[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuzxwL_3lmBcHiyZT4BD2s46K2COa-DPqDEIj_BHNuco":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2383,"Saaren seikkailija","Elenius, Emil",1877,1949,"2383-elenius-emil-saaren-seikkailija","2383__Elenius_Emil__Saaren_seikkailija","Romaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1924,null,48894,288478,false,63626,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Adventure","Novels","\"Saaren seikkailija: Romaani\" by Emil Elenius is a novel written in the early 20th century. The story is set in a coastal village, focusing on the lives of the local seamen and their encounters with challenges such as smuggling and the authorities. The main character, Hinterikin Juuso, is depicted as a skilled sailor with a vibrant personality, navigating both the sea and complex social interactions within his community.  The opening of the novel sets a lively scene at Uustalo, where three sailors and the host engage in card games and drinking during the early hours of the morning. The atmosphere is festive yet tense, as they discuss the perils of border patrols and the subtleties of their clandestine operations. As the sailors prepare to face potential challenges from customs officers while eventually returning to shore, we see glimpses of camaraderie, rivalry, and the shadowy contexts of their maritime adventures. The narrative introduces intriguing themes of livelihood, risk, and the tension between authority and individual agency, laying the groundwork for the unfolding drama in their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],258,"Romaani kuvaa saaristolaisten ja merimiesten elämää, jota värittävät vaaralliset salakuljetusretket ja viranomaisten välttely. Uustalon isännän ja merimiesten päivät täyttyvät korttipelistä, sääolosuhteiden tarkkailusta ja yrityksistä selviytyä tullimiesten valvonnasta merenlahden sokkeloisissa maisemissa.","Emil Elenius 'Saaren seikkailija' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2383. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","SAAREN SEIKKAILIJA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEMIL ELENIUS\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n   I. Yö Uustalossa.\n  II. Tullimies haluaa liittolaista.\n III. Jumala antaa saarelaisille viljaa.\n  IV. Matsedän Jyri.\n   V. Lumipyryssä.\n  VI. Santra.\n VII. Esivalta ja salakuljetus.\nVIII. Euppe.\n  IX. Laivaosakkeet.\n   X. Onnen pojalla käy korkeita vieraita.\n\n\n\n\nI luku.\n\nYÖ UUSTALOSSA.\n\n\nKorttipeli ja ryypiskely on Uustalossa jatkunut pitkin aamuyötä, jo\nviisi tuntia, kello kahdestatoista asti ja nyt lähenee kello jo viittä\naamulla.\n\nKolme merimiestä ja talon isäntä istuvat ison pyöreän pöydän ääressä\nUustalon isossa kammarissa.\n\nPöydällä palaa kolme kynttilää.\n\nSiinä on myös iso, vaalean ruskea ruusi Riian palssamia ja pari\nisoa putelia hyvää Saksan viinaa, vasta Memelistä tuotua, ja kolme\nryyppylasia.\n\nMiehet pelaavat korttia, ryypiskelevät ja puhuvat kovaäänisesti.\n\nTalo on mantereella, erään sokkeloisen merenlahden pohjukassa. Lahden\nedessä on laaja saaristo. Lahti itse muistuttaa enemmän järveä\nkaislistoineen, pilliheinikköineen, kiiskeineen ja salakoineen, sillä\nvarsinaisesta saaristomerestä eroittaa sen kapea ja matala salmi,\njonka yli helposti voi kivellä heittää. Salmi on matala ja kivinen.\nVain jaalat ja kuutot ja sitä pienemmät alukset voivat uida siitä\nläpi täysin kuormattuina -- kuutotkin vain nousumeren aikana. Lahden\nrannalla, lähellä Uusitaloa on laivaveistämö, jossa on rakennettu\nmuutamia prikejä ja kuunareita, mutta ne on uitettava lahdesta ulos\ntyhjinä tai korkeintaan pohjakivikuormassa.\n\nSalmen suuta on vaikea mereltä tullessa löytää pimeällä, eivätkä\nsiihen muut öisin pyrikään kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän\nJere, juuri ne samat miehet, jotka Uustalon isännän luona pitävät\niloa, viettävät hauskaa yötä kolmiviikkoisen merimatkan jälkeen\nsyysmyrskyissä, sateissa ja lumipyryissä. Silloin näyttää tulta\nUustalon isäntä salmen länsirannalla olevalla matalalla kalliolla. Jos\ntulijat ovat oikeita, näyttävät he aluksestaan merkkitulta, kaksi tai\nkolme leimausta peräkkäin kerran minuutissa, tai tulta, joka kerran\nminuutissa peittyy -- aina kutakin retkeä varten erikseen tehdyn\nsopimuksen mukaan. Tätä sopimusta ei tunne kukaan muu kuin \"Uustalon\npappa\", niinkuin mainitut saarelaiset Uustalon isäntää kutsuvat,\nja tietysti myös nuo saarelaiset, Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja\nSepän Jere. Jos tulijat ovat vääriä ja vilpillisiä, kuten esimerkiksi\ntullimiehiä ja näyttävät väärää tulta tai eivät osaa näyttää mitään\ntulta, sammuttaa Uustalon Pappa oman tulensa ja virittää hetken perästä\nuuden tulen paljo lännempänä, tai ei viritä ensinkään, riippuen siitä\ntunteeko hän pimeältä mereltä häämöittävän aluksen tullijaalaksi vai\nrauhalliseksi saaristolaiseksi tai rannikkolaiseksi. Tullimiehille,\nkoska he ovat ruunun miehiä, ei Uustalon Pappa voi olla tulta\nnäyttämättä, mutta juuri sen verran lännemmäksi, että tullijaala iskee\nkeulapuunsa mainittuun kallioon, joka on jyrkkä ja jonka luo jaala\nui kuivaan maahan, vaikka olisi täydessä kuormassa. Mainittu salmi\non nimittäin pimeässä aivan näkymätön, koska lahti tekee levetessään\njyrkän mutkan länteenpäin heti kun on salmesta päästy sisään. Mereltä\nkatsoja näkee siis vain pelkkää metsää, eikä edes taivasta vasten\nnouse ainoatakaan korkeampaa puuta tai mäkeä, jonka mukaan voisi\npaikan suunnilleenkaan arvioida. Salmen länsirannalla oleva kalliokin\non niin matala, ettei siitä ole yhtään apua. Molemmin puolin salmea\nja sen takana kasvava metsä on paljon korkeampaa, kuin tuo kallio, ja\nmetsän raja taivasta vasten on aivan suora. Päivälläkään, kirkkaalla\nauringon paisteella, ei salmensuuta näe matkan päähän, sillä kallio\nsalmen länsirannalla punertaa aivan samanlaisena ja yhtä korkeana\nkuin kivikko pitkin rantaa länteen ja itään. Ranta on täynnä suuria,\nparin sylenkin korkuisia ja pienempiä, punertavia kiviä ja niitä on\nvedessäkin, joka on kauas matalaa. Jotkut kivistä pistävät päänsä ylös\nvedestä vielä kaukana rannasta. Lahteen sisään pääsy on siis sangen\nvaikeaa päivällä, mutta vielä vaikeampaa yöllä ja etelämyrskyillä taas\njokainen mielellään tahtoisi päästä tuon salmen takana olevaan tyyneen\nja ihanaan satamaan. Tämä on Eskon Mikolle, Hinterikin Juusolle ja\nSepän Jerelle ei ainoastaan mieluista, vaan aivan välttämätöntä, sillä\nmilloin he mereltä salmea lähestyvät, eivät he sitä lähesty hätäsatamaa\netsiäkseen, vaan jättääkseen ennen aamua viina-ankkurinsa uustalon\nPapan hoitoon. Lahden rannalla, lähellä salmen suuta, länteenpäin,\nsynkän metsän takana, on savipohjaisia soita. Niihin kaivetaan puolen\nsylen syvyisiä, saveen asti ulottuvia kuoppia ja viina-ankkurit\npeitetään turpeilla kauniisti niihin kuoppiin ja kaivetaan esille vasta\ntalvella, rekikelin alettua, ja viedään vähittäismyyjille sisämaahan.\n\nMilloin mereltä tulija näyttää oikeita merkkitulia, sytyttää Uustalon\nPappa niin sanotut sihtitulet. Hänellä on mukanaan sitä varten kaksi\ntuulta sietävää lyhtyä, jotka hän asettaa salmen takana olevalle\nmetsärannalle ja ohjaa niillä aluksen salmesta sisään, kunhan alus\nvain asettaa kulkusuuntansa siten, että lyhtyjen tulet näkyvät\ntarkasti päällekkäin. Jos taas asiat ovat niin hullusti, että salmen\nsisäpuolella on vilppi, se on, että siellä makaa ankkurissa tullijaala\nvaanimassa, asettaa Uustalon Pappa lyhtynsä rinnakkain salmen\nlänsirannalle, eikä liikuta niitä, tai jos tullijaala on liian lähellä\ntai jos on pelkoa siitä, että lähistöllä, metsän suojassa hiiviskelee\nvilpillisiä olentoja, sammuttaa Uustalon Pappa molemmat lyhtynsä,\nhiipii äänettömästi jollaansa ja soutaa tiehensä. Silloin alkaa\ntulijoille ikävä ja vaikea luoviminen takaisin merelle ja uusi yritys\ntehdään vasta seuraavana iltapimeänä tai valitaan kokonaan toinen\nmaihinnousupaikka Haminan tai Koiviston puolella. Uustalon Papan maat\nja salmet ja talo on nimittäin Loviisan tullimiesten vaikutuspiirissä.\n\nJaala oli ankkurissa lahdella, lähellä Uustalon rantaa.\n\nKaikki purjeet olivat käärityt.\n\nTullin ilmaantumisesta lahdelle ei ollut mitään lukua, sillä aluksessa\nei ollut tällä kertaa kieltotavaraa pisaraakaan.\n\nJoskus sattui niin, että tulli nousi jaalaan sittenkin tarkastukselle.\nEi löytänyt muuta kuin viinan hajua. Jaalan koko sisus haisi viinalle.\nTullimiehet nuuskivat sieraimiaan ja sanovat Eskon Mikolle, joka on\nilmoitettu laivan omistajaksi ja kuljettajaksi -- vaikka hän onkin\nvain jonkinjoutava niin kutsuttu linnakippari, mies, joka tarvittaessa\nmenee talvikuukausiksi istumaan ja vettäleipää syömään isäntänsä ja\npäämiehensä puolesta -- että: \"Täällä haisee joka paikka viinalle\", ja\nnuuskivat ja nuuskivat että sieraimet sihisevät. Nuuskii ilmaa myös\nMikko, joka on tullimiesten kanssa laskeutunut alas ruomaan: \"No ihme\nja kumma! Ei ainakaan minun sieraimiini ota muuta hajua, kuin minkä\ntäällä tervalle ja silakansuolavedelle haisee!\" -- \"Haisee haisee!\nViinalle haisee joka paikka!\" -- \"Jaa, sille en minä mahda mitään,\njos herrojen sieraimissa viinalle haisee. Herrat ovat luultavasti\nahkerasti ryypänneet ja oma henki vain se taitaa haista. En minä mitään\nviinan hajua tunne. Mutta minähän en olekaan kunnon ryyppyä saanut kun\nMatiksen Hemman häissä! -- Ja tässähän tämä on jaala! Etsikää etsikää!\"\n\nJa tullimiehet soutavat tiehensä.\n\nNiin. Usein kävi sillä tavalla.\n\nNyt ei ollut ainakaan ankkuroimiseen saakka tullijaalaa näkynyt ei\nkuulunut missään, eikä Uustalon Pappakaan sanonut nähneensä niitä\nviikkokauteen niillä vesillä. \"Paha merkki\", sanoi siihen Hinterikin\nJuuso. \"Sitä pikemmin nyt voivat tähän ilmaantua.\" Eivät ne kuitenkaan\nilmaantuneet koko ajalla. Rauhassa saatiin iltayöstä purkaa jaala\ntyhjäksi ja korjata tavara talteen. Työ kävi nopeaan, sillä kaikki\nkolme jaalamiestä ja Uustalon Pappa poikineen panivat parastaan.\nJaala ankkuroitiin Uustalon rantaan, purjeet käärittiin, kajuutasta\notettiin pari tuopin vetävää viinaputelia ja palssamiruusi, kajuutan\novi kierrettiin lukkoon, loikittiin jollaan ja soudettiin maalle,\nUustaloon, jossa ensin syötiin vahva ateria ja sitten alettiin kemut,\njotka ovat nyt jatkuneet, kuten sanottu, kello viiden korville asti.\n\nHuolimatta varhaisesta aamuhetkestä, on Hinterikin Juuson mieliala\nkorkeimmillaan. Uustalon Pappa jo torkkuu ja Eskon Mikko, linnakippari,\nmukalaivuri, kiroilee tylsänä ja Sepän Jere hankkii riitaa Hinterikin\nJuuson kanssa hokemalla lakkaamatta: \"Minä voitin sinut korttipelissä\nja sinä jäit minulle sata markkaa velkaa.\"\n\nJuuso luovii yli lattian takalle, jossa päretikulla penkoo hiillosta,\njonka emäntä maata lähteissään illalla peitti tuhalla, ja kuulee kuin\npilvistä ja hyvin kaukaa:\n\n-- Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet hävinnyt pelissä! Kuule Hinterikin\nJuuso! Sinä olet minulle sata markkaa velkaa. Kuuletko sinä vai et!?\nNäithän sinäkin Uustalon Pappa, että se hävisi ja jäi minulle sata\nmarkkaa velkaa?\n\n-- Näin, näin.\n\n-- Se ei meinaa maksaa minulle! Se on kelmi mies, vaikka on rikas!\n\n-- Kyllä se maksaa. Maksaahan se. Odota nyt, että se saa ensin\npiippuunsa tulen.\n\n-- Minä hakkaan sen tuhannen ruumeneksi, jos ei se maksa. Luulek'sä,\netten minä jaksa, hä!\n\nJere ravistelee Uustalon Pappaa, jonka vieressä hän on istunut koko\najan, mutta on nyt tuppautunut yhä lähemmäksi, että muka Pappa paremmin\nhänen huutonsa kuulisi.\n\n-- Luulek'sä etten minä jaksa -- hä!?\n\n-- Jaksat, jaksat, vaan anna miesraiska olla hakkaamatta! Hyvä mies\nse on Hinterikin Juuso. Kyllä,se maksaa kunhan ennättää saada tulen\npiippuunsa.\n\nHinterikin Juuso on löytänyt hehkuvan hiilen, jonka on nostanut\nhyppysissään piippunsa suulle, tupakan päälle ja imee parhaillaan ja\nsaa tupakan palamaan, horjahtelee ja rääpästelee milloin vasemmalle\njalalle, milloin oikealle, milloin eteenpäin milloin taapäin. Sitten\nviskaa hän hiilen takkaan ja kääntyy toisiin päin ja alkaa hoiperrellen\npalata. Keskilattialla hän pysähtyy ja kysyy Uustalon Papalta:\n\n-- Kuules Pappa! Minä kysyn sinulta yhtä asiaa.\n\n-- No -- kysy vaan.\n\n-- Sinä olet ollut aina hyvä mies minua kohtaan...\n\n-- Entä sitte?\n\n-- Ja olet ollut minulle kuin oma veli, parempi kuin oma isä. Kuule\nmitä minä sanon sinulle!\n\n-- No?\n\n-- Minä luotan sinuun enemmän kuin tähän piippuuni ja kun sinusta\naika jättää, niin sitte en minä yhtään tiedä, kuka minua auttaa\ntullisyökäreistä.\n\n-- Onhan minulla kaksi poikaa...\n\n-- Kaksi poikaa?! --\n\n-- Niin. --\n\n-- Ne ei ole mitään, sanon minä! Kuulek'sä nyt, mitä minä kysyn\nsinulta, Uustalon Pappa?\n\n-- Kuulen kuulen. Sitähän minä tässä odotankin, että mitä sinä kysyt.\n\nHinterikin Juuso hoipertelee, koettaen hoitaa tasapainoaan käsillään\n-- vasemmassa kiikkuu savuava piippu -- ja tulee aivan ukon eteen ja\nsupattelee kovaäänisesti ukon korvaan.\n\n-- Mitäs tämä Sepän Jere sinulle sanoi taannoin?\n\n-- Että hänellä on sata markkaa saamista sinulta.\n\n-- Sanoikos se mitään muuta?\n\n-- Sanoi, että sinä hävisit korttipelissä ja jäit sata markkaa Jerelle\nvelkaa.\n\n-- Sanoikos se, että minä olen hänelle sata markkaa velkaa?\n\n-- Sanoi.\n\nHinterikin Juuso peräytyi pari askelta, kolmekin, koetti pyörähtää\nympäri kantapäällään, niinkuin hänellä tapana oli, ja onnistuikin ja\nhihkaisi:\n\n-- Sata markkaa velkaa tai saamista! Sata markkaa velkaa tai saamista!\nSe ei meinaa meikäläisen kukkarossa yhtään mitään. Poltti tämän nyt\nsatamarkkasen tupakassa tai haistoi nuuskassa, se ei meinaa minun\nkukkarossani mitään! Eikä Uustalon Papankaan kukkarossa! Toista se\nolisi sinun kukkarossasi, Sepän Jere! Sinä olet köyhä mies!\n\nHinterikin Juuso pani piipun hampaisiinsa, kävi pöydän ääreen istumaan,\nkaivoi liivinsä povitaskusta kukkaronsa, josta otti esille setelitukon,\njonka levitti pöydälle, löysi satamarkkasen ja viskasi sen Sepän Jeren\neteen ja sanoi:\n\n-- Tämä yksi satamarkkanen ei tunnu minun kukkarossani yhtään mitään,\noli se tuloa tai menoa! Siin' on! Kääri se nyt kauniisti ja vie\nnannallesi! -- Mutta tiedätkö sinä, Sepän Jere, minkä tähden minä\nhävisin korttipelissä?\n\n-- Kun olet huonompi pelaaja...\n\n-- Niin niin. Niin sinä luulet ja niin luuli Eskon Mikko ja niin\ntaitaa luulla Uustalon Pappakin, mutta minä itse luulen, että asia ei\nole sillä tavalla kuin luullaan. Minä surin sinun köyhyyttäsi, Sepän\nJere, ja olen aina surrut ja annoin sinun tahallani voittaa itseni,\netten tarvitsisi rahaa sinulle lahjoittaa, sillä lahja on kuin almu ja\ntekee mielen alakuloiseksi. Toista se on, kun itse rahansa ansaitsee,\nkaupalla, työllä, taikka korttipelillä! Niinhän! Hi hi hi!\n\nHinterikin Juusoa sanottiin välistä väkäleuaksi ja toisinaan\njäkkäniskaksi. \"Sellain jäkkäniska! Just kun Hinterikin Juuso!\",\nsanoivat vaimot Juuson kotisaarella pojistaan joskus, ylpeillen ja\nkuvitellen, että niistä tulee Hinterikin Juuson kaltaisia onnellisia\nmerenkulkijoita, onnen poikia, rahan tuojia. Eikä Hinterikin Juuson\nleuka muulloin niin vahvalta näyttänytkään kuin nyt, julistaessaan\nSepän Jerelle tuon musertavan sukkeluutensa.\n\nEikä Hinterikin Juuso ollut mikään huono mies ruumiiltaankaan. Hän oli\npäin vastoin voimakas, norja ja sukkela, vikkelä kuin kissa. Kovin\nteki mieli Sepän Jeren viskata satamarkkainen takaisin, mutta pelkäsi,\nhumalissaankin, että siitä tulee tappelu ja hän saa selkäänsä.\n\n-- Mutta eiköhän käydä maata, yksi niinkuin toinenkin, sanoi viimein\nisäntä. -- Tästä taitaa tulla aamu käsiin ja työt eteen. Työt minulle\nja matka teille.\n\nVasta nyt havaitsivat miehet, että aika oli kulunut jo kello viiteen\naamulla, että oli jo heräämisen aika tavallisina päivinä. Siitä\nhuolimatta kävivät miehet maata, sillä he olivat sangen väsyneitä.\n\nOli jo aamiaisen aika, kello kahdeksan, kun Hinterikin Juuso\ntovereineen heräsi, tai oikeastaan herätettiin. Isäntä tuli nimittäin\ntuvan puolelta isoon kammariin, jossa yöllä oli ryypitty ja korttia\npelattu ja jossa saarelaiset nukkuivat, heitä herättämään ja sanoi:\n\n-- No miehet! Käypääpäs tupaan vähän haukkaamaan leipää.\n\nMiehet ottivat ruokaryypyt, jotka olivat samalla kohmeloryypytkin ja\nalkoivat syödä emännän keittämää hyvää ohrajauhopuuroa voisilmän ja\nvastalypsetyn maidon kanssa.\n\nSyödessä sanoi isäntä:\n\n-- Lahdelle näyttää yön aikana ilmaantuneen toinenkin alus.\n\n-- Niin pakana on kuin onkin, sanoi Hinterikin Juuso, vilkaistuaan ulos\nikkunasta, joka olikin siinä hänen vasemmalla puolellaan. Eikä tämä\nkukaan muu ole kuin Loviisan tullijaala. Tunteehan tämän nyt, vaikkei\nolisi silmiä päässä. Maltas, maltas Petterssonni! Kyllä minä sinut\nvielä opetan!\n\nSyödessä juteltiin vielä yhtä ja toista. Muun muassa sanoi niille\nmaamiehille Hinterikin Juuso: \"Jokaisella ihmisellä on omat\nvastuksensa, niinkuin teilläkin maamiehillä hallat ja muut ja meillä\nsaarelaisilla tullimiehet. Jokaisen kannettavaksi on Herra pannut oman\nristinsä!\" -- Siitä oltiin yksimielisiä, vieläpä isäntä lisäsi, että\novat ne ristinä tullimiehet muutamille maamiehillekin, sillä: \"Ei ole\nsanottu, etteivätkö tullimiehet mene ennenaikojaan penkomaan suota\npahalta paikalta ja sitte olisi piru merrassa! Enemmän pahaa tuottaisi\nkuin halla halmeessa! Mutta toivotaan nyt, että niin ei ole sallittu\ntapahtuvan!\"\n\nSyötyä juotiin vielä kahvit, jota maustettiin viinalla ja tupakoitiin\nja juteltiin hetken ja sitte saarelaiset läksivät rantaan, lykkäsivät\njollansa mereen ja sousivat jaalalleen.\n\n\n\n\nII luku.\n\nTULLIMIES HALUAA LIITTOLAISTA.\n\n\nTullijaala oli ankkuroinut aivan Hinterikin Juuson jaalan viereen.\n\nJaalan nimi oli \"VESA\", sillä Juuson isä, rakentaessaan sen, toivoi\n\"Vesan\" kasvavan puuksi, se on, enentävän hänen varallisuuttaan,\nkunnes hän voi hankkia suuria laivoja. Ensin oli \"Vesalla\" purjehtinut\nisä itse, mutta huomattuaan pojallaan olevan paremman onnen, oli hän\njättänyt aluksen kokonaan poikansa Juuson huostaan.\n\nJa se oli viisaasti tehty se!\n\nJuuson vanhempi veli Anterus, Hinterikin Anterus, oli isän poika ja\nhän Juuso oli äidin poika. Isä oli nimittäin oikeastaan suosinut\nAnterusta, mutta kun hän nyt oli ulkomerillä -- mennyt jo alaikäisenä,\nsaanut avustusta kotoa ja käynyt merikoulua ja purjehti nyt kaukaisilla\nvesillä purjelaivan päämiehenä -- osoitti isä suosiotaan Juusolle,\nkun tämän suuret kyvyt olivat tulleet näkyviin niillä retkillä, joita\nJuuso oli tehnyt isänsä kanssa, ja joilla aina voitettiin, jos tehtiin\nJuuson ohjeiden mukaan ja menetettiin, jos tehtiin Juuson ohjeita\nvastaan. Isää tämä ensin harmitti ja suututti, mutta sitten hän antoi\nmeriasioissa kokonaan vallan Juusolle ja jäi itse kotimieheksi,\npuolustaen itseään ja kotiinjäämistään vanhuudellaan -- ja se olikin\npätevä syy! -- ja leinisillä säärillään. Kylä ihmetteli sitä, että alus\nannettiin kokonaan Juuson huostaan, kun hän muka niin paljon juo, mutta\nukko Hinterikki itse rantakäräjillä, kun joku siitä ystävällisesti ja\nsuoraan huomautti, sanoi \"Kyllä Juuso viinaa paljon juo, mutta vielä\nenemmän se taloon rahaa tuo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHinterikin Juuso tovereineen nousi jaalaan.\n\nViereisen tullijaalan kajuutan savutorosta tuprusi tervassavu. Siellä\nmyös lietänee aamiaisella.\n\n\"Vesassa\" alettiin päästää purjeita auki kääreistään. Juuri silloin\nnousi kolme miestä tullijaalan kajuutasta, päällysmies ja kaksi\ntullivartijaa.\n\nTullijaalan perällä oli jolla. Sen veti yksi tullivartijoista jaalan\nkupeelle. Päällysmies, ja tullivartijat astuivat siihen ja sousivat\n\"Vesan\" kupeelle, jossa pysähtyivät. Molemmat tullivartijat nousivat\njollassa seisomaan ja pitelivät kiinni \"Vesan\" laidoista. Päällysmies\nistui jollan perällä ja tupakoi -- poltti sikaria. Hän katseli ylös\njaalaan ja kun jaalamiehet ilmaantuivat partaalle, kysyi:\n\n-- Mikä on tämän jaalan nimi?\n\n-- No ek'sä itse osaa lukea? Siinähän tuo on nimilauta nokkasi edessä\njaalan peräkasassa ja toinen peräpeilissä! Lue, jos osaat! sanoi\nirvistäen Hinterikin Juuso.\n\n-- Ja kuka on tämän jaalan kippari?\n\n-- Tämähän se on Eskon Mikko meidän saarelta.\n\n-- Kuka siellä teistä on sitte Eskon Mikko?\n\n-- Minähän se olen ollut.\n\n-- No mikset sinä sitte heti sano?\n\n-- Hetihän minä sanoin kun kysyttiin.\n\n-- Älä pidä leukojasi liian leveinä, mies hoi! Mitä sinulla on siellä\njaalassasi?\n\n-- Jaa että mitä on?\n\n-- Niin. Mitä sinulla on siellä?\n\n-- Pohjalla kiviä ja vähän vettä.\n\n-- En minä sitä tarkoita, vaan kontrapanttia.\n\n-- Se taas on salatavaraa! Sopii tulla etsimään!\n\n-- Mistä sinä tulet?\n\n-- Tultiin kotoa.\n\n-- Entä sitä ennen.\n\n-- Virosta.\n\n-- Mitä varten nyt täällä?\n\n-- Tultiin heinänostoon, mutta pyytävät niin korkeaa hintaa, ettei\nkaupoista tullut mitään.\n\n-- Mihinkä nyt menet?\n\n-- Kotiin.\n\n-- Vai niin. Ja sitte?\n\n-- Jumala hänen tietää! Voi olla, että vedetään jaala maalle talveksi.\n\n-- Minä tulen pitämään tarkastusta sinun jaalassasi. Sinä et nosta\npurjeita etkä ankkuria sillä aikaa. Ymmärrätkö sinä?\n\n-- No mikäs tuota selvää asiaa on ymmärtäessä.\n\n-- Sinä pilkkaat virkamiestä, mutta katso itseäsi, irvistelijä! Minä\nammun kinttusi poikki, jos et pidä siistimpää suuta! Pane se mieleesi!\n\nTullimiehet nousivat jaalan, sitoivat jollansa pestin kiinni\nkeulavanttiin ja tarkastus alkoi.\n\nSe alkoi aivan tavallisella tavalla: Tullimiehet laskeutuivat ruomaan\nja alkoivat vetää vahvasti ilmaa sieraimiinsa ja päällysmies ärjäisi\nviinan ja syysmyrskyjen tärvelemällä käheällä kurkullaan:\n\n-- Täällä -- täällä haisee viinalle!\n\n-- Vielä mitä! Silakan suolavedelle ja tervalle siellä haisee, eikä\nviinalle.\n\n-- Minun nenässäni haisee viinalle!\n\n-- Jaa no -- se onkin taas eri asia, millekä herra tullipäällysmiehen\nnenässä haisee ja mille ruomassa haisee!\n\n-- Minä en kysynyt sinulta mitään, sinä tervakourainen mies!\nTullivartijat! Tehkää tehtävänne! Tarkastakaa joka loukko ja joka\nmerimiesarkku ja joka kaappi ja koijat, ottakaa auki karneeri ja\nkajuutan permanto, penkokaa pohjapainokivet ja ketjukasat ja purjeet ja\nkaikki ja vetäkää köysinuotta ympäri jaalan!\n\nKun tarkastus oli näin perinpohjainen, vei se aikaa aina puoleen\npäivään asti. Enimmän vaivaa toi tullivartijoille niin sanotun\nköysinuotan veto jaalan ympäristöllä ja alla.\n\nOli nimittäin joskus sattunut, että isojen kivipainojen avulla\npainettiin lähelle pohjaa viina- tai viini-astioita, piiloon sinne, ja\nsiltä varalta oli tullimiehillä nykyään niin sanottu köysinuotta, joka\npikemminkin oli naara kuin nuotta. Sitä soutelivat tullivartijat hiki\nhatussa jaalan lähivesissä löytämättä mitään. Viimein antoi päällysmies\nvartioilleen käskyn lopettaa. Koko ajan oli hän itse seisonut tai\nkävellyt jaalan kannella ja polttanut sikarin toisensa jälkeen,\nsytyttäen uuden sikarin entisen pätkällä.\n\nTullivartijain palattua sanoi päällysmies Hinterikin Juusolle:\n\n-- Sinä Joosef Henrikinpoika, tule sinä tänne kajuuttaan. Minä tahdon\npuhua sinun kanssasi pari sanaa ja tarkastaa paperit.\n\nTarkastus oli tavallaan loppunut. Se oli käynyt kuin nuottien mukaan\n-- ihan loppuun asti. \"Paperien tarkastus\" jaalan kajuutassa oli\nsikäli omituinen, ettei sitä tehty heti ja ettei sitä varten kutsuttu\nkajuuttaan Kuuton päämieheksi ilmoitettua Eskon Mikkoa, vaan Hinterikin\nJuuso.\n\nHeti kajuuttaan tultua, ymmärtäen mitä \"paperien tarkastus\" merkitsi,\notti Juuso kaapistaan esille kaksi ryyppylasia, konjakkipullon ja\nhienoimpia sikareja, mitä tällä puolen maailmaa saatavilla oli ja\ntarkastus alkoi.\n\nEnsin otettiin konjakkiryypyt ja pantiin tupakaksi ja juteltiin syksyn\nomituisista ilmoista -- pelkkiä länsimyrskyjä, sumuja ja sateita.\n\n-- Ei suinkaan sinulla mihinkään kiire ole?, sanoi kerran muun asian\nväliin Juuso.\n\n-- Mihinkäpä minulla, ellei itselläsi! Minulle on sama, missä aika\nkuluu ja paras siellä missä se hyvin kuluu. Sinulla tässä pikemminkin\nkiire lienee.\n\n-- Mitäs minulla. -- Vielä tässä päivänvaloa riittää muutama tunti,\nettä pääsee tästä lahdesta ja maista ulos mereen. Siellä taas on sama,\noli yö tai päivä. -- Kun sinulla kerran ei ole kiire, niin pannaan\nkamiinaan tuli ja laitetaan vähän lämmintä. Kylmä siellä ulkona olikin\nseisoa.\n\n-- Kylmä on ilma jo. Vilun se tahtoo tehdä. Päällysmies hieroi\nkämmeniään, osaksi siitä syystä, että niitä vielä paleli, mutta vielä\nenemmän siitä syystä, että näki Juuson rupeavan laittamaan tulta\nkamiinaan ja panevan vesikattilan tulelle.\n\n-- Mihinkäs sinä panit ne viina-ankkurit, jotka toit eilen illalla\ntällä jaalalla?\n\n-- Jaa että mihinkäkö panin?\n\n-- Niin.\n\nPäällysmies karisti tuhkaa sikaristaan kamiinaan. Juuso hommaili\ntulensa kanssa. Lisäsi tervaksia kattilan alle ja vastasi harvakseen:\n\n-- No kaikkea sitä pälkähtää sinunkin päähäsi kysyä!\n\n-- Sano pois vain. Kyllä minä tiedän, että sinulla on tähän tullessasi\nollut tavallista parempi viinakuorma jaalasi vatsassa. Siellä on niin\njumalattoman kova viinan lemu vieläkin. Sano pois vain. Saat luottaa\nminuun kuin kompassiisi. Minä en sinun tavaroihisi koske, oli ne mitä\nhyvänsä! Minä vain haluaisin tietää, mitä keinoja salakuljettajat\nnykyään viljelevät. -- Voitaisiin tehdä liitto. Minä en antaisi sinua\noikeuden käsiin ja sinä antaisit minulle jonkun palkkion vaitiolostani\nja sokeudestani. -- Kyllä minä sinuun luotan.\n\n-- Paljoko sinä sitte tahtoisit?\n\n-- Voitaisiinhan siitä sitte sopia, kun nyt ensin sovittaisiin tästä\npääasiasta.\n\n-- Mistä helvetin pääasiasta?\n\n-- Siitä, rupeatko sinä liittoon vai et.\n\n-- En. Liittoon tullimiehen kanssa! Mieluumminkin sitte pirun kanssa!\n\n-- Minä luotan sinuun...\n\n-- Mutta minä en luota sinuun!\n\n-- Kyllä sinä saat minuun luottaa kuin itseesi! Älä yhtään pelkää!\n\n-- Ei puhuta siitä asiasta mitään.\n\n-- Sinulle olisi siitä paljon etua. Minä vakuutan kunniasanallani, että\nen ainakaan minä nostaisi kannetta sinua vastaan...\n\n-- Mutta kielisit muille -- toisille tullimiehille asiat ja pesisit\nitse kätesi. Ja enhän minä itse ole istumaan mennyt tähänkään asti.\nTiedäthän sinä, että tämän jaalan omistaja ja kippari on Eskon Mikko.\nHööö! Vai niin tuhmaksi sinä minua luulit! Ei! -- Halvemmaksi minulle\ntulee se, että ollaan niinkuin ennenkin.\n\n-- Minulla on pieni palkka ja iso perhe...\n\n-- Jaa -- se asia ei liikuta minua. Tuolla kannella on Eskon Mikko.\nHänellä on äiti ja sairas sisar. Siellä on Sepän Jere, jonka isä on\npuujalka, tullimiesten ampuma raajarikko, joka ei kykene kalastamaan\neikä purjehtimaan. Voi voi mitenkä paljon on maailmassa niitä, joilla\non pieni palkka ja iso perhe!\n\n-- Sinulla on vallattoman hyvää konjakkia...\n\n-- Ota vaan itse lisään, jos maistuu! Minulla on tässä vähän vielä\nkiireitä tämän keittämisen kanssa.\n\nTullimies laittoi itselleen ryypyn ja toisenkin ja sitten olikin jo\nJuusolla kiehuvaa vettä kattilassa ja hän kaatoi sitä laseihin. Juotiin\nmonta lasillista kuumaa teetä, johon sulatettiin paljon sokeria ja\nkaadettiin konjakkia mausteeksi.\n\nKun paperien selvitys päättyi, oli tullipäällysmies nostamalla\nautettava jollaansa, jossa hän retkahti perälle istumaan osaksi\nnojaten jollan peräpeiliin, osaksi partaaseen. Oikea kyynärpää riippui\njollanpartaan ulkopuolella, vedessä. Molemmat tullivartijat olivat\npäämiehelleen niin suuttuneita, etteivät kohentaneet häntä paremmin\nistumaan, eivät edes nostaneet hänen kyynärpäätään ylös vedestä. He\nolivat sinisiä vilusta, eivätkä olleet saaneet ainoatakaan ryyppyä.\nHoitakoon itse itsensä ja jos kyynärpäätä palelee, niin nostakoon\nsen ylös vedestä. Tullipäällysmiehen pää riippui rinnalla ja hän\nmongersi yhtenään epäselviä ja vihaisia lauseita joista muutamista sai\nselvänkin: \"Hinterikin Juuso on saatanan ylpeä mies -- ei rupea minun\nkanssani puulaakiin... Minä hirtätän sen Loviisan torilla niinkuin\nkapisen koiran!... Ylpeä kuin riivattu!... Minä ammun koivet poikki\nsiltä, kun ensi kerran tavataan viinajaalan kannella... Ammun -- --\nammun -- Antakaa pistooli tänne! Missä minun pistoolini on?! -- --\nKuka tuolta jaalasta töllistelee!? -- -- Oletko sinä Hinterikin Juuso\n-- hä!? Minä hirtän sinut oman laivasi mastoon vielä tänä syksynä!\n-- -- Kuuletko sinä!... Hei tullivartijat! -- Mihin te soudatte!\nMennään Hinterikin Juuson jaalaan tekemään takavarikko! Otetaan siltä\npois kaikki konjakkiputelit!\"\n\nPäällikkönsä komennuksesta huolimatta sousivat tullimiehet omaan\njaalaansa ja nostivat humaltuneen päämiehensä yli jaalan partaan. Siinä\noli kuitenkin käydä hullusti. Miehet horjahtivat ja jolla oli mennä\nnurin. Lopulta saivat he kuitenkin päällikkönsä jaalan kannelle ja\nveivät hänet kajuuttaan, johon itsekin jäivät.\n\nSillä välin oli \"Vesan\" ankkurikela alkanut kilkattaa. Ketjun tultua\nlyhyeksi nostettiin ylös peräpurje ja vokka avattiin. Lyyveri oli\nmyös valmiina nousemaan. Kaksi miestä oli ankkurikelassa, Juuso itse\nperäsimessä. Lyyveri vedettiin ylös ja sopivan tuulen vihurin tultua\nvedettiin lyyverin ylihangan puoleinen jalusnuora kiini. Tuuli täytti\nlyyverin, joka alkoi painaa keulaa vasemmalle. Sillä hetkellä Mikko ja\nJere neljällä viidellä nopealla ankkurikelan kankien painalluksella\nnostivat ankkurin irti pohjasta ja riensivät, Mikko taakivokan valliin\nja Jere lyyverin jalusnuoriin. Tuuli painoi jo peräpurjeeseen ja\nvokkaan. Lyyveri laskettiin irti yläpuolelta, missä se tähän asti\npainoi vastaan, alapuolelle, jossa Jere ketteränä veti jalusnuoran\nkiinni ja samalla veti Mikko ylös taakivokan. Jere tuli häntä auttamaan\nvallin kiristämisessä ja kiinnittämisessä. Taakivokan kouti vedettiin\nmyös kiinni ja lakkasi se paukkumasta. Jaala purjehti lahdesta ulospäin\nvastahankaista tuulta, joka kuitenkin vei hyvin. Tunnin perästä\noltiin meren aavoilla ulapoilla harvan ja voimakkaan länsiummikkaan\nkeinuttelemana. Vetämään oli avattu myös molemmat huippupurjeet. Täysin\npurjein mennä pauhahteli jaala viluisen syystuulen humistessa sen\npurjeissa.\n\n-- Länsituuli taitaa loppua ennen aamua, sanoi Juuso jättäessään\nMikolle peränpidon. -- Aurinko laskee niin umeaan taivaaseen ja tuuli\nvetää aina vain vastapäivää. Ennen aamua se taitaa olla jo idässä --\nkaakossa ainakin. Saa nähdä ennätetäänkö edes kotiin luovimatta. Nytkin\njo pyrkii lyyveri lyömään tyhjää, eikä anna enään ohjata kuin piirun\nverran päälle suunnan ja jaala ojettuu ainakin sen verran näin keveässä\npohjakuormassa.\n\nMikko oli samaa mieltä taivaan merkeistä ja lisäsi omana arvelunaan,\nettä loppumatkalla se taitaa antaa luoviakin.\n\nTurkit päällä, karvalakki päässä, paksut villakintaat ja rukkaset\nkädessä istui Mikko helmarin ääreen. Hän oli kuuluisa taitavasta\nperänpidostaan, mutta ei vetänyt vertoja Juusolle itselleen.\n\nHinterikin Juuso itse laskeutui alas kajuuttaan, riisui päältään turkin\nja jaloistaan raskaat merisaappaat ja oikaisi itsensä koijaan peitteen\nalle ja nukkui heti.\n\nSepän Jere sahaili kannella tervashalon lyhyiksi pätkiksi jotka pilkkoi\nveistöpölkyn päällä pieniksi ja vei kajuuttaan, jossa laittoi tulen\nkamiinaan ja alkoi keittää rokkaa.\n\nKullakin oli oma työnsä, eikä muuta kuulunut kuin Juuson kuorsaus,\naallon mäjähdykset jaalan leveään keulaan ja ylälaitaan, veden ja\nilmakuplien kurahtelu laitojen alla, vaahdon sihinä ja kohina alalaidan\npuolella, saumojen narahtelu jaalan vääntäytyessä aallon pohjasta\npitkään liikkuvaan ylämäkeen ja kiertäytyessä taas laineen harjalta\nvinosti alamäkeen, kahvelin ja pirkkelin jurnutus mastoja vasten ja\ntuulen hyminä purjeissa ja köysissä.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nJUMALA ANTAA SAARELAISILLE VILJAA.\n\n\nI.\n\n\"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella\", sanoi Hinterikin Juuso\naamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi\nEskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen,\nmitä Juuso juuri oli lausunut. -- \"Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa.\nNiin se ajaa.\"\n\nMuuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.\n\nPari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin\nperää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: \"Käännyttäsköhän\ntaas\", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää\nkantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen\nja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen\naikana.\n\nEnnen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti\nlisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä,\netenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.\n\nJuuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli\nkiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella\non sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen\nkääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja\nsitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain\nalus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta\nluovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta.\nPurjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat\nvahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen\npirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen.\nEnsin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta,\ntäyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen.\nSillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta,\nmutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta.\nVokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen\ntäytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle,\njossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan\nlinkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere\nyläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja\nMikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat\nnekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen\nkallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta,\nnäkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää.\nJoskus jörähti Juuso: \"Anna mennä!\" tai \"pane kiinni!\", mutta eihän\nsekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: \"Syksyinen\nyö ajaa yhdeksällä hevosella\", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo\nmainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: \"Niin, yhdeksällä hevosella se\najaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet.\" Ja\nsanoilla: \"Niin se ajaa, niin se ajaa\", otti keskusteluun osaa Sepän\nJere myös.\n\nTuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja\nvälillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa\netelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä\neilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut\nvoimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan\npuolelta vastaan.\n\nTuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista -- paitsi milloin\nse puhalsi mukatuulena -- ja vaikka nuo kolme miestä \"Vesan\" kannella\neivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja\npitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka\noltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä -- sen korkeat vuoret\nsiinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten -- kun tuuli kääntyi\nlänteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen\nkääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen\nsuunnata \"Vesa\" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan\nollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös,\nsillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli\nsanonut: \"Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin\nylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne,\njos vanhat merkit paikkansa pitävät!\" -- \"Mistäs sä sen tiedät?\" oli\nkysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: \"No ek'sä itsekin näe ja\nhuomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se\njossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian\nse on länsituuli täälläkin.\" Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson\ntovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen\nmerimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla\nhän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää\nhyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja\nsiksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, \"onnen\npojaksi.\" -- Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan\nkuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko\nhinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä\nnaapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet\nverkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan,\njuttelemaan ja kahvia juomaan: \"Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli!\nSitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen\nystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja\nhoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!\" Eskon Mikko ja Sepän Jere\nmyös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina\ntosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja\nsattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän\nosaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin,\nettä oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni\ntapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla\nsen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli\ntullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin \"Vesa\", joka\nnäytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana\nidän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi\ntumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa\nsuurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja\nsai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin\n\"Vesa\", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni,\nvaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon\nMikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas\nkeskustelu \"Vesan\" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti\nkotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin\nkiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä\nviilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu\nsuoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, \"onnen\npoika\", \"Vesan\" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse\notti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere,\nmistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!\n\nMikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.\n\nJere: Sinne se jäi. Taisi olla miehillä vilu yöllä, koska jäivät sinne\nlähemmä päivän nousua lämmittelemään.\n\nJuuso: Ei ne lämmittelemään jääneet!\n\nJere: No mitäs ne sinne olisivat jääneet. Kippari tietysti tuumasi,\nmiehilleen, että \"Kuulkasta pojat! (Se oli matkimista ja pilkkapuhetta,\nsillä Matsedän Jyri, Juuson tuleva appi, jonka jaalaksi kilpailija\ntunnettiin, alkoi aina, varsinkin päissään, puheensa sillä tavalla.)\nEiköhän jäädä tänne vähän lämmittelemään, koska päivä nousee niin\nkirkkaana?\" --\n\nJuuso: Ol' nyt! Ek'sä hölmö ymmärrä, että ne jäivät sinne siitä\nsyystä, kun se Matsedän Jyri on niin saita mies. Sen käsissä venyy\npennikin syltä pitkäksi ja nyt se koettaa venyttää päivää -- pelkässä\nsaituudessaan -- muutamia tunteja pitemmäksi sanoen: \"Kuulkasta pojat!\nMinkä likempää päivännousua päivän alottaa, sen pitempi on päivä!\"\n\n\"Vesan\" kannella jyrisi voimakas \"Hööö!\"-nauru kilvan suuren\nkertalaineen kanssa, joka mennä meurusi juuri sillä hetkellä \"Vesan\"\nperäntakaa, suuri kuin kallio ja voimakas kuin sata sonnia ja olisi\nkyennyt silmänräpäyksessä musertamaan sirpaleiksi koko \"Vesan\",\njos olisi sattunut yli pääsemään, mutta sehän ei ollutkaan mitään\nsattuman tai onnenkauppaa sekään, että se meni ohi perän takaa, vaan\nseurauksena Juuson taitavasta ohjauksesta. Toinen, vähemmän taitava\nolisi peljästynyt ja kääntänyt aluksensa päin tuulta jo hyvissä ajoin\nja jäänyt odottamaan, milloin kaatuva kertalaine ennättää mennä ohi\nkeulan editse. Toisinaan oli Juusonkin pakko tehdä niin, mutta tällä\nkertaa hän oli laskenut, että jouduttamalla \"Vesan\" vauhtia ennättää\nsen tieltä alitsekin ja säästää kokonaan sen ajan, mikä menee aluksen\npäinkääntämiseen, aallon ohimenon odottamiseen ja vauhdin ja suunnan\nsaamiseen jälleen ennalleen. Juuso oli laskenut, että jos niin tekee,\nmenettää vähintään yhden minuutin jokaista kertalainetta väistäessään\nja että kuudenkymmen laineen perästä on tunti menetetty. Niin\nnaljailtiin \"Vesan\" kannella naapurin huonosta onnesta sinä aamuna ja\nmonissa muissa tiloissa.\n\nSepän Jere istui Juuson kanssa kajuutan katolla, sen etureunalla --\nJuuso siitä syystä, että hän itse piti perää ja peränpitäjän paikkahan\njaaloissa oli siinä ja Jere siitä syystä, ettei hänellä nyt ollut\nmitään muuta tehtävää.\n\nMolemmat tupakoivat.\n\nJerellä oli lyhytvartinen puinen piippu ja Juusolla valkea liitupiippu,\njonka Mikko oli alhaalla kajuutassa täyttänyt ja sytyttänyt ja\nojentanut valmiina isännälleen.\n\nMikolla oli \"Vesassa\" kokin virka yhdistettynä matruusin virkaan ja\nkajuutassa hän parhaillaan puuhaili aamuteen keittohommissa, samalla\nvedellen makeita savuja omasta piipustaan -- ylpeydestään, sillä\nse oli vanha hopeahelainen kannellinen perintöpiippu. Väliin pisti\nMikko päänsä kajuutan luukusta ulos ottaakseen osaa keskusteluun ja\nsilmäilläkseen, missä ollaan ja missä naapuri, nimittäin Matsedän Jyrin\njaala on ja mitä se milloinkin tekee. Se oli äskettäin kääntänyt ja\npuski nyt luodetta kohti ja näkyi vinosti perän takaa tuulen alla.\n\"Vesa\" sen sijaan meni kuuden solmun nopeudella kohti omaa saarta,\njonka loistojen tulet sammuivat samalla, kun aurinko nousi. Joka hetki\ntuli saari lähemmäksi ja sen piirteet selvenivät selvenemistään. Erotti\njo metsää ja kalliota ja valkeiksi kalkitut rakennukset ja loistotornin\nPohjoiskorkealla. Saari kohosi kohoamistaan merestä ja laineiden\nharjulle noustessa näkyivät jo Pohjoisrivin loisto ja rakennukset,\nvaikka taas laineiden väliin laskeutuessa ne ja välistä koko saarikin\njäi keulan kautta ohi vyöryvien aaltojen taa.\n\n\nII.\n\n\"Vesan\" kannella vallitsi hilpeä mieliala.\n\nKaikki kolme miestä olivat nuoria: Juuso itse täytti vasta tulevassa\njoulukuussa, siis muutaman viikon perästä kaksikymmentä, Jere oli\nkolmenkolmatta ja Mikko, kokkipoika, täytti vasta viime nimipäivänään\nyksikolmatta. Juuso, päämies, oli jaalan siis iältään nuorin, vaikka\nymmärrykseltään ja kokemuksiltaan vanhin.\n\nMikäli saari läheni, sikäli puheliaisuuskin lisääntyi jaalassa. Hyvää\ntuulta lisäsi myös kuuma, väkevä tee, jota Mikko kaatoi mustasta\nkattilasta mukeihin ja ojensi kajuutan luukusta mukin ja sokeripalan\nJuusolle ja Sepän Jerelle niinikään ja sitten nousi itsekin, oma\nmukinsa kädessään, kajuutan luukulle, johon jäikin, kajuutan portailla\nseisten, juomaan omaa teetään ja juttelemaan toisten kanssa.\n\nPojat olivat olleet neljä viikkoa matkalla.\n\nNyt oli lokakuun viimeisen päivän kolea aamu kahdeksantoista sataa ja\nkolme seitsemättä.\n\nMatkalle olivat pojat lähteneet lokakuun neljännen päivän iltana\nkauniin itätuulen puhaltaessa ja kuun paistaessa kiitävien pilvien\nraoista. Koko alkumatkan oli tuuli puhaltanut navakkana, mutta\ntasaisena ja jaalan vauhti pysynyt kuutena solmuna ja ilma kirkkaana,\nmutta seuraavana yönä, yhdenkolmatta tunnin purjehduksen perästä,\nmuuttui tuuli äkkiä myrskyksi, pillamukseksi ja jo iltahämärissä\nidän saarteelta nousseet pilvet toivat lumipyryn, niin sakean,\netteivät mitkään loistot näkyneet. Kaikki muut purjeet oli täytynyt\nkääriä, paitsi vokka, joka jätettiin vetämään. Siitä huolimatta ei\naluksen vauhti ollut vähentynyt ja se heittelehti hurjassa aallokossa\nrajusti ja alkoi ajettua Suomenlahden suulta, jossa jo oltiin, kohti\nlänttä, kun olisi pitänyt pyrkiä eteläänpäin. Vauhdin vähentämiseksi\nkäärittiin vokkakin kokonaan ja vedettiin harusvokka päälle, joka\nveti vain sen verran, että alus totteli peräsintä ja se ohjattiin\npäin tuulta ja annettiin maata vastahangassa, eli piissä. Se ajautui\nkuitenkin hyvää kyytiä länteen päin. Aamuun päästessä ei oltu saatu\nselvää missä ollaan. Luoti osoitti koko ajan kuitenkin syvää vettä.\nSeuraavana yönä oli myrsky kiihtynyt ja muuttunut koilliseksi. Kun\noltiin varmoja siitä, että Viron läntisestä saaristosta ei enää ole\nhaittaa, oli jaala jälleen käännetty myötäiseen, jolloinka se pelkän\nharusvokan, joka jaaloissa oli peräti pieni, vetämänä sai kolmen\nsolmun vauhdin. Seuraavana iltayönä, kello kymmenen tienoissa, oli\nlumipyry puoleksi tunniksi lakannut ja silloin oli saatu seisova\npunainen tuli näkyviin. Avattiin hiukan vokkaakin vetämään. Vauhti\nmuuttui kuudeksi solmuksi ja puolentoista tunnin perästä, kello puoli\nkaksitoista yöllä tuli luoteesta vilkkuva valkea tuli näkyviin.\nSelvä on! Ollaan Voionmaan eteläpuolella! Otetaan pohjaan reivattu\nisopurjekin päälle ja luovitaan varovasti, vähän väliä luotia mereen\nviskaamalla, pohjoista kohti, lähemmä rannikkoa, joka jo häämöittää\nyön läpi. Saavutettua kolmen sylen laineeton vesi heitettiin molemmat\nankkurit ja niiden ketjut ajettiin päätään myöden mereen, purjeet\nkäärittiin, syötiin ja käytiin maata. -- Aamuun mennessä oli myrsky\nmuuttunut pohjoiseksi. Sitä menoa kesti neljä päivää. Joka ilta olivat\npojat soutaneet maihin lähellä olevaan Hoborgin kalastajakylään,\njonka korkean loistotornin vilkkuva valkea valo heidät oli hyvään\nhätäsatamaan opastanut, ja panivat toimeen tanssit. Juuso oli tapansa\nmukaan kustantanut joka ilta soittajat ja tanssittanut joka ilta\nHoborgin ruotsalaisia kalastajatyttöjä. Juusolla oli ollut maihin\nmennessä aina konjakkiputeli mukanaan ja siitä hän oli illan kuluessa\nmaistellut ja tarjoillut muillekin ja varsinkin itse myöhemmin illalla\nollut tuntuvasti humalassa. Silloin hän, niinkuin hänen tapansa oli,\noli pyörähtänyt kantapäällään, lyönyt kämmeniään yhteen ja kiljaissut:\n\"Häärvaarit! Tulkaa tappelemaan jos uskallatte!\" -- Hän nimittäin\nkutsui ruotsalaisia aina \"häärvaareiksi\", kohtasi hän niitä sitten\nSuomen tai Viron saaristossa tai muualla. Koskaan ei hän niitä sanonut\nruotsalaisiksi. -- Joskus hänen toverinsa kysyivät, miksi hän niitä\nkutsuu häärvaareiksi, mutta saivat vastaukseksi: \"Mitäs sä hölmö sitä\nkysyt! Sehän pitää ymmärtää ilmankin!\" -- Neljäntenä iltana oli tappelu\nsyntyäkin Hoborgin kauneimmasta tytöstä, mutta saivat Eskon Mikko ja\nSepän Jere Juuson viime hetkellä jollaan ja sillä soudettua jaalaan\nmakaamaan ja selviämään. Eskon Mikko ja Sepän Jere eivät saaneet\nkoskaan maissa ryypätä itseään humalaan. Niin oli Juuso säätänyt ja\nhäntä oli toteltava ja huonosti sinä iltana olisi luultavasti käynyt\nheille jokaiselle, jos he kaikki olisivat olleet yhtä humalassa. Sinä\nyönä tyyntyi tuuli kokonaan. Aamulla läikkyi heidän edessään koko\nValtiasmeri rasvatyynenä. Illalla myöhään alkoi puhaltaa lämmin, mutta\nnavakka länsituuli. Silloin pojat avasivat kaikki purjeensa, mitä ikinä\nheillä oli, nostivat ankkurinsa, suuntasivat jaalansa kaakkoon, kohti\nMemeliä, matkan varsinaista päämäärää. Tuuli oli hyvältä puolelta ja\nsopi kaikkiin purjeisiin yhtä voimakkaasti ja vauhti oli paras, mitä\njaalalla koskaan voi olla. Koko matkan osoitti loki yhdeksän solmun\nvauhtia. Hoborgin edustalta lähdettiin kello kymmenen illalla. Kello\nyksitoista seuraavana aamuna kohosi näkyviin Saksan rannikko: Ensin\nMemelin pohjoispuolella oleva mäki, Hollanninmyssy ja Memelin kirkkojen\ntornit. Kello kaksitoista päivällä laskettiin täyttä myötäistä Memelin\nKattiin, kapeaan salmeen, joka johtaa matalaan Curische haffiin, ja\njossa laine loppui täydellisesti. Jaala mennä kohisti laineetonta\nvettä, joka oli tuulen vihureista mustana. Purjeita vähennettiin\nja ohjattiin ensin kaakkoon ja sitten koilliseen, jokeen, jonka\nsuun kahden puolen kaupunki on rakennettu. Kello yksi lepäsi \"Vesa\"\nMemelin möljässä lähellä joen yli johtavaa ensimmäistä siltaa, joen\nkaakkoisrannalla. Vielä samana päivänä sai \"Vesa\" sisäänsä kaksitoista\naamia viinaa, jotka nyt oli saatu Uustalon papan varmaan hoitoon.\n\n\nIII.\n\nPojat ovat vilkkaalla tuulella. Pitkän, vaivaloisen ja vaarallisen\nretken jälkeen tuntuu kotisaaren ja kodin lähestyminen sykähdyttävän\njokaisen mieltä ja ryyppien teetään juttelevat pojat hypellen asiasta\ntoiseen.\n\nJuuso: Olivat ne Voionmaan tytöt koko eläviä!\n\nJere: Oli ne! Mutta oman saaren tytöt ovat vielä parempia!\n\nJuuso: Matsedän Jyri taas kääntää tuolla.\n\nMikko: On se tämä \"Vesa\" koko lintu menijäksi.\n\nJuuso: Hyvä se on ja muuttuu tällaisilla reisuilla kuin omahiseksi.\nOlisi hänellekin annettava osansa ryypyistä. Niin se lentää nytkin\nkotiin päin, että parta viuhkaa.\n\nJere: Illalla on luultavasti tanssit. Eihän nyt kukaan pääse verkoille.\nTuulta lisää vain yhä!\n\nJuttelujensa aikana olivat pojat ennättäneet jo maan varjoon,\nlaineettomaan veteen.\n\nJuuso ja Jere seisoivat keulakannella kädet taskuihin työnnettyinä ja\ntähystelevät.\n\nMikko pitää perää.\n\nJuuso: Mutta täältähän purjehtii haapio toisensa perään meitä vastaan.\nToisenkylän haapioita. Kaikki täydessä kuormassa, minkä suinkin\nsietävät. Mikko hoi! Ohjaapas vähän ylemmä, noita haapioita kohti,\nmennään katsomaan mitä niillä on.\n\nLähelle päästyä nähtiin, että haapiot ovat täynnä, minkä kantavat,\nsäkkejä.\n\n-- Mitä teillä on säkeissä? huusi Juuso eräälle ja sai vastaukseksi:\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!\n\n-- Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla\noli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset\njo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut\nkohteliaisuutta.\n\nHaapioita tuli toinen toisensa perästä.\n\nPian selveni myös mistä ne tulivat.\n\nNiemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja\nsiellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli\nnäkyviin ison purjelaivan mastot.\n\n-- Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.\n\nNeljännestunnin perästä oli \"Vesakin\" paikalla. Se ankkuroi aivan\nlaivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa\npieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei\nvalkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi\nmiltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä\nvajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta\nkeulamastoa myöten.\n\nSenkös ympärillä oli häärinää!\n\nSiinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita\nlisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä\nheillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin,\nmutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa\nlaivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu.\nJuuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta\nomaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki\nja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra.\nJuusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä\n\"Vesassa\". -- Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään\nja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja\njollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja\nlieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon,\nkukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää,\nei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan\nmitään kysynyt -- heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta\ntarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa\nveden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko\nsäpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta\nkun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi,\nkäännellen mälliä suussaan: \"No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä\nväsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä\npitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla.\nKyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin.\"\n\nJuuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti.\nHaavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä\nharvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina\nkokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta\nsillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.\n\nVanha Hinterikki itse piti säkin suuta, kun Juuso haavisi. Säkki\ntoisensa perään täyttyi ja ne viskattiin haapioon, jota Santra hoiteli\nlaivankupeella, jossa hän oli joka silmänräpäys loukata sormensa, sillä\ntungos oli suuri eikä kellään ollut aikaa katsoa toistaan.\n\nJa siinäkös oli huutoa ja mähinää, kolinaa, läiskettä, riitaa ja\ntappeluakin.\n\nTyhjiä haapioita tuli maalta ja kirkonkylästä. Niitä seisoi vuoroaan\nodottamassa uloimpana, laivan kupeella olevien takana ja ne\ntungeskelivat ja koettivat päästä lähelle, ennenkuin täysinäiset edes\npääsivät lähtemäänkään. Airon lapoja taittui paukkeella ja räiskeellä\nja sen perästä sinkoili kokonaisina sadekuuroina sadatuksia ja\nkiroiluja.\n\nEnimmän huusivat kirkonkyläläiset.\n\nHe syyttivät, että heille tehdään vääryyttä.\n\n-- Tässä olisi saatava sellainen järjestys, että vuoro kun vuoro kylien\nmukaan, eikä niinkuin nyt, että laivan kupeella on kymmenkuntakin\nRuokolahden kyläläistä ja vain pari meikäläistä. Se ei ole oikein!\n\n-- Se ei ole oikein, se ei ole oikein! huusivat yhtä kurkkua kaikki\nkirkonkyläläiset.\n\n-- Tämähän on silkkaa merenryövärin työtä tämä tällainen. Juur\njustihins merenryövärin työtä! huusi kirkonkylän kylänvanhin.\n\n-- Se on oikein! Merenryövärin työtä tämä on eikä mitään muuta!\nhuusivat siihen toiset.\n\n-- Tehkää valitus maaherralle! huusivat Ruokolahden kyläläiset ja sitä\nseurasi sellainen ivanaurun ryöppy, että kaikki muu hukkui siihen kuin\nmaalle vyöryvään suureen kertalaineeseen.\n\nKuului äkkiä sen seasta laivan kannelta kova veden pauhaus ja valittava\nähkäisy.\n\nVanha Moosan Juttaparka putosi haavineen isosta luukusta ruomaan, jossa\noli upota.\n\nEräs kirkonkyläläinen hänet sinne tyrkkäsi, sillä Moosan Juttahan se\njuuri olikin huutanut että \"Tehkää valitus maaherralle!\" joka sana,\nja sitä seurannut ivanauru, oli karvas nieltävä kirkonkyläläiselle.\nTyrkkääjä lisäksi osoitti haavillaan Juttaa ja huusi: \"Katsokaas tuota,\njoka on niin ahnas, ettei enää malta haavita viljaa ihmisiksi, vaan\nmenee sulin kourin sitä kokoamaan ja syömään raakana ja märkänä!\"\nmutta silloin tarttui kahden Ruokolahden kyläläisen nuoren merimiehen\n-- ja toinen niistä oli Hinterikin Juuso itse -- kädet tyrkkääjään\nja sinkosivat sen suuressa lentokaaressa ulos laivasta ja putosi hän\nhaapioiden väliin mereen. Pudotessaan hän repäisi erään haapion tulliin\nhousunsa takapuolen halki ja sai pahan kuhmun otsaansa.\n\nHuudettiin sieltä ja täältä:\n\n-- Eikö täällä ole yhtään ruunun miestä, tullisyökäriä, tai muuta?\nmutta siihen kysymykseen ei vastausta tullut.\n\nOlihan toki tullimies Ruokolahden kylässä, niinkuin muissakin kylissä,\nmutta hän makasi tukkihumalassa Hinterikin kammarissa.\n\nSiellä hänellä oli vakinainen asumus. Hinterikki oli vuokrannut yhden\nmonista kammareistaan tullimiehelle, vanhalle yksinäiselle rapajuopolle\nmerimiehelle, asunnoksi ja heti kun laiva oli käynyt kiinni ja\ntavaran ja kuorman pelastus alkoi, toimitti Hinterikki tullimiehelle\nryypättävää, ensin parempaa, nimittäin rommia, ja sitten kun hän oli\nhumaltunut, huonompaa, nimittäin tavallista viinaa. Koko ajan kun\nlaivassa pelastustyö jatkui, asusti tullimies kammarissaan ryyppäämässä,\nsyömässä ja makaamassa. Laivan miehistö oli otettu erääseen toiseen\ntaloon saman hoidon alaiseksi ja vietiin jo eilen jaalalla lähimpään\nkaupunkiin, Haminaan, tekemään meriselitystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun äskeinen kirkonkyläläinen oli päässyt ylös haapioiden välistä,\nsieppasi hän lähimmästä haapiosta joutilaan airon ja -- airon tyvi\nkoholla -- juoksi haapion partaalta partaalle hyppien äskeiselle\ntapahtumapaikalle ja yritti iskeä Juusoa takaapäin päähän, mutta\nonneksi hän, kuultuaan airon tyven suhinan ilmassa, ennätti väistää ja\nairo sattui luukun karveliin ja tärähti lyöjän käsistä pois.\n\nNäin jatkui pelastustyö pienien tappelunjähinäin, riitojen ja\nkiroilujen ja pilkkapuheiden ja haukkumisten säestämänä pitkin sitä\npäivää ja lyhtyjen valossa vielä osan yötäkin, kunnes laiva oli tyhjä.\n\nLaivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet,\nlokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit,\nkartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat\nRuokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa\nnojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan\nlaiva hänen rannassaan.\n\nRantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi\ntavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille\nilmoitettavaksi.\n\nSeuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki\nherättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on\npelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.\n\n-- Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt\nsaraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla\nsaatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun\nvei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä\nolkapäästä.\n\nTullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja\nkysyi huonolla kielellään:\n\n-- No -- Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?\n\n-- Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara\nmikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.\n\n-- Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis\nilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.\n\n-- On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?\n\n-- Jaa nyt minä muista. Se on kuunar \"Messina\", mut ei minä nyt tulla\nlaivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy!\nMinä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu\nsaraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla --\nminä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?\n\nRommiryypyn hän sai ja lisäksi uuden nimen: Kipuna Syökäri, jolla\nnimellä hän tunnettiin koko loppuelämänsä, lähes kaksikymmentä vuotta,\nsekä sillä saarella että koko Suomenlahdella.\n\n\nIV.\n\nLaivasta nostettu vilja vietiin saunoihin ja levitettiin niiden\nparville kuivamaan. Tätä tarkoitusta varten lämmitettiin yötä päivää\nkunnes kaikki vilja oli kuivattu -- eri taloissa eri kauan, riippuen\nmonista seikoista, mutta etupäässä siitä, mitenkä paljo viljaa\nkuhunkin taloon ennätettiin saada ja tämä taas riippui siitä, montako\nmiestä sattui talossa olemaan kotona ja minkälaisia miehet olivat.\nViimemainittu seikka merkitsi enemmän kuin miesten luku. Se nähtiin\nparhaiten Heikkilästä. Juuson kotiin tultua he veivät maihin useamman\nsäkin ruista kuin monet talot, joista oli työssä kolme, neljä paraassa\niässä olevaa miestä. -- Vanha Hinterikki auttoi rannassa säkin aina\npoikansa selkään ja tämä kantoi sen keveästi saunaan, heitti sen kuin\nhöyhentyynyn parvelle, avasi säkin suun ja hajoitti viljan kuivamaan.\nKerralla sopi sinne vain pieni osa. Suurin osa täytyi levittää\npermannoille, tupaan ja kammareihin. Kapeat käytävät vain jätettiin\nvälille. Puolikuiva vilja vietiin lopullisesti kuivamaan saunan\nparvelle, kun kuiva vilja sieltä oli korjattu vilja-aitan hinkaloihin.\n\nSantra oli saanut huolekseen saunan lämmittämisen ja kuivamassa olevan\nviljan hämmentämisen.\n\nViljaa tuotiin laivasta maihin viimeistä iltaa.\n\nPaljosta valvomisesta, työstä ja rasituksesta -- ehkä vilustumisestakin\n-- oli Juuson äiti niin väsynyt ja luultavasti sairaskin, että hänen\noli mentävä vuoteeseen jo päivänvalkealla. Kaikki sisäaskareetkin\njäivät Santran huoleksi.\n\nIllalla myöhään, kun Juuso toi viimeistä ruissäkkiä saunaan, kyykki\nSantra palavissaan ja punakkana saunan kiukaan edessä kohentelemassa\ntulta ja lisäämässä puita.\n\nJuuson sisään tullessa he tuskin huomasivat toisiaan: tyttö ei ollut\ntietävinäänkään Juuson tulosta ja menosta säkkeineen ohi ja Juuso yhtä\nvähän oli huomaavinaan tyttöä: Marssi vain nopein askelin ohi aina\nkeskilattialle asti jossa nousi jakkaralle ja siitä penkille, josta\nyletti heittää seljästään ruissäkin saunanparvelle, joka jysähti ja\nrusahti ottaessaan vastaan märän ja raskaan taakan.\n\nJuuso ei heti ryhtynyt kuitenkaan avaamaan säkkiä ja levittämään\nrukiita kuivamaan, vaan kääntyi parveen päin, nojasi sen reunaan ja\nalkoi katsella tyttöä ja hitaasti ladata piippuaan.\n\nHän katseli Santraa.\n\nSantra oli työntänyt punaraitaisen liinansa alas niskaan.\n\nHänen vaaleat, pellavaiset hiuksensa olivat paljaina ja ne olivat\nJuusosta merkillisen kauniit, varsinkin korvallisilla riippuvat\nkiharat, jotka välkkyivät kiukaassa palavan tulen valossa. Kasvoista\nnäkyi vain vasen poski, jossa oleva hymykuoppa hiukan liikahteli, mistä\nJuuso päätteli, että tyttöä pyrkii naurattamaan ja se Juusoa hiukan\nharmitti, jopa lopulta suututtikin.\n\nJuuson teki mieli sanoa jotain viisasta, mutta ei nyt johtunut mitään\nasiaa mieleen. Lopulta hän keksi sopivan sanottavan:\n\n-- Tämä oli viimeinen säkki tästä laivarikosta.\n\n-- Minä kuulin sen jo.\n\n-- Kuulit! -- venytteli Juuso matkien. -- Keneltä sinä sen kuulit?\n\n-- Kävi tässä vain eräs nuorimies äsken ja sanoi minulle, että: \"Nyt\nmenen hakemaan viimeistä säkkiä ylös rannasta.\" -- No, enkös tiennyt!\nIlmankos minua sanotaan viisaaksi! Hahahahah!\n\nSantran naurun jälkeen seurasi hiljaisuus.\n\n-- Tuo minulle piippuun tulta, Santra! sanoi Juuso.\n\n-- Tule itse ottamaan.\n\n-- Sinä olet ylpeä. -- Tule nyt. Täällä on niin lämmin ja mukava ja tuo\nvilja lemuaa kuivaessaan kuin hunaja.\n\n-- Minulla on lämmin muutenkin ja viljan lemusta olen saanut\ntarpeekseni sitä pöyhötellessäni ja saan luultavasti vielä ainakin\nviikon niellä sen katkua. Hyi olkoon!\n\n-- No tuo nyt minulle kuitenkin tulta.\n\nSantra otti tulta päretikkuun ja vei sen Juusolle.\n\n-- Nouse tänne minun viereeni seisomaan.\n\n-- Hullukos sinä olet vai humalassa.\n\n-- En kumpaakaan.\n\n-- No jompaa kumpaa, kun tuollaista puhut!\n\n-- No käydään sitten istumaan tähän penkille ja juttelemaan.\n\nJuuso laskeutui istumaan.\n\n-- Minulla olisi paljon sanottavaa sinulle. Käy tähän istumaan.\n\n-- Kyllä minä kuulen seisaaltanikin. -- No no -- älä nyt noin julmasti\nkatsele, kyllä minä voin istuakin. Sano nyt sitten asiasi. Minä\nkuuntelen. -- No, eihän sinulla ole mitään sanottavaa.\n\n-- Etkö sinäkin ole näinä päivinä ajatellut, että meillä on nyt paljo\nviljaa. -- Ja on entistäkin viljaa vielä. -- Ja on paljo rahaa. --\nKaikkea on yllinkyllin -- Ja minä toin sinulle Memelistä silkkihuivin...\n\n-- Silkkihuivin!\n\n-- Niin.\n\n-- Voi voi! Sitä sinun ei olisi pitänyt tuoda!\n\nJuuso istui ääneti ja tupakoi.\n\nSantra hiipi pois penkiltä ja pois koko saunasta.\n\nJuuso jäi sinä yönä hoitamaan rukiiden kuivattamista. Hän vaivasi\npaljon ajatuksiaan sillä, miksi Santra ei tahtonut ottaa vastaan hänen\nlahjaansa. Pitkän matkan rasituksista, ryypiskelystä ja viimeisien\npäivän ankarasta työstä olivat hänen aivonsa väsyksissä, eikä hän\nviitsinyt, eikä halunnutkaan koko asiaa sen enempää ajatella. Päin\nvastoin valahti hänen olentonsa läpi hyvän mielen tunne siitä, että\nSantra, jonka kanssa hän ei ollut aikaisemminkaan mitään puhunut, läksi\nääneti pois saunasta, eikä ollut hänelle vihainen. Ei sanonut pahaa\nsanaa! Santran arvo Juuson silmissä kohosi paljon tämän kohtauksen\njälkeen.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai ja isä ja poika neuvottelivat aamiaista\nsyödessään viljan käyttämisestä, koska kaikkea ei ennättäisi\nkuivata yhdessä saunassa. Päätökseksi tuli, että mitä ei ennätetä\nkuivata, keitetään viinaksi ja niin tehtiinkin. Talossa oli vaskiset\nviinapannut, joita säilytettiin niin sanotussa pannuhuoneessa. Vielä\nvuosikymmeniä senkin jälkeen, kun jo pannut olivat pois käytännöstä ja\nhävitetyt taotut keittoastioiksi, kutsuttiin sitä aittaa pannuhuoneeksi\nja kutsutaan vielä tänäkin päivänä.\n\nSinä sunnuntai aamuna täytti ilo ja tyytyväisyys kaikkien mielet saaren\nmolemmissa kylissä. Siellä iloittiin kuin saaliin jaossa iloitaan.\n\nSunnuntaiaamuina oli Juuson isällä tapana lukea Raamattua. Sinä aamuna\nhän luki:\n\n\"Sentähden ylistin minä iloa, ettei ihmisellä ole parempata auringon\nalla, kuin syödä ja juoda ja olla iloinen. Ja sen hän saa työstänsä\nkaikkena elinaikanansa, jonka Jumala hänelle auringon alla antaa,\" ja\npaljon muita samanlaisia lukuja ja sitten hän otti pienen ryypyn ja\nläksi rantaan.\n\nSunnuntaiaamu oli kirkas ja tyyni, vaikka vähän kolea.\n\nSieltä ja täältä kuului puun pilkkomista saunojen lämmittämistä varten,\ntai pinosta kaatuvien puiden kolinaa.\n\nSaunoista nousi savut sakeina ylös kuulaaseen ilmaan.\n\nSiellä ja täällä kanneltiin kujilla viljasäkkejä, kuivattua viljaa\naittoihin.\n\nTyössä häärittiin kuin arkena.\n\nAamiaisen jälkeen, siis yhdeksännellä tunnilla, kerääntyi rantaan\ntavalliselle käräjäpaikalle isäntämiehiä piiput hampaissa ja\nliivisillään keskustelemaan päivän tapahtumista.\n\nTuli niinikään puhetta siinä tuosta viime viikon suuresta\nviljansaaliista. Yleisenä mielipiteenä oli se, että viljantulo oli\nJumalan erikoinen armolahja saarikansalle tämänlaisena huonona\nkalavuonna ja että olisi mentävä kirkonkylään ja pyydettävä pappia jo\ntänä pyhänä pitämään kirkossa erikoinen kiitosrukous siitä, että Hän\nkaikessa viisaudessaan ja armossaan antoi viljalaivan ajaa maalle ja\nsäilyä ehjänä niin kauan että vilja ennätettiin korjata hylystä pois.\n\nTämän lisäyksen esitti Heikin Hinterikki, Juuson isävanhus,\njota kunnioitettiin saaren kuninkaana, ja jonka sunnuntaisia,\npunertavia, hiukan lihavia vanhuksen kasvoja ympäröi valkea poski- ja\nleuanalusparta ja korvallisilla valkea tukka ja se lisäys oli viisas,\nsen huomasivat kyllä tuhmemmatkin, kun kova itäpohjamyrsky muutaman\npäivän perästä teki laivasta leivin- ja kahvipuita ja viskeli sirpaleet\nmaalle. Silloin kuultiin sanottavan:\n\n-- Sinne se olisi viljakin mennyt meren hyväksi, jos tämä myrsky olisi\ntullut aikaisemmin.\n\n\n\n\nIV luku.\n\nMATSEDÄN JYRI.\n\n\nHän oli samanikäinen kuin Heikin Hinterikki, Juuson isä, siis siinä\nseitsemänkymmen korvissa.\n\nJyri jäi miltei osattomaksi ruissaaliista, sillä hänen ennättäessään\npaikalle, oli laiva jo miltei tyhjä. Jyrillä oli pari poikaa, mutta ne\nolivat olleet hänen kanssaan purjehtimassa ja kotona oli vain Jyrin\nvaimo Anna-Liisa ja tytär Euppe.\n\nEuppe ei ollut hänellä nimenä kirkonkirjoissa. Siellä komeili Eupfemia.\nÄiti nimitti häntä pienenä Miiaksi, mutta isä, tuo lystikäs mies,\nnimitti häntä Eupeksi ja niin häntä on nyt kutsuttu jo monta vuotta,\ntoistakymmentä vuotta, kolmivuotiaasta saakka.\n\nEuppe on tullut äitiinsä, joka ei vähällä naura ja jos nauraa, niin\nnauraa pilkallisesti -- paitsi joskus, hyvin harvoin, Eupen kanssa\nkotona oikeaa ilonauruakin.\n\nRuissaaliista osattomaksi jääminen Jyriä harmitti kovasti.\n\nSunnuntaiaamuna hän siitä valitteli vaimolleen ja saneli: \"Ei näet\ntiedä, milloin pitäisi jäädä kotiin, milloin olisi oltava seilaamassa.\"\nSitä sanoessaan hän istui vuoteensa reunalla.\n\nPuheensa päälle hän haukotteli.\n\nSe haukottelu olikin erikoista laatua Jyrillä.\n\nHän aloitti sen työntämällä harvapartaista leukaansa eteenpäin ja\navasi sitten suunsa ammolleen, siristi kiinni silmänsä, veti henkeä\nsisään kohisten, antoi leukapieltensä napsua ja ratista, kumarsi\nuloshengityksen lopussa päätään ja ravisteli sitä kahdenpuolen ja\nirvisti nenällään kuin koira, huokasi sitten kimakalla äänellä:\n\"Hohhoija\", löi kämmenet polviinsa, nousi ylös, otti piippunsa, täytti\nsen tupakalla ja asteli sitten lieden luo, josta otti hiilen ja sytytti\ntupakan ja viskasi hiilen takaisin tuhkaan.\n\nNäin teki hän aina haukotellessaan ja se tapahtui kotioloissa usein,\nsunnuntaisin noin kerran tunnissa.\n\nHän ei haukotellut koskaan muulla tavalla.\n\nPään ravistelun ja lyhyen huokaisun oli hän nuoruudessaan oppinut\nensimäiseltä hyljekoiraltaan, joka myöskään ei osannut (tai ei\ntahtonut) haukotella muulla tavalla.\n\nTästä seikasta kerran, Kundaan kalamarkkinoilla Virossa, eräänä syksynä\nKaera Jaanin kortsissa, jaalojen vaihdettua kuormansa silakoista\nruissäkkeihin, perunoihin, kaaleihin, lanttuihin, lihaan ja voihin\nja hyvän tuulen täyttäessä kaikkien mielet, paksussa tupakan savussa\nja viinan hajussa ja kortsineiukesten liehuessa pöydästä pöytään\nja säkkipillin soidessa, joku huomauttikin -- Jyri nimittäin oli\nhumaltuneena maailman leppein ja rauhallisin mies ja voi hänelle\nsilloin sanoa mitä hyvänsä. Jyri itse väitti ettei siinä selityksessä,\nettä hän koiraltaan olisi oppinut ravistelemaan päätään ja kimakasti\nhuokaisemaan haukotellessaan, ollut perää nimeksikään, ei totta\nsitehiksikään, silkkaa valhetta ja vihapuhetta koko juttu, Raannin\nHantsun kateudesta lähtenyttä.\n\nHaukotellessaan huokasi Jyri \"Hohhoijaa\" iloisesti ja kimakasti, jos\nhän oli hyvällä tuulella -- siis ajatellessaan kaikkea maallista ja\najallista hyvyyttä, jota hänellä oli yltä kyllin, ainakin yhtä paljon\nkuin Heikin Hinterikilläkin, ja vaikka jäikin osattomaksi viimeisestä\nlaivarikosta, oli hänellä syytä olla iloinen ja haukotella ja huokailla\niloisesti. Pahalla tuulella ollessaan Jyri haukotteli kyllä samalla\ntavalla kuin muulloinkin, paitsi että huoatessaan sanoi: \"Äh!\"\n\nJyri seisoi jo lieden ääressä ja etsi liedestä, tuhan alta, hehkuvaa\nhiiltä piippunsa sytykkeeksi ja haukotteli sitä tehdessään vielä kerran.\n\n-- Etkö sinä Jumalan luoma voisi opetella muulla tavalla\nhaukottelemaan! pajatti Jyrin vaimo, Anna-Liisa, -- tai olisit kokonaan\nhaukottelematta! Johan tuolle nauraa koko kylä ja saa tässä muut hävetä\nsuut silmät täyteen!\n\n-- Haukotteliko Raannin Hantsu paremmin? kysyi Jyri ja nauraa hörähti,\nmutta ei viitsinyt suuttuakaan, sillä silloin olisi hänen näin\nsunnuntaisin pitänyt suuttua kerran tunnissa, mutta aivan äänetikään\nhän ei tahtonut olla, ei tahtonut jättää Anna-Liisaa vastausta vaille,\nettei tämä jäisi siihen uskoon, että hän alkaa muuttaa tapojaan\nja haukotella toisella tavalla, siis osoittaa ilmeisiä heikkouden\nmerkkejä. Lisäksi tämä kysymys oli sangen laajakantoinen, yli koko\nJyrin ja Anna-Liisan elämäkerran ulottuva, sillä Raannin Hantsu oli\nse mies, jota Anna-Liisa silloin tarkoitti, kun hän pahalla päällä\nollessaan alkoi puhua onnettomuudestaan, että oli joutunut yhteen\nsellaisen nahjuksen ja haukottelijan kanssa kuin Jyri, eikä sellaisen,\njoka ei ainakaan ravistele päätään haukotellessaan kuin koira ja\nhuokaise \"Hohhoija!\"\n\nRaannin Hantsu oli lähtenyt merille heti sen jälkeen kun oli saanut\nAnna-Liisalta rukkaset ja nämä taas Hantsulle eivät kenenkään muun\nvuoksi olleet tulleet, kuin Jyrin tähden. Vuosikymmenien kuluessa\nolivat meriltä palanneet tuoneet hänestä tietoja, olivat tavanneet\nhänet milloin milläkin puolella maapalloa ja milloin linjan tällä ja\nmilloin tuolla puolen. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa ei hänestä oltu\nkuultu mitään, josta pääteltiin, että häntä ei enää ole olemassa.\n\n-- Raannin Hantsu -- veteli miehensä sanoja matkien Anna-Liisa. -- Aina\nsinulla on hampaiden välissä Raannin Hantsu ja Raannin Hantsu, niinkuin\nei vanhalla miehellä olisi muuta puhetta! Aina vetelee vanhoja asioita\nja ottaa nokkaansa, kun vähänkään uskaltaa mainita miehen iänikuisesta\nhaukotuksesta. Eihän tässä Raannin Hantsusta ollut puhetta, vaan siitä,\nettä etkö sinä Jumalan luoma osaa haukotella millään muulla tavalla!\nSinullehan nauravat jo kaikki! Kuulin tässä vasta pari päivää sitten\nrannassa pienten poikien osoittelevan yhtä koiraa ja sanovan: \"Katsos,\nkun tuo Heku haukottelee ihan kuin Matsedän Jyri!\" -- Siitä tässä oli\npuhe eikä mistään Raannin Hantsusta! -- Mokomakin! -- Anna kuolleiden\nolla rauhassa!\n\n-- Olkoot minun puolestani, sanoi Jyri ja läksi piippu hampaissa ja\nkädet housuntaskussa rantaan ja liittyi toisiin miehiin.\n\nIllalla tapasi hän kujalla Hinterikin Juuson. Molemmat tulivat yhteen\nkujan risteyksessä, jossa yhtyivät tiet rannasta. Molemmat olivat\nolleet jaaloissaan käärimässä päivällä kuivumaan levitettyjä purjeita\nja olivat nyt menossa kumpikin kotiinsa. Puheen aloitti Jyri:\n\n-- No hyvää iltapäivää Juuso!\n\n-- Jumal'antakoon.\n\n-- Mitäs sille eiliselle kilpaseilurille nyt kuuluu?\n\n-- Mitäpäs tässä. Väsyttää vain se eilinen rukiin perjaus ja yön\nvalvominen saunassa rukiiden kuivattamisessa. Nukuttaa -- täytyy tässä\nmennä kotiin maata, että jaksaa taas aamuyöstä lähteä matkalle.\n\n-- Matkalle.\n\n-- Niin niin. Matkalle, matkalle. Kun ihminen on kerran luotu vesillä\nliikkumaan, niin ei auta muuta kuin matkalle vain aina matkan perästä.\nSe rupeaa puhaltamaan ennen päivän koittoa idästä ja silloin on hyvä\nolla kaikki rievut tuulessa ja keula kohti länsilounatta. Täytyy käydä\naikaiseen maata, että jaksaa nousta varhain ylös.\n\n-- Sinun iälläsi ei puhuta mitään makaamisesta! Piru vie! Kun minä olin\nsinun ikäisesi, niin ei silloin puhuttu mitään makaamisesta. Ei tietty,\nonko mitään sellaista olemassakaan kuin joskus talvella! Tul' pois\nmeille, niin otetaan pieni tuikku hyvässä sovussa sen eilisen tapauksen\nkunniaksi. Vaikka sinä olet nuori mies, olet sinä kova seilaamaan ja\nvoitit minut eilen kuin paholainen. Minä sanoin eilen meidän pojille\nsuoraan, että: \"Teistä ei tule sellaista merimiestä kummastakaan!\".\n-- Eikä niistä tulekaan! Se on tosi se, vaikka itse sanon ja niin isä\nkuin olenkin. -- Tul' pois vain! Minä en kanna vihaa sinua vastaan,\nvaikka sinua kaikessa onnestaakin paremmin kuin minua ja muita. Toisiin\nsuuttuisin paikalla, mutta en sinuun! Minä suutun aina sellaisiin,\njotka ovat vain hivenen parempia kuin minä itse, mutta en sellaiseen\njoka on niin paljon parempi, että minä en yletä sen kantapäihinkään.\nNo! Älä ole ylpeä, vaan tule mukaan. Ryypyt minä annan miehelle,\njoka minut on voittanut merellä! Sinulla on myötätuulta huomenna ja\nylihuomen ja saat maata jaalassasi kuinka paljon haluat!\n\nPäivän kuluessa oli Jyri ottanut jo useita ryyppyjä:\n\nMatiksen Martin kanssa jollakaupan harjakaisiksi.\n\nIson Villen kanssa ilman parempaa asiaa, vain siitä syystä että Iso\nVillekin oli jäänyt osattomaksi ruislaivasta, kun oli kolme viikkoa\nmaannut sairaana, eikä vieläkään pystynyt kovempaan työhön -- rannassa\nkävi jo kuitenkin kuuntelemassa mitä maailmalle kuuluu.\n\nReinon Jussin kanssa siitä syystä että olivat langoksia, eivätkä olleet\npitkään aikaan tavanneet toisiaan.\n\nJa nyt halusi hän ottaa ryypyn Hinterikin Juosepin kanssa, joka oli\najanut hänen edelleen eilen merellä.\n\nSe olikin pätevin ryypyn syy sinä päivänä, sillä ei sitä kuka hyvänsä\nMatsedän Jyriä merellä voittanutkaan.\n\n-- No, mitäs katselet! Minulla olisi vähän muutakin sanottavaa ja eihän\ntässä kujalla voi jutella ja kylmähän tässä tulee, seisoessa.\n\n-- No jos sinulla asiaa on, niin mennään sitten.\n\n-- On on! Asiaa on! Ja paljon onkin!\n\n-- No mennään sitten.\n\nMatsedän Jyri vei Juosepin kotiinsa, joka olikin siinä kivenheiton\npäässä. Se oli pitkä keltaiseksi maalattu talo, suurin saarella niin\nhuoneiden luvun kuin korkeudenkin puolesta. Alkuaan siinä oli iso\nnelisylinen tupa eikä mitään muuta. Useat saarelaiset saivat vieläkin\nasua senlaisessa talossa, jossa oli vain tupa -- ja asuvat tänäkin\npäivänä. Jo Jyrin isä, Matsetä-vainaja, rakensi tuvan jatkoksi\nporstuan ja porstuan kammarin. Myöhemmällä iällään ennätti Matsetä\nmuuttaa porstuakammarin keittiöksi ja rakentaa kaksi kammaria lisää.\nSitten se oli yhtä suuri kuin pappila ja pysyi tässä kunnia-asemassa\nvuosikymmenen, kunnes pappilaa laajennettiin, jolloinka Jyri rakensi\nyhden kammarin ja niin sanotun uuden tuvan entisen jatkoksi. Näin ei\npappila päässyt edelle Matsetälää, eikä tule koskaan pääsemäänkään\n-- toivoi ja uskoi Jyri -- Mistä köyhä saariseurakunta saisi varoja\nkilpailuun hänen kanssaan! Sitäpaitsi oli Jyri kuin perinnäinen\nruhtinas kirkkoneuvostossa jäsenenä ja piti huolta neuvostossa ja\nkirkonkokouksissa, ettei seurakuntaa ja sen pieniä rakennuskassoja\nrasiteta yli voimain.\n\nJyri vei vieraansa keittiön viereiseen, eli niinsanottuun\nmammankammariin. Sen kalustona oli laivarikoista saatuja tuoleja eri\nmallisia, tiikkiä, tammea ja mahonkia -- koivuinen, kotitekoinen,\nkiilloitettu, salalokeroilla varustettu kaappi, iso vuode -- emännän\nja isännän -- yksi leposohva -- kuulunut ennen johonkin laivaan,\nisännän muistin mukaan olisi laivan nimi ollut \"Jempo\" tai jotain\nsinne päin. Leposohva oli kiilloitettua mahonkia. Sen jalat olivat\nrunsaskoristeiset, sorvatut, käsinojat ja selkämys somisteltu\nleikkauksilla. Siinä oli teräspontimet ja punainen plyysipäällys.\nSiinä oli mukava istua ja oli se samalla Eupen vuode. Tämän leposohvan\nyläpuolella, seinällä, riippui iso hiottu mahonkikehyksinen peili.\nKaapin yläpuolella riippui jostain laivasta löydetty iso kuva:\nVäritetty kivipainos, joka esitti jotain englantilaista amiraalia.\nKirjoitus sen alla oli himmentynyt epäselväksi, mutta muisteli Jyri\nkuulleensa lapsena isältään, että se esitti sitä englantilaista\namiraalia, joka löi espanjalaiset suuressa meritaistelussa. Jyri\nylpeili sillä, että hän oli \"just sen näköinen\", niinkuin Jyrin oli\ntapana sanoa kun oli hiukan päissään. Kun hän oli ryyppinyt niin\npaljon, ettei eroittanut kahta neljästä, eikä patarouvaa ruuturouvasta,\nhihkaisi hän: \"Sanotaan että minä olisin tuon seinälle hirtetyn\nenkelismannin näköinen! Piru vie! Kuka teistä uskaltaa siliä tavalla\nsanoa! Noin rumaa miestä ei maailmassa ole ollutkaan, eikä tule\nolemaan! Kaitanaamainenkin -- no joutava -- kuin Vävy-Eeron ruuna!\"\nTotuus lienee ollut keskivaiheilla, nimittäin ettei Jyri ollut niin\nruma, mutta ei paljoa kauniimpikaan. -- Leposohvasta vasemmalle oli ovi\njosta mentiin viereiseen kammariin. Oven yläosaan, silmänkorkeudelle,\noli sijoitettu iso neliskulmainen paksu, himmeä lasi, johon oli\nmaalattu punaisia ruusuja, jotka näyttivät kauniilta, kun päivä\npaistoi oven takana olevaan kammariin ja kuulsi sen lasin ja niiden\nruusujen läpi. Lasi ruusuineen kuului \"Batavia\"-nimiseen kolmimastoon,\njoka tuhoutui Jyrin lapsena ollessa ja josta Jyrin isä, Matsetä, oli\ntuonut sen kotiin ja sijoittanut sen tuohon oveen. Laivassa se oli\nollut päämiehen hytin ovessa. Päämiehen silmät olivat sattuneet aina\nherättyä noihin ruusuihin. Nyt niihin aamuin sattuivat Jyrin silmät\n-- hänen vaimonsa Anna-Liisa ja tyttärensä Euppe eli Eupfemia, eivät\nvälittäneet kukista, ei kuvissa eikä luonnossa. Sen jälkeen hän katseli\ntuota amiraalinkuvaa. Sitä katsoessa ei tarvinnutkaan kääntää päätään:\nLoikoili vain vuoteessaan ja katseli pitkin nenäänsä, niin heti seisoi\namiraali siinä edessä. Sitä katseli mielellään myös Anna-Liisa, milloin\nhänellä aamuin siihen oli aikaa. Amiraaleja hän sekä Euppe katselivat\nmielellään sekä kuvissa että luonnossa. Ah kuinka mielellään! Ja niiden\npuutteessa vaikkapa tavallisia laivan pää- ja perämiehiä, niinkuin\nnytkin viikolla, kun ruislaivan miehet tulivat maihin ja sen päämies\nja molemmat perämiehet majoittuivat Matsetälään. Anna-Liisa oli jo\nvanha, kymmenen vuotta nuorempi miestään, siis kuusissakymmenissä,\nmutta sangen mielellään hän katseli amiraaleja tai niiden puutteessa\nhuonompia, kuten perämiehiä ja muita, tai ainakin nautti siitä, että\nhuomasi Miijan -- eli Eupen -- niitä osaavan katsella ja että nekin\nosasivat katsella Miijaa. Oh mikä onni, että niistä saisi yhden\nvävypojakseen. Mutta eihän siihen ollut mitään mahdollisuutta, kun ei\nymmärtänyt sanaakaan niiden puheesta. -- Ovesta oikealle oli nurkassa\nuuni -- kaakeliuuni, ensimäinen kaakeliuuni koko saaressa, pappilakin\nsiihen luettuna -- siitä oikealle ovi keittiöön, siitä oikealle,\nläntisellä seinustalla, yllämainittu vuode, siitä oikealle, niinikään\nläntisellä seinustalla, kammarin ainoa ikkuna, josta iltapäivisin\npaistoi aurinko. Siitä oikealle, pohjoisella seinustalla, heti nurkasta\nalkaen kaappi, jonka yläpuolella, siis vastapäätä vuodetta, komeili tuo\namiraalin kuva. Siitä oikealle ovi, josta mentiin seuraavaan kammariin\nja uuteen tupaan.\n\nIkkunan edessä oli vähäkankaalla päällystetty pöytä ja sillä\nöljylamppu. Vähäkangas oli pohjaväriltään keltainen ja ruudukas ja\njoka ruudussa oli kuva: Hollantilainen kanava ja siinä hevosen vetämä\npurjealus ja rannalla poika ja tyttö puukengissä ja tuulimyllyjä.\n\nKaapin päällä oli kirjoja: Nahkakantinen ruskeaksi käynyt vaskihakainen\nraamattu, postilla, \"Huutavan ääni\", \"Kultala, Hyödyllinen ja Huvittava\nHistoria Yhteiselle Kansalle\" ja pari kolme muuta.\n\nIsäntä itse, Jyri, luki raamattua ja \"Kultalaa\". Raamatun lehtien\nvälistä riippui muutamia purjelangan päitä. Niillä oli merkitty ne\nkohdat, joita Jyri mieluimmin luki -- oikeastaan ei hän muita paikkoja\nkoskaan lukenutkaan -- nimittäin monta hyvää lukua Jesus Sirachin\nKirjasta (kuten: \"Jos vaimo saattaa miehen rikkaxi, niin ei siitä\nseuraa muuta, kuin riita, tora ylenkaze ja suuri pilkka\".) ja \"Historia\nSusannasta\" jonka hän luki aina uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.\n\n\"Oli yxi mies Babelisa Jojakim nimeldä.\n\n\"Jolla oli emändä, ja sen nimi oli Susanna, Helkian tytär, joka oli\nsangen ihana ja jumalinen.\"\n\nLukiessaan muisti Jyri, että hänelläkin on emäntä, joka on kyllä\njumalinen, mutta ei ihana.\n\nMonta kortsineitosta Kundaassa, Rakveressa ja monessa muussa Viron\nsatamassa ja kaupungissa ja merimieskapakoissa Memelissä, Riiassa ja\nmuualla oli monta tyttöä ollut sangen ihania nähdä, mutta kuinka lienee\nollut jumalisuuden laita. Oikeaa Susannaa ei Jyri pitkän elämänsä\naikana ollut tavannut kuin raamatussaan.\n\n\"Ja hänen miehensä Jojakim oli sangen rikas, ja hänellä oli kaunis\nyrttitarha hänen huoneensa tykönä.\"\n\nJyri muisti, että hän oli rikas kuin Jojakim, mutta ettei hänen\nhuoneensa tykönä ollut mitään yrttitarhaa. Olihan vain soraa ja hiekkaa\nja kiviä, hiukan nurmea ja voikukkia ja korkea kallio talon takana.\nVuosikymmenien, ehkä vuosisatojenkin kuluessa oli pihan eräälle\nkulmalle kerääntynyt multaakin ja siinä kasvoi vanha omenapuu, joka\nseisoi aittarivien ja asuinrakennuksen suojaamassa kulmauksessa.\n\nNyt vanhoilla päivillään Jyri joskus uneksi, että hänellä olisi\nhuoneensa mantereella, tyynen, suojaisen meren lahden rannalla,\npaksumultaisessa maassa, johon voisi yrttitarhan istuttaa.\n\n\"Kultalaa\" luki myös Jyri usein. Heti kirjan saatuaan oli hän\ninnostunut kirjan seitsemänteentoista lukuun, jossa puhutaan \"Ukon\ntulesta Pappilassa\" ja siinä varsinkin sanoihin:\n\n\"Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen\nrautapiikki. Liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee\nalas maahan johonkuhun märkään paikkaan. Niin on ukontulelle tie\nvalmistettu.\"\n\nKun Jyri oli myöskin seppä, oli hän heti tuon luettuaan mennyt\npajaansa ja valmistanut puolenkyynärän pituisen teräspiikin, jonka\nasetti majansa katolle ja siitä alas maahan, kosteaan paikkaan, kynän\npaksuisen rautalangan. Tästä hommastaan hän joutui naurun alaiseksi\nja siihen aikaan oli Anna-Liisa häntä siitä haukuskellut enemmän\nkuin haukottelemisesta. Sinä kesänä tulikin Jyrin hartaasti odottama\ntavallista ankarampi ukonilma, joka poltti Jyrin niityltä heinäladon,\nheinineen päivineen. Kun kokemus oli osoittanut ettei ainakaan\nsiinä saaressa koskaan ukonilma ollut polttanut asuinrakennuksia,\nmutta heinälatoja useinkin, ihmetteli Jyri huomaamattomuuttaan ja\nrakennettuaan seuraavana kevättalvena uuden heinäladon, vei hän\nteräspiikin asuinrakennuksen katolta lankoineen heinäladon katolle.\nSyyskesällä, öiden käytyä pimeämmiksi, olivat muutamat koirankuriset\nnuorukaiset vetäneet rautalangan alas ja vieneet sen ties minne, mutta\npiikki jäi yhä edelleen seisomaan ladon katolle, malkoon kiinnitettynä,\nja seisoi siinä monet vuodet ja vuosikymmenet.\n\nPostillaa ja \"Huutavan ääntä\" luki talon emäntä, Anna-Liisa.\n\nNuoret lukivat \"Lasten parasta tavaraa\" ja \"Biblian historiaa\", joita,\nsamoin kuin virsikirjoja säilytettiin tuvan, nimittäin vanhan tuvan,\nnurkkakaapissa.\n\nKamarin kaapin päällä oli vielä korkea lasikupu, tuotu ulkomailta ja\nsen alla säilytettiin moniväristä välkkyvistä silkkilangoista hienoon\nvaskilankakehykseen taidokkaasti kudottua kukkavihkoa. Siinä näkyi\nvihreitä lehtiä, valkeita, sinisiä, orjaaninvärisiä ja ruusunpunaisia\nkukkia ja kirjavia perhosia.\n\nOi kuinka se oli kaunis Anna-Liisan ja Eupenkin mielestä! Monena\npyhäaamuna seisoivat äiti ja tytär sen ääressä. Kuiskaillen lausuivat\nhe vuosi vuodelta siitä samoja ihastuksen ilmaisujaan ja kääntelivät\nsitä varovaisesti. Kohtaus loppui tavallisesti siten, että Anna-Liisa\nnäppäsi kammallaan Euppea hyppysille ja sähähti: \"Annatkos olla sen\npaikoillaan -- hä! Etkö sinä osaa kauempaa sitä katsella, hä!?\" --\n\"Enhän minä nyt tuota syö!\" kiljahti silloin aina Euppe, sysäsi\nlasikuvun ihanine katettavineen kauemmaksi kaapin päälle, kääntyi äkkiä\nja heilautti vihaisesti hameensa takahelmoja ja siirtyi ison peilin\nääreen kampaamaan hiuksiaan. Tämä uudistui aina joka pyhäaamu kesät\ntalvet ja jos tämä toimitus lasikuvun ääressä syystä tai toisesta jäi\ntekemättä, olivat äiti ja tytär huonolla tuulella koko seuraavan viikon.\n\nKamarin seiniä peittivät sinikirjaiset oikeat seinäpaperit. Kaapin\nyläpuolella, amiraalinkuvan vieressä, seinällä käydä raksutteli\nkuusikulmainen laivakello, jonka Jyri aina pyhäaamuin veti.\n\nKaikissa kamarien ja uudentuvan ovissa oli haaksirikkoutuneiden\nlaivojen ovista saadut pronssiset lukot, joissa oli valkeat\nposliininupit ripoina. Saranat olivat myös kaikki vaskea, entisiä\nkajuuttojen ovien sarannoita.\n\nJyrki toi Juosepin sisään uudentuvan kautta. Kammariin tultua toimitti\nJyri Juosepin istumaan pöydän ääreen, ikkunaa vastapäätä. Itse hän meni\nkeittiön ovelle jonka avasi ja huusi sinne:\n\n-- Hoi piikaväki! Ohoi! Eikös täällä nyt ole ketään kotona!\n\nKeittiöstä tupaan johtava ovi avautui ja vanha Anna-Liisa sieltä kysyi:\n\n-- Mitäs sinä sitten olet vajaa? Täyshän sinä olet jo muutenkin.\n\n-- Ehkä se on raahannut sinne taas jonkun vieraan, jonka kanssa rupeaa\njuomaan, kuului Euppe huutavan kauempaa tuvasta.\n\n-- Laittakaas vähän sajua tänne, pyyteli Jyri, Täällä on Hinterikin\nJuoseppi, joka minun edelleni seilasi eilen. No -- joutuun, joutuun!\nPitäkääpäs kiirettä!\n\nSitten hän vetäytyi jälleen ovelta pois, pani sen kiinni, käveli\nkaapille, josta otti esille rommipullon ja pari ryyppylasia.\n\nMolemmat kilistivät äänettömästä päästä ja ottivat vielä toisetkin\nryypyt. Sitten sanoi Jyrki puoliääneen:\n\n-- Anna-Liisa ei tykkää, että minä otan ryyppyjä, kun ei ole talossa\nhautajaiset, eikä ristiäiset, eikä häät eikä mitkään muutkaan, mutta\nminun mielestäni on nyt sellainen päivä, että ryypyn passaa ottaa\nja kaksikin -- nimittäin sen kunniaksi, että sinä, vaikka olet\nnuorempi minun nuorempaa poikaani ja vain viitisen vuotta vanhempi\nminun nuorinta lastani Euppea eli niinkuin pappi sanoo Euphemiaa ja\nniinkuin mamma sanoo Miiaa ja niinkuin minä itse sanon -- Euppea --\nkuuletko sinä? -- hyvä, hyvä -- että vaikka sinä olet vain viittä\nvuotta vanhempi minun nuorinta lastani, olet sinä hiton varma mies\nmerellä. Kun sinä eilen käänsit, naurahti minun jaalani kannella\nmolemmat poikani sekä minä ja sanottiin me: \"Kas kas Juoseppia, kun ei\nkäykään kotona välillä, vaan kääntää suoraan päätä kohti Memeliä!\" --\nMutta sitten kun tuuli kääntyi länteen ja sinä sieltä tuulen päältä\nmenemään höllin jalusnuorin kohti kotia, sanoin minä: \"Kuulkasta pojat!\nMeille taisi käydä hullusti!\" -- Ja hullustihan meille kävi -- paljon\nhullummin kuin silloin tiedettiinkään: Jäätiin kokonaan osattomiksi\nlaivarikosta. Mistä sinä arvasitkin, että tuuli kääntyy myötäpäivää?\nMinä uskoin koko ajan, että se vetää vastapäivää aina itään asti ja\nkoettelin pysyä niin idässä kuin suinkin.\n\nPuheensa aikana oli Jyrki saanut pullon korkin kiinni ja ryyppylasit ja\npullon jälleen kaappiin.\n\nSitten pysähtyi hän hetkiseksi kaapin eteen, otti Trafalgarin sankarin\nasennon, oikaisi oikean käsivartensa ja naputti oikean käden etusormen\nrystysellä amiraalinkuvan lasiin ja sanoi Juosepille:\n\n-- Mitäs sanot Juoseppi? Enkö minä ole tämän amiraalin näköinen?\n\n-- En näe oikein.\n\nJyrki nosti lampun kaapin päälle.\n\n-- Jokohan alat nähdä!\n\nJuoseppi nyökytteli päätään.\n\n-- Sen näköinen minä voin olla, mutta en mitään muuta. Minusta ei olisi\ntullut amiraalia. Mutta toista on sinun, Juoseppi! Sinusta olisi tullut\namiraali. Jos sinä olisit joutunut amiraalinkouluun, niin sinusta se\nvasta oikea pääamiraali olisi tullutkin ja sinä olisit lyönyt sekä\nespanjalaiset, että mahomettiläiset!\n\nSamalla aukeni keittiön ovi selkoselälleen ja sisään purjehti Euppe\nisoine teetarjottimineen.\n\nJyrki kiirehti toimittamaan lamppua pöydälle.\n\nEuppe kaarsi ohi Juosepin kuin ei olisi häntä nähnytkään ja asetti\ntarjottimen pöydälle.\n\n-- Siin' on! Lisää ei maksa toivoakaan -- se tässä koko yötä passaamaan!\n\nSitten hän pyörähti selin Juoseppiin, huiskautti vihaisesti hameensa\ntakahelmoja, käveli kiukkuisena yli lattian, paukautti keittiön\noven jälestään kiinni ja katosi. -- \"Kukahan onneton tuonkin saa\nemännäkseen, ristikseen ja vaivakseen\", ajatteli Juoseppi.\n\nSillä aikaa oli Jyri äänettömänä laitellut teepöydän järjestykseen,\nkaatanut teen ja istunut pöydän ääreen.\n\nSiinä istuessaan hän kyllä yletti avata kaapin oven ja ottaa esille\nkonjakkiputelin.\n\n-- Pane runsaasti sokeria sekaan, sanoi hän Juosepille.\n\nLasit oli hän jättänyt noin kolmatta osaa vaille ja ne täytettiin nyt\nkonjakilla.\n\n-- No - terveeks!\n\n-- Terveeks vain!\n\n-- Näitkö sinä jo tuon kuvan?\n\n-- Olenhan minä nähnyt sen ennenkin. Johan se on siinä riippunut yli\nminun muistiaikani. Lapsena jo sitä katselin teillä käydessäni. Komea\nherra.\n\n-- Komea herra! He he! Just minun näköiseni!\n\n-- Ei minusta.\n\n-- Sinusta -- ethän sinä ymmärrä kuvien päälle mitään, etkä minkään\nmuunkaan päälle. Et edes seilauksen ja kaupanteon!\n\n-- Ja mitäs se näkö meinaa, kun ei kuitenkaan sitä ole, mitä luulee\nolevansa.\n\n-- Vai ei se meinaa mitään. Soo soo!\n\n-- No mitäs se meinaa?\n\n-- Se meinaa sitä, että ryypätään, eikä väitellä joutavista.\n\n-- Sitä minäkin.\n\n-- Kuulehan?\n\n-- No?\n\n-- Paljoko sinä maksoit viinasta Meemelissa viime kerralla?\n\n-- Aamistako vai kannusta?\n\n-- Kummasta hyvänsä.\n\n-- Sitähän ei ole tapana sanoa. Paljonko sinä itse maksoit?\n\n-- Minä pelkään maksaneeni enemmän kuin sinä. No, kun et sano, niin et\nsano. Se on sitten selvä sitä myöten.\n\n-- Ja se on sitten sitä, että sinulla ei muuta asiaa ollutkaan ja minä\nsaan lähteä kotiin.\n\n-- Miten itse ymmärrät. Ja mene hyvän onnen kanssa Memeliin ja sieltä\ntakaisin. Memeliin on pitkä matka ja nyt on jo myöhäinen syksy.\nYmmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. -- Minä en lähde enään mihinkään.\n\n-- Kyllä minun on vielä mentävä.\n\n-- Minä en kiellä enkä käske. Jos hyvin käy, käärit sinä kokoon paljo\nrahaa. Jos huonosti, menetät henkesi, sekä oman henkesi että toisten.\n-- Minun sääriäni kolottaa. -- Siitä tulee kova ja pitkä myrsky.\nParasta olisi ensin muutama päivä katsoa. Minä olen vanha mies ja paljo\nkokenut.\n\nJuoseppi meni ensin rantaan, Koirankalliolle, katselemaan tuulta.\n\nMeri oli pimeä ja taivas tähdessä.\n\nKuu ei ollut vielä noussut, mutta koillisessa, meren saarteella, näkyi\njo sen kellertävä ruskoitus.\n\nTuuli puhalsi koleana ja virkeänä kaakosta.\n\nAalto kohahteli vihaisena rantaan.\n\nJaala keinui ankkurissaan tuolla haaksirikkoutuneen luona.\n\nKaakosta näytti kohoavan tummia pilviä. Yksityisiä hattaroita lenti jo\nyli taivaan siellä ja täällä.\n\nMeri näytti viime tuntien aikana paljo paenneen. Kaikki merkit\nennustivat kovan itätuulen tuloa.\n\nAamua ei kannattanut enää odottaa, sillä siihen mennessä voi tulla niin\nkova vastaranta, että jaala on vaarassa ajautua maalle.\n\nJuoseppi päätti lähteä matkalle heti.\n\n\n\n\nV luku.\n\nLUMIPYRYSSÄ.\n\n\nI.\n\nKoirankalliolla seisoessa oli Juuson silmät ennättäneet täydellisesti\ntottua pimeään. Ensi töikseen hän päätti lähteä herättelemään\napulaisiaan.\n\nSunnuntai-iltoina, milloin ilma oli sellainen kuin nyt, ettei päässyt\nverkoille, saaren molemmissa kylissä tanssittiin aamuyöhön asti,\nja arki-iltoinakin, joka ilta, milloin vain ei verkoille päässyt.\nNyt ei tanssittu, kun miltei joka talossa kuivattiin viljaa. Nyt\npidettiin muuta iloa. Nuoret kulkivat saunalta saunalle pitämässä\niloa ja juomassa kahvia, jota tytöt keittivät ja kestitsivät poikia.\nPojat olivat ostaneet päivällä kaupasta vesirinkeleitä ja hauska oli.\nMonella pojalla oli myös taskussaan viinaputeli, josta kaatelivat\nkahvikuppeihinsa ja laittoivat puolikupposia. Muutamissa saunoissa\npoltettiin lekkoa. Sitä joivat tytötkin. Koko viljankuivaus oli\nmuuttunut talkoiksi. Kuljettiin saunalta saunalle auttamassa toisia.\nMuutamia hoilaavia pareja tuli Juusoa vastaan heti kun hän pääsi\nkalliolta kylän kujalle. -- \"Kukas siinä tulee? Hei Juuso! Se on\nHinterikin Juuso! Se ei välitä tytöistä! Se on ylpeä!\" -- Joku nykäisi\nohimennessään Juusoa takin hihasta.\n\nJuuso todellakaan ei ollut välittänyt tytöistä. Varhaisesta lapsuudesta\noli hän purjehtinut merellä, eikä välittänyt muusta kuin jaaloista,\nlaivoista ja hyvistä rahanansioista. Toinen, joka ei tytöistä mitään\ntiennyt, oli Juuson apulainen Eskon Mikko. Hänet löysi Juuso kotoaan\nmakaamasta. Hän oli käynyt levolle jo illan hämärässä, koska tiesi\npitkän matkan olevan edessä ennen päivän nousua. Juusolla oli koko\ntyö saada hänet hereille. Lopulta hän vääntäytyi istumaan vuoteensa\nreunalle, haukotteli ja hieroi silmiään ja otti sitten tulen\nrasvalamppuun.\n\n-- No Juuso, mikäs on hätänä?\n\n-- Ei mitään hätää. Tulin vain sanomaan, että nyt lähdetään.\n\n-- Jaaha. Lähdetään vain. Siellä taitaa ruveta tuulemaan.\n\n-- Niin rupeaa, ja kun on vastaranta, täytyy päästä lähtemään, ennenkun\nennättää nousta kova laine.\n\n-- Niin on. Lähdetään vain. Minulla on kaikki valmiina. Panen vain\npäälleni ja tulen rantaan heti.\n\nJuuson toinen apulainen, Sepän Jere, välitti tytöistä, ja paljon\nvälittikin ja häntä ei Juuso siis löytänyt kotoaan. Kotiväki ei edes\ntiennyt, missä hän on. -- \"Eiköhän tuo liene siellä, missä muutkin\nnuoret. Se nyt pysyisi kotona!\" toimitti vuoteestaan Jeren vanha äiti.\nJuuso ei viitsinyt ruveta vanhuksilta lähemmin tiedustelemaan, mistä\ntalosta päin Jereä olisi mentävä etsimään. Jeren kotona ei viljaa\nkuivattu, koska sitä heillä ei ollut. Jere oli talon ainoa pyyntiin\npystyvä mies -- rampa isä teki vain sepän töitä ja Jere taas itse oli\nollut Juuson kanssa purjehtimassa ja ennätti kyllä laivarikkoon sen\nminkä Juusokin, mutta oli ollut auttamassa setäänsä. Ääneti päätteli\nJuuso, että jos Jere nytkin olisi setäänsä auttamassa, tietäisi sen\nkotiväki, mutta että kun kotiväki ei tiedä, missä Jere on, on hän\njossain muualla, siellä missä on tyttöjä. Tyttöjä taas oli monessa\ntalossa ja kenen kanssa Jere nykyään seurusteli, sitäpä ei Juuso\ntiennytkään.\n\nJuuso oli niissä asioissa tuhma, niinkuin sanottiin.\n\nJuusoa hiukan harmitti, mutta enempää kyselemättä hän poistui pimeästä\ntalosta.\n\nJere oli hyvä laulumies ja kujalle jouduttuaan koetti Juuso korvillaan\ntarkata, mistä päin Jeren laulu alkaisi kuulua.\n\nEnnenkuin lähtisi kylää enemmän kiertämään, otti Juuso suunnan kotiansa\nkohti, toimittaakseen siellä ensin Santran kantamaan eväät ja muut\nmatkatavarat rantaan. Sen perästä vasta aikoi hän ruveta etsimään\nJereä. -- \"Kun tuo joutava vain ei olisi juonut itseään siaksi\",\npäivitteli itsekseen Juuso. -- \"Se vielä puuttuisi! No -- oli humalassa\ntai selvänä, jaalaan minä hänet vien!\"\n\nOllessaan noin sadan askeleen päässä kotoaan, kuulikin Juuso Jeren\nhoilauksen.\n\nSe kuului Juuson kotisaunasta.\n\nHumaltuneena oli Jerellä tapana laulaa omia sepittämiään lauluja.\n\nHän oli mestari sepittämään varsinkin pilkkalauluja, milloin Kenkä-Apin\njaalasta:\n\n    \"Joka tuhkanauloilla tehtiin\",\n\nmilloin naapurikyläläisistä yleisesti, milloin lukkarista, milloin\nvallesmannista, milloin tullisyökäreistä, siitä Kipuna-Syökäristä\nerittäinkin, ja väliin itsestään. Tällä kertaa hoilasi Jere Santralle:\n\n    Älä sinä Santrani sitä sure,\n    vaikka minä meriä seilaan!\n\nJeren laulu ei miellyttänyt Juusoa.\n\nSiihen asti oli Juusosta kylläkin ollut yhdentekevää, kenen kanssa Jere\nseurusteli ja kenelle hän lauloi, mutta nyt ei.\n\nSamoin oli hänelle ollut tähän asti yhdentekevää mitenkä Santra\nhuvittelee, kunhan kotona tekee tehtävänsä, mutta nyt ei.\n\nJuuso oli sinä iltana monta kertaa ajatellut Santraa -- hänen oli\nvaikea ajatella muuta.\n\nMatsedän Jyrin luona istuessaan oli hän vain pintapuolisesti kuunnellut\nvanhan Jyrin juttuja ja kaiken aikaa ajatellut Santraa, jonka oli\nkohdannut viimeistä viljasäkkiä saunaan tuodessaan ensi kertaa\neläessään, niinkuin hänestä tuntui, ja ensi kertaa eläessään nähnyt\ntytön yleensä. Kun Matsedän Jyri haastoi amiraaleista ja muista, katsoi\nJuuso kyllä vanhaa Jyriä koko ajan silmiin ja jotain vastailikin\nJyrille, mutta koko ajan oli ajatellut, mitä hän oli sanonut saunassa\nSantralle ja mitä Santra hänelle ja kun Euppe oli tuonut teetarjottimen\npöytään ja vihaisesti heilauttanut hameitaan kiepsahtaessaan ympäri\nylpeänä takaisin keittiöön lähtiessään, oli Juuso paikalla verrannut\nEuppea Santraan ja surkutellut itsekseen: \"Kukahan onneton tuonkin saa\nristikseen!\" -- tarkoittaen ristillä Euppea.\n\nJuuson saappaat iskivät vihaisena rasahtelevaan kujan soraan hänen\najatellessaan: \"Tästä lähin älköön kukaan laulako Santralle ja\nnaurattako Santraa ja kaikkein vähimmin Sepän Jere, tuo tuollainen,\nkuin mikäkin lentokala!\"\n\nAskel askeleelta lujeni hänessä ajatus: \"Kuules poika, sinä Sepän Jere,\nmeistä taitaa tulla vihamiehiä!\"\n\nSaunassa oli kolme tyttöä, nimittäin Santra ja pari muuta ja kaksi\npoikaa, Sepän Jere ja Suuren Hantsun Juhani.\n\nJuuson sisään astuessa hihkaisi Jere:\n\n-- Siinä paha, missä mainitaan! Tässä juuri sanottiin, että olisi Juuso\nkotona, niin olisi täydet parit. -- Kenen saunassa sinä poika olet\nollut? Santra tässä on itkenyt sinua koko illan, eikä keitä kahvia,\nvaikka pyydetään!\n\n-- Oho! Enpäs ole itkenyt! Erehdyit kerrankin!\n\nJuuson muoto oli synkkä ja vihaisella äänellä hän puhutteli Jereä:\n\n-- Hyvä oli että sinut löysin näin pian.\n\n-- Minuakos sinä sitte etsit?\n\n-- Sinua, sinua.\n\n-- No?\n\n-- Sinä olet humalassa.\n\n-- Mitäs se sinulle kuuluu?!\n\n-- Kuuluu hiukan.\n\n-- No ei hiukan hiukkaakaan!\n\n-- Mene kotiisi ja laita itsesi lähtökuntoon -- ja heti. Eskon Mikko\ntulee rantaan, ellei jo ole tullutkin.\n\n-- No mikäs hätä siellä rannassa on? Onko jaala ajautunut maalle?\n\n-- Jaalalla ei ole hätää, mutta meillä on hätä joutua matkalle,\nennenkuin laine ennättää kasvaa. Nyt on hyvä tuuli lähteä.\n\n-- Anna olla. Lähdetään vasta aamulla, niinkuin oli puhe.\nSunnuntai-ilta ja muuta...\n\n-- Nyt ei odoteta aamua. Kuulithan! Aamulla ollaan matkojen päässä.\n\n-- En minä lähde. Ota joku muu -- vaikka tämä Juhani.\n\n-- Minä otan mukaani sinut. Älä puhu turhaa.\n\n-- Eskon Mikko ja minä, me vain kelvataan Hinterikin Juuson jaalan\nkannelle! Ei koko saaressa ole sellaisia poikia muita kuin Eskon Mikko,\nHinterikin Juuso ja Sepän Jere!\n\n-- Älä hoilaa! Mene laittamaan itseäsi kuntoon ja pian rantaan --\nniinkuin olisit jo!\n\n-- Mennään mennään! kertaili Jere ovessa ja vielä ulkonakin matki hän\nmennessään: \"Ja pian rannassa -- niinkuin oisit jo!\"\n\nSuuren Hantsun Juhani ja vieraat tytöt menivät myös pois, miltei heti\nSepän Jeren jälessä.\n\nJuuso alkoi myös kävellä pihan yli tupaan päin ja Santra hänen\njälessään.\n\n-- On varmaankin eväät laitettu kuntoon, sanoi Juuso taakseen\nkääntymättä ja kävellen kädet housun taskuihin työnnettyinä.\n\n-- On on. Eväät ja vaatteet ja kaikki on katsottu ja laitettu kuntoon,\nvastasi Santra. -- Ei muuta kun vie rantaan.\n\nSantra meni tupaan, jossa kaikki Juuson matkatavarat olivat: Maihin\nrasvattaviksi tuodut merisaappaat, mustaksi öljytetty merimiessäkki,\njossa oli vaatteita ja sukkia, säkki, jossa oli turkit ja nahkapeite\n-- syksy oli jo myöhä ja oli odotettavissa pakkasia --, säkki, jossa\noli leipää, silakkapytty, voipytty ja pytty, jossa oli läskiä ja pussi,\njossa oli herneitä ja toinen, jossa oli ryynejä. Santra sytytti lyhtyyn\ntulen ja alkoi kantaa tavaroita rantaan.\n\nJuuso itse meni kammariin, jossa hänen isänsä ja äitinsä nukkuivat ja\njossa oli kaappi, jossa muun muassa rahoja säilytettiin.\n\nJuuso hiipi hiljaa kaapille, avasi varovaisesti sen yläosan ja otti\nesille kukkaron, jossa oli isän jo päivällä lukemat rahat tavarain\nostoa varten Memelistä: Syksyn viimeinen ja kallein jaalankuorma\noli haettavana, kymmenen aamia viinaa, kymmenkunta laatikkoa\nkonjakkiputeleita ja muita parempia juomia ja lisäksi silkkiä. Paras ja\nkallein kuorma jätettiin aina syksyn viimeisimmäksi, koska tullimiehet\nmyrskyjen ja lumipyryjen aljettua mieluummin pysyvät lämpöisissä\nkamareissaan maissa, tai jaaloineen satamissa, kuin risteilevät merellä\nhenkensä kaupalla.\n\nSaahan sen palkkansa helpommallakin!\n\nKun kaikki oli jo päivällä puhuttu ja laitettu kuntoon, ei Juuso\nolisi tahtonut herättää enää isäänsä, vielä vähemmin äitiänsä, joka\nei ottanut osaa koskaan mihinkään neuvotteluun. Ei hän ollut puhelias\nmuutenkaan. Kului päiviä Juuson kotonakin ollessa, ettei hän vaihtanut\nsanaakaan äitinsä kanssa. Äiti ei vihannut poikaansa -- päin vastoin\nhän häntä rakasti, mutta hän oli muuten niin vaitelias, oli sellainen\nluonnoltaan, oli ollut sellainen koko ikänsä: Harvapuheinen ja\nhiljainen. Ääneti vain aamusta iltaan kulki askareillaan, ensimäisenä\naamulla ja viimeisenä illalla.\n\nKynttilän valossa Juuso hommaili ja luuli heidän nukkuvan sikeässä\nunessa, kun ukko itse alkoikin sanella:\n\n-- Jokos sinä nyt lähdet, Juuso?\n\n-- Jo. Tuuli on kaakossa ja meri pakenee. Taitaa tulla kova itätuuli.\nTäytyy joutua sitä pakoon, ennenkuin laine ennättää kasvaa.\n\n-- Meri näytti olevan paennut, kun minäkin kävin illalla rannassa.\nParastahan se on, että lähdet. Olette aamulla jo matkojen päässä ja\njoudutte hyvissä ajoin Meemeliin tällä tuulella -- varsinkin jos se\nvetää tuulen itään ja koilliseen, ehkä pohjoiseenkin.\n\n-- Sinne se vetää ja sitten tulee lounat- ja länsituulia, joilla on\nhyvä tulla kotiinpäin.\n\n-- Mene nyt hyvällä onnella ja pidä Jumala silmäis edessä ja katso asun\nja nuorien ja purjeiden ja muun kalun perään, ettet mitään seilaa rikki.\n\n-- Ole huoleta!\n\n-- Minäkin tulen tästä rantaan katsomaan ja ehkä minusta on apuakin.\n\n-- Makaa sinä vain. Kyllä me päästään muutenkin!\n\n-- Noo -- ennättäähän tässä nyt vielä maatakin.\n\n\nII.\n\nJuuso, saatuaan rahakukkaron liivinsä povitaskuun, kiiruhti tupaan.\n\nSiellä oli Santrakin. Hän oli ennättänyt kantaa rantaan jo kaikki\nruokatavarat. Vaatesäkit ja saappaat olivat vielä tuvassa.\n\nJuuso otti kainaloihinsa molemmat säkit ja Santra sai toiseen käteensä\nsaappaat ja toiseen lyhdyn ja alkoi, lyhdyllä tietä valaisten, kävellä\nJuuson edellä.\n\nSepän Jere ja Eskon Mikko eivät vielä olleet rannassa.\n\nSantran näyttäessä lyhtyä käänsi Juuso jollan teloilla\nkeula-mereen-päin ja veti sen niin alas, että isoimmat kertalaineet\nkuohuivat jollan keulaan asti telojen alla. Sitten alkoi hän järjestää\ntavaroita jollaan. Pian oli se tehty, mutta ei vielä kuulunut toisia.\n\n-- Missähän nuo viipyvät, sanoi Juuso.\n\n-- Ei tiedä! -- Kuulehan Juuso!\n\n-- No?\n\n-- Älä lähde nyt merelle.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Kun kaikki sanovat, että siitä tulee kova ilma ja sinä voit seilata\nhukkaan.\n\n-- Jeren puolestako sinä pelkäät. Hahhahh!\n\n-- Älä naura! -- Minä pelkään sinun puolestasi! -- Minä en tahtoisi\nettä sinä nyt hukkuisit.\n\n-- Nyt?!\n\n-- Niin. Nyt, nyt. -- Jää maalle. Ennätäthän sinä perästäkin ja onhan\nsinulla ja isälläsi rahaa ja viljaa ja vaatetta ja lämpöä ja muuta\nhyvyyttä ilmankin niin paljon, että riittäisi jo se entinenkin, eikä\ntarvitsisi henkeään panna alttiiksi, hakeakseen aina vaan lisään\nrikkautta. Tarvitseehan ihminen muutakin kuin rikkautta!\n\nJuuso istui jollan piitalla ja Santra seisoi lyhty kädessä nojaten\nkeulaan. He katselivat toisiaan.\n\n-- Pidätkö sinä niin paljon minusta huolta?\n\n-- Pidän.\n\n-- Etkä tahtoisi, että minä nyt lähtisin.\n\n-- En. Minä en tahtoisi, että sinulle tapahtuu mitään onnettomuutta.\n\n-- Sinä olet ainoa, joka pidät minusta huolta. Kukaan muu ei ole\nminulle tänä iltana niin sanonut: Ei isä, eikä äiti -- eikä kukaan.\n\n-- Siitähän näet, etteivät muut pidä sinusta lukua!\n\n-- Onko se niin!\n\n-- On se. Isäsi ja äitisi tahtovat vain rikastua, eivätkä välitä\nsinusta itsestäsi, tai luottavat sinun hyvään onneesi.\n\n-- Kuulehan Santra!\n\n-- No?\n\n-- Minä narrasin sinua siellä saunassa silloin kun toin sitä viimeistä\nruissäkkiä.\n\n-- Narrasit!?\n\n-- Niin. En minä ole tuonut sinulle mitään silkkihuivia!\n\n-- Et tuonut?! -- Voi! Sehän on hauskaa! Minä kun jo niin pelkäsin,\nettä sinä olet tuonut.\n\n-- Miksi sinä sitä niin pelkäsit. Odotatko sinä muilta?\n\n-- Keltä minä odottaisin!\n\n-- No -- keltä hyvänsä. Arvaa itse.\n\n-- En keltään minä odottanut, en sinulta enkä muilta.\n\n-- Miksi sinä sitä niin pelkäät sitten, että minä toisin?\n\n-- Enhän minä sitä olisi voinut kuitenkaan käyttää. Johan siitä\nolisivat nauraneet ja pilkanneet minua kaikki. Minusta on nyt niin\nhyvä, kun tiedän ettet sinä tuonutkaan.\n\n-- Mutta tällä kerralla minä tuon.\n\n-- Niin, no -- jos tahdot minulle pahaa mieltä niin tuo ja jos tuot\nniin ihan julkisesti minä sen annan takaisin ja sehän on samaa kuin\nrukkaset -- ettäs tiedät, jos et ennestään tiedä.\n\n-- Rukkaset!?\n\n-- Niin niin. Oikeat silkkirukkaset!\n\n-- Mutta eihän minun kosia tarvitsisi --\n\n-- Silkkihuivin antaminen on kosimista ja jo siitä puhuminen on\nkosimista. Silkkihuivilla kaikki on kihlattu, maailman alusta niin\ntähän asti ja tästä eteenpäin niin maailman loppuun asti.\n\n-- Sinä olet ollut meillä niin kauan, eikä me ole koskaan haasteltu\ntällä tavalla!\n\nJuuso nousi ylös piitalta ja meni Santran eteen, jota otti käsistä\nkiinni. Santra sanoi:\n\n-- Sitä minäkin ihmettelen. Jää nyt maalle. Älä mene merelle.\n\n-- Nyt en totisesti haluaisi mennä, mutta minun täytyy. -- Minä olen\najatellut sinua koko päivän --\n\n-- Koko päivän!\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä tuo nyt on -- yksi päivä!\n\n-- Minä ajattelen nyt muinakin päivinä -- aina.\n\n-- Ajattele vain, mutta älä ajattele silkkihuivia ja muita hullutuksia.\nSe on kerralla sanottu!\n\nSantra ravisti Juuson käsiä ja jatkoi:\n\n-- Mene vain merelle, kun et halua totella minua ja mene minun\nonnellani -- tai uppoa meren pohjaan!\n\nSitten hän riistäytyi kokonaan irti ja juoksi lyhtyineen sisään Juuson\nennättämättä enää sanoa hänelle mitään.\n\nVähän ajan perästä tulla kompuroi rantaan lyhty kädessä vanha\nHinterikki itsekin katsomaan poikansa lähtöä ja olemaan apuna, minkä\nvoi.\n\nMyös Eskon Mikko ja Sepän Jere tulivat miltei Hinterikin kintereillä.\n\nMikko ja Jere viskasivat tavaransa jollaan.\n\nVanhaa Hinterikkiä käteltiin jäähyväisiksi. Sitten odotettiin sopivaa\nlaineiden väliaikaa ja kun se tuli, lykkäsivät nuoret miehet jollan\nluisumaan alas teloilta, hyppäsivät ketterästi itse samalla jollaan\nja keinuivat jo monen sylen päässä aalloilla ja alkoivat soutaa kohti\njaalaa.\n\nKuu nousi juuri silloin koillisesta ja peittyi vähän ajan perästä\npilviin.\n\nJaalan ankkurikela alkoi kilkattaa ja purje toisensa perästä avautui ja\njaala käänsi keulansa etelään, kiertääkseen ensin maan eteläkärjen ja\nottaakseen sitten suunnan etelälounatta kohti.\n\n\nIII.\n\nEskon Mikko, joka oli levännein, istui helmarissa. Hänellä oli turkit\npäällä ja karvalakki päässä, sillä yö oli kolea.\n\nJuuso ja Sepän-Jere valmistautuivat makuulle. Kajuutan pöydällä paloi\nrasvalamppu. Kamiinassa paloi tuli kajuutan lämmittämiseksi.\n\n-- Kylmää on jo tuuli, sanoi Juuso vetäessään saapasta jalastaan.\n\n-- Johan tuo on se aikakin, sanoi Jere.\n\n-- Kyllä siitä tulee vielä lämmintäkin. Maltahan kun tuuli menee\nlounaaseen.\n\nSepän Jerelle johtui mieleen saaren lämpöiset saunat, jotka hänen\noli niin äkkiä ja parhaalla hetkellä täytynyt hyljätä ja niitä\nmuistellessaan hän hymyili omalla tavallaan, joka muistutti enemmän\nirvistystä -- hampaat, varsinkin ylähampaat näkyivät ensimmäisiin\nposkihampaisiin asti ja huulet painuivat kiinni ikeniin. Samalla hän\nnauraa sihisti hampaittensa välistä pahaa naurua, joka oli tarkoitettu\nJuusolle.\n\n-- Käy maata, äläkä naura tuolla tavalla, tai saat tästä saappaasta\nkorvillesi!, ärähti Juuso hänelle.\n\n-- Minä taas meinaan, kuulehan Juuso, minä meinaan että meillä olisi\nvähän haastettavaa.\n\n-- Sitten kun selviät. Nyt ei mitään.\n\n-- Sinä et taida tietääkään mikä mies minä olen!\n\n-- Höö!\n\n-- Mitä höö!? Sanopas minulle vielä kerran sillä tavalla!\n\n-- Älä huuda!\n\nHän vääntäytyi kuitenkin koijaansa vasemmalle puolelle ja kääriytyi\npeitteeseen niin hyvin kuin voi ja se voiminen oli humalaiselle\nmiehelle niin ja näin, sillä jaala heilui rajusti, kahden puolen ja\nnousi väliin ikäänkuin jyrkkään ylämäkeen, jolloinka jaalan runko\nnarisi ja köydet viheltivät ja meri pauhasi kahden puolen ja heittäytyi\njälleen rajusti vieläkin jyrkempään alamäkeen, sillä jaala purjehti\ntäysin purjein kovaa sivumyötäistä. Hän torisi vielä peitteensä sisällä\nepäselvää puhetta, josta eroitti selvänä muutamia kiljahduksia --\n\"Minä olenkin sellainen mies!\", \"Hinterikin Juuso luulee olevansa\nparempi kuin onkaan, vaikka on sika, eikä parempi kuin kapinen koira!\",\n\"Tulehan tänne, niin heitän sinut yli partaan kuin tunkion!\" ja muuta,\nmutta vähitellen puhe hiljeni ja lopulta muuttui kuorsaukseksi.\nJuuso nukkui miltei heti koijaansa ojentauduttuaan, nimittäin siihen\ntapaan kuin merimies nukkuu: on sikeässä unessa ja samalla kaiken\naikaa kuulee, mitenkä alus purjehtii. Näkipä hän untakin, sen unen,\njoka hänelle tuli silloin tällöin, kerran vuodessa tai harvemmin,\nmutta aina samalla tavalla. Uni oli alkupuoleltaan miellyttävä, mutta\nloppupuolella muuttui epämiellyttäväksi. Heti unen alkaessa oli Juuso\nunissaan selvillä, että \"Ahaa, nyt se tulee taas!\":\n\nHän oli olevinaan kotonaan.\n\nHän kulki huoneesta huoneeseen, jotka kaikki olivat tuttuja ja joissa\noli paljon ihmisiä viettämässä jotain juhlaa, häitäkö, hautajaisia,\nvai ristiäisiä, se ei koskaan selvennyt. Ihmisiä oli paljon, ja\nhuoneet täynnä tupakansavua ja pöydillä pulloja ja ryyppylaseja ja\nkaikki ryyppäsivät ja kaikki puhuivat yhteen ääneen ja nauroivat ja\nitkivät, niin naiset kuin miehetkin ja lapset ja alaikäiset myös.\nViulun soittaja nousi seisomaan ja soitti, mutta kukaan ei tanssinut\neikä kukaan kuunnellut soittajaa, joka soitti ja itki ja väliin nauroi.\nJuuso itse kulki ääneti läpi väkijoukkojen ja läpi huoneiden ja joutui\naina ja joka kerta tyhjään huoneeseen, johon ei kuulunut mitään ja\njossa oli peräseinällä iso kaappi. Siihen huoneeseen tullessaan Juuso\naina pysähtyi keskelle lattiaa ihmettelemään, että \"Se on merkillistä,\netten minä tätä huonetta koskaan löydä valveilla ollessani!\". Hänestä\nunessakin tuntui nimittäin siltä, että hän aina herättyään menee\netsimään sitä huonetta, eikä koskaan löydä ja nytkin hän päätti heti\nherättyään ottaa selvän missä se huone on ja siltä varalta painaa\nvisusti mieleensä, minkä ovien kautta siihen huoneeseen tullaan ja\nettei taas kävisi niin hullusti, kuin edellisellä kerralla, hän\nvarovasti raottaa ovea, josta juuri oli tullut, ottaa tupesta puukon ja\nleikkaa oven pihtipieleen merkkinsä: \"J. Hp. H.\" joka luetaan: \"Juuso\nHinterikinpoika Heikkilä\" ja heti häntä naurattaa sydämen pohjasta\nkeksintö, jonka hän juuri sillä kertaa on tekevinään -- keksintökin\nuusiintuu kirjaimelleen aina ja joka kerta samalla tavalla: Hän päättää\nvetää Unetarta nenästä, eikä käytä kirkonkirjojen mukaista merkkiään\nvaan leikkaakin: \"J. Op. H.\" joka luetaan: \"Juoseppi Onnenpoika\nHeikkilä\" ja leikatessaan hän nauraa hihittää ihan sydämen pohjasta\nUnettarelle, joka tulee ainakin tällä kertaa narratuksi. On nimittäin\nperäti tärkeää, että hän löytäisi huoneen valveilla, ollessaan, sillä\nkaappi on täynnä pelkkiä kahdenkymmenen markan kultarahoja, joka\nlaatikko ja lokero kukkurallaan, niin täpö täyteen ahdettu koottuja\nkultapyörylöitä, että sen kupeet, ovet, pohja ja päällyskin ovat\nvuosien kuluessa painuneet pullolleen ja sen huoneen permannossa,\naivan keskellä huonetta, on luukku, jonka alla on kellari, täynnä\nviini-, samppanja- ja konjakkipulloja ihan loppumattomiin. Saatuaan\nmerkkinsä kuntoon oven pihtipieleen ja juuri sillä hetkellä, kun hän on\npistämäisillään puukkonsa takaisin tuppeen alkaa unen epämiellyttävä\nosa:\n\nHän oli seisovinaan jaalan keulakannella. Meri on musta ja yö pimeä ja\ntuuli kova. Isopurje on kokonaan kääritty. Päällä on ainoastaan vokka,\nharusvokka ja lyyveri. Yksi hänen apulaisistaan istuu perää pitämässä\nja hän itse seisoo keulassa tähystämässä loistoa, jonka piti tulla\nnäkyviin, mutta ei tullutkaan. Hän oli kuin yhtenä silmänä, mutta näki\nvain pimeyttä. Hän epäili peränpitäjän torkkuvan ja ohjaavan väärin\nja siitä syystä hän vilkaisi perälle päin ja kysyi: \"Mitä kohti se\nmenee?\" -- \"Länsi-itään\", vastasi perämies, jonka partaisia kasvoja\nkompassilamppu valaisi. -- \"Eihän sen nimistä tuulta olekaan!\", sanoi\nJuuso ja alkoi tuntea värisemistä, joko vilusta tai kuumasta. Hetken\ntähysteltyään keulaan päin hän toistamiseen vilkaisi perälle ja näki\nnyt noin sylen korkuisen lieskan nousevan kajuutan torosta. Hän ensin\nsäpsähti ja aikoi huutaa perämiehelle, että: \"Hei mies! Tuli on irti!\",\nmutta viittasikin kädellään veltosti -- kuin jotain vähäpätöistä\nhalveksien -- ja hymähti itsekseen: \"Nokivalkea -- kyllähän sammuu\nniinkuin on syttynytkin\", ja jatkoi tähystämistään. Kun hän tähystyksen\nlomassa kolmannen kerran vilkaisi hätäisesti perälle, ei siellä\nnäkynyt enään kompassilampun valossa istuvaa perämiestä, eikä lieska\nnoussut enää taivaalle kajuutan torosta, vaan laiska, karpalonpunainen\nraskas savu, joka ei viitsinyt nousta ylöspäin, tai leijailla tuulen\nmukana, kuin muut savut, vaan tuprahteli ja tupsahteli toron suusta ja\nvalui yli toron reunojen alas päin. Kiireesti juoksi Juuso perälle ja\nhavaitsi, ettei se mitään oikeaa savua ollutkaan, niinkuin hän jo oli\nepäillytkin, vaan oli se karpalonpunaista sakeaa verta, jota virtasi\ntoron täydeltä ja valui yli toron reunojen alas kajuutan katolle ja\nsiitä kannelle ja kannelta lotisi se alas mereen, joka oli verestä\npunaisena jaalan peräntakaa ja vanavesi muodosti karpalonpunaisen\nhohtavan juovan aina meren saarteelle, johon se päättyi. -- Jaala\ntuntui kulkevan ohjaamattomana pakoon punaista vanavettään kuin hullu\nhevonen varjoaan. Juuso laskeutui alas kajuuttaan, jossa kompassia\nvalaiseva lamppu paloi ritisten, mutta ei siellä ainoatakaan ihmistä\nollut, ei niin ristin sielua. Kajuutassa oli lämmin, mutta kamiinassa,\njohon Juuson silmät iskeytyivät jo portaissa alas laskeutuessaan ei\npalanut tuli. Kamiinan liesirenkaiden ja toron raoista vuoti ja tuprusi\njotain karpalonpunaista niinkuin savua toisinaan, kun kamiinaan tehdään\ntulta ja veto on huono jostain syystä. Juuso havaitsi heti, että tuo\nkarpalonpunainen on samaa verta, mitä vuotaa torosta ulos kajuutan\nkatolle, jaalan kannelle ja mereen, mutta ei saanut selville, mistä\nsitä tulee, sillä vilkaistuaan kamiinan luukusta, havaitsi hän, että se\noli typö tyhjä ja kylmä. Silloin tunsi Juuso kammon valtaavan mielensä\nja hän olisi suonut, että jaalassa olisi ollut toisiakin ihmisiä.\nHän ajatteli, että ehkä ne toiset kuitenkin olivat kannella, vaikkei\nhän sitä äsken huomannut ja kiireesti hän riensi jälleen kajuutan\nportaille, mutta kun hän sai päänsä ylös luukusta, näki hän, että jaala\npurjehtii veden alla, ohjaamattomana, hurjaa vauhtia, hiukan kallellaan\nja keula vähän alempana. Päällä olivat samat purjeet, mitkä ennenkin.\nHän katseli ympärilleen.\n\nTaivasta ei näkynyt.\n\nAaltoja ei näkynyt.\n\nMerivesi kuulsi harmaanviheriänä kaikkialla ja siinä ui kilpaa jaalan\nkanssa erilaisia kaloja: haileja loppumattomiin, simppuja, merihärkiä,\nturskia, lohia, siikoja ja kampeloita, jotka uivat lappeellaan ja\nvilkuttelivat molempia silmiään veitikkamaisesti Juusolle, samoin\nräpyttelivät ja vilkuttelivat silmiään kaikki muut kalat ja hylkeet ja\npyöriäiset, joita suurin parvin pyllyili siinä mukana.\n\nYhtäkkiä kumahti läpi meren ja läpi maailman huuto kuin sadan pasuunan\nvoimalla:\n\n-- Hoo! Johan sieltä Hinterikin Juusokin tulee!! Missä sinä olet\nviipynyt näin kauan?!, ja samassa huomaakin Juuso olevansa jaaloineen\nmeren pohjassa, savensekaisella ruskean viheriällä hiekalla ja näkee\nympärillään uponneita laivoja, joiden kansilta muinaismaailman\nmerisankarit häntä toivottavat tervetulleeksi.\n\nTällä kohtaa Juuso aina herää puolivalveilleen ja käsittää uneksi vain\ntuon epämiellyttävän jälkiosan ja on hyvillään että se olikin vain\nunta. Mutta unen miellyttävä alkuosa ei tunnu unelta, vaan kaukaa\nkangastelevalta muistolta, että hänen kotonaan todellakin olisi\ntuntematon huone aarteineen ja että hän joskus olisi yrittänyt sitä\netsiä.\n\nTälläkin kertaa Juuso on puolihereillä ollen noussut koijansa laidalle\nistumaan, ottanut tupakkavehkeensä esille, täyttää nyt piippuaan ja\non tyytyväinen siitä, että Mikko istuu perää pitämässä ja että Jaala\npurjehtii oikeaa suuntaa ja että Ruuskerin tuli alkaa jäädä yhä enemmän\nperäntaa ja että isoimpien laineiden harjalle noustessa alkaa näkyä jo\nVailuodon tuli ja että kaikki on oikein ja niinkuin pitääkin, eikä hän\npurjehdi missään meren pohjassa, eikä kajuutan torosta tuprua verta,\nvaan että kaikki tuo oli vain pahaa unta, samaa, joka hänet on niin\nusein peljästyttänyt hereille.\n\nJuuso tunki tupakkaa piippuunsa ja ihmetteli samalla, mistä hänen\npäähänsä pälkähti taas tuo vanha hämärä muisto kotitalossa olevasta\nkammarista, jota hän ei ole vielä löytänyt. \"Mistäs tuon piti taas\njuolahtaakin mieleeni?! Täytyypäs ottaa kerrankin selvä siitä\nhuoneesta, kun pääsee tästä kotiin,\" tuumi Juuso, mutta kun hän oli\nvetänyt pari savua, heräsi hän täydellisesti ja kävi muistissaan\nläpi koko kotinsa, ulkoseiniä myöten ja läpi joka huoneen ja komeron\nja havaitsi harmikseen, ettei hänen kotonaan vai olla ainoaakaan\ntuntematonta huonetta ja että kaikki oli vain unta.\n\nTämä unisarja seurasi häntä läpi elämän. Hän ei muistanut milloin hän\nsen näki ensi kerran -- luultavasti jo lapsena tai hyvin nuorena.\n\nUsein vielä vanhanakin miehenä hän oli siinä määrässä sen vallassa,\nettä puolivalveille herättyään oli varma tuon aarrehuoneen\nlöytämisestä, vieläpä joskus lähti unissaan sitä etsimään, kävelemään\nhuoneesta huoneeseen, jolloinka lapset heräsivät ja nuorempi tytär\nkysyi peloissaan: \"Kuka meillä kävelee yöllä?\", johon Euppe vastasi:\n\"Kukas se nyt muu olisi, kuin tuo papan tohros, joka unissaan kävelee.\"\n-- \"Mitäs isä unissaan kävelee?\" -- \"Kukas sen tietää. Nuku sinä vain\nrauhassa!\"\n\nVasta palattuaan vuoteensa reunalle ja vedettyään muutaman tupakan\nsuuhun, heräsi Juuso täydellisesti, ja harmitteli, että tuo aarrekammio\ntaitaakin olla sekin vain unta. -- \"Harmi ties!\" -- huokasi hän silloin\naina itsekseen.\n\nNiin tapahtui joka kerta.\n\nJuuso pisti päänsä kajuutan luukusta ja kysyi Mikolta:\n\n-- No -- missäs ollaan?\n\n-- Missäs tässä nyt vielä oltaisiin. Ruuskeri näkyy hyvin.\n\n-- No mutta johan Vailuodonkin pitäisi olla näkyvissä.\n\n-- Millä helkutin ajalla?!\n\n-- Jaalahan kulkee hyvää kyytiä.\n\n-- Vaikka kulkisi vieläkin parempaa, mutta mikä on mahdoton se on\nmahdoton. Vastahan tuota juuri alas menit, sen että makaamaan pääsit.\n\n-- Minä olen tainnut nähdä unta.\n\n-- No se on taas sinun asiasi. Taidatte olla humalassa molemmat, niin\nsinä kuin Jerekin.\n\nJuuso ei välittänyt ryhtyä Mikon kanssa väittelemään humalaisuudestaan,\nvaikka tiesikin itsensä selväksi.\n\nJo heti luukulle noustuaan hän oli silmäillyt ylös purjeisiin ja tehnyt\nhuomiota tuulen suhteen.\n\n-- Taitaa lisätä tuulta, sanoi hän.\n\n-- Tuulta lisää, tuulta lisää, vastasi Mikko.\n\n-- Se taitaa vetää itäänpäin.\n\n-- Niin tekee.\n\n-- Taitaa olla jo itäkaakossa?\n\n-- Piirun verran yli siitäkin. Kohta se on täydessä idässä. Puomi\ntäytyisi saada toiselle puolelle. Pyrkii menemään yli omin valloin, kun\nalus laineessa kiirailee.\n\n-- Missä on Ruuskerin tuli.\n\n-- Tuossahan se näkyy vokan alitse.\n\n-- Jaaha. Tilaa on kyllä. Anna mennä vain lähemmä tulta niin pysyy\npuomi asemillaan.\n\nPurjehdittiin nimittäin täyttä myötäistä ja purjeet olivat kahden\npuolen, vokka vasemmalla ja isopurje oikealla. Keulapurjeet eivät\nsaaneet tuulta mistään ja löivät tyhjää kaiken aikaa, heilahtaen\nmilloin vasemmalle, milloin oikealle kolistellen jolusnuoralokkejaan.\n\nMikko otti uuden suunnan ohjaten siten, että Ruuskerin tuli näkyi\nmiltei keulasta, ohi keulamaston, vasemmalta puolelta.\n\n-- No niin, ei hän tässä mitään hätää ole, ja jos tuuli kääntyy ennen\nRuuskeria enemmänkin, niin anna mennä eteläpuolelta tulta. Onhan siellä\nvettä ja tuulta meille kyllä.\n\n-- Viskoi jo tässä äsken muutamia lumihiutaleita. Minä luulen, että\nsiitä tulee pian lumipyry ja sitten meille taitaa tulla tässä vielä\nhuono yö. Siltä varalta olisi pysyttävä keskellä merta, eikä painuttava\nliian lähelle Viron rantaa, varsinkin jos lumipyry tuo mukanaan\nkoillismyrskyn, niinkuin minä luulen.\n\n-- No se on taas sen ajan murhe. Anna painaa vain!\n\n-- Sen ajan murhehan se on, vaan minä olen sitä mieltä, että meidän\nolisi otettava isopurje kokonaan pois ja mentävä hiljemmin ja\nkatseltava, mitä tulee. Saahan tuota päivän valjettua jälleen lisätä\npurjetta, jos niiksi näkee.\n\n-- Antaa olla purjeet kaikki työssä. Sitä vartenhan ne purjeet ovatkin:\nantamassa kyytiä alukselle. Sitä parempi, minkä pikemmin matka\njoutuu. Eihän me ole tultu tänne tuulien kääntymisiä ja lumipyryjä\nodottelemaan, vaan matkaa tekemään.\n\n-- Olkoon se nyt sinun mielipiteesi sellainen kuin on, mutta ainakin\nmeidän pitäisi rievata isopurje, ottaa sisään rievi tai kaksi.\n\n-- Anna painaa vain täydellä.\n\n-- Niinhän sinä sanot siihen asti kun rojahtaa koko perämasto alas.\n\n-- Ei Heikkilän jaaloissa ole koskaan mastot rojahdelleet.\n\n-- Ja jos rojahtaisi, niin ei ne muissa kuin Heikkilän jaalassa\nrojahtaisi. Muut katsovat, minkä kalu kestää ja vähentävät purjeita\najoissa.\n\n-- Mastoissa ja muissa purjepuissa ei ole missään mätää. Vantit ovat\nvahvat. Keväällä pantiin kaikki juoksevat köydet uudet. Purjeet ovat\nkaikki vasta toista kesää. Pitäisihän niiden kestää!\n\n-- Annetaan olla niinkuin tahdot. Minä vain sanoin, mitä kaikki muut\ntekisivät: Ottaisivat isonpurjeen pohjareiviin, tai kokonaan pois.\nUseimmat ottaisivat kokonaan pois. -- Annas tupakkaa!\n\nJuuso toi tupakkakukkaronsa Mikolle, joka oli jo kaivanut piippunsa\nesille ja rupesi sitä täyttämään, hoitaen helmaria sillä aikaa\nkainalossaan. Täytettyään piippunsa, antoi hän kukkaron takaisin ja\nsanoi: \"Suurkiitos!\" ja sytytti piippunsa ja virkkoi sitten:\n\n-- Saamarin kylmä yö!\n\n-- Eipähän tämä enään mikään heinäkuun yö ole.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Vilu tässä tulee. Täytyy mennä jälleen koijaan.\n\n-- Mene vain, kyllä täällä toimeen tullaan.\n\n\nIV.\n\nTäsmälleen kello puoli yksitoista oli lähdetty. Kello yksitoista oli\nsivuutettu Lounatrivi, joka ei vielä ollut kaukana. Vauhti on sen\njälkeen parantunut parantumistaan.\n\n\"Vesa\" ei ollutkaan mikään huono kulkija. Päinvastoin se oli saaren\nparas ja Juuson kokemusten mukaan paras koko Suomenlahdella, sillä\nhän ei ollut tavannut vielä alusta, joka olisi \"Vesan\" jättänyt.\nSe oli rakennettu miltei pelkästään nopeutta silmällä pitäen. Sen\nkantavuus oli sen ajan mittojen mukaan seitsemän lästiä. Se voi\nkuljettaa kantamuksenaan kaksituhatta yhdeksänsataa tiiltä, tai sata\nkuusikymmentä tynnyriä rukiita. Niitä tavaroita siinä kuitenkin hyvin\nharvoin kuljetettiin. Keskikesinä, valoisten öiden aikana, se joskus\nsai silakkakantamuksen Viroon, ja tiilikantamuksen Virosta, Loksalta,\nSuomeen, tai myös ruiskantamuksen Virosta Suomeen.\n\nTällä kertaa sillä oli vain pohjapainokivet, seitsemän jollankantamusta\nkiviä, jotka olivat tiiviisti ladotut pohjalle. Se oli hiukan liian\nkevyt pohjapaino kovassa aallokossa luoviessa, mutta näin myötäisessä\neduksi. Viinaa ei juuri otettu koskaan koko jaalankantamusta, sillä\nsilloinhan se olisi ollut peräti kömpelö luovimaan ja hätätilassa olisi\ntäytynyt vierittää monta kallista astiaa viinaa yli partaan meren\niloksi. Niin usein olikin täytynyt tehdä, mutta Hinterikin Juuson ei\nkoskaan -- eikä hänen isänsäkään.\n\nViinaa otettiin vain puoli kantamusta. Silloin oli jaala parhaassa\nluovimiskunnossa myrskyllä ja sehän oli pääasia, että suoriutui\nahdistajistaan vastatuulessa ja ennätti tehdä useamman matkan.\n\n\"Vesaa\" pidettiin Juuson itsensä näköisenä, vaikka jaala olikin hänen\nisänsä rakentama.\n\nOltiin nimittäin huomaavinaan, että molemmilla, niin Juusolla kuin\n\"Vesallakin\" olisi ollut samanlainen, tai ainakin samannäköinen nenä.\nOli kummallista, kuinka ihmisten silmissä kaksi niin erinäköistä nenää\nvoivat näyttää samannäköisiltä! \"Vesan\" nenähän taipui sisäänpäin ja\nJuuson oli suora. -- Silmien sanottiin näillä veljeksillä, kuten heitä\nväliin pilkalla mainittiin, olleen samaa maata: molemmilla rautaa.\nMolemmat nämä katselivat myrskyävää merta ja pahintakin kaatuvaa\nkertalainetta yhtä kylmänä ja rauhallisena. Monet jaalat, saatuaan\nvihaisen kertalaineen silmilleen, tulivat pitkäksi aikaa sokaistuiksi,\njäivät miltei paikoilleen ja räpyttelivät onnettomina siipiään ja\nvasta vähitellen, suolaisen veden tippuessa silmistä, niin jaalan kuin\njaalamiehenkin, selvenivät ja alkoivat hitaasti kääntää kuvettaan\nmereen ja ottaa jälleen tuulta purjeisiinsa.\n\nToista oli \"Vesan\".\n\nSen silmät olivat aniharvoin liian lähellä merenpintaa.\n\nSe katseli ylväänä korkealta kuin merenvaltiatar ainakin, valikoi\nuhrinsa nopeaan, syöksyi hurjaa vauhtia sen kimppuun vinkuvin köysin\nja humisevin siivin, leikkasi sen poikki harjalta kuin partaveitsellä\nja kiisi jo tuolla kaukana laaksossa, aaltojen välillä, uuteen\nhyökkäykseen yhtä päättävänä ja häikäilemättömänä. Ilmankos uskottiin,\nettä Juuso jaaloineen oli Vetehisten suosiossa, vaikka lieneekin ollut\npäin vastoin, että Vetehiset etsivät Juuson ja hänen jaalansa suosiota.\n\nKajuuttaan alas tultuaan istui Juuso koijansa reunalle tupakoimaan ja\nmiettimään.\n\nMikko oli esittänyt purjeiden vähentämistä.\n\nJuuso mietiskeli, että se oli oikea esitys. Tuuli alkaa olla liian\nkova täysille purjeille, sen myönsi Juuso, vaikka olikin ollut toista\nmieltä Mikon kanssa, sillä Juuso ei kärsinyt sitä, että hänelle\nannettiin neuvoja purjehtimisessa ja että sen tekivät omat miehet.\nHänen olisi tehnyt mieli antaa korvalle Mikkoa puheistaan, vaikka itse\nolikin noussut äsken kajuutan portaille, paitsi unensa hätyyttämänä,\ntarkastamaan tuulta, koska oli huomannut aluksen vapisevan ja värisevän\nliiasta kulusta.\n\nMikko tuntui olevan sitä mieltä, ajatteli Juuso, että tästä vielä\nsaadaan oikea myrsky ja huono yö.\n\nVoi olla niin.\n\nMutta voi se olla muutenkin.\n\nJos kaikki pelvot otettaisiin lukuun, ei koskaan lähdettäisi mihinkään.\n\nKajuutan katossa, sitä varten kiinnitetyn kahden nauhan varassa,\noli merikarttoja rullille käärittyinä. Niistä otti Juuso esille\nSuomenlahden kartan jota tutki ja suunnitteli, mitä tekisi, jos myrsky\nalkaisi.\n\nJos lumipyry tulisi, olisi hyvä päästä johonkin hätäsatamaan.\n\nLähin sopivalta näyttävä saari tuntui olevan Mohni. Siellä on loisto ja\nsumukello ja hyvä varjo miltei kaikille tuulille.\n\nJos taas lumipyry alkaisi aivan lähituntien aikana olisi parasta luovia\ntakaisin oman saaren varjoon, tai pienennettävä purjeet ja jäätävä\nmereen makaamaan piissä.\n\nJuuso levitti kartan pöydälle, veti saappaat jalkaansa, turkkitakin\npäälleen ja karvalakin päähänsä ja nousi jälleen kannelle.\n\n-- No?, kysyi Mikko.\n\n-- Miltä täällä ilma näyttää. Hyvältä vain? Vai mitä? Tuuli puhaltaa\nniinkuin pitääkin.\n\n-- Tuuli puhaltaa, tuuli puhaltaa.\n\n-- Minä tässä olen tuuminut, että jos otettaisiin isopurje kuitenkin\npohjarieviin.\n\n-- Se on sinun asiasi. Tee kuinka haluat. Kyllä tämä vielä menisi\nnäinkin.\n\n-- Rievataan vain isopurje. Saahan sen auki jälleen, milloin haluttaa.\n\n-- Niin -- saahan sen. Rievataan vain. Keveämpi on seilata.\n\n-- Jere! Nousehan ylös!, huusi Juuso alas.\n\nJere ei kuullut, eikä huudosta herännyt. Juuson täytyi mennä alas ja\nsai hän riuhtoa Jereä kauan, ennenkuin hän heräsi ja sammalsi: \"No --\nmikäs on hätänä?!\"\n\n-- Ei mitään -- tule ylös niin pienennetään purjeita.\n\n-- Tullaan tullaan. Taitaa olla tormi.\n\n-- No ei mitään pahempaa. Nouse vikkelään ylös!\n\nKun Juuso käytti sanaa \"vikkelään\", merkitsi se, että on tosi\nkysymyksessä. Kukaan ei vähennä purjeita liian aikaiseen, Juuso\nkaikkein vähimmin.\n\nPian olivat kaikki kolme miestä kannella.\n\nJere tirkkasi puomin, höllitteli isonpurjeen piikki- ja juurivalleja,\nJuuso itse veteli reivinnuorasta renkaan toisensa perään kiinni\npuomiin, Mikko hoiti edelleen ohjausta ja veti kiinni isonjalusnuoran,\nettä puomi tuli aluksen kohdalle ja Jere ja Juuso voivat solmeta reivin\ntoisensa perään, aina pohjareiviin asti. Työ pimeässä ja ankarassa\naallokossa oli hankalan puoleista, mutta suoriuduttiin siitä muutamassa\nminuutissa. Jalusnuora höllennettiin ja isonpurjeen annettiin mennä\njälleen oikealle, entiselle puolelleen, ja alus kulki sen perästä\nentistä tasaisemmin, mutta miltei entistä vauhtia.\n\n-- Lämmin tuli, sanoi Juuso käsiään hieroen. -- Kylläpäs osasi lykätä\näkkiä aikamoisen vihurin! Peloitti jo, että purje repeää.\n\n-- No -- olisi se vielä mennyt jonkun aikaa niinkin, mörähti Mikko,\nsylkäisi yli laidan ja istui entiselle ohjauspaikalleen. -- Äkkiä se\nlisäsi tuulta tosiaankin.\n\n-- Tämä oli vain pieni varoitus, jutteli harvakseen Jere ja pani myös\ntupakaksi, mutta ei ollut saada tulta piippuunsa.\n\n-- Varoitus! -- Mitä sinä sillä meinaat?, kysyi Juuso.\n\n-- Sitä vain, että tämä itätuuli on kaiken aikaa katsellut ja odotellut\nja ihmetellyt, että \"Tuossa laivassapas on saita kippari, kun ei anna\nmiehilleen purjeryyppyjä, purjeisiin päästyä!\", ja että \"Annas olla\n-- pitäisi miestä vähäisen muistuttaa ja ravistaa tyttöajatuksistaan\nhereille.\" He he he!\n\n-- Tyttöajatuksista! Suus kiinni, tai joudut yli partaan!\n\n-- Tyttöajatuksista tai muista -- itsehän ajatuksesi tiedät. Tottahan\nsinä nyt sen verran leikkiä ymmärrät, ettet tuosta minua yli partaan\nlykkää! Meri ja tuuli vaatii pitämään muistissa kaikki lain pykälät ja\nyksi tärkeä pykälä on se purjeryyppy, joka on saamatta vielä.\n\n-- Saathan tuon nyt vähemmälläkin melulla. Humalassa olit alukseen\ntullessasi ja menit heti maata purjeisiin päästyä.\n\nJuuso haki kaapistaan rommipullon ja tarjosi sen ensin Mikolle.\n\n-- Perämies ensin.\n\nMikko ryyppäsi pullon suusta pari hyvää siemausta, ja pyyhki suutaan.\n\n-- Tattis! Hyvää se tekeekin näin kylmällä. -- Liikaa hätäilyä\ntämä rievaus oli! Ei tämä ole kuin ohimenevä kuuro. Alkaa jo tuuli\nhelpottaa, jutteli Mikko ja sillä aikaa ryyppäsi Jere ja Juuso itse,\njoka pani pullon korkin kiinni ja vei pullon jälleen kaappiin. Hän\noli äsken aikonut ottaa viinapullon, mutta uhallakin -- kun häntä\nsaituudesta syytettiin -- otti hän rommipullon ja olisi ottanut\nvieläkin parempaa jos olisi sattunut olemaan.\n\n-- Seuraava ryyppy otetaan keskiviikkona Memelissä, sanoi hän jälleen\nkannelle noustuaan.\n\n-- Jokos meinaat olla keskiviikkona Memelissä? kysyi Mikko.\n\n-- No jos tätä tuulta riittää ja pysyy tältä suunnalta -- tai vielä\nparempi, jos kääntyy koilliseen, niinkuin on luultavaa -- saadaan\nylihuomenillalla myöhään Memelin tuli näkyviin ja ankkuroidaan\npuolen yön tienoissa Memelkattiin, kuin aika pojat. Keskiviikkona\notetaan tavara jaalaan sisään ja illalla otetaan ryypyt Memelissä ja\nlauantaiksi saunaan kotiin. Niin olen minä sen asian reknannut.\n\n-- Niin no -- jos tuulien veivi olisi sinun käsissäsi, niin miks' ei se\nniinkin menisi, uskon minä, vastaili varovaisesti Mikko. Miksei sitä\nsitten ennätettäisi kotiin vaikka lauantaiksikin.\n\n-- Tunnetaanhan nämä Memelin matkat. On se tämäkin jaala toisenkin\nkerran tätä väliä juossut. Osaisi jo yksin sinne mennä. Ei muuta\nkuin Lounatpäästä kääntäisi keulan länsilounatta kohti ja sanoisi\nsille, että \"Alapas laputtaa Memeliä kohti!\" ja ihme olisi, ellei\nsitä kolmen päivän perästä löydettäisi Memelkatista. Siellä tuttavat\nmiehet täyttäisivät jaalan hyvällä, kääntäisivät keulan kotiinpäin ja\nsanoisivat: \"Mars kotiisi lauantaisaunaan!\" ja niin tapahtuisi. Olisi\nse mukavaa!\n\n-- Olisihan se -- puuttui puheeseen Jere, nauraa rähähdellen\nivallisesti. Hän seisoi kajuutan luukusta tulevassa valossa, jossa\nJuuson oli hyvä tarkata hänen ilkeää nauruaan ja pahaa hymyään. --\nSinä istuisit vain kotonasi ja silloin tällöin vääntäisit kellon\nmukaan tuuliveivilläsi sopivaa tuulta jaalalle ja muun ajan vahtisit\nSantraa silmiin ja harjoittaisit aikamoista peliä hänen kanssaan. --\nSo so! Pidä kätesi kauempana. En minä pure! -- Santra on hyvä tyttö ja\nihananmuotoinen. Köyhä, mutta se ei ole vika. -- Vanhemmat köyhtyneet\n-- sehän ei ole Santran syy. -- Tänään rikas, huomena köyhä, kenelle\nmitäkin on sallittu.\n\n-- Monettakohan kertaa tänä yönä sinä Sepän Jere alat puhua Santrasta?\n\n-- Minä puhun tästä alkaen hyvin usein sinulle Santrasta, koska tiedän\nsen sinua miellyttävän. Tänä iltana ovat avautuneet silmäni näkemään,\nettä sinä olet ruvennut ahdistelemaan Santraa. En minä saunassa niin\nhumalassa ollut, etten olisi mitään nähnyt -- älä luulekaan -- ja\nranta-aittojen takana illalla ennen lähtöä minä salaa tarkastelin\nmitenkä sinä rannassa, jollan luona, häärit Santran ympärillä ja\nodottelin, milloinka sinä lasket sen tytön rauhaan. Rykäisin vähän ja\nSantra taisi sen kuulla, koska otti lyhdyn ja läksi juoksemaan ylös.\nNiin, niin! Kyllä täällä tiedetään! Ja enemmänkin tiedettäisiin!\n\n-- Mitäs tämä sinuun kuuluu!\n\n-- Ei kuulukaan mitään! Eihän Santra ole meillä palvelijana, vaan\nteillä. Sinuunhan tämä kuuluu. Sinuun totta vie kuuluukin! Kerrankos se\non tapahtunut, että isäntä, tai isännän poika, on nainut piikansa!\n\n-- Lopeta jo, vähämielinen!\n\n-- Matruusi tekee mitenkä päämies käskee. -- Mutta sen minä vielä\nsanon ja sen saat pitää tästä eteenpäin mielessäsi, vaikka en siitä\nuudestaan sinulle muistuttaisikaan, että Santran asioissa on muillakin\nsanottavaa, eikä vain sinulla!\n\n-- Santran asioissa?!\n\n-- Nii'in! Santran asioissa! Hyvä, että kuulit oikean sanan!\n\n-- Missä helvetin Santran asioissa?!, -- huusi Juuso ja katseli Jereä\nvihaisena ylös ja alas, pitkin hänen koko pituuttaan.\n\n-- Jos sinä olet niin helkkarin tuhma mies, ettet itse loppua ymmärrä,\nniin sille en minä mahda mitään. Toisen ihmisen tuhmuudelle ei toinen\nihminen mahda mitään!\n\n-- Taitaisi olla viisainta, että veisin sinut takaisin kotiin --\nvalvomaan etujasi, nauroi Juuso.\n\n-- Ennätän minä valvoa niitä sittenkin, kun palataan Memelistä kotiin.\n\n-- Sinä näytät heiluvan enemmän, kuin mitä aallot ja jaala selvää\nmiestä kannella heiluttavat -- tuskin pysyt tolpillasi. Taitaa olla\nparasta, että menet maata koijaasi, että kykenet pitämään vahtia Mikon\njälkeen.\n\n-- Tehdään vain mitenkä kapteeni käskee, mutta pidetään oma päämme myös.\n\nMikolla oli ajatus, jota hän oli hautonut jo kauan, mutta ei mielestään\nollut vielä saanut sopivaa tilaisuutta sen julkilausumiseen. Milloin\nnäytti Juuso olevan pahalla päällä, milloin mitäkin ja nyt taas oli\nollut esteenä tuo joutava väittely Juuson ja Jeren välillä. Hetki ei\nnytkään tuntunut sopivalta, mutta koska parempaa hetkeä tuskin tulee\nja tunnin perästä jo paraskin hetki on liian myöhäinen, päätti hän\nnyt lausua, kautta rantain, ettei menettäisi kunniaansa, ajatuksensa\nJuusolle, Jeren kuullessa, ennenkuin Jere ennättää makuulle. Mikko\nnimittäin toivoi Jerestä voimakasta tukea sille, mitä hän aikoo\nesittää. Tuntui siltä, ettei asiaa voi ottaa puheeksi Juuson kanssa\nkahden. Jere oli jo portaissa, kun Mikko, Jereen päin kääntyneenä ja\nikäänkuin Jerelle haastellen alkoi puhua, vedettyään ensin piipustaan\nkolme hätäistä ja ahnasta tupakan savua, jolla aikaa hänen suunsa\nmaiskahteli äänellä, joka voitti meren pauhun ja vinkumisen ja huminan\ntakilassa:\n\n-- O-o-o-olis sillä miehellä ko-kohtalaisen märkä reisu, joka nyt\nlähtisi luovimaan tällä tuulella takaisin kotiinsa.\n\n-- No olis se piru vie kohtalaisen märkä, sanon minäkin, kuului Jeren\nääni kajuutasta, -- enkä siihen työhön hevillä suostuisi, paitsi jos\nvietäisiin kajuutalla kotiin. Sitten kyllä! Ohhoijaa! Täällä näin\nloikoisin herroiksi koijassani ja pyytäisin ilmoittamaan, milloin\njolla on jaalan kupeella, soudattaisin itseni maihin ja köntisin omaan\nmökkiini ja sanoisin Santralle näin ikään: \"Santra hoi! Tule vetämään\nsaappaat jalastani!\" -- He he! On se tämä elämä mukavaa!!\n\nJuuso otti piipun pois suustaan, katsoi tiukasti Mikkoon ja sanoi:\n\n-- Sinä tarkoitat siis sitä, että meidän olisi mentävä takaisin!\n\n-- No en nyt ihan sitä. Sanoin vain että -- jos menisi -- niin märkä\nmatka siitä tulisi. -- Mutta -- tuota noin -- että jos senkin tekisi,\nniin ei tästä tarvitsisi pitkältä purjehtia koilliseen päin, ja miltei\nsinne se veisi, jos keulan ylös tuuleen kääntäisi, kun maa alkaisi\nvärjöttää ja loppumatka menisi aivan kuivin käsin. Alussa se vähän\nkastelisi, noin puolen tunnin ajan.\n\n-- Mitä hyötyä meille siitä olisi?...\n\n-- Hyötyä! Aina sinä puhut siitä hyödystä.\n\n-- No mistäs sitten! Hyötyä kai ajattelee jokainen, joka jotain tekee!\nVai lähtisitkö sinä luovimaan hyödyttömästi? Ja leikinvuoksikos sinä\nteet kaiken, mitä teet?!\n\n-- Mitä hyötyä siitä olisi, selviäisi kyllä aikanaan.\n\n-- Jos tuuli äkkiä kääntyisi vastaan, niin paikalla mekin\nkäännyttäisiin ja mentäisiin kotiin odottamaan sopivampaa tuulta ja sen\nhyödyn minäkin ymmärtäisin, mikä siitä olisi. Mutta jättää käyttämättä\nhyvä myötätuuli! Sen tuottamaa hyötyä en totisesti ymmärrä! Niin kauan\nkuin tuuli puhaltaa samaan suuntaan, mihin mekin mennään, seurataan\nme tuulen mukana. Jos tuulta lisää, vähennetään purjeita ja ajetaan\nlopulta vaikka mastisillaan, mutta takaisin ei käännytä! \"Joka tuulen\nmakaa, se tyynen seilaa.\" Tiedäthän sen!\n\n-- Tiedän tiedän. Miksei tuota nyt tietäisi.\n\n-- No -- mitäs haastat sitten. Minäkin hiukan ajattelin, että\nmentäisiin Mohninsaareen tuulenpitoon, mutta sitten johtui heti\nmieleeni, että johan ne nauraisivat Mohninsaaren virolaiset koko lopun\nelämänsä ja vielä kolmanteen ja neljänteen polveen asti saarelaisille,\njotka tulivat myötätuulen pitoon heidän satamaansa. Myötätuulen\npitoon! Ajatteles! Pilkkalauluja tekisivät meistä ja joutuisimme\nkaikennäköisten mätäleukaisten mohnilaiseukkojen sananlaskuissa\nivattaviksi aikojen loppuun asti! Mikä hätä meillä on! Kiitä, että on\nmyötätuuli!\n\n-- Kyllähän se sellaista on, että Mohnissa meille naurettaisiin ja\nkotona vielä pahemmin.\n\n-- Siitähän näet, että meillä ei ole muuta neuvoa, kuin pysyä meressä,\ntuli mitä tuli. Kovahan tämä on ilma ja hukassa oltaisiin, jos mikään\npaikka aluksessa tai takilassa perään antaisi, mutta toivotaan että\nkestää ja katsotaan perään, ettei pääse mitään repimään. Tekisi mieli\nottaa isopurje kokonaan pois, mutta antaahan nyt olla vielä vähän\naikaa. Ehkä tuo kestää. -- Sen parempi minkä nopeammin pääsemme\neteenpäin. Jos Jumala antaa lumipyryn tulla vasta ensi yönä, niin on\nhyvä. -- Silloin me pojat ollaan jo matkojen päässä. Jos tämä vauhti\npysyy meillä, saamme huomenillalla yön hämärtyessä Osmussaaren tulen\nnäkyviimme ja voimme kääntää keulan Hiiunmaan ja Saarenmaan Suursalmen\nkautta kohti Riianlahtea. Suursalmessa on paljo hyviä ankkuripaikkoja,\njoissa voimme pitää lumipyryä, jos niikseen on.\n\n-- Niin on, niin on.\n\n-- Ja kun sinne pääsemme, ei siellä hätäsatamaan jääminen ole meille\nmiksikään häpeäksi -- kunniaksi päin vastoin.\n\n-- Niin on, niin on.\n\n-- Ja kääntyi sitten tuuli pohjoiseen tai länteen, niin sieltä aina\nvoimme jatkaa matkaamme eteenpäin. Täällä meillä ei saa olla kuin yksi\nmieli: päästä myrskyn alta pakoon niin vikkelään kuin suinkin. Virta\nkäy länteen ja sekin auttaa paljo. Luulen että meillä nyt on ainakin\nseitsemän solmun vauhti, vaikka isopurje onkin pohjarievissä. Teki\nmieleni pitää se päällä täytenä vieläkin. Olisimme kai voittaneet ennen\nSuursalmeen pääsyä pari tuntia, tai kolmekin. Ja tiedäthän sinä, että\nusein asia riippuu muutamista minuuteista.\n\n-- Niin se riippuu. Miten kävi yks'kerta Eeron Jussille...\n\n-- Ja siitä syystä sinä istu siinä ja pidä perää ja anna kaataa vain!\nSinulle sattuivat nyt nämä koiranvahdit menomatkalla, mutta jonkunhan\nnekin on pidettävä.\n\n-- Noo! Meneehän tämä. Eihän tässä ensikertaa istuta, helmarissa.\n\n-- Kello neljä sitten herätät Jeren vahtiin, jos minä en satu olemaan\nvalveilla. Minua et tarvitse herättää, jos ei mitään erinäistä satu,\nniinkuin nurin purjehtimista, tai muuta sellaista. Jos lumipimeä\nsattuisi piankin tulemaan ja loistot lakkaavat näkymästä, niin herätä\nsitten minutkin ja pane tarkoin merkille, mistä tuulesta mikäkin loisto\nnäkyi sillä hetkellä, kun pimeä tuli ja paljonko silloin oli kello.\n\n-- Hyvä on, hyvä on. Mene vain alas, kyllä täällä toimeen tullaan. Jos\ntupakkaa vielä annat, niin hyvä on.\n\n-- Tässä on pussi. Polta minkä haluat. Onko sinulla tulineuvoja?\n\n-- On on! Tattis vain!\n\nJuuso laskeutui alas kajuuttaan, istui koijansa laidalle, pöydän ääreen\nja poltti piippuaan. Vasen kyynäspää nojasi pöydänreunaan ja hän\nhoiteli piippuaan saman käden sormilla.\n\nHän poltti piippuaan ja mietiskeli, eikä uni tuntunut maittavan.\n\nHän ajatteli apulaistensa erilaista luonnetta, oli ajatellut sitä usein\nennenkin.\n\nJereä hän tunsi tästä yöstä vihaavansa.\n\nSekä Juuso että Jere olivat molemmat pikavihaisia -- tämä nyt noussut\nviha tuntui, ainakin Juusosta, sovittamattomalta.\n\nJuuson näköpiiriin oli purjehtinut Santra kauniine silmineen,\npellavaisine hiuksineen ja notkeine vartaloineen ja laulavine\nnauruineen.\n\nHän ei tiennyt, ei voinut edes kuvitella, kuinka kauan Santra oli ollut\nJeren näköpiirissä, mutta levoton mies oli, sen tunsi Juuso.\n\nTuo raa'asti naurava Jere!\n\nSantra on pelastettava sinun kynsistäsi!\n\nJuuso ei ollut ennen huomannut Jeressä niin paljon huonoja\nominaisuuksia kuin nyt.\n\nSinä Mikko olet hyvä mies!\n\nEt sekaannu toisten asioihin ja taivut mihin hyvänsä!\n\nMikä toikaan päähäsi typerän ajatuksen palata takaisin.\n\nJeren sanatko.\n\nPelkäsit ehkä, että Jere nostaa tappelun ja ajaa minut mereen!\n\nTurha pelko!\n\nEnnen minä ajan Jeren mereen, kuin Jere minut!\n\nJa niin hänelle saisi käydäkin!\n\nSaisi yön pimeydessä puomi tai aalto pyyhkäistä hänet kannelta, niin ei\nolisi hänen menoonsa kukaan syypää.\n\nToista maata on tuo Mikko, jatkoi Juuso mietteitään.\n\nHän ei sekaannu toisen asioihin ja taipuu kaikkeen ja on peränpitäjä\nsellainen, ettei monta hänen vertaistaan.\n\nJos minä sanoisin Mikolle -- jos minun milloin tarvitsisi niin hullusti\nhänelle sanoa: \"Pysy erillään Santrasta!\", niin Mikko tottelisi\npaikalla.\n\nMikkokaan ei oikeastaan ole arka, mutta mistä lienee saanut päähänsä\nhalun lähteä takaisin kotiin, sitä minä en käsitä. Jättää hyvä\nmyötätuuli käyttämättä ja mennä oman saaren alle ankkuriin -- tuulen\npitoon!\n\nJuuso ei tiennyt -- ja mistä hän sen olisi voinut tietää -- että Mikko\noli nähnyt ennen lähtöä unen, joka ennusti lumipyryn tuloa. Mikolla\noli sellainen lumipyryä ennustava uni ja se ei pettänyt koskaan. Jo\nlapsesta saakka oli hänelle näytetty lumipyryn tulo hylkeillä. Minkä\nenemmän Mikko näki hylkeitä unissaan, sitä ankarampi ja kestävämpi\nlumipyry tuli seuraavana päivänä, tai viimeistään kolmen päivän\nperästä. Jos hän näki sen unen aamulla herätessään alkoi lumipyry heti\nsamana aamuna, ellei jo ollut alkanut ennen hänen heräämistään. Jos hän\nnäki unensa tuntia tai paria ennen heräämistä, tai vielä aikaisemmin,\nalkoi pyrykin seuraavan päivän illalla, seuraavana yönä, tai vasta\npäivän parin perästä.\n\nIllalla, ennen lähtöä, oli Mikko nähnyt unta suunnattomista\nhyljeparvista, mutta herättyään ei hänellä ollutkaan tietoa siitä,\noliko hän nähnyt unensa jo illalla, heti nukuttuaan, vai juuri silloin,\nkun häntä lähtöön herättämässä käytiin, vai jolloinkin sillä välillä.\nMikko ei voinut siis sanoa, alkaako lumipyry nyt jo koiranvahdin\naikana, vai aamulla, vai huomenna, vai huomenillalla, vai vielä\nmyöhemmin, mutta että se alkaa, siitä oli Mikko, unennäkijä, selvillä\nja tästä kaikesta ei Juusolla ollut tietoa, ja hän ihmetteli.\n\nJoka tapauksessa tuntui Juusosta, että Mikko, tuo hiljainen nahjus,\noli hänen oikea ystävänsä, mutta tuo rajupäinen Sepän Jere, joka\npyrkii kilpailemaan hänen kanssaan kaikessa ja on olevinaan viisaampi\nkaikessa, ei tule olemaan hänen oikea ystävänsä.\n\nVihamies pikemminkin!\n\nJuuson piippu oli loppuun palanut.\n\nKajuutan katossa riippuva lamppu, joka himmeästi valaisi kajuuttaa,\nheilui kovasti.\n\nVälistä kuului ankaroita mäjähdyksiä, kun joku isompi aalto löi jaalaa\nperän takaa.\n\nKaiken aikaa tuntui kajuutassa istuenkin jaalan kiivas kulku: Sen nopea\nluisuminen yli veden tuntui laidoissa, joiden alla kuului keulasta\nperälle kulkevien ilmakuplien kurahtelua.\n\nLaivan runko ja kajuutta narahteli silloin tällöin, noustessa aallolle\nja laskeutuessa siltä.\n\nTakilasta kuului alituinen, vuoroin vaimeneva, vuoroin koveneva,\nvihellys ja humina.\n\nJoskus kohahti vettä yli kannen. Sen huomasi hyvin, miten se huljui\nkannella ja lotisi jälleen alas mereen. Jere näyttää makaavan sikeässä\nunessa. Se on terveellistä pojalle, sillä ei ole enään pitkää aikaa\nhänen vahtinsa alkuun.\n\nJuuso riisui saappaat jalastaan, veti taskukellonsa ja asetti sen\nkajuutan seinälle, siinä naksuttavan kahdeksankulmaisen seinäkellon\nviereen, naulaan riippumaan ja heittäytyi koijaansa ja nukkui.\n\n\nV.\n\nPaksussa villakintaassa ei ollut niinkään helppo hoitaa piippua kuin\nluulisi, mutta kävi se laatuun Mikolta jotenkuten. Ei häneltä piippu\nkannelle ole pudonnut vielä kertaakaan, mutta äsken kyllä yritti.\n\nPitkät ajat sai piippu hoitaa itse asiansa, sillä oikein isojen\nlaineiden ja pahojen vihurien aikana tarvitsi Mikko molemmat kätensä\nperänpitoon.\n\nLujille se otti toisinaan sittenkin.\n\nVälillä oli rauhallisempaa, kertalaineiden ohi mentyä ja silloin oli\naikaa siepata piippu vasempaan käteen ja sylkäistä yli jaalanpartaan.\n\nRuuskerin vilkkuva tuli paistoi jo suoraan sivulta, etelästä. Vaikkei\nollut kaukana, jäi se toisinaan vesivuorten taa. Toisinaan taas,\njaalan noustessa korkealle aallolle näkyi tuli ja oli silmä pimeätä\ntaivasta vasten eroittavinaan itse tornin ja luodon, jota vastaan meren\nvaahtoavat hyrskyt näyttivät sinkoilevan. Ainakin korva oli selvästi\neroittavinaan aaltojen pauhinan sen kivikkorannoille.\n\nKello oli silloin puoli yksi.\n\nKello yksi alkoi kohota saarteen takaa lounaasta näkyviin Vailuodon\nvakaasilmäinen seisova tuli.\n\nSillä hetkellä muutti Mikko suunnan yhden piirun lännestä\nlänsilounaaseen ja alkoi pitää sitä.\n\nNiin kuluivat yön hetket hiljaisesti ja rauhallisesti.\n\nVoimakkaan merenkäynnin ja kovan tuulen vuoksi oli peränpidosta niin\npaljon työtä, että siinä pysyi lämpöisenä.\n\nYö ei tuntunut enään ensinkään niin kylmältä, kuin alussa.\n\nJos Mikolta nyt olisi joku tullut kysymään, miltä yö tuntuu, olisi hän\ntunnustanut, että on lämmin ja herttainen yö.\n\nVähän vaille kaksi näkyi Vailuodon tuli suoraan etelästä.\n\nMikko tiesi leikkaavansa Vailuodon loiston valopiiriä sen\npohjoisreunalta.\n\nVähän yli kello kolme heräsi Juuso ja rupesi laittamaan tulta kamiinaan.\n\nHän tahtoi keittää teen valmiiksi vahdinvaihtoon kello neljään, että\nuusi vahti saa kuumaa vatsaansa ennenkuin lähtee kannelle ja vanha\nvahti maata käydessään.\n\nJuuso koetti hommailla hiljaa, ettei herättäisi Jereä ennen aikojaan.\n\nKello oli jo puoli neljä, kun tee oli valmis.\n\nJuuso ryypiskeli sitä itse ensin pari mukillista, pani sitten\ntupakaksi, veti saappaat jalkaansa, puki ylleen turkkitakkinsa ja pani\nkarvalakin päähänsä ja avasi luukun auki, kohottautui siihen, portailla\nseisoen, katselemaan tuulta ja taivasta ja purjeita.\n\nKello oli silloin vähän vaille neljä.\n\nPimeää oli kuin ennenkin.\n\nTuuli puhalsi kuten ennenkin ja jaala teki matkaa oikeaan suuntaan.\n\n-- No -- mitäs kuuluu perämiehelle?\n\n-- Mitäpäs tässä. Hyvinhän tässä on menty. Ruuskeri on saatu hyvälle\npuolelle. Hävisi jo tunti takaperin näkyvistä tuonne itään, Mohnin\ntulikin on vilkutellut silmäänsä tuolla etelälounaassa jo hyvän aikaa.\n-- Tästä ei taitaisi olla Mohniin kuin parin tunnin seilaus.\n\n-- No, pari tuntia. Ehkä joku minuutti ylikin.\n\n-- Niin varmaankin.\n\nJuuso herätti Jeren, joka pukeutui vahtiin menoa varten ja rupesi\njuomaan kuumaa teetä. Sitten hän nousi kannelle ja vapautti Mikon\nvahdista. Mikko nousi seisoalleen, hakkasi käsiä harteisiinsa ja sanoi:\n\"Kyllä se uni nyt maistuu!\" ja laskeutui alas kajuuttaan, heitti\nrukkaset käsistään, lakin päästään ja turkit päältään ja ryhtyi juomaan\nteetä.\n\nJuuso laskeutui myös alas, koeteltuaan ensin pumppua ja havaittuaan,\nettä jaalassa ei ole vettä, ja istui Mikon kanssa teetä juomaan.\n\nOikeanpuolinen yläkoija oli Mikon ja sinne hän ryömi, heti teen\njuotuaan ja nukkui heti.\n\nJuuso lisäsi vielä puita kamiinaan ja kävi sitten itsekin maata omaan\nkoijaansa, vasemman puoleiseen alakoijaan.\n\nJere istui perää pitämässä, haukotteli parikin kertaa ja rupesi sitten\nhaastelemaan jaalalle:\n\nNo \"Vesa\"-poika! Mitäs torkut!\n\nRavaappas nyt toista kyytiä.\n\nTäällä on toinen mies helmarissa!\n\nÄlä helkutissa kaavi ja pengo joka kuoppaa meressä!\n\nOnhan sinulla siivet ja osaathan sinä lentää!\n\nLennä!\n\nNoin!\n\nSo so! Äläpäs potki ja riuhdo sillä tavalla.\n\nEi se kelpaa!\n\nAallon harjalta toiselle -- lentäen vain ja kevyesti!\n\nSillä tavalla!\n\nJa näetkös kuinka Mohni vilkuttaa ainoaa silmäänsä?\n\nKatsele vain -- rautasilmälläsi sitä, vaikket voikaan vilkuttaa vastaan!\n\nIsäntäsikin niin mielellään katselee, kuinka Santra vilkuttaa silmiään!\n\nSe on paha se.\n\nSinun isäntäsi on sama kuin Santran isäntä ja minun isäntäni.\n\nSe on paha se!\n\nNiin ei pitäisi olla!\n\nTehkäämme liitto häntä vastaan.\n\nHutaise sinä leveällä kämmenelläsi hänet kannelta mereen -- yön\npimeydessä, sumussa ja sateessa ja lumipyryssä, jolloinka ei näe merta\nulkopuolelta laivan partaan, jolloinka on niin sankka pimeys, että\nnäkee merivettä vain sen, minkä sitä huljuu kannella kompassilampun\nvalossa.\n\nHuu -- ei se taitaisi lyödä leiville -- se peli!\n\nHei!\n\nHauko vain vettä kitasi täydeltä, mutta älä niele sitä vatsaasi, sillä\nsilloin olisimme tuhon omia niin sinä rautasilmä lentäjä kuin kukin\nmeistä muista!\n\nTulia nousee ja laskee!\n\nTämäpä on menoa!\n\nYö synkkä kumajaa ja humajaa ja Tuulettaret viheltävät!\n\nTulia nousee edestä ja laskee takana.\n\nNousevat lännestä ja laskevat itään -- toisin kuin taivaan tulet.\n\nSinun isäntäsi tahtoo tietää, kun kannelle tulee, milloin mikäkin tuli\netelästä paistoi!\n\nHiis hänestä!\n\nAntaa tulien tulla ja mennä!\n\nNiinkuin tuo Mohnikin, joka vähitellen alkaa paistaa etelästä kuin\npuolipäivä ja kohta painua kaakon alle ja sammuu aaltoihin.\n\nTulet nousevat ja syttyvät aalloista ja laskevat ja sammuvat aaltoihin.\n\nMutta maltashan!!\n\nMaltashan poika!\n\nAnnahan ajan kulua, tunnin mennä ja tunnin tulla, niin nousee aalloista\nkirkas Osmussaari.\n\nYövartija Suomenlahden ja Suursalmen välillä.\n\nOsmussaaren silmäniskuja saat sitten seurata vasemmalla rautasilmälläsi\nkauan, kun suuressa kaaressa sitä pohjoisen ja lännen kautta kierrämme\nja otamme suunnan etelään.\n\nJere istui ohjauspaikallaan, vihelteli polkkia ja marsseja ja koputteli\njaalan kanteen saappaankannoillaan tahtia.\n\nHäntä riemastutti tämänlainen kulku.\n\nToisinaan vihellys taittui, kun hänen äkkiä täytyi kumartua,\nväistääkseen suurimpia hyökyjä, jotka huuhtoivat jaalaa perältä\nkeulaan ja suuret vesikarpalot rapisivat silloin kuuroina hänen\nöljyvaatteilleen ja kajuutan seiniin ja kattoon.\n\nKello seitsemän pisti päätään ulos kajuutan luukusta Juuso.\n\n-- Tuulta on lisännyt?\n\n-- Tuulta lisännyt ja lainetta myös. Pöllyttää vettä yli melkein\nlakkaamatta. Tämä on jo melkein pillamus.\n\n-- Missä on Mohni?\n\n-- Mohni! Mitäs sinä nyt höpiset! Mohni jäi näkymättömiin jo ennen\nkuutta.\n\n-- No tuo on sitten Kokskerin tuli tuolla lounaassa?\n\n-- Eiköhän tuo se liene.\n\n-- Taitaisi olla parasta ottaa isopurje kokonaan pois?\n\n-- Tee kuinka haluat. Omasipahan ovat purjeet. Seilaa ne säpäleiksi,\ntai korjaa pois ajoissa. Mitenkä itse tahdot. Jos tämä olisi minun\nalukseni, niin sitten minä tietäisin, mitä tekisin isollepurjeelle,\nmutta nyt minä en tiedä mitään.\n\n-- Antaa olla, niinkuin nyt on vielä vähän aikaa. Kohtahan tästä rupeaa\npäivä valkenemaan -- sittenpähän nähdään mitä tehdään. Tuolla itäisen\nsaarteen päällä taitaa jo tuntua vähän päivänharmaata. Kun päivä on\nnoussut, niin sittenhän se nähdään, mitä se tekee: Lisääkö tuulta vai\nvähentää. Jos tuuli jää entiselleen, niin purjeet saavat myös jäädä\nniin, niinkuin nyt ovat. Näkyvät nuo kestävän ja liika vauhti ei tee\nmeille pahaa.\n\n-- Niinkuin jo sanoin: Tee mitenkä itse haluat.\n\nJuuson pää painui jälleen alas kajuuttaan ja siellä hän rupesi tekemään\ntulta ja keittämään aamiaista. Se olisi oikeastaan ollut Mikon tehtävä,\nmutta kun tällä oli ollut tavallista pitempi ja vaikeampi vahti, ei\nhän tahtonut hänen untaan keskeyttää. Hän itse oli nukkunut jo kahden\nvahdin aikana ja käsitti velvollisuudekseen toimia kokkina.\n\nHän keitti perunoita. Isohko pata oli niitä täynnä. Perunoitten\npäälle hän levitti kerroksen silakoita sillä hetkellä, jolloinka\nkiehuminen oli parhaimmillaan ja perunat jo puoli kypsiä. Siinä\nperunain päällä kiehuivat silakat kypsiksi ja niiden suolavesi levisi\nperunain keittoveteen ja antoi niille hyvän sivumaun. Vielä paistoi\nhän pannullisen sianläskiä. Senkin valmistuttua asetti hän tulelle\nteekattilan.\n\nTeen tulelle saatuaan kävi Juuso syömään. Söi vahvasti perunoita,\njoita kastoi sulaan sianrasvaan ja silakoita, joita uitettiin myös\nrasvassa -- ah, kuinka hyvältä ne maistuivat! -- käristynyttä läskiä\nja leipää. Teetä joi hän päälle ja puki sitten ylleen lyhyen turkkinsa\nja öljyvaatteet, jalkoihinsa hyvät merisaappaat ja päähänsä vahvalla\nvillavuorilla varustetun lämpöisen öljyhatun, sydvestin.\n\nEnnen kannelle menoaan hän herätti Mikon, \"Nous' syömään Mikko!\",\npani tupakkaa piippuun, sytytti sen ja otti käsiinsä villakintaat ja\nrukkaset ja nousi kannelle vapauttamaan Jeren aamuvahdistaan.\n\nKello oli silloin kahdeksan.\n\nPäivä oli jo valjennut.\n\nHarmaat myrskypilvet ajoivat taivaalla samaan suuntaan kuin jaalakin\nmerellä.\n\nMeri itse myllersi mustanharmaana ja vihertävänä, valtavine valkeine\naaltovyöryineen, joista tuuli tuiskuna lennätti vaahtoa ilmaan.\n\nTuuli oli kääntynyt pitkin aamua ja puhalsi nyt itäkoillisesta. Sillä\nnäytti olevan halu kääntyä yhä vain vastapäivää.\n\nEntistä suuntaa pitäen pyrki isopuomi heittämään omin valloin yli\noikealta vasemmalle. Kun suuntaa ei voinut enää muuttaa lounaisemmaksi,\noli isopurje otettava kokonaan pois tai laskettava yli perän vasemmalle.\n\nJuuso päätti laskea puomin menemään yli ja kutsui kannelle sitä varten\navukseen Jeren. Jere nousi kesken syöntinsä kannelle.\n\n-- Täytyy laskea menemään isopurje toiselle puolelle.\n\n-- Lasketaan vain.\n\nJere höllitti piikkivallia. Kalvelin nokka laskeutui alaspäin ja purje\npainui isolle pussille.\n\nJuuso itse veti nopein liikkein sisään jalusnuoraa ja isopuomi\nläheni lähenemistään, aina keskijaalan kohdalle, josta se lykättiin\nyli käsivoimilla ja samalla retkahti isolla läiskäyksellä isopurje\nkalveleinen yli, jalusnuoran lokki lensi kytkinraudassaan perällä\npaukahtaen toiselle puolelle ja samalla päästeli Juuso oikealla\nkädellään jalusnuoraa menemään. Jere veti jälleen piikkivallilla\nkahvelin nokan ylös, purje kiristyi sileäksi pinnaksi ja kaikki oli\ntaas kunnossa, ja Jere laskeutui alas syömään ja juomaan teetä ja sen\nperästä, vähän aikaa juteltuaan ja tupakoituaan kävivät he molemmat,\nsekä Jere että Mikko maata.\n\nPäivälliseksi syötiin hernerokkaa, jossa oli isoja sianlihakimpaleita\nja joka pantiin kiehumaan heti aamiaisen jälkeen.\n\nPäivällinen syötiin kello kaksi iltapäivällä ja silloin oli jo\nkulumassa Mikon iltapäivävahti. Sillä aikaa, kuin Mikko söi, piti perää\nJuuso.\n\nJuuson juuri tullessa ylös ja silmäillessä ympärilleen, nousi tuulen\npäältä, itäkoillisesta, tavallista mustempi taivas.\n\nMikko ei ollut sitä huomannut, koska hänellä ei ollut juuri aikaa\nsilmäillä perälle päin.\n\n-- Jokohan antaa lunta tuo pilvi. Minä pelkään vähän sitä.\n\nMikko kääntyi myös katselemaan taivasta tuulen päällä.\n\n-- Nyt tässä on nopeasti päätettävä, mitä tehdään, sanoi Juuso. -- Tuon\npilven mukana tulee tuulta, usko pois Mikko.\n\n-- Ja lunta. Vettä ei se näin kylmällä ilmalla anna.\n\n-- Sen pahempi. Paltiski olisi paras ankkuripaikka ja hätäsatama\nmeille. Muuta ei voida nyt tehdä ja sinne on päästävä mitä pikimmin.\nSinne on tästä puolentoista tunnin matka, ja kun sinne päästään, sitten\nsaa tuulla ja tuiskuta miten paljon hyvänsä.\n\nPilvi tuulen päällä likeni kummallisen nopeaan.\n\nSe ei merkinnyt hyvää.\n\nTottunein ja kokenein silmin he huomasivat, että sitä ei voi ottaa\nvastaan kuin mastosillaan.\n\nJerekin kutsuttiin kannelle kesken syöntinsä ja nopea purjeiden korjaus\nalkoi.\n\nEnsin otettiin pois isopurje ja käärittiin.\n\nSitten lyyveri.\n\nSitten vokka joka jiikattiin ja käärittiin.\n\nPäälle jätettiin pieni ja vahva harusvokka, sillä sen poistaminen tässä\nhirvittävässä merenkäynnissä olisi ollut arveluttavaa: Alus ei sen\nperästä olisi ensinkään totellut peräsintä, se olisi kääntynyt syrjin\naallokkoa ja koko aluksen tuho olisi ollut minuutin parin kysymys.\nHarusvokka kuljetti alusta niin paljon, että sitä voitiin ohjata ja\nkäännettiin keula kohti etelää, jossa suunnassa lähin hätäsatama, johon\noli päätetty pyrkiä, oli. Aluksella oli kuitenkin huono vauhti, lokaus\nosoitti sen kulkevan eteenpäin vain kolmen solmun vauhdilla ja sen\nmukaan saavuttaisiin hätäsatamaan vasta viiden tunnin perästä, siis\nseitsemän tienoissa illalla, jolloinka jo on pimeä. Miehet tiesivät\nmyös, että virta ja aluksen sortuminen vie heitä länteen ainakin kolmen\nsolmun nopeudella. Etelään ohjaamalla ei siis vastaan tule Paltiski,\nvaan asumaton ja satamaton matala rannikko, johon ei voi ankkuroida.\n\nJuuso kävi alhaalla kajuutassa tutkimassa merikarttaa, ja laski, että\njos voitaisiin ohjata kaakkoa kohti, saavuttaisiin oikeaan paikkaan.\nHarusvokan varassa taas ei voitu alusta saada nousemaan niin ylös.\nHädin tuskin se kykeni nousemaan etelään, joskus, vihurien aikana,\npainui keula aina etelälounaaseen asti. Olisi välttämättä saatava auki\nvokka ja isopurje vaikka kolmikulmaisena ennenkuin voitaisiin alus\nsaada nousemaan tuuleen ja ohjata kaakkoon. Sitä taas ei uskallettu\ntehdä, ennenkuin nähdään, kuinka paljon tuulta tuo tuo lähestyvä kuuro\nantaa ja se saatiinkin pian tietää.\n\nTuskin olivat he ennättäneet pariakymmentä kertaa vetää henkeään, kun\nhirmumyrsky, joka pilveä ajoi, sieppasi heidät kynsiinsä sellaisella\nvoimalla, että pieni harusvokkakin tuntui liialta purjemäärältä, eikä\nalusta voitu sen jälkeen ohjata edes etelään, vaan täytyi heittäytyä\nkokonaan tuulen armoille ja mennä sinne, minne se halusi heitä viedä\nja se määräsi heidän suunnakseen länsilounaan, siis ulos Valtiasmeren\nulapoita kohti. Vaikka heillä oli tyhjät mastot ja köydet ja vaivainen\nharusvokka keulassa, vei myrsky heitä mukanaan neljän solmun vauhdilla\neteenpäin.\n\nJuuso itse jäi vahtiin, ja toiset laskeutuivat alas kajuuttaan\njatkamaan syöntiään.\n\nHetken perästä peittyi kaikki tiheään lumipyryyn. Näköala supistui\njaalan kanteen ja läheisimpiin aaltoihin. Näin jatkui iltahämärään\nasti, jolla aikaa miesten mielessä kyti toivo ainakin pyryn\nlakkaamisesta, että edes loistojen tulet näkyisi.\n\nSyötyään oli Mikko noussut ylös jatkamaan vahtivuoroaan, mutta\npysytteli Juuso itsekin kannella melkein koko ajan lausuen joskus: \"Ei\ntämä pyry voi olla pitkäikäinen. Tämähän on vasta ensimmäinen pyry tänä\nsyksynä. Ei se voi kestää kuin tunnin pari. Illan pimetessä se voi\nlakata. Tuuli voi kääntyä pohjoiseen ja selvittää ilman ja sittenhän\nsaadaan loistot näkyviin ja päästään selville, missä ollaan.\" --\n\"Niin, ei tämä pyry voi kestää kauan\", vastasi aina Mikko. Kumpikaan\neivät uskoneet toisiaan, eivätkä itseään. Puhuivathan vain itseään\nrauhoittaakseen. Neljältä alkoi Jeren vahti, mutta Juuso ja Mikko\nsenkin jälkeen pistäytyivät vähän väliä kannella -- Juuso tuskin\nmalttoi alas mennäkään.\n\nEnnen iltapimeää avattiin varovaisesti kansiluukkua ja otettiin jaalan\nruomasta ylös tavallista runsaammin polttopuita kajuuttaan. Kylmä\nlisääntyi ja tulta alettiin pitää kamiinassa useammin kuin ennen.\n\nIltavahdin aikana muuttui ilma niin kylmäksi, että kannelle räiskynyt\nvesi alkoi jäätyä. Kaikki köydet jäätyivät, samoin purjeet, sillä vettä\nja lunta ajoi niiden päälle. Myös kasvoi kasvamistaan jääkerros aluksen\nulkolaitoihin, vesirajan yläpuolelle.\n\nTämä oli pahin asia, sillä korkea jaala ei kestä suurta ylipainoa, vaan\nkaatuu.\n\nJo ennen puolta yötä helpoitti tuuli, mutta lumipyry tiheni sitäkin\nsakeammaksi.\n\nKoiranvahdin aikana, kello kolmen tienoissa aamulla, arvostelivat\nmiehet sovussa ja ystävyydessä voitavan ottaa jo vokka auki, että\nvoitaisiin ryhtyä pyrkimään ylös tuuleen, mutta vokka ja alaosa\nkeulamastoa oli paksun jään sisässä.\n\nSamoin oli jäätynyt kiinni isopurje. Varsinkin isonpuomin uloimpaan\npäähän oli kasvanut paksu jäämöhkäle, jonka peljättiin taittavan puomin\npoikki ja repivän purjeen.\n\nKannella liikkuminen oli vaikeaa ja vaarallista.\n\nJuuso ja Jere olivat leppyneet toisiinsa.\n\nKun Jere meni keulakannelle yrittääkseen avata vokkaa auki, pelkäsi\nJuuso joka hetki, että Jere liukastuu ja kaatuu ja joutuu yli partaan.\n\nJuuso oli kieltänyt Jereä lähtemästä keulaan, mutta hän läksi\nkuitenkin. \"Helvettiinhän me muuten mennään, ellei saada purjeita\nauki!\", oli Jere sanonut ja lähtenyt.\n\nJuuso itse meni Jerelle avuksi, mutta kahden miehen voimillakaan,\nheidän ei onnistunut avata vokkaa. Se oli jäätynyt täydellisesti kiinni.\n\nKaikki oli jäässä: Köydet, purjeet, mastot, kansi ja kansiluukut.\n\nLähtiessään keulamaston luota paluumatkalle, valikoivat Juuso ja Jere\nsellaisen hetken, jolloinka jaala kiipesi ylöspäin aallon harjalle,\njolloinka keula oli korkealla ja perä alhaalla. Silloin he miltei\nluisumalla luisuivat kajuutan turviin. Juusoa miltei värisytti\nse retki. -- Toistamiseen en sinne ainakaan pimeällä lähde, enkä\nkäske toisia, sanoi hän. Niin meni tiistai ja sen jälkeinen yö.\nKeskiviikkoaamuna, päivän sarastaessa, jolloinka heidän olisi pitänyt\nolla Memelissä jatkui lumipyry yhtä tiheänä kuin ennenkin ja koillinen\nraivosi entisellä voimallaan.\n\nKaikki kolme miestä istuivat kajuutassa.\n\nHelmari oli köytetty kiinni ja aluksen annettiin mennä omia menojaan.\n\nJää oli kasvanut kasvamistaan ja muistutti jaala tällä hetkellä\njäälauttaa, jossa on pari mastoa.\n\nNurinmenoa ei enää tarvittu peljätä sillä aluksen kupeisiin oli\nkasvanut leveät ja paksut jäälevyt, jotka estivät alusta varsin pahasti\nkallistelemasta aallokossakaan. Oli nykyään yhdentekevää, kulkiko\nalus keula, perä, vai kuve edeltäpäin. Harusvokka, keskiviikko aamun\nhämärissä katsellessa, oli enään ylöspäin suippeneva jääpatsas --\nvain sen ylin osa koetti vielä parhaansa mukaan oleilla purjeenakin:\nläpätti ja paukkui aluksen kääntyessä päin tuulta ja täyttyi taas\ntuulesta vähitellen, vakavana ja tärkeänä, unohtamatta viimeiseen asti\nvelvollisuuttaan. Muu osa harusvokkaa pysyi paikallaan ja jäykkänä,\npuhalsi tuuli sieltä tai täältä. Milloin alus kääntyi päin tuulta ja\nsai ryöpyn yli nokkansa, sai siitä osansa myös harusvokka ja jäätyi\naina yhä paksummaksi.\n\nMiesten mielen täytti turvallisuuden tunne huomattuaan aluksensa vahvat\njäävarusteet.\n\nVahdissa oleva istui valveilla ja katsoi silloin tällöin luukusta ulos\nja piti kajuutan lämpimänä ja tupakoi. Vapaana olevat miehet makasivat\nturvallisina lämpöisissä koijissaan, kylläisinä vahvasta ruoasta ja\nteestä.\n\nJerellä oli aamuvahti.\n\nHänen oli kello kuudeksi keitettävä aamutee ja kello kahdeksaksi\naamiainen.\n\nKeskiviikkoaamu oli siis valjennut.\n\nMiehet olivat kokoontuneet pöydän ympärille aamiaiselle ja syntyi\nheidän keskensä seuraava keskustelu:\n\nMikko: Tämä taitaa sitten oikeastaan olla keskiviikkoaamu.\n\nJuuso: Eiköhän tämä se liene. Kolmas aamu siitä kun kotoa lähdettiin.\n\nJere: Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä.\n\nMikko: Nämä ovat kurjia päiviä, eikä näistä taida loppua tullakaan.\n\nJere: Kyllä näistä loppu tulee ja sitten on koko maailmasta loppu. --\nJa Jumala sanoi: Hajaantukoot vedet jälleen niin, ettei kuivaa näy ja\nyhtykööt vedet maan päällä niihin, jotka taivaassa ja maan alla ovat,\nja tapahtui niin ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä. -- Nyt on se\npäivä tullut.\n\nKeskiviikon kuluessa kääntyi tuuli pohjoiseen, lumipyry lakkasi ja\ntaivas alkoi selvetä. Pohjatuuli puhalsi navakkana vielä torstain\nja perjantain, aina lauantaiaamuun. Silloin tyyntyi ja ilma alkoi\nlämmetä. Lauantai-iltana alkoi puhaltaa leuto ja hiljainen lounattuuli.\nSilloin ryhtyivät miehet toden teolla vapauttamaan purjeitaan jäistä.\nSe kävikin nyt verrattain helposti. Sulava jää irtaantui isoina\nkimpaleina märistä purjeista ja köysistä. Tunnin kuluessa oli pimennyt\ntäydellisesti, mutta silloin olivat kaikki purjeetkin tuulessa.\nKirveillä ja kangilla oli saatu rungon ulko-osistakin jää irtautumaan\nja alus oli valmis tekemään matkaa.\n\nEi tiedetty missä ollaan, eikä siis myöskään, mihin suuntaan olisi\nlähdettävä.\n\nMeressä kävi vielä harva ja voimakas ummikas pohjoisesta.\n\nJerellä oli vahtivuoro, mutta kaikki kolme miestä viipyivät kannella ja\ntähystelivät joka suuntaan.\n\nSuunta otettiin itään. Vaikka ei tiedettykään, mikä maanpaikka vastaan\nsieltä tulisi, niin oltiin joka tapauksessa varmoja, että sieltä päin\non etsittävä kiinnekohta.\n\nJuuso luuli, ja niin luulivat hänen toverinsakin, että he lienevät\njossain Voionmaan ja Memelin välipaikoilla.\n\nHe odottivat tuulen yön kuluessa virkistyvän ja toivoivat ennen aamua\nsaavansa näkyviin joko Memelin tai Libaun loiston.\n\nJuuso itse seisoi kajuutan katolla ja tähysteli sieltä joka suuntaan.\n\nHän oli tarkkasilmäisin mies siinä jaalassa ja koko saaressakin.\n\nJännittäessään silmiään luulee pimeässä yössä usein näkevänsä tulen\nsielläkin, missä sitä ei ole, etenkin jos silmät ovat väsyneet.\n\nNiinpä Mikko ilmoitti näkevänsä tulen keulasta oikealla, mutta kun\ntoiset siellä eivät mitään nähneet, julistettiin huomio mitättömäksi.\n\nSekä Jere että Mikko tähystelivät vain keulaan päin.\n\nIlma oli mitä suotuisin tähystykselle: Sumua ei ollut nimeksikään ja\ntaivas aivan kirkas.\n\nTaivas oli tähdessä ja näkyivät tähdet saarteelle asti kirkkaina.\nUsein idänsaarteella nouseva tähti toi turhaa iloa jaalan miehistölle.\n\"Tuli!\" huudahtivat he kerrankin miltei yhteen ääneen, kunnes tuli\nirtaantui meren saarteelta ja kohosi toisten tähtien parveen taivaalle.\n\nYö oli kaunis ja lämmin.\n\nTäyskuu nousi itäkoillisesta, kultaili läikkyviä ummikkaita, joiden\npinnalla väreili jo uusi lounattuulen nostama virkeä aallokko.\n\nJaala kulki yhä nopeammin.\n\nKetään muuta purjehtijaa ei näkynyt missään koko laajalla meren selällä.\n\n-- Mutta jos tuo ei ole loiston tuli, niin sitten ei mikään, sanoi\nlopulta Juuso ja viittasi piipullaan suoraan etelään.\n\n-- Mikäs helkkarin tuli siellä voisi olla!?, sanoi Jere. -- Korkeintaan\nlaivan tuli.\n\n-- No tunnenhan minä nyt toki mitkä ovat laivojen tulia ja mitkä\nloistojen. Katsokaa itse. Odottakaa, milloin jaala kohoaa ummikkaalle\nja tarkatkaa silloin kaarien suuntaan.\n\nSekä Jere että Mikkokin nousivat kajuutan katolle seisomaan ja\ntähystelemään etelään. Helmaria hoiteli Jere sillä aikaa jaloillaan.\n\n-- No! Nyt se taas näkyy! Vai eikö teidän silmänne sitä tapaa? Kyllä\nminä näen aivan selvästi. Pannaanpas suunta vähäksi aikaa sinne päin.\nTäytyyhän meidän ottaa selvä mikä se on.\n\nJaala käännettiin niin ylös tuuleen, kuin minkä se ikinä nousi,\njalusnuorat vedettiin kiinni ja jaala otti suunnaksi eteläkaakon, siis\nkoko joukon vasemmalle Juuson löytämästä tulesta, joita toiset eivät\nvieläkään saaneet silmiinsä.\n\nJaalan vauhti oli silloin viisi solmua.\n\nTunnin purjehduksen perästä tuli näkyi aivan selvästi jokaisen silmään,\nmutta nyt lännestä.\n\nSe oli seisova valkea tuli.\n\nSamaan aikaan tuli näkyviin keulan edestä, aivan suoraan keulan edestä\nvilkkuloisto. Maa oli lähellä. Se oli varma.\n\n-- Mikähän paikka tämä on?, tuumi Juuso.\n\n-- Entä jos nämä ovat Voionmaan tulia, tuumi Jere.\n\n-- Voionmaan tulia ne eivät voi olla. Siitä minä olen varma. Tunnenhan\nminä nyt Voionmaan tulet. Eihän Voionmaa pohjoisesta katsoen ole niin\nleveä maa, että sen tulet voisivat olla noin kaukana toisistaan.\nEikä Voionmaan pohjoispäässä, tai paremmin sanoen sen Hietasaaressa\nensinkään ole tämänlaisia tulia. Näistä on toinen seisova, toinen\nvilkkuva. Siitä minä olen varma, että me olemme Saksan rannikolla,\nmutta missä kohti, sitä minä en ymmärrä paraikaa. Täällä päin ei ole\ntullut liikuttua.\n\nJuuso ja Mikko laskeutuivat kajuuttaan tutkimaan asiaa kartalta.\n\nAvattiin kajuutan pöydälle Valtiasmeren eteläosan kartta.\n\nSiitä pian selvisi, että seisova tuli on Rixföftin loiston ja vilkkuva\ntuli kuuluu Helan loistolle, joka on Heisternestin niemen kärjessä,\nulkopuolella Danzigia.\n\nJuuso raapi korvallistaan tämän huomattuaan.\n\n-- Lähellä oli, ettei ajettu maalle myrskyn aikana ja se olisi ollut\nviimeinen retki sekä jaalalle että miehille. Neljä tuntia jos olisi se\nmyrsky jatkunut niin sitte olisi ollut loppu käsissä ihan armotta.\n\nKannelle huusi Juuso:\n\n-- Kuulehan Jere! Mehän ollaan lähellä Danzigia!\n\n-- Lähellä Danzigia! Älä helkkarissa!\n\nJuuso ja Mikko nousivat kannelle. Juuso sanoi:\n\n-- Niin niin. Meillä on aivan oikea kurssi! Nuo tulet johtavat\nDanzigiin.\n\n-- Tarkoitatko sinä, että Memeliin meno jää sikseen.\n\n-- Niin se näyttää olevan sallittu. Samahan tuo on missä minä teen\nostokseni ja sittenhän näemme tuonkin paikan.\n\n-- Samahan tuo on minullekin mihin sinä menet, mutta saakurin lähellä\ntässä taisi olla hengen meno.\n\n-- Sitä minäkin jo sanoin Mikolle tuolla kajuutassa. Ja nyt otetaan\nhyvät ryypyt! Tämänlaista ei tapahdu joka pojalle edes kerran\neläessään!! Ryypyt tämä totisesti ansaitsee!\n\nJa Juuso haki kajuutasta rommipullon, joka kiersi miehestä mieheen,\ntekipä vielä toisenkin kierron ja vasta sitten löi kämmenellään Juuso\nkorkin kiinni.\n\n-- Kotiväellä ei taida olla aavistustakaan, missä \"Vesa\" tällä hetkellä\npurjehtii!, sanoi hän.\n\nIlta kului hauskasti jutellen.\n\nEi ollutkaan lähes viikon ajalla \"Vesassa\" kuultu montakaan sanaa.\n\nNyt tuli puhetta virtanaan. Juteltiin kaiken maailman asioista ja\nlopulta kotisaaren tytöistä. Niistä puhuminen tuntuikin ihanimmalta.\n\nSantrasta ei vain maininnut koko iltana kukaan yhtä sanaa.\n\nPuhuessaan esimerkiksi Eupesta, ajatteli Juuso koko ajan Santraa ja\nJerekin puhui mielellään kenestä muusta tytöstä hyvänsä kuin Santrasta.\n\nMikko sensijaan ei puhunut kenestäkään. Mikko ei välittänyt tytöistä.\nHäntä torkutti, ja näyttääkseen kuuntelevansa toisten puhetta,\nhän toisinaan törähti ihmettelevällä äänellä: \"Jaa! Vai niin!\" ja\nnauroi kun toisetkin nauroivat. Vahvan illallisen ja teen jälkeen\nvääntäytyikin Mikko koijaansa ja sanoi: \"Maata minä menen, seilatkaa\nsitten Memeliin tai Danzigiin ja mihin hyvänsä, kunhan ei vain pohjaan\nseilata ja kunhan ei tule ainakaan tällä matkalla sellaista lumipyryä\nja pillamusta kuin mikä oli. -- Herättäkää minut kun koiranvahti alkaa!\n-- Haastakaa te tytöistä siellä kannella, kyllä minä vielä kuuntelen,\nkun jätätte luukun auki.\"\n\nMitään ei hän kuitenkaan enää kuunnellut, sillä kuorsaus tuli miltei\nhänen viimeisten sanojensa mukana ja herätettiin hänet vasta täsmälleen\nkello 12 yöllä, Danzigin satamassa, möljässä, johon aivan hiljaa ja\nääneti oltiin saavuttu ja ennätetty jo purjeetkin kääriä.\n\nJuuso huuti kajuutan luukusta alas Mikolle:\n\n-- Hei Mikko! Koiranvahti alkaa! Nousepas kannelle!\n\nMikko kapsahti äkkiä ylös mutta huomattuaan voimakkaiden valojen\npaistavan kajuutan luukusta, arvasi oltavan jo perillä.\n\nHetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki kolme miestä koijissaan, eivätkä\nhe niin makeita unia olleet saaneetkaan jo viikkokauteen.\n\nSeuraavana päivänä Juuso osti kymmenen aamia väkiviinaa, yhteensä\nneljäkymmentä laatikkoa konjakkia, samppanjaa, likööriä ja erilaisia\nsaksalaisia viinejä ja suuren joukon silkkitavaraa: naisten myssyjä ja\nhuiveja.\n\nHän sai kaiken halvemmalla täältä Danzigista kuin Memelistä. Onneton\nmatka oli muuttunut hänen elämänsä onnellisimmaksi.\n\nHänellä oli aina loppujen lopuksi Onni mukanaan. Ilmankos häntä joskus\nmainittiinkin lisänimellä \"Onnen poika\".\n\nJere ja Mikko risteilivät myös kaupunkia koko päivän ja ostelivat\ntuomisia kotiin: erilaisia posliinikoruja ja värikkäitä silkkejä.\n\n\n\n\nVI luku.\n\nSANTRA.\n\n\nOn tyyni kesäinen sunnuntaiaamu.\n\nTuvassa istuu Juuson äiti ja kampaa peilin ääressä hiuksiaan.\n\nHänellä on kädessään iso puukko.\n\nSillä on hän jo monien vuosikymmenien ajat avannut jakauksen päähänsä.\n\nSitä sanotaan \"mammanpuukoksi\" ja siihen ei saa kukaan muu koskea.\n\nSitä säilytetään seinänraossa lähellä itäistä ikkunan pieltä, samalla\npuolella missä riippui peilikin.\n\nKerran poikasena Juuso oli ottanut mammanpuukon vuollakseen\nkaarnalaivaa.\n\nMutta siitäkös tuli melu ja etsiminen.\n\nKoko talo oli mennä nurin ja kuuli puoli kylää sen, että Heikkilässä\netsitään mammanpuukkoa. Lopulta löydettiin Juuso rannimmaisessa\nKoirankallion pykälässä sillä vuoleskelemassa.\n\nMamma itse hänet sieltä löysi ja oli miltei itkuun asti liikutettu:\n\n-- No täälläkös sinä Juuso istut ja kun äiti on etsinyt sinua joka\npaikasta. Arvasinhan minä, ettei sitä puukkoa kukaan muu vienyt kuin\nsinä. Anna pois paikalla se puukko -- leikkaat vielä sormeesi! Ja\nmuista, ettet ota enää koskaan toisen kerran tätä! Muistaakos Juuso nyt\nsen?\n\n-- Muistaa.\n\nJuuson olikin helppo luopua puukosta, sillä laiva oli jo valmis, jopa\nniin valmis, että purjehti jo vesillä, kohti kaukaisia maita.\n\nJuuson äiti kampaa kiireellä hiuksiaan, sillä kirkkoon lähtö on edessä.\n\nKirkko on naapurikylässä, tunnin soutumatkan päässä, ja siellä käy\nJuuson äiti joka pyhä, milloin on kaunis ilma, varsinkin nyt vanhana,\nkun talvella kirkonkäynti on hankalaa.\n\nJuuson isä istuu kammarissaan ja lukee rahojaan.\n\nSyksyinen Juuson Danzigin matka oli tuottanut paljon rahaa ja talvella\noli oltu ajossa joka viikko ja nytkin, pitkin kevätkesää on Juuso ollut\nmatkoilla, joilta jokaiselta on tuonut rahaa. Vanha Hinterikki on\nmielistynyt poikaansa Juusoon, joka tuo kotiin rahaa, huolimatta siitä,\nettä isä huomasi poikansa juovan yhä enemmän ja enemmän. -- Kerran\nmamman kanssa siitä jo puhelivatkin:\n\n-- Eikös sinustakin, pappa, tunnu liialta tuo Juuson juominen?\nJärkensähän se menettää.\n\n-- Sehän sitä viinaa viljelee, joka sitä kuljettaakin.\n\n-- Niin, mutta pitäisihän sitä katsoa terveytensäkin perään.\n\n-- Kyllä Juuson terveys ja järki kestää. Ei hän liikaa juo. \"Riihtä\ntappavan härjän suuta ei sinun pidä kiinni sitoman.\"\n\n-- Minä uskon, että Juuson pää ja terveys ei kestä loppumattomiin ja\nonhan se hiukan minusta sellaista, kuin sinä kävisit kauppaa Juuson\npäästä ja terveydestä. Rajansa kullakin!\n\n-- Ole huoleta, mamma. Minä olen tyytyväinen Juusoon. Katsohan mamma,\nkuinka paljon rahaa! -- Sen sijaan en ole minä tyytyväinen vanhempaan\npoikaamme Anterukseen, joka kulkee kaikenmaailman teitä ja vain vie\nrahaa.\n\n-- Mutta onhan Anteruksen rahat langenneet hyvään maahan: Merikoulussa\nkolme talvea -- millä rahoilla hän ne olisi läpäissyt, ellei isänsä.\n\n-- Omillaan -- niinkuin muutkin! Minä en välitä Anteruksesta, joka\njuo merimiessaaliinsa ja pyytää koulurahat kotoaan. Katsohan, mamma,\nesimerkiksi Markun Aapea: Hän läksi merille tyhjin taskuin, mutta\nsäästi palkkansa ja suoriutui merimieskoulusta, samoina talvina kuin\nAnteruskin, omilla rahoillaan. Sellainen on oikea mies!\n\n-- Mutta onhan Anterus nyt ison laivan päämies ja ansaitsee hyvin\nja maksaa takaisin velkansa sinulle minä päivänä hyvänsä! Älä moiti\nAnterusta! Onhan hänellä omat vastoinkäymisensä!\n\n-- Juuso on mies! Ja minä olen aina Juusolle sanonut: \"Juo -- omiashan\njuot, mutta katso eteesi, ettet pilaa itseäsi!\" -- Mennään kirkkoon!\n\n-- Mennään vain! Santra kävikin sanomassa, että toiset odottavat jo\nrannassa.\n\nHinterikki kokosi huolellisesti rahat, kultarahat erääseen isoon\nsikarilaatikkoon, hopearahat toiseen ja setelit isoon ruskeanahkaiseen\nkukkaroon, Ja pani ne jälleen kaappiin, varmaan salalokeroon ja\nheläytti oven lukkoon ja pisti avaimet taskuunsa.\n\nJuuso itse oli jaalassa, joka viime matkan jälkeen makasi ankkurissa\nlähellä omaa valkamaa.\n\nMeri oli peilikirkas ja poimuili hiukan vanhoissa, jo vuorokausi sitten\nlakanneen itätuulen ummikkaissa, jotka hiljaa kohahtelivat rannoille.\n\nPäivä paistoi kirkkaana.\n\nKirkkaassa päivänpaisteessa ja tyynessä meressä näkyi pohja aina jaalan\nankkuripaikalle asti ja sitäkin kauemmaksi.\n\nPohjassa näkyi isoja kiviä, joita peitti ruskea ja ruskean keltainen\nhatru, joka huojuili veden mukana, ummikasvirran käydessä maalle ja\nmaalta pois.\n\nIsoimmat kivet olivat kuin makaavia karhuja, pehmeine turkkeineen.\n\nLapsuudestaan asti muisti Juuso niitä ihailleensa.\n\nÄsken, soutaessaan maalta jaalaan, oli Juuso koko ajan katsellut meren\npohjaa.\n\nHän oli pysähtynyt pitkäksi aikaa katselemaan jaalansa ankkuria, joka\nmaata retkotti joutilaana ja velttona parin kiven välissä täydessä\nsunnuntailevossa.\n\nHän seurasi jaalansa ruosteenväristä ketjua, joka suurissa laiskoissa\nmutkissa loikoili pohjassa, nauttien sekin vapaudestaan.\n\nJoukko pieniä kaloja, kivinilkkoja, hääri ketjun, niinkuin ankkurinkin\nympärillä: uivat varovaisesti sitä kohti, nuuskivat sitä ja taas\nyht'äkkiä ravistelivat pyrstöään ja uivat siitä vähän matkan päähän\nkuin olisi se polttanut niiden kuonoa ja heti sen jälkeen, rintaevät\nväristen, ne hiljaa ja varovaisesti lähestyivät ruosteista rautaa. --\nSe homma huvitti Juusoa niin, että häntä ääneen nauratti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaalassa olivat kaikki purjeet auki. Edellisenä yönä oli satanut ja\nnyt täytyi kuivata purjeita. Lahdella oli ankkurissa kaikkiaan kuusi\njaalaa ja jokainen niistä kuivaili purjeitaan tyynessä paahtavassa\npäivänpaisteessa.\n\nRanta hohti valkeanaan kalastusveneiden purjeita, jotka myös olivat\navatut kuivaamaan.\n\nOli niin tyyni, että jaalojen keulat olivat kääntyneinä mikä minnekin\npäin.\n\nJuuso on noussut jaalansa kannelle.\n\nHän ihailee jaalaansa.\n\nHän on kiintynyt siihen kuin oikeaan käteensä -- molemmat tottelevat\nhänen aivojensa käskyjä yhtä uskollisesti.\n\nJaala on kuin hänen ruumiinsa jäsen, joka ajattelee hänen aivoillaan ja\ntottelee häntä kaikessa.\n\nJuuso hyväilee käsillään purjeita. Ne ovat kuumat, kun kesäaurinko\nniitä täydellä voimalla paahtaa.\n\nJuuso ravistelee tervalle tuoksuvia vantteja, jotka ovat ranteen\npaksuista liinaköyttä. Monien kesien terva kiiltää mustanruskeana\nniiden lämpöisellä pinnalla.\n\nKaikki kansiluukut ovat avatut ruuman tuulettamista ja kuivausta\nvarten. Sieltä tulvii ilmoille voimakas tervan ja pohjaveden tuoksu.\n\nJuuso käärii kokoon purjeet, ensin isonpurjeen, sitten vokan ja\nkeulapurjeet ja peittää ne kaikki tervatuilla ressuilla. Sen jälkeen\nhän vielä kerran silmäilee jaalaansa keulasta perään, kannesta\nmastojen nuppeihin saakka ja huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä,\nlaskeutuu hän jollaan, joka on koko ajan ollut jaalan kupeella, pesti\nkeulavantissa kiinni, ja soutaa sitten maihin.\n\nRanta-aittojen ja sarainten harmaat seinät hohtivat lämpöä, ja\nseinähirsien halkeamat olivat tavallista enemmän ammollaan, nekin\nnäyttäen ikäänkuin koirat huohottavan kuumuudessa. Tuntui melkein siltä\nkuin olisivat seinät hiljakseen ritisseet, kun niiden raot kuumuudessa\nlaajenivat ja uusia rakoja aukeili.\n\nJuuso oli seisahtanut hetkiseksi ranta-aitan päivänpuoleiselle\nseinustalle ja katseli merelle, jossa ei näkynyt mitään, ja taivaalle,\njossa ei ollut ainoatakaan pilveä, eikä muutakaan kuin aurinko yksin,\njohon ei voinut katsoa.\n\nRanta oli myös tyhjä.\n\nMissä lienevät kaikki olleetkin? Suurin osa kai kirkossa\nnaapurikylässä, toisten luultavasti makaillessa jossain vilpoisessa\nkatveessa.\n\nLähimmästä talosta kuului avonaisten ovien kautta saarnamaista,\nlaulavaa lukemista.\n\nMarkun Taati siellä luki postillaa. Se oli hänen tapansa niinä pyhinä,\njolloin hän ei mennyt kirkkoon. Hänen lukiessaan täytyi kaikkien\ntuvassa istua hiljaa, ja hiljaa he istuivatkin, taistellen torkutusta\nvastaan.\n\nSiinä istuivat muiden muassa hänen poikansa tyttäret Marketta ja\nJoosefiina, joiden silmät vähän väliä painuivat umpeen ja päät\nretkahtivat alas, miltei polville asti. Silloin he heräsivät, katsoivat\ntoisiinsa ja hymyilivät. Marketella oli parsinneula kädessä. Sillä hän\nraapi kämmentään tai pisteli polveaan pysyäkseen paremmin valveilla,\nmutta ei siitä paljon apua ollut: ihan huomaamatta menivät silmät\nkiinni ja ajatukset muuttuivat paikalla uniksi ennenkuin hän sitä\nennätti huomatakaan. Siinä samassa pääkin nyykähti lähes polviin\nasti, jolloin hän äkkiä kohottautui ja katsoi Joosefiinaan, jonka pää\nniinikään pienin nyykäyksin parhaillaan painui alaspäin, aina alemma\nja alemma, tehden lopulta sekin pitkän nyykähdyksen, miltei polviin\nsaakka. Silloin hänkin katsoi sisareensa, ja taas he hymyilivät.\n\nMarketta kuiskasi kämmeniensä takaa Joosefiinalle:\n\n-- Katsos, Joosefiina, kun Taatin nenälle pyrkii kärpänen eikä saa olla\nsiinä rauhassa, kun Taati hutii sitä kämmenellään.\n\n-- Niin tekee.\n\n-- On tuo kärpänenkin sentään viisas!\n\nTämän Taati kuuli, mulautti silmävalkuaisiaan yli vaskisankojen ja\närähti:\n\n-- Olettekos meluamatta siellä -- hä! -- Jumalan sanan aikana -- hä!\n-- \"-- -- ja helvetin tuli pitää heidät perimän, niin monta kuin heitä\nonkin...\"\n\nJuuso ei tiennyt, että Markun Taatin tuvassa näin oli -- hän vain\nkuvitteli tämmöistä, kuultuaan tänne rantaan asti Taatin saarnaavan ja\nlaulavan lukuäänen.\n\nEntisiin kokemuksiinsa perustaen Juuso niin ajatteli.\n\nHän oli kerran itsekin joutunut koko saarna-ajaksi Markun Taatin tupaan\n-- kerran viime kesänä.\n\nHän oli jaaloineen silloinkin taas kotona ja joutilas sunnuntaiaamu\nkun oli, hän oli mennyt haastattelemaan ja katselemaan kaunista\nMarkettaa ja Joosefiinaa. Päästyään juuri parhaiksi tyttöjen kanssa\npuheen alkuun, Markun Taati itse äkkiä lopetti tupakoimisen, otti\nesille nurkkakaapistaan ruskettuneen postillansa, asetti vaskisangat\nnenälleen, avasi kirjan auki siltä kohdalta missä kolme oikeanpuolista\nlehden kasaa oli yhdessä nipussa kulmalle käännetty, alkaen kovalla\näänellä yskiä ja sitten vielä kovemmalla äänellä lukea. Silloin ei\nvielä ollut mikään kirkkoaika alkanutkaan, koska pohjoiseen päin\nsoutavat kirkkohaapiotkin vielä näkyivät Koirankalliolle, josta Juuso\nvast'ikään oli tullut. Ei se mitään muuta ollut kuin kiusantekoa koko\nlukuhomma sillä kertaa, ja tuon tapauksen muisteleminen harmitti Juusoa\nvieläkin.\n\nKyllä hän muisti!\n\nHän voi hyvin kuvitella, miten Markun Taatin tuvassa taaskin Marketta\nja Joosefiina haukottelevat ja torkkuvat, kissa loikoo jalat suorana\npermannolla päivänpaisteessa, ja Taati lukee pöydän päässä postillaa,\nitsekin toisinaan haukotellen ääneensä kiljahtaen. Lopulta hän saa\nsaarnansa viimeisen lauseen luetuksi, panee kirjan kiinni ja takaisin\nkaappiin, pistää tupakaksi ja heittäytyy vuoteeseen loikomaan, sanoen\nsitä ennen: \"No tytöt! Pankaas kirkkokahvi tulelle!\"\n\nMarkun Taati teki kaiken aina samalla tavalla, siksipä Juuso voikin\nkuvitella mitä silläkin kertaa Markkulassa tapahtuu.\n\nJuuson pitäisi lähteä jaalallaan matkalle heti kun rupeaa tuulemaan,\nmutta toistaiseksi ei tuulen tulosta näkynyt merkkiäkään. Aamulla\nvarhain meri hiukan nousi, mikä seikka ennusti länsituulen\nlähestymistä, mutta päivän päästyä ylemmä rupesi meri jälleen alenemaan.\n\nJuuso mietiskeli, mitenkä saisi keskipäivän kulumaan, ja hän katui,\nettei ollut lähtenyt kirkkoon muiden kanssa. Mutta siihen, miksi\nhän ei mennyt, oli pari hänen mielestään pätevää syytä: hänen oli\nkuivattava purjeita, ja erään huhun mukaan pitäisi hänen ainoa\nveljensä Anterus olla kotimatkalla ulkomeriltä; kerrottiinpa hänen\njo luotsien mukana saapuneen kirkonkylään, josta hän luultavasti\nkirkkomiesten mukana tulisi kotiin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä\ntavata veljeään, sillä he olivat joutuneet epäsopuun keskenään silloin,\nkun Anterus viimeksi, jo neljä vuotta sitten, syksyllä myöhään,\nmerikouluun mennessään, oli käväissyt kotona ottamassa rahaa. Hän\nhalveksi veljeään kahdesta syystä: ensiksi siitä, että tämä oli herra\nja laivan päällikkö sekä toiseksi siitä syystä, ettei tämä ollut\nnäinä neljänä vuotena lähettänyt rahaa kotiin penniäkään, vaikka oli\nkotoa ottanut opintorahansa lainan nimellä. Juuso ei kunnioittanut\nmiestä, joka kulutti hänen ansaitsemiaan rahoja, eikä ainoallakaan\nkirjelappusella ollut näiden neljän vuoden aikana muistanut edes\nselittää syitä maksujensa viipymiseen. Juuso toivoi, että alkaisi\npuhaltaa tuuli, mitä pikemmin sitä parempi ja mistä suunnasta hyvänsä,\npäästäkseen kohtaamasta veljeään. -- Lisäksi häntä suututti se ilo,\nmillä hän huomasi isänsä ja äitinsä ottaneen vastaan tiedon Anteruksen\nkotiinpaluusta. -- Isäkin, jonka oikeastaan pitäisi varata kelpo\nhevosruoska ovenpieleen mokoman oinaan kotiinpaluuta varten, antaakseen\nsiitä \"Mitä kuuluu?\"!, ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle sekä\nniin edespäin. Sen sijaan nyt rientävät häntä vastaan kuin kuningasta!\n\nRanta oli harvinaisen tyhjä.\n\nEi ainoatakaan ihmistä liikkunut siellä. Missä kaikki lienevätkin!\nAamulla oli saatu verkot kotiin mereltä miltei tyhjinä. Kellään ei siis\nnyt ollut työtä rannassa. Vain purjeet kuivattelivat itseään päivän\npaahteessa -- ja olivatkin jo aikoja sitten kuivaneet samoin kuin\nverkotkin, jotka ruskeina ja harmaina riippuivat vapeissaan ainoankaan\nhenkäyksen niitä heilauttamatta sinne tai tänne. Keveinä, kuivina ja\nuntuvamaisina ne riippuivat paikoillaan liikkumattomina ikäänkuin\nolisivat teräslankaa. Voi katsoa niitä vaikka tunnin yhteen kohtaan,\nhuomaamatta ainoatakaan värähdystä tai liikettä.\n\nMissä mahtoivat olla ihmiset?\n\nOsa arvatenkin kirkossa.\n\nOsa kotonaan lukemassa postiltaa ja osa makuulla aitoissa, tuvissa,\nkamareissa ja saunan lauteilla.\n\nVasta kirkkoajan jälkeen heitä ilmestyy rantaan: miehiä, niin vanhoja\nkuin nuoriakin, rantakäräjiin tupakoimaan ja juttelemaan ja poikasia\nnappia heittämään.\n\nEi näkynyt liikkeellä koiriakaan.\n\nNe loikoilivat koivet suorina sarainten ja ranta-aittojen varjon\npuoleisilla seinustoilla tai rakennusten alla sikeässä unessa.\n\nVain yksinäinen rantavaris tuolla telojen välissä kyykkäili ja\nkumarteli etsien syötävää.\n\nUlompana merellä, ankkuroitujen alusten takana, pitkän matkan päässä\nniistä, keinuili harvalla ja uneliaalla ummikkaalla parvi valkeita\nkajaita, kuvastellen itseään peilikirkkaaseen veteen. Joku niistä\nsilloin tällöin longotteli pitkiä suippoja valkeita siipiään, ja veden\nkuvajainen hänen allaan teki samoin. Missä taivas ja meri yhtyivät,\nsitä ei näkynyt. Kaikki näytti sulautuvan samaksi taivaaksi, joka hohti\nhopealle ja vihertävälle sinelle. Kajaat näyttivät sitäkin valkeammilta\nja jaalojen rungot kuvastuksineen sitäkin mustemmilta, kun taas niiden\nmastot hohtivat kuin kultapuikot.\n\nTämä oli Juuson mielestä kaunein sunnuntaiaamu, minkä hän muisti,\nmutta siitä huolimatta hän olisi suonut, että raskaat pilvet olisivat\nvyöryneet yli saaren ja yli meren ja myrsky nostanut kuohuvia aaltoja\nkuin vuoria, joiden mukana hän olisi voinut purjehtia matkoihinsa,\nminne hyvänsä, pakoon, tarvitsematta olla veljensä tervetuliaisilla,\nkuuntelemassa tämän jaarituksia ja laverteluja suunnitelmistaan ja\ntuulentuvistaan, joista ei näyttänyt ikänä totta tulevan, mutta joihin\nisä myhäilevin naamoin uskoi ja joille äitimuori hymyili miltei\nkyyneleet silmissä.\n\nKun kalastajat tänä aamuna soutivat kotiin tyhjin verkoin, merkitsi se\nsitä, että kevätkesän kalastuskausi oli lopussa ja että tyyni joka nyt\non alkanut, voi kestää monta päivää, viikonkin, niinkuin tavallisesti\ntähän aikaan kesästä.\n\nHän päätti lähteä kotiin, sulkeutua aittaan ja käydä sinne maata, eikä\ntulla koko aikana veljensä näkyviin, ei kiusallakaan. -- Tietäköön,\netten minä lainkaan kaipaa hänen viekasta kädenlyöntiään enkä hänen\nvilpillisiä \"terve kunnon veli\" -- toivotuksiaan!\n\nPysy loitolla minusta, sillä nuoranpätkällä, vanhalla, kovaksi\npikeytyneellä taljaköyden pätkällä minä sinut tervetulleeksi toivotan,\nniin totta kuin olen sinun nuorempi veljesi, ja pehmitän sinun hienot\nverkavaatteesi ja kopisevan hattusi ja luusi niin että muistat\nkotona käyneesi sekä viskaan viimein, hitto soikoon, vasten naamaasi\nviisisatasen, jotta saat sillä lyhentää kapakoissa juomavelkojasi!\nTulehan vaan eteeni, roisto!\n\nSiitä oli Juuso varma, että näin hän veljeään tervehtisi ja hän vapisi\nvihasta tätä kuvitellessaan.\n\nSiitä koituisi tapaus, josta vielä vuosikymmenien perästä puhuttaisiin\nja sananlaskuja ja ivalauluja sepitettäisiin, -- mutta: \"Sitä kunniaa\nälä, veli hyvä sentään luulekaan saavasi!\" -- Hänen oli sen sijaan\ntehtävä veljelleen sellainen kiusa, jonka hän, entisestä kokemuksesta\ntiesi häneen pahimmin pistävän: olla niinkuin ei miestä olisikaan! Ei\nnähdä häntä, ei kuulla häntä eikä yleensä tietää hänestä hyvää eikä\npahaa!\n\nJuuso läksi kävelemään kohti kotiansa. Pihamaalle päästyään hän tuumi\nvielä kerran mitä tekisi: asettuisiko aittaan makaamaan vai lähtisikö\nkylälle?\n\nHän valikoi edellisen.\n\nAitan ovi oli kuitenkin lukossa ja avain täytyi käydä noutamaan tuvasta.\n\nSiellä istui Santra ja ompeli.\n\n-- Sunnuntainako sinä, syntinen, teet työtä! ärähti Juuso, koettaen\nlausua sanansa mahdollisimman leikillisellä äänellä.\n\n-- Eihän tämä työntekoa ole, vastasi Santra.\n\n-- Mitä tuo sitten on olevinaan?\n\n-- Ompelemista.\n\n-- Eikö ompelu ole yhtä hyvin työtä kuin mikä työ hyvänsä.\n\n-- Milloin on, milloin ei. Tällä kertaa on tämä vain sunnuntairattoa,\nniinkuin lukeminen tai muu senlainen.\n\nNäin alkoi keskustelu Juuson ja Santran välillä.\n\nJuuso oli istunut Santran lähelle ja he juttelivat ja aika kului ja\nJuuso unohti kokonaan sen asian, jota varten hän oli tupaan tullut.\n\nKului tunti ja toinenkin.\n\nJuuso teki kiusaa Santralle, ensin puheillaan -- talossa muka ei oltu\nkoskaan ennen otettu pyhäpäivänä, saati vielä kirkkoaikana, neulaa\nkäteen, yhtä vähän kuin oli toimitettu mitään muutakaan maallista\naskaretta, joten Santra nyt näin työnteollaan veisi talon onnen.\nKaiken lisäksi ryhtyi hän tekemään kiusaa Santralle varsinaisessa\nompelemisessakin: Juuso näet tahtoi näyttää osaavansa käyttää neulaa\nyhtä hyvin kuin Santrakin ja ryösti työn hänen käsistään ja alkoi itse\nommella, seisoen keskipermannolla, tällä tavalla nyt melkein turmellen\nkoko työn.\n\nSantra hyökkäsi takaapäin Juuson luo ja sai siepatuksi ompeluksensa\ntakaisin Juuson kömpelöistä käsistä ja oli olevinaan syvästi\nloukkaantunut.\n\n-- Hyi kun olet ilkeä!\n\n-- Niin niin. Ilkeän nimenhän sitä saa aina kun tahtoo toista auttaa.;\n\n-- Auttaa! Ei tämä mikään purje ole, ja muuta sinä et osaakaan ommella.\n\n-- Jaa jaa! Purjeen ompelijaksi ei kuka hyvänsä pystykään! Siinä sitä\nvasta taitoa tarvitaankin! -- No mitäs siihen sanot?\n\n-- Sitä, ettei tämä ole purje! Tätä tällaista tekee vähemmänkin taitava.\n\nSantra korosti lausettaan ylimielisellä äänensävyllä, heilautti päätään\ntaaksepäin ja kääri ompeluksensa pois.\n\n-- Oletko sinä minulle paha?, kysyi Juuso.\n\n-- Olen.\n\n-- Niinkö paha, ettet enään lepykään?\n\n-- Niin. Enkä minä hyvä sinulle ole koskaan ollutkaan. Ei tässä mitään\nuutta ole tapahtunut.\n\n-- Oletko sinä aina ollut minulle paha?\n\n-- Olen.\n\n-- Sitähän minäkin olen ajatellut.\n\n-- Sinäkin! Milloin?\n\n-- Silloin, kun minä lupasin sinulle silkkihuivin ja sinä et sitä\nhuolinut, vaan läksit karkuun saunasta.\n\n-- Se olikin tuhma teko.\n\n-- Mikä?\n\n-- Se että rupesit puhumaan minulle silkkihuivista. Se oli hyvin paha.\nSinä alenit silloin minun silmissäni, niin paljon, ettet uskokaan --\nihan maan tasalle, ja vielä alemma -- aivan maan sisään. Et usko,\nkuinka minä sinä iltana sinua inhosin. Minua suretti ja itketti se,\nettä minun täytyi sinua inhota -- mutta eihän se ollut minun syyni. --\nSinun syytäsi se oli kaikki tyyni.\n\n-- Olikos se sitten niin paha, että minä tarjosin sinulle silkkihuivia?\n\n-- Ajattele, että minä olen täällä sinun kotonasi palveluksessa.\nYmmärrätkö sinä? Jos sinä vähänkään kunnioitat minua tai jos vähänkään\nminusta pitäisit, niin et puhuisi minulle mitään silkkihuiveista! Joko\nsinä et ymmärrä mitään tai sitten vain tahallasi teet minusta pilkkaa.\n\n-- Pilkkaa?!\n\n-- Niin juuri. Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Pilkkaa, selvää pilkkaa!\nVai mitä muuta sen luulet olevan? Mitä maailma olisikaan sanonut, jos\nminulla olisi nähty sinun tuomasi silkki?! Vai olisinko minä ehkä\nsuoriutunut siitä hätävalheella? Minullahan ei ole veljeä eikä ketään\nmuutakaan läheistä miessukulaista, jonka lahjoittamaksi olisin sen\nsanonut. Entä jos joskus joutuisin naimisiin, niin minun täytyisi\nkuitenkin selittää miehelleni kaikki, ja mikä elämä siitä nousisi!\n\n-- Minä pidän sinusta ja toivoisin ettet menisi meiltä koskaan pois.\n\n-- Jos sinä tyrkytät minulle silkkejäsi sekä lisäksi tuollaisia\npuheita, on minun lähdettävä tästä talosta vielä tänä päivänä. -- Sinä\nolet hullu!\n\n-- Minä en ymmärrä -- --\n\n-- Enkä minä ymmärrä! Luuletko sinä että -- että minä olisin voinut\nkäyttää kaikkien nähden sinun ostamaasi silkkiä? Jokaisen silkit\ntiedetään kuin omat sormet, ja sinä päivänä, jolloinka minä olisin\nilmaantunut näkyviin sinun ostamasi silkki harteillani, olisi heti\nensimmäinen vastaantulija tahtonut tietää, kuka sen on minulle ostanut.\nSilkki on melkein sama asia kuin kihlat -- ja onkin sama asia -- -- ja\njo sellainen puhekin, että minä ostan sinulle silkin, on ihan samaa\nkuin -- kosiminen. No! Nyt sen kuulit! Mokomakin -- löylynlyömä...!\n\n-- Mutta eihän sen tarvitse olla kosimista...\n\n-- Tarvitse! -- Piian palkkaan kuuluu...\n\n-- Älä haasta piian palkasta! Enhän minä sitä tarkoita.\n\n-- No kosimistako sitten? Ha ha ha! -- Piian palkkaan ei kuulu silkkiä\nja jos vaan tahdot, niin kyllä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. -- Voi\nkuinka minulla on ollut sen jälkeen paha olla! Siitä hetkestä alkaen en\nole voinut antaa sinulle mitään arvoa. On hyvä, että vihdoinkin sain\nsen sinulle sanotuksi. Jos se edes olisi ollut leikkiä, mutta kun sinä\nsanoit sen niin juhlallisesti. Olen todellakin monta kertaa ajatellut,\nettä jos se olisi ollut leikkiä, niin siinä tapauksessa olisin voinut\nkunnioittaa sinua niinkuin ennenkin. Silloin myös olisin uskaltanut\nnauraa sille toisten tyttöjen kanssa ja minulla olisi ollut yhtä\nhauskaa kuin ennenkin.\n\n-- Oletko sinä sitten ottanut sen ihan todeksi?!\n\n-- Todeksipa kai, jos sinuun yleensä on yhtään luottamista.\n\n-- Mutta minähän vain narrasin sinua.\n\n-- Narrasit!? Oliko se siis valetta!\n\n-- Ei valetta, vaan narraamista.\n\n-- Se on ihan sama asia. Molemmat ovat yhtä rumia tapoja!\n\n-- Ei se ole ensinkään samaa...\n\n-- No!?\n\n-- Narraaminen on leikkiä ja valehteleminen on totta. Minäkään en\ntarkoittanut totta, vaan pelkkää leikkiä.\n\n-- Leikki on leikkiä, narraaminen narraamista ja valehteleminen\nvalehtelemista. Se on selvä rätinki! Ne ovat kolme eri asiaa, ja\nleikinlasku on lystiä, mutta mitä siihen lisätään, se on pahasta.\n\n-- Minäpä en tarkoittanutkaan sillä totta, sulaa leikkiä vain.\n\n-- No, mitä tämä puhe sitten on olevinaan?\n\n-- Totta joka sana.\n\n-- Totta!?\n\n-- Niin. Minä puhuin sinulle silloin silkistä vain siksi, että näkisin,\nmitä sinä siitä tuumit...\n\n-- Entäpä jos olisin myöntänyt, niin mitä sitten...?\n\n-- Silloin minun olisi täytynyt sanoa, että tarkoitinkin vain leikkiä.\n\n-- Sepä vasta olisi ollut surullista!\n\n-- Sekinkö?!\n\n-- Niin.\n\n-- Pitäisikö minun sitten tuoda sinulle silkki?\n\n-- Älä jumalan nimessä tuo! Älä lupaa mitään minä kiellän sen!\n\n-- En minä sitten todellakaan ymmärrä, mikä on surullista, mikä ei.\n\n-- Kuules, Juuso?\n\n-- No?\n\n-- Voitko sinä vannoa minulle erään pienen asian?\n\n-- Riippuu siitä mikä se on.\n\n-- No hyvä. Vanno siis minulle, että sinun puheesi silkistä oli leikkiä!\n\n-- Sen olen valmis vannomaan vaikka lakituvassa!\n\n-- Et siis tuonut minulle mitään?\n\n-- En.\n\n-- Etkä kenellekään toisellekaan?\n\n-- Mitä?\n\n-- Ähä, joko pelästyit? Äitisi sanoi, että sinulla oli silloin\nkotiintulossasi kirstussasi hyvin kaunis silkki. Kenelle sinä sen toit?\n\n-- Eupelle.\n\n-- Eu-pel-le!\n\n-- Niin.\n\n-- Eupelle, jonka kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä! -- Joko sinä\nsen annoit?\n\n-- En, mutta annan tänään.\n\n-- Eupelle! Voi hyvä Jumala!!\n\n-- Mitäs kummaa siinä sitten on?\n\n-- Ei mitään, ei mitään.\n\nSantran kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut. Hän katseli nyt\nelottomasti eteensä.\n\nHänestä tuntui, kuin permanto olisi huojunut. Hänen oli etsittävä\nistuinta, ettei kaatuisi.\n\nKäsi otsalla hän horjui itäikkunan viereiselle penkille, johon jäi\nistumaan, kyynäspää ikkunan kynnyksellä ja käsi poskella.\n\nIkkunaan näkyi rantaan vievä tie ja ranta-aittojen välitse oma valkama.\n\n-- Tulisivat kirkkomiehet kotiin, niin olisi hauskempaa ja\nturvallisempaa, sanoi Santra. -- Minua peloittaa olla nyt sinun\nkanssasi.\n\n-- Peloittaa?!\n\n-- Niin. Tulisivat vanhukset kotiin. Tästä lähin minä en juttele\nsinun kanssasi enää mistään asiasta. Haluan vain tehdä työtä ja elää\nvanhusten seurassa sekä haastella heidän kanssaan enkä mene koskaan\nnaimisiin.\n\n-- Niinhän sinä haastat kuin jo olisit itsekin jo vanha.\n\n-- Minäpä vanheninkin äkkiä -- minä olen nyt monta vuosikymmentä\nvanhempi kuin tunti sitten.\n\n-- En minä ymmärrä tuollaista puhetta.\n\n-- Siinähän se paha vika juuri onkin, ettet sinä ymmärrä. Vanhusten\nkanssa juttelen vain sellaisista asioista, joita he ymmärtävät ja joita\nminä ymmärrän ja joista ei aiheudu surua kummallekaan puolelle. En\nole rakastanut vanhuksia koskaan niin suuresti kuin nyt. Kun he ovat\nkotona, on kaikki niin turvallista ja minua haluttaa tehdä ahkerasti\ntyötä. -- Haapio kääntyykin jo tuolta Koirankallion takaa näkyviin.\nTuleekohan Anterus? -- Kuinkahan kauaksi hän jäänee kotiin?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Et tiedä!\n\n-- Niin. En tiedä. Enhän olisi tiennyt koko miehen tulosta, ellen olisi\nsinulta kuullut. Vanhempani eivät hänestä puhuneet minulle mitään.\n\nJuusokin tuli ikkunan viereen tähystelläkseen lähestyvää haapiota. Hän\nhuomasi pian, ettei haapiossa ollut Anterusta. Suuri riemu valtasi\nhänet. Hän kosketti Santraa käsivarteen ja sanoi:\n\n-- Katsohan! Ei Anterus tullutkaan!\n\n-- Iloitsetko sinä siitä?\n\n-- Mistäs sitten. Siitähän minä vasta iloitsenkin! Olen ollut pahalla\npäällä koko tämän päivän senvuoksi että pelkäsin Anteruksen tulevan.\nJa usko pois, hauskempaa on sinustakin, ettei hän tule. No voi sun\npyhä Pietari, kuinka hauskaa todellakin, ettei herra veli tullutkaan!\nSelkään minä hänelle olisin antanut joka tapauksessa. Ei siitä muuten\nolisi selvitty!\n\n-- Mistä hyvästä?\n\n-- Siitä vain, että se mies on -- no, enempää pahaa hänen ei tarvitse\ntehdäkään ja siinäkin on jo liikaa. Voi voi, kuinka hauskaa! Santra!\nTanssitaanpas sen lystin päälle!\n\nHän sieppasi Santraa kädestä ja tempasi hänet permannolle kanssaan\npyörimään.\n\nSitten hän pyöritti tyttöä pari kolme kertaa ympäri tupaa, kunnes\npysähtyi läntiselle seinustalle, ovelta katsoen ison uunin varjoon,\njääden siihen seisomaan, oikea käsi Santran vyötäisellä ja vasen\nSantran oikealla käsivarrella.\n\nHän katsoi Santraa silmiin ja sanoi:\n\n-- Sinä olet kaunis, Santra!\n\n-- Ha ha ha!\n\n-- Naura, naura vaan. Silloin olet vieläkin kauniimpi! -- Santra!\n\n-- No?\n\n-- Sinä olet kokonaan kaunis!\n\n-- Kokonaan kaunis? Mitä se on?\n\n-- Semmoista, jota ei voi muuten sanoa.\n\n-- Mutta se minua surettaa, että sinä olet siihen Euppeen kiintynyt.\nHyi!\n\n-- Enhän minä ole.\n\n-- Itsehän juuri äsken niin sanoit.\n\n-- Minä sanoin vain, että annan Eupelle sen silkin.\n\n-- Sehän se riittääkin.\n\n-- Ei se merkitse vielä mitään! Minä sanon Eupelle suorat sanat, sanon\nettä \"tämä silkki oli paremmille tarkoitettu, mutta kun paremmat eivät\nsitä huolineet, niin tässä on. Pidä hyvänäsi!\" -- Kuule, Santra, jos\nannat suuta, niin minä en anna sitä silkkiä enemmän Eupelle kuin\nsinullekaan!\n\n-- Tulkoon mitä tulee! Anna se minulle! Anna jo tänään! Anna heti.\n\nSantran sanojen aikana oli vanha Hinterikki itse astunut avonaisesta\novesta sisään.\n\nHän kuuli Santran sanat ja näki Juuson peljästyneet kasvot.\n\nHän ei ollut mitään näkevinään, käveli vain vakavana läpi tuvan\nkaapille, jonka laudalle asetti virsikirjansa.\n\nKun hän jälleen kääntyi tupaan päin, seisoi Santra itäikkunan luona ja\nJuuso uunin edessä.\n\nMennessään sitten uudestaan läpi tuvan, viittasi vanha Hinterikki\noikealla etusormellaan Juusolle, sanoen:\n\n-- Tulehan tänne kammariin, -- Juuso.\n\nIsä ja poika poistuivat tuvasta perätysten, minkä jälkeen tuli sisään\nJuuson äiti, vanha Anna-Sovia.\n\n-- No, Santra piikaseni, onko kirkkokahvi valmis?\n\n-- Voi hyvä emäntä, en ole muistanut sitä ensinkään keittää, mutta\nkeittiössä on tuli ja kuumaa vettä, pian se joutuu.\n\n-- Mene sitten kiireesti keittämään! Kymmenen minuutin kuluttua pitää\nkahvi olla pöydällä. Laita se tänne tuvan pöydälle! Pappa on niin\npahalla tuulella, marisee kaikesta. Milloin kirkosta tullessamme\nhaapio oli kallellaan vasemmalle, milloin oikealle, tai milloin\njoku muka nosti airoaan liian korkealle ilmaan. \"Eiks' sitä nyt\nvielä ylemmäksikin saisi nousemaan!\", hän ärjyi. Milloin taas jonkun\nairo muka viipyi liian kauan meressä, milloin soudettiin liian\nharvaan, milloin liian tiheään. Kaikesta hän marisi. Pappa ei ole\nviiteenkymmeneen vuoteen ollut niin pahalla tuulella kuin tänään ja se\non siitä kun ei Anterus tullutkaan. Saapui ainoastaan kirje, jota ei\nole vielä avattu. Hohho-jaa! Mitä lieneekään tulossa! No no -- liiku\nnyt kuin orava puussa! Jos papalla ei ole kirkkokahvi pöydässä, hänen\ntullessaan tupaan, niin siitäkös vasta myrsky nousee! Juokse kuin\nolisit jo!\n\nEmännän viimeisten sanojen aikana hulmahtivat jo Santran hameen helmat\nkeittiön ovella. Hän miltei juoksi keittiöön. Hänen sydämensä jyskytys\nkuului korvissa humahduksina ja häntä peloitti ajatella, että mitä nyt\nseuraakaan siitä, kun isäntä oli tavannut hänet kahden Juuson kanssa.\nHän kuvitteli, kuinka Juuso parhaillaan seisoo tilillä ja tuomiolla\ntuosta äskeisestä.\n\nSantra värisi pelosta ikäänkuin viluisena, ja hän ryhtyi kovalla\nkiireellä laittamaan kahvia kiehumaan sekä jäi järjestämään kahvipöytää\nkuntoon.\n\nJuuso seurasi isäänsä porstuan läpi kammariin. Tuvan ja kammarin\nväli ei ollut pitkä, kymmenkunta askelta vain, mutta astuessaan sen\nehti Juuso sinäkin aikana kuvitella suunnattoman määrän tapauksia,\njotka häntä odottivat ja jotka kaikki häntä peloittivat. Hän odotti\nkammariin päästyään saavansa kuulla isältään: \"Tämän jälkeen en minä\nole sinun isäsi etkä sinä minun poikani!\", tai: \"Et tule perimään minun\nomaisuudestani penniäkään, sinä kelvoton narri!\"\n\nMutta kävikin aivan toisin.\n\nTultuaan kammariin istui isäukko huokaisten tuolille ikkunan\nedessä olevan pöydän päähän sekä viittasi Juusoa istumaan pöydän\nvastakkaiselle puolelle.\n\nJuuso istuutui ja isä kaivoi povitaskustaan kirjeen, jonka hän ojensi\nJuusolle, lausuen:\n\n-- Otahan ja lue tämä kirje, sillä sinä olet parempi kirjamies kuin\nminä.\n\nKirje oli Anteruksen pehmeätä ja kiemuroivaa käsialaa ja kuului näin.\n\n    Rakkaat vanhemmat!\n\n    Minun piti tänä kesänä tulla pistäytymään siellä kotona, mutta\n    nyt se ei käykään laatuun.\n\n    Se parkkilaiva \"Regina\", jolla viimeksi purjehdin ja joka\n    talvehti täällä Haminassa, läksi keväällä matkalle Hulliin sekä\n    sieltä Välimerelle, mutta minä jäin maihin ja maamies minusta nyt\n    tuleekin. Niinkuin tiedätte, kuoli tämän \"Reginan\" isäntä vuosi\n    takaperin halvaukseen. Nyt talven kuluessa ovat asiat kehittyneet\n    niin pitkälle, että minä menen naimisiin sen lesken kanssa. Häät\n    ovat kolmen viikon perästä. Meidät on jo kuulutettu kerran.\n    Pyydän tulemaan häihin. Tulkaa nyt sieltä kaikki omaiset!\n\n    Sitten on minulla erikoista asiaa rakkaalle isälleni. Veistämöllä\n    on puolivalmiina kaksi kolmimastolaivaa. Leski, minun tuleva\n    aviovaimoni, aikoi myydä ne huutokaupalla viime keväänä, mutta\n    nyt kun minä olen ottanut pesän, johon ei kuulu ainoatakaan\n    lasta, eikä muita perillisiä kuin tuo leski, olen saanut\n    asian järjestymään siten, ettei niitä laivoja, jotka molemmat\n    rikataan parkkilaivoiksi ja niistä tulee \"Reginan\" sisarlaivoja,\n    myydäkään, sillä huutokaupassa nykyisinä huonoina aikoina ne\n    olisivat menneet puoli ilmaiseksi. Tästä syystä minä nyt pyydän\n    isäukkoa osakkaaksi kanssani toiseen tai molempiin laivoihin.\n    Lainaa en pyydä, vaan tarjoan tilaisuuden päästä osakkaaksi\n    hyvään laivayhtiöön. Ensin aluksi riittäisi viisi tai seitsemän\n    tuhatta markkaa. Jos isä haluaa ruveta osakkaaksi molempiin\n    laivoihin niin isän olisi lähetettävä tänne kymmenen tuhatta mikä\n    summa tekee kaksi osaa kymmenestä. Toiseen laivaan voin näin\n    omaisille luovuttaa yhden osuuden viidellätuhannella, joka on\n    siis vähin määrä, minkä isä saattaisi nyt ensi tilassa minulle\n    lähettää. Yritys on ehdottomasti varma ja tuottava, sillä ensi\n    vuonna kohoavat laivojen ansiot moninkertaisiksi. Olen laskenut,\n    että nämä laivat kahtena lähivuotena tuottavat koko hintansa,\n    joten kykenen kahden vuoden perästä maksamaan osuuden takaisin,\n    jos isä niin tahtoo, sekä lisäksi vielä viisituhatta voittoa.\n    Salakuljetuksella ei nyt tulla ansaitsemaan niin hyvin, ja\n    kaikki merkit muuten viittaavatkin siihen, että salakuljetus,\n    tuo meriemme häpeä, kokonaan lakkaa ensi syksynä. Toivon ja olen\n    varma, että isä ymmärtää asian sekä lähettää rahat tai voihan\n    tuoda minulle ensi tilassa itse vähintäin viisituhatta. Ehkä se\n    käy laatuun jo heti tämän kirjeen sinne saavuttua. Minä tiedän,\n    kuinka paljon siellä kotona makaa rahaa joutilaana. Tämä on vain\n    pieni osa siitä ja viisainta olisi sijoittaa kaikki liikenevät\n    rahat tänne pyörimään sekä kasvamaan korkoa korolle. Nyt on\n    taottava, kun rauta on kuuma. Rahamiehiä on tätä nykyä vähän, ja\n    ne, joilla on rahaa, rakennuttavat itselleen laivoja, sillä parin\n    vuoden perästä alkaa laivoille kulta-aika. Onnen poika on silloin\n    se, ken pystyy purjeita levittämään. Isän on muistettava, mitä\n    Jesus Sirakinpoika Raamatussa sanoo: \"Laiska ihminen on niinkuin\n    kivi, joka loassa makaa\". Laiskalla ihmisellä tarkoitetaan tässä\n    sellaista miestä, joka ei tee, niinkuin samassa kirjassa, vaikka\n    toisessa paikassa neuvotaan, että: \"Anna leipäs mennä veden\n    ylitse, niin sinä sen pitkän ajan perästä löytävä olet\", sekä:\n    \"Niin myös se tekee, joka purjehtia tahtoo ja on aikonut vaeltaa\n    julmissa aalloissa: hän rukoilee puuta, joka heikompi sitä laivaa\n    on, jonka päällä hän vaeltaa, sillä se on sentähden tehty,\n    että sillä pitää ravintoa etsittämän ja tekijä on sen taidolla\n    valmistanut\". -- Ja niin se onkin, että laivoilla, eikä suinkaan\n    salakuljetuksella, se ravinto on saatava ensi keväästä asti,\n    jolloinka luulen tämän innoittavan salakuljetuksen loppuvan. Kun\n    sitten lähetät leipäsi, se on rahasi, menemään veden ylitse,\n    niinkuin Herran sanassa sanotaan, palajaa se moninkertaisena\n    takaisin sinun tykösi. Se on totinen tosi.\n\n    Herran rauhaa toivotan rakkaille vanhemmilleni ja kaikille\n    omaisilleni siellä yksinäisellä merenluodolla ja jään odottamaan,\n    ettei rakas isävanhukseni anna luisua ohitseen tällaista\n    ainoanlaista hyvää tilaisuutta saadessaan ostaa halpoja\n    laivaosuuksia. Sillä varmasti tämä tilaisuus luisuu ohi jo parin\n    viikon kuluttua, koska täällä Haminassa, samoinkuin kaikissa\n    muissakin mantereen paikoissa, rientävät rahamiehet kilvan\n    hankkimaan itselleen laivaosuuksia. Minä olen nyt kuitenkin\n    jättänyt ainakin nämä kaksi osuutta isän käytettäväksi, mutta\n    kahden viikon kuluttua minä ne annan luisua vieraille paljon\n    korkeammasta hinnasta.\n\n                                   Teidän nöyrä poikanne\n                                      Anterus Heikkilä.\n                               Merikapteeni ja laivanvarustaja.\n\n    J.K.\n\n    Morsiameni Ellen Margareta lähettää myös rakkaat terveisensä\n    tulevalle anopilleen ja apelleen sekä langolleen Juosepille,\n    joita ketään hän ei vielä ole nähnyt, vaan jotka hän toivoo\n    näkevänsä viimeistään häissämme yllämainittuna päivänä.\n\n                                                 Sama.\n\nJuuso oli lukenut kirjeen loppuun hitaasti ja selvällä äänellä ja\nlykkäsi sen sitten keskelle pöytää, kääntyen istumaan syrjin isäänsä\npäin.\n\nIsä, vanha Hinterikki, oli lukemisen aikana myhäillen täyttänyt\npiippunsa ja ruvennut tupakoimaan.\n\nLukemisen jälkeen kului pitkä aika, jolloin ei kumpikaan heistä\nlausunut sanaakaan.\n\nKuului vain hiljainen ritinä vanhan Hinterikin piipusta, joka\npalaessaan piti pientä, ritisevää ääntä sekä tuprautteli savua vuoroin\nhopeaisen kantensa rei'istä, vuoroin Hinterikin suusta. Piipun\nhopeahelat ja pesän kellertävä merenvaha välähtelivät sinertävän\nsavun alla keskipäivän paisteessa, joka virtaili sisään matalasta\nkuusiruutuisesta ikkunasta, valaisten pöytää ja siinä olevaa kirjettä\nja muodostaen ruutujen muotoisia valoläikkiä keltaiseksi maalatulle\npermannolle ja kirjaville permantomatoille.\n\nViimein virkkoi vanha Hinterikki itse.\n\n-- Pahuksen poika, kun ei tullut kotiin, niinkuin lupasi. Olisi ollut\nkomeata näyttää kyläläisille oikeata merikapteenia. Olisimme menneet jo\ntänään iltapäivällä rantaan kolmeen mieheen toisten miesten joukkoon\njuttelemaan.\n\nJuuso ei siihenkään vielä sanonut mitään.\n\nHetken perästä taas lausui Hinterikki, isäukko:\n\n-- No, mitäs tuumaat Juuso?\n\n-- Mitäpäs minä tuumaan! Enhän minä tuumaa mitään.\n\nHinterikki itse nousi ylös, asetti vaskisankalasit silmilleen, avasi\nkaappinsa ja otti sieltä tukun seteleitä, joista hitaasti ja moneen\nkertaan peukaloon nuolaisten luki pöydälle päällekkäin kymmenen\nviidensadan seteliä sekä niiden viereen niinikään päällekäin toiset\nkymmenen samanlaista, sanoen sitten:\n\n-- Minä tuumaan, että on oikein se mitä Anterus kirjoittaa, että \"anna\nmennä leipäs veden yli ja sieltä on se ajan kuluttua moninkertaisena\npalaava takaisin.\" -- Kyllä se on niin, että nyt on sitä miestä\nautettava, jotta tulisi tässä itsekin autetuksi. Sinä, Juuso, otat nyt\nnämä rahat ja lähdet viemään niitä Haminaan Anterukselle, ennenkuin\nlaivaosuudet ennättävät luisua vieraille. Lähde heti kun alkaa tuulla,\ntuulipa sitten mistä hyvänsä. Kaksi viikkoa on lyhyt aika ja mennä\nlivahtaa pian ohi, jos tässä käydään liikoja miettimään ja hyviä tuulia\nodottamaan.\n\n-- Minä sanon suoraan, että minä en lähde.\n\n-- Et lähde!?\n\n-- En!\n\n-- Sanotko sinä minulle, että et lähde?!\n\n-- Sanon. Ja sanon senkin, että on parasta antaa rahojen olla siellä\nmissä ovat tähänkin asti olleet, nimittäin kaapissa. Sieltähän sitten\nlöytyvät, jos milloin itse sattuu tarvitsemaan.\n\n-- Vai et sinä lähde! Vai niin! Ja minä kun juuri sinun parastasi\nkatsoen tuumasin ostaa ne laivaosuudet sinun nimellesi, ajatellen, että\nsinä rupeisit samaan yhtiöön Anteruksen kanssa, sillä niin se on kuten\nAnterus kirjoittaa, että jo ensi syksynä voi salakuljetuksesta tulla\nloppu. Entä millä sitten luulet eläväsi? Et suinkaan kalanpyynnillä?\nKuivaksi käy sekin helpompaan elämään tottuneelle ja vallan kamalaa\nolisi jos tässä vielä ruvettaisiin entisiä saaliita syömään. Nopeasti\ntyhjenee sellainen jyvälaari, johon ei koskaan mitään lisätä. Täällä\nsaaressa eläminen käy aina yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Kalastus\nei enää elätä, loistoja ja sumukelloja parannellaan joka vuosi ja\nlaivarikot vähenevät vähenemistään. Mantereelle olisi sinunkin\nyritettävä mitä pikemmin sitä parempi ja naitava siellä, kuten\nAnterus. Minä olen vanha mies ja päiväni lienevät luetut, samoinkuin\nmammankin. Meidän ajaksemme tässä vielä leipää riittänee, mutta sinun\non katsottava eteesi ja lähdettävä mantereelle nyt kun siihen on näin\nhyvä tilaisuus.\n\n-- Oli miten oli, mutta Anteruksen kanssa yhtiömieheksi en rupea, enkä\nmyöskään lähde hänelle rahoja viemään. -- Se on sanottu.\n\n-- Jaaha -- vai niin -- vai on sanottu. No, olkoon vaan, mutta älä\nsitten kadu perästäpäin. No niin. Hyvä! Minä lähden sitten itse. Minä\nvien itse rahat. Jaaha. -- Jaaha. -- Mitä minun pitikään sinulle vielä\nsanoa. -- Tuota noin -- sitä vain, että minun isäni on elänyt tässä\ntalossa syntymästä kuolemaansa asti ennen minua, ja ennen häntä hänen\nisänsä ja niin pois päin edesmenneisiin kantavanhempiin aina Aatamin\naikoihin asti, mutta ei tähän taloon -- tuota noin -- minun tietääkseni\nole -- ole -- tuota noin -- tuotu yhtään emäntää ensin piikana\nharjoittelemaan ja perehtymään ja kokeilemaan, -- vaan suoraa päätä\nemännäksi. -- Ymmärrätkö sinä?\n\n-- Luulen ymmärtäväni.\n\n-- Luulet ymmärtäväsi! Koiranhäntää sinä ymmärrät!\n\n-- Kyllä minä älyän vähemmästäkin huutamisesta!\n\n-- No, hyvä on! Mene sitten matkoihisi ja käske Santra tänne. -- Minun\non tässä vähän ruvettava ymmärtämään sinunkin puolestasi! -- Mene!!\n\nKului korkeintaan viiden henkäyksen aika, kun Santra jo seisoi ukon\nkammarissa oven edessä, kalpeana ja pelästyneenä.\n\n-- Jaaha. -- Käyhän tänne pöydän päähän tuolille istumaan, Santra, niin\njutellaan vähän.\n\nSantran olikin jo aika päästä istumaan, sillä hänen päätään huimasi ja\nhän oli vähällä kaatua. Horjuen astui hän yli permannon ja istuutui\ntuolille, kädet sylissä ristissä.\n\nHinterikki lipoi kielellään viiksiään sivellen niitä sekä tuuheata\npartaansa oikealla kädellään, samalla kun hän keinutteli oikeata\njalkaansa, jonka oli heittänyt yli vasemman polven ja jatkoi puhettaan\nSantralle seuraavasti:\n\n-- Minua ei ensinkään ihmetytä se, mitä näin äsken tuvassa. Teidät,\nsinut ja Juosepin, on viimeaikoina liian usein nähty yhdessä. -- Mitä\nminä sinulle nyt puhun ja mitä tulen puhumaan, tapahtuu ystävyydestä\nsinua kohtaan, Santra. -- Tarkoitan sinun parastasi. Sinun on nyt\njätettävä tämä talo - heti -- ja koko tämä kylä -- ja vielä parempi\njos lähdet koko saaresta. Kyllä sinä voit saada palveluspaikkoja\nmantereeltakin, ehkäpä oikein kaupungeista.\n\nHinterikki näki, ettei tytöltä ollut itku kaukana.\n\n-- No no -- voi olla, että mieluimmin jäät kotiisi kirkonkylään. Hyvä\nse on sekin, kunhan takaat, ettet joudu tästä edes yksiin Juuson\nkanssa. -- Minä maksan sinulle palkan etukäteen pestiajan loppuun\nsaakka sekä lisäksi sata markkaa vaatteita varten. -- Tässä on rahat.\n\nHinterikki luki rahat ja lykkäsi ne pöydän päähän Santran puoleiseen.\n\n-- No, mitäs sanot? -- Puhu nyt jotakin! Minä toivoisin, että eroisimme\nystävyydessä ja sovussa. -- Vai olisiko sinulla ehkä jotain sellaista\nsanottavaa, jota on vaikea ilmaista. -- Olisivatkohan asiat jo niin\npitkällä? - Olisivatkohan asiat todellakin jo niin pitkällä?! - Vai\nniin, vai niin. --\n\nSantra painoi kasvonsa käsiinsä, alkaen nyyhkyttää niin, jotta hartiat\nkohoilivat ja hänen olkapäänsä vavahtelivat. Kyyneleitä virtasi hänen\nkämmentensä alitse.\n\n-- Sitä minäkin olen epäillyt. -- Vai on se pojan pakana päässyt niin\npitkälle! -- Älähän nyt itke! Koetetaan parantaa asiaa! Minulla on\nkyllä rahaa sinun ja -- ja -- auttamiseksi -- ja minä tahdon sinua\nauttaa, ettei sinun tarvitse hätään joutua. Sano paljonko minun pitää\nsinulle antaa -- että lähdet -- en minä tingi. Sata markkaa siellä\ntai täällä, se on pieni asia! Lähdetkö viidellä sadalla -- luuletko\nsen riittävän? -- Mutta pidäkin sitten suusi kiinni -- tarkoitan,\nettet vihjaise kenellekään ainoallakaan sanalla mitään sellaista mikä\nviittaisi tähän asiaan -- etkä siitäkään, että olet tästä talosta\nsaanut rahoja.\n\nSantra itki jo ääneen. Hän itki hillittömästi. Hän vei esiliinansa\nkasvoilleen ja pyyhki sillä kyyneleitään.\n\n-- Minä annan tästä tämän viissataa. Sano nyt, hyvä ihminen, riittääkö\nse! Määrää mitä tahansa, kunhan vain pääsen sinusta! Seitsemän sataa!\nTuhat markkaa! No, tässä on tuhat markkaa! Ota se ja mene! Vai oletko\nsinä ihan pohjaton! Lopeta itkusi, en minä sitä ymmärrä! Sano selvin\nsanoin, mitä minun on sinulle maksettava! Minä maksan mitä hyvänsä,\nkunhan vain olet tyytyväinen.\n\n-- Voi hyvä isäntä, lähdenhän minä ilmankin! Voi hyvä Jumala, lähdenhän\nminä! Eikä minulla ole Juuson kanssa tekemistä yhtään mitään, enemmän\nkuin mitä isäntä äsken tuvassa näki. Minä vannon ja vakuutan, ettei ole\nmitään enempää! Voi hyvä Jumala, en minä teiltä tahdo mitään muuta kuin\npalkkani!\n\n-- No jos niin on asia, niin sitä parempi -- sitä parempi. -- Mutta\nlupaatko sinä minulle, että tästä hetkestä alkaen jätät sekä tämän\ntalon, että Juuson.\n\n-- Lupaan, lupaan! Minä lupaan sen!\n\n-- Sinä siis lupaat sen?\n\n-- Minä lupaan sen ja lähden ilmankin. En penniäkään minä ota. Tulenhan\nminä toimeen maailmassa muuallakin. -- Voi voi! -- Voi voi, hyvä\nisäntä, lupaanhan minä ilmankin!\n\n-- No no, en minä pakoita sinua ottamaan rahaa, jos et sinä itse\nhyvällä mielellä ota. -- No, ota nyt kuitenkin tuo satamarkkanen!\n\n-- Ei penniäkään enempää. -- Voi voi, onhan tämäkin jo liikaa!\n\n-- Ota pois vaan! En minä siitä köyhdy. Sinä olisit vielä saapa kengät\nja hamekankaan sekä yhtä ja toista muuta, joten saat ottaa niistä tuon\nsatamarkkasen. En minä sitä lahjaksi tyrkytä, mutta ei meiltä tarvitse\nkenenkään tyhjin käsinkään lähteä. -- Ymmärräthän sinä itsekin, ettei\nsinun enää sovi jäädä tänne meille.\n\nKului tuskin kahta tuntia, kun Santra jo käveli pitkin metsäpolkua\nkotiansa kohti kirkonkylään päin.\n\nKesän aikana käyttivät kylien välillä jalan astujat niin sanottua\nalatietä, joka kulkee osittain pitkin rantaa ja osittain yli niemien ja\nrantakallioiden.\n\nKun oli sunnuntaipäivä, pelkäsi Santra, että hän alatiellä kohtaisi\nvastaantulijoita. Joka sunnuntai nimittäin poikkesi osa kirkkomiehistä\nkirkonkylään sukulaisiinsa kirkkokahville, jääden niinollen pois\nhaapioista ja palasi kotiin jalkaisin alatietä. He kulkivat yksitellen\ntai pienissä joukoissa. Näitä ei Santra nyt halunnut kohdata ja valikoi\nsenvuoksi ylätien, joka kulki vuoriston kautta läpi keskimaan ja jota\ntietä käytettiin vain talvisin. Kesän aikana voi siellä kohdata vain\nmarjamiehiä tai lehmänetsijöitä. Nyt ei ollut marja-aika eikä liioin\nlehmänetsijäin aikakaan, sillä viimemainitut liikkuivat vasta illalla\nmyöhään, joten Santra siis tiesi sillä tiellä kaikkein vähimmin\ntapaavansa vastaantulijoita.\n\nNiinä parina tuntina, joina hän kokoili tavaroitaan, hän vähitellen\nrauhoittui ja kulki nyytteineen kylän läpi aivan levollisen näköisenä,\nmutta päästyään metsään hän alkoi uudestaan itkeä. Hänen oli istuttava\nusein kivelle lepäämään.\n\nVähitellen hän kuitenkin tyyntyi ja noustuaan Havukkavuoren rinteelle,\njosta on laaja näköala itäänpäin merelle, etelään Tervamäelle,\nLiivalahdenjärvelle ja Lounatkorkealle sekä lounaaseen, ohi\nHavukkavuoren nokan, merelle, hän hengitti jo rauhallisesti.\n\nSiinä hän istui lepäämään ja ihailemaan luonnon tyyntä sunnuntairauhaa\nja silmien edessä leviäviä laajoja näköaloja. Hän tunsi vähitellen\ntulevansa milteipä iloiseksi. Kaikki viimeisten tuntien tapaukset ja\nkoko Heikkilässä oloaika tuntui häipyvän kauas menneisyyteen, ikäänkuin\nsiitä olisi jo kulunut monta ihmisikää.\n\nHänen huomionsa kiintyi suuriin, kauniisiin, valkeisiin punatäpläisiin\napolloperhosiin, joita pari lenteli hänen läheisyydessään, ja\nkiitishaukkoihin, jotka liitelivät korkealla taivaalla Havukkavuoren\nnokan ympärillä ja vinkuivat.\n\nHaukat liitelivät niin korkealla. Ne huusivat omaa huutoaan, jota\nihminen ei ymmärtänyt.\n\nNe eivät tienneet mitään ihmisten huolista ja murheista. Niillä ei ole\nmitään tietoa ihmisistä, jotka ahdistavat toisiaan.\n\nNe etsivät ruokaa poikasilleen.\n\nSantra iloitsi siitä, että on kiitishaukkoja, jotka eivät tiedä mitään\nihmisistä, ja kauniita apolloperhosia, jotka asettuivat kanervan\nlatvoille aivan hänen viereensä käden ulottuville, eivätkä välittäneet\nmitään hänen olemassaolostaan.\n\nSantra tunsi mielensä kirkastuvan ja keventyvän.\n\nHän hengitti jo aivan tyynesti, eikä enää nikotellut.\n\nKaikki alkoi näyttää hänen silmissään kauniimmalta ja kirkkaammalta\nkuin koskaan ennen.\n\nApolloperhoset suurine valkeine siipineen ja punaisine täplineen,\nkanervat sinipunaisine kukkineen -- ja harmaa jäkälä kalliossa -- ne\neivät koskaan ennen olleet niin kauniita kuin nyt.\n\nJa kiitishaukat!\n\nNiiden kirkuna tuntui miltei riemunpurkaukselta.\n\nLounatkorkea siinti etelässä niin kauniina ja levollisena.\n\nAlhaalla laaksossa lepäsi ruskeankeltaisine rämerantoineen järvi kuin\niso soikea peili.\n\nTervamäen kukkula vasemmalla pyöristyneine reunoineen ja jyrkkine\nlänsirinteineen tuntui hymyilevän ja nauravan: \"Ole rohkea tyttöseni!\"\n\nPäivä vuodatti säteitään korkealla lounaassa ja sen alla meren\nsaarteella paloi tulena kirkas, väreilevä juova. Samanlaisia tulijuovia\nväreili tyynen meren päällä päivän alla muuallakin.\n\nSantrasta tuntui kuin olisi hän vasta nyt herännyt näkemään taivaan,\nmaan ja meren.\n\nSiinä istuessaan palasivat toisinaan hänen ajatuksensa takaisin\nihmisten luo, Heikkilään, mutta ei hän enää niitä ajatuksia pelännyt\neikä koettanut niitä poiskaan karkoittaa, sillä ne tulivat hänen\nluokseen lempeinä, varsin kaukaisina muistokuvina, ikäänkuin hyvin\nvanha uni. Ne eivät myöskään enää häntä rasittaneet, vaan päinvastoin\nvirkistivät.\n\nHän lienee näin istunut tunnin, ehkä enemmänkin, kunnes jälleen alkoi\njatkaa matkaansa.\n\nHän tunsi nyt voimaa jäsenissään.\n\nHän hypähteli kepeästi kiveltä kivelle ja hyräili.\n\nLoppumatkalla hän kulki ohi niityn, josta hän poimi ison kimpun\nkeltaisia ja valkoisia kukkia.\n\nHänen vanha äitinsä oli iloinen siitä, että hänen Santransa tuli kotiin\nterveenä ja reippaana ja toi muassaan paljon kukkia ja paljon rahaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä samana iltana myöhään alkoi puhaltaa navakka länsituuli, ja sen\nkiidättämänä purjehti vanha Hinterikki pitkin yötä Haminaan, jonne hän\nsaapui kello kolme aamulla, päivän nousun aikaan ja kävi muutamaksi\ntunniksi \"Vesan\" kajuuttaan maata, koska ei tahtonut vielä niin varhain\nmennä vaivaamaan poikaansa Anterusta.\n\nKello seitsemän aamulla hän sitten seisoi poikansa edessä, jolle hän\njätti kymmenen tuhatta markkaa kymmenettä osuutta vastaan molemmissa\nvalmistuvissa kolmimastoissa, joita hän päivän kuluessa, aamiaisen\njälkeen, kävi poikansa kanssa tarkastamassa veistämöllä.\n\n\n\n\nVII.\n\nESIVALTA JA SALAKULJETUS.\n\n\nMuutamana sunnuntaina tämän jälkeen sattui eräs tapaus, joka kuohutti\nkoko saaren kansan, etenkin miesväen mieliä.\n\nSenlainen tapaus kuin Santran lähtö Heikkilästä ei herättänyt mitään\nhuomiota -- tapahtuihan Heikkilässä usein palvelijattarien vaihdoksia\nkesken vuotta. Pari päivää huhuiltiin asiasta sitä ja tätä, mutta\nsitten se painui unohduksiin. Niin kävi aina ja niin nyt Santrankin\nlähtiessä.\n\nMutta se mitä nyt tapahtui, antoi puheenaihetta vuosiksi -- vielä\nseuraavankin sukupolven miehet siitä juttelivat, ja se tapaus vahvisti\nsaarelaisten uskoa siihen, että esivalta vetää aina yhtä köyttä\ntalonpoikia vastaan.\n\nAsia oli tämänlainen:\n\nEräänä sunnuntaina saarnasi saaren pappi salakuljetuksesta, että se\non rikoksellista ja häpeällistä, tuottaa kurjuutta ja pahennusta sekä\njohtaa salakuljettajat perheineen helvettiin, joskin se antaa maallista\nhyvää, joka on katoavaista. Hän lausui:\n\n\"Kun nyt pari vuotta sitten (vuonna kuusikymmentä kuusi) kiellettiin\nviinan kotipoltto ja viinapannut hävitettiin, lankesivat muutamat\nheikkoluontoiset miehet tässäkin saariseurakunnassa entistä\nrunsaammassa ja yhä lisääntyvässä mitassa harjoittamaan tuota maallisen\nja jumalallisen lain kieltämää häpeällistä salakuljetusta.\"\n\nLisäksi hän selvitti, että kun Korkea Esivalta kielsi viinan\nkotipolton, tarkoitti se synninpesien hävittämistä, tapojen\nparantamista ja yhteisen kansan onnea. -- \"Tämä on Jumalan tahto, ja\ntämä on Esivallan tahto. Mutta Perkeleen tahto on toinen; sen tahto\non, että kansa elää synnissä ja hekumassa ja menee helvettiin. Niin\ntapahtui vanhan testamentin aikana Sodomassa ja Gomorassa. Siellä\nvallitsi Perkeleen tahto: Ihmiset siellä söivät, joivat ja naivat --\nmutta missä he nyt ovat? Heidän sijansa ei tunne heitä. Minä kysyn:\nkussa he nyt ovat? -- ja vastaan: heitä ei enää ole maan päällä, eikä\nheitä ole saapunut taivaaseenkaan, vaan ovat he kaikki helvetissä. --\nNiin on käyvä tämänkin saaren, jonka kansan keskuudesta Perkele on\nlöytänyt muutamia heikkoluontoisia himonorjia sijaisikseen, jotka nyt\nhänen kutsumustaan täyttäen eivät muuta tee kuin kokoavat itsellensä\nväärää rikkautta synnintiellä -- salakuljetuksella, ja niin on synti\nsoaissut näiden miesten ja koko heidän perhekuntansa mielet, ettei\nsellaista toimintaa enää häpeänäkään pidetä, vaan mies se, joka enimmän\nlakia rikkoo ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!\"\n\nKirkossa oli syntyä täydellinen hämminki ja häiriö, sillä papin\nhuutaessa korkealla äänellä: \"vaan mies se, joka enimmän lakia rikkoo\nja enimmän salakuljetuksella hyötyy!\", kiljaisi Sepän Jere, joka istui\nJuuson vieressä parvella: \"Niin onkin! Sen sinä kerrankin oikein\nsanoit!\", josta oli seurauksena seuraava sananvaihto:\n\nPappi: Kuka siellä parvella huutaa ja häiritsee jumalanpalvelusta?\n\nJere: Minä se olen!\n\nPappi: Kuka minä?\n\nJere: Sepän Jereksi minua sanotaan.\n\nPappi: No mitä sinä, Sepän Jere, sitten tahdot?\n\nJere: Sitä vaan, mitä tässä kaikki miehet tahtovat, että saarnaa\nsinä Jumalan sanasta, äläkä salakuljetuksesta, sillä hyvää se tekee\nsinullekin ja koko yhteiselle kansalle -- se salakuljetus, ja miesten\nmiehet siihen vain pystyvätkin.\n\nPappi: Rohkenetko sinä, koira, huutaa tässä kirkossa, että salakuljetus\ntekee minulle hyvää, ja sinultako minun on kysyttävä, mistä minä saan\nsaarnata ja mistä en.\n\nJere: Ei sinun tarvitse minulta lupaa kysyä, mutta kiellon saat kun\nsattuu, ja nyt se sattui, ja tekee se salakuljetus hyvää sinulle,\nniinkuin muillekin juopoille!\n\nMiesten puolelta kirkosta kuului useampia huudahduksia: \"Oikein! Se\non oikein, Jere!\" -- sillä seurakunta ei ollut tyytyväinen pappiinsa,\nkoska hän sen mielestä liian usein kajosi ihmisten yksityiselämään:\nmilloin kortinpeluuseen, milloin tanssiin, milloin yökulkuun, milloin\njuoppouteen, panetteluun, kateuteen ja milloin mihinkin, ja kun pappi\nlisäksi itsekin oli juoppo, oli jokaisesta selvää, ettei hänellä ollut\noikeutta saarnata ainakaan juoppoutta ja siihen kuuluvia asioita\nvastaan.\n\nPapin huutaessa: \"Tästä tulee käräjäjuttu! Tästä tulee käräjäjuttu!\nOikeuden edessä saatte vastata kirkkorauhan rikkomisesta!\", alkoi\nkirkosta virrata ulos naisia ja arempia miehiäkin, päästäkseen\njoutumasta oikeuteen todistamaan.\n\nSaarnan jatkumisesta ei enää tullut mitään ja siksi pappi heti\nkäräjäjulistuksensa perästä lausui: \"Amen!\", siirtyen senjälkeen\nlukemaan rukouksia, kuulijakuntanaan vain muutamia miehiä sekä suntio\nja lukkari.\n\nKirkonmenojen loputtua oli rantaan luotsisillan juureen kokoontunut\nnoin nelisenkymmentä miestä rantakäräjiä pitämään.\n\nSiinä oli nyt molempien kylien miehiä yhdessä ryhmässä.\n\nTämä seikka oli harvinaista, sillä kylät olivat alinomaisessa riidassa\nkeskenään.\n\nVielä harvinaisempaa oli se, että keskustelu oli aivan yksimielistä, ja\ntämä yksimielisyys johtui siitä, että kylien välinen viha ei ollut niin\nsuuri kuin viha niitä ajatuksia kohtaan, jotka tämänpäiväinen saarna\noli synnyttänyt.\n\nKeskustelu oli järjestymätöntä jupinaa siihen asti kun saapuville tuli\nsaaren puujalkainen lukkari keppi kädessä ja ontuen. Hän oli menettänyt\njalkansa jo nuoruudessaan eräässä laivarikossa, ja kun hän ei\nsittemmin enää kelvannut enemmän laivankannelle kuin kalahaapioonkaan,\nlähetettiin hänet kunnan kustannuksella opiskelemaan lukkariksi. --\nKöyhä kun hän oli, oltiin varmat siitä, että hän joka tapauksessa\njoutuisi kunnan elätiksi, jolloin, jos hän kauan eläisi, se koituisi\nkalliimmaksi kuin talven kestävä opiskelu hiippakunnan pääkaupungissa.\nErikoisia laulajan lahjoja hänellä ei ollut, ja kun hänet ensikertaa\nvietiin kouluuttajansa eteen ja kun tämä ensi töikseen oli koettanut\nhänen laulutaitoaan ja julistanut saattomiehille että: \"Eihän tämä\nosaa laulaa lainkaan!\", olivat saattomiehet vastanneet: \"Eihän sitä\nolisi tänne tuotukaan, jos se nyt jo osaisi! Siitä syystähän se\njuuri tänne tuotiinkin, kun ei se laulaa osaa ja kun me tarvitsemme\nlukkarin. Ja koska tältä on toinen jalka pois, eikä kykene merelle,\njäisi se kunnan elätettäväksi -- nuori mies -- eksä ymmärrä?\" -- \"Kyllä\nymmärrän, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän\", oli vastannut se päälukkari,\nlukkarien kouluuttaja, \"mutta minä luulen ettei tästä miehestä laulajaa\ntulekaan, vielä vähemmin soittajaa.\" -- \"No koettaa nyt vaan!\" olivat\nsaattomiehet sanoneet, ja niin hän jäi kuin jäikin \"peluukouluun\",\nkuten hän itse myöhemmin, etenkin humalapäissään, nimitti sitä laitosta\nhiippakunnan pääkaupungissa, missä hän oli yhden talvensa viettänyt.\n\nLukkaria nimittivät omaiset ja ystävät puusedäksi ja vihamiehet\nkämpäksi -- johtuen molemmat nimet hänen puujalastaan -- tai oikeastaan\nkahdesta puujalasta, sillä hänellä oli aina keppi välttämättömänä\ntoverinaan -- kun taas Kämpän nimi erikoisesti muistutti hänen\nomituista, \"kämppäävää\", joka toisella askelella nytkähtävää kävelyään.\n\nLukkari oli ollut pahoissa vihoissa papin kanssa jo toistakymmentä\nvuotta. Mistä lieneekään riita alkanut, mutta ainakin pappi puolestaan\nkoetti pitää sitä yhä eteenkin päin vireillä, panemalla lukkarin\nlaulettavaksi sellaisia virsiä, joita tämä ei osannut edes laulaa,\nsaati sitten soittaa.\n\nTähän aikaan lukkari oli vanha mies, kuudenkymmenen korvilla. Hänellä\noli iso perhe ja jonkin verran varallisuuttakin. Viimemainittu seikka\non erittäin merkittävä, sillä useammin kuin yhden kerran on sanottu,\nettei mennyt hukkaan se raha, mikä pantiin lukkarin koulutukseen: kunta\nsäästyi yhdestä vaivaisesta ja sai mukiinmenevän -- saarelaiskannalta\nkatsoen mainionkin -- lukkarin, ja lisäksi vaatesepänkin, sillä\nlukkariksi opiskellessaan oli hän koko talven käynyt väliaikoinaan\nerään kaupunkilaisen ompelijamestarin luona opiskelemassa ompelua\nja saavuttanutkin siinä ammatissa sellaisen kätevyyden, että kykeni\npitämään saaren sulhaset ja muun mieskansan vaatteissa. Lisäksi hän\noli teräväpäinen ja luki ahkerasti lainopillisia kirjoja ja oli\nsenvuoksi saarensa ainoa lakimies ja asiakirjojen kirjoittaja, sekä\nvielä kaiken kukkuraksi ainoa apu tapaturmissa, milloin sattui luun\nmurtumisia, tai joltain meni jäsen sijoiltaan, saatiin haavoja,\ntapahtui käärmeenpuremia, pyörtymistä, tarvittiin virvoittaa hukkuneita\ntai mitä muuta hyvänsä. Toimipa hän myöskin jok'ainoan kuolinpesän\nselvitysmiehenä ja perunkirjoittajana. Vieläpä hän sai kokoonpanna\nyksityiskirjeitä, tyttöjen kirjeitä merimiehille, ja monenmoisia muita,\nja koska hän jokaisesta pienimmästäkin työstään otti palkan, kerääntyi\nhänelle, ei ainoastaan iloisia ja terveitä lapsia ja lasten lapsia,\nvaan myöskin maallista mammonaa: tavaraa ja rahaa.\n\nHän oli keskikokoinen mies. Hänen kasvonsa olivat punakat vanhuksen\nkasvot. Parta oli valkea ja poskilta ajettu. Hiukset olivat myös\nvalkeat -- nimittäin siellä missä niitä vielä oli: pieni seppele\nkorvasta korvaan takaraivon yli.\n\nLaulumiehenä hänen oli oltava läsnä kaikissa häissä, hautajaisissa,\nristiäisissä ja muissa juhlissa.\n\nEnsimmäisen totilasin juotuaan hän sekoitti puheeseensa vironkieltä.\n\nToisen lasin juotuaan hän puhui pelkkää viroa ja kolmannen lasin\nlopulla sekä sitä seuraavan lasin aikana ranskaa, joksi nimitettiin\nhänen omituisia nenä-ääniään, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viidennen\nlasin aikana hän itki sitä mikä hänestäkin olisi tullut, ellei olisi\njoutunut peluukouluun: \"Kunnanvaivainen -- uu uu -- kunnanvaivainen!\"\n\nYöllä, häistä kotiinpalatessaan, hän hukkasi keppinsä häätalon\nulkoportaissa, ja kompastui suin päin lähimpään puroon, joka, alkaen\nylhäältä vuoristosta, virtasi läpi kylän ja jonka yli aivan lukkarin\ntalon lähellä johti kaiteeton kivisilta. Kompastuessaan hän pudotti\npuujalkansa puroon joko kivisillan ylä- tai alapuolelle, saaden\nsitten kulkea ryömimällä loppumatkan kotiinsa, jonka oven takana hän\nalkoi huutaa apua. Itkukohtauksensa jälkeen hän nimittäin varustautui\nlähtemään salaa yksin kotiinsa, sanomatta siitä mitään vaimolleen,\ntyttärelleen, pojalleen tai muille läsnäolijoille. Näin kävi aina.\nSe oli hänen tapansa. Lukkari siis tulla kamppaili pitkin rantakujaa\nkotoaan päin ja lähestyi miesjoukkoa.\n\n-- No. Mitäs tuumasitte papin saarnasta tänään? kysyi lukkari.\n\n-- Mitäs sinä itse siitä tuumasit?, kysyi joku joukosta.\n\n-- Mitäs minä tuumasin muuta kuin että taisi se ukkopaha sanoa vähän\nliikaa.\n\n-- No olikos mielestäs se sitten liikaa, mikä parvelta kuultiin? kysyi\nSepän Jere nauraa höröttäen, ja toiset miehet, varsinkin nuoremmat,\nnauroivat samalla tavalla ja kovasti kiljahdellen kuten Jerekin.\nKohteliaisuudesta Jereä kohtaan, joka oli päivänsankari, he sen tekivät.\n\nLukkari: No no! No no! Liika on aina liikaa!\n\nJere: Olinkos mielestäs väärässä?\n\nLukkari: Enhän minä sitä ole sanonut kumpiko oli väärässä sinä vai\npappiko. Minä vain sanoin että liika on aina liikaa ja sanon sen\nvieläkin. Olkoon asian laita niin tai näin -- enkä minä sitä väitäkään,\nettä sinä väärässä olisit ja pappi oikeassa -- mutta se on liikaa, että\nkuka hyvänsä avaa suunsa jumalanpalveluksen aikana. Minä ja pappi - se\non toinen asia, mutta sinun pitäisi tietää pitää suusi kiinni kirkossa,\npaitsi virren aikana.\n\nÄäniä joukosta: Jere oli oikeassa!\n\nLukkari: Oikeassa! Enhän minäkään sitä ole sanonut, ettei hän olisi\noikeassa.\n\nMatsedän Jyri: Kuulkasta pojat! Minä olen sitä mieltä, että meidän\nolisi kiellettävä pappi saarnaamasta salakuljetuksesta. Eihän ne\nsellaiset asiat kuulu papille eikä kirkkoon.\n\nLukkari: Ei kuulukaan. Siinä sinä olet oikeassa, mutta minkäs sille\nteet. Saarnaa mistä haluaa.\n\nMatsedän Jyri: Onhan täällä kirkkoneuvosto ja onhan sitäpaitsi\ntuomiokapituli, johon voi valittaa.\n\nSepän Jere: Vallasväen metkuja kaikki! Saarnuuttavat papilla omaksi\nhyväkseen ja meillä maksattavat palkan! Kyllä tämä virsi jo osataan. Ja\nmitäs luulet lukkari sen lain olevan, jolla viinankeitto kiellettiin?\nEi mitään muuta kuin herrojen metkuja. Koiranhäntää ne sillä kansaa\ntahtovat parantaa! Omaksi hyväkseen tekivät lain, jonka turvissa saavat\nlaittaa olut- ja viinatehtaitaan joka kaupunkiin. Pelkkää vääryyttä!\nVai mitä arvelet, lukkari?\n\nLukkari: Mitäs minä arvelen. Enhän minä mitään muuta arvele, kuin että\neivät ne viina- ja oluttehtaat menestyisi, jos kansa saisi polttaa\nviinaa itse.\n\n\"Eivät menestyisi, eivät menestyisi\"! huusi koko joukko.\n\nLukkari: Ja siitä syystä se on väärin, että pappi, jolle me maksamme\npalkan, saarnaa ja saarnaa salakuljetusta vastaan, siis vallasväen\nhyväksi. Eiköhän asia ole niin, että kun vallat yrittävät, niin\ntalonpojan on myöskin yritettävä! Laki hävitti talonpojilta kotipolton,\njotta sensijaan viinatehtaat eläisivät. Kun kotipoltto oli lainmukaista\nja kun se meiltä vietiin vääryydellä pois, niin ei minun ymmärtääkseni\nsalakuljetus ole kuin hyvä ja laillinen asia. Sillä tavalla minä sen\nlain ymmärrän.\n\n\"No, sinähän sen paremmin ymmärrät. Kukas tässä sitä paremmin\nymmärtäisi\", kuului taas joukosta.\n\nSepän Jere: No ja mitäs tämä pappi sitten menee saarnaamaan sillä\ntavalla, että se laki tahtoo parantaa kansaa!\n\nEräs ääni: Omia kukkaroitaan ne tahtovat parantaa -- on ne niin\nviisaita.\n\nSepän Jere: Ja siitä syystä tämä salakuljetus on kansan asia.\nTullisyökärit ja muut sellaiset ovat vain vallasväen juonia meitä\nvastaan!\n\n\"Se on oikein! Se on oikein\", huusi koko miesjoukko kuin kuorossa.\n\nLukkari: Ja onkos tämäkin oikein, että pappi rettelöi ja sekaantuu\nasioihin, jotka eivät hänelle kuulu! Saarnatkoon mitä papin pitää\nsaarnata, älköönkä sekaantuko tähän meidän asiaan. Kyllä minä vielä\nsanon sille kovat sanat. Maltahan, kun ensi kerran hänet tapaan, niin\nkyllä minä hänelle sanelen, että muistaa. Minullekin hän on tehnyt\nvääryyttä. Mitäs kun tänäänkin pani sellaiset virret, joita ei lauleta\nmissään kirkossa! Ja monta muuta konnankoukkua -- pelkkää kiusantekoa!\nOlen jo monta kertaa aikonut sille antaa sellaisen läksytyksen, että\nmuistaisi ja tietäisi kenen kanssa on tekemisissä, mutta tähän asti\nolen sitä vielä armahtanut. Mutta on minunkin sydämeni jo niin täynnä\nkiukkua, etten enää voi sitä sietää. Minä en jätä sitä haukkumatta,\nensi kerran tavatessamme -- vaikka sitten sakastissa tai vaikka kaiken\nkansan kuullen avonaisen haudan partaalla tai häissä tai missä hyvänsä.\nMinä en sitä pappia enää armahda -- en totta vie armahdakaan! Mutta\nmitäs tuumaat, Hinterikin Juuso, sinä itse pääluntreijari?! Sinähän\nolet ollut ääneti koko ajan?\n\nJuuso: Minä olen tässä vain tyytyväisenä kuunnellut, että jopa alkavat\nmuidenkin silmät aueta näkemään, että salakuljetus on kunniavirka.\nMinä olen sen tiennyt jo aikoja sitten! Jos tässä olisi puhuttu\nsalakuljetusta vastaan, niin kyllä sitten minäkin olisin suuni\naukaissut ja olisittepahan silloin kuulleet! Mutta mitäs minulla nyt on\nsanomista? Ei mitään. Minä olen tyytyväinen, ja tyytyväinen on vaiti.\nMutta sinua, lukkari, minä vähän ihmettelen, kuinka sinä jaksat sietää\ntuota pappia vuodesta vuoteen ja annat hänen menetellä kanssasi miten\nhän vain ikinä haluaa. Sinä olet raukka! Kun pappi on kaukana niin\nsilloin sinä kyllä olet mies uhkailemaan, mutta kun hän on edessäsi,\nolet sinä valmis vaikka suutelemaan hänen kengänkärkiään. Jos pappi\nsakastissa sanoisi: 'Lukkari! Ryömi nelinkontin täältä urkuparvelle!'\nniin sinä ryömisit. Niin, jumalaut' ryömisitkin! Sinä olet melko arka\nmies. On noita sinun uhkauksiasi ennenkin kuultu!\n\nLukkari: Arka mies. Arka mies! Ei se arkuutta ole, vaan\nkärsivällisyyttä. Minä olen hyväluontoinen mies, enkä hanki riitaa,\nmutta nyt on sydämeni niin täysi, etten enää voi vaieta. Minä menenkin\nnyt suoraa päätä pappilaan, ja jos haluatte lähteä kuuntelemaan mitä\nminä hänelle sanon, niin saatte kyllä tulla mukaan.\n\nLukkari oli niin kiukkua täynnä, että häneltä lopulta sanat tahtoivat\nsalpaantua kurkkuun. Hän änkytti ja tavoitteli ja kertaili sanojaan\nsekä huitoi ilmaa käsillään ja kepillään.\n\nHänen viimeisten sanojensa aikana nähtiin papin tulevan pitkin\nrantakujaa samalta suunnalta mistä lukkarikin oli saapunut äsken. Hän\noli tavallisella kirkkokahvin jälkeisellä virkistyskävelyllään ja\nlähestyi nyt miehiä. Usein hän teki niin. Hän olisi halunnut kuulla,\nmistä miehet rantakäräjillä juttelivat, mutta siinä yrityksessään hän\nei koskaan onnistunut. Kun papin tulo huomattiin, sanoi joku lukkarille:\n\n-- No -- muista nyt uhkauksesi ja pane se kerrankin täytäntöön!\n\n-- Kyllä mi...\n\nPappi pysähtyi miesten eteen.\n\nNaapurikylän miehet olivat aikoja sitten hiipineet haapioihinsa ja\nsoutivat jo poispäin satamasta. Osa kirkonkylän miehiä oli myöskin\npoistunut paikalta. He kävelivät kuka millekin suunnalle kotejaan\nkohti, kädet housuntaskuissa ja piippu hampaissa. Paikalle jäi vain\nlukkari ja neljä, viisi muuta vanhempaa miestä, kirkkoneuvoston\njäseniä, joten eivät siis iljenneet paeta pappiaan.\n\nTämä aloitti puheen:\n\n-- Jaaha. Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitäs ne miehet tässä tuumivat?\n\n-- Jumal'antakoon!\n\nSeurasi pitkä vaitiolo. Sitten lukkari sanoi:\n\n-- Tässä vain katsellaan säätä, että tuleeko verkkoilma ensi yöksi.\nMitä pastori luulee, tuleekohan siitä yöksi tormi?\n\n-- Tjaa! Minä en osaa siihen asiaan sanoa mitään. Niin tyhmä olen vielä\nnäissä meriasioissa. Minun täytyy todellakin tunnustaa, etten osaa\nsanoa kerrassaan mitään.\n\n-- No -- eihän se kuulu pastorin ammattiinkaan. Me tässä kyllä olemme\nkatselleet ja tuumineet, että kun veti tuon taivaan noin hikiseksi ja\numeaksi ja päiväkin paistaa kuin avannosta, ja kun merikin on noussut\nkoko aamupäivän, niin ei siitä muu voi tulla kuin tormi. Tormia ja\nsadetta se nyt hakee, ei taida olla ihmisillä ensi yönä asiaa verkoille.\n\n-- Jaaha, jaaha. Voihan se niinkin olla. -- Parhaitenhan sen ymmärrätte\nte, jotka olette koko elämänne olleet meren kanssa tekemisissä. --\nMinun tässä pitää vähän vielä terveydeksi kävellä ennen päivällistä,\nettä ruoka maittaisi paremmin. -- No niin. Hyvästi vaan ja Herran\nhaltuun, Herran haltuun!\n\nHän kätteli kutakin erikseen ja alkoi sitten hitaasti kävellä eteenpäin\npitkin rantatietä.\n\nMiehet jäivät ääneti tupakoimaan ja katselemaan merelle päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuso tovereineen souti hyvää vauhtia kotiinpäin.\n\nHeillä oli edessään runsas tunnin soutu.\n\nOli miltei tyyni ja täytyi siis soutaa koko matka.\n\nHe soutivat ääneti.\n\nHeillä ei ollut mitään keskusteltavaa. Kukin hautoi omia ajatuksiaan.\nAlussa he nauroivat lukkarin kiihkoilulle ja uhkauksille. Se oli niin\nhänen tapaistaan ja täysin vaaratonta.\n\nSen jälkeen he luultavasti kaikki miettivät aivan samoja asioita,\nnimittäin kokemuksiaan ja kuulemiaan kirkossa sekä äskeistä keskustelua\nrannalla. Ne ainakin pyörivät Juuson aivoissa.\n\nHän ajatteli veljeään Anterusta ja sitä mitä pappi kirkossa oli\npuhunut salakuljetuksesta. Sattuivat niin hyvin yhteen se mitä pappi\noli sanonut ja mitä veli oli kirjoittanut. Olihan velikin kirjeessään\nnimittänyt salakuljetusta 'meriemme häpeäksi' sekä lausunut: 'Ensi\nkeväänä luulen tuon inhoittavan salakuljetuksen loppuvan'.\n\nHelkkarin hyvin se todellakin kävi yhteen papin tämänpäiväisen saarnan\nkanssa, ajatteli Juuso. -- Velimiehellä mahtaa jo olla osuuksia\nviinatehtaissakin, sillä mitäpä muutakaan varten hän niin kiivailisi\nsalakuljetusta vastaan ja ennustelisi sen pikaista häviämistä. Hän on\nherra ja hänellä on herran ajatukset. Hänen etunsa eivät ole minun\netujani, vaan ne ovat aivan samat kuin muidenkin herrojen!\n\nJuusosta tuntui, että hän etääntyy veljestään yhä kauemmaksi ja että he\njo nyt kuuluvat eri joukkoihin, jotka taistelevat keskenään. \"Ja nytpä\nsitä vasta yritetäänkin!\" hän vihdoin sähähti miltei ääneen.\n\nSitten sekaantui hänen ajatuksiinsa toisia kokemuksia ja mielikuvia,\njotka saattoivat hänet alakuloiseksi.\n\nHän oli istunut koko kirkkoajan miesten parvella.\n\nSantra oli istunut alhaalla kirkossa Juusoa vastapäätä.\n\nHe olivat katselleet toisiaan koko ajan.\n\nJuusosta oli tuntunut, että Santra katseli häntä lempeänä ja\nsurullisena ja näytti ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: \"Minä ikävöin\nsinua ja minulla olisi sinulle paljon sanottavaa, ja sinullakin\nluultavasti on sanottavaa minulle.\"\n\nJuuso tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä että Santra tulisi hyvin\niloiseksi, jos saisi tilaisuuden puhella hänen kanssaan kahdenkesken.\nSenvuoksi Juuso piti tarkoin silmällä milloin Santra lähti kirkosta,\nja hän riensi heti perässä, koettaen kohdata hänet kirkkotarhassa.\nSiellä Santra seisoikin ulkona, naisten puoleisen oven luona eräiden\nkirkonkylän tyttöjen seurassa. Juuso läheni tyttöjä ja yritti puhutella\nSantraa, mutta tämä kääntyi selin Juusoon ja alkoi nauraa tyttöjen\nkanssa. Sen vain ennätti Juuso kuulla, että muuan tytöistä kysyi:\n\"Mutta tunsitteko, tytöt, sitä naapurikylän poikaa, joka yritti ruveta\nsaarnaamaan kilpaa papin kanssa? Hahaha!\" Ja sitten alkoivat tytöt\nkävellä poispäin nauraen minkä jaksoivat. Silloin oli Juuso päättänyt,\nettei hän sinä ilmoisna ikinä enää tästä lähtien ole niin tuhma että\npyrkisi Santran puheille. Tämän päätöksensä hän nyt vielä soutaessaan\nkertasi mielessään vannomalla vannoen, että niin se asia olkoon -- ja\nsouti jotta airot norjuivat.\n\n\n\n\nVIII.\n\nEUPPE.\n\n\nNeljä vuotta on kulunut.\n\nTällä aikaa on Juuso menestynyt hyvin. Hän on ansainnut paljon rahaa,\nmutta on myöskin sitä runsaammin menettänyt, sillä hän on yltynyt\nentistä enemmän juomaan, jonka vuoksi hän on viime aikoina tuonut\nkotiin paljon vähemmän kuin ennen. Hän on liikkeellä varhaisesta\nkeväästä myöhään syksyyn. Heinäkuun puolivälissä hän kuitenkin aina\nsäännöllisesti on pari viikkoa kotona. Silloin vedetään jaala maalle,\nse raapataan sisältä ja ulkoa sekä tervataan ja maalataan uudestaan.\nMastot ja muut purjepuut raapataan myös huolellisesti ja sivellään\nhylkeenrasvaöljyllä.\n\nKeväällä Juuso lähtee jaaloineen jo jäiden sekaan. Ensimmäiset retket\nkeväällä ovatkin tuottavampia kuin matkat keskikesän aikaan, jolloin\nvaloisat yöt ja kauniit ilmat ovat haittana. Kaikkein tuottavimpia\novat kuitenkin loka- marras- ja joulukuu. Kerran, saavuttuaan jouluksi\nkotiin, Juuso puheli siitä seikasta miehille rannassa ja sanoi: \"Muita\nkuukausia ei almanakassa tarvitsisi ollakaan!\"\n\nSyksyisin ei Juuso koskaan tullut kotiin ennenkuin juuri päivää tai\nuseinkin vasta vain muutamia tunteja ennen meren jäätymistä. Monasti\noli jo merenpinta täynnä lumisohjua, joka teki aallon raskaaksi\nja voimakkaaksi. Viimeisen paluunsa kotiin hän tavallisesti teki\nkoillistuulella, läpi hyytävän meripöllyn. Tavallisesti meni sitten\nmeri jäähän jo seuraavana, tai ainakin sitä seuraavana päivänä.\n\nToiset jaalat olivat useimmiten jo silloin kaikki talviteloillaan, ja\nkun miehet jonain joulukuun aamuna seisoskelivat jonkin ranta-aitan\ntai saraimen varjossa, jolloin kylmä koillisviima puhalsi, meripölly\nliiteli sen mukana ja aaltojen hyrskyt jäädyttelivät alempia teloja,\nrantakiviä ja kallioita ja jolloin näköala merellepäin supistui enää\nvain muutamiin kymmeniin syliin, voi joku heistä lopettaa äänettömän\njörötyksen lausahtamalla piippunsa ohi:\n\n-- Tämä on jo kolmas meripölly tänä syksynä. Eiköhän tuo jo ala\njäädyttää merta?, johon toinen, viitsimättä hänkään ottaa piippua\nsuustaan -- kädet olivat niin mukavasti lyhyen turkin taskuissa --\nvastaa:\n\n-- Jokos Hinterikin Juuso sitten on tullut kotiin?\n\n-- Ei kuulu vielä tulleen.\n\n-- No, älä sitten puhu mitään jäätymisestä! Eivät ne enää tähän\nmaailmanaikaan sellaiset vanhojen merkit kuin meripöllyt ja muut pidä\nkutiaan. Hinterikin Juosepista nyt kaikki riippuu! Sitä se nyt seuraa\njääkin, eikä suinkaan meripöllyä. Luulek'sä, että meri jäätyy ennenkuin\nHinterikin Juoseppi ennättää kotiin! Nyt ovat toiset merkit, ek'sä\nsitä ymmärrä! Kun jonain kauniina päivänä näet meripöllyn katoavan ja\nhuomaat merellä jaalan, jota et vielä äsken meripöllyltä eroittanut,\ntäysin purjein, keula vaahtoavana, tulevan kotiinpäin, niin voit\narvata, että se on Hinterikin Juoseppi. Ja silloin vasta -- ei ennen --\nsanotaan: \"Nyt tyyntyy ja tulee talvi.\" -- Eivätkä ne jäät keväälläkään\ntaas ota oikein meressä sulaakseen, ennenkuin Hinterikin Juoseppi\nennättää jaaloineen sinne sekaan. Mutta silloinpas heti ne alkavat\nsulaa ja hävitä. Sillä on hyvä onni, tällä Hinterikin Juosepilla.\nHarvoin se joutuu tullimiestenkään kanssa yhteen, ja jos sattuukin,\nniin aina hän selviää niistä ilman käräjiä.\n\n-- Se antaa rahaa tullimiehille.\n\n-- Sitä minä en usko.\n\n-- Usko tai ole uskomatta, ei se asiaa muuta. Minä tunnen sellaisen\nmiehen, joka on itse nähnyt, kun Juoseppi kerran Viron reisun aikana\nantoi kaksi tuhatta Kipuna-Syökärille.\n\n-- Sinun luullaksesi Juoseppi varmaan antaa rahaa merellekin, sanoen:\nÄlä hyvä meri jäädy vielä, ennenkuin saan tämän jaalankantamuksen\nturvaan! Hö-hö-hö!\n\nJa koko miesjoukko rannalla yhtyy nauruun.\n\n-- Entä jos antaakin! Hänen suvussaanhan, kuulemma, on edesmenneinä\naikona ollut noitia, jotka luovuttivat merelle hopeaa tarvitessaan\ntuulta tai tyyntä tai halutessaan saada meren jotenkin muuten\nnoudattamaan tahtoaan. En minä yhtään epäile, etteikö Juusokin jotain\nkonstia meren kanssa pitäisi, koska hänelle aina käy niin hyvin\nsielläkin missä toisille sattuu huonosti. Jotainhan siinä täytyi olla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikko purjehtii yhä edelleen Juuson kanssa yhdessä, pysyen Juuson\nuskollisena seuralaisena loppuun asti -- nimittäin tämän kuolemaan\nsaakka.\n\nSepän Jere sen sijaan on jättänyt \"Vesan\" -- eikä ainoastaan \"Vesaa\",\nvaan koko saaren ja Suomen vedet. Hän purjehtii ulkomerillä ja hänet\non viimeksi nähty San Franciscon merimieskapakassa. Siellä oli hänet\ntavannut puolen tusinaa suomalaista, kaikki tuttuja hänen edelliseltä\nmerimiesajaltaan.\n\n-- Hoo! Täällähän on vanhoja tuttuja koko pöytäkunta! oli Jere\nhuudahtanut ja sitten toisten pyynnöstä kertonut:\n\n-- Purjehdinhan minä jo siellä kotipuolessa muutamia vuosia\nluntreijarina ja ansaitsin koko hyvin, mutta muuten kävi elämä\nsietämättömäksi...\n\n-- No?!\n\n-- Täytyi asua kapteenin kanssa kajuutassa, kun siinä laivassa ei ollut\nskanssia, ja niinkuin tiedätte, en minä voi sietää sellaista seuraa.\n\n-- Hahahaha!\n\n-- Ja pahinta oli se, että siinä virassa joutui joskus seilaamaan\njäälautalla monia vuorokausia -- ja se oli vähän ikävänpuoleista\nhommaa, koska jäälauttaa ei voi ohjata. Kerrankin tehtiin\nluntreijausretki Suomenlahdelta Danzigiin jäälautalla myrskyssä,\npakkasessa ja lumipyryssä. -- Minä jätin sen homman tuhmemmille\nmiehille. -- Sitten olin puoli vuotta eräässä yksimastoisessa, mutta\nkun se kulki niin helkkarin huonosti ja kun minä en ole tottunut\nseilaamaan yksimastoisessa, ja kun -- ajatelkaa! -- kuuden kuukauden\nperästä oltiin siinä samassa paikassa kuin minun siihen lotjaan\ntullessani, niin minä kyllästyin olooni siinä, laskin veneen vesille ja\nkarkasin. Nyt sitten olen tässä. -- No, kippis pojat!\n\nYksimastoisella Jere tarkoitti Ruuskeria, kahdeksantoista kilometrin\npäässä hänen kotisaarestaan, sen länsipuolella olevaa pientä,\nsoikeata karia, jossa on korkeatorninen loisto. Jere oli ollut siellä\nloistonvartijana kolmen muun miehen ja päällikön kanssa, mutta\npalveltuaan näin syksystä kevääseen, kuusi kuukautta, hän aikaiseen\nkeväällä ensi avovedellä, eräänä sumuisena yönä karkasi. Myöhemmin\nelämässään ei Jere Ruuskeria koskaan maininnut muulla nimellä kuin\n\"Yksmastoinen\".\n\nEskon Mikko sen sijaan pysyi uskollisena Juusolle kesät talvet:\nkesät purjehtimassa ja talvet apulaisena metsässä hakkaamassa\nkotitarvehalkoja. Myöskin oli Mikko aina hänen yhtenä toverinaan\nhylkeen pyyntiretkillä, joihin Juuso otti osaa joka talvi samoin kuin\nMikko auttoi häntä myöskin viinan ja silkin kuljetuksessa Heikkilän\ntoisella hevosella jäisin yli meren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn myöhä syksy, joulunalusviikko, vuonna kahdeksantoistasataa ja kaksi\nkahdeksatta.\n\nPuhaltaa kylmä koillistuuli ja keskellä merta on jouduttu niin sakeaan\nmeripöllyyn, että on pimeämpää kuin synkimmässä sumussa. On mahdotonta\nnähdä mitään. Jaalan keularyöhä, joka nopeasti kulkevan jaalan keulassa\nsyntyy ja jakautuu vinosti ulospäin sen molemmille puolille, häipyy\nnäkymättömiin meripöllyn taakse.\n\nJuuso ja Mikko istuvat alhaalla kajuutassa. Juuso käy toisinaan\npilkistämässä kajuutan luukusta tuulta, purjeita ja aluksen kulkua,\njota ohjaa aluksen nuorin mies, Sepän Jeren seuraaja, Mikon\nveljenpoika, Eskon Api, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jolle Juuso\nennustaa loistavaa tulevaisuutta salakuljettajana, mutta joka itse\nuneksii mennä ulkomerille, päästä merikouluun ja saada laivan päämiehen\nlakki.\n\nAlhaalla kajuutassa keskustelivat Juuso ja Mikko vakavista asioista.\nJuuso valitteli yksinäisyyttään ja odotettavissa olevaa ikävää talvea\nsekä että \"ei tämä elämä ala olla minkään arvoista\".\n\n-- Mitä tämä oikeastaan hyödyttää? Kuljetaan tällä tavalla\nkylmissä säissä, myrskyissä, sateissa ja sumuissa ihan kuin tyhjää\ntakaa-ajamassa! Ihmisen elämä on sentään kummallista! Joudutaan tänne\nmaan päälle eleskelemään mikä maamiehenä peltoa kyntämään, mikä\nkalastajana verkkoja vetämään, tai mikä minäkin tulemaan ja menemään.\nSitten kuluu muutama vuosikymmen, ja maan päällä on taas kokonaan uudet\nkyntäjät ja uudet verkonvetäjät. On somaa pyörimistä tämä elämä! --\nAlamme jo tässä mekin vanheta, Mikko, ja se on pahinta!\n\n-- Mitäs pahaa siinä on! Eilen vanheni isäni, tänään vanhenen minä.\nSinä ajattelet ja tuumit turhan paljo! Kuulehan! Minun mielestäni\nsinulle olisi hankittava eukko, ja nyt jo tänä talvena.\n\n-- Sehän ei ole niin yksinkertaista.\n\n-- Ovathan tuon osanneet muut tuhmemmatkin!\n\nTästä asiasta riitti sitten keskustelua koko loppumatkaksi.\n\nVähän väliä tokaisi Mikko, päätään ravistellen:\n\n-- Ei, mutta muija sinulle on etsittävä jo ensi talvena mistä hyvänsä!\nKatsohan, sinä, niinkuin sanottu, et enää ole varsin nuori, vaan alat\njo vanheta. Sinä perit isäsi rikkaudet -- mutta kuka ne sinulta perii,\nsitä et tiedä, ellei sinulla ole lapsia.\n\n-- Mitä sinä puhut isän perimisestä? Muistahan, että minulla on\nvelikin, Anterus nimittäin.\n\n-- No, vaikka onkin, niin eihän Anterus kaikkea saa -- osa se on\nsinullakin. Sitäpaitsi, jos isäsi on oikeudenmukainen, niin hän antaa\nkaiken omaisuutensa sinulle, sillä sinähän sen olet hankkinutkin.\nAnterus -- mikä hän on? Hunsvotti ja lesken kapteeni! No no, älä pane\npahaksesi, vaikka sanonkin veljestäsi sen, mikä hän todellisuudessa\non! Pitäisi vaan sanoa enemmänkin. -- Jos minä olisin isäsi, niin\nkirjoittaisin testamentin näin kuuluvaksi: \"Koska poikani Anterus ei\nole ollut kotona sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan, eikä ole tuonut\ntaloon muuta kuin harmia...\"\n\n-- Soo! Mitä harmia?\n\n-- ... \"muuta kuin harmia, määrään minä poikani Juosepin, joka on kaiken\nikänsä luonani asunut, nuhteettomasti minua palvellut ja kaiken rahan\nja omaisuuden talooni hankkinut, yksinperijäkseni\". -- No niin. -- Niin\nminä kirjoittaisin. -- Jaa, että mitäkö harmia? Sitä en minäkään tiedä,\nmutta ne sanat pitäisi välttämättä testamentissa olla. Ja eiköhän\nhän vaan harmiakin liene tuottanut! Sinun äitisi ei koskaan valita.\nÄäneti hän kulkee askareillaan, keittiössä ja navetassa. Aamulla on\nensimmäisenä ylhäällä ja illalla menee viimeisenä vuoteeseen. --\nHarmia! No niin. Kirjoitetaan sitten vaikka \"surua\", sillä kyllä kai\näidilläsi on Anteruksesta surua ollut!\n\n-- Kyllähän sinä testamentteja kirjoittaisit -- jos osaisit ja ne sinun\ntehtäviksesi jätettäisiin.\n\n-- Piru vie! Minä sinun sijassasi vaatisin juuri sellaisen testamentin.\n\n-- Älkäämme nyt puhuko siitä! Sen sijaan voisit jo vihdoin ilmoittaa,\nkun kerran olet minulle viimeaikoina niin kiivaasti eukkoa tyrkyttänyt,\nketä sinä oikeastaan aiot minulle eukoksi tarjota. -- No, annas kuulua!\n\n-- Olisihan tuo teidän entinen palveluspiikanne Santra komea ihminen ja\nhyvä työntekijä, ja iloiset sillä on silmätkin sekä ruumiiltaan terve\nja norja...\n\n-- Ei kelpaa! Muita!\n\n-- Kerrotaan muuten, että sinä jo olet kosaissutkin sitä, mutta sait\nrukkaset, ja siitä syystä Santra teiltä läksi.\n\n-- Hahahahah! Johan sinä lörpötät kuin akat!\n\n-- Akat!?\n\n-- Niin niin.\n\n-- No -- minä nyt annan sen sanan sinulle anteeksi. -- Vai akat!\n\n-- Niin niin. Anna tulla muita vaalipappeja, niin äänestetään!\n\n-- No -- onhan siinä sitten tuo naapurin Euppe.\n\n-- Naapurin Euppe! Olek'sä ihan hullu!\n\n-- Jaa -- jos et sinä häntä nai, niin nain minä!\n\n-- Ha ha ha ha -- älähän uhkaile! Ei se tässä auta mitään!\n\nTämän keskustelun aikana oli Juuso loikoillut koijassaan ja Mikko\nistunut lähellä kamiinaa keittämässä iltapäiväteetä. Juuso lopetti\nkeskustelun sanomalla Mikolle:\n\n-- Lopeta jo nuo naimapuheesi, ja katso, eikö se tee jo ala valmistua!\n\n-- Valmista on. Nouse vain juomaan! -- Kyllä minä puhemieheksi rupean.\nSano vain, milloin on tarvis, niin kyllä tämä poika on valmis sinulle\nkosimaan vaikka omaa morsiantaan.\n\nMikko otti pöytäkaapista kolme mukia ja sokeriastian ja asetti ne\npöydälle, kaataen höyryävää teetä kuhunkin mukiin.\n\nVaikka kello olikin vasta kolme, alkoi meripöllyn vuoksi jo niin\nhämärtää, että täytyi sytyttää rasvalamppu palamaan. Samoin sytytettiin\nkompassilamppu peränpitäjää varten.\n\nTuntia myöhemmin selveni meripölly niin paljon, että voitiin nähdä oman\nsaaren loistot ja ohjata alus niiden johdolla satamaan.\n\nKosimisesta ei kuitenkaan tullut sinä talvena mitään.\n\nTansseissa Juuso kuitenkin kävi tavallista useammin ja tapasi niissä\nEupen joka kerta.\n\nEräänä iltana maaliskuun lopulla läksi Juuso tanssien päätyttyä\nsaattamaan Euppea kotiin.\n\nEuppe sattui kävelemään yksin, joka oli harvinaista. Tavallisesti häntä\nseurasi joukko poikia ja tyttöjä.\n\nKuu paistoi korkealla taivaalla.\n\nJuuso joudutti askeleitaan, mutta Euppe joudutti myös -- hän jo miltei\njuoksi.\n\n-- Minne sinulla on kiire!, huusi Juuso.\n\n-- Sinua pakoon -- hihihi, nauroi Euppe ja alkoikin tosissaan juosta.\n\nKilpajuoksu jatkui typö tyhjiä kujia pitkin Eupen kotiportille asti.\nSiinä sai Juuso siepatuksi hänet kiinni ja he jäivät portille seisomaan\nsylitysten.\n\nKovan juoksun vuoksi oli molempien hengitys nopeaa. Kului pitkä aika\nennenkuin kumpikaan alkoi puhua. Lopulta sanoi Euppe:\n\n-- No?\n\n-- Mitä no? kysyi Juuso.\n\n-- Miltäs tuntuu?\n\n-- Mikä?\n\n-- No, tämä seisominen?\n\n-- Sei-so-minen?\n\n-- Niin niin. Tuntuuko mieleltäsi hyvältäkin?\n\n-- Mitäs tuntumista tässä olisi?\n\n-- Ihan turhan vuoksiko sinä sitten juoksitkin? Minä ajattelin, että\nsinä et tee mitään, josta et hyödy.\n\n-- Tuntumisen vuoksiko sinä itse sitten asetuit tähän seisomaan?\n\n-- En.\n\n-- No mitäs varten?\n\n-- Saadakseni sanoa sinulle erään asian kahden kesken. Kuulehan! Minä\nolen tänä talvena usein tavannut kirkonkylässä Santran.\n\n-- Santran!\n\n-- Niin. Taisit vähän hätkähtää! No, ei se ole mitään vaarallista.\nOlen käynyt usein tänä talvena kirkossa, saadakseni jutella Santran\nkanssa. Kun viimeksi, viikko tapakerin, puhelin hänen kanssaan --\nSantra saattoi minua lähes puoli matkaa -- kerroin hänelle kuinka sinä\nviikko viikolta ikävöidessäsi häntä laihdut ja kuihdut niin, ettei\nsinua enää kohta tunne entisekseen. Silloin Santra, tuo pienokainen,\nrupesi sen johdosta niin kovasti itkemään, että minä pelkäsin hänen\nvallan taittavan niskansa. Sitten ei Santra enää jaksanut edes kävellä,\nvaan jäi istumaan kivelle tien viereen. Ei kättänsäkään antanut minulle\njäähyväisiksi. Niin suuri on rakkaus -- Juuso!\n\n-- Mutta eihän tuo voi olla totta! Minulla ja Santralla ei ole\ntoistemme kanssa mitään tekemistä. -- Ja minäkö ikävöisin! Oletko sinä\nihan suunniltasi? Minullehan on ollut tämä talvi iloisin kaikista\nedellisistä.\n\n-- Puhutko totta?\n\n-- Puhun, puhun!\n\n-- Miehiin ei ole luottamista. Minustakin näyttää kuin sinä olisit tänä\ntalvena muuttunut iloisemmaksi kuin ennen -- minun ansiotaniko lie\nvai muiden! Kyllä minä sen näen, mutta minun täytyi narrata Santraa,\nsaadakseni selville hänen suhteensa sinuun.\n\n-- Millä oikeudella?\n\n-- Elämisen ja olemisen oikeudella! -- Hän tunnusti minulle kaikki.\n\n-- Kaikki?\n\n-- Niin -- kaikki. No, taaskin sinä hätkähdit, ja kuitenkin sanoit\näsken, ettei sinulla ole mitään tekemistä Santran kanssa.\n\n-- Mitä hän tunnusti? Sano!\n\n-- Hän itki.\n\n-- Eihän se ole mikään tunnustus.\n\n-- Vai ei ole! Hänellä siis sinun luullaksesi olisi kyllä ollut\npuhuttavaakin -- soo'o! No, koska en saanut kuulla sitä Santralta,\nhaluaisin nyt kaiken -- kai-ken -- kuuletko! -- kai-ken!! -- kuulla\nsinulta itseltäsi, muuten saa meidän väliltämme kaikki loppua tähän. --\nNo?\n\nJuuso tunsi Eupen lämpöisen vartalon nojaavan itseään vasten ja kuuli\nkorvassaan Eupen kuiskauksen:\n\n-- Suutelitko sinä häntä?\n\n-- En.\n\n-- Suuteliko hän sinua?\n\n-- Ei.\n\n-- Onko se ihan varma?\n\n-- On.\n\n-- Vannotko sinä sen?\n\n-- Vannon.\n\n-- Te ette siis ole suudelleet toisianne?\n\n-- Emme.\n\n-- Hyvä on. Enempää en haluakaan tietää! Hyvää yötä! Hyvää yötä!\n\nEupen riistäytyessä äkkiä irti Juuso horjahti, ja ennenkuin Juuso\nennätti kunnolla selviytyä hämmästyksestään, hän jo kuuli oven\npaukauksen ja samassa Euppe katosi Juuson näkyvistä.\n\nJuuso seisoi vielä hetken aikaa odottelemassa, mutta kun ei enää mitään\nkuulunut eikä näkynyt läksi hän kävelemään kotiansa kohti. Siellä\nhän hiljaa hiipi vuoteeseensa, ja ennen nukkumistaan hänessä alkoi\nvakaantua ajatus, että juuri Euppe, eikä kukaan muu, on hänelle sopiva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarsinainen kosinta tapahtui vasta seuraavana kesänä, syyspuolella,\nelokuun loppupäivinä, eräänä myrskyisenä lauantai-iltana myöhään,\nsangen omituisissa oloissa ja omituisella tavalla.\n\nJuuson jaala oli ankkurissa kylän edustalla lähtövalmiina pitkälle\nmatkalle, Memeliin.\n\nLänsimyrsky raivosi.\n\nVantit viheltelivät, vallit rapsuttelivat mastoa ja keulaan lotisi\nmaanalusvihurien räve. Jaala keinui ummikkaissa, jotka kiersivät maan\netelä- ja pohjoispään ympäri itäpuolelle.\n\nKajuutassa istui rasvalampun himmeässä valossa Juuso ja Mikko.\n\nKamiinassa paloi tuli, ja vettä kiehui kattilassa, josta mukit\naika-ajoin täytettiin ja veteen sekotettiin runsaasti sokeria ja\nkonjakkia.\n\nJuuson oli vallannut ryyppytuuli, ja kun hän ei voinut ryypiskellä\nkotonaan, kutsui hän luotettavimman toverinsa Mikon jaalaan kanssaan\nryypiskelemään.\n\nIlta oli jo kulunut kello yhteentoista.\n\nMiehillä oli kolmannet mukit edessään. Silloin sanoi Mikko:\n\n-- Sinä olet siis ajatellut sitä Euppea --?\n\n-- Niin.\n\n-- Joko olet kosinut?\n\n-- En.\n\n-- Etkö vielä?\n\n-- En.\n\n-- Hm. Eiköhän olisi parasta, että pyytäisit minua puhemieheksesi,\nsillä ei siitä muuten mitään tule. Siltä se ainakin näyttää.\n\n-- Johan minä olen pyytänytkin.\n\n-- Niin, talvella, ja silloin kun menimme panemaan asiaa toimeen,\nsanoit sinä Matsedän Jyrin portilla: 'Kuulkasta pojat! Ei mennä vielä.\nAntaa asian ensin hautua!' -- Sinä olet koko riuska poika merellä,\nmutta maalla niin saamarin nolo, etenkin naima-asioissa. Sinun pitäisi\ntodellakin tavata sellainen tyttö, joka kosisi sinua.\n\n-- Niin sinunkin.\n\n-- Se on ihan toinen asia.\n\n-- No -- joko sinä olet kosinut?\n\n-- Kyllä minä kosisin vaikka paikalla, mutta en ole löytänyt sopivaa\ntyttöä --\n\n-- ... joka sinua kosisi! Ha ha ha!\n\n-- Älähän naura! Ei kosiminen ole leikin asia. Ennen minä teen mitä\nmuuta hyvänsä kuin kosin.\n\n-- No -- siinähän sitä ollaan.\n\n-- Mutta eri asia onkin kosia toisen puolesta. Ja juuri nyt tällä\nhetkellä minä olen niin rohkea, että uskaltaisin kosia vaikka keisarin\ntytärtä -- itsellenikin.\n\n-- Nythän jo kaikki ovat makuulla.\n\n-- Ei se mitään haittaa. Tyttöä voi kosia mihin vuorokauden aikaan\nhyvänsä ja parhaiten juuri yöllä. Vanhuksia, tytön isää ja äitiä\nnimittäin, pitäisi puhutella päivällä, mieluummin aamupäivällä,\nja katsoa, että nämä sattuvat olemaan hyvällä tuulella -- muussa\ntapauksessa on asia lykättävä seuraavaan päivään.\n\n-- Sinähän puhut aivan kuin kosiminen olisi sinulla ammattina.\n\n-- Sehän se puhuu, joka ymmärtää. (Mikko koputti päätään sormellaan.)\nKatsos, täällä näin, täällä on paljon ymmärrystä, vaikka se ei aina\nkynttilän lailla loistakaan sen kansan valistamiseksi, joka sattuu\nhuoneessa olemaan. -- Jos tahdot että asiasta jotain kypsää koituu,\nniin panen sen toimeksi heti. Euppe makaa vaateaitassaan ja siellä\nvoimme häntä tänä yönä puhutella niin, ettei kukaan muu siitä tiedä, ja\njos rukkasetkin saat, ei siitäkään saa kukaan vihiä. Se mikä kerran on\ntäällä minun päässäni, se siellä myös pysyy, tiedäthän sinä sen. Eikä\nEupella minun käsittääkseni ole mitään syytä antaa sinulle rukkasia.\nMistä hän paremmankaan saisi?, Saaren rikkain tyttö ja saaren rikkain\npoika! Teistä tulisi todellakin sopiva pari. Jos Euppea kosisi joku\nköyhä poika, vaikkapa nyt esimerkiksi Eskon Mikko, niin koko saari\nhuutaisi: 'Hööö, Eupen rahoja se kärkkyi!' Tai jos Hinterikin Juoseppi\nkosisi jotain köyhää tyttöä, niin sanottaisiin: 'Hm, tyttö viekoitteli\nsen pojan päästäkseen rikkaisiin naimisiin ja huolettomille päiville!'\n-- No, sinullahan ovat kihlatavaratkin tuolla merimiesarkussasi!\n\n-- Niin ovat.\n\n-- Ja olet niitä siellä kuljettanut jo keväästä asti. Kyllä minä olen\nhiukan katsellut sinun hommiasi, vaikka oletkin salaa häärinyt. -- No\n-- mitäs siinä enää on miettimistä? Lähdetään heti!\n\n-- Ei mennä vielä. Jätetään likemmä joulua.\n\n-- Mitä se lykkäämisestä paranee? Miehellä on kaksi kovaa koettavaa\nelämässään: kosiminen ja kuolema. Kuolemaa ei voi lykätä, kosimisen\nvoi, mutta molemmat ne ovat koettavat, siitä ei päästä mihinkään. Ei\nse kosiminen siirtämisestä parane. Mitä aikaisemmin sen tekee, sitä\nparempi. Tehtyhän se kuitenkin on ja sittenhän siitä pääsee rauhaan.\n\n-- Ei mennä tänä iltana.\n\n-- Mennään. Minä olen sitä mieltä, että nyt sitä vasta mennäänkin. Minä\nolen tänä yönä niin saamarin hyvällä puhemiestuulella, etten taida enää\nkoskaan näin hyvälle tuulelle tulla.\n\n-- No mennään sitten, mutta sinun vastuullasi ja jos pilaat asian, niin\nminä kuritan sinut!\n\n-- Kurita vaan!\n\n-- Juodaan nyt ensin mukit tyhjiksi!\n\n-- Juodaan vaan. -- No hei, onneksi olkoon!\n\n-- Onnea tässä olisikin tarvis. Kippis!\n\nJuuso otti arkustaan kaksi eriväristä silkkihuivia ja ison villaisen\nsaalin, kultasormuksen ja helmet sekä kääri ne huolellisesti pakettiin.\nSitten he läksivät maihin ja menivät Eupen aitan ovelle.\n\nKauan he saivat koputella ennenkuin aitasta kuului Eupen uninen ääni:\n\n-- Kuka siellä on?\n\n-- Me täällä -- Eskon Mikko ja minä.\n\n-- Kuka minä. Juusoko?\n\n-- Niin.\n\n-- En minä laske teitä sisään. Ei teillä ole tänne mitään asiaa.\n\n-- Olisi meillä asiaa, sanoi Juuso. -- Avaa nyt ovi! Meillä on tärkeää\nasiaa.\n\n-- Tärkeää!?\n\n-- Niin.\n\n-- No, tulkaa sitten huomenna. En minä nyt laske sisään, vaikka asia\nolisi miten tärkeää tahansa.\n\n-- Ei sitä voi jättää huomiseen.\n\n-- Oletteko te humalassa?\n\n-- Ei olla.\n\n-- Ette ole?\n\n-- Ei olla! Ei olla humalassa, ei olla, -- vakuutteli Mikko.\n\n-- No odottakaa vähän aikaa, kunnes otan tulta.\n\n-- Älä ota tulta, sanoi Mikko, näkyy kylään, kun ovi avataan.\n\n-- Kuka nyt on näkemässä?\n\n-- Ei sitä tiedä.\n\n-- No, tulkaa sitten, mutta ette saa olla kauan. Toimittakaa asianne\nnopeaan, minua nukuttaa.\n\nMiehet menivät aittaan, ja kun ovi saatiin jälleen kiinni, sytytti\nEuppe talikynttilän palamaan ja istuutui vuoteensa reunalle unisena,\nsaali harteillaan.\n\nJuuso ja Mikko istuutuivat Euppea vastapäätä, eri vaatekirstulle\nkumpainenkin.\n\nPitkään aikaan ei kukaan lausunut sanaakaan.\n\nKuului vain myrskyn tohina seinissä, nurkissa ja katossa sekä\nläheisissä saarneissa ja omenapuissa, vuoroin vaimeten, vuoroin\nkoveten. Etäämpänä vonkui ja parahteli jokin tuuliviiri.\n\nJuuso vilkaisi väliin Mikkoon, iskien vihaisena hänelle silmää, mutta\nMikko vaan ei saanut sanaa suustaan.\n\nLopulta alkoi Euppe puhua hiljaa ja miltei kuiskaten:\n\n-- Mikä paketti tuolla Juusolla on kainalossaan?\n\n-- Jaa, että mikä pakettiko? kysyi Juuso.\n\n-- Niin. Sinullahan on siellä kainalossasi iso paketti.\n\n-- Se on kihlapaketti.\n\n-- Kihlapaketti!\n\n-- Niin.\n\n-- Kellekähän se on tarkoitettu?\n\n-- Ei tässä ole lähdetty kulkemaan aitasta aittaan!\n\n-- Siis minulleko?\n\n-- Niin -- jos kelpaa.\n\n-- No annahan kun ensin katson!\n\nJuuso antoi paketin Eupelle, joka alkoi sitä availla sylissään.\n\n-- Kaksi silkkiä! Voi kuinka kauniit! Voi kuinka kauniit!\n\nEuppe koetteli molempia.\n\n-- Nämä on varmaan hyvin kalliit? -- Ja saali! Niin lämmin ja kaunis!\n-- Ja helmet! Voi hyvänen aika! Minulla ei tähän asti olekaan ollut\nkunnon helmiä. -- Mistä sinä nämä kaikki olet ostanut?\n\n-- Memelistä.\n\n-- Sormus! Kultaa! -- Voi kulta rakas -- Juuso! Kultasormus! -- --\nMikko, mene sinä pois -- ja paikalla -- en minä voi kahta miestä ottaa!\n\nMikko meni, odottamatta toista käskyä. Tukala, hänen olikin ollut siinä\nistua. Juuso sanoi hänen jälkeensä:\n\n-- Tule aamulla meille, Mikko, niinkuin on puhuttu, ymmärrätkö?\n\n-- Ymmärrän, ymmärrän! Hyvästi vaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kahdeksan seuraavana aamuna -- silloin oli sunnuntai -- saapui\nMikko Heikkilään. Juuso oli yksin tuvassa.\n\n-- Hyvää huomenta taloon!\n\n-- Jumal'antakoon! -- Sinä olit saamarin nolo puhemies viime yönä. Et\nsaanut sanaa suustasi.\n\n-- Älähän moiti, ennenkuin kuulet! Minä olin juuri avaamaisillani suuni\nalkaakseni kosimisen, kun se Euppe rupesi itse lörpöttelemään ja pilasi\nkoko asian.\n\n-- No, mikä on ollut, se on ollut. Nyt mennään heti vanhusten puheille.\nSiellä voit joko puhua tai olla puhumatta, se on samantekevä, kunhan\nvaan olet mukana. On ratevampaa mennä kahden.\n\nEuppe oli aamulla varhain kertonut asian äidilleen ja vienyt hänet\naittaan, jossa näytteli kihlojaan. Äiti oli ilosta liikutettu, syleili\ntytärtään ja toivotti Jumalan siunausta, rientäen sitten sisään\nkammariin, missä Jyri vielä veti unia. Anna-Liisa, Eupen äiti, herätti\nmiehensä, joka vääntäytyi vuoteen reunalle ja haukotteli tunnetulla\ntavallaan, ravistellen päätään tavallista rajummin ja kiljahtaen\nhaukotuksen lopulla tavallista kimakammin: \"Hohhoijaa!\" Sitten hän\nsanoi:\n\n-- Anna-Liisa, tuopas piippu, tupakkaa ja tulta!\n\nJyrin täyttäessä hitaasti piippuaan kertoi Anna-Liisa hänelle koko\nasian. Jyri nyykäytteli vain päätään ja sanoi silloin tällöin: \"Jaaha,\njaaha -- vainiin, vainiin!\" -- lausuen lopuksi:\n\n-- Jaaha, jaaha. Vainiin, vainiin. Aikanaanhan sen on Eupenkin naitava.\nKukin aikanaan, kukin aikanaan!\n\nJuuso oli myöskin jo heti samana aamuna, ennen Mikon tuloa, kertonut\nkosinnastaan vanhemmilleen. Hänenkin äitinsä oli tullut kyyneliin asti\nliikutetuksi sekä sanellut: \"Jo onkin aika saada miniä taloon, kun\nminä olen käynyt näin vanhaksi ja olen näin heikko ja kivulloinen.\" --\nHänellä nimittäin oli vakava sydänvika -- niin olivat sanoneet lääkärit\nsekä Haminassa että Loviisassa, samoin kuin Viron Rakveressakin. Hän\noli lihava ja hengästyi vähästä, maaten usein sairaana, vallan vuoteen\nomana. -- Juuson isä taas oli heti ruvennut laskemaan, paljonko\nEuppe toisi taloon rahaa -- paitsi vaatetavaraa -- sekä havainnut,\nettei ainakaan vähempää kuin seitsemäntuhatta. \"No, se on hyvä se!\nEi tämän saaren tytöistä yksikään toinen toisi sitäkään. Parhaat\nehkä tuhannen tai pari! Sinulla on hyvä silmä raha-asioissa, Juuso,\n-- mutta Anteruksella on vielä parempi: hän nai kokonaisen laivaston\nkolmimastoja parkkilaivoja, kaupunkitalon ja maatilan! Siinä on poika,\nse Anterus! -- No -- Jumalan siunausta toivotan sinullekin, poikani\nJuoseppi!\" -- Juhlallisemmissa tapauksissa nimitti isäukko Juusoa aina\nJuosepiksi, ja siitä sai Juuso ymmärtää, että hän tällöin oli isälleen\nmieliksi.\n\nKellon käydessä yhdeksää saapuivat Juuso ja Mikko Eupen kotiin, ja\nheidät saatettiin heti itsensä Jyrin kammariin, jossa tämä istui\nraamattuaan lukien.\n\n-- Hyvää huomenta! lausuivat molemmat, niin Juuso kuin Mikko.\n\n-- Jumal'antakoon, vastasi Jyri, ollen olevinaan kuin ei tietäisi koko\nasiasta mitään. Jumal'antakoon, Jumal'antakoon! Mitäs sitä nuorille\nmiehille kuuluu?\n\n-- Mitäpäs tässä, sanoi Juuso, -- pitää vain niin kovia länsituulia,\nettei laske meitä matkalle.\n\n-- Länsituulia pitää, länsituulia pitää. Mutta minä luulen, että vielä\nse ennen keskiviikkoa vetää tuulen myötäpäivää pohjoiseen, ja sehän se\nolisi teillekin sopiva tuuli, vai mitä?\n\n-- Niin olisi. Kunhan nyt vaan kääntyisi.\n\nJyrillä oli kaapissaan aina varastossa, paitsi hyviä juomia, myöskin\nhyviä sikareja. Hän kaivoi laatikon esille, asetti sen avonaisena\npöydälle ja sanoi:\n\n-- Pankaapas tupakaksi, miehet! Siinä taitaa vielä olla muutama oikea\nhavannalainen -- sen 'Hilda'-laivan muistoa.\n\n-- 'Hildan!? -- Sehän kävi tähän Alttarkallioon, muisteli Juuso\nsytyttäessään sikaria.\n\n-- Siihenhän se kävi, muistanhan tuon vielä minäkin, tuumi Mikko ja\nsytytti myös sikarin.\n\nSitten ei puhuttu vähään aikaan mitään.\n\nTupakoitiin vain.\n\nLopulta Juuso aloitti epävarmasti ja tavoitellen:\n\n-- Olishan meillä ollut asiaakin...\n\n-- Jaaha. Sano pois vain!\n\n-- Sellaista hyvin tärkeää -- kerran elämässä sattuvaa. -- Minä tuota\nnoin -- me tämän teidän Eupen kanssa olemme tuumanneet mennä yhteen --\nEuppe ja minä nimittäin.\n\n-- Sattuu se asia joillekin kolmekin kertaa elämässä. Te olette niin\nnuoria, että ette taida muistaa Moos-Kaape vainaata -- --\n\nJa sitten hän kertoi pitkän tarinan Moos-Kaape vainajan kolmesta\navioliitosta, hivellen vielä ruskeana säilynyttä partaansa ja\npuhallellen savuja sikaristaan. Välillä hän kuitenkin oli huutanut\nkeittiön ovelta:\n\n\"Piikaväki hoi! Onkos siellä ketään? -- Euppe, toimita tänne meille\nteetä -- kolmelle miehelle!\"\n\nTee tuotiin pöytään ja Jyri otti esille konjakkipullon, josta\nkaadettiin jokaiseen lasiin vahviketta.\n\nEnsimmäisen lasin aikana, kun Moos-Kaape tarinan jälkeen oli syntynyt\näänettömyys, virkkoi Jyri Juusolle:\n\n-- Niin, sinunhan se on asia ja Eupen. Tehkää kuinka haluatte.\n\nPoltettiin vielä toiset sikarit ja niiden sekä toisen lasin aikana\nneuvoteltiin häistä. Jyri kysyi:\n\n-- Joko sinä Juuso olet Eupen kanssa keskustellut mitään siitä, milloin\nvietätte häitä?\n\n-- Niin olemme tuumineet, että jos kuulutukselle pannaan heti, joten\nensimmäisen kerran kuulutettaisiin ensisunnuntaina, niin voidaan häät\nviettää neljän viikon perästä, tämä nyt alkanut viikko mukaan luettuna.\n\n-- Kyllä se sopii, kyllä se sopii, mutta mihinkään pitemmälle matkalle\net sitten pääsekään lähtemään.\n\n-- Neljässä viikossa ennättää mitä hyvänsä.\n\n-- Ennättääpä kyllä -- kyllä ennättää, mutta voisit joutua\ntullisyökärien kynsiin ja linnaan istumaan ja niin edespäin.\n\n-- Tämä Mikko taas pitää huolen siitä asiasta.\n\n-- No, tee miten haluat. Minä vain esitin oman ajatukseni.\n\n-- Ja voinhan minä jäädä kotiinkin. Ei tämä yksi reisu viskaa minua\nsinne eikä tänne. Onhan tässä pitkä syksy vielä edessä -- paras\npurjehdusaika.\n\n-- Se on viisaampaa. Jää vaan kotiin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäiden valmisteluihin ryhdyttiin aivan heti, mutta viimeisellä viikolla\nne vasta oikein pääsivät täyteen vauhtiinsa suursiivouksineen,\nleipomisineen ja paistamisineen. Juuso teetti itselleen myös\nsulhaspuvun; lukkari sai sen ommella. Verka oli varta vasten haettu\nHaminasta.\n\nEuppe ja Juuso nähtiin miltei aina käsitysten juttelemassa ja\nsupattelemassa ja käsitysten he kulkivat milloin sisään, milloin ulos.\nErään kerran, heidän lähdettyään tuvasta, syntyi leipomaan kutsuttujen\nEerolan Loviisan ja Mattilan Ievastiinan välillä seuraava keskustelu:\n\nLoviisa: Aina noiden nuorten on suudeltava ja halailtava. Minua alkaa\nkylläännyttää jo niiden näkeminenkin.\n\nIevastiina: Niill'on niin suuri halu, kun eivät ole vielä tottuneet\ntoisiinsa. Niin, eivät ole vielä tottuneet, eivätkä ennättäneet vielä\nkyllääntyä toisiinsa.\n\nLoviisa: Ei se sitä ole! Ne pelkäävät kadottavansa toisensa, ja siitä\nsyystä ne joka hetki suutelevat ja halailevat. Pelkoa se on, pelkoa\nse on! Muistanhan minä sen itsestäni! Pelkäävät, että toisen rakkaus\nsammuu. Sitä se on! Ai ai ai! Kyllähän ennättävät vielä tasaantua!\n\nKun morsianta tuotiin läksiäistalosta häätaloon, oli kujasten varsille\nja läheisille katoillekin kerääntynyt niin paljon ihmisiä, ettei\nmuistettu missään hääsaatossa niitä niin paljon olleen ja runsaasti\nsitä oli hääkansaakin.\n\nSaaton etunenässä kulki soittaja, joka veti viulustaan \"Porinmarssia\".\nHänen jälessään kulki käsitysten morsiuspari. Niin kaunista\nmorsiusparia ei oltu nähty eikä kuultu, se oli yleinen mielipide\nkatselijain joukossa.\n\nPyssyt ja pistoolit paukkuivat, koirat tappelivat ja varsinkin moni\nvanhempi emäntä katselijain joukossa pyyhki silmiään.\n\nMyöhään iltaan saakka olivat häätalossa isännän kammarissa koolla\nsaaren parhaat isännät, pappi, lukkari ja tullimiehistä Kipuna-Syökäri,\nkoska hän asui talossa.\n\nKammarissa tarjoiltiin parempia juomia kuin tuvassa. Samaan aikaan kuin\ntuvassa tarjoiltiin viinaa ja Riian palssamia, tarjottiin kammarissa\nJamaica-rommia.\n\nOli jo myöhäinen yö.\n\nLukkari puhui jo ranskaa, pappi antoi näytteitä kreikan- ja\nhebreankielistä, ja vanha Matsedän Jyri, Eupen isä, alkoi jorotella ja\nsammaltaa humalaisen äänellä:\n\n-- Niin, näin näitä häitä juodaan! Tänään yhden, huomenna toisen.\nIlmankos sitä raamatussakin sanotaan, että \"Ei pidä suvi ja talvi\nlakkaaman, eikä vilu eikä helle, eikä sade, eikä pouta, eikä\nkylväminen, eikä niittäminen, eikä naiminen eikä kuoleminen\".\n\nPappi tahtoi oikaista tätä Matsedän Jyrin lausetta ja sanoi:\n\n-- Sinä muistat väärin raamattuasi, Matsedän Jyri!\n\n-- No, osaatkos sinä sitten paremmin? Sano, miten minä olen erehtynyt!\nOikaise minua, ja heti minä myönnän erehtyneeni. Oikaise minua, pastoor!\n\n-- Sanohan uudestaan se sama raamatun kohta, niin minä oikaisen.\n\n-- Uudestaan! Olek'sä hölmö! Ethän sinä itsekään saarnaa saarnaasi\nuudestaan samana pyhänä, vaikka pyytäisin.\n\nToiset miehet eivät jaksaneet seurata tätä hengellistä keskustelua\nja ryhmittyivät Kipuna-Syökärin puoleen, joka tosin puhui huonosti\nsuomea, mutta sitä huolimatta häntä kuunneltiin mielellään. Hän ei\ntämänlaisessa seurassa koskaan kertonut mitään tullikokemuksistaan,\nvaan aina muita juttuja. Hän harjoitti sivuelinkeinonaan teurastajan\nammattia. Hän sai syksyisin kulkea talosta taloon teurastamassa sikoja.\nTämän sivuammattinsa alalta hän uskalsi kertoa kokemuksiaan. Miehet\nolivat juuri lausuneet arvelujaan, missä talossa tänä syksynä olisi\nsaaren isoin sika, johon keskusteluun tarttui nyt Kipuna-Syökärikin,\nalkaen omat vilkkaat teurastajamuistelonsa viimeisten kymmenen vuoden\najalta sanoen näinikään:\n\n-- Suuri sika, mitä minä on nähty, on tämä pastori. Pastori olla yks\nsuuri sika, mitä minä on nähty! -- --\n\nSeurasi ankara naurunrähäkkä, jonka päälle otettiin taas kulaus\noivallista Jamaikaa.\n\nTuvasta kuului tanssin töminä ja viulujen vinkuna.\n\nSiellä tanssittiin polkkaa ja sen jälkeen kuudeltahampuria, jota\nmentiin hiljaa hipsutellen, mutta vilkkaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSantra asui äitivanhuksensa kanssa pienessä mökissä, jossa oli vain\nyksi huone, tupa, ja sen edessä kylmä porstua.\n\nTuvassa oli kaksi ikkunaa, toinen itäänpäin merelle antava, toinen\netelään päin. Ikkunoilla kasvoi aina kukkia, turkinpalssameja y.m.\n\nSantran isä oli kadonnut merimatkoillaan jo Santran pienenä ollessa.\nIsää pidettiin kuolleena, koska ei hänestä ollut kukaan tuonut mitään\ntietoja. Mutta kirkonkirjoissa hän kulki elävien joukossa, sillä hänen\nruumistaan ei oltu missään nähty, eikä mitään muutakaan virallista\ntietoa hänen katoamisestaan elävien joukosta ollut saapunut.\n\nPienestä pitäen oli Santra tottunut ankaraan työhön.\n\nHän kävi verkoilla erään sukulaisen haapiossa.\n\nHänellä oli vähän verkkoja ja nekin jo vanhoja sekä niin moneen kertaan\nparsittuja että vanhimmissa verkoissa oli vaikea nähdä montakaan\nalkuperäistä silmää. Kesät ja talvet kuluivat pelkässä verkkojen\nparsimisessa. Äitikin jaksoi vielä kutoa ja parsia niin uusia verkkoja\nkuin sukkia sekä kehrätä. Lämpöisenä aikana kävi myöskin äiti rannassa\nauttamassa kalojen ruokkimisessa. Muun työn sai tehdä Santra: keinua\nläpi kesäiset yöt merellä verkoilla, soutaa kymmenen, parikymmentä\nkilometriä raskasta verkkohaapiota milloin oli tyyni tai aamuin suoria\nverkkoja, ruokkia ja suolata kaloja, virittää verkkonsa vapeille,\nparsia niitä kotona keskipäivisin, laittaa ruokaa, pestä vaatteita,\nhoitaa lehmää ja sikaa sekä tehdä kaksi kalamarkkinamatkaa Viroon,\ntoisen keväällä ja toisen syksyllä. Virosta syysmarkkinoilta hän\ntoi kaikki talvitarpeet: rukiita, perunoita, lanttuja, kaaleja ja\nvähän lampaanlihaa. Toisinaan sairasteli äiti ja silloin häntä oli\nhoidettava. --\n\nTalvi oli istuttava tarkoin verkkoharkin ääressä. Santraa pidettiinkin\nkoko saaren nopeimpana verkonkutojana. Ei kenenkään kädessä käpy\njuossut niin sukkelaan kuin hänen.\n\nAnsaitakseen rahaa kutoi Santra vieraille neljä, viisikin verkkoa\ntalvessa. Joskus hän kykeni ostamaan verkkorihmoja ja kutoi silloin\nuuden verkon itselleenkin. Rikkaammillaan oli Santra Heikkilästä\ntullessaan. Olihan hänellä silloin lähes kaksisataa markkaa rahaa!\n\nRuokana heillä oli maito, perunat, silakat ja leipä. Kahvia tai teetä\nhe joivat vain sunnuntaiaamuin, eikä aina silloinkaan.\n\nPuut oli metsästä kaadettava, itse pilkottava ja vedettävä kelkalla\nkotiin.\n\nSe vasta oli työtä!\n\nUsein Santra ajattelikin mennä jälleen palvelukseen, mutta ei voinut\njättää äitiään.\n\nHän ei koskaan tästä halustaan maininnut äidilleen, mutta tämä lienee\njotain aavistellut, koska kerrankin alkoi puhella Santralle näin:\n\n-- Työtä ja tuskaahan sinulla tyttöparalla on täällä kotona enemmän\nkuin jaksat tehdä, ja palkkana huono ruoka ja kuluneet vaatteet, mutta\nparempi on olla oman katon alla ja itse käskeä itseään kuin palvella\ntoista ja olla toisen käskettävänä.\n\nSantra oli ollut kirkossa, kun Euppe ja Juuso ensi kerran kuulutettiin.\nVaikka hän oli tätä aavistanut ja joka pyhä niinä aikoina kirkkoon\nmennessään kuvitellut kuulevansa tuon kuulutuksen ja itselleen sanonut,\nettei siinä mitään ihmettä ole sekä jo uskonutkin voivansa kuunnella\nsitä niinkuin mitä muita kuulutuksia hyvänsä, niin toisin kuitenkin\nkävi. Hän tuskin jaksoi kävellä kirkosta kotiin, eikä saanut rauhaa\nmissään. Ensin hän lähti kotiin ja lepäsi siellä vähän aikaa. Sitten\nhän meni naapuriin kysymään, lähdetäänkö sinä iltana verkoille. Siellä\nhän yritti istua vähän aikaa, mutta kun ei saanut rauhaa, hän palasi\njälleen kotiin. Sitten hän meni rantaan ja sieltä taas kotiinsa,\nlähtien vihdoin kävelemään hautuumaalle, jonne hän ohjasi askeleensa\naina kun hänellä oli jokin hätä eikä hän muuten saanut ajatuksiaan\ntyyntymään. Hän kulki ristiltä ristille, tutki puumerkkejä ja ristien\nvuosilukuja sekä muisteli kutakin ennen elänyttä.\n\nSantra kävi vuoteeseen aikaisin illalla ja pyysi äitiänsä menemään\nilmoittamaan naapuriin, ettei hän voikaan lähteä verkoille, sillä hän\noli sairas.\n\n-- Mikäs meidät sitten perii, jos sinäkin tulet sairaaksi!, sanoi\nhätääntyneenä äiti.\n\nTavallista sairasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta ei tervettäkään.\n\nHän oli melkein aina liikkeellä, milloin kylällä tai hautuumaalla,\nmilloin merenrannalla tai metsässä. Verkoille lähtijää eikä mihinkään\nmuuhunkaan työhön ryhtyjää hänestä ollut.\n\nHän vain kulki ja ajatteli.\n\nKukaan ei häneltä kysynyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän suri. Kukaan\nei myöskään moittinut häntä.\n\nKaikki antoivat hänen kulkea rauhassa. Jokainen kunnioitti häntä kuin\npyhimystä.\n\nHän itse pelkäsi omia ajatuksiaan. Hänen aivoissaan pyöri vain yksi\nainoa ajatus -- tai oikeastaan se ei ollut ajatus, vaan kauhea\nmielikuva, joka oli totta. Se puristi hänen päätään kuin jättiläisen\nkoura, ja hän pelkäsi, että hänen päänsä menee rikki, että hänen\naivoissaan jotain hajaantuu ja sekaantuu. Ja jotain siellä varmasti\nlieneekin hajaantunut ja sekaantunut, koska hän Eupen ja Juuson hääyönä\nhirtti itsensä oman porstuansa orteen.\n\nSantran vanha äiti heräsi vasta päivän valjetessa. Huomattuaan ettei\nSantra ollut vuoteessaan läksi hän tätä etsimään. Äiti kävellä\nköpötteli vaivalloisesti kepin varassa -- viime viikot olivat häntäkin\npaljon heikentäneet -- ja päästyään porstuaan hän löysi tyttärensä\njäykistyneen ruumiin riippumassa orresta. Tämä näky sai äidin\nkirkaisemaan pahasti, ja hän lyyhistyi tajuttomana permannolle.\n\nNaapurit, etäiset sukulaiset, kuulivat kirkaisun ja riensivät apuun.\nPari päivää he hoitivat äitiä, joka oli saanut halvauksen eikä enää\npalannut tajuntaansa, ja hautasivat sitten sekä äidin että tyttären\nseuraavana sunnuntaina samaan hautaan.\n\nSantran kotimökki jäi autioksi ja tyhjäksi ja on sellaisena seisonut\ntähän päivään asti, läpi vuosikymmenien.\n\nSiellä eivät sen perästä ole asuneet muut kuin pääskyset.\n\nPolut pihalla ovat nurmettuneet. Minkäänlaista merkkiä ei enää näy\nsiitä, että porstuan edestä olisi yli pihanurmen käynyt polku aittaan,\nkaivolle, portille ja navettaan.\n\nIkkunat ovat säilyneet ehjinä. Niiden lasit käyvät yhä värikkäämmäksi.\nNäyttää kuin ikkunan kynnyksellä kasvaisi ikuisia kukkia, joiden väri\nkuultaa läpi lasin mutta kehyksien puu lienee jo hyvin mätää. Tuvan\nmalkokatto on malkojen mädäntyessä tasoittunut ja nurmettunut. Se\nkasvaa heinää ja voikukkia, mutta tuohet malkojen alla lienevät vielä\nvettäpitäviä.\n\n\n\n\nIX.\n\nLAIVAOSAKKEET.\n\n\nTieto Santran kuolemasta saapui Heikkilään maanantaina, iltapäivällä.\n\nHäitä oli tarkoitus jatkaa vielä ainakin yli maanantain ja tiistain.\n\nMolemmissa kylissä oli tapaus tehnyt järkyttävän vaikutuksen. Kaikki\nymmärsivät, että hääilojen jatkaminen siinä mielentilassa, mikä nyt\noli vallannut kaikki, kävi kerrassaan mahdottomaksi. Sen vuoksi ne\nläheisimmät sukulaiset, joita sillä kertaa oli koolla häätalossa,\nvalittivat onnettomuutta ja lausuivat Juusolle ja Eupelle surkuttelunsa\nsen johdosta, että moisen tapauksen piti nyt häiritä heidän häitään.\nMonet naisista itkivät. Erittäinkin Eupelle oltiin helliä ja\nystävällisiä. Pian oli talo aivan tyhjä vieraista. Koko saari oli surun\nja pelon vallassa.\n\nEuppe ja Juuso eivät vaihtaneet sanaakaan. He välttivät toisiaan. He\npelkäsivät, että yksi ainoa sana saattaisi kaiken ilmituleen ja heidän\nonnensa palaisi näin heti alussa tuhkaläjäksi.\n\nJuuso valmistautui heti aamuyöstä lähtemään. Tuuli oli vielä\nmyrskyinen, mutta se oli nyt kääntynyt pohjoiseen, ollen siis mitä\nsopivin Memeliin purjehtijalle. Juuso toimitti tavaroitaan jaalaan\npitkin iltapäivää. Hän hommaili enemmän kuin olisi ollut tarviskaan.\nEuppe ei ottanut osaa eväiden eikä minkään muunkaan laittamiseen.\nJuuson äiti teki kaiken sen. Euppe oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki\nsiellä. Hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän oli\nvarma siitä, ettei Santran kuolema sattumalta osunut heidän hääyökseen,\nvaikka kaikki naiset ennen lähtöään häätalosta olivatkin koettaneet\nhäntä lohduttaa kertomuksella, kuinka kurjissa oloissa Santra oli\nviimeaikoina elänyt, ja ettei hän ollut tullut mielipuoleksi mistään\nmuusta kuin paljosta valvomisesta, liiasta työstä ja -- nälästä. Voi\nkuinka Euppe itsekin olisi mielellään halunnut uskoa, että niin oli. --\nJa miks'ei se niin olisi! Työ ja puute olivat kukkuroilleen täyttäneet\nSantran kärsimysten maljan ja tarvittiin vain pienen pieni pisara sen\nyli vuotamiseen. Euppe olisi halunnut uskoa niin. Hän olisi tahtonut\nuskoa, että niin todellisuudessa oli. -- Minkä sille mahtaa, että\nmaailmassa on Santran tapaisia köyhiä, jotka saavat kärsiä enemmän\nkuin heidän heikot voimansa jaksavat kestää. Näin ajatellessaan hän\noli rauhoittunut niin paljon, että saattoi mennä tupaan, jossa toiset,\nJuusokin, parhaillaan alkoivat asettua illallispöytään. Euppe asettui\npaikalleen Juuson viereen.\n\n-- Kyllä se oli kamala tapaus, sanoi Anna-Sovia, Juuson äiti. --\nSanotaan että tyttöparka tuli köyhyydestä ja nälästä epätoivoiseksi ja\nsenvuoksi lopetti itsensä. Voi surkeutta kuitenkin -- ja sen vielä piti\ntapahtua juuri tällä hetkellä!\n\n-- Hän kuului olleen sekapäinen jo koko kesän, virkkoi Juuson isä,\nvanha Hinterikki. -- Eihän se meidän syymme ole, että tämä loppu\ntapahtui viimeyönä, eikä vasta ensi yönä tai ensi viikolla tai viime\nviikolla tai jo juhannuksena tai vaikkapa vasta ensi jouluna. Se\non hänen ja Jumalan keskeinen asia, miksi se tapahtui juuri viime\nyönä. Meillä ihmisillä ei ole oikeutta mennä sanomaan siihen asiaan\nmitään. Ei mitään. Meidän ihmisten on Hänen kädestään otettava kaikki\nsellaisena kuin hän tahtoo ne meille antaa, oli se hyvää tai pahaa.\n-- No. Käykääpäs ruokaan kiinni! Me, Jumalan kiitos, vielä elämme, ja\nmeidän on syötävä, koska meillä kerran on mitä syödä, ja niin kauan\nkuin meillä syötävää on.\n\nEuppe huokasi helpoituksesta ja katsoi kiitollisena appeensa, ajatellen\nsydämessään: \"Kunpa Juusokin osaisi haastaa noin -- ja uskoisi noin!\"\n\nIllalla maatamenon aikana sanoi Euppe Juusolle:\n\n-- Juuso, älä lähde nyt mihinkään! Minua niin peloittaa kun sinä viivyt\npoissa ties kuinka kauan. En minä voi jäädä tänne yksin. Minä en voi\njäädä tänne yksin! Menen vaikka takaisin kotiin, ellei muu auta!\n\n-- En minä voi olla lähtemättä.\n\n-- Sinä voit jos vaan tahdot! Sinä et välitä minusta.\n\n-- En voi. Ajattele, että minulta on kulunut neljä viikkoa hukkaan --\n\n-- Hukkaan!\n\n-- Älä nyt tahallasi väärennä asiaa. Minulle ovat nämä neljä viikkoa\nolleet yhtä kalliit kuin sinullekin, mutta ymmärräthän sinä, ettemme\nme voi elää, jos minä jään kaikiksi ajoiksi kotiin sinun luoksesi. Ja\ntuleehan pian pitkä talvikin. Silloin saamme olla enemmän yhdessä.\nJa jos sinua minun poissaollessani peloittaa, tai sinun on ikävä,\nniin voithan muuttaa jo huomenna isän ja äidin kammariin makaamaan.\nMinä käyn puhumassa siitä äidille jo heti tänä iltana. Hän on vielä\nkeittiössä. Tai menkäämme molemmat!\n\nHe menivät äidin puheille ja tämä ilmoitti ajatelleensa samaa asiaa.\n\n-- Enhän minä sinua yksin olisi jättänyt makaamaan, vaikka olisit itse\nniin tahtonut. Johan nyt! Niin kauan kuin Juuso on pois kotoa, saat\nsinä nukkua meidän kammarissamme.\n\nJuuso läksi matkalle tiistaiaamuna ja palasi kotiin vasta myöhään\nsyksyllä, joulukuussa, jolloin jaala vedettiin talviteloille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiistai-iltana, Juuson lähtöpäivänä, tuli Eupen isä, vanha Matsedän\nJyri, Heikkilään. Voi kuinka Euppe oli iloinen! Hän vakuutteli\nisälleen vakuuttamasta päästyäänkin, että hänestä tuntuu kuin ei hän\nolisi nähnyt isää vuosikausiin. -- \"He he he\", nauroi isä ja taputti\ntytärtään hartioille, -- \"kyllä sinä vielä totut! Kyllä sinä vielä\ntotut.\"\n\nJyrillä oli asiaa Hinterikille ja hänet johdatettiin kammariin.\n\nHän oli tullut tuomaan Eupen myötäjäisrahoja, joita oli\nseitsemäntuhatta markkaa.\n\n-- Minä annan nämä rahat sinun huostaasi, Hinterikki, joka olet\ntalon isäntä, ja sinun vallassasi on sitten antaa ne joko Juusolle\ntai Eupelle, mitenkä itse haluat. Minulla ei nyt ole näitten rahojen\nsuhteen enää sen enempää määräämisvaltaa.\n\nAnna-Sovia ja Euppe olivat myös saapuvilla. Euppe halaili isäänsä ja\nsanoi:\n\n-- Kiitos, isä rakas! Oletko sinä niin rikas?\n\n-- Ellei sinulla olisi veljiä, olisin vieläkin rikkaampi.\n\n-- En minä tahdo, että veljet joutuvat kärsimään minun tähteni.\n\n-- Ole huoletta! Eivät he kärsimään joudu!\n\nTähän iloon käytiin kutsumassa myös Eupen äiti, Anna-Liisa.\n\nKoko ilta istuttiin kammarissa.\n\nJuotiin kahvia ja teetä. Miehet ryyppäsivät konjakkiakin, ja naiset\nmaistelivat viiniä. Näitä tämän illan istujaisia nimitettiin\npikkuhäiksi, eli häiden rääpiäisiksi. Valitettiin vain, ettei sulhanen\nollut joukossa.\n\nIllan kuluessa tuli puhe myöskin Santran kuolemasta, ja niin Eupen isä\nkuin äitikin oli asiasta samaa mieltä kuin Hinterikki.\n\nEuppe tunsi nyt mielensä aivan kevyeksi, ja hän nukkui yönsä rauhassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului vuosi ja kului toinen. Kului kymmenen vuotta.\n\nSillä aikaa olivat kuolleet Eupen isä ja äiti -- äiti vasta viime\nvuonna, isä kaksi vuotta aikaisemmin.\n\nEupelle oli sen ajan kuluessa syntynyt kaksi tytärtä. Vanhemman nimi on\nVilhelmiina eli Miina. Hän on seitsemännellä. Nuoremman nimi on Selma.\nHän on viidennellä.\n\nMolemmat ovat isänsä näköisiä, mutta luonteeltaan lienee Miina enemmän\näitinsä kaltainen.\n\nJuuso on ruvennut yhä enemmän juomaan ja käy kotona vain kerran tai\npari kesässä -- menipä eräs kesä niin, ettei hän pistäytynyt kotona\nkertaakaan. Juuso tuo rahaakin kotiin entistä vähemmän. Viimeisten\nviiden vuoden aikana hän on tuonut vain sen verran, että se juuri\non riittänyt perheen elatukseen. Tämä seikka on tuottanut vanhalle\nHinterikille paljon huolta ja tuskaa. Hinterikki tietää, että Juuson\nansioiden vähenemiseen on kaksi syytä, joita kumpaakaan ei voi\nauttaa: toinen on Juuson yhä lisääntyvä juopottelu hurjasteluineen ja\nkortinpeluineen kapakoissa sekä toinen se, että salakuljetus käy päivä\npäivältä yhä vaikeammaksi.\n\nJuuson käynnit kotona kuluvat pelkkään riitaan ja toraan Eupen kanssa.\n\nNyt on jo joulukuu pitkällä.\n\nViimeksi oli Juuso ollut kotona heinäkuussa yhden viikon. Koko se aika\nriideltiin. Euppe valitti Juusolle, että hän on nyt kymmenen pitkää\nvuotta saanut palvella kuin orja. \"Piiaksi Santran tilalleko minut\ntähän pesään tuotiinkin?\" hän oli huutanut Juusolle.\n\nSantran nimen mainitseminen lietsoi ilmi liekkiin tulen, joka oli\nuhannut heidän onneaan, ja siihen tuleen syydettiin nyt kaikki.\nMolemmin puolin käytettiin sanoja, jotka olivat odottaneet vuoroaan\nkymmenen pitkää vuotta. Molemmat tytöt kuuntelivat ja itkivät,\nvarsinkin Selma.\n\n\"Lapsetkin vielä saavat nähdä ja kuulla tätä elämää ja surkeutta!\"\nsanoi Euppe ja rupesi itsekin itkemään.\n\nSilloin oli Juuso lähtenyt, eikä kukaan tiennyt, missä hän kulki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn sunnuntaiaamu joulukuun puolivälissä.\n\nEuppe istuu merenpuolisen ikkunan luona Selman kanssa.\n\nEuppe on loruillut lapselle kaikenlaista ja rupeaa sitten opettamaan\nhänelle muuatta vanhaa runoa:\n\n-- Kuulehan, Selma!\n\n-- Mitä, äiti?\n\n-- Äiti opettaa sinulle kauniin luvun. Näin se kuuluu:\n\n    'Tule taati Tallinnasta,\n    nanna Narvan kaupungista,\n    Tuo saiat sarvelliset,\n    mesileivät mielelliset,\n    sepiköt sitäi paremmat!'\n\nNo, osaatko jo?\n\n-- En. Äiti opettaa! Mikä on taati?\n\n-- Tule taati Tallinnasta...\n\n-- Tule taati Tallinnasta. -- Mikä on taati?\n\n-- Taati on äidin isä. Hän on jo kuollut. -- No luepas nyt!\n\n-- Tule taati kuolemasta...\n\n-- Tule taati Tallinnasta...\n\n-- Tule taati Tallinnasta...\n\n-- Niin! Tallinnasta! Ja sitten: Nanna Narvan kaupungista.\n\n-- Nanna Narvan kaupungista. Mikä on nanna, äiti?\n\n-- Nanna on äidin äiti. Hän on jo kuollut. Ja sitten: Tuo saiat\nsarvelliset...\n\n-- Mitä saiat sarvelliset on?\n\n-- Sarvisaijaa se on. Eikös Selma muista? Sellaista pullaa, johon on\nleivottu sarvet. Sitähän enot aina tuovat Miinalle ja Selmalle Virosta.\n\n-- Tuokos isä Selmalle sarvisaijaa?\n\n-- Ei. Ei isä tuo Selmalle koskaan mitään. Ei välitä Selmasta eikä\nMiinasta eikä äidistä, mutta enot tuovat kun tulevat kotiin. Ne tuovat\naina lapsille tuomisia.\n\n-- Eikös isällä ole rahaa?\n\n-- On sillä, mutta se ei välitä. Isä on paha.\n\n-- Anna äiti minulle sarvisaijaa! -- Ei isä ole paha.\n\n-- Ei äidillä nyt ole sarvisaijaa.\n\n-- Selma tahtoo!\n\n-- Mutta äidillähän ei ole, etkö sinä kuule, hyvä lapsi!\n\n-- Mutta Selma tahtoo ja Miina tahtoo!\n\n-- Kun enot tulevat, niin ne tuovat Selmalle sarvisaijaa ja sepikköjä\nja mesileipiä Virosta, ehkä jo huomena tulevatkin.\n\n-- Mutta Miina tahtoo nyt!\n\n-- Kuulehan, äiti opettaa toisen, paremman luvun. Kuuntele nyt\ntarkkaan, että opit:\n\n    'Niin minä kotona kasvoin,\n    kuin putki palolla kasvaa:\n    Orjat survoi, orjat jauhoi,\n    palkolliset verkot suori,\n    minä aitassa lepäsin\n    alla viien villavaipan,\n    päällä kuuen korvatyynin.\n    Menin aittahan mäelle:\n    Särjin siellä nisukakun\n    sivalsin sian lihoja,\n    siihen vielä voita päälle.\n    Myytiin minä Myyrilähän,\n    Myyrilän pojan puolisoksi.\n    Pani anoppi jauhamahan.\n    Tuli anoppi katsomahan\n    halko haapanen käessä,\n    jolla löi, ennenkuin käkesi.'\n\n-- Ei Selma tahdo sitä oppia.\n\n-- Voi, kunpa ei sinun, lapsi parka, koskaan tarvitsisikaan oppia sitä!\n\nEuppe meni Selman kanssa keittiöön.\n\nSiellä oli Miina kuorimassa perunoita päivälliseksi.\n\nPerunain kuoriminen oli Miinasta aina vaikeaa työtä. Eupen tullessa\nsisään hän sanoi:\n\n-- Äiti, voi kun kasvaisi maassa kuorittuja perunoita!\n\nEuppe: Niin. Täytyypä muistaa sanoa virolaiselle, että hän kylväisi\nmaahan ensi keväänä kuorittuja perunoita.\n\nVielä samana iltana saapui Juuso kotiin. Molemmat lapset juoksivat\nriemuhuudoin häntä vastaan. Selma, isän tyttö, huusi:\n\n-- Isä, toitko sinä sarvisaijaa?\n\n-- Toin, toin lapseni! Isä tulikin nyt Virosta ja toi paljon hyvää,\nsarvisaijaa ja muuta.\n\nIllalla oli taas koko perhe koolla tuvassa. Euppekin on paremmalla\ntuulella ja lapset ovat iloisia syöden sarvisaijaa. Miina istuu äitinsä\nsylissä, Selma isänsä.\n\nYht'äkkiä Selma alkaa itkeä.\n\n-- Mitä sinä itket, Selma?\n\n-- Kun kissa raapasi minua poskeen ja siitä tuli verta -- uhuuu...!\n\n-- Tänäänkö?\n\n-- Ei. Siitä on jo kauan... uu uu --. Silloin oli vielä kesä -- uu-uu...\n\n-- Itkitkö sinä silloinkin?\n\n-- En -- uhuu uhuu...\n\n-- Mikset sinä silloin itkenyt?\n\n-- Kun ei -- uhuu -- isä ollut kuulemassa. -- Oletko sinä nyt kauan\nkotona, isä?\n\n-- Olen. Koko talven.\n\n-- Sitten en minä itke koko talvena. -- Entä ensi kesänä?\n\n-- Silloin on isän taas mentävä.\n\n-- Isä ei saa enää koskaan mennä pois. Selma ei tahdo.\n\n-- Isän täytyy.\n\n-- Mutta Selma ei tahdo.\n\n-- Mutta nythän on pitkä talvi -- joulu -- laskiainen ja pääsiäinen.\n\n-- Onko jouluun vielä kauan...?\n\n-- On -- hyvin kauan.\n\n-- Ja laskiaiseen...?\n\n-- Vielä kauemmin. Ja pääsiäiseen vieläkin kauemmin.\n\nKoko talvea ei Juuso kuitenkaan voinut olla kotona. Niinkuin muinakin\ntalvina hän nytkin ajoi hevosella toisten salakuljettajain tavalla\nViron väliä, varsinkin maaliskuussa.\n\nVuosi vuodelta salakuljetus väheni ja elämä kävi yhä ahtaammaksi.\n\nTullilaitos oli saanut käytettäväkseen nopeakulkuisia höyrylaivoja ja\nyksi ja toinen jaala kantamuksineen joutui niiden saaliiksi.\n\nKovat ajat koittivat saaren salakuljettajille, tuolle saaren\naatelistolle. Se alkoi köyhtyä ja rappeutua. He olivat tottuneet\nkoko elämänsä ajan, useat jo toisessa sukupolvessa, saamaan rahaa\nhelpolla. Nyt kun heidän täytyi siitä luopua, eivät he tienneet,\nmillä rupeaisivat itseään elättämään. Kalastajiksi heistä ei ollut.\nHe pitivät sitä ammattia arvolleen sopimattomana. Useat alkoivat nyt\njaaloillaan kuljettaa katukiviä kaupunkeihin, jauhoja ja perunoita\nVirosta Suomeen, silakoita Suomesta Viroon ja niin edespäin. Se oli\nraskasta työtä, ja alennuksensa aiheuttamaa katkeraa mieltään he\nkoettivat ilahduttaa ryypiskelyllä. He joivat miltei kaikki ansionsa,\nja lisäksi vielä entisetkin säästönsä. Se oli heidän loistoaikansa\nhurjaa paloa. Parinkymmenen vuoden kuluessa heistä suurin osa sortui,\nmikä juoppohulluuteen, mikä keuhkotautiin, mikä mihinkin. Kokonaisia\nperheitä kuoli sukupuuttoon, ja talot jäivät autioiksi. Sade ja\ntuuli on niistä syönyt kaiken maalin. Ne ovat harmaita. Entisestä\nloistoajasta on merkkinä rakennusten suuruus, huoneiden lukumäärä,\nkoristeelliset ikkunavuorilaudat, seinien huolellinen vuoraus ja\nräystään kalliimpi rakenne sekä sisällä kammareissa kaakeliuunit. Ne\ntästä aatelistosta, jotka heti sortumisen alkaessa ryhtyivät tarmolla\nkalastajiksi, säilyivät sentään, pysyen parhaiten pystyssä juuri tämän\nammatin sekä kaikenlaisten laivarikkojen varassa, etenkin jos osasivat\nsäästää entisiä kultaisten aikojen ansioitaan.\n\nJuuson onnistui parhaiten välttää tullialusten ajojahtia. Puoli\nvuosikymmentä hän jatkoi ammattiaan miltei yksin.\n\nKun hän eräänä vuonna, yhdeksäntenätoista hänen häistään, myöhään\nsyksyllä saapui kotiinsa, oli hänen äitinsä vaarallisesti sairaana.\nEuppe riensi häntä vastaan portaille asti, ilmoittaen hätäisenä, että\nkuolema voi tulla jo ennen aamua.\n\n-- Mene heti äitisi puheille! Hän on sinusta haastanut yhtenään ja on\nsinua odottanut. Siellä on myös isäsi.\n\nKun Juuso tuli kammariin makasi äiti hiljaa, silmät kiinni, mutta\nkuullessaan oven käynnin hän avasi silmänsä ja käänsi katseensa suoraan\nJuusoa kohti. Tuskin kuuluvasti hän sanoi:\n\n-- Tulithan sinä, Juuso!\n\nJuuso meni äitinsä vuoteen viereen polvilleen, tarttui hänen käteensä\nja kysyi:\n\n-- Mihin sinua koskee, äiti?\n\n-- Selkään koskee välistä, mutta ei nyt. -- Minä en jaksa paljon\nhaastaa. Anteruksen minä myöskin tahtoisin nähdä tässä. -- Ole sinä,\nJuuso, hyvä Anterukselle. Sinä olet meidän suvun Esau -- pyyntimies,\njoka saa paljon saalista. Anterus on Jaakoppi. Hän ei liiku niin\npaljon. Hän asuu majoissa. -- En jaksa nyt selittää sinulle kaikkea,\nJuuso. Minua niin väsyttää. Ole aina hyvä Anterukselle, vaikka mitä\nsattuisikin tiellesi. Vaikka mitä!\n\nÄiti sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.\n\nJuuso: Äiti, mitä sinä katsot?\n\nÄiti: En minä mitään katso.\n\nJuuso: Sinä avasit silmäsi ja katsot. Tuntuuko paremmalta nyt?\n\nÄiti: Minä avasin silmäni, mutta en minä näe mitään. -- Rupesi taas\nkoskemaan selkään niin kovasti. -- En minä näe mitään muuta kuin\nmustaa...\n\nJuuso: Etkö sinä äiti näe, että tässä on paljon ihmisiä: isä on tässä\nja Euppe ja Miina ja Selma ja minä.\n\nÄiti: En. -- En minä näe muuta kuin mustaa... Sitten hän hengitti\nmuutaman kerran ja kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan kulki saaren ja mantereen välillä niin sanottu\nkihlakunnan posti pari kolme kertaa talvessa, kesällä useamminkin.\n\nSillä ei juuri koskaan ollut muuta kuljetettavaa kuin joku kirje.\n\nSyyskelirikko oli ohi. Tammikuun puolivälissä läksi ensimmäinen posti\nyrittämään saaresta mantereelle. Sen mukaan toimitti vanha Hinterikki\nkirjeen pojalleen Anterukselle äidin kuolemasta.\n\nHinterikki oli siihen aikaan saaren vanhin mies. Hän lähenteli jo\nyhdeksääkymmentä. Hän ei osannut kirjoittaa. Kirjeen kirjoitti Juuso.\n\nSiinä ilmoitettiin lyhyesti äidin kuolemasta.\n\n-- Ei tähän varmaankaan muuta tulekaan? kysyi Juuso.\n\n-- Ootahan! Älä pane sitä vielä kiinni. Jos kirjoittaisit vielä vähän\nniistä laivaosuuksista, kun se Anterus ei koskaan anna niistä mitään\nselviä tietoja, vaikka asia on jo parikymmentä vuotta vanha. Aina\nlupailee ja lupailee maksaa korot ja että hyvät ne maksetaankin, mutta\nsanoo vain: \"Mitäs te siellä saaressa rahalla teette? Homehtuu vain\nkaapeissanne joutilaana. Antaa sen vaan täällä pyöriä ja kasvaa!\"\nLisäksi se aina puhuu että: \"Mitä te täältä rahojanne pois tahdotte?\nTuottaahan salakuljetus teille rahaa enemmän kuin tarvitsette!\"\n-- Täytyy nyt sille sanoa tosi eteen ja oikein kovat sanat, jotta\nymmärtää. Minua jo alkaa vähän suututtaa se poika! Tekisi mieleni\nantaa sille korennolla selkään! Kaksikymmentä vuotta! Ja kahden vuoden\nperästä viimeistään lupasi isoja osinkoja! Ei, tämä menee jo liian\npitkälle! Minä olen tätä asiaa siirtänyt vuodesta vuoteen, mutta nyt\nsiitä tulkoon loppu! Saatanan poika! Mammavainajan kuolinilmoitushan\ntämä kirje oikeastaan on, eikä siinä tekisi mieli riitaa haastaa, mutta\nminä olen paljon ajatellut sitä asiaa näinä viimeisinä päivinä sekä\ntullut siihen päätökseen, että se mies vähän säpsähtää, kun kuulee\näitinsä kuolleeksi ja rupeaa vähän ajattelemaan niitä raha-asioitakin.\nKirjoita siis näin:\n\n\"Terveenä täällä, Jumalalle kiitos, ovat olleet kaikki muut, mutta\nelämä käy vaan saarelaisille yhä vaikeammaksi, kun salakuljetus on nyt\nmiltei lopussa -- ja onkin lopussa nyt, sillä Juusokin veti jo vanhan\njaalahaiskansa kuolinteloille. Kyllä se nyt todella on lopussa, niin\nsaa sanoa, ja huonoa se oli jo koko viimeisen vuosikymmenen ajan.\nKurjuutta ja köyhyyttä alkaa näkyä saaren ennen varakkaimmissakin\ntaloissa. Hevosiakaan ei ole koko saaressa enää muualla kuin meillä,\nja täytyypä se meiltäkin myydä, viedä mantereelle, kun vaan sattuisi\ntulemaan hyvä jää. Viinanajoon ei ole enää tänäkään talvena yrittämistä\n-- siltä se näyttää. Kaikki täällä rappeutuu ja mätänee ja luhistuu.\nTalvetkaan eivät enää ole entisten veroisia. Kunnon jäätä yli meren ei\nole nähty neljään vuoteen. Pelkkiä rikostalvia vain. Sehän se muuten\ntalviajon lopetti pikemminkin kuin tullimiehet. Näyttää kuin Jumalakin\nolisi meitä vastaan, koska rikkoo talvet ja jäät. -- Niin, jos Jumala\ntänä talvena jäätä antaa, tulen minä Juuson kanssa hevosta myymään,\nmutta koska se matka voi lykkääntyä vaikka kuinka kauas, on minun nyt\ntässä kirjeessä toimitettava ja selvitettävä eräitä asioita. Kun täällä\nsiis on tiukka elämä edessä, pyytäisin sinuakin sitä ajattelemaan\nja selvittämään ne laivojen osuudet ja kaikki muut raha-asiat aivan\npaikalla. Ellet voi matkustaa tänne, niin lähetä tilitys ja rahaa\nseuraavan postin mukana. -- Äiti on nyt poissa ja minäkin tästä myös\npian hävinnen, sillä onhan ikäni jo korkea, joten siis kuolema voi\ntulla milloin hyvänsä. Nyt kun kuitenkin vielä olen terve ja täydellä\njärjellä, annan sinulle tiedoksi, että ne minun osakkeeni ja muut\non muutettava tämän veljesi Juosepin nimiin. Minä määrään ne hänen\nperinnöksensä ja sitä mieltä oli äitivainajasikin, joten niin siis\npitää tapahtua.\"\n\nPosti kulki alkumatkan sulaa vettä veneellä, sitten muutaman kilometrin\nrikosjäätä, jossa oli siellä täällä suuria railoja ja sulia kohtia\nkunnes vihdoin pääsi kiinteälle saaristojäälle. Vene jätettiin erääseen\nuloimpaan luotoon, Tervapöllöön, ja matkaa jatkettiin hiihtäen.\n\nSeuraava posti saapui helmikuun alussa ja sitä seuraava maaliskuun\ntoisena päivänä. Mutta kummassakaan postissa ei Anterukselta tullut\nmitään. Silloin Hinterikki sanoi:\n\n-- Paholaisen oinas, mitä se poika onkaan tehnyt! Nyt ei auta enää\nodottaa eikä lykätä asiaa päivääkään. Anna hevoselle kauroja ja leipää\nrunsaasti! Aamulla neljän aikana lähdetään. Kuulin postimiehiltä, että\nnyt pääsee. Ja viis' hänestä, vaikkei päästäisi takaisin ennenkuin\nkesällä ja vaikka kuolisin sille matkalle, kun vain pääsen sen joutavan\npuheille. Selvän minä silloin teen asiasta, ja siitä on tehtävä selvä.\nTälle kannalle se asia ei saa jäädä minun kuollessani, sillä sen\njälkeen ei ole ketään selväntekijää. Nyt sinne täytyy päästä.\n\n-- Minä luulen ettei päästä.\n\n-- Jää on ehjää.\n\n-- Minä olin kalliolla katselemassa jäätä. Olen käynyt siellä joka\npäivä. Niin pitkälle kuin näköputkella pohjoiseen päin eroittaa, on\njäässä rakoja. Hevonen täytyisi panna veneeseen ja soutaa niiden yli.\nSillä tavalla ehkä päästäisiin.\n\n-- Aina sinä viisastelet! En minä siedä tuonlaista puhetta. Pane\nhevoselle tänä iltana eteen kaksi kappaa kauroja ja leipää. Syötä sitä\nhyvin, sillä meidän ehkä täytyy suorittaa pitkä ja vaikea ajo. Täytynee\nkiertää pahemmat sulapaikat, ja se lisää matkaa.\n\n-- Vaikka panisimme hevosen kaurasalvoon yöksi, niin en usko päästävän\nsittenkään, mutta voidaanhan koettaa, koska sinä niin välttämättä\ntahdot.\n\n-- Nyt on kysymyksessä isot rahasummat, ja minä menen nyt sen roiston\neteen, vaikka minun olisi kymmenen hevosta hukattava! Vai millä tavalla\nsinä luulet tässä ruvettavan elämään?\n\nIllalla puhalteli kaakkoistuuli, joka tavallisesti lykkää jäät kokoon\nSuomen puolelle päin. Yöllä kuitenkin oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi\nnyt jo itäkaakosta.\n\n-- Tuuli kääntyy pahalle puolelle, sanoi Juuso, isän ja pojan aamulla\nkello neljän aikaan valjastaessa hevosta.\n\n-- Se on vielä itäkaakossa. Kyllä se pitää raot kiinni.\n\n-- Se voi kääntyä itään.\n\n-- Sitä ennen me jo olemme salmen toisella puolella. Joudu vain rekeen!\nMeidän on nyt ajettava niin, että ennätämme salmen yli liikkuvalta\nmerijäältä kiinteälle maajäälle, vaikka hevonen sen jälkeen kaatuisi\nja meidän täytyisi kävellä loppumatka. Ottakaamme piiska kouraamme\nkumpainenkin! Lyö sinä hevosta siltä puolen, minä lyön tältä puolen!\n\nOli vielä yöpimeä kun he läksivät.\n\nTaivas oli tähtikirkas.\n\nPiiska läjähti hevosen kupeille vähän väliä, ja jos se vähänkin\nhiljensi vauhtiaan, sai se taas heti piiskan sivalluksen.\n\nJää oli lumetonta, ja reki kulki siinä keveästi suhisten sekä silloin\ntällöin kolahdellen.\n\nHevosen kavioiden terävät kengännaulat ja hokit rapsahtelivat kovaan\njäähän.\n\nVähän väliä tuli vastaan rakoja, joiden yli hevonen hyppäsi keveästi ja\nvauhtiaan hiljentämättä.\n\nNoin tunnin ajon jälkeen saavuttiin ison sulan reunalle, josta\naamuhämärissä oli vaikea eroittaa vastakkaista rantaa ja arvostella sen\npituutta länteen ja itään.\n\n-- No, -- kumpaan suuntaan tästä nyt pitää ajaa, länteen vai itäänkö?\nkysyi Hinterikki.\n\n-- Minun mielestäni itään, sillä jos jää on liikkeellä, ja minä uskon\nsen olevan liikkeellä, koska näin suurta sulaa ei näkynyt täällä päin\neilen, niin se liikkuu länteenpäin. Tuosta sulasta ovat jäät voineet\npurkautua länteen päin.\n\n-- Niin minäkin arvelen. Ajetaan vain itään päin! Eipä tuo taival\nsinnepäin niin mahdottoman pitkä liene!\n\n-- Kuka tietää, vaikka sen häntä olisi Koivistolla asti. Silloin tästä\ntulee matka Haminaan Koiviston ja Viipurin kautta!.\n\n-- Vaikka kuun kautta, se ei meinaa mitään! Kulkekaamme minkä kautta\nhyvänsä, kunhan vaan Haminaan pääsemme. Soo Pekko, pidäpäs kiirettä!\n\nAjettiin tunnin aika itäänpäin.\n\nAamu oli jo sillä välin valjennut ja päivä noussut yli saarteen suoraan\nhevosen korvien ohi.\n\nHevonen höyrysi kuin sauna, mutta ei sille annettu armoa. Sen ei\nannettu askeleeksikaan hiljentää vauhtiaan.\n\nKello läheni seitsemää, eikä vieläkään näyttänyt avautuvan tietä\npohjoiseen päin. Sulan reuna suuntautui yhä itää kohti. Joskus sattui\neteen pieni, milloin koilliseen, milloin pohjoiseen antava mutka. Jään\nreunassa oli niemiä, joiden yli oikaistiin suoraan aina vain itään.\nVaremmin aamulla jouduttiin tekemään turhia mutkia: kiertämään parikin\npitkälle pohjoiseen pistävää nientä sen rantojen kautta.\n\nTaaskin näytti jään reuna suuntautuvan itää kohti.\n\nJuuso nousi reessä seisomaan nähdäkseen laajemmalle.\n\n-- No, mitäs näkyy? kysyi isä.\n\n-- Pahaa näkyy, vastasi poika.\n\n-- Yhäkö itäänpäin?\n\n-- Vielä pahemmin. Jään reuna kääntyy etelään -- ooi oi -- tuonne noin\nkaakon alle, ja minun silmissäni näyttää kuin se sieltä kääntyisi\nlänteen. Piru vie! Me taidetaankin olla telillä, joka on tänä aamuna\nlohennut itäselän jäästä ja nyt liukuu virran mukana länteen. Käännä\nvain lounaaseen ja hiton pian!\n\n-- No no! Älähän hätäile! Käydään ensin tämän telin itäpäässä. Ehkä\nsiellä kuitenkin sattuisi olemaan joku kohta vielä niin kapea, että\nhevonen jaksaa hypätä siitä yli.\n\n-- Turha vaiva!\n\n-- Ja vaikka ei hevonen pääsisikään, niin voimmehan hakata ison telin\njolla soudamme yli raon, ellei se satu olemaan liian leveä.\n\n-- Hevosineen päivineenkö?\n\n-- No, katsotaanhan nyt. Kunhan ensin miehet pääsevät yli, niin\nsittenpähän nähdään. Voisimme ehkä hakata sieltä tuulen päältä\ntoisenkin pitkän telin ja antaa sen tuulen mukana kääntyä raon yli\nsillaksi, jota pitkin ajaisimme hevosen. Sittenpähän sen tietää, kun\nensin näkee. Miehet sieltä nyt aina yli pääsevät, ja hevonen saa\njäädä tänne telille. Jatkamme matkaa jalkaisin joko Koivistolle tai\nHaminaan -- mihin päin jää ehjempää on. Luulisin olevan varminta lähteä\nKoiviston suuntaan. Siellä on kaukana jäällä hevosmiehiä kalanostossa.\nLoppumatkan pääsisimme heidän mukanaan.\n\nJuuso vihelsi pitkään.\n\n-- Mitä sinä vihellät?\n\n-- Sitä vain, että sinustako muka olisi kävelijäksi täältä mantereelle!\n\n-- Luuletkos ettei ole! Minä olen kävellyt jäällä pitempiäkin matkoja\nja vetänyt vielä haapiota mukanani.\n\n-- Olethan sinä -- kohta sata vuotta takaperin. Sinä olet kummallinen\nmies, kun et ensinkään näy saavan päähäsi, että sinä vanhenet ja loput\nniinkuin muutkin ihmiset. -- Korkeintaan tunnin ajan jaksaisit kävellä,\nmutta sitten jo tulisi kuitti niin miehestä kuin matkanteostakin. Usko\nsinä se! Ja meillä olisikin ainakin kahdentoista tunnin kävely edessä.\nTällä nykyisellä jäällä semmoinen taival vaatii miehen voimia. Ei!\nKyllä sinun on turvattava hevoseen, muuten päätät päiväsi meren jäällä.\n\nJuuso seisoi yhä ja tähysteli.\n\n-- Tuolla nyt tulee vastaan niin leveä sula, että sen yli olisi\ntekemistä haapiolla soutamisessakin näin kovalla vastatuulella. Käännä\nvaan pois hevonen kotiinpäin, ennenkuin sekin jo on myöhäistä.\n\nHinterikki pysähdytti hevosen, ensi kertaa koko matkalla.\n\n-- Sinuun ei ole oikein luottamista, kun ei sinulla tunnu olevan\nerikoista halua päästä Haminaan, kiukutteli ukko ja koetti nousta\nseisomaan reessä. Se ei kuitenkaan onnistunut ilman Juuson apua.\n\nHinterikin silmät näkivät vielä kauas hyvin.\n\n-- Jaa'a! Niin totta vie onkin. Sula siellä, vetelä täällä. Saaressa\nollaan kuin ollaankin. -- No, ei tässä vielä mitään pahempaa hätää ole\nniin kauan kuin ilma on kirkas. Meitä on tietysti seurattu näköputkilla\nkallioilta siitä asti kuin päivä nousi. Nytkin parhaillaan sanovat\ntähystäjät toisilleen: \"Jo näkivät tuon itäsulan, koska eivät aja\neteenpäin. Tuumivat että mitä tehdä. Kohta kääntyvät ajamaan takaisin\npäin!\" -- No niin. Mitä tässä siis muukaan neuvoksi kuin tehdä niinkuin\nne toivovat. Istutaan sitten rekeen ja ajetaan kotiin! Eikä tässä nyt\nole pahempaa kiirettäkään. Saamari kuitenkin, kun nyt piti näin käydä!\nOtahan eväspussi esiin, niin syödään edes välillä.\n\nSyönnin aikana selitteli Hinterikki, että pahimmassa tapauksessa saapuu\nmaalta haapio, jotta ainakin miehet pelastuvat, ellei tule lumipyry.\n\nTeli kulki länteenpäin tuntemattomalla nopeudella, ja miehet ajoivat\ntäyttä vauhtia lounaaseen, sitä telin kulmaa kohti, joka, heidän sinne\nsaavuttuaan, pitäisi olla saaren pohjoispäätä, Pohjoisriviä lähinnä.\n\nPerille tultuaan he havaitsivat, että kapein kohta oli noin sadan\nsylen laajuinen. He olivat nähtävästi jo aamupimeässä ajaneet raon\nyli ollenkaan sitä huomaamatta. Nyt oli rako ennättänyt kasvaa niin\nleveäksi.\n\nAukeaman toisella reunalla oli haapio ja kuusi miestä. Hevosen\nlähestyessä miehet lykkäsivät haapion sulaan ja soutivat yli.\n\nSiinä hetkinen neuvoteltiin mitä tehdä. Lopulta toimittiin Juuson\nneuvon mukaan: Ensin uitettiin hevonen sulan yli ja vedettiin toisella\nrannalla jäälle. Sitten vietiin haapioissa reki ja valjaat. Hevonen\nvaljastettiin uudelleen minkä jälkeen Juuso ja Hinterikki jatkoivat\nmatkaansa, sanottuaan ensin suuret kiitokset auttajilleen, jotka eivät\nmitään pelastuspalkkiota tahtoneet, sillä tällaisessa tapauksessa ei\njärjetön palkkiontoivo koskaan kenenkään täysijärkisen saarelaisen\npäähän pälkähdä.\n\nLähempänä kotikylää alkoi Juuso kiukutella isälleen matkan\nepäonnistumista.\n\n-- Kun sinun aina pitääkin lykätä joka asia seuraavaan päivään! Niin\nsinä olet tehnyt koko ikäsi. Siksihän meillä ei purjehduskaan paljon\ntuottanut niin kauan kuin sinä olit jaalan helmarissa. Olisimmepa\nnytkin lähteneet viikkoa tai paria aikaisemmin, olisimme voineet ajaa\nHaminaan asti pitkin jäätä, joka oli kuin pöytä. Vaikka vielä eilen\naamulla olisimme lähteneet, niin olisimme nyt paraikaa Haminassa, ja\nasiat olisivat selvät.\n\n-- No, älä hätäile! Päivä se on huominenkin! Yritetään uudestaan --\nvaikkei ennen niin sulaa vettä ainakin.\n\nSeuraavan yrityksen -- niinikään hevosella -- he tekivätkin huhtikuun\nkolmantena päivänä, mutta kun äkkiä tuli sumu, oli heidän käännyttävä\ntakaisin.\n\nEi vierinyt tämän jälkeen täyttä viikkoa, niin Hinterikki kuoli.\n\nHän oli syönyt muiden kanssa päivällistä ja jutellut Haminan matkasta,\nlausuen, että jäät lähtevät varmasti ennen vapunpäivää ja sitten\nlähdetään Haminaan haapiolla purjehtien. \"Vesa\" nimittäin oli tuomittu\nvanhuutensa vuoksi palveluskyvyttömäksi hylyksi jo syksyllä, kun se\nviimeksi vedettiin maalle.\n\nPäivällisen jälkeen oli Hinterikki tapansa mukaan oikaissut itsensä\nkammarissa vuoteelle pienelle päivällislevolle. Mutta kun uni alkoi\ntuntua liian pitkältä, meni Juuso katsomaan häntä ja löysi hänet\nkuolleena.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sanoi Juuso Eupelle:\n\n-- Meidän on pidettävä hyvin pienet hautajaiset...\n\n-- Pienet hautajaiset! Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Vähän vieraita eikä lopen ylellistä kestitystä.\n\n-- Sinun isällesikö sellaiset hautajaiset -- kuin kerjäläiselle tai\nkunnan vaivaiselle! Ettes häpeä! Lienet humalassa, mutta rumaa tuo\nolisi tuollainen puhe kuulla humalaisenkin suusta.\n\n-- Ei auta muu. -- Meillä ei ole rahaa...\n\n-- Eikö ole rahaa?\n\n-- Ei. Minä olen tarkastanut kaikki isävainajan kaapit ja laatikot\nenkä ole löytänyt enempää kuin kolmesataa markkaa. Ehkäpä isä lienee\nkuollutkin surusta ja huolesta, kun näki rahojen hupenevan käsistään,\neikä uusista ollut tietoa?\n\n-- No, entä ne kuuluisat laivaosakkeet?\n\n-- Ei merkkiäkään mistään!\n\n-- Entä minun seitsemäntuhattani? Missä ne rahat ovat? Niihin minun\ntietääkseni ei ole koskettu -- eikä kosketa.\n\n-- Ne eivät olleet minun hoidossani, enkä minä siis ole niistä\nvastuussa. Minä en edes tiedä, kenenkä hoidossa ne ovat olleet. Ei\nniitä ainakaan löytynyt isävainajan kätköistä, ei merkkiäkään, ei\npaperilappustakaan jäljellä niistä enemmän kuin muustakaan.\n\n-- Sinä kurja mies! Sinä juoppo sika! Olet hukannut ja juonut talon\nputipuhtaaksi -- olet hävittänyt minunkin rahani, joiden kanssa sinulla\nei ollut mitään tekemistä.\n\nEuppe huusi ja itki.\n\n-- Johan sen saattoi aavistaakin, mihin se sellainen elämä vie! Kesä\ntoisensa perästä pelkkää hurjastelua. Kyllä minä todellakin jouduin\noikein rosvojen pesään!\n\n-- Älä huuda ja manaa, talossa on vainaja.\n\n-- Minä huudan missä tahdon! Anna minulle takaisin rahani! Anna minulle\ntakaisin onnellinen elämäni isäni kotona, jossa minulta ei mitään\npuuttunut ja jossa minua ei kukaan komentanut! Sinä riiviö! Minä\nlakkaan huutamasta heti kun annat rahani takaisin.\n\n-- No siinä tapauksessa saat huutaa ikuisesti, mutta vaan jossain\nmuussa paikassa. Tässä talossa et! Ellet heti paikalla lakkaa, niin\nluulen että sinua kohta lyödään hevosruoskalla jotta läiskää ja naukuu.\n\n-- Tapa minut -- onhan sinun omallatunnollasi mitä hyvänsä ennestäänkin\n-- nuoruudestasi asti!\n\n-- Tässä ei nyt auta mitään tuollainen puhe. Nyt olisi juteltava\njärkevästi hautajaisista. Isä on saatava ensin kunnialla hautaan,\nsitten voidaan riidellä niin paljon kuin haluat.\n\n-- Jos sinä häpeämättä voisitkin saattaa isäsi hautaan 'pienillä\nhautajaisilla', niin en voi minä. Sen verran minulla toki vielä on\nhävyn tuntoa jäljellä, etten ilkeä toimittaa appeani hautaan 'pienillä\nhautajaisilla'. Minulla on onneksi kaksi veljeä, joilta jo olen saanut\napua, ja joiden edessä minun taaskin lienee nöyrryttävä, kuten kai on\nvastaisuudessa nöyrryttävä yhä useammin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun talossa oli vielä hyvä varasto ruokatavaraa ja juomia, riittivät\nnuo kolmesataa markkaa hyviinkin hautajaisiin, ja Juusolla oli vielä\ntoukokuun alussa sata markkaa niistä tähteenäkin.\n\nSilloin oli meri jo täysin vapaa jäistä, ja Juuso käytti hyväkseen\nensimmäistä avovettä. Hän avasi nopeakulkuisen haapionsa purjeet ja\nohjasi sen voimakkaan lounaistuulen kiidättämänä kohti Haminaa.\n\nHän oli lähtenyt kotoa kello kolme aamulla ja saapui Haminaan kymmenen\ntienoissa samana aamupäivänä.\n\nSinä aikana minkä Anterus oli asunut Haminassa ei Juuso ollut siellä\nkäynyt, sillä hän tahtoi karttaa veljeään, jota hän vihasi. Nyt oli\nhänen pakko etsiä Anterus käsiinsä. Veneessä istuessaan hän tätä pakkoa\nkoetti selvitellä itselleen, ja muuta selvää siitä ei tullut, kuin että\npakko se vaan on. Hänen täytyi valita kahdesta: joko vajota kotona\nkurjuuteen ja puutteeseen tai kääntyä Anteruksen puoleen. Jos hän olisi\nollut yksinäinen mies, olisi edellinen mahdollisuus ollut helpompi,\nmutta hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä -- Miina oli niihin aikoihin\nseitsemäntoista vuotias ja Selma viisitoista -- ja näiden tulevaisuus\nkoski hänen sydäntään. Kaiken tämän rinnalla hänestä sittenkin tuntui\nparemmalta kääntyä Anteruksen puoleen, etenkin kun hänen ei ollut\ntarvis lähestyä veljeään velallisena eikä armonpyytäjänä, vaan oikeuden\nvaatijana ja velkojana.\n\nJuuso ei tiennyt veljensä asuntoa, mutta hän ajatteli: \"Eipä tässä\nkiirettä. Onhan tässä kokonainen päivä ja monta muuta päivää sen\nlisäksi. Ennättääpä tuosta ottaa selvän!\" Kaikkein ensin hän päätti\ntehdä muutamia ostoksia. Hän ei epäillytkään, ettei veljeltä lohkeaisi\nrahoja, ja hän ajatteli ostaa itselleen vähän paremman pöytälampun\nkuin mikä hänellä oli ennestään. Juuri tätä ajatellessaan hän saapui\nlamppukaupan ikkunan luo, jonka takana oli näytteillä lamppuja jos\njonkinlaisia.\n\nHän meni sisään katselemaan lamppuja ja kyselemään hintoja.\n\nHän neuvotteli parhaillaan myyjän kanssa erään halvan, mutta\nmiellyttävän lampun hinnasta, kun sisään astui kaksi rouvaa, toinen\nvanhahko ja ylen ylellisesti puettu, toinen nuorempi ja vaatimattomampi.\n\nEräs toinen myyjä riensi palvelemaan rouvia.\n\nJuuson huomio kiintyi erikoisesti siihen vanhempaan rouvaan, sillä hän\nei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoja turkiksia, niin komeita\nhatunsulkia eikä niin hienoja ruskeita nahkasormikkaita kuin tällä\nrouvalla oli. Näinä muutamina silmänräpäyksinä Juuso ennätti ajatella,\nettä \"kovin on kotitekoiset kasvot noin hienolla rouvalla!\"\n\nPuodin katossa riippui kristallikoristeisia kattosähkölamppuja, jotka\nJuuson mielestä olivat peräti ylellisiä, hänen kotisaarensa kirkkoonkin\nliian hienoja -- vain kuninkaiden saleihin soveliaita.\n\nNäitä samoja lamppuja viittasi sormellaan tuo turkiksiin puettu rouva,\nkysyen edessään kumartelevalta myyjältä:\n\n-- Onko teälä ristaliruunuja sähkölamppujen kanssa? -- Jaa, onhan\nteälä! Paljoko ne maksaisivat?\n\n-- Tuo laji maksaa kaksituhatta neljäsataa, tuo toinen kaksituhatta\nkuusisataa.\n\n-- Eikö teälä sitten muullaisia olekaan?\n\n-- Ei ole nyt, hyvä rouva, mutta on tilattu. Ne ovat puolta halvempia\nkuin nämä. Maksavat kuudesta seitsemään sataan.\n\nHienosti hansikoidulla kädellään viittasi rouva halveksivasti ja suu\nsuipistuneena, lausuen:\n\n-- Ööi niin halapoja, ööi niin pieniä! Eihän nuita kehtoo panna\ntampuriisakaan! Ukko mänöö kuitenkin ensi viikolla Hulliin, niin kahtoo\nsieltä.\n\nNuorempi rouva: Kyllä minusta tämä malli olisi hyvin sievä.\n\nVanhempi rouva: Ei minusta! Ja kun kerran kannattaa ostaa yhtä sievä\nkalliimpi, niin antaa tämän roikkua teälä ja kerätä lisää pölyä\nniskaasa. Mikäs pakko sitä on mättää rahojasa tuollaisiin pelätyksiin,\nkun on saatavissa oikeitakin ristaliruunuja! -- Mikäs tuo sitten on?\n\nRouva viittasi ikkunan edessä pöydällä olevaan nikkeliseen esineeseen.\nNiitä oli siinä paljon, erilaisia ja erikokoisia.\n\n-- Se on kahvikeittimö.\n\n-- Onko se semmoinen, joka ilmoittaa, milloin kahvi on kystä?\n\n-- Minä en ymmärrä, mitä rouva nyt tarkoittaa.\n\n-- No sitä, hyvänen aika, että näkeekö tästä edes sen milloinka kahvi\nkiehuu?\n\n-- Näkeehän sen: höyry alkaa nousta -- kannen raoista ja nokasta.\n\n-- Jaa -- se ei vielä mitään ole. Sen tietää tavallinen\nvaskikattilakin. Mutta minulla on sellainen, mikä viheltää silloin kun\nkahvi on valmis, -- pfiuuu, panee. Käykö tämä sähköllä?\n\n-- Ei, tämän alla palaa spriituli. Se ei nokea. -- Ehkä rouva\nHeikkilälle saisi olla --\n\n-- Ööihän toki, öihän toki! Minä vaan muuten kyselen. -- No niin. Ei\nsitten muuta kuin hyvästi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Heikkilä!\n\nJuuso arveli, että eiköhän vain siinä ollut velimiehen eukko ja päätti\nseurata häntä, poistuen myymälästä heti rouvien jälkeen.\n\nHän seurasi naisia kadulta kadulle.\n\nLopulta saavuttiin torin laidassa olevan kolmikerroksisen,\npalatsimaisen kivitalon eteen. Rouvat menivät pääovesta sisään, ja\nJuuso jäi ulos tutkimaan taloa lähemmin.\n\nKoko alakerta näytti olevan konttorihuoneistoa. Ikkunoissa luettiin:\n\n    O/Y ETELÄSUOMEN PURJELAIVA A/B\n\nSama kirjoitus oli isoilla kullatuilla kirjaimilla myöskin pääoven\nyläpuolella. Sisään ja ulos virtasi kultanauhaisia laivojen päämiehiä\nja perämiehiä, hienoja herroja, juoksupoikia ynnä muuta väkeä.\n\nJuuso alkoi nousta portaita. Eräässä toisen kerroksen ovessa hän luki\nveljensä nimen: \"Anterus Heikkilä\". Hän soitti ovikelloa.\n\nÄskeiset rouvat olivat vielä eteisessä ja vanhempi heistä virkkoi ovea\navaamassaan:\n\n-- Teältä tulee joku kerjäläinen -- Mitäs äijällä olisi asiaa?\n\n-- Tahtoisin päästä tämän talon isännän puheille.\n\n-- Onkos sinulla mitä asiaa?\n\n-- On -- ja tärkeätä onkin.\n\n-- No, mänöö tuosta ovesta sisään.\n\nJuuso joutui veljensä työhuoneeseen, joka oli upeasti sisustettu.\n\nAnterus istui kirjoituspöytänsä ääressä tupakoiden. Nähtyään Juuson hän\nheti nousi tervehtimään.\n\n-- Ohoo! Tämäpä oli hauskaa, että sinäkin tulit kerran minua katsomaan!\nHyvää päivää, hyvää päivää! Mitä sinne kotipuoleen kuuluu? Siellähän\nkuollaan oikein kilpaa -- joulun tienoissa äiti ja nyt isä. Käyhän\nistumaan tänne, niin jutellaan asioista! Ei, ei sinne! Tänne vain,\npöydän viereen. Pane siitä palamaan oikea havanna! Jaaha -- Jaaha! Vai\ntulit sinäkin täällä käymään! Se oli perhanan hauskaa! Sattui vain\nniin saakurin paha päivä. Minulla nimittäin ei tänään olisi aikaa\nedes kunnolla sivulleni vilkaista. Mutta kun kerran velimies tulee\nmeren takaa kaupunkiin, niin täytyyhän minun hänelle uhrata pari\nsaatanan kallista viisiminuuttista. -- Jaaha. Jaaha. Se isävainaja\nkirjoitti, että salakuljetus on nyt lopussa. Niin -- mitäs minä sanoin\njo kaksikymmentävuotta ennen! Höyrylaivat -- uusiaika! Saarelaiset\njaaloineen -- huono kilpailla! Siellä taitaa mennä taloja nurin toinen\ntoisensa perästä! He he he he! Oli se aikaa se salakuljetus! -- Mutta\nse oli ikävä virhe -- suo minun se sanoa sinulle suoraan -- saatanan\nikävä virhe, että sinä olet ollut minulle niin pirun ylpeä ja koppava\nja oikeastaan vihamielinenkin. Siinä olet tehnyt tuhmasti, velimies!\nSinun olisi pitänyt olla minua kohtaan höyli. Minä olisin voinut tehdä\nsinusta miehen. Olisin voinut antaa sinulle jonkin laivoistani --\nkolmimastoistani. Itse olisit saanut valikoida. -- Paperitko! -- vai\nmitä höpiset! -- Merikoulu! -- Rahalla niitä papereita saa! Minulla on\nmonta kapteenia, joille olen hankkinut paperit rahalla! Näen miehen --\naivan kuin luotu kapteeniksi -- otan hänestä selvän -- kulkenut merellä\nlapsesta asti -- tuntee tien Englantiin kuin omaan saunaansa -- vot --\nsiinä oikea mies! Minä hankin hänelle Itämeren kipparin paperit, lyön\nmiestä olalle ja sanon: Terve \"Eläköön\"-laivan päällikkö! -- ja työnnän\nkapteeninkirjat hänen käteensä. Palkoista en tingi. Laki? Kissan häntä!\nMinä en kysy mitä koulua mies on käynyt, vaan minkälainen merimies hän\non. -- Oli totisesti paha, että en saanut tehdä sinusta miestä, sillä\nkyllä sinä, totta jukulaut, olisit pärjännyt siinä missä kuka muu\nhyvänsä! -- Nyt on salakuljetus lopussa -- (Anterus levitti käsiään ja\nkohotti harteitaan.) -- tjaa, se on saamarin paha paikka!\n\nJuusokin innostui.\n\nHän näki mielikuvituksessaan itsensä parkkilaivan päämiehenä. Myrsky\nPohjanmerellä! Parkkilaivojen kilpapurjehdus linjalla Hamina-Hull! --\nHän veteli ahnaasti sikariaan ja virkkoi:\n\n-- Kyllä minusta vieläkin jotain tulisi...\n\n-- Ei, rakas velimies! Me olemme nyt jo liian vanhoja! Niin, liian\nvanhoja jo olemme, piru vie! -- Mutta kaksikymmentä vuotta takaperin!\nTjaa! Silloin se olisi ollut toinen juttu! Sinua aikaa jo vaivata\nkohtapuoleen vanhuuden höperyyskin. Ja hampaat ovat lähteneet\nsuusta, leuka törröttää ulkona, ja huulet ovat painuneet sisään.\nMies on silloin kuin vanhuuttaan köyristynyt laiva. Se alkaa kypsyä\nvalmiiksi kuolintelakalle. -- Miten sinä oikeastaan tuumaat elää nyt\nkun salakuljetus on loppunut? Sinä vanha luntreijari? Eihän sinusta\nenää ole kalastajaksi -- eikä kai luontosikaan siihen taipuisi --\nlaivarikkoihin et enää kykene käymään käsiksi -- etkä kohtapuoleen\nmihinkään. Lapsesikin ovat tyttäriä -- no, verkoillahan hekin kyllä\nvoivat käydä niinkuin pojatkin. Mutta asiasta toiseen: onko siellä\nkotona jo vanhusten jälkeen perunkirjoitus pidetty?\n\n-- Ei ole.\n\n-- No niin. No niin. Hoida sinä nyt sitä pesää sillä aikaa. Ehkä minä\ntässä kesällä saan tilaisuuden käväistä siellä, niin pannaan sitten\nkaikki selväksi. Ei suinkaan pesässä vanhusten jälkeen huomattavampaa\nsummaa rahaa löytynyt?\n\n-- Kolmesataa.\n\n-- Jaaha. Kolmesataa. Ei ole paljon.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Se kai kului hautajaiskustannuksiin?\n\n-- No, melkein.\n\n-- Löytyikö mitään testamenttia -- vanhuksilta molemmilta tai jommalta\nkummalta heistä? Ei kai?\n\n-- Ei ole tähän asti ilmaantunut.\n\n-- Niin niin. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään! No niin. Hoida sinä nyt\nsiis sitä pesää, niin sitten järjestetään asiat ihan pikimmittäin. --\nEntä mitenkä sinun eukkosi jaksaa? Hyvin tietysti! Lihoo lihomistaan.\nNiin, niin. He he he! Ja tyttäret kai kasvavat ja pulskistuvat? Niinpä\nniin. Sinä olet onnen poika, kun sinulla on niin hyvä vaimo -- taisi\ntuoda mukanaan rahaakin? No niin. Jaaha, no -- hyvästi nyt sitten vain\nja kerro terveisiä näkemistäsi ja kuulemistasi! Minulla olisi tässä\nhelkkarin kiire alas konttoriin. Siellä parhaillaan odottaa minua\nparkkilaiva \"ELLEN MARGARETAN\" päämies. -- Ellen Margareta -- se on\nmuuten minun muijanikin nimi -- höhöhö, niin että tässä minäkin olen\nEllen Margaretan päämies.\n\nAnterus oli noussut seisomaan ja Juuso myös. Anterus ojensi kätensä\njäähyväisiksi:\n\n-- No niin. Hyvästi nyt ja tule jolloinkin uudestaan paremmalla ajalla\n-- talvella, silloin on minulla enemmän aikaa!\n\nJuuso keihästi kotkansilmänsä veljensä Anteruksen pälyileviin silmiin\nja julisti:\n\n-- Luuletko sinä, saatana, että minä tulin tänne sinun luoksesi kuin\nmikäkin kerjäläisäijä -- ilman asiaa -- katselemaan sinun palatsiasi ja\nkuuntelemaan sinun jaarituksiasi ja lähtemään silloin kun käsketään!\n\n-- No, no, hyvä mies, älä huuda! Jos sinulla on asiaa, niin esitä se\ntasaisesti ja kiihtymättä.\n\n-- Minä tulin vain kysymään, mitenkä on niiden isävainajan\nlaivaosakkeiden laita. Minä tulin ottamaan ne nyt omaan haltuuni,\nsillä isäukkovainajan tahto oli niin, että ne ovat siirrettävät\nminun nimelleni, ja siitähän sitäpaitsi isäukko jo talvella sinulle\nkirjoittikin. Sen kirjeen kyllä näyt saaneen, vaikk'et ole siihen\nvastannut. Isäukko olisi tässä keväällä -- kevättalvella -- tullut\ntänne itse asiataan järjestämään, kun sinulta ei mitään vastausta\nsaatu, ja kaksi kertaa me jo yritimmekin, mutta emme päässeet, ja\nsitten isäukko äkkiä kuoli. Sitä ennen hän kuitenkin ennätti neuvoa\nminua. \"Jos minä kuolen\", sanoi hän, \"niin mene sinä tekemään selvää\nniistä osakkeista ja ota haltuusi koko minun siellä oleva omaisuuteni,\nkyllä sitä niin paljon on, että se sinulle ja perheellesi riittää,\nvaikka kauankin eläisitte.\" Ne olivat isävainajan viimeiset sanat. Ja\nnyt minä olen tullut tänne ja totta jumal'aut otankin sen omaisuuden\nhaltuuni -- vaikka sinun silmistäsi ja nahastasi!\n\nJuuso värisi vihasta, ja hänen molemmat kouransa puristuivat nyrkkiin.\n\nAnterus horjui takaisin tuoliinsa, kalpeni, mutta koetti hymyillä.\n\n-- Sinä puhuit joistakin laivaosakkeista. Olet siis täällä\nliikeasioissa. Liikeasioista puhutaan aina sävyisästi, hillityllä\näänellä, tyynesti ja kylmäverisesti, eikä riehuen ja pauhaten. Tämä on\npuhdas liikeasia, puhdas liikeasia! Istu siis rauhallisena tuolille,\nsytytä toinen sikari ja juttele kauniisti ja hillitysti. Jos on kysymys\nosakkeista, olisi sellainen asia käsiteltävä oikeastaan yhtiömme\nkonttorissa, notariaattiosastolla, mutta koska asiakas kerran on\nniinkin läheinen omainen kuin velimies, niin voin ottaa hänet vastaan\ntäällä yksityisasunnossanikin. No niin. Sinulla on kait isävainajan\nosakkeet ja niihin kuuluvat talongit mukanasi. Esitä ne! -- Sinä\nvaikenet. -- Esitä joitakin muita papereita, joista käy selville\nsinun oikeutesi johonkin osaan O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n\nomaisuudesta. Esitä papereita! Päteviä, laillisia papereita! -- Sinä\nvaikenet. -- Liikeasiat käsitellään kaikki papereilla. Puhuttu sana --\nphyhh! -- Tämä on puhdas liikeasia. Tällainen asia täytyy käsitellä\npaperien, laillisten, alkuperäisten, väärentämättömien paperien\nvarassa. -- Sinä mainitsit jotain isävainajan kirjeestä. Tunnustan\nsen saaneeni. Siinä ensin lyhyesti mainittiin äitiparan kuolemasta\nja sitten puhuttiin erittäin laajasanaisesti joistakin osakkeista\nja muusta sen kaltaisesta, mutta ikävä kyllä, O.Y. Eteläsuomen\nPurjelaiva A.B. ei tunne ketään Hinterikki Heikkilä- tai vielä\nvähemmin Juoseppi Heikkilä-nimistä osakkeenomistajaa. Kysyin tästä\nasiasta heti kirjeen saatuani nimenomaan yhtiömme prokuristilta ja\nhänen vastauksensa, kuten sanottu, oli kielteinen. -- Se mainitsemani\nkirje oli sinun kirjoittamasi. Sellaisella paperilla ei ole mitään\njuriittista arvoa, ja sitä paitsi se on hävitetty. Jos sinulla on\npäteviä asiapapereita niin esitä ne, sillä sellaisten pohjalla kyllä\nvoitaisiin ruveta keskustelemaan. Mielellänihän minä sinua auttaisin,\njos sinä edes pyytäisit, vaikkapa esimerkiksi jollakin kuukautisella\nmäärärahalla, siinä tapauksessa että sattuisit sairauden kautta\njoutumaan työkyvyttömäksi. Tosin sekin kävisi ajan pitkään minulle\nvaikeaksi jopa mahdottomaksikin, sillä minä olen vain palkkaa nauttiva\nO.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n toimitusjohtaja, ja palkkani tuskin\nriittää omiin yksityismenoihini. Sinulla, velimies, on väärä käsitys\nminun omaisuudestani ja olet siellä saaren yksinäisyydessäsi -- hyvin\nymmärrettävistä joskin vähemmän hyväksyttävistä syistä -- hautonut\nmielessäsi ovelasti järjestettyä kiristysyritystä, mutta ei se nyt\nvedellyt tässä muodossa -- höhöhö -- ei vedellyt! Eikä vetele!\n\n-- Väitätkö sinä siis, ettet ole saanut laivaosuuksia tai osakkeita\n-- nimittele heitä mitenkä haluat -- ettet niitä vastaan ole saanut\nisävainajalta penniäkään?\n\n-- Taas sinä kiihdyt! -- Minä en väitä sitä enkä tätä. Minä en kiellä,\nenkä myönnä. Toisin sanoen, en keskustele siitä asiasta sinun kanssasi\n-- kuinka sanoisin -- juriittisessa mielessä. Jos edessäni istuisi\nisäukko -- se olisi vallan toinen juttu! Tai edes hänen valtuutettunsa.\n-- Esitä valtakirja!\n\nJuuso sieppasi esille puukkonsa.\n\n-- Tässä minä esitän sinulle valtakirjani, sinä roisto! Sinä\nkäärmeensikiö! Piru ihmishahmossa!\n\nJuuso hyökkäsi Anteruksen kimppuun ja sohi häntä veitsellään, saaden\nsivalletuksi häneltä takin oikean olkapään auki sekä ison viillon\noikeaan rintamukseen. Sitäpaitsi sai Anterus ison haavan vasempaan\nkämmeneensä, josta vuoti verta tulvinaan, ja veren näkeminen kiihdytti\nJuuson tappeluhimon täyteen raivoonsa.\n\nAnteruksen onnistui painaa kirjoituspöytänsä reunassa olevaa nappia\nja siinä samassa hyökkäsi Juuson kimppuun takaapäin kaksi Anteruksen\npalveluskuntaan kuuluvaa miestä, jotka väänsivät veitsen pois hänen\nkädestään ja saivat hänet vaivalla hillityksi.\n\n-- Viedäänkö tämä poliisilaitokseen? kysyi toinen miehistä.\n\n-- Ei. Heittäkää hänet kadulle ja pitäkää huoli siitä, ettei hän\ntästedes pääse sisälle tähän taloon minkään kautta, selittäköön\nasiakseen mitä hyvänsä. Sanokaa myös poliisille, että hän pitää\ntämännäköistä miestä silmällä, etenkin jos hän alkaisi hiiviskellä\ntämän talon lähettyvillä.\n\nKadulle jouduttuaan meni Juuso kapakkaan ja joi siellä kaikki rahansa.\n\nIllalla myöhään hän joutui tekemisiin poliisin kanssa. Juuso nimittäin\noli asettunut raatihuoneen eteen ja täydellä äänellä huutaen saarnasi\nsiinä ja lauleli välillä. Siitä poliisi hänet sieppasi ja vei putkaan.\nSeuraavana aamuna hänet lähetettiin ulos poliisilaitoksesta lakittomin\npäin. Semmoisena hän toikkaroitsi rantaan ja lähti purjehtimaan\nkotisaarelleen päin -- täysin purjein, vaikka oli myrsky. Tuuli ja\nmerivesi piiskasivat hänen harmaita hiuksiaan, mutta kotkansilmin hän\nhallitsi merta, aaltoja, tuulta ja venettään -- kaikkia yht'aikaa. Koko\nmaailma -- nimittäin Suomenlahden kaikkien saarien ja rantojen asukkaat\nihmettelivät tätä Juuson purjehdusta enemmän kuin kaikkia hänen\naikaisempia merisankaritekojaan yhteensä. Samaan aikaan kuin laivat\netsivät hätäsatamia luovii merellä Haminasta kotiin vastamyrskyssä\ntäysin purjein avonainen haapio! Se ei enää herättänyt tavallisissa\nihmisissä ihailua, vaan suorastaan kammoa.\n\nKotona odotti Juusoa outo yllätys.\n\nEnsiksikään hän ei päässyt sisään tavallista tietä. Ovi oli lukossa.\nHän pilkisteli sisään ikkunoista ja havaitsi, ettei koko talossa ole\nkotona ketään.\n\nUudentuvan, rakennuksen länsipäässä olevan ison kammarin, jolla oli oma\nporstua ja oma sisäänkäytävä, ovet olivat auki.\n\nJuuso astui sinne sisään. Huone oli hiukan oudossa asussa. Tuonne\non tuotu hänen vuoteensa. Tänne on kannettu hänen vaatteensa,\nsaappaansa, kenkänsä, sukkansa, piippunsa ja kirveensä, toisin sanoen\nyleensä kaikki mikä kuuluu hänelle, Juusolle. Eräällä tuolilla on\nkasa liinavaatteita, alushousuja ja paitoja, toisella lakanoita ja\ntyynynpäällisiä. Uunin edessä on keittiötarpeita: kahvikattila, pata,\npaistinpannu, vesiämpäri, yksi syvä lautanen ja yksi matala, yksi\njuomalasi, yksi kuppipari, yksi lusikka ja muuta. Kammareihin johtava\novi on suljettu, naulattu kiinni. Oven ripakin on poissa ja avaimen\nreikään suudettu puutulppa. Oveen on naulattu isohko paperi, johon oli\nEupen käsialalla kirjoitettu näin:\n\n    Minä olen ryhtynyt kalastamaan veljieni kanssa ja saan heiltä\n    apua, enkä rupea elättämään sinua. Työtä on itsessänikin ja\n    tytöissä. Sinä et tule käymään koskaan minun ja tyttöjen puolella\n    emmekä minä ja tytöt sinun puolellasi. Tämä on näin oleva\n    kuolemaan asti.\n\nNiin alkoi Juuso asua eroitettuna perheestään. Onneksi hän\nmerimatkoillaan oli oppinut keittämään! Kaakeliuunin viereen muurasi\nJuuso vielä samana päivänä yksinkertaisen tiilisen lieden, jossa hän\nsitten keitti ruokansa, juomansa, vaatteenpesuvetensä ja yleensä kaiken\nmitä keittää tarvitsi, kuolemaansa asti.\n\nEro ja perheen hajaantuminen koski pahimmin \"isän tyttöön\", Selmaan,\njoka ennen pienenä aina isän saapuessa syksyllä kotiin itki tälle\nkaikki kesämurheensa, koska isä ei kuitenkaan kesällä olisi hänen\nitkujaan kuullut.\n\nNyt oli hänellä, viisitoistavuotiaalla, kyllin itkettävää, vaikka isä\nei sitä kuullutkaan.\n\nHän itki yöt ja päivät, eikä antanut kenenkään itseään lohduttaa.\n\nHän kalpeni ja laihtui, sillä hän ei syönyt eikä nukkunut.\n\nHän kuoli, mutta sitä ennen hän kirjoitti lappusen, joka löytyi hänen\ntyynynsä alta.\n\nSe oli \"Isälle\", ja siinä oli vain yksi rivi:\n\n\"Sovi rakas isä kulta äidin kanssa!\"\n\n\n\n\nX luku.\n\nONNENPOJALLA KÄY KORKEITA VIERAITA.\n\n\nOli lämmin, lauhkeatuulinen syyskesän aamu.\n\nHeti aamulla tuli Juusolle, sille \"onnen pojalle\", vieraita -- vaikkei\nvielä niitä korkeita -- Mikkopa vain, Eskon Mikko, Juuson vanha kaveri.\n\nVaikka jo olikin aamu, oli Mikko pienessä hiprakassa, sillä hän oli\nistunut vanhan hyvän virolaisen tuttavansa kajuutassa ja siellä oli\njuotu muutama ryyppy entisen ja nykyisen ystävyyden vuoksi.\n\n-- No kas, varainhan sinä olet liikkeellä! ihmetteli Juuso.\n\n-- Tulin varoittamaan sinua. Näin viime yönä unta -- kahtena yönä\nperäkkäin olen nähnyt unta, että iso musta purjelaiva täysin purjein\najoi ylös teloille tuohon sinun valkamaasi.\n\n-- Ol' nyt! Naisethan unia näkee!\n\nIkivanhoista ajoista asti on saarelaisille laivauni merkinnyt kuolemaa.\nJos nähdään musta laiva tulevan maalle, kuolee mies siitä talosta minkä\nrantaan laiva laski. Jos taas laiva on valkea, kuolee nainen. Tämä uni\nei petä koskaan.\n\n-- Sitä luotettavampaa on, kun sen nyt näki mies, sanoi Mikko.\n\n-- No, luulitkos sinä sitten, että minä olisin kuolematon? Ha ha -- ha\nha -- oikein minua naurattaa! Lopen korkeat ajatukset sinulla minusta\nonkin!\n\n-- Tulin sinua varoittamaan, ettet kävisi maata illalla. Kuolema ottaa\naina pikemmin sen, joka on makuulla, mutta pettyy sen suhteen, joka\nripeänä liikkuu valveilla, ja menee sen ohi. -- Kaikkein parasta olisi,\nettä muuttaisit asumaan minun turviini, jos se alkaa sinua etsiä. Minä\nolen rohkea mies ja olen lisäksi rikas mies. Sinä olit ennen rikas mies\nja minä köyhä. Kuulehan, Juuso! Ei pidetä vihaa, vaikka minä olenkin\nnyt rikkaampi kuin sinä.\n\n-- Mitäs vihan pitämistä tässä nyt olisi!\n\n-- Ettet sinä vain tule kateelliseksi?\n\n-- En tule, en tule! Ole huoletta!!\n\n-- No hyvä on. Minä menen taas. -- Kuulehan!\n\n-- No?\n\n-- Sinä olit ennen ukkomies?\n\n-- Niin olin.\n\n-- Minä en ole ollut koskaan ukkomies, ja minun on näin hyvä olla. Sinä\nolit tuhma ja otit ristin vaimon hahmossa päällesi ja saat nyt katua.\nSinä et ole nyt ukkomies etkä poikamies etkä leskimies. Mikä sinä olet?\nSitä et sinä tiedä itsekään, mutta minä tiedän, mikä mies minä olen:\nPoikamies. He! Eikö käy kateeksesi!? Olisin minäkin muijan saanut, vaan\nen ottanut. Aina ennen kulki minulla pyhäiltoina tyttöjä kintereilläni\n-- ja kulkee vieläkin -- ja jokainen hoputtaa: \"Mikko, ota minut! Mikko\nota minut!\" Se pistää oikein vihaksi. Mihinkäs Mikko ne olisi kaikki\npannut? Ja vaikka olisinkin voinut ne kaikki elättää, niin eihän se\npassaa, että miehellä ori seitsemän muijaa -- vai mitä? -- No, ja jos\nolisin ottanut yhden, olisivat toiset jääneet pahoilleen, ja siksi minä\nen ottanut yhtäkään. Ymmärräk'sä? No! Annak'sä tupakkaa minulle! --\nKiitos! -- Nyt minä taas menen.\n\nMikko mennä kompuroitsi puukenkineen matkoihinsa.\n\nSekä Mikko että Juuso olivat tätä nykyä vanhuksia, yli\nseitsemänkymmenen vuotiaita.\n\nHe olivat saaren hylkyjä, joista ei kukaan mitään välittänyt.\n\nKukaan ei huolinut heitä mukaansa verkoille -- Mikkoa siksi, että hän\njo oli vanha ja saamaton ja hänen verkkonsa olivat huonot. Samoista\nsyistä ei välitetty Juusostakaan sekä lisäksi siksi, ettei hän olisi\nkenenkään kanssa alistunut lähtemäänkään. Juusolla oli haapio, Mikolla\nei edes sitäkään ja siitä syystä Mikko ei hellittänyt, ennenkun sai\nJuuson lähtemään kanssaan verkoille. Niin ovat he jo vuosikausia\nkäyneet verkoilla yhdessä. Juuson verkkoja ei kukaan koskaan parsi.\nNe ovat haalistuneita, kuluneita ja rikkinäisiä räsyjä, joita tuskin\nmuut viitsisivät käyttää lattiariepuinakaan. Niillä tietysti ei saada\nkaloja milloinkaan, ja kun Mikko sitä valittaa, sanoo Juuso: \"Luulek'sä\ntolvana, että minä verkoilla käyn kaloja saadakseni!\"\n\nMillä Juuso elää, se on jokaiselle käsittämätöntä.\n\nMillä Mikko elää, se ymmärretään helpommin, sillä vaikkakin hän saa\nvähän kaloja, kulkee hän kesät talvet talosta taloon puita pilkkomassa\nja ansaitsee siten ruokansa.\n\nMikko ja Juuso riitaantuvat keskenään usein verkoilla ollessaan,\netenkin jos on kova tuuli, niinkuin esimerkiksi tässä viime\nviikollakin, torstaiaamuna. Molempien kylien kaikki haapiot olivat\najoverkoilla Itäselällä. Äkkiä, vähää ennen aamunkoittoa alkoi puhaltaa\nitämyrsky täydellä voimalla.\n\nKaikki rupesivat vetämään verkkojaan kiireen kaupalla pelastuakseen\nmyrskyn kynsistä.\n\nVaikka Mikolla ja Juusolla oli vähän verkkoja ja niissä vähän kaloja,\neivät he ennättäneet sen joutuisammin lähtövalmiiksi kuin muutkaan,\nsillä he olivat molemmat sangen heikkoja verkonvetäjiä, etenkin jyrkän\nja korkean aallokon heitellessä haapiota. Niinpä heidän purjeensa\navautui vasta samaan aikaan kuin toistenkin, ehkä vielä hiukan\nmyöhemmin. Koko Itäselkä vilkkui kuohuvia valkeita aaltoja ja valkeita\npurjeita, jotka kilvan kiitivät maata kohti.\n\nMaan lähellä alkoi hyökyaallokko käydä vaaralliseksi. Siitä syystä\npurje toisensa jälkeen höllentyi pirkkelistään, lepatti ja hulmusi\nhetken ja kääriytyi sitten mastoa vasten, jolloin haapioista pistettiin\nulos airoja ja alettiin lähestyä rantaa viisaasti ja varovasti,\nhuovaten ja soutaen -- huovaten kaatuvien kertalaineiden, hyökyjen\nkohdalla, ja soutaen hampaat irvissä ja käsivarret jännittyneinä kaikin\nvoimin kertalaineiden välillä.\n\nMuiden purjeiden tehdessä kunniaa merelle ja myrskylle, kohottautui\nMikkokin, joka istui keskipiitalla, seisaalleen ja tarttui pirkkelin\nkantaan, höllentääkseen sitä ja kootakseen ja kääriäkseen purjeen.\n\n-- Mitäs sä mies ajattelet? Pysy alallas!, huusi Juuso.\n\n-- Olek'sä hullu! Tottahan meidän on otettava seilit pois, niinkuin\novat tehneet toisetkin. Muuten uppoamme.\n\n-- Uppoamme! Sinusta ja minusta ei olisi mitään vahinkoa vaikka\nuppoisimmekin! Meistä ei kerrassaan olisi mitään vahinkoa.\n\n-- Mennään airoilla maalle kuten muutkin! Minä en halua upota.\n\nMikko yritti taas tarttua pirkkelin kantaan, mutta silloin Juuso\nsieppasi edestään jalanpuun, kohotti sen ilmaan ja huusi:\n\n-- Pohjalle istumaan -- koira -- tai lyön kallosi halki!\n\nSeisaallaan perää pitäen Juuso ohjasi vasemmalla kädellään, jalanpuu\nkaiken aikaa lyömävalmiina oikeassa kädessä. Venhe kiiti natisten\nja rusahdellen ja vältellen kuohuja sekä lensi täydessä vauhdissa\nenemmän kuin puoli pituuttaan teloille, pisarankaan vettä pääsemättä\nyli partaan. Kuivin jaloin harppasivat miehet maalle ja alkoivat vetää\nkelan ja taljojen avulla haapiota ylemmäksi. Sitä tehtäessä sanoi Juuso\nnauraen:\n\n-- Siinä oli nyt se sinun uppoamisesi!\n\n-- No, tällä kertaa nyt päästiin maalle kuin onnen kaupalla! Mutta ehkä\njo seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla uppoaisimme, ja koska\nihminen voi kuolla helpommallakin tavalla, niin minä en halua hukkua,\njoten siitä syystä tämä oli nyt viimeinen kerta kun minä läksin sinun,\nhullupäisen kanssa verkoille.\n\nMikko ennätti kuitenkin aina joka kerta leppyä jälleen ennen iltaa.\nNytkin hän tuli jo siinä neljättä käydessä Juuson luo ja sanoi:\n\"Lähtäänkös tänään verkkoja kivimään?\" -- johon Juuso vastasi, joka\nkerta hänkin samoilla sanoilla: \"Lähtään vain, johan tuo on aikakin!\"\n-- Paitsi leppymistä oli Mikon tuloon toinenkin syy. Näitä kahta\nvanhusta nimittäin sitoi toisiinsa ankara pakko ja välttämättömyys:\nheillä ei ollut muuta valittavaa kuin joko käydä kahden verkoilla, tai\nolla käymättä kokonaan.\n\nNäiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, jotka Juuso on asunut yksinään,\non hän koristanut tupansa omalla tavallaan.\n\nPermannon hän siveli ensin sinisen harmaaksi yliyltäänsä. Sitten hän\njakoi sen kahteen osaan, sivellen ovensuunpuoleisen osan permantoa\nmustanharmaaksi, sinertäväksi. Tumman ja vaalean värin rajan hän\nmuodosti voimakkaiksi aaltoviivoiksi. Tumma oli merta ja vaalea\ntaivasta. Kun sitten kaikki muu oli kuivanut, hän kuvasi aalloille\ntoista syltä pitkän jaalan, jonka runko oli musta ja purjeet\npunaisenruskeat. Se purjehti täysin purjein ja sen kahvelin alla sekä\nmolemmissa mastonnokissa hulmusi lippu, keulan edessä kuohui valkea\nhyöky, ja peräkasassa näkyi jaalan nimi \"Vesa\".\n\nUuni oli koristeltu mustalla ja punaisella värillä, ikkunanpielet\nolivat punaiset, kehykset mustat ja seiniä peitti harmaa paperi.\n\nTuvassa oli, paitsi muita huonekaluja, kaksi ehjää vanhanaikaista\nkeinutuolia. Ne olivat aina rinnakkain, selin merenpuoleisiin\nikkunoihin. Toisessa istui Juuso usein pitkät ajat ja tupakoi, toisessa\nei istunut kukaan koskaan. Ja jos vieras yritti kävellä sitä kohti,\nkiepsahti Juuso omastaan ylös, istutti vieraansa siihen ja istuutui\nitse muualle. Toisen keinutuolin piti olla tyhjänä, eli paremmin:\nsiihen ei saanut istua.\n\nTästä salaperäisestä tyhjästä keinutuolista liikkui kylällä mitä\nerilaisimpia huhuja ja selityksiä. Eräät pojat vakuuttivat tietävänsä\njotain: he olivat muka eräänä syksynä, pimeänä sunnuntai-iltana,\nhiipineet Juuson ikkunan taa ja kurkistelleet salaa sisään, jolloin\nolivat nähneet Juuson istuvan yksinään omassa keinutuolissaan,\ntupakoivan, puhelevan, naurahtelevan ja nyykäyttelevän päätään toiseen\nkeinutuoliin päin, ikäänkuin hän olisi ollut jostain varsin hyvillään,\nmutta toinen tuoli Juuson vieressä oikealla olikin ollut tyhjä. Siinä\nei istunut kukaan.\n\nPeräseinällä, merenpuoleisten ikkunain välillä, on iso, korkea peili.\nSiinä on hiottu lasi ja kehykset mahonkia.\n\nPysähtyessään tämän peilin eteen, huomaa katsoja, ettei siitä voinut\nnähdä omia silmiään. Sille korkeudelle näet oli yli peilin naulattu\nlauta. Juuso ei tahtonut nähdä silmiään, mutta ajaessaan partaa kerran\nviikossa oli peili välttämätön. Hän on naulannut siihen tuon laudan\nsenvuoksi, ettei hän näkisi peilissä silmiään. Se on entinen \"Vesan\"\nnimilauta. Jaalan nimen alle on siihen leikattu kirjoitus: \"Jesus elää\".\n\nNimilaudan otti Juuso irti jaalastaan jo kauan sitten, heti erakoksi\nruvetessaan, lähes kaksikymmentä vuotta takaperin.\n\nJoka kerta peilin eteen tullessaan hän muistaa koko \"Vesan\"\nelämäkerran, senkin, kuinka hän kerran meni sen kannelle kirves kädessä\nalkaakseen hajottaa sitä polttopuiksi. Hän istui ensin kauan aikaa\nkajuutan katolla, tupakoi ja mietti, mistä kohdalta hän hajoittamisen\nalkaisi.\n\nNo mastoista tietysti!\n\nHän lähestyi perämaston oikeanpuoleista vanttia ja oli juuri\nlyömäisillään vantin poikki, kun hän oli yht'äkkiä huomaavinaan että\njaala eli vielä, eikä lyönytkään. Nimilaudan hän kuitenkin irroitti,\ntoi sisään ja naulasi sen peilin yli. Erään kerran myöhemmin hän\nkaiversi siihen tuon lisäkirjoituksen.\n\nKului monta vuotta.\n\nAina silloin tällöin hän kävi koputtelemassa jaalaansa. Se pehmeni\nvuosi vuodelta pehmeämmäksi, ja kun hän taas eräänä syksynä, kun\nsitä koputteli, oli huomaavinaan, että nyt olivat jo henki ja sielu\njättäneet jaalan niin rohkeasti hän silloin löi kirveensä ruumiiseen,\npilkkoen sen viikossa polttopuikseen.\n\nSe oli \"Vesan\" loppu.\n\nJuuson kesähommiin kuului perunamaan hoito. Hän oli nimittäin\nitse raivannut pihamaan eteläreunalle, jyrkän kallion alle oman\nperunamaan. Se oli seitsemän syltä pitkä ja kolme syltä leveä. Sen\naitana oli yhdellä sivulla tuo kallio, muilla sivuilla pylväiden\nvaraan pingoitettuja terästankoja, joita sai yllin kyllin purkamalla\nlaivarikkopaikoilta teräsköysiä. Perunamaa tuotti hänelle paljon\nhommaa: keväällä se oli kuokittava ja sonnitettava, sitten kylvettävä\nperunat, mullattava varsia ja niin poispäin. Siitä oli alituista huolta!\n\nErikoista iloa ja monta juhlallista hetkeä on Juusolle tuottanut\nsanotun perunamaan eteläpuolelta kohoavalle vuoren kukkulalle\npystytetty masto, jossa on raakapuu lähellä huippua.\n\nVuorelta on hyvä näköala merelle, alas rantaan ja satamaan, joka kyllä\non itäänpäin suojaton, mutta muilla tuulilla enemmän tai vähemmän\nsuojattu.\n\nMaston on Juuso itse pystyttänyt. Teräsvanttien avulla se seisoo\nvakavana missä myrskyssä hyvänsä.\n\nSen raa'an nokkiin menee lippuliina, molempiin erikseen. Juusolla on\ntäydellinen kokoelma merkinantolippuja, jotka ovat peräisin jostain\nlaivarikosta ja hän on järjestänyt niin, että kun hän veitsellä\nnapsauttaa poikki hienon purjelangan, hulmahtavat merkkiliput molempiin\nraa'an nokkiin yhtäaikaa ja silmänräpäyksessä. Lippuliinassa on\nnimittäin lyijypaino, molemmissa erikseen. Nämä lyijypainot ovat\nylhäällä raa'an nokissa milloin liput ovat alhaalla, ja purjelangalla\novat lippuliinat köytetyt alhaalla samaan kohtaan kiinni. Kun\npurjelanka napsautetaan veitsellä poikki, putoavat painot alas ja\nvetävät samalla liput ylös. Niin yksinkertaista se on! Jos kylän eteen\nankkuroi sota- tai huvialus -- mikä tapahtuu peräti harvoin -- silloin\nleikkaa Juuso purjelangan poikki juuri sillä hetkellä, jolloin alus\npudottaa ankkurinsa. Liput hulmahtavat ylös tuuleen ja samalla kuuluu\nkuusi revolverin laukausta tulijan kunniaksi.\n\nTänään, jolloin Mikko kävi puhumassa Juusolle unestaan ja häntä\nvaroittamassa, hommailee Juuso Mikon mentyä illalla perunamaallaan,\nleikellen poikki perunanvarsia, koska hän on kuullut, että jos perunan\nvarret leikataan, kasvaa enemmän juurta. Juuso tahtoo koettaa, onko\nsiinä perää.\n\nOikaistessaan selkäänsä ja silmätessään merelle näkee hän ison,\nkauniin huvijahdin luovivan lahteen. \"Hitto ties! Oli vähällä päästä\nvarkain ankkuriin!\" sähähtää Juuso puoliääneen, rientää tupaan ja\nottaa sieltä suuren revolverin, jonka kuula on sakarisormen paksuinen.\nTämä revolveri on hänellä säilynyt salakuljetusajoilta, ja oli hänellä\nmyöskin kaikkiaan neljä laatikkoa tuon revolverinsa panoksia, joista\nvielä nytkin on toista laatikkoa jälellä.\n\nJuuso koettaa, onko puukko tupessa ja lähtee sitten kiipeämään\nvuorelle, jossa kaikki muu on kunnossa. Hän asettuu maston juurelle\nveitsi valmiina purjelangan päällä ja revolveri laukaisuvalmiina.\n\nNyt!\n\nKetju helisee alhaalla lahdella, ja samassa hulmahtavat merkkiliput\nylös raa'annokkiin kalliolla ja kuuluu kuusi revolverinlaukausta, jotka\nkaiuttavat vuoria, ja kaikki kylän koirat alkavat haukkua ja ulvoa.\nNiin tapahtuu aina joka kerta, milloin sotalaiva tai huvialus ankkuroi\nlahdelle.\n\nSen jälkeen virittää Juuso jälleen huolellisesti lipunnostolaitteensa,\nja tarkastettuaan että kaikki on kunnossa hän laskeutuu alas, vie\nrevolverin tupaan omaan naulaansa ja menee perunamaalle jatkamaan\ntyötään.\n\nLieneekö Juuso tunnin vai puoli tuntia siinä aherrellut ja kyykkinyt,\nkun hän on kuulevinaan pihalta vierasta puhetta. Hän kääntyy,\nkohottautuu katsomaan ja näkee pihalla kaksi outoa nuorta herraa, jotka\nhuomaavat myös Juuson, lähestyvät häntä, kättelevät, tervehtivät ja\nsanovat:\n\n-- Me etsimme Juoseppi Heikkilää. Voisitteko neuvoa meille, missä hänet\ntapaisimme.\n\n-- Minä se tässä juuri olen se jota etsitte.\n\n-- Niinkö! No, sepä sattui hyvin! Me olemme Haminasta teidän veljenne\npoikia. -- Mitä sedälle kuuluu?\n\n-- Mitäpäs minulle! Pois olis vaan jo aika lähteä minunkin, mutta ei\nvielä oteta. Se jota olen odottanut, ei vaan kuulu. Kuolema viipyy ja\nviipyy -- on muka niin paljon työtä muualla.\n\n-- Meidän isämmekin on kuollut. On kai setä siitä kuullut?\n\n-- Kuulinhan minä sen. Taisi saada huonon lopun?\n\n-- Paranteli pakottavaa hammastaan karbolihapolla ja sai myrkytyksen.\n\n-- Niin niin. Yksi otetaan yhdellä tavalla, toinen toisella.\n\n-- Isävainaja mainitsi loppuhetkinään, että meidän olisi joskus käytävä\nsetää katsomassa ja ottamassa selvä, puuttuuko sedältä mitään sekä\nantamassa rahaa aina määräajoin niin paljon kuin setä tarvitsee. Sitä\nvarten me nyt olemme tänne tulleet.\n\n-- Turha matka se sitten oli. Älkää sitä varten tulko koskaan. En minä\nole minkään puutteessa. Minä tulen hyvin toimeen. Muilla asioilla\nvoitte kyllä täällä käydä, jos teitä huvittaa, mutta älkää pitäkö surua\nrahasta tai muusta senkaltaisesta. Minulla on kaikkea yllin kyllin.\n\n-- Meillä on täällä mukanamme setää varten yksi viskipullo --\ntuomisiksi. Ainakin voi setä sen meiltä ottaa.\n\n-- No, se kyllä käy. Viskipullo ei ole mitään sellaista, mitä ei toinen\nvoisi ottaa toiselta. Kiitos vaan!\n\nPojat katselivat pihaa eri puolilta. Nähdessään aitanovien päällä\nlaivojen nimilautoja, huudahti nuorempi pojista: \"Kuinka jännittävää\nolisi kuulla noiden kaikkien historiat!\"\n\nTultiin eräänkin aitan luo, jonka päätyseinään oli tervalla piirretty\nnoin puolen sylen korkuisilla kirjaimilla:\n\n_Piru_.\n\nPojat kysyivät, mitä se merkitsee.\n\n-- Mitä lienee tullut kirjoitelluksi -- ennen nuorempana. Kun vanhemmat\nihmiset kertoivat, että siinä olisi joskus asunut piru, niin minä otin\nkerran ja tervasin siihen sen oman nimen, jotta osaisi mennä sinne\nminne pitääkin, eikä tulisi ihmisten asuntoon. He he! Uskoivat ennen,\nettä on piru. -- Pyytäisinhän minä teidät sisällekin matalaiseen\nmajaani, mutta on jo näin myöhä, ja kun sattui vielä niin hullusti,\nettei ole teetä eikä sokeria kotona, ja puotikin on jo kiinni.\n\n-- Ei sedän tarvitse mistään huolehtia. Ei meillä ole aikaakaan nyt\ntämän enempää. Me olemme matkalla Narvaan ja sieltä Viipuriin.\n\nJuuso saattoi veljenpoikiaan rantaan ja meni sitten tupaansa. Siellä\nhän asettui näköputkellaan tähystelemään veljenpoikiensa lähtöä ja\nhavaitsi ilokseen, että purjeet nousivat oikealla tavalla ylös ja\nlähtö tapahtui merimiesten tapaan. Siitä hän oli iloinen. Hän katseli\nniin kauan kuin purjeen kasaakaan näkyi. Silloin jo kesäillan hämärä\npeitti meren. Siinä istuessaan ja katsellessaan hän muisteli poikien\nkäyntiä ja erikoisesti huvitti häntä se seikka, että pojat huomasivat\nsen \"pirun\". Juusolle tuli tätä ajatellessaan halu lähteä käymään\nsiinä pirun aitassa. Hän kyllä tiesi, mitä siellä on, mutta meni\nkuitenkin, avasi oven ja katseli sisälle. Siinä oli eräällä laatikolla\nkolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet hänen isälleen. Juuso otti niistä\nesille päällimmäisen, avasi sen auki. Sen välistä hän löysi kirjeen,\nAnterus-vainajan ruskettuneen kirjeen, joka kuului:\n\n    Rakkaat vanhemmat!\n\n    Toivotan Teille Jumalan rauhaa ja onnellista joulua sinne\n    kaikille omaisille.\n\n    Täällä sitä kaupungissa on aina niin kiire, ettei jouda\n    kirjoittamaankaan niin usein kuin haluttaisi.\n\n    Mitä isä meinaa niiden rahojen kanssa, joita siellä kotona\n    lienee taas kymmenkunta tuhatta? Eikös se ole huono pankki\n    se oma puinen kaappi. Palaa vielä jonain kauniina yönä tai\n    päivänä, ja siinä menivät vuosien säästöt. Minä tiedän paljon\n    viisaamman ja varmemman keinon. Minulla näet on täällä pankissa\n    niin sanottu juokseva tili. Sinne saa panna rahaa kuinka paljon\n    haluttaa ja siinähän tuota olisi tilaa isänkin rahoille. Pois saa\n    milloin haluttaa, vaikka samana päivänä kuin on sinne tuonut!\n    Isän olisi nyt viisainta heti tuoda tai lähettää tänne minun\n    juoksevalle tililleni pankkiin kaikki liikenevät rahansa. Saa\n    niistä korkoakin. Minä takaan, että kuusi prosenttia ainakin saa.\n    Ja mitä ne veljeni vaimon Eupenkaan rahat tekevät joutilaina\n    makaamassa siellä isän kaapin laatikossa. Sopisi panna vain nekin\n    tulemaan samalle tilille, niin pääsisi isä rauhaan niidenkin\n    hoitamisesta, ja Juusohan ne joskus kuitenkin juo.\n\n    Herran rauha olkoon kanssanne!\n\n                                           Anterus Heikkilä.\n\nJuuson sormet vapisivat niin, että kirje putosi hänen käsistään pari\nkertaa peräkkäin. Hänen oikea käsivartensa nytkähteli ja heilahteli\nvastoin hänen tahtoansa.\n\n-- Siinä näet, velimiesvainaja! Vielä kuoltuasikin omat paperisi\ntodistavat sinua vastaan!\n\nHän meni tupaan, sytytti lampun, peitti ikkunat huolellisesti, otti\nryypyn viskipullosta, kävi keinutuoliin istumaan, nousi ylös, käveli\nsinne ja tänne ja huudahteli ääneen: \"Voi sinä kurja petturi ja varas!\"\n\nSitten hän rupesi kirjoittamaan kirjettä veljensä pojille. Siitä tuli\npitkä kirje. Hän kirjoitti monta tuntia. Lainaamme tähän siitä vain\nmuutamia lauseita:\n\n    \"Rakkaat veljenpoikani!\n\n    Kun te tänään illan suulla olitte täällä, teki mieleni jutella\n    koko sukumme historia teille, koska näytitte kelpo miehiltä\n    ja hyviltä ihmisiltä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa, aamuun\n    asti ainakin, eikä tullut silloin sanojakaan suuhuni, mutta\n    nyt alkoivat kaikki entiset asiat päässäni elää ja minä tahdon\n    piirtää näille paperiarkeille rehellisesti kuin Jumalan\n    tuomioistuimen edessä kaikki asiat täydessä valkeudessa,\n    salaamatta kamalimpiakaan tapauksia ja niitäkään, jotka koskevat\n    teidän isävainajaanne -- --?\n\n    Näin olen parisen vuosikymmentä elänyt kuin maallisessa\n    helvetissä -- ulkonaisesti katsoen. Veljeni ryösti minun\n    osuuteni isän perinnöstä ja lisäksi vaimoni Eupen perintörahat,\n    niinkuin näkyy velivainajan isälleni kirjoittamasta kirjeestä.\n    Tämä kirje, ihme kyllä, löytyi vasta tänään, ja se on nyt tässä\n    minun pöydälläni ja minä panen sen tähän mukaan teidänkin\n    luettavaksenne. Minä en vaadi teiltä takaisin rahojani sillä\n    enhän minä niillä rahoilla voisi ostaa menetettyä perheonneani,\n    tehdä tytärtäni jälleen eläväksi, itseäni ja vaimoani nuoreksi.\n    Te ette siis voisi rahallanne tehdä minua onnellisemmaksi kuin\n    olen. Minä en ole ketään pettänyt, en keneltäkään ottanut\n    vääryydellä mitään, en ketään murhannut enkä onnettomaksi\n    saattanut, ja vaikka minulla ei ole nykyjään leipää eikä\n    särvintä, ei teetä, ei kahvia, ei sokeria, ei muuta öljyä\n    kuin mikä lampussa paraikaa vielä on, ei rahaa eikä tietoa\n    mistään elämisen tarpeista -- ei lapsia eikä vaimoa -- niin\n    tunnen minä niin syvää _Onnea_, etteivät kaiken maailman meret\n    kykenisi sitä peittämään, ja siitä syystä en minä tarkoita pahaa\n    velivainajalleni enkä teille hänen jälkeläisilleen, vaikka\n    olenkin tämän testamenttini kirjoittanut. Minä olen oikea onnen\n    poika!\"\n\nSitten Juuso lopetti kirjoittamisen. Hän valmistautui makuulle, mutta\nmuisti kirjoitukseninnossa unohtuneen viskipullonsa ja ryyppäsi siitä\nkerran ja toisen. Se tuntui tekevän hyvää ja hän nosti vuoteensa\nviereen tuolin, jolle asetti viskipullon niin, että se oli hänen\nloikoessaan käden ulottuvilla. Hän jätti lampun palamaan. Kaikki tuntui\nhyvältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä yönä ei oltu verkoilla, ja Euppe ja Miinakin makasivat kotona.\n\nAamulla varhain heräsi Euppe. Hän tunsi huoneissa lampun savun hajua\nja muisti, ettei ainakaan hänen ja Miinan lamppu ollut savunnut siinä\nlyhyessä ajassa, minkä he ennen makuulle menoaan tulta tarvitsivat.\n\nMiina heräsi heti sen jälkeen ja tunsi niinikään lampunsavun hajua,\nmeni keittiöön ja kysyi äidiltään:\n\n-- Mistähän tätä lampunsavua on tullut?\n\n-- Luultavasti isän puolelta.\n\nOli aamiaisen aika.\n\nUlkona liikkuessaan oli Miina huomannut, että isän huoneen ikkunat ovat\nyhä peitetyt, vaikka hän tavallisesti, vanhojen ihmisten tapaan nousi\nylös varhain.\n\nMiina päätteli, että isä varmaan on kovasti sairaana.\n\nHän meni äitinsä luo.\n\n-- Isä taitaa olla kipeä. Meidän on mentävä katsomaan.\n\n-- Mene yksinäsi!\n\n-- Äidin on tultava myös. Minua peloittaa.\n\nOvet Juuson puolelle eivät olleet koskaan lukossa. Euppe ja Miina\npääsivät siis helposti sisään.\n\nKun ikkunat olivat peitetyt, oli huone hämärä. Lamppu paloi vielä\npöydällä. Se savusi hiljakseen.\n\nJuuso nähtiin makaavan vuoteessaan kädet ristissä yli rinnan. Hänen\nkasvoillaan oli autuas hymy.\n\nHuoneessa oli viskinhajua.\n\nEuppe huomasi viskipullon ja sanoi:\n\n-- Humalassa makaa joutava, ja on jättänyt lampun palamaan koko yöksi.\nOnpas sillä nyt rahaa!\n\nMiina oli ennättänyt sillä aikaa isänsä vuoteelle. Hän ravisteli isää,\nmutta huomasi pian, ettei tämä enää elänyt.\n\n-- Herra Jumala! Isähän on kuollut!\n\nEuppe tuli tarkastamaan miestään.\n\n-- Juonut on joutava itsensä kuoliaaksi. Voi sinä kurja!\n\n-- Älä rakas äiti sano isästä enää sillä tavalla! Isähän on kuollut.\n\n-- Sanon minä!\n\nEuppe oli jo ennättänyt Juuson kaapille ja laatikoille ja tarkastanut\nkaikki kukkarot ja taskut eikä ollut löytänyt penniäkään rahaa. Sen\nhuomion tehtyään hän alkoi valittaa kovalla äänellä:\n\n-- Voi rakas Miina tyttöseni! Mihin me nyt joudutaan tämän kanssa! Ei\nniin pennin pyöryläistä missään! Ei niin pennin pyöryläistä! Millä me\nhänet hautaamme? Pitääkö meidän nyt tähänkin pyytää enoilta rahaa!\nOlisi uponnut vaikka mereen, ettei olisi joutunut meidän harmiksemme!\n\nMiina oli polvillaan isänsä vuoteen vieressä, pää painuneena isän\nliikkumattomalle rinnalle ja itki.\n\n-- Älä rakas äiti haasta sillä tavalla, rukoili Miina, isähän on\nkuollut!\n\n-- Älä haasta! Kelpaa niin sanoa sinun, jonka ei tarvitse tietää, millä\nrahoilla ruumis hautaan saadaan!\n\nEuppe huiski sinne ja tänne. Hän oli avannut ikkunat ja sammuttanut\nlampun. Tupa oli valoisa.\n\nEuppe säpsähti huomatessaan, ettei liedellä oltu keitetty pitkään\naikaan. Hän muisti huomanneensakin, ettei pitkiin aikoihin ollut\nnoussut savua Juuson puolelta.\n\nHän tarkasti kellarit ja aitat. Ei mitään missään, ei perunoita, ei\nsilakoita, ei leipää, ei kerrassaan mitään.\n\nHän saapui hengästyneenä sisään. -- Hän oli vanhetessaan lihonut ja\nhengästyi peräti vähästä, jo keittiön portaita noustessaankin, entä\nsitten näin paljosta juoksusta! Hän löysi Miinan yhä äänettömänä\nitkemässä ja purskahti nyt itkuun itsekin.\n\n-- Voi hyvä Jumala! Isällä ei ole ollut mitä syödä! Voi hyvä Jumala!\nIsä on kuollut nälkään!\n\nHänen huomionsa kiintyi pöydällä oleviin papereihin. Hän luki ne\nahmien. Sitten hän kumartui pöytää vasten, itki ääneen ja huusi:\n\n-- Voi hyvä Jumala! Enhän minä sitä tiennyt! Voi hyvä Jumala! Voi hyvä\nJumala!\n\nVähitellen hiljeni hänen äänensä ja sammui lopulta kokonaan.\n\nKun äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus nousi Miina ja meni puhuttelemaan\näitiään. Hän kysyi: \"Äiti, mikä sinun on?\" -- mutta huomasi, ettei äiti\nei enää hengittänyt -- hän oli jättänyt tämän maailman.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]