispa nopeasti ja kohotti\nkättään, kun Kristiina aikoi vastata: \"Ei kenelläkään ole oikeutta\nkysyä sinun lausuntoasi tässä asiassa -- paitsi miehelläsi -- jollei\nsinun omatuntosi vaadi sinulta sitä. Ajattele ensin --\"\n\n\"Ajattelin etusijassa sitä, herra piispa, että Ulf menetti\nmielenmalttinsa ja tarttui aseeseen kirkon luona -- jos voisin\nhyödyttää häntä tässä asiassa tarjoamalla takuuta. Tai\", jatkoi hän\nhyvin vaivalloisesti, \"mieheni tekee varmaan tässä asiassa kaiken mitä\nhänen vallassaan on auttaakseen ystäväänsä ja sukulaistaan --\"\n\nPiispa kääntyi kärsimättömänä ympärillä olijoihin päin, jotka näyttivät\nkaikki olevan voimakkaan liikutuksen vallassa:\n\n\"Tuon naisen ei tarvitse jäädä tänne. Hänen edusmiehensä voivat hyvin\nodottaa ulkona isossalaivassa -- menkää sinne kaikki te, siksi aikaa\nkun puhun emännän kanssa -- ja antakaa väen mennä ulos niin kauaksi, --\nja Jardtrud Herbrandintyttären heidän mukanaan.\"\n\nToinen nuorista papeista oli puuhaillut piispan juhla-asun\nesilleottamisessa. Nyt hän laski varovasti kultaristisen hiipan\nkuorikaavun levitetyille laskoksille, meni alas ja puhutteli vähän\nisossalaivassa olevaa rahvasta. Ryhmä seurasi sinne hänen jäljessään.\nRahvas ja Jardtrud sen mukana menivät ulos, ja kirkonpalvelija sulki\novet.\n\n\"Sinä mainitsit miehesi\", sanoi piispa katsoen Kristiinaan samoin kuin\näsken. \"Onko totta, että viime kesänä koetit sopia hänen kanssaan?\"\n\n\"On, herra.\"\n\n\"Mutta te ette sopineet?\"\n\n\"Herra -- suokaa anteeksi, että sanon sen -- mutta minä en ole\nesittänyt valitusta miehestäni. Minä etsin teitä puhuakseni Ulf\nHaldorinpojan asiasta --\"\n\n\"Tiesikö miehesi siitä, että sinä kannoit lasta?\" kysyi Halvard-herra;\nhän näytti olevan vihoissaan toisen huomautuksesta.\n\n\"Kyllä, herra\", sanoi Kristiina hyvin hiljaa.\n\n\"Miten Erlend Nikulauksenpoika sitten sen asian otti?\" kysyi piispa.\n\nKristiina seisoi ja vatvoi alasriippuvan pääliinansa nipukkaa sormiensa\nvälissä -- hän katsoi lattiaan.\n\n\"Eikö hän tahtonut sopia kanssasi, kun hän kuuli sen?\"\n\n\"Herra -- suokaa anteeksi --\" Kristiina oli käynyt hyvin punaiseksi.\n\"Olkoon Erlend-herrani ollut minua kohtaan sellainen tai tällainen --\njos hänen tulonsa tänne voi jotenkuten auttaa Ulfin asiaa, niin olen\nvarma, että Erlend rientää tänne hänen luokseen.\"\n\nPiispa rypisti kulmiaan katsoessaan Kristiinaan:\n\n\"Tarkoitatko, että ystävyys tuohon Ulfiin -- tai kun asia nyt on tullut\njulki -- - tahtooko Erlend sittenkin tunnustaa omakseen sen lapsen,\njonka synnytit keväällä?\"\n\nKristiina kohotti päänsä -- hän tuijotti piispaan silmät selällään ja\nsuu puoleksi avoinna. Oli kuin hän vasta vähitellen olisi käsittänyt,\nmitä piispan sanat merkitsivät. Halvard-herra katsoi häneen vakavasti:\n\n\"Tosin on niin, ettei kukaan, paitsi sinun aviopuolisosi, ole\noikeutettu vetämään sinua tästä lain eteen. Mutta käsitäthän kai, että\nniin hyvin hän kuin sinä teette raskaan synnin, jos hän ottaa itselleen\nisyyden toisen miehen lapseen suojatakseen Ulfia. On parempi teille\nkaikille, jos olette syntiä tehneet, että synti tulee ripitetyksi ja\nsovitetuksi.\"\n\nVäri vaihtui Kristiinan kasvoilla:\n\n\"Onko joku sanonut, ettei mieheni -- ettei se ollut hänen lapsensa?\"\n\nPiispa kysyi hitaasti:\n\n\"Tahdotko, Kristiina, uskotella minulle, ettet ole edes tiennytkään,\nmitä ihmiset puhuvat sinusta ja isännöitsijästäsi --?\"\n\n\"En ole\", Kristiina suoristautui, seisoi pää hiukan taaksepäin\nheitettynä, kasvot valkeina aaltoilevan emännänpäähineen olla. \"Nyt\nminä pyydän teitä, kunnianarvoisa herra ja isä -- jos joku on kantanut\npahoja puheita minusta selkäni takana, niin käskekää heidän toistamaan\nne minun kuulteni!\"\n\n\"Nimiä ei ole mainittu\", vastasi piispa. \"Se on vastoin lakia. Mutta\nJardtrud Herbrandintytär on anonut lupaa jättää miehensä ja seurata\nsukulaistensa mukana kotiin, koska hän syyttää miestään siitä, että\ntämä on pitänyt yhteyttä toisen, naimisissa olevan naisen kanssa ja\nsiittänyt lapsen hänen kanssaan.\"\n\nHetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Kristiina jälleen:\n\n\"Herra -- minä pyydän teitä osoittamaan minulle sen armon, että\nvaaditte näitä miehiä sanomaan minun kuulteni -- että _minä_ olen tuo\nnainen.\"\n\nPiispa Halvard katsoi terävästi ja tutkivasti Kristiinaan. Sitten hän\nviittasi -- seurue isostalaivasta tuli ja seisahtui hänen tuolinsa\neteen. Halvard-herra lausui:\n\n\"Te hyvät Silin miehet olette tänään kääntyneet puoleeni sopimattomaan\naikaan ja esittäneet minulle kanteen, joka oikeastaan olisi ollut\nensin esitettävä minun asiamiehelleni. Minä mukauduin siihen, koska\ntiesin, että te tuskin voitte olla niin täysin perillä laista. Mutta\ntässä on tämä nainen, vaimo Kristiina Lauritsantytär Jørundgaardista,\ntullut luokseni esittäen omituisen pyynnön -- hän pyytää minua\nkysymään teiltä, rohkenetteko sanoa vasten hänen silmiään, että\nkylässä on kierrellyt sellainen puhe, ettei hänen miehensä, Erlend\nNikulauksenpoika, olisi sen lapsen isä, jonka hän sai keväällä?\"\n\nSira Solmund vastasi:\n\n\"Sitä on puhuttu joka talossa ja töllissä tällä seudulla, että tuo\nlapsi oli siitetty huoruudessa ja sukurutsauksessa emännän ja hänen\nisännöitsijänsä välillä. Ja meistä näyttää vähän uskottavalta, ettei\ntämä nainen itsekin tietäisi sellaisen puheen olleen liikkeellä.\"\n\nPiispa yritti puhua, mutta Kristiina lausui ääneen ja lujasti:\n\n\"Niin totta kuin Jumala kaikkivaltias, Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja\nPyhä Tuomas arkkipiispa minua auttakoot -- minä en ole ikinä tiennyt,\nettä tätä valhetta on meistä puhuttu.\"\n\n\"Sitä ei ole helppo ymmärtää -- minkä tähden sinun sitten mielestäsi\ntarvitsi salata niin tarkoin, että kannoit lasta?\" kysyi pappi. \"Sinä\npysyttelit piilossa ihmisiltä ja tulit tuskin ulos huoneestasi koko\ntalvena.\"\n\n\"Siitä on kauan, kun minulla on ollut ystäviä tämän seudun talollisten\njoukossa -- vähän olen minä seurustellut täkäläisten ihmisten kanssa\nviime vuosina. Kuitenkaan en ole tiennyt ennen kuin nyt, että kaikki\nnäyttävät olevan vihamiehiäni. Mutta minä kävin kirkossa joka\nmessupäivä\", sanoi nainen.\n\n\"Kyllä -- ja verhosit itsesi paksuihin kaapuihin ja pu'it itsesi niin,\nettei voitaisi nähdä sinun käyvän paksuksi vyötäröltä --\"\n\n\"En kummemmin kuin jokainen nainen tekee -- itsekukin haluaa näyttää\nmiellyttävältä ihmisten joukossa\", vastasi Kristiina lyhyeen.\n\nPappi lausui jälleen:\n\n\"Jos lapsi olisi ollut miehesi, kuten sanot -- silloin et kai\nolisi pitänyt sitä niin huonosti, että sait sen kuolemaan huonolla\nhoidollasi.\"\n\nToinen nuorista Hamarin papeista astui esiin ja tarttui nopeasti\nKristiinaan. Silmänräpäystä myöhemmin seisoi tämä jälleen kuten\nennenkin, kalpeana ja suorana -- kiittäen pappia kumarruksella.\n\nSira Solmund puhui jälleen kiivaasti:\n\n\"Sen sanoivat Jørundgaardin palvelustytöt -- sisareni, joka kävi\ntalossa, näki sen myös -- tämä nainen kulki siellä ja maito tiukkui\nhänen rinnoistaan niin että hänen röijynsä oli läpimärkä -- mutta\njokainen nainen, joka on nähnyt lapsen ruumiin, voi todistaa, että se\nkuoli nälkään --\"\n\nPiispa Halvard huiskautti kättään:\n\n\"Tämä riittää, Sira Solmund. Meidän on pysyttävä siinä asiassa,\njoka on käsillä, ja se on, eikö Jardtrud Herbrandintyttärellä ollut\nmuuta esiintuotavana syyttäessään miestään kuin että hän oli kuullut\nkulkupuheita, joita tämä emäntä sanoo valheiksi -- ja voiko Kristiina\nkumota nämä kulkupuheet. -- Ei kai kukaan sano, että hän on tehnyt\nväkivaltaa lapselleen --\"\n\nMutta Kristiina seisoi kalpeana eikä sanonut enempää.\n\nPiispa lausui kirkkoherralle:\n\n\"Mutta sinä, Sira Solmund, sinä olisit ollut velvollinen puhumaan tälle\nnaiselle ja ilmoittamaan hänelle mitä puhuttiin. Etkö ole tehnyt sitä?\"\n\nPappi tuli punaiseksi:\n\n\"Minä olen sydämestäni rukoillut tämän naisen puolesta, että hän\nomasta tahdostaan luopuisi uppiniskaisuudestaan, kääntyisi katumukseen\nja parannukseen. -- Ei hänen isänsä ollut minun ystäväni\", sanoi\npappi kiivaasti. \"Mutta kuitenkin tiedän sen, että Jørundgaardin\nLauritsa oli oikeamielinen mies ja vahva uskossa. Parempaa hän kai\nolisi ansainnut -- mutta tämä hänen tyttärensä on sälyttänyt hänelle\nhäpeän toisensa jälkeen. Tuskin hän oli täysikasvuinen neito, kun hän\nkevytmielisyydellään aiheutti sen, että kaksi kelpo nuorukaista tästä\nkylästä sai surmansa. Sitten hän petti sanansa ja rikkoi kihlauksensa\nerään kunnollisen ja oivallisen ritarin pojan kanssa, jonka hänen\nisänsä oli valinnut hänen miehekseen, ajoi kunniattomalla tavalla\ntahtonsa läpi ja sai miehen, joka, kuten te, herra, hyvin tiedätte,\ntuomittiin maankavaltajaksi ja ruhtinaanpetturiksi. Mutta minä\najattelin, että kai se viimeinkin pehmittäisi hänen sydämensä, kun hän\nnäki olevansa vihattuna ja ylenkatsottuna kaikkien omaistensa kanssa\nja mitä huonoimman maineen tahraamana Jørundgaardissa -- missä hänen\nisänsä ja Ragnfrid Ivarintytär elivät joka miehen kunnioittamina ja\nrakastamina --.\n\n\"Mutta se oli jo liikaa, kun hän nyt tuli tänne tuomaan poikaansa\nripille laskettavaksi -- ja sen miehen tuli taluttaa poika\nteidän eteenne, jonka kanssa koko kylä on tiennyt hänen elävän\nkaksinkertaisessa huoruudessa ja sukurutsauksessa --\"\n\nPiispa antoi toiselle merkin, että hän vaikenisi. \"Kuinka läheistä\nsukua Ulf Haldorinpoika on miehellesi?\" kysyi hän Kristiinalta.\n\n\"Ulfin oikea isä oli herra Baard Pietarinpoika Hestnæsista. Hän oli\nsamaa äitiä Skogheimin Gaute Erlendinpojan, Erlend Nikulauksenpojan\näidinisän kanssa.\"\n\nHalvard-herra kääntyi kärsimättömänä Sira Solmundiin päin:\n\n\"Sukurutsausta se ei ole -- naisen anoppi ja Ulf ovat serkukset --\nse on sukulaishäväistys ja raskas synti, jos se on totta -- sinun ei\ntarvitse tehdä sitä pahemmaksi.\"\n\n\"Ulf Haldorinpoika on tämän naisen vanhimman pojan kummi\", sanoi Sira\nSolmund.\n\nPiispa katsoi Kristiinaan, ja tämä vastasi:\n\n\"Niin on, herra.\"\n\nHalvard-herra istui hetkisen ääneti.\n\n\"Jumala auttakoon sinua, Kristiina Lauritsantytär\", lausui hän\nsurullisesti. \"Minä tunsin isäsi ennen muinoin -- olin hänen vieraanaan\nJørundgaardissa nuorena ollessani. Muistan sinut, kun olit kaunis,\nviaton lapsi. Jos Lauritsa Bjørgulfinpoika olisi elänyt, ei tätä\nolisi tapahtunut. Muista isääsi, Kristiina -- hänen tähtensä on sinun\npoistettava päältäsi tämä häpeä ja puhdistauduttava, jos voit --\"\n\nNiinkuin salamanväläyksessä muistui Kristiinan mieleen -- hän tunsi\npiispan. Talvipäivä auringonlaskun aikaan -- punainen, pystyyn hyppivä\nnuori ori pihalla ja pappi, jonka hehkuvanpunaisia kasvoja kehysti\nmusta hiuskiehkura; riimunvarressa riippuen, vaahtopärskeitten\ntahraamana hän koetti hallita nuorta, vilkasta eläintä ja päästä sen\nselkään ilman satulaa. Juopuneita, nauravia jouluvieraita parveili\nympärillä, isä niiden joukossa, kasvot punoittaen juonnista ja\npakkasesta, huudellen raisusti ja hilpeästi.\n\nHän kääntyi Kolbein Joninpoikaan päin:\n\n\"Kolbein! Sinä, joka olet tuntenut minut siitä saakka kun kuljin\nlapsenkoltussa -- sinä, joka tunsit minut ja sisarukseni kotona isän ja\näidin luona -- minä tiedän, että sinä pidit isästäni niin paljon, että\n--. Kolbein -- uskotko sinä tätä minusta?\"\n\nKolbein katsoi häneen kylmästi ja surullisesti: \"Pidimme isästäsi,\nsanot. Niin, me hänen talonväkensä, köyhät palkkalaiset ja\nrahvaanmiehet, jotka rakastimme Jørungaardin Lauritsaa ja olimme sitä\nmieltä, että hän oli juuri sellainen kuin Jumala tahtoo päämiehen\nolevan --\n\n\"Älä kysy meiltä, Kristiina Lauritsantytär, jotka näimme kuinka sinun\nisäsi rakasti sinua ja kuinka sinä palkitsit hänen rakkautensa -- mitä\nme luulemme sinut liian hyväksi tekemään!\"\n\nKristiina taivutti päänsä rintaansa vasten. Piispa ei saanut häneltä\nenää sanaakaan -- Kristiina ei vastannut enää hänen kysymyksiinsä.\n\nSilloin nousi Halvard-herra seisomaan. Pääalttarin vieressä oli\npieni ovi kuorin takana kulkevan eteiskäytävän lukittuun osaan. Yhtä\nosaa siitä käytettiin säilytyshuoneena, ja toinen osa oli varustettu\npienillä luukuilla, joista spitaaliset voivat saada ehtoollisleivän\nollessaan ulkona messua kuuntelemassa erillään muusta kirkkoväestä.\nMutta nyt ei seurakunnassa ollut useampiin vuosiin ollut yhtään\nlepratautia sairastavaa.\n\n\"Ehkä on parasta, että odotat tuolla, Kristiina, kunnes kansa on tullut\nsisälle jumalanpalvelukseen. Minä tahdon puhua kanssasi sitten -- mutta\nnyt saat mennä kotiisi.\"\n\nKristiina niiasi piispalle.\n\n\"Menisin mieluummin kotiin nyt heti, arvoisa herra, jos sallitte sen.\"\n\n\"Niinkuin tahdot, Kristiina Lauritsantytär. Jumala olkoon turvanasi,\nvaimo -- jos olet viaton, niin he kyllä pelastavat sinut, Jumala itse\nja hänen kärsimystodistajansa, tämän kirkon suojeluspyhät, Pyhä Olavi\nja Pyhä Tuomas, jotka kuolivat oikeuden puolesta.\"\n\nKristiina niiasi jälleen piispalle. Sitten hän meni papinovesta ulos\nkirkkomaalle.\n\nPieni poikanen uudessa punaisessa mekossaan seisoi siellä aivan yksin,\njäykkänä ja suorana. Munan käänsi kalpeat lapsenkasvonsa hetkeksi ylös\näitiään kohti, hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet.\n\nPojat -- Kristiina ei ollut muistanut heitä ennen. Niinkuin\nsalamanväläyksessä hän näki poikaparvensa -- sellaisena kuin he olivat\nseisoskelleet hänen elämänsä ulkolaiteilla tänä viime vuonna, liki\ntoisiaan painautuneina kuin hevoslauma ukkosilmalla, pälyilevinä,\narkoina -- kaukana hänestä, sillä välin kun hän taisteli rakkautensa\nviimeisissä kuolemankouristuksissa. Mitä he olivat ymmärtäneet, mitä he\nolivat ajatelleet, mitä he olivat kärsineet, sillä aikaa kun hän riehui\nnurjamielisyydessään --? Miten heidän nyt kävisi --?\n\nHän piti Munanin pientä sierettynyttä nyrkkiä kädessään. Lapsi tuijotti\nsuoraan eteensä -- hänen suunsa seuduilla värähteli hieman, mutta hän\npysyttelihe jäykkänä.\n\nKäsi kädessä pojan kanssa asteli Kristiina Lauritsantytär hautuumaan\npoikki kirkkomäelle. Hän ajatteli poikiaan, ja hänestä tuntui kuin\nhänen täytyisi murtua kasaan ja kaatua maahan. Väkijoukko kulkeutui\nkirkon ovia kohti kellonsoiton kajahtaessa tapulista.\n\nHän oli kerran kuullut tarinan surmatusta miehestä, joka ei voinut\nkaatua maahan, niin monta keihästä oli isketty häneen. Hänkään ei\nvoinut kaatua siinä astellessaan, kaikki nuo silmät, jotka tunkivat\nhänen lävitseen, pitivät häntä pystyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄiti ja lapsi astuivat ylistupaan. Pojat seisoivat ryhmässä Bjørgulfin\nympärillä, joka istui pöydän ääressä. Naakkve kohosi veljiensä yli,\ntoinen käsi puolisokean pojan olkapäällä. Kristiina näki esikoisensa\nkapeat, tummat ja sinisilmäiset kasvot, hänen punaista suutaan\nkehystävän pehmeän, tumman parranuntuvan.\n\n\"Tiedättekö sen?\" kysyi Kristiina tyynesti ja lähestyi poikaryhmää.\n\n\"Tiedämme.\" Naakkve vastasi kaikkien puolesta. \"Gunhild oli kirkolla.\"\n\nKristiina oli hetkisen liikkumatta. Poika oli jälleen kääntynyt\nvanhimpaan veljeensä päin. Kunnes äiti virkkoi:\n\n\"Onko joku teistä tiennyt, että sellaista puhuttiin kylällä -- Ulfista\nja minusta?\"\n\nSilloin käännähti Ivar Erlendinpoika äkisti häneen päin:\n\n\"Luuletteko, äiti, ettette te olisi silloin kuullut mitään meidän\ntoimistamme? Minä en ainakaan olisi istunut hiljaa ja antanut haukkua\näitiäni huoraämmäksi -- en vaikka olisin tiennyt varmasti hänen\n_olevankin_!\"\n\nKristiina sanoi surullisesti:\n\n\"Mitähän te, minun poikani, olettekaan ajatelleet kaikesta siitä, mitä\ntäällä on tapahtunut viime vuonna!\" Pojat seisoivat ääneti. Silloin\nBjørgulf kohotti kasvonsa ja katsoi äitiin kipeillä silmillään:\n\n\"Jeesus Kristus, äiti -- mitä meidän oli ajateltava -- tänä vuonna --\nja kaikkina sitä edellisinä vuosina! Luuletteko, että meidän oli helppo\ntietää, mitä meidän oli ajateltava!\"\n\nNaakkve sanoi:\n\n\"Niin, äiti -- minun olisi kai pitänyt puhua teille -- mutta te olitte\nsellainen, ettemme voineet. Ja kun annoitte kastaa nuorimman veljemme\nniinkuin olisitte tahtonut julistaa isämme kuolleeksi mieheksi --\" Hän\nkeskeytti voimakkaan liikutuksen valtaamana.\n\nBjørgulf puhkesi jälleen puhumaan:\n\n\"Mitään muuta te ette ajatelleet, isä ja sinä, kuin tuota keskinäistä\ntaisteluanne. Ette ajatelleet, että meistä kasvoi miehiä sillä välin.\nKoskaan te ette pitäneet lukua siitä, kuka joutui aseittenne väliin ja\nhaavoittui verille --\"\n\nHän oli hypähtänyt pystyyn. Naakkve laski kätensä hänen olallensa.\nKristiina näki sen olevan totta -- nuo kaksi olivat täysiä miehiä. Oli\nkuin hän olisi seisonut alasti heidän edessään, itse hän oli häpeämättä\npaljastanut itsensä lastensa edessä.\n\nSe oli erikoisesti pistänyt heidän silmäänsä heidän kasvuaikanaan, että\nheidän vanhempansa olivat tulleet vanhoiksi, nuorekkuus sopi heille\nhuonosti -- mutta he eivät olleet voineet vanhentua kunniallisesti ja\narvokkaasti.\n\nSilloin kimahti lapsen ääni läpi hiljaisuuden. Munan parahti surkeassa\nhädässä:\n\n\"Äiti -- tulevatko ne nyt ottamaan sinut vangiksi, äiti? Tulevatko ne\nviemään äidin pois meiltä nyt --?\"\n\nHän pusersi käsivartensa äidin ympärille ja kaivoi päänsä hänen povensa\nalle. Kristiina veti hänet itseään vasten, vaipui penkille ja kahmaisi\nitkevän pojan syliinsä; hän koetti viihdyttää tätä:\n\n\"Poikaseni, poikaseni, älä itke noin --\"\n\n\"Ei kukaan voi viedä äitiä meiltä.\" Gaute lähestyi ja tarttui pikku\nveikkoon. \"Älä itke noin -- eivät ne voi tehdä hänelle mitään. Rauhoitu\nnyt, Munan -- tiedäthän hyvin, että me suojelemme äitiämme, poju!\"\n\nKristiina istui painaen lasta itseään vasten -- oli kuin pienokainen\nolisi pelastanut hänet kyynelillään.\n\nSilloin virkkoi Lauritsa -- hän oli noussut istualleen kuumeenhehku\nposkillaan:\n\n\"Niin -- mitä aiotte tehdä, veljet?\"\n\n\"Kun messu on lopussa\", sanoi Naakkve, \"niin menemme pappilaan ja\ntarjoamme takuun kasvatusisämme puolesta. Se on ensimmäinen tehtävämme\n-- ettekö ole samaa mieltä, pojat?\"\n\nBjørgulf, Gaute, Ivar ja Skule vastasivat myöntäen. Kristiina sanoi:\n\n\"Ulf on käynyt ase kädessä miestä vastaan kirkkotarhassa. Ja jotain on\nminun tehtävä vapauttaakseni hänet ja itseni noista parjauksista. Nämä\novat niin vakavia kuulumisia, pojat, että teidän nuorten miesten on kai\nneuvoteltava jonkun kanssa siitä, mihin on ryhdyttävä.\"\n\n\"Keneltä meidän mielestäsi olisi pyydettävä neuvoa?\" kysyi Naakkve\nhiukan pilkallisesti.\n\n\"Sundbun Sigurd-herra on minun tätini poika\", vastasi äiti viivytellen.\n\n\"Koska hän ei ole muistanut sitä ennen\", sanoi nuori mies äskeiseen\ntapaan, \"niin ei minusta näytä sopivalta, että me Erlendinpojat\nkerjäämme häneltä, nyt kun olemme hädässä. Mitä te sanotte, veljet?\nJollemme olekaan täysi-ikäisiä, niin olemme kuitenkin asekuntoisia, me\nviisi --\"\n\n\"Pojat\", sanoi Kristiina. \"Te ette pääse mihinkään aseilla tässä\nasiassa.\"\n\n\"Saatte antaa meidän toimia omin päin, äiti\", vastasi Naakkve lyhyesti.\n\"Mutta nyt, äiti, olen sitä mieltä, että teidän on annettava meille\nruokaa. Ja asettukaa pöytään tavalliselle paikallenne -- talonväen\ntähden\", sanoi hän ikään kuin olisi ollut äidin käskijä.\n\nKristiina sai tuskin ollenkaan syödyksi. Hän istui ja ajatteli --\nhän ei uskaltanut kysyä, aikoivatko he nyt lähettää sanan isälle. Ja\nhän ajatteli, miten tämä asia edelleen kehittyisi. Hän ei tiennyt\npaljon laista tällaisissa asioissa -- hänen täytyi kai torjua huhut\npuhdistusvalalla tai kahdentoistavalalla. Silloin se kai tapahtuisi\npääkirkolla Vaagaan Ullinsynissä. Siellä hänellä oli sukulaisia\näidin puolelta melkein jokaisessa suurtalossa. Ja jos hänen valansa\nmenisi vikaan -- ja hän seisoisi heidän silmiensä edessä voimatta\npuhdistautua häpeällisestä syytöksestä. Häpäisisi isänsä --. Isä\noli ollut vierasseutulainen täällä laaksossa. Hän oli voinut itse\npuolustaa itseään, häntä olivat kaikki kunnioittaneet. Milloin\nLauritsa Bjørgulfinpoika ryhtyi ajamaan jotakin asiaa käräjillä tai\nkokouksessa, hän oli aina saanut täyden kannatuksen. Mutta Kristiina\ntiesi, että hänen häpeänsä kohdistuisi isään. Hän näki nyt yhtäkkiä,\nmiten yksinään hänen isänsä oli ollut -- kaikesta huolimatta yksinään\nja muukalaisena täkäläisen kansan joukossa aina kun hän oli sälyttänyt\nhänen kannettavakseen uuden taakan surua ja häpeää ja ylenkatsetta.\n\nHän ei ollut uskonut voivansa enää tuntea sellaista -- aina ja aina\nuudelleen oli hänestä tuntunut kuin täytyisi hänen sydämensä haljeta\nvertavuotaviin haavoihin -? jälleen tuntui kuin se halkeaisi.\n\nGaute meni ulos parvelle ja katsoi pohjoiseen:\n\n\"Nyt ihmiset lähtevät kirkosta\", sanoi hän. \"Odotammeko, kunnes he ovat\nehtineet vähän matkaa tielle?\"\n\n\"Ei\", vastasi Naakkve. \"He saavat kernaasti nähdä, että Erlendinpojat\novat liikkeellä. Meidän on nyt varustauduttava, pojat. Ei ole haitaksi,\njos pannaan teräslakit päähän.\"\n\nAinoastaan Naakkvella oli täysi asevarustus. Haarniskan hän jätti,\nmutta sitoi päähänsä kypärän, otti kilven, miekan ja pitkän säilän.\nBjørgulf ja Gaute panivat päähänsä vanhat rautahatut, joita pojat\nkäyttivät harjoitellessaan aseidenkäyttöä, mutta Ivarin ja Skulen\ntäytyi tyytyä pieniin teräslakkeihin, jommoisia soturit vielä\nkäyttivät. Äiti katseli heidän varustautumistaan. Hänen rintaansa\npaisutti niin kummasti:\n\n\"Minusta ei ole soveliasta, pojat, että aseistaudutte tuolla tavoin\nlähtiessänne pappilaan\", hän sanoi huolissaan. \"Teidän ei pidä unohtaa\npyhärauhaa ja piispan läsnäoloa.\"\n\nNaakkve vastasi:\n\n\"Kunnia on käynyt kalliiksi täällä Jørundgaardissa nyt, äiti -- meidän\non hankittava sitä sellaiseen hintaan kuin voimme.\"\n\n\"Älä sinä, Bjørgulf\", pyysi äiti tuskaisesti, sillä heikkonäköinen\npoika oli ottanut ison sotakirveen. \"Muista, että sinä et näe hyvin!\"\n\n\"Hoo, kyllä minä aina niin pitkälle näen kuin tämä ulottuu\", vastasi\nBjørgulf ja punnitsi tapparaa kädessään.\n\nGaute meni nuoren Lauritsan sängyn luo ja otti alas äidinisän suuren\nlyömämiekan, jonka poika aina tahtoi pitää riippumassa seinällä\nvuoteensa kohdalla. Hän veti sen ulos huotrasta ja katseli sitä:\n\n\"Saat lainata minulle miekkaasi, veikko -- äidinisämme olisi\nluultavasti hyvillään siitä, että se saa olla mukana tällä matkalla.\"\n\nKristiina istui ja puristeli käsiään. Oli niinkuin hänen täytyisi\nhuutaa -- tuskasta ja äärimmäisestä kauhusta, mutta myös voimasta,\njoka oli vahvempi sekä tuskaa että pelkoa -- niinkuin hän oli huutanut\nsilloin, kun hän synnytti nämä miehet. Haavoja, haavoja, haavoja\nlukemattomiin hän oli saanut elämässä, mutta hän tiesi nyt, että ne\nolivat parantuneet umpeen kaikki -- arvet olivat hellät kuin veresliha\n-- mutta kuiviin hän ei voinut vuodattaa vertaan, sen hän tiesi -- ei\nkoskaan hän ollut elänyt niinkuin nyt --!\n\nKukat ja lehdet oli häneltä riistetty, mutta häntä ei ollut karsittu\neikä kaadettu. Ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli saanut Erlend\nNikulauksenpojan lapsen, hän unohti kokonaan isän ja näki vain hänen\npoikansa.\n\nMutta pojat eivät katsoneet äitiin, joka istui valkeana, jännittynein,\nsuuriksi avautunein silmin. Munan makasi vielä hänen helmassaan -- äiti\nei ollut päästänyt häntä käsistään koko tänä aikana. Viisi isompaa\npoikaa meni ulos ylistuvasta.\n\nKristiina nousi ja meni parvelle. Nyt he tulivat esiin rakennusten\nvälistä ja kulkivat peräkkäin polkua pitkin Romundgaardiin päin\nvaaleiden, nuokkuvien ohrapeltojen välitse. Teräslakit ja rautakypärät\nkiilsivät himmeästi, mutta aurinko välkkyi Naakkven säilästä ja\nkaksosten keihäänkärjistä. Kristiina jäi seisomaan ja seuraamaan\nkatseellaan noita viittä nuorukaista. Hän oli heidän kaikkien äiti.\n\nPalattuaan huoneeseen hän vaipui kokoon arkun eteen, jonka yläpuolella\nMaarian kuva oli. Itkunnyyhkytykset olivat pakahduttaa hänet. Munan\nalkoi parkua mukana ja painautui itkien äitiin kiinni, Lauritsa\nhyppäsi ulos sängystä ja heittäytyi äidin toiselle puolen. Äiti kietoi\nkäsivartensa molempien nuorimpien poikiensa ympäri.\n\nPienokaisen kuoltua hän ei ollut tiennyt, mitä enää rukoilisi. Kovana,\nkylmänä, raskaana kuin kivi hän oli tuntenut putoavansa helvetin\nammottavaa kitaa kohti. Nyt purkautui hänen huuliltaan rukouksia\nhänen voimatta sille mitään -- ilman hänen tietoista tahtoaan tulvi\nhänen sielustaan tuskan ja kiitoksen ja ylistyksen huutoja Maarialle,\nneitsyt-äidille, taivaan ja maan kuningattarelle -- Maaria, Maaria,\nminä omistan niin paljon, vielä on minulla loppumattomat aarteet\nriistettävinä. -- Armeliaisuuden äiti, ota ne varjelukseesi --!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli paljon väkeä Romundgaardin pihalla. Kun Erlendinpojat saapuivat,\nkysyivät jotkut talonpojat, mitä he tahtoivat.\n\n\"Teille emme tahdo mitään -- vielä\", vastasi Naakkve hymyillen\närsyttävästi. \"Meillä on asiaa piispalle tänään, Magnus. Sen jälkeen\nvoi meillä veljeksillä kukaties mielestämme olla vähän puhuttavaa\nteidänkin kanssanne. Mutta tänään ei teidän tarvitse pelätä meitä.\"\n\nSyntyi vähän huutelua ja levottomuutta. Sira Solmund tuli ulos ja\ntahtoi kieltää näitä poikia olemasta siellä, mutta nyt avasivat jotkut\ntalonpojat suunsa ja arvelivat, että heillä täytyi toki olla lupa\ntiedustaa äitiään vastaan tehdystä syytöksestä. Piispan palvelijatkin\ntulivat ulos ja sanoivat Erlendinpojille, että nyt he saivat lähteä,\ntäällä ruvettaisiin aterialle eikä kellään ollut aikaa kuunnella heitä\nnyt. Mutta tämä ei ollut talonpoikain mieleen.\n\n\"Mitä tämä on, hyvät ihmiset?\" kysyi voimakas ääni heidän\nyläpuoleltaan. Kukaan ei ollut huomannut, että Halvard-herra itse oli\ntullut ylisparvelle. Nyt hän seisoi siellä punasinervässä kaavussaan,\npunainen silkkimyssy valkohapsillaan, suurena ja valtavana ja\nkäskevänä. \"Keitä ovat nämä nuoret miehet?\"\n\nHänelle vastattiin heidän olevan Jørundgaardin Kristiinan poikia.\n\n\"Oletko sinä vanhin?\" kysyi piispa Naakkvelta. \"Siispä tahdon puhua\nkanssasi. Nämä muut saavat odottaa täällä pihalla sen aikaa.\"\n\nNaakkve nousi ylös ylistuvan portaita ja seurasi piispaa huoneeseen.\nHalvard-herra istuutui kunniatuoliin ja katsoi nuorukaista, joka seisoi\nhänen edessään nojaten suureen säiläänsä.\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Nikulaus Erlendinpoika, herra.\"\n\n\"Arveletko, että sinun tarvitsee olla noin hyvin aseistautunut,\nNikulaus Erlendinpoika\", sanoi toinen hiukan hymyillen, \"lähtiessäsi\npiispaasi puhuttelemaan?\"\n\nNikulaus punastui kovasti. Hän meni nurkkaan, pani pois aseensa ja\nviittansa ja palasi takaisin. Hän seisoi piispan edessä paljain\nhiuksin, pää kumarassa, toinen käsi toisen ranteesta pidellen,\nsulavassa ja vapaassa, säädyllisessä ja kunnioittavassa asennossa.\n\nHalvard-herra ajatteli, että tämä nuori mies oli oppinut kohteliaita\nja hienoja tapoja. Hän ei ollut voinutkaan olla enää pikkulapsi\nsilloin, kun hänen isänsä sortui rikkaudesta ja kunniasta -- hän muisti\nvarmaankin sen ajan, jolloin hän oli ollut perintötilallisen poika\nHusabyssä. Kaunis mies hän myös oli -- piispan mielestä oli hyvin sääli\nhäntä.\n\n\"Olivatko ne veljiäsi kaikki, jotka olivat seurassasi? Kuinka monta\nteitä Erlendinpoikia on?\"\n\n\"Meitä on seitsemän elossa, herra.\"\n\n-- Niin monta nuorta elämää tähän sekautuneena. Piispalta pääsi\ntahtomattaankin huokaus.\n\n\"Istu, Nikulaus -- sinä tahdot varmaan puhua kanssani niistä pahoista\nhuhuista, joita on liikkeellä äidistäsi ja hänen isännöitsijästään?\"\n\n\"Kiitos, arvoisa herra, minä seison mieluummin teidän edessänne.\"\n\nPiispa katsoi miettivästi nuorukaiseen. Sitten hän lausui verkkaan:\n\n\"Asia on niin, Nikulaus, että minusta on vaikeata uskoa todeksi sitä,\nmitä puhutaan Kristiina Lauritsantyttärestä. Ja oikeutta syyttää häntä\nhaureudesta ei ole kellään muulla kuin hän miehellään. Mutta tässä\ntulee lisäksi sukulaisuus sinun isäsi ja tämän Ulfin välillä, ynnä se,\nettä hän on sinun kummisi. Ja Jardtrud on esittänyt syytteensä niin,\nettä moni seikka on tulkittava äitisi häpeäksi. -- Tiedätkö, onko niin\nkuin hän sanoo, että mies on usein lyönyt häntä ja karttanut hänen\nvuodettaan pian vuoden ajan?\"\n\n\"Ulf ja Jardtrud eivät eläneet sovussa keskenään -- kasvatusisämme ei\nollut nuori mennessään naimisiin, ja jonkin verran kovaluontoinen ja\nkiivas hän saattaa olla. Meitä veljeksiä ja meidän vanhempiamme kohtaan\nhän on aina ollut mitä uskollisin sukulainen ja ystävä. Ensimmäinen\npyyntö, minkä olin aikonut esittää teille, rakas herra, onkin se, että\njos jotakin keinoa siihen on, niin päästäisitte Ulfin vapaalle jalalle\ntakuuta vastaan.\"\n\n\"Sinä et kai ole vielä täysi-ikäinen?\" kysyi piispa.\n\n\"En, herra. Mutta äitimme suostuu tarjoamaan minkä takuun vain\nvaatinette.\"\n\nPiispa pudisti päätään.\n\n\"Mutta isämme tahtoo samaa, sen tiedän varmasti. Minun aikomukseni\non ratsastaa täältä suoraan hänen luokseen ja ilmoittaa mitä on\ntapahtunut. Jos te sitten tahdotte suoda hänelle keskustelun huomenna\n--\"\n\nPiispa tarttui kädellään leukaansa, istui ja hieroi hiukan peukalollaan\nparransänkeä niin että kuului heikko rahina.\n\n\"Istu, Nikulaus\", sanoi hän, \"niin on parempi puhella.\" Naakkve\nkumarsi kiittäen ja istuutui. \"-- Mutta onko sitten totta, että Ulf on\nkieltäytynyt yhdyselämästä vaimonsa kanssa?\" kysyi piispa ikään kuin\nolisi tämä asia nyt jälleen johtunut hänen mieleensä.\n\n\"On, herra. Mikäli minä tiedän --\" Piispa tuli hymyilleeksi, ja silloin\nhymyili nuorukainenkin hiukan. \"Ulf on nukkunut ylisillä meidän\nveljesten kanssa viime joulusta lähtien.\"\n\nPiispa istui jälleen hetken vaiti: \"Entä ruoka -- mistä hän sai ruoan?\"\n\n\"Hän laitatti vaimollaan eväät itselleen, kun hänen oli mentävä\nmetsään tai niin poispäin.\" Naakkven ilme kävi hiukan epävarmaksi.\n\"Siitä oli hiukan vastusta -- äiti tuumi, että hänen oli paras ruveta\ntaas yksiin ruokiin meidän kanssamme, niinkuin hän oli ollut ennen\nnaimisiinmenoaan. Ulf ei sitä halunnut, sillä hän sanoi, että siitä\nsyntyisi niin paljon puhetta, jos he nyt muuttaisivat sitä sopimusta,\njonka hän ja isä olivat tehneet silloin, kun hän perusti oman kodin;\nniistä tavaroista, mitä hän tulisi saamaan kartanosta omaan talouteensa\n-- ja hänen mielestään oli väärin, että äiti ottaisi hänet jälleen\nruokamiehekseen ilman vähennystä noista saatavista. Mutta äiti sai\ntahtonsa läpi, niin että Ulf sai ruokansa yhdessä meidän kanssa -- ja\nmuusta sovittaisiin sitten myöhemmin.\"\n\n\"Hm. Äidilläsi on muuten sellainen maine, että hän pitää tarkkaa huolta\ntavarastaan ja on hyvin toimellinen ja säästäväinen nainen --\"\n\n\"Ei ruokaan nähden\", sanoi Naakkve innokkaasti. \"Sen voi jokainen\ntodistaa, jokainen mies tai nainen, joka on palvellut talossamme --\nettä ruokaan nähden äiti on mitä aulein ihminen. Siinä suhteessa hän on\nsamanlainen nyt kuin meidän ollessamme rikkaita -- hän ei ole koskaan\niloisempi kuin voidessaan kantaa jonkun herkkuruoan pöytäänsä -- ja\nhän laskee niin runsaalla mitalla, että jokainen palkkalainen aina\nsikopaimeneen ja ruotivaivaiseen asti saa osansa makupaloista.\"\n\n\"Hm.\" Piispa istui ajatuksissaan. \"Mainitsit aikovasi noutaa isäsi?\"\n\n\"Niin, herra. Muu olisi kai luonnotonta?\" Piispa ei vastannut,\nja silloin Naakkve jatkoi: \"Me puhuimme isän kanssa talvella,\nGaute-veljeni ja minä -- puhuimme myös siitä, että äiti kantoi lasta.\nMutta me emme nähneet merkkiäkään emmekä kuulleet hänen suustaan\nsanaakaan, jonka olisi voinut selittää niin, että hän olisi epäillyt\näidin täyttä uskollisuutta tai että hän olisi kummastellut. Mutta\nisä ei ole koskaan pitänyt olostaan Silissä, hän tahtoi asua omassa\ntalossaan Dovressa, ja äiti oli siellä jonkin aikaa viime kesänä. Isä\noli pahoillaan, kun äiti ei suostunut jäämään sinne hänen talouttaan\nhoitamaan, -- isä tahtoi, että äiti olisi antanut Gauten ja minun\nhoitaa Jørundgaardia ja muuttanut itse Haugeniin --\"\n\nPiispa Halvard hieroskeli parransänkeään ja katsoi nuoreen mieheen.\n\n-- Millainen mies nyt Erlend Nikulauksenpoika lie ollutkin -- niin\nei hän sentään niin viheliäinen voinut olla, että syyttäisi vaimoaan\nhuoruudesta heidän nuorten poikainsa edessä.\n\nNiin moni seikka kuin näyttikin puhuvan Kristiina Lauritsantytärtä\nvastaan, ei piispa kuitenkaan sitä uskonut. Hänestä näytti, että nainen\noli ollut rehellinen kieltäessään tietäneensä, että häntä epäiltiin\nsuhteista Ulf Haldorinpoikaan. Vaikka hän muistikin, että tämä nainen\noli ennen ollut heikko lihan himon houkutuksille -- häijyillä juonilla\nhe olivat pakottaneet Lauritsan antamaan suostumuksensa, tämä nainen ja\ntuo mies, jonka kanssa hän nyt eli epäsovussa --.\n\nKun tuli puhe lapsen kuolemasta, näki piispa heti, että omatunto\nsoimasi häntä. Mutta jos hän olikin hoitanut huonosti lastaan, niin ei\nhäntä siitä syystä voitu vetää inhimillisen oikeuden eteen. Sen hän\nsai sovittaa Jumalalle rippi-isänsä määräyksen mukaan. Ja lapsihan\nvoisi olla aviomiehen, vaikka nainen olisikin hoitanut sitä huonosti.\nIloiseksi hän ei millään muotoa voinut tulla joutuessaan jälleen\nhuolehtimaan pienestä lapsesta, kun oli jo niin vanha, miehensä\njättämä, ja kun hänellä jo oli seitsemän poikaa ennestään huollettavana\npaljon niukemmissa oloissa kuin mihin he olivat syntyneet. Olisi\nluonnotonta odottaa, että hän olisi rakastanut tätä lasta erikoisen\npaljon.\n\nPiispa ei uskonut, että Kristiina oli uskoton vaimo. Vaikka Jumala\nyksin tietää, mitä hän oli kuullut ja kokenut niinä neljänäkymmenenä\nvuonna, jotka hän oli ollut pappina ja kuullut rippitunnustuksia. Mutta\nhän uskoi tuota naista.\n\nErlend Nikulauksenpojan menettelyä tässä asiassa hän ei voinut selittää\nmuuten kuin yhdellä tavalla. Ei ollut hän välittänyt vaimostaan silloin\nkun tämä kantoi lasta, ei silloin kun se syntyi, eikä silloin kun se\nkuoli. Hän ei varmaankaan uskonut olevansa lapsen isä --.\n\nJäi silloin kysyttäväksi, miten mies toimisi. Nousisiko hän suojelemaan\nvaimoaan kaikesta huolimatta heidän seitsemän poikansa vuoksi --\nsiten menettelisi kunnian mies. Vai nostaisiko hän, kun tällaista nyt\njulkisesti puhuttiin, kanteen vaimoaan vastaan. Siitä päästäen mitä\npiispa oli kuullut Husabyn Erlendistä, ei hänestä näyttänyt olevan\nsyytä luottaa siihen, ettei mies voisi tehdä sellaista.\n\n\"Kutka ovat äitisi lähimmät sukulaiset ja langot?\" kysyi hän jälleen.\n\n\"Jammælt Halvardinpoika Ælinissa on naimisissa hänen sisarensa, Simon\nDarren lesken kanssa Formosta. Sitten on hänellä kaksi sedänlasta,\nKetil Aasmundinpoika Skogissa ja hänen sisarensa Ragna, joka on vaimona\nSigurd Kyrningillä. Ivar Gjesling Ringheimissä ja hänen veljensä\nHaavard Trondinpoika ovat hänen enonsa poikia. Mutta he asuvat kaikki\nniin kaukana --\"\n\n\"Mutta herra Sigurd Eldjarn Sundbussa -- äitisi ja hän ovat sisarusten\nlapsia. Sellaisessa asiassa täytyy ritarin astua esiin suojelemaan\nsukulaisnaistaan, Nikulaus! Sinä saat ratsastaa hänen luokseen vielä\ntänä päivänä ja antaa hänelle tiedon tästä, ystäväni!\"\n\nNaakkve vastasi viivytellen:\n\n\"Arvoisa herra -- ystävyys hänen ja meidän välillämme on ollut\nheikonlaista. Enkä minä usko, että äidin asiaa auttaisi, jos se mies\nastuisi puolustamaan häntä. Erlend Eldjarnin suku ei ole suosittu\nnäillä seuduin. Ei mikään vahingoittanut isääni ihmisten arvostelussa\nenemmän kuin se, että Gjeslingit olivat liittyneet häneen siinä\nyrityksessä, joka maksoi meille Husabyn ja jossa he menettivät Sundbun.\"\n\n\"Niin, Erlend Eldjarn\", piispa naurahti. \"Hänellä olikin tapana joutua\nepäsopuun ihmisten kanssa -- kaikkien täällä pohjoisessa olevain\nlankojensakin kanssa hän riitaantui. Äidinisäsi, joka oli hurskas mies\neikä pelännyt taipumista, jos rauha ja sopu sukulaisten kesken siitä\nvahvistui -- hänkään ei selvinnyt hänestä, vaan tuli hänestä ja Erlend\nEldjarnista katkerimmat vihamiehet.\"\n\n\"Niin\", Naakkve tuli naurahtaneeksi. \"Eikä se johtunut suuristakaan\nasioista -- kahdesta pitsiliinasta ja yhdestä siniompeleisesta\nkäsiliinasta; ne oli arvioitu kahteen markkaan rahassa koko hökötys.\nMutta äidinäiti oli teroittanut miehelleen, että nämä esineet tämän\noli välttämättä hankittava itselleen jaossa, ja Gudrun Ivarintytär oli\nmyös puhunut niistä miehelleen. Erlend otti ne viimein ja kätki ne\nmatkareppuunsa, mutta Lauritsa otti ne takaisin -- hän oli mielestään\noikeammassa, sillä Ragnfrid oli tehnyt nämä työt ollessaan tyttönä\nkotonaan Sundbussa. Mutta sen huomattuaan Erlend löi äidinisää\nkasvoihin, ja silloin otti äidinisä ja väänsi hänet kolmasti lattiaan\nja ravisteli häntä kuin nahkaa. Sen jälkeen he eivät koskaan enää\npuhuneet toisilleen -- ja kaikki johtui noista pahaisista rääsyistä --\näidillä on ne arkussaan kotona --.\"\n\nPiispa nauroi sydämestään. Hän tunsi hyvin tämän jutun, jonka\nkustannuksella oli pidetty paljon hauskaa siihen aikaan, kun se\ntapahtui -- Ivarintytärten miehet olivat niin innokkaat tekemään\nvaimojensa mieliksi. Mutta hän oli saavuttanut sen mitä tahtoikin --\nnuorukaisen kasvonjuonteet olivat sulaneet hymyyn, valpas, huolestunut\nkatse oli hetkeksi väistynyt hänen kauniista, sinisenharmaista\nsilmistään. Sitten Halvard-herra nauroi vielä kovemmin:\n\n\"Puhuivat, Nikulaus, he puhuivat toisilleen vielä kerran sen\njälkeenkin, ja minä olin silloin läsnä. Se tapahtui Oslossa,\njoulupidoissa vuotta ennen kuningatar Eufemian kuolemaa. Autuas\nherramme kuningas Haakon puhui Lauritsan kanssa -- tämä oli tullut\netelään tervehtiäkseen valtiastaan ja osoittaakseen hänelle uskollista\nmieltään -- kuningas puhui Lauritsalle siitä, että oli epäkristillistä\nja pikkumaista tuollainen vihamielisyys sisarusten miesten kesken.\nLauritsa meni Erlendin luo -- tämä seisoi useiden muiden miesten kanssa\n-- pyysi häntä sydämellisesti antamaan anteeksi hänen tulistumisensa ja\nlupasi lähettää tavarat Gudrun-rouvalle sydämellisin terveisin hänen\nveljeltään ja sisareltaan. Erlend vastasi suostuvansa sovintoon, jos\nLauritsa tunnustaisi läsnä olevien miesten kuullen menetelleensä kuin\nrosvo ja ryöväri heidän appi-isänsä perinnön jaossa. Lauritsa kääntyi\nympäri kantapäillään ja meni pois -- ja tämä oli luullakseni viimeinen\nkerta, jolloin Ivar Gjeslingin vävyt kohtasivat toisensa maan päällä\",\nlopetti piispa ääneen nauraen.\n\n\"Mutta kuule nyt minua, Nikulaus Erlendinpoika\", sanoi hän laskien\nkätensä yhteen. \"En tiedä, onko viisasta pitää niin kiirettä isäsi\nhakemisella tänne -- tai tuon Ulf Haldorinpojan vapaaksi päästämisellä.\nÄitisi on mielestäni puhdistauduttava -- niin julkisesti kun on puhuttu\nsiitä, että hän on muka rikkonut. Mutta niinkuin asiat nyt ovat,\nluuletko Kristiinan helposti löytävän niitä vaimoja, jotka tahtovat\nmennä valalle hänen kanssaan?\"\n\nNikulaus nosti katseensa piispaan -- hänen silmänsä kävivät\nepävarmoiksi ja pelästyneiksi.\n\n\"Odota joitakin päiviä, Nikulaus! Isäsi ja Ulf ovat ulkoseutulaisia\nja vähän suosittuja -- Kristiina ja Jardtrud ovat molemmat täältä\nlaaksosta -- mutta Jardtrudhan on kauempaa etelästä, äitisi taas on\ntämän paikkakunnan lapsia. Ja minä olen huomannut, että kansa ei ole\nunohtanut Lauritsa Bjørgulfinpoikaa. Näyttää melkein siltä kuin ihmiset\nolisivat tahtoneet rangaista äitiäsi, koska hän on heidän mielestään\nollut huono tytär -- mutta nyt jo huomaan monen oivaltavan, että he\ntekivät huonon palveluksen isälle levittämällä sellaista mainetta hänen\ntyttärestään -- he katuvat ja harmittelevat, ja pian he eivät toivo\nmitään niin hartaasti kuin että Kristiinan onnistuisi puhdistautua\nsyytöksistä. Ja ehkäpä käy niin, että tuolla Jardtrudilla on varsin\nvähän tukea takanaan, kunhan saamme hänen pussinsa pengotuksi. Toinen\nasia on se, onko hänen miehensä kuljettava täällä ärsyttämässä ihmisiä\nvastaansa --\"\n\n\"Arvoisa herra\", sanoi Naakkve katsoen piispaan: \"Suokaa anteeksi, että\nsanon sen, mutta minulle se ei ole ollenkaan mieleen. Ettemme saisi\ntehdä mitään kasvatusisämme hyväksi ja ettemme saisi noutaa isääni\nseisomaan äidin rinnalla nyt --\"\n\n\"Sittenkin pyydän sinua, poikani\", sanoi piispa Halvard, \"noudattamaan\nneuvoani. Älä hätiköi lähtemällä hakemaan Erlend Nikulauksenpoikaa\ntänne. Mutta minä annan kirjoittaa Sundbun Sigurd-herralle, että hän\nheti matkustaa tapaamaan minua -- mitä tämä on?\" Hän nousi ja meni\nparvelle.\n\nRakennuksen seinää vasten seisoivat Gaute ja Bjørgulf Erlendinpojat,\nja useat piispanmiehet kävivät asein heitä vastaan. Bjørgulf löi yhden\nmiehen maahan tapparan iskulla juuri kun piispa ja Naakkve tulivat\nulos. Gaute puolustautui miekalla. Jotkut talonpojat pitivät kiinni\nIvaria ja Skulea samalla kun toiset kantoivat pois haavoittunutta\nmiestä. Sira Solmund seisoi vähän syrjemmällä, ja verta vuoti hänen\nsuustaan ja nenästään.\n\n\"Lopettakaa, te miehet\", huusi Halvard-herra. \"Heittäkää pois aseenne,\nte Erlendinpojat!\" Hän meni alas pihalle ja lähestyi nuorukaisia, jotka\nolivat heti totelleet. \"Mitä tämä on?\"\n\nSira Solmund astui esiin, kumarsi ja sanoi:\n\n\"Asia on niin, arvoisa isä, että Gaute Erlendinpoika on rikkonut\nrauhanpyhyyden ja lyönyt minua, kirkkoherraansa, niinkuin näette!\"\n\nSilloin astui eräs keski-ikäinen talonpoika esiin, tervehti piispaa ja\nlausui:\n\n\"Arvoisa herra, poikaa ärsytettiin pahasti. Pappi puhui hänen äidistään\nsellaista, että saattoi tuskin odottaa, että Gaute olisi kärsinyt\nkuulla sitä rauhallisena.\"\n\n\"Ole vaiti, sinä Sira -- minä en voi kuulla useampaa kuin yhtä\nteistä kerrallaan\", sanoi Halvard-herra kärsimättömästi. \"Puhu, Olav\nTrondinpoika.\"\n\nOlav Trondinpoika lausui:\n\n\"Pappi koetti ärsyttää Erlendinpoikia, mutta Bjørgulf ja Gaute\nvastasivat puolestaan hyvinkin malttavasti. Gaute sanoi myös sen, minkä\nme kaikki tiedämme todeksi, että Kristiina oli miehensä luona Dovrella\njonkin aikaa viime kesänä, ja silloin se luotiin se poloinen, josta\nkaikki tämä kohina on saanut alkunsa. Mutta silloin sanoo pappi, että\njørundgaardilaiset ovat aina olleet niin kirjaviisaita -- Kristiina\ntunsi arvatenkin tarinan kuningas Daavidista ja Batseba-rouvasta --\nmutta Erlend Nikulauksenpoika onkin ehkä ollut yhtä ovela kuin Uurian\nritari.\"\n\nPiispa tuli kasvoiltaan niin sinisenpunaiseksi kuin hänen oma kaapunsa;\nhänen mustat silmänsä säkenöivät. Hän katsoi vähän Sira Solmundiin.\nMutta hän ei kohdistanut sanojaan tälle:\n\n\"Sinä tiedät kai, Gaute Erlendinpoika, että tällä teollasi olet tehnyt\nitsesi kironalaiseksi?\" sanoi hän. Sitten hän käski viedä Erlendinpojat\nkotiinsa Jørundgaardiin; kaksi omista miehistään ja neljä talonpoikaa,\njotka piispa valitsi arvokkaimpien ja ymmärtäväisimpien joukosta, hän\nlähetti mukaan vartioimaan heitä.\n\n\"Sinäkin saat seurata mukana, Nikulaus\", sanoi hän Naakkvelle, \"ja\npysyä rauhassa. Veljesi eivät ole parantaneet äitinne asiaa, mutta\nymmärrän, että heitä on pahasti ärsytetty.\"\n\nSydämessään arveli Hamarin piispa, että pojat tuskin olivat ainakaan\nvahingoittaneet Kristiinan asiaa. Hän oli nähnyt, että monet\najattelivat nyt jo toisin Jørundgaardin emännästä kuin he olivat\najatelleet aamulla, kun tämä sai maljan vuotamaan ylitse tulemalla\nkirkolle Ulf Haldorinpojan kanssa, jotta tämä olisi hänen poikansa\nkummina. Yksi näistä oli Kolbein Joninpoika -- ja siksi Halvard-herra\npani hänet vahtijoukon päälliköksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaakkve meni ensin ylistupaan, missä Kristiina istui sängyn laidalla\nLauritsan luona, Munan sylissään. Hän kertoi äidille, mitä oli\ntapahtunut, mutta pani paljon painoa siihen, että piispa piti häntä\nsyyttömänä ja että hän arveli nuorempia veljiä kovasti ärsytetyn\nväkivaltaiseen menettelyynsä. Hän neuvoi äitiä olemaan menemättä itse\npiispan puheille.\n\nNeljä veljestä tuotiin nyt sisään. Äiti katsoi heihin; hän oli kalpea\nja hänen silmänsä olivat oudot. Keskellä syvää epätoivoa ja huolta\npaisutti hänen sydäntään jälleen merkillisesti. Kuitenkin hän sanoi\nlevollisesti Gautelle: \"Pahaan asemaan sinä olet nyt saattanut itsesi,\npoikani -- eikä ollut suureksi kunniaksi Lauritsa Bjørgulfinpojan\nmiekalle, että paljastit sen talonpoikajoukkoa vastaan, joka märehti\njuoruja --\"\n\n\"Ensinhän paljastin sen piispan asemiehiä vastaan\", sanoi Gaute\nnärkästyneenä. \"Mutta totta kyllä ei ollut äidinisällemme suureksi\nkunniaksi, että meidän tarvitsi ase kädessä käydä ihmisiä vastaan\nsellaisen asian vuoksi --\"\n\nKristiina katsoi poikaansa. Sitten hänen täytyi kääntyä poispäin. Niin\nkipeästi kuin pojan sanat koskivatkin häneen, täytyi hänen hymyillä\nsamalla -- niinkuin silloin, kun lapsi puraisee maitohampaillaan äidin\nnänniä, ajatteli hän.\n\n\"Äiti\", sanoi Naakkve, \"minun mielestäni on nyt parasta, että te\nmenette ja otatte Munanin mukaanne. -- Te ette saa antaa hänen olla\nyksin hetkeäkään ennen kuin hänen laitansa on paremmin\", sanoi hän\nhiljaa. \"Pitäkää hänet huoneessa, niin ettei hän näe, että hänen\nveljiään vartioidaan.\"\n\nKristiina nousi:\n\n\"Poikani -- jos arvelette, etten minä ole siihen arvoton, niin\npyytäisin, että suutelette minua ennen kuin lähden täältä.\"\n\nNaakkve, Bjørgulf, Ivar ja Skule tulivat ja suutelivat häntä.\nKironalainen katsoi surumielisenä äitiin -- kun äiti ojensi hänelle\nkätensä, hän tarttui hänen hihansa poimuun ja suuteli sitä. Kaikki\nnämä viisi, Gautea lukuunottamatta, olivat nyt pitempiä kuin hän, näki\nKristiina. Hän korjasi vähän Lauritsan vuodetta, ja sitten hän meni\nulos Munan mukanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJørundgaardissa oli viisi luhtirakennusta: isotupa, uusitupa, joka oli\nollut kesähuoneena Kristiinan lapsuudessa, ennen kuin Lauritsa sai\nvalmiiksi ison rakennuksen, vanhatupa ja suola-aitta, jonka yläpuolella\noli luhti; siellä nukkuivat naispalvelijat kesäisin.\n\nKristiina meni uudentuvan ylishuoneeseen Munanin kanssa; he olivat\nnukkuneet siellä sitten pikku lapsen kuoleman. Siellä hän käveli\nedestakaisin lattialla, kun Frida ja Gunhild tulivat tuomaan\niltapuuroa. Kristiina käski Fridan pitää huolta, että vartijat saisivat\nolutta ja ruokaa. Tyttö vastasi, että hän oli tehnyt sen -- Naakkven\nkäskystä -- mutta miehet olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet ottaa\nmitään emännältä, kun olivat hänen talossaan sellaisella asialla. He\nolivat saaneet ruokaa ja juomaa muualta.\n\n\"Kuitenkin saanette viedä heille ainakin olutnassakan\", sanoi Kristiina.\n\nGunhild, nuori palvelustyttö, oli aivan itkettynyt.\n\n\"Ei meistä talonväestäsi kukaan usko sitä sinusta, Kristiina\nLauritsantytär, sen sinä voit tietää -- aina me sanoimme, että me\nuskoimme sen valheeksi.\"\n\n\"Te olette siis kuulleet noista juoruista\", sanoi emäntä. \"Parempi\nolisi ollut, että olisitte maininneet siitä minulle --\"\n\n\"Me emme uskaltaneet Ulfin vuoksi\", sanoi Frida, ja Gunhild kertoi\nitkien:\n\n\"Hän varotti uhaten meitä kertomasta siitä sinulle -- minä ajattelin\nusein tehdä sen ja pyytää sinua olemaan paremmin varuillasi -- kun sinä\njäit istumaan ja juttelemaan Ulfin kanssa myöhään yöhön.\"\n\n\"Ulf -- hän on siis tiennyt sen?\" kysyi Kristiina hiljaa.\n\n\"Jardtrud on syyttänyt häntä siitä jo kauan -- sen vuoksi kai Ulf\npieksikin häntä. Ja eräänä iltana joulun tienoissa, siihen aikaan,\nkun sinä aloit tulla paksuksi -- me istuimme juomassa heidän luonaan\nisännöitsijäntuvassa -- Solveig ja Øivind olivat siellä ja joitakin\neteläkulman ihmisiä -- silloin Jardtrud sanoi Ulfille, että se oli\nhänen tekoaan. Ulf löi häntä vyöllään, niin että solki sai hänet\nverille. Mutta jälkeenpäin on Jardtrud vakuutellut ihmisille, ettei Ulf\nkieltänyt sanallakaan --\"\n\n\"Ja sittenkö siitä on puhuttu kylällä?\" kysyi emäntä.\n\n\"Niin. Mutta me talonväkesi olemme aina väittäneet vastaan\", sanoi\nGunhild itkien.\n\nJotta poika rauhoittuisi, täytyi Kristiinan paneutua vuoteeseen hänen\nkanssaan ja ottaa hänet syliinsä, mutta hän ei riisuutunut, eikä hän\nsaanut ollenkaan unta sinä yönä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli isossa ylistuvassa tapahtunut, että nuori Lauritsa\noli noussut ja pukenut vaatteet ylleen. Ja iltapuolella, kun Naakkve\noli mennyt alas auttamaan navetan puolella, lähti poika ulos ja meni\ntalliin. Hän satuloi punaisen ruunan, joka oli Gauten oma; se oli paras\nhevonen oriin jälkeen, jolla hän ei uskaltanut ratsastaa.\n\nJotkut taloa vartioivista miehistä tulivat ulos ja kysyivät pojalta,\nminne hän aikoi lähteä.\n\n\"Enpä ole kuullut, että minä olisin teidän vankinne\", vastasi nuori\nLauritsa. \"Mutta en minä välitä salata sitä teiltä -- ette suinkaan\nvoi kieltää minua ratsastamasta Sundbuhun ja noutamasta ritaria tänne\nsuojelemaan sukulaisnaistaan --\"\n\n\"Tulee pian pimeä\", sanoi Kolbein Joninpoika. \"Emme voi antaa tälle\nlapselle lupaa lähteä ratsastamaan Vaagen harjujen yli öiseen aikaan.\nMeidän on puhuttava äidille.\"\n\n\"Ei. älkää tehkö sitä\", sanoi Lauritsa. Hänen suunsa seuduilla\nnytkähteli hiukan. \"Minä ratsastan sellaisella asialla, että luotan\nJumalaan ja Neitsyt Maariaan, he valvovat kulkuani, jos äiti on syytön.\nJa muuten lienee samantekevä --\", hän keskeytti ollen puhkeamaisillaan\nitkuun.\n\nMies tuumi vähän. Kolbein katsoi kaunista, valkotukkaista poikaa:\n\n\"Mene sitten -- ja Jumala olkoon kanssasi, Lauritsa Erlendinpoika\",\nsanoi hän yrittäen auttaa poikaa satulaan.\n\nMutta Lauritsa talutti hevosen eteenpäin, niin että miesten täytyi\nväistyä. Pihaveräjän vieressä olevalle suurelle kivelle hän nousi ja\nheilautti itsensä siitä Raudenin selkään, sitten hän ratsastaa karautti\nlänteen päin Vaagaan tielle.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nLauritsa oli ratsastanut hevosen vaahtoon, kun hän saapui paikalle,\nmistä tiesi polun johtavan ylöspäin niiden louhuisten jyrkänteiden\nkautta, jotka kaikkialla seuraavat Sil-joen laakson pohjoislaitaa.\nHänen täytyi päästä aavalle ylängölle, ennen kuin tuli pimeä, sen\nhän ymmärsi. Hän ei tuntenut tätä Vaagaan, Silin ja Dovren välistä\ntunturiseutua, mutta ruuna oli ollut täällä yhtenä kesänä, ja se oli\nvienyt Gauten Haugeniin monta kertaa, vaikkakin eri teitä. Nuori\nLauritsa kurottautui eteenpäin ja taputti hevosen kaulaa:\n\n\"Saat nyt etsiä tien Haugeniin, Rauden-poikani. Sinun täytyy viedä\nminut isän luo tänä yönä, pikku heppa.\"\n\nHeti kun hän oli saapunut tunturin otsalle ja istui jälleen satulassa,\ntiheni pimeys nopeasti. Hän ratsasti rämeistä notkoa pitkin; pienet\nvuorentöyryt seurasivat toisiaan loppumattomiin taivaanrantaa vasten,\njoka tummeni tummenemistaan. Laakson laiteilla oli koivikkorinne, ja\nrungot hohtivat valkoisina; äkkiarvaamatta pyyhkäisivät märät lehvät\nhevosen rintaa ja pojan kasvoja. Kiviä irtautui hevosen kavioitten alla\nja vieri rinnettä alas notkon pohjaan -- sitten polskuttivat hevosen\njalat liejussa. Rauden etsi tiensä pimeässä, ylös ja alas rinnettä,\nniin että puron solina kuului lähempää tai heikkeni. Kerran äänsi joku\neläin öisellä tunturilla, mutta Lauritsa ei voinut erottaa, mitä se oli\n-- ja tuuli humisi ja soitti, milloin kovemmin milloin heikommin.\n\nPoika piti keihäänsä ojennettuna hevosen kaulan yli, niin että kärki\npisti esiin sen korvien välitse. Tämä laakso oli juuri karhujen seutua.\nHän mietti, milloinkahan se loppuisi. Aivan hiljaa hän alkoi hyräillä\npimeässä. Kyrie Eleison, Kristeleison, Kyrieleison, Kristeleison --.\n\nRauden polskutti tunturivirrassa olevan matalan paikan poikki.\nTaivas tähdittyi laajemmalti hänen ympärillään -- huiput häämöttivät\nkauempana yön pimeydessä, ja tuuli lauloi toisenlaista säveltä\naavalla ylängöllä. Poika antoi hevosen kulkea omin valloin ja hyräili\nkaikki mitä voi muistaa hymnistä \"Jesus Redemptor omnium -- Tu lumen\net splendor patris --\" ja väliin Kyrie Eleisonia. Nyt hän ratsasti\nmelkein suoraan etelään, kuten hän saattoi nähdä tähdistä, mutta hän\nei uskaltanut muuta kuin luottaa hevoseen ja antaa sen määrätä. Nyt\nhe kulkivat pitkin kallionselänteitä, missä poronjäkälä häämötti\nvaaleana alla olevalla paasikamaralla. Rauden seisahtui hetkeksi,\npuhalteli ja vainusi yöhön. Lauritsa näki itäisen taivaan vaalenevan;\nsiellä kohosi pilviä, alareunassaan hopeinen päärme. Hevonen lähti\njälleen liikkeelle, nyt suoraan kohti kuunnousua. Olisi siis noin tunti\nkeskiyöhön, mikäli poika voi päättää.\n\nKun kuu kohosi kaukana häämöttävien vuorien yläpuolelle pannen\nkukkuloille sataneen uuden lumen kimmeltämään ja valkaisten vuorten\nsolissa ja huippujen ympärillä uiskentelevat sumuhahtuvat, tunsi\nLauritsa seudun. Hän oli Blaa-vuorten juurella olevilla jäkäläaukeilla.\n\nPian sen jälkeen hän löysi polun, joka vei laaksoon. Ja kolme tuntia\nmyöhemmin Rauden pysähtyi Haugenin kuutamoiselle pihalle.\n\nKun Erlend avasi oven, vaipui poika tajuttomana kuistin lattialle.\n\nJonkin hetken kuluttua Lauritsa heräsi vuoteessa likaisten,\näikeänhajuisten nahkapeitteiden välissä. Läheiseen seinänrakoon oli\npistetty palava tervastikku. Isä seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja\nkostutti hänen kasvojaan jollakin; isä oli vain puolipukeissaan, ja\npoika näki soihdun valossa, että hänen tukkansa oli ihan harmaa.\n\n\"Äiti --\" sanoi nuori Lauritsa nostaen katseensa.\n\nErlend käännähti niin, ettei poika voinut nähdä hänen kasvojaan.\n\"Niin\", sanoi hän hetken perästä miltei kuulumattomasti. \"Onko äitisi\n-- onko hän -- onko äitisi -- sairas?\"\n\n\"Teidän täytyy tulla kotiin heti, isä, ja pelastaa hänet -- ne\nsyyttävät nyt häntä pahimmasta, mitä on -- ne ovat vanginneet Ulfin ja\nhänet ja veljet, isä!\"\n\nErlend tunnusteli pojan kuumia kasvoja ja käsiä: \"Mitä sinä puhut,\npoika!\" Mutta Lauritsa nousi istualleen ja kertoi jokseenkin\nyhtenäisesti kaiken, mitä kotona oli tapahtunut edellisenä päivänä. Isä\nkuunteli äänettömänä, mutta pojan päästyä jonkin matkaa kertomuksessaan\nhän alkoi pukeutua valmiiksi; hän veti saappaat jalkaansa ja kiinnitti\nniihin kannukset. Sitten hän nouti vähän maitoa ja ruokaa ja vei\nlapselle.\n\n\"Mutta sinä et voi olla yksinäsi täällä, poikaseni -- minun on\nsaatettava sinut Brekkeniin Aslaugin luo onnen kuin ratsastan\nJørundgaardiin.\"\n\n\"Isä --\" Lauritsa tarttui hänen käsivarteensa, \"ei -- minä tahdon\nlähteä teidän kanssanne kotiin --\"\n\n\"Sinähän olet sairas, poika pieni\", sanoi Erlend, eikä Lauritsa\nmuistanut koskaan kuulleensa niin hellää sointua isän äänessä.\n\n\"Ei, isä -- mutta minä tahdon palata teidän kanssanne kotiin äidin luo\n-- minä tahdon päästä kotiin äidin luo --\" Nyt hän itki kuin pikkulapsi.\n\n\"Raudenhan ontuu, poika --\" Erlend otti pojan syliinsä, mutta hän ei\nsaanut lasta viihdytetyksi. \"Ja sinä olet niin väsyksissä --. No niin,\nniin\", sanoi hän lopuksi, \"Musta jaksaa kai kantaa meidät molemmat --\"\n\n\"Otapas sinä huoleksesi\", sanoi hän talutettuaan oman ratsunsa ulos,\npantuaan Raudenin talliin ja annettuaan sille hoitoa, \"että joku tulee\ntänne korjaamaan hevosesi -- ja minun tavarani.\"\n\n\"Jäättekö kotiin nyt, isä?\" kysyi Lauritsa iloisena.\n\nErlend katsoi eteensä ajatuksissaan.\n\n\"En tiedä -- mutta minusta tuntuu, etten enää palaa tänne.\"\n\n\"Eikö teidän pidä olla vahvemmin aseistautunut, isä?\" kysyi poika\ntaas, sillä Erlend oli paitsi miekkaa ottanut vain jokseenkin kevyen\nja pienen kirveen ja aikoi nyt lähteä ulos tuvasta. \"Ettekö ota edes\nkilpeä?\"\n\nErlend katsoi kilpeään. Härännahka oli niin naarmuinen ja viiltoinen,\nettä punainen leijona valkoisella pohjalla oli miltei kulunut pois. Hän\npani sen takaisin ja levitti peitteen jälleen päälle.\n\n\"Olen aseistautunut tarpeeksi hyvin ajaakseni rahvaanmoukat talostani\",\nsanoi hän. Hän meni ulos, lukitsi tuvanoven, nousi ratsaille ja auttoi\npojan taakseen istumaan.\n\nTaivas meni yhä enemmän pilveen; tultuaan vähän alemmaksi rinnettä,\nmissä metsä oli tiheätä, he ratsastivat pimeässä. Erlend huomasi pojan\nolevan niin väsyksissä, että tämä tuskin jaksoi pidellä kiinni; silloin\nhän istutti Lauritsan eteensä ja otti hänet käsivartensa varaan.\nNuori vaaleatukkainen pojanpää nojasi hänen rintaansa -- Lauritsa oli\nkaikista lapsista eniten äidin näköinen. Erlend suuteli häntä päälaelle\nkorjatessaan hänen kaulushattuaan.\n\n\"Suriko äiti paljon, kun se pikkulapsi kuoli tässä kesällä?\" kysyi hän\nkerran aivan hiljaa.\n\nNuori Lauritsa vastasi:\n\n\"Ei hän itkenyt sitten kun se oli kuollut. Mutta hän on käynyt\nhautausmaan veräjällä joka yö. Gauten ja Naakkven oli tapana seurata\nhäntä, kun hän meni ulos, mutta he eivät uskaltaneet puhutella häntä,\neivätkä he uskaltaneet ilmaista äidille vartioivansa häntä --\"\n\nErlend sanoi hetken kuluttua:\n\n\"Eikö hän itkenyt --? Minä muistan sen ajan, jolloin äitisi oli nuori,\nsilloin hän itki niin helposti kuin kaste tippuu raidanlehdiltä puron\nrannalla. Hän oli niin lempeä ja herkkä, kun hän oli sellaisten\njoukossa, joiden hän uskoi suovan hänelle hyvää. Sen jälkeen hänen\ntäytyi oppia tulemaan kovemmaksi -- ja useimmiten se kai oli minun\nsyytäni.\"\n\n\"Gunhild ja Frida sanovat, että koko sen ajan, jonka nuorin veljemme\neli\", sanoi Lauritsa, \"hän itki joka aika ja hetki, kun hän luuli,\nettei kukaan nähnyt.\"\n\n\"Jumala auttakoon minua\", virkkoi Erlend hiljaa. \"Minä olen ollut\nälytön mies.\"\n\nHe ratsastivat laaksonpohjassa, ja virranviima puhalsi heidän\nselkäänsä. Erlend kietoi pojan ympärille viittansa niin hyvin\nkuin taisi. Lauritsa torkkui ja oli vaipumaisillaan uneen -- hän\ntajusi, että isästä lemahti samanlainen haju kuin jostakin köyhästä\nryysymekosta. Epäselvästi hän muisti aikaisemmasta lapsuudestaan,\nHusabyn ajoilta, kuinka isä lauantaisin saunasta tultuaan otti esiin\njoitakin pieniä pallosia, joita hän käsitteli. Ne tuoksuivat niin\nhyvältä, ja tuo hieno, suloinen haju pysyi hänen kämmenissään ja\nvaatteissaan koko pyhäajan.\n\nErlend ratsasti tasaisesti ja ripeästi; täällä alhaalla kankailla\noli aivan pimeä. Sitä itse ollenkaan ajattelematta hän tiesi joka\nhetki missä oli -- hän tunsi virrankohinan vaihtelevasta sävystä,\nmilloin Laagenissa oli virtapaikka ja milloin koskipaikka. Kuljettiin\nlaakakallion yli, kun kipinöitä sinkosi hevosen kavioista. Musta astui\nvarmasti ja kevyesti mutkaisten honganjuurien välitse, kun polku kulki\nhirsimetsässä; se loskutti ja toussutti pehmeästi, kun mentiin pienten\nruoholampareiden poikki, joiden yli tihkui vuorelta valuva vesinoro.\nPäivänkoitteessa oltaisiin kotona -- ja se saattoi sopiakin --.\n\n-- Koko ajan hän tosin muisti sitä etäistä, kuutamosinistä pakkasyötä,\njolloin hän oli ajanut reessä tätä laaksoa alas -- Bjørn Gunnarinpoika\nistui takana ja piti kuollutta naista käsivarrellaan. Mutta tuo muisto\noli kalpea ja kaukainen, ja kaukaista ja epätodellista oli kaikki\nsekin, mitä lapsi oli kertonut -- se, mitä kylässä kuului tapahtuneen,\nja nuo mielettömät puheet Kristiinasta. Hän ikään kuin ei voinut saada\nsitä päähänsä. Kun hän tulisi perille, ehtisi hän kyllä ajatella,\nmitä hänen oli tehtävä. Todellista ei ollut mikään paitsi jännitys ja\nlevottomuus -- nyt hän pian kohtaisi Kristiinan.\n\nHän oli odottamistaan odottanut tätä niin hartaasti. Eikä hän koskaan\nollut epäillyt, etteikö hän lopulta tulisi. Aina siihen saakka, kun hän\nkuuli, minkä nimen Kristiina oli pannut lapselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuhämärissä palasivat kirkosta ihmiset, jotka olivat olleet\nkuuntelemassa hamarilais-papin lukemaa varhaismessua. Ne, jotka ensiksi\ntulivat ulos, näkivät Erlend Nikulauksenpojan ratsastavan ohi kotiinsa\npäin, ja he sanoivat sen toisille. Syntyi hiukan levottomuutta ja\npaljon juttua; ihmiset kulkeutuivat alaspäin ja seisoskelivat ryhmissä\nJørundgaardin tienhaarassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErlend ratsasti pihalle, kun alakuu painui taivaanrannan ja\ntunturiharjan väliin valjuna päivänkoitossa.\n\nVoudintuvan edustalla seisoi ryhmä -- Jardtrudin sukulaiset ja jotkut\nhänen ystävänsä, jotka olivat olleet yötä hänen luonaan. Ja kuullessaan\nkavioitten töminän pihalta tulivat ne miehet ulos, jotka olivat\nistuneet vartioimassa ison rakennuksen alatuvassa.\n\nErlend pysähdytti hevosensa. Hän loi katseen talonpoikiin, sitten hän\nlausui ääneen ja ivallisesti:\n\n\"Onko täällä minun talossani pidot -- enkä minä tiedä siitä mitään\n-- vai miksi te kaikki hyvät ihmiset olette kokoontuneet tänne\naamupuhteella?\"\n\nVihaisia ja synkkiä katseita oli vastassa joka taholla. Erlend istui\nylväänä ja soleana korkeajalkaisella ulkomaalaisella oriillaan.\nMustalla oli ollut pystyharja, mutta nyt se oli takkuinen ja\nleikkaamaton, itse hevonen oli jokseenkin huonossa ruokossa ja\nsillä oli harmaita karvoja päässä, mutta sen silmissä oli levoton\nvälke ja se kuopi ja liikehti rauhattomasti, luimisti korviaan ja\nviskeli pientä, siroa päätään niin että vaahtopärskeet räiskyivät sen\nrinnalle ja lavoille ja ratsastajan päälle. Suitset olivat joskus\naikoinaan olleet punaiset ja satula kullalla painettu; nyt se oli\nkulunut ja repeytynyt ja parsittu. Ja mies oli puvultaan melkein kuin\nkerjäläinen: yksinkertaisen, mustan villahatun alta pursuva tukka\noli valkoisenharmaa, harmaa parransänki peitti kalpeita, uurteisia,\nisonenäisiä kasvoja. Mutta hän istui pystynä ja hymyili ylpeästi\ntalonpoikajoukolle; nuorelta hän näytti kaikesta huolimatta ja\npäällikkömäiseltä -- ja viha läikehti kuumana tuota vierasta miestä\nvastaan, joka viipyi siinä pystypäisenä ja masentumattomana -- kaiken\nsen surun ja häpeän ja kurjuuden jälkeen, jota hän oli tuottanut\nniille, jotka tämä kylänväki luki omiksi päämiehikseen.\n\nMaltillisesti puhui kuitenkin talonpoika, joka ensiksi vastasi\nErlendille:\n\n\"Näen, että olet tavannut poikasi, Erlend -- silloin arvelen sinun\ntietävän, ettemme ole kokoontuneet tänne pitoihin -- ja omituista on,\nettä tahdot laskea leikkiä sellaisesta asiasta.\"\n\nErlend katsoi lapseen, joka nukkui vielä -- hänen äänensä muuttui\npehmeämmäksi:\n\n\"Poika on sairas, näette kai sen. Ne sanomat, joita hän toi minulle\ntäältä kylästä, tuntuivat minusta niin uskomattomilta, että luulin\nmelkein hänen puhuvan kuumehoureissa. -- Jonkin verran niissä kai\nonkin perätöntä, huomaan minä --\"\n\nErlend katsoi kulmat rypyssä tallin oveen päin. Ulf Haldorinpoika ja\npari muuta miestä, niiden joukossa toinen hänen langoistaan, talutti\njuuri ulos joitakin hevosia.\n\nUlf päästi irti hevosen ja lähestyi nopeasti isäntäänsä:\n\n\"Tuletko vihdoinkin, Erlend -- ja siinä on poikakin -- ylistetty olkoon\nKristus ja Neitsyt Maaria! Hänen äitinsä ei tiedäkään, että hän on\nollut poissa. Meidän piti juuri lähteä häntä etsimään -- piispa päästi\nminut vapaalle jalalle valaani vastaan, kun hän kuuli lapsen lähteneen\nyksin ratsastamaan Vaagaahon -- miten on Lauritsan laita?\" kysyi hän\nhuolestuneena.\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos, että olette löytäneet pojan\", sanoi Jardtrud\nitkien; hän oli tullut ulos pihalle.\n\n\"Vai olet sinä siinä, Jardtrud\", sanoi Erlend. \"Ensimmäiseksi\ntehtäväkseni tulee nyt laittaa niin, että sinä menet pois talostani --\nsinä ja sinun joukkiosi. Tämän juoruakan me ensiksi ajamme matkaansa --\nja sitten saa jokainen, joka on valehdellut minun vaimostani, maksaa --\"\n\n\"Ei sovi sillä tavalla, Erlend\", sanoi Ulf Haldorinpoika. \"Jardtrud\non minun aviovaimoni. Luulen, ettei hänellä ja minulla ole suurta\nhalua pysyä yhdessä, mutta minun talostani hän ei ole lähtevä ennen\nkuin olen antanut lankojeni käsiin hänen myötäjäisensä, häälahjansa ja\nhuomenlahjansa --\"\n\n\"Olenko minä tämän talon isäntä?\" kysyi Erlend raivoissaan.\n\n\"Sitä saat kysyä Kristiina Lauritsantyttäreltä\", sanoi Ulf. \"Tuolla hän\ntulee.\"\n\nTalon emäntä seisoi ylhäällä uudentuvan parvella. Nyt hän laskeutui\nhitaasti alas portaita. Hajamielisesti hän veti päähineensä\neteenpäin päälaen yli -- se oli solunut takaraivolle -- ja silitti\nkirkkohamettaan, joka vielä eiliseltä oli hänen yllään. Mutta hänen\nkasvonsa olivat liikkumattomat kuin kivi.\n\nErlend ratsasti häntä vastaan, jalka jalalta -- hiukan eteenpäin\nnojautuneena hän tuijotti hätääntyneen epätoivoisena vaimon harmaisiin,\nelottomiin kasvoihin.\n\n\"Kristiina\", rukoili hän, \"oma Kristiinani -- minä olen palannut kotiin\nsinun luoksesi.\"\n\nVaimo ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän. Silloin Lauritsa, joka\noli istunut isän sylissä ja herännyt vähitellen, solahdutti itsensä\nmaahan. Joutuessaan ruohikolle poika lysähti kasaan ja jäi makaamaan\nhervottomana.\n\nÄidin kasvoilla kävi värähdys. Hän kumartui alas ja nosti ison pojan\nsyliinsä, pani hänen päänsä kaulaansa vasten niinkuin hän olisi ollut\npieni lapsi -- mutta pojan pitkät sääret riippuivat velttoina alas\nhänen helmaansa pitkin.\n\n\"Kristiina, rakkahin ystäväni\", rukoili Erlend epätoivoissaan, \"oi\nKristiina, minä tiedän, että liian myöhään tulen luoksesi --\"\n\nJälleen vavahtivat naisen kasvot:\n\n\"Liian myöhäistä se ei ole\", virkkoi hän matalasti ja jäykästi. Hän\ntuijotti sylissään tajuttomana viruvaan poikaan. \"Viimeinen lapsemme\nmakaa jo mullassa -- ja nyt on Lauritsan vuoro. Gaute on tullut\nkironalaiseksi -- ja muut poikamme -- vielä on meillä kahdella paljon\ntuhottavaa, Erlend!\"\n\nHän kääntyi poispäin miehestään ja alkoi kävellä pihan yli lasta\nkantaen. Erlend ratsasti perässä pysytellen hänen vieressään:\n\n\"Kristiina -- Herra Jeesus, mitä minun on tehtävä sinun puolestasi --\nKristiina, etkö tahdokaan, että jään tänne sinun luoksesi nyt?\"\n\n\"Nyt ei ole enää tarpeen sinun tehdä mitään minun puolestani\", sanoi\nvaimo samoin kuin äsken. \"Minua et voi auttaa, jäätpä sitten tänne tai\nhyppäät Laageniin --\"\n\nErlendin pojat olivat tulleet ison ylistuvan parvelle; nyt juoksi Gaute\nalas, riensi äitiään vastaan ja tahtoi pysäyttää hänet.\n\n\"Äiti\", pyysi Hän. Silloin Kristiina katsoi häneen, ja hän jäi\nseisomaan tyrmistyneenä.\n\nParvenportaiden juurella seisoi muutamia talonpoikia.\n\n\"Menkää pois siitä, miehet\", sanoi Kristiina aikoen mennä ohi\nkantamuksineen.\n\nMusta viskeli päätään ja tepasteli levottomana, Erlend käänsi sen\npuoleksi ympäri, ja Kolbein Joninpoika tarttui sitä suitsiin. Kristiina\nei ollut oikein nähnyt -- nyt hän kääntyi vähän ja virkkoi olkansa yli:\n\n\"Päästä irti hevonen, Kolbein -- jos hän tahtoo mennä, niin menköön --\"\n\n\"Et ymmärrä, Kristiina, että nyt on aika isännän jäädä taloonsa. Muuten\npitäisi sinunkin ymmärtää se\", sanoi hän Erlendille.\n\nMutta Erlend sivalsi häntä kynsille ja kannusti oritta eteenpäin, niin\nettä vanhus kompastui. Pari miestä juoksi paikalle. Erlend huusi:\n\n\"Menkää pois täältä! Teillä ei ole mitään tekemistä minun ja vaimoni\nasioissa -- enkä minä ole talonpoika, että antaisin sitoa itseni\ntarhaan kuin nauta seimeen. Jos en minä omista tätä taloa, niin ei\ntalokaan omista minua --!\"\n\nKristiina kääntyi kokonaan mieheensä ja kirkui:\n\n\"Mene sitten! Mene, mene hornan haltuun, johon olet ajanut minutkin ja\nviskannut kaiken, mitä olet omistanut ja saanut käsiisi --\"\n\nMitä sitten tapahtui, kävi niin nopeasti, ettei kukaan oikein tajunnut\ntai voinut ehkäistä. Tore Borghildinpoika ja muuan talonpoika\ntarttuivat Kristiinaa käsivarsiin:\n\n\"Kristiina, älä puhu noin miehellesi nyt --\"\n\nErlend ratsasti heitä kohti:\n\n\"Uskallatteko te koskea minun vaimooni --\" Hän heilautti kirvestään\nja iski Tore Borghildinpoikaa. Isku sattui lapaluiden väliin, ja mies\nsuistui maahan. Erlend kohotti uudelleen kirveensä, mutta juuri kun\nhän kohottautui jalustimissaan, syöksi muuan mies keihäänsä häneen: se\nsattui häntä nivuksiin. Iskijä oli Tore Borghildinpojan poika.\n\nMusta kavahti pystyyn ja kuopi etujaloillaan. Erlend puristi polvensa\nsen kylkiin ja kumartui hiukan eteenpäin, samalla kun kiristi ohjakset\nvasemman kätensä ympäri ja kohotti uudelleen kirveensä. Mutta hän\nmenetti melkein heti toisen jalustimensa, ja veri huppelehti koskena\nhänen vasenta reittään pitkin. Joitakin nuolia ja heittokeihäitä viuhui\npihan yli -- Ulf ja pojat juoksivat rykelmään kirveet koholla ja miekat\npaljaina -- silloin muuan mies keihästi oriin Erlendin alta, ja se\nlysähti polvilleen hirnuen hurjasti ja kimakasti, niin että hevoset\ntallissa vastasivat.\n\nErlend nousi seisomaan hajasäärin eläimen yli. Hän otti kiinni\nBjørgulfin olkapäästä ja astui syrjään. Gaute tuli luo ja tarttui\nisäänsä toisesta kainalosta.\n\n\"Tappakaa se\", sanoi hän hevosesta, joka oli nyt kierähtänyt\nkyljelleen, makasi kaula pitkällä, verivaahtoa suupielissä, ja kuopi\nvaltavilla kavioillaan. Ulf Haldorinpoika lopetti sen.\n\nTalonpojat olivat väistyneet syrjään. Kaksi miestä kantoi Tore\nBorghildinpoikaa isännöitsijäntupaan päin, ja toinen piispan\nasemiehistä talutti pois toveriaan, joka oli haavoittunut.\n\nKristiina oli laskenut alas Lauritsan, joka oli nyt tullut tajuihinsa.\nHe seisoivat pitäen kiinni toisistaan. Kristiina ei näyttänyt\nkäsittävän mitä oli tapahtunut -- se olikin käynyt niin nopeasti.\n\nPojat aikoivat taluttaa isän isoon rakennukseen päin, mutta silloin\nsanoi Erlend:\n\n\"Minä en tahdo sinne -- en tahdo kuolla siellä missä Lauritsa kuoli --\"\n\nKristiina juoksi esiin ja heitti käsivartensa miehensä kaulaan. Hänen\njäätyneet kasvonsa murtuivat itkuun, vääntyen niinkuin jää särkyy\nkivenheitosta: \"Erlend, Erlend!\"\n\nErlend taivutti päätään, niin että hänen poskensa siveli Kristiinan\nposkea, ja seisoi tuokion verran.\n\n\"Auttakaa minut vanhaan tupaan, pojat\", sanoi Erlend. \"Tahdon maata\nsiellä --\"\n\nHätäpikaa saivat äiti ja pojat vuoteen laitetuksi kuntoon vanhaan\nylistupaan ja Erlendin riisutuksi. Kristiina sitoi hänen haavansa. Veri\npulppusi sysäyksittäin nivuksessa olevasta keihäänhaavasta, ja hän oli\nsaanut nuolenampuman alhaalle rinnan vasemmalle puolelle, mutta siitä\nei juossut paljon verta.\n\nErlend hiveli kädellään vaimonsa päätä:\n\n\"Minua sinä et taida voida parantaa, Kristiina-kultani --\"\n\nKristiina nosti katseensa epätoivoisena -- syvä väristys karmi koko\nhänen ruumistaan. Hän muisti, että samoin oli Simonkin sanonut -- ja\nhänestä tuntui pahimmalta enteeltä, että Erlend nyt lausui samat sanat.\n\nErlend makasi sängyssä, tyynyillä ja pieluksilla korkealle tuettuna\nja vasen jalka ylös koukistettuna verenvuodon pysäyttämiseksi\nnivushaavasta. Kristiina istui hänen ylitseen kumartuneena; silloin\nErlend tarttui hänen käteensä:\n\n\"Muistatko ensimmäistä yötä, jolloin nukuimme yhdessä tässä sängyssä,\nkultaseni --? Minä en tiennyt, että sinä jo kannoit salaista surua,\njonka minä olin sinulle tuottanut. Eikä se ollut ensimmäinen suru, jota\nsinun täytyi kantaa minun tähteni, Kristiina --\"\n\nVaimo otti miehen käden molempiin omiinsa. Iho oli halkeillut, ja\npiintynyttä mustaa oli kapeitten, uurteisten kynsien ympärillä ja\npitkien sormien joka nivelen poimuissa. Kristiina kohotti sen rintaansa\nja huuliaan vasten; hänen kyyneleensä kumpusivat sille.\n\n\"Miten kuumat sinun huulesi ovat\", sanoi Erlend hiljaa. \"Minä odotin ja\nodotin sinua. Minä kaipasin niin kovasti. Viimein ajattelin, että minun\non taivuttava, tultava tänne sinun luoksesi, mutta sitten kuulin --.\nAjattelin, kun kuulin hänen kuolleen, että nyt oli kai liian myöhäistä\nminun tulla luoksesi --\"\n\nKristiina vastasi nyyhkyttäen:\n\n\"Minä odotin sinua vielä sittenkin, Erlend. Ajattelin, että kerran\ntäytyisi sinun toki tulla pojan haudalle.\"\n\n\"Silloin sinä et kai olisi ottanut minua vastaan ystävänäsi\", sanoi\nErlend. \"Ja Jumala tietää, ettei sinulla ollut syytäkään siihen. --\nSinä olit niin suloinen ja hempeä, Kristiina-kulta\", kuiskasi hän ja\nummisti silmänsä.\n\nKristiina nyyhki hiljaa vaikeroiden.\n\n\"Nyt ei ole enää muuta\", jatkoi mies äskeiseen tapaan, \"kuin että\nkoetamme antaa anteeksi toisillemme kristittyjen aviopuolisoiden lailla\n-- jos vain voit --\"\n\n\"Erlend, Erlend --\" Vaimo laskeutui miehen yli ja suuteli hänen\nvalkoisia kasvojaan. \"Sinun ei pidä puhua niin paljon, Erlend-kulta --\"\n\n\"Minun täytynee kiirehtiä sanoakseni mitä on sanottavaa\", vastasi mies.\n\"Missä on Naakkve?\" kysyi hän levottomana.\n\nVastattiin, että heti eilen illalla, kun Naakkve kuuli nuoren veljensä\nlähteneen ratsastamaan Sundbuhun, oli hän lähtenyt jäljestä niin kovaa\nkuin hevosen jaloista lähti. Hän kai oli nyt aivan poissa suunniltaan,\nkun ei ollut löytänyt poikaa. Erlend huokasi ja siirteli rauhattomana\nkäsiään peitteellä.\n\nKotona olevat kuusi poikaa astuivat hänen vuoteensa viereen.\n\n\"Niin, minä en laittanut teille hyviä oloja, poikani\", lausui isä.\nHäntä alkoi ry'ittää, hän yski harvaan ja varovasti -- veristä\nvaahtoa tihkui hänen huulilleen yskiessä. Kristiina pyyhki sen pois\npääliinallaan. Erlend makasi hetkisen hiljaa:\n\n\"Sen te saatte nyt antaa minulle anteeksi, jos mielestänne voitte sen\ntehdä. Älkää koskaan unohtako, hyvät pojat, että äitinne on taistellut\nteidän puolestanne joka päivä kaikkina vuosina, jotka hän ja minä\nolemme olleet yhdessä -- ei ole välillämme ollut koskaan muuta epäsopua\nkuin minun aiheuttamaani, kun katsoin liian vähän teidän etuanne --\nmutta hän rakasti teitä enemmän kuin omaa henkeänsä --\"\n\n\"Me emme unohda\", vastasi Gaute itkien, \"että te, isä, olette meidän\nsilmissämme aina ollut kaikkein urhein mies ja uljain päällikkö.\nYlpeitä olemme olleet siitä, että olemme teidän poikianne, yhtä hyvin\nkovan onnen kohdatessa teitä kuin menestyksenne päivinä.\"\n\n\"Sinä puhut ymmärryksesi mukaan\", vastasi Erlend; hän naurahti pientä,\nhaurasta, yskäistä naurua, \"älkääkä tehkö äidillenne sitä surua, että\ntulette minuun -- hänellä on ollut tarpeeksi kiusaa siitä pitäen kun\nhän sai minut --\"\n\n\"Erlend, Erlend\", nyyhkytti Kristiina.\n\nPojat suutelivat isäänsä kädelle ja poskelle, menivät itkien pois ja\nistuutuivat seinän viereen. Gaute otti Munania olkapäästä ja veti\nhänet itseään vasten; kaksoset istuivat käsikkäin. Erlend pani jälleen\nkätensä Kristiinan käteen. Hänen kätensä oli kylmä; silloin Kristiina\nveti peitteet aivan hänen leukaansa asti, mutta piti Erlendin kättä\nomassaan yhä edelleen peitteen alla.\n\n\"Erlend\", sanoi hän itkien, \"Jumala armahtakoon meitä -- me saamme nyt\nlähettää noutamaan sinulle pappia --\"\n\n\"Niin\", sanoi Erlend heikosti. \"Joku saa ratsastaa Dovreen noutamaan\nSira Guttormia, minun omaa kirkkoherraani --\"\n\n\"Erlend -- hän ei ehdi tulla ajoissa\", sanoi Kristiina kauhistuneena.\n\n\"Ehtii\", lausui Erlend kiivaasti. \"Jos Jumala vain tahtoo suoda minulle\n-- sillä minä en tahdo ottaa viimeistä palvelusta tuolta papilta, joka\non levittänyt juorua sinusta --\"\n\n\"Erlend -- Jeesuksen tähden -- sinä et saa puhua noin --\"\n\nUlf Haldorinpoika astui esiin ja kumartui kuolevan yli:\n\n\"Minä, Erlend, ratsastan Dovreen --\"\n\n\"Muistatko, Ulf\", sanoi Erlend; hänen äänensä alkoi nyt käydä heikoksi\nja epäselväksi, \"sitä aikaa, kun lähdimme Hestnæsistä, sinä ja minä\n--\" Hän naurahti. \"Minähän lupasin seisoa aina rinnallasi täysin\nuskollisena sukulaisenasi. Jumala paratkoon, sukulaiseni, -- useimmiten\nen minä, vaan sinä, olet osoittanut sukulaisuskollisuutta, Ulf-ystäväni\n-- meistä kahdesta. Sinä saat -- ottaa kiitokseni -- ystävä --\"\n\nUlf kumartui ja suuteli toisen verisiä huulia:\n\n\"Itsellesi kiitokset, Erlend Nikulauksenpoika --\"\n\nHän sytytti kynttilän, asetti sen kuolevan vuoteen lähelle ja meni ulos.\n\nErlendin silmät olivat jälleen painuneet kiinni. Kristiina istui\ntuijottaen hänen valkoisiin kasvoihinsa -- hän siveli niitä silloin\ntällöin. Hänestä näytti, että Erlend alkoi painua kuolemaa kohti.\n\n\"Erlend\", pyysi hän hiljaa. \"Jeesuksen tähden -- anna meidän noutaa\nSira Solmund luoksesi. Jumala on Jumala, mikä pappi hänet tuokin\nluoksemme --\"\n\n\"Ei!\" Mies nousi istumaan vuoteessaan, niin että peitteet valahtivat\nalas hänen paljaalta, keltaiselta ruumiiltaan. Rinnalla ja vatsalla\nolevat siteet värjäytyivät uudelleen helakanpunaisiin läikkiin\nesiin pursuavasta tuoreesta verestä. \"Syntinen mies minä olen --\nJumala olkoon minulle armollinen laupeudessaan, niin paljon kuin hän\ntahtoo suoda minulle, mutta minä tunnen --\" Hän hervahti taaksepäin\npieluksille ja kuiskasi miltei kuulumattomasti: \"En elä kyllin kauan\ntullakseni -- niin vanhaksi -- ja niin hurskaaksi -- että voisin olla\nrauhallisena -- samassa huoneessa sen kanssa, joka on valehdellut\nsinusta --\"\n\n\"Erlend, Erlend --. ajattele sieluasi!\"\n\nMies pudisti päätään pieluksilla. Hänen silmäluomensa olivat jälleen\npainuneet kiinni.\n\n\"Erlend!\" Kristiina löi kätensä yhteen parahtaen tuskaisesti ankarassa\nhädässä. \"Erlend -- etkö sitten käsitä, että kun sinä kohtelit minua\nniin, täytyi sellaisia puheita syntyä!\"\n\nErlend aukaisi suuret silmänsä. Hänen huulensa olivat sinisen kalpeat\n-- mutta heijastus hänen nuorekkaasta hymystään häivähti riutuneille\nkasvoille:\n\n\"Suutele minua, Kristiina\", kuiskasi hän. Hänen äänessään oli naurun\nhäive. \"On kai ollut liian paljon muuta sinun ja minun välillä -- kuin\nkristillisyyttä ja avioliittoa -- että voisimme helposti -- antaa\nanteeksi toisillemme -- niinkuin kristityt aviokumppanit --\"\n\nKristiina huusi huutamistaan miehensä nimeä, mutta Erlend makasi\nsilmät ummessa, kalpeana kuin vastahalkaistu puu harmaiden hiuksiensa\npeitossa. Vähän verta norui suupielistä, Kristiina pyyhki sen pois\nja rukoili häntä kuiskaten -- liikkuessaan hän tunsi vaatteittensa\ntakertuvan kiinni kylminä ja märkinä verestä, johon hän oli tahrautunut\ntaluttaessaan Erlendiä sisään ja laittaessaan häntä vuoteeseen.\nVäliin korisi hiukan Erlendin rinnassa, ja hänen näytti olevan vaikea\nhengittää -- mutta hän ei kuullut enää eikä varmaan tajunnutkaan mitään\nvaipuessaan tasaisesti ja varmasti kuolemanhorrokseen --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlistuvan ovi avautui äkkiä; Naakkve juoksi sisään, heittäytyi maahan\nvuoteen eteen, tarttui isän käteen kutsuen häntä ääneen --\n\nHäntä seurasi pitkä ja tukeva, matkaviittaan pukeutunut herra. Hän\nkumarsi Kristiinalle:\n\n\"Jos olisin tiennyt, sukulaisnaiseni, että te tarvitsitte apua\nsukulaisiltanne --\" Hän keskeytti nähdessään, että mies teki kuolemaa,\nteki ristinmerkin ja poistui huoneen etäisimpään soppeen. Hiljaa alkoi\nSundbun ritari lukea rukousta kuolevan puolesta, mutta Kristiina ei\nnäyttänyt edes huomanneen Sigurd-herran tuloa.\n\nNaakkve oli polvillaan vuoteen yli kumartuneena:\n\n\"Isä! Isä! Etkö tunne minua enää, isä!\" Hän siirsi kasvonsa sille\nErlendin kädelle, jota Kristiina piti; nuorukaisen kyyneleet ja\nsuudelmat satoivat molempien vanhempien käsille.\n\nKristiina sysäsi hiukan pojan päätä -- ikään kuin puoleksi heräten:\n\n\"Sinä häiritset meitä\", sanoi hän kärsimättömästi, \"mene pois tästä --\"\n\nNaakkve kohottautui pystyyn polvillaan:\n\n\"Poisko --? Äiti?\"\n\n\"Niin -- istu tuonne veljiesi luo --\"\n\nNaakkve kohotti nuoret kasvonsa -- itkusta märät, surusta vääntyneet --\nmutta äidin silmät eivät nähneet mitään. Silloin hän meni penkin luo,\nmissä muut kuusi veljeä jo istuivat. Kristiina ei sitä huomannut -- hän\ntuijotti vain suurin, hämmentynein silmin Erlendin kasvoihin, jotka nyt\nloistivat lumivalkoisina kynttilänvalossa.\n\nHetken kuluttua avautui ovi jälleen. Kynttilöiden ja kilisevien\nhopeatiu'uin seurasi pari teiniä ja pappi Halvard-piispaa huoneeseen.\nUlf Haldorinpoika tuli sisään viimeisenä. Erlendin pojat ja\nSigurd-herra nousivat ja lankesivat polvilleen Herran ruumiin edessä.\nMutta Kristiina kohotti vain vähän päätään -- hän käänsi tuokioksi\ntulijoihin päin itkettyneet silmänsä, jotka eivät nähneet mitään.\nSitten hän laskeutui jälleen, niinkuin oli ollutkin, suulleen Erlendin\nruumiin yli.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\nRISTI\n\n\n\n\nI\n\n\nKaikki tulet palavat viimein loppuun.\n\nTuli aika, jolloin nämä Simon Darren sanat kaikuivat jälleen Kristiinan\nsydämessä.\n\nOli neljäs kesä Erlend Nikulauksenpojan kuoleman jälkeen, ja\npoikaparvesta olivat vain Gaute ja Lauritsa jäljellä äidin luona\nJørundgaardissa.\n\nKaksi vuotta aikaisemmin oli vanha paja palanut, ja Gaute rakensi\nuuden kartanosta pohjoiseen valtatielle päin. Vanha paja oli ollut\nrakennusten eteläpuolella joelle päin, matalassa maan notkelmassa\nJørundinkummun ja joidenkin valtavien kiviraunioiden välissä, jotka\ntarinain mukaan oli muinoin raivattu peltotilkuista. Melkein joka vuosi\nkevättulvan aikaan nousi vesi aivan liki pajaa.\n\nNyt ei sorasta pistänyt enää esiin muuta kuin halkeilleet, raskaat\nlaakakivet, jotka osoittivat entistä oven paikkaa, ynnä muurattu\ntulisija. Hieno ja pehmeä, kirkkaanviheriä ruoho orasti nyt mustasta\nhiilikamarasta.\n\nKristiina Lauritsantyttärellä oli pellavamaa tänä vuonna vanhan\npajanpaikan lähellä; Gaute tahtoi kasvattaa viljaa lähempänä taloa\nolevilla saroilla, mihin Jørundgaardin emäntien oli ikimuistoisista\najoista saakka ollut tapana kylvää pellavaa ja istuttaa sipulia. Ja\nKristiinalla oli usein asiaa tälle nurkalle muutenkin kuin pellavaansa\nkatsomaan. Torstai-iltaisin hän toi olut- ja ruoka-antimensa\nkummussa makaavalle isännälle; valoisina kesäiltoina saattoi silloin\nniityllä oleva yksinäinen tulisija näyttää ikään kuin jonkinlaiselta\npakanalliselta alttarilta, häämöttäessään siinä ruohikossa\nharmaanvalkoisena ja paikoin noen mustuttamana. Paahteisina, kuumina\nkesäpäivinä hän meni koreineen kivirauniolle keskipäivän aikaan\npoimimaan vaaraimia tai kokoamaan horsmanlehtiä, joista saattoi laittaa\nhyvää rauhoittavaa juomaa kuumetautiin.\n\nViimeiset helkähdykset kirkonkellojen puolipäivätervehdyksestä\nJumalan äidille häipyivät tunturien väliseen valontäyttämään ilmaan.\nTienoo tuntui paneutuvan lepoon tulisen, kirkkaan päivänpaisteen\nuuvuttamana. Aina kasteisesta aamunkoitosta asti oli viikatteiden\nlaulua kukkaniityillä, sierojen kahnutusta rautaa vasten ja ihmisäänien\nhuutelua kajahdellut taloista läheltä ja kaukaa. Nyt vaikenivat kaikki\ntyö touhun äänet; puolipäivälepo alkoi. Kristiina istui rauniossa ja\nkuunteli. Vain virrankohinaa kuului nyt, ja lehdet kahisivat hiukan\nlehdossa; hienonhienoa rapinaa ja hiljaista kärpästen surinaa niityltä,\nyksinäisen kotilehmän kellon kalahtelua jostakin kaukaa. Lintu lentää\nliipotti, nopeaan ja äänettömänä, pitkin lepikon laitaa, toinen lintu\nlennähti ylös niityn mättäiköstä ja pyrähti visertää lirauttaen vähän\nmatkan päähän ohdakkeen varteen.\n\nMutta rinteellä liukuvat siniset varjot, tunturin reunan takaa\nkumpuilevat, kesätaivaan sineen sulavat poutapilvet, Laagenin veden\nkimallus puiden takana, päivänpaisteen valkoinen välke lehvillä --\nkaikki tämä tunkeutui hänen tajuntaansa enemmän sisäiseen korvaan\nerottuvina hiljaisuuden ääninä kuin silmien näkyinä. Pääliina vedettynä\notsalle suojaksi auringonpaisteelta istui Kristiina kuunnellen valon ja\nvarjojen leikkiä laakson yllä.\n\n-- Kaikki tulet palavat viimein loppuun --.\n\nLepikossa pitkin vesiperäistä joenrantaa kiilui lähteensilmäkkeitä\npimennossa tiheiden pajupensaiden välissä. Siellä kasvoi saraa ja\nniittyvillamättäitä, mutta tiheinä mattoina rehotti kurjenjalka\nharmaanvihreine viisisormisine lehtineen ja punaruskeine kukkineen.\nKristiina oli poiminut niitä aimo kantamuksen. Hän oli usein miettinyt,\neikö tällä yrtillä olisi hyödyllistä voimaa: hän oli kuivannut sitä ja\nkiehuttanut sitä ja hautonut oluessa ja simassa. Mutta se ei näyttänyt\nkelpaavan mihinkään. Kuitenkaan ei Kristiina voinut koskaan olla\nmenemättä rantarämeelle ja kastelematta kenkiään niitä kerätessään.\n\nNyt hän nyppi kaikki lehdet varsista ja palmikoi seppeleen tummista\nkukkalatvoista. Ne muistuttivat väriltään sekä punaista viiniä että\nruskeaa simaa, olivat pohjalta punaisen hedekimpun alta kosteita ikään\nkuin medestä. Kesäisin solmi Kristiina seppeleen ylhäällä isossa\nylistuvassa olevalle Neitsyt Maarian kuvalle -- sellainen oli tapa\netelämaissa, niin hän oli kuullut papeilta, jotka olivat olleet siellä.\n\nMuuten ei hänellä nyt ollut ketään, kelle laittaa seppeleitä. Tässä\nlaaksossa ei nuorilla miehillä ollut tapana seppelöidä päätään\nlähtiessään karkeloihin kisaniitylle. Trøndelageniin olivat jostakin\nhenkivartiopalveluksista kotiin palanneet miehet tuoneet tämän tavan.\nÄiti ajatteli, että tämä paksu mustanpunainen seppele somistaisi hyvin\nkauniisti Gauten vaaleita kasvoja ja kullankeltaista tukkaa -- tai\nLauritsan pähkinänruskeaa harjaa.\n\n-- Kokonainen iankaikkisuus oli siitä ajasta, jolloin hänellä oli\nollut tapana mennä hoitajanaisineen ja pikkupoikineen Husabyn lähellä\nolevaan karjahakaan pitkinä kesäisinä poutapäivinä. Silloin eivät hän\nja Frida voineet saada valmiiksi seppeleitä kyllin nopeasti noille\nkaikille maltittomille pikku pojille. Hän muisti kantaneensa Lauritsaa\nvielä rinnoillaan, mutta Ivarin ja Skulen mielestä rintalapsenkin piti\nsaada seppele -- sen pitäisi olla hyvin pienistä kukista, tuumivat\nnelivuotiaat --.\n\nNyt hänellä oli vain aikuisia lapsia.\n\nNuori Lauritsa oli viidentoista vuoden vanha; häntä ei kai vielä olisi\nvoinut laskea täysikasvuiseksi. Mutta äiti oli vähitellen tullut\nhuomaamaan, että tämä poika oli hänelle etäisin kaikista lapsista.\nLauritsa ei pysytellyt hänestä loitolla tahallaan, niinkuin Bjørgulf\noli tehnyt, eikä hän ollut umpimielinen tai ainakaan näyttänyt\nsellaiselta, kuten sokea poika. Mutta hän oli varmasti kuitenkin paljon\nvaiteliaampi luonteeltaan -- kukaan ei vain ollut kiinnittänyt siihen\nhuomiota silloin kun kaikki veljekset olivat kotona: hän oli vaalea ja\nterve, näytti aina iloiselta ja hyväntahtoiselta, ja kaikki pitivät\ntuosta ystävällisestä lapsesta tulematta ajatelleeksi, että Lauritsa\nmelkein aina kulki yksin ja vaiti.\n\nHäntä pidettiin kauneimpana kaikista Jørundgaardin Kristiinan\nkauniista pojista. Äidistä tuntui aina, että, se, jota hän juuri sillä\nhetkellä ajatteli, oli miltei kaunein, mutta hänkin tunsi, kuinka\nLauritsa Erlendinpojasta näytti säteilevän ikään kuin valaiseva hohde.\nHänen vaaleanruskea tukkansa ja omenanraikkaat poskensa olivat kuin\nkullatut, auringonpaisteen kyllästämät; myös hänen suuret tummanharmaat\nsilmänsäkin näyttivät olevan sirotellut täyteen pieniä keltaisia\nkipinöitä -- hän muistutti hyvin paljon Kristiinaa itseänsä sellaisena\nkuin hän oli ollut nuorena; äidin vaalea hehkeys oli hänessä ikään kuin\npäivetyksen valelema. Ja hän oli iso ja vahva ikäisekseen, pystyvä\nja ripeä kaikessa työssä mihin hänet pantiin, kuuliainen äidilleen\nja vanhemmille veljilleen, iloinen, siivo ja mukautuvainen. Mutta\nkuitenkin oli hänessä tuo omituinen etäinen sävy.\n\nTalvi-iltoina, kun talonväki kokoontui kutomatupaan ja lyhensi\naikaa leikinlaskulla ja juttelulla, itsekunkin askarrellessa oman\ntyönsä ääressä, istui Lauritsa ihan kuin uneksien. Monena kesäiltana\ntalon päivätyön päätyttyä meni Kristiina ulos ja istuutui pojan luo\ntämän loikoessa nurmikolla pihkaa pureksien tai suolaheinänkortta\nsuupielessään vatvoen. Hän katsoi pojan silmiä puhutellessaan tätä --\noli ikään kuin poika olisi palauttanut ajatuksensa jostakin kaukaa.\nSitten hän hymyili suoraan äitiään kohti, vastasi hänelle selvästi\nja järkevästi; usein he saattoivat istua kahden ulkona tantereella\ntuntikaudet puhellen keskenään ystävällisesti ja leppoisasti. Mutta\nkohta kun Kristiina nousi lähteäkseen sisään, oli ikään kuin Lauritsa\nolisi kääntynyt ajatuksineen jälleen harhailemaan kaukaisuuksissa.\n\nEikä Kristiina voinut mitenkään päästä selville, mitä poika oikein\nniin syvästi mietti. Lauritsa oli varsin ketterä urheilussa ja\naseidenkäytössä -- mutta kuitenkin hän oli paljon vähemmän innostunut\nsellaiseen kuin Kristiinan muut pojat olivat olleet, eikä hän koskaan\nsamoillut yksinään pyyntimatkoilla, vaikka tulikin iloiseksi, kun\nGaute pyysi häntä mukaansa metsästämään. Vielä ainakaan tuo kaunis\nnuorukainen ei näyttänyt huomaavan, että naiset katselivat häntä hellin\nsilmin. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua kirjaoppiin, ja puheet\nvanhempien veljien luostariinmenoaikeista eivät näyttäneet paljoakaan\nkiinnittävän nuorimman mieltä. Kristiina ei voinut mistään päättää\npojan ajatelleen tulevaisuudestaan muuta kuin että hän yhä edelleen\noleksisi aikojaan täällä kotona ja auttaisi Gautea talonhoidossa,\nsamoin kuin nytkin.\n\nToisinaan tuntui Kristiinasta, että Lauritsa muistutti hiukan isäänsä\ntuolla omituisella hajamielisellä olemuksellaan -- mutta Erlendin\npehmeä, ponneton luonteenlaatu oli vaihdellut huiman raisuuden kanssa,\neikä Lauritsalla ollut vähääkään isän jyrkkää kiivautta. Erlend ei\nollut milloinkaan ollut niin kaukana kaikesta siitä, mitä hänen\nympärillään liikkui --\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsa oli nyt nuorin. Munan oli nukkunut jo kauan ylhäällä\nhautamäellä isänsä ja pikkuveljen rinnalla. Hän kuoli varhain keväällä\nvuotta myöhemmin kuin Erlend oli saanut surmansa.\n\nLeski oli kulkenut miehensä kuoleman jälkeen niinkuin ei olisi\nkuullut eikä nähnyt. Enemmän kuin surua ja tuskaa hän tunsi\nkohmettavaa kylmyyttä ja tunteetonta voipumusta koko ruumiissaan ja\nsielussaan, ikään kuin olisi itsekin vuotanut vertaan kuiviin miehensä\nkuolinhaavoista.\n\nKoko hänen elämänsä oli ollut hänen miehensä sylissä siitä\nkohtalokkaasta keskipäivän hetkestä saakka Skogin niittyladossa,\njolloin hän oli ensi kerran antautunut kokonaan Erlend\nNikulauksenpojalle. Silloin hän oli ollut niin nuori ja kokematon;\nei ollut tajunnut tekemästään enempää kuin että koetti salata, että\nhäntä olisi lähinnä itkettänyt Erlendin hänelle tuottama tuska; mutta\nsittenkin hän hymyili, sillä hän uskoi antaneensa rakastajalleen\nkalleimman lahjan. Ja olkoonpa se ollut hyvä lahja tai ei -- hän\noli antanut Erlendille itsensä, kokonaan ja ainiaaksi. Jumala oli\nlaupeudessaan koristanut kauneudella ja terveydellä hänen neitseellisen\nelämänsä antaessaan hänen syntyä turvattuun ja kunnialliseen\nelämäntilaan, jota hänen vanhempansa olivat suojanneet kaikkina niinä\nvuosina, joina he olivat kasvattaneet häntä hellän ankarasti --\nmolemmin käsin oli Kristiina antanut kaikki Erlendille, ja sen jälkeen\nhän oli elänyt tämän syleilyssä.\n\nNiin monet kerrat hän oli sitä seuranneina vuosina ottanut vastaan\nErlendin hyväilyt kovana ja kylmänä vihasta ja mukautunut kuuliaisesti\nmiehensä tahtoon, vaikka hänestä oli tuntunutkin kuin täytyisi hänen\nmenehtyä väsymyksen näännyttämänä. Jonkinlaista kiukkuista iloa tuntien\nhän oli ajatellut nähdessään Erlendin kauniit kasvot ja terveen,\nkauniin ruumiin, että tuo ei enää voinut häntä sokaista näkemästä\nmiehen sydäntä. Niin, Erlend oli yhtä nuori ja yhtä kaunis; yhä hän\nsaattoi riehahtaa yhtä kuumaan kiihkoon hyväilyissään kuin silloin,\nkun Kristiina oli nuori. Mutta hän, Kristiina, oli vanhentunut, niin\nhän ajatteli ja tunsi kuin ylpeyden ja voitonriemun huumausta siitä.\nHelppoahan on pysyä nuorena sen, joka ei koskaan ota oppiakseen,\njoka ei viitsi soveltautua olosuhteiden mukaan eikä viitsi taistella\npakottaakseen olosuhteet mukautumaan miehen tahtoon.\n\nMutta silloinkin kun hän otti vastaan Erlendin suutelot tiukasti\nsuljetuin huulin ja kääntyi koko olemuksellaan hänestä pois\ntaistellakseen poikiensa tulevaisuuden puolesta, hän aavisti\nantautuvansa tähänkin työhön sillä kuumalla hehkulla, jonka mies kerran\noli sytyttänyt hänen vereensä. Vuodet olivat viilentäneet häntä,\nluuli hän, sillä hän ei kuumennut enää silloin, kun Erlendin silmiin\nsyttyi tuo entinen kiilto ja hänen ääneensä se syvä sointu, jotka\nolivat saaneet hänet hiukenemaan, tahdottomana ja onnesta raukeana\nensi aikoina, jolloin hän oli tuntenut Erlendin. Mutta samoin kuin hän\nsilloin oli ikävöinyt saada virkistää eron vaikeutta ja tuskallisuutta\nkohtauksessa Erlendin kanssa, samoin ikävöi hän nyt syvästi ja\npalavasti päämäärää, joka oli saavutettu sitten kun hän kerran, pitkän\npitkien aikojen perästä, istuisi valkohapsisena eukkona ja näkisi\npoikansa hyvissä oloissa ja turvattuina. Erlendin poikien vuoksi hän\nnyt kärsi entistä ahdistusta edessäolevasta epävarmuudesta. Yhä kidutti\nhäntä kaipuu, joka oli kuin nälkä ja polttava jano -- hänen täytyi\nsaada nähdä poikiensa menestyvän.\n\nJa samoin kuin hän ensiksi oli antautunut Erlendille, samoin hän nyt\nantautui sille maailmalle, joka oli versonut heidän yhdyselämänsä\nympärille --; heittäytyi tyydyttämään jokaista kohtaavaa vaatimusta,\njoka oli täytettävä, tarjoutui jokaiseen työhön, joka oli suoritettava\nErlendin ja hänen lapsiensa viihtymyksen turvaamiseksi. Puolittain\nkäsitti vaimo itsekin elävänsä Erlendin kanssa, kun hän Husabyssä\nasuessaan pohti yhdessä heidän pappinsa kanssa miehen arkussa olevia\nkirjeitä, kun hän puheli miehensä torpparien ja työläisten kanssa,\nhääri piikojensa kanssa aitoissa ja kodassa, istui hevoshaassa\nhoitajanaisten kanssa paimentamassa lapsiaan poutaisena kesäpäivänä.\nHän aavisti itsekin, että hän kohdisti vihansa Erlendiin, kun jokin\nkävi talossa hullusti ja kun lapset tekivät vasten äidin tahtoa,\nErlendiä kohti virtasi hänen ilonsa, kun saatiin heinät kuivina\nkorjuuseen kesällä ja runsaasti viljaa syksyllä, kun vasikat\nmenestyivät ja kun hän kuuli poikiensa kirmailevan ja nauravan pihalla.\nHänen sydämensä pohjukassa hehkui salaa, että hän oli Erlendin, kun\nhän laski valmiina kädestään viimeisen kaikille seitsemälle pojalleen\nompelemistaan pyhäpuvuista ja seisoi riemumielin katselemassa\nvalmistuneen talventyönsä kaunista kasaa. Erlendiin hän oli kyllästynyt\nja väsynyt, kun kevätiltana palasi joelta piikoineen -- he olivat\npesseet viime keritsemisen villat, keittäneet vettä rannalla olevassa\npadassa, huuhdelleet joessa -- ja emäntä itse oli lanteiltaan kuin\npiesty, käsivarret pitkälle ylös mustina talista, lampaan haju ja\nrasvainen lika tunkeutuneena läpi vaatteiden, niin että hänestä tuntui\nkuin ei hänen ruumiinsa voisi tulla puhtaaksi kolmellakaan kylvyllä.\n\nJa nyt, kun Erlend oli poissa, tuntui leskestä, ettei hän nähnyt\nelämänsä levottomalla touhulla enää olevan mitään tarkoitusta. Erlend\noli kaatunut, ja silloin täytyi hänenkin kuolla kuin puu, jonka juuret\non katkaistu. Ne nuoret vesat, jotka olivat puhjenneet esiin hänen\nhelmansa ympärille, ne saivat nyt versoa omilla juurillaan. Ne olivat\nkyllin vanhoja hoitaakseen kukin oman kohtalonsa. Ohimennen välähti\nKristiinan mieleen: -- jos hän olisi käsittänyt sen ennemmin, silloin\nkun Erlend sen sanoi. Varjomaisia kuvia elämästä Erlendin kanssa\nylhäällä tunturitalossa liukui hänen sielunsa läpi -- he molemmat\nnuortuneina pikku lapsi välissään. Mutta ei hän silti katunut tai\nsurrut. Itse hän ei ollut voinut erottaa elämäänsä poikien elämästä,\nnyt tulisi kuolema pian heidät erottamaan, sillä ilman Erlendiä ei\nhänellä ollut elinvoimaa. Kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi\ntapahtumaan, oli säädetty -- kaikki tapahtuu niinkuin säädetty oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen hiuksensa ja hipiänsä harmaantuivat, hän viitsi tuskin siistiä\nitseään tai panna vaatteitaan kunnollisesti ylleen. Öisin hän makasi\najatellen elämäänsä Erlendin kanssa, päivin hän kulki kuin unessa, ei\npuhunut koskaan kysymättä kenellekään, ei näyttänyt edes kuulevan, kun\npikku pojat puhuivat hänelle. Tuo toimelias ja vireä nainen ei kajonnut\nkäsillään mihinkään työhön. Rakkaus oli ollut kaiken hänen ajallisen\naherruksensa takana -- Erlend ei ollut siitä paljoakaan välittänyt; hän\nei ollut halunnut sen kaltaista rakkautta. Mutta Kristiina ei voinut\nsitä auttaa; hänen luonnossaan oli rakastaa sillä tavoin uurastaen ja\nhuolehtien.\n\nHän näytti olevan solumassa kuolemanhorrosta kohti. Silloin tuli\nseudulle kulkutauti kaataen hänen poikansa sairasvuoteelle, ja äiti\nheräsi.\n\nTauti oli vaarallisempi aikuisille kuin lapsille. Ivariin se tarttui\nniin ankarana, ettei kukaan odottanut hänen jäävän eloon. Poika\nsai kuumeessa jättiläisvoimat, hän karjui, tahtoi nousta ylös ja\nottaa aseensa -- isän kuolema näytti kajastelevan hänen mielessään.\nHädin tuskin saivat Naakkve ja Bjørgulf hänet hillityksi. Sitten\njoutui myös Bjørgulf vuoteeseen. Lauritsan kasvot olivat turvonneet\ntuntemattomiksi, silmät kiiluivat elottomasti kahdessa kapeassa raossa\n-- ikään kuin loppuun palamaisillaan kovassa kuumeessa.\n\nÄiti valvoi ylistuvassa näiden kolmen luona. Naakkve ja Gaute olivat\nsairastaneet tämän taudin pieninä, ja Skule oli paljon vähemmän sairas\nkuin toiset veljet, Frida hoiti häntä ja Munania alhaalla tuvassa.\nEi kukaan luullut Munanilla olevan mitään vaaraa, mutta hän ei ollut\nkoskaan ollut vahva, ja eräänä iltana, kun he luulivat hänet melkein\nterveeksi, hän vaipui äkkiä tainnoksiin. Frida ehti juuri parahiksi\nilmoittaa äidille -- Kristiina juoksi alas, ja kohta sen jälkeen veti\nMunan viimeisen henkäyksensä hänen sylissään.\n\nLapsen kuolema herätti hänet uuteen, täysin valveutuneeseen epätoivoon.\nHänen raju surunsa pikkulapsen vuoksi, joka vaipui kuolemaan äidin\nrinnoilta, oli ollut ikään kuin kaikkien surmattujen onnenunelmien\nmuiston ruskotuksen värittämä. Oman sydämen myrsky piti Kristiinaa\npystyssä silloin. Ja tuo äärimmäinen jännitys, joka päättyi\nsiihen, että hän näki miehensä surmattavan silmäinsä edessä, jätti\njälkeensä sellaisen sielun uupumuksen, että hän itse uskoi varmasti\nkuolevansa pian suruun Erlendin vuoksi. Mutta tämä varmuus tylsytti\ntuskan tutkaimen. Hän tunsi hämärän ja varjon tihenevän ympärillään\nodottaessaan oven avautuvan hänellekin --.\n\nMunanin pienen ruumiin ääressä äiti seisoi valveutuneena ja harmaana.\nTuo kaunis suloinen pikku poika oli ollut hänen pienimpänään niin monta\nvuotta, viimeisenä lapsukaisena, jota hän vielä uskalsi hellitellä\nja jolle hän saattoi nauraa silloin kun hänen olisi pitänyt olla\nankara ja totinen ja ojentaa poikaansa tämän pienistä pahanteoista ja\najattelemattomuuksista. Ja Munan oli ollut niin hellä ja kiintynyt\näitiinsä. Tuska viilsi häntä syvään -- niin lujasti kiinni hän oli\nvielä elämässä, niin helposti kuin hän luuli ei nainen voinut kuolla\nammennettuaan elonvertansa niin moniin uusiin nuoriin sydämiin.\n\nKylmän, kipeän epätoivon vallassa hän kulki ruumisoljilla makaavan\nlapsen ja sairaiden poikien väliä. Munan makasi vanhassa tuvassa,\nmissä aikaisemmin pikku lapsi ja sitten isä olivat maanneet -- kolme\nruumista hänen talossaan vajaan vuoden aikana. Ahdistuksen kuristamin\nsydämin, mutta jäykkänä ja mykkänä hän odotti seuraavan kuolemaa --\nhän odotti sitä kuin väistämätöntä kohtaloa. Hän ei ollut koskaan\nymmärtänyt tarpeeksi mitä oli saanut, kun Jumala antoi hänelle niin\nmonta lasta. Ja pahinta oli, että hän tavallaan oli ymmärtänyt. Mutta\nhän oli ajatellut enemmän vaivoja, ahdistusta ja taistelua -- vaikka\nolikin saanut oppia yhä uudelleen kaipauksesta, aina kun joku lapsi\nkasvoi pois hänen helmastaan, ja riemusta, aina kun uusi lepäsi hänen\nrinnoillaan -- että ilo oli sanomattoman paljoa suurempi kuin vaivat\nja tuska. Hän oli napissut siitä että hänen lastensa isä oli niin\nepävakainen mies ja ajatteli niin vähän jälkeen jäävää sukuaan. Hän\nunohti aina, ettei Erlend ollut ollut toisenlainen silloinkaan, kun\nhän, Kristiina, itse rikkoi Jumalan käskyä ja polki omaa sukuaan\nsaadakseen hänet.\n\nNyt oli Erlend kaatunut pois hänen rinnaltaan. Ja nyt hän odotti\nsaavansa nähdä poikiensa kuolevan toisen toisensa jälkeen. Ehkä hän\njoutuisi lopulta istumaan jälleen lapsettomana äitinä.\n\nOli niin paljon sellaista, mitä hän tosin oli nähnyt ennenkin, mutta\nmitä hän ei ollut paljon ajatellut siihen aikaan kun näki maailman\nikään kuin omansa ja Erlendin rakkauden usvan läpi. Hän oli kyllä\nkäsittänyt, että Naakkve otti vakavalta kannalta sen, että hän oli\nesikoinen ja velvollinen olemaan veljesparvensa päänä ja esimiehenä.\nHän oli myös nähnyt Naakkven olevan hyvin kiintyneen Munaniin.\nKuitenkin hän hätkähti kuin jotakin odottamatonta nähdessään vanhimman\nveljen kiihkeän surun nuorimman kuolemasta.\n\nMutta muut pojat paranivat, vaikka se kestikin pitkän aikaa.\nPääsiäisenä hän saattoi mennä kirkkoon neljä poikaa mukanaan, mutta\nBjørgulf oli vielä makuulla ja Ivar oli liian heikko mennäkseen ulos\nhuoneesta. Lauritsa oli kasvanut paljon pituutta sairasvuoteella\nmaatessaan, ja muutenkin tuntui siltä kuin tämän puolenvuoden\ntapahtumat olisivat vieneet hänet pitkän matkaa edelle iästään.\n\nSilloin tuntui Kristiinasta, että hän oli nyt vanha nainen. Hänen\nmielestään saattoi nainen olla nuori niin kauan kuin hänellä on pieniä\nlapsia, jotka nukkuvat hänen käsivarrellaan öisin, leikkivät äidin\nympärillä päivin ja vaativat hänen huolenpitoaan ympäri vuorokauden.\nKun lapset ovat kasvaneet äidistä eroon, on äiti vanha nainen.\n\nHänen uusi lankonsa Jammælt Halvardinpoika puhui hänelle, että\nErlendinpojat olivat kovin nuoria, ja itse oli Kristiina vain vähän\nyli neljänkymmenen; hän tulisi tietenkin pian huomaamaan, että hänen\ntäytyi mennä uusiin naimisiin; hän tarvitsi miehen, joka voisi auttaa\nhäntä talon hoidossa ja nuorempien poikien kasvattamisessa. Jammælt\nmainitsi useita kunnon miehiä, jotka hänen mielestään voisivat soveltua\npuolisoksi Kristiinalle -- Kristiina saisi kyläillä heidän luonaan\nÆlinissä syksyllä, ja Jammælt pitäisi huolen siitä, että hän saisi\ntavata heitä, ja sitten he voisivat puhua lähemmin näistä asioista.\n\nKristiina hymyili vaisusti. Niin -- hän oli vain neljänkymmenen vuoden\nvanha. Jos hän olisi kuullut jostakin toisesta naisesta, joka oli\njoutunut leskeksi yhtä nuorena, joukko kasvavia lapsia ympärillään,\nhän olisi sanonut samaa kuin Jammælt -- että hänen oli mentävä uusiin\nnaimisiin, etsittävä tukea uudelta mieheltä ja että hän saattoi antaa\ntälle vielä useita lapsia. Mutta hän itse ei tahtonut --.\n\nKohta pääsiäispyhien jälkeen tuli Ælinin Jammælt Jørundgaardiin; se\noli toinen kerta, jolloin Kristiina tapasi sisarensa uuden miehen.\nKristiina ja hänen poikansa eivät olleet olleet kihlajaisissa\nDyfrinissä eivätkä häissä Ælinissa. Nuo molemmat pidot oli pidetty\nperäkkäin liki toisiaan sinä keväänä, jolloin hän kantoi viimeistä\nlastaan. Heti kun kuuli Erlend Nikulauksenpojan surmasta, oli Jammælt\nrientänyt Siliin; neuvoin ja toimin hän auttoi vaimonsa sisarta ja\nsisarenpoikia, järjesti parhaansa mukaan kaikki, mitä oli tehtävä\nisännän kuoleman jälkeen, ja otti ajaakseen syytteen surmaajia vastaan,\nkun Erlendinpojista ei kukaan vielä ollut täysi-ikäinen. Mutta siihen\naikaan Kristiina ei tajunnut mitään siitä, mitä hänen ympärillään\ntapahtui. Ei edes Gudmund Torenpojan tuomio, kun hänet oli todistettu\nErlendin surmaajaksi, näyttänyt paljon liikuttavan häntä.\n\nTällä kertaa hän puheli enemmän lankonsa kanssa, ja tämä tuntui hänestä\nmiellyttävältä mieheltä. Nuori hän ei ollut, samanikäinen kuin Simon\nDarre -- vakaa ja tyyni mies, suuri ja tukeva ja hyvin tummaverinen,\nkasvonpiirteiltään varsin kaunis, mutta jonkin verran köyryhartiainen.\nHänestä ja Gautesta tuli heti paikalla hyvät ystävät. Naakkve ja\nBjørgulf olivat aina isän kuolemasta asti liittyneet yhä kiinteämmin\ntoisiinsa ja pysytelleet erillään kaikista muista. Mutta Ivar ja Skule\nsanoivat äidille pitävänsä Jammæltista, \"-- kuitenkin olisi Ramborg\nmeidän mielestämme voinut kunnioittaa Simonia pitämällä leskeyttä\nvähän kauemmin -- Simonin veroinen ei tämä hänen uusi miehensä sentään\nole.\" Kristiina huomasi, että nämä hänen kaksi rasavilliään muistivat\nvielä Simon Andreksenpoikaa: tämän he olivat sallineet ojentaa\nheitä sekä tuimilla sanoilla että näennäisellä leikillä, vaikka nuo\nmolemmat kärsimättömät pojat eivät sietäneet nuhteen sanaakaan omilta\nvanhemmiltaan silmiensä säkenöimättä kiukusta ja käsiensä pusertumatta\nnyrkkiin.\n\nJammæltin ollessa Jørundgaardissa tuli myös Munan Baardinpoika sinne\nkyläilemään Kristiinan luo. Ei ollut nyt enää suuria jäljellä vanhasta\nvelikullasta. Hän oli tekeytynyt suureksi ja mahtipontiseksi vanhoilla\npäivillään, kantaen raskasta ruhoaan jokseenkin ryhdikkäästi, niin\nettä hän näytti pitemmältä ja arvokkaammalta kuin oli. Nyt oli kihti\nköyristänyt hänet, ja nahka lerpotti hänen laihtuneen ruumiinsa\nympärillä; hän oli kuin mikäkin ukonrähjys, kaljupäinen, vain vaivainen\nreunus elottomia valkoisia haituvia oli niskan ympärillä. Muinoin\noli vankka, sinisenmusta parranjuuri tummentanut piukkaa, lihakasta\nnaamaa, mutta nyt versoi harmaa sänki rehevänä kaikissa leuan ja kaulan\nveltoissa poimuissa, missä hänen oli vaikea päästä niihin käsiksi\npartaveitsellä. Hän oli tullut tihrusilmäiseksi, kuolasi vähän -- ja\nlisäksi vaivasi häntä kovasti heikko vatsa.\n\nHänellä oli mukanaan Inge-poikansa, jota ihmiset kutsuivat Flugaksi\näidin mukaan; hänkin oli jo vanhahko mies. Isä oli auttanut tätä poikaa\nhyvin eteenpäin elämässä; toimittanut hänet rikkaisiin naimisiin ja\nsaanut Halvard-piispan ottamaan huolehtiakseen Ingestä -- Munan oli\nollut naimisissa piispan serkun kanssa, ja Halvard-herra tahtoi sen\nvuoksi mielellään auttaa Ingeä hyvinvointiin, jottei tämän tarvitsisi\nkalvaa Katriina-rouvan lasten osaa. Piispa oli saanut virkansa mukana\nläänitysmaita Hedemarkenista ja oli silloin ottanut Inge Munaninpojan\ntoimitsijakseen, joten tällä nyt oli melkoinen maaomaisuus Skaunissa\nja Ridabussa. Hänen äitinsäkin oli ostanut itselleen talon niiltä\nseuduin; tämä oli nyt hyvin hurskas ja hyväätekeväinen nainen ja oli\nluvannut elää puhtaudessa kuolemaansa asti. \"Niin, ei hän ole vielä\nikäloppu eikä raihnainen\", sanoi Munan-herra loukkautuneena nähdessään\nKristiinan hymyilevän. Hän olisi kovin mielellään tahtonut järjestää\nasiat niin, että Brynhild olisi muuttanut hänen luokseen emännöimään\nhänen Hamarin lähellä olevaan taloonsa, mutta tämä ei suostunut siihen.\n\nHänellä oli niin vähän iloa vanhoilla päivillään, valitti Munan-herra.\nHänen lapsensa olivat niin eripuraisia -- täyssisarukset olivat\nhuonoissa väleissä keskenään ja riitelivät ja käräjöivät sisarpuoltensa\nkanssa. Pahin oli nuorin tytär; hänet oli Munan saanut jalkavaimonsa\nkanssa naineena miehenä ollessaan, joten hän ei voinut antaa tälle\nmitään perintöä, ja sen vuoksi tytär kyni isäänsä minkä jaksoi tämän\neläessä. Tytär oli leski ja oli asettunut Skogheimiin, siihen taloon,\njoka oli Munan-herran varsinainen tyyssija; ei isä eivätkä sisaret\nsaaneet häntä sieltä hievahtamaan. Munan pelkäsi häntä kuin hirmua,\nmutta kun hän koetti paeta jonkun muun lapsensa luo, piinattiin\nhäntä sielläkin valituksilla toisten ahneudesta ja epärehellisestä\nmenettelystä. Parhaiten hän viihtyi nuorimman aviossa syntyneen\ntyttärensä luona, joka oli nunnana Gimsøyssä; hän viihtyi mielellään\njonkun hetken luostarin vierasmajassa, koetti silloin hartaasti\nparantaa sieluaan katumuksenteolla ja rukouksilla tyttärensä ohjaamana,\nmutta hän ei jaksanut kestää sellaista elämää kauan kerrallaan.\nKristiina ei ottanut oikein uskoakseen, että Brynhildin pojat olivat\npaljoakaan kiltimpiä isälleen kuin toiset lapset, mutta siinä ei Munan\nantanut perään; he olivat hänelle rakkaammat kaikkia muita jälkeläisiä.\n\nMutta niin surkea kuin tämä Kristiinan sukulainen olikin, näytti\nseurustelu hänen kanssaan saavan Kristiinan kivettyneen murheen ensi\nkerran vähän sulamaan. Munan-herra pakisi Erlendistä lakkaamatta\n-- milloin hän ei ruikuttanut omia koettelemuksiaan, silloin\nhän kertoi vain serkku-vainajastaan ja kehui Erlendin urotöitä\n-- mutta kaikkein mieluimmin hänen raisua nuoruuttaan: Erlendin\nhuimaa vallattomuutta silloin kun hän ensi kertaa pääsi maailmalle\npois kotoaan Husabystä, missä Magnhild-rouva oli nyreissään hänen\nisälleen ja isä vanhimmalle pojalleen, ynnä Hestnæsista ja hurskaan,\nvakavan kasvatusisän Baard-herran luota. Munan-herran pakinain olisi\nluullut olevan omituista lohdutusta Erlendin surevalle leskelle.\nMutta omalla tavallaan oli ritari rakastanut nuorta sukulaistaan,\nja hänen mielestään tämä aina vei kaikista muista miehistä voiton\nkauneudessa, rohkeudessa -- niin, ja ymmärryksessäkin, kunhan hän\nvain olisi viitsinyt sitä käyttää, sanoi Munan innokkaasti. Ja vaikka\nKristiinan täytyi ajatella, ettei tainnut olla Erlendin parhaaksi se,\nettä hän tuli kuninkaan henkivartioon kuudentoista vuoden vanhana,\ntämä serkku oppimestarinaan ja ohjaajanaan, niin oli hänen sentään\npakko hymyillä, surumielisesti ja hellästi, kun Munan Baardinpoika\npuhui niin että sylki valui suupielistä ja kyyneleet heruivat hänen\nvanhoista punareunaisista silmistään, kertoessaan Erlendin säihkyvän\niloisesta elämänhalusta tämän hehkeimmässä nuoruudessa ennen kuin hän\nsotkeutui onnettomuuteen Eline Ormintyttären kanssa ja poltti itsensä\nelinajakseen.\n\nJammælt Halvardinpoika, joka istui vakavasti keskustellen Gauten ja\nNaakkven kanssa, katsoi kummastellen kälyynsä. Tämä oli istuutunut\npoikkipenkille tuon epämiellyttävän vanhuksen ja Ulf Haldorinpojan\nkanssa, joka Jammæltin mielestä näytti jonkin verran synkältä, mutta\nKristiina hymyili puhellessaan heidän kanssaan ja tarjoillessaan --\nJammælt ei ollut ennen nähnyt hänen hymyilevän, mutta se somisti häntä\nkovin, ja hänen pieni, matala naurunsa oli kuin aivan nuoren neidon.\n\nJammælt puheli, että oli mahdotonta kaikkien näiden kuuden veljeksen\njäädä oleskelemaan äidin kotitaloon. Eihän ollut odotettavissa,\nettä kukaan rikas ja tasavertainen mies naittaisi sukulaisnaistaan\nNikulaukselle, jos tämän viisi veljeä jäisivät samaan pesään hänen\nkanssaan ja ehkä elämään talon varoista naimisiin mentyäänkin. Ja\nheidän olisi nyt ruvettava katselemaan Nikulaukselle vaimoa -- hän\noli kahdenkymmenen vuoden vanha ja hänellä näytti olevan voimakas\nluonto. Sentähden tahtoi Jammælt ottaa mukaansa Ivarin ja Skulen\nlähtiessään takaisin etelään; siellä hän kyllä löytäisi heille keinoja\nmenestymiseen. Erlend Nikulauksenpojan jouduttua niin onnettomasti\npäiviltä oli käynyt ilmi, että nyt muistivat maan suurpäällikötkin\nvainajan olleen heidän vertaisiaan, että hänet synnyltään ja\nsukuperältään oli aiottu kulkemaan useimpien heidän edellä, Erlend\nkun oli ystävällinen, tavallaan hyvinkin ylväs, rohkea ja urhoollinen\nsotapäällikkö -- mutta onni ei ollut ollut hänelle myötäinen. Oli\nsuhtauduttu tavattoman ankarasti niihin miehiin, jotka olivat olleet\nosallisina isännän surmaamiseen hänen omalla pihallaan. Ja Jammælt\ntiesi kertoa, että monet olivat kyselleet häneltä Erlendin pojista.\nJouluna hän oli tavannut sudrheimiläisiä, ja he olivat silloin\nmaininneet, että nämä nuorukaiset olivat heidän sukulaisiaan; Jon-herra\noli käskenyt hänen viedä terveisiä ja sanoa, että omaisinaan hän\nottaisi vastaan ja pitäisi luonaan Erlend Nikulauksenpojan pojat,\njos joku heistä tahtoisi liittyä häneen. Jon Haftorinpojan piti nyt\nmennä naimisiin Elin-neidon, Erling Vidkuninpojan vanhimman tyttären\nkanssa, ja nuori morsian oli kysynyt, olivatko pojat isänsä näköisiä:\nhän muisti hyvin, että Erlend oli vieraillut heidän luonaan Bergenissä\nhänen lapsena ollessaan ja että tämä oli ollut hänen mielestään kaunein\nkaikista miehistä. Mutta neidon veli, Bjarne Erlinginpoika, oli\nsanonut, että mitä vain hän voisi tehdä Erlend Nikulauksenpojan poikien\nhyväksi, sen hän tekisi sydämen ilolla.\n\nKristiina istui ja katseli kaksoispoikiaan Jammæltin puhuessa. He\nkehittyivät yhä enemmän isänsä näköisiksi: silkinhieno, sysimusta tukka\npainautui sileänä liki pääkalloa, mutta kähertyi hiukan otsalla ja\nsolakan niskan ympärillä. Heillä oli kapeat kasvot, korkea, suorana\neteenpäin ulkoneva nenä, hienopiirteinen, pieni suu, lihassolmu\nkummassakin suupielessä. Mutta heillä oli lyhyempi ja leveämpi leuka ja\ntummemmat silmät kuin Erlendillä. Ja vaimosta tuntui nyt, että ennen\nkaikkea oli Erlendin tehnyt niin ihmeellisen kauniiksi juuri hänen\nsilmänsä, jotka olivat niin yllättävän vaaleansiniset ja kirkkaat\nnoissa muuten niin tummaverisissä, sysimustan tukan kehystämissä\nkasvoissa.\n\nMutta nyt välähtivät nuorten poikien silmät teräksensinisiltä, kun\nSkule vastasi tätinsä miehelle -- hänellä oli tapana esiintyä kaksosten\npuhemiehenä:\n\n\"Me kiitämme teitä tästä hyvästä tarjouksesta, lanko. Mutta me olemme\njo puhuneet Munan-herran ja Ingen kanssa ja neuvotelleet vanhempien\nveljiemme kanssa -- olemme jo sopineet Ingen ja hänen isänsä kanssa.\nNämä miehet ovat lähimmät sukulaisemme isän puolelta, ja me menemme\nIngen kanssa etelään ja aiomme olla hänen talossaan tämän kesän ja\nvähän pitempäänkin --\"\n\nPojat tulivat alas tupaan Kristiinan luo illalla, kun hän oli\npaneutunut makuulle:\n\n\"Niin, me odotamme teiltä, äiti, että ymmärrätte tämän\", sanoi Ivar\nErlendinpoika.\n\n\"Me emme kerjää sukulaisapua ja ystävyyttä niiltä miehiltä, jotka\nistuivat vaiti silloin kun näkivät isän kärsivän vääryyttä\", lisäsi\nSkule.\n\nÄiti nyökkäsi.\n\nHänen mielestään pojat menettelivät oikein. Jammælt oli ymmärtäväinen\nja oikeinajatteleva mies, sen hän käsitti, ja hänen tarjouksensa oli\ntehty hyvässä tarkoituksessa -- mutta hänelle oli mieleen, että pojat\nolivat uskollisia isälleen. Tosin hän ei ollut ajatellutkaan ennen,\nettä hänen poikansa joskus tulisivat palvelemaan Brynhild Flugan poikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksoset lähtivät Inge Flugan kanssa niin pian kuin Ivar oli kyllin\nvahva ratsastamaan. Talossa oli kovin hiljaista heidän mentyään. Äiti\nmuisti, että viime vuonna näihin aikoihin hän makasi kutomatuvassa\nvastasyntynyt lapsi vierellään -- se tuntui hänestä kuin unelta. Niin\nlyhyt aika oli siitä, kun hän oli tuntenut itsensä nuoreksi, mieli\ntäynnä nuoren naisen kaipausta ja surua, toivoa ja vihaa ja rakkautta.\n-- Nyt oli hänen laumansa supistunut neljään poikaan, eikä hänen\nmielessään ollut muuta kuin huolta noista täysikasvuisista nuorista\nmiehistä. Tähän hiljaisuuteen, joka laskeutui Jørundgaardin ylle\nkaksosten lähdettyä, hulmahti hänen tuskansa Bjørgulfin vuoksi kirkkaan\ntulenloimun tavoin.\n\nKun taloon tuli vieraita, muuttivat Bjørgulf ja Naakkve vanhaan\nliesitupaan. Bjørgulf oli ylhäällä vuoteesta päivisin, mutta kuitenkaan\nhän ei ollut vielä liikkunut ulkosalla. Sisäistä pelkoa tuntien\nKristiina pani merkille, että Bjørgulf istui aina hiljaa samalla\npaikalla eikä kävellyt koskaan lattialla, liikkui yleensä vähän aina\nkun äiti oli käymässä hänen luonaan. Äiti tiesi, että hänen silmänsä\nolivat huonontuneet viime sairauden aikana. Naakkve oli kovin vaitelias\n-- mutta sellainenhan hän oli ollut aina isän kuolemasta alkaen, ja\näitiään hän näytti karttavan niin paljon kuin suinkin sopi.\n\nVihdoin eräänä päivänä Kristiina rohkaisi mielensä ja kysyi vanhimmalta\npojaltaan, miten Bjørgulfin näön laita nyt oli. Kauan vastaili Naakkve\nvältellen. Mutta lopuksi äiti vaati poikaa sanomaan hänelle totuuden.\n\nNaakkve sanoi:\n\n\"Hän voi erottaa vielä kirkkaan valon --\" Samassa valahti nuori mies\nitse kalmankalpeaksi, kääntyi äkkiä ja meni ulos huoneesta.\n\nMyöhemmin päivällä, itkettyään itsensä niin väsyksiin, että luuli nyt\nkykenevänsä puhumaan rauhallisesti poikansa kanssa, Kristiina meni\nvanhaan tupaan.\n\nBjørgulf makasi sängyssä. Heti kun äiti tuli ja istuutui pojan sängyn\nlaidalle, hän näki pojan kasvoista, että tämä tiesi hänen puhuneen\nNaakkven kanssa:\n\n\"Äiti. Te ette saa itkeä, äiti\", hän pyysi peloissaan.\n\nMieluimmin olisi äiti heittäytynyt poikansa syliin, itkenyt ja\nvaikeroinut hänen kovaa kohtaloaan. Mutta hän pujotti vain kätensä\npojan käteen peitteen alle:\n\n\"Kovasti koettelee Jumala sinun miehuuttasi, poikani\", hän sanoi ääni\nsärähtäen.\n\nBjørgulfin kasvojenilme vaihtui, tuli lujaksi ja päättäväiseksi. Mutta\nkesti kotvan, ennen kuin hän kykeni vastaamaan:\n\n\"Olen tiennyt jo kauan, äiti, että minut oli määrätty kestämään tämä.\nJo silloin kun olimme Tautrassa -- veli Aslak puhui minulle siitä, että\njos minulle kävisi sillä lailla, niin --\n\n\"Samoin kuin Herraamme Jeesusta kiusattiin erämaassa, sanoi hän --.\nHän sanoi, että oikea erämaa kristityn sielulle on se, että hänen\nnäkönsä ja aistimensa suljetaan -- silloin hän seuraisi Vapahtajan\njälkiä erämaassa, vaikkakin hänen ruumiinsa olisi keskellä veljien tai\nomaisten joukkoa. Hän luki Pyhän Bernhardin kirjoista näistä asioista.\nJa että jos sielu ymmärtää, että Jumala on valinnut hänet erityisesti\nsellaiseen kovaan miehuuden koettelemukseen, niin ei hän saa pelätä\nsitä, ettei hän jaksa. Jumala tuntee sieluni paremmin kuin sielu itse\ntuntee itsensä --\"\n\nHän jatkoi puhettaan äidille tähän tapaan, osoittaen lohdutuksessaan\nikäisekseen harvinaista viisautta ja sielunvoimaa.\n\nIllalla tuli Naakkve Kristiinan luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan\nkahden kesken. Sitten hän sanoi, että hänellä ja Bjørgulfilla oli\naikomus ruveta hengelliseen veljeskuntaan ja hankkia munkiksivihkimys\nTautrassa.\n\nKristiina seisoi tyrmistyneenä, mutta Naakkve jatkoi hyvin\nrauhallisena. He tahtoivat odottaa kunnes Gaute tulisi täysi-ikäiseksi\nja voisi toimia äidin ja nuorempien veljesten puolesta. He veisivät\nluostarille mukanaan niin paljon omaisuutta kuin Husabyn Erlend\nNikulauksenpojan jälkeläisille sopi, mutta he tahtoivat katsoa myös\nveljiensä etua. Isältään eivät Erlendinpojat olleet perineet mitään\nmainitsemisen arvoista, mutta ne kolme, jotka olivat syntyneet\nennen Gunnulf Nikulauksenpojan luostariinmenoa, omistivat joitakin\nmaakappaleita pohjoisessa -- hän oli antanut lahjoja veljenpojilleen\njakamalla rikkauksiaan, vaikkakin hän jätti veljelleen suurimman osan\nsiitä, mitä ei antanut kirkolle ja hengellisiin tarkoituksiin. Ja kun\nNaakkve ja Bjørgulf eivät vaatineet täyttä perintöosaa, se koituisi\nmyös kevennykseksi Gautelle, josta nyt tulisi suvun pää ja jatkaja, kun\nhe kaksi kuolisivat maailmalle, sanoi Naakkve.\n\nKristiina oli kuin pökerryksissä. Hän ei ollut ikinä uneksinutkaan,\nettä Naakkve ajattelisi munkkielämää. Mutta hän ei virkkanut mitään\nvastaan -- hän oli siinä määrin järkyttynyt. Eikä hän uskaltanut\nkoettaa taivuttaa poikiaan luopumaan niin kauniista ja hyödyllisestä\naikomuksesta.\n\n\"Jo silloin, kun olimme vielä poikasia ja istuimme yhdessä munkkien\nluona siellä pohjoisessa, me lupasimme toisillemme, ettemme koskaan\neroaisi\", sanoi Naakkve.\n\nÄiti nyökkäsi; hän tiesi sen. Mutta hän oli ajatellut sen tarkoitetuksi\nniin, että Bjorgulf jäisi asumaan Naakkven luo sittenkin, kun vanhin\nveli menisi naimisiin.\n\nKristiinasta tuntui miltei ihmeeltä, että Bjørgulf, vaikka oli niin\nnuori, saattoi kantaa onnettomuutensa niin miehuullisesti. Niinä\nkertoina, jolloin äiti puheli hänen kanssaan kevään kuluessa, ei\nhän kuullut muuta kuin jumalisia ja uljaita sanoja poikansa suusta.\nKäsittämättömältä se tuntui äidistä -- mutta se johtui varmaankin\nsiitä, että poika oli ymmärtänyt jo monet vuodet, että tämä olisi\nlopputuloksena hänen heikkonäköisyydestään, ja niin hän oli kai\nvarustanut sieluaan aina siitä asti, kun oli ollut munkkien luona.\n\nMutta silloin täytyi Kristiinan ajatella, kuinka kovasti ja raskaasti\ntämä hänen onneton lapsensa oli kärsinyt -- ja hän, äiti, oli niin\nvähän siitä tajunnut omia huoliaan hautoessaan. Nyt hiipi Kristiina\nLauritsantytär polvistumaan, milloin vain oli yksin, kotona ylistuvassa\nolevan Neitsyt Maarian kuvan eteen ja hänen kirkossa olevan alttarinsa\neteen, niin usein kuin kirkko oli auki. Valittaen kaikesta sydämestään\nhän rukoili nöyrästi itkien Lunastajan lempeää äitiä olemaan\nBjørgulfille äidin sijaisena ja korvaamaan hänelle sen, minkä hänen\nlihallinen äitinsä oli jättänyt tekemättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kesäyönä Kristiina makasi valveilla. Naakkve ja Bjørgulf olivat\nsilloin jo muuttaneet takaisin isoon ylistupaan, mutta Gaute nukkui\nalhaalla Lauritsan kanssa, koska vanhimmat veljet tahtoivat harjoitella\nvalvomista ja rukoilemista, kuten Naakkve oli sanonut. Kristiina oli\nvihdoinkin juuri nukahtamaisillaan, kun heräsi kuullessaan jonkun\nhiipivän ylhäällä ylistuvan parvella. Portaita astuttiin alaspäin\nhaparoiden -- hän tunsi sokean käyntitavan.\n\nBjørgulf aikoi kai vain ulos asialle, arveli äiti -- kuitenkin hän\nnousi ylös ja hamuili vaatteitaan. Silloin hän kuuli, että ylistuvan\novi paiskattiin auki -- joku riensi portaita alas parilla kolmella\nharppauksella.\n\nÄiti juoksi eteiseen ja ulos ovesta. Ulkona oli niin sakea sumu, että\npihan toisella puolen olevat rakennukset vain hiukan häämöttivät.\nPihaveräjällä tappeli Bjørgulf rajusti irtautuakseen veljen otteesta.\n\n\"Menetätkö sinä mitään siinä\", huusi sokea, \"jos pääset minusta --\nsilloinhan olet vapautunut valasta -- eikä sinun tarvitse kuolla tältä\nmaailmalta --\"\n\nNaakkven vastausta Kristiina ei kuullut. Hän juoksi avojaloin märkään\nruohikkoon. Bjørgulf oli saanut nyt riistäytyneeksi irti -- silloin\nhän suistui suin päin, kuin iskettynä, veräjän vieressä olevaan isoon\nkiveen, törmäten siihen molemmilla nyrkeillään.\n\nNaakkve näki äidin ja riensi kiiruusti muutaman askeleen häntä vastaan:\n\n\"Menkää sisään, äiti -- tämän minä hoidan parhaiten yksinäni -- teidän\n_pitää_ mennä sisään, sanon minä\", kuiskasi hän kiihkeästi, kääntyi ja\nkumartui jälleen veljensä yli.\n\nÄiti jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Ruohikko oli likomärkä\nkasteesta, sitä tippui joka katolta, ja pisaroita vieri alas joka\nlehdeltä -- oli satanut koko päivän, mutta nyt olivat pilvet\nlaskeutuneet alas tiheänä, valkoisena sumuna. Kun pojat hetken kuluttua\ntulivat takaisin -- Naakkve oli ottanut Bjørgulfia kainalosta ja\ntalutti häntä -- väistyi Kristiina oven sisäpuolelle.\n\nHän näki Bjørgulfin kasvoista vuotavan verta, hän oli kai loukannut\nitsensä kiveen. Tahdottomasti painoi Kristiina käden suullensa ja puri\nomaa lihaansa.\n\nPortailla koetti Bjørgulf vielä kerran riistäytyä irti Naakkvesta --\nhän kompastui seinää vasten ja huusi:\n\n\"Minä kiroan, minä kiroan syntymäpäiväni --!\"\n\nKuultuaan Naakkven sulkevan ylistuvan oven heidän sisälle mentyään\nhiipi Kristiina jäljestä ja seisoi parvella oven ulkopuolella. Kauan\nhän kuuli Bjørgulfin äänen sisäpuolelta -- tämä raivosi, huusi ja\nkirosi -- joitakin pojan hurjia sanoja hän saattoi erottaa. Väliin hän\nymmärsi Naakkven puhuvan veljelleen, mutta hänen äänensä kuului vain\nvaimeana muminana. Lopulta Bjørgulf puhkesi nyyhkyttämään ääneen ja\nsydäntäsärkevästi.\n\nÄiti seisoi väristen vilusta ja tuskasta. Hän oli ehtinyt heittää vain\nviitan paitansa ylle; hän seisoi siinä niin kauan, että hänen hajallaan\noleva tukkansa tuli märäksi raa'asta yöilmasta. Vihdoin tuli ylistupaan\nhiljaisuus.\n\nAlatupaan tultuaan hän meni sen sängyn luo, missä Gaute ja Lauritsa\nnukkuivat. He eivät olleet heränneet. Kyyneltensä vuotaessa hän ojensi\nkätensä pimeässä, tunnusteli kummankin lämpimiä kasvoja ja kuunteli\nheidän tasaista, tervettä hengitystään. Hänestä tuntui, että nyt oli\nhänellä vain nämä kaksi jäljellä rikkaudestaan.\n\nVilusta väristen hän ryömi omaan sänkyynsä. Yksi koirista, joka\nmakasi Gauten sängyn vieressä, tassutteli lattian poikki ja hyppäsi\nKristiinan sänkyyn kääriytyen mytyksi hänen jalkojensa päälle. Sillä\noli tapana tehdä niin öisin, eikä Kristiina hennonnut ajaa sitä pois,\nvaikka se oli raskas ja painoi hänen jalkojaan niin että ne puutuivat;\nmutta se oli ollut Erlendin oma ja hänen lemmikkikoiransa, sysimusta,\nkarkeakarvainen vanha karhukoira. Nyt tänä yönä tuntui Kristiinasta\nhyvältä, että se makasi siinä ja sulatti hänen jäätyneitä jalkojaan.\n\n-- Hän ei nähnyt Naakkvea seuraavana aamuna ennen kuin aamiaispöydässä.\nSilloin Naakkve tuli sisään ja istuutui kunniatuoliin; se oli ollut\nhänen paikkansa isän kuoleman jälkeen.\n\nHän ei lausunut sanaakaan aterian aikana, ja hänellä oli tummat renkaat\nsilmien alla. Äiti seurasi häntä, kun hän lähti jälleen ulos.\n\n\"Miten Bjørgulfin laita on nyt?\" kysyi hän hiljaa.\n\nNaakkve karttoi edelleenkin hänen katsettaan, mutta vastasi yhtä\nhiljaa, että Bjørgulf nukkui nyt.\n\n\"Onko -- onko hän ollut sellainen ennen?\" kuiskasi Kristiina\npelokkaasti.\n\nNaakkve nyökkäsi, kääntyi poispäin hänestä ja palasi ylös veljen luo.\n\nNaakkve paimensi Bjørgulfia myöhään ja varhain ja pysytti äitiä poissa\ntämän luota niin paljon kuin kykeni. Mutta Kristiina ymmärsi, että\nnoilla kahdella nuorella oli monta kireätä hetkeä keskenään.\n\nNikulaus Erlendinpojan olisi nyt ollut oltava isäntänä Jørundgaardissa,\nmutta hän ei ehtinyt vähääkään pitämään silmällä talonhoitoa. Hänellä\nei näyttänyt olevan siihen halua ja kykyäkään paljoa, samoin kuin hänen\nisälläänkään ei ollut ollut. Kristiina ja Gaute saivat siis vastata\nkoko talosta, sillä tänä kesänä jätti myös Ulf Haldorinpoika heidät.\n\nNiiden onnettomien tapausten jälkeen, jotka päättyivät Erlend\nNikulauksenpojan surmaan, oli Ulfin vaimo mennyt veljensä mukana\nkotiinsa. Ulf jäi Jørundgaardiin -- hän sanoi tahtovansa näyttää\nihmisille, ettei hän ollut ajettavissa pois juoruilla ja valheilla.\nMutta hän vihjaisi kuitenkin, että nyt hän oli kai ollut täällä jo\nriittävän kauan; hän ajatteli ehkä muuttaa pohjanpuoleen omaan taloonsa\nSkauniin, kun siksi pitkä aika oli kulunut, ettei kukaan voisi sanoa\nhänen lähteneen juoruja pakoon.\n\nMutta sitten otti piispan edusmies tutkiakseen, oliko Ulf Haldorinpoika\nluvattomasti hylännyt vaimonsa. Ulf suoriutui silloin lähtöön, nouti\nJardtrudin ja aikoi matkustaa pohjoiseen, ennen kuin syysilmat\ntekivät tien tunturin yli vaikeaksi kulkea. Gautelle hän sanoi\naikovansa ruveta yksiin puuhiin sisarpuolensa miehen kanssa, joka\noli aseseppänä Nidarosissa, ja asua siellä, mutta laittaa Jardtrudin\nSkjoldvirkstadiin, jota veljenpoika edelleen hoitaisi hänen puolestaan.\n\nViimeisenä iltana joi Kristiina hänen terveydekseen siitä kullatusta\nhopeapikarista, jonka hänen isänsä oli saanut isoisältään, herra Ketil\nSvenskeltä. Hän pyysi Ulfia ottamaan pikarin ja säilyttämään sen hänen\nmuistonaan, sitten hän pani entisen Erlendin kultasormuksen hänen\nsormeensa; sitä hänen oli pidettävä sukulaisensa muistoksi.\n\nUlf suuteli häntä kiitokseksi. \"Sekin kuuluu sukulaisuuteen\", sanoi hän\nhymyillen. \"Et tainnut luulla, Kristiina, kun ensi kerran tutustuimme\ntoisiimme, kun palvelijana noudin sinut ja saatoin sinut herrani\nluokse, -- että eroaisimme tällä tavoin?\"\n\nKristiina tuli hehkuvan punaiseksi, sillä Ulf hymyili hänelle entistä\npilkallista hymyään, mutta hän luuli näkevänsä miehen silmistä, että\ntämä oli alakuloinen. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Etkö sinä, Ulf, kuitenkin kaipaa takaisin Trøndelageniin, kun olet\nsyntynyt ja kasvanut siellä pohjoisessa? Minä kaipaan sinne vuonolle\nuseinkin, vaikka olen elänyt siellä vain muutamia vuosia.\" Ulf nauroi\nsamoin kuin äsken; silloin Kristiina sanoi hiljaa: \"Jos olen loukannut\nsinua joskus nuoruudessani, ylpeydellä tai -- enhän tiennyt, että sinä\nja Erlend olitte lähisukulaisia -- niin se täytyy sinun nyt antaa\nminulle anteeksi!\"\n\n\"Et ole -- eikä Erlend puolestaan suinkaan tahtonut olla tunnustamatta\nsukulaisuutta. Mutta minä olin niin karski nuoruudessani -- jos isäni\noli sysännyt minut pois suvustaan, niin en tahtonut kerjätä --\"\nUlf nousi äkkiä ylös ja meni Bjørgulfin luo, joka istui penkillä.\n\"Ymmärrätkö, Bjørgulf kasvattini, -- isäsi -- ja Gunnulf -- he\nosoittivat minulle sukulaismieltä heti siitä pitäen, kun kohtasimme\ntoisemme poika-pahasina -- päinvastoin kuin veljeni ja sisareni\nHestnæsissä. Sen jälkeen -- en esiintynyt koskaan Erlendin sukulaisena,\npaitsi jos näin, että niin voisin paremmin palvella häntä -- ja\nhänen vaimoaan -- ja teitä kasvattipoikiani. Ymmärrätkö?\" sanoi hän\nkiivaasti, laskien kätensä Bjørgulfin kasvoille ja peittäen sammuneet\nsilmät.\n\n\"Ymmärrän.\" Bjørgulfin vastaus tuli puoleksi tukahtuneena toisen\nsormien takaa; hän nyökäytti Ulfin käteen.\n\n\"Me ymmärrämme, kasvatusisä\", Nikulaus laski kätensä raskaasti Ulfin\nolalle, ja Gaute meni lähemmäksi ryhmää.\n\nKristiinalle tuli omituinen tunne -- oli kuin toiset olisivat puhuneet\nasioista, joita hän ei tuntenut. Sitten hänkin lähestyi miehiä sanoen:\n\n\"Luota siihen, Ulf-sukulaiseni, me ymmärrämme sen kaikki -- ei ole\nErlendillä eikä meillä kellään ollut niin uskollista ystävää kuin sinä.\nJumala siunatkoon sinua!\"\n\nSeuraavana päivänä lähti Ulf Haldorinpoika matkalle pohjoiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven mittaan Bjørgulf rauhoittui, mikäli Kristiina saattoi nähdä. Hän\ntuli jälleen ruokapöytään muun talonväen kanssa, kävi heidän mukanaan\nmessussa ja otti suopeasti ja ystävällisesti vastaan sen avun ja ne\npalvelukset, joita äiti niin mielellään tahtoi hänelle osoittaa.\n\nJa sitä mukaa kuin aika kului eikä Kristiina koskaan kuullut\npoikien mainitsevan luostaria, hän itse tunsi, kuinka sanomattoman\nvastenmielisesti hän antoi vanhimman poikansa munkkielämään.\n\nHän oli tosin vakuuttunut siitä, että luostari oli varmasti paras\npaikka Bjørgulfille. Mutta hän ei käsittänyt, miten hän saattaisi\nkestää Naakkven menettämisen sillä tavalla. Niin kai lienee sittenkin\nollut, että esikoinen oli jollakin tavoin sidottu äidin sydämeen vielä\nkiinteämmin kuin toiset pojat.\n\nEi hän myöskään voinut ymmärtää, että Naakkve olisi sovelias munkiksi.\nHänellä oli tosin erinomainen kyky kirjaviisauden oppimiseen ja\nmieltymys hartaudenharjoituksiin; mutta kuitenkaan ei äidistä näyttänyt\nhänellä olevan erikoista hengellistä taipumusta. Paikkakunnan kirkossa\nhän ei käynyt mitenkään erikoisen hartaasti, hän löi usein laimin\njumalanpalveluksen mitättömistä syistä, ja Kristiina tiesi, ettei\nhän eikä Bjørgulf ripittäneet kirkkoherralleen muuta kuin yleisen\nsynnintunnustuksen. Uusi pappi, Sira Dag Rolfinpoika, oli Blakarsarvin\nRolfin poika, joka oli ollut naimisissa Ragnfrid Ivarintyttären orpanan\nkanssa, minkä vuoksi hän kävi usein sukulaisnaisen talossa; hän oli\nnuori mies, noin kolmenkymmenen ikäinen, oppinut ja hyvä pappi; mutta\nmolemmat vanhimmat pojat pysyivät kylminä hänelle. Gaute ja pappi sitä\nvastoin ystävystyivät pian keskenään.\n\nGaute oli ainoa Erlendinpojista, joka oli saanut ystäviä sililäisistä.\nMutta ei kukaan toisista ollut pysynyt niin vieraana paikkakunnalla\nkuin Nikulaus. Häh ei liittynyt koskaan toisten nuorten joukkoon\n-- jos hän meni sinne, mihin nuoret kokoontuivat tanssimaan tai\nseurustelemaan, niin hän seisoi enimmäkseen kisakentän laidassa\nja katseli -- sen näköisenä kuin olisi pitänyt itseään liian\nhyvänä olemaan mukana. Mutta jos hän sattui sille päälle, tuli hän\npyytämättä mukaan leikkiin -- ja silloin sanottiin hänen tekevän sen\nrehennelläkseen: hän oli rivakka, voimakas ja ketterä, helppo yllyttää\ntappeluun -- ja sen jälkeen, kun hän oli voittanut pari kolme seudun\nmainituinta urhoa, täytyi ihmisten sietää hänen olemustaan. Ja jos\nhäntä miellytti tanssia jonkun neidon kanssa, niin ei hän välittänyt\ntämän veljistä eikä omaisista, vaan tanssi ja meni istumaan kahden\nkesken tytön kanssa -- eikä tapahtunut, että nainen olisi vastannut\nkieltäen, kun Nikulaus Erlendinpoika tarjosi hänelle seuraansa. Se ei\ntehnyt häntä suositummaksi.\n\nVeljen tultua sokeaksi poistui Naakkve harvoin hänen luotaan, mutta\njos hän jonakin iltana meni ulos, ei hän ollut erilainen kuin\nennenkään. Pitkät metsästysretkensäkin hän oli nyt miltei kokonaan\nlopettanut. Hän osti kuitenkin juuri tänä syksynä itselleen tavattoman\nkalliin, valkoisen haukan kesyttäjältä ja harjoitti yhä innokkaasti\njousella-ampumista ja urheilua. Bjørgulf oli opetellut pelaamaan\nshakkia sokkona, ja veljekset viettivät usein koko päivän pelilaudan\nääressä, he olivat kumpikin mitä innokkaimpia pelaajia.\n\nSitten sai Kristiina kuulla ihmisten puhuvan Naakkvesta ja eräästä\nnuoresta neidosta, Tordis Gunnarintyttärestä, Skjennen talosta.\nSeuraavana kesänä oli tyttö karjamajalla. Silloin oli Naakkve useita\nkertoja poissa kotoa yöllä. Kristiina sai kuulla hänen olleen Tordiksen\nluona.\n\nÄidin sydän vapisi ja lepatti sinne tänne niinkuin haavanlehti\nvarressaan. Tordis oli vanhaa ja kunniallista sukua, itse hän oli hyvä,\nviaton lapsi; ei Naakkve toki hennoisi häväistä häntä. Jos nuoret\nunohtivat itsensä, täytyi Naakkven ottaa tyttö vaimokseen. Kipeänä\nhuolesta ja häpeästä tunsi Kristiina tunnossaan, ettei hän varmaankaan\ntulisi kovin paljon murehtimaan, jos niin kävisi. Vain kaksi vuotta\nsitten ei hän olisi suvainnut kuulla puhuttavankaan sellaista, että\nTordis Gunnarintytär tulisi emännäksi Jørundgaardiin hänen jälkeensä.\nNeidon isoisä eli ja asui talossa neljän naimisissa olevan pojan\nkanssa, tytöllä itsellään oli paljon sisaruksia; hänestä tulisi köyhä\nmorsian. Ja jokainen nainen siinä suvussa sai ainakin yhden älyttömän\nlapsen. Hiidenväki vaihtoi lapset tai sumensi ne, --. niin hartaasti\nkuin koetettiinkin turvata lapsivuodenaisia, ei näyttänyt olevan\napua kasteesta eikä vihkimyksistä. Skjennessä oli nyt kaksi vanhaa\nmiestä, joiden Sira Eirik oli ilmoittanut olevan vaihdokkaita, kaksi\nkuuromykkää lasta -- ja Tordiksen vanhimman veljen oli metsän neito\ntuhonnut, kun hän oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. Muuten oli\nSkjennen suku kaunista ihmislajia, karjaonni ja menestys seurasivat\nheitä, mutta heitä oli liian paljon, jotta suvulle olisi voinut kertyä\nrikkautta.\n\n-- Jumala tietää, voisiko Naakkve luopua aikeestaan tekemättä syntiä,\njos hän jo oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Mutta munkiksi\naikovan oli sentään aina kokeiltava vuoden verran alokkaana luostarissa\nennen kuin sai vihkimyksen -- hän saattoi silloin itse peräytyä,\njos tunsi, ettei ollut aiottu palvelemaan Jumalaa sillä tavalla. Ja\nKristiina oli kuullut, että se italialainen kreivitär, joka oli suuren\njumaluusoppineen ja saarnaveljen Tuomas Akvinolaisen äiti, oli sulkenut\npoikansa huoneeseen yhdessä kauniin ja siveettömän naisen kanssa\nhorjuttaakseen hänet aikomuksestaan, kun hän tahtoi jättää maailman.\nKristiinasta tuntui, että se oli inhottavinta mitä hän oli kuullut --\nmutta tuo nainen kuoli kuitenkin Jumalan kanssa sovintoon päässeenä.\nSilloin ei kai voinut olla niin kauhean syntistä, jos hän ajattelikin,\nettä hän ottaisi nyt avosylin vastaan Skjennen Tordiksen poikansa\nvaimona.\n\nSyksyllä tuli Jammælt Halvardinpoika Formoon, ja hän vahvisti ne\nsuuria uutisia koskevat huhut, jotka olivat jo ehtineet tähänkin\nlaaksoon. Yksissä neuvoin kirkon korkeimpien oppi-isien ynnä Norjan\nvaltakunnanneuvoston ritarien ja aseenkantajien kanssa oli herra\nMaunu Eerikinpoika päättänyt jakaa valtakuntansa niiden kahden pojan\nkesken, jotka hän oli saanut kuningattarensa Blanka-rouvan kanssa.\nHerrainpäivillä Vardbergissä hän oli nimittänyt nuoremman, junkkeri\nHaakonin, Norjan kuninkaaksi; sekä oppineet että maallikkoherrat\nolivat vannoneet kaiken pyhän nimessä puolustavansa maata hänen\nhyväkseen. Kolmivuotiasta Haakonia mainittiin miellyttäväksi ja\nlupaavaksi lapseksi, ja hänet oli kasvatettava tässä maassa, neljä\netevintä norjalaista ritarinrouvaa kasvatusäiteinä ja kaksi hengellistä\nja kaksi maallista ylimystä kasvatusisinä, kun Maunu-kuningas ja\nBlanka-kuningatar olivat Ruotsissa. Sanottiin, että herra Erling\nVidkuninpoika ynnä Bergenin ja Oslon piispat olivat luoneet tämän\nkuninkaanvaali-ajatuksen, ja Bjarne Erlinginpoika oli eniten\nedistänyt asiaa kuninkaan luona; hän rakasti Bjarnea eniten kaikista\nnorjalaisista alamaisistaan. Ja kaikki odottivat mitä suurinta hyötyä\nNorjan vallalle siitä, että norjalaiset nyt saisivat jälleen kuninkaan,\njoka eläisi ja asuisi heidän keskuudessaan ja tahtoisi suojella\nlakia ja oikeutta ja maan etua, sen sijaan että kuluttaisi aikaansa,\nvoimiansa ja valtakunnan varallisuutta yrityksiin muissa maissa.\n\nKristiina oli kuullut kuninkaanvaalista, samoin kuin hän oli kuullut\nkahakasta saksalaisten kauppiaiden kanssa Bergenissä ja kuninkaan\nsodista Ruotsissa ja Tanskassa. Mutta se oli liikuttanut häntä niin\nvähän. -- niinkuin jyrinän kaiku tunturien välissä, kun ukkosilma\nkulkee kaukana olevien seutujen yli. Hänen poikansa olivat kyllä\npuhuneet näistä asioista keskenään. Jammaæltin kertomus sai Erlendin\npojat valtavaan mielenkuohuun. Bjørgulf istui käsi otsalla, peittäen\nsokeat silmänsä, Gaute kuunteli huulet raollaan, puristaen kourassaan\ntikarinkahvaa, Lauritsa hengitti kiivaasti ja kuuluvasti ja katsahti\ntuon tuostakin tätinsä miehestä isännäntuolilla istuvaan Naakkveen.\nVanhin veli oli kalpea ja hänen silmänsä hehkuivat.\n\n\"On ollut _monen miehen_ kohtalo\", sanoi Naakkve, \"että ne, jotka\nhänen eläessään ovat kiivaimmin häntä vastustaneet, ovat päätyneet\nmenestykseen sillä tiellä, jonka hän heille osoitti -- sitten kun\nensin ovat laittaneet hänet matojen ruoaksi. Kun hän on saanut suunsa\ntäyteen multaa, eivät hänen kavaltajansa enää haikaile vahvistaa hänen\nsanojaan.\"\n\n\"Voipa kyllä olla niin, lanko\", sanoi Jammælt hillitsevästi, \"että\nnoissa sanoissasi on jonkin verran perää; isäsi ensinnä kaikista\najatteli tätä keinoa ryteiköstä pääsemiseksi -- kaksi veljestä\nkuninkaanistuimilla täällä ja Ruotsissa. Syväajatuksinen, viisas ja\nylevämielinen herra oli Erlend Nikulauksenpoika, sen ymmärrän. Mutta\nvaro kuitenkin, mitä sanot, Nikulaus; et suinkaan sinä toivo, että\nsinusta kerrotaan sellaista, mikä voi vahingoittaa Skulea --\"\n\n\"Skule ei pyytänyt minulta lupaa siihen\", sanoi Naakkve tuimasti.\n\n\"Kas hän ei tainnut muistaa, että sinä nyt olet täysi-ikäinen\", vastasi\nJammælt äskeiseen tapaan, \"enkä minä itsekään tullut sitä ajatelleeksi\n-- niin että minun suostumuksellani ja kehoituksestani hän vannoi käsi\nBjarnen miekalla --\"\n\n\"Luulen hänen kyllä muistaneen sen -- mutta se pojannulkki tiesi, että\nminä en olisi ikinä suostunut siihen. Ja gisleläiset tarvitsivat kai\ntätä voidetta kipeälle omalletunnolleen --\"\n\n-- Skule Erlendinpoika oli nyt ruvennut Bjarne Erlinginpojan\npalvelukseen. Hän oli tavannut tuon nuoren ylimyksen ollessaan jouluna\nvierailemassa tätinsä luona Ælinissa, ja Bjarne oli antanut pojan\nymmärtää, että oli ensi sijassa Erling-herran ja hänen välityksensä\nansiota, että Erlend aikanaan oli saanut armahduksen -- ilman heidän\ntukeaan ei Simon Andreksenpoika olisi koskaan saanut toimitetuksi\nasiaansa Maunu-kuninkaan luona. -- Ivar oli vielä Inge Flugan luona.\n\nKristiina tiesi, että se, mitä Bjarne Erlinginpoika oli sanonut,\nei ollut aivan perätöntä -- se sopi varsin hyvin yhteen Simonin\noman kertomuksen kanssa hänen Tunsbergin-matkastaan. Kuitenkin oli\nKristiina kaikkina näinä vuosina ajatellut hyvin katkerin tuntein\nErling Vidkuninpoikaa; hänen mielestään tämä olisi voinut auttaa hänen\nmiestään saamaan paremmat ehdot, jos olisi tahtonut. Bjarne ei kai\npystynyt suuria toimittamaan silloin, aivan nuori kun oli. Kuitenkaan\nei Kristiina oikein pitänyt siitä, että Skule oli liittynyt tuohon\nmieheen -- ja lisäksi salpasi hänen henkeään niin omituisesti se, että\nkaksoset toimivat aivan omin päin ja olivat siten lähteneet väljille\nvesille -- he olivat iältään aivan lapsia äidin mielestä.\n\nTämän Jammæltin käynnin jälkeen kasvoi hänen mielensä rauhattomuus\nniin, että hän tuskin jaksoi ajatella. Jos nyt, kuten ihmiset\narvelivat, se seikka, että tuo poikapiltti Tunsbergin linnassa oli\nnimeltään Norjan kuningas, lisäsi niin sanomattoman paljon maakansan\nmenestymistä ja turvallisuutta, niin olisi kansa voinut nauttia tätä\nhyvyyttä kohta kymmenen vuotta, jos ei Erlend olisi --. Ei! Hän ei\ntahtonut ajatella sitä, kun hän ajatteli vainajaa. Mutta hän ei\nvoinut olla sitä tekemättä juuri siksi, että hän näki isän seisovan\npoikien silmissä ihanana ja täydellisenä, maan uljaimpana sankarina\nja päällikkönä, moitteettomana ja virheettömänä. Ja hän itsekin oli\nollut sitä mieltä koko ajan näinä vuosina, että Erlendin vertaiset\nja rikkaat sukulaiset olivat pettäneet hänet; suurta vääryyttä oli\nhänen miehensä kärsinyt -- mutta Naakkve kävi asiaan käsiksi liian\njyrkästi sanoessaan, että he olivat laittaneet Erlendin matojen\nruoaksi. Oli hänelläkin, Kristiinalla, oma raskas syynsä -- mutta\netupäässä oli kuitenkin Erlendin turhamaisuus ja hänen epätoivoinen\nitsepintaisuutensa syynä hänen kurjaan kuolemaansa.\n\nMutta ei -- sittenkään hän ei pitänyt siitä, että Skule nyt oli Bjarne\nErlinginpojan luona.\n\nEikö hän koskaan saisi elää sitä päivää, jolloin hän pääsisi kitumasta\ntuskassa ja levottomuudessa lakkaamatta? Oi Jeesus, muista sitä tuskaa\nja huolta, jota autuas äitisi kärsi sinun tähtesi, sääli minua, äitiä,\nja lohduta minua --!\n\n       *       *       *       *       *\n\nGautenkin takia hänellä oli huolia. Siinä pojassa oli mitä\nkunnollisimman talonisännän ainesta, mutta hän oli kovin hätäinen\ninnossaan suvun varallisuuden kohottamiseksi. Naakkve antoi hänelle\nvapaat kädet -- ja Gautella oli kädet täynnä mitä moninaisimpia puuhia.\nNyt hän oli yhdessä joidenkin muiden kyläläisten kanssa pannut jälleen\nkäyntiin vanhat rautasulatot tunturilla. Ja hän möi liian paljon, ei\nainoastaan maaverotuotteita, vaan kartanon omia varastojakin. Kristiina\noli kaiken ikänsä tottunut näkemään aitat täynnä talossaan, ja hän\nsuuttui aika lailla, kun Gaute nyrpisti nenäänsä härskiytyneelle voille\ntai virnisteli kymmenen vuoden vanhalle silavalle, joka riippui hänen\naitassaan. Mutta Kristiina tahtoi tietää, ettei hänen talossaan tulisi\nkoskaan puutetta ruoasta; ei yhdenkään köyhän tarvinnut lähteä apua\nvailla hänen luotaan, jos katovuosi kohtasi seutua. Eikä puutosta\nsaanut olla talossa, jos tuli sellainen aika, että häitä ja ristiäisiä\nja vieraspitoja pidettäisiin jälleen vanhassa kartanossa.\n\nHänen kunnianhimoiset toiveensa poikiin nähden kutistuivat. Hän\nolisi ollut tyytyväinen, jos he olisivat tahtoneet asettua rauhassa\nasumaan tänne hänen kotiseudulleen. Hän saattaisi koota ja vaihtaa\nmaaomaisuutensa siten, että kolme poikaa tulisi asumaan omissa\ntaloissaan. Ja Jørundgaard ynnä joen tämänpuolinen osa Laugarbruta\nsaattoivat elättää kolmet asukkaat. Jos ei siitä tulisikaan suurta\nherraskomeutta -- niin köyhiä ei heistä sentään vielä sittenkään\ntulisi. Tässä laaksossa vallitsi rauha -- kaikki maan mahtimiesten\nkesken vallitseva levottomuus ei tänne paljon kuulunut. Jos kohta\nsitä voitaisiinkin selittää suvun mahdin ja arvon alenemiseksi --\nniin olihan Jumalalla voimaa saattaa heidän jälkeläisensä pitemmälle,\njos hän näki sen olevan heille hyväksi. Mutta turhaan kai hän toivoi\nsaavansa heidät kootuksi ympärilleen sillä tavalla -- he eivät\nvarmaankaan asettuisi rauhaan niin helposti, nämä hänen poikansa,\njoilla oli isänä Erlend Nikulauksenpoika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaa hän alkoi löytää sielulleen rauhaa ja lievitystä antaessaan\najatustensa askarrella niiden kahden pienen pojan parissa, jotka hän\noli kätkenyt kirkkomaan multaan.\n\nJoka päivä näinä vuosina oli hän tosin ajatellut heitä -- arvellut,\nnähdessään muiden samanikäisten lasten kasvavan ja varttuvan --\nmillaisiahan mahtaisivat hänen lapsensa nyt olla --.\n\nNyt hänen liikkuessaan jokapäiväisissä askareissaan yhtä säntillisenä\nja ahkerana, mutta sulkeutuneena ja mietteliäänä, olivat kuolleet\nlapset aina hänen luonaan; hänen unelmissaan he kasvoivat ja\nvarttuivat, ja he luontuivat kaikissa suhteissa sellaisiksi kuin hän\ntoivoi: Munan oli yhtä uskollinen omaisilleen kuin Naakkve, mutta hän\noli äitiään kohtaan yhtä iloinen ja avomielinen kuin Gaute eikä koskaan\nhuolestuttanut häntä epävakaisilla päähänpistoilla, hän oli säyseä ja\najattelevainen kuin Lauritsa, mutta kaikesta kauniista, mitä Munan\nitsekseen mietiskeli, hän puheli äitinsä kanssa. Hän oli viisas kuin\nBjørgulf, mutta mikään kova onni ei pimentänyt hänen tietään elämän\nläpi, ja siten oli hänen terävä-älyisyytensä vailla katkeruutta; hän\noli omintakeinen, voimakas ja rohkea kuin kaksoset, mutta ei niin\nhillitön eikä omavaltainen --.\n\nJa kaikki somat, hilpeät muistot lastensa rakastettavasta sulosta\nheidän pieninä ollessaan, ne hän muisti nyt jälleen ajatellessaan\npikku Erlendiä. Piltti seisoi hänen helmassaan puettavana: hän piti\nkäsiään pojan alastoman, palleroisen ruumiin ympärillä, ja pienokainen\nkurottautui kätösillään ja ylöspäin kääntyneillä kasvoillaan ja koko\nkalliilla ruumiillaan äidin kasvoja ja hänen hyväilyjään kohti. Äiti\nopetti häntä kävelemään -- oli pannut kokoontaitetun vaatteen pojan\nrinnan poikki ja kainaloiden alitse -- näissä valjaissa poika riippui,\nraskaana kuin säkki, ja reutoi niin herttaisen kömpelösti jaloillaan,\nnauraen itsekin, kunnes kiemurteli naurusta kuin mato. Äiti kantoi\nhäntä käsivarrellaan karjapihaan vasikoita ja lampaita katsomaan,\npoika huusi ilosta nähdessään emakon kaikkine porsaineen, taivutti\nniskojaan taaksepäin katsellessaan tallinlakalla olevia kyyhkysiä. Hän\njuoksi äidin ympärillä korkeassa ruohikossa kiviraunioiden luona, huusi\njoka marjalle ja söi niitä hänen kädestään niin ahmimalla, että hänen\nkämmenensä tuli ihan märäksi pojan ahnaasta pikku suusta.\n\nKaikki ilonsa lapsistaan hän muisti ja eli uudelleen unelmissaan noiden\nkahden pienokaisen kanssa, ja kaikki surut unohtuivat --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kolmas kevät siitä kun Erlend oli laskettu hautaan. Kristiina ei\nkuullut enää sanaakaan Tordiksesta ja Naakkvesta. Mutta hän ei kuullut\nenää mainittavan myöskään luostaria. Ja hänen toivonsa kasvoi -- hän\nei voinut sille mitään: hänen oli niin vaikea uhrata vanhin poikansa\nluostarille.\n\nJuuri juhannuksen edellä tuli Ivar Erlendinpoika kotiin Jørundgaardiin.\nKaksoset olivat olleet kasvavia kuusitoistavuotiaita kotoa lähtiessään.\nNyt oli Ivar kasvanut, hän oli lähes kahdeksantoista vuoden vanha, ja\näidin mielestä hän oli tullut niin kauniiksi ja miehekkääksi, ettei hän\nvoinut kyllikseen katsella häntä.\n\nEnsimmäisenä aamuna äiti vei aamiaisen Ivarille tämän maatessa vielä\nvuoteessaan. Hunajaanleivottua vehnäleipää, lehikäisrieskaa ja olutta,\njota hän oli laskenut viimeisestä jouluksi pannusta tynnyristä. Hän\nistui sängynreunalla pojan syödessä ja juodessa, hymyili kaikelle, mitä\ntämä sanoi, nousi katselemaan hänen vaatteitaan, käänsi ja hypisteli\njokaista pukukappaletta, penkoi hänen matkasäkkiään, punnitsi hänen\nuutta solkeaan kapeassa punaisenruskeassa kädessään, veti hänen\ntikarinsa tupesta, kehui sitä ja kaikkia pojan kapistuksia. Sitten hän\nistuutui uudelleen vuoteelle, katseli poikaa ja kuunteli hymysuin ja\n-silmin kaikkea, mitä nuori mies kertoi.\n\nSilloin sanoi Ivar:\n\n\"Samantekevä, äiti, vaikka sanon teille asiani, joka toi minut kotiin\n-- tulin saamaan Naakkven suostumusta naimisiinmenooni.\"\n\nHämmästyksissään Kristiina löi kätensä yhteen:\n\n\"Ivar-kulta! Noin nuorena -- et suinkaan liene tehnyt mitään\nmielettömyyksiä!\"\n\nIvar pyysi äitiään kuulemaan. Se oli eräs nuorehko leski, Signe\nGamalintytär Rognheimin talosta Fauskarista. Talo oli kuuden veromarkan\nkokoinen ja suurimmaksi osaksi hänen yksityistä omaisuuttaan; hän oli\nperinyt ainoan lapsensa. Mutta hän joutui oikeudenkäyntiin miehen\nsukulaisten kanssa, ja Inge Fluga oli koettanut hankkia itselleen\nkaikenlaista laitonta etua siitä, että auttoi leskeä saamaan\noikeutensa. Ivar oli siitä suuttunut, oli ottanut naisen asiat\nhuoltaakseen ja seurannut häntä itse piispan luo, sillä Halvard-herra\noli aina osoittanut Ivarille isällistä suopeutta, milloin oli tätä\ntavannut. Inge Munaninpojan menettely asiassa ei sietänyt tarkkaa\ntutkimusta -- mutta hän oli osannut pysyä ystävyydessä seudun\nisoisten kanssa ja säikyttää rahvaan pelkäämään häntä -- ja piispan\nhän oli häikäissyt suurella taitavuudella; Munanin tähden ei kai\nHalvard-herrakaan halunnut olla erittäin ankara. Mutta nyt ei asia\nluontunut hänelle hyväksi -- joten pikkuserkukset olivat eronneet\ntäydessä vihollisuudessa, kun Ivar otti hevosensa ja lähti pois Inge\nFlugan talosta. Sitten oli hänen mieleensä kuitenkin johtunut tehdä\nvierailu Rognheimiin, ennen kuin hän poistuisi seudulta. Se tapahtui\npääsiäisen aikaan, ja siitä saakka hän oli ollut Signen luona --\nauttanut tätä kevätaikana talontoimissa -- ja nyt he olivat sopineet\nsiitä, että Ivar naisi hänet. Hänen mielestään Ivar Erlendinpoika\nei ollut liian nuori hänen miehekseen ja etujensa puoltajaksi. Ja\npiispa oli hänelle suosiollinen, kuten sanottu, -- vielä hän oli tosin\nliian nuori ja oppimaton, jotta Halvard-herra voisi uskoa hänelle\nmitään asioita, mutta Ivar arveli kyllä selviytyvänsä hyvin, jos hän\nnaimiskaupan kautta tulisi Rognheimin isännäksi.\n\nKristiina istui ja sormeili avainkimppua helmassaan. Tuohan oli\njärkevää puhetta. Ja Inge Fluga ei tietysti ollut ansainnut parempaa.\nMutta häntä ajattelutti, mitä vanha poloinen Munan Baardinpoika siitä\nsanoisi.\n\nMorsiamesta sai äiti tietää, että Signe oli kolmenkymmenen vuoden\nvanha, halpaa ja köyhää sukua, mutta hänen ensimmäinen miehensä oli\npäässyt varallisuuteen, joten leski eli nyt vauraissa oloissa, ja itse\nhän oli kunniallinen, siivo ja kelpo nainen.\n\nNikulaus ja Gaute lähtivät Ivarin mukana etelään katsomaan leskeä,\nmutta Kristiina tahtoi jäädä kotiin Bjørgulfin luo. Kun pojat\npalasivat kotiin, saattoi Naakkve ilmoittaa äidilleen, että nyt oli\nIvar kihlannut Signe Gamalintyttären. Häät pidettäisiin Rognheimissä\nsyksyllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin aikaa kotiinpaluunsa jälkeen tuli Naakkve äitinsä luo\neräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ompelemassa. Hän veti\nsalvan kiinni perässään. Sitten hän sanoi, että nyt kun Gaute oli\nkahdenkymmenen vuoden vanha ja Ivarkin naimisiin mennessään tuli\ntäysivaltaiseksi, aikoivat hän ja Bjørgulf jo syksyllä lähteä\npohjoiseen pyytääkseen päästä alokkaina luostariin. Kristiina ei\nvastannut erikoisempaa, ja he puhuivat sitten vain siitä, millä tavoin\njärjestettäisiin se, mitä vanhimmat veljet nyt tahtoisivat erottaa\npesästä.\n\nMutta pari päivää myöhemmin kävivät kutsujat Jørundgaardissa --\nSkjennen Aasmund pitäisi pojantyttärensä Tordiksen kihlajaiset erään\nkunnollisen dovrelaisen talokkaanpojan kanssa.\n\nNaakkve tuli äitinsä luo kutomatupaan sinäkin iltana, ja jälleen hän\nsalpasi oven jälkeensä. Hän istuutui lieden reunalle ja kaiveli oksalla\nhiillosta -- Kristiina oli virittänyt pienen tulen, sillä yöt olivat\nkylmiä sinä kesänä.\n\n\"Ei muuta kuin pitoja ja juhlimista, äiti\", sanoi hän naurahtaen.\n\"Kihlajaiset Rognheimissä ja kihlajaiset Skjennessä, ja sitten tulee\nIvarin häät -- kun Tordis ratsastaa morsiussaatossa, en minä taida olla\nmukana -- silloin olen kai jo pukenut ylleni luostarivaatteet --\"\n\nKristiina ei vastannut heti. Mutta sitten hän lausui nostamatta\nkatsettaan ompeluksestaan -- se oli Ivarille tuleva juhlanuttu:\n\n\"Monet olivat kai luulleet, että siitä tulisi Tordis Gunnarintyttärelle\nsuru, jos sinä rupeat munkiksi.\"\n\n\"Niin luulin minäkin kerran\", virkkoi Naakkve.\n\nKristiina antoi ompeluksen vaipua helmaansa. Hän katsoi poikaan --\ntämän kasvot olivat sulkeutuneet ja tyynet. Ja hän oli niin kaunis\n-- tumma tukka su'ittu taaksepäin valkealta otsalta, se kihartui\nniin pehmeästi korvien takana ja kaulan solakan, ruskean varren\nympärillä. Hänellä oli säännöllisemmät piirteet kuin isällä -- kasvot\nolivat leveämmät ja lujemmat, nenä ei ollut niin iso eikä suu niin\npieni, kirkkaat siniset silmät sijaitsivat kauniisti suorien, mustien\nkulmakarvain alla -- eikä hän kuitenkaan _näyttänyt_ niin kauniilta\nkuin Erlend oli ollut. Isän eläimenkaltaista pehmeyttä ja laiskaa\nsuloa, kulumattoman nuoruuden lumoa ei Naakkvella ollut.\n\nÄiti otti jälleen työn käsiinsä, mutta ei ommellut. Hetken perästä hän\nvirkkoi, katsoen alas ja silittäen vaatteen reunaa poimulle neulalla:\n\n\"Huomaa, Naakkve, etten vielä ole sanallakaan vastustanut teidän\nhurskasta aiettanne. Mutta sinä olet nuori -- ja kaiketi tiedät sinä,\njoka olet paljon oppineempi kuin minä -- että jossain pyhän kirjan\npaikassa on kirjoitettuna, että ei sovi miehen kääntyä ja katsoa\ntaakseen, kun hän kerran on kätensä auraan laskenut.\"\n\nEi ilmekään liikahtanut pojan kasvoilla.\n\n\"Tiedän, että teillä on ollut mielessä tämä jo hyvin kauan\", jatkoi\näiti. \"Aina lapsesta saakka. Silloin te ette itse ymmärtäneet, mistä\ntulisitte kieltäytymään. Nyt, kun olet tullut miehen ikään -- etkö\nluule suotavaksi, että koettelisitte vähän kauemmin, onko teillä\nkutsumusta. _Sinä_ olet syntynyt ottamaan haltuusi tämän talon ja\ntulemaan suvun pääksi --\"\n\n\"Te rohkenette neuvoa minua nyt?\" Naakkve hengähti raskaasti pari\nkertaa. Hän nousi seisomaan -- yhtäkkiä hän tarttui kiivaasti\nrintaansa, repäisi auki nutun ja paidan, niin että äiti näki hänen\npaljaan rintansa, missä syntymämerkit, viisi pientä veripunaista tulen\npilkkua, häämöttivät mustassa karvakiherteessä:\n\n\"Te luulitte kai, että minä olin liian pieni ymmärtääkseni mitä te\nhuokailitte itkien ja valittaen, kun suutelitte minua tähän silloin,\nkun olin pieni piltti --. Minä en ymmärtänyt sitä silloin, mutta niitä\nsanoja, jotka lausuitte, en voinut koskaan unohtaa --.\n\n\"Äiti, äiti -- oletteko unohtanut, että isä kuoli kurjan kuoleman ilman\nrippiä ja pappia! -- Ja te uskallatte neuvoa meitä luopumaan!\n\n\"Luullakseni me veljekset tiedämme, mistä kieltäydymme --. Minusta\nei näytä suurelta uhrilta, jos minun on menetettävä tämä talo ja\navioliitto -- ja sellainen rauha ja onni, jota te ja isä yhdessä täällä\nnautitte niin kauan kuin voin muistaa --\"\n\nKristiina pudotti ompeluksensa alas. Kaikki, mitä hän ja Erlend\nolivat eläneet -- pahat niinkuin hyvätkin -- koko muistojen rikkaus\ntulvahti hänen mieleensä. Niin vähän siis tiesi tämä lapsi siitä, mistä\nhän sanoutui irti. Kaikkine nuoruuden tappeluineen, uhkapeleineen,\najattelemattomine kauppoineen ja lemmenleikkeineen -- ei hän ollut\nmuuta kuin viaton lapsi.\n\nNaakkve näki kyynelten nousevan äidin silmiin ja huusi:\n\n\"Quid mihi et tibi est, mulier --\" [\"Vaimo, mitä minun on sinun\nkanssasi!\" Joh. 2, 4.] Kristiina säpsähti, mutta poika jatkoi kiihkeän\nliikutuksen vallassa: \"Jumala ei kai lausunut noita sanoja siksi, että\nhän olisi halveksinut äitiänsä. Mutta hän opetti itse äitiään, puhdasta\nja virheetöntä helmeä, kun tämä tahtoi neuvoa hänelle, miten hänen oli\nkäytettävä sitä voimaa, jonka hän oli saanut taivaalliselta isältään\neikä lihalliselta äidiltään. -- Äiti, te ette saa neuvoa minua tässä --\nälkää rohjetko tehdä sitä --\"\n\nKristiina painoi kasvonsa alas rintaansa vasten.\n\nHetken perästä Naakkve sanoi hyvin hiljaa:\n\n\"Oletteko unohtanut, että ajoitte minut pois luotanne --\" Hän vaikeni,\nikään kuin ei olisi luottanut omaan ääneensä. Mutta sitten hän jatkoi\njälleen: \"Minä tahdoin polvistua viereenne isän kuolinvuoteen ääreen\n-- mutta te käskitte minun mennä pois. Ettekö ymmärrä, että sydämeni\nvaikeroi rinnassa aina kun sitä muistan?\"\n\nKristiina kuiskasi miltei kuulumattomasti:\n\n\"Senkö vuoksi sinä olet ollut niin -- kylmä -- minulle koko ajan näinä\nvuosina, sen jälkeen kun tulin leskeksi?\"\n\nPoika oli vaiti.\n\n\"Minä alan ymmärtää -- sitä et sinä ole antanut minulle koskaan\nanteeksi, Naakkve --\"\n\nNaakkve katsoi syrjään.\n\n\"Toisinaan -- olen kyllä antanut anteeksi\", virkkoi hän heikosti.\n\n\"Usein se ei ole varmaankaan tapahtunut --? Naakkve, Naakkve\", huusi\näiti katkerasti valittaen, \"-- luuletko, että minä rakastin Bjørgulfia\nvähemmän kuin sinä -- olenhan minä hänen äitinsä -- olenhan teidän\nmolempien äiti! Julma sinä olit, kun suljit oven aina hänen ja minun\nväliltäni --!\"\n\nNaakkven kalpeat kasvot tulivat yhä valkeammiksi:\n\n\"Niin, äiti, minä suljin oven edestäsi. -- Julmaa, sanot sinä --.\nJeesus lohduttakoon sinua, sinä et tiedä --\" Hänen äänensä vaipui\nkuiskaukseksi, ikään kuin pojan voimat olisivat loppuneet: \"Minä\nluulin, ettet sinä voisi -- että meidän täytyisi säästää sinua --\"\n\nHän käännähti äkkiä, meni ovelle ja veti pois salvan. Mutta sitten hän\njäi seisomaan ovelle, selin Kristiinaan. Vihdoin äiti kutsui häntä\nhiljaa nimeltä. Silloin hän palasi takaisin ja seisoi äitinsä edessä\npää kumarassa:\n\n\"Äiti --. Minä ymmärrän kyllä, ettei tämä ole -- helppoa -- teille --\"\n\nÄiti laski kätensä pojan olkapäille. Poika kätki kasvonsa hänen\nkatseeltaan, mutta taivutti päänsä alas ja suuteli äitinsä toista\nrannetta. Kristiina muisti, että samoin oli Naakkven isä tehnyt kerran\n-- hän ei muistanut milloin --.\n\nÄiti silitti poikansa hihaa. Silloin poika kohotti kätensä ja taputti\nhäntä poskelle. Sitten he istuutuivat ja olivat vähän aikaa vaiti.\n\n\"Äiti\", sanoi Naakkve hetken kuluttua, tasaisesti ja hiljaa. \"Onko\nteillä vielä se risti, jonka Orm-veljeni jätti teille?\"\n\n\"On\", sanoi Kristiina, \"hän jätti sen pyytäen, etten koskaan eroaisi\nsiitä.\"\n\n\"Luulen, että jos Orm olisi tiennyt tämän, niin hän olisi suostunut\nsiihen, että minä saisin sen hänen jälkeensä. Minäkin tulen nyt jäämään\nilman perintöä ja sukua --\"\n\nKristiina otti esiin paitansa alta pienen hopearistin. Naakkve otti\nsen vastaan; se oli lämmin äidin rinnasta. Hän suuteli kunnioittavasti\nristin keskellä olevaa pyhäinjäännössäiliötä ja kiinnitti ohuen ketjun\nkaulansa ympäri pistäen korun vaatteittensa alle.\n\n\"Muistatko Orm-veljeäsi?\" kysyi äiti.\n\n\"En tiedä. Minusta tuntuu -- mutta ehkä se johtuu vain siitä, että te\npuhuitte minulle niin paljon hänestä minun pienenä ollessani --\"\n\nNaakkve istui vielä jonkin hetken äitiänsä vastapäätä. Sitten hän nousi:\n\n\"Hyvää yötä, äiti!\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Naakkve, hyvää yötä!\"\n\nNaakkve meni. Kristiina pani kokoon Ivarin sulhasmekon ja\nompelutarpeensa ja sammutti tulen liedeltä.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua, Naakkve-kulta --\".\nSitten hän puhalsi valon sammuksiin ja poistui vanhasta rakennuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin aikaa myöhemmin Kristiina kohtasi Tordiksen eräässä talossa\nkylällä. Talonväki oli sairaana, joten he eivät olleet voineet korjata\nheinäänsä, ja nyt tulivat Olavinkillan veljet ja sisaret auttamaan\nheitä yhteisvoimin. Illalla lyöttäytyi Kristiina tytön kanssa yhteen\nmatkaan. Hän käveli hitaasti ja leppoisasti puhellen yhtä ja toista,\nja jonkin ajan kuluttua hän sai puheen sovitetuksi niin, että Tordis\nomasta ehdostaan kertoi Naakkven äidille kaiken, mitä pojan ja hänen\nvälillä oli ollut.\n\nHän oli kohdannut Naakkvea heidän kotihaassaan, ja viime kesänä, kun\nhän oli heidän karjamajallaan, oli Naakkve ollut hänen luonaan useita\nkertoja öisin. Mutta tämä ei ollut milloinkaan yrittänyt olla liian\nrohkea häntä kohtaan. Tyttö tiesi hyvin, mitä ihmiset muuten puhuivat\nNaakkvesta -- häntä ei Naakkve ollut koskaan loukannut, ei sanoilla\neikä käytöksellään. Mutta hän oli maannut tytön vieressä peitteellä\njoitakin kertoja, ja he olivat puhelleet keskenään --. Tyttö oli\nkysynyt häneltä kerran, aikoiko hän kosia häntä. Silloin Naakkve\nvastasi, ettei hän voinut sitä tehdä; hän oli lupautunut Neitsyt\nMaarian palvelijaksi. Samaa sanoi Naakkve hänelle tässä keväällä,\nkerran kun he puhuttelivat toisiaan. Silloin ei tyttö tahtonut kauempaa\nvastustaa isoisänsä ja isänsä tahtoa.\n\n\"Pahaksi se olisi koitunut teille molemmille, jos hän olisi rikkonut\nlupauksensa ja sinä uhmannut omaisiasi\", sanoi Kristiina. Hän seisoi\nharavaansa nojaten ja katsoi nuorta neitoa -- lempeät ja kauniit,\npyöreät kasvot tuolla lapsella oli, ja raskas vaalea palmikko mitä\nkauneinta tukkaa. \"Jumala on varmaan suova sinulle onnea. Tordis-kulta\n-- uljas, kelpo mies hän tuntuu olevan, tuo sinun sulhasesi.\"\n\n\"Minä pidän paljon Haavardista\", sanoi tyttö -- ja puhkesi sitten\nkatkeraan itkuun.\n\nKristiina lohdutti häntä sellaisin sanoin, jotka sopivat vanhan ja\nymmärtäväisen naisen suuhun. Hänen sisässään vaikeroi kaipaus -- hän\nolisi niin kernaasti halunnut kutsua tuota hyvää, raikasta lasta\ntyttärekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIvarin häiden jälkeen Kristiina viipyi jonkin aikaa Rognheimissä.\nSigne Gamalintytär ei ollut kaunis ja näytti varsin vanhalta ja\nkuluneelta, mutta hän oli lempeä ja miellyttävä. Hän näytti rakastavan\nnuorta aviomiestään kaikesta sydämestään, ja miehensä äitiä ja\nveljiä hän piti hyvänä, ikään kuin olisi katsonut heidän olevan niin\npaljon hänen yläpuolellaan, ettei hän mitenkään voinut kunnioittaa\nja palvella heitä kylliksi. Kristiinalle oli aivan uutta, että joku\nnäki vaivaa täyttääkseen hänen toivomuksiaan ja tehdäkseen hänen\nolonsa mieluisaksi. Ei edes silloin, kun hän oli rikkaana rouvana\nHusabyssä ja hänellä oli joukoittain palvelijoita käskettävänään,\nollut kukaan palvellut häntä sillä tavalla, että olisi ajatellut\nperheenemännän mukavuutta tai hyvinvointia. Hän ei ollut koskaan\nsäästänyt itseään ohjatessaan kaikkia töitä koko huonekunnan eduksi,\neikä kukaan muukaan ollut tullut ajatelleeksi, että häntä pitäisi\nsäästää. Signen palvelushaluinen huolenpito anopin viihtymyksestä\nkoko hänen Rognheimissä olonsa aikana teki Kristiinalle oikein hyvää;\nhän mielistyi pian Signeen niin suuresti, että melkein yhtä hartaasti\nkuin rukoili Jumalaa suomaan onnea Ivarille hänen avioliitossaan hän\nrukoili myös, ettei Signelle koskaan tulisi syytä katua sitä, että oli\nlahjoittanut itsensä ja kaiken omaisuutensa niin nuorelle aviomiehelle.\n\nKohta Mikonmessun jälkeen lähtivät sitten Naakkve ja Bjørgulf\npohjoiseen Trøndelageniin. Muuta ei Kristiina ollut heistä senjälkeen\nkuullut kuin että he olivat saapuneet Nidarosiin terveinä ja että\nheidät oli otettu alokkaina Tautran veljeskuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt oli Kristiina ollut pian vuoden Jørundgaardissa ainoastaan kaksi\npoikaansa luonaan. Mutta hän ihmetteli mielessään, ettei siitä ollut\nkauempaa. Sillä sinä päivänä viime syksynä, jona hän ratsastaen palasi\nkirkon ohi ja katsoi notkelmaan, missä maat olivat kylmän usvavaipan\nverhoamina, niin ettei hän voinut erottaa oman kartanonsa rakennuksia\n-- hän oli ollut saattamassa molempia poikiaan Dovrelle -- silloin hän\najatteli, että sellaiselta mahtoi tuntua siitä, joka ratsastaa kotiaan\nkohti ja tietää, että siellä on pihassa vain tuhkaa ja kylmiä hiiliä --.\n\n-- Nyt, kun hän lähti astelemaan vanhaa polkua kotiin päin pajanpaikan\nohi -- tänä vuonna se oli kasvanut melkein umpeen, ja keltamatarat,\nkissankellot ja hiirenvirnat pursuivat sille viereiseltä rehevältä\nniityltä, -- silloin hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi nähnyt\nsiinä oman elämänsä kuvan: säänpurema ja nokinen vanha liesi, johon ei\nkoskaan enää sytytettäisi tulta; tanner ympärillä oli täynnään pientä\nhiilen murskaa, mutta hienoa, lyhyttä ja kiiltävää ruohoa siirotti\nkaikkialla yli palopaikan. Ja vanhan ahjon halkeamissa rehottivat\nhorsmat, jotka kylväytyvät joka paikkaan kasvattaakseen pitkät\nkauniinpunaiset kukkatöyhtönsä.\n\n\n\n\nII\n\n\nJoskus sattui, että kun Kristiina jo oli mennyt levolle, hän heräsi\nkartanoon saapuvien ihmisten synnyttämään hälinään. Ylistuvan ovea\njyrisytettiin -- hän kuuli Gauten tervehtivän vieraitaan äänekkäästi\nja iloisesti. Palvelusväen oli noustava ylös ja lähdettävä ulos.\nYläpuolella olevassa tuvassa kolisteltiin ja tömisteltiin -- Kristiina\nerotti Ingridin vihaisen äänen. Niin, hän oli hyvä lapsi, tuo nuori\npalvelustyttö, ei suvainnut mitään lähentelyä. Nauravien nuorten äänten\nhölinä palkitsi hänen terävät, sukkelat sanansa. Frida hoilasi -- se\npoloinen ei tullut koskaan sen viisaammaksi; ei ollut monta vuotta\nnuorempi kuin Kristiina itse -- ja kuitenkin täytyi talon emännän vielä\npitää häntä silmällä --.\n\nSitten Kristiina käänsi kylkeään ja nukkui.\n\nGaute oli seuraavana aamuna ylhäällä varhain, kuten hänen tapansa oli\n-- hän ei ottanut pitempää aamu-unta, vaikka oli juonutkin illalla.\nMutta vieraat eivät tulleet esiin ennen kuin aamiaiselle. Sitten he\njäivät taloon siksi päiväksi -- milloin oli kyseessä kaupanteko,\nmilloin vain ystävyysvierailu. Gaute oli hyvin vieraanvarainen.\n\nKristiina piti huolta siitä, että Gauten vieraita kestittiin parhaalla\ntavalla. Hän ei tiennyt itse, että hän hääriessään hymyili hiljaa\nisänsä talossa jälleen raikuvalle nuoruuden ja ilonpidon kohinalle.\nMutta hän puhui vähän noiden nuorten miesten kanssa eikä paljon\nnähnytkään heitä. Hän näki vain sen, että Gaute oli seuramiehenä\niloinen ja hilpeä.\n\nGaute Erlendinpoika oli yhtä hyvin suosittu pieneläjien kuin rikkaitten\ntalollistenkin kesken. Vaikka oikeudenkäynti Erlendin surmaajia vastaan\noli tuottanut suurta onnettomuutta heidän omaisilleen, niin että oli\njoukko taloja ja sukuja, joiden ihmiset tahallaan karttoivat tavata\nketään Erlendinpojista, ei Gautella ollut yhtään vihamiestä.\n\nSundbun Sigurd-herra oli kiintynyt mitä lämpimimmin nuoreen\nsukulaismieheensä. Tämä Kristiinan orpana, jota hän ei ollut koskaan\ntavannut, ennen kuin kohtalo toi hänet Erlend Nikulauksenpojan\nkuolinvuoteen luo, oli tällöin osoittanut Kristiinalle mitä\nuskollisinta sukulaismieltä. Hän viipyi Jørundgaardissa melkein jouluun\nasti ja teki kaiken voitavansa auttaakseen leskeä ja isättömiä poikia.\nErlendinpojat osoittivat kiitollisuuttaan soveliaasti ja kauniisti,\nmutta ainoastaan Gaute oli liittynyt lähemmin häneen ja oleskellut\nusein Sundbussa sen jälkeen.\n\nKun tämä Ivar Gjeslingin tyttärenpoika kerran kuolisi, joutuisi kartano\nkokonaan pois suvusta -- hän oli lapseton, ja Haftorinpojat olivat\nhänen lähimmät perillisensä. Sigurd-herra oli jokseenkin vanha ja\nhäntä oli kohdannut se kova kohtalo, että hänen nuori vaimonsa menetti\njärkensä ensimmäisessä lapsivuoteessaan. Nyt hän oli viettänyt lähes\nneljäkymmentä vuotta tuon hullun vaimon kanssa, mutta vieläkin hän\npistäytyi miltei joka päivä katsomassa, kuinka tämä voi -- vaimo asui\neräässä Sundbun parhaista rakennuksista, ja useita palvelustyttöjä oli\nyksinomaan häntä palvelemassa. \"Tunnetko minua tänään, Gyrid?\" oli\nmiehen tapana kysyä. Toisinaan vaimo ei vastannut, mutta toisinaan hän\nsanoi: \"Kyllä minä sinut hyvin tunnen -- sinä olet Ysaias ennustaja,\njoka asuu Brotveitissa Brotveitkollenin juurella.\" Vaimo istui aina\nvärttinä käsissään -- parhaalla päällä ollessaan hän kehräsi tasaisen\nja hienon langan, mutta kun hänen laitansa oli huonosti, hän purki omat\nkehruunsa ja syyti palvelustyttöjen karttaamat villat ympäri huonetta.\nSen jälkeen kun Gaute oli kertonut äidilleen tämän, otti Kristiina\naina orpanansa vastaan sydämellisen ystävällisesti, milloin tämä\nsattui taloon tulemaan. Mutta hän kieltäytyi lähtemästä hänen mukanaan\nSundbuhun -- siellä ei hän ollut ollut sitten kuin morsiamena.\n\nGaute Erlendinpoika oli paljon lyhyempi varreltaan kuin Kristiinan\nmuut pojat. Ryhdikkään äidin ja pitkien veljiensä joukossa hän näytti\nmiltei pieneltä, mutta hän oli hyvinkin keskikokoinen. Yleensä\nnäytti Gaute pöyhistyvän paljon enemmän kaikissa suhteissa nyt, kun\nmolemmat vanhemmat veljet ja iässä häntä seuraavat kaksoset olivat\npoissa -- heidän joukossaan hän oli ollut hiljainen olennoltaan.\nPaikkakunnalla häntä pidettiin tavattoman kauniina miehenä -- hän\nolikin kaunis kasvoiltaan. Pellavankeltaisine hiuksineen ja suurine\nharmaine silmineen, jotka sijaitsivat hienosti otsan alla, soikeine,\nkohtalaisen täyteläisine kasvoineen, raikkaine ihoineen ja kauniine\nsuineen hän muistutti paljon äidinisäänsä. Pään asento hartioilla oli\nkaunis, ja hänellä oli tavattomat voimat hyvinmuodostuneissa, hiukan\nsuurehkoissa käsissään. Mutta hän oli vähän liian lyhyt alaruumiiltaan\nja länkisäärinen. Sentähden hän aina piti pitkäliepeisiä vaatteita,\nmilloin ei työn vuoksi ollut suorastaan pakko pitää lyhyttä mekkoa,\nvaikka juuri näinä vuosina alettiin yhä enemmän pitää hienona ja\nsoveliaana, että miehet leikkauttivat juhlavaatteensa lyhyemmiksi\nkuin ennen. Talonpojat näkivät tuon muodin laakson läpi matkustavilla\nisoisilla. Mutta kun Gaute Erlendinpoika tuli kirkkoon ja pitoihin\njalkoihin ulottuvassa, ompeluksin koristetussa vihreässä pyhänutussaan,\nhopeavyö solakalla vyötäröllään ja suuri oravannahkavuorinen viitta\nhartiain yli heitettynä, silloin seurasivat paikkakuntalaiset\niloisesti ja suopeasti katseellaan Jørundgaardin nuorta isäntää.\nKädessä oli Gautella aina komea hopeahelainen tappara, jonka Lauritsa\nBjørgulfinpoika oli perinyt apeitaan Ivar Gjeslingiltä -- ja ihmisten\nmielestä oli kaunista nähdä, että Gaute Erlendinpoika seurasi\nedesmenneiden isien jälkiä, niin nuori kuin olikin, ja noudatti hyviä\nvanhoja talonpoikaistapoja sekä pukeutumisessaan että elintavoissaan.\n\nJa hevosen selässä Gaute oli kaunein mies, mitä ajatella saattaa. Hän\noli mitä rohkein ratsastaja, ja paikkakuntalaiset kerskuivat, ettei\nollut koko Norjanmaassa hevosta, jota heidän Gautensa ei kykenisi\nkesyttämään ja käyttämään ratsunaan. Kun hän oli Bergenissä vuosi\nsitten, kerrottiin hänen lannistaneen nuoren oriin, jota ei yksikään\nmies ennen ollut voinut hallita ja jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa\n-- Gauten käsissä siitä tuli niin säyseä, että hän ratsasti sillä ilman\nsatulaa, vain neidon hiusnauha ohjaksina. Mutta kun Kristiina kyseli\npojaltaan tätä asiaa, tämä vain nauroi eikä ruvennut puhumaan siitä.\n\nEttä Gaute oli kevytmielinen seurustelussaan naisten kanssa, sen\nKristiina tiesi, ja se pahoitti häntä, mutta hän ajatteli, että\nuseimmiten kai juuri naiset esiintyivät liian hempeinä tuota kaunista\nnuorta miestä kohtaan, ja Gaute oli avomielinen ja altis. Leikkiä\nja lorua kai se oli parhaasta päästä -- Gaute ei ottanut sellaisia\nkovin painavasti eikä salaillut asioitaan, niinkuin Naakkve oli\ntehnyt. Hän tuli itse kertomaan äidilleen, kun oli saanut lapsen\nerään Sundbussa asuvan nuoren tytön kanssa -- siitä oli nyt kaksi\nvuotta. Lapsen äidistä hän oli huolehtinut auliisti antamalla tälle\nhänen olosuhteisiinsa katsoen runsaat myötäjäiset, kuuli Kristiina\nSigurd-herralta, ja lapsen aikoi Gaute ottaa luokseen, kun se oli\nvieroitettu. Gaute tuntui olevan hyvin mieltynyt pieneen tyttäreensä;\nhän kävi aina sitä katsomassa Vaagaassa ollessaan, -- se oli mitä\nsuloisin lapsi, sanoi Gaute ylpeänä, ja hän oli antanut kastaa sen\nMagnhildiksi. Kristiinakin oli sitä mieltä, että kun poika kerran oli\ntehnyt tekosen, niin oli parasta, että hän otti lapsensa luokseen\nja oli sille uskollisena isänä. Kristiina iloitsikin aika lailla\nsiitä, että saisi pikku Magnhildin kotiinsa. Mutta lapsi kuolikin\nvuoden vanhana. Gaute tuli hyvin murheelliseksi kuullessaan sen, ja\nKristiinasta tuntui haikealta, ettei hän ollut saanut kertaakaan nähdä\npientä pojantytärtään.\n\nKristiinan oli aina ollut hyvin vaikea nuhdella Gautea. Tämä oli\nollut niin kitulias pienenä ollessaan, ja myöhemminkin hän oli ollut\nenemmän riippuvainen äidistään kuin toiset lapset. Ja sitten hän oli\nKristiinan isän näköinen. Ja hän oli ollut niin vakava ja luotettava\nlapsena. Totisena ja aikamiesmäisenä hän oli häärinyt äidin mukana\nja tehnyt tälle kaikenlaisia hyväntahtoisia palveluksia, joista hän\nlapsellisessa viattomuudessaan arveli äidille olevan paljon hyötyä.\nEi, ankara ei hän ollut koskaan hennonut olla Gautelle -- ja jos tämä\nteki tyhmyyksiä ajattelemattomuudesta ja ikäkautensa luonnollisesta\nyksinkertaisuudesta, niin ei hän tarvinnutkaan koskaan enempää kuin\nmuutaman lempeän, ojentavan sanan, niin järkevä ja ajattelevainen oli\npoika.\n\nKun Gaute oli kahden vuoden vanha, neuvoi Husabyn kotipappi,\njoka ymmärsi erittäin hyvin pikkulasten sairauksia, että hänelle\nannettaisiin jälleen äidinmaitoa, kun eivät mitkään muut keinot\nauttaneet. Kaksoset olivat silloin vastasyntyneitä, ja Fridalla, joka\nimetti Skulea, oli paljon enemmän maitoa kuin lapsi jaksoi syödä.\nMutta tyttö inhosi kituliasta lasta -- Gaute oli oudon näköinen\nisoine päineen, laihoine, kuihtuneine ruumiineen, ei osannut puhua\neikä pysynyt jaloillaan -- ja sitten hän pelkäsi, että poika olisi\nvaihdokas, vaikka se oli ollut terve ja kaunis lapsi, kunnes oli saanut\ntaudin kymmenen kuukauden vanhana. Kuitenkin Frida kieltäytyi ottamasta\nGautea rinnoilleen, ja niin sai Kristiina ottaa hänet itse, ja poika\nsai rintaa äidiltään nelivuotiaaksi asti.\n\nSen jälkeen ei Frida ollut koskaan sietänyt Gautea; aina hän oli\nnälvinyt tätä niin paljon kuin äidiltä uskalsi. Frida istui nyt\nlähinnä emäntää naistenpenkillä, ja hänellä oli avaimet hallussaan,\nkun Kristiina oli poissa kotoa. Hän sanoi isäntäväelle kaikki mitä\nhänen päähänsä pisti; Kristiina suvaitsi häntä ja otti hänet huvin\nkannalta, vaikka Frida usein oli häijy emännällekin -- kuitenkin koetti\nKristiina aina sovittaa ja silittää, kun Frida oli tehnyt tyhmyyksiä\ntai ollut liian karkeasuinen. Nyt sisutti Fridaa kovasti se, että\nGaute istui kunniapaikalla ja oli isäntänä talossa. Hän oli pitävinään\ntätä pelkkänä poikapahasena, kehui hänen veljiään, mutta eniten\nBjørgulfia ja Skulea, joita hän oli imettänyt, samalla kun pilkkasi\nGauten lyhytkasvuisuutta ja vääriä sääriä. Gaute suhtautui siihen\nhyvänlaatuisesti:\n\n\"Niin katsopas, Frida, jos vain olisin saanut imeä sinua, niin olisi\nminustakin tullut samanlainen jättiläinen kuin veljistäni. Mutta minun\ntäytyi tyytyä äitini rintaan --\" Gaute hymyili Kristiinalle.\n\nUsein kuljeksivat äiti ja poika yhdessä ulkona iltaisin. Monin paikoin\nolivat polut maiden poikki niin kapeita, että Kristiinan täytyi kävellä\nGauten jäljessä. Gaute asteli edellä pitkävartinen tappara kädessään\nmitä täysivaltaisimpana -- äidin täytyi hymyillä hänen selkänsä takana.\nKristiina tunsi vallatonta, nuorekasta halua juosta Gauten kimppuun\ntakaapäin, puristaa hänet syliinsä, nauraa ja telmiä hänen kanssaan,\nniinkuin hän oli joskus tehnyt Gauten ollessa lapsi.\n\nJoskus he menivät aina pesulaiturille asti joenrantaan, istuivat ja\nkuuntelivat, kun virta kohisi vaaleana ja vuolaana illan hämärässä.\nUseimmiten he eivät puhelleet paljoa keskenään. Mutta joskus Gaute\nkyseli äidiltä tämän seudun ja äidin oman suvun vanhoja asioita.\nKristiina kertoi, mitä oli kuullut ja nähnyt lapsuudessaan. Isää ja\nHusabyn aikoja ei koskaan mainittu heidän keskensä sellaisina iltoina.\n\n\"Mutta äiti, te varmaan palellutte siinä istuessanne\", sanoi Gaute, \"--\non kylmä ilma tänä iltana.\"\n\n\"Niinpä niin -- ja ihan kangistunut minä olen tällä kivellä\nistumisesta.\" Kristiinakin nousi seisoalleen. \"Minä alan tulla vanhaksi\neukoksi, Gaute hyvä!\"\n\nYlös rinnettä noustessaan hän nojasi toisella kädellään Gauten\nolkapäähän.\n\nLauritsa nukkui kuin tukki sängyssään. Kristiina sytytti pienen\nrasvalampun -- hänen teki mieli istua vähän nauttien oman mielensä\niltarauhasta. Ja ainahan oli jotakin käsin askarreltavaakin. Hänen\nyläpuolellaan kolisteli Gaute jotakin -- sitten hän kuuli hänen\nnousevan sänkyyn ylistuvassa. Äiti oikaisi hiukan selkäänsä -- hymyili\nhiukan lampun pientä liekkiä kohti. Hän liikutti huuliaan heikosti,\nteki ristinmerkin kasvojensa ja rintansa yli ja eteensä ilmaan. Sitten\nhän ryhtyi jälleen ompelukseensa.\n\nVanha Bjørn-koira nousi ja pudisteli itseään, ojentautui matalaksi\netukäpälilleen ja haukotteli. Sitten se tassutti lattian poikki emännän\nluo. Heti kun tämä taputti sitä, se pani etukäpälänsä hänen helmaansa\n-- kun emäntä puhutteli sitä ystävällisesti, se nuoli innokkaasti\nhänen kasvojaan ja käsiään, heiluttaen häntäänsä. Sitten se tassutteli\ntakaisin -- käänsi päätään ja katsoi emäntään: paha omatunto vilhui\nsen pienistä silmistä ja koko sen karheasta vantterasta ruumiista aina\nhännännipukkaan asti. Kristiina hymyili hiljaa eikä ollut näkevinään\n-- silloin koira hyppäsi hänen sänkyynsä ja kääriytyi kokoon sen\njalkopäähän.\n\nHetken kuluttua Kristiina sammutti lampun, nipisti sydämen kipinän ja\nheitti sen rasvaan. Kesäyön valo häämötti ulkona pienen ruudun takana.\nKristiina luki päivän viimeiset rukoukset, riisuutui hiljaa ja pujahti\nsänkyyn. Hän pöyhötti pielukset hyvään kuntoon rinnan ja hartiain alle,\nja koira-vanhus laittautui mukavasti hänen takapuoltaan vasten. Heti\nsen jälkeen hän nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiispa Halvard oli antanut Sira Dagille edustuksensa kylässä, ja\nhäneltä Gaute osti piispankymmenykset kolmeksi vuodeksi eteenpäin.\nHän osti seudulta myös vuotia ja ruokaa, lähetti tavarat talvikelillä\nRaumsdaliin ja edelleen Bergeniin laivoilla keväisin. Kristiina ei\noikein pitänyt näistä pojan hommista -- itse hän oli aina myynyt\ntavaransa Hamariin, sillä niin olivat tehneet sekä hänen isänsä\nettä Simon Andreksenpoika. Mutta Gaute oli liittynyt jonkinlaiseen\nkauppayhtiöön lankonsa Gerlak Pausin kanssa -- ja Gerlak oli\npystyvä kauppamies ja läheistä sukua monille Bergenin rikkaimmille\nsaksalaisille kauppiaille.\n\nErlendin tytär Margret ja hänen miehensä olivat tulleet Jørundgaardiin\nisän kuoleman jälkeisenä kesänä; he antoivat suuria lahjoja kirkolle\nhänen sielunsa puolesta. Kun Margret oli nuorena neitona Husabyssä, ei\nhänen ja äitipuolen välillä vallinnut muuta kuin kohtalainen ystävyys,\neikä hän ollut paljon välittänyt pienistä velipuolistaan. Nyt hän oli\nkolmenkymmenen vuoden vanha eikä ollut saanut lapsia omassa aviossaan;\nnyt hän osoitti kauniille täysikasvuisille veljilleen mitä lämpimintä\nsisarenrakkautta, ja hän sai aikaan sopimuksen miehensä ja Gauten\nvälillä.\n\nMargret oli vielä kaunis nainen, mutta hän oli tullut niin kookkaaksi\nja paksuksi, ettei Kristiina luullut nähneensä yhtä rehevää\nnaisihmistä. Mutta sitä useampia hopealevyjä mahtui hänen vyöhönsä,\nja solki niin suuri kuin pieni käsikilpi komeili hyvin sopivasti\nhänen leveiden rintojensa keskellä. Hänen painava ruumiinsa oli aina\nkoristettu kuin mikäkin alttari kalleimmilla kankailla ja kullatulla\nmetallilla -- Gerlak Tiedekeninpoika näytti rakastavan vaimoaan\nylettömästi.\n\nVuosi sitten oli Gaute vieraillut sisarensa ja lankonsa luona\nBergenissä käräjäaikana keväällä, ja syksyllä hän matkusti tunturien\npoikki mukanaan hevoslauma, jonka myi siellä. Se matka oli niin\ntuottoisa, että Gaute vannoi tekevänsä samanlaisen tänä syksynä.\nKristiina ajatteli, että pojan oli saatava tahtonsa läpi tässä\nasiassa. Jonkin verran isän matkustushalua oli kai Gautenkin veressä\n-- hän asettuisi kyllä tultuaan vanhemmaksi. Kun äiti näki Gauten\nhyörivän kipeänä halusta päästä lähtemään, hoputti hän tätä itsekin --\nviime vuonna oli Gauten täytynyt palata tunturien yli täyden talven\nvallitessa.\n\nNiin lähti Gaute matkalle kauniina päivänpaisteisena aamuna kohta\nPärttylinmessun jälkeen. Silloin oli pukkien teurastus -- ja koko\nkartano haisi keitetylle pukinlihalle. Ihmiset olivat kylläisiä ja\niloisia; koko kesänä eivät he olleet maistaneet tuoretta lihaa muulloin\nkuin suurimpina messupäivinä, mutta nyt he saivat voimakasta lihaa ja\nrasvaista, ruokaisaa keittoa sekä aamiaiseksi että illalliseksi monina\npäivinä. Kristiina oli raukeana ja hyvällä tuulella vuoden ensimmäisen,\nsuurteurastuksen ja makkaranteon jälkeen seisoessaan valtatiellä ja\nhuiskuttaessaan pääliinansa liepeellä Gautelle lähtiäisiksi. Se oli\nkaunista nähdä -- oivallisia hevosia, reippaita nuoria miehiä, jotka\nratsastivat välkkyvin asein ja helkkyvin valjain; kävi aika pyrinä, kun\nhe tulivat korkealle sillalle. Gaute kääntyi satulassaan ja huiskutti\nvastaan hatullaan, ja Kristiina huiskutti takaisin päästäen pienen\nhurjan ilon ja ylpeyden huudahduksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta talviyön jälkeen muuttui sää, tuoden sadetta ja räntää kylään,\nmyrskyä ja lunta tuntureille. Kristiina oli hieman levoton Gauten\npuolesta, joka ei ollut vielä palannut. Mutta kuitenkaan ei hän ollut\nkoskaan niin peloissaan tämän vuoksi kuin oli ollut toisten vuoksi --\nhän uskoi tämän pojan hyvään onneen.\n\nViikkoa myöhemmin tuli Kristiina navetasta myöhään illalla ja huomasi\nsilloin joitakin ratsumiehiä pihaveräjällä. Sumu aaltoili kuin valkea\nsavu kalvolyhdyn edessä, joka hänellä oli kädessään -- hän meni\nsateessa pihan yli nahkapukuisten miesten tummaa ryhmää vastaan:\nmahtoikohan se olla Gaute -- oli luonnotonta odottaa vierasta väkeä\nniin myöhään --.\n\nSilloin hän tunsi etumaisen ratsumiehen Sundbun Sigurd-herraksi -- tämä\nlaskeutui ratsun selästä hiukan raskasliikkeisesti ja ukkomaisesti.\n\n\"Minä tuon uutisia Gautelta, Kristiina\", sanoi ritari, kun he olivat\ntervehtineet toisiaan. \"Hän tuli Sundbuhun eilen --\"\n\nUlkona oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut erottaa hänen ilmettään.\nMutta hänen äänensä oli niin omituinen. Ja lähtiessään menemään\ntuvan ovea kohti hän käski miestensä seurata Kristiinan tallipoikaa\nmiestentupaan. Kristiina alkoi pelätä, kun hän ei sanonut enempää,\nmutta kysyi varsin levollisesti, kun he seisoivat kahden tuvassa:\n\n\"Millaisia uutisia ne sitten ovat, hyvä sukulainen? Onko hän sairas,\nkun ei hän itse tullut kotiin sinun mukanasi?\"\n\n\"Ei, Gaute on niin terve, etten ole koskaan nähnyt häntä terveempänä.\nMutta hänen seurueensa oli väsynyt --\"\n\nSigurd-herra puhalsi Kristiinan ojentaman olutkannun vaahtokukkuraan,\njoi ja kehui olutta.\n\n\"Hyvää on sille tarjottava, joka tuo hyviä uutisia\", sanoi emäntä\nhymyillen.\n\n\"Enpä tiedä mitä sanot sitten, kun olet kuullut uutiseni loppuun\",\nvirkkoi Sigurd-herra hämillään. \"Hän ei tullut yksinään tällä kertaa,\ntuo sinun poikasi --\"\n\nKristiina seisoi odottaen.\n\n\"Hänellä on mukanaan -- niin, se on Hovlandin Helgen tytär -- hän on\ntainnut ottaa tämän -- tämän neidon -- tainnut ottaa hänet väkisin isän\nluota --\"\n\nKristiina ei sanonut vielä mitään. Mutta hän istuutui penkille Sigurdia\nvastapäätä. Hänen suunsa oli kapea ja kiinnipuristunut.\n\n\"Gaute pyysi minua tulemaan tänne -- hän pelkäsi kai, ettet sinä\npitäisi tästä. Hän pyysi sanomaan sinulle tämän -- ja nyt olen sen\ntehnyt\", lopetti Sigurd-herra heikosti.\n\n\"Sinun pitää sanoa kaikki mitä tiedät tästä asiasta, Sigurd\", pyysi\nKristiina tyynesti.\n\nSigurd-herra teki niin -- epäselvästi ja koukerrellen, puhuen laveasti\nsinne ja tänne. Hän näytti olevan itse hyvin kauhistunut Gauten\nteosta. Mutta Kristiina sai selville hänen kertomuksestaan, että Gaute\noli tavannut tyttöä Bergenissä viime vuonna. Tytön nimi oli Jofrid\n-- ei, kihlattu hän ei ollut. Mutta Gaute oli kai ymmärtänyt, ettei\nhyödyttäisi puhua tytöstä tämän omaisille -- Hovlandin Helge oli\nsuurrikas, sukua, joka käytti itsestään Duk-nimeä ja omisti maatiloja\nenimmäkseen Vossissa. Silloin oli paholainen houkutellut nämä nuoret\n--. Sigurd-herra kyhni vaatteitaan ja kynsi päätään aivan kuin olisi\nollut täissä yltyleensä.\n\nSitten kesällä -- kun Kristiina luuli Gauten olevan Sundbussa\nmetsästämässä Sigurd-herran kanssa tunturilaitumen kahta petokarhua --\nsilloin hän oli matkustanut tunturin yli Sogniin -- Jofrid oli siellä\nnaimisissa olevan sisarensa luona; Helgellä oli kolme tytärtä eikä\nyhtään poikaa. Sigurd ähkyi tuskasta -- hän oli luvannut Gautelle olla\nvaiti siitä. Hän oli kyllä tiennyt, että poika aikoi tyttöä tapaamaan,\nmutta ei ollut osannut uneksiakaan, että Gautella oli niin mielettömiä\ntuumia.\n\n\"Niin, kyllä kai poikani saa tämän kalliisti maksaa\", sanoi Kristiina.\nHänen kasvonsa olivat jäykät ja tyynet.\n\nSigurd sanoi, että nythän oli talvi tulossa jo todenteolla -- tiet\nkävivät vaikeasti kuljettaviksi. Ja kun hovlandilaiset saivat aikaa\najatella asioita, niin ehkä he huomaisivat parhaaksi, että Gaute saa\nJofridin omaisten suostumuksella -- kun tyttö nyt jo oli hänen.\n\n\"Mutta jos he eivät tulekaan sille mielelle -- vaan vaativat kostoa\nnaisenryöstöstä?\"\n\nSigurd-herra vääntelehti ja kynsi itseään entistä pahemmin:\n\n\"Se on kai sakoilla sovittamaton asia\", hän sanoi hiljaa. \"En tiedä\nniin tarkoin --\"\n\nKristiina oli vaiti. Silloin jatkoi Sigurd-herra rukoilevalla äänellä:\n\n\"Gaute sanoi -- hän arveli, että sinä ottaisit heidät suopeasti\nvastaan. Hän sanoi, ettet sinä vielä ole niin vanha, että olisit\nunohtanut -- niin, hän tarkoitti, että sinäkin sait sen miehen, jota\nitse halusit, ymmärrätkö?\"\n\nKristiina nyökäytti päätään.\n\n\"Neito on kaunein lapsi mitä ikänäni olen nähnyt, Kristiina\", sanoi\nSigurd hartaasti; hänen silmänsä kostuivat. \"Paha on, että perkele on\nhoukutellut Gauten tähän tihutekoon -- mutta tahdothan sentään ottaa\nnuo lapsiraukat ystävällisesti vastaan?\"\n\nKristiina nyökkäsi jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeutu oli lionneena, hailakkana ja tummana ryöppyävien sadekuurojen\nalla, kun Gaute seuraavana päivänä iltapuolella ratsasti pihaan.\n\nKristiina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen nojautuessaan ulkona\novenkamanaan -- siellä seisoi Gaute nostaen mustaan huppuviittaan\npuetun naisen alas hevosen selästä. Nainen oli pieni varreltaan,\nulottui miestä tuskin olkapäihin. Gaute aikoi ottaa häntä kädestä ja\ntaluttaa hänet esiin -- silloin nainen työnsi hänet syrjään ja meni\nyksin Kristiinaa vastaan. Gautelle tuli kiire tervehtimään talonmiehiä\nja antamaan käskyjä mukanaan olleille miehille. Kun hän jälleen katsoi\nmolempiin ovella olijoihin päin, seisoi Kristiina pitäen vierasta\ntyttöä molemmista käsistä. Gaute juoksi sinne päin iloinen tervehdys\nhuulillaan. Eteisessä otti Sigurd-herra häntä olkapäästä, taputti häntä\nisällisesti, ähki ja puhkui kestämästään jännityksestä.\n\nKristiina oli aivan yllättynyt, kun tyttö kohotti kasvonsa, jotka\nolivat niin valkoiset ja suloiset likomärässä viitanhupussa -- ja hän\noli niin tuiki nuori ja lapsellisen pieni. Kun vieras sanoi:\n\n\"Tervetulon toivotusta en odotakaan teiltä, Gauten äiti -- mutta nyt\novat kaikki ovet minulta suljetut paitsi tämä. Jos tahdotte sietää\nminua tässä talossa, emäntä, niin en ole unohtava, että tulin tänne\nilman tavaraa ja ilman kunniaa, mutta vilpittömästi tahtoen palvella\nteitä ja Gautea, herraani --\"\n\n-- niin oli Kristiina ottanut tyttöä molemmista käsistä ennen kuin\nitsekään arvasi:\n\n\"Jumala antakoon anteeksi pojalleni, mitä hän on rikkonut sinua\nvastaan, kaunis lapseni -- tule sisään, Jofrid -- Jumala auttakoon\nteitä, niin totta kuin minä tahdon auttaa sinua parhaani mukaan!\"\n\nHeti jälkeenpäin hänestä tuntui, että hän oli tullut ottaneeksi kovin\nlämpimästi vastaan tämän naisen, jota hän ei tuntenut. Mutta nyt oli\nJofrid ottanut päällysvaatteet yltään. Hänen raskas, vedensinisestä,\nkotikutoisesta sarasta tehty talvipukunsa oli likomärkä helmasta ja\nolkapäiltä aivan kastunut viitan läpi. Ja tuossa lapsellisen nuoressa\ntytössä oli lempeää, surunvoittoista arvokkuutta -- hän piti pienen\nmustatukkaisen päänsä miellyttävästi taivutettuna, kaksi paksua\npikimustaa palmikkoa ulottui alapuolelle hänen vyötäistensä. Kristiina\ntarttui lempeästi Jofridin käteen ja talutti hänet lämpimimmälle\npaikalle uuninvieruspenkille: \"Varmaan sinua palelee?\"\n\nGaute tuli ja otti äidin kiihkeästi syliinsä:\n\n\"Äiti -- niin on käyvä kuin on säädetty -- oletko nähnyt niin suloista\nneitoa kuin minun Jofridini? Hänet minun täytyi saada, maksoi se\nminulle mitä hyvänsä -- ja tahdotteko olla hänelle lempeä, rakas\näiti-kultaseni --\"\n\nSuloinen oli Jofrid Helgentytär -- Kristiinan täytyi katsoa häneen\ntuon tuostakin. Hän oli lyhyt varreltaan, leveä hartioista ja\nlanteilta, mutta pyöreä ja hyvin muodostunut. Ja hänen ihonsa näytti\nniin pehmeältä ja puhtaalta, että hän oli kaunis, vaikka hän oli\nkasvoiltaan aivan valkoinen. Lyhyet ja leveät kasvojenpiirteet hänellä\noli, mutta posket ja leuan laaja, voimakas kaari tekivät nekin\nkauniiksi, ja hänellä oli pitkä, kapeahuulinen ja heleänpunainen suu\nja tasaiset pienet hampaat, jotka muistuttivat lapsen maitohampaita.\nJa kun hän kohotti raskaat silmäluomensa, niin olivat hänen kirkkaat,\nharmaanvihreät silmänsä kuin loistavat tähdet pitkien mustien\nsilmäripsien alla. -- Musta tukka, vaaleat silmät -- se oli Kristiinan\nmielestä ollut kauneinta mitä hän oli tiennyt siitä saakka kun hän ensi\nkerran näki Erlendin -- sellaiset oli useimmilla hänen omilla kauniilla\npojillaan --.\n\nKristiina vei Jofridin istumaan rinnalleen naistenpenkille. Vieras\nistui hienona ja kainona oudon talonväen joukossa, söi vähän ja\npunastui heleästi aina kun Gaute aterian aikana joi hänen terveydekseen.\n\nGaute punoitti ylpeydestä ja levottomasta onnesta istuessaan\nkunniatuolissaan. Pojan kotiintulon kunniaksi oli Kristiina pannut\ntäksi illaksi liinan pöydälle ja asettanut sille kaksi vahakynttilää,\njotka olivat kullatusta vaskesta tehdyissä kynttiläjaloissa. Gaute ja\nSigurd-herra joivat toistensa terveydeksi tuon tuostakin, ja vanha\nherra tuli yhä liikuttuneemmaksi, pani käsivartensa Gauten hartioille\nja lupasi puhua hänen asiansa puolesta rikkaille sukulaisilleen,\nvieläpä itse Maunu-kuninkaalle -- hän kyllä saisi aikaan sovinnon hänen\nja tytön loukattujen omaisten välille. Sigurd Eldjarnilla itsellään\nei ollut ainoatakaan vihamiestä -- hänen isänsä riitaisa luonne ja\nhänen oma kova onnensa vaimonsa suhteen ne olivat tehneet hänet niin\nyksinäiseksi.\n\nLopuksi hypähti Gaute ylös juomasarvi kädessään. Kuinka kaunis hän\non, ajatteli Kristiina -- ja kuinka isän kaltainen! Tuollaiseksi oli\nKristiinan isäkin tullut alkuhumalassa -- noin elämäniloa säteileväksi,\nsorjaksi ja raikkaaksi --.\n\n\"Nyt on minun ja tämän naisen, Jofrid Helgentyttären, käynyt niin, että\nme vietämme tupaantuliaisemme tänään, ja häitämme saamme juoda sitten,\njos Jumala meille sen onnen suo. Sinua, Sigurd, kiitämme uskollisesta\nsukulaismielestä, ja teitä, äiti, siitä, että otitte meidät vastaan\nniinkuin uskolliselta äidinsydämeltänne odotinkin -- niinkuin me veljet\nusein puhuimmekin keskenämme, että te olette mielestämme ylevämielisin\nnainen ja hellin äiti. Sentähden pyydän teitä tekemään meille sen\nkunnian, että itse valmistatte morsiusvuoteemme niin juhlalliseksi\nja kauniiksi, että voin ilman häpeää pyytää Jofridia nukkumaan siinä\nkanssani, ja että te itse saatatte Jofridin ylistupaan, jotta hän voi\ntulla vuoteeseen niin soveliaalla tavalla kuin suinkin, kun ei hänellä\nole äitiä elossa taikka sukulaisnaisia täällä --\"\n\nSigurd-herrakin oli nyt juopunut, hän remahti nauruun:\n\n\"-- Tehän nukuitte yhdessä minun ylistuvassani -- en saattanut muuta,\nluulin teidän maanneen samassa sängyssä jo ennenkin --\"\n\nGaute ravisti ylimielisesti kultaista tukkaansa:\n\n\"Niin, sukulainen -- mutta tämä on ensi yö, jonka Jofrid tulee\nnukkumaan minun käsivarrellani täällä omassa talossaan -- jos Jumala\nsuo.\n\n\"Mutta teitä, hyvä väki, minä pyydän juomaan ja pitämään iloa tänä\niltana -- nyt olette nähneet hänet, joka on tuleva minun emännäkseni\nJørundgaardiin -- hän tahi ei kukaan nainen, sen sanon Herramme Jumalan\nja oman kristillisen uskoni nimessä. Minä odotan, että te kunnioitatte\nhäntä kaikki, sekä miehet että naiset, ja minä odotan teiltä, taloni\nmiehet, että autatte minua suojelemaan ja puolustamaan häntä niinkuin\nmiesten sopii.\"\n\nGauten puhetta seuranneen melun ja huutojen pauhinassa nousi Kristiina\nhiljaa pöydästä ja kuiskasi Ingridiä tulemaan hänen mukanaan ylistupaan.\n\nLauritsa Bjørgulfinpojan komea ylisparvi oli joutunut huonoon kuntoon\nniinä vuosina, joina Erlendinpojat olivat siinä asustaneet. Kristiina\nei ollut tahtonut uhrata enemmän kuin välttämättömimmän määrän karkeita\nsänky vaatteita ja irtaimistoa huolettomien poikien käytettäväksi, ja\nhän antoi harvoin siivota huonetta, koska se ei maksanut vaivaa. Gaute\nja hänen ystävänsä vetivät sisään likaa ja roskaa yhtä pian kuin hän\nsai sen lakaistuksi ulos. Huoneeseen oli tarttunut lähtemättömästi\nhaju miesväestä, joka tulee sisään ja heittäytyy sänkyihin märkänä ja\nhikisenä ja metsän ja karjatarhan tahraamana, sekä tallin ja nahan ja\nmärkien koirien haju.\n\nNyt lakaisivat ja siivosivat Kristiina ja palvelustyttö täyttä vauhtia\nniin hyvin kuin voivat, emäntä kantoi sisään hienot sänkyvaatteet,\nmatot ja pielukset, savusti katajalla, ja pienelle pöydälle hän asetti\nhopeapikarin ynnä viimeisen viinitilkan, mikä hänellä oli talossa,\nvehnäsämpylän ynnä pronssijalustassa olevan vahakynttilän, ja siirsi\nsen vuoteen viereen. Nyt oli huoneessa niin hienoa kuin hän voi saada\naikaan niin lyhyessä ajassa.\n\nLautaseinällä komeroa vasten riippui aseita -- Erlendin raskas\nkahdenkäden lyömämiekka ja pienempi miekka, jota hän tavallisesti\npiti mukanaan, kirvesmiehen piiluja ja halkokirveitä -- Bjørgulfin ja\nNaakkven veistokirveetkin olivat siinä vielä. Siinä oli myös kaksi\npientä kirvestä, joita pojat harvoin käyttivät, koska ne heidän\nmielestään olivat liian keveitä -- mutta niillä oli Kristiinan isä\nveistellyt ja muovaillut kaikenlaisia teoksia niin näppärästi ja\nvarmasti, ettei hänen tarvinnut käyttää puukkoa ja talttaa muuta kuin\nviimeiseen siloitteluun. Kristiina kantoi kirveet komeroon ja kätki ne\nErlendin arkkuun, missä oli hänen verinen paitansa ynnä se kirves, joka\noli ollut hänen kädessään silloin kun hän sai surmanhaavansa.\n\nNauraen pyysi Gaute, että Lauritsa valaisisi morsiamelle tietä\nylisparveen. Poika tuli sekä hämilleen että ylpeäksi. Kristiina näki,\nettä Lauritsa ymmärsi kyllä nämä veljen laittomat häät vaaralliseksi\nleikiksi, mutta tapahtuman merkillisyys kiihotti ja nostatti hänen\nmieltään -- hän katseli säihkyvin silmin Gautea ja tämän suloista\nvaimoa.\n\nYlisparven portailla tuuli sammutti valon. Jofrid sanoi Kristiinalle:\n\n\"Gauten ei olisi pitänyt pyytää teiltä tätä, vaikka olikin juovuksissa\n-- älkää tulko mukanani pitemmälle, emäntä. Älkää pelätkö minun\nunohtavan, että olen vietelty nainen, omaisteni neuvoista irti\nriistäytynyt.\"\n\n\"En minä ole liian hyvä sinua palvelemaan\", virkkoi Kristiina, \"siihen\nasti kunnes poikani on sovittanut syntinsä sinua vastaan ja sinä voit\nkutsua minua anopiksesi laillisesti. Istu tähän, niin kampaan tukkasi\n-- verrattoman kaunis tukka sinulla onkin, lapsi.\"\n\nMutta kun talonväki oli mennyt levolle ja Kristiina makasi sängyssään,\ntunsi hän jälleen jonkinlaista levottomuutta -- aivan arvaamatta\nhän oli tullut sanoneeksi tuolle Jofridille enemmän kuin hän tiesi\ntarkoittavansa -- vielä. Mutta hän oli niin nuori -- ja hän antoi niin\nselvästi nähdä, ettei hän tahtonut saada parempaa kohtelua kuin oli\nansainnut -- olihan hän kunnian ja kuuliaisuuden tieltä karannut lapsi.\n\nSellaiselta siis näytti _se_ -- kun ihmiset antoivat morsiussaaton ja\ntupaantulon tapahtua ennen häitä. Kristiina huokasi -- kerran hän oli\nitsekin ollut halukas uskaltamaan senkin Erlendin vuoksi -- mutta hän\nei tiennyt olisiko rohjennut, jos Erlendin äiti olisi ollut Husabyssä.\nEi, ei, hänen ei pitänyt tehdä tätä pahemmaksi lapselle, joka oli\ntuolla ylhäällä --.\n\nSigurd-herra kompuroi vielä ympäriinsä huoneessa -- hänen oli nukuttava\nLauritsan kanssa -- jokseenkin liikutettuna, mutta vilpittömän\nhyväätarkoittavasti hän puheli molemmista nuorista -- hän ei tulisi\nsäästämään mitään auttaakseen heidät hyvään päätökseen tässä\nuhkapelissä --\n\nSeuraavana päivänä näytti Jofrid Gauten äidille, mitä hän oli tuonut\nmukanaan taloon -- kaksi nahkasäkkiä vaatteita; pienessä norsunluisessa\nlippaassa hänellä oli korunsa. Niinkuin olisi lukenut Kristiinan\najatukset sanoi Jofrid, että kaikki tämä oli hänen omaa omaisuuttaan,\njonka hän oli saanut käytettäväkseen -- lahjoja ja perintöä,\nenimmäkseen äidiltä; hän ei ollut ottanut mitään isältään.\n\nKristiina istui surullisena käsi poskella. Se yö ammoisia aikoja\nsitten, jolloin hän itse oli koonnut kultansa lippaaseen karatakseen\nkotoaan -- enin osa siitä, mitä hän oli pannut kokoon, oli lahjoja\nniiltä vanhemmilta, jotka hän oli häväissyt salaa ja joita hän nyt\naikoi loukata ja murehduttaa julkisesti --.\n\n-- Mutta jos tuo oli Jofridin omaa ja hänen äidinperintönsä vain\nkoruissa, niin täytyi hänen olla upporikkaasta kodista. Kristiina\nolisi arvioinut tässä näkemänsä tavarat yli kolmenkymmenen hopeanaulan\narvoisiksi -- jo yksin tulipunainen hame valkoisine nahkareunuksineen\nja hopeakoristeineen ynnä siihen kuuluva silkkivuorinen viitta olivat\nvarmaankin maksaneet kymmenen, kaksitoista naulaa. Jos tytön isä\nsuostuisi sopimaan Gauten kanssa, niin olisivat asiat hyvin -- mutta\nGautea ei voinut mitenkään lukea tasavertaiseksi pariksi tälle tytölle.\nJa jos Helge tahtoi rangaista Gautea niin ankarasti kuin hän saattoi ja\nkykeni, niin näytti asia mustalta.\n\n\"Tätä sormusta\", sanoi Jofrid, \"piti äitini aina sormessaan -- jos\nte tahdotte ottaa sen vastaan, emäntä, niin silloin tiedän, ettette\ntuomitse minua niin ankarasti kuin hyvältä ja korkeasukuiselta naiselta\nvoisi odottaa.\"\n\n\"No silloin saan kai minä koettaa olla sinulle äidin sijassa\", sanoi\nKristiina hymyillen ja pisti sormuksen sormeensa. Se oli pieni\nhopeasormus, jossa oli kaunis valkoinen agaatti, ja Kristiina ajatteli,\nettä tyttö varmaan piti sitä erittäin kallisarvoisena, koska se oli\nmuisto hänen äidistään. \"Minun on kai annettava sinulle vastalahja,\narvaan minä.\" -- Hän nouti lippaansa ja haki esiin safiireilla\nkoristetun kultasormuksen. \"Tämän sormuksen pani pojan isä vuoteelleni,\nkun olin synnyttänyt Gauten maailmaan.\"\n\nJofrid otti sen vastaan kädelle suudellen. \"Mutta muuten olin ajatellut\npyytää toista vastalahjaa -- äiti --\", hän sanoi suloisesti hymyillen.\n\"Älkää pelätkö, että Gaute on tuonut kotiin laiskan tai kelvottoman\nnaisen. Mutta minulla ei ole yhtään sopivaa työpukua. Antakaa minulle\njoku vanha puku ja sallikaa minun ryhtyä auttamaan teitä; ehkä alatte\nsitten pitää minusta enemmän kuin on otaksuttavaa nyt --.\"\n\nMutta nyt täytyi Kristiinan näyttää nuoremmalle mitä hänellä oli\narkuissaan, ja Jofrid kehui niin ymmärtävästi kaikkia Kristiinan\nkauniita käsitöitä, että tämä lahjoitti hänelle yhtä ja toista --\nkaksi pellavalakanaa silkistä virkatuin välipitsein, sinikirjaisen\npyyhinliinan, neliniitisen verholiinan ja vihdoin pitkän seinäverhon,\njohon oli kirjailtu haukkametsästys: \"Näiden esineiden en soisi\njoutuvan pois tästä talosta -- ja Jumalan ja Pyhän Neitsyen avulla\ntulee tämä talo kerran sinun omaksesi.\" Sitten he siirtyivät yhtä\nmielissään aittoihin -- he jatkoivat puuhaansa useita tunteja, ja aika\nkului hyvin hauskasti.\n\nKristiina olisi antanut Jofridille vihreän sarkahameensa, johon oli\nkudottu mustia pilkkuja -- mutta Jofridin mielestä se oli liian hyvä\ntyöpuvuksi. Hän tahtoi, raukka, niin kernaasti miellyttää anoppiaan,\najatteli Kristiina salaten hymynsä. Vihdoin he löysivät vanhan ruskean\nhameen, jonka Jofrid arveli sopivan, kun hän leikkaisi sen lyhyemmäksi\nhelmasta ja panisi paikat kainaloihin ja kyynärpäihin. Heti täytyi\nhänen lainata sakset ja ompeluneuvot ja ryhtyä ompelemaan. Kristiinakin\notti silloin jonkun työn ja niin istuivat molemmat naiset, kun Gaute ja\nSigurd-herra tulivat sisään illalla.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKristiina myönsi täydestä sydämestään, että Jofrid oli nainen, joka\noli näppärä käsistään. _Jos_ asiat kääntyivät hyvin päin, niin oli\nGautella ollut onni matkassaan -- silloin hän saisi vaimon, joka oli\nyhtä ahkera ja toimelias kuin oli rikas ja suloinen. Kristiina ei\nolisi itse voinut löytää kelvokkaampaa naista omaksi seuraajakseen\nJørundgaardiin -- tuskinpa vaikka olisi etsinyt yli koko Norjan. Niinpä\nhän sanoikin eräänä päivänä -- jälkeenpäin ei hän tiennyt miten nuo\nsanat olivat livahtaneet hänen suustaan -- että sinä päivänä jona\nJofrid Helgentyttärestä tulisi Gauten aviovaimo, hän luovuttaisi\navaimet nuorelle emännälle ja muuttaisi Lauritsan kanssa vanhaantupaan.\n\nJälkeenpäin hän kyllä ajatteli, että hänen olisi ollut harkittava\ntarkemmin, ennen kuin sanoi sen. Olikin tapahtunut jo monta kertaa,\nettä hän oli ollut liian hätäinen puhuessaan Jofridille.\n\nMutta seikka oli se, että Jofrid oli huonovointinen. Kristiina oli\nymmärtänyt sen melkein heti kun tyttö tuli taloon. Ja Kristiina muisti\nensimmäistä talveaan Husabyssä -- hän oli naimisissa, hänen miehensä ja\nisänsä olivat nyt lankoussuhteessa keskenään, kuinka sitten tulisikin\nkäymään heidän ystävyytensä, kun vääryys kerran tulisi julki. Kuitenkin\nhän oli kärsinyt niin kovin katumuksesta ja häpeästä, ollut katkera\nsydämessään Erlendille -- ja hän oli ollut yhdeksäntoista vuoden vanha;\nJofrid oli vasta seitsemäntoista. Ja siinä hän nyt oli, väkisin vietynä\nja oikeudettomana, kaukana kodistaan vieraiden joukossa, Gauten lapsi\nsydämensä alla. Kristiina ei kieltänyt itseltään, että Jofrid näytti\nolevan paljon voimakkaampi ja urheampi kuin hän itse oli ollut.\n\nMutta hän ei ollutkaan loukannut luostarinpyhyyttä, ei rikkonut\nlupauksia ja kihlausta, ei pettänyt ja valehdellut ja varastanut\nvanhempainsa kunniaa heidän selkänsä takana. Vaikkakin nämä nuoret\nolivat uhkamielin tehneet syntiä maan lakia, kuuliaisuutta ja\nsiveellisyyttä vastaan, niin ei heillä sentään tarvinnut olla niin paha\nomatunto. Kristiina rukoili hartaasti, että Gauten uhkateko päättyisi\nhyvin -- ja hän luotti siihen, ettei Jumalan vanhurskaus mitenkään\nvoinut määrätä Gautea ja Jofridia kovemman kohtalon alaiseksi kuin hän\nja Erlend olivat saaneet osakseen -- ja _he_ olivat sentään päässeet\nnaimisiin, _heidän_ syntinsä lapsi oli syntynyt kaikkien omaistensa\nlailliseksi perijäksi.\n\nKun eivät Gaute ja Jofrid kumpikaan maininneet asiaa, ei Kristiinakaan\ntahtonut ottaa sitä esille, vaikka häntä kovasti haluttikin puhella\ntuon kokemattoman naisen kanssa: Jofridin olisi nyt pitänyt säästää\nitseään, nauttia aamulepoa sen sijaan että nousi ylös ensimmäisenä koko\ntalossa -- Kristiina huomasi Jofridin pyrkimyksenä olevan ehtiä ylös\nennen anoppia ja toimittaa enemmän. Mutta Jofrid ei ollut sellainen,\nettä Kristiinan olisi käynyt yrittäminen osoittaa sääliä. Hän saattoi\nvain hiljaisuudessa ottaa pois raskaimmat työt häneltä ja kohdella\nhäntä kahden kesken ja talonväen nähden niinkuin hän oikeutta myötenkin\nolisi ollut talon nuori emäntä.\n\nFrida oli vimmoissaan siitä, että hänen täytyi väistyä paikaltaan\nemännän viereltä ja antaa se Gauten -- hän käytti rumaa sanaa\nJofridista eräänä päivänä, kun hän ja Kristiina olivat kahden kodassa.\nTällä kertaa Kristiina löi palvelusnaistaan:\n\n\"-- Kaunista kuulla sellaista puhetta sinulta, vanha mieshullu narttu!\"\n\nFrida pyyhki veren nenästään ja suultaan:\n\n\"Eikö teidän pitäisi olla parempia, suurpäälliköitten tyttäret,\nniinkuin sinä ja tämä Jofrid, kuin mökinmiehen pennut --? Te tiedätte,\nettä morsiusvuode silkkilakanoineen odottaa teitä varmasti, -- _teidän_\nsitä täytyy olla mieshulluja ja häpeämättömiä, kun ette voi odottaa,\nvaan juoksette metsiin nuorten knaappien kanssa ja saatte lehtolapsia\n-- hyi sanon minä sellaisille!\"\n\n\"Vaiti nyt -- mene ulos ja pese itsesi -- sinähän valutat verta\ntaikinaan\", sanoi emäntä jokseenkin tyynesti.\n\nOvella tuli Jofrid Fridaa vastaan. Kristiina näki nuoremmasta, että\ntämä oli varmaan kuullut hänen keskustelunsa palvelustytön kanssa.\n\n\"Se raukka puhuu niinkuin ymmärtää. Minä en voi ajaa häntä poiskaan\n-- hänellä ei ole mitään paikkaa, mihin hän voisi mennä.\" Jofrid\nhymyili pilkallisesti. Silloin Kristiina sanoi: \"Hän on imettänyt kaksi\npoikaani.\"\n\n\"Gautea hän ei ole imettänyt\", vastasi Jofrid. \"Sitä hän muistuttaa\nsekä Gautelle että minulle tämän tästäkin. Ettekö voi saada häntä\nnaimisiin?\" kysyi hän terävästi.\n\nKristiinan täytyi nauraa:\n\n\"Etkö luule minun koettaneen. Mutta siinä ei ole päästy koskaan\npitemmälle kuin että mies saa puhella aiotun morsiamen kanssa --\"\n\nKristiina ajatteli, pitäisikö hänen käyttää tilaisuutta ja puhua\nJofridin kanssa nyt -- antaa tämän ymmärtää, että hänen puoleltaan\noli vain äidillistä hyväntahtoisuutta odotettavissa. Mutta Jofrid oli\nvihaisen ja kylmän näköinen.\n\nMuuten näkyi Jofridista nyt selvästi, ettei hän kulkenut yksinään.\nSattui sitten eräänä päivänä, että hänen piti puhdistaa höyheniä uusiin\npieluksiin. Kristiina neuvoi häntä sitomaan tukkansa liinalla, niin\nettei se pölisisi täyteen untuvia. Jofrid solmi päähänsä liinavaatteen.\n\n\"Se näyttääkin kai nyt somemmalta kuin paljaat hiukset\", sanoi hän\nnaurahtaen.\n\n\"Niinpä kaiketikin\", sanoi Kristiina lyhyesti.\n\nHän ei sittenkään ymmärtänyt, että Jofrid halusi laskea siitä leikkiä.\n\nJoitakin päiviä myöhemmin tuli Kristiina kotaan ja näki Jofridin\naukomassa joitakin teeriä -- hän oli saanut veripärskeitä pitkin\nkäsivarsiaan. Kauhistuneena Kristiina tempasi hänet syrjään:\n\n\"Lapsi, sinä et saa koskea veriseen nyt -- etkö edes sen vertaa tiedä\n--!\"\n\n\"No uskotteko sitten, että kaikki on totta, mitä ämmät sellaisista\nsanovat?\" kysyi Jofrid epäillen.\n\nSilloin Kristiina kertoi hänelle tulenmerkeistä, jotka Naakkve oli\nsaanut rintaansa. Tahallaan hän kertoi sen niin, että Jofrid saattoi\nymmärtää, ettei hän ollut vielä naimisissa, kun katseli kirkonpaloa.\n\n\"Et suinkaan ollut luullut minusta sellaista?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Kyllä, Gaute on kertonut minulle kaiken -- teidän isänne oli\nluvannut teidät Simon Andreksenpojalle, mutta te karkasitte Erlend\nNikulauksenpojan kanssa hänen tätinsä luo, ja silloin täytyi Lauritsan\nantaa suostumuksensa --\"\n\n\"Aivan niin ei asia ollut -- me emme karanneet. Simon antoi minulle\nvapauden heti kun hän ymmärsi, että minä pidin enemmän Erlendistä, ja\nsilloin myöntyi isäkin -- vastahakoisesti, mutta hän pani kuitenkin\nkäteni Erlendin käteen -- olin kihloissa vuoden --. Tuntuuko sinusta\ntämä pahemmalta?\" kysyi hän, sillä Jofrid oli tullut hehkuvan\npunaiseksi ja katsoi kauhistuneena toiseen.\n\nTyttö raaputti veitsellä pientä veritahraa ja lihasäikeitä valkoiselta\nkäsivarreltaan.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän matalasti, mutta jokseenkin lujasti. \"Hyvää mainetta\nja kunniaa en olisi tahtonut menettää tarpeettomasti. -- Mutta tätä\nminä en sano Gautelle\", lisäsi hän nopeasti. \"Hän uskoo isänsä vieneen\nteidät väkisin, kun hän ei voinut saada teitä sanapyynnöllä --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyttö oli tietysti oikeassa, ajatteli Kristiina.\n\nSitä mukaa kuin aika kului ja Kristiina yhtenään ajatteli tätä asiaa,\nalkoi hänestä tuntua, että olisi kunniallisinta Gauten lähettää sana\nHovlandin Helgelle, jättää asiansa tämän käsiin ja pyytää Jofridia\naviokseen sellaisilla ehdoilla kuin Helge arvelisi voivansa myöntää\nheille. Mutta kun hän puhui tästä Gautelle, tämä näytti hämmästyneeltä\nja vastaili vältellen. Vihdoin kysyi Gaute kiivaasti, saattoiko äiti\ntoimittaa kirjeen tunturien yli talvisaikaan? Ei, mutta Sira Dag voisi\nvarmasti toimittaa kirjeen Nesiin ja siitä edelleen pitkin rannikkoa,\nsanoi äiti, papithan voivat aina saada kirjelähetykset kulkemaan,\ntalvisaikaankin. Gaute sanoi, että se tulisi liian kalliiksi.\n\n\"Silloin ei se lapsi tule olemaan aviovaimostasi, jonka saat keväällä\",\nsanoi äiti harmistuneena.\n\n\"Ei asiaa kuitenkaan voida järjestää niin pian\", sanoi Gaute. Hän oli\nhyvin vihoissaan, sen Kristiina näki.\n\nIlkeä, synkkä ahdistus sai äidissä vallan sitä mukaa kuin aika kului.\nHän ei voinut olla näkemättä, että Gauten ensimmäinen leimuava ilo\nJofridista oli aivan poissa; Gaute kulki allapäin ja huonotuulisena.\nEnsi hetkestä alkaen oli tämä asia, Gauten morsiamenryöstö, näyttänyt\nmahdollisimman pahalta -- mutta äidin mielestä se kävi vielä paljon\npahemmaksi, jos mies nyt osoittautuisi pelkuriksi jälkeenpäin. Jos\nnuoret katuivat syntiään, niin olihan se hyvä -- mutta tämä näytti\npahoin siltä kuin olisi kysymyksessä enemmän miehuuton pelko sitä\nmiestä kohtaan, jota hän oli loukannut, kuin jumalinen katumus. Gaute\noli juuri se hänen pojistaan, johon hän oli parhaiten uskonut -- ei\nvoinut olla totta, mitä ihmiset puhuivat, että hän oli epäluotettava ja\nkevytmielinen naisten suhteen, nyt jo kyllästynyt Jofridiin, kun tämä\noli kuihtunut ja raskaana ja aika läheni, jolloin miehen oli vastattava\nväkivallastaan naisen omaisia kohtaan.\n\nHän antoi anteeksi pojalleen -- olihan hän itsekin antautunut niin\nhelposti viettelykselle, vaikka hän ei koskaan ollut nähnyt silmäinsä\nedessä kasvuaikanaan muuta kuin hurskaiden ihmisten siveätä vaellusta\n--. Hänen poikansa olivat tienneet lapsuudesta asti, että heidän\noma äitinsä oli rikkonut, isä laittanut lapsia toisen miehen vaimon\nkanssa nuoruudessaan ja tehnyt syntiä naidun naisen kanssa, kun he\njo olivat isoja poikia. Ulf Haldorinpoika, heidän kasvatusisänsä,\nFridan kevytmieliset puheet -- oi, eihän ollut kumma, jos nämä nuoret\nmiehet olivat heikkoja siinä suhteessa. -- Naimisiin oli Gauten\nmentävä Jofridin kanssa, jos hän saisi tämän omaisten suostumuksen, ja\npidettävä hyvänään -- mutta sääli olisi Jofridia, jos hän nyt tulisi\nnäkemään, että Gaute ottaisi hänet pakosta, ilman hyvää tahtoa.\n\nEräänä päivänä paaston aikana olivat Kristiina ja Jofrid laittamassa\nevässäkkejä tukinhakkaajille. He vasaroivat kuivaa kalaa ohueksi ja\nlitteäksi, painelivat voita rasioihin, täyttivät puuleilejä oluella\nja maidolla. Kristiina näki, että Jofridin oli kamalan tuskallista\nseisoa lakkaamatta jaloillaan tuolla tavoin, mutta Jofrid kävi vain\närtyisäksi, kun Kristiina kehoitti häntä istumaan ja levähtämään.\nViihdyttääkseen häntä tuli Kristiina silloin kysäisseeksi siitä\nseikkailusta oriin kanssa, joka Gauten kerrottiin kesyttäneen neidon\npalmikkonauhalla: \"se oli kai sinun?\"\n\n\"Ei, sanoi Jofrid äkäisesti ja tuli tiukkuvan punaiseksi. Mutta sitten\nhän muutti sävyä.\n\n\"Se oli Aasan -- sisareni\", sanoi hän nauraen. \"Häntä Gaute kosiskeli\nensin, mutta kun minä tulin kotiin, ei hän tiennyt, kummasta meistä\npiti enemmän. Mutta Aasan hän oli odottanut olevan Dagrunin luona viime\nkesänä, kun hän tuli Sogniin. Ja sitten hän suuttui, kun minä härnäsin\nhäntä siskollani -- vannoi Jumalan ja ihmisten kautta, ettei hän ollut\nniitä miehiä, jotka liiaksi lähentelevät kunnon miesten tyttäriä, ja\nettei Aasan ja hänen välillään ole ollut semmoista, ettei hän ilman\nsyntiä voisi nukkua minun käsivarrellani ensi yönä, sanoi hän. Minä\notin häntä sanasta --\" Jofrid nauroi jälleen. Nähdessään Kristiinan\nkasvot hän nyökäytti uhmaavasti.\n\n\"Niin, Gauten minä tahdoin miehekseni, ja voitte luottaa siihen, äiti,\nettä minä saan hänet. Minä saan tavallisesti tahtoni läpi --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina heräsi pilkkopimeässä. Kylmä puri poskia ja nenää -- kun hän\nveti nahkasia paremmin ympärilleen, tunsi hän niiden tulleen kuuraan\nhänen omasta hengityksestään. Oli varmaankin aamupuoli -- mutta\nhäntä kammotti nousta ylös katsomaan tähtiä. Hän kääriytyi käppyrään\nnahkasten alle lämmitelläkseen vielä vähän. Samassa hän muisti unensa.\n\nHän oli makaavinaan sängyssään pikkutuvassa ja oli juuri synnyttänyt\nlapsen. Se makasi hänen käsivarrellaan kääräistynä lampaannahkaan,\njoka oli solunut auki ja päästi näkyviin sen pienen tummanpunaisen\nruumiin -- pikkuruisia käsiään se piti nyrkissä kasvojen edessä,\npolvet olivat koukistetut vatsaa vasten ja jalat ristissä -- silloin\ntällöin se liikahti vähän. Hän ei tullut ihmetelleeksi, ettei poika\nollut kapaloitu ja ettei huoneessa ollut ketään naista heidän luonaan.\nHänen oma lämpönsä huuhteli kuitenkin lasta, kun se makasi siten liki\nhäntä; käsivartensa kautta hän tunsi aina sydämenjuuriin saakka, kun\nlapsi liikahti. Väsymys ja tuska varjostivat häntä vielä parhaillaan\nväistyvän pimeyden tavoin hänen maatessaan siinä poikaa katsellen ja\ntuntien, kuinka ilo siitä ja rakkaus siihen lisääntyivät taukoamatta\nniinkuin päivänjuova kasvaa pitkin joentörmää --.\n\nMutta samalla kun hän makasi siinä sängyssä, seisoi hän myös ulkona\ntuvan seinustalla. Hänen alapuolellaan näkyi kylä aamuauringon\npaisteessa. Oli varhainen kevättalvipäivä -- hän särpi sisäänsä\nsen kirpeää, raikasta ilmaa -- tuuli oli jäätävän kylmä, mutta\nsiinä oli kaukaisen meren ja lumensulamisen makua: harjut hohtivat\naamuauringon säteissä laakson toisella puolen, lumettomia läikkiä\noli talojen ympärillä, ja kohvahanki kimmelsi hopeanhohtoisena\nkaikissa tummanvihreiden metsien aukeamissa. Taivas oli kuin lakaistu,\nkuulakkaan keltainen ja vaaleansininen, muutama tumma, tuulenajama\npilvenhattara vain haihattelemassa -- mutta kylmä oli; siinä, missä hän\nseisoi, oli lumihanki kivikova vielä yöpakkasen jälkeen, ja rakennusten\nvälillä oli kylmä varjo, sillä aurinko oli juuri itään päin talosta\nolevan harjun yläpuolella. Ja juuri hänen edessään, missä varjo loppui,\nliikutteli aamutuuli kuihtunutta, menneenvuotista ruohoa. Se heilui ja\nloisti, mutta teräksenkiiltävä jääkuori sitoi vielä sen juuria.\n\nOi -- oi. Valitushuokaus kohosi hänen rinnastaan vasten hänen\ntahtoaan. Lauritsa hänellä vielä oli luonaan, hän kuuli pojan tasaisen\nhengityksen toisesta sängystä. Ja Gaute -- hän makasi ylhäällä\nylistuvassa jalkavaimonsa kanssa. Äiti huokasi jälleen, liikahti\nlevottomasti, ja vanha Erlendin koira siirtyi hänen koukistettuja\njalkojaan vasten sänkyvaatteiden alla.\n\nNyt hän kuuli Jofridin olevan ylhäällä ja kävelevän lattialla.\nKristiina kömpi joutuin sängystä ja veti karvakengät jalkaansa,\nsarkahameen ja nahkamekon ylleen. Pimeässä hän mennä haparoi uunin\nluo, istui nurkalle ja puhalsi ja penkoi tuhkaa, mutta ei pienintäkään\nkipinää -- tulensiemen oli kuollut yöllä.\n\nHän kaivoi tulukset esiin vyölliskukkarostaan, mutta taula oli kai\nkastunut ja jäätynyt. Viimein hän ei enää viitsinyt rähjätä, vaan otti\nhiilipannun ja lähti ylös lainaamaan tulta Jofridilta.\n\nSiellä paloi hyvä tuli pienessä uunissa ja valaisi huoneen.\nLoimunvalossa istui Jofrid kiinnittämässä vaskisoikea paremmin Gauten\nporonnahkanuttuun. Kauempaa vuoteen hämärästä hän erotti miehen\npaljaan yläruumiin -- Gaute nukkui ilman alusvaatteita kovimmallakin\npakkasella. Gaute oli istuallaan ja oli saanut aamujuoman sänkyyn.\n\nJofrid nousi, raskaasti ja emäntämäisenä -- eikö äiti haluaisi\nolutsiemausta? Hän oli lämmittänyt aamujuoman Gautelle. Ja äiti\nsai ottaa tämän kannun Lauritsalle -- hän lähtisi Gauten kanssa\ntukkimetsään tänään. Miesten tulisi kylmä --.\n\nKristiina suipisti vastenmielisyyttä tuntien huuliaan seisoessaan\nalhaalla omassa huoneessaan virittämässä tulta uuniin. Jofridin\nkodikkaat askareet, Gaute, joka makasi siellä ja antoi peittelemättä\nystävättärensä palvella häntä -- jalkavaimon huolenpito laittomasta\nkumppanistaan -- kaikki tyynni tuntui hänestä niin julkealta ja\niljettävältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsa jäi metsään, mutta Gaute tuli kotiin illalla väsyksissä ja\nnälissään. Naiset jäivät silloin istumaan hetkeksi, palvelusväen pois\nmentyä, pitämään isännälle seuraa tämän juodessa.\n\nKristiina näki, ettei Jofrid voinut hyvin tänä iltana. Yhtäkkiä hän\npäästi ompeluksen vaipumaan helmaansa, ja hänen kasvoillaan kulki\ntuskan nytkähdyksiä.\n\n\"Oletko kipeä, Jofrid?\" kysyi Kristiina hiljaa.\n\nKyllä vähän -- jalat ja sääret, vastasi Jofrid. Hän oli rehkinyt koko\npäivän tapansa mukaan suostumatta säästämään itseään. Nyt hän oli\nsaanut pistoksen ja jalat olivat turvonneet.\n\nYhtäkkiä herahtivat pienet kyyneleet hänen silmäripsiensä alta.\nKristiina ei ollut koskaan nähnyt naisen itkevän niin omituisesti --\nääneti, yhteenpurruin hampain hän istui, ja pyöreät kirkkaat kyyneleet\n-- Kristiinan mielestä ne näyttivät kovilta kuin helmet, ja ne kierivät\nalas kuihtuneita, ruskealäikkäisiä kasvoja. Häntä näytti suututtavan,\nettä hänen oli täytynyt antaa perään -- vastenmielisesti hän antoi\nKristiinan taluttaa itsensä vuoteeseen.\n\nGaute tuli jäljessä.\n\n\"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?\" kysyi hän kömpelösti. Hänen kasvonsa\nolivat tulipunaiset pakkasesta, ja hän katseli syrjästä onnettomana,\nkun äiti laittoi Jofridin mukavasti makuulle, veti hänen jaloistaan\nkengät ja sukat ja ryhtyi hoitelemaan turvonneita jalkoja ja sääriä.\n\"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?\" toisti Gaute kysymystään.\n\n\"Olen\", sanoi Jofrid hiljaa ja salatun raivokkaasti. \"Luuletko minun\nmuuten käyttäytyvän näin?\"\n\n\"Oletko kipeä, Jofridini?\" toisti Gaute jälleen.\n\n\"Näet kai sen -- älä seiso siinä töllöttämässä suu auki kuin\nmieletön, poika!\" Kristiina kääntyi äkkiä säkenöiden poikaansa päin.\nSe salaa jomottava paise, jonka oli nostattanut levottomuus miten\nkaikki päättyisi, kärsimättömyys siitä, että hänen täytyi sietää\nnäiden nuorten laadutonta elämää talossaan, kalvava epäilys pojan\nmiehekkyydestä -- se puhkesi nyt raivokkaaseen suuttumukseen: \"Oletko\nsellainen nauta, että luulet hänestä ehkä tuntuvan _hyvältä_ -- kun\nhän näkee, ettei sinussa ole sen vertaa miestä, että rohkenisit kulkea\ntunturin yli, kun tuulee ja tuiskuaa --. Sinä tiedät, että hän saa\npian ryömiä polvillaan, tämä nais-poloinen tässä, ja kiemurrella mitä\nkovimmissa tuskissa -- ja äpäräksi tullaan hänen lastaan kutsumaan,\nsiksi ettet sinä uskalla kohdata hänen isäänsä -- sinä istut ja haudot\npenkkiä tuvassa etkä rohkene liikuttaa sormeasikaan puolustaaksesi\nnaista, joka sinulla on, ja lasta, jonka tulet saamaan. -- _Sinun_\nisäsi ei pelännyt niin kovin minun isääni, ettei hän olisi tohtinut\nkäydä tämän puheille, eikä hän ollut niin viluinen, ettei olisi\nuskaltanut kulkea suksilla tunturin yli talvisaikaan. Hyi sinuas, Gaute\n-- ja voi minua, että minun täytyy elää se päivä, jolloin minun on\nkutsuttava pelkuriksi yhtä niistä pojista, jotka Erlend on siittänyt\nminun kanssani!\"\n\nGaute otti pölkkytuolin kaksin käsin, paiskasi sen lattiaan, juoksi\npöydän luo ja sivalsi maahan kaikki mitä sillä oli. Sitten hän\nsyöksähti ovelle antaen jäähyväispotkun pölkkytuolille -- he kuulivat\nhänen juoksevan kiroillen ylös ylistuvan portaita.\n\n\"Ei, äiti -- nyt te olitte liian ankara Gautelle --\" Jofrid kohottautui\nkyynärpäänsä varaan. \"Te ette voi kohtuudella vaatia, että hänen\nolisi pantava henkensä vaaraan lähtemällä tunturin yli talvella --\ntavatakseen isääni ja saadakseen tietää, onko hänen naitava vietelty\nmorsian ilman muita myötäjäisiä kuin paita, joka oli päälläni, kun hän\nvei minut, vai menetettävä maansa?-\"\n\nSuuttumuksen aallot lainehtivat vielä Kristiinan mielessä. Hän vastasi\nylpeästi:\n\n\"En kuitenkaan usko, että _minun_ poikani voi ajatella niin!\"\n\n\"Ei\", sanoi Jofrid, \"-- jollen minä olisi ollut ajattelemassa hänen\npuolestaan, niin --\" Kun hän näki Kristiinan ilmeen, pilkisti nauru\nhänen äänestään:\n\n\"Rakas äiti -- minulla on ollut kyllin kova tekeminen Gauten\npidättämisessä -- nyt minä en tahdo, että hän tekee uusia\nmielettömyyksiä minun tähteni ja erottaa meidän lapsemme siitä\nvarallisuudesta, jonka minä voin odottaa saavani omaisteni jälkeen, jos\nGaute pääsee sellaiseen sovintoon, joka on paras ja kunniallisin meille\nkaikille --\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\" kysyi Kristiina.\n\n\"Tarkoitan, että kun omaiseni haastavat Gauten, niin Sigurd-herra\nvastaa heille niin, että he ymmärtävät, ettei Gaute ole vailla\nheimolaisia. Hän saa taipua maksamaan täydet sakot, mutta sitten kihlaa\nisäni minut Gautelle niin, että minä saan takaisin perintöoikeuteni\nhänen jälkeensä yhdessä sisarteni kanssa --\"\n\n\"Sinä et itsekään ole siis syytön\", kysyi Kristiina, \"siihen, ettet\nehdi naimisiin ennen kuin lapsesi tulee maailmaan?\"\n\n\"Jos olen voinut karata kotoani Gauten kanssa, niin -- Ei suinkaan\nkukaan usko hänen panneen paljastettua miekkaa välillemme sänkyyn öisin\n--.\"\n\n\"Eikö hän ensinkään ole kysynyt sinua omaisiltasi?\" kysyi Kristiina.\n\n\"Ei, me tiesimme sen olevan turhaa, vaikka Gaute olisi ollut paljon\nrikkaampikin kuin hän on.\" Jofrid purskahti jälleen nauruun.\n\"Katsokaas, äiti, isä luulee ymmärtävänsä hevoskauppaa paremmin kuin\nkukaan muu. Mutta sen on oltava paljon valppaampi kuin isä, joka aikoo\npuijata Gaute Erlendinpojan hevosenvaihdossa --\"\n\nKristiina ei voinut olla hymyilemättä -- niin ilottomalla mielellä kuin\nhän olikin.\n\n\"Minä en tunne lakia niin tarkoin näissä asioissa\", sanoi hän\nvakavasti, \"mutta en ole varma siitä, Jofrid, onko Gauten helppo päästä\nsellaiseen sovintoon, jota sinä sanot hyväksi. Jos Gaute julistetaan\nlainsuojattomaksi ja isäsi ottaa sinut kotiinsa, antaa sinun tuntea\nvihansa -- tai vaatii sinua menemään luostariin syntejäsi sovittamaan?-\"\n\n\"Ei hän voi panna minua luostariin antamatta mukaani niin runsaita\nlahjoja, että tulee huokeammaksi ja kunniallisemmaksi hänen tehdä\nsovinto Gauten kanssa ja ottaa sakot: ymmärrättehän, että silloin ei\nhänen tarvitse kustantaa myötäjäisiä naittaessaan minut. Että minä\npääsen perinnölle sisarteni kanssa, siihen arvelen Olavin, sisareni\nmiehen, myöntyvän. Muuten saavat omaiseni ottaa myös tämän minun\nlapseni hoivaansa. Ja minä luulen, että isä ajattelee kahteen kertaan\nennen kuin koettaa ottaa minut kotiin Hovlandiin äpärälapsen kanssa --\nantaakseen minun tuntea vihansa -- hän tuntee _minut_ --\n\n\"Minäkään en tiedä kovin paljon laista, mutta minä tunnen isäni ja\ntunnen Gauten. Ja nyt on kulunut jo siksi pitkä aika, että tuo juttu\nvoi tuskin tulla esiin ennen kuin minä itsekin olen taas kevyt ja\nterve; silloin, äiti, ette olekaan näkevä minun itkevän! Ehei, Gaute\nsaa kyllä aikaan sovinnon sellaisilla ehdoilla kuin --.\n\n\"Ei, äiti -- Gaute, joka on valtaherrain ja kuningasten juurta -- ja te\nolette peräisin maan parhaista suvuista: jos teidän täytyikin kärsiä\nse, että poikanne vajosivat alas siitä asemasta, johon he olivat\nsyntyneet, niin tulette jälleen näkemään jälkeläistenne menestyksenkin\nminun ja Gauten lapsissa --\"\n\nKristiina istui vaiti. Saattoi kyllä olla uskottavaa, että kävisi\nniinkuin Jofrid tahtoi -- hän ymmärsi, ettei hänen olisi tarvinnut\nhuolehtia Jofridista niin kovin. Hän oli tullut nyt kovin laihaksi\nkasvoiltaan -- posken pehmeä pyöreys oli kulunut kokonaan pois, ja\nsilloin näkyi paremmin, miten suuri ja voimakas alaleuka hänellä oli.\n\nJofrid haukotteli, hinautui istualleen ja katseli ympärilleen etsien\njalkineitaan. Kristiina auttoi ne hänen jalkaansa. Jofrid kiitti:\n\n\"Älkääkä kiusatko Gautea nyt enää, äiti. Ei se ole helppoa hänellekään,\nettei meistä tule avioparia sitä ennen -- mutta minä en tahdo tehdä\nlastani köyhäksi jo ennen sen syntymää --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi viikkoa myöhemmin Jofrid synnytti suuren ja kauniin pojan, ja\nGaute lähetti sanan Sundbuhun samana päivänä; Sigurd-herra tuli silloin\nheti Jørundgaardiin ja hän piti Erlend Gautenpoikaa kasteella. Mutta\nniin iloinen kuin Kristiina Lauritsantytär olikin pojanpojastaan,\npahoitti hänen mieltään kuitenkin se, että Erlendin nimi tuli ensi\nkerran annettavaksi äpärälapselle.\n\n\"Isäsi uskalsi enemmän antaakseen pojalleen hänen oikeutensa\", sanoi\nhän Gautelle eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ja katseli,\nkun hän laittoi pienokaista yökuntoon. Jofrid nukkui jo makeasti\nsängyssä. \"Hänen rakkaudellaan vanhaan Nikulaus-herraan oli määränsä,\nmutta kuitenkaan ei hän varmaan olisi koskaan kunnioittanut isäänsä\nniin vähän, että olisi nimittänyt hänen mukaansa pojan, joka ei ollut\naviossa syntynyt.\"\n\n\"Niin, Orm -- se kai oli annettu äidinisän mukaan?\" kysäisi Gaute. \"--\nNiin -- niin, äiti, tuo ei ehkä ollut pojan-omaisesti sanottu. Mutta\nvoittehan ymmärtää meidän poikien huomanneen siihen aikaan kun isä eli,\nettei hän teidän mielestänne voinut olla meille esikuvana kaikissa\nasioissa -- mutta nyt te puhutte hänestä yhtä mittaa niinkuin hän olisi\nollut tosi pyhimys -- likipitäen. Tietänette kai meidän tietävän, ettei\nhän ollut sellainen. Ylpeitä olisimme me kaikki sinä päivänä, jolloin\nolisimme kasvaneet hänen mittaansa -- harteiltamme -- me muistamme,\nettä hän oli päällikkö ja mies, miesten ensimmäinen kaikissa niissä\nhyveissä, jotka eniten miestä kaunistavat -- mutta te ette voi saada\nmeitä uskomaan, että hän oli säysein ja sivein mies naistentuvassa tahi\nkelvollisin isäntä --\n\n\"Kuitenkaan ei kenenkään tarvitse toivottaa parempaa sinulle,\nErlend-poikani, kuin että tulisit häneen!\" Hän otti lapsen, joka nyt\noli valmiiksi kapaloitu, työnsi leukansa vaaleasta villakapalosta\npilkistäviä pikkuruisia punaisia kasvoja vasten: \"Tämä kelvokas ja\nlupaava nuorukainen, Erlend Gautenpoika Jørundgaardista -- Sinä saat\nsanoa isoäidillesi, että _sinä_ et pelkää isäsi pettävän sinua --\" Hän\nteki ristinmerkin lapsen yli ja pani pojan takaisin Kristiinan helmaan,\nsiirtyi sängyn luo ja katsoi nukkuvaa nuorta äitiä:\n\n\"Jofridini laita on niin hyvin kuin olla voi, sanotte te. Hän näyttää\nkalpealta -- mutta te kai ymmärrätte sellaiset asiat parhaiten --\nnukkukaa hyvin Jumalan rauhassa tässä huoneessa!\"\n\nKuukauden kuluttua pojan syntymästä piti Gaute suuret ristiäispidot,\njoihin kokoontuivat hänen sukulaisensa läheltä ja kaukaa. Kristiina\narvasi, että Gaute oli kutsunut heidät tänne neuvottelemaan hänen\nasemastaan -- nyt oli kevät, ja hänen täytyi odottaa pian saavansa\nkuulla uutisia Jofridin omaisista.\n\nKristiina koki sen ilon, että sai Ivarin ja Skulen yhtä aikaa kotiin.\nJa myös hänen orpanansa saapuivat: Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa\nhänen sedäntyttärensä kanssa Skogista, Ivar Gjesling Ringheimistä ja\nHaavard Trondinpoika. Trondinpoikia hän ei ollut nähnyt sen jälkeen\nkun Erlend veti sundbulaiset mukanaan onnettomuuteen. Nyt he olivat jo\nvanhahkoja miehiä: he olivat aina olleet huolettomia ja kevytmielisiä,\nmutta rohkeita ja suuriluontoisia, eivätkä he olleet paljon muuttuneet\n-- he kohtelivat sekä Erlendinpoikia että serkkuaan ja seuraajaansa\nSundbussa, ritari Sigurdia, vapaasti ja avoimesti sukulaistapaan. Nyt\njuoksi olut ja sima virtanaan pikku Erlendin kunniaksi; Gaute ja Jofrid\nottivat vieraansa vastaan niin ujostelematta kuin olisivat olleet\nnaimisissa ja kuningas itse pitänyt heidän häänsä --. kaikki olivat\niloisia eikä kukaan näyttänyt ajattelevan, että nuorten kunnia ja\nmenestys olivat vielä kyseenalaiset. Mutta Kristiina sai tietää, ettei\nJofrid ollut sitä unohtanut:\n\n\"Mitä hilpeämpinä ja karskimpina he kohtaavat isäni, sitä helpommin hän\ntulee mukautumaan\", sanoi hän. \"Eikä Olavi Piper ole koskaan voinut\nsalata, että hänestä on mieluista istua samalla penkillä vanhoihin\nsukuihin kuuluvain miesten kanssa.\"\n\nAinoa, joka ei näyttänyt oikein viihtyvän tässä sukulaisseurassa,\noli herra Jammælt Halvardinpoika. Kuningas Maunu oli antanut hänelle\nritariarvon viime jouluna; Ramborg Lauritsantytärtä kutsuttiin nyt\nrouvaksi.\n\nTällä kertaa oli Jammælt-herralla mukanaan vanhin poikapuolensa Andres\nSimoninpoika. Kristiina oli sitä pyytänyt Jammæltin viimeksi täällä\nkäydessä, sillä hän oli kuullut huhun, että poika olisi omituinen.\nSilloin hän pelästyi kauheasti -- jospa poika oli saanut vian sieluunsa\ntai ruumiiseensa siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli siihen ollut\nsen pienenä ollessa. Mutta isäpuoli väitti sen perättömäksi, poika oli\nterve ja voimakas, hyvä kuin kulta -- ja ehkä hän oli viisaampikin\nkuin useimmat muut -- mutta asia oli niin, että hän oli näkijä:\ntoisinaan hän tuli kuin halvatuksi, ja jälkeenpäin hän teki usein\nkaikenlaista merkillistä -- niinkuin viime vuonnakin. Silloin hän\noli eräänä päivänä ottanut hopealusikkansa -- se oli vielä sama,\njonka hän oli saanut Kristiinalta syntymälahjaksi, ja paitariekaleen,\njonka hän oli perinyt isältään -- ja sitten hän lähti talosta joen\nyli vievälle valtamaantien sillalle lähelle Ælinia. Siinä hän istui\nodottamassa monta tuntia -- sitten tuli sillan yli kolme köyhää,\nvanha kerjäläinen ja sylilasta kantava nuori nainen. Andres menee\nheidän luokseen, antaa heille tavaransa ja pyytää saada kantaa lasta\nnaisen puolesta. Kotona jouduttiin pois suunniltaan levottomuudesta,\nkun Andres ei tullut kotiin puoliselle eikä illalliselle, -- häntä\nlähdettiin etsimään, ja vihdoin sai Jammælt tietoonsa, että Andres\noli nähty kaukana pohjoisessa naapurikylässä joidenkin Kreppiksi ja\nKraakaksi nimitettyjen ihmisten matkassa; hän oli kantanut heidän\ntenavaansa. Kun Jammælt vihdoinkin seuraavana päivänä saavutti pojan,\nsanoi tämä lopuksi, että hän oli kuullut äänen viime sunnuntaina\nmessussa seisoessaan ja katsoessaan kuvaa, joka oli maalattu taululle\nalttaripöydän yläpuolelle. Se kuvasi Jumalan äitiä ja Pyhää Joosefia\nmatkaamassa lapsen kanssa Egyptinmaalle, ja hän oli toivonut, että\nolisi elänyt heidän aikanaan, sillä silloin hän olisi pyytänyt saada\nseurata heitä ja kantaa lasta Neitsyt Maarian puolesta. Silloin hän oli\nkuullut äänen, maailman lempeimmän ja suloisimman, joka lupasi antaa\nhänelle merkin, jos hän menisi Bjerkheimin sillalle määrättynä\npäivänä --.\n\nMuuten oli Andres vastahakoinen puhumaan näyistään -- sillä heidän\nkirkkoherransa sanoi, että ne olivat tietysti osaksi kuvittelua ja\nosaksi houretta ja mielenhäiriöitä, ja äitinsä hän säikytti miltei\nsuunniltaan kummallisella olennollaan. Mutta hän puhui erään vanhan\npalvelijattaren, hyvin hurskaan naisen, ja erään saarnaajaveljen\nkanssa, jonka oli tapana kulkea kylän kautta paaston ja adventin\naikana. Ja poika tulisi kai valitsemaan hengellisen alan -- joten Simon\nSimoninpoika tulisi silloin aikanaan Formon haltijaksi. Tämä oli terve\nja vilkas lapsi, hyvin isänsä näköinen ja Ramborgin lemmikki.\n\nRamborg ja Jammælt eivät olleet saaneet vielä lapsia yhdessä;\nKristiina oli kuullut ihmisiltä, jotka olivat nähneet Ramborgin\nRaumarikessä, että hän oli tullut hyvin paksuksi ja laiskaksi. Hän\nseurusteli etelänpuolen rikkaimpien ja mahtavimpien ihmisten kanssa,\nmutta pohjoiseen kotipuoleensa ei hän halunnut koskaan matkustaa,\neikä Kristiina ollut nähnyt ainoaa sisartaan sen jälkeen kun he\nolivat aikoinaan eronneet toisistaan Formossa. Mutta Kristiina luuli\ntietävänsä, että Ramborg kantoi kaunaa hänelle yhä entiseen tapaan.\nHän eli hyvässä sovussa Jammæltin kanssa, joka oli ottanut hellästi\nhuolehtiakseen lapsipuoltensa hyvinvoinnista. Jammælt oli sopinut, että\nsen miehen vanhin poika, joka tulisi hänen pääperillisekseen, jos hän\nkuolisi lapsettomana, kihlaisi Ulvhild Simonintyttären; siten tulisi\nainakin Simonin tytär hyötymään hänen omaisuudestaan hänen kuoltuaan.\nArngjerd oli mennyt naimisiin Eikenin Grunden kanssa vuosi jälkeen\nisän kuoleman; Gyrd Darre ja Jammælt olivat lahjoittaneet hänelle niin\nrunsaat myötäjäiset kuin Simonkin olisi heidän ymmärryksensä mukaan\nsuonut tälle lapselleen, ja hänellä oli hyvät olot, -- Grunde antautui\nvaimon johdettavaksi kaikessa, ja heillä oli jo kolme kaunista lasta.\n\nKristiina tuli kumman liikuttuneeksi nähdessään jälleen Simonin ja\nRamborgin vanhimman pojan. Hän oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ilmielävä\nkuva -- paljon enemmän vielä kuin Gaute. Ja viime vuosina oli\nKristiinan täytynyt luopua uskostaan, että Gaute olisi kovin hänen\nisänsä kaltainen luonteeltaan.\n\nAndres Darre oli kahdentoista vuoden vanha, pitkä ja hoikka, vaalea\nja kaunis ja hieman hiljainen olemukseltaan, vaikka hän näyttikin\nterveeltä ja iloluontoiselta, ja hänellä oli hyvät ruumiin voimat\nja hyvä ruokahalu, paitsi ettei hän tahtonut syödä lihaa. Jotakin\nerikoista hänessä oli, mikä erotti hänet muista pojista, mutta\nKristiina ei voinut sanoa, mitä se oli, vaikka hän tarkkailikin kovin\npoikaa. Andres ystävystyi tätinsä kanssa, mutta hän ei maininnut\nkoskaan näkyjään eikä langennut hurmostilaan Silissä olonsa aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä Erlendinpoikaa näyttivät nauttivan yhdessäolostaan äidinkodissa,\nmutta Kristiina ei saanut paljon puhutuksi poikainsa kanssa. Kun\nnämä puhelivat keskenään, tunsi Kristiina, että heidän elämänsä ja\nmenestyksensä oli liukumassa pois hänen näköpiiristään -- ne kaksi,\njotka tulivat maailmalta, olivat eronneet kodistaan, ja ne kaksi,\njotka olivat jäljellä talossa, tulisivat kai pian ottamaan ohjat hänen\nkäsistään. Käräjät sattuivat juuri keväisen rehunniukkuuden ajaksi, ja\nhän näki nyt, että Gaute oli valmistautunut niiden varalta säästämällä\nrehua talvella enemmän kuin tavallisesti, ja hän oli saanut lainaksikin\nrehua Sigurd-herralta -- mutta kaiken tämän hän oli järjestänyt\nneuvottelematta äitinsä kanssa. Ja kaikki neuvottelut Gauten asiasta\nkäytiin ikään kuin hänen ylitseen, vaikka hän istuikin samassa\nhuoneessa miesten kanssa.\n\nNiinpä ei häntä paljon ihmetyttänytkään, kun Ivar eräänä päivänä\ntuli ja sanoi, että Lauritsa seurasi häntä, kun hän palasi takaisin\nRognheimiin.\n\nIvar Erlendinpoika sanoi kuitenkin eräänä päivänä äidilleen, että\nhänen mielestään tämän pitäisi muuttaa hänen luokseen Rognheimiin, kun\nGaute menisi naimisiin: \"Signe on paljon hyväsävyisempi miniä yhdessä\nasumaan, luulen minä -- ja helpoksi ei teille mitenkään tule koitumaan\njättää valta käsistänne täällä, missä olette tottunut hallitsemaan.\"\nMutta muuten näytti Ivar pitävän Jofridista, kuten kaikkikin miehet.\nVain Jammælt-herra näytti suhtautuvan häneen vähän kylmäkiskoisemmin.\n\nKristiina istui pieni pojanpoikansa sylissään ja ajatteli että\nhelpoksi ei olo varmaankaan tulisi siellä eikä täällä. Vaikeaa oli\ntulla vanhaksi. Tuntui niin äskeiseltä asialta, kun hän itse oli nuori\nnainen -- silloin olivat miesten taistelut ja neuvottelut pauhanneet\nhänen kohtalonsa ympärillä. Nyt hänet oli sysätty syrjään. Eikä ollut\nkauan siitä, kun hänen omat poikansa olivat olleet sellaisia kuin\ntämä. Hän muisti unensa vastasyntyneestä lapsesta --. Tähän aikaan hän\ntuli ajatelleeksi omaa äitiään -- hän ei voinut muistaa äitiä muuta\nkuin vanhahtavana, raskasmielisenä naisena. Mutta tämä oli ollut nuori\nmaatessaan ja lämmittäessään häntä oman ruumiinsa lämmöllä, äitikin\noli saanut nuoruudessaan merkit ruumiiseensa ja sieluunsa lasten\nkantamisesta ja synnyttämisestä, eikä hän ollut varmaan ajatellut\nenemmän kuin Kristiina itsekään istuessaan suloinen nuori elämä\nrinnoillaan, että niin kauan kuin he molemmat eläisivät, veisi jokainen\npäivä lasta yhä kauemmas ja kauemmas äidin helmasta.\n\n\"Kun itse olet synnyttänyt lapsia, Kristiina, niin luulen sinun\nymmärtävän\", oli äiti kerran sanonut. Nyt hän ymmärsi, että hänen\näitinsä mieli oli ollut täyteen piirretty muistoja tyttärestä, muistoja\nlapseen kohdistuneista ajatuksista siltä ajalta, jolloin se oli\nsyntymätön, ja kaikilta niiltä vuosilta, joista lapsi itse ei muista\nmitään, muistoja pelosta ja toiveesta ja unelmista, joita lapset eivät\ntiedä koskaan heistä unelmoidun, ennen kuin heidän oma aikansa tulee\npelätä ja toivoa ja unelmoida salaa --.\n\nLopuksi hajaantuivat sukulaiset niin, että muutamat asettuivat\nJammæltin luo Formoon ja muutamat menivät Sigurdin kanssa Vaagaahon.\nMutta vihdoin eräänä päivänä ajaa karautti kaksi Gauten vuokramiestä\nlaakson eteläosasta kartanoon: nyt oli toimitusmies matkalla pohjoiseen\nhaastamaan Gautea tämän kotoa, ja neidon isä ja sukulaiset olivat itse\nhänen mukanaan. Nuori Lauritsa juoksi heti talliin. Seuraavana iltana\noli Jørundgaardin kartanolle kerääntynyt kuin sotajoukko: kaikki Gauten\nsukulaiset olivat siellä aseistettuine miehineen, ja hänen ystävänsä\nkylästä olivat myös saapuneet.\n\nSitten tuli Hovlandin Helge suuren seurueen kanssa vaatimaan oikeuttaan\nnaisenryöstäjältä. Kristiina näki vilahdukselta Helge Dukin, kun tämä\nratsasti pihaan rinnakkain herra Paal Sørkvenpojan, itse toimitusmiehen\nkanssa. Jofridin isä oli vanhahko, pitkä ja köyryselkäinen, kivulloisen\nnäköinen mies -- kun hän laskeutui hevosen selästä, näkyi, että hän\noli nilkku. Sisaren mies, Olav Piper oli pieni, leveä ja pyylevä,\npunaihoinen ja punatukkainen.\n\nGaute meni heitä vastaan, ryhdiltään suorana ja kauniina -- ja hänen\ntakanaan oli kokonainen heimokunta sukulaisia ja ystäviä; he seisoivat\npuolipiirissä isonrakennuksen portaiden edessä, keskellä molemmat\nvanhemmat, ritarisäätyiset herrat, Sigurd-herra ja Jammælt-herra.\nKristiina ja Jofrid katselivat kohtausta kutomatuvan seinäluukusta,\nmutta he eivät voineet kuulla sanoja, joita lausuttiin.\n\nMiehet nousivat ylistupaan, ja molemmat naiset kääntyivät kutomatupaan.\nHe eivät jaksaneet puhella. Kristiina istui lieden luona; Jofrid käveli\nlattialla lapsi sylissään. Tätä kesti jonkin aikaa -- sitten Jofrid\nkietaisi vaipan lapsen ympärille ja lähti se sylissään ulos. Tuntia\nmyöhemmin tuli Jammælt Halvardinpoika kälynsä luo kutomatupaan, jossa\ntämä istui yksinään, ja kertoi hänelle tuloksen.\n\nGaute oli tarjonnut Helge Dukille kuusitoista naulaa kullassa Jofridin\nkunniasta ja omasta väkivallankäytöstään jälkeenpäin -- ne olivat samat\nsakot, jotka Helgen veli oli saanut poikansa hengestä. Ja hän kihlasi\nJofridin hänen isältään soveliain huomenlahjoin, mutta Helgen tulisi\nvastineeksi tehdä täysi sovinto hänen ja tyttärensä kanssa, niin että\ntytär saisi samanlaiset myötäjäiset kuin hänen sisarensakin ja tulisi\nperinnöstä osalliseksi heidän kanssaan. Sigurd-herra tarjosi Gauten\nsukulaisten puolesta takuun siitä, että tämä pitäisi sopimuksen. Helge\nDuk näytti heti taipuvalta suostumaan tarjoukseen, mutta hänen vävynsä,\nOlav Piper, ja Nerid Kaarenpoika, joka oli Aasan sulhanen, vastustivat\nsitä ja arvelivat, että Gaute oli varmaan miehistä julkein, kun rohkeni\nitse pyrkiä asettamaan ehtoja naimiselleen neidon kanssa, jonka oli\nhäväissyt tämän ollessa lankonsa talossa ja sitten ryöstänyt, tahi\nvaatia tytölle perintöoikeutta tämän sisarten kanssa.\n\nOli helppo nähdä, sanoi Jammælt, että Gautesta itsestään ei ollut\nmieluista, että hänen piti tinkiä hintaa naidakseen hyväsukuisen\nnuoren neidon, jonka hän oli vietellyt ja joka nyt oli synnyttänyt\nhänelle pojan. Mutta hän oli oppinut sekä luvut että rukoukset, niin\nettei hänen tarvinnut lukea niitä kirjasta, sen saattoi myös helposti\nymmärtää.\n\nKun he parhaillaan puhuivat asiasta ja ystävät molemmin puolin\nkoettivat välittää, astui Jofrid sisään lapsi sylissään. Silloin hänen\nisänsä murtui eikä kyennyt pidättämään itkuaan. Niin päättyi asia\nJofridin tahdon mukaan.\n\nGaute ei olisi ikinä voinut maksaa sellaisia sakkoja, se oli selvää,\nmutta Jofridin myötäjäiset asetettiin siten, että ne menivät tasan.\nSiten oli kaupan tulos oikeastaan se, että Gaute otti Jofridin\nsaamatta hänen mukanaan paljoakaan enempää kuin mitä tällä oli ollut\nsäkeissään taloon tullessaan, mutta hän antoi Jofridille vakuuskirjan\nsuurimpaan osaan omaisuudestaan vastalahjana ja huomenlahjana, ja hänen\nveljensä hyväksyivät sen. Mutta kerran hän tulisi saamaan vaimonsa\nkautta suuret rikkaudet -- jollei avioliitto vain jäisi lapsettomaksi,\nnauroi Ivar Gjesling, ja miehet nauroivat mukana, mutta Kristiina kävi\ntulipunaiseksi, sillä Jammælt oli kuulemassa kaikkea sitä karkeaa\nleikinlaskua, mikä nyt seurasi.\n\nSeuraavana päivänä Gaute Erlendinpoika kihlasi Jofrid Helgentyttären,\nja sitten kävi Jofrid kirkotettavana sellaisella kunnialla kuin hän\nolisi ollut aviovaimo -- Sira Dag sanoi, että hänellä oli nyt siihen\noikeus. Sitten hän lähti lapsineen Sundbuhun ja oli Sigurd-herran\nsuojassa häihin saakka.\n\nHäät olivat kuukauden perästä, juuri juhannuksen jälkeen; ne olivat\nkauniit ja uhkeat. Seuraavana aamuna antoi Kristiina Lauritsantytär\nsuurella juhlallisuudella avaimet pojalleen, ja Gaute kiinnitti kimpun\nvaimonsa vyöhön.\n\nSen jälkeen piti herra Sigurd Eldjarn suuret pidot Sundbussa, ja\nsiellä vannottiin ja vahvistettiin juhlallisesti ystävyys hänen\nja hänen orpanainsa, entisten sundbulaisten välillä. Sigurd-herra\nlahjoitti runsain käsin talonsa kalleuksia sekä Gjeslingeille että\nkaikille vieraille sukulaisuuden ja ystävyyden läheisyyden mukaan --\nsarvia, pöytäastioita, koruja, aseita, turkiksia ja hevosia. Ihmiset\narvelivat silloin, että Gaute Erlendinpoika oli johtanut tämän\nmorsiamenryöstöasiansa mitä kunniakkaimpaan päätökseen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nEräänä kesäaamuna vuotta myöhemmin oli Kristiina ulkona vanhan\nliesituvan kuistilla ja järjesti joitakin siinä olevia työkaluarkkuja.\nKuullessaan hevosia talutettavan pihalle hän astui esiin ja katsoi\nkuistin pienten pylväiden välistä. Eräs talon miehistä talutti\nesiin kahta hevosta, ja tallin ovella oli Gaute; Erlend-lapsi istui\nhajasäärin isän hartioilla. Sen pienet vaaleat kasvot katsoivat miehen\nkeltahiuksisen päälaen yli, ja Gaute piti pojan pikku kätösiä omassa\nsuuressa ruskeassa kourassaan leukansa alla. Hän ojensi pojan pihan yli\ntulevalle palvelustytölle ja nousi ratsaille. Mutta kun Erlend kirkui\nja kurotteli isän jälkeen, otti Gaute hänet uudelleen ja asetti hänet\neteensä satulankaarelle. Samassa tuli Jofrid tuparakennuksesta.\n\n\"Otatko sinä mukaasi Erlendin -- mihin sinä aiot lähteä?\"\n\nGaute vastasi lähtevänsä myllylle -- se uhkasi mennä virran mukana \"-?\nja Erlend tahtoo olla isän kanssa, sanoo hän.\"\n\n\"Oletko järjiltäsi --!\" Jofrid otti joutuin lapsen itselleen, ja Gaute\nremahti nauramaan:\n\n\"Etköhän luullut, että aioin ottaa hänet mukaani!\"\n\n\"Niin --\" vaimokin nauroi: \"sinähän raahaat tämän poloisen mukanasi\njoka paikkaan -- saattaisinpa helposti uskoa, että sinä tekisit\nniinkuin ilves -- söisit pentusi ennemmin kuin antaisit jonkun toisen\nsaada sen --\"\n\nJofrid huiskutti lapsen toisella kädellä Gautelle, kun tämä ratsasti\nulos pihasta. Sitten hän laski pojan nurmikolle, kumartui hetkeksi\nhänen ylitseen ja puheli vähän, ennen kuin juoksi jälleen uuteen\nylistupaan.\n\nKristiina jäi seisomaan ja katsomaan pojanpoikaansa -- aamuaurinko\npaistoi niin kauniisti pieneen punapukuiseen lapseen. Nuori Erlend\ntaapersi ympäriinsä tähystellen ruohikkoon. Nyt hän huomasi kasan\nkivensiruja, ja heti tuli hänelle suuri puuha niiden viskelemisessä.\nKristiina nauroi.\n\nErlend oli kolme kuukautta toisella vuodella, mutta tavattoman\nkehittynyt ikäisekseen vanhempien mielestä, sillä hän sekä käveli että\njuoksi ja osasi puhuakin parikolme sanaa. Nyt hän suuntasi kulkunsa\nsuoraan pientä vesinoroa kohti, joka juoksi pihan alalaidassa ja kasvoi\nsolisevaksi puroksi, kun tunturilla oli satanut. Kristiina juoksi ulos\nja otti hänet syliinsä:\n\n\"Ei saa -- äiti suuttuu, jos kastelet itsesi --.\"\n\nPoika mutristi huuliaan -- varmaankin se nyt mietti, pitäisikö sen\nparkua, kun se ei saanut polskutella purossa vai olisiko annettava\nmyöten -- itsensä kasteleminen oli pahin synti -- Jofrid oli liian\nankara sille sellaisista. Mutta poika näytti niin viisaalta --\nhymyillen Kristiina suuteli sitä, laski sen maahan ja palasi kuistiin.\nTyö ei tahtonut kuitenkaan oikein sujua häneltä -- enimmäkseen hän\nseisoi ja katseli pihalle.\n\nAamuaurinko loisti niin leppoisesti ja kauniisti kolmeen vastapäätä\nolevaan luhtirakennukseen -- oli niinkuin ei Kristiina olisi oikein\nnähnyt niitä pitkään aikaan -- kuinka komeita nuo rakennukset olivat\npylväsniekkoine luhdinparvineen ja runsaine leikkauskoristeineen.\nKullattu viiri uudentuvan katolla tuulilautojen risteyksessä kimmelsi\ntakana häämöttävää tunturin siintoa vastaan. Tänä vuonna, märän\nalkukesän jälkeen, oli ruoho niin raikasta katoilla.\n\nKristiina huoahti, katsoi vielä kerran pikku Erlendia ja kääntyi\njälleen arkkuihinsa päin.\n\nYhtäkkiä parahti surkea lapsenhuuto ulkoa -- Kristiina viskasi alas\nkaikki mitä hänellä oli käsissään ja juoksi ulos. Erlend seisoi parkuen\nja katsoen vuoroin sormeensa vuoroin puolikuolleeseen ampiaiseen, joka\nvirui ruohikossa. Kun isoäiti nosti lapsen maasta ja surkutteli häntä,\nparkui hän paljon kovemmin, ja kun Kristiina valitellen ja yhä enemmän\npäivitellen pani pistokselle märkää multaa ja kylmän, vihreän lehden,\ntuli pojan surkeus kerrassaan kauheaksi.\n\nHyssytellen ja hellitellen kantoi Kristiina hänet tupaansa ja poika\nhuusi kuin kuoleman hädässä -- ja pysähtyi kuin leikaten keskelle\nulvontaa: hän tunsi hunajarasian ja sarvilusikan, jotka isoäiti otti\nalas ovenkamanalta. Kristiina kastoi lehikäisviipaleita hunajassa ja\nsyötti poikaa, jatkaen sen ohella surkutteluaan, sivellen poskeaan\npojan vaaleaan niskaan, missä hiukset olivat lyhyet ja vielä hiukan\nkähärät siltä ajalta, jolloin hän oli maannut kätkyessään ja kuluttanut\nniitä hieromalla päänalusta vasten. Ja Erlend oli nyt unohtanut surunsa\nkäänsi kasvonsa ylös isoäitiin päin ja pyrki taputtamaan ja suutelemaan\ntahmaisin käsin ja suin.\n\nJuuri kun he siten istuivat, ilmestyi Jofrid ovelle:\n\n\"Oletteko te ottanut hänet sisään -- eihän se ollut tarpeellista, äiti\n-- minä olin vain ylistuvassa.\"\n\nKristiina mainitsi onnettomuudesta, joka Erlendille oli sattunut\nulkona: \"Etkö kuullut sen parkumista?\"\n\nJofrid kiitti anoppia \"-- mutta nyt me emme enää häiritse teitä\nkauempaa --\" Ja hän otti lapsen, joka nyt kurotteli äitiään kohti\npyrkien tämän syliin, ja meni ulos.\n\nKristiina korjasi pois hunajarasian. Sitten hän jäi istumaan\ntoimettomana. Arkut kuistilla saivat odottaa kunnes Ingrid tulisi\nsisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkoitus oli ollut, että hän saisi Frida Styrkaarintyttären\npalvelijakseen muutettuaan vanhaantupaan. Mutta Frida joutuikin\nnaimisiin erään Helge Dukin seurassa olleen miehen kanssa -- mies oli\nnuori ja olisi hyvin voinut olla hänen poikansa.\n\n\"Meidän puolessa ollaan totuttu siihen, että alaisemme kuuntelevat\nisäntäväkeään, silloin kun nämä neuvovat heitä heidän omaksi\nparhaakseen\", sanoi Jofrid, kun Kristiina ihmetteli tuon avioliiton\nsyntyä.\n\n\"Ja tällä seudulla\", sanoi Kristiina, \"ovat pieneläjät tottuneet\nkuulemaan meitä vain niin kauan kuin me olemme järjellisiä ja seuraavat\nneuvoamme vain silloin kun se on yhtä paljon heidän hyödykseen kuin\nmeidän eduksemme. Minä annan sinulle hyvän neuvon, Jofrid, että muistat\ntämän.\"\n\n\"Niin se on kuin äiti sanoo\", virkkoi Gaute, mutta hyvin säyseästi.\n\nJo ennen kuin häät oli vietetty, oli Kristiina huomannut, että Gaute\nvain hyvin vastahakoisesti vastusti Jofridia. Ja hänestä oli tullut\nmitä taipuisin aviomies.\n\nAnoppi ei kieltänyt, että Gauten monessakin asiassa kannatti kysyä\nvaimonsa mieltä -- Jofrid oli harvinaisen ymmärtäväinen, kykenevä ja\nahkera nainen. Eikä hän ollut kevytmielisempi kuin Kristiina itsekään\noli ollut -- olihan hänkin tallannut maahan tyttärenvelvollisuutensa\nja myynyt kunniansa, kun ei voinut saada sitä miestä, joka hänestä\ntuntui paremmalta kaupalta. Vasta tahtonsa läpi saatuaan oli hänestä\ntullut mitä kunnioitettavin ja uskollisin vaimo. Kristiina käsitti,\nettä Jofrid rakasti miestään erittäin suuresti -- hän oli ylpeä\ntämän kauneudesta ja loistavasta suvusta; Jofridin sisaret olivat\nrikkaissa naimisissa, mutta heidän miehiään oli mieluimmin katsottava\nkuutamottomana yönä, ja heidän esi-isistään oli paras olla puhumatta,\nsanoi Jofrid ivallisesti. Hän piti innokasta huolta miehensä\nmenestyksestä ja kunniasta, sellaisena kuin hän sen ymmärsi, ja kotona\nhän hemmotteli miestään minkä kerkisi -- mutta jos Gaute yritti olla\ntoista mieltä kuin vaimo pienimmässäkään asiassa, niin myöntyi Jofrid\nensin sellaisin ilmein, että Gaute heti horjui -- ja sitten Jofrid otti\nja puhui hänet toiselle päälle.\n\nMutta Gaute viihtyi hyvin kaikesta huolimatta. Ei kukaan voinut\nepäillä, etteikö nuorten yhteiselämä ollut hyvää. Gaute oli iloinen\nvaimostaan, ja molemmat olivat perin ylpeät pojastaan ja rakastivat\nsitä määrättömästi.\n\nNyt olisi siis kaikki voinut olla hyvin. Jollei vain Jofrid Helgentytär\nolisi ollut -- niin, hän oli saita; Kristiina ei voinut sanoa sitä\nmuuksi. Jos hän ei olisi ollut sitä, ei Kristiina olisi pahoitellut,\nvaikka hän olikin vallanhimoinen.\n\nJo leikkuuaikana edellisenä syksynä, heti häiden jälkeen, oli Kristiina\nhuomannut työväen olevan tyytymätöntä -- vaikka ei kukaan sanonut juuri\nmitään. Mutta vanha talonemäntä huomasi sen kyllä sittenkin.\n\nKristiinankin aikana oli voinut tapahtua, että väki oli saanut syödä\nhärskiintynyttä silliä, silavaa niin keltaista ja eltaantunutta kuin\ntervaslastut sekä pilaantunutta lihaa. Mutta silloin olivat kaikki\ntienneet, että emäntä kyllä korvasi sen toisella kertaa jollakin\nerityisen hyvällä, maitopuurolla tai tuoreella juustolla, tai\nyllätyksenä tarjotulla hyvällä oluella. Ja jos saatiin ruokaa, johon\noli tullut sivumakua ja joka oli syötävä pois käsistä, niin käsittivät\nkaikki, että se oli kuin Kristiinan täyden aitan ylitsevuotamista -- ja\nmilloin ihmiset joutuivat tarpeeseen, oli Jørundgaardin yltäkylläisyys\nkoko seudun turvana. Nyt jo tunsivat ihmiset vähemmän varmuutta siitä,\nettä Jofrid osoittautuisi auliiksi ruokaan nähden, jos puutetta\nsyntyisi rahvaan keskuudessa.\n\nTämä se harmitti anoppia -- sillä se tuntui hänestä vähentävän talon ja\nisännän kunniaa.\n\nVähät siitä, että hän itse jo tänä ensimmäisenä vuonna oli saanut\ntuntea, että miniä suosi omiaan paremmin. Jo Pärttylinmessuksi hän\nsai vain kaksi pukinruhoa niiden neljän sijasta, jotka hänen olisi\nollut saatava. Ahma oli tehnyt pahaa tuhoa pikkukarjassa tunturilla\nviime kesänä, se oli totta -- kuitenkin oli Kristiinan mielestä häpeä\nkitsastella kahden pukin teurastusta niin isossa talossa; mutta hän\noli vaiti. Ja sama oli laita kaikessa, mitä hänen oli saatava talosta\n-- syysteurastuksessa, jyvissä ja jauhoissa, hänen neljän lehmänsä\nja kahden ratsuhevosensa rehussa -- hän sai liian vähän tai huonoa\ntavaraa. Kristiina huomasi sen pahoittavan ja hävettävän Gautea, mutta\ntämä ei uskaltanut tehdä mitään vaimolleen eikä niin ollen ollut\nnäkevinään mitään.\n\nGaute oli yhtä antelias kuin kaikki Erlendin pojat. Veljissä oli\näiti kutsunut samaa ominaisuutta tuhlaavaisuudeksi. Mutta Gaute oli\nuurastaja, ja itse hän oli vähään tyytyväinen -- kunhan hänellä vain\noli parhaat hevoset ja koirat ja joitakin hyviä haukkoja, niin ei hän\nmuuten tahtonut elää sen kummemmin kuin laakson pikkutilalliset. Mutta\njos ihmisiä tuli taloon, oli hän ystävällinen isäntä kaikille vieraille\nja antelias kerjäläisille -- ja siinä suhteessa hän oli äidin mielen\nmukainen isäntä: siten oli hänen mielestään elettävä isoisten, jotka\nasuivat perintökartanoissaan kotiseudullaan: kartutettava tavaraa,\nei käytettävä mitään hyödyttömästi, mutta ei myöskään säästettävä,\nkun rakkaus Jumalaan ja hänen köyhiinsä ja huolenpito suvun kunniasta\nvaativat jakelemaan tavaraa.\n\nNyt Kristiina näki, että Jofrid piti eniten Gauten rikkaista ystävistä\nja arvossapidetyistä sukulaisista. Tässä näytti kuitenkin Gaute\nvähimmän taipuvaiselta mukautumaan vaimonsa tahtoon -- hän koetti\npitää ennallaan tuttavuussuhteensa vanhoihin nuoruuden aikaisiin\ntovereihinsa -- remutovereihin, kuten Jofrid sanoi, ja Kristiina tuli\nnyt tietämään, että Gaute oli tainnut olla jonkin verran hurjempi kuin\nhän oli tiennyt. Mutta nuo ystävät eivät tulleet kutsumatta Gauten\nkotiin sen jälkeen kun hänestä oli tullut nainut mies. Ja vielä ei\nvarmaan yksikään köyhä ollut lähtenyt avutta Gauten luota. Mutta hän\nantoi paljon vähemmän, kun Jofrid oli näkemässä. Vaimonsa selän takana\nhän salavihkaa antoi enemmän. Mutta ei voinut tapahtua paljoa Jofridin\nselän takana.\n\nJa Kristiina ymmärsi, että Jofrid oli kateellinen hänelle. Gauten\nystävyyden ja luottamuksen oli äiti omistanut täydelleen kaikkina\nkuluneina vuosina, siitä saakka kun poika oli ollut hänen kitulapsensa,\njoka ei jaksanut elää eikä kuolla. Nyt hän huomasi Jofridin katsovan\nkarsaasti, jos Gaute istahti äidin luo, kysyi häneltä neuvoa tai pani\nhänet kertomaan samoin kuin ennen aikaan. Jos mies unohtui äitinsä luo\nvanhaantupaan, niin löysi Jofrid kyllä asiaa sinne --.\n\nJa hän tuli kateelliseksi, jos isoäiti piti pikku Erlendiä liiaksi\nomanaan.\n\n-- Ulkona pihalla kasvoi lyhyen, tallatun ruohon seassa joitakin\nyrttejä, joilla oli nahkamaisen karheat ja tummat lehdet. Mutta nyt\nkeskikesän poutaisina päivinä versoi jokaisen litteäksi tallatun\nlehtiruusun keskeltä pieni varsi, jossa oli puhtaat, vaaleansiniset\npikkukukat. Kristiinasta tuntui, että noiden vanhojen ulkolehtien,\njotka olivat ihmisten ja eläinten jalkojen moninkertaisesta\ntallaamisesta arpeutuneet, täytyi rakastaa tuota vaaleakukkaista\nkeskusterttua samoin kuin hän rakasti pojanpoikaansa.\n\nPoika tuntui hänestä olevan elämää hänen elämästään ja lihaa hänen\nlihastaan yhtä likeisesti, mutta vielä suloisemmin kuin omat lapset.\nSaadessaan pitää häntä sylissään ja nähdessään, että pojan äiti sillä\nvälin piti kateellisesti silmällä heitä molempia, otti pojan niin\npian kuin häveliäisyydeltä saattoi, omistajan varmuudella pani hänet\nrinnalleen ja puristi ahnaasti itseään vasten -- silloin kangasti\nKristiina Lauritsantyttärelle uudella tavalla, että oikeassa olivat\njumalansanan selittäjät. Ruumiillinen elämä on auttamattomasti\nrauhattomuuden turmelema; siinä maailmassa, missä ihmiset yhtyivät\ntoisiinsa, siittivät uusia sukupolvia, ajautuivat toisiaan kohti\nlihallisen rakkauden vetäminä ja rakastivat omaa lihaansa, siellä\ntulivat sydänsurut ja toiveiden särkyminen yhtä varmasti kuin kuura\nlaskeutuu syksyllä; sekä elämä että kuolema erotti ystävät lopuksi yhtä\nvarmasti kuin talvi erottaa lehdet puista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tapahtui eräänä iltana, kaksi viikkoa ennen Olavin-messua, että\nkerjäläisseurue tuli Jørundgaardiin ja pyysi saada yösijaa talossa.\nKristiina seisoi vanhantuvan kuistilla -- se oli nyt hänen hallussaan\n-- hän kuuli Jofridin tulevan ulos ja vastaavan kerjäläisille, että\nruokaa he saisivat, mutta yösijaa hän ei voisi heille antaa: \"Meillä on\nitsellämme paljon väkeä, ja talossa on anoppi -- hänen hallussaan on\npuolet huoneista --\"\n\nSuuttumus leimahti entisessä talon emännässä -- ei ollut tapahtunut\nennen, että matkamiehiltä olisi kielletty yösija Jørundgaardissa, ja\naurinko kosketti jo harjun reunaa. Hän juoksi alas ja astui Jofridin ja\nkerjäläisten luo:\n\n\"Yösijan he voivat saada minun tuvassani, Jofrid, ja silloin sopii\nyhtä hyvin, että minä annan heille ruokaakin. Tässä talossa ei ole\nennen kielletty yösuojaa kristityltä, kun hän on pyytänyt sitä Jumalan\nnimeen.\"\n\n\"Tehkää niinkuin haluatte, äiti\", vastasi Jofrid tulipunaisena.\n\nKun Kristiina näki kerjäläiset, oli hän vähällä katua tarjoustaan\n-- aivan syyttä ei nuori emäntä ollut vastahakoinen ottamaan näitä\nihmisiä taloon yöksi. Gaute ja talonväki olivat kaukana ulkoniityllä\nSiljoen varrella eivätkä palaisi kotiin illaksi; Jofrid oli yksin\nkotona, paitsi ruotivaivaisia, kahta vanhusta ja kahta lasta, ynnä\nKristiinaa ja hänen palvelustyttöään vanhassatuvassa. Ja niin\nmonenlaista väkeä kuin Kristiina olikin tottunut näkemään kuljeksivissa\nkerjäläismatkueissa -- näistä hän ei pitänyt. Tässä joukossa oli\nneljä pitkää ja voimakasta nuorta miestä, kolme punatukkaista, joilla\noli pienet hurjat silmät; he näyttivät olevan veljeksiä, mutta\nneljäs, jolta oli joskus ratkottu auki molemmat sieraimet ja jolla\nei ollut korvia, murti puhetta, niinkuin olisi ollut ulkomaalainen.\nSitten oli vielä kaksi vanhusta, pieni köyry ukonrahjus, kasvoiltaan\nkeltaisenvihreä, tukka ja parta likaisenharmaat, vatsa kuin jonkin\ntaudin paisuttama; hän kulki kainalosauvoilla, ja vanha akka, jolla\noli veren ja märän läpiryvettämä pääliina ja kaula ja kädet täynnä\nhaavoja. Kristiinaa puistatti hänen ajatellessaan, että tuo tulisi liki\nErlendiä. Mutta noiden viheliäisten vanhuksien vuoksi oli kuitenkin\nhyvä, ettei tämän joukkueen tarvinnut taivaltaa ulkona harjulla tänä\nyönä.\n\nMutta kerjäläiset käyttäytyivät varsin rauhallisesti. Kerran\nkun korvaton yritti tarttua Ingridiin tämän kantaessa ruokaa\npöytään, nousi Bjørn heti pystyyn ja murisi. Muuten he näyttivät\nmasentuneilta ja väsyneiltä -- olivat raataneet kovin ja saaneet\nvähän kokoon, vastasivat he emännän kysymykseen -- Nidarosissa olisi\nehkä paremmat päivät. Eukko tuli iloiseksi, kun Kristiina antoi\nhänelle pukinsarvellisen hyvää voidetta, joka oli tehty puhtaimmasta\nlampaantalista ja pikkulapsen vedestä -- mutta hän kielsi, kun\nKristiina tarjoutui pehmittämään hänen pääriepunsa lämpimällä vedellä\nja lahjoittamaan hänelle puhtaan liinahuivin -- niin, liinan hän\nsentään otti.\n\nKuitenkin antoi Kristiina Ingridin, nuoren palvelustytön, panna maata\nseinän puolelle sänkyyn. Pari kertaa yön kuluessa Bjørn murisi, mutta\nmuuten oli kaikki hiljaa. Vähän puoliyön jälkeen juoksi koira ovelle ja\nhaukahti pari kertaa lyhyeen -- Kristiina kuuli ratsastettavan pihaan\nja ymmärsi, että Gaute palasi kotiin. Hän arvasi Jofridin lähettäneen\nhänelle sanan.\n\nKristiina pani seuraavana aamuna kerjäläisten pusseihin runsaat\nantimet, eivätkä nämä olleet ehtineet paljon kauemmas kuin\npihaveräjästä ulos, ennen kuin hän näki Jofridin ja Gauten suuntaavan\nkulkunsa hänen tupaansa kohti.\n\nKristiina istuutui ja otti värttinänsä, tervehti lempeästi nuorta\nparia, kun tämä astui sisään, ja kysyi Gautelta heinänteosta. Jofrid\nnuuski -- vieraat olivat jättäneet jälkeensä huoneeseen tympeän\nlöyhkän. Mutta anoppi ei ollut sitä näkevinään. Gaute vääntelehti ja\nhänen näytti olevan vaikea sanoa asiaansa. Silloin Jofrid puhkesi\npuhumaan:\n\n\"On muuan asia, äiti, joka minun mielestäni on nyt paras ottaa\npuheeksi. Minä ymmärrän teidän ajattelevan, että minä olen kitsaampi\nkuin Jørundgaardin emännän teidän mielestänne sopisi olla. Minä tiedän\nteidän ajattelevan niin, ja te ajattelette, että minä sillä vähennän\nGauten kunniaa. Jääköön sikseen se, että minä pelkäsin eilen illalla\nottaa taloon tuota joukkuetta, kun olin yksin kotona sylilapseni ja\nmuutaman ruotilaisen kanssa, sillä näin teidänkin ymmärtävän sen, heti\nkun olitte saanut nähdä vieraanne. Mutta minä olen huomannut ennenkin,\nettä te pidätte minua kitsaana ruoan annossa ja tylynä köyhille.\n\n\"Minä en ole sellainen, äiti, mutta Jørundgaard ei ole enää\nhenkivartijan ja rikkaan miehen asuinpaikka, niinkuin se oli teidän\nisänne ja äitinne aikana. Rikkaan lapsi te olitte, seurustelitte\nrikkaitten ja mahtavien sukulaisten kanssa, tulitte rikkaisiin\nnaimisiin, ja miehenne vei teidät vielä suurempaan mahtiin ja loistoon\nkuin missä olitte kasvanut. Ei kukaan voi odottaakaan teidän käsittävän\ntäysin vanhoilla päivillänne, kuinka toisenlaisessa asemassa on Gaute,\njoka menetti isänperinnön ja jonka on jaettava puolet teidän isänne\nrikkaudesta monen veljen kanssa. Mutta minä en uskalla unohtaa, etten\ntuonut hänen pesäänsä paljon muuta kuin lapsen, jota kannoin sydämeni\nalla, ja raskaan sakonalaisuuden ystävälleni, kun suostuin hänen\nväkivallantekoonsa omaisiani kohtaan. Se voi korjaantua ajan mukana\n-- mutta onhan kuitenkin velvollisuuteni rukoilla Jumalalta isälleni\npitkää ikää. Me olemme nuoria, Gaute ja minä, emme tiedä kuinka monta\nlasta meidät on säädetty saamaan. Teidän pitää uskoa, anoppi, ettei\nminulla ole muuta ajatusta taloudenpidossani kuin mieheni ja lastemme\nparas --\"\n\n\"Minä uskon sen, Jofrid.\" Kristiina katsoi vakavasti miniänsä\ntulehtuneisiin kasvoihin. \"Enkä ole koskaan sekaantunut sinun\nhallintoosi enkä koskaan kieltänyt, että olet kelpo vaimo ja hyvä,\nuskollinen puoliso pojalleni. Mutta sinun on annettava minun käyttää\nvapaasti omaani, niinkuin olen tottunut tekemään. Kuten sanot, olen\nvanha enkä pysty enää opettelemaan uutta.\"\n\nNuoret ymmärsivät, ettei äidillä ollut heille enempää sanottavaa, ja\nsanoivat kohta sen jälkeen hyvästi.\n\nKuten aina, täytyi Kristiinan myöntää Jofridin olevan oikeassa --\nensin. Mutta tarkemmin ajateltuaan hänestä tuntui ettei sittenkään; ei\nollut mitään järkeä siinä, että Gauten almuja verrattiin Kristiinan\nisän antimiin. Sielumessuja köyhille ja paikkakunnalla kuolleille\nvieraille, naima-apua isättömille neidoille, olutkestit isän\nrakkaimpien pyhimysten päivinä, avustukset sairaille ja syntisille,\njotka halusivat käydä Pyhää Olavia rukoilemassa -- vaikka Gaute olisi\nollut paljon rikkaampikin kuin oli, ei kukaan olisi odottanut hänen\nrupeavan sellaisiin kustannuksiin; Gaute ei ajatellut luojaansa\nenempää kuin hänen oli pakko. Hän oli antelias ja hyväsydäminen, mutta\nKristiina oli ymmärtänyt, että hänen isällään oli ollut kunnioitusta\nauttamiansa köyhiä kohtaan, koska Jeesus oli valinnut itselleen köyhän\nihmisen osan tullessaan lihaksi. Ja isä oli rakastanut kovaa työtä\nja katsoi kaiken käsityön tulleen kunniaan siitä, että Jumalan äiti\nMaaria tahtoi olla työtätekevä nainen, joka kehräsi omalla ja omiensa\nelatukseksi, vaikka olikin rikkaitten ihmisten tytär ja Juudanmaan\nkuninkaitten ja ylimmäisten pappien sukua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää myöhemmin, varhain aamulla, kun Jofrid vielä oli\npuolipukeissaan ja Gaute makasi sängyssä, tuli Kristiina heidän\nluokseen. Hänellä oli yllään harmaasta sarasta tehty hame ja kaapu,\npäässään oli hänellä liinan päällä leveälierinen iso huopahattu ja\njalassa vankat kengät. Gaute tuli tulipunaiseksi nähdessään äitinsä\ntuossa puvussa. Kristiina sanoi aikovansa lähteä Nidarosiin Pyhän\nOlavin juhlille ja pyysi poikaansa pitämään huolta hänen taloudestaan\nsillä aikaa.\n\nGaute alkoi innokkaasti vastustella, hän tahtoi, että äiti ainakin\nlainaisi hevoset ja saattomiehen, ottaisi mukaansa palvelustyttönsä --\nmutta hänen puheensa oli jokseenkin tehotonta, kuten saattoi odottaakin\nmieheltä, kun hän makaa alastomana sängyssä äidin silmien edessä.\nKristiinan tuli niin sääli hänen hämmennystään, että hänelle juolahti\nmieleen sanoa nähneensä unen.\n\n\"Kaipaan myös nähdä jälleen veljiäsi --.\" Mutta silloin täytyi\nKristiinan kääntyä poispäin; vielä hän oli tuskin uskaltanut myöntää\nomassa sydämessäänkään, kuinka hän halasi ja ikävöi saada nähdä\nmolempia vanhimpia poikiaan.\n\nGaute tahtoi joka tapauksessa saattaa äitiään kappaleen matkaa. Sillä\naikaa kun hän pukeutui ja haukkasi ruokapalaa, istui Kristiina nauraen\nja leikkien pikku Erlendin kanssa -- tämä sirkutti vastaheränneenä ja\nvirkkuna. Hyvästiksi Kristiina suuteli Jofridia, mitä hän ei ollut\ntehnyt milloinkaan ennen. Pihalle oli kokoontunut koko talonväki --\nIngrid oli kertonut, että Kristiina-emäntä aikoi lähteä toivioretkelle\nNidarosiin.\n\nKristiina otti raskaan, rautahelaisen piikkisauvan käteensä, ja kun hän\nei tahtonut ratsastaa, pani Gaute hänen haarapussinsa hevosen selkään\nja ajoi sitä edellään.\n\nYlhäällä kirkkomäellä Kristiina kääntyi ja katsoi alas taloonsa -- se\nväikkyi niin kauniina kasteisessa, aurinkoisessa aamussa. Joki loisti\nvalkoisena. Ihmiset seisoivat siellä vielä -- hän erotti Jofridin\nvaalean puvun ja pääliinan ynnä lapsen punaisena täplänä hänen\nsylissään. Gaute näki äidin kasvojen kalpenevan mielenliikutuksesta.\n\nTie vei ylöspäin metsään Hammeraasin harjun varjossa. Kristiina\nkäveli keveästi kuin nuori tyttö. Äiti ja poika eivät puhuneet paljoa\nkeskenään. Ja kun he olivat kulkeneet kaksi tuntia, tulivat he\npaikalle, missä tie tekee mutkan pohjoiseen Rostkampenin juuritse ja\nkoko Dovrenseutu jää pohjoiseen kulkijan alapuolelle. Silloin Kristiina\nsanoi, ettei Gauten tullut enää saattaa häntä kauemmaksi, mutta ensin\nhän tahtoisi istahtaa vähän lepäämään.\n\nHeidän alapuolellaan väikkyi laakso joen valkovihreän nauhan\nhalkaisemana ja talot erottuivat pieninä vihreinä pilkkuina metsäisillä\nrinteillä. Mutta ylempänä kaareilivat sammaleiset suoylänteet\nruskehtavina ja jäkälänkeltaisina harmaita louhurinteitä ja paljaita\nlumiläikkäisiä vuorenlakia vasten. Pilvien varjot vaelsivat laakson\nja ylänköjen yli, mutta pohjoisessa oli tuntureilla aivan kirkasta;\nvuorenruho toisensa takana oli vapautunut usvavaipastaan ja siinsi nyt\ntoinen toistaan kauempana. Ja Kristiinan kaipaus riensi pilvenhattarain\nmukana pohjoiseen sille pitkälle taipaleelle, joka hänellä oli\nedessään, kiiti yli laakson, salpaavien tunturien välitse, jyrkkiä\nautiopolkuja ylänteiden poikki. Joitakin päiviä vielä, niin hän olisi\nmatkalla Trondheimin kauniiden, vihantain laaksojen halki ja seuraisi\nvirran varsia suurta vuonoa kohti. Häntä värisytti kun hän muisteli\nniitä tuttuja rannikkokyliä, joissa hän oli liikkunut nuoruudessaan.\nErlendin kaunis hahmo väikkyi hänen silmissään nopeasti häilähtelevänä,\nepäselvästi, ikään kuin hän olisi katsellut häntä juoksevan veden\nkuvastimesta. Viimeiseksi hän tulisi Feginsbrekkaan, marmoriristille\n-- silloin näkyisi kaupunki hänen edessään joen suulla sinisen vuonon\nja vihreän Strindin välillä, jokitörmällä valtava, vaalea kirkko\nhuimaavine torneineen ja kultaisine väreineen, ilta-auringon palo\nkeskellä sen rintaa olevassa ruusussa. Ja kaukana vuonon perukassa\nsinisen Frostan vuoren juurella oli Tautra, matalana ja tummana kuin\nvalaanselkä, kirkontorni kuin selkäevä. Oi Bjørgulfini, oi Naakkve --!\n\nMutta kun hän katsoi taakseen olkansa yli, saattoi hän vielä nähdä\nvähän kotitunturia Hovringenin juurella. Se oli varjossa, mutta hänen\ntottunut silmänsä tunsi, missä tunturilaitumen tie kulki metsässä.\nMetsälakeudesta esiinpistävät harmaat kallionnyppylät hän tunsi -- ne\nympäröivät sililäisten vanhaa tunturiniittyä.\n\nTorven ääniä kantautui tunturilta -- joitakin korkeita säveliä, jotka\nhäipyivät pois ja kuuluivat jälleen -- kuulosti siltä kuin lapset\nolisivat harjoitelleet puhaltamaan. Kaukaista kellonkalkatusta -- ja\nkumealta vastaavaa virrankohinaa ja metsän syvää huountaa hiljaisessa\nlämpimässä päivässä. Kristiinan sydän vavahteli levottomuudesta\nhiljaisuudessa.\n\nHäntä veti kuin koti-ikävä eteenpäin, kuin koti-ikävä taaksepäin kylää\nja kartanoa kohti. Kuvia vilisi hänen silmissään -- arkipäiväisiä\ntapahtumia: hän näki itsensä juoksemassa vuohien kanssa polkua pitkin\nharvan metsän läpi heidän tunturilaitumensa eteläpuolella -- lehmä oli\nmennyt suohon -- aurinko paistoi kirkkaasti; seisahtuessaan hetkiseksi\nkuuntelemaan hän tunsi oman hikensä kirvelevän ihoa. Hän näki kotipihan\nlumen peitossa -- harmaanvaalea pyrypäivä hämärtyi kolkoksi talviyöksi\n-- tuuli oli vähällä puhaltaa hänet takaisin eteiseen, kun hän aukaisi\noven, myrsky salpasi häneltä hengityksen, mutta tuolla ne sukelsivat\nesiin, kaksi muodottomaksi pyryttynyttä nahkamekkoista miesmöhkälettä:\nIvar ja Skule palasivat kotiin. Heidän suksiensa nokat upposivat\nsyvälle siihen isoon nietokseen, joka aina kasautui pihan poikki, kun\ntuuli kävi luoteesta. Silloin tuli aina paksut kinostumat kahteen\nkohtaan pihaa -- ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin hänen täytyisi ajatella\nrakkaalla kaipauksella noita kahta kinosta, joita hän ja koko talonväki\nolivat kironneet joka talvi -- tuntui kuin hänet olisi tuomittu olemaan\nkoskaan enää niitä näkemättä.\n\nOli kuin kaipaus olisi pakahduttanut hänen sydämensä -- se juoksi sinne\ntänne kuin verivirrat, etsi tien kaikkiin seutuihin koko laajassa\nmaassa, joissa hän oli elänyt, kaikkien hänen poikiensa luo, jotka\nharhailivat maailmalla, kaikkien vainajien luo, jotka hänellä oli\nmullan alla --. Hän mietti mahtoikohan hän olla lähellä kuolemaa.\nSellaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut --.\n\nSilloin hän näki, että Gaute istui tuijottaen häneen. Ja hän hymyili\njoutuin ja puolustelevasti -- nyt oli aika heidän sanoa hyvästi ja\nhänen jatkaa matkaa.\n\nGaute kutsui hevostaan, se oli jyrsiskellen kulkeutunut eteenpäin\nvihantaa kumparetta pitkin. Hän juoksi sen jälkeen, palasi, ja he\nsanoivat toisilleen hyvästi. Kristiinalla oli jo pussi olalla, Gaute\nasetti jalkansa jalustimeen -- silloin hän äkkiä kääntyi ja astahti\naskeleen äitiinsä päin.\n\n\"Äiti!\" Silmänräpäyksen katsoi Kristiina hänen neuvottomien, häpeävien\nsilmiensä pohjaan. \"Te ette ole tainnut -- te ette ole tainnut olla\nkovin tyytyväinen tänä viime vuonna -- äiti, Jofrid tarkoittaa hyvää,\nhän kunnioittaa teitä syvästi -- kuitenkin minun olisi kai pitänyt\nsanoa hänelle enemmän siitä, millainen nainen te olette ja olette aina\nollut --\"\n\n\"Miten olet johtunut sellaista ajattelemaan, Gaute hyvä?\" äiti puhui\nlempeästi ja ihmetellen. \"Tiedän kyllä hyvin itsekin, etten ole enää\nnuori, ja vanhoille sanotaan olevan vaikea tehdä mieliksi, mutta\nniin ikäloppu en toki sentään ole vielä, etten kykenisi ymmärtämään\nsinua ja vaimoasi. Minusta tuntuisi pahalta, jos Jofrid kulkisi siinä\nuskossa, että kaikki se, mitä hän on tehnyt säästääkseen minulta työtä\nja huolta, on ollut kiittämätöntä puuhaa. Älä toki ajattele minusta\nsellaista, poikani, etten ymmärtäisi vaimosi kunnollisuutta tai omaa\nuskollista pojanrakkauttasi -- jos en ole osoittanut sitä niin paljon\nkuin te olette kohtuudella saattaneet odottaa, niin on sinun koetettava\nolla suopea minua kohtaan ja muistettava, että vanhat ovat sellaisia --\"\n\nGaute tuijotti äitiinsä suu auki -- \"Äiti --!\" Sitten hän purskahti\nitkuun, nojautui hevoseensa ja seisoi nyyhkytysten puistattamana.\n\nMutta Kristiina pysyttäytyi lujana; hänen äänensä ei ilmaissut muuta\nkuin ihmetystä ja äidillistä hellyyttä.\n\n\"Gaute poikani, nuori sinä olet iältäsi, ja asianlaita on niin, että\nsinä olet aina ollut minun karsinakaritsani, kuten isäsi oli tapana\nsanoa. Mutta et saa kuitenkaan noin apeutua, poikani, nyt kun olet itse\ntalon isäntä ja täysivaltainen mies. Jos olisin menossa Roomaan tai\nJerusalemiin, niin -- mutta suuria vaaroja minä tuskin tulen kohtaamaan\ntällä matkalla -- matkaseuraa tulen kyllä saamaan, ymmärräthän,\njos en ennen, niin ainakin Toftariin ehdittyäni. Sieltä menee nyt\ntoivioretkeläismatkueita joka aamu tähän aikaan --\"\n\n\"Äiti, äiti -- antakaa meille anteeksi! Että me siten otimme kaiken\nvallan ja arvon käsistänne, työnsimme teidät nurkkaan --\"\n\nKristiina pudisti päätään hiukan hymyillen: \"Ettehän te vain, minun\nlapseni, pitäne minua hyvin vallanhimoisena naisena --\"\n\nGaute kääntyi häneen päin; silloin Kristiina tarttui toisella kädellään\nhänen käteensä, pani toisen hänen olkapäälleen ja pyysi häntä vielä\nkerran uskomaan, ettei hän ollut kiittämätön häntä tai Jofridia\nkohtaan, ja Jumala olkoon hänen kanssaan. Sitten Kristiina käänsi hänet\nhevoseen päin ja antoi nauraen hänelle nyrkiniskun hartioiden väliin\nhyvän onnen toivotukseksi.\n\nKristiina seisoi seuraten katseellaan Gautea, kunnes tämä katosi\npensaikon taa. Gaute näytti niin kauniilta suuren sinertävän hevosen\nselässä.\n\nKristiinalle tuli niin omituinen tunne -- kaiken ulkopuolella olevan\nhän tajusi aivan luonnottoman selvästi, päivänpaisteisen ilman,\nhonkametsän kuuman tuoksun, pikkueläväin rapinan ruohikossa. Samalla\nhän näki itsensä, kuvina, niinkuin kuumesairas luulee näkevänsä kuvia\nitsessään -- hänen sisällään oli tyhjä talo, aivan äänetön, pimeä ja\nautiolta tuoksuva. Näky vaihtui -- oli rantamatalikko, jolta meri\noli vetäytynyt kauas, kiiltäviä kuluneita kiviä, tummia, elottomia\nleväkasoja, kaikenlaista ruuhkaa --.\n\nSitten hän korjasi pussiaan, otti sauvansa ja lähti astelemaan laaksoon\npäin. -- Jos oli säädetty, ettei hän enää tänne palaisi, niin se oli\nJumalan tahto, turhaa oli pelätä. Mutta se johtui kai pikemminkin\nsiitä, että hän alkoi vanheta. Hän risti itsensä ja asteli rivakammin\n-- hän halusi kuitenkin ehtiä rinteelle, missä tie kulki talojen\nvälillä.\n\nVain kappaleen matkan verran saattoi valtatieltä nähdä Haugenin\nrakennukset ylhäällä tunturinkupeella. Hänen sydämensä alkoi takoa kun\nhän sitä ajatteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin hän oli arvellutkin, kohtasi hän useampia toivioretkeläisiä\nsaapuessaan illansuussa Toftariin. Seuraavana aamuna lähti heitä\npienoinen parvi taivaltamaan tunturitietä.\n\nEräs pappi saattajamiehensä ja kahden naisen, äitinsä ja sisarensa\nkanssa, oli ratsain ja pääsi pian paljon edelle jalkamiehiä. Kristiina\ntunsi piston sydämessään katsoessaan tuon toisen naisen jälkeen, joka\nratsasti kahden lapsensa välissä.\n\nHänen seurueessaan oli kaksi vanhempaa talonpoikaa pienestä talosta\ntäältä Dovrelta. Sitten oli kaksi nuorempaa miestä Oslosta, kaupungin\nkäsityöläisiä, ja muuan talonpoika tyttärensä ja tämän miehen kanssa,\nmolemmat aivan nuoria; heillä oli mukanaan nuoren parin lapsi, noin\npuolentoista vuoden vanha pikku tyttö, ja heillä oli hevonen, jolla\nhe vuorotellen ratsastivat. Nämä kolme olivat kaukaa etelästä,\nAndabu-nimisestä kylästä -- Kristiina ei tiennyt missä se oli.\nEnsimmäisenä iltana Kristiina pyysi saada katsoa lasta, sillä se itki\nja kitisi lakkaamatta -- se näytti kovin surkealta paksuine kaljuine\npäineen ja pienine hervottomine ruumiineen, se ei osannut vielä\npuhua eikä edes istua. Äiti näytti häpeävän sitä -- ja kun Kristiina\nseuraavana aamuna tarjoutui kantamaan tyttöä jonkin aikaa hänen\npuolestaan, sai hän kantaakin sitä yhtenään -- toinen mennä pyyhälsi\nkauas edelle; hän näytti olevan jänisemo. Mutta he olivat kovin nuoria,\nsekä hän että hänen miehensä, tuskin kahdeksantoistavuotiaita, ja äiti\nsaattoi kylläkin olla väsynyt kantamaan raskasta lasta, joka yhtenään\nkitisi ja itki. Isoisä oli ruma, äänetön ja äreä vanhahko mies, mutta\nhän se oli tahtonut lähteä Nidarosiin tyttärentytön matkassa, joten\nhänellä näytti olevan hellä sydän tätä kohtaan. Kristiina kulki\nmatkueen viimeisenä hänen ja kahden fransiskaanimunkin kanssa -- ja\nKristiinaa harmitti, ettei Andabun mies tarjoutunut koskaan lainaamaan\nhevostaan munkeille -- saattoihan jokainen nähdä, että nuorempi munkki\noli hirveän sairas.\n\nVanhempi, veli Arngrim, oli pyöreä pieni mies, jolla oli pyöreät,\npunaiset ja pisamaiset kasvot, vilkkaat ruskeat silmät ja punainen\nhiuskiehkura pään ympärillä. Hän puheli yhtenään, enimmäkseen siitä\nköyhyydestä, jossa he Skidanin avojalkamunkit, elivät -- veljeskunta\noli hiljattain saanut talon mainitussa kylässä, mutta he olivat niin\ntuiki köyhiä, että kykenivät tuskin pitämään yllä jumalanpalvelusta,\n-- kirkkoa, joka heidän oli aikomus rakentaa, he saisivat tuskin\nkoskaan pystyyn. Syyn hän pani Gimsøyn rikkaiden nunnien niskoille,\njotka vainosivat köyhiä kerjäläisveljiä kiukkuisesti ja kateellisina\nja olivat nostaneet heitä vastaan oikeusjutun; kerkein kielin hän\nkertoi nunnista kaikenlaista pahaa. Kristiinasta oli vastenmielistä\nkuulla munkin puhuvan sellaista, ja tämän kertomukset siitä, kuinka\nGimsøyn abbedissa muka oli epäkanonisesti valittu ja kuinka nunnat\nnukkuivat sivu rukousaikojensa, lörpöttelivät ja puhuivat sopimattomia\nrefektorion pöydän ääressä, tuntuivat hänestä kaikkea muuta kuin\nuskottavilta -- sanoipa munkki eräästä sisaresta aivan suoraan, että\nihmiset eivät uskoneet hänen eläneen puhtaasti. Mutta Kristiina\nnäki, että veli Arngrim oli muutoin hyväsydäminen ja avulias mies.\nHän kantoi sairasta lasta pitkät matkat huomatessaan Kristiinan\nkäsivarsien väsyvän, ja kun lapsi parkui kovin pahasti, hän lähti\njuosta loikkimaan pitkin kangasta, kaapu korkealle kohotettuna, niin\nettä katajat raapivat hänen mustia, karvaisia sääriään ja muta roiskui\nsuosilmäkkeistä, ja samalla hän hoilasi ja huusi äidille, että tämän\noli nyt odotettava, lapsella oli nälkä. Sitten hän juoksi takaisin\nsairaan veli Torgilsin luo, jolle hän oli kuin hellin ja rakkain isä.\n\nSairaan munkin vuoksi oli mahdoton ehtiä Hjerdkinniin yöksi, mutta\nmolemmat dovrelaiset tiesivät jonkun kivimajan järven rannalla vähän\neteläänpäin, ja niin lähtivät toivioretkeläiset sinne. Ilta oli\nsillä välin käynyt kylmäksi. Järven rantama oli vesiperäistä, ja\nvalkoista usvaa uhosi soista, niin että koivikko tippui kastetta.\nPieni kuunsirppi oli läntisten vuorenlakien yläpuolella, melkein yhtä\nkalpeankeltaisena ja himmeänä kuin ilmakin. Yhä useammin täytyi veli\nTorgilsin pysähtyä; hän yski niin että sitä oli surkea kuulla. Veli\nArngrim tuki häntä silloin, pyyhki jälkeenpäin hänen kasvonsa ja suunsa\nja näytti päätään pudistaen Kristiinalle kättään -- se oli verinen\ntoisen syljestä.\n\nHe löysivät majan, mutta se oli sortunut. Silloin he etsivät suojaisen\npaikan ja laittoivat nuotion. Mutta eteläläis-raukat eivät olleet\narvanneet, että tunturin yö oli niin jäätävän kylmä. Kristiina otti\npussistaan viitan, jonka Gaute oli tyrkyttänyt hänelle, koska se oli\nerittäin kevyt ja lämmin -- se oli ostoverkaa, majavannahalla vuorattu.\nKun hän kietoi veli Torgilsin siihen, kuiskasi tämä -- hän oli niin\nkäheä että sai tuskin ääntä -- että lapsi saisi nukkua viitan sisässä\nhänen kanssaan. Niin hän sai sen viereensä, se kitisi ja munkki yski,\nmutta välillä he sentään nukkuivat kumpikin.\n\nOsan yötä Kristiina valvoi yhdessä toisen dovrelaisen ja veli Arngrimin\nkanssa ja hoiti nuotiota. Kellanvalkea kajastus siirtyi pohjoiseen\n-- tunturijärvi väikkyi valkoisena ja tyynenä keskempää, kalat\nvalvoivat ja loivat renkaita -- mutta toisella rannalla vuorenkukkulan\nalla kuvastui vesi mustan tummana. Kerran kuului ilkeä, haukkuva\nkarjahdus siltä suunnalta -- munkki säpsähti ja tarttui kovasti toisia\nkäsivarresta. Kristiina ja talonpoika arvelivat, että se oli jokin\neläin -- silloin he kuulivat kiven vierivän, niinkuin joku olisi\nkulkenut louhikkojyrkänteellä, ynnä uuden huudon, karkealta kuuluvan.\nMunkki alkoi lukea korkealla äänellä: \"Jesus Kristus, Soter\", erotti\nKristiina, ja \"vicit leo de tribu Juda\" [Jeesus Kristus, Vapahtaja. --\nLeijona Juudan heimosta on voittanut] -- silloin he kuulivat ikään kuin\noven läimähtävän kiinni vuoren alla.\n\nAlkoi vaaleta, vastarannan louhikkotöyräs ja koivurykelmät tulivat\nnäkyviin, -- silloin toinen dovrelainen ja Oslon mies vapauttivat\nheidät vartijan toimesta. Viimeinen ajatus, mikä Kristiinalla oli\nennen kuin hän nukkui nuotion ääreen, oli se, että jos he tekisivät\nniin lyhyitä päivämatkoja -- ja rahalahja hänen täytyi antaa\nkerjäläismunkeille erotessa -- niin häätyisi hän kai pyytämään ruokaa\ntaloista Gauldaleniin tultuaan.\n\nAurinko oli jo melko korkealla ja aamutuuli tummensi vedenpintaa\npienillä vihureilla, kun viluiset toivioretkeläiset kokoontuivat\nveli Arngrimin ympärille tämän lukiessa aamurukouksia. Veli Torgils\nistui kokoonkäpertyneenä, hampaat kalisten, ja koetti pidättää\nyskäänsä mumistessaan mukana. Nähdessään harmaat munkinkaavut, joille\naamuaurinko paistoi, muisti Kristiina nähneensä unta veli Edvinistä --\nhän ei voinut muistaa millaista, mutta hän suuteli polvistuen munkkien\nkäsiä ja pyysi heitä siunaamaan seuruetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajavannahkaviitasta olivat toiset toivioretkeläiset oivaltaneet,\nettei Kristiina ollut halpaa väkeä. Ja kun hän sattui mainitsemaan\nkulkeneensa kuninkaantietä Dovren tunturin yli kahdesti ennen, tuli\nhänestä jonkinlainen seurueen johtaja. Dovrelaiset eivät olleet koskaan\nkäyneet Hjerdkinniä kauempana, ja lahtelaiset olivat täällä aivan\noutoja.\n\nHjerdkinniin he saapuivat jo ennen iltahartausaikaa, ja oltuaan\njumalanpalveluksessa kappelissa lähti Kristiina yksin tunturille. Hän\ntahtoi löytää sen polun, jota hän oli kulkenut isänsä kanssa, ja sen\npaikan puron rannalla, missä he olivat istuneet yhdessä. Sitä hän\nei löytänyt, mutta hän luuli löytäneensä sen kummun, jolle hän oli\nkiivennyt katsomaan isän jälkeen, kun tämä ratsasti pois. Pienet kummut\nnäillä seuduin olivat kuitenkin hyvin toistensa näköisiä.\n\nHän istui polvillaan sianpuolavarvikossa kummun laella. Kesäilta alkoi\nkäydä hämyiseksi -- pikkuvuorien koivikkorinteet, harmaat louhutöyräät\nja ruskeat suoviirut sulautuivat yhteen, mutta avaran tunturiseudun\nyläpuolella kaartui iltataivas pohjattoman syvän ja kirkkaan maljan\ntavoin. Se kuvastui valkoisena kaikissa vesisilmäkkeissä, rikkonaisena\nja kalpeampana heijastui taivaan hohde pieneen tunturipuroon,\njoka kiiti kohisten ja levottomana kivien yli ja laski vaaleiden\nsoratöyryjen ympäröimään tunturilampeen.\n\nJälleen hänet valtasi tuo ihmeellinen, kuumeenomainen sieluntila:\nsisäisen näkökyvyn teroittaminen -- virta tuntui näyttävän hänelle\nhänen oman elämänsä kuvan sellaisena kuin hän oli levottomana rientänyt\najallisuuden erämaan läpi, noussut kiivaaseen kuohuntaan milloin,\nvain kivi sattui tielle -- heikosti ja rikkonaisesti ja kalpeasti oli\nikuinen valo päässyt heijastumaan hänen elämäänsä. -- Mutta hänen\näidin-silmäänsä erottui himmeästi, että tuskassa ja murheessa ja\nrakkaudessa -- joka kerta, kun synnin hedelmä oli kypsynyt suruksi,\n-- oli hänen maahansidottu ja omavaltainen sielunsa saavuttanut\nheijastuksen taivaallisesta valosta --.\n\nTerve, Maaria, armoitettu. Siunattu olet sinä vaimojen joukossa ja\nsiunattu sinun kohtusi hedelmä Jeesus, joka hikoili verta, meidän\ntähtemme --.\n\nLukiessaan viittä Avemariaa lunastuksen ihmeellisten mysteerioiden\nmuistoksi hän tunsi, että surujensa turvin hän rohkenisi etsiä suojaa\nJumalan äidin viitan alta. Hänellä oli suru menettämistään lapsista,\noli raskaammat surut jokaisesta hänen poikiaan kohdanneesta kohtalon\niskusta, joita hän ei ollut voinut sovittaa heidän edestään. Maaria,\ntäydellinen puhtaudessa, nöyryydessä, kuuliaisuudessa Isän tahdolle,\noli surrut kaikista äideistä eniten, ja hänen saalinsa ymmärtäisi\nsen heikon ja kalpean heijastuksen syntisen naisen sydämessä, joka\noli hehkunut kuumaa, ja tuhoavaa rakkautta ja kaikkia niitä syntejä,\njotka kuuluvat rakkauden luonteeseen -- uhmaa ja tottelemattomuutta,\npaatunutta leppymättömyyttä, itsepäisyyttä ja ylpeyttä -- se oli\nkuitenkin kaikitenkin äidin sydän --.\n\nKristiina kätki kasvot käsiinsä. Hetken ajan hänestä tuntui kovemmalta\nkuin hän voisi kestää, että hän nyt oli erotettu heistä kaikista --\nkaikista pojistaan.\n\nSitten hän luki viimeisen Paternosterin. Hän muisti jäähyväisensä isän\nkanssa tällä samalla paikalla niin monta vuotta sitten, jäähyväisensä\nGauten kanssa kaksi päivää sitten. Lapsellisesta ajattelemattomuudesta\nolivat hänen poikansa loukanneet häntä -- kuitenkin hän tiesi, että jos\nhe olisivat loukanneet häntä samoin kuin hän oli loukannut isäänsä,\nsyntisen tahallisesti -- ei se olisi koskaan voinut muuttaa hänen\nsydäntään heitä kohtaan. Oli helppoa antaa anteeksi lapsilleen --.\n\nGloria patri et filio spiritui sancto luki hän ja suuteli ristiä,\njonka oli kerran saanut isältään, nöyrän kiitollisena tuntiessaan,\nettä huolimatta kaikesta, huolimatta omasta uhkamielisyydestään, oli\nhänenkin levoton sydämensä käsittänyt kalpean häivähdyksen siitä\nrakkaudesta, jonka hän oli nähnyt heijastuvan isänsä sielussa,\nkirkkaana ja tyynenä kuin valoisa taivas nyt kuvastui suuresta\ntunturilammensilmästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli sää niin harmaa ja kolkon tuulinen, sumuinen ja\nsateinen, että Kristiina ei ollut uskaltaa lähteä taipaleelle sairaan\nlapsen ja veli Torgilsin kanssa. Mutta munkki itse oli innokkain --\nKristiina ymmärsi, että veli Torgils pelkäsi kuolevansa ennen kuin\nehtisi Nidarosiin. Niin he lähtivät asumattomalle taipaleelle, mutta\nsumu oli toisinaan niin tiheä, ettei Kristiina uskaltanut lähteä\nlaskeutumaan niitä äkkijyrkkiä, sekä yltä että alta jyrkänteen\nreunaamia polkuja, joiden hän muisti olevan tästä alaspäin Drivdalenin\nautiotupaan mentäessä. Siksi he laittoivat nuotion päästyään solan\nkorkeimmalle kohdalle ja asettuivat viettämään yötä. Iltarukouksen\njälkeen veli Arngrim kertoi heille kauniin tarinan merihätään\njoutuneesta laivasta, -- laivan pelasti erään abbedissan esirukous\nNeitsyt Maarialle, joka antoi aamutähden puhjeta paistamaan meren yllä.\n\nMunkki näytti mielistyneen Kristiinaan. Tämän istuessa nuotion ääressä\nviihdytellen lasta, jotta toiset saisivat nukkua, siirtyi munkki\nhänen viereensä ja alkoi kuiskaten kertoa itsestään. Hän oli köyhän\nkalastajan poika, ja neljäntoista vuoden vanhana hän oli menettänyt\nisänsä ja veljensä merellä eräänä talviyönä, mutta hänet itsensä oli\ntoinen venekunta saanut pelastetuksi. Se oli hänen mielestään ollut\nkuin ihme, ja sitä paitsi hän oli tullut meriaraksi; siten hänessä\noli syntynyt tuuma ruveta munkiksi. Mutta vielä kolme vuotta oli\nhänen täytynyt olla kotona äitinsä luona, ja he näkivät nälkää ja\nraatoivat kovasti, ja veneessä hän pelkäsi aina -- mutta sitten joutui\nsisar naimisiin, ja hänen miehensä otti haltuunsa heidän tupansa ja\nveneosuutensa, ja hän saattoi lähteä minoriittiveljien luo Tunsbergiin.\nSiellä hän oli ensin saanut kuulla pilkkaa halvan syntyperänsä vuoksi\n-- mutta gardiani oli hyväntahtoinen ja otti hänet suojelukseensa. Ja\nkun veli Torgils Olavinpoika oli sitten tullut veljistöön, tulivat\nkaikki munkit paljon hurskaammiksi ja sopuisammiksi, sillä hän oli\nniin hurskas ja sävyisä, vaikka oli parasta sukuperää heistä kaikista,\nrikasta talonpoikaissukua Slagnista -- ja hänen äitinsä ja sisaruksensa\nolivat kovin anteliaita luostaria kohtaan. Mutta kun he sitten olivat\ntulleet Skidaniin ja veli Torgils oli sairastunut, oli kaikki taas\nkäynyt paljon raskaammaksi. Veli Arngrim antoi Kristiinan ymmärtää,\nettä hän ihmetteli, miten Kristus ja Maaria asettivat niin kivisen tien\nköyhille veljillensä astuttavaksi.\n\n\"He valitsivat itsekin köyhyyden maan päällä eläessään\", sanoi\nKristiina.\n\n\"Sinun on helppo sanoa niin, rikas nainen kun varmaan olet\", sanoi\nmunkki ärtyisesti. \"Et ole tainnut koskaan kokea, miltä tuntuu kulkea\nvailla ruokaa\" -- ja Kristiinan oli vastattava, että niin oli laita --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he saapuivat kyliin ja matkasivat Updalin ja Soknadalin läpi, sai\nveli Torgils sekä ratsastaa että ajaa joitakin osia matkasta, mutta hän\nheikkeni heikkenemistään, ja Kristiinan matkaseura vaihtui alituisesti,\nsillä toiset erkanivat heistä, mutta uusia toivioretkeläisiä liittyi\nmatkalla. Kun hän saapui Stauriniin, ei seurueessa ollut jäljellä\nniistä, joiden kanssa hän oli taivaltanut tunturin yli, muita kuin\nmolemmat munkit. Ja aamulla tuli veli Arngrim itkien hänen luokseen\nja kertoi, että veli Torgils oli saanut kovan verensyöksyn yöllä; hän\nei voinut jatkaa matkaa -- nyt he varmaan myöhästyisivät Nidarosista\neivätkä saisi nähdä juhlaa.\n\nKristiina kiitti veljiä matkaseurasta, hengellisestä johdatuksesta ja\navusta matkalla. Veli Arngrim näytti hämmästyvän hänen erojaislahjansa\nrunsautta, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat -- nyt oli Kristiinan\nsaatava häneltä vastalahja: hän veti pussistaan esiin rasian, jossa oli\njoitakin kirjeitä. Niihin oli kirjoitettu kaunis rukous ynnä kaikki\nJumalan nimet loppuun; nurkkaan oli jätetty avoin paikka rukoilijan\nnimeä varten.\n\nKristiina käsitti itsekin mahdottomaksi, että munkki tietäisi mitään\nhänestä, kenen kanssa hän oli ollut naimisissa tai mikä hänen miehensä\nkohtalo oli, vaikka hän olisikin maininnut isännimensä. Kuitenkin hän\npyysi munkkia kirjoittamaan vain: Kristiina leski.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGauldalenin läpi kulkiessaan hän seurasi kylien ulkolaiteitse vieviä\npolkuja, sillä hän ajatteli, että jos hän kohtaisi suurtalojen\nasukkaita, niin voisi helposti tapahtua, että joku tuntisi entisen\nHusabyn emännän, ja hän tiesi tuskin itsekään, miksi se oli hänestä\nniin vastenmielistä. Päivää myöhemmin hän nousi metsäpoluille ja harjun\npoikki Vatsfjeldetin pienelle kirkolle, joka oli vihitty Johannes\nKastajalle, mutta jota seudun kansa kutsui Pyhän Edvinin kirkoksi.\n\nKappeli oli aukeamalla sankan metsän keskellä; se ynnä takana\noleva kukkula kuvastuivat lampeen, josta terveyttätuova lähde sai\nalkunsa. Puron vieressä oli puinen risti, ja ympärillä virui joitakin\nkainalosauvoja ja keppejä, läheisissä pensaissa riippui vanhoja\nsiderääsyjä.\n\nKirkon ympärillä oli pieni aitaus, mutta veräjä oli suljettu.\nKristiina polvistui ulkopuolelle ja muisti kuinka hän oli istunut\nkirkossa Gaute sylissään. Silloin hän oli ollut silkkiin puettuna,\nseudun juhlapukuiset arvomiehet ja naiset ympärillään. Sira Eiliv oli\nseisonut aivan vieressä ja pitänyt kiinni Naakkvesta ja Bjørgulfista,\nväkijoukossa ulkopuolella olivat olleet hänen palvelustyttönsä ja\nsaattomiehensä. Silloin hän oli rukoillut niin palavasti, että jos\nhänen kituva lapsensa saisi ihmisymmärryksen ja liikkumiskyvyn, niin ei\nhän toivoisi enempää -- ei edes sitä, että itse pääsisi siitä pahasta\nselkäviasta, joka oli vaivannut häntä kaksosten syntymästä asti.\n\nHän ajatteli Gautea, miten kauniina ja uljaana hän istui vankan\nsinertävän hevosensa selässä. Ja hän itse -- eipä moni nainen nauttinut\nhänen iässään, lähes puolen sadan vuoden vanhana, sellaista terveyttä,\nsen hän oli huomannut nyt tunturimatkallaan. Herra, anna minulle vain\nse ja se ja se -- niin kiitän sinua enkä pyydä sinulta enää muuta kuin\nsitä ja sitä ja sitä --\n\nHän ei kai ollut koskaan rukoillut Jumalalta muuta kuin että saisi\ntahtonsa tapahtumaan. Ja aina hän oli saanut mitä tahtoi -- melkein.\nJa nyt hän istui tässä sydän murtuneena -- ei siksi, että hän oli\ntehnyt syntiä Jumalaa vastaan, vaan koska hän oli tyytymätön siihen,\nettä oli saanut seurata omaa tahtoaan tien loppuun asti. Hän ei ollut\ntullut Jumalan luo seppeleineen eikä synteineen eikä suruineen --\nei niin kauan kuin maailmalla vielä oli pisarakaan makeutta hänen\nmaljaansa sekoitettavana. Mutta nyt hän tuli, nyt, kun hän oli nähnyt,\nettä maailma on kuin majatalo: jolla ei ole enää mitään annettavaa, se\ntyönnetään ulos ovesta.\n\nHän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään -- mutta hänestä tuntui,\nettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat hänen\ntupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto kuin hänen\nomansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon ja käskenyt hänen\nmennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa hän oli käskenyt\nemäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän nyt suostui ilman\nkovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi tekevänsä näin, koska\nhän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään paremmin, kun hän oli poissa\ntalosta. Hän oli taivuttanut kohtalon tahtonsa mukaan, hän oli saanut\nolonsa sellaiseksi kuin tahtoi -- poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa\nmukaisiksi, ne olivat sellaisia miksi Jumala oli heidät luonut, ja\nheidän omapäisyytensä ajoi heitä, heidän kanssaan hän jäi alakynteen.\nGaute oli hyvä isäntä, hyvä aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja\nyhtä kunniallinen kuin useimmat muut -- mutta päällikön ainesta hänessä\nei ollut, eikä hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi\nkaivannut sitä, mitä äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti\nkyllä äidistään niin paljon, että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin\nodottavan häneltä toista. Sen vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia\nja suojaa, vaikkakin hänen ylpeydelleen maistui karvaalta, että hänen\ntäytyi tulla niin köyhtyneenä, ettei hänellä ollut mitään uhrattavaa.\n\nMutta hän ymmärsi, että _hänen täytyi_ tulla. Kummulla kohoava kuusikko\nseisoi ja joi siivilöityvää päivänpaistetta ja humisi hiljaa, pieni\nkirkko kyyhötti äänettömänä ja suljettuna ja hikosi tervanhajua.\nKaivaten ajatteli Kristiina munkki-vainajaa, joka oli ottanut häntä\nkädestä ja johtanut hänet Jumalan rakkauden vaipasta säteilevään\nvaloon, kun hän oli viaton lapsi, ojentanut hänelle kätensä viedäkseen\nhänet kotiin harhapoluilta kerran toisensa jälkeen, sekä maan päällä\neläessään että sen jälkeen. Ja yhtäkkiä hän muisti ilmielävästi unen,\njonka hän oli nähnyt veli Edvinistä äskeisenä yönä tunturilla:\n\nHän oli ollut seisovinaan päivänpaisteessa jonkun suuren talon pihalla,\nja veli Edvin tuli ulos tuvan ovesta. Hänellä oli kädet täynnä leipää,\nja kun hän tuli hänen luokseen, taittoi hän yhdestä leivästä ison\nkappaleen ja antoi hänelle -- Kristiina ymmärsi joutuneensa tekemään\nniinkuin oli arvellut, pyytämään almua tultuaan kyliin, mutta sitten\nhän oli jollakin tavoin yhdyttänyt veli Edvinin, he kulkivat yhdessä\nanelemassa --. Samalla hän kuitenkin tiesi, että unella oli kaksinainen\nmerkitys, talo ei ollut vain suurtalo, vaan se tuntui hänestä\nmerkitsevän pyhää paikkaa, ja veli Edvin kuului sen asujaimiin, ja\nleipä, jota veli Edvin antoi hänelle, ei ollut pelkkää syötävää leipää,\njolta se näytti -- se tarkoitti ehtoollisleipää, panis angelorum,\nja hän otti enkelien ruokaa veli Edvinin kädestä. Ja nyt hän antoi\nlupauksensa veli Edvinille.\n\n\n\n\nV\n\n\nNyt hän oli vihdoinkin perillä. Kristiina Lauritsantytär istui\nlevähtämässä heinäru'olla tien vieressä Sionsborgin alapuolella.\nAurinko paistoi ja tuuli puhalsi; se niittykappale, joka oli\nvielä niittämättä, aaltoili punertavana ja kiiltävänä kuin silkki\ntäysinpuhjennein korsin. Niin punainen oli niitty vain täällä\nTrøndelagenissa. Mäen alta näkyi kaistale vuonoa tummansinisenä\nja vaahtopilkkuisena, raikkaan valkeaa merenpärskettä kuohui\nkalliotöyryjen juurella niin pitkälle kuin hän näki rantaa\nvihreämetsäisen kaupunkiniemen alapuolella.\n\nKristiina huoahti pitkään. Kuitenkin -- hyvä oli olla täällä jälleen,\nhyvä vaikka samalla omituistakin tietää että nyt hän ei enää koskaan\ntulisi täältä poistumaan. Reinin luostarin harmaapukuiset sisaret\nseurasivat samoja sääntöjä, Pyhän Bernhardin sääntöjä, kuin Tautran\nveljet. Kun hän nousisi aamulla varhain ja menisi kirkkoon, tietäisi\nhän, että nyt menevät myös Naakkve ja Bjørgulf paikoilleen munkkien\nkuoriin. Niin tulisi hän sittenkin elämään vanhuutensa kahden poikansa\nseurassa --. vaikka ei sillä tavalla kuin oli ajatellut.\n\nHän veti jalastaan sukat ja kengät ja pesi jalkansa purossa. Nidarosiin\nhän tahtoi mennä avojaloin.\n\nHänen takanaan ylös linnavuoren rinnettä vievällä polulla mekasti\njoukko poikia -- he pysähtyivät ylös porttitornin alle ja koettivat,\nvoisivatko jollakin keinoin päästä rappeutuneeseen linnoitukseen.\nKun pojat huomasivat hänet, he alkoivat huudella hänelle ylhäältä\nsäädyttömiä sanoja, nauraen ja meluten. Hän ei ollut kuulevinaan ennen\nkuin muuan pieni vekara -- kahdeksanvuotias saattoi poikanen olla --\nlähti vierimään alas jyrkkää nurmirinnettä ja melkein törmäsi häneen,\npäästäen joitakin rumia sanoja, joita hän vallattomuudessaan otti\nvanhempien suusta. Kristiina kääntyi häneen päin ja sanoi naurahtaen:\n\n\"Ei sinun tarvitse huutaa noin, kyllä minä ymmärrän muutenkin, että\nsinä olet peikonpentu, kun sinulla on pyörimähousut päälläsi?-\"\n\nKun pojat huomasivat naisen vastaavan, tulla tömistivät he koko\njoukko. Mutta he tulivat äänettöminä ja häpesivät nähdessään, että hän\noli vanhahko nainen ja pyhiinvaeltajan puvussa, eikä hän soimannut\nheitä heidän raaoista sanoistaan, vaan istui ja katsoi heihin suurin,\nkirkkain ja levollisin silmin ja pieni salavihkainen hymy suupielissä.\nHänellä oli pyöreät, laihat kasvot, leveä otsa ja pieni, kaartuva\nleuka; hän oli päivettynyt ja hyvin ryppyinen silmien alta, mutta ei\nkuitenkaan näyttänyt kovin vanhalta.\n\nSilloin ryhtyivät rohkeimmat pojista puhelemaan ja kyselemään\npeittääkseen joukon hämmennystä. Kristiinaa nauratti -- nämä pojat\nmuistuttivat hänen mielestään niin kovasti hänen omia villivarsojaan,\nkaksosia heidän pieninä ollessaan, vaikka hän toivoikin hartaasti,\netteivät _hänen_ poikansa sentään olisi koskaan olleet niin roskaisia\nsuustaan. Nämä tuntuivat olevan kaupungin pieneläjien lapsia.\n\nJa kun tuli se hetki, jota hän oli ikävöinyt koko matkan, jolloin hän\nseisoi Feginsbrækkan ristin juurella ja katseli alas Nidarosiin, ei hän\nsaanutkaan kootuksi sieluaan hartauteen tai mietiskelyyn. Kaikki kylän\nkellot puhkesivat samassa soittamaan vesperrukoukseen, mutta pojat\npuhelivat kilvan tahtoen osoitella hänelle kaikkea mitä hän näki --.\n\nTautraa hän ei voinut nähdä, koska vuonolla Frostan kohdalla kävi\nvihurituuli nostattaen sumua ja sadekuuroja.\n\nPoikaparven keskellä hän laskeutui alas jyrkkiä polkuja Steinbergien\nläpi -- ja nyt kilisivät karjankellot ja paimenet huhuilivat joka\ntaholla -- lehmät palasivat kotiin yhteislaitumelta. Nidareidin\npoikki kulkevan muurin portilla täytyi Kristiinan ja hänen nuorten\nseuralaistensa odottaa, kunnes karja oli ajettu läpi -- paimenet\nluikkasivat, huutelivat ja sättivät, sonnit puskivat, lehmät\ntungeksivat sekaisin, ja pojat selittivät kuka minkin härän omisti. Ja\nkun he pääsivät portista ja kulkivat katuja kohti, oli Kristiinalla\nenemmän kuin tarpeeksi katsomista siinä, mihin lehmänläjien lomiin\nastua paljailla jaloillaan tallatulla tantereella.\n\nJotkut pojat seurasivat häntä pyytämättä aina Kristuksenkirkon sisään.\nJa kun hän seisoi hämärässä pylväsmetsässä ja katseli eteensä kuorin\nvaloja ja kultaloistoa kohti, vetivät pojat koko ajan vierasta naista\ntahtoen näyttää hänelle ruusuikkunan läpi tunkevaa päivänpaisteen\nluomia värillisiä valoläikkiä holvien väIissä, lattian hautakiviä,\nalttarien yläpuolella olevia kalliista kankaista laitettuja verhoiluja\n-- kaikkea sellaista mikä eniten pistää lasten silmään. Kristiina ei\nsaanut ollenkaan rauhaa ajatustensa kokoamiseen -- mutta jokainen\npoikien lausuma sana herätti hänen sydämensä kumean kaipuun -- ensi\nsijassa hänen omiin poikiinsa, mutta myös kartanoon, huoneisiin,\ntalousrakennuksiin, karjaan -- äidin puuhiin ja äidin valtiuteen.\n\nHänellä oli yhä tuo vastenmielisyys sitä kohtaan, että joku hänen ja\nErlendin entisistä ystävistä tuntisi hänet. Heillä oli aina tapana olla\nkaupunkitalossaan juhlien aikana ja pitää vieraita luonaan -- häntä\npelotti jonkun sellaisen seurueen kohtaaminen. Ulf Haldorinpoika hänen\noli etsittävä käsiinsä, sillä tämä oli hoitanut hänen asiamiehenään\nniitä tiluksia, jotka hän vielä omisti täällä pohjoisessa ja jotka hän\nnyt aikoi antaa tulolahjanaan Reinin luostarille. Nyt oli Ulfin luona\nkuitenkin varmaan hänen sukulaisiaan Skaunista, joten hänen pitäisi\nodottaa. Mutta Kristiina tiesi, että eräs mies, joka oli palvellut\nErlendin asemiesjoukossa tämän toimitusmiesaikana, asui pienessä\ntalossa Bratørenillä harjoittaen lahtivalaan ja pyöriäisen pyyntiä\nvuonossa ja pitäen majalaa kalastajille.\n\nKaikki huoneet olivat täpötäynnä, vastattiin siellä Kristiinalle, mutta\nsitten tuli itse isäntä, Aamunde, paikalle ja tunsi hänet heti. Oli\nomituista kuulla miehen huudahtavan hänen vanhaa nimeään:\n\n\"No jopa jotakin -- eikö se ole Erlend Nikulauksenpojan emäntä\nHusabystä -- terve, Kristiina -- mitenkäs on selitettävä, että sinä\ntulet tänne minun talooni!\"\n\nMiehelle oli vain ilo, jos Kristiina tyytyisi sellaiseen yösijaan,\nminkä hän saattoi tarjota, ja hän lupasi itse viedä Kristiinan\npurjeveneellä Tautraan juhlan jälkeisenä päivänä.\n\nMyöhäiseen yöhön Kristiina istui talossa juttelemassa talon isännän\nkanssa, ja häneen teki voimakkaan vaikutuksen, kun hän näki, että\nErlendin entiset miehet rakastivat ja kunnioittivat suuresti nuoren\npäällikkönsä muistoa -- Aamunde käytti hänestä useaan kertaan sanaa\nnuori. Ulf Haidorinpojalta he olivat kuulleet hänen onnettomasta\nkuolemastaan, ja Aamunde sanoi, ettei hän koskaan tavannut\nHusabyn-aikaisia vanhoja tovereita juomatta urhean isäntänsä muistolle\n-- ja kaksi kertaa olivat jotkut heistä kokoontuneet yhteen ja\nantaneet lukea messun hänen puolestaan hänen kuolinpäivällään. Aamunde\nkyseli paljon Erlendinpojista, ja Kristiina kyseli myös vanhoista\ntuttavistaan. Oli puoliyö, kun hän joutui sänkyyn Aamunden vaimon\nviereen -- mies olisi välttämättä tahtonut, että he molemmat olisivat\nmuuttaneet pois sängystään luovuttaen sen Kristiinalle, ja vihdoin\ntäytyi Kristiinan kiittäen suostua ottamaan ainakin hänen paikkansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli Olavin valviaispäivä. Aamupuolella Kristiina\nkäyskenteli rantamalla katsellen touhua laiturien luona. Hänen\nsydämensä alkoi tykyttää, kun hän näki Tautran apotin nousevan maihin\n-- mutta hänen seurassaan olevat munkit olivat kaikki ikämiehiä.\n\nJo ennen yhdeksättä hetkeä virtasi kansaa Kristuksenkirkkoa kohti\nkantaen ja taluttaen sairaitaan ja raajarikkojaan saadakseen\nnäille sellaisen paikan isossalaivassa, että he tulisivat lähelle\npyhimyslipasta, kun sitä kannettiin ulos juhlasaatossa seuraavana\npäivänä puolipäivämessun jälkeen.\n\nKun Kristiina tuli myymäläkojujen joukkoon, joita oli pystytetty\nkirkkomaan aidan viereen -- niissä myytiin enimmäkseen ruokaa ja\njuomaa, vahakynttilöitä ja kaislasta tai koivunvarvuista palmikoituja\ntyynyjä istuma-alustaksi kirkon lattialle -- kohtasi hän andebulaiset,\nja Kristiina otti lapsen siksi aikaa että nuori äiti saisi juoduksi\nolutta tuopista. Samassa tuli englantilaisten pyhiinvaeltajain kulkue\nlaulaen ja sytytettyjä kynttilöitä kantaen; hämmingissä, joka syntyi,\nkun näiden oli päästävä kojujen luo kasaantuneen ihmispaljouden läpi,\nhän eksyi andebulaisista, eikä hän jälkeenpäinkään enää löytänyt heitä.\n\nKauan hän harhaili sinne tänne väkijoukon liepeillä hyssytellen\nparkuvaa lasta. Kun hän painoi sen kasvot kaulaansa vasten ja hyväili\nviihdyttääkseen sitä, se haki suullaan ja imi sen hänen ihoaan vasten;\nhän ymmärsi sen olevan nälissään eikä tiennyt mitä tehdä. Äitiä näytti\nolevan turha etsiä, hänen täytyi lähteä kaduille tiedustelemaan,\nsaisiko hän mistään maitoa sille. Mutta kun hän tuli Ylemmälle\nPitkällekadulle pyrkien pohjoiseen päin, syntyi siinä taas suuri\ntungos -- etelästä päin tuli ratsastajaseurue ja samalla saapuivat\nlinnansoturit kuninkaankartanosta kirkon ja ristiveljien talon\nväliselle torille. Kristiina tuli tungetuksi lähimmälle poikkikadulle,\nmutta sielläkin samosi ratsastajia ja jalankulkijoita kirkkoa kohti,\nniin että hänen viimein täytyi kiivetä turvaan kiviaidalle.\n\nIlma hänen yläpuolellaan värjyi kellonkumahtelua -- tuomiokirkosta\nsoitettiin yhdeksättä hetkeä. Lapsi herkesi itkemästä äänen kuullessaan\n-- se katsoi ylöspäin, ja ymmärryksen häive tuli sen elottomiin silmiin\n-- se hymyili vähän. Liikuttuneena kumartui vanha äiti ja suuteli\npientä poloista. Silloin hän näki istuvansa Nikulauksentalon, heidän\nvanhan kaupunkitalonsa humalatarhaa ympäröivällä kiviaidalla.\n\nOlisihan hänen pitänyt tuntea tuo turvekaton läpi muurattu savupiippu\n-- heidän tuparakennuksensa takasivu. Lähinnä häntä olivat sairaalan\nrakennukset, jotka Erlendin suureksi harmiksi olivat saaneet oikeuden\ntarhan käyttöön yhdessä heidän kanssaan.\n\nHän painoi vieraan naisen lasta rintaansa vasten suudellen sitä\nsuutelemistaan. Silloin joku kosketti häntä polveen.\n\nSiinä oli munkki puettuna saarnaajaveljien valkoiseen kaapuun ja\nmustaan huppukaulukseen. Kristiina katsoi alas keltaisenkalpeihin,\nryppyisiin vanhuksen kasvoihin, -- sisäänvajonnut, kapea ja pitkä suu,\nkaksi suurta, syväänvajonnutta merenpihkankeltaista silmää.\n\n\"Voiko se olla -- oletko se sinä itse, Kristiina Lauritsantytär!\"\nMunkki pani ristityt käsivartensa kiviaidalle ja painoi leukansa\nniihin. \"-- Oletko sinä täällä!\"\n\n\"Gunnulf!\" Silloin munkki siirsi päätään, niin että se kosketti aidalla\nistuvan Kristiinan polvea: \"Onko sinusta niin ihmeellistä, että minä\nolen täällä?\" Silloin johtui Kristiinan mieleen, että talo, jonka\naidalla hän istui, oli ensin ollut tämän munkin ja sitten hänen oma\ntalonsa, ja hänestä se oli omituista yhtäkaikki.\n\n\"Mutta mikä lapsi sinulla on sylissäsi -- ei kai tämä suinkaan liene\nGauten lapsi?\"\n\n\"Ei --.\" Ajatellessaan pikku Erlendin terveitä, suloisia kasvoja\nja voimakasta, hyvinmuodostunutta ruumista painoi Kristiina säälin\nvaltaamana vieraan kitulapsen itseään vasten. \"Tämä on erään naisen\nlapsi, jonka kanssa tulin yhtä matkaa tunturin yli.\"\n\nMutta silloin hänelle sarasti, mitä Andres Simoninpoika oli nähnyt\nlapsellisessa viisaudessaan. Täynnä kunnioitusta hän katsoi sylissään\nolevaa viheliäistä eläjää.\n\nNyt lapsi itki jälleen, ja hänen täytyi kaikkein ensiksi kysyä\nmunkilta, tietäisikö tämä, mistä hän voisi saada maitoa lapselle.\nGunnulf vei hänet itäänpäin kirkon ympäri Saarnaajaintalolle ja hankki\nhänelle kupillisen maitoa. Kristiinan syöttäessä hoidokkiaan he\njuttelivat keskenään, mutta se kävi omituisen hitaasti.\n\n\"Niin pitkä aika on kulunut ja niin paljon on tapahtunut sitten viime\nnäkemän\", sanoi Kristiina surumielisesti. \"Ja raskaat olivat varmaan\nsinunkin kantaa ne tiedot, joita sait kuulla veljestäsi?\"\n\n\"Jumala armahtakoon hänen sielu-parkaansa\", kuiskasi veli Gunnulf\njärkyttyneenä.\n\nVasta kun Kristiina tiedusteli Tautrassa olevista pojistaan, tuli\nGunnulf vähän puheliaammaksi. Sydämellisellä ilolla oli luostari\nottanut vastaan nuo maan parhaisiin sukuihin kuuluvat alokkaat.\nNikulauksella näytti olevan ihanat hengenlahjat ja hän edistyi niin\nerinomaisesti opissa ja jumalanpelossa, että apotin täytyi muistella\nhänen suurta esi-isäänsä, kyvykästä kirkon soturia piispa Nikulaus\nArnenpoikaa. Näin ensi aikoina. Mutta jonkin aikaa sen jälkeen, kun\nhe olivat saaneet munkinpuvun, oli Nikulaus alkanut osoittaa hyvin\nhuonoa käytöstä ja aiheuttanut suurta levottomuutta luostarissa.\nGunnulf ei tiennyt tarkoin syitä -- yksi oli ainakin se, että apotti\nJohannes ei myöntänyt nuorille veljille papiksivihkimystä ennen kuin\nhe olivat täyttäneet kolmekymmentä vuotta, eikä hän tahtonut poiketa\ntästä säännöstä Nikulaukseenkaan nähden. Ja kun tuon arvoisan isän\nmielestä Nikulaus luki ja mietiskeli enemmän kuin mihin hänelle oli\nhengellistä kypsyyttä ja turmeli terveytensä hartaudenharjoituksilla,\nhän tahtoi lähettää nuorukaisen erääseen luostarin karjakartanoon,\nInderøen-saarelle, jotta hän jonkun vanhemman munkin käskynalaisena\nistuttaisi siellä omenatarhan. Silloin kerrottiin Nikulauksen\nyltyneen tottelemattomuuteen apottia kohtaan, syyttäneen veljiään\nluostarin omaisuuden tuhlaamisesta ylellisellä elämällä, laiskuudesta\njumalanpalvelukseen ja säädyttömistä puheista. Suurin osa asioista ei\nluonnollisesti tullut tietoon luostarin ulkopuolella, sanoi Gunnulf,\nmutta hänen kerrottiin myös nousseen vastustamaan sitä veljeä, jonka\napotti oli pannut häntä rankaisemaan. Jonkin aikaa hän oli ollut\nluostarin vankilassa, tiesi Gunnulf, mutta lopulta hän oli sentään\nlannistunut, kun apotti uhkasi erottaa hänet Bjørgulfista ja lähettää\ntoisen heistä Munkabuhun -- sokea veli se luultavasti oli esittänyt\ntämän keinon. Mutta silloin tuli Nikulaus katuvaiseksi ja säyseäksi.\n\n\"Isän luonne se tulee ilmi heissä\", sanoi Gunnulf katkerasti. \"Muutahan\nei voinut odottaakaan kuin että veljenpoikieni olisi vaikea oppia\nkuuliaisuutta ja pysyä horjumattomina jumalisessa harjoituksessa --\"\n\n\"Se voi yhtä hyvin olla heissä äidinperintöä\", vastasi Kristiina\nsurumielisenä. \"Tottelemattomuus oli minun pääsyntini, Gunnulf -- ja\nepävakainen olin myös. Koko elinikäni olen halunnut sekä seurata oikeaa\ntietä että kulkea omia harhapolkujani yhtäkaikki --\"\n\n\"Erlendin harhapolkuja, tarkoitat kai\", sanoi munkki synkästi. \"Veljeni\nei vietellyt sinua vain yhden kerran, Kristiina, vaan minä luulen,\nettä hän vietteli sinua joka päivä, jonka elit hänen kanssaan. Hän\nteki sinut muistamattomaksi, niin ettet sinä tajunnut ajatellessasi\najatuksia, joita sinun täytyi hävetä, että kaikkitietävältä Jumalalta\net voinut salata mitä ajattelit?-.\"\n\nKristiina tuijotti eteensä.\n\n\"En tiedä, Gunnulf, oletko oikeassa --. en tiedä, olenko koskaan\nunohtanut, että Jumala näkee sydämeeni, ja sitä suurempi kai on\nsyntini. Kuitenkaan ei ole niin, kuten sinä ehkä luulet, että\nminun eniten tarvitsisi hävetä epäkainoa haluani tai heikkouttani;\npikemminkin on minun hävettävä sitä, että ajatukseni miehestäni olivat\nmonta kertaa karvaammat kuin käärmeenmyrkky. Mutta viimeisen täytyi kai\nseurata ensimmäistä -- sinähän se sanoit minulle kerran, että ne, jotka\nrakastavat toisiaan kuumimmalla kiihkolla, ne ovat lopulta kuin kaksi\nkäärmettä, jotka purevat toisiaan pyrstöstä.\n\n\"Mutta se on ollut minun lohtunani näinä vuosina, Gunnulf, niin usein\nkuin ajattelin sitä, että Erlendin täytyi mennä Jumalan tuomion eteen\nsaamatta valmistusta tai apua, surmaan syöstynä viha sydämessä ja\nverta käsissään -- että hän ei tullut sellaiseksi kuin sinä sanoit ja\nkuin minä tulin. Hän ei kätkenyt vihaa eikä vääryyttä enempää kuin\nhän kätki muutakaan. -- Gunnulf, hän oli niin kaunis ja näytti niin\nrauhalliselta, kun olin pukenut hänen ruumiinsa -- olen varma, että\nkaikkitietävä Jumala tietää, ettei Erlend ole koskaan kantanut kaunaa\nkenellekään ihmiselle eikä minkään asian tähden.\"\n\nVeli katsoi häneen suurin silmin. Sitten hän nyökkäsi.\n\nHetken perästä munkki kysyi:\n\n\"Tiedätkö, että Eiliv Serkinpoika on pappina ja nunnien isännöitsijänä\nReinissä?\"\n\n\"Onko!\" sanoi Kristiina riemukkaan onnellisena.\n\n\"Luulin sinun sentähden valinneen itsellesi juuri tuon paikan\", sanoi\nGunnulf.\n\nHeti sen jälkeen hän mainitsi, että hänen oli palattava luostariinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen nokturni oli alkanut, kun Kristiina tuli kirkkoon.\nPäälaivassa ja kaikkien alttarien ympärillä oli kansaa ahdinkoon\nasti, mutta eräs kirkonpalvelija, joka näki että hänellä oli\nkovin viheliäinen lapsi sylissään, auttoi sysäten häntä eteenpäin\nväkijoukossa, niin että hän tuli aivan perille raajarikkojen ja\nsairaiden joukkoon, jotka olivat asettuneet keskelle kirkkoa päätornin\nkuvun alle, mistä oli hyvä näköala kuoriin.\n\nSatoja kynttilöitä paloi kirkossa -- kirkonpalvelijat ottivat vastaan\ntoivioretkeläisten kynttilät ja asettivat ne kynttilänjaloilla\nvarustettuihin suovamaisiin pikkutorneihin, joita oli sijoitettu pitkin\nkirkkoa. Sitä mukaa kuin päivänvalo himmeni kirjavien lasiruutujen\ntakana, tuli kirkko tunnelmalliseksi palavan vahan hajusta, mutta\nvähitellen se täyttyi myös sairaiden ja köyhien rääsyjen happamesta\nlöyhkästä.\n\nKun kuorolaulu kaikui holvien alla ja urut, huilut, pasuunat ja\nkielisoittimet soivat, ymmärsi Kristiina minkätähden kirkkoa saattoi\nkutsua laivaksi -- tuossa valtavassa kivihuoneessa olivat kaikki\nihmiset kuin laivan kannella, ja laulu oli kuin meren pauhina, jonka\npinnalla se keinui. Väliin se rauhoittui kuin tyyntyviksi mainingeiksi,\nkun yksinäinen miesääni kannatti lukukappaletta yli joukkojen.\n\nKasvoja kasvojen vieressä, jotka kävivät valkoisemmiksi ja\nväsyneemmiksi sitä mukaa kuin valviaisyö kului. Ei juuri kukaan mennyt\nulos jumalanpalvelusten välillä, ei ainakaan niistä, jotka olivat\nsaaneet paikat keskellä kirkkoa. Nokturnien väliajoilla he torkkuivat\ntai rukoilivat. Lapsi nukkui melkein koko yön -- pari kertaa täytyi\nKristiinan hyssyttää sitä hiukan tai antaa sille maitoa puupullosta,\njonka Gunnulf oli hänelle hankkinut luostarista.\n\nKohtaus Erlendin veljen kanssa oli merkillisesti ravistanut hänet\neloon, sillä jokainen askel tänne pohjoiseen matkatessa oli tuonut\nhänet yhä lähemmäksi vainajan muistoa. Hän oli _ajatellut_ Erlendiä\nvähän näinä viime vuosina, kun huolehtiminen kasvavista pojista soi\nhänelle vähän aikaa oman kohtalonsa muistelemiseen -- kuitenkin oli\najatus Erlendistä ollut aina ikään kuin aivan hänen takanaan, hän\nei vain ollut joutanut kääntymään sinnepäin. Nyt hän oli näkevinään\nsielunsa niinä vuosina; se oli elänyt niinkuin ihmiset elävät\ntaloissaan kiireisinä kesäkuukausina, kun muutetaan pois isostatuvasta\nja asutaan luhtirakennuksissa. Mutta silloin käydään ja juostaan\ntalvituvan ohi kaiken päivää ajattelematta koskaan mennä sinne\nsisään, vaikka ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kääkään ja aukaista\novi. Ja kun vihdoin jonakin päivänä tulee sinne asiaa, niin on tupa\ntullut vieraaksi ja miltei juhlalliseksi siitä, että siihen on tullut\nyksinäisyyden ja hiljaisuuden tuoksu --.\n\nMutta puhuessaan sen miehen kanssa, joka oli hänen ja vainajan\nyhteiselämään sisältyneen kylvön ja korjuun välisen vaihtelun viimeinen\nelossa oleva silminnäkijä -- silloin hänestä tuntui kuin olisi hän\ntullut katselleeksi elämäänsä uudella tavalla: aivan niinkuin hän\nnousisi kotikylänsä läheiselle kukkulalle, missä ei ole koskaan ennen\nollut, ja sieltä katselisi omaan laaksoonsa. Tuntee jokaisen talon\nja aidan, jokaisen notkon ja puron uoman, mutta on kuin näkisi ensi\nkerran, miten kaikki sijaitsee sillä maisemapohjalla, joka kylää\nkannattaa. Ja tästä uudesta näkemyksestä hän oli yhtäkkiä löytänyt\nsanat, jotka hälvensivät sekä hänen katkeruutensa Erlendiä kohtaan että\nhuolen hänen äkkikuolemassa temmatun sielunsa tilasta. Kaunaa ei Erlend\nollut koskaan tuntenut; Kristiina näki sen nyt, ja Jumala oli nähnyt\nsen aina.\n\nNiin oli hän nyt vihdoinkin saapunut niin pitkälle, että oli näkevinään\noman elämänsä niinkuin vuorensolan ylimmältä kynnykseltä. Nyt vei\nhänen tiensä alas hämärään laaksoon, mutta sitä ennen hän oli saanut\narmon ymmärtää, että luostarin yksinäisyydessä ja kuoleman portilla\non häntä odottamassa yksi, joka aina oli nähnyt ihmisten elämän siten\nkuin ihmisten asumukset näkyvät tunturinreunalta. Hän oli nähnyt\nsynnin ja surun ja rakkauden ja vihan ihmisten sydämissä niinkuin\nihminen näkee rikkaat talot ja köyhät töllit, aaltoilevat pellot ja\nauhdot erämaat saman maaperän kamaralla. Ja hän oli astunut alas,\nhänen jalkansa olivat vaeltaneet kautta ihmisten maiden, seisoneet\nlinnoissa ja tölleissä, hän oli koonnut rikkaiden ja vähäväkisten surut\nja synnit ja kohottanut ne mukanaan ylös ristille. Ei minun onneani ja\nylimielisyyttäni, vaan syntini ja suruni, oi rakas Herra armias --.\nKristiina katsoi sinne, missä ristiinnaulitun kuva seisoi ylhäälle\nkorotettuna, huimaavan korkealla voittokaaren yllä.\n\nKun aamuaurinko sytytti korkeat, kirjavat ruudut pääkuorin pylväsmetsän\nperällä ja niiden punainen, ruskea, vihreä ja sininen jalokiviloiste\nhimmensi kynttiläin loisteen alttarilta ja sen takaiselta\nkultalippaalta, kuunteli Kristiina viimeisen valviaismessun --\naamumessun. Tämän palvelusmenon lukukappaleiden hän tiesi käsittelevän\nJumalan lääkitsemisihmeitä ja hänen voimaansa hänen uskollisessa\nritarissaan kuningas Olavi Haraldinpojassa. Hän kohotti vieraan sairaan\nlapsen kuoria kohti ja rukoili sen puolesta.\n\nMutta häntä vilusti niin että hampaat kalisivat pitkästä oleskelusta\nkylmässä kirkossa, ja hän tunsi itsensä heikoksi paastosta. Suuren\nihmispaljouden haju ja sairaiden ja köyhien tukahduttava lemu sekoittui\nvahakynttiläin käryyn ja laskeutui omituisen rasvaisena ja umpeana ja\nraskaana lattialla polvistuvien ylle, kylmänä kylmässä aamussa. Mutta\nmuuan paksu ja ystävällinen ja iloinen talonpoikaisvaimo, joka oli\nistunut ja uinahtanut vähän juuri heidän takanaan olevan pilarin juurta\nvasten, karhuntalja allaan ja toinen ramman säärensä peittona, heräsi\nnyt ja veti Kristiinan väsyneen pään avaraan helmaansa: \"Lepää nyt\nvähän, sisar -- sinä tarvitset kyllä lepoa, luulisin --\"\n\nKristiina nukkui vieraan naisen helmassa ja näki unta:\n\nHän astui kynnyksen yli kotitalonsa vanhaan liesitupaan. Hän oli nuori\nja naimaton, sillä hän näki omat paksut ruskeat palmikkonsa, kun ne\nriippuivat hänen olkapäittensä etupuolella. Hän oli Erlendin seurassa,\nsillä tämä oikaisi itsensä juuri suoraksi astuttuaan hänen edellään\nsisään ovenkamanan alitse.\n\nLieden luona istui hänen isänsä pannen varsia nuoliin -- hänellä oli\nsyli täynnä jännerihmakimppuja, ja penkillä kahden puolen häntä oli\nkasoittain nuolenkärkiä ja teroitettuja varsia. Juuri heidän astuessaan\nsisään kumartui isä eteenpäin hiilikasan yli aikoen ottaa pienen\nkolmijalkaisen pronssikupin, jossa hänen oli aina tapana sulattaa\npihkaa. Mutta äkkiä hän nykäisi kätensä takaisin, pudisteli sitä\nilmassa ja pisti sitten palaneet sormenpäänsä suuhunsa ja imi niitä,\nsamalla kun käänsi päänsä häneen ja Erlendiin päin ja katsoi heihin\nkulmat rypyssä ja suu hymyssä --.\n\nSitten Kristiina heräsi kasvot märkinä itkusta.\n\nHän oli polvillaan puolipäivämessun aikana, kun arkkipiispa itse\nsuoritti alttaripalveluksen pääalttarin edessä. Pyhäsavupilvet\naaltoilivat läpi kaikuvan kirkon, missä nyt kirjava päivänpaiste\nja vahakynttiläin loiste sekoittuivat toisiinsa; veres, maustettu\nsuitsutuksentuoksu tihkui kaikkialle ja tukahdutti köyhyyden ja\nsairauden hajun. Sydän pakahtuakseen täynnä myötätuntoa köyhien ja\nkärsivien joukkoa kohtaan, johon Jumala oli hänet asettanut, rukoili\nKristiina sisarellisen hellyyden huumauksessa kaikkien niiden puolesta,\njotka olivat köyhiä niinkuin hän ja kärsivät niinkuin hän itse oli\nkärsinyt.\n\n\"Minä tahdon nousta ja mennä isän tykö --.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nLuostari oli pienellä harjulla lähellä vuonoa, joten useimmilla\ntuulilla rannan tyrskyjen kohina voitti honkametsän huminan, joka\npeitti harjun rinteitä pohjoisessa ja lännessä ja esti näköalan merelle.\n\nKristiina oli purjehtiessaan ohi Erlendin kanssa nähnyt kirkontornin\nmetsän yli, mutta siitä matkasta tuolle hänen esi-isänsä perustamalle\nnunnakodille, josta Erlend oli joitakin kertoja puhunut, ei ollut\nkoskaan tullut totta. Kristiina ei ollut käynyt maissa Reinin luostarin\nluona ennen kuin tuli sinne pysyvästi olemaan.\n\nHän oli luullut, että elämä täällä olisi sellaista, johon hän oli\ntutustunut Oslon tai Bakken nunnaluostareissa, mutta täällä oli hyvin\nerilaista ja paljon hiljaisempaa. Täällä olivat sisaret todellakin\nkuolleet maailmalta. Ragnhild-rouva, abbedissa, kehuikin että siitä oli\nviisi vuotta, kun hän oli käynyt kaupungissa ja yhtä kauan siitä, kun\nyksikään nunnista oli astunut jalallaan luostarin alueen ulkopuolelle.\n\nTäällä ei ollut lapsia kasvatettavana, ja siihen aikaan kun Kristiina\ntuli Reiniin, ei luostarissa ollut yhtään alokastakaan; oli niin\nmonta vuotta siitä, kun joku nuori neito oli pyrkinyt sisarkuntaan,\nettä sen nuorin jäsen, sisar Borghild Marcellina, oli ollut nunnaksi\nvihittynä jo kuusi vuotta. Iältään nuorin oli sisar Turid, mutta hän\noli tullut tänne kuudennella vuodellaan isoisänsä lähettämänä, joka oli\nKlemensinkirkon pappi, hyvin ankara ja vakava mies, ja lapsi oli ollut\nkäsivaivainen syntymästä saakka ja muutenkin vähän viallinen, niin että\nhänet oli otettu nunnaksi heti kun hän oli saavuttanut tarpeellisen\niän. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha ja hyvin kivulloinen,\nmutta hänellä oli miellyttävät kasvot, ja heti ensi päivästä luostariin\ntultuaan otti Kristiina erikoisesti asiakseen palvella häntä, sillä\nsisar Turid muistutti hänen mielestään hänen omaa Ulvhild-sisartaan,\njoka kuoli niin nuorena.\n\nSira Eiliv sanoi, että halpa syntyperä ei suinkaan ole mikään este\nneidoille, jotka tahtovat pyrkiä tänne palvelemaan Jumalaa. Mutta\nkuitenkin oli aina Reinin luostarin perustamisesta saakka ollut\nniin, että sinne tuli miltei yksinomaan Trøndelagenin mahtavien ja\nkorkeasukuisten miesten tyttäriä tai leskiä. Mutta niiden huonojen ja\nrauhattomien aikojen kestäessä, jotka olivat vallinneet valtakunnassa\nautuaan kuninkaan Haakon Pitkäsäären kuoleman jälkeen, näytti hurskaus\npaljon vähenneen suurpäälliköiden keskuudessa -- nyt ajattelivat\nnunnaelämää etupäässä vain kaupunkilaisten ja varakkaiden talonpoikien\ntyttäret. Ja nämä pyrkivät mieluummin Bakkeen, missä monet heistä\nolivat olleet oppimassa jumalanpelkoa ja naisten käsitaitoja ja\nsisaret olivat enemmän yhdenvertaisesta kansasta lähtöisin, ja siellä\nei eristäytyminen ollut niin ankara eikä luostari ollut niin syrjässä\nvaltatieltä.\n\nMuuten ei Kristiina saanut usein tilaisuutta puheluun Sira Eilivin\nkanssa, ja hän käsitti pian, että papin asema luostarissa oli sekä\npaljotöinen että epämääräinen. Vaikka Rein oli rikas luostari ja\nsisarkuntaan kuului tuskin puoltakaan siitä nunnamäärästä, jonka\nluostarin varat olisivat voineet elättää, olivat sen raha-asiat\nsuuressa epäjärjestyksessä ja sen oli vaikea selviytyä menoistaan.\nMutta viimeiset kolme abbedissaa olivat olleet enemmän hurskaita\nkuin maallisesti viisaita naisia; kuitenkin olivat he ja heidän\nluostarikuntansa pitäneet kynsin hampain kiinni siitä määräyksestä,\netteivät he olleet arkkipiispan käskynalaisia -- tämän he ymmärsivät\nniin, etteivät tahtoneet edes ottaa vastaan isällisen suopeita\nneuvoja. Ja heidän Tautrasta ja Munkabusta tulleet järjestöveljensä,\njotka olivat toimineet pappeina heidän kirkossaan, olivat aina olleet\nvanhoja miehiä, jotta ei syntyisi pahoja puheita, mutta he eivät olleet\npystyneet huolehtimaan muusta kuin kohtalaisen kelvollisesti luostarin\najallisesta menestyksestä. Kun Skule-kuningas rakennutti kauniin\nkivikirkon ja antoi perintötilansa luostarille, rakennettiin huoneet\nensin hirsistä, ja ne olivat palaneet kolmekymmentä vuotta sitten.\nAudhild-rouva, joka oli siihen aikaan abbedissana, alkoi rakennuttaa\nuusia kivestä, hänen ajaltaan olivat monet kirkossa ja kauniissa\nkokoushuoneessa toimeenpannut parannukset. Hän oli myös tehnyt matkan\nkenraalikapituliin järjestön emäluostariin, Burgundin Tartiin, ja siltä\nmatkalta hän oli tuonut sen ihanan norsunluutornin, joka oli kuorissa\npääalttarin luona -- sovelias säilytyspaikka Herran ruumiille, kirkon\nupein koristus ja nunnien ylpeys ja armain ilo. Audhild-rouvalla\noli kuollessaan mitä kaunein hurskauden ja hyveen maine, mutta\nhänen taitamattomasti johdetut rakennuspuuhansa ja ymmärtämättömät\ntilankauppansa olivat vahingoittaneet luostarin hyvinvointia, ja\nseuraavat abbedissat eivät olleet pystyneet korjaamaan vahinkoa.\n\nMiten Sira Eiliv oli joutunut tänne papiksi ja isännöitsijäksi, sitä\nei Kristiina saanut koskaan tietää, mutta niin paljon hän käsitti,\nettä alusta alkaen olivat abbedissa ja sisaret vastenmielisesti ja\nepäluottamuksella ottaneet vastaan maallikkopapin, ja Sira Eilivin\nasema Reinissä oli siis sellainen, että hän oli nunnien pappi ja\nsielunhoitaja, ja hänen tehtävänään oli saada omaisuudenhoito\nhyvälle kannalle ja luostarin tilit järjestykseen, samalla kun hän\ntunnusti abbedissan määräysvallan, sisarten itsehallinnon, Tautran\napotin valvontaoikeuden ja pysyi ystävyydessä kirkon toisen papin,\nerään Tautran munkin kanssa. Hänen ikänsä ja siveän vaelluksen\nmaineensa, nöyrä jumalanpelkonsa ja sekä kanonisen että maallisen lain\ntuntemuksensa olivat hänelle kyllä suureksi hyödyksi, mutta hänen\ntäytyi olla hyvin varovainen kaikessa käytöksessään. Yhdessä toisen\npapin ja kirkonpalvelijain kanssa hän asui pienessä talossa koilliseen\nluostarista. Sinne majoitettiin myös ne munkit, jotka silloin tällöin\ntulivat Tautrasta yhteisillä asioilla. Kun Nikulaus kerran vihittäisiin\npapiksi, tiesi Kristiina saavansa, jos eläisi niin kauan, kuulla\nvanhimman poikansa lukevan messua tämän luostarin kirkossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina Lauritsantytär oli ensin otettu luostariin pyrkijänä. Mutta\nsitten kun hän oli Ragnhild-rouvalle ja sisarille Sira Eilivin ja\nkahden Tautran munkin läsnäollessa luvannut noudattaa elämän puhtautta,\nkuuliaisuutta abbedissalle ja sisarille ja kaikesta maallisen\nomaisuuden hallinnasta luopumisensa merkiksi antanut sinettinsä Sira\nEiliville, joka löi sen rikki, sai hän pitää samanlaista pukua kuin\nsisaretkin: harmaanvalkeaa villahametta, mutta ilman skapulaaria,\nvalkoista pääliinaa ja mustaa huntua. Tarkoitus oli, että hän jonkin\najan kuluttua saisi anoa pääsyä sisarten joukkoon vihittynä nunnana.\n\nMutta vielä kävi hänen vaikeaksi olla ajattelematta liian paljon\nolleita ja entisiä. Ateriain aikana refektoriossa luettavaksi oli\nSira Eiliv kääntänyt norjankielelle kirjan Kristuksen elämästä, jonka\nminoriittien kenraali, ylen oppinut ja hurskas tohtori Bonaventura oli\nsepittänyt. Ja samalla kun Kristiina kuunteli, niin että hänen silmänsä\nkyyneltyivät, kun hän ajatteli kuinka onnellinen se mahtoi olla, joka\nsaattoi rakastaa Kristusta ja hänen äitiään, ristiään ja kipuaan,\nköyhyyttään ja nöyryyttään sillä tavalla kuin tuossa kirjassa sanottiin\n-- niin täytyi hänen kuitenkin muistella sitä päivää Husabyssä, jolloin\nGunnulf ja Sira Eiliv olivat näyttäneet hänelle latinankielistä\nkirjaa, jonka mukaan tämä oli kirjoitettu. Se oli paksu, pieni kirja,\nniin ohuelle pergamentille kirjoitettu, ettei Kristiina ollut koskaan\nluullut vasikannahkaa voitavan valmistaa niin hienoksi, ja siinä oli\nmitä kauneimmat kuvat ja alkukirjaimet; värit hehkuivat kuin jalokivet\nkultapohjaa vasten. Sillä välin kertoi Gunnulf nauraen -- ja Sira Eiliv\nmyönteli hiljaiseen tapaansa hymyillen -- siitä, kuinka he tuon kirjan\nostettuaan olivat olleet niin rahattomia, että heidän oli täytynyt\nmyydä vaatteitaan ja syödä almuväen kanssa luostarissa, kunnes saivat\nkuulla jonkun norjalaisen hengenmiehen saapuneen Pariisiin, jolta he\nsitten saivat lainata varoja.\n\nKun sisaret aamumessun jälkeen palasivat dormitorioon, jäi Kristiina\nkirkkoon. Kesäaamut tuntuivat hänestä siellä suloisilta ja mieluisilta,\nmutta talvella siellä oli kauhean kylmä ja häntä pelotti pimeässä niin\nmonien hautakivien välissä, vaikka hän piti hievahtamatta katseensa\nsuunnattuna pieneen lamppuun, joka aina paloi norsunluutornin edessä,\nmissä hostiaa säilytettiin. Mutta olipa kesä tai talvi, niin nunnien\nkuorin loukossa viipyessään hän aina ajatteli, että nyt valvoivat\nNaakkve ja Bjørgulf rukoillen isänsä sielun puolesta ja että Nikulaus\nse oli kehoittanut häntä lukemaan nämä rukoukset ja katumuspsalmit\nheidän kanssaan joka aamu aamumessun jälkeen.\n\nAina, aina hän näki edessään nuo kaksi sellaisina kuin hän oli\nnähnyt heidät sinä sateisen harmaana päivänä, jolloin hän oli\nkäynyt heidän luostarissaan. Miten Nikulaus yhtäkkiä seisoi hänen\nedessään puheluhuoneessa, oudon pitkänä ja vieraana harmaanvalkeassa\nmunkinpuvussaan, kädet pistettyinä skapulaarin alle, hänen poikansa,\nja sentään niin muuttunut. Pojan yhdennäköisyys isän kanssa se oli\nvaikuttanut häneen niin voimakkaasti -- oli niinkuin hän olisi nähnyt\nErlendin munkinkaavussa.\n\nSamalla kun he istuivat ja puhelivat ja Kristiinan täytyi kertoa\nkaikesta, mitä oli tapahtunut talossa sen jälkeen kun Nikulaus oli\nlähtenyt kotoa, odotti Kristiina odottamistaan. Vihdoin hän kysyi\nhuolestuneena, eikö Bjørgulf pian tulisi.\n\n\"En tiedä, äiti\", vastasi poika. Hetken perästä hän sanoi: \"Bjørgulfin\non ollut vaikeaa taipua ristinsä alle ja palvella Jumalaa --. Ja\nhänelle näytti tuottavan huolta, kun hän kuuli sinun olevan täällä --\nettä liian monet ajatukset viriäisivät eloon --\"\n\nSitten Kristiina istui vain syvästi murheellisena ja katsoi\nNikulaukseen tämän puhuessa. Poika oli hyvin päivettynyt kasvoiltaan ja\nhänen kätensä olivat työn kuluttamat -- hän mainitsi hymähtäen, että\nnyt hänen oli sittenkin täytynyt opetella ohjaamaan auraa ja käyttämään\nviikatetta ja sirppiä. Kristiina ei nukkunut yöllä majalassa, hän\nriensi kirkkoon, kun aamumessuun soitettiin. Mutta munkit seisoivat\nniin, että hän saattoi nähdä vain muutamien kasvot, ja hänen poikiensa\nkasvot eivät olleet niiden joukossa.\n\nMutta seuraavana päivänä hän käveli puutarhassa erään maallikkoveljen\nkanssa, joka työskenteli siellä, ja mies näytteli hänelle niitä\nmoninaisia harvinaisia kasveja ja puita, joista se oli kuuluisa. Heidän\nsiten käyskellessään pilvet repeytyivät, aurinko puhkesi paistamaan,\nselleri ja sipuli ja ajuruoho höyrysivät, ja suuret, kenttien kulmia\nkoristavat keltaiset lilja- ja siniset akleijapensaat kimaltelivat\nraskaina sadepisaroista. Silloin tulivat hänen poikansa, he tulivat\nmolemmat ulos kivirakennuksen pienestä kaariovesta. Ja Kristiina\nluuli tuntevansa paratiisin esimakua nähdessään noiden pitkien,\nvaaleapukuisten veljesten tulevan häntä kohti polkua pitkin omenapuiden\nalla.\n\nMuuten he eivät puhelleet paljon keskenään; Bjørgulf oli vaiti\nmelkein koko ajan. Hänestä oli tullut jättiläinen varreltaan nyt\ntäysikasvuisena. Ja oli kuin pitkä ero olisi teroittanut Kristiinan\nnäköä -- nyt vasta hän käsitti täysin, miten tämän hänen poikansa oli\ntäytynyt taistella ja tietysti vieläkin täytyi, samalla kun hän kasvoi\nniin suureksi ja voimakkaaksi ruumiiltaan, samalla kun hänen sisäinen\nkatseensa teroittui ja silmien näkö himmeni --.\n\nKerran Bjørgulf kysyi imettäjäänsä ja hoitajaansa Frida\nStyrkaarintytärtä. Kristiina kertoi tämän menneen naimisiin.\n\n\"Jumala siunatkoon häntä\", sanoi munkki. \"Hän oli hyvä ihminen --\nminulle hän oli hyvä ja uskollinen kasvatusäiti.\"\n\n\"Niin, luulenpa melkein, että hän oli sinulle enemmän äiti kuin\nminä olin\", virkkoi Kristiina murheellisena. \"Vähän sinä huomasit\näidinsydäntäni, kun jouduit niin koviin koetuksiin nuorella iälläsi.\"\n\nBjørgulf vastasi hiljaa:\n\n\"Minä kiitän Jumalaa, ettei vihollinen sentään koskaan saanut minua\ntaivutetuksi sellaiseen miehuuttomuuteen, että olisin koetellut teidän\näidinsydäntänne -- vaikka tunsin sen hyvin -- mutta minä näin, että\nteillä oli jo niin raskas kuorma -- ja lähinnä Jumalaa tämä Nikulaus\ntässä pelasti minut niinä kertoina, jolloin olin langeta kiusaukseen --\"\n\nEnempää ei puhuttu tästä, eikä myöskään siitä, miten he viihtyivät\nluostarissa, tai siitä, että he olisivat rikkoneet ja joutuneet\nepäsuosioon. Mutta he näyttivät tulevan hyvin iloisiksi kuullessaan,\nettä äiti aikoi mennä Reinin luostariin.\n\nKun Kristiina tämän rukoushetken jälkeen palasi makuusalin läpi ja\nnäki sisaret nukkumassa kaksittain olkisäkeillä sängyissään, puettuina\nhameisiinsa, joita he eivät koskaan riisuneet yltään, ajatteli hän,\nkuinka erilainen hän mahtoi olla kuin nämä naiset, jotka nuoruudestaan\nasti olivat vain palvelleet luojaansa. Maailma oli herra, jonka luota\nei ollut helppo paeta, kun kerran oli antautunut sen valtaan. Niin,\neipä kai hän ollut paennutkaan maailmaa, vaan hänet oli karkotettu\nsiitä, niinkuin tyly isäntä ajaa loppuunkuluneen palvelijan ulos ovesta\n-- ja nyt hänet oli otettu tänne, niinkuin armelias herra ottaa vanhan\npalvelijan ja säälistä antaa sille vähän työtä samalla kun suojaa ja\nelättää tuota kulunutta ja ystävätöntä vanhaa ihmistä.\n\nNunnien nukkumarakennuksesta vei katettu käytävä kutomatupaan.\nKristiina istui yksin ja kehräsi; Reininnunnat olivat kuuluisat\npellavastaan, ja ne päivät kesällä ja syksyllä, jolloin kaikki\nvarsinaiset ja maallikkosisaret työskentelivät pellavamaalla, olivat\nkuin juhlapäiviä luostarissa, mutta ennen kaikkea se päivä, jolloin\npellavat nyhdettiin. Pellavan valmistaminen, kehrääminen ja kutominen\nja sen kirkkovaatteiksi ompeleminen oli nunnien pääaskarteluna\ntyötunneilla. Täällä ei ollut ketään, joka olisi jäljentänyt ja\nkoristanut kirjoja, niinkuin sisaret Oslossa olivat rouva Groa\nGuttormintyttären johdolla niin taitavasti tehneet, eikä taitehikasta\nompelua silkillä ja kultalangalla myöskään paljon harjoitettu.\n\nJonkin ajan kuluttua Kristiina kuuli mielihyvää tuntien ääniä\nheräävästä karjapihasta. Maallikkosisaret menivät kotaan laittamaan\nruokaa palvelusväelle; nunnat eivät koskaan kajonneet ruokaan eikä\njuomaan ennen kuin päivämessun jälkeen, paitsi sairaina ollessaan.\nKun aamusoitto soi, meni Kristiina sairastupaan, jos siellä oli joku\npotilas, vapauttaakseen sisar Agatan tai jonkun muun nunnan, joka oli\nsiellä valvomassa. Sisar Turid, poloinen, makasi usein siellä.\n\nNyt hän pian saattoi alkaa iloita aamiaisesta, joka seurasi\nkolmannen rukoushetken ja luostarin palvelusväelle toimitetun messun\njälkeen. Joka päivä iloitsi Kristiina yhtä paljon tästä kauniista ja\njuhlallisesta ateriasta. Refektorio oli hirsistä rakennettu, mutta\nkuitenkin kaunis sali, ja siellä söivät kaikki luostarin naiset yhdessä\n-- nunnat ylimmässä pöydässä, missä abbedissa istui kunniatuolilla,\nja ne kolme vanhaa rouvaa, jotka hänen lisäkseen olivat tulokkaina,\nistuivat myös siinä, maallikkosisaret kauempana. Kun rukous oli\nlopussa, ruoka ja juoma kannettiin sisään ja kaikki söivät ja joivat\näänettöminä, hiljaisesti ja säädyllisesti käyttäytyen, samalla kun\nusein joku sisar luki kirjaa. Kristiina ajatteli, että jos ihmiset\nmaailmassa voisivat nauttia ateriansa niin siveästi, silloin he varmaan\nparemmin ymmärtäisivät, että ruoka ja juoma ovat Jumalan laina, ja\nsoisivat mieluummin hyvää kristityille tovereilleen ja ajattelisivat\nvähemmän itselleen ja omilleen hankkimista. Mutta hänestä itsestäänkin\noli tuntunut toisenlaiselta siihen aikaan, kun hän oli kattanut\npöytänsä iloiselle, meluavalle miesjoukolle, joka nauroi ja hälisi\nsamalla kun koirat nuuskivat pöydän alla, pistivät kuononsa esiin ja\nsaivat luupalan tai potkun, riippuen siitä, millä tuulella pojat olivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvoin tuli matkustavaisia luostariin. Silloin tällöin poikkesi\nmaihin joku suurkartanon väkeä kuljettava alus, joka oli matkalla\nvuonoon tai merelle päin, ja miehiä ja emäntiä lapsineen ja nuorine\nväkineen tuli Reiniin tervehtimään jotakin sisarten joukossa olevaa\nsukulaisnaista. Lisäksi kävi luostarin maatilojen ja kalastuspaikkojen\nhoitajia ja sanantuojia Tautrasta silloin tällöin. Niinä juhlina, joita\nvietettiin suurimmalla komeudella -- Neitsyt Maarian messupäivinä,\nKristuksen ruumiin juhlana ja Pyhän Andreas-apostolin päivänä --\nkävivät lähikylien asukkaat vuonon molemmilta puolin nunnien kirkossa,\nmutta muuten tulivat sinne messuihin vain lähimpänä asuvat luostarin\nvuokralaiset ja työläiset. Ne eivät paljon täyttäneet väljää kirkkoa.\n\nJa sitten olivat köyhät -- vakinaiset almunsaajat, jotka saivat olutta\nja ruokaa rikkaitten vuosielatustestamenttien mukaan tai muuten\nkulkeutuivat Reiniin melkein joka päivä, istuivat kodanseinustalla\nja söivät ja menivät nunnien puheille, kun nämä tulivat pihalle,\nvalitellakseen huoliaan ja vaivojaan. Sairaita, rampoja ja spitaalisia\nkulki ulos ja sisään -- täällä oli monta lepratautista, mutta niitä\noli aina merenrantakylissä, sanoi Ragnhild-rouva. Maanvuokraajia\ntuli anomaan maksujen helpotuksia ja lykkäyksiä, ja silloin oli\nheillä aina paljon kerrottavaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista.\nMitä viheliäisempiä ja onnettomampia nämä ihmiset olivat, sitä\navomielisemmin ja kainostelemattomammin he kertoivat sisarille\noloistaan, vaikka he mielellään panivatkin onnettomuutensa muitten\nsyyksi ja käyttivät hurskaita puheenparsia. Ei ollut ihme, jos nunnien\npuhelu virkistyshetkillä tai kutomatuvassa paljon liikkuikin noiden\nihmisten elämässä -- saipa Kristiina sisar Turidilta tietää, että\nkun nunnien konventissaan piti neuvotella kaupoista ja sellaisista,\nsolui keskustelu usein jutteluksi niistä ihmisistä, joita nuo\nasiat koskivat. Kristiina saattoi kyllä huomata sisarten sanoista,\netteivät he tietäneet siitä, mitä puhuivat, paljoakaan enempää kuin\nmitä olivat kuulleet ihmisiltä itseltään tai kylissä käyneiltä\nmaallikkopalvelijoilta. He olivat hyvin herkkäuskoisia, joko sitten\nheidän alaisensa puhuivat hyvää itsestään tai pahaa naapureistaan -- ja\nsilloin hän ajatteli närkästyneenä kaikkia niitä kertoja, jolloin hän\noli kuullut suruttomien maallikkojen, vieläpä kerjäläismunkinkin, kuten\nveli Arngrimin, syyttävän nunnaluostareita juorupesiksi ja sisaria\nahnaiksi kuulemaan panetteluja ja epäsiveää puhetta. Vieläpä juuri\nsamat ihmiset, jotka tulivat sinne ja toitottivat Ragnhild-rouvalle,\ntai kenen sisaren vain saivat käsiinsä, korvat täyteen juttua,\nsoimasivat keskenään nunnia siitä, että nämä puhuivat toisilleen\nniitä juoruja, jotka saapuivat heidän korviinsa siitä maailmasta,\njosta he itse olivat kieltäytyneet. Se tuntui hänestä samanarvoiselta\nkuin puhe luostarinrouvien ylellisestä elämästä -- sitä levittivät\nihmiset, jotka monta kertaa olivat saaneet sekä aamupalan että murkinan\nsisarten käsistä, silloin kun nämä Jumalan palvelijattaret paastosivat,\nvalvoivat, rukoilivat ja työskentelivät, ennen kuin kaikki yhdessä\nkokoontuivat ensimmäiselle juhlalliselle aterialle refektorioon.\n\nKristiina palveli siis nunnia rakastavalla kunnioituksella sinä\naikana, joka kävi hänen nunnaksivihkimisensä edellä. Hyvää nunnaa\nei hänestä kai koskaan voisi tulla, arveli hän, siksi oli hän liian\npaljon hävittänyt kykyään mielensä hartaaseen keskittämiseen, mutta\nhän tulisi niin nöyräksi ja uskolliseksi kuin Jumala armossaan soisi.\nKesällä vuonna 1349 hän oli ollut Reininluostarissa kaksi vuotta, ja\nhänet oli luvattu vihkiä nunnaksi ennen joulua. Hän sai sen ilosanoman,\nettä vihkimistilaisuuteen tulisivat saapumaan hänen molemmat poikansa\napotti Johanneksen seurassa. Veli Bjørgulf oli sanonut kuultuaan äidin\naikeesta:\n\n\"Nyt minun uneni käy toteen -- olen kaksi kertaa tänä vuonna nähnyt\nunta, että ennen joulua me molemmat saisimme nähdä hänet -- vaikka\naivan samoin kuin unikuvassani se ei voi tapahtua, sillä unessani minä\nnäin hänet.\"\n\nVeli Nikulaus myös oli tullut hyvin iloiseksi. Mutta samalla kuuli\nKristiina hänestä toisia sanomia, jotka eivät olleet yhtä hyviä. Veli\nNikulaus oli pidellyt väkivaltaisesti joitakin talonpoikia Steinkerissä\n-- nämä olivat riidassa luostarin kanssa joistakin kalastusoikeuksista,\nja kun munkit yllättivät heidät eräänä yönä hävittämässä luostarin\nlohitarhaa, oli veli Nikulaus pieksänyt yhden miehen pahanpäiväisesti\nja heittänyt toisen jokeen, tehden samalla suurta syntiä kiroilemalla.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJoitakin päiviä myöhemmin kuljeksi Kristiina honkametsässä muutamien\nnunnien ja maallikkosisarten kanssa keräämässä aitasammalta\nvihreänvärjäykseen. Tämä sammal on jokseenkin harvinaista, kasvaa\nenimmäkseen tuulenkaatopuilla ja kuivissa oksissa. Naiset hajaantuivat\nsiten pian metsään ja kadottivat toisensa näkyvistä sumussa.\n\nJo useita päiviä oli tätä kummallista ilmaa kestänyt -- ihan tyventä\nja tiheää usvaa, joka näytti merkillisen lyijynsiniseltä merellä\nja vuorilla päin, kun se joskus hälveni sen verran, että saattoi\nvähän nähdä ympäristöä. Väliin se tiivistyi tihkusateeksi, väliin\nvalkeni niin paljon, että vaaleahtava läikkä näkyi sillä suunnalla,\nmissä aurinko oli sumuvuorien takana. Mutta aina vallitsi omituinen,\npainostava saunanlämmin, joka oli ihmeellistä täällä vuonon rannalla\nja siihen vuodenaikaan -- oli kaksi päivää ennen Maarian syntymäjuhlaa\n-- niin että kaikki ihmiset puhuivat ilmasta ja ihmettelivät mitä se\nmahtoi merkitä.\n\nKristiina hikoili hautovassa, kosteassa lämmössä, ja huoli Naakkvesta\nahdisti hänen rintaansa. Hän oli tullut metsän laiteelle, mereltä\njohtavan tien varteen, ja kun hän seisoi kaaputtaen sammalta aidasta,\ntuli Sira Eiliv ratsastaen kotiin päin sumussa. Hän pysähdytti\nhevosensa ja virkkoi joitakin sanoja ilmasta, ja niin he joutuivat\npuheisiin. Silloin Kristiina kysyi papilta, tiesikö hän mitään Naakkven\nasiasta -- vaikka hän tiesikin kysymyksensä turhaksi; Sira Eiliv ei\nollut koskaan tietävinään mitään Tautran luostarin sisäisistä asioista.\n\n\"En luule, Kristiina, että sinun tarvitsee pelätä, ettei hän voisi\ntulla tänne talvella sen asian vuoksi\", sanoi pappi. \"Sillä sitä kai\nsinä pelkäät?\"\n\n\"On siinä enemmänkin kuin se, Sira Eiliv. Minä pelkään, ettei Naakkve\nole ollenkaan luotu munkiksi.\"\n\n\"Tarkoitatko, että rohkenet arvostella näitä asioita?\" kysyi pappi\nrypistäen kulmiaan. Sitten hän laskeutui ratsailta, sitoi hevosensa\nkiinni ja kumartui aidan yli katsoen kiinteästi ja tutkivasti naiseen.\nKristiina sanoi:\n\n\"Pelkään, että Nikulauksen käy vaikeaksi taipua luostarikuriin -- ja\nhän oli niin nuori lähtiessään luostariin, ei tiennyt mistä kieltäytyi\neikä tuntenut omaa mieltään. Mutta kaikki se, mitä tapahtui hänen\nkasvinaikanaan -- isänperinnön menettäminen ja epäsopu, jota hän näki\nvanhempien välillä ja joka päättyi Erlendin kuolemaan, sai aikaan sen,\nettä hän menetti halun elää maailmassa. Mutta minä en voinut koskaan\nhuomata, että se olisi tehnyt häntä hurskaaksi --\"\n\n\"Vai et voinut? -- Onpa kyllä voinut käydä yhtä vaikeaksi Nikulauksen\nkuin monen muunkin hyvän munkin taipua luostarikuriin, kuumaluontoinen\nkun on ja nuori -- ehkä liian nuori ymmärtämään kääntyessään pois\nmaailmasta, että maailma on yhtä ankara kurittaja kuin mikä muu herra\ntahansa, ja kaiken lopuksi säälimätön herra. Sitä asiaa luulen sinun\nitsesikin voivan arvostella, sisar.\n\n\"Ja jos niin on, että Naakkve meni luostariin enemmän veljensä takia\nkuin rakkaudesta luojaansa -- niin en kuitenkaan usko, että Jumala\nantaa jäädä palkitsematta sen, että hän otti ristin veljensä tähden.\nJumalan äiti Maaria, jota minä tiedän Naakkven kunnioittaneen ja\nrakastaneen aina pikkupojasta asti, on kyllä näyttävä hänelle kerran\nselkeästi, että hänen poikansa tuli tähän maailmaan ollakseen hänen\nveljenään ja kantaakseen ristin hänen puolestaan.\n\n\"Ei --\" Hevonen töykkäsi päätään papin rintaan ja pappi hyväili\nsitä sanoessaan kuin puoleksi itsekseen: \"Aina lapsesta asti oli\nNikulauksellani merkillinen kyky rakastaa ja kärsiä -- minun\nluullakseni hän saattoi hyvinkin olla aiottu munkiksi.\n\n\"Mutta sinä, Kristiina\", sanoi hän kääntyen naiseen päin, \"sinun\nolisi ymmärtääkseni pitänyt jo nähdä siksi paljon, että voisit vähän\nluottavammin jättäytyä Jumalan kaikkivaltiaan varaan. Etkö ole vielä\nymmärtänyt, että hän ylläpitää jokaista sielua, niin kauan kuin\nsielu ei luovu hänestä? Luuletko sinä, niin lapsi kuin vielä oletkin\nvanhalla iälläsi, vaimo, että Jumala rankaisee syntiä, kun sinun täytyy\nniittää surua ja nöyryytystä siksi, että seurasit omaa haluasi ja\nylimielisyyttäsi teille, joita Jumala on kieltänyt lapsensa kulkemasta?\nTahdotko sanoa, että sinä rankaisit lapsiasi, jos he polttivat kätensä\ntarttuessaan kiehuvaan vesikattilaan, jonka lähelle sinä olit kieltänyt\nheitä tulemasta, tai jos liukas jää murtui heidän allaan, jää jolle\nsinä olit varottanut heitä menemästä? Etkö ole ymmärtänyt, kun hauras\njää murtui sinun allasi -- että sinä painuit alas joka kerta kun itse\npäästit irti Jumalan käden, ja pelastuit syvyydestä joka kerta kun\nhuusit häntä avuksesi. Eikö se rakkaus, joka sitoi sinut ja lihallisen\nisäsi toisiinne silloinkin kun uhmasit häntä ja panit oman tahtosi\nhänen tahtoaan vastaan, ollut sinulle kuitenkin lohtuna ja elvytyksenä,\nkun sinun oli korjattava hedelmät tottelemattomuudestasi häntä kohtaan?\n\n\"Etkö ole vielä ymmärtänyt, sisar, että Jumala on auttanut sinua joka\nkerta kun rukoilit -- anoitpa vain puolella sydämellä ja näennäisesti\n-- ja paljon enemmän kuin rukoilitkaan. Sinä rakastit Jumalaa niinkuin\nrakastit isääsi, et niin suuresti kuin rakastit omaa tahtoasi, mutta\nkuitenkin niin, että varmaan surit aina, kun erosit hänestä -- ja niin\nsinä sait sen armon, että hyvääkin versoi kaiken sen pahan joukkoon,\njota sinun täytyi niittää uhkamielisen kylvösi sadosta --\n\n\"Sinun pojistasi otti Jumala kaksi luokseen, kun he vielä olivat\nviattomia pikkulapsia; heidän vuoksensa ei sinun koskaan tarvitse\npelätä. Ja toiset ovat luontuneet hyvin, -- vaikkapa eivät olisikaan\nluontuneet sinun tahtosi mukaan. Samaa kai arveli Lauritsa sinusta --.\n\n\"Ja miehesi, Kristiina -- Jumala olkoon laupias hänen sielulleen -- minä\ntiedän, että sinä olet syyttänyt häntä sydämessäsi hyvinkin usein hänen\nhuolettoman ajattelemattomuutensa vuoksi. Minusta tuntuu, että olisi\npaljon raskaampaa ylpeän naisen muistella, että Erlend Nikulauksenpoika\njohti sinua mukanaan häpeän ja petoksen ja verivelan kautta, jos olisit\nedes kerrankaan nähnyt sen miehen voivan toimia kylmän harkinnan\nmukaan. Ja vaikka minä luulen, että sinä juuri uskollisuudellasi yhtä\npaljon vihassasi ja ankaruudessasi kuin rakkaudessasikin kykenit\nsitomaan Erlendiä niin kauan kuin te molemmat elitte -- poissa\nsilmistä, poissa mielestä, se oli hänen luontoaan kaikkiin paitsi\nsinuun nähden. Jumala auttakoon Erlendiä, minä pelkään, ettei hänellä\nollut koskaan ymmärrystä tuntea tosi katumusta synneistään -- mutta\nsitä, mitä miehesi rikkoi sinua vastaan, sitä hän kuitenkin katui\nja suri. Siitä opista rohjennemme uskoa Erlendillä olleen hyötyä\nkuolemansa jälkeen.\"\n\nKristiina seisoi hiljaa ja vaiti, eikä Sira Eilivkään sanonut enää\nmitään. Hän irrotti ohjakset ja virkkoi: \"Rauha olkoon kanssasi\", nousi\nratsun selkään ja ajoi pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kristiina vähän ajan kuluttua palasi luostariin, tuli sisar Ingrid\nportilla häntä vastaan ilmoittaen, että eräs hänen pojistaan oli\ntullut häntä tervehtimään -- Skuleksi hän nimitti itseään; hän oli\npuheluportilla.\n\nSkule istui puhellen venemiestensä kanssa -- hän hypähti ylös, kun äiti\ntuli ovelle. Oi, Kristiina tunsi omansa tuosta ripeästä liikunnosta\n-- pieni pää uljaasti koholla leveiden hartiain yllä, pitkät raajat,\nsolakka vartalo. Säteilevänä hän meni poikaansa vastaan -- mutta\npysähtyi äkkiä ja pidätti henkeään nähdessään hänen kasvonsa -- voi,\nkuka oli käsitellyt noin hänen kaunista poikaansa --!\n\nYlähuuli oli aivan kuin vatkattu -- jokin isku oli varmaan murskannut\nsen, ja sitten se oli parantunut kiinni litteäksi ja venähtäneeksi\nja turmeltuneeksi, valkeankiiltävän arpikudoksen viiruttamaksi; suun\nse oli vetänyt vinoon, niin että hän näytti aina virnottavan hiukan\nivallisesti -- ja nenäluu oli ollut murskattu ja parantunut kieroon.\nHän sammalsi vähän puhuessaan -- yksi etuhammas oli poissa ja toinen\noli sinisenmusta ja kuollut.\n\nSkule punastui äidin katseen edessä: \"Ette taida tuntea minua, äiti?\"\nHän naurahti ja kosketti sormellaan huultaan -- sen ei tarvinnut\nmerkitä, että hän osoitti vammaansa, sen saattoi hyvin tulkita\nsatunnaiseksi eleeksi.\n\n\"Niin kauan emme toki ole olleet erossa, poikani, ettei äitisi enää\ntuntisi sinua\", vastasi Kristiina tyynesti ja hymyili hämmentymättä.\n\nSkule Erlendinpoika oli tullut pikkualuksella Bergenistä kaksi päivää\nsitten ja tuonut kirjeitä arkkipiispalle ja Nidarosin henkivartiolle\nBjarne Erlendinpojalta. Myöhemmin päivällä kävelivät äiti ja poika\npuutarhassa saarnien alla, ja nyt, kun he voivat puhella kahden kesken,\nkertoi Skule äidille uutisia veljistään:\n\nLauritsa oli vielä Islannissa. -- Äiti ei ollut edes tiennyt hänen\nlähteneen sinne. Niin, sanoi Skule, hän oli tavannut nuorimman veljensä\nOslossa viime talvena herrainkäräjillä, hän oli Jammælt Halvardinpojan\nseurassa. Mutta sillä pojallahan oli aina ollut halu päästä maailmalle\nkatselemaan vähän ympärilleen, ja niin hän rupesi Skaalholtin piispan\npalvelukseen ja lähti.\n\nNiin, Skule itse oli seurannut Bjarne-herraa Ruotsiin ja sitten\nsotaretkelle Venäjälle. Äiti pudisti hiljaa päätään -- sitäkään hän\nei ollut tiennyt! Skule oli ollut itsensä lainen, nauroi poika --\nnyt hän oli saanut tervehtiä niitä vanhoja ystäviä, joista isä niin\npaljon puhui -- karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä. Ei, se kaunis\nkunniahaava ei ollut sotaretkellä ansaittu -- Skule naurahti -- se oli\ntappelusta; sen miehen, joka sen hänelle antoi, ei nyt enää koskaan\ntarvitse rukoilla leipäänsä. Muuten ei Skulella ollut suurempaa halua\ntarkemmin kertoa siitä enempää kuin sotaretkestäkään. Nyt hän oli\nBjarne-herran ratsumiespäällikkönä Bergenissä, ja ritari oli luvannut\nhankkia hänelle takaisin joitakin tiluksia, jotka hänen isänsä oli\nomistanut Orklan laaksossa ja jotka nyt olivat kruunun hallussa --\nmutta Kristiina näki, että Skulen suuret, teräksenharmaat silmät\ntummenivat niin omituisesti, kun hän tämän sanoi.\n\n\"Taidat arvella, ettei sellaiseen lupaukseen ole suuresti luottamista?\"\nkysyi äiti.\n\n\"Ei, ei\", Skule pudisti päätään. \"Kirjat tehdään näinä päivinä.\nBjarne-herra on pitänyt kaikki mitä hän lupasi silloin, kun astuin\nhänen palvelukseensa -- hän kutsuu minua sukulaisekseen ja ystäväkseen.\nMinulla on melkein samanlainen asema hänen talossaan kuin Ulfilla oli\nmeillä kotona --.\" Hän nauroi, eikä se kaunistanut hänen runneltuja\nkasvojaan.\n\nMutta hän oli mitä kaunein mies ruumiinrakenteeltaan nyt\ntäysikasvuiseksi tultuaan -- hänellä oli uudenmuotinen puku, tiukat\nhousut ja vartalonmukainen pieni kothardi-nuttu, joka ulottui vain\npuolireiteen ja oli napitettu pienillä messinkinapeilla edestä aivan\nalas asti, ja se näytti melkein sopimattoman rohkeasti ruumiin notkean\nvoiman. Näytti siltä kuin hän olisi ollut alusvaatteisillaan, arveli\näiti. Mutta otsa ja kauniit silmät eivät olleet muuttuneet.\n\n\"Sinä näytät siltä kuin jokin painaisi mieltäsi, Skule\", uskalsi äiti\nhuomauttaa.\n\n\"Ei, ei, ei. Ilmasta se vain johtuu\", sanoi Skule ja puistaltti\nitseään. Usmassa oli omituinen, punaisenruskea kajastus näkymättömän\nauringonlaskun vaikutuksesta. Kirkko kohosi puutarhan puitten yli\nomituisena, tummana ja läikkyvänä maksanpunaisessa usvassa. Oli\ntäytynyt soutaa koko vuonomatka tyynessä, kertoi Skule. Sitten hän\nnyhjäytti taas vähän itseään ja kertoi lisää veljistä.\n\nHän oli käynyt etelänpuolessa Bjarne-herran asialla keväällä, joten\nhän saattoi tuoda vereksiä uutisia Ivarilta ja Gautelta, sillä hän\noli ratsastanut halki maan ja mennyt Vaagaasta tunturien yli takaisin\nVestlandetiin. Ivar eli hyvin; heillä oli Rognheimissa kaksi pientä\npoikaa, Erlend ja Gamal, kauniita lapsia. \"Mutta Jørundgaardissa\njouduin ristiäisiin -- ja silloin arvelivat Jofrid ja Gaute, että kun\nte nyt olitte kuollut maailmalta, niin he voivat antaa teidän nimenne\npikku tyttärelleen; Jofrid on niin ylpeä siitä, että te olette hänen\nanoppinsa -- niin, te nauratte, mutta katsokaas, nyt kun teidän ei enää\ntarvitse asua yhdessä, niin Jofrid ymmärtää kuinka kauniilta kuuluu\npuhua 'anopistani Kristiina Lauritsantyttärestä'. Mutta minä annoin\nKristiina Gautentyttärelle parhaan sormukseni, sillä hänellä oli niin\nkauniit silmät, että luulen melkein hänestä tulevan teidän näköisenne\n--\"\n\nKristiina hymyili raskasmielisesti:\n\n\"Pian saat minut uskomaan, Skule hyvä, että poikani pitivät minua niin\nerinomaisena ja oivallisena kuin miksi vanhukset tavallisesti tulevat,\nkun ovat päässeet mullan alle.\"\n\n\"Älkää puhuko niin, äiti\", sanoi poika merkillisen kiivaasti. Sitten\nhän naurahti: \"Te tiedätte hyvin, että kaikki me veljekset olemme\nolleet sitä mieltä siitä saakka kun saimme housut pakaroillemme, että\nte olette oivallisin ja ylevämielisin nainen -- vaikka te piditte meitä\nmonesti lujassa puristuksessa siipienne alla ja me läiskimme ehkä vähän\nkovanlaisesti vastaan, ennen kuin pääsimme ulos pesästä --\n\n\"Mutta siinä te osoititte olleenne oikeassa, että Gautessa oli meistä\nveljeksistä eniten päällikön ainesta\", sanoi Skule nauraa hohottaen.\n\n\"Ei sinun tarvitse pilkata minua sillä nyt, Skule\", sanoi Kristiina --\nja Skule näki äidin punastuvan nuorekkaasti ja vienosti. Mutta silloin\nhän nauroi vielä enemmän:\n\n\"Se on totta, äiti hyvä -- Jørundgaardin Gaute Erlendinpojasta on\ntullut mahtava mies pohjoislaaksoihin. Hän tuli niin suureen maineeseen\ntuolla morsiamenryöstöllään\" -- Skule nauroi täyttä kurkkua; se ei\nkaunistanut hänen piloille ruhjottua suutaan. \"Siitä on tehty laulu,\nja siinä lauletaan nyt, että hän otti neidon raudalla ja teräksellä\nja taisteli kolme päivää pääksytysten tytön heimolaisten kanssa\ntunturilaella -- ja ne pidot, jotka Sigurd-herra piti Sundbussa, kun\nhän rakensi sovun sukulaisten kesken kullalla ja hopealla, nekin\nluetaan laulussa Gauten kunniaksi. Mutta ei se tunnu paljon haittaavan,\nvaikka se on valhettakin: Gaute hallitsee koko kylää ja vähän\nulkopuoltakin -- ja Jofrid hallitsee Gautea --\"\n\nKristiina pudisti päätään hymyillen pientä surumielistä hymyään. Mutta\nhänen kasvonsa nuorentuivat, kun hän katseli Skulea. Nyt näytti hän\nKristiinasta eniten isän kaltaiselta -- tuo nuori soturi runneltuine\nkasvoineen uhkui sittenkin eniten Erlendin raikasta elämänuljuutta --\nja se, että hänen oli niin varhain täytynyt ottaa kohtalonsa omiin\nkäsiinsä, oli antanut hänelle viileää mielen lujuutta, joka vaikutti\näidin sydämeen hyväätekevän turvalliselta. Sira Eilivin aamulliset\nsanat mielessään hän nyt yhtäkkiä käsitti, että niin paljon kuin hän\nolikin pelännyt raisujen poikiensa vuoksi ja niin kovakätisesti kuin\nhän usein olikin kohdellut heitä, kun levottomuus heidän puolestaan\nkiusasi häntä, hän sittenkin olisi ollut paljon vähemmän tyytyväinen\nlapsiinsa, jos nämä olisivat olleet säyseitä ja arkoja.\n\nSitten Kristiina kyseli kyselemistään pojanpojastaan, pikku Erlendistä\n-- mutta tätä ei Skule ollut kai kovin tarkoin katsellut -- niin, terve\nhän oli ja kaunis ja tottunut saamaan aina tahtonsa läpi.\n\nKaamea verimaksan karvainen ruskotus hälveni, ja hämärä tiheni.\nKirkonkellot alkoivat soida; Kristiina ja poika nousivat. Silloin Skule\ntarttui äitiään käteen:\n\n\"Äiti\", sanoi hän matalasti. \"Muistatteko, että minä kerran tein\nväkivaltaa teille? Minä viskasin pallokartun vihapäissäni, ja se\nsattui teitä silmäkulmaan -- muistatteko? Äiti, kun olemme nyt kahden\nkesken, sanokaa minulle, että olette antanut sen minulle täydellisesti\nanteeksi!\"\n\nKristiina hengähti pitkään -- niin, hän muisti. Hän oli käskenyt\nkaksosten mennä jollekin asialle karjamajalle -- mutta kun hän tuli\npihalle, kuljeksi hevonen siellä ruohoa jyrsien säkkisatula selässään,\nja pojat juoksivat ja löivät palloa. Kun hän ankarasti torui heitä\nsiitä, viskasi Skule pallokartun käsistään vihan vimmassa --. Mutta\neniten hän muisti sitä, kun hän kulki silmäluomi aivan umpeen\nturvonneena, että veljet katsoivat häntä ja Skulea ja väistivät poikaa,\nniinkuin tämä olisi ollut spitaalinen -- Naakkve oli ensin löylyttänyt\nhäntä armottomasti. Ja Skule kuljeksi ja istuskeli kiehuen uhmaa\nja häpeää kovan, ivallisen ilmeensä takana. Mutta kun äiti illalla\npimeässä seisoi riisuutumassa tuli poika hiipien hänen luokseen -- ei\nsanonut mitään, vaan tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. -- Ja kun\näiti kosketti hänen olkapäätään, viskasi hän käsivartensa äidin kaulaan\nja painoi poskensa äidin poskeen -- pojan poski oli viileä ja pehmeä\nja vähän pyöreähkö vielä, lapsenposki vielä, tunsi äiti -- hän oli\nsittenkin vain lapsi, tuo itsepäinen, kiivas poika --.\n\n\"Sen olen tehnyt, Skule -- niin täydellisesti, että Jumala yksin sen\ntietää, sillä itse en voi sanoa sinulle, kuinka täydellisesti olen\nantanut sen sinulle anteeksi, poikani!\"\n\nHetkisen Kristiina seisoi käsi poikansa olkapäällä. Silloin Skule\ntarttui hänen ranteisiinsa, pusersi niitä niin että äiti uikutti --\nseuraavassa tuokiossa hän heittäytyi äitiään vasten yhtä herttaisen\nhellänä ja arkana ja ujona kuin silloinkin.\n\n\"Poikani -- mikä sinua vaivaa?\" kuiskasi äiti pelästyneenä.\n\nHän tunsi pimeässä poikansa pudistavan päätään. Sitten Skule päästi\nhänet irti, ja he lähtivät kirkkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMessun aikana johtui Kristiinan mieleen, että hän oli unohtanut sokean\nAasa-rouvan vaipan ulos heidän istuessaan aamulla penkillä papinoven\nulkopuolella. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kiersi noutamaan sitä.\n\nOvikaaren alla seisoi Sira Eiliv lyhty kädessä ynnä Skule. \"Hän kuoli,\nkun laskimme laituriin\", kuuli Kristiina Skulen sanovan kummallisen\nhurjalla ja epätoivoisella äänellä.\n\n\"Kuka?\"\n\nMolemmat miehet hätkähtivät kovasti nähdessään hänet.\n\n\"Muuan laivaväestäni\", sanoi Skule hiljaa.\n\nKristiina katsoi vuoroin kumpaankin. Lyhdynhohteessa hän näki heidän\nkasvonsa tolkuttoman pingottuneina, mikä sai hänet päästämään\ntahdottoman pelon huudahduksen. Pappi puraisi alahuultaan -- Kristiina\nnäki, että hänen leukansa värähti.\n\n\"Samantekevä, poikani, jos sanotkin sen äidillesi. Parempi, että kaikki\nvalmistumme sitä kantamaan, jos Jumala tahtoo herättää tätäkin kansaa\nniin kovalla -- --.\" Mutta Skule oihkaisi eikä sanonut mitään; silloin\npappi lausui: \"On tullut kulkutauti Bergeniin, Kristiina. Se suuri\nruttotauti, jonka riehumista ympäri maailman maita olemme kuulleet\nhuhuja --\"\n\n\"Musta surmako --?\" kuiskasi Kristiina.\n\n\"Ei hyödytä mitään, jos koettaisinkin kertoa teille, millaista\nBergenissä oli sieltä lähtiessäni\", sanoi Skule. \"Sitä ei voi kuvitella\nkukaan, joka ei ole sitä nähnyt. Bjarne-herra yritti alussa kovasti\ntukahduttaa ruttoa rajoittaakseen sen sinne, missä se ensin ilmeni,\nJohanneksenluostarin ympärillä oleviin taloihin, hän tahtoi sulkea\nkoko Pohjoisniemen linnansotureilla, vaikka Mikaelinluostarin munkit\nuhkasivat kirouksella --. Satamaan tuli englantilainen laiva, jossa oli\ntautia, ja hän kielsi sen purkamasta lastiaan tai miehistöä tulemasta\nmaihin; joka mies laivalla kuoli, ja silloin hän antoi upottaa sen.\nMutta osa tavaroista oli jo tuotu maihin ja jotkut kaupunkilaiset\nkuljettivat salaa lisää laivasta yöllä -- ja Johanneksenkirkon veljet\nvaativat, että kuolevien oli saatava sielunhoitoa. Kun ihmisiä alkoi\nkuolla kaikkialla ympäri kaupunkia, käsitimme kaiken hyödyttömäksi. Nyt\nei kaupungissa ole mitään muuta elämää kuin ruumiinkantajia -- kaikki,\njotka voivat, pakenevat kaupungista, mutta tauti seuraa heidän mukanaan\n--\"\n\n\"Oi Jeesus Kristus!\"\n\n\"Äiti -- muistatteko viimeistä tunturisopulivuotta kotona Silissä?\nSaastaa, joka vallitsi kaikilla teillä ja poluilla -- muistatteko\nkuinka niitä virui kuolemassa ja mätänemässä joka pensaassa myrkyttäen\nkaikki vesipurot löyhkällä ja saastalla --!\" Skule puristi kätensä\nnyrkkiin; Kristiinaa puistatti:\n\n\"Herra, armahda meitä kaikkia --! Kiitetty olkoon Jumala ja Neitsyt\nMaaria, että sinut kuitenkin lähetettiin tänne, Skule kulta --\"\n\nMies kiristi hampaitaan pimeässä:\n\n\"Niin sanoimme mekin, mieheni ja minä, sinä aamuna, jolloin nostimme\npurjeen ja lasketimme Vaagenia pitkin. Kun tulimme Moldønsalmeen,\nsairastui ensimmäinen. Me sidoimme kiviä hänen jalkoihinsa ja ristin\nhänen rintaansa, kun hän oli kuollut, lupasimme hänelle sielumessun\nNidarosiin saavuttuamme ja heitimme ruumiin mereen -- Jumala antakoon\nsen meille anteeksi. Kahden seuraavan kanssa me laskimme maihin ja\nhankimme heille sielunhoitoa ja kirkkomaanrauhan -- kohtaloahan ei\nkukaan voi kuitenkaan paeta. Neljäs kuoli, kun soudimme virran suulle,\nja viides viime yönä --\"\n\n\"Tarvitseeko sinun palata takaisin kaupunkiin?\" kysyi äiti hetken\nkuluttua. \"Etkö voi jäädä tänne?\"\n\nSkule pudisti päätään nauraen ilottomasti:\n\n\"-- Oh, pian luulen olevan samantekevää, missä on. Hyödytöntä on pelätä\n-- pelkäävä ihminen on puoleksi kuollut. Mutta toivoisinpa olevani yhtä\nvanha kuin te, äiti!\"\n\n\"Ei kukaan tiedä mistä se säästyy, joka kuolee nuorena\", sanoi äiti\nhiljaa.\n\n\"Vaiti, äiti! Ajatelkaa sitä aikaa, jolloin itse olitte kolmenkolmatta\nvuoden vanha -- ja tahtoisitteko, että olisitte menettänyt ne vuodet,\njotka olette elänyt sen jälkeen --?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi viikkoa myöhemmin Kristiina näki ensi kerran ruttosairaan.\nHuhuja, että rutto riehui Nidarosissa ja levisi kyliin, oli saapunut\nRissaan -- miten, sitä ei ollut helppo tietää, sillä ihmiset\npysyttelivät kotonaan ja jokainen pakeni metsään ja suolle, jos näki\ntuntemattoman matkalaisen tiellä; ei kukaan avannut oveaan oudoille\nihmisille.\n\nMutta eräänä aamuna tuli kaksi kalastajaa luostariin kantaen miestä\npurjeessa välillään; kun he päivänkoitteessa menivät alukselleen,\nolivat he löytäneet laiturin luota vieraan veneen, ja siinä makasi\ntämä mies tiedottomana -- hän oli saanut kiinnitetyksi veneensä, mutta\nei jaksanut nousta siitä pois. Mies oli syntynyt eräässä luostarin\nalustalaistalossa, mutta hänen sukunsa oli muuttanut pois seudulta.\n\nKuoleva makasi märässä purjeessa keskellä pihanurmikkoa,\nkalastajat seisoivat kaukana hänestä puhellen Sira Eilivin kanssa.\nMaallikkosisaret ja palvelijanaiset olivat paenneet huoneisiin, mutta\nnunnat seisoivat ryhmässä konventtihuoneen ovella -- parvi vapisevia,\nsäikähtyneitä ja epätoivoisia vanhoja naisia.\n\nSilloin astui Ragnhild-rouva esiin. Hän oli pieni, laiha, vanha nainen,\njolla oli leveät ja litteät kasvot ja pieni, pyöreä, punainen nenä,\njoka muistutti nappia; hänen suuret vaaleanruskeat silmänsä olivat\npunareunaiset ja vuotivat aina vähän.\n\n\"In nomine patris et filii et spiritus sancti\", lausui hän selkeästi,\nnielaisten sitten. \"Kantakaa hänet vierashuoneeseen --\"\n\nJa sisar Agata, vanhin nunnista, tunkeutui toisten välitse ja seurasi\nkäskemättä abbedissaa ja miehiä, jotka kantoivat sairasta.\n\nKristiina tuli huoneeseen yön tultua tuoden lääkkeen, jonka hän oli\nlaittanut valmiiksi ruokakammiossa, ja sisar Agata kysyi, uskalsiko hän\njäädä sinne hoitamaan tulta.\n\nKristiinasta tuntui, että hänen pitäisi olla karaistunut -- tottunut\nkun oli syntymiin ja kuolemiin, ja olihan hän nähnyt pahempiakin\nnäkyjä kuin tämä -- hän koetti muistella mitä pahinta oli nähnyt --.\nRuttosairas istui aivan pystyssä, sillä hän oli tukehtumaisillaan\nveriseen oksennukseen, jota irtautui hänestä joka yskimällä -- sisar\nAgata oli ripustanut hänet jonkinlaiseen silavyöhön, joka kulki hänen\nlaihan, keltaisen ja punakarvaisen rintansa poikitse, ja hänen päänsä\nriippui etukumarassa, kasvot olivat lyijymäisen harmaansiniset, tuon\ntuostakin häntä puistattivat vilunväristykset. Mutta sisar Agata istui\nrauhallisena lukien rukouksiaan, ja kun mies sai yskänpuuskan, hän\nnousi, otti häntä päästä toisella käsivarrella ja piti kuppia hänen\nsuunsa edessä. Sairas ölisi tuskasta, väänteli kauheasti, ja viimein\nhän työnsi mustan kielen pitkälle kidastaan hätähuutojen kuollessa\nsurkeaan voihkinaan. Nunna tyhjensi kupin tuleen -- ja kun Kristiina\nlisäsi siihen katajia ja tuoreet havut ensin täyttivät huoneen\npistävällä, keltaisella savulla ja sitten räiskähtivät liekkeihin,\nnäki hän sisar Agatan korjailevan tyynyjä ja pieluksia sairaan selän\nja kainalojen alla, pyyhkivän hänen kasvojaan ja ruskeita ruvettuneita\nhuuliaan etikkavedellä ja vetävän tahrautuneen peitteen hänen ruumiinsa\nylle. Loppu oli lähellä, sanoi Agata Kristiinalle, mies oli jo kylmä,\nensin hän oli ollut kuuma kuin kekäle -- mutta Sira Eiliv oli jo\nvalmistanut hänet lähtöön. Sitten sisar istuutui sairaan luo, työnsi\nkielellään kalmusjuuren paikalleen poskeen ja jatkoi rukoilemistaan.\n\nKristiina koetti voittaa tuntemansa kauhean pelon. Hän oli nähnyt\nihmisiä kovemmissa kuoleman tuskissa --. Mutta se oli turhaa --\ntämä oli rutto, Herran rangaistus kaikkien ihmisten salaisesta\nkovasydämisyydestä, jonka vain kaikkitietävä Jumala tunsi.\nHuumautuneena hän tunsi ikään kuin keinuvansa merellä, missä kaikki\nkatkerat ja vihaiset ajatukset, joita hän oli ajatellut maailmassa,\nkohosivat aaltoina tuhansien toisten joukossa ja murtuivat neuvottomaan\ntuskaan ja surkeuteen. Herra, auta meitä, me hukumme --!\n\nSira Eiliv tuli huoneeseen myöhemmin yöllä. Hän nuhteli sisar Agataa\ntuikeasti siitä, ettei tämä ollut seurannut hänen neuvoaan ja sitonut\netikkaan kastettua liinaa suunsa ja nenänsä eteen. Sisar mutisi\näreästi, ettei se mitään hyödyttänyt -- mutta nyt täytyi sekä hänen\nettä Kristiinan tehdä niinkuin Sira Eiliv käski.\n\nPapin tyyneys ja lujuus loivat jonkinlaista rohkeutta Kristiinaankin --\ntai herättivät häpeäntunteen, joten hän uskaltautui pois katajansavusta\nja meni auttamaan sisar Agataa. Sairaasta kävi tukahduttava löyhkä,\njota savu ei voinut voittaa -- ulostuksen, veren, happamen hien ja\nhänen kurkustaan tulevan mädänneen haju. Kristiina muisti Skulen sanat\nmätänevistä sopuleista; vielä kerran tuli hänelle tuo kauhea halu\npaeta, vaikka hän tiesi, ettei ollut mitään paikkaa, mihin tätä olisi\nvoinut päästä pakoon. Mutta heti kun hän oli saanut pakotetuksi itsensä\nkäymään käsiksi kuolevaan, oli pahin ohi, ja hän auttoi parhaansa\nmukaan aina siihen asti kunnes mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.\nSilloin olivat miehen kasvot jo aivan mustat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNunnat panivat toimeen juhlakulkueen kantaen pyhäinjäännöksiä, ristiä\nja palavia kynttilöitä kirkon ja luostarikummun ympäri, ja kaikki, mitä\nkylässä oli kynnelle kykenevää, seurasi mukana. Mutta muutaman päivän\nkuluttua kuoli eräs nainen Strømmen puolella -- ja sitten puhkesi rutto\nyhtaikaa joka taholla koko tienoolla.\n\nKuolema ja kauhu ja hätä näyttivät siirtäneen ihmiset ajattomuuden\nmaailmaan -- ei ollut kulunut kuin joitakin viikkoja, päivissä lukien\n-- ja kuitenkin näytti se maailma, joka oli ollut olemassa ennen kuin\nrutto ja surma vaelsivat alastomina yli maan, jo kadonneen ihmisten\nmuistosta, niinkuin rannikko vajoaa näkymättömiin, kun purressa\nlasketetaan myötätuuleen suoraan kohti ulappaa. Oli niinkuin ei\nyksikään sielu olisi jaksanut säilyttää muistoa siitä, että kerran\noli elämä ja työpäivien säännöllinen järjestys tuntunut läheiseltä\nja varmalta, kuolema kaukaiselta -- tai käsittää, että samanlaista\ntulisi olemaan kerran vastakin -- jolleivät kaikki ihmiset kuolisi\nsukupuuttoon. Mutta \"kyllä kai me kuolemme kaikki\", sanoivat miehet,\njotka toivat äidittömiä pienokaisiaan luostariin; toiset sanoivat sen\ntunteettomasti ja kylmästi, toiset itkien ja vaikeroiden; samaa he\nsanoivat noutaessaan pappia kuolevien luo, samaa he sanoivat tuodessaan\nruumiita seurakunnan kirkolle harjun laiteelle ja luostarin kirkon\nviereiselle hautuumaalle. Usein täytyi heidän itse luoda hauta -- Sira\nEiliv oli pannut vielä jäljelläolevat luostarin maallikkopalvelijat\nkorjaamaan viljaa luostarin pelloilta, ja kaikkialla kylässä\nliikkuessaan hän kehoitti kansaa kokoamaan satoa ja auttamaan toisiaan\nkarjanhoidossa, jotteivät ihmiset tuhoutuisi nälänhädässä, joka voisi\njatkaa kurjuutta sitten kun rutto olisi kerran raivonnut loppuun.\n\nLuostarin nunnat osoittivat suhteessaan koettelemukseen jonkinlaista\nneuvotonta malttia. He asettuivat vakinaisesti konventtitupaan,\npolttivat nuotiota yötä päivää suuressa muuratussa uunissa, nukkuivat\nja söivätkin siellä. Sisar Eiliv neuvoi pitämään suuria tulia taloissa\nja kaikissa huoneissa, missä oli tulisijat, mutta sisaret pelkäsivät\nlämmitystä -- he olivat kuulleet niin monta kertaa vanhimmilta\nsisarilta kolmekymmentä vuotta sitten raivonneesta tulipalosta.\nRuoka-ajat ja työskentelyajat kävivät säännöttömiksi, ja eri sisarten\ntoimia ei enää pysytetty erillään sitä mukaa kuin vieraita lapsia tuli\npyytämään ruokaa ja apua. Sairaita kannettiin luostariin -- enimmäkseen\nhyvinvoipaa väkeä, joka pystyi ostamaan itselleen hautapaikan ja\nsielumessuja luostarista, ja sitten aivan köyhiä ja yksinäisiä, jotka\neivät voineet saada mitään apua kotonaan. Ne, joiden olosuhteet olivat\nsiltä väliltä, sairastivat ja kuolivat kotonaan. Muutamista taloista\nkuolivat kaikki ihmiset. Mutta aikarukouksensa olivat nunnat sentään\ntähän saakka kyenneet pitämään.\n\nEnsimmäinen nunna, joka sairastui, oli sisar Inga, Kristiinan ikäinen,\nlähes viisissäkymmenissä oleva nainen, joka kuitenkin pelkäsi\nniin kovin kuolemaa, että häntä oli kammottavaa nähdä ja kuulla.\nVilunpuistatukset kohtasivat hänet kirkossa messun aikana, ja hän ryömi\nväristen ja hampaat kalisten käsillään ja polvillaan, kerjäten ja\nrukoillen Jumalalta ja Neitsyt Maarialta henkeään --. Kohta sen jälkeen\nhän makasi polttavassa kuumeessa vaikeroiden, ja verta hikoili hänen\nihostaan. Kristiinaa kammotti -- varmaan hänkin joutuisi yhtä surkean\npelon valtaan, kun hänen aikansa tulisi. Se ei johtunut ainoastaan\nsiitä, että kuolema oli varma -- vaan siinä oli tuo hirveä kauhu, joka\nseurasi ruttokuolemaa.\n\nSitten sairastui itse Ragnhild-rouva. Kristiina oli ihmetellyt vähän\nsitä, että tämä nainen oli valittu abbedissan korkeaan virkaan --\nhän oli hiljainen, hiukan äreä vanha nainen, oppimaton, näennäisesti\nvailla suurempia hengenlahjoja -- mutta kun kuolema laski kätensä\nhänen päälleen, näki että hän oli todellakin Kristuksen morsian.\nHäneen nostatti rutto paiseita -- hän ei tahtonut suvaita edes\nsitä, että hänen hengelliset sisarensa olisivat paljastaneet hänen\nvanhaa ruumistaan, mutta toisessa kainalossa tuli paise lopulta niin\nsuureksi kuin omena, ja hän sai paiseita myös leuan alle, ne tulivat\nsuuriksi ja veripunaisiksi, lopulta mustanpuhuviksi, hän kärsi niistä\nsietämättömiä tuskia ja hehkui kuumeessa, mutta aina kun oli tajuissaan\nhän makasi pyhän kärsivällisyyden esikuvana, huokasi Jumalalle\nsyntiensä anteeksiantoa ja rukoili hartaasti ja kauniisti luostarinsa\nja tyttäriensä puolesta, kaikkien sairaiden ja murheellisten puolesta,\nsekä kaikkien niiden sielujen pelastukseksi, joiden nyt oli täältä\nerittävä. Itse Sira Eilivkin itki annettuaan hänelle viimeisen voitelun\n-- ja hänen lujuutensa ja väsymätön intonsa keskellä kaikkea tätä\nkurjuutta olivat muuten olleet ihmeteltävät. Ragnhild-rouva oli jo\nmonta kertaa jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut häntä\nottamaan nunnat turvaansa -- silloin alkoivat paiseet hänen ruumiissaan\npuhjeta. Mutta tämä osoittautuikin käänteeksi elämään -- niinkuin\nihmiset sen jälkeenkin näyttivät huomaavan, että ne, jotka saivat\ntaudin paiseiden muodossa, paranivat joskus, kun taas ne, jotka saivat\nsen verenoksennuksen muodossa, kuolivat kaikki.\n\nOli niinkuin abbedissan esikuva ja se tosiasia, että he olivat nähneet\nyhden ruttosairaan, joka ei kuollut, olisi valanut nunniin uutta\nrohkeutta. Heidän täytyi nyt itse lypsää ja hoitaa karja, laittaa\nruokansa ja itse noutaa katajia ja tuoreita havuja savustamista varten\n-- jokainen sai tehdä sitä mikä eteen sattui. He hoitivat sairaita niin\nhyvin kuin voivat ja jakoivat lääkeaineita -- teriakki ja kalmusjuuri\nolivat loppuneet, he jakoivat inkivääriä, pippuria ja sahramia ja\netikkaa tartuntaa vastaan, maitoa ja ruokaa -- leipä loppui, ja he\nleipoivat yöllä -- mausteet loppuivat, ja ihmisten täytyi pureksia\nkatajanmarjoja ja männynneulasia tartuntaa vastaan. Yksi kerrallaan\nsisaret vaipuivat sairasvuoteelle ja kuolivat, ruumiskellot soivat\nluostarikirkosta ja seurakunnankirkosta varhain ja myöhään raskaaseen\nilmaan, sillä tuo luonnoton sumu pysyi yhä, näytti kuin olisi ollut\nsalaperäinen yhteys usvan ja ruttotaudin välillä. Toisinaan se muuttui\npakkas-usvaksi, sataa tihkui alas jääneulasina ja puoli jäisenä\ntihkusateena, maa tuli kuuraan -- sitten tuli jälleen suojaimia ja\nsumua. Paha ennusmerkki oli ihmisten mielestä se, että merilinnut,\njoita muutoin oleskeli tuhansittain sen virran varsilla, joka pistäytyy\nmaahan vuonosta ja muistuttaa jokea mataline niittyrantoineen, mutta\nlaajenee suolavetiseksi järveksi Reininluostarin pohjoispuolella,\nhävisivät nyt yhtäkkiä, mutta sijaan tuli suunnattomia korppilaumoja --\njoka kivellä pitkin vedenrantaa istui noita mustia lintuja pitäen rumaa\nraakuntaansa, samalla kun varisparvia niin suuria, ettei kukaan ennen\nollut nähnyt, laskeutui kaikkiin metsiin ja lehtoihin ja lensi ilkeästi\nrääkyen onnettoman maan yli.\n\nJonkin kerran Kristiina ajatteli omaisiaan -- poikiaan, jotka olivat\nniin hajallaan, lapsenlapsiaan, joita hän ei koskaan saisi nähdä --\npikku Erlendin kultainen niska väikkyi hänen silmissään. Mutta nämä\nnäyt tulivat hänelle kaukaisiksi ja kalpeiksi. Nyt tuntui melkein\nsiltä kuin olisivat kaikki ihmiset olleet toisilleen yhtä läheisiä ja\nkaukaisia tässä hädässä. Ja lisäksi oli hänellä yllin kyllin puuhaa\npäivät pitkät -- nyt oli suureksi hyödyksi se, että hän oli tottunut\nkaikenlaiseen työhön. Hänen istuessaan lypsämässä ilmestyi yhtäkkiä\nhänen eteensä harhailevia lapsia, joita hän ei ollut ikinä ennen\nnähnyt, ja hän muisti tuskin kysellä mistä he olivat tai miten heidän\nkotonaan asiat olivat; hän antoi heille ruokaa ja johti heidät suoraan\nkapitulisaliin tai jonnekin muualle, missä paloi liesituli, ja peitteli\nheidät sänkyyn dormitoriossa.\n\nIhmeekseen hän huomasi, että tänä onnettomuuden aikana, jolloin enemmän\nkuin koskaan olisi ollut tarpeen, että jokainen valvoi rukouksessa, hän\nei saanut juuri koskaan aikaa kootakseen ajatuksiaan rukoukseen. Hän\nheittäytyi sakramenttikaapin eteen kirkossa, milloin vain oli hetkinen\njoutilasta aikaa, mutta hänestä ei lähtenyt kuin sanattomia huokauksia\nja tylsästi saneltuja paternostereja ja aveja. Hän ei tiennyt itse,\nettä se nunnamaisuus hänen olennossaan ja esiintymisessään, joka oli\nhäneen tarttunut näiden kahden vuoden aikana, hävisi hänestä yhä\nenemmän, ja hän tuli entisen talonemännän kaltaiseksi sitä mukaa kuin\nnunnien parvi kutistui, luostarijärjestys höltyi ja abbedissa vielä\noli makuulla, heikkona ja kieli puoleksi halvautuneena -- ja niiden\nharvojen, jotka olivat vielä jäljellä, työtaakka kasvoi.\n\nEräänä päivänä hän sattumalta kuuli, että Skule oli vielä Nidarosissa\n-- hänen laivaväkensä oli kuollut tai karannut, eikä hän ollut saanut\nuutta miehistöä. Hän oli terve, mutta oli antautunut hurjaan elämään,\nniinkuin monet nuoret ihmiset epätoivossaan olivat tehneet. Joka\npelkäsi, oli varma kuolemasta, sanoivat he, ja niin he huumasivat\nitsensä remuamalla ja juomalla, pelasivat ja tanssivat ja liehuivat\nnaisten kanssa. Vieläpä kunniallisten kaupunkilaisten rouvat ja\nparhaista suvuista olevat neidot karkasivat pois kotoaan näinä\npahoina aikoina; porttimajanaisten seurassa he juhlivat kyytituvissa\nja kapakoissa hurjistuneiden miesten joukossa. Jumala, anna heille\nanteeksi, ajatteli äiti, mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut\nliian väsynyt voidakseen paljon surra sitä.\n\nMutta olipa maakylissäkin kylliksi syntiä ja villiintymistä. Luostariin\nsiitä kuului vain vähän, eikä siellä ollutkaan aikaa puhella paljon.\nSira Eiliv, joka kulki kaikkialla sairaiden ja kuolevien luona suomatta\nitselleen lepoa, sanoi eräänä päivänä Kristiinalle, että sielujen hätä\noli suurempi kuin ruumiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin he istuivat eräänä iltana konventtituvan lieden ympärillä,\nse pieni parvi ihmisiä, joka vielä oli elossa Reinin-luostarissa.\nNeljä nunnaa ja kaksi maallikkosisarta, yksi vanha tallimies ja yksi\npuolikasvuinen poika, kaksi almunaista ja muutamia lapsia kyyhötti\ntulen ympärillä. Selustapenkillä, missä suuri ristiinnaulitunkuva\nhäämötti hämärässä vaalealla seinällä, makasi abbedissa, ja sisar\nKristiina ja sisar Turid istuivat hänen käsiensä ja jalkojensa ääressä.\n\nOli yhdeksän päivää viimeisestä kuolemantapauksesta sisarten joukossa\nja viisi päivää siitä kun kukaan oli kuollut luostarissa tai sen\nlähiympäristössä. Rutto näytti olevan laantumassa yli koko seudun,\nsanoi Sira Eiliv. Ja ensi kerran lähes kolmeen kuukauteen valautui\nikään kuin rauhan ja turvallisuuden ja viihtymyksen hohde tuon\näänettömänä ja väsyneenä koolla istuvan joukon ylle. Vanha sisar\nTorunn Marta antoi rukousnauhansa vaipua helmaansa ja tarttui polvensa\nvieressä seisovan pienen tytön käteen:\n\n\"Mitäs hän sanoo? Niin, lapsi, nyt näyttää käyvän taas todeksi, ettei\nJumalan äiti Maaria koskaan käännä armoaan pois lapsistaan kauaksi\naikaa.\"\n\n\"Ei se ole neitsyt Maaria, sisar Torunn. Hel se on. Silloin hän menee\npois tästä kylästä kimpsuineen kampsuineen, kun viattoman ihmisen veri\nvuodatetaan hautausmaan veräjällä -- huomenna hän on jo matkojen päässä\n--\"\n\n\"Mitä hän sanoo?\" kysyi nunna jälleen levottomana. \"Hyi sinua,\nMagnhild, kun puhut tuollaisia ilkeitä pakanallisuuksia, sinun sietäisi\nsaada vitsaa --\"\n\n\"Sano meille mitä se on, Magnhild -- pelkäämättä\" -- sisar Kristiina\nseisoi heidän takanaan, hän kysyi henkeään pidättäen. Hän oli\nmuistanut -- nuoruudessaan hän oli kuullut Aashild-rouvalta kamalista,\nsanomattoman syntisistä neuvoista, joita perkele viettelee epätoivoisia\nihmisiä käyttämään.\n\nLapset olivat olleet lehdossa seurakunnankirkon luona iltahämärissä,\nja joku pojista oli osunut siellä olevalle maahökkelille; sitten he\nolivat salaa tähystelleet joitakin miehiä, jotka neuvottelivat siellä\nkeskenään. Näytti siltä kuin nuo miehet olisivat ottaneet kiinni pienen\npojan, Ranta-Steinunnin Toren, ja tänä yönä he aikoivat vuodattaa\nhänen verensä rutonhaltijalle, Helille. Lapset juttelivat innokkaasti,\nylpeinä siitä, että olivat saaneet aikaihmisten huomion herätetyksi.\nHeille ei näyttänyt johtuvan mieleen sääliä Tore-parkaa -- tämä olikin\ntosin kuin jokin hylky, kulki kerjuulla kylässä, mutta ei koskaan\nluostarissa, ja kun Sira Eiliv tai joku abbedissan läheteistä meni\ntapaamaan hänen äitiään, karkasi tämä tai ei ruvennut puheisiin heidän\nkanssaan, puhuivatpa he hänelle lempeästi tai ankarasti. Steinunn oli\nelänyt Nidarosin kaduilla kymmenkunta vuotta, mutta sitten hän sai\ntaudin, joka turmeli hänet niin pahoin, ettei hän lopulta voinut enää\nhankkia elatustaan totutulla tavallaan, ja silloin hän tuli tähän\nkylään asettuen asumaan rannalla olevaan mökkiin. Vieläkin saattoi yksi\ntai toinen kerjäläinen tai muu sellainen lyöttäytyä hänen seuraansa\njoksikin ajaksi. Kuka hänen poikansa isä oli, sitä hän ei tiennyt\nitsekään.\n\n\"Meidän on mentävä sinne\", sanoi Kristiina. \"Emmehän voi istua täällä,\nkun kastetut sielut myyvät itsensä perkeleen haltuun oviemme edustalla.\"\n\nNunnat huudahtivat. Ne olivat kylän pahimpia miehiä, raakoja ja\njumalattomia, ja viimeinen hätä ja epätoivo olivat kai tehneet heistä\ntodellisia paholaisia. Jospa vain Sira Eiliv olisi ollut kotona,\nvalittivat nunnat. Ruton aikana oli papin asema tullut sellaiseksi,\nettä sisaret odottivat hänen pystyvän mihin hyvänsä.\n\nKristiina väänteli käsiään:\n\n\"Jos minä menen yksin -- äiti, saanko luvan mennä sinne?\"\n\nAbbedissa tarttui hänen käsivarteensa, niin että hän voihkaisi. Tuo\nvanha nainen, jolta halvaus oli vienyt puhekyvyn, nousi jaloilleen;\nmerkillä hän ilmaisi, että he pukisivat hänet. Hän vaati saada\nkultaristin, arvomerkkinsä. Sitten hän tarttui Kristiinaa käsipuoleen\ntämä oli nuorin ja voimakkain naisista. Kaikki nunnat nousivat ja\nseurasivat.\n\nKapitulituvan ja kirkon kuorin välisen pienen huoneen ovesta he\nastuivat ulos koleankylmään talviyöhön. Ragnhild-rouva alkoi\nväristä ja hänen hampaansa kalisivat -- hän hikoili vielä alinomaa\nsairautensa jäljeltä, ja ruttopaiseiden haavat eivät olleet täysin\nparantuneet, joten käveleminen tuotti hänelle suuria kipuja. Mutta\nhän murisi äreästi ja pudisti päätään, kun sisaret pyysivät häntä\nkääntymään takaisin, kouristi kovemmin Kristiinan käsivartta ja asteli\nvilusta väristen etunenässä puutarhan halki. Sitä mukaa kuin silmät\ntottuivat pimeyteen, erottivat naiset pudonneitten lehtien vaalean\nhohteen jalkainsa alla ja hiukan valoa pilviseltä taivaalta paljaiden\npuunlatvojen yläpuolelta. Kylmiä pisaroita tippui, ja tuulenhenkäykset\nsynnyttivät heikon huminan. Kumeana ja raskaana huokui vuonon kohina\nrantaa vasten harjun takana.\n\nPuutarhan alalaidassa oli pieni portti -- sisaria karmi, kun se\nkirskahteli kiinniruostuneessa rautanavassaan Kristiinan koettaessa\nkiskoa sitä auki. Sitten he hiipivät eteenpäin lehdon läpi seurakunnan\nkirkkoa kohti. Nyt he erottivat tervatun ruhon mustempana pimeällä\ntaustalla, ja lahden tuonpuolisen harjun yllä olevien pilvien\nvaaleutta vasten näkyi katon yläosa ynnä harjatorni huipussa olevine\npeuranpäineen ja risteineen.\n\nNiin -- hautuumaalla oli ihmisiä -- he tunsivat sen paremmin kuin\nnäkivät tai kuulivat. Ja nyt ilmestyi matalalla oleva pieni valonhohde,\nniinkuin kalvolyhty olisi seisonut maassa. Pimeys liikkui sen vieressä.\n\nNunnat painautuivat yhteen, uikuttivat miltei äänettömästi rukouksia\nkuiskiessaan, astuivat joitakin askeleita, pysähtyivät ja kuuntelivat\nja lähestyivät jälleen. He olivat jo melkein hautuumaan veräjällä.\nSilloin he kuulivat pimeästä ohuen lapsenäänen huutavan:\n\n\"Ai, ai, tehän olette ryönänneet minun voileipäni!\"\n\nKristiina päästi irti abbedissan käden, juoksi esiin kirkkomaan portin\nalitse. Hän sysäsi syrjään joitakin tummia miehenselkiä, kompasteli\nlapiolla luotuihin multakasoihin ja sitten hän tuli avonaisen haudan\npartaalle. Hän laskeutui polvilleen, kumartui eteenpäin ja auttoi ylös\npienen pojan, joka seisoi pohjalla naama vielä väärässä, kun oli tullut\nvähän multaa sille hyvälle lehikäisrieskalle, jonka hän oli saanut\npysyäkseen rauhallisena kuopassaan.\n\nMiehet seisoivat mielettömästi säikähtyneinä, valmiina pakenemaan --\njotkut polkivat maata paikoillaan -- Kristiina näki heidän jalkansa\nmaassa olevan lyhdyn valossa. Sitten näytti Kristiinasta, että yksi\njoukosta aikoi hyökätä hänen kimppuunsa -- samassa häilähtivät\nharmaanvalkoiset nunnankaavut esiin -- ja miesjoukko seisoi\nneuvottomana.\n\nKristiinalla oli poika vielä sylissään, tämä mankui leipäänsä, silloin\nKristiina laski hänet maahan, otti leivän ja pyyhki sen puhtaaksi:\n\n\"Tässä, syö -- nyt on voileipäsi yhtä hyvä.\n\n\"Ja menkää nyt kotiin, te miehet\" -- äänen vapiseminen pakotti\nKristiinan pysähtymään hetkiseksi. \"Menkää kotiin ja kiittäkää Jumalaa,\nettä tuli pelastus, ennen kuin saitte tehdyksi teon, jota kävisi\nvaikeaksi sovittaa.\" Nyt hän puhui kuin talonemäntä palvelusväelleen,\nlempeästi, mutta sellaisella sävyllä kuin ei olisi vähääkään ajatellut,\netteivät he tottelisi. Tahdottomasti kääntyivät jotkut miehistä porttia\nkohti.\n\nSilloin joku huusi:\n\n\"Odottakaa vähän -- ettekö ymmärrä, että nyt on menossa ainakin henki\n-- ehkä kaikki mitä omistamme -- kun nuo kirotut munkkienhuorat ovat\nsaaneet nokkansa työnnetyksi tähän! Ei heidän ole saatava lähteä täältä\nja levittää tietoa tästä --\"\n\nEi yksikään miehistä liikahtanut -- mutta sisar Agnes kiljahti ja huusi\nitkevällä äänellä:\n\n\"Oi suloinen Jeesus, minun ylkäni -- minä kiitän sinua, ettäs suot\npalvelijattarillesi kuoleman sinun nimesi kunnian tähden --!\"\n\nRagnhild-rouva töykkäsi hänet tylysti taakseen, hoippui esiin ja otti\nmaassa seisovan lyhdyn -- ei kukaan liikauttanut kättään estääkseen\nhäntä. Kun hän kohotti sen ylös, välkkyi kultaristi hänen rinnallaan.\nHän seisoi sauvaansa nojaten ja valaisi hitaasti ympärillä seisovaa\nriviä, nyökäyttäen joka miehelle johon katsoi. Sitten hän viittasi\nKristiinaa puhumaan. Kristiina lausui:\n\n\"Menkää kauniisti ja rauhallisesti kotiinne, rakkaat veljet --\nluottakaa siihen, että arvoisa äiti ja nämä hyvät sisaret ovat niin\nsääliväisiä kuin he Jumalaa ja hänen kirkkonsa kunniaa muistaen voivat\nolla. Mutta väistykää nyt tieltä, jotta pääsemme pois tämän lapsen\nkanssa -- ja menkää sitten kukin kotiinne.\"\n\nMiehet seisoivat epävarmoina. Silloin huusi yksi kuin hengenhädässä:\n\n\"Eikö ole parempi, että _yksi_ uhrataan kuin että me kaikki joudumme\ntuhon omiksi --! Tämä poika, joka ei ole kenenkään oma --\"\n\n\"Hän on Kristuksen oma. Parempi on, että me tuhoudumme joka ainoa, kuin\nettä teemme väkivaltaa yhdelle hänen pienimmistään --\"\n\nMutta mies, joka oli puhunut ensin, huusi jälleen:\n\n\"Suus kiinni sellaisista, taikka minä tukin sen tällä\" -- hän ravisti\npuukkoaan ilmassa. \"Menkää te kotiin, pankaa maata, kutsukaa pappinne\nlohduttamaan itseänne ja olkaa vaiti tästä -- taikka minä sanon teille\nSaatanan nimessä, että tulette tietämään tehneenne pahimman tekonne,\nkun tahdoitte sekaantua meidän asioihimme --\"\n\n\"Sinun ei tarvitse huutaa niin kovasti, jotta se kuulisi, jonka\nnimeä mainitsit, Arntor -- sinä voit tietää, ettei hän ole tästä\nkaukana\", sanoi Kristiina rauhallisesti, ja jotkut miehistä näyttivät\npelästyneinä hiipivän tahdottomasti lähemmäksi lyhtyä pitävää\nabbedissaa. \"Pahinta olisi ollut sekä meille että teille, jos olisimme\njääneet kotiin istumaan, kun te ryhdyitte valmistamaan itsellenne\nolinsijaa kuumimmassa helvetissä.\"\n\nMutta mies, Arntor, kirosi ja raivosi. Kristiina tiesi hänen vihaavan\nnunnia, koska hänen isänsä oli täytynyt pantata heille talonsa, kun\nhänen oli maksettava sakko miestaposta ja sukurutsauksesta vaimonsa\nserkun kanssa. Nyt hän ryhtyi syytämään suustaan kaikkia vihollisen\nkiukkuisimpia valheita sisarista syyttäen heitä synneistä niin mustista\nja luonnottomista, että ainoastaan perkele itse oli voinut johdattaa\nihmisen sellaisia ajattelemaan.\n\nNunna-raukat taipuivat pelokkaina ja itkien hänen ivasanojensa alle,\nmutta he seisoivat lujina vanhan äitinsä ympärillä; ja tämä piti lyhtyä\nylhäällä ja valaisi miestä katsoen häntä rauhallisesti kasvoihin hänen\nriehuessaan.\n\nMutta Kristiinassa kuohahti suuttumus kuin leimahtava rovio:\n\n\"Vaikene! Oletko menettänyt järkesi vai onko Jumala lyönyt sinut\nsokeudella! Pitäisikö meidän rohjeta napista hänen rangaistuksensa\nalla, meidän -- kun olemme nähneet hänen vihittyjen morsiantensa\nkäyvän miekkaa vastaan, joka paljastettiin maailman syntien vuoksi.\nHe valvoivat ja rukoilivat silloin, kun me teimme syntiä ja unohdimme\nluojamme joka päivä -- he sulkeutuivat rukousten linnaan, silloin kun\nme haihattelimme ympäri maailmaa ajellen takaa ahneudessamme paljoa\ntavaraa ja vähää tavaraa, omaa riemuamme ja omaa vihaamme. Mutta he\ntulivat ulos meidän luoksemme, kun surmanenkeli lähetettiin joukkoomme\n-- he kokosivat luokseen sairaat ja turvattomat ja nälkäiset --\nkaksitoista sisaristamme on kuollut tähän tautiin, sen te tiedätte\nkaikki, ei ainoakaan väistynyt eikä ainoakaan lakannut rukoilemasta\nmeidän kaikkien puolesta sisarillisella rakkaudella ennen kuin kieli\nkuivui heidän suussaan ja elonveri vuoti loppuun --\"\n\n\"Kauniistipa puhut itsestäsi ja vertaisistasi --\"\n\n\"_Minä_ olen _sinun_ vertaisesi\", huusi Kristiina poissa suunniltaan;\n\"en minä kuulu pyhien sisarten joukkoon -- minä olen yksi teistä --\"\n\n\"Kas kuinka nöyräksi tulit, ämmä\", sanoi Arntor ivallisesti. \"Sinä\npelkäät, huomaan minä. Kunhan kuluu vielä vähän aikaa, niin kutsut\nitseäsi kernaasti tämän pojan äidin vertaiseksi.\"\n\n\"Siitä asiasta Jumala tuomitkoon -- hän kuoli sekä hänen että minun\ntähteni, ja hän tuntee meidät molemmat. -- Missä Steinunn on?\"\n\n\"Mene hänen hökkeliinsä, niin kyllä löydät hänet\", vastasi Arntor.\n\n\"No sitten on jonkun toimitettava sana tuolle naisparalle, että hänen\npoikansa on meillä\", sanoi Kristiina nunnille. \"Meidän on käytävä häntä\ntapaamassa huomenna.\"\n\nArntor nauraa virnisti, mutta eräs toinen mies huusi vastenmielisesti:\n\n\"Ei, ei --. Hän on kuollut\", sanoi hän Kristiinalle. \"Siitä on kaksi\nviikkoa, kun Bjarne lähti hänen luotaan ja pani tangon oven päälle.\nSilloin hän makasi kuoleman kielissä --\"\n\n\"Makasiko hän --\" Kristiina katsoi kauhistuneena miehiin. \"Eikö kukaan\nnoutanut pappia hänen luokseen --? Onko -- ruumis -- siellä -- eikä\nkellään ole ollut sen vertaa sääliä, että olisi tuonut hänet vihittyyn\nmultaan -- ja hänen lapsensa te tahdoitte --\"\n\nNaisen kauhistus näytti saavan miehetkin aivan suunniltaan kauhusta\nja häpeästä. He huusivat sekaisin yhteen ääneen; kaikkien muiden yli\nkuului yksi ääni:\n\n\"Nouda hänet itse, sisar!\"\n\n\"Kyllä! Kuka teistä lähtee mukaani?\"\n\nEi kukaan vastannut. Arntor huusi:\n\n\"Sinä saat kyllä mennä yksin.\"\n\n\"Huomenna -- heti kun päivä valkenee, -- me noudamme hänet, Arntor --\nitse ostan hänelle leposijan ja sielumessun --\"\n\n\"Mene sinne, mene nyt yöllä -- sitten uskon, että te olette tupaten\ntäynnä pyhyyttä ja hyvettä --\"\n\nArntor oli työntänyt naamansa ihan liki hänen kasvojaan. Kristiina\nsysäsi nyrkkinsä hänen naamaansa päästäen äänekkään raivon ja pelon\nnyyhkytyksen.\n\nRagnhild-rouva meni ja asettui Kristiinan rinnalle koettaen saada\nsanotuksi jotakin. Nunnat huusivat, että huomenna noudettaisiin kuollut\nhautaan. Mutta paholainen näytti vieneen Arntorin järjen, hän huusi yhä\nhuutamistaan:\n\n\"Mene nyt -- niin uskomme Jumalan laupeuteen --\"\n\nKristiina suoristautui valkoisena ja jäykkänä:\n\n\"Minä menen.\"\n\nHän nosti lapsen ja antoi sen sisar Torunnin syliin, työnsi miehet\nsivulle ja juoksi veräjää kohti nopeaan ja kompastellen mättäisiin\nja multakasoihin nunnien rientäessä valittaen perässä ja sisar\nAgneksen huutaessa, että hän tahtoi tulla mukaan. Abbedissa pudisti\nyhteenliitettyjä käsiään, että Kristiina pysähtyisi, mutta hän näytti\nolevan aivan suunniltaan.\n\nSamassa syntyi kovaa hämminkiä pimeässä hautuumaan veräjän luona\n-- seuraavassa tuokiossa kysyi Sira Eilivin ääni, kuka täällä piti\nkokousta. Hän astui esiin lyhdynvaloon -- he näkivät, että hänellä oli\nkirves kädessä. Nunnat keräytyivät hänen ympärilleen, miehille tuli\nkiire puikkia pois pimeässä, mutta veräjällä he kohtasivat miehen,\njolla oli paljastettu miekka kädessä. Syntyi jonkinverran temmellystä\nja aseidenkalinaa, ja Sira Eiliv huusi sinnepäin, että voi jokaista,\njoka nyt loukkaa kirkkomaan rauhaa. Kristiina kuuli jonkun sanovan,\nettä se oli Credokujan väkevä seppä -- kohta sen jälkeen sukelsi pitkä\nja hartiakas, valkotukkainen mies esiin hänen vierestään. Se oli Ulf\nHaldorinpoika.\n\nPappi ojensi hänelle kirveen -- hän oli lainannut sen Ulfilta. Hän otti\nTore-pojan nunnalta ja lausui:\n\n\"On jo sivu puoliyön -- kuitenkin on parasta, että seuraatte minua\nkirkkoon kaikki; näistä asioista tahdon saada selvän vielä tänä yönä.\"\n\nEi kukaan ajatellutkaan olla tottelematta. Mutta kun he olivat tulleet\ntielle, erkani yksi harmaanvalkea naishahmo parvesta aikoen poiketa\nmetsään vievälle polulle. Pappi huusi ja käski häntä tulemaan muiden\nmukana. Kristiinan ääni vastasi pimeästä -- hän oli jo ehtinyt vähän\nmatkaa polulle:\n\n\"Minä en voi tulla, Sira Eiliv, ennen kuin olen täyttänyt lupaukseni --\"\n\nPappi ja jotkut muut lähtivät juoksemaan. Kristiina seisoi aitaan\nnojaten, kun Sira Eiliv saavutti hänet. Pappi kohotti lyhtyä --\nKristiina oli hirveän kalpea kasvoiltaan, mutta kun pappi katsoi hänen\nsilmiinsä, näki hän, ettei tämä ollut tullut hulluksi, niinkuin hän\nensin oli pelännyt.\n\n\"Tule kotiin, Kristiina\", sanoi hän. \"Huomenna lähdemme sinun mukanasi\nsinne, jotkut miehet -- minä lähden itse sinun mukanasi sinne --\"\n\n\"Minä olen antanut sanani. Minä en voi mennä kotiin, Sira Eiliv, ennen\nkuin olen tehnyt mitä olen luvannut.\"\n\nPappi seisoi hetkisen. Sitten hän lausui hiljaa:\n\n\"Ehkä olet oikeassa. Mene sitten, sisar, Jumalan nimeen.\"\n\nKristiina liukui kummallisen varjomaisena pimeyteen, joka nielaisi\nhänen harmaan hahmonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Ulf Haldorinpoika tuli Kristiinan rinnalle, virkkoi tämä -- puhuen\nsysäyksittäin ja kiivaasti: \"Mene takaisin -- enhän minä ole pyytänyt\nsinua mukaani --\"\n\nUlf nauroi hiljaa:\n\n\"Kristiina-rouva -- etkö ole oppinut vielä, että jotakin saattaa\ntapahtua sinun pyytämättäsi tai käskemättäsi -- etkö ehkä sitäkään,\nniin monta kertaa kuin oletkin sen nähnyt -- ettet sinäkään aina jaksa\nviedä yksin perille kaikkea mitä otat suorittaaksesi. Mutta nyt minä\nautan sinua saamaan perille tämän kuormasi.\"\n\nHongikko humisi heidän yllään, ja aaltojen kohina rannalta kuului\nvoimakkaampana ja heikompana, aina tuulenpuuskien mukaan. Oli\npilkkopimeää siellä, missä he kulkivat. Hetken kuluttua Ulf virkkoi:\n\n\"-- Olen seurannut sinua ennenkin, Kristiina, kun kuljit ulkona yöllä\n-- tuntui mielestäni sopivalta, että tulisin mukaasi tälläkin kertaa --\"\n\nKristiina hengitti kuuluvasti ja kiivaasti pimeässä. Kerran hän\nkompastui johonkin, ja Ulf tarttui häneen. Sitten Ulf otti Kristiinaa\nkädestä ja talutti häntä. Hetken kuluttua mies ymmärsi, että toinen\nitki kävellessään. Silloin hän kysyi, mitä Kristiina itki.\n\n\"Minä itken sitä, kun ajattelen, että sinä olet ollut niin hyvä ja\nuskollinen meille aina, Ulf. Mitäpä osaan sanoa --? Tiedän kyllä,\nettä se oli enimmäkseen Erlendin vuoksi, mutta minä luulen melkein,\nsukulaismieheni -- että sinä olet aina tuominnut minua lempeämmin kuin\nmihin sinulla oli oikeus siihen nähden, mitä sinä ensiksi näit minun\nvaelluksestani.\"\n\n\"Minä olen pitänyt sinusta, Kristiina -- yhtä paljon kuin hänestä.\" Ulf\nvaikeni. Kristiina ymmärsi hänen olevan voimakkaan mielenliikutuksen\nvallassa. Sitten Ulf sanoi:\n\n\"Siksi minusta tuntuu kovalta, kun purjehdin tänne tänään -- tulin\ntuomaan sinulle sellaisia uutisia, joitten perillesaattaminen tuntuu\nraskaalta minulle itsellenikin. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina.\"\n\n\"Skulestako?\" kysyi Kristiina hetken perästä hiljaa. \"Onko Skule\nkuollut?\"\n\n\"Ei, Skule voi hyvin, kun puhuin hänen kanssaan eilen -- ja nyt ei\nkaupungissa enää kuolekaan moni tuohon tautiin. Mutta minä sain uutisia\nTautrasta aamulla.\" Ulf kuuli Kristiinan huokaavan raskaasti kerran,\nmutta hän ei sanonut mitään. Hetken perästä Ulf sanoi:\n\n\"Siitä on jo kymmenen päivää, kun he kuolivat. Mutta luostarissa on\nvain neljä veljeä jäljellä, ja saari on melkein kuin lakaistu puhtaaksi\nihmisistä.\"\n\nHe olivat nyt päässeet metsän läpi. Heidän edessään olevan laakean\nmaakaistaleen yli tohisi merenpauhina ja tuuli heitä vastaan. Yhdestä\nkohti pimeässä häämötti vaaleaa -- pienen lahden rantatyrsky, jyrkkä,\nvaalea hiekkatöyry yläpuolella.\n\n\"Hän asuu tuolla\", sanoi Kristiina. Ulf tunsi, että hänen lävitseen\nkulki pitkiä, kouristuksentapaisia puistatuksia. Hän otti Kristiinaa\nlujasti kädestä:\n\n\"Itse olet ottanut tämän suorittaaksesi. Muista se äläkä nyt menetä\nmalttiasi.\"\n\nKristiina sanoi kummallisen ohuella, hennolla äänellä, jonka tuuli\nsieppasi ja vei mukanaan:\n\n\"Nyt käy Bjørgulfin uni toteen -- minä luotan Jumalan ja Neitsyt\nMaarian armoon.\"\n\nUlf koetti nähdä hänen kasvojaan -- mutta oli liian pimeä. He\nlaskeutuivat rantakaistaleelle -- paikoitellen sitä oli niin kapeasti\ntöyryn alla, että aalto löi silloin tällöin aivan heidän jalkoihinsa\nasti. He tarpoivat eteenpäin leväkasojen ja suurten kivien yli. Hetken\nkuluttua häämötti tumma keko hiekkatöyryä vasten.\n\n\"Jää tänne\", sanoi Ulf lyhyeen. Hän meni pois, murti ovea -- sitten\nKristiina kuuli hänen hakkaavan pajusiteitä ja murtavan taasen. Hän\nymmärsi oven romahtavan sisälle ja Ulfin menevän tuohon mustaan luolaan.\n\nYö ei ollut erittäin tuulinen. Mutta oli niin pimeä, ettei Kristiina\nvoinut nähdä mitään paitsi merellä vilahtelevia pieniä vaahtopilkkuja,\njotka tulivat näkyviin ja hävisivät samassa, sekä lahden hiekkarantaan\nmurtuvien aaltojen vaaleaa hohdetta; lisäksi hän näki tuon töyryä\nvastaan häämöttävän mustan keon. Ja hänestä tuntui, että hän seisoi\npimeässä onkalossa ja että se oli kuoleman esikartano. Murtuvien\naaltojen kohina ja rantakivien lomitse takaisin juoksevan veden solina\nkävivät yhteen hänen oman verensä hyrskinän kanssa, vaikka tuntuikin\nkuin hänen ruumiinsa olisi ollut hajoamaisillaan, niinkuin kappaleiksi\nmurtuva astia -- rinnassa särki, niinkuin jokin olisi tahtonut murtaa\nsen rikki sisältäpäin; pää tuntui ontolta ja tyhjältä ja ikään kuin\nravistuneelta, ja puuskapäinen tuuli viuhui hänen ympärillään ja\npuhalsi suoraan hänen lävitseen. Kummallisen välinpitämättömänä hän\nnyt ymmärsi, että hän oli nyt varmaankin saanut itse taudin -- mutta\nhän ikään kuin odotti, että pimeys repeäisi valoon, joka pauhaisi ja\nvoittaisi merenkohinan, ja että hän silloin menehtyisi pelosta. Hän\nveti ylös hupun, jonka tuuli oli kiskaissut taaksepäin hänen päästään,\nkietoi mustan nunnanviitan tiukasti ympärilleen ja seisoi kädet\nristissä sen alla -- mutta hänen mieleensä ei johtunut rukoilla; oli\nniinkuin hänen sielullaan olisi ollut enemmän kuin kyllin tekemistä\nmurtautumisessa romahtamaisillaan olevasta majasta ulos, ja se oli se,\njoka repi rinnassa, kun hän hengitti.\n\nHän näki tulen leimahtavan hökkelissä. Vähän ajan kuluttua Ulf\nHaldorinpoika huusi häntä: \"Saat tulla tänne näyttämään minulle\nvaloa, Kristiina\" -- Ulf seisoi oviaukossa ja ojensi hänelle jotakin\ntervatusta puusta laitettua soihtua.\n\nRuumiinlöyhkä lemahti tukahduttavana Kristiinaa vastaan, vaikka hökkeli\noli niin harva ja ovi poissa. Jäykin silmin, suu puoliavoinna -- ja hän\ntunsi leukansa ja huulensa kankeiksi kuin puu -- hän etsi katseillaan\nkuollutta. Mutta näkyi vain pitkä mytty maapermannolla nurkassa;\npäällimmäiseksi oli sen ympärille kiedottu Ulfin viitta.\n\nUlf oli repinyt jostakin irti pitkiä lautoja ja pannut oven niiden\npäälle. Kiroillen kömpelöitä työaseitaan teki hän kirveellään ja\ntikarillaan lovia ja reikiä ja koetti köyttää ovea kiinni lautoihin.\nJonkun kerran hän katsahti nopeasti Kristiinaan, ja joka kerta hänen\ntummat, harmaapartaiset kasvonsa kiristyivät jäykemmiksi.\n\n\"Tahtoisinpa tietää, miten olit ajatellut yksin suoriutua tästä\nurakasta\", sanoi hän kumarassa puuhatessaan -- vilkaisi ylös --\nmutta tervasoihdun valaisemat jäykät, elottomat kasvot pysyivät yhtä\nliikkumattomina -- ne olivat kuin kuolleen tahi hullun ihmisen kasvot.\n\"Voitko sanoa minulle sen, Kristiina?\" nauroi hän tylysti, mutta se\nei auttanut mitään. \"Nyt arvelen olevan sopivan ajan lukea joitakin\nrukouksia.\"\n\nYhtä jäykkänä ja tylsänä alkoi Kristiina lukea:\n\n\"Pater noster, qui es in coelis. Adveniat regnum tuum. Fiat voluntas\ntua sicut in celo et in terra --.\" Sitten hän pysähtyi.\n\nUlf katsoi häneen. Silloin Ulf jatkoi lukemista: \"Panem nostrum\nquotidianum da nobis hodie --.\" Nopeaan ja lujasti hän luki isämeidän\nloppuun, meni ja teki ristinmerkin mytyn yli, nopeaan ja lujasti hän\nkävi siihen käsiksi ja kantoi sen laittamilleen paareille.\n\n\"Mene edellä sinä\", sanoi hän. \"Se on ehkä vähän raskaampaa, mutta\nsinä tunnet siinä vähemmän löyhkää. Viskaa pois soihtu -- me näemme\nvarmemmin ilman sitä -- äläkä astu harhaan, Kristiina -- sillä minä en\nnyt mielelläni haluaisi käydä enää käsiksi tähän ruumisrähjään.\"\n\nKamppaileva tuska Kristiinan rinnassa tuntui nousevan vastarintaan,\nkun hän sai paarientangot olkapäilleen; rintakehä ei _tahtonut_ ottaa\nvastaan painoa. Mutta hän puri hampaansa yhteen. Niin kauan kuin he\nkulkivat rantaa pitkin, missä tuuli puhalsi, ei hän tuntenut paljon\nruumiinhajua.\n\n\"Tässä minun on kai autettava ylös ensin se ja sitten paarit\", sanoi\nUlf, kun he tulivat rinteelle, mistä olivat laskeutuneet alas.\n\n\"Voimme mennä vähän kauemmaksi\", sanoi Kristiina, \"sinne mistä\nleväreillä ajetaan -- siellä ei ole jyrkkää.\"\n\nHänen äänensä kuului tyyneltä ja järkevältä, huomasi mies. Ja hän\nalkoi hikoilla ja väristä nyt kun se oli ohi -- hän oli luullut\nKristiinan menettäneen järkensä tänä yönä. He ponnistelivat eteenpäin\nsitä hiekkaista polkua, joka vei tasangon poikki hongikkoon päin.\nTuuli puhalsi esteettä Kristiinan yli, mutta se ei kuitenkaan ollut\nsamanlaista kuin rannalla, ja sitä mukaa kuin he tulivat kauemmaksi\nrannan kohinasta, hän tunsi olevansa palamassa ulkoisimman pimeyden\nkauhusta. Polun sivulla häämötti vaaleata, siinä oli viljapelto, joka\noli jäänyt leikkaajatta. Sen haju ja lakoontuneiden korsien näky olivat\nhänelle paluutervehdyksenä -- ja hänen silmänsä täyttyivät sisarellisen\nsäälin kyynelillä -- omasta autiosta pelostaan ja hädästään hän palasi\njälleen elävien ja kuolleiden yhdyskuntaan.\n\nKamala raadonlöyhkä tulvahti aivan hänen ylitseen toisinaan, kun\ntuuli sattui puhaltamaan takaapäin, mutta se ei kuitenkaan ollut niin\ninhottavaa kuin hänen seisoessaan rannalla hökkelissä -- avaruus oli\ntäynnä raikkaiden, kosteiden ja kylmien ilmavirtojen puhtautta.\n\nJa paljon voimakkaampi sitä tunnetta, että hän kantoi jotakin kauheaa\npaareilla takanaan, oli tietoisuus siitä, että Ulf Haldorinpoika kulki\nsiellä turvaten hänen selkäänsä siltä mustalta ja elävältä kauhulta,\njosta he etääntyivät -- jonka pauhu heikkeni heikkenemistään.\n\nHongikon reunaan saavuttuaan he huomasivat tulenloimua. \"He tulevat\nmeitä vastaan\", sanoi Ulf.\n\nHeti sen jälkeen he kohtasivat melkoisen parven miehiä, jotka kantoivat\ntervasoihtuja ja paria kalvolyhtyä ynnä ruumisvaatteella peitettyjä\npaareja -- Sira Eiliv oli heidän mukanaan, ja ihmetellen huomasi\nKristiina, että joukossa oli useita niistä miehistä, jotka olivat\nolleet kirkkomaalla aikaisemmin sinä yönä, ja monet heistä itkivät. Kun\nhe nostivat taakan hänen hartioiltaan, hän oli kaatumaisillaan. Sira\nEiliv yritti tarttua häneen, mutta silloin hän sanoi nopeasti:\n\n\"Älkää koskeko minuun -- älkää tulko lähelleni -- minussa on itsessäni\nrutto, minä tunnen sen --\"\n\nMutta Sira Eiliv tuki häntä hartioista siitä huolimatta:\n\n\"Silloin on sinulle oleva iloksi, vaimo, muistaa Herramme lausuneen:\n'Minkä olet tehnyt yhdelle hänen vähimmistä veljistään tai sisaristaan,\nsen olet tehnyt Hänelle itselleen.'\"\n\nKristiina katsoi pappiin. Sitten hän katsoi sinne, missä miehet\nparhaillaan siirsivät ruumista Ulfin kyhäämiltä paareilta\nruumispaareille. Ulfin viitta solahti vähän syrjään -- kuluneen kengän\nkärki viilsi esiin tummanmärkänä tervasoihtujen valossa.\n\nKristiina meni luo, polvistui paaritankojen väliin ja suuteli kenkää:\n\n\"Jumala olkoon sinulle laupias, sisar -- Jumala ilahduttakoon sieluasi\nvalossaan -- Jumala katsokoon armollisesti meidän kaikkien puoleen\ntäällä pimeydessä --\"\n\nSitten hän luuli, että elämä repeytyisi ulos hänestä -- viiltävä,\nsanomaton tuska, niinkuin jotakin sisäistä, jäsenten uloimpiin niveliin\nsaakka kiinnijuurtunutta olisi raastettu irti. Kaikki, mitä oli hänen\nrinnassaan, repeytyi ulos -- hän tunsi kurkkunsa olevan sitä täynnä,\nsuu tuli täyteen verta, joka maistui suolalta ja likaiselta kuparilta\n-- seuraavassa tuokiossa oli koko hänen kaapunsa kiiltävänä tummasta\nmärkyydestä etupuolelta -- Jeesus, noinko paljon on verta vanhassa\nnaisessa, ajatteli hän.\n\nUlf Haldorinpoika nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuostarinportilla tulivat nunnat saattuetta vastaan palavat kynttilät\nkäsissään. Aivan tajuissaan ei Kristiina ollut nytkään, mutta hän\ntiesi kuitenkin, että hänet puoleksi kannettiin, puoleksi talutettiin\nsisään portista, ja valkoiseksi kalkittu, holvikattoinen huone täyttyi\nkeltaisten kynttilänliekkien ja punaisten tervassoihtujen lepattavalla\nvalolla, ja jalkojen töminä pauhasi kuin meri -- mutta kuolevalle se\noli kuin hänen oman vaipuvan elonliekkinsä heijastusta, ja jalkojen\nkolina lattiakiviä vastaan tuntui häntä kohti nousevan kuoleman virran\nkohinalta.\n\nSitten valonhohde levisi laajemmalle -- hän oli jälleen paljaan, pimeän\ntaivaan alla -- pihalla -- valonhohde väikkyi harmaalla kiviseinällä,\njossa oli vahvoja tukipilareita ja korkeita ikkuna-aukkoja -- se oli\nkirkko. Häntä kannettiin jonkun sylissä -- se oli Ulf jälleen -- mutta\nnyt tämä tuli hänen tajunnassaan yhdeksi kaikkien kanssa, jotka olivat\nkantaneet häntä. Kun hän pani käsivartensa Ulfin niskan ympäri ja\npainoi poskensa hänen parrasta karheaa kaulaansa vasten, oli niin kuin\nhän olisi ollut jälleen lapsena isänsä sylissä, mutta samalla oli myös,\nniinkuin hän itse olisi painanut lasta syliinsä --. Ja Ulfin tumman\npään takana oli punaisia valoja, ja ne näyttivät ikään kuin sen tulen\nhohteelta, joka on kaiken rakkauden ylläpitäjä.\n\nVähän myöhemmin Kristiina aukaisi silmänsä ja oli täydessä, selkeässä\ntajunnassa. Hän oli istualleen tuettuna eräässä dormitorion sängyssä,\neräs nunnista seisoi kumartuneena hänen ylitseen liinaside kasvojen\nalaosan verhona; hän tunsi etikanhajun. Se oli sisar Agnes, näki hän\nsilmistä ja otsassa olevasta pienestä punaisesta käsnästä. Ja nyt oli\npäivä -- selkeä, harmaa valo tuli huoneeseen pienestä ikkunasta.\n\nHänellä ei ollut nyt tuskia -- hän oli vain läpimärkä hiestä kauhean\nraukea ja väsynyt, ja rinnassa pisti ja aristi hengittäessä. Ahnaasti\nhän joi virvoitusjuoman, jota sisar Agnes piti hänen suullaan. Mutta\nhäntä paleli.\n\nKristiina laskeutui takaisin pielusten varaan, ja nyt hän muisti kaikki\nyön tapahtumat. Mutta hurja aaveväritys oli aivan poissa -- vähän\npoissa suunniltaan oli hänen täytynyt olla, ymmärsi hän -- mutta oli\nhyvä, että hän oli saanut tehdyksi työn, pelastanut pienen pojan ja\nestänyt nuo ihmisraukat sälyttämästä niskoilleen sellaista tihutekoa.\nHän tiesi, että hänellä kyllä oli syytä suureen iloon siitä, että\nhän oli saanut onnen tehdä sen juuri ennen kuolemaansa -- mutta hän\nei jaksanut oikein iloita siitä niinkuin olisi pitänyt, hän tunsi\npikemmin samanlaista tyydytystä kuin maatessaan sängyssään kotona\nJørundgaardissa väsyneenä hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Ja sitten\nhänen täytyi kiittää Ulfia --\n\nHän oli maininnut Ulfin nimen, ja tämä oli varmaan istunut piilossa\noven luona ja kuullut sen, sillä tuossa hän tuli lattian poikki ja\nseisahtui hänen vuoteensa viereen. Kristiina ojensi hänelle kätensä, ja\nhän otti sen ja puristi sitä lämpimästi ja lujasti.\n\nYhtäkkiä kävi kuoleva nainen rauhattomaksi, kädet haparoivat kaulan\ntienoilla paidan poimuja.\n\n\"Mikä on, Kristiina?\" kysyi Ulf.\n\n\"Risti\", kuiskasi nainen saaden kaivetuksi esiin isän kullatun ristin.\nHän oli muistanut luvanneensa eilen antaa lahjan tuon Steinunn-paran\nsielun puolesta. Hän ei ollut muistanut, ettei hän omistanut enää\nmitään maailmassa. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta kuin tämä risti,\njonka hän oli saanut isältään -- ja sitten vihkisormuksensa. Se hänellä\noli vielä sormessaan.\n\nHän veti sen pois ja katseli sitä. Raskaasti se painoi hänen\nkämmentään, se oli puhdasta kultaa, ja siihen oli kiinnitetty suuria\npunaisia kiviä. Erlend -- ajatteli hän, ja hänelle tuli tunne, että nyt\nhänen olisi paras antaa pois tämä -- hän ei tiennyt minkä tähden, mutta\nhänestä tuntui vain siltä. Hän sulki silmänsä tuskasta ja ojensi sen\nUlfille:\n\n\"Kenelle aiot sen\", kysyi Ulf hiljaa. Kristiina ei vastannut.\n\"Tarkoitatko että annan sen Skulelle --?\"\n\nKristiina käänsi päätään, pitäen silmänsä lujasti kiinnipuristettuina.\n\n\"Steinunn -- minä lupasin -- messuja hänelle --\"\n\nHän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa\nkourassa. Ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä\noli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se\nmerkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli\nvalittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut --\nkuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen\npahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt\nolisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaan,\njonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta --.\n\nUlf ja nunna vaihtoivat joitakin sanoja, joita hän ei kuullut, ja Ulf\npoistui huoneesta. Kristiina tahtoi kohottaa kätensä pyyhkiäkseen\nsilmiään, mutta ei jaksanut -- käsi jäi makaamaan hänen povelleen.\nRinnassa tuntui niin pahalta, käsi painoi niin raskaasti, ja vielä\ntuntui siltä kuin sormus olisi yhä ollut sormessa. Hänen päänsä alkoi\njälleen käydä sekavaksi -- hänen täytyi nähdä, oliko totta, että se oli\npoissa, ettei hän vain ollut uneksinut antaneensa sen pois -- nyt hän\nalkoi myös tulla epävarmaksi, kaikki viime yön tapahtumat, haudassa\nollut lapsi, musta meri nopsine, pienine aallonpilkkeineen, ruumis,\njota hän oli kantanut -- hän ei tiennyt oliko hän nähnyt unta vai ollut\nvalveilla. Eikä hän jaksanut saada silmiään auki.\n\n\"Sisar\", sanoi nunna, \"sinä et saa nukkua nyt -- Ulf meni noutamaan\nsinulle pappia.\"\n\nKristiina heräsi äkkiä hätkähtäen ihan valveilleen ja loi katseen\nkäteensä. Kultasormus oli poissa, se oli varmaa -- mutta sillä\nkohtaa keskisormessa, missä se oli ollut, oli sileäksikulunut jälki.\nRuskeassa ja sierettyneessä kourassa se näkyi aivan selvästi -- ohut-\nja valkeaihoisen arven kaltaisena -- hän oli erottavinaan sekä kaksi\npyöreää täplää kummallakin puolella olleiden rubiinien paikalla että\npienen piirron, M-kirjaimen, keskuslaatan kohdalla, jossa oli Neitsyt\nMaarian pyhä nimimerkki kultaan lävistettynä.\n\nJa viimeinen selkeä ajatus, joka muodostui hänen aivoissaan, oli se,\nettä hän kuolisi, ennen kuki tuo merkki ehti hävitä, ja hän iloitsi\nsiitä. Hänestä tuntui se mysteeriolta, jota hän ei käsittänyt,\nmutta hän tiesi kuitenkin varmasti, että Jumala oli pitänyt häntä\nkiinni sopimuksessa, joka oli hänelle asetettu, hänen itsensä sitä\nymmärtämättä, hänen ylitseen vuodatetussa rakkaudessa -- ja huolimatta\nhänen omapäisyydestään, huolimatta hänen raskaasta, multaansidotusta\nmielestään oli jotakin tuosta rakkaudesta jäänyt häneen, oli\nvaikuttanut hänessä kuin päivänpaiste mullassa, oli kasvattanut sadon,\njota ei lemmen kuuminkaan palo eikä lemmen myrskyisinkään viha olleet\nvoineet kokonaan tuhota. Jumalan palvelijatar hän oli ollut -- äksy,\nvastahakoinen palvelija, useimmiten silmänpalvelija rukouksissaan ja\nuskoton sydämessään, laiska ja leväperäinen, vailla kärsivällisyyttä\nojennuksia saadessaan, vailla vakavuutta toimissaan -- kuitenkin oli\nJumala pitänyt hänet palveluksessaan, ja kimaltelevan kultasormuksen\nalle oli pantu salainen merkki häneen, että hän oli hänen\npalvelijattarensa, sen herran ja kuninkaan oma, joka nyt tuli,\npapin vihittyjen käsien kantamana, antamaan hänelle vapauden ja\nlunastuksen --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti sen jälkeen kun Sira Eiliv oli antanut hänelle viimeisen voitelun\nja ehtoollisen, menetti Kristiina Lauritsantytär jälleen tajuntansa.\nHän makasi ankarissa verenoksennuksissa ja polttavassa kuumeessa, ja\npappi, joka jäi hänen luokseen, sanoi nunnille, että hänen loppunsa\ntulisi tapahtumaan nopeasti.\n\nJonkin kerran oli kuoleva sen verran tajuissaan, että hän tunsi jotkut\nkasvot -- Sira Eilivin, sisarien -- Ragnhild-rouva itsekin oli siellä\nkerran, ja Ulfin hän näki. Hän koetti osoittaa tuntevansa heidät ja\nolevansa hyvillään siitä, että he olivat hänen luonaan ja soivat\nhänelle hyvää. Mutta ympärillä seisovista näytti vain siltä kuin hän\nolisi hosunut käsillään kuolinkamppailussa.\n\nKerran hän näki Munanin kasvot -- hänen pieni poikansa kurkisti häneen\novenraosta. Sitten hän veti päänsä takaisin, ja äiti makasi tähystellen\novelle, eikö poika vielä pilkistäisi sieltä. Mutta sen sijaan tuli\nRagnhild-rouva ja pyyhki hänen kasvojaan märällä rievulla, ja se\ntuntui niin hyvältä. -- Sitten kaikki hävisi tummanpunaiseen sumuun\nja kohinaan, joka ensin paisui peloittavasti, mutta sitten kohina\nvähitellen vaimeni ja punainen sumu oheni ja vaaleni, ja viimein se\noli kuin hieno aamu-usva ennen päivänpaisteen puhkeamista, ja oli ihan\näänetöntä, ja hän tiesi, että nyt hän kuoli --\n\nSira Eiliv ja Ulf Haldorinpoika menivät yhdessä ulos kuolleen luota.\nLuostarikartanoon vievälle ovelle he pysähtyivät.\n\nOli satanut lunta. Sitä eivät he olleet huomanneet kukaan istuessaan\nsairaan luona tämän taistellessa kuolinkamppailuaan. Valkoinen\nheijastus vastapäätä olevan kirkon jyrkältä katolta häikäisi\nihmeellisesti; torni loisti harmaantöhmeröistä taivasta vasten. Lumi\nverhosi hienona ja valkoisena kaikkia ikkunankehyksiä ja kaikkia kirkon\nseinään hakattuja harmaakivisiä ulkonemia. Ja oli kuin nuo molemmat\nmiehet olisivat viivytelleet, kun eivät hennoneet rikkoa pihan ohutta,\nuutta lumiverhoa askelillaan.\n\nHe särpivät sisäänsä ilmaa. Sen tukahduttavan hajun jälkeen, joka aina\nlöyhkää ruttosairaan luona, maistui se suloiselta -- viileältä, ikään\nkuin vähän tyhjältä ja ohuelta, mutta oli kuin tämä ensi lumi olisi\npessyt taudin ja saastan pois ilmasta -- se oli hyvää kuin raikas vesi.\n\nTornin kello alkoi jälleen soida -- molemmat katsahtivat ylös sinne,\nmiten se liikkui ääniluukkujen takana. Pieniä luminokareita irtautui\ntornin katolta tärinästä vierien alas ja kasvaen pikku palloiksi. Pälvi\nmustaa paanukattoa tuli näkyviin alta.\n\n\"Pysyvää tästä lumesta tuskin taitaa tulla\", sanoi Ulf.\n\n\"Ei, kyllä kai se sulaa pois ennen iltaa\", vastasi pappi. Pilvissä oli\npieniä kultaisia rakoja, ja lumelle lankesi ikäänkuin tunnusteleva\nheikko auringonpilkahdus.\n\nMiehet seisoivat yhä. Sitten virkkoi Ulf Haldorinpoika hiljaa:\n\n\"Minä tässä mietin, Sira Eiliv -- tahtoisin antaa vähän maata kirkolle\n-- ja pikarin, jonka hän antoi minulle Lauritsa Bjørgulfinpojan perua\n-- perustaa messun hänelle -- ja kasvatuspojilleni -- ja myöskin\nErlendille, sukulaismiehelleni --\"\n\nPappi vastasi yhtä hiljaa ja katsomatta toiseen:\n\n\"-- Minustakin tuntuu luonnolliselta, että sinä katsot tarvitsevasi\nosoittaa kiitosta Hänelle, joka johdatti sinut tänne eilen illalla --\nvoit kylläkin olla hyvilläsi siitä, että sait auttaa häntä tämän yön\nläpi.\"\n\n\"Niin, sitä minä tarkoitin\", sanoi Ulf Haldorinpoika. Sitten hän\nnaurahti: \"Ja nyt minua melkein kaduttaa, pappi, että olen ollut niin\nhurskas mies -- häntä kohtaan!\"\n\n\"Hyödytöntä tuhlata aikaansa niin turhaan katumukseen\", vastasi pappi.\n\n\"Mitä tarkoitat --?\"\n\n\"Tarkoitan, että ainoastaan syntejään hyödyttää ihmisen katua\", sanoi\npappi.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala. Emmekä voi mitään hyvää\ntehdä paitsi hänen kauttaan. Joten on hyödytöntä katua hyvää tekoa,\nUlf, sillä se hyvä, jota olet tehnyt, on järkkymätön; vaikka kaikki\nvuoretkin kukistuisivat, niin se pysyy --\"\n\n\"Niinpä -- niin. Sellaisia en minä ymmärrä, Sira hyvä. Minua väsyttää\n--\"\n\n\"Niin -- ja nälkäkin sinun taitaa jo olla -- saat tulla mukaani tuonne\nkotaan, Ulf\", sanoi pappi.\n\n\"Kiitos, ei minulla ole ruokahalua\", sanoi Ulf Haldorinpoika.\n\n\"Kuitenkin on sinun nyt tultava sinne saamaan ruokaa\", sanoi Sira Eiliv\nlaskien kätensä hänen hihalleen ja vetäen hänet mukaansa. He astuivat\npihalle ja lähtivät kotaan päin. Tahtomattaan he kumpikin astelivat\nniin keveästi ja hellävaroen kuin voivat tuoreella lumella.\n\n\n\n"]