[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0WXNTLDY_HOutkL44GpFFnIsmNsHsqbA858y_2waEwQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2382,"Valkoinen hevonen","Reid, Mayne",1818,1883,"2382-reid-mayne-valkoinen-hevonen","2382__Reid_Mayne__Valkoinen_hevonen","Seikkailuja Meksikossa","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1857,1917,51204,338161,false,63612,[24,25],"Indians of North America -- Juvenile fiction","Wild horses -- Juvenile fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Valkoinen hevonen\" by Mayne Reid is an adventure novel written in the early 20th century. The story is set in Mexico and follows a group of American scouts led by a captain who is sent to patrol the area and gather intelligence. The narrative kicks off with vivid descriptions of a Mexican border town, introducing the local culture and the captain's observations, focusing on the interactions between the townspeople and foreign invaders.  At the start of the narrative, we find ourselves in a quaint Mexican village, described in detail with its unique architecture and local life. The captain provides an extensive overview of the surroundings while he observes a mysterious young man riding a striking horse, leading to a chase that becomes emblematic of the themes of pursuit and identity. During this pursuit, the captain discovers that the rider is not who he initially thought; rather, it turns out to be a young woman. This twist sets the stage for a complex interaction that intertwines themes of love, identity, and the friction between cultures. The tension between the captain's duty and his growing feelings for the young woman adds a rich layer to the unfolding adventure, hinting at deeper conflicts to come. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Airio, Arvo",253,"Meksikon ja Texasin rajaseudulle sijoittuva seikkailuromaani kertoo amerikkalaisesta kapteenista, joka pyydystää aavikolta villin valkoisen hevosen hyvittääkseen aiheuttamansa vahingon. Matka halki vaarallisten erämaiden vie päähenkilön keskelle sissisotaa ja kohtaamisia intiaanien kanssa.","Mayne Reidin 'Valkoinen hevonen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2382.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALKOINEN HEVONEN\n\nSeikkailuja Meksikossa\n\n\nKirj.\n\nKAPTEENI MAYNE REID\n\n\nSuomentanut\n\nArvo Airio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.\n    II. Vakooja.\n   III. Muonan hankinta.\n    IV. Kummallinen kirje.\n     V. Villihevosen pyydystäminen.\n    VI. Eksyksissä aavikolla.\n   VII. Ateria aavikolla. Kuokkavieras.\n  VIII. Vanhoja tuttuja.\n    IX. Kulovalkea.\n     X. Sissijoukko ja sen lähettiläs.\n    XI. Pelkoa ja toivoa.\n   XII. Pakoon.\n  XIII. Kalliolla.\n   XIV. Ystäväkö vai vihollinen?\n    XV. Kosinta hevosen seljästä.\n   XVI. Erilaiset kohtaukset.\n  XVII. Poismeno ja palaaminen.\n XVIII. Yöllä.\n   XIX. Susia.\n    XX. Villihevos-lauma.\n   XXI. Eksyksissä.\n  XXII. Sotajalalla.\n XXIII. Tietoja.\n  XXIV. Intiaani.\n   XXV. Komanhien leiri.\n  XXVI. Vastavirtaa.\n XXVII. Perillä.\nXXVIII. Neuvottelu.\n  XXIX. Pako.\n   XXX. Viimeinen takaa-ajo.\n\n\n\n\nI.\n\nEräässä meksikolaisessa rajakylässä.\n\n\nOlemme meksikolaisessa _pueblitassa_, Rio Bravo del Norte-virran\nrannalla, eräässä pienessä kylässä. Kummallinen, vanhaan,\nmaurilais-italialaiseen tapaan rakennettu kirkko, jonka kupukatto on\nkirjavaksi kiilloitettu, sekä raatihuone ja tuomarin asunto ovat ainoat\nkivirakennukset tässä paikassa. Ne ympäröivät kylän jokseenkin avaraa\ntoria kolmelta puolelta, neljännellä on myymälöitä ja alhaisemman\nkansankerroksen asuntoja. Nämä ovat isoista, polttamattomista tiilistä\nrakennettuja, toiset kalkilla valkaistuja, toiset taas kirjaviksi\nmaalattuja, mutta useimmilla on luonnollinen, yksitoikkoinen,\nlikaisenruskea värinsä. Kaikissa on raskaat, vankilaa muistuttavat\nportit sekä akkunat, joissa ei ole ruutuja eikä puitteita, vaan\npystysuorassa olevat rautatangot, jotka suojelevat murtovarkailta,\nmutta eivät ilmalta eivätkä tuulelta.\n\nTorin neljästä kulmasta aukeavat ahtaat kiveämättömät kadut, joiden\njatkona huonot tiet vievät ympäröivälle maaseudulle. Kauempana, kylän\nulkoreunalla, on huonotekoisia, kirjavan näköisiä asuinhuoneita;\nrakennuksia, joissa on päätykatto ja jotka ovat tehdyt erään\njättiläisliljan, puumaisen _yucca_-kasvin halkaistuista rungoista,\njoiden oksat ovat orsina ja joiden sitkeät, syiset lehdet kelpaavat\nkattimiksi. Näissä _ranchistoissa_ asuvat köyhät _peonit_, kukistetun\nrodun jälkeläiset.\n\nSekä kivi- että myöskin savirakennuksissa on tasaiset katot, jotka ovat\ntiilillä ja sementillä vuoratut ja joita ympäröi joka taholta kaide.\nSellaisen tasaisen, meksikolaiselle rakennustaiteelle luonteenomaisen\nkaton nimi on _azotea_.\n\nKun aurinko on alhaalla ja ilta on viileä, on azotea mieluinen\nolinpaikka, varsinkin jos sen omistaja suosii kukkasia; se muuttuu\nsilloin ilmassa olevaksi yrttitarhaksi, ja siinä rehoittaa se runsas\nkasvullisuus, josta luonnonihana Meksiko syystä on niin ylistetty. Tämä\non oikea paikka sikarin, _pinolé_-juoman tahi jos mieluummin haluaa,\n_catalan_ nauttimiseen. Savu liitelee pois, ja ulkoilma tekee juoman\nparemman makuiseksi. Sitäpaitsi on tässä silmällekin huvitusta: saa\nnauttia yksityishuoneen rauhaa, mutta voi samalla kertaa vapaasti\nseurata, mitä kadulla tapahtuu. Tuo ohut kaide suojelee, peittäen\nohikulkevani silmäyksiltä; tässä voi katsella, tulematta itse nähdyksi.\n\nOlen juuri sellaisessa, kylän tuomarin asunnossa olevassa azoteassa,\nja kun tämä on korkein koko kylässä, voin esteettä nähdä kaikki muut\nrakennukset. Näen niiden kaikkien yli ympärillä olevien maisemien\npääpiirteet. Ihastuneena katselen niiden troopillista kasvullisuutta,\nniiden tummaa, rehoittavaa vihannuutta, ja voinpa vielä toisistaan\nerottaa cactus-, yucca- ja agavekasvitkin. Huomaan kylän aukean maan,\nviljeltyjen ketojen muodostaman vyöhykkeen, jossa maissin silkiltä\nkiiltävät tähkät huojuvat tuulessa, pistäen silmään tummempien pippuri-\nja papuistutusten lomasta. Tätä viljeltyä aukeamaa ympäröi metsä,\nakasia-, sensitiva-, inga- ja robinipensaineen niin läheltä, että\nvoin erottaa siinä kasvavat, varrettomat sabapalmut ja bromeliakukat,\nsamalla kuin pitakasvin auringonpolttamat, vaaleanpunaiset lehdet\nloistavat kaukaa kuin tulipilkut.\n\nMetsän läheisyys saattaisi todistaa kylän asukasten laiskuutta;\nkentiesi ei näin kuitenkaan ole. On muistaminen, että nämä ihmiset\neivät ole maanviljelijöitä vaan paimenia, ja että noilla aukeilla\npaikoilla mainitussa tiheässä metsässä käyvät laitumella espanjalaiset\nkarjalaumat ja berberirotuiset, andalusialaiset hevosparvet. Seudun\nvähäpätöinen viljelys ei todista ahkeruuden ja toimeliaisuuden\npuutetta. Karjanhoito, eikä maanviljelys, on kylän asujanten\npää-elinkeino, ja maata viljellään ainoastaan sen verran, että se\nantaa heille maissia _tortillaan_, punaista pippuria sen höysteeksi\nsekä mustia papuja aterian jälkiruoaksi. Nämä kolme maantuotetta\nynnä laajoilla laitumilla käyvien puolivillien härkäin liha ovat\npää-ravintoaineet koko Meksikossa. Mitä juomiin tulee, saavat ylängön\nasujamet lempijuomansa, samppanjan kilpailijan, jättiläisaloen\nytimestä, jotavastoin kuuman ilmanalan ranta-asukkaat virvoittelevat\nitseänsä akrokomiapalmun mehulla.\n\nMiksi asuvat paimenet ahdettuina kaupunkeihin ja kyliin?\n\nAmmattinsa vuoksi luulisi heidän asuvan hajallaan. Sitäpaitsi luulisi\nalituisesti kirkkaan taivaan, ihanan ilmanalan sekä vaihtelevien\nmaisemien houkuttelevan maalaiselämään; ja kuitenkin olen ratsastanut\ntuntikausia, pitkät matkat miellyttäviä maisemia silmäini edessä,\nkohtaamatta sitä, joka täydentää maisemakuvan: ihmisasuntoa.\n\nKaupunkeja on, ja pitkien välimatkojen päässä tilanomistajien suuria\n_haciendoja_, jotka ovat ikäänkuin linnoitukset muurien ympäröimät;\nmutta missä ovat _rachos_-rakennukset, alhaisemman väen asumukset?\nTotta puhuen olen nähnyt niitäkin, mutta raunioina, ja tämäpä\nselittääkin asian. Nyt muistan olevani rajalla, ja että Rio Bravon\nrantamat ovat olleet useita vuosia, aina sen lähteistä suuhun asti,\nvihollisen alueena, tuhannen viidensadan virstan pituisena sotarajana!\nMonta veristä taistelua on ollut näiden amerikalaisen erämaan\nbeduinien, ratsastaja-intiaanein, ja kalpeakasvoisten espanjalaisten\njälkeläisten välillä. Tämä on syynä siihen, että ranchos-rakennukset\novat raunioina ja että maatilat ovat ampumaluukuilla varustetut sekä\nasujamet muurien suojissa.\n\nKun katselen länteenpäin, huomaan lähes peninkulman päässä välkkyvän\nvedenpinnan: siellä on iso virta, joka kimaltelee auringon laskiessa.\nVirta tekee tällä kohdalla polven; loivarinteisen kukkulan huippua,\nlähellä virran polveketta, koristavat erään maatilan valkoiset\nmuurit. Vaikka ainoastansa yksikerroksinen, näyttää talo kuitenkin\navaruudestaan ja rakennustavastaan päättäen olevan komea asunto.\nSamoinkuin kaikissa tämänlaatuisissa rakennuksissa on tässäkin tasainen\nkatto; mutta tuo reunuksilla varustettu kaide ja nuo pienet tornit\nkulmissa sekä ison porttikäytävän päällä vähentävät sen ulkopiirteiden\nyksitoikkoisuutta. Yksi isompi, kappelikirkon tapulintorni, näkyy\ntaampaa, sillä meksikolainen maatila on tavallisesti talonväen\njumalanpalvelusta varten varustettu pienellä _capellalla_. Miten\nuskonnon laita muutoin lieneekin, ainakin on maassa runsaasti silmille\nnäkyvää kirkollisuutta. Akkunaruutujen kimalteleminen rautaristikkojen\ntakaa lieventää johonkin määrään sitä vankilankaltaista näköä,\njoka muuten on luonteenomaista meksikolaisille maataloille.\nYksitoikkoisuutta lieventävät tässä vielä nuo vihreät lehtikasvit,\njotka kaiteen yli kohoavat. Kuuman ilmanalan kasveja näkyy muurin\ntakaa; epäilemättä on azoteassa kaunis puutarha, ja kentiesi näiden\nkukkain keskellä myöskin joku kaunis olento! Minussa herää mieluisia\najatuksia ja aavistuksia, ja ne synnyttävät halua nousta kukkulalle, ja\npäästä tähän komeaan asumukseen.\n\nTorven toitotus herättää minut näistä suloisista unelmista. Se on vain\nmerkki tallista, mutta se on karkoittanut nuo ihanat mietteeni, ja\nsilmäni kääntyvät pois tuosta kauniista herrastalosta sekä kiintyvät\nkylän toriin, jolloin on edessä toisellainen kuva.\n\nTorin keskellä on kaivo, joka suurine rattaineen, mahdottomine\nnahkahihnoineen, ämpäreineen ja muurattuine vesialtaineen tarjoaa\nitämaalaisen näyn. Silmäni eivät kuitenkaan viivy siinä kauan, vaan\nkääntyvät seuraamaan edessäni olevaa näytelmää.\n\nHiipien hiljaisin askelin ja levottomin silmäyksin kävelee siellä\n_poblano_, tiilirakennuksen asukas. Hänen avarat _calzoneronsa_\nlompsavat nilkoissa, ja hänen käsivartensa sekä olkapäänsä ovat\npeitetyt kirjavaan _sempéhen_; musta leveäreunainen hattunsa tummentaa\nhänen muutenkin tummia kasvojansa. Hän karttaa torin keskustaa ja\nkulkee pitkin huoneiden seinämiä; väliin vilkaisee hän kaivolle\npuoleksi raivoisella, puoleksi pelkäävällä ilmeellä. Hän pääsee eräälle\nportille, jonka joku sisäpuolella oleva hiljaa avaa. Hän pujahtaa äkkiä\nsisään ikäänkuin iloisena siitä, että on päässyt pois näkyvistä, ja\nhetken perästä huomaan hänen synkät kasvonsa akkunaristikon takaa.\n\nSiellä täällä syrjäpaikoissa on pieniä joukkoja, joilla kaikilla on\nsamallainen puku, ja kaikki samoinkuin hänkin levottomia. He ovat\nhiljaa ja juttelevat kuiskaten tahi matalasti supisten. Jotakin outoa\nnäkyy tapahtuneen.\n\nUseimmat naiset ovat huoneissaan; ainoastaan muutamat köyhempään\nluokkaan kuuluvat puhdasrotuiset intiaaninaiset istuvat torilla.\nHe ovat kaupustelijattaria, ja heidän tavaransa on levitetty\npalmulehti-matolle, samalla kuin toinen samallainen, joka on pönkitetty\nkepillä ylös, ikäänkuin sateenvarjo suojelee heitä ja heidän\ntavaroitansa auringon paisteelta. Heidän villapukunsa, paljaat päänsä,\nkarheat, mustat, vaaleanpunaisilla villanauhoilla koristetut hiuksensa\ntekevät heidät mustalaisen näköisiksi. He näyttävät yhtä huolettomilta\nkuin mustalaisetkin; he nauravat, lavertelevat ja näyttelevät valkoisia\nhampaitansa päiväkaudet sekä tarjoavat jokaiselle ohikulkevalle\nhedelmiänsä ja vihanneksiansa, _pinolétansa, atolétansa ja agua\ndulceansa_. Heidän sointuva äänensä tuntuu korviin mieluiselta.\n\nSilloin tällöin tipsuttaa joku nuori tyttö kepeästi torin poikki\nkaivolle päin, kantaen punaista kiviastiaa päälaellansa. Kentiesi\nhän on joku _poblana_, kentiesi joku kylän kaunotar. Hän on puettu\nlyhyeen, heleänkirjavaan hameeseen, jossa on kirjailtu, hihaton liivi,\nja pieniin silkkisyylinkiin; hänen päätänsä, rintaansa ja olkapäitänsä\npeittää sininen _reboso_; käsivarret ja nilkat ovat paljaat. Nuo\nnuoret tytöt näyttävät vähemmän levottomilta kuin miehet; he jopa\nväliin hymyilevätkin ja vastaavat karkeanlaisiin pilapuheisiin, joita\njoukko oudon näköisiä muukalaisia vieraalla kielellä heille lausuu.\nMeksikolaiset naiset ovat yhtä rivakoita kuin ihanoitakin, ja heidän\nkauneutensa on yleensä tunnustettu.\n\nMutta keitä nämä muukalaiset ovat? Että he eivät ole tämän seudun\nasukkaita on selvää, ja yhtä selvää on, että heitä juuri asukkaat\npelkäävät. Tätä nykyä he ovatkin täällä herroja. Heidän lukumääränsä,\nheidän ylpeä, välinpitämätön ynseytensä ja rohkea, korkeaääninen\npuhelemisensa todistavat sen. Keitä he ovat?\n\nOlen sanonut heitä oudonnäköisiksi; ja tämä sana on otettava sen\ntäydessä merkityksessä. Kummallisempaa joukkoa ei oltu vielä\nnähty meksikolaisella torilla eikä muuallakaan. Siinä oli noin\nkahdeksankymmentä miestä, ja, lukuunottamatta tuliluikkua kädessä,\npuukkoa vyöllä ja revolveria kupeella, ei olisi voinut huomata\npienintäkään yhtäläisyyttä kenenkään näiden välillä. Siinä näkyi\nsupin-, kissan- ja oravannahkaisia lakkeja, kastor-, huopa-,\nvahakangas-, villa- ja palmulustohattuja, kaikennäköisiä. Onpa siinä\njoitakuita nykyaikaisia, korkeita silkkihattujakin, vaikka pahoin\nlitistettyinä. Siinä on muutamia jokseenkin kuluneita verkanuttuja,\npukuja harmaansinisestä karsinetti-, vaskipunaisesta neekeri- ja\ntaivaansinisestä puuvillakankaasta. Moniaat nutut ovat tehdyt\nvihreäisestä, toiset sinisestä, ja vieläkin toiset punaisesta huovasta.\nSiinä on parkitusta hirvennahasta tehtyjä, ripseillä varustettuja\nmetsästyspaitoja, reunusteet poimutettuja ja kaulukset alaspäin\ntaivutettuja, kirjavasti koristettuja helmillä ja kirjailuilla, kuten\nYhdysvaltain metsästäjien lempikuosi vaati, mutta oli siinä myöskin\ntoisia, todellista intiaanimallia, s.o. avonaisia, etupuolelta\nainoastaan kaulasta kiinni, roikkuen löysällään tahi kiristettyinä\nuumilta vyöllä, samalla, jossa on puukko ja revolverikin. Siinä oli\nvillaröijyjä, sellaisia, joita merimiehet pitävät, ja muunlaisiakin\nsinisestä puuvillakankaasta; tuossa oli louisianalaisen kreolin puku,\ntuossa punaisenruskeasta nahasta tehty espanjalais-amerikalainen\n_jaqueta_; onpa tuossa vielä meksikolaisen rancheron ruumista myöten\nistuva, kirjaeltu nuttukin. Muutamilla on serapét olkapäillä ja\ntoisilla somemmannäköinen, viitankaltainen vaippa. Jos katsoo vieläkin\netäämmälle, huomaa sarka-, villa- ja karvakangas-vaatteita, väriltään\nsinisiä, punaisia ja viheriäisiä. Siellä näkyy parkitsemattomasta\nnahasta ja pukintaljoista tehtyjä sääryksiä, hevosennahkaisia,\nreisiin asti ulottuvia saappaanvarsia, vieläkin rumatekoisempia\nneekerisaappaita, värjäämättömästä vasikannahasta tehtyjä _broganeja_\nja erimuotoisia lapikkaita, jotka olivat useamman kuin yhden\nintiaaniheimon kuosia.\n\nKaikkein jaloissa oli kantapäissä asekannus, vaikka tämä varustus oli\nyhtä vaihteleva kuin pukukin. Toisten kannukset olivat hopeasta ja\nteräksestä, toisten hopeoidut, toisista taasen oli hopea kulunut pois;\ntoiset olivat kiinnitetyt hihnoilla, toiset ruuvattu korkoihin; toiset\nolivat keveitä, kun toiset taas painoivat monta naulaa; niiden pyörät\nolivat neljä tuumaa läpimitaten sekä hampaat sellaiset, että ne voivat\nlävistää hevosen kylkiluut; julmia aseita meksikolaisen ratsastajan\nkäytettäväksi!\n\nMutta näitä kannuksia, vaippoja ja serapéita eivät pidä meksikolaiset.\nNiiden omistajat olivat muunrotuisia miehiä. Useimpia näistä rotevista,\nvoimakkaista ihmisistä oli Kentuckyn ja Tennesseen maissi tahi tattari\nja Ohion, Indianan sekä Illinoisin hedelmällisillä kedoilla kasvatettu\nsianliha ravinnut. He olivat uutisasukkaita ja metsästäjiä Yhdysvaltain\nlänsipuolella olevista rajametsistä, maanviljelijöitä Alleghanyvuorien\nlaajoilta läntisiltä vierteiltä, venhemiehiä Mississippivirralta,\ntienraivaajia Arkansasista ja Missourista, turkiseläimen pyydystäjiä\naavikoilta, kuorma-ajureita Kanadasta, nuoria maanomistajia\netelävaltioista, ranskalaisia kreoleja Louisianasta, seikkailunhaluisia\nuutisasukkaita Teksasista sekä joku lystikäs keikailija \"suuren lännen\"\nisommista kaupungeista. Vieläpä muistakin paikoista oli jäseniä tässä\nkirjavassa joukossa. Tuossa näen teutonilaisetkin kasvonpiirteet,\nsaksalaisen vaalean tukan sekä vaaleankeltaiset viikset, verevän\nenglantilaisen, vakavan skottilaisen ja hänen vastakohtansa, tuon\nmeluavan irlantilaisen, molemmat yhtä urhoollisia. Näen tuon ovelan\nja vilkkaan ranskalaisen, täynnä naurua ja lavertelua, rohkean ja\nluotettavan sveitsiläisen, viiksikkään synkän ja vaitonaisen Puolan\npakolaisen. Mikä tutkimusala tämä kummallinen miesten joukko olisi\nkansatieteilijälle! Keitä he ovat?\n\nKolme kertaa olen tehnyt tämän kysymyksen. Vastaan siihen nyt: he ovat\n\"rangerseja\", amerikalaisen sotajoukon sissejä.\n\nJa kuka minä olen? Olen heidän kapteeninsa, johtajansa.\n\nNiin, minä olen tämän kummallisen joukon päällikkö, ja vaikka se\nnäyttääkin raa'alta sekä kirjavalta, rohkenen väittää, ettei missään\nEuropassa eikä Amerikassa, eipä koko maan piirissä, ole joukkoa, joka\nvoisi vetää tälle vertoja voimassa, rohkeudessa ja sotataidossa.\nUseimmat sen jäsenistä ovat viettäneet puolen ihmisikää intiaanien\nja meksikolaisten rajakahakoiden mellakassa. Jotkut ovat olleet\nherrasmiehiä, joille onni on ollut epäsuopea; jotkut harvat ovat\nolleet yltiöpäitä sivistyneen elämän rajain sisäpuolella ja kentiesi\nvieläkin harvemmat henkipattoja, -- huonoja ihmisiä uutisasutusta\nperustettaessa, vaan ei niinkään kehnoja valloituksia tehdessä.\n\nNiin metsittyneeltä kuin tämä joukko näyttääkin ensi silmäykseltä,\ntunnen kuitenkin ylpeyttä, voidessani sanoa, että sitä elähyttää suuri\nkunnianhimo, suurempi kuin keisarien valittuja henkivartiajoukkoja.\nMonen raa'an muodon alla sykkii jalo, rehellinen ja ihmisystävällinen\nsydän. Tässä joukossa on sydämiä, jotka sykkivät isänmaanrakkauden\nvaikutuksesta; toisia johtaa vieläkin jalompi periaate: vapauden piirin\nlaajentamisen halu; toiset taasen, se on tosi, etsivät ainoastansa\nkostoa. Nämä viimeksi mainitut ovat parhaastansa teksaslaisia, jotka\nsurevat jotakin meksikolaisten petollisuuden uhriksi joutunutta\nystävätä tahi veljeä.\n\nMinulla ainoastaan koko joukosta ei ole mitään syytä siellä olooni;\njos minulla joku sellainen on, niin se on varsin vähäpätöinen, tuskin\nniinkään jalo kuin kosto. Pelkkä sattuma, halu mielenkiihoitukseen ja\nseikkailuihin, kentiesi myöskin hiukkanen vallan- ja kunnianhimoa, ovat\nainoat puolustukset, joita voin mainita sen selitykseksi, että olen\nollut osallisena tähän asiaan. Köyhää seikkailijaa kuten minuakin,\nystävittä, koditta, isänmaatta, sillä syntymämaani ei ole enää minkään\nkansakunnan, ei isänmaanrakkaus voi elähdyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieheni ovat saaneet hevosensa liekaan kirkkopihan reunaan; toiset\novat sidotut puihin, toiset akkunanristikkoihin. Samoinkuin heidän\nomistajiansa on näitäkin kirjava joukko, erilaisia kooltaan, karvaltaan\nja rodultaan. Kentuckyn ja Tennesseen vankkoja tulisia orheja,\nLousianan virmoja varsoja, ponyja, berberialaisia tammoja sekä näiden\njälkeläisiä, mustangeja, jotka vielä pari viikkoa sitten juoksentelivat\nkesyttöminä aavikoilla, kaikkia näitä oli tuossa joukossa. Muulejakin\nsiinä oli kahta eri rotua: Pohjois-Amerikan iso, laiha muuliaasi sekä\npienempi ja vilkkaampi kotimainen sivulaji. Oma musta juoksijani,\nkauniine hopeankarvaisine kuonoineen, seisoi suihkukaivolla torin\nkeskellä. Silmäni kiintyivät vanhasta tottumuksesta mieltymyksellä sen\njäntevään ruhoon. Kuinka ylpeästi sen kaula kaareili ja miten vihaisen\nnäköisenä se kuopi maata etujaloillaan. Se tiesi minun sitä katselevan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme olleet tuskin tuntiakaan kylässä ja siis siellä kokonansa\noutoja; me olimme ensimäinen amerikalainen joukko, minkä sen asujamet\nvielä olivat nähneet, vaikka sotaa oli alempana virran varrella\nkestänyt muutamia kuukausia. Meidät oli lähetetty vakoilemaan ja\nkäsketty samoilemaan ympäristössä olevilla seuduilla niin pitkälle\nkuin turvallisuus salli. Täällä olomme ei tarkoittanut niin paljon\nmeksikolaista vihollistamme, kuin meidän molempain yhteistä vihollista,\nkomanheja. Nämä intiaani-ismaelilaiset olivat kulkupuheitten mukaan\nsotaretkellä, ja luvultaan kuin kokonainen sotajoukko. Heidän\nkerrottiin hävittäneen maata ylempänä virran varrella, missä he voivat\nmenetellä mielensä mukaan, ja ryöstäneen aivan nykyään erään sielläpäin\nolevan uutisasumuksen sekä tappaneen miehet ja vieneen mukaansa\nnaiset, lapset, karjan ja tavaran. Olimme tulleet tänne meksikolaisia\nkukistamaan, mutta meidän oli heitä samalla kertaa sekä suojeleminen\nettä masentaminen.\n\n\n\n\nII.\n\nVakooja.\n\n\nAjatellessani tämän sodan omituista laatua, häiritsi minun mietintöjäni\nerään täyttä laukkaa juoksevan hevosen kavionkopse. Ääni tuli kylästä\npäin. Menin kiireesti azotean toiseen laitaan, toivoen saavani nähdä\ntuon nopean ratsastajan. Enpä ollutkaan erehtynyt, sillä muuria\nlähestyessäni olivat tie ja ratsastaja aivan silmieni edessä.\n\nAjaja näytti aivan nuorelta mieheltä, pelkältä parrattomalta\nja viiksettömältä nuorukaiselta, jolla oli erinomaisen kauniit\nkasvonpiirteet. Hänen hipiänsä oli tumma, milt'ei ruskea;\nmutta kahdensadan askeleenkin matkalta huomasin hänen jalon\nsilmänvälähdyksensä ja heleän punan hänen poskillansa. Hänen\nolkapäitänsä peitti vaaleanpunainen vaippa, joka runsaina poimuina\nlaskeutui hevosen lautasille, ja päässänsä oli hänellä kepeä,\nkultanauhoilla ja pauloilla sekä puhtaasta kullasta tehdyillä tupsuilla\nkoristettu _sombrero_. Hänen hevosensa oli pieni, mutta kauniisti\nkasvanut mustangi, täplikäs kuin jaguaari ja puhdasverinen kuin\nandalusialainen.\n\nRatsastaja lähestyi ajaen laukkaa, pelkäämättä edessänsä olevaa\naluetta; sattumalta katsahti hän katolle, jossa minä seisoin.\nVirkapukuni ja aseeni kimalteleminen herätti hänen huomiotansa.\nNopeasti kuin ajatus ja ikäänkuin vaistomaisesti liikahtaen pidätti hän\nmustanginsa niin tarmokkaasti, että tämän häntä lakaisi maata. Samalla\nhetkellä juoksi sille puolen kylää sijoitettu vahti piilostansa sekä\nkäski ratsastajaa pysähtymään. Tämä ei häntä totellut.\n\nUusi tempaus ohjaksista pani mustangin kääntymään, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä jatkoi eläin kannusten kiihoittamana laukkaansa.\nSe ei palannut samaa suoraa tietä, vaan lensi pois edelliseen nähden\nmilt'ei kohtisuoraan suuntaan. Pyssyn luoti olisi lentänyt hänen\njälkeensä ja varsin luultavasti pysähdyttänyt joko hevosen tahi\nratsastajan, ellen hyvissä ajoin olisi huutanut vahdille olemaan\nampumatta. Eräs ajatus oli lentänyt mieleeni: tuo otus oli liian\njalo ja kaunis, tullaksensa luodin lävistämäksi; maksoipa sen\ntakaa-ajaminenkin vaivan.\n\nHevoseni seisoi vesialtaalla; se ei vielä ollut riisuttu. Se oli\ntullut lämpöiseksi aamullisesta ratsastuksesta, jonka tähden olin\nkäskenyt tallirenkiäni kävelyttämään sitä edestakaisin noin tunnin\najan, ennenkuin antoi sen juoda. En malttanut mennä alas katolta\njohtavia portaita myöten, vaan hyppäsin kaiteelle ja siitä alas\ntorille. Tallirenki, joka oli arvannut aikeeni, toi vastaani hevosen\npuolitiessä. Tempasin ohjakset ja hyppäsin satulaan. Muutamat\nvikkelämmät miehet noudattivat minun esimerkkiäni, ja nelistäen\nkylästä johtavaa katua, kuulin kavioiden kopseesta, että heitä oli\nnoin puolitusinaa perässäni. Siitä en pitänyt suuresti lukua, sillä\nepäilemättä saavuttaisin yksinänikin tuon pojan, jota aijoimme ajaa\ntakaa. Sitäpaitsi tiesin nopeuden merkitsevän enemmän kuin voiman, ja\nettä jos tuo täplikäs hevonen olisi yhtä kestävä, kuin se nähtävästi\noli nopeakin, tulisimme me, sen ratsastaja ja minä, kahdenkesken\nratkaisemaan asian.\n\nHyppäykseni katolta sekä nousu satulaan ei ollut vienyt kahden\nminuutinkaan aikaa ja toisten kahden minuutin kuluttua olin jo jättänyt\nkylän taakseni sekä nelistin kentän poikki tuon punaisen ratsastajan\njälkeen. Tämä aikoi silminnähtävästi kiertää kylän sekä jatkaa meidän\nläsnäolomme niin arvaamatta keskeyttämää matkaansa.\n\nTakaa-ajo tapahtui _milpas_-kedon poikki. Hevoseni vaipui syvään\npehmeään maahan, samalla kuin tuo keveämpi mustangi hyppeli siinä\nkuten jänis. Se eteni yhä enemmän ja aloinpa jo peljätä sen pääsevän\nkäsistäni, kun äkkiä huomasin sen tiellä erään kedon poikki kasvavan\n_maqaeyer_-rivin. Näitä meksikolaisia agave-kasveja rehoitti runsaasti\nkahdeksan, jopa kymmenen jalan korkuisina, siten, että niiden\nmahdottoman suuret, käyrät lehdet tarttuivat toisiinsa ja muodostivat\nniin luonnollisen aidan.\n\nTämä näytti ensi silmäyksellä ylitsepääsemättömältä sekä hevoselle\nettä ratsastajalle. Se pakotti meksikolaisen pysähtymään. Hän aikoi\njuuri kääntää hevostansa, ratsastaakseen pitkin aitaa, kun huomasi\nsamalla minun ottaneen oikosuunnan, niin että pian olisin hänen\nvastassansa. Temmaten äkkiä ohjaksista käänsi hän jälleen hevosensa,\npainoi kannukset sen kupeisiin ja syöksyi agave-kasvien keskelle.\nSilmänräpäyksessä oli sekä hevonen että ratsastaja kadonnut näkyvistä;\nmutta nelistettyäni paikalle voin kuulla paksujen lehtien rapinan ja\nkahinan mustangin kavioista. Tässä ei ollut laisinkaan miettimisen\naikaa. Joko oli minun pysyminen perässä tahi peräti luopuminen koko\ntakaa-ajosta. En silmänräpäystäkään miettinyt. Kunnianhimoni ja\nkilpailu kiihoitti minua, ja pysähtymättä syöksimme agave-aitauksen\nläpi.\n\nNaarmuissa ja verisinä pääsimme läpi, ja nyt huomasin riemukseni,\nettä olin tullut tuota punaista ratsastajaa lähemmäksi: hänen eteensä\nsattunut este oli vähentänyt meidän välimatkaamme, Mutta vielä oli yksi\nmilpas-kenttä ratsastettavana, ja tämä päästi hänet jälleen melkoisesti\nedelle.\n\nKun olimme päässeet miltei kentän poikki, huomasin jotakin välkkyvää\nedessämme: se oli vettä, siinä oli leveä kaivanto eli viemäri.\nSamoinkuin agave-metsäkin oli kaivanto poikkipäin tiellämme.\n\n-- Tämä hänet pysähdyttää, ajattelin; hänen täytyy poiketa oikealle\ntaikka vasemmalle ja silloin...\n\nMietteeni keskeytyivät. Sen sijaan että olisi kääntynyt\njommallekummalle puolelle, ohjasi meksikolainen hevosensa kaivantoa\nkohti; syöksyen eteenpäin, kohosi tuo jalo eläin ikäänkuin siivilleen\nja hyppäsi kaivannon yli.\n\nMinulla ei ollut aikaa tuon urhotyön ihmettelemiseen, vaan riensin\ntekemään samoin ja, nelistäen eteenpäin, valmistauduin tuohon\nhyppäykseen. Rohkea ratsuni ei tarvinnut ruoskaa eikä kannusta; se\noli nähnyt mustangin hyppäävän kaivannon yli ja tiesi mitä minä siltä\nodotin. Yhdellä hyppäyksellä pääsi se kaivannon toiselle puolelle,\nmonta jalkaa sen laidasta; sitten, ikäänkuin lujasti päättäen tehdä\nasiasta lopun, painoi se päänsä ja alotti mitä nopeimman juoksun.\n\nLaaja nurmikenttä, _savanna_, oli nyt edessämme; takaa-ajo tuli\nsiis olemaan pelkkää kilpajuoksua. Olin jo varma, että saavuttaisin\nmustangin ennenkuin se ehtisi kentän toiselle puolelle, mutta samassa\nilmestyi uusi este. Mahdoton sarvikarja- ja hevoslauma oli syömässä\nkentällä. Pelästyneinä meidän hirveästä vauhdistamme, pudistelivat\nelukat päätänsä sekä juoksivat säikähdyksissään joka haaralle,\ntavallisimmin meidän tiellemme. Useammin kuin kerran täytyi minun\npoiketa suunnastani. Mikä minua enin tässä kilparatsastuksessa\nsuututti, oli se, että mustangilla kentiesi oli tottumuksen etu\npuolellansa; taasen lisääntyi matka meidän välillämme.\n\nVihdoin päästiin lauman läpi, mutta mielikarvaudekseni näin nyt,\nettä pääsisimme pian kentän poikki, jolloin metsän reuna olisi heti\nvastassamme. Vähän ylempänä näin erään kukkulan, jonka huipulla olivat\nnuo valkoiset muurit.\n\nSe oli tuo jo äsken mainitsemani maatila; ratsastimme suoraan sitä\nkohden.\n\nAloin tulla levottomaksi, miten kävisi. Jos ratsastaja pääsisi\nmetsän reunaan, olin miltei varma, että hän pääsisi käsistäni. Mutta\nen uskaltanut laskea häntä karkuun. Mitähän mieheni sanoisivat.\nOlin estänyt vahdin häntä ampumasta ja antanut vakoojan, kentiesi\nmahtavankin henkilön, päästä pakoon. Hänen innokkaat ponnistuksensa\npuoltivat sitä otaksumista, että hän oli tällaisilla asioilla. Hänet\ntäytyi saada kiinni.\n\nNäiden mietteiden kehoittamana painoin kannukset syvempään kuin koskaan\nennen hevoseni kupeeseen. \"Muro\" näytti arvaavan ajatukseni ja nelisti,\nminkä voi. Sen suurempi nopeus lyhensi pian välillä olevan matkan.\nKymmenen minuutin aika oli tarpeen. Ne kuluivat. Olin ampumamatkalla;\nvedin revolverin kotelosta.\n\n-- _Alto, o yo tiro!_ (Pysähdy tahi ammun!) huusin.\n\nEi mitään vastausta. Mustangi jatkoi juoksuansa.\n\n-- Pysähdy! huusin taasen.\n\nEi vieläkään vastausta.\n\nEipä ollut kuutta askeltakaan minun ja tuon meksikolaisen ratsastajan\nvälillä. Koska ratsastin aivan hänen takanansa, olisin voinut\nlävistää hänet takaapäin luodilla. Salainen vaisto ja osaksi myöskin\nihmettelemisen tunne esti minut. Sormeni oli liipasimella, mutta en\nvoinut ampua.\n\nHän ei saa päästä pakoon! Hän lähestyy metsänreunaa! Hän ei saa päästä\nviidakkoon! Minun on pysäytettävä hevonen.\n\nEtsin paikkaa, johon tähtäisin. Jos ampuisin lautasiin, voisi se\nmahdollisesti päästä käsistäni. Mihinkähän tähtäisin?\n\nTässä silmänräpäyksessä eläin joko omasta vaistostaan tahi ratsastajan\npolvien vaikutuksesta kääntyi ja nelisti pois toiseen suuntaan.\nTarkoitus oli meidän välimatkamme pidentäminen. Se onnistuikin; mutta\nsamalla se antoi minulle halutun ampumisen tilaisuuden, kun mustangin\nkylki kääntyi minua kohti; laukaisin ja lähetin luodin eläimen arimpaan\npaikkaan. Se hypähti ainoan ja viimeisen kerran ja syöksyi maahan.\n\nSilmänräpäyksessä oli ratsastaja irtautunut ratsustansa ja seisoi\nsuorana sen vierellä. Peljäten hänen kentiesi vielä koettavan paeta\nviidakkoon, ryntäsin esiin revolveri kädessäni ja tähtäsin hänen\npäähänsä. Mutta hän ei koettanutkaan paeta eikä tehdä vastarintaa.\nPäinvastoin hän seisoi käsivarret ristissä, välinpitämättömänä häneen\ntähdätystä ampuma-aseesta, ja sanoi, katsoen minua suoraan silmiin,\nmitä kylmimmällä äänellä: -- _No matame, amigo! Soy muger!_ (Älkää\nminua tappako, ystäväni! Olen nainen!)\n\nTämä selitys minua tuskin hämmästytti; olinpa puoleksi siihen\nvalmistautunutkin. Hurjasti ratsastaessamme olin huomannut pari\nseikkaa, jotka saivat minut epäilemään, että takaa-ajamani vakooja oli\nnainen. Mustangin hypätessä kaivannon yli oli tuuli tarttunut hänen\nvaippansa laajaan liepeeseen ja pitänyt sitä jonkun silmänräpäyksen\nilmassa liehumassa. Hänen samettinen liivinsä, levätinkaltainen\nhameensa, vartalon muoto, kaikki näytti minusta liian omituiselta\nmiehiselle, vaikka kuinkakin nuorelle ratsastajalle. Hänen silkinhieno\nja vaaleanruskea tukkansa oli myöskin noista kiivaista liikkeistä\nvalunut alas ja riippui kahtena paksuna palmikkona hevosen lautaselle.\nSitäpaitsi oli minun onnistunut mustangin viimeisessä hyppäyksessä\nnähdä ratsastajan kasvot läheltä syrjästä. Ei kenenkään miehen, ei\ntroijalaisen paimenen, ei Adoniksen eikä Endymionin kasvot olleet\nniin ihanasti luodut kuin nämä. Varmaankin hän oli nainen. Tuo äsken\nmainittu tunnustus lopetti minun arvailuni, mutta se ei, kuten sanottu,\nherättänyt minun kummastustani.\n\nÄäni ja tapa, jolla tuo tunnustus tehtiin, minua kuitenkin kummastutti.\nSe ei ilmaissut pelkoa, vaan se lausuttiin yhtä kylmäverisesti kuin jos\nkaikki olisi ollut leikkiä. Surullisena, vaan ei rukoilevana, kaikui\nhänen äänensä, kun hän laskeutui maahan polvillensa ja painoi huulensa\nmustangin kuonoon sekä lausui:\n\n-- _Ay-de-mi! muerte! muerte!_ (Oi minua! Kuollut! Kuollut!)\n\n-- Nainenko olette? kysyin, ollen hämmästyvinäni.\n\nKysymykseeni en saanut vastausta; hän ei edes katsahtanutkaan ylös.\n\n-- Oi minua! Lola-parkani! lausui hän yhtä tyynesti, ikäänkuin tuo\nkuollut mustangi olisi ollut hänen ajatustensa ainoana esineenä, ja\nminä, tuo aseilla varustettu murhaaja, viidenkymmenen peninkulman\npäässä.\n\n-- Nainen! lausuin vielä kerran hämilläni, tuskin tietäen, mitä\nsanoinkaan.\n\n-- Niin, sennor! En mitään muuta... Mitä te tahdotte?\n\nNäin sanoen hän nousi ja seisoi sitte edessäni, näyttämättä vähintäkään\npelkoa. Hänen vastauksensa oli niin odottamaton sekä ääneltä että\nsisällöltä, etten voinut pidättää nauruani.\n\n-- Teillä on hauskaa, sennor. Te olette saanut minut suuttumaan; olette\ntappanut lemmikkini.\n\nEn unohda sitä silmäystä, joka näitä sanoja seurasi: siinä oli\nyhtyneenä murhe, viha, ylenkatse ja ylpeys. Nauruni tukahtui heti;\ntunsi itseni nöyryytetyksi tämän uljaan olennon edessä.\n\n-- Sennorita, vastasin minä, -- kadun kovin mutta pahemminkin olisi\nvoinut käydä... revolverini olisi kentiesi voinut kohdistua teihin\nitseenne, jos ei eräs epäluulo...\n\n-- _Carrambo!_ huudahti hän, minut keskeyttäen, se ei olisi ollut\npahempaa! Minä pidin paljon tästä eläimestä... pidin kuin omasta\nhengestäni... kuin isäni hengestä... Lola-parka!...\n\nJa samalla kiersi hän käsivartensa mustangin kaulalle ja painoi\njälleen huulensa sen sametin pehmeään kuonoon. Ummistaen sitte hiljaa\nsen silmät, nousi hän jälleen seisoalleen, ollen siinä käsivarret\nristissä ja katsellen katkeran näköisenä tuota hengetöntä hevosta.\nTuskinpa tiesin, miten minun tuli käyttäytyä. Olin hämilläni. Olisinpa\nantanut kuukauden palkkani, jos sillä olisin voinut herättää tuon\ntäplikkään mustangin henkiin; mutta koska tämä ei ollut mahdollista,\nmietin jotakin keinoa sen omistajan hyvittämiseksi. Eräs ajatus johtui\nmieleeni, joka lupasi päästää minut pulastani. Rikkaiden meksikolaisten\nhalu saada meidän isoja amerikkalaisia hevosiamme oli tunnettu koko\njoukossamme. Nämä rikkaat, joilla oli halu loistaa ajelupaikoilla,\nmaksoivat niistä usein mahdottomia hintoja. Meillä oli monia\npuhdasveristä hevosta, ja yhden niistä arvelin olevan tervetulleen\nnaisellekin, joka oli kadottanut lemmikkihevosensa. Esitin tarjoukseni\nniin hienotunteisesti kuin suinkin voin.\n\n-- Kuinka, sennor! huudahti hän, polkien jalkaansa, että kannuksensa\nhelisivät. -- Hevostako minulle? Katsokaa tuonne, jatkoi hän, osoittaen\nkentälle -- katsokaa tuonne, sennor! Siellä on tuhansia hevosia; ne\novat minun. Punnitkaa nyt tarjouksenne arvo. Puuttuuko minulta hevosia?\n\n-- Mutta sennorita, änkytin puolustautuen -- nämä hevoset ovat\nkotimaista rotua; se, jota minä tarjoaisin...\n\n-- Oh! huudahti hän, keskeyttäen sanani ja osoittaen mustangia; -- en\nolisi tahtonut vaihtaa tätä kaikkiinkaan teidän sotajoukossanne oleviin\nhevosiin. Ei yksikään niistä ole sen vertainen.\n\nSuorastaan minuun kohdistettu halveksuminen ei olisi aiheuttanut\npuoleltani vastalausetta, mutta tämä loukkaus sen teki. Hän oli\nherättänyt turhamielisyyteni, voisinpa milt'ei sanoa itserakkauteni.\nJokseenkin närkästyneenä vastasin:\n\n-- Yksi kuitenkin on, sennorita.\n\nNäin puhuessani vilkasin \"Muroon\". Hänen katseensa seurasi, ja muutaman\nsilmänräpäyksen seisoi hän vaiti. Tutkistelin hänen silmiänsä: ne\nloistivat ihastuksesta, tähystellessään jalon ratsuni miellyttävästi\nkaarevaa vartaloa. Se näyttikin tällä hetkellä uljaalta. Tuon ankaran\nratsastuksen kestäessä oli vaahtoa irtautunut sen huulilta ja räiskynyt\nkaulalle sekä rinnalle, kauniiksi vastakohdaksi sen kiiltävänmustalle\nkarvalle. Sen kupeet paisuivat ja laskivat aaltomaisesti tasaisin\nliikkein ja höyry tuprusi sen veripunaisista sieramista. Sen silmät\nhehkuivat vielä ja sen kaula kaarehti uljaasti, ikäänkuin se itsekin\nolisi tietänyt viime voitostansa ja siitä huomiosta, jota se nyt\nherätti.\n\n-- Te olette oikeassa, cavallero, lausui hän vihdoin ajatuksiinsa\nvaipuneena, -- hevosenne on todellakin omani vertainen.\n\nSamassa kaduin, että näin suoraan olin kiinnittänyt hänen huomionsa\nhevoseeni. Entä jos hän pyytäisi _sitä?_ Olisin luvannut hänelle minkä\nhevosen tahansa joukostani, mutta \"Muroa\" en olisi tahtonut antaa\nkoko hänen hevoslaumastansa. Mutta jos hän, luottaen lupaukseeni,\nvalitsisi sen? Asianhaarat tekivät kiellon vaikeaksi; ja kaikissa\ntapauksissa olisi kieltäminen ollut minusta vastenmielistä. Aloin\ntuntea, etten voisi kieltää häneltä mitään. Tämä uljas, kaunis nainen\nkilpaili jo \"Muron\" kanssa mieltymyksestäni. Asemani oli arveluttava;\nkaikeksi onneksi pelasti minut siitä eräs tapaus, joka antoi meidän\najatuksillemme uuden suunnan; minun jäljessäni ratsastavat miehet\nehtivät tässä silmänräpäyksessä luoksemme.\n\nHän näytti levottomalta miesteni tulosta, mikä ei ollut ihmeteltävää\nheidän kummallisen pukunsa ja villin olentonsa tähden. He katsoivat\nkummastelevin silmäyksin tuohon kaatuneeseen mustangiin, sen komeaan,\nveriseen loimeen, sen selästä laskeutuneeseen ratsastajaan ja hänen\nomituiseen pukuunsa, höpisivät muutamia sanoja keskenänsä sekä\ntottelivat poislähtökäskyäni. Olin taasen vankini kanssa kahden.\n\n-- Teksaslaisiako? kysyi tämä, niin pian kuin miehet olivat\nkuulumattomissa.\n\n-- Muutamat... eivät kaikki.\n\n-- Tekö olette heidän päällikkönsä... heidän _capitanonsa?_\n\n-- Niin.\n\n-- Ja nyt, herra kapteeni, olen kai teidän vankinne?\n\nTuo kysymys pani minut hämille, enkä siinä silmänräpäyksessä\ntiennyt, mitä vastaisin. Kiihoitus häntä takaa-ajaessa sekä siinä\ntehdyt omituiset huomiot, ja kentiesi ennen kaikkea vankini lumoava\nkauneus, olivat saattaneet minut kokonansa unohtamaan takaa-ajamisen\ntarkoituksen. Hänen kysymyksensä muistutti minulle, että minulla oli\narkaluontoinen velvollisuus täytettävänä. Oliko tämä nainen vakooja?\nSellainen otaksuma ei suinkaan ollut mahdoton. Kauniit naiset ovat\nmonta kertaa palvelleet isänmaatansa tällä tavalla. Mahdollisesti oli\nhänellä joku tärkeä tiedonanto viholliselle, ja jos minä päästäisin\nhänet pakoon, voisi siitä olla ikäviä seurauksia itsellenikin. Toiselta\npuolen pelkäsin hänen epäsuosiotansa, jos veisin hänet vankina\nluokseni. Tahdoin olla hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Tunsin\ntuon salaperäisen voiman vaikutusta, joka voittaa kaiken miehuuden:\nkauneuden voiman. Olin ollut ainoastansa kymmenen minuuttia tuon\nruskeaihoisen tytön seurassa, kun hän jo vallitsi sydäntäni, ikäänkuin\nolisi koko ikänsä ollut sen haltiatar.\n\nHän huomasi epäilykseni ja kertasi kysymyksensä:\n\n-- Olenko teidän vankinne?\n\n-- Pelkään, sennorita, että päinvastoin minä olen teidän.\n\nTämän selityksen annoin osaksi välttääkseni suoraa vastausta, osaksi\nilmaistakseni sen kiihkon, joka jo oli sydämeni vallannut. Levottomana\nodotin sanojeni vaikutusta. Hänen suuret, loistavat silmänsä kiintyivät\nminuun hämmästyneinä; sitte näytti hän silmänräpäykseksi luopuvan\nvälinpitämättömyydestänsä ja katselevan minua tarkkaavaisesti. Luulin\nhänen silmäyksestänsä voivani lukea tyytyväisyyttä vastaukseeni.\n\nKuitenkin oli hänen kauniiden huuliensa kaaressa ynseyttä ja\nvoitonylpeyttä ja hän vastasi jälleen tuolla ylpeällä tavallansa:\n\n-- Kas niin cavallero; tämä on vain tyhjää kohteliaisuutta. Saanko minä\nvapaasti mennä?\n\nMinä horjuin velvollisuuteni ja liiallisen kohteliaisuuteni välillä;\ntässä tarjoutui nyt keskitie.\n\n-- Sennorita, lausuin, lähestyessäni häntä ja katsoen niin totisena\nkuin voin hänen kauniisiin silmiinsä, -- jos vakuutatte minulle\nkunniasanallanne, ettette ole vakooja, on teillä vapaus mennä, mihin\nhaluatte. Teidän sananne... enempää en pyydä.\n\nTämän ehdon esitin pikemmin rukouksen kuin käskyn tavalla. Teeskentelin\nankaruutta, mutta sen lienevät kasvoni tehneet tyhjäksi. Vankini\npurskahti hillitsemättömään nauruun ja huudahti:\n\n-- Minäkö vakooja... vakooja! Ha, ha, ha! Herra kapteeni, te laskette\nleikkiä.\n\n-- Toivon, sennorita, teidän rakastavan totuutta. Ette olekaan\nvakooja... teillä ei siis ole minkäänlaisia tietoja meidän\nvihollisillemme?\n\n-- Ei mitään sinnepäinkään, hyvä kapteeni, vastasi hän, jatkaen heleätä\nnauruansa.\n\n-- Miksi koetitte siis paeta?\n\n-- Oh, cavallero; ettekö olekaan teksaslaisia? Älkää loukkaantuko, kun\nsanon teille, että teidän väkenne maine ei ole meidän meksikolaisten\nkeskuudessa aivan parhain.\n\n-- Mutta teidän pakenemis-yrityksenne oli, lievimmin sanoen, hätäinen\nja ajattelematon; te panitte siten henkenne vaaraan!\n\n-- Carrambo, niin! Sen huomaan, vastasi hän, heittäen tarkoittavan\nsilmäyksen mustangiin, samalla kuin katkera hymy ilkkui hänen\nhuulillansa; -- sen huomaan nyt, vaikk'en sitä silloin tehnyt. En\nluullut koko teidän joukossanne olevan sellaista ratsastajaa, joka\nvoisi saada minut kiinni. Kaikeksi onnettomuudeksi oli siellä kuitenkin\nyksi. Te olette minut yllättäneet; te yksin sen voittekin tehdä.\n\nNäitä sanoja lausuessaan loi hän isot, ruskeat silmänsä jälleen\nminuun, ei levottomina vaan tutkivina. Hän tarkasti minua päässäni\nolevasta lakista saappaitteni koroissa oleviin kannuksiin saakka. Minä\nkatselin häntä vilkkaalla osanotolla; minusta näytti iva kadonneen\nhänen katseestaan ja luulin huomaavani hellyyden säteen hänen\nsilmäyksessänsä. Olisinpa antanut vaikka koko maailman, jos olisin\ntällä hetkellä voinut arvata hänen ajatuksensa.\n\nKatseemme kohtasivat toisensa ja kääntyivät taasen pois, kumpaisenkin\nollessa hämillään, kuten ainakin minusta tuntui; sillä kun jälleen\nhäneen katsahdin, piti hän päätänsä kumarruksissa ja silmiänsä maahan\nluotuina, ikäänkuin joku uusi ajatus olisi hänessä herännyt.\n\nMuutaman silmänräpäyksen seisoimme kumpikin vaiti. Mahdollisesti\nolisimme voineet pysyä kauankin siinä asemassa, ellen olisi muistanut\nolevani hänelle epäkohtelias. Nainen oli vielä vankinani. En ollut\nvielä antanut hänelle lupaa poistua, ja kiiruhdin nyt sen tekemään.\n\n-- Lienette vakooja tahi ette, sennorita, en tule teitä kauemmin\nestämään. Te olette vapaa.\n\n-- Kiitoksia, cavallero! Ja nyt, kun olette käyttäytynyt näin\nkauniisti, tulen rauhoittamaan teitä siihen vaaraan nähden, johon täten\nantaudutte. Lukekaa!\n\nHän ojensi minulle kokoontaitetun paperin; ensi silmäyksellä tunsin\nsen pääkomentajan antamaksi suojeluskirjeeksi, joka velvoitti kaikkia\nkunnioittamaan sen omistajaa, Donna Isolina de Vargasta.\n\n-- Näette kapteeni-hyvä, etten, kun oikein puhutaan, ollutkaan teidän\nvankinne. Ha, ha, ha!\n\n-- Mutta, sennorita, mikä saattoi teidät pakenemaan, vaikka teillä oli\ntämä kirjekin?\n\n-- Oh, sepä juuri minun pakenemiseni vaikuttikin.\n\n-- Tuo kirjekö, sennorita? Selittäkää, minä pyydän.\n\n-- Voinko luottaa teidän älykkäisyyteenne?\n\n-- Minä vakuutan...\n\n-- No, siis tietäkää, etten ollut varma, olitteko te amerikalaisia.\nKaikesta päättäen, mitä näin, olisitte yhtä hyvin voineet olla joku\nminun kansalaisistani kokoonpantu sissijoukko. Miten olisi minun\nkäynyt, jos tämä ja jotkut muut paperit, joita minulla on mukanani,\nolisivat joutuneet Canalen käsiin? Te näette kapteeni, että me\npelkäämme enemmän ystäviämme kuin vihollisiamme.\n\nNyt käsitin täydellisesti hänen pakenemisensa syyt.\n\n-- Te puhutte varsin hyvästi espanjan kieltä, kapteeni, jatkoi hän; jos\nte olisitte äidinkielellänne käskenyt minua pysähtymään, olisin tehnyt\nsen heti ja kentiesi pelastanut lemmikkini. Ah!... Lola-parka!\n\nTätä sanoessaan joutui hän taas tunteensa valtaan ja laskien maahan\npolvillensa, kietoi hän käsivartensa tuon jo kangistuneen ja kylmän\nmustangin kaulaan. Hänen kasvonsa peittyivät tämän pitkään, sakeaan\nharjaan, ja minä näin kyynelten kuin kastehelmien kimaltelevan sen\nvälkkyvissä jouhissa.\n\nHänen murheensa oli katkera, ja minä... minä, joka niin suuresti\nrakastin rohkeata ratsuani, osasin pitää arvossa hänen tunteitansa.\nToivoen tuottavani hänelle vähänkin lohdutusta uudistin tarjoukseni.\n\n-- Sennorita, sanoin, minulla on nopeita hevosia... muutamia\njalorotuisia...\n\n-- Teillä ei ole ainoatakaan, jota minä pitäisin arvossa... paitsi\n_yhtä_.\n\nVapisin nämä sanat kuultuani.\n\n-- Se on tämä, lisäsi hän, osoittaen \"Muroa\".\n\nTuntui ikäänkuin olisin vajonnut maan alle. Hämmästykseni esti minua\nhetkeen aikaan puhumasta. Hän huomasi epäilykseni, mutta oli vaiti,\nodottaen vastaustani.\n\n-- Sennorita, änkytin vihdoin -- tämä hevonen on suuri suosikkini...\nvanha ja koeteltu ystävä. _Jos_ te todellakin haluatte... sen ottaa, on\nse... on se teidän.\n\nPannen painoa tuolle jos-sanalle, vetosin turhaan hänen\njalomielisyyteensä.\n\n-- Kiitoksia, vastasi hän aivan tyynesti; -- se tulee hyvin hoidetuksi.\nMinkälainen se on suustaan?\n\nOlin tukehtumaisillani mielikarvaudesta enkä voinut puhua sanaakaan.\nAloin häntä vihata.\n\n-- Antakaa minun koetella sitä, jatkoi hän. - Ah! te käytätte\npakkokuolaimia... ne ovat hyvät, vaan eivät yhtä hyvät kuin meidän\n\"mamelukkimme\". Olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo lasso.\n\nHän osoitti tätä sanoessaan valkoisista hevosenkarvoista kauniisti\npunottua lassoa, joka riippui vyyhdellä mustangin satulassa.\n\nIrroitin koneellisesti tuon nuoran ja kiinnitin sen omaan satulaani,\nsekä lyhensin jalustimien hihnoja parahultaisen pitkiksi.\n\n-- Kas niin, kapteeni! huudahti hän, kaapaten ohjakset pieniin,\nhansikoituihin käsiinsä, -- nyt minä katson, kelpaako se mihinkään.\n\nSamassa hyppäsi hän satulaan, tuskin koskettaenkaan pienellä jalallaan\njalustinta. Hän oli heittänyt yltään viittansa, ja hänen vartalonsa\nnäkyi kaikessa kauniissa notkeudessaan. Silkkihame valui poimuina hänen\nnilkkoihinsa, ja sen alta näkyi soma, punainen saapas ja kultainen\nkannus. Heleänpunainen vyö oli hänen uumillansa, ja sen ripsuilla\nkoristetut päät riippuivat satulalle. Hänen ruumiinmukainen, nyörillä\nkiinnipantu liivinsä salli hänen rintansa täytelyyden esiintyä\nkauniisti, samalla kuin rinta nousi ja laski täydellisesti säännöllisin\nhengenvedoin, sillä hän ei näyttänyt laisinkaan levottomalta eikä\nheikkohermoiselta. Hänen isot, avonaiset silmänsä osoittivat\nainoastansa tyyneyttä ja rohkeutta.\n\nOlin ihailusta ymmällä. Ajattelin amatsooneja: olivatkohan nekin yhtä\nkauniita kuin tämä? Sellaisella sotajoukolla voisi valloittaa maailman.\n\nEräs villinnäköinen sonni oli uteliaisuudesta tahi jostakin muusta\nsyystä eronnut laumasta ja näkyi nyt yhä enemmän lähestyvän paikkaa,\njossa olimme. Juuri sitä tuo kaunis ratsastajatar toivoikin. Kannuksen\nkosketuksesta hypähti hevonen eteenpäin ja laukkasi suoraan sonnia\nkohden. Tämä kääntyi säikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä\ntakaisin ja juoksi pois, mutta sen nopea takaa-ajaja pääsi pian\nlassonheiton matkalle. Vyyhti kieppui ilmassa, lensi ja pysähtyi elukan\nsarviin. Hevonen kiepautettiin nyt takaisin ja ohjattiin päinvastaiseen\nsuuntaan. Nuora tuli kireälle kiivaasta nykäyksestä, joka paiskasi\nsonnin maahan, johon se jäi makaamaan huumautuneena ja näennäisesti\nhengetönnä. Ennenkuin se vielä oli ennättänyt tointua, käänsi\nratsastajatar hevosensa, ratsasti kaatuneen elukan luokse, kumartui ja\nirroitti lasson, kietoi nuoran vyyhdelle ja tuli nelistäen takaisin.\n\n-- Erinomainen!... Oivallinen! huudahti hän, hypähtäen satulasta\nja ruveten katselemaan hevosta. -- Uljas!... Ah, Lola, Lola-parka;\npelkäänpä tulevani pian sinut unohtamaan.\n\nKääntyen minun puoleeni lisäsi hän:\n\n-- Ja tämä hevonen on nyt minun?\n\n-- Niin, sennorita, jos te niin tahdotte, vastasin hiukan alakuloisena,\nsillä tuntuipa, ikäänkuin olisin ollut menettämäisilläni parhaan\nystäväni.\n\n-- Mutta enpä tahdo, lausui hän päättävällä äänellä; sitte hän\npurskahti nauramaan ja huudahti: -- Herra kapteeni, minä tiedän teidän\najatuksenne. Ettekö luule minun voivan pitää arvossa sitä uhrausta,\njonka aijoitte tehdä? Pitäkää tuo rohkea ratsunne, kun osaatte sillä\nniin hyvin ratsastaakin. Jos se olisi minun, ei kukaan ihminen saisi\nminua siitä luopumaan.\n\n-- On ainoastansa _yksi_, joka voi saada minut sen tekemään.\n\nTämän lausuttuani odotin levottomuudella hänen vastaustansa. En\nodottanut sitä sanoin, vaan silmäyksin. Varmaankaan ei hänen otsansa\nrypistynyt; luulinpa huomaavani voitonriemun ja tyytyväisyyden sekaisen\nhymyilynkin. Se kesti vain lyhyen ajan, ja minun rohkeuteni vajosi\njälleen hänen heleästi nauraessansa.\n\n-- Tämä _yksi_ on tietysti teidän sydänkäpysenne. No niin, jalo\nkapteeni, jos olette yhtä uskollinen hänelle kuin rohkealle\nhevosellenne, ei hänellä ole minkäänmoista syytä teidän\nuskollisuuttanne epäillä. Mutta nyt minun täytyy teidät jättää. _Adios!_\n\n-- Ettekö salli minun saattaa teitä kotiin?\n\n-- Ei, kiitoksia, sennor! Minä olen täältä kotoisin. Tuossa on\nminun isäni asunto, lausui hän, osoittaen haciendaa. -- Muistakaa,\nherra kapteeni, että olette viholliseni; en voi vastaanottaa teidän\nkohteliaisuuttanne; en voi myöskään tarjota teille vieraanvaraisuutta.\nAh, te ette meitä tunne, ette tunne Santa Anna-tyrannia, lausui hän,\nheittäen epäluuloisen silmäyksen ympärillensä. Kentiesi ovat hänen\nvakoojansa juuri nyt... Suuri Jumala! huudahti hän säpsähtäen, samalla\nkuin hän huomasi erään miehen, joka lähestyi kukkulan juurelta. -- Pyhä\nneitsyt! Se on Ijurra.\n\n-- Orpanani vain; mutta, lisäsi hän ja hänen äänensä sai äkkiä\nrukoilevan väreen: -- Jättäkää minut, sennor! Jumalan nimessä...\njättäkää minut! hyvästi, hyvästi!\n\nVaikka halusin nähdä Ijurraa hiukan lähempää, voitti minut kuitenkin\ntuon naisen hätä, ja ilman muuta vastausta kuin lyhyt \"adios\", hyppäsin\nsatulaan ja ratsastin tieheni.\n\nPäästyäni metsän reunaan voitti uteliaisuus ja kentiesi eräs toinenkin\ntunne minun kohteliaisuuteni, ja ollen korjaavinani jalustinta käännyin\nsatulassa sekä vilkaisin taakseni.\n\nIjurra oli saapunut paikalle.\n\nNäin pitkän, tummaverisen miehen, joka oli puettu meksikolaisen\ntilanomistajan tavalliseen pukuun: mustaan nuttuun, sinisiin housuihin,\nvyöllä punainen vyö ja päässä matala, leveäreunainen hattu. Hän näytti\nolevan noin kolmikymmenvuotias; hänellä oli poskiparta sekä viikset,\nja oli hän jokseenkin kaunis mies. Minun tarkkaavaisuuteni esineenä ei\nkuitenkaan tässä silmänräpäyksessä ollut hänen ikänsä eikä ulkonäkönsä.\nMinä pidin vain silmällä hänen ryhtiänsä ja eleitänsä. Hän seisoi\norpanansa edessä tahi oikeammin yläpuolella, sillä tämä näytti olevan\nhänen edessänsä pelkäävässä asennossa. Pitäen paperia kourassaan näin\nhänen puhuessaan osoittavan siihen. Hänen kasvonsa olivat julman\nnäköiset ja tältäkin matkalta voin hänen äänestänsä kuulla, että hän\npuhui vihaisesti.\n\nMiksi tuo nainen häntä pelkäsi? Miksi hän suvaitsi tuota raakaa\nnuhtelemista? Orpanalla oli varmaankin suuri valta tyttöön, koska hän\nvoi pakottaa tämän näin nöyränä kuuntelemaan hänen moitteitansa.\n\nNämä olivat minun mietteitäni. Ajattelin ratsastaa takasin.\nMahdollisesti olisinkin tehnyt sen, jos tuota kohtausta olisi kestänyt\nkauemmin; mutta äkkiä näin hänen lähtevän nopein askelin haciendaan\npäin.\n\nPyöräytin hevoseni ympäri, syöksyin metsän siimekseen ja pääsin\npian kylään vievälle tielle. Ajatukset kiintyneinä tuohon äsken\ntapahtuneeseen kohtaukseen, ratsastin katsomattani ympärilleni ja\nannoin hevoseni hakea tien.\n\nUneksimiseni keskeytti vahtimiehen huuto, joka muistutti minun tulleeni\nkylätielle.\n\n\n\n\nIII.\n\nMuonan hankinta.\n\n\nHerätessäni seuraavana aamuna tuntui minusta ikäänkuin koko eilispäivän\nseikkailu olisi ollut pelkkää unta vain. Kuitenkin muistutti minulle\neräs vastakkaisella seinällä riippuva esine tapahtuman todellisuudesta:\nse oli satulani, jonka pistoolin huotran päällä oli vyyhdellä\nvalkoisista hevosenkarvoista punottu lasso.\n\nPäästyäni oikein hereille muistelin seikkailun alusta loppuun. Koetin\ntyynesti sitä ajatella. Koetin karkoittaa sen mielestäni ja vakavasti\npalata velvollisuuksiini. Turha yritys! Kuta enemmän asiaa ajattelin,\nsitä syvemmin pääsin ymmärtämään millä voimakkaalla tunteella sen\npäähenkilöä ajattelin. Tunteella -- sano ennemmin kiihkolla, joka\nyhdessä ainoassa tunnissa oli vallannut koko minun sydämeni.\n\nOlin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha, ja älysin, mikä tunne se oli.\nEi tarvittu ketään lemmenjumalista sanomaan, että olin rakastunut,\nrakastunut sormenpäihin asti.\n\nSyödessäni vaatimatonta aamiaistani mietin tulevaisuutta suloisilla\ntoiveilla, vaikkei ilman levottomuuden tunnettakaan.\n\nEn ollut unohtanut tuota kylmäkiskoista eroamme -- ei mitään pyyntöä\ntuttavuutemme uudistamiseen, ei mitään toivoa, ei mitään keinoa saada\nkoskaan enää nähdä tuota kaunista naista, ellei joku aavistamaton\nsattuma minua auttaisi.\n\nEn ole taikauskoinen ja päätin siis, etten luottaisi pelkkään\nsattumaan, vaan, jos mahdollista, koettaisin hiukan itse ohjata sen\nkulkua.\n\nEnnenkuin olin juonut kahvini, oli tusina tuumia syntynyt päässäni,\nkaikki tarkoittaen yhtä ja samaa: tuttavuuteni uudistamista Isolina\nde Vargasin kanssa. Jos minua ei auttaisi sattuma tahi vieläkin\nparemmin sennorita itse, tiesin, ettemme enää koskaan tulisi toisiamme\nkohtaamaan. Tällaisina aikoina ei ollut luultavaa, että hän paljonkaan\nliikkuisi ulkona, ja parin päivän, kentiesi tunnin kuluttua voisin\nmahdollisesti saada poislähtökäskyn, ainaiseksi kadotakseni tältä nyt\nniin mielenkiintoiseksi käyneeltä seudulta.\n\nKoska seutu tietysti oli sotalakien alainen, ja minä todellisuudessa\nsen käskijä, voisi kentiesi luulla, että minulla olisi ollut helppo\npäästä mihin tahansa; mutta niin ei ollut. Olkoon pelkän sotamiehen\nsuhde valloitetun maan alempaan väestöön minkälainen hyvänsä,\nupseerin asema on kuitenkin kokonansa toisellainen. Jos hän on kunnon\nmies, täytyy hänen noudattaa jonkinlaista hienotunteisuutta, kun on\nkysymyksessä askeleenkaan ottaminen lähemmin tutustuaksensa, ja hänen\nkunniantuntonsa kieltää häneltä kaikenmoiset vapaammat vaatimukset.\nValtansa ja asemansa väärin käyttäminen olisi suorastansa konnuus,\njohon ei yksikään kunnon mies voisi tehdä itseänsä vikapääksi.\nUseimmiten vihaa voitettu voittajaansa, ja paitsi tätä tunnetta on\ntoinenkin este upseerin osanotolle seuraelämään. Olot eivät aina tule\npysymään tällaisina: vihollinen tulee siirtymään pois, ja silloin\non peljättävä alhaisemman kansan isänmaanrakkautta. Meksikolainen\ntilanomistaja ei ole koskaan tuntenut itseänsä turvallisemmaksi\nkuin amerikalaisen sotajoukon suojeluksessa; monet heistä olivat\nystävällisiä mielialaltaan, mutta tulevaisuudessa oli roskaväen\nmeteleitä odotettavissa, ja se pakotti heitä teeskenneltyyn ynseyteen.\nEpoletteja ei saanut näkyä näiden vierashuoneen akkunoista.\n\nTällaisissa oloissa oli minun asemani kylläkin tukala. Tuijotin tuon\nkauniin maatilan ulkomuuriin, kunnes sydäntäni alkoi kirveliä, mutta\nmitenpä hankkisin itselleni pääsyn niiden sisäpuolelle?\n\nHyvinkin tusina tuumia oli lentänyt päähäni ja tullut hylätyksi,\nkun silmäni vihdoin sattuivat tuohon pieneen, valkoiseen, satulaan\nsidottuun nuoraan. Lasson huomasin pelastajakseni. Tämä sama kapine oli\nvietävä jälleen omistajallensa. Itse veisin sen hänelle. Niin pitkälle\nohjaisin itse asiain menoa; sitte luottaisin sallimukseen.\n\nHarkitsin asiaa tarkoin sikaria polttaessani, nousin azotealle, pientä\nhankettani yhäkin juurtajaksain miettimään.\n\nOlin tuskin päässyt katolle, ennenkuin eräs ratsastaja nelisti torille.\nHän näkyi kyselevän päällikköä, sillä yksi miehistäni osoitti minua,\njolloin ratsastaja pysähtyi tuomarin asumuksen eteen ja ilmoitti\ntuovansa käskykirjaa pääkenraalilta, näyttäen samalla kokoontaitettua\npaperia. Pyysin häntä ojentamaan sen minulle sapelinsa kärjellä; tämän\ntehtyään sanoi hän jäähyväiset, teki täyskäännöksen ja nelisti pois\nsamaa tietä kuin oli tullutkin.\n\nMinä avasin kirjeen ja luin:\n\n    \"Valloitusarmeijan pääkortteerissa heinäkuussa 1846.\n\n    Teidän on riittävä osasto mukananne meneminen asemapaikkanne\n    läheisyydessä olevaan don Ramos de Vargasin haciendaan. Sieltä\n    te löydätte viisituhatta nautaa, jotka teidän on ajattaminen\n    amerikalaisen armeijan leiriin ja jättäminen sotaylikomisariolle.\n    Tarpeellisia ajajia on paikalla, ja osa joukostanne olkoon\n    vartiaväkenä. Myötäseuraava kirje ilmoittaa teille tehtävänne\n    laadun.\"\n\nKirje oli pääadjutantin allekirjoittama.\n\n-- Varmaankin kaitselmus, ajattelin itsekseni kirjeen luettuani, meidän\nkohtaloamme ohjaa. Juuri kun tässä vaivaan päätäni, keksiäkseni keinoa,\nmillä päästä don Ramosin kotiin, tarjoutuu tässä sellainen itsestänsä.\n\nEn enää ajatellut lassoa. Velvollisuuden suojelevassa ja kaunistavassa\nverhossa tulisin minä rohkeasti ratsastamaan haciendaan ja astumaan\nsisään sen portista tervetulleen vieraan luottavaisella katsannolla.\nTervetulleenko? Niin kyllä! Hyvä kauppa tuolle don Ramosille.\nTietysti tapaisin minä hänet itsensä, juttelisin hänen kanssansa\nkanariaviini-lasin ääressä, ja minua kutsuttaisiin tulemaan toistekin.\nKarjan kokoaminen veisi aikaa ainakin pari tuntia; sen toimen jättäisin\nluutnantilleni, itse olin lujasti päättänyt istua sisällä. Don Ramosin\ntäytyisi mennä ulos väkensä luo. Olisihan minun yksinäni jättäminen\nepäkohteliasta. Hän tulisi esittelemään minut tyttärellensä...\nmeidät jätettäisiin kahdenkesken ja silloin... Haa Ijurra! Hänetpä\nolinkin unohtanut. Olisikohan hänkin siellä? Tämän miehen muisto\nlankesi ikäänkuin varjo niille valoisille kuville, joita olin\nmielikuvituksessani haaveillut.\n\nPääkortteerista tullut käsky vaati sen nopeata täyttämistä. Viipymättä\nkäskin noin viidenkymmenen miehen varustautua lähtöön.\n\nMinun piti juuri ruveta tavallista huolellisemmin pukeutumaan, kun\njohtui mieleeni, että olisi parasta lukea tuo käskykirjeessä mainittu\nkirjelippukin. Avasin sen ja luin:\n\n    \"Ne viisituhatta nautaa ovat kauppakirjan mukaan valmiina teidän\n    varaltanne, mutta en voi ruveta toimittamaan niiden lähettämistä.\n    Ne ovat otettavat minulta siten, että se näyttää väkivallalta;\n    eipä vähäinen epäkohteliaisuuskaan teidän asiamiehenne puolelta\n    olisi vahingoksi. Paimeneni ovat teidän palvelukseksenne,\n    mutta minä en voi heitä käskeä tähän. Teidän on heidät siihen\n    pakottaminen.\n\n                                         Ramos de Vargas.\"\n\nTämä kirjoitus oli osoitettu amerikkalaiselle yli-sotakomisariolle.\nSen tarkoitus oli minusta täydellisesti selvä, ja vaikka se\nantoikin minulle edullisen käsityksen don Ramosin taloudellisesta\nkekseliäisyydestä, ei se millään lailla ollut mikään tervetullut\npaperi. Se teki kokonansa mitättömäksi sen kauniin ohjelman, jonka\nolin suunnitellut. Sen mukaan tuli minun saapua maatilalle vaativana\nja ynseänä, jyskyttää porttia, uhata vapisevaa portinvartiaa, potkia\nrenkejä ja vaatia isännältä viisituhatta nautaa -- kaikki kelpo\nryövärin lailla. Kuinka nololta tulisin Isolinan silmissä näyttämään!\nHiukka miettiminen vakuutti minulle kuitenkin, että hänkin tiesi tuon\nsalaisuuden, ja sitäpaitsi tulisin minä esiintymään niin suopeasti kuin\nasianhaarat suinkin sallisivat. Jos hän ei ollut suljettu ikäänkuin\nluostariin, saisin ainakin vilaukselta hänet nähdä. Siis ratsuni\nselkään!\n\nTorvi antoi merkin; viisikymmentä miestä ynnä luutnantti Wheatley\nhyppäsi satulaan ja ratsasti seuraavassa silmänräpäyksessä\nkahdenkertaisena rivinä torille, minä itse eturivissä.\n\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme haciendan pääportilla, johon\npysähdyimme. Tuo iso, raskas portti, samoinkuin akkunaluukutkin, olivat\nsuljetut ja teljetyt. Ulkopuolella ei ollut elävätä olentoa nähtävissä.\nOlin antanut luutnantilleni käskyt, miten hänen tulisi menetellä, ja\nhän osasi tähän tarpeeseen riittävästi espanjankieltä.\n\nHän hyppäsi satulasta, meni portille ja alkoi jyskyttää sitä pistoolin\nperällä.\n\n-- Ambre la puerta! (Avatkaa portti!) huusi hän.\n\nEi mitään vastausta.\n\n-- _La puerta... la puerta!_ toisti hän lujemmalla äänellä.\n\nEi vieläkään vastausta.\n\n-- _Ambre la puerta!_ ärjyi luutnantti uudelleen, jyskyttäen porttia\npistoolin perällä.\n\nJyskytyksen lakattua kuului sisäpuolelta heikko:\n\n-- _Quien es?_ (Kuka siellä?)\n\n-- _Ambre! Ambre!_ huusi Wheatley.\n\n-- Heti, sennor, vastasi ääni hiukan väristen.\n\nVitjojen helinää ja telkien siirtämistä alkoi nyt kuulua, ja kesti sitä\nhyvinkin pari minuuttia, joiden kuluttua isot pääportit aukenivat;\nnäkyviin tuli tummaverinen, nahkoihin puettu portinvahti, kivitetty\nholvikäytävä ja osa pihaa.\n\nTuskin oli portti auennut, ennenkuin luutnantti Wheatley hyökkäsi\nvapisevan portinvahdin kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa, antoi\nhänelle korvapuustin ja käski häntä kovalla äänellä hakemaan isäntäänsä.\n\n-- Sennor, änkytti portinvahti -- is... is... isäntä on sanonut...\nettei hän tahdo... tahdo ottaa vastaan ketään.\n\n-- Ei tahdo? kertoi Wheatley; mene sanomaan hänelle, että hänen täytyy.\n\n-- Niin, ystäväni, lausuin hänelle rauhoittavalla äänellä, sillä\npelkäsin hänen säikähtäneen niin, ettei hän voisi toimittaa asiaansa.\n-- Mene sanomaan isännällesi, että eräällä amerikalaisella upseerilla\non hänelle asiaa, ja että hänen täytyy heti saada häntä puhutella.\n\nMies meni, saatuaan vielä muutamia kehoituksia Wheatleyn anteliaasta\nkädestä, tietysti jättäen portin auki.\n\nMinä en varronnut hänen palajamistansa. Piha näytti miellyttävältä,\nja käskettyäni luutnanttina jäädä ulkopuolelle miehineen, ratsastin\nporttikäytävästä sisään.\n\nPiha oli espanjalainen, lisänä jonkinlainen amerikalainen vivahdus.\nKeskellä oli suihkukaivo, muurattuine kivialtaineen; pomeranssipuiden\nkultaiset hedelmät ja valkoiset, vahan kaltaiset kukat tuoksuttivat\nlemua ilmaan, joka jäähtyneenä suihkuveden alituisesta haihtumisesta\ntuntui raittiilta ja hyvänhajuiselta.\n\nKahden puolen pihaa oli verannat, joiden kattoa patsaat kannattivat.\nNäiden välillä olevat verhot olivat kuitenkin tarkasti suljetut, joten\nkoko niiden takana oleva kalteri oli piilossa, ja sama oli tietysti\nasunnon kaikkien akkunainkin laita, jotka olivat verannoille päin.\nTähystelevät silmäni eivät huomanneet ainoitakaan ihmiskasvoja.\nTakapuolella avarassa karjatarhassa voin huomata joukon paimenia,\nruskeissa nahkavaatteissa, sääret paljaina ja töppöset jalassa, sekä\nloistavapukuisia palvelijoita, kuin myöskin joukon naisia ja nuoria\ntyttöjä kirjavissa hameissa ja huiveissa.\n\nPihaan tultuani vain vilkaisin karjatarhaan; katseeni oli kiintynyt\ntutkimaan tuota suljettua verantaa, ja kun en täällä onnistunut\netsimisessäni, käännyin azoteaan, toivoen siellä näkeväni ajatuksieni\nesineen. Rakennus oli, kuten jo mainitsin, ainoastaan yksikerroksinen,\nja satulastani saatoin nähdä melkein koko azotean. Yltäkyllin oli\nsiellä kaunistuksia, vaan ei etsimääni neitosta. Taasen liukui katseeni\nakkunaverhoja pitkin, tarkasti tähystellen sisään niistä vähistäkin\nraoista, joita niihin huolimattomuudesta oli jäänyt, taasen tarkasti se\nkattoa ja luikui kaiteen yli; tähystelyni jäi yhä vain turhaksi.\n\nSillä välin olivat palvelijat tulleet paikalle takaportista ja\nseisoivat nyt aivan hämmästyneinä, tuijottaen odottamatonta vierasta.\n\nKotvasen kuluttua kuului kalterista askeleita, ja heti sen jälkeen\nsaapui sanantuoja, joka ilmoitti isännän olevan tulossa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin eräs verho syrjään, ja\nmuuan vanha herra astui verannalle. Hän oli kookas mies, ja vaikka\nhänen vartalonsa vanhuuden vuoksi näytti hiukan köyryiseltä, oli\nhänen astuntansa vakava, ja koko hänen olentonsa näytti tavattoman\nvoimakkaalta sekä päättäväiseltä. Hänen suuria, säkenöiviä silmiänsä\nvarjostivat tuuheat kulmakarvat, joilla vielä oli musta värinsä,\nvaikka hiukset olivat lumivalkeat. Hän oli puettu nankininuttuun ja\nsamasta kankaasta tehtyihin housuihin. Hänellä ei ollut liiviä eikä\nkaulaliinaa. Mitä hienoimmasta liinakankaasta tehty paita verhosi hänen\nrintaansa, ja vyötäisille oli kiedottu tummansininen vyö. Päässään\noli hänellä ruohosta tehty hattu, ja sormiensa välissä piti hän vielä\nsavuavaa sikaria.\n\nYlimalkaan näytti don Ramon, sillä hän se oli, teeskennellystä\näreydestänsä huolimatta, miellyttävältä sekä älykkäältä, ja mielelläni\nolisin alottanut hänen kanssansa ystävällisen juttelun hänen itsensä\ntakia. Koska tämä nyt ei tällä kertaa voinut tulla kysymykseenkään,\nratsastin hänen luoksensa ja kysyin:\n\n-- Oletteko don Ramon de Vargas?\n\n-- Olen, sennor, kuului vastaus kiukkuisella, hämmästyneellä äänellä.\n\n-- Olen upseeri amerikalaisessa sotajoukossa, lausuin kovalla äänellä\nja tietysti espanjan kielellä palvelijoiden sekä paimenien vuoksi.\n-- Minut on lähetetty hankkimaan sotajoukolle naudanlihaa. Tässä on\nminulla käsky pääkenraalilta...\n\n-- Minulla ei ole karjaa myytäväksi, keskeytti don Ramon kiukkuisella\näänellä. -- En tahdo olla amerikalaisen sotajoukon kanssa missään\ntekemisissä.\n\n-- Siinä tapauksessa, herra, vastasin minä -- täytyy minun ottaa\nkarjanne teidän suostumuksettanne. Te tulette saamaan siitä maksun,\nmutta minun täytyy se ottaa; tässä kohden ovat minulle annetut käskyt\nselvät. Sitä paitsi täytyy teidän paimenienne ajaa karja amerikalaiseen\nleiriin.\n\nTätä lausuessani viittasin Wheatleylle, joka nyt ratsasti pihaan\nmiehinensä: koko joukko alkoi, kulkien takaportin kautta, ajaa koolle\nsäikähtyneitä paimenia ja pakottaa näitä työhönsä.\n\n-- Panen vastalauseen tämän ryöväämisen johdosta! huudahti don Ramon.\n-- Se on häpeällistä... se on sivistyneiden kansojen sotalakeja\nvastaan. Minä tulen valittamaan siitä hallitukselle... teidän\nhallituksellenne. Minun pitää saada korvausta.\n\n-- Te tulette saamaan maksun, don Ramon, sanoin minä, koettaen\nnäennäisesti häntä tyynnyttää.\n\n-- Maksun, _carambo_... maksun ryöväreiltä.\n\n-- Hiljaa, vanha herra-hyvä! lausuin jokseenkin vakavasti. Wheatley,\njoka oli ollut kylläksi lähellä, kuullakseen nuo viimeksi mainitut\nherjaussanat ja joka ei ollut saanut tietoa salaisuudesta, ärjäisi:\nPitäkää kielenne kurissa, muuten voitte menettää arvokkaampaakin kuin\nkarjanne. Muistakaa, kenelle te puhutte.\n\n-- Teksaslaisia rosvoja! kähisi don Ramon, Pannen niin suuren painon\ntuolle viimeiselle sanalle, että se varmaankin olisi saanut Wheatleyn\nrevolverin hänen vyöltänsä, ellen samalla olisi kuiskannut hänelle\nmuutamaa sanaa.\n\n-- Lempo vieköön sen vanhan veijarin! mumisi hän minulle vastaukseksi;\nluulin hänen puhuvan tosissansa! Kuulkaa vanha veitikka, jatkoi hän,\nkääntyen don Ramoniin -- olkaa huoleti dollareistanne. Sam-setä on\naulis kauppias ja kunnon maksaja. Toivoisin teidän elukkanne olevan\nomiani, ja että _hän_ olisi luvannut minulle niistä maksun. Ottakaa\nsiis tämä asia hiukan tyynemmältä kannalta ja älkää olko noin aulis\nkäyttämään tuota rosvo-sanaa; vapaana syntyneet teksaslaiset eivät ole\ntottuneet sellaiseen puheeseen.\n\nDon Ramon keskeytti tässä yht'äkkiä hänen puheensa sulkemalla\nnärkästyneenä akkunaverhon sekä poistumalla näkyvistämme.\n\nKoko tämän kohtauksen kestäessä oli minun kovin vaikea hillitä\nilmettäni; meksikolainen taisteli nähtävästi samallaista pulmaa\nvastaan, ja pari kertaa luulinkin joko hänen tahi itseni joutuvan\nnäyttelemisessämme häpeään. Minulle olisi varmaankin käynyt niin,\njolleivät sydämeni ja silmäni isompaa osaa ajasta olisi olleet\ntoisella taholla. Mitä don Ramoniin tulee, pelasi hän uhkapeliä:\npienimmänkin epäluulon herääminen siitä, että hän vilpisteli, olisi\ntullut hänelle kovin kalliiksi. Useimmat läsnäolevista olivat hänen\npalkollisiansa sekä alustalaisiansa, mutta eivät kaikki. Siellä oli\nvapaita tilanomistajia, joista jotkut olivat tästä kylästä; muutamat\nheistä äänestivät vaaleissa ja nimittivät itseänsä kansalaisiksi. Don\nRamonilla oli siis suuri syy näytellä hyvin osansa ja niin tuo vanha\nherra tekikin.\n\nVetäen verhon akkunan eteen kuulin hänen puoleksi kuiskaavan: --\nHyvästi, herra kapteeni!\n\nNämä sanat olivat täynnä suloisia lupauksia, ja tunsin itseni\njokseenkin tyytyväiseksi noustessani satulaan ja antaessani käskyn\nhänen karjansa ryöväämiseen.\n\nWheatley ratsasti nyt väen luokse, joka jo oli mennyt karjatarhaan.\nJoukko ajajia pakotettiin kiireesti tulemaan avuksi, ja näiden seurassa\nlähdettiin sitten tuolle suurelle, kukkulan juurella olevalle kentälle,\njossa suurin osa don Ramonin karjaa oli laitumella. Täten jäin minä\nyksinäni, lukuunottamatta tusinaa linttakenkäistä neekeriakkaa, jotka\nolivat keräytyneet pihan nurkkaan, mistä katselivat minua uteliaina ja\narkoina.\n\nVerannan akkunaverhot olivat yhä huolellisesti suljettuina.\n\nLiian ylpeä... kenties välinpitämätön, ajattelin itsekseni.\n\nTuo viimeinen otaksuminen ei ollut laisinkaan mieluinen minun\nitserakkaudelleni. Nyt, kun nuo muut olivat poissa, olisi don Ramon\nhyvin voinut kutsua minut sisään. Vaan ei... voisivathan nämä mustat\nnaiset kieliä. Se ei käynyt siis laatuun. Voinpa yhtä hyvin jättää\nkaikki toiveet siihen nähden. Ratsastanenko pois, yhtymään väkeeni?\n\nKääntäessäni hevostani, huomasin suihkukaivon. Sen vesi muistutti\nminulle, että olin janoinen, sillä tänään oli lämmin heinäkuun päivä.\nAltaan reunalla oli vesiastia. Laskeutumatta alas satulastani sain\nkäsiini astian, jonka tyhjensin, täytettyäni sen ensin tuolla kylmällä,\nkimaltelevalla nesteellä. Se oli erinomaisen hyvää, ei kuitenkaan\nkanariaviiniä.\n\nLuoden vielä kerran silmäyksen verannalle, käännyin suuttuneena pois,\njoudutin hevostani ja ratsastin nyreänä takaportista.\n\nEhdittyäni rakennusten taakse oli minulla vapaa näköala tuolle\nisolle, jo tuntemalleni kentälle, ja pidättäen hevostani jäin\nkatselemaan vilkasta näytelmää, joka siellä tapahtui: puolivillejä\nsonneja, jotka raivoisina syöksyivät edestakaisin, paimenia, jotka\nratsastivat keveäjalkaisilla mustangeilla, vyöt liehuen sekä lassot\nvyyhdellä; palvelijoita, jotka kömpelösti auttoivat noita etevämpiä\nja tottuneempia paimenia; toiset veivät pois suuria laumoja, jotka\njo olivat kokoon ajetut ja talttuneet; kaikki tämä tapahtui sonnien\nraivoisasti mölistessä, iloisten sotilaiden huudellessa ja nauraessa\nsekä palvelijain ja paimenten vieläkin kimakammin kiljuessa.\n\nSill'aikaa kun aivan hajamielisenä seurasin tätä, johtui mieleeni,\netten ollut tarpeeksi tarkkaan tutkinut maatilan etupuolta. Sinne\ntullessamme olivat akkunaluukut suljetut, mutta ne olivat sisäänpäin\navattavat, ja meidän tulomme jälkeen oli kentiesi joku niistä pantu\nraollensa. Tuntien nuo meksikolaiset kodit, tiesin etupuolella olevien\nakkunain olevan parhaimpien huoneiden puolella, joissa asukkaat tänä\naikana oleskelivat.\n\n-- Pöllöpää, ajattelin, -- miten voinkaan niin kauan viipyä pihassa?\nJos olisin mennyt talon etupuolelle, olisin kentiesi... vieläkään se ei\nole myöhäistä... on mahdollista...\n\nTämän uuden toivon pakottamana ratsastin takaisin pihalle ja sieltä\nison portin kautta tielle päin.\n\nJuuri kun olin kääntymäisilläni akkunoita tutkimaan, kuulin\nkapteeni-sanaa lausuttavan äänellä, joka soinnahti kuin hopeakellosta.\n\nKatsahdin akkunoihin. Ääni ei tullut sieltä; ne olivat yhtä tiiviisti\nsuljetut kuin ennenkin. Mistä?...\n\nEnnenkuin ennätin suurin tätä kysyäkään, kerrattiin kapteeni-sanaa\nhiukan kovemmalla äänellä, ja minä huomasin nyt sen kuuluvan katolta.\nEn voinut nähdä ketään, kun samassa eräs käsivarsi, joka olisi voinut\nkuulua lemmenjumalattarelle, ojentui eräästä kaiteessa olevasta\naukosta. Tuossa Pienessä kädessä, jonka sormissa säkenöiden kimalteli\njalokiviä, oli joku valkoinen esine, jota en voinut erottaa, ennenkuin\nse heitettiin nurmelle, jolloin näin sen olevan pienen kirjelipun.\n\nLaskeusin ratsultani, otin kirjelipun ja hypäten jälleen satulaan\nvilkaisin ylöspäin. Olin tahallani vienyt hevoseni ulommaksi seinästä\nvoidakseni paremmin nähdä. Enpä ollutkaan erehtynyt: Se oli Isolina.\n\nHänen suloiset kasvonsa näkyivät kaiteessa olevasta ahtaasta aukosta.\nNuo suuret, ruskeat silmät katselivat minua puoleksi vakavalla,\npuoleksi ivallisella silmäyksellä, jonka jo ennenkin olin huomannut ja\njoka minussa herätti sekä iloa että tuskaa.\n\nJuuri kun olin häntä puhuttelemaisillani, näin hänen ilmeensä\näkkiä muuttuvan; hän heitti nopean silmäyksen taaksensa, ikäänkuin\njonkun lähestyminen olisi häntä häirinnyt; hento sormi painui\nsilmänräpäykseksi hänen huulillensa, ja sitten katosi hän kaiteen\ntaakse.\n\nYmmärsin tuon merkin ja olin vaiti.\n\nMuutaman silmänräpäyksen epäröin, pitikö minun poistua vai ei. Hän oli\nnähtävästi mennyt pois katon reunanteelta, vaikka oli katolla vieläkin.\nJoku oli häntä lähestynyt; voin kuulla puhetta, ja hänen oman äänensä\nkeskeyttävän erään miehen karkeampia sanoja. Kenties oli puhuja hänen\nisänsä, kenties myöskin tuo toinen sukulainen, -- vähemmän miellyttävä\najatus.\n\nPalasin varjoisaan ja autioon porttikäytävään saadakseni siellä\nkenenkään huomaamatta lukea tuon pienen kirjelipun. Vaikka se oli\nlyijykynällä ja mitä suurimmassa kiireessä kirjoitettu, ei siitä ollut\nvaikea saada selkoa. Sydämeni sykki rajusti lukiessani:\n\n/#\n    \"Kapteeni! Minä tiedän teidän suovan anteeksi meidän huonon\n    vieraanvaraisuutemme. Astiallinen kylmää vettä!... Muistakaa,\n    mitä teille eilen sanoin: me pelkäämme ystäviämme enemmän\n    kuin vihollisiamme, ja tätä nykyä on meidän kodissamme eräs\n    vieras, jota isäni pelkää enemmän kuin teitä ja teidän hirveitä\n    sissejänne. En ole teille suutuksissani lemmikkini takia, mutta\n    tehän olette vieneet minun lassonikin! Ah, kapteeni, miksi viette\n    minulta kaikki! -- Hyvästi!\n\n    Isolina\".\n#/\n\n\"Me pelkäämme ystäviämme enemmän kuin vihollisiamme\". Olin kylläksi\npäässyt asiain perille, käsittääkseni noiden sanojen tarkoituksen. Ne\nilmaisivat suorastaan don Ramonin olevan amerikalaisten pyrintöjen\nystävän. Syytä tähän en tietänyt, enkä siitä sillä hetkellä pitänyt\nväliäkään; kirjeen loppuhan se minun ajatuksiani piti jännityksessä:\nheidän kodissaan oli eräs vieras, jota isäntä pelkäsi. Kukahan tämä\nvieras voi olla? Kukapa muu kuin Ijurra?\n\nMutta Ijurra oli hänen orpanansa, sen oli Isolina sanonut. Miksi\nhäntä siis pelätä? Olikohan tuossa talossa joku toinenkin vieras?\nKentiesi; mutta sittenkin palasi ajatukseni alati Ijurraan, miksi -- en\noikeastansa tiedä.\n\nTuo kohtaus, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, siis ensimäinen\nja ainoa kerta, jolloin olin tuota miestä nähnytkään, hänen vihainen\npuheensa ja asentonsa seisoessaan Isolinan edessä, tämän silminnähtävä\npelko, kaikki tuo sai minut lopulta siihen päätökseen, että Ijurra oli\nvihollinen, jota don Ramon ja Isolina pelkäsivät! Suokoon Jumala, ettei\ntyttö samalla häntä rakastaisi!\n\nSellainen oli äänetön huudahdukseni, ruvetessani miettimään kirjelipun\nviimeistä lausetta. Tässäkin oli minusta hämäryyttä: selitinkö sen\noikein, saamme vast'edes nähdä. Kentiesi minun kaipuuni liian paljon\nohjasi ajatuksiani, mutta riemu sydämessä luin loppulauseen ja\nratsastin ulos porttikäytävästä.\n\nAjoin vitkallisesti ja aluksi ainoastaan muutaman askeleen, kun jo\npidätin hevoseni. Vaikka olinkin vakuutettu siitä, että oli turhaa\nkauvemmin viipyä ja myöskin siitä, etten ainakaan tänä päivänä\nsaisi puhutella Isolinaa, en voinut kuitenkaan vastustaa haluani\nviipyä vielä hetkisen sen paikan läheisyydessä, missä hänet viimeksi\nolin nähnyt. Kentiesi hän jälleen näyttäytyisi, vaikkapa vain\nsilmänräpäykseksikin... viittaamaan minulle vain jäähyväisensä...\n\nSiis pysähtyessäni ja käännyttyäni ympäri näin kaiteen raosta kasvot;\nmutta hyvä Jumala, mikä erotus hänen suloisten kasvojensa ja niiden\nvälillä, jotka nyt näin! Ei sen vuoksi, että nämä kasvot olisivat\nolleet rumat tahi vialliset; niiden mielestäni inhottava ilme johtui\npaljon enemmän niiden siveellisestä sisällöstä kuin ruumiillisesta\nnäöstä. Toisissa olosuhteissa en kentiesi olisi arvostellut näitä\nkasvoja yhtä ankarasti. Yhteinen kansa ei sitä varmaankaan tehnyt; on\nniitäkin, jotka voisivat pitää Ijurraa kauniina, sillä hän se oli, joka\nkaiteelta katseli.\n\nKatseemme kohtasivat toisensa, ja tämä ensimäinen silmäys ratkaisi\nmeidän välimme: vihollisuus koko elämäksi. Ei sanaakaan päässyt meidän\nhuuliltamme, ja kuitenkin sanoi kumpaisenkin silmäys toisillensa mitä\nselvimmällä kielellä: Minä olen vihollisesi. Jos olisimme sen vannoneet\nhirveillä valoilla, loukkaamisen purevalla kiihkolla, ei kumpikaan\nmeistä olisi sitä syvemmin eikä katkerammin tuntenut.\n\nIjurran kasvoista näin enemmänkin: hän tiesi salaisuuteni! Hänen\nsilmäinsä säihky sen minulle sanoi. Hän tiesi, miksi täällä viivyin.\nTuo hänen ivallinen hymynsä sen todisti. Hän tiesi minun koettaneen\npäästä Isolinan puheille, mutta luottaen omaan asemaansa ei siitä\npaljon välittänyt, vaan ainoastansa ilkkui sille. Kaiken tämän käsitin\nsiitä ivallisesta hymystä, johon hän kasvonsa väänsi.\n\nNäin tähystellen toisiamme, jolloin kumpikaan ei väistänyt katsettaan,\nkävi tämä ivahymy yhä rasittavammaksi. Aijoin juuri päästää\nsuuttumukseni kuuluviin, kun samassa kavioiden kopse sai katseeni\nkääntymään päinvastaiseen suuntaan. Muuan ratsastaja tuli kukkulaa\nylöspäin: se oli luutnantti Wheatley.\n\n-- Kapteeni Warfield! lausui hän, ehdittyänsä perille, -- karja on nyt\nkoossa; joko lähdetään?\n\nSilmäsin katolle. Ijurraa ei enää ollut siellä. Jonkun kolmannen\nhenkilön tulo oli varmaankin saanut hänet luopumaan tuosta ynseästä\nasemastaan ja vetäytymään pois. Koska huomasin kaikki yritykset\nsaada Isoliinaa puhutella turhiksi, vastasin luutnantin kysymykseen\nmyöntämällä. Hetken päästä olimme joukkomme etunenässä, ja tuo suuri\nkarjalauma menossa amerikalaisten leiriin.\n\n\n\n\nIV.\n\nKummallinen kirje.\n\n\nLiike ja toimet matkalla leiristä ja sinne takaisin sekä haasteleminen\niloisien toverien kanssa oli tähän saakka pidättänyt etäällä joukon\najatuksia, jotka palatessani seuraavana päivänä kylään, nyt vaativat\ntarkkaavaisuuttani koko voimallansa. Ne koskivat seuraavaa asiaa:\nMissä suhteessa ovat Isolina ja Ijurra toisiinsa? Onko heidän\nvälillään läheisempää sidettä kuin heimolaisuuden? Ovatko he kentiesi\nkihloissa... naimisissa?\n\nIjurran ivallinen, voitonriemuinen hymyily kohdatessamme maatilalla,\nhänen näennäinen vaikutusvaltansa tuohon muutoin niin itsenäiseen\nja taipumattomaan Isolinaan näytti vastaavan tähän myöntäväisesti.\nKirjelippu sisältöineen, tytön silmäys ja hänen sanansa tuntuivat\nminusta puhuvan toisellaista, lupaavampaa kieltä; mutta mitä enemmän\nniitä ajattelin, sitä heikommalta näytti minusta se perustus, jolle\nkoko tuulentupani rakensin. Varmaankin oli se samoinkuin moni muukin\ntuomittu raukenemaan.\n\nOlin mennyt katolle, voidakseni häiritsemättä antautua surullisiin\nmietteisiini. Vähän väliä katsahdin tuohon loitolla olevaan maatilaan,\njoka ei kuitenkaan ollut niin etäällä, ettei ihmistä olisi voinut\nerottaa sen katolta, jos siellä joku olisi ollut. Vaan ketään ei\nnäkynyt.\n\nPäivällisen aikana ilmoitti vahtikersantti erään meksikolaisen haluavan\npäästä puheilleni. Käskin tuoda miehen luokseni, ja pian sen jälkeen\nseisoi muuan paimen edessäni, Hän antoi minulle kirjelipun.\n\nSiinä ei ollut minkäänmoista osoitekirjoitusta, enkä minä sitä\nmalttanut etsiäkään. Sormeni vapisivat sinettiä avatessani. Samassa\nkun silmäni näkivät kirjoituksen ja tunsivat käsialan, sykki sydämeni\nniin rajusti, että se miltei salpasi hengitykseni. Käännyin syrjään\nsalatakseni liikutustani ja menin azotean kaukaisimpaan päähän\nkirjettäni lukemaan. Käskin miehen mennä alas vartomaan vastausta, ja\nnyt, päästyäni hänen läsnäolostansa, luin seuraavaa:\n\n    \"Heinäkuussa 1846.\n\n    Kapteeni! Minulla oli lemmikkihevonen. Miten paljon tästä\n    elukasta pidin, voitte ymmärtää te, jolla on samanlainen tunne\n    tuota jaloa 'Muroa' kohtaan. Kovan onnen hetkellä te riistitte\n    minulta lemmikkini, mutta tarjouduitte antamaan minulle\n    korvauksen ryöväämällä itsenne, sillä minä kyllä tiedän 'Muron'\n    olevan teistä kalleimman maailmassa. Jos minä olisin teidän\n    sydämenne valittu, tuskinpa todella sietäisinkään siihen määrään\n    jaettua rakkautta! No niin, kapteeni-hyvä, minä osaan pitää\n    arvossa sitä jalomielistä uhrausta, jonka te aijoitte tehdä;\n    minä en ota sitä vastaan; mutta minä tiedän teidän mielellänne\n    tahtovan maksaa velkanne. Se on teidän vallassanne. Kuulkaa!\n\n    On olemassa eräs hevonen, joka on näillä seuduilla tullut\n    kuuluisaksi 'aavikon valkoisen juoksijan' nimellä. Se on tietysti\n    villi hevonen, lumivalkea karvaltansa, kaunis vartaloltansa\n    ja nopea kuin pääskynen. Mutta miksi kuvaan teille aavikon\n    valkoista juoksijaa? Olettehan teksaslainen, ja ette ole siis\n    voinut olla siitä kuulematta. No niin, kapteeni-hyvä, minä olen\n    kauan palavasti halunnut omistaa -- tämän hevosen. Olen luvannut\n    palkinnoita meidän metsämiehillemme ja omille paimenillemme,\n    sillä se näyttäytyy väliin meidän laitumillamme, mutta kaikki on\n    ollut turhaa. Ei yksikään näistä voi sitä saada kiinni, vaikka he\n    usein ovat nähneet sen sekä ajaneet sitä takaa. Toiset sanovat\n    mahdottomaksi sitä ottaa kiinni, ja että se on niin nopea,\n    että se silmänräpäyksessä voi laukata tahi oikeammin pujahtaa\n    näkyvistä vieläpä avonaisella aavikollakin! On niitäkin, jotka\n    sanovat sitä aaveeksi, peikoksi! Varmaankaan ei niin komea eläin\n    kuitenkaan voi olla paholainen!\n\n    Mutta asiaan! Jotkut heikkouskoiset henkilöt luulevat aavikoiden\n    valkean juoksijan olevan pelkkää tarua, ja väittävät kiven\n    kovaan, ettei sitä ole olemassakaan. Carrambo! Minä tiedän sen\n    olevan ja, -- mikä on tärkeämpää minun nykyisiin tarkoituksiini\n    nähden -- se on tahi oli vielä noin pari tuntia sitten tuskin\n    kymmenen peninkulman päässä siitä paikasta, missä tätä kirjoitan.\n    Muuan meidän paimenistamme on nähnyt sen erään kauniin\n    virran partaalla, jossa tiedän sen mielellänsä oleskelevan.\n    Minulle tunnetuista syistä ei tuo paimen sitä ahdistanut eikä\n    säikähdyttänyt, vaan riensi niin pian kuin suinkin tuomaan\n    minulle tietoa asiasta.\n\n    Ja nyt kapteeni-hyvä! On ainoastansa yksi henkilö, joka voi ottaa\n    kiinni tuon mainion hevosen, ja se olette juuri te itse. Ah, te\n    olette kahlehtinut jotakin, mikä kerran oli yhtä taipumaton ja\n    vapaa kuin sekin. Niin, te voitte sen tehdä -- te ja 'Muro'!\n\n    Hankkikaa minulle aavikon valkoinen juoksija! Sitten lakkaan\n    kaipaamasta Lola-parkaani. Minä tulen antamaan anteeksi murheen,\n    jonka minulle olette saattaneet. Annan teille kaikki anteeksi.\n    Hankkikaa minulle tuo valkoinen hevonen -- valkoinen hevonen!\n\n                                               Isolina.\"\n\nLuettuani tämän kummallisen kirjeen kävi hiljainen riemun väristys läpi\nkoko ruumiini. En miettinyt sen kummallista sisältöä, joka niin selvään\nkuvasi sen kirjoittajan luonnetta; sen tarkoitus oli kyllin selvä.\n\nOlin todellakin kuullut puhuttavan aavikon valkoisesta juoksijasta;\nkukapa metsämies, kauppias tahi matkustaja ei olisi kuullut siitä\nkerrottavan!\n\nKuinka monta hauskaa kertomusta ja taikauskoista tarinaa olin\nkuullutkaan siitä leirivalkean ääressä, joissa kaikissa oli\npääosa tuolla valkoisella hevosella! Miltei vuosisadan oli se\nollut aavikkokertomusten sisältönä, vertauskohtana lentävälle\nhollantilaiselle. Samoinkuin tämä taikalaiva, oli valkohepokin joka\npaikassa läsnä, tänään Plattenin hietakentillä, huomenna Teksasin\nlaajoilla aroilla, noin tuhat peninkulmaa etelämpänä.\n\nOli kyllä luultavaa, että oli olemassa valkoinen, erittäin nopea\nja uljaasti kasvanut ori, ja että niitä oli parikymmentä, kentiesi\nsatakin, noissa lukemattomissa, metsittyneissä hevoslaumoissa,\njotka noilla isoilla laitumilla samoilivat. Olinhan itsekin nähnyt\nja koettanut vangita useampaa kuin yhtä, jota voisi sanoa uljaaksi\nelukaksi ja jota ei mikään tavallinen hevonen saavuttaisi; mutta\nsillä, joka oli tunnettu aavikkojen valkoisen juoksijan nimellä, oli\nomituinen tuntomerkki, joka sen erotti kaikista muista -- _sillä oli\nmustat korvat_, ainoastansa korvat, mutta nämä sysimustat kuni ebenpuu.\nSen muu ruumis, harja sekä häntä olivat valkoiset kuin äsken satanut\nlumi. Tätä omituista ja salaperäistä eläintä kirje tarkoitti; tätä\nmustakorvaista juoksijaa minut käskettiin ottamaan kiinni. Kirjeen\nsisältö oli aivan selvä.\n\nAinoastansa yksi siinä oleva lause pani minut ymmälle: \"Te olette\nkahlehtinut jotakin, mikä kerta oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin\nsekin\". Mitä? kysäsin itseltäni. Tuskin rohkenin uskoa vastausta,\njoka ikäänkuin riemuitseva kaiku kuului sydämestäni. Tietysti oli\nkirjeessä lisäkirjoituskin, mutta se koski ainoastansa \"asioita\". Se\nantoi tarkempia tietoja, milloin, miten ja missä tuo valkoinen hevonen\noli nähty, sekä ilmaisi, että kirjeen tuoja, tuo paimen, joka sen oli\nnähnyt, tulisi minulle tien neuvojaksi.\n\nEnpä kauan enää aprikoinut tätä kummallista pyyntöä. Sen täyttäminen\nlupasi minulle sellaisen aseman, että silmänräpäys tätä ennen olin\npitänyt sen saavuttamista mahdottomana. Päätin heti ryhtyä yritykseen.\n\n-- Niin, lemmitty Isolina! Jos mies ja hevonen sen voivat tehdä, olet,\nennenkuin aurinko toistamiseen laskee, aavikkojen valkoisen juoksijan\nomistaja.\n\n\n\n\nV.\n\nVillihevosen pyydystäminen.\n\n\nPuoli tuntia myöhemmin ratsastin, paimen tienneuvojana, kaikessa\nhiljaisuudessa kylästä. Tusina miehiä, useimmat vanhoja metsästäjiä,\nratsasti perässäni, ja mentyämme virran yli eräältä miltei kylää\nvastapäätä olevalta matalalta kohdalta painuimme toisella puolella\nolevaan metsikköön.\n\nOppaamme oli sanonut, että tuo valkoinen hevonen oli, kun se viimeksi\nnähtiin, suuressa tammalaumassa, ja tähän seikkaan perustuivat\nmenestymiseni toiveet. Sillä varsin luultavaa oli, ettei se siitä\nerkanisi, ja vaikka lauma olisi poistunutkin siltä paikalta, tekisi sen\npaljous helpoksi löytää jäljet. Ja kun ne kerran olin löytänyt, luotin\nhevoseni nopeuteen ja omaan lassonkäyttämistaitooni.\n\nSeutu, jota kuljimme, oli alussa taajaa viidakkoa, mutta vähitellen\nalkoi maa tulla toisen näköiseksi. Pensaat harvenivat ja alkoi ilmestyä\naukkoja, jotka kävivät yhä laajemmiksi. Olimme ratsastaneet lähes\nkymmenen peninkulmaa yhtämittaa, jolloin meidän oppaamme löysi lauman\njäljet, ja vähän tämän jälkeen pääsimme todella koko lauman näkyviin.\n\nNäin pitkälle olimme menestyneet toivomme mukaan, mutta pääsy villin\nhevoslauman näkyville ja sen nopeimman juoksijan kiinniottaminen ovat\nkaksi aivan eri asiaa. Tämän seikan sanoi minulle levottomasti sykkivä\nsydämeni ja nopeaan tykkivä valtimoni. Vaikeaksi tulisi kuvata niitä\nlevottoman epäilyksen ja iloisen toivon sekaisia tunteita, jotka\nailahtelivat mielessäni tuijottaessani kaukaa tuohon arkaan laumaan,\njoka ei vielä ollut meidän läsnäoloamme huomannut.\n\nAavikko, jossa lauma söi, oli toistakymmentä peninkulmaa laaja ja\nmatalan viidakon ympäröimä. Lauma oli miltei aavikon keskellä. Muutamat\nhevoset söivät tyynesti, samalla kuin toiset kirjailivat milloin\nkavahtaen pystyyn ikäänkuin tapellen, milloin nelistäen pois hurjaa\nlaukkaa tuuheat hännät ja harjat liehuen.\n\nNiitä oli kaikenkarvaisia. Oli punaisia, harmaita ja valkoisia hevosia,\nviimeksi mainittuja enimmin. Oli raudikkoja ja papurikkoja, joilla oli\nvalkoinen häntä ja harja, oli hiirenkarvaisia ja useita laukkejakin,\nsillä kirjavat mustangit eivät ole harvinaisia; ja kaikilla näillä\noli tietysti tuuhea häntä sekä harja, koska ratsastajan rumentavat\nkeritsimet eivät koskaan olleet leikanneet näitä liehuvia koristuksia.\n\nMutta missä oli tämän uljaan lauman johtaja? Missä oli tuo valkoinen\njuoksija?\n\nTämä oli kaikista tärkein asia ja kysymys, joka kieppui meidän kaikkein\nkielellä. Valkoisia hevosia siinä oli laumassa kosolta, mutta tarvitsi\nvain vilkaista huomataksensa, että tuota aavikoiden juoksijaa siinä ei\nollut.\n\nKatselimme toisiamme pettyneinä. Toverinikin tunsivat nolostuvansa,\nmutta paljon katkerampi tunne valtasi minut, tuijottaessani tuohon\njohtajattomaan laumaan. Vaikka olisin vanginnut ja vienyt muassani koko\nparven, ei tämä lahja kuitenkaan olisi tuottanut minulle Isolinalta\nhymyilyäkään. Juoksijaa ei ollut niiden joukossa!\n\nKentiesi se oli jossakin lähellä, vai oliko se luopunut laumasta ja\nmennyt pois tuon avaran aavikon poikki uusia tuttavuuksia hakemaan?\n\nPaimen, joka täydellisesti tunsi villihevosen tavat, ei luullut\nsen olevan kaukana. Kentiesi se nytkin makasi viidakon varjossa,\ntahi kentiesi se oli jossakin lähellä olevassa metsäaukossa. Siinä\ntapauksessa, näin vakuutti oppaamme, löytäisimme sen pian.\n\nMutta millä tavalla? Pelkästään säikyttämällä tammoja, joiden\nvaroitushirnunta kuuluisi etäälle.\n\nKeino näytti kylläkin helpolta; mutta näytti viisaammalta kiertää lauma\nennenkuin sitä säikytimme, sillä muuten voisi se laukata tiehensä,\nennenkuin yksikään meistä pääsisi tarpeeksi lähelle.\n\nViipymättä ryhdyimme lauman piirittämiseen; metsästä oli apua\nliikkeidemme salaamisessa, ja puolen tunnin kuluttua olimme hajautuneet\nkoko aavikon ympäri. Lauma yhä vain söi ja kirmaili, tietämättä että\nmetsästysketju kiertyi sen ympärille; muuten olisi se jo aikoja sitten\nrynnännyt pois.\n\nItse ratsastin aavikon vastaiselle laidalle voidakseni varmuudella\ntietää milloin piiri oli suljettu. Olin yksinäni, jätettyäni toverini\nmetsän laitaan. Minulla oli metsästäjän torvi mukanani, ja aijoin\nparilla toitotuksella säikyttää laumaa. Olin asettunut erääseen\nakasiapensastoon ja olin juuri viemäisilläni torven huulilleni, kun\ntakaani Kuuluva kimakka kirkuna sai minut äkkiä kääntymään ympäri.\nSilmänräpäyksen olin epätietoinen, mikä ääni oli, mutta kun se kuului\ntoistamiseen, tunsin sen. Se oli aavikko-oriin hirnunta.\n\nLähelläni oli viidakossa aukko, eräänlainen raitti, joka johti toiseen\naavikkoon. Täältä kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta.\n\nNiin nopeaan kuin viidakko salli riensin eteenpäin, mutta päästyäni\naukealle huikaisi laskeva aurinko niin silmiäni, etten voinut tarpeeksi\nselvään erottaa esineitä. Varjostin silmiäni kädelläni ja huomasin\nnyt uljaan hevosen, joka nelistäen ryntäsi lauman luokse johtavalle\npolulle. Näin aavikoiden valkoisen juoksijan edessäni. Mahdotonta\noli erehtyä tästä uljaasta eläimestä: tuo lumivalkoinen vartalo, nuo\nsysimustat korvat, sinertävä kuono, punaiset, avonaiset sieramet,\nleveät, pyöreät lautaset, somasti kasvaneet, väkevät raajat, kaikki\nilmaisi verratonta juoksijaa.\n\nIkäänkuin nuoli lensi se minun ohitseni suoraan laumaa kohden. Tammat\nvastasivat sen ensimäiseen hirnahdukseen kimakalla iukunalla ja\nheittäen päänsä pystöön, lähtivät kaikki silmänräpäyksessä liikkeelle.\nMuutaman sekunnin kuluttua ne jälleen kaikki seisahtuivat asettuen\nhyvin harjautuneen ratsujoukon tarkkuudella riveihin ja kääntyen\njohtajaansa, joka nyt tuli laukaten paikalle.\n\nPiilottelemisesta ja viekkaudesta ei enää ollut mitään apua: takaa-ajo\noli alkanut. Nopeuden ja lasson oli nyt ratkaiseminen, ja sitä\njouduttaakseni kannustin \"Muroani\" sekä ryntäsin esiin kentälle.\n\nOriin hirnunta oli antanut tovereilleni tiedon asemasta, ja he\nnelistivät nyt milt'ei yht'aikaa ulos metsästä laumaa kohden,\npäästellen korkeaäänisiä huutoja.\n\nEn ennättänyt nähdä muuta kuin tuon valkoisen juoksijan, ja sen mukaan\nsovitin menettelyni. Kun se oli tullut milt'ei lauman kohdalle,\npysähtyi se rajusta juoksustansa, nousi kaksi kertaa takajaloilleen\nikäänkuin tutkiaksensa asemaa, antoi taasen kuulua tuollaisen kimakan\nhirnunnan ja syöksyi sitten pois suorinta tietä aavikon laitaan. Leveä\npolku vei täältä metsään.\n\nLauma nelisti sen jälessä, alussa vielä pysyen rivissä; mutta\nvähitellen rivi murtui siten, että nopeimmat hevoset pääsivät toisten\nedelle, ja pian oli koko lauma levinnyt aavikolle. Takaa-ajaminen oli\njo täydessä vauhdissa.\n\nKelpo hevoseni antoi pian näytteen oivallisista ominaisuuksistansa.\nMinä ratsastin toisen toverini ohi toisensa jälkeen, ja kun olimme\npäässeet polun päähän ja tulleet toiselle aavikolle, olin jo\njälkijoukon tammojen seassa. Muutamat niistä olivat kauniita elukoita,\nja joskus toiste olisin kentiesi tuntenut kiusausta heittää lassoni\njonkun kaulaan, mutta nyt oli ainoa ajatukseni, miten saada ne pois\ntieltäni, koska ne estivät kulkuani. Ennenkuin vielä olimme ehtineet\ntoisen aavikon poikki, olin jo ennättänyt etummaiseen riviin, ja kun\ntammat saivat nähdä minut edellänsä, ryntäsivät ne epäjärjestyksessä\npois oikeaan ja vasempaan. Kaikki olivat nyt minun takanani, kaikki,\npaitsi tuo valkoinen juoksija, joka yksin ylläpiti kilpajuoksua,\nkiljaisten aina väliin kimakan hirnuntansa ikäänkuin minua\npilkataksensa ja houkutellaksensa minua eteenpäin. Se oli vielä pitkän\nmatkan edellä eikä nähtävästi pitänyt mitään kiirettä.\n\nHevonen, jolla ratsastin, ei tarvinnut kannustamista eikä\nohjaamista; se näki edessänsä takaa-ajettavan ja aavisti ratsastajan\ntahdon. Tunsin sen nousevan allani kuin meren aallon. Sen kaviot\nsattuivat nurmikkoon tärähtelemättä. Joka uudella hyppäyksellä se\nkohosi joustavan kimmoisesti, samalla kuin sen kupeet paisuivat\nvoimantunnosta. Ennenkuin olimme tulleet tuon toisen aavikon poikki,\noli se jo päässyt tuota valkoista juoksijaa melkoista lähemmäksi. Mutta\nmielikarvaudekseni näin nyt ajettavani ryntäävän suorastaan viidakkoon\npäin.\n\nHuomasin erään polun ja ratsastin juoksijan perään. Korvani saivat\nolla tienneuvojana, sillä oksat risahtelivat villin hevosen rynnätessä\neteenpäin. Väliin huomasin sen valkoisen ruumiin vilahtavan viheriöiden\nlehvien välistä.\n\nPeläten menettäväni sen näkyvistäni, ratsastin mistään huolimatta\nkiivaasti milloin halkaisten viidakkoa, milloin seuraten sen\nkiemurtelevia polkuja. En välittänyt okaisista mimosa-kasveista;\nhevoseni ei niistä myöskään piitannut; mutta isoja akasiantapaisia\npuita oli taajassa tiellämme, ja niiden vaakasuorat oksat minua\nhaittasivat. Usein täytyi minun laskeutua aivan vatsalleni satulaan,\npäästäkseni niiden alatse. Kaikki tämä edisti takaa-ajettua ja viivytti\najajaa.\n\nHalusin avonaiselle aavikolle, ja helpotuksekseni se jo näkyikin, ei\nvielä kuitenkaan aivan avonaisena, sillä siellä täällä oli vielä n.s.\n\"keitaita\". Niiden lävitse luikui tuo valkoinen juoksija pois; se oli\njätättänyt minua viidakon poikki ratsastaessani, ja oli nyt hyvän\nmatkan päässä. Mutta se suuntasi juoksunsa tuota avonaista kenttää\nkohti, joka todisti, että sillä oli tapana etsiä pelastustaan nopeasta\njuoksustaan. Kentiesi olisi sen, minun ollessa takaa-ajajana, ollut\nturvallisempaa olla metsikössä; tämänpä sai kuitenkin pian nähdä.\n\nKymmenen minuutin kuluttua olimme jo päässeet metsäsaarien ohi, ja nyt\noli laaja, ääretön aavikko edessämme, silmänkannon matkaa avarampana.\n\nEteenpäin ryntäämme tuolla tasaisella nurmisella kentällä, eteenpäin,\nkunnes puita ei enää näe muuta kuin tuon viheriän ruohomeren ja sinisen\ntaivaankannen, eteenpäin tämän mahdottoman piirin keskitse, jota\ntaivaanranta rajoitti.\n\nMieheni, jotka olivat eksyneet metsikön sokkeloihin, ovat aikoja\nsitten kadonneet näkyvistä; mustangit ovat kääntyneet takaisin;\nkoko tällä aavalla kentällä näkyy ainoastansa kaksi esinettä: tuon\npakenevan juoksijan lumivalkea vartalo ja sen perässä kiitävä musta\nratsastaja. Tämä on pitkä, hurja ratsastus, hirveä koetus oivalliselle\n\"Murolleni.\" Kymmenen engl. penikulmaa olemme jo painaneet aavikkoa,\njopa enemmänkin, ja kuitenkaan en ole vielä käyttänyt ruoskaa enkä\nkannuksia. Tuo rohkea eläin ei tarvitse mitään sellaista kiihoitusta,\nsillä sitäkin huvittaa takaa-ajaminen -- silläkin on kunnianhimonsa,\nhalu voittaa kilpailijansa. Minun vaikuttimeni ovat toisellaiset:\nminä ajattelen ainoastansa erään naisen hymyilyä; mutta sellaiset\nvaikuttimet ovat ennenkin johtaneet joko kruunun menettämiseen tahi\nmaailman valloittamiseen. Eteenpäin, \"Muro\", eteenpäin! Sinun täytyy se\nsaavuttaa tahi kuolla!\n\nNyt ei ole enää mitään estettä. Täällä se ei voi meiltä kätkeytyä.\nAavikko lyhyine nurmipeittoinensa on sileä ja tasainen kuni uinuva\nmeri. Ei ainoakaan esine kaihdi näköalaa. Täällä se ei voi päästä\nmihinkään piiloon. Vielä on meillä päivää tunnin aika. Ennen pimeää\ntäytyy sen olla meidän vankinamme. Eteenpäin, \"Muro\", eteenpäin!\n\nEteenpäin me lennämme. Aavikon juoksija ei kiljahda enää ivallista\nhirnuntaansa; se on menettänyt luottamuksensa nopeuteensa; se juoksee\npelon valtaamana. Se ei ole ollut koskaan piin kovin ahdistettuna. Se\njuoksee vaiti kuin takaa-ajajansakin. Ei mitään ääntä kuulu, paitsi\nnoiden nopeain kavioiden kopsetta -- merkillinen äänettömyys, joka\ntodistaa takaa-ajon kiivautta. Väliämme on vähemmän kuin kaksisataa\naskelta. Minä tunnen voittoni varmaksi. \"Muron\" koskettaminen\nkannuksella tulee nyt saattamaan juoksijan lassonheiton päähän; onpa\naika tehdä loppu tästä hurjasta ratsastamisesta. Nyt, \"Muro\", viimeinen\nponnistus, ja sitten pääset puhaltamaan!\n\nTutkin lassoani; se on vyyhdellä satulassani ja on toisesta päästä\nlujasti kiinni sen puusisuksessa renkaalla ja sinkilällä. Onko permi\nselvä ja valmis? On. Nuora on tasaisesti vyyhdellä? On; kaikki on kuten\npitääkin.\n\nNostan vyyhden ja panen sen löyhälle vasemmalle käsivarrelleni. Sitte\nselvitän silmukan, jota pidän oikeassa kädessäni. Nyt olen valmis...\nhyvä Jumala! Missä on hevonen?\n\nÄrjäsin kauhistuneena ja sitten melkein jähmetyin hämmästyksestä.\nLassoa järjestäessäni olin kääntänyt hetkeksi katseeni pois\naavikko-hevosesta; kun jälleen siihen katsahdin, oli se _kadonnut_.\n\nKoneellisesti pidätin hevoseni niin ankaralla tempauksella, että se\nperäytyi nilkoillensa. Hevonen näytti pelästyneeltä. Mitähän tämä\nmerkinnee? Missä on villi hevonen?\n\nKäännyin kääntymistäni, tutkin aavikkoa kaikilta tahoilta, vaikka yksi\nainoakin silmäys olisi riittänyt. Kenttä oli, kuten sanottu, tasainen\nkuin pöytä; taivaanranta rajoitti näköalan; näkyvissä ei ollut kalliota\neikä puuta, pensasta eikä ruohoa, eipä pitkää nurmeakaan. Kenttää\npeitti n.s. \"puhveliruoho\", joka on lyhyttä täysin kehkeytyneenäkin, ja\noli nyt vain noin kolme tuumaa maan kamarasta. Käärmekään olisi tuskin\nlöytänyt sen alta suojaa, saatikka hevonen!... Laupias Jumala! Missä\noli aavikoiden juoksija?\n\nSelittämätön pelon tunne valtasi minut; vapisin ja tunsin hevoseni\nvärisevän. Minä, samoinkuin \"Murokin\", olin, seurauksena tuosta\nankarasta ratsastamisesta, hiessä ja vaahdossa; ja kuitenkin tunki\nkylmä hiki huokosistani, ja minä vapisin ahdistuksesta.\n\nOlinpa ollut monessa vaarassa, mutta ne olivat olleet noita tavallisia\nseikkailuja virroilla ja aroilla, ja niihin minä olin tottunut.\nOlin kamppaillut niissä enemmän tahi vähemmän rohkeana, mutta en\nikänä ollut tuntenut sellaista kauhun sekaista pelkoa, kuin tässä\nsilmänräpäyksessä, jolloin pysäytin hevoseni aavikolla. En ole\nkoskaan ollut taikauskoinen, mutta tällä hetkellä en voinut häätää\nuskoa yliluonnollisiin asioihin. Tässä ei ollut mitään luonnollista,\nen ainakaan voinut keksiä mitään sellaista, joka olisi selittänyt\nhevosen salaperäisen katoamisen. Olin usein pilkallisesti hymyillyt\nherkkäuskoiselle merimiehelle ja hänen taikalaivallensa; olin nyt\nsaanut nähdä yhtä harvinaisen, vaan kuitenkin todellisen ilmiön --\ntaikahevosenko? Niin, toisinhan ei voinut olla, hevonen oli aave.\nUskoni yliluonnollisiin kesti varsin lyhyen ajan, sillä silmäni\nsattuivat aivan verekseen kavion jälkeen, joka oli suoraan edessäni\nnurmikossa. Tiesin sen olevan tuon valkoisen hevosen jälkiä, ja se pani\nminut miettimään. Jos hevonen olisi ollut aave, ei se olisi voinut\njättää jälkiäkään. En ollut milloinkaan kuullut puhuttavan henkien\njättämistä jäljistä.\n\nMiettimiseni loppui päätökseen seurata jälkiä niin pitkältä, kuin niitä\noli, tietysti sille kohdalle, missä hevonen oli joko noussut ilmaan\ntahi muuten haihtunut näkymättömiin. Ratsastin siis eteenpäin. Olin jo\nratsastanut lähes kaksisataa askelta, kun hevoseni äkkiä seisahtui.\nKatsahdin eteeni keksiäkseni syyn sen pysähtymiseen ja nyt katosi äsken\nsyntynyt taikauskoni.\n\nNoin kolmenkymmenen askeleen päässä kulki musta juova aavikon poikki.\nSe näytti olevan kaitainen maanhalkeama, mutta tultuani lähemmäksi,\nhuomasin sen kuitenkin jokseenkin leveäksi repeämäksi. Se oli miltei\nyhtä leveä alhaalta kuin ylhäältäkin, ja sen pohjalla oli kiviä. Sen\nseinät olivat täydellisesti pystysuorat ja eri maakerrokset aina\nnurmenkamaraan asti tasaiset ja säännölliset, joten repeämää ei voinut\nenää huomata muutaman askeleen päästä. Länteenpäin se sitävastoin tuli\nsyvemmäksi ja leveämmäksi. Sillä kohdalla, jossa minä olin, oli sen\npohja lähes kaksikymmentä jalkaa aavikon pintaa syvemmällä.\n\nTietysti ei tuon valkoisen hevosen katoaminen ollut enää mikään\nsalaisuus. Se oli tehnyt hirveän hypyn, lähes kaksikymmentä jalkaa\nsuoraan alas. Pengottu nurmi aukon reunalla sekä sijaltaan siirtyneet\nkivet sen pohjalla sen todistivat. Se oli mennyt vasemmalle, pitkin\naukeamaa. Kallioilla näkyi merkkejä sen kavioista. Itse se jo oli\nkadonnut. Aukeama teki tässä lähellä polven; hevonen oli jo sen\ntoisella puolella ja poissa näkyvistä.\n\nSelväähän oli, että se oli päässyt pakenemaan; sen takaa-ajamisesta ei\nolisi ollut mitään hyötyä, ja niin heitin kaikki ajatukset vainoamisen\njatkamisesta tällä kerralla.\n\n\n\n\nVI.\n\nEksyksissä aavikolla.\n\n\nAloin nyt mietiskellä asemaa, johon olin joutunut. Se ei todellakaan\nollut ensinkään miellyttävä. Olin vähintään kolmenkymmenen engl.\npeninkulman päässä kylästä, enkä tietänyt, millä suunnalla se olikaan.\nAurinko oli laskemaisillansa, ja ilmansuunnat oli minulla siis\ntiedossa; mutta minulla ei ollut aavistustakaan, olimmeko ratsastaneet\nitään vai länteen, jätettyämme uutisasumukset. Voisinhan ratsastaa\ntakaisin omia jälkiäni -- mutta se oli kylläkin epävarmaa. Takaa-ajo\nei ollut tapahtunut suoraan suuntaan. Sitävastoin olin, kiitäessämme\neteenpäin, monessa kohden huomannut nurmessa paljon hevosen jälkiä;\nmustangilaumoja oli käynyt näillä paikoin laitumella.\n\nYksi asia oli selvä: paluu-yrityksen tekeminen ennen huomisaamua olisi\nturhaa. Aurinko ei enää tulisi olemaan ylhäällä puoltakaan tuntia ja\nyöllä ei voisi jälkiä nähdä. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa, kuin\njääminen siihen, missä olin, kunnes uusi päivä koittaisi.\n\nMutta miten voisin jäädä tähän? Minulla oli nälkä ja mikä oli vieläkin\npahempi, olin menehtyä janoon. Ei veden pisarata ollut lähettyvillä; en\nollut sitä nähnyt ollenkaan ratsastaessani viimeisiä penikulmia. Tuo\npitkä, kiivas matka oli tehnyt minut sangen janoiseksi, ja hevosparkani\noli samallaisessa pulassa. Tieto siitä, että vettä ei ollut missään\nsaatavana, enensi tuskaa ja teki sen vielä suuremmaksi.\n\nTutkin aukeaman pohjaa ja seurasin sitä silmilläni niin etäälle kuin\nvoin; se oli yhtä vedetön kuin aavikkokin, vaikka selvään näkyi, että\nsiinä ennen aikaan oli ollut vettä. Hetken mietittyäni näytti minusta,\nettä kentiesi voisin, jos menisin pitkin aukeamaa, sittenkin vettä\nlöytää. Ratsastin siis eteenpäin, ohjaten hevostani aukon reunitse. Se\ntuli yhä syvemmäksi, mitä pitemmälle pääsin, kunnes se noin peninkulman\npäässä lähtöpaikaltani oli täydet viisikymmentä jalkaa syvä.\n\nAurinko oli laskenut; hämärä uhkasi tulla lyhyeksi. En uskaltanut\nkulkea aavikolla pimeässä. Voisinhan sattua ratsastamaan aukon jyrkälle\nreunalle; sitäpaitsi ei tämä ollutkaan ainoa: näin muitakin pienempiä\nuria. Ne haarautuivat suorakulmaisesi ja olivat vähemmän tahi enemmän\nsyviä ja jyrkkiä.\n\nYö saapui äkkiä aavikolle. En uskaltanut ratsastaa paljoa kauemmaksi\nnäiden vaarallisten rotkojen keskellä. Minun oli pysähtyminen vettä\nlöytämättä, ja täytyminen viettää pitkät hetket virkistyksettä.\nSellaisen yön odottaminen oli kauheata.\n\nRatsastin vielä vitkallisesti eteenpäin, ohjaten hevostani\nkoneentapaisesti, kun silmäni sattuivat johonkin välkkyvään, joka\nsaattoi minut ilosta hypähtämään. Se oli vettä. Huomasin sen olevan\nlännessä päin, samalla suunnalla, johon ratsastin. Se näkyi olevan\npieni lammikko, ja oli se aavikolla eikä tuossa rotkossa, josta tähän\nasti olin vettä etsinyt. Sen rannoilla, ei ollut metsää eikä kaislistoa\nja veden pinta näytti olevan aavikon tasalla.\n\nRatsastin sitä kohti iloisen odotuksen jännittämänä. Oliko se\nkangastus? Kentiesi -- mutta ei; edessäni ei ollut tuota läpikuultavaa\nilmakerrosta, joka väikkyy kangastuksien yllä. Sen rannat olivat\njyrkästi aavikon nurmikamaran rajoittamat, ja auringon viimeiset,\nloistavat säteet välkkyivät sen pinnalla. Se oli oikeata vettä.\n\nTästä täysin vakuutettuna ratsastin eteenpäin rivakammalla vauhdilla.\nOlin ehtinyt päästä noin kahdensadan askeleen matkalle siitä paikasta,\nkun hevoseni äkkiä säpsähti: rotko ammotti taasen edessäni.\n\nMielikarvaudekseni huomasin nyt aukon tehneen jyrkän polvekkeen, ja\nlammin olevan sen toisella puolen.\n\nEi ollut pimeässä mitään ylipääsemisen toivoa. Repeämä oli tässä\nsyvempi kuin missään muualla ylempänä, niin syvä, että voin ainoastansa\nhämärästi nähdä sen pohjalla olevat kivilohkareet. Kentiesi voisin\npäivän tullessa löytää ylimenopaikan, mutta ainoastansa vähän\nlohdutusta sain tästä epätietoisesta otaksumisesta.\n\nNyt oli tullut täydellisesti pimeä, eikä minulla ollut muuta keinoa\nkuin olla yötä siinä, missä olin.\n\nHyppäsin satulasta, talutin hevoseni kappaleen matkaa kauemmaksi\nrotkosta aavikolle, riisuin satulan ja ohjakset sekä panin sen liekaan\npäässen lasson täydelle pituudelleen.\n\nKääriydyttyäni meksikolaiseen huopaani, joka kaikeksi onneksi oli\nmukanani, pistin pääni mukavasti satulaan ja rupesin odottamaan unta.\n\nKauan sain tätä nautintoa kaivata. Kääntelehdin kovalla vuoteellani\nja tuijottelin kuuta, joka hetkiseksi näyttäytyi pilvien välistä. Sen\nvalossa välkkyi tuo pieni järvi kuin hopea. Voi miten tuo välkkyvä\nvesi pilkkasi minua! Saatoin käsittää Tantaluksen tuskat. Hetken\nperästä lieveni janon tunne kuitenkin vähemmän polttavaksi. Kentiesi\nkostea yöilma vaimensi sitä, mutta luultavampaa on, että väsymys ja\nkärsimyksen pitkällisyys heikonsi sen vaikutusta. Mikä nyt syynä\nlienee ollutkin, mutta kärsin vähemmän ja tunsin, miten uni sai minut\nvähitellen valtaansa.\n\nNukuin, mutta uneni oli raskas ja täynnä levottomia näkyjä, joissa\nmielikuvittelu ja todellisuus kummallisesti sekaantui, kunnes vihdoin\ntuo jälkimäinen herätti minut rankkasateella. Muissa olosuhteissa tämä\nkentiesi olisi ollut vähemmin tervetullutta, mutta nyt minä tervehdin\nsitä ilon huudahduksella. Ukkonen jyrisi miltei lakkaamatta, salama\nsäihkyi vähän väliä, ja voin kuulla rotkon pohjasta veden kohinaa.\n\nJanon sammuttaminen oli ensimäinen ajatukseni, ja siinä tarkoituksessa\npidin suuni seljällään, juoden itse taivahan lähteistä. Vaikka\npisarat putosivat taajaan ja raskaasti, oli tämä juomistapa kuitenkin\nvitkallinen, ja mieleeni juolahti parempi keino. Huopani oli\nvedenpitävä, ja levitettyäni sen painoin sen kuopalle aavikkoon. Viiden\nminuutin kuluttua olin unohtanut, mitä jano olikaan.\n\n\"Muro\" joi samasta \"saavista\", ja rupesi sitten jälleen syömään.\n\nHuovan alapuoli oli vielä kuiva, samoinkuin sekin kohta maata, jota se\noli peittänyt. Tähän heittäydyin pitkäkseni, vedin huovan peitteekseni,\nja hetken kuunneltuani ukkosen kolkkoa jyrinää vaivuin syvään ja\nvahvistavaan uneen.\n\nHerättyäni oli aurinko ehtinyt korkealle. Nälkä oli nyt ensimäinen\ntunteeni. En ollut syönyt mitään sitten edellisen aamun ja silloinkin\nvain hiukkasen leipää ja suklaatia.\n\nNousin ja tähystelin kaikkiin suuntiin: en voinut huomata mitään\nesinettä, en elävätä enkä kuollutta; hevoseni oli eläinmaailman ainoa\nedustaja.\n\nMenin rotkon reunalle ja katsoin sen pohjaan. Se oli kauhea repeämä,\nsata jalkaa syvä ja milt'ei yhtä leveä. Sen seinämät olivat kuitenkin\ntässä loivemmat. Lohkareet olivat vierineet sen syrjiltä pohjalle ja\nmuodostaneet siten kaltevan sillan, jota myöten ihminen kentiesi voi\njalkaisin päästä sen pohjalle ja kiivetä toiselle puolelle; hevoselle\nse oli mahdotonta. Reunamat olivat kuoppaisia, ja rosoiset kalliot\npistivät reunoista rotkoon, jossa kasvoi kaktuskasveja, karhunmarjoja\nja pieniä vaivais-setripuita.\n\nOlin yöllä kuullut virran vierivän sen pohjalla. Siinä oli kai muinoin\njuossut mahdoton vedenpaljous, mutta nyt ei siitä olisi saanut\npikarillistakaan. Tuo pieni tilkka, joka vielä oli jälellä, joko upposi\nhiekkaan tahi haihtui uudestaan pilviin lämpimän ilman mukana.\n\nOlin ottanut mukaani pyssyn toivossa nähdä joku metsänotus; mutta\nkäytyäni hyvän matkaa repeämän reunalla pidin ruoan etsimisen turhana\nja palasin.\n\nHevoseni satuloiminen oli vain hetken työ; kun se oli tehty, aloin\ntäydellä todella miettiä, mihin menisin. Tietysti kylään takaisin.\nHyvä; mutta oli vielä eräs kysymys, johon oli paljon vaikeampi vastata:\nmiten löytäisin sinne? Eilispäivänä tehty suunnitelmani -- omien\njälkieni seuraaminen -- ei enää kelvannut. Sade oli hävittänyt jälkeni!\nEn ollut ennakolta ajatellut tätä, ja nyt, kun se tuli mieleeni,\nherätti se uuden pelon tunteen. Huomasin joutuneeni eksyksiin.\n\nPelkoni voi joistakuista näyttää kummalliselta. Voihan arvella, ettei\nminun olisi tarvinnut muuta kuin lähteä rohkeasti matkalle, ja että\nratsastamalla suoraan suuntaan ennemmin tahi myöhemmin täytyisi tulla\njohonkin. Kyllä, mutta sangen helposti voisi sattua, että juuri tämä\n\"johonkin\" ei olisikaan minun lähtöpaikkani. Kymmenen peninkulman\nratsastaminen suoraan on vaikeampaa kuin luuleekaan. Taitavimmatkin\nratsastajat ovat siinä koetuksessa eksyneet. Voi kulua päiväkausia\nhakiessa tietä viidenkymmenen peninkulman laajuisesta aavikosta, ja\nnuo päivät voivat tuottaa nälkäkuoleman. Nälkä ja jano kiihtyvät pian\nsamoinkuin ahdistuskin ja sitä pikemmin, kun puuttuu keinoja sekä\nedellisen tyydyttämiseen että jälkimäisen sammuttamiseen. Sitä paitsi\non jo yksinäisyydessäkin jotakin hämille saattavaa, joka on suuressa\nmäärin kiusallista ja josta vain tottuneet aavikolla kulkijat ovat\npäässeet. Aistit menettävät puolen voimaansa, tarmo heikkenee, ja\npäätökset tulevat horjuviksi sekä häilyviksi. Epäilee joka askeleella,\nonko oikealla suunnalla, ja on joka silmänräpäys valmiina poikkeamaan\ntoisaalle. Yksinänsä eksyksissä oleminen on kauheata.\n\nTämän tunsin kylläkin katkerasti. Olin ennenkin ollut noilla isoilla\naavikoilla, mutta ensi kerta sattui minulle se onnettomuus, että\neksyin, ja levottomuuteni oli paljoa suurempi, koska minua vaivasi\nnälkä.\n\nKuitenkin huomasin pian, että paikoillani oleminen olisi ollut turhaa.\nTiesin voivani ratsastaa kumminkin pari tuntia samaan suuntaan.\nAurinko oli korkeimmallaan, ja se tulisi ohjaamaan minua puolipäivään\nsaakka...Sitten oli minun pysähtyminen ja viipyminen joku hetki, sillä\ntällä eteläisellä leveysasteella ja juuri tähän vuoden aikaan on\naurinko puolenpäivän kohdalla niin korkealla, ettei tottunutkaan voi\nerottaa pohjoista etelästä.\n\nLaskin, että ennen puoltapäivää voisin ennättää metsään, vaikkei\nse suinkaan minun turvallisuuttani varmistaisi. Aavikkokaan ei ole\neksyttävämpi kuin akasialehto. Siinä voi kuljeskella päiväkaudet\ntulematta kahtakaan kymmentä peninkulmaa lähtöpaikasta, ja usein ovat\nne yhtä tyhjät riistasta kuin erämaakin.\n\n\n\n\nVII.\n\nAteria aavikolla. Kuokkavieras.\n\n\nKatsellessani aavikolle kiintyi huomioni muutamiin esineihin. Ne\nolivat eläimiä, mutta mitä, sitä en voinut päättää. On aikoja, jolloin\non aivan turhaa koettaa aavikolla määritellä esineiden muotoa ja\nsuuruutta: susikin näyttää silloin hevosen kokoiselta, ja aavikon\nreunassa istuvaa korppia voisi pitää puhvelihärkänä. Ainoastansa\nmetsästäjän tottunut silmä voi saattaa nuo isonnetut esineet ja niiden\nhullunkurisen muodon oikeaan suhteeseensa.\n\nNuo näkemäni esineet olivat hyvinkin kahden peninkulman päässä; nekin\nolivat tulossa järvelle päin ja tietysti repeämän tuolla puolen.\nSiellä oli useampia olentoja, luinpa viisikin, jotka aaveentapaisesti\nliikkuivat taivaanrannalla.\n\nLopuksi sain selville, että putaman reunalla oli viisi kaunista\neläintä, luultavasti antilooppeja. Ne tulivat niin lähelle, että niiden\nsoreat ruumiit kuvastuivat putaman pintaan.\n\nNähdessäni ne kiihtyi nälkäni, ja ensi ajatukseni oli, miten pääsisin\nniitä lähestymään. Uteliaisuus oli tuonut ne purolle; ne olivat pitkän\nmatkan päästä huomanneet minut ja hevoseni sekä laukanneet meitä\ntarkemmin katselemaan; mutta ne näyttivät vielä aroilta, eikä niillä\nsilminnähtävästi ollut laisinkaan halua tulla meitä vielä lähemmäksi.\n\nMiten pääsisin ampumamatkalle? Jos vain voisin houkutella ne aukeaman\ntoiselle reunalle, olisin varma asiastani. Panin hevoseni liekaan ja\nryhdyin toteuttamaan sotajuontani.\n\nKiivettyäni rotkon reunalle, ollakseni kaikissa tapauksissa\nantilooppeja niin lähellä kuin suinkin, otin kauniiksi värjätyn\nhuopani ja kiinnitin sen pyssyni rassiin. Sitten laskin polvilleni,\npitäen huopaa siten, että se miltei koko leveydeltään riippui maassa\nja täydellisesti minut kaihti. Tietysti tein kaiken tämän niin hiljaa\nja varovasti kuin suinkin. Tiesin, ettei ainoastaan suurukseni, vaan\nkentiesi henkenikin riippuisi yritykseni menestymisestä.\n\nEipä viipynyt kauan, kun ilokseni huomasin, että pyydykseni luultavasti\npian tulisi näyttäytymään tehokkaaksi. Vaikka arin kaikista eläimistä,\non antiloopilla eräs pitkälle kehkeytynyt ominaisuus: uteliaisuus.\nJonkun uuden esineen nähdessään voittaa tämä tunne sen arkuuden, ja se\nlähestyy esinettä hämmästyneen näköisenä.\n\nNiin kävi tässäkin. Nähtyään tuon kirjavan nelikulman, tulivat nuo\nviisi antilooppia juosten kiertämällä järven rantaa, pysähtyivät,\ntuijottivat hetken tuohon esineeseen ja syöksyivät sitte taasen\netäämmälle. Pian ne kuitenkin palasivat, tällä kertaa silminnähtävästi\nsuuremmalla luottamuksella ja vilkkaammalla uteliaisuudella. Saatoin\nkuulla niiden äkilliset nuuskimiset, kun ne kurottivat suipon kuononsa\nsojoon ja nuuskivat ilmaa. Kaikeksi onneksi puhalsi tuuli suoraan\nantiloopeista minuun päin; muuten ne olisivat saaneet minusta vainua\nsekä huomanneet petokseni.\n\nJoukossa oli koiras ja neljä naarasta, joista edellinen oli helppo\ntuntea koostaan ja haarukan tapaisista sarvistaan, jotka naaraalta\npuuttuvat. Se näkyi johtavan noita toisia, jotka seisoivat rivissä sen\ntakana, seuraten ja matkien sen liikkeitä. Toisen kerran lähestyessään\ntulivat ne noin sadan askeleen päähän. Pyssyni kantoi näin pitkälle, ja\nvalmistausin ampumaan. Johtaja oli lähinnä, ja sen tietysti valitsin\nuhrikseni; tähtäsin ja laukaisin.\n\nSavun haihduttua näin ilokseni kauriin makaavan maassa kuolleena.\nIhmeekseni ei yksikään noista muista ollut pamahduksesta säikähtänyt,\nvaan kaikki seisoivat paikallaan, tuijottaen kuolleeseen johtajaansa\nsilminnähtävästi kovin hämillänsä.\n\nAijoin panna pyssyyni uuden panoksen, kun varomattomasti nousinkin\nseisomaan. Tämä teki sen vaikutuksen, jota ei pyssyn pamahdus eikä\ntoverin kuolema saanut aikaan: nuo säikähtyneet eläimet kääntyivät sekä\nriensivät nuolen nopeudella pois. Vähemmässä kuin kahdessa minuutissa\nne olivat kadonneet näkyvistä.\n\nNyt tuli kysymys, miten pääsisin rotkon yli; aloin tutkia sitä\nlöytääkseni jonkun ylimeno-paikan.\n\nOnneksi löysinkin sellaisen. Kallio oli tässä kummaltakin puolelta\nsärkynyt ja murtunut, joten seinämiä saattoi kiivetä.\n\nVielä kerran tarkastettuani, että hevoseni oli lujasti kiinni,\nlaskin pyssyni sille paikalle, jossa olin maannut, ja lähdin, ottaen\nainoastaan veitsen mukaani. Pyssy olisi vain estänyt minua kiivetessäni.\n\nOnnistuin pääsemään halkeaman pohjaan ja rupesin nousemaan vastaista,\njyrkempää seinää. Apunani olivat louhikossa kasvavien setripuiden\noksat. Vähän hämmästyen huomasin, että tietä oli ennen käytetty,\njoko sitten ihmiset tahi eläimet. Rinteellä olevassa maassa oli\nkuin jalkojen jälkiä, ja kallio oli muutamin paikoin riimuinen\nsekä pilkullinen. Nämä merkit saattoivat minut ainoastaan hetkeksi\narvelemaan, sillä olin liiaksi nälkäinen ajatellakseni muuta kuin\nsyötävää.\n\nVihdoinkin saavuin kallion reunalle, ja kiivettyäni ylös aavikolle olin\npian kuolleen antiloopin vieressä.\n\nVarmaan luullaan, että seuraava toimeni oli polttoaineiden etsiminen,\ntehdäkseni tulen ja valmistaakseni aamiaisen. Ei suinkaan. Nautin\naamiaiseni valmistamatta -- raakana.\n\nSiten tyydytettyäni antiloopin kielellä ja parilla lihaviipaleella\nnälän ensi vaatimukset, tulin herkkusuisemmaksi ja arvelin, että\npaistaminen parantaisi makua. Sitä varten aijoin juuri ruveta keräämään\nsetrin oksia, kun samassa huomasin jotakin, joka poisti kaiken ruoan\nhalun mielestäni ja saattoi minut kauhusta värisemään.\n\nSe, joka minussa herätti tuommoisen kauhun, oli muuan eläin -- kaikkein\npeljätyin kaikista aavikoiden asujamista: harmaa karhu.\n\nKun ensiksi huomasin pedon, nousi se ylös rotkosta, aivan samasta\npaikasta, mistä minä itse. Sen jäljet olin siis nähnyt kiivetessäni.\nKun se oli päässyt aavikolle, pysähtyi se ja nousi päristellen\ntakajaloillensa. Jonkun silmänräpäyksen oli se pystössä asemassansa,\nhieroi päätään ja huitoi ikäänkuin apina suurilla etukäpälillänsä.\nSe oli todellakin ison apinan näköinen, kuin mikä keltaisenpunainen\norang-utangi.\n\nJos olisin istunut hevosen seljässä, en olisi vihollistani juuri paljon\npelännyt. Harmaa karhu on liian hidas saavuttaaksensa hevosta; mutta\nminä olin jalkaisin, ja eläin olisi saanut minut helposti kiinni, niin\nnopeana juoksijana kuin itseäni pidinkin.\n\nOlisi ollut jokseenkin ajattelematonta otaksua, ettei karhu kävisi\nkimppuuni. Tiesinhän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekee\nharmaa karhu hyökkäyksen, ja ettei yksikään Amerikan eläin rohkene\nmennä taistelemaan sitä vastaan; enpä ole aivan varma siitäkään,\nvoittaisiko leijonakaan tätä julmaa petoa. Ihminenkin karttaa sitä\nellei istu hyvän hevosen selässä, ja jos maa ei ole avonainen ja\ntasainen, jättää varova metsästäjä aina laajan tilan tuolle \"vanhalle\nEfraimille\".\n\nJos sillä olisi leijonan tahi tiikerin nopeus, olisi harmaa karhu mitä\nkauhein vastustaja. Kaikeksi onneksi se ei ole mikään puuhun kiipeäjä,\neikä se rakasta metsääkään. Tunsin hyvin nämä seikat, ja voihan siis\narvata tunteeni, kun olin sen parissa paljaalla puuttomalla kentällä,\nyksin, jalkaisin, miltei aseetonna.\n\nKuinka kaduinkaan, ett'en ollut ottanut pyssyä mukaani. Sen hakeminen\noli nyt mahdotonta, sillä karhu oli minun ja rotkon välillä. Sellainen\nyritys olisi ollut suoraan pedon syliin syöksemistä. Huomasin, että\ntässä ei ollut mitään muuta keinoa kuin hirveä taistelu -- taistelu\npuukolla.\n\nEpätoivo, joka hetkeksi oli hervaissut voimani, jännitti ne jälleen,\nja kääntyen hirveätä vihollista vastaan olin valmis sitä kohtaamaan.\nSe ei myöskään antanut kauan itseänsä varrota. Lakattuaan minua\ntirkistelemästä laskeusi se nelin kontin, päästi hirveän mörinän ja\nsyöksyi päälleni, kita auki.\n\nOlin päättänyt varrota sen hyökkäystä, mutta kun se tuli lähemmäksi,\nja minä näin sen suuren, laihan ruumiin, sen pitkät koukkuiset kynnet,\nisot, välkkyvät hampaat ja säkenöivät silmät, muuttui päätökseni; uusi\najatus oli äkkiä juolahtanut mieleeni; minä käännyin ja pakenin.\n\nAjatukseni oli, että ottaisin vastaan viholliseni vedessä... syvässä\nvedessä. Siitä olisi minulle etua. Kentiesi ottelu silloin kävisi\ntasaisemmaksi, kentiesi voisin sukeltamalla päästä pakoon, ja jos en\nvoisi sitäkään, ei asiani tulisi entistä huonommaksikaan.\n\nRiensin putamalle. Sinne päästyäni syöksyin hetkeäkään epäilemättä\nveteen: se ulottui polviin saakka. Kahlasin putaman keskelle: se tuli\nsyvemmäksi, kuta kauemmaksi pääsin; pian nousi vesi vyötäisiin saakka.\nVilkaisin levottomana taakseni; karhu seisoi rannalla. Ilokseni ja\nhämmästyksekseni huomasin sen pysähtyneen ja näyttävän haluttomalta\ntulemaan perässäni. Sanoin hämmästyksekseni, sillä tiesin, ettei harmaa\nkarhu vettä pelkää; olin nähnyt monen sen heimolaisen uivan syvien\njärvien ja väkeväin virtain poikki. Mikä siis esti tätä tulemasta\nperässäni? Sitä en voinut arvata, enkä sitä tässä silmänräpäyksessä\nkoettanutkaan tehdä; ajattelin vain, miten pääsisin ulommaksi ja\nkahlasin eteenpäin, kunnes tulin putaman keskelle ja seisoin kaulaani\nmyöten vedessä. Uimatta en enää voinut päästä pitemmälle, ja pysähdyin\nsiis. Pidin silmällä vainoojani pienimpiäkin liikkeitä. Se oli jälleen\nnoussut takajaloillensa ja seisoi tässä asennossa minua katsellen,\nvaikkei se silminnähtävästi aikonut veteen.\n\nHetken minua katseltuansa, laskeusi se taasen neljälle jalalle ja alkoi\njuosta pitkin putaman rantaa, ikäänkuin etsien soveliasta paikkaa,\nmistä mennä veteen.\n\nVäliämme ei ollut kahtakaan sataa askelta. Se olisi helposti voinut\nminut saavuttaa, jos olisi tahtonut, mutta jostakin syystä se näkyi\nolevan haluton. Väliin se teki yrityksen aavikolle, mutta palasi yhä\nminua katselemaan, ikäänkuin lujasti päättäen, ettei päästäisi minua\nnäkyvistä. Toivoin sen menevän putaman toiselle puolelle, että pääsisin\naukeaman yli, mutta se pysyi vain samalla puolella mihin ensiksi oli\nilmestynyt, ikäänkuin olisi arvannut aikomukseni.\n\nEn tietänyt, kauvanko tätä piiritystä tulisi kestämään, mutta koska\nhyvin tunsin harmaan karhun leppymättömän luonteen, ei minulla ollut\npikaisen pelastuksen toivoa. Jo oli, mikäli voin päättää, kulunut\ntunti, ja vielä oli asema sama. Aloin joutua epätoivoon. Värisin\nvilusta. Putama lienee ollut lähde, niin kylmää vettä siinä oli.\nVärisin, mutta pysyin paikallani. Muuta en uskaltanut. En rohjennut\nedes läikyttää vettäkään, jotten ärsyttäisi hirveätä vihollistani ja\nyllyttäisi sitä karkaamaan kimppuuni.\n\nVihdoinkin minun malttini tuli palkituksi. Karhu oli lopuksikin\nhuomannut kuolleen antiloopin. Ilokseni huomasin karhun raahaavan\neläintä rotkoon päin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut\nkallion taakse.\n\nUin nyt muutaman sylen, kahlasin sitten hiljaa eteenpäin ja olin\njälleen hiekkaisella rannalla. Väristen ja vaatteet märkänä seisoin\nsiinä, epätietoisena, mitä tehdä. En voinut jättää hevostani enkä\npyssyäni. Lähtö jalkaisin aavikolle olisi taas ollut samaa kuin meno\nairoitta vesille. Ja vaikka olisin voinut olla vakuutettu, että\nhevosettanikin pelastuisin, en olisi jättänyt ratsuani. Siksi oli\n\"Muro\" minulle liian rakas. Olisinpa ennen antanut henkeni, ennenkuin\neronnut tuosta jalosta eläimestä. Mutta mitenkähän sen luokse pääsisin?\nKarhu oli ottanut haltuunsa ainoan tien, jota viidakkoon pääsi.\n\nArvelin etsiä toista ylimenopaikkaa tahi kokonaan kiertää onkalon.\nSehän kentiesi olisi parhain keino! Olin juuri lähdössä, kun taas\nkauhukseni näin tuon hirveän karhun, tällä kertaa kuitenkin sillä\ntaholla, missä \"Muro\" oli.\n\nKun sen näin, kiipesi se juuri onkalosta, verkalleen laahustaen\nlohkareiden yli.\n\nKäsitin hyvin, että se aikoi käydä hevoseni kimppuun. Tämä oli jo\nhuomannut karhun tulon ja näkyi täydellisesti ymmärtävän vaaransa.\nOlin sitonut sen noin neljänsadan askeleen päähän rotkosta, noin\nkuudenkymmenen jalan pituiseen lassoon. Karhun huomattuaan se oli jo\njuossut köytensä kireälle, korskuen ja potkien.\n\nSeisahduin kauhuissani odottamaan, mitä tapahtuisi. Minulla ei ollut\npienintäkään toivoa voida auttaa hevostani vähintäkään, en ainakaan\ntässä silmänräpäyksessä huomannut siihen minkäänmoista mahdollisuutta.\n\nKarhu meni suoraan hevosta kohti, ja sydämeni sykki haljetakseen tuota\nnähdessäni. Sill'aikaa juoksi hevonen köydessänsä ympäri piirissä,\njonka säteenä köysi oli. Sen voimakkaista tempauksista tiesin, ettei\nollut vähintäkään toivoa köyden katkeamisesta, ja muistin, kuinka\nsyvään olin lyönyt seipään maahan. Tätä nyt kaduin. Olisin maksanut\nvaikka mitä, jos olisin voinut katkaista köyden!\n\nHevonen pysytteli loitolla karhusta laukkaamalla ympäri, samalla kun\nkarhu koetti päästä sen kimppuun mennen piirin halki tahi juoksemalla\npienemmässä piirissä. Koko kohtaus oli ikäänkuin sirkus-näytelmä, jossa\n\"Muro\" oli juoksija ja karhu johtaja.\n\nPari kertaa tarttui kireällä oleva köysi karhun jalkoihin ja heitti\nsen kumoon, laahattuaan sitä ensin muassaan. Tämä näkyi lisäävän\npedon raivoa, sillä päästyään jälleen jaloillensa ahdisti se hevosta\nkaksinkertaisella kiivaudella. Tuo omituinen kohtaus olisi ollut\nminusta hauska, ellen olisi ollut niin kovin levoton sen päättymisestä.\n\nKohtausta jatkui muutama minuutti, näyttelijöiden keskinäisen aseman\nsanottavasti muuttumatta. Aloinpa jo toivoa karhun kuitenkin lopulta\njoutuvan häviölle ja, huomatessaan hevosen olevan nopeamman, luopuvan\nyrityksestään, varsinkin kun \"Muro\" oli antanut sille muutamia potkuja,\njotka olisivat masentaneet jokaisen muun päällehyökkääjän; mutta karhu\ntuli tästä vain raivoisemmaksi ja kostonhimoisemmaksi.\n\nTällöin muuttui asema toisenlaiseksi. Köysi oli jälleen tarttunut\nkarhuun, mutta sen sijaan, että se olisi koettanut sitä väistää,\ntarrasi se siihen kynsin, hampain. Luulinpa sen ensin aikovan purra\nköyden poikki ja juuri tätä toivoinkin, kun hämmästyksekseni näin sen\nrupeavan lappamaan köyttä ja täten vähitellen mutta varmaan lähestyvän\nuhriansa. Hevonen korskui kauhistuksesta.\n\nEn kestänyt kauempaa. Muistin pyssyni jääneen repeämän lähelle,\nkappaleen matkaa hevosesta; muistin myös antiloopin ammuttuani\nladanneeni sen huolellisesti. Juoksin rotkolle sekä syöksyin alas sen\nreunaa, kiipesin ylös sen vastakkaiselta reunalta, sain pyssyni ja\nriensin taistelupaikalle.\n\nVielä oli aikaa: karhu ei ollut vielä saavuttanut uhriansa, mutta se\noli siitä tuskin kuudenkaan jalan päässä.\n\nLähestyin kymmenen jalan päähän ja ammuin. Kuin leikattuna katkesi\nlasso samalla, ja hevonen laukkasi hirnuen aavikolle.\n\nKuten sittemmin huomasin, olin tosin osannut karhuun, mutta en\nmihinkään arempaan kohtaan, eikä luotini vaikuttanut siihen enempää\nkuin jos se olisi sattunut heinäsäkkiin. Epätoivo oli antanut hevoselle\nvoimaa köyden katkaisemiseen. Nyt tuli minun vuoroni, sillä heti kun\nkarhu huomasi hevosen päässeen karkuun, syöksyi se höristen kimppuuni.\n\nMinun ei auttanut muu kuin antautua taisteluun. Ei ollut aikaa ladata\npyssyä uudestansa. Iskin petoa pyssyn perällä, jonka tehtyäni heitin\npyssyn pois ja tartuin hiukan soveliaampaan aseeseen, puukkoon.\nHyökkäsin iskeäkseni sen terävällä, notkealla terällä -- se oli\nbovie-puukko -- ja peräytyäkseni, kun seuraavassa silmänräpäyksessä\ntunsin olevani kiinni. Terävät kynnet repivät lihaani; yksi kämmen\ntarttui lanteeseeni, toinen painui olkapäähäni, samalla kuin valkoiset\nhampaat välkkyivät silmieni edessä. Mutta se käsi, jossa pidin\npuukkoani, oli vapaa, sillä tästä olin painisille ryhtyessämme pitänyt\nhuolta, ja epätoivon kaikella voimalla työnsin tuon terävän aseen\nahdistajani kylkiluiden väliin. Annoin piston toisensa perään ja\njokaisen tähtäsin karhun sydämeen.\n\nMe kierimme maassa. Punainen hurme peitti meidät molemmat. Näin sitä\nvaluvan pedon huulilta ja iloitsin, huomatessani puukkoni tavanneen sen\narimpia paikkoja. Epätoivo ja itsesäilytysvaistoni oli tehnyt minut\nhurjaksi, mielettömäksi. Taasen tunsin nuo kauheat kynnet ja raatelevat\nhampaat -- taasen sukelsi puukkoni petoon vartta myöten.\n\nHyvä Jumala! Kuinka monta henkeä sillä onkaan! Eikö se milloinkaan\nnäänny tuon punaisen teräksen pistoista? Aavikko on hurmeinen verestä,\nja me vyörymme siinä. Minuun koskee kipeästi... Minä pyörryn.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVanhoja tuttuja.\n\n\nLuulinpa olevani toisessa maailmassa taistelemassa jonkun hornanhengen\nkanssa. Ei, näkemäni olennot kuuluvat maan päälle. Olin vielä elossa.\n\nHaavani kirvelevät. Joku sitoo niitä. Hänen kätensä on kova, mutta\nhänen ystävällinen silmäyksensä ilmaisee minulle, että hänellä on hyvä\nsydän. Kuka hän on? Mistä hän on tullut? Olen yhä vielä tuolla isolla\naavikolla, sen näen selvästi. Missä on kauhea ahdistajani? Nyt muistan\nhirmuisen ottelumme, kaiken, mitä on tapahtunut, mutta... luulin\nkuolleeni hänen käpäliinsä. Varmaan olenkin kuollut. Mutta ei; niin se\nei voi olla. Minä olen vielä hengissä!\n\nNäen sinisen taivaan, ympärilläni vihreän aavikon. Vieressäni on\nihmisolentoja, ja tuolla etäämpänä on hevosiakin.\n\nKeiden käsiin olen joutunut? Keitä he lienevätkin, ovat he kuitenkin\nystäviä; he kai ovat pelastaneet minut tuon pedon syleilystä? Mutta\nmiten? Eihän silloin ketään näkynyt. Miten olivat he joutuneet avuksi\nniin hyvään aikaan? Mieleni teki kysyä, mutta en jaksanut.\n\nMiehet seisoivat yhä kumartuneina puoleeni. Silmäni siirtyvät toisesta\ntoiseen; muutamia hämäriä muistoja herää mielessäni. Nämä kasvot...\n\nNyt näen ne vain himmeästi... nyt en näe niitä laisinkaan.\n\nPyörryin uudelleen ja tulin taas tunnottomaksi.\n\nVirottuani jälleen tunsin itseni voimakkaammaksi ja kykenevämmäksi\nkäsittämään, mitä minun lähelläni tapahtui. Näin auringon olevan\nlaskemaisillansa; pariin puuhun kiinnitetty puhvelinvuota varjosti\nmakuupaikkaani. Huopani oli allani, ja pääni lepäsi satulalla, jonka\npäälle oli levitetty toinen puhvelinvuota. Lähellä paloi valkea, jonka\nääressä oli kaksi miestä.\n\nNuorempi seisoi nojaten pyssyynsä ja katsellen valkeaan. Hän näytti\nturkiselävien pyydystäjältä, oli kurpposissansa täysin kuusi jalkaa\npitkä, ja hänen ruumiinrakennuksensa ilmaisi voimaa sekä saksalaista\nsukuperää. Hänen käsivartensa olivat pitkät ja voimakkaat, ja hänen\nkätensä, jotka pitelivät pyssyä, suuret, laihat ja jäntevät. Poskensa\nolivat leveät ja peitti niitä osaksi tuuhea poskiparta, joka yhtyi\nleuan alla, samalla kuin yhtä tummanruskea parta reunusti hänen\nhuuliansa. Silmänsä olivat harmaat tahi sinisenharmaat, pienet,\nsomannäköiset ja vakaakatseiset. Hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja\nhipiänsä, joka ennen oli silminnähtävästi ollut valkoinen, oli nyt\nmilt'ei yhtä tumma kuin mestitsin. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät,\nkentiesi muinoin kauniitkin. Ne näyttivät rohkeilta, mutta suopeilta,\nja ilmaisivat sävyisää sekä jalomielistä luonnetta.\n\nMiehen pukuna olivat nuo hänen ammattilaisillansa tavalliset vaatteet:\nparkitusta hirvennahasta valmistettu metsäpaita, reisiin asti ulottuvat\nja sivusaumasta ripsillä kaunistetut säärykset; kurpposet, jotka olivat\noikeata intiaanienmallia, pohjat puhvelinnahasta. Metsäpaita oli\nvyötetty uumilta, mutta oli rinnuksesta avonainen, joten hänen kaulansa\nja osa rintaa jäivät paljaiksi. Hänen rintaansa peitti kuitenkin\njostakin hienommasta aineesta -- nuoren antiloopin tahi metsäkauriin\nnahasta -- tehty aluspaita. Lyhyt, metsäpaitaan kuuluva kaulus kääntyi\nsomasti hänen olkapäillensä ja oli reunustettu leveällä, samasta\nnahasta leikatulla reunuksella. Päässä oli hänellä supinnahkainen\nlakki, jota edestä koristi osa mainitun elävän päänahkaa, samalla kuin\nsen häntä ikäänkuin töyhtönä laskeusi hänen vasemmalle olallensa.\nAseena oli hänellä puukko ja pistooli vyöllä sekä pitkä tuliluikku\nkädessä.\n\nHänen toverinsa oli kokonaan toisennäköinen ja erilainen kuin hän\nsekä muutkin ihmiset. Hän istui valkean toisella puolen, kasvot\npuolittain minuun käännettyinä, ja pää vajonneena pitkien, laihojen\nreisien väliin. Hän oli enemmän lianväriseen pukinnahkaan puetun\nkannon kuin ihmisolennon näköinen, ja jos hänen käsivartensa eivät\nolisi liikkuneet, olisi häntä voinut siksi luullakin. Mutta sekä hänen\nkäsivartensa että suunsa olivat liikkeessä.\n\nHänen pukunsa, jos sitä siksi saa nimittää, oli yhtä yksinkertainen\nkuin huonosti pidetty. Se oli lianruskea, rypistynyt, paikattu ja\nrasvalla tahrittu vaate, joka muinoin oli ollut metsäpaita, mutta nyt\nnäytti enemmän ylhäältä ja alhaalta auki leikatulta nahkasäkiltä, jonka\nlaitaan hihat olivat ommellut. Siinä oli ollut kauluskin, mutta se oli\nkaiketi käytetty paikoiksi ja muiksi, koska siitä oli nyt enää tuskin\nmerkkiäkään jäljellä. Hänen sääryksensä ja kurpposensa olivat täysin\nedellisen mukaiset, ja näkyivät olleen samasta nahasta. Ne eivät enää\nulottuneet toisiinsa, vaan jättivät osan nilkasta paljaaksi ja tämäkin\noli likaisen ruskea samoinkuin pukinnahkakin. Ei mitään aluspaitaa,\nliiviä tahi muuta vaatekappaletta ollut huomattavissa, paitsi ahdasta\nkissannahka-lakkia, joka joskus oli ollut karvainen, vaan oli nyt\naivan kulunut ja rasvainen, soveltuen hyvin hänen muuhun pukuunsa.\nHänen kätensä, kaulansa ja kasvonsa olivat saaneet noesta ja savesta\nhomeisen vasken värin. Koko mies näytti vaatteineen päivineen ikäänkuin\nsavustetulta.\n\nHänen kasvonsa ilmaisivat noin kuudenkymmenen vuoden vanhaa miestä.\nNiiden juonteet olivat jyrkät, hiukan kotkan kaltaiset, ja hänen pienet\nsilmänsä olivat tummat, vilkkaat ja läpitunkevat. Hänen hiuksensa\nolivat tummat ja lyhyeksi leikatut.\n\nKatsellessani miestä näin hänessä vielä lisäksi jotakin kummallista,\nhänen omituista pukuansa lukuunottamatta. Hänen päänsä oli\neriskummallinen -- siitä puuttui jotakin. Mitä? Korvat!\n\nKorvaton ihminen näyttää hirveältä. Se panee ajattelemaan jotakin\nkauheaa tapahtumaa, jotakin hirveää koston työtä. Se panee ajattelemaan\nrikosta ja saatua rangaistusta. Mahdollisesti olisin minäkin tuntenut\ntällaista, jos en sattumalta olisi tietänyt, miten hän oli tullut\nkorvansa menettäneeksi. Minä muistin tuon edessäni istuvan miehen!\n\nVuosikausia tätä ennen olin nähnyt saman miehen jokseenkin\nsamallaisissa oloissa. Silloinkin oli hän istunut valkean ääressä\npaistamassa ja syömässä. Hän oli silloinkin samannäköinen: sama\nrasvaan tahrittu kissannahka-lakki, samat vajanaiset säärykset, sama\nruskea pukinnahka peittämässä laihaa ruumista. Kentiesi hän ei ollut\nriisunut paitaansa eikä sääryksiänsä sitte kun hänet viimeksi näin.\nNe eivät kuitenkaan näyttäneet sen likaisemmilta, ja mahdotontahan se\nolisi ollutkin. Joka kerta oli nähnyt niiden pitäjän, ei voinut ikinä\nhäntä unohtaa. Minä tunsin hänet heti -- hän oli Reuben Rawlings eli\n\"vanha Rube\", joksi häntä yleiseen nimitettiin, eräs mainittavimpia\nturkiseläinten pyydystäjiä. Tuo nuorempi mies oli Bill Garey, toinen\nkuuluisa mies saman ammatin alalta, vanha Ruben asioimistoveri ja\nalituinen seurustelija.\n\nSydämeni riemuitsi, nähdessäni nämä vanhat tuttavani. En ollut tietänyt\nolevani ystävien parissa.\n\nJuuri kun olin heitä puhuttelemaisillani, kiintyi silmäni hevoslaumaan,\nja se, mitä siellä näin, saattoi minut nousemaan.\n\nSiellä oli Ruben vanha, puolisokea, pystyluinen, pitkäkorvainen\nmustangitamma. Sen laihan, harmaanruskean, jouhettoman hännän ja\naasiin vivahtavan haamun minä vallan hyvin muistin. Siellä oli myöskin\nGareyn iso, vankka hevonen ja oma juoksijani \"Muro\" lie'assa toisten\nparissa. Se oli minulle iloinen ja odottamaton seikka, koska olin ollut\nlevoton sen takaisinsaamisesta. Mutta \"Muron\" näkeminen ei tässä minua\nhämmästyttänyt, vaan eräs toinen, hyvintunnettu eläin. -- Erehdyinköhän\nminä? Olikohan se vain kangastusta? Valehtelivatkohan taasen silmäni\ntahi mielikuvitelmani? Ei! Se oli todellisuutta. Siellä se oli -- tuo\naavikoiden valkoinen juoksija!\n\nHämmästys sekä se voimainponnistus, jonka olin tehnyt istumaan\nnoustessani, herpaisivat minua, ja menin jälleen tainnoksiin. Se oli\nvain silmänräpäyksen kestävä pyörtymys, ja kun pian jälleen toinnuin,\nsanoin, ojentaen käteni:\n\n-- Rube! Garey!\n\n-- Ahaa, joko toinnutte, nuori herra. Se on oikein; mutta\nmalttakaahan... maatkaa aloillanne hiukan... älkää olko levoton; te\nvoimistutte pian.\n\n-- Ottakaa tästä kulahdus, sanoi toinen jörösti ja ystävällisesti,\nojentaen pienen taskumatin, jonka vein huulilleni.\n\nSiinä oli el Pason paloviinaa, ja tuon väkevän, mutta hyvän juoman\npikainen vaikutus oli, että hermoni vahvistuivat ja minä rupesin\nkykenemään puheisille.\n\n-- Huomaan teidän vielä meidät muistavan, kapteeni, sanoi Garey,\nnähtävästi iloissaan.\n\n-- Totta kai, vanha toveri... kai minä teidät tunnen.\n\n-- Emme mekään ole teitä unohtaneet... olemme teistä usein puhelleet.\nOlemme usein mietiskelleet, mitä teistä on mahtanut tulla. Kuulimme,\nnäette, teidän jälleen palanneen uutisasumuksille ja saaneen hiukan\nrahaa, jopa oli täytynyt vaihtaa nimikin niitä saadaksenne...\n\n-- Vähät nimestä! keskeytti Rube. -- Vaihtaisin omani millä hetkellä\nhyvänsä tupakkahiutaleeseenkin.\n\n-- Ei, kapteeni, jatkoi nuorempi turkiseläinten pyydystäjä, huolimatta\nRuben keskeyttämisestä, -- ei kumpikaan meistä ole teitä unohtanut.\n\n-- Niin, emmepä olekaan! lisäsi Rube painokkaasti, -- teitäkö\nunohtanut... unohtanut sitä nuorta miestä, joka luuli vanhaa Rubea\nharmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!... Ho! ho! ho! ho! Bill vasta nauroi,\nkun kerroin hänelle tuon luolassa tapahtuneen seikkailun! Bill-poikani!\nEnpä ole eläissäni nähnyt sinun niin nauravan. Vanhaa Rubea harmaaksi\nkarhuksi! Hi! hi! hi!... Ho! ho! ho!\n\nJa nyt purskahti tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä miltei minuutin\nkestävään nauruun, jonka jälkeen hän jatkoi:\n\n-- Sepä oli kummallinen pelastus... eikö niin, nuori herra? Te\npelastitte vanhan nahkani sillä kertaa, enkä minä aijo sitä unohtaa;\nei, hirttäkää minut, jos sen teen.\n\n-- Te olette maksaneet velkanne; te olette pelastaneet minut karhun\nkynsistä.\n\n-- Kentiesi yhdestä karhusta, mutta siitä toisesta te itse autoitte\nitsenne. Kova ottelu teillä kuitenkin lienee ollut, ennenkuin se\nkanalja hellitti?\n\n-- Kuinka! Oliko täällä kaksi karhua?\n\n-- Katsokaapas tuonne! Onhan siinä pari, vai kuinka? vastasi\nturkiseläinten pyydystäjä, osoittaen tulta kohti.\n\nKellettihän siinä kaksi kuollutta karhua maassa,, kumpikin nylettynä ja\nosaksi lihattuna.\n\n-- Taistelin vain yhtä vastaan.\n\n-- Olipa siinä kylläksi kerrakseen ja vielä vähän liikaakin, arvelen.\nEipä moni liikuta huuliansa oteltuaan harmaan karhun kanssa. Oh!\nKylläpä teillä lienee ollut tappelemista, masentaessanne pedon?\n\n-- Tapoinko minä sen siis?\n\n-- Sen totta tosiaankin teitte. Billin ja minun tullessa ottelupaikalle\noli karhu kuollut kuin suolattu silli. Luulimme, ettei teidänkään\nlaitanne ollut paljoa paremmin. Makasitte siinä karhua syleillen\nikäänkuin kaikessa ystävyydessä olisitte nukkuneet, kuten lapset\nmetsässä; puuttui vain, ett'ette olleet lehvillä peitetyt. Mutta teidän\nhurmeenne peitti sen sijaan aavikkoa monta jalkaa ympäriinsä. Teissä ei\nollut niinkään paljon punaista, että se olisi riittänyt iilimadonkaan\nsuurukseksi.\n\n-- Entä se toinen karhu?\n\n-- Se tuli rotkosta jälkeenpäin. Bill oli mennyt etsimään tuota\nvalkoista hevosta, ja minä istuin teidän vieressänne, kun näin sen\nkanaljan pistäytyvän esiin. Tiesin sen olevan naaraan, joka tuli\nkatsomaan, missä vanha Efraim viipyy. Otin siis pyssyni ja ammuin petoa\nsilmään, jolloin sen tallustelemisesta tuli loppu.\n\n-- Kuulkaas, nuori herra! En ole mikään lääkäri, enempää kuin Rubekaan,\nmutta tunnen tarpeeksi haavoja tietääkseni, että teidän on makaaminen\nhiljaa ja lörpöttelemättä. Onpa teitä kynsitty peijakkaan pahasti, sen\nteille sanon; mutta tässä ei ole laisinkaan vaaraa, paitsi ettei teillä\nole yhtään verta ruumiissanne, joten teidän on vartoaminen, kunnes sitä\ntaasen karttuu. Ottakaa vielä kulahdus pullostani. Kas niin, tule,\nRube; jättäkäämme hänet rauhaan. Käykäämme ottamaan palanen karhunlihaa\neineeksemme.\n\nTämän sanottuaan meni tuo nahkoihin puettu mies pois, seuraten\nvanhempaa toveriansa.\n\nVaikka olisi ollut vielä paljonkin, mistä hartaasti olisin halunnut\nsaada selkoa, tiesin turhaksi kysellä Rube-vanhukselta enemmän, ja\npäätin siis tyytyä pakkoon ja olla vaiti.\n\nPian vaivuin uneen ja nukuin tällä kertaa kauan sekä sikeään. Olipa\nmiltei puoliyö, kun heräsin. Ilma oli tullut kylmäksi, mutta huomasin,\nettei minua oltu unohdettu: huopani oli kiedottu kunnollisesti\nympärilleni, ja se ynnä lisäpeitteeksi pantu puhvelin talja oli\nmaatessani täysin suojellut minua kylmältä.\n\nHerätessäni tunsin itseni melkoisesti terveemmäksi ja\nvoimistuneemmaksi. Katselin missä toverini olivat. Tuli ei enää\npalanut; varmaankin oli se sammutettu tahallansa, ettei sen valo\npilkkopimeässä herättäisi kenenkään kuljeskelevan intiaanin huomiota.\nYö oli selkeä, vaikka ei ollut kuutamoa; sen sijaan oli taivas täynnä\nloistavia tähtiä, ja näiden valossa vihdoin huomasin nuo molemmat\nturkiseläinten pyydystäjät. Garey makasi, ja hänen toverinsa oli\nvalveillaan, leiriä vartioimassa. Hän oli liikkumaton kuin patsas,\nmutta tuo pieni kipene, joka ikäänkuin kiiltomato loisti hänen\npiipustansa, ilmaisi hänen olevan hereillä. Olisin toivonut asian\nolevan toisin. Minä halusin selitystä, ja minusta olisi ollut parempi,\njos olisin saanut puhella Gareyn kanssa; mutta en malttanut odottaa ja\nkäännyin sentähden Ruben puoleen, kysyen matalalla äänellä:\n\n-- Miten saitte minusta tietoa?\n\n-- Seurasimme jälkiänne.\n\n-- Ah, te seurasitte minua siis uutisasumukselta asti?\n\n-- Ei, ei niin kaukaa. Bill ja minä olimme asettuneet viidakkoon, kun\nnäimme teidän laskettavan tuon valkoisen hevosen perässä, ikäänkuin\nkaikki hornan henget olisivat teitä ajaneet. Tunsin teidät heti,\nja niin teki Billkin. \"Bill\", sanoin minä; \"tuo on se nuori mies,\njoka luuli minua harmaaksi karhuksi tuolla vuoristossa\", ja tätä\nmuistaessani rupesin nauramaan, että vanhoja kylkiluitani pakotti. \"Hän\nse on, eikä kukaan muu\", vastasi Bill, ja samassa me kohtasimme erään\nmeksikolaisen, joka oli ollut teidän oppaananne, ympäristössä teitä\netsimässä. Hän kertoi meille jutun eräästä tytöstä, joka oli lähettänyt\nteidät pyydystämään tuota valkoista hevosta; se oli joku sennora, jolla\noli kiusallisen pitkä nimi. \"Lempo vieköön naisväen!\" sanoin minä\nBillille. \"Enkö tehnyt niin, Bill?\"\n\nTähän hauskaan kysymykseen Bill, ollen unen horroksissa, örisi\nmyöntävästi.\n\n-- No niin, jatkoi Rube, -- kun huomasin hameväkeäkin olevan asiassa\nkäsinä, sanoin: \"Bill\", sanoin minä, \"tuo nuori mies ei tule\npysähtymään, ennenkuin saa kiinni hevosen, tahi hevonen pääsee pakoon\".\nTiesin teillä olevan hyvän hevosen, mutta tiesin teidän myöskin\nvainoavan nopeinta eläintä koko näillä aavikoilla, ja sentähden sanoin\nBillille: \"Bill\", sanoin minä, \"tuosta tulee pitkä nelistäminen\",\nja sitten sanoi Bill: \"Se on varmaa se\". Noh, niin, Billille ja\nminulle lensi päähän se ajatus, että te eksyisitte, sillä me näimme\nvalkoisen hevosen suuntaavan kulkunsa aavikolle. Se ei ole isoin\naavikko maailmassa, mutta se on pahin eksyttämään. Nuo kurjat, jotka\nteitä seurasivat, olivat jo kääntyneet takaisin, jonkatähden Bill\nja minä otimme kiinni konimme, ja heti kun olimme ne satuloineet,\najoimme teidän jäljessänne. Päästyämme aavikolle emme nähneet teistä\nmerkkiäkään, paitsi teidän jälkiänne. Näitä me seurasimme; mutta yö\ntuli paljoa ennen kuin olimme ehtineet tänne puoliväliinkään, ja\nmeidän täytyi pysähtyä auringon nousuun saakka. Aamulla olivat jäljet\nmiltei kadonneet, ja veipä melkoisen ajan, ennenkuin pääsimme repeämän\nlähelle. \"Kas tuosta\", sanoi Bill, \"on hevonen hypännyt alas, ja\ntässä ovat nuoren herran jäljet pitkin jyrkkäystä.\" Juuri kun olimme\ntulemaisillamme teidän jäljessänne, saimme nähdä hevosenne hyvän matkan\npäässä aavikolla, satulatta ja ohjaksitta. Ratsastimme suoraan sitä\nkohti ja päästyämme lähemmäksi näimme jotain maassa, aivan hevosen\nturvan alla. Siinä olitte te itse ja tuo harmaa karhu, kellertäen\nyhdessä kuin makaava reppurotta-pari. Teidän hevosenne kiljui kuin\nvillikissa, ja alussa luulimme, Bill ja minä, teidän menneen kaiken\nmaailman tietä. Mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme teidän olevan\nvain tainnoksissa, mutta karhun aivan kuolleen. Tietysti koetimme teitä\npaikkailla, saadaksemme teidät jälleen voimiinne.\n\n-- Mutta hevonen? Tuo valkoinen hevonen?\n\n-- Bill vangitsi sen tuolla rotkossa. Se loppuu hiukan kauvempana\nisoihin kallioihin. Sen me tiesimme, sillä emme ole täällä ensi\nkertaa, ja Bill seurasi hevosen jälkiä sekä löysi sen eräältä kallion\nkielekkeeltä, jolle se oli kiivennyt, kiertääkseen virtaa; siitä hän\nsen lassolla vangitsi ja toi mukanansa tänne. Siinä on nyt koko juttu.\n\n-- Ja tuo hevonen, lisäsi Garey nousten, -- se on teidän, herra\nkapteeni. Jos te ette olisi ahdistanut sitä aukeamaan, en olisi voinut\nsitä niin helposti vangitakaan. Se on teidän omanne, jos tahdotte ottaa\nsen.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia, ei ainoastansa lahjasta, vaan hengestänikin!\nAvuttanne en ikänä olisi hengissä päässyt tältä paikalta. Kiitoksia,\nvanhat toverini, kiitoksia!\n\nVielä kysyttyäni sain tietää noiden molempain pyydystäjäin olevan\nmatkalla sotatantereelle. Raakuus, jota he olivat saaneet kokea erään\nmeksikolaisen rajavartiajoukon puolelta, oli tehnyt heistä Meksikon\nleppymättömiä vihollisia, ja Rube selitti, ettei hän tyytyisi ennen,\nkuin olisi \"nutistanut parikymmentä noita keltanahkaisia ilkiöitä\".\nSodan syttyminen oli antanut näille tuon toivotun tilaisuuden, ja he\ntulivat nyt kaukaiselta aavikolta ottamaan osaa sotaretkeen.\n\n-- Aikomuksenne on siis liittyä sotajoukkoon? kysyin minä.\n\n-- Minulla siihen kyllä olisi halua, vastasi Bill, -- mutta Rube ei\ntahdo kuulla siitä puhuttavankaan.\n\n-- E... en! lausui tämä pontevasti; -- ei laisinkaan siihen suuntaan.\nAion tapella ominpäin. Näettekö kapteeni, olen koko ikäni ollut\nvapaa mies, enkä osaa sotamiehen temppuja. Voisin erehtyä tahi tulla\ntyytymättömäksi johonkin määräykseen, ja sentähden tahdon mieluummin\ntapella omalla tavallani. Ei -- jatkoi hän, -- minä en sido itseäni\nmihinkään. Voisinhan kyllästyä, jolloin karkaisin tipotieheni.\n\n-- Mutta, väitin minä, -- sotapalvelukseen sitoutumalla saisitte palkan\nja ruo'an...\n\n-- Lempo huolikoon palkasta tahi ruo'asta! huudahti tue vanha\nturkiseläinten pyydystäjä, lyöden pyssynperän kiivaasti maahan. --\nLempo huolikoon palkasta ja ruo'asta! Kapteeni, minä tappelen ominpäin!\n\nTämän lausui hän niin voimallisella ja päättävällä tavalla, etten enää\ntyrkytellyt hänelle neuvojani.\n\n-- Kuulkaapa, kapteeni! jatkoi vanha metsästäjä jälleen lempeämmällä\näänellä. -- Vaikk'en tahdokaan tulla teidän joukkoonne, pyytäisin\nteiltä kuitenkin sitä suosion osoitusta, että sallitte Billin ja minun\nolla luonanne ja seurata teitä, mihin tekin menette. Meidän ei tarvitse\npalvella ruo'asta; me saamme sitä kylläksi, niinkauan kuin Meksikossa\non vähänkään metsänriistaa, ja voimmehan me sitte syödä meksikolaisia.\nMitäs sanot, vanha poika?\n\nGarey, joka tiesi tämän olevan Ruben mielipilaa, myönsi nauraen, vaikka\nlisäten, että ennenkuin hän sen tekisi, pitäisi hädän olla kovin suuri.\n\n-- Sama se, jatkoi Rube, -- me emme tule näkemään nälkää. Siis,\nkapteeni, jos te sallitte meidän seurata näillä ehdoilla, saatte\npari tuliluikkua joukkoonne, jotka eivät ammu harhaan... olkaa siitä\nvakuutettu.\n\n-- Riittää! Saatte tulla ja mennä mielenne mukaan. Seuranne on minulle\nsuureksi hauskuudeksi, sitomatta teitä mihinkään.\n\n-- Hurraa! Sepä juuri soveltuu meille! Kas niin, Bill! Annapas meille\nkulahdus taskumatistasi. Onnea ja menestystä Yhdysvalloille! Eläkööt\nteksaslaiset.\n\n\n\n\nIX.\n\nKulovalkea.\n\n\nParantumiseni kävi nopeaan. Haavani, vaikka olivatkin syvät, eivät\nolleet vaaralliset ja paranivat pian pita-kasvin mehun vaikutuksesta.\nNiin sivistymättömiä kuin lääkärini olivatkin, en olisi tässä taudissa\nvoinut joutua parempiin käsiin. Molemmat olivat seikkailijaelämässänsä\nperinpohjin harjaantuneet haavain lääkintään. Varsinkin osasi vanha\nRube aavikon lyhyen rohtokirjan kuin vettä valaen.\n\nKolmen päivän kuluttua olin kylliksi voimissani noustakseni hevosen\nselkään, ja, sanoen jäähyväiset leiripaikallemme, lähdimme kaikki kolme\nmatkalle, ottaen mukaamme uljaan vankimme. Se oli vielä kesytön kuin\nhirvi, ja metsästäjät kuljettivat sitä välissänsä, sidottuna lassolla\nkumpaisenkin satulaan.\n\nMe emme palanneet vanhoja jälkiämme; toverini tiesivät toisen,\nlyhyemmän tien, jota kulkien tulisimme pikemmin löytämään vettä, mikä\nonkin pääasia aavikolla matkustettaessa. Kuljimme enemmän länteen päin,\npäästäksemme Rio Grandevirralle kappaleen matkaa kylän yläpuolella.\n\nPäästyämme onnellisesti isolta aavikolta ja kuljettuamme vaihtelevan\nmetsämaan läpi, tulimme päivällisen aikaan toiselle, jokseenkin\nlaajalle aavikolle. Se oli sellainen, jota metsästäjät nimittävät\n\"yrtti-aavikoksi\", jossa rehoittavat kukkivat yrtit, kuten päivännouto,\nkatinnauris, iso ruusu ja muut pitkät, yksivuotiaat kasvit, taajassa ja\nkietoutuneina villiherneen ja muiden köynnöskasvien lonkeroihin. Nyt ei\nnäkynyt ainoatakaan kukkaa; ne olivat kaikki kukoistaneet, vaalenneet\nja kuihtuneet, kentiesi ihmissilmän näkemättä, ja vain paahtavan\nauringon polttamat, kuivuneet varret olivat jäljellä. Ne kahisivat\nja taittuivat pienimmästäkin koskettamisesta, samalla kuin niiden\nsiemenkopit levittivät sisältöänsä ikäänkuin sadetta kuohkeaan maahan.\n\nSen sijaan, että olisimme ratsastaneet aavikon poikki, kuljimme pitkin\nsen laitaa ja saavuimme vähän ajan kuluttua erään virran rannalle.\n\nOlimme kulkeneet ainoastaan lyhyen matkan; mutta toverini, jotka\npelkäsivät pitemmän ratsastamisen tuottavan minulle kuumetta, vaativat,\nettä jäisimme tähän yöksi.\n\nVirta juoksi ruohoisen laakson läpi; teimme leirimme ison _locus_-puun\nsiimekseen, riisuimme hevoset ja panimme ne liekaan. Olimme jo\nsammuttaneet janomme, mutta vaikka olimme jokseenkin nälissämme, ei\nkuivattu karhun liha tahtonut meistä oikein maistua. Joki näytti\nmeistä hyvin kalaiselta. Gareylla oli sekä onkia että siimoja ja\nminä esittelin, että rupeisimme onkimaan. Nuori metsästäjä oli pian\nhankkinut syötit, ja niin heitimme veteen siimamme ja istuuduimme\nrannalle nykimistä odottamaan.\n\nKalastaminen ei ollut Ruben mieleen, ja katseltuansa meitä hetkisen\nvälinpitämättömästi, hän lausui:\n\n-- Rutto teidän kaloihinne! Haluan mieluummin palasen tuoretta\nhirvenlihaa, kuin kaikkia Teksaksen kaloja. Lähdenpä katsomaan, enkö\nsaisi minkäänmoista otusta; seutu näyttää anteliaalta, mitä hirviin\ntulee.\n\nNäin sanoen heitti vanha metsästäjä pyssyn olallensa ja poistui pitkin\nvirran vartta.\n\nGarey ja minä jatkoimme onkimista, vaikka huonolla menestyksellä.\n\nMeidän oli onnistunut saada pari kissankalaa, jotka eivät ole juuri\nmaukkaimpia, kun kuului Ruben pyssyn pamaus; se kuului aavikolta, ja me\nkiiruhdimme ottamaan selkoa, miten ampuminen oli onnistunut.\n\nRube oli aivan oikein aavikolla, hyvän matkaa leiristä. Hänen päätänsä\nja olkapäitänsä tuskin näkyi korkeiden päivänkukkien seasta. Siitä,\nettä hän väliin kumartui, voimme huomata hänen nylkevän jotakin\ntappamaansa riistaa. Itse eläin oli välillä olevien kasvien peitossa.\n\n-- Hän on saanut kauriin, arvelen, lausui Garey. -- Puhveleita ei\nole viime vuosina kuljeskellut näin kaukana etelässä, vaikka olenkin\nampunut niitä joitakuita ylempänä Rio Grandevirran varrella.\n\nPitemmittä keskusteluitta menimme jälleen purolle, kalastustamme\njatkamaan. Olimme varmat siitä, että Rube, jos hän olisi tarvinnut\nmeidän apuamme, olisi antanut meille merkin. Hän kai pian palaisi\nleiriin saaliinensa.\n\nOlimme juuri huomanneet virrassa olevan runsaasti hopeakaloja, ja\nmielemme teki pyydystää niitä muutamia päivälliseksi, sillä tiesimme\nniiden olevan oivallisia ja paljon maukkaampia kuin nuo halveksitut\nkissankalat.\n\nVaihdettuamme syötin asetakistani reväistyihin kultanauhanpalasiin,\nonnistui meidän saada niitä muutamia, ja onnittelimme toisiamme\nherkullisen aterian johdosta; mutta samassapa keskeytti keskustelumme\nrätisevä ääni, joka sai meidät kääntymään aavikolle päin.\n\nEdessämme oleva näky sai meidät molemmat yhtaikaa hyökkäämään ylös.\nHevosemme pillastuivat ja hirnuivat pelosta. Syy oli heti selvillä.\nTuuli oli kuljettanut muutamia kipinöitä kuivaan ruohoon. Aavikko oli\njo tulessa.\n\nVaikka säikähdimme ensin kulon nähdessämme, ei meillä omasta\npuolestamme ollut mitään peljättävää. Laakson pohjalla, jossa olimme,\nkasvoi lyhyttä puhveliheinää; ei ollut luultavaa, että se syttyisi,\nja jospa niin tapahtuisikin, voisimme helposti päästä pakoon. Suurta\nvaaraa ei ole palavalla aavikolla, jonka ruoho on harvassa ja lyhyttä.\nVoipi hyökätä liekkien läpi ilman muuta haittaa kuin että tulee\nhiukkasen kärvennetyksi tahi tuntee vähän hankaluutta savusta; mutta\naivan toinen on asia sellaisella aavikolla, jossa on sankka ja rehevä\nkasvullisuus. Emme siis pelänneet omasta puolestamme mutta sitä enemmän\nseuralaisemme; hänen tilansa kauhistutti meitä.\n\nOliko hän vielä siellä, missä viimeksi hänet näimme. Siinä tapauksessa\noli vaara todellakin hirveä, pelastus lähes mahdoton. Olimme nähneet\nhänet melkein tuhannen askeleen päässä ruohostossa ja vieläpä\njalkaisin. Hulluutta olisi koettaa pyrkiä pakoon aavikon vastaiselle\npuolelle -- sinne oli kolme engl. penikulmaa. Vaikkapa hän olisi\nollut ratsainkin, olisivat liekit saavuttaneet hänet. Hänen ainoana\npelastuksen toivonansa olisi ollut palaaminen leiriin, mutta nyt hän\noli liekkien takana; ellei hän ollut lähtenyt paikalta ennenkuin\ntuli syttyi, oli hänen pelastustiensä tälle suunnalle aivan selvästi\nkatkaistu. Ruoho oli rutikuivaa ja tuulen ajamat liekit syöksivät tuon\ntuostakin punaisia tulikieliänsä, niellen kuivat varret, käärmeen\ntavoin kiemurrellen niiden ympärillä ja melkein silmänräpäyksessä ne\nkuluttaen.\n\nKamalain aavistusten vallassa riensimme aavikkoa kohti. Tulen ensin\nhuomatessamme oli se levinnyt ainoastansa muutaman askeleen kummallekin\npuolen puuta, jonka luona leirimme oli. Kun emme nyt olleet aivan sen\nkohdalla, sillä olimme kulkeneet vähän matkaa puroa alaspäin, emme\njuosseet leiriin, vaan lähimmälle ylängölle, nähdäksemme toverimme.\nPäästyämme sinne, noin kahdensadan askeleen päähän leiristä, huomasimme\nhämmästykseksemme, että tuli jo läheni sitä paikkaa missä seisoimme.\nEhdimme vain vilkaista aavikolle, kun tuli rätisten ja riehuen vyöryi\naivan edessämme ja liekkiseinällään sulki näköalan. Mutta tämä silmäys\noli näyttänyt meille kaikki, täyttänyt sydämemme surulla ja huolella.\n\nHän oli vielä samalla paikalla, jossa viimeksi näimme hänet eikä\nnäyttänyt koettaneenkaan päästä pakoon. Kentiesi oli hänet estänyt sitä\ntekemästä varmuus sellaisen kokeen turhuudesta. Tieto, että hän yhtä\nhyvin voisi kuolla siihen, missä oli, kuin pakoon pyrkiessä joutua\nliekkien nieltäväksi, oli kiinnittänyt hänet paikalle, epäröivänä ja\naristelevana!\n\nEikö ollut mitään toivoa? Eikö mitään voitu tehdä hänen\npelastamiseksensa? Eikö hän itse voinut mitään? Eikö hän voinut polttaa\nmaata ympäriltänsä, ennenkuin tuli ehti sinne? Sellainen keino on usein\nonnistunut, mutta ei milloinkaan tämänlaatuisella maalla. Kasvullisuus\noli liian rehevää ja korkeaa, Garey sanoi sen mahdottomaksi.\n\nEi ollut siis mitään toivoa? Metsästäjävanhus oli auttamattomissa.\n\nSiellä täällä leimahtivat matalat liekit, heittäytyivät eteenpäin,\nahnaina tarttuen uhriinsa.\n\nJo saavutti hänet niiden kuuma hengitys ja seuraavassa hetkessä täytyi\nhänen menehtyä!\n\nJonkunlaisen huumauksen vallassa seisoimme, Garey ja minä, katsellen\nliekkien etenemistä. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan: tuskan tunteet\nriistivät puhelahjan. Molempien sydän tykytti kuuluvasti. Katsahdin\ntoveriini: hän katsoi koko ajan samalle suunnalle, ikäänkuin tahtoen\ntunkeutua tulimeren läpi, joka vyöryi yhä kauemmaksi meistä ja\nlähemmäksi tuota kamalaa paikkaa. Se oli kauhean kuoleman tuskan\nkatse. Yksi ainoa kyynel oli häneltä päässyt ja se vyöryi karkeata,\npronssinkarvaista, sellaiseen kosteuteen tottumatonta poskea alas.\nLeveä rintansa aaltoili lyhyin, nopein, suonenvedon tapaisin henkäyksin.\n\nKaiken aikaa kuunteli hän lakkaamatta vanhan toverinsa, uskotun\nystävänsä kuolinhuudahdusta.\n\nKauan ei epävarmuus kestänyt, vaikk'ei minkään ihmisäänen kajahdus\nilmaissutkaan ratkaisevaa hetkeä. Jospa hän olisi huutanutkin, emme\nolisi sitä kuulleet. Sen olisi tukahuttanut liekkien rätinä ja onttojen\nvarsien paukkina, kun niihin suljetut höyryt tulen vapauttamina\npamahtelivat ikäänkuin kiväärin laukaukset. Jo olivat liekit ehtineet\nsen paikan ohi, jossa hänet viimeksi näimme, polttaen maan mustaksi.\nVaikka savu esti näkemästä kentälle, tiesimme pahimman olevan ohi;\nonneton uhri oli menehtynyt ja meillä oli vain tehtävänä hänen\nluittensa etsiminen hehkuvasta tuhkasta.\n\nTähän asti oli Garey seisonut vaiti ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.\nNyt kun kaikki oli ohi ja hän varmaan tiesi toverinsa kuolleen,\nhervahtivat äkkiä hänen jännittyneet lihaksensa, käsivarret valahtivat\nveltoiksi, kyynel toisensa perästä vierähti poskelle, pää vaipui alas,\nja käheällä äänellä huudahti hän:\n\n-- Oi, Jumala! Hän on kuollut! Olemme nähneet viimeisen kerran vanhan\nRube-raukan.\n\nEn vastannut mitään. Mitä olisin voinutkaan sanoa? Ei minulla ollut\nmitään lohduttavaa sanottavana. Surin yhtä katkerasti kuin hänkin;\nvaitioloni oli ainoastaan yhtymistä hänen surulliseen puheeseensa.\n\nHetken kuluttua lisäsi hän, vieläkin värisevällä äänellä:\n\n-- Kas niin, toveri! Ei hyödytä itkeä kuin nainen.\n\nHän pyyhkäsi pois pari kyyneltä, ikäänkuin olisi niitä hävennyt ja\njatkoi:\n\n-- Kaikki on mennyttä. Etsikäämme hänen luunsa... jos niistä enää on\nyhtään jäljellä... ja haudatkaamme ne kristillisesti.\n\nOtimme kiinni hevosemme, hyppäsimme satulaan ja ratsastimme aavikolle.\n\nHevoset tupruuttivat hehkuvaa ja suitsuvaa tuhkaa, ja kuumat, tuliset\nhiilet saivat ne hyppäämään pystyyn. Savu vaivasi silmiämme ja esti\nmeitä näkemästä, pyrkiessämme paikalle, missä viimeksi olimme nähneet\nmetsästäjän ja josta meidän tulisi löytää hänen jäännöksensä.\n\nPaikkaa lähestyessämme huomasimme maassa mustan kasan, joka näytti\npaljoa isommalta ihmisruumista, ja päästyämme lähemmäksi näimme että se\noli kuollut puhveli, luultavasti otus, jonka metsästäjä oli ampunut.\nEläin oli samassa asennossa, mihin se oli kaatunutkin, rinnallansa,\nsääret sojossa ja kyttyrä ylöspäin. Tuo onneton mies oli sen jo milt'ei\nkokonaan nylkenyt, sillä nahka, joka oli viilletty selkärangasta auki,\noli irrallaan selästä ja kupeilta, ja riippui, lihapuoli ulospäin,\nmaassa, peittäen ruumiin ala-osan. Koko nahka oli palannut sysimustaksi.\n\nMutta missä olivat metsästäjän jäännökset? Niitä ei näkynyt missään.\nSavu oli jo haihtunut, joten voimme tutkia maanpintaa monta sataa\naskelta ympäriltämme. Pienemmänkin esineen olisi voinut nyt huomata,\nmutta mitään ei näkynyt. Aivan puhvelin vieressä oli tosin jotakin,\nmutta huomasimme ne puhvelin sisälmyksiksi, jotka olivat mustat ja\npuoleksi kärventyneet.\n\nMissä olivat Ruben luut? Olisikohan hän poistunut paikalta ja kuollut\nmuualla?\n\nEi; luultavaa ei ollut, että hän oli poistunut. Viimeksi hänet\nnähdessämme ei hän suinkaan ollut pakenemisen aikeissa, ja hän olisi\ntuskin ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin liekit olisivat hänet\nnielleet.\n\nMiten oli siis tämä seikka selitettävä? Olivatkohan hänen luunsa\nkokonaan palaneet, muuttuneet tuhkaksi?\n\nHetkisen istuimme ääneti satulassa outojen tunteiden vallassa. Voimme\nnyt selvään nähdä yli tuon mustan kentän, mutta ei näkynyt mitään, joka\nolisi ollut ihmisruumiin jäännösten näköistä.\n\n-- Ei, lausui Garey, pitkään huoaten. -- Vanha Rube-parka! Tuo kirottu\ntuli on polttanut hänet tuhkaksi, luut ja kaikki. Hänestä ei ole\njälellä piipunkopallistakaan.\n\nSuokaa anteeksi! vastasi muuan ääni, joka pani meidät molemmat\nsäpsähtämään, ikäänkuin Ruben henki olisi meitä puhutellut. --\nKurkistetaanpas ulos! jatkoi ääni, ikäänkuin se olisi tullut maasta\nmeidän jalkojemme alta. -- Rube-vanhuksesta on vielä kylliksi jälellä\ntäyttämään tämän puhvelin vatsan, niin että on suorastaan ahdastakin!\nUh! Olenpa milt'ei tukehtumaisillani! Tänne kämmenesi, Bill, ja vedä\nminut ulos tästä loukusta.\n\nIhmeeksemme nosti näkymätön käsi puhvelin riippuvaa nahkaa ja sen alta\nsukelsi ilmoille korvattoman metsästäjän tuttu naama.\n\nTilanteessa oli jotakin niin hassua, että Garey ja minä purskahdimme\nkiihkeään nauruun. Nuori metsästäjä makasi selällään satulassaan,\nantaakseen keuhkonsa vapaasti toimia, ja hänen korkeaääniset\nnaurunpuuskansa panivat hevosemme hyppimään, ikäänkuin ne olisivat\nodottaneet intiaanien hyökkäystä.\n\nAlussa huomasin Ruben hymyilevän; mutta se loppui pian, kun nauruamme\nkesti liian kauan.\n\n-- Älähän naura liiaksi! huudahti hän. -- Kas niin, Bill-poikani!\nOtapas ja auta minua, muuten täytyy minun itse kaivautua täältä ulos.\nTämä kirottu aukko ei ole nyt yhtä suuri kuin sisään hiipiessäni. Tule\ntänne, poikani, joudu jo! Olenpa puoleksi paistunut.\n\nGarey hyppäsi hevosen selästä, kävi käsiksi toveriinsa ja veti hänet\nkummallisesta piilopaikastansa. Mutta tuo kunnon metsästäjä oli niin\nerinomaisen naurettava seistessään siinä punaisena, höyryävänä ja\nrasvaisena, että Garey ja minä rupesimme uudelleen nauraa hohottamaan.\n\nKun Rube oli päässyt epämukavasta asennostaan? ei hän piitannut meidän\nnaurustamme vähääkään, vaan veti esiin pitkän tuliluikkunsa, jonka hän\noli piilottanut tuon riippuvan nahan alle, katsoi, oliko siihen tullut\nmitään vikaa ja asetti sen varovasti härän sarville, jonka tehtyään\nhän alkoi tyynesti nylkeä puhvelia, ikäänkuin sitä ei mikään olisi\nkeskeyttänytkään.\n\nSillävälin olimme Garey ja minä nauraneet äänemme sorruksiin, ja olimme\nuteliaat kuulemaan Ruben seikkailujen yksityiskohtia; hetkisen hän oli\nolevinaan suutuksissaan siitä, että näin olimme toivottaneet hänet\ntervetulleeksi jälleen elämään. Mutta kun Garey ojensi toverilleen\ntaskumattinsa, jossa oli vielä hiukan paloviinaa, oli ukko pian\nleppynyt ja suvaitsi nyt kertoa meille tarkemmin kummallisesta\npelastuksestansa.\n\n-- Te olette molemmat jokseenkin lapsellisia, alkoi hän, -- kun voitte\nluulla, että minä, joka lähes neljäkymmentä vuotta olen tapellut\nnäillä aavikoilla harmaitten karhujen ja intiaanein kanssa, antaisin\ntuollaisen nuotion surmakseni koitua. Kentiesi se oli kylläkin\nluonnollista tälle nuorelle herralle, koska hän kerran luuli minua\nharmaaksi karhuksikin. Hi, hi, hi!... ho, ho, ho! Sanon sen olleen\nluonnollista hänelle, mutta sinun, Bill, olisi pitänyt tuntea minut\nparemmin. -- Näettekö, jatkoi hän, ottaen vielä pisaran taskumatista,\n-- kun huomasin ruohon palavan, älysin, ettei maksanut vaivaa koettaa\npaeta. Jos olisin huomannut vaaran ajoissa, olisin kenties juossut\ntulen edellä ja mahdollisesti ennättänyt pakoon. Mutta minulla oli\nkiire tämän ruhjaleen nylkemisessä, enkä nähnyt kumarruksissani mitään,\nennenkuin rätinä minua varoitti, ja silloin ei ollut enää pakoon\npääsemisestä rahtuistakaan toivoa. En tahdo sanoa, etten peljännyt,\nsillä pelkäsinhän minä ja vielä aikalailla. Luulinpa erään tovin\nolevani mennyttä miestä. Juuri silloin sattuivat silmäni puhveliin.\nOlin nylkenyt eläimen puoleksi, kuten näette, ja juolahti mieleeni,\nettä voisin tavalla tai toisella hiipiä sen alle ja vetää nahkan\npeitokseni. Koetin sitä keinoa ensin, mutta en päässyt mielestäni\ntarpeeksi peittoon, jolloin siis sen keinon hylkäsin. Sitten keksin\nparemman tuuman. Enpä viivytellyt leikatessani pois palaa puhvelin\nrinnasta ja ottaessani ulos sisälmyksiä, enkä myöskään kuhnustellut\ntunkeutuessani jalat edelläpäin lävestä sisään. Ei minulla myös olisi\nollut aikaakaan nuhjustelemiseen, sillä juuri kun olin saanut pääni\npuoliväliin sisään, tuli valkea loimuten ympärilleni ja kärvensi miltei\nkorvani. Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!\n\nGarey ja minä yhdyimme nauruun.\n\n-- Uh, jatkoi vanha metsästäjä naurettuaan kylläksensä, -- kyllä se oli\nrytinää. Tuli karjui ja kiljui, ulvoi ja suhisi, ja ruohot paukkuivat\nkuin miljoonat pyssyt! Luultavasti olisi savu minut tukehuttanut, ellen\nolisi onnistunut vetämään nahkaa peitokseni -- olin tukehtumaisillani,\nennenkuin sain kiinni siitä pahuuksesta. Ja sitten makasin siksi,\nkunnes kuulin teidän puhuvan tupakkapiipusta, jolloin huomasin kaiken\njo olevan ohi. Uh!\n\nNäin huudahtaen päätti Rube kertomuksensa ja ryhtyi taasen puoleksi\nkärventyneen puhvelin nylkemiseen. Garey ja minä rupesimme häntä\nauttamaan, ja leikattuamme irti kyttyrän kohdalla olevat kylkipaikat ja\nmuut herkkupalat, palasimme leiriin. Syöden paistettuja hopeakaloja,\npaistettua härän rintaa, kieltä ja ydintä, ei meillä ollut laisinkaan\nsyytä moittia aavikkojen anteliaisuutta.\n\n\n\n\nX.\n\nSissijoukko ja sen lähettiläs.\n\n\nSyötyämme aamiaiseksi mainiolla ruokahalulla puhvelinlihaa ja\nhuuhdottuamme sen menemään raittiilla vedellä, nousimme ratsuillemme\nja suuntasimme matkamme erästä kukkulaa kohti, joka hätimiten näkyi\naavikon takaa.\n\nToverini tunsivat hyvin tämän rajamerkin. Se oli suoraan meidän\nedessämme. Meidän tuli kulkea sen juuritse, jonka jälkeen olisi vielä\nkymmenen peninkulman matka päämääräämme.\n\nKukkula oli äärettömän suuren laatikon näköinen. Sen laidat näyttivät\netäältä aivan pystysuorilta, ja päältäpäin se oli yhtä vaakasuora,\nkuin se kenttä, jossa se ali. Lähemmäksi päästyämme huomasimme siitä\ntummasta juovasta, joka ikäänkuin rintavarustuksena kulki pitkin\nkukkulan harjaa, siellä kasvavan metsää.\n\nOmituisinta oli kalliossa sen säännöllinen muoto; se oli kaikilta\ntahoilta noin viisikymmentä jalkaa korkea. Ei kukaan ollut milloinkaan\nsille noussut, niin ainakin vakuuttivat toverini, jotka seudun hyvin\ntunsivat.\n\nOlimme lähestyneet sitä noin peninkulman päähän; puhelumme oli\nlakannut, ainakin mitä minuun tulee, sillä mietiskelin tuota kalliota,\nja tutkin sen piirteitä. Äkkiä herätti minut unelmistani Garey\nseuraavalla vakavalla tiedonannolla:\n\n-- Intiaaneja!\n\n-- Intiaaneja... Missä?\n\nKysymykseni ei tarvinnut vastausta. Gareyn katsetta seuratessani\nhuomasin ratsastajarivit, jotka juuri ryntäsivät kentälle kallion takaa.\n\nToverini olivat hillinneet hevosensa ja pysähtyneet. Noudatin heidän\nesimerkkiänsä, ja niin istuimme kaikki kolme hiljaa satulassa,\nkatsellen noita äkkiä ilmestyneitä ratsastajia. Tusina oli heitä jo\nennättänyt näkyviin ja ratsastivat he nyt meitä kohti.\n\nOlimme vielä lähes peninkulman päässä heistä, ja tältä matkalta on\nvaikeata, jopa mahdotontakin erottaa valkoista intiaanista. Näiden\npuku ei usein ole paljonkaan erilainen, ja päivettyminen sekä pöly\ntekevät, että heistä helposti erehtyy. Vaikka Garey oli sanonut heitä\nintiaaneiksi, joka olikin otaksuttavalta näissä oloissa, oli se\nkuitenkin vain arvelua.\n\n-- Jos he ovat komanheja, ovat he sotaretkellä, ja heillä on paha\nmielessä.\n\nTämä sotaisa heimo, joka asui koko läntisessä Teksasissa ja samoili\nympäri erämaata alkaen Rio Grandesta etelässä Arkansas-virtaan\npohjoisessa, on vanhimmista ajoista asti ollut teksaslaisen\nuutisasukkaan vihollinen, ja seikkaperäinen kertomus niiden\nryöstöretkistä täyttäisi parikymmentä kirjaa. Mutta retkistään ne eivät\nole ehjällä nahalla päässeet. Kostoa ei ole laiminlyöty, ja rajalla\nasuvien maanviljelijöiden tuliluikut eivät ole olleet tehottomia.\n\nMeksikossa he kohtasivat veltompia kodin ja lieden puolustajia, ja\nviime vuosisadan edellisellä puoliskolla oli komanheilla vuosittain\ntapana tehdä sota- ja ryöstöretkiä tämän onnettoman maan luoteisiin\nseutuihin. Ryövääminen oli tullut heidän pääelinkeinoksensa, sillä\ntavallisesti palasivat rosvojoukot kotiinsa mukanansa isoja hevos-\nsekä muulilaumoja, sarvikarjaa ja vangiksi otettuja naisia. Jos nuo\nlähestyvät ratsastajat siis todellakin olivat komanheja, oli Rube\noikeassa: meidän täytyi tapella.\n\nVarmoina tästä emme menettäneet vähääkään aikaa, vaan laskeusimme\nnopeasti satulasta ja odotimme hevostemme suojassa joukon lähestymistä.\nTämä liike vei vain pari silmänräpäystä; ratsastajat olivat vielä\netäällä. He ratsastivat rivissä kaksittain. Tämä menettely meitä\nkummastutti, sillä sellainen ei ollut intiaanein tapa: komanhit eivät\nmilloinkaan kulje kahdessa rivissä. Ratsastajat eivät voineet olla\nintiaaneja; mutta keitä he sitten olivat?\n\nÄkillinen toivo lennähti mieleeni. Voisivatkohan he olla minun väkeäni,\nmiehiäni, jotka olivat lähteneet minua etsimään? Pitkät keihäät\nja liehuvat liput haihduttivat kuitenkin pian tämän luulon: koko\namerikalaisessa armeijassa ei ollut yhtään keihästä. He eivät voineet\nolla uutisasukkaita.\n\n-- Uh! huudahti Rube, tarkkaan heitä katseltuaan. -- Jos he olisivat\nintiaaneja, ei heillä olisi partaa eikä olkihattuja. Ei, lisäsi hän\nlujemmalla äänellä -- he ovat keltanahkaisia meksikolaisia!\n\nKaikki kolme olimme yht'aikaa tulleet samaan vakuutukseen. Ratsastajat\nolivat meksikolaisia.\n\nTämä tieto ei tuottanut suurtakaan lohdutusta, eikä aiheuttanut\nminkäänmoisia muutoksia meidän puolustuspuuhiimme. Meksikolaiset\nolivat, kuten hyvin tiesimme, meidän verivihollisiamme.\n\nLähestyvä joukko oli sillävälin jatkanut ratsastamistaan suoraan meitä\nkohti ja oli nyt milt'ei suorassa linjassa meidän ja kallion välillä.\nMutta päästyään noin tuhannen askeleen päähän teki se jyrkän käännöksen\nvasempaan, ikäänkuin aikoisi käydä kimppuumme takaapäin.\n\nTämä liike saattoi meidät tietysti joukon kylkeen, ja me voimme nyt\nselvästi erottaa ratsastajain puvut ja aseet. Milt'ei kaikilla oli\nleveäreunaiset hatut, nuttu, vyöhine ja säärykset. Paitsi keihäitä,\nlassoja ja tuliluikkuja voimme myöskin huomata sapeleja ja puukkoja, --\nmeksikolaisen uutisasukkaan tavallinen ase. Heidän pukunsa samoinkuin\njonkinlainen säännöttömyys heidän liikkeissänsä ei sallinut pitää\nheitä vakinaisena väkenä. He olivat varmaankin sissejä tahi suorastaan\nrosvoja.\n\nRatsastettuansa milt'ei puoliympyrän ja pysyen yhä saman matkan päässä,\nkääntyi joukko äkkiä meihin päin ja pysähtyi.\n\nTähän asti olimme olleet epätietoisia näiden kiertävien liikkeiden\ntarkoituksesta. Nyt selveni kaikki: he olivat pysähtyneet meidän ja\nauringon välille! Tämä osoitti, ettemme olleet tekemisissä tavallisen\nvihollisen kanssa. Tältä taholta hyökkäämällä tulisi sillä olemaan\nsuurta etua, sillä meille kävisi tähtääminen vaikeaksi, kun aurinko,\njoka oli alhaalla taivaanrannalla, paistoi meitä suoraan silmiin.\n\nToverini olivat nureissaan taitavasti tehdystä kepposesta, vaikk'emme,\njos olisimme aavistaneetkin tuon liikkeen tarkoituksen, olisi voineet\nsitä estää.\n\nMeille jäi kuitenkin sangen vähän miettimisen aikaa; näimme\nratsastajien liikkeistä, että he valmistausivat hyökkäykseen. Me\ntiesimme, ettei meillä ollut muuta keinoa kuin tapella, tahi antautua\nvangiksi, vaikk'ei yksikään meistä ajatellut tuota viimeksimainittua.\nOmasta puolestani olisin yhtä mielelläni ampunut luodin otsaani.\nVirkapukuni oli ilmaissut minut vihollisilleni, ja tiesin että jos\njoutuisin vangiksi, minut hirtettäisiin, tai hirttopuun puutteessa\nammuttaisiin. Tovereillani oli myös syytä uskoa, että heitä odottaisi\nsama mutkaton menettely; kumpikaan heistä ei ajatellutkaan antautua\nvapaaehtoisesti.\n\nVaikka vihollisia olikin enemmän, tiesimme, ettei taistelu tulisi\nkovinkaan epätasaiseksi. Jokainen meidän tulitikuistamme osui varmaan\nmieheensä, ja ennenkuin vihollinen pääsisi pistoolin kantomatkalle,\nolisi noista kahdestatoista hyökkääjästä jäljellä ainoastaan yhdeksän.\nNäidenkin varalta olimme hyvin varustetut. Gareyllä ja minulla oli\nkummallakin kuusipiippuinen revolveri, ja Rubella oli niitä kaksi.\n\n-- Seitsemäntoista laukausta ja sitten puukkomme hätävarana! huudahti\nRube riemuiten, tehtyämme tämän pikaisen laskun ampumavaroistamme.\n\nVihollinen ei vielä näyttänyt mitään lähestymisen aikeita. Huudoistansa\nhuolimatta näkyivät ratsastajat epäilevän hyökätä meidän kimppuumme.\nVäliaika ei jäänyt käyttämättä: me muodostimme nelikulmion.\n\nKentiesi tälle naurettaneen; mutta niin teimme. Hevosiamme oli neljä,\nvillihevonen lukuunotettuna. Garey, joka ratsasti kuin intiaani, oli\nkesyttänyt sen äskeisessä leiripaikassamme, ja nyt se oli aivan nöyrä\nja alamainen.\n\nNuo neljä eläintä sidottiin lujasti pää päähän, lautanen lautaseen,\njoten kukin niistä oli nelikulman yhtenä sivuna. Tämän sisässä me\nolemme itse, joten ainoastansa päämme ja jalkamme näkyivät ulospäin.\n\nTuskin oli kaikki järjestyksessä, ennenkuin käsky: \"eteenpäin\" kuului.\nTorvea toitotettiin hurjasti ja käheä ääni huusi:\n\n-- Käykää kimppuun! Silmänräpäyksessä oli ratsujoukko liikkeessä.\n\nEi viipynyt kauan, ennenkuin heidän rivinsä taittui siten, että\nparhaimmalla hevosella varustetut ja rohkeimmat ryntäsivät toisten\nedelle.\n\n-- Noita kolmea ensimäistä! huudahti Rube jyrkällä äänellä -- noita\nkolmea ensimäistä! Se heidät pysähdyttää, ellen erehdy. Kas niin,\npojat! Silmät auki! Kieli keskelle suuta!\n\nÄkkiä muuttuivat Ruben kehoitukset hämmästyksen huudahduksiksi, joita\nseurasi pitkäveteinen vihellys. Lähin ratsastajista oli pysähtynyt,\nennenkuin hän vielä oli ehtinyt pyssyn kantomatkallekaan, ja toiset\nnoudattivat mielellään hänen esimerkkiänsä. Oli selvää, ettei tämä\nkaikki ollut heille mieluista nyt, kun olivat kylläksi lähellä näkemään\nheitä kohti tähdättyjen tuliluikkujemme mustat ontot reijät.\n\n-- Kurjat pelkurit! huusi Rube nauraen ivallisesti. -- Halloo! jatkoi\nhän vieläkin kovemmalla äänellä ja kääntyen sisseihin päin: -- Mitä te\ntäältä tahdotte? Miksi ette ryntää päällemme?\n\nEn tiedä ymmärsivätkö he Ruben kysymyksen, mutta siihen vastattiin:\n\n-- _Amigos! Somos amigos!_ (Me olemme ystäviä!) huudahti yksi\nratsastajista, nähtävästi joukon päällikkö.\n\n-- Ystäviä! huudahti vanha turkiseläinten pyydystäjä, joka osasi\nkylliksi espanjan kieltä ymmärtääksensä amigos-sanan merkityksen.\nKauniita ystäviä todellakin! Uh! Luuletteko meitä sillä tavoin\npettävänne? Pysykää vain etäällä, tahi ijankaikkisen maanjäristyksen\nnimessä minä kellistän ensimäisen, joka tulee pyssynkanto-matkalle.\n\nPäällikkö näkyi nyt matalalla äänellä puhelevan erään ratsastajan\nkanssa, joka kentiesi oli hänen luutnanttinsa. He näyttivät\nkeskustelevan jostakin uudesta hankkeesta. Hetken perästä puhutteli\npäällikkö meitä jälleen, kuten ennenkin, espanjan kielellä.\n\n-- Me olemme ystäviä! hän lausui; -- me emme aio mitään pahaa.\nTodistaakseni sen käsken miesteni peräytyä, samalla kuin luutnanttini\ntulee tapaamaan teitä puolueettomalle alueelle. Teillä ei varmaankaan\nvoi olla mitään sitä vastaan?\n\n-- Ja mitä tämä hyödyttää? kysyi Garey, joka puhui sujuvasti\nespanjankieltä. -- Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne.\nMitä kaikki tämä merkitsee?\n\n-- Minulla on teille hiukka sanomista, vastasi meksikolainen -- ja\nteille, herra, varsinkin. Mutta en soisi toisten sitä kuulevan.\n\nTämä odottamaton puhe hämmästytti meitä kaikkia. Mitähän tuo mies\nGareysta tahtoi? Tämä ei häntä tuntenut eikä ollut koskaan ennen, kuten\nhän sanoi, nähnyt \"tuota neekeriä.\" Kentiesi Garey kuitenkin erehtyi;\naurinko paistoi hänen silmiinsä, ja meksikolaisen syvään otsalle\npainettu hattu teki hänet kentiesi tuntemattomaksi.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen päätimme, että Garey suostuu esitykseen.\nSiinä ei ollut mitään vaaraa. Voisihan Garey helposti palata, ennenkuin\nhe ennättäisivät tehdä hyökkäystä hänen kimppuunsa, ja Rube sekä minä\nsuojelisimme häntä pyssyillämme.\n\nKeskusteluihin päätettiin siis ryhtyä, ja ehdot määrättiin meidän\npuoleltamme tarpeellisella varovaisuudella. Ratsastajain, paitsi\npäällikköä ja hänen luutnanttiansa, piti peräytyä tuhannen askeleen\npäähän. Päällikön piti pysähtyä siihen, missä hän oli, ja puolitiessä\nhänen ja meidän välillämme piti Gareyn ja luutnantin kohdata toisensa,\nmolemmat jalkaisin sekä aseettomina.\n\nPäällikkönsä käskystä sissijoukko poistui. Luutnantti hyppäsi hevosen\nselästä, laski aseensa maahan ja lähestyi tuota sovittua paikkaa, jossa\nGarey, samoin aseetonna, häntä jo odotti.\n\nKeskustelu alkoi. Se ei tullut pitkäksi. Neuvottelu, jota meksikolainen\npääasiallisesti näkyi hoitavan, pidettiin matalalla äänellä. Rube ja\nminä näimme hänen usein osoittavan meitä, ikäänkuin olisimme olleet\nhänen puheensa esineinä. Äkkiä keskeytti hänen puheensa Garey, joka\nkääntyi ympäri ja huusi englannin kielellä:\n\n-- Halloo, Rube! Mitähän luulet tuon konnan tahtovan?\n\n-- Mistäpä minä sen tietäisin? vastasi Rube. -- Mitä hän tahtoo?\n\n-- Hän, vastasi Garey suuttumuksesta värisevällä äänellä, -- hän\ntahtoo, että me jättäisimme heidän käsiinsä kapteenin, ja sanoo, että\nsiinä tapauksessa sinä ja minä saisimme vapaasti mennä.\n\nNuoren metsästäjän nauraessa kuulin Ruben heikosti viheltävän.\n\n-- Onko asia niin? -- jupisi hän, jonka jälkeen hän huusi: -- No, mitä\nolet vastannut hänelle, Bill?\n\n-- En vielä mitään, vastasi tämä rivakkaasti, mutta -- puukkoako\ntapailet, lurjus!\n\nNäin Gareyn käsivarren nousevan, tuo mahdoton nyrkki puristuksissa,\nja putoavan kuten rautamoukarin meksikolaisen naamaan; lyönnistä\nhermottomana kaatui mies maahan.\n\nTämä odottamaton keskustelujen päättyminen sai meksikolaiset\nratsastajat päästämään äreän huudahduksen ja odottamatta käskyä\nryntäsivät he päällikkönsä luokse sekä laukaisivat pyssynsä, kuitenkaan\nosumatta meihin.\n\nLuutnantti pääsi taas pian jaloillensa, mutta tasapaino hänen\nsielussansa ei ollut yhtä helposti saavutettu. Viha voitti hänen\nviisautensa, sillä muuten olisi hän niin pian kuin suinkin palannut\nhevosensa ja toveriensa luokse. Sen sijaan kääntyi hän suoraan meihin\npäin, nosti käsivartensa ilmaan ja pudisti nyrkkiänsä uhkaavalla\ntavalla, jota liikettä seurasi röyhkeä sanatulva. Hänen sanoistansa\nerotimme ainoastansa lopun, tuon katkeran ja loukkaavan carajo-sanan,\njoka raivoisesti sähähti hänen huuliensa välistä.\n\nTämä kirous oli hänen viimeinen sanansa; hänen pian sammuva\nhenkensä oli tuskin saanut sen hänen huuliltansa, ennenkuin kuulin\npyssyn paukahduksen aivan korvani juuresta. Näin tomun pölähtävän\nmeksikolaisen kirjaillusta vyöstä, aivan sydämen kohdalta: näin hänen\näkkiä vievän kätensä sille kohdalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nkaatuvan suin päin maahan, johon jäi liikkumatta makaamaan.\n\n-- Tuossa on sinulle carajostasi! huusi ääni vierestäni; -- sinun ei\ntarvitse enää rukoilla minun edestäni, konna... ei, se ei käy päinsä!\n\nPuhuja oli tietysti Rube. Hänen pyssynsä piipusta tuli savua, ja hän\npanosti asettansa uudestaan.\n\n-- Ihoo... ihoo... jatkoi hän, kohottaen julman sotahuutonsa; -- tuo\nvähentää heidän lukuansa, luulen. Onkohan toista tällaista kivääriä!\nUh! Olipa se pitkä matka vanhalle aseelle... ja auringon kimallus\nsilmissäni sitä paitsi! Tuo neekeri ärsytti minua, muuten en olisi\nuskaltanut. Pidelkää hevosianne, pojat, jatkoi hän vakavammalla\näänellä; -- älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut... henkenne\nkaupalla, älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut... henkenne\nkaupalla, älkää!\n\n-- Kaikki valmiina, Rube! huudahti Garey, joka äkkiä oli ryöminyt\nhevosensa vatsan alitse nelikulmioon ja jälleen tarttunut kivääriinsä.\n-- Kaikki valmiina, vanha veikko! Älä pelkää! Me odotamme.\n\nRube sai riittävästi aikaa uudestaan lataamiseen, ja meidän kolme\ntuliluikkuamme pistäysi vielä kerran esiin Gareyn hevosen selän poikki.\nTämä loma-aika meitä hämmästytti: olimme odottaneet sissijoukon\npäällekarkausta kuin tuuliaista. Heidän toverinsa kuoleman olisi\npitänyt antaa heille siihen tarpeeksi rohkeutta, niin ajattelimme,\nmutta erehdyimme: heidän vihansa ilmautui ainoastansa hirmuisena\nulvontana, kiivaina eleinä ja huudahduksina. Muutamilla oli kuitenkin\nnähtävästi halua hyökkäyksen tekemiseen, mutta heiltä puuttui\njärjestystä; he tarvitsivat johtajaa, ja se, jolle tämä kunnia kuului,\nnäkyi olevan enemmän varovainen kuin urhoollinen.\n\nSillä väliajalla, joka nyt seurasi, mietin sissipäällikön vaatimusta,\nettä minut luovutettaisiin heidän käsiinsä. Miksi juuri minut? Olimme\nkaikki yhtä vaarallisia vihollisia, kaikki kolme amerikalaisia tahi\nteksaslaisia. Senköhän vuoksi, että minä olin arvoasteelta ylempi kuin\ntoverini? Mutta kuinka he voivat tuntea minut? Heidän on täytynyt\ntietää se jo ennen; he olivat kentiesi tulleetkin juuri minua etsimään!\n\nÄkkiä juolahti ajatus mieleeni -- epäluulo, joka oli miltei varmuuden\nveroinen.\n\nJos ei aurinko olisi sokaissut silmiäni, olisin jo aikaisemmin saanut\nselityksen.\n\nVedin lakinlippuni alemmas, varjostin silmiäni ja tarkastin päällikköä.\nHänen keskustellessaan Gareyn kanssa oli hänen äänensäkin jo herättänyt\nminussa himmeän muiston. Epäluuloni vaikutuksesta katselin yhä\nsuuremmalla tarkkuudella tuon miehen kasvoja. Ne olivat minuun päin\nkäännetyt, ja huolimatta häikäisevistä auringonsäteistä ja hänen\nsyvään painetusta hatustaan tunsin Rafael Ijurran tummat kasvot.\nSilmänräpäyksessä käsitin asian. Hänpä se tahtoikin minua valtaansa.\n\nTästä ei enää ollut epäilemistäkään. Epäluuloni oli muuttunut\nvarmuudeksi; mutta sydämeni kiivas sykintä toi mieleeni toisen, tuhatta\nvertaa kiusallisemman epäluulon, olikohan...\n\nTukahdutin tunteeni. Liikettä näkyi sissijoukossa, toiminnan hetki oli\ntullut.\n\n\n\n\nXI.\n\nPelkoa ja toivoa.\n\n\nVaikka vihollisemme taas lähtivätkin liikkeelle, emme enää odottaneet\nmitään suurenmoista päällehyökkäystä; sopiva aika sen tekemiseen oli\nmennyt.\n\n-- Pelkurit, konnat! jupisi Rube -- heillä ei ole rohkeutta karata\nkimppuun. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan rehellisestä taistelusta\nmeksikolaisen kanssa? Huomaan heillä olevan joitakin juonia tekeillä,\njatkoi hän vakavammalla äänellä. -- Mitä luulet, Bill, heidän hankkivan?\n\n-- Luulen, vanha veikko, vastasi Garey, joka hetkisen oli terävästi\ntarkastellut joukon liikkeitä, -- luulen heidän aikovan nelistäen\nkiertää meitä ja koettavan ampua meitä intiaanein tavalla.\n\n-- Olet oikeassa, myönsi Rube, -- niin se on. Saat päänahkani, ellei\nasia ole niin. Katsos! Tuolla he menevät!\n\nRuben lausuessa viimeisiä sanojansa näimme ratsastajan eroavan\npääjoukosta ja nelistävän aavikolle. Olisi voinut luulla hänen\naikovan ratsastaa tiehensä, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa.\nHevosen tehtyä viisi tahi kuusi hyppäystä, antoi hän sen juosta\nkaaressa, silminnähtävästi meitä kiertääksensä. Hänen ehdittyään noin\nkaksikymmentä jalkaa, seurasi toinen ratsastaja perässä; sitten kolmas\nja niin edespäin, kunnes viisi ratsua nelisti meidän ympärillämme\nkaaressa. Muut kuusi jäivät paikallensa.\n\nHuomasimme noiden viiden jättäneen pois keihäänsä ja ottaneen mukaansa\nainoastaan tuliluikkunsa. Tämä ei meitä kummastuttanut; arvasimme\nvihollistemme tarkoituksen. He aikoivat tehdä vanhan aavikkotempun,\nturvautua intiaanein vanhaan sotavehkeeseen, jonka me kaikki kolme\ntunsimme.\n\nSilmänräpäyksessä olimme muuttaneet keskinäisen asentomme. Emme enää\nolleet rintamassa yhtäänne päin, vaan seisoimme seljittäin, kukin\nvartioiden kolmannestansa tuosta yhteisestä kaaresta. Näin seisoimme,\ntuliluikku kädessä, odottaen mitä tuleman piti.\n\nNuo viisi ratsastajaa olivat pari kertaa nelistäneet ympäritsemme\nlaajassa kaaressa, ja lähenivät nyt meitä kulkien kiertolinjassa.\nPäästyään pyssynkanto-matkalle, laukaisi kukin aseensa, peräysi sitten\ntakaisin pääjoukkoon, vaihtoi tyhjäksi ammutun pyssynsä ladattuun ja\nnelisti uudelleen esille.\n\nKuulimme heidän umpimähkään tähdättyjen luotiensa vinkuvan korkealla\npäämme päällä. Yksi, joka oli paremmin tähdätty, sattui kuitenkin Ruben\ntamman reiteen ja sai hevosen ankarasti hirnumaan sekä potkimaan.\nVahinko oli itsessään vähäpätöinen, mutta se osoitti mitä meillä oli\nodotettavana; mitä suurimmalla levottomuudella näimme ratsastajain\ntaasen alkavan kiertokulkunsa.\n\nKentiesi joku ihmettelee, miksi emme vastanneet heidän ampumiseensa.\nKantoivathan meidän pyssymme yhtä kauas kuin heidänkin. Miksi emme\nniitä käyttäneet, ratsastajien ollessa pyssynkantomatkalla? Tämä\ntoimettomuus voi näyttää kummalliselta, mutta se on helppo selittää.\n\nNuo viisi, jotka ympärillämme karkuuttivat, olivat maailman parhaita\nratsastajia ja epäilemättä joukon etevimpiä. Ei Arabiassa eikä Parisin\nja Lontoon parhaimmillakaan kilpa-radoilla olisi voinut tavata heitä\netevämpiä, tuskinpa heidän vertaisiansakaan, sillä nämä miehet\nsuorastaan elävät satulassa. Niinpian kuin joku heistä lähestyi\ntuota vaarallista ympyrää, jota meidän tuliluikkumme puolustivat,\nkatosi hän hevosensa taakse. Silmänräpäyksen sattuivat jonkun kasvot\nnäkymään, peittyäksensä seuraavassa hetkessä tuliluikusta lähteneeseen\nsavupilveen. Saattoipa nähdä kiväärin piipun välkkyvän hevosen rinnan\nalta samalla kuin tulivirta syöksyi pyssystä ja osoitti ratsastajan\ntähdänneen ratsunsa kaulan alatse, sen ollessa täydessä laukassa.\n\nNiin hyviä ampujia kuin minä ja toverini olimmekin, ei näiden\nliikkeiden aikana ollut yhtään silmänräpäystä, jolloin olisimme saaneet\nsattumaan kehenkään noista viidestä ratsastajasta. Linnun ampuminen\nlennosta olisi ollut helpompaa. Heidän hevosensa olisimme kentiesi\nvoineet ampua, mutta tämä ei olisi vastannut sitä vaaraa, joka olisi\nsyntynyt, jos yksikin kivääri olisi ollut lataamatta. Emme uskaltaneet\ntuhlata ainoatakaan luotia hevosiin. Tiesimme, että vihollisemme juuri\nhalusi meidän ampuvan kiväärimme tyhjiksi, vaikkapa joka laukaus\nolisi sattunutkin hevoseen. Vielä tiesimme, että niin pian kuin he\nolisivat tämän tarkoituksensa saavuttaneet, nuo toiset kuusi, jotka\njo olivat lähestyneet niin pitkälle kuin heidän turvallisuutensa\nsalli, ryntäisivät meidän kimppuumme edestäpäin, laukaisisivat\npyssynsä ja käyttäisivät sitten menestyksellä lassoansa, asetta, joka\nkantaa pitemmälle kuin pistooli ja jota nuo miehet käyttävät paljon\nsuuremmalla varmuudella kuin kivääriä tahi revolveria. Tämän kaiken\ntiesimme, ja siksi laiminlöimme ampumisen, niin kiusallista kuin tämä\nPakollinen toimettomuus olikin.\n\nJälleen tulivat nuo viisi ratsastajaa nelistäen ja laukaisivat taasen\nkiväärinsä, mutta tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Luoti sattui\nGareyn olkapäähän, jotta palanen hänen metsästysmekostaan irtautui ja\nverta purskahti näkyviin, samalla kuin toinen luoti vinkuen meni vanhan\nRuben poskitse, tehden repeämän hänen kissannahkalakkiinsa.\n\n-- Hurraa! huusi vanha metsästäjä, painaen kädellänsä sille kohdalle,\nmistä luoti oli häntä raapaissut. -- Tuopa piti koko läheltä! Eipä\npaljoa puuttunut, ettei se vienyt minulta toista korvaani. Hi, hi,\nhi!... Ho, ho, ho!\n\nHän huomasi samassa Gareyn olkapäästä vuotavan veren, ja hänen ilmeensä\nmuuttui äkkiä hänen lausuessaan:\n\n-- Taivaan nimessä! Oletko haavoitettu, Bill? Sano, poika!\n\n-- Ei se mitään, vastasi Garey rivakasti -- ei mitään, paljas naarmu\nvain.\n\n-- Onko se varma?\n\n-- Aivan.\n\n-- Elävän villikissan nimessä! huudahti Rube totisella äänellä, -- emme\nvoi olla tässä kauempaa. Mitä meidän on tekeminen, Bill? Mietippäs\npoika!\n\nSamassa juolahti päähäni muuan ajatus.\n\n-- Miksi emme mene tuon kallion juurelle? Siellä he eivät voi meitä\nkiertää. Selkä vuoreen päin ja hevoset edessämme voimme olla huoleti\ntuosta roistojoukosta. Voimme rynnätä sinne helposti.\n\n-- Päänahkani uhalla, kapteeni on oikeassa! -- lausui Rube. Se neuvo\nsattui juuri naulankantaan!\n\n-- Sattui, sattui se! vakuutti Garey -- kantaanhan se sattui! Älkäämme\nmenettäkö hetkeäkään! He tulevat taas tuossa tuokiossa. Kas tuolla!\n\nTämä sananvaihto oli kestänyt ainoastaan muutaman sekunnin, ja\nennenkuin ratsastajat, jotka olivat menneet hakemaan uusia kiväärejä,\nolivat ennättäneet kolmannen kerran palata, olimme me tehneet\npäätöksemme, irroittaneet hevosemme ja olimme valmiit nousemaan\nsatulaan.\n\nMeidän valmistuksemme tehtiin niin hiljaa, että vihollinen\nsilminnähtävästi ei aavistanut mitään pahaa, vaan jätti meille tien\nkalliolle aivan auki. Seuraavana minuuttina olisivat nuo viisi\nratsastajaa meidät kuitenkin kiertäneet, joka tietysti olisi tehnyt\nasemamme toisellaiseksi.\n\n-- Joudu, Rube, huudahti Garey, -- jouduhan, mies, jotta pääsemme\nmatkaan.\n\n-- Rauhoitu, Bill, vastasi Rube, joka järjesteli Gareyn hevosen\nohjaksia. -- Meillä on hyvää aikaa, eivät ne vielä tule. -- Kas niin,\nvanha piika, jatkoi hän kääntyen tammaan päin -- me jätämme sinut\nkappaleen matkaa jälkeenpäin, mutta luulenpa vielä saavani sinut nähdä.\nHe eivät sinua syö, älä sitä pelkää, vanha piika! No niin, Bill, nyt\nolen valmis.\n\nAika oli jo täpärällä, sillä ratsastajat laukkaavat esille, meitä\njälleen kiertämään.\n\nSilmänräpäyksessä hyppäsimme kaikki kolme satulaan, painoimme\nkannuksemme hevostemme kupeisiin ja syöksyimme suoraan kalliota\nkohti. Silmätessämme taakse näimme koko sissijoukon täydellä\nvauhdilla ajavan meitä takaa, samalla kuin heidän kirkunansa kaikui\nkorvissamme. Iloksemme huomasimme päässeemme heidän edellensä, sillä\nmeidän äkkinäinen lähtömme oli heitä hämmästyttänyt ja pannut heidät\nsilmänräpäykseksi epäröimään. Emme laisinkaan pelänneet, ettemme ehtisi\nkallion luokse, ennenkuin he saisivat meidät kiinni.\n\nRatsastimme, kuten sanottu, suoraan kalliota kohti, joka mahdottomana\nseinänä kohosi tasaiselta kentältä. Näytti siltä kuin aikoisimme\nratsastaa suoraan kallion sisään!\n\nHämmästyksen ja sitten voitonriemun huutoja kuului sekaantuvan\nkavionkopseeseen.\n\n-- Mihin he menevät?... Vaya! Aikovatko he ratsastaa ylös kalliolle...\nCarrambo! Hyvä! He rientävät satimeen! kuului vuorotellen.\n\nHe olivat meidän ensiksi lähtiessä liikkeelle pelänneet että meillä\nolisi nopeat hevoset ja että me koettaisimme pelastua pakenemalla;\nmutta nyt kun he huomasivat, ettei tämä ollut aikomuksemme, päästivät\nhe riemuhuutoja, ja lähestyessämme kalliota näimme heidän taas\nhajautuvan meidät saartaaksensa. Juuri tätä me olimme aavistaneet ja\ntoivoneetkin.\n\nNelistimme kallion juurelle, ennenkuin pysähdyimme, laskeusimme äkkiä\nsatulasta, asettausimme selkä kalliota vastaan, nykäisimme hevoset\neteemme, ja, pitäen ohjakset hampaittemme välissä, olimme taasen\nvalmiit ampumaan.\n\nTämä teki nopean vaikutuksen. Takaa-ajajamme pysähtyivät kuin yksi\nmies, ja muutamat, jotka olivat etummaisina sekä arvelivat tulleensa\nliian lähelle, kääntyivät ympäri ja nelistivät takaisin.\n\nUusi asemamme oli meille suuresti edullinen. Voimme nyt kaikki kolme\nasettua rintamaan, mistä vain vihollinen uhkasi. Ei ollut enää mitään\nvaaraa meidän saartamisestamme. Sissijoukon voitonhuudot muuttuivatkin\npian pettymystä ilmaiseviksi kirouksiksi. Äkkiä heidän äänensä taas\nkuitenkin muuttui, ja riemuhuutoja kaikui uudelleen.\n\nPian saimme tietää syyn tuohon muutokseen. Levottomina huomasimme,\nettä neljättäkymmentä uutta ratsastajaa ilmestyi kallion takaa, yhtyen\nentiseen joukkoon.\n\nHuolimatta tästä lisäyksestä, ei sissijoukon rohkeus kuitenkaan näkynyt\nvähenevän, sillä he eivät yrittäneet mitään päällekarkausta.\n\nHeti noiden uusien liittolaisten tultua, kulki joukko meidän ohitsemme\nkaksinkertaisessa rivissä Ja hajaantui eteemme puoliympyrään. Tämä\nliike oli pian tehty, ja ratsastajat olivat nyt parittain heidän\nvastassamme; kolme, Ijurra ja kaksi muuta, olivat juuri meitä\nvastapäätä.\n\nVihollisen hankkeet olivat selvät: he eivät aikoneet suoranaista\npäällekarkausta; he tiesivät, ettemme voineet päästä heiltä pakoon, ja\nolivat päättäneet piirittää meitä vaikkapa siksi, kunnes nälkä ja jano\npakottaisi meidät antautumaan. Heidän laskuillansa oli onnistumisen\nmahdollisuus. Vaikka heillä olikin vähän rohkeutta, oli heillä sitä\nenemmän oveluutta. Rube tuli sangen huonolle tuulelle nähdessään\nsissijoukon meidät piirittävän sekä näytti katuvan, että olimme\ntulleetkaan kallion luokse.\n\n-- Tässä me nyt olemme, huudahti hän suuttuneena. -- Mitenkähän\npääsemme täältä pois? Päänahkani uhalla, Bill, eikö olisi ollut\nparempi, että olisimme tapelleet heitä vastaan aavikolla, ennenkuin\nolemme nälästä heikontuneet? Uh! Annappa minulle hiukkanen tupakkata,\nBill! Kentiesi se tekee minut vähemmän nälkäiseksi. Uh! tunnenpa\nvatsani yhtä tyhjäksi kuin vanha tammaluuskani... Mutta katsokaapas\nsitä tyttöä!\n\nKohtaus, jonka nyt näimme, saattoi meidät molemmat huolimatta meidän\nalakuloisuudestamme, purskahtamaan heleään nauruun. Sankari tässä\nnäytelmässä oli Ruben vanha tammaluuska. Meidän oli äsken täytynyt\njättää se oman onnensa nojaan ja tietysti luulimme sen tulevan joko\nammutuksi tahi otetuksi kiinni, mutta niin ei näyttänyt kuitenkaan\nkäyvän. Päättäen, ettei niinkään helposti herrastansa erkanisi, oli\nse nelistänyt meidän perässämme. Koska se kuitenkin oli hidas, oli se\npian jäänyt meistä jälelle, ja hetkisen oli se sissijoukon keskellä,\nkenenkään kuitenkaan viitsimättä sitä vangita, se kun oli niin kurjan\nnäköinen.\n\nVihdoin joutui se koko joukon jälkeen, mutta eipä tämäkään näkynyt\nmuuttavan sen alkuperäistä aikomusta, ja samassa silmänräpäyksessä,\nkun Rube meille huudahti, mursi se juuri itsellensä tien vihollisen\nrivien läpi isäntänsä luokse. Siitä päättäen, miten se juostessaan piti\nturpaansa, näytti se tuntevan hänet hajusta!\n\nEräs sisseistä, joka näki sen laukkaavan ohitsensa, ratsasti sen\njälkeen vangitaksensa sen ja kentiesi anastaaksensa Ruben vanhan\nsatulan, johon oli kiinnitetty muutamia ansoja eläintenpyyntiä varten.\n\nHevonen, satula, kaikkityyni tuskin maksoivat lassonheittoa, ja\nsamaa näkyi mieskin arvelevan sillä sen sijaan, että olisi käyttänyt\nlassoansa, ratsasti hän esiin tarttuaksensa elukan suitsiin.\n\nTämä ei näkynyt kuitenkaan olevan aivan helppo tehtävä. Miehen\nkumartuessa eteenpäin tarttuaksensa ohjaksiin, päästi vanha koni\nkimakan hirnunnan, heitti häneen päin takapuoltansa, iskien kavioilla\nsuoraan meksikolaista rintaan.\n\nTuon pahan \"kumahduksen\" me kuulimme kaikki; mies horjui satulassa sekä\nputosi maahan, nähtävästi pahoin loukkaantuneena ja aivan varmaan pari\nkylkiluuta poikki.\n\nHevosen hirnuntaan vastasi sen ihastunut isäntä kimeällä naurulla,\nja vasta kun tamma oli nelistänyt hänen luoksensa, lakkasi kalliokin\nkaikumasta hänen ylellisistä riemuhuudoistansa.\n\n-- Kas niin... kas niin! Siinäkö olet, vanha piika! huudahti hän,\nkun elukka pysähtyi hänen eteensä. -- Annoitpa sinä hänelle koko\npaukauksen... sen teit. Hopp, vanha kimo! Terve tultuasi jälleen! Ja\nminun satulanikin! Hurraa! Eikö tuo elukka ole kaunis! Sen arvo on\npainonsa majavannahkoja. Niin, sen se on, vanha kuhnustelija. Tätä\ntietä... kas niin...\n\nNäin sanoen talutti metsästäjä elukan lähemmäksi kalliota ja teki sen\nruumiista itsellensä toisen linnoituksen.\n\nMeidän riemumme ei tullut pitkäaikaiseksi; sen keskeytti muuan esine,\njonka näkeminen sai meidät uudelleen pelkäämään.\n\nTämä esine oli iso tuliluikku, jonka eräs noista viimeksi tulleista\nratsastajista oli tuonut muassansa. Se näkyi olevan pitkä kivääri\neli norsupyssy, jollaista Etelä-Afrikan metsästäjät käyttävät. Ja\nolipahan lajiaan mikä ase hyvänsä, huomasimme pian suruksemme sen\nheittävän pari lyijyunssia miltei kahta vertaa pitemmän matkan päähän\nkuin yksikään meidän pyssyistämme ja riittävällä tarkkuudella, joten\nluultavasti meidän hevosemme, vieläpä kentiesi me itse olisimme ennen\nauringonlaskua samaksi ammuttuina.\n\nOlimme ilmeisessä vaarassa. Ensimäisen laukauksen ampuivat he käden\nvaralta; tämä oli kentiesi meille onneksi, mutta ei meitä pitemmältä\nauttanut, sillä me näimme nyt Ijurran pistävän kaksi keihästä vinoon\nmaahan, joten ne muodostivat ristin soveliaan korkealla ja siten niin\nvarman nojan, kuin ampuja vain voi haluta.\n\nNiin pian kuin kivääri jälleen tuli ladatuksi, asetti Ijurra sen\nristeykseen ja tähtäsi. Olin vakuutettu hänen tarkoittavan minua tahi\nhevostani. Jo tuon pitkän mustan pyssyn suunta sen minulle ilmaisi, ja\nsitä varmisti se, että Ijurra oli ampuja.\n\nOmasta puolestani en mitään pelännyt, olin tarpeeksi suojassa; mutta\npelkäsin virkun ratsuni puolesta, joka minua suojasi.\n\nOdotin vapisevin sydämin. Näin sytytysruudin leimahtavan sekä punaisen\nkielekkeen tunkeutuvan ulos pyssynsuusta ja samalla tunsin raskaan\nluodin iskun, kun se sattui hevoseeni.\n\nPuun pirstoja lenteli kasvoilleni: ne olivat satulan sirpaleita.\nLuoti oli mennyt satulanpuun läpi, mutta jalo juoksijani oli\nvahingoittumaton. Luoti oli kuitenkin sattunut liian likelle, että\nolisimme voineet olla iloissamme, niin kauan kuin toisia samanlaisia\ntervehdyksiä oli odotettavissa.\n\nÄkkiä huomioni poistui Ijurrasta ja hänen kivääristänsä, sillä tuo\nvanha turkiseläinten pyydystäjä oli huomannut jotakin.\n\nHän oli minun oikealla puolellani, ja näin hänen osoittavan pitkin\nkallion juurta jotakin sielläpäin olevaa esinettä, vaikk'en voinut\nnähdä mitä se oli, koska hänen hevosensa seisoivat tiellä; mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen rientävän pitkin kallion\nseinää, samalla huutaen Gareylle ja minulle seuraamaan.\n\nEn hukannut aikaa vähääkään, pannessani hevostani liikkeelle, ja Garey\nriensi yhtä nopeaan perässä omallansa. Emme olleet ehtineet monta\naskelta, ennenkuin käsitimme toverimme käytöksen.\n\nTuskin kahtakymmentä jalkaa siitä paikasta, johon ensiksi olimme\npysähtyneet, oli iso kallionlohkare. Se oli vuoresta irtautunut\nmöhkäle, joka nyt oli useamman jalan päässä sen juuresta; sen koko ja\nasema oli sellainen, että sen takana oli hyvää tilaa sekä ihmisten että\neläinten suojaksi: siellä oli tilaa meille kaikille.\n\nMe kummastelimme, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, mutta tätä ei\nollut ihmetteleminen, sillä lohkare oli aivan kallion karvainen eikä\nsitä voinut tästä lyhemmältäkään matkalta aivan selvästi erottaa. Sitä\npaitsi oli huomiomme ollut siitä asti kun tähän pysähdyimme kokonaan\ntoisaalla.\n\nEmme pysähtyneet kauaksi ihmettelemään, vaan jouduttaen hevosiamme,\nriensimme viipymättä ja ilohuudoin lohkareen taakse.\n\nPettymyksen ja raivon kirkuna kuului sissijoukon rivistä. He huomasivat\nheti, ettei heillä enää olisi mitään hyötyä pitkästä pyssystään.\n\nTurvallisempaa pakopaikkaa ei olisi voinut löytyä koko aavikolta. Se\noli pieni linnoitus, jossa me voimme vastustaa kahta vertaa lukuisampaa\nvihollista. Äkillinen katoamisemme oli synnyttänyt uutta häiriötä.\n\nHeidän huudoistansa me voimme ymmärtää toisten mietiskelevän asiaa\nkummastellen, kentiesi oudomminkin tuntein. Heidän paikaltansa\nmahtoikin todella näyttää, ikäänkuin olisimme kadonneet vuoreen, sillä\nlohkaretta ei voinut aavikolta erottaa sen takana olevasta kallion\nseinästä; muutoinhan olisimme mekin huomanneet sen kallion luokse\nratsastaessamme.\n\nJos meidän vihollisemme tiesivät tästä yksinäisestä lohkareesta,\noli ihmeellistä, että he jättivät tien näin varmaan pakopaikkaan\navonaiseksi; ja kummallistahan olisi ollut, ellei yksikään heistä olisi\nsiitä tietänyt, varsinkin kun kallio oli eräs seudun merkillisyyksiä.\nKentiesi voisi tämän kuitenkin selittää siten, että seutu oli komanhien\nmieluinen leiripaikka, ja että käynti siellä siis useina vuosina\noli ollut vaarallista. Kentiesi ei yksikään niistä urhoista, joita\noli edessämme, ollut vuosikausiin uskaltanut liikkua niin pitkälle\naavikolla.\n\n\n\n\nXII.\n\nPakoon.\n\n\nJos vihollisemme olivat peljästyneet meidän äkillisestä ja omituisesta\nkatoamisestamme, haihtui pian kaikki salaperäisyys. Päämme sekä\npyssyjemme mustat piiput, jotka näkyivät valkoisen kallion yli, olivat\npian karkoittaneet heistä kaiken ajatuksen jostakin yliluonnollisesta.\nOlimme asettautuneet hyökkäystä odottamaan, vaikk'emme sitä enää paljoa\npeljänneet.\n\nPari silmää riitti pitämään vaaria piirittäjäin liikkeistä. Garey\notti tämän velvollisuudeksensa, jättäen Rubelle ja minulle tehtäväksi\nmiettiä jotakin pakosuunnitelmaa.\n\nEttei meidän kimppuumme nyt hyökättäisi, oli varmaa. Meillä oli siis\nkaksi keinoa, joko pysyä siellä, missä olimme, kunnes jano pakottaisi\nmeidät antautumaan, tahi myöskin hyökätä heidän päällensä ja rohkealla\nryntäyksellä murtaa heidän rivinsä.\n\nEdellisessä tapauksessa tiesimme janon kohta pakottavan meidät\nantautumaan. Nälkää emme peljänneet, niin kauan kuin meillä oli\nhevosemme, mutta janon sammuttamiseksi ei meillä ollut mitään keinoa.\nTaskumattimme olivat olleet tyhjät jo ennen piiritystä ja olimme\noikeastaan olleet menossa eräälle vuoren läheisyydessä olevalle\nlähteelle, kun vihollinen ensiksi tuli näkyviin. Meillä oli jo silloin\njano, ja nyt oli kahakan kiukku ja äsken herännyt ärtymys kiihoittanut\ntätä tunnetta äärimmilleen. Jano pelotti meitä enemmän kuin vihollinen.\n\nTuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska\nvihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien\nläpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun\nkoko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin,\nkun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi\nmeille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä\npakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän\nonnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme\npäästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka\nkahakassa syntyisi!\n\nTällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli\nselvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin\nepätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku\nmeistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla\nammutuksi, kentiesi rääsyksikin.\n\nMeillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni\nminua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta\nolin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja\njos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he\njo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis\nollut mikään luotettava.\n\nMitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon\ntuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo\nmaininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi\nvastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä\nmietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni.\nNyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.\n\nMikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut\nhänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen\ntakaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten\nsaattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni\nkimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en\nmenettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!\n\nMiksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta\nmaahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä\nolin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan\npikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä\nyksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt\njotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin\njulman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei\nollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut\nsaada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli\nollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen.\nEttä hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen\ntietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että\nolin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä\nvihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen\nsanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle!\nNäistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli\nsyytön!\n\nNäitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni\nkäännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas\nulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen\nmuodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.\n\nVaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora,\njohtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän\nasti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä\npäättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti\nvakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.\n\nTutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että\ntaitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa\nja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä\nriippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.\n\nEn viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät\nolevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei\nyritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä?\nEmme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida\nlaskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs\ntoinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan,\nvoidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat\npalanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.\n\nTosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien\nhyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin\npelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme\ntäällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset\nauttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle,\npiti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi\nmeille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin\nsuurempaan ahdinkoon.\n\nTämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht'aikaa\ntulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi\npuoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen\nkätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi\nlakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin\nhän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme\nvanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.\n\nUseamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta\nsanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä\nhiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa\nsuoraksi.\n\n-- Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin\nja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.\n\n-- Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.\n\n-- Kuusikymmentä jalkaa... runsaasti mitattuna, vastasi Garey.\n\n-- Entä teidän, kapteeni?\n\n-- Jokseenkin yhtä pitkä... kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.\n\n-- Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.\n\n-- Me petämme sittenkin nuo neekerit... sen me teemme.\n\n-- Hurraa sinulle, vanha veikko! Oletko keksinyt jonkun keinon; eikö\nniin? kysyi Garey.\n\n-- Olen maar keksinytkin.\n\n-- Anna siis kuulua, toveri, sanoi Garey, huomattuaan Ruben jälleen\nvaipuneen äänettömyyteensä -- tässä ei ole paljon aikaa miettimisiin...\n\n-- Aikaa on runsaasti, Bill! Älä ole niin hirveän maltiton. Panen\nvanhan luuskani kapteenin mustaa vastaan, että me ennen auringon nousua\npääsemme pulasta. Lempo mitä melua he tulevat pitämään, huomatessaan\nloukun tyhjäksi! Hi, hi, hi!... Ho, ho, ho!\n\nJa tuo vanha syntisäkki jatkoi nauruaan hyvän aikaa yhtä tyynesti ja\niloisesti, kuin jos ei vihollista olisi ollutkaan lähimmän tuhannen\npenikulman alalla. Garey oli menehtyä maltittomuudesta, mutta me\ntiesimme turhaksi vaivaksi toverimme kiiruhtamisen.\n\nKun hän vihdoinkin oli lakannut nauramasta, tuli hän totisemmaksi ja\nnäkyi uudestaan pohtivan jotakin suunnitelmaa. Hän puhui itsekseen:\n\n-- Billin kuusikymmentä jalkaa, höpisi hän, -- ja kapteenin\nkuusikymmentä on satakaksikymmentä; ja minun... viisikymmentä\njalkaani on kaikkiansa sataseitsemänkymmentä, jaha, määrältänsä\nsataseitsemänkymmentä. Siitä menee kuitenkin osa solmuihin, mutta onhan\nmeillä ohjakset jatkoksi. Uh! Köyttä on liiaksikin, ja sitä jääkin\nvielä sen verran, että voi hirttää puolikymmentä noita keltanaamoja,\njos heitä vain joskus saan käsiini. Ja tahdonpa nähdä, enkö heitä saa.\nUh!\n\nTämän laskutoimituksen aikana oli Rube, sensijaan että olisi\ntirkistellyt pyssyn piippuun, katsellut vuoriseinää ylhäältä ja\nalhaalta. Ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, aavistimme me, Garey\nja minä, hänen aikomuksensa, mutta emme huolineet sanoa mitään, sillä\ntuon vanhan metsästäjän ehättäminen olisi ollut anteeksiantamatonta\nloukkaamista.\n\n-- Kas niin, pojat! sanoi hän vihdoin, -- näin me tämän asian\njärjestämme: Ensiksi kiipeämme tuonne ylös, niin pian kuin tulee\nriittävän pimeä, jotta pysymme salassa. Toiseksi otamme lassot mukaamme\ntuonne ylös. Kolmanneksi sidomme ne yhteen, ja jos ne eivät riitä,\njatkamme niitä parilla ohjaksella. Neljänneksi sidomme köyden pään\ntuolla ylhäällä puun ympärille ja laskeudumme sitten kallion toiselle\npuolelle, ymmärrättekö? Viidenneksi, kun kerran olemme aavikolla,\nmenemme suoraan uutisasumuksille. Kuudenneksi ja viimeiseksi keräämme\nsieltä joukon kapteenin sotureja, palaamme suoraan tänne ja annamme\nneekereille sellaisen löylyn, etteivät ole ennen mokomassa olleet.\nNoh?...\n\nTämä \"noh\" merkitsi samaa kuin: mitä pidätte ehdotuksestani? Sekä Garey\nettä minä olimme Sen jo itseksemme hyväksyneet, ja ilmaisimme heti\nkiihkeän myöntymyksemme.\n\nPikaisen pelastuksen toivo antoi meille uusia voimia, ja ryhdyimme\nviipymättä panemaan toimeen tuumiamme. Sidoimme yhteen lassomme; nuo\nneljä hevosta sidottiin päästänsä ohjaksilla toisiinsa sekä siten, että\nseisoivat kallion lohkareen takana. Sitten vartosimme levottomina yön\ntuloa.\n\nTulisikohan edes pimeä?\n\nRube, joka kerskasi voivansa ennustaa ilmoja yhtä hyvin kuin joku\nmerimieskin, vakuutti yöstä tulevan niin mustan kuin puhvelihärän vatsa\npalaneella aavikolla.\n\nEnnustus toteutui. Yö tuli synkkänä ja myrskyisenä. Lyijynharmaa\npilvipeitto, joka varjosti taivaan, hajosi mustiksi, paksuiksi\nhattaroiksi, jotka kiitivät pois. Myrsky oli nousemaisillansa, ja jo\nvoi kuulla isojen, raskaiden pisaroiden ropsahtelevan satuloihimme.\nKaikki tämä ennusti hyvää, kun samassa salama valaisi koko taivaslaen\nja levitti aavikolle loiston ikäänkuin tuhansista soihduista. Tämä\nei ollut noita kalvakoita, sinisiä salamoita, joita pohjoisissa\nilmanaloissa näkee, vaan huikaiseva leimaus, joka näytti lävistävän\nkoko avaruuden ja kilpailevan päivän kanssa kirkkaudesta.\n\nSen äkkinäinen ja odottamaton välähdys teki meidät levottomiksi.\n\n-- Päänahkani uhalla, eikö tuo nyt pilaa kaikkea! Se valaisee pahemmin\nkuin kaunis kuutamo!\n\n-- Tulevatkohan salamat olemaan lyhyitä vai pitkiä? kysyi Garey,\ntarkoittaen niitä kahta eri muotoa, joina sähköaine näissä seuduin\npurkautuu.\n\nEnsinmainitussa tapauksessa seuraavat lyhyet salamat taajaan toisiansa,\nja näitä taas ankaria, säännöttömiä jyrähdyksiä sekä rankkoja,\nkatkonaisia sateenkuuroja. Viimeksimainitussa taasen täyttyy koko\navaruus liehuvilla, kauan kestävillä leimuilla, joita seuraa pitkät\nväliajat synkkää pimeyttä. Tätä salamaa seuraa aniharvoin jyrähdys,\nmutta väliin sadetta.\n\n-- Lyhyitä! kertasi Rube vastaukseksi toverinsa kysymykseen; -- ei...\nniin huonosti ei asia ole. Eihän nyt yhtään jyrähtele, tiedän mä. Kas\nniin, meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajoilla.\n\nTuskin oli hän puhunut loppuun, ennenkuin taivaalla leimahti\ntaas, ja aavikko tuli valaistuksi kuten teatteri jonkun näytelmän\nloistokohtauksessa. Voimme nähdä sissijoukon hevosineen rivissä kentän\npoikki; voimme erottaa heidän aseensa, pukunsa, jopa napitkin heidän\nnutuistansa.\n\nSalama teki heidän kasvonsa kalmankalpeiksi, julman, aavemaisen\nnäköisiksi.\n\n-- Kaikki valmiiksi! jupisi Rube, nähdessään piirittäjien pysyvän\npaikallansa. Meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajalla; mutta\nensin on meidän näytettävä, että vielä olemme täällä.\n\nPistimme näkyviin päämme ja kiväärimme kallionlohkareen yli ja odotimme\ntässä asennossa uutta salamaa.\n\nSe tuli kirkkaana kuten ennenkin: vihollinen ei voinut olla meitä\nhuomaamatta. Kun näin olimme tehneet piirittäjämme varmoiksi, odotimme\nnyt levottomasti seuraavaa salamaa.\n\nSen sammuminen oli merkkinä, että kiipeäminen sai alkaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKalliolla.\n\n\nOlimme päättäneet, että Gareyn tuli kiivetä ylös ensiksi, ja hän\nseisoi jo valmiina, lasson toinen pää sidottuna vyötäisillensä, köyden\nriippuessa hänen takanansa.\n\nVihdoin tuli pimeä uudestansa.\n\nNiin pian kuin tämä silmänräpäys tuli, alkoi nuori metsästäjä\nkiipeämisensä.\n\nOi, jospa pimeyttä kestäisi kauan!\n\nSydämemme sykki levottomasti, ainakin omani. Rube piti sissejä\nsilmällä, kohottautuen heidän nähtäväksensä. Katselin kallion seinämää,\nmutta tuossa synkässä pimeydessä tähystelin turhaan toveriamme.\nKuuntelin, miten kiipeäminen onnistuisi; voinpa kuullakin hiljaista\nkapuamista, joka silmänräpäys yhä korkeammalta; onneksi oli Gareylla\nkurpposet jalassa, joten kopse oli liian heikko kuuluaksensa vihollisen\nkorviin.\n\nOi jospa pimeyttä kestäisi kauan!\n\nKentiesi ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, -- minusta ne tuntuivat\nkaksinkertaisilta, -- ennenkuin salama jälleen välähti.\n\nSamassa silmäsin pystysuoralle kallionseinälle. Oi, Jumala! Garey oli\ntuskin puolivälissä! Hän seisoi eräällä kielekkeellä, ruumis kiinni\nkalliossa ja kädet vaakasuoraan levitettyinä -- vuoreen ristiinnaulitun\nmiehen kuvana.\n\nNiin kauan kuin salama leimusi, pysyi hän tässä asennossa,\nliikkumattomana kuin kallio itse.\n\nKatselin säikähtyneenä sisseihin. En kuullut mitään ääntä, en nähnyt\nliikettä. He eivät olleet häntä huomanneet.\n\nTaasen pitkä väliaika pimeyttä, ja sitte jälleen salamaa. Tutkin\nkallion uurrosta. Siinä ei näkynyt yhtään ihmisolentoa. Näin vain\nmustan juovan, joka ikäänkuin rakona leikkasi vuoren ylhäältä alas: se\noli Gareyn köysi. Hän oli päässyt kukkulalle.\n\nNyt oli minun vuoroni, sillä Rube tahtoi välttämättömästi jäädä\nvartioimaan; kivääri seljässä olin valmiina. Tuon sähköisen loiston\nviimeisessä hämyssä tartuin lassoon ja hinasin itseäni ylöspäin. Köyden\navulla, jonka tiesin olevan lujasti kiinni tuolla ylhäällä, kiipesin\nrivakasti ja ennen ensi salamaa olin jo Gareyn luona.\n\nPiiloutuneina kallion reunalla kasvavien pensaiden taakse odotimme\nRubea, ja pian ilmaisivat tempomiset köydessä, joka oli erääseen\npuuhun kiinnitettynä, toverimme alkavan matkansa. Pian tämän jälkeen\nnousi korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laiha, musta vartalo\nkallionreunasta, ja hengästyneenä horjui hän luoksemme pensaisiin.\n\nOdotimme uutta salamaa. Sissit olivat yhä paikallansa selvästi\ntietämättöminä hankkeistamme. Ruben kissannahka-lakki, joka oli\nasetettu kallionlohkareelle, piti heitä siinä luulossa että olimme\nvielä paikallamme.\n\nSill'aikaa oli Rube ennättänyt hengähtää ja vedettyämme köyden ylös,\nhiivimme vastaiselle reunalle etsimään alaspääsy-paikkaa.\n\nPian löysimme mitä etsimme, nimittäin erään puun läheltä kallionreunaa;\ntämän ympärille kiedoimme nyt köyden lujasti kiinni.\n\nVielä oli kuitenkin paljon tehtävää, ennenkuin alas laskeutumisemme voi\nalkaa. Kallio oli tässä sataa jalkaa korkeampi, ja laskeutuminen näin\nkorkealta köydellä voi olla uhkayritys jopa jollekin \"pikihousulle\",\nsaati sitten meille. Tämän vaikeuden helpottamiseksi leikkelivät Rube\nja Garey palikoita, jotka sidottiin köyteen soveliaille välimatkoille,\nja pian olivat tikapuut valmiina.\n\nEnsi toimenamme oli tutkia, oliko köytemme riittävän pitkä. Sidoimme\nkiven sen irtonaiseen päähän, joka sitten sai pudota pitkin kallion\nkuvetta.\n\nKuulimme kumean kopsahduksen aavikon nurmelta. Köysi ulottui siis\nmaahan. Se vedettiin jälleen ylös, kivi otettiin pois, ja silmu pantiin\nRuben kainaloihin. Hänet, ollen meistä kevein, oli määrätty tekemään\nensimäinen yritys, sillä köyden kestävyys, jota oli tarvittu ylöspäin\nkiivetessä aivan vähän, oli vielä epätietoinen. Jos Rube pääsisi\nonnellisesti maahan, piti hänen sitten koetella köyttä sitomalla siihen\niso kivi oman painonsa lisäksi; näiden yhteinen paino ainakin tulisi\nyhtä suureksi kuin Gareyn, joka oli meistä raskain.\n\nKun kaikki oli valmiina, luikui vanha metsästäjä äänetönnä syvyyteen,\nsamalla kuin Garey ja minä päästimme köyttä verkalleen, jottei\ntoverimme löisi liian ankarasti kalliota vastaan.\n\nTäten oli köydestä juossut jo enemmän kuin kolme neljännestä ja me\nonnittelimme juuri toisiamme, että yritys olisi pian onnellisesti\nohi, kun säikähdykseksemme köyden jännitys herpousi niin äkkiä, että\nmolemmat kupsahdimme seljällemme. Samassa silmänräpäyksessä kuulimme\nalhaalta kimakan parahduksen.\n\nSyöksyimme pystöön ja aloimme lappaa köyttä; Se oli kevyt kuin lanka.\n\nKeskeytimme lappamisen ja katselimme toisiamme, ei kuitenkaan selitystä\nsaadaksemme. Kumpikaan meistä ei sellaista tarvinnut; kumpikaan ei\nlausunut sanaakaan. Asia oli selvä: köysi oli katkennut, ja toverimme\noli pudonnut maahan.\n\nSaman tunteen valtaamina laskeusimme polvillemme, ryömimme kallion\nreunalle ja katselimme alas. Emme voineet nähdä mitään meitä vastaan\nammottavassa mustassa alhossa. Meidän piti odottaa ensi salamaa.\n\nKuuntelimme kuitenkin jännityksellä.\n\nEi ihmisääntä! Ei, valitettavasti! Tuskankin huudahdus olisi ollut\nmeille tervetullut, todistamaan toverimme vielä olevan elossa. Vaan ei,\nhän oli vaiti... kuollut... kentiesi musertunut.\n\nEnnenkuin pimeä oli hälvennyt, kuulimme puhetta suoraan kohdaltamme;\nmutta ääniä oli kaksi, eikä kumpikaan Ruben.\n\nSalaman jälleen iskiessä näimme kaksi sissiä ratsain alhaalla\naavikolla, aivan kallion lähellä. Heidät me näimme selvään, mutta emme\nsitä, mitä olimme odottaneet, toverimme runneltua ruumista.\n\nOlisimme erottaneet kissankin kokoisen esineen. Rubea, joko hän oli\nelävä tahi kuollut, ei siellä varmaankaan ollut.\n\nOlivatkohan nuo kaksi ratsastajaa hänet surmanneet? Tähän he itse\nantoivat vastauksen.\n\n-- Carrambo! huudahti toinen heistä maltittomasti; -- te kait\nerehdyitte. Kuulitte vuorikissan äänen?\n\n-- Olen varma, että se oli ihmisääni.\n\n-- Sitten se kai tuli joltakin tuolla kallion takana olevalta konnalta.\nTäällä ei ole ketään. Tule! Palatkaamme kallion toiselle puolelle...\neteenpäin!\n\nKavionkopse ilmaisi meille heidän ratsastavan pois, täyttääkseen\nIjurran käskyä, sillä viimeinen puhuja ei ollut kukaan muu kuin hän.\n\nOlipa lohdullista tietää, ettei toverimme vielä ollut joutunut heidän\nkynsiinsä. Kuinka pahasti hän oli vahingoittunut, siitä ei meillä ollut\naavistustakaan. Hämmästyneinä hänen putoamisestansa olimme kiireesti\nvetäneet köyden ylös, ja nyt voimme vain arviolta tietää, korkealtako\nhän oli pudonnut.\n\nNähdessämme hänen olevan poissa, rupesimme toivomaan, ettei hän ollut\nsaanut ainakaan aivan suurta vammaa.\n\nMutta mihinkä hän oli joutunut? Olikohan hän ryöminyt pois ja siis\nvielä kallion lähellä? Siinä tapauksessa voisivat sissit hänet vielä\nhuomata. Piilopaikkaa ei ollut lähettyvillä missään.\n\nGarey ja minä olimme levottomia, miten kävisi sitä enemmän kun olimme\nkuulleet hänen huutonsa ja häntä etsineet. Päätimme heti mennä vuoren\ntoiselle reunalle, pitämään silmällä noita kahta ratsastajaa.\n\nHeidän äänensä johtamina laskeusimme jälleen polvillemme kallion\nkaukaisimpaan nurkkaan. He olivat pysähtyneet tutkiaksensa maata ja\nvartosivat vain salamaa.\n\n-- Voimme ampua heidät, kuiskasi Garey.\n\nEpäilin antaa tähän suostumustani; olin ruvennut toivomaan varmempaa\npelastusta.\n\nTässä silmänräpäyksessä salama jälleen leimahti; miehet eivät olleet\nviittäkymmentä askelta pyssynpiipuistamme; olisimme voineet tähdätä\ntarkkaan ja, kovasti ahdistettuina kuin olimme, olin antamaisillani\nperään toverini maltittomuudelle. Olimme jo puoleksi tähdänneet, kun\nsamassa huomasimme erään esineen, joka saattoi kiväärimme jälleen\nvaipumaan -- se esine oli Ruben ruumis.\n\nHän makasi litteänä maassa, kädet ja jalat ojennettuina täyteen\npituuteensa ja kasvot syvällä nurmessa. Siitä korkeudesta, josta me\nhäntä katselimme, oli hän kuivamaan levitetyn, nuoren puhvelin nahan\nnäköinen.\n\nTämä rauhoitti meitä vähän, mitä toverimme kohtaloon tuli. Niin ei\nmikään kuollut voinut maata. Asento oli selvään tarkoitettu, ja syy\nsiihen oli myös selvä. Ruumis oli tuskin viidensadan askeleen päässä\nkentällä, mutta vaikka täydellisesti näkyvissä meidän paikaltamme,\noli hän varmaankin näkymätön noille alhaalla oleville ratsastajille,\nsillä niin pian kuin pimeni, kuulimme heidän suureksi helpotukseksemme\nratsastavan takaisin kukkulan etupuolelle.\n\nOnnellista oli hänelle ja hänen toverillensa, etteivät huomanneet tätä\nsuullaan kellettävää olentoa, onnellista Rubelle -- ja meille kaikille.\n\nGarey ja minä makasimme hiljaa, odottaen uutta salamaa.\n\nKun se tuli, ei tuo ruskea puhvelin nahka enää ollut näkyvissä.\nKaukana, milt'ei peninkulman päässä, luulimme näkevämme saman olennon\nkellellään, kuten ennenkin, mutta aavikon ruohon varjo teki näyn jo\nepäselväksi.\n\nYhdestä asiasta me kuitenkin olimme varmat: meidän toverimme oli\npäässyt pakoon. Ensi kerta sissijoukon tavattuamme hengitin vapaammasti\nja tunsin itseni vakuutetuksi pelastumisestamme. Toverillani oli sama\nluottamus, eikä tarvitse sanoakaan, että palasimme kukkulan poikki\niloisemmalla sydämellä sekä keveämmillä askeleilla.\n\nTietysti emme enää ajatelleetkaan alaslaskeutumista. Sillä köydellä,\njoka enää oli jäljellä, olisi se ollut mahdotonta. Palasimme jälleen\nvuoren etupuolelle, pitämään sissejä silmällä, ja jos mahdollista,\nestämään heitä lähestymästä hevosiamme, jos he sattumalta huomaisivat\nmeidän jättäneen varustuksemme kallionlohkareen takana.\n\n\n\n\nXIV\n\nYstäväkö vai vihollinen?\n\n\nOli sivu puolen yön. Salamat, jotka vähitellen olivat ruvenneet\nleimahtamaan yhä pitempien väliaikojen kuluttua, lakkasivat nyt\nkokonansa. Niiden oikullista, huumaavaa valoa oli seurannut miedompi\nja vakavampi, sillä kuu oli noussut idän taivaalle. Se oli jo\nalakuuta, mutta niin kirkasta oli sen valo, että olisi voinut nähdä\njonkun esineen kaukana aavikolla, jonka hopeankarvainen pinta ulottui\njoka haaralla sivu näköpiirin. Paksut, synkät pilvet peittivät tuon\ntuostakin kuun, jolloin aavikko katosi synkkään pimeyteen. Tähän asti\nolimme, Garey ja minä, seisoneet sen aukon lähellä, jota myöten olimme\nylöskin kiivenneet. Meillä oli kuu takanamme, sillä sissit olivat\nkukkulan länsipuolella. Tämän varjo ulottui kauaksi kentälle, ja aivan\nsen jyrkän reunan edustalla näkyi vartioiden taaja rivi. Kyyristyneinä\nmatalien pensaiden suojaan olimme heiltä näkymättömissä, mutta voimme\nsamalla pitää täydellisesti silmällä koko joukkoa, jossa tupakoitiin,\njuteltiin, meluttiin ja laulettiin.\n\nKatseltuamme heitä hiljaisuudessa hetkisen, erkani Garey minusta\nkävelläksensä kertaansa kukkulan ympäri ja tarkastaaksensa vastakkaista\neli itäistä puolta. Tällä suunnalla oli uutisasutus ja sieltä\nluultavasti apukin tulisi.\n\nToverini ei ollut poissa minuuttiakaan kauemmin, kun kentältä näkyvä\nmusta esine herätti huomiotani. Minusta se näytti mieheltä, vaikka\nolikin pitkällään ja maahan litistyneenä, aivan kuin Rube paetessansa.\n\nSamassa peitti pilvi kuun, ja musta esine katosi. Kun kuu jälleen\nloisti, ei esine enää ollut sillä paikalla, missä sen ensiksi olin\nhuomannut; mutta nyt huomasinkin sen lähempänä ratsastajia ja samassa\nasennossa kuin ennenkin. Se oli nyt kahtasataa askelta lähempänä\nmeksikolaisten riviä, mutta taaja ruohopensas näkyi peittävän sen\nsisseiltä; yksikään näistä ei näyttänyt mitään merkkiä siitä, että\nolisivat sen huomanneet.\n\nOlin varma, että se oli mies, ja vieläpä päälliseksi alaston, sillä hän\nkiilsi kuun valossa, niinkuin ainoastaan alaston mies voi kiiltää.\n\nTähän asti olin luullut, tahi oikeammin peljännyt sen olevan Ruben.\nSanoin peljännyt, sillä en laisinkaan olisi suonut Ruben palaavan tällä\ntavoin. Varmaankaan hän ei palaisi yksinänsä, ja miksi hän esiintyisi\nvakoojana, koska jo täydellisesti tunsi vihollisen aseman?\n\nOlin ymmällä enkä hetkeen aikaan tietänyt, mitä minun piti ajatella.\nMutta ruumiin alastomuus rauhoitti minua. Se ei voinut olla Rube. Tämä\nei milloinkaan riisunut pukinnahkapukuansa, ja sitäpaitsi ei Rube olisi\nkuuvalossa näin välkkynyt. Ei, tuo salaperäinen hiipijä ei ollut hän.\n\nTuli uusi pilvi, heittäen uusia varjoja, ja niinkauan kuin nämä\nkestivät, en nähnyt tuota ryömivää olentoa.\n\nKuun jälleen kumottaessa huomasin hänen jättäneen piilopaikkansa. Häntä\nei näkynyt lähistölläkään, mutta kauemmaksi silmättyäni huomasin erään\nmiehen, joka eteenpäin kumarruksissaan nopein askelin hiipi pois.\n\nSeurasin häntä kunnes hän katosi kauas, ikäänkuin haihtuen pois\nkuunvalossa.\n\nNäin tuijottaessani tuon etäisen kentän yli sinne päin, mihin mies oli\nkadonnut, säpsähdin nähdessäni äkkiä joukon olentoja hämärässä aavikon\nreunalla.\n\n-- Se oli sittenkin Rube, ajattelin -- ja tuolla on uutisasukkaita.\n\nJännitin katsettani äärimmäiseen asti. Epäilemättä ne olivat\nratsuväkeä, mutta sen sijaan, että olisivat pysyneet taajassa koolla,\nseurasi toinen toistansa yksinkertaisessa rivissä, kunnes pitkä jono\nikäänkuin renkaat jättiläisketjussa kuvastui taivasta kohden.\n\nMinun mieheni eivät koskaan paitsi ahtaissa solissa tahi metsäpoluilla\nratsastaneet tuolla tavalla. Niitä nämä eivät voineet olla.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä juolahti mieleeni uusi ajatus. Useammin\nkuin kerran olin nähnyt samallaisen näyn ja useammin kuin kerran sitä\npelolla katsellut. Tämä taaja ratsujoukko oli vanha tuttu: siinä oli\nintiaanisotureja puoliyön-retkellänsä -- sotajalalla!\n\nVakoojan liikkeet olivat nyt selvillä: hän oli intiaani-nuuskija.\nJoukko, johon hän kuului, lähestyi kukkulaa, kentiesi aikoen leiriytyä\nsinne. Hänet oli lähetetty edeltäpäin seutua tarkastelemaan.\n\nMinkä vaikutuksen hänen tuomansa tiedot tekisivät, sitä en voinut\narvata. Voin nähdä ratsastajain pysähtyneen, kentiesi vakoojaa\nodottamaan. He olivat liian kaukana, jotta meksikolaiset olisivat\nheidät nähneet; silmänräpäys tämän jälkeen katosivat he minunkin\nsilmistäni pimeisiin varjoihin peittyvälle aavikolle.\n\nViipyipä milt'ei neljännestunti, ennenkuin pilvi oli mennyt, ja silloin\nnäin ihmeekseni hevosjoukon -- ei ratsastajia -- aavikolla, tuskin\ntuhatta askelta kalliosta! Yhdelläkään niistä ei ollut ratsastajaa, ja\nkaikesta päättäen se oli villihevoslauma, joka pimeässä oli nelistänyt\npaikalle ja seisoi nyt hiljaa sekä liikkumatonna.\n\nTutkin aavikon ulkolaitaa, mutta tuo sumumainen ratsastajarivi oli\nkadonnut. He olivat kai ratsastaneet pois.\n\nOlin menemäisilläni toverini luokse katsomaan mitä oli tapahtunut,\nkun seisomaan noustessani huomasin hänet vieressäni. Hän oli kulkenut\nympäri koko vuorenkukkulan näkemättä mitään, ja oli palannut katsomaan,\nvieläkö sissit pysyivät alallansa.\n\n-- Mitä! huudahti hän lauman nähdessään. -- Mitäs nuo ovat? Sangen\nmerkillistä, etteivät neekerit heitä huomaa! Taivaan ni...\n\nSanat tukahtuivat siihen kauheaan ulvontaan, joka äkkiä kuului\nmeksikolaisten rivistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi koko\njoukko hyppäävän satulaan ja lähtevän liikkeelle. Tietysti otaksuimme\nheidän huomanneen villihevoslauman, ja että tämä oli syynä heidän\näkilliseen meluunsa. Mutta suuripa oli kummastuksemme huomattuamme,\nettä itse olimme sen aikaan saaneet; sillä sen sijaan, että olisivat\nkääntyneet kentälle päin, ratsastivat sissit lähemmäksi kalliota ja\nlaukaisivat hirmuisesti kirkuen pyssynsä meitä kohden.\n\nAlussa emme voineet käsittää, miten ne olivat meidät huomanneet; mutta\nyksi ainoa silmäys selitti kaiken... kuu oli noussut korkeammalle ja\nvuoren heittämä varjo oli vähitellen tullut lyhemmäksi. Tähystäessämme\nhevoslaumaa olimme, varomattomasti kyllä, jääneet seisoallemme, ja\nmeidän jättiläismäiset varjomme olivat kuvastuneet kentälle, aivan\nvihollistemme silmäin eteen. Heidän tarvitsi vain katsahtaa ylös,\nnähdäksensä, missä olimme.\n\nSilmänräpäyksessä heittäysimme polvillemme pensaisiin ja tartuimme\npyssyihimme.\n\nHämmästys meidän odottamattomasta näkemisestämme näkyi saattaneen\nvihollisemme unohtamaan tavallisen varovaisuutensa, ja moniaat heistä\nratsastivat aivan rohkeasti pyssynkantomatkalle. Pimeässä varjossa emme\nvoineet heitä erottaa, mutta yhdellä heistä sattui kovaksi onnekseen\nolemaan valkoinen hevonen, ja tämä opasti metsästäjän silmää.\n\nNäin hänen silmäävän pitkin pyssynsä piippua sekä kuulin aika\npamahduksen. Luulinpa alhaalta kuulevani tukahdutettua valitusta, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tuo valkoinen hevonen nelistävän\nkuunvalossa, mutta ratsastajaa ei sen selässä enää ollut.\n\nUusi pilvi liiti nyt kuun eteen, ja kenttä peittyi taasen silmistämme.\nGarey latasi juuri pyssyänsä, kun pimeästä kuuluva kirkuminen hänet\nkeskeytti ja pani hänet kuuntelemaan. Huuto uudistui, ja sitä\nkerrattiin sitten tuolla hurjalla äänellä, joka voi lähteä ainoastaan\nvillin kurkusta. -- Komanhi-intiaanein sotahuuto! lausui Garey, --\nkomanhein sotahuuto! Taivaan nimessä! Hurraa!\n\nIntiaanit ovat heidän kimpussansa!\n\nHuudon ohessa voimme kuulla hevosten nopeata juoksua; maa tuntui\ntärisevän noiden raskaiden, yhä enemmän lähestyvien kavioiden alla.\nVillit aikoivat karata sissien päälle!\n\nKuu pistäysi esiin. Ei ollut enää epäilemistäkään. Villihevosten\nseljässä oli ratsastajia, kullakin vyötäisiin saakka alaston intiaani.\nHeidän hirveän näköiset maalatut ruumiinsa kiilsivät kuunvalossa.\n\nSill'aikaa olivat kaikki meksikolaiset nousseet ratsuillensa ja tehneet\nrintaman tuota odottamatonta vihollista vastaan, mutta epäröimistä\nnäkyi selvään heidän rivissänsä. He eivät ikinä kestäisi hyökkäystä, ei\nikinä. Niin sanoi Garey, ja hän oli oikeassa.\n\nVillit olivat tulleet noin sadan askeleen päähän meksikolaisten\nrivistä, kun he äkkiä pysähtyivät. Mutta vain silmänräpäykseksi,\njuuri parahiksi saadakseen nähdä vihollisen aseman ja lähettääksensä\nheidän keskellensä nuolisateen. Sitten he hyökkäsivät eteenpäin,\nantaen kuulua kauhean sotahuutonsa sekä heiluttaen pitkiä keihäitänsä.\nSissit laukaisivat pitkät pyssynsä, mutta eivät ajatelleetkaan niiden\nuudestansa lataamista.\n\nUseimmat heistä heittivät ammuttuaan aseensa pois, ja nyt alkoi\nperäytyminen. Koko joukko käänsi viholliselle selkänsä, kannusti\nhevosiansa ja lennätti sitten pitkin vuoren juurta hurjassa paossa.\n\nIntiaanit tulivat yhtä nopeaan jäljessä, ulvoen kauheasti. He\nraivostuivat yhä enemmän, huomattuaan vihaamansa vihollisen kentiesi\npian pääsevän heidän käsistänsä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun näimme mihin suuntaan takaa-ajo alkaisi,\nhyökkäsimme Gareyn kanssa vuoren vastakkaiselle puolelle. Sen reunalle\nehdittyämme näimme kuinka molemmat sotajoukot laukkasivat pitkin vuoren\njuurta. Kumpainenkin joukko ratsasti hajanaisissa ryhmissä, ja tuskin\noli kahtasataa askelta viimeisten takaa-ajettujen ja ensimäisten\ntakaa-ajajien välillä. Viimeksimainitut päästivät vielä sotahuutonsa,\nmutta ensiksimainitut ratsastivat vaiti henkeä pidättäen ja mykkinä\npelosta.\n\nÄkkiä nousi sissijoukosta huuto -- lyhyt, äkillinen, epätoivoinen: se\noli jonkun uuden hämmästyksen ilmaus; samassa näkyikin koko joukko\npysähtyvän.\n\nVastakkaiselta suunnalta, tuskin kolmensadan askeleen päästä,\nnäkyi ratsastajajoukko nelistävän. Amerikkalaisten hevosten raskas\nkavionkopse kuului jytisevän aavikolla, mutta vieläkin tutummalta\ntuntui tuo voimakas \"hurraa\", jota eivät intiaanit eivätkä\nmeksikolaiset käytä.\n\n-- Huraa!... sotureja! kiljahti Garey, uudistaen huudon kovimmalla\näänellänsä.\n\nHämmästyneinä tämän uuden vihollisen ilmestymisestä olivat sissit\nsilmänräpäykseksi pysähtyneet, epäilemättä luullen tulijoita uudeksi\nintiaanijoukoksi. Heidän pysähdyksensä oli lyhyt; Pimeyden suojassa\ntekivät he käännöksen, pyssyt heilahtivat ja äkkiä käännähtäen\nvasemmalle laukkasivat he avonaiselle kentälle. Kun intiaanit näkivät\ntämän, kääntyivät he viistoon katkaistaksensa heiltä tien; mutta\nsoturit, jotka jo olivat läsnä, olivat samaan aikaan tehneet samoin,\njoten villit ja amerikalaiset ryntäsivät nyt tylsässä kulmassa\ntoisiansa vastaan.\n\nGarey ja minä emme nähneet enää mitään, sillä kuu peittyi äkkiä pilven\ntaakse; mutta me kuulimme noiden kahden joukon yhteentörmäyksen,\nkuulimme villien sotahuudon sekaantuvan soturien kostonkirouksiin,\nkuulimme pyssyjen sekä revolverien nopeata pauketta, sapeliniskuja\nkeihäsvarsiin, katkeavan teräksen helinää, hevosten hirnuntaa,\nvoittajain riemuhuutoja ja voitettujen tukahdutettua, tuskallista\nvalitusta.\n\nVapisevin sydämin ja kiihoittunein hermoin seisoimme kalliolla,\nkuunnellen noita kauheita, paljon merkitseviä ääniä. Kauan ne eivät\nkestäneet. Tuima taistelu oli pian ohi. Kuu kun pilkisti esiin, oli\nottelu loppunut. Sekä ihmisiä että hevosia makasi kentällä.\n\nKaukana etelässä näkyi musta joukko katoavan aavikon laitaan: ne\nolivat nuo sissipelkurit. Länteen laukkasi ratsastajia yksittäin\ntahi hajanaisina joukkoina, mutta se voitonhuuto, joka kuului\ntaistelukentältä, ilmoitti, kutka siellä nyt olivat herroina. Soturit\nolivat voittaneet.\n\n-- Missä olet, Bill? huusi eräs meille kummallekin hyvin tuttu ääni\nvuoren juurelta.\n\n-- Täällä, vastasi Garey.\n\n-- Olemme antaneet intiaaneille selkään, luulen, jatkoi Rube, -- mutta\nkova onni oli, että keltanahat pääsivät pakoon. Uh!\n\nGarey ja minä olimme pian kentällä, ja hetimiten sen jälkeen,\nhaudattuamme pari kaatunutta toveria, jätimme paikan, jossa kolmea\nmeistä oli uhannut varma kuolema; iloisella mielellä lähdimme\nuutisasumusta kohti.\n\nWheatley ratsasti rinnallani. Häneltä sain tiellä tietää Ruben,\nkuten olimme aavistaneetkin, ehjin nahoin saapuneen kylään, ja että\nkymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli kertomuksensa lopettanut,\nviisikymmentä uutisasukasta oli matkalla kalliolle päin.\n\nRube oli johtanut heitä tavallisella taidollansa. Samoinkuin intiaanit\nolivat hekin ratsastaneet eteenpäin pimeillä väliajoilla; ja koska he\ntulivat vastakkaiselta taholta, olivat he pitäneet kukkulan itsensä ja\nvihollisen välillä, toivoen täten pääsevänsä salaa sissein kimppuun.\n\nHe olivat jo lähestyneet miltei hyökkäysmatkalle, kun villien sotahuuto\nkajahti ja pakenevat sissit tulivat heitä vastaan. Muu, mikä oli\ntapahtunut, ei kaivannut selitystä, sillä sen kaiken olimme Garey ja\nminä omin silmimme nähneet.\n\n-- Mitäs minusta sanotaan? kysyin Wheatleyn vaijettua.\n\n-- Teistäkö, kapteeni? Oh, ei mitään. Mitä luulette teistä voitavan\nsanoa?\n\n-- Varmaankin on puhuttu minun poissaolostani?\n\n-- Ah, siitäkö! Ei, ei sanaakaan, ainakaan ei pääkortteerissa, siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei teitä ole kadonneeksi ilmoitettu.\nHollingworth ja minä luulimme tehneemme teille palveluksen salaamalla\nasian... ainakin kunnes saisimme varmuuden teidän kuolemastanne. Emme\nolleet menettäneet kaikkea toivoamme. Se paimen, joka oli teillä\noppaana, tiesi kertoa kahden metsästäjän kulkeneen perässänne. Hänen\nselityksistään tunsin vanhan Ruben ja olin vakuutettu, että jos teistä\nolisi mitään jälellä, olisi hänessä miestä se löytämään.\n\n-- Kiitos, ystäväni, te olette menetelleet viisaasti ja säästäneet\nminulta monet nöyryytykset. Eikö mitään muita uutisia? kysyin hetken\nvaijettuani.\n\n-- Ei, vastasi hän. -- Ei mitään tärkeätä.\n\nMuutaman minuutin ratsastimme vaiti eteenpäin. Kaksikinkymmentä kertaa\noli eräs kysymys huulillani, mutta pidätin sen, toivoen Wheatleyllä\nolevan vielä jotakin kerrottavaa -- jotakin hauskempaa, kuin mitä hän\ntähän saakka oli kertonut. Mutta hän oli kiusaksenikin vaiti.\n\nAikoen \"ammentaa\" häneltä tietoja, heittäydyin välinpitämättömän\nnäköiseksi ja kysyin:\n\n-- Eikö teillä ole käynyt ketään? Eikö ketään leiristä?\n\n-- Ei elävätä sielua, vastasi hän, ja vaipui jälleen mietiskelyihinsä.\n\n-- Eikö kukaan ole minua kysynyt? tutkasin, päättäen suoraan ryhtyä\nasiaan.\n\n-- Ei, kuului masentava vastaus. Mutta malttakaahan... ahaa...\ntosiaankin, lisäsi hän oikaisten sanojansa ja puhuen omituisella\näänellä. Teitä on todellakin kysytty.\n\n-- Kuka? kysyin vitkallisella, välinpitämättömällä äänellä.\n\n-- Sitä en oikeastaan osaa sanoa, vastasi luutnantti, selvästi\nleikillisellä äänellä; -- mutta näyttää, ikäänkuin joku olisi ollut\nhirveästi levoton vuoksenne. Muuan meksikolainen poika on siellä\njuossut edestakaisin ainakin miljoonan kertaa. Selvästi on joku pojan\nsinne lähettänyt, mutta hän on vaitelias veitikka... hän ei tahdo\nilmaista, kuka hänet lähettää tahi mitä hän tahtoo; hän vain kysyy,\noletteko jo palanneet ja näyttää hirveän alakuloiselta saadessaan\nkieltävän vastauksen. Olen huomannut hänen tulevan maatilalle vievää\ntietä.\n\nViimeiset sanat lausui hän erityisellä äänenpainolla.\n\n-- Olisimme ottaneet kiinni sen pikku veitikan vakoojana, jatkoi\nWheatley, äänessään tyyntä ivaa, -- ellemme olisi luulleet häntä jonkun\nteidän ystävänne lähettämäksi.\n\nLuutnantti lopetti puheensa vieläkin suuremmalla äänenpainolla, ja\nkuunvalossa voin huomata hymyn hänen huulillansa. Useammin kuin kerran\nolin pistellyt luutnanttia hänen ihastuksestaan Conchitaan, tuomarin\ntyttäreen; nyt hän kosti.\n\nEn ollut suuttumatuulella; toverini olisi voinut tällä hetkellä\nkohdella minua kuinka vapaasti tahansa; hänen kertomuksensa oli\nhelähdellyt ihanana soittona korvissani, ja minä ratsastin eteenpäin\nylpeänä tiedostani, etten ollut unohdettu. Isolina oli uskollinen.\n\nPian tämän jälkeen kiintyivät silmäni loistavaan esineeseen: tuohon\npienen rukoushuoneen kullattuun viiriin; sen alla kiilsivät maatilan\nmuurit, välkkyen kuun kumottavassa valossa. Sydämeni sykki omituisista\ntunteista katsellessani tuota tunnettua asuntoa ja muistellessani\nhelmeä, jonka tämä jalokivilipas sisälsi.\n\nNukkuiko hän? Uneksiko hän? Mitä?... Kenestä? Aamun himmeä, sinervä\nvalo oli ilmestynyt idän rannalle, kun ratsastimme kylään. En tuntenut\nenää nälkää enkä janoa. Jotkut sotureista olivat ottaneet mukaansa\nhyvin varustetut matkalaukut ja taskumatit, sekä auliisti tarjonneet\nniiden sisällön käytettäväkseni.\n\nPäästyäni siitä pitkällisestä jännityksestä, jonka haavat, pelkoja\nvalvominen olivat aiheuttaneet, tunsin itseni äärettömän väsyneeksi;\ntuskin olin riisuutunut ja heittäytynyt nahalla päällystetylle\nsohvalle, kun jo nukuin.\n\n\n\n\nXV.\n\nKosinta hevosen seljästä.\n\n\nMuutaman tunnin lepo tuotti toivotun vaikutuksen ja virvoitti sekä\nruumiin- että sielunvoimani. Heräsin terveenä ja toivorikkaana.\nKokonainen maailma suloisia toiveita oli mielessäni.\n\nPukeusin jokseenkin huolellisesti, mutta en pitänyt yhtä suurta lukua\nsuuruksestani, sytytin sikaarini ja menin lempipaikkaani katokselle.\n\nAavikkojen valkoinen juoksija oli torilla ihmisjoukon keskellä,\nuljaasti nostellen kaulaansa, ikäänkuin tietäen minkä ihmettelyn\nherätti. Uutisasukkaita, joutolaisia ja torimummoja seisoi sen vieressä\nja tuijotti siihen silmät selällään.\n\n-- Uljas lahja! ajattelin. -- Kelpaisipa vaikka ruhtinattarelle.\n\nAikomukseni oli, että itse antaisin hevosen Isolinalle, -- ja tämä\noli syynä, miksi olin niin huolellisesti pukeutunut. Tarkemmin\nmietittyäni hylkäsin kuitenkin päätöksen. Tähän minut taas pakottivat\nmonet arvelut, joiden joukossa myöskin pelko, että käyntini maatilalla\nmahdollisesti voisi matkaansaattaa rettelöitä Isolinan perheelle.\nIsänmaallinen tunne kiihtyi päivä päivältä. Lahjankin vastaanottaminen\noli vaarallista; ja vaikk'ei tuo hevonen oikeastansa lahja ollutkaan,\nainoastansa korvaus siitä lemmikistä, jonka olin kaatanut, ei minun\nsilti pitäisi esiintyä lahjoittajana.\n\nNäiden mietteiden tuloksena oli, että käskin mustan tallirenkini viedä\nuljaan vangin maatilalle. Katolta näin lähettilään menevän mäkeä ylös,\ntaluttaen tuota uljasta juoksijaa valkoisesta lassosta; hän meni sisään\nmaatilan isosta portista. Heti tämän jälkeen tuli hän jälleen ulos,\nmutta hevosetta. Lahja oli otettu vastaan. Niin pitkälle oli kaikki\nhyvin.\n\nLaskin sekunnit, kunnes portaista kuului raskaita askeleita, ja\nkiiluvat, mustat kasvot pilkistivät katolle.\n\nHänellä ei ollut kirjettä, ei tervehdystä paitsi \"mil gracias\",\n(\"tuhannet kiitokset\"). Minä tunsin pistävän pettymyksen tuskaa.\nOlinpa odottanut juhlallisempaa suurkiitosta, kuin tuo tyhjä\nkohteliaisuuslause.\n\nPalvelijani näytti tyytyväisemmältä. Kultaraha kiilsi hänen mustassa\nkädessänsä. Kelpo juomaraha!\n\n-- Keltä tuon olet saanut? kysyin.\n\n-- Kultaa, massa katteini, sen sain eräältä tytöltä, kauniimmalta\nkvarteronitytöltä, mitä koskaan olen nähnyt.\n\nEpäilemättä oli Isolina itse sen antanut!\n\nOlisinpa musertanut tuon konnan paksun pääkallon, ellei runsas lahja\nolisi ollut todistuksena siitä suuresta mielihyvästä, jolla lahjani oli\notettu vastaan. Tämäkin vähäpätöinen seikka lisäsi toiveitani saada\nkokea vielä suuremmassa määrässä vastaanottajan kiitollisuutta.\n\nNäissä toiveissa jatkoin yksinäistä astuskelemistani katoksella.\nKylässä oli sinä päivänä juhla. Kellot olivat jo alkaneet soida, ja\nmuita riemuääniä sattui korviini. Kylän nuoret tytöt esiintyivät\nkaikista kirjavimmissa puvuissansa, intiaaninaiset värjätyissä hameissa\nsekä punaiset nauhat punottuina mustaan tukkaansa; palmumajojen\nasujamet tulvailivat torille ja ihmisjonoja muodostui kirkon luo;\nsoittajat näppäilivät kitaroitansa, ja ilotulitus-telineitä oli\nasetettu kadunkulmiin. Maalatuilla naamareilla varustetut miehet\nkantoivat olkapäillänsä helyillä koristettuja pyhimysten kuvia; siellä\noli Pilatus, sotamiehet sekä Vapahtaja -- outo ja luonnoton näytelmä,\nja kuitenkin näytelmä, jota joka viikko sai nähdä meksikolaisessa\nkylässä ja jota ainoastansa hiukan vaihdellen on esitetty joka viikko\nkolmen vuosisadan aikana.\n\nMinulla ei ollut halua katsella tuon häpeällisen taikauskoisuuden\nvastenmielistä loistoa. Kyllästyneenä sen katselemiseen ja noihin\nriemunääniin tuskastuneena käskin tuomaan hevoseni, Mennäkseni\nratsastamaan sekä etsiäkseni viihtymystä mielelleni hiljaisesta\nviidakosta. Ratsuani odotellessani näin jotakin, joka pani sydämeni\nnopeammin sykkimään: näin don Ramos de Vargasin maatilan ja jotakin\nmuuta...\n\nNäin ratsastajan tulevan sen portista ja nopealla vauhdilla ajavan\nmäkeä alas. Hevosen lumivalkea karva ja ratsastajan heleänpunainen\nlevätti, jotka jyrkästi pistivät silmiin ympärillä olevan maiseman\nvihannuudesta, ei voinut jäädä huomaamatta siltäkään matkalta. En\nepäröinyt. Se oli valkoinen juoksija, -- ja ratsastaja -- tunsinhan\ntuon levätin siitä asti, kun silmäni ensi kerran huomasi sen ihanan\nomistajattaren -- ratsastaja oli Isolina.\n\nHän ratsasti maatilasta virtaan ulottuvaa rinnettä, ja pian peittivät\nplatanipuiden tuuheat lehvät loistavan ilmiön. Huomasin hänen\nsilmänräpäykseksi pysähtyvän metsän laitaan, ja minusta näytti,\nettä hän katseli kylään päin; tie, jonka hän valitsi, vei kuitenkin\npäinvastaiseen suuntaan. En tahtonut malttaa odottaa hevostani.\nPäätökseni oli seurata tuota valkoista hevosta ja sen punaista\nratsastajaa.\n\nSatulaan päästyäni ratsastin nopeasti torilta ja tultuani aukealle\nkentälle annoin hevoseni nelistää. Tieni vei pitkin virtaa ylöspäin;\nmaa oli tasaista; seudulla kasvoi taajassa gummi- ja puuvillapuita,\nlöyhästi kiertäen tuota ihmeellistä tillandsiapuuta, jonka\nhopeanhohtoiset lehväkimput, ulottuen oksalta oksalle, sulkevat pois\nauringon ja muodostavat puiden juurille illan hämäryyttä.\n\nEräällä näistä syrjäpoluista kohtasin tahi ratsastin jonkun ohi;\nnäin sen olevan erään meksikolaisen pojan, mutta tuo hämärä valo ja\nnopeus, jolla ratsastin, estivät minua huomaamasta enempää. Poika huusi\nminulle, mutta hevoseni kavionkopse tukahdutti hänen äänensä. Otaksuin\ntämän olevan jonkinlaista poikamaista ilveilemistä ja ratsastin\neteenpäin, pitämättä lukua hänen huudoistansa. Vasta, kun olin tullut\nkauas näkemä- ja kuulomatkalta, pälkähti mieleeni, että tunsin tuon\näänen ja pojan. Muistin erään juoksupojan, joka palveli maatilalla\nja jonka monta kertaa olin nähnyt kylässä. Muistin myöskin Wheatleyn\nivan ja olisin palannut puhutellakseni tuota nuorukaista, ellen olisi\njo jättänyt häntä niin kauas jälkeeni. Silmänräpäyksen mietittyäni\nkannustin jälleen hevostani.\n\nPian pääsin sen kukkulan juurelle, jolla maatila oli, ja poikettuani\ntässä isolta tieltä, noudatin erästä sivutietä, joka kulki alas pitkin\nkukkuloita. Muutama harppaus vei minut siihen paikkaan, jossa viimeksi\nolin nähnyt takaa-ajettavani. Valkoisen hevosen jäljet johtivat minua\nnyt, ja niitä noudattaen ratsastin metsään.\n\nKappaleen matkaa johtivat jäljet tallattua polkua, kunnes ne äkkiä\nsiitä poikkesivat ja veivät metsikköön, jossa ei ollut polun\nnäköistäkään. Ratsastin eteenpäin, mutta jota syvemmälle tulin,\nsitä taajemmaksi tuli metsä ja sitä vaikeammaksi ratsastaminen.\nKummastuksella tämän huomasin. Miksi oli hän valinnut tämmöisen tien?\nOlikohan hän todellakin Isolina? Valkoinen hevonen ja punainen levätti\neivät laisinkaan ole harvinaisia Meksikossa.\n\nLaskeusin satulastani ja tutkin tarkasti jälkiä. Ne olivat aavikoiden\njuoksijan, eikä sillä ratsastajakaan voinut olla muu kuin Isolina.\n\nEnempää empimättä, vaikka yhä kummastellen, seurasin jälkiä. Hetken\nkiemurtelivat ne paksun metsän läpi, tuolla kiertäen jotakin paksua\npuunrunkoa, täällä kiemurrellen milloin vasempaan milloin oikeaan,\nväistääksensä läpipääsemättömiä, bambu-kasvien, viiniköynnöksien ja\npensaskasvien muodostamia tiheikköjä. Vähitellen kääntyi tie ylöspäin.\nMetsä harveni mitä pitemmälle tulin, ja siellä täällä oli avonaisia\npaikkoja; puut tulivat yhä hienommiksi ja lehdikko ohuemmaksi sekä\nvaloisammaksi. Olinpa jo milt'ei ehtinyt kummun huipulle; jäljet olivat\naivan tuoreet; oksat, joita hevosen kyljet olivat kosketelleet, eivät\nvielä olleet lakanneet väräjämästä; ratsastaja ei kai ollut kaukana.\nLuulinpa kuulevani kavionkopsetta.\n\nÄäneti kiirehdin hevostani odottaen joka silmänräpäys näkeväni\nvilahduksenkaan tuosta punaisesta levätistä tahi valkoisesta hevosesta.\nVielä muutama askel, ja molemmat olivat loistavina edessäni,\nsensitiva-kasvien kiiltävien lehtien joukossa. Enpä ollut erehtynyt:\nIsolinahan se oli.\n\nHän oli pysähtynyt kukkulan huipulle, missä metsä loppui. Tässä oli\njokseenkin aukea paikka, jota joka haaralta kukkasia kasvavat metsät\nympäröivät. Kukkulalta oli vapaa näköala ympärillä oleville seutuville,\nsamalla kuin tuo viehättävä paikka itse oli täydellisesti rauhassa sekä\nsyrjässä.\n\nTälle paikalle hän oli pysähtynyt ja istui nyt vaiti satulassa\nikäänkuin iloiten lintujen liverryksestä, mehiläisten hyrinästä ja\nkukkien tuoksusta.\n\nMinäkin olin pysähdyttänyt hevoseni ja epäröin muutaman\nsilmänräpäyksen, ratsastaisinko esille, vai kääntyisinkö takasin.\nHäpeän tunne heräsi minussa, ja luulenpa, että olisin kääntänyt\nhevoseni ja hiljalleen hiipinyt tieheni, ellen samassa olisi nähnyt\nkauniin ratsastajattaren ottavan povestansa jotakin, joka välkkyi\nauringossa. Se oli kello, ja hän näkyi vartovan. Näin hänen levottomana\nkatselevan noiden matalien, sillä puolen aavikkoa olevien puiden\nlatvojen ylitse.\n\nNiin vähäpätöisiltä kuin nämä seikat näyttänevätkin, tuottivat ne\nminulle ankaran tuskan tunteen. Oli ikäänkuin olisi terävä rauta\nlävistänyt sydämeni. Olinpa ratsastanut onnettomuuteeni -- olin tullut\nolemaan läsnä kohtauksessa hänen ja jonkun toisen välillä! Ainoastaan\ntäten selitin itselleni, miksi hän ratsasti yksinään näillä koleisilla,\nraivaamattomilla poluilla sekä miksi hän kuunteli ja katseli niin\nlevottomana. Tietysti kuunteli hän rakastajansa askelia.\n\nOhjakset putosivat kädestäni. Istuin epäröiden, tuskinpa hengitinkään,\nsydämeni tuntui kylmältä ja masentuneelta, linnut pilkkasivat minua,\npapukaijat kirkuivat hänen nimeänsä ja kakadulinnut huusivat käheällä\näänellä: Ijurra.\n\nTämän nimen ajatteleminen antoi minulle voimaa, samoinkuin veren\nnäkeminen jännittää tiikerin jäntereitä. Jälleen tarttui käteni\nohjaksiin, jalkani asettui jalustimissa, ja sydän sekä käsivarsi paisui\ntäydessä voimassaan.\n\nMinua eivät pidättäneet mitkään epäröimiset. Ei, tuo ihminen oli velkaa\nminulle korvausta, vieläpä hengenkin. Hän oli vainonnut minun henkeäni,\nmutta nyt voisi hänen henkensä olla alttiina minun kostolleni. Tällä\npaikalla, tuon sulottaren läsnäollessa, täytyy hänen kuolla tahi minun\nitseni kaatua. Molemmat emme tulisi elävänä tästä paikasta lähtemään.\n\nAjatukseni kiihoittivat luultavasti hevostani, sillä samassa\nsilmänräpäyksessä se kohotti päätänsä ja hirnahti rajusti. Vastaus\ntuli ikäänkuin kaikuna tuolta aukealta paikalta, sillä seuraavassa\nsilmänräpäyksessä huudahti eräs ääni: -- Halloo! Kuka siellä?\nPiilotteleminen oli enää mahdotonta. Huomasin että minut oli nähty,\nja kannustaen hevostani ratsastin esiin ja pysähdyin Isolinan eteen.\nHänen silmänsä välähtivät, kunhan loi ne minun. Tunsin nolostuvani\ntästä; käytökseni ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt. Ajattelin\njotakin anteeksipyyntöä epäkohteliaalle tunkeilevaisuudelleni.\nSyyttäisinköhän sattumaa? Hän ei minua uskoisi; aika ja paikka\npuhuivat sellaista otaksumista vastaan. Ei, ei mitään teeskentelyä:\nminä tunnustan rohkeasti totuuden. Mustasukkaisuus oli tehnyt minut\nseurauksista välinpitämättömäksi.\n\n-- Hyvää päivää, cavallero! sanoi hän, keskeyttäen minun kiireelliset\nmietiskelyni. -- Missä teidän oppaanne on? Miten olette löytäneet tämän\npaikan?\n\n-- Varsin helposti, sennorita; seurasin teidän hevosenne jälkiä.\n\n-- Mutta niin pian... minä en teitä odottanut...\n\n-- Ei, te odotitte toista.\n\n-- Niin kyllä. Luulin Cyprion tulevan ennen teitä...\n\n-- Cyprion!\n\n-- Niin, Cyprion.\n\n-- Sennorita, jos tämä on teidän orpananne toinen nimi, niin saan\nsanoa, että olisi viisainta häneltä, ettei hän lainkaan tulisi.\n\n-- Orpanani... Viisainta, ettei tulisi! Pyhä kolminaisuus, kapteeni! En\nkäsitä teitä.\n\n-- Siinä tapauksessa, sennorita de Vargas, Puhun selvemmin. Jos Rafael\nIjurra tulee tänne, niin joko hän tahi minä jää tälle paikalle. Hän on\nväijynyt henkeäni, ja minä olen vannonut surmaavani hänet milloin ja\nmissä hänet vain tapaankin.\n\n-- Suokoon Jumala, että voisitte pitää valanne!\n\n-- Teidän orpananne?\n\n-- Orpanani... Rafael Ijurra... minun... perheeni katkerin vihollinen.\n\n-- Ja häntäkö olette täällä varronneet?\n\n-- Häntäkö? Ha, ha, haa! En! Niin vähän pelkuri kuin olenkin, en\ntahtoisi olla täällä kahdenkesken Rafael Ijurran kanssa.\n\n-- Sennorita, te hämmästytätte minua! Tehkää hyvin ja selittäkää...\n\n-- Per dios! Urhoollinen kapteeni, teidänhän tulee selittää minulle.\nMinä pyysin tätä kohtausta kiittääkseni teitä oivallisesta lahjasta. Te\ntulette vihaisin silmin ja katkerat sanat kielellänne.\n\n-- Te pyysitte tätä kohtausta?... Ja sen sanotte te, sennorita?\n\n-- Niin kyllä. Syistä, jotka jo tiedätte, en uskaltanut kutsua\nteitä kotiimme ja olen sentähden valinnut tämän kauniin paikan\nvastaanottohuoneekseni. Miltä se teistä näyttää?\n\n-- Teidän seurassanne, sennorita, näyttäisi minusta rumakin paikka\nparatiisilta.\n\n-- Älkää imarrelko, pyydän. Olkaamme täydellisesti avosydämisiä\ntoisillemme.\n\n-- Kaikesta sydämestäni myönnyn ehdotukseenne. Avosydämisyyttä juuri\ntoivon, sillä, totta puhuakseni, olen tullut tänne juuri sitä varten.\n\n-- Avosydämisyyttä?\n\n-- Aivan niin; mutta koska puhutte avosydämisyyden puolesta, haluaisin\nensin tehdä teille kysymyksen.\n\n-- Hyvä kapteeni! Sanokaa pois! Vastaan teille aivan vilpittömästi.\n\n-- Noh, sennorita, sittenpä tahdon teiltä ensiksi kysyä, kuka on tuo\nCyprio, jota odotatte?\n\n-- Cyprioko! Ha, ha haa! Kukapa Cyprio olisi muu kuin minun\npalvelijani, hän joka toi teille minulta sanan. Mutta tuossapa hän\nitsekin on. Halloo, Cyprio! Sinä saat palata kotiin. Carrambo,\nkapteeni! Sekä hän että te olette olleet kovin joutuisia. En odottanut\nteitä vielä puoleen tuntiin, mutta te soturit olette pian satulassa.\nSitä parempi, sillä rupeaa tulemaan myöhä, ja minulla on teille koko\njoukko sanomista.\n\nAjatukseni selkenivät. Cyprionhan olin kohdannut metsän siimeksessä;\npojalla oli asiaa minulle, ja sentähden hän minua huusi. Minua\nodotettiin tänne, minun takiani katsottiin kelloa ja oltiin\nhuolestuneena.\n\nNuo katkerat hetket olivat ohi, ja sydämeni paisui jälleen ylpeistä,\niloisista tunteista.\n\nVielä hän ei tietänyt minun tulleen kutsumatta. Cyprio läksi pois\nmitään vastaamatta. Hetkisen aijoin pyytää anteeksi epäkohteliasta\nkäytöstäni, mutta tämä ajatus sai poistua sen tärkeän päätöksen\ntieltä, jonka olin tehnyt. Siihen pakotti minua kiihko, joka oli minut\nkokonansa vallannut; ja sitä paitsi, kuka tietäisi, milloin niin sopiva\ntilaisuus tulisi!\n\nAjoin hänen viereensä ja kumartuen hänen puoleensa katsoin hänen\nkirkkaisiin, kysyviin silmiinsä ja kuiskasin:\n\n-- Minä lemmin sinua!\n\nHuuleni vapisivat, mutta ääni ilmaisi sanojeni tulleen sydämestä.\n\nTuo hänen tavallinen hymynsä oli kadonnut hänen huuliltansa. Hieno\npunastus tuli heleämmäksi ja nousi yhä enemmän hänen poskillensa:\nmustat silmäripsit vajosivat ja peittivät puoleksi niiden alla\nvälkkyvät silmäterät; nuo iloiset tytön kasvot saivat äkkiä naisen\nvakavan ilmeen.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys; minusta se tuntui ijankaikkisuudelta.\n\n-- Sennor, sanoi hän vihdoin, ja ensi kerran kuulin hänen äänensä\nväräjävän, -- sennor, te lupasitte olla avosydäminen; se te olettekin\nolleet. Oletteko myös totuutta rakastava?\n\n-- Olen puhunut sydämeni pohjasta.\n\nNuo pitkät silmäripsit nousivat, ja lempeä valo heijasti hänen\nkirkkaista silmistänsä; hetken se paloi vakavasti, valaen lievitystä\nsydämeeni.\n\nÄkkiä ilmestyi hänen huulillensa hymy, jossa näin, tahi luulin\nnäkeväni, välinpitämättömyyden iloisen huolettomuuden. Minulle tämä oli\nuusi tuskan hetki. Hän jatkoi:\n\n-- Ja nyt, kapteeni, mitä tahdotte minun tekevän?\n\nHämmästyin, enkä vastannut mitään.\n\n-- Tahdotte sanomaan, että teitä lemmin?\n\n-- En, sennorita, pelkään liian paljon vastaustanne.\n\n-- Te, urhoollinen kapteeni, joka rohkeasti menette pariakymmentä\nvihollista vastaan, ette rohkene kysyä naiselta, rakastaako hän teitä!\n\nSurullinen hymy oli ainoa vastaukseni tähän katkeraan ivaan.\n\n-- Ah, kapteeni, hän jatkoi, -- sitä en voi uskoa. Tämän peljätyn\nkysymyksen olette usein ennenkin tehneet... usein, pelkäänpä liiankin\nusein.\n\nKatselin häntä kummastellen. Hänen äänessään oli hieman katkeruutta.\nTuo iloinen hymy oli kadonnut; hänen silmäluomensa olivat vaipuneet ja\nhän silmäili maahan.\n\nOliko tämä todellisuutta vai pelkkää luuloa? Kentiesi jonkun\nodottamattoman pilan alku? Joku uusi ivan purkaus?\n\n-- Sennora, sanoin; olkoon tuo edellytys totta tahi ei, mitäpä te siitä?\n\nHän vastasi minulle kummallisella hymyllä. Minusta siinä näytti olevan\nsurumielisyyttä.\n\n-- Entistä emme voi muuttaa, sanoi hän, keskeyttäen ajatukseni, emme!\nMutta nykyisyys... sanokaa uudestaan... sanokaa minulle uudestaan että\nlemmitte minua.\n\n-- Lemmin!... Niin, sennorita.\n\n-- Ja minulla on teidän sydämenne... koko sydämenne?\n\n-- En milloinkaan... voi toista rakastaa.\n\n-- Kiitos, kiitos!\n\n-- Eikö muuta kuin kiitos, Isolina? Hetkisen oli hän vaiti, silmät pois\nkäännettyinä; hän näytti taistelevan kiivaiden tunteiden kanssa.\n\n-- Enemmän kuin sen, vastasi hän viimein -- kiitollisuuteni! Vielä\nkolme seikkaa... jos ne riittävät näyttämään kiitollisuuttani.\n\n-- Mainitse ne!\n\n-- Miksi väärä kainous sitoisi kieleni! Lupasinhan olla avosydäminen.\nMinäkin tulin tänne tunnustukselle. Kuule! Kolme seikkaa, olen sanonut.\nKatsokaa ympärillenne... pohjoiseen, etelään, itään, länteen... maa,\njonka näette, on minun, olkoon se teidän, jos tahdotte.\n\n-- Isolina!\n\n-- Tämänkin minä voin antaa, hän sanoi, pistäen esille pienen\nkätösensä, jota minä puristin kuumeentapaisella maltittomuudella.\n\n-- Lisää! Lisää! Kolmas?\n\n-- Kolmatta en tarkemmin mietittyäni voikaan antaa teille, sillä se on\njo teidän.\n\n-- Ja se on...?\n\n-- Sydämeni.\n\n\n\n\nXVI.\n\nErilaiset kohtaukset.\n\n\nMe erosimme mäen kukkulalla. Olisi ollut varomatonta näyttää että\nolimme olleet yhdessä, ja siksi menimme eri haaroille, Isolina ensiksi.\n\nOlimme hyvästelleet näillä suloisilla, paljon lupaavilla sanoilla:\n\"huomiseen vain!\" Huomenna jälleen tavattaisiin. Huomenna ja taasen\nseuraavana huomenna tulisimme tähän kauniiseen paikkaan, kertoisimme\ntunteistamme, uudistaisimme suloiset uskollisuudenvalamme.\n\nValitettavasti ei tämä jokapäiväinen autuus tullut pitkälliseksi. Tuli\neron hetki. Meidän täytyi erota, ei tuolla kauniilla lupauksella:\n\"huomenna\", \"tänä iltana\", vaan pitkiksi viikoiksi, kuukausiksi,\nkentiesi vuosiksi... epämääräiseksi ajaksi... kunnes sota oli loppunut.\nOi, julma sota! Ei ikinä ollut miekkani tuntunut minusta niin raskaalta!\n\nSyntyi riita lemmen ja velvollisuuden välillä. Ei, ei velvollisuuden:\nolisinhan voinut pistää miekkani tuppeen kenellekään vääryyttä\ntekemättä. Minä olin, kuten jo olen maininnut, pelkkä seikkailija.\nSillä maalla, jonka edestä sodin, ei ollut mitään oikeuksia minuun.\nSyy, miksi en lippuani jättänyt, oli tykkänänsä toinen. Minä, köyhä\nseikkailija, en voinut enkä tahtonut pyytää tämän runsaslahjaisen tytön\nkättä, muuten kuin tasa-arvoisena. Rikkaudessa en luultavasti koskaan\nvetäisi hänelle vertoja, mutta maine on rikkauden vertainen, ja kunnian\nvoi asettaa kauneuden rinnalle. Kentiesi joskus palajaisin arvolla sekä\nmaineella koristettuna, ja silloin... Mutta kaikista näistä toiveista\nhuolimatta oli ero kuitenkin katkera. Raskaalta tuntui vastustaa niitä\nkuumia silmäyksiä, jotka rukoilivat minua jäämään, kauhealta lausua\nviimeiset jäähyvästit.\n\nLupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta samalla kukkulalla,\njoka oli ollut meidän ensimäisten valojemme todistajana. Olimme\nantaneet samat lupaukset sadat kerrat ennenkin, mutta emme koskaan\nniin surullisella mielellä kuin nyt, nyyhkien ja itkien. Kun tuo\nvalkoisiin puettu olento katosi näkyvistä lehdon peittoon, tuntui\nminusta ikäänkuin aurinko olisi äkkiä pimennyt. Mutta en viipynyt\nenää kauemmin, vaikka mieli olisi tehnyt unelmoida tuntikausia tällä\npyhällä paikalla. Velvollisuus, tämä ankara herra, kutsui minua pois.\nAurinko oli jo laskemaisillaan, ja seuraavan päivän hämärässä piti\nminun olla joukkoineni matkalla. Olin juuri palaamaisillani ja aijoin\ntavallisen varovaisuuteni mukaan ratsastaa kukkulalta päinvastaiseen\nsuuntaan kuin Isolina, kun minulla samassa rupesi tekemään mieli saada\nvielä kerran nähdä lemmittyäni. Nyt olisi hänen jo pitänyt ennättää\nkotiinsa. Aijoin ratsastaa aivan maatilan läheltä; kentiesi saisin\nnähdä hänet katoksella, nähdä silmäyksen... käden viittauksen...\nkentiesi kuulla tuulen tuovan tuon suloisen rukouksen: Jumala\nkanssasi!... jotakin sellaista odotin.\n\nHevoseni näkyi aavistavan ajatukseni; tuskin odottaen ohjaustani läksi\nse liikkeelle samaa polkua, jota Isolina oli mennyt.\n\nEn ollut ehtinyt viittäsataa askelta, kun kuulin ääniä taajasta\nmetsästä suoraan edestäni, selvästi sangen läheltä. Rajalla vietetyt\nmonet vuodet olivat minussa herättäneet vaistomaista varovaisuutta, ja\nmiltei koneellisesti pysähdytin hevoseni sekä kuuntelin.\n\nEräs nainen puhui, ja minä tunsin heti hänen äänensä. Ei ollut muita\nkuin yksi, jonka ääni voi soida noin heleästi. Mutta kenen kanssa\nhän puhui? Kenen oli hän sattunut kohtaamaan tällä paikalla, metsän\nkeskellä? Hän vaikeni. Jännitettynä minä kuuntelin vastausta. Se\ntulikin. Hyvä Jumala! Se oli Rafael Ijurran ääni.\n\nSelittämätön tunne valtasi minut; se ei ollut mustasukkaisuutta,\nsillä siksi minä olin kylläksi luottava, mutta kuitenkin, häpeän\nsitä tunnustaa, tunsin jotakin sen laatuista. Niinkö pian... näiden\nkalliiden valojen, näiden kyynelten ja tulisten suudelmain jälkeen...\noi, häpeä!\n\nLaskeusin satulasta ja lähestyin puhuvia hiipien ja äänettömin askelin\nkuin jaguari. Hyvin opetettu hevoseni seisoi itsestään paikallansa,\nmissä olin astunut satulasta; ei ollut pelkoa, että sen kavionkopse\nolisi minua ilmaissut.\n\nAskel askeleelta lähestyin, erottaen käsilläni varovasti puiden oksat.\nErään palmun lehdet minua kaihtivat; ne kasvoivat pystysuorassa\nikäänkuin isot viuhkat, eikä tarkinkaan silmä olisi voinut huomata\nrauhanhäiritsijän tuloa niiden muodostaman suojuksen takaa. Muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua seisoin erään pienen aukean laidassa ja näin\nlehtien välitse morsiameni ja hänen orpanansa.\n\nIsolina istui vielä satulassa. Ijurra oli jalkaisin ja seisoi hänen\njalustimensa vieressä, nojaten toisella kädellänsä satulaan ja pitäen\nohjaksia toisella.\n\nTähän saakka oli sydämeni sykkinyt ankarasti; mutta Ijurran asento,\nhänen liikutusta osoittava, vihainen silmäyksensä ynnä ne sanat, jotka\nkorviini tunkivat, vaikuttivat heti muutoksen tunteissani.\n\n-- Te siis hylkäätte minut? kysyi Ijurra.\n\n-- Niinkuin ennenkin, Rafael; teidän käytöksenne ei ole antanut minulle\nsyytä mielipiteeni muuttamiseen.\n\n-- Minun käytökselläni ei ole mitään yhteyttä tämän asian kanssa;\nteillä on muita syitä. Isolina, älkää luulko minua tyhmäksi. Minä\ntiedän salaisuutenne: te rakastatte tuota kapteenia.\n\n-- Ja jos sen teen, on se oma asiani. Niin, enpä aijo sitä laisinkaan\nsalata. Minä rakastan häntä... sen teen... niin teen.\n\nIjurran silmät kiilsivät ilkeästi; hänen huulensa vaalenivat sekä\npuristuivat yhteen, ja hän näkyi ponnistelevan saadakseen vihansa\nhillityksi.\n\n-- Ja te menette hänen kanssansa naimisiin? kysyi hän käheästi.\n\n-- Niin teen.\n\n-- Kaikkien pyhimysten nimessä! Se ei tule koskaan tapahtumaan.\n\n-- Ja kukapa sen estäisi?\n\n-- Minä.\n\n-- Ha, ha, haa! Te olette raivostunut, Rafael Ijurra.\n\n-- Carrai! huudahti Ijurra rajusti, ikäänkuin olisi hän\nmenettämäisillään malttinsa. -- Kuulkaa minua, Isolina de Vargas!\nMinulla on teille jotakin sanomista, joka ei liene teille niin\nmieluista.\n\n-- Te ette voikaan sanoa mitään mieluista; mutta minä kuulen teitä\nsilti.\n\nNäin miehen kädessä muutamia kokoonkäärittyjä papereita, jotka hän oli\nkaivanut nuttunsa alta. Hän aukaisi ne, jatkaen:\n\n-- Tämä on amerikalaisen ylipäällikön antama lupakirja donna Isolina de\nVargasille. Kentiesi olette tämän ennenkin nähneet? Ja tässä on kirje\ndon Ramos de Vargasilta amerikalaisen sotajoukon pääkomisariolle, joka\nkirje on suljettu samaan koteloon kuin eräs toinenkin saman virkamiehen\nteidän rosvolemmikillenne lähettämä... onpa tämä oivallinen kavallus!\n\n-- Hyvä on, herra! Jatkakaa!\n\n-- Eipä kovinkaan hyvä teille, sennorita. Unohdattepa Santa Annan\nnyt olevan tämän tasavallan päällikkönä. Luuletteko hänen jättävän\ntuollaisen petollisen kirjevaihdon rankaisematta! Carrambo! Jos vain\nnäyttäisin näitä hänen ylhäisyydellensä, saisin heti käskyn vangita\nsekä teidät että isänne. Niin, teidän omaisuutenne otettaisiin\ntakavarikkoon... se tulisi minun omakseni... minun!\n\nHän vaikeni ikäänkuin odottaaksensa vastausta.\n\nIsolina oli vaiti. Hänen kasvoistansa en voinut nähdä enkä huomata\nIjurran sanain tekemää vaikutusta. Luulin uhkauksen säikyttäneen häntä.\nIjurra jatkoi:\n\n-- Nyt, sennorita, huomaatte paremmin, missä suhteessa olemme\ntoisiimme. Myöntykää rupeamaan vaimokseni, niin hävitän heti nämä\npaperit.\n\n-- En ikinä! kuului luja vastaus.\n\n-- En ikinä! kertasi Ijurra. Peljätkää siis seurauksia. Hankin käskyn\nteidän vangitsemiseksenne, ja niin pian kun nämä amerikalaiset rosvot\novat maasta karkoitetut, tulee tilus minun omakseni.\n\n-- Ha, ha, haa! kuului ivallinen vastaus. Te erehdytte, Rafael Ijurra!\nEttepä olekaan niin älykäs, kuin luulette! Te unohdatte, että isäni\ntilus on teksaslaisella puolella Rio Grandevirtaa, ja ennenkuin nuo\namerikalaisrosvot, joiksi heitä nimitätte, karkoitetaan, tulevat\nhe määräämään tämän virran rajaksi. Kuka ottaa silloin tiluksen\ntakavarikkoon? Ette te, eikä teidän pelkurimainen herranne.\n\nTämä vastaus kiihoitti Ijurran kiukkua, sillä hän tajusi näiden sanain\ntotuuden. Hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi, ja hän näytti\nmenettäneen kaiken hillitsemiskykynsä.\n\n-- Silloinkaan, huudahti hän rajusti, silloinkaan ette ikinä tule tätä\nomaisuutta perimään. Kuulkaa, Isolina de Vargas, kuulkaapa toinenkin\nsalaisuus! Tiedättekö, sennorita, että te ette ole don Ramonin\nlaillinen tytär!\n\nNäin tuon uljaan tytön säpsähtävän ikäänkuin nuolen satuttamana.\n\n-- Minulla on todistuksia, jatkoi Ijurra; -- ja jos Yhdysvallat\nvoittaisivatkin, ei heidän lakinsa kuitenkaan tee teitä lailliseksi\nperijäksi. Te ette ole Vargasin maatilan perillinen!\n\nVieläkään ei Isolina vastannut sanaakaan. Hän istui vaiti ja\nliikkumattomana, mutta hänen olkainsa noususta ja laskusta voin nähdä\nhänen mielensä rajun myrskyn. Hänen kiusaajansa jatkoi:\n\n-- Nyt, sennorita, huomannette, kuinka omaa voittoani pyytämättä\ntarjosin teille avioliittoa... teille, viheliäisen intiaaninaisen\ntyttärelle... margaritalle!\n\nHäväistys oli mennyt yli rajojen. Isolinan paisuva povi ei voinut enää\nvaieta. Loukkaus oli sietämätön.\n\n-- Kurja konna! huudahti hän mitä ankarimman tuskan äänellä. -- Pois\nnäkyvistäni!\n\n-- Ei vielä, vastasi Ijurra, tarttuen yhä lujemmin ohjaksiin. -- Onpa\nminulla teille vieläkin sanomista...\n\n-- Konna! Päästä ohjakset!\n\n-- Sitä ennen on teidän luvattava...vannottava...\n\n-- Vielä kerran! Päästä tahi ammun. Juuri kun olin ryntäämäisilläni\nviidakosta ja rientämäisilläni hätään, näin hänen oikean kätensä\nkoholla ja siinä jotakin kiiltävää. Se oli pistooli. Se oli tähdätty\nIjurraan. Luultavasti tunsi tämä hyvin pistoolin pitäjän luonteen,\nsillä uhkauksella oli pikainen vaikutus. Tuo pelkuri konna päästi\nohjakset irti, ja kiukkuisen sekä pelkäävän näköisenä peräytyi hän\naskeleen. Samalta hetkellä kun tuo valkoinen juoksija tunsi olevansa\nirti, hypähti se kannuksien kiihoittamana eteenpäin, ja vilahduksessa\nolivat hevonen ja ratsastaja kadonneet palmujen varjoon.\n\nTulin liian myöhään näyttelemään kuljeksivan ritarin osaa. \"Kaunotar\"\nei enää tarvinnut apuani. Hän ei minua enää nähnyt eikä kuullut, ja\ntultuani paikalle oli Ijurra yksinänsä.\n\nHän seisoi selkä minuun ja kasvot sinne päin, mihin Isolina oli\nratsastanut. Pettymyksen sekä raivon kirkuna pääsi häneltä, ilkeän\nkoston uhkauksen ohella. Hänen oma äänensä esti häntä minua kuulemasta,\neikä hän minua huomannut, kun pysähdyin tuskin kolme jalkaa hänen\ntaaksensa.\n\nOlisin voinut hänet lävistää, ennenkuin hän olisi ennättänyt ruveta\nvastarintaan; mutta niin kurja ja kehno kuin hän olikin, oli minusta\nsemmoisen työn tekeminen vastenmielistä. Löin siis häntä olkapäähän,\nlausuen hänen nimensä.\n\nSäpsähtäen ikäänkuin luodin lävistämänä kääntyi hän minua vastaan.\nHänen poskillansa olevaa kiukun punaa seurasi äkkiä kalman kalpeus, ja\nhänen silmänsä rupesivat omituisesti tuijottamaan, ikäänkuin vaaran\nlähestyessä. Hänen huulensa värisivät. Näin hänen pelkäävän ja tunsin,\nettä hän oli vallassani.\n\n-- Te olette Rafael Ijurra? toistin, kun hän ei vastannut ensi\nkysymykseeni.\n\n-- Olen, sennor, vastasi hän epäillen; -- mitä tahdotte?\n\n-- Teillä on muutamia asiakirjoja. Osa niistä kuuluu minulle. Saanko\nvaivata teitä jättämään ne minulle.\n\nHänellä oli näet paperit vielä kädessään.\n\n-- Oletteko kapteeni Warfield? kysyi hän hetken vaiti oltuaan, samalla\nollen tarkastavinaan päällekirjoitusta minulle osoitetussa komisarion\nkirjeessä.\n\nNäin hänen sormiensa vapisevan.\n\n-- Niin, minä olen kapteeni Warfield... teidän pitäisi minut jo\ntunteman.\n\nOttamatta huomioonsa viittausta, vastasi hän:\n\n-- Aivan oikein... tässä on kirje teidän osoitteellanne. Löysin sen\ntieltä. Olkaa niin hyvä, sennor.\n\nNäin sanoen ojensi hän minulle komisarion käskyn, mutta piti vielä\ntoiset asiakirjat.\n\n-- Sen sisällä oli toinen kirjoitus. Se näkyy olevan kädessänne.\nJatkakaa suopeuttanne, antamalla sekin minulle.\n\n-- Niin, eräs Ramos de Vargasin allekirjoittama kirje. Oliko se siellä?\n\n-- Oli, ja tietysti se seuraa kirjettä.\n\n-- Tietysti; tässä sennor.\n\n-- Teillä on vielä toinenkin asiakirja huostassanne... amerikalaisen\npäällikön eräälle naiselle antama passi. Se ei ole teidän, sennor\nIjurra. Olkaa hyvä, ja antakaa se minulle. Haluan jättää sen\nomistajattarelle takaisin.\n\nSe oli katkerin pala, minkä tähän asti olin hänelle tarjonnut. Hän loi\nnopean silmäyksen ensin oikealle, sitten vasemmalle, ikäänkuin olisi\ntahtonut paeta. Hän olisi halusta sen tehnytkin, mutta vartioin häntä\nvalppaasti, käteni valmiina.\n\n-- Tässä on todellakin eräs passi, sanoi hän väkinäisesti naurahtaen.\n-- Se on aivan mitätön paperi minulle, ja on teidän käytettävänänne,\nherra kapteeni; ja ojentaessaan paperia minulle nauroi hän vieläkin\nepäonnistuneemmin kuin äsken.\n\nKäärien kokoon nämä kalliit asiakirjat pistin kaikki kolme\npovitaskuuni, asetuin sitten miekkailuasentoon ja huusin\nvastustajalleni vetämään miekkansa ja puolustautumaan.\n\nOlin nähnyt, että sapeli näkyi olevan hänen ainoa aseensa. En voinut\nhuomata mitään pistoolia. Itselläni oli ainoastaan heikko pistomiekka,\npaljoa huonompi ja pienempi ase kuin vastustajallani, mutta ase, jota\nkäteni oli käyttänyt ja jonka täydellisesti tunsin.\n\nKummastuksekseni epäröi hän. -- Teidän täytyy taistella! huusin\nkiukkuisesta. -- Teidän tahi minun täytyy kuolla. Jollette puolustaudu,\npistän miekan lävitsenne. Pelkuri roisto! Tahdotteko, että tapan\nteidät, teidän vetämättä säiläänne huotrasta! -- Eipä uhkauksenikaan\nkiihoittanut häntä. En ole milloinkaan nähnyt niin kurjaa pelkuria.\nHänen vaaleat huulensa vapisivat, hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti,\nikäänkuin etsien tilaisuutta pakoon päästäksensä. Jos hänellä olisi\nollut mahdollisuutta paeta, olen varma, että hän ratkaisevana hetkenä\nolisi kääntänyt selkänsä ja juossut tiehensä.\n\nÄkkiä näytti hän hämmästyksekseni saavan rohkeutta, ja tarttuen\nsapelinsa hankkilukseen, tempasi hän päättävän miehen koko voimalla\nsäilän huotrasta, niin että se helähti. Hänen haluttomuutensa\ntaisteluun tuntui kadonneen. Olinko erehtynyt miehestä vai epätoivoko\nvarusti hänen kätensä sellaisella voimalla! Hänen pelkuri ilmeensä oli\nkadonnut; hänen silmistänsä leimusi raivo ja kostonhimo, hän kiristeli\nhampaitansa ja raivokas carajo sähähti hänen huuliltansa. Säilämme\nkohtasivat toisensa, säkenet leimahtivat toisiinsa sattuvista teristä,\nja taistelu alkoi.\n\nMinulle oli onneksi, että välttääkseni vastustajani ensi iskua käännyin\npuoleksi; onneksi, että sen tein heti, muutoin en olisi milloinkaan\npäässyt hengissä tältä paikalta.\n\nKääntäessäni nimittäin kasvojani toiselle suunnalle, näin kaksi miestä\ntulevan miekka kädessä juosten meitä kohti. Huomasin heti, että he\nolivat sissejä. He olivat aivan lähellä, mutta Ijurran oli täytynyt\nnähdä heidät jo aikoja ennen. Tässä oli selitys hänen muuttuneeseen\nkäytökseensä. Heidän lähestymisensä oli antanut hänelle rohkeutta,\nsillä hän laski, minkä ajan he tarvitsisivat ehtiäksensä paikalle ja\nhyökätäksensä päälleni takaapäin.\n\n-- Halloo! huusi hän, nähtyään, että olin heidät huomannut. -- Halloo,\nZorro... Jafél Tappakaa yankee, pistäkää hänet kuoliaaksi!\n\nNyt huomasin olevani vakavassa vaarassa. Kolme säilää yhtä vastaan on\nliian epätasainen taistelu, ja ehkäpä olisin peräytynyt, jos olisin\nluullut sellaisen kokeen menestyvän, mutta vastatulleet sulkivat tien\nhevoseni luo, joten ei ollut toivoakaan päästä pakoon. Tiesin aivan\nhyvin, että nämä miehet juoksevat nopeasti kuin intiaanit, sillä\nusein olimme koetelleet heidän kykyänsä tässä suhteessa. Minut olisi\nsaavutettu ja lyöty maahan, selkä viholliseen päin.\n\nMinulla ei ollut miettimisaikaa. Tuskin ennätin hypätä pari askelta\ntaaksepäin, jotta kaikki kolme olisivat edessäni, kun miekkani jo\nkilahteli heidän säiläänsä, torjuen heidän iskujansa.\n\nMuuta en voi tästä epätasaisesta taistelusta kertoa. Se oli\nselittämätöntä iskujen ja pistojen sekasotkua, jonka kuluessa sekä sain\nettä annoin haavoja. Verta vuoti vaatteilleni ja kasvoilleni.\n\nTunsin väsyväni ja tulevani joka hetki yhä heikommaksi ja\nvoimattomammaksi.\n\nNäin toisen miehistä, punasukkaisen jättiläisen, edessäni, käsi\nkorkealla ilmassa. Hänen säilänsä oli jo juonut vertani, ja sen kärki\noli siitä punainen. Hän aikoi hyökätä päälleni antaakseen viimeisen\npäättävän iskun. Olisin ollut kykenemätön sitä torjumaan, sillä olin\njuuri käyttänyt viimeiset voimani ehkäistäkseni yhden Ijurran iskuista.\nToivottomuuteni puristi minulta epätoivon huudahduksen.\n\nSekö saattoi säilän putoamaan vastustajani edestä ja nostetun käden\nhervottomana vaipumaan? Huudahdukseniko synnytti tuon hämmingin, joka\näkkiä näkyi vihollisten kasvoilla? Olisin uskonut niin, ellen olisi\nkuullut kimeätä pamausta takaanipäin ja nähnyt punatukan kättä luodin\nruntelemana.\n\nTuntui ikäänkuin olisin herännyt kamalasta unesta. Hetken olin\ntaistellut epätoivoisesti kolmen miehen kanssa silmä silmää vasten,\nja sitten olin nähnyt heidän kääntävän selkänsä ja juoksevan henkensä\nedestä pakoon. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä katosivat he\npensaistoon. Käännyin vastaiselle suunnalle. Avonaisen paikan poikki\ntuli mies juosten, pyssy kädessä. En tarvinnut pitkää aikaa tunteakseni\nElijah Zuackenbossin pitkät kädet ja väärät, epäsuhtaiset sääret.\n\nNiistä monista kummallisista luonteista siinä kirjavassa joukossa,\njoka oli minun johdettavanani, oli Elijah Zuackenboss merkillisimpiä.\nHän oli ollut ennen koulumestarina jossakin Pensylvaniassa, ja hänellä\nolikin jonkun verran tietoja, mutta se mikä varsinkin herätti toisten\nhuomiota, oli hänen kiihkonsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin.\nEnpä ikänäni ole nähnyt innokkaampaa kasvien tutkijaa. Mitkään\nvaivat eivät siinä häntä pidättäneet. Vaikka hän olisi ollut kuinka\nväsyksissä sotaharjoituksien tahi muiden toimien jälkeen, meni hän\nheti joutilaaksi päästyänsä etsimään harvinaisia kasveja; usein hän\nsilloin kulkeutui kauaksi leiristä ja joutui väliin sangen vaarallisiin\nseikkailuihin.\n\nPikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että minun oli pelastuksestani\nkiittäminen Elijahin rakkautta kasvitieteeseen. Mahdottoman iso,\npallomainen kaktuskasvi, piikkinen kuin siili, kellui hänen pyssynsä\nliipasimesta, samalla kuin lehtiä ja oksia, hedelmiä ja kukkasia,\nkokonainen varasto ihmeellisiä ja tuntemattomia kasveja näkyi\njokaisesta hänen taskustansa tahi napinlävestänsä.\n\nHän oli tutkinut kasveja metsässä ja tultuansa sattumalta taistelumme\nkuulomatkalle, oli pujotellut pensaiden läpi juuri paraaseen aikaan\ntorjuaksensa minusta aijotun iskun.\n\n-- Kiitoksia, Zuackenboss! Kiitoksia, urhoollinen ystävä! Tulitte\nhyvään aikaan; olette pelastanut minut.\n\n-- Mutta huononpa laukauksen laskin, kapteeni. Minun olisi pitänyt\nmurskata tuon punatukkaisen kanaljan pääkallo, tahi antaa hänelle luoti\nvatsaan, mutta nyt pääsi hän hyvällä kaupalla... Miten on laitanne,\nkapteeni, oletteko haavoitettu?\n\n-- Olen, vaan en luullakseni vaarallisesti. Tunnen olevani hiukan\nväsynyt verenvuodon takia. Hevoseni... sen löydätte tuolta... puiden\ntakaa... Menkää, Zuackenboss; tuokaa tänne hevoseni... hevoseni.\n\nMuutamaksi minuutiksi menin tainnoksiin. Jälleen toinnuttuani huomasin\nhevoseni seisovan vieressäni. Kasvientutkija sitoi haavojani omasta\npaidastansa revityillä kaistaleilla. Hänellä oli ainoastansa yksi kenkä\njalassaan; toinen oli hänen vieressään täynnä vettä, josta hän jo oli\nkaatanut osan minun kurkkuuni; lopulla alkoi hän nyt hautoa ohimoitani\nsekä pestä verta kasvoistani.\n\nKun tämä oli tehty, tunsin virkistyväni; kiivettyäni satulaan ohjattiin\nsuunta kylään, kumppanini taluttaessa hevostani.\n\nTie, jota kuljimme, johti varsin läheltä maatilaa, mutta yö oli\ntullut, ja pimeys esti kenenkään meitä näkemästä. Tätä toivoin, vaikka\nolinkin alkujaan lähtenyt kohtaamispaikaltamme kokonaan toisenlaisilla\ntoiveilla ja mieliteoilla. Syvä, punainen uurto otsassani, rikkirevitty\nsekä verinen virkanuttuni, kaiken sen vuoksi pelkäsin tulla nähdyksi,\njottei minun surkea tilani suotta herättäisi säikähdystä. Pääsimmekin\nmaatilan ohi kohtaamatta ketään kukkulalla tahi suurella maantiellä, ja\npuoli tuntia myöhemmin olin turvassa tuomarin huoneessa.\n\n\n\n\nXVII.\n\nPoismeno ja palaaminen.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna antoi sotatorvemme kuulua raikkaan\näänensä. Se herätti soturini heidän unestansa sekä kiihoitti\nheidän hevosiansa, ja vähän sen jälkeen alkoivat mieheni kokoontua\ntorille sekä valmistautua lähtemään. Minulla oli kova taistelu\nkestettävänä, ja epäröimisen tunne vaivasi minua. Syynä tähän oli\najatus tulevaisuudestani. Tiesin morsiameni olevan minulle uskollisen\nkuolemaan asti. Mikään tällainen epäilys ei minua huolestuttanut,\nmutta sitä enemmän ajatus hänen persoonallisesta turvallisuudestansa.\nHänen orpanansa, joka oli lausunut niin katkeria uhkauksia sekä\nkäyttäytynyt niin raa'asti, tuskin karttaisi mitään keinoja, jotka\nhänen hankkeitansa edistäisivät. Tosin olin riistänyt häneltä tärkeän\naseen ottamalla häneltä pois nuo vaaralliset paperit, mutta ajan tapa\nei ollut pysyä laillisuuden hienoissa rajoissa, varsinkaan silloin kun\nmustasukkaisuus ja intohimot olivat toiminnan vaikuttimina. Ijurra oli\njonkunlainen päällikkö, joka johti erästä ei niin paljon isänmaallista\nkuin ryöväämiseen taipuvaa sissijoukkoa, ja vaikeata oli sanoa, mitä\nhänenlaisensa peto ei uskaltaisi tehdä. Meidän poissa ollessamme tulisi\ntuo konna olemaan kokonansa seudun hallitsijana. Rankaisematta voisi\nhän tehdä minkä pahan työn tahansa, koska hän oli saanut valtansa\ntuolta kehnolta diktaattorilta, jota hän oli oppinut matkimaan ja joka\nhyväksyi jokaisen konnantyön, minkä vain hänen omat seuralaisensa\ntekivät.\n\nMinua karmi tätä ajatellessani. Koko yön olin ajatellut samaa,\nsitä vaaraa, joka minun morsiantani uhkasi, koko yön olin tehnyt\nsuunnitelmia sen torjumiseksi, mutta onnistumatta keksiä yhtään\njärjellistä ehdotusta.\n\nMitä tuli minun tehdä? Luopuako virastani ja jäädä tänne; mutta sepä\nolisi mitä mielettömintä. En olisi voinut suojella itseänikään, vielä\nvähemmin toisia. Kun sotamiehet olisivat poissa, ei henkeni olisi\nhetkeäkään turvattuna.\n\nAinoa tarjolla oleva keino oli Isolinan, tahi mahdollisesti hänen\nisänsä tapaaminen uudestaan ja pyyntö, että he heti lähtisivät tältä\nvaaralliselta seudulta. Voisivathan he matkustaa Sant Audoria de\nBejariin, jossa he, kaukana sodan jaloista, olisivat turvassa, kunnes\nsota loppuisi.\n\nVasta viime silmänräpäyksessä johtui tämä onnellinen ajatus mieleeni,\nja minä nuhtelin itseäni, etten ennen ollut tullut ajatelleeksi tätä.\nSuurimpana vaikeutena olisi don Ramonin vastustus. Minä tiesin hänen\nsaaneen selkoa siitä ystävyydestä, joka vallitsi hänen tyttärensä\nja minun välillä, ja myöskin ettei hän ollut sitä millään tavalla\nestellyt; mutta miten saisin hänet vakuutetuksi näin äkillisen\npoislähdön tarpeellisuudesta? Miten saisin hänet vakuutetuksi\npelkäämästäni vaarasta sekä miltä taholta se oli odotettavissa?\n\nAikakin oli epäsuotuisa. Meidän tuli olla matkalla auringon noustessa,\nniin kuuluivat meille annetut käskyt, ja päivä koitti jo. Tämä ei\nkuitenkaan minua pahoin huolestuttanut, sillä helpostihan saavuttaisin\njoukkoni, mutta arkaluontoinen asia oli herättää tähän aikaan päivästä\nherrasmiehen perhe, vaikkapa vain tarkoituksella varoittaa sen jäseniä.\nSitäpaitsi ajattelin, että jos neuvoni näyttäytyisi tarpeettomaksi,\nminun varhainen siellä käyntini, joka ei voisi huomaamatta tapahtua,\nvoisi kentiesi juuri aiheuttaa sen vaaran, jota pelkäsin. Kaikeksi\nonneksi oli eräs keskitie: vaikka en voisikaan suullisesti puhutella\nmaatilan asujamia, voisin sen tehdä kirjeellisesti.\n\nSuurimmassa kiireessä, jota pelkoni vieläkin lisäsi, kirjoitin siis\ntuon varoittavan kirjoituksen.\n\nLuotettavaksi sananviejäksi sain erään yhdysvaltalaisia suosivan\nmiehen, joka lupasi, niin pian kuin perhe oli noussut, viedä kirjeen\nmääräpaikkaansa.\n\nKeventyneemmällä mielellä annoin lähtökäskyn.\n\nKauan ei tätä mielialaa kuitenkaan kestänyt; vaikka kuinka olisin\ntaistellut, en voinut kumminkaan poistaa tunnoltani taakkaa, ja vaikka\nkuinka olisin miettinyt, en osannut selittää sen syytä. Kerran tahi\npari, kun huolestumiseni tuntui mitä raskaimmalta, annoin hevoseni\npysähtyä, päättäen nelistää takaisin; mutta sitten ratsastin taas\nepäröiden eteenpäin. Joku varovaisuudentunne esti sitäpaitsi minua\nkääntymästä takaisin; torilta lähteissämme olimme etäältä kuulleet\nherjaussanoja sekä huutoja: Mueran los tejanos! Töin tuskin voin\npidättää väkeäni heille kostamasta.\n\nTiellä näimme jälkiä. Meitä ammuttiin eräältä kukkulalta; mutta kun\nlähetin sinne miehiäni, ei sieltä tavattu ketään. Hevosen jälkiä\nhuomattiin, ja kerran nähtiin ratsujoukon nelistävän pois pitkin\neteläistä vierua. Se oli varmaankin Ijurran joukkoa, mutta me luulimme\nCanalen todellakin olevan läheisyydessä, ja koska ottelu hänen hyvin\njärjestettyä joukkoaan vastaan oli kokonaan toista kuin kahakka Ijurran\nkanssa, kuljimme varovasti. Kuitenkin jatkoimme matkaamme, näkemättä\nvilahdustakaan tuosta kuuluisasta sissijoukosta.\n\nKaupunkiin päästyämme huomasimme ihmeeksemme, ettei sinne majoitettu\nsotajoukon osasto vielä ollut marssinut pois. Heidän olisi pitänyt\nlähteä samana aamuna kuin mekin, mutta pääkortteerista oli saapunut\nvastakäsky, joka lykkäsi lähdön muutamaa päivää tuonnemmaksi.\n\nTämä oli hyvä uutinen; heti sen kuultuani aloin hautoa epämääräisiä\naikeita. Toivoin, että meidät lähetettäisiin takaisin maakylään, mutta\nvalitettavasti ei näin käynyt; meidän oli jääminen tähän osastoon.\n\nKoska jokainen asuttava rakennus oli sotamiesten hallussa, osoitettiin\nmeille leiripaikka kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella, erään\nkauniin virran rannalla; pantuamme hevoset liekaan sekä pystytettyämme\ntelttamme, aloimme kotiutua.\n\nKauan en viipynyt leirissä. Niin pian kuin tarpeelliset toimet\nolivat tehdyt, menin jälleen kaupunkiin. Täällä sain tietää, ettemme\nvarmaankaan vielä viikkoon tulisi täältä lähtemään. Rauhoittuneena ja\nvirkistyneenä keskusteluista entisien toverieni kanssa, palasin leiriin\ntoivorikkaammalla mielellä.\n\nMutta jäätyäni jälleen yksikseni, tunsin tuskallisten aavistuksieni\npalaavan uudella voimalla. Maaten huovallani annoin mielikuvitukselleni\nvapaan vallan.\n\nOlin tehnyt erään suunnitelman, ja sen toimeenpanemisen harkinta\nlievitti johonkin määrään tähän asti tuntemaani alakuloisuutta.\n\nSuunnitelmani oli ratsastaa kolmenkymmenen parhaan mieheni kanssa\nsamaa tietä takaisin, jota olimme tulleetkin, ja piiloutua maatilan\nläheisyyteen; itse menisin kartanoon puhumaan niiden neuvojen puolesta,\njotka olin kirjeeseen uskonut. Jos huomaisin niitä jo noudatetun, sitä\nparempi; silloin rauhoittuisin ja palaisin tyytyväisenä jälleen; mutta\nminä olin milt'ei varma, että don Ramos oli ne hyljännyt. Kaikissa\ntapauksissa olin päättänyt ottaa selkoa asiasta ja tyydyttää haluni\nsaada vielä kerran tavata lemmittyäni.\n\nOlin jo sanonut asiasta miehilleni sekä määrännyt lähtö-ajan;\nlähtisimme vuorokauden pimeimmällä hetkellä voidaksemme pysyä salassa.\n\nSyy, miksi en tahtonut lähteä varemmin, oli seuraava: en uskaltanut\nottaa koko joukkoani mukaani, saamatta lupaa pääkortteerista, ja\nsitä en voinut pyytää, sillä en millään ehdolla tahtonut, että tämä\nretki tulisi muiden tietoon. Olin siis pakotettu tyytymään pienempään\njoukkoon, mutta silloin oli varovaisuus paikallansa. Jos kulkisimme\nmaantietä, ennenkuin väenliike oli lakannut, voisi kentiesi joku nopea\nlähetti edeltäpäin viedä sanan meidän lähestymisestämme ja saattaa\nmeidät onnettomuuteen.\n\nAikomukseni kuitenkin oli lähteä niin pian kuin tulisi pimeä, jotten\nlähtemällä vielä myöhemmin säikähdyttäisi maatilan asujamia öisellä\nkäynnilläni. Puolentoista tunnin yhtämittainen ratsastaminen veisi\nminut sen portille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämärän hetki oli tuskin mennyt, kun nousimme ratsuillemme ja kaikessa\nhiljaisuudessa ratsastimme leiriä ympäröivään metsään. Seurattuamme\nkappaleen matkaa ahdasta polkua tulimme isolle tielle, joka johti\nmaatilalle. Rube ja Garey olivat vakoojina. He olivat laskeutuneet\nratsuiltansa ja kulkivat nyt jalkaisin. Täten he voivat paremmin\nvälttää ilmituloa, samalla kuin mikään ei estänyt heitä itseä\nhuomaamasta mahdollisesti läsnäolevaa vihollista.\n\nTäydellisesti luottaen niihin miehiin, jotka olivat lähetetyt\nedeltäpäin, ratsastimme eteenpäin, sovitellen kulkumme siten, ett'emme\ntulisi perille ennen heitä. Väliin huomasimme heistä vilahduksen erään\npitkän, suoran tien toisessa päässä, jossa he olivat pensaston peitossa\ntahi kyykistyneinä jonkun suojan taakse tutkimaan edessänsä olevaa\ntietä. Vihollista ei kuitenkaan näkynyt. Jo olimme sillä kohdalla,\nmissä maantie haarautui: oikealle kädelle kylään, vasemmalle suoraan\nmaatilalle. Kuljimme viimeksimainittua. Vielä penikulma, niin olisimme\npaikalla; neljännesosa tästä matkasta, niin saisimme sen muurit\nnäkyviimme. Eteenpäin!\n\nMitä tämä valo merkitsi? Nouseeko aurinko lännestä? Onko metsä tulessa?\nMistä tulee tämä keltainen kimallus, jonka puunrungot puoleksi\nhämärtävät. Onko se kuu?\n\nMaatila on tulessa!\n\n-- Ei... se on mahdotonta. Kivirakennus, jossa on tuskin puuta\nuunivalkeaksikaan! Se on mahdotonta.\n\nEi olekaan. Me nelistämme esiin metsästä, maatila on edessämme ja sen\nvalkoiset muurit loistavat tulen keltaisessa valossa. Mutta rakennus\non paikallansa. Ankara nuotio palaa portin edustalla; se se levittää\nloisteensa metsään.\n\nPysäytämme hevosemme sekä tuijotamme ihmetellen tuohon ilmiöön.\nNäemme aimo rovion, johon on otettu poltinaineksia talon kuivasta\nlehväsvarastosta -- mahdoton tulimeri, joka vaimentaa valjun kuutamon.\nVoimme nähdä maatilan rakennukset yhtä selvään kuin päivänvalossakin.\n\nMiksi tämä rätisevistä akasiakimpuista rakennettu polttouhri?\n\nNuotion ympärillä näkyy joukko olentoja. Siellä on miehiä, naisia,\nkoiria ja satuloituja hevosia. Isoja hopeakaloja paistetaan hiilillä,\nja jo valmiiksi paistettuja niellään ahmimalla. Ovatko nuo villejä\nloimuavan nuotion ympärillä?\n\nEi, voimme aivan selvään erottaa heidän kasvonsa, miesten valkean ihon\nja mustan parran sekä naisten puuvillavaatteet; voimme nähdä sombreroja\nsekä serapeita, villalevättejä ja alushousuja, vyöhineitä, sapeleja;\nvoimme kuulla heidän äänensä, kun he kirkuvat, rääkyvät ja laulavat;\nnäemme heidän rohkeat eleensä heidän tanssiessaan fandango-tanssiaan.\nEi, nämä eivät ole intiaaneja; se on sissijoukon leirivalkea.\n\nAh, jospa olisin kuunnellut järjen ääntä ja antanut miesteni piirittää\nnuo konnat! Mutta vereni kiehui, ja minä pelkäsin tuhlata ainoatakaan\nsilmänräpäystä, etten tulisi liian myöhään, sillä aavistin pahinta.\n\nAnnettiin hyökkäyskäsky, ja ikäänkuin kahleistansa päässeet koirat\nryntäsimme esiin, kohottaen sotahuutomme.\n\nTämä oli hullun yritys. Vihollisemme tunsi täydellisesti tuon\nkäheän teksaslaisen \"hurraa\"-huudon. Se oli suotta huudettu heidän\nsäikähdyttämiseksensä. He eivät koskaan olisi meitä varronneet.\n\nHuuto varoitti heitä ja saattoi heidät hajoamaan kuin akanat.\nMaatilalle vievä, jyrkkä tie oli hevosillemme liian vaivaloinen,\nja ennenkuin pääsimme kukkulalle, oli sissien pääjoukko jo noussut\nratsuillensa ja paennut kiireesti pois näkyvistä. Kuusi joutui elävänä\nkäsiimme, mutta tavallisuuden mukaan oli tuon ovelan päällikön\nonnistunut paeta.\n\nTakaa-ajon yrittäminen olisi ollut mielettömyyttä; he pakenivat\nkukkulan takana oleviin synkkiin metsiin, ja minunkin mielessäni oli\nkokonaan toista. Ratsastin pihaan. Tätä valaisi nuotiosta tuleva leimu.\nSiellä vallitsi hävityksen kauhistus. Kalliita huonekaluja, rikottuja\ntahi kumoonheitettyjä, oli sikinsokin verannalla ja kivikerrassa.\nHuusin Isolinan ja don Ramonin nimeä -- vain kaiku vastasi huutooni.\n\nHyppäsin hevosen seljästä, hyökkäsin verannalle yhä huutaen ja yhä\nsaamatta vastausta.\n\nRiensin huoneesta huoneeseen, katolle, kaikkialle, jopa rukoushuoneen\nsisimpäänkin. Kuun säteet loistivat alttarille, mutta ketään ihmistä ei\nsiellä ollut. Koko huone oli tyhjä; palkolliset, jopa keittiöväetkin\nolivat kadonneet. Hevoseni ja minä olimme ainoat elävät olennot näiden\nmuurien sisällä, sillä seuralaiseni olivat vankinensa pysähtyneet\nulkopuolelle.\n\nToivon pilkahdus lensi sydämeeni. Kentiesi he olivat totelleet neuvoani\nja lähteneet pois ennen rosvojoukon tuloa? Jospa taivas soisi sen niin\nolevan!\n\nAh, tämä toivo petti pian. Kääntyessäni pois, palatakseni pihalle ja\nkoettaakseni vangeilta saada tietoa perheen kohtalosta, sattuivat\nsilmäni erääseen muurin varjossa hiipivään henkilöön. Ilon huudahdus\npääsi minulta tuntiessani Cyprio-pojan, joka samassa astui esiin\npiilostansa.\n\n-- Cyprio! huusin minä.\n\n-- Niin, sennor, vastasi hän ja lähestyi paikkaa, jossa olin.\n\n-- Sano minulle, Cyprio, missä he ovat... missä?\n\n-- Carrai, sennor! Nuo pahat miehet ovat vieneet emäntäni pois, en\ntiedä mihin.\n\n-- Sennoranko, sennoran?\n\n-- Oi, herra, tämä on hirmuista!\n\n-- Sano minulle kaikki pian! Pian, Cyprio!\n\n-- Sennor, tänne tuli miehiä, joilla oli musta naamari kasvoilla ja\njotka murtautuivat huoneisiin sekä veivät isännän pois; sitten he\nlaahasivat donna Isolinan pihalle. Toiset menivät talliin ja toivat\nsieltä sen valkoisen hevosen... sen, joka tuotiin aavikolta tänne. Sen\nselkään he sitoivat donna Isolinan. Neitsy Maria, mikä näky!\n\n-- Sitten?\n\n-- Sitten he veivät hevosen virran poikki sen toisella puolella\nolevalle kedolle. Kaikki menivät katsomaan tuota \"pilaa\", joksi he sitä\nsanoivat... Taivas, mikä pila! Minä en mennyt, sillä he löivät minua ja\nuhkasivat tappaa minut, mutta minä näin kaikki kukkulalta, jossa olin\npiiloutunut pensastoon. Oi, pyhä Maria!\n\n-- Sitten?\n\n-- Sitten ne pistivät raketteja hevosen kupeeseen ja sytyttivät ne,\nnykäisivät ohjaksista, ja hevonen läksi laukkaamaan, raketit perässänsä\nsekä donna Isolina sidottuna pitkäkseen sen selkään... sennoritaparka!\nVoin nähdä hevosen, kunnes se oli kaukana, kaukana aavikolla, Jumala\nminua varjelkoon! Sennorita on hukassa!\n\n-- Vettä! Rube! Garey! Ystävät... vettä! Vettä! Koetin päästä kaivolle,\nmutta hoippueltuani pyörryksissä pari askelta tunsin voimaini pettävän\nja kaaduin hervotonna maahan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nYöllä.\n\n\nOlin ainoastansa pyörtynyt. Hermoni ja ruumiini olivat vielä heikot\neilispäivän ottelussa kärsimästäni verenvuodosta. En voinut kestää tuon\nkauhean uutisen vaikutusta.\n\nTuntooni tultuani huomasin olevani suihkukaivon lähellä, aitauksen\nreunaan nojautuneena. Rube, Garey y.m. seisoivat ympärilläni. Märistä\nvaatteistani käsitin, että minua oli valeltu, ja joku oli juuri\nkaatamassa väkevää viinaa kurkkuuni.\n\nEnsimäinen ajatukseni toinnuttuani oli kosto, ja ankara halu päästä\najamaan takaa tuota Ijurra-saatanaa yötä päivää, vaikka tämä\nvainoaminen veisikin minut vihollisen maan sydämeen. Tämä oli kuitenkin\nvain silmänräpäyksen tunne; kosto oli tällä kertaa jätettävä. Minun\npiti lähteä aivan toiselle haaralle kuin tuo pakeneva sissijoukko --\nvalkoisen hevosen jälkeen.\n\nValitsin kuusi parhainta jälkientuntijaa seuralaisikseni ja käskin\nluutnantti Wheatleytä, joka oli minua seurannut, palaamaan muiden\nkanssa leiriin. Mitä vähemmän miehiä oli poissa, sitä vähemmän meitä\nkaivattaisiin, ja niitä, jotka olin valinnut, pidin tarkoitukseeni\nriittävinä. Onnistui hankkeemme tahi ei, piti meidän kuitenkin pian\npalata. Sitten olisi kyllä aikaa keksiä keinoja tämän hirveän näytelmän\njohtajan sekä päänäyttelijöiden vangitsemiseksi.\n\nHevosen hankkiminen Cypriolle ja satulaan nouseminen oli\nsilmänräpäyksen työ. Seuraavassa hetkessä me ratsastimme kukkulalta,\nsyöksyimme virtaan, nelistimme läheisen metsän läpi ja pääsimme sitten\naukealle aavikolle.\n\nCyprion johdolla löysimme pian paikan, jonka tuo julma näytelmä oli\nsaastuttanut. Maa oli monen hevoskavion tallaama; ruudin mustaamia\npaperipalasia, katkenneita rakettikeppejä ja puoleksi palaneita\nsytytyskoteloja oli huiskin haiskin nurmella -- tuon pirullisen\nnäytelmän tuliset jäännökset! Me emme tässä pysähtyneet. Oppaamme ja\nkuunvalon avulla löysimme helposti valkoisen hevosen jäljet, ja niitä\nseuraten olimme pian kaukana aavikolla.\n\nEnemmän kuin penikulman ratsastimme nelistämällä. Silmänräpäykset\nolivat kalliit! Luottaen meksikolaiseen poikaan me tuskin tutkimmekaan\njälkiä, vaan ratsastimme suoraan sille paikalle, jossa valkoinen\nhevonen viimeksi oli nähty. Cyprion sanat eivät pettäneetkään. Hän oli\npannut merkille erään viidakon, jonka laitaa hevonen oli laukannut.\nPitemmältä ei poika ollut sitä nähnyt, ja koska hänestä ei nyt enää\nollut mitään hyötyä, lähetettiin hänet kotiin.\n\nViidakon toisella puolen löysimme jäljet, jotka Rube ja minä helposti\ntunsimme. Hevosen tehdessä tuonoin kauhean hyppäyksensä tasangon\nrotkon kallioiselle pohjalle oli näet oikeasta etukaviosta irtaantunut\nkappale, joka jätti pienen loven kavion miltei täysiympyräiseen jälkeen.\n\nNiitä seuraten kuljimme eteenpäin, nyt kumminkin vitkallisemmin ja\nvarovammin. Äsken oli satanut, ja pehmeässä nurmikossa voimme nähdä\njäljet satulasta laskeutumatta.\n\nVäliin tuli kuivempaa maata, johon kaviot olivat jättäneet tuskin\nmitään merkkiä. Tällaisilla paikoilla hyppäsi joku meistä satulasta\nja kävi oppaana edellä. Rube ja Garey tekivät tavallisesti tämän\npalveluksen, ja he kulkivat niin nopeaan, että hevosemme harvoin\ntarvitsivat kulkea käyden. Ruumis puoleksi kumarassa ja silmät terävinä\nriensivät he eteenpäin ikäänkuin otusta vainuavat koirat; mutta\nturkiseläinten pyydystäjät eivät pitäneet mitään melua, niinkuin ne.\nEi yksikään meistä virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut halua puhua\n-- ahdistukseni oli liian suuri. Jätin jälkien etsimisen tovereilleni\nja annoin hevoseni kulkea heidän perässänsä. Ohjasten annoin olla\nhöllällä, ja pääni painui; tuskinpa huomasinkaan, mitä ympärilläni\ntapahtui. Sydämeni oli milt'ei muserrettu.\n\nEmme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin joku tuli luokseni ja\nlausui hiljaa muutaman lohdutuksen sanan. Tunsin nuoren metsästäjän\nystävällisen äänen.\n\n-- Älkää peljätkö, hän lausui; älkää peljätkö! Rube ja minä tulemme\nheidät löytämään, ennenkuin minkäänmoista vahinkoa on tapahtunut.\nEn luule tuon valkoisen hevosen nelistävän pitkälle, kun se tuntee\njonkun olevan selässänsä. Raketit sen laukkaamaan panivat. Kun ne ovat\npalaneet, pysähtyy hevonenkin ja silloin...\n\n-- Ja silloin? kysyin koneellisesti.\n\n-- Silloin saamme sen kiinni, teidän hevosenne saavuttaa sen muutamalla\nlaukalla.\n\nAloin jo toivoa. Se sammui kuitenkin jo seuraavassa silmänräpäyksessä.\n\n-- Jos kuu vain pysyy ylhäällä, jatkoi Garey epäilystä ilmaisevalla\näänellä.\n\n-- Kuu, niin, keskeytti häntä eräs ääni; -- sehän on katoamaisillansa.\n\nRube lausui tämän vastenmielisen ennustuksen harmistuneella mutta\nvarmalla äänellä.\n\nKaikkein silmät kääntyivät ylöspäin. Kuu liiteli pyöreänä ja valkoisena\npilvettömällä taivaalla ja oli miltei korkeimmillaan. Kuinka se sitten\nvoisi \"kadota\"? Mitähän Rube tällä tarkoitti. Kysyin sitä häneltä.\n\n-- Katsokaa tuonne! vastasi hän. -- Näettekö tuota mustaa juovaa?\n\n-- Tuota mustaa juovaa pitkin taivaanrantaa... niin, sen me kyllä\nnäemme.\n\n-- Hyvä, jatkoi Rube -- siellä ei ole metsää... ei kapulatakaan...\neikä myöskään maassa mitään töyrästä: sentähden se on pilvi, ja olenpa\nnähnyt sellaisen ennenkin. Odottakaapa hiukan. Uh! Määrältänsä kymmenen\nminuutin kuluttua peittää tuo musta pilvi kuun sekä tekee kauniin\nsinisen taivaan yhtä mustaksi kuin neekerin... se on varma, se.\n\nEipä viipynyt kauan, ennenkuin vanhan pyydystäjän ennustus kävi toteen.\nPaksuja pilviä nousi taivaalle, ja niiden mustat seinät peittivät kuun.\n\nMe emme voineet kauemmin seurata jälkiä. Maatakaan ei näkynyt,\nvielä vähemmän kavion jälkiä, jotka meitä opastivat, ja pysähdyimme\nsiis neuvottelemaan, mitä olisi parhain tehdä. Neuvottelua ei\nkestänyt kauan. Jos taivas yhä jäisi pilveen, täytyisi meidän lykätä\ntakaa-ajaminen huomiseen tahi seurata jälkiä soihdun valossa.\n\nTietysti päätimme tehdä tuon viimeksimainitun. Oli vielä keski-yö,\nja monta tuntia tulisi kulumaan ennenkuin päivä valkenisi. En voinut\nelää näitä pitkiä tunteja toimetonna; vaikka meidän kulkumme kävisi\nvitkallisestikin, menisimme kuitenkin eteenpäin.\n\n-- Soihtu! Soihtu!\n\nMistäpä sellainen saataisiin? Meillä ei ollut mukanamme mitään, josta\nsen voisi tehdä, eikä metsääkään ollut lähistössä. Olimme alastoman\navonaisen aavikon keskellä. Rubenkaan kekseliäisyys ei voinut luoda\nsoihtua tyhjästä.\n\n-- Kuulkaahan, kapteeni! lausui Le Blanc, vanha kanadalainen\nkuorma-ajuri, -- kuulkaahan. Miksi en voisi ratsastaa takaisin\nhankkimaan soihtuja kylästä?\n\nNiin, miksi ei? Olimme vasta muutaman peninkulman päässä kylästä.\nKanadalaisen esitys oli hyvä.\n\n-- Tiedän erään paikan, jatkoi hän, -- jossa on oivallisia\nkynttilöitä... vahakynttilöitä, käsivarren paksuisia... kirkkoon\npiilotettuja.\n\n-- Kirkkoonko?\n\n-- Niin, onhan se kauhea synti, tietysti, mutta minkä sille voi?\nSallikaa nyt, kapteeni... Zuackenboss ja minä hankimme kyllä\nkynttilöitä.\n\nEn ollut sillä päällä, että olisin pitänyt lukua tuosta pyhyyden\nryöväämisestä, ja toverini olivat vieläkin vähemmän arkatuntoisia.\nHanke päätettiin panna täytäntöön, ja Le Blanc sekä Zuackenboss\nlähtivät viipymättä meidän omia jälkiämme takaisin kylään.\n\nMe muut panimme hevosemme liekaan ja laskeuduimme nurmelle pitkäksemme,\nodottamaan heidän takaisintuloansa.\n\nHarvoin on kaksi tuntia tuntunut minusta niin pitkältä kuin nyt\nkulumassa olleet, ennenkuin taasen kuulimme kavionkopseen.\n\nVihdoinkin kuului tuo odotettu ääni, ja pian sen jälkeen olivat\nmolemmat miehet luonamme. Le Blancin kädessä voimme nähdä kolme\nvalkoista esinettä, jotka pituudeltaan ja paksuudeltaan olivat kelpo\nkangin näköisiä.\n\n-- Kapteeni, kapteeni! huudahti kanadalainen, -- tässä on\nkynttilöitä!...\n\nMiehet toivat uutisia kylästä. Täälläkin olivat sissit tehneet paljon\nväkivaltaa niille, joita pitivät yhdysvaltalaisten ystävinä. Useita\nhenkilöitä oli mitä julmimmalla tavalla rääkätty sekä silvottu. Miesten\nsaapuessa sinne oli rangaistus kuitenkin jo kohdannut pahantekijöitä;\nsen olivat toimeenpanneet meidän leirissä olevat toverimme, jotka\nolivat saaneet tiedon tapahtumasta pakolaisjoukoilta. Kirkon ympärillä\nolevissa puissa riippui sinä iltana hirmuisia hedelmiä.\n\nTuskin malttaen kuulla kertomusta, sytytimme kynttilät ja lähdimme\njälleen liikkeelle.\n\nValo oli erinomainen, ja me voimme seurata jälkiä täydellisesti yhtä\nnopeaan kuin kuutamollakin.\n\nNiin pimeä kuin yö olikin, huomasimme pian suuntamme johtavan erääseen\nmeille hyvin tuttuun paikkaan -- tuon aavikolla olevan kallion luokse!\nHeikosti toivoen, että hevonen olisi pysähtynyt sinne, kiiruhdimme\nkulkuamme.\n\nTunnin kuljettuamme huomasimme nuo valkoiset kalliot. Kiiltävä\nkatinkulta-kivi heijasti kynttilöistämme lähtevää valoa ikäänkuin\nhohtokivillä koristettu seinä. Lähestyimme varovasti, yhä noudattaen\njälkiä, samalla kuin tarkkaan katselimme eteemme toivoen saada nähdä\netsimämme esineen. Mutta ei kallion luona eikä sitä verhoavassa\npimeydessäkään ollut elävätä olentoa nähtävissä, vaikka hevonen\naivan selvään oli siinä pysähtynyt tahi ainakin lakannut hurjasta\nnelistämisestänsä. Se oli lähestynyt vuorta vitkalleen, kuten jäljistä\nnäkyi; mutta miten ja mihin oli se sieltä mennyt? Sen jälkiä ei enää\nnäkynyt. Se oli kulkenut liuskakivi-kerroksen yli, joka peitti monta\nsyltä ympäriinsä vuoren juurella olevan kentän; mutta sen laidassa ei\nvoinut nähdä ainoatakaan jälkeä.\n\nUsean kerran ratsastimme kukkulan ympäri edestakaisin,\nliuskakivikerroksen poikki ja pitkin sen ulommaista laitaa, mutta yhä\njälkeä näkemättä. Mihinkähän oli hevonen voinut joutua?\n\nKentiesi olisimme löytäneet jäljet paremmalla valolla; mutta kuten asia\nnyt oli, etsimme pitkän aikaa ilman vähintäkään menestystä. Kentiesi\nolisimme ne nytkin löytäneet, ellei olisi sattunut muuatta tapausta,\njoka ei ainoastansa keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan säikähdytti\nmeidät jälleen ja teki miltei kokonaan tyhjäksi kaikki meidän toiveemme.\n\nKeskeytys ei tullut odottamatta. Isot silloin tällöin putoavat\nvesipisarat olivat jo ennustaneet tuollaista aavikolla sattuvaa\nsateenkuuroa, jolloin vesi syöksyy kuin kaataen. Tiesimme rajuilman\nolevan tulossa, ja nyt, jälkiä etsiessämme, nousi se kaikessa\ntuimuudessansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat kynttilämme\nsammuneet ja turha etsimisemme ehkäisty.\n\nMenimme kallion suojaan ja seisoimme siinä vaiti kylki kyljessä.\nLuonnonvoimatkin näkyivät olevan minua vastaan. Sydämeni katkeruudessa\nniitäkin sadattelin.\n\n\n\n\nXIX.\n\nSusia.\n\n\nHevoset kärsivät kylmästä sateesta, kaikki väsyneinä ja nälkäisinä.\nAamullinen lämmössä ja pölyssä kulkeminen sekä yön pitkä, ankara\nnelistäminen oli vienyt niiden voimat, ja ne seisoivat siinä nyt pää\nnuokkuvana ja korvat luimussa puolinukuksissa ja liikkumattomina.\n\nMiehetkin olivat väsyksissä, ja ainoastansa pari heistä pysyi vielä\njaloillansa, ohjakset kädessä, ulkonevan kallion suojassa; toiset\nolivat vaipuneet maahan, selkä kalliota vastaan, ja nukkuneet.\n\nMinun varalleni ei ollut unta eikä lepoa; enpä etsinyt edes\nmyrskyltäkään suojaa, vaan annoin rankkasateen iskeä suoraan\nhartioihini. Se oli pohjatuulen tuomaa, kylmää sadetta, mutta nyt\nei olisi hyinen pohjatuuli eikä polttava sirokko tehnyt minuun\nminkäänlaista tuskan vaikutusta. Ruumiillisille tuskille olin tunnoton.\nOlisinpa lausunut ne tervetulleiksikin sieluntuskiani haihduttamaan;\nmutta tämä kylmä sateenkuuro ei tuonut minulle mitään lohdutusta, vaan\nlisäsi päinvastoin levottomuuttani. Sade ei ollut keskeyttänyt meidän\netsimistämme, vaan se tulisi myöskin, jos sitä vain vielä muutama\ntuntikin kestäisi, kokonansa hävittämään jäljet.\n\nSynkkiin ajatuksiin vaipuneena en pitänyt lukua, mitä minun\nympärilläni tapahtui ja epämääräiseksi ajaksi jäin tähän äänettömään\ntunnottomuuteen. Yht'äkkiä minä kuitenkin heräsin horroksistani. Jotkut\näänet, jotka sattuivat korviini, sanoivat minulle, että ainakin kaksi\ntovereistani oli vielä kestänyt väsymyksen ja epätoivon. Kaksi heistä\njutteli keskenänsä, ja tunsin puhujat helposti molemmiksi metsästäjiksi.\n\n-- Luulenpa sinun olevan oikeassa, Rube, sanoi Garey toverillensa\nhillityllä äänellä. -- Hevosen on täytynyt mennä sinne juomaan, ja\nsilloin löydämme sen varmasti. Maa järven ympärillä on nevaista, jos\noikein muistan; voimmehan pitää kynttilää hatun alla.\n\n-- Noh, niin, vastasi Rube matalalla, pitkäveteisellä äänellä; -- ja\nellen erehdy, emme kohta tarvitse emme hattua emmekä kynttilää. Katso\ntuonne! sanoi hän, osoittaen erästä pilvenrakoa. -- Uskallanpa panna\nvetoa, ettei tämä sadekuuro enää kestä kauan. Uh! Saamme nähdä kuun\njälleen neljännestunnin kuluttua...\n\n-- Sitä parempi; mutta emmekö tee parhaiten, jos ensin etsimme jäljet?\nAika on kallista, Rube...\n\n-- Tietysti, tietysti; tuohan tänne kynttilä ja hattu, niin lähdemme.\n\nLeveäreunaisella hatulla, jonka olivat saaneet lainaksi eräältä\ntoverilta, ja yhdellä isolla kynttilällä varustettuina lähtivät nuo\nmolemmat miehet heti tämän jälkeen menemään, lausumatta sanaakaan\nenempää. He eivät sytyttäneet kynttilää, ja käytyänsä viisi, kuusi\naskelta, katosivat he pimeään ja rankkasateeseen.\n\nVarroten heidän palajamistansa katselin tuota kirkasta paikkaa\ntaivaalla, jota Rube oli osoittanut, ja sydämeni riemuitsi huomatessani\nsen tulevan joka silmänräpäys suuremmaksi.\n\nVäliin katselin järvenpuoliselle aavikolle ja kuuntelin, saadakseni\nkuulla jotakin -- joko pyydystäjäin ääntä tahi heidän palaavien\nhevosiensa kavionkopsetta. En voinut kuitenkaan kuulla mitään.\n\nAloin tulla maltittomaksi, kun samassa äkkiä huomasin valon\nleimahduksen kaukaa aavikolta. Se sammui heti, mutta samalla paikalla\nnäkyi silmänräpäys jälestäpäin pieni, mutta vakava liekki, joka\nikäänkuin yksinäinen tähti loisti sateen sinertävässä usvassa. Muutaman\nsilmänräpäyksen se pysyi paikallansa, mutta alkoi sitten liikkua,\nmilloin eteenpäin, milloin taaksepäin, milloin ympyrässä, milloin sikin\nsokin moniin suuntiin, yhä pysyen lähellä maanpintaa. Hetken perästä\npysähtyi valo taasen, ja kuului kimakka huuto: tunsimme kaikki Ruben\näänen.\n\nTaasen alkoi valo liikkua, mutta nyt se kulki nopeammin eteenpäin\nsuoraan suuntaan aavikon yli.\n\nMinä seurasin sitä tarkoin. Se eteni yhä kauemmaksi, ja seuralaiseni,\njotka olivat heränneet pyydystäjäin lähtiessä, arvelivat näiden jälleen\npäässeen jäljille.\n\nTämän vahvisti itse Garey, jonka pitkä vartalo lähestyi usvan läpi.\n\n-- Rube on löytänyt jäljet, kapteeni, sanoi hän tyynellä äänellä; --\nhevonen on kulkenut pitkin kallion juurta ja mennyt sitten erästä\nkuivaa harjannetta myöten, ja koska se tänne päästyään oli ruvennut\nkulkemaan käyden, ei kivikkoon jäänyt selviä jälkiä, mutta tuon järven\nluona, jossa maa on pehmeämpää, olemme jälleen ne löytäneet. Rube\non lähtenyt niitä seuraamaan. Hän katoaa pian näkyvistämme, ellemme\nkiirehdi hänen peräänsä.\n\nSanaakaan sanomatta hyppäsimme satulaan ja ratsastimme tuota tuikkivaa\ntähteä kohden, joka viittaili meille aavikon toiselta puolen.\n\nPian saavutimme Ruben ja huomasimme hänen käyvän eteenpäin rajuilmasta\nhuolimatta hyvin nopeasti, suojaten kynttilää leveäreunaisella hatulla.\n\nKuten pyydystäjät olivat arvanneetkin, oli hevonen pysähtynyt järven\nrannalle juomaan; mutta heti sen jälkeen oli se taasen lähtenyt hurjaa\nlaukkaa.\n\nMiksi se oli ruvennut nelistämään?\n\nKysyin sitä Gareyltä. Huomasin hänen tietävän syyn, vaikk'ei hän\ntahtonut sitä ilmaista.\n\nVihdoin ja huomattavan vastahakoisesti hän vastasi:\n\n-- Hevosen jälkien joukossa on sudenkin jälkiä.\n\nMetsästäjät olivat nähneet niiden jäljet liejussa järven rannalla.\nNiitä oli kokonainen lauma.\n\nSudet käyvät harvoin täysikasvaneen, voimallisen aavikkohevosen\nkimppuun, mutta niiden vaisto oli niille sanonut, ettei tuon valkoisen\nhevosen laita ollut oikein, ja niin ne olivat lähteneet ajamaan\nsitä takaa, toivoen sen väsyttävänsä. Varsin luultavaa oli, että ne\ntulisivat yrityksessä onnistumaan, koska hevosella oli kuorma. Ennemmin\ntahi myöhemmin ne sen saavuttaisivat. Ne hyökkäisivät sen kupeisiin,\niskisivät kiinni sen väsyneihin raajoihin -- ja häneen, tuohon\nturvattomaan uhriin sen seljässä! Sekä hevonen että ratsastajatar\ntemmattaisiin maahan... molemmat tulisivat rikkirevityiksi...\n\nAjatus kauhistutti minua.\n\nSillävälin oli, kuten Rube oli ennustanut, taivas kirkastunut, ja\nyön kuningatar valaisi taasen polkuamme. Kynttilät sammutettiin, ja\nkuunvalossa seurasimme jälkiä mitä suurimmalla nopeudella.\n\nTässä oli villihevonen nelistänyt ja tehnyt sitä vielä monta\npeninkulmaa eteenkinpäin, juosten yhä nopeinta vauhtiansa. Perässä\nja aivan sen kintereillä olivat olleet myöskin nuo verenhimoiset,\nväsymättömät sudet.\n\nTässä oli hevonen liukastunut märällä nurmella, ja iso susi tehnyt\nhuonosti onnistuneen hyppäyksen sen kimppuun; niin ainakin selitti\nGarey joitakuita mättäässä olevia merkkejä, ja epäilemättä hän oli\noikeassa.\n\nVeden kohinaa kuului ja pian näimme veden sileän pinnan, joka loisti\nkuun valossa. Suoraan tänne johtivat jäljet.\n\nSe oli muuan virta; läheisyydessä oli koski, joka viime sateitten\npaisuttamana pauhasi valkeana vaahtona. Kuunvalossa se oli lumivyöryn\nnäköinen.\n\nRiensimme rantaan, vastapäätä kosken kuohuja. Jäljet johtivat meidät\ntälle paikalle, juuri tuon kuohuvan veden reunalle. Virtaan päin oli\nkavion jälkiä, vaan ei sieltä poispäin. Hevonen oli syössyt virtaan!\n\nOlikohan sen onnistunut päästä yli? Se oli ensimäinen ajatuksemme.\nNäyttipä se uskomattomalta, milt'ei mahdottomalta. Varmaankin oli virta\nliian syvä. Vaikka kallioita näkyikin sieltä täältä, olivat ne vain\nlohkareiden huippuja, joiden välissä vesi virtasi syvänä ja raivoisana.\nOlikohan hevonen kadottanut jalansijansa? Olikohan sen täytynyt uida?\nSiinä tapauksessa oli virta varmaankin vienyt sen muassansa... sen oli\nkai täytynyt vajota kaulaansa myöten... sen turvaton seljässä olija...\n\nLoppu oli kaikille selvä. Ei kaikille. Tuossa lausui vanhin ja viisain\nmeistä lohdutuksen sanan, joka kohensi vaipunutta rohkeuttani.\n\n-- Oh, hevonen ei ole uinut rahtuistakaan... ei, sitä se ei ole\ntehnyt. Näettekö, minkä väristä vesi on?... Se on ruskeaa kuin puhveli\nsyksyllä. Ennen sateenkuuroa ei virran uomassa ollut puoleksikaan\nsen vertaa vettä. Silloin olisi hevonen voinut mennä virran yli kuin\ntanssien, ja silloin se sen tekikin.\n\n-- Se siis kahlasi virran yli ennen sadetta?\n\n-- Varmaan, luottakaa siihen. Katsokaapa jälkiä. Ne ovat syntyneet,\nennenkuin oli pudonnut pisaratakaan. Jos ei niin olisi ollut, olisivat\nne painuneet nurmikkoon paljoa syvempään. Uh! Hevonen on mennyt yli,\nkastelematta kupeiltansa karvaakaan. Mitä siis uppoamiseen tulee, ette\ntarvitse olla siitä peloissanne, kapteeni! Tyttö on vielä hyvässä\nsäilössä.\n\n-- Entä sudet? Ovatko nekin menneet virran yli?\n\n-- Ei yksikään... eihän toki! Niillä lurjuksilla on enempi järkeä.\nNe tiesivät, ett'ei heidän koipensa riittäisi, ja että virta olisi\nvienyt heitä mukanansa peninkulman, ennenkuin olisivat ennättäneet uida\npuoliväliin. Sudet jäivät luullakseni tälle puolelle. Kas tässä...\ntässä on niiden jäljet. Mikä paholaisjoukko! Rannalla on tepasteltu\nkuin lammaskarsinassa.\n\nKyykistyimme tutkimaan maata. Aivan oikein, se oli suden jälkiä täynnä.\nSuuri lauma oli keräytynyt tälle paikalle, ja koska niiden jäljet\nveivät joka haaralle, oli selvää, ett'eivät ne olleet jatkaneet matkaa,\nvaan virran estämänä luopuneet takaa-ajamisestansa ja hajaantuneet.\n\nSuokoon Jumala, ettei tämä ollut pelkkää arvelua!\n\nKeveämmällä sydämellä hyppäsin jälleen satulaan. Toverini tekivät\nsamoin, ja tutkien virtaa ratsastimme sitä pitkin etsiäksemme\nylimenopaikkaa.\n\nSellaista ei kuitenkaan löytynyt.\n\nEi ollut aikaa etsiä enempää, ainakaan ei minun maltittomuuteni\nsallinut pitempää viivytystä. Eipä ollut ensikertaa, kun hevoseni\nja minä menimme virran poikki, matalikkoa etsimättä; useimmat\nseuralaisistani olivat myöskin tottuneet rajumpaankin ylimenoon.\n\nKoskien alapuolella virtasi vesi tyynenä, vaikka rantojen välimatka\ntässä oli suurempi. Kuunvalossa näin vastakkaisen rannan olevan loivan.\nSiitä pääsisi hevonen helposti ylös.\n\nEnpä epäillyt kauempaa; ohjasin \"Muron\" rantaan, painoin kannukset sen\nkupeisiin ja syöksyin virtaan. Loiskis... loiskis... loiskis! kuului\ntakaani, kunnes viimeinen seuralaisistani oli päässyt veteen, ja me\nkaikki äänettöminä olimme tulleet virran poikki.\n\nJoudutin hevostani ja pian saavuimme koskelle, jossa toivoin löytäväni\njäljet.\n\nIlokseni näkyi kavion jälkiä vastapäätä sitä paikkaa, jossa hevonen\noli hypännyt virtaan. Rube oli oikeassa: hevonen oli päässyt hengissä\nvirran yli ja oli päässyt susistakin; näiden jälkiä ei enää näkynyt.\n\nTaivaan kiitos! Ainakin näistä vaaroista oli hän pelastunut!\n\n\n\n\nXX.\n\nVillihevos-lauma.\n\n\nIloani valkoisen hevosen ja sen seljässä olijan pelastuksesta enensi\nvielä se, että huomasimme juoksijan rantaan päästyänsä hiljentäneen\nvauhtiansa. Kentiesi oli se päästyään julmista vainoojistaan jo vähän\nmatkan päässä pysähtynytkin. Sen väsyneet raajat lienevät kehoittaneet\nlepoon, ja silloin...\n\nMutta äskensyntynyt iloni sammui äkkiä. Olimme ehtineet ainoastansa\nmuutaman sata askelta virrasta, kun meitä jo kohtasi este, joka teki\nmiltei lopun koko etsimisestämme.\n\nTämä este oli tammimetsä, ei jättiläistammia, vaan päinvastoin\nvaivaistammia (quercus nana). Niin pitkältä kuin silmä kantoi, kasvoi\ntätä merkillistä metsää, jossa ei yksikään puu ollut kolmeakymmentä\ntuumaa korkeampi. Ne eivät kuitenkaan olleet pensaita, vaan kullakin\noli oma runkonsa, täynnä oksia, liuskaisia lehtiä ja ruskeita\nterhokimppuja.\n\n-- Uh! huudahti Rube maltittomalla äänellä, -- tässä tulee raskas\ntyö. Saamme kaikki laskeutua satulasta ja hiukan keventää hevostemme\nkuormaa: tässä täytyy ihan ryömiä.\n\nJa niin tapahtuikin. Pitkät, väittävät hetket me seurasimme jälkiä,\npääsemättä eteenpäin nopeammin kuin jos olisimme ryömineet nelinkontin.\nHevosen jäljet olivat kyllä selvät, ja päivän valolla olisimme voineet\nniitä seurata; mutta nuo pienet tammet kasvoivat taajassa sekä\nsäännöllisesti, ikäänkuin olisivat olleet ihmiskäden istuttamia, ja\nniiden sakeiden lehvien välistä kuun valo tuskin pääsi tunkeutumaan.\nNiiden oksat miltei koskivat toisiinsa, joten koko maa oli synkän\nvarjon peittämä, mikä teki kavion jäljen tuntemisen sangen vaikeaksi.\nSiellä ja täällä voi katkennut oksa, joukko varisseita lehtiä,\njoiden alapuoli loisti sinisenä kuun valossa, auttaa meitä nopeammin\neteenpäin; mutta koska hevonen oli astunut tällä kohdalla hiljaa, oli\nnäitä merkkejä harvassa ja kaukana toisistansa.\n\nJäljet veivät metsän halki, ja ennenkuin vielä olimme ennättäneet\nsen toiseen laitaan, sekaantui jo kuun säteihin aamuruskon\npurppuraloistetta. Vähän matkaa tästä alkoi metsäkin harventua; nuo\npienet vaivaistammet olivat milloin harvassa, milloin ryhmittäin tahi\npieninä lehtoina, kunnes taasen alkoi aavikon nurmikko.\n\nJälkien etsijäin vaivat olivat nyt lopussa. Auringon tervetulleessa\nvalossa voi jäljet helposti tuntea, ja nopealla vauhdilla ratsastimme\nnyt aavikon poikki. Valkoinen hevonen oli samoin tässä jouduttanut\njuoksuansa. Päästyänsä pois vaivaismetsästä, oli se kulkenut kappaleen\nmatkaa käyden, mutta ruvennut äkkiä kuten jäljet osoittivat, jälleen\nhuimasti laukkaamaan.\n\nMikähän siihen oli syynä? Emme voineet sitä käsittää. Aavikkomiehetkin\nolivat hämillänsä.\n\nSamalla kuului kuitenkin edellämme ratsastavien pyydystäjäin huutoja.\nMolemmat olivat pysähtyneet ja osoittivat maahan. Ei lausuttu\nsanaakaan, eikä se ollut tarpeenkaan. Maasta luimme selvästi uuden\nkiireen syyn. Suoraan edessämme oli nurmikamara monien jalkain\ntallaama. Ei neljä, vaan neljä sataa jälkeä oli poljettu maahan, kaikki\nyhtä tuoreita kuin nekin, joita me seurasimme, ja jotka katosivat\nniiden sekaan.\n\nVillihevoslauma.\n\nSillä paikalla, josta ensin niiden jäljet tapasimme, olivat ne\nolleet täydessä juoksussa; juoksijan jäljet lähestyivät sekä vihdoin\nsekaantumatkin niiden jälkiin terävässä kulmassa.\n\n-- Noh, niin, sanoi Rube pitkäveteisellä äänellä, -- huomaan,\nmiten asia on. Ne ovat säikähtäneet hevosta sen kummallisen taakan\nvuoksi ja lähteneet laukkaamaan. Kas! Tuossa ovat sen jäljet muiden\njälkien päällä; se on juossut niiden perässä. Tuossa -- jatkoi ukko,\nehdittyämme hiukan eteenpäin -- on se saavuttanut niistä muutamia.\nKatsokaas vaan! Ne kanaljat ovat hajautuneet oikeaan ja vasempaan!\nTässä ne taasen ovat laukanneet yhdessä, toiset sen edellä ja toiset\njäljessä. Uh! Luulenpa niiden nyt sen tuntevan, eikä enää sitä\npelkäävän. Katsokaa! Tuossa se on ollut lauman keskellä!\n\nVaistomaisesti vilkasin ympärilleni siinä luulossa, että hevoset\nolisivat näkyvissä, mutta ei; vanha metsästäjä ratsasti eteenpäin\nkumarassa ja silmät maahan luotuina. Kaikki mitä hän oli sanonut, oli\nhän lukenut aavikon kamarasta; minä en niitä ymmärtänyt, mutta hänestä\nne olivat selvemmät kuin kirjan lehdet. Tiesin hänen sanansa olevan\ntotta, ja tämä vakuutus täytti mieleni synkillä ajatuksilla. Huomasin\nheti, mikä uusi vaara morsiantani uhkasi; se oli outo, kummallinen ja\nkauhea!\n\nOlin näkevinäni hänet hirnuvien villihevosten, noiden tulisilmäisten\norhien keskellä, joiden punaiset sieramet höyryävät; olin näkevinäni\nnäiden, kentiesi vihastuneina tuohon valkoiseen juoksijaan sekä\nkarsastellen sen lähestymistä, sokeassa raivossa hyökkäävän sen\nkimppuun, kita auki ja näyttäen keltaisia, välkkyviä hampaitansa,\nhypäten pystyyn sen ympärillä ja sen päälle sekä potkien sitä\nkauheilla, murhaavilla kavioillansa... Se oli hirveä ajatus.\n\nRatsastin pitkin erästä harjannetta, kunnes sen kukkulalta jo näin\nmielikuvitelmani kuvauksen miltei toteutuvan.\n\nOliko se unta? Mielikuvitelmako silmiäni vielä petteli? Ei, tuolla\noli villihevoslauma, tuolla orhit hyppimässä pystyyn ja hirnumassa\nja tuolla valkoinen hevonen niiden keskellä... sekin pystyssä\ntakajaloillansa... ja sen seljässä...\n\n-- Oi, Jumala! armahda... pelasta hänet... pelasta hänet!\n\nHätäinen rukous pusertui huuliltani, nähdessäni tuon kauhean näytelmän.\n\nEn kuullut mitään enkä tiedustellut toverieni neuvoa, vaan painoin\nkannukset hevoseni kylkiin ja nelistin harjannetta alas laumaan päin.\n\nEn noudattanut mitään määrättyä suunnitelmaa enkä koettanut laisinkaan\npysyä piilossa. Aika ei sallinut sitä eikä tätä. Toimin silmänräpäyksen\nvaikutuksesta, ja minulla oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin syöstä\nesille, hajoittaa hevoslauma ja, jos se ei ollut jo myöhäistä, pelastaa\nmorsiameni niiden potkivista kavioista sekä julmilta, välkkyviltä\nhampailta.\n\nJos juoksija olisi ollut yksin, olisin kentiesi ajatellut sen\nkiinniottamista, mutta niin kuten asia nyt oli, ei sellainen voinut\ntulla kysymykseenkään. Tässä oli pidettävä kiirettä. Lauma oli vielä\nkaukana. Raitis tuuli puhalsi meitä vastaan. Olimme harjanteen\npuolivälissä, eivätkä villit hevoset meitä vielä kuulleet eivätkä\nnähneet, eikä niillä ollut meistä vainuakaan.\n\nHuusin kaikin voimin. Tahdoin säikähdyttää niitä ja pelottaa ne\npakenemaan. Seuralaiseni kiljuivat kovin, mutta äänemme ei kantanut\ntuohon kirmailevaan laumaan.\n\nOli parempi keino: tempasin revolverin kotelosta ja ammuin useita\nlaukauksia.\n\nEnsimäinenkin olisi riittänyt. Sen pamaus kuului vastatuuleenkin, ja\nsäikähtyneinä lakkasivat mustangit heti kirmailemasta. Toiset juoksivat\ntiehensä, toiset tulivat kierrellen ympärillemme, hurjasti korskuen\nja heittäen päätänsä pystyyn. Pari niistä nelisti milt'ei pyssyjemme\nkantomatkalle, kääntyen sitten, kimakasti hirnuen, takaisin, sekä\nlähtien nopeasti pakoon. Juoksija ratsastajineen jäi yksin jäljelle\nsinne, missä sen ensiksi olimme nähneetkin.\n\nHetken seisoi se siinä ikäänkuin hämillänsä toveriensa äkillisestä\nhajautumisesta, sillä kaiketi sekin oli laukauksen kuullut, vaikka ei\nkuitenkaan liikahtanut paikaltansa. Aloin jo toivoa, että se odottaisi\nmeidän tuloamme ja antaisi tyynesti ottaa itsensä kiinni, mutta tästä\nerehdyksestä minä piankin selvisin. Olin siitä vielä etäällä, kun näin\nsen karkaavan pystyyn, pyörähtävän ympäri takajaloillansa ja sitten\nrivakasti lähtevän pakoon. Sen kimakka hirnuminen, jonka tuuli toi\nmeidän korviimme, kuului minusta ikäänkuin leppymättömän vihollisen\nivalta. Se näytti olevan ivan ja koston ilmausta: ivaa turhasta\ntakaa-ajamisestani ja kostoa, koska olin kerran tehnyt sen vangikseni.\n\nTottelin ainoastansa vaistoa, jota sellaisessa silmänräpäyksessä\nvoi tuntea, ja nelistin perässä niin nopeaan, kuin hevoseni pääsi.\nEn viivähtänyt neuvottelemaan toverienikaan kanssa. Olin jo ehtinyt\npitkälle heidän edellänsä, enkä tarvinnut heidän kokemustansa itseäni\nopastamaan. Tieni oli minulla selvä: ainoastansa nopeudella oli hevonen\nkiinnisaatavissa ja sen kallis taakka kuolemasta pelastettavissa... jos\nhän vielä olisi hengissä.\n\nOi, kauhea ajatus! Oi, hirmuinen epäilys!\n\nEipä ollut aikaa turhille tuskille; tukahdutin aavistukseni ja käytin\nkaiken voimani takaa-ajamiseen. Puhuttelin rohkeata ratsuani, mainitsin\nsitä nimeltä. Kiihoitin sitä käsilläni ja polvillani ja ainoastansa\nsilloin tällein käytin julmaa terästä sen kylkiin.\n\nHuomasin sen väsyvän pian: se oli ollut eilispäivänä liian kauan\nsatuloituna, ja kostea, sateinen yö oli myös sitä väsyttänyt. Se oli\nponnistellut yli voimainsa, ja tunsin sen nelistävän yhä heikommilla\nharppauksilla. Aavikkohevonen oli saanut levätä enemmän.\n\nMutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta: hänen henkensä,\nniin, kentiesi omanikin. Enpä huolisi elää enää hänen kuoltuansa. Hänet\ntäytyi pelastaa. Kannusta oli armahtamatta käytettävä: juoksija oli\nsaavutettava, vaikka \"Muroni\" kaatuisikin.\n\nAavikko, jota ratsastimme, oli harjanteista, ikäänkuin aaltoileva\nmeri. Me nelistimme harjanteiden poikki, joita oli taajassa toinen\ntoisensa rinnalla. Kentiesi näytti niitä meidän nopean kulkumme vuoksi\nolevan taajemmassa, kuin miten todella olikaan. Ylös ja alas mäkeä\nkävi kilparatsastuksemme nopeasti, kovaksi koetukseksi satulavöille ja\nhevosraukalleni. Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta.\n\nMuisto edellisestä takaa-ajostani kummitteli vielä aivoissani:\nen katsonut oikeaan enkä vasempaan, vaan suoraan eteeni, suoraan\ntakaa-ajon esineeseen ja välillämme olevaan matkaan. Viimeksi\nmainittua tutkin alituisesti, milloin rohkealla toivolla, milloin\ntaasen epäilyksellä. Se näkyi vaihtelevan maan laadun mukaan. Toisella\nhetkellä, kun mentiin alaspäin, olin takaa-ajettavaani lähempänä,\nmutta toisella esti taas jyrkkä nousu hevostani ja pitensi välimatkaa.\nRiemuiten ratsastin tuon aaltoilevan aavikon viimeisen harjanteen\npoikki ja näin taas tasaisen kentän edessäni. Ilolla huomasin nopeasti\npääseväni juoksijan jäljessä tällä tasaisella aavikolla.\n\nJa pian pääsin niin lähelle, että tuskin kolmeasataa askelta oli\nvälillämme. Olimme niin lähellä toisiamme, että voin huomata\nhänen vartalonsa... hänen oikoiset jäsenensä... hänen liehuvan\nja rikkirevityn hameensa... hänen pitkät mustat hiuksensa, jotka\nhulmusivat hajallaan. Hänen kalpeat poskensakin voin nähdä silloin\nkun hevonen heitti päätänsä taaksepäin ja antoi kuulua hirmuisen,\npilkkaavan hirnumisensa.\n\nOlin jo kuulon kantomatkalla. Huusin niin paljon kuin voin. Mainitsin\nhänen nimensä, ja kuuntelin kovasti sykkivällä sydämellä hänen\nvastaustansa.\n\nMinusta näytti, ikäänkuin hän olisi kohottanut päätänsä ja ikäänkuin\nhän olisi minut ymmärtänyt sekä tahtonut minulle vastata. En voinut\ntosin kuulla mitään, mutta kavionkopse luultavasti oli tukahduttanut\nhänen heikot huutonsa.\n\nTaasen huusin korkealla äänellä ja taasen mainitsin hänen nimeänsä.\n\nVarmaankin kuulin vastauksen! Varmaankin nosti hän päätänsä hevosen\nkaulasta! Niin se oli... en voinut erehtyä.\n\n-- Taivaan kiitos, hän elää!\n\nTuskin olin lausunut tämän kiitoksen, kun tunsin hevoseni vaipuvan\naltani ikäänkuin maan alle. Syöksyin satulasta suin päin maahan.\nHevoseni oli astunut murmelieläimen kuoppaan, ja tämä harha-askel\nheitti sen kiivaasti maahan.\n\nMinua ei kaatuminen huumannut eikä hämmästyttänyt; heti olin jälleen\njaloillani sekä satulassa.\n\nMutta kun taas rupesin kannustamaan ratsua raviin, oli tuo valkoinen\nhevonen näkymättömissä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nEksyksissä.\n\n\nOlin suutuksissani, epätoivoissani, mutta en hämmästyneenä. Tällä\nkertaa ei hevosen katoaminen ollut ollenkaan salaperäistä; lähellä\noleva viidakko teki seikan luonnolliseksi. Vaikk'en enää valkoista\nratsua nähnytkään, oli se vielä kuuluvissa. Sen kavionkopse kumisi\nkovalla kentällä, joku varissut oksa ritisi, taipuneet oksat kahisivat,\nkaikki tämä tuli korviini ja johdatti minua. Malttamatta noudattaa\njälkiä, laukkuutin viidakkoon juuri sitä kohti, mistä kuulin äänen. En\npysähtynyt hakemaan polkua, vaan ratsastin suoraan sitä kohti, mistä\njytinä kuului.\n\nJoko mennen kaulaan asti ulottuvien pensaiden läpi, tahi hypäten niiden\nyli, raivasi rohkea ratsuni itsellensä tietä; mutta emmepä olleet\npitkälle päässeet, ennenkuin huomasin menetteleväni ajattelemattomasta:\nminun olisi ollut pysyminen jäljillä.\n\nEi kuulunut enää yhtään ääntä, minkä mukaan olisin ohjannut kulkuani.\nOman hevoseni noissa ritisevissä akasia-pensaissa aikaansaama ääni\ntukahdutti kaikki muut kuulokalvoon tulleet havainnot. Ainoastansa\nmilloin pysäytin hevoseni, voin jälleen kuulla valkoisen oriin tunkevan\nviidakon läpi, mutta nyt kuului ääni heikosti sekä etäältä.\n\nTaasen kannustin hevostani sokeasti, mutta enpä ollut ehtinyt sataakaan\naskelta, ennenkuin tuo onneton epävarmuus taasen pakotti minut\npysähtymään.\n\nTällä kertaa en kuullut mitään, enpä oksien risahdustakaan. Hevonen oli\njoko pysähtynyt, tahi mikä oli luultavampaa, oli päässyt niin pitkältä\nedelle, etten enää voinut kuulla sen kavion kopsetta.\n\nPuoleksi suuttuneena itseeni ja liian kiihoittuneena tyynesti asemaani\nmiettiäkseni, haavoitin hevoseni kupeita ja laukkasin kuin hullu\nviidakon läpi.\n\nRatsastin kauan, ennenkuin pidätin hevostani jälleen epätoivoisesti\nkuunnellakseni, kuuluisiko mitään takaa-ajettavastani.\n\nEi ääntäkään. Äänettömyys, kuolon hiljaisuus vallitsi ympärilläni\nolevassa metsässä; ei lintuakaan liikkunut puun oksalla. Tunsin\nitseäni kohtaan inhoa ja syytin itseäni varomattomuudesta. Olisinhan\nmielettömättä kiivaudettani vieläkin voinut olla hevosen jäljillä ja\nkentiesi nähnytkin pakenijan. Olisin voinut varmasti noudattaa sen\njälkiä. Nyt se oli poissa, tietämättäni, mihin se oli joutunut...\nKadotettu... sen jäljetkin olivat kadotetut... kaikki oli hukassa.\n\nLöytääkseni uudelleen sen jäljet ratsastin umpimähkään moniin suuntiin\nviidakon läpi milloin minnekin, vaan aina turhaan. En voinut huomata\nkavion jälkiä enkä taitettuja oksiakaan. Lähin ajatukseni oli palata\navonaiselle aavikolle ja alkaa jälkien etsintä siltä kohdalta, jossa\nhevonen oli mennyt viidakkoon. Tämä oli selvästi viisain, jopa parhain\nkeino.\n\nKäänsin hevoseni aavikolle -- tahi oikeammin siihen suuntaan, missä sen\nluulin olevan; sillä tästäkin olin tullut epävarmaksi.\n\nVasta kun olin ratsastanut puoli tuntia aukeiden paikkojen ja\npensastojen läpi... vasta kun olin ratsastanut milt'ei kaksi sen vertaa\nvastakkaiseen suuntaan, milloin oikeaan, milloin vasempaan, pysäytin\nläähättävän heponi, annoin ohjasten pudota sen kaulalle ja istuin\nkumarassa satulassa, siinä varmassa luulossa, että olin hukassa.\n\nVihdoin tempauduin irti siitä horrostilasta, joka minut oli vallannut,\nja pakotin jälleen hevostani pensaiden läpi. Minulla oli hämärä\nkäsitys, että päästäkseni jälleen aavikolle, oli minun ratsastettava\nitäänpäin. Mutta miten saada selkoa idästä ja lännestä? Viidakossa\noli kaikki yhdennäköistä, ja sama oli taivaankin laita. Ei näkynyt\naurinkoakaan, joka olisi voinut minulle ilmansuunnat näyttää.\n\nEn osannut miettiä parempaa menettelytapaa kuin antautua hevoseni\njohdettavaksi. Useammasti kuin kerran olen eksyttyäni taajassa metsässä\ntahi aavikolla luottanut sen vaistoon; monta kertaa on se päästänyt\nminut pulasta. Laskin ohjakset ja annoin sen mennä menojansa.\n\nOlin huutanut niin paljon kuin kurkusta pääsi, toivoen voivani herättää\ntoverieni huomiota, mutta minkäänlainen vastaus ei keskeyttänyt\näänettömyyttä ympärilläni. Vielä voin kuitenkin toivoa niiden minua\nkuulevan. Tiesin, etteivät toverini poikkeaisi suunnastansa, ja vaikka\nolisikin kulunut aikaa siitä kun tulin viidakkoon, tulisivat he\nvarmaankin perässäni.\n\nSentähden huutelin yhä uudelleen ja ammuskelin revolverillani; mutta\neivät laukaukset eivätkä huudot auttaneet. Luultavasti he olivat vielä\nliian kaukana kuullaksensa pamahdusta.\n\nTaasen ammuin usean laukauksen, mutta, kuten ennenkin, kaiku oli ainoa\nvastaajani. Ehk'eivät he olleetkaan minua seuranneet? Kentiesi he\nolivat jatkaneet hevosen jälkien seuraamista, ja se oli vienyt heidät\nkauaksi pois pamauksen kuuluvilta! Tahi ehk'eivät he olleet vielä\nehtineet viidakkoonkaan?\n\nNäitä pohtiessani herätti äkkiä huomiotani lintujen kirkuna kappaleen\nmatkaa minusta. Tunsin närhin pahan äänen, johon sekaantui punaisen\nkardinaalilinnun mongerrusta.\n\nÄänestä voin huomata lintujen olevan suutuksissa jonkin vihollisen\nläsnäolosta. Kentiesi ne puolustivat pesäänsä mustalta käärmeeltä tahi\nkalkkarokäärmeeltä.\n\nTahi voisikohan siellä olla valkoinen hevonen, samoin kuin minäkin\nharhailemassa vielä viidakossa?\n\nOlin laskeutunut läähättävän hevoseni selästä antaakseni sen levätä,\nmutta nyt minä jälleen hyppäsin satulaan voidakseni paremmin nähdä;\nlintujen kirkumisen opastamana tulin paikalle pian.\n\nVähän matkan päässä näin sekä närhiä että kardinaalilintuja, selvästi\nrauhattomina jonkin maassa heidän allansa olevan esineen johdosta.\nSamalla kertaa kuulin ihmeellisiä ääniä, jotka voittivat lintujen\nkirkunan, mutta en osannut selittää niiden syytä. Rohkeuteni lannistui,\nsillä ymmärsin nyt, ettei kysymyksessä voinut olla toverini eikä\nvalkoinen hevonenkaan.\n\nPäästyäni lähelle sain nähdä omituisen kohtauksen, taistelun punaisen\nkuguarin ja javalijoukon välillä.\n\nNuo raivoisat pienet karjut olivat saartamaisillaan kuguarin, joka\nhurjasti taisteli niiden keskellä. Monta niistä makasi maassa\ntainnuksissa tahi kuolleena, pedon voimallisten käpälien tappamina;\nmutta toiset, jotka eivät laisinkaan olleet tästä säikähtäneet, olivat\ntäydellisesti saartaneet vihollisensa, syöksivät sitä vastaan kita\navoinna, ja haavoittivat sitä terävillä, kiiltävillä torahampaillansa.\nKohtaus herätti metsästäjävaistoni: silmänräpäyksessä olin ottanut\npyssyn olaltani ja vienyt sen silmälleni. Enpä epäillyt, mihin\ntähtäisin: laukasin, lähetin luodin kuguarin pään läpi ja kaasin pedon\nsen ahdistajain keskelle.\n\nEipä ollut kulunut kolmea sekuntiakaan, ennenkuin sain katua, että olin\nvalinnut pedon uhrikseni. Minun olisi pitänyt jättää kuguari rauhaan ja\nolla kokonansa ampumatta tahi tähdätä sitten sen piikkisian kaltaisiin\nvihollisiin; sillä tuskin se oli tullut taisteluun kykenemättömäksi,\nennenkuin sen kiusanhenget rupesivat käymään minun kimppuuni ja\nsaarsivat minut sekä hevoseni samalla hirveällä raivolla, jota äsken\nolivat kuguariakin vastaan näyttäneet.\n\nMinulla ei ollut mitään keinoa noiden kiittämättömien eläinten\ntorjumiseksi. Ne eivät antaneet minulle aikaa ladata pyssyäni\nuudestaan, vaan tekivät hyökkäyksensä niin äkkiä että kumpikin\nrevolverini olivat pian tyhjät. Hevoseni, joka säikähti tuota äkillistä\nhyökkäystä, temmelsi korskuen ja potkien tantereella; mutta mihin se\nkääntyikin, aina oli sen kintereillä parikymmentä noita raivoisia\neläimiä, jotka hyppivät sen kupeille ja viilsivät sen kylkiä kauheilla\ntorahampaillansa. Onneksi voin pysyä satulassa; jos olisin pudonnut\nsiitä tällä hetkellä, olisi minut varmaankin revitty kappaleiksi.\n\nEi ollut mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin paeta, ja kannustaen\nhevostani annoin sille höllät ohjat. Mutta tämän taajan pensaston läpi\nsaattoivat javaalit juosta yhtä nopeaan kuin hevosenikin, niin että\npäästyäni noin sata askelta huomasin koko lauman yhä olevan perässäni,\nkäyden yhtä rajusti kuin ennenkin hevoseni kimppuun.\n\nSeikkailu olisi voinut loppua sangen pahasti. Mutta siinä\nsilmänräpäyksessä kuulin ääniä ja näin ratsastajia tunkeutuvan metsän\nläpi. Ne olivat Zuackenboss, de Blanc ja muut soturit.\n\nHeidän revolverinsa olivat pian saaneet javalilauman harvenemaan,\njolloin jälelle jääneet kirkuen pakenivat pensastoon.\n\n\n\n\nXXII.\n\nSotajalalla.\n\n\nMetsästäjä-ystäväni eivät olleet pelastajieni joukossa. Missähän he\nolivat?\n\nTähän kysymykseen saatu vastaus todisti, minkä jo olin arvannutkin:\nRube ja Garey olivat seuranneet juoksijan jälkiä ja jättäneet minun\netsimiseni sotamiehille.\n\nKaiketi he olivat jo kaukana; enemmän kuin tunti oli kulunut siitä kun\ntoverini olivat heistä eronneet. Polkuni, joka kulki sikin sokin, oli\ntuottanut tovereilleni monta ikävää viivytystä.\n\nMutta he eivät olleet ratsastaneet päättömästi kuten minä, vaan\ntoivoivat löytävänsä tien takaisin. Koska oli mahdotonta tietää, mihin\nsuuntaan Rube ja Garey olivat menneet, palasimme aavikolle, ja sinne\npäästyämme tunkeusimme viivyttelemättä jälleen viidakkoon, mutta tällä\nkertaa noiden kummankin pyydystäjän jäljille.\n\nJäljillä pysyminen ei ollut laisinkaan vaikeata, sillä metsästäjät\nolivat viittoneet meille tien. Useimmissa tapauksissa antoivat kolmen\nhevosen jäljet kylläksi selvää johtoa; mutta olipa sellaisiakin\nalueita, joissa maa oli kivistä, ja tuossa kuivassa, auringon\npolttamassa nurmikossa ei kengässäkään oleva jalka jättänyt\nminkäänlaista jälkeä. Näillä paikoin oli taitettu, nuokkuva akasiapuun\noksa, jonkun aloen koukistunut varsi, tahi jonkun kaktuskasvin\nhaljenneet lehdet, selviä, eksyttämättömiä merkkejä, ja niiden johdolla\nme ratsastimme eteenpäin rivakasti.\n\nKoska me tietysti kuljimme nopeammin kuin Rubelle ja Gareylle oli\nmahdollista, toivoin jännityksellä, että saavuttaisimme heidät pian.\nVarmaankin olisi heillä tiedossa jotakin uutta, koska olivat olleet\nmeidän edellämme niin kauvan. Varmaankin olivat he nyt saaneet\njuoksijan näkyviinsä... kentiesi kiinnikin? Oi, iloinen odotus!\n\nVai saisikohan heiltä tiedon, että hevonen riensi eteenpäin, --...\nettä se oli uinut jonkun kuohuvan virran poikki tahi syössyt johonkin\nrotkoon, johonkin pimeään kuiluun.\n\nVaikka kiirehdinkin oppaitteni jäljessä, oli kuitenkin sellaisiakin\nsilmänräpäyksiä, jolloin pelkäsin heidän kertomisiansa.\n\nOlimme jo kulkeneet useita peninkulmia pensaston läpi, ja kaikki\nosoitti, että se loppuisi pian. Aivan varmaan eivät nuo molemmat\njälkien etsijät voineet olla meistä kaukana; huutelimme aikaväliin\nlujasti ratsastaessamme eteenpäin.\n\n-- Halloo! kuului vihdoin nuorempi pyydystäjä vastaavan karkealla\näänellään.\n\nMe riensimme ääntä kohden, ja huomasimme pian molemmat metsästäjät,\nmutta -- ainoastansa heidät.\n\nHe olivat pysähtyneet pienelle, avonaiselle paikalle aavikon laitaan.\nMikähän oli voinut keskeyttää heidän takaa-ajonsa? Tutkin levottomana\nheidän kasvojansa. Luulin niissä näkeväni synkkää epätoivoa. Mitähän\nolikaan tapahtunut?\n\nVastaus oli yhtä lyhyt kuin tärkeäkin:\n\nIntiaaneja oli ajamassa takaa valkoista hevosta!\n\nKysymykseeni, miten he sen olivat huomanneet, sain tietää, että he,\npäästyänsä viidakosta kappaleen matkaa avonaiselle kentälle olivat\ntavanneet intiaanein hevosten jälkiä, kuten puhvelinnahalla peitettyjen\nkavioiden merkit selvään osoittivat. Jäljet ilmaisivat ratsastajien\nluvun noin neljäksikymmeneksi, ja koska ne seurasivat valkoista\nhevosta, olivat pyydystäjät tehneet sellaisen johtopäätöksen, että\nintiaanit olivat sen huomanneet ja ajoivat nyt sitä takaa. Niin pian\nkuin jälkien etsijät olivat tulleet tästä vakuutetuiksi, olivat he\nkääntyneet takaisin, antamaan meille tietoa tuosta tärkeästä uutisesta\nja meidän kanssamme neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen tulimme siihen päätökseen, että viipymättä\nseuraisimme intiaaneja, vaarinottaen kaiken sen varovaisuuden, jota\nasianhaarat vaativat.\n\nMe läksimme siis jälleen ratsastamaan pyydystäjien johdolla. Pian\nolimme tuolla avonaisella kentällä ja sillä paikalla, jossa Rube ja\nGarey olivat huomanneet intiaanein hevosten jäljet. Ratsastettuamme\nvieläkin tuhannen askelta, yhtyivät jäljet, jotka tähän asti olivat\nolleet hajallaan, samaan suuntaan, ikäänkuin intiaanit olisivat\nratsastaneet järjestettynä joukkona, useampi mies rinnakkain.\n\nKun pyydystäjät olivat seuranneet näitä uusia jälkiä noin sata askelta,\npidättivät he verkalleen hevosensa, laskeutuivat satulasta ja alkoivat\ntarkkaan tutkia jälkiä. Me muut pysähdyimme kappaleen matkaa heidän\ntaaksensa ja katselimme heidän menettelyänsä, heitä häiritsemättä.\n\nHetken perästä hypähti Rube pystyyn ja lausui:\n\n-- Älä vaivaa enää itseäsi, Bill! Niinhän se on kuin luulinkin; ne ovat\nsaaneet sen kiinni, niin totta kuin elän!\n\nEi se ollut tuo varma ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, joka sai minut\nuskomaan niiden totuuden. Olisinpa ilman niitäkin ollut tästä asiasta\nvakuutettu, sillä en ollut itsekään aivan kokematon siinä taidossa,\njossa toverini pyydystäjät olivat mestareja. Olinhan huomannut hevosten\njälkien äkkiä rupeavan yhtymään; olin huomannut myöskin elukoiden\nyhdyttyänsä jatkaneen matkaansa käyden. Minun tarvitsi ainoastansa\nnähdä juoksijan kavion jälki muiden joukossa, tietääkseni, ettei se\nenää juossut vapaana... että se oli vangittu. Tämän olivat jälkien\netsijätkin huomanneet, ja tästä ymmärsimme että intiaanit olivat sen\nvanginneet.\n\nTämä herätti minussa joukon uusia ajatuksia, joihin sekaantui mitä\nristiriitaisimpia tunteita.\n\nEnsimäinen oli ilon tunne. Juoksija oli otettu kiinni, ja sen olivat\nihmisolennot tehneet. Intiaanit olivat ihmisiä, ja heillä oli\ninhimillinen sydän. Vaikkapa Isolinan kasvot muistuttaisivatkin heitä\nkelta-ihoisista, heidän vihollisistansa, oli hän kuitenkin nainen ja\nsuuressa ahdingossa. Mitä syytä voisi heillä, asiain näin ollessa, olla\nvihollisuuksiin häntä kohtaan?\n\nTähän suuntaan kävivät ensimäiset mietteeni, mutta pian saivat ne\ntoisellaisen suunnan. En voinut olla ajattelematta näiden villien\nluonnetta, joiden käsiin hän oli joutunut. Varmaankin olivat he jotakin\nkomanhi- tahi lipanijoukkoa, jotka usein tekivät ryöstöretkiä tähän\nseutuun. Tunsin varsin hyvin näiden puna-ihoisten miesten luonteen:\nmuistot niistä monista seikkailuista, joita olin kokenut heidän\ntähtensä, ne monet kertomukset, joita heistä olin kuullut, valaisivat\nminulle kylliksi aavikkojen valtiaitten hillitöntä kevytmielisyyttä.\n\nEnpä viivytellyt kauan, vaan taas riensimme eteenpäin. Meidän\nkiireeseemme oli toinenkin syy: me kärsimme ääretöntä janoa ja\nsuorastansa himoitsimme vettä. Tämä ruumiillinen kärsimys pakotti meitä\nratsastamaan eteenpäin, niin pian kuin väsyneet hevosemme suinkin\njaksoivat. Vihdoinkin huomasimme puuvillapensaston erään aavikkovirran\nreunalla.\n\nSekä miehet että hevoset päästivät ilon ääniä, nähdessänsä tuon\nvälkkyvän virran. Miehet nelistivät rannalle, laskeusivat satulasta\nja syöksyivät vaaraansa muistamatta veteen. Toiset hörppivät tuota\nkristallikukasta nestettä kourillaan; toiset, ahnaammat, kastoivat\nkasvonsa virtaan ja joivat hevosen tavoin.\n\nHuomasin pyydystäjäin olevan muita huolellisempia. Ennen juomaan\nmenemistänsä katsoivat he kumpikin vaistomaisen varovaisesti pitkin\nrantoja ja metsään päin.\n\nAivan lähellä sitä paikkaa, mihin olin pysähtynyt, huomasin\nkahlauspaikan, johon monet eläimet olivat tallanneet täydellisen polun.\nRuben silmät olivat kiintyneet siihen, ja minä näin niiden kiiluvan\noudosta liikutuksesta.\n\n-- Niinpä oli kun ajattelinkin! huudahti hän; -- nämä ovat niiden\njälkiä... sotapolku, taivaan nimessä!\n\nKentiesi lukija ihmettelee, mitä pyydystäjä tarkoitti sotapolulla.\nIntiaanein alueelta johtaa meksikolaisten puolelle joukko isoja\npolkuja, jotka ovat satojen peninkulmain pituisia. Ne kulkevat pitkin\nvirtojen rantoja tahi risteilevät äärettömiä erämaita, joissa vettä\ntapaa ainoastansa pitkien välimatkain päässä. Ne ovat muulien, hevosien\nja sotavankien polkemia. Siellä täällä on niillä valkoisenaan luita\n-- miesten, naisten ja eläinten, jotka ovat tiellä menehtyneet.\nKummallisia polkuja! Mitä ne ovat ja ketkä niitä ovat tehneet? Keitä\nkulkee näillä teillä, jotka johtavat tuon aution, karsaan erämaan läpi?\n\nIntiaaneja. Ne ovat komanhien ja lipanein teitä, jotka heidän soturinsa\novat polkeneet \"meksikolaisten kuussa\", joksi nämä rosvot pilallansa\nsanovat sitä vuoden aikaa, jolloin puhvelit siirtyvät pohjoiseen, ja\njolloin heidän säännölliset retkensä Meksikoon alkavat.\n\nTällaista polkua katseli metsästäjä nyt, huudahtaen samassa:\n\n-- Sotapolku, taivaan nimessä!\n\nTuskinpa maltoin sammuttaa janoani, vaan vein hevoseni virran poikki\nja aloin tutkia vastakkaisella rannalla olevia jälkiä. Uskolliset\nmetsästäjät olivat rinnallani: eipä ollut pelkoa niiden jäämisestä.\nSe oli todellakin sotapolku. Siinä ei ollut koiran eikä laahaavan\ntelttaseipäänkään jälkeä. Jos siinä olisi ollut leiriä muuttava,\nrauhallinen intiaanijoukko, olisivat nämä tuntomerkit olleet näkyvissä.\nSitäpaitsi olisi siinä ollut intiaaninaisten -- squawien -- jälkiä,\nsillä komanhi-tyrannin orjavaimon täytyy jalkaisin kulkea aavikon\npoikki, kantaen taakkoja kuin hevostenkin, jotka hänen kantapäillänsä\nseuraavat.\n\nMutta vaikk'ei yhtään intiaaninaisen jälkeä näkynyt, näkyi kuitenkin\nkymmenittäin naisten jälkiä selvästi rannan liejuun painettuina.\nNämä pienet jäljet, jotka tuskin olivat korttelia pitempiä ja saveen\npainuneita, eivät voineet olla intiaaninaisen. Niissä ei ollut tuota\nleveätä kantapäiden ja sisäänpäin kääntyneiden varpaiden väliä. Ei,\nnämä pienet jalat olivat sen kansan naisten, joilla on kaikkein\nkauniimmat ja pienimmät jalat, Meksikon naisten.\n\n-- Vankeja! huudahdimme, niin pian kuin ne huomasimme.\n\n-- Ah, ihmisparkoja! lausui Rube surkutellen; ne kirotut neekerit\novat pakottaneet heidät käymään, vaikka heillä on ollut yllin\nkyllin joutilaita hevosiakin. Minun tulee sääli noita tyttöparkoja!\nMinkälaiseen seuraan he ovat joutuneetkaan! Uh!\n\nRube ei huomannut, miten raskailta hänen sanansa tuntuivat sydämelleni.\n\nSiinä näkyi useamman kuin sadan hevosen jäljet ja yhtä monen muulin.\nMuutamat kumpaisistakin olivat olleet rautakengässä, mutta tästä\nkaikesta tiesimme niiden olleen saalista, ja että intiaanit niillä\nratsastivat tahi niitä ohjasivat.\n\nSelvästi olivat intiaanit nyt paluumatkalla. Niillä oli saaliskuormat,\nja ne ajoivat edellänsä tahi pakottivat kulkemaan perässänsä joukon\nvankeja, hevosia ja aaseja, naisia, jopa lapsiakin, sillä me näimme\nsiellä lastenkin jälkiä.\n\nEräs vanha, kulunut kurpponen, jonka löysimme ja jossa oli kantapäähän\nkiinnitetty nahkatupsu, osoitti sitäpaitsi, että sen omistaja oli\nkomanhein heimoa.\n\nHevoset, joita olimme aavikon poikki seuranneet, olivat sen joukkion,\njoka oli vanginnut juoksijan. Kahlauspaikassa he olivat yhtyneet\npääjoukkoon, johon olivat tuoneet saaliinsa ja vankinsa. Tästä alkaen\nolivat he kulkeneet yhdessä.\n\nNämä tiedot saimme sotapolusta, ja täynnä kalvavata levottomuutta\nlemmittyni kohtalosta nousin viipymättä jälleen hevoseni selkään sekä\nratsastin miesteni seuraamana jälkiä eteenpäin.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nTietoja.\n\n\nJälkienetsijäin tarkkuutta ei enää tarvittu. Sotapolkua voi nyt\nseurata yhtä helposti kuin maantietä: sokeakin olisi voinut pysyä niin\noivallisesti tallatulla tiellä.\n\nNopeutemme riippui hevostemme kestäväisyydestä. Mutta voi, niiden\nvoimat oli milt'ei tyhjennetty. Kaksi päivää ja yhden yön olivat\nne olleet satuloittuina, ja ainoastansa muutaman tunnin olivat ne\nsaaneet itseänsä virvoittaa ruoalla ja levolla: ne eivät voineet enää\nkauan kestää. Toinen toisensa perästä alkoi hiljentää vauhtia, kunnes\nuseimmat jäivät horjuvin askelin pitkiä matkoja jäljelle. Luontoa\nvastaan taisteleminen oli mahdotonta. Miehet olivat yhä halukkaita\nseuraamaan, vaikka olivatkin hirveästi väsyksissä, mutta heidän\nhevosensa olivat kokonaan mahdottomia: ei ruoska eikä kannuksetkaan\nvoineet niitä pakottaa eteenpäin. Ainoastaan oma, verraton ratsuni\nolisi voinut matkaa jatkaa. Yksinäni olisin voinut ratsastaa eteenpäin,\nmutta se olisi ollut mieletöntä. Mitäpä minä yksinäni olisin aikaan\nsaanut?\n\nSitäpaitsi läheni yö nopeasti. Hämärä oli jo käsissä, ja tämä sekä\npienen virran näkeminen sai minut tekemään ratkaisevan päätöksen.\nVastenmielisesti laskeusin satulasta, jätin hevoseni syömään ja istuin\nmaahan.\n\nToverini tavottivat minut, panivat vaiti hevosensa liekaan ja\nsijoittuivat ympärilleni. Toinen toisensa perään oikaisihen nurmelle,\nja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki nukkuneet.\n\nMinä yksin en voinut nukkua. Kuumeentapainen ahdistus oli vallannut\nmieleni; hirveät ajatukset karkoittivat minulta unen. Vaikka silmiäni\nkirveli pitkästä valvomisesta, en voinut kuitenkaan saada unta enkä\nlepoa. Nousin ja aloin kuljeksia ympäri, huolimatta missä olin;\nastuskelin nukkuvien toverieni yli, kävelin hevosten joukossa sekä\nkiertelin edestakasin virran rannalla.\n\nJälleen menin virran rannalle, otin vettä kourallani, ja join ja\nvalelin useamman kerran ohimottani. Tuo viileä neste virvoitti sekä\ntuntui lieventävän hermojani ja mieltäni.\n\nHetken kuluttua tunsin itseni tyynemmäksi, lähdin rannalle ja aloin\nkatsella tuota kirkasta virtaa, joka levisi keltaisella hiekalla ja\npaisui kiiltävällä kissankullalla peitettyjen äyräittensä yli. Vesi\noli täydellisesti läpikuultavaa, ja vaikk'ei aurinko enää paistanut,\nvoin virran pohjalla nähdä pieniä hopeakaloja. Kuinka niiden viattomia\npuikahduksia, niiden puhdasta ja vapaata elämää kadehdinkaan!\n\nKatselin niitä kauan, kunnes silmäni tuntuivat tulevan raskaiksi,\nja tunsin, että kaikesta huolimatta kuitenkin voisin nukkua. Virran\nlorina lisäsi uupumusta, kun samassa satuin katsomaan ympärilleni:\nsilmäni kiintyivät erääseen esineeseen, joka taasen karkoitti unen\nkauaksi silmistäni, ja pian olin yhtä hereilläni kuin ennenkin. Aivan\nlähelläni kasvoi iso meksikolainen aloe. Huomasin yhden sen isoista\nlehdistä olevan taivutetun alaspäin sekä rikotun, niin että sen latva\noli reväisty pois. Tämä ei kuitenkaan olisi huomiotani kiinnittänyt,\nsillä olivathan intianit olleet meidän edellämme samalla paikalla\nja monta hävityksen jälkeä oli ympärilläni. Mutta lehdessä oli\njotakin kirjoitusta! Tartuin kysymyksessä olevaan lehteen, vedin sitä\nlähemmäksi, jotta voisin sen levyä tarkastella, sekä luin:\n\n    \"Komanhein vankina... sotilasjoukko, joka on ottanut paljon\n    vankeja... vaimoja ja lapsia... voi, meitä raukkoja! Kuolemasta\n    pelastettu, mutta, ah, minä pelkään...\"\n\nKirjoitus loppui aivan äkkiä. Siinä ei ollut kirjoittajan nimeä,\nmutta sitä ei siinä tarvittukaan. Enpä laisinkaan epäillyt, kuka tuon\nkirjoittaja oli. Niin vaillinainen kuin se huonojen kirjoituskalujen\nvuoksi olikin -- kirjaimet lehtilevyyn olivat piirretyt katkaistun\nlehden oalla -- tunsin kuitenkin helposti käsialan. Se oli Isolina de\nVargasin.\n\nHän oli siis vielä hengissä. Hän tiesi minun häntä seuraavan. Hän oli\nnähnyt minut, kun nelistin hänen perässänsä. Hänenpä huutonsa kuulin,\nkun tuo hevonen ryntäsi viidakkoon. Hän oli minut tuntenut ja huusi\nminulle vastaukseksi. Hän tiesi minun yhä edelleenkin häntä seuraavan,\nja minua varten oli tuo kirjoituskin. Suloinen, kekseliäs tyttö!\n\nVielä kerran luin nuo tervetulleet sanat; mutta sydämeni tuli\nraskaaksi niitä miettiessäni. \"Kuolemasta pelastettu; mutta, ah, minä\npelkään...\". Oi, mitä hän pelkäsi? Kuolematakin hirveämpää... kauheata\nkohtaloa... liiankin hirveätä sitä ajatellakaan? Pieninkin unen\najatus oli mennyt ja väsymyskin katosi. Minua halutti nousta satulaan\nja rientää eteenpäin, halveksien lepoa ja unta. Välinpitämättömänä\nvaarasta olisin halunnut häntä seurata; mutta mitäpä minä yksinäni\nsaisin aikaan... niin; ja mitä minä toverienkaan seurassa voisin tehdä?\n\nSitäpä en ollut ajatellutkaan; tähän saakka en ollut vielä tehnyt\nitselleni tätä kysymystä, ja välttämätöntä oli miettiä siihen\nvastausta. Entä jos me yllättäisimme rosvojoukon? Saalista kuljettaen\nja vangit vastuksina kun sillä oli, se saattaisi onnistua. Entä sitten?\nMitä sitten tapahtuisi?\n\nMeitä oli yhdeksän ja ajoimme takaa aseellista joukkoa, jossa oli\nvähintäänkin sata miestä! Sata rohkeata heimonsa valitsemaa soturia\nylvästeli viime päivien menestyksestä sekä kostonhimoisina muinaisista\nkohtauksista! Jos meidät voitettaisiin, ei meillä olisi heiltä mitään\nlaupeutta odotettavissa. Ja mitenkä muuten se voisi käydäkään? Yhdeksän\nsataa vastaan! Mitenkä voisimmekaan päästä voitolle?\n\nTähän asti en ollut, kuten sanottu, ajatellut asian lopputulosta; minua\najoi yksi ainoa vietti eteenpäin: ajatus yllättää juoksija ja pelastaa\nmorsiameni vaarallisesta tilastansa. Viimeisinä tunteina oli hänen\ntilansa tullut toisellaiseksi; hän oli tällä lyhyellä ajalla päässyt\nyhdestä vaarasta toiseen joutuaksensa!\n\nEnsin tunsin iloa; mutta tämä tunne oli lyhytikäinen, sillä nyt näin\nhänen viime asemassansa suuremman vaaran kuin missä hän sitä ennen\noli ollut. Hän oli pelastettu kuolemasta, tullaksensa kentiesi jonkun\nintiaanin vaimoksi!\n\nPitkiltä, äärettömän pitkiltä tuntuivat minusta yön viime hetket, mutta\nvähitellen näkyi aamusarastuksen ensimäinen oire taivaanrannalla. Äkkiä\npaistettuani ja yhtä äkkiä syötyäni kalkkuna-linnun, joka oli ammuttu\neilispäivänä, nousimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaamme.\n\nOlimme ratsastaneet parin tunnin vaiheille, kun tulimme paikalle,\njossa intiaanit olivat pitäneet yöleiriänsä. Tätä me lähestyimme\nverkalleen ja hiljaa, ja tarpeen se olikin. Jos yksikään edellämme\nkulkeva villi pääsisi meidät näkemään, olisi se samaa kuin jos koko\njoukko olisi meidät nähnyt. Jos meidät huomattaisiin sotapolulla, ei\nhenkemme juuri olisi paljon arvoinen. Muutamat meistä tosin voisivat\npäästä pakoon; mutta vaikkapa me kaikkikin pääsisimme hengissä, olisi\npelastushankkeemme sitten aivan turha.\n\nLähenimme siis leiriä mitä suurimmalla varovaisuudella. Sen leimuavista\ntulista lähtevä sauhu ilmaisi paikan ja varoitti meitä jo kaukaa.\n\nHuomasimme sen aivan autioksi. Nälkäinen susi sekä kojootti olivat\npaikan ainoat asujamet, riidellen erään hevosen nahkan ja luiden\nomistamisesta, jotka olivat intiaanien aamiaisen tähteitä. Omituisten\ntunteitten valtaamana ratsastin leirin läpi. Olipa siinä muitakin kuin\nvillien jälkiä: heidän saaliskuormainsa sekä sivistyneiden ihmisten\njälkiä. Siellä oli särjettyjen porsliniastioiden sirpaleita sekä\nsoittokoneiden palasia, kirjoista revittyjen lehtien liuskaleita,\nsilkki- ja samettipuvun repaleita, pieni silkkitohveli, tuo\nmeksikolaisten naisten tavallinen jalkine, kuluneen, savisen kurpposen\nvieressä, jotka sattuvasti kuvasivat metsäläisen ja sivistyneen ihmisen\nelämää.\n\nEipä ollut pitkää aikaa tutkistella tätä kummallista sekasotkua. Etsin\njotakin jälkeä hänestä, morsiamestani. Missähän hän lienee yönsä\nviettänyt? Missä?\n\n-- Kapteeni! En ole kovinkaan oppinut, mutta tahdonpa panna\nmajavannahka-tukun tupakkakääryä vastaan, että tämä paperi on aijottu\nteille eikä kellekään muulle. Siihen on jotakin kirjoitettu... se on\nselvää, ja varsin kummallista mustettakin siinä on. Muinoin osasin\nlukea kirjoitusta ja painettuakin kuin vettä valaen, sillä Dack\nBreekin lähellä asui muuan englantilainen, Joka siellä piti koulua,\nja äitimummoni antoi minun lukea koko Uuden testamentin. Muistanpa\nkun luin tuosta paholaisen neekeristä, jolla oli kukkaro... Judas sen\nkonnan nimi oli, jos oikein muistan... Olisinpa minä saanut hänet\nkynsiini, niin olisin heti musertanut hänen pääkallonsa. Uh! Sen takaan!\n\nKoska Ruben kiukku tuota konnaa kohtaan oli noussut ylimmillensä, teki\ntämä lopun hänen pitemmistä puheistansa.\n\nEn ollut kuullut enää sen loppuakaan. Se esine, jota Rube piteli\nsormiensa välissä, oli minusta paljoa hauskempi kuin kertomus hänen\nlapsuutensa päivistä tahi Judaksen petoksesta. Se oli paperi,\nsuorastaan kokoontaitettu kirje, osoitteella \"Warfieldille\". Rube oli\nlöytänyt sen nurmelta, missä se oli erään katkaistun ruovon hangassa.\nEipä ihmekään, että vanha metsästäjä oli kiinnittänyt huomionsa\nmusteeseen: eihän voinut erehtyä tuosta väristä, sillä kirjoitus oli\ntehty verellä! Avasin äkkiä kirjeen, ja luin: \"Henrik! Vielä ei minulle\nole mitään pahaa tapahtunut, mutta minä pelkään surkeata kohtaloa --\nvalkoisen vankiparan kohtaloa näiden hirveiden miesten joukossa! Viime\nyönä jo sitä pelkäsin, mutta pyhä neitsyt suojeli minua. Oi, -- ennen\nsurmaan itseni omalla kädelläni. Omituinen sattumus on tähän saakka\npelastanut minut tästä kauheasta häväistyksestä. Ei, se ei ole mikään\nsattumus, vaan taivaan väliintulo. Asia on näet sellainen, että kaksi\nväittää minua omaksensa, toinen on päällikön poika ja toinen eräs\nmeksikolainen petturi, nimeltä Hissoo Royo. Molemmat ottivat osaa\nhevosen vangitsemiseen ja vaativat siis minua omaisuudeksensa. Riita ei\nole vielä ratkaistu, ja sentähden on minua vielä tähän asti säästetty.\nMutta tänä iltana neuvoskunta kokoontuu... Minä koetan paeta. Ne ovat\njättäneet käteni vapaiksi, mutta jalkani ovat kovasti köytetyt. Olen\nkoettanut irroittaa siteitäni, mutta turhaan. Jospa minulla vain olisi\nveitsi! Tiedän, mihin niitä on piilotettu. Kentiesi onnistun saamaan\njonkun semmoisen, mutta se on viimeinen keinoni.\n\n\"Älä pelkää mitään, Henrik, sydämeni haltija. Minä osaan kuolla, jos\ntarvitaan...\n\n\"He tulevat viemään minua pois. Hyvästi... hyvästi!\"\n\nSellainen oli tämän kirjeen sisällys, kirjoitettu erään messukirjan\ntyhjälle lehdelle. Sen toisella puolella oli nimilehti ja siinä\nMeksikon itkevän suojeluspyhimyksen, Doloreksen kuva. Ei olisi voinut\nparemmin sattua.\n\nPistin tuon punaisen kirjoituksen nuttuni alle ja riensin sanaakaan\nsanomatta seuralaisineni jälleen jäljille.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nIntiaani.\n\n\nOlisimme helposti voineet yllättää villit ennen yön tuloa, koska ne,\nkuten Rube selitti, olivat ainoastansa parin tunnin matkan edellämme,\nja varmaankin tavallisuuden mukaan pitäisivät monta tuntia kestävän\npäivällisloman. Mutta suunnitelma, jonka olin tehnyt morsiameni\npelastukseksi, vaati pimeyttä, ja me sovellutimme siis kulkumme sen\nmukaan, etteivät intiaanit saisi nähdä meitä ennen pimeän tuloa.\n\nJoukkio oli aivan oikein pysähtynyt päivällisen aikana ja sijoittunut\nleiriin. Mekin annoimme hevosiemme puhaltaa samassa paikassa,\nvirkistimme itseämme ruoalla ja juomalla sekä läksimme sitten\nuudestansa takaa-ajoa jatkamaan.\n\nOlimme kulkeneet noin penikulman, kun oppaamme, Rube ja Garey, jotka\ntavallisuuden mukaan olivat lähteneet edeltäpäin tiedustelemaan,\nnäkyivät lyykistyvän, noustuansa eräälle aavikolla olevalle\nharjanteelle, pensaiden taakse.\n\nPysähdytimme hevosemme, saadaksemme tietää heidän tutkimuksiensa\ntuloksen. Heidän asentonsa ja se silminnähtävä jännitys, millä he\naavikkoa katselivat, saattoi luulemaan heidän huomanneen jotakin\ntavallista oudompaa.\n\nNiin olikin. Tuskin olimme pysähtyneet, ennenkuin he äkkiä jättivät\npiilopaikkansa ja juoksivat mäkeä alas, samalla kertaa viittoen meille,\nettä meidän tulisi piilottautua.\n\nOnneksi oli metsä lähellä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme\nkaikki ratsastaneet sinne, vieden mukanamme pyydystäjäin hevoset.\n\nMetsästäjät ennättivät metsään melkein samalla kuin mekin.\n\n-- Mitä siellä oli? kysyivät useat yhdestä suusta.\n\n-- Intiaani tutkimassa jälkiä takaisin päin, vastasi läähöttävä\nmetsästäjä.\n\n-- Intiaaneja... montako? kysyi yksi miehistäni.\n\n-- Intiaaneja? Kuka niin sanoi? Mehän puhumme vain intiaanista, vastasi\nRube jyrkällä äänellä. -- Vaiti laverruksinenne! Nyt ei ole aikaa\nlörpöttelemiseen. Laita permesi reilaan, Bill. Kas niin, te tolvanat!\nAlas kiväärit... tässä ei kelpaa ampuminen... se kutsuisi tänne heti\nkoko lauman. Heitä sinä, Bill, permesi tuon punanahan kaulaan ja\nsalli kapteenin olla siinä avullisena... hän tietää miten siinä on\nmeneteltävä, ja jos hän pääsisi teidän kumpaisenkin käsistä, ei hän\npääse minun. Kuulkaa minua, miehet! Ei yksikään saa ampua: jos se\npitäisi tehdä, riittää luullakseni minun luotini. Henkenne kaupalla,\nälkää ampuko ennen, kun näette minun ampuneen väärään... Yksikin\nlaukaus kuuluisi kymmenen peninkulman matkalle. Onko lassosi valmis,\nBill? Ja te kapteeni, oletteko valmis? Hyvä! Kieli keskelle suuta ja\nvangitkaa tuo punanahka kuin kaniini. Kas, tuossapa hän tuleekin juuri\nansaan.\n\nSamalla hetkellä näin erään villin pään ja olkapäiden pistäyvän\nnäkyviin harjanteelta. Vielä pari sekuntia ja hänen ruumiinsa ja sitten\nreitensä sekä säärensä ilmestyivät esiin. Intiaani ratsasti isolla,\nharmaahkolla mustangilla.\n\nHän oli yksin, kuten vakoilijamme oli sanonutkin. Mikähän oli voinut\nopastaa hänet jäljille? Olikohan hän vakoilemassa? Ei, hän ratsasti\naivan huoletonna ja välinpitämättömänä. Vakooja olisi menetellyt aivan\ntoisin. Mitähän tämä etsi?\n\n-- Hän tulee hakemaan kilpeänsä, lausui kuorma-ajuri Le Blanc.\n\n-- Kilpeänsä! Mitä kilpeänsä?\n\n-- Ah, ettekö häntä nähneet? Minä näin hänet omin silmin; hän oli\npiilossa nurmikossa ja hänellä oli iso, puhvelinnahasta tehty kilpi,\njoka oli koristettu tuoreilla ja verisillä päänahoilla.\n\nNiin, sangen luultavasti oli mies oikeassa; intiaani oli unohtanut\nkilpensä ja oli nyt sitä etsimässä. Miten hyvänsä, nyt ei ollut aikaa\npitempiin puheisiin eikä arveluihin; tuo punaihoinen ratsastaja oli\ntullut harjun juurelle; kymmenen sekunnin kuluttua olisi hän joko\nvangittu tahi ammuttu.\n\nGarey ja minä asetuimme molemmille puolille tietä, kumpaisellakin\nlasso valmiina kädessä. Rube lyykistyi Gareyn taakse, pyssy kädessä,\nja sotilaat olivat myöskin valmiina, jos sekä lassot että pyssy eivät\ntekisi tehtäväänsä.\n\nLehvien välitse katselimme ratsastajaa, kun hän lähestyi.\n\nHän oli kaunis mies, epäilemättä heimonsa parhaimpia sotureja. Hänen\nkasvojansa ei voinut erottaa tuon inhottavan maalin vuoksi, mutta hänen\nvartalonsa oli roteva, rintansa leveä sekä korkea ja hänen säärensä\nsuhteelliset sekä hyvin kasvaneet varpaisiin asti. Hevosen selässä hän\nistui kuin kentauri.\n\nMinulla ei ollut aikaa pitempiin tarkasteluihin. Hän ratsasti suoraan\nmeitä kohti.\n\nKannustin hevoseni lähtemään, annoin lassoni heilua pääni päällä ja\nlinkosin sen häntä kohti. Näin sen kietoutuvan hänen olkapäittensä\nympärille ja putoavan hänen uumillensa.\n\nNelistin vastaiseen suuntaan: tunsin äkkinäisen tempauksen, ja\njännitetty köysi ilmaisi, että uhrini oli kiinni.\n\nVilkaisin taakseni, jolloin näin Gareyn lasson intiaanin mustangin\nkaulassa, lujasti pitäen sitä kiinni; sekä hevonen että ratsastaja\nolivat meidän!\n\nVilli ei kuitenkaan antautunut vastarinnatta sillä se on intiaanilla\nvaistona, samoinkuin villieläimelläkin. Hän laskeusi hevosensa selästä,\nveti puukkonsa ja katkaisi yhdellä viilloksella, nahkaremelin, joka\npiteli häntä kiinni.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi kadonnut pensastoon, mutta\nennenkuin hän oli ennättänyt liikkua paikaltakaan, oli puoli tusinaa\nvahvoja käsivarsia hänen ympärillänsä. Huolimatta vastarinnasta\nja niistä vaarallisista iskuista, joita hän jakeli pitkällä\nespanjalaisella puukollansa, sidottiin hänet.\n\nToverini aikoivat pitää hänen kanssansa lyhyen messun.\n\nUseampi kuin yksi oli paljastanut miekkansa paikalla hänet\nlävistääksensä, ja sen he olisivat tehneetkin, ellen minä olisi mennyt\nväliin. Hänen verensä vuodattaminen oli minusta vastenmielistä, ja\nsäästin siis hänen henkensä.\n\nJottei hän kuitenkaan tuottaisi meille enempää vaivaa, sidoimme hänet\npuuhun niin lujasti, ettei hän voinut siitä irti päästä.\n\nAikomuksemme oli jättää hänet tähän ja päästää hänet irti palatessamme.\n\nOlimme jo menossa, kun mieleeni äkkiä juolahti sukkela ajatus. Kuten\njo mainitsin, olin tehnyt suunnitelman morsiameni pelastukseksi, ja\nnyt johtui mieleeni, että tuo intiaani voisi olla avullisena sen\ntoteuttamisessa.\n\nSuunnitelmani oli yksinkertainen. Aijoin yön aikana tunkeutua\nintiaanileiriin, tietysti salaa, sekä pimeän suojassa etsiä, jos\nmahdollista, Isolinan, ja sitten luottaa sattumukseen.\n\nKun kerta olisin leirissä ja Isolinan läheisyydessä, voisin\nmahdollisesti äkillisellä toiminnalla suorittaa kaiken tämän: menestys\nei ollut mahdotonta.\n\nSuurimpia vaikeuksia, joita yrityksessä oli, oli leiriin pääseminen.\nKunhan ensiksi pääsisin leirivalkeain ja telttarivein sisäpuolelle,\nolisin suhteellisesti paremmassa turvassa. Kokemuksesta tiesin\nsen, sillä enpä ollut ensi kertaa käynyt intiaanein leirissä.\nMutta ennenkuin ennättäisin niin pitkälle, täytyisi minun päästä\nvartijaketjun lävitse, sitten hevosvartioiden ohi ja lopuksi hevosten\nohi.\n\nKentiesi minulle nauretaan, kun vakuutan tuon viimeksimainitun\nseikan olleen minulle yhtä suurena pelon syynä kuin kummankin noista\nmolemmista toisista. Intiaanihevonen ei ole mikään halveksittava vahti.\nSe on yhtä vihamielinen valkoihoista kohtaan kuin sen isäntäkin, ja\nosaksi pelosta, osaksi myöskin todellisesta vastenmielisyydestä ei se\nsalli valkoisen miehen itseänsä lähestyvän.\n\nVahtimies voi olla huolimaton, hän voi nukkua toimessansa, mutta\nhevonen ei milloinkaan. Valkoisen ihmisen haju tahi hiipivän olennon\nnäkeminen panevat sen korskumaan ja hirnumaan, niin että koko leiri on\nparissa minuutissa jalkeilla.\n\nJos intiaanileirissä olisi ollut koiria, olisi huomatuksi tulemisen\nvaara ollut vieläkin suurempi. Mitä parahinkaan valhepuku ei\nsellaisessa tapauksessa olisi minua paljon auttanut, sillä nämä viisaat\neläimet voivat silmänräpäyksessä erottaa valko-ihoisen punanahkaisesta.\nKaikeksi onneksi jättävät kuitenkin intiaanit sotaretkelle lähtiessään\nkoiransa sekä naisensa kotiin. Olipa minulla syytä olla kiitollinen\ntästä heidän tavastansa.\n\nTietysti oli aikomukseni pukeutua valhepukuun; muulla tavoin\nmenetteleminen olisi ollut mielettömyyttä. Pimeimmässäkin yössä olisi\nvirkapukuni ilmaissut minut, ja Isolinaa etsiessäni olisi minun\nvälttämättä täytynyt tulla lähelle leirivalkeita.\n\nSentähden oli aikomukseni matkia intiaanein pukua, mutta miten tämä\nvoisi tapahtua, oli tähän asti ollut suurin huoleni. Erämaissa ei ole\npukumyymälöitä.\n\nEnsimäisessä mielenjännityksessä, joka seurasi villin kiinnisaamisesta,\nolin ajatellut muuta, ja vasta kun olimme lähteneet liikkeelle, johtui\nmieleeni, että hän voisi toimittaa mitä me tarvitsisimme, hän, eikä\nkukaan muu.\n\nKäännyin takaisin häntä tarkastamaan. Laskeusin hevosen selästä ja\ntutkin häntä kiireestä kantapäähän. Mielihyvällä katselin hänen\npukinnahka-sääryksiänsä, helmillä koristettuja kurpposiansa, hänen\nriippuvaa, javalin torahampaista tehtyä kaularengastansa, hänen\npunaiseksimaalattuja kotkanhöyheniänsä ja oivallista, jaguarin nahasta\ntehtyä vaippaa, joka runsain poimuin riippui hänen harteillansa; kaikki\ntämä oli minulle sangen mieluista.\n\nPian riippui vaippa minun olallani; riisuin saappaani ja pistin sääreni\nihmisten päänahoilla reunustettuihin sääryksiin, reiteni nahkatuppiin\nja jalkani komanhin jalkineisiin, jotka sopivat niihin hyvin.\n\nVielä oli kuitenkin paljon tekemättä, ennenkuin minusta tuli intiaani.\nKomanhit riisuvat sotajalalla ollessansa pois tavallisen paidan ja\nkäyvät alastomina vyötäisiä myöten. Mitenkähän minä menettelisin,\njäljitelläkseni tuota vaskenruskeata ihoa, pronssinkarvaisia käsivarsia\nja olkapäitä, tuota kirjavata rintaa ja punaisia, mustaksi sekä\nvalkeiksi maalattuja kasvoja?\n\n-- Uh! huudahti Rube, ojentaen minulle intiaanin pussin, joka oli\ntehty höyhenillä ja helmillä kauniiksi koristetusta sudennahkasta. Uh!\nluulenpa täältä saavamme aineksia... tässä ne ovat...\n\nRube oli pistänyt kouransa pussiin ja vielä puhuessansa veti hän\nsen voitonriemulla takasin. Hänen kädessänsä oli muutamia pieniä\nnahkakääröjä, jotka, päättäen niiden väriin tahratusta pinnasta,\nselvästi sisälsivät joitakuita väriaineksia; seassa näkyi olevan pieni,\nloistava esine: peili!\n\nEi kukaan meistä kuitenkaan kummastellut näiden pikkukapineiden\nlöytämistä. Harvoin on intiaani rauhan aikanakaan, eikä milloinkaan\nsodan aikana liikkeellä, kuljettamatta värejään ja kuvastintansa\nmukanaan.\n\nMetsästysveitsen terän edestä katosivat viikseni silmänräpäyksessä.\nHiukka rasvaa hankittiin, värit sekoitettiin, ja minut maalattiin hänen\nkaltaiseksensa. Rube oli maalarina, pehmoinen pukinnahka-palanen oli\nsiveltimenä, ja Gareyn leveä kämmen oli maaliastiana.\n\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmista, ja tuo nuori\nintiaani ja minä olimme täydellisesti toistemme kaltaiset. Juova\njuovalta, täplä täplältä oli vanha pyydystäjä kopioinut tämän hirmuisen\nmerkkikirjoituksen, aina rinnassa olevaan punaiseen käteen ja otsassa\nolevaan ristiin asti. Näön hirmuisuudessa oli jäljennös täydellisesti\nalkuperäisen kuvan vertainen. Vielä puuttui yksi seikka, tärkeä muutos:\nminulta puuttuivat nuo pitkät, mustat, kiemuraiset palmikot, jotka\nintiaanin päälakea koristivat. Puute oli pian autettu. Taasen sai\nmetsästysveitsi tehdä palvelusta; Garey oli tukan leikkaajana, riistäen\nintiaanin päälaelta kiemuraiset koristukset.\n\nVilli vääntelehti, kun leikkaava terä välkkyi hänen otsaansa\nkierrellen; hän luuli varmaankin että häneltä otetaan päänahka jo\nelävänä. Tilapäinen tekotukka oli pian valmiina ja pantiin minun\ntukalleni. Onneksi oli sekin musta ja soveltui yhteen.\n\nLuulinpa huomanneeni intiaanin hymyilevän, nähdessään, miten minä\nkäytin hänen oivallisia suortuviansa. Se oli kuitenkin katkeraa\nhymyilyä, eikä sanaakaan tai huudahdusta päässyt hänen huuliltansa.\n\nHöyhenlakki pantiin nyt päähäni. Onneksi oli intianilla sellainen,\nsillä yleensä käytetään tätä komeata päähinettä harvoin sotaretkillä;\nsanoin onneksi, sillä se edisti suuresti petostamme. Tämä päässäni\nolisin voinut käydä selvällä päivälläkin, kenenkään tekotukkaa\nhuomaamatta.\n\n\n\n\nXXV.\n\nKomanhien leiri.\n\n\nVarovammin kuin milloinkaan kuljimme sotapolkua, oppaidemme ensin\nperinpohjaisesti tutkittua seudun. Meillä oli hyvää aikaa. Intiaanein\ntuoreet jäljet ilmaisivat heidän olevan ainoastansa vähän matkaa\nedellämme: voimme odottaa näkevämme heidät joka silmänräpäys.\n\nTarkoituksemme oli päästä intiaanileirin lähelle heti yön tullessa,\nmahdollisesti jo hämärässä, jotta voisimme tutkia seudun, ennenkuin\npimeys peittäisi sen näkyvistämme.\n\nAurinko oli jo laskemaisillansa; sen reuna oli jo lännen kaukaisen\ntaivaanrannan peitossa. Hetki tuntui minusta levottomalta. Oppaamme\nolivat olleet hetken poissa, palaamatta tuomaan tietoja, ja me muut\nolimme pysähtyneet viidakkoon, heitä vartoamaan. Edessämme oli korkea\nkukkula, ja tämän poikki kulki sotapolku. Olimme nähneet oppaidemme\nmenevän metsään, joka sen harjalla kasvoi, ja pidimme silmällä sitä\nkohtaa, jossa he olivat näkyvistämme kadonneet.\n\nÄkkiä ilmestyi Garey metsän laitaan. Hän viittasi meille jatkamaan\nmatkaamme. Ratsastimme kukkulalle ja siellä olevaan metsään. Hetken\nkuluttua poikkesimme polulta ja aloimme oppaamme johdolla kulkea toista\nsuuntaa tuon korkean kukkulan poikki. Sen vastakkaisella puolella\noli metsää ainoastansa vähäisen matkaa. Lähellä metsän laitaa me\npysähdyimme, laskeusimme ratsuiltamme ja sidoimme ne puihin.\n\nNyt ryömimme nelinkontin metsän äärimmäiseen laitaan ja kurkistelimme\nlehvien välistä edessämme olevalle kentälle. Huomasimme savupatsaita\nsekä tulirovioita ja niiden keskellä teltan; sen ympärillä huomasimme\nepäselviä olentoja: miehiä, jotka liikkuivat kentällä, sekä hevosia,\nturpa nurmessa. Komanhien leiri oli edessämme!\n\nMeidän asemamme oli erinomainen. Kukkula, jolle olimme kiivenneet, oli\nainoa monen peninkulman alalla. Sen joka puolella oli ääretön tasanko,\njossa oli siellä täällä muutamia suurempia tahi pienempiä puuryhmiä ja\nyksinäisiä puita. Tällä aavikolla noin tuhat askelta kukkulan juurelta,\nerään virran rannalla, joka kiemurteli maiseman läpi, oli leiri.\n\nOtaksuessamme teltan olevan leirin keskipisteessä, oli tämä erään\npienen lehdon reunassa sekä virtaa vastapäätä. Teltasta alaspäin virran\nrannalle oli aavikko hieman kalteva ikäänkuin linnojen rintavarustukset.\n\nTuo tasainen nurmikko lehdon ja virran välillä oli leiripaikkana.\nNäkyi epäselvästi sotureja, toiset seisoen toimettomina tahi kävellen,\ntoiset maaten nurmella ja toiset taasen kumarruksissa rovioihin päin,\nikäänkuin illallisaterian valmistuspuuhissa.\n\nKumpaisellakin puolella leiriä olivat hevoset. Ne olivat hajallaan,\nsillä ne oli pantu laitumelle liekaan, ja kullekin niin avara ala, kuin\nlasson pituus salli. Leiriä ympäröi siis puolipiiri, jonka asemana oli\nvirta. Virran toiselle puolelle leiri ei ulottunut.\n\nEnsi silmäyksellä huomasin, kuinka hyvin leirin paikka oli valittu,\nei niin paljon puolustukseen nähden, kuin äkkinäisen päällekarkauksen\nestämiseksi. Sen erinomainen soveliaisuus oli siinä, että tuo pieni,\nleirin takana oleva lehto oli ainoa metsäseutu tuhannen askeleen\npiirissä. Ympäristössä, vieläpä virran toisellakin puolella, oli aivan\ntasainen aavikko: siellä ei ollut pensaita eikä kallioita, jotka\nvoisivat vihollisen lähestymistä peittää.\n\nPitemmältä leiriä katsellessani vaipui rohkeuteni. Ainoastansa pimeän,\nhyvin pimeän yön peitossa voisi siihen päästä. Ja silmäys taivaalle\nnäytti minulle, ettei siihen nähden ollut mitään toivomista. Taivas\noli liiaksikin selkeä; aurinko oli laskeutunut länteen, mutta idästä\nnousi täysikuu pyöreänä ja punaisena, melkeinpä auringon veroisena.\nTaitavinkaan vakooja ei varmaankaan olisi voinut lähestyä leiriä\nsellaisissa olosuhteissa.\n\nSama ajatus lienee tässä silmänräpäyksessä vallannut toverinikin, sillä\nnäin kaikkein kasvoilla pettymyksen mielikarvautta, kun he synkkänä ja\nvaitonaisina olivat polvillansa minun vierelläni. Ei kukaan lausunut\nsanaakaan; he eivät olleet puhuneet siitä saakka, kun tälle paikalle\ntulimme. Aikomukseni oli ollut viedä hevoseni niin lähelle leiripaikkaa\nkuin suinkin, jättää se johonkin suojaan niin lähelle, että sen\nennättäisi juosten saavuttaa ja, morsiameni sylissäni, nousta sen\nsatulaan sekä nelistää toverieni luokse. Nämä, niin olin suunnitellut,\nasettuisivat väijyksiin niin lähelle leiriä kuin suinkin. Mutta tämä\nsuunnitelma täytyi kokonansa hyljätä leiripaikan omituisen luonteen\nvuoksi. Olin odottanut leirin läheisyydessä olevan puita, viidakkoja\ntahi jylhää maata, jonka suojassa voisimme lähestyä. Mutta tässä ei\nollut sitä eikä tätä.\n\nEmpimättä oli minun siis hyljättävä ensimäinen suunnitelmani ja\nkeksittävä joku toinen; mutta millainen? Puolittain epätoivoisena\nkatsahdin ympärilleni; näin silloin Ruben, ja toivon kipinä syttyi\njälleen. Hän ei ollut vielä lausunut mitään. Ehkäpä hän tiesi jonkun\nkeinon?\n\nVanha metsästäjä seisoi erillään meistä toisista pyssynsä varassa,\njonka perä nojasi erääseen kantoon, ja suu omistajan nenään, samalla\nkuin hän puristi molemmin käsin ylhäältä pyssynpiippua, peukalot\nkummallakin puolen äsken mainittua kasvojen osaa.\n\nEipä ollut ensi kertaa, kun näin hänet tällaisessa asennossa. Tiesin\nsen olevan hänen tapansa, milloin joku tavattoman vaikea kysymys\nvaati koko hänen älyvoimansa. Hyvinkin kymmenen minuuttia kului hänen\nvirkkamatta sanaakaan.\n\n-- Tiedättekö mitään keinoa, Rube? sanoin vihdoinkin. -- Te tiedätte\nmiten maltiton...\n\n-- Älkää olko maltiton, kapteeni. Se ei auta laisinkaan. Te tulette\ntarvitsemaan malttia, vieläpä paljonkin, ennenkuin voitte lämmitellä\njalkojanne noiden valkeiden ääressä; mutta te voitte sinne päästä\nja hyvissä ajoinkin, jos noudatatte vanhan Ruben neuvoja ja pidätte\nsilmänne auki, ettekä puhu joutavia. Noh, myönnyttekö noudattamaan\nminun ohjeitani?\n\n-- Lupaan kokonansa toimia teidän neuvojenne mukaan.\n\n-- Se oli järkevästi lausuttu... erinomaisen järkevästi. Noh, näettekö,\njatkoi hän, oltuansa hieman vaiti -- näettekö kentiesi jotakin rantaa?\n\nYksikään meistä ei vastannut tähän kysymykseen. Aloimme käsittää Ruben\ntarkoitusta, ja meidän silmämme sekä ajatuksemme kiintyivät äkkiä\nvirran rantaan, sillä tietysti hänen sanansa tarkoittivat sitä.\n\n-- Noh, ettekö näe jotakin rantaa, mitä? Se ei tosin ole yhtä korkea\nkuin Missourin tai Snake Riverin kallioäyräät... eihän sitä kukaan\nole väittänytkään; mutta vaikk'ei se niin korkea olisikaan, tulee se,\nluullakseni, joka silmänräpäys yhä korkeammaksi?\n\n-- Tuleeko korkeammaksi?\n\n-- Tulee kyllä, eli, mikä on samaa, vesi laskeutuu yhä matalammalle.\nSe vajoaa nopeasti tuuma tuumalta; tunnin kuluttua tulee leirin\nedessä oleva ranta olemaan runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa\nkorkeammalla... se on tosi, se.\n\n-- Ja te luulette minun voivan päästä leiriin, hiipimällä sinne rannan\nsuojassa?\n\n-- Totta kait! Mikäs teitä siitä voisi estää?... Se käy kuin tanssi.\n\n-- Entä hevonen?... Miten minä saan sen mukaani?\n\n-- Samaa tietä, jota itsekin menette. Virran uoma on kylliksi syvä\npiilottamaan vaikka maailman suurimman hevosen. Virta on nyt täysi\nviimeöisestä sateesta, mutta siitä ei tarvitse välittää... voihan\nhevonen kahlata tahi uida, ja ranta tulee peittämään sen intiaaneilta.\nVoittehan jättää sen virtaan.\n\n-- Veteenkö?\n\n-- Tietysti... teidän hevosenne pysähtyy sinne, ja jos se ei sitä\ntee, voitte sitoa sen rantaan. Ette voi viedä sitä niin likelle,\nkuin haluatte, älkääkä menkö liian pitkälle tuulen puolelle, sillä\nsilloin tulevat nuo mustangit sen vainuamaan, ja silloin olette sekä\nhevosenne että te hukassa. Noin parisataa askelta on parhaiksi. Jos\nteidän onnistuu pelastaa tyttö, voitte luullakseni helposti juostakin\ntuon matkan; juoskaa suoraan hevosta kohti ja, päästyänne satulaan,\nratsastakaa suoraan metsään päin, jossa olemme lymyssä; ja saammepa\nsitte nähdä, eivätkö punanahkaiset saa lämpöisiä tervehdyksiä\npyssyistämme.\n\nSuunnitelma näytti todellakin sangen mahdolliselta. Veden vajoaminen\noli seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, vaikka Rube sen oli\nhuomannut. Hän muisti tuon viimeöisen ankaran sateen ja näki sen\nvaikuttaman vedennousun tuossa pienessä virrassa, ja että vesi oli\nruvennut nopeasti laskemaan, kuten on aavikkovirtojen laita.\n\nEn viivytellyt päätöstä tehdessäni.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nVastavirtaa.\n\n\nVarustukseni olivat pian valmiina, ja niin pian kuin vesi oli tarpeeksi\nlaskeutunut, nousin satulaan. Toverini keräytyivät ympärilleni\njäähyväisiä sanomaan, ja toinen toisensa perästä puristi kättäni,\ntoivottaen onnea.\n\nSillä kohdalla, missä virta kosketteli kukkuloita, oli pensaita; nämä\njatkuivat kukkulalle ja yhtyivät kukkulan harjalla olevaan metsään.\nNäiden suojassa astuimme rantaan.\n\nSiitä polvekkeesta, jossa olimme, juoksi virta miltei suoraan\nintiaanileirin luokse. Pitkin rantaa ei pensaita enää ollut. Vielä\naskel leiriä kohti, ja olisimme paljastaneet itsemme intiaanein\nnähtäviksi.\n\nTällä kohdalla oli minun siis meneminen veteen. Metsästäjät olivat\nantaneet minulle viimeiset neuvonsa; he olivat kumpikin tarttuneet\nkäteeni, puristaen sitä tarkoituksella, joka lupasi enemmän kuin sanat.\n\n-- Älkää olko peloissanne, kapteeni, lausui nuorempi heistä. -- Rube ja\nminä emme ole kaukana. Kun saamme kuulla revolverinne äänen, ryntäämme\nteitä kohti ja kohtaamme teidät puolimatkassa. Jos joku onnettomuus\nsattuisi, lopetti Garey painokkaasti -- voitte luottaa siihen, että sen\nverisesti kostamme.\n\n-- No, niin! jatkoi Rube -- sen me teemme. Vaan älkää olko peloissanne!\nPitäkää silmänne auki sekä kätenne vakavana, eikä teille tule mitään\nsellaista hätää, ettette siitä suoriutuisi. Kunhan vain pääsette leirin\nulkopuolelle, voitte luottaa meihin. Ratsastakaa suoraan metsää kohti\nja nelistäkää, ikäänkuin hevosella olisi tuli hännässä.\n\nEn enää kuunnellut enempää. Olin jo laskeutunut satulasta, ja taluttaen\nMuroa perässäni, menin rantaan ja virtaan. Hyvin opetettu hevoseni\nseurasi empimättä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olimme kumpainenkin\nvirrassa.\n\nVesi oli juuri niin syvää kuin odotinkin, ja ranta kohosi puolitoista\njalkaa pystysuoraan sen pinnasta, mikä korkeus riittikin piilottamaan\nsekä minut suorana seisoessani että hevoseni.\n\nJos uoma oli yhtä syvä leiriin asti, tulisi hanke varsin helpoksi.\n\nKoska intiaanilakissani olevat kirjavat höyhenet pistäysivät näkyviin\nreunan yli, otin päähineen päästäni ja pidin sitä kädessäni. Samoin\npanin vaippani olalleni, pitääkseni sen kuivana.\n\nNäin aloin matkani. Se ei käynyt laisinkaan nopeasti. Vesi oli milloin\nsyvempää, milloin matalampaa, mutta enimmästi se ulottui lantioihin\nsaakka, ja oli myöskin tarpeeksi syvää, tuottaaksensa minulle sekä\najanhukkaa että vaivaa. Virta kävi sitäpaitsi minua vastaan ja, vaikka\nse ei ollutkaan kovin voimakas, esti se kuitenkin melkoisesti.\n\nVäliin pysähdyin levähtämään, sillä ponnisteleminen kahlatessani\nväsytti ja hengästytti. Näin oli varsinkin silloin, kun täytyi käydä\nkumarassa, jottei näkyisi rantaäyräiden yli; levähdinkin aina niillä\nkohdin, missä uoma oli syvin, jotta voin seisoa suorana.\n\nKoko ajan halutti kurkistaa reunan yli, silmäilläkseni leiriä. Mieleni\nteki saada selkoa sen etäisyydestä ja asemasta, mutta en uskaltanut\nkuitenkaan nostaa päätäni ranta-äyräitä korkeammalle: nurmikko, joka\nniitä peitti, oli tasainen kuin niitetty, eikä maassakaan ollut\npienintäkään töyrästä. Jos olisin kohottanut vaikkapa kättänikin,\nolisivat he voineet nähdä sen tuossa kirkkaassa, kumottavassa\nkuutamossa.\n\nOlin tullut, en tiedä kuinka pitkälle, mutta minusta tuntui ikäänkuin\nolisin ollut leirin lähellä. Pitkin matkaa pysyttelin aivan vasemman\nrannan puolella, joka, kuten Rube oli ennustanut, nyt oli runsaasti\nviisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla. Tämä oli onnellinen\nseikka, ja toinen yhtä onnellinen oli se, että kuu ei vielä ollut\nkovin korkealla, joten ranta siis loi leveän, synkän varjon, joka\nulottui miltei virran puoliväliin. Tässä varjossa minä liikuin, ja sen\nystävällinen synkkyys peitti sekä minut että hevoseni.\n\nMinusta tuntui kuten sanoin, että luullakseni olin leirin lähellä,\nja mieleni teki sitä tutkimaan, mutta edellämainituista syistä en\nsitä uskaltanut tehdä. Yhtä paljon pelkäsin mennä etemmäksi, sillä\ntämä voisi olla vieläkin vaarallisempaa. Olin ottanut tuulen suunnan\nhuomiooni: se puhalsi virrasta leiriin päin, ja jos veisin hevoseni\nmustangein kohdalle, nämä varmaankin sen vainuaisivat sekä rupeaisivat\nkiivaasti korskumaan.\n\nJoitakuita silmänräpäyksiä seisoin siinä aivan neuvotonna, epäröiden,\njättäisinkö tähän hevoseni, vai taluttaisinko sitä vielä kappaleen\nmatkaa eteenpäin. Samassa näin ranta-äyrään yli jotakin, joka antoi\nminulle kaikki tarpeelliset tiedot: rannalle liekaan pantujen hevosten\nselät. Sen lautanen oli virtaan päin, ja sen pää oli nuokuksissa: se\nsöi.\n\nTämä näky minua ilahdutti. Mustangi oli runsaasti kaksisataa askelta\nminusta, ja tiesin sen olevan leirin äärimmäisellä laidalla. Juuri\ntähän halusin jättää hevoseni.\n\nSilmänräpäyksessä olin pannut sen liekaan, ja kuiskaten jäähyväiset\nerosin siitä sekä jatkoin yksinäni matkaani vastavirtaa.\n\nNyt liikuin keveämmin ja varmemmin, mutta varovammin. Olin liian\nlähellä, pitääkseni vähintäkään ääntä; ainoa molskaus olisi minut\nilmaissut.\n\nAikomukseni oli pysyä virrassa, kunnes olisin päässyt sen paikan\nohitse, jossa hevoset olivat lieassa; täten pääsisin välttämään\nhevosvartiaketjun ja mikä oli yhtä tärkeätä, itse hevosrivinkin.\nKunhan vain kerta pääsisin tämän piirin sisäpuolelle, ettei kukaan\nminua huomaisi, niin erinomainen valhepukuni pettäisi sekä neli- että\nkaksijalkaisten vartiain silmät.\n\nEn aikonut kuitenkaan mennä liian pitkälle heidän piirinsä\nsisäpuolelle; siten tulisin miltei leirin keskikohdalle ja liian\nlähelle intiaanein joutilaita joukkoja.\n\nOlin huomannut leveän vyöhykkeen intiaanein leiripaikan ja sen alan\nvälillä, jossa heidän hevosensa olivat.\n\nTätä välisarkaa eivät leirin laiskurit juuri kulkeneet, ja jostakin\nkohdasta sen laidasta tahdoin päästä leiriin.\n\nOnnistuin paremmin kuin luulinkaan. Pysyen aivan ranta-äyrään vieressä\npääsin mustangien ohi; kuljin aivan niiden kuonon alatse, sillä voinpa\nkuulla niiden pureskelevan ruohoa aivan pääni päällä; mutta niin hiljaa\nhiivin eteenpäin, ettei mikään ilmaissut läsnäoloani.\n\nMuutaman minuutin kuluttua olin heistä jo kaukana.\n\nNostin päätäni vitkaan ja verkalleen, kunnes silmäni olivat\nranta-äyrästä korkeammalla.\n\nEi ollut ketään läheisyydessä; voin nähdä tummaveriset, valkeiden\nympärille sijoittuneet intiaanit, noin sadan askeleen päässä. He\nhyppivät, puhuivat ja nauroivat, mutta ei yksikään korva ollut\njännityksessä, eikä yksikään silmä suunnattu minua kohti. Ei ketään\nollut lähistössä.\n\nPolvillani ryömin nurmikon yli, ja hiljaa noustuani seisoin\nintiaanileirin laidassa, ollen kaikesta ulkoasustani päättäen yhtä\ntäydellinen villi kuin kuka hyvänsä leirissä olevista!\n\n\n\n\nXXVII.\n\nPerillä.\n\n\nMuutaman silmänräpäyksen seisoin kuin kuvapatsas; en liikuttanut kättä\nenkä jalkaa, etteivät liikkeeni herättäisi hevosten vartiain eikä\nmuidenkaan intiaanein huomiota.\n\nNäin monta roviota, ja kaikkein näiden ympärille oli kerääntynyt\nintiaaneja, toiset kumarassa, toiset seisoen. Yö oli tarpeeksi viileä,\nsaadakseen heidät pysymään kylliksi lähellä leimuavia rovioita, ja\ntästä syystä ainoastansa joku heistä oli liikkeessä, -- minulle\nonnellinen sattuma.\n\nLoin tutkivia silmäyksiä joka haaralle; silmäilin noita eri rovioiden\nvieressä olevia ryhmiä; näin joukon naisia, joiden tiesin olevan\nvankeja; mutta Isolinaa en nähnyt.\n\nTeltassa... teltassa! Hän oli varmaankin teltassa!\n\nTeltta oli, kuten jo mainittiin, erään pienen metsikön laidassa, ja\nsen edustalla leimusi aimo valkea. Selvästi oli tässä heimon toiminnan\nkeskus. Jos mitä tärkeätä tehtäisiin, tapahtuisi se täällä. Teltassa\ntahi sen läheisyydessä täytyi Isolinankin olla, ja sieltä minä häntä\npäätinkin etsiä.\n\nSamassa kajahti kimakka ääni leirissä, ja syntyi yleistä liikettä. En\nvoinut kuulla, mitä mies sanoi, mutta hänen äänensä omituinen kaiku\nilmaisi hänen lausuneen jonkun varoituksen tahi kutsumuksen. Jotakin\ntärkeätä oli tekeillä.\n\nIntiaanit alkoivat nyt kiertää tuon teltan edessä olevan leimuavan\nvalkean ympäri ikäänkuin jossakin juhlallisessa tanssissa. Toisia näkyi\nrientävän saapuville leirin etäisimmistä kohdista, ikäänkuin katsomaan\nvalkean ympärillä olijoiden liikkeitä tahi itse liittymään heidän\njoukkoonsa.\n\nEn viivytellyt kauan heitä katselemalla; heidän huomionsa oli täten\nkiinnitetty muuhun, ja tämä antoi minulle oivallisen tilaisuuden päästä\nhuomaamatta metsään, jonka suojassa voisin läheltä nähdä, mitä tulossa\noli. Sinne nyt pitemmittä mutkitta meninkin.\n\nAstuin vitkallisesti sekä teeskennellyllä, huolettomalla\nvälinpitämättömyydellä. Myöskin matkin komanhien kävelyä; se ei ole\ntuota vapaata, rohkeata ryhtiä eikä komeata, matkimatonta astuntaa,\njoka on erikoista chippeway- ja shavans-, huroni- ja inoquoisheimoille,\nvaan englantilaisen kilparatsastajan epätasaista, laahustavaa kulkua;\nsiten todellakin komanhi-intiaani liikkuu jalkaisin.\n\nKaiketikin esitin osani hyvin. Muuan hevosvahdista tuleva villi, joka\naikoi tuon suuren nuotion luokse, meni aivan ohitseni ja tervehti minua\nnimeltä.\n\n-- Vakono! hän huudahti.\n\n-- Que cosa (Mitä nyt?) vastasin espanjan kielellä, matkien niin hyvin\nkuin voin intiaanein ääntä ja puhetapaa.\n\nTämä oli uhkarohkeata, mutta olin joutunut pulaan, enkä voinut\nkernaasti olla vaiti.\n\nMiestä näkyi hiukan kummastuttavan, että häntä puhuteltiin\nmeksikolaisten kielellä; kuitenkin hän vastasi:\n\n-- Sinä kuulet kutsun, Vakono? Miksi et tule? Neuvoskunta kokoontuu.\nHissoo Royo on jo siellä.\n\nYmmärsin, mitä hän puhui, enemmän intiaanin eleistä kuin hänen\nsanoistansa, ja sanat \"kutsumus\", \"neuvoskunta\" ja nimi Hissoo-Royo\nauttoivat minua häntä käsittämään. Sattumalta tunsin nuo kaksi\nedellistä komanhilaista sanaa, ja Isolinan kirjeestä tiesin, että\nHissoo-Royo (espanjalainen susi) oli meksikolaisen luopion intiaaninimi.\n\nMutta vaikka käsitinkin, mitä sanottiin, en kuitenkaan ollut valmis\nvastaamaan. En uskaltanut vastata espanjan kielellä, sillä en tiennyt,\nkuinka hyvin Vakono taisi andalusialaista murretta.\n\nTunsin olevani kokonansa hämilläni, ja tuo tunkeileva villi, joka\nvarmaankin oli joku Vakonon ystävä, näkyi päättäneen pitää minulle\nseuraa. Mitenkähän hänestä pääsisin?\n\nOnnellinen ajatus tuli pelastuksekseni. Näyttäen erinomaisen\narvokkaalta, ikäänkuin en tahtoisi tulla häirityksi mietteissäni,\nkohotin käteni ja viittasin tuolle miehelle jäähyväiset, kääntäen\nsamalla kertaa pois pääni ja astuen vitkaan tieheni.\n\nIntiaani totteli viittaustani ja poistui, vaikka silminnähtävän\nvastahakoisesti. Vilkaisten olkapääni yli voin nähdä hänen menevän\nhitain askelin, epäilemättä hiukan hämillään Vakono-ystävänsä\nkummallisesta käytöksestä.\n\nEn katsonut enää taakseni, ennenkuin olin päässyt puiden varjoon.\nSilloin käännyin ympäri: ystäväni oli jatkanut matkaansa; näin hänen\njuuri astuvan niiden joukkoon, jotka hääräsivät tuon suuren nuotion\nääressä.\n\nVarjon peitossa voin nyt pysähtyä miettimään. Tuo pieni seikkailu, joka\noli minua hieman peljättänyt, oli samalla antanut minulle muutamia\nhyödyllisiä tietoja: ensiksikin olin saanut tietää nimeni, toiseksi,\nettä neuvosto tulisi koolle ja kolmanneksi, että tuolla luopiolla,\nHissoo-Royolla, oli neuvoston kanssa jotakin tekemistä.\n\nNämä seikat sekä se, mitä jo tiesin, tekivät aseman täydellisesti\nselväksi. Tämä neuvoston kokous ei voinut olla muuta kuin se\ntuomioistuin, jonka tulisi tuomita luopion ja tuon nimeltänsä vielä\nminulle tuntemattoman päällikön välillä, sama tuomioistuin, jonka\ntulisi ratkaista, kenen omaksi minun morsiameni oli tuleva. Se ei ollut\nvielä kokoontunut. Olin siis tullut leiriin hyvissä ajoin.\n\nMitään pahaa ei Isolinalle ollut vielä tapahtunut; mutta missä hän oli?\nUudesta paikastani voin nähdä leirin vielä paremmin, sen nuotiot ja\nasukkaat. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. -- Teltassa siis... hän\non aivan varmaan siellä... tahi...\n\nUusi ajatus johtui mieleeni: kentiesi häntä pidettiin erillään muista\nvangeista... metsässä piilossa, kunnes tuomio on julistettu?\n\nMinä päätin etsiä läpi koko metsän. Jos voisin löytää hänet sieltä,\ntulisi hankkeeni helpommaksi kuin olin luullutkaan. Vaikkapa villit\nhäntä vartioitsivatkin, tulisin kuitenkin hänet pelastamaan näiden\nvallasta. Kuuden miehen henki, kentiesi kahta vertaa useammankin, oli\nvyöni alla. Aseeton ylivoima ei voisi mitään revolverini murhaavia\nluoteja vastaan, ja sitäpaitsi huomasin useampien villien heittäneen\npois aseensa, luottaen leiripaikan turvallisuuteen. Hiivin lehtoon ja\naloin etsiskellä vankia.\n\nKuljin metsän polut toisen toisensa perään, hiipien niin nopeaan kuin\ntie salli; tutkin jokaisen syrjäpolunkin ja avonaisen paikan; etsin\njoka paikasta aina metsän äärimmäisiin rajoihin saakka. Näin useita\nonnettomia vangituita naisia, mutta en häntä, jota etsin.\n\nSiis teltassa... hän on varmaan siellä!\n\nSeisoin pian sen vieressä olevien puiden takana. Hajoitin lehvät\nkäsilläni ja kurkistin varovasti. Enpä tarvinnut kauan etsiä, Isolina\noli edessäni.\n\nNiin, tuossa oli morsiameni, näkö- ja kuulomatkalla, vieläpä milt'ei\nkäsivarren pituuden päässä; en kuitenkaan uskaltanut häntä koskettaa\nenkä puhutella, tuskinpa häneen edes katsoakaan.\n\nVillien tuli ei enää leimunnut; puut olivat palaneet kekäleiksi ja\nantoivat heikomman, punertavamman sekä omituisemman valon. Mutta rovion\nmahdoton suuruus teki sen tarpeeksi kirkkaaksi valaisemaan leiriä sen\nlaitoihin saakka.\n\nVillit istuivat kumarassa, piirissä rovion ympärillä.\n\nIstujia oli noin kahdenkymmenen vaiheille, heimonsa omituisessa\npuvussa: sääryksissä ja vyötäisiin ulottuvissa housuissa, yläruumis\npaljaana. Kaikki olivat runsaasti liidulla, keltamullalla ja\nsinoberivärillä maalatut. Epäilemättä näin tässä \"neuvoston\".\n\nMuut intiaanit seisoivat pari askelta piirin takapuolella pienemmissä\nryhmissä, jutellen matalalla äänellä. Muutamat astuskelivat etäämmällä\nvalkeasta.\n\nNuotiota ympäröivien rivissä oli noin kymmenen, kahdentoista jalan\nlevyinen aukko. Se oli suoraan teltan edustalla ja valkean kohdalla,\nsillä maa vietti tässä hiukan virtaan päin.\n\nTällä paikalla, teltan ja nuotion välillä, hiukan neuvoston\npiirin ulkopuolella, oli vanki. Hän istui tahi oikeimmin makasi\nsudennahkaisella levätillä. Hänen kätensä olivat vapaat, mutta jalkansa\nolivat sidotut. Selkä oli käännetty telttaan ja kasvonsa neuvostoon\npäin. Niitä en voinut nähdä.\n\nNyt tuotiin iso rauhanpiippu ja sytytettiin nuotiosta; se kiersi piirin\nympäri, mennen suusta suuhun, ja kukin intiaani imi siitä yhden sauhun.\nPiipun lakattua kiertämästä syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen\njulistaja kimakalla äänellä ilmoitti neuvoskunnan alkavan istuntonsa.\n\nSitten huusi kuuluttuja Hissoo-Royon nimeä. Kolme kertaa huuto\nuudistettiin, joka kerta edellistä korkeammalla äänellä.\n\nMies olisi voinut säästää keuhkojansa; hän, jota kutsuttiin, oli\nsaapuvilla ja valmis vastaamaan.\n\nEnnenkuin kaiku vielä oli tauonnut, vastasi luopio, astuen esiin\navonaiselle paikalle, piirin sisäpuolelle; pysähtyen ja oikaisten\nvartalonsa täyteen mittaansa, laski hän kätensä ristiin ja seisoi siinä\nodottaen, mitä tulisi. Hirveitä olivat nuo villit soturit, hornan\nhengiltä he näyttivät värjättyine kasvoineen, mutta sittekään ei kukaan\nheistä näyttänyt niin julmalta kuin tuo valkoinen mies. Hänen naamansa,\njoka jo osoitti luontoperäistä julmuutta, oli sotamaalaus tehnyt yhäkin\nhirveämmän näköiseksi. Hänen otsallensa oli maalattu ruumiin pääkallo\nsekä sen alle ristiin kaksi sääriluuta, ja hänen rinnassansa oli\nverisen päänahan kuva.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nNeuvottelu.\n\n\nVallitsi hetken hiljaisuus, tuollainen näyttämöllä tavallinen väliaika,\njota kesti runsaasti minuutin.\n\nSe keskeytyi siten, että eräs neuvoston jäsenistä nousi ja kädellänsä\nviitaten kehoitti Hissoo Royoa puhumaan.\n\nLuopio alkoi:\n\nPunaiset soturit! Veljet! Se mitä minulla on neuvostolle sanomista,\nei vaadi pitkiä puheita. Vaadin itselleni tuon meksikolaisen tytön,\njoka on minun vankini ja siis minun omaisuuttani. Kuka vastustaa minun\nvaatimuksiani? Myöskin tahdon tuon valkoisen hevosen rehellisesti\nottamanani saaliina.\n\nPuhuja vaikeni, ikäänkuin odottaisi lisää käskyjä neuvoskunnalta.\n\n-- Hissoo-Royo on ilmoittanut vaativansa meksikolaisen tytön sekä\nvalkoisen juoksijan omaksensa. Hän ei ole sanonut, mihin syihin hän\nvaatimuksensa perustaa. Ilmoittakoon hän syynsä neuvoston läsnä ollessa.\n\nTämän lausui sama intiaani, joka ensiksi oli kehoittanut luopiota\npuhumaan ja joka näkyi keskustelua johtavan.\n\n-- Veljet, jatkoi Hissoo-Royo, noudattaen kehoitusta. -- Minun\nvaatimukseni on kohtuullinen... siitä saatte itse päättää; tunnen\nteidän rehelliset sydämenne. Määräähän teidän oma lakinne, että sillä,\njoka on ottanut jonkun vangiksi, on oikeus hänet pitääkin ja menetellä\nhänen kanssaan mielensä mukaan. Tämä on teidän heimonne laki, samoin\nkuin minunkin, sillä teidän heimonne on minun heimoni.\n\nHyväksymisen sorina keskeytti puheen hetkeksi.\n\n-- Veljet! alkoi puhuja taasen -- minun ihoni on valkoinen, mutta minun\nsydämeni on samanvärinen kuin teidänkin. Te olette suoneet minulle sen\nkunnian, että olette ottaneet minut kansaanne. Te kunnioititte minua\ntekemällä minut ensiksi soturiksi ja sitten sotapäälliköksi. Olenko\nmilloinkaan antanut teille syytä katua, mitä olette minulle tehneet?\nOlenko milloinkaan teidän luottamustanne pettänyt?\n\nHurjat hyväksymishuudot ilmaisivat kieltävää vastausta.\n\n-- Sentähden minä luotan teidän oikeuden- ja totuudentuntoonne, enkä\npelkää laisinkaan ihoni värin sokaisevan teidän silmiänne, sillä te\nkaikki tunnette, mikä sydämeni on.\n\nUusia hyväksymishuutoja seurasi tätä viekasta kaunopuheliaisuutta.\n\n-- Veljet! Kuunnelkaa nyt asiatani, kun vaadin tuon tytön ja hevosen.\nEi tarvitse sanoa, missä ne olivat, tahi kuinka ne sain; näittehän omin\nsilmin niiden vangitsemisen. On epäilty sitä, kuka tytön toimitti,\nsillä monta ratsastajaa oli osallisena takaa-ajossa. Minä väitän,\nettä tässä ei ole epäilemisen aihetta. Minun lassoni oli ensiksi\nhevosen kaulassa... pakotti sen ensiksi pysähtymään. Hevosen ottaminen\noli samaa kuin tytön ottaminen. Se oli minun työni; molemmat olivat\nminun ottamiani. Minä vaadin molemmat omakseni. Joka vastustaa minun\nvaatimuksiani, astukoon esille!\n\nLausuttuaan röyhkeällä äänellä tämän uhkauksen, pani puhuja uudestaan\nkätensä ristiin ja jäi seisomaan vaiti ja liikkumattomana. Seurasi\njälleen äänettömyys, jonka taasen keskeytti tuon vanhan soturin antama\nmerkki. Merkki tarkoitti julistajaa, joka taasen huudahti:\n\n-- Vakono!\n\nNimi pani minut säpsähtämään ikäänkuin olisi nuoli minut tavannut.\nOlihan se oma nimeni, minähän olin Vakono!\n\n-- Vakono! Vakono! kuului uudestaan. Nyt valkeni minulle asia. Vakono\noli Hissoo-Royon kilpailija!\n\nEnpä voi kuvata sitä omituista tunnetta, joka valtasi minut tästä\ntiedon saatuani.\n\nAsemani oli todellakin vaarallinen. Päästin lehvät jälleen kasvoilleni;\nen rohjennut luottaa voimiini, uskaltaakseni kurkistella lehvien\nvälistä. Hetkisen olin hiljaa, kuunnellen korvat porhossa. Oli tullut\njännittävä hiljaisuus, kukaan ei näkynyt liikkuvan eikä puhuvan.\n\n-- Vakono! Vakono! Vakono! kuului julistajan ääni.\n\nTaasen oli hetken äänettömyys. Kuulin hämmästyksen ja tyytymättömyyden\nhuudahduksen, kun selvisi, ettei tuo intiaani tulisikaan asiaansa\npuolustamaan.\n\nMinä yksin tunsin hänen poissaolonsa syyn, minä yksin tiesin, että\ntodellinen Vakono ei voinut, ja että hänen matkijansa ei tahtonut\ntulla näkyviin. Vaikka olinkin olevinani tuo julma intiaanipäällikkö,\nen ollut kuitenkaan varustautunut tällaista murhenäytelmän kohtausta\nvarten. Katselijat varrotkoot!\n\nKun taasen olin siirtänyt oksat syrjään, huomasin leirissä oltavan\nhämillään. Neuvoston jäsenet pysyivät paikoillansa ja olivat\nvankkumattoman tyyniä, mutta taampana olevat nuoremmat soturit\nilmaisivat tyytymättömyyttään sekä kulkivat edestakaisin tuolla\nlevottomalla tavalla, joka samalla ilmaisee hämille joutumista ja\npettyneitä toiveita.\n\nTällä jännittävällä hetkellä astui eräs intiaani teltasta. Hän oli\nnäöltään kunnianarvoisa mies, tosin kuitenkin enemmän ikänsä kuin\ntodellista kunnioitusta herättävän ryhtinsä tähden. Hänen poskensa\nolivat ijän rypistämät ja hiuksensa olivat valkeat kuin valkaistu\npellava, mikä on intiaaneilla jokseenkin harvinaista.\n\nMies näytti mahtavalta, käskijältä. Vakono oli päämiehen poika...\npäämies oli siis vanha mies. Ehkä ukko oli hänen isänsä.\n\nTuo harmaahapsinen vanhus astui piiriin ja viittasi kaikkia olemaan\nvaiti.\n\nKäskyä toteltiin heti. Melu vaikeni, ja kaikki jäivät liikkumatta\nkuuntelemaan.\n\n-- Veljet! alkoi päällikkö, -- se tuo vanha intiaani todellakin oli, --\nlapseni ja veljeni neuvoskunnassa! Minä vetoan teihin tuomareina tässä\nasiassa. Olen teidän päällikkönne, mutta en ano hänelle minkäänmoista\nsuosion osoitusta; pyydän ainoastaan sitä oikeutta sekä kohtuutta,\njota osoitettaisiin halvimmallekin meidän heimossamme; tätä ainoastaan\nvaadin Vakono-pojalleni. Veljet, kuulkaa minua! Poikani ei ole\nleirissä; hän läksi sotapolulle eikä ole vielä palannut sieltä. Syytä\nsiihen en tiedä. Sydämeni epäilee... vaan ei pelkää. Vakono on kunnon\nsoturi ja voi hoitaa itsensä. Hän ei tule viipymään kauvan, vaan palaa\nvarmaankin pian. Siitä syystä pyydän teitä lykkäämään tuomionne!\n\nTyytymättömyyden murinaa kuului. Saattoi huomata yleisen mielipiteen\nolevan Hissoo-Royon puolella.\n\nLuopio kääntyi vielä kerran neuvoston puoleen lausuen:\n\n-- Komanhi-soturit, tämähän olisi pelkkää narripeliä! Kaksi kertaa\non aurinko jo laskenut, ja asia on yhä vielä ratkaisematta! Minä\npyydän vain oikeutta. Teidän lakienne mukaan ei ratkaisua käy kauemmin\nviivytteleminen. Vankien täytyy tulla jonkun omiksi. Minä vaadin\nniitä itselleni, ja olen valmis todistamaan omistusoikeuteni heihin.\nVakonolla ei ole ainoatakaan kohtuullista syytä, miksi hän ei ole\ntäällä oikeuttaan puolustamassa? Hänellä ei ole muuta todistusta,\npaitsi omaa sanaansa, ja hän häpeää tulla eteenne todistuksitta; siinä\nsyy, miksi hän viipyy!\n\n-- Vakono ei ole poissa, huudahti muuan ääni katselijoiden joukosta; --\nhän on leirissä!\n\nTämä ilmoitus herätti suurta huomiota, ja näin vanhan päällikön\nsamoinkuin kaikkien muidenkin hämmästyvän.\n\n-- Kuka sanoo Vakonon olevan leirissä? kysyi hän lujalla äänellä.\n\nEräs intiaani astui esiin neuvoston ympärillä seisovasta joukosta. Hän\noli sama mies, jonka äsken olin kohdannut.\n\n-- Vakono on leirissä, kertoi hän, pysähtyen piirin edustalle. Näin\nnuoren päällikön ja puhuin hänen kanssansa.\n\n-- Milloin?\n\n-- Aivan äsken.\n\n-- Missä?\n\nMies osoitti paikkaa, jossa sattumalta olimme toisemme kohdanneet.\n\n-- Tuolla hän oli; -- hän meni metsikköön... sitten en häntä enää\nnähnyt.\n\nTämä tieto silminnähtävästi lisäsi hämmästystä. He eivät voineet\nkäsittää, miksi ei Vakono tullut oikeuksiansa puolustamaan, jos hän\nkerran oli saapuvilla. Olikohan hän heittänyt koko asian?\n\nVakonon isä näytti yhtä ällistyneeltä kuin kaikki muutkin; hän ei\nkoettanutkaan selittää poikansa poissaoloa, sillä hän ei voinut sitä\ntehdä. Hän seisoi ääneti, ja selvää oli, ettei hän tietänyt, mitä hänen\noli luuleminen tahi ajatteleminen.\n\nUseat neuvoivat nyt, että poissa olevaa lähdettäisiin etsimään. He\nesittivät, että lähetettäisiin sananviejiä leirin kaikkiin osiin ja\nettä koko metsä etsittäisiin.\n\nVereni hyytyi kuullessani tämän ehdotuksen. Tiesin, että jos koko metsä\netsittäisiin, tulisin välttämättömästi ilmi. Minut lävistettäisiin\npaikalla, kentiesi rääkättäisiinkin palkaksi siitä kohtelusta, jota tuo\ntodellinen Vakono oli saanut kokea. Pelkoni oli arimmillaan, kun se\ntaasen äkkiä hävisi muutamasta \"espanjalaisen suden\" lausumasta sanasta.\n\n-- Mitäpä Vakonon etsiminen hyödyttäisi? lausui hän. -- Vakono tuntee\noman nimensä, sitä on huudettu kylliksi korkealla äänellä. Vakonolla\non korvat... varmaankin hän voi kuulla, jos hän on leirissä. Huutakaa\nhäntä vielä kerran, jos niin haluatte?\n\nTämä esitys näytti otolliselta. Se hyväksyttiin, ja vielä kerran huusi\njulistaja nuorta päällikköä nimeltä. Hänen äänensä voi kuulua kauaksi\nleirin ulkopuolellekin.\n\nLykkäystä myönnettiin, jonka kestäessä syvin äänettömyys vallitsi, ja\njokainen kuunteli korvat hörössä.\n\nEi vastausta, mikään Vakono ei noudattanut kutsumusta.\n\n-- Noh! lausui luopio voitonriemulla. -- Enkö sitä sanonut? Soturit!\nMinä pyydän teidän tuomiotanne.\n\nTähän ei kuulunut mitään suoranaista vastausta. Pitkällinen\nvaitiolo syntyi, jonka kestäessä ei kukaan neuvoston piirissä eikä\nkatselijoistakaan puhunut.\n\nVihdoin nousi neuvoston vanhin seisomaan, sytytti jälleen rauhanpiipun,\nveti siitä sauhun ja tarjosi sen sitten hänen vasemmalla puolellansa\nistuvalle. Tämä jätti sen samalla tavoin hänen viereisellensä, ja niin\nkulki se mies mieheltä, kunnes oli kiertänyt rovion ja palannut tuolle\nvanhalle soturille, joka sitä ensiksi oli polttanut.\n\nTämä pani nyt piipun pois ja esitti kysymyksen sääntöjen mukaan, mutta\nniin hiljaisella äänellä, että läsnäseisojat eivät hänen sanojansa\nkuulleet. Äänestys tapahtui vuoroon ja samaten matalalla äänellä.\nAinoastaan tuomio julistettiin korkealla äänellä.\n\nRatkaisu oli hiukan odottamaton. Neuvosto oli antanut mahtavan\nkohtuullisuuden tunteen sekä ystävällisen sovittelun johtaa itseänsä,\ntyydyttääkseen kumpaakin riitaveljeä.\n\nHevonen tuomittiin Vakonolle, mutta tyttö julistettiin \"espanjalaisen\nsuden\" omaisuudeksi.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nPako.\n\n\nTämä ratkaisu näytti miellyttävän kaikkia. Luopion ivallinen nauru\nnäytti, miten mielissään hän oli. Mitä muuta hän olisi voinut ollakaan?\nTuo harmaahapsinen päämieskin näytti tyytyväiseltä.\n\nKentiesi piti tuo vanha hevoshuijari hevosta parempana kuin tyttöä?\nJos Vakono olisi ollut saapuvilla, epäilen suuresti, olisiko hän yhtä\ntyynesti suostunut tähän ratkaisuun.\n\nNiin, luopio oli tyytyväinen; hän ei voinut salata iloansa, ja\nvoitonriemuisen näköisenä hän lähestyi paikkaa, jossa vanki istui.\n\nHeti tuomion kuultuaan nousivat istujat seisomaan. Neuvoston kokous oli\nlopussa. Sen jäsenet hajaantuivat muiden seuraan, ei enää juhlallisina\ntuomareina, vaan jutellen, nauraen, kirkuen ja huitoen yhtä hilpeästi\nsekä iloisesti kuin ranskalainen varasjoukko. Ei kukaan välittänyt sen\nenempää luopiosta eikä hänen valkoisesta naisestansa; heidät jätettiin\nomaansa -- ja minun huostaani.\n\nTästä silmänräpäyksestä alkaen kiintyi huomioni ja ajatukseni\nainoastansa heihin; ketään muita en nähnyt enkä muuta ajatellutkaan,\npidin vain silmällä \"sutta\" ja hänen uhriansa.\n\nTuo vanha päällikkö oli mennyt telttaansa. Isolina oli jäänyt\nyksinänsä, mutta vain silmänräpäykseksi.\n\nJos aikaa olisi ollut enemmän, olisin hyökännyt esiin. Sormeni soluivat\nkoneentapaisesti puukkooni; mutta nyt ei ollut aikaa. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä seisoi Hissoo-Royo hänen vieressänsä.\n\n-- Noh! alkoi hän ilkkuvalla äänellä. -- Noh, Isolina de Vargas!\nOletteko kuulleet? Te olette minun sieluinenne sekä ruumiinenne.\n\n-- Sen olen kuullut, oli nöyrä vastaus.\n\n-- Ja varmaankin olette tyytyväinen, eikö niin? Niinhän teidän pitäisi\nolla. Olen valkoihoinen kuten te itsekin... olen pelastanut teidät\npunanahkaisen intiaanin syleilystä. Varmaankin olette tyytyväinen\ntuomioon?\n\n-- Niin, minä olen tyytyväinen, vastasi hän samalla nöyrällä äänellä.\n\n-- Se on valhe! huudahti tuo raaka mies; -- te vilpistelette minulle,\nihana sennorita. Eilen te puhuitte ivallisia sanoja... haluaisitteko\nminua vielä ivata?\n\n-- Minulla ei ole mitään halua teitä ivata, olenhan vankinne.\n\n-- Carrambo! Puhutte totta. Mutta tulkaa, jatkoi luopio, viitaten häntä\nseuraamaan. -- Tulkaa, ihana sennorita. Tämä paikka on liian julkinen.\nMuualla tahdon kanssanne jutella. Tiedänpä, missä on kauniita,\navonaisia paikkoja ja lehtimajoja, suloisia piilopaikkoja metsän\nhelmassa. Sinne, lemmittyni, menkäämme.\n\nHuolimatta hänen inhottavasta tarkoituksestaan ehdotus minua kuitenkin\nmiellytti! Se pidätti käteni sekä jalkani, jotka kummatkin olivat\nvalmiit toimimaan. Nuo metsän helmassa olevat piilopaikat lupasivat\nminullekin parempaa tilaisuutta.\n\n-- Kuinka voisin tulla kanssanne? kysyi hän tyynesti, samalla osoittaen\nsidottuja nilkkojansa.\n\n-- Se on pieni asia, lausui mies ja veti puukon tupesta. Carrai, sitäpä\nen tullut ajatelleeksikaan, mutta pian...\n\nHän keskeytti puheensa ja jäi epäröivään asemaan. Sitten hän pisti\npuukkonsa jälleen tuppeen sekä huudahti:\n\n-- Pyhän neitsyen nimessä! Enhän voi teihin luottaa. Te olette\nliiaksikin vapaa, ihana margarita. Voisittehan yrittää karata. Onhan\nparempiakin keinoja. Kas niin, nouskaa seisomaan... vielä suorempaan...\nkas noin. Nyt me menemme... menemme metsään.\n\nViimeisiä sanoja lausuessansa kumartui konna tuon puoleksi makaavan\ntytön puoleen, kiersi kätensä hänen vyötäisillensä ja nosti hänet\nkohollensa, kunnes tämän rinta painui hänen rintaansa.\n\nMinä näin sen enkä pistänyt häntä kuoliaaksi; minä näin sen ja pysyin\ntyynenä; tuskinpa voin sanoa syytä siihen, sillä maltti ei ole juuri\nminun luonteeni mukaista. Hermoni olivat edellisten hetkien hirveästä\njännityksestä karaistuneet kuin teräs. Kentiesi juuri tämä sekä tuo\nmilt'ei varma odotus, että metsässä saisin paremman tilaisuuden, sen\nvaikutti?\n\nLuopion nostettua tuon vastarintaa tekemättömän vangin käsivarrellensa,\nalkoi hän kantaa häntä pois. Hän tuskin kantoikaan, sillä Isolinan\npaljaat ja sidotut jalat laahasivat nurmikkoa.\n\nHän meni telttansa ohi metsään päin. En enää odottanut hänestä enempää\nkuulevani enkä näkeväni.\n\nNopein mutta kuulumattomin askelin riensin samalle kohdalle, johon tuo\nkonnakin ohjasi suuntansa.\n\nEnnätin sinne ensiksi ja kumartuen puiden siimekseen vartosin puukko\nkourassa. Luopion taakka oli häntä viivyttänyt; hän oli pysähtynyt\npuolitiehen levähtämään ja oli nyt tuskin kymmenen askelta metsän\nlaidasta, tyttö yhä sylissänsä.\n\nOlin epätietoinen ryntäisinkö esiin ja antaisinko hänelle iskun. Tämä\ntilaisuus näytti yhtä hyvältä kuin joku muukin.\n\nOlin juuri päättämäisilläni ryhtyä toimeen, kun näin samalla\nHissoo-Royon jälleen nostavan taakkansa ja lähestyvän. Hän tuli suoraan\nsitä kohti, missä seisoin. Ratkaiseva hetki oli tullut!\n\nSe oli lähempänä kuin luulinkaan. Mies oli tullut tuskin kolmea askelta\nlevähdyspaikastaan, ennenkuin näin hänen kompastuvan ja kaatuvan maahan\nvetäen vankinsa perässään!\n\nLankeaminen näytti satunnaiselta. Olisin sen sellaisena pitänyt, ellei\ntuo hurja huuto, joka siitä seurasi, olisi sanonut toista. Joku muu\nkuin tavallinen kompastuminen aiheutti sen.\n\nHeidän välillänsä syntyi lyhyt taistelu. Toinen heistä hypähti\nkiivaasti takaisin: näin hänen olevan Isolinan! Hänen kourassansa oli\njotakin, joka kuun valossa loisti veripunaiselta.\n\nHän kumartui silmänräpäykseksi: puukon pureva terä katkaisi hänen\njalkojansa kahlehtivat remelit, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän\nsyöksi täyteen pakoon leiripaikan tasaisen nurmikon poikki!\n\nEmpimättä hyökkäsin ulos metsästä ja juoksin hänen peräänsä.\n\nJuoksin luopion ohitse, joka oli noussut puoleksi seisomaan ja\nnäytti hiukan haavoitetulta. Hämmästys yhtä paljon kuin muukin näkyi\nnaulinneen hänet siihen paikkaan. Hän kirkui ja kiroili, huutaen apua\nsekä uhaten kostoa.\n\nOlisin voinut hänet tappaa ja olin puolittain siihen halukaskin, mutta\nminulla ei ollut aikaa pysähtyä. Ajattelin ainoastansa pakolaisen\nsaavuttamista ja hänen pakonsa edistämistä.\n\nHälyytys oli tehty, leiri oli liikkeessä, ja ainakin viisikymmentä\nvilliä alkoi juosta karkurin perään.\n\nJuostessamme huomasin erään hevosen, valkoisen hevosen. Se oli tuo\njuoksija, ja sitä talutti muuan mies lassosta. Se oli äsken tuotu\noikeuden istuntopaikkaan, ja nyt sitä talutettiin pois mustangein\njoukkoon.\n\nHevonen ja mies olivat suoraan meidän kohdallamme, kun juoksimme\npakenevan jäljessä. Isolina meni heitä kohti. Aavistin hänen\naikomuksensa.\n\nMuutaman sekunnin kuluttua oli hän hevosen luona ja oli tarttunut\nköyteen.\n\nIntiaani teki vastarintaa ja koetti temmata sitä häneltä; punainen\nveitsenterä välkkyi intiaanin silmäin edessä, ja hän väistyi. Hän piti\nvielä kiinni köydestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli\nkatkaistu, ja nuolen nopeudella hyppäsi tuo urhoollinen nainen hevosen\nselkään ja nelisti tiehensä.\n\nIntiaani kuului vahteihin ja oli siis aseilla varustettu: hänellä oli\nsekä jousi että viini. Ennenkuin hevonen oli ennättänyt ampumamatkalta,\noli hän jännittänyt jousensa ja lennättänyt siitä nuolen.\n\nKuulin sen suhinan ja luulin nuolen sattuneen; mutta juoksija jatkoi\njuoksuansa!\n\nKentän poikki juostessani olin saanut keihään käteeni. Ennenkuin\nintiaani ennätti panna uutta nuolta jouseensa, olin hänet jo lävistänyt.\n\nVedin keihään hänen ruumiistansa ja riensin eteenpäin.\n\nPian olin mustangein keskellä. Moni niistä oli jo säikähtänyt ja\nnelisti edestakaisin. Vahdit olivat peloissansa, mutta eivät vielä\ntietäneet mitään melun syystä. Juoksija pääsi ratsastajattarineen\nvahingotta heidän riviensä läpi. Minä seurasin jalkaisin niin kiireesti\nkuin voin. Ainakin viisikymmentä villiä oli kintereilläni, ja voin\nkuulla heidän huutonsa, kun he kutsuivat Vakonoa, mutta minä olin\nkaukana kaikkien edellä. Hevosvahdit huusivat Vakonoa rynnätessäni\nheidän ohitsensa.\n\nNiin pian kun olin päässyt hevoslauman läpi, huomasin jälleen\njuoksijan, mutta nyt se oli jokseenkin etäällä. Ilokseni meni se\noikeaan suuntaan, suorastansa kukkulaa kohti. Mieheni tulisivat sen\nnäkemään ja sulkemaan siltä tien. Juoksin pitkin virran rantaa niin\nnopeasti kuin jaksoin. Pääsin paikalle, johon olin jättänyt hevoseni.\nMutta ajatelkaa hämmästystäni, huomatessani sen olevan poissa! Jalo\nratsuni oli poissa, ja sen sijassa intiaanin täplikäs mustangi!\nKatselin virtaa ylös ja alas: \"Muroa\" ei ollut näkyvissä! Olin\nhämilläni, kummastunut, raivoissani. Kuka oli sen voinut tehdä? Kuka?\nToverini! Rube kai, mutta minkätähden? Tulisessa kiireessäni en voinut\nkeksiä minkäänmoista syytä tuohon outoon menettelyyn.\n\nEi ollut aikaa miettimisiin. Vedin hevosen vedestä ja hyppäsin sen\nselkään.\n\nPäästyäni tasaiselle kentälle, näin kokonaisen parven ratsumiehiä\ntulevan leiristä. Ne olivat takaa-ajavia villejä; yksi heistä oli\nkaukana toisten edellä ja ennenkuin ennätin kääntää hevoseni pakoon,\noli hän jo aivan lähelläni. Kuutamossa tunsin hänet helposti: hän oli\nHissoo-Royo, luopio.\n\n-- Orja! huusi hän komanhein kielellä hirmuisella äänellä, -- sinäpä\ntämän oletkin pannut toimeen. Nainen! Pelkuri! Tuo valkoihoinen vanki\non minun... minun Vakono! Ja sinä...\n\nHän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. Minulla oli vielä kädessäni\ntuon komanhilaisen keihäs: kuuden kuukauden palvelus eräässä\nkeihäsrykmentissä oli minulle nyt suureksi hyödyksi, mustangi\nkäyttäytyi erinomaiseni ja vei minut täyttä vauhtia vihollistani\nvastaan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä olivat luopio sekä hänen hevosensa\nerotetut: edellinen makasi pitkänänsä nurmikolla keihään lävistämänä,\nsamalla kuin jälkimäinen ratsastajatta nelisti pois.\n\nNyt näin villilauman lähestyvän, huomasin pian tulevani saarretuksi.\n\nEräs sukkela ajatus tuli avukseni. Koko ajan oli minua pidetty\nVakonona. Leirissä olevat intiaanit olivat huutaneet: Vakono;\nhevosvahdit huusivat heidän ohitsensa ratsastaessani: Vakono; takaa\najajani nimittivät minua lähestyessään Vakonoksi, ja luopio oli\nkaatunut sama nimi huulillansa. Tuo täplikäs hevonen, jaguarinnahkainen\nvaippa, höyheninen päänkoristukseni, punaiset käteni ja valkoinen\nristi, kaikki teki minut Vakonon näköiseksi.\n\nPysähdytin mustangin suoraan takaa-ajajieni kohdalle. Nostin\nkäsivarteni ja pudistin sitä heille uhkaavasti, samalla kertaa\nkorkealla äänellä huutaen:\n\n-- Minä olen Vakono! Kuolema sille, joka minua ajaa takaa!\n\nPuhuin; komanhein kieltä. En ollut varma, olivatko sanat ja niiden\nääntäminen oikeat, mutta ilokseni huomasin heidän minua ymmärtävän.\nKentiesi eleeni auttoivat villejä minua käsittämään.\n\nMikä lieneekin syynä ollut, mutta takaa-ajajat eivät ratsastaneet\netemmäksi, vaan pysähdyttivät hevosensa sekä jäivät paikalleen.\n\nEn jäänyt sen pitemmältä keskustelemaan, vaan käänsin äkkiä hevoseni ja\nnelistin heidän luotansa niin nopeasti kuin mustangin jaloista pääsi.\n\n\n\n\nXXX.\n\nViimeinen takaa-ajo.\n\n\nKukkulaa kohti kääntyessäni huomasin juoksijan, joka ei vielä ollut\nkovin kaukana. Sen valkoisen vartalon, joka loisti kuutamossa, olisi\nvoinut nähdä paljon pitemmältäkin matkalta. Luulin sen jo ennättäneen\npaljoa kauemmaksi.\n\nSe juoksi vielä minun ja kukkulan välillä, pysyen joen rannalla.\n\nPakotin intiaanihevosen täyteen vauhtiinsa. Puukkoni kärkeä käytin sekä\nruoskana että kannuksena. Keihäs ei enää ollut vastuksinani; sehän oli\nHissoo-Royon ruumiissa.\n\nPidin silmällä juoksijaa; se lähestyi nopeaan tuota polveketta, josta\nolin lähtenyt, ja tulisi pian katoamaan näkyvistäni pensaiden taakse,\njotka kasvoivat kukkulan juurella.\n\nÄkkiä näin sen poikkeavan vasemmalle tuon aukean kentän poikki.\nHämmästyen luulin sen ratsastajattaren aikovan etsiä suojaa viidakosta.\n\nMalttamatta ajatella tähän selitystä ohjasin mustangini oikotietä\nja annoin sen laukata. Toivoin pääseväni siten valkoista juoksijaa\nlähemmäksi, mutta olin kovin tyytymätön tuon intiaanihevosen hitaaseen\njuoksuun, jota ei voinut verrata \"Muroni\" tuliseen laukkaamiseen.\nMissähän se nyt olikaan?\n\nValkoinen juoksija oli pian ehtinyt kukkulan ohi ja meni jo toisella\npuolen olevalla kentällä. Huomasin, etten päässyt yhtään sitä\nlähemmäksi; päinvastoin se joka silmänräpäys lisäsi välimatkaamme.\nMissä oli \"Muroa\"? Miksi se oli viety pois?\n\nTässä silmänräpäyksessä huomasin ratsastajan haahmon, joka ohjasi\nkulkunsa pitkin kukkulan juurta, ikäänkuin minua kohdataksensa. Hän\nratsasti tuimaa vauhtia viidakon läpi, joka kukkulaa ympäröi. Voin\nkuulla pensaiden kahisevan hänen hevosensa kupeisiin; hän riensi,\nminkä voi, samalla kun hän koetti pysyä piilossa kentällä olevilta\nintiaaneilta.\n\nMinä tunsin hevoseni ja sen selässä tuon korvattoman turkiseläinten\npyydystäjän laihan, kuivettuneen vartalon!\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä tapasimme toisemme sillä kohdalla, missä\nviidakko loppui. Sanaakaan vaihtamatta heittäysimme kumpikin hevosemme\nseljästä, vaihetimme hevosia ja kiipesimme jälleen satulaan. Jumalan\nkiitos, \"Muro\" oli jälleen allani.\n\n-- Kas niin, kapteeni, huudahti vanha metsästäjä kun hänestä erosin,\n-- nelistäkää nyt ja ottakaa hänet kiinni! Me seuraamme teidän\njäljessänne. Kaikki on selvillä. Rientäkää!\n\nEn tarvinnut Ruben kehoituksia; hänen puheensa ei vielä ollut loppunut,\nennenkuin painoin kannukset hevoseni kupeisiin ja lensin eteenpäin\ntuulen nopeudella.\n\nNyt vasta tajusin, miksi hevosia oli vaihdettu; se oli tuon ovelan\näijän viekkautta. Jos olisin leirin luona noussut oman ratsuni\nselkään, olisivat intiaanit varmaankin ruvenneet epäilemään ja\njatkaneet takaa-ajoansa; täplikäs mustangihan teki minulle koko asian\nlopullisesti mahdolliseksi!\n\nNyt oli allani hevonen, johon voin luottaa, ja uudella innolla ryhdyin\ntakaa-ajamiseen. Kolmannen kerran sai valkoinen juoksija koettaa\nnopeuttansa, kolmannen kerran tulisivat nämä jalot eläimet keskenänsä\nkilpailemaan. Tulisikohan kilpailu ankaraksi ja kauankin kestäväksi?\nJäisiköhän \"Muro\" taasen jälelle? Sellaiset olivat ajatukseni,\nnelistäessäni eteenpäin.'\n\nAavikkohevonen oli kaukana edellä. Viivytykseni vuoksi olin jäänyt\nsiitä kauas jälelle, miltei penikulman. Ilman tuota ystävällistä\nkuutamoa olisin kadottanut sen kokonansa näkyvistäni; mutta kenttä oli\naukea, ja kirkkaassa valossa johti minua tuo lumivalkea hevonen kuin\ntähti.\n\nEn ollut kauankaan nelistänyt, ennenkuin huomasin nopeasti pääseväni\nvalkoista juoksijaa lähemmäksi. Varmaankaan se ei juossut täydellä\nnopeudellansa. Varmaankin se liikkui tavallista hitaammin.\n\nAh! Jospa sen ratsastajatar vain olisi tietänyt, kuka hänen jälessänsä\ntuli! Jospa hän vain olisi minua kuullut!\n\nOlisin huutanut, mutta välillämme oli vielä liian pitkä matka. Hän ei\nolisi voinut minua edes kuullakaan, vielä vähemmän tuntea ääntäni.\n\nNelistin eteenpäin. Pääsin häntä yhä lähemmäksi. Varmaankin häntä yhä\nlähestyin. Vai pettivätkö silmäni kuutamossa?\n\nMinusta hänen hevosensa juoksi kömpelösti, hitaasti sekä raskaasti,\nja näkyi että se ponnisteli tuossa kilpajuoksussa. Minusta näytti...\nei, minä olin siitä varma! Epäilemättä se ei juossut täydellä\nnopeudellansa! Mitähän se merkitsi? Olikohan se väsymyksestä\nheikontunut?\n\nYhä lähemmäksi pääsin, kunnes väliämme tuskin oli kolmea sataa askelta.\nNyt voisi huutoni mahdollisesti kuulua; ääneni...\n\nHuusin kovasti, huusin morsiameni nimeä sekä samalla omaanikin; mutta\nmitään vastausta ei tullut, ei mitään tuntemisen merkkiä, joka olisi\nvoinut minua lohduttaa. Meidän välillämme oleva kenttä oli edullinen\njuoksijalle, ja minä aijoin panna hevoseni mitä nopeimpaan lentoon, kun\nsamassa kummastuksekseni näin valkoisen juoksijan horjuvan sekä äkkiä\nkaatuvan maahan. En pysäyttänyt vauhtiani, ja muutamassa sekunnissa\nolin paikalla sekä pysähdyin hevosen ja ratsastajattaan viereen, jotka\nmolemmat vielä olivat maassa.\n\nHyppäsin satulasta juuri kun Isolina irrotti itsensä ja nousi. Pitäen\noikeassa kädessään tuota veristä puukkoa, seisoi hän suorana edessäni.\n\n-- Villi! Älä lähesty minua! huudahti hän komanhein kielellä, ja hänen\nryhtinsä ilmaisi hänen rohkeuttansa.\n\n-- Isolina! Minä en ole... minä olen...\n\n-- Henrik!\n\nSanakaan ei keskeyttänyt suloista syleilyämme; ei ääntäkään kuulunut,\npaitsi sydämemme tykytystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄänetönnä seisoin kentällä, morsiameni rinnoillani. \"Muro\" oli\nvierelläni, uljaasti nostaen kaulaansa ja pureksien vaahtoisia\nteräskuolaimiaan. Edessämme makasi aavikkohevonen, nuolen kärki\nsydämessä ja sen höyhenillä koristettu varsi ulkona kyljestä. Sen\nsilmät olivat liikkumattomat ja lasimaiset; veri juoksi vielä sen\nlaajenneista sieramista, mutta sen kauniit raajat olivat värähtämättä\nkuin kuolleen ainakin.\n\nRatsastajia näkyi lähestyvän. Emme koettaneet paeta: minä tunsin ne\ntovereikseni.\n\nHe pysäyttivät hevosensa ja istuivat vaiti satulassansa.\n\nMe vilkasimme aavikolle; siellä ei näkynyt mitään takaa-ajon hankkeita;\nmutta siitä huolimatta emme viipyneet. Emmehän tietäneet, kuinka pian\nintiaanit voisivat tulla perässämme. Hissoo-Royon ystävät voisivat\nmahdollisesti tulla Vakonon jäljessä!\n\nHeitimme jäähyväissilmäyksen tuohon jaloon eläimeen, joka oli\nhengetönnä jalkaimme juuressa, käytimme kannuksiamme ja ratsastimme\npois niin nopeaan kuin voimme.\n\nPäivä jo sarasti, kun pysähdyimme lepäämään, ja aavikko oli jo jäänyt\ntaaksemme. Me löysimme suojaa eräässä kauniissa akasialehdossa ja\npehmeän nurmikon maataksemme. Väsyneet toverini olivat pian nukkuneet.\n\nMinä en nukkunut, vaan valvoin morsiameni uinaillessa. Hänen kaunis\npäänsä nojasi poveeni, ja hänen rusottavat poskensa lepäsivät\njaguarinnahka-vaipalla. Olin liian onnellinen, voidakseni nukkua.\n\nTämä oli viimeinen yömme aavikolla. Ennen seuraavaa auringon laskua\nolimme menneet Rio Granden yli ja saapuneet sotajoukkomme leiriin.\nAmerikalaisen sotajoukon leveäin, mahtavain siipien suojassa voi\nmorsiameni levätä rauhallisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKomanheista emme koskaan enää mitään kuulleet. Ainoastaan yhden\nelämäkertaa kerrottiin jälkeenpäin. Kauhea kertomus! Onneton Vakono!\nHirmuinen loppu tuli hänen osaksensa!\n\nUsein kerrotaan leirivalkean ääressä tarinaa eräästä intiaanisoturista,\njonka luuranko löydettiin syleilemässä erästä puunrunkoa. Vakono oli\nsaanut surkean kuoleman.\n\nAikomuksemme ei ollut tuottaa hänelle sellaista kohtaloa; mutta kiire\nmeidän paetessamme ei ollut sallinut hänen irtipäästämistänsä. Vaikka\nhän kentiesi olisi kuoleman ansainnutkin, emme kuitenkaan olleet\naikoneet hänelle näin kauheata kostoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeus vaati Ijurran kuolemata, ja tämä vaatimus toteutuikin.\n\nLeiriin tultuani sain tietää rangaistuksen jo häntä kohdanneen. Ijurra\noli joutunut ahdinkoon ja tullut pakotetuksi taistelemaan, jolloin\nuseammat hänen joukostansa olivat kaatuneet.\n\nSamassa tilaisuudessa oli Isolinan isäkin, jonka sissijoukko oli\nvienyt muassansa, tullut vapautetuksi, ja hän saapui juuri parahiksi\ntoivottamaan ihanaa tytärtänsä sekä tulevaa vävyänsä tervetulleeksi\nheidän ennenaikaiselta \"kuherrusmatkaltansa\" aavikolta.\n\n\n\n"]