[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO-2SiDBij3mz7klwuFVCUicYe3nxBCSij-KYWVSE4kM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2384,"Sibylla","Feuillet, Octave",1821,1890,"2384-feuillet-octave-sibylla","2384__Feuillet_Octave__Sibylla",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1862,1884,70045,452681,false,63691,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Novels","\"Sibylla\" by Octave Feuillet is a novel written in the late 19th century. This work revolves around the life of a young girl named Sibylla, who is the orphaned granddaughter of the noble Férias family and is raised amidst social intricacies and personal challenges that emerge from her unique upbringing. The narrative explores themes of childhood, loss, and the complexities of familial relationships set against the backdrop of 19th-century French aristocracy.  At the start of the story, the setting unfolds on a beautiful August day in Normandy, where the Férias family is grieving the recent loss of their son and daughter-in-law. Amidst the mournful atmosphere, Sibylla enters the scene as a child left orphaned, navigating her new life with her grandparents, the elderly Marquis and Marquise de Férias, who are deeply affected by their losses yet are determined to nurture Sibylla with love and guidance. The opening chapters introduce various family dynamics and neighboring figures, including Rouva de Beaumesnil, who offers unsolicited advice and demonstrates a contrasting disposition to the Férias family's solemnity. As Sibylla grows, her spirited nature, emotional struggles, and the impact of her surroundings begin to shape her character and the unfolding narrative. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Pätiälä, Fredrik Joel",137,"Ranskalainen romaani sijoittuu Normandian rannikolle ja kuvaa nuoren Sibyllan elämää aristokraattisessa ympäristössä. Teos käsittelee uskonnollisia kysymyksiä, rakkautta ja aateliston moraalisia valintoja suvun odotusten keskellä.","Octave Feuillet'n 'Sibylla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2384. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SIBYLLA\n\nKirj.\n\nOctave Feuillet\n\n\nRanskan kielestä suomentanut F. J. P. [Fredrik Joel Pätiälä].\n\n\n\n\n\nPorvoossa, 1884.\nWerner Söderström, kustantaja.\n1884.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa:\n\n   I. Férias'in perhe\n  II. Beaumesnil'in perhe.\n III. Sibylla.\n  IV. Sibyllan Mielipuoli.\n   V. Miss O'Neil.\n  VI. Sibylla poissa kirkon helmoista.\n VII. Pursi.\nVIII. Pappila.\n\nToinen osa:\n\n   I. Klotilda.\n  II. De Vergnes'in talo.\n III. Raoul.\n  IV. Herttuatar Blanche.\n   V. Madeleine-kirkko.\n  VI. Seppele.\n VII. Atelieeri.\n\nKolmas osa:\n\n   I. Palaus Férias'iin.\n  II. Raoul pappilassa.\n III. Raoul Férias'in linnassa.\n  IV. Selitys.\n   V. Sibyllan rakkaus.\n  VI. Klotildan rakkaus.\n VII. Joutsen.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\nFérias'in perhe.\n\n\nKaunis elokuun päivä oli loppumaisillaan. Iloisesti helisevä ääni\nkajahteli molemmista kelloista Férias'in pienessä, jäykkätekoisessa\nkirkossa, joka kaunisti erästä meren rannikon ympäröimää jyrkkää mäkeä\nNormandian niemimaan itäpuolella. Pyhävaatteisin puettu väkijoukko\noli äsken lähtenyt kirkosta ja hyöri kirkkopihassa; se alkoi\ntyytyväisesti hymistä nähdessään erään komeasti puetun normandialaisen\nimettäjän, joka juuri astui kirkon ovesta, kiikutellen leveitten\nhatunreunojensa varjoamaa, kalliisen kastepukuun vaatetettua lasta.\nVäkijoukko teki hyväntahtoisesti tilaa tälle arvokkaalle henkilölle,\njoka kumminkin väliin hyväntahtoisesti keskeytti juhlakulkunsa ja\nihastuneitten talonpoikais-eukkojen mieliksi kohotti lapsen huntua.\nImettäjän jäljessä kulki kaksi mustaan livreaan puettua palvelijaa,\nkantaen raskaita rahakukkaroita, jotka kokonaan vetivät puoleensa\nvähemmän tuntehikkaan yleisön huomion. Yht'äkkiä tuli kirkkoherra\nvielä messupaitaan puettuna kirkosta ja lausui toimekkaan näköisenä\nmuutamia sanoja palvelijoille, jotka, väkijoukko kantapäillä,\nkiiruhtivat pois. Hetkisen kuluttua kirkkoherra, voimakas ja jo iäkäs\nmies, jonka kasvoissa ilmaantui rehellinen hyväntahtoisuus, oli\nyksinään pienessä kirkkotarhassa, ja kaukaa kuului aaltojen epäselvään\nkohinaan sekaantuneita lasten huutoja, kun he nurmikon toisella puolen\nkiistelivät tällaisissa tiloissa tavallisista rahalahjoituksista.\nSamaan aikaan lakkasi juhlallinen kellojen soitto, ja kirkon\nyksinkertainen rakennustapa sai jälleen yksinäisyydessään sen jylhän ja\nsurumielisen luonteen, jonka valtameri tuntuu antavan kaikelle, mikä\nsitä vaan lähestyy. Niiden suurien metsien taakse, jotka maan puolelta\nrajoittivat taivaan rantaa, ja jotka rannan suuntaan, niin pitkälle\nkuin silmä kantaa, kaarteilevat kukkulain mukaan, laski aurinko\nkaikessa komeudessaan, lävistäen tuhansilla kultanuolillaan tiheitä\nlehvistöjä; sen vinot säteet loivat vielä valoansa rannan ylängöille\nja kimaltelivat kirkon ikkunoissa, mutta ne eivät enää tunkeutuneet\nmerelle saakka, jonka sininen selkä äkkiä tummeni.\n\nTällä hetkellä avautui kirkon ovi; muudan vanha herra ja vanha\nnainen astuivat hitaasti pitkin portaita alas; he olivat molemmat\npitkä- ja solakkavartaloisia ja heidän kasvonsa ilmaisivat suloista\narvokkaisuutta; he lähestyivät kahta valkeata marmoripatsasta,\njotka olivat pystytetyt kahdelle vierekkäin olevalle haudalle, ja\nlaskeutuivat polvilleen niitten eteen. Kirkkoherra laskeutui polvilleen\nmuutaman askeleen päähän heidän taaksensa.\n\nTuokion kuluttua nousi vanha herra ylös ja kosketti vanhan naisen\nolkapäätä, joka rukoili kasvot käsiin kätkettyinä.\n\n-- Lähtekäämme, Louise! -- hän sanoi lempeästi. Tämä nousi heti\nylös ja hymyili kyynelsilmin miehelle, joka veti hänet luoksensa ja\npainoi vapisevat huulensa hänen valkoiselle ja puhtaalle otsallensa.\nKirkkoherra lähestyi.\n\n-- Herra markiisi, -- hän sanoi melkein arasti, -- Herra antoi ja Herra\notti, kiitetty olkoon Hänen nimensä, eikö niin?\n\nVanhus huokasi, loi silmäyksen merelle päin, sitten taivaasen, paljasti\npäänsä ja sanoi:\n\n-- Niin, kirkkoherra, kiitetty olkoon Hänen nimensä! Sitten hän,\ntaluttaen vanhaa naista käsivarresta, lähti hänen kanssansa\nkirkkotarhasta.\n\nPuolta tuntia myöhemmin, kun jo oli täysi yö, vieri yhdet vaunut\njyrinättä pitkin erästä varjokasta, kosteata tietä vieden Férias'in\nlinnaan kaikki, jotka enää olivat elossa tästä ikivanhasta suvusta, ne\nmolemmat vanhukset, jotka olemme nähneet polvillansa haudoilla, ja sen\nsinisilmäisen orvon, joka äsken kasteessa oli saanut nuo tässä suvussa\nikivanhat nimet: Sibylla Anna.\n\nNoin vuosi sitten olivat markiisi ja markiisitar de Férias lyhyessä\najassa kadottaneet miniänsä, Julie de Vergnes'in, joka oli ollut hyvä\nkuin enkeli ja elänyt heidän keskessään ainoastaan niinkauvan, että\nhän sillä saavutti esirukouksia ja surkuttelua, sekä muutamain päiväin\nperästä ainoan poikansa, kreivi Kristian de Férias'in, vakavan ja\nhelläsydämisen nuoren miehen, joka sortui suruun. Ei ole harvinaista\nnäinä kivulloisen tunteellisuuden ja heikon uskon aikoina, että\nsellaiset tapaukset saattavat epätoivoon ne, joita ne kohtaavat.\nMarkiisi ja markiisitar de Férias olivat voittaneet tämän siveellisen\nheikkouden: heidän sydämensä olivat tosin luonnostaan hellätunteisia,\njopa heikkouteenkin saakka, ja he tunsivat katkeran surunsa koko sen\nsanomattomassa laajuudessa; mutta heitä elähytti usko, keskinäinen\nrakkaus, jonka aika oli tehnyt vaan puhtaammaksi, ja lopuksi tieto\nsiitä velvollisuudesta, mikä heillä oli täytettävänä tätä haudasta\nnoussutta kehtoa kohtaan.\n\n\n\n\nII.\n\nBeaumesnil'in perhe.\n\n\nSe onnettomuus, joka oli kohdannut markiisi ja markiisitar de\nFérias'ia, oli antanut heidän naapurillensa rouva de Beaumesnil'ille\nsopivan tilaisuuden harjoittaa taipumustansa, minkä hän mielellään\nväitti itsellänsä olevan, muita lohduttamaan. Tunnettu on kertomus\nentisestä haavalääkäristä, joka, saadaksensa työtä, silpoi\nohimeneviä kellarinsa luukusta. Löytyy naisia, paljonkin, jotka ovat\nsamanluontoisia. Rouva de Beaumesnil, oikein malliksi kelpaava näyte\ntätä lajia, tunsi niin suuresti tarvitsevansa jaella sen rakkauden\naarteita, jonka luonto oli uskonut hänen huostaansa, että hänelle\ntulee suoda anteeksi se halu, millä hän odotti lähimmäistensä\nonnettomuuksia, jos kohta hän ei niitä suorastaan heille toivottanut.\nTällaiselle vireän ihmisrakkauden elähyttämälle henkilölle oli vaikea\nlapsensynnytys ja kaksi neljäntoista päivän kuluessa tapahtunutta\nkuoleman kohtausta, jotka kaikki olivat tapahtuneet saman ystävän katon\nalla, ollut kolmenkertainen ja oikein nautintorikas juhlallisuus.\nSenpä vuoksi nähtiinkin, heti ensimmäisen viestin saavuttua kreivinnan\ntuskista, tämän älykkään muorin kiiruhtavan Férias'in linnaan, taskut\nlääkkeitä täpösten täynnä. Hän oli nyt saanut oikein lempityötä\nja noina neljänätoista onnettomana päivänä ei hän hetkeksikään\nlakannut neuvomasta, lohduttamasta, valittelemasta ja räpyttelemästä\nniinkuin kalalokki myrskyssä, ja kaikesta tästä huolimatta ei\nhänestä ollut laisinkaan hyötyä, vaan vieläpä vastustakin. Jyrkkänä\nvastakohtana näille vieraan henkilön tunteellisuuden osoituksille\noli se levollisuus, millä nuo molemmat vanhukset kestivät kauheitten\nkoettelemuksiensa kuormaa, välttäen kaikkia surunsa osoituksia ja\nkätkien kyyneleitänsä valistuneen sielun kainoudella. Tällainen käytös\noli käynyt kovin rouva de sydämelle. Muutamia päiviä myöhemmin, erään\nsellaisen perinpohjaisen ja voimakkaan päivällisen lopulla, joita\nainoastaan maalla syödään, ilmoitti hän sitä vieraillensa sillä\nkoristelemattomalla tavalla, joka oli hänelle omituinen, ja jota me\npyydämme saada tässä käyttää.\n\n-- Aivan varmaan, hän sanoi, noilla Férias'illa ei ole laisinkaan\nsydäntä... Olen sitä ainakin luullut... nyt sen tiedän varmaan...\nPelkkää ylpeyttä, ei mitään muuta! Totta tosiaan, joll'en minä olisi\nsinne mennyt, niin kaikki olisi käynyt hiukan kuivan puolisesti,\nniinkuin sanotaan... No niin, jos olisin sen tehnyt niiden kiitoksien\ntähden, jotka siitä sain, niin olisin yhtä hyvin voinut säästää\nnenäliinojani ja silmäraukkojani;... mutta ihmisellä joko on tai ei\nole sydäntä... Ja mitä muuten teenkin, sen teen hyvälle Jumalalle,\njoka näkee kaikki ja tutkii meidän sydämemme; eikö niin, kirkkoherra?\nMutta juokaahan toki, hyvä kirkkoherra... Kas niin, juokaa... pieni\nlasi oivallista kotilikööriäni?... sitä ette saata kieltää... Totta\nvieköön, nyt ei olla Férias'in linnassa, kelpo kirkkoherrani!... Meillä\nei ole sellaisia viinikellaria kuin heillä, mutta mitä tarjoomme,\nsen tarjoomme hyvästä sydämestä... Se on aina jotakin. Kas niin,\nvielä lasi! Mitä hulluja! Se on jo kaadettu, teidän täytyy se juoda!\nTarvitseehan teidän vahvistaa itseänne, kirkkoherra... Minä näin kyllä,\nkuinka juhlamenot teitä rasittivat... Te itkitte alttarilla kuin\naamukaste... Niin -- kun on alttarista puhe -- teidän alttariliinanne\nedistyy suurin askelin; se olisi jo valmiskin, joll'ei näitä\nikävyyksiä olisi tullut... Mutta, nähkääs, pitää koittaa rohkaista\nmieltänsä... Elämä on vaan murheenlaakso, niinkuin tiedätte... Ja\nmiksipä näyttäisimme lohduttomammilta kuin nuo Férias'itkaan, jotka\ntodellakin minua kummastuttavat... Mutta ei se kuitenkaan tee mitään,\nkaitselmus kyllä tietää, mitä se tekee... Julia paralla oli tosin monta\nhyvää ominaisuutta, mutta hän oli pieni pariisilainen muotinukke, joka\nkentiesi olisi kerran saattanut hyvät vanhempansa häviölle, etenkin kun\nhänellä oli puolisona mies sellainen kuin Kristian, jossa, kaikesta\nhänen arvokkaisuudestaan huolimatta, ei ollut vaimonsa ohjaajaa... En\nmillään muotoa tahdo väittää, ettei hän ollut hyvä nuorukainen, mutta\nylpeä kuin riikinkukko, puhdasta Férias'in verta kiireestä kantapäähän\nsaakka... ja tässäkin saattaa pyhän apostolin kanssa sanoa, herra\nkirkkoherra, että se joka itsensä ylentää, se alennetaan!\n\nTämän sanottuansa rouva de Beaumesnil pyyhkieli melkein miesmäisen\nviiksi-oraan varjoomia ohuita huuliaan, joihin oivallinen kotilikööri\noli jättänyt mehukkaita jälkiänsä.\n\nJos kohta onkin päivän selkeätä, että rouva de Beaumesnil oli hupsu,\nniin ei hän kuitenkaan, kaikista niukkaa järkikultaa osoittavista\nlörpötyksistään huolimatta, ollut tyhmä. Jonkinlaiseen kömpelöön\nsukkeluuteen, joka, ihme kyllä, oivallisesti viihtyy ahtaissa\naivoissa ja on sangen hyvässä sovussa vähemmin jalon mielenlaadun\nkanssa, yhdistyi hänessä vielä kestävä tahto, ja tästä juuri syntyi\nse niin kutsuttu hyvä pää, joka pystyy kaikenlaisten tuumien toimeen\npanemiseen. Kun hän oli vaan vähäpätöisen, suuren lapsijoukon\npiirittämän maalais-herrasmiehen tytär, niin näytti siltä, kuin\nhän tulisi viettämään ikuista impeyttä; mutta silloin eräs älykäs\nystävätär löysi saaliin hänen toivottomuudellensa. Tämä oli muudan\nlähikanttoonista kotoisin oleva, sävyisä aatelismies, herra de\nBeaumesnil, rikas ja vanhaa sukuperää, mutta niin yksinkertainen, että\nhän milt'ei ollut houkkio. Hän päätti saada miehekseen tämän hölmön,\nja riemukseen hän hänet saikin. Hra de Beaumesnil'in, joka ei asiain\nymmärtämisessä vetänyt likimainkaan vertoja puolisolleen, ei ensinkään\ntarvinnut katua antaneensa nimensä neiti Desrozais'ille; sillä hän\ntarttui innokkaasti miehensä huonosti hoidetun talouden johtamiseen\nja saattoi sen hyvälle tolalle, jolla hän sen sitten pysyttikin.\nHra de Beaumesnil saattoi tästä lähin varsin vakavasti vaipua\nsuloiseen uneliaisuuteensa, joka useimmiten hänet valtasi aterioiden\nväli-ajoilla; muina aikoina tämä salaperäinen olento näytti katselevan\nelämää niinkuin hauskinta asiaa maailmassa, naurellen kaikkea eikä\nmitään. Muuten hän oli mykkä kuin kala, paitse jos hän oli nähnyt\nunta, sillä hänen mielityönsä oli kertoa uniaan. Väliin hän sattui\nnäkemään sellaista unta, että hän oli härkä; tämä uni ilahutti häntä\nsuuresti, ei tiedetä miksi, ja hän kestitsi mielellään vieraitansa sen\nkertomisella.\n\nHerra ja rouva de Beaumesnil'illa ei ollut ensinkään lapsia ja\ntunnustaa täytyy, ett'ei ihmiskunnan tämän tähden erittäin tarvinnut\nepätoivoissaan olla; mutta rouva de Beaumesnil'in sukulaisille tämä oli\nsangen suloinen asia: yksi hänen veljistään, Teodor Desrozais, joka\nantoi kutsua itseänsä ritariksi, saavuttaaksensa senkautta itselleen\naatelisuutta, ei hidastellut muuttamaan kotijumaliaan de Beaumesnil'in\ntaloon. Hän oli jo iäkäs mies, hänen nenänsä oli suuri ja silmänsä\npienet eikä häneltä milloinkaan puuttunut mukavasti höystettyjä\nsanoja, jotka saattoivat naiset suloisesti punastumaan jälkiruokaa\nsyötäessä. Viikolla hän oli vuorotellen naapuriston piikojen kauhun\nja ihailun esineenä ja sunnuntaina hän lauloi lukkarin penkissä.\nSitten tuli muudan serkku, Constance Desrozais, lihava, hymyilevä\nja nöyrä vanhapiika, jota rouva de Beaumesnil käytti lakkaamatta\nkotiaskareissaan, sitten vielä eräs veljentytär, Klotilda Desrozais,\njonka isä oli hiljakkoin kuollut Afrikassa, kaunis, mustanverinen,\ntuittupäinen, oikukas ja hemmoittelulla kokonaan pilattu lapsi, joka\nsangen pelottavalla tavalla saattoi itsensä huomatuksi.\n\n-- Nähkääs, hyvä kirkkoherra, rouva de Beaumesnil sanoi väliin\nsielunpaimenellensa, jolle hän tavallisesti uskoi ajatuksensa,\nmutta joka useimmiten vain laimeasti ja väkinäisesti antoi niille\nhyväksymisensä, ollaksemme rehelliset tätä kunnon miestä kohtaan;\nnähkääs, ainoastaan hemmoitellut lapset valitsevat elämässään oikean\nradan; minä olen tullut sen usein huomaamaan. Mitä se auttaa, että\nvastustellaan noita rakkaita pikku olennolta? Heillä on kyllin vielä\naikaa saada vastuksia elämässään, lapsi raukat! Ja sitä paitse\nosoittaisi se epäluottamusta hyvään Jumalaan, joka kyllä heitä\nkaitsee... Minä tiedän kyllä, ett'ei se ole Férias'ilaisten ajatus,\neivätkä he katso sopimattomaksi koittaa sitä poistaa minultakin\nKlotildan suhteen, niinkuin tuon lapsikullan muka tarvitsisi joskus\nmoittia meitä siitä, että olemme häntä hemmoitelleet, kun hän\npäinvastoin niin suuresti rakastaa ja kunnioittaa hra de Beaumesnil'ia\nja minua, että sitä on vaikea itsellensä kuvaillakin... Eikö niin,\nrakas Klotildani?\n\nNeiti Klotilda, joka oli silloin noin seitsemän tai kahdeksan\nvuotias ja joka, käsivarret rinnalla, kuunteli tätä puhetta, istuen\nja tasapainoaan pysytellen erään tuolin selkälaudalla, kuroitti\nvastaukseksi punaista kieltänsä teräskovien hampaittensa välistä.\n\n-- Suloinen veitikka! jatkoi rouva de Beaumesnil joutumatta ensinkään\nhämillensä; sitä luonnollista suoruutta! Mitä Férias'ilaisiin\ntulee, niin saadaan nähdä, mitä he saavat Sibyllastansa kaikilla\nkasvatus-oikuillansa... Eikä hyvää tiedä se pakanallinen nimikään,\nminkä he ovat hänelle antaneet! Siinä taaskin osoitus heidän\nylpeydestänsä... Huomatkaa, mitä sanon, kirkkoherra: he saavat hänestä\nsamanlaisen nirppanenän, kuin hänen äitinsäkin oli!\n\nNäyttää ehkä kummalliselta, että rouva de Beaumesnil'in tapainen\nnainen, jonka perhe oli samanlainen kuin hän itsekin, saattoi päästä\ntuttavaksi sellaisessa talossa kuin Férias'ilaisten, missä vallitsi\nluonnollinen hyvä aisti, peritty ylevyys ja hienot tavat, sanalla\nsanoen todellinen sivistys; mutta yksi maa-elämän päähaittoja onkin\njuuri se, että siellä ei ole varaa valita seuraa itsellensä. Muuten\nrouva de Beaumesnil, joka piti äärettömänä etuna saada elää seudun\nmahtavimpien ylimysten seurassa, jos kohta hän heitä halveksikin,\nymmärsi ohjata omaisiensa kieltä ja itsekin käyttää, Férias'ilaisten\nläsnä ollessa, huolellisempaa puhuttelutapaa. Muuten hän heidän\nseurassaan oikein tuhlasi nöyriä kohteliaisuuden osoituksia, jotka\nkahleitten tavoin kiusasivat noita kelpo ihmisiä. Tuo valistuneille\nsydämille omituinen kärsivällisyys, ja se kiusallinen välttämättömyys,\njoka vaatii kumppania biljardissa ja neljättä miestä whist-pelissä,\njotka kumpikin suuresti huvittivat vanhaa markiisia ja joista ritari\nTeodor voittajana riemuitsi, voivat selittää sitä kummallista yhteyttä,\njoka vallitsi niin peräti erilaisten luonteitten välillä.\n\n\n\n\nIII.\n\nSibylla.\n\n\nKreivi ja kreivinna de Vergnes, jotka äidin puolelta olivat Sibyllan\niso-vanhemmat ja jotka asuivat omassa komeassa talossaan Pariisissa,\nsuostuivat esteitä tekemättä siihen sopimukseen, minkä Férias'ilaiset\nheille esittivät sen tapauksen johdosta, joka tuotti näille kummallekin\nperheelle niin katkeraa surua. Sibyllaa piti sen mukaan ensin\nkasvatettaman maalla ja sitten hänen piti tulla asumaan de Vergnes'in\nperheessä, kun hän oli tullut siihen ikään, että hänen tuli hankkia\nitsellensä korkeampaa sivistystä ja päästä maailman tuttavuuteen, ja\nettä tuli pitää huolta hänen naittamisestaan. Kreivinna de Vergnes,\njoka yksityisenä ihmisenä rakasti sangen suuresti maailmaa, oli vielä\nnuori ja luuli itse olevansa vieläkin nuorempi; ilolla hän siis ottikin\nvastaan sellaisen ehdotuksen, joka lykkäsi tuonnemmaksi hänen iso-äidin\ntoimensa ja sen näkyväisen osoitteen.\n\nMeidän on tunnustaminen, ett'ei Anna Sibylla de Férias'in ensi vuodet\ntarjoa mitään erityistä huomattavaa. Lapsi oli sangen soma: hänen\nsuuret siniset silmänsä olivat tavallisesti lempeät ja totiset, mutta\nne saivat tummemman kiillon, kun hän joutui niiden vallattomien ja\nkummallisten vihanpuuskien valtaan, jotka aina tyyntyvät imettäjän\nyksitoikkoisista kehtolauluista. Sibyllalla, totta puhuen, oli\nyltäkyllin tällaisia mielenliikutuksia, jotka eivät suinkaan ole hänen\nikäistensä pääsulona. Eräänä kesä-iltana, kun hän juuri oli pantu\nkehtoonsa, likelle erästä ikkunaa, joka tavattoman kuuman päivän tähden\noli jätetty auki, hän tuli niin rajulle ja pahalle tuulelle, että\nmarkiisi ja markiisitar yht'aikaa riensivät huoneesen. Imettäjältä\noli loppunut kaikki viihdytyskeinot, eikä hän sanonut enää tietävänsä\nmitään; markiisitar lauloi, markiisi torui, mutta lapsi huusi vaan\nhuutamistaan ja oli vähältä tukehtua.\n\n-- Tätä on mahdoton kestää! markiisi sanoi. On varmaankin nuppineula\nhänen vaatteissaan; katsokaa, imettäjä!\n\n-- Ei, ystäväni, markiisitar sanoi, ei niissä mitään ole; hän tahtoo\njotakin.\n\n-- No mitä hän sitten tahtoo? Koittakaa sitä keksiä, minä pyydän,\nsillä, sen sanon vieläkin, tätä ei voi kestää.\n\n-- Ystäväni, markiisitar vastasi, joka etevällä äidin älyllä oli\nhuomannut vimmastuneen lapsen katseiden ja käsivarsien suunnan, minä\ntiedän, mitä hän tahtoo; hän tahtoo tähteä.\n\n-- Totta tosiaan, sinä taidat olla oikeassa... Niin, se on selvä... hän\ntahtoo tähteä!\n\n-- Siinä tapauksessa, imettäjä sanoi, on parasta sytyttää paperi, hra\nmarkiisi, ja antaa se hänen käteensä.\n\n-- Ei, ei, markiisi sanoi, minä en siihen suostu. Muuten ei milloinkaan\nsaa pettää lapsia, enkä minä nytkään noudata hänen oikkuansa. Imettäjä,\nlisäsi hän ankaralla äänellä, sulkekaa ikkuna.\n\nKun tämä mullistus oli tapahtunut ja ikkuna oli suljettu, niin Anna\nSibylla, hetkisen mietittyänsä, nukkui ja uneksi luultavasti pitävänsä\ntähteä pienessä puristetussa nyrkissään.\n\nSittenkuin Sibylla jo saattoi sanoillakin selittää tarkoituksensa, ei\nenää ollut epäilemistäkään, että tämä pikku olento oli joltakin pahalta\nhaltialta, jota ei ollut muistettu hyvittää lapsen syntymäpäivänä,\nsaanut lahjaksi sellaisen onnettoman ominaisuuden, että hänen\najatuksissaan syntyi mitä hulluimpia mietteitä, joiden tyydyttämistä\nhän vaati niin ankaralla kiivaudella, että se vastusten kohdatessa\nsaattoi syttyä raivoksikin. Tämä paha taipumus tuotti mitä suurinta\niloa rouva de Beaumesnil'ille, joka sen oli ilkeällä mielihyvällä\nhuomannut; markiisitar de Férias'in se taas saattoi epätoivoon.\n\n-- Myönnätkö, ystäväni, hän sanoi huokaillen miehellensä, että daimoni\non ottanut asuntonsa tähän pikku enkeliin.\n\n-- En, rakkaani, vanha markiisi vastasi, en myönnä. On totta, että\nlapsi tahtoo intohimon kiivaudella sitä, mitä se tahtoo; mutta se\non sitä parempi, jos hän tahtoo hyvää. Usein olen huomannut sinun,\nystäväni, ihailevan tyttösen ruusunpunaisia, läpikuultavia kynsiä;\nminä pyydän sinua kuitenkin ottamaan lukuun, että joll'et niistä pidä\nhuolta, ne pian saattavat muuttua hirveiksi petolinnun kynsiksi.\nSamoin on myöskin niiden ominaisuuksien laita, mitkä luonto on\nmeille antanut: ne ovat kaksiteräisiä aseita, yhtä sopivia hyvään,\nkuin pahaankin. Mitä vakavammat ja voimakkaammat nämät ominaisuudet\novat, sitä suurempi on niitten tuottama rikkaus, pää-asia on niiden\nohjaaminen ja sopusoinnussa pitäminen; ja se on oleva se velvollisuus,\njoka Sibyllan on täyttäminen itseänsä kohtaan, kun hän kerran itse on\npäässyt siveellisen vapautensa herraksi. Siihen asti se on oleva meidän\nvelvollisuutemme. Minä olen aina katsonut vanhempia ja kaikkia, joitten\npyhänä tehtävänä on lasten kasvattaminen, puoleksi vastuunalaisiksi\nniistä vaiheista, mitä he lapsille valmistavat. Minulla on se käsitys\nJumalan oikeuden tunnosta, että se käy meidän syntiemme alkulähteille\nsaakka, etsii niiden ensimmäisetkin siemen-aiheet ja eroittelee sitten\nyksityisen elämästä sen, mihin muut ovat olleet syynä, jumalallisen\nkohtuutensa tarkkuudella. Se tehtävä, johon me olemme sitoutuneet,\non epäilemättä raskas taakka; mutta toiselta puolen, rakkaani, on\nsuloista ajatella, että meidän vaikutuksemme lastemme tulevaisuuteen\nja onnellisuuteen ei rajoitu tähän elämään, vaan että se kestää\nijankaikkisesti. Mitä Sibyllaan tulee, niin minä olen käyttävä kaikkia\nvoimiani, taivuttaakseni ehjänä hänen tahtonsa kallista aarretta, joka\non paras hyvä ja verraton ase tässä elämän taistelussa, kaikkeen, mikä\non todellista, järjellistä ja mahdollista, vaikka olisinkin mielelläni\nsuonut tämän vaikean tehtävän olevan poissa vanhuuteni hartioilta;\nsillä minä tunnustan olevani sangen heikko tämän lapsen suhteen, ja\nminä joutuisin epätoivoon, jos hän pitäisi iso-isäänsä -- ainoata\nisäänsä, mikä hänellä on -- kovana ja sydämettömänä miehenä. Jumala\nkuitenkin tietää ett'en sellainen ole.\n\n-- Jumala ja minä! markiisitar sanoi, luoden puolisoonsa kirkkaan\nsilmäyksen, josta säteili ääretön rakkaus.\n\nNäiden kunnon vanhuksien keskustelun keskeytti äkkiarvaamatta\npuutarhasta kuuluva kimeä huuto, joka kutsui suoraa päätä markiisia\npanemaan tuumansa käytännössä toimeen. Hän lähti paikalla karvain\nmielin täyttämään kovaa velvollisuuttansa ja huomasi poikansa tyttären\nolevan käsin jaloin taistelussa imettäjäänsä vastaan, joka kaksi tai\nkolme vuotta sitten oli koroitettu hänen koti-opettajattareksensa.\nTämä ikävä näky oli erään kalalammikon rannalla, missä kolme neljä\nkomeata joutsenta hiljalleen ja suloisena käveli. Nähdessään iso-isänsä\ntulevan, Sibylla herkesi huutamasta, ja odotti häntä päättävässä\nasennossa, säihkyvin silmin ja huulet kiinni puristuneina.\n\n-- Mikä täällä on? hra de Férias kysyi.\n\n-- Minä tahdon nousta joutsenen selkään, Sibylla vastasi lyhyesti.\n\n-- Mitä, joutsenen selkään! markiisi jatkoi. Mitä se sellainen leikki\non?\n\nImettäjä selitti sitten kuinka neiti, ensin annettuaan sangen sievästi\nleipää joutsenille, oli yht'äkkiä sanonut tahtovansa ratsastaa yhdellä\nlinnuista ja tällaisella kulkuneuvolla lähteä lammikon yli. -- Eikö ole\ntotta, hra markiisi, että hän uppoisi?\n\n-- Sitä ei tarvitse epäillä, markiisi sanoi, ja hän ansaitsisi, että\nhän saisi sitä koittaa.\n\n-- Ei joutsen uppoa! Sibylla sanoi.\n\n-- Jumala on antanut joutsenelle sukeltamis-taidon, mutta sinulle hän\nei ole sitä antanut.\n\n-- Minä tahdon nousta joutsenen selkään! Sibylla sanoi vavisten.\n\n-- Sinä menet kamariin, markiisi sanoi, kosk'et ymmärrä ihmisten\ntapoja. Viekää hänet, imettäjä.\n\nKun Sibylla yhä vastusteli huutaen kahta kovemmin, hra de Férias otti\nhäntä kiinni vyötäisiltä, nosti hänet maasta ja astuen pitkin askelin\nlinnaa kohti, hän vei hänet erääsen matalaan huoneesen ja sulki\nhänet sinne; sitten hän palasi markiisittaren luo ja sanoi vavisten\nheittäytyen eräälle tuolille:\n\n-- Minua lohduttaa kuitenkin se, että minä kärsin enemmän kuin hän.\n\nOn lukijoita, joilla ei ole lapsia, emmekä me saa sitä unhottaa.\nMe emme siis tahdo seurata markiisi de Férias'ia askel askelelta\nhänen kasvatus-systeeminsä vaivaloisissa ja ansiokkaissa toimissa.\nOn kylliksi sanoa, että monen samanlaisen tapauksen jäljestä, kuin\näsken puhuimme, Sibylla ihmeellisellä tavalla oppi ymmärtämään, että\nasianhaarain luonto ja hänen iso-isänsä parempi ymmärrys saattoivat\nja että niiden täytyikin useimmiten sulkea hänen tahtonsa tulvavesi,\nkunnes hän oppi tuntemaan ne siveelliset lait, joiden tuli hillitä\nja ohjata niiden kulkua ja taipumusta. Tuli päivä, jolloin hra de\nFérias'in ei tarvinnut muuta kuin hymyillen sanoa: \"Sibylla, sinä\ntahdot nousta joutsenen selkään!\" heti tukahuttaaksensa jonkun\njärjettömän oikun. Sanalla sanoen, hän ei säilyttänyt itsevaltaisista\ntaipumuksistaan muuta kuin kestävän ja kiivaan lujuuden luvallisissa\npyrinnöissä.\n\nRouva de Beaumesnil, joka kadehtien katseli näitä onnellisia\nseurauksia, muutti puhetapansa; sen sijaan että hän ensin surkutteli\nSibyllan vanhempia, alkoi hän nyt surkutella Sibyllaa.\n\n-- Tuolla vanhalla Férias'illa, hän sanoi, ei todellakaan ole enemmän\nsydäntä, kuin minun kengälläni, voidessaan lyödä tuota pientä,\näiditöntä lapsi-raukkaa! Sillä, vaikk'ei hän milloinkaan minun\nläsnäollessani ole häntä lyönyt (hän ei sitä rohkenisi... hän tuntee\nminun sydämeni... hän tietää että minä soimaisin häntä vasten silmiä,\njos kohta hän onkin Férias!), näkee kuitenkin lapsen käytöksestä, että\nhäntä on lyöty. Hän vapisee heidän edessänsä, hän heitä kammoksuu, ja\ntotta puhuen he eivät sitä vääryydellä ole saavuttaneet: tämä on oleva\nheidän rangaistuksensa, kunnes tulee hyvän Jumalan vuoro.\n\nRouva de Beaumesnil erehtyi. Saman Jumalan hyvyydestä, jonka nimeä\nhän niin usein mainitsi, kuten muutkin hänen kaltaisensa ulkokullatut\nihmiset, ja jonka hän niin huonosti tunsi, -- saman Jumalan hyvyydestä\nsaattaa äiti rangaista rikollista lastansa, joutumatta siihen hirveään\nvaaraan, että hän sen kautta saavuttaa itsellensä tämän vihan. Pienen\nlapsen sydämessä on sama syvään juurtunut oikeuden tunne, kuin suuren\nkansakunnankin sydämessä. Lapset rakastavat vanhempiansa, niinkuin\nkansat hallitsijoitaan, -- jos he niitä kunnioittavat. Kaukana\nsiitä, että Sibylla olisi kammoksunut herra ja rouva de Férias'ia,\njotka, ottamatta lukuun tarpeellisen arkuuden tuottamia poikkeuksia,\nsydäntensä välillä muodostivat hänelle suloisimman olopaikan\nmaailmassa, hän tunsi heitä kohtaan todellista myötätuntoisuutta, mitä\nei tavata hänen ikäisillänsä. Hän heitä rakasti, hän heitä ihaili.\nHänen terävässä, vakavassa ja hiukan haaveellisessa hengessään näki\nihmeteltävässä määrässä jälkiä siitä samalla kertaa valistuneesta\nja avosydämisestä luonteesta, mikä hallitsi molempien vanhusten\nperheellisissä suhteissa, heidän erinomaisesta ystävyydestään,\ntyynestä arvokkaisuudestaan ja siitä hiukan patrialkallisesta kurista,\njotka kaunistivat hänen isänsä huonetta. Eikä muuten puuttunut\nvastakohtiakaan kehittämään hänen arvostelemis-kykyänsä. Väliin näet\nhän lähetettiin päiväksi rouva de Beaumesnil'in luo, joka sanoi\nrakastavansa äidin tunteilla tätä lasta, ja joka niitä hänelle osoitti\nsyöttäin hänelle naurattavia kohteliaisuuksia ja vaikeasti sulavia\nherkkuja. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen emäntänsä jokapäiväiset\njuorut, hra de Beaumesnil'in mauton iloisuus, ritarin juomalaulut,\nneiti Constance'n jaarittelut palvelijain kanssa, ja neljää tai viittä\nvuotta häntä vanhemman ruskea-ihoisen ja kauniin Klotildan mellastava\nkiivaus saattoivat Sibyllan paheksumisen-sekaiseen ihmettelyyn, jota\nhän naivisti ilmaisi, kun rouva de Férias häneltä kysyi:\n\n-- Onko sinulle hankittu huvia, kultaseni?\n\n-- On, iso-äitini, paljon huvia, mutta minun on ollut ikävä.\n\nJuuri näitten naapurissa käyntien kautta Sibylla oppi tuntemaan sen\nsiveellisen ilman arvon, jota hän hengitti Férias'issa. Hänestä tuntui\nsiltä kuin nuot hyvät vanhukset saattaisivat läsnäolollansa ympärillä\nvallitsevaan ilmaan ystävällisemmän hengen, joka tuntui etenkin\nsuloiselta hänen palatessaan kotiin rouva de Beaumesnil'in luota.\n\nMarkiisi de Férias oli jättänyt omaksi hoidettavakseen osan laajoista\ntiluksistansa ja hän johti itse niitten viljelemistä. Hän maksoi\nsäännöllisesti joka lauvantai itse työväellensä heidän palkkansa ja\nkäytti tätä tilaisuutta oppiaksensa tuntemaan heidän kunkin tarpeitansa\nja osoittaaksensa heille hyväntahtoisuuttansa. Tällaiset maksupäivät\nolivat oikeita juhlia Sibyllalle. Kesäiseen aikaan maksu suoritettiin\neräällä nurmikolla aivan puiston ja viljelysmaitten rajalla. Päivän\nlaskiessa markiisi ja markiisitar tulivat tänne istumaan eräälle\nkuusien varjoomalle penkille. Sibylla istuutui sangen arvokkaan\nnäköisenä heidän välillensä. Ensin hän kuunteli etäältä kuuluvia\nelonleikkaajien lauluja, ja sitten hän näki heidän tulevan pitkässä,\nkirjavassa jonossa eräälle mäen-töyräälle, jolta saattoi nähdä yli\nkoko puiston. He lähestyivät yhä laulellen, sirppi kädessä tai harava\nolalla, pitkin erästä kanervikossa käyvää polkua, ja vaikenivat vasta\nkun olivat tulleet pensas-aidan portille, vastapäätä kuusikkoa.\nHe asettuivat sitten nurmikolle, ja kävivät vuorotellen ottamassa\npalkkaansa ja usein vielä muutakin, mitä Sibylla majesteetillisena ja\nihastuneena heille antoi.\n\nHra de Férias oli perinyt isältänsä toisenkin perhetavan, jota hän\nsamalla uskollisuudella säilytti. Hän kutsui aina iltarukouksen\nkeskellä palvelijansa ja työmiehensä linnan saliin ja luki kovalla\näänellä iltarukouksen, liittäen messukirjan lauseihin aina sellaista,\nmikä sopi kuuntelijoiden yksinkertaiselle mielelle ja hänen omiin\nyksityis-oloihinsa. Se puoli hämärä, missä tämä kotihartaus\ntoimitettiin, se hiljainen kopina, joka ilmaisi uskollisten\npalkollisten tuloa ja menoa, kyyneleet, jotka juoksivat rouva de\nFérias'in vaaleille poskille, vanhan markiisin hiljaiset ja säyseät\nneuvot, ne kaikki tekivät tästä jokapäiväisestä juhlallisuudesta\nSibyllalle oikean pyhän hetken, joka oli täynnä mieltä ylentävää ja\nsalaperäistä suloa.\n\nHänellä oli myös iloisempia huvituksia. Rouva de Férias rakasti\nmiehensä ja kasvattityttärensä jälkeen erittäin innokkaasti kahta\nasiaa: kukkia ja harvinaisia kanoja. On tietämätöintä, oliko hänellä\ntodella luonnostaan nämä kaksi mielihalua, vai tekikö hän sen vain\nvalmistaaksensa markiisille sen sanomattoman huvin, että hän sai\nniitä kastella ja ruokkia. Olkoonpa kuinka tahansa, niin ei kulunut\nainoatakaan viikkoa, jona ei markiisitar ylösnoustessaan olisi löytänyt\nikkunansa alta joko hanhea tai kukkavihkoa, mitkä yöllä olivat\npudonneet taivaasta. Hra de Férias oli tällöin salaa piiloutunut\ntiheään lehvikköön ja Sibylla, joka oli kumartunut hänen jalkojensa\nviereen, odotti tykkivin sydämmin sitä suloista hämmästystä, mikä oli\nvaltaava rouva de Férias'in. Tavallisesti kävi niin, ett'ei rouva\nde Férias milloinkaan ollut nähnyt eikä edes toivonut saavansakaan\nnähdä niin heleän värisiä kukkia ja niin ihmeen kauniita kanoja.\nTästä huolellisuudesta, jota oli noudatettu niin monena vuosikymmenenä,\nolikin seurauksena, että Férias'in karjanhoito ja kukkatarhat\nolivat niin kuuluisia, että matkustajatkin niihin kiinnittivät\nhuomionsa. Markiisitar vietti suuremman osan onnellista elämäänsä\nnäissä suloisissa paikoissa, missä hän siunasi taivasta, Jumalaa\nja puolisoansa, ja missä hän myöskin väliin itki. Mutta Sibyllalle\nei tässä paratiisissa jäänyt yhtään surun sijaa: nämä kukkamaat ja\nlintuhäkit, joiden kuningatar hänen mielestänsä oli hänen iso-äitinsä,\nviehättivät häntä. Hän luuli elävänsä siinä satumaailmassa, josta\nhänelle oli kerrottu, kun häntä oli tuudittu nukkumaan. Isoisäänsä,\nnäitten suloisten ihmeitten luojaa, hän piti melkein jumalallisena\nolentona. Eikä rouva de Férias'ikaan kunnioittanut puolisoansa\nvähemmällä suosiolla. Kun Sibylla näki hänen eräänä päivänä ihailun\nvaltaamana katselevan kasvihuoneen ikkunasta, niin hänkin pisti päänsä\nikkunasta ja näki herra de Férias'in silmäilevän ilta-auringon valossa\nerästä ruusunpensasta.\n\n-- Oi, lemmikkini, markiisitar sanoi, katsoppas, kuinka kaunis\niso-isäsi on! Voi kuinka kaunis hän on!\n\nSibylla riensi kepein jaloin ulos ja lähestyen vanhaa markiisia,\nilmoitti hänelle tämän hellän sanoman hiukan ylpeältä vivahtavalla\näänellä:\n\n-- Iso-isä, markiisitar de Férias lähettää minut ilmoittamaan teille,\nettä te hänen mielestänsä olette kaunis.\n\nMarkiisi hymyili.\n\n-- Mitä hullutuksia! Mene hänelle sanomaan, että hän itse on\nviehättävän kaunis.\n\nSitten hän lisäsi, kutsuen häntä takaisin: -- Vie hänelle tämä kukka.\n\n\n\n\nIV.\n\nSibyllan Mielipuoli.\n\n\nKesällä, kun aamurusko luo säteilevää valoansa kirkkaan taivaan\nsinilaelle, tuntuu siltä kuin se raittius ja viileys, joka vallitsee\naamusilla, kestäisi ikuisesti. Mutta äkkiä nousee tuulen puuska, kukat\nhorjuvat ja puitten latvat taipuvat; vaaleita hattaroita risteilee\ntoiselta puolen taivaan kantta toiselle, kuten purjeita, jotka\nnäkymättömät kädet äkkiä ovat levittäneet. Ihmiset käyvät rauhattomiksi\nja sanovat toisillensa, että päivän kuluessa vielä saattaa nousta\nmyrsky.\n\nEi mikään muu kuin tämä vanha kuvaus saata niin sopivasti ilmaista sitä\nuutta vaihosta, joka tapahtui Sibyllan lapsuudessa sen viisi tai kuusi\nvuotta kestäneen täydellisen tyyneyden jälkeen, jota olemme kokeneet\nkuvailla. Hänen luonteensa muuttui äkkiä vaihtelevaksi. Hänellä oli\nhillittömän ilon hetkiä; mutta useimmiten joku salainen murhe näytti\nkalvavan hänen nuorta sydäntänsä, ja hänen vaaleatukkainen päänsä\nnotkistui kuin tähkäpää. Tällaisina hetkinä jokin epämääräinen runous\nlauloi laulujansa hänen korvaansa, ja outo halu pakoitti häntä etsimään\nyksinäisyyttä. Hän vei imettäjänsä mukanaan metsään, joka oli Férias'in\npuiston takana, ja palasi vasta illalla linnaan.\n\n-- Mitä toimittaa hän kaiket päivät metsässä? Mitä huvia hänellä on\nsiellä? hra de Férias vihdoin kysyi imettätäjältä, käyden rauhattomaksi\nhänen kummallisten kävelyjensä tähden.\n\n-- Hra markiisi, imettäjä vastasi, me kävelemme alussa rauhallisesti\nhyvän aikaa ja pikku neiti on viisas kuin enkeli. Mutta jos hän\nvaan saa nähdä hiukankin siintävää merta puitten välistä, niin hän\nhurjistuu, taputtaa käsiään ja alkaa huutaa: \"Imettäjä, meri, meri!\" ja\nsitten hän ottaa minua kädestä ja pakoittaa minua juoksemaan kanssansa\nsiksi kunnes lankean, ja hän huutaa yhä vielä: \"Meri, meri!\" ja nauraa\ntäyttä kurkkua. Sitten minä istuudun jonkun puun juurelle ja ryhdyn\ntyöhöni; nuori neiti istuutuu useimmiten viereeni; mitättöminkin seikka\nhäntä huvittaa: puun lehvä, herra markiisi, pieni kukkanen, ruohon\nkorsi, mitä hän tuntikausia sangen totisena silmäilee. Toisinaan taas\nhän juoksee tiehensä johonkin pensastoon, kätkeytyy ruohoon ja nukkuu\nkuin peltokana vakoon. Minä sanoin, että hän nukkuu, hra markiisi,\nmutta minä en sitä tiedä, sillä tänään, kuin kohotin hänen hattuaan,\nminkä hän oli vetänyt silmillensä, hän itki. Hän kukaties uneksi.\n\nTämä viimemainittu seikka pelästytti markiisin rauhallista mieltä.\nSibylla luisuttiin saapuville.\n\n-- Miksi olet itkenyt tänään metsässä, lemmikkini? hän kysyi. Onko\nsinulla huolia? Oletko onneton?\n\n-- Oi en! sanoi lapsi innokkaasti heittäytyen iso-isänsä kaulaan.\n\n-- Miksi olet sitten itkenyt?\n\n-- En tiedä... En minkään tähden.\n\nTäytyi tyytyä tähän vastaukseen.\n\nFérias'in metsissä oli eräs paikka, jota Sibylla erittäin ennen muita\nrakasti. Se oli eräs pieni etäinen laakso, jossa virtaili pieni puro\nmelkein rantojensa vihreiden puitten peittämänä. Puron alkulähteillä\noli maata syvältä kaivettu läpi metsän. Muudan kallio kohosi tästä\nsyvänteestä ja siitä uhkusi pieni, kirkas vesisuoni, joka virtasi\nerääsen vanhanaikaiseen, muurattuun altaaseen, mistä sitten liikavesi\njuoksi laaksoon. Tälle itkevälle kalliolle, jota verhosi paksu varjo\nja jota köynnöskasvit, kostea sammal ja kiiltävät lehdet peittivät,\nantoi ympärillä vallitseva yksinäisyys vakavan ja miellyttävän muodon,\njoka varmaankin oli antanut aihetta siihen legendaan, mistä enää\noli vaan kallion nimi jäljellä: sitä kutsuttiin Haltiankallioksi.\nTämä nimi, joka muistutti Sibyllalle kaikkia hänen lapsuutensa\nkertomuksia, vaikutti epäilemättä paljon siihen, että siitä tuli hänen\nlempipaikkansa. Hän viipyi siellä ihmeellisen kärsivällisenä ja katseli\nuteliain silmin tuota kummallista, puoleksi kammottavaa, puoleksi\nihastuttavaa kalliota. Hän halusi joutua johonkin seikkailuun. Hänelle\nniitä tapahtui kaksikin.\n\nEräänä kesä-iltana hän oli tullut katsomaan Haltian-kalliota,\nsill'aikaa kun hänen imettäjänsä tapansa mukaan teki työtä erään puun\njuurella ylempänä metsässä. Sibylla halusi olla yksinään kallionsa\nluona. Neiti de Férias oli tähän aikaan noin seitsemän tai kahdeksan\nvuotias tyttö, joka siihen ikään oli jotensakin iso ja jolla oli muhkea\nryhti ja kaunis käynti. Hänen runsaat hiuksensa olivat kootut verkkoon,\njonka paino näytti vetävän hänen päätänsä taaksepäin, joka asema antoi\nsillen ylhäisen sulouden. Hänellä oli tavallisesti sileälierinen hattu,\nja sen ympäri oli kiedottu musta töyhtö, joka keveästi riippui hänen\notsallaan, ja loi hänen luonnoltaan syvämielisille silmillensä melkein\nkesyttömän varjon. Mutta väliin pisti hänen päähänsä kietoa hiuksiinsa\nliekoja, lehviä ja kukkia, jotka muodostivat sellaisen paksun\nseppeleen, jotka verhoavat taru-aikojen nuorten, huilua soittavien\npaimenten otsaa.\n\nHän oli taas tänä iltana tehnyt samalla lailla ja koristellut päänsä\nkuin metsän sinipiika, käyttäen peilinänsä pienen lähteen kuvastavaa\npintaa. -- Hänellä oli kädessä sauva, jonka hän oli kuorinut sileäksi\nja seisoen hajamielisin katsein lähteen rannalla, hän tuontuostakin\nkohotti käsivarsiaan ja teki valkoisella sauvallansa salaperäisiä\nmerkkiä ilmaan, ikäänkuin hän olisi ollut joku sadun kertoma haltia,\njohon hän itse oli ihastunut. Yht'äkkiä hyppäsi eräs mies kepeästi\npenkereelle, joka ympäröitsi lähdettä, aivan hänen eteensä. Sibylla\nvetäytyi taaksepäin ja oli juuri huutamaisillansa; sitten pysyi hän\nliikahtamatta nojaten kättänsä sauvaan ja tuijottaen pelottomassa\nasennossa tuntemattomaan. Mutta vieraassa, joka oli korkeintaan parin\nkymmenen vuotias, matkapukuun puettu mies, ei todella ollut mitään\npelättävää. Hän oli pitkä ja sorja mies, jolla vielä oli jäljellä\nnuorukaisen suloutta ja jonka avoimista silmistä loisti lempeä katse.\nLapsen odottamaton näkeminen, hänen kauneutensa, hänen kummallinen\nseppeleensä ja hänen urhekas ryhtinsä saattoivat ensin tämän nuoren\nmiehen äänettömään hämmästykseen. Hän jupisi vihdoin itseksensä\nmuutamia sanoja ja sanoi sitten ääneen:\n\n-- Suokaa anteeksi, neitini... Olen kai tullut teidän alueellenne?\n\n-- Olette, vastasi Sibylla.\n\n-- Antakaa anteeksi ajattelemattomuuteni. Minä lähden heti tieheni.\nMinä lähdin oikeastaan, hän lisäsi, näyttäen erästä albumia,\npiirustelemaan näihin metsiin, jotka luulin olevan avoinna yleisölle.\n\nSibylla ei vastannut mitään, vaan astui pari askelta ikäänkuin hän\nolisi aikonut lähteä.\n\n-- Se on vahinko, vieras jatkoi iloisesti. Tätä kaunista seutua! Saanko\nluvan kysyä sen niemeä?\n\n-- Haltiankallio.\n\n-- Vai niin, ja te olette haltia? nuori mies sanoi, jota lapsen\ntotisuus huvitti.\n\nSibyllan huulilla liikkui ylpeä myhäily.\n\n-- Niin, sanoi hän.\n\n-- Oi sallitteko minun piirtää teidän kuvanne?\n\n-- En.\n\n-- Saanko edes kysyä teidän nimeänne?\n\n-- Sibylla.\n\n-- Hyvästi sitten, neiti Sibylla... Sallitteko minun syleillä teitä,\nsuloinen lapsi?\n\n-- En.\n\n-- Saanko suudella kättänne?\n\n-- Sibylla ojensi kätensä niin armollisesti kuin ruhtinatar. Vieras\nhymyili ja suuteli sitä totisena.\n\n-- Minä kiitän teitä, neiti. Nyt lähden tieheni ja minä vakuutan\nteille, ett'en milloinkaan unohda kalliota enkä sen haltiaa.\nSäilyttäkää tekin pieni muisto minusta kauniissa päässänne.\nSäilytättekö?\n\n-- En tiedä teidän nimeänne.\n\n-- Nimeni on Raoul. Muistatteko sitä?\n\n-- Aina, vastasi lapsi.\n\nRaoul katseli häntä hiukan hämmästyneenä, itsekään tietämättä miksi, ja\nhymyili hölmistyneenä, sitten hän tervehti häntä kohteliaasti ja katosi\nmetsään.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin piti rouva de Férias tarkkaavaista poikansa\ntytärtä polvillaan ja alkoi näillä sanoilla kertoa erästä itämaalaista\nsatua, joita hän oli mainio sepittelemään:\n\n-- Oli kerran kuninkaan poika, joka metsästi Ganges virran rannoilla.\nHän oli kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, valistunut ja sievä. Hänen\nnimensä oli...\n\nSill'aikaa kun markiisitar haki nimeä kuninkaan pojalle, Sibylla sen\näkkiä hänelle sanoi:\n\n-- Raoul.\n\n-- Miksi juuri Raoul? kysyi rouva de Férias, hiukan hämmästyneenä.\n\nVieno puna levisi lapsen poskille. Jokin tunne, jota hänen oli\nmahdoton selittää, oli häntä tähän saakka pidättänyt kertomasta tuota\nviatonta kohtaustaan vieraan kanssa. Mutta hän ilmoitti sen nyt\nviivyttelemättä isoäidillensä, ja lisäsi vilpittömästi, että koska tämä\nRaoul oli hänestä näyttänyt kauniilta kuin päivä, hyvin kasvatetulta,\nvalistuneelta ja sievältä, niin hänen nimensä oli luonnollisesti\njuohtunut hänen mieleensä ristittäissä sitä kuninkaan poikaa, jolla\noli aivan säntilleen samat ominaisuudet. Rouva de Férias nauroi\nkertomusta enemmän kun se olisi ansainnutkaan; seuraavana päivänä lähti\nhän salaa kävelemään linnan ympäristöön ja sai silloin tietää, että\nprinssi Raoul, jota hänelle kuvailtiin iloiseksi nuoreksi mieheksi,\njoka oli elänyt ylhäisessä maailmassa, oli lähtenyt samana päivänä\nillalla, jona Sibylla oli hänet nähnyt. Sibylla sai sentähden vapaasti\npitkittää rakkaita kävelyjään, ja joutui jonkun ajan kuluttua toiseen\nseikkailuun, joka vaatii edeltäkäsin selitykseksensä muutaman sanan.\n\nPuro, joka virtasi Haltia-kallion ontelosta ja juoksi metsän lävitse,\nlaski mereen kahden ranskalaisen penikulman päässä siitä. Mutta\nmatkalla siihen liittyi pari kolme lisäjokea ja loppu juoksullansa\nse muodosti melkoisen putouksen, joka muutamaa vuotta ennenkuin\ntämä kertomus alkaa, oli saanut kunnian pyörittää myllyä, joka oli\nrakennettu metsän syrjään. Myllärin nimi oli Jacques Féray. Hän oli\nennen reippaasti palvellut meriväessä, ja oli kotiin palattuansa\nlöytänyt uskollisen morsiamen, jolle hän uskollisuutensa osoitteeksi\nantoi merimies-korvarenkaansa ja josta pian tuli valkoinen ja hyvin\nvoipa myllärin-emäntä. Tämä avioliitto oli onnellinen. Jacques\nFéray oli hyvä, hauska poika. Hänellä oli kaunis ääni, jota hän oli\nharjoittanut valvoessansa öillä laivan kannella, ja jota hän ei\nlakannut käyttämästä pienen tyttärensä kehdon ääressä, jonka hänen\nvaimonsa hänelle lahjoitti. Myllyn edustalla oli neliskulmainen\npuutarha, missä oli kaksi viikunapuuta ja kolme mehiläispesää. Tämä\nnuori myllärin-emäntä, tämä jauhoinen ja laulava mylläri ja tuo pieni\ntanssiva lapsi, kaikki tämä muodosti kesä-auringon valossa suloisen\nkuvan katselijan silmälle. Viiden tai kuuden vuoden kuluttua rouva\nFéray tuli taas siunatuksi, ja Jacques Féray, jonka se todella tulikin\ntietää, vannoi leikillisesti, että tällä kertaa oli tuleva poika. Sillä\nvälin kohtasi Férias'in aluetta eräänä syys-yönä onneton vesitulva.\nTämä vedenpaisumus kesti koko seuraavan päivän, ja seuraavana yönä\ntuo rauhallinen puro, joka oli muuttunut pauhaavaksi virraksi, paisui\nyli ääriensä, tulvasi kentille ja kaatoi myllyn. Jacques Féray\npelastui töin tuskin vaimoineen ja lapsineen, mutta tämä tempaus teki\nhänestä hävinneen miehen, sillä hän oli menettänyt, paitsi kaatuneita\nhuoneitaan sekä turmeltunutta kalustoansa, vielä melkoisen varaston\njyviä ja jauhoja. Vaimo, heikko kun oli, kuoli kolmen päivän perästä,\nja pikku tytär, jonka jalat olivat olleet koko yön vedessä, seurasi\näitiänsä Férias'in kalmistoon. -- Päivää jälkeen lapsen hautajaisten\nlähti armelias pastori isää lohduttamaan. Hän löysi mies paran\nvirumasta vatsallansa särkyneen vesirattaan päällä, keltaisessa\nliejussa, joka peitti hänen pientä puutarhaansa, hänet, joka muinoin\noli niin iloinen.\n\n-- Ylös, Jacques! kirkkoherra huusi häntä pudistellen. Jacques ei\nliikahtanut paikalta.\n\n-- Nouse toki, minä pyydän sinua, jatkoi kirkkoherra. Jacques kohotti\npäätänsä:\n\n-- Menkää tiehenne, hän sanoi. Hyvää Jumalaa ei ole!\n\nKun kirkkoherra ei häneltä saanut muuta vastausta, hän lähti pahoilla\nmielin pois. Seuraavana päivänä, kun hän jälleen tuli, oli mies vielä\nsamassa paikassa ja samassa asennossa ja vastasi kaikkiin hänen\nlohdutuksiinsa ainoastaan:\n\n-- Hyvää Jumalaa ei ole!\n\nIhmiset huomasivat pian, että mies paran järki oli suuresti\nheikentynyt. Hän lähti myllynsä raunioilta ja asettui erääsen kurjaan\nolkimajaan, joka oli laitettu autiolle meren rannikolle lampaitten\nsuojaksi kuumilla päivillä, sekä eli siellä kuin metsän-elävä. Väliin,\netenkin myrskyisinä päivinä, kuultiin hänen kirkuvan niin julmalla\näänellä, että kauhun väreitä alkoi kulkea ruumiin läpi. Hänellä oli\nhulluutensa ensiaikoina kummallinen tapa. Useimpina aamuina perätysten\nolivat Férias'in kirkon-ikkunat rikkilyötyinä ja keskelle kirkon\nkivilattiaa oli heitetty pieniä kiviä. Kirkkoa alettiin vartioida ja\neräänä yönä saatiin Jacques Féray kiinni, kun hän juuri poikamaisella\nja raivokkaalla innolla nakkeli kiviä saman Jumalan huoneesen, joka oli\nniin kovasti häntä rangaissut. Oltiin aikeessa panna hänet vankeuteen,\nmutta hyvänluontoinen kirkkoherra sääli häntä eikä suostunut siihen.\nTämä olikin ainoa ilkityö, josta onnetonta voitiin syyttää. Vaikka\nhän ulkonäöltään oli kammottava, niin ei hän kuitenkaan tehnyt\nmitään pahaa. Usein näit hänen istuvan erään joen äyräällä, kasvot\nkäännettyinä erääsen tokeesen päin. Ihmiset olivat ajan pitkään\nlakanneet säälimästä häntä kuten muitakin onnettomia, ja hän oli enää\nvain kauhun ja naurun esineenä. Häntä kutsuttiin hullu-Féray'ksi,\nja samalla kun hänelle, osaksi pelosta, annettiin leipäpala talojen\novella, lapset kiinnittivät ryysyjä hänen selkäänsä.\n\nEräänä päivänä oli Sibylla taas jättänyt imettäjänsä jonkun matkan\npäähän ja mennyt lähteen rannalle, johon vesi valui Haltian-kalliosta.\nHän oli paljain päin ja tutkittuansa hetkisen kasveja, jotka\npeittivät lähteen pohjaa, hän vaipui vähitellen rannan ruohostoon ja\nkukkiin. Sellaisen kummallisen mielenliikutuksen valtaamana, jotka\nhäntä kohtasivat viime aikoina, hän alkoi itkeä ja katsella, kuinka\nkyyneleensä toinen toisensa perästä putosivat läpikuultavan lähteen\nlirisevään veteen. Hiljainen rahina herätti hänet äkkiä; hän näki\nhullun Féray'n olevan kumartuneena vastaisen rannan ruohostossa.\nHänen laihat, kalpeat ja epätoivoiset kasvonsa, joita rikkinäinen\nolkihatun risa peitti, pistäytyi esiin eräästä pensaasta; hän\ntuijoitti Sibyllaan merkillisen tarkkaavaisena. Runsaita kyyneleitä\nvieri hänen syvällepainuneista silmistänsä hänen harmaasen partaansa.\nNähdessään tällaisen hirviön, lapsi, vaikka muuten olikin uskalias,\ntunsi väristyksen käyvän läpi suoniensa. Hän tahtoi huutaa, mutta\nei saanut ääntä. Hullu ymmärsi hänen kauhunsa ja sanoi matalalla ja\nsurkuttelevalla äänellä:\n\n-- Älkää pelätkö, en minä tee teidän pahaa.\n\nHän nousi ylös, kun Sibyllakin hypähti seisoman, tietämättä itsekkään\nmiksi, lähestyi häntä ja katseli häntä tarkasti.\n\n-- Lapsi raukka! hän jupisi, lapsi raukka!\n\nJa heittäytyen maahan hän nyyhkytti kasvot käsiin kätkettyinä.\n\nSibylla tunsi mies paran elämäkerran; hän aavisti, että jokin himmeä\nsaman-näköisyys muistutti hänen pikku tytärvainajatansa; sääli\nvoitti hetkiseksi kauhun hänen herkkätuntoisessa sydämessään; hän\nlaskeutui polvillensa ja laski lempeästi valkoisen kätösensä hullun\npörröiselle päälle. Sitten, ikäänkuin rohkeudestansa kauhistuneena, hän\nlähti juoksemaan imettäjänsä luoksi, joka ei niin vähää pelästynyt,\nnähdessään hetkistä myöhemmin Jacques Féray'n rientävän hänen\njäljestänsä. Hän seurasi heitä kuin koira aina linnaan saakka. Herra\nja rouva de Férias, Sibyllan kertomuksesta liikutettuina, menivät\nonnettoman luoksi, joka oli jäänyt puiston ristikkoportin taakse,\nlausuivat hänelle ystävällisiä sanoja ja täyttivät hänen laukkunsa\nruokatavaroilla. Tästä ajasta lähtien hänen hulluutensa sai tyynemmän\nluonteen. Ei kulunut päivääkään, jona hän ei olisi tullut linnan\nportille, minne Sibylla aina riensi, käsissä jotakin vietävää. Hän\ntapasi hänet usein kävelyillänsä; hän oli huomannut, että Sibylla\nrakasti metsäkukkia; hän tiesi mitä hän piti paraimpina ja sitoi\nniistä sanomattoman suuria vihkoja ja vei ne sanaakaan sanomatta\nlapsen jalkojen viereen. Tämä sanoi hänelle hymyillen: \"Kiitoksia,\nJacques hyvä;\" ja hullu vetäytyi tyytyväisenä pois. Markiisi ja\nmarkiisitar kutsuivat häntä Sibyllan mielipuoleksi, ja palvelijat\nneidin mielipuoleksi. Sibylla oli ihastunut ja hiukan ylpeä siitä\nvallasta, missä hän piti miesparan alakuloista ja häiriytynyttä\nmieltä. Mutta yhdessä kohden tämä valta oli heikko: vanhempiensa\nkehoituksesta Sibylla koitti eräänä päivänä viedä Jacques'in messuun\nFérias'in kirkkoon. Mutta kun oli tultu kirkkopihan portille, hän\nirtautui väkisin Sibyllan käsistä, päästi julman huudahduksen ja läksi\njuoksemaan pois pitkin kenttää.\n\nNoin kahta kuukautta myöhemmin, kun hän ensikerran oli tavannut\nhullun Féray'n, Sibyllalle tuli vieraaksi hänen ystävättärensä\nKlotilda Desrozais, joka oli aikeissa mennä Pariisin luostariin siellä\ntäydentääksensä kasvatustansa tai pikemmin sitä siellä aloittaaksensa.\nNeiti Klotilda oli silloin noin kahden- tai kolmentoista-vuotias;\nhänellä oli pitkä, ihmeen kaunis vartalo, ihanat silmät, jotka\ntavallisesti olivat puoliksi suljettuina, mutta jotka olivat lumoovat,\nkun hän ne avasi, raskaat, kiiltävän mustat palmikot ja purppuraisten\nhuultensa välistä hohtavat hampaat, valkoiset kuin tuoreen pähkinän\nsydän. Muuten hän oli vilkas ja suloinen sekä erittäin tuntehikas.\nMutta ei, totta puhuen, hyvin tiedetty, mitä aineksia löytyi tuon\nrikaslahjaisen olennon hehkuvassa rinnassa, joka oli jätetty oman\nonnensa nojaan kuin keskelle metsää ja joka Sibyllassa herätti\nlevottomuuden sekaista myötätuntoisuutta. Neiti Klotilda saattoi hänet\nusein levottomaksi hillittömän luontonsa oikuilla, mutta jo seuraavassa\ntuokiossa hän lepytti häntä vastustamattoman lempeytensä tulvalla.\nKyynelsilmin hän painoi häntä vasten rintaansa ja sanoi: \"Minä rakastan\nsinua, Sibylla kulta, aina sinua rakastan! Sinunkin täytyy luvata koko\nikäsi rakastaa minua. Lupaatko?\" Sibylla lupasi arasti. \"Katsoppas\",\njatkoi Klotilda, \"minä rakastan niitä, joita rakastan, niin suuresti\nettä tahtoisin heidät syödä.\" Ja todella purikin hän heitä joskus.\n\nNeiti Desrozais oli siis tullut päiväksi Férias'iin. Sill'aikaa kun\nSibylla valmisteli virvoituksia ystävättärellensä, tämä huomasi\nikkunasta hullun Féray'n, joka virui siimeksisessä linnan pihassa.\nSanaakaan sanomatta Klotilda juoksi kyökkiin, pyysi sieltä itsellensä\nnuoran pätkän, pujotteli siihen rautakapineita, vanhoja kannuksia\nja lasinpalasia, joita hän kokoili sieltä ja täältä, ja meni salaa\nripustamaan tätä kalukimppua nukkuvan mielipuolen vaatteisin.\nSittenkuin hän vielä oli pitänyt huolta siitä, että kaikki pihan\nportit olivat kiinni, hän huusi suurta pörröistä koiraansa Max'ia,\njoka oli hänen muassansa joka paikassa. Hän potkasi sitten hullua\njalallansa, joka kavahti ylös. \"Ots' kiinni, Max\", huusi hän \"ots'\nkiinni!\" Jacques pelkäsi suuresti koiria, jotka ylimalkaan eivät\nolleet hänelle ystävällisiä. Kun hän näki koiran syöksevän päällensä,\nhän läksi hurjistuneena juoksemaan. Helisevä taakka, joka riippui\nhänen kaulastansa, tuli liikkeesen ja lisäsi vaan hänen kauhuansa.\nHän juoksi, koira kantapäillä, pelästyneenä huohottaen ja läähättäen\nportilta portille, kauniin Klotildan suureksi iloksi. Sillä välin oli\nSibylla, melua kummastellen, juossut ikkunan luo. Niinpian kuin hän\nnäki miten asian laita oli, hän juoksi pihalle ja saapui mielipuolen\nluo juuri samalla hetkellä, kun koira tarttui hänen jalkojensa ympäri\nkiedottuihin riepuihin. Lapsi ponnisti kaikki voimansa työntääksensä\nholhottinsa kimpusta koiraa, joka äkkiä käänsi vihansa Sibyllaan ja\npuri häntä käteen niin että siitä alkoi vuotaa verta. Palvelijat\njoutuivat avuksi, karkoittivat koiran ja kantoivat pyörtyneen Sibyllan\npois. Nähdessään kujeensa lopullisen seurauksen, Klotilda vuodatti\noikein kyyneltulvia. Mutta kun hänen rakas tätinsä tuntia myöhemmin\ntuli hakemaan häntä pois, ja kun hän näki Jacques Féray'n, joka oli\nheittäytynyt maantielle makaamaan, nousevan ylös ja näyttävän hänelle\nnyrkkiänsä, helistellen sitä rautasälykimppua, jonka tyttö oli sitonut\nhänen vaatteisinsa, niin hän ei voinut pidättää itseänsä nauramasta\nhoukkion äänetöntä uhkausta. Mutta sitä hän sai katua.\n\nSibylla makasi kuumetaudissa vuoteen omana kolme päivää. Jacques Féray\nvietti nämä kolme päivää maaten kuten kuollut hänen huoneensa ikkunan\nalla. Kun häntä oli turhaan yritetty saada pois tästä paikasta, niin\nhänen annettiin, hra de Férias'in käskystä, siinä olla, ja kannettiin\nhänelle sinne ruokaa. Hän ei lähtenyt sieltä edes yölläkään. Neljännen\npäivän aamuna hän kuuli lausuttavan nimeänsä, ja hän käänsi äkkiä\npäätänsä, nähden Sibyllan hänen ikkunassansa. Oli jotakin liikuttavaa\nhänen hymyilemisessänsä, joka talvi-auringon säteen tavoin liikkui\nhänen surullisilla kasvoillansa, jotka eivät milloinkaan nauraneet.\n\n\n\n\nV.\n\nMiss O'Neil.\n\n\nHra de Férias, jonka mielestä lasten siveellinen kasvatus pitää\naloitettaman jo kehdosta saakka, ei ensinkään kiirehtinyt pienen\npoikansa tyttären kasvatuksen opinnollista puolta.\n\n-- Sielu, sanoi hän, on kuin nuorten puiden ydin, joka vaatii tukemista\nja ohjaamista samassa määrässä kuin itse puut kasvavat. Mutta meidän\ntulee, kuten luontokin tekee, odottaa siksi kunnes kasvattimme ovat\njossakin määrin voimistuneet ja kypsyneet, ennenkuin voimme niistä\nhedelmiä saada. Mitä enemmän nämät pienet aivot, lisäsi hän, silitellen\nSibyllan vaaleita hiuksia, osoittavat onnellista ja suotuisaa\ntaipumusta, sitä enemmän ne kukalle puhjettuansa vaativat hempeyttä ja\nhuolenpitoa.\n\nKuitenkin se hetki, jona markiisi ja markiisitar vihdoin katsoivat\nsoveliaaksi antaa Sibyllan tehdä tuttavuutta salaperäisen aapiston\nkanssa, oli heille epäilyksen ja katkeruuden hetki, mutta rouva\nde Beaumesnil'issa se herätti ääretöntä riemua. Sibylla, joka oli\nollut aina niin halukas ja taipuvainen vaipumaan mielikuvituksiinsa,\nosoitti olevansa surkuteltavassa määrässä kykenemätön oppimaan\nlukemisen käytännöllistä taitoa. Ei hyvällä eikä pahalla voitu\npoistaa hänen uneksivan järkensä kammoa säännölliseen vaivannäköön.\nMarkiisitar-parka, joka turhaan näki vaivaa ja jo melkein kadotti\ntaivaallisen kärsivällisyytensäkin, kutsui avuksensa Férias'in\nkirkkoherran, joka ryhtyi työhönsä vakavalla innolla, mutta hänellä ei\nollut sen enempää menestystä.\n\n-- Tämä huolestuttaa minun, hän sanoi.\n\nAikaa voittaen se hänelle teki paljon muutakin.\n\n-- Pienokaisesta tulee taitamatoin, vastasi rouva de Beaumesnil. He\novat tylstyttäneet hänen järkensä. Siitä olinkin varma... Jo viiden\nvanhana osasi Klodilta lukea ja jutella satujakin!\n\n-- Minun nähdäkseni ainoastaan ihme, kirkkoherra sanoi, saattaa\npelastaa meidät tästä pulasta.\n\nIhme tapahtuikin, ei tosin sellainen kuin kirkkoherra oli ajatellut,\nvaan sellainen, jota on aina sallittu toivoa jumalalliselta\nkaitselmukselta. Ihmeet tapahtuvat nimittäin sydämissä, siellä ne ovat\nmahdollisia hyvinkin usein.\n\nSibylla tiesi varsin hyvin että hän oli orpo, ja hän käsitti sen sanan\nsurullisen merkityksen. Mutta hra ja rouva de Férias pelkäsivät antaa\nliian päteviä syitä hänen herkälle tunteellisuudellensa, eivätkä\nantaneet tämän asian johdosta selityksiä, joita hänen lapsellinen,\nväliin raivoisakin uteliaisuutensa kaipasi. Hänen isänsä ja äitinsä\nolivat taivaassa, siinä kaikki. Palvelusväki olivat saaneet ja\nuskollisesti noudattaneetkin käskyä vastata samalla tavalla. Heitä\noli kielletty puhumasta ja antamasta pienintäkään vihjausta, joka\nolisi saattanut kiinnittää Sibyllan huomiota pienessä kirkkotarhassa\nolevaan kahteen hautakiveen. Mutta tästä varovaisuudesta huolimatta\noli Sibylla kuitenkin, joka kävi joka sunnuntai vanhain vanhempiensa\nkanssa messussa, kummastukseksensa huomannut jotakin erityistä heidän\nkasvoissansa, kun he menivät kivien ohitse, sillä eräänä päivänä\nkirkosta tullessansa hän meni suoraa päätä patsaitten luo, joihin oli\nhakattu kultaisia kirjaimia ja kysyi, kääntyen imettäjänsä puoleen,\njoka pelästyneenä oli häntä seurannut:\n\n-- Mitä on tähän kirjoitettuna?\n\n-- Ei mitään, vastasi imettäjä.\n\n-- Siinä on kirjaimia, sanoi Sibylla, rypistäen kulmakarvojaan. Lue\nminulle, mitä siinä on.\n\n-- Se on latinaa, neiti.\n\nSibylla kohotti olkapäitään ja lähti. Tästä lähtien ei Férias'in hyvä\nkirkkoherra enää tuntenut oppilastansa. Hän hieroi käsiänsä, hän\nriemuitsi:\n\n-- Minä tiesin että kärsivällisyydellä olin tuleva perille.\n\nKuukautta myöhemmin antoi Sibylla viedä itsensä pappilaan saadaksensa\nmuka tietää, miten hänen opettajansa jaksoi, joka sairasti luuvaloa.\nHän poikkesi ohi mentäessä kalmistoon, pysähtyi patsaitten eteen, oli\ntuokion aikaa äänettä katsellen kultakirjaimia, sitten hän laskeutui\npolvillensa ja itki. Ihme oli tapahtunut, Sibylla osasi lukea.\n\nKun Sibylla kerran oli saanut omaksensa tämän inhimillisen\ntietovaraston avaimen, niin hän, kuten usein käy hänentapaistensa\nluonteitten, käytti sitä niin suurella kiihkolla, että sitä nyt\npikemmin sai hillitä ja pidättää, kuin kiihoittaa.\n\nTämä hillitön tiedonhalu, joka tahtoi ammentaa tietoja kaikilta\naloilta, toi muassansa pää-asiallisesti kaksi seurausta: ensiksi sen,\nettä Sibyllan vaatimatoin opettaja usein joutui suuresti hämillensä;\ntoiseksi sen, että hra de Férias otti omaan huostaansa kirjastonsa\navaimet. Mutta vanhalla markiisilla oli kuitenkin enemmän ymmärrystä,\nkuin että hän olisi tyytynyt tähän varakeinoon. Hän ei muuten ollut\nliiaksi levoton siitä kiihkosta, jossa näkyi sikin sokin liikkuvan\nsalaperäisiä unelmia ja luonnollista uteliaisuutta. Olla mitään\nlaiminlyömättä, mitään hillitsemättä, vaan irroittaen hänet niistä\nsekanaisista aineksista, joita hänen nuorissa aivoissansa liikkui,\njärjestää niiden halut, pitää harjoituksessa niiden voimia, sanalla\nsanoen, saattaa tämä sekasotku hedelmiä tuottavaksi, siinä oli\nhänen tehtävänsä, joka suorastaan seurasi hänen perusaatteistansa.\nMutta hra de Férias huomasi, ett'ei niin vireän neron ohjaamista\nkauvemmaksi saattanut jättää abotti Renaud'in heikkojen käsien ja\nkasvatus-opillisen kyvyn nojaan: hän päätti viivyttelemättä hankkia\nopettajattaren, jonka hoidettavaksi hän jättäisi Sibyllan kasvatuksen\najallisen puolen, sen sijaan että kasvatuksen hengellinen puoli\nluonnollisesti jäisi papin huoleksi. Kirkkoherra tunnusti häveliäästi\nkyllä tämän muutoksen hyödyn, jopa tarpeellisuudenkin.\n\n-- Lapsi, hän sanoi yksinkertaisesti, osoittaa kummallisia\nluonnonlahjoja, joiden vyyhteä en minä ole mies selvittämään. Kaikki,\nhra markiisi, mitä voin tehdä, on oleva siinä, että opetan hänelle\nhänen katkismuksensa ja senkin, lisäsi hän huoaten, Jumalan avulla.\n\nOpettajattaren valitsemisen luuli hra de Férias voivansa jättää\nserkkunsa kreivi de Vergnes'in huoleksi, joka oli äidin puolelta\nSibyllan iso-isä, ja jolle tämä tärkeä toimi oli helpompi, sekä\nsentähden, että hän asui Pariisissa, että laveamman vaikutus-alansa\nvuoksi. Hän kirjoitti kreiville vakavan ja liikuttavan kirjeen, jossa\nhän laveasti kertoi Sibyllan luonteesta ja pyysi häntä tekemään\nkaikkea sen hyväksi, että opettajatar olisi oppilaalle kelvollinen.\nKuukautta myöhemmin hra de Férias, jota kreivin vaiti-olo alkoi tehdä\nlevottomaksi, sai häneltä seuraavan vastauksen:\n**\n    \"Rakas serkkuni.\"\n\n    \"Sukellettuani helmienpyytäjän tavoin Pariisin valtameressä,\n    luulen vihdoinkin löytäneeni etsittävän aarteen. Ihmisellä ei\n    ole juuri viehättävä ulkomuoto. Hänellä ei ole siipiä, mutta\n    hän on sittenkin enkeli, sanotaan. Minä kuvailin enkeliä toisen\n    näköisiksi, mutta vähät siitä; minä lähetän hänet samalla\n    kuin kirjeenikin. Lähettäkää vaununne ------ pysäyspaikalle,\n    iltajunalle. Hän on juuri päättänyt erittäin onnellisesti erään\n    oppilaan kasvatuksen, mutta on siitä saanut hyvin niukan palkan.\n    Palvelijanne tuntevat hänet seuraavista tunnusmerkeistä: Miss\n    O'Neil (Augusta Mary), kolmenkymmenenvuotias, vaaleanverinen,\n    irlantilainen, syntyisin vanhasta ylhäisestä perheestä, puhuu\n    kaikkia kuolleita ja eläviä kieliä, ompelee koru-ompeluksia,\n    maalaa, soittaa harppua ja ratsastaa. Paljolta j.n.e.\n\n    Suudelmasade Sibyllalle. Minä vaivun markiisittaren jalkoihin.\"\n\nMarkiisi de Férias'ista tällainen kirje, hänen silmissään niin\ntärkeänä ja ratkaisevana hetkenä, osoitti tuskin anteeksi annettavaa\nkevytmielisyyttä, ja vaikka hän oli tottunut siihen maailmalliseen\nja pintapuoliseen muodollisuuteen, joka hra de Vergnes'issa peitti\nmelkoisen määrän ajatuskykyä ja tunteellisuutta, niin hän lähti\nitse, mielessä kuitenkin jonkinlainen pelontunne, ------ asemalle,\nvastaan ottamaan opettajatarta, jota oli hänelle niin leikillisellä\ntavalla kuvailtu. Miss O'Neil'in ensi katse, kun hän astui ulos\nvaunuista, ei ensinkään poistanut markiisin huolia; hän tunsi hänet\nhelposti, vaikka olikin jotenkin hämärä. Miss O'Neil oli aivan sen\nnäköinen, kuin kirjeessä oli sanottu. Hän oli pitkä, laiha nainen,\njoka astuskeli koneen tapaisella säännöllisyydellä ja jäykkyydellä.\nIhmiset väistivät ehdottomasti hänen käsivarsiansa, jotka näyttivät\naina melkein lävistävän hänen lihansa. Hänen kummastakin ulospitävästä\nposkipäästään riippui kaksi tulipunaista parrantyppyä niinkuin kaksi\npaju-oksaa. Ruskea olkihattu, joka vivahti ylös-alaisin käännettyyn\nsallaatti-astiaan, oli niinkuin kirkontorni hänen sulottomassa\npäässänsä. Hra de Férias'in sydän oli pakahtua.\n\n-- Totta tosiaan, hän jupisi, de Vergnes on aivan mieletön!\n\nMutta kuitenkin, kun hän lähestyi miss O'Neil raukkaa, hän näki tämän\nvaaleansinisistä silmistä loistavan niin kirkkaan valon, kuin taivaan\ntähdistä, niin puhtaan, niin sievän, niin hellän, ja samalla niin\nsurullisen, että se häntä liikutti ja puoleksi hänet valtasi. Miss\nO'Neil, jonka hänen ulkonaisen onnettomuutensa tieto teki araksi,\nvastasi vanhan markiisin kohteliaasen tervehdykseen ujosti, mutta\nhyvillä ja sopivilla sanoilla. Hänen äänellänsä oli kaunis sointu. Hra\nde Férias alkoi luulla, niinkuin hra de Vergnes'ikin, että nainen oli\nenkeli, vaikka hänen siipensä todella olivat sangen vähän näkyvissä.\nHän istui hänen viereensä vaunuihin, jotka lähtivät Férias'in linnaan,\neikä laiminlyönyt silmänräpäystäkään selittääksensä hänelle sen nuoren\noppilaan luonnetta, jonka opettaminen nyt jätettiin hänen toimeksensa.\nIrlannitar kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä häntä, kunnes\nhän lopetti puheensa lyhyellä loppulauseella, joka sisälsi hänen\nmielipiteensä kasvatuskysymyksessä.\n\n-- Herra, miss O'Neil silloin sanoi, minä näen millainen hän on. Mitä\nteidän mielipiteisiinne tulee, niin minun mielipiteeni ovat ihan samat.\nLapsen luonnonlahjojen kehittäminen ja viljeleminen on velvollisuus\neikä siinä ole milloinkaan vaaraa, jos tätä tekee sillä kannalla, että\najatus Jumalasta vallitsee ja pyhittää kaikki.\n\nMarkiisi veti tämän kuultuansa pitkän henkäyksen. Hän nyökäytti\ntyytyväisen näköisenä useampia kertoja päätänsä, ja vaunuihin levisi\npilvi tuoksuavaa puuteria.\n\n-- Rakas miss O'Neil, hän sanoi, minä rohkenen pyytää teitä kertomaan\nminulle elämäkertaanne, josta serkkuni de Vergnes on minulle antanut\nsangen vaillinaisia tietoja. Mutta älkää väärin käsittäkö syitä\nminun kysymykseeni, sillä minä pyydän teiltä tätä suosion osoitusta\nainoastaan sentähden, että te minussa olette herättäneet suurta\nmieltymystä.\n\nOn mahdotointa kertoa, kuinka oudolta ja suloiselta miss O'Neil'ista\ntuntui tämä vanhan markiisin sydämellinen kohteliaisuus. Kun hän\noli köyhä ja naurettavan ruma, niin maailma ei ollut, niinkuin on\nhelppo ymmärtää, hemmoittelemalla häntä turmellut. Kun häntä oli aina\nympäröinyt jäinen kylmyys niitten puolelta, jotka olivat ottaneet\nhänet palvelukseensa, ja kun hän oli aina jäykkä, umpimielinen ja\nheikkohermoinen, niinkuin ainakin se, jonka täytyy olla pahanilkisten\nja pilkallisten katseitten alaisena, niin hän oli saanut paljon kärsiä\nylpeydessänsä, joka oli suuri ja oikeutettu. Ensi kerran elämässänsä\nhän näki itseänsä pidettävän arvossa. Tämä kaunis vanhus puhui\nhänelle sellaista puhetta, jota hän ei ollut toivonut saavansa kuulla\nennenkuin taivaassa valittujen huulilta, jotka hurmasivat ainoastaan\nsiveellisellä loistollansa ja kauneudellansa. Käyttäen hyväksensä\nhämärää, hän antoi kaksi kyyneltä vieriä silmistänsä, jotka hän pyyhki\npois mustalla silkkihansikkaallansa; sitten hän kertoi lyhyesti\nelämänsä, joka muuten oli sangen yksinkertainen. Ainoa kohta, missä hän\nviipyi kauvemmin, oli hänen perheensä vanha sukuperä. Hän polveutui\nIrlannin vanhoista kuninkaista, jotka todella, lisäsi hän, eivät olleet\nmuita kuin clan-päälliköitä. Yksi hänen esi-isistänsä, Fergus Punainen,\nkuului toden näköisesti niitten irlantilaisten päälliköiden joukkoon,\njoilta ruhtinas Juhana Plantagenet (jonka nimeä miss O'Neil mainitsi\nkatkeralla halveksumisella) oli julkisessa tilaisuudessa hävyttömästi\ntemmannut parran pois. Miss O'Neil'in isä oli hänelle jättänyt melkoisen\nomaisuuden. Mutta hänellä oli kaksi veljeä, jotka omaisuutensa\nhoitamisessa eivät olleet käyttäneet tarpeellista tarkkuutta. Hra\nde Férias ymmärsi että miss O'Neil oli hyväntahtoisesti antanut\nomaisuutensa mennä veljiensä häviön korjaamiseen. Muuten se toimi,\njohon hänen oli täytynyt antautua, viehätti häntä erittäin ja tuotti\nhänelle kaikkea mahdollista onnea aina siihen päivään asti, jona hänen\noli täytynyt jättää oppilaansa. Mutta tämä päivä oli runnellut hänen\nsydämensä. Hän oli tarjoutunut jäämään nuoren neidin luoksi ehdoilla,\njotka olivat hänelle hiukan vastenmieliset, mutta joihin hän kuitenkin\npiti mahdollisena suostua (luultavasti kamarineitsyenä, tyttö parka!).\nPerhe ei siihen suostunut, koska se katsoi sitä sopimattomaksi, jonka\nhän muuten itsekin myönsi.\n\n-- Miss Augusta, markiisi sanoi, sallikaa minun vakuuttaa teille,\nett'ei teidän koskaan minun huoneessani tarvitse pelätä sellaista\nonnettomuutta. Niin kauvan kuin minä elän, rakas miss O'Neil, elätte\ntekin minun kattoni alla. Ja minä erehtyisin suuresti poikani tyttären\nmielipiteitten suhteen, joll'ei hän kunnioittaisi, samoinkun minäkin,\nsitä muodollista, neuvoa, jolla minä suljen hänet tässä tarkoituksessa\nteidän suosioonne.\n\nMiss Augusta saattoi vaan epäselvällä äänellä kiittää; mutta hän talui\ntaaskin mustan silkkihansikkaansa laihalle poskellensa.\n\nTällaisella ystävällisellä kannalla olivat asiat kun hra de, Férias\nja miss O'Neil astuivat vaunuista linnan pihalle. Muutamia hetkiä\nmyöhemmin markiisitar, jota hänen puolisonsa oli lyhyellä puheella\nvalmistanut voittamaan ensi silmäyksen herättämää tunnetta, lisäsi\nIrlannittaren ihastusta kohtelunsa lempeällä hyväntahtoisuudella.\nOli myöhäinen ilta. Miss O'Neil vietiin hiljaa pieneen huoneesen,\nmissä Sibylla makasi valkeiden uutimien takana, toinen käsivarsi\npään yli asetettuna ja kätkettynä hänen hienoihin silkkikutriinsa,\nkasvoilla sama sulo, jota niille hänen maatessansakin loi hänen lumoava\nsielunsa. Imettäjä toi lampun ja miss O'Neil katseli kauvan, sanaakaan\nhiiskumatta ja hengittämistäänkin pidättäen, lasta, sill'aikaa kun\nmarkiisi ja markiisitar nojautuivat toisiansa vastaan hänen takanansa,\nkasvoilla ihastuksen hymy. Sibylla teki äkillisen liikkeen ja miss\nO'Neil asetti sormen huulillensa, astui muutaman askeleen taaksepäin\nja sanoi, kuiskaavalla äänellä, luoden kosteat ja säteilevät silmänsä\ntärkkääväisiin vanhuksiin:\n\n-- Hän on enkeli, minä jumaloin häntä! Saatettuna heti tämän jälkeen\nläheiseen avaraan ja komeasti sisustettuun huoneesen, jollaisessa\nhän ei ollut tottunut asumaan, tämä Fergus Punaisen jälkeläinen\nvalvoi vielä hyvän kappaleen yötä, vaikka olikin matkasta väsynyt,\nja silmäili ihastuneena tapetteihin kuvattuja henkilöitä: siinä oli\nelyysiumin lehdoissa olevia paimenia ja paimettaria, joilla oli vasu\nkädessä ja jotka näyttivät sangen onnellisilta, mutta jotka varmaan\nolivat sitä vähemmän kuin miss O'Neil. On surettavaa ajatella, että\nsamalla hetkellä, kun tämä kunnon nainen pääsi tällaisen paratiisin\nosallisuuteen, niin välkkyvä miekka jo häilyi hänen päänsä ylitse\nvalmiina häntä sieltä karkoittamaan.\n\nSeuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa\nja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa\noli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen\noppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen\nkyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin\njonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen\nystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi\naihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät\nkahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja\nmeni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita\nabotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys\noli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.\n\n-- No, mitä kuuluu? markiisi kysyi.\n\n-- Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen\nvalistunut ja helläsydäminen ihminen.\n\n-- Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa\npuoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen\nolen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole\nkaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle\nopetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän\narvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon,\njoka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta,\nminä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron\nsuloutta...\n\n-- Karakteerin suloisia hyveitä... hyvä markiisitar sanoi.\n\n-- Ja lujia uskonnollisia perus-aatteita, kirkkoherra lisäsi.\n\nKesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja\nimettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä\nsisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden\nsanoman jo näki hänen silmistänsäkin.\n\n-- Taivaan nimessä! imettäjä, mikä on? markiisi huudahti nousten ylös.\n\n-- Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei\nole kristitty!\n\n-- Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?... Se on mahdotointa!\nTe olette hullu, imettäjä!\n\n-- Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma,\nsillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista\npappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.\n\n-- Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa.\nProtestantti!... Sitten jatkoi hän hetken päästä: -- Rouva Rosa,\njättäkää meidät!\n\nTuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi\nsurullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de\nBeaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon\ntuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli\ntodellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se\nräjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen\nsydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.\n\n-- On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on\nauttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista\nvälinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!... Hän ei hanki tällaisesta\ntärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!... Yhtä hyvin hän\nolisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen,\nJumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä\nolisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan\ntällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt\nnäin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen,\nkuinka olisin voinut uskoa... tässä on täytynyt tapahtua erityinen\nonnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että\nimettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei\nhän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä\nkaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta\nlukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka\nansaitsee huomiota ja kunnioitusta... ja todella jouduin peloittavaan\npulaan tässä asiassa... Mitä on tehtävä?\n\n-- Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni\narasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi,\netenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.\n\n-- Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla\nhämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.\n\n-- Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä\najatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on\nkovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän\npoikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja,\nja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä\npeloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja\nhellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse\nolen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu\nhänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen.\nNiin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin\nsäästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja\nero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.\n\n-- Tämä on todella raskasta, ystäväni, markiisitar sanoi; mutta jos te\nkatsotte sen välttämättömäksi...\n\n-- Pikemmin parhaaksi, rouva de Beaumesnil äkkiä keskeytti.\n\n-- Suokaa anteeksi rouva, markiisi puuttui hiukan kiivaasti puheesen;\nmutta ettehän toki vaadi, että hän ajetaan varkaan tavoin pois,\nolkoonpa hän sitten vaikka kuinka monta kertaa protestantti!\n\nTaaskin kesti tuokio äänettömyyttä, kunnes markiisitar lausui lempeästi:\n\n-- Minä ai'oin sanoa, ystäväni, että minä, jos te sitä haluatte, otan\nilmoittaakseni asian miss O'Neil'ille.\n\n-- Ei niin, rakkaani, Sinä tahdot aina ottaa vaivat omille niskoillesi.\nSe ei ole oikein. Tiedätkö, onko miss O'Neil yksinänsä tätä nykyä?\n\n-- Sibylla on hänen kanssansa.\n\n-- Kutsukaa lapsi pois.\n\nMiss O'Neil raukka oli sillä välin, kun hän oli ollut markiisittaren\nlähdettyä yksinänsä Sibyllan kanssa, helposti huomannut oppilaansa\nsilmistä, ett'ei tämä häneen juuri ensinkään ollut mieltynyt. Hän oli\ntosin koittanut voittaa tätä vastenmielisyyttä ystävällisyydellä ja\nhyväilemisellä, mutta turhaan. Hän ei edes syleillyt Sibyllaa, vaikka\nhän sitä suuresti halusikin. Hymyillen ainoastaan niin lempeästi, kuin\nhän saattoi, hän vei hänet huoneesensa muka auttamaan häntä arkkujen\navaamisessa, joka lapsia aina suuresti miellyttää. Miss O'Neil alkoi\ntodella ottaa ulos halpoja kapineitaan ja asetella niitä sopivaan\njärjestykseen. Tämän työn kestäessä, joka muuten ei kauan kestänytkään,\nseisoi Sibylla, kädet selän takana ja otsa vedettynä huolekkaasen\nkurttuun, keskellä lattiaa, ja katseli sanaakaan sanomatta, melkeinpä\nhalveksien, miss O'Neil'in puuhaa ja juoksua, joka hänestä näytti\nniin pienen asian tähden olevan turhaa vaivaa. Mutta hänen kauniit\nkasvonsa muuttuivat ja kirkastuivat äkkiä, kun hän näki miss O'Neil'in\nvetävän erään arkun pohjalta kasvikokoelman ja sitten värilautasensa,\npensselinsä ja taulunkannattimet ja päälle päätteeksi puolen tusinaa\ntauluja, miss O'Neil'in käsialaa. Lapsen kysymykset alkoivat oikein\ntulvaamalla tulvata. Mutta ne pysähtyivät äkkiä, hänen nähdessänsä\nvieläkin kummallisemman ja vieläkin salaperäisemmän esineen: se oli\nharppu, jonka Irlannitar veti kotelosta, ja kun miss O'Neil asetti\nsoittokoneen kullatulle perustalle ja veti siitä muutamia surumielisiä\nsäveleitä, niin Sibyllan ihastus tämän merkillisen kapineen johdosta ei\nenää tiennyt rajaakaan.\n\n-- Opetatteko minulle kaikki, mitä itsekin taidatte, miss O'Neil?\n\n-- Kaikki, lemmikkini, kaikki.\n\n-- Opinko minäkin kaikkien kukkien nimet, niin kuin tekin?\n\n-- Kaikkien kukkien, lapseni.\n\n-- Saanko minäkin soittaa tätä kaunista soittokonetta, niinkuin enkelit?\n\n-- Niinkuin enkelit.\n\n-- Ja opinko maalaamaan sellaisia tauluja kuin teidänkin?\n\nLuultavasti ja toivoakseni parempiakin.\n\n-- En luule, että se on mahdollista, sillä ne ovat verrattomia.\n\nJa heti osoittaaksensa miss O'Neil'ille kunnioitustansa ja\nihastustansa, Sibylla kiiruhti tekemään hänelle kaikkia pieniä\npalveluksia, mitä hän sattui tarvitsemaan. Hän auttoi häntä kapineiden\nasettelemisessa ja järjestelemisessä, ja kun alettiin ripustaa tauluja,\nniin Sibylla nousi tuolille ja tarjosi miss O'Neil'ille nauloja. Nämä\ntaulut, sivumennen, eivät olleet niin verrattomia, kuin ne Sibyllasta\nnäyttivät, mutta eivät myöskään olleet ilman ansiotta, etenkin mitä\ntulee niiden henkeen ja väritykseen. Mutta niitä voisi moittia\nliiallisesta yksitoikkoisuudesta. Melkein kaikki kuvasivat samaa asiaa,\npienellä eroituksella, niinkuin päällekirjoituksetkin osoittivat,\njotka olivat vallan turhat, mutta jotka miss O'Neil kuitenkin\nvaatimattomuudessaan oli katsonut soveliaaksi piirtää niitten syrjään:\n_Eräs järvi kuunvalossa_, (pinxit miss O'Neil.)\n\n-- _Kuun nousu erään järven yli_. (pinxit miss O'Neil.)\n\n-- _Järvi. Kuuvalokuvaus_. (pinxit miss O'Neil.)\n\nKun Irlannitar oli lopettanut työnsä toimeliaan ystävättärensä avulla,\nhän otti arkun pohjalta vielä erään taulun, joka oli huolellisesti\nkääritty vahakankaiseen tuppeen.\n\nTämä lapseni, miss O'Neil sanoi, ei olekaan minun tekemäni; se on\nviimeinen muisto siltä nuorelta tytöltä, joka ennen teitä oli minun\nainoana oppilaanani. Hän on salaa maalannut tälle kankaalle, lapsi\nraukka, kokonaisen kuukauden ennen lähtöäni ja on pyytänyt antaessaan\nsen minulle, ett'en avaisi sitä ennenkuin olen saapunut määräpaikkaani.\nMinä tunnustan, lapseni, että olen liikutettu avatessani tätä peitettä.\n\nHän veti vapisevin käsin peitteen syrjään. Taulu, jolle miss O'Neil loi\nuteliaan silmäyksen, esitteli viherjäistä järveä, jota tummennettu kuu\nluonnottomasti valaisi, ja keskellä järveä uiskenteli eräässä kehdossa,\nkuin Moses, lapsi, jonka ivapiirustuksen tapaan kuvatut kasvojen\npiirteet hirveästi muistuttivat miss O'Neil'ia. Reunuksessa oli: _Miss\nO'Neil'in syntyminen eräällä järvellä. Kuuvalokuvaus_.\n\nMiss O'Neil'in oppilas, nuori tyttö, jolla silminnähtävästi oli\ntaipumusta leikillisyyteen, oli luullut olevan sangen sopivaa, sangen\nhauskaa ja sangen mieluista antaa opettajattarellensa jäähyväisiksi\ntämä pistävä kyhäelmä, jossa tuli esiin hänen maalaustaiteelliset\nharrastuksensa. Mutta miss O'Neil ei, pahaksi onneksi, katsonut asiaa\nsamalta kannalta kuin hänen oppilaansa, sillä hän heittäytyi haikeasti\nitkien eräälle tuolille.\n\n-- Oi tätä julmuutta! hän sanoi. Se on siis totta... minä olen turhaan\nnähnyt vaivaa... Hänellä ei ole sydäntä! Ei! Voi, kuinka minulla\non tästä tuskaa! Te ette saata tätä ymmärtää, pienokaiseni, jatkoi\nhän puristaen tuskissaan Sibyllan kättä, eikä tämä sitä todella\nkäsittänytkään, vaan katseli häntä sääliväisesti. Mutta minä tahdon\nsen teille selittää; minä olen kasvattanut, hoitanut ja hyväillyt tätä\ntyttöä kymmenen vuotta, niinkuin suloista kukkaa. Hän on yöt ja päivät\nollut minun rakkauteni ja ihastukseni esineenä. Minä olen tarjoutunut\nhänen palvelijattareksensa ja hänen lastensa palvelijattareksi vaan\nsentähden, ett'ei minun olisi tarvinnut häntä jättää. Ja kumminkin\nhänen viimeinen ajatuksensa, hänen viimeinen sanansa on pilkkaa,\nkylmyyttä ja häväistystä!... Te ette saata käsittää, kuinka paljon\nminä kärsin, lapsi raukka, te ette sitä saata... Se on mahdotonta!\nAjatelkaa, että minä olen ihan yksin maailmassa, enemmän yksin\nkuin kukaan muu, sentähden että olen ruma ja sulotoin, ja tämä\ntuomitsee minut jäämään ijäkseni yksin, lemmettömäksi, miehettömäksi,\nlapsettomaksi!... Ja minä olisin ollut niin hyvä äiti, kuulkaa Sibylla,\nniin hellä äiti!... Hän sen kyllä tietää, hän onneton, jota olen\nrakastanut enemmän, kuin hänen äitinsä milloinkaan on häntä rakastanut.\nJa nyt... nyt hän murtaa minun sydämeni! Tyttö parka kätki käsiinsä\nkasvonsa.\n\n-- Älkää itkekö, miss O'Neil, Sibylla sanoi, koettaen vetää hänen\nkäsiänsä; ette te enää ole oleva ihan yksin. Minun äitini on taivaassa,\nolkaa te hänen sijassansa, tahdotteko?\n\n-- Oi Jumala! rakas pienokaiseni! miss O'Neil nyyhkytti.\n\n-- Me emme milloinkaan jätä toisiamme, miss O'Neil,\n\n-- Emme, emme milloinkaan?\n\n-- Mikä on nimenne, miss O'Neil?\n\n-- Augusta-Mary, kuiskasi miss O'Neil, kyynelsilmin.\n\n-- Hyvä, Augusta-Mary, me emme milloinkaan jätä toisiamme.\n\nMiss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen\nkäsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin\nhänet kyyneleisin ja hyväilyihin.\n\nImettäjä tapasi heidät tässä asennossa.\n\n-- Neitiä kutsutaan saliin, hän sanoi kuivasti.\n\nSibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi\nimettäjää.\n\n-- Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!... Mitä on tapahtunut?\nmarkiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.\n\n-- Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on\ntehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä\nolen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina\nhänen kanssansa.\n\n-- Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä\ntämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään\nmiss O'Neil hyvästi.\n\n-- Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä.\nAjatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton.\nMuuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että\nminäkin siitä kuolisin.\n\n-- Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen\ntästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha\nkyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että\nmiss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono\nuskonto.\n\n-- Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono.\nOlkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän,\nja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.\n\n-- Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan\nkärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa,\nettä miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli,\nettä hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja\nhyvä uskonto.\n\n-- Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on\noleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö\nniin, rakas kirkkoherra?\n\nKirkkoherra liikahti tuolillansa.\n\n-- Voi jospa se olisi mahdollista! markiisitar sanoi puoliääneensä.\n\n-- Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan\nympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä,\nettä meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä\nmaailmassa... Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen\nnäkeekin!\n\n-- Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran\nsilmäyksen kirkkoherraan.\n\n-- Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa\nusein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.\n\nMarkiisi ryhtyi harkitsemaan asian tätä puolta.\n\n-- Älkää olko varomatoin, kirkkoherra, hän sanoi; te näette heikkouteni\ntämän onnettoman suhteen: vielä sana siihen suuntaan, ja minä pidän\nhänet luonani.\n\n-- Ainakin voisi, kirkkoherra sanoi, koettaa jonkun aikaa.\n\n-- Hän jääpi! Hän jääpi! Sibylla huusi. Kiitoksia kirkkoherra!\nKiitoksia, iso-isä!\n\nJa hän juoksi salista. Häntä kutsuttiin takaisin, mutta turhaan. Hän\noli jo miss O'Neil'in sylissä, joka siis samalla kertaa sai tietää sekä\nvaaransa että pelastuksensa tämän enkelin suloisesta suusta, joka oli\nlevittänyt siipensä hänen suojaksensa.\n\n\n\n\nVI.\n\nSibylla poissa kirkon helmoista.\n\n\nMutta pian levisi ja tuli tietyksi ympäristössä herra de Férias'in\njalomielinen määräys rouva de Beaumesnil'in lipeän kielen kautta ja\nherätti ylimalkaan huonoja ajatuksia vanhan markiisin päättämiskyvystä,\neikä tästä syytöksestä pelastunut kirkkoherrakaan, jota katsottiin\nhänen rikosveljeksensä. Muuten onkin myönnettävä, ett'ei maailmaa,\njoka ei tarkastele yksityisseikkoja ja jota tuomitsee asioita\nkokonaisuudessaan, sopinut syyttää siitä, että se piti kummallisena\nja sopimattomana asiaa, joka nyt oli sen arvosteltavana. Hra de\nFérias, kerran päästyänsä vapaaksi ensi innostuksestansa, ei hänkään\nsaattanut olla katselematta jonkinlaisella levottomuudella sitä\nvastuunalaisuutta, johon hän oli joutunut antaissaan poikansatyttärelle\nväärä-oppisen opettajattaren. Mitä kirkkoherraan tulee, niin hän\nyleisen huhun ja omantunnon vaivojensa lisäksi vielä sai senkin\nmielipahan, että hän tämän johdosta sai kiitoksia kantoonin\nrauhantuomarilta, vapaa-uskoiselta vanhukselta, joka piti Voltaire'a\njumalana -- jonka profeetaksi hän näytti itseänsä luulevan.\n\nAbotti Renaud lähti Férias'in linnaan kolmea päivää myöhemmin miss\nO'Neil'in tuloa. Matkalla sai hän harmiksensa kuulla voltaire-mielisen\nvirkamiehen epäilyttävän kiitoksen. Alla päin hän jatkoi matkaansa ja\ntavattuaan markiisin, joka oli aamu-kävelyllään kastanjakäytävällä, hän\nuskoi hänelle vilpittömästi surunsa ja murheensa.\n\n-- Arvokas ystäväni, hra de Férias hänelle vastasi, te saatatte\nymmärtää, ett'en itsekään lepää ruusuvuoteella; minä saan, niinkuin\ntekin, kuulla ikäviä huhuja kansan mielipiteestä, ja minä luulen, että\nrauhantuomarin suostumuksenosoitus tietää pahaa. Sillä ystäviemme\nmurheen jälkeen, jota meidän enimmän tulee pelätä, on meidän, sanoo\nviisas, varominen vihollistemme riemua. Mutta yhtähyvin, rakas abotti,\naion pitää miss O'Neil'ia luonani, sillä pitkän elämäni kuluessa olen\ntullut huomaamaan, että niitä tekoja, joihin sydän on yllyttänyt, ja\njoita kuitenkin on paljon vaikeampi toimeenpanna kuin itsekkään ja\nankaran järjen punnitsemia päätöksiä, maailma aina moittii, mutta että\nkaitselmus usein on niitä siunannut. Sentähden on meidän auttaminen\ntoisiamme, jotta Jumala meitä auttaisi, emmekä me, te ja minä, arvokas\nystäväni, saa mitään lyödä laimin päästäksemme sen tärkeän yrityksen\nperille, johon olemme ryhtyneet, s.o. hankkiaksemme Sibyllalle sitä\nhyvää ja monipuolista kasvatusta, jonka miss O'Neil näyttää voivan\nhänelle antaa, ja samalla säilyttääksemme lasta isiemme puhtaassa\nuskossa.\n\nVaikka Sibylla vasta kahden vuoden kuluttua oli pääsevä ensi kerran\nripille, niin päätettiin tämän kaksinaisen päämäärän saavuttamiseksi,\nettä abotti Renaud jo samana päivänä olisi alkava luentosarjan,\njoiden tarkoituksena oli juurruttaa puhdas-oppisuus horjumattomalle\npohjalle neiti Sibyllan sydämeen. Samalla saattoi miss O'Neil ilman\nvaaratta, niin toivottiin, edistää Sibylla-Annen opillista ja\nsiveellistä kasvatusta. Miss O'Neil oli mukaantuva, -- siitä ei hra de\nFérias vähääkään epäillyt -- sen muodollisen määräyksen mukaan, joka\nhänelle annettiin, ett'ei hän oppilainensa milloinkaan käsittelisi\nuskonnollisia asioita, paitsi yleis-siveellisen katsantokannan mukaan.\nMutta jos miss O'Neil -- sillä kaikkea piti edeltäpäin otaksua -- olisi\npettänyt markiisin toiveet ja olisi, antautuen hänen sukupuolellensa\ntavallisen ulkopyhyyden valtaan, vetänyt taskustansa Raamatun ja\nruvennut uskonkiistaan, niin olihan abotti Renaud saapuvilla,\nvalppaana ja huolellisena, joka oli valmis keksimään miss O'Neil'in\nensimmäisenkin yrityksen siihen suuntaan.\n\n-- Totta tosiaan, markiisi sanoi, yhtä helposti voisi tapahtua, että\nhieno kärppä likaisimman kotieläimemme tavoin rypöisi lokarapakossa,\nkuin että Augusta-Mary edes ajattelisikaan ryhtyä laittomaan tekoon.\n\nSe oli myöskin markiisittaren vakuutus, ja vieläpä kirkkoherrankin.\nNämä kolme kunnon ihmistä pääsivät täten kaikista omantunnon-vaivoista\nja saattoivat sydämellisesti iloita siitä suuresta määrästä, missä\nSibyllan erinomaiset luonnonlahjat edistyivät miss O'Neil'in\ntaikasauvan johdossa. Hänen harvinainen neronsa kohosikin sellaisella\nnopeudella, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi, joll'ei\nsitä olisi ollut hillitsemässä ja opastamassa ymmärtäväinen ja\najattelevainen käsi; mutta miss O'Neil tiesi kyllä tehtävänsä.\n\n-- Minä voisin, hiukan häntä vielä kiihoittamalla, saada ihmeitä\naikaan, hän sanoi hra de Férias'ille. Mutta on sentään parempi hillitä\nhäntä ja antaa hänestä tulla vaan kunnon naisen. Muuten ei minulla\nsiitä olisikaan suurta ansiota, sillä hänen pieni kultakutrinen päänsä\non kuin häkki, täynnä tyytymättömiä lintuja, joille tarvitsee vaan\nantaa tilaisuus lentää tiehensä.\n\nHra ja rouva de Férias olivat yhtäpaljon iloissansa Sibyllan innosta\nja edistymisestä kuin myöskin siitä suloisesta muutoksesta, minkä\nhe olivat huomanneet hänen karakteerissansa aina siitä päivästä\nsaakka, kuin hän ryhtyi vakavasti ja säännöllisesti lukemaan. Vaikka\nhän vieläkin oli pikku tytöksi erinomaisen totinen ja viisas, niin\nhän oli kuitenkin heittänyt nuot hajamieliset unelmansa, joihin hän\nsitä ennen oli niin halukkaasti antautunut ja jotka alinomaa olivat\nverhonneet hänen nuorta otsaansa oudolla synkkeydellä. Hänen suloinen\nlapsen-naurunsa, raikas kuin puron lirinä metsässä, kajahteli taas\ntuon tuostakin vanhoissa korridoreissa. Näyttipä hän joskus perheen\nkeskuudessa taipumusta pilaankin, joka väliin saattoi muuttua vielä\nivaksikin. Tällainen hilpeys, joka väliin yht'äkkiä heräsi neiti\nde Férias'issa, suli hänen kasvojensa tavallisen vakavuuden kanssa\nmiellyttäväksi suloksi. Joll'ei hänessä olisi ollut niinpaljon\nluonnollista helläsydämisyyttä, niin tämä hänen karakteerinsa taipumus\nolisi helposti saattanut muuttua pisteliääksi ivaksi; sillä Sibylla,\nniinkuin sellainen pieni ilveilijä ainakin, osasi kaiken vakavuutensa\nja tyyneytensä ohessa ottaa huomioonsa kaiken sen hullunkurisuuden,\nmitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen terävä silmänsä huomasi\nheti sen, mikä oli naurettavaa, samoin kuin tarkka korva huomaa\nsoinnuttomuuden. Tuskin oli hän saanut lyijykynän käsiinsä, ennenkuin\ntämä hänen neronsa lahja jo ilmaantui muodottomissa, mutta sangen\nsattuvissa irvikuvissa. Täytyipä eräänä päivänä hra de Férias'in\noikein ankarastikin häntä varoittaa erään kuvan johdosta, mihin rouva\nde Beaumesnil'in kainot viikset ja ritari Theodor'in roomalainen nenä\nolivat tulleet jotensakin suurennettuun muotoon.\n\nVaikk'ei rouva de Beaumesnil tietänytkään tästä asiasta, niin hän ei,\nkuten saattoi arvatakin, juuri ensinkään ottanut osaa siihen iloon,\nmitä miss O'Neil'in edistystä tuottava opetus synnytti Férias'in\nlinnassa. Syynä hänen ilottomuuteensa ei ollut, jos hänen omiin\nsanoihinsa on luottamista, se ett'eivät hänen ennustuksensa käyneet\ntoteen, sillä ainahan on ihmisiä, jotka ovat onnellisempia, kuin\nansaitsevatkaan. Muuten ei koskaan loppu saata olla hyvä, jos alku on\npaha, ja eihän vielä ollut aika sanoa viimeistä sanaa.\n\n-- Ja saattepa nähdä, kirkkoherra, jonakuna päivänä tapahtuu jotakin\nerinomaista, en tiedä mitä; mutta jotakin tapahtuu, mikä on murtava\nFérias'in ylpeyden, sillä vielä on oikeutta vaativa Jumala taivaassa,\nja häntä ei olisi jos tämä näin röyhkeä itsepäisyys ja sopimaton\nhellyys jäisi kokonaan rankaisematta. Tällä en tahdo teitä moittia,\nsillä minä tiedän, että teidän tarkoituksenne oli puhdas: te toivoitte\nvoivanne kääntää tämän onnettoman olennon; mutta, näin meidän kesken,\nminä luulen, että toiveenne ovat jo aikoja sitten menneet menojansa...\nvai? eikö se ole totta, hyvä kirkkoherra?\n\nKirkkoherra myönsi niin olevan. Ilkeytensä varmalla aistilla rouva\nde Beaumesnil oli koskettanut juuri tätä kipeätä kohtaa mies-paran\nsydämessä. Abotti Renaud'in olikin todella sangen haikealla mielellä\ntäytynyt jättää se loistava unelma, joka hetkeksi oli hänet vallannut,\nja jossa hän oli nähnyt kruunaavansa miss O'Neil'in kääntyneitten\nverholla, mutta keskusteltuaan pari kolme kertaa Irlannittaren\nkanssa hän jo oli tullut huomaamaan hänessä vallitsevan valistuksen\nja mielipiteiden lujuuden, joita vastaan hän oli päättänyt olla\ntaistelematta. Hra de Férias oli vielä vahvistanut häntä hänen\npäätöksessänsä ja sanonut hänelle kohteliaasti, ett'ei ollut hyvä\narvelematta käydä asiaan käsiksi, vaan että oli antaminen asiain\nkypsyä, ja että miss O'Neil ei ollut mikään tavallinen ihminen -- joka\nei juuri osoittanut sitä, että hra de Férias olisi pitänyt kirkkoherraa\nerinomaisena älynä.\n\nKun tämä kunnon mies oli näin menettänyt kaikki hartaat toiveensa miss\nO'Neil'in suhteen, niin hän ryhtyi sitä suuremmalla innolla siihen\nosaan Sibyllan kasvatuksesta, joka oli hänen käsiinsä uskottu. Tältä\npuolelta ainakin hän sai lohdutusta itsellensä. Ensi vuonna hän oli\nluentojensa aineeksi valinnut pyh. biblian historian ja jättänyt\nkatkismuksen jumaluusopillisen opetuksen toiseksi vuodeksi. Raamatun\nitämaalainen suuremmoisuus ja liikuttavat legendat kristinuskon\nensiajoilta, heidän marttyyrinsa ja pyhimyksensä kuvaantuivat elävästi\nSibyllan mielikuvitukseen ja herättivät hänessä uskonnollisen\ninnostuksen, joka vähitellen tuli hänen lapsuutensa haaveellisen\nrunollisuuden sijaan. Hänen ajatuksissansa ei enään liikkunut\nkultavaatteisin puettuja haltioita, ei taikalinnoja eikä metsästeleviä\nruhtinaita, joita hän oli metsien yksinäisyydessä mietiskellyt,\nvaan korkeita thebaiidia, kalpeita erakoita ja pyhiä paimenia, ja\nennen kaikkia tuo suuri ja mystillinen Jumala ja hänen voimansa ja\nhyvyytensä, joka tuli näkyviin hänen ympärillänsä koko luonnossa,\noli se sitten kasvin itävänä voimana, myrskyjen pauhuna tahi tähtien\nloisteena, hämmensi hänen ajatuksiansa ja hurmasi hänen sydäntänsä.\n\nSibyllan uskonnollinen innostus, vaikka se ylimalkaan olikin\nkirkkoherralle ja markiisille tyytyväisyyden ja iloisen keskustelun\naiheena, tuotti heille kuitenkin jonkinlaista huolta sen kummallisen\nluonteensa kautta, jota se joskus osoitti. Täytyipä häntä eräänä\npäivänä ankarasti nuhdellakin, kun hän kävellessään hyvällä pakkasella\nkäytävällä oli katsonut jalomieliseksi antaa levättinsä eräälle\npienelle kerjäläistytölle ja senkautta saanut itsellensä pahan\nnuhan. Toisen kerran taas hänet löydettiin rukoilemassa polvillaan\neräästä orjantappurapensaasta, missä hän tahtoi jäljitellä erämaitten\npyhimyksien ankaruutta. Mutta helposti saattoi johtaa taas oikealle\nurallensa niin viisaan ja ajattelevaisen lapsen kuin Sibylla oli, ja\nmuutama sana riitti hillitsemään tätä liiallista kiihkoa. Useamman\nkuin yhden kerran sai hra de Férias ihmetellä sitä mielen jaloutta ja\npuhtautta, joka vallitsi hänen syntyvän hurskautensa innossa. -- Noin\nvuotta jälkeen miss O'Neil'in tuloa linnaan, vanha markiisi, joka aina\nnousi samalla kuin aurinkokin, hengitti ikkunansa ääressä helmikuun\naamuna raikasta ilmaa, kun hän huomasi Sibyllan yksinänsä kävelevän\npuistoon päin.\n\n-- Minnehän Sibylla näin varhain mennee? hän kysyi kääntyen\nmarkiisittaren puoleen. En luullut hänen vielä edes nousseenkaan,\nja hän on jo tuolla ulkona. Luulisi melkein hänen koittavan salata\nitseänsä. Mitä on hänellä tuossa vasussa?\n\n-- En tiedä, ystäväni, mitä hänellä on mielessä, sanoi markiisitar,\nmutta jo muutamana päivänä hänellä on ollut useampia neuvotteluja\nJacques Féray'n kanssa. Eilen hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi\ntunniksi ja tän' aamuna hän lainasi minulta pyhäsavu-astiani. Enempää\nen tiedä.\n\nTäytyy mennä hänen peräänsä.\n\nHra ja rouva de Férias saattoivat helposti nähdä huolekkaasti\nsiroitetussa hiekassa, joka peitti käytäviä linnan ympäristössä,\nSibyllan jäljet ja nämät veivät heidät vähän ajan päästä aukealle\npaikalle, joka oli puiston korkeimmalla kohdalla. Tämä paikka oli\nsyystäkin kuuluisa koko seudussa. Ylt'ympäri sitä kasvoi suuria,\nkomeita puita, paitsi merelle päin, mistä näkyi rivi loivia\nviheriäisiä kumpuja. Näitten kukkularyhmien välillä, jotka yhtyivät\ntoisiinsa alhaalla laaksossa, suuri syvänne jatkui aina merelle\nsaakka, muodostaen taivaan rannalle kolmikulmaisen au'enteen, jolle\nmeri heijasti milloin säteilevää taivaan sineä, milloin taas hopean\nvälkkyvää valoa. Keskellä avonaista paikkaa oli tavattoman suuri,\nvuosisatoja vanha tammi. Se verhosi tuuheilla oksillansa yhtä niistä\nharvinaisista muistomerkeistä, joita keltiläinen sivistys on jättänyt\nNormandian rannikolle, erästä suurta hakkaamattomasta kivestä tehtyä\npöytää, jolla oli jotensakin kömpelö ulkomuoto ja joka näytti olevan\nsaman ikäinen kuin tammikin.\n\nKun markiisi ja markiisitar olivat tulleet lähelle tätä paikkaa,\npysähtyivät he äkkiä kuullessansa Sibyllan äänen muutaman askeleen\npäästä. Lapsi puhui nuhtelevalla ja melkein uhkaavalla äänellä; sitten\nhän lakkasi puhumasta, ja heti sen jälkeen levisi ilmaan suitsutuksen\nhajua. Markiisi ja markiisitar, joitten uteliaisuus kohosi suuresti,\npoikkesivat tieltä, vetäytyivät puitten suojaan ja lähestyivät\nvarovaisina vuoren huippua. He näkivät Sibyllan polvillansa tammen\njuurella, kivipöydän edessä. Hänen silmänsä olivat luodut sinnepäin,\nmissä meri ja taivas yhtyivät toisiinsa, ja hänen puoleksi auki olevat\nhuulensa näyttivät rukoilevan. Tammen rungolle oli ripustettu suuria,\norvokeista punottuja kirjaimia, jotka tekivät sanan: -- JUMALA.\nKivipöydälle oli asetettu suitsutus-astia, ja siitä tuli pieniä\nsavupilviä, jotka tupruilivat hiljaksensa ylöspäin, kunnes sulivat\nyhteen meren sinisen värin kanssa. Ja hämmästyttävintä kaikista tässä\nnäyssä oli se, että hullu Féray oli läsnä. Hän oli vähän matkan päässä\nkyyristyneenä erästä puuta vasten ja katseli Sibyllaa samalla kertaa\nsekä nöyrästi että arasti, kuin koira, jota on lyöty.\n\nTämän nähdessänsä alkoi markiisitar itkeä, laskeutui polvillensa\nnurmikolle ja yhdisti hartaan rukouksensa siihen, joka kohosi lapsen\npuhtaasta sydämestä taivasta kohti. Hra de Férias oli seisonut\najattelevaisen, melkeenpä huolellisenkin näköisenä.\n\n-- Mikä sinun on, ystäväni? markiisitar kysyi nousten ylös.\n\n-- Ei mikään, hän sanoi; syleilkäämme häntä. Sibylla, kuullessansa\nheidän lähestyvän, hypähti jaloillensa ja kävi punaiseksi kuin mansikka.\n\n-- Lapseni, vanha markiisi sanoi likistäen häntä rintaansa vasten, tämä\non hyvä, mutta teidän alttarillanne ei ole ristiä; pitää samalla kertaa\nmuistaa Jumalan hyvyyttä kuin hänen kaikkivaltaansakin.\n\n-- Se on totta, Sibylla sanoi, minä asetan tähän ristin.\n\n-- Oletko yksin, lemmikkini, rouva de Férias kysyi, tehnyt nämät\nkauniit kukkakirjaimet?\n\n-- Olen, Sibylla vastasi, mutta Jacques on poiminut orvokit. Ja\nvoitteko uskoa, en ole saanut kertaakaan häntä rukoilemaan kanssani?\nHän on hirviö!\n\nSibylla lausui tämän syytöksen hyvin ankaran näköisenä, joka näytti\njulmasti surettavan Jacques Féray'ta. Hän loi nurjat silmänsä maahan ja\njupisi pelokkaalla äänellä:\n\n-- Ei ole hyvää Jumalaa!\n\n-- Onnetoin! Sibylla huudahti ja työntäen häntä yhtäkkiä olkapäistä,\nhän sai hänet menettämään tasapainonsa. Kun hän näki hänet pitkänään\nerään puun juurella saamattoman ja pelokkaan näköisenä, niin hän\npurskahti heleään nauruun, niin että metsä kaikui, ja sanoi kohottaen\nolkapäitänsä:\n\n-- Narri!\n\nJacques näytti ihastuneelta.\n\nPäivä, jonka Sibylla oli alkanut tällä omituisella hartauden työllä,\noli sunnuntai, ja Férias'in linnalaiset lähtivät tapansa mukaan,\nsyötyänsä kiireisesti aamiaista, seurakunnan kirkkoon. He tulivat\nperille vähää ennen messun alkua ja kirkon keskusta oli vielä tyhjä.\nAinoastaan kuorin olivat anastaneet Beaumesnil'in ja kirkkoherran\nperheet. Rouva de Beaumesnil, joka näytti tavallista puuhaavammalta\nja toimekkaammalta, asetti viimeistä kertaa kättänsä erään pienen\npöydän koristukselle, joka oli pää-alttarin edessä, ja jolla oli pieni\nvahakuva. Kuvan kasvot olivat maalatut, silmät kiilloitetut ja hiukset\nkiharoitut ja se oli reunustettu paperikukilla ja samettikoristeilla.\nTämän kuvan ympärille, joka oli rouva de Beaumesnil'in hurskas ja\nälykäs lahja, oli levitetty monenlaisia teräspiirroksia, joissa oli\nkuvattuna pääasiallisesti kaikenkokoisia sydämiä, toiset, nuolen\nlävistämiä, toiset palavia, toiset taas siivillä varustettuja.\nKirkkoherra, ritari Theodor ja neiti Constance katselivat tätä mieltä\nylentävää mestariteosta suurella ihastuksella, sill'aikaa kun hra de\nBeaumesnil autuaallisesti naurahteli.\n\n-- Mikä tämä on? Sibylla kysyi uteliaasti lähestyen kuvaa.\n\n-- Lapseni, rouva de Beaumesnil sanoi, se on uusi hyvä Jumala, jonka\nolen tuottanut Pariisista.\n\nKansa tulvasi sillä hetkellä keskelle lattiaa ja lopetti siten tämän\nkeskustelun. Sibylla meni istumaan perheensä penkkiin, mutta markiisi\nhuomasi ett'ei hän rukoillutkaan tavallisella hartaudellansa. Sibyllan\nhajamielisyyteen ottivat osaa myöskin muut kirkossa olijat, jotka\nkoko kirkonmenon aikana eivät lakanneet uteliaasti katsomasta pientä\nlisä-alttaria ja hymyillen kuiskailemasta toinen toisensa korvaan.\nKun messu oli päättynyt, niin uteliaisuus, jota niin kauvan oli\nhillitty, puhkesi, ja kuori vallattiin väkirynnäköllä. Tällä tärkeällä\nhetkellä onnistui ritari Theodor Desrozais'in, asettamalla väkevät\nkätensä tulvan eteen ja suurella äänellänsä halliten melua, muodostaa\nsekamelskasta sen verran järjestystä, että kaikki järjestänsä kulkivat\nkuvan ohitse. Hän rupesi sitten uteliaan väkijoukon oppaaksi ja selitti\nheille vahakuvan suloisuutta ja ansioita, vieläpä näytti hän, miten\nkuvan kiiltosilmät sai liikkumaan erään nerokkaan vieterin avulla.\nVaikutukset, mitkä tämä näky teki läsnäolijoihin, olivat eri laatua:\ntoiset, kun tuskin olivat päässeet kirkon eteiseen, nauroivat täyttä\nkurkkua rouva de Beaumesnil'in hyvää Jumalaa; muutamat vanhat akat\ntaas äkillisen pyhyyden valtaamina tätä kuvaa kohtaan, uhrasivat\nsille vahakynttilöitä. Rouva de Férias liittyi rouva de Beaumesnil'in\nhartaasta kehoituksesta näitten alhaisten proselyyttien joukkoon.\n\nKun Sibylla oli tullut takaisin linnaan, niin hän oli sangen surullinen\nja äänetön. Oliko häntä loukannut tämän tapauksen hävytön julkeus, joka\nniin suuresti poikkesi siitä juhlallisesta ajatuksesta, jonka hän oli\nsaanut Jumalan olemisesta ja hänelle kelpaavasta palveluksesta? Oliko\nse suora ja hiukan yksipuolinen ajatustapa, joka on lapselle omituinen,\nsaattanut hänelle tällä kertaa vielä vakavampia mietiskelyjä. Mitkä\ntahansa lapsen ajatukset lienevätkin olleet, hän ei niitä muille\npuhunut.\n\nSillä välin läheni lähenemistänsä aika, jolloin hänen piti päästä\nripille. Abotti Renaud kävi melkein joka päivä linnassa. Hän otti\nosaa perheen päivälliseen puolipäivän aikaan ja antoi sitten vielä\nSibyllalle luennon katekismuksessa. Eräänä iltapäivänä hra de Fériés,\njoka vähää ennen oli jättänyt tyttärentyttärensä kirkkoherran kanssa,\ntapasi hänet kummaksensa puutarhassa.\n\n-- Mitä teet täällä? hän kysyi; onko abotti jo lähtenyt?\n\n-- Ei, Sibylla sanoi lyhyesti, hän makaa.\n\n-- Mitä! markiisi huudahti, makaako hän usein tällä tavalla?\n\n-- Sangen usein päivällisen jälkeen.\n\n-- Sama se, hra de Férias sanoi ankarasti, sinun olisi, pitänyt\nkärsivällisesti odottaa, siksi kun hän olisi herännyt. Minä en pidä\nsinun käytöksestäsi enkä äänestäsi, joka ei ole ensinkään kunnioittava.\n\nHra de Férias'illa ei ollut ensikerran tilaisuutta huomata Sibyllan\nmenettelyssä ja puhetavassa kirkkoherraa kohtaan vivahdusta\njonkinlaiseen ynseyteen, melkeinpä halveksumiseen. Yhtäpaljon kuin\ntästä kummallisesta enteestä, hän oli peloissansa myöskin siitä\nalakuloisesta mielialasta, joka jo jonkun aikaa oli lapsessa hallinnut,\nja siitä halusta millä hän kaipasi yksinäisyyttä. Samalla huomasi hän\nsuureksi kummaksensa, että aivan vastaava muutos tapahtui myöskin\nvähitellen abotti Renaud'in karakteerissa, jopa terveydessäkin, joka\nei enää ollut niin hyvä kuin ennen. Päivän tapaus lisäsi vaan näitten\nhuomioitten todennäköisyyttä. Kun luento oli päättynyt, kutsuivat\nmarkiisi ja markiisitar kirkkoherraa luoksensa. Tämä kunnon mies tuli\nläähättäen kolmen suuren, nelitaitteisen kirjan painon alla, joita hän\nkantoi käsivarsillansa.\n\n-- Noh! noh! mitä teillä on, abotti? hra de Férias kysyi.\n\n-- Herra markiisi, nämät ovat Isät.\n\n-- Vai ovat ne isät?\n\n-- Ovat, tässä on muutamia osia Isistä, jotka pyydän saada lainaksi\nteidän kirjastostanne ja jotka vien pappilaan.\n\n-- No, luetteko Isät uudestaan, abotti?\n\n-- Luen, herra markiisi, aion ne lukea ihan kokonaan, ja kadun ett'en\njo ennen ole sitä tehnyt. Muuten luen yötkin, jos tarvitsee.\n\nHra de Férias yskäsi.\n\n-- Hm! Kas siinä on intoa, abotti, siinä on intoa!... No oletteko yhä\nvielä tyytyväinen Sibyllaan, ystäväni?\n\nVieno puna levisi vanhan papin poskille.\n\n-- Yhä vielä, herra markiisi; mutta tiedättehän että lapsella on neroa!\n\n-- Tahdotteko sanoa, että hän käyttää neroansa väärin?\n\n-- Jumalani! herra markiisi, jos ketään saattaa tästä syyttää, niin se\non minua. Ennenkuin lähdin kilpailemaan niin terävän älyn kanssa, minun\nolisi pitänyt kiilloittaa uudestaan koko teologinen varastoni, joka\nvuosien vieriessä on päässyt hiukan ruostumaan.\n\n-- Mitä! väitteleekö lapsi kanssanne?\n\n-- Totta puhuen, herra markiisi, häntä ei voi sanoa huolettomaksi siinä\nsuhteessa viime aikoina. Etenkin tänään hän on ottanut esiin todellakin\nhämmästyttäviä kohtia.\n\n-- No minkä johdosta sitten, hyvä abotti?\n\n-- Kaiken johdosta, herra markiisi, ja etenkin uskon salaisuuksien\njohdosta.\n\n-- Uskon salaisuuksien johdosta? Mutta eihän se ole mahdollista,\nabotti. Eiväthän ne ole sitä laatua, että ne saattaisivat hämmästyttää\nlasten järkeä, sillä heistä on kaikki salaisuus. Hänellä täytyy olla\njokin muu tarkoitus tämän asian suhteen.\n\n-- Herra markiisi, minun on väliin todella täytynyt sitä uskoa.\n\n-- Selittäkää tarkoituksenne, arvokas ystäväni. Luuletteko miss\nO'Neil'in ehkä vaikuttavan turmelevaisesti Sibyllan ajatuksiin?\n\nAbotti Renaud levitti käsiänsä ja kohotti olkapäitänsä.\n\n-- Voi, enhän tiedä mitä ajatella tästä, hän sanoi. Minun täytyy kyllä\ntunnustaa, että miss O'Neil, kun hän on läsnä luennoissani, käyttäikse\naivan sopivaisesti. Mutta ihan päivän selkeää on, että päivä päivältä\nmenetän yhä enemmän lapsen luottamusta, jopa kunnioitustakin.\n\nNäitten huolien valtaamana, jotka tällä hetkellä kalvoivat\nvanhan markiisin sydäntä, ei mikään saattanut hänestä tuntua\nvastenmielisemmältä kuin se, että rouva de Beaumesnil yht'äkkiä tuotiin\nsaliin. Rouva de Beaumesnil ei kuitenkaan tahtonut kuin vaan sangen\nvähän iloita naapuriensa surusta ja ennustustensa toteenkäymisestä. Hän\ntyytyi käyttäimään niinkuin asiasta tietämätöin viisas ihminen ainakin,\njolle vihdoinkin oikeuden hetki on lyönyt; sitten hän kysyi tyyneesti,\njosko miss O'Neil vielä oli linnassa.\n\n-- Totta kaiketi, rouva, markiisi sanoi. Onnettomuus ei meitä saa tehdä\nkohtuuttomiksi. Miss O'Neil'iä saattaa vasta ainoastaan epäillä; mutta\nminä myönnän, että näin tärkeästä asiasta on vitkastelematta otettava\nselvä. Tulkaa, abotti!\n\nLähdettyänsä salista hra de Férias tapasi erään palvelijan, joka oli\njättänyt neiti Sibyllan ja miss O'Neil'in vanhan tammen luo. Markiisi\nja abotti lähtivät sinnepäin astumaan. Matkalla he sopivat keskenänsä,\nett'ei nyt ollut aika kuulustella turhia arveluita ja että ainoa\nkeino totuuden perille pääsemiseen oli salaa kuunnella miss O'Neil'in\nja hänen oppilaansa keskustelua. He lähestyivät siis varovaisesti\npensaston lävitse ja pääsivät huomatuiksi tulematta perille paikkaa\nympäröivien puitten ja pensaitten lehväin suojassa. Miss O'Neil,\njoka istui vanhojen druiidien pöydällä, piti kädessänsä maanpalloa\nja selitti sen rakennusta Sibyllalle, joka oli polvillansa eräällä\ntyynyllä hänen vieressänsä ja näytti tuon tuostakin kädellänsä eri\nkohtia taivaalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut todellisuuteen sovittaa\nhänen teoreetillista opetustansa. Luento oli loppumaisillansa, sillä\nIrlannitar pani pallon pois, ja mainittuansa muutamalla sanalla päivän\nkauneutta hän repäisi vanhan tammen rungosta hiukan sammalta, minkä\nhän antoi tarkkaavaiselle oppilaallensa. Miss O'Neil selitti Sibyllan\nsuureksi ihmeeksi näitten monilukuisten kasvien hienoa ja mutkikasta\nrakennusta ja niitten pienimpiäkin osia. Sitten löysi hän näistä\nsamettihienoista kasvista koko joukon pieniä siivekkäitä hyönteisiä ja\nmainitsi hänelle näitten mikroskoopilla katseltavain elukkain nimen\nsekä selitti hänelle niitten erityisiä ominaisuuksia.\n\n-- Ette usko, lapseni, miss O'Neil lisäsi, kuinka mielelläni\ntutkistelen tätä alhaista ja halveksittua maailmaa, ja huomaan siinäkin\nLuojan kaitsevan ja isällisen käden, niinkuin maailman uhkeammissakin\nesineissä. Tämä lohduttaa sydäntäni. Sillä kun joskus alan epäillä,\nett'ei näin alhainen olento, kuin minä, ett'ei minun himmeä elämäni\nja heikko rukoukseni saata mitään vaatia suurelta Jumalalta, joka on\ntuhansien tähtien hallitsija, niin katselen tällaista pientä sammalta,\nmikä yhtä hyvin todistaa hänen kaitselemustansa kuin aurinkokin, ja\nminä saan siitä vakuutusta.\n\n-- Minäkin rakastan Jumalaa, sanoi Sibylla.\n\n-- Ja Hän rakastaa teitä, lemmikkini.\n\n-- Sitä en tiedä, sanoi lapsi.\n\nMiss O'Neil katsoi häntä pitkään.\n\n-- Teillä on jo muutaman ajan ollut surullisia ajatuksia, Sibylla.\n\n-- Sangen surullisia, miss O'Neil.\n\nJa kaksi kyyneltä vieri tyttö-paran kalpeille poskille.\n\n-- Ettekö voi niitä uskoa minulle, lapseni?\n\n-- Te olette kieltäneet minua puhumasta teille uskonnosta, Sibylla\nsanoi arasti.\n\n-- Niin olenkin lapseni. Mutta kaikkien ajattelevaisten olentojen\ntäytyy yksimielisesti tunnustaa löytyvän suuria yhteisiä osoitteita\nJumalasta, joista minun täytyy lakkaamatta saada puhua opetuksessani,\nsillä ne ovat niin kiinteässä yhteydessä opetukseni aineen kanssa.\nMutta jos antautuisin teidän kanssanne opin kysymyksiin, uskon\neri kohtien selittämiseen, niin silloin törkeästi rikkoisin ne\nvelvollisuudet, mitä kiitollisuus, arkatuntoisuus ja jo tavallinen\nrehellisyyskin minulta vaativat teidän vanhempianne ja omaatuntoani\nkohtaan. Sitä en milloinkaan tee. Älkäämme siis puhuko enään teidän\nsurustanne, koska ne kuuluvat uskontoon. Sallikaa minun vaan sanoa,\nett'en niitä saata käsittää. Minä pelkään todella, Sibylla, ett'ette\najattele näitä asioita kyllin yksinkertaisella ja nöyrällä sydämellä.\nOnhan niin helppoa ja luonnollista luottamuksella omistaa itsellensä\nvanhempiensa uskonto, etenkin sellaisten vanhempien kuin teidän!\n\nSibylla antoi päänsä painua, eikä vastannut. Miss O'Neil nousi.\n\n-- Tulkaa juoksemaan metsiin, hän sanoi. Ja hän lisäsi hymyillen.\n\n-- Se sopii paremmin, kuin liiallinen ajatteleminen, teidän ijällenne.\n\nSibylla syleilli häntä, tarttui hänen käteensä, ja molemmat katosivat\nmetsään.\n\nMolemmat näkymättömät kuuntelijat nousivat pensastosta.\n\n-- Mitä luulette, abotti? hra de Férias sanoi kääntyen, jonkunlainen\nvoitollisuuden loiste kasvoilla, kumppaniinsa päin.\n\n-- On selvää, hra markiisi, ett'ei vaara uhkaa meitä ensinkään tältä\npuolen.\n\n-- Vaan päinvastoin, abotti, te näette että miss O'Neil meitä pikemmin\nauttaa. Mikä on viisaampaa, mikä on terveellisempää kuin hänen\nopetuksensa? Eikö totta, että jos tämän tietuissani lähettäisin tämän\nnuoren naisen pois, se olisi mitä suurin vääryys!\n\nEpäilemättä, herra markiisi. Se on vain minun kelvottomuuteni, sen\nkyllä nyt näen, joka meille tuottaa näitä vaikeuksia.\n\n-- Ei, ystäväni, ei se se ole. Tämä on vaan tuollainen lapsellinen\noikku, joka kyllä menee ohi. Menkäämme takaisin naisten luo.\n\nRouva de Beaumesnil kuunteli alussa kummastellen mutta sitten hiukan\nepäileväisesti hymyillen hra de Férias'in ja kirkkoherran vakuutusta\nmiss O'Neil'in syyttömyydestä -- Tämä kaikki oli epäilemättä sangen\nkaunista; mutta olisihan miss O'Neil jollakin tavoin saattanut\nhuomata heidän läsnäolonsa ja tehdä sukkelata pilaa koko heidän\nväijymisestänsä. Tämä kysymys tunkeutui rouva de Beaumesnil'in suureksi\nmielipahaksi hänen sydämeensä, sillä hänen oi; sangen vaikeata syyttää\nlähimmäistänsä, olipa hän sitten vaikka Turkkilainen; mutta kaikissa\ntapauksissa Sibyllan vastahakoisuus kirkkoherran opetuksille oli\nkummallinen seikka joka oli selville saatava. Se ei saattanut olla\nlapsen omassa päässä syntynyt, vaan se oli alkunsa saanut, jonkun\nvieraan vaikutuksesta. Ja kuka muu saattoi tämä vieras olla, joll'ei\njuuri miss O'Neil?\n\nMarkiisia ja kirkkoherraa, joitten mielessä oli vielä selvänä\nopettajattaren vakava ja totinen puhe, ei rouva de Beaumesnil'in\nmyrkylliset ongelmat paljon liikuttaneet. Mutta markiisittareen ne\nparemmin vaikuttivat. Hänelle oli suureksi lohdutukseksi, kun hän\nsaattoi sydäntänsä ja omaatuntoansa kalvavain vaivojen syyksi panna\ntunnetun ja varman asian, joka oli helppo poistaa. Mutta kun hän\ntunsi puolisonsa järkähtämättömän oikeudentunnon ja lujuuden, niin\nhän ei uskaltanut häneltä pyytää miss O'Neil'in pois lähettämistä.\nHän rukoili ainoastansa, että Sibyllan sallittaisiin viettää muutamia\nviikkoja rouva de Beaumesnil'in luona, missä kirkkoherra saisi jatkaa\nluennoitansa kaukana kaikesta sivultapäin tulevasta vaikutuksesta.\nHra de Férias suostui markiisittaren kyynelten tähden tähän\nvaihdokseen, joka oli rouva de Beaumesnil'in vaikutuksen hedelmä.\nMiss O'Neil'ille ja Sibyllalle sanottiin syynä tähän olevan muutaman\nkuumetaudin-kohtauksen, joita oli huomattu palvelusväen lapsissa, ja\njoiden muka pelättiin olevan tarttuvaa laatua. Kiireisesti pantiin\nkokoon Sibyllan vaatteet, ja kahta tuntia myöhemmin vei riemuitseva\nrouva Beaumesnil saaliinsa pois.\n\nMuutamissa paikoin maaseuduilla pidetään suurena siunauksena\npienintäkin tapausta, mikä hetkeksi häiritsee siellä vallitsevaa\nyksitoikkoista horrostilaa. Samallaista iloa herätti rouva de\nBeaumesnil'inkin taitekaton alla Sibyllan tulo. Ääretön hilpeys\nlevisi heti niinkuin ilotuli koko taloon, aina kiinalaisesta salista,\nmissä noin viisikymmentä mandariinia ijät päivät hymyili hra de\nBeaumesnil'ille, joka taas ijät päivät hymyili mandariineille,\nkyökkiin saakka, minne neiti Constance riensi niin nopeasti, kuin\nhänen lihavuutensa vaan suinkin salli. Mitä ritari Teodoriin tulee,\nniin häneen tämä tärkeä tilaisuus vaikutti ensiksi sen, että hän,\nneiti de Férias'in kunniaksi ja omaksi hauskuudeksensa, toi kellarista\nkaksi pulloa vanhaa viiniä. Istuttiin sitten pöytään keskellä tätä\nihastusta, joka esiintyi ruokien hajun virkistämässä, sanarikkaassa\nja innokkaassa lörpöttelemisessä. Naapurit ja naapurittaret, heidän\ntapansa, valtiolliset mielipiteensä, viimesunnuntaiset pukunsa;\nkaikki tuli vuoronsa mukaan talon emännän tarkastelun alaiseksi, joka\nyleensä toisia moitti, toisia taas ei hyväksynyt. -- Unhoittamatta\njuhlan siveellistäkään tarkoitusta, rouva de Beaumesnil sekoitti\nsinne tänne hyvänluontoiseen puheesensa opettavaisia kertomuksia,\njoiden ohessa hän antoi silmänluontia Sibyllalle. Milloin jutteli hän\npienestä tytöstä, jota oli yöllä vedetty jaloista sentähden, että\nhän oli huonosti rukoillut, milloin taas pienestä pojasta, joka oli\nsaanut selkäänsä näkymättömästä kädestä sentähden, että hän oli ollut\nhajamielinen katekismusta lukiessansa. Nämät peloittavat legendat\nnäyttivät kuitenkin paljon enemmän liikuttavan hra de Beaumesnil'ia\nkuin Sibyllaa. Olihan hänkin viime yönä nähnyt unen, joka kauheudessa\nveti näille vertoja. Hän oli nähnyt unta, että hän oli lammas, ja että\nhän määki surullisesti erään vuoren kukkulalla. Elävämmin kertomustaan\nkuvataksensa katsoi hän soveliaaksi määkiä vieläkin näytteeksi vähän,\njoka tuotti ensi kerran hymyn Sibyllan huulille tänä iltana. --\nJälkiruokaa syötäessä lauloi sitten ritari Teodor muutamia isiensä\nhyräilyjä, mistä Sibylla käsitti vaan sen, että ritari halusi tanssia\nsananjalkaisella nurmella paimenettarien kanssa, niinkuin hänelle\njoskus iltamessun jälkeen todella onnistuikin. Sitten ritari, jonka\nilo oli ylimmillään, tarttui toisella kädellä Sibylla parkaan ja veti\ntoisella kädellänsä lihavaa Constancea, sekä alkoi sitten pyöritellä\nheitä keskellä lattiaa, joka päättyi sillä että kasa lautasia putosi\npirstoiksi maahan ja että hänen hellä sisarensa viivyttelemättä\ntiuskasi: \"tyhmä eläin!\"\n\nSibylla, josta tuntui kuin olisi hän haaksirikkoon joutunut ja tullut\nihmissyöjien joukkoon, tunsi vihdoinkin voivansa paremmin, kun hän\npääsi yksiksensä ystävänsä Klotildan pieneen huoneesen ja kätki itsensä\nsinne valkoisten uutimien taakse. Hän painoi päätänsä pään-alusen\npoimuihin, jott'ei neiti Constance, hänen naapurinsa, häntä kuulisi,\npureskeli erästä hiuskutriansa ja itki. Seuraavana päiväni abotti\nRenaud tuli varhain kartanoon. Rouva de Beaumesnil oli hiukan levoton\nsiitä väsymyksestä, joka kuvaantui hänen kasvoillensa.\n\n-- Ei se ole mitään, hän sanoi; se tulee siitä että olen lukenut\nkappaleen yötä.\n\nAamiainen saattoi hänet jälleen entiselleen. Kun tämä kelpo mies\ntunsi olevansa mitä parhaalla tuulella, niin hän vei oppilaansa\npuutarhaan erääsen lehtimajaan ja, asettaen eräälle pienelle pöydälle\nkahvikuppinsa, josta hän tavan takaa otti pienen kulauksen, hän\nvastasi oikein voitokkaasti niihin tukaliin kysymyksiin, jotka Sibylla\noli hänelle edellisenä päivänä tehnyt. Rouva de Beaumesnil neuloi\nmuutaman askeleen päässä ja piti Sibyllaa tarkalla silmällä. Vasten\ntavallisuutta päättyi luento kirkkoherran suureksi mielihyväksi lapsen\ntekemättä pienintäkään vastaväitettä.\n\nKiitokseksi tästä oppivaisuudesta rouva de Beaumesnil muodosti heti\nkiinalaiseen saliin pienen kappelin, jonka hän kaunisti näkinkengän\nkuorilla ja pyhimysten kuvilla, ja jonne ritari, Sibyllan suureksi\nhämmästykseksi, meni heti laulamaan iltamessua, ikäänkuin hän olisi\nollut kirkossa. Tämän opettavaisen toimituksen jälkeen seurasi pyhää\nlukemista, jota vuorotellen toimittivat laulavalla äänellä rouva\nde Beaumesnil ja neiti Constance, jotka lukuansa keskeyttivät tuon\ntuostakin ankarasti toruen tavallisella äänellänsä kerjäläisiä, jotka\ntulivat pihaan. He eivät muuten näyttäneet ensinkään ymmärtävän\nkirjoja, mitä lukivat, ja saattoivatkin itseänsä puolustaa sillä, että\nniitä oli vaikea ymmärtää. Nämät naiset eivät nimittäin huolineet etsiä\nitsellensä valistusta ja lohdutusta niistä niin rikas-sisältöisistä\nja vaihtelevaisista teoksista, mitä nuot suuret ja pyhät miehet ovat\nkirjoittaneet, jotka kaikkina aikoina ovat kunnioittaneet kirkkoa ja\nihmishenkeä puhumalla niille sopivaa totuuden kieltä. He tarvitsevat\nparempaa: he tarvitsevat tuollaisia sisällöttömiä mystisyyden\ntuotteita, joissa turhanhienon vertailemisen hengettömät kukat kokonaan\ntukahuttavat kaiken siveellisen ja uskonnollisen totuuden. Tämän\nmitättömän kirjallisuuden tyhjät ja koristelevat lauseparret saattoivat\nsuloisesti viihdyttää heidän henkistä laiskuuttansa, heidän sielunsa\nvelttoutta ja heidän omantuntonsa unta, vieläpä näyttivät niitä\nsiunaavankin. Kun Sibylla turhaan oli koittanut saada selvää tämän\nkorupuheen sisällyksestä, niin hän oli lopuksi nukkunut. Hän heräsi\nkavahtaen ritarin mahtavaan ääneen, joka lauloi erästä virttä, ja jota\nsäesti rouva de Beaumesnil'in altto- ja neiti Constancen falsetti-ääni.\nSibylla yhtyi myöskin kehoituksesta tähän hengelliseen veisuun.\n\nHra ja rouva de Férias tulivat samana päivänä kartanoon päivälliselle.\nRouva de Beaumesnil kertoi heille Sibyllan nöyryydestä ja kokeen\ntäydellisestä menestymisestä sekä sai tästä heiltä sydämelliset\nkiitokset. Päivällinen meni ilman mitään erinomaista tapausta.\nSibylla ainoastaan ihmetteli, ett'ei miss O'Neil ollut tullut häntä\nkatsomaan, mutta rouva de Férias selitti hänen täytyneen jäädä kotiin\npahoinvoinnin takia, jonka johdosta rouva de Beaumesnil katsoi\nsoveliaaksi ilmoittaa sen toiveen, ett'ei miss O'Neil vaan kuolisi,\nsillä jos hän kuolisi, hän menisi suoraa päätä kadotukseen, mikä oli\nkauheata ajatella. Tämän lauseen johdosta, johon muut sääliväisellä\nmuminalla yhtyivät, kävivät Sibyllan silmät suuriksi, sillä hänen oli\nselvästi vaikeata kuvailla rouva de Beaumesnil'ia valittujen loiston\nympäröimänä, sen sijaan että miss O'Neil olisi uponnut helvetin\nsyvyyteen.\n\nKun Sibylla illalla meni levolle, löysi rouva de Beaumesnil häntä\nsyleillessänsä pienen hopeamedaljin, jonka lapsi oli saanut\nisoäidiltään.\n\n-- Mitä sinulla tuossa on, tyttöseni? Hän tarkasteli medaljia.\n\n-- Ota pois tämä, hän sanoi. Minä annan sinulle paremman.\n\nHän avasi erään lippaan ja veti sieltä esiin rasian, joka oli täynnä\nmedaljia. Rouva de Beaumesnil'illa oli kaikenlaisia medaljia, hänellä\noli hyviä, hänellä oli parempia, hänellä oli verrattomia. Yhden näistä\njälkimmäisistä ripusti hän Sibyllan kaulaan ja selitti hänelle sen\nerityisiä etuja.\n\n-- Mutta minä tahtoisin säilyttää vanhan medaljini teidän ohella, sanoi\nSibylla.\n\n-- Kyllä sen voit, lapseni, vaan älä ihmettele, jos sinun omasi\nmuutaman päivän päästä käy mustaksi kuin lyijy.\n\n-- Minkätähden, rouva?\n\n-- Se on ihme, joka usein tapahtuu, sanoi rouva de Beaumesnil, kun\nmedalji kadehtii sisartansa.\n\n-- Mitä! sisartaan! Mitä sisartaan? huudahti lapsi hiukan peloissansa.\nEihän siinä ole muuta kuin pyhä neitsy, rouva!\n\nRouva de Beaumesnil mietti hetkisen.\n\n-- Totta kyllä, sanoi hän hidastellen, epäilemättä... mutta se ei tee\nmitään. Koita nyt vaan maata, neitiseni, äläkä juttele niitä näitä\nkuten silmäpuoli harakka.\n\nTotellen tätä uhkaavaa määräystä, Sibylla toivotti itsellensä kaikesta\nsydämestään virkistävää unta; mutta hän koetti turhaan nukkua,\nennenkuin hän oli päässyt niistä sekavista ajatuksistansa, jotka\nvaivasivat hänen aivojansa.\n\nPäivät, jotka seurasivat tätä ensimmäistä koetuspäivää, olivat\nsamanlaiset, emmekä me puhu niistä mitään. Kolmen viikon kuluttua\nrouva de Beaumesnil kehui Sibyllaa, joka oli hiljainen ja lempeä kuin\nkyyhkyinen, ylpeydellä uudeksi ihmiseksi.\n\n-- Nyt, hän sanoi, neiti de Férias on yhtähyvin kuin minä itsekin,\nvalmistettu uskonnon korkeita vaatimuksia varten.\n\nSuuri oli siis rouvan hämmästys, kun Sibylla eräänä aamuna, tultuaan\nlehtimajaan katekismusluentoon, selitti tyynesti, ett'ei hän niitä\nenää tarvinnut, että ne olivat hyödyttömiä, koska hän oli päättänyt\nolla sinä vuonna menemättä ensi kertaa ripille. Kuultuansa tämän\nhämmästyttävän uutisen, rouva de Beaumesnil, joka oli yht'äkkiä käynyt\npunaiseksi kuin pioni-kukka, vääntelihe ja kääntelihe istuimellansa\nkuin Pythia kolmijalallaan, sill'aikaa kun marmorin vaaleus levisi\nkirkkoherran kasvoille.\n\n-- Ja miks'ei neitiseni mene ripille, jos suvaitsette kysyä? rouva de\nBeaumesnil sanoi kähisevällä äänellä.\n\n-- Minulla on ajatuksia, jotka eivät sitä salli.\n\n-- Mitä ajatuksia?... Sano heti!\n\n-- Minä en saata niitä sanoa.\n\n-- Kas niin, neitiseni! Ah, tuota pikku ilkiötä! Voi kuinka\nlöylyttäisin sinut, kultaseni, jos olisin äitisi!\n\n-- Onneksi, rouva, ette sitä ole! Sibylla sanoi. Rouva de Beaumesnil\nnousi istuimeltaan, katseli häntä tuokion kiireestä kantapäähän ja, kun\nei voinut häntä tappaa, lähti tiehensä.\n\nPuolta tuntia myöhemmin lähti abotti Renaud Férias'in linnaan, vieden\nmuassansa Sibyllan, joka ei luvannut hänelle selittää mitään. Hän\npistäytyi kamariinsa piiloon, siksi kun kirkkoherra-parka, pyyhkien\nhikeä, joka virtasi hänen kasvoiltansa, ehti esittää asian salissa.\n\nHra ja rouva de Férias olivat hämmästyksestä jähmetä, kun he saivat\nkuulla poikansa tyttären kummallisen päätöksen. Tämä isku sattui heidän\nkoko olemisensa hellimpään ja kipeimpään kohtaan. Heidän hellyytensä,\nheidän omatuntonsa, heidän ylpeytensä, kaikki kärsi, kaikki vuosi\nverta samalla kertaa. Miss O'Neil, joka oli läsnä, otti osaa heidän\nsuruunsa. Sibylla kutsuttiin sisään. Hän tuli heti. Hänen kalpeutensa\noli kauhistava. Kun hän lähestyi isoisäänsä syleilläksensä häntä, niin\nvanhus pidätti häntä kädellänsä ja sanoi:\n\n-- Tyttäreni, säästä hyväilyjäsi. Ne eivät ole paikallansa silloin,\nkun murrat meidän sydämemme. Minä en tahdo syyttää sinun ajatuksiasi,\nsillä niitä et voi hallita; mutta sinä voit ne uskoa muille, ja sinulle\nei saata missään tapauksessa antaa anteeksi, jos tahdot niitä meiltä\nsalata. Sinä pakotat minun sinulle sanomaan, että minulla on oikeus\nsitä vaatia, ja minä vaadin sitä. Ymmärrätkö?\n\nSibylla oli tuijottanut häneen niin kauan kun hän puhui. Hän näytti\ntahtovan vastata, hänen huulensa vavahtelivat, sitten ne yht'äkkiä\nkävivät tummansinisiksi, ja lapsi vaipui lattialle. Hänet nostettiin\nvuoteelle ja kuume valtasi hänet tämän pyörtymisen jälkeen. Kun hän\njälleen tuli entisellensä, hän näki markiisin ja markiisittaren\nkumartuneena hänen ylitsensä hymyilevän hänelle.\n\n-- Rakas tyttöseni, hänen iso-isänsä sanoi hänelle, rauhoitu. Minä tein\nväärin kun olin ankara sinulle. Kun sinä suretat meitä, niin teet sen\nvarmaan vasten tahtoasi. Sinä teet sen totellaksesi jotakin kalvavaa\ntuskaa, joka usein syntyy herkissä omissatunnoissa. Mutta tämä houre\nkatoopi itsestänsä, kun Jumala niin tahtoo. Kaikissa tapauksissa jätän\nsinulle täyden vapauden uskontoa koskevissa kysymyksissä.\n\n-- Te olette hyvä! sanoi Sibylla. Hän kietoi toisen kätensä vanhuksen\nkaulan ympäri, laski valkoisen päänsä pään-alukselle ja nukkui\nrauhallisesti.\n\nHra de Férias, jota tämän nuoren tytön perinpohjainen mielenliikutus\noli pelästyttänyt, päätti ei ainoastaan kunnioittaa hänen salaperäisiä\nsurujansa, vaan myöskin poistaa häneltä kokonaan tilaisuuden vaipua\ntällaiseen mietiskelyyn, joka näytti olleen syynä näihin häiriöihin.\nTästä päivästä saakka jätettiin abotti Renaud'in luennot toistaiseksi,\nmiss O'Neil'ia pyydettiin keskusteluissansa välttämään kaikkea, mikä\nsaattoi antaa aihetta mihinkään vaaralliseen mielenkiihoitukseen.\nUskalsipa markiisi vielä, pelkäämättä yleistä murinaa, kirkkoherran\nsurullisuutta ja rouva de Beaumesnil'in kasvavaa kylmyyttä, erottaa\nSibyllan toistaiseksi kaikesta käytännöllisestäkin uskonnosta.\nSeuraavana sunnuntaina kävi Férias'in kirkossa moitteen ja säälin\nsekainen kuiske, kun markiisi ja markiisitar nähtiin surullisina\nistuvan penkissänsä poikansa tyttären tyhjän tuolin vieressä.\n\nOttamatta lukuun rajoituksia, mitkä markiisin viisaus oli katsonut\ntarpeellisiksi, asiat linnassa kulkivat entistä menoansa. Rauhallinen\npäivä vieri toisensa perään. Hra ja rouva de Férias jatkoivat yhtä\ntotisina ja tyytyväisinä kuin ennenkin entisiä tapojansa. Sibylla ja\nmiss O'Neil jatkoivat luennoitansa ja kävelyjänsä yhtä säännöllisesti.\nKaikki näytti käyvän mitä parhaiten; ainoastaan vanhusten kasvot\nnäyttivät joka aamu enemmän muuttuneilta, ikäänkuin salassa itketyt\nkyyneleet olisivat joka yö uurtaneet itsellensä yhä syvemmän\nuran. Samalla leveni levenemistään sinervä kaari Sibyllan pitkien\nsilmäripseitten alapuolella, ja niinpian kun hän oli yksinänsä, hänen\npäänsä vaipui kuten kuorman painosta. Mitä tulee miss O'Neil'iin, jonka\nluiseva ruumiinrakennus muutenkin oli kulmikas, niin hänen poskipäänsä\nkävivät yhä kummallisemman teräviksi.\n\n-- Herra, hän sanoi eräänä päivänä abboti Renaud'ille, joka oli\npitkittänyt käyntejään linnassa oikean kristityn itsensäkieltämyksellä,\nte näette, mitä tapahtuu: täällä on jokin turmiollinen arvoitus, jokin\nsfinksi, joka nielee meidät kaikki. Nyt on enää vaan kysymyksenä, kuka\nmeistä ensimmäisenä sortuu, ja minä rukoilen Jumalaa, että se olisin\nminä.\n\n\n\n\nVII.\n\nPursi.\n\n\nSyksyn ensi päivät olivat tulleet. Oli sunnuntai. Hra ja rouva\nde Férias, jotka olivat kutsutut pappilaan päivälliselle, olivat\nlähettäneet vaununsa aamulla takaisin ja käskeneet tulemaan heitä\nnoutamaan iltamessun jälkeen. Vähää ennen sanottua aikaa vaunut\npysähtyivät kylän ainoalle kadulle; Sibylla astui niistä alas. Hän\noli käyttänyt hyväksensä vaunujen palausta mennäksensä katselemaan\nkorkealta meren rannalta vuoden suurta kohovettä, jonka voiman teki\nkahta suuremmaksi jo eilisestä saakka pauhaava, ankara myrsky. Lapsi,\njoka oli hiukan uuvuksissa, kiipesi vaivalloisesti ylös mäen rinnettä,\nsaapui kovin hengästyneenä kukkulalle ja kulkien pitkin kirkkotarhan\naidan vierustaa hän eteni aina uloinna mereen pistäville kallioille\nsaakka. Näitten kallioiden keskellä hän näki Jacques Féray'n tutut\nkasvot. Hän istui, nojaten kyynärpäitänsä polviaan vastaan, ja\nkämmenillänsä tukien poskipäitään, sekä katseli merta. Sibylla kosketti\nhäntä olkapäähän. Mielipuoli mietiskelyissänsä häiriintyneenä loi\nsivullensa hurjistuneen silmäyksen, joka heti lauhtui, kun hän huomasi\nSibyllan. Hän vetäytyi hiukan syrjälle ikäänkuin tehdäksensä hänellekin\ntilaa, ja otti entisen vakavan asentonsa.\n\nHeidän edessänsä oli aava meren sinivihreä ulappa, pauhaavana,\nrauhatonna, peloittavana. Tuhannet aallot syöksyivät, kohotellen\nvaahtoista päätään, rantoja vastaan ja huuhtoivat niitä kumeasti ja\npeloittavasti kohisten, johon kohinaan yhtyi vinhan tuulen valittava\nviuhina ja kirkosta tuon tuostakin kuuluva pyhä veisaaminen. Sumea\nsyksytaivas, jolle alkoi levitä pilviä, paksuja kuin tulipalojen savu,\nantoi tälle näylle surumielisen jopa kolkonkin karvan.\n\nTuokion ääneti katseltuansa Sibylla tarttui mielipuolen käteen. Tämä\nloi levottoman katseen häneen.\n\n-- Jacques raukka, hän sanoi, me olemme sangen onnettomat.\n\nJacques nyökkäsi surullisesti päätään myöntymisen osoitteeksi.\n\n-- Jumala on hyljännyt meidät, Jacques parka! --, Teidätkin? hän hiljaa\nsanoi.\n\n-- Niin, hän on minutkin hyljännyt, lapsi sanoi. Jacques kääntyi ylös\nnousematta pieneen kirkkoon päin, jolle hän pudisti nyrkkiä. Sitten\nhän asettui olkapäitänsä kohottaen entiseen asemaansa. Sibylla veti\nkaappunsa paremmin värisevien hartioittensa yli ja vaipui hänkin\nsynkkiin unelmiinsa.\n\nTästä hänet äkkiä herättivät kirkkotarhassa olevien vaimojen huudot.\nSibylla kavahti heti jaloillensa ja näki sen pienen joukon, joka\nei ollut mahtunut kirkkoon sisälle ja joka vanhan tavan mukaan oli\nasettunut kirkon etehiseen, olevan hämmästystä ja kauhua osoittavassa\nliikkeessä. Toiset olivat nousseet hautapatsaitten päälle, toiset\nkirkkopihan aidalle ja kaikki tähystelivät kuumeen tapaisella\nuteliaisuudella merelle päin. Sibylla huomasi pian tämän hälinän syyn:\neräs suuri kalastusvenhe näkyi juuri rannikon niemekkeen kohdalla ja\nnäytti ankarasti taistelevan kovaa tuulta vastaan. Osa sen purjeista\noli hävinnyt ja kokemattominkin silmä saattoi heti huomata muitakin\nhätämerkkiä. Tämä pursi oli kotoisin jostakin läheisestä satamasta,\nsillä pienen Férias'in sataman ilman ruukitta muurattu aallonmurtaja ei\nvoinut tarjota turvaa kuin vain sangen pienille veneille, jotka muuten\nkaikki jo eilisestä saakka olivatkin sinne suojaan vetäytyneet. Mutta\nFérias'in lahdelma saattoi kuitenkin tarjota suhteellisesti suurta\nturvaa, koska sitä yhdeltä puolen suojeli rivi karia ja syvänteitä,\njotka pistivät kauvaksi ulos merelle ja muodostivat jonkinmoisen\nluonnollisen aallonmurtajan. Vaikka vesi peittikin kolmen korttelin\npaksulta tätä luoto- ja hietapankko-riviä, niin suojeli se kuitenkin\ntätä puolta rannikosta meren aalloilta. Tämän luotorivin ohitse koitti\nnäkyvissä oleva laiva purjehtia, sillä selvään näki, että se ainoastaan\nFérias'in lahdesta enää toivoi pelastusta.\n\nSillä välin oli kirkko tyhjentynyt ja meluava joukko, keskellä itse\nkirkkoherra, vielä messupaitaan puettuna, kiiruhti meren rannalle ja\nkatseli tarkkaavaisena vaarassa olevan aluksen toivottomia liikkeitä.\nSelvästi nähtiin kannella olevat kolme tahi neljä miestä, joista toiset\nkokivat sitoa jäljellä olevia köyden repaleita, toiset taas ammensivat\nvettä ämpäreillä, ollen kaikki suonenvedon tapaisessa liikkeessä.\nLuulipa joku kuulevansa väliin heidän huutojansakin. Hra de Férias ja\nkirkkoherra, joita näky kovasti liikutti, rukoilivat kylän kalastajia\ntyöntämään venettä vesille ja koittamaan viedä apua onnettomille. Mutta\nmarkiisin suurimmillakaan lupauksilla ei ollut mitään vaikutusta:\nsataman paraskin venhe, hänelle vastattiin, menisi parissa minuutissa\nkumoon sellaisessa myrskyssä. Noita ihmisparkoja kyllä surkuteltiin,\nmutta kukaan ei tahtonut mennä kuolemaan heidän kanssansa.\n\nTuulen alentama pursi oli jo puolen tunnin ajan taistellut pienen\nniemekkeen kohdalla, voimatta päästä sen ohitse, kun yht'äkkiä pari\nkolme onnistuneempaa liikettä veivät sen tämän turmion kohdan yli, joka\nyksinään näytti sitä pelastumasta estävän. Rannalta kuului ilohuuto,\njoka hetkeä myöhemmin muuttui kauhun ja säälin huudahdukseksi: myrsky\noli paiskannut venheen juuri niemen kärkeen. Parin, kolmen minuutin\najan tuuli paiskeli sitä teräviä kallion kärkiä vastaan, jotka olivat\njuuri syvänteen rajalla; sitten se kohosi aallon harjalle, putosi äkkiä\npankolle niinkuin haavoitettu eläin, eikä enää kohonnut. Sitä oli\nsuojellut heti hukkumasta ainoastaan kaksi näkymätöintä karia, joitten\nväliin sen emäpuu näytti takertuneen. Mutta jokainen meren hyrsky, joka\npeitti sen kokonaan vaahdollansa, oli murtaa sen rannalla kuljeksiviksi\nlaivan pirstaleiksi. Tästä sekasorrosta saattoi vielä eroittaa\nlaivaväen, joista yksi oli heittäytynyt laivan kannelle, toiset taas\nriippuivat kiinni köysistä. Pikainen loppu heidän tuskillensa oli\nainoa, mitä enää saattoi toivottaa noille onnettomille, joiden oli\nhukkuminen rannasta eroittavan aaltoilevan kuilun ja jo pimenevän meren\nkamalan ulapan välillä häälyvällä purren jätteellä.\n\nÄänettömyys vallitsi väkijoukossa, joka korkealta meren rannalta\nkatseli tätä julmaa näytelmää: sitä ei häirinnyt muu kuin muutaman\nnaisen nyyhkiminen. Yksi heistä huusi yht'äkkiä rukoilevalla äänellä:\n\n-- Kirkkoherra, kirkkoherra!\n\nHeti ymmärrettiin hänen tarkoituksensa. Kuului hiljainen hyväksymisen\nhyrinä, ja sitten kaikki miehet ottivat lakin päästänsä, ja melkein\nkaikki laskeutuivat polvillensa. Sibyllaa, joka oli sielunsa\nkoko innolla seurannut tämän näytelmän pienimpiäkin kohtauksia,\nhämmästytti se liikuttava valo, joka yht'äkkiä kuvastihe kirkkoherran\nyksinkertaisille kasvoille. Hän oli noussut sille kallion lohkareelle,\njolle Sibyllakin vähää ennen oli istuutunut: tuuli puhalsi hänen\nharmaat hapsensa hänen otsallensa, hänen kalpeat, taivaasen käännetyt\nkasvonsa ilmaisivat melkein jumalallista uskoa ja surua. Hän ojensi\ntoisen kätensä haaksirikkoisiin päin ja sanoi hiukan vapisevalla, mutta\nselvällä äänellä:\n\n-- Teidät, jotka olette lähellä kuolemaa, -- joita minä en tunne, mutta\njotka Jumala tuntee, -- minä päästän teidät teidän synneistänne, nimeen\nIsän, Pojan ja Pyhän Hengen.\n\nLausuttuansa nämät sanat, joita läsnäolijat liikutettuina olivat\nkuunnelleet, hän laskeutui polvillensa kalliolle ja oli siinä\nrukoilevassa asennossa jonkun aikaa. Kun hän nousi ylös ja jälleen\ntuskallisesti katsahti särkyneesen alukseen, niin hän näki, että se oli\nvielä jäljellä, vaikka aallot sitä huuhtoivatkin kauhealla voimallansa.\n\n-- Mutta koska Jumala, huusi hän, antaa heille vielä vähän armon aikaa,\neikö voi mitään tehdä heidän pelastukseksensa? Oletteko ihan varmat\nsiitä, ystäväni?\n\nKieltävä hyrinä tuli hänelle vastaukseksi.\n\n-- Ainakin, sanoi hän, voi koittaa, voi saada siitä varman\nvakuutuksen... Ystäväni, minä rukoilen teitä... tulkaa kanssani\nrannalle. Siellä voimme paremmin nähdä, paremmin päättää... Tätä ei\ntotta tosiaan voi kestää!\n\nRiisuen pikaisesti päältänsä pyhät vaatteet, hän lähti kiiruhtamaan\nkylään vievää polkua myöten väkijoukon seuraamana.\n\nSilloin hra de Férias, joka oli useamman kerran yrittänyt saada\nSibyllaa näkemästä tänpäiväisiä surullisia tapauksia, koetti vielä\nkerran viedä häntä pois linnaan.\n\n-- Oi ei! hän sanoi, minä rukoilen teitä... Antakaa minun vielä olla...\nminä olen niin onnellinen!\n\n-- Onnellinenko, lapseni? kysyi hän. -- Oi niin, sangen onnellinen!\n\nJa Sibylla seurasi juosten väkijoukkoa, jättäen iso-isänsä levotoinna\nmiettimään hänen tällaisessa tilaisuudessa lausumansa ajatuksen\nkummallisuutta.\n\n-- Rannalta näky merelle päin oli hirvittävä. Vesiputouksen pauhinalla\nsyöksi raivokkaat aallot rannalle, ja pienen aallonmurtajan\nsuojelemassa lahdekkeessakin aallot kuohuivat tuimasti, tyrskyillen\nveneitä vastaan, joita ei ollut vedetty kuivalle maalle. Pari kolme\nniistä oli uponnutkin. Kirkkoherra parka, hänkin näytti hetkisen\ntoivottomalta; mutta hän loi silmäyksen perikadossa olevaan laivaan,\njonka mastot näkyivät, ja hän sanoi, tehden äkillisen päätöksen:\n\n-- Minä lähden yksin, jos tarvitsee, mutta minä lähden! Ja ennenkuin\noli ehditty ajatellakaan pidättää häntä, hän oli jo hypännyt erääsen\nrantaan sidotuista veneistä. Tämä tapaus nosti uteliaassa joukossa\nhämmästyksen huudahduksia. Muutamat miehet näyttivät jo arvelevan,\nmutta heidät ympäröitsivät heti vaimot ja lapset, jotka riippuivat\nheidän vaatteissansa. -- Kuitenkin oli katselijoiden joukossa eräs\nhenkilö, joka oli tähän asti osoittanut tässä yleisessä liikkeessä\ntäydellistä välinpitämättömyyttä. Se oli eräs vanha, kylmäverinen,\nyrmeä ja pilkallinen kalastaja, jota pidettiin kylän parhaana\nmerimiehenä. Hän käveli rannalla hitain askelin, sininen lakkinsa\nsilmille vedettynä, kädet taskussa ja pieni piippunysä hampaissa.\nOli useamman kerran kysytty hänen neuvoansa. Hän oli vaan kohottanut\nolkapäitään, viitsimättä edes vastata. Tämä kunnon mies keskeytti\nyht'äkkiä huolettoman kävelynsä; hän otti piipun suustansa, kallisti\nsiitä tuhkan käteensä ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Jos kirkkoherra panee nahkansa alttiiksi, hän sanoi, niin kyllä\nminäkin panen omani!\n\nSamalla hän hyppäsi veneesen ja alkoi päästellä sen köyttä. Mutta\nvanhuksen äkillinen alttiiksi-antaminen oli herättänyt joukossa jaloa\nsuostumusta, jota eivät enää saattaneet pidättää vaimojen kyyneleet\neivätkä rukoukset. Meluava joukko hyökkäsi laiturin reunalle ja\nkymmenkunta miesääntä huusi yht'aikaa:\n\n-- Minä, minä tulen mukaan! Pian! Vanha kalastaja viittasi kädellänsä:\n\n-- Ainoastaan kolme airoa kirkkoherran kanssa, hän sanoi, siinä ei ole\nliikaa, mutta siinä on kyllin!\n\nKolme miestä astui heti veneesen ja tarttuivat airoihin, sill'aikaa kun\nkalastaja tarttui vakavasti peräsimeen. Kuului airojen ja hankaimien\nsynnyttämää kolinaa, ja vene lähti rannasta. Tuokion kuluttua nähtiin\nsen säännöllisesti nousevan ja laskevan lahdelman verrattain tyynissä\naalloissa. Mutta sittenkuin se oli mennyt aallonmurtajan ohitse, se\nkulki eteenpäin vaan säännöttömien nytkäysten avulla, milloin nousten\naaltojen harjalle, milloin taas puoleksi häviten laineitten väliin.\nKatselijat saattoivat enää vaan vaivoin seurata tuota häilyvää, heikkoa\nvenettä, johon heidän mielestänsä tätä nykyä oli suljettuna koko\nmaailman tärkeys. Yö, jota kiiruhti synkkä taivas, oli tulemaisillaan,\nja vene katosi pian usvaan ja hämärään.\n\nYleinen tuska, joka nyt, kun oli jäänyt aivan ilman lohdutuksetta,\nmuuttui tietämättömyyden ja arvelemisen kalvavaksi tyhjyydeksi, suureni\nsuurenemistaan siihen määrään, että se muutamista jo kävi mahdottomaksi\nkestää. Täytyi viedä pois muutamia vaimoja ja pitää heistä huolta. Hra\nja rouva de Férias, jotka pelkäsivät Sibyllan heikkohermoisuutta näiden\nhirmuisten tapausten tähden, eivät enää myöntyneet lapsen rukouksiin;\nmutta yksi ainoa Sibyllan sana voitti heidän määräyksensä:\n\n-- Antakaa minun olla loppuun saakka, hän sanoi heille, minulla ei\nsitten ole oleva mitään salaisuuksia, minä tahdon sanoa kaikki.\n\nHetken polttavasta tuskallisuudesta huolimatta markiisi ja markiisitar\neivät saattaneet pidättää sydäntänsä suloisesti sykähtämästä, kun he\nsaattoivat vihdoinkin toivoa, että se salaperäisyys oli haihtuva,\njoka oli niin monta pitkää kuukautta surettanut heidän elämäänsä.\nVaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä salaista yhteyttä, mikä näytti\nolevan olemassa tämän iltaisten tapausten ja Sibyllan häiriytyneitten\najatusten välillä, niin he tunsivat sen kuitenkin liiaksikin\nvoidaksensa epäilläkään hänen lupauksensa varmuudesta ja totuudesta.\nHe tyytyivät siis siihen, että tuottivat vaunuista lisää saaleja ja\nturkkia, ja lapsi sai, kuten oli pyytänytkin, jäädä loppuun saakka.\n\nHän nojautui erästä sataman patsasta vastaan, ja hänen väsyneet\nsilmänsä tähystelivät yhä sitä paksua sumua, joka lujan esiripun\ntavoin ulottui taivaasta merelle saakka. Hänen ympärillänsä oleva\njoukko, joka enimmäkseen oli vaiti, vaihtoi silloin tällöin keskenänsä\npelon ja aran toivon sanoja. Jokaista meren kuohahdusta kuunneltiin\ntarkasti ja selitettiin suurella levottomuudella. Tuon tuostakin\nluuli joku kuulleensa kaukaisia ihmis-ääniä, apu-, hätä-, ja kukaties\njäähyväis-huutojakin. Muutamat ihmiset, jotka olivat menneet korkealle\nmeren rannalle, palasivat ja sanoivat että meren aaltoileminen loi\njonkinlaista valoa kareille, vaan ett'eivät he meren valkoisella\npinnalla nähneet jälkeäkään veneestä eivätkä haaksirikkoon joutuneesta\nlaivasta.\n\nTätä tällaista tuskaa oli jo kestänyt puolitoista tuntia, ja ihmiset\nsanoivat että puoli siitä ajasta olisi riittänyt haaksirikon paikalle\nkäymiseen, kun eräs jokapäiväinen tapaus hiukan lievensi yleistä\njännitystä: oli näet eräs läsnäolevista alkanut riidellä vaimonsa\nkanssa. Kun he hetkisen olivat ensin hiljaa väitelleet, he viimein\nalkoivat kovalla äänellä torua. Mies oli ensimmäisinä tarjoutunut\nseuraamaan toveriansa vanhaa kalastajaa veneesen. Mutta sill'aikaa kun\nhän riiteli vaimonsa itsepintaisuutta vastaan, vene oli jättänyt hänet.\nHän oli ihan lohduttamaton ja, kummallista kyllä, samassa määrässä\nkuin toivo onnettoman veneen palaamisesta väheni, samassa määrässä\nhänen huolensa lisääntyi. Mietittyänsä pitkän aikaa asiata, hän ei\nvoinut pidättää itseänsä. Hänen vaimonsa oli syynä hänen jäämiseensä;\nilman hänettä hän olisi tuolla merellä toisten kanssa. Hänen tähtensä\noli häntä loppuna ikänänsä pidettävä tyhjäntoimittajana, akkana,\nenglantilais-raukkana! Näitä syytöksiä ladellessansa mies yht'äkkiä\nvaikeni, astui askeleen eteenpäin, näytti kuuntelevan tavattoman\ntarkkaavaisena: kuoleman hiljaisuus vallitsi heti väkijoukossa.\n\n-- Minä olen tahallanikin englantilais-raukka, hän sanoi, joll'en kuule\nairon loisketta... Mutta se ei voi olla meidän veneemme, sillä en kuule\nkuin yhden airon.\n\nHän kuunteli uudestaan ja kaikki muut hänen kanssansa.\n\n-- Niin on, hän huusi iloisesti; kuulen ainoastaan yhden airon, koska\nhe eivät souda tasaisesti... Se on kirkkoherra!\n\nSuloinen, vaikka vielä epävarma ilon väristys kävi joukon lävitse.\nSitten kuului rannalta huuto, yksi ainoa, mutta se lähti samalla kertaa\nkaikkien suusta: nähtiin, miten vene, josta saattoi eroittaa epävarmoja\nhaamuja, vähitellen kiisi usvasta esiin ja läheni hämärän peittämänä,\nkuten vanhan mytologiian mainitsema haamujen vene.\n\nSill'aikaa kun vene saapui rantaan, katselijat ihastuksesta melkein\njuopuivat. Useat itkivät ääneensä, toiset hyppelivät hillittöminä,\ntoiset taas syleilivät toisiansa hartaasti. Rannalle koottiin kiireesti\nrisuläjä ja se sytytettiin. Ensimmäinen joka hyppäsi veneestä maalle,\nsai töin tuskin vältetyksi tämän riehuvan väkijoukon aaltoja, ja palasi\nheti takaisin ojentaaksensa kättänsä seuraavalle: se oli kirkkoherra.\nTämä kunnon mies, jonka ilosta tuli kyynelet silmiin, hoiperteli\nuupuneena ja vilusta väristen. Väki tunki hänen ympärillensä, häntä\ntuettiin, häntä kannettiin; hänet vietiin istumaan eräälle kumoon\nkäännetylle veneelle juuri sytytetyn tulen ääreen. Ohimennessänsä\njokainen pyrki häntä koskettamaan, suutelemaan hänen käsiänsä, hänen\nvaatteitansa, hänen vanhaa rikkinäistä viittaansa. Hän saattoi vaan\nheikolla äänellä lausua:\n\n-- Ystäväni! Hyvät ystäväni!\n\nJa hän meni tainnoksiin.\n\nKun hän muutaman minuutin kuluttua jälleen toipui, niin hänen ensi\nsilmäyksensä kohtasi Sibyllan kauniit kasvot, joille tuli loi\nkirkasta valoa. Lapsi katseli häntä kostein, ilosta säteilevin\nsilmin. Sittenkuin hän huomasi, että kirkkoherra oli hänet tuntenut,\nhän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi likistäen häntä innokkaasti\nrintaansa vasten:\n\n-- Oi kuinka rakastan teitä, hyvä kirkkoherra. Vanhan papin herääminen\nolisi tuskin voinut olla suloisempi, jos enkeli taivaasta olisi tullut\nhänelle sanomaan:.\n\n-- Jumala on sinuun tyytyväinen:\n\nSittenkuin hra ja rouva de Férias olivat saaneet varman tiedon siitä,\nettä haaksirikkoon joutuneet merimiehet, jotka olivat onnellisesti\ntulleet pelastetuiksi, saivat kylässä tarpeellista hoitoa, ottivat\nhe kirkkoherran vaunuihinsa ja veivät hänet pappilaan. He olivat jo\ntiellä linnaan. Sibylla ei koko matkalla herjennyt puristamasta ja\nsuutelemasta heidän kättään, vaan hän ei puhunut mitään.\n\n-- Lapseni, markiisi sanoi astuessaan alas vaunusta, sinä olet\nväsyksissä. Jos tahdot, niin me odotamme huomiseen, mitä sinulla on\nmeille sanottavaa.\n\n-- Oi ei! hän vastasi vilkkaasti, te olette jo liiaksikin odottaneet;\nminä kerron heti.\n\nMarkiisittaren siniseen kamariin tehtiin heti iloinen tuli, ja\nSibylla, joka oli istuutunut matolle vanhusten jalkojen juureen, avasi\nheille sydämensä. Hänen kertomuksensa oli pitkä. Sen saattaa supistaa\nmuutamaan sanaan. Lukija muuten on asian oikean laidan jo arvannutkin.\nSibyllan uskonnollista intoa oli haavoittanut ja hämmästyttänyt\ntuon ahdasmielisen hartauden poikamaisuus, ja muutamat sopimattomat\ntapaukset olivat loukanneet hänen ajatustensa puhtautta. Häntä oli\nhäirinnyt hänen vakuutuksessansa törkeä tapa ja sopimattomat sanat,\nja hän oli sen tähden ruvennut epäilemään, oliko hänen vanhempiensa\nuskonto, -- sillä olihan niitä kaksi, -- oikea uskonto ja tokko rouva\nde Beaumesnil'in hyvä Jumala oli parempi kuin mies O'Neil'inkaan\nJumala. Kun tällainen ajatus kerran oli herännyt niin vilkkaassa ja\nniin hennossa sielussa, niin se oli julmasti sitä kalvanut.\n\nKun Sibylla kerran oli alkanut epäillä luonnollisia oppaitaan, niin\nhän, kuten hän itse sanoi, tunsi olevansa niin surullinen ja niin\nhyljätty, kuin jos hän olisi ollut meren pohjassa. Hän oli toivottanut\nitsellensä kuolemaa. Hän tunnusti että hän, hakiessaan epäilyksellensä\nkumoavaa syytä, oli suuresti pettynyt kirkkoherran hyväntahtoisuuden ja\nhiukan omituisten tapojen suhteen, koska hänen jokapäiväiset piirteensä\nniin suuresti poikkesivat siitä ideaalisesta kuvasta, joka hänellä oli\npapista ja apostolista: mutta tänä iltana abotti Renaud oli yht'äkkiä\nkokonaan muuttunut hänen silmissänsä. Silloin kun hän hengenvaarassa\noleville merimiehille oli rukoillut Jumalan armoa, kun hän yksinään oli\nluvannut lähteä onnettomien avuksi, hän oli ymmärtänyt, että ainoastaan\noikea Jumala ja oikea usko voi herättää niin yleviä sanoja ja niin\nylevää alttiiksiantamista. Tästä hetkestä saakka Sibylla tunsi jälleen\nluottavansa isäinsä uskontoon, jos kohta olikin vielä seikkoja, jotka\nhäiritsivät hänen ajatuksiansa.\n\nMarkiisi ja markiisitar olivat kuunnelleet Sibyllan tunnustusta\nsydämensä sanomattomaksi lohdutukseksi.\n\n-- Lemmikkini, sanoi hra de Férias, kun hän oli lopettanut puheensa,\n-- sillä siihen saakka hän ei ollut häntä keskeyttänyt muulla kuin\nhyväilemisellänsä ja hymyilyllänsä, -- sinä tahdot aina vaan nousta\njoutsenen selkään; sinä tahdot mahdotonta. Minä pelkään, että se on\noleva sinun elämäsi loukkauskivenä. Sinussa on syntynyt tänään totuutta\netsiessäsi, ja sinussa on syntyvä vast'edeskin onnea etsiessäsi,\ntuollainen täydellisyyden unelma, joka kyllä on jalo, mutta joka tuo\nmukanansa paljon erehdyksiä ja pettymystä. Puhuakseni ainoastaan\nsiitä, mikä nyt on meitä huolettanut, lapseni, sellainen uskonto,\njonka mukaan Jumalaa palvellaan niin jumalallisesti kuin enkelit,\nsellainen uskonto on olemassa vaan taivaassa. Mutta me elämme maan\npäällä, ja täydellisinkin uskonto saattaa täällä saada vaan vailinaisen\nmuodon, sillä ihmiset antavat sen sille. Ajattele tätä Sibylla,\näläkä milloinkaan syytä Jumalaa heikkoudesta tai tietämättömyydestä\npalvelijainsa suhteen. Tällä en, tyttäreni tahdo sanoa, että hyväksyn\nkaikki muodot, missä hurskaus tässä maailmassa esiintyy. Niiden\njoukossa on paljon surettavia, jopa turmiollisiakin. Minä olen\nniitä, jotka tahtovat vapauttaa uskonnon ulkonaisista menoista,\nliiallisista tempuista, ja sopimattomasta ulkokultaisuudesta, jotka\nminun mielestäni, niinkuin sinunkin, saastuttavat sen pyhiä alttareja.\nMutta minun ijälläni ollaan kärsiväisempiä kuin sinun. Vast'edes olet\nkohtuullisempi, kun olet myöntyväisempi. Sinä olet antava anteeksi\nmonelle vakavalle sydämelle, jopa taikauskoisellekin, sillä sekin\ntarkoittaa Jumalan kunnioittamista. Mene nyt, tyttäreni, levolle; mene\nnauttimaan sitä rauhaa, minkä olet meille antanut.\n\nSibylla ei kuitenkaan lähtenyt valkoiselle vuoteellensa, ennenkuin hän\noli syleillyt miss O'Neil'ia ja parilla sanalla ilmoittanut hänelle\näskeisiä tapauksia. Miss O'Neil otti heti harppunsa, joka oli ollut\nsurullisesti hyljättynä useampia kuukausia, ja kun sen suloiset\nsäveleet yhtyivät yön tuulen hiljaiseen huminaan, niin linnan asukasten\nsydämissä heräsi suloisia ajatuksia taivaallisesta onnesta, järvistä ja\nkuutamoista.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPappila.\n\n\nSeuraavana päivänä auringon kirkkaat säteet kimaltelivat kosteissa\nkangaskanervissa vuorilla. Hra ja rouva de Férias astuivat jo aamulla\nvaunuihinsa ja lähtivät kylään katsomaan haaksirikkoon joutuneita\nmerimiehiä. Ohimennessä he jättivät Sibyllan erään pienen puutarhan\nportille, joka mäen eteläiselle rinteelle, vähän matkan päähän\nkirkosta, muodosti suloisen kosteikon. Porttia verhoavien köynnösten\nläpi saattoi puutarhan perällä nähdä pienen rakennuksen, jonka\nvalkoisilla ikkunoilla kaunistettuja seiniä peittivät viiniköynnökset.\nSibylla soitti kelloa ja avaamaan tuli kirkkoherra. Hänellä oli\nyllänsä hänen sunnuntaikauhtanansa, jonka liepeet olivat huolellisesti\nylennetyt. Hänellä oli kädessä jokin puutarhan työkaluista, joka putosi\nhänen käsistänsä, kun hän tunsi Sibyllan.\n\n-- Kuinka! mitä! hän sanoi änkyttäen, tekö se olette, neitiseni?\n\n-- Niin, isäni, minä se olen, joka tulen katekismusluentoon.\n\nKirkkoherra katseli häntä pitkään, katseli taivasta ja sanoi pyyhkien\nsalaa kyynelen, joka vieri hänen poskellensa:\n\n-- Onko se mahdollista! Tulkaa, rakas lapseni, minä olen valmis!\n\nSitten hän huusi näyttäen hämmästyneenä multaisia käsiänsä:\n\n-- Marianne, Marianne! tuo pian vettä!\n\nPian sen jälkeen tuli huoneesta vanha, maalaispukuun puettu nainen ja\nkantoi vesiastiaa.\n\n-- Tässä on neiti de Férias, Marianne! sanoi kirkkoherra.\n\n-- Niin, niin, neiti de Férias, totta tosiaan, minä tunnen hänen sangen\nhyvin, sanoi vanha nainen, joka ei näyttänyt olevan juuri maailman\nhyvänluontoisin ihminen.\n\nJa sill'aikaa kun kirkkoherra pesi kuumeentapaisella kiireellä\nkäsiänsä, jatkoi hän katkeran pilkallisella äänellä:\n\n-- Eikö ole totta, että kirkkoherra on tänä aamuna oikein kauniin\nnäköinen... tehtyään sellaisia hulluuksia! On kuin olisi haudasta\nnoussut!\n\n-- Mitä hulluja! kirkkoherra vastasi iloisesti; mistä sen näet,\nMarianne? Päinvastoin olen tuore kuin ruusu.\n\n-- Kaunis ruusu kyllä! Marianne sanoi ja vetäytyi mutisten huoneesen.\n\nAbotti Renaud pudisti päätänsä nauraen ja pyysi Sibyllaa istumaan\nviereensä eräälle puoli-ympyrän muotoiselle penkille, jota varjosivat\nerään viikunapuun tuuheat lehdet. Hän pani heti Sibyllan käteen hänen\nkatekismuksensa, jonka hän oli tuonut mukanansa.\n\n-- Mutta, lapseni, selittäkää minulle ensin, mikä ihme on saattanut\nteidät meille.\n\n-- Isäni, hän sanoi, te olette tehnyt sen ihmeen. Eilisestä saakka\npidän teitä pyhimyksenä.\n\n-- Oi Jumala! vanhus sanoi punehtuen, minun pikku tyttäreni!\n\nSibylla kertoi hänelle sitten niistä vaikutuksista, mitä eilispäivä oli\nhäneen tehnyt, ja tämän kertomuksen aikana abotti Renaud tuon tuostakin\npyyhki silmiänsä nenäliinallansa.\n\n-- Mutta mitkä syyt, hän kysyi, olivat vieroittaneet teidät oikeasta\nuskosta?\n\nSibylla sanoi ne hänelle, mutta hän ei puhunut tätä osaa\ntunnustuksestansa yhtä rohkeasti. Hän puhui ikäänkuin ohimennen niistä\nmenoista ja puheista, joiden suhteen hän oli pettynyt; hän mainitsi\nBeaumesnil'ilaisia ja muutamia muita samallaisia ulkokullattuja, sitten\nhän vaikeni ja loi silmänsä maahan.\n\n-- Jatkakaa, tyttäreni, kirkkoherra sanoi lempeästi; minä näen kyllä,\nettä nyt on minun vuoroni saada selkääni... Minä pyydän, puhukaa.\n\nHän oli ottanut hatun päästänsä ja pannut sen viereensä penkille.\nMuutamat auringon säteet, jotka tunkivat viikunapuun tuuhean latvan\nläpi, loivat hänen valkoisille hiuksillensa ikäänkuin valoseppeleen;\nhän katsahti tulisilla suurilla silmillänsä kirkkoherraa ja kertoi,\nsulkien hymyilemiseensä kaiken sen hienouden, jota hänen lapselliselta\npuheeltansa puuttui, hänelle ne puutteet, jotka olivat hänet tehneet\nhänelle vieraaksi. Hänestä pappi oli pyhä, hiukan salaperäinen henkilö,\njoka seisoi ihmisten ja Jumalan välillä olevan alttarin portailla; se\noli muista eroava mies, joka ei ollut heikkouksille altis, vaan joka\naina mietiskeli ylhäisiä asioita, puhui Jumalasta tai Jumalan kanssa\neikä tiennyt muusta mitään. Hän oli tahtonut, että papit vieläkin\nnäyttäysivät ainoastaan kirkossa pyhän savun keskellä, niinkuin\nmuinoiset leviitat, ja että he muun ajan viettäisivät vetäytyneinä\nasuntonsa varjoon, niinkuin legendoissa mainitut anakoreetit, ja\nliikkuisivat ainoastaan sairaitten ja köyhien luona. Hän ei saattanut\ntäydellisesti kunniottaa alttarin ääressä tai saarnastuolissa olevaa\npappia, jonka hän vähän ennen oli nähnyt vieressänsä syövän, juovan\nkahvia, pelaavan biljardia ja whistiä ja lukevan sanomalehtiä. Pappi,\njoka näin otti osaa jokapäiväisen elämän tapoihin, näytti hänestä\nsangen vähän ansaitsevan sitä korkeata tarkoitusmäärää, jonka hän sille\ntahtoi antaa: asiain näin ollen hän ei enää ollutkaan pappi, vaan\nabotti, kirkkoherra, -- samoin kuin sanotaan opettaja tai notaari.\nHän oli sellainen miesparka, jonka saattoi panna pöydän päähän lasten\nkanssa syömään. Siinä ei hänen mielestänsä ollut mitään nöyryyttä ja\nnöyryyttämistä. Hän ilmaisi puheessansa vielä senkin ajatuksen, että ne\nsopimattomuudet, joita hänen tutun-omainen seurustelemisensa rikkaitten\nnaapurien kanssa tuotti, seurasivat häntä kirkkoon, asti, missä hän\nsiten yhä oli niitten alammainen, joitten hengellinen yliherra hänen\noikeastaan olisi pitänyt olla. Hän ehkä silloin katsoi täytyvänsä\nkiitollisuuden ja kohteliaisuuden tähden kärsiä sellaisia sanoja ja\nsellaista menetystapaa, joita hänen vapaa omatuntonsa muuten olisi\nvastustanut. -- Sanalla sanoen, nämät ja muutama: muutkin samallaiset\nseikat, joita hän epäilemättä oli puheessansa viitannut, olivat\ntuottaneet surua ja hämmennystä hänen sydämeensä; mutta eilinen ilta\noli avannut hänen silmänsä: hän pyysi anteeksi abotti Renaud'ilta, että\nhän oli väärin häntä tuominnut. Mikään ei enää voinut järkyttää sitä\nkunnioitusta, jota hän hänessä oli herättänyt; sillä mikään ei enää\nvoinut häntä hämmästyttää, hän saattoi muita hämmästyttää.\n\n-- Ja sentähden, isäni, hän sanoi lopettaessansa puheensa, te kukatiesi\nolette sangen iloinen tietäessänne, mitä on liikkunut minun päässäni ja\nsydämessäni, jos kohta ne ovatkin vaan lapsen pää ja sydän.\n\nTämän puheen aikana, josta olemme maininneet pääkohdat, abotti\nRenaud'in kasvot kävivät yhä totisemman ja levottomamman, melkeinpä\nsurullisen näköisiksi. Hänen henkinen olemisensa, jota pikemmin saattaa\nsoimata välinpitämättömyydestä kuin heikkoudesta, näytti astuvan hänen\nsilmissänsä sellaiseen valkeuteen, joka melkein häntä häikäsi. Hänen\nperinpohjin rehellinen omatuntonsa oli lannistettu. Hän ei ensinkään\nkoettanut puolustaa niitä vääryyksiä, joista häntä syytettiin. Hän\npikemmin niitä lisäsi ja lavensi niiden seuraukset paljoa suuremmiksi,\nkuin mitä Sibyllan yksityisseikat vaativat. Hän muisteli hätäisesti\nkoko papillista tointansa ja hänessä heräsi se tuskallinen kysymys,\neikö hänen kaitsettavansa lauman hengellinen laimeus ja uskottomuus,\njoka ehkä hänen seurakunnassansa vallitsi, ollut luettava hänen oman\nhuolettomuutensa syyksi, joka oli väärin käyttänyt Jumalan sanan voimaa\nja vaikutusta. Ja vaikk'ei maailmassa olisi ollut muita kuin Sibylla,\nniin ei hän sittenkään olisi voinut antaa itsellensä anteeksi sitä,\nettä hän oli ollut syynä tämän nuoren, mutta erinomaisen kalliin sielun\nuskosta luopumiseen. Hän päätti korjata huolimattomuutensa, heittää\nvelttoutensa ja vahvistaa neroansa lukemisella ja mietiskelyllä,\npuhdistaa elämäänsä itsensä kieltämyksellä, tehdä kaikki kohotaksensa\nsille siveelliselle kannalle, jota tämä suloinen, melkein taivaallinen\nääni oli kuvaillut. Nämät ylevät ajatukset antoivat hänen piirteillensä\nja hänen äänellensä liikuttavan jalouden, kun hän tuokion ääneti\nmietiskeltyään vastasi Sibyllalle:\n\n-- Minä kiitän teitä, lapseni; minä en enää ole nuori, mutta ihminen\nsaattaa parantua joka iällä, ja minä tahdon sitä koettaa Jumalan avulla.\n\nNämät ylevät ajatukset papin elämästä ja toimesta, jotka Sibylla\noli niin naiivisti lausunut, eivät muuten olleet abotti Renaud'ille\nuutta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin muistella entistä elämätänsä\nlöytääksensä jaloja unelmia, joita hänen nuoruutensa opinhalun ensi\ninto oli luonut. Juuri samoin, juuri samoilla nöyrillä, mutta ylevillä\nväreillä hän oli, köyhässä lukuhuoneessansa ja noviisi-kammioissa,\nkuvaillut itsellensä elämänsä määrää, velvollisuuksiansa, ja\nkutsumuksensa korkeata suloisuutta. Mutta kun hänen niitä piti panna\ntodellisuudessa toimeen ja kun hän oli tullut yhteiskunnallisen elämän\nyhteyteen, niin hän oli luiskahtanut tuolle tavalliselle puolelle ja\noli vähitellen matkalla väsynyt. Ne kunnianhimoiset unelmat, joita\nhänellä ennen oli ollut, raukesivat. Turhaan tarjottiin hänelle\ntuottavampia kirkkoherranpaikkoja, kuin Férias; hän ei tahtonut\nmitään, hän oli onnellinen. Hän ei halunnut vaivoja, ja hänellä oli\nniitä sangen vähän pienessä seurakunnassa. Sitä paitse häntä siinä\nrakastettiin. Vaikka hän oli vuokratalon poika, niin oli hän kuitenkin\nseudun ylhäisimpien jokapäiväinen vieras ja pöytäkumppali, jollaisena\nhän heille osoitti hiukan liiallista kunnioitusta, kuten ainakin\nvasallin poika herrallensa. Sanalla sanoen, innokkaasta apulaispapista\noli tullut rehellinen, vaatimatoin, yksinkertainen ja hyvinvoipa\nmaalaiskirkkoherra: -- mutta kun jokin poikkeustapaus häiritsi hänen\nsielunsa rauhaa, niin äkkiä syttyi hänessä evankelinen tuli; ja tämä\nvanhus, vaikka olikin leväperäinen ja arka, oli aina valmis vaikka\nmihin marttyyritekoon.\n\nJuuri tällaiseen marttyyritekoon oli hän tälläkin hetkellä antautunut,\nja kuka tiesi kaikkein vaikeimpaan, kylmään ja vaivalloiseen\nmarttyyrityöhön, joka joka päivä, joka tunti uhriksensa vaati jonkin\nsuloisen tavan, jonkin juurtuneen mieliteon, jonkin rakkaan heikkouden.\nMuuten oli hän jo kauvan sitten antautunutkin tälle kieltäymisen\nuralle, valvoen joka yö useampia tuntia kohottaaksensa opetustansa\nsamalle asteelle, jolla Sibyllan henkinen tila oli; siitä hetkestä\nsaakka oli Sibylla ihmeeksensä huomannut, ett'ei hänen selityksissänsä\nenää vallinnut sama veltto pakollisuus, joka ennen oli ollut niille\nomituinen. Hänen puheessansa ilmaantui jo onnellisempia, sattuvampia ja\nkorkeampia ajatuksia.\n\nMarkiisin ja markiisittaren tulo keskeytti luennon. Sill'aikaa kun he\ntoivottivat kirkkoherralle sydämellisesti onnea, soitettiin kelloa\nkovasti ja pitkin käytävää nähtiin tulevan ylpeä rouva de Beaumesnil\nkantaen sylissänsä taidetekoisia, kirjavia kukkia. Kun hän oli saanut\nriittävät tiedot abottin terveydestä ja kylliksensä ihmetellyt Sibyllan\nparannusta, niin hän sanoi:\n\n-- No parempi myöhään kuin ei milloinkaan.\n\nHän pyysi kirkon avainta. Kirkkoherra vaaleni ja silmäsi salaa Sibyllaa.\n\n-- Kirkon avainta!... Mitä sillä, rouva?\n\n-- No viedäkseni nämät kukkaset alttarin kukka-astioihin. Tiedättehän,\nett'ei kukaan osaa tehdä sitä niin hyvin kuin minä... Ja ettehän virka\nmitään kukistanikaan? Niistä on minulla ollut paljon vaivaa, etenkin\ntulppaaneista. Mutta kun tekee työtä hyvän Jumalan hyväksi, niin ei saa\npelätä vaivoja, eikö niin, kirkkoherra,?\n\n-- Ei, rouvani, ja kukkanne ovat sangen kauniita; mutta jos sallitte,\nniin asetan ne itse alttarille lukkarin avulla. Se näyttää minusta\nsopivammalta.\n\nSaatuansa tällaisen vastauksen rouva de Beaumesnil oli hetkisen kuin\nkivettynyt, suu puoleksi avoinna ja silmät liikkumattomina. Häneltä\notettiin varsin yksinkertaisesti hänen oman huoneensa avaimet; sillä\nkirkkoa hän todella oli pitänyt omana huoneenansa; hänet nähtiin siellä\nmelkein joka päivä istumassa tuolilla, jopa väliin alttarillakin\nhääräämässä ja puuhaamassa, -- ja hän oli ihan varma siitä, että\nnämät pikku askareet pyhittivät häntä siihen määrään, että sieltä\nlähdettyänsä saattoi hyvällä omallatunnolla harjoittaa seitsemää\npääsyntiä. Sittenkuin hän taas voi puhua, hän sanoi:\n\n-- Ohoo! Mitä tämä merkitsee, rakas kirkkoherra? Tahdotteko, ett'en\nenää saa pitää huolta kirkkonne kaunistamisesta?\n\n-- Kaikki, rouva, mitä tahdotte kirkolle antaa, otetaan\nkiitollisuudella vastaan. Mutta jos suvaitsette tätä miettiä, niinkuin\nminä olen tehnyt, niin heti huomaatte, siitä olen vakuutettu, että\njumalanpalveluksen arvo vähenee näitten omituisten tointen kautta.\nAlttarin huolenpito on yksinomaisesti minun ja niiden asia, jotka minä\nsiihen, sakariston salaisuudessa, käskyilläni määrään. Antakaa kukkanne\nminulle, ja minä uhraan ne Jumalalle teidän nimessänne.\n\nRouva de Beaumesnil musersi taidetekoiset kukkansa, jotka kahisten\nmenivät rikki, ja heitti kukkavihkonsa erääsen tynnyriin, jossa oli\nlikaista vettä ryytimaan kastelemista varten. Tämän räjähdyksen jälkeen\nhän vaipui penkille, vuodatti kyyneleitä ja tuli jotensakin ikävän\nheikkohermoisuuden kohtauksen alaiseksi.\n\nHäntä lohdutettiin niin hyvin kuin voitiin. Hän näytti vähitellen\nmyöntävän kirkkoherran sanat oikeiksi ja kutsui häntä päälle päätteeksi\npäivällisille. Mutta abotti kieltäytyi samoin kuin hän oli tehnyt\nFérias'laistenkin kutsulle sanoen terveyttänsä syyksi.\n\nKun kirkkoherra sitten vieraittensa lähdettyä oli istuutunut pienen\npöytänsä ääreen, jolla höyrysi laiha kyyhkysen paisti, niin hänestä\ntuntui -- olihan hän ihminen! -- kuin häneltä olisi samalla haavaa\npuuttunut sydän ja ruokahalu.\n\n-- Oletteko kipeä, kirkkoherra? vanha Marianne kysyi tylyyn tapaansa.\nTeitä ei maita ruoka!\n\n-- Olen hiukan uuvuksissa, Marianne, hiukan uuvuksissa.\n\n-- Kahvi kyllä teidät virkistää, kas tässä! Hän viivytteli hetkisen;\nsitten sanoi hän syvään huoaten:\n\n-- Minä en juo kahvia, Marianne; minä en juo enää vast'edes kahvia.\n\n-- Hyvä! Mikä oikku tuo taas on? Jos aiotte vasta vanhalla iällänne\nmuuttaa tapojanne, niin saatte nähdä, että menette hautaan ennen puolta\nvuotta.\n\n-- Vaikka menenkin hautaan, Marianne. Ja hän meni kirkkoon.\n\nSeuraavina päivinä ja kuukausina abotti Renaud'in käytös vastasi\nsekä sisällisesti että ulkonaisesti sitä lujuutta, mitä hän alussa\noli osottanut. Hän sulkeutui pappilaansa, missä hänen tiedettiin\nmietiskellen viettävän yksinkertaista munkin elämää. Muutamien\nmielipahaksi, mutta kaikkien suureksi valistukseksi hän rikkoi\nkaikki ne siteet, jotka eivät suorastaan kuuluneet hänen papillisiin\nvelvollisuuksiinsa, ja kun hän ei enää näyttäytynyt muualla kuin\npyhien töittensä toimittamisessa, niin hänen läsnäolonsa alkoi\nvähitellen herättää jonkinlaista juhlallisuutta ympärillänsä. Paitsi\nyleistä kunnioitusta hän vielä voitti tällä tapojensa ankaruudella\nkallisarvoisen riippumattomuuden; hän sai olla herra kirkossansa;\nhän saattoi sieltä poistaa kaiken maallikkojen vaikutusvallan, joka,\nmuka hurskauden osoituksena, usein muuttui hävyttömäksi vääryydeksi;\nhän hävitti sieltä kaiken sen väärinkäytöksen, joka oli sinne muka\nhänen suostumuksellansa tuotu, ja jonka kautta jumalanpalveluksen\nhartaus oli suuresti tullut häirityksi. -- Hänen hyvien parannuksiensa\njoukosta, joita hän ei suinkaan vastuksitta ja taisteluitta saanut\naikaan, mainitsemme ainoastaan yhden, koska Sibylla sitä erityisesti\noli vaatinut. Ritari Theodor Desrozais suvaitsi, kuten on sanottu,\nlaulaa joka sunnuntai kuorissa. Tämä kunnioitus, jota hän Jumalalle\nosoitti, synnytti kuitenkin seurakuntalaisissa suurta huvia, sillä\nritari, joka tunnettiin koko paikkakunnalla hyväksi huliviliksi, ei\nsaattanut tässäkään paikassa esiintyä herättämättä maallisia ajatuksia;\ntätä oikeuttansa hän käytti itse alttarin juurellakin, eikä ollut\nensinkään harvinaista, että hän höysti tätä iloista rooliansa tehden\npyhiä menoja hupaisemmiksi, milloin sutkauttelemalla naurettavia sanoja\nkuulijakunnallensa, milloin taas kummallisilla nenä-äänillään, joitten\nhän luuli tekevän veisaamisen paljon ihanammaksi. Kirkkoherra oli\naina sydämensä pohjasta huokaillut näitten vallattomuuksien tähden.\nSibyllalle ne oli kovin vastenmielisiä. Kun ystävälliset varoitukset\neivät voineet hillitä ritarin sopimattomia kujeita, niin abotti Renaud\nkielsi häntä kokonaan tulemasta kuoriin. Tämä kielto ja kukatiesi\nmuutkin papilliset, vaikka ystävällisemmin lausutut nuhteet, saattoivat\nritarin vimmaan. Seuraavana sunnuntaina hän ei tullut kirkkoon, vaan\noli ilmoittanut, että hän rauhantuomarilta oli lainannut Voltaire'n\nteokset. Kuusi kuukautta tutki hän näitä filosoofillisia teoksia ja\nilmoitti kaikille, ett'eivät papit ole sitä, mitä yksinkertainen kansa\nuskoo; sitten hänen intonsa kiihko päättyi kovaan luuvalokohtaukseen ja\nhän lähetti Voltaire'n heti rauhantuomarille sekä kutsutti kirkkoherran\nluoksensa, joka noudattikin hänen pyyntöänsä.\n\nRitarin sopimus pastorinsa kanssa oli luultavasti täydellinen, sillä\ntuo vanha hupsu oli kuitenkin hyvänluontoinen ihminen. Mutta tämä\ntapaus katkeruutti kovasti rouva de Beaumesnil'in mieltä ja saattoi\nportaittensa yli paisumaan sen salavihan, joka hänessä oli kytenyt\nabotti Renaud'ia vastaan aina siitä onnettomasta kukkavihko-tapauksesta\nsaakka. Ne parannukset, joita kirkkoherra toisen toisensa jälkeen pani\ntoimeen, olivat useissa kohdin tarkoittaneet juuri häntä, ja se ajatus,\nettä Sibylla oli jossakin määrin näitten uudistusten yllyttäjä, ei\nsuinkaan vähentänyt niiden tuottamaa harmia. Rouva de Beaumesnil oli\ntodella onneton: kun hänen suuri hurskautensa maine ja se ylivalta,\njonka hän oli saavuttanut kantoonissa uskonnollisten kysymysten\nsuhteen, perustui ainoastansa hänen ystävyyteensä kirkkoherran kanssa,\njoka ei enää kännyt herraskartanossa, ja ulkokultaisuuteen, jota hän\nei enää voinut julkisesti osottaa, niin koko hänen ylpeytensä rakennus\nkukistui. Hänellä täytyi, jos hän vast'edeskin tahtoi käydä hurskaasta\nvaimosta, todella olla oikean kristityn avuja. Tämä oli kovaa. Mutta\nhänen mieleensä juolahti ajatus, joka hänestä tuntui paremmalta. Eräänä\npäivänä hän lähti ------:n kaupunkiin, sen hiippakunnan kaupunkiin,\nmihin Férias'in seurakunta kuului. Huolimatta siitä salaisuudesta,\njolla hän varusteli tätä matkaa, tiedettiin kuitenkin, että hänen\ntarkotuksensa oli anoa asianomaiselta oikeudelta, että eräs vanha\nkappeli, joka kuului Beaumesnil'in alueesen, pantaisiin jälleen kuntoon\nja että sitä varten määrättäisiin erityinen kappalainen. Sillä tavoin\nrouva de Beaumesnil olisi tullut saamaan oman kirkkonsa, oman pappinsa\nja oman Jumalansa, jolle hän olisi saanut tehdä, mitä hän tahtoi; tämä\nolisi ollut mitä sopivinta saattaa ajatella. Mutta pahaksi onneksi\ntämä hänen anomuksensa hylättiin, ja vaikk'ei hänen matkansa ollut\nvallan turha, niinkuin pian saamme nähdä, niin toi hän sieltä kuitenkin\ntullessansa uuden panoksen sappea ja kiukkua. Ne halvat intohimot,\njotka hänessä liikkuivat, voittivat puolellensa avuliaita apumiehiä,\nniinkuin ne ainakin voittavat tässä kurjassa maailmassa, niinkauan kuin\ntäällä on jotakin ansiota alennettavana, jotakin kaunista häväistävänä,\njotakin oikeutta ristiinnaulittavana, ja tästä hetkestä pitäin oikea\nkaikenlaisten parjausten, rettelöiden ja ilkeyksien järjestelmä\npunottiin kirkkoherraa vastaan tuolla kirotulla taitavuudella, jossa\nulkokullatut ihmiset ovat niin mainioita.\n\nTämä mielipaha, jota nämät kyläfariseukset tuottivat hänelle hänen\nliiallisen työnsä ja oikein jumalallisen kohtuullisuutensa lisäksi,\nsaattoi abotti Rénaud'in rohkeuden, jopa terveydenkin kovaan\nkoetukseen. Sibyllaa alkoi huolestuttaa, että kirkkoherra vähitellen\nsai pyhimysten ruumiillisenkin ulkomuodon, joiden hengen-avut hän jo\noli itsellensä omistanut. Hän uskoi levottomuutensa isovanhemmillensa,\nja heidän neuvostansa hän keskusteli asiasta uskollisen Mariannen\nkanssa. Vanha palvelijatar otti hänet jokseenkin keskinkertaisesti\nvastaan, sillä se lapsen kummallinen vaikutus, joka oli kuihduttanut\nhänen herraansa, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.\n\n-- Niin kyllä! hän sanoi, on ihan selvää, että hän menehtyy ja että hän\nastuu pitkin askelin paratiisin tietä, mies parka! Mutta kenen on vika,\nneiti? Olen jo aikoja sitten sanonut, että te teette hänestä luurangon!\n\nVaikka alku olikin näin uhkaava, niin Marianne leppyi kuitenkin tälle\nenkelimäiselle olennolle, ja näyttää siltä kuin he olisivat solmineet\nkeskenänsä liiton; sillä iltapuolella samana päivänä, kun kirkkoherra\noli kiireisesti syönyt erakonateriansa, hän hämmästyi suuresti\ntuntiessansa yht'äkkiä pienessä salissansa jo kauvan unohduksiin\njääneen hyvän hajun. Heti senjälkeen asetti Marianne hänen eteensä\nkahvikupin.\n\n-- Mutta, Marianne kulta, hän sanoi, oletteko hullu? Tiedättehän,\nett'en kuuteen kuukauteen ole juonut kahvia!\n\n-- Oh! vanha vaimo sanoi vääntäen suutansa hymyyn, jos tietäisitte,\nkenen käsi on tämän valmistanut, niin kyllä minä vastaan, että joisitte!\n\n-- Mitä sanotte? kenen käsi?... kirkkoherra kysyi ällistyneenä.\n\nSalaisuus selvisi hänelle, kun hän näki Sibyllan hymyilevän ovelta.\n\nAbotti Renaud huomasi, että Marianne'n taloudelliset toimet olivat\nsangen kukoistavalla kannalla, sillä, ilman että kulungit laisinkaan\nlisääntyivät, ateriansa kävivät päivä päivältä yhä virkistävimmiksi,\nniin suurella taidolla hän niitä valmisti.\n\n-- Näette nyt, hyvä Marianne, hän sanoi hänelle hyväntahtoisesi, ett'en\nollut väärässä joskus teitä moittiessani hiukan huolimattomaksi, ja kun\nsanoin, että tarkkuus ja järjestys tekevät ihmeitä.\n\nMarianne kohotti olkapäitänsä vastaamatta.\n\nSillä välin oli Sibyllan uskonnollinen kasvatus hiljalleen edistynyt\nja oli jo päättymäisillänsä. -- Kun abotti Renaud eräänä päivänä\nmeni linnaan antamaan neiti de Férias'lle, joka silloin oli\nkahdentoista-vuotias, hänen viimeisiä luennoitansa, tapasi hän\nkirjeenkantajan, joka antoi hänelle piispan sinetillä varustetun\nkirjeen. Hän istuutui sitä lukemaan erään tien varrella olevan puun\njuurelle. Hän oli tuskin silmäillyt sen lävitse, kun hän kävi kalpeaksi\nkuin ruumis. Hän kumartui vaivoin erään lähteen ylitse, joka lirisi\nmaantien vieressä ojassa, ammensi siitä kädellänsä vettä ja joi\nmuutaman siemauksen sekä lähti horjuvin askelin astumaan eteenpäin.\nKun hän saapui linnaan, herra ja rouva de Férias kysyivät levottomina\nsyytää hänen kalpeuteensa; hän antoi heille huoaten kirjeen, jonka hän\näsken oli saanut. Siinä oli ankara, melkeinpä uhkaava varoitus: häntä\nmoitittiin hänen uudistus- ja mullistushalustansa, hänen väittelystänsä\nkirkkoraadin kanssa, mutta ennen kaikkia hänen likeisestä\nystävyydestänsä protestanttiseen uskontoon kuuluvien henkilöitten\nkanssa, jotka näyttivät häneen vaikuttavan sangen vahingollisesti\nja saattavan hänet oikean opin teiltä. Tämä viimeinen syytös, jota\nnäyttiin pitävän kaikkein pätevimpänä, perustui tosi-asiaan, vaikka\nsiitä olikin johdettu vääriä seurauksia: viimeisten kuukausien\najalla oli todella kummankin puolisesta kunnioituksesta syntynyt\nabotti Renaud'in ja miss O'Neil'in välille likeinen ystävyys. Miss\nO'Neil, jota vanhuksen hyveet olivat liikuttaneet, osotti hänelle\nmyötätuntoisuuttansa ollen säännöllisemmin kuin ennen läsnä hänen\nluennoissansa, jotka muuten nyt olivatkin opettavaisemmat kuin\nennen. Kirkkoherra joka oli kokonaan luopunut ajatuksestansa kääntää\nIrlannitarta näytti olevan liikutettu tästä kunnioituksesta ja\nmyötätunteisuudesta sekä osasi pitää sitä arvossa. Sellainen oli heidän\nkeskinäinen välinsä, ja ainoastaan musta ilkeys saattoi siitä löytää\naihetta kielittelemiseen.\n\n-- En tee tämän suhteen enempää enkä vähempää kuin ennenkään, abotti\nRenaud sanoi surullisesti ottaen markiisin kädestä uhkaavan kirjeen,\nsillä missä alammaisia ei ole, siellä kuninkaallakaan ei ole oikeuksia;\nmutta minä pelkään, ett'en enää saa kauvan olla teidän parissanne.\nKaikki mitä minä pyydän, on se, että saan jättää Sibyllan Jumalan\nhaltuun; sitten Hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.\n\nHän löysi Sibyllan ja miss O'Neil'in kirjaston eteisessä huoneessa,\njoka varta vasten oli määrätty lapsen lukuhuoneeksi. Kun hän jo oli\nlopettanut opetuksensa jumaluusopillisen puolen, niin hän luuli vielä\ntarvitsevansa luoda yleisen silmäyksen kirkon historiaan niinä parina\nkolmena viikkona, jotka vielä olivat ennen Sibyllan ensimmäistä\nripillemenoa. Satunnaisesti tuli hän tänään puhumaan protestanttisuuden\nluonteesta ja synnystä. Miss O'Neil tahtoi poistua.\n\n-- Oi älkää! hän sanoi; miksi menette?\n\nIrlannitar jäi, silmät luotuina ompelukseensa, paikallensa ja alkoi\ntavallisella tarkkaavaisuudellansa kuunnella kirkkoherran luentoa.\nAbotti mainitsi ensin lyhyesti kuudennentoista vuosisadan uskonnollisen\nvallankumouksen historiallisia tapauksia; ruvettuansa sitten\narvostelemaan tätä suurta liikettä, hän lausui yksinkertaisella ja\nylevällä tavallansa seuraavasti:\n\n-- Lyhyesti sanoen, tyttäreni, kukaan ei saata kieltää, että katoolinen\nkirkko ja etenkin Rooman hovi tähän aikaan oli kaikenlaisten\nväärinkäytösten ja surkuteltavan häpeän alaisena; mutta nämät viat\nolivat ainoastaan ulkonaisia; kirkossa itsessänsä, sen järjestyksessä,\nsen omissa voimissa, sen laeissa ja sen vapaudessa oli kaikki, mitä\ntarvittiin sen parantamiseen: se on itse sen osoittanut. Yleisellä\nmielipiteellä oli siis syytä vaatia parannuksia; mutta täytyikö\nniitä etsiä temppelin raunioista. Tarvitsiko tuollaisten satunaisten\nväärinkäytösten parantamiseksi hävittää vuosisatojen työ, niin monen\nnerokkaan ja hurskaan miehen työ, tämän yhteisen uskon temppeli,\njonka suurenmoisuutta olen koettanut teille kuvailla? Tarvitsiko\nmurtaa tätä traditsioonin kahletta, joka polveusi kirkolliskokouksesta\nkirkolliskokoukseen, pyhimyksestä pyhimykseen, apostolista apostoliin,\naina Kristuksesta itsestänsä saakka, vaan jota ei enää voida eheäksi\nsaada, ikipäiviksi murtaa se liikuttava ja ylevä yhdistys, joka kokosi\nkaikki evankeliumin lapset saman alttarin, saman pöydän ääreen? --\nEi, sitä ei tarvinnut tehdä. Ylpeyden ja inhimillisten tunteitten\nkärsimättömyys turmeli kaikki. Ihmisen pitää olla kärsivällinen,\nollessansa tekemisissä ijankaikkisuuden kanssa. -- On päiviä, jolloin\ntaivas on pilvessä, ja se on sittenkin taivas, ja luottamuksella\nodottaa ihminen huomiseksi päiväpaistetta. Eikö sama luottamus ollut\nluvallinen ja välttämätönkin himmentyneen kirkonkin suhteen, joka oli\npuhdas pilviensäkin 1 verhossa. Ne, jotka sitä pimensivät, olivat\nihmisiä: he saattoivat parantua; kaikissa tapauksissa heidän ainakin\noli kuoleminen, Olisi pitänyt odottaa; sen sijaan, että revittiin\nja hävitettiin, olisi pitänyt rukoilla ja toivoa. Ja miks'ei olisi\nsaattanut toivoa. Olihan kirkko, tätäkin aikaa ennen elänyt pimeitä\npäiviä; eikö se kuitenkin jälleen kirkkaana niistä selvinnyt? Eikö\nJumala enää eri aikoina saattaisi herättää pyhää ylimmäistä pappia,\npyhiä piispoja? Niin vähästä ihmisen sydän saattaa muuttua! Lapsen\nhenkäyskin siihen riittää... Minä tosin, tyttäreni, olen liian halpa\nvoidakseni olla näin ylevän asian vertauksena... Mutta kuitenkin,\nminäkin olen ollut häväistykseksi kirkolle, minäkin olen ollut\nteille, ja kukaties muillekin, mielihäiriön, epäilyksen ja Jumalasta\nvieraantumisen syynä! Mutta teidän heikko äänenne on minua varoittanut\nja minä olen koettanut olla vähemmin huono... Minä olen rukoillut, olen\nvalvonut, olen kärsinyt, ja minun uskoni on käynyt toteen: Jumala on\nottanut teidät lapseksensa, ja vaikka hän koettelee minua, niin hän\nantaa minulle kuitenkin anteeksi!\n\nKun vanhus oli lopettanut nämät sanat, hänen äänensä vapisi: hän nousi,\nikäänkuin ei hän olisi enää voinut hillitä liikutustansa, ja meni\nläheiseen huoneesen.\n\nLinnan kirjasto, minne abotti Renaud oli paennut, oli avara sali,\njolle esiinpistävät niskahirret, harvinaiset huonekalut, aina kattoon\nsaakka ylettyvät kaapit ja ajan tummentaman tammen yksitoikkoinen väri\nantoivat luostarimaisen näön. Hän käveli siellä jonkun aikaa pitkin\naskelin ja painoi tuon tuostakin kättänsä otsaansa vasten; sitten\nheittäytyi hän erään suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä salia\nja vaipui ajatuksiinsa, joitten surullisuutta hänen kasvonpiirteensä\nilmaisivat.\n\nHänen vastapäätänsä oleva ovi avautui yht'äkkiä; hän nousi ylös ja\nnäki herra ja rouva de Férias'in tulevan huoneesen Sibyllan seurassa,\njoka piti miss O'Neil'ia kädestä. Niin satuperäinen ihastuksen näkö\nkuvastihe kaikkein heidän kasvoillansa, että kirkkoherra, joka ei\nsaattanut aavistaakaan itsellänsä olevan osaa tässä yhteisessä ilossa,\ntunsi sydämensä hyppivän rinnassaan.\n\nMarkiisi ja markiisitar siirtyivät vähän syrjälle ja antoivat\nSibyllalle merkin astua esiin. Sibylla lähestyi kirkkoherraa pitäen\nmiss O'Neil'ia yhä kädestä.\n\n-- Isä, hän sanoi, miss O'Neil tahtoo tulla katoolilaiseksi ja tulee\nminun kanssani ensi kerran herranehtoolliselle.\n\nAbotti Renaud ojensi äkkiä molemmat kätensä sanomattoman kummastuksen\nvaltaamana: hänen laihat ja kalpeat poskensa punastuivat, ja hänen\nkysyvät silmänsä katselivat järjestänsä kaikkia läsnä-olevia ja\npysähtyivät miss O'Neil'iin.\n\n-- Se on totta, herra kirkkoherra, tämä sanoi.\n\nTuo vanha mies etsi sanoja puhuaksensa, vaan ei niitä löytänyt; hänen\nsilmiinsä tuli vesi; hän osoitti kädellänsä, ett'ei hän osannut puhua;\nhän lankesi polvillensa lattialle nojaten harmaata päätänsä edessään\nolevaa pöytää vastaan ja alkoi niin kovaa nyyhkyttää, että kuului,\nmiten hän löi otsaansa pöytään.\n\nMuutaman päivän perästä se uutinen levisi ympäristöön, että ------:n\npiispa oli saapunut Férias'in linnaan: tämä korkea hengellinen\nherra oli todella myöntynyt markiisin pyyntöön; hän oli katsonut\nkohtuulliseksi antaa abotti Renaud'ille loistavan kiitoksen, ja hän\ntahtoi itse vannottaa miss O'Neil'in. Irlannittaren uskonnollinen\nkasvatus katsottiin muuten niin täydelliseksi, että voitiin kokonaan\njättää tällaisissa tapauksissa tavallinen noviisina oleminen.\n\nNämät tapaukset olivat olleet, niinkuin arvattava olikin, oikeita\nukon-iskuja rouva de Beaumesnil'ille ja hänen hengenheimolaisillensa.\nSinä päivänä, jona hän sai tiedon piispan tulosta Férias'iin, hän teki\npäätöksensä ja heittäytyi kyynelsilmin abotti Renaud'in jalkoihin, joka\nhyvyydessänsä häntä syleili. Sen jälkeen hän meni herra de Férias'in\nsyleiltäväksi, jota hän oli lakannut tervehtimästä, ja sitten syleili\nhän Sibyllaa ja miss O'Neil'ia, huutaen kyyneleissänsä, \"että hänellä\noli vähän äkkipikainen luonto, mutta kultainen sydän, jonka kyllä aina\nsaattoi huomata!\"\n\nEnsimmäisenä päivänä toukokuuta Sibylla ja miss O'Neil pääsivät ensi\nkerran ripille. Kevät oli sinä vuonna leuto ja kaunis. Tämän suuren\npäivän edellisenä yönä satakieli, joka tavallisesti asuskeli Férias'in\nmetsissä, innokkaammin lauleli kummallisia liverryksiään; hän koki\nkilpailla erinomaisen surumielisten harpun sävelten kanssa, jotka\nkuuluivat eräästä linnan puoliavonaisesta ikkunasta.\n\nJacques Féray oli seuraavana päivänä kirkkotarhassa, silloin kun\nSibylla kulki sen lävitse kokonaan valkoisissa vaatteissa kuten äsken\npuhjennut lumpeen kukka. Sibylla hymyili hänelle ohimennessänsä, ja\nensi kerran viiteentoista vuoteen nähtiin Jacques Féray'n silloin\nastuvan kirkon kynnyksen yli. Hän jäi oven luo ja seurasi juhlamenoja\nsuurella tarkkaavaisuudella ja lopuksi -- ajatellessansa varmaankin\nhämärästi pientä tytär vainajatansa, joka oli taivaassa enkelien\njoukossa -- hän itki.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\nKlotilda.\n\n\nMe emme laveammin puhu niistä kolmesta tai neljästä vuodesta, jotka\nseurasivat Sibyllan ensimmäistä ripilläkäyntiä. Hänelle itsellensä\nsekä hänen omaisillensa ne olivat sulan onnellisuuden aika. Hänen\nvilkas taipumuksensa soitantoon ja etenkin piirustukseen edistyi miss\nO'Neil'in johdannolla siinä määrin, että se ihastutti sekä häntä\nitseänsä että muita. Samalla myöskin hänen henkinen olemisensa, joka\nsai enemmän valoa ja jolla jo alkoi olla hiukan elämän kokemustakin,\nkadotti vähitellen entisen jäykkyytensä, joka oli hänen lapsuudessansa\nollut hänen karakteerinsa ainoa vika. Sitten kehkeytyi myöskin\nhänen naisen sydämensä, ja hillitsi lempeydellänsä hänen suloutensa\nankaruutta.\n\nTämä hänen siveellisen elämänsä uusi vaihos esiintyi uskonnollisella\nalalla erään huomiota ansaitsevan omituisuuden kautta. Lukija on\nkenties jo tämän kertomuksen ensi osassa huomannut Sibyllassa erään\najatuksen, josta hänen iso-isänsä oli usein murehtinut, erään\nkummallisen halun, niin sanoaksemme yhdellä ainoalla hypyllä lähestyä\nJumalaa, huolimatta ensinkään välittäjistä. Epäilemättä oli tämä\ntaipumus jossakin määrin omituinen Sibyllan luonteelle; mutta se oli\nmyöskin hänen ikänsä mukaista. Lasten sielu, joka helposti innostuu,\nei ole arka. Vanha testamentti on yhtähyvin heidän kirjansa kuin\nuusikin. Yksinkertainen käsitys Jumalasta valtaa välittömästi heidän\nmielensä ja hallitsee siinä; mutta evankeelinen draama, vaikka se tosin\nmiellyttää heidän uteliaisuuttansa henkilöittensä kautta, jotka heitä\nhuvittavat, ei todella liikuta heidän järkeänsä eikä sydäntänsä. Tämän\nsuuren salaisuuden jumalallinen henki jää heiltä kokonansa huomaamatta,\neivätkä sen inhimillisetkään osat heitä liikuta, ja vasta silloin, kun\nheidän intohimonsa ovat ensi kerran hellyttäneet heidän sydämensä,\nKristus sinne astuu -- Jumalana, mutta samalla myöskin ystävänä.\n\nTämä uskonnollisen mielipiteen vaihos, jonka me luulemme yleiseen\ntodeksi, oli ainakin tosi mitä tulee neiti de Férias'iin. Se mikä\noli hänestä hänen lapsuudessansa näyttänyt vähemmin tärkeältä\nuskonkappaleelta, näytti nyt oikein heräävän hänen ajatuksissansa:\nevankeliumin verraton runollisuus valtasi hänet syvästi, ja hän\nharjoitti suuressa määrässä sitä ainoata epäjumalanpalvelusta, joka on\nsallittu kristitylle, nimittäin Kristuksen palvelemista. Hän puuttui\nmielellänsä, miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa puhellessansa, tähän\naineesen hän halusi muistella tämän puhtaan olennon liikuttavimpia\nlauseita, ihmetellä hänen jumalallisen lujuutensa ja inhimillisen\nheikkoutensa keskitietä, joka on hänen luonteensa pääomituisuus: hän\nvietti suloisia hetkiä tällaisissa innostuksissansa, milloin pitkittäen\nIrlannittaren kanssa iltakävelykään halki metsän, kunnes tähdet\nsäteilivät kultaansa puitten tummille lehdille, milloin istuen vanhan\npapin vieressä meren rannalla katsellen loistavaa taivaanrantaa tai\nhajamielin hieroen käsissänsä kangaskanervan sinisiä terttuja.\n\nSe valta, joka Sibyllalla oli kirkkoherran yli, ei ollut heikontunut;\nmutta vuosien vieriessä sen muoto oli tullut lempeämmäksi ja ikäänkuin\nhöllemmäksi. Neiti de Férias oli itse alkanut hymyillä oman intonsa\nliiallisuuksille. Hänen sekaantumisensa uskonnon asioihin tuli\nharvinaisemmaksi, ja osotti joka kerta yhä suurempaa suvaitsevaisuutta,\netenkin vanhusta itseä koskevissa kysymyksissä. Hän ei ensinkään\npakottanut häntä enää käymään niin ankaran kohtuuden tietä vaan\nkäyttipä joskus viatonta viekkauttakin taivuttaaksensa häntä hänen\nyksinäisyydestänsä ja hänen elantotapojensa kovuudesta. Mutta niissä\nkohdissa, jotka hänestä näyttivät olevan olennollisia uskonnon arvolle,\nhän pysyi järkähtämättömän lujana eikä lakannut siinä suhteessa\nantamasta abotti Renaud'ille neuvoja, jotka heti pantiin sellaisella\nkuuliaisuudella toimeen, että herra de Férias siitä väliin laski\nleikkiä markiisittaren kanssa.\n\n-- Lemmikkini, hän sanoi nauraen, hän on spiritualisti, ja hän tahtoisi\ntehdä koko seurakunnan spiritualistiksi!\n\nTämä markiisin pila sisälsi jokseenkin täydellisesti Sibyllan\nväsymättömän harrastuksen ja abotti Renaud'in ansiokkaat pyrinnöt.\nMe emme tahdo tässä suhteen kertoa enää mitään uutta tapausta, sillä\nolemme siitä luultavasti jo liiaksikin puhuneet, vaikka olemme\nkoettaneet tehdä sitä sellaisella vakavalla huolella, jota asia\nvaatii: on kylliksi sanoa, että abotti Renaud'in pappina ollessa\njumalanpalvelusta toimitettiin Férias'in seurakunnassa harvinaisella\npuhtaudella, ilman että oppi siitä joutui mihinkään vaaraan.\n\nTähän aikaan oli Sibyllalla onni tutustua kreivinna de Vergnes'in\nkanssa, joka äidin puolelta oli hänen isoäitinsä. Kreivi de Vergnes\noli useampia kertoja Sibyllan syntymän jälkeen ollut kyllin rohkea\nkeskeyttämään pariisilaisia tapojansa tullaksensa viettämään kolme\nneljä päivää Férias'issa. Sibylla oli siis jo kauvan tuntenut\nhänet ja rakasti häntä, koska hän ensinnäkin oli miellyttävä, ja\nkoska toiseksi hänen kuvansa häälyi hänen mielessänsä komeitten\nreunuksien ympäröimänä, joihin oli suloiseen järjestykseen aseteltu\nkonvehtia, nukkeja ja sieviä kaulahelmiä; mutta hänen oli ikävä, kun\nhän ei koskaan ollut nähnyt isoäitiänsä rouva de Vergnes'ia, joka,\nvälttääksensä liiallista tunteellisuutta, jota hän sanoi pelkäävänsä,\noli jättänyt vuodesta vuoteen mielenliikutuksensa, jota hän luultavasti\noli mielessänsä liioitellut, sillä kun hän ensi kerran näki\ntyttärentyttärensä asemahuoneen odotussalissa, niin hän silmäili häntä\nvarsin levollisesti, kääntyi vanhan kamarineitsyensä puoleen, joka oli\nmukana häntä auttamassa ja sanoi hänelle tyynesti:\n\n-- Katsoppas, Julia, hän on ihan, ihan niinkuin minä viidentoista\nvuotiaana! Tämä koskee minuun! Lapsi kulta! hän lisäsi syleillen\nSibyllaa ja pyyhkien silmistänsä kyynelen, jonka lähde oli jotensakin\nsalaperäinen.\n\nVuorokaudessa olisi luullut, että rouva de Vergnes jäisi kokonaan\nasumaan Férias'iin, niin hän oli ihastunut maaelämän runollisuuteen:\nmetsä, meri, niityt, lintujen laulu, kaikki ihastutti häntä; hän ei\npäässyt hetkeksikään ihailuksestansa.\n\n-- Jumalani! hän sanoi isäntäväelle, kuinka onnellisia olette, kun\nsaatte elää täällä! Mutta tunnetteko te ensinkään onneanne? Luultavasti\nolette liiaksi siihen perehtyneet voidaksenne oikein nauttia sen\nsuloisuutta?... Tämä tyyneys, tämä äänettömyys... ja sitten tämä melu,\ntämä puitten humina, nuot elukat, jotka ammuvat tuolla kaukana...\nnuot pienet fasaanit, -- ovathan nuot fasaania, nuot pienet keltaiset\nelävät?... Eikö? Ne ovat kanoja... vaan kanoja? No niin! Nuot pienet\nkananpojat, jotka piipertävät emänsä perässä ja sanovat pioo, pioo...\nvoi kuinka suloista, Jumalani, kuinka hupaista tämä on! Minä olisin\nvaikka yöt päivät ikkunani ääressä, kun vaan saisin nähdä ja kuulla\nkaikkea tätä! Oi täällä kelpaisi elää, täällä maalla luonnon helmoissa!\nJumalani kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä!\n\nMutta jo kolmantena aamuna rouva de Vergnes uskoi salaisuutena\nJulialle, ett'ei hän ollut saanut rahtuakaan unta koko yönä.\n\n-- En todellakaan tiedä, hän sanoi, minä en saata käsittää miten\nihmiset saattavat nukkua tässä maassa. Minä, joka olen tottunut\nniin suureen hiljaisuuteen (hän asui rue de la Chaussée-d'Antin'in\nvarrella), en voi kauvemmin kestää tätä tällaista hälinää!... Täällä\non oikea rykmentti lintuja, jotka meluavat aamun koitosta saakka! --\nJumalani, kyllähän minä rakastan lintujen laulua, mutta kullakin pitää\nolla aikansa!... Ja noita lehmiä ja lampaita sitten, jotka jo auringon\nnoustessa alkavat mylviä ja määkiä!... On kuin olisi Noakin arkissa!\nJa aina silmissä nuot vihreät lehdet!... Tästä täytyy ruveta inhoamaan\nkaikkea vihreätä!... Minä saan painajaisen tästä vihreästä!... Kaikki\nnäyttää minusta nykyään vihreältä!... Antakaapas, hyvä Julia, minulle\npikku peilini!... Kas niin, nyt olen jo itsekin vihriäinen! Mutta ei se\nkumma olekkaan, kun on viettänyt tällaisen yön!\n\nNeljäntenä päivänä sai rouva de Vergnes kirjeen, jossa hän sanoi\nkutsuttavan häntä mitä pikemmin Pariisiin. Hän ilmoitti olevansa\nsiitä kovin mielipahoissaan, valitteli onnettomuuttansa ja lähti\npuolipäiväjunalla.\n\n-- Kas niin, lapsi kultani, hän sanoi syleillessänsä pientä\ntyttärentytärtänsä jäähyväisiksi, hillitkäämme tunteitamme, ei yhtään\nmielenliikutusta! Pian sinäkin saat vaihtaa tämän paratiisin meidän\nhelvettiimme... Oi, siellä on elämää, lapseni! Hyvästi! Hyvästi!\nHillitkäämme tunteitamme, pikku tyttäreni!\n\nTämän eron katkeruus ei ollut niin suuri, ett'ei Sibyllan sielun voima\nolisi sitä voittanut; mutta kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi saanut\ntukea ja lohdutusta siitä likeisestä ystävyydestä, joka vallitsi\nhänen ja hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais'in välillä. Klotilda\noli jo kaksi vuotta sitten tullut luostarista ja hänen palattuansa\nhänen tätinsä rouva de Beaumesnil oli rientänyt esittämään häntä koko\npaikkakunnalle. Neiti Desrozais olikin kelpo näytettävä: hän oli\nsäilyttänyt runsaassa määrässä kaiken sen, mitä hänen lapsuutensa oli\nhänestä luvannut. Hän oli pitkä, solakka ja notkea. Hänellä oli tuuheat\nmustat hiukset, joille hän ei tiennyt mitä tehdä; hän niitä väänteli,\nhän palmikoitsi niitä, hän asetteli niitä niskaansa kiehkuroihin,\nhän sitoi ne diademin tavoin otsallensa. Hänen käsivartensa,\nhänen sormensa, hänen olkapäänsä, jotka olivat kuin marmorista\nmuodostetut, muistuttivat jumalatarta. Kun hän kohotti tuuheakarvaisia\nsilmäluomiansa, niin hänen silmäteränsä loivat säteilevää tulta, joka\nkuitenkin pian sammui hänen mustissa kostean kirkkaissa silmissänsä.\n-- Mitä tulee Klotildan hengelliseen tilaan, niin tunnustettiin,\nettä hän oli tullut paljon paremmaksi. Ikäänkuin osoitteeksi rouva\nde Beaumesnil'in mielipiteitten oikeudesta, mitä kasvatukseen tulee,\ntuosta peloittavasta, rajusta, oikukkaasta ja huolimattomasta\nlapsesta oli tullut nuori, ankara, kaino tyttö, joka puhui hiljaa,\noli kohtelias, valmis kaikkeen, vieläpä neljänneksi whisti-peliinkin,\nsanalla sanoen, hänestä oli tullut oikean neidin esikuva.\n\nKenellekään tämä onnellinen muutos hänen karakteerissansa ei tuottanut\nniin paljon iloa kuin Sibyllalle. Kun hän ei siinä enää huomannut niitä\nkarheuksia, jotka ennen olivat tehneet hänen mielensä levottomaksi,\nniin hän antautui vastustamatta sydämensä taipumuksen valtaan, ja\nheidän keskensä syntyi melkein jokapäiväinen yhteys. Ystävättären\nkauneus herätti Sibyllassa ylpeyden sekaista ihmettelyä: hän oli hänen\nmielestänsä oikea kauneuden peruskuva, jota täydellisempää hän ei\nvoinut kuvaillakaan. Klotilda antautui hymyillen hänen ihastuksensa\nesineeksi: hän antoi vaatettaa itseänsä, kihertää hiuksiansa, pukea\nitsensä milloin druidittareksi, milloin roomalaiseksi, milloin\njuutalaiseksi, milloin taas turkkilaiseksi naiseksi; sitten Sibylla\npiirusti tai maalasi hänet kaikissa näissä eri puvuissa ja huudahti\ntuon tuostakin taitelijattaren tapaisella kärsimättömyydellä:\n\n-- Ei! sinä olet liian kaunis, näetkö! Sinä olet hirveän kaunis,\nnaurettavan kaunis! Jumalani, kuinka on tyhmää olla noin kaunis!\n\nNämät olivat sellaisia herjauksia, joista Klotilda ei ensinkään ottanut\npahastuaksensa.\n\nHän myöntyi aina yhtä mielellänsä neiti de Férias'in kaikkiin\npyyntöihin, ja oli ikäänkuin heijastuksena Sibyllan tunteista,\nunelmista ja innostuksista; tämän hän teki lämpimällä innolla,\nkaunopuheliaalla ja täydellisellä luonnonmukaisuudella, sillä hänen\nsielussansa aaltoili ikäänkuin tunnemeri, joka oli aina valmis\ntulvailemaan, ja tulvan alle jäi väliin hyvääkin. Jos hän oli\njotakin vailla, niin se ei ollut kykyä, vaan arvostelemistaitoa ja\nvakaantuneita siveellisiä mielipiteitä, joita hän kaipasi. Olkoonpa\nkuinka tahansa, ylevät, runolliset ja jalot innostukset valtasivat\nhänet usein, ja hän näytti joskus, puheensa innossa, voittavan Sibyllaa\nideaalisimmatkin pyrinnöt.\n\nSibyllalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että, kun heidän\nkeskustellessansa tuli puheeksi muutamat perheelliset asiat, neiti\nDesrozais heti kävi salaperäiseksi, ja että hänet valtasi syvä\nalakuloisuus ja lohduttamatoin epätoivo. Hän päätti kysyä tämän\nkummallisen seikan syytä.\n\n-- Sinä olet liian nuori, ystäväni, neiti Desrozais sanoi pudistaen\npäätänsä ja huoaten surullisesti.\n\nTämä kiertelevä vastaus tietysti vaan kiihdytti Sibyllan uteliaisuutta.\nHän vainusi jonkun romaanin piilevän ystävättärensä suruissa ja rukoili\nlakkaamatta häntä uskomaan sitä hänelle. Klotilda vastusteli ensin;\nmutta sitten hän sanoi, vannotettuansa Sibyllan pitämään sitä ikuisena\nsalaisuutena:\n\n-- Minä, ystäväni, minä, jonka näet tässä, en koskaan ole menevä\nnaimisiin!\n\n-- Onko se mahdollista? Sibylla kysyi kahta uteliaammin lähestyen\nkertojaa.\n\n-- Se on totta, neiti Desrozais jatkoi, sillä minä rakastan, mutta se,\njota rakastan ja joka rakastaa minua, ei voi minua naida: on esteitä,\njotka eroittavat meitä ijäksi.\n\n-- Voi Jumala! Sibylla huudahti; mutta kuinka tämä on tapahtunut? Missä\nolet hänet tavannut? Mikä on hänen nimensä?\n\n-- Minä en voi sanoa sinulle muuta kuin hänen ristimänimensä: hänen\nnimensä on Raoul... Miksi punehdut?\n\nKuullessansa Raoul'in nimen Sibylla oli todella punehtunut otsaansa\nmyöten.\n\n-- Miksi punehdut? Klotilda toisti, ja hänen äänensä kävi kiivaammaksi;\ntunnetko Raoul'in? vastaahan toki!\n\n-- Minä punehdun, koska asia minua liikuttaa kovasti... Missä olisin\nsaattanut nähdä Raoul'in?\n\n-- Niin todella, se on mahdotonta... No niin, hänellä oli serkku, joka\noli samaan aikaan kuin minäkin luostarissa, ja jota hän kävi äitinsä\nkanssa hyvin usein katsomassa. Hänen katsantonsa, hänen käytöksensä\nmiellyttivät minua heti. Minä tahdon sanoa sinulle, ett'ei hän ollut\nenää juuri nuori, jonka vuoksi luulin olevani hyvin eriskummallinen, ja\nett'ei kukaan muu luostarin tytöistä ollut häntä huomannut. Mutta minä\npetyin suuresti: eräänä päivänä me tahdoimme leikkiä jotakin; silloin\neräs tytöistä esitti, että kukin meistä ajattelisi jotakuta niistä\nnuorista miehistä, jotka useimmin kävivät vastaan-ottohuoneessa, ja\nkirjoittaisi pienelle paperilapulle sen nimen, jonka kanssa mieluimmin\nolisi tahtonut mennä naimisiin, jonka jälkeen joku meistä lukisi\nääneensä kaikki nimet.\n\n-- Se oli narrimainen leikki, Sibylla sanoi.\n\n-- Se oli leikki niinkuin muutkin... Siihen suostuttiin. Kukin\nkirjoitti salaa lapullensa ja heitti sen sitten erääsen koriin... Mutta\nkun alettiin lukea lappuja, niin kaikkiin oli kirjoitettu nimi: Raoul.\n\n-- Se on kummallista, Sibylla sanoi kylmästi.\n\n-- Minä näin siitä, ett'en ollutkaan niin eriskummallinen, kuin olin\nluullut. Muutamaa päivää myöhemmin satuin olemaan samalla kertaa\nvastaan-ottohuoneessa kuin hänkin ja huomasin, että hän katseli minua\npaljon, niinkuin ainakin. Hänen serkkunsa, joka oli ystäväni, --\nvaikk'en häntä juuri rakastanut, -- nousi äkkiä ylös, kulki halki\nhuoneen ja sanoi ohimennessänsä minulle pikaisesti: \"Älä liikahda\npaikaltasi viiteen minuuttiin!\" -- Minä näin silloin, että Raoul'illa\noli eräs albumi polvilla ja että hän piirusti... Sivumennen sanoen,\nhän maalaa mainiosti... Kun hän oli lopettanut, hän lähetti minulle\nsilmillänsä tervehdyksen ja kiitoksen, jonka suloutta en saata\nsinulle kuvailla. Minä olin tästä tullut sellaiseen häiriöön, että\npois mennessäni, kun olin lähellä häntä väkijoukon keskellä, pudotin\nhansikkaani, joita nykertelin käsissäni. Hän otti ne heti ylös,\nviivytteli hetkisen niitä antaessansa, silmäili niitä vielä kerran\nja katsahti sitten minuun silmissä niin syvä, niin hellä katse, että\nsydämeni lakkasi sykkimästä, ja että sitä hetkestä saakka luulin, että\nolimme ijäksi yhdistetyt.\n\nLopetettuansa tämän osan kertomuksestansa, neiti Klotilda loi suuret\nsilmänsä taivaasen päin, ikäänkuin hän olisi sille tahtonut uudistaa\nikuisen uskollisuuden valansa.\n\n-- Onko siinä kaikki? Sibylla kysyi.\n\n-- Tietysti. Mitä enempää vielä tahdot? Enkö sanonut sinulle, että\nolimme ijäksi yhdistetyt?\n\n-- Mutta minusta näyttää, kuin ette olisi, Sibylla sanoi.\n\n-- Lapsi! neiti Desrozais sanoi kohottaen keveästi olkapäitään.\nKuule siis, että kahdeksan päivän kuluttua ystävättäreni ilmoitti\nminulle salaisesti, että hänen serkkunsa, jota hänen omaisensa olivat\npakoittaneet naimaan erästä nuorta, ylhäistä kaunista ja rikasta\ntyttöä, oli äkkiä lähtenyt Persiaan. Luultiin, lisäsi ystävättäreni\nluoden minuun ilkeän katseen -- sillä hän ei rakastanut minua enemmän,\nkuin minäkään häntä. -- että hän oli rakastunut köyhään ja alhaiseen\ntyttöön, jota hän ei uskaltanut tunnustaa... Onko tämä kyllin\nselvää?... Raoul parka! Minun tähteni hän on lähtenyt maanpakoon ja\nantautunut hengen vaaraan... sillä usein eivät matkustajat palaa niin\nkaukaisista maista. Sinä naurat ehkä, Sibylla, mutta minä pidän itseäni\nhänen leskenänsä... ja usein yöllä itken häntä ja itseäni, niinkuin\nolisimme molemmat kuolleet.\n\nKlotildan lausuessa viime sanoja vierähti hänen poskillensa kaksi\nkaunista kyyneltä, ja Sibylla, joka kokonaan uskoi mitä oli kuullut,\nkuivasi ne vapisevilla huulillansa.\n\nTytöt uskoivat näitä salaisuuksia toisillensa erään puiston\nyksinäisimpien käytävien vieressä. Heitä häiritsi yht'äkkiä melu, ja he\nkuulivat ääniä aivan läheltä, samassa juoksi muuan toimekkaan näköinen\njahtikoira penkin luo, jolla tytöt istuivat, ja jäi siihen heidän\nhyväiltäväksensä.\n\nJumalani! Klotilda sanoi pikaisesti nousten, kuka tulee? Kenen on tämä\nkaunis koira?\n\nSilloin näkyivät käytävän polvekkeessa markiisi ja markiisitar\nde Férias, ja heidän seurassansa eräs vieras nainen, joka jo oli\njättänyt ikänsä kulta-ajan, ja eräs nuori, lyhyt, vaaleaverinen,\nkomeasti vaatetettu mies, joka heilutti kädessänsä ratsupiiskaa.\nTämän nähdessänsä tuo Raoul paran lohduton leski pyyhki nopeasti\nkosteat silmänsä, selitti epäjärjestykseen joutuneita hiussiteitänsä,\nkutriansa, palmikoltansa ja hamettansa sekä oli kahdessa sekunnissa\nvalmis taisteluun.\n\n-- Ah! Sibylla sanoi tyynesti, he ovat varmaankin Val-Chesnay'laisia.\nIsoäitini on heitä odottanut jo kahdeksan päivää.\n\nSibylla oli silloin täyttänyt viidennentoista ikävuotensa, ja hänen\ntulevaisuutensa näytti jo vaativan, että hän pääsisi näkemään maailmaa\nja tutustumaan Pariisin suuren näyttämön henkilöitten kanssa. Herra\nja rouva de Férias tunsivat kyllä, kuinka äärettömän suuri se uhraus\noli, jota heidän omatuntonsa heiltä vaati. He olivat ajatelleet\npidättää Sibyllan lähtöä, jota sitten ei paluu enää näyttänyt\nseuraavan, koettaen lähitienoossa valmistaa poikansa tyttärelle sopivaa\navioliittoa; mutta kun he olivat turhaan koittaneet sellaista löytää\nsiitä ahtaasta piiristä, mihin heidän yksinäinen elämänsä oli heidät\nsulkenut, niin he olivat pian jättäneet sen epävarman yrityksen, joka\nmuuten näytti heistä haiskahtavan hiukan itsekkäältäkin.\n\nMyöskin eräs ystävä, jolle he olivat uskoneet surunsa, oli puolestansa\nkoittanut toteuttaa samaa yritystä: tämä ystävä oli ------:n piispa,\njonka kanssa Férias'ilaiset, miss O'Neil'in kääntymisen jälkeen, olivat\nolleet likeisessä yhteydessä, ei niin kohteliaisuuden kuin todellisen\nystävyyden tähden. Tämä prelaatti, joka oli valpas ja innokas\nmies, ja jossa Sibyllan suloisuus ja kummallisuus oli herättänyt\nsuurta huomiota, luuli eräänä päivänä voivansa ilmoittaa vanhalle\nmarkiisille, että hän oli löytänyt hänen poikansa tyttärelle, joka\noli nostanut häiriötä kirkossa, puolison, joka näöltään oli oikea\nphoenixlintu. \"Minä olen etsinyt tätä harvinaista lintua, hän sanoi,\nkoko hiippakuntani halki, käydessäni piispankäräjillä, ja niinkuin\ntällaisilla hakumatkoilla on tavallista, olen löytänyt hänet vasta\npalatessani melkein omalta portiltani. Hän on eräs nuori parooni, de\nVal-Chesnay, suvun Val-Chesnay Merinville viimeinen edustaja; tämä\nsuku ei tosin vedä vertoja teidän suvullenne, herra markiisi, mutta on\nkuitenkin hyvä sekin. Hänen omaisuutensa on ääretön, ainakin yhtä suuri\nkuin teidän pienen kuvanraastajattarennekin... Kas! tästä ikkunasta\nvoittekin nähdä Val-Chesnay'n palatsin, vastapäätä minun asuntoani...\nJa juuri tuolla on nuori Roland itsekin, joka juuri nousee hevosen\nselkään pihassa: sievä poika, niinkuin näette... vähän liian nuori,\ntuskin neljääkolmatta vuotta, mutta se on vähäpätöinen seikka; ja\nmuuten voi neiti de Férias vielä odottaakin... Tuo vanha rouva, joka\ntaputtelee hevosia käskien sitä olemaan hiljaa, on äiti tietysti...\nhurskas, -- ei juuri pyhimys, mutta hurskas nainen. Hän on, kasvattanut\npoikansa kotona parhaimpien opetustapain mukaan; hän ei ole milloinkaan\nhäntä jättänyt. Hän on tätä nykyä juuri samallaisessa pulassa kuin\ntekin; hänkin pelkää, ett'ei poikansa voi täältä maaseudulta löytää\nsopivaa puolisoa, mutta ei myöskään uskalla upottaa häntä Pariisin\npyörteisin... Mitä nuoreen herraan tulee, niin saatte likemmin häneen\ntutustua: hän on hyvä, sangen hyvä! -- Jumalani! ei hänellä juuri\nole mitään erinomaista sanottavaa, mutta hyvä hän on! Minä luulen\nettä olemme löytäneet etsittävämme... Kas vaan äitiä, hän seuraa\npoikaansa kadulle asti;... hän menisi varmaan, hevosen lautasille, jos\nuskaltaisi... Vaimo parka!\"\n\nHerra ja rouva de Férias kuulivat ihastuksella tämän ehdotuksen.\nMuutamaa päivää myöhemmin tapasivat he rouva Val-Chesnay'n ja\nhänen poikansa piispan palatsissa. Molemmat äidit, joita kumpaakin\nvaivasi samat surut, olivat heti mitä sydämellisimmät ystävykset, ja\nlausuttuansa aina sopivan väliajan päästä uusia kohteliaita kiitoksia,\nVal-Chesnay'laiset suostuivat tulemaan viikoksi tai pariksi Férias'in\nlinnaan, jossa molemmat päähenkilöt saisivat tutustua toistensa kanssa\nja, jos heidän sydämensä siihen suostuivat, toteuttaa omaistensa\ntoiveet.\n\nKaikkien näitten valmistavien tapauksien aikana olivat herra ja rouva\nde Férias päättäneet pitää Sibyllalta tarkasti salassa ne tärkeät\npuuhat, joitten esineenä hän oli. He olivat keksineet todennäköisen\ntekosyyn äkilliseen tuttavuuteensa Val-Chesnay'n perheen kanssa,\njosta Sibylla kuuli usein puhuttavan, vaan jota hän ei koskaan ollut\nnähnyt. Epäillen sitä erityistä hartautta, joka heitä innostutti\ntässä suhteen, he olivat päättäneet salata tyttäreltänsä oikean\ntarkoituksensa, antaaksensa hänelle vapaan valitsemisvallan. Heidän\noli sitä helpompi poistaa Sibyllan ajatuksista kaiken epäluulon, koska\nhänen mieleensä oli juurtunut jo lapsuudesta saakka se ajatus, että\nhänen naittamiseensa välttämättömästi kuului pitempi tai lyhyempi olo\nVergnes'in palatsissa. -- Mutta neiti de Férias katseli kuitenkin\njonkinlaisella uteliaisuudella, vaikka muuten varsin levollisella\nmielellä nuorta miestä, joka astui taisteluunsa ratsupiiska kädessä.\nNuori parooni, joka paremmin, kuin hän, oli saanut edeltäkäsin tiedon\nasiasta, punehtui tuntuvasti häntä tervehtiessänsä, ja rouva de\nVal-Chesnay, tarttuttuansa hänen käteensä ja häntä tarkasteltuansa\nhetkisen äidillisellä lempeydellä, painoi häntä niin innokkaasti\nkashmirshaaliansa vasten, että Sibylla sitä katsoi melkein\nsopimattomaksi.\n\nSittenkuin neiti de Férias oli ilolla näytellyt vieraille puiston\nkauniimmat paikat, mentiin katsomaan kasvihuoneita ja karjapihaa.\nSibyllan rauhallinen iloisuus, miellyttävä puheleminen ja se aistikas\nyksinkertaisuus, jolla hän näytteli kotitalonsa merkillisyyksiä,\nvoittivat helposti puolellensa vanhan rouvan sydämen, jolta ei\nihastuksen huudahdukset tahtoneet ensinkään loppua, ja joka tuon\ntuostakin loi poikaansa voiton ja riemun silmäyksiä. Herra ja rouva\nde Férias, jotka olivat ihastuneet silminnähtävästä menestyksestä,\nyhtyivät paroonittaren suloiseen liikutukseen ja olivat kuin ylimmässä\ntaivaassa. Nuori parooni itsekin, hieno, kylmä ja flegmaattillinen\nmies, osotti tyytyväisyyttänsä kaikilla tavoin, jotka vaan saattoivat\nsopia hänen kauneudellensa, mistä hän suuresti ylpeili ja minkä hän\nluuli hirmuisesti vähenevän, jos hän olisi antautunut innostuksensa\nvaltaan. Hymyily myhäeli hänen amerikalaisesti hoidetussa parrassansa,\nja tuon tuostakin hänen huulensa avaantuivat puoleksi ja niitten\nvälistä putoilivat, kuin jäälohkareet, sanat: \"ihanaa! verratointa!\noivallista!\"\n\nKlotilda oli ainoa tumma pilkku tässä valoisassa taulussa: hän kulki\nmuutamaa askelta muita jäljempänä, milloin hyväillen paroonin koiraa,\nmilloin vaipuen surumielisyyteensä, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta\nainoakaan salainen katse, joita hänen tavaton kauneutensa veti\npuoleensa tuolta kylmäveriseltä nuorelta mieheltä.\n\nNeiti Desrozais söi tätinensä linnassa päivällistä. Kun päästiin\nruoalta molemmat ystävykset, joita pitkällinen vapaudettomuus jo\nkauvan oli kiusannut, vetäytyivät salaa hetkeksi tiehensä ja menivät\nkirjastoon, joka viime aikoina oli muutettu työhuoneeksi. Sibylla\nalkoi heti piirustella eräälle harmaalle paperin palaselle ja vastasi\nmuutamalla epämääräisellä sanalla siihen hillittömään ylistyspuheesen,\njonka Klotilda katsoi soveliaaksi pitää Férias'in uusista vieraista.\n\n-- Mutta kuuleppas, oikein totta, ystäväni, Klotilda sanoi oltuansa\nhetken ääneti, mitä pidät paroonista?\n\n-- Hra de Val-Chesnay'sta? Oi, hän on suloinen, verraton, oivallinen!\nSibylla sanoi matkien leikillisesti paroonin jäykkää ääntä.\n\n-- Älä pety, ystäväni, Klotilda sanoi, hän on sinun tuleva puolisosi.\n\nSibyllan silmät kävivät suuriksi, ja sitten purskahti hän nauruun:\n\n-- Pyh! hän sanoi, mitä hullutuksia!... Ai, tästä tulee hyvä!\n\nJa näyttäen Klotildalle muutamalla piirteellä muodostettua kuvaa, hän\nsanoi:\n\n-- Kas tuossa on minun puolisoni!\n\nSiinä oli todellakin varsin selvästi kuvattuna herra de Val-Chesnay\nvaaleanpunaisine poskipartoineen, joka heilui hänen olkapäillänsä,\njakauksineen, joka oli kuin kirveellä isketty keskelle hänen päätänsä,\nniska kankeana kuin metallitanko, ja kaulassa sininen huivi ja siinä\nvalkoisia pilkkuja, joista Sibylla oli tehnyt kuita. Tätä hullunkurista\npäätä kannatti melkein näkymättömän pieni vartalo, josta lähti aika\nhansikkapari, kauniin violettivärinen, ja täydellisen kavaljeerin\nhoikat ja taivutetut jalat.\n\nKlotilda ei saattanut katselluksi tätä luonnotonta kuvaa purskahtamatta\nhillittömään nauruun.\n\n-- Oi! hän sanoi sitten, kunhan taas osasi puhua, minä pyydän, anna\ntämä minulle!\n\n-- Ota Jumalan nimessä! Sibylla sanoi. Klotilda heittäytyi hänen\nkaulaansa:\n\n-- Sinä olet hyvä, pikku Sibyllani! Ja Sibylla oli todella hyvin hyvä.\n\nSill'aikaa näytteli miss O'Neil salaa rouva de Val-Chesnay'lle muutamia\noppilaansa piirustuksia, joita katsellessa tuo kunnon paroonitar oli\nihailusta menehtyä, samalla kun nuori Roland lausui pää pystyssä:\n\"mestarillista!\" Sittenkuin Sibylla astui huoneesen, pyydettiin häntä\nyleisön iki-iloksi soittamaan jotakin pientä, vaikka kuinka mitätöntä\nkappaletta harpulla, -- tätä soittokalua herra Roland de Val-Chesnay,\njonka Férias'in kellarin höyryt olivat tehneet puheliaammaksi, sanoi\nideaaliksi, ei ainoastaan sen oivallisen muodon takia, lisäsi hän, vaan\nkoska se päällepäätteeksi oli ihastuttava soittokalu, etenkin kun sitä\nhyvin soitettiin. -- Näitä kauniita pyyntöjä ei sopinut vastustella,\neikä neiti de Férias niitä vastustellutkaan...\n\nSibylla ylimalkaan oli tavattoman suloinen harppua soutaessansa;\nmutta etenkin tänä iltana, kun hän oli pukeutunut valkoiseen, hienoon\nhameesen, jonka väljät hihat riippuivat kuin kokoonvedetyt siivet,\nhänen suloinen vartalonsa, sievä päänsä, syvät ja tuliset silmänsä, ja\nhänen kultakutrien verhoama otsansa ilmaisivat taivaallista ihanuutta\nja loistoa. Sana _enkeli_ tuli väkisinkin huulillesi, kun näit hänet\nsellaisena, ikäänkuin se olisi ollut keksitty ainoastansa häntä varten.\nKaikissa tapauksissa hänen kauneutensa luonne, joka vielä hänen tällä\niällänsä oli enemmän intellektuaalinen kuin fyysillinen, liikutti\njotensakin suuressa määrässä sellaistakin kauneudentuntijaa, joka niin\nsuuresti kaipasi tietoa todellisesta kauneudesta, kuin viimeinen sukua\nVal-Chesnay. Hän osottikin tyytyväisyyttänsä, sittenkuin Sibylla oli\nlopettanut, lyömällä toista hansikasta toista vastaan (hän oli pannut\nne jälleen käsiinsä), ja teki itseksensä sen surettavan huomion, että\nhänen morsiamensa oli hiukan laiha.\n\nHeti sen jälkeen Sibylla, jota oli surettanut se toimettomuus, jonka\nalaisena Klotildan oli täytynyt olla koko päivä, pyysi häntä nyt\nsoittamaan pianoa. Klotilda hiukan kainosteltuansa siihen suistuikin.\nHän veti hansikkaat kädestänsä uneksivan näköisenä, liikutteli hetkisen\nmuhkeita paljaita käsivarsiaan nuoren paroonin Atlantin-meren takaisen\nparran edessä, sillä tämä oli istuutunut pianon kulman viereen, ja\nkoetteli sitten klaviatuuria ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa\nerästä Donizett'in kuuluisaa ariaa: -- _Oi Fernandoni,_ -- joka oli\nhänen mielilaulunsa. Hän lauloi sen todella ja hän lauloi sen etenkin\ntänä iltana erinomaisen surumielisellä ja tuntehikkaalla painolla,\njolle hänen suloinen vaaleutensa, hänen tummat ja kirkkaat silmänsä,\nhänen liikkuvat sieramensa ja kohoileva rintansa antoivat melkein\nliiankin selvän värin. On totta, että tämä maalaria ja kuvanveistäjää\nihastuttava näky oli useimmilta läsnäolijoilta salassa, sillä he\nistuivat laulajattaren takana, mutta se ei ollut, Jumalan kiitos,\nsalassa herra de Val-Chesnay'lta, jolla oli mitä mukavin paikka ja joka\nsai suurimman osan niistä nuolista, jotka oikeastaan olivat tähdätyt\nespanjalaiseen kapteeniin. Tämä nuori mies ei ollut luultavasti koskaan\ntuntenut juhlallisempaa hetkeä. Klotilda oli jo lakannut laulamasta,\nkun hän vielä tuijotti häneen harmailla ja jäykillä silmillänsä,\nsamalla kun hänen puoleksi avonaisen suunsa ja kumartunut asentonsa\nosoittivat, että täydellisen _gentlemanin_ lakikirja antoi hänelle\ntällä haavaa tavallista vähemmin huolta. Hänellä ei ollut ainoatakaan\nsanaa kiittääksensä neiti Desrozais'ia, -- joll'ei ota lukuun sitä\ntodellista ihastusta, jota tämä oli hänessä herättänyt; mutta hän\notti kiireesti hansikkaansa kädestänsä, kun nuori tyttö pyysi häntä\nauttamaan erään vihon etsinnässä, joka oli nuottikaapin alimmilla\nhyllyillä. Jos hänellä oli se epävarma toivo, että hänen kätensä tämän\netsimisen aikana mahdollisesti saattaisi koskettaa, ehkäpä pusertaakin\nneiti Klotildan lumoavaa kättä, niin täytyy tunnustaa, että nuori\nparooni todella vaati paljon. Mutta liian paljon se ei kuitenkaan\nollut, sillä tosiasia on, että hän saavutti sanotun onnen.\n\nOlisi väärässä, jos luulisi, että neiti Desrozais, kun hän käytti herra\nde Val-Chesnay'n kunniaksi tätä lumousvoimaansa, olisi edeltäkäsin\npäättänyt riistää sen sydämen ja ne kädet, jotka olivat Sibyllalle\nmäärätyt. Niinkään lujassa sielussa, kuin hänen oli, ei niin rohkea\najatus olisi saattanut muodostua niin äkkiä; mutta löytyy naisia,\nmuuten ihastuttaviakin, jotka eivät saata samassa huoneessa katsella\nmiestä, josta ne eivät muuten välitä vähintäkään, vaan joka on iskenyt\nsilmänsä toiseen naiseen, ilman että he heti alkavat ajatella kostoa.\nTämä mustasukkainen ja väkevä halu, joka on sille sukupuolelle\nomituinen, kasvattaa intohimoisissa ja hillittömissä sydämissä\npirullisia ajatuksia. Klotilda noudatti ainoastansa tätä luontonsa\nkäskyä, eikä vielä ollut päättänyt muuta kuin murtaa ystävänsä sydämen\nja kiveksi ihastuttaa sen, jota tämä kukaties piti sulhasenansa. Mutta\nhänen yrityksensä täydellinen menestys ja nuoren Rolandin ihastus ja\nsaamattomuus herättivät jo hänen yritteliäässä sielussansa paremmin\njärjestettyjä ja vakavampia unelmia.\n\nKun rouva de Beaumesnil ja hänen sisarentyttärensä puolta tuntia\nmyöhemmin astuivat kotiinsa päin pitkin varjokasta ja hyvänhajuista\npolkua, Klotilda kysyi yht'äkkiä:\n\n-- Tätini, kuinka rikkaita de Val-Chesnay'n ovat?\n\n-- Oi, kukapa sen tietää? täti sanoi, Peru!\n\nKlotilda huokasi syvään.\n\n-- Jumalan nimessä, tyttäreni! rouva de Beaumesnil sanoi vähän ajan\nkuluttua, on niitä kummempiakin kuultu... Jos vaan hyvä Jumala niin\ntahtoo, niin siinä on kyllin!\n\n-- Oi täti! nuori tyttö sanoi nauraen. Kun hän sitten näki kiiltomadon\nvalaisevan yksinäistä sammalpesäänsä ojan varrella, hän asetti sen\nhattunsa syrjälle ja jatkoi mielihyvissään hyräillen matkaansa,\nikäänkuin hän olisi saavuttanut tähtensä.\n\nJo seuraavana päivänä neiti Desrozais aloitti tätinsä äänettömän\nsiunauksen suojassa tuottavan taistelun nuoren paroonin pienten\naivojen, mutta suuren omaisuuden saavuttamiseksi. Tässä taistelussa\nKlotilda sai vielä leijonan voimansa avuksi rouva de Beaumesnil'in\nviisauden, mutta sen kertominen veisi meidät liian kauvaksi\naineestamme. Sen onnistumisen ymmärtämiseksi ja tämän sivuseikan\narvostelemiseksi on kyllin, kun lyhyesti määrittelemme sen henkilön\nhuonon luonteen, jonka Klotilda oli valinnut saaliiksensa. Roland\nde Val-Chesnay, joka oli joutunut tuollaisen umpinaisen kasvatuksen\nuhriksi, minkä ymmärtämätöin hellyys usein antaa huolensa esineelle,\njoutui elämänsä päätaisteluun varustuksitta, aseettomana ja\npuolustuksettomana. Ne mainiot mielipiteet, joita hänelle oli runsaasti\nopetettu, olivat jääneet hänen velton ja kykenemättömän sielunsa\nulkopinnalle, voimatta siihen juurtua. Kun hän ei ollut saanut askel\naskelelta käydä läpi julkisen kasvatuksen terveellistä opetusta, niin\nhän sai yht'äkkiä kestettäväksensä miehen intohimot, samalla kun\nhänellä vielä oli lapsen viat, ja juuri samalle sydämelle, joka oli\nharjoittanut häntä kohtaan tällaista vahingollista hemmoittelemista,\njuuri äitinsä sydämelle tämän nuoren kiittämättömän miehen täytyi\nsamalla kertaa heikolla kuin väkevälläkin kädellänsä antaa ensi isku.\n\nKahden kuukauden päästä vanha paroonitar, turhaan taisteltuansa ja\nkyyneleitä vuodatettuansa, luuli todellakin takaisin voittavansa\npoikansa rakkauden ja välttävänsä lain voiman häpeällistä asiaan\nsekaantumista, kun hän vahvisti avioliiton, joka sittenkin oli sangen\nouto, vaikka rouva de Beaumesnil oli temmannut joltisenkin omaisuuden\npuolisoltansa ja testamentannut sen sisarensa tyttärelle. Klotilda ja\nRoland vihittiin Fériasi'n kirkossa ihastuneen yleisön keskellä, jonka\niloa ylläpidettiin anteliailla lahjoilla, kummallisilla leikeillä,\njopa ilotulituksillakin, joita poltettiin merenrannalla. Tästä\nsopii Sganarelle'n kanssa lausua: \"Tämän avioliiton pitäisi oleman\nonnellinen, sillä se tuottaa iloa koko maailmalle\".\n\nEi juuri tarvinne lisätä, että muutaman viikon kuluttua, kun leski\nparoonitar oli joutunut pieneen kinaan miniänsä kanssa, hän jäi\nVal-Chesnay'n perinnöllisen palatsin ja irtaimiston hoitajaksi,\nsill'aikaa kun nuori pari asettui asumaan iloiseen Pariisiin, erääsen\nChamps-Elysées'in varrella olevaan sievään taloon.\n\n\n\n\nII.\n\nDe Vergnes'in talo.\n\n\nKlotildan avioliiton ja sen edellisten tapausten johdosta jäi de\nBeaumesnil'in ja de Férias'in perheitten välille jonkinlainen kylmyys\nja välinpitämättömyys, josta Sibyllakaan ei voinut itseänsä pidättää.\nHän oli samalla kertaa liiaksi rehellinen ja liiaksi kokematoin\nvoidakseen oikein huomata neiti Desrozais'in juonia, jonka hän luuli\ntodella rakastavan Rolandia; vielä vähemmän oli hänellä sellaisia\nkateellisia tunteita, joiden mukaan rouva de Beaumesnil ja nuori\nparoonitar tahtoivat selittää syitä hänen ystävyytensä kylmenemiseen;\nvaan häntä hämmästytti suuresti se ääretön pikaisuus; millä herra de\nVal-Chesnay oli vallannut Klotildan sydämessä sen lämpimän paikan, joka\nvähää ennen oli ollut Persiassa olevan Raoul'in oma. Parooni ei hänestä\nnäyttänyt niin hurmaavalta, että hän olisi voinut saada sellaista\nmullistusta aikaan. Hän luuli siinä huomaavansa suurta kevytmielisyyttä\nja horjuvaisuutta, jotka hänen silmissänsä suuressa määrin alensivat\nhänen ystävättärensä arvoa.\n\nSibyllan isovanhemmat tuomitsivat luonnollisesti Klodildan käytöstä\nsuuremmalla varmuudella ja myöskin suuremmalla ankaruudella; mutta\npaljon ankarammin he tuomitsivat itseänsä, sillä he eivät saattaneet\nantaa itsellensä anteeksi sitä viatonta itsekkäisyyttä, joka oli\nkokonaan sulkenut heidän silmänsä huomaamasta nuoren paroonin\narvottomuutta. Sittenkuin he kerran olivat pelastuneet antamasta\nSibyllaa niin sopimattomaan avioliittoon, he hylkäsivät kokonaan\najatuksen naittaa hänet maaseudulla, ainakin sillä seudulla, missä he\nitse asuivat, sillä he eivät tahtoneet näin tärkeässä asiassa antaa\nensinkään sijaa yksityisille eduillensa. Päätettiin siis ehdottomasti,\nettä Sibyllan piti lähteä Pariisiin. He ilmoittivat tämän uutisen\nkreivi de Vergnes'ille, joka vastasi, että se oli sangen iloista,\netenkin kun oikea armeija rakastelijoita piiritti kitara kädessä yöt ja\npäivät hänen taloansa, niin että poliisi alkoi siitä huolestua. Mutta\nSibyllan terveys alkoi käydä huonommaksi. Herra ja rouva de Férias\nsaivat tästä suureksi iloksensa aihetta pitää häntä vielä vuoden ajan\nluonansa. He kirjoittivat tästä varovaisesti hra de Vergnes'ille, joka\nvastasi, että neiti de Férias'in luonnollisesti tuli terveytensä tähden\nviipyä vielä vuoden ajan maalla, ja että, mitä armastelijoihin tuli,\nvuoden odotus pehmittäisi heidät vaan vielä hellätuntoisemmaksi.\n\nMarkiisi ja markiisitar olivat luultavasti toivoneet Jumalan armosta\njo kuolevansa ennen tämän vuoden loppua. Mutta he eivät saavuttaneet\nsitä onnea. Eräänä pilvisenä aamuna seuraavana syksynä he saattoivat\nSibyllaa rautatien asemalle ja sanoivat hänelle jäähyväiset.\nVihaten kaikenlaisia ylellisiä tunteen-osotuksia he kestivät tämän\nhetken levollisesti ja tyynesti, vaikka heidän kasvojensa piirteet\nosottivatkin ääretöntä surua. Mutta kun vanhukset sanaakaan vaihtamatta\nolivat palanneet kotiin ja astuivat autioon linnaansa, niin he\neivät enää voineet itseänsä pidättää: he sulkeutuivat nopeasti\npojantyttärensä tyhjään huoneesen, heittäytyivät toistensa syliin ja\nitkivät katkerasti.\n\nSibyllaa oli ollut saattamassa toinenkin, yhtä epätoivoinen ystävä: se\noli Jacques Féray, jolle nuori tyttö edellisenä päivänä oli lausunut\nmuutaman jäähyväissanan. Hän ei luullut miesparan ymmärtävän häntä ja\nhän tuli suuresti liikutetuksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki\nhänet seuraavana päivänä asemalla. Vähän ajan kuluttua, kun Sibylla\noli mennyt miss O'Neil'in kanssa vaunuun, hän näki hänen nojaavan\nristikkoaitaa vastaan, joka oli rautatien ja tavallisen tien välillä.\nSilloin kun juna lähti liikkeelle, onnetoin lähti pitkin maantietä\nhäntä seuraamaan. Hän ei lakannut tästä oudosta taistelusta, ennenkuin\nhän väsyneenä lankesi maahan. Tällä paikalla hän odotti useampia\npäiviä sen vaunun palaamista, joka oli vienyt Sibyllan, eläen Jumala\ntiesi mistä; mutta se kummallinen ajatus, joka oli herännyt hänen\naivoissansa, ei jättänyt häntä erittäin äkkiä. Hän oli sattumalta\npysähtynyt muutaman askelen päähän erään ratavahdin mökistä; kun hän\nnäki tämän ratavahdin tulevan ulos mökistänsä ja ojentavan kättänsä\nsäännöllisesti jokaiselle ohikulkevalle junalle, niin Jacques Féray\nluuli hänenkin tarvitsevan tehdä samoin. Hän luuli nähtävästi, että\nkaikilla tien varrella olijoilla oli sellainen velvollisuus. Mutta se\ntuntui hänestä muutaman päivän sitä koiteltuansa, niin raskaalta, että\nhän lähti karkuun ja oli onnellinen päästyänsä koppiinsa meren rannalle\nkauaksi maailmasta ja sen oikullisista laeista.\n\nKreivi de Vergnes oli rue Saint-Lazare'n pysäkillä ottamassa Sibyllaa\nvastaan ja vei hänet heti Chaussée-d'Antin'in varrella olevaan\nasuntoonsa, missä kreivinna levotoinna odotti tyttärentytärtänsä\nkolmen koiran seurassa, jotka pumpulilla vuoratun koppansa pohjalta\ntervehtivät neiti de Férias'ia vihaisesti muristen. Hänet vietiin\nsitten sangen sievään huoneesen, missä kreivi oli sytyttänyt kaikki\nkynttilät juhlan ja tervetuliaisten merkiksi. Hän nukkui sinne heti\nhuolimatta mieltänsä häiritsevistä ajatuksista ja kadulta kuuluvasta\noudosta melusta, sillä hänen iällänsä uni on vielä jumala.\n\nKun hän seuraavana päivänä oli noussut ylös, niin herra de Vergnes\nvei hänet katsomaan pihalle kahta puhdasrotuista hevosta, jotka\nhän oli määrännyt Sibyllalle ja jotka olivat kuin kaksi gasellia.\nHän pyysi heti saada koettaa niistä toista ja seurata iso-isäänsä\nkävelylle, jonka hän tavallisesti teki ennen aamiaista. Kreivi, joka\noli vielä kohtelias kavaljeeri, katsoi hupaiseksi näyttää Sibyllalle\nBoulogne-metsää ja näyttää itseänsäkin tämän sievän tytön seurassa.\nKuitenkin eräs tapaus, joka muuten näytti sangen vähäpätöiseltä,\nsaattoi tumman varjon hänen otsallensa. He kohtasivat eräällä metsän\nkäytävällä sangen kaunisvartaloisen naisen, joka itse ajoi erästä\nenglantilaista jahtivaunua, jollaisia vetämään valjastetaan hevosia,\njoita tahdotaan koetella. Pari kolme komeaan aamupukuun puettua\nnuorta herraa polttelivat tupakkaa hänen takanansa vaunussa. Nainen\ntervehti hiukan hymyillen kreiviä, kun tämä ajoi hänen ohitsensa;\nsitten katseli hän Sibyllaa, ja hymyili uudestaan herra de Vergnes'ille\nmuka hämmästyksestä suurin silmin. Herra de Vergnes, jota nähtävästi\nhuoletti se hypähdys, minkä hänen hevosensa samalla hetkellä teki, ei\ntervehtinyt.\n\n-- Miks'ette tervehdi tuota naista, joka teitä tervehtii? Sibylla kysyi.\n\n-- Onko hän tervehtinyt minua? kreivi sanoi. Luuletko niin?... Mutta\nen minä häntä tunne... Ja sitäpaitse nyt ollaan Pariisissa, lapseni...\nTäällä kohtaa, niinkuin äsken, joukon ihmisiä... jotka tuntevat\nsinut... jotka tuntee... mutta todella ei heitä kuitenkaan tunne... Oi\nkuinka on suloinen aamu, lemmikkini!\n\nHerra de Vergnes antautui noin kolmen kuukauden ajaksi\nSibyllan palvelukseen oikein nuorukaisen innolla ja kavaljeerin\nkohteliaisuudella, jotka olivat hänelle omituisia. Hän vei hänet\nmuseoihin, palatseihin, historiallisille paikoille ja kaikkiin\nteaattereihin; mutta sitten eräänä päivänä valitti hän hiukan väsymystä\nja jätti opasvirkansa siksi päiväksi miss O'Neil'ille eikä siihen sen\nkoommin enää ruvennutkaan. Hänen innostuksensa oli lopussa ja hän\nalkoi jälleen viettää entistä elämätänsä. Sibylla sai nähdä häntä\nainoastaan aterioilla, mutta silloin olikin hän suloinen ja imarteli\ntyttärentytärtänsä; hän toi hänelle pussittain konvehtia, leivoksia\nja marionettinukkeja. Hän jutteli pilaa miss O'Neil'in kanssa. Hän\noli asettunut hänen suhteensa leikilliselle kannalle, joka ilmaantui\nerilaisena kunakin päivänä, mutta joka kuitenkin perusteeltaan pysyi\naina samallaisena: hän oli olevinansa rakastunut Irlannitar parkaan ja\noli varsin epätoivoissansa hänen kylmyytensä tähden.\n\n-- Miss O'Neil, hän hänelle sanoi, minä rukoilen teitä, älkää minua\nkatselko! Te estätte minua syömästä, eikä se ole hyvä... Jos te\nryöstätte minulta minun ideaalini, minun jumalallisen ideaalini, niin\njättäkää minulle kumminkin minun aineellinen iloni!\n\nVäliin taas katseli hän häntä uneksivin silmin ja huudahti yht'äkkiä.\n\n-- Miss O'Neil... asumatoin saari keskellä Tyyntä merta, palmu keskellä\ntätä saarta, te tämän palmun suojassa ja minä teidän jaloissanne...\nIhana unelma!\n\nTämä ilveileminen oli hänelle edullinen. Kun hän joskus tahtoi lähteä\ntavallista varemmin seurakumppaliensa luo tai muuanne, niin hän sanoi:\n\n-- Miss O'Neil, minä en saata kauvemmin tätä kestää, lausukaa yksi\ntoivon sana tai minä lähden.\n\nJa hän lähti. Hän ei milloinkaan viettänyt iltaa hänen luonansa,\nluultavasti pysyäksensä uskollisena sille määritykselle, minkä hän itse\nantoi Pariisille, että se on eräs ranskalainen kaupunki, missä joskus\nvietetään iltaa muitten rouvien seurassa, vaan ei milloinkaan oman.\n\nKreivi de Vergnes'in yksityiset poissakäynnit eivät näyttäneet\nensinkään tekevän kreivinnan elämää sitä tyhjemmäksi, sillä hänellä oli\naina niin paljon työtä.\n\n-- Minä en todella tiedä, hän sanoi joka aamu, kuinka saan tehdyksi\nkaikki, mitä minulla on tänään tehtävää!\n\nHän heräsi noin kello kahdeksan aikaan, joi vuoteellansa suklaatinsa,\nsöi muutamia voileipiä koirainsa kanssa ja nukahti sitten vielä kello\nkymmeneen. Sitten nousi hän ylös ja alkoi pukeutua, mikä väliin\npäättyi kello kaksitoista. Silloin söi hän toisen aamiaisensa,\njoka oli runsas ja kesti kauvan. Sitten pistäytyi hän pikimältään\nkaupungilla, kävi parissa kolmessa kangasmakasiinissa, antoi purkaa\npari kolme tuhatta kyynärää kangaspakkoja eikä ostanut mitään. Hän\npalasi kotiin, muutti pukua ja lähti puistoon, Täältä palatessansa\npoikkesi hän säännöllisesti erään piirakanleipojan luo, söi muutamia\nrasvaisia pieniä makarooni- ja maksapiirakoita, nielasi hiukan jäätelöä\nja lähetti näitten kaikkien turvaajaksi lasin Espanjan viiniä, ja\nalkoi käydä tervehdyksillänsä, joiden kestäessä hän pureskeli noin\npuolen naulaa konvehtia. Kello seitsemän ajoissa hän söi päivällistä\nniin hyvin kuin jaksoi. Pukeuduttuansa kolmanteen pukuun lähteäksensä\niltavierailuillensa, hän valitteli yleensä pientä purua vatsassansa,\njoka laitos hänellä aina oli ollut huono, niinkuin hän sanoi. Hän\nkoki sitä lieventää illan kuluessa juomalla muutaman kupin teetä ja\nsyömällä muutamia sokurileivoksen viipaleita; mutta se oli turhaa.\nHänen vatsansa oli yhä vaan levoton huolimatta niin terveellisestä\nravinnosta. Hän tunsi siinä kaikenlaisia kummallisia väänteitä ja\ntöin tuskin saattoi hän maistaa sitä juomaa, mikä oli valmiina hänen\nhuoneessansa, kun hän palasi kotiin. Tämä oli kauheata; tämä kokonaan\nturmeli hänen elämänsä. Sibylla, jolle hänen isoäitinsä oli uskonut\nepätoivonsa, ihmetteli suuresti, minkä Jumalan ihmeen kautta tämä\nheikko Pariisitar oli saattanut elää viisikymmentä vuotta noudattaen\nsellaista ruokajärjestystä, joka olisi tappanut ihmissyöjänkin\nkahdeksassa päivässä.\n\nRouva de Vergnes katsoi tietysti velvollisuudeksensa viedä\ntyttärentyttärensäkin tuollaisiin, toimeliaihin toimettomuuden\nseuroihin, joissa hän itse kävi joka päivä kevytmielisenä kuin orava.\nHän vei hänet järjestänsä kaikkien ystävättäriensä luo, joitten luku\noli niin suuri, että tarvittiin useampia kuukausia niitten kaikkien\nluona käymiseen. Eräs mitä likeisimmistä tuttavista oli jo maannut\nkuusi viikkoa kuolleena, kun kreivinna ja Sibylla tulivat häntä,\ntervehtimään.\n\n-- Mitä! kreivinna sanoi portinvartijalle, joka oli tullut hänen\nvaunujensa luo ilmoittamaan tätä surullista uutista, kuollut! Mitä\nsanotte?\n\n-- Niin, kreivinna, puhelias portinvartija sanoi, hän on kuollut jo\nkuusi viikkoa sitten; hän on jo haudattukin.\n\n-- Ah ystäväni, älkää puhuko tästä enempää, kreivinna sanoi. Se on\nkauheata!... Eihän tällaista ole kuultu eikä nähty!... Sellainen\non elämä, lapseni!... No niin, Jean hyvä, piirakan leipojalle, rue\nCastiglione'n kulmaan, tiedäthän?\n\nSibylla seurasi isoäitiänsä myöskin hänen iltavierailuillansa,\njolloin hän kävi pikimältään kolmessa neljässä perheessä, niissä\nsen lujempaa ystävyyttä solmimatta. Omituisin seikka, mikä neiti\nFérias'ia kummastutti näillä vierailuilla, oli se, että silloin\nharvoin tapasi miehiä. Muutama alakuloinen vanhus tai parratoin\nnuorukainen oli ainoa, mikä yleensä edusti vahvempaa sukupuolta.\nOlisi saattanut luulla, että jokin turmiollinen sota oli julmasti\nvähentänyt miespuolista väestöä. Juhlallisissa ja välttämättömissäkin\ntilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi joillakin päivällisillä, kutsutut\nherrat ja talon-isännätkin odottivat selvästi kärsimättöminä, että\nnaisten ilta loppuisi, jotta he saisivat aloittaa omansa. Sibyllan\nmielestä tämä kummankin sukupuolen erillään oleminen tuotti sivistyneen\nseuraelämän tavoissa sen epäkohdan, että naisten keskustelu senkautta\nsai useimmitten haaremissa tavallisen juorupuheitten muodon. Hän ei\nsaattanut tietää, että se päinvastoin tuotti sen edun, että miesten\nkeskustelu sen kautta muistutti paljon kasarmia.\n\nJos kohta tämä ensi silmäys Pariisin elämään ei täydellisesti\nvastannutkaan Sibyllan toiveita, niin ei tämä erehdys jäänyt\npalkitsemattakaan. Ulkopuolella tuota mautonta elämän sekamelskaa,\nmuutamissa harvinaisissa perheissä, aamuretkillänsä, joita hän teki\nmiss O'Neil'in kanssa, museoissa, teaattereissa ja kaduillakin hän\nsai nauttia sitä eloisaa huvia, mitä liike, alin-omainen näytelmä ja\nneron kaikkialle levinnyt sähkövirta antaa toimeliaalle ja onnellisesti\nkehkeytyneelle hengelle. Hän hengitti ihastuneena sitä henkistä ilmaa,\nmikä Pariisissa vallitsee ja mikä on sen yksin-omainen ja verraton etu.\nMuinaiset purjehtijat, jotka nousivat maalle Kypron saareen tunsivat,\nsiellä suitsutuksen ja hekuman tuoksua, joka tunkeutui heidän suoniinsa\nja muistutti heille paikan mahtavaa jumalatarta. Pariisissakin\ntuntuu henkäilevän samanlaista hurmaavaa ilmaa, joka todistaa sen\njumaloimista, sen ainoata, mutta palavaa ja tunnokasta jumaloimista,\nnimittäin neron jumaloimista, jonka pyhäksi kaupungiksi Pariisia\ntodella voipi kutsua.\n\nMuutamia kuukausia elettyänsä de Vergnes'in perheessä, Sibylla koetti\neräässä kirjeessä, jonka hän kirjoitti markiisi de Férias'ille,\nkuvailla näillä sanoilla niitä eri tunteita, jotka hänessä vallitsivat:\n-- \"Minä häälyn lakkaamatta äärettömän hauskuuden ja äärettömän\nikävyyden välillä. Pariisi näyttää minusta olevan paikka, joka tarjoo\nsuurimmassa määrässä tukea järjelle, mutta vähimmässä sielulle. Minun\njärkeni on täällä iloinen ja minun sieluni surullinen. On mahdotonta\nselvemmin tuntea, kuin minä täällä tunnen, ett'eivät järki ja sen\nylevimmätkään ilot saata tyydyttää ihmistä. Jos itse saan määrätä\ntulevaisuuteni, niin en milloinkaan oleskele Pariisissa muuten\nkuin muuttolintujen tavoin. Tämä meluava elämä, tämä lakkaamatoin\nhuvitteleminen, nuo aina liikkeellä olevat, aina iloiset ja aina hullut\nihmiset vaivaavat korviani kuin kulkusten helinä ja huumaavat minut.\nMinä etsin poloista itseäni enkä häntä löydä. Kun ensin tulin tänne,\nluulin joutuneeni johonkin karnevaaliin, jonka loppua yhä odotin, mutta\nturhaan, sillä sillä ei olekaan loppua, vaan se on päinvastoin kaiken\nelämän pohjana. Kaikki ihmiset täällä tulevat ja menevät, hyppäävät ja\nhääräävät, laskevat leikkiä ja kuolevat yht'äkkiä. Kuolema Pariisissa\nminua etenkin kummastuttaa; se ei näytä minusta luonnolliselta. Kaikki\nympärilläsi on niin teeskenneltyä, että tätä tapausta katsotaan\nmelkein kuin onnettomuuden kohtausta jossakin juhlassa. Tämä on ainoa\nluonnollinen elämän laki, jota ihmiset eivät voi unhottaa, sentähden\nettä sitä on mahdoton välttää. Mitään muuta minun mielestäni täällä\nei tunneta. Sivuseikat, komeus, loisto ja koru-ompelut ovat kaikki\nkaikessa. Täällä saa nähdä sokurileivoksia, vaan ei leipää... Oi Herra,\nanna minulle minun jokapäiväinen leipäni!... ja anna minulle joku,\njoka sitä söisi minun kanssani, hiljalleen, pala palalta, minun vanhan\nkotilieteni ääressä ihan rakkaan isoisäni nojatuolin vieressä!\"\n\nSibylla uskoi täten herra de Férias'ille vaan pienen osan ikävästänsä:\nne vajavaisuudet, mitä hän luuli pariisilaisissa huomaavansa,\nilmautuivat joka päivä sellaisissa esimerkeissä, jotka koskivat niin\nkipeästi hänen sydämeensä, ett'ei hän niistä rohjennut puhuakaan.\nNuo kummalliset perhe-olot, joita hän sai joka päivä katsella\nde Vergnes'in huoneessa, olivat hänen mielestänsä surullisena\nvastakohtana de Férias'in suloiselle, melkeinpä pyhälle ystävyydelle.\nOli silminnähtävää, että hra ja rouva de Vergnes, joll'ei ota lukuun\naamiaista ja päivällistä, elivät yhtä vieraina toisillensa, kuin jos\nvaltameri olisi heitä erottanut. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä\niloa tai surua, yhteistä muistoa tai toivoa. Ruoalla ollessansa he\nvaihtoivat ohimennen muutaman välttämättömän sanan ja riensivät sitten\nkumpikin omiin huvituksiinsa.\n\nEtsiessänsä syytä asiain tällaiseen tilaan, jonka hän alussa oli\nluullut valitsevan ainoastaan de Vergnes'in perheessä, hän tuli\nsiihen päätökseen, että syy oli hänen isoäitinsä, jonka tavatonta\ntuhlaamista ja ääretöntä turhamaisuutta hän ei saattanut olla\nhuomaamatta. Päinvastoin hän luuli, että kreivi, joka loistavilla\nominaisuuksillansa oli voittanut hänet puolellensa, oli lopuksi väsynyt\nvaimonsa auttamattomaan lapsemaisuuteen ja päättänyt elää hänestä\nerillänsä. Kun hänessä kerran oli herännyt tällainen ajatus, niin\nhän antautui, niinkuin usein tapahtuu, yhä enemmän sen valtaan eikä\nensinkään ihmetellyt sitä röyhkeätä puhuttelutapaa, jota kreivi de\nVergnes, niin kohtelias ja miellyttävä kuin hän olikin muun maailman\nsilmissä, joskus käytti kreivinnan kanssa, ikäänkuin häntä olisi\nharmittanut hänen väärin käsitetty sydämensä ja sulotoin elämänsä.\nSibylla, jossa hänen iso-isänsä luuloteltu kärsiminen oli herättänyt\nsääliä, luuli tarvitsevansa olla hänelle sitä ystävällisempi ja\nkohteliaampi. Eräänä aamuna, kun hän tällaisessa aikomuksessa astui\nkreivin erityiseen huoneesen, hän hämmästyi suuresti, kun hän näki\nkääntyvän häneen päin erään ällistyneen miehen, jota hänen oli alussa\nvaikea tuntea: se oli vanhus, jonka kurttuisilla kasvoilla ja paljaalla\npäällä virtaili pomaadaa. Tässä kiiltävässä päässä oli kahdet kasvot,\nniinkuin Januksella: toisella puolella oli mitä kauniimmat mustat\nkulmakarvat ja hiukan harmahtava poskiparta, sen sijaan että toisella\npuolella kulmakarvat ja poskiparta vivahtivat ihan lumivalkeaan. Kun\nSibyllan täytyi tunnustaa hirviö iso-isäksensä, niin hän huudahti\nhiljaa, kääntyi ja riensi kiireesti pois. Hänen mieleensä juohtui heti\nse huoli, mitä markiisi de Férias piti itsestänsä, ja kuinka hän, sen\nsijaan että hän olisi vaatteihin pukenut vanhuuttansa, päinvastoin\nkoristi sitä panemalla valkoista puuteria valkoisille hiuksillensa. --\nSamoin hän muisti sitä sopimatointa tapaa, jolla kreivi de Vergnes,\nkreivinnan menetyksen johdosta, soimasi niitä vaimoja, jotka eivät\nensinkään ymmärtäneet vanhentua ja jotka vielä kokivat ihastuttaa\nsilmää puolen vuosisadan vanhalla kauneudellansa. Hänessä heräsi\nkysymys, oliko tämä saarna, joka kyllä itsessänsä oli mainio täydelleen\npaikallansa kreivin suussa. Nämä mietelmät ja se tapaus, joka ne oli\nherättänyt, vajottivat Sibyllan uudestaan tietämättömyyteen, joka ei\nkuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa selviämättä.\n\nJuuri tämän onnettoman päivän iltana, jona neiti de Férias oli hänet\nyllättänyt ihan hänen sisimmässä työhuoneessansa, tämä vanha gentlemani\ntuli eräässä nurkkakohtauksessa, joka ei kuulu meidän aineesemme,\nniin arveluttavasti pettyneeksi, ett'ei hänen koko iloinen luontonsa\nsaattanut sitä sulattaa. Hän sai yöllä hiukan luuvaloa, joka esti hänet\nviikkokauteen käymästä ulkona. Sibylla hämmästyi suuresti huomatessansa\nisoäitinsä kokonaan keskeyttävän entiset rakkaat tapansa ja antautuvan\nmiehensä hoitamiseen innolla, joka ansaitsee sitä suurempaa kiitosta,\nsentähden että sitä huonosti palkittiin. Herra de Vergnes ei juuri\nmielellänsä ollut sairaana, ja kun väliin niin sattui, niin hän ei\ntahtonut keneltäkään talossaan olevalta salata, mihin määrään se häntä\nharmitti. -- Hän ponnisti kuitenkin viimeisiäkin voimiansa ollaksensa\ntässäkin tilassa kohtelias tyttärentyttärellensä; mutta hänen vaimonsa,\nvaikka hän oli niin viatoin kuin mahdollista hänen tuskiensa suhteen,\nsai kuitenkin niellä niitten hedelmät. Hän kärsi muuten kiitettävällä\ntyytyväisyydellä sitä kylmää ja tylyä kohtelua, jolla kreivi useimmiten\nmaksoi hänen huolensa. Mutta eräänä päivänä hänen kärsivällisyytensä\nloppui. Herra de Vergnes oli heittäytynyt erääsen nojatuoliin ja puheli\nSibyllan kanssa silloin maineessa olevan näytelmäkappaleen eduista.\nRouva de Vergnes kävi edestakaisin huoneessa, milloin valmistaen erästä\nlääkejuomaa, milloin sulkien verhoja, milloin vetäen kiinni jotakin\novea.\n\n-- Pahus vieköön! herra de Vergnes huudahti, oletko kukatiesi päättänyt\nliikkua edestakaisin kuin varjo? Ei mikään ole sen ilkeämpää, kuin tuo\nalinomainen häärääminen, juuri silloin kun puhutaan. Käy istumaan!\n\nRouva istuutui tottelevaisesti. Keskustelu alkoi; hänkin tahtoi siihen\nnöyrimmästi lausua jonkun sanan. Herra de Vergnes kohotti olkapäitään\nja sanoi:\n\n-- Älä viitsi puhua, kun sinulla ei kerran ole mitään sanottavaa! Kun\npäässä on ainoastaan kaksi ajatusta, niin pitää olla vaiti!\n\n-- Ystäväni, kreivinna sanoi, sinä olet kovin epäkohtelias! -- Ja hän\npeitti silmänsä nenäliinallansa.\n\n-- Hyvä, verrattoman hyvä! kreivi sanoi, oikea näytelmä! Näytelmä\nsairashuoneessa... Paikka on hyvin valittu... nerokkaasti valittu! Oh\nJumalani, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa... Minä tiedän mikä on\nsyynä sinun ilottomuuteesi... Siinä nyt olet viettänyt kolme neljä\niltaa kotona, ja sitä ei sinun voimasi kestä! No hyvä, lähde, mene,\nmene lörpöttelemään ystäviesi luo, ajamaan hevosesi näännyksiin,\nnäyttelemään hameitasi! Se on ainoa huvi, mitä sinä saatat nauttia\ntässä maailmassa... Minä en tahdo sinua enää pidättää!\n\nTämä hävytön solvaus herätti kreivinnan hänen tarmottomuudestansa;\nhän alkoi puhua äänellä, jonka intohimo ja totuus saattaa synnyttää\nvähimminkin kaunopuheliaan naisen huulille.\n\n-- Oi, hän sanoi, tämä on liian kohtuutonta... tämä on hävytöntä!...\nMinä en näyttele mitään näytelmää... vaan minä tahdon sinulle\nvastata... Sinä et ryöstä minulta tuon lapsen kunnioitusta, ilman että\nminä koetan sitä saavuttaa takaisin! Hänelle onkin hyväksi varotukseksi\nse, mitä täällä tapahtuu, ja hänen pitää myöskin ymmärtämän syyt\nsiihen! Minäkin olin lapsi silloin, kun sinä minut nait, ja jos vielä\nolen sama kuin silloinkin, joll'ei minulla ole, niin kuin sanot, muuta\nkuin kaksi ajatusta päässäni, jos minä olen saanut neljänäkymmenenä\nvuotena hävetä ymmärtämättömyyttäni sinun ja maailman silmissä... niin\nkenen on syy? Jos todella olisin sinulle ollut se, mikä minun pitäisi,\nsinun vaimosi, sinun ystäväsi, enkä ainoastaan yhtenä päivänä sinun\nlemmikkisi, niin olisiko näin käynyt?... Enkö ole kyllin rakastanut\nsinua ansaitakseni sinun opetustasi ja neuvojasi, jos olisit niitä\nminulle tarjonnut? Ah, minä olisin polvillani niitä kuunnellut!\nAinoastaan tätä minä halusin, ainoastaan tätä minä uneksin... että\nolisin saanut olla sinun läheisyydessäsi, nähdä sinua, kuulla sinua\nja nousta yhtä korkealle sivistyksen asteella kuin sinäkin! Jokainen\nnuori tyttö, joka menee naimisiin, ja jolla on rehellinen sydän,\non valmis, niinkuin minäkin olin, antautumaan puolisonsa nöyräksi,\nonnelliseksi, innokkaaksi oppilaaksi... Nainen oppii kaikki siltä, jota\nhän rakastaa, ja oppii yksin-omaisesti häneltä... Te ne olette, jotka\nnostatte meidät mitättömyydestämme tai jätätte meidät siihen!... Sinä\nolet minut jättänyt. Sinä et ole tahtonut uhrata ainoatakaan iloasi,\nainoatakaan tottumustasi, ainoataan iltaasi tehdäksesi tuosta lapsesta,\njoka sinua jumaloitsi, puolison, joka sinua ymmärtäisi! Ja sittenkin\nsinä moitit minun mitättömyyttäni, joka on oma ansiosi!... Ja sittenkin\nsinä, oi Jumalani, moitit minun turhuuttani, minun hulluuttani ja\nelämäni tuhlaamista!... Mutta kumpi meistä on ensiksi hyljännyt\nkotilieden, jonka juurella ennen kaikkea maailman onnea olisin tahtonut\nsitoa itseni sinun jalkoihisi?... Näinkin monen vuoden kuluttua, minä\nriennän, minä sidon itseni tämän lieden ääreen, niinpian kuin sinä\nvaan siellä olet... Ja näin sinä minua kohtelet!... Oi, joll'en olisi\nheittäytynyt tällaiseen tylsään ja turhamaiseen elämään, niin olisin\nsuruuni kuollut... tai menehtynyt, niinkuin moni muukin! Mutta älä sitä\nvalita, sillä vaikka olenkin pysynyt lapsena ja tyhmänä vaimona, niin\nolen kumminkin kunniallinen vaimo... Ja jos elämäni onkin kurja, jos\npääni tyhjä, jos sydämeni murtunut... niin onhan sinun kunniasi toki\nvielä ehjä, sinun nimesi tahraton!\n\nKun hän oli lausunut nämät sanat, niin vaimo paran ääni tukahtui\nkyynelvirtaan; hän nousi ja lähti huoneesta.\n\nKreivi de Vergnes, vaikka olikin suuressa määrässä itsekäs ja\nkevytmielinen, ei kuitenkaan ollut tyhmä eikä ilkeä mies; hän oli\ntuskin koettanut alussa ehkäistä muutamilla vastenmielisyyden\nhuudahduksilla vaimonsa kiivaita syytöksiä; sitten hän oli\nhämmästyneenä ja ikäänkuin huumaantuneena tuon leppyisän olennon\nodottamattomasta ja tuimasta puolustuksesta, kuunnellut häntä\njonkinlaisella hajamielisellä kunnioituksella. Kun hän näki vaimonsa\nmenevän pois, hän sanoi Sibyllalle vakavalla äänellä, joka ei ollut\nhänelle tavallinen.\n\n-- Mene, lapseni, katsomaan voiko isoäitisi pahoin.\n\nSibylla riensi pois. Tapaus, jonka hän juuri oli nähnyt, saattoi\ntietysti rouva de Vergnes'in osaksi sen erityisen myötätuntoisuuden,\njota hän oli erhetyksestä hetkisen osottanut iso-isällensä. Hän löysi\nkreivinnan polviltaan Jumalan kuvan edessä. Tuhlaamalla tuhlaten\nhänelle lohdutustansa, hän ilmoitti hänelle, hiukan liioitellenkin,\nettä kreivi oli heltynein mielin lähettänyt hänet hänen luoksensa.\nHän kuvaili hänelle lyhyesti muutamia suloisia vuosia, jotka jossakin\nmäärässä korvaisivat hänen onnetonta elämäänsä. Herra de Vergnes'in\noli varmaankin päivä päivältä yhä useammin tuova kotiin tunne hänen\nkohtuuttomuudestansa ja myöskin vanhuus sekä levon tarve; rouva de\nVergnes'in tehtävä oli pidättää ja viihdyttää häntä siellä tarjoomalla\nhänelle sellaista ystävyyttä, joka voisi tyydyttää hänen sydäntänsä.\nKreivinna antautui tämän lohdutuksen ja näitten toiveitten viehätyksen\nvaltaan.\n\n-- Lapsi raukkani, hän sanoi Sibyllalle, se on sangen myöhäistä. Minä\ntahdon kuitenkin koettaa... Minä tahdon tehdä, mitä sinä määräät...\nMinä antauden sinun haltuusi!\n\nSibylla ryhtyi tavallisella innollansa sen velvollisuuden täyttämiseen,\njonka hänen likeinen suhteensa hänen isoäitiinsä hänelle antoi. Hän\nei tahtonut yht'äkkiä kohottaa rouva de Vergnes'ia hänen ulkonaisesta\nturhamaisuudestaan, vaan hän tahtoi sitä ohjata ja hillitä, senkautta\nettä hän vähitellen sulki hänet ainoastansa paraiten valittujen\nperheitten tuttavuuteen. Hänen onnistui saada hänet väliin poikkeamaan\nhänen alinomaisista, turhista puuhistansa ja antaa hänen kävelyillensä\narvokkaampi tarkoitusperä. Harvinaisia tapauksia lukuun ottamatta, hän\nsai hänet jäämään illoiksi kotiin: hän oli tilannut hänelle muutamia\naikakauskirjoja ja luki niistä hänelle vuoroon miss O'Neil'in kanssa\nhänelle sopivia kirjoituksia. Sibyllan mieleen ei ollut kertaakaan\njuolahtanut se ajatus, että hänen tulisi yht'äkkiä panna toimeen\ntämän kaikkea perustusta vailla olevan hengen kasvatus: hän koetti\nainoastansa saada pystymään hänen vakaantumattomiin ja häälyviin\najatuksiinsa muutamia sopivia vihjauksia niihin asioihin, joista\nPariisin sivistyneissä piireissä keskusteltiin kunakin päivänä. Hän oli\nhuomannut, ett'ei hänen isoäitinsä, enemmän kuin muutkaan hänenlaisensa\nkevytmieliset ihmiset ensinkään ollut älyä vailla, vaan että häneltä\npuuttui ajatusten vakavuutta ja tarkkuutta niitten lausumisessa; hän\nselitti hänelle useampain sanojen merkityksen, joita hän oli kuullut\nhänen käyttävän päinvastaisissa merkityksissä; sen kautta että hän\npuhdisti hänen kieltänsä, hän saattoi hänen ajatuksensa selvemmälle\nja vapaammalle kannalle. Ahkeraan hän myöskin ponnisti voimiansa\nsaadaksensa hänet sen erotuksen yli, joka on lörpöttelemisen ja\nkeskustelemisen välillä. Hän oli oikeassa kun hän ajatteli, että rouva\nde Vergnes, joll'ei hän muuta voittanutkaan myöhäisillä pyrinnöillänsä,\nsai ainakin vanhuutensa yksinäisyydelle arvokasta ja vakavaa lohdutusta.\n\nSibylla oli koko talven mielessänsä miettinyt lähteäksensä Férias'iin\njoksikin ajaksi kesästä; mutta hän päätti uhrata tämän toivonsa, ett'ei\nhänen tarvitsisi keskeyttää tyttären rakkaudella aloittamaa työtänsä\nja jättää isoäitiänsä, joka oli alkanut häntä rakastaa liikuttavalla\ninnolla. Hän meni hänen kanssansa Saint-Germain'iin, jonne kreivi\nja kreivinna tavallisesti menivät kesäksi, muka sinne viettämään\nmaaelämää. Myönnettävä on, että he siellä näkivät katoltansa ja\nläheisistä huviloista toisen osan Pariisia, olematta kuitenkaan liian\nkaukana toisestakaan. He saattoivat sieltä, jos heidän liiaksi tuli\nikävä asfaltin hajua, helposti päästä, kuten Anteus muinen, tuon pyhän\nmaapihan pariin. -- Pariisilaiset, jotka muuten mielellänsä ylistelevät\nmaaelämän suloisuutta, saattavat yleensä kärsiä sitä sangen vähässä\nmäärässä ja sillä ehdolla, että he siellä saavat kuulla lintujen laulun\nasemasta kaartin musiikkia. Ne, jotka kesäksi pystyttävät telttansa\njohonkin Pariisin välittömän läheistön ulkopuolelle, koettavat\nturhaan peitellä idyllin väreillä taloudellisia puuhiansa. Maaelämä\ntuntuu heistä todella peloittavalta, ei sentähden, niinkuin he itse\nsuvaitsevat luulla, että Pariisi muka olisi ainoa paikka maailmassa,\nmissä heidän henkisyydellänsä olisi kylliksi vaikutus-alaa, vaan että\nne, joilla ei mitään ominaisuuksia ole, paraiten siellä saattavat\nluulotella itsellänsä niitä olevan, ja että he siellä tulevat paraiten\nilman niittäkin toimeen. Pariisilainen (me emme tietysti tässä puhukaan\npariisittarista!) kuvailee tyytyväisenä mielessänsä, että hänen\nhallussansa on koko se nerollisuus, mikä vallitsee hänen ympärillänsä,\nja hänen oma neronsa on kuitenkin useimmin, kuin hän luuleekaan,\naivan osatöin siitä. Kun hän joutuu suhteellisesti yksinäisyyteen\nja omain voimainsa nojaan, niin hän luulee, että hänen sentähden on\nikävä, vaikka hänen oikeastaan on ikävä itsensä tähden. Tällaisella\nkollektiivisella olennolla ei ole ensinkään omatakeista olemassa oloa;\nsittenkuin hänen täytyy elää itsenäisenä ihmisenä, hänestä tuntuu\nkaikki niin tyhjältä, ja hän kaipaa suuresti tuota Pariisia, missä\nhänen ei milloinkaan ollut ikävä, sentähden ett'ei hän koskaan siellä\nlöytänyt itseänsä.\n\nKuitenkin elämä Sant-Germain'issa, vaikka useat paikalliset suhteet\nja boulevardien läheisyys sitä sulostuttivatkin, tuotti kreivi ja\nkreivinna de Vergnes'ille toimettomuutta, jota heidän edellisinä\nkesinä oli ollut aivan mahdoton kestää. Näinä pakollisina levon ja\ntyöttömyyden hetkinä he kumpikin saivat ensi kerran tuntea niitten\nsalaisten siteitten suloutta, joita heidän tyttärentyttärensä\nhieno käsi kutoi heidän ympärillensä ihastuttavalla innolla. He\nkummastelivat, kuinka illat nyt tuntuivat niin lyhyiltä, jotka ennen\nolivat olleet niin sanomattoman pitkiä. Sibyllan suloinen läsnäolo,\nhänen neronsa vilkkaus ja hänen suuret luonnonlahjansa auttoivat\ntosin suuressa määrässä ajan kulumista; mutta useamman kuin yhden\nkerran herra de Vergnes, joka yleensä halveksi ruveta säännölliseen\nkeskusteluun vaimonsa kanssa, ihastui jossakin määrin kuuntelemaan\nhänen puhettansa ja melkein vakavasti siihen vastaamaan. -- Eräänä\niltana, kun Sibylla soitti erään uuden operan parttituurin, hän\nmeni niin pitkälle, että hän rupesi väittelemään kreivinnan kanssa\nitalialaisen ja saksalaisen musiikin laadusta; hän kiivastui tästä,\nalkoi tapansa mukaan puhua vähän kovemmalla äänellä ja suuttui vähän\nsiitä, että hänen vaimollansa oli asiasta eri mieli kuin hänellä, ja\nettä hän vielä osasi sitä hyvin puolustaa; sitten hän sanoi yht'äkkiä:\n\n-- No niin, minä olen voitettu... sinä olet oikeassa! Mutta hitto\nvieköön, sinusta on tullut oikein oppinut!... minä en sinua enää\ntunne... Kuka on sinulle opettanut kaiken tämän?\n\n-- Tuo lapsi, kreivinna sanoi osoittaen Sibyllaa. Herra de Vergnes\nastui muutaman askeleen salissa.\n\nSitten pysähtyi hän äkkiä Sibyllan eteen ja tarttui hänen molempiin\nkäsiinsä:\n\n-- Sinä olet oikein Jumalan lähettämä, lapseni! hän sanoi liikutetulla\näänellä. Sinä ansaitset palkinnon tästä ja luullakseni saatkin sen.\n\nHän lähestyi rouva de Vergnes'ia ja suuteli hellästi hänen otsaansa:\nsitten lähti hän salista.\n\nRouva de Vergnes viittasi heti, kun hän oli mennyt, Sibyllaa\nkädellänsä: hän avasi hänelle sylinsä ja painoi kauvan häntä itkien\nrintaansa vasten.\n\nTämä ilo, joka ilmaantui toiste toisissa muodoissa, teki mahdolliseksi,\nettä Sibylla saattoi viihtyä Saint-Germain'in hiukan teeskennellyssä\nmaaelämässä; hän lähti sieltä iloissansa lopulla syksyä Pariisiin,\nmissä häntä odotti hänen elämänsä ratkaiseva hetki.\n\n\n\n\nIII.\n\nRaoul.\n\n\nNeiti de Férias ei ollut niin vaipunut perheellisen huolenpitonsa\ntehtäviin, että hän olisi unhottanut tuon häntä itseänsä koskevan,\nniin tärkeän kysymyksen, jonka hänen oleskelemisensa Pariisissa\noli ratkaiseminen, -- niinpaljon kuin mahdollista hänen eduksensa.\nPäinvastoin tämä kysymys antoi hyvinkin paljon työtä hänen\najatuksillensa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen orjallinen\ntilansa de Vergnes'in perheessä ei ensinkään häntä miellyttänyt,\nvaan päinvastoin esti hänen vapaata kehkeytymistänsä; hän luuli\nnaimisissa ollessansa voivansa vapaammin määrätä itsensä suhteen ja\noleskella milloin Pariisissa milloin Férias'issa. Tämä vakava ja\ntottelevainen tyttö katsoi avioliittoa muuten suureksi siveelliseksi\nvälttämättömyydeksi, joka oli ajallansa täytettävä, jos mieli totuutta\nja järjestystä noudattaa. Ja lopuksi tällä vakavalla nuorella\ntytöllä oli hänen sydämmessänsä kaikki naisen hennot heikkoudet: ei\nPariisin ilot, ei siellä tarjona olevat henkiset huvitukset, ei ne\nvelvollisuudet, joita hänellä siellä oli, saattaneet tyydyttää hänen\n\"minä raukkansa\" kaikkia toiveita, niinkuin hän itse sanoi, joka\nmuuten, huolimatta siitä levollisuudesta, minkä tahdon voima ihmiselle\nantaa, oli sangen vilkas, sangen inhimillinen, sangen intohimoinen.\nHänellä oli suuria suruja, joitten lannistavaa voimaa ei hänen\nkoko järkähtämättömyytensä saattanut vastustaa. Hänen salaperäiset\nkyyneleensä, joita hän ennen oli vuodattanut Férias'in yksinäiseen\nlähteesen, näyttivät jälleen puhjenneen. Niinkuin kaikki hänen\nikäisensä tytöt, samoin hänkin oli elävällä mielikuvitusvoimallansa\nluonut itsellensä tuollaisen uroon, jolle hän, hellyydestä itkien,\ntarjosi povensa puhtaimpia liekkejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä\nmiehestä, joka ansaitsi näitä hänen sydämensä uhrauksia, ja hänen\nkätensä ojentui, hänen sydämensä, hänen henkäyksensä ja hänen elämänsä\nkääntyivät tämän hänen ideaalinsa puoleen.\n\nTämä nuorien tyttöjen nimetön, melkein aina liian aatteellinen rakkaus\ntoteutuu myöskin melkein aina aivan irvikuvana. Ensimmäinen mies,\njota heidän äitinsä suopi heidän katsoa jonkin arvoiseksi, saavuttaa\nheti heidän silmissänsä heidän unelmansa loiston: tuskin on jonkun\nkunnioitetun henkilön käsi viitannut heille alttaria, kun heidän\nsydämensä, joka jo kauvan on ollut siihen valmiina, lentää sen ääreen\nsokeasti, asettautuu sinne ja syttyy siellä. Ne, jotka saavat vapaammin\nvalita, eivät siinä onnistu huonommin eikä paremmin: heidän sisällinen\nrakkautensa säteilee sattumalta ja verhoaa useimmiten taivaallisella\nloistolla heidän säännöllisen tanssittajansa otsan.\n\nSibyllalla oli tämän nuoruuden innon lisäksi vielä tarkka\ntuomitsemiskyky ja luja tahdon voima, joitten olisi pitänyt häntä\nsuojeleman tuosta tavallisesta erhetyksestä, jonka seurauksena on\nniin katkeria ikävyyksiä; mutta nämät hänen neronsa harvinaiset\nominaisuudet, joitten piti pelastaa hänet tästä surusta, synnyttivät\nhänessä melkein liiallista itseensä luottamusta ja epäluuloa. Hän\nluuli muuten, että tämä vaali, josta hänen elämänsä onni ja arvo\nkokonansa riippuivat, oli kokonaan jätetty hänen oman ymmärryksensä\nratkaistavaksi. Hra ja rouva de Férias olivat tosin aikoneet auttaa\nhäntä tässä vaarallisessa valikoimisessa; mutta heitä johti hänen\nmielestänsä niin pintapuoliset ja vaillinaiset mielipiteet, että hän\noli salaa päättänyt ensi sijassa luottaa itseensä ja myöskin kysyä\nneuvoa miss O'Neil'ilta. Kreivi de Vergnes, jota huvitti mies-mieheltä\nnäytellä tyttärentyttärellensä tuota hänen niin kutsumaansa\nkosija-armeijaa, oli ensimmäinen huomauttamaan kunkin yksityisen\ntähän hauskaan joukkoon kuuluvan vikoja; sitten soimasi hän neiti\nde Férias'in olevan liian ankaran ja nauroi niitä ristiriitaisia\nvaatimuksia, joita hän sanoi hänelle olevan.\n\n-- Tiedätkö, mitä tahdot, tyttäreni? hän kysyi häneltä; sinä tahdot\nmiestä, joka on kaunis, rikas, jalosukuinen, maalaaja, soitannon\nharrastaja, hyvä ratsastaja, nerokas ja hurskas! Kyllä sinun on häntä\nvaikea etsiä, sillä sellainen mies on poikkeus, jota ei ole olemassa!\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, enhän sellaista tahdokaan! Sibylla vastasi, en\nvaadi häneltä niin paljon... Minä tahdon miehen, jota rakastan, ja\nsiinä kaikki!\n\n-- Ta ta ta! kreivi sanoi, sinä olet pieni kelvoton olento... Mitä\nse on?... Palatkaamme luomiseen, rakas lapseni... Siinä saat nähdä\ntodellisen luonnollisuuden... Eikö niin?\n\n-- Kuinka niin, iso-isä?\n\n-- No luuletko, että Eeva teki niin monia mutkia?... Jumala antoi\nhänelle Aatamin, joka oli vaan tavallinen mies... ensi kosija... ja hän\nsanoi: \"Tämä on sangen hyvä!\" Se on luonnollista!\n\nTällaiset todistukset, joita kreivi de Vergnes sangen usein käytti, ja\njotka suuresti häntä ihastuttivat, eivät ensinkään vaikuttaneet neiti\nde Férias'in tunteisin ja mielipiteisin. Hänen iso-isänsä persoona\nja esimerkki päinvastoin herättivät hänessä mietiskelyjä, jotka vaan\nlisäsivät hänen neuvottomuuttansa. Hän oli muuten pian huomannut,\nett'eivät herra ja rouva de Vergnes'in perheolot muodostaneet\npoikkeusta yleisestä säännöstä, vaan että ne, useimmissa kohdin,\nperustuivat sivistyneen seuraelämän tapoihin. Sibyllan sydän vetäytyi\nkokoon ja hänen järkensä oli kovasti sitä ajatusta vastaan, että\nhänenkin täytyisi ruveta tuollaiseen liittoon, jonka turmiollisena\nseurauksena oli, lyhemmän tai pitemmän ajan kuluttua, jonkinlainen\nkummankinpuolinen tuska, ystävällinen eripuraisuus ja siveellinen\navioero.\n\nNoudattaen nerokkaimmille ihmisille omituista taipumusta, Sibylla oli\nhalunnut saada asiasta yleistä käsitystä: lakkaamatta hän sovitti\nhuomioitansa yleiseen tilaan, liiankin usein, ja oli koettanut\nsaada selville yleistä syytä näihin onnettomiin avioliittoihin sekä\nluuli sen jo löytäneensäkin. Ne tapojen eri piirteet, jotka hän oli\nhuomannut eläissänsä täällä maailman pauhussa, muutamat rouva de\nVergnes'in innokkaan puolustuspuheen sanat, jotka erittäin olivat\nhäntä hämmästyttäneet, ja ennenkaikkia Férias'in rakkaat muistot\nolivat auttaneet häntä saamaan tästä ikävästä asiasta yleistä\nmielipidettä, jolta ei todenmukaisuutta puuttunutkaan. Tämä mielipide,\njonka miss O'Neil vielä vahvisti, juurtui syvälle neiti de Férias'in\nmieleen ja näytti siltä, kuin sillä olisi suuri vaikutus hänen\ntulevaisuuteensakin. Me emme saata lyhyesti sitä mainitaksemme käyttää\nSibyllan omia sanoja, vaan tahdomme kuitenkin tarkasti tehdä selvän\nhänen ajatustensa pääkohdista.\n\nMarkiisi ja markiisitar de Férias'in yhdistys, joka likeisessä\nhartaudessansa oli samalla kertaa sekä vakava että suloinen, ja jota\najan käsi oli pikemmin lujentanut kuin höllentänyt, väikkyi hänen\nmielikuvituksessansa kristillisen avioliiton peruskuvana. Jos nuot niin\nmonilukuiset avioliitot, joita hän sai joka päivä omin silmin katsella,\nolivat niin erilaiset, niin eikö syynä siihen ollut se, että niiltä\npuuttui se ainoa side, joka ei katkea, uskonnollinen side? Hänellä oli\nikäänkuin jonkinlainen tunne siitä materialistisesta hengestä, mikä\nliikkuu tämän vuosisadan suonissa, ja mikä erittäin näyttää tarttuneen\nPariisin yhteiskuntaan, joka pienennetyssä muodossa edustaa koko\nRanskan yhteiskuntaa. Avioliitto oli kuollut laitos, jonka merkitys oli\nkadonnut: mentiin naimisiin tavan ja tottumuksen vuoksi, sekä sentähden\nettä senkautta sai nauttia laillisia yhteiskunnan etuja; ajattelematta\nkuljettiin tätä uraa; mentiin naimisiin kuuluisan nimen, myötäjäisten,\nviran ja väliin kauniitten olkapäittenkin vuoksi. Niin yksin-omaisesti\ninhimilliset siteet eivät saattaneet kestää, ja nämä yhdistykset olivat\nluonnollisesti samalla rikotut, kun se oli saavutettu, mitä niitten\navulla halutuinkin saada.\n\n-- Vaimon asemasta, rouva de Vergnes oli sanonut miehellensä, olen\nollut vaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi!\n\nPariisin elämä ei pidä nuorten tyttöjen silmiä ja korvia niin\nsuuressa arvossa, että tällainen seura saattaisi olla vaikuttamatta\npuhtaimpaankaan sieluun. Sibylla oli sen ymmärtänyt ja kätkenyt\nsen mieleensä. Mitä häneen itseensä tulee, niin hän ei saattanut\nolla puolisonsa paljas lemmikki, vaan hän tahtoi olla hänen\nrakastettu ja uskollinen kumppalinsa ajassa ja, niinkuin hän toivoi,\ntulevaisuudessakin. Kaikenlainen muu rakkaus olisi sortanut hänen\nsydämensä ja lannistanut hänen ylpeytensä. Hänen ajatuksensa oli,\nettä todellisen avioliiton juurien piti olla, ei ainoastansa niissä\nsydämissä, jotka se yhdisti, vaan myöskin uskonnossa, joka on oleva\nsen perustana ja joka sen siunaa. Ainoastansa uskonnollinen mielipide,\nyhteinen usko ja jalon hurskauden sekä ikuisten toiveitten veljeys\nsaattoivat antaa tälle maalliselle, heikolle rakkaudelle sitä lujuutta\nja kestävyyttä, joka on taivaalliselle rakkaudelle omituista.\n\nTällaiset olivat lyhyesti kerrottuina Sibyllan ajatukset ja, niinkuin\nhän oli tottunut käytöksessänsä noudattamaan kaikkea, mitä hän piti\noikeana ja hyvänä, niin hän oli nytkin päättänyt olla milloinkaan\nmenemättä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei kuulunut hänen\nuskoonsa. Tällä mielipiteellä, jossa ei tosin itsessänsä ollut mitään\npahaa, oli se vika, ett'ei se ollut käytännöllinen, ja lapsi parka sai\nkyllä pian sitä kokea. Vaikka meidän aikamme onkin suotu muutamissa\nkuuluisissa nimissä kunnioituksella katsella mitä korkeimpain hengen\nlahjain yhdistystä ja palavaa uskonnollista vakuutta, niin saattaa\nkuitenkin sanoa, että yleisessä elämässä nämät poikkeukset ovat\nyhtä harvinaisia kuin kuuluisiakin, ja että ääretön vapaamielisyys,\narvosteleminen, epäileminen, kieltäminen ja kaikkien siveellisten\nperusteitten tärisyttäminen ovat tämän vuosisadan tunnusmerkkejä.\nItse yhteiskunnallisessakin uskonnossa, jonka yhteydessä Sibylla eli,\nhän ei saattanut olla huomaamatta näitä merkkejä, ja hänen oli vaikea\nolla muistuttamatta, että ulkonainen käytös ja etiketti yksinomaisesti\nkannattivat uskonnollisten velvollisuuksien harjoittamista. Sibylla\noli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä epäilevä yhteiskunta\nsäilytti uskollisesti niitten velvollisuuksien ulkonaisia muotoja,\njoitten todellinen merkitys oli heidän sydänöistänsä kadonnut.\n\n-- Näyttää siltä, hän sanoi miss O'Neil'ille, kuin eivät nuot ihmiset\nuskoisi mitä tekevät; heitä näyttää vievän eteenpäin tässä elämässä\njokin salainen voima, jota he eivät tunne... Tämä kaikki muistuttaa\nminulle tähtiä, jotka tuikkavat ja kulkevat vielä taivaalla, vaikka\nne tähdet, joista ne ovat alkunsa saaneet, ovat jo vuosisatoja sitten\nsammuneet.\n\nHän tosin tapasikin muutamissa perheissä, joitten kanssa hän\ntavallisesti seurusteli, todellista ja vakavaa hurskautta sekä\nihmeteltäviä kristillisiä avuja; mutta vaikka samanlainen usko kuin\nhänen omansakin, olikin hänen omasta mielestänsä pätevin ehto, mitä hän\nvaati mieheltä, jonka haltuun hän tahtoi uskoa tulevaisuutensa, niin\nse ei kuitenkaan ollut ainoa. Hänellä oli hänen henkisen etevyytensä\ntähden muitakin vaatimuksia, joita hän ei ollut tullut niin tarkoin\najatelleeksi, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä ratkaisevia ja\ntärkeitä. Hän luuli olevansa, ja hän olikin todella sangen jalomielinen\nvaatimuksissansa, kun hän ei ensinkään välittänyt miehensä rikkaudesta\neikä hänen sukuperästänsä, vaikka tämä jälkimmäinen myönnytys olisi\nollut hänelle jotensakin vaikea; mutta hän tahtoi, että hänen miehensä\nveti vertoja hänelle kasvatuksen ja sivistyksen suhteen; tahtoipa hän\nvielä, vaikk'ei hän sitä täysin itsekkään tiennyt, että hänen tässä\nsuhteessa tuli olla häntä itseänsä vielä etevämpikin, ja hän tunsi\nvoivansa rakastaa häntä ainoastansa sillä ehdolla. Tämä ehto, jota\nhän piti varsin luonnollisena, sentähden että hän ei tuntenut omaa\nhenkistä etevyyttänsä, lisäsi vielä hänen vaalinsa vaikeutta. Hän\noli sangen hyvin tullut huomaamaan, että suurin osa niistä nuorista\nmiehistä, joitten hyvänluontoisuutta hänelle kehuttiin, oli saanut\näitinsä helmoissa tuollaisen hellän ja kuolleen kasvatuksen, jonka\nvirkistymistä parooni Val-Chesnay oli saanut hänet epäilemään. Niistä,\njotka jo hyvissä ajoin olivat tulleet aikakautemme vilkkaan virran\nvaltaan, oli useammat tarttuneet kiinni yleiseen vapaamielisyyteen.\nParaat näyttivät hänestä poikamaisilta. Hänen ajatusvoimansa ja\nkarakteerinsa varhainen kypsyminen kaipasi oikeastansa miestä,\njoka jo oli jättänyt nuoruuden ajat. Mutta heidän joukostansa,\njoilla muuten Pariisin elämässä on sangen vähän edustajia, hän näki\nvakavimpienkin miesten rakastavan turhuutta, ja jos sattumus joskus\nvei hänet sellaisten henkilöitten pariin, jotka todella olivat\nkuuluisia ansioittensa ja etevyytensä puolesta, niin hän huomasi heti\nheidän olevan sangen vapaita ajatuksissansa ja usein yhtä vapaita\nelämässänsäkin.\n\nKun Sibylla oli jatkanut salaisia havannoitansa koko alkupuolen sitä\ntalvea, joka seurasi Saint-Germain'in maa-elämää, niin alkoi hänen\nrohkeutensa lannistua ja hän alkoi luulla, että hän, niinkuin hänen\niso-isänsä oli sanonut, etsi harvinaista poikkeusta, jota ei ollut\nolemassa. Kentiesi hän oli oikeassa; mutta siinä erehtyi hän, että\nhän tämän johdosta päätti, ett'ei hänen sydämensä koskaan taipuisi.\nSellainen sydän, kuin hänellä oli, ei milloinkaan taivu järjen\ntodistusten kautta; myrsky pauhaa siinä, koska se tahtoo, eikä silloin\nkun käsketään. Järjellisinkin mietiskely ja ylevimmänkin sielun\npäätökset auttavat epäilemättä näitten myrskyjen voittamiseen, vaan ne\neivät milloinkaan voi niitä nostaa eikä estää.\n\nNiitten perheitten joukossa, joissa Sibylla oli tutustunut isoäitinsä\nkautta, oli eräs, joka häntä veti puoleensa jollakin salaisella\nlumousvoimalla. Se oli leski herttuatar de Sauves'in perhe. Hän asui\nainoan poikansa, Sauves'in herttuan, ja miniänsä, nuoren herttuattaren\nkanssa eräässä komeassa palatsissa Saint-Honoré'n esikaupungissa.\nTämä perhe, jonka kynnyksen yli vanha herttuatar, ottamatta lukuun\nerästä kummallista poikkeusta, josta sittemmin puhumme, ei sallinut\nastua kuin hänen kiivaan ylimyksellisen tahtonsa kovin rajoittaman\njoukon, ei näyttänyt tarjoavan sitä, mikä Sibyllalle saattoi olla\ntärkeätä. Kuitenkin hän tunsi joka kerta, kun hän siellä kävi,\njonkinlaista hämärää liikutusta, joka hänestä tuntui suloiselta ja\njonka syytä hän tuskin uskalsi itsellensä tunnustaa; sillä niin\nluonnotoin se oli. Tämä outo tunne oli yhteydessä erään hänen elämänsä\naikaisimpien muistojen kanssa, joka oli tavattoman selvänä säilynyt\nhänen mielessänsä: se oli hänen kohtauksensa Férias'in puistossa erään\nRaoul nimisen tuntemattoman herran kanssa, jonka kasvojen piirteet,\npuhuttelu ja koko olento, sekaantuneina hänen lapsuutensa satumaisiin\nkuvaelmiin, olivat painuneet ihanina ja runollisina hänen mieleensä.\nNimi Raoul oli hänestä rakas, melkeinpä pyhä. Lukija kentiesi muistaa,\nkuinka ehdottomasti hämmästyen hän oli kuullut Klotildan ensimmäisen\nrakkautensa kertomuksessa käyttävän tätä nimeä. Ja tämä sama nimi, jota\nniin usein mainittiin de Sauves'in saleissa, teki ne Sibyllalle niin\nkummallisen ihastuttaviksi.\n\nHän tosin ei hetkeäkään ajatellut, että sillä Raoul'illa, jonka nimeä\nhän kuuli usein mainittavan rouva de Sauves'in luona, oli mitään\nyhteyttä Férias'in puiston ihanan prinssin kanssa; mutta hän ei\nsaattanut epäilläkään, että hän oli juuri sama Raoul, jonka hiukan\nkaunistellusta rakkaudesta ja epätoivoisesta Persiaan lähdöstä Klotilda\noli jutellut. Sibyllan oli muuten täytynyt tehdä tämä keksintö yksin,\nsillä hänen vanhalle ystävättärellänsä Klotildalla, jonka kanssa hänen\nvälinsä Pariisissa oli jotenkin kylmä, oli syytä olla sitä hänelle\nilmoittamatta. Mutta Sibylla oli helposti tuntenut nuoressa Sauves'in\nherttuattaressa, syntyisin Blanche de Guy-Ferrand, tuon ystävättären\nluostarin ajoilta, jota Klotilda niin vähän rakasti ja jota hän oli\nkuvannut pienessä romaanissansa uroonsa serkuksi. Ei tarvinnut suurta\narvaamiskykyä tullaksensa vakuutetuksi, että eräs kreivi de Chalys,\njota nuori herttuatar nimitti _Raoul serkuksensa_, ja joka oli palannut\nPersiasta muutama kuukausi sitten, oli sama onnellinen mies, joka\nennen voitti itsellensä koko tyttö-kasvatuslaitoksen yksimielisen\nrakkauden. Sibylla luuli, että se uteliaisuus ja erityinen huomio,\njota tämä henkilö useammista syistä hänessä herätti, oli epäilemättä\nhaihtuva, niinpian kuin hän sai hänet nähdä. Mutta kreivi ei rakastanut\nseuraelämää, ja Sibyllan ei onnistunut koskaan häntä tavata, ei edes\nrouva de Sauves'in luona, missä hän tiesi hänen kumminkin käyvän\njokseenkin usein. Tämä sattumus, joka Pariisin elämässä ei ole\nensinkään harvinaista, huolestutti kuitenkin neiti de Férias'ia,\nsentähden että hän luuli tuntevansa, ett'ei hänen ja herra de Chalys'in\nväli ollut varsin luonnollinen, ja salaisessa levottomuudessansa\nhän väliin kuvitteli mielessänsä näkymättömiä käsiä (luultavasti\npoppamiesten), jotka lakkaamatta koittivat pitää heitä erillänsä.\n\nSangen halukkaasti hän kuunteli tätä näkymätöntä serkkua koskevia\npienempiäkin erityisseikkoja, joitten johdosta hän alkoi luulla, että\nhra de Chalys oli erittäin etevä ja kuuluisa mies, ehkäpä sentähden\nettä häntä harvoin sai nähdä; mutta nuorille tytöille välttämätöin\nvarovaisuus ja se erityinen kainous, jota tämä tärkeä asia hänessä\nherätti, estivät Sibyllaa tyydyttämästä uteliaisuuttansa suorempaa\ntietä. Vaikka vanha herttuatar de Sauves osotti hänelle innokasta\nmieltymystä, niin hän jo punastui ajatellessansakin kysellä häneltä\njotakin kreivi Raoul'ista. Hän olisi mieluummin tahtonut koettaa\nonneansa kääntymällä nuoren herttuattaren puoleen, jota kohtaan hän\ntunsi elävää myötätuntoisuutta; mutta tämän nuoren naisen käytös\nSibyllaa kohtaan oli niin kummallinen, ett'ei se suinkaan kehottanut\nhäntä uskomaan hänelle salaisuuksiansa. Hän osotti yleensä häntä\nkohtaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jotka vivahtivat melkein\nvastenmielisyyteen, vaikka hän toisinaan taas lähestyi häntä ikäänkuin\njonkin salaisen ja mahtavan voiman pakotuksesta, jota Sibylla ei\nsaattanut käsittää. Silloinkin kun hän kohteli häntä mitä kylmimmällä\ntavalla, tuo oikullinen herttuatar loi kuitenkin salaa Sibyllaan\nsilmäyksiä, jotka ilmaisivat selittämätöintä uteliaisuutta ja intohimoa.\n\nMe tahdomme lukijalle selittää tämän nuoren naisen salaperäistä\nkäytöstä Sibyllan suhteen, samalla kuin esitämme hänelle uusia tuttavia.\n\n\n\n\nIV.\n\nHerttuatar Blanche.\n\n\nBlanche de Guy-Ferrand, Sauves-Blanchefort'in herttuatar, jota\nkutsuttiin herttuatar Blanche'ksi, oli lyhyt, ei tosin kaunis,\neikä juuri sievä, mutta ihastuttava olento. Hän oli hento ja pieni\nja hänellä oli vaaleahkot hiukset ja siniharmaat silmät, joitten\nvalkoiset ripset olivat melkein näkymättömät. Näytti siltä kuin turhan\ntarkka taiteilija olisi muodostanut hänen hienot, hiukan lapselliset\nkasvonpiirteensä. Se mikä teki hänet huomiota herättäväksi naiseksi,\noli se sulous, mikä loisti hänestä kiireestä kantapäähän, ja hänen\nerityinen taitonsa pukeutua somasti. Hän oli todella omin käsin\npukenut itsensä, kammannut ja kiehkuroinnut hiuksensa niin täydellisen\nsopusointuisesti, että oli mahdotointa olla mielessänsä kuvailematta,\nkun näki hänet hänen iltapuvussansa, että hän oli juuri äsken jossakin\ntenhokasvitarhassa kuutamolla puhjennut ruusu.\n\nHän oli viisi vuotta sitte mennyt naimisiin herttua Oswald-Louis\nde Vital de Sauves'in kanssa, joka oli paria kymmentä vuotta häntä\nvanhempi, mutta vielä sangen kaunis ja miellyttävä mies. Herttua oli jo\nliki neljänkymmenen vuotias ja naiminen oli hänestä jo yhtä mahdotonta\nkun turkkilaiseksi muuttuminen, kun hän sai äitinsä puolelta kestää\nvimmattua ahdistusta, joka pakotti hänet kunniallisen puolustuksen\njälkeen antautumaan, vaan ei kuitenkaan ilman ehdoitta.\n\n-- Äiti hyvä, hän sanoi hänelle silloin, iloisessa mielessänsä\nhuolettomuus ja salainen suru, te tiedätte hyvin ja minä tiedän sen\nitsekin, että teidän kyynelenne pakottavat minut varemmin tai myöhemmin\nmyöntymään. Mitä pikemmin sitä parempi; mutta lohdutuksekseni teidän\npitää myöntymän muutamiin ehtoihin, minä pyydän sitä. Minulla ei ole\nmitään, äitini, teidän viisaita mielipiteitänne vastaan, sillä minä\nhyväksyn ne, vaikka te kukaties usein erhetytte niitten suhteen aina\nintohimoihin ja ennakkoluuloihin asti; mutta se suunta, jonka te\nolette elämälleni antaneet, ja jota minä kiltisti olen noudattanut,\nei ole jättänyt minulle muuta iloa tässä maailmassa, kuin sellaisia\nnautinnoita ja tapoja, joista minun olisi sangen vaikea luopua,\nja jotka paha kyllä eivät sovi naineelle miehelle. Minä sanon\nvielä kerran, en tahdo teitä moittia; te olette luullut tehneenne\nvelvollisuutenne ja kukatiesi olette sen tehneetkin... Mutta asia on\narveluttava, ja pari suoraa sanaa lienevät anteeksi suotavat... No\nniin, te ette ole milloinkaan sallineet minun laskeutua polvilleni,\nniinkuin te sanotte, vuosisatamme Baalin eteen... Mikä on ollut siitä\nseurauksena? Te ette ole voineet minua kaappiin sulkea. Minä olen\nhengittänyt, joko onneksi tai onnettomuudeksi aikani ja maani ilmaa:\nminulla on aikalaisteni kaikki viat, vaan ei heidän ansioitansa.\nMinä en ole hyvä, minä olen kelvoton. Jumala nähköön! teissä paloi\nsalainen viha kuningas Ludvig Filippiä vastaan... niinkuin luulen; te\nolisitte minut kironnut, jos olisin aikonutkaan hänen hallitessansa\npyrkiä johonkin virkaan tai arvoon... Te olette riemuinnut hänen\nkukistuksestansa... no hyvä! Tasavalta, joka ensin saattoi teidät\nilosta hypähtämään, on herättänyt teissä yhtä vastenmielisiä tunteita;\nte olette suuresti iloinneet kaikista onnettomuuksista, jotka sitä ovat\nkohdanneet... Tämä on oivallista! Mitä tulee nykyiseen hallitukseen,\nainakin tähän saakka olette siltä kieltäneet suostumustanne... Vielä\noivallisempaa! Mutta koko tänä aikana... mitä on minusta tullut?\nTäytyihän toki elää! Veri kiehui suonissani, Minä en saattanut\nvuodattaa sitä taistelutanterella; en saattanut viihdyttää sen\nkuumuutta millään diplomaattisilla puuhilla... Siitä seurasi että jäin\nkulissien taakse!... Olenko, äiti kulta, tuottanut teille liiaksi\nhuolta näinä nuoruuteni aikoina! Olenko ollut syynä liiallisiin\nsuruihin, Jumala paratkoon!... Ja kuitenkin kaikitenkin, ei minusta\nlopuksi sentään ole tullut varsin kelvotonta. Minusta olisi saattanut\ntulla kurja, ytimiin saakka pilaantunut roisto, ja kuitenkin olen\npysynyt kilttinä lapsena, koska minulla kaikesta tästä huolimatta,\non hyvä äiti, ja se asia tukee aina miestä; mutta minun on ikävä,\nsitä en teiltä salaa... Mutta minä olen ruvennut saamaan jonkinlaista\ntyydytystä huveistani: minä rakastan metsästystä, hevosia, kaunista\nkarjaa... ja minä olisin tahtonut muuttaa maalle, ja huvikseni puuhata\nsellaisissa toimissa... Alankin jo käydä tässä vähän liian lihavaksi,\nniin että jo olisi aika!... Te, äitini, ette saata lähteä Pariisista;\nsen vuoksi olenkin pitänyt pääkortteeriani teidän luonanne; mutta,\nniinkuin tiedätte, käyn rautateitse pari kertaa viikossa katsomassa\nfasaaniani ja härkiäni... Sellainen on tilani! Tänään olette\nminulle ilmoittaneet haluavanne, pitäen kohtuullista huolta sukumme\npysyväisyydestä, että minä naisin neiti de Guy-Ferrand'in. Olkoon\nmenneeksi! Minä suostun, äiti hyvä, ottamaan miespuolisia perillisiä\nteidän vanhuutenne iloksi, vaan oman vanhuuteni harmiksi. Mutta... nyt\ntulee vaatimukseni!... niitten useitten matkustuksien aikana, joita\nmainittu Sauves'in herttua tuontuostakin tekee maalle, ja joita hän\ntahtoo pitkittää, -- sekä omaksi että hevostensa ja härkiensä eduksi,\n-- leski herttuatar suostuu, tehden valallisen vakuutuksen (ja on\ntietty, ett'ei vala ole pilkantekoa!), suostuu laittamaan niin, että\nnuori herttuatar kärsivällisesti kestää mainitun herttuan poissaoloa,\nsekä suostuu samalla pitämään huolta ja salaisesti vartioimaan nuorta\nherttuatarta, oli se sitten hänen omaksi onneksensa tai mainitun\nSauves'in, Blanchefort'in y.m. paikkojen herttuan kunnian sekä\nsukuperän puhtauden säilyttämiseksi.\n\nAvioliitto pantiin tällä välipuheella toimeen. Neiti Guy-Ferrand antoi\ntavallisella hiukan surumielisellä huolettomuudellansa itsestänsä tehdä\nherttuattaren. Hänen nuorena tyttönä ollessansa ei häntä oltu huomattu.\nMutta kun tuo nuori vaimo kerran oli saanut ylkänsä kihlalahjat\nkäsiinsä, niin hän tiesi niitten avulla heti hankkia itsellensä paikan\netevimpien tähtien joukossa. Mutta hänen kääpiönsuloutensa muodosti\nhänen miehensä rotevalle ja hyvinvoivalle kauneudelle vastakohdan, jota\nensiksi alkoi nauraa juuri hänen puolisonsa.\n\n-- No poikani, vanha herttuatar sanoi eräänä päivänä, viitaten\nsiihen onnelliseen muutokseen, minkä naiminen oli vaikuttanut hänen\nminiässänsä, näyttää siltä, kuin olisitte onnellisia; tässä on\nvastakohta sille sadulle, missä timantit muuttuvat pähkinöiksi: tässä\non pähkinä muuttunut timantiksi!\n\nTähän vastasi herttua hullumaiseen tapaansa, joka häntä miellytti,\nhöystäen sitä vielä hiukan paksulla painolla:\n\n-- Aivan niin, äiti hyvä!... Vaimoni vaan ei olekaan vaimo, vaan kukka;\nhäntä ei saateta omistaa, vaan häntä haistetaan!\n\nTästä huolimatta hän sai kaksi poikaa aivan herttuallisen sopimuksensa\nmukaan; mutta yhtä uskollisesti hän noudatti suostumuksensa muitakin\nkohtia ja hän alkoi vähitellen elää totuttua tapaansa: kesät hän\nasui vaimoinensa Sauves'in linnassa ja vei hänet jalomielisesti\ntalviksi Sauves'in palatsiin, ja sill'aikaa kun hän itse käytti aina\npari viikkoa joka kuussa metsäinsä ja hevostensa hoitoon, hän antoi\nnuoren herttuattaren nauttia Pariisin huvituksia hänen sangen lempeän\nanoppinsa tarkastuksen alaisena. Hän oli tällä tavoin saavuttanut\noivallisen aviomiehen maineen, ja varma on, että huonompiakin löytyy.\n\nHerttuatar Blanche oli jo muutamia vuosia nauttinut tämän avioliiton\nrauhallista suloisuutta ja hän näytti jo itsekin tyytyvän onneensa, kun\nhän eräänä iltana, hänen käydessänsä äitinsä, rouva de Guy-Ferrand'in\nluona, joka oli kipeä, kummaksensa tapasi siellä pesävalkean ääressä\norpanansa Raoul de Chalys'in, joka oli samana aamuna saapunut\nMarseille'sta, oleskeltuansa pitemmän ajan itämailla. Blanche'n\nisä oli ollut hra de Chalys'in holhooja, sillä hän oli jo lapsena\njäänyt orvoksi, ja hra de Guy-Ferrand'in kuoleman jälkeen hän oli\npitänyt huolta hänen leskestänsä, kuin omasta äidistään. Hänen\nja Blanche'n suhde oli siis jättänyt jo aikoja sitten tavallisen\norpanuuden rajat. Kuitenkin osotti tuo nuori vaimo, tavattuansa hänet\nniin monen vuoden kuluttua, enemmän kummastelua kuin ihastusta ja\notti, hänen veljelliseen syleilyynsä vastatessansa, oikein erityisen\nherttuattarellisen ryhdin. Hän teki hänelle muutamia välttämättömiä\nkysymyksiä ja vaipui sitten kylmään äänettömyyteen, sill'aikaa kuin\nhänen äitinsä jatkoi innokasta kyselemistänsä, jota Blanche'n tulo oli\nkeskeyttänyt. Sitten rouva de Guy-Ferrand tunsi suurta väsymystä ja\nlähti pois, pyytäen Raoul'ia olemaan rouva de Sauves'in seurana siksi\nkun tämän vaunu tulisi häntä noutamaan.\n\nTämä kahdenkesken-olo oli alussa aivan äänetöntä; herra de Chalys\nkatseli nuorta herttuatarta hämmästyneellä uteliaisuudella.\n\n-- Serkkuni, hän sanoi yht'äkkiä, minä saan onnitella teitä kahdesta\nasiasta: ensinnäkin on teistä tullut varsin sievä rouva, ja toiseksi\nminä tiedän, että olette onnellinen vaimo, ja jos mikään saattaa minua\nhuvittaa tässä surullisessa maailmassa, niin se on tämä.\n\nBlanche loi silmänsä häneen, ja kreivi näki, että niitä peitti kostea\nverho; hän koetti kuitenkin vastata ja hymyillä, mutta hänen huulensa\nliikkuivat sanoja löytämättä ja kyyneltulva vieri hänen poskillensa;\nRaoul, ollen hämmästyneenä ja epäilevänä, teki liikkeen häneen päin,\nmutta hän pidätti häntä kädellänsä ja lähti suoraapäätä huoneesta.\n\nKreivi Raoul oli hetkisen kuin lumottuna, silmät luotuina siihen, oveen\npäin, mistä hän oli nähnyt serkkunsa Blanche'n menevän; sitten sanoi\nhän laskien kätensä rinnallensa:\n\n-- Oi Jumalani! Mitä tämä merkitsee?\n\nHän näytti miettivän, pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi hetkisen\nkuluttua:\n\n-- En tiedä, mitä tehdä! Pitääkö jälleen lähteä tieheni?... Tämä on\ntodellakin kaunista!... Takaisin siis Persiaan!... Oi Herra Jumala!\n\nKun hän vielä oli tässä hämmästyksen tilassa, ovi aukeni ja nuori\nherttuatar astui sisälle silmät punaisina, mutta hymyilevin huulin. Hän\nojensi hänelle kätensä ja sanoi suloisesti:\n\n-- Ei se ole mitään, suokaa anteeksi... Älkää lähtekö vielä;\njutelkaamme!\n\nJa hän heittäytyi erääsen nojatuoliin. Oikein tulvana uhkui hänen\nhuuliltansa kysymyksiä hänen matkansa ja vaiheittensa johdosta. Tämä\nsaattoi heidät iloisemmalle tuulelle, ja he nauroivat keskenänsä.\n\n-- Kas niin, Raoul sanoi, te olette nyt samallainen kuin ennenkin, kun\nolin teidän veljenne; nyt olen iso-isänne. Oi kuinka vanhana pidän\nitseäni!... Hyvää yötä, serkkuni!\n\nKun hän aikoi lähteä, Blanche muuttui yht'äkkiä totiseksi. Ojentaen\nhänelle kätensä Raoul kysyi:\n\n-- Saanko joskus käydä teitä katsomassa?\n\n-- Toivoakseni useinkin, nuori vaimo vastasi; niinkuin itse vaan\ntahdotte!\n\nKreivi Chalys lähti täältä erään ystävänsä luo, joka asui, oppinut\nmies kun oli, rue Servandon'in varrella. Hänen nimensä oli Louis\nGandrax; ja hänellä oli kunnia likemmin tuntea neiti de Férias'in,\njossa hän oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Sibylla oli\nsuuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä plebeji oli päässyt\nniin likeiseen tuttavuuteen de Sauves'in jotenkin ylhäismielisessä\nperheessä. Tehden poikkeuksen, jota herra Gandrax'in sangen vapaitten\nja teeskentelemättömäni mielipiteitten tähden oli vielä vaikeampi\nselittää, vanha herttuatar osotti hänelle sellaista imartelevaa\njumaloimista, jota hän tuskin soi vanhan Ranskan kunniakkaimmillekaan\nnimille. Tämän säännöttömyyden syy on hiukan naurettavaa laatua.\nHerra Gandrax, joka oli alhaista säätyä, oli nuoruudessansa jonkun\naikaa harjoittanut lääkärintointa ja oli siinä hyvin menestynytkin;\nmutta vaikka hän olikin köyhä, niin hän oli kuitenkin jättänyt pian\ntieteensä tuottavan puolen ja jatkanut laboratoorissansa puhtaan\ntieteen tutkimuksia. Kun hänellä oli hyvät luonnonlahjat ja väsymätöin\ntyön-into, niin hän oli vähässä ajassa kohonnut aikansa kuuluisimpien\ntiedemiesten joukkoon, ja tehtyänsä muutamia loistavia keksinnöitä\nkemian ja fysiikan alalla, hän oli jotensakin nuorena päässyt Akademian\njäseneksi. Hän oli viidenneljättä vuotias, ei juuri kaunis, mutta\nmiellyttävä mies. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä ja korkea otsansa\nilmaisivat raudan lujuutta; hänen silmänsä olivat samalla kertaa\nsekä tuliset että vakavat; hänen keveä, selvä, tyyni ja pisteliäs\npuhetapansa vastasi hänen olentonsa kylmää ja ylevää omituisuutta.\nHän oli radikaalinen demokraatti ja jäykkä materialisti, vaikk'ei hän\nsiitä enemmän kerskannut, kuin hän sitä salasikaan. Kaikesta päättäen\nhän oli siis oudonlainen vieras herttuatar de Sauves'in pöydässä,\nherttuattaren, joka sekä politiikin että uskonnon kysymyksissä pysähtyi\nvasta toiselle puolelle vuoria.\n\nKuitenkaan herttuatar ei ollut onnellinen, joll'ei hra Gandrax ollut\nhänen vieraittensa joukossa, vaikka kohta tämä onni olikin hänelle\njotensakin kallis. Tällä kummallisella naisella, joka oli sangen\nhurskas, nerokas, vakavasti valmis kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin,\noli ainoastaan yksi heikko kohta. Hän pelkäsi tavattomasti kuolemista,\nluonnollista kuolemista, tavallista kuolemista ja vuoteelle kuolemista.\nHän sairasti hermotautia, joka ilmaantui milloin missäkin muodossa ja\noli syynä hänen kaikkiin kipuihinsa. Noin kymmenkunta vuotta takaperin\noli häntä kohdannut ankara hermotaudin puuska, ja sattumus oli\ntahtonut, että, kun hänen vakinainen lääkärinsä osui olemaan poissa,\nkutsuttiin avuksi hra Gandrax'ia, joka silloin asui lähellä häntä.\nHänen taitonsa, hänen varmat ja rauhoittavat sanansa ja etenkin hänen\nolentonsa luja tenhovoima olivat ihmeellisellä tavalla karkoittaneet\nne daimonit, jotka vaivasivat vanhan herttuattaren hermoja. Tästä\npitäin hän oli alkanut osottaa hra Gandrax'ille hellää ystävyyttä; hän\noli pyytänyt häntä edelleenkin pitämään hänestä huolta, ja hän olikin\nsuvainnut ruveta herttuattaren yksin-omaiseksi lääkäriksi. Tästä hän\noli suuresti kiitollinen; hän uskoi varmaan, että herra Gandrax oli\nainakin kymmenisen kertaa pelastanut hänen henkensä; hän toivoi, että\nhän sen vieläkin pelastaisi, ja toivoipa hän, että hän sen pelastaisi\naina. Se ihailu, jota hän osotti tätä suojelijaansa kohtaan, yhtyneenä\nsiihen kammoon ja kauhuun, jota nuoren oppineen valtiolliset ja\nuskonnolliset mielipiteet hänessä herättivät, saattoi herttuattaren ja\nhänen lääkärinsä jotensakin samallaiseen keskinäiseen tilaan, missä\nLudvig VI ja hänen astrolooginsa olivat.\n\nLouis Gandrax osotti häntä kohtaan ylevää, melkeinpä isällistä\nmyötätunteisuutta; häntä huvitti samalla se tehokas ja melkein\nloukkaava vaikutusvalta, minkä hän oli saavuttanut de Sauves'in\ntavattoman puhdasverisessä perheessä. Hän käyttikin sitä, vaikk'ei\nhän ollutkaan mikään seuramies, suurella varovaisuudella ja\nluonnollisuudella; mutta hänen lievimmätkin sanansa pelästyttivät\nkuitenkin, kuin räjähtävä pommi, tuota ankaran puhdas-oppista seuraa.\nHerttuatar parka, joka oli oikein pieni tenhotar sulostuttamaan\nLudvig XIV:n aikaisten vanhojen naisien yksinkertaista ja nunnamaista\nkäytöstapaa, pani koko neronsa liikkeelle, saadaksensa tavalliset\nvieraansa suvaitsemaan hänen pelastajansa säälimätöntä puhetapaa. Kun\nherra Gandrax oli hänen luonansa päivällisellä, joka tapahtui niin\nusein kuin mahdollista, niin hän imarteli ja mairitteli häntä sekä\npyysi häntä sekä silmäyksillä että sanoilla mukaantumaan vaikka kuinka\nvähän tahansa toisten mielipiteisin ja tapoihin.\n\n-- Mutta, Gandrax, hän sanoi hänelle, leikki syrjään, uskottehan toki\nJumalaan?\n\n-- Epäilemättä, hyvä herttuatar, Gandrax vastasi kylmäverisesti,\nkaikkisuuden Pan nimiseen jumalaan!\n\n-- Mutta ainakin, hän jatkoi tuokion kuluttua, on eräs asia, josta\npaljon puhutaan, ja johon tekin, ystäväni, luultavasti uskotte: se on\nrakkaus.\n\n-- Josko uskon sitä, rouva! Gandrax vastasi ikäänkuin häntä olisi\npistetty; kuinkas sitten! Rakkaus on eräitten päälaen ja takaraivon\nkalvojen keskinäistä väräjämistä!\n\nTapahtuipa väliin, ett'ei vanha herttuatar enää jaksanut häntä\nkuunnella.\n\n-- Oi, ystäväni! hän huudahti eräänä päivänä, eiköhän Jumala minulle\nkoskaan anna niin paljon rohkeutta, että saattaisin näyttää teille ovea?\n\nLouis Gandrax'in maine, hänen vapaamielisyytensä ja hänen kummallinen\ntuttavuutensa de Sauves'in perheessä eivät olleet ainoat syyt,\nminkätähden hän herätti Sibyllan huomiota: hänen suustansa hän kuuli\nuseimmiten Raoul'in lumoavan nimen. Hän puhui herra de Chalys'ista aina\nvakavalla kunnioituksella, jossa ei milloinkaan ollut hänen puheessansa\nniin tavallista ivallisuutta. Hän tiesi, että he olivat likeisessä\nystävyydessä, ja että hra Gandrax oli ollut koko Raoul'in pitkän\npoissaolon aikana hänen harras ja melkein ainoa kirjeenvaihtajansa.\nAinoastansa tämän tähden hänen hiukan oudot ja vastenmieliset kasvonsa\nsaivat Sibyllan silmissä lempeämmän värin, ja hän alkoi tuntea melkein\nmyötätuntoisuutta tätä miestä kohtaan, joka muuten tuntui olevan\nhänestä yhtä etäällä, kuin maa on taivaasta.\n\nJo samana aamuna, kun Raoul saapui Pariisiin, oli hän käynyt Louis\nGandrax'in luona ja viettänyt hänen seurassansa osan päivästä. Hiukan\nkummastellen Gandrax siis näki kreivin jälleen kello 11:n aikaan\nillalla tulevan hänen luostarimaiseen työhuoneesensa, missä hän\naskaroitsi pienen ylioppilaslampun valossa.\n\n-- Hyvä! hän sanoi. Hyvä, että tulit toistamiseen... eihän sinulle\nmitään liene tapahtunut?\n\n-- Ei mitään erinomaista, Raoul sanoi. Asia kannattaa kuitenkin\nkertomista. Ottaen erään tuolin, hän jatkoi: -- Pahus, kun sinun\nluonasi saa huonosti istua! Minä pyydän sinua, osta minun mielikseni\nnojatuoli, vaikka sillä sitten olisi Utrechtilainen päällystin! --\nAjatteleppas, ystäväni, miten auttamatoin lurjus minä olen! Tuskin olen\nollut päivän Pariisissa, kun jo olen joutunut seikkailuihin.\n\n-- Mene jo tiehesi! nuori tiedemies sanoi.\n\n-- Sieltä juuri tulen, ystäväni, vastasi kreivi, ja kysymys onkin,\npitääkö minun heti taas lähteä. Ensinnäkin, on minun moittiminen\nitseäni siitä, että olen salannut sinulta jotakin: rikokseni on niiltä\najoilta, kun läksin Persiaan. Minä uskotin sinua, ett'ei tähän matkaan\nollut muuta syytä kuin uteliaisuuteni ja taiteilijan harrastukseni.\nAsian laita ei ollut ihan niin; mutta koska sellainen ystävyys, kuin\nmeidän, ei välitä ensinkään salaisuuksista, niin katsoin tosiaan\nturhaksi niitä sinulle ilmoittaa... etenkin kun tuntuivat vähän\nnaurettavilta. Tunnethan serkkuni, herttuatar Blanche'n?\n\n-- Tietysti, koska tavallisesti pelastan hänen anoppinsa hengen joka\nviikko.\n\n-- Sinä muistat sen erityisen ystävyyden, jota osotin hänen äitiänsä ja\nhäntä itseänsä kohtaan. Kolmena neljänä vuotena kävin säännöllisesti\nrouva de Guy-Fenrand'in kanssa luostarissa, missä hänen tyttärensä\nsai kasvatuksensa. Minusta tuo pienokainen oli tytön nupukka... jota\npidin sangen hyvänä... mutta siinä oli kaikki! Ulkonäöltänsä, hän ei\njuuri ollut suloinen... muuten oli hän nukke! Muuten naiminen ei minua\nensinkään miellyttänyt. Mutta... jokin epäselvä ääni... joka saattoi\nolla pelkkää itserakkautta... kuiskasi minulle, että pienokainen piti\nminua varsin verrattomana, ja että hänen äitinsä salaa katsoi meidän\nyhdistystämme kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua määräystä... Tämä\nsaattoi minut pelkäämään selityksiä, selkkauksia ja ikävyyksiä; sanalla\nsanoen, ajattelin: lyhin tie paras, ja pistin yht'äkkiä pillit pussiini\nparia kolmea kuukautta ennen kuin serkkuni pääsi luostarista... ja\nlähdin Persiaan!\n\n-- Heikkoutta! Gandrax jupisi. Entä sitte?\n\n-- Eräästä sinun ensi kirjeistäsi sain Ispahan'issa tietää Blanche'n\nja Sauves'in herttuan naimisen... Minä kiitin siitä Allah'ta isossa\nmoskeessa... Kuitenkin, varovaisuuden tähden, tahdoin antaa tämän\navioliiton rauhassa vahvistua ja juurtua... Oleskelin vuoden Persiassa,\nvuoden Konstantinopelissa, vuoden Kairossa, vuoden... en enää muista\nmissä!\n\n-- Kreikassa! Gandrax sanoi.\n\n-- Aivan oikein. Kreikassa... ja palaan kotiin. -- Tän'iltana menen,\npäivällisen jälkeen, tervehtimään täti de Guy-Ferrand'ia, niinkuin\nvelvollisuuteni olikin... Vastaan-otto on alussa vähän kylmä...\nSitten, koska hän on kelpo muija, ja koska muuten hänen tyttärensä on\nherttuatar, hän on pian yhtä ystävällinen kuin ennenkin... Tulee sitten\nnuori herttuatar sinne! Luulen huomanneeni, aina tervehdyssyleilystä\njäähyväissyleilyyn saakka, hänen käytöksessänsä hieman salaista vihaa,\nkylmyyttä, liikutusta, hämmästystä... enkä tiedä mitä vielä!\n\n-- Turhia! Gandrax sanoi, sinä väsytät kertomuksellasi! Hän, sinun\nserkkusi, jumaloi miestänsä, ja syystä kyllä, sillä hän on muhkea\nulkonäöltään, juuri sopiva hänelle, ja on jo antanut hänelle kaksi\nlapsi kultaa!\n\n-- Sinä puhut liiaksi, ystäväni, Raoul vastasi tyynesti. Tiedä siis,\nettä sittenkuin rouva de Guy-Ferrand jätti minut yksikseni nuoren\nherttuattaren kanssa... Siitä on nyt neljännestä vaille tunti... minä\ntahdoin onnitella hänen onnellisuuttansa, jota sinäkin ylistät... Hän\nkatsoo silloin ensi kerran minua silmiin, puhkee itkuun ja rientää\nviereiseen huoneesen.\n\n-- O-oho! Gandrax sanoi rypistäen kulmakarvojaan.\n\n-- Tuokion kuluttua hän palasi tointuneena ja osottihe lempeäksi,\nystävälliseksi ja sisarelliseksi, mutta kaiken tämän ohessa hän ei\nollut ensinkään luonnollinen ja hänen silmissänsä oli kuumeen tapainen\nloiste. -- No, quid dicis, Thomas? Mitäs tuumit, Tuomas?\n\n-- Minä sanon, ett'et saa käydä häntä näkemässä.\n\n-- Mahdotonta! Kuinka se kävisi laatuun, kun elää Pariisissa... eikä\nole muuta tuttua perhettä kuin hänen? Se ei käy!\n\n-- Palaa Persiaan sitten! Gandrax huudahti.\n\n-- En tahdo palata Persiaan.\n\n-- No mitä neuvoa sitten tahdot minulta?\n\n-- En mitään; tahdoin vaan kertoa kummallisen tapauksen hullunkurisesta\nelämästäni, siinä kaikki!\n\nHerra de Chalys nousi ja käveli pitkin askelin huoneen lattialla.\n\n-- Ei saata olla tällaisissa asioissa kokemattomampaa ihmistä kuin\nminä, alkoi Gandrax puhua; mutta lapsikaan ei saattaisi erehtyä sinun\nsijassasi sellaisen tapauksen seurauksien suhteen. Viikon tai vuoden\nkuluttua, jos annat virran viedä itseäsi, olet nuoren herttuattaren,\nylhäisen miehen vaimon, sukulaisesi, melkeinpä sisaresi rakastelija, se\non, sinä te'et selvään huonon työn, jota minä en hyväksy enkä kiitä.\nDixi.\n\n-- Vai niin! Raoul sanoi, keskeyttäen äkkiä kävelemisensä; vai huonon\ntyön! Mikä on sitten se huono työ? Minkä johdosta niin sanot? Entä\njos minä puolestani pidän sitä hyvänä? Jos tuo nuori nainen minusta\non erittäin suloinen, jos tunnen olevani ihastunut häneen luonnon\nsuloisimman lain mukaan, niin mikä toinen laki mielestäsi pakottaisi\nminua rikkomaan edellistä?\n\n-- Kunniasi! Gandrax sanoi lyhyesti.\n\n-- Kunnianiko? Raoul jatkoi kovemmalla äänellä. Käykäämme tänne,\noppinut ystäväni... (ja hän osoitti laboratoorin ovea): sinä saatat\nnoissa sulatuskauhoissasi näyttää minulle kaikki aineet, mitä luonnossa\non, ja saatat selittää ne välttämättömät voimat, joitten vaikutuksesta\nne itävät ja muodostuvat sokean äitinsä kohdussa... Telluriumissasi\nsaatat sormellasi näyttää niitä voimia, jotka liikuttavat taivaan\nkappaleita avaruudessa ja logaritmeillasi saatat laskea niiden\nikuiset kohtalon määräämät radat;... mutta minä suuresti epäilen,\nsaatatko destilleeraamisillasi ja kummallisten kirjaisi tutkimisella\nsaada selville sen voiman pienintäkään aihetta, jota tahdot minun\ntottelemaan, ja jota nimität kunniaksi. Miksi tottelisin sitä, mitä ei\nole olemassa? Ole toki järkevä!\n\n-- Sinä itse et ole järkevä, Gandrax sanoi. Jos tosivapaan ja\nmistään riippumattoman miehen arvo menettäisi kunniansa, niin sinä\nolisit siihen syypää! Mistä moititaan niitä, jotka, niinkuin mekin,\novat niskoiltansa heittäneet ihmiskunnan lapsuuden jumaluustarujen\nikeen ja jotka toivovat, että koko maailma kerran tulee tällaiseen\nyhtäläiseen tasa-arvoon? Heitä moititaan siitä, että he tyhjiksi\ntekevät ne perus-aatteet, jotka ovat yhteiskunnan koossa pysymiselle\nvälttämättömät ja että he uneksivat kaikkien maailman ihmisten\nvoivan muuttua filosoofeiksi, jotka muka muodostaisivat järjettömien\neläinten yhteiskunnan... No niin, sinä todella, niin vaikea kuin minun\nonkin sitä sanoa, annat aihetta tällaiseen syytökseen! Siitä, että\nJumala on paljas hypoteesi, sinä johdat sen päätöksen, että hyve ja\nkunniakin ovat perättömiä käsitteitä!... Mutta se on tyhmyyttä. Enkö\nminä ole kunniallinen mies, minä?... Löydätkö elämässäni ainoatakaan\nvikaa?... Ja minkä tähden sellainen olen? Ensinnä ehkä ylpeydestä ja\nsentähden että voin näyttää noille vanhojen lahonneitten jumalien\nihailijoille, että mitään uskomattakin saattaa olla etevämpi kuin\nhe... Niin, epäilemättä siis ylpeyskin vaikuttaa, mutta myöskin\nja ennen kaikkia se on järki, sanot mitä tahansa, joka sen tekee,\nsillä minä tunnustan siveellisellä järjestyksellä olevan lakinsa\nsamoinkuin aineellisellakin, sillä tapojen puhtaus, jota ihmisen\noma arvo vaatii, kunniallisuus, jota taas vaatii lähimmäisen arvo,\nrehellisyys, kohtuus ja kunnia ovat välttämättömiä pyöriä, jos tahtoo\nhyvää yhteiskunnallista konetta... Niin, minä tunnustan nämät lait\nvälttämättömiksi ja minä noudatan niitä... Mitä kasvi ja tähti tekee\naistin tai sattumuksen mukaan, sen minä teen järkeni mukaan... Siinä on\nminun etevyyteni, minun arvollisuuteni... Minä olen ihminen!\n\n-- Sinä ylpeilet suuresti, veli kulta, luonnonlaadustasi! Raoul\nsanoi. Sinä elät, minä myönnän sen, kohtuullisesti kuin munkki; mutta\nminkätähden? Sentähden että se laimea neste, mikä suonissasi virtailee,\non alkunsa saanut Alppien jäästä! Sinun on onni, sen tunnustan, olla\npuhdas kuin kuu; mutta siitä sinulla ei ole enemmän ansiota, kuin\ntuolla tähdelläkään siitä, että se on sammunut!\n\n-- Ihminen on puhdas silloin, kun hän itse tahtoo, nuori tiedemies\nväitti kiivaasti; Ihminen on kaikkea, mitä hän tahtoo!... Sinä olet\nakka!\n\nKreivi Raoul kohotti olkapäitään, purskahti heleään ja soinnukkaasen\nnauruun ja jatkoi jonkun aikaa ääneti kävelyänsä; sitten hän jatkoi:\n\n-- Turhaan sinä, Louis, saarnaat minulle, siitä saakka kun lakkasin\nJumalaan uskomasta, rehellisyyttäsi, hyvettäsi ja siveyslakejasi,\nniissä en näe mitään riittävää syytä, minkätähden hillitsisin halujani\nja himojani... enpä edes, minkä tähden hillitsisin ruokahaluani!\nSe mikä on pahaa, on se, että niitten tyydyttämisestä saavutan\njonkinlaista ilkeätä iloa ja katkeraa huvia... Tuntuu siltä kuin\ntahtoisin tulla ruhjotuksi...\n\n-- Siinäpä se on! Gandrax sanoi nauraen. Tunnusta pois, sinä melkein\ntoivot jotakin sellaista ilmestystä tai ihmettä. Tahdotko tietää,\nkuinka asian laita oikein on, Raoul? Sinä et ole epäuskoinen, vaan sinä\nniskottelet parempaa tietoasi vastaan! Sinulla ei ole asiasta varmaa\nvakuutusta, niinkuin minulla, vaan sinä teet itsellesi väkivaltaa!\nMutta kapinoitsija edellyttää herran... Ja sinä, joka sanot olevasi\njärjellinen, elät saadaksesi kostaa Jumalalle, jota et usko olevan!\n\n-- Se on totta! Raoul sanoi vilkkaasti; minun epäuskoni ei ole niin\nselvä ja niin luja, kuin sinun, vaan se on surullinen ja turvaton...\nMinä olen kapinoitsija, niinkuin sanot, ja murretut kahleeni ovat\nsaattaneet ranteeni vuotamaan verta! Olen epätoivoissani, kun en\ntaivaassa löydä lapsuuteni Jumalaa... Minä etsin häntä joskus kyynel\nsilmin; mutta häntä ei enää ole! Hän on piiloutunut vuosisatojen\npilvien taakse, ja minä haen häntä sieltä ja minä, toivon, että hän\nnäyttäytyisi minulle edes silmänräpäykseksi, vaikkapa hänen vasamansa\nminut tappaisikin!\n\n-- Taiteilija! Gandrax sanoi lempeästi ja ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä lujasti.\n\n-- En ole taiteilija enkä akka, hän sanoi, ja olen paha kyllä yhtä\njyrkästi uskomatoin kuin sinäkin... Mutta minä olen ihminen jolla\non verta suonissa ja intohimoja sydämessä... Ja ällös sinä, Louis\nystäväni, milloinkaan oppiko tuntemaan, kuinka vähäpätöisiä esteitä\nja horjuvia lohdutuksia järjen pätevimmätkin todistukset ovat mielen\nraivoa ja sydämen myrskyjä vastaan!\n\n-- _Amen!_ Gandrax sanoi.\n\n-- Puhukaamme toisista asioista, Raoul jatkoi yht'äkkiä, jälleen\nistuutuen. Onpa muutakin kummallista minulle tänään tapahtunut. Minä\ntapasin Champs-Elysées'illa, sangen komeissa, vaakunoituissa vaunuissa\ntuon ihanan olennon, josta olen sinulle ennenkin puhunut pari sanaa...\njoka oli samaan aikaan kuin serkkunikin luostarissa, jonka kuvan minä\nhätimiten kyhäsin ja joka lupasi... Mikä olikaan taas hänen nimensä?...\nKlotilda?...\n\nNuori tiedemies hypähti seisomaan ja kysyi kylmästi, nojaten kamiinia\nvasten:\n\n-- Klotilda Desrozais, vai kuka? Hän on tätä nykyä paroonitar de\nVal-Chesnay, ja, ainakin minun tietääkseni, sangen rikas, komea ja ylen\nsiro.\n\n-- Mitä! Olihan hän köyhä!... Kuka on hänen miehensä?\n\n-- Eräs pieni, jäykkä ja vaaleanverinen herra, joka elää\nyksin-omaisesti kilpa-ajojen pölystä... ei juuri mikään erinomainen!\nParoonitar on saanut hänet maalla satimeensa, tuonut hänet hänen\näitinsä luota ja pannut hänet tohvelinsa alle, kuten sanotaan.\n\n-- Sepä ei ole kumma... Puhutaanko hänestä?\n\n-- Ei tähän saakka ainakaan, tietääkseni.\n\n-- Se on ihmeellistä... Käykö hän serkkuni luona?\n\n-- Tietysti... Minä tapaan hänet usein rouva de Sauves'in luona.\nHän ylpeilee sillä, että hän on koonnut useita aikansa, kuuluisia\nhenkilöitä luoksensa... Onpa hän kunnioittanut minuakin yhdistämällä\nminut tuttaviinsa: hän on kutsunut minua luoksensa maanantaisin.\n\n-- Käytkö siellä?\n\n-- Oh, kerran joka toinen kuukausi... voit arvata kuinka hauska minun\nsiellä on?\n\nSaint-Sulpice'n kirkonkello löi yksi. Hra de Chalys nousi.\n\n-- Luultavasti saan hänet nähdä Blanchen luona, sanoi hän, sytyttäen\nsikarinsa lampusta; se kenties olisi hauskaa.\n\nTarttuen Gandrax'in käteen, hän jatkoi:\n\n-- Sinä olet siis aina vaan onnellinen?\n\n-- Täydellisesti!\n\n-- Vaan en minä! Hyvää yötä!\n\nJa hän lähti.\n\nKreivi Raoul de Chalys oli jo pienenä jäänyt jommoisenkin omaisuuden\nherraksi: yhtähyvin hän oli palavan tiedonhalun ja velvollisuuden\ntuntonsa tähden uhrannut paljon vaivoja ja öitä henkisen kasvatuksensa\nhyväksi. Hän tahtoi oppia tuntemaan jokaisen aikansa kuuluisan miehen\nja hänen intonsa oli johtanut hänet tieteellisiinkin harrastuksiin,\njoihin hänellä ei kuitenkaan ollut halua eikä taipumusta. Ikäänkuin\njonkinlainen täydellisyyden kaipaus oli hänet ensin saattanut Louis\nGandrax'in pariin, jonka suuret luonnonlahjat, puhdas elämä ja luja\nkarakteeri olivat häntä ihastuttaneet, vaan eivät kuitenkaan häntä\nhallinneet; sillä vaikka nämät molemmat miehet olivat sangen erilaiset\nluonnonlaatunsa ja vaiheittensa puolesta, niin oli heissä kuitenkin\njotakin korkeampaa yhtäläisyyttä, joka ei sallinut kummankaan\nylivaltaa, vaan teki todellisen ystävyyden heidän välillensä\nvälttämättömäksi. Louis Gandrax'in jäiseen kylmyyteen Raoul'in\nintohimoinen sielu ja tulinen mieli loi, kuten aurinko napamailla,\nsellaista lämpöä ja eloa, joka tuntui ihastuttavan ja suloisesti\nkiihoittavan nuorta tiedemiestä; Raoul puolestansa tunsi omituista\niloa, kun hän sai kiihkeän epäilyksensä viihdykkeeksi kuulla ystävänsä\nsuusta sattuvia ja rauhoittavia lauseita.\n\nRaoul, ollen yleensäkin taiteisin mieltynyt, tunsi erityistä taipumista\nmaalaamiseen: hän oli innokkaasti koittanut edistyä tässä, ja\nharjoiteltuansa kymmenkunta vuotta salassa taidettansa, muutamat hänen\nharvat, mutta mainiot taulunsa olivat yhdessä harppauksessa tehneet\nhänestä mestarin. -- Kotiintulonsa seuraavana päivänä hän sulkeutui\ntyöhuoneesensa aikoen tauluiksi maalata muutamia sivuja itämaisesta\nalbumistansa ja tehden sen hyvän päätöksen, että hän lakkaamattomalla\ntyöllä tukahuttaisi sen kiihkeän ja pahan viettelyksen, joka veti häntä\nde Sauves'in palatsiin. Mutta vaikka häneltä ei tahtoa puuttunut,\nniin hän ei kuitenkaan saattanut olla niin luja päätöksessänsä, että\nhän olisi hyljännyt sen päivälliskutsun, minkä rouva de Guy-Ferrand\nmuutaman päivän kuluttua hänelle lähetti. Hän lähti siis sinne\ntyytyväisenä, että hän oli osottanut niin suurta lujuutta ja että\nhänellä nyt oli laillinen syy olla sitä osottamatta. Häntä hämmästytti\nsuuresti hänen serkkunsa iloinen ja huoleton käytös. Seuraavana päivänä\nhän lähti hyvällä omatunnolla tervehtimään leskiherttuatarta, joka\notti hänet sangen kohteliaasti vastaan; mutta hänen serkkunsa oli\nhaukottelevinansa viuhkaimensa suojassa, sill'aikaa kun hän kertoi\nmatkoistansa, ja hän oli jo kokonaan suuttua, kun nuori paroonitar\nde Val-Chesnay, syntyisin Klotilda Desrozais, astui saliin ja antoi\ntoisen suunnan hänen ajatuksillensa. -- Klotilda ei puhunut hänelle, ei\nkatsellut häntä eikä näyttänyt edes tuntevankaan häntä. Tämä harmitti\nhäntä sitä enemmän, kun häntä häikäisi hänen kauneutensa hurmaava\nloisto. Lyhyen aikaa juteltuansa nuori paroonitar, ollen pois lähdössä,\nkääntyi erään puolikuolleen vanhuksen puoleen, joka sattui myöskin\nolemaan läsnä ja oli vetäytynyt erään esiripun verhoon, ja jota ei\nkukaan näyttänyt huomaavan.\n\n-- Herranen aika! herra Vicomte, hän sanoi hänelle, en enää koskaan\nnäe teitä luonani maanantaisin!... Mitä olen teille tehnyt?... Teitä\nikävöidään suuresti!\n\nTuntematoin vanhus näytti hämmästyvän ja kumarsi äänettä, kuten\nherännyt muumio; sitten nuori paroonitar, ollen nyt vasta tuntevinansa\nRaoul'in ja näyttäen tavattoman hämmästyneeltä, niinkuin se, joka\nhuomaa juuri tehneensä tyhmyyden, lausui sopertaen:\n\n-- Jumalani!... minä olisin sangen iloinen, herra... minä otan vastaan\nmaanantai-iltoina... Herranen aika! herra de Chalys, luulen minä?\n\n-- Niin, rouva.\n\n-- No hyvä, herrani, rouva de Sauves'in ystävälle ja sukulaiselle ei\ntarvinne sanoakaan, että hän on sangen tervetullut luokseni!\n\n-- Minä kiitän, rouvani! Raoul sanoi kumartuen maahan asti; ja hän\nlisäsi itseksensä, jälleen istuuduttuansa: -- Hän on yhä vielä sangen\nviehättävä!\n\nKun Klotilda tämän kömpelömäisen hyökkäyksensä kautta oli taas\nvirittänyt verkkonsa entisen ihailijansa varaksi, niin uhkaava\nloiste välähti nuoren herttuattaren silmissä. Hän saattoi yhtä hyvin\nystäväänsä Klotildaa aina eteishuoneisin saakka, ja sanoi hänelle,\nsyleillen häntä hellästi nuorien rouvien tapaan:\n\n-- Hän on hirveästi vanhentunut, tuo minun persialaiseni... miten sinä\nluulet?\n\n-- Oh! niin tavattomasti, ystäväni, Klotilda vastasi, että töin tuskin\nsaatoin häntä tuntea.\n\nKun Raoul seuraavana maanantaina oli luullut tarvitsevansa noudattaa\nrouva de Val-Chesnay'n kutsumusta, niin hän oli tuskin ennättänyt\npäästä Klotildan saliin, ennenkuin hän näki sinne tulevan herttuatar\nBlanche'n, jolla näytti erittäin tänä iltana olleen kamarineitsyenä\nitse Tuhkimuksen ristiäiti. Hän vietti hetkisen näitten hurmaavain\nolentojen, keskellä, jotka suurella suloisuudella ampuivat hänen päänsä\nylitse toisiansa vastaan kaikki nuolet, mitä heidän viinensä sisälsi,\nja hän lähti sieltä, sydämessä se suloinen vakuutus, että hän vast'edes\noli oleva syynä säännölliseen turnaukseen, jonka palkinnon hän jonakuna\npäivänä oli saava määrätä.\n\nEi ole erittäin helppo luetella kaikkia niitä syitä, joitten tähden\nmies miellyttää naisia. On syytä antaa lukijattariemme mielensä mukaan\nkuvailla uroomme piirteitä, puhetta ja silmien väriä, sillä kullakin\nheistä on oma ihanteensa, -- toivoaksemme heidän puolisossansa, -- ja\nolisi yhtä tyhmää kuin varomatointakin ruveta haihduttamaan heidän\nmielistänsä heidän kuvaelmiansa. Mutta kaiken vaaran uhalla sanomme\nkuitenkin, että kreivi de Chalys oli sangen ylhäisen näköinen pitkä,\nsolakka mies, jolla hänen huolettoman välinpitämättömyytensä ohessa\noli paljon kissansukuisten eläinten pontevuutta ja vilkkautta ja jolle\ntämä omituisuus antoi n.s. erityisen ulkomuodon. Hänen silkkihienot,\nkastanjan ruskeat juonteat hiuksensa alkoivat jo harventua hänen\nohimoiltansa. Hänen otsansa oli kaunis, vakava ja erittäin puhdas.\nKaksi kohtisuoraa, kulmakarvojen välillä olevaa ryppyä ilmaisivat\nkuitenkin syvää miettimistä ja lujaa tahtoa. Tätä melkein pelottavaa\nvakavuutta lievensi kuitenkin hänen pitkäripsisten silmiensä sangen\nlempeän ja hyväntahtoisen katseen suuri suloisuus. Sellainen kuin\nkreivi de Chalys oli, häntä oli mahdoton katsella missään seurassa\nollen kysymättä hänen nimeänsä. Itse tämä nimikin oli viehättävä,\nettä se, samalla kun se ilmaisi korkeata asemaa, ilmaisi myöskin\nsuurta taiteellista kykyä; mutta kreivin ensimmäinen ansio naisten\nsilmissä oli siinä, että hän näytti ja todella olikin aina valmis\nheihin rakastumaan, -- sillä, hänen oli tapana sanoa, ei ole niin rumaa\nnaista, jossa, kun häntä tarkoin katselee, ei löytyisi jotakin, mihin\nei ole mahdotonta ihastua. -- Hänen välinpitämätöin katseensa ja hänen\nrauhallinen puheensa ihastui ja innostui heti, kun hän heitä puhutteli;\nhän herätti heissä samalla kertaa häiriötä ja luottamusta. Heistä\ntuntui, kuin hän rakastasi heitä, ja he rakastivat häntä.\n\nNäistä vaarallisista eduista huolimatta, joitten voiman kreivi de\nChalys oli oppinut tuntemaan heti tultuansa suuren maailman yhteyteen,\nhänellä ei kuitenkaan ollut koskaan ollut hyvää onnea. Tästä hän oli\noikein kuuluisa, sillä hänelle tarjottiin kaikkea sitä menestystä, mikä\nvaan saattoi olla hänelle mahdollinen; mutta hänet oli pelastanut tästä\nsurkuteltavasta tilasta hänen luontonsa ylevyys, hänen vakavuutensa\nja hänen rehellisyytensä sekä kunniallisuutensa, mikä, merkillistä\nkyllä, vallitsi hänen muuten kaikista siveellisistä mielipiteistä\nja velvollisuuksista vapaassa sielussansa. Hänen sydämensä, joka\nepäilemättä oli tullut muutamissa taisteluissa voitetuksi, ei senkautta\nkuitenkaan ollut lannistunut ja hänen syvälti turmeltunut henkensä\nsaattoi vielä joskus nähdä hänen puhtaan nuoruutensa unelmia koko\nniitten alkuperäisessä loistossa. Siihen aikaan, jolloin me hänet\ntapaamme, erityinen väsymyksen tunne esti herra de Chalys'ia enemmän\nkuin milloinkaan antaumasta lempijuonien myrskyihin. Hän oli päättänyt\nelää vast'edes erakon tavoin, ainakin, kun ei mikään tavallista\nsuurempi halu häntä vietellyt. Mutta onnettomuudeksi kävi niin, kuten\ntällaisten päätösten aina käy, että jo ensi tilaisuudella, mikä\ntarjoutui, näytti olevan tuo vastustamatoin luonne.\n\nRaoul antautui siis näitten molempain kilparakastajattariensa\nhoukutuksien alaiseksi, jotka olivat tervehtineet hänen kotiin\npalaamistansa. Kiirehtimällä hän nautti heidän suloista imarteluansa --\nja katseli uteliaana sen ilmaantuvan yhä eri muodossa. Pariisin elämä\nsallii paremmin kuin mikään muu tällaista asiain pitkittämistä. Hänen\ntäytyi muuten olla sanoen varovainen, sillä häntä vartioivat ankarasti\nnuot nuoret ystävättäret, jotka siitä saakka, kun heidän keskinäinen\nvihansa kasvoi äärettömäksi, eivät enää saattaneet elää ilman toistensa\nseuratta. Klotilda, se täytyy hänen kiitokseksensa myöntää, tunsi herra\nde Chalys'ia kohtaan todellista elämänsä ensi rakkautta. Tuskin hän oli\nmennyt naimisiin parooni de Val-Chesnay'n kanssa, kun tämä heikko nuori\nmies oli joutunut hänen äärettömän ylenkatseensa alaiseksi... Parin\nvuoden kuluessa hän oli laimentanut sielunsa virkeyttä Pariisin elämän\nilojen ensi pauhinassa, mutta sitten hän oli niihin ikävystynyt ja hän\nalkoi uneksia innokkaampaa ja tärkeämpää ajanviettoa; mutta kun hänellä\nei ollut perus-aatteita, niin yleinen halveksiminen oli vallannut\nhänen sielunsa ja ylpeys hänen sydämensä. Hän oli niitä vaimoja,\njoilla on enemmän vaatimuksia rakastelijaa kuin puolisoa valitessansa.\nTällaisessa tilassa hän oli, kun kreivi de Chalys ilmaantui, jonka\ntodellista arvoa hänen ihanat muistonsa vielä lisäsivät. Hän huomasi\nheti ensi silmäyksellä, että hänen ystävättärensä Blanche, joka jo\nkilpaili hänen kanssansa ulkonaisessakin komeudessa, tahtoi hänkin\npitää Raoul'ia omanansa, ja tästä hän sai uuden syyn antautua elämänsä\nja omaisuutensa uhalla rajattoman intohimonsa valtaan.\n\nHerttuatar Blanche, joka oli luonnoltansa lempeämpi ja\noikeudentuntoisempi, olisi kentiesi voittanut tunteensa, jotka muinen\nolivat viattomat, vaan nyt rikolliset, ja jotka hänen puolisonsa\nymmärtämättömyys ja hänen orpanansa palaus olivat jälleen herättäneet,\njoll'eivät hänen tunteitansa olisi kiihoittanut erään toisen naisen\nhyökkäykset sitä miestä vastaan, joka oli ollut koko hänen nuoruutensa\najatusten ihana esine. Tämän tähden tuo nuori vaimo kävi onnettoman\nkuilun rannalle, puoleksi rakkauden, puoleksi vihan vaikutuksesta.\n\nHerra de Chalys, jouduttuansa näin arkatuntoisen riidan esineeksi,\nkatui usein että oli antautunut tuollaiseen tilaan kahden tulen väliin,\njoka totta puhuen saattoi hänet sangen suureen pulaan. Hänen sydämensä,\njoka oli kokonaan liian levollinen omasta kohtuullisuudestansa,\nviivytti päätöstänsä näitten kahden taistelijattaren suhteen; kuitenkin\njalomielisyydestä ja hiukan itsekkäisyydestäkin hän taipui enemmän\nBlanche'n puoleen, jonka väsymätöin ystävyys häntä liikutti ja jonka\nvähemmin myrskyinen luonto näytti hänestä vähemmin uhkaavalta hänen\nelämänsä levollisuuden ja riippumattomuuden suhteen.\n\nNuori herttuatar ei saattanut olla huomaamatta hänen serkkunsa\nvierailujen yhä kasvavaa ystävällisyyttä ja monilukuisuutta, vaan hän\nei ollut sen onnellisempi. Samassa suhteessa kuin hän tiesi olevansa\nKlotildaa etevämpi, samassa määrässä hänen omantuntonsa nuhteet ja\ntuskat herättivät yhä enemmän katkeruutta hänen intohimoissansa ja\nenemmän salaisia kyyneleitä hänen taisteluissansa. Hän maltti mielensä\nja koki väliin palata siltä kukoistavalta rinteeltä, jonka lopullista\nsyvyyttä hän katseli kärpän vastenmielisyydellä; mutta joku Klotildan\nloukkaava yritys, joku raivoisa hyökkäys saattoivat hänet jälleen\nepätoivoiseksi ja sokeasti unohtamaan itsensä.\n\nHerttuatar oli, kuten on ehkä aavistettukin, yhtä mustasukkainen neiti\nde Férias'in suhteen. Käännellen eräänä päivänä äitinsä luona Raoul'in\nalbumin lehtiä, hän oli siinä nähnyt kolme piirustusta, jotka olivat\nhäntä tavattomasti hämmästyttäneet, sekä kuvat itsessänsä, että etenkin\nselitykset, mitkä kreivi niille oli kirjoittanut. Ensimmäinen näistä\npiirustuksista kuvasi erään liekokasvien peittämän kallion juurella\nolevaa, paksujen lehvien varjoamaa, harvinaisen kaunista pientä tyttöä,\njoka oli asettunut päättäväiseen, ruhtinattarelliseen asemaan, pitäen\nkädessä erästä keppiä niinkuin taikasauvaa. Tämän piirustuksen alla oli\nseuraava kirjoitus: \"Lähellä ------:n rannikkoa (Normandiassa), 10 p.\nelokuuta 184... Neiti Sibylla.\" Seuraavalla sivulla oli saman lapsen\nkuva, jonka kasvojen piirteet ilmaisivat vaan suurempaa kehkeytymistä.\nAlle oli kirjoitettu: \"Neiti Sibylla viittä vuotta myöhemmin.\"\n-- Vihdoin vielä kolmaskin kuva, joka oli valmistettu erittäin\nhuolellisesti, ja jonka allekirjoitus oli seuraava: \"Neiti Sibylla\nkahdeksantoista vuotiaana... luullakseni\", antoi erittäin tarkan kuvan\nnuoresta tytöstä, jonka otsa, katse ja koko kasvot, mitkä taiteilija\noli aavistuksensa mukaan kuvannut eri kehkeymistiloissa, muodostivat\nmelkein täydellisen kuvan neiti de Férias'ista. Tämä nimi tuli mykäksi\nhämmästyneen herttuattaren huulille; mutta pikainen ajatuksen ponnistus\nesti häntä sitä lausumasta ja kääntyen serkkunsa puoleen hän sanoi:\n\n-- Kuka tämä oikeastansa on?\n\n-- En tiedä, Raoul vastasi; eräs lapsi, jota muinoin katselin parin\nminuutin ajan, ja joka, jos hän enää on elossa, on varmaankin\njumalallinen olento. Sitten hän kertoi serkullensa, kuinka hän oli\ntavannut Sibyllan Haltiakallion luona, sekä mainitsi heidän lyhyen\nkeskustelunsa pienimmätki kohdat.\n\n-- Pienen kauppalan ja sen läheisen linnan nimi on mennyt mielestäni,\nhän lisäsi, tai kenties en ole sitä kuullutkaan, sillä minä poikkesin\nvain ohimennen niille seuduille; mutta monta monituista kertaa on\nmieleni tehnyt sinne jälleen mennä... mutta sitten jokapäiväisen\nelämän toimet... asian hullumaisuus... ja pelko tulla toivoissani\npetetyksi ovat minua siitä pidättäneet... On omituista, että kaikista\nmatkamuistelmistani, joita minulla onkin paljon, tämä on elävimpänä ja\nsuloisimpana mieleeni painunut... Tässä lapsessa oli varmaan jotakin\ntavatonta, jotakin ylenluonnollista!\n\nHän alkoi puhua yhä laveammin ja yhä innokkaammin tästä aineesta eikä\nlakannut, ennenkuin hän näki Blanche'n otsan peittyvän synkkään varjoon.\n\nOn ymmärrettävää, millä ylenpalttisella varovaisuudella ja viekkaudella\nnuori herttuatar koki tästä päivästä lähtien poistaa neiti de Férias'ia\ninnostuneen serkkunsa näkyvistä. Hän ei kutsunut Raoul'ia luoksensa\npaitsi silloin, kun hän oli melkein ihan varma siitä, ett'ei Sibylla\nsinne tullut, ja hän tapasi häntä mieluummin rouva Guy-Ferrand'in\nluona, jonka kanssa rouva de Vergnes ei seurustellut. -- Klotilda\npuolestansa, vaikk'ei hän tiennyt siitä salaisuudesta, minkä sattumus\noli ilmaissut hänen ystävättärellensä Blanche'lle, koitti yhtä suurella\nhuolella estää heitä toisiansa tapaamasta, sillä Sibyllan sulous ja\nlumoova kauneus antoivat hänelle riittävästi syytä pelkäämään uusia\nvaaroja. Kun herra de Chalys ei käynyt ulkopuolella omaa työhuonettansa\nja kumppaliensa seuraa muualla kuin de Sauves'in perheessä ja nuoren\nparoonittaren luona, niin näytti siis todennäköiseltä, ett'ei Sibyllan\neikä hänen maalarinsa ollut suotu milloinkaan tavata toisiansa tässä\nmaailmassa, kun aivan arvaamaton seikka mursi sen taikavoiman, mikä\nheitä erotti.\n\n\n\n\nV.\n\nMadeleine-kirkko.\n\n\nNeiti de Férias oli eräänä aamuna mennyt isoäitinsä vanhan palvelijan\nkanssa kuulemaan messua Madeleine-kirkkoon, jonka seurakuntaan hän\nkuului. Hän huomasi muutaman askeleen päässä itsestänsä herttuatar\nBlanche'n, joka oli syvään mietiskelyyn vaipuneena laskeutunut\npolvillensa erääsen rukoustuoliin eikä näyttänyt häntä huomaavan.\nSibylla oli edellisenä iltana ollut de Sauves'in perheessä ja oli\nsiellä nuoren herttuattaren puolelta saanut tavallista selvempiä\nosotteita siitä samalla kertaa ystävällisestä ja kylmästä kohtelusta,\njonka merkitys oli hänelle salaisuus, vaan jonka lukija jo ymmärtää.\nOdottamattansa tavatessaan Blanche'n tässä pyhässä paikassa, hän joutui\nhiukan hämillensä, kun muisteli niitä ajatuksia ja tunteita, jotka\njonkun aikaa olivat suuressa määrin hänessä vallinneet. Hän vaipui\nkuitenkin heti hurskaasen levollisuuteen ja hänet herätti siitä vasta\nhiljainen nyyhkyttäminen, joka kuului hänen läheltänsä. Messu päättyi\nja kirkko tuli melkein tyhjäksi. Kun Sibylla uteliaasti katsahti\nympärillensä, niin hänen ei ollut vaikeata huomata, että se oli nuori\nherttuatar, joka itki. Hän peitti käsillään kasvojansa, ja hänen\nhansikkaansa olivat kastuneet kyynelistä. Neiti de Férias lähestyi heti\nhäntä ja sanoi hänelle mitä hellimmällä äänellä:\n\n-- Suokaa anteeksi... onko teillä tuskia?\n\nBlanche kohotti äkkiä päätänsä ja, katsahdettuansa häneen kyyneleisillä\nsilmillänsä, hän sanoi hämmästyksen ja vihan sekaisella, kuivalla\näänellä:\n\n-- Ei, neitiseni.\n\n-- Enkö voi teille missään suhteessa olla hyödyksi? Sibylla kysyi\njälleen arasti.\n\n-- Ette, neiti; kiitoksia.\n\nSibylla tunsi silmiinsä nousevan kyyneleet, kun hänen apunsa oli niin\nkylmästi hyljätty. Hän kumarsi pikaisesti, heitti hunnun kasvoillensa\nja lähti, antaen merkin palvelijalle, kirkon ovelle päin. Hän oli\njuuri astumaisillaan ulos, kun joku nyhkäsi keveästi kädellänsä hänen\nkäsivarttansa ja saattoi hänet katsomaan taaksensa: hän näki nuoren\nherttuattaren, jota näytti liikuttavan varsin uusi tunne.\n\n-- Neitiseni, Blanche sanoi, olenko loukannut teitä?\n\n-- Hiukan, Sibylla sanoi hymyillen.\n\n-- Suokaa anteeksi, nuori vaimo jatkoi. Minä olen niin onneton!...\nTulkaa luokseni tänään kello kaksi, tuletteko?... Kysykää minua...\nainoastaan minua!\n\n-- Kyllä, rouva, Sibylla sanoi, jonka sydän oli äkkiä alkanut\nrauhattomasti sykkiä, minä tulen.\n\nBlanche tarttui Sibyllan käteen, puristi sitä kuumeentapaisesti ja\nlähti.\n\nAamu oli pitkä neiti de Férias'in mielestä. Huolimatta siitä suuresta\ntietämättömyydestä, missä hän oli, jokin hämärä aavistus näytti\nhänessä heräävän siitä, että hän oli lähellä tulevaisen elämänsä\ntärkeintä ja arkatuntoisinta kohtaa. Kun hän määrätyllä ajalla tuli\nrouva de Sauves'in asuntoon, niin hän tunsi mielessänsä tuskansekaista\nliikutusta.\n\nNuori herttuatar, nähdessään hänen tulevan, juoksi häntä vastaan. Hänen\nsilmissänsä, joissa vielä näkyi kyynelten jälkiä, oli kummallinen\nloiste. Hän tarttui nuoren tytön molempiin käsiin, katseli häntä\ntarkkaan sanaakaan sanomatta ja lausui sitten, vetäen häntä likemmäksi\npuoleensa:\n\n-- Neiti, neiti Sibylla, -- ja hän lausui nämät sanat kummallisella\npainolla, -- tahdotteko olla ystäväni?\n\n-- Oi, sydämeni pohjasta! Sibylla sanoi.\n\nBlanche katseli häntä vielä, sitten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja\npuristi häntä rintaansa vasten, niin että hän oli tukehtua. Hän vei\nhänet sitten eräälle sohvalle ja kätkien päänsä Sibyllan syliin, hän\nalkoi nyyhkiä, sekoittaen kyyneleihinsä katkonaisia sanoja:\n\n-- Oi Jumala!... minä rakastan teitä!... minä tahdon teitä rakastaa...\nOlkaa hyvä minulle... Rakastakaa minua, rakastatteko? Minä kaipaan niin\nsuuresti rakkautta!\n\nKun tämä ihastus oli hiukan tyyntynyt, pieni herttuatar sanoi,\npuristaen yhä uuden ystävänsä käsiä ja koettaen hymyillä:\n\n-- Teidän ei tarvitse tietää, mitä teille tapahtuu, sydänkäpyseni...\nsen saatte sittemmin tietää!... Rakastakaa nyt vaan luottamuksella\nminua... minä vakuutan, että sen ansaitsen... ja pelastakaa minut... se\non tärkeämpi!\n\n-- Pelastaa teidät? Sibylla kummasteli.\n\n-- Niin!... olen varma, että sen voitte... Te olette sangen viisas\nja hyvä, minä luotan teihin! Älkää vaan minua halveksiko!... Minä\nolen paljon kärsinyt, paljon taistellut, minä vakuutan teille... Ja\nmuuten saatan vielä punehtumatta katsella teidän kauniita silmiänne...\nKuulkaa minua. Kun menin naimisiin, rakastin jotakuta... olin häntä\njo kauvan... oi, aina rakastanut! sillä siitä saakka, kun minulla on\nollut yksikin tunne sydämessäni, hän sen oli herättänyt. Minä toivoin\ntulla hänen puolisoksensa, ja minun annettiin sitä toivoa -- olkoon se\npuolustuksekseni sanottu! -- mutta hän ei nähnyt mitään tai ei tahtonut\nnähdä mitään... Hän lähti... sangen kauvaksi! Luulin, ett'ei hän enää\nmilloinkaan palaa!... Minä katsoin onneni menneeksi... menin naimisiin\nmieheni kanssa.\n\nHetkisen aikaa vallitsi hämmästyksen äänettömyyttä; pieni\nherttuatar näytti tässä kohden tavanneen mitä suurimman vaikeuden\nluottamuksessansa. Voittaen väkisin ajatustensa suuren häiriön, Sibylla\npuristi melkein liian innokkaasti ystävänsä kättä ja sanoi:\n\n-- Rohkeutta, ystäväni... Ja tuo joku on palannut, eikö niin?\n\nBlanche loi häneen sivultapäin pikaisen katseen ja sanoi:\n\n-- Niin, hän on palannut... ja sanalla sanoen, minä olen huomannut,\nettä vielä häntä sangen sokeasti rakastan... enkä ole voinut sitä\nhäneltä salata... ja kärsien tällaista tuskaa, sillä minä itsessäni\nkammon pahaa, olin vähällä joutua turmioon... auttamattomaan turmioon,\nkun Jumala on antanut minulle rohkeutta heittäytyä sinun käsiisi,\nenkelini!...\n\nJa hän syleili kerran vielä Sibyllaa kaikin voimin. Sitten jatkoi hän:\n\n-- Lemmikkini, teillä on koko minun luottamukseni; minä käsitän\ntäydellisesti, mitä te olette, ja minä tahdon tehdä, mitä te\nmääräätte... No niin, sanokaa... mitä tekisitte minun sijassani?\n\nNiitten mietteitten, arvelujen ja mielikuvailujen valtaamana, joihin\nherttuattaren kertomus oli Sibyllan vajottanut, hänellä oli suuri vaiva\nkootessaan ajatuksiansa niin selvälle, että hän arvokkaasti saattaisi\ntoimittaa sitä tehtäväänsä, mihin hän oli määrätty. Hän onnistui siinä\nkuitenkin, vaikka hänen ensi sanansa tosin vielä ilmaisivat hiukan\nhänen omatakeista huoltansa.\n\n-- Mutta, hän sanoi, te pidätte minua liian hyvänä... ja minä olen\nvarsin hämmästyksissäni... ja sitten vielä tämä kaikki on minulle niin\nuutta! Minua liikuttaa kuitenkin suuresti teidän luottamuksenne, ja\nminä tahtoisin kaikesta sielustani siihen vastata... Katsokaamme...\nminusta tuntuu... tuo joku... rakastaako hän puolestansa teitä?\n\nBlanche pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi:\n\n-- Ei paljon, pelkään minä!\n\nJa lisäsi sitten heti tointuen:\n\n-- Minä luulen!\n\n-- Jos te kääntyisitte hänen puoleensa hänen kunniansa nimessä? Onko\nhänellä sitä?\n\n-- On, kyllä hänellä on! herttuatar sanoi innokkaasti.\n\n-- Jos te sanoisitte hänelle, kuinka paljon onnettomuutta hän teille\nsaattaa... jos pyytäisitte vakavasti häntä lähtemään pois?\n\n-- Luuletteko niin? Blanche sanoi häntä keskeyttäen. Vaan ei se käy!...\nminä en sitä osaa... en sitä voi... Ei, ei, ei niin, minä rukoilen\nsinua!... Ja minä rukoilen sinua vielä, jos rakastat minua, niin\nsinuttele minua, niinkuin minäkin sinua!\n\nSibylla suuteli hänen otsaansa suloisesti ja sitten hän loi ihanat\nsilmänsä alas, muuttui jälleen vakavaksi ja näytti vaipuvan syviin\nmietteisin.\n\n-- Minä tekisin, hän sanoi tuokion kuluttua, näin: kääntyisin\nvarsin yksinkertaisesti puolisoni puoleen. Puhumatta ensinkään\nerityisseikoista ja mainitsematta mitään nimeä, minä sanoisin hänelle,\nettä olen häiriötilassa, että turvaan häneen, että liian suuri\nyksinäisyyteni vaikuttaa minuun pahaa, ja että minä pyydän häntä minua\nenää hyljäämästä sekä sallimaan minun seurata häntä. Minä sanoisin\nhänelle, että velvollisuus, jonka vertauskuvana hän on hänelle, on\nniinkuin risti, että se on hyvä olemassa aina silmien edessä, jotta se\nolisi aina sydämessä. Herttua on epäilemättä jalomielinen mies;... hän\non käsittävä asian, ja te olisitte pelastettu.\n\n-- No hyvä... tämä on parempi, herttuatar sanoi. Niin, se on totta,\nherttua on jalosydäminen mies... ja minä luulen, että olisin häntä\nrakastanut, jos hän olisi tahtonut... Olen sitä usein koettanut; mutta\nminä tiedän, että olen hänestä niin vähäpätöinen... lapsi! Hän ei minua\ntunne!... No niin, minä tahdon tätä ajatella!\n\n-- Sitä ei saa ajatella, Sibylla puuttui puheesen, vaan se täytyy\ntehdä... Onko puolisosi Pariisissa.\n\nNuori herttuatar hymyili kuullessansa tätä tutun-omaista puhuttelutapaa.\n\n-- Se on oikein! hän sanoi... Niin, hän on Pariisissa.\n\n-- No hyvä, lupaatko puhutella häntä tänä iltana? Herttuatar vavahti.\n\n-- Minä kuulen hänen tulevan, hän sanoi.\n\n-- Lupaa heti puhutella häntä, Sibylla sanoi vilkkaasti. Ja kun Blanche\nviivytteli, hän nosti sormensa ja lisäsi:\n\n-- Lupaa pian, tai en rakasta sinua enää!\n\n-- Minä lupaan! herttuatar sanoi kietoen käsivartensa hänen kaulansa\nympäri... Lähde... hyvästi huomiseen!\n\nHerttua avasi samassa oven ja näki molempien nuorten naisten hartaan\nsyleilyn; hän tervehti mitä kohteliaimmin Sibyllaa, joka lähti heti.\n\nHerra de Sauves, joka ei ollut eilispäivän lapsi, niinkuin sanotaan,\noli ensi silmäyksellä huomannut herttuattaren piirteissä vallitsevan\nhäiriön ja mielenliikutuksen. Hän alkoi hämärästi aavistaa jonkun\nmurheen vallitsevan huoneessansa ja hän tuli huonolle tuulelle niinkuin\nainakin mies, joka, kuullessaan myrskyn kaukaista pauhinaa, tuntee\njo ilmassa ukkosen hajua. Peittäen tätä vastenmielistä tunnetta\ntavallisella herttuallisella iloisuudellansa, hän suuteli hymyilevillä\nhuulillansa pienen suloisen vaimonsa otsaa.\n\n-- Tapasin juuri lapsesi Tuileriassa.\n\nSitten hän pyörähti viereisessä huoneessa, hyräili ja haisteli\nmuutamia kukkia. Hän katkaisi yhden ruusun, pisti sen huolettomasti\nnapinläpeensä ja sanoi:\n\n-- En tiennyt sinun ja neiti de Fériasin välin olevan niin hyvän\nkultaseni!\n\n-- Oi me olemme sangen hyvät ystävät! Oletko siitä pahoillasi?\n\n-- Päin vastoin, hän on nuori tyttö, joka minua suuresti miellyttää.\nPaitsi sitä että hän on erittäin sievä, hänen puhetapansa on vallan\nmainio ja minä luulen että häntä pidetään suuressa arvossa. Mitä\njuteltavaa teillä oli kahdenkesken?\n\nHerttuatar kokosi koko rohkeutensa.\n\n-- Minä kerroin hänelle surujani, hän sanoi.\n\n-- Surujasi? herttua kysyi nauraen. Sinulla on suruja, nuori nainen?...\nSinulla Blanche raukka, on suruja?\n\n-- Sangen suuria.\n\n-- Oi, Jumala paratkoon! herttua sanoi totisena haistellen ruusuansa.\n\n-- Neiti de Férias, herttuatar jatkoi, neuvoi minua uskomaan niitä\nsinulle... Hän väittää, että sinulla on jalo sydän!...\n\nMenettämättä laisinkaan tyyneyttänsä; herttua tunsi kuitenkin veren\nvirtaavan nopeammin suonissansa.\n\n-- Oikeenko totta? hän sanoi. Kas vaan, tuo nuori, tyttö? No en juuri\nitse tiedä, onko minulla jalo sydän, mutta neuvo tuntuu minusta\nviisaalta, ja minä olen siitä neiti de Férias'ille kiitollinen.\n\nHerttuatar nousi ja sanoi vakavasti, nojaten toisella kädellänsä erästä\ntuolia vastaan.\n\n-- Ystäväni, älä jätä minua niin usein... taikka muuttamatta ensinkään\ntapojasi, vie minutkin maalle joka kerta kun itsekin menet... Sinä\ntekisit minut siten sangen onnelliseksi.\n\nHerra de Sauves, joka seisoi vähän matkan päässä, hengitti syvään.\n\n-- Etkö ole sitten onnellinen? hän sanoi luoden häneen vakavan katseen.\n\n-- En varsin, Blanche sanoi. Olen liian nuori voidakseni niin usein\nolla yksinäni, kuin olen. Minä tarvitsen paljon rakkautta... Elämälläni\nei ole tässä suhteessa kylläksi tyydytystä;... siinä on aukkoja joita\nminun on vaikea täyttää.\n\n-- Ah! herttua sanoi kärsimättömästi, tässä meillä nyt on siis romaani,\nvai mitä?... Entä lapsesi, eivätkö hekään ole mitään?\n\n-- Minä heitä jumaloin... Mutta usko minua, ystäväni, se ei riitä\ntäyttämään minun ikäiseni sydäntä.\n\n-- En minä ensinkään ymmärrä tuollaista kiertelemistä! herttua\nhuudahti. Joll'et nykyisessä tilassasi ole onnellinen, niin olet\ntavattoman kiittämätöin taivasta ja minua kohtaan! Sinun onnettomuutesi\non pelkkiä romaanien unelmia, enkä minä myönny sitä parantamaan...\nOlisi naurettavaa ja hankalaa kuljettaa teitä kahdesti viikossa\nmaalla... niinkuin ruokasäkkiä! Se on järjetöntä eikä käy päinsä!\n\nNuori herttuatar mietti hetkisen äänetöinnä ja loi sitten kosteat\nsilmänsä mieheensä.\n\n-- Ystäväni, hän sanoi puoliääneen, älä minua väärin ymmärrä, minä\nrukoilen sinua: niin täytyy tapahtua!\n\nHerttua de Sauves astui hitaasti likemmäksi häntä ja pysähtyi kahden\naskeleen päähän.\n\n-- Mitä hullutuksia! hän sanoi ankarasti, mikä sinua oikein vaivaa?\n\n-- Ei mikään, paitsi se mitä sanoin: Minä tunnen olevani heikko ja\nrukoilen sinua minua tukemaan.\n\nHerttuan kasvot vääntyivät ja kävivät lyijynharmaiksi; kauhea viha\nleimusi hänen silmistänsä. Nuori vaimo, jonka tämä loiste ikäänkuin\nsokaisi, näytti taintuvan, kaatui sohvalle ja jäi siihen peräti\nuupuneena.\n\nHerttua jätti hänet säälimättä tähän asemaan, pani kätensä rinnallensa\nja alkoi pitkin askelin harppailla huoneen toisesta päästä toiseen.\nHänen vaimonsa katseli häntä arasti, ja rukoilevasti. Kymmeneen\nminuuttiin ei huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin herttuan jalkojen\nyksitoikkoinen kopina. Yht'äkkiä hän teki käännöksen ja meni sohvan\nluo. Nuori herttuatar hypähti suonenvedon tapaisella nopeudella\nylös. Herttua tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä kasvoihin ja\nsanoi hänelle soinnukkaalla, mielenliikutuksesta hiukan sortuneella\näänellänsä:\n\n-- Sinä olet kunniallinen vaimo!... Minä kiitän sinua.\n\nBlanche raukka huudahti hiljaa kuin lapsi, kuultuansa nämät sanat,\nheittäytyi miehensä kaulaan ja nyyhki vavisten kauvan hänen\nrinnallansa. Herttua pyyhki salaa sormellansa muutamia kyyneleitä,\njotka vierivät hänen kalpeille poskillensa. Tuokion päästä hän sanoi:\n\n-- Minä jätän sinut, pikku kultaseni; me tarvitsemme kumpikin aikaa\nrauhoittuaksemme; mutta luonnollistahan se on, että maalle mennessäni\notan sinut mukaani?\n\n-- Ainako? Blanche sopersi.\n\n-- Aina.\n\nJa hän lähti.\n\nTuskin oli nuori herttuatar yksinänsä, kun hän jo laskeutui polvillensa\nsohvansa eteen, käänsi kauniit kasvonsa, jotka samalla kertaa sekä\nitkivät että hymyilivät, taivaasen päin ja kiitti Jumalaa siitä\nonnesta, jonka hän tunsi sieluunsa vuodatetuksi. Lopun päivän hän oli\nniinkuin paratiisissa.\n\nMutta illemmalla heräsi hänen aivoissansa katkera ajatus, joka\nmuistutti hänelle, että hän oli maan päällä, ja hän tunsi yht'äkkiä\nkukkavuoteellansa olevan pistäviäkin oksia. Hän ajatteli Klotildaa\nja sitä voittoa, minkä hän hänelle valmisti, kun hän luopui Raoul'in\nrakkaudesta. Tämä seikka, jota hän ilonsa ensi häiriössä ei tullut\najatelleeksi, näytti lisäävän varsin äärettömästi hänen uhrauksensa\nkovuutta; hänen mieleensä kuvautui kauhean selvästi Klotildan\nja hänen lemmikkinsä hurmaantunut riemu. Koko yön hän mietti\npolttavissa aivoissansa tuhansia turhia keinoja poistaaksensa tätä\nkalkkia huuliltansa. Hän keksi vihdoin sotajuonen, joka oli hänestä\nvarsin kelvollinen, ja kun hän oli harkinnut pienimmätkin kohdat\npäätöksestänsä, joka kyllä todisti naisen sydäntä, mutta samalla\nmyöskin urhokasta sydäntä, Blanche nukkui.\n\n\n\n\nVI.\n\nSeppele.\n\n\nSeuraavasta päivästä nuoren herttuattaren meni melkein koko aamupuoli\nkäydessänsä koristuskukkapuodeissa, joissa hän teki useita salaperäisiä\nostoksia. Sitten hän meni de Vergnes'ille ja päästyänsä kahden kesken\nneiti de Férias'in kanssa, hän kertoi hänelle, osoittaen tuhannella\ntavalla ihastunutta ystävyyttänsä, kuinka hän oli keskustellut miehensä\nkanssa, ja kuinka se menettely oli täydelleen onnistunut, mitä Sibylla\noli hänelle neuvonut.\n\n-- Sinun täytyy, kultaseni, hän lisäsi, tulla tänään luokseni\npäivälliselle. Anoppini panee varmaankin minun pyynnöstäni, tänä iltana\npienet tanssijaiset toimeen. Meille ei tule päivälliselle muita kuin\nsinä. Sinä tulet tuollaisena kuin nyt olet. Päivällisen jälkeen me\npukeudumme yhdessä, voi, kuinka se on suloista... Jos tahdot tehdä\nmielikseni, niin pukeudut sinivalkoiseen vaatetukseesi. Älä ensinkään\nole huolissasi hiuslaitoksistasi, sillä niistä minä olen pitänyt\nhuolen, ja minä tahdon kammata sinut omalla valkoisella kämpäkälläni,\nsentähden että sinua jumaloin!\n\nSill'aikaa kun neiti de Férias odotti tätä sovittua lähtöaikaa, hän\njatkoi niitä hämäriä unelmia, jotka sitten eilisen olivat häälyneet\nhänen ajatustensa pilvisellä taivaalla. Saattamatta päästä selvän\ntotuuden perille, hänellä oli siitä kuitenkin vähän vihiä; hänen\nkätensä kohotti sen taikaverhon syrjää, mikä tähän saakka oli niin\nkovapintaisesti peittänyt häneltä sen henkilön, jonka pelkkä nimikin\njo herätti hänen sydämensä tunteet. Hän tunsi sitä epäselvää, mutta\nsyvää liikutusta, mikä leviää meidän suoniimme elämän ratkaisevina ja\njuhlallisina hetkinä; hänestä tuntui kuin hän menisi näkemään kasvoista\nkasvoihin ajatuksensa salaista jumalaa, ja hänen rintansa joutui\njonkinlaiseen ylenluonnolliseen häiriötilaan.\n\nHän tuli noin kello 7 aikaan de Sauves'ille ja hän huomasi, että\nnuori herttuatar oli melkein yhtäläisessä häiriössä kuin hän itsekin.\nPäivällisen kestäessä herttua osoitti hänelle erityistä huomiota.\nJälkiruokaa syötäessä hän laski ystävällistä leikkiä hänen kasvojensa\ntotisuudesta ja hänen sinisien silmiensä miettiväisyydestä.\n\n-- Te olette, hän sanoi, hänelle, vaalea ja synkkä yht'aikaa... Te\nolette kuin enkeli, joka ajattelee rikosta... Oi, tottahan te kuitenkin\njoskus nauratte? Kuinka se minua ihastuttaisi, neitiseni!\n\nKun Blanche oli hänelle kertonut, että tämä vakava nuori tyttö oli\nmainio piirtämään irvikuvia, niin herttua ei sitä uskonut, vaan\nvastasi, että hän heti laittaisi hänestä sellaisen. Hän juoksi etsimään\nlyijykynää. Sibylla kielteli ensin kauvan, vaan vetäytyi sitten\nerääsen nurkkaan, piirusti suurilla ja hätäisillä piirteillä Henrik\nIV:n Neuf sillalla olevan kuvapatsaan, ja antoi tämän kyhäyksen sangen\nkunnioittavaisen näköisenä herttualle. Kun hän aikoi Blanchen kanssa\nlähteä huoneesta, pidätti herttua häntä hetkisen erään ikkunan luona ja\nsanoi:\n\n-- Neiti de Férias, suokaa minun teille sanoa, että tunnen teitä\nkohtaan todellista kunnioitusta ja ystävyyttä. Minulle on kerrottu,\nettä te rakastatte jaloja miehiä. Mikään ei minusta olisi suloisempaa,\nkuin että te katsoisitte minua sellaiseksi.\n\nSibylla punastui, ojensi hänelle kätensä ja riensi nopeasti pois.\n\nNuori herttuatar vei hänet huoneesensa, ja he alkoivat pukeutua\niltapukuunsa tuontuostakin toisiansa syleillen. Blanche, joka piti\nhuolta pukunsa pienimmistäkin kohdista, vaatetti kuumeen tapaisella\ninnolla itseänsä: hän kyseli ystävättärensä mieltä taiteen,\nkirjallisuuden, kävelyjen ja matkustuksien suhteen ja ilmoitti hänelle\nomat mielipiteensä.\n\n-- Minä pidän tästä, tuosta... Entä sinä? Oletko nähnyt Sveitsiä ja\nItaliaa?... Me matkustamme yhdessä joka paikkaan... jahka sinä menet\nnaimisiin.\n\nHän vaikeni heti, kun tämä sana oli päässyt hänen huuliltansa.\n\nKun Sibylla oli ehtinyt jo jotensakin pitkälle vaatetuksessansa, hän\nalkoi epäillä ja viivytellä.\n\n-- Olen tuonut muassani hiuskoristeita... hän sanoi; saanko niitä panna\npäähäni?\n\n-- Et, et! pieni herttuatar huudahti innokkaasti. Minä kampaan ensin\nitseni ja sitten sinut... Kas tässä, verhoa tuolla itseäsi niin kauvan,\nett'ei tule kylmäsi!\n\nJa hän heitti hänen hartioillensa leveän vaipan.\n\nVähän sen jälkeen herttuatar käski pois ne naiset, jotka olivat heitä\ntähän saakka auttaneet, ja asetti Sibyllan istumaan erään suuren\npeilin eteen, joka ulettui aina lattiaan saakka ja jota valaisi kaksi\nmonihaaraista lamppuruunua. Hän otti sitten varovaisesti kääryistä ne\nkukat, joita hän oli aamulla ostanut. Sibylla näki, että nämä kukat\nolivat ihan yksinkertaisten ja puhtaitten metsäkukkien kaltaisia:\nniissä oli sekaisin erilaisia ruohoja, lehviä ja liekokasveja, jotka\nkaunistavat yksinäisiä metsäpaikkoja. Sibyllan ajatukset lensivät\nheti Férias'in metsiin, ja hän oli tuntevinansa sitä raitista ja\nterveellistä tuoksua, joka muinen oli hänet niin usein hurmannut\nhänen käyskennellessään kaukana metsän helmoissa. Nuori herttuatar\nmietti ensin hetkisen, muisteli pienimpiäkin kohtia siitä Sibyllan\npään kuvasta, jonka hän oli nähnyt Raoul'in albumissa, ja alkoi sitten\nhienoilla ja hennoilla käsillänsä koristella rakkaan kilpailijattarensa\nhiuksia. Hän kampasi ensin äidin tavoin Sibyllan pitkät hiukset ja\nkokosi ne sitten hänen niskaansa, mihin hän ne sitoi komealle nupulle;\nsitten hän alkoi niitä silitellä, leikellä ja kiherrellä oikein\ntaiteilijan nerolla ja varmuudella. Sitten hän otti kukkia ja lehviä\nja seppelöitsi hänet niillä niinkuin metsänymfin. Tuon tuostakin\nsilmäsi hän peiliin nähdäksensä työnsä menestymistä; mutta yht'äkkiä\nhänen silmänsä himmenivät ja, sill'aikaa kun hän näppärästi kuin lintu\npienillä sormillansa asetteli Sibyllan hiuksia, alkoi kyyneleitä vuotaa\nhänen silmistänsä ja asettuivat kuten kastehelmet seppeleen kukille.\n-- Sinä itket? Sibylla kysyi. Mikä sinun on?\n\n-- Ei mikään... älä siitä huoli, sanoi Blanche; on näet ilon\nkyyneleitäkin!\n\nMutta ilon kyyneleitä ne eivät kuitenkaan olleet, ja koko hänen\nalttarilla suitsuavan sydämensä veri ei olisi ollut, mitä uhrin\nkatkeruuteen ja puhtauteen tulee, taivaalle ja enkeleille otollisempi.\n\nKun hän oli lopettanut työnsä, hän auttoi Sibyllaa lopullisesti\npukeutumaan.\n\n-- Kas niin, hän sanoi, ole nyt, että saan sinua katsella! Oi, sinä\nolet kaunis! Minä olen tyytyväinen sinuun ja itseeni! Mennään nyt.\n\nHän tarttui hänen käteensä ja vei hänet huoneesta.\n\nNeiti de Férias oli todellakin nyt, ei ainoastansa kaunis, vaan vieläpä\nihmeteltävän sievä ja lumoova. Hän ei ollut pitkä, vaan kuitenkin\nhän näytti siltä, niin täydellinen sopusointu vallitsi koko hänen\nolennossansa. Hänen erinomainen viehättäväisyytensä ilmaantui hänen\nylevien ja vakavien kasvojensa juonteissa ja samaa ilmaisivat myöskin\nhänen puhdas, hieno suunsa, hänen hymynsä ja etenkin hänen katseensa;\nhiukan ulkonevat, kaarevat kulmakarvat suojasivat hänen silmiänsä,\njotka olivat siniset kuin meri, taivaan ollessa selkeänä. Väliin jonkin\nsydämen salaisen tunteen johdosta tälle hänen silmiensä sinitaivaalle\nnousi pilvi, joka näytti uhkaavan jyrinää ja salamaa. Nuori herttuatar,\njoka helposti oli huomannut tämän hänen kasvojensa lumoavimman\nomaisuuden, oli sitä vielä lisännyt sen asennon kautta, minkä hän antoi\nhänen kukkaseppeleellensä. Siinä heikossa varjossa, mikä peitti hänen\notsaansa, Sibyllan silmät säteilivät enemmän kuin koskaan ennen tuota\nsynkkää ja salaperäistä loistettansa, niinkuin auringon säde, joka\ntunkeutuu paksujen lehvien lävitse tai joka lempeästi pujahtaa kirkkoon\nsen maalatusta ikkunasta. Tämän ohessa hän oli vielä nainen: hänen ylen\nihania olkapäitänsä verhosi läpinäkyvä, kimalteleva ja loistava vaate,\njoka häikäsi silmää niinkuin taivaallisen aineen valo; niinmuodoin\nhänen kauneutensa aineellisimmassakin osassa oli jotakin jaloa ja\njumalallista.\n\nSellainen oli neiti de Férias, kun hän astui de Sauves'in juhlasaliin\npitäen kiinni herttuatar Blanche'n kädestä. Heidän pukeutumisensa\noli ottanut aikaa, ja suurin osa vieraista oli jo saapunut. Heti\nensi silmäyksellänsä nuori herttuatar huomasi Raoul'in ja Klotildan,\njotka istuivat vieretysten eräällä sohvalla ja näyttivät vajonneen\ninnokkaasen keskusteluun. Blanche vastasi hajamielisesti niihin\ntervehdyksiin, joita hänelle tehtiin, kulki halki salin pitäen yhä\nSibyllaa kädestä ja meni suoraa päätä vihollistansa vastaan. Kun\nparoonitar de Val-Chesnay näki tämän arveluttavan parin lähestyvän,\ntunsi hän kylmän väristyksen käyvän läpi sydämensä; kreivi de Chalys,\njoka juuri jutteli hänen kanssansa, kummastui hänen kasvonpiirteittensä\näkillisestä muutoksesta, loi silmänsä samaan suuntaan kuin\nparoonitarkin ja ensi kerran hän näki neiti de Férias'in. Hän jätti\nyht'äkkiä huolettoman asentonsa ja istuutui suoraan sohvalle.\n\n-- Mitä tämä on? hän sopotti,\n\nKlotilda ei vastannut; hän oli noussut seisomaan; Raoul nousi myöskin\nseisomaan ja vetäytyi ikäänkuin vähän syrjään siksi aikaa, kun\nherttuatar ja Sibylla kättelivät Klotildaa. Nuori herttuatar astui\nsitten askeleen kreiviin päin ja kääntyi Sibyllan puoleen.\n\n-- Kreivi Raoul de Chalys, serkkuni, hän sanoi. Sitten hän kääntyi\nRaoul'iin päin.\n\n-- Neiti Sibylla de Férias, minun ystäväni! Blanchen ei ollut ensinkään\nvaikea ymmärtää sitä suurta hämmästystä, joka kuvautui hänen serkkunsa\nkasvoille; ja ihastukseksensa hän tunsi Sibyllan käden yht'äkkiä\nruvenneen vapisemaan ja lujemmin nojautumaan hänen käteensä. Hän vei\nhänet heti aivan vastaiselle puolelle salia, istuutui hänen viereensä\nja sanoi hänelle luoden häneen samalla kertaa iloisen ja uteliaan\nsilmäyksen:\n\n-- Toinnu, ystäväni, ei se ole mitään;... mutta kuinka olet voinut\nhänet tuntea niin monen vuoden kuluttua? Selitäppäs se minulle.\n\n-- En tiedä... jupisi Sibylla: luullakseni tuo sinun salaperäinen\npuuhasi minun hiuksieni suhteen on saattanut minut tätä aavistamaan...\nMutta kuka on saattanut sinulle jutella tämän kaiken?\n\n-- Arvaa!\n\n-- Se on mahdotonta!\n\n-- Oletko kylliksi tointunut tanssiaksesi yhden valssin?\n\n-- Valssin?... minkätähden?\n\n-- Tullaksesi hiukan punaisemmaksi... noin suuri kalpeus ei sovi niin\nkauniille kuin sinä!\n\nBlanche kutsui miestänsä, joka juuri kulki ohitse.\n\n-- Ystäväni, neiti de Férias on kuolemaisillaan halusta saada tanssia\nsinun kanssasi!\n\nHerttua asetti toisen kätensä sydämellensä ja kumarsi aina maahan\nasti. Sitten hän kietoi käsivartensa Sibyllan hennon vartalon ympäri\nja tunkeutui väkijoukon välitse niinkuin kotka, joka lentää kyyhkynen\nsaaliina kynsissänsä.\n\nHerttuatar oli ihastunut pienten juoniensa onnistumisesta ja rupesi\niloisesti keskustelemaan lähellä istuvien kanssa luomatta kuitenkaan\nhetkeksikään silmiänsä siitä nurkasta, missä Klotilda ja Raoul yhä\nvielä istuivat yhdessä. Hän oli täydellisesti tyytyväinen serkkunsa\nhajamieliseen katsantoon ja siihen synkkään harmiin, joka kuvautui\nnuoren paroonittaren kasvoille. Hän näki kreivin katseitten olevan\nkokonaan kiintyneinä neiti de Férias'iin ja hän huomasi iloksensa, että\ntuo nuori tyttö oli tullut hänen huomionsa, jopa hänen keskustelunsakin\nainoaksi esineeksi.\n\nVaikka herra de Chalys olikin sangen kokenut mies, niin hän tunsi nyt\nkuitenkin sellaista mielenliikutusta, mikä saattoi tasapainosta koko\nhänen ulkonaisen levollisuutensa. Sibyllan kummallinen ilmaantuminen\nja se melkein yhtä kummallinen seikka, että suloinen herttuatar hänet\nhänelle esitti, kysyivät varmaankin suuresti hänen kokemuksensa ja\nseurustelemistaitonsa kylmäverisyyttä; hän oli niin tavattoman kömpelö,\nniinkuin koulupoika, että hän sangen uteliaana alkoi kysellä kauniilta\nnaiselta toista naista koskevia asioita.\n\n-- Te tunnette siis, rouva, tämän nuoren henkilön? hän sanoi\nnaapurillensa.\n\n-- Kenen nuoren henkilön?\n\n-- Jolla on päässä tuollainen seppele... neiti de Férias'in...\nluullakseni.\n\n-- Hiukan. Me olemme kotoisin samalta paikkakunnalta, Klotilda sanoi\nkuivasti.\n\n-- Ah, Férias... missä se on siis?\n\n-- Normandiassa.\n\n-- Lähellä mertako?\n\n-- Jotensakin.\n\n-- Ja hän on myöskin serkkuni ystävä?\n\n-- Niin näyttää!\n\n-- Asuuko hän Pariisissa?\n\n-- Luullakseni ei. Hän on täällä vaan väliaikaisesti.\n\n-- Kuinka kauvan?\n\n-- Oi Jumalani!... Tehkää hyvin ja kysykää häneltä itseltänsä.\n\n-- Suokaa anteeksi!... minä luulen, että olen ennen tuntenut hänen\nperheensä... Muuten se ei merkitse mitään. Etupäässä minä haluaisin\nvakuuttaa teille, että se on totta, mitä minun oli kunnia teistä\nlausua... Se kuva, minkä hätimältä piirsin teidän luostarinne\nesihuoneessa, on aina ollut muassani... ja, jos jokin onnettomuus olisi\nminua kohdannut, se olisi mennyt kanssani hautaan...\n\nKlotilda alkoi hymyillä ja leikkiä viuhkaimellansa.\n\n-- Oh, todellakin! hän sanoi. Persiassako?... Jumalani, kuinka on kuuma!\n\n-- Persiassa, vastasi Raoul totisena, jouduttuansa hetkeksi selvän\nhajamielisyyden valtaan, on paljon vuoria, niinkuin tiedätte, jotka\nestävät liiallista kuumuutta.\n\nKlotilda kohotti olkapäitänsä, viittasi erästä ohikulkevaa nuorta\nmiestä ja alkoi hänen kerallansa tanssia.\n\nHra de Chalys kärsi tämän häväistyksen kulmiansa rypistämättä: hän\nlähti salaa pujottelemaan tanssijoitten välitse ja meni istumaan\nSibyllan paikalle nuoren herttuattaren viereen.\n\n-- Blanche, serkkuni? hän sanoi.\n\n-- Mikä on?\n\n-- Armahtakaa miestä, jonka järki on menemäisillään... ja sallikaa,\nettä teen teille pari kolme rohkeata kysymystä.\n\n-- Minä kuuntelen.\n\n-- Tiesittekö, kun esittelitte minut neiti de Férias'ille, että se oli\nhänen kuvansa, jonka olette nähnyt albumissani.\n\n-- Jokseenkin varmaan.\n\n-- Ja... rakastatteko häntä?\n\n-- Suuresti.\n\nRaoul katseli nuorta vaimoa koko tarkkaavaisuutensa voimalla.\n\n-- Ja... sallitteko että sanon häntä kauniiksi?\n\n-- Minä käsken teitä niin tekemään.\n\n-- Entä sitten!\n\n-- Mitä sitten!\n\n-- Mitä te vielä käskette minut tekemään?\n\nBlanche loi silmänsä häneen, peitti kasvonsa viuhkaimellansa ja sanoi:\n\n-- Olemaan kunniallinen ja onnellinen.\n\nValssi loppui samassa; Raoul ei ehtinyt muuta kuin lukea nuoren vaimon\nsilmistä hänen jalon päätöksensä varmuuden. Hän nousi, kumartui\nherttuattaren puoleen ja sanoi, osottaen liikkeillänsä, silmillänsä ja\näänellänsä sitä arvon-antamista, mikä miehen sydämelle on mahdollinen.\n\n-- Blanche, minä kunnioitan teitä!\n\nSibylla oli istuutunut vanhalle paikallensa, ja kreivi aikoi vetäytyä\npois, kun herttuatar kutsui häntä takaisin.\n\n-- Älkää toki lähtekö tiehenne, serkkuni... olkaa neiti de Férias'in\nseurana... sill'aikaa kun menen teetä toimittamaan. Hänessäkin on\nhiukan taitelijan vikaa... ymmärrättehän te... puhukaa hänelle\nmaalaamisesta, matkoista, lehdoista, kallioista, lähteistä j.n.e!\n\nRaoul kumarsi, istui herttuattaren paikalle vasten tavallisuutta\nhiukan kömpelön ja aran näköisenä ja sanoi toinnuttuansa ensi\nhämmästyksestänsä:\n\n-- Totta tosiaan, neitiseni, minä en osaa valehdella... Entä te sitten?\n\n-- En luullakseni minäkään.\n\n-- Minun on ollut kunnia saada suudella teidän kättänne noin\nkaksitoista vuotta takaperin erään kallion luona, josta valui vettä\nerääsen lähteesen... Muistatteko sitä vielä?\n\n-- Muistan, herra, Sibylla vastasi, luoden häneen siniset silmänsä,\njoissa loisti iloinen hymy.\n\n-- Te muistatte sen!... Mutta sehän voi tuskin olla mahdollista!\n\n-- Se on kuitenkin varsin yksinkertaista: minun elämässäni ei ole ollut\npaljon seikkailuja ja minun kohtaamiseni teidät iso-isäni puistossa oli\nyksi niitä harvoja. Pienimmätkin muistot lapsuuteni ensi ajoilta ovat\nvielä sangen elävinä mielessäni...\n\n-- Minä pelästytin teitä suuresti, vai kuinka?\n\n-- Kyllä vähän ensiksi...\n\n-- Minä muistan vielä, millainen olitte silloin valkoisine sauvoinenne\nja kummallisine seppelinenne... melkein samallainen kuin nytkin, eikö\nniin?\n\n-- Mitä nykyisyyteen tulee, Sibylla sanoi, kohottaen hiukan sormiaan ja\nylpeätä päätänsä, niin minun täytyy teille tunnustaa, ett'en itse ole\nkeksinyt pääkoristeitani ja ett'en ensinkään silloin tiennyt, kun näitä\nminulle laitettiin, siitä ilosta, mikä on tullut osakseni tänä iltana.\n\nSibyllan äänessä ja sanoissa oli ollut heidän keskustelunsa alusta\nsaakka jotakin peittelemätöintä mutta samalla myöskin jotakin\nkainoa, mikä suuresti hämmästytti kreivi Raoul'ia, joka tunsi\nihmisten pienimmätkin mielenvaiheet. Muuten hän huomasi heti,\nkatsellessansa näitä harvinaisen yleviä kasvoja, niissä oikein\nkosolta piirteitä, jotka häntä ihastuttivat. Hänet valtasi kokonaan\ntuo hurmaava kaunotar, jonka jo kauneudellaankin täytyi herättää\nerityistä huomiota taiteilijan silmissä ja sydämessä, ja hän tunsi\nvastustamatonta myötätuntoisuutta neiti de Férias'ia kohtaan ja\nhän päätti, jättämättä mitään toivoa huomispäivän näkemiseen,\nvoittaa hänet itsellensä tai kuolla. Hän luopui heti siitä liian\ntutun-omaisesta keskustelun-aineesta, jonka Sibyllan varovaisuus oli\nhäneltä katkaissut, ja alkoi puhella taiteestansa ja matkoistansa; hän\nosotti neronsa koko voimaa ja rikkautta ja sydämensä koko suloisuutta,\nniin sanoaksemme täysin kourin kantaaksensa niitä neiti de Férias'in\njalkojen juureen. Vaikk'ei Sibylla saattanut huomata hänen puheessansa\nvarjoakaan suoranaisesta mairittelemisesta, niin hän huomasi kuitenkin\ntarkalla naisellisella käsitysvoimallansa, että Raoul'in ihastuneet\nsilmät, ääni ja sanat osottivat hänelle yhtämittaista kunnioitusta;\nhän ymmärsi hänessä herättävänsä tuota palavaa kaunopuheliaisuutta,\nmillä hän hänelle kertoi havainnoitansa, harrastuksiansa, epätoivojansa\nja ilojansa, puhuen kaikista asioista niinkuin mies, joka edellyttää,\nettä hänen kuuntelijansa nero saattaa ymmärtää kaikkia maan ja\ntaivaan asioita. Tämä ylevämpi imarteleminen, jota hän ansaitsikin,\nihastutti ja hämmensi Sibyllaa. Hän pelkäsi salaisesti näyttävänsä\nhänestä hullulta ja lapsimaiselta, samalla kun Raoul ihmetteli hänen\npienimpienkin sanojensa sattuvaisuutta. Sibyllan onneksi kreivinna de\nVergnes, jota syystäkin huolestutti hänen tyttärentytärtänsä vallitseva\nääretön hartaus, ei ollut hidas keskeyttämään heidän kahdenkesken\noloansa. Sibylla riensi hänelle naurussa suin kertomaan hänen ja herra\nde Chalys'in satunnaista kohtausta Férias'in metsässä ja, tultuansa\nisoäitinsä läsnäolosta vähän rohkeammaksi, hän saattoi vastata neronsa\nkoko suloisella sukkeluudella niihin kysymyksiin, joita kreivi silloin\nteki hänelle Fériasista, hänen perheestänsä, lapsuutensa muistoista\nja hänen unelmistansa. Raoul kuunteli ihastuneena hänen puhettansa,\nyhdestä ainoasta sanasta saaden tietää kaikki hänen ajatuksensa,\nväliin hänen pelkästä hymyilemisestänsäkin ja usein hän ne tiesi jo\nedeltäpäin, ikäänkuin heidän kummankin elämänsä olisi joka hetki ollut\njollakin tavoin toisiinsa yhdistetty, ja ikäänkuin jokaista sykähdystä\ntoisen sydämessä olisi uskollisesti vastannut sykähdys toisen sydämessä.\n\nMutta Klotilda ei ollut saattanut katsella niin onnellisen ystävyyden\nsyntyvän ja kehkeytyvän koettamatta sitä kaikin tavoin ehkäistä:\nhän oli useamman kerran asettunut tanssittajoinensa parin askeleen\npäähän Raoul'ista, ja näytellyt hänen edessänsä muhkeita kutriansa ja\nihastuttavan kauniita olkapäitänsä; sitten hän harmissansa lakkasi\ntanssimasta ja tahtoi hänessä herättää mustasukkaisuutta: hän käski\njuuri tullutta Louis Gandrax'ia istuutumaan viereensä, puheli\nhänelle viuhkaimensa suojassa ja saattoi nuoren tiedemiehen jäisen\nkylmyyden silmiensä tulen alaiseksi, joka olisi sulattanut Alppienkin\njään. Kentiesi hän lopuksi herätti hiukan uteliaisuutta ja saavutti\nkunniatakin tällä juonellansa, jonka Gandrax ei kuitenkaan näkyväisestä\nantanut itseänsä ihastuttaa, vaikka hän osottikin kasvoillansa\npilkallista levottomuutta.\n\nHerra de Chalys näki kyllä tämän salahankkeen, mutta hän näki sen\ntaivaan korkeudesta, eikä hän enää sieltä laskeutunut alas. Hänen\nirroittuaksensa tästä suloisesta ihastuksesta, Sibyllan, jota\nhämmästytti niin silminnähtävä yksipintaisuus, täytyi itse ehdottaa\nisoäidillensä poislähtemistä. Kun rouva de Vergnes nousi, niin Raoul\nsanoi kumartaen syvään:\n\n-- Suvaitsetteko minun, kreivinna, osottaa teille kunnioitustani\nkotonanne ja tarjota teille kuvan, minkä olen tehnyt neiti de\nFérias'ista kaksitoista vuotta takaperin?\n\nRouva de Vergnes nyökkäsi päätänsä suloisen suostumuksensa osotteeksi\nja vetäytyi pois, kasvoilla voiton riemu, niinkuin ainakin isoäiti,\njoka näkee taivaan rannalla tyttärentyttärellensä loistavan\nodottamattoman avioliiton soihdut.\n\nKreivi de Chalys tarttui, lähdettyänsä de Sauves'in hotelista,\nystävänsä Gandraxin käteen. Kumpikin oli vajonnut mietteihinsä ja he\nkulkivat pitkin Tuilerian rantakatua sanaakaan toisillensa sanomatta.\nYö oli viileä ja kaunis. Raoul loi, kävellessänsä pitkin Seine'n\npuoleista trottoaaria, hajamielisen katseen virran tummalle pinnalle,\njolle siltojen ja rantakadun monet lyhdyt loivat heikkoa valoansa.\n\n-- Vellamon neidoilla on tän'yönä juhla, hän sanoi; he ovat valaisseet\nkristallipalatsinsa portaat; tekisipä mieli astua alas pitkin noita\nvälähteleviä rappusia!\n\nGandrax loi silmäyksen kadun kaidepuun ylitse.\n\n-- Kaasuvalon taittumista, hän sanoi.\n\nSeurasi taas pitkä aika äänettömyyttä; sitten herra de Chalys puhkesi\näkkiä kysymään:\n\n-- Mitä ajattelet avioliitosta, Louis?\n\n-- Kuinka! nytkö jo? Gandrax huudahti nauraen. No hyvää minä siitä\najattelen, ystäväni: avioliitto edistää rodun puhtautta! Se suojelee\nyhteiskunnan miehuutta. Katsoppas yhteiskuntia, missä monivaimoisuus\nvallitsee, ne riutuvat haaremin läkähyttävässä ilmassa kuin kasvi\npimeässä ja joutuvat perikatoon rikollisten naisten tähden, joihin\nhe määrättömästi takertuvat; ne ovat herkkähermoisia ja julmia! Jota\nsuuremmassa kunniassa jokin kansa pitää avioliittoa, sitä lähempänä\nse kansa on yhteiskunnallista perikuvaa, mikä ilmaantuu järjestyksen\nvoimassa. Avioliitto on siis hyvä ja sinä saatat siis minun täydellä\nsuostumuksellani naida neiti de Férias'in, jos sydämesi niin sanoo!\n\n-- Oletko jo ennen tavannut häntä serkkuni luona? kysyi kreivi.\n\n-- Kymmeniä kertojat\n\n-- Ja hairaus on sinut estänyt hänestä minulle puhumasta?\n\n-- Miksi olisin sinulle hänestä puhunut?\n\n-- Kuinka et ole tuntenut pientä, lähteellä tapaamaani haltiatarta,\njosta kertomalla usein olen korviasi väsyttänyt, albumini seppelöittyä\nSibyllaa?\n\n-- Tosiaankin hän on se!... Ja kuinka, hitto vieköön, olisin saattanut\nhänet tuntea...\n\n-- Onhan hän elävä kuva... omasta kuvastansa!\n\n-- Loruja! sanoi Gandrax, jonka heleälle naurulle yö antoi kummallisen\nsoinnun. Kuitenkin, ystäväni, olen iloissani siitä, että hän sinua\nmiellyttää; mutta minä sanon suoraan, että meidän esteetilliset\nmielipiteemme tässä eriävät toisistansa. Selitä, mitä suloutta hänessä\non, sillä minä en ole sitä vielä huomannut.\n\nRaoul pysähtyi yht'äkkiä, nosti kätensä taivasta kohti ja sanoi.\n\n-- Jumala, anna hänelle anteeksi!... Louis parka! lisäsi hän tarttuen\nuudestaan hänen käteensä, oli kerran taiteilija... suuri taiteilija\nolikin... joka päätti erään kerran maalata oikein matemaatillisesti\nkauneutta; hän maalasi naisen tai miehen, en tiedä varmaan kummanko,\njonka pää oli ihan säntilleen neljä nenän pituutta, jonka käsi oli\nkasvojen pituinen ja kymmenes osa koko ruumiin pituudesta, jonka\njalka oli pään korkeuden pituinen, ja muu ruumis sen mukaan... Tämä\nkauneuden perikuva on Bologne'ssa, mene katsomaan sitä: se on sinua\nvarten tehty!... Mitä neiti de Férias'iin tulee, niin minusta tuntuu,\nettä hän on minua varten, minun silmiäni ja minun sydäntäni varten\nluotu ikipäiviksi!... Sinä tiedät, kuinka tuo kunnollinen lapsi on\njo kymmenenä vuonna antanut työtä minun ajatuksilleni: sinulle olen\nuskonut kaikki omituiset unelmani tämän muiston johdosta. Hän on\nollut minulle sama kuin muinaiselle kuvanveistäjälle hänen marmorinen\nlemmittynsä. Hänelle omistin kaiken sen sulouden ja hyveen, mitä etsin,\nvaan mitä en löytänyt hänen puutteellisessa sukupuolessansa; minä\nkuvittelin mielessäni hänen ruumiinsa ja sielunsa myötäistä kukoistusta\nja kehkeytymistä; minä annoin hänelle kaiken sen sulouden, kaiken sen\nvilkkauden ja kaiken ylevän ja jalon, mitä elämän sulottomuus oli\nsydämeeni jättänyt. Tuomitse siitä, mitä tän'iltana on tapahtunut, kun\njälleen olen hänet löytänyt yht'äkkiä, ja löytänyt hänet kaikkia näitä\nunelmiani korkeammalta ja kaikkea tätä kunnioitusta ansaitsevana!...\nMinä rakastan häntä vimmatusti!\n\n-- Olkoon niin! Gandrax sanoi. Minua miellyttää, että olet sen minulle\nsuoraan ja peittelemättä sanonut. Nai vaan hänet, minä en, Jumalan\nkiitos, ole milloinkaan haluava päästä kilpakosijaksi. Minä myönnän\nkyllä, että hän on kaunis, vaan se on vaan pelkkää taiteellista, millä\nei ole minulle mitään sanottavaa.\n\n-- Sinä varmaankin, Raoul vastasi nauraen, pidät rouva de Val-Chesnay'n\nparempana?\n\n-- Niin tosiaankin teen!... Hän vasta on nainen, sanon minä, ja kaunis\nnainen! Minun mielestäni aine ei vielä milloinkaan ole muodostunut\nonnellisempaan ja kauniimpaan muotoon! Luonto on valinnut häntä\nvalaaksensa paraan taikinansa, ja aurinko loisti silloin täydessä\nvalossansa taivaan la'ella, kun se häneen heitti elämän kipinän!...\nSenkaltaisena Eevakin varmaan lähestyi ensimmäistä miestä Eedenin\nautioissa lehdoissa.\n\n-- Tra la la... Nyt siis tiedät, Louis, joll'et ennen sitä ole tiennyt,\nRaoul sanoi, että olet täydellisesti rakastunut. Ensi kerran elämässäsi\npuet puheesi runolliseen väriin... Se on merkki... Mutta sinä teit\nhistoriallisen erehdyksen: kaikkien etevien tiedemiesten mukaan Eeva\noli valkoverinen.\n\n-- Hulluutta! Gandrax sanoi, Eeva oli tummanverinen ja puhui\nsanskriittaa!\n\n-- No hyvä, ennen pitkää sinäkin taidat haastaa sanskriittaa rouva de\nVal-Chesnay'n kanssa?\n\n-- En, Gandrax vastasi lujasti, sentähden ett'en tahdo. Ihminen tekee\nmitä tahtoo. Minä tahdon tehdä työtä ja minä menen sitä tekemään...\nHyvää yötä!\n\n\n\n\nVII.\n\nAtelieeri.\n\n\nKun Sibylla seuraavana päivänä miss O'Neil'in seurassa tuli\nhuoneestansa aamiaiselle, niin hän huomasi heti iso-isänsä kasvoista,\nettä hänellä oli tieto eilen-iltaisista tärkeistä tapauksista. Heti\naamulla kreivinna olikin pyytänyt saada puhutella miestänsä ja oli\nilmoittanut hänelle ne toiveet, mitkä hän oli saanut herra de Chalys'in\ninnokkaan keskustelun johdosta Sibyllan kanssa. Kuultuansa tämän herra\nde Vergnes löi otsaansa ja huudahti:\n\n-- Perhana! Chalys! kuinka emme ole ennen tulleet häntä ajatelleeksi?\nMutta se käy itsestänsä niin! Muhkea nimi... suuret taipumukset...\nkaunis kavaljeeri! Se on määrätty... kohtalo on niin määrännyt! Heistä\non tuleva ihastuttava pari!\n\nKun hän näki Sibyllan tulevan, hän oli rypistävinänsä kulmakarvojansa.\n\n-- Älä lähesty minua, neitiseni, älä lähesty minua!\n\n-- Minkä tähden! Sibylla sopotti ja punastui korvia myöten.\n\nKreivi syleili häntä nauraen; aamiaista syötäessä haasteltiin\niloisesti. Etenkin miss O'Neil näytti oikein ilosta säteilevän ja\nkoetti yleisessä riemussa olla pääenkelinä. Kun palvelijat olivat\nvetäytyneet pois, kreivi sanoi:\n\n-- No eihän sinun olekaan nälkä tänä aamuna, lapseni? Kas siinä, siinä\non selviä merkkiä pahasta omastatunnosta!\n\nSitten hän kääntyi Irlannittaren, tavallisen uhrinsa puoleen ja sanoi\ntraagillisella äänellä:\n\n-- Ah niin! tiesittekö te sitä, miss O'Neil?... Mutta, à propos, miss\nO'Neil, mitä kansallisjuhlaa olette muistelleet viime yönä. Olen\nkuullut tuon viheriäisen Irlannin harpun suloiset sävelet aina kukon\nlaulusta saakka.\n\n-- Oi Jumalani! herra kreivi, suokaa minulle anteeksi... Jos olisin\nsaattanut aavistaakaan teidän sitä kuulevan...\n\n-- Minunko, minun sitä kuulevan?... Vai te ette siis milloinkaan opi\ntuntemaan sydäntäni, miss O'Neil?... Vaikka te olisitte Kalkutassa...\nja minä Bellevue'ssa... niin kuulisin, kun te vaan sormellanne...\nyhdellä... pikkusormellanne koskettaisitte harppuanne... ja värisisin\nehdottomasti myötätuntoisuudesta... Mutta puhukaamme vakavasti:\ntiesittekö te sitä, miss O'Neil, niin tai ei?\n\n-- Mitä herra kreivi?\n\n-- Tiesittekö te, että tämä nuori tyttö varsin järjettömästi on\nvannonut rakkauden valoja erään tuntemattoman herran kanssa metsän\nsyvyydessä?\n\n-- Oh, iso-isä! Sibylla sanoi.\n\n-- Totta tosiaan, minulle, juuri minulle on niin kerrottu!... Päälle\npäätteeksi, Jumala paratkoon, naiminen on tässä ainoa, mikä voi kaikki\njälleen parantaa.\n\n-- Rakas iso-isä, älkää rientäkö niin nopeasti, minä rukoilen teitä.\n\n-- Kuinka! mitä! hän ei nyt taas tahdokkaan mennä naimisiin. Sitten\ntämä kaikki on tapahtunut, ainoastaan rakkauden tähden, taiteellisen\nmyötätuntoisuuden tähden!... Miss O'Neil, minä kiitän teitä oppilaanne\nsiveyden tunnosta!\n\nMentiin viereiseen huoneesen ja Sibylla kietoi molemmat kätensä\nviekastelevan iso-isänsä kaulan ympäri sanoen:\n\n-- Älkää saattako mieltäni tuolla tavalla häiriöön!\n\n-- Olkoon menneeksi, tietysti jos lupaat mennä hänen kanssansa\nnaimisiin... sillä kunnia kumminkin on pelastettava!\n\n-- Mutta kenen kanssa naimisiin? Herranko, jonka olen nähnyt kahdesti\nkymmenen vuoden kuluessa ja jota en kentiesi enää saa koskaan nähdä?\n\n-- Kuinka! Sinä saat heti hänet nähdä! Onhan tänään isoäitisi\nvastaan-ottopäivä?\n\n-- Ei hän tiedä isoäitini vastaan-ottopäivästä.\n\n-- Pah! Minä vakuutan, että hän tulee... Istu tuohon, että saan\nsinulle kertoa, mitä tapahtuu... Hän tulee... neljän tai viiden\ntunnin kuluttua pysyäksensä kömpelön kiihkeyden ja moitittavan\nvälinpitämättömyyden välillä... Hän näyttää sinulle albuminsa, ja\nsinä punastut tuntuvasti... aivan kuin miss O'Neil... ja ihmettelet\nhänen hyvää muistoansa... Hän pyytää saada nähdä sinun taulujasi...\nja sill'aikaa kun sinä sitä kainosti kiellät, miss O'Neil menee niitä\netsimään... Kreivi ihastuu... Nuori tyttö punastuu uudestaan... ja tuo\nhento kukkanen, jota kutsutaan miss O'Neil'iksi... Sitten... ah! sitten\nsinä puhelet hänelle hänen itämaalaisista tutkimuksistansa, jotka\nhän on juuri lopettanut, ja siitä levottomuudesta, mitä sinä ja koko\nPariisi tunnette... j.n.e... Ja tämän jälkeen hän ei ole pyytämättä\nteitä jonakuna päivänä ohimennessä tekemään hänelle sitä kunniata ja\niloa, että kävisitte hänen atelieerissansa... Miss O'Neil punastuu\nvielä entistä enemmän ja sinä katsot isoäitiisi suloinen epävarmuus\nkasvoilla... Isoäitisi sanoo, että kreivin taide tekee hänen kotinsa\nikäänkuin julkiseksi, ja siellä siis, hänen turvissansa, on mahdollista\nja sopivaa käydä... Jonakuna päivänä hän pyytää sinulta sitä suosiota,\nettä hän saisi maalata sinun muotokuvasi, -- ja kun hän sen on saanut\ntehneeksi, -- hän antaa sen meille ja lähtee itse alkuperäisen kuvan\nkanssa pois... Siinä on elämäkertasi, neitiseni!\n\nKreivi nousi ylös ja lisäsi vakavalla äänellä, likistäen tyttären\ntytärtänsä rintaansa vasten:\n\n-- Rakas lapseni, mikään ei olisi minulle niin mieluista!\n\n-- Suokaa anteeksi! Sibylla sanoi. Sallitteko minun huomauttaa\nteille erästä asiaa? Te olette suloinen ja hyvä iso-isä, mutta\najattelematon... Minä tunnustan suoraan, että kreivi de Chalys on\nminusta paras ja miellyttävin mies, kuin milloinkaan olen nähnyt...\nteidän jälkeenne... sillä on sangen mahdollista, että, hänen\neilen-iltaisesta kohteliasuudestaan huolimatta, hänessä ei milloinkaan\nsynny ajatusta minua naida!\n\n-- Epäilemättä se on mahdollista... Mutta siinä tapauksessa se on\nhänelle sitä pahempi... Mitä sinuun tulee, niin minä avaan sinulle\nkokonaan sydämeni, sillä minä tiedän kelle puhun... Sinä olet viisas\ntyttö, pikku Sibylla! Muuten sinun mieltymyksesi herra de Chalys'iin ei\nole saattanut yhtenä yönä muuttua vastustamattomaksi intohimoksi, eikö\nniin? Hyvästi, lapseni!\n\nKreivi lähti tyynesti läsnäolollansa ansaitsemaan pelirahaansa, hän\nkun näet oli erään suuren rautatielinjan hoitaja, käveli sitten\nneljännestunnin kello kolmen jälkeen Italialaisten bulevardilla\nja meni sitten pelikumppaniensa seuraan pelaamaan whistiä, --\nliikuntosuunnitelma, jota ainoastaan hänen terveytensä tila ja\nmaanpallon mulkkaukset saattoivat muuttaa.\n\nHra de Vergnes jätti tyttärentyttärensä paljoa rauhattomammaksi ja\nlevottomammaksi, kuin hän saattoi aavistaakaan, sillä hän ei tiennyt,\nja vaikeata se hänelle olisikin ollut, sitä salaista ystävyyttä ja\nniitä hämäriä ja syvämielisiä aavistuksia, jotka näyttivät edeltäkäsin\nvalmistaneen ja kypsyttäneen Sibyllan ja Raoul'in välille sen\nmyötätuntoisuuden, jonka hän luuli eilen syntyneen. Nämä kaksi olentoa,\njoilla kummallakin oli yhtä elävä ja ikäänkuin yhtäälle päin kallistuva\nmielikuvitus, olivat jo monena vuonna niin sanoaksemme luistaneet\ntoinen toistansa vastaan jotakin salaperäistä kaltevaa rinnettä myöten,\nja heidän ensikerran tavatessaan toisiansa tapahtui kova tölmäys, josta\nleimahti tulta. Tällaiset intohimojen ukon-iskut, joita voi selittää\nväkevän kahdenpuolisen hengenheimolaisuuden ja myötätuntoisuuden\navulla, ovat epäilemättä poikkeuksia; mutta nämät poikkeukset eivät\nole harvinaisia, ja niiden tosi-elämässä ilmaantuminen oikeuttaa\nsellaisia kertomaan romaanissa, joka juuri onkin poikkeuksellisten\ntunteitten kertomista, ja antaa sille saman viehätyksen ja arvon kuin\ntosiasioillekin.\n\nNeiti de Férias käsitti tuskin itsekään, kuinka syvästi hra de Chalysin\neilen-iltainen puhe oli häneen vaikuttanut. Hän kysyi itseksensä,\nkuinka koko hänen kohtalonsa saattoi riippua ainoastaan pelkästä\nsalonkikeskustelusta. Hänet teki hirveän rauhattomaksi se ajatus, että\nherra de Chalys, kerran lähdettyänsä pois de Sauves'in asunnosta,\noli jälleen antautunut töittensä ja toimiensa uralle sen enempää\najattelematta tätä elämänsä vähäpätöistä sivuseikkaa. Hän olisi antanut\nvaikka verensä, jos olisi saanut selvää Raoul'in ajatuksista.\n\nRaoul'in ajatukset olivat ihan samat kuin Sibyllankin, vaan että hänen\nlevottomuutensa oli vielä astetta suurempi. Sibylla ei kuitenkaan\nepäillyt siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt herra de Chalys'iin:\nhänen naisellinen aistinsa sen hänelle varmaankin ilmoitti, ja hän\nolikin epätiedossa ainoastansa siitä, missä määrässä hän oli häntä\nviehättänyt; mutta herra de Chalys, joka oli viettänyt osan yötä\nmuistelemalla ja miettimällä, tarkkaan tuon nuoren tytön jokaista\nsanaa, jokaista äänen värähdystä ja kasvojen piirrettä, oli sellaisten\nyhdistysten ja vähennysten kautta, joita ainoastaan rakastavaiset\ntuntevat, saanut päätöslauseen, joka häntä ei ensinkään miellyttänyt.\nSitten hän oli sangen surumielisenä nukkunut.\n\nHerätessänsä hän pakotti itseänsä katselemaan asioita kirkkaammassa\nvalossa. Hän asui Saint-Dominique-Saint- Germain'in kadun varrella\nisänsä talossa, jolla oli se etu, että siinä oli puutarha. Silloin oli\nhelmikuun loppupuoli, ja linnut lauloivat kukkivissa kastanjapuissa.\nKreivi alkoi itsekin laulaa kävellen pitkin askelin ja taittoi\nsilloin tällöin orvokin taimen, haistoi sitä ja näpäytti sen sitten\npeukalollansa maahan. Pian hän meni atelieeriinsa ja avasi albuminsa,\nmissä oli nuo kolme Sibyllan muotokuvaa. Hän täydensi viimeisen\nsamannäköisyyttä muutamalla hienolla viivalla, tarkasteli sitä äänettä\nja jupisi sitten hiljaisella, huokauksen tapaisella äänellä:\n\n-- Vaimoni. -- Tämä sana saattoi hänet hymyilemään, sitten hän kohotti\nolkapäitänsä ja muuttui huolettoman näköiseksi. Hänen hullumainen\npelkonsa palasi jälleen:\n\n-- Joutavia! ei hän minusta huoli; se on varma! Minähän olen liian\nvanha!... Ah, työhön!\n\nHän laitteli hyräillen värilautastansa kuntoon. Yht'äkkiä hän nosti\ntelineeltänsä sen taulun, jota hän maalasi, muutti siihen uuden\nkankaan, pani avonaisen albumin eteensä eräälle tuolille ja alkoi\nsitten haahmollensa kuvata neiti de Férias'ia ja hänen kalliotansa.\n\nHän oli eilen hankkinut itsellensä sen tiedon, että rouva de Vergnes'in\nvastaan-ottopäivä oli tiistai; hän päätti kumminkin lykätä käyntinsä\nseuraavaan tiistaihin, vaikkapa vaan osottaaksensa neiti de Férias'ille\nylevää välinpitämättömyyttä. Mutta kello neljän aikaan hän heitti\nmaalilautasensa äkkiä pois ja lähti pukeutumaan. Kahtakymmentä\nminuuttia myöhemmin hän oli, albumi kädessä, de Vergnes'in ovella.\n\nUjostelemattomimmatkin naiset, jotka lapsuudestaan saakka ovat\ntottuneet noudattamaan ankarata käytös- ja puhetapaa, huomaavat\narkatuntoisissa asioissa olevansa etevämmät, kuin karaistuneimmatkin\nmiehet. Kun hra de Chalys, otsa mielenliikutuksesta kalpeana, astui\nsaliin, missä Sibylla istui rouva de Vergnes'in ja miss O'Neil'in\nkeskellä, niin se iloisuus ja totisuus, millä hän vastasi hänen\ntervehdykseensä, herätti hänessä vastenmielistä hämmästystä, vaikka\ntuo nuori tyttö kuuli tällä hetkellä korvissansa pauhaavan valtameren\nmyrskyjen kohinan. Tämä kreivin tuskallinen tunne kasvoi vielä\nkeskustelun kestäessä: todella tapahtui aivan itsestänsä niin, että\npuheltiin järjestään niistä eri asioista, mitä herra de Vergnes asiain\ntottuneena tuntijana oli ennustanut, ja että tämä täsmällisyys lopuksi\nalkoi tuntua naurettavalta neiti de Férias'ista, joka muuten tunsi\nolevansa iloisessa ja huolettomassa mielentilassa. Kun Raoul sitten\npyysi rouva de Vergnes'ia hyväntahtoisesti käymään katsomassa hänen\natelieeriansa, niin; Sibylla iski salaa silmää miss O'Neil'in kanssa,\ntuskin voiden nauruansa pidättää. Tämä epäilystä herättävä kasvojen\nväänne oli ihan odottamatointa herra de Chalys'ille ja hämmästytti\nhäntä sanomattomasti. Se ei asiaa parantanut, että rouva de Vergnes\nlupasi käydä hänen atelieerissansa ensi joutopäivänä: hän lähti pois\nkokonaan tyytymättömänä koko käyntiinsä, itseensä ja etenkin neiti de\nFérias'iin.\n\n-- Hyvä Jumala, hän puhui itseksensä, kävellen pitkin bulevardia,\nsynkkä hajamielisyys kasvoilla, ett'en minä häntä miellytä, on varsin\nselvää ja luonnollista... kymmenestä tuhannesta naisesta on yksi,\njota tahtoisi miellyttää ja juuri häntä sitten ei miellytäkkään...\ntämä on kyllä selvää;... mutta että minussa hänen mielestään on\njotakin huvittavaa, naurettavaa, että minä olen narri... sitä en saata\nkäsittää!... sillä on ihan selvää, että hän teki minusta pilkkaa\nopettajattarensa kanssa, joka, sivumennen, on maailman hirvittävin\nopettajatar!... Minä en saata kärsiä pilkallista luontoa nuorella\ntytöllä: se on hänen luontonsa ilkeyden ja hänen sielunsa kuivuuden\nmerkki... Ja olihan se välttämätöintä että hänelläkin, tuolla nuorella\nolennolla on hänen vikansa; muuten hän olisi liian kaunis!... Jumalani!\nkuinka kaunis hän kumminkin on. Kuinka kaikki hänen liikkeensä ovat\nkauniita, kainoja ja sopusointuisia!... Se on kuin sävelten sointua!...\nJa sen ohessa jalo sydän ja puhtaat ajatukset kuin teräs!... eikä ole\nhyvyyttä... luonnollisesti!... No niin sydän parkani, älkäämme siitä\nhuoliko, mennään päivällistä syömään!\n\nHän lähti todellakin syömään päivällistä kumppaniensa luo, mikä\nei ollutkaan vaikein osa sitä ohjelmaa, mitä hän oli ottanut\nnoudattaaksensa. Sinä iltana hän joutui oikein peliraivoon ja menetti\nsuuren summan. Seuraava päivä tuntui hänestä kestävän iankaikkisesti,\nmutta illalla hän muisti, että rouva de Vergnes'illa oli sinä päivänä\nloosi operassa ja hän lähti teaatteriin. Ensi silmäyksellänsä\nsaliin tullessansa hän kohtasi Sibyllan silmät, jotka levottomina\ntarkastelivat orkesteria ja jotka nopeasti kääntyivät toisaalle, kun\nhän huomasi hänet. Raoul'issa heräsi jälleen hiukan elämisen halua.\nNäyteltiin _Hugenottia_. Kärsivällisesi hän odotti aina kolmannen\nnäytöksen loppuun saakka, ennenkuin hän lähti rouva de Vergness'in\nloosiin, missä hän oli yksinänsä tyttärentyttärensä kanssa. Neiti\nde Férias ojensi hänelle valkoisiin hansikkaihin puettua kättänsä\nniin todellisella ystävyydellä, että se häntä liikutti. Kuitenkaan\nhän ei paljon ottanut osaa keskusteluun: hän kohotti tuon tuostakin\nlornjetin silmillensä, katseli yleisöä ja vaipui jälleen suloiseen\näänettömyyteensä; mutta kun Raoul väliajan loputtua nousi ylös, hän\nkääntyi yht'äkkiä ja kysyi ikäänkuin hämmästyneenä:\n\n-- Ettekö jää tänne?\n\nJa hän jäi.\n\n_Hugenottien_ neljäs näytös alkoi. Vaikka herra de Chalys osasi ulkoa\npienimmätkin kohdat tässä mahtavassa lyyrillisessä teoksessa, joka on\nehkä kauniin, mikä ihmiskorvaa milloinkaan on ihastuttanut, niin hän\nluuli kuitenkin kuulevansa sitä ensi kertaa. Runoelman hirvittävät ja\nintohimoiset sävelet, jotka niin sanoaksemme tulivat hänen sieluunsa\ntoisen sopusointuisen sielun kautta, näytti herättävän hänessä uutta\nja tuntematointa ihastusta. Hänen istuessansa Sibyllan tuolin takana\nhäntä hurmasi sanomattomasti se mystillinen tuoksu, jota rakastettu\nolento levittää ympärillensä. Hän luuli näkevänsä tuon nuoren\ntytön riippuvissa kutrissa, hänen hiuskukissansa ja hänen marmorin\nvalkoisissa olkapäissään käyvän milloin hekuman, milloin kylmyyden\nväreitä ja henkäyksiä. Vaikk'ei Sibylla ainoallakaan sanalla ollut\npoistanut niitä epäilyksiä, jotka eilisestä saakka olivat hänen\nmieltänsä häirinneet, niin kaikki epäilys oli kuitenkin kadonnut: hän\ntunsi silloin kummallisen varmaan, että hän itsekin oli rakastettu,\nja että koko tämä taivaallinen musiikki, kaikki näyttämöltä kuuluneet\näänet ja orkesterin sävelet olivat Sibyllasta ja hänestä ainoastaan\nrakkauden hymni, jota heidän kummankin sydämensä lauloivat. Hän oli\nsiis enemmän ihastunut kuin hämmästynyt, kun neiti de Férias näytännön\nlopulla, juuri kun kappaleen rakastavat päähenkilöt tyhjentävät\ntuskaansa jumalallisen ihanaan surulauluun, kääntyi yht'äkkiä hänen\npuoleensa, kosteissa silmissä säteilevä loiste, ja sanoi melkein\nhellällä äänellä:\n\n-- Ettekö ole onnellinen?\n\n-- Kaikesta sielustani, neitiseni! hän vastasi.\n\nJa hänen sanoissansa ja katseessansa oli sellainen paino ja\ntunteellisuus, että neiti de Férias'in täytyi luoda kauniit silmänsä\nRaoul'iin, pois Kaarlo IX:nnen ajoilta.\n\nNäytelmän päätyttyä hra de Chalys lausui jäähyväiset ja lähti kotiinsa\nmiettimään tämän illan suloisia muistoja. Tätä myötäistä vakuutusta\npuoleksi vahvistivat muutamat pienet kirjeet, joita hänen serkkunsa\nBlanche, äskenkääntyneen palavan innostuksen valtaamana, seuraavina\npäivinä hänelle tuon tuostakin lähetti ikäänkuin kiihoittavaksi\nyllykkeeksi. Hänen täytyi useamman kuin yhden kerran jättää Sibyllan\nmuotokuva ja lähteä pyytämään selitystä nuorelta herttuattarelta\nmuutamille lauseille, joitten monimutkaiset sulkumerkkien välit\nsaattoivat hänen aivo-raukkansa pääsemättömään pulaan. Kerran hän\ntällaisella käynnillänsä sattui tapaamaan Sibyllan, ja nuoren tytön\nkäytös, hänen arka ja kaino katseensa ja ikäänkuin uupunut ylpeytensä\npuhuivat hänelle suloisempaa ja selvempää kieltä, kuin herttuattaren\nhirveän ongelmia täynnä olevat kirjeet.\n\nRouva de Vergnes, jonka luona hän ei lyönyt laimin käydä seuraavana\ntiistaina, ilmoitti huomispäivänä tulevansa tyttärentyttärensä kanssa\nhäntä tervehtimään. Tämän päivän aamuna Raoul hankki atelieerinsa\ntäyteen kallisarvoisia kukkia ja suurilehtisiä, troopillisia kasvia,\njotka hän itse järjesteli taiteellisella aistilla ja lapsemaisella\nhuolellisuudella. Nämät juhlalliset varustukset, jotka muistuttivat jo\nhiukan hääjuhlallisuuksia, herättivät rouva de Vergnes'issa salaista\nihastusta ja Sibyllassa nähtävää hämminkiä, kun he astuivat tähän\ntuoksuavaan temppeliin. Kreivi näytteli heille kaikkeinpyhimpänsä\nsalaisuuksia hänelle omituiselle sievällä kohteliaisuudella ja\ntaiteilijan suopeudella. Hän katseli ihastunein silmin neiti de\nFérias'ia, joka harhaili hänen kasviensa joukossa niinkuin Runotar\npyhässä lehdossa. Yht'äkkiä hän huomasi oman muotokuvansa ihanan\nsuunnitelman, joka oli asetettu erääsen kukkien muodostamaan pyhään\nkappeliin, ja hän punastui. Raoul pyysi, että hän myöntäisi hänelle\nvielä vähän aikaa sen lopulliseen valmistukseen. Sitten käytiin\npuutarhaa katselemassa. Päivä oli sangen helteinen, ja herra de\nChalys, joka sangen hyvin tunsi Pariisittarien heikkoudet ja heidän\nkuolemattoman ruokahalunsa, tarjoutti kastanjapuitten verhossa\nmuutamia herkkuja, joihin rouva de Vergnes oli erittäin ihastunut.\nSitten erottiin, rinnassa kummallakin puolen, niinkuin näytti, mitä\nsuloisimmat toiveet ja parhaat aikomukset.\n\nRaoul sai seuraavan päivän aamuna kirjeen serkultansa Blanchelta,\njoka kutsui häntä tulemaan seuraavan viikon lauvantaina päivälliselle\näitinsä, rouva de Guy-Ferrandi'in luo.\n\n\"Sinne tulevat\", sanoi hän kirjeensä lopussa, \"myöskin teidän ystävänne\nGandrax ja minun ystäväni Sibylla.\"\n\nBlanche oli todella rientänyt ilmoittamaan äidillensä näitä pieniä\nkujeitansa, ja rouva de Guy-Ferrand, joka, kuten useimmat muutkin\nnaiset, katsoi pyhäksi velvollisuudeksensa toimittaa naimisiin niin\npaljon ihmisiä kuin mahdollista, oli järkähtämättömästi päättänyt\nedistää asiain menoa kutsumalla nuo kaksi henkilöä luoksensa\npäivällisille, missä oli valmistettu tilaa ainoastaan kahdelletoista\nhengelle.\n\nJo edeltäkäsin oli kaikkien niitten mielestä, jotka asiata harrastivat,\ntällä juhlallisuudella ratkaiseva tärkeys. Käynti atelieerissa oli\nollut sitä laatua, että se tuskin saattoi jättää epäilystäkään herra\nde Chalys'in yksityisten mielipiteitten suhteen. Hänen ja neiti de\nFérias'in liittymistä edistivät muuten niin myötäiset asianhaarat,\nheidän kummankin mielipiteensä oli niin selvään tullut ilmi,\nheidän asemansa oli niin vapaa kaikista niistä vastuksista, jotka\ntällaisissa tapauksissa pitkittävät alkukeskusteluja, että asiain\nvälitön loppupäätös näytti todenmukaiselta ja luonnolliselta. Raoul\nitsekin tunsi, että suoruus ja kunnioitus eivät sallineet hänen paljon\nkauvemmin viivyttää hänen tunteittensa virallista ilmoittamista,\nja hän valmistautui neuvottelemaan rouva de Guy-Ferrandin kanssa\nsopivimmasta tavasta ja keinoista, millä hän saattaisi saada omaksensa\nneiti de Férias'in sydämen, käden ja kultahiukset.\n\nMutta neiti de Férias, huolimatta niistä myötäisistä enteistä, mitä\nsaattoi helposti tähdistä lukea, ei tuntenut itseänsä likimainkaan\nihan onnelliseksi. Mitä enemmän hän rakasti ja mitä enemmän hän tunsi\nolevansa rakastettu, sitä enemmän häntä huolestutti se ainoa, mutta\nauttamatoin este, mikä saattoi viimeisellä hetkellä ilmestyä ja erottaa\nhänet iäksi Raoul'ista. Tästä yhtä ankarasta kuin hellästäkin sielusta\nei intohimotkaan saattaneet poistaa perus-aatteita: kun hän oli\nperin pohjin vakuutettu sellaisten avioliittojen hellyydestä, joista\nuskonnollinen side puuttui, niin hän oli päättänyt mennä naimisiin\nainoastaan sellaisen miehen kanssa, joka uskoi, mitä hänkin uskoi,\nja hän olisi halveksinut itseänsä, jos hän olisi antanut sydämensä\nviettelyksen voittaa hänen järkensä juhlallisen päätöksen. Mutta mitkä\nolivat herra de Chalys'in mielipiteet uskonnon asioissa? Sibylla ei\nsitä tiennyt. Kummastellaan ehkä vähän, ett'ei kukaan ollut tahtonut\nhänelle jutella tällaisesta sivuseikasta, ja mitä häneen itseensä\ntulee, hän oli lykännyt asiasta selon ottamisen päivästä päivään, joko\nsitten sellaisesta salaisesta heikkoudesta, joka kammoo päivänvaloa,\ntaikka sen luottamuksen tunteen vaikutuksesta, joka omistaa sille,\njota ihminen rakastaa, kaikki ne hyveet, joita hänelle toivoo; mutta\nkun hän huomasi, että Raoul'in rakkaus riensi sitomaan avioliiton\nsolmua odottamattoman nopeasti, niin hän huolestui nähdessään heidän\nedessänsä tämän himmeän ja epäillyttävän kohdan. Hänen pelkonsa\nhaihtui hiukan, kun hän muisteli sitä teeskentelemätöintä ja jaloa\ninnostusta, mikä oli omituinen kreiville. Olihan hän osottanut niin\navonaista sielua kaikille jaloille tunteille, kaikille kauniille ja\nyleville aatteille, ett'ei hän saattanutkaan epäillä häntä ehdottomasta\njumalattomuudesta, niin likeinen näytti hänestä runollinen tunne olevan\nuskonnolliselle tunteelle, rakkaus kauniisen rakkaudelle Jumalaan.\nMutta väliin kuitenkin atheisti Gandraxin kuva, jonka miehen hän tiesi\nolevan läheisessä ystävyydessä kreivin kanssa, joutui yht'äkkiä hänen\nmieleensä ja herätti hänessä synkkiä ajatuksia, Tämä neuvottomuus,\njohon miss O'Neil huolestuneena otti osaa, seurasivat Sibyllaa rouva\nde Guy-Ferrand'in luoksikin ja surumielisyyden pilvi verhosi hänen\notsaansa, kun hän pöytään istuttaissa otti hänelle määrätyn paikan,\njoka oli herttua de Sauves'in ja kreivi de Chalys'in välillä.\n\nRouva de Guy-Ferrand oli älykäs, rakastettava, vapaamielinen nainen,\nmuutama vuosi sitten hän oli saanut päähänsä koota luoksensa valitun\nseuran, johon kuului ansiokkaita miehiä politiikin, tieteen ja\ntaiteen maailmasta. Pannaksensa toimeen tämän unelmansa hän luuli\ntarvitsevansa liittää oman viehätysvoimansa avuksi oivallisten\npäivällisten houkutuksen, joissa häntä ei pahoittanut kuunnella\nvieraittensa puhelevan kaikista jumalallisista ja inhimillisistä,\najallisista ja hengellisistä aineista sillä kasvavalla innostuksella,\njota kyökin runotar herättää. Louis Gandrax oli ollut ensimmäisiä\nnäistä valituista pöytävieraista sekä oman maineensa, että läheisen\nystävyyden tähden, jossa, hän oli hra de Chalys'in kanssa. Raou'lin\npitkän poissaolon aikana Gandrax'in ja rouva de Guy-Ferrandin\ntuttavuus, jota lisäsi uutisien tähden perustettu kirjevaihto, kasvoi\noikein jonkinlaiseksi, tutun-omaiseksi ystävyydeksi. Kuitenkin\nRaoul'in tädissä hänen ulkonaisen ystävällisyytensä ohessa vallitsi\nGandrax'ia kohtaan salainen vastenmielisyys, jota hänen sukupuolensa\nvarsin yleisesti osottaa tiedemiehiä kohtaan, tietysti sentähden, että\ntiede ei sovellu mielikuvitukselle eikä tunteellisuudelle, jotka ovat\nnaisten päätaipumukset, -- ja sentähden, ett'ei se puhu heille koskaan\nrakkaudesta, jota he aina mietiskelevät. Vaikka rouva de Guy-Ferrand\nkammoi melkein Sauves'in vanhan herttuattaren tavoin tämän nuoren\noppineen filosofillista periaatteita, niin hän kuitenkin mielellänsä\nkiihotti häntä niitä vieraillensa selittelemään, sillä hänen oli\nhauskaa kuulla niitä kumottavan tai itse väitellä niitä vastaan\nkostonhimoisella kärkkyydellänsä.\n\nTänään hän alkoi häntä ahdistaa juuri paraillaan syötäessä erään\ntieteellisen keksinnön johdosta, jonka Gandrax oli tehnyt: hän pyysi\nhäntä ensiksi selittämään sen tarkotusta ja käytäntöä; hän kuunteli\nhieman ivallisella tarkkaavaisuudella Gandrax'in todistuksia, kun hän\nkaunopuheliaasti osotti sen uuden voiman tuottamia suuria seurauksia,\njonka hän oli saattanut ihmisneron käytettäväksi, ja kun hän oli\npäättänyt puheensa, rouva de Guy-Ferrand kysyi:\n\n-- No niin, entä sitten?\n\n-- Kuinka! entä sitten?... Suokaa anteeksi, rouva, minä en käsitä\nteidän muistutustanne.\n\n-- Tuleeko maailma siitä sen onnellisemmaksi, ystäväni?\n\n-- Teidän luvallanne rouva: onhan kaksi kertaa kaksi neljä, ja\nmyöntänettehän että edistys on aina edistys?\n\n-- Edistystä on monta lajia, rouva de Guy-Ferrand sanoi, on onnellista\nedistystä... on surkuteltavaa edistystä... ja on edistystä, joka ei ole\nkumpaakaan laatua: sen saatan teille myöntää, että teidän keksintönne\ntuottama edistys on viimemainittua laatua.\n\nGandrax pudisti mustatukkaista päätänsä, kasvoilla pilkallinen, mutta\nsamalla vihainen hymy, niinkuin jalopeura, jota hyönteinen on purrut.\n\n-- Jumala nähköön! hän sanoi, minä pyydän, ymmärtäkäämme toinen\ntoistamme, rouva: jos teidän muistutuksenne tarkottaa ainoastaan\nkeksintöni arvoa, niin minulla tietysti ei ole mitään sanottavaa;\nmutta jos, niinkuin epäilen, te kunnioitatte minua sillä, että itse\ntiedetten hyödyllisyys ja arvo saavat kärsiä samalla kun ryntäätte\nminun halpaa persoonaani vastaan, niin pyydän teitä pysymään yhtä\nrohkeana mielipiteessänne loppuun saakka... väittäkää nykyistä\ntieteen edistymistä vastaan, vaikka se onkin niin hyödyllisesti\nvaikuttanut teollisuuteen ja taiteisin... kieltäkää kaikki ne suuret\nkeksinnöt, jotka ovat olevat tämän vuosisadan ikuisena kunniana...\nhalveksikaa kaikkea sitä, millä tieteet joka päivä lisäävät meidän\nomaa onneamme ja arvoamme;... julistakaa vaan uljaasti että koko\nmaapallon pinnalla vallitsevan tuskan sijaan tullut onnellisuus,\npimeyden sijaan tullut valo, ihmisten hiki ja vuotanut veri, ehkäisty\nnälänhätä, kaksinkertaisesti kasvanut aineellinen toimeentulo,\näärettömästi virkistynyt henkinen elämä -- että koko meidän kuuluisa\nsivistyksemme... ovat teidän silmissänne mitättömiä asioita... ja\nettä raakalainen, joka elää metsissänsä ja rämeissänä, että keskiajan\nturpeesen sidottu orja teidän mielestänne edustavat todellista onnea ja\nihmissuuruutta!\n\nLäsnäolijoitten suostumuksen hyminä näytti myöntävän Gandrax'ille\noikeuden; mutta rouva de Guy-Ferrand ei vielä heittänyt asiaansa.\n\n-- Minä puolestani, hän vastasi tyynesti, en ymmärrä miten rautatiet,\nsähkölennätin ja valokuvaamistaito ovat onnellisuuttani lisänneet...\nYöt ja päivät kiusaa korviani junien vihellykset; sähkölennätin\nlevotuuttaa minua kauheasti joka kerta, kun se tuo minulle uutisia,\nsen sijaan että se minua rauhoittaisi... valokuvaamistako tekee minut\nrumaksi... Te ehkä sanotte, että olen aristokraatti ja etuoikeuksia\nvaativa, että on kysymys ihmiskunnan onnesta yleensä eikä minun omista\npienistä mukavuuksistani... No hyvä, tältäkin kannalta katsoen,\nystäväni, rohkenen teille väittää, että tieteen hyvät työt ovat sangen\nepäiltävää laatua, ja minä olen vakuutettu siitä, että menneinä\naikoina, ja juuri etenkin keski-ajalla, koska olette sitä maininneet,\nniin kutsuttu rahvas oli paljon onnellisempi kuin nyt.\n\n-- Ah! rouva, Gandrax sanoi, sallikaa minun juoda teidän terveydeksenne!\n\n-- Minä olen siitä vakuutettu, toisti rouva de Guy-Ferrand: se on minun\nmielipiteeni!\n\n-- Teidän mielipiteenne!... Sellaisia ovat naiset!... Mutta mainitkaa\nsyitä!\n\n-- No niin, ensinnäkin ei keskiajalla ollut tiedemiehiä!\n\n-- Minä pyydän anteeksi, rouva: heitä ainoastaan poltettiin!\n\n-- Se oli aivan oikein! rouva de Guy-Ferrand huudahti, jota vieraitten\nnauru rohkaisi. Sitten... sitten keskiaika oli runollinen ja viehättävä\naika!\n\n-- Ohho! rakas rouvaseni, jospa saattaisitte kuolleista herättää\nyhdenkin tämän runollisen ja viehättävän ajan ihmisistä ja panna hänet\nistumaan nykyajan juhlapöydän ääreen, niin luulisipa hän olevansa\nparatiisissa!\n\n-- Eipä! rouva de Guy-Ferrand puuttui kiivaasti puheesen... Hän\nsanoisi: viekää minut takaisin omiin oloini... viekää minut takaisin\nkurjuuteeni ja Jumalani luo, joka minua lohduttaisi!\n\nSibylla, joka oli kuunnellut tätä keskustelua vaihdellen hymyileviä\nsilmäyksiä Raoul'in kanssa, osotti pään nyökkäyksellä myöntymystä rouva\nde Guy-Ferrand'in viime, sanoille. Raoul riensi puolustamaan tätä viime\nväitöstä, joka näytti miellyttävän neiti de Férias'ia. Hän puuttui heti\npuheesen:\n\n-- Suo anteeksi, Louis, hän sanoi Gandrax'ille, mutta tätini on\noikeassa!\n\nGandrax loi häneen kummastelevan katseen.\n\n-- Oletko varma siitä? hän kysyi.\n\n-- Onhan asia aivan selvä, Raoul jatkoi. Mikä on tätini väitös? Tätini\nei suinkaan tahdo kieltää tämän ajan aineellista suuruutta.\n\n-- En sitä tahdo! rouva Guy-Ferrand sanoi.\n\n-- Hän tahtoo ainoastansa vastausta siihen, missä määrässä tämä suuruus\non lisännyt ihmiskunnan todellista onnea.\n\n-- Juuri niin!\n\n-- No niin, totta puhuen se ei lisää sitä laisinkaan!\n\n-- Kauheata! Gandrax sanoi.\n\n-- Minä pakotan sinut sen myöntämään... vastaa onko totta, onko vai\neikö, ett'ei aineellinen nautinto ole ainoastansa vähemmin jaloa onnea,\nmitä ihminen saattaa nauttia, vaan että se myöskin on katoavaisinta,\ntyydyttämättömintä? Sitä et saata kieltää kieltämättä samalla meidän\noman luontomme arvoa... Aineellisen elämän iloisuus ja suruttomuus\non ainoa mitä tieteesi on meille antanut, meille antaa ja on tuleva\nantamaan;... mutta se ryöstää meiltä tunteen, mielikuvituksen ja sielun\nelämän, josta ihmisen varsinainen ja todellinen onnellisuus riippuu...\nTe kerskaatte kaksinkerroin lisänneenne ihmis-ikää... Ettepä! joll'ei\nihmis-ijän pituutta mitata vuosimäärällä, vaan hänen henkisyytensä\narvolla; kaukana siitä, että sitä olisitte lisänneet, te olette sitä\nsuuresti vähentäneet ja typistäneet... Te olette, kehdosta hautaan\nsaakka, työskennelleet siihen suuntaan, että siitä on tullut suora\nja kuiva viiva... rautatien raitio!... Ajatteleppas hetkinen oikein\nvakavasti, millainen oli keskiajan kurjimmankin ihmisen elämä... Kuinka\npaljon hänellä oli siveellistä iloa aineellisen tuskansa ohessa! kuinka\npaljon miellyttävää, huvittavaa ja ihastuttavaa, mistä me emme tiedä\nmitään, ja jonka johdosta me tunnemme syvää liikutusta, lukiessamme\nvanhain kroniköörien kertomuksia! Sikäläisellä ihmisellä ei ollut\nainoastaan hänen uskossansa vaan vieläpä hänen ennakkoluuloissansakin\nkuivumaton toivoin, unelmien ja siveellisen innostuksen lähde, joka\nantoi hänen elämällensä meille tuntemattoman vaikutusvoiman... On\ntotta, että aineellinen maailma oli hänelle ankara, mutta tuskinhan\nhän siinä elikään... Alinomaahan hän jätti sen... Jos hänen jalkansa\nolivat kahleissa, niin hänen sielullansa sen sijaan oli siivet...\nHänellä oli Jumala, enkeliä ja pyhimyksiä... lakkaamatta hänen\nsilmänsä saivat katsella kirkonmenojen juhlallisuutta... paratiisin\nloistava valo paistoi aina hänen päänsä päälle;... hänen mieleensä oli\nlujasti painuneet kaikki luonnolliset tunteet, rakkaus, kunnioitus,\nusko, isänmaanrakkaus, joita te koetatte päivä päivältä heikontaa...\nEikä siinäkään vielä ollut kaikki! Hänen mielikuvitustansa kiihoitti\nvielä lakkaamatta sen äärettömän tuntemattoman salaperäisyys, joka\nympäröitsi häntä joka puolelta... Hänen lietensä ääressä, metsissä\nja kedoilla hänen kanssansa seurusteli kokonainen kansakunta\nylenluonnollisia olentoja, jotka häntä milloin levotuuttivat, milloin\nihastuttivat ja tekivät hänen elämästänsä legendan, romaanin,\nyhtämittaisen, viehättävän ja kauhean runoelman... Niin, tuollainen\nryysyinen, nälkää näkevä, turpeellaan verta vuodattava ihminen eli\nja kuoli paljoa onnellisempana, kuin kukaan sinun hyvin puetuista ja\nvarakkaista oppineistasi, jotka tietävät, ett'ei ole Jumalaa, joka\nantaa ukkosen jylistä, jotka eivät usko enkeliä eikä männinkäisiä,\njotka tekevät työtä sunnuntainakin, ja joilla ei ole muuta juhlaa,\nkuin maanantain yksitoikkonen juominki!... Sikäläinen ihminen ei\ntuntenut sitä pelottavaa pahaa, joka kalvaa nykyisiä sukupolvia ja\njoka tekee sille teidän muka hyvät työnne myrkyksi... hän ei tuntenut\nlevottomuutta! Levottomuus! Siinä on ajan merkki! Niin, teidän kuuluisa\nhumaanisuutenne on levoton ja on sitä oleva yhä enemmän ja enemmän,\nvaikka sitä ympäröikin teidän aineellisen sivistyksenne loisto... Ei\nyksikään teidän komeista koneistanne ole hankkiva sille palaakaan sitä\nleipää, jota se kaipaa, sielun leipää! Turhaan se tekee vallankumouksia\njoka kymmenes vuosi hajoittaaksensa levottomuuttansa, se murhaa itse\nitsensä, niinkuin sairas, joka iälleen kääntyy tautivuoteellensa, ja\njoku tulevista vuosisadoista, sen sinulle ennustan, saapi nähdä, miten\nviimeinen ihminen omalla kädellänsä hirttää itsensä viimeiseen koneesen!\n\nRaoul oli ensin puhunut leikillisellä äänellä, mutta sitten hän\noli kiivastumistaan kiivastunut, ja hänen innokkaita sanojansa\ntervehdittiin kättentaputuksella, johon rouva de Guy-Ferrand\nihastuksissansa antoi merkin.\n\n-- Loistava muunnos edellisistä hullutuksista... naisille kunniaksi!\nGandrax sanoi kylmästi.\n\nRaoul luuli tätä ystävän ivallista moitetta yllin kyllin palkitsevan\nsen ihastuksen, joka kuvautui hänen nuoren naapurinsa kauniille\nkasvoille.\n\n-- Poikani, rouva de Guy-Ferrand puuttui jälleen puheesen, minä en\nkiitä teitä ainoastaan siitä, että olette puolustaneet minun asiaani;\nminä kiitän teitä myöskin siitä, että olette poistaneet minulta erään\najatuksen, joka minua on vaivannut... Minä pyydän sen johdosta anteeksi\nhra Gandrax'ilta. Hän tietää, että minä hänestä pidän, ja että hänen\njumalattomuutensa minussa herättää surullista sääliä, sentähden\nettä katson sitä jonkinlaiseksi, ikäänkuin viran puolesta tulevaksi\nheikkoudeksi; mutta minä olen väliin pelännyt, että teilläkin olisi\nsamat viat, vaan ei mitään niitten puolustukseksi... Mutta kuultuani\näskeisen puheenne, minun on, Jumalan kiitos, mahdoton enää asettaa\nteitä siihen luokkaan, jota minä kammoon, nimittäin sellaisten ihmisten\njoukkoon, jotka eivät rukoile.\n\nRaoul vastasi tähän salaiseen kysymykseen ainoastansa epätietoisella\nhymyllä; mutta kun hän yht'äkkiä sattui katsahtamaan Gandrax'in\nkylmiin ja vakaviin kasvoihin, hän katsoi tekevänsä väärin jättäissään\nystävänsä yksin rouva de Guy-Ferrand'in huonosti hillittyjen iskujen\nalaiseksi; se oli hänestä pelkurimaista.\n\n-- Hyvä tätini, hän sanoi, tämä keskustelun aine ei minusta ole\noikein paikallansa, minä luulen kuitenkin, että te, joll'ette rakasta\njumalattomia, ette myöskään rakasta tekopyhiä, ja minä omistaisin\nitselleni tämän nimen, joll'en korjaisi niitä johtopäätöksiä, joita te\nolette puheeni johdosta tehneet. Jos minä tunnen aikani varjopuolet ja\nniitä valittelen, niin teen sen sentähden, että itsekin olen niitten\nalainen ja ikäväkseni minun täytyy teille tunnustaa, että teidän\nsurullinen saalinne on minun suhteeni yhtä oikeutettu kuin ystäväni\nLouis'inkin. Rukoilla Jumalaa, johon pahaksi onneksi en saata uskoa...\n\n-- Suokaa anteeksi! Gandrax keskeytti, joka yht'äkkiä hyppäsi ylös,\nneiti de Férias voi pahoin!\n\nRaoul kääntyi heti Sibyllan puoleen, joka todella oli, kalpeampana\nkuin ruumis, vaipunut tuolillensa ja jota herttua de Sauves'in kädet\njo tukivat. Kaikki naiset nousivat; kaikki kokoontuivat nuoren tytön\nympäri, ja hänet kannettiin pyörtyneenä salista. Gandrax meni pitämään\nhänestä huolta.\n\nHän astui muutaman minutin kuluttua saliin, missä vieraat olivat\nkävelleet ja jättäneet pöydän. Niihin uteliaihin kysymyksiin, joita\nsatamalla sateli hänen ympäriltänsä, hän katsoi kylläksi vastata\ntavallisella kylmyydellänsä vain:\n\n-- Ei mitään! Taintumisen kohtausta, joka on seurannut\nmielenkiihoituksesta... Huono mieliala!\n\nKeskustelu, jonka tämä surullinen tapaus oli hetkeksi keskeyttänyt,\nalkoi jälleen. Ainoastaan hra de Chalys ei ottanut siihen osaa.\nHän näytti kovin huolestuneelta, ja kun rouva de Guy-Ferrand vähän\nmyöhemmin palasi vieraittensa luo, niin hän lähestyi häntä nopeasti ja\nkysyi:\n\n-- Voihan hän paremmin, vai kuinka?\n\n-- Rouva de Guy-Ferrand katsoi häntä silmiin, kohotti olkapäitään eikä\nvastannut.\n\nRaoul vetäytyi erään pöydän taakse ja alkoi hajamielillisenä käännellä\nerään albumin lehtiä. Puolen tunnin kuluttua tuli vuorostansa nuori\nherttuatar de Sauves saliin; hän oli kovin vaalea. Hän vastasi\nhymyillen kysymyksiin, joita hänelle hänen huoneen läpi kulkiessansa\ntehtiin, ja sitten meni hän suoraa päätä istumaan Raoul'in viereen.\n\n-- Miten hän voi? kreivi kysyi.\n\n-- Niin, teidän jumalattomuutenne on kaikki turmellut: hän lähtee\nhuomenna Férias'iin. Te ette saa häntä enää milloinkaan nähdä.\n\nNuori nainen katui sanojensa ilmaisemaa katkeruutta ja vihastumista,\nkun hän näki sen perinpohjaisen muutoksen, joka yht'äkkiä kuvaantui\nkreivin kasvoille ja joka saattoi ne lyijynharmaiksi. Hän loi\nherttuattareen katseen, joka ilmaisi sanomatointa tuskaa, sitten hän\nloi äkkiä silmänsä maahan, ja hänen huulensa alkoivat suonenvedon\ntapaisesti vavahdella.\n\n-- Ystäväni, herttuatar jatkoi lempeämmin, ettekö voi tätä parantaa?\nYksi ainoa sana siihen riittäisi!...\n\n-- Jos se olisi valhe? nuori mies sanoi luoden häneen synkästi\nloistavat silmänsä, -- en milloinkaan!\n\nOltuansa tuokion äänettä, hän nousi yht'äkkiä ja lisäsi:\n\n-- Blanche, olkaa varma siitä, että minä siunaan teitä koko ikäni\nsiitä, mitä olette tehneet ja tahtoneet tehdä.\n\nHyvästi!\n\nHän viittasi Gandrax'ia, joka oli jo tuokion aikaa levotoinna pitänyt\nhäntä silmällä, ja lähti äänettä huoneesta. Gandrax yhtyi hänen\nseuraansa eteisessä. Sill'aikaa kun he pukivat päällystakkia yllensä,\nRaoul sanoi puoli ääneensä:\n\n-- Olethan sinä ymmärtänyt?\n\n-- Olen, Gandrax vastasi.\n\nRouva de Guy-Ferrand asui Saint-Dominique kadun varrella, vähän matkan\npäässä de Chalys'in talosta. He kulkivat kumpikin pitkin tätä autiota\nkatua sanaakaan toisilleen virkkamatta.\n\n-- Astu sisälle, kreivi sanoi, kun he olivat tulleet hänen talonsa\nportille.\n\nPalvelija kulki, näyttäen valkeata heidän edellänsä, pitkin suuria\nrappusia, sytytti pari kolme kynttilää atelieerissa ja jätti heidät\nsinne.\n\nAtelieeri oli vielä kukilla ja kasvilla koristettu, ja siellä henkäili\nvielä riemun ja juhlan tuoksu. Raoul osotti tuolin Gandrax'ille, joka\nsiihen istuutui, ja alkoi itse nopein askelin kävellä pitkin tyhjää\nhuonetta, temmaten tuon tuostakin jonkun kukkavihkon ja heittäen sen\nlattiaan. Yht'äkkiä hän pysähtyi Sibyllan muotokuvan eteen, joka oli\nkuin valkoinen aave keskellä hämärää ja viheriäisiä kasveja; hän\ntarttui pensseliinsä ja heitti sen rajusti kangasta vasten, johon tuli\nläpi ja jossa sydämen kohdalla näkyi suuri ammoittava haava. Gandrax\nhypähti heti ylös, tarttui Raoul'in käteen ja sanoi:\n\n-- Hiljaa, ystäväni! älä tee tuolla lailla, rauhoitu, minä pyydän sinua!\n\nRaoul työnsi hänet ensin pois ikäänkuin jonkinlaisen vihan valtaamana,\nsitten hän heittäytyi hänen syliinsä ja sanoi ääneensä nyyhkien:\n\n-- Oi, minä rakastin häntä kuin lapsi!\n\nHän vaipui eräälle tuolille ja jäi siihen istumaan kasvot käsiin\nkätkettyinä.\n\nMuutaman minuutin kuluttua hän nousi ja sanoi lyhyesti:\n\n-- Minä muistan, että tänään on maanantai. Minä lähden rouva de\nVal-Chesnay'n luo... Tuletko sinä sinne?\n\n-- Ja mitä teet rouva de Val-Chesnay'n luona? Gandrax sanoi, kohottaen\nolkapäitänsä.\n\n-- Menen hänelle sanomaan, että rakastan häntä... Ja totta vieköön,\nminä rakastankin häntä!... Minä olen suuresti pelännyt tätä rakkautta,\nsillä minä näin tämän nuoren naisen silmissä koko surullisten\nintohimojen loiston... No niin, nyt en sitä juuri sentähden enää\npelkääkään! Minä tarvitsen voimallista lievitystä itselleni enkä näe\ntätä parempaa... Siis tänä iltana teen rynnäkön Klotildan luona...\nkahden kuukauden kuluttua minä hänet ryöstän ja taistelen hänen\npuolisonsa kanssa, jonka minä murhaan... Huhu siitä toivoakseni tulee\nneiti de Férias'inkin hurskaille korville... Tuletko kanssani?\n\n-- Raoul, Gandrax sanoi, ja hänen äänensä ilmaisi kummallista\nliikutusta, jos olet ystäväni ja jos tahdot sellaisena pysyä, niin älä\ntee siten!\n\n-- Minä vannon, että niin teen! Ei mitään siveyssaarnoja nyt! Louis,\nnyt ei niille ole sopiva aika!... sinun vakuutuksesi ovat turhia!...\nMinä kärsin kuin kirottu ihminen... Ja minkä tähden? Sentähden että\nolen uneksinut taivasta sydämeni puhtaimmasta pohjasta! Ei! minä en\nsano mitään... en sanaakaan! Minä tahdon olla rouva de Val-Chesnay'n\nrakastelija... tai kenen taas tahtoisinkaan... ja eihän ole mitään\nsyytä maailmassa... ei maassa eikä taivaassa... mikä saattaisi minua\nestää sitä tekemästä.\n\n-- Toivoakseni on yksi, Gandrax sanoi, ja se on se, että minä rakastan\nrouva de Val-Chesnay'ta.\n\n-- Sinä! sinä rakastat... rakastat häntä!\n\nRaoul oli pysähtynyt hänen eteensä ja katseli häntä jonkinlaisen kauhun\nvaltaamana; sitten hän sanoi tyynesti:\n\n-- Se on totta. Siinä on syy... ja ainoa!... Rakasta häntä sitten;...\nmutta minä surkuttelen sinua!\n\nGandrax ei vastannut mitään; hän astui muutaman askeleen atelieerissa,\nojensi kätensä kreiville ja lähti.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\n1.\n\nPalaus Férias'iin.\n\n\nJoll'emme ole unhottaneet sitä ahdistavaa tuskaa, joka vaivasi\nSibyllaa hänen istuessansa rouva de Guy-Ferrand'in pöytään, niin\non aivan ymmärrettävää, millä innolla ja kuinka suureksi sydämensä\nlohdutukseksi hän oli kuunnellut Raoul'in puhetta ihmisen henkisyyttä\nkoskevan kysymyksen johdosta, joka oli tullut keskustelun aineeksi. Se\nhiukan epämääräinen, mutta innokas uskonnollinen tunteellisuus, joka\nhehkui kreivin sanoista, ei saattanut herättää niin hurskaassa ja niin\npuhtaassa sydämessä, kuin neiti de Férias'illa oli, muuta vakuutusta,\nkuin että hän oli uskovainen sielu, joka enintään oli vaan lyönyt\nlaimin hurskauden käytännöllisen puolen, vaan jonka helposti saattoi\nsiihenkin jälleen suostuttaa. Tästä hetkestä saakka olivat nuoren tytön\nhuolet hälvenneet, ja hän näki onnellisen rakkautensa ja onnellisen\ntulevaisuutensa temppelin kohoavan kirkasta sinitaivasta kohti. Se\nJumalata pilkkaava uskontunnustus, joka hetkeä myöhemmin lähti kreivin\nhuulilta, oli hänelle siis niinkuin ukkosen räjähdys, joka puhkeaa\nmitä selkeimmän taivaan puhtaalla kannella. Tämä ainoa sana avasi\näkkiä hänen ja sen miehen välille, jota hän rakasti, kuilun, jonka yli\nhän oli vannonut olla koskaan menemättä. Hän ei voinut kestää tämän\nonnettomuuden ankaruutta ja hän pyörtyi.\n\nKun hän jälleen tointui eräässä sivuhuoneessa, mihin hänet oli\nkannettu, niin hän huomasi heti ensi silmäyksellänsä rauenneen onnensa\nrauniot ja hän olisi tahtonut sulkea ijäksi silmänsä. Kuitenkaan ei\nhänen huuliltaan kuultu valitusta eikä hänen silmissään nähty kyyneltä.\nJäätyänsä yksiksensä isovanhempiensa ja ystävänsä Blanchen seuraan,\nhän sanoi lyhyesti ja yksinkertaisesti, ett'eivät hänen periaatteensa\nensinkään suvainneet hänen mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli\naivan vieras sekä siveelliselle että uskonnolliselle uskolle, ja että\nhän rukoili, ett'ei hänelle sen enempää puhuttaisi avioliitosta,\njohon hän kaiken muun puolesta kyllä olisi suostunut. Hän ilmaisi\nsen toiveen, että hän saisi heti seuraavana päivänä lähteä hakemaan\nunhotusta suruillensa Férias'in yksinäisyyteen.\n\nTultuansa kotiin, hän sai kuulla kylläkin ankaran nuhdesaarnan\niso-isältänsä, joka kutsui hänen käytöstänsä ahdasmieliseksi ja\nlapsemaiseksi ulkokultaisuudeksi, lisäten että se muuten varsin hyvin\nsopii vanhalle piialle, joksi neiti de Férias'ikin muka auttamattomasti\ntulee naurettavien vaatimuksiensa tähden.\n\nSibylla vastasi hänelle tyynesti ja kunnioittavaisesti, että hän piti\nvanhan piian tilaa parempana kuin petetyn ja onnettoman vaimon, ja\nmuutaman päiväisen epätoivon parempana kuin koko ikäisen surun.\n\nHra de Vergnes suuttui uudestansa hänen sanojensa johdosta:\n\n-- Hittoko on teille sanonut, että hän pettää teidät? Mitä! siinä on\nkohtelias, tunnettu mies, joka on niin hyvä, että hän tuntee teitä\nkohtaan mieletöntä rakkautta, ja teidän ensi ajatuksenne on, että\nhän pettää teidät... että hän tekee teidät onnettomaksi!... Se on\nmieletöntä ja järjetöntä!\n\nHän vastasi yhtä lujasti, että rakkaus, jota ei ole puhdistanut\nsiveellinen ja uskon siunaama mielipide, ei saattanut olla muuta kuin\njonkinlaista tavallista haaveksimista, jonka esineenä hän ei tahtonut\npäivääkään olla ja jolle hän ei tahtonut uhrata tulevaisuutensa onnea.\nTähän kreivi de Vergnes, hiukan hämmästyneenä ja neuvottomana, vastasi\nlempeämmin:\n\n-- Lapsi raukkani, se on varsin oikein; mutta siinä tapauksessa pitää\nmennä naimisiin hyvän Jumalan kanssa; vaan älkäämme siitä enää puhuko!\n\nSibyllalla oli miss O'Neil'issa ymmärtäväisempi ja hellempi ystävä.\nIrlannitar oli kokonaan määrännyt elämänsä oppilaansa elämälle:\nsaattaapa sanoa, että hän oli ottanut osaa hänen rakkauteensakin hra de\nChalys'ia kohtaan; hän otti myöskin osaa hänen pettymyksensä tuottamiin\nsuruihin. Ollen peloissansa sen alakuloisen ja hillityn mielialan\ntähden, jolla nuori tyttö koetti suruansa peittää, hän kehoitti\nitsekin häntä lähtemään Pariisista jo huomenna ja käytti osan yöstä\nvoittaaksensa sen vastarinnan, mitä hra ja rouva de Vergnes luulivat\ntarvitsevansa tehdä tämän äkkipikaisen lähdön johdosta.\n\nTänä yönä ei Sibylla nukkunut hetkeäkään: hänen kuoleman iskun saaneen\nrakkautensa kaikki kuvat, kaikki unelmat ja kaikki suloiset hetket\nväikkyivät hänen mielessänsä julman selvinä ja pysyväisinä. Tämä\nrakkaus, joka maailman silmissä oli kestänyt vasta muutamia päiviä,\noli jo hänen lapsuudessansa saanut alkunsa de Férias'in kallion\nluona ja oli ollut hänen sydämensä ensi unelmia; hän oli tuntenut\nsen salaista liekkiä koko nuoruutensa ijän; se näytti tekevän hänen\nelämänsä elämäksi ja kadotessansa se näytti jättävän vaan tyhjyyttä\nja mitättömyyttä. Hänen ollessaan tässä ajatustensa kuumeessa, hra de\nChalys'in olento ja karakteeri tuntuivat hänestä näkyvän kummallisessa,\npelottavassa ja jopa inhottavassakin valossa: niin suuret, loistavat\nja jalot luonnonlahjat, jotka vihollisina palasivat alkuperäistä\npyhää lähdettänsä vastaan, saattoivat Sibyllan hurskauden raivoon;\nintohimojen kohtuuttomuudella hän luki Raoul'ille rikoksiksi hänen\nviattomimmatkin taipumuksensa, jopa hänen hyveensäkin. Hänen vilkas\ntaiteilijan mielikuvituksensa, hänen ylevät harrastuksensa ja hänen\nintonsa näyttivät hänestä ainoastaan häpeällisen ja valheellisen\nkaunopuheliaisuuden teeskentelemiseltä; hänen teki mieli luulla, että\nkreivi oli käytöksellänsä häntä kohtaan sopimattomasti teeskennellyt,\npitäen sitä hauskana pilana, ja ollut olevinansa hänen silmissään\nvalistunut ihminen osottaaksensa sitten yht'äkkiä tämän säteilevän\nmaskin alta valistumattomuutensa arvet. -- Vaikein tämän nuoren tytön\nkärsittävistä, joka oli tottunut iloitsemaan tahtonsa lujuudesta ja\njoka ensi kerran vapisi intohimon valtaamana, oli se, että hän tunsi\nsydämensä itsevaltiaana herrana yhä vieläkin olevan sen miehen, jota\nhänen järkensä, hänen uskonsa ja hänen ylpeytensä tällä tavoin kirosi.\n\nHän lähti seuraavana aamuna. Hänen hyljätyn isoäitinsä jäähyväiset\neivät saattaneet edes kyyneltä hänen silmäänsä. Koko matkan hän\noli samassa, kylmässä ja välinpitämättömässä mielentilassa. Hän\nsaapui samana iltana Férias'iin, missä markiisi ja markiisitar häntä\ntervehtivät levottomuuden sekaisella liikutuksella ja ihastuksella.\nHän sanoi heille nauraen, että häntä oli kohdannut suru, onnettomuus,\njonka oli tuottanut ainoastaan hänen unelmainsa raukeaminen, ja että\nhän nyt tuli heidän syliinsä lohduttamaan siitä itseänsä. Hän pyysi\nsaada jättää tarkemman kertomuksen miss O'Neil'in huoleksi. Sill'aikaa\nkun hänen huonettansa, kiireisesti pantiin kuntoon; hän tutustui\njonkinlaisella kuumeen tapaisella iloisuudella esineitten ja ihmisten\nkanssa, jotka kuuluivat Férias'in pieneen, kodikkaasen maailmaan;\nsitten hän, sanoen väsymystä syyksi, tarjosi tyynesti otsaansa\nisovanhempiensa suudeltavaksi ja vetäytyi huoneesensa.\n\nSibyllan kasvojen muutos, hänen jäinen kylmyytensä, hänen omituinen\npuhetapansa olivat yhä enemmän ja enemmän hämmästyttäneet hra ja rouva\nde Férias'ia. Kun he olivat jääneet yksiksensä miss O'Neil'in kanssa,\nkyselivät he häneltä asian syytä, silmissä tuskallinen uteliaisuus.\nIrlannitar parka tarttui heidän käsiinsä, ja samalla kun hän sanoi,\nettä se on vähäpätöistä, ett'ei se ollut mitään, hän alkoi katkerasti\nitkeä, ja molemmat vanhukset alkoivat hekin itkeä. Kun hän oli kylliksi\nrauhoittunut kertoaksensa heille Sibyllan ja kreivi de Chalys'in\nlyhyt-ikäisen rakkauden ja mainitaksensa sitä rohkeutta, jolla Sibylla\noli luopunut onnestansa mielipiteensä ja omantuntonsa tähden, hra de\nFérias kohotti silmänsä kohti taivasta ja sanoi:\n\n-- Lapsi raukka! Sitä aavistinkin... Aina vaan tuo täydellisyyden\nunelma!... tuo joutsen!\n\nSeuraavana päivänä he osottivat Sibyllalle osan-ottoa hänen suruihinsa\nainoastansa suuremmalla lempeydellänsä ja hyvyydellänsä. Hän näytti\nitsekin ymmärtävän heidän tarkotuksensa eikä kertonut mitään surunsa\nsyystä. Tämä hänen murheensa tuli kuitenkin ilmi hänen omituisen\nkäytöksensä kautta, joka suuresti levotuutti hra de Férias'ia. Hän\nosotti useimmiten alakuloista välinpitämättömyyttä, jota ajoittain\nkeskeyttivät hänen työläät iloisuuden ponnistuksensa. Sibylla itsekin\nihmetteli, että hän saattoi kuivin silmin katsella niitä paikkoja ja\nsellaisia näkyjä, joitten pieninkin erityiskohta oli hänen Pariisissa\nollessansa hänen muistelujansa ihastuttanut. Hänen silmänsä, jotka\nolivat uponneet kokonaan katselemaan hänen sisällisiä näköalojansa,\neivät kiinnittäneet ensinkään huomiotansa ulkomaailman tapauksiin.\nHänen jalkainsa kopina ja hänen äänensä sointu kaikuivat kummallisilta\nhänen korviinsa, ikäänkuin hän olisi ollut yksinänsä tavattoman\nsuuressa kirkossa tai ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento\nnukuksiin lumotun kansan keskellä. Tätä sisällisen elämän liiallista\nponnistusta, joka on ihmiselle omituinen sielun ollessa suurissa\ntuskissa, ei saattanut tavallinen ihmisruumis murtumatta kestää.\nHra de Férias tiesi sen varsin hyvin. \"Rukoilkaamme Jumalaa, että\nhän antaisi hänen itkeä!\" hän sanoi markiisittarelle; mutta turhaan\nkoitettiin kaikkia keinoja, jotka näyttivät olevan mitä paraiten\nomiansa tunteellisuutta herättämään. Huolettoman hajamielisyyden\nvaltaamana hän käyskenteli niillä paikoilla, jotka ennen olivat\nolleet hänelle rakkaimpia; Férias'in puutarhat ja kasvi-istutukset,\nhänelle lapsuudesta niin rakkaat metsät, merenrannikko, missä hän\njälleen oli tullut uskon helmoihin, hautausmaa, ja nuo kaksi valkoista\npatsasta, joista hän oli oppinut lukemaan, eivät ne eikä mikään\nsaattanut häntä nimeksikään liikuttaa. Muutamaa päivää myöhemmin hänen\ntultuansa hänet vietiin pappilaan, missä abbotti Renaud yhä vielä\nvietti erakkoelämätänsä: vanhan papin innokas syleilykään ei saattanut\nsulattaa hänen järkähtämätöintä kylmyyttänsä.\n\nSaman päivän aamuna oli markiisittaren päähän juolahtanut omituinen\naatos. Hänen käskystänsä eräs palvelijoista oli salaa lähtenyt Jacques\nFéray'n luo hänen kaukana meren rannalla olevaan yksinäiseen kojuunsa\nilmoittamaan hänelle, että Sibylla oli palannut linnaan. Sibylla näytti\ntodella hämärästi muistelevan Jacques Féray'ta, jota hän ainoastaan\nsivumennen oli kysynyt; mutta markiisitar, vaikk'ei hän odottanutkaan\nkeksinnöstänsä mitään ihmeellisiä seurauksia, ei kuitenkaan tahtonut\nmitään lyödä laimin. Jacques Féray osotti rouva de Férias'in sanomalle\nsuurta epätietoisuutta; palvelija, joka sen hänelle toi, saattoi töin\ntuskin pikaisella pakenemisella välttää sitä väkivaltaista kohtelua,\njolla hullu uhkasi maksaa hänen sanansaattajatoimensa. Tämän mies-paran\näkäisyys oli selvä; aina siitä saakka, kun Sibylla oli lähtenyt, seudun\npahan-ilkisillä veijareilla oli ollut tavallisena kujeena se, että he\nilmoittivat hänelle tuon nuoren tytön palanneen, jota kohtaan hän tunsi\ninnokasta myötätuntoisuutta. Häntä oli tällä tavalla petetty varmaankin\nparikymmentä kertaa; mutta vaikka hän oli jo aikaa tullut siihen\nvakuutukseen, että ne olivat hänen tyhmyydellensä viritettyjä pauloja,\nniin hän ei kuitenkaan jättänyt menemättä linnaan erhetyksestänsä\nvarmaa tietoa hankkimaan. Hänen aivojensa sekanaisissa sokkeloissa\nliikkui tänäänkin hänen säännöllinen mietelmäsarjansa, ja ajatellen\nitseksensä, että hänelle ihan varmaan oli valehdeltu, että neiti de\nFérias ei ollut tullut ja että se oli mahdotointa ja järjetöintä, hän\nkulki metsien läpi Férias'iin päin, poimien esikkoja ja metsäorvokkia,\njoista hän sitoi suuren kukkavihkon. De Férias'in perhe palasi\nvaunuilla pappilassa käynniltänsä, kun markiisitar huomasi hullun\nFéray'n, joka hyppäsi erään ojan penkereltä tielle.\n\n-- Minä pyydän sinua, lapseni, hän sanoi Sibyllalle, ett'et näytä\nitseäsi hänelle.\n\nSitten hän pisti päänsä vaunujen ovesta, käski pysäyttämään hevoset ja\nkutsui Jacquesin luoksensa. Jacques lähestyi hitain askelin, kukkavihko\nkädessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut nähdä vaunujen ikkunain lävitse, joissa auringon säteet\nkimaltelivat. -- Kenelle on tuo kaunis kukkavihko, Jacques? markiisitar\nkysyi.\n\nJacques katseli häntä vastaamatta ja pudistaen surullisesti päätänsä,\nikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Ei... eikö se olekaan totta?...\nSillä välin hän oli jo ehtinyt parin askeleen päähän vaunujen ovelta,\nja vaikka Sibylla yhä vielä oli piilossa, jokin kummallinen vaisto\nnäytti hänelle ilmaisevan hänen läsnäolonsa: jonkinlainen kylmä väre\nnäytti liikuttavan hänen ryysyjänsä, ja hänen vaunujen oveen päin\nkäännetyt kasvonsa selkenivät.\n\n-- Katso häntä, sanoi markiisitar Sibyllalle.\n\nNuori tyttö näyttäytyi hänelle silloin, nyykäytti hänelle hymyillen\npäätänsä. Jacques Féray avasi tämän nähdessänsä suunsa, ikäänkuin\nhän olisi aikonut huudahtaa; mutta hän ei saanut ääntä. Hän teki\nliikkeen tahtoen antaa kukkavihkoa Sibyllalle, mutta se putosi hänen\nkädestänsä. Hän lankesi itsekin voimatoinna polvillensa, ja samalla\nkun hänen sanomatointa ihastusta ilmaisevat silmänsä olivat Sibyllaan\nkiinnitetyt, kyyneleitä, niinkuin raju-ilman sadepisaroita, alkoi\nvieriä hänen laihoille poskillensa ja putoilla hiekkaiselle tielle.\nTämä näky, tämä odottamatoin tapaus liikutti kovasti Sibyllaa. Hän\nviittasi antamaan kukkavihkoa hänelle.\n\n-- Kiitos, Jacques, hän mumisi, koettaen vielä hymyillä; mutta hänen\nhymyilynsä hukkui kyyneltulvaan. Hän heittäytyi takaisin vaunuihin,\nkätki kasvonsa kukkavihkoon ja painoi kädellänsä sydäntänsä vastaan,\njoka pani hänen rintansa kohoilemaan.\n\nTämä mielialan muutos oli hänelle terveellinen. Hänen kasvojensa synkkä\nsurullisuus lieveni, ja tästä hetkestä alkaen hän rupesi osottamaan\nomaa perhettänsä ja vanhoja naapureja kohtaan entistä sydämellistä\nystävällisyyttänsä, jossa kuitenkin ilmaantui enemmän vakavuutta\nkuin muinoin. Hän rupesi jälleen joka päivä käymään lapsuutensa ja\nnuoruutensa lempipaikoilla, ja vaikka nämät toivioretket hänessä\nherättivätkin salaista mielikarvautta, niin herättivät ne myöskin yhtä\npaljon iloa. Mielikuvitus parantaa itse tekemänsä haavat niinkuin\ntuon kreikkalaisen uroon taikakeihäs. Ne, joilla tämä lahja on\ntavallista suurempi, saavat tuntea katkerinta surua, mutta myöskin\nsuloisinta lohdutusta, kuin muut. Fériasin yksinäisyys, perhe-elämän\nluostarimainen yksitoikkoisuus, ja se surumielisyys, joka vallitsi\nmetsien helmoissa, autioilla rannoilla ja meren salaperäisessä\njuhlallisuudessa, kaikki ympärillänsä hengitti jonkinlaista vakavaa\nsopusointuisuutta, joka vähitellen sulostutti hänen surullisuuttansa ja\nteki sen hänestä runolliseksikin.\n\nYlempänä oli kuitenkin hänen lohdutuksensa lähde. Jumala, jota hän ei\nollut tahtonut pettää, ei myöskään pettänyt häntä: uskollisuudella\nHän palkitsi Sibyllan uskollisuuden. Uskovaisilla ihmisillä saattaa\nolla surua äärettömän paljon, mutta epätoivoon he eivät joudu.\nPettyköötpä he vaan niissä onnen toiveissa, joita jokainen kuolevainen\nuneksii, niin vaan huomiseksi ne jäävät täyttämättä; mitä maailma\nheiltä kieltää, sen toivo heille aina lupaa. -- Neiti de Férias\noli lankeamatta kantanut koetuksensa raskaan taakan: vähäisestä\nkokemuksestansa huolimatta hän oli oppinut tuomitsemaan maailmata,\naikaansa ja ennen kaikkia omaa itsensä; hän tiesi jo kuinka korkealla\nhänen sydämensä oli eikä hän tahtonut tiellänsä toistamiseen kohdata\nmiestä, joka sen ansaitsisi omaksensa. Unohtamatta Raoul'in vikoja hän\nkuitenkin piti oikeassa arvossa hänen loistavia luonnonlahjojansa,\nhänen neronsa etevyyttä ja hänen olentonsa harvinaista mahtavuutta:\nRaoul oli hänet syvästi hurmannut. Sibylla käsitti, että se onneton\nrakkaus, joka tosin niin vähäksi aikaa, mutta niin täydellisesti oli\ntoteuttanut hänen mielikuvituksensa ja hänen sydämensä kaikki toiveet,\nvarmaan tuli olemaan hänen elämänsä ainoa. Raoul'in hyljätessänsä\nSibylla tiesi samalla hylkäävänsä koko vaimon kutsumuksensa tässä\nmaailmassa, ja löytämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka levisi hänen\nnuoruutensa eteen, tarvittiin koko hänen innokas uskonsa, hänen\nkaksinkertainen hurskautensa, hänen ijankaikkiset toiveensa ja itse\nJumalakin. Ne tarvittiin, mutta ne täyttivätkin sen, ja hänen päivä\npäivältä huojenneet ja vähemmän katkerat kyynelensä, hänen lujentunut\nja kirkastunut sielunsa ja melkein onnelliset tunteensa olivat hänelle\ntodistuksena siitä, että hänen rukouksensa olivat kuullut ja hänen\nuhrinsa olleet otolliset.\n\nVaikka hän alussa oli innokkaasti halunnut luostariin, niin hän hylkäsi\nkuitenkin sen ajatuksen, sillä hän ei tahtonut saattaa epätoivoon\nvanhain isovanhempainsa sydäntä muka omaansa lohduttaakseen. Mutta\nvaikka hän jäikin maailmaan, niin hänen elämänsä sai kuitenkin\nuskonnollisen, jopa hiukan mystillisenkin värin, jossa selvään\nilmaantui hänen romantillinen mielenlaatunsa. Oli totta, niinkuin\nhän itsekin eräänä päivänä sanoi miss O'Neil'ille jonkinlaisella\nsurumielisellä iloisuudella, joka vähitellen oli käynyt hänen\npuhetapansa omituisuudeksi, että vaikk'ei hänen elämästään saattanut\nromaania kirjoittaa, niin saattoi siitä kirjoittaa legendan; vaikk'ei\nhän saanutkaan elää onnellisena, niin hän kuitenkin koetti kuolla\nhurskaana: hän tahtoi kerran lahjoittaa isäinsä tilukset nunnakunnalle,\njonka perustajatar, ehkäpä suojeluspyhäkin hän oli oleva, iltaisin\npalaisi silloin hänen varjonsa noihin synkkiin metsihin ja peloittaisi\nvalkovaatteisia nuoria noviiseja.\n\nJoka päivä hän Renaud abbotin seurassa harjotti itseänsä ihmisrakkauden\ntäyttämisen ankarimmissakin vaatimuksissa: hänen kanssansa hän\nkävi katsomassa köyhiä, sairaita, jopa kuolevaisiakin. Omituiselta\nnäytti, kun tämä nuori tyttö ilmaantui koko kauneutensa loistossa ja\nvielä kaiken maallisen komeuden hienontamana näihin surun ja tuonen\nmajoihin; sillä salaisesta heikkoudesta, joka saattoi hänen isoisänsä\nhymyilemään, neiti de Férias piti huolta omasta ulkomuodostansa, joka\nseikka samalla kertaa muistutti maailmasta huolivaa ja sukuperästään\npitävää naista. -- Kun hän taas eräänä päivänä ratsain palasi eräältä\nlaupeuden-retkeltänsä, erään harmaapään palvelijan häntä seuratessa\nkolmenkymmenen askeleen päässä, niin hra de Férias sanoi, ihmetellen\npoikansa tyttären aamu-auringon valaisemaa ylhäistä ja hienoa\nryhtiä, hänen viehkeätä ja ylpeätä suloansa ja hänen ihastuttavaa\nmajesteetillisuuttansa:\n\n-- Kas vaan, sydänkäpyseni, ketä tahdot täällä miellyttää? Ethän vaan\ntahtone kääntää nurin köyhien ja minun päätäni?... Ja nöyryys, kunne se\non joutunut, lemmittyni?\n\nSibylla ei voinut itsekään pidättäidä hymyilemästä ja kun hänen\niso-isänsä oli sulkenut hänet syliinsä, niin hän sanoi:\n\n-- Se on totta, se on minun heikko puoleni, sen tiedän hyvin kyllä;\nmutta mitäs siitä? minä pidän itsestäni sellaisena!... Kun tällaisena\nkatselen itseäni lammikkonne kuvastimesta tai maantien ojain vedestä,\nniin kuvailen mielessäni olevani pieni, ylhäinen prinsessa, joka on\nonneton ja osanottoa herättävä. Se tuntuu niin suloiselta!...\n\nHra de Férias suostui muuten ystävällisellä mielihyvällä kaikkiin\nniihin tuumiin, joka hurskauden kiivas into Sibyllassa synnytti. Hänen\nkukkaronsa oli Sibyllan täysin käsin käytettävänä ja hän oli ylen\nonnellinen voidessansa tällä hinnalla ostaa lepoa tälle rakkaalle\nolennolle. Vaikka hän vihasikin melua ja epäjärjestystä, niin hän kärsi\nkuitenkin valittamatta sitä kerjäläisten, rampain ja kaikenlaisten\nkulkijain tulvaa, jonka Sibyllan armeliaisuudesta levinnyt huhu tuotti\nFérias'iin kymmenen penikulman päästä ympäristöstä, ja oli tyytyväinen\niloisesti huomauttaessansa, että hänen linnansa oli muuttunut ihmeitten\npaikaksi.\n\nYhtä huolellisesti hän auttoi Sibyllaa, kun tämä yksissä neuvoin\nkirkkoherran ja miss O'Neil'in kanssa puuhasi Férias'in kirkon\nulkopuolista korjausta sekä sisäpuolista kaunistamista. Puhtahin\nkauneuden-tunto vallitsi muuten näissä kaunistuksissa, jotka lisäsivät\nkirkonmenon juhlallisuutta. Ei saata aavistaakaan sitä sydämellistä\nihastusta, joka valtasi vanhan kirkkoherran hänen nähdessään ikäänkuin\nihmeen kautta uudestaan muodostuvan sen pienen kirkon, joka oli ollut\nhänen kotinsa, hänen isänmaansa, koko hänen maailmansa. Kun hän ensi\nkerran astui kauniisti veistettyyn tammiseen saarnastuoliin, sen sijaan\nettä hän ennen oli saarnannut vanhasta ammeesta, ja kun hän näki tästä\nylhäisestä paikasta kirkkonsa uutena ja loistavana, näki kauniit taulut\njotka koristivat pylväitä, göötiläisen kynttiläruunun, joka riippui\nlaesta, kuorin komeat vuorilaudat, alttaria ympäröivät matot ja sen\nhämärän valon, jota komeat maalatut ikkunat loivat tähän juhlalliseen\nkokoukseen, niin hän puhkesi kyyneleihin hämmästyneen seurakuntansa\nedessä.\n\n-- Luulin, hän sanoi, olevani pyh. Pietarin kirkossa Roomassa.\n\nSibylla toimitti hänelle vielä enemmänkin ihastuksen aihetta. Neljä\nraskaita vankkuria vetävää, väkevätä hevosta toivat eräänä aamuna\npappilaan mahdottoman suuren arkun, jossa oli pieniä kirkkoja varten\nsovitetut urut. Abbotti Renaud riisui heti, ilosta hurmaantuneena,\nkauhtanansa yltänsä ja koko päivän hän johti innokkaasti urkujen\npurkamista. Soittokone vietiin yläpuoleen kirkon laiva-nimistä osaa\nja seuraavana sunnuntaina, ensin salaa harjoiteltuansa, neiti de\nFérias meni punastuen istumaan koskettimien eteen ja antoi alhaisten,\nsilminnähtävästi ihastuneitten kuulijainsa ihmetellä harvinaisten\nlahjainsa etevyyttä. Hän otti tavaksensa joka sunnuntaina toimittaa\ntätä hurskasta tehtävää. Se synnytit kansassa kiitollisuuden sekaista\niloa. Kun urkujen ihanat sävelet pyhän savun kanssa kohosivat kohti\npienen kirkon kupukattoa, ja kun tuon nuoren tytön kirkkaat vakavat\nkasvot näkyivät sopusoinnun ja suloisten tuoksujen synnyttämien pilvien\nraosta, niin paatuneimpaankin sydämeen tunkeusi heikko lohdutuksen,\nkauneuden ja taivaallisen sulouden tunne.\n\nNeiti de Férias'illa oli samaan aikaan toinenkin tuuma, joka tuotti\nsittemmin arveluttavampia seurauksia. Kiintyen yhä enemmän ja enemmän\ntoimeensa, josta hän ei ensinkään toivonut mitään uskonnollista ansiota\nja jota hän piti vaan viattomana taiteellisena huvituksena, hän oli\nsaanut päähänsä koristaa kotipitäjänsä kirkkoa freskomaalauksilla. Kun\nhän arasti ilmoitti tämän uuden aikomuksensa iso-isällensä, niin alkoi\ntuo kunnon vanhus nauraa.\n\n-- Freskomaalauksilla! hän sanoi, olkoon menneeksi: minä suostun\nfreskomaalauksiin;... mutta meidän on muistaminen, että Paktolus\nei virtaa puistoni lävitse... Minä en tiedä, kuinka kalliita\nfreskomaalaukset ovat... Tyydytkö kenties kolmeen tai neljääntuhanteen\nfranciin?\n\n-- Siinä ei ole likimainkaan kylliksi, Sibylla sanoi.\n\n-- No olkoon menneeksi sitten kahdeksan tuhatta, vaan ei enempää, sillä\npitää säästää myöskin mosaiikkilattian varaksi, jonka näen siintävän\ntaivaan rannalla.\n\nSibylla oli Férias'iin palaamisestansa saakka ollut alituisessa\nkirjevaihdossa Sauves'in nuoren herttuattaren kanssa, joka oli pysynyt\nhänen yhtä innokkaana ystävänänsä. Heidän kirjeissänsä ei milloinkaan\nmainittu kreivi de Chalys'in nimeä, mutta muuten tätä lukuun ottamatta\nheidän keskensä vallitsi täydellinen luottamus, ja Blanche toimitti\nhellällä innolla kaikki ystävättärensä pikku asiat. Sittenkuin\nSibylla oli saanut kahdeksan tuhatta franc'iansa, hän kirjoitti heti\nherttuattarelle, ilmoitti hänelle aikeensa, antoi hänelle tarkat tiedot\nkirkon koosta ja pyysi häntä etsimään jotakuta nuorta taiteilijaa,\njolla ei vielä ollut muuta kuin lahjainsa rikkaus ja joka piti hra de\nFérias'in tarjousta hyvänä kauppana.\n\nBlanche oli asunut noin kuukauden ajan Sauves'in linnassa, kun hän\nsai Sibyllan kirjeen; hetkisen sitä mietittyänsä hänen mieleensä\njuolahti naisellinen ajatus, joka saattoi hänet hymyilemään: hän asetti\nkirjeen kirjekuoreen, lisäsi siihen itse pari riviä ja lähetti sen\nsitten kreivi Chalys'ille, joka oli hänkin asettunut kesäksi asumaan\nFontainebleau'hon, missä hän eli sangen yksinänsä. Ihastuen Raoul otti\nvastaan herttuattaren kirjeen, joka sisälsi seuraavat sanat:\n\n    \"Serkkuni tämän asian, jota minulta tässä vaaditaan, tunnette te\n    paremmin kuin minä. Heti kun olette löytäneet tuon nuoren miehen,\n    ilmoittakaa se minulle.\n\n                                                      Blanche.\"\n\nKahden päivän kuluttua Blanche sai herttualta seuraavan vastauksen:\n\n    \"Serkkuni.\n\n    Tuo nuori mies on löydetty, hän lähtee ennen kahden viikon\n    kuluttua. Sanokaa, että muurit, saviruukki ja kaikki mikä ei\n    ole maalarin tehtäviä, laitetaan kuntoon. Liitän tähän asiata\n    koskevia selityksiä. -- Kunnioituksella.\n\n                                                      Raoul.\"\n\nSibylla ei ollut odottanut näitä neuvoja ja ne selitykset,\njotka Blanche hänelle lähetti salaten niitten alkuperän, olivat\nvarsin turhat. Kärsimättömän intonsa kiihoittamana hän oli jo\npiiri-arkkitehdin avulla toimittanut valmistustyöt kirkossa. Ne olivat\njo täydellisesti päätetyt ja muurit odottivat vaan maalarin harjaa,\nkun eräänä kauniina kesäkuun iltana abbotti Renaud kuuli vaunujen\npysähtyvän puutarhansa portille; melkein samassa noin kolmenkymmenen\nvuotias, komeassa matkapuvussa oleva mies, jonka kasvot olivat\ntuntuvasti kalpeat, astui häntä kohti ja tervehti häntä ylhäisen\nkohteliaasti:\n\n-- Herra Fériasin kirkkoherrako? hän kysyi.\n\n-- Niin, herra.\n\n-- Te odotatte maalaria kirkkoonne, herra?\n\n-- Niin herra, kirkkoherra sammalsi joutuen hiukan hämillensä vieraan\nhienosta ulkomuodosta ja hiukan halveksivasta äänestä; me odotamme\nnuorta maalaria, nuorta taiteilijaa Pariisista.\n\n-- Nuoruuden kukoistus, toinen vastasi kylmästi hymyillen, ei\nluullakseni ole välttämätöin ehto... No niin, herra, se olen minä!\n\n\n\n\nII.\n\nRaoul pappilassa.\n\n\nHra de Chalys oli viettänyt kaksi katkerata kuukautta. Muulloin hänen\nsurullisuutensa olisi saanut lohdutusta Gandrax'in ystävyydestä ja\nsiveellisestä lujuudesta; mutta Gandrax oli nykyään vaipunut yhteen\nniistä hurjista intohimoista, joihin useinkin näkee keski-ikäisen\nmiehen sydämen syttyvän etenkin jos siinä vielä tykyttää sellaista\nennen kokematon veri. Jättäen hänet kokonaan Klotildan haltuun. Raoul\nlähti äkkiä Pariisista. Sibyllan tavoin hänkin etsi yksinäisyyttä;\nmutta hän ei saavuttanut siitä samaa lohdutusta. Yksinäisyys tuntui\nhänestä tyhjältä kuin avaruus; hänen haavansa paranemisen asemasta\nvaan paheni. Työn huolta poistava vaikutus oli tehoton. Kymmeniä\nkertoja päivässä hän haluttomana heitti pensselinsä pois ja koitti\nsikarilla huumauttaa sydäntänsä raatelevat ajatukset. Aina hereillä\noleva Sibyllan muisto synnytti hänessä ajatusten ja tunteitten\nsekasorron, jossa intohimot, kaiho ja viha myrskyn tavoin sekaantuivat\ntoisiinsa. Tämän nuoren tytön rakkaudessa, heidän toivotussa\nyhdistyksessänsä ja siinä tulevaisuudessa, joka sen kautta hänelle\navautui, hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt toteutuvan yhden niistä\nrauhan, nuhteettomuuden ja siveellisen parantumisen unelmista,\njotka väliin niin tenhoavasti viettelevät häiriytyneitä ja itseensä\ntyytymättömiä sieluja. Ne syyt, joitten nimessä Sibylla oli murtanut\ntämän unelman ja jotka kreivi sangen vaillinaisesti tunsi, näyttivät\nhänestä poikamaisilta, kurjilta, jopa rikollisiltakin; ja hänen tämän\nkiihoituksen vallassa juuri riehuessansa neiti de Fériasin kuva\nilmaantui hänen silmiensä eteen omituisella suloudellansa varustettuna,\nsamalla kertaa ylevänä ja kirkkaana, puhtaana ja intohimoisena, ja\ntulisena virtasi veri hänen suonissansa: hän kirosi ja jumaloitsi\nsamalla kertaa tuota hurmaavaa ja julmaa lasta.\n\nHän sai serkkunsa Blanche'n kirjeen ollessaan tällaisessa\nraivostuneessa mielentilassa. Nuori herttuatar oli lähettänyt kirjeen\ntehdäkseen jonkinlaisen naisellisen kujeen eikä hän saattanut\nkäsittääkään sitä omituista tuumaa, jonka Raoul päätti tämän\nkirjeen johdosta panna toimeen. Hän ei vielä ollut lukenut loppuun,\nherttuattaren ilmoitusta sekä siihen liitettyä kirjettä, ennenkuin\nhänen päätöksensä jo oli tehty. Hän palasi paikalla Pariisiin,\ntoimitteli siellä parin viikon ajan kaikellaisia valmistuksia ja\ntutkimuksia ja lähti sitten Fériasiin tuhansien vastakkaisten\ntunteitten valtaamana, joihin useimmiten sekaantui jonkunlaista\npilkallista ja vahingoniloista epätoivoa.\n\nTämä hänen katkera mieli-alansa ilmaantui selvästi hänen puheessansa,\nkun hän ensin kohtasi abbotti Renaud'in; mutta hänen luonnollinen\nylevyytensä pääsi heti voitolle, kun hän katseli vanhuksen\nhyväntahtoisia ja arkoja kasvoja, ja hän osotti häntä kohtaan nyt\nkohteliasta ystävällisyyttä äskeistä ynseyttänsä korvataksensa. Mutta\nkirkkoherra parka hämmästyi vielä enemmän, kun tämä niin ylhäisen\nnäköinen vieras pyysi häntä ilmoittamaan hänelle kylässä jotakin\nravintolaa, missä hän töittensä aikana saisi asunnon ja ruo'an.\n\n-- Ravintolaa, herra?... Jumala nähköön!... Marianne, herra kysyy\nravintolaa.\n\n-- Jos herra tahtoo ravintolaa, Marianne sanoi, niin rakentakoon sen\nensiksi!\n\n-- No älähän nyt, Marianne!... Voi herra kulta, täällä lähiseudussa\nei ole muuta kuin huonoja kapakoita... Voi, kuinka en tätä tullut\najatelleeksikaan?... Mutta minä tahdon miettiä: Kyllähän meillä täällä\npappilassa, hyvä herra, on pieni kamari, tosin sangen yksinkertainen,\nmutta kuitenkin puhdas... Jos ehkä tahtoisitte asua siinä ja tyytyä\nminun jokapäiväiseen ravintooni?\n\n-- Mutta, herra kirkkoherra, pelkään olevani teille vaivaksi...\nKuitenkin olisin sangen mielissäni saadessani joka päivä kanssanne\nseurustella, ja jos aineelliselta kannalta katsoen, suostutte siihen\nkorvaukseen, että minä vaivaisillenne suoritan sen hyvän, jota mulle\nosotatte...\n\n-- Oh, herra!... Saanko kysyä nimeänne herra?\n\nNiin arvattava kuin tämä kysymys olikin, niin ei Raoul sitä kuitenkaan\nollut tullut ajatelleeksi. Valhe soti enimmän kaikista paheista hänen\nylpeätä luontoansa vastaan. Hän viivytteli, punastui ja ilmoitti, niin\nvähän kuin mahdollista valhetellaksensa, arvonimensä:\n\n-- Lecomte [Kreivi], hän sanoi.\n\n-- No niin, hyvä herra Lecomte, olkaa varma siitä ettei meillä\ntule olemaan vaikeuksia keskenämme... Pane kuntoon viheriä kamari,\nMarianne!... Mutta teidän on kenties nälkä, herra Lecomte?\n\n-- Niin on, herra kirkkoherra, minun on nälkä... Näette nyt, miten\ntulen teitä vaivaamaan... nyt minun jo on nälkä!\n\n-- Sitä parempi, sitä parempi, herra Lecomte! Marianne, laita huone\nsittemmin kuntoon... Tapa ensiksi yksi kana!\n\n-- Ei, minä pyydän, kirkkoherra, älkäämme tappako mitään... Onhan\nteillä munia, eikö niin? Minä pidän omeleteista ja minä olen varma,\nettä Marianne laittaa niitä mainion hyviä.\n\nVähäistä myöhemmin kreivi de Chalys oli istuutunut kirkkoherran pienen\npyöreän pöydän ääreen ja kehui Mariannen taitoa omelettien laitannossa.\nVähän kylmää lihaa, pullo vanhaa viiniä ja kuppi höyryävää kahvia\nolivat tämän aterian täydennyksenä, jonka kestäessä Raoul salaisen\nkuumeen kiihoittamana osotti iloista ja kohteliasta ystävällisyyttä ja\nvalloitti senkautta kokonaan abbotti Renaud'in sydämen, saattoipa itse\nMariannenkin ynseille kasvoille ilmaantumaan harvinaisen hymyn. Omasta\npuolestansa kreivi huomasi ystävyytensä vanhusta kohtaan yhä kasvavan,\nkun hän kuuli hänen tuontuostakin innokkaan rakkauden valtaamana\nmainitsevan Sibyllan nimeä; hartaaksi iloksensa hän huomasi isäntänsä\nmaalaisessa yksinkertaisuudessa ylevyyden ja arvokkaisuuden piirteitä,\njotka todistivat hänen ja neiti de Férias'in henkistä yhteyttä.\n\n-- Herra kirkkoherra, hän sanoi jättäen pöydän, me tulemme luullakseni\nolemaan hyvät ystävät, vai kuinka?\n\n-- Minun puolestani, hyvä herra, asia on jo varma.\n\n-- Mutta, herra kirkkoherra, minä en tahdo teitä pettää... minä en\nole... erittäin jumalinen!\n\n-- Entä sitten, herra Lecomte. Ei pyhä Paavalikaan teidän iällänne\nollut jumalisempi!\n\n-- Se on totta, herra kirkkoherra;... mutta ajat ovat muuttuneet... Ja\nsitten... sallitteko minun polttaa puutarhassanne, kirkkoherra?\n\n-- Puutarhassani, omassanne ja minun huoneessani, missä vaan tahdotte!\n\n-- Vaikka minun kyökissäni! lisäsi Marianne.\n\nYö oli tullut: kirkkaana kulki kuu taivaalla kulkuansa luoden\nhopeisia säteitänsä käytävien hiekalle, peittäen varjohon lehtimajat\nja levittäen lumivalkoisen hohteen pienen kirkon tornille, jonka\nkolmikulma kuvaantui läheisen rannikon korkeata mäenrinnettä vastaan.\nSill'aikaa kun Raoul poltti sikariansa ja katseli tätä suloista ja\ntyyntä näkyä, Marianne kutsui hiljaa abbotti Renaud'ia, joka seisoi\nvähän taempana.\n\n-- Kas niin, herra abbotti, minkälainen taitelija hän on?... Te olette\nminulle sanoneet: pieni nuoriherra?... Juuri kaunis pieni nuoriherra!\nKyllä hänellä jo on täydet hampaat, kyllä vaan!\n\n-- En ymmärrä sinua, tyttäreni; mutta minä kummastelen suuresti,\njoll'ei hän ole suuri taiteilija, vieläpä sangen suuri taiteilija!\n\n-- En tiedä, onko hän suuri taiteilija... mutta totta tosiaan hän on\nsangen miellyttävä mies... Minä kysyn teiltä hra abbotti, olenko minä\nniitä vaimoja, joita helposti saattaa ihastuttaa, olenko?\n\n-- No et, Marianne!\n\n-- No hyvä, hän on minut ihastuttanut!... Totta tosiaan, hän on sangen\nmiellyttävä mies... ja niin hyvin varustettu! Olen alkanut Pierre\nvanhuksen kanssa järjestellä hänen kapineitansa hänen kamarissansa...\nVoi, herra, miten huolellisesti järjestetyt ja miten hienot ne ovat!\nHänellä vasta on hyvää palttinaa, oikein ruhtinasten palttinaa!\n\n-- Hiljaa, Marianne! hän kutsuu minua.\n\nJa abbotti Renaud riensi Raoul'in luo, joka todella häntä kutsuikin.\n\n-- Minä pyydän anteeksi teiltä, herra kirkkoherra, mutta minä kuulen\nsoitantoa... Eiköhän sireeniä liene rannoillanne?... -- Kuulkaahan!\n\nHiukan aikaa kuunneltuansa kirkkoherra sanoi:\n\n-- Ah, todellakin, kirkossa soitetaan urkuja... se on neiti Sibylla\nhän käy muutamia kertoja viikolla harjottamassa niitä kappaleita,\njoita hän sunnuntaina soittaa... Minä olen iloissani, että hän on\ntullut tän'iltana... ja minä lähden heti ilmoittamaan hänelle teidän\nonnellisesti saapuneenne.\n\nRaoul pidätti häntä kädellänsä:\n\n-- Ei ei, minä pyydän teitä, kirkkoherra! älkää sanoko hänelle olevani\ntäällä! Minä soisin, ett'ei hän ennen saisi tietää tuloani, ennenkuin\nhän saattaa työstäni sen päättää... koska hän on siitä huvitettu...\nMinä toivon, että hän siten on suloisimmin siitä ihastuva... Minä\npyydän teiltä tätä, kirkkoherra!\n\n-- Hyvä, hyvä, niinkuin tahdotte, herra Lecomte; mutta on otettava\nhuomioon, että hän välttämättömästi tulee messuun sunnuntaina...\n\n-- Vai niin, tänään on maanantai;... sunnuntaiksi saan jo jotakin\nosapuille... Ja nyt, herra kirkkoherra, minä pyydän teiltä saada mennä\nkatselemaan vähän merta tuolta korkealta rannalta... Minä tulen heti\ntakaisin, herra kirkkoherra...\n\nRaoul poistui hidastuttaen askeleitansa; mutta tuskin hän oli päässyt\nulkopuolelle puutarhaa, kun hän kiiruhti kulkuansa ja alkoi nopeasti\nkiivetä sen mäen rinnettä, jonka juurella pappila oli. Päästyänsä\nmäen päälle, hän loi levottoman silmäyksen ympärillensä: rannikko oli\ntyhjä. Hän ryntäsi lähimmästä portista kalmistoon ja kuunnellen urkujen\näänen suuntaa hän lähestyi yhtä kirkon sivu-ikkunoista. Ikkuna oli\njotensakin matala ja hän pääsi, turvautuen muutamiin muurin rakoihin,\nlasien korkuudelle; mutta hänen silmänsä olivat tottuneet siihen\nhimmeään loistoon, joka silloin valaisi rannikkoa ja valtamerta, ja\nhänen oli ensin vaikea nähdä kirkossa vallitsevan suhteellisesti\nsuuremman hämäryyden läpi: hän ei erottanut muuta kuin kuorista\nriippuvan pyhän lampun valon ja muutaman kirkkaan valosäteen, jotka\nheijastivat ikkunasta laivan kivikuoruja vasten. Mutta yksi säde,\nmuuttuen yht'äkkiä, alkoi valaista urkujen sivuja ja Sibyllan pää\nilmaantui varjosta kuin kalpea haamu. Hänen painunut otsansa, hänen\nkumartunut asentonsa ilmaisivat liikuttavaa surumielisyyttä. Oli\nsilminnähtävää, että hän soitti itsepäästänsä: hän löi sormillansa\nkoskettimia epämääräisen innostuksen valtaamana, joka toisinaan kasvoi\nintohimon huudannaksi sitten jälleen sammuaksensa unelmien vienoihin\nsäveliin. Yht'äkkiä kun urkujen ääni juuri ilmaisi jotakin palavinta\nrukousta taikka mitä surullisinta kaihoa, hänen päänsä kohosi jälleen\nja hänen jännitetyt silmänsä tarkastelivat häntä vastapäätä olevaa\nikkunaa, josta Raoul häntä katseli. Maalaukset peittivät suurimman\nosan ikkunasta ja hän saattoi nähdä vaan epämääräisen haamun; hän veti\nkuitenkin kätensä äkkiä koskettimilta ja tuo nuori tyttö ojensihe\nhämmästyneenä aivan suoraksi, sill'aikaa kun urkujen ääni sammuen\nvaikeni. Raoul pudotti itsensä nopeasti alas kalmistoon. Hänen\nsydämensä tykytti hänen rinnassansa: hänen ensi ajatuksensa oli paeta\nkuin lapsi; hän hylkäsi sen kuitenkin ylpeästi ja odotti piiloutuen\nturvamuurien muodostamaan nurkkaan.\n\nTuokion kuluttua hän luuli kuulevansa, miten kirkon ovi suljettiin.\nMelkein samassa hän kuuli Sibyllan äänen muutaman askelen päästä\nitsestänsä:\n\n-- Oletko se sinä, Jacques? hän sanoi.\n\nKun hän ei saanut vastausta, nuori tyttö lisäsi tyynesti:\n\n-- Minä olen hupsu!\n\nRaoul kuuli, miten hän poistui. Jättämättä tukimuurin suojaavaa varjoa\nhän kurotti varovasti päätänsä ja saattoi nähdä neiti de Férias'in.\nHän poistui todella hitain ja epävarmoin askelin: hän piti toisessa\nkädessänsä hattuansa ja kannatti toisella pitkiä amatsoonihameitansa.\nTultuaan meren puolelta kalmistoa suojaavan pienen muurin luo hän\npysähtyi ja pani sulilla kaunistetun hatun päähänsä, sitten hän kiipesi\nerään soraläjän päälle, nousi sammaltuneelle muurille ja seisoi\nsiinä liikahtamatta, silmät luotuina avaruuteen ja ylevä ja tumma\nhaamunsa omituisesti kuvautuneena taivaan rannan ja meren muodostamaan\nkirkkaasen taustaan. Tuokion katseltuansa hän hyppäsi keveästi maahan\nja katosi. Raoul lähti piilostansa ja lähestyi hitaasti pientä muuria,\njoka oli ollut nuoren tytön astinlautana; hän tähysteli pitkin\nrannikkoa, vaan ei häntä nähnyt enää. Hän istuutui sitten muurille,\netsi hänen askeleittensa jälkiä, otti muutamia litistyneitä sammalia ja\npainoi ne huulillensa. Meren välkkyvä tasanko leveni hänen silmiensä\neteen himmentyen kauempana ja sulaen yhteen taivaan rannan kanssa, hän\nkatseli tuokion aikaa tätä näkyä.\n\n-- Mitä hän näki tuolta? hän jupisi. Jumalansa!... Jumalansa, joka ei\nkoskaan ole minun!\n\nKun hän palasi pappilaan, abotti Renaud ja Marianne hämmästyivät hänen\nlyhyestä ja äreästä puhetavastansa.\n\n-- Oikullista väkeä, nuo taiteilijat, kirkkoherra sanoi arasti vanhalle\npalvelijattarelleen.\n\n-- Pyh! minä viisi hänen oikuistaan, Marianne sanoi; sitten hän\nlisäsi kovemmalla äänellä: -- kuulkaa, nuori herra, herra Lecomte,\nälkää unohtako sammuttaa kynttiläänne... sitten kuin olette lukeneet\nrukouksenne tietysti!\n\n-- Neiti Marianne, Raoul vastasi kylmästi ylhäältä portailta, minä\ntottelen teitä... mitä kynttilään tulee tietysti!\n\nKun kreivi de Chalys heräsi seuraavana aamuna, aurinko tunkeutui\nikkunata ympäröivän viiniköynnöksen läpi ja verhosi väräjävällä\nmosaiikilla pienen kamarin vernissatun tiilikivilattian. Iloisuuden,\nrohkeuden ja toivon tunne levisi Raoul'in suoniin. Hän nousi nopeasti,\navasi ikkunan ja tervehti hymyillen abotti Renaud'ia, joka jo luki\nkäsikirjaansa viikunapuunsa varjossa. Vähäistä myöhemmin he molemmat\nlähtivät kirkkoon. He tapasivat siellä muutamia työmiehiä, joita\nkirkkoherra kiireimmiten oli hankkinut ja jotka kreivin johdolla\nalkoivat laittaa rakennustelineitä laivaan. Hän saattoi itse aloittaa\ntyönsä jo aamupäivällä, ja hänen pensselinsä ensi piirteet olivat\nniin varmat, että ne saattoivat kirkkoherran hämmästymään. Raoul\nlisäsi vielä vanhan papin ihastusta selittämällä hänelle työnsä\nyleisen suunnitelman: evangelisen kertomuksen ylevimmät kohdat\ntulisivat peittämään pylväitten rajoittaman osan katosta; holvitaivas,\ntäynnä pyhiä vertauksia, tulisi olemaan jonkinlaisena sivufreskojen\nsalaperäisenä selittäjänä ja yhdistymään kuhunkin niistä tummemmilla\ntai kirkkaimmilla väreillä, ollen sopusoinnussa niissä olevien eri\nkuvauksien kanssa. Holvin taustassa, kuorin sisällekäytävän kohdalla,\ntulisi Kristus voiton riemun ympäröimänä loistamaan valkenevassa yössä.\n\n-- Oi hyvä herra Lecomte, kirkkoherra huudahti, jospa Jumala armossansa\nsallisi minun elää niin kauvan, että tämän saisin nähdä, niin laulaisin\nsydämeni syvimmästä sopukasta Nunc dimittis! [Herra, sinä päästät\npalvelijasi rauhaan menemään!]\n\nOmasta uteliaisuudestaan huolimatta tämä kunnon vanhus koetti useamman\nkerran tänään ja seuraavillakin päivinä hillitä sitä intohimoista\nkiihkoa, millä Raoul oli ryhtynyt työhönsä. Hra de Chalys varoi joka\nsilmänräpäys Sibyllan sangen luultavaa tuloa ja tarkemmin miettimättä\nmelkein poikamaista toivoansa hän ilahutti itseänsä sillä, että kuta\npitemmälle hänen työnsä ehtisi valmistua, sitä enemmän se tulisi\nliikuttamaan tuon nuoren tytön sydäntä. Kirkkoherran, jolta hän ei\nsaattanut levottomuuttansa salata, pakoitti hänen hyväsydämisyytensä\nottamaan siihen osaa, vaikk'ei hän sitä käsittänytkään, ja hän käytti\nmitä machiavellimaisinta viekkautta voidakseen pidättää neiti de\nFérias'ia pappilasta ja kirkosta. Mutta koko hänen valtioviisautensa\nei saattanut kuitenkaan tukahuttaa huhua tästä seurakunnalle niin\ntärkeästä tapauksesta ja kun Sibylla ensi lauantai-aamuna kävi\nkatsomassa muutamia köyhiä kylässä, niin hän kuuli vaunuista\nastuessansa kahdenkymmenen akan yhdestä suusta huutavan, että\nPariisilainen maalari oli kahdeksan päivää työskennellyt kirkossa ja\nettä hän sai ihmeitä aikaan. Sangen kummastuneena ja uteliaana uutisen\njohdosta Sibylla jätti miss O'Neil'in huoleksi almujen jakelemisen ja\nlähti suoraa päätä rientämään kirkkoon päin.\n\nKreivi de Chalys oli juuri saanut valmiiksi pääpiirteet kuvasta, joka\nesitti tietäjäin Kristuslapsen palvelemista: johtava tähti loisti\nselvin tummalla taivaalla ja loi säteilevää valoansa pimeään pyhään\nhuoneesen, missä näkyivät neitsy Maria ja polvillaan olevat kuninkaat;\ntuskin näkyvä enkeli tuki tähteä sinisellä taivaalla niinkuin\nkultalamppua. Raoul oli pannut tähän kuvaan kaiken tietonsa, kaiken\nkykynsä ja kaiken rakkautensa; hän oli siihen vuodattanut hurmaavaa\nsuloisuutta ja salaperäisyyttä, jotka olivat aamulla saattaneet\nkyynelen kirkkoherran silmään.\n\nKreivi siveli keveästi viimeisiä kertoja enkelinsä kirkkaita kasvoja,\nkun yht'äkkiä telineihin nojautuvat portaat liikahtivat, sitten hän\nkuuli hameen kahinata ja pehmeän ja keveän jalan käyntiä. Hänen\nsydämensä pysähtyi tuokioksi ja alkoi sitten niin rajusti tykyttää,\nettä se oli hänet ruhjoa. Hän ei kuitenkaan katsonut taaksensa, vaan\nkoitti näyttää työhönsä vaipuneelta. Sibylla oli jo hänen takanansa\nkapealla käytävällä: kiinnittämättä maalariin huomiotansa hän\ntarkasteli freskomaalausten suunnitelmaa osottaen hartautta, joka\nvähitellen muuttui ihailemiseksi, melkeinpä hämmästykseksi. Hänen\nkehkeytynyt kauneuden aistinsa ei saattanut olla huomaamatta siinä\nmahtavan käden työtä. Hän loi sitten äkkiä silmänsä Raoul'iin, jonka\nsangen yksinkertainen puku ja pilkkuinen mekko eivät olleet herättäneet\nhänen huomiotansa.\n\n-- Herra... hän kuiskasi arasti.\n\n-- Neiti... sanoi Raoul vakavasti nousten ja kääntäen kasvonsa häneen.\n\nPurppuran puna levisi Sibyllan poskille; hänen huulensa avautuivat ja\nhänen kätensä etsivät tukea; sitten hän kävi kalpeaksi kuin puhtahin\nvaha ja hänen sinisistä silmistään säihkyi kreiviä kohtaan ylhäinen\nvastenmielisyys ja ylpeys. Vähäistä myöhemmin hän lähti sanaakaan\nvirkkamatta nopein askelin kirkosta.\n\nOvella hän tapasi abotti Renaud'in, joka varsin hengästyneenä ja\nsäteilevin kasvoin riensi hänen vastaansa.\n\n-- No, hän sanoi, miltä näyttää, hyvä neiti?\n\nLiikutus, joka oli vallannut Sibyllan kiihkeän sielun, oli katkerinta\nloukkauksen tunnetta sen uhkarohkean yrityksen johdosta, millä oli\nhäiritty hänen rauhaansa ja hänen arvoansa. Melkein peloittava ylevyys\nja viha värisyttivät hänen ääntänsä, kun hän tahallansa kovalla äänellä\nvastasi abotille.\n\n-- Meitä on, hyvä kirkkoherra, ilkeästi petetty! Tuo mies on heti\nerotettava työstänsä! Hän ei ole maalari... tai on hän sitten huonoin\nmaalari maailmassa! Hän tahraa kirkkonne! Tulkaa!\n\nJa hän lähti hämmästyneen vanhuksen kanssa pappilaan päin.\n\nKreivi de Chalys'ilta ei ollut, hänen telineillä istuessansa, jäänyt\nainoakaan Sibyllan sana kuulematta. Ne saattoivat hänen otsansa\npunastumaan ja hänen rintansa riehumaan. Niitä tunteita, joitten\ninnostuttamana hän oli ryhtynyt tähän viehättävään yritykseen,\ntuomittiin hänen mielestänsä kohtuuttoman ankarasti. Hänen kasvoillensa\nkuvautui synkkä ja päättäväinen ivallisuus. Hän lähti kirkosta, ja\nnojautui välinpitämättömyyttä teeskennellen kirkkotarhan kiviaitaa\nvasten ja alkoi tyynesti tupakoida katsellen merelle päin.\n\nNeljännestuntia myöhemmin hän katsoi taaksensa kuultuansa jalan\nastuntaa: kirkkoherra tuli kalmistoon; hänen mukanansa oli miss O'Neil.\nMolemmat lähestyivät häntä ankaran näköisinä. Raoul nojasi selkäänsä\naitaa vasten ja odotti heitä kädet ristissä rinnalla ja sikari suussa.\n\n-- Herra, kirkkoherra sanoi, te olette kreivi de Chalys ja teidän\npitäisi tietämän, ettei teidän ole soveliasta viipyä täällä hetkeäkään\nkauempaa.\n\n-- Siitä, herra kirkkoherra, Raoul sanoi kylmästi ja kohteliaasti, ei\nminun mielestäni tarvitse ensinkään johtua sellaisen seurauksen. Vaikka\nolenkin kreivi de Chalys, ei minun sentähden tarvitse olla huonoin\nmaalari, niin koin neiti de Férias ehkä väittänee. Te kyllä voitte\nminulta vieraanvaraisuutenne kieltää; mutta minä en luule teidän voivan\nkieltää minulta oikeutta lopettaa työtäni, johon minut on laillisesti\nkutsuttu. Niin helposti ei temmata taiteilijalta hänen kättensä työtä.\n\n-- Tietysti, kirkkoherra vastasi arvellen, korvataan teidän kulunkinne\noman arvionne mukaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra kirkkoherra, Raoul jatkoi hymyillen,\nmutta minä en olekaan palkan vuoksi työskentelevä taiteilija: minä\nmaalaan pääasiallisesti mainetta saavuttaakseni. Minä olen halunnut\nliittää nimeni kirkkonne historiaan, ja se halu näyttää minusta yhtä\nkunniakkaalta kuin sekin, joka tahtoo minut täältä karkottaa. Olenko\nminä täällä neiti de Férias'in armoilla? Onko neiti de Férias tämän\nkirkon omistaja? Minulla ei ole täällä tehtävää muitten kanssa kuin\nteidän ja teidän kirkkoraatinne; meidän välillämme on sopimus, jota te\nette kunnialla voi rikkoa niin kauan kuin itse olen sille uskollinen.\nOletteko tyytymätöin työhöni? Epäilettekö taitoani? Kutsukaa kokeneita\ntuomitsijoita; jos he yhtyvät neiti de Férias'in tuomioon, niin minä\ntaivun ja lähden pois. Siihen asti pysyn täällä ja olen ihan valmis,\njos te koetatte sulkea minulta kirkkonne ovet, avaamaan ne maani\noikeuden avulla. -- Herra kirkkoherra, minä olen puhunut.\n\n-- Herra, kirkkoherra sanoi, tämä puhe ei saata olla teidän täyttä\ntottanne.\n\n-- Täyttä totta, herra kirkkoherra; en kuolinvuoteellanikaan olisi\nvakavampi.\n\nAbotti Renaud oli arka; mutta hänessä oli myöskin arvokkaisuutta,\nrohkeutta, jota ei saanut ylen määrin loukata.\n\n-- Herra kreivi, hän sanoi vakavasti, olen varma siitä, että te\nheittäisitte tuon pilanne ja uhkailemisenne, jos vaan tahtoisitte\nmuistaa, että olette tekemisessä naisten ja vanhusten kanssa.\n\nRaoul vaaleni. -- Oltuaan hetken ääneti hän sanoi:\n\n-- Saanko minä, neiti, puhutella neiti de Férias'ia muutaman minuutin\najan.\n\n-- Ette, herra.\n\nRaoul kohotti olkapäitänsä:\n\n-- No niin, herra kirkkoherra, minä lähden heti paikalla herra markiisi\nde Férias'in luo, ja minä lupaan kunniasanallani, etten hetkeäkään\nviivy täällä ilman hänen suostumustansa.\n\nHän lähti sitten nopein askelin rannikkoa kohden, tervehti jäykästi\nohimennessään Sibyllaa ja meni pappilaan.\n\nKun miss O'Neil oli ilmoittanut Sibyllalle päätöksen, joka oli\nratkaissut taistelun, niin hän kiiruhti vaunuihin mennäksensä\nilmoittamaan iso-isällensä sen odottamattoman vieraan tuloa, jota hänen\ntuli valmistua ottamaan vastaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nRaoul Férias'in linnassa.\n\n\nTuskin oli vielä tuntia kulunut, ennenkuin kreivi de Chalys, joka\nvaan oli riisunut yltänsä maalarin pukunsa, astui Férias'in linnan\nisoon salonkiin, missä markiisi ja markiisitar häntä odottivat ja\nottivat hänet erinomaisen totisina vastaan. Tervehdykset vaihdettua\nvallitsi tuokion aikaa äänettömyyttä, jonka kestäessä kreivi ja hänen\nvastaan-ottajansa tarkkaavaisina katselivat toisiansa. Herra ja\nrouva de Férias olivat salaisesti hämmästyksissänsä sen sulouden ja\nylevyyden johdosta, joka oli omituista Raoul'in olennolle; häntä taas\nnäitten vanhusten niin arvokas, niin lempeä ja niin surullinen katsanto\nrohkaisi hänen epäillessänsä puhetta aloittaa.\n\n-- Rouva markiisitar, hän sanoi hiukan vapisevin äänin, joll'en\njo tänne tullessani olisi tuntenut mitä täydellisintä nöyryyttä\nmielessäni, niin alkaisin sitä ainakin täällä tuntea... Teille on kai\njo ilmoitettukin, että tulin luoksenne vaan saamaan käskyjä ja että jo\nedeltäkäsin tahdon niitten alaiseksi alistua, pyytäen vaan, että minun\nsallitaan selittää käytöstäni.\n\n-- Herra kreivi, markiisi de Férias sanoi, me emme saata teiltä kieltää\ntilaisuutta siihen; mutta mikään selitys ei saata muuttaa -- ei sen\nkäskyn -- vaan sen pyynnön laatua, joka meillä on teille ilmoitettava.\n\n-- Herra markiisi, minä toivon päinvastaista. Minun tuloni tähän\nseutuun on herättänyt epäluuloa neiti de Férias'issa ja teissäkin;\nse on sangen ymmärrettävä asia. Sallikaa minun kuitenkin teille\nvakuuttaa, että ajatus olla kunnioittamatta neiti de Férias'ia tai\nteitä, on ollut minusta yhtä kaukana, kuin teistä on ajatus rikkoa\nJumalata vastaan, jolta te toivotte autuuttanne... Te ette tunne\nminua, herra markiisi, ja ne edeltäpäin saadut tiedot, jotka nyt\nkiihottavat mieltänne, tekevät teille vaikeaksi tällä hetkellä uskoa\nminun sanaani;... mutta totuudella on aina ollut voimansa, ja minä\ntoivon, että te sen huomaisitte minunkin suustani lähtevien sanojen\nkorosta. -- Raoul pysähtyi vähän ja jatkoi sitten: -- Te ette tunne\nminua, mutta te tunnette neiti de Férias'in ja te saatatte helposti\nkuvailla mielessänne, minkälaista rakkautta hänelle omistetaan, jos\nhän joskus tapaa miehen, joka on kelvollinen ja ansiollinen hänen\navujansa arvostelemaan... No niin, herra, minä pyydän teitä tuokioksi\notaksumaan, että minä olen tämä mies, että minun luontoni, minun\najatusteni ja elämäni kehkeytyminen ovat niin paljon kuin mahdollista\nauttaneet minua käsittämään sitä, minkä arvoinen neiti de Férias on,\nomistamaan hänelle kokonaan kaiken sen ihailemisen, kunnioituksen\nja hellyyden, minkä hän ansaitsee... hyvin käsittämään vihdoin koko\nsen onnen äärettömyyttä, minkä niin jalo ja niin täydellinen olento\nvuodattaisi siihen avioliittoon, mihin hän yhdistyisi... Suvaitkaa\nmuistaa, että minun on sallittu pitää yhden päivän ajan tätä unelmaa\ntoivonani... ja että se yht'äkkiä on minun sydämmestäni ryöstetty...\nja minä kysyn teiltä, herra, teiltä, jolle minä olen vieras, melkeinpä\nvihollinen, -- minä kysyn teiltä, ettekö sääli minua sen suhteen, mitä\nolen saanut kärsiä!\n\nKuultuansa nämä viime sanat, jotka Raoul oli lausunut liikutuksesta\nkalpeana, markiisitar käänsi hiukan päätänsä ja yskähti hiljaa.\n\n-- Herra, vanha markiisi sanoi, te puhutte lämpimästi ja luullakseni\nmyöskin vakavasti; mutta minä kysyn puolestani teiltä, jos olette\nhankkineet varman käsityksen poikani tyttären luonteesta, mitä hyötyä\nolette toivoneet teillä olevan tästä yrityksestä, -- tästä askeleesta,\njota minä yksinkertaisesti tahdon sanoa seikkailijan tapaiseksi?\n\n-- Jumalani! herra markiisi, Raoul puuttui puheesen, eihän voi vaatia\nhaaksirikon tuskissa taistelevalta mieheltä täydellistä tyyneyttä\nja mielenmalttia... Hän tarttuu kaikkeen... Minulle on ilmaantunut\ntilaisuus lähestyä neiti de Férias'ia, tavata häntä... minä olen\nkäyttänyt sitä hyväkseni! Eikä minun yritykseni, herra, kuitenkaan\nole ollut aivan punnitsematoin. Minulla on ollut toive, jonka järki\nja kunnia saattavat tunnustaa. Minun tietääkseni neiti de Férias on\nomantuntonsa nuhteitten tähden hyljännyt ne toiveet, jotka hän varmaan\nhyvin tunsi... No hyvä, herra markiisi, minä tiesin että neiti de\nFérias'in mielipiteitten jäykkä -- kenties liiankin jäykkä -- lujuus\nei kuitenkaan halveksinut sydämen jaloutta... Hänen sydäntänsä minä\nolenkin tahtonut saada liikutetuksi, hänen jalomielisyyteensä minä\nolenkin tahtonut turvautua, kun hän olisi jalkojensa juuressa nähnyt\nmiehen, jonka hän tietää ei olevan tapana itseänsä nöyryyttää.\n\n-- Teidän selityksenne, herra kreivi, minua liikuttaa ja minä\ntunnustan, että te herätätte minussa suurta myötätuntoisuutta; mutta\nymmärrättehän, ett'en sen ohessa saata unohtaa poikani tyttären rauhan\nja arvon valvomista. Minun täytyy siis anoa teitä noudattamaan sitä\nnöyryyttä, jota olette hyväntahtoisesti meille luvanneet.\n\n-- Olkaa vakuutettu siitä, herra, ett'en sitä kieltäydykkään tekemästä,\njos te asiata mietittyänne luulette, murtaissanne viimeisetkin\ntoiveeni, ainoastaan minun siitä kärsivän, jos te täydellisesti\ntunnette ne mielipiteet, joille neiti de Férias minut uhraa, ja jos\nvihdoin arvelette, että mies, joka teitä puhuttelee, on todellakin\nkelvoton tullaksensa teidän perheenne jäseneksi ja tyttärenne onnen\nsepäksi. Sallikaa minun tänä niin juhlallisena hetkenä, jona koko\nminun onneni on kysymyksessä, käyttää täydellisintä ja harvinaisinta\nsuoruutta. Älkää kieltäkö minulta mitään, mitä sanon puolustuksekseni,\nniin vähäpätöistä kuin se onkin... Sallikaa minun koettaa hyväkseni\nkäyttää teidän huoltanne hänenkin tulevaisuutensa suhteen, jota te\nniin suuresti rakastatte! Sallikaa minun teille muistuttaa, eikä neiti\nde Férias'ikaan ole minua siinä vastustava... sillä hän ei saata\nmuuta sanoa kuin totuuden, -- että hän ei minua ensin hyljännyt. Koko\nminun elämäni ylpeytenä ja kenties epätoivona on oleva se, että hänen\nsuostumuksensa on hetkisen aikaa minua kunnioittanut... No hyvä,\nkuinka olen menettänyt tämän suostumuksen, jota sellainen sydän ei\nsuinkaan kevytmielisesti ole minulle myöntänyt? Yhden ainoan lauseen,\nyhden ainoan sanan tähden, jota, -- joll'ei sitä väärin käsitetty,\n-- ainakin sangen väkivaltaisesti selitettiin! Minä kunnioitan ja\nihailen neiti de Férias'in uskonnollisia mielipiteitä;... mutta eikö\nniissä teidänkin mielestänne, herra, ole jonkinlaista ensi nuoruuden\nsuvaitsemattomuutta? Eikö niitten järkähtämättömyys joudu ristiriitaan\nelämän ja kokemuksen kanssa? Ettekö luule, että se päätös, jonka\npoikanne tytär niitä noudattaen on tehnyt, on synnyttävä hänessä\nsalaista katumusta? Tokkohan hän aina, niinkuin tänäänkin, luulee\ntehneensä oikein erottaessansa, kuolettaessansa kaksi olentoa, joidenka\nyhdistys hänen mielestänsä tarjosi hänelle enemmänkin kuin vaan onnen\nehdon?... Ja minkätähden? Sentähden että mies, joka rakasti häntä\nniin sydämellisesti, -- ja jonka hänkin katsoi hiukan vastarakkautta\nansaitsevan, -- oli aikansa mies, vuosisatansa lapsi... ja kenties\nparhaita niistä, sillä jos kohta olen uskomaton, en kuitenkaan ole\njumalaton; minä en ylpeile enkä riemuitse uskottomuudestani, vaan\npäinvastoin suren ja surkuttelen sitä. Minä kunnioitan ja vihaan\nniitä, jotka ovat totuuden saavuttaneet. Minä puolestani etsin sitä\nkoko sieluni vakavuudella ja surulla. Sellainen minä olen, herra. Minä\nymmärrän kyllä, ettei neiti de Férias, hän kun on nuori ja kasvanut\nkaukana maailmasta, ole luullut tällaiseen siveelliseen kantaan voivan\nyhdistyä minkään hyveen, minkään kunnian, minkään rehellisyyden...\nmutta minä vetoan siitä teidän ikänne kokemukseen ja rakkauteen,\nherra;... uskotteko, ettei hän erehdy? Luuletteko, että uskomaton\nihminen, niinkuin minä, on todellakin mahdoton omistamaan mitään\nkunnian ja laillisuuden tunteita, ettei hänen sydämessänsä ole mitään\npyhää, ettei hän saata mitään rakastaa, mitään kunnioittaa, mitään\njumaloita tässä maailmassa... ei isäänsä, ei vaimoansa, ei lastansa?\nOi, jos niin luulette, niin vakuutan teille, herra, että tunnette minut\nväärin... minä vakuutan teille niitten tunteitten nimessä, jotka ovat\nvallanneet minut teidän edessänne... että puhtahin kunnioitus saattaa\nasua sydämessä, missä ei uskoa ole!\n\nHerra de Férias loi silmäyksen markiisittareen ja vastasi sitten\njonkinlaisen myötätuntoisuuden valtaamana:\n\n-- Oi! herra kreivi, otaksukaamme tuokioksi, että poikani tyttären\nmielipiteissä, elämän käytännölliseltä kannalta katsoen, on jotakin\nmuistutettavaa liiallisuutta... Mitä saatamme me tehdä, rouva de\nFérias ja minä, tässä tapauksessa? Ei saata tulla kysymykseen, että me\nkäyttäisimme valtaamme... Mitä sitten saatamme tehdä? Mitä te tulette\nmeiltä vaatimaan? Minä kysyn teiltä vakavasti, sillä katsoen siihen\nvaikutukseen, minkä teidän tunteenne ja teidän tilanne ovat meihin\ntehneet, tahtoisimme me, rouva de Férias ja minä, jollakin tavoin\nosottaa teille myötätuntoisuuttamme kuitenkaan velvollisuuksiemme\nrajoja rikkomatta.\n\n-- No hyvä, herra markiisi, Raoul sanoi mitä suloisimmin hymyillen,\nälkää karkoittako minua, siinä on kaikki mitä pyydän... Sallikaa\nminun hajoittaa ja poistaa ne turhat pelot, joita te itsekin pidätte\nliioiteltuina... Sallikaa minun, niinkuin muinoin Jakobin, palvella\nseitsemän vuotta, jos tarvitsee, saadakseni Rakhelin sydämen ja käden!\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vanha markiisi puuttui puheesen\nvuorostansa hymyillen; mutta te unhotatte, että poikani tyttären maine\nsaattaisi senkautta tulla vaaroille alttiiksi.\n\n-- Kuinka niin, herra markiisi? Onhan ymmärrettävää, että minun\najattelemattomuuteni kautta ainoastaan minun oma maineeni tulee\nvaaroille alttiiksi, jos nimittäin otaksutaan, että maailma tunkeutuu\nsen salaperäisyyden läpi, johon peitän itseni... Onnellinen, rohkaistu\nintohimo ei saata minun tilassani olevaa miestä ajattelemattomiin\ntekoihin... Minua kenties pilkataan, kenties nauretaan, se on pahinta,\nmikä saattaa tapahtua. Vaaditteko vielä enemmän? Vaaditteko, että\nkunniasanallani lupaan olla etsimättä neiti de Férias'in seuraa,\nlupaan häntä välttääkin, joll'ei hän itse minua kutsu? Minä suostun\nsiihen... suostun vielä siihenkin, ett'en viivy täällä kauvemmin, kuin\ntyöni kunnollinen täyttäminen vaatii ... Tunnustanko teille sen ylevän\ntoivon, minkä olen tähän työhön liittänyt? Jos neiti de Férias pysyy\njärkähtämätöinnä, joll'ei minun äänetön ja kestävä myötätuntoisuuteni\nhäntä liikuta... niin jää minulle vielä yksi lohdutus... Minä jättäisin\nhänen katseltavaksensa työn, minkä minun käteni, minun sydämeni ovat\nhänelle pyhittäneet... Kaukanakin ollessani saattaisin itsekseni\najatella, että tämä todistus väliin hänelle muistuttaisi, kuinka paljon\nhäntä on rakastettu, että hän yhdistäisi minun nimeni ajatuksiinsa...\nja rukouksiinsa... että se joskus saattaisi hänen silmäänsä kaipauksen\nkyynelen tai kohottaisi hänen rinnastaan hellän huokauksen... ja että\nkenties minun elämäni ei vielä ole aivan turha... Nyt, herra, odotan\nteidän määräyksiänne... Jos vaaditte, niin minä lähden, lähden jo tänä\niltana, mutta lähden toivotonna!\n\nMarkiisi oli hetken aikaa liikahtamatta, silmät maahan luotuina. Raoul\nluuli hänen otsansa kurtuista huomaavansa, että hän kokosi voimiansa\nantaaksensa hänelle kieltävän vastauksen. Hän nousi ja lähestyi rouva\nde Fériasia lausuen liikutettuna, mutta arvokkaana:\n\n-- Rouva markiisitar, älkää salliko, että minut tuomitaan, kenties\nkirotaan päästämällä ensinkään huuliltanne sen hyvyyden ja sen säälin\nsanoja, jonka näen silmistänne loistavan... Sanokaa edes yksi sana,\nminä rukoilen sitä... sanokaa, että teidän äidin sydämessänne on\nluottamusta... ja että minä todella rakastan lastanne, niin ett'ei\nkukaan maailmassa koskaan ole häntä niin rakastava!\n\n-- Oi, herrani, markiisitar sanoi pyyhkien silmiänsä nenäliinallaan,\nkuinka on mahdollista, ett'ei mies, jolla on sellaiset tunteet kuin\nteillä, usko Jumalaan!\n\nKreivi kumartui, tarttui rouva de Férias'in käteen, suuteli sitä ja\nsanoi ihastuksen ja kunnioituksen valtaamana:\n\n-- Jos minulle olisi annettu... ja jätetty äiti sellainen kuin te, niin\nehkä minäkin uskoisin!\n\nMarkiisitar loi kosteat silmänsä puolisoonsa ja katsoi häneen hetkisen.\n\n-- Herra kreivi, markiisi silloin sanoi, ettehän panne pahaksenne,\njos me, rouva de Férias ja minä, haluamme harkita asiasta kauemmin\nennenkuin annamme lopullisen päätöksen. Me pyydämme kuitenkin teitä yhä\nvielä pitämään lupauksianne, sillä minä en tahdo teiltä salata, että me\nmahdollisesti niihin turvaudumme... Siihen asti me emme hyväksy teidän\noloanne näillä seuduin, vaan tahdomme kuitenkin olla olevinamme siitä\ntietämättä.\n\nKuultuansa nämä sanat Raoul hengitti väkevästi ja puna levisi hänen\nkalpeille kasvoillensa.\n\n-- Kiitos! hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kumarsi, pannen\nkätensä rinnallensa, syvään molempia vanhuksia ja lähti.\n\nMarkiisi ja markiisitar katselivat kahden kesken jäätyänsä ääneti\ntoisiansa jonkun aikaa.\n\n-- Jumalani! vihdoin rouva de Férias sanoi, kuinka hän minua miellyttää!\n\n-- Kyllä, kyllä epäilemättä, markiisi sanoi kohottaen päätänsä; mutta\nolkaamme varoillamme, ystäväni... hän on suuri viettelijä!\n\n-- Tarkoitatko että hänen rehellisyytensä on epäluulon alainen?\n\n-- En... sitä en tarkoita;... mutta hän on suuri viettelijä... Hän\non jo vietellyt minut, minä tunnustan sen... Minä olen etsinyt\najatuksissani syitä hänen puolustukseksensa... Tämä nuori mies, -- jota\nsaadessansa kutsua pojaksensa olisi monessa suhteessa onnellinen, -- on\naina elänyt aikamme huonossa pyörteessä... Olen itsekseni ajatellut,\neikö jonkun aikaa kestävä uusi elämä, johon hyödylliset ohjaukset\nsaisivat vaikuttaa, saattaisi häntä jälleen sen tykö, jota hän niin\nhyvin ansaitsee oppia tuntemaan!\n\n-- Sinä olet muistellut, markiisitar sanoi hymyillen, miss O'Neil'in\nkääntymistä, Jacques Féray'n lohdutusta, kunnon kirkkoherramme\nmuuttumista, ja sinä olet toivonut, että saman enkelin henkäykset\nsaattaisivat tyynnyttää ja puhdistaa tämän nuoren miehenkin\nhäiriintyneen sielun?\n\n-- Niin, rakkaani; mutta tämä yritys on hyvin arveluttava, ja meidän on\nensin neuvotteleminen ja tuumiminen ennenkuin siihen ryhdymme.\n\nSibylla tuli samassa saliin; hän loi kiihkeän ja kysyvän katseensa hra\nde Férias'in.\n\n-- Miten kävi? hän kysyi.\n\n-- No niin, lapseni, vanhus sanoi hymyillen ja hiukan hämmästyneenä, me\nolemme ruvenneet vihollisen puolelle!\n\n-- Kuinka! Sibylla huudahti.\n\n-- Ei, rauhoitu... Me olemme vaan luulleet voivamme jättää maanpakoon\najamisemme tuonnemmaksi... Me tahdomme asiata ajatella, ja sinulla\nitselläkin on siinä mietittävää... Tämä nuori mies ei pyydä muuta\nkuin oikeutta lopettaa työnsä, jonka hän jalomielisesti tarjoo meille\nmyötätuntoisuutensa ja ystävyytensä osotteeksi... Hän lupaa muuten\nehdottomasti jättää sinut rauhaan... Asiain näin ollen on meidän\nollut mahdotonta pitää pahantekijänä miestä, joka on jalosukuinen...\nhyvälahjainen... ja lopuksi vielä onneton!... Me tahdomme miettiä\nasiata, tyttäreni.\n\nSibylla kuunteli tätä ilmoitusta osoittaen iso-isällensä tavallista\nulkonaista kunnioitustansa, mutta hänen sielunsa kauhistui siitä.\nHän huomasi että Raoul'in viehätysvoima oli voittanut herra ja\nrouva de Férias'in ja tämä voitto antoi hänelle lisää aihetta häntä\nsyyttääksensä. Hän luuli huomaavansa vanhuuden heikkoutta siinä\nmyöntyväisyydessä, josta hän salaisesti moitti isovanhempiansa, ja\njonka seurauksia hän epätoivoisena kuvaili. Hän yksinään tiesi kuinka\nmonta tuskaa ja taistelua ja kuinka monta unetonta yötä hänen oli\ntarvinnut kestää tukahuttaaksensa, ja vaan puoliksi tukahuttaaksensa\nintohimoa, jota hänen ymmärryksensä kirosi. Raoul'in näkymätöinkin\nläheisyys saattoi hänet jälleen kokonaan niitten tunteitten\nvaltaan, joita hän tuskin luuli kahdesti voivansa voittaa. Hän oli\nvakuutettu siitä, että suurin rikos, minkä ihminen ja etenkin nainen\nsaattoi tehdä, oli se, että hän antaa intohimon valloittaa järjen\nja vakuutuksen sijan onnensa ohjaamisessa. Hän tunsi että hänen\nluonnollisten oppaittensa myöntyväisyys saattoi hänet tämän vaaran\nalaiseksi. Se saattoi hänet vapisemaan ja hän päätti heti paikalla\nantautua mitä ankarimman koetuksen alaiseksi pysyäksensä onnensa\nherrana. Hän jätti isovanhempansa neuvottelemaan miss O'Neil'in ja\nkirkkoherran kanssa, joka juuri oli saapunut linnaan, nousi ratsun\nselkään muka lähteäksensä katsomaan köyhiä ja sairaita ja lähti\nnopeasti ajaen Férias'ista vanhan palvelijan seuraamana.\n\n\n\n\nIV.\n\nSelitys.\n\n\nJos meidän on onnistunut oikein kuvata Raoul'in karakteeria,\nkarakteeria, jossa oli rikas pohja, mutta josta kaikki siveelliset\nperusteet olivat pois juuritetut, ja jota intohimot ja innostus\nvallitsivat mielipiteitten asemasta ja saattoivat yhtä todellisina\nkääntää sen sekä hyvään että pahaan, niin on kenties saatu selville\nmonien nykyajan ihmisten salaisuus, ihmisten, joilta näyttää\nheidän horjuvaisuutensa ja heidän vaihtelevaisuutensa, heidän\nylevyytensä ja heidän voimattomuutensa tähden puuttuvan ymmärrystä ja\noikeudentuntoa, vaan joilta todella puuttuu vaan uskoa. -- Ainakin\nsaattaa siitä ymmärtää, minkä suloisen, ilahuttavan ja kummallisen\nmielentilan valtaamana Raoul palasi pappilaan nähtyänsä Sibyllan\nvanhat iso-vanhemmat. Hän oli nähnyt heidät puoleksi voitettuina, ja\nhuolimatta kaikista niistä estelemisistä, joilla he olivat peittäneet\nhänelle osoittamaansa suvaitsevaisuutta, hän tunsi niissä olevan\ntodellisen vahvistuksen hänen vaatimuksillensa ja toiveillensa. Hän\ntunsi Sibyllan kunnioittavan ja ihailevan näitä vanhuksia ja hän luuli,\nluottaen näin voimakkaisin siteisin, voivansa antautua toiveittensa\nvaltaan. Nämä toiveet olivat saaneet kiihkeämmän ja hellemmän luonteen\nsen jälkeen, kun hän oli tunkeutunut tuohon patriarkalliseen kotiin ja\nhengittänyt sitä rauhan, lempeyden ja arvokkaisuuden ilmaa, jonka hän\ntunsi itseänsä ympäröivän. Itse linnan muoto, hyvä aisti, järjestys\nja hiljaisuus, mikä siellä vallitsi, suuret kukoistavat puutarhat,\nkasvihuonetten kimaltelevat ikkunat, käytävät ja metsiköt, kaikki, mitä\nhän oli nähnyt Sibyllan lapsuuden kodista, muodostivat tuon nuoren\ntytön kuvalle hänen silmissänsä sopusointuisen kehyksen, samalla kertaa\nankaran ja miellyttävän niinkuin hän itsekin. Hartain sydämin hän antoi\nmielikuvituksessansa sijaa sille ajatukselle, että hän sulkisi koko\nelämänsä, taiteensa ja tulevaisuutensa tähän siunattuun turvapaikkaan\nja eläisi hänen rinnallansa, hänen, joka hänestä tuntui olevan\nkoko tämän hurmaavan paikan sielu ja sydän. Hänen häiriintyneelle\najatusvoimallensa ja hänen uupuneelle sydämellensä tämä intohimon\nkiihoittama unelma tuotti verratointa suloisuuden tunnetta. Kun hän ei\ntavannut kirkkoherraa pappilassa, niin hän lähti kirkkoon. Työmiehet\nolivat juuri, koska huomenna oli pyhä, korjanneet kirkon laivassa\nolevat telineet. Raoul käytti hyväksensä tilaisuutta katsellaksensa\neri paikoilta, minkä vaikutuksen hänen alulla oleva työnsä teki, ja\nmuutti tuon tuostakin paikkaa kirkossa. Hän oli vaipunut tarkasteluunsa\nja nojautui erästä kuorin penkkiä vastaan, kun hän kuuli kirkon ovea\navattavan ja sitten jälleen suljettavan. Vähän myöhemmin ilmestyi\nneiti de Férias laivaan: hän pysähtyi tuokioksi, ja huomattuansa\nRaoul'in, joka hämmästyneenä seisoi paikallansa kuorin kivilattialla,\nhän lähestyi häntä. Samassa määrässä kun hän tuli lähemmäksi, samassa\nmäärässä hänen kulmakarvojensa ankarat kurtut ja hänen silmäystensä\nylevä päättäväisyys saattoivat tuon nuoren miehen, joka yht'äkkiä oli\nherännyt onnensa unelmista, yhä surullisemmaksi. -- Raoul kumarsi ja\nsanoi:\n\n-- Pitääkö minun lähteä, neiti:\n\n-- Ei, herra, minä etsin teitä. Hetkisen mietittyänsä hän jatkoi:\n\n-- Minä tulen itse, herra kreivi, pyytämään, että te antaisitte\ntakaisin minulle sen vapauden ja rauhan, jonka teidän olonne täällä\nminulta ryöstää. Suokaa anteeksi, jos minä epäilen valitessani\nperusteita, johon nojaan vaatimukseni... Teidän omaantuntoonneko\nvai kunniaanneko minun on turvaaminen?... Teidän omallatunnollanne,\nherra, ei taida olla muita lakia kuin mielikuvituksellannekaan\nja mielivaltaisuudellanne, eikä minulla siltä ole paljon apua\nodotettavana, koska se ei ole teitä estänyt edes sellaisesta\nkäytöksestä, jonka pieninkin kunniantunto hylkää.\n\nSibyllan ankara ääni ja hänen kylmä puhuttelutapansa olivat niin\njulmasti murtaneet ne toiveet, jotka hetkeksi olivat vallanneet\nRaoul'in sydämen, että hän tunsi olevansa puoliksi tainnuksissa. Hän\ntalui toisen kätensä otsallensa, jolle oli levinnyt lyijynharmaa\nkalpeus, ja tuki itseänsä toisella kädellänsä penkkiä vastaan mumisten:\n\n-- Jumalani!\n\n-- Minä luotan, nuori tyttö jatkoi samalla ankaralla äänellänsä, minä\nluotan melkein enemmän teidän kunniaanne, teidän kokemukseenne ja\nherkkätuntoisuuteenne, jota tavallista siveyttä enimmin halveksivainkin\nihmisten kuitenkin täytyy kunnioittaa, jos he ovat ylhäistä\nsukuperää ja tahtovat säilyttää mainettansa... Sallikaa minun taas\nteille huomauttaa, herra, että jos on olemassa mitään todellista ja\nkumoamatonta kunnian lakia, niin se ennen kaikkia kieltää kohteliasta\nmiestä vainoamisen ja juonien kautta koittamasta saada itsellensä\nsydäntä, joka hänet hylkää.\n\n-- Jumalani! kreivi toisti pannen käsivartensa ristiin rinnallensa ja\nhuulilla kylmä välinpitämättömyys.\n\n-- Ja joll'ei se riitä, herra, teitä liikuttamaan, niin minä\nvetoan teidän järkeenne, terveesen järkeenne... Tämä yritys, jonka\nkunniallisuus on suuresti epäiltävä, vaan josta itsepäisyydessänne ette\ntahdo luopua, on päättyvä, sallikaa minun se teille ilmoittaa, teidän\nhäpeäksenne. Te olette yritykseenne tehneet osallisiksi eräät henkilöt,\njoita minä suuresti kunnioitan, ja toivotte joskus minun taipuvani\nheidän tahtoonsa... Mutta minä saan teille vakuuttaa, herra, että te\nerehdytte, ja ett'ei koko minun rakkauteni näitä henkilöitä kohtaan\nsaata tänään eikä huomenna eikä milloinkaan luovuttaa minun käytöstäni\nsiltä tieltä, jonka olen itselleni teidän suhteenne viitoittanut... ja\nminä vakuutan teille vielä, että teidän itsepintaisuutenne, kestäköönpä\nse vaikka vuosia, saattaa teidän vaatimuksenne vaan tehottomammiksi ja\nvaan kahdenkertaisesti lisää minun sydämessäni niitä halveksimisen ja\ninhon tunteita, joita sellainen käytös minussa herättää.\n\nKreivi de Chalys ojensi kätensä erästä alttarilla olevaa enkelin kuvaa\nkohti ja sanoi:\n\n-- Pidättykää, neiti, minä kysyn, oletteko te se, joka puhuu... vai\neikö se ole joku kivipatsaista tuolla!\n\nVihan liekki välähti Sibyllan silmissä.\n\n-- Se, joka teitä puhuttelee, hän sanoi kiivaasti, on nuori tyttö, jota\non hävyttömästi loukattu ja jolle varmaankaan ei olisi tullut osaksi\ntällainen arvoton kohtelu, jos olisitte nähneet hänen rinnallansa\nolevan ainakin yhden käden, joka saattaa häntä suojella tai hänen\npuolestaan kostaa!\n\nKolea huudahdus tunkeutui näitten sanojen johdosta Raoul'in rinnasta,\nhänen kätensä putosi raskaasti penkin tasaiselle laudalle. Hän astui\nSibyllaa kohti ja sanoi katsoen häntä silmiin:\n\n-- Poistukaa!\n\nHämmästyneenä hänen silmiensä pelottavasta loisteesta nuori tyttö ei\nliikahtanut paikalta.\n\n-- Poistukaa! Raoul toisti kiivaasti... Te olette mieletön lapsi!\nja te saatatte minutkin järjiltä... kärsivällisyyksineni ja\nkunnioituksineni!... Vai siinäkö on teidän hyveenne... teidän\nkristillisyytenne... teidän uskontonne, neiti Sibylla!... Taivaan\nJumala!... Minä olen tunnoton... kunniaton... sydämetön... sieluton\nmies! Ja miksi? Senkö tähden, että rakastan teitä hellästi,\nuskollisesti, mielettömästi, huolimatta mistään ikävyyksistä, mistään\ntuskista ja vääryyksistä, joita mulle saatatte?... Ei!... vaan\nsentähden, ett'en minä usko, eikö niin?... sentähden ett'ei minulla\nole uskoa? Siinä vikani, vai kuinka?... vika, joka mulle tuottaa\nniin paljon häpeätä ja halveksimista?... Mutta minä en ota vastaan\nteidän kirouksianne, kuuletteko? ja Jumalanne, jos hän on olemassa,\nei niitä vahvista!... Mutta mikä onkaan minun järjettömyyteni ja\nkunnottomuuteni?... Niin! huonoinkin tämän kylän vanhoista akoista,\njonka koko hyvyys on siinä, että hän joka sunnuntai tulee nukkumaan\ntänne saarnastuolin juurelle, on teidän silmissänne pyhimys!... Ja\nminä, joka olen koko ikäni etsinyt totuutta ponnistellen kaikkia\najatukseni voimia... ja tuntien todellisinta tuskaa sielussani, minä\nolen kurja raukka!... Oi halveksikaa niin paljon kuin tahdotte sitä,\nmikä on kurjaa... välinpitämätöintä ja pilkkailevaa uskottomuutta...\nmutta uskottomuutta, joka kärsii, joka huutaa apua, joka kunnioittaa...\nkunnioittakaa sitä!\n\nMykkänä ja ikäänkuin kivettyneenä Sibylla katseli häntä ja kuunteli\nhäntä omituisen ilon ja pelon valtaamana. Raoul astui muutaman\näkkinäisen askeleen ahtaassa kuorissa, ikäänkuin viihdyttääksensä sitä\nintohimojen myrskyä, jonka vallassa hän oli; sitten hän pysähtyi äkkiä,\nnäytti alttarin yläpuolella olevaa ristiä ja sanoi tyynemmällä äänellä:\n\n-- Oppikaa tuolta, neiti Sibylla, kohtuullisuutta ja kristillisyyttä!\nMuistakaa sitä surun ja voimattomuuden huudahtusta, joka on lähtenyt\ntuon ristiinnaulitun rinnasta: \"isä, miksis minun ylön annoit?\"\nSe on ollut minun huutoni koko elämäni lävitse, ja se on monen\nmuunkin huutona meidän aikanamme. Onko se sitten niin rikollinen?...\nAh! löytyy kirousta, tietäkää se, joka korvaa rukousta... ja on\njumalattomia, jotka ovat marttyyriä!... Niin; minä uskon lujasti\nomasta puolestani, että epäilyksen tuottamat kärsimiset ovat pyhiä,\nja että Jumalata ajatella, ajatella häntä alati, epätoivoisenakin,\non Hänen kunnioittamistansa ja että se Häntä miellyttää!... Minä\nluulen että anteeksi antamaton rikos hänen silmissänsä on ainoastaan\nse huolettomuus ja kauhea pila, jota osotetaan niitten suurien\nsalaisuuksien suhteen, joihin hän itsensä peittää ja jotka meitä\nympäröivät... Niin, elää täällä maan päällä, nähdä taivas päänsä\nyläpuolella ja koko luonnon ympärillänsä... ja olla kuitenkin yöt ja\npäivät etsimättä ikuisen totuuden sanaa... niin, se on rikollista,\nse on häpeällistä ja alentavaista! Mutta antautua sydämensä pohjasta\ntotuuden etsimiseen, huutaa avuksensa Jumalaa, jonka on kadottanut,\nja vaikka kirota Häntä, joll'ei Hän vastaa... kantaa tätä ajatusta ja\ntätä surua läpi kaiken... tuntien otsansa sentähden äkkiä kalpenevan\nkeskellä elämän hymyilevimpääkin iloa, onko se jumalattomuutta?...\nSellainen ainakin on minun jumalattomuuteni!... Jos se saattaa minut\nrikolliseksi, niin saan sen kenties kerran tietää; nytkin jo tiedän,\nettei se tee minua onnelliseksi... Mutta, Sibylla, -- huomatkaa se!\n-- se ei kuivaa minun sydäntäni, vaan se täyttää sen päinvastoin\nhartaimmalla säälillä kaltaisiani kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, jotka\nminusta näyttävät, niinkuin minä itsekin, julmasti joutuneen tässä\nmaailmassa sattumuksen, väkivallan ja pahuuden oikkujen valtaan, se ei\nvaadi minua uhraamaan katumukselle todellisimpia tunteitani, puhtaimpia\nhalujani; se ei neuvo minua noilla itarilla alttarilla, joita ei mikään\nJumala siunaa, uhraamaan omaani eikä muitten onnea; se ei anna minulle\nteidän hyveitänne, mutta se antaa ainakin yhden, jota teillä ei ole:\nhyvyyden!... Ja nyt, neiti Sibylla, olkaa onnellinen... Minä tottelen\nteitä!... Ja minä lisään vielä, että tunnen teidät kylliksi, vast'edes\nvoidakseni teitä ikävöimättä totella!\n\nSanottuansa nämä sanat, Raoul kääntyi ikäänkuin ett'ei hänen tarvitsisi\nnähdä nuoren tytön poistumista.\n\nSibylla näytti hetkisen epäilevän, lähestyi sitten häntä hitaasti ja\nsanoi:\n\n-- Raoul!\n\nKuultuansa tuon suloisen, rukoilevan äänen mainitsevan nimeänsä, kreivi\nkääntyi äkkiä ja katseli Sibyllaa sanomattoman ihastuksen valtaamana.\n\n-- Raoul, tämä toisti silloin, te, myöskin te olette kohtuuton, ja\nte myöskin tunnette väärin minut... Saatatteko todella luulla, että\nminä olen uhrannut teidän, -- ja omat tunteeni, joita en tahdo teiltä\nsalata, -- niille ahdasmielisille syytöksille, joista te puhutte,\nettä minä teitä rakastaissani ja antaissani elämäni teille, olen\npelännyt olevani jumalaton ja loukkaavani Jumalaa? Ei... minä olen\npelännyt tulevani vielä onnettomammaksi kuin nyt olenkaan ja ennen\nkaikkia arvoni senkautta alentuvan. Koettakaa minua ymmärtää, minä\npyydän sitä... Sellaisena ollen, jollaiseksi taivas minut on luonut,\nen ole milloinkaan voinut kestää ajatusta, että rupeaisin johonkin\nnoista päivän oikun synnyttämistä liitoista, jotka eivät sitä kauemmin\nkestäkään... Eikä minun ylpeyteni yksinään, Raoul, vastusta tätä\najatusta... vaan minun sydämeni... sydämeni, jonka herkkätuntoisuutta\nte ette tunne! Rakkaus, jonka olisin teille tarjonnut, tuntui\nminusta äärettömältä, tuntui ikuiselta, ja minä olisin tahtonut että\nteidän rakkautenne olisi ollut samanlainen!... -- Oi, te rakastatte\nminua, minä tiedän sen... ja te olette vakava ja oikeudentuntoinen\nmies... mutta ettekö te itsekin tiedä, mitä tässä maailmassa tulee\ntulisimmistakin ja todellisimmistakin tunteista, joll'eivät ne\nJumalaan itseänsä tue... kun ne eivät Hänessä puhdistu... Hänessä\nikuistu? Ettekö te käsitä, sanokaa se minulle, minkälaisen voiman ja\nkestävyyden kahden sydämen rakkaudelle antaa... yhteinen loppumattoman\nelämän toivo?... Niin, tätä toivoa teillä ei ole! tämä murtumaton\nside meiltä on puuttunut... Te rakastatte minun nuoruuttani, -- josta\nhuomenna ei ole mitään jäljellä;... mutta sieluani, joka on katoamaton,\n-- kuinka te sitä rakastatte? Te ette sitä usko olevan!... Siten\ntulisi päivä, jolloin minä yksinäni rakastaisin!... Minä olin siitä\nvakuutettu... Voi! siitä olen aina vakuutettu... ja ennenkuin antaudun\ntälle hirveälle tuskalle alttiiksi, uhraan elämäni yksinäisyydelle,\nhyljätyksi jäämiselle ja kaipaukselle... pitäen parempana omin käsin\nmurtaa sydämeni... kuin tuntea teidän kätenne sen murtaneen... Siinä\non minun rikokseni... ja vaikka se saattaakin teille kärsimistä, niin\nkysyn kuitenkin, Raoul, luottaen teihin, eikö se ansaitse anteeksi\nantoa?... tekeekö se minut teidän kunnioitustanne ansaitsemattomaksi?\n\nRaoul oli tuokion ääneti, silmät kiintyneinä salaisen ihastuksen\nhurmaamina nuoren innostuneen tytön kasvoihin, joista kuorin\nmystillisessä hämärässä loisti melkein ylenluonnollinen valo. -- Sitten\nsanoi hän ikäänkuin itseksensä puhuen:\n\n-- Lapsi parka!\n\nKovemmalla äänellä hän sanoi sitten:\n\n-- Kyllä, Sibylla, minä annan teille anteeksi... vieläpä kiitän\nteitä... vaikka saatattekin minut epätoivoon, mutta teidän puheenne\nosottaa minulle luottamusta, hyvyyttä, te pidätte minua ystävänä...\nminä kiitän teitä! -- Ja miksi emme olisikaan ystävät? Enkö minä saa\nedes sitä lohdutusta, vaikkapa vaan niin kauaksi kuin viivyn täällä?\nOi, älkää pelätkö mitään;... minä tunnen teidät hyvin nyt... enkä\nminä koetakkaan teitä taivuttaa;... mutta eikö pysyvämmästä siteestä\nhuolimatta silläkin myötätuntoisuudella, joka meidät yhdistää, saata\nolla suloisuutensa... ja emmekö me molemmat ansaitse sellaista\nystävyyttä?\n\nSibylla pudisti heikosti päätänsä, huulilla epäselvä hymy.\n\n-- Ah! hän sanoi, jos minä saattaisin toivoa voivani jonakin päivänä,\nvaikka kuinkakin kaukaisena, -- nähdä teidän rukoilevan tuolla!\n\nRaoul hymyili vuorostaan:\n\n-- Ettehän tahdo, että minä teidät petän, vai kuinka?... Minä en sitä\nusko. Minä olen niin etäällä uskosta!... Ja kuitenkin minusta tuntuu\nsiltä että jos minä joskus tulen sitä lähemmäksi... se tapahtuu tässä\nrakkaassa kirkossa... lähellä tuota arvokasta pappia... ja lähellä\nteitä!\n\nSibylla katsoi häneen kauan; sitten hän lähestyi alttaria, laskeutui\npolvilleen sen eteen ja alkoi palavasti rukoilla, kasvot käsiin\npeitettyinä. Raoul nojasi liikahtamatta kuorin penkkiä vastaan ja\nkatseli rukoilevaa tyttöä; hänen kasvonsa piirteet osoittivat äkkiä\nsisällistä liikutusta, hän puri huuliansa ja nosti pikaisesti kätensä\nsilmilleen.\n\nMuutaman minuutin perästä neiti de Férias nousi, siunasi alttaria ja\nsanoi hymyillen mennessään Raoul'in ohi:\n\n-- Hyvästi vähäksi aikaa!\n\nKun hän lähti kuorista, niin hän pysähtyi katselemaan freskomaalausten\nsuunnitelmaa ja sanoi kääntyen takaisin:\n\n-- Ne ovat sangen kauniit, herra!\n\nSitten hän poistui ja Raoul kuuli enää ainoastaan hänen lattiaa vastaan\nlaahaavien hameittensa kahinan.\n\n\n\n\nV.\n\nSibyllan rakkaus.\n\n\nLinnaan palatessansa Sibylla oli jonkinlaisen lumouksen valtaamana:\nhän ei saattanut käsittää että se sopimus, jonka hän oli lopuksi\ntehnyt Raoul'in kanssa, oli yksi noita epämääräisiä ja epäluulon\nalaisia liittoja, joihin intohimo yllyttää; hän oli siis sittenkin\njoutunut sen heikkouden valtaan, jota hän niin suuresti oli pelännyt.\nHän ei kuitenkaan katunut mitään. Hän ajatteli itseksensä, emmekä\nme tahdo laisinkaan häntä siitä moittia, että liiallinen viisaus\nja lujuus vivahtaa itsekkäisyyteen, ja että sielun into ja sydämen\nheikkous toisina elämän hetkinä antavat jalompia neuvoja kuin järjen\nylevimmätkään ohjeet. Hän käsitti haaveksimatta kaikki ne vaarat,\nkaikki ne huolet ja kaikki tuskat, joitten alaisiksi hänet saattoi\nse yritys, mihin hän oli ruvennut. Mutta rohkeana ja salaisen ilon\nvaltaamana hän kävi niitä vastaan; hänen hellyytensä oli herännyt\nkokonaan ja vielä kasvanutkin joutuessaan yhteen Raoul'in intohimon\nkanssa; hän oli samalla myöskin oppinut osoittamaan hänelle suurempaa\nkohtuuden tuntoa, kunnioittamaan häntä enemmän, ja tästä lähtien\nhänestä tuntui siltä kuin hän niitten kylmien mielipiteitten asemasta,\njoita hän tähän asti oli noudattanut, antautuisi samalla kertaa\nylevämmän ja suloisemman velvollisuuden alaiseksi, sen nimittäin että\nhän uhraisi itsensä sen henkilön menestykseksi, jota hän ihaili, ja\npanisi tässä yrityksessä alttiiksi rauhansa, jopa maineensakin ja, jos\ntarvittiin, henkensä.\n\nSuora seuraus tästä päätöksestä olisi epäilemättä ollut se, että hän\nolisi täyttänyt kreivin toiveet ja ottanut hänen kätensä; mutta vaikka\nSibylla tätä ajatteli, hän hylkäsi kuitenkin heti sen ajatuksen,\nolkoonpa sitten sentähden, ettei hän saattanut kokonaan voittaa\nluontonsa ylpeyttä ja jäykkiä mielipiteitään, tai sentähden että hän\nhämärästi pelkäsi, ett'ei Raoul'in sydän enää yhtä palavasti haluaisi\nsitä ihmettä, jota hän siltä vaati, kun ei hän enään olisi ollut sen\nhintana.\n\nVähän sen jälkeen markiisi ja markiisitar kuulivat Sibyllan omin suin\nkertovan taistelustansa, joka, niinkuin hän itse nauraen sanoi, ei\npäättynyt hänen voitoksensa. Hän jätti heidän hyväksyttäväksensä sen\nrauhan ja ystävyyden sopimuksen, jonka hän oli luullut tarvitsevansa\nsolmita hra de Chalys'in kanssa, kuitenkin nimenomaan sillä ehdolla,\nettä Raoul lakkaisi pyytämästä hänen kättänsä. Tämän erityisen ehdon\ntarkoitus oli yhtä selvä hra ja rouva de Férias'ille kuin oikeastaan\nSibyllalle itsellekin. He eivät epäilleet, että heidän poikansa tytär\nnyt oli lopullisesti vakaantunut ajatuksessansa mennä naimiseen kreivin\nkanssa ja että tämä koetus-aika, jonka hän Raoul'ille määräsi, ei\nollut mitään muuta kuin, käyttääksemme vanhan markiisin sanoja, keino\nsäilyttää aseitten kunniaa. Heidän keskustelemisensa miss O'Neil'in ja\nabotti Renaudin kanssa oli saattanut heidät kallistumaan yhä enemmän\nja enemmän kreivin puolelle, jota kohtaan kirkkoherra etenkin oli\nosottanut hellää mielisuosiota, sanoen että hänen sielunsa tosin oli\nhäiriintynyt, vaan ei kuitenkaan turmeltunut, ja että se vielä saattoi\ntulla osalliseksi taivaan ilosta, sillä hänen omatuntonsa oli vielä\nvalveilla, koska hän saattoi olla epätoivoissaan. Siitä huolimatta hra\nja rouva de Férias luulivat että Sibylla hiukan liian aikasin antautui\nsille tielle, jolle he itse näyttivät hänen johdattaneensa. Markiisi\nnuhteli häntä lempeästi hänen hätäilemisestään: hän ei kuitenkaan\nkieltäynyt hyväksymästä niitä edeltäpäin tehtyjä sopimuksia, joihin hän\noli Raoul'in kanssa sitoutunut, ja kohtelemasta kreiviä niinkuin ainakin\nerinomaista miestä ja etevää taiteilijaa, joka sattumalta oleskeli\nseudussa ja jonka kanssa oli onni välistä seurustella.\n\n-- Ymmärräthän sinä, tyttäreni, vanhus lisäsi, huulilla hiukan\nivallinen hymy, kuinka varovainen tulee sellaisissa sopimuksissa olla,\njoitten lopullinen päätös on niin epävarma!\n\nHra de Férias, tietysti itsekin osottaaksensa tätä toivottavaa\nvarovaisuutta, lähti seuraavana maanantaina poikansa tyttären ja\nmiss O'Neil'in mukana kylään, ja kaikki kolme menivät katsomaan hra\nde Chalys'ia, joka mitään aavistamatta oli telineillänsä. Raoul oli\nviettänyt sunnuntaipäivän ääneti kuunnellen ikkunasta urkujen kaukaista\nääntä, johon tuuli sekoitti meren humisevaa kohinaa. Markiisin ja\nSibyllan tulo näytti hänestä niin hyvältä enteeltä, että hänen kauniit\nkasvojensa piirteet alkoivat ilosta loistaa. Hra de Férias ensin\nsuuresti maalauksia ylistettyänsä ilmoitti herra de Chalys'ille, että\njos hän joskus jäljestä puolen päivän pitäisi hetken lepoa ja sattuisi\nsuuntaamaan kävelynsä Férias'in linnaan päin, niin rouva de Férias\nolisi siitä kiitollinen.\n\nOli tiettyä, ett'ei sellaista sattumusta tarvinnut kauan odottaa.\nRaoul käytti kuitenkin sangen varovaisesti hyväksensä vanhan markiisin\nkohteliaisuutta, jota hän oli ymmärtänyt arvostella oikealta kannalta.\nSitäpaitsi hän tunsi olevan sulouttakin siinä omituisessa uutuudessa,\njonka alaisena hän oli, niin että hän pelkäsi sitä lopettaa. Hän\nuskalsi tuskin maistaakaan sitä onnea, jonka hän kuitenkin tiesi olevan\nvaan hourua. Vuoden aika oli mitä ihanin. Sill'aikaa kun aurinko paahti\npolttavilla säteillänsä rannikon korkeita hiekkamäkiä ja ilahutti\nnäillä seuduin tavallisia, kuivettuneessa ruohossa hyppeleviä sinisiä\nheinäsirkkoja, hän sulkeutui kirkon viileään siimekseen ja vietti\nsiellä taiteensa ja unelmiensa keskuudessa suloisimpia hetkiä, mitä\nhän koskaan oli elänyt. Kirkkoherra kävi säännöllisesti joka päivä\nihailemassa hänen työtänsä. Hän toi hänelle puutarhansa hedelmiä,\njoita kreivi ahmi kuin koulupoika vanhuksen suureksi iloksi. Kun\nRaoul väliin sattui istumaan poltellen muutamia minuuttia kirkon\nseinien siimeksessä, niin kirkkoherra tuli istumaan hänen viereensä\nnurmelle tai jollekin hautakivelle ja he haastelivat siinä keskenään\nystävällisesti ja kuuntelivat tyynien aaltojen kohinaa, jotka vierivät\nrannan kiviä vastaan.\n\nKreivillä oli toinenkin vielä hartaampi kumppani, joka oli hänelle yhtä\nrakas, sillä hän muistutti samoin kuin kirkkoherrakin hänelle Sibyllaa\nja oli, vaikk'ei hän ollutkaan mikään ruusu, elänyt hänen seurassansa.\nSe oli Jacques Féray. Jacques Féray'lta ei ollut hänen alituisessa\njoutilaisuudessansa jäänyt huomaamatta, että jotakin kummallista\ntapahtui Férias'in kirkossa. Hän oli ensiksi alkanut arasti kuljeksella\noven läheisyydessä ja oli sitten sattunut tulemaan aina telineitten\nluo, johon hän oli jäänyt ihastuksissaan seisomaan katsellen sitä\nsäteilevää maailmaa, joka vähitellen oli levinnyt muuriseiniin ja\nkuoriin. Raoul oli Sibyllalta itseltä kuullut osan tämän miehen\nelämäkerrasta, jota kirkkoherra sitten oli täydennellyt. Synnynnäisen\nhyvänluontoisuutensa ja viattoman valtioviisauden vaikutuksesta\nhän otti ystävällisesti Jacquen vastaan ja hänen oli helppo saada\nhänet tutustumaan itsensä kansa puhumalla hänelle innostunein mielin\nSibyllasta, sillä mielipuoli käsitti vaistomaisesti hänen puheensa\ntotuuden. Siitä lähtien Jacques katsoi sopivaksi käydä joka aamu\ntelineillä, mistä hän enimmiten äänetöinnä piti silmällä Raoul'in työn\nedistymistä. Hän ei kuitenkaan jättänyt suosiollisesti vastaamatta\nniihin kysymyksiin, joita kreivi hänelle tuon tuostakin taiteilijoille\nomituisesta hyväsydämisyydestänsä teki. Sibylla oli heidän tavallisena\nkeskustelu-aineenansa.\n\n-- Rakastathan sinä häntä, poikani, vai kuinka? Raoul sanoi hänelle\neräänä päivänä.\n\n-- Niin ja tekin! Jacques Féray vastasi, huulilla hieman ilvehtivä\nhymy. -- Älkää vaan tehkö hänelle pahaa! hän lisäsi sitten ankarammalla\näänellä.\n\nJacquesin kasvava luottamus hänen uuteen ystäväänsä meni niinkin\npitkälle, että hän ilmoitti Raoul'ille salaisen surunsa, joka häntä\njulmasti vaivasi. Tuon onnettoman vaimo ja pikku tytär lepäsivät\nFérias'in kalmistossa kahden turvekummun alla, jotka vielä olivat\nnäkyvissä, vaikka ne aikain kuluessa olivatkin paljon alentuneet. Siitä\naikain kuin Sibyllan hurskas huolenpito oli antanut hiukan rauhaa hänen\nhäiriintyneelle mielellensä ja hiukan sitä selittänyt, Jacques oli\nottanut tavaksensa istuttaa näille kahdelle kummulle metsäkukkia ja\ntoisten kuihduttua istuttaa uusia. Maan tavan mukaan oli tämä siunatun\nmaan osa pian jälleen tuleva yhteiseksi maaksi, ja joku sydämetön\npilantekijä kylässä oli ilmoittanut Jacques'ille tämän häntä uhkaavan\nomaisuuden ryöstön; hän tiesi että jonakin päivänä lapio oli hävittävä\nnämä molemmat kummut ja sen mitä ne sisälsivät. Tämä ajatus toi\nmielipuolen häiriintyneesen mieleen koko joukon surullisia ja synkkiä\nkuvia. Muuten hän puhui tästä surustaan niin salaperäisesti ja niin\nkierrellen, ett'ei Sibyllakaan olisi saattanut huomata hänen huolensa\noikeata syytä. Raoul alkoi aavistaa sitä vasta uhraamalla paljon\nkärsivällisyyttänsä ja joka päivä yhä hartaammin seurustellen hänen\nkanssansa. Kun hän juuri oli saanut sen selville, abotti Renaud tuli\nkirkkoon; hän ilmoitti hänelle parilla sanalla asian laidan ja lisäsi\nsitten puoliääneensä:\n\n-- Herra kirkkoherra, minä haluan ostaa sen maan. Pitäkää te huoli\nsiitä ja pitäkää se minun salaisuutenani, minä pyydän sitä.\n\nSitten hän sanoi kääntyen Jacques Férayn puoleen:\n\n-- Älä sure enää, sinun kumpuihisi ei kosketa; ne ovat sinun omasi,\nsiitä on huoli pidetty.\n\nSitten hän ryhtyi työhönsä. Heti sen jälkeen hän tunsi kosketusta ja\nhän katsoi taaksensa: se oli mielipuoli, joka oli tarttunut hänen\nmekkonsa liepeesen ja suuteli sitä. Kyynel vierähti äkkiä Raoul'in\nsilmästä; kun hän sitten huomasi kirkkoherran parin askelen päästä\näänetöinnä ja tarkkaavaisena katselevan, niin hän punastui, löi\njalkaansa ja työnsi melkein rajusti Jacques Férayn pois.\n\n-- Anna minun olla, hupsu! hän tiuskasi.\n\nAbotti Renaud piti velvollisuutenansa urkkia ja etsiä Raoul'in\nkarakteerista ja käytöksestä kaikki ne puolet, joihin hän saattoi\ntukea toiveensa hänen suhteensa. Kreivin pyynnöstä huolimatta hän jo\nsamana iltana kertoi Férias'in linnalaisille tämän tapauksen. Heidän\nhellät sydämensä tulivat siitä liikutetuiksi siihen määrään, että he\nunohtivat noudattamansa muodollisen varovaisuuden, ja Raoul sai aamulla\nseuraavana päivänä kutsumuksen mennä linnaan päivälliselle. -- Hra\nja rouva de Férias söivät silloin päivällistä kello kuusi noudattaen\npoikansa tyttären pariisilaisia tapoja. -- Raoul sai ensikerran nauttia\nheidän niin tutunomaista ystävällisyyttänsä: häntä ihastutti se\nsydämellisyys ja iloisuus, jota Sibylla osotti; se leikillisyys, jota\nhän tuskin ennen oli huomannutkaan hänessä etiketin verhon läpitse,\nlisäsi tuon nuoren tytön ankarampaan suloisuuteen lumoavan vivahduksen,\njoka häntä suuresti ihastutti. Tänä onnellisena iltana tapahtui\nkuitenkin eräs arkaluontoisempikin tapaus: se nimittäin, että linnan\npalvelusväki tavan mukaan tuli salonkiin pitämään yhteistä iltarukousta\nhaltiainsa kanssa. Sibylla oli vähää ennen hymyillen puhunut kreiville\nsiitä juhlamenosta, joka lähestyi ja lisäsi:\n\n-- Menkää puutarhaan kävelemään siksi aikaa, minä annan teille siihen\nluvan.\n\n-- Enhän kumminkaan! hän vastasi myöskin hymyillen, en tahdo saada\nikävyyksiä aikaan huoneessanne.\n\nHän asettui hiukan syrjään, molemmin käsin nojaten erästä tuolia\nvastaan, ja noudattaen tarpeellista ulkonaista hartautta, ja hän tunsi\nolevansa ylenmäärin palkittu tästä yksinkertaisesta teosta, jota hyvä\naistikin vaatii, sen kiitollisen silmäyksen kautta, jonka Sibylla\nhäneen loi tehden viimeistä ristinmerkkiänsä.\n\nTästä lähin Raoul'in käynnit linnassa muuttuivat yhä kodikkaimmiksi\nja hän oli useampia kertoja tällaisessa iltahartauden toimituksessa\nläsnä. Se synnytti hänessä selittämättömän liikutuksen tunteita,\njotka valtasivat hänet vielä hänen tuntikausia puhellessaan tuon\nmunkkimaisen kirkkoherran kanssa ja yhtämittaa hengittäessään kirkon\nilmaa ja kaikkein pyhimmän hienoa tuoksua. Se omituinen kehys,\njoka ympäröi hänen elämätänsä, saattoi hänet väliin hymyilemään\nja tuntemaan jonkinlaista halveksivaa katkeruutta. Vaan se ei\nkuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen. Hartaudentoimitukset, joihin\non sekaantunut lapsimaista taikauskoa ja alhaista tekopyhyyttä,\nvaikuttavat tavallisesti levottomuutta ja pelkoa niissä sieluissa,\njoita ne tahtovat herättää; mutta todellinen hurskaus, puhtaan\njumalanpalveluksen noudattaminen ja uskonnollinen kuri synnyttää\nverratonta ja tarttuvalta tuntuvaa suloisuutta, epäilemättä sentähden\nettä ne vastaavat meidän luontomme mahtavinta ja jalointa taipumusta.\nKuka meistä, olkoonpa hän kuinka kylmäkiskoinen tahansa, ei olisi\nastuessaan siveellisen elämänsä myrskyisimpinä hetkinä noihin\npatriarkallisiin koteihin, joissa iloinen ja tyyni hurskaus vallitsee\nsekä pyhittää kunkin päivän toimet, tuntenut ihastuksen, kaipauksen\nja toivon tunteita? Syyttä eivät siis toivoneet Sibyllan isovanhemmat\nsekä Sibylla itsekin, ett'ei Raoul'iin jäisi vaikuttamatta se\nuskonnollinen henki, joka häntä ympäröi. Ja tässä hengessä todellakaan,\npappilan evangelisessa yksinkertaisuudessa ja linnan patriarkallisessa\nylevyydessä ei ollut mitään, joka olisi sotinut hänen järkeänsä\nvastaan, kaikki miellytti hänen mielikuvitustansa ja kaikki rauhoitti\nhänen sydäntänsä. On kenties totta sanoa, että maailman teeskennelty\nja pauhaava elämä, huonon seuran vaikutus ja maan päällä vallitsevan\nväkivallan ja paheen kauhea voima vielä enemmän kuin nykyajan järjen\nperusteet sekä ylpeys saattavat sieluja epäilyksen kuiluhun. Jos\nmaailmassa olisi paikka, missä ihminen ei saisi katsella muuta kuin\nluonnon suuria näkyjä ja jalojen ihmisten tekoja, niin hänen sielunsa,\nolkoonpa kuinka turmeltu hyvänsä, tuskin saattaa olla saavuttamatta\nedes vähän rauhaa ja luottamusta. Ja juuri tällaiseen ikäänkuin\nmaailman ihanteelliseen kolkkaan oli Raoul joutunut ja hän itsekin\nihmetteli niitä värejä, joihin hänen ajatuksensa väliin pukihe tämän\noudon taivaan alla.\n\nHän oli kuitenkin vielä hyvin kaukana tästä liikutuksen ja runollisten\nunelmien tilasta todelliseen siveelliseen uudestasyntymiseen ja\ntodelliseen uskoon. Sibyllan tarkka ymmärrys ei pettynytkään sen\nsuhteen. Vaikk'ei hän oikein tuntenutkaan niitä moninaisia ja sekavia\nverukkeita, joihin nykyajan skepticismi turvautuu ja joita on tarpeeton\nlaulella tämän ajan lukijalle, hän ymmärsi kuitenkin, ett'eivät ne\nikipäivinä saattaneet väistyä epämääräisen tunteellisuuden tieltä.\nAbotti Renaud rauhoitti häntä.\n\n-- Jumala tunnetaan, hän sanoi hänelle, sydämellä eikä järjellä...\nAntaa hänen sydämensä avautua vieläkin enemmän, ja järjen synnyttämät\nverukkeet ovat siihen katoavat ja uppoavat. Kun hän kerran Jumalaan\nuskoo, niin minä pidän huolen lopusta!\n\nSibylla näytti muuten päättäneen välttää kaikkien ja etenkin Raoul'in\nkanssa tätä keskustelu-ainetta. Hän osotti häntä kohtaan heidän\nystävällisesti keskustellessansa tyyntä rauhallisuutta, joka saattoi\nRaoul'in levottomaksi ja jota hän luuli välinpitämättömyydeksi; hän\npelkäsi että Sibylla todella oli käsittänyt asian kirjaimen mukaan\nsekä, mitään enempää tarkoittamatta, katsoi heidän ystävyyttänsä vaan\nsatunnaiseksi; mitä siihen salaperäiseen koetus-aikaan tulee, josta\nheidän rakkautensa näytti riippuvan, niin Sibylla siihen ei ensinkään\nviitannut, ja hän alkoi luulla, ett'ei hän sitä koskaan ajatellutkaan.\n-- Sibylla ajatteli sitä aina; hän ajatteli sitä milloin kuolettavalla\ntoivottomuudella, milloin ihastuksella, joka kokonaan valtasi hänen\nsydämensä.\n\n-- Oi, hän sanoi eräänä päivänä kirkkoherralle, eikö ole hulluutta\ntoivoa, että niin paatuneesen sieluun niin vähässä ajassa vaikuttaisi\nniin heikot keinot?... Siihen tarvitsisi kovemmin käydä kiinni!\n\nVähä sen jälkeen hän lisäsi surullisesti hymyillen:\n\n-- Minusta tuntuu väliin, isä, siltä, että jos kuolisin... niin hän\nuskoisi!\n\nVanhus ei voinut muuta kuin kädellänsä viitata häntä poistamaan\nmielestään sellaiset ajatukset, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.\n\nKun hän taas eräänä päivänä oli huomannut kreivin kasvoista ja sanoista\njonkun onnellisen oireen, hän sanoi vanhalle papille:\n\n-- Ah! isä, mitä minä uneksin! Eikö se ole liian kaunista voidaksensa\nmaan päällä tapahtua? Pelastaa kadotuksesta ja saattaa Jumalalle se,\njota rakastaa... jota rakastaa äärettömästi.\n\nJa hän pani tähän sanaan painon, jota on mahdoton selittää.\n\n-- Ah! mitä uneksinkaan! hän toisti.\n\nHän alkoi vuorostaan vuodattaa kyyneleitä ja peitti kasvonsa ihaniin\nkäsiinsä.\n\nTätä omituista elämää kesti noin kaksi kuukautta, kun eräänä iltana\nhra de Chalys, joka oli ollut linnassa päivällisellä, otti neiti de\nFérias'in käsivarren ja vei hänet kävelemään eräälle kastanjakäytävälle.\n\n-- Neiti, hän sanoi hänelle, olenko erehtynyt? Minusta tuntuu siltä,\nkuin ette enään tahtoisi minua kääntää?\n\n-- Miksi, herra? Senkö vuoksi, ett'en opeta teille katekismusta?...\nPaitsi sitä, että olen huono teoloogi, pelkään muuten sopimattomia\ntehtäviä... Minä haluan suuresti teitä kääntää, hän lisäsi hymyillen;\nmutta minä haluan myöskin suuresti olla olematta teille vastenmielinen.\n\n-- Minä en tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä voidaksenne olla minulle\nvastenmielinen, Raoul lausui, hänkin hymyillen;... mutta haluatteko\nmuuten tietää sieluni tilaa neiti Sibylla?\n\n-- Kyllä, jos se on parempi kuin ennen.\n\n-- Se on parempi.\n\n-- Onko se totta? hän kysyi vilkkaasti. Ja Raoul tunsi nuoren tytön\nkäsivarren värisevän omaansa vastaan.\n\n-- Täytyyhän sen olla totta, kun teille sen sanon, sillä ei mikään\nole minusta julmempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin itseni\nsuhteen, eikä mikään rikollisempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin\nteidän suhteenne... Niin, te ja kaikki, jotka teitä ympäröivät,\nsaatatte minun epäilemään... kaikkia epäilyjäni. On niin vaikeata,\non niin vastahakoista uskoa, että sellaiset sydämet, kuin teidän,\novat kokonaan saaneet alkunsa vaan aineesta ja että ne siksi jälleen\nmuuttuvat. Päivä päivältä vahvistun siinä luulossa, että todella\nlöytyy korkeampi lähde, josta sielut ovat lähteneet ja johon ne\njälleen palaavat -- bibliallisen unelman kuvaamina enkeleinä... Niin,\nminä näen vilahdukselta Jumalan sellaisella varmuudella, että se\nminut sokaisee... Tämä Jumala ei tosin vielä ole teidän Jumalanne;...\nmutta kuitenkin, sanokaa minulle neiti Sibylla, että olette minuun\ntyytyväinen!\n\n-- Tyytyväinen! hän sanoi matalalla ja liikutetulla äänellä, en, minä\nen ole tyytyväinen... mutta minun sydämessäni on taivas!\n\nHe jatkoivat ääneti jonkun aikaa kävelyänsä käytävän puitten varjossa.\nYht'äkkiä Sibylla ojensi hänelle kätensä ja kuiskasi:\n\n-- Ystäväni!\n\nRaoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä sanaakaan virkkamatta...\nSibylla poistui heti, ja hän näki hänen varjonsa katoavan puitten\nsekaan.\n\nMaattuansa elämänsä onnellisimman yön neiti de Férias sai herätessään\nikävän uutisen. Abotti Renaud tuli hänelle ilmoittamaan, että de Chalys\noli aamulla saanut sähkösanoman, joka pakoitti hänet viivyttelemättä\nlähtemään Pariisiin. Raoul lupasi muuten palata muutaman päivän\nkuluttua. Hän oli pyytänyt kirkkoherraa antamaan neiti Férias'ille\nsähkösanoman, joka oli syynä hänen lähtöönsä. Siinä oli nämä kolme\nsanaa:\n\n    \"Tule heti!\n    _Gandrax_.\"\n\nLukiessaan tämän allekirjoituksen, Sibylla vaaleni.\n\n\n\n\nVI.\n\nKlotildan rakkaus.\n\n\nSamalla hetkellä kun Sibylla käytävän varjossa antoi kätensä ja\nsydämensä Raoul'ille, aivan erilainen rakkauden kohtaus tapahtui\neräässä noista komeista kesäasunnoista, joita oli rakennettu vähän\nmatkan päähän Pariisista Luciennes'in harjanteille. Parooni de\nVal-Chesnay'n, tämän asunnon omistajan, luona oli ollut sinä päivänä\npäivällisellä eräs ystävä, jonka hän siksi oli saanut muutama aika\nsitten liioin tietämättänsä miten ja miksi. Se oli Louis Gandrax.\nTutustuaksensa tämän nuoren miehen perheessä, Gandrax'in ei ollut\ntarvinnut käyttää niitä sotapäällikön temppuja, jotka tällaisissa\ntapauksissa ovat tavallisia ja joihin hänen jäykkä luontonsa tuskin\nolisi taipunut. Klotildan nero oli kaikesta pitänyt huolen. Niinkuin\nkaikki hyväpäiset vaimot haluavat yhdistää riippumattomuuden\nsuloisuuden laillisen aseman etuihin, niin hänkin oli katsonut hyväksi\npeittää edeltäpäin puolisonsa silmät murtumattoman luottamuksen\nsiteellä. Tulisen mielikuvituksensa, vaan ei minkään mielipiteitten\navulla hän oli tietänyt hänelle uskottaa olevansa samalla kertaa\npyhimys ja marmorikuva. Hra de Val-Chesnay, uskoen tätä imartelevaa\nvakuutusta, tunsi tuota kaunista kuvaa kohtaan salaista tulta, jota\nsaattoi verrata ainoastaan hänen kunnioitukseensa. Jos hän joskus\nsattui teaattereista tai sporttilehtereiltä etsimään vähemmin\neetteristä rakkautta, joka paremmin vastasi sitä hapeata savea, josta\nhän tunsi olevansa leivottu, niin hän saavutti siitä omantunnon vaivoja\nja pelkoa, jotka eivät jääneet Klotildalta huomaamatta ja jotka vielä\nlujensivat hänen yliherruuttansa. Mutta nuori parooni oli kuitenkin\nkaikesta siitä huolimatta liiaksi rakastunut vaimoonsa, voidakseen\nolla olematta mustasukkainen hänen suhteensa. Suureksi mielihyväksensä\nhän siis näki Klotildan ajatusten kääntyneen Gandrax'in nerokkaalla\njohdolla tutkimaan tieteen suuria salaisuuksia. Gandrax'in maine\nmuuten rauhoitti häntä erittäin suuresti; hänen tapainsa puhtaus oli\nyhtä tunnettu kuin hänen neronsakin. Hra de Val-Chesnayn niukat aivot\nluulivat siis tehneensä hienoa valtioviisautta osoittavan keksinnön,\nsuodessaan vaimollensa tällaista viatonta huvia ja päästäessään\nkotoiseen yhteyteensä miehen, joka näytti olevan sille pikemmin kilpenä\nkuin vaarana.\n\nSe miellyttäväisyys, joka Gandrax'illa ensin oli Sibyllan silmissä,\nheijasti hänen ystävyydestänsä Raoul'in kanssa. Sitten nuoren\ntiedemiehen luja tahto, miellyttävä kauneus ja maine olivat vähitellen\nikäänkuin tartuttaneet Klotildan sydämeen, niin että hän luuli\nhäntä rakastavansa. Ollen sitäpaitse epätoivoissaan tietämättömiin\nkadonneen hra de Chalysin hyljäyksen johdosta, hän oli päätä pahkaa\nantautunut tämän epäselvän tunteen valtaan, jota hän turhaan peitteli\näkillisellä halullansa tunkeutua tieteen aarre-aittaan. Tämä nuori\nvaimo koitti kuitenkin vakavasti ja innokkaasti ryhtyä niihin vaikeihin\ntutkimuksiin, joihin Gandrax oli antautunut, ja tahtoi siten antaa\nheidän liitollensa ylevämmän luonteen, joka korvaisi sitä surua ja\nhäpeätä, mitä hän tunsi sen tuottavan. Vaikka Klotildalla oli suuret\nsynnynnäiset intohimot, ei hänen sielunsa kuitenkaan ollut alhainen, ja\nhänen vioistaankin saattoi huomata jälkiä syntyperäisestä jaloudesta,\njonka huono kasvatus oli tukahuttanut.\n\nLouis Gandrax'in nuoruus oli ollut ankaran viaton. Kun hänet siis vasta\nmiehuuden ijässä valtasi tuollainen kostuva rakkaus, jonka puolipäivän\nhaltia väliin päästää kahleista, niin hän oli tehnyt omituisen\nsopimuksen ylpeytensä kanssa, joka oli hänen päähyveensä. Voimatta\nhillitä intohimoansa hän oli luullut osoittavansa mahtavaa ylevämmyyttä\npakoittaessansa Klotildan rakastamaan itseänsä ja hänen oli siten\nonnistunut johtaa tahtonsa uuteen voittoon, voittoon, joka oikeastaan\noli tappio. Tämä voitto hänet hurmasi. Ylenmäärin ihastuneena Klotildan\nkauneuteen ja salaisesti ylpeillen siitä ulkonaisen kunnian loistosta,\njota tämä voitto lisäsi hänen vakavalle otsallensa, hän antautui\njonkinlaisella avosydämisyydellä nauttimaan sen rakkauden iloa ja\nturhuutta, joka hänestä näytti täydentävän hänen itsekästä ylpeyttään.\nHän kuvaili ainaiseksi olentoansa tässä ihanteellisessa kehyksessä\nja hän näki, miten jälkimaailma seppelöitsi hänen kunnioituksellansa\ntuollaisen samalla kertaa häpeällisen ja ylhäistä neroa osoittavan\nyhdistyksen johdosta, joita historia ei halveksi ilmaista. Tästä\nlähtien tuo nuori materialisti polki ylpein jaloin sitä maata, joka\nnäytti olevan hänen omansa, ja hän saattoi varmemmin kuin koskaan ennen\nkertoa mielilauselmansa: \"On olemassa Jumala!... nimittäin tietävä ja\ntahtova ihminen!\"\n\nHän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea ja hän sai sen nimen-omaan huomata\njuuri sinä iltana, kun tapaamme hänet Luciennes'issa rouva de\nVal-Chesnay'n ja hänen miehensä seurassa. Säännöllisten harjoitusten\nja tieteellisten tutkimusten nojalla hän oli ollut koko päivän\nKlotildan luona, joka oli laittanut pienen laboratorin huvilaansa.\nHän oli Gandrax'in tultua kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän\njuuri oli saanut hurskaalta tädiltänsä ja jossa rouva de Beaumesnil\nmainitsi kreivi de Chalysin oleskelevan Férias'issa liittäen tähän\nuutiseen muutamia Raoul'ia koskevia myrkyllisiä sivuseikkoja hänen\nelämäntavoistansa ja suhteistansa Sibyllaan. Rouva de Val-Chesnay'ta\nhuvitti erinomaisesti ajatus, että kreivi de Chalys oli muuttunut\nerakoksi ja kuoripojaksi. Gandrax katsoi riittäväksi kohottaa\nolkapäitänsä ja vältti tätä keskustelun ainetta. Klotilda oli näyttänyt\nlopun päivää hajamieliseltä ja etenkin päivällisen aikana hän oli\nosottanut huonoa tuulta Gandrax'ia kohtaan häntä pistelemällä, joka ei\ntosin levottuuttanut nuorta tiedemiestä, vaan loukkasi kuitenkin vähän\nhänen ylpeyttänsä. Tämä ei sitäpaitse ollut ensikerta kuin Klotildan\nmyrskyinen luonne oli nostanut pilviä heidän taivaallensa. Gandrax'illa\noli tapana vastustaa näitä satunnaisia oikkuja pistävällä ja ylhäisellä\nkylmyydellä, jota hän mielellään osotti puheellansa ja kasvoillansa.\nHän oli aina lähtenyt näistä koetuksista yhä lujemmin luottaen siihen\nvastustamattomaan ja tenhosaan ylevämmyyteen, jota hän mielellään\ntunsi itsessään olevan. Hän tahtoi tänäkin iltana antaa oppilaallensa\njonkun pilkallisen nuhteen; hän odotti siis kärsimättömänä että\nhra de Val-Chesnay suvaitsisi mennä polttelemaan puistoonsa tai\nhevoshuoneisinsa ja jättäisi hänet kahden kesken Klotildan kanssa\nsiihen kesä-salonkiin, missä he olivat olleet päivälliseltä päästyänsä.\n\nMutta Klotilda puolestaan saattoi hänet ällistymään. Hän oli juuri\nheittäytynyt eräälle sohvalle väsymystä ja välinpitämättömyyttä\nilmaisevaan asentoon. Juuri kun tuo rauhallinen parooni alkoi salaa\nhiipiä pois, hän kutsui häntä lempeällä äänellä takaisin:\n\n-- Roland, polttele täällä, ystäväni, minä pyydän sinua!... Me olemme\nyksinämme, ja minä olen niin vähän sinua nähnyt tänään!\n\nHra de Val-Chesnay, joka ei juuri ollut tottunut tällaisiin rakkauden\npuuskiin, jäi aivan hämillään paikoillensa. Hän jupisi muutamia\nkiitollisuuden sanoja, poltti sikarria ja istuutui erääsen syrjäiseen\nnurkkaan, sen sijaan että Gandrax istahti hiukan kiivaasti parin\naskeleen päähän sohvasta ja loi Klotildaan ankaran katseen. Nuori vaimo\nei siitä ensinkään välittänyt: hän katseli hajamielisen näköisenä\nmuutaman minuutin ajan puoliksi aukinaisesta ovesta kuun säteitä,\njotka loivat valonsa varjokkaasen puistoon ja syksyn usvaan; sitten\nhän lausui kääntyen uudestaan puolisonsa puoleen, samalla hellällä ja\nystävällisellä äänellä:\n\n-- Ystäväni, missä oletkaan? Miksi niin etäällä?... Minä pidän\nsikarriesi tuoksusta... Tulehan toki tännemmäksi!\n\nHän osotti hänelle viuhkaimellansa erästä tuolia, jonka luo hän veti\nsohvansa.\n\nRoland oli kiiruhtanut täyttämään hänen pyyntöänsä. Klotilda laski\nvalkoisen kätensä nuoren miehen pään päälle, taivutti sen sohvan\nsyrjälle, kumartui sitten suloisesti hänen kasvojensa ylitse ja katseli\nhäntä silmiin.\n\n-- Sinä olet kaunis! hän sanoi.\n\nJa hän rupesi jälleen uneksivaan asentoonsa, yhtä mittaa sivellen\nRolandin vaaleita hiuksia.\n\nOltuaan tuokion ääneti, hän kääntyi äkkiä Gandrax'in puoleen ja sanoi:\n\n-- Oi kuinka kaunis ilta!\n\n-- Sangen kaunis! Gandrax sanoi.\n\n-- Minä ihantelen näitä ensimäisiä syys-iltoja!... Sinun hevosesi ovat\nkiiltäviä kuin silkki, Roland... Oletteko nähnyt, Gandrax, mieheni\nhevosia? Kiltin lapsen... ja kunnon miehen hevosia!\n\n-- Aivan niin, Gandrax jupisi.\n\nTaas oli tuokion äänettömyyttä. Klotilda alkoi nauraa ja sanoi:\n\n-- Kas niin, Roland, minä käytän väärin hyvyyttäsi... Mene vähäksi\naikaa katselemaan hevosiasi, minä annan sinulle luvan, -- etenkin\nkun tämä sikarrin savu... oh ei, se ei ole vaarallista!... mutta se\nminut päihdyttää... huumaa!... Mene, ystäväni... pariksi kymmeneksi\nminuutiksi vaan ei kauemmaksi, ymmärräthän.\n\nNuori parooni, onnestaan ihastuneena, painoi huulensa vaimonsa kädelle\nja lähti riemuissaan.\n\nGandrax antoi hänen poistua; sitten hän nousi ja sanoi turhaan\ntyynyyttä teeskennellen, sillä hänen äänensä vapisi kiukusta:\n\n-- Klotilda te luultavasti tahdotte selittää minulle tämän tapauksen,\nvai kuinka?\n\n-- Minkä tapauksen, ystäväni? Klotilda sanoi lempeällä ja viehättävällä\näänellä.\n\n-- Tuon äskeisen julman koketeeraamisenne!\n\n-- Kuinka!... tarvitseeko sitä teille selittää? Ettekö sitä itse\nymmärrä? -- Hän hymyili. -- Oi älkää rypistäkö olympolaisia\nsilmäkulmianne... te näette turhaa vaivaa! No niin, minä selitän tämän\ntapauksen teille yhdellä sanalla, sanalla, joka jo liiankin kauan on\npolttanut huuliani;... mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!\n\nHän käänsihe sitten sohvallansa, katso? häntä silmiin ja lausui pannen\nsanoihinsa kylmän koron:\n\n-- Te olette minulle vastenmielinen!... Ymmärrättekö?\n\nGandrax ei ensin liikahtanut paikaltansa, sitten kääntyi hän äkkiä\nhorjuen, ikäänkuin olisi saanut pistoolin luodin päähänsä; hän tointui\nkuitenkin ponnistaen lujaa tahtoansa, astui muutaman askelen huoneessa\nja sanoi kylmästi, palaten Klotildan luo, joka yhä vielä nojaten, mutta\nruumis suorana ja pää pystyssä oli katsellut häntä säälimättömin silmin:\n\n-- Herjaus ei ole mikään selitys. Mitä on tapahtunut? Mitä on?\nMiks'ette rakasta minua enään?\n\n-- Miks'en? hän toisti katkeralla ja kiivaalla äänellä: sentähden\nett'en milloinkaan teitä ole rakastanut! sentähden ett'ei kukaan\nvaimo teitä koskaan ole rakastava... joll'ette häntä mene etsimään\nhaaremin liasta! sentähden ett'ei teissä koko teidän tieteenne ohessa\nole sydäntä, sielua, henkeä... ei mitään mikä saattaisi kohottaa\nhairahtunutta vaimoa hänen omissa silmissään, mikä saattaisi verhota\nhänen vikansa, jalostuttaa hänen heikkoutensa, sulostuttaa hänen\nhäpeänsä,... eikä mitään, mikä saattaisi väliin tehdä hänen rakkautensa\nhänelle jaloksi unelmaksi, innostukseksi, runollisuudeksi...\nuskonnoksi!... Ei! Jumalan kiitos, en ole teitä koskaan rakastanut! En\nole teissä rakastanut muuta kuin ystävänne varjoa... ystävänne, jota\nminä ihailen, ihailen ikuisesti!... Ja mitä nyt sanon, se on ollut\nsydämessäni ensi hetkestä aikain, tietäkää se. Minä pakokin itseäni\nkuitenkin, minä koetin erehtyä, koetin luulotella itselleni rakastavani\nteitä, sillä vaimo, joka on ensi hairahduksensa tehnyt, riippuu siitä\nepätoivoisena kiinni, niin halpana kuin hän pitääkin tekoansa!... Ja\nte, te olette luulleet masentavanne minut, lumoavanne minut ja olevanne\nminun herrani ja valtiaani!... Mies parka!... te näette, pelkäänkö! --\nvaan älkäämme siitä puhuko... Minä luulen teidän nyt ymmärtävänne?...\nSitä paitsi joko te ymmärsitte tai ette, se on minusta samaa tekevä!\nPää-asia on, että tästä tulee loppu, lopettakaamme siis... Menkää\ntiehenne!... ja laittakaa, ett'en teitä enää näe koskaan, sillä te\nkauhistutatte minua, -- suoraan sanoen.\n\nJa hän laskeutui jälleen veltompana sohvalle.\n\nGandrax lähti. -- Käydessään lähimmälle rautatien asemalle, hän\npysähtyi tuon tuostakin ja talui käden otsallensa, luullen tuntevansa\nmaan tärisevän jalkainsa alla. Kello oli yksitoista illalla, kun\nhän saapui kotiin. Hän astui sisälle laboratooriinsa ja heittäytyi\neräälle tuolille; tuokion kuluttua hän nousi, ikäänkuin hän ei olisi\nsaattanut kestää paikoillaan pysymistä, ja alkoi hitain ja säännöllisin\naskelin kävellä pitkin lattiaa. Hänen ohimoittensa nopea tykytys soi\nhänen korvissaan kuin hätäkello. Kaikkinainen sekasorto oli päässyt\nvalloilleen hänen aivoissansa. Tästä äkillisestä heräjämisestä ja\ntästä rajattomasta vaipumisestansa hän haperoiten, etsi, laskeumatta\nalas ylpeytensä kukkuloilta, jotakin tukea, mihin hän saattaisi\ntarttua: hän ei sitä löytänyt. Hänen tieteensä, hänen kirjansa, hänen\nkunniansa, jopa hänen jalo köyhyytensäkin, joilta yht'äkkiä oli\nriisuttu se sulous, mihin Klotildan rakkaus ne oli pukenut, tuntuivat\nhänestä inhottavilta. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään voimaa,\nmitään lohdutusta, mitään toivoa, -- ainoastaan tyhjyys. Hän olisi\ntahtonut itkeä; mutta hänen kuivettuneessa sielussaan ei ollut jälellä\nainoatakaan niistä lähteistä, mistä saattaisi kyynel herahtaa. Hän\nkäveli sitten aaveentapaisesti yhtämittaa aina päivän ensi koittoon.\nKun hänen ikkunoissansa kimalteleva aamurusko saattoi hänet yhä\nvastustamattomampaan ja selvempään todellisuuteen, kun hänen piti alkaa\nelämänsä, otsalla tämä häpeä ja sydämessä tämä haava, niin hän ei sitä\nsaavuttanut. -- Hulluuden aate välähti hänen aivoihinsa: hän lähestyi\näkkiä erästä seinään rakennetuista hyllyistä, tarttui erääsen ruskealla\nnesteellä täytettyyn pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. --\nSitten jatkoi hän taas kolkkoa kävelyänsä, hänen askeleensa kävivät\nyhä raskaammiksi. Yht'äkkiä hän pysähtyi, teki suonenvedon tapaisia\nliikkeitä käsillään ja kaatui maahan. Muutamat talon väestä kuulivat\nkolahduksen hänen kaatuessansa ja riensivät apuun: hänet kannettiin\nvuoteellensa ja lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaksi tuntia houraillen\nnukuttuansa hän heräsi ja jaksoi lausua sanat Raoul'ille lähetettävään\nsähkösanomaan.\n\nRaoul saapui saman päivän iltana ja ajoi heti Gandrax'in luo junasta\nlähdettyänsä. Hän astui ylös portaita tapaamatta ketä puhutella.\nTiedemiehen kamari oli jonkinlaisen luostarinsellin tapainen; pieni\nlamppu loi siihen hämärätä valoansa. Eräs vanha vaimo luki eräässä\nnurkassa. Kalkilla valaistun seinän vieressä oli rautainen vuode,\njolla Raoul näki Gandrax'in lepäävän. Hänen mustat hiuksensa olivat\nhajallansa ja taaksepäin työnnetyt, jonka kautta hänen tuhkanharmaan\nkalpeuden peittämä otsansa jäi paljaaksi. Hänen laihoille poskillensa\nja kiiluviin silmiinsä ilmaantui hymy, kun hän näki Raoul'in tulevan.\nHän ojensi ponnistaen hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:\n\n-- Oi, minä olen hyvin iloinen saadessani sinut nähdä. -- Mutta, hyvä\nJumala! Mitä on tapahtunut? Joko kauvan olet ollut kipeänä?\n\nGandrax viittasi vaimolle, joka häntä hoiti, ja hän lähti heti pois.\nSitten hän osotti Raoul'ille sormellaan sitä tyhjää pulloa, joka oli\nasetettu lampun viereen. Raoul tarkasti sitä hätäisesti: surumielinen\nkatse ilmaantui hänen kasvoillensa; hän lähestyi vuodetta ja sanoi\nkatsoen Gandrax'ia silmiin:\n\n-- Klotildako?\n\n-- Niin, Gandrax sanoi ja jatkoi tuokion kuluttua: elämäni ensimmäinen\nheikkous... ja viimeinen!\n\n-- Oi onneton!... mutta koska olet pysynyt hengissä tähän asti, saattaa\nehkä toivoa... Opiumi jättää sinut henkiin... Missä on lääkäri, mitä\nhän sanoo?\n\n-- Lääkäri olen minä... Hän sanoo, että hermosto on turmeltu, ja että\nminä olen hukassa... Minä en ole enää muuta kuin toiseksi muuttuva aine.\n\n-- Mutta sinä saatat erehtyä, Raoul innostuneena huudahti. Annahan\nminun kutsuttaa joku? ketä tahdot?\n\n-- En ketään... tarpeetonta... älä häiritse minua; istu.\n\nHerra de Chalys istuutui eräälle tuolille vuoteen viereen:\n\n-- Onko sulla tuskia paljon, ystäväni?\n\n-- Paljon... Olen tehnyt erehdyksen... annos oli liian väkevä; mutta\nminä olin mieletön.\n\nHetkisen kuluttua pilkallinen hymy väreili Gandrax'in suljetuilla\nhuulilla:\n\n-- Entä sinä, hän sanoi heikolla äänellä, sinun sanotaan käyvän\nmessussa?\n\n-- Ystäväni, minä pyydän sinua...\n\nKauan kesti äänettömyyttä, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin sairaan\nsyvää hengitystä ja hänen pään-aluksensa viereen asetetun kellon\nnaksutusta. Mutta Gandrax'in silmät, jotka lakkaamatta tuijottivat\nRaoul'in silmiin, näyttivät ilmaisevan tuskallista levottomuutta.\n\n-- Haluatko jotain, Louis? Raoul kysyi kallistuen sairaan puoleen.\n\n-- Miks'et sinä itke?\n\n-- Ystäväni, minä näen hirveätä unta, minä olen kauhusta jähmistynyt!\n\n-- Hän ei itke!... Gandrax jupisi.\n\nTaaskin tuokion kuluttua hän sanoi kovemmalla äänellä:\n\n-- Mitä kello on?\n\n-- Heti on puoli yö.\n\n-- Mikä päivä?\n\n-- Torstai.\n\n-- Anna minulle kätesi... anna pian!\n\nRaoul nousi heti ja tarttui hänen käteensä.\n\n-- Louis, hän sanoi, eikö sulla ole mitään käskettävää? eikö ole\nmitään, mikä sua levotuttaa? Oletko tälläkin kauhealla hetkellä\najatustesi herra?... Oletko vakaa?... Tiedätkö, missä olet... minne\nmenet?\n\n-- Minnekö menen?\n\nKauhea hymy levisi Gandrax'in huulille. Hän kohosi puoliksi istumaan\nvuoteellensa, veti äkkiä pois kätensä, josta Raoul piti kiinni, ja\nsanoi antaen sen laskeutua maahan päin ja tehden sillä hurjan intoa\nosottavan liikkeen:\n\n-- Tuonne!\n\nHänen kätensä jäi riippumaan alaspäin, hänen silmänsä mulkoilivat ja\nhänen päänsä vaipui voimatonna pään-aluselle. -- Raoul kätki, hetkisen\nääneti katseltuansa, otsansa käsiinsä ja kyyneleitä vieri hänen\nsormiensa lomitse; mutta Gandrax ei niitä voinut nähdä.\n\nHerra de Chalys valvoi yksinänsä ystävänsä maallisten jäännösten\nääressä. Kolmantena päivänä siunattiin ruumis Saint-Sulpice'n kirkossa\nsamalla kertaa loistavasti ja yksinkertaisesti, niin että se muistutti\nsekä nuoren tiedemiehen saavuttamaa kunniata että hänen köyhyyttänsä.\nAstuessansa kirkkoon Raoul huomasi eräässä sen syrjäisemmistä osista\nmustaan puetun naisen, jonka nuoruuden ja kauneuden loiste häntä\nhämmästytti; hän tunsi väreen käyvän läpi ruumiinsa. Se oli todellakin\nKlotilda; hän oli saapunut hautajaisiin tuollaisen voimakkaitten ja\ndraamallisten mielenliikutusten halusta, joka on omituinen hänen\nkaltaisillensa naisille, tai sitten jonkin salaisen tunnon-vaivan\npakotuksesta. Hän kuului useampia kertoja itkevän harsonsa peittämänä.\nNämä kyynelet olivat todellisia; mutta hän itki paljon enemmän omaansa\nkuin julman rakkautensa uhrin onnettomuutta. Hänen kohtalonsa näytti\nhänen silmissänsä saavan sen surullisen päivän ja kirkkoa valaisevien\nsinertävien liekkien valon. Hän joutui epätoivoon tulevaisuutensa\njohdosta. Hänen mieleensä palasi suloinen muisto lapsuutensa\nonnellisista tapauksista, Férias'in metsistä ja kedoista ja siitä\nrauhasta, minkä hän oli sinne jättänyt. Näistä muistoista kumminkaan\nyksi, joka yht'äkkiä oli hänessä herännyt, ei tahtonut häntä jättää:\nhän oli näkevinänsä hullun Férayn makaavan Férias'in linnanpihalla\nja kohottavan yht'äkkiä niitä verisiä metallipalasia, jotka hän oli\nhänen vaatteihinsa sitonut, sekä tekevän kädellänsä, samoin kuin joku\nMacbeth'in traagillisista noidista, liikkeen, joka uhkasi onnettomuuden\nkostoa.\n\nPuolipäivän aikaan kreivi de Chalys, toimitettuansa loppuun surullisen\ntehtävänsä, palasi asuntoonsa. Hän oli vetäytynyt erääsen alakerroksen\nsuureen saliin, joka jo kauan oli ollut suljettuna ja jonne valoa\ntuskin pääsi siitä ikkunasta, jonka etuluukut hän oli avannut. Ovi\navattiin yht'äkkiä ja vanha palvelija astui siitä arasti sisälle.\n\n-- Eräs nainen odottaa herra kreiviä, hän sanoi.\n\nRaoul nousi kärsimättömästi ylös.\n\n-- Mutta minä en odota ketään! hän sanoi.\n\nHän ei ollut sanonut tätä vielä loppuun, kun rouva de Val-Chesnay astui\nsaliin. Vanha palvelija meni joutuisasti pois.\n\nKlotilda oli pysähtynyt Raoul'in eteen ja seisoi liikahtamatta. Hänen\nharsonsa oli alas laskettuna, peittämättä kumminkaan hänen kalpeuttansa\nja hänen liekehtiviä silmiänsä. Hänen mustaan murhepukuunsa puettu\nkomea vartalonsa, hänen synkkä suloutensa ja ylpeä kauneutensa\nlevittivät hurmaavaa loistetta. Raoul katseli häntä päättämättömyyttä\nja vihaa ilmaisevin silmäyksin. Klotilda veti verhon hitaasti\nsilmiltänsä ja loi häneen rukoilevan silmäyksen.\n\n-- Mitä tahdotte? kreivi kysyi jyrkästi.\n\n-- Teidän sääliänne, Raoul.\n\n-- Sitä ette saa!\n\nHän kääntyi ja astui muutaman askelen. Sitten hän palasi Klotildan luo\nja kysyi:\n\n-- Tiedättekö, että hän murhasi itsensä. Joll'ette sitä tiedä, minä\nilmoitan sen teille! Jos sen tiedätte, pidän teitä... rohkeana tänne\ntullessanne!\n\n-- Minä tiesin sen! Klotilda jupisi.\n\nKlotilda heittäytyi eräälle sohvalle, painoi päänsä erästä silkkityynyä\nvasten ja alkoi itkeä. Raoul käveli pitkin askelin hämärän salin\ntoisesta päästä toiseen ja pysähtyi äkkiä hänen eteensä ja sanoi:\n\n-- Suokaa anteeksi, rouva, jättäkäämme se. Kaikki tämä on hyödytöintä\nja... vastenmielistä.\n\nKlotilda kohotti päätänsä.\n\n-- Mutta kumminkin, hän sanoi, tiedättekö niin hyvin itsekään, mitä on\ntapahtunut? Luuletteko olevanne niin osaton tähän onnettomuuteen...\ntähän rikokseen... jota suren kanssanne? Ettekö juuri ole se, joka\nolette minut työntäneet tähän pyörteesen... jonka seuraukset olette\nnähneet?... Ettekö ole minulta anoneet minun rakkauttani?... Olenko\nsitä uneksinut, sanokaa?... ja kun sitä teille tarjosin, ettekö ole\nminua rääkännyt, nöyryyttänyt, saattanut epätoivoon... antautuessanne\nminun nähteni toiselle? Ja tänään ette suo minulle säälin sanaa...\nanteeksi-annon sanaa? Ja mitäpä teillä olisikaan minulle anteeksi\nannettavaa... paitse sitä että olen rakastanut teitä tuossa rakkauteni\nvarjokuvassakin, johon epätoivoissani olin tarttunut, koska hän vielä\nmuistutti teitä... koska hän mulle puhui teistä, koska hän teitä\nrakasti!... Oi suuri Jumala! se on hänet murhannut, jollette sitä\ntiedä, sillä hetki tuli, jolloin kauhistuen heräsin unelmastani;... en\nsaattanut häntä kauemmin pettää... totuus pääsi huuliltani ja huumasi\nhänet kuin ukonisku!... Surkutelkaa te häntä; minä häntä vihaan! Hän ei\nenää tunne tuskaa!\n\nHän nojasi kalpeata otsaansa käsiinsä ja alkoi rajusti itkeä.\n\n-- Rouva, Raoul vakavasti sanoi, en ensinkään moiti teitä, mutta moitin\nkatkerasti itseäni ja ajattelematonta käytöstäni, joka on saattanut\nteidät sellaisiin rikoksiin ja tuottanut teille sellaista surua...\nPyydän sitä teiltä anteeksikin, jos niin tahdotte. Nyt teidän tulee\ntietää, että meidät erottaa toisistamme mitä syvin kuilu, ja ettei tätä\nselitystä sovi toistaa eikä edes pitkittää meidän välillemme ankaran\nvihan syntymättä... Lähtekää, minä sitä pyydän.\n\nNämä sanat lausuttuansa Raoul heittäytyi eräälle nojatuolille,\nikäänkuin nämä tuskalliset mielenliikutukset olisivat häntä painaneet.\nNuori vaimo oli noussut seisomaan.\n\n-- Minä lähden, hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Ettekö anna minulle\nkättänne, Raoul?\n\nRaoul teki kieltävän liikkeen, ja kääntyi nojaten otsaansa käsiinsä.\n\n-- Oi! Klotilda jatkoi samalla rukoilevalla äänellä, kuinka kova te\nolette! Minä pyydän teiltä niin vähän... minä, joka olisin niin paljon\nteille antanut! Ja tämä minun rakkauteni... elämässäni ainoa!... eikö\nsekään ansaitse ainoatakaan lempeätä sanaa... edes tänä viimeisenä\nhetkenä?... Ah, olkaa vakuutettu siitä, että kunnioitan kaikkea mikä\nsitä ansaitsee; mutta yksi asia on, jonka tahtoisin teille sanoa,\nennenkuin lähden... epäilemättä iäksi!\n\nRaoul kuuli sitten kahisemista: Klotilda oli heittäytynyt polvillensa\nmatolle hänen eteensä.\n\n-- Raoul, hän jatkoi, minä en ole minkään arvoinen, tiedän sen kyllä...\nMinut on lapsuudesta aikain huonosti kasvatettu, kun minun ei ole\nannettu oppia muita kuin intohimon lakeja; minulla ei ole mitään\narvoa maan päällä, ei mitään hyvettä eikä uskoa... Minä taidan vaan\nrakastaa... ja minä rakastan teitä!... Te olette minun uskontoni;...\nminä rakastan teitä, kuten tahtoisin rakastaa Jumalaa!... Voi jos\nolisitte paremmin minut tuntenut, ette kenties olisi niin paljon\nhalveksineet minun lempeäni... sillä minä vannon, ettei löydy toista\nsellaista taivaan alla! Nyt on kaikki lopussa... minä tunnen sen, ja\non melkein mieletöntä luulla, että teidän sydämenne vielä joskus mulle\navautuisi... Tietäkää kumminkin... sitä tahdoin teille sanoa, tietäkää\nettä jään teille uskolliseksi... ja että millä hetkellä tahansa... kun\nlausutte yhdenkin sanan, teette yhdenkin merkin... jätän kaikki teitä\nseuratakseni, vaikka konttaamalla maailman ääriin... palvelijananne,\norjananne!... Hyvästi!\n\nHän tarttui Raoul'in käteen, puristi sitä kovasti rintaansa vastaan ja\npainoi sille huulensa. -- Raoul tempasihe irti melkein väkivaltaisesti,\nnosti nuoren vaimon äkkiä ylös ja sanoi, itsekin nousten, matalalla ja\nkäskevällä äänellä:\n\n-- Pyydän teitä herkeämään!\n\nKlotilda seisoi vavisten ja oli melkein pyörtyä.\n\n-- Sanokaa minulle, että säälitte minua, hän jupisi, ja minä lähden!\n\n-- Niin, minä säälin suuresti teitä, Klotilda. Lähtekää! Hän loi vielä\nkerran Raoul'iin mustat silmänsä, joissa kyyneleet kiilsivät, huokasi\npitkään ja lähti hitain askelin.\n\nSeuraavana päivänä aamulla herra de Chalys lähti takaisin Fériasiin.\n\n\n\n\nVII.\n\nJoutsen.\n\n\nKreivi de Chalys oli hiukan arvellen päättänyt palata takaisin\nFériasiin. Hänen lyhyt oleskelemisensa Pariisissa ja ne tapaukset,\nmitkä häntä siellä olivat kohdanneet, näyttivät rikkoneen sen sulouden,\nminkä Sibyllan hieno käsi oli hänen ympärillensä kutoellut. Hän oli\nikäänkuin herännyt tästä unelmasta, ja hän näki sinä jonkinlaista\nnaurettavaa lapsellisuutta, ja hän ihmetteli sitä, että hän niin\nkauan oli saattanut antautua sen valtaan. Tämä alakuloinen mieliala\nhämmensi vaan hänen ajatuksiansa matkan kestäessä. Tämä todellisen\nelämän, sen surujen ja sen tapainturmeluksen kokeminen oli taas\nsaattanut hänen ajatuksiinsa epäilyksien tuottaman epävarmuuden ja\nivallisuuden; Gandrax'in kuiva ja alhainen kuolemistapa oli jälleen\nupottanut hänet aineelliseen syvyyteen; myöskin hänen kohtauksensa\nKlotildan kanssa oli häntä suuresti häirinnyt. Hänen omantuntonsa\nvastustelemisista huolimatta tuon nuoren vaimon innostus, ja hehkuvat\nja tuliset sanat olivat herättäneet hänessä alhaisempaa rakkautta\nja hänen suonissansa jonkinlaista salaista juopumusta; hän oli yhä\nnäkevinänsä hänet polvillaan edessänsä, kyyneltensä, kauneutensa ja\nintohimonsa sekasorrossa. Hän ei lukenut hänelle ensinkään rikokseksi\ntätä yltynyttä ja kaikkiin uhrauksiin valmista intohimoa, vaan hänen\npikemmin teki mieli sitä ihailla ja pitää sitä kaikkein suurimpana\nhyveenä, jonka rinnalla neiti de Férias'in miettivä ja arvosteleva\nrakkaus himmeni kummallisen suuresti. Hän lähti kumminkin kenties\nsäästääksensä Sibyllaa liian äkillisestä iskusta, kenties myöskin\nturvataksensa itseänsä niiltä viettelyksiltä, joiden jumalattomuuden\nhän varsin hyvin tunsi.\n\nKun hän illalla saapui pappilaan, niin kirkkoherra, jolle edellisenä\npäivänä oli kirjoittanut tulostansa, ilmoitti hänelle, että Fériasin\nperhe odotti häntä päivälliselle. Hän lähti samalla hevosella, joka\noli hänet tuonut asemalta, linnaan. Se hellä ja melkein isällinen\nvastaan-otto, joka siellä tuli hänen osaksensa, ei saattanut voittaa\nsitä surullista kylmyyttä, joka vallitsi hänen sydämessänsä ja jota\nhänen kasvonsa ja äänensäkin ilmaisivat. Ne surulliset asianhaarat,\njotka olivat hänet kutsuneet Pariisiin, ja se murhe, joka häntä siellä\nkohtasi, riittivät Fériasin markiisille ja markiisittarelle selittämään\nhänen mielialaansa; mutta Sibylla näytti olevan tarkkanäköisempi.\nHeti Sibyllan ensi silmäyksessä, kun hän ojensi kätensä hra de\nChalys'ille, oli ilmaissut levotonta uteliaisuutta, joka hämmästytti\nja hämmensi Raoul'ia. Tämän hennon ja ylenmäärin tunteellisen olennon\naavistamiskykyä saattoi melkein sanoa ennustamislahjaksi. Hän ei\nlakannut tarkastamasta Raoul'ia päivällisen kestäessä samoilla\nlevottomilla silmäyksillä. Hän huomasi, että kreivi vasten tapaansa\nlähti salista rukouksen ajaksi, ikäänkuin päästäksensä olemasta\nsiinä läsnä. Muuten Sibylla toimitti illan kuluessa emännän toimet\ntavallisella tyyneydellänsä, vaikka hän olikin hyvin kalpea. Hän soitti\nhetkisen pianoa, tarjosi teetä ja piirusteli eräälle taulun palaselle,\nvaihtaen herra de Chalysin kanssa muutamia välinpitämättömiä sanoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli puoli yksitoista, kun Raoul lähti. Linnasta lähdettyänsä hän\njäi seisomaan kuistille ikäänkuin hämmästyneenä siitä näystä, joka\nlevisi hänen silmäinsä eteen. Ilta, joka jo oli kylmä, oli kaunis ja\nkirkas: hopealta hohtava puolikuu loisti taivaan sinilaella ja oli\njuuri laskeumaisillansa puitten tummain latvain taakse; se loi vielä\nkirkasta valoa linnan pihaan ja muutamat säteet kimaltelivat hiukan\nkasvihuoneen ikkunoissa, lammikon vedessä ja liikahtamattoman joutsenen\nvalkoisissa sulissa. Se oli kuni lumotun rauhan ja äänettömyyden näky.\nRaoul katseli sitä tuokion ja huoahti pitkään. Hiljainen rahina sai\nhänet kääntymään: hän näki neiti de Fériasin parin askeleen päässä\nitsestänsä.\n\n-- Te olette suruissanne, herra, hän sanoi hänelle soinnukkaalla ja\nviehättävällä äänellänsä.\n\n-- Kuinka en sitä olisi, neiti!... Minuahan on kohdannut niin julma\nsuru.\n\n-- On kyllä, mutta on tapahtunut jotakin muutakin, eikö ole?... Sanokaa\nsuoraan!\n\nHän loi silmänsä alas, viivytteli ja sanoi kohottaen päätänsä:\n\n-- Tahtoisin puhutella teitä, neiti Sibylla.\n\n-- Nytkö?\n\n-- Nyt.\n\nSibylla näytti vuorostaan viivyttelevän, sitten hän sanoi äkkiä:\n\n-- Odottakaa minua.\n\nHän lähti eteiseen ja palasi heti takaisin: hän oli heittänyt puoleksi\nalastomille hartioillensa lyhyen valkoisen, sinisyrjäisen viitan,\njonka yläpuoli peitti hänen päätänsä. Hän tarttui Raoul'in käteen; he\nastuivat hitaasti alas kuistin portaita ja kulkivat poikki pihan ääneti\nohjaten kulkuansa puistoon. Kun he pääsivät pimeälle käytävälle, joka\nalkoi linnan portilta, ja jonka poikitse siellä täällä oli vaaleahkoja\njuovia, Raoul viimein alkoi puhua ja hänen sanoissansa ilmaantui tuskin\npidätetty katkeruus.\n\n-- Neiti, hän sanoi, minä olen juuri elänyt yhden noita kovia elämän\nhetkiä, jotka palauttavat ihmisen todellisuuteen ja velvollisuuksiensa\ntäytäntöön. Minä rukoilen siis teitä ilmoittamaan mulle ajatustenne\nsalaisuuden, minä rukoilen teitä sanomaan, onko kunnia omistaa teidän\nkättänne niin kauvan kielletty, kuin en ole saanut ylhäältä sitä armoa,\n-- joka minulta puuttuu, -- ja joka, minä pelkään, tulee aina minulta\npuuttumaan. Siinä tapauksessa minä en ole pitkittävä, sen tunnustan,\nsen toivottaman rakkauden murtamista, kunnes olen menettänyt senkin\nvähän rohkeuttani ja arvokkaisuuttani, mikä vielä on jäljellä.\n\nSibylla oli äkkiä pysähtynyt.\n\n-- Minä odotin tätä! hän sanoi hiljaa.\n\nRaoul jatkoi, ei ollen kuulevinänsä tätä, samaan tapaan:\n\n-- Niin, nyt aion hyljätä koetuksen, jota pidän hyödyttömänä,\nmielettömänä... Haaveilujen aika on mennyt... Teidän uskonne ei koskaan\nole oleva minun... Koko elin-aikani on epäilys virtaileva minun\nsuonissani... Siinä on totuus.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra, neiti de Férias sanoi tuskin kuuluvalla\näänellä; mutta tämä puhetapa on niin odottamatointa sen jälkeen, jota\nkäytitte muutama päivä sitten tällä samalla hetkellä, että minun täytyy\nsiihen vastatakseni koota ajatuksiani.\n\nRaoul kumarsi. Sibylla käveli jonkun aikaa ääneti hänen rinnallansa.\nHe saapuivat käytävän päässä valoisammalle paikalle. Sibylla kohotti\nkuten hämmästyneenä kasvonsa sinistä tähtitaivasta kohti ja hänen tämän\nyksinkertaisen liikkeen tehdessänsä näytti Raoul'ista hänen viitan\nverhosta esiintyneet kasvonsa saavan jonkinlaisen omituisen, melkeinpä\nläpinäkyvän kalpeuden.\n\n-- Voitteko pahoin? hän kysyi häneltä vilkkaasti, lähestyen häntä.\n\nSibylla hymyili.\n\n-- Vähän, hän sanoi.\n\nJa näyttäen sormellansa taivasta kohti, hän jatkoi:\n\n-- Tuntuu siltä, kuin olisin pudonnut tuolta asti!\n\nRaoul luuli, että hän hoiperteli; hän teki liikkeen tahtoen häntä\ntukea, mutta Sibylla esti hänet siitä tyynellä suloisuudellansa.\n\n-- Antakaa minun vaan nojautua käsivarteenne.\n\nHe alkoivat käydä erästä läheistä käytävää myöten ja tuokion kuluttua\nSibylla jatkoi:\n\n-- Nyt sanon vastaukseni. Minä en sitä voi tehdä parilla sanalla: en\ntahdo milloinkaan tulla sellaisen miehen vaimoksi, joka ei usko, joka\nei rukoile, jolla ei ole muuta jumalaa kuin aine eikä muuta toivoa kuin\ntyhjyys. Minä tekisin rikoksen suostuessani sellaiseen liittoon, sillä\nminä en voisi saattaa sitä onnelliseksi, kun en siitä onnea itsekään\nsaavuttaisi. Meidän on siis eroaminen;... mutta minä pyydän teiltä,\nherra, ettemme vihan ja katkeruuden sanoilla eroaisi... Olkoon tämän\nviimeisen hetken muisto meille kummallekin suloinen... Sitä pyydän\nteiltä ainakin mitä itseeni tulee... Tämä on oleva elämäni ainoa\nromaani... ja minä pyydän teiltä, ettei sen viimeinen lehti olisi\nhuono! Minä vakuutan, että olen rohkea ja huolimatta surusta, jota\ntunnen, saatan kumminkin tuntea tämän jäljellä olevan hetken suloutta,\nvaikkapa se olisi elämäni viimeinen, niinkuin se on ystävyytemme\nviimeinen.\n\nRaoul vastasi heikosti likistämällä hänen käsivarttansa. Heidän tuokion\nääneti kuljettuansa Sibylla taas jatkoi:\n\n-- Puhukaa minulle, ystäväni, jutelkaa kuten ennenkin, ikäänkuin\ntulisimme näkemään toisiamme huomenna ja aina.\n\n-- En saata, Sibylla...\n\n-- Sanokaa minulle, että minun muistoni kaikesta huolimatta on teille\nrakas...\n\n-- Niin, hyvin rakas...\n\n-- Ijäti säilytän minä sydämessäni muiston teistä... En ole milloinkaan\nkatseleva kesäistä taivasta, en milloinkaan kaunista yötä teitä\najattelematta ja teitä siunaamatta.\n\n-- Minua siunaamatta!... Raoul sanoi katkerasti.\n\n-- Niin, teitä siunaamatta... Olette tosin saattanut muutamia\nonnettomia hetkiä elämääni; mutta minä kiitän teitä myöskin mitä\npuhtaimmista mielenliikutuksista ja mitä jaloimmasta ilosta, jota\nnaisen ja kristityn sielu saattaa tuntea... Oi kuinka kaunis oli\nteidän surullisen lähtönne edellinen ilta! Oi sitä hetkeä, jona\ntunsin sydämenne avautuvan ja Jumalan sinne laskeutuvan!... Te\npuhuitte minulle sinä iltana niin oikeista, niin jaloista, niin\nteidän arvollenne sopivista asioista!... Olen siitä asti niitä usein\najatellut... en sentähden, että niistä olisi tukea uskolleni... sillä\nminä en ymmärrä epäilystä... Jumalan nimi on minun mielestäni niin\nselvään kirjoitettuna joka ruohonkorteen, joka lehteen, joka tähteen;\nyksinäisyyden, yön ja näitten seutujen hiljaisuudessakin kuulen niin\nselvään Hänen äänensä, että sydämeni todella luulee silmäini näkevän\nHänet... Mutta se, mitä te sanoitte, hämmästytti minua... Oi kuinka\nmielelläni olisin aina tahtonut jutella kanssanne näistä ylevistä\nasioista!... Minä en uskaltanut!... Minä olen enemmän nainen kuin\nluulettekaan... olen kenties liiaksikin... Pelkäsin teitä vähemmin\nmiellyttäväni... menettäväni silmissänne sitä suosiota, jonka olin\nsaavuttanut... näyttäväni turhamaiselta ja ahdasmieliseltä... Mutta\nsaatanhan ainakin tällä hetkellä antautua tämän sieluni heikkouden\nvaltaan, pelkäämättä, että te vastaisuudessa minua muistellessanne\npitäisitte minua ikävänä ja vastenmielisenä?\n\n-- Älkää sitä pelätkö...\n\nTätä outoa keskustelua pitkittäen he yhä etenivät syvemmälle metsään,\nmilloin kadoten puitten synkkään varjoon, milloin taas kulkien tähtien\nvalaisemien avonaisten paikkojen poikki. Raoul huomasi, ett'ei\nheidän kulkunsa noudattanut sattumuksen teitä, vaan että Sibylla\nsitä edeltäpäin mietityn suunnitelman mukaan johti mielipaikoistansa\ntoisesta toiseen. Hän näytti muuten panevan alttiiksi kaikki voimansa:\nhän kulki väsymättä ja pysähtymättä sievin ja kevein askelin, jotka\nolivat hänen käynnillensä omituisia. Raoul loi häneen tuon tuostakin\nlevottomia silmäyksiä kummastuneena siitä, ettei hän hänen puheessansa\nhuomannut sitä kiihkeätä vilkkautta ja ylpeyttä, jota se tavallisesti\nilmaisi. Sibyllan ääni oli harvinaisen tyyni ja lempeä. Raoul tunsi\ntässä hennossa olennossa asuvan tahdon ja innon, jotka olivat\nylhäisempää laatua kuin ne hurjat intohimot, jotka liikuttivat häntä\nitseänsä, ja jotka masennettuina pysyivät salassa. Hän oli joutunut\nsanomattoman mielenhäiriön valtaan ja antoi tämän lapsen johtaa\nitseänsä kuin varjoa, voimatta päättää tai edes ajatella mitään.\n\n-- Muistatteko, mitä sanoitte, ystäväni? Sibylla jatkoi... On\nolentoja, sanoitte, on sydämiä, joitten on mahdotonta ja järjetöntä\najatella katoavan tyhjään!... Tämä tuntui niin todelta, niin totuutta\nheijastavalta! Koska ruumiimme, kun kuolema ne korjaa, ainoastaan\nmuuttavat muotoa, koska aine on kuolematon ja se mikä meissä juuri\non heikointa ja kurjinta, saattaa kestää iankaikkisesti, kuinka\nsilloin saattaisi käsittää, että meidän ylevimmät ajatuksemme ja\njaloimmat tunteemme, meidän ystävyytemme, lempeytemme, uskomme,\nhuokauksemme Jumalan puoleen, rakkautemme, kärsimyksemme, kyynelemme,\nettä tämä kaikki häviäisi jäljettömiin, saavuttamatta tulevaisuutta,\nturvapaikkaa, oikeutta!... Siten kaikki saisi elää, paitse mikä on\npuhdasta!... kaikki olisi iankaikkista, paitse mikä meissä on jaloa\nja suurta... mikä kunnioittaa elämän, kaunistaa maan ja miellyttää\ntaivasta! Oi ei!... on olemassa, te sen juuri sanoitte, on olemassa\npuhdas lähde, josta sielumme lähtevät ja jonne ne jälleen palajavat,\nkuten enkelit pipliallisessa kertomuksessa... Minä rakastan tätä\nkuvaa... On suloista ympäröidä kuolemaa tällä hymyilevällä suloudella,\netenkin kun on kadottanut olennon, jota on suuresti rakastanut. -- Te\nolette aivan nuorena menettänyt äitinne, vai kuinka, ystäväni?\n\n-- Niin, aivan nuorena.\n\n-- Sibylla lakkasi puhumasta. Hän oli pysähtynyt avonaiselle kentälle,\njonka syrjältä näkyi korkeampia kumpuja ja niitten keskenään\nmuodostamia syvänteitä, jotka ulottuivat aina merelle asti. Rämeisissä\nlaaksoissa ja vuoren rinteillä häälyi vaaleita syksyisiä sumupilviä,\njoita kansa siinä seudussa runollisesti nimittää _valkoneitsyiksi_.\nTähtien valon läpitunkemina ne levittivät tälle autiolle seudulle\nvaaleata, ilmamaista loistoa, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta\nkotoisin. Neiti de Férias, nojautuen Raoul'in käsivartta vasten, katseli\nkauvan tarkkaavaisesti tätä näkyä. Hän näytti yht'äkkiä heräävän ja\nsanoi alkaen jälleen käydä:\n\n-- Lähtekäämme!\n\nHe menivät silloin erääsen metsän varjokkaimmista paikoista. Sibylla\noli kiiruhtanut kulkuansa. He astuivat alaspäin erästä jyrkkää\npolkua myöten ja joutuivat pienelle valoisammalle paikalle, jota\nsuureksi osaksi peitti erään synkän, muurin jätteeltä näyttävän\nkallion varjo. Raoul vapisi. Hän tunsi Haltiankallion ja sen pienen\nlähteen, joka siitä lirisi ja sen jylhän laakson, missä Fériasin joki\nvirtasi. Muutaman tähden heikot säteet tunkeutuivat lehväin lävitse,\nkimaltelivat suloisesti lähteen vedessä, ja vesipisarat, jotka siitä\ntoinen toisensa perästä valuivat, synnyttivät kirkasta ja surumielistä\nääntä, joka vaan näytti lisäävän tämän erämaan hiljaisuutta:\n\nSibylla silmäili hitaasti lähdettä ja sen ympäristöä.\n\n-- Täällä, hän sanoi vihdoin puoliääneen, olen tahtonut sanoa teille\nhyvästi... Raoul. Antakaa mulle anteeksi vielä tämä heikkouteni. Minä\nolen lapsi kaikkine järkineni... Kun teidät täällä ensikerran näin,\nmuistatteko sitä?... oli kevät ja suloinen päivänpaiste... Mutta nyt...\non syksy ja yö!...\n\nHän lausui nämä sanat ikäänkuin houraillen ja vaikeni äkkiä; sitten hän\nkääntyi, kumartui kalliota vasten ja alkoi, kätkien kasvonsa käsiinsä\nja kosteaan sammaleen, joka peitti kallion seiniä, katkerasti itkeä.\n\nRaoul katseli liikahtamatta ja ikäänkuin kivettyneenä tätä suloista\nolentoa, joka itki varjossa ja joka enemmän kuin koskaan ennen\nnäytti olevan tämän yksinäisen paikan surumielinen haltiatar; sitten\nhän lähestyi nuorta tyttöä hitaasti parin askeleen päähän ja sanoi\nhiljaisella ja liikuttavalla äänellä:\n\n-- Sibylla, oi kuinka julmaa leikkiä pidätte minun kanssani... ja\nitsenne kanssa! minkä rikoksen teette Jumalanne ja hyveittenne\nnimessä!... Me rakastamme toisiamme niin, ettei koskaan kaksi olentoa\nmaanpäällä ole niin toisiaan rakastanut... Te itkette, ja minun\nsydämeni on ruhjottuna... Me olemme vapaat... me voimme saada toinen\ntoisemme... onni on meidän käsissämme, ja te hylkäätte sen... te ette\nsiitä huoli!... Minkä tähden? Tuskin sitä itsekään tiedätte, onneton\nlapsi!\n\n-- Raoul, hän sanoi ja hänen äänensä oli jälleen saanut entisen ylpeän\npainon, minä hylkään tämän onnen, koska se olisi valhe, koska emme\nolisikaan todella yhdistetyt... koska tahdon olla siten rakastettu kuin\nitsekin rakastan... ja kosk'ei muu ole kestäväistä, kuin mikä perustuu\nsiihen!\n\nSitten hän osotti taivasta ja jatkoi lempeämmin:\n\n-- Ah, minä tiedän kyllä, että te kärsitte, ja minä tahtoisin\npolvillani pyytää teiltä anteeksi, että saatan teille niin suurta\ntuskaa;... mutta näettehän, että itsekin kärsin... kenties vähemmin\nkuin te... sillä minä toivon teidät vielä tapaavani... Niin, minä\ntoivon sitä lujasti Raoul... minä olen siitä varma!... Hyvästi!\n\nRaoul laski kätensä Sibyllan hänelle ojentamaan käteen, jonka jälkeen\nnuori tyttö lähti nopeasti pois.\n\nMuutaman askelen päästä hän näki hänen pysähtyvän, nojautuvan erästä\npolun syrjässä olevaa puuta vastaan ja äännähtävän:\n\n-- Minä en näe enää! Raoul juoksi hänen luoksensa.\n\n-- Tarttukaa käsivarteeni!... Älkää pelätkö minua... ei sanaakaan enää,\nei mitään pyyntöjä... sillä teidän tulee palata kotiin, ettekä saata\nsitä yksinänne tehdä!...\n\nHän tunsi Sibyllan vapisevan ja hänen vaippansa oli yön kosteudessa\nihan kastunut. Hän ei sanonut mitään, nojautui Raoul'in käsivarteen ja\nalkoi vaivoin astua rinnettä, joka ympäröi kalliota. Vähitellen hänen\naskelensa kävivät vakavammiksi, mutta hän piti päätänsä yhä alaspäin\nnojautuneena, pitämättä väliä mistään ja antautuen kokonaan sen\nkäsivarren huostaan, joka häntä ohjasi.\n\nNeljännestunnin kaluttua pysähtyi Raoul äkkiä ja saattoi hänet\nheräämään. Sibylla loi hämmästyneen katseen ympärillensä ja huudahti:\n\n-- Jumalani! enhän tunne tätä paikkaa, en näe, en tiedä, missä olen!\nTämä sumu peittää kaikki... Tiedättekö varmaan olevanne oikealla tiellä?\n\n-- Tähän asti olen luullut olevani; mutta nyt olen hämmentynyt, minä\ntunnustan sen... Ei näe kahta askelta edemmäksi!\n\nNiinkuin usein tapahtuu keskiyön vaiheilla näillä seuduin ja tähän\nvuoden aikaan, oli läheisistä rämeistä äkkiä noussut paksua sumua.\nSe oli ensin pienempinä pilvinä kierrellyt metsän reunoja mutta oli\nsitten tunkeutunut joka paikkaan sen sisällekin. Se antoi metsälle\noudon, haaveellisen muodon ja näytti muodostavan puitten varjoon\nläpipääsemättömän muurin.\n\nNeiti de Férias näytti kokoavan koko kylmäverisyytensä ja kysyi\nRaoul'ilta, mitä suuntaa he olivat kulkeneet; sitten hän viivytteli\nja mietti hetkisen sekä alkoi nopeasti kulkea samaa tietä. Hän\nluuli muutaman minutin kuluttua eksyvänsä yhä enemmän. Hän arveli\nsilloin olevan parasta uudestaan palata Haltiankalliolle, koska hän\nluuli kerran tänne saavuttuansa voivansa tarkemmin määrätä matkan\nsuunnan. He koettivat siis löytää vanhoja jälkiänsä, mutta turhaan.\nHeidät oli vallannut se omituinen häiriötila, johon joutuu, kun\nmeidän luonnolliset oppaamme meidät pettävät. Sibylla luuli väliin\nhuomaavansa, että he olivat joutuneet puiston ulkopuolelle sen jatkona\nolevaan metsään, jonka äärimmäiset liepeet ulettuivat meren rannalle\nasti.\n\nHe jatkoivat kumminkin kuumeentapaisella vauhdilla kulkuansa ja\npäättivät käydä suoraan eteenpäin. Melkein joka askel oli heidän\ntiellänsä kaatuneita puun runkoja tai tiheitä pensaikkoja. He kulkivat\nylös ja alas jyrkkiä mäenrinteitä ja joutuivat usein rämeisiin\nnotkelmiin, joissa heidän jalkansa vajosi mutaan. Väliin he pysähtyivät\nlyhyesti neuvottelemaan. Pelon huudahduksia ja katkonaisia sanoja\npääsi, vaikka harvoin Sibyllan huulilta:\n\n-- Jumalani, kuinka minua rankaistaan!... Mitä he ajattelevat?... He\nkun rakastavat minua niin suuresti, ja jotka minä olen unohtanut,\nkuinka levottomia he lienevät!\n\nHän istahti hetkiseksi, jaksamatta kauvemmaksi; mutta pian hän taas\nvilusta väristen alkoi astua kovemmin eteenpäin.\n\nRaoul oli epätoivossa. Hän oli enimmäkseen ääneti. Sibyllaa hän\ntuki suonen vedontapaisella innolla ja osotti hänelle äidillistä\nhuolta ja lempeyttä. Olipa hän vastuksesta huolimatta nostanut hänet\nkäsivarsillensa kuin lapsen ja kantanut hänet erään rämeisen kohdan\npoikki, johon hän itsekin vajosi polviaan myöten.\n\nKaksi pitkää tuntia olivat he siten harhailleet metsässä, yön ja sumun\nkeskellä, kun he näkivät epäselvästi edessänsä korkean metsäisen\nvuoren. Molemmat huomasivat silloin yht'aikaa, että heidän epätoivoinen\nkäyntinsä oli vienyt heidät aivan metsän loppuun, meren rannalle.\nVaikka he olivatkin pitkän matkan päässä linnasta, niin meren läheisyys\noli heille kumminkin takauksena, että he nyt löytäisivät oikean tien.\nSibylla alkoi tämän havainnon johdosta innostuneena kiivetä nopeasti,\nmelkein iloisesti mäen rinnettä ylös; mutta kun he saapuivat huipulle\nja vihdoinkin pääsivät metsän pimeydestä, hän horjahti hervottomana ja\nhänen päänsä nojautui Raoul'in rinnalle. Hän mainitsi hellästi hänen\nnimeänsä:\n\n-- Sibylla!\n\nHän ei vastannut.\n\nSill'aikaa kun Raoul jäljellä olevilla voimillansa tuki Sibyllaa,\nhän silmäili toivotonna ympärillensä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa\nkirkastuivat; hän huomasi muutaman askelen päässä rannalla matalan,\nrappeutuneen majan, jonka hän heti tunsi; valo kiilsi kojun muutamista\nraoista ja loisti läpi sumun. Raoul korotti äänensä ja huusi:\n\n-- Jacques, Jacques! tänne! Täällä on neiti Sibylla! Tule pian!\n\nHän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin ja Jacques Féray ilmaantui\nsumusta.\n\n-- Voi kunnon ystävä! Raoul jatkoi mielenhäiriötä ilmaisevalla\näänellä, kuinka olen iloinen sinut löytäessäni! En enää tiennyt,\nolinko ollenkaan maailmassa. Tällaista yötä!... Niinkuin näet, hän on\nsairas!... Laita pian tulta!\n\n-- Minulla on tuli, vastasi Jacques Féray, jota ei mikään\nhämmästyttänyt. Tulkaa!\n\nRaoul kantoi Sibyllaa käsivarsillansa ja astui hullun jäljestä hänen\nmajaansa. Eräässä nurkassa paloi pieni tuli kahden kiven välissä,\njotka olivat lieden asemasta. Jacques heitti siihen lisää risuja ja\nniistä syntynyt leimuava valkea loi omituisen iloista valoa kojun\nrappeutuneille seinille. Raoul laski taintuneen tytön jaloillensa tulen\nedustalle ja sanoi kannattaen häntä yhä seisomassa:\n\n-- Mene pian, Jacques, etsimään kanervia ja lehtiä... niin paljon kuin\nsaat!\n\nJacques lähti ja toi useampia kertoja kanervia ja lehtiä, niin että\nkojun lattia niistä piankin täyttyi. Niistä Raoul muodosti vuoteen ja\nlaski Sibyllan sille. Tuokion kuluttua tyttö huokasi ja avasi silmänsä.\nNähdessään Raoul'in olevan kumartuneena hänen ylitsensä, hän hymyili;\nsitten hän sanoi hämmästyneenä:\n\n-- Missä olemme?\n\n-- Ystävänne Jacques Féray'n luona, hän vastasi. Älkää pelätkö enää\nmitään. Tointukaa... Minä lähetän hänet heti linnaan, jahka sumu vähän\nhälvenee. Asettukaa lepäämään ja koettakaa nukkua. Minä valvon luonanne.\n\n-- Niin... Minä olen hyvin väsyksissä! Huomatessansa Jacques'in hellän\nja levottoman katseen hän sanoi heikolla äänellä:\n\n-- Terve, Jacques hyvä!\n\nSitten hän jatkoi kääntyen tuleen päin:\n\n-- Minun on vilu, mutta tämä tuntuu niin hyvältä! Hänen silmänsä\nsulkeutuivat, hänen päänsä vaipui kanervaiselle pään-alukselle ja hän\nnukkui.\n\nRaoul viittasi käskevällä silmäyksellä Jacques'ia olemaan hiljaa,\nmutta tämä luuli, että hän määräsi hänet menemään ulos, ja hiipi\näänettä nurmelle virumaan muutaman askelen päähän majasta. Vähän\nsen jälkeen hän alkoi laulaa kauniilla ja soinnukkaalla äänellänsä\nerästä niistä surumielisistä sävelistä, joita hän oli merimiehenä\nollessansa laulellut vahdissa laivan kannella ja joita hän usein oli\nhyräillyt pienen tyttärensä kehdon ääressä. Raoul, joka oli istuutunut\ntoiselle lieden kivistä ja nojautunut yli nukkuvan Sibyllan, kuunteli\nliikutettuna tätä laulua, joka tässä tilaisuudessa ilmaisi ääretöntä\nsurumielisyyttä. Tuon tuostakin hän loi levottoman katseen rannikolle\navonaisesta ovesta: hän tuli iloiseksi huomatessaan sumun vähän\nhälventyneen. Hän kirjoitti muutamia riviä muistikirjansa lehdelle:\nhän ilmoitti hra de Férias'ille yön tapaukset ja mainitsi varovaisesti\nSibyllan tilaa. Sitten hän astui majasta ja antoi lipun Jacques'in\nkäteen ja käski häntä viemään se linnaan niin pian kuin vaan saattoi.\nJacques lähti heti kiiruhtamaan nopein ja ikäänkuin heiluvin askelin,\njotka olivat hänelle omituiset.\n\nRaoul palasi sitten takaisin majaan, häntä väsytti märissä\nvaatteissansa. Hän istuutui eräälle jakkaralle, joka oli Jacques'in\nkoko irtaimisto. Sibylla nukkui yhä sikeästi. Hänen kasvojensa\nympäri, joita tuli toisinaan kirkkaasti valaisi, muodostivat hänen\nhuivinsa valkeat syrjät kauniit reunukset ja ne näyttivät hymyilevän;\nmutta niillä näkyi kumminkin jälkiä tämän kauhean yön vaivoista ja\nmielenliikutuksista. Nuoren tytön silmiä ympäröi sinervä kaari; hänen\nlumivalkeille kasvoillensa oli äkkiä noussut puna ja hänen rintansa\nsekä sille asetetut kätensä kohoilivat nopeasti hänen hengityksensä\nmukaan.\n\nRaoul istui useampia tuntia liikahtamatta paikallansa ja kääntämättä\nsilmiänsä tästä suloisesta kuvasta, jonka puhdas kauneus saattoi hänet\najattelemaan nuoria kristittyjä marttyyriä. Mitä kauhein pelko valtasi\nhänen mielensä. Mikä nyt liikkui hänen jo kauvan sitten runnellussa\nsielussansa tämän surumielisen katselemisensa aikana, sitä hän tuskin\nitsekään saattoi sanoa: -- on tunteita, tuskia, toivomuksia, valon\nväläyksiä, jotka tunkeutuvat niin syvälle ihmissydämeen, ett'eivät\nsanat sinne saakka uletu. -- Yht'äkkiä hän vavahti, hänen silmänsä\nkostuivat, hän laskeutui polvillensa otsa käännettynä kohti taivasta,\nja oli selvä että hän rukoili.\n\nPieni rahina herätti hänet tuokion kuluttua hänen hartaudestansa.\nSibylla oli noussut istumaan lehtivuoteellansa ja katseli häntä\nsäteilevin silmin:\n\n-- Raoul... hän sammalsi kokoon puristetuin käsin ja ikäänkuin\nepäillen, te rukoilette?\n\nRaoul tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti innokkaasti:\n\n-- Niin, Sibylla, minä rukoilen! minä uskon!... minä uskon, ett'ei ole\nmitään totta maailmassa paitse että te olette kuolematon enkeli!\n\nKyyneltulva irtautui hänen sydämestänsä tätä sanoessansa. -- Sibylla\noli laskeutunut takaisin vuoteellensa ikäänkuin taivaallisen ilon\nvaltaamana; ihastuksen hymy saattoi hänen huulensa avautumaan ja\nhänen säteilevät silmänsä olivat kiinnitetyt Raoul'in silmiin, joista\näänettömät kyynelet vuosivat. Nuori tyttö, ollen liiaksi liikutettuna\nvoidaksensa puhua, teki sanomatonta suloutta ja hellyyttä ilmaisevan\nliikkeen; hän veti pois näitten pyhäin kyynelten kostuttaman kätensä ja\nsuuteli sitä.\n\nAamunkoiton himmeä valo alkoi silloin tunkeutua majaan. Rannalta\nkuului epäselvää puhetta ja kiiruhtavain askelten ääntä. Samassa\nilmaantuivat hra ja rouva de Férias ovelle; miss O'Neil oli heidän\nseurassansa. -- Sill'aikaa kun markiisitar ja Irlannitar osottivat\nSibyllalle hyväilyänsä ja rakkauttansa ja ahdistivat häntä levottomilla\nkysymyksillänsä, hra de Férias vaihtoi Raoul'in kanssa muutamia\npikaisia sanoja.\n\n-- Lapsi raukkani! hän sanoi vihdoin, rakas lapsi raukkani!...\n\nJa hän syleili häntä liikutettuna.\n\n-- Jaksatko kävellä, luuletko voivasi? Tahdotko että sinut kannetaan?\nvaunut ovat alhaalla rannassa... Auttakaa minua, herra.\n\nSibylla kohosi istumaan hiukan vaivalloisesti ja nousi sitten seisomaan.\n\n-- Oh, kyllä jaksan käydä! hän sanoi iloisesti. Olen täydellisesti\ntointunut... ja jaksaisin käydä vaikka maailman ääriin!\n\nHän loi silmäyksen Raoul'iin ja lähti, nojaten iso-isänsä käsivarteen-,\nmajasta.\n\nKun he astuivat pitkin rannikkoa päästäksensä polulle, joka vei\nkallioitten lomitse alas tielle, alkoi päivä juuri koittaa ja aurinko\npujahti äkkiä esiin aalloista kuin kirkas kultapallo.\n\nSibylla pysähtyi hetkeksi ikäänkuin sen valon häikäisemänä, sitten\nhän kääntyi Raoul'iin päin, joka tuli hänen jäljestänsä, ja osotti\nsanomatta mitään sormellansa säteilevää taivaanrantaa. Kun he saapuivat\ntielle, hän kääntyi vielä kerran:\n\n-- Tulettehan meidän kanssamme, vai kuinka?\n\nHänen äänensä oli niin rauhallinen ja soinnukas, hänen silmänsä niin\nhymyilevät ja hänen käyntinsä niin kepeä, että Raoul tunsi vähitellen\nkatoavan sen pelon, joka oli alkanut häntä hirveästi vaivata. Hänkin\nsanoi sentähden melkein iloisella äänellä:\n\n-- En, minä olisin vaan vaivaksi. Muuten minulla, on varsin lyhyt tie\nkumpujen yli, ja käveleminen minulle tekee hyvää, sillä olen melkein\njähmetyksissä. Mutta pian tavataan... ja älkää epäilkö mitään minun\nsuhteeni!...\n\nSibylla ojensi hänelle kätensä ja katosi pian tien polvekkeessa\nRaoul'in näkyvistä. Hän lähti kiiruhtamaan kohti kylää ja saapui\npuolen tunnin kuluttua pappilaan. Hän hämmästyi huomatessansa portilla\nolevan niitten vaunujen, jotka olivat vieneet Sibyllan. Hän sai pian\neräältä palvelijalta tietää, että Sibylla oli tullut niin kipeäksi,\nett'ei häntä voitu kuljettaa kauemmaksi. Markiisi riensi häntä vastaan\nepätoivo kasvoilla. Sibylla oli sairastunut kovaan kuumeesen, hän\nhouraili. -- He neuvottelivat yhdessä hetkisen ja vähän sen jälkeen\nhra de Chalys astui vaunuihin. Hän vaihtoi linnassa hevosia ja lähti\n------:n kaupunkiin, joka oli seitsemän penikulman päässä Férias'ista,\nhakemaan avuksi erästä lääkäriä, joka oli saavuttanut hiukan mainetta\nniillä seuduin. Markiisi oli sitä paitse pyytänyt häntä kutsumaan\nlääkäriä Pariisista. ------:n kaupungissa ei ollut telegrafiasemaa\nja Raoul'in täytyi ajaa lähimmälle pysäyspaikalle, kahden penikulman\npäähän sieltä, toimittamaan sähkösanomaa perille.\n\nKaikki tämä sekä matkan vaikeudet veivät häneltä päivän ja kello oli\nnoin kuusi illalla, kun hän saapui pappilaan, sekä ruumis että sielu\nväsymyksen, kärsimättömyyden ja levottomuuden runtelemina.\n\nKun hän astui puutarhaan, niin hän kohtasi lääkärin, jota hän oli\naamulla käynyt hakemassa ja joka käveli hitain askelin ja huolestunein\nkasvoin.\n\n-- Miten on laita herra? Raoul kysyi.\n\n-- Se on vaarallinen kuume, joka on tullut kastumisesta ja\nvilustumisesta... liialliset mielenliikutukset ja sitten tuo sumussa ja\nsuossa vietetty yö...\n\n-- Onko vaara tarjona?\n\n-- Hyvin suuri.\n\n-- Oi herra... pelastakaa hänet!\n\n-- Voitte olla varma, herra, ett'en lyö laimin mitään... Jos hän\nkestää ensi kohtauksen, saattaa toivoa...; mutta tämä kohtaus on ollut\nkauhea... Nyt se jo alkaa tyyntyä;... hän ei valita enää... Saamme\nnähdä!\n\nRouva de Férias ja miss O'Neil ilmaantuivat huoneen ovelle. Hän\njuoksi heidän luoksensa. Molemmat tarttuivat hänen käsiinsä sanaakaan\nvirkkamatta.\n\nOi, rouva! Oi taivaan Jumala!... te ette sano minulle mitään?\n\n-- Hän on hiukan parempi, markiisitar sopersi.\n\n-- Oi, kuinka onneton olen!\n\n-- Ei, herra, ei... tointukaa. Hän on kertonut meille kaikki tänä\naamuna... Me emme moiti teitä laisinkaan... Se on meille yhteinen\nonnettomuus. Me toivomme muuten taas vähän.\n\nHra de Férias'in ääni kuului portailta.\n\n-- Louise! hän sanoi, tahdotko tulla?\n\nMolemmat naiset menivät heti ja lääkäri seurasi heitä.\n\nJäätyänsä yksiksensä hra de Chalys astui muutaman askelen painaen\nkättänsä vasten polttavata otsaansa ja pysähtyi sitten kuuntelemaan.\nMitään ääntä ei tullut hänen korvaansa. Rauhallinen ja surumielinen\näänettömyys vallitsi pienen puutarhan ympäristössä, joka jo alkoi\npeittyä iltahämärän varjoon.\n\nTyynnyttääksensä aatostensa tavatonta kiihkeyttä hän lähti ja käveli\nhetkisen tiellä portin edustalla. Yht'äkkiä hän alkoi kiivetä ylös\nmäkeä, kulki kirkkopihan poikki ja astui kirkkoon. Kun hän näki seinäin\nja kupukaton puolivalmiit maalaukset, muistot niin monista toiveista\nja onnellisista hetkistä, kirkon puolihämärässä, niin hän tunsi tuskan\nahdistavan rintaansa. Hän veti suonenvedon tapaisesti kätensä kokoon,\nheittäytyi polvillensa kivilattialle ja painaen otsaansa vasten\nalttarin portaita, hän alkoi hillittömästi nyyhkiä.\n\nHän oli tässä asennossa itkien ja rukoillen, kun eräs käsi kosketti\nhäntä olkapäähän; hän nousi seisomaan: abotti Renaud oli hänen\nedessänsä kalpeana ja ääneti. Raoul tarttui hänen käteensä ja sanoi\nkatsoen häntä silmiin:\n\n-- Ah, isä, mitä tulette sanomaan?... Säästäkää minua isä! Eihän hän\nole kuollut? sanokaa!... Eihän? Oi, minä rukoilen teitä!... Jumalani!\nmitä tekisin maailmassa?... Hän ei ole kuollut... Älkää sanoko minulle,\nettä hän on kuollut... minä pyydän, minä rukoilen teitä sitä sanomasta!\n\nJa hän heittäytyi polvilleen papin eteen melkein houreen tapaisessa\nmielenkiihkossa.\n\nVanhus nosti hänet ylös.\n\n-- Ystäväni... rauhoittukaa... ajatelkaa Jumalaa! Tulkaa, hän kutsuu\nteitä?\n\n-- Kutsuu minua?\n\nHän loi häneen vielä kysyvän ja tuskaa ilmaisevan silmäyksen ja\nnähdessään kirkkoherran huulten vavahtelevan hän seurasi häntä äänettä.\nKun he astuivat ylös pappilan ahtaita portaita, niin he tapasivat\nlääkärin, joka tarttui ohi mennessänsä Raoul'in käteen.\n\n-- Olkaa mies, herra! hän sanoi hänelle.\n\nHe astuivat sitten siihen pieneen huoneesen, joka oli ollut Raoul'in\nhallussa. Tänne oli Sibylla sijoitettu. -- Markiisi, markiisitar ja\nmiss O'Neil seisoivat vuoteen pääpuolessa: heidän kasvonsa, joissa\nnäkyi jälkiä kyyneleistä, olivat vakavat ja tyynet. Raoul'in ensi\nkatse kohtasi Sibyllan suuret siniset silmät, jotka olivat levottomina\nkääntyneet huoneen oveen päin, mutta jotka kirkastuivat, kun hän tunsi\nhänet. Raoul lähestyi vuodetta: Sibyllan kasvot, joita ympäröivät hänen\nhajanaiset valkeat hiuksensa, ilmaisivat sellaista rauhallisuutta,\nsuloisuutta ja jonkinlaista iloa, että Raoul ensiksi alkoi toivoa\nparanemista. Hän nyykäytti hiukan päätänsä hymyillen Raoul'ille ja\nkäänsi sitten heti silmänsä kirkkoherraan, joka astui esiin.\n\n-- Herra, vanhus lausui hitaalla, juhlallisella äänellä, neiti de\nFérias olisi tänä viimeisenä hetkenä tahtonut tulla teihin yhdistetyksi\navioliiton siunauksen kautta. Hän ei tiennyt, ja minun on täytynyt\nhänelle selittää, että minun velvollisuuteni oli kieltää siunausta\nsellaiselta yhdistykseltä; mutta minä teen kumminkin kaikki, mitä\nomatuntoni sallii, antaakseni tälle sydämelle... joka on niin suuresti\nteitä rakastanut... viimeisen lohdutuksen.\n\nHän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:\n\n-- Neiti de Férias on minulle sanonut, herra, että te jo otatte osaa\nhänen puhtaasen uskoonsa ja hänen ijankaikkisiin toiveihinsa?\n\n-- Niin, herra, Raoul sanoi: -- ijäti! Ilon säde välähti Sibyllan\nkasvoille.\n\n-- Vanhus mietti hetkisen ja sanoi:\n\n-- Antakaa hänelle kätenne.\n\nRaoul laski hellästi kätensä Sibyllan käteen. Vanha pappi kohotti\nsilloin kosteat silmänsä kohti taivasta ja puhkesi liikutetuin äänin\nnäihin sanoihin:\n\n-- Hyvyyden Jumala! Sinä tiedät, kuinka he ovat toisiansa\nrakastaneet... ja kuinka he ovat kärsineet!...\n\nAnna näitten kahden sielun, jotka niin hyvin ovat ansainneet toinen\ntoisensa ja jotka Sinä nyt erotat, kerran tulla yhdistetyiksi\nijankaikkisuudessa!... Siunaa se lupaus, jonka heille siitä nimessäsi\nannan... Tapahtukoon niin!\n\nNyyhkytysten ääntä kuului huoneessa vanhan papin lopettaessa\nrukouksensa, eikä hän itsekään saattanut pidättää kyyneleitään.\nSibylla yksinään ei itkenyt: hänen otsaansa ja hänen silmiänsä\nnäytti valaisevan kirkas loiste. -- Hetkisen kuluttua hän viittasi\nkirkkoherraa silmäyksellänsä; hän kumartui pään-aluksen yli; Sibylla\nnäytti sanovan hänelle jotakin hiljaa ja ikään kuin arasti.\n\n-- Herra, hän sanoi Raoul'ille noustuansa, syleilkää häntä. Raoul\nkumartui alas ja painoi vapisevat huulensa nuoren tytön otsalle ja\nhiuksille. Lapsi paran poskille levisi äkkiä vieno puna; hän loi\nRaoul'iin ääretöntä hellyyttä ja suloutta ilmaisevan katseen, sitten\nvieno puna katosi äkkiä hänen poskiltansa, niinkuin henkäys olisi sen\nvienyt; hän vaaleni kuolonkalpeaksi, hänen pitkien silmäripsiensä\nvarjo aleni, hänen huulensa avautuivat vähän, ja hänen muuttumatoin\nkauneutensa kiintyi tähän säteilevään liikkumattomuuteen. -- Itse\nkuolemakin näytti kunnioittaneen häntä hänet viedessänsä. -- -- --\n\nNykyään on kolme valkoista hautapatsasta rannikon pienessä kalmistossa.\nValkoisimmassa niistä, jonka marmoria usein peittää metsäkukista tehdyt\nseppeleet, on tämä yksinkertainen kirjoitus: \"Sibylla Anna de Sérias.\n-- Yhdeksäntoista vuotta vanha\". -- Ja alempana: \"_In aeternum_!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina siitä pitäin, kun tämän kertomuksen viimeiset tapaukset\ntapahtuivat, kreivi Raoul de Chalys asuu Férias'in linnassa. Noudattaen\nSibyllan tahtoa ja molempain vanhusten toivoa, jotka nimittävät häntä\npojaksensa, hän ei lähde sieltä enää koskaan. Hän näyttää samalla\nperineen myöskin neiti de Férias'in hyveet. Seudun asukkaat, jotka\nnauttivat hänen suurta hyväntekeväisyyttänsä, osottavat tälle nuorelle,\nsynkälle, vakavalle ja hurskaalle miehelle melkein taikauskon tapaista\nkunnioitusta. Tuskin he tietävät hänen nimeänsäkään. He sanovat häntä\n\"neidin sulhaseksi\".\n\n\n\n"]