Matkakuvaus kesäisestä kiertomatkasta Saimaan vesistöalueella. Teos esittelee itäsuomalaista maisemaa, kaupunkeja ja historiallisia kohteita 1930-luvun tunnelmissa.
Aaro A. Nuutisen 'Saimaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2385. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SAIMAA
Kesäkierros Euroopan ihanimmalla järvellä
Kirj.
AARO A. NUUTINEN
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.
Vie meitä kaipaus ja usko elämään,
ja jokin odottaa, ja jotain etsitään.
Mut joka askelella, mikä astutaan,
jo takanamme portti suljetaan.
– – –
Vain sitä ikävöimme, joka jätetään.
(Oiva Paloheimo.)SISÄLLYS:
1. Kivisakastin kaupungissa.
2. Päivä Porrassalmella.
3. Unohdettu laivareitti.
4. Entistä ja nykyistä.
5. Tuulikin reitillä.
6. Suur-Saimaalla.
7. Puumalassa ja Pirttimäellä.
8. Puumalasta Sulkavalle.
9. Sulkavalla.
10. Talkoot Linnavuorella.
11. Savonlinnan poliisiputkassa.
12. Käynti Olavinlinnassa.
13. Väkevälänvuorella.
14. Autoretki Parkuinmäelle.
15. Kerimäen ihmeitä.
16. Savon helmi.
17. Pyörähdys Punkaharjulla.
18. Parhain viimeisenä.
1.
KIVISAKASTIN KAUPUNGISSA.
Virtaviivaisen, komean linja-auton pyörät pyöriä hyristivät ahkerasti. Vaunu veti ahneesti allensa keskikesän auringonpaisteessa hehkuvaa, hiekkaista tietä, josta vaunun takana kohosi ilmaan sankkana ryöppyävä pölypilvi. Itäisen Hämeen raskastunnelmaiset tienoot ja niiden seutujen hiljainen väestö oli jo jäänyt kauaksi monen metsän taakse. Oli saavuttu elämäniloisemmille maille – pysähdyspaikoissa oli vaihtunut vaunuun väkeä, joka uskalsi aloittaa keskustelun ajankuluksi kotoisella savolaismurteellaan, ja saapasjalkaisten joukossa näkyi jo useita rehdin kippurakärkisen pieksun pitäjiä. Havaittiin selvästi oltavan suloisilla Savon mailla. Autokin tuntui kuin virkistyneenä ja vapautuneena vauhtiaan kiihdyttäen matkan päättymistä jouduttavan.
– Tuolla näkyy jo Mikkelin maaseurakunnan kirkko, huomautti tavanmukaiselle kesäloman kiertomatkalle lähtenyt sanomalehdentoimittaja rouvallensa.
– Sepä hyvä. Minua alkoikin hiukan heikottaa tässä menossa, kuumuudessa ja ahtaudessa. Kun joutuisimme sinne Saimaalle – laivassa en tule koskaan kipeäksi, vaikka se vähän heiluisikin. Siellä on niin raikasta ja vapaata.
– Sinne pääset vasta parin päivän kuluttua. Ensin tutustumme tähän Suur-Savon sievään pääkaupunkiin ja käymme Porrassalmella ja Brahelinnan raunioilla Ristiinassa.
– Pääseekö sinne Ristiinaan laivassa? En lähtisi enää autoon, en ainakaan "bussiin".
– Ei kuulu pääsevän laivassa enää muulloin kuin joskus sunnuntaisin, kirkkoväkeä kuljettavassa laivassa. Autot ovat "tappaneet" Ristiinan reitin laivan. Tosin se on onneksi ainoa "vainaja" näillä seuduilla. Ainakin toistaiseksi. Mutta kukapa tietää, kuinka käy vastaisuudessa. Ellei kansa kavahda liiallista auto-ihailuansa ja palaudu pian huomioimaan muitakin avuja kuin nopeutta. Nythän uhrataan nopeudelle matkustamisen muut arvot, joita etupäässä juuri laivassa kulkeminen runsain määrin kykenee tarjoamaan. Mutta olemmekin jo kaupungissa. Tässä on urheilukenttä, sankaripatsas ja kirkko, kauppatori... aletaanpa keräillä kapineitamme – minä otan valokuvauskoneet verkkohyllyltä, ja meidänhän se taitaa olla tämä pieni laukkukin. Kas, kun täällä on komea autoasematalo. Kylläpä on Mikkeli paljon muuttunut sen jälkeen kun täällä viimeksi kävin. Painutaanpa tästä alamäkeä Seurahuoneelle. Se on tässä aivan lähellä, rautatieaseman luona, eikä siitä ole pitkälti laivarantaankaan. Ja Porrassalmen linja-auto lähtee eteläaamujunan tultua Seurahuoneen oven edustalta. Sitä vanhaa "seurahuonetta", kuuluisaa Mikkelin Pillinkiä, ei ole enää. Eikä tuota taida kukaan kaivatakaan. Vaikka niinhän sitä sanottiin, että "ei missään oo niin hauska olla kuin Mikkelin Pillingissä."
Matkan vaivoista ja päivällisen jälkeen vähän levähdettäessä hotellihuoneessa katseltiin matkamuistikirjasta Mikkelin historiatietoja. Kaupunkiin tutustumisen pohjaksi ne täällä "paikan päällä" tuntuivat kiinnostavilta.
Savilahti eli Suur-Savo (Mikkeli) mainitaan "protokollissa" ensi kerran v. 1329 itsenäisenä kirkkopitäjänä, joksi se lienee tullut heti Pähkinäsaaren rauhan solmimisen jälkeen v. 1323, jolloin Ruotsi sai Savon kihlakunnan. Sairilan Linnavuori ja Tuukkalan kalmistolöydöt todistavat pakanuuden ajan asutuksesta. Kristinusko tuli Suur-Savoon luultavasti Hämeestä. Varsinainen kirkollinen järjestys Savilahden seuduilla otettiin käytäntöön kuitenkin vasta Karjalan ristiretkien jälkeen. V. 1329 kuningas Maunu Eerikinpoika käski Savilahden asukkaiden suorittaa kymmenyksensä samalla tavalla kuin hämäläiset maksoivat veronsa, ja v. 1370 piispa Johannes Pietarinpoika kirkkorangaistuksen uhalla vaati savilahtelaisilta turkiskymmenyksiä Albrekt-kuninkaan kirjeen mukaisesti.
Savon vanhimpaan kulttuurikeskukseen, Saimaan pitkän, ahtaan Savilahden perukkaan, jossa Puulaveden ja Saimaan välinen Savonselkä kohoaa, perustettiin Mikkelin pienoinen, kaunis kaupunki v. 1838 jatkoksi noin viisi ja puoli sataa vuotta ennen kaupungin perustamista aloitetulle sivistystyölle. Lappeenrannan jouduttua Pikkuvihan jälkeen venäläiselle alueelle sen markkinat v. 1745 siirrettiin pidettäviksi Mikkelin kirkonkylässä, ja vuotta myöhemmin perustettiin sinne "sastavi", tullikamari. V. 1843 siirrettiin lääninhallitus, lääninvankila ja piirilääkäri liian syrjäisestä Heinolasta Mikkeliin. Nuoren kaupungin kasvu ja vaurastuminen oli alussa kituvaa. Mutta kun vv. 1865-66 Mikkelin ja Suur-Saimaan väliset kapeat ja matalat salmet valtion toimesta syvennettiin laivaliikenteelle sopiviksi, alkoi kaupunki kehittyä nopeasti. Ja vaurastumisen vauhtia lisäsi Savonradan valmistuminen v. 1889. Kirkko rakennettiin kaupunkiin vasta v. 1897, ja v. 1908 kaupunki seurakunnallisesti erotettiin maaseurakunnasta.
Illansuussa matkalaistemme "ohjelma jatkui". Ensiksi tietysti marssiminen kaupungin halki Naisvuorelle. Sinnehän matkailijat tavallisimmin ensimmäiseksi menevät.
Vesisäiliötorni näkyi Naisvuorelta, "Mikkelin Akropoliilta", komeana yli koko kaupungin. Tuo torni, mikkeliläisten ylpeys, 43 metriä korkealla kalliolla kohottaakin kauniin kupolimaisen huippunsa vähää vaille 30 metrin korkeuteen alustastaan. Vesitorni, jonka pohjakerroksessa on Suomen Matkailijayhdistyksen huollossa oleva viehättävä kesäkahvila, on rakennettu arkkitehti Selim A. Lindqvistin piirustusten mukaan rautabetonista v. 1911. Vesi pumputaan sähkövoimalla säiliöön 1.600 m pitkää johtoa myöten kaupungin pohjoispuolella Petroffinkankaalla olevasta kaivosta. Säiliöön mahtuu 300.000 litraa vettä. Tornin pieni lämmityslaittein ja katosta riippuvin vuotein varustettu huippuhuone on varattu palovartijalle.
Torninhuipputasanteella seisovan katselijan ihailtavaksi avautuu silmiä hivelevä näköala, etenkin Savilahteen päin. Siellä kapea, kaunis Kaihunharju ja laajavainioinen Pappilanniemi eli Kenkäveronniemi ja Suomen Nuoriso-opisto Paukkula sekä loitolla etelän mustan metsän ympäröimänä valkeana täplänä pilkottavat Moision, entisen herraskartanon, nykyisin piirimielisairaalan rakennukset; muilla suunnilla enimmäkseen metsää ja kaupunki alhaalla aivan jalkojen juuressa.
– Mikähän lienee nimeltään tuolla mantereen puolella tuo mäki? kysyi rouva toimittajalta.
– Tarkoitat varmaan tuota toisia komeampaa ja korkeampaa, jonka hartioilla näkyy viljelyspälviä. En tiedä sen nimeä. Se on jokin tuon komean Savonselänteen huippuja. Mutta tässä lähempänä, Likolammen itärannalla on Akkavuori-niminen kalliohuippu. Akkavuori, samoin kuin tämä Naisvuori, ovat saaneet nimensä siitä, että akat ja muut naiset uteliaina näiltä kallioilta katselivat Porrassalmen taistelua. Niin kerrotaan. Vaikka tuskinpa nämä kaunottaret näiltä "aitiopaikoiltaan" näkivät Porrassalmen turnajaisista paljon muuta kuin tuolla etelässä taistelutienoon yllä leijailevat ruudinsavupilvet. Tuolla metsänlotmossa näkyy vähän Porrassalmen läheistä järveä. Mitäs minä sinulle vielä esittelisin? Niin, tuolla kaupungin etelälaidassa näkyy Linnamäki, jossa on venäläinen kirkko, tuolla sotilaskasarmirakennukset. Linnamäen lävitse suuntautuu rautatie. Lieneekö ollut linna muinoin sillä mäellä? Tuo tuolla aivan vastaisella puolella on Hauskan esikaupunkia. Savilahden–Mikkelin tienoon ensimmäisen asukkaan pirtti muuten kuuluu olleen tuolla näkyvässä niemessä, Pirttiniemessä. Saimaalta oli soutanut uudisasukas siihen. Ja myöhemmin oli naapuriksi Paukkulan paikalle tullut seppä rautojansa moukaroimaan, niin että alituinen paukutus kuului kauas. Siitä Paukkulan nimi. Raudansulatusahjon paikalla on nykyisin opinahjo, kuten tiedät, nuoriso-opisto entisellä rikkaiden Riipisten suurtilalla. Ja tuolla on toinen suurtila. Katsopa tuosta tuon Pappilanniemen ylitse selän vastakkaiselle rannalle. Siellä pilkottaa koivupuistossa entisen Sairilan kuninkaankartanon päärakennus. Sairilan tila perustettiin kuninkaankartanoksi jo v. 1556 siten, että Savonlinnan linnanpäällikön Kustaa Fincken määräyksestä suuri joukko silloisen Savilahden kirkon seuduilla asuvia talonpoikia sai muitta mutkitta lähteä kävelemään mailtaan ja mannuiltaan. Se oli senaikaista komentoa. Eräässä vuodelta 1565 olevassa asiakirjassa mainitaan Sairilan kartanoon hankitun lasi-ikkunat v. 1562 – suurta ylellisyyttä sinä aikana nuo tuollaiset lasit. Sairilan kartanon isäntänä oli kahdeksannentoista vuosisadan alussa kymmenen vuoden aikana Vänrikki Stoolin tarinoissa mainittu everstiluutnantti Johan Reinhold von Törne. Kartanon maalla on korkea Sairilan Linnavuori ja siellä on varustusten jäännöksiä. Niiden olemassaolosta vain verraten harvat seutukuntalaisetkaan tietävät. Tämän Linnavuoren varustukset eivät ole kivistä rakennettuja, vaan maasta luotuja, tiedemiesten arvelujen mukaan jo varhaiselta keskiajalta. Ja kilometrin päässä kartanosta on ollut Mikkelin pitäjän ensimmäinen kirkko 1600-luvulla, jolloin Mikkeli-nimitys tuli käytäntöön entisen Savilahden sijaan. Korkea kirkkokuusikko on vielä nähtävänä. Muinaisen linnoituksen jäännöksiä kuuluu muuten olevan Mikkelin pitäjän Laitialankylän Ohralan Linnaniemessä. Sekin seikka johtui tässä mieleeni.
"Herrasväki" siirtyi tornista muistorikkaalle Ristimäelle katsomaan pitkälti suippotornista v. 1897 arkkitehti J. Stenbäckin piirustusten mukaan rakennettua goottilaistyylistä kaupungin tiilikirkkoa ja sen luona kauniiden kukkaistutusten ympäröimää, kuvanveistäjä Johannes Haapasalon muovailemaa, taiteellisesti erittäin vaikuttavaa v:n 1918 vapaussodan Sankaripatsasta. Tämän patsaan ja kirkon vieressä matkailijat näkivät syvässä, laajassa luonnonhaudassa stadionmaisen, mainion urheilukentän, josta mikkeliläiset eivät ole suinkaan aiheettomasti ylpeitä. Ihaillen huomioitiin kentän rautainen, uusasiallisen erikoinen porttikin. Kenttä kaikkine laitoksineen kuului tulleen maksamaan "hirvittävästi". Kaupunki on luovuttanut sen laittoon 700.000 markkaa. Mikkelin kaupungin debetit ja kreditit kuitenkin ovat niin hyvässä kunnossa, että harvoissa maamme kaupungeissa ne sellaisessa "vasuunassa" ovatkaan.
Urheilukentältä käveltiin muutamien satojen metrien matka Mikkelin maaseurakunnan kirkolle, sievälle nurmikkokunnaalle. Kirkko on puinen, harmaaksi maalattu. Se on rakennettu Charles Bassin piirustusten mukaan v. 1816. Alttaritaulu, Kristus ristillä, on Amelie Lundahlin tekemä jäljennös Proudhonin taulusta, asetettu kirkkoon v. 1873. Kirkon runsaita ikkunalasimaalauksia pidetään hyvin huomattavina ja arvokkaina. Kellotorni on erillään.
Kaupunkiin palattuaan matkailijamme istahtivat levähtämään suuren, kauniin Kirkkopuiston penkille. Puisto on saanut nimensä siinä vv. 1754-1808 sijainneesta kirkosta, jonka salama sytytti palamaan elokuun 6. päivänä v. 1808 (toisen tiedon mukaan v. 1806). Puisto on kirkon ympärillä sijainnut entinen hautausmaa, jossa ovat saaneet leposijansa muiden muassa Porrassalmen taistelussa v. 1789 kaatuneet suomalaiset upseerit v. Kothen, Schauman, Thilman, Nymansson ym. Heidän hautapaikassaan on muistopatsas, tuikea jousella ampuja polviasennossa, Johannes Haapasalon työtä. Laajan, komean kirkkopuiston keskustassa on tunnelmallinen suihkulähde värikkäiden kukkaistutusten keskellä ja aukion laidassa jättiläiskoivujen siimeksessä upea soittolava.
Vielä oli iltaa käydä katsomassa Mikkelin seutujen ja samalla myös koko maamme ainakin vanhuutensa vuoksi erästä huomattavimmista nähtävyyksistä, kuuluisaa, vaikka yleensä vielä verraten harvojen matkailijoiden tuntemaa ns. kivisakastia, joka jyrkkäkattoisena ja terävätornisena vilkasliikenteisen Porrassalmenkadun pohjoispäässä jo kaukaa kiinnittää huomiota puoleensa. Sakastin ovessa olevan kirjoituksen ja länteen päin viittaavan nuolen opastamina haettiin viereisestä talosta rouva Jokitalo näyttämään kahden markan henkilömaksusta tuon uteliaisuutta herättävän muinaisrakennuksen sisustaa, joka on muodostettu Suur-Savon museoon kuuluvaksi kirkkomuseoksi. Muumiot eivät ole enää nähtävissä. Ne lepäävät kryptassa tiiviisti sementillä kiinni muuratun permannon alla.
Ovenpielen marmoritaulussa on tiedoitus:
"MUISTOKSI
vainajien, jotka v. 1806 palaneesta Mikkelin kirkosta
siirrettyinä lepäävät tämän permannon alla, vain
seuraavien nimet ovat säilyneet arkkujen kiivissä:
Hans H. Soldan 1686-1758, Cesilia Eleonora Jägerhorn 1752-1770,
Carl Fredrik Jägerhorn 1722-1773, majuri Gustaf Fredrik Enfelt
(Palmfelt?) 1760-?, Magdalena Wargentina 1714-1765, Cesilia
Magdalena Humble 1739-1746, Clarlott – – –, Joachim Wilhelm
Duncker 1768-1769 ja joukko toisia lapsia."Tähän muistotauluun siis kirkon palamisvuodeksi näkyy merkityn v. 1806 – toinen tieto kertoo Mikkelin kirkon palaneen v. 1808, kuten jo aikaisemmin tuli mainituksi. Kivisakastin lattian alla arkuissansa kuului olevan 10 aikaihmisen ja 15 lapsen palsamoidut ruumiit, toisen tiedon mukaan aikuisia 7, paikkakuntansa huomatuita henkilöitä, jotka ajan tavan mukaan oli haudattu tuon sittemmin palaneen, nykyisessä Kirkkopuistossa sijainneen kirkon lattian alle.
Sakastin pronssitaulussa on tekstattuna:
"TÄLLÄ PAIKALLA
oli 1320-luvulla Savilahden, sittemmin Suur-Savon
emäseurakunnan kirkko.
Muistoksi siitä sai sen vanha harmaakivisakaristo
v. 1896 nykyisen muotonsa.
Muistotaulun asetti v. 1931 Suur-Savon Museoyhdistys."Viisaat tutkijat ja tiedemiehet ovat sitä mieltä, että Mikkelin "kivisakaristo" on 1300-luvun alussa eli siis kristinuskon saarnaamisen alkuaikoina rakennettu muinoisen Savilahden ja samalla koko Savon ensimmäinen kirkko, johon 15-, 16- ja 17-satalukujen aikana, viimeksimainitun sataluvun alussa, on ollut yhdistettynä puusta rakennettu kirkko, jonka sakaristona oli tämä "kivisakasti". Tuonkin puukirkon kerrotaan palaneen – ehdottoman varmaa tietoa tästäkään ei ole. Mutta pienoinen kivisakasti on satoja vuosia seisonut varmana paikallaan muistuttamassa jälkipolville niistä oloista, joissa nykyisten savolaisten esi-isät ovat eläneet ja uskonnollisia menojansa harjoittaneet. Se on järkkymättömänä nähnyt aikakausien vaihtelut, sodan ja rauhan, tuulen ja tyvenen, ihmisten ilon ja murheen ja kurjuuden. Seiniensä vierustoille silloiseen kirkkomaahan se on nähnyt haudattavan nekin onnettomat nuijasodan uhrit, jotka Pietari Juustenin komentama huovien säälimätön joukko tammik. 23. p:nä v. 1597 julmasti surmasi silloin kirkolta kilometrin päässä sijaitsevan Suur-Savon pappilan läheisyydessä. Toinen nuijamiesten johtajista, Paavo Tuomakainen, teilattiin kivisakastin seinustalla.
Kivisakastin alkuperäinen osa on luonnonkarkeista, hakkaamattomista harmaista kivistä tehty nelikulmainen rakennus, jonka seinien pituus ulkoa on 7.2 m, paksuus 1.8 m ja korkeus 3.3 m. V. 1851 läänin kuvernööri ymmärtämättömyydessään määräsi sakariston – hävitettäväksi, mutta seurakunnan valituksen johdosta senaatti kumosi kuvernöörin päätöksen v. 1853. V. 1897 sakaristo joutui kaupungin huostaan, ja samana vuonna se saattoi tämän vanhan, arvokkaan muinaismuiston asianmukaiseen kuntoon. Muutamat palsamoiduista, sillan alle suljettavista ruumiista olivat vielä silloin verraten hyvin säilyneet, useat kuitenkin jo pahanlaisesti turmeltuneet, ja niitä siirreltäessä ja kosketeltaessa nuo aikoinaan suurellisten vallashenkilöiden hahmot olivat hajota tomuksi, havainnollistaen ajallisen maailman mahdin, loiston ja kunnian raukeamista tyhjyyteen ja turhuuteen. "Herra, vain tomua ja tuhkaa minä olen Sinun edessäsi!"
Kivisakastin kirkkomuseossa on nyt nähtävänä sillan alla ollut muumiolapsen ruumisarkku, jonka puuaine on vielä kovaa. Kirkkomuseossa on myöskin useita muita hyvin mielenkiintoisia esineitä, kuten vanha, koristeltu saarnatuoli Mäntyharjun kirkosta, jalkapuu Hirvensalmen kirkosta ja mustapenkki, jossa oli istunut häpeämässä, tarkan tilaston mukaan, kaikkiaan 1.004 uppiniskaista rangaistavaa, on myös kollehtihaaveja, kattokruunuja, alttarivaatteita, vuosiluvut 1760 ja 1741, kaksi komeaa messukasukkaa Mikkelin maaseurakunnan kirkosta, vuosiluvut 1771 ja 1707, keskiaikainen kynttilänjalka, v. 1821 "prändätty" Raamattu, vanha ruumisvaunu, kirkonviiri, hauskannäköinen "pääsiäislammas" nurkassaan ja paljon muita kirkollisia muinaismuistoja.
Likellä kivisakastia on korkeahko Kellokallio, jonka sanotaan saaneen nimensä siitä, että muinoin pohjoisesta päin haudattaviksi tuoduille kuolleille ruvettiin soittamaan ns. tulokelloja ruumissaaton saavuttua tämän kallion luo, kirkon ja hautausmaan ollessa nykyisessä Kirkkopuistossa. Toisen tiedon mukaan tällä kalliolla on ollut kellotapuli. Kivisakastia näyttävä rouva sanoi nuorena kuulleensa tästä vanhojen ihmisten puhuvan.
Matkailijatoimittaja ja hänen rouvansa kävivät Kellokalliollakin. Näköala oli sievä mailleen menevän auringon viimeisten säteiden valaistessa vielä Savilahden ja Pappilanselän takaisia metsäisiä maisemia. Illan tumma rauha levittäytyi hiljaa Kellokallion, kivisakastin ja koko kaupungin ylle.
2.
PÄIVÄ PORRASSALMELLA, KYYHKYLÄSSÄ JA BRAHELINNAN RAUNIOILLA.
Pitkän matkan linja-auto lähti Mikkelin Seurahuoneen edustalta, läheltä rautatieasemaa, etelää kohti vireästi painaltamaan. Toimittajan ja rouvan lisäksi oli vaunussa vain pari muuta matkustajaa. Kesäinen aamu oli tyyni ja raikas, elämänhaluista tunnelmaa tuova, vaikka vähän pilveilevä. Aurinko pilkahteli kuitenkin hetkiseksi paistamaan pilvien lomitse.
Kaupungin laidassa ajaa hujautettiin Linnamäen vieritse, rautatien alitse, kauniin Kaihunharjun, sen soman jatkon Iitaniemen ja suksihyppyrimäen ohitse sekä noin neljän kilometrin päässä kaupungista Moision piirimielisairaalan komean portin editse.
– Kas, Moision rakennukset eivät luonnukaan näkymään metsästä maantielle, huomautti lehtiherra, se on muuten historiallinen tila tuokin Moisio. Sen omisti 1500-luvun lopulla Arvid Eerikinpoika Stålarm, mutta tämän läänityksensä hän menetti jouduttuaan Kaarle-herttuan epäsuosioon, ja vuonna 1602 tila annettiin Savonlinnan toimekkaalle käskynhaltijalle Pietari Hannunpojalle. Puolisentoista vuosikymmentä myöhemmin eräs skottilaissyntyinen William Robertson sai Moision omistukseensa. Kaarle XI:n reduktionissa Moisiosta tehtiin kapteenin virkatalo. Tila oli silloin hyvin laaja, puolitoista manttaalia.
Likellä Moisiota huomioitiin toinen vanha suurtila, Annilan kartano, aivan maantien vieressä, lähellä järveä, valkeaksi maalattu kaksikerroksinen päärakennus, suuri puutarha kasvihuoneineen, tuulimoottori... erittäin luonnonkaunis paikka iloisine petäjikköharjanteineen ja viehättävine järvenrantoineen. Niitä nähdessä pusertui rinnasta haikea huokaus – jospa tällaisessa paikassa, tuollaisessa talossa tavallinen kulkevainen saisi olla ja asua, niin pitkät potkut antaisin kaikelle muulle ja sanoisin, että nyt en enää ole suinkaan vastuksinanne, hyvät ihmiset, enkä kenenkään onnen aurinkoa pimentämässä, eläkää pitkittäin tahi poikittain.
Annilan kartano kuului kahdeksannentoista vuosisadan puolivälistä kenraalimajuri Karl Johan Tawaststjernalle vuoteen 1868. Hänen poikansa runoilija Karl August Tawaststjerna syntyi Annilassa toukokuun 13. p:nä v. 1860. Lapsuutensa aikaisia muistojaan runoilija on käsitellyt puolittain humoristisessa poikakuvauksessaan Lille Karl. Annilan ns. ruutipellolla arvellaan olleen Kustaa II Aadolfin aikaan armeijan salpietaritehdas.
Annilan lähitienoolla, vähän matkan päässä lännen puolella maantiestä sijaitsevat tunnetun "Tuukkalan tappelun" hiekkaiset tantereet, 22:nnen reservikomppanian entinen harjoituskenttä, jota tasoitettaessa v. 1886 löydettiin iso rautakautinen kalmisto pakanuuden ajan lopulta, siis noin 1100–1200-luvuilta. Näistä haudoista tutkittiin viidettäkymmentä. Ruumiit olivat enimmäkseen polttamattomina – polttohautaushan oli myöskin käytännössä muinoin. Tuukkalasta tavatun vainajan mukaan sen ajan tapaan asetettu runsas hautakalusto oli hyvin samanlaista kuin vastaavalla ajalla Laatokan Karjalassa.
Melkein Tuukkalan kohdalla, maantien vastakkaisella puolella kauniissa vainioisessa järvenniemessä nähtiin invalidikoti Kyyhkylä, mutta kun oli liian aikainen aamu, matkailijamme eivät vielä poikenneet tähän kuuluun taloon, vaan jatkoivat matkaansa Kyyhkylän kohdalta puolisen kilometrin ja Mikkelin kaupungista kuuden ja puolen kilometrin päässä olevalle Porrassalmen patsaalle, jäivät autosta siihen ja maantien vieressä aidatulla kummullansa ylväänä kohoavan, Savon Seuran aloitteesta v. 1923 pystytetyn nelikulmaisen korkean kivipatsaan kyljestä lukivat paljon sanovan lauselman: Täyttäös, synnyinmaa, mitä vartiopaikkasi vaatii, kuin sen on täyttänyt työ kunniatantereen tään.
– Ankaran vaativa lause, sanoi toimittaja, kunpa kykenisimme vastaisuudessa toteuttamaan tuon velvoituksen. Ennemmin tahi myöhemmin varmasti joudumme jälleen näyttämään pystyväisyytemme, pelkäämättä puolustautuen niinkuin tuo patsaaseen kuvattu, miekanlyonnilla uhkaava ja teräviä kynsiänsä kiukkuisena kouristeleva, urhoollinen Suomen vaakunaleijona, joka voimakkaasti tehostaa tuon muistolauseen synnyttämää uhrautuvaa isänmaallista tunnelmaa. Tässähän ne ryssät kesäkuun 13. päivänä v. 1789 liki kaksikymmentä tuntia kestäneessä taistelussa saivat selkäänsä hyvin vakuuttavasti, vaikka Kurt von Stedingkin ja Yrjö Jägerhornin johtamia meikäläisiä ei ollut tässä tappelemassa enempää kuin vähän yli 700 miestä, mutta venäläisiä – noin kuusi ja puoli tuhatta. Kuin Thermopylain taistelu siis! Meidän puolellamme kaatuneet sotamiehet on haudattu tähän muistopatsaan seutuville, kaatuneet upseerimme taas nukkuvat Mikkelin Kirkkopuiston vihreän nurmen alla. Tässä kaatui ja haavoittui meiltä kaikkiaan toistakymmentä upseeria ja aliupseeria sekä lähes 200 sotamiestä. Ryssälauma harveni noin kolmellakymmenellä päällystöön kuuluvalla miehellä ja vähän yli viidelläsadalla tavallisella sotilaalla. Meikäläiset olivat tässä mäellä, juuri tässä paikassa, ja tuolla Surnujärven rannalla petäjikkörinteessä oli tarkka-ampujien ketju, samoin täällä selkäjärven, Saimaan puolella ketju rantaan saakka. Ja tulepa katsomaan tänne, selvä patterivalli. Tiesin tämän ennestään, kävin täällä muutamia vuosia takaperin. Tässä sijaitsivat suomalaisten ainoat kaksi tykkiä.
Rouva siirtyi noin 70 metrin päähän muistopatsaasta katsomaan osoitetussa paikassa, Mikkelistä päin tullen maantien vasemmalla puolella rantarinteen metsikössä, aivan tien vierestä alkavaa ja parin metrin päässä järven vesirajasta päättyvää, noin 20 metrin pituista patterihautaa ja vallia.
– Venäläiset paukuttivat tuolla salmen takana rantamäellä. Siellä ei ole patterien jäännöksiä havaittavissa. Tästä näyttää sinne olevan noin kolmensadan metrin matka. Taistelevien välimatkat olivat ennen vanhaan näinkin lyhyitä. Kiväärit ja tykit eivät kantaneet kovin kauaksi. Vaikka olihan tässä lähitaisteluakin, tuolla sillan luona rannalla. Kävelläänpä katsomaan lähempää tuota itseään Porrassalmea, joka taistelun aikoina, vuonna 1789 oli melkoisesti laajempi kuin nyt – nykyisinhän tämä on maatunut tällaiseksi kapeaksi, heinäiseksi ojaksi, jossa vain parhaiksi päästään veneellä kulkemaan – kas, kun tuossa uiskentelee sorsapesue, poikaset jo melkein emonsa kokoisia ja noin kesyjä – ovat tottuneet tässä usein näkemään ihmisiä... Tässä kohdassa, taistelun aikaisen särjetyn porrassillan päässä suomalaisten alkaessa peräytyä käsikähmästä, urhoollisten porilaisten kiivasluontoinen kapteeni Grönvall vimmatusti miekallansa iivanoita huidellen hyökkäsi pahimpaan mylläkkään ja rohkaisevilla suomenkielisillä kehoitushuudoillaan sai miehet yhä tulisemmin syöksymään vihollisia vastaan. Hirveä huudonmökä, kiroilu, siunailu, surkea valittelu sekä ruotsalaisten, suomalaisten ja venäläisten komentojen karjunta ja rummunpärinä ja sitten taas vuoroin kiväärien pauke ja tykkien jysähtely oli kuulunut kaameana sekamelskana Kyyhkyläänkin, meikäläisten esikuntataloon, jossa siviiliväestöä oli noussut katoille taistelua tähyämään – koko seutu oli ruudinsavun vallassa... ei täällä venäläisten puolella tosiaankaan näy maapatterien jäännöksiä...
Otetaanpa nyt valokuva tästä taistelupaikasta, kun aurinko alkoi juuri paistaa tuonne toiselle mäelle ja muistopatsaaseen... saadaan samalla kuvaan tuo hevosella ajajakin – ja nyt mennään tuohon pieneen ravintolaan kahvia juomaan, ja siellähän kuuluu saavan myös voileipiä ja maitoa aamiaiseksi.
Ravintolassa lueskeltiin eräästä vanhasta vihkosesta tietoja Porrassalmen taistelusta. Siinä kerrottiin mm., että kun suomalaisten etuvartijajoukko, 430 miestä, oli viikkoa ennen, toisen tiedon mukaan kahta päivää ennen Porrassalmen taistelua kärsinyt tappion Kyyrön taistelussa Ristiinassa, Savon Prikaatin päällikkö v. Stedingk keräsi käytettävissä olevat voimat Porrassalmelle, estääkseen vihollisen pääsemistä Mikkeliin – siellä näet sijaitsivat suuret ampumatarve- ja muonavarastot. Porrassalmelle saatiin kootuksi kaikkiaan vain 735 miestä. Pieni tykkipatteri rakennettiin salmeen päin viettävään mäenrinteeseen. Patterin ja salmen väliltä kaadettiin kaikki puut. Taistelupäivän edellisenä iltana myöhään v. Stedingk saapui Mikkelistä tarkastamaan Porrassalmen varustuksia ja antoi niistä hyväksyvän lausunnon. Samalla hän määräsi salmen sillan purettavaksi. Suomalaiset eivät ennättäneet sitä kuitenkaan kokonaan hajottaa, kun jo ennen puoliyötä, kello yhdentoista tienoissa, useita tuhansia venäläisiä näyttäytyi salmen rantamäellä. Tämän joukon johtajana oli näillä seuduilla entisestä toiminnastaan tunnettu kenraali Sprengtporten. Hajanaisin ryhmin venäläiset syöksähtelivät mäeltä salmen rantaäyräälle, aloittaen vilkkaan kivääritulen. Toiset tekivät tykkipattereja mäellä. Suomalaiset vastasivat rohkeasti ampumiseen. Suomalaisten kahden pienen "leikkisotatykin" luodit eivät jaksaneet lentää edes venäläisten miehittämälle salmenrannan mäelle, mutta sillan luona ne surmasivat monta miestä, estäen salmen ylityksen. Kivääri- ja tykkiammunta jatkui yhtämittaisesti kello kuuteen asti aamulla. Silloin suomalaisten tykkien panokset loppuivat, ja nämä tuliputket vedettiin pois asemistaan. Tätä venäläiset käyttivät hyväkseen. He korjasivat hätäisesti, kivääritulesta välittämättä, puoleksi revityn sillan ja juoksivat suurin joukoin sen yli sekä ryntäsivät suomalaisten puoleista mäenrinnettä ylös. Puolustautuminen näytti turhalta, alettiin peräytyä, mutta eversti Gripenberg ja kapteeni v. Döbeln käännyttivät epäröivät joukot takaisin paikoilleen. Ja harjun takaa notkosta tuotiin pieni varajoukko avuksi hurjaan, kauheaan pistintaisteluun ja käsikähmään. Venäläisiä paiskeltiin rannalta ja sitten sillalta joukoittain salmeenkin, jonka vesi oli verestä värjäytynyt punaiseksi. Venäläiset pitivät sitkeästi puoliaan, yrittäen kiertääkin Surnujärven länsirannikkoa pitkin, mutta sitten heidän vastustuksensa murtui äkkiä ja he pakenivat salmen taakse, jossa heidän päällikkönsä Sprengtportenkin haavoittuneena kaatui rantalietteelle. Kiivaan kivääritulen vuoksi venäläiset vasta monen tunnin kuluttua saivat siitä kenraalinsa pelastetuksi.
Kohta venäläisten peräytymisen jälkeen suomalaiset saivat Mikkelistä uusia panoksia tykkeihinsä ja aloittivat kiivaan, pitkällisen tykki- ja kivääritulen, johon venäläiset vastasivat rajusti. Suomalaisetkin kärsivät pahoja vaurioita. Kapteeni v. Döbeln haavoittui otsaan. Sidontanotkoon mennessään hän huusi: "Älkää laskeko niitä piruja sillan yli!" Döbelnin paikalle taistelussa määrättiin uhkarohkeudestaan tunnettu eversti Thomas Henrik Adlercreutz, kenraali Kaarle Juhana A:n veli.
Kiivasta taistelua jatkui tunti toisensa jälkeen. Suomalaisten täytyi ponnistella viimeisinkin voiminsa. Useita sotamiehiä pyörtyi uupumuksesta tulisimman taistelun aikana kaivaessansa ampumahautaa koko harjun poikki, rannasta toiseen.
Suomalaisten ollessa väsymyksestä nääntymäisillään, taistelun riehuttua jo 19 tuntia, tuli vihdoin apua. Kello kuuden aikana illalla Pohjanmaan Rykmentti saapui Mäntyharjulta pikamarssissa liehuvin lipuin ja torvisoiton raikuessa ja rumpujen päristessä. Jo vähää ennen sitä venäläiset olivat alkaneet hiljalleen peräytyä, painautuen Ristiinaan saakka. Pohjanmaan Rykmentti jäi vartioimaan Porrassalmen rannalle. Taistelun kuorman kunniakkaasti kestänyt suomalaisten vähäinen, noin viisisataiseksi huvennut urhoollinen joukko sai nyt siirtyä loitommaksi taistelutantereelta ruokailemaan ja lepäämään. Monet olivat niin kuolemanväsyneitä, etteivät olleet mitenkään jaksaa nostaa kättänsä syödessäänkään. Upseerit painuivat levolle Kyyhkylän kartanossa.
Porrassalmella taisteli Porin ja Savon jalkaväkeä sekä Karjalan ja Hämeen–Uudenmaan rakuunoita. Taistelun lopussa joutui avuksi Pohjanmaan Rykmentti.
Oikeassa oli Sprengtporten ennen taistelua vakuuttaessansa venäläisten ylipäällikölle, ettei Porrassalmesta päästä yli. Ylipäällikkö oli vastannut korskeasti, että pitää päästä.
Eräs Porrassalmen myllerryksessä mukana ollut ruotsalainen Ekman kirjoittaa sotamuistelmissaan, että "Porrassalmen ja Kyyhkylän taistelu on kuin tarua. Siinä tehtiin satumaisia urotekoja." Ja v. Döbeln mainitsee muistelmissaan Porrassalmen voiton olleen Kaarle XII:n aikojen jälkeen Suomen ja Ruotsin sotajoukkojen suurin menestys.
– Jos Porrassalmen puolustajia olisi ollut muutamiakin satoja miehiä enemmän, arvosteli lehtimies voileipä-kahviaamiaispöydän ääressä, ja jos silta olisi ennätetty kokonaan purkaa ja jollei tykkien panoksia olisi päästetty hetkeksikään loppumaan, vaan tuotu niitä hyvissä ajoin lisää Mikkelin runsaista varastoista, niin voittomme olisi ollut helpompi, mieshukkamme pienempi ja ryssät eivät olisi päässeet astumaan askeltakaan Porrassalmen pohjoispuolelle.
Aterioituaan matkailijamme lähtivät ravintolasta kävelemään Kyyhkylään päin. Toimittaja osoitti kädellään Kyyhkylän peltojen päässä, maantien vieressä olevaa laajaa ja syvää lehtometsäistä mäensyrjän painannetta ja sanoi:
– Tuossa haudassa oli meidän joukon sidontapaikka ja varaväen odotussuojanne Porrassalmen taistelun aikana ja näistä Kyyhkylän pelloista on löydetty tykinluoteja. Ja kävelläänpä vähän vielä eteenpäin, niin minä näytän sinulle – mennäänhän vielä tuonnemmaksi jonkin matkaa... tuoltahan jo kääntyykin tie Kyyhkylään... no niin, nyt näkyy tuolla tuo Tuukkalan talo, jonne ryssät kiersivät tuolta noita metsäisiä mäkiä myöten Porrassalmen taistelun loppuvaiheiden aikana, ja meikäläiset olisivat ehkä jääneet saarroksiin, mutta kun väsyneet ja nälkäiset venäläiset pysähtyivät levähtämään ja syömään Tuukkalassa, meni saartoyritys täydellisesti myttyyn. "Tuukkalan tappeluun" kerrotaan erään emännänkin ottaneen osaa topakasti hätistellen ryssiä pois pirtistä rohmuamasta, kajautellen heitä kalloon leipälapiolla. Ja partamiesten piti polittaen painua pellolle raivokasta "vinskin hurjaa akkaa" pakoon.
Mutta istahdetaanpa tähän kiville vähäksi aikaa paistattamaan päivää – annetaan aamiaisajan mennä ohi Kyyhkylässä.
Tämä Kyyhkylä on entisiä säteritiloja, oli alkuaan kolmanneksen toista manttaalia, pinta-alaltaan liki puolitoistatuhatta hehtaaria. Toistakymmentä vuotta takaperin palstoittamisen jälkeen jäi päätilalle parisensataa hehtaaria. Kyyhkylän nimi mainitaan asiakirjoissa jo vuonna 1561, jolloin se kirjoitettiin "Kykylen by", ja vuonna 1664 mainitaan "Kyckylän nemi boställe". Toisinaan tavataan nimi myöskin kirjoitettuna saksan kielen mukaisesti Kücküläbü ja ruotsalaisittain Kyhkylä. Jo nuijasodan aikaisia muistoja liittyy Kyyhkylän kartanoon. Kerrotaan huovien surmanneen parisataa Kyyhkylän pihaan sulkeutunutta nuijamiestä. Puutarhasta on löydetty tykinluoteja, ehkä Porrassalmen sodan ajoilta. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa tila kuului Fieandt-suvulle. Isonvihan myrskyjen heittämänä saapui Virossa syntynyt Johan Henrik Fieandt tälle paikkakunnalle ja tuli laajan suvun kantaisäksi. Isonvihan jälkeen majuri Fieandt otti osaa Kaarle XII:n Norjan sotaretkeen. Myöskin Pikkuvihan taisteluihin hän osallistui ja kaatui Lappeenrannan verisessä kamppailussa elokuun 23. päivänä vuonna 1741. Hänen leskensä Elisabet Sofia Tavaststjerna kuoli Kyyhkylässä puoli vuotta sen jälkeen. Niin kovasti hän suri miehensä kuolemaa, kertoi kansa. Fieandt ja hänen rouvansa olivat olleet kovan kohtalon alaisina jo Isonvihan aikana, vankeudessa Venäjällä, jossa heidän vanhin tyttärensä Elsa syntyi vuonna 1717. Niin näkyy näistä matkamuistikirjatiedoistani.
Majuri Fieandtin lapset korotettiin isänsä ansioiden vuoksi aatelisiksi. Vanhin poika astui isänsä jälkiä sotilasuralla, osallistuen hänkin Pikkuvihan taisteluihin. Hän kuoli majurina Kyyhkylässä vuonna 1776.
Majuri von Fieandtin poika Otto Carl von Fieandt otti osaa vuosien 1788-90 sekä 1808-09 sotiin. Oltuaan myös Haapaniemen kadettikoulun opettajana ja topografiosaston johtajana tämä majuri von Fieandt vaipui kuolemaan Kyyhkylässä everstiluutnanttina vuonna 1825. Puoliväliin kolmattakymmentä vuotta myöhemmin mikkeliläinen kauppias Jaakko Manninen osti Kyyhkylän majuri von Fieandtin perillisiltä.
Kyyhkylän silloinen päärakennus oli jonkin matkaa lähempänä rantaa kuin nykyinen. Kauppias Manninen rakennutti kivestä uuden, komean päärakennuksen doorilaistyylisine pilareineen. Se valmistui vuonna 1856. Mannisen kuoleman jälkeen omisti Kyyhkylän hänen vävynsä Sillfors jonkin aikaa. Vuonna 1868 osti talon kapteeni Lydik von Pfaler ja hänen jälkeensä vuodesta 1882 alkaen kuului se eräälle paroni Wredelle, sitten tuli omistajaksi insinööri Hjelt ja useita muita henkilöitä, aina vähän ajan kuluttua vaihtuen, kunnes vuonna 1922 kauppaneuvos David Pulkkinen osti päätilan ja vihdoin vuonna 1927 huhtikuussa Kyyhkylä joutui Pulkkisen perillisiltä ostolla Vapaussodan Invalidien Liitolle, invalidikodiksi, jonne työtä todella tarvitsevat invalidit voidaan sijoittaa ja jossa kesäisin järjestetään lepoa ja virkistystä muillekin invalideille. Mutta mennäänpä jo taloon, siellä saadaan kuulla lähemmin nykyisestä Kyyhkylästä. Ja myös nähdä.
Käveltiin pihaan. Suurella navettarakennuksella oli saatu kattotuolit pystyyn.
– Jaa, niin – tästähän paloi navetta äsken, ja menihän siinä muutakin, sanoi toimittaja. Mutta missäs rakentajat? Aamiaistunnillako vielä?
– Viikkopöllö! Etkö muista, että nyt on sunnuntai?
– Tosiaan! Matkoilla resutessa viikonpäivät menevät päässä sekaisin. Mutta kylläpä tuo rakennus on pistetty pystyyn oikein amerikkalaisella vauhdilla. Eihän siitä tulipalosta ole kulunut kuin muutamia viikkoja ja nyt jo katonkannattimet paikoillaan. Lähdetäänpä sisään.
Päärakennuksen pylvästövilpolassa istuvien miesten joukosta tuli pitkä, sotilasryhtinen herra vieraita vastaan pihamaalle. Hän oli invalidikodin johtaja Mennander, itsekin Vapaussodan invalideja, ottanut osaa kuulun "Laurilan komppanian" mukana sen taisteluihin ja haavoittunut kahdesti, toisen kerran Orivedellä. Tyynen kohteliaasti ja välittömästi hän näytti ja selitti vieraille kaikki paikat päärakennuksessa ja sen lähistöllä, koko pihapiirissä sekä vastaili invalidikotia koskeviin matkalaisten kyselyihin.
Invalidikodin alueen pinta-ala on 193 ha, josta 32 ha viljeltyä maata. Päärakennuksessa on tilaa kolmellekymmenelle invalidille. Pysyväistä työtä voidaan antaa 15 invalidille, joista 9 on perheellistä. Perheellisiä asuu muutamissa sievissä erikoisrakennuksissa, mm. Itsenäisyyden Liiton lahjoittamassa, arkkitehti Yrjö Laineen piirustusten mukaan tehdyssä rakennuksessa Saimaaseen pistävässä Kyyhkylän niemimaan kauniissa kärjessä. Toisen perheasunnon kustansi Lotta-Svärd yhdistyksen Mikkelin piiri. Perheellisille invalideille koetetaan mahdollisuuksien mukaan varata oma koti kasvitarhamaineen, joten heille tarjoutuu tilaisuus oma-aloitteiseen työskentelyyn. Jokainen invalidiliiton jäsen on oikeutettu vuosittain viettämään viikon ilmaiseksi Kyyhkylässä. Pitempiaikaista lepoa kaipaavat maksavat jatkoajasta 10 mk vuorokaudelta täysihoidossa. Eräissä tapauksissa johtokunta vapauttaa tuosta maksusta. Maanviljelys- ja muihin töihin kykeneville perheellisille invalideille maksetaan vakinainen kuukausipalkka, josta osa muonana, toinen rahana, perheettömien saadessa täysihoidon lisäksi vähän päivärahaa työsuorituksista riippuen. Kyyhkylässä on alun kolmattakymmentä nautaa, viisi hevosta, sikoja ja kanoja. Ainoa talon töitä tekevä mies, joka ei ole invalidi, on puutarhuri.
Kaikki paikat katseltua johtaja ohjasi vieraansa työhuoneeseensa, jossa oli paksuista kuorimattomista haapapölkyistä invalidien tekemät, hyvin erikoislaatuiset huonekalut ja vieraskirja kirjoittaa kävijöiden nimiään. Sitten juotiin kahvia yläkerroksen suuressa salissa sekä istuttiin rakennuksen pohjoispuolen parvekkeella ihailemassa näköaloja ja kuuntelemassa johtajan kertomaa.
– Tämä toinen kerros tähän rakennukseen saatiin valtion myöntämän rakennusavun turvin kohta tilan tultua invalidiliitolle, kesällä 1928. Tilan entinen omistaja, kauppias Manninen oli, teettäessään tätä päärakennusta, antanut määräyksen kaksikerroksisen tekemisestä, jotta hänen ainoa poikansa saisi tilavan asunnon, mutta oli sitten alakerroksen valmistuttua saatuaan tiedon Turussa koululaisena olleen yksitoistavuotiaan poikansa hukkumisesta Aurajokeen sanonut: nyt pannaan katto päälle. Ja talo jäi yksikerroksiseksi.
– Kyyhkylän tuvassa asusti useita vuosikymmeniä sotavanhus Kraak. Hän kertoili tarinoita menneiltä ajoilta. Niinpä hän tiesi tuolla lähellä olevan Surmasalmen saaneen nimensä siitä, että eräs paimentyttö hukkui siihen kahlatessaan karjan jäljessä – jalat juuttuivat liejupohjaan. Salmi oli silloin matala ja vielä ruoppaamaton. Nythän siitä pääsevät kulkemaan kaikki laivat suurelle Saimaalle. Matkustajalaivat käyvät tarvittaessa tässä meidänkin laiturissa.
– Ukko Kraak tiesi jutella Porrassalmen taistelunkin ajoista. Koko seutu oli tulen ja savun vallassa tappelun riehuessa – Kyyhkylän vilja-aitatkin paloivat, paljon viljaa tuhoutui. Kyyhkylän rouva, lapset ja muutamia vanhuksia pakeni salmen taakse erääseen torppaan. Mutta nuori renki ja hänen morsiamensa, palvelustyttö, nousivat pelottomina Kyyhkylän päärakennuksen katolle katsomaan Porrassalmen temmellystä. Ja kun sitten voittoisan taistelun päättyessä Pohjanmaan Rykmentti tuolla maantietä myöten marssi avuksi musiikin uljaasti puhaltaessa, niin nuo nuoret ihmiset katonharjalla kaulakkain ilosta itkivät. Sinä aikanahan kaikki kansalaiset isänmaallisina vihasivat venäläisiä. Katolla itkeneistä tuli pariskunta, Markuksen torpan isäntä ja emäntä tuonne järven taakse.
– Entisajan Kyyhkylän elämästä kerrotaan, että kaikki palvelijat olivat talon vaatteissa. Miespalvelijat saivat talosta turkinkin. Palveluksesta lähtiessä sai vaatteet viedä mukanaan. Ainoastaan turkki oli jätettävä taloon. Miesten palkkaukseen kuului tuopillinen kotikeittoista viinaa kuukaudessa. Lisäksi rengit tavallisesti sunnuntaisin saivat ostaa puoli tuopillista miestä väkevämpää. Mutta ihmeellistä – vain harvoin joku nähtiin juopuneena. Palvelijattaren oli noustava askartelemaan jo kello neljä aamuyöstä. Illoin talon rouva ja tytär sekä naispalvelijat istuivat keittiön ja ruokasalin välisessä pitkässä, kapeassa huoneessa tehden käsitöitä kotona valmistetun kynttilän valossa. Tavallisten päivätöiden lisäksi mökkiläisten piti vuosittain kehrätä taloon kolme naulaa pellavia ja kerätä kolme kappaa puolukoita. Vuonna 1866 talvi jatkui niin pitkään, että vielä kesäkuun toisena päivänä torpparit tulivat jäitse järven takaa Kyyhkylään päivätöitänsä tekemään. Muutamia viikkoja myöhemmin ensimmäisen höyrypurren tulla rytistäessä Mikkeliin loppuivat sen polttopuut Kyyhkylän kohdalla, joten sen oli poikettava talon rantaan halkoja ottamaan, ja silloin Mannisen pikkutytöt suureksi riemukseen pääsivät "onkapaatissa" kaupunkiin. Sitä ennen vain muutamat seutulaiset olivat nähneet höyrylaivan. Kyyhkylän pihassa kasvoi vielä Mannisten aikana tavattoman iso koivu. Se oli laajalti kuuluisa. Paksuimmalta kohdaltaan puu oli yksitoista kyynärää ympärimitaten. Sen oli istuttanut Kyyhkylän ensimmäisen Fieandtin tytär Ulrika Eleonora seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella. Runsaasti susia nähtiin liikuskelevan Kyyhkylän tienoilla 1860-luvulla. Ne kävivät Kyyhkylän pihassakin. Mannisten suuren bernhardilaiskoiran sudet söivät eräänä yönä.
– Viinan kotipolttoaikana keitettiin sitä Kyyhkylässäkin. Määräaikana kevättalvella nimismies kävi avaamassa sinetin, jolla viinapannu oli kodan muuriin kytketty, ja silloin alkoi kuusiviikkoinen yöt ja päivät kestävä keittäminen. Ilolientä keitettiin rukiista ja kauroista. Viina vietiin lukittuun aittaan kahteen suureen tynnyriin. Luvallisen polttamisajan päätyttyä nimismies lukitsi viinapannun sinetillä, ja kartanon työmiehille ja torppareille annettiin "keittäjäisiksi" ryyppyjä, että "maistaako tuo millekkä", ja illalla tanssittiin Kyyhkylän suuressa väentuvassa. Ukko Manninen istui penkillä ikkunan kohdalla, hilpeänä katsellen tanssijoita. "Se kun oli semmoinen hyväluontoinen savolaisluhniainen." – Paljon riittäisi juttua tästä Kyyhkylästä.
Vieraat lähtivät. Johtaja tuli saattamaan. Alakerroksen eteisessä vieraiden kulkiessa ohi eräs talon invalidiasukas sotilaallisen asennon tehden löi kantapäänsä yhteen ja seisoi liikkumattomana kuin paraatissa.
– Kuka tuo on? kysyi toimittaja johtajalta pihamaalle tultua.
– Hän on eräs jääkärivääpeli-invalidi, "meidän Ville", Kyyhkylän kanta-asukas, kaikkien täällä suosima, hyvä mies, jolla ei ole perhettä eikä kotia. Hän on syntyjään rautavaaralainen, oli Saksassa Jääkäripataljoonassa ja saapui kotimaata vapauttamaan pataljoonan pääjoukon mukana, otti osaa täällä useihin ankariin taisteluihin. Sodan päätyttyä hän kuului Kajaanin Sissipataljoonaan ja Uudenmaan Rykmenttiin. Mutta Timosen Villen kohdalla sodan rasitukset olivat olleet niin raskaat, että hänen ruumiinsa osittain halvautui ja hän menetti puhekykynsä. Hänestä, kuten useista toisistakin, tuli invalidi vasta sodan päätyttyä. Ville on aivan omaa luokkaansa, eheä persoonallisuus. Tuskinpa kukaan toinen seuraa maailman menoa Kyyhkylän näkökulmasta niin tarkoin kuin hän. Ja hän koettaa olla mukana talon töissä ja askarteluissa niin paljon kuin voi. Joka aamu hän ilmestyy keittiöön jo ennen kuin kukaan muu on vielä hereilläkään. Kahvin jauhaminen on hänen mielityötään. Ja kun joku kesäisinä aamuina jo kahden, kolmen aikaan nousee kalaan lähtemään, on Villekin hereillä lähtijälle kahvia keittämässä ja eväsvoileipiä laittamassa. Kaikki toimensa hän suorittaa auliisti ja uutterasti. Hän jos ken on "uskollinen vähässä". Isänmaallisina ja muina juhlapäivinä hän pukeutuu vihreään jääkäripukuunsa, jonka rinnuksessa monet arvokkaat kunniamerkit loistavat. Pidämme Villeä suorastaan Kyyhkylään kuuluvana. Narrasin äsken Villeä vähän. Käydessäni teidän kahvia juodessanne puhelimessa konttorikamarissa mainitsin sivumennen Villelle teidän olevan kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri, joka on tullut tarkastamaan karjakartanon rakentamista. Siksi Ville teitä kunnioitti sotilastervehdyksellä äsken eteisessä. Sen hän tekee aina suurimmille herroille. Meidän on tapana täällä toisinaan hauskutella tämänlaisilla aprillikonsteilla, niinkuin sotaväessäkin. Niille sitten miehissä nauretaan. Kerran Ville sai sellaisen kunnian, että Ukko Pekka häntä täällä käydessään kädestä tervehti...
Kun vielä oli puoli tuntia aikaa Ristiinaan päin menevän linja-auton tuloon, johtaja näytti likellä maantietä, Surnujärven rannalla sijaitsevan sievän, siistin invalidiperheen asunnon, joka suuren Kyyhkylän siipien suojassa ahkerine asukkaineen vietti onnellisia päiviään sodan surujen jälkeen.
Linja-auto oli täydenlainen, mutta sopu antoi sijaa.
– Ainahan tämmöinen pikkuinen poika mahtuu mihin tahansa, leikitteli lehtimies.
– Joo, äänsi eräs maalaisisäntä peräpenkillä, tulukoo vuan tänne, herra, on tiällä tilloo, sopisj vielä toinennii satakilonen, kun tiukalle pannaan, ja poika, istu sinä minun polovillanj, niin rouva suap paikan siinä. Vuan kyllä tämä nyt on täys.
Ja täysi se oli. Vaunusta ei jäänyt pois ketään, mutta pyrkijöitä oli paljonkin matkan varrelta useista paikoista. Ei otettu muita kuin eräs pitkällä salotaipaleella yksinään kävellä paiskellut helakkaverinen, sievä maalaisneiti. Jonkin matkan päässä oli tarjolla toinenkin nuori naishenkilö, mutta se äskeinen isäntämies huusi peräpenkiltä auton kuljettajalle, että "elä seisauta, Heikki, ei myö oteta nuin rummoo tyttöö, löytyy tiältä nätimpiijjäi, kun männään etteenpäin – eikä tässä ou ennee liikoja sijjaisuuksiakkaa... kohtahan sieltä tulloo jälestä toinen linjurj, siihen kyllä kelepoo".
Auto kiiti liukkaan vetävästi vuoroin viljeltyjen, vuoroin metsäisten seutujen kautta, yksinäisyydessään unelmoivien salojärvien ja vauraan näköisten talojen ohitse. Asumusten porteilta ja etenkin Puntalan taajataloisesta teiden haarautumakylästä olisi ollut lähtijöitä, mutta heille kaikille täytyi vain "viitata kintaalla" ja paatuneesti painaltaa eteenpäin.
– Mualimassa on niin paljo surkeutta, että ei myö jakseta auttoo kaikkia, filosofeeraili takapenkin isäntä, minä kohta lasketen pois tästä rytkytyksestä, niin sitten suatta ottoo viisaamman tähän minun paikallenj – mitkä markkinat siellä on Ristiinassa, kun kaikki sinne pyrkiivät?
– Kesäjuhlat, Raahenlinnan raunioilla, tiesi se tieltä talteen otettu neitonen.
– Mainiota, ihastui toimittaja, yksi tie, kaksi asiaa.
Pian sitten, 4 km Puntalasta kuljettuaan, auto pysähtyi ja tyhjentyi aivan maantien vieressä olevan kirkon kohdalla – kahdeksantoista kilometrin matka Kyyhkylästä lähtien päättyi.
Matkailijamme pääsivät katsomaan sisältäpäin suurta, v. 1775 puusta rakennettua kirkkoa. Kirkonmenot olivat jo loppuneet, mutta kirkon- ja kirkkovaltuuston kokousten vuoksi kirkon ovet eivät olleet lukitut. Nähtiin Alexandra Såltinin maalaama, v. 1883 kirkkoon saatu alttaritaulu, joka esittää Jeesusta siunaamassa lapsia, ja nähtiin myös hyvän maanisän, kreivi Pietari Brahen ja hänen puolisonsa, uhkean kaunottaren Kristina Stenbockin luonnollisen kokoiset muotokuvat.
Kirkon portailta katsellessa esittäytyi sievä näkymä kapeahkona, parin kilometrin pituisena, luodetta kohti jatkuvana Yöveden "yläpään" lahtena, jonka pohjukassa Ristiinan–Mikkelin reitin laiva "vanhaan hyvään aikaan" yöpyi. Rantamaantietä kävellen käytiin katsomassa myöskin puolen kilometrin päässä kirkosta maanteiden risteyksessä sijaitsevaa nurmikkoketoa, ns. mestausahoa, jossa ennen vanhaan oli katkottu kauloja, kansan kertoman mukaan. Kenen ja milloin, sitä eivät tietäneet sanoa ainakaan ne paikkakuntalaiset, joita matkailijamme tiellä puhuttelivat.
Uteliaat vieraat kävelivät sitten vain muutamien satojen metrien päässä kirkonkyläaukean etelälaidasta metsäisellä mäellä, aivan tien vieressä sijaitseville Brahelinnan raunioille. Siellä ylväät sinivalkoiset liput jo juhlaväkeä odottavina hulmusivat korkeiden salkojensa huipuissa. Kesäjuhlan alkamiseen oli kuitenkin vielä pari tuntia. Vierailla oli hyvä tilaisuus katsella kovin mielenkiintoisilta näyttäviä muinaislinnan jäännöksiä. Nuo lähes 300 vuotta vanhat rauniot olivat vielä sellaisessa kunnossa, että hyvin saattoi havaita ja kuvitella niiden perusteella osapuilleen, millainen tämä entisajan asuntolinna oli ollut. Linnanpihan ympärysmuuri on metrin, paikoin puolentoista paksuinen, harmaista kivistä ladeltu, tilkkeinä pieniä kiviä ja kalkkilaastia, länsisivustalla täysikorkean, nelimetrisen muurin harjalla tuohta ja turvetta, useissa paikoissa muuri sortunut matalaksi, porttiaukko itäsivustalla, tien puolella. Muurin muodostaman linnanpihan pituus osoittautui askelin arvioiden 54 metriksi ja leveys 21 metriksi. Muurin kaakkoiskulmauksessa on ruutikellariholvi. Muurikehyksen sisässä näkyy selvästi linnatalon perustuskivineliö, itäsivustallansa kaksi sileäksi kulunutta porraskiveä todisteina siitä, että paljon on ollut aikoinaan ulos ja sisään käymistä ja elämää ennen meitä tässäkin paikassa taivaankannen alla, iloineen ja suruineen. Linnatalon perusnelikulmio on noin 20 metrin pituinen ja 10 metrin levyinen, ja sen sisäpuolelle on kasvanut seitsemän hyvin suurta koivua sekä petäjä ja iso kataja. Kaivokuoppakin on vielä selvästi nähtävissä näistä puista vähän tielle päin.
Juhlapaikkaan, linnan kehysmuurin muodostamaan turvallisen tuntuiseen pihaan penkkiriveihin ja nurmikolle istumaan virtasi väkeä runsaasti. Autot, joukossa pari pitkämatkaista "bussiakin", toivat juhlakansaa, ja jalankulkijoita kohosi mäelle tietä myöten pohjoisesta ja etelästä. Erikoislaatuinen juhlapaikka puolestaan, noiden vanhojen muurien näkeminen, tuntui tehostavan jonkin oudon, epätavallisen elämyksen tunnelmaa. Torvisoittokunnan esitettyä Sibeliuksen Finlandian ja sikermän suomalaisia kansanlauluja kuultiin erään nuorukaisen lausumat avaussanat ja muutaman kansallispukuisen neitosen taidokkaan henkevästi lukema, tätä juhlaa varten kirjoitettu isänmaallinen runoelma, sitten nousi laudoista rakennetulle, pienin koivuin koristetulle puhujalavalle maisteriksi mainittava herrasmies ja piti esitelmän Brahelinnasta, sen vaiheista ja sen ajan elämästä. Lehtimies tapansa mukaisesti tietysti teki muistiinpanoja esitelmästä.
Kesällä v. 1639 kreivi Pietari Brahe teki suuren kiertomatkan Suomessa ja retkeili silloin täällä Suur-Savossakin, käyden myös tällä luonnonihanalla Pellosniemen mäellä, josta avautuu kaunis näköala etenkin tuonne Yövedelle, Saimaan vesistön syvimmälle järvelle päin. V. 1640 Pietari Brahelle annetun läänityksen hallintopaikaksi rakennettiin luultavasti v. 1646 tämä raunioinen Brahelinna. Läänitykseen kuului Ristiinan pitäjä sekä osia Mikkelin ja Hirvensalmen pitäjistä. Eräässä vuodelta 1651 olevasta luettelosta esimerkiksi näkyy vouti Juhana Bomgård toimittaneen kreivi Brahelle veroparselleina Brahelinnan läänistä 308 tynnyriä rukiita, 216 tynnyriä maltaita, 23 tynnyriä ohria, 110 tynnyriä kauroja, 2 1/2 tynnyriä voita, 2 tynnyriä talia, 6 1/2 leiviskää humaloita sekä 1.663 vaskitaalaria. Pietari Brahen puoliso, Kristina-rouva, jonka nimestä ja muistoksi Ristiinan pitäjä sai nimensä, rakennutti tänne kirkon ja laitatti siihen seinäkirjoituksen: Christina Catharina Stenbocks kyrckija 1651. Vuoteen 1680 Brahelinna oli Pietari Brahen hallussa. Toinen huomattava jakso Ristiinan historiassa alkoi v. 1775, Ristiinan nykyisen kirkon rakentamisvuotena, jolloin Yrjö Maunu Sprengtporten tuli Savon prikaatin päälliköksi ja sai tässä lähellä olevan varsinaisen Brahelinnan kartanon everstintalokseen. Neljä vuotta myöhemmin tila kuitenkin tuli toisten hallintaan ja sen jälkeen se on ollut Aminoff, Jägerhorn, Cronstedt ym. suvuilla. Kartanon päärakennus tehtiin v. 1739 punahongasta, 50 kyynärää pitkä ja 17 kyynärää leveä. Tässä rakennuksessa oli kaksi salia, 5 pienempää huonetta, 2 keittiötä ja eteinen. Y.M. Sprengtporten piti siinä kuuluisaa sotakouluaan, Rantasalmen Haapaniemen ja Haminan kadettikoulujen edeltäjää. V. 1799 rakennus siirrettiin rannempaa vähän ylemmäksi.
– Tässä paikassa, tämän kehämuurin keskessä ollut Brahelinnankartano, jonka peruskiveys näkyy tuossa, lausui esitelmän pitäjä, on ollut kaksikerroksinen ja todennäköisesti kivestä. Erään vuosiluvulla 1748 merkityn piirroksen mukaan on siinä ollut 14-16 huonetta. Rakentaminen lienee aloitettu vuonna 1646. Eräs asiakirja näet kertoo sinä vuotena Pietari Brahen läänitysvoudin Hannu Bomgårdin toimituttaneen mittauksia tässä paikassa ja luvanneen hankkia saksalaisen muurarin Viipurista. Vuonna 1656 mainitaan linnakartanon uunien ja lasi-ikkunoiden valmistuneen, mutta yläkerroksen holvin ja porttitornin huoneen olevan vielä keskentekoisia, – vouti arvelee niidenkin valmistuvan seuraavana kesänä. Kehämuuri, jonka joku Lasse Lustig oli rakentanut käyttämättä kivien liitteeksi ensinkään laastia eli ruukkia, oli tullut niin hatara, että se täytyi purkaa ja rakentaa uudelleen vuonna 1664 ja ehkä muutamina seuraavinakin vuosina, koska vielä eräässä vuoden 1668 asiapaperissa mainitaan kehysmuurin rakentamisesta, jossa apuna oli ollut kymmenen sotamiestäkin. Linnassa asuttiin Isonvihan aikoihin asti, jolloin se jätettiin rappeutumaan ja hävisi vuosisataa myöhemmin kapteeni Hjelmmanin otattaessa siitä rakennusaineita teettäessään vuonna 1802 everstin virkataloa Ristiinan kirkonkylään.
Brahelinnassa ei ole ollut milloinkaan varsinaista linnanpäällikköä eikä sanottavasti varusväkeäkään. Vain kaksi sotamiestä sitä eräinäkin vuosina vartioi, kunnes heidätkin vuosien 1710-12 tienoissa komennettiin Savonlinnaan. Mutta läänityksen siviiliväestöä oli opetettu "sotatemppuja tekemään". Vuonna 1670 Nikolai Petrellius raportissaan ilmoitti Brahelinnakartanoa tarkastaessaan nähneensä siellä "kaksi suurta rautakanuunaa – kai ne, jotka vuonna 1664 sinne tuotiin Viipurista – ja varushuoneessa oli 4 hakapyssyä, 24 olkahihnalla varustettua muskettia, lippu ja rumpu, mutta ruutikellari oli vielä keskentekoinen ja oveton". Sotavarustuksena Brahelinna ei siis ole ollut kovin peloittava.
Mutta kaikkien alaistensa melkein jumaloima kreivi Pietari Brahe olikin rauhan mies. Ei tykkejä eikä pyssyjä, vaan viljan ja hedelmien siemeniä ja taimia hän hankki Brahelinnan asukkaille. Vuodelta 1642 on maininta, että puutarha oli kunnossa tällä mäellä. Mutta se menestyi huonosti kovien pakkasten ja hiirien turmellessa hedelmäpuiden taimia. Vuonna 1663 puutarhassa viljeltiin yksistään – piparijuurta ja vuosituloa siitä saatiin vain 40 taalaria – puutarharengille maksettiin 300 taalarin vuosipalkka. Tämä viljely ei siis kannattanut. Mutta puutarhanhoidosta kreivi ei luopunut, vaikka vouti häntä kehoitti jättämään sen.
Esitelmän päätyttyä laulettiin yhteisesti torvisoiton säestyksin Savolaisten laulu. Ja ohjelman suoritus jatkui.
Mutta lehtimiehen ja rouvan oli kiirehdittävä Mikkeliin menevään linja-autoon.
Matkailijamme tunsivat olevansa hyvin tyytyväisiä päiväänsä. Se oli ollut runsassisältöinen ja vaiheikas.
Ja he jäivät mielenkiinnoin odottamaan uutta päivää, uusia nähtävyyksiä, toisia vaiheita ja vaikutteita.
3.
UNOHDETTU LAIVAREITTI.
"Ristiinan reissun" jälkeisenä aamuna jo kello kuudeksi tilattu auto törähdytti torveaan Seurahuoneen oven edessä. Matkailijamme lähtivät liikkeelle aikaisin Mikkelin kaupungin ja sen lähiseutujen loppukatselmusta toimittamaan, pistäytymään vielä muutamissa käymättömissä paikoissa, sitten puolipäivän tienoissa joutuakseen lähtemään laivassa "suurelle, siniselle Saimaalle".
Ensin ajettiin katsomaan 5 kilometrin päässä kaupungin luoteispuolella alkavaa, kolmisen kilometriä pitkää Vihki- eli Pikku-Punkaharjua, joka muodostaa merkillisen luonnonsillan Saarijärven, Hietajärven, Tarsalanjärven ja muutamien muiden pienten järvien väliin. Autossa istuen hiljaa ajettaessa oli mukava katsella harjun pikkusieviä näkymiä. Paikka on luonnonihana, mutta yksityisen omistamana jätetty hoitamatta. Parhaita petäjiä kaadettu, mutta lepikkoa säästetty pystyyn parhaille paikoille. Vihkiharjun nykyinen tila kaipaa korjausta. Harju on kuitenkin hyvin näkemisen arvoinen.
Paluumatkalla nähtiin kaupungin pohjois- ja itäreunaa, Hauskan esikaupunginosan vieritse kiertelevässä, Naistinginjärvestä alkunsa saavassa, Pankalammin ja Hanhilammin kautta virtaavassa Hanhi- eli Hauskanjoessa kaksi hauskaa, oikein aika tavalla vaahtoavaa koskea, ainakin silloisena harvinaisen runsasvetisenä, sateisena kesänä. Niitä kuuluttiin nimitettävän Hauskan myllyryöpyksi ja Emalan ryöpyksi. Kukapa olisi arvannut Mikkelistä löytävänsä koskia! Pikkupoikia oli parhaillaan uimassa näiden koskien suvannoissa. Kaupungin ajanmukainen uimalaitos kuului olevan Pankalammin rannalla. Hauskanjoen alajuoksua, vähän ennen sen laskemista Pirttiniemenlahteen, sanottiin Rokkalanjoeksi ja Saksalanjoeksi. Joen rannalla, kaupungista itään päin lähtevän maantien ja pohjoista kohti menevän rautatien vieressä havaittiin suuri Rokkalan kartano ja vähän idempänä, Lähemäen esikaupungin luona, hiukan syrjässä maantieltä Paukkulan vanha herraskartano, jonka päärakennuksessa nyt on Suomen Nuoriso-opisto, ainoa laatuisensa laitos maassamme. Paukkulan omistajana oli 1700-luvun loppupuolella Savon jääkärien kapteeni Ertvin Masalin (kuoli v. 1801). Hänen tyttärensä Jeannette Katarinan mentyä naimisiin majuri Severin Emanuel Schlüterin kanssa joutui tila Schlüter-suvulle, kantavanhemmilta ensin heidän pojallensa, varalääninkamreeri Daniel Emanuelille ja hänen kuoltuaan lapsettomana v. 1863 perintönä hänen sisarelleen Maria Charlottalle. Kun viimeksimainittu sitten v. 1872 meni naimisiin kenraalimajuri Karl Johan Tawaststjernan kanssa, tuli tämä suuren Paukkulan herraksi, mutta kuoli jo kahden vuoden kuluttua. Myöhemmin omisti tilan mm. maanviljelijä Riipinen. Ruotsin kuningas Kustaa III majaili Paukkulassa Suomen-matkallaan 1700-luvun lopulla.
– Pitäisi oikeastaan käydä katselemassa hautausmaitakin, joissa moni yleisesti tunnettu kulttuurihenkilökin nukkuu ikuista untaan, mutta meillä ei riitä aikaa – ajetaan Kaihulle ja sieltä museoon, sanoi toimittaja Paukkulan kohdalla maantiellä.
Ajettiin ja ohimennen nähtiin vanha, hyvin suurikoivikkoinen Pirttiniemen puisto Savilahden rannalla. Autonkuljettaja kertoi, että ennen aikaan Pirttiniemessä oli kylpylaitos, vesiparannussauna. Se oli rakennettu v. 1864. Terveytensä hoitajia tuli tänne ympäri maan. Juotiin niemessä olevan lähteen "ihmeitä tekevää" rautapitoista vettä, kylvettiin ja vietettiin hauskaa elämää. Tätä kulta-aikaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kylpylaitoksen perustajan ja innokkaan toimitsijan, sairaalan lääkäri Björkstenin muutettua pois Mikkelistä kylpylaitostoiminta lakkasi ja muuttui tavalliseksi paikalliseksi puhdistussaunaliikkeeksi. Ja kun sitten tämän vuosisadan alussa saunarakennukset paloivat, jäi Pirttiniemi vain tyhjäksi koivikkonurmikoksi.
Useiden satojen metrien pituinen, hyvin kapea, vesien välinen Kaihunharju ja sen jatko, pienen puusillan takainen, runollinen Iitaniemi havaittiin niin viehättäviksi, ettei sieltä olisi oikein mielellään maltettu pian lähteä, mutta kun kellon osoittimet näyttivät kovin nopeasti kiertävän tauluansa, täytyi istuutua jälleen autoon ja antaa rattaan pyöriä noin kahden kilometrin matkan takaisin kaupunkiin ja pysähtyä Porrassalmenkadulla sen talon portille, jossa sijaitsee Suur-Savon museo.
Suur-Savon Museon syntysanat lausuttiin Suur-Savon Nuorisoseurojen Keskusseuran johtokunnan kokouksessa vuonna 1910. Ripeästi ryhdyttiin keräystoimintaan, ja heti ensimmäisinä vuosina saatiin esineitä kokoon satamäärin. Monet vaiheet koettuaan – mm. sen oli täytynyt luovuttaa suojansa venäläisen sotaväen tarpeisiin – Museo pääsi nelisen vuotta aikaisemmin perustetun Suur-Savon Museoyhdistyksen toimesta muuttamaan nykyiseen asuntoonsa Porrassalmenkadun 26:een. Uutteran keräilytyön ja lukuisien lahjoitusten ansiosta Museossa on sangen runsas kokoelma sekä esihistoriallisia kivi- ja rautakautisia esineitä, jotka suureksi osaksi ovat peräisin Suur-Savon alueelta tehdyistä muinaislöydöistä, että myöhempien aikojen valtiolliseen ja sivistyshistoriaan liittyviä ja kansatieteellisesti mielenkiintoisia esineitä, kuten erilaisia metsä- ja kalamiehen aseita ja pyydyksiä, alkeellisia maanviljelyskaluja ja talousesineitä, sota-aseita, pukuja, huonekaluja, rahoja jne., joihin museossakävijä voi tutustua Museoyhdistyksen toimittaman opasvihkosen avulla.
Satamassa savusi viisi matkustajalaivaa – Mikkelin ja Savonlinnan välistä liikennettä välittävä, upea Mikkeli; Anttolaan, Juvalle ym. menevä Tähti II; samoilla reiteillä kulkeva ja edellisen kanssa kilpaileva Turisti; Mikkelin ja Lappeenrannan välisestä väylästä huolehtiva Tähti III ja pieni Pursiseura, Lamposaaren huvittelupaikan ja Pursiseuran paviljonkiniemen sekä muutamien muiden lähilaiturien liikenteen välittäjä.
Satamassa vallitsi läheisen lähdön odottava, kiireinen ja toiveikas tunnelma. Kuorma-autot ja hevosajurit toivat laivoihin jauhosäkkejä, sementtiä, kalkkia, seka- ja rautakauppatavaraa suuret määrät ja matkustajia, etenkin maaseutulaisilta näyttäviä, oli lähtemässä verraten runsaasti. Kesäisiä huvimatkailijoita ei, mikäli ulkomuodosta saattoi päättää, ollut muita kuin lehtimies ja rouva, jotka poikkipienaista "laakonkia" myöten kohosivat Tähti III:n peräkannelle, jonne parhaillaan lastattiin autosta jauhosäkkejä. Esittäydyttiin kapteenille ja saatiin hytin avain. Kohtelias kansimies kantoi matkalaukut hyttiin.
Ja laiva lähti. Tuli vihdoin tuo kesämatkailijoiden kauan kaipaama ja odottama, vapauttava hetki. Täällä tunsi ja kuvitteli olevansa kuin yhteiskunnan ulkopuolella, riippumattomana järjestetyn, tarkoin säännöstellyn elämän velvollisuuksista ja rajoituksista. Yhteisön muodosti nyt tämä tasaisesti ja varmasti mennä jytyyttävä laiva kaikkinensa, miehistöineen ja matkustajineen.
Perämies kertoi, että tämä Tähti III on rakennettu Ruotsissa, välittänyt liikennettä Turun saaristossa ja sieltä muutamia vuosia takaperin ostettiin Mikkeliin. "Ja siitä päivinhän sitä on kulukee leputettu Mikkelin ja Lappeenrannan väliä."
– Onko ollut turistimatkustajia minkä verran?
– No, ei monta tänäkään kesänä läpi linjan Lappeenrantaan. Viime viikolla oli kyllä eräs enklanttilaisjoukkue, ja sitten toisinaan joitain näitä suomalaisia pitkämatkaisia, huvila-asukkaihen ja muihen paikallismatkustajjain lisäks.
Ystävällinen perämies esitteli sivuutuvia ja jälkeen jääviä paikkoja.
Satamalahdesta päästiin kapeaa Tuppuralansalmea myöten, Pursiseuranniemen ja Lamposaaren vieritse ja Kakaraniemen kivilouhimon ohitse Kirkonvarkaansalmesta Annilanselälle. Ja siinähän ovat lähellä Kyyhkylänselkä ja näkyvissä invalidikoti Kyyhkylä ja Porrassalmen taistelupaikka.
– Hyvästi, hyvästi Porrassalmi!
Niinkuin kirkas kellon malmi
maine kauas kaiuttaa
sanomaasi, Porrassalmi
aikain takaa aikain taa.Reitti jatkui – Surmasalmi, Siikasalmi, Pähkeenselkä. Nähtiin siinä paljon huviloita ja Suomen postilaisten lepokoti, Heimari, samoin runsaasti maalaistaloja. Sillä suomalaisethan asuvat mielellään järven rannalla – rantaan viettävillä vainioilla on hupaisa työskennellä, levähtäessä ihailla järveä, katsella siellä kulkevia laivoja ja veneitä. Ja illalla auringon laskettua, järven pinnan tyynnyttyä yölepoon myös järven rannalla asujat asettuvat levolle. Mutta aamulla heräilevän tuulenvirin karehtiessa järven pinnalla nousevat jo rantatalon ihmiset päivän aherruksiinsa. Suomalaisten ei ole tarvinnut laittaa tekojärviä asuntojensa lähettyville – ulkomaalaiset niitä kaivelkoot.
V. 1897 perustetun Löydön sahan sivuutettuaan _Tähti III_ kohta saapui
kapeaan, kanavamaiseen Juurisalmeen, jossa on maantien kääntösilta ja josta kuuluu Ristiinan kirkolle olevan vain viiden kilometrin tiematka. Siihen siis sopii jäädä laivasta niiden retkeilijöiden, jotka tästä kautta kulkien haluavat käydä katsomassa Brahelinnaa.
Juurisalmesta matkan jatkuessa kapeaa väylää nähtiin vasemman puolen rannalla ylhäällä kumpareella Kosoniemen kartano, Suomen sodan sankarin Joakim Sakari Dunckerin syntymäpaikka. Hänen vanhempansa omistivat Löydön kartanon ja olivat tavanmukaisella vierailumatkalla Kosoniemessä, kun Duncker syntyi marraskuun 12. p:nä v. 1774. Kosoniemen silloinen omistaja Georg Cygnaeus oli Dunckerin eno, Savon prikaatin sotajustitiarius. Tilan omisti myöhemmin mm. monista toimistaan tunnettu kenraalimajuri Gustaf Edvard Tuderus, mutta v. 1805 "Vänrikki Stoolin Duncker" tuli, mentyään avioliittoon Kosoniemen silloisen omistajan, sotajyvästön komisariuksen Daniel Tuderuksen tyttären Maria Charlottan kanssa, syntymätilansa omistajaksi. Tätä onnea ei hänen kuitenkaan ollut suotu kauan nauttia, sillä kolmen vuoden kuluttua syttyneessä sodassa isänmaa vaati urhoollisen miehen ikuisesti omakseen – hän kaatui Koljonvirran taistelussa, likellä Iisalmea, kuten tunnettua.
Lähellä Kosoniemeä, väylän toisella puolella huomioitiin kuuluisan lentäjäkapteeni Bremerin huvilatila lentokenttineen ja kettutarhoineen. Kun vielä kuljettiin kivettyrantaisesta Pyöräsalmen kaivannosta, aukeni eteen pitkä, mutta ei kovin leveä Louhivesi sinihohtoisena, korkeakallioisine ja metsäisine, asumattomine rantoineen aiheuttaen avartavan, vapautuneisuuden tunnun katsojan rinnassa. Rannikoiden metsien ääriviivat piirtyivät taivasta vasten kumpuilevina ja korkeampina kuin reitin varrella tähän asti nähdyissä maisemissa.
Muutamissa laitureissa käytyään Tähti III ei mennyt poikkimaisin pituussuuntaisen Louhiveden itäpäähän, josta Anttolaan, Juvalle ja Puumalaan johtava laivareitti jatkuu, vaan vähän yli puolivälin tultuaan poikkesi etelärannikolle, Varkaantaipaleen kanavaan, joka noin puoliväliin kolmattasadan metrin pituisena jyrkkien kallioiden väliin puristautuen katkaisee Salpausselän. "Lussikamaria" ei ole tässä enemmän kuin muissakaan Mikkelin reittien kanavissa.
Varkaantaipaleen kanavasta yhä etelään päin mentäessä noin puolen penikulman matka kapeaa, suurimmalta osaltaan aivan jokimäistä reittiä myöten esittäytyivät Mikkelin ja Lappeenrannan laivamatkan ihanimmat tienoot, Someen seudut tuuheametsäisine, kauniine kaislikkorantoineen. Vähän ennen Kirkkotaipaleen kanavaan tuloa nähtiin lehtevästä metsiköstä hetkeksi näkyviin vilahtanut Metsäpirtti-niminen huvila, jossa tunnettu sanomalehtimies, "pakinanikkari" Tiitus kuului asuvan kesäisin, ja Kirkkotaipaleen eli Someen kanavasta tultua Yövedelle osoitettiin maisteri Vilho Setälän huvila. "Eikös se ou niitä lehtimiehiä ja valokuvvoojia sekkii maisterj?"
– Jotkut kyllä eivät tätä selekee vielä lue Yöveiks, sanoi perämies, vuan väittäävät Yövein alakavan vasta tuolla lännessä hyvin pitkän ja kappeen Uittamonsalamen takana. Myö kiännytään nyt tästä kanavan suusta ittee kohin mänemään sitten, kun ensin otetaan halakoja tuosta Reposuaren rannalta.
Halot otettiin ja sitten lähdettiin. Suurehkon selän ylitse painallettua tultiin ison Himalansaaren laituriin. Ranta metsäinen, talot kuuluivat olevan saaren toisella, etelänpuoleisella syrjällä. Ja toimittaja muistikin kerran, puoliväliin kolmattakymmentä vuotta takaperin, eräänä helmikuisena kuutamoyönä hiihtäneensä vallantietä Mikkelistä Himalansaaren yli Viipuriin osanottajaksi suurten talvikisojen hiihtokilpailuun. Talvitie kohosi saareen juuri tästä laiturin vieritse, ja saaressa se suuntautui useiden hyvästi elävän näköisten talojen pihoitse – oli muuten hyvin vaikea päästä niistä kulkemaan, sillä yökulkija sai jokaisessa pihassa haukkumisia niin, että korvat tilliä soivat. Mutta mitäpä menijä koirien haukkumisesta – lehtimieshän on tottunut kuulemaan kaksijalkaistenkin nalkutusta.
Himalansaaren laiturista lähdettyään laiva kiersi Himalansaaren koilliskulman korkeat kalliorannat ja Salonselällä sitten kääntäytyi kaakkoa kohti mennä porhaltamaan siten, että selän pohjoisrannalla sahanteräisenä mäkiharjanteena "juokseva" Salpausselkä näkyi perän takana. Vasemmalla puolella kohosivat Korkiasaari ja Riuttasaaret. Hyvinä näköalapaikkoina mainittiin Sirkkavuori ja Mustikkavuori. Salonselän eteläpäähän ja Käenniemenselälle luontuivat näkymään Himalansaaren talot ja laajat peltoaukeat loivalla päivärinteellään. "Niillä on siellä rukkoushuonekkii", ilmoitti eräs emäntä.
Käytiin Jukaransaaren ja hiekkarantaisen Liiansaaren (lieneekö alkuaan Liivasaari, hiekkasaari?) laitureissa, ja auringon aletessa soluttiin tyynille salmivesille, kauniiseen Mustalansalmeenkin, joka erottaa Suomenniemen pitäjän Tervahaudanniemen ja Ristiinan pitäjän Salmenniemen, jossa näytti olevan hyvä kesänviettopaikka. Kapteeni Paakkonen kertoi näiltä tienoilta ja Käenniemenselästä ja Salonselästäkin saatavan uistimella lohia. Mutta pitää olla sellainen "nuottauistin" kuin tämän seudun ammattikalastajilla – hyvin pitkässä siimassa kuusikin uistinta perukkeiden nenässä muutamien metrien päässä toisistaan, perukkeissa likellä uistinta lyijyä painoina. "Niillä on joillakin näillä liiansaarelaisillakin sitä uistinsiimaa kolmekin sataa metriä pitkälti. Se on hullun raskas soutaa, se semmoinen vehje. Ei vene kovasti kulje. Ja kun sitten toisinaan, tosin harvoin, kaksikin suurta lohta sattuu yht'aikaa käymään kiinni ja ne kun vetävät vuoroin yhtäännepäin ja toisin vuoroin taas toinen toisaannepäin, niin siinä on uistinmies hepakassa, hätä ja hyvä mieli; yhdenkin kanssa joutuu monesti hätää kärsimään; se on hurjan jännittävää hommaa."
Tämmöisestä lohenuistelusta toimittaja ei ollut ennen kuullut kerrottavankaan eikä ollut nähnyt siitä missään kirjoitettuna. Tätä tapaa ei kuuluttu käytettävän kaikin paikoin Saimaallakaan. Lohen paras uisteluaika sanottiin Saimaalla olevan kevät- ja syyskesällä. Lohia ja muita kaloja pyydystetään Suur-Saimaalla ja sen laitamilla myöskin nuotalla ja jonkin verran verkoilla. Paikoittain on kalastus, varsinkin muikkunuotan veto, aivan ammattimaista, melkein yhtä tärkeä kuin saimaalaisten toinen huomattava elinkeino, laivureina ja laivamiehinä olo matkustaja- ja etenkin rahtilaivoissa, eniten niin sanotuissa tervahöyryissä ja proomuissa "lotjapaavoina". Purjelaivojen valtakausi Saimaalla päättyi 1870-luvun loppupuolella, höyrylaivojen tultua yleisiksi. Ensimmäinen höyryalus ilmestyi Saimaan vesille v. 1833. Saimaan "vesikansa", Suuren Saimaan saaristolaiset, ovat taitavia proomujen, "lotjien" ja tervahöyryjen eli "takatuuppareiden" rakentajia. Kapteeni Paakkonen kertoi tällaisia aluksia rakennettavan hänen kotipuolellaan Taipalsaarellakin, Suur-Saimaan keskellä.
– Mutta kylläpä ovat kauniita nämä maisemat, sanoi toimittaja puheenaiheen muutteeksi, niinhän tämä kulku on kuin saturetkeilyä tällaisena ihanana kesäisenä iltana rauhallisilla erämaavesillä. Täällähän aivan kuin kuulee korvissaan soivan ihanan laulun "On kaunis kesäilta..." Vasta tämmöisellä matkalla huomaa, miksi suomalaiset kansanlaulut liikkuvat enimmäkseen mollissa – miksi ne ovat vienoja, kaihoisia, surusointuisia. Maamme maisemat ovat ne perustunnelmiltaan ja pohjaviritykseltään sellaisiksi soinnuttaneet.
– Kyllähän näitä maisemia kelpaa katsella, totesi kapteeni, mutta eivätpä ole matkailijat vielä osautuneet tänne, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Ulkomaalaisetkin varmasti ihastuisivat nähdessänsä tämän reitin.
– Varmasti. Hekin kyllä vielä tulevat tänne. Kymmenen vuoden kuluttua Suomi on toinen Sveitsi. Joka kesä kasvaa niiden valtamerilaivojen nimiluettelo, jotka tuovat maahamme matkailijoita. Joka kesä lisääntyy maahamme tulevien matkailijoiden lukumäärä. Tulee aika, jolloin tännekin saapuu paljon amerikkalaisia pohatoita ja muuta rahaylimystöä, saapuu saksalaisia kauppamiehiä, ranskalaisia, hollantilaisia, belgialaisia, yleensä niitä, jotka aikaisemmin eivät ole meistä välittäneet, ja saapuvat tietysti myös englantilaiset – Saimaalle "nuottauistinta" soutamaan. Englantilaiset täyttävät sitten nämä pienemmätkin Saimaan laivat, heillä on taipumusta hakeutua jokaiseen sopukkaan, ja he...
Laiva huusi.
– Nyt tullaan Kärpinrantaan, sanoi kapteeni, se on jo Suomenniemen pitäjää, tästä laiturista on kahdentoista kilometrin maantiematka Suomenniemen kirkolle; sehän on vain pieni pitäjä, kolmisentuhatta asukasta.
Kärpinrannan laiturille jätettiin matkustajia ja useita kymmeniä jauhosäkkejä. "Kakkua tarvitaan Suomenniemellä", sanoi kapteeni.
Sitten pyörähdettiin pohjukasta takaisin ensin itään päin ja sitten koillista kohti. Ienselän koillislaidassa, vasemmalle kauaksi jäävän Olkisalon ja oikealla lähellä olevan suurehkon Suomalansaaren välisellä selällä laiva aivan odottamatta hiljensi kulkunsa hyvin varovaiseksi.
– Mikäs nyt tuli? kysyi toimittaja kapteenilta. Onko koneessa vika?
– Ei ole. Tässä vain pitäisi löytää hämärässä kaksi pientä kepintynkää, joiden välitse on kuljettava – tuollapa nuo näkyvät olevan – niiden kahden puolen, koko tämän selän ylitse kulkee veden sisässä, ulottuen melkein pintaan asti, niin että vain parhaaksi soutuveneellä ylitse pääsee, hirsipaalutuksia ja kivillä ja soralla täytettyjä hirsiarkkuja. Laiva ei pääse ylitse mistään muualta kuin tästä keppien välitse, josta me kekseillä revimme ja seipään nenään sidotulla sahalla sahasimme veden alta hirsisalvosta sen verran matalammaksi, että ylitse päästään.
– Mitä ne sellaiset esteet ovat ja kuka niitä on laittanut?
– Ruotsalaiset niitä rakentelivat lähes sataviisikymmentä vuotta takaperin koettaessaan estää venäläisiä sota-aluksia pääsemästä Partakoskelle. Niin sanoi eräs professori kulkiessaan tässä meidän laivassa viime kesänä.
– Vai niin – lähes sataviisikymmentä vuotta takaperin, siis Kustaa III:n, Porrassalmen ja Parkuinmäen sodan aikana; siitähän tulee nyt kuluneeksi sataneljäkymmentäkuusi-seitsemän vuotta. Venäläisillä oli siihen aikaan Lappeenranta järvilaivastonsa asemapaikkana. Tämäpä oli löytö. En ole nähnyt näiden esteiden olemassaolosta kirjoitettuna missään, enkä ole kuullut puhuttavankaan näistä.
– On niitä täällä Saimaalla jossakin paikassa muuallakin samanlaisia esteitä. Ainakin Tuunaansalmen suussa, Punkaharjun luona. Mutta, rouva ja herra toimittaja, emännöitsijä kutsui meitä illalliselle ruokasaliin, olkaa hyvät.
– Kiitos. Jokos kohta sivuutamme sen merkillisen Liittokiven, muinoisen Suomen ja Venäjän rajamerkin?
– On sinne vielä vähän matkaa. Jahah, herra on kuullut siitä. Nyt tulemme juuri Liittokivenselälle. Minä sanon ajomiehelle, että törähdyttää pikkasen huutotorvella vähän ennen kuin tulemme kiven kohdalle, ja ajakoon aivan kiven vieritse, siinä on syvä vesi.
– Liittokivi? virkkoi rouva herkulliseksi katetun illallisruokapöydän ääressä, mistähän lienee saanut nimensä?
– Arvattavasti siitä, että Pikkuvihan jälkeen Turussa vuonna 1743 solmitun rauhanliiton määräämä raja suuntautui näiden seutujen kautta. Tuo selän keskellä sijaitseva kalliokari oli hyvin sopiva rajapyykki. Suomenniemen pitäjä jäi Venäjän puolelle, ja ryssät rehentelivät Lappeenrannankin herroina, jonka he vähän aikaisemmin, vuonna 1741, verisen taistelun jälkeen olivat saaneet huostaansa, kuten tunnettua. Ovatkos nämä Liittokiven seudut vielä Suomenniemen pitäjää?
– Eivät, vastasi kapteeni, nämä ovat jo Taipalsaarta. Mutta onkos herrasväki kuullut, missä muussa merkityksessä kuin valtakuntien rajan entisenä pyykkinä Liittokivi on merkillinen?
– Emme ole kuulleet, virkkoi lehtimies.
– Kerrotaan kahden rakastavaisen soutaneen sille kivelle rauhaan seurustelemaan, kauaksi kavalasta maailmasta. Olivat sitten nukahtaneet painostavassa auringonpaisteessa, ja kun he heräsivät, niin huomasivat ruvenneen kovasti tuulemaan ja heidän veneensä hävinneen. Laineet olivat loiskuttaneet vain vähän nokastettua venettä ja saaneet sen irroitetuksi mukaansa. Ja siihen heidän täytyi kuolla kalliolle. Ei sattunut soutajaa ja pelastajaa. Harvoinhan tänne selän navalle on kenelläkään asiaa. Eikä sinä aikana ollut vielä laivoja Saimaalla.
Surullinen juttu, todettiin yksimielisesti, liian surullinen. "Totena sitä täällä päin kerrotaan", lisäsi kapteeni.
Vähän ajan kuluttua nähtiin tuo kiinnostava kallio. Laiva kulki siitä vain parinkymmenen metrin päästä. Jyrkkäreunainen, pieni kiviluoto, muodoltaan kuin savolainen kalakukko; ei puuta, ei pensasta, joka puolella maat kaukana, useiden kilometrien päässä, ja itäisellä suunnalla häämötti hämärässä rannannäkymätön Suur-Saimaan vesiaavikko. Sieltä tulla jollotti majesteetillisen levollisina laivaa hiukan nostavia ja laskevia loivia, mataliksi talttuneita maininkeja, ja tuulenhenkäykset humahtelivat maston teräslankavanteissa. Suur-Saimaa tervehti tulijoita. Saimaa kutsui...
Mutta kohta saavuttiin tyyneen satamaan, metsärantaiseen Tukialansalmeen, yöpymispaikkaan. Taloja ei näkynyt, mutta laiturilla oli runsaasti Lappeenrantaan lähtevää väkeä ja kaikenlaista maalaistuotetta, kuten muikkuja ja muita kaloja pärevasuissa, samoin vasikan- ja lampaanlihaa ja nuoria, ohutkuorisia perunoita. Pötköttipä pari puolikymmenkiloista lohtakin vakassa lepänlehvien alla. Jokohan tarttuivat nuottauistimeen vaiko tulivat tavallisessa nuotassa muikkujen mukana? Peräkansi täyttyi tavaroista. "Lappeenrannassa saa maalaistuotteilla paremman hinnan kuin Mikkelissä. Lappeenrannan luona on paljon suuria tehtaita ja tuhansia työläisiä, jotka tarvitsevat runsaasti lihaa ja kalaa ja kaikkea muutakin ruoanpuolta."
Ilta oli rattoisatunnelmainen. Valkeaa höyryä kyljestään hiljaa pihisyttävä, kirkkain sähkötulin valaistu laiva seisoi hämärien metsien ja tyynien, tummien salmivesien ympäröimänä. Lastia purettiin ja uutta otettiin ja halkoja lastattiin, työnnettiin rautaisen kannen pyöreistä luukuista aluksen uumeniin; Suur-Saimaalle lähdettäessä oli varauduttava hyvin. Matkustajia tuli laivaan vielä vähitellen lisää kansoittaen kaikki suojat. Lämpimän konehuoneenkin pitkillä seinustapenkeillä istui isäntiä tupakoimassa. Emännät ja maalaisneitoset olivat vallanneet huostaansa yleisen kansisalongin. Sieltä kuului vilkasta savolais-karjalaista puhelua sie- ja mie- sanontoineen ja muine Sydän-Savon, etenkin Savon pohjoisempien seutujen murteesta poikkeavine puhetapoineen. Mutta illan kuluessa myöhäisemmäksi keskustelu vaimeni, ja kun kodikkaasti hyrissyt sähködynamo pysähdytettiin ja valot vähitellen punertuen sammuivat, vallitsi hiljaisuus ja hämäryys kaikkialla. Vain joitakin hiipiviä askelia kuului vielä kannelta, sorsa äänteli karheasti läheisessä lahdekkeessa, ja taivaanrannalla metsän latvojen yllä tuikki jo vaalean himmeänä syyssuven ensimmäinen, yksinäinen tähti muistuttaen syksystä, kesän kuolemasta.
Laivan levähdys jäi vain lyhyeksi. Jo likellä kello kahta alkoi kuulua kannen alta ensin höyrykattilan tulipesän raskaan rautaluukun avaamisesta ja sulkemisesta aiheutuvia kolahduksia, sitten vähitellen voimistuvaa höyryn puhinaa, kattilaveden pumpun jylkyttävää käyntiä ja sähködynamon pehmeää kehräämistä. Kello puoli kolme laiva lähti täysin höyryin virkeästi painaltamaan muutamien saarten salmitse Suur-Saimaan paikoittain rannattomalta näyttävälle ulapalle, joka kuumaa päivää ennustavana punaisenkellertävänä pyörylänä juuri nousseen auringon valaisemana läikkyili riemuisan vapaana ja avarana. Auringon säteiden sattuessa hetkiseksi kaukana sinisellä vesiaavikolla hitaasti taivaltaen pitkää, puutavaroilla lastattua proomukaravaania vetävän hinaajalaivan ohjaushytin ikkunalaseihin leimahti niissä sellainen kimmellys, kuin koko laiva olisi ollut tulessa. Edessä, takana ja kummallakin kupeella näkyi saarien välitse ja niemien nenitse vain "tyhjää kaukaisuutta". Kylläpä täällä totisesti on lääniä liikkua kesäretkeilijöillekin purje- tahi moottoriveneellä vapailla "refanut-retkillä" lämpöä väreilevinä kesäisinä päivinä ja haaveellisina suviöinä ruumista ja sielua rasittavaa sivistynyttä maailmaa ja sen "liiallista viisautta" paossa. Ei, kuulkaa hyvät ihmiset, kyllä asia niin on, että Saimaa, tämä Suur-Saimaa sittenkin on yliveto kaikista Suomen järvistä, ja se on koko Euroopan ihanin järvi – siitä ei pääse yli eikä ympäri. Saimaa niistä on kaunein, komein ja suuripiirteisin. Saimaan vesiallas on 4.550 neliökilometriä; esimerkiksi Päijänteen allas "vain" 1.050 neliökilometriä – hyvin kunnioitettava siis sekin. Ja Saimaan rantaviiva on tavattoman pitkä rantojen mutkaisuuden vuoksi, nimittäin noin 13.700 kilometriä, eli pitempi kuin maapallon halkaisija. Uskomatonta, mutta totta! Päijänteen rantaviiva on 2.450 kilometrin pituinen.
Tähti III kulkea nytkytteli tahdikkaasti vesiaavikolla jo korkealle kohonneen, karmosiininpunaisesta keltaiseksi muuttuneen auringon heleässä hohteessa. Kuinka vähäiseltä ja turvattomalta tuntuikaan tämä laiva nyt täällä aukealla vedellä, oudossa suuressa hiljaisuudessa, ja kuinka pieneltä näyttikään tuo mustaa savua piipustansa tupruttava puinen tervahöyry!
Kuljettiin keskellä suurta aukeaa yksinäisten Ukonsaarten tyynen salmen kautta. Salmen eräässä rantakalliossa näkyi paljon hakattuja kirjoituksia, nimikirjaimia ja vuosilukuja. Niitä oli kertynyt siihen kymmeninä kesinä, myrskyisinä päivinä säänpidossa kotvivien hinaajalaivojen ja lotjien miehet niitä olivat joutessaan huvikseen nakutelleet.
Ilkonsaarista kulkea jyryytettiin vielä hyvä huikka suoraa selkämatkaa aukean, suuren Saimaan navalle Kilpiänsaareen, jossa on kolme taloa, yksi niistä aivan laivalaiturin luona. Kilpiänsaarelaiset toivat laivaan muutamia täysiä muikkuvasuja, ja erään Lappeenrantaan lähtevän isännän käsivarrella oli hylkeen nahka. Hylkeenampuminen on suursaimaalaisten vähätuottoisia sivuammatteja. Saimaan hylje on pienin Suomen alueen hyljelajeista, norppa eli kiehkuraishylje. Saimaan, Laatokan, Suomen rantamerien ja Itämeren norpat ovat useissa suhteissa poikkeavia muunnoksia Jäämeren norpasta – (Phoca foetida). Eroa on etenkin pääkallon muodossa, poskihampaiden kärjissä, varpaiden pituudessa ja kynsissä sekä karvapeitteen värissä, joka yleensä vaihtelee paljon. Saimaan hylkeellä, norpalla – (Phoca foetida var. saimensis) – on leveämpi pääkallo kuin muilla norppalajeilla. Norppa on oikeastaan pohjoisten, arktisten vesien asukas, elää Saimaassa ja Laatokassa muutamien muiden eläinten, esim. merihärkä- ja kilkki-nimisten kalojen tavoin ns. relikti- eli jäte-eläiminä. Saimaan norppaa on tavattu pohjoisimpana aina likellä Kuopiota, mutta se on ylävesissä harvinaisempi kuin Suur-Saimaalla, Savonlinnan eteläpuolella.
Näin toimittaja selosteli norppa-asioita sille Kilpiänsaaresta norpan nahka kädessään laivaan tulleelle isännälle, joka kertoi tämän hylkeen saaneensa väijyen ammutuksi Kilpiänsaaren itäpuolella olevalta pieneltä kiviletolta. "Toisinaan kevväisin tyyninä paistepäivinä hylykeitä kokkoutuu niillekkii karille kymmeniä, ja toisinaan sieltä kuuluu hurjoo mylyvinätä ja kähheetä korinata, ja ne tappelookii niin että siinä se on mylläkkä, voi yhen kerran kuitennii."
Tarinoidessa oli laiva tullut Kilpiänsaaresta aukean selän ylitse suoraan etelää kohti suuren Kattelussaaren itäisimpään kärkeen ja sitten vielä pitkän ulappataipaleen katkaistuaan se saapui Kekokivensalmesta kapeille salmille, joiden rannoilla on paljon siroja huviloita ja muita asumuksia ja sahalaitoksia ja tehtaita – Lamposaaren saha, Muukonniemen saha, Lauritsala, Kaukaa ja – Lappeenranta. Kaupunginselän laidassa eräästä salmesta Tähti II, joka oli yht'aikaa Tähti III:n kanssa lähtenyt Mikkelistä, puikahti kulkea pohisuttamaan aivan Tähti IIT.n eteen. Tähti II oli Juvan "Rantusten" erittäin luonnonihanien seutujen kautta kulkien lyhyttä lepohetkeä lukuunottamatta läpi yön taivaltaen joutunut tähän kellon käydessä vasta kahdeksatta. Lännestä päin tuli näkyviin Taipalsaarelle ja Savitaipaleelle liikennettä välittävä, Savitaipaleen kunnan omistama matkustajalaiva Tuulikki, ei aivan pieni sekään. Ja moottoriveneitä ja hinaaja-aluksia risteili sataman lähimmällä vesialueella. Kaupunki kylpi kirkkaassa auringonpaisteessa. Lähinnä loistivat Linnaniemen suuret, vanhat kasarmirakennukset historiallisten, viheriänurmikkoisten vallien suojaamina, ja satamalahdesta loivana kohoavalla harjanteen rinteellä kaupungin keskusta levisi puistojen lomissa näkyvine valkeine taloineen ja sinistä taivaankantta vasten piirtyvine torneineen. Satamatorilla oli mustanaan väkeä odottamassa laivoja ja niiden tuomia tavaroita. Lappeenrannan kaupunkikuva on järveltä päin maamme viehättävimpiä panoraamoja lajikseen. Sen voittaa vain Kuopio komeakyömyisine Puijoineen Kallavedeltä katsottaessa.
Mutta laivan hitaasti laskiessa häliseviä ihmisiä täynnä olevan satamalaiturin kupeeseen toimittaja tunsi mielessään omituista, lamauttavaa painostusta – hänen ajatuksissansa ailahtelivat juuri kuljetun reitin kauneimmat kuvat – Someen seudut, Liiansaaren tienoot ja etenkin Suur-Saimaan mahtavuus ja ihanuus ja huoleton vapaus... rauhalliset Ukonsääret... kun ostaisin teltan ja pystyttäisin sen sinne koko kesälomaksi, joskus... ja entäs Kilpiänsaaren ulappavaltakunta... tuollahan se Kilpiänsaaren ukko mennä viuhtoo jo torilla niin, että norpan nahka käsivarrella huiskaa...
– Mitä sinä haaveilet? kysyi rouva, taidat ajatella vielä sitä Kärpinrannan laiturille laivasta jäänyttä sievää maalaistyttöä, jonka kanssa yrittelit seurantekoa, mutta eipä tuo näyttänyt oikein sujuvan... mennään nyt kiittämään ja hyvästelemään kapteenia ja perämiestä, ja muista sitten ottaa tuosta nuo matkalaukkumme autoon.
4.
ENTISTÄ JA NYKYISTÄ.
– Tässä on minulla muistikirjassani vähän Lappeenrannasta kokoamiani tietoja, sanoi toimittaja hotellissa ja ojensi kirjan rouvallensa, ehkäpä haluat tutustua niihin tässä aamukahvia odotellessamme, ennen kuin lähdemme katselemaan kaupunkia.
– Vilkaisenpa vähän niitä:
Nykyisen Lappeenrannan paikalla, Lapveden kylässä kerrotaan olleen kirkko ainakin jo v. 1430. Lapinranta, Lappstrand, mainitaan asiakirjoissa tiettävästi ensi kerran v. 1415. Mutta jo paljon sitä aikaisemmin "Lapveden ranta", jonka nimisenä paikka varhaisina aikoina tunnettiin, oli Saimaan kaakkoisnurkkauksessa sijaitsevana laajan vesistön veneväylien luonnollinen päätepaikka. Kauppa-alue oli täten hyvin laaja – tiedetäänpä Lapveden rantaan saapuneen markkinaväkeä niinkin kaukaa kuin Pohjois-Hämeestä ja Pohjois-Savosta, esimerkiksi Iisalmesta ja Nilsiästä saakka. Huomattavin markkinapäivä oli Maarian messujen aikana elokuun 8. päivänä. Lapveden rannan markkinapaikka oli suurimerkityksinen etenkin Viipurin tervakaupan välittäjänä. Tämä Lappeenrannan markkinain merkitys vaikuttikin sen, että Pietari Brahe v. 1649 vahvisti v. 1644 perustetun Lappeenrannan kaupungin oikeudet. Lappeenrantaa kadehtivien viipurilaisten kauppaporvarien ja lappeenrantalaisten välillä vallinneiden alituisten kauppariitojen vuoksi kuningas Kaarle XI v. 1683 lakkautti Lappeenrannan kaupunginoikeudet. Tämän jälkeen pitkät ajat Lappeenranta vietti hyvin vaatimatonta elämää.
Lappeenrantalaisetkin joutuivat paljon kokemaan Suuren Pohjan sodan kauhuja. Niinpä ylipäällikkö Lybeckerin Ruotsin hallitukselle lähettämässä kirjeessä kerrotaan venäläisten Viipurin valloituksen aikana v. 1710 Lappeenrannassakin joukoittain surmanneen siviiliväestöäkin, paljon naisia ja lapsia. Koko Viipurin ja Lappeenrannan välinen seutu hävitettiin aivan autioksi. Lappeenrannan sairashuoneessakin venäläiset löivät kuoliaaksi kaikki sairaat. "Iso viha" päättyi Uudenkaupungin rauhaan v. 1721. Mutta Lappeenranta ei päässyt vaurastumaan. Kauppa oli lamassa ja kohta tulivat jälleen kärsimysten ajat. V. 1738 sotaisista maineteoista haaveileva hattupuolue sai valtiopäivillä voiton rauhanpolitiikkaa harrastavista "myssyistä", ja kolme vuotta myöhemmin hattuhallitus julisti sodan Venäjää vastaan.
Heti sodan alussa, elokuun 23, päivänä v. 1741 venäläiset hyökkäsivät hallussaan olevasta Viipurista päin Lappeenrantaan, jonka ruotsalaiset, Viipurin menetettyään, olivat linnoittaneet. Lappeenranta olisi silloin mahdollisesti kyennyt menestyksellisesti pitämään puoliaan, jos olisi tyydytty vain linnoituksen puolustamiseen. Mutta kenraali Wrangel ryhtyi, kenraali Buddenbrockin kielloista välittämättä ja malttamatta odottaa Buddenbrockin joukon apua, juuri vähää ennen kaupunkiin saapuneilla, väsyneillä joukoillaan tarpeettomasti liian aikaisin taisteluun, joka oikeastaan jäi tämän sodan ainoaksi ja päättyi seuraavana päivänä ruotsalais-suomalaisen armeijaosaston täydelliseen tappioon. Taistelussa kaatui ruotsalais-suomalaisten puolelta 1.300 miestä ja 1.000 joutui vangiksi. Venäläisten mieshukka oli 2.400 miestä. Venäläiset murhasivat ihmisiä ja ryöstivät omaisuutta sekä polttivat koko kaupungin. Tämän Pikku vihan jälkeen tehtiin rauha Turussa v. 1743. Venäjä sai Suomea Kymijokeen saakka. Lappeenranta, Hamina ja Savonlinna jäivät Venäjän puolelle. V. 1812 Lappeenranta jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen. Silloin oli kaupungissa vain – 210 asukasta; nykyinen asukasmäärä on liki 12.000. –
Matkailijamme lähtivät katselemaan kaupunkia. Ensiksi he menivät katsomaan ja valokuvaamaan Suurpuiston laidassa, Kauppakadun vierustassa sijaitsevaa "kestikievarin"- tahi virstanpylvästä, joka kansan kertoman mukaan "veressä uiden" oli tullut siihen paikkaan Lappeenrannan taistelun aikana v. 1741.
Pylväässä sanotaan olevan venäläisten ampumien luotien reikiä, mutta kun sen tyvipuoli on pitkälti suojakiveyksen sisässä, ei reikiä voi nähdä. Pylvään harmaaksi aidaskoituneessa yläosassa ei näy muita reikiä kuin palokärjen hakkaama suuri kolo halkeaman yhteydessä kadun puolella. Pylväs on vahvistettu kahdella rautasiteellä. Ajan hammas on sitä kuluttanut niin, että oksapaikat ovat jääneet pylvään muuta pintaa korkeammalle. Pylvään yllä on pieni katos. Ympäryskiveyksen laitattivat Viipurin suomalaisen jääkärirykmentin upseerit v. 1818. Lappeenrannan kaupungin 275-vuotisjuhlaa vietettäessä kaupunginvaltuuston toimesta pylvään kivisuojukseen kiinnitettiin kookas nelikulmainen pronssitaulu, jossa on kultakirjaimin kirjoitus:
Elokuun 23. päivänä 1741 taisteli Suomea puolustava armeija näillä kentillä ylivoimaista vihollista vastaan Pikkuvihan huomattavimman taistelun. Siihen ottivat osaa Hämeen ja Savon rykmentit sekä Karjalan rakuunat, ruotsalaisista Länsi-Pohjan, Södermanlandin ja Taalainmaan rykmentit sekä ns. Villebrandin värvätty pataljoona.
Taistelua seurasi Lappeenrannan kaupungin ryöstäminen ja polttaminen.
Esi-isien henget haastavat meille vuosisatain takaa.
Varjelkaa valppaasti menneiden polvien hiellä ja verellä kostuteltua maatanne.
Pylvään kiveyksen kummallakin puolella on ampuma-asennossa vanha tykki. Tykit ovat noin 2 1/2 metrin pituisia. Niiden tyvipuolet näyttävät räjähtäen rikkoutuneen; putkien seinämät ovat noin nelituumaiset.
– Se kuului olleen hirmuhommaa se Lappeenrannan tappelu, sanoi toimittaja, tässäkin paikassa oli pitänyt kahlata saapasvarren korkeuden syvyisessä verivirrassa. Eräs Kyyhkylän herrakin kaatui tässä taistelussa, samoin Runebergin "Sotilaspojan" isän vaari "sortui kuolemaan". Paljon saivat syyttömät kärsiä Ruotsin hattuhallituksen päättömästä sotakiihkoilusta. Kyllä Suomen kansa on vuosisatojen kuluessa saanut kestää paljon Ruotsin ja Venäjän vuoksi. Jo oli aika päästä isännäksi omaan taloon... Ja nyt lähdetään katsomaan Tyysterniemen savutupaa. Otetaanko auto?
– Ei oteta. Lihot liiaksi, jos et koko kesälomalla yhtään kävele, vaan aina ajaisit autossa ja laivassa.
– Mikäpä siinä, kävellään. Meidän täytyy sitten mennä tästä Suurpuiston, entisen vallialueen poikki tänne länteen päin. Tyysterniemen savutuvalle kuuluu täältä tulevan lähes kahden kilometrin matka. Kysytään tietä ihmisiltä, että osataan mennä sinne.
Savutupa löytyi helposti. Se sijaitsee kauniissa nurmikkoisessa petäjikköniemekkeessä lähellä valtion rikkihappotehdasta, jonka myrkyt ovat kuolettaneet puut tehtaan läheisyydestä. Savutuvan alueelle myrkkyvaikutus ei ole kuitenkaan ulottunut. Kaksi kovin erilaista naapurusta. Sievä, mielet menneisyyden herkkään suomalaiskansalliseen lyyrillisyyteen johtava savumökki ja nykyaikaisen asiallinen myrkkytehdashirviö vierekkäin! On hyvä, että vanhaa, katoavaa kalevalaisuutta koetetaan edes hivenen verran säilyttää tämäntapaisten museotupien muodossa. Matkailijamme eivät tosin päässeet näkemään tuvan sisustaa eikä niitä tavaroita, joita siellä kuului olevan. Ei näkynyt missään mainintaakaan, milloin tupa oli avoinna. Tiellä vastaan tulevat alkuasukkaatkaan eivät sitä liioin tienneet. Sanoivat vain kuulleensa savupirtissä säilytettävän jotakin "vanhaa romua", joka ei mahdu kaupungissa olevaan varsinaiseen museohuoneistoon. Museosavupirtti oli tuotu Joutsenosta v. 1910 Puhakanmäen juurelle Nikolain vallien läheisyyteen ja vasta äskettäin muutettu Tyysterniemeen.
Kaupunkiin palatessa katseltiin näköalaa kaupunkiseurakunnan kirkon portailta. Kirkko sijaitsee mäellä, ja sieltä on melkoisen hyvä näköala Saimaan lahdekkeille. Tämä kivestä ja tiilistä venäläisten v. 1785 rakentama "Neitsyt Maarian kirkko" on nyt muutettuna suomalaiseksi kirkoksi poistamalla vinoristi ja asettamalla sipulin muotoisen kupolin sijaan sievempi puoliympyrä, ja itäpäähän on laitettu kuorisyvennys. Rakennus on siitä erikoinen, että se on sisältä kaksikerroksinen: yläkerta kirkkona, alakerrassa seurakuntakoti. Tämä kirkko ei ole suinkaan kaupungin kaunistus.
Keskempää kaupunkia löytyi toinen temppeli. Se oli Lappeen vanha, v. 1797 puusta rakennettu kirkko, joka on ollut lappeelaisten ja kaupunkilaisten yhteinen, perinpohjin kunnostettu arkkitehti Edvard Dippelin piirustusten mukaan v. 1885. Rouva A. Såltinin v. 1887 maalaama alttaritaulu esittää Kristuksen taivaaseenastumista. Kirkon tapuli on erillään ja siinä aivan lähellä puistossa on vanha hautausmaa sekä kaupunkilaisten ja Lappeen pitäjäläisten yhteinen Vapaussodan sankaripatsas. Näiltä paikoilta ei ole pitkä matka Kauppakadun varrella sijaitsevaan noin sata vuotta vanhaan, siroon ja tyylikkääseen raatihuoneeseen. Muutamia vuosia takaperin taiteilija Välke kunnosti sen sisältä erittäin kauniiksi ja hienoksi. Näitä nähtävyyksiä katselemassa kävellessään matkailijamme näkivät keskikaupungin katuja laitettavan hyvään kuntoon. Sepelikivikerroksen päälle laskettiin kymmenisen senttiä vahva topeka-kerros ja sitten hiekka-asfaltti. Topekaa on esim. Ruotsissa viime vuosina paljon käytetty katujen peitteenä.
Aamiaispalan haukattua Lotta-ravintolassa oli mentävä katsomaan Lappeenrannan Kotiseutu- ja museoyhdistyksen museota, joka sijaitsee Ison Kirkkokadun varrella Kirjastotalon pihan pienemmässä rakennuksessa. Museon huostassa on neljä huonetta. Tilanahtaus näytti vallitsevan, sillä tavaroita oli saatu kokoon paljon ja arvokkaita. Niitä esitteli yksityiskohtaisesti, hartaana ja innostuneena rautatievirkamies K. Appelberg. Hän tiesi tarkkaan jokaisen esineen tarinan ja historian. Kuinka paljon maamme ja kansamme vaiheita, muistoja, toiveita, suruja ja kärsimyksiä nuo vanhat museoesineet johtivatkaan mieleen! Maamme vanhinta, "historiantakaista historiaa" edustivat museossa esimerkiksi mammutin hammasluunpalanen ja saviastian kappaleet, jotka on löydetty Mikonsaaresta, 3 kilometrin päästä Lappeenrannasta, lahdenpohjukan rannasta, korkean hiekkaharjun vierestä. Tiedemiehet ovat määritelleet näiden saviastiankappaleiden iän neljäksi tahi viideksi tuhanneksi vuodeksi. Runsaasti on kivikauden esineitä. Ja sitten "historiaa" uudemmalta ajalta – Lappeenrannan kaupungin vanha rahakirstu, ruuhi Välijoenkylästä Savitaipaleelta, suksi 1600-luvulta, kaksi ikivanhaa, savupirteissä mustunutta kannelta, toinen Karjalasta, toinen Lapista, myös kirjoja ja vanhoja seinäkuvia ja tatiluja (Såltin, Magnus von Wright ym.) sekä karttoja mm. sellainen, josta nähdään millaisilta Lappeenrannan seudut näyttivät kerrassaan 4.000 vuotta takaperin, jolloin Saimaan vedenpinta oli 6-7 metriä korkeammalla kuin nykyisin. Venäläisvallan muistoja on paljon, mm. tykinluoteja ja aseita Lappeenrannan verisen pikkuvihataistelun ajalta. Synkkää kärsimysten historiaa!
Luonnontieteellinen osasto on pienehkö, mutta siinä on useita hyvin mielenkiintoisia, arvokkaita ja harvinaisia nähtävyyksiä, nisäkkäitä, lintuja ja kaloja. Vakavasta, synkästä historiallisesta ja kansatieteellisestä osastosta oli mieluisaa siirtyä tarkastelemaan noita kotoisen, raikkaan Pohjolan ja auringoniloisien eteläisten maiden ja merien monenlaisia "elikoita".
Kuudettasataa museoesinettä, kirkkotavaroita, kuului säilytettävän Lappeen kirkon kellotapulissa. Lappeenrannan olisi saatava ajanmukainen museotalo!
Museota katseltua kahvi maistui mainiolta Lappeenrannan kuuluisan kylpylaitoksen kasinossa satamalahden rannalla. Kylpylaitosta ja sen sairaille ja raihnaisille antamaa hoitoa vieraat tuntuivat kovasti kiittelevän. "Ja mukava kaupunki tämä Lappeenranta on muutenkin", mainitsi eräs kylpyvierasneiti. – "Rakuunaupseereja on ainakin riittävästi", lisäsi muuan herra kurillisesti. – "Oletko mustasukkainen?" kysyi neiti. Nauru raikui lasiseinäisessä kahvilassa.
Kasinosta lähdettyä nähtiin kylpylaitoksen puistossa laitoksen oma lähde, jonka kristallinkirkasta, parantavaa vettä kylpylaitoksessa käytetään kylpy-, ruoka- ja juomavetenä.
– Kuinka kauan täällä Lappeenrannassa on ollut kylpylaitos? kysyi rouva toimittajalta.
– Jo toistasataa vuotta, alkaen vuodesta 1824. Tämä nykyinen kylpylaitosrakennus on tehty vuonna 1910 ja kasinorakennus pari vuotta myöhemmin.
Kylpylaitoksen puistosta ei ollut pitkä matka Taikinamäen korkeaan vesijohto-näkötorniin. Sieltä näkyi maita ja vesiä kauas joka puolelta, mantereesta päin paljon, melkein yksistään metsää. Siellä myös kalkkitehtaan pitkät piiput, rakuunarykmentin laaja harjoituskenttä ja kaupunki jyrkkinä moreenirinteinä Saimaasta kohoavan Salpausselän harjutasanteella. Viehättävin näköala avautui Saimaalle päin. Tornista vasta oikein näki, kuinka saarekas ja niemekäs Saimaa on. Näköala oli kirkkaana kesäpäivänä kerrassaan komea, juhlallisen mahtava. Katsojan mieli kohosi hartautta herättävän näkymän johdosta valkean tornin korkeudessa, raikkaassa ilmapiirissä. Matkamies halusi katsella kauan etäisiä saloja ja ihanan Suur-Saimaan kaukana välkkyviä vesiä, sen satoja saaria, salmia, niemekkeitä – Suomea, isänmaata.
5.
TUULIKIN REITILLÄ.
Valkeni toinen päivä "rakuunakaupungissa". Matkailijamme lähtivät liikkeelle jo kellon käydessä kahdeksatta, jolloin laivoja alkoi saapua satamaan ja jolloin rantatorilla jo näkyi olevan yllättävän runsaasti väkeä kauppoja tekemässä, ja myös kaduilla oli aikamoinen vilinä. Lappeenranta onkin kokoonsa nähden tunnetusti erittäin vilkasliikenteinen kaupunki.
Linja-auto vei Kaukaan tehtaiden ja Lauritsalan kauppalan kautta muutamien kilometrien päähän kaupungista Saimaan kanavan varrelle, Mustolan sululle. Tämä uusi, vasta v. 1934 rakennettu sulku on todella nähtävyys. Siellä ei ole enää mitään sulkuporttien veivaamista, vaan kaikki hoidetaan nappuloita painellen sirosta, funkistyylisestä järjestelytornista. On niin hienoa ja siistiä, että roskat poltetaan erityisessä sitä varten laitetussa pätsissä. Kanavaa on oikaistu ja levennetty. Entinen uoma on jäänyt sivuun vähävetiseksi.
Mustolasta matkailijamme huvikseen kävelivät kilometrin matkan Lappeenrantaan päin Mälkiän sululle, joka on louhittu kallioon. Täällä vanhan kanavauoman partaalla muistokivessä nähtiin sanat: Kenraal Kuvernöör Ruhtinas Menshikov Pani tämän mahtavan työn tekeelle.
– Saimaan kanava saatiin valmiiksi ja avattiin liikenteelle syyskuun 7. päivänä vuonna 1856; pituus 60 kilometriä, josta kaivettua noin 35 kilometriä. Kanava tuli maksamaan 12 miljoonaa markkaa. "Pitkä raha" varsinkin sinä aikana. Kanavan läpi kuuluu kulkevan 40, 50, 60:kin alusta vuorokaudessa, matkustajalaivoja nykyisin vain huvimatkoilla.
Mälkiässä, samoin kuin Mustolassa, on vain yksi sulkukammio ja sievä valkea järjestelytorni sekä sulunhoitajan asuntotalo korkealla kalliolla kauniiden kukkaistutusten ympäröimänä. Nähtiin sepelikivillä lastatun proomun kuljettaminen sulusta. Ensin laskettiin kuohuisana virtaavaa vettä korkeiden, tervatuiden porttien alitse noin kymmenen, viidentoista minuutin aika, kunnes "kamarissa" oleva proomu oli veden pinnan alennuttua laskeutunut 12.50 metriä syvän kanavakuilun pohjalle. Sitten, kammion ja sen "alasuvannon" veden pintojen tultua samalle tasolle, annettiin sireenillä varoitusmerkki ja kammion valtavan suuret portinpuoliskot avautuivat hitaasti näkymättömän, kuin taikavoiman vaikutuksesta. Pieni, musta hinaajalaiva otti proomun huostaansa ja lähti sitä pitkän sinkkitouvin nenässä vetää kiskaltamaan kanavakaivantoa myöten.
Mälkiästä on vain kahden kilometrin matka Lauritsalaan, josta, samoin kuin Mälkiästäkin, joka neljännestunti pääsee linja-autossa Lappeenrantaan. Niinpä myös toimittaja ja rouva aivan mainiosti joutuivat Lappeenrannasta klo 13.30 Taipalsaareen ja Savitaipaleeseen lähtevään höyrylaiva Tuulikkiin.
Saimaan etelärantueiden vesiä viilettäen Tuulikki tuli jo tunnin kuluttua Lappeenrannasta lähdöstään Taipalsaaren saarivaltakunnan tiheään asutun kirkonkylän rantaan, mutta matkailijamme eivät vielä jääneet tähän, vaan menivät laivan mukana sen yöpymispaikkaan, useiden pienten selkävesien, salmien ja jokimaisen väylänteen kautta kuljettua eteen tulevaan, kaislikkorantaiseen Lavikanlahteen eli Savilahteen, jonne kulkiessaan laiva Taipalsaaresta viipyi puolitoista tuntia. Lavikanlahdesta auto vei vieraat neljän kilometrin matkan Savitaipaleen suureen, vauraalta näyttävään kirkonkylään, joka sijaitsee saarekkaan Kuolimojärven eteläpäässä. Läheiseltä Hakamäeltä ja kirkonmäeltä matkailijamme katselivat Kuolimojarven kaunista näkymää. Hakamäellä ei ole enää näkötornia. Se on vahinko, sillä äskettäin lahonneena luhistuneesta tornista kuului olleen kerrassaan kaunis näköala Partakosken ja Kärnäkosken kautta Saimaan kanssa yhteydessä olevalle, kauaksi, Suomenniemen pitäjän puolelle ulottuvalle, 40 km pitkälle Kuolimojärvelle ja ylt'ympäriinsä Sisemmän Salpausselän eli seutukuntalaisten käyttämän nimityksen mukaisen Kangasselän metsäisille harjanne- ja mäkimaille, missä hyvänäköalainen Hullasmäki, Savitaipaleen korkeimpia paikkoja, kohoaa parin kilometrin päässä Savitaipaleen kirkolta. Hakamäellä käydessä nähtiin sievä Kaijanlähti, aivan kirkonkylän vieressä. Toivottavasti savitaipalelaiset pian laittavat uuden näkötornin Hakamäelle!
Matkailijamme saivat vanhan suntion näyttämään uutta, kerrassaan komeaa, arkkitehti J. Stenbäckin piirustusten mukaan rakennettua graniittista kirkkoa, jossa on alttaritaulu – Jeesus Getsemanessa – ja 5 kaunista kattokruunua ja joka oli maksanut liki 900.000 markkaa.
– Eihän tämä järeäkivinen kirkko nyt aivan muutamista tykinlaukauksista syty palamaan, sanoi suntio, niinkuin syttyi se entinen mahdottoman suuri ja korkea, paksuista punahongista tehty kirkko vapaussodassa huhtikuun 24. päivänä vuonna 1918, valkoiset kun ampua jyräyttelivät tuolta Kuolimojärven saaresta – punaiset eivät muutoin lähteneet kirkosta. Se oli hirvittävän komea ja suurenmoinen näky, kun sellainen suuri, kuivapuinen rakennus palaa roihusi – tuli lieskasi useita kymmeniä metrejä korkealle suoraan kohti taivasta, ja pikimusta tervassavun paljous tuprusi vielä paljon sitä ylemmäksi kuin polttouhrista, ja uhrihan se olikin. Katsoin sitä kaameaa näytelmää tuolta järven takaa. Ja punaiset lähtiessään sytyttivät palamaan pappilan, majatalon ja apteekin rakennukset. Oli se aikaa... Mutta kun punaisten mentyä tulin tänne, oli torvisoittokunta kirkon tuhkakasan luona soittamassa ylistysvirsiä ja isänmaallisia sävellyksiä. Kirkon tapuli, se kun on tuolla noin erillään, säilyi palamatta. Siinä on nyt kotiseutumuseo. Palaneen kirkon rakentaminen aloitettiin vuonna 1823 ja kirkko vihittiin vuonna 1828 Pyhän Nikolauksen nimikoksi. Tuo kellotapuli on rakennettu vuonna 1779.
Matkailijamme menivät katsomaan kellotapulin kotiseutumuseota. Siellä oli pienehkö, mutta kiinnostava kokoelma "vanhaa Savitaipaletta", mm. alttariliina vuodelta 1788, puuastioita, tuohiteoksia, viinapannuja, työkaluja ja paljon muuta muinaisuutta, olipa vuoden 1918 Savitaipaleen kirkonkylän valtauksessa taistelutantereelle jäänyttä monenlaista tavaraa. Museon luonnonopillisenkin osaston alkua jo oli: mm. harvinainen musta haikara – Ciconia nigra –, joka oli raajarikkoisena tavattu Kaijanlahden rannalta. Museossa oli kaikkiaan kolmisen sataa esinettä. Hyvä alku.
Aivan museo-kellotapulin oven edessä, hautausmaan portin luona kohoaa savitaipalelaisten sankaripatsas seitsemäntoista valkoisen, urhoollisen kaatuneen ja murhatun muistoksi kirjoituksin:
Vapaudelle Suomen kansa
uhras, kantoi kalleintansa,
uhras nuorta elämää,
ett' ois niille, joitten vuoksi
veri nuori hankiin juoksi,
kallis vapautensa tää.– Kuinkahan paljon tässä Savitaipaleen seurakunnassa on asukkaita? kysyi rouva.
– Minulla ei ole siitä uusinta tilastotietoa, mutta muistelen jostakin nähneeni muutamia vuosia sitten kirkonkirjojen mukaan täällä olleen yhdeksättätuhatta asukasta. Nykyisin lienee enemmän.
– Vieläkös nämä saviset taipalelaiset ovat oikeita savolaisia?
– Kyllä heitä vielä savolaisiksi sanotaan, mutta karjalaisuus tuntuu jo täällä selvästi puhetavassa ja luonteessa. Muuten savitaipalelaisista hyvin useat ovat puolittain maanviljelijöitä, puolittain jonkin kauppahomman pitäjiä, toiset heistä kesiksi menevät Saimaan laivakulun palvelukseen ja kalastuksella Kuolimojärvessä ja Saimaassa on myös merkitystä sivuelinkeinona. Maatalous ei yleensä ole täällä vielä erikoisen kehittynyttä, poikkeuksia lukuunottamatta. Hyvälaatuisten perunoiden ja omenien viljelyä täällä paljon menestyksellisesti harrastetaan, samoin erikoisesti hevosjalostusta kilpa-ajoineen, jonka ohessa ollaan innostuneita myös muuhun urheiluun – täältähän on kotoisin keihäänheittäjä-maailmanmestari Jonni Myyrä. Ja onhan täältä lähtenyt maailmalle toisiakin tunnettuja miehiä, nimittäin vuonna 1884 kuollut kielen- ja muinaistutkija Taavetti Emanuel Taneli (D.E.D.) Europaeus ja kirjailija, seminaarinlehtori Kaarle Kustaa Samuli Suomalainen, nimimerkki "Samuli S.", joka kuoli vuonna 1907. Savitaipaleen suuruuksia oli tavallaan myöskin jo keisari Nikolai II:n aikana maanpakolaisena Partakoskella, 9 kilometrin päässä pohjoiseen päin Savitaipaleen kirkolta korkealla mäellä sijaitsevassa komeassa talossaan asunut venäläinen ruhtinas Varjadinskij, toiset nimittävät häntä Barjatinskiksi. Hän oli innokas Suomen kansan ja maan ja erikoisesti Saimaan ystävä ja ihailija. "Ja rikas kuin peijuoni." Kaiket kesät asusti loisteliaassa "uivassa hotellissansa", suuressa ja komeassa proomussa, jota pienehkö Partokoski-niminen laiva veteli ympäri Saimaata. Se sama Partakoski-laiva nyt Koski-nimisenä välittää matkustajaliikennettä Tuulikin kilpailijana Taipalsaaren–Lappeenrannan linjalla. Näimmehän sen tänäänkin Lappeenrannan satamassa. Se ruhtinas kuuluu käyneen täällä Savitaipaleella maailmansodan aikana. Mutta sen jälkeen häntä ei ole Suomessa näkynyt eikä kuulunut. Savitaipaleen erikoisuuksista puheen ollen voin vielä mainita – Tuulikin kapteeni kertoi siitä juuri äsken – että Suomen eteläisin käytännössä oleva savupirtti on täällä Savitaipaleella, pitäjän lounaiskolkassa – noin kolmen kilometrin päässä Laarinkylästä sijaitsevan Tulli-nimisen yksinäisen palstatilan asuinrakennuksena on näet sisäänlämpiävä, räppänällä eli lakeisella varustettu savupirtti. Vahinko vain, että se luultavasti kohta puretaan, sillä omistajalla kuuluu olevan aikomus tehdä uusi asuinrakennus. Savupirtti olisi säilytettävä muinaismuistona. Sulkavallakin muuten kuuluu olevan vielä muutamia savupirttejä käytännössä. Menemme myös Sulkavalle tällä matkalla.
Matkailijamme kävelivät Lavikanlahteen Tuulikin pehmeille patjoille yölevolle, ja aamulla he jättäytyivät Taipalsaaren kirkonkylän laiturille.
Satoi rankasti koko päivän, jonka vuoksi matkalaiset eivät voineet käydä Taipalsaarta katselemassa – likellä laivarantaa olevan siistin täysihoitolan yläkerroksen ikkunoista näkyi vain palanen tiheään asuttua kylää, kirkko ja toisella puolella laivaväylän saarten salmet, sekä vastapäätä täysihoitolan – entisen Kahvila Kulta-Ankkurin – venerantaa kaunis, sileäkallioinen, koivikkoinen Pappilanniemi, pappilan peltojen alle pistäytyvän pitkän, kaislikkoisen lahden suussa. Matkalaistemme sadepäivä kului katsellessa näitä maisemia sekä seurustellessa täysihoitolan emännän, rouva Lindhin ja muutamien helsinkiläisten ja viipurilaisten kesävieraiden kanssa. Ja toimittaja kiintyi juttelemaan Taipalsaaresta yhtä ja toista näitä seutuja hyvin tuntevan lappeenrantalaisen herra Rikkosen kanssa, kirjoitellen muistiin joitakin tietoja. Suur-Saimaan keskelle ulkoneva Taipalsaari on pinta-alaltaan 340 neliökilometriä, siihen lisäksi pitäjän vesialueet, joita on 150 km2 enemmän kuin maata. Pitäjän poikki suuntautuu vierinkivisorainen Sisempi Salpausselkä ja sen kaakkoon päin juontavat sivuharjut esiintyvät katkelmina lukuisissa niemissä ja saarissa, joista erikoisen korkeamaastoisina mainittiin neljän kilometrin päässä kirkonkylästä olevat Salostensaaret. Savitaipaleen puolelta tullen Salpausselkä kohoaa yhä ja levenee Taipalsaaressa jokseenkin tasalakiseksi, leveäksi kankaaksi. Peltoisten–Pönniälän tienoilta itään päin se sitten alkaa vähitellen kaveta ja päättyy Saimaan aukeaan suurselkään kaksikärkisenä Sarviniemenä. Noin 50 metriä korkean harjanteen pohjoisrinteellä tavataan Muinais-Saimaan rantapenger 7 metrin korkeudessa. Kirkonkylän saaressa, kahden kilometrin päässä kylästä kaakkoon eräs pääselänteen rinnakkaisharju solkevapetäjikköisellä Nikinkankaalla soukkenee kahden lahden väliseksi, erittäin luonnonihanaksi "Pikku Punkaharjuksi". Taipalsaaren väkiluku "lienöön puolkymmentä tuhatta". Asutustilat ovat yleensä pieniä ja maatalous verraten kehittynyttä. Vauraimmat maanviljelyskylät kirkonkylän ohella ovat: Saikkola, Peltoinen ja Liukkola. Sivuelinkeinoina ovat kalastus, rahdinajo, metsätyöt ja ansioiminen Saimaan laivaliikenteen palveluksessa. Muutamissa kylissä rakennetaan lotjia. Jauhialan ja Paarmalan kylissä ovat varsinaiset alustelakat.
Taipalsaari, aikaisemmin Taipale, mainitaan Lappeen kappelikuntana v. 1541, ja se tuli eri pitäjäksi 1571. Siitä on erotettu Savitaipale ja Lemi. Keskiajalta asti oli pitäjässä Taipaleen kuninkaankartano, josta sitten tuli pappila. Vapaussodan aikana Taipalsaari joutui rintama-alueeksi. Punaiset majailivat kirkonkylässä. Heidän esikuntansa oli kappalaisenpappilassa. Valkoiset joukot koettivat kahdesti turhaan vallata kirkonkylää. Vasta Savitaipaleen valtauksen jälkeen punaiset jättivät taistelutta Taipalsaaren. Lähtiessään he sytyttivät kirkon palamaan, mutta palo saatiin sammumaan alkuunsa.
Sadesään jälkeisenä paisteisena päivänä matkailijamme kävivät katsomassa v. 1754 rakennettua erittäin siron näköistä puista kirkkoa ja kirkkotarhassa olevaa, neljäntoista vapaussodassa kaatuneen taipalsaarelaisen sankarin jykevää graniittipatsasta, jossa on säkeet:
Anna Luoja, suo Jumala,
Anna onni ollaksemme,
Hyvin ain eleäksemme,
Suloisessa Suomessamme,
Kaunihissa Karjalassa.Iltapäivällä nähtiin Pikku Punkaharju, jonka mitä kaunisnäköalaisimmalla petäjikkökukkulalla paikkakuntalaiset pitävät kesäisiä juhliansa. Siinäpä sopi istahtaa penkille ja ihanaa järvimaisemaa katsellen syventyä kuuntelemaan metsän tunnelmallista äänettömyyttä ja sydämen levollista sykintää.
– Tästä paikasta en ole ennen tiennyt mitään, virkkoi rouva, vaikka tämä on näin kaunisnäköalainen harju.
– Vain harvat tästä tietävätkään. Kyllä luonto on suonut Suomelle kauneuttansa aivan tuhlaten.
– On, kerrassaan. Sen näkee täällä Taipalsaaressakin. Mutta nyt kai lähdemme takaisin kirkonkylään, ja huomisaamuna Tuulikissa Lappeenrantaan ja sieltä yhä edelleen. On todella vähän ikävä lähteä tältä ihanalta harjulta ja täältä Taipalsaaresta. Mennään suoraan maantielle tästä metsän halki.
– Kuinkas onkaan kirjoittanut nuori runoilija Oiva Paloheimo:
Me kaikki vaellamme halki metsämaan.
Puut avaa meille huminoiden porttejaan.
Vie meitä kaipaus ja usko elämään,
ja jokin odottaa ja jotain etsitään.
Mutt' joka askelella, mikä astutaan,
jo takanamme portti suljetaan.
Ja mitä kauemmaksi metsään ehditään,
vain sitä ikävöimme, joka jätetään.6.
SUUR-SAIMAALLA.
Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu,
Saimaan rannalla ruikuttaa:
ei ole ruuhta rannalla,
joka minun kultani kannattaa...Niin lauletaan. Totta onkin, ettei löydy enää ruuhta Saimaan rannalta. Siellä on vain siro savolaisvene, jonka keula kaartuu kuin lapikkaan kärki. Ei tarvitse jäädä suinkaan rannalle "ruikuttamaan"; kevytsoutuinen savolaismallinen vene kannattaa kyllä painavimmankin "kullan". Sopii soudella katselemassa Saimaan suvista suloa. Saimaan rannoilla on nykyisin kolme-neljäsataakin henkeä kannattavia veneitä. Nimittäin höyryveneitä. Esimerkiksi matkailutarkoituksiin mainiosti soveltuvat Savonlinna ja Imatra II, jotka uhkeina ja jykevinä vuoropäivin välittävät liikennettä Lappeenrannan–Vuoksenniskan– Savonlinnan reitillä, Suur-Saimaan ja koko Itä-Suomen huomattavimmalla laivamatkailulinjalla, jota ulkomaalaisetkin, ja erikoisesti juuri he, paljon käyttävät. Ei kuitenkaan läheskään niin runsaasti kuin olisi toivottavaa ja kuin reitti ansaitsisi kauneutensa vuoksi.
Tämän linjan nähtävyyksiä ja sen laivoja tarkoittavat useimmat ulkomaisissa lehdissä julkaistut perin ylistävät matkakuvaukset. Kotimaisiin julkaisuihin ei ole kirjoitettu montakaan sanaa Saimaasta matkailullisesti esitellen ja arvioiden. Ulkomaalaiset kyllä ovat ihastuneet ikihyviksi matkustellessaan Saimaan pääväylän kaikinpuolin ensiluokkaisissa laivoissa ja nähdessään Saimaan siniset selkävedet, salmet ja saaret kesäisen auringon säteiden kimmeltäessä. Ulkomaisten matkailijain muistelmakirjoituksissa sekä heidän suullisissa ja laivojen vieraskirjoihin piirtämissään lausunnoissa matkariemun ohessa usein ihmetellään, miksi kaunista, suurta Saimaata, ulkomaalaistenkin tunnustuksen mukaan Euroopan ihaninta järveä, ei ole yleisesti huomioitu ansionsa mukaisesti.
Ensimmäisen kerran kirjailija-toimittajakin rouvineen nyt astui Lappeenrannan satamassa Suur-Saimaan pääreitin komeaan Imatra II:een. Oikeinpa huokaisutti helpotuksesta selvittyä kaupungin kuumuudesta ja kävelyistä istumaan laivan varjoisan, vilpoisan yläperäkannen mukaville nojatuoleille. Näissä tällaisissa pitkänmatkan turistilaivoissa sopii kyllä suuriinkin vaatimuksiin tottuneen kulkijan matkustaa mielihyvin, tyytyväisenä. Kaikki on ensiluokkaista, ravintolakin useita kieliä taitavine tarjoilijoineen. Kapteenit puhuvat suomea, englantia, saksaa ja ruotsia. Laivojen henkilökunnat ovat luontevan kohteliaita. Matkustaja tuntee olevansa näissä Saimaan ainoalaatuisissa laivoissa "kuin hyvänä ystävänä ja kauan kaivattuna, mutta lyhytaikaisena vieraana sukulaistalossa". Siitä tulee vakuuttuneeksi jokainen, ken on kesäohjelmaansa ottanut Saimaan laivamatkan. Erikoisen hyvää huolta matkustajistaan pitää Saimaan Höyrylaiva Osakeyhtiö aluksissaan Savonlinnassa ja Imatra II:ssa. Siihen kokemukseen tulivat myöskin toimittaja ja hänen rouvansa Imatra II:ssa. Matkalaukut kannettiin yläkannelle, väljä ensiluokan hytti luovutettiin, valmistettiin nopeasti herkullinen aamiainen ja laivan lähdettyä liikkeelle kapteeni Nikunen liikuskeli sikäli kuin varsinaiselta toimensa hoitamiselta aikaa liikeni, tanakkana ja levollisena yläkannen liki kolmikymmenhenkisessä matkustajajoukossa vastaillen monikielisiin kysymyksiin ja selostellen reitin nähtävyyksiä.
Ensinnä kiintyi huomio Kaukaan suurenmoisiin ulkonäöltään tyylikkäisiin massa- ja rullatehdasrakennuksiin, niiden pitkiin piippuihin ja ihmeellisen näköisiin torneihin. Se oli ensimmäinen Saimaan itärannikon ja Vuoksenlaakson, "Suomen Ruhrin", talouselämässämme perin merkittävä teollisuuslaitos. Ja sitten on samalla rannikolla aina vähän matkan päässä toisistaan muita nähtävyyksiä – tunnettu Lauritsala, Saimaan kanavan suu, Salvesenin sahalaitokset puujätteitä kuljettavine ilmaratoineen, sitten Lamposaaren saha, jonka ohitse mentyä vihdoin väljempää vettä, taivallus unelmoivan kaukosiintoisena ja rauhoittavan levollisena lainehtivan Suur-Saimaan eteläisimmän selän poukaman poikki. Pohjoisessa päin vain vettä, siniauerta ja taivasta, kuin merellä – esituntua Saimaan suuruudesta ja mahtavuudesta.
Tuo näky avarsi ajatukset, kevensi mielen. Muualla niin kovin kiusallisilta tuntuneet huolet ja harmit täällä madaltuivat merkityksettömiksi. Olipa hyvä, että tuli lähdetyksi tälle laivamatkalle. Täällähän ihminen saa levähtää, unohtaa ja uudistua. Muu maailma olkoon omissa oloissaan niin hyvin kuin parhaiten taitaa. Ja onhan tämä toki aivan toista kuin maakulkuneuvojen ahtaudessa, kuumuudessa ja pölyssä.
Laiva mennä kohisutti yhä eteenpäin jykevänä, vakavan määrätietoisena. Aavalta vyöryvät loivat laineet hyrskähtelivät hauskasti vaaleankeltaista vettä viiltävää keulaa vasten, ja leveäksi tasoittuneeseen vanaveteen jäi keinuilemaan lumivalkoista vaahtoa. Vastaantulijoita oli runsaasti – nippulauttoja vetäviä, toimekkaan näköisiä hinaaja-aluksia, hätäilemättömiä tervahöyryjä, ulappaa uhmaavina tupsuttavia moottoriveneitä ja pari pitkäsiimapuuhissansa aaltojen harjalla pelottomana keikkuvaa, hyvin vähäiseltä näyttävää soutuvenettä. Idässä lähellä olevan mantereen rannikon näkymät vilisivät kuin filmikuvina – Pulpin massatehdas, Hackmanin saha, Joutsenon kirkon torni, Tornatorin tehdasyhdyskunnan satama Niskalammessa, jonka rannoilla herättivät huomiota monivärisiksi maalatut tehdastyöväestön kalastusvälineiden kymmenet säilytyskojut, loitolla Tainionkosken tehtaiden savupiiput, tuolla mahtavan Vuoksen suun lotmo, jossa vaahtoisana pauhaava Niskakoski, sitten pysähdys Vuoksenniskan rautatieaseman rannan laiturissa, josta tuli laivaan enimmäkseen ulkomaalaisia, jotka olivat käyneet ihailemassa Imatraa, Euroopan suurinta, komeinta koskea.
Noin kymmenen minuutin kuluttua Vuoksenniskalta lähdettyä saavuttiin mantereen metsäisellä rantaäyräällä sijaitsevan ns. Saimaan hovin, ruhtinas Oholenskijn aikaisemmin omistaman komean suurkartanon kohdalle. Saimaan hovi aiottiin ostaa presidenttimme kesäasunnoksi. Nyt se on aivan vieressä sijaitsevan, kuuluksi tulleen Enso-Gutzeitin Kaukopään sulfaattitehtaan hallinnassa.
Oli kiintoisaa nähdä tuo suurenmoisuuteensa verraten ihmetyttävässä ennätysajassa, kolmessatoista kuukaudessa rakennettu tehdas. Rakentamiskustannukset nousivat noin sataanviiteenkymmeneen miljoonaan markkaan. Tehtaan piippu on pohjoismaiden korkein, 126.35 metriä. Ja valtavina kohoavat alustoiltaan maailman suurimmat, 160 kuutiometrin vetoiset sulfaattikattilat, joita on kaikkiaan 6. Niiden keittokyvyllä on laskettu tehtaan pystyvän tuottamaan aluksi 80.000 tonnia, myöhemmin 120.000 tonnia selluloosaa vuodessa. Kaukopään perustaminen merkitsee uutta vaihetta Saimaan seutujen metsävarojen, mäntypropsien, käytössä. Tornatorin ja Enso-Gutzeitin laajojen mäntymetsien harvennustuotteita, joille tähän saakka on ollut vaikea löytää sopivaa käyttöä, voidaan nyt helposti käyttää Kaukopäässä, jonne tarvitaan vuosittain n. 560.000 m3 mäntypuuta.
Jonkin matkan takana Kaukopäästä, samalla rannalla on myös Immalan saha ja hiekkaharjullansa Ruokolahden v. 1854 rakennettu valkea puukirkko, jonka Edelfelt on ikuistanut kuuluisassa maalauksessaan "Eukkoja Ruokolahden kirkolla". Sievännäköisiä, mäntymetsäisiä ja hyvin runsasharjuisia seutuja pitkän, suurten saarten ja mantereen rannan välisen kapeahkon salmen rannalla. Ruokolahti onkin yleensä hyvin luonnonihanaa. Hyvin "paksusti" eläviä ihmisiä sanottiin olevan paljon Ruokolahdellakin. "Ei se sielläkään tule näläkä niin kauan kun kakku ja leipä piisoo", sutkautti joku savolaisviisas ukkeli laivassa, "ja nyt kun rakensivat tuohon lähelle tuon Kaukopiän, niin siellähän ne ruokolahtelaisettii käyvät kiskomassa petäjäpölökystä rahhoo, joka ei tie kellekkää pahhoo, joskohta joillekkii toisinaan kasvattaa liijan suurta mahhoo". Laivan alakannella istuksikin piippua poltellen oikein hupaisatarinaisia isäntämiehiä. Kapteeni ja toimittaja kävivät heidän kanssaan juttelemassa. Eräskin isäntä sanoi toimittajalle, että "suokoo anteeks – outtakos työ se Puumalan papin sukulainen, joka toissakesänäi käv tiällä päin sukulaisissaan, se maisterj..? Oho, vai ette, no mitenkäs minä tunnustelin, tuommonenhan se olj tanakka mies sekkii, mikä sen nimj olj, en ennee muistakkaa..."
Ruokolahden kirkonseudun salmesta laiva porhalsi väljähkön Haapaveden ylitse erikoisen ihanille, pitkälti jatkuville salmivesille... Kurevirta... Karoniemi... Vuosalmi, ja sitten jälleen Suur-Saimaalle, sen pohjoispäähän. Ja kohta laiva sitten katkaisi saaresta saareen ja niemestä toiseen hypähdellen, Saimaan ylittäneen ja kauas Karjalaan jatkuvan Salpausselän. Kuljettiin näet venäläisten 1700-luvulla kaivaman, v. 1902 nykyiseen kuntoonsa laitetun Kutveleen suluttomasta kanavasta kauas ulapalle pistävän hiekkavyöryrantaisen Kylänniemen poikki. Kanavan seutuvilla ei näkynyt muita ihmisasuntoja kuin jokin huvilarakennus. Jotkut onnelliset saavat siinä viettää rauhalliset kesäiset hetkensä. Täällä on varmasti raikasta tuulta, auringonpaistetta ja – virvoittavaa yksinäisyyttä.
Laiva jätti onnellisen punaisen huvilan taakseen kanavan äyräälle mäntyniemekkeeseen ja painalsi jälleen täysin höyryin rohkeasti aavalle Pienelle-Saimaalle, mantereen rannikkoa läheltä turvallisesti seuraten, ja Parkonpäässä taas soluttautui kapeille vesille, availlen yhä uusia kauniita näkymiä – Luukkolansalmi, Niinivirta, Hakovirta, Hätinvirta... tuossa Saimaan ammattikalastajan harmaja, matala maja pienessä salmekkeen luodossa, täällä talo mantereen rantamalla lehmisavuineen, kyntäjineen ja laiturin vieressä äyrämällä puuhailevine saunaveden kantajineen.
Tyyni, runollisen ihana ilta oli sanomattoman suloinen. Koko luonto näytti olevan herkässä lyyrillisessä vireessä. Matkustajat istuivat laivan kannella tyytyväisen näköisinä, onnellisen tunnelman vallassa. Tämä matka saisi jatkua vielä kauan! Kone jytkytti vaimean tahdikkaasti syvällä aluksen pohjalla, matka kului, kunnes vihdoin Lehmänselältä, jossa Savonlinna-laiva tuli vastaan, kierrettiin Kitulanniemen päitse suurenlaisena, värikkäänä asutuskeskuksena levittäytyvän Puumalan kirkonkylän rantaan.
Toimittaja ja rouva laskeutuivat laiturille väkijoukkoon kuuntelemaan kansanomaista, hauskaa puheluhälinää. "Ihmisten ilmoilla" olo tuntui jälleen mielenkiintoiselta ja vaihtelua antavalta uudella, tuntemattomalla paikkakunnalla.
Mutta matkustajakodin huoneen hiljaisuudessa iltayön tunnelmallisina tunteina unen odottajat olivat kuin jostakin kaukaa kuulevinaan vielä laivan koneen rauhoittavaa, vaisua jyminää ja keulakuohujen kohinaa. Mielessä häivähteli kaiho ja kaipaus takaisin äskeiselle ihanalle laivamatkalle.
7.
PUUMALASSA JA PIRTTIMÄELLÄ.
Aamukävelykseen toimittaja ja hänen rouvansa tihkusateesta välittämättä kiertelivät taaja- ja laaja-asutuksisen Puumalan kirkonkylän teillä ja poluilla.
– Tämähän on kuin pieni kaupunki, ihmetteli rouva.
– Tämä onkin vanha, vauras liikepaikka suurten vesistöjen keskellä, ainoana pääsyväylänä olevan salmen rannalla ja halkimaitse johtavan selkätien varrella. Tässä kylässä sanotaan olevan lähes 400 asukasta. Liki 800 neliökilometriä käsittävässä Puumalan pitäjässä oli pari vuotta takaperin näkemäni tilaston mukaan muistaakseni melkein seitsemäntuhatta vakinaista asukasta. Matkustajakotimme isäntä muuten vilpolassa äsken hänen kanssaan istuessani kertoi, että tämä Puumala on hyvin hajallinen "vesikansan" pitäjä; kylät ja talot varsin hajallaan saarissa ja vesien pirstomassa mantereessa. Savolaismallista mäkiasutusta tässä pitäjässä on vain kirkonkylän pohjoispuolella joissakin seuduissa. Tilat ovat enimmäkseen pienehköjä. Suurenlaisia "hovikartanoita" on kyllä vielä muutamia – Ahoinpelto ja Pirttimäki kuuluvat niistä olevan huomattavimmat, Pirttimäen kartano kunnalliskotina nykyisin. Karunlaisen ja harvan yleisasutuksen vuoksi maatalous on täällä verraten heikkoa. Viime vuosina on ollut kuitenkin huomattavissa melkoista elpymistä. Omenien kasvatushan täällä on tunnetusti erikoisen yleistä. Kuuluja Puumalan omenia muistan myydyn Kuopionkin torilla jo minun pienenä poikasena ollessani. Omeniensa lisäksi puumalalaiset paljon kauppaavat kalojakin, enimmäkseen Lappeenrantaan. Täällä kuuluu olevan ammattikalastajia. Isäntä sanoi heidän saavan lohiakin, tästäkin Puumalansalmesta, lohta miellyttävästä virtaavasta vedestä. Ja nämä Puumalan "vesikansalaisethan", samoin kuin muut Saimaan saaristo- ja rannikkoseutujen asukkaat, harrastavat elämisen keinonaan myös työskentelyä laiva-, lotja- ja tukinuittomiehinä.
– Katsotaanpa tuota kirkkoa ja tapulia vähän lähempää, sanoi rouva, puukirkon seurakunta näkyy olevan tämä Puumala.
– Niin on. Kirkko näyttää olevan hyvässä kunnossa, vaikka on jo alun toista sataa vuotta vanha. Isäntä mainitsi kirkon vihkimisvuosiluvun olevan 1832. Alttaritaulu kuuluu olevan erikoinen – "yhen vuan ihan tavallisen miehen, sahanhoitaja Luukkosen mualooma ulukolaisen puupiirroksen mukkaan". Tekijä oli sen lahjoittanut kirkkoon kuutisenkymmentä vuotta takaperin. Kuva esittää Ristiinnaulitun kuolemaa. Puumala muuten erkani Säämingistä itsenäiseksi seurakunnaksi 1617, ja eräässä vanhassa asiakirjassa mainitaan myöskin Puumalan olleen Säämingin neljänneskuntana ainakin jo vuonna 1541, jolloin Puumalan nykyisellä seurakunta-alueella oli alun toistatuhatta asukasta.
Sankaripatsaassa, uljaassa graniittipaadessa nähtiin 6 kaatuneen nimet ja lauselma: Uhristanne kalliista teit isänmaanne kiittää, siitä kansa vapaan Suomen sadon kauniin niittää.
– Mitähän muinaismuistoja täältä olisi mainittava? Niitähän meidän pitäisi hiukan tiedustella.
– Puumalassa ei ole erikoisen runsaasti muinaismuistoja. Isäntä kuitenkin kertoi, että vuonna 1909 täältä kirkonkylästä löydettiin isonlainen rahakätkö. Hän ei tiennyt siitä sen enempää. "Porrassalmen sodan" aikana, siis 1788-90, tuo Puumalansalmi oli Saimaan tykkivenelaivaston varustettuna asemapaikkana. Pattereita ja muita varustuksia oli myös Vekarsalossa ja Nyrhisaaressa. Niistä on merkinnät vielä nähtävissä Ruotsin amiraliteetin ja yleisesikunnan vanhoissa kartoissa. Korpijärven saaressa on perintätietojen mukaan sen saman sodan aikainen kalmistopaikka. Ja vähäinenkös historiallinen muistopaikka on tuo Puumalansalmi – vuonna 1789 kesäkuun puolivälin tienoissa, siis samoihin aikoihin kuin Porrassalmella taisteltiin, kenraalimajuri Knorring venäläisjoukkoineen lähestyi Puumalaa. Mutta suomalaisten asemat täällä, Puumalansalmen – "Savon Gibraltarin" – tämänpuoleisella rannalla näyttivät niin lujilta, ettei Knorring uskaltanutkaan antaa salmenylimenokäskyä. Vasta kaksi päivää myöhemmin, venäläisten saatua lisäväkeä, kenraalimajuri Schultzin johtama, Puumalan puolustajia kymmenen kertaa suurempi vihollisjoukko pääsi tuon lähes kolmesataa metriä leveän salmen yli. "Täten tuli venäläisille tie avoimeksi Juvan kautta Porrassalmella olevien joukkojen selkään." Niin lausuu eräs ruotsalainen sotahistorioitsija. Ja tässä pitäjässähän on vielä kaksi muuta sen samaisen Kustaa III:n sodan merkkipaikkaa, nimittäin Vuolteensalmi, jossa – kesäkuussa vuonna 1788 – sattui sellainen rajakahakka suomalaisten ja Venäjänpuolelaisten välillä, että se lienee ollut alkusyynä sodan julistamiseen, ja Pirttimäellä, kahdentoista kilometrin päässä täältä pohjoiseen, tapella katistettiin oikein roimasti toukokuun valoisana yönä vuonna 1790. Siellä suomalaiset, kuten muistanet koulussa ollessasi lukeneesi, von Stedingkin johtamina torjuivat venäläisten etenemisyrityksen. Sitä taistelupaikkaa käymme katsomassa. Mutta lähdetäänpä ensin Lammaskalliolle Suojeluskuntatalon tornista katselemaan seutuja ja sitten aamiaiselle Kuittiseen.
Linja-auto kiidätti matkalaisemme yhdeksän kilometrin päässä kirkonkylästä olevaan Pirttimäen tienhaaraan. Tästä oli kolmisen kilometrin pituinen metsätietaival käveltävä Pirttimäen vainioiselle, sadankahdentoista metrin korkeuteen kohoavalle mäenhuipulle, valkeaksi rapatun, erittäin uhkean kunnalliskotirakennuksen pihaan. Siitä katsellessa avautuivat nähtäviin aivan yllättävän avarat ja komeat näköalat, varsinkin itään päin, saarekkaalle Haapaselälle, Puumalan ja Sulkavan väliselle laivareitille. Oli vahinko, että sateen vuoksi ei voitu siitä ottaa valokuvaa.
– Kaunis ja avaranäkymäinen on tämäkin tappelupaikka, totesi toimittaja. Vuonna 1790 toukokuun viidettä päivää vasten yöllä kello kahden aikana venäläiset vähän yllättäen kolmelta taholta yht'aikaa pääsivät hyökkäämään tähän mäelle von Stedingkin etupäässä Savon prikaatin muodostaman väen kimppuun hirvittävään, sitkeään lähitaisteluun. Sen alkaessa Pirttimäen varustusten puolustajina sanotaan olleen puoliväliin kolmattatuhatta miestä, enimmät suomalaisia. Pari tuntia myöhemmin saatiin lisää puolitoistasataa miestä. Niistä toistasataa sotilasta saapui kapteeni Loden johtamina jäitse Torikanjärven ylitse. Kun sitten saatiin vielä porilaisia avuksi, täytyi ryssien, ylimpänä päällikkönä olevan jonkun Anrep-nimisen partajehun raivokkaasta kiroilusta huolimatta, lähteä peräytymään kello kuuden aikana aamulla. Sisukkaat porilaiset ajoivat heitä edellään lähelle Puumalansalmea. Meikäläisiä kaatui tässä taistelussa sataneljäkymmentä. Venäläisten menetyksistä ei ole saatu tietää muuta, kuin että tähän taistelutantereelle jäi heiltä neljäkymmentäkuusi kuollutta – niitä eivät joutaneet enää ottamaan mukaansa, kun tuli niin taakseenkatsomaton lähtö, ja vangeiksi saatiin kahta vaille sata kaalimaan miestä.
Eilen laivassa erään isännän kanssa puhelin juuri Pirttimäen taistelusta. Muistitietojen mukaan hän mainitsi venäläisten ankaralla tykkitulella valmistelleen hyökkäystään Pirttimäelle, josta onkin kynnettäessä löydetty runsaasti tykinluoteja. "Olj se jonniillaista hepakkata se tykkitappelu siellä Pirttimäillä", kuuluu kertoneen Juvan lukkarin renki, sittemmin ammattisoittaja Paavo Paunonen, "muuannii mies siinä ihan minun vieressänj mänj tykinkuulan satuttamana keskeltä poikki ja yläruumis lensj korkeelle ilimaan – mut se olj ihmeellistä, että vaikka mies olj erpoikki, niin kielj vielä liikahtelj".
Sama Paunonen oli vielä kertonut tässä taistelussa nähneensä suomalaisten joukossa hyvin ison, rotevan mustalaisen, joka hyökkääviä ryssiä pistimensä kärjessä olkansa ylitse heitellen huusi: "Nyt liikkukee uperasti, meijän poijat, nyt käyp hyvästi lihan kauppa!" Muitakin mustalaisia oli ollut sotaväessä. Kun Paunoselta kysyttiin sodan loputtua, että "eikö sinulle tuntunna tekevän pahhoo nähhessäsj sillä tavalla immeisiä pajunetin käressä nakeltavan?" niin Paavo vastasi, että "ei tuo erittäin – nehän olj ryssiä... mittees hyö tänne tukkiituuvat, pysysivät omassa muassaan". Lukkari oli palkannut Paavo-renkinsä puolestaan sotaan menemään, kun oli tullut käsky: "Eväskontti selekään, mies talosta tappelemmaan, ryssä täyttää piälle!"
Kunnalliskodin karjakkoneiti tuli ulos matkailijoita tervehtimään ja lähti kohteliaasti opastaen viemään noin parin sadan metrin päässä pihasta heinäpellolla, likellä metsän laitaa olevan puuristin luokse.
– Näin yksinkertainenhan se vain on tämä Pirttimäen taistelun muistomerkki. Se on pystytetty nimineuvos Hämäläisen toimesta, selitti opas, hän puuhaa nyt parempaa muistomerkkiä tähän. Hän on näissä asioissa aivan väsymätön. Tuo ristin seppele laskettiin siihen keväällä Pirttimäen taistelun vuosipäiväjuhlassa. Pastori Saarnivaara puhui siinä niin kauniisti, että aivan tahtoi itkettää. Silloin oli täällä paljon paikkakuntalaisiamme – matkailijat eivät ole vielä löytäneet Pirttimäkeä, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.
Toimittaja katseli kauan äänettömänä hattu kädessä kuivunutta havuseppelettä, vaatimatonta puuristiä ja sen sanoja: Eläköön sankarien muisto, ja kiitollisena ajatteli voitokkaassa taistelussa synnyinmaamme puolustukseksi uhrautuneita, nurmen alla nukkuvia suomalaisia sankareita. Isänmaan multa ei paina heitä. Sankarit eivät ole kuolleet – heidän muistonsa elää.
8.
PUUMALASTA SULKAVALLE.
Linja-auto joudutti Pirttimäellä käyneet vielä samana iltana kello kahdenkymmenen tienoissa Puumalan kirkonkylästä pohjoiseen päin matkaansa jatkavaan Savonlinna-laivaan, kapteeni Kyykosken miellyttävään seuraan.
Puumalansalmesta tultiin ensin Osmonaskelenselälle, joka on saanut nimensä muutamista pienistä saarista ja luodoista, jotka sijaitsevat parhaiksi sellaisten välimatkojen päässä toisistansa, että Osmo-jättiläinen on päässyt kuivin jaloin kävelemään Puumalanniemestä suureen Viljakansaareen. Ja erittäin mukava on nyös nyt niitä samoja Osmonaskelia myöten Imatran suhköjohdinkaapelien tulla selän ylitse isojen rautatelinetornien varassa. Tätä vähän pohjoisempana Oritselällä, aivan väylän vieressä nähtiin Harmaaparta, omituinen kivimuodostuma luodossa; on kuin harmaapartainen, vakaa vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen, istuisi siinä ilokivellä, kantele polvillaan. Sitä ohikulkijat aina ihmettelevät, kertoi kapteeni. Eräällä englantilaisella herralla näytti olevan tietoa Väinämöisestä. Tuo Intian tee-istutuksilta tuleva, Petsamoon jäähdyttelemään ja lohia onkimaan menevä suurliikkeen johtaja, viittaili kapteenin kanssa keskustellessaan Kalevalasta ja Väinämöisestä, järeässä kivihahmossaan jyröttävää Harmaapartaa, kaavaili sormillaan kanteleen soittamista ja hoki: Harmapartta, Vöinömöne, pimpup-pimpup...
Sittenpä halkaistiin Haapaselkä, käytiin Keriniemessä ja nähtiin loitolla lännen mantereessa Pirttimäki sinertämässä. Illan varjot levittäytyivät jo alhaalla, mutta auringon säteet vielä kultasivat kauniisti isänmaansa puolesta taistellessaan kunniakkaasti kaatuneiden suomalaisten sankarien lepotantereita korkean mäen ylhyydessä.
Lavean Haapaselän pohjoispäästä alkoi toista penikulmaa pitkä taivallus kapeaa, molemmin puolin enimmäkseen korkearantaista Varmavirtaa myöten. Laiva lipui kuin suuri, valkea joutsen illan tyvenessä kajastevaloista virtaa pitkin suoraan päivätöntä pohjoista kohti. Aurinko oli jo painunut länsirantaman korkeakallioisen maaston taakse. Muikkuparvet karehtivat tyynessä vedenkalvossa, ja kuikka, korpiseutujen surullisen yksinäinen lintu, uida viiletti jylhän rantavuoren varjossa tummaa vedenpintaa. Parissa paikassa näkyi nuotanvetäjiä ja verkonheittäjiä. Havaittiin myös muutamia syrjäisyytensä onnesta tyytyväisinä nauttivan näköisiä, reheviä maalaistaloja viljelmineen. Paikallismatkustajia ja monenlaista tavaraa jättäen ja toisia ottaen laiva pysähteli väylän puolella ja toisella metsäisen rannan laitureissa, kolmionmuotoisten kivillä täytettyjen hirsikehysteiden vierustoilla. Eräältä laiturilta kuului olevan vain muutaman kilometrin kävelymatka sotamuistoiselle Sairaalanmäelle, ja Huosiorannan pysähdyssillalta olisi päästy katsomaan sen läheisyydessä olevaa Karjulanmäen kummallista, luonnon muodostamaa kivistä "temppeliä". Osoitettiin myös järvessä oleva omituinen rakokivi.
Varmavirran laajettua pienehköksi Enonvedeksi laiva kääntyi jyrkästi itään päin ja väylän jälleen puristauduttua soukaksi korkeiden kalliometsärantojensa väliin, Savonlinna sivuutti tämän reitin huomattavimman matkailunähtävyyden, Kohisevan laituria vastapäätä olevan Saariniemen Linnavuoren tuhat vuotisine muinaismuureineen.
– Tuollainen komea vuori se on, mutta vain harvat matkustajat siitä ja sen arvokkaista muinaisjäännöksistä välittävät tai tietävät, lausui kapteeni.
– Mutta me jäämme Sulkavan kirkolle, sanoi toimittaja, ja katseltuamme kirkonkylän nähtävyydet, historialliset muistot ja muut senkaltaiset "kaiveltuamme", pyydämme sieltä sen tunnetun innokkaan museomiehen ja muinaisesineiden kerääjän, nimineuvos Kaarlo Hämäläisen oppaaksemme tänne Linnavuorelle. Ja samallahan voimme autolla ajaa hurauttaa katsomassa myös sitä ihmeellistä kivitemppeliä Karjulanmäellä. On käytävä myös Sairaalanmäellä. Sulkavalta ei lähdetäkään niinkuin jänis haavalta. Sulkavalla on muinaismuistoja ja muita nähtävyyksiä erikoisen viljalti; entisen hyvän ajan miellyttävä ja kiinnostava sydänmaanpitäjä, josta uusi aika ei ole vielä ennättänyt hävittää aivan kaikkea vanhaa ja arvokasta.
Linnavuoren luota laiva puolessa tunnissa porhalsi iltahämyistä, kapeaa reittiään Kukkapään sahan rantaan ja siitä oli vielä neljännestunnin taival laivan yölevähdyspaikkaan, Sulkavan suuren emäseurakunnan kirkonkylän rantaan, jonka laaja laituri oli täynnä väkeä, vaikka kello oli jo 23.
Kapteeni katseli kansanpaljoutta ja sanoi toimittajalle:
– Eipäs näy nyt nimineuvos Hämäläistä laiturilla – usein hän on täällä laivan tulolla matkailijoita puhuttelemassa, mainostamassa Linnavuorta, kivitemppeliä ja Sairaalanmäen muistopatsasta ja Vilkaharjua, joka on muutaman kilometrin päässä tuossa rannikolla, Kukkapään sahan ja tämän kirkonkylän välillä, useita kilometrejä pitkä, kaunis punkaharjumainen petäjikköselänne. Monet matkailijat ovat jääneet laivasta Kukkapäähän ja sieltä kävelleet Vilkaharjua myöten valoisana kesäyönä tänne kirkonkylän rantaan, takaisin laivaan. Useat ovat myös autolla pyörähtäneet Vilkaharjua vilkaisemassa ja hyvin tyytyväisinä sieltä palanneet, harjun kauneutta kiitellen. Tuokin poliisikonstaapeli se on tuolla vaunullaan Vilkaharjun katsojia kyydinnyt, ja ovatpa jotkut ajaa karauttaneet Sairaalanmäkeäkin katsomassa. Tuolla varastohuoneen seinässä muuten on nimineuvoksen siihen asettama Linnavuoren mainostaulu.
Rouva ja toimittaja kiittivät ja hyvästelivät avuliasta, ystävällistä kapteenia ja lähtivät etsimään yönviettopaikkaa. Ohi kulkiessaan he tutustuivat Linnavuoren mainostustauluun, jonka suojalasin alla Linnavuoren kuvan ja sen nimen ohessa oli neljällä kielellä kirjoitus:
"Monessa paikassa tavataan Suomessa vuorilla ja mäillä jäännöksiä muureista, joilla ennen on täydennetty luonnon rakentamia linnoituksia. Niiden muinoisesta tarkoituksesta ei ole säilynyt juuri muita todistuksia kuin nimi eikä ole varmaa tietoa siitä, mikä kansa ne on rakentanut.
"Löydöistä päättävät muinaistutkijat kuitenkin, että ne ovat suomalaisten pakanallisten esi-isien rakentamia ja arvellaan, että ne samalla kun olivat suojapaikkana vihollista vastaan, myös olivat yhteiskunnallisen järjestyksen keskustana.
"Semmoisia linnoituksia on ennen aikaan ollut Sulkavan Linnavuori, korkea aarnijäätiköiden hioma kallio, jonne takapuolelta on mahdoton nousta. Sinne on vuorenlaen suojaksi rakennettu harmaista kivistä muuri."
9.
SULKAVALLA.
Aamulla matkailijamme etsivät nimineuvos Hämäläistä, mutta eivät löytäneet häntä Sulkavan kirkonkylästä.
– Hän on tietysti taas jossakin matkoilla muinaisesineitä etsimässä – sanottiin –, mutta kyllä hän pian ilmaantuu, jos herrasväellä on aikaa hiukan odottaa; täällä Sulkavalla kyllä riittää muinaismuistoja ja muita nähtävyyksiä tutkittaviksi ja katseltaviksi ainakin parina päivänä.
Lähdettiin katselemaan. Rouva ja toimittaja kävelivät Uitonvirran suussa, ahtaanlaisessa mäkien välisessä solanteessa sijaitsevan taajataloisen kirkonkylän kujilla ja raiteilla. He pysähtyivät hetkiseksi ihastuneina katselemaan tyyntä, hauskasti mutkittelevaa virtaa ja sen vastakkaisella rannalla kohoavaa kirkkoa ja kirkkoherran virkatalon rakennuksia Lokkiniemessä. Siinä he näkivät myös pienen, sievän lahdelman, johon kansantarinan mukaan Sulkavan kirkon kello upotettiin v. 1789 sodan aikana. Tervatulta puusillalta suoraan eteenpäin jatkuu tie Savonlinnaan, ja tältä tieltä oikealle kääntyen 3 kilometrin päässä kirkolta alkavalle kauniille Vilkaharjulle eli Sulkavanharjulle. Sillalta vasempaan erkaneva tie johtaa n. kilometrin päässä olevaan Tiittalan kartanoon, entiselle ratsutilalle, jonka kaksikerroksinen, kuuluisan Engelin laatimien piirustusten mukaan v. 1830 rakennettu päärakennus sijaitsee erittäin kauniilla, hyvin laajanäköalaisella paikalla. Tiittalan suurtilan – 1.100 hehtaaria – omistajina ovat olleet 1700-luvulta alkaen Fabritius, Enwald, von Born, Reiher, Lindfors ja Bagge suvut. Tilan omistajana ollut majuri Carl Johan Reiher oli 1808–09-sodan miehiä. Hän osti Tiittalan v. 1811. Hänen leskensä kuoltua v. 1860 tila siirtyi Reiherin tyttären kanssa naimisissa olleelle piirilääkäri P. Ph. Lindforsille, ja hänen kuoltuaan peri Tiittalan hänen poikansa, tunnettu luonnonystävä, Savonlinnan eläintieteellisen museon kerääjä ja lahjoittaja Carl Philip Lindfors. Tiittalan läheisyydessä Uitonvirta haarautuu ja muodostaa Tiittalankosken, Nälänkosken ja pari muuta koskea.
Matkailijamme menivät katsomaan kirkkoa ja sen ympärillä olevaa vanhaa hautausmaata, kiipesivät maantieltä kiviaidan ympäröimälle, metsäiselle kirkkotarhakummulle. Mustasta rautaportista tultua näkyi leveän hiekkakäytävän päässä ristinmuotoinen, vaaleankellertävä puukirkko ja käytävän vasemmalla puolella suurten, tuuheiden kuusien ympäröimä v. 1753 rakennettu kellotapuli. Kirkko on Engelin piirustusten mukaan rakennettu v. 1822 ja muutettu nykyiseen, bysanttilaista tyyliä jäljittelevään muotoonsa v. 1853. Tuntemattoman taiteilijan maalaama alttaritaulu on erikoislaatuinen. Se on kolmiosainen: Pyhä Ehtoollinen, Jeesus 12-vuotiaana, Kristuksen ruumis otetaan alas ristiltä. Kirkko on seurakunnan kolmas. Tämän edellinen rakennettiin v. 1753, ensimmäinen noin 1630 tienoissa, jolloin Sulkava, eli Idänlahti, niinkuin Sulkavaa niinä aikoina nimitettiin, erotettiin suuresta Säämingistä eri pitäjäksi; Idänlahti mainitaan Säämingin ns. neljänneskuntana jo v. 1541.
Kirkkotarhassa nähtiin Vapaussodassa kaatuneiden neljän suojeluskuntalaisen hautapatsas, luonnollisen kokoinen suojeluskuntasotamies kivääri käsissään, kiveen hakattuna, tunnussanoin: Vapauden, uskon ja isänmaan puolesta.
Kirkkotarhassa näkyi myös vielä muutamia menneiden sukupolvien historiaa ilmentäviä, hyvin vanhoja hautakiviä ja ristejä sekä valkoinen, ikivanhojen kuusten ympäröimä, salaperäiseltä näyttävä kivinen hautakammio, muodoltaan pyöreä, risti katolla. Kirkon sakaristoon juuri silloin poikkeavalle pastori Tikkaselle esittäydyttyään matkailijamme saivat tietää hautakammion lattian alla olevan haudattuina aikoinaan Sulkavan seudun useissa "hovikartanoissa" asuneita aatelisia ja muita "suurellisia" vainajia, Pistolekors, Meinander, Ehrnrooth, Reiher ja von Born sukujen jäseniä. Pastori ei kuitenkaan muistanut tietenkään "ulkoa" kaikkien noiden vainajien ristimänimiä, syntymä- ja kuolinvuosia eikä muita lähempiä tietoja, vaan kehoitti tiedustelemaan näitä seikkoja kirkkoherralta. Pastori näytteli kirkon sisustaa ystävällisenä ja kohteliaana kertoillen vanhan Herranhuoneen historiaa, mainiten muun muassa, että viisi vuotta takaperin kirkon sisusta uusittiin arkkitehti Vaskisen suunnittelujen mukaisesti. Huomio kiintyi erityisesti vanhaan kattokruunuun, joka kuului olevan vuodelta 1662, kolmikymmenvuotisen sodan saalista Preussista. Kirkkoa uusittaessa oli kruunusta poistettu Preussin Valkoinen Kotka. Miksi?
"Lukkarin pöntön" oikealla puolella kuului kirkossa olleen "seistä homottamassa" Sulkavalla sijaitsevan vanhan rälssitilan omistajan, ratsumestari Yrjö Olavinpoika Scottin – v. 1645 aateloituna Pistolekors – rautainen ritaripuku, täyshaarniska-asu. Sitä on käyttänyt myös hänen poikansa, eversti Erik Pistolekors ja tämän veli everstiluutnantti Abraham Pistolekors, joka reduktion jälkeen v. 1682 sitoutui suorittamaan ratsupalvelusta Eerikkälän tilan vuokraksi. Rautapuku vietiin kirkosta Suomen Kansallismuseoon vuoden 1880 tienoissa. "Pappi välitti, Tiittalan kartanon herrat luovuttivat sen."
Pistolekors sukua on viime aikoihin saakka luultu, sen varhaisemman Scott-nimen perusteella, Skotlannista lähteneeksi, mutta uusimmat tutkimukset ovat osoittaneet sen olevan peräisin Säämingin Kallislahdesta. Se on siis eräs varsin harvoja itäsuomalaisista talonpoikaissuvuista alkunsa saaneita aatelissukuja. Toisena esimerkkinä voisi mainita Kerimäen pitäjän Naukkarilan kylän Kettusista polveutuvan Alopaeus suvun, jonka aateloitu haara otti nimekseen Nordensvan.
Matkailijamme pyysivät päästä näkemään myös hautakammion sisustaa, "kun kerran nyt ollaan vähän noin niinkuin tutkimusmatkalla" ja kun monet muutkin matkailijat kuuluvat päässeen sitä katsomaan. Pastori lähti kohteliaasti hakemaan hautakammion avainta, mutta hetken kuluttua hän palasi näköjään vähän pahoillaan, ilman avainta. Kirkkoherra ei ollut antanut avainta. Oli sanonut vain, ettei siellä ole mitään nähtävää, muumiot ovat lattian alla ja sinne johtava käytävä tukittu. Pastori lausui valittelunsa – olisihan siellä ollut sentään jotakin nähtävää, valokuvattavaa ja muistiin merkittävää. "Herrasväki olisi nähnyt siellä ainakin muumioiden kirstujen päistä irtautuneita vaakunoita nimineen ja vuosilukuineen, metallilaattoja, joita otettiin ja asetettiin seinälle muutamia vuosia takaperin permannonalaista vainajien lepokammiota järjesteltäessä nimineuvos Hämäläisen ja Sarvilahden paronin von Bornin toimesta, ja herra toimittaja olisi varmaan mielihyvin valokuvannut kammion yläpermannossa, skotlantilaisessa hietakivipaadessa hakattuna olevan komean Pistolekors-suvun vaakunan. Tämän permantolaatan paksuus on noin 15 senttiä ja laajuus metri ja puolitoista puolin ja toisin. Sen vieressä on toinenkin lattialaatta ja siinä jokin "—-hjelm"-vaakuna. Laatan alla kammiossa kuuluu nukkuvan marmoriarkussaan eräs "—-hjelm"-sukuinen naishenkilö. Kivilaattojen jokaisessa nurkassa on rautarengas. Scott–Pistolekors-suvun edustajista lepää permannon alla ainakin se äsken mainitsemani Yrjö Olavinpoika Scott eli Göran Olofsson Pistolekors, sen kirkostamme Kansallismuseoon viedyn rautapuvun ritari, everstiluutnantti vuodesta 1676. Hänen kerrotaan kuolleen saarnan aikana kirkossa – juuri tässä samassa hautakammiossa, jonka vuodesta 1630 alkaen sanotaan olleen Sulkavan ensimmäisenä kirkkona ja ehkä jo sitä aikaisemmin, Säämingin seurakunnallisessa yhteydessä oltaessa kappelina eli jonkinlaisena alkeellisena "kivisakastina". Kansan suusta kuullaan vielä perintötietona:
Yrjö Scotti sorja mies,
maan mahtava majuri
ampui kerran, ampui kaks,
alkoi muuri liikahella,
linnan tornit torkahella.Tämän "maan mahtavan majurin" poika Abraham, joka syntyi v. 1620 ja oli nuorena Kristiina-kuningattaren paashina, hovipoikana, juhlissa kuningattaren puvun "pitkän hännän" kantajana, on myös tämän "kivisakastin" kellarissa, samoin muut Pistolekorsit – Israel, ja Partalan tilan omistaja vääpeli Göran Gustaf, lienee myös Olavinlinnan komendantti Jacob ja Erik... ja ketähän kaikkia, Reihereitä, Meinandereja, Ehrnrootheja, Borneja – en muista muita.
– Onhan tuota tietoa jo tässäkin, sanoi toimittaja mielissään saaliista, kiitoksia paljon, herra pastori, emme vaivaa enempää.
Kirkkoherralta ei saatu lisätietoja hautakammiosta eikä sen vainajista.
Uudemman hautausmaan portin läheisyydessä Kapakkaharjulla, noin 50 metrin päässä maantieltä matkailijamme näkivät pylvästaulussa kirjoituksen:
4000 VUOTTA VANHA KIVIKAUTINEN ASUINPAIKKA.
Rauhoitettu muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta
ja suojelemisesta huhtikuun 2 p:nä v. 1883 annetun asetuksen
nojalla.Sileä nurmikenttä, jossa muutamia kaivettuja paikkoja, ja noin 50 metrin laajuisen kentän laidassa pylväs, jonka taulussa latinalaiset sanat:
Domicilium Populi Pagani Aevilapidaris.
(Kivikautisen kansan asuinpaikka.)Tästä hiekkaisesta nurmikentästä, noin 20-30 sentin syvyydestä maasta kuuluu löydetyn kuutisenkymmentä kiloa – Kansallismuseossa 50 ja nimineuvos Hämäläisellä 10 kiloa – "egyptiläisestä" koristelutavasta päätellen kivikautisten saviastioiden kappaleita, kivikirveitä ja muita teräaseita, renkaita, sormuksia, mukulakivinen liesilatomus, jotka tiedemiesten tutkimusten mukaan näyttävät olevan ainakin 4.000, ehkä 5.000 vuoden takaiselta ajalta. Näiltä seuduilta Uitonjoen varrelta on löydetty myös muita todisteita muinoisesta asutuksesta, mm. rantalietteeseen hautautuneita vanhanaikaisia kalanpyydyksiä, liistakekatiskoita ja tokeita. Nimineuvos Hämäläisen toimesta on saviruukun kappaleita annettu Kansallismuseoon, Savonlinnan museoon ja muuanne, ja nimineuvoksen aloitteesta muinaistieteellisen toimikunnan välityksellä kiviruukunkappaleiden löytökenttä on julistettu rauhoitetuksi. Nimineuvos Hämäläinen näytti aikaansaaneen paljon Sulkavan, jossa muinaismuistoja on erittäin runsaasti, vanhojen perinteiden vaalimiseksi. Asuinpaikkakentältä palattua keskikylälle matkalaisemme etsivät jälleen tuota merkillistä miestä hänen kortteeristaan Summaselta, mutta tapasivat hänet vasta iltapäivällä laivalaiturilta, Savonlinnasta juuri saapuneesta laivasta laiturille purkautuvasta matkustajajoukosta. Pieni, hintelä, hienopiirteinen herrasmies, rillit kaukana nenävarrella, knalli päässä, shakettipuku auki olevan, taskuihin sullotusta tavaranpaljoudesta laajana pullottavan päällystakin alla. Esittelyt ja pyyntö saada tietoja Sulkavan muinaisuudesta. Kohtelias lupaus, mutta alussa oli kuitenkin huomattavissa pidättyväisyyttä vieraiden Sulkavan-harrastusta koskeviin kysymyksiin. Vähitellen pidättyväisyys kuitenkin keskustelussa lientyi ja katosi kokonaan nimineuvoksen havaitessa vieraiden olevan todella kiinnostuneita niistä samoista seikoista, jotka olivat hänen sydämenasioitaan, melkein kaikki kaikessa hänen yksinäisessä elämässään. Tietoja, selityksiä ja tarinoita alkoi tulla, ensin niukalti, mutta sitten vuolaammin, jo pyytämättä ja kyselemättäkin. Ensin nimineuvos kahvilapöydän ääressä kertoi isänsä olleen kotoisin Sulkavan Hämäläisten Sikolahti-nimisestä vanhasta sukutalosta ja syntyneensä Pietarissa, jossa isä toimi kultaseppänä. Nimineuvos itse oli pitkät ajat palvellut piirtäjänä Venäjän amiraliteetin tykistöosastossa, kohoten komeavirkapukuiseksi, kapteenin arvoiseksi virkamieheksi. Maailmansodan aikana hän toimi kuriirina ja erinäisissä muissa älykkyyttä ja kylmäverisyyttä vaativissa luottamustehtävissä. Tuli palkankorotuksia ja kunniamerkkejä, kunnes vallankumous vei kaikki – viran ja omaisuuden, Suomesta maatilan ostoon säästetyt varatkin, olipa vähällä viedä hengenkin. Mies pelastui kuitenkin Suomeen, Sulkavalle, kuin ihmeen ansiosta monien seikkailujen jälkeen. Tuo monimuistoinen, elämäntäyteinen aika kuvastelee nyt nimineuvoksen mielessä kuin unennäkönä. Siltä ajalta olisi kertomista paljon, hyvin paljon. Nyt nimineuvos on omistautunut muinaistutkimuksiin ja vanhojen esineiden keräämiseen etupäässä hoitamaansa Savonlinnan museoon ja Kansallismuseoon. "Vanha poikamies on vapaa ja ketterä liikkumaan, menemään ja tulemaan tämä Sulkavan kirkonkylä päämajanani." Ja nimineuvos jatkoi jutteluaan vilkaspuheiseksi lämmenneenä.
– Vai jo herrasväki löysi sen Uitonvirran vanhan asuntopaikan, josta löydettiin niitä saviastioiden kappaleita? Onhan minulla niitä täällä päällystakin taskussa muutamia, ja onhan täällä muutakin muinaistavaraa taskut täynnä. Se on kamalan painava tämä palttoo, koettakaapa nostaa, olkaa hyvä, herra toimittaja. Tässä on pari kivikautista saviastiankappaletta. Ne ovat kuin näkkileipää, tuolla tavoin "ruusattujakin" molemmin puolin, siis ns. kampakeramiikkavalmistetta, aivan kuin kammalla olisi paineltu nuo koristeet. On osattu sinäkin aikana, taiteellisuutta on ymmärretty tavoitella silloistenkin ihmisten elämän rikastuttamiseksi. Sehän osoittaa pyrkimystä korkeampaan hengenelämään.
– Katsotaanpas, mitä täältä taskuista vielä löytyy – no tämä, eihän tämä mikään ihmeellinen, onpahan vain Kristiina kuningattaren aikainen kupariraha vuodelta 1648, kuten näkyy, löydetty Säämingin Lehtiniemestä, josta samalla löydettiin kokonainen raha-aarre. Luovutan tämän Kansallismuseoon. Nämä ruukun kappaleet sain viime viikolla Uitonvirran rannalla pelastetuksi pikkupojilta, jotka olivat aikeissa heittää näillä "voileipiä". Kuinka paljon lienevätkään jo aikaisemmin heitelleet virtaan näitä muinaisastioiden kappaleita!
– Ja onhan tässä minulla toinenkin raha. Sain sen eräältä Säämingin mieheltä. Tämä on egyptiläinen tetradrakma, jonka on lyöttänyt kuningas Ptolemaios II. Hän hallitsi, kuten tunnettua, vv. 285-246 e.Kr. Siinä on sen kuninkaan kuvakin. Kuluneen näköinen tuo raha jo onkin. Muinaistieteellisen toimikunnan herrat ovat sen tutkineet. Tällaista rahaa ei rahatieteellisen kirjallisuuden mukaan tiedetä olevan muissa kokoelmissa kuin British Museumissa, ja sielläkin vain yksi ainoa. Säämingin Kallislahden Holoppa-nimisen tilan isäntä Juho Hämäläinen oli löytänyt rahan maasta v. 1931 ja oli aikeissa myydä sen kultasepälle hopearomuna. Raha on arvatenkin turkiskaupassa tai muussa kauppavaihdossa kulkeutunut tänne Pohjolaan. Rahaa ovat kovasti pyytäneet Kansallismuseoon, mutta en ole sitä sinne ainakaan vielä luovuttanut. Olen kuljetellut sitä tuolla takin taskun pohjassa. Vähällä oli mennä tämä raha kultasepälle hopealusikaksi sulatettavaksi. Monta arvokasta rahaa ja muuta muinaisesinettä on joutunut siten hukkaan, korvaamattomaksi vahingoksi muinaistutkimukselle. Pari vuotta sitten myytiin eräälle savonlinnalaiselle kultasepälle nelisenkymmentä hopeista, maasta löydettyä rahaa, ne sulatettiin ja niistä tehtiin lusikoita.
– Ja kas tässä – tämän sadallaneljälläkymmenelläseitsemällä punaisella granaattikivellä koristetun, kiertynyttä käärmettä jäljittelevän Kleopatra-sormuksen pelastin kellosepältä Savonlinnassa. Sormus on löydetty rauniosta Säämingistä ja luultavasti peräisin Välimerenmaista.
Paljon oli nimineuvoksella muutakin näyteltävää ja kerrottavaa. Hän mm. antoi luettavaksi seuraavaa sisältävän lehtileikkeleen:
"TIPPARAHOJA" LÖYTYNYT PUNKAHARJUN VAARANKYLÄSTÄ.
"Parisen vuotta sitten ja myöhemminkin ovat Punkaharjun Vaarankylässä asuvat talolliset veljekset Tynkkynen löytäneet hopea-aarteen eräästä rauniosta, jonka olivat purkaneet pelloltaan. Paikkakunnalla tiedettiin jo aikaisemminkin huhuta, että samalla pellolla oli ollut aarre. Näin on nyt tämä vanha huhu saanut vahvistuksen.
Aarteessa olleet rahat ovat slaavilaisia noin vv. 1530-80 väliseltä ajalta. Niissä on viiden eri ruhtinaan lyöttämiä "sotnjateja", ns. tipparahoja. Kooltaan ne ovat noin 25-pennisen kokoisia, epämääräisen pyöreitä. Slaavilaiset ruhtinaat ovat niitä käyttäneet määritellessään joukkojensa miesvahvuutta. Jokainen raha on vastannut yhtä miestä. Rahoja säilytettiin määrätyissä pusseissa, joita oli useampia, mm. elävien ja kuolleiden pussit. Kun taistelussa kaatui miehiä, siirrettiin kaatuneiden lukua osoittava rahamäärä elävien sotamiesten pusseista kaatuneiden pusseihin. Samalla tavoin tehtiin vastaavanlaiset muutokset muihinkin pusseihin joukkojen siirroista. Se oli sen ajan kirjanpitoa ja luetteloimista, kun nykyaikaisia kirjanpito- ja luetteloimistapoja ei tunnettu. Mainittujen rahojen joukossa oli myöskin 4 kpl. Kaarle II:n aikuisia hopeataalareita.
Kuten sanottu, suurin osa rahoista on löydetty pari vuotta sitten. Kuluneena syksynä on rahoja kuitenkin löytynyt vielä noin 200 kpl. Yhteensä on rahoja löytynyt noin 700 kpl. Rahoja olivat aarteen löytäjät säilyttäneet kotonaan. Noin kuukausi sitten oli aarteen löydöstä saanut tiedon nimineuvos Kalle Hämäläinen, joka oli heti matkustanut paikkakunnalle tutkimaan löytöpaikkaa. Hänen toimestaan on suurin osa aarteen rahoista nyt siirretty Kansallismuseon rahakammioon siellä säilytettävien sanotunlaisten muinaisesineiden joukkoon.
Pienempi osa rahoista on edellä mainitun henkilön toimesta siirretty Savonlinnan museoon.
Punkaharjun Vaarankylästä eräiltä toisilta Tynkkysiltä on nimineuvos saanut sirotekoisen ruutisarven, jossa on vuosiluku 1796, vanhat tulusvehkeet ja omatekoisen tulitikkukotelon. Nämä esineet on jätetty Savonlinnan museoon.
Edelleen on nimineuvos Hämäläinen lähettänyt Sulkavalta löydettyjä vanhoja kampakeramiikkaruukun kappaleita Kansallismuseoon."
Nimineuvos antoi lähempiä tietoja noista tipparahoista – niiden nimi on johtunut siitä, että ne on valmistettu lyömällä leima sulaan hopeatippaan. Hän mainitsi ne löydetyn vuosina 1933 ja 1934. Kansallismuseon viisaat herrat tutkivat niitä ja antoivat niistä lausuntonsa, pitäen löytöjä hyvin arvokkaina. Eräässäkin "tipassa" on Iivana Wasiljevitshin, Moskovan suuriruhtinaan nimi (vv. 1533-47), toisessa vv. 1547-84 tsaarina olleen Iivana IV Wasiljevitshin nimi ja muuan on vielä vanhempi, nimittäin Feodor Ivanovitshin ajalta ja eräs Boris Feodorovitshin aikainen. Kolmea ei ole pystytty selvittämään niiden suuren kuluneisuuden vuoksi.
Vaarankylästä on löydetty myöskin ruotsalaisia rahoja vuosilta 1608-10.
Kivinen kirves on löydetty Sulkavan kirkkoherran virkatalon riihipeltoa kynnettäessä. Kirves on Savonlinnan museossa. Sulkavan kirkonkylästä löydettiin äskettäin myös kaksi valkeasta ukonkivestä tehtyä nuolenkärkeä. Ne näyttävät olevan erittäin taidokasta työtä. Kivitaltta on löydetty Sulkavan Sammalmäeltä, Tervosen suolta.
Sulkavan Keittomäen Rakuunapellosta löysi talollisenpoika Veikko Matikainen v. 1934 läpimitaltaan 3.5 tuumaisen tykinluodin, jalustimen ja savipiipun kopan, jossa koristeaiheena kolme kruunua.
V. 1912 löydettiin Sulkavan Väätälänmäellä Reposten peltoa kynnettäessä
nähtävästi tuohivakassa ollut aarre: 50 kiloa pyöreitä ruotsalaisia 1 ja 2 äyrin rahoja ja 30 kiloa "neliskanttisia daalareita", muutamissa vuosiluku 1723. Sairaalanmäeltä eli Sairalanmäeltä on löydetty Kustaa III:n aikaisia ruotsalaisia hopearahoja.
Säämingin Varparannan Musta- ja Seurajärviä laskettaessa v. 1935 paljastui vesijättömaasta viisi vanhaa, yksipuista "pölkkyruuhta". Ruuhet ovat kivikautista mallia, mutta todennäköisesti kuitenkin myöhemmältä ajalta, sillä samanlaista ruuhimallia on todettu käytetyn mm. Olavinlinnan piirityksessä v. 1477. Nimineuvos ilmoitti ruuhien löydöstä Kansallismuseoon. Siltä taholta on ryhdytty toimenpiteisiin niiden ottamiseksi talteen.
– Herrasväen on käytävä katsomassa Sairalanmäen sotamuistomerkkiä ja Saariniemen Linnavuorta muinaisvarustuksineen. Kun piipahdatte huomenna autolla Sairalanmäellä, niin voinhan minä sitten lähteä oppaaksi Linnavuorelle. Linnavuoren varustusten lisäksi täällä on arvatenkin vuosien 1788-90 sodan ajalta rintavarustusten jätteitä ainakin Pieksujoen sillan lähellä Väätälänmäen ja Heikkurilan kylien välillä ja vanhoja hautausmaita ja kesäkalmistoja on Kirkkosaaressa, Kalmoluodossa Kaartilanmäen kylän alueella ja sitten se Hautakangas siellä Sairalanmäellä. Ja sitten on "jättiläisten tervahautoja" ja raudantekopaikkojen jäännöksiä ja "Iitlahden pikilinna", Sulkavan Iitlahden kartanon läheisyydessä; siinä on keitetty pikeä Saimaan sotalaivastollekin. Se Iitlahden kartano sijaitsee täältä kirkolta puolisenkymmenen kilometrin päässä idässä päin. Niin, Iitlahden kartano on siellä, mutta Tiittalan kartano on tässä aivan lähellä kirkonkylää. herrasväki kai näkikin sen tänään kävellessään seutuun tutustumassa. Tiittalan kartanossa sanotaan tapahtuneen sen, mitä Runeberg kuvaa Vänrikki Stoolin Tarinain Kulnev-runon siinä säkeistössä, joka kuuluu:
– – –
yön sitten armasteltuaan
hän kengän riisui kullaltaan
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan joi.Toimittaja kysyi nimineuvokselta:
– Kummitteleeko näissä tämän puolen vanhoissa kartanoissa? Kerrotaanko täällä sellaista, kuten useissa paikoissa muualla väitetään joissakin vanhoissa herraskartanoissa pöpöjen rikuneeraavan?
– Ei kummittele muualla kuin sen Iitlahden kartanon salissa, josta on yöllä kuultu lapsen itkua, raskasta kävelyä ja kannusten kilinää. Ja Sairalanmäellä myöskin sotaherrat kummittelevat. Kyllä torpan vanha emäntä kertoo siitä, kun huomenna menette sinne. Hän on itse nähnyt sitä meininkiä. Niin hän ainakin väittää.
– Nimineuvos varmaan tietää kertoa joitakin kansantaruja tahi muistitietoja täältä Sulkavalta.
– Kyllähän minä joitakin. Kansa kertoo semmoistakin, että kun täällä Sulkavalla ei vielä ollut pappia eikä lukkaria, pidettiin kokous ja päätettiin eräs Nousiainen, toisen tiedon mukaan Sulappo Väätäinen Väätälänmäeltä lähettää Tukholmaan papin ja lukkarin asettamista anomaan, mutta kun korkeat herrat Ruotsin pääkaupungissa antoivat tähän pyyntöön kieltävän vastauksen, niin lähetti suutahtaneena hyvin päättävästi sanoi, että "no, olokoot sitten lapset kastamata ja kuolleet mualle märätkööt", niin heti annettiin suostumus. Sulkavan pitäjä on muuten saanut nimensä siitä, että papin nuottue tuosta Vilka- eli Sulkavanharjun rannasta kerran oli saanut sulkava-kalan – Ahramis ballerus.
Kirkonpaikasta sulkavalaiset olivat riidelleet kovasti. Saaristossa asuvat "vesikansalaiset" tahtoivat kirkon rakennettavaksi sinne jonnekin omalle puolikunnalleen ja rakensivatkin jo sitä, mutta "maakansalaiset" kävivät aina yöllä purkamassa sen, mitä oli päivällä rakennettu. Mutta kun sitten kirkon rakentajat kerran kuulivat heidän lähettyvillään liitelevän lokin laulavan aivan selvästi, että "kirkko Lokkiniemeen, Lokkiniemeen", niin he taipuivat yksimielisiksi maakansalaisten kanssa ja Sulkavan ensimmäinen kirkko, nykyinen hautakammio, rakennettiin nykyiselle paikalleen, Lokkiniemeen. Sitten kun siinä uudessa kirkossa oli pidetty ensimmäinen jumalanpalvelus, oli Karjulanmäen erään talon isäntä kysynyt kirkosta tulleelta rengiltään, että mitä se pappi sanoi saarnassaan.
– En minä joutunna suarnan alakuun – en tiijä, mitä lie sanonna, vastasi renki.
– Mitäs se sano suarnan keskellä?
– En minä tiijä. Minä nukunj.
– No, entäs lopussa?
– En tiijä sitäkään. Läksin pois kirkosta ennen suarnan loppua.
Eräs Sulkavalla v. 1921 80-vuotiaana kuollut Hämäläis-mummo oli kertonut nimineuvokselle kuulleensa nuorena kerrottavan sellaisesta tapauksesta vv. 1788-90 sodasta, että suomalais-ruotsalaisen sotaväen ollessa Sulkavan kirkonkylässä Korholanmäellä, nykyisen majatalon paikkeilla, ja ryssien ollessa asemissaan virran toisella eli itäpuolella, Kukkovuorella, muinoisella käräjäkalliolla, oli hevosen selässä istuen edestakaisin ratsastellen väelleen karjuva venäläinen sotaherra koettanut pakottaa miehiään hyökkäämään sillan yli meikäläisten kimppuun. Meidän väkeä haittasi ampumatarpeiden puute – kaikki luodit oli jo ammuttu. Erään ruotsalaisen everstin teki mieli kuitenkin ampua tuo ylpeänä ratsasteleva ryssänupseeri. Eversti tempasi messinkinapin sotilastakistansa, työnsi sen luodiksi kiväärin piippuun sanoen, että "etkös sine pirkkele tipaha ratsultas" ja ampui osaten ryssänupseeriin. "Niin huiskahti kettoon satulasta että jymähti", sanoi Hämäläis-mummo. Sulkavallakin siis tapeltiin Kustaa III:n sodassa. "Jo tok tapeltiin hyvinnii, ammuttiin niin, että kun Reittiön Kilipeläisen emäntä nous tuvan katolle kahtomaan taisteluva, niin ryssät ampuvat sen hammeeseen monta reikee, mut emännälle ei tullu tuon kummempoo."
– Sulkavan merkillisyyksistä voidaan vielä mainita savupirtit. Niitä on täällä vielä käytännössä useita, Kyrsyänsalossakin, jossa savutuvassa asuvat palstatilalliset Pekka ja Kalle Summanen, edellinen 73-, jälkimmäinen 81-vuotias, sekä heidän 80-vuotias sisarensa. Veljeksillä ei ole perhettä. He vielä käyttävät puisia poytaastioita, risukarhia ja sorkka-auraa. Kalle on ollut nuorempana kuuluisa tietomies ja paljon käytetty kyky kauppakirjojen ja anomusten teossa ja muissa kirjallisissa töissä. Pekka on erikoistunut luonnontuntijaksi ja lääkitsijäksi.
Mahtimies elää myös Lohikosken Jokilahdella – sen entisen kuuluisan pohjoissavolaisen silmänkääntäjän Kuikka-Koposen poika, pientilallinen. Hänkin osaa tehdä "pikkukonsteja". Niin, ja Väätälänmäellä on ihmeellinen hammaspetäjä, taikapuu, ja Tunnilankylässä sodassa kaatuneiden tahi sotatauteihin kuolleiden porilaisrykmenttiläisten hautauspaikkoja. Ja onhan täällä paljon muutakin. Linnavuorta ja Karjulanmäen "kivikirkkotemppeliä" ainakin on käytävä katsomassa. Mutta mennäänpä nyt vilkaisemaan vähän tässä lähellä olevia merkkipaikkoja: entisaikojen sotilashautoja leirikankaan korkeimmalla kummulla, Dunckerin komppanian harjoituskenttää ja uhrikumpua pappilan mäellä.
– Mennään, myönnytti toimittaja, mutta tulee täältä vielä jokaiselle kolmas kupillinen kahvia, ja sallinette minun lukea ääneen teille tästä lehdestä mielestäni oikein sattuvasisältöisen palan näistä nykyisin suuren huomion ja harrastuksen osakseen saaneista matkailu- ja retkeilyasioista. Tähän on painettu näin:
– "Sanomme tavallisimmin: Suomi on kaunis maa. Minä sanoisin jotenkin tähän suuntaan: Suomi on luontonsa vaihtelevaisuudessa – järkkymättömine kallioineen, voimakkaine ja vapauden rakkautta herättävine lakeuksineen, tavattoman rikkaine ja kauniine vesireitteineen, uinuvine sisämaanlampineen ja syvän rauhan tunnelmineen – aivan ainoalaatuinen palanen maapallollamme. Se on, sanoisinko liian lähellä meitä täysin tajutaksemme kaiken tuon. Mutta jos pistäydyt ulkomailla ja tulet sieltä kaukaiseen kotiisi Suomen kamaralle, silloin putoavat suomukset silmistäsi: Täältä löydät oman itsesi. Tänne tunnet kuuluvasi verisitein. Täällä kotona näet suomalaisen elämän koruttomuudessaan ja syvyydessään lämmittävän ja kummasti värähdyttävän omaa sisintäsi. Se on sinun isänmaasi, joka pakottavana voimana vetää sinut lähellensä. – Sinä voit tutustua tähän maahan ja kansaan lukemalla isänmaata käsittelevää kirjallisuutta. Mutta kun sinä omakohtaisesti liikut kansasi keskuudessa, vasta silloin opit rakastamaan tätä maata ja sen kansaa. Niin, kuta enemmän katselet avoimin silmin maatasi ja kuta herkemmin kuuntelet sen tuhansia ääniä, sitä läheisemmäksi käy isänmaasi ja oma kansasi sinulle. Ja erikoisesti tahtoisin korostaa, että tutustumisen tulee olla sisäistä syventymistä eikä vain ulkokohtaista, tiedoitsevaa näkemistä. Mene esim. jonkin pienen torpan ohi kulkiessasi hetkeksi sisälle ja keskustele köyhän, paljon kärsineen ja vähän ulkonaista iloa saaneen vaimon kanssa, ja monesti olet hänessä tapaava sellaisen sisäisen rikkauden ja luonteen hienouden, että vain ani harvoin havaitset jotakin siihen verrattavaa parempiosaisten joukossa. On äärettömän mieluista huomata, etteivät ne suomalaiset luonteenpiirteet, joista olemme aikaisemmin saaneet ylpeillä, vielä ole hävinneet tyystin nykyisenäkään levottomana aikana. Paljon vakavaa, hiljaista uskoa tapaa vieläkin, ja paljon luonteen vaatimattomuutta ja työn iloa, kun vain etsijä osaa sellaista hakea.
"Retkeily voi, oikein suunniteltuna ja toteutettuna, aivan harvinaisella tavalla lähentää meidät maahamme ja kansaamme. Näkökulmamme laajenee, ja me opimme antamaan oikean arvon sille työlle, joka tähän mennessä on maamme hyväksi tehty. Opimme tuntemaan Suomen maan omaksi maaksemme ja itsemme pieneksi, mutta välttämättömäksi osaksi Suomen kansasta, jonka kohtalo on meidän oma kohtalomme."
– Hyvä, hyvä, oikein! huudahti vilkas herra nimineuvos.
Toimittaja jatkoi lukemistansa:
– Lomansa voi tietysti viettää monella tavalla. Sen kuluttaminen matkustellen ei ole mielestämme kaikkein hyödyttömintä. Sillä matkoilla, liikkuessamme ja oleskellessamme useilla vierailla paikkakunnilla, kaukaisissa kaupungeissa ja kylissä, huomaamme yllätykseksemme, etteivät meillä siellä kotikaupungissa tai kylässä useatkaan asiat ole suinkaan parhaalla mahdollisella kannalla. Ei lähestulkoonkaan. Vaan olemme paljon puuttuvia yhdessä jos toisessakin. Matkoilla oma rakas minäkin kutistuu pieneksi ja vähäiseksi. Maailma ja elämä ikään kuin uudistuvat, suurentuvat ja selkenevät silmissämme ja mielessämme. Käsityksemme monista seikoista paljon muuttuvat. Ilmalinnamme romahtavat alas ylhäisistä korkeuksistaan. Ne, jotka eivät halua tai joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa juuri sanottavasti missään eikä milloinkaan, jäävät jonkinlaisiksi niin sanoaksemme unikeoiksi nykyisessä aina uudistuvassa ja nopeasti eteenpäin rientävässä elämässä ja maailmassa. Ja tässä rajoittuneisuudessaan he, nuo jälkeenjääneet, ajan oloon menettävät aineellisiakin varojaan ja etujaan yhtä paljon ja enemmänkin kuin minkä verran he olisivat köyhdyttäneet itseään ainakin edes joskus käydessään katsomassa ja tutkimassa vieraita seutuja ja ihmisiä, heidän oloansa ja eloansa.
– Onko sitä kirjoitusta vielä pitkälti? kysyi rouva.
– Ei ole pitkälti. Pieni pala enää vain:
"Meillä on matkailun edistämisessä suuri tehtävä, niin suuri, että sen vieminen tyydyttäviin tuloksiin ansaitsee koko kansan kannatuksen ja yhteiset ponnistukset. Jo muutamienkin satojen miljoonien lisäys matkailuoloissa, joka lisäys tavallisen järjen mukaan todellakin on käsien ulottuvilla, tuntuisi kaikissa piireissä ympäri maata. Se lisäisi elintarpeiden menekkiä kotimaassa, se antaisi sivistyneelle kielitaitoiselle nuorisolle ja laajoille muillekin väestönosille uusia tuntuvia ansiomahdollisuuksia ja se toisi sangen pian myöskin valtion kukkaroon takaisin ne varat, joita sen nyt aluksi olisi sijoitettava hotelliolojemme ja sisävesiliikenteemme kohentamiseen."
– Mainio kirjoitus, kerrassaan, sitä kannatetaan, lausui nimineuvos. Jospa lähdemme...
Seuraavana aamuna rouva ja toimittaja matkustivat Savonlinnasta Puumalaan menevässä linja-autossa 17 kilometrin matkan Sulkavan kirkonkylästä Juvan tien risteykseen eli ns. Sairalanmäen tien haaraan ja kävelivät siitä noin kilometrin matkan Juvan maantietä ja poikkesivat tien vieressä olevaan yksinäiseen torppaan. Nuorenpuoleinen isäntä oli saunaa kattamassa ja hänen vaimonsa tuli ystävällisesti vieraita vastaan portille alkaen puhella:
– Herrasväki on lähtennä kahtomaan Sairalanmäin sotilashautuumuata. Kyllä sitä kannattaa kahtookkii. Sinne on tästä vielä tätä tietä myöten puolisen kilometrin matka. Kyllä sen hautapaikan huomoo ihan tien vierestä. Siinä on aita ympärillä ja kivinen muistomerkki keskellä.
Löytyi helposti. Siellä olikin yllättävän komeaa, isänmaallista tunnetta kohottavaa: pientä petäjikköä kasvavalla kangasmaalla iso, noin kuudenkymmenen neliömetrin laajuinen, sinivalkoisiksi maalatuin pylväin juhlistetun riukuaidan rajoittama maa-ala, Savon värisessä musta-keltaisessa säleportissa jousten ja nuolten kuvat ja portin kumpaisellakin puolella pitkät, valkeat lippusalot. Aitauksen keskessä, hiekkakäytävien risteyksessä kivistä muurattu alttarimainen muistomerkki. Siihen upotetussa suuressa kivilaatassa ovat hakattuina sanat:
Pysähdy matkamies ja paljasta pääsi isänmaasi puolesta
kaatuneiden muistolle! 5.VII.–19.VII.1789.Kaatuneita kunnioittavan, liikuttavan, isänmaallisen tunnelman täyteisen, hiljaisen hetken jälkeen luettiin edellisenä päivänä kahvilassa nimineuvoksen muistikirjansa lehteen kirjoittamia tietoja tästä paikasta ja sen muistomerkistä:
Sairalanmäki eli Sairaalanmäki, Matilanmäki, Hautakangas – 19.7.1789 taistelu tässä ja koko tällä Sulkavan pitäjän Kokkolanjoen ja Siikakosken välisellä alueella. Ryssät saivat selkäänsä. Taistelussa kaatui meidän puolelta 302, mm. Porin Rykmentin vänrikki Svinhufvud, tasavaltamme Presidentin esi-isiä, ja kerrotaan myös erään naisen ja lapsen saaneen surmansa. V. 1919 alue virallisesti rauhoitettiin nimineuvos Hämäläisen toimesta, v. 1927 laitettiin paikalle puuristi ja v. 1931 nykyinen muistomerkki. Paikalta on kaivettaessa löydetty runsaasti ihmisten luita, mm. useita pääkalloja, ja sääriluita on vielä nähtävissä pienessä kuopassa likellä muistomerkkiä. Mähösen veljekset pohjasivat muistopatsaan perustan. Gutzeit-yhtiö kustansi muistomerkin ja aidan. Sairalanmäki ja sen torppa ovat saaneet nimensä nykyisen Mähösten mökin paikalla muinoin olleesta sotilassairaalasta. Asuinrakennus poltettu ennen vanhaan sota-aikana. V. 1928 purettiin vanha navetta, joka aikaisemmin oli savutupana; seinässä vuosiluku 1808.
Nykyisessä Sairalanmäen torpassa matkailijamme muistomerkkiä katsomasta palattuaan havaitsivat olevan uuden, tuvan ja toisen huoneen sisältävän asuinrakennuksen. Siinä saavat muistomerkkiä katsomassa käyvät matkailijat yksinkertaista ruokaa, kahvia ja vaatimattoman yösijankin tarvittaessa, sikäli kuin tilaa riittää. Rouva ja toimittaja eivät kiirehtineet Puumalasta Savonlinnaan iltapäivällä palaavaan linjaautoon, vaan tahtoen tarinoittaa torpan väkeä jättäytyivät yöksi Sairalanmäelle. Sopi jäädäkin, sillä tämän entisen torpan, nykyisin itsenäisen pientilan väki, etenkin nuorempi emäntä, osoittautui vieraille hyvin avuliaaksi ja välittömän ystävälliseksi. "Mikäpä teillä on kiire", sanoi hän muutamakseenkin, "outta meillä yön, kun kerran tulitte, tarinoijaan tässä, ja huomena piäsette tiältä uamulla aikaseen linja-autossa tahi iltasella tästä läheltä Myllyniemen laiturilta laivassa Sulukavan kirkolle. Siitä kautta ouvat kulukeneet tullen ja männen ne vähät matkailijat, joilla on ollut tieto tästä Sairalanmäin pahtaasta."
Emäntä kertoi Siikaniemessä vielä elävän 90-vuotiaan Antti Tiaisen, joka nuorena ollessaan oli vuoden 1789 sodan aikana eläneeltä vanhalta mummolta kuullut hänen sota-aikaisista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Niinpä tämän Sairalanmäen tässä paikassa olleen torpan kaunis tytär oli kätkenyt tuvan permannon alle haavoittuneen ruotsalaisen upseerin. Venäläiset tulivat etsimään upseeria, mutta kun eivät löytäneet häntä, kiintyi heidän huomionsa pirtissä puolikymmentä litraa sisältävään viinanassakkaan. Ryssät tietysti pistelivät iloliemen partoihinsa ja pökertyivät raskaaseen uneen. Tyttö ja upseeri käyttivät tätä hyväkseen paeten yhdessä – Ruotsiin, jossa heti menivät keskenään naimisiin. Komeana upseerinrouvana entinen torpantyttö kävi kerran kotiseudullaan.
Sulkavan Siikakosken seuduilla oli ollut niin verinen sotatappelu, että Kalattomanlammen ja Kalattomanvuoren välisellä kannaksella vielä taistelun jälkeisenäkin päivänä kulkijain kenkien päällisetkin tahrautuivat vereen. Siinä taistelussa olivat Sulkavan sissit sekä tukeva, tavattoman voimakas ruotusotilas Hämäläinen ja rehti Torvelainen kunnostautuneet erittäin huomattavasti. Muistoksi siitä nimitetään erästä niillä tienoilla olevaa suota Hämäläisen suoksi. Hämäläinen ja hänen urheat sissinsä piileksivät sen suon laidassa vihollisia odottamassa, ja siinä he antoivat vainolaisille asiaankuuluvan "hivutuksen".
Emäntä kertoi vielä, että Sairalanmäen läheisyydessä, vain kilometrin päässä Sairalanmäeltä, Siikakoskella, Sairalanmäen puoleisella kosken partaalla, on tykkipatterin maavalli vielä selvästi näkyvissä, ja ampumahaudan jätteitä on Siikakosken ja Sairalanmäen tienhaarassa sekä eräällä mäellä, Sairalanmäen muistomerkistä noin puolentoista kilometrin päässä Juvan tietä myöten Ruottilankylään päin mennessä.
"Tämä meijän vanhaemäntä sannoo nuorempana monesti nähneensä niihen tällä kankaalla sovassa kuatuneihen ja tänne hauvatuihen korreepukuisten upsierien iltahämärässä ja kuutamoöinä tästä ohite tietä myöten vaunuissaan aijjoo huristavan. Niistä yhellä on aina korkee töyhtöhattu piässä. Ja sitten aina kun nämä kummitusajajat piäsöövät tämän paikan ohite vähän matkan piähän, niin ne hajjoovat sumuks tuolla tiellä..."
Rouva kertoi aamulla sotamuistojen valvottaneen häntä kauan. Aina hänen ollessaan vaipumassa uneen tuntui kuin näkymätön käsi olisi koskettanut olkaan ja hiljainen ääni kuiskannut:
– Nouse valvomaan, vaeltaja! Näillä muistojen mailla et saa nukkua!
Emäntä lähti saattamaan autoon menijöitä ja näytteli selitellen tienhaaraan mennessä matkan varrella olevia vallien ja juoksuhautojen jätteitä.
10.
TALKOOT LINNAVUORELLA.
Aamun varhainen linja-auto toi toimittajan ja rouvan Sairalanmäeltä takaisin Sulkavan suuren seurakunnan kirkonkylään.
Sää oli yhä sateinen. Linnavuorelle pääsystä ei siis ollut paljon toiveita. Valokuvaus vaati kirkasta, poutaista säätä.
Mutta äläpä huoli! Kellon käydessä kymmentä sää selkenikin paisteiseksi. Nyt ensin kiireisesti Vilkaharjua katsomaan ja sitten laivassa Linnavuoren seutuville. Joutuisasti konstaapeli autoineen tänne majatalon portaiden eteen. Kilahdutettiin puhelinta, – mutta saatiin tietää auton olevankin ajossa ja palaavan vasta ehkä noin kolmen tunnin kuluttua. Soitettiin toisillekin automiehille – kaikki ajossa. Sepäs sattui. Lähdetään edes vähän kävelemään kylälle, jos siellä satuttaisiin tapaamaan vapaa auto. Tottahan niistä jokin kohta kotiutunee.
Tiellä kohdattiin herra nimineuvos. Hän käveli vauhdikkaasti. Siitä päättäen oli nyt jotakin erikoista tekeillä. Avonaisen päällystakin liepeet huilusivat leveällä ja kävelykeppi huiskahteli suuripiirteisesti.
Aina kohtelias ja tahdikas nimineuvos nosti hattuansa jo loitolla:
– Hyvää huomenta! Tulin juuri linjapiilissä Savonlinnasta. Ja olin nyt tulossa majataloon herrasväkeä tapaamaan. Hyvä, että tapasin nyt tässä, oikein hyvä. Ah kuinka se on, olittako Sairalanmäellä? Ahah, vai olitta. Se hyvä, oikein hyvä. Vaikka satoi, yhyh, se hyvä. Kuvan otitta muistomerkistä, hyvä. Nyt siitä tulisi parempi kuva, kun päivä paistaa. Mutta nythän meidän on lähdettävä sinne Linnavuorelle ja Karjulanmäen kivikirkkoa katsomaan. Niin, sitähän minä olin tulossa sanomaan herrasväelle, että minä olen kuuluttanut tientekotalkoot Linnavuorelle täksi illaksi. Ka, tässä on sanomalehti, jossa on reklaami, ilmoitus – ei kun mitä se on – uutinen, niin uutinen tietalkoista Linnavuorella. Sitä vartenhan minä kävin Savonlinnassa, että vein sen uutisen lehteen, pyysin uutisena, ei ilmoituksena, ka mistäpä ilmoitukseen rahat... eivät viitsineet kieltää, hyvä tarkoitus, naulasin täällä pylväisiin ja seiniin plakaatteja jo ennen Savonlinnaan menoani; Enso-Kutsetti-yhtiö lahjoitti vanhan proomun laituriksi Linnavuoren rantaan, kun menin johtajan puheille, helposti lähti lotja, vieläpä hinasivatkin proomun Linnavuoren rantaan; sen ja toistenkin yhtiöiden herrat ovat aina olleet hyvin höyliä miehiä minulle ja näille minun puuhilleni; nyt on saatava miehissä tehdyksi vähän tientapaista proomulaiturilta vuorelle, siitä tulee kaadettavaksi vähän leppiä ja koivunvesoja, ei arvokkaampaa puuta, maanomistajalta sain siihen luvan, siinä proomussa on kajuuttakin, jossa saavat ihmiset pitää sadetta laivaa odottaessaan; huvimatkoja ainakin tehdään laivalla Linnavuorta katsomaan, kun on nyt laituri, ja minä puhuin siitä jo Saimaa-yhtiön johtajalle, kapteeni Huttuselle ja Imatra II:n ja Savonlinnan kapteeneille ja he sanoivat samoin kuin luotsikin, että saapi siihen ajaa ihan huoletta proomun kylkeen, ei siinä ole kiviä, siinä on syvä vesi, siinä Linnavuoren rannassa, siinähän voisivat laivat käydä vaikka joka päivä jo ensi kesästä alkaen ja pysähtyä vaikka pariksikymmeneksi minuutiksi, että ehtii käydä Linnavuoren huipulla, varsinkin kevätkesällä, aina tuonne puolikesään asti, jolloin on vielä valoisaa, kun Imatra ja Savonlinna illalla sivuuttavat Linnavuoren alhaalta päin kulkiessa, ja etelään mennessähän iltapäivällä matkailijoiden sopii mainiosti tutustua Linnavuoreen... nyt passaa herrasväenkin lähteä katsomaan sitä vuorta ja niitä talkoita... minun on nyt mentävä kauppiaiden puheille, kyllä kai he lahjoittavat kahvia, sokeria ja ringuloita talkooväen kestitykseksi... sehän sopii niin, että herrasväki ajaa poliisin autossa Rutkaan, se on siinä Linnavuorta vastapäätä, virran toisella puolella, minulle tuttu talo, hyvin mukavaa väkeä, minä tulen täältä laivassa muutamien muiden talkoisiin lähtijöiden kanssa, siellä Rutkassa sitten tavataan ja ajetaan sillä autolla ensin katsomassa sitä kivikirkkoa siellä Karjulanmäellä, ja valokuvataan se, on se niin kumma nähtävä, ettei sitä herrasväki saa jättää katsomatta, vielä me sieltä hyvin joudutaan taikoihinkin, näkemiin sitten, tehdään niin, tuolla menee tuo kunnankirjuri, minulla on sille vähän asiaa, hei kuule...!
– Jospa me toisetkin noin epäitsekkäästi ja tarmokkaasti toimisimme yhteisten asioiden hyväksi, lausui toimittaja.
Tapahtui sitten niinkuin nimineuvos oli säätänyt ja järjestänyt. Yhdyttiin Rauhaniemenkylän Rutkan talossa, johon nimineuvos ja kätilöneiti tulivat kävellen muutaman kilometrin päässä talosta, Linnavuorta vastapäätä olevalta laiturilta. Pian saapuivat poliisikonstaapelin autossa toisetkin. Sitten tämä viisihenkinen seurue ajoi muutamien kilometrien päässä olevaan Partalansaaren eli Kulkemussaaren Karjulanmäen Suureenkylään, josta noin kilometrin verran kuivaa metsätietä käveltiin polun haarautumaan, johon nimineuvos oli pystyttänyt "viisaritaulun": Kivikirkolle. Tästä noin kolmensadan metrin päässä on "kivikirkkotemppeli", merkillinen kivinen luonnonmuodostuma, tosiaan kuin kirkko, noin 15 metriä korkea, tilavuudeltaan parikymmentä kuutiometriä. "Kirkkoon", kivenonkaloon, mahtuu puoliväliin toistakymmentä henkeä. Siinä kerrotaan muinoin "auringonpalvojien" rituaalejaan suorittaneen ja sota-aikoina pakolaisten asuneen.
– Ei taida olla Huosiorannan laivalaiturille puolta kilometriäkään siitä tienviitalta vain sitä metsätietä eteenpäin, päinvastaiseen suuntaan kuin tänne tulimme, sanoi nimineuvos, siitä sopisi matkailijoiden tulla katsomaan tätä kivikirkkoa; Imatra II ja Savonlinna käyvät siinä laiturissa, Varmavirtaa kulkiessaan. Ja siellä on kummallinen rakokivi järvessä. Kapteenit kyllä näyttävät sen, kun arvaa tiedustaa sitä. Sen rakokiven luona ennen muinoin Karjulanmäen ja koko tämän tienoon ensimmäinen asukas Olli Karju tavoitti hiihtäen takaa-ajamansa suden, joka oli yrittänyt syödä hänen pikkupoikansa Karin, ja Olli lävisti nuolella suden jalan, mutta kolmijalkaisenakin susi konttasi vielä jään yli Sarkaniemen korkeimmalle kalliolle. Siellä Olli taas tavoitti sen, juuri kun susi alkoi laskeutua rinnettä, ja mies lävisti pedon sauvakeihäällään, mutta samassa kuului humahdus ja Olli ja susi putosivat pettävän lumikatteen läpi syvään, jyrkkäseinäiseen kalliokuiluun. Ja siellä on Olli tänäkin päivänä, siellä "Ollin loksossa", mutta poika pelastui suden hampaista jatkamaan Karjujen sukua tässä Karjulanmäenkylässä. Joko lähdetään kävelemään takaisin?
Lähdettiin ja poikettiin sen saman Karjulanmäen Suurenkylän Rantomäen talon pihassa katsomassa suurta, ikivanhaa uhrikoivua. Sen juurella näkyivät olevan ne kaksi 60 ja 70 sentin korkuista, tasaista kiveä, joille vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten, aivan "nyt elossa olevien ihmisten aikana" Mikkelin eli Mikon ja kekrin aattoina kaikista talojen juhlaruoista vietiin osa mikottarien ja kekrittärien syötäväksi.
– Tämä koivu ja nuo kivet olisi virallisesti suojattava arvokkaina muinaismuistoina, sanoi nimineuvos, – uhripuu on olemassa myös Sulkavan Kaartilankoskella, se Käyhkölän kuusi, ja on niitä muutamia muitakin.
Ajettiin Rutkaan. Vähän ennen kuin tultiin pihaan pysähdyttiin hetkiseksi ihailemaan korkealta mäeltä peltoaukeaman päästä avautuvaa komeaa näköalaa – pitkällä, laajalla mäenrinteellä viljelysmaita, taloja ja näkymän perällä tyyni, ilta-auringon säteissä välkkyvä järvi, Enonvesi Linnavuoren virran jatkona.
Rutkan pihasta, sen Ylätuvan, aiottiin lähteä marssimaan rantaan ja veneellä talkoopaikalle, mutta ei niin vain päästykään lähtemään, sillä talon vieraspuolella oli kivikirkolla käynnin aikana pantu pöytä koreaksi. Siinä vieraille kahvia ja vehnäset ja pikkuleivät jos minkälaiset.
– Eikös tämä nyt ole turhaa, epäili matkailijarouva.
– Eikö mitä, sanoi vanhaemäntä, suuri ja lihava, toistasatakiloinen, reipasotteinen ja ronttipuheinen, – ottooten vuan pois kahvia, olokoo hyvät, pittäähän sitä tok sen verran, kun se tuo nimineuvos tässä suementi, että joukossa on pitkämatkasijjai vieraita, niin myö sillaikoo kun kävittä kivkirkolla, paisteltiin vähän nuita kaakkuja ja mitäpähän naperoita, ei täss' ou sen suurempoo vaivoo ollu. Juuvvaav vuan tässä ne talakookahvit jo etukatteen, niin suatupahan lienöövät.
Emäntä Hämäläinen muuten kertoi nyt olevansa leski. Hänellä on ollut neljätoista lasta, joista kymmenen on vielä elossa, neljä poikaa ja kuusi tytärtä. Leskeksi jäädessä oli lapsista vain kaksi aikuista ja nuorin vasta puolitoistavuotias. "Niin että olj niihin kansa mänemistä." Hyvin oli emäntä kuitenkin talonsa, kaksi maatilaa, asunut ja viljellyt ja lapset kasvattanut. Onpa jokainen heistä saanut jotakin käytännöllistä koulutusta. Useimmat lapsista ovat kotona, hyödyttäen kotiaan tiedoillaan ja taidoillaan. "Niinhän minä oon näitä koittanna pittee pitkään koossa kun koppelo pesueesä pieniä piipertäjiä."
Vieraskin huomasi helposti Rutkan yläpihassa mallikelpoisen maalaiskodin. Siistit, valkeat huoneet, kamarit ja sali ja tupa somistettu ja sisustettu kotoisin töin.
– Ja kuulkoopas työ kirjailijaherra, hönkäisi reilu emäntä toista kupillista juotaessa puheenaihetta vaihtaen, työ kun tunnutta tievustelevan kaikkee vanhoo ja erinommaista tiältä Sulukavaltai, niin Viätäälänmäinkylässä, jossa minä oon syntynnä, on vielä olemassa kasvava puu, johon loihtija jätti hammastauvin, niin että sen petäjäntyvveen kaverrettiin kolo ja leppäpuusta otettiin tikku, jolla kaivettiin kippeetä hampaankolloo verreen asti ja sitten se tikku puotettiin siihen kasvavan puun reikään ja puutappi lyötiin lujasti piälle, ja sinne se hammastauti jäi, kun vuan ei kahtonna taakseen puun luota lähettyvvään; monesta paranj, hetsillään herkes kolottamasta, ei oo leikkipuhetta, niin lähti minustai, ja siinä taikapuussa, hammaspetäjässä siellä Viätäälänmäillä Laur Parkkosen talon lähheisyyvvessä on ei vähempee kun satoja niitä tikkuja tappien alla. Sattain vuosiin aikana niitä on siihen karttunna seihtemäntoista tappia. Pitkäinnii matkain takkoo kävivät niitä loihtijalla lyöttämässä...
Olisi siinä tietysti juttuamista vielä riittänyt, mutta lähteä täytyi viimeinkin.
Veneestä nähden Linnavuori on yllättävän uhkea. Se näytti aina vain sitä komeammalta, kuta lähemmäksi soudettiin. Laivareitin paikkeilta katsottuna vuori esittäytyi ehkä eniten edukseen. Vahinko, että niin perin harvoilla matkailun harrastajilla ja luonnonihailijoilla on ollut tietoa tuollaisesta ensiluokkaisesta nähtävyydestä. Puhumattakaan vuoren muinaisjäännöksistä, jotka nähdään vuoren itäisellä, maanpuoleisella rinnelmällä, likellä kallioista, harvapuista huipputasannetta. Aivan vuorijyrkänteen alta venevalkamasta polkua myöten nousija näkee yllättyneenä äkkiä edessään metsässä sammaltuneen, noin metrin tai toista korkean kivimuurin. Muutamassa paikassa virran puolella, lähellä polun kohdalla olevaa porttiaukkoa on muuri liestynyt matalaksi, samoin pohjoispäästään. Sadankahdenkymmenen metrin pituisena tuo paksu muurilatomus, kummastakin päästään kaartuen vuoren huipulle päin, ulottuu koko vuoriniemekkeen tyven poikki, rantajyrkänteestä toiseen. Vuoren huipun puolella, noin metrin päässä muurista on kuusi melkein yhtäpitkien välimatkojen, parinkymmenen metrin päässä toisistaan nyrkinkokoisista ja sitä vähän suuremmista kivistä koottua kasaa, hyvin todennäköisesti heittokiviä, vuorenrinnettä ylös hyökkäävien vihollisten päähän muurin ylitse paiskattavaksi. Kunkin kivikasan vieressä on vielä selvästi näkyvänä pitkällään olevan miehen mittainen suojakuoppa. Taempana on ryhmänä neljä kivikasaa ja yksi erillään. Kivikasat yhtä sammaltuneita kuin muurikin. Sammalpeitteestä ja muista merkeistä päättäen – "kuka heijät tiennöön mistee kaikesta" – professorit ja tohtorimiehet, "sekkii Pälsi, joka tiällä erräänä kesänä käv", ovat arvioineet Linnavuoren muurin rakennetuksi ja heittokivet kootuiksi ei vähempää kuin alun toista tuhatta vuotta takaperin, erään tutkijan arvelun mukaan noin 1.300 vuotta sitten. Linnavuorella, muurista vähän kalliovuoren kärkeen päin, on löydetty muinoisen puulinnan perustus. Lieneekö tämä sen linnantekeleen, jota "rupeaman soutumatkan päähän Laitaatsalmesta", likeltä Savonlinnaa, sääminkiläiset yrittivät rakentaa joitakin aikoja ennen Olavinlinnan perustamista? Sääminkiläisten yritys raukesi, sillä vihtahousu aina yöllä purki sen, minkä sääminkiläiset päivällä saivat rakennetuksi. Vielä nykyvuosinakin "paha mies" toisinaan yöllä Linnavuorella mekastaa ja kaameita huutoja päästelee ja "pientä lasta itkettää". Mutta muinoismuuriin ei enää paholainenkaan uskalla koskea. Vuorellahan on oikein nimismiehen sinne tuoma muinaistieteellisen toimikunnan allekirjoittama ankara kieltotaulu, jossa varoitetaan lain seuraamusten uhalla muuriin ja heittokivikasoihin koskemasta. "Tämä nimineuvos sen rauhotuksea – ja – taulun hommas; käv asiasta Helsingissä suurille herroille puhumassa."
Linnavuoren päällys, joka ristiin mitaten on n. 100 ja 120 metriä, on tohtori Sakari Pälsin toimittaman mittauksen mukaan vähän yli 57 metrin korkeudella vedenpinnasta. Lakitasanteelta on viehättävä näköala Linnavirralle ja varsinkin länteen päin pitkulaiselle Enonvedelle. Vuorella on lähde – vuorilinnan puolustajille ei siis ennen muinoin tullut juomaveden puutetta, vaikka viholliselta ja vuoriseinämien jyrkkyyden vuoksi ei päästykään hakemaan vettä virrasta eikä vuoren luoteispuolella olevasta Linnalahdesta. Tällä Saariniemen Linnavuorella kuuluu keväisin kasvavan runsaasti vuokkoja ja sieltä on löydetty myös harvinaista vuorimunkkia – (Jasione montana). Linnavuoren alla olevaa suurta luolaa on käytetty muinoin asumuksena, piilopaikkana sodan aikana, ja vuorella on vanhaan aikaan pidetty markkinoita. Hämärän muinaisuuden ajoista asti näyttää Linnavuorta käytetyn turvapaikkana vainovuosina ja myöhemmin todennäköisesti on siellä puolustauduttu novgorodilaisia ja rajantakaisia vainokarjalaisia vastaan. Löydöt osoittavat Linnavirran molemmin puolin olleen eri heimojen leiriasutusta. Aseiden kappaleet todistavat heimojen keskenään taistelleen, tietysti kalavesien, metsästysalueiden ja muiden elämisen mahdollisuuksien omistuksesta. On löydetty esim. eri heimoille ominaisia, toisistaan eroavan muotoisia kivinuolia. Linnaniemi ja myös Linna-aho-niminen paikka, josta ei ole tietoa missä se on, mainitaan verokirjassa ainakin jo v. 1561.
Sulkavan Linnavuoren muinaislinnoituksen jäännökset ja Siperiassa sijaitseva Jakutskin niin sanottu kasakkalinna ovat harvoista tunnetuista ylivanhoista linnoista huomattavimmat ja parhaiten säilyneet. Tästä huolimatta Sulkavan Linnavuorta "yleisesti ottaen" ei ole vielä "löydetty", ja ovathan Saimaa ja sen monet muutkin hyvin huomionarvoiset paikat ja seudut yleensä vielä kätkeytyneinä tuntemattomuuden salaperäiseen hämärään.
Linnavuoren ja Sulkavan kirkonkylän väliä kulkiessaan laiva viipyy noin 45 minuuttia; Linnavuoren ja kirkonkylän välinen maamatka suoraan on noin 6 tai 7 kilometriä. Voi päästä myös maanteitse läheiselle lossisalmelle, josta venematka vuoren rantaan on n. puolitoista kilometriä. Savonlinnasta ja Sulkavan kirkonkylästä päin sopii Linnavuorella käynti siten, että jäädään laivasta Linnavuoren laituriin, ja viiden tunnin kuluttua päästään toisessa laivassa takaisin pohjoiseen päin.
Tien raivaustyön päätyttyä iltamyöhällä talkooväki kokoontui Linnavuoren jyrkänteen alle venevalkamaan kahville, jota oli keitetty suuren, talonkorkuisen kivipaaden vieressä nuotiossa. Pitkämatkaiset "kirjailijavieraat" istuivat iloisesti tarinoivan, kokkapuheita laskettelevan talkooväen joukossa suuren roihutulennoksen ääressä kunniavieraina. Heille oltiin hyvin kohteliaita – parhaat istuinkivet luovutettiin, kahvikupit, sokerit, valkaisumaidot ja rinkulat käteen kannettiin.
Kesäyö hämärtyi, jylhä erämaaseutu synkkeni, mutta nuotiotuli loi keltaisenpunervaa hohdettaan talkooväkeen, joka istui kehässä sen ympärillä kuin Linnavuoren peikkoparvi tai kuin muinoisen kivilinnan varusjoukko vartiotulilla neuvoa pitämässä. Puhelun toisinaan hetkiseksi tauotessa kuului vain hiljaista tuulen humahtelua peloittavan synkkänä ja jyrkänkorkeana kohoavan vuoren rinteen puiden latvuksista, toisinaan rantasipi piipitti surusointisesti.
Pitkämatkaiset vieraat ja nimineuvos yöpyivät Rutkassa. Aamulla nukuttiin pitkään kamarien hiljaisessa rauhallisuudessa. Olihan oltu vuorikyöpelien tulilla lähelle puoliyötä ja oltiinhan nyt – Rutkassa, hermoja ja mieltä lepuuttavassa piilopaikassa, metsän peitossa, vaihteeksi ja virkistykseksi.
Aamukahvit juotua käytiin katsomassa siinä aivan lähellä olevaa kuuluisan noidan ja taikaparantajan torppaa. Velho Pekka Korhonen ja vaimonsa Liisa olivat asuneet siinä kolmattakymmentä vuotta. "Toistakymmentä vuotta sitten kuolj Pekka, torppa on nyt kanalana."
Korhosen luona oli käynyt paljon parannettavia ja muita avun ja neuvon pyytäjiä kaukaakin. "Ja usseille apu läks." Siitä olisi kerrottavana paljonkin kummia juttuja, "mutta mikä heitä kaikkia..." Jos kertoisi, "jottai malliks sen kujjeista", sopisi mainita Pekan kerran loihtineen ihan itsensä pirun Hämälänmäen tuvan lattialle. Useat ihmiset sen näkivät ja "voivat totistaa". Ensin oli ilmaantunut keskelle lattiaa pystyssä pyörimään niinkuin korento olisi ollut, ja se vähitellen muovautui ihmisen hahmoiseksi, mutta sillä oli vain yksi silmä, ja se oli otsassa, ja kaviot kuin lehmällä. Ja kummitus keppelehti lattialla vähän kuin tanssiaskelia mallaillen. Näkijät pelästyivät aivan älyttömiksi, jähmettyen paikoilleen, muut paitsi eräs tyttönen, joka kauhusta parkuen hyppäsi peräpenkiltä pöydän yli ja puhaltautui pirun ohi ulos ja juoksi navetan taakse. Sieltä kun vähän ajan kuluttua erään vaimon kanssa uskaltautui katsomaan tuvan ikkunasta sisään, niin näki vihtahousun yhä pyörähtelemässä lattialla. Muuten oli tupa tyhjentynyt, niin ettei siellä ollut muita kuin Velho-Pekka itse, rauhallisena kyynärnojosillaan penkillä istumassa. Kohta kummitus kuitenkin oli äkkiä hävinnyt siinä paikassa, niinkuin maahan lyyhistyen. "Se loihteminen tais olla jonniillainen muistutus sen talon asukkaille siitä, että joku niistä olj muka ampunna katteuvvesta nuapurjtalon lehmän metässä. Niin arveltiin. Pitkään ehtimisen jäläkeel lehmä Pekan avulla löyvvettiin kuoliaaks ammuttuna. Vaikka eihän siitä täyttä selevyyttä suatu, kuka sen ampu."
"Sivutöinään" Pekka Korhonen nikarteli puuastioita, seuloja ja puohtimia sekä poltti tervaa. Toinen tietäjä oli Tunnilassa aikoinaan asunut Samuli Korhonen.
Rutkan reilu vanhaemäntä ja tytär laittoivat vieraille vankan aamiaisen, siinä oli suolalihapaistia, muikkuja ja nuoria perunoita muun ohessa. Ja kun aterialta noustiin ja vieraat alkoivat puhua lähdöstään, niin heidät vietiin tupaan, jonka pitkä pöytä oli suurella valkealla liinalla verhottu lähtökahvipöydäksi. Koko talon väki tuli työvainiolta kesken rupeaman vieraiden lähtiäisiä juomaan ja vielä hetkiseksi tarinoimaan.
– Kyllä tämä nyt on vähän liikaa – meistä näin paljon hankaluutta talonväelle, pahoitteli toimittaja.
– Ka ei haittaa mitään, ei mitään, ehätti lohduttamaan nopsapuheinen nimineuvos, monesti ovat minuakin matkoillani tässä talossa syöttäneet ja juottaneet, hyvä talo, ylen hyvä.
– Tämä Kalle on kyllä tok muistanna meillä käyvvä lystiä puhheita pitämässä, myönnytti vanhaemäntä, vuan ettähän työ, hyvä herrasväk, oo ollunna tätä ennen meijän vastuksina, ettäkä taija olla ihan pijan tämän jäläkeenkään, otetaanpas vuan pois kahvia; ei meiltä oo ennenkää vieraita laitettu taipaleelle lähtökahvita... no, annappa Kalle olla rauhassa sen vieressäs istuvan neit-immeisen, sinnuun poikamieheen ei oo oikeen luottamista... käykee tok herrasväk vastai Linnavuorta kahtomassa – sitten kun siellä pietään ne juhlat, joihin resitenttii on luvanna tulla; tämä nimineuvos kun käv Ukko-Pekan puhheilla kuhtumassa, niin resitentti olj sanonna, että pitäspä käyvvä kesällä kahtomassa sitä teijän Linnavuorta; jos tulloo, niin minä annan Ukko-Pekalle lähtiissä kotjmatkaevvääks suuren kalakukon kainaloon, jo tok, siihen kukkoon kun lyöp oikeen rutkasti, kun kerran asutaan Rutkassa, niät muikkuja tai muuta kalloo ja sijanlihhoo sekasin, niin passoopa sitä syyvvä vaikka resitentin...
Puolenpäivän aikana päästiin lähtemään. Saatiin talon vene lainaksi ja soudettiin ensin valokuvaamaan Linnavuori ja muinaislinnoituksen muuri nyt kun oli parempi valaistus kuin edellisenä iltana. Ja sitten soudettiin Linnavuoresta länteen päin kilometrin, puolentoista päässä sijaitsevan Linnaniemen pienen uudistalon rantaan ja noustiin pihaan.
Isäntä, nuorenpuoleinen mies, tuli saunanrakennukselta vieraita tervehtimään. Ja heti mentiin katsomaan sitä, jota varten oli sinne tultu – parinkymmenen metrin päässä asuinrakennuksesta sijaitsevaa suurehkoa kuoppaa, muinaisaikaista tervahaudan pohjaa.
– Tässä se oli, sanoi nimineuvos. Toissa kesänä (vuonna 1933), tervahautalaitteet lastattiin tervahöyryn kannelle ja vietiin Helsinkiin Seurasaareen; viisituhatta markkaa se puuha tuli maksamaan. Tämä isäntä Partanen oli siellä sen laittamassa kuntoon, pienimpiäkin yksityiskohtia myöten samanlaiseksi kuin se oli tässä.
– Joo, minähän siellä olin. Seihtemän vuorokautta siinä mänj. Pit laittoo enimmäkseen yöllä – päivällä ei oikeen tahtonna tulla tolokkua tekemisestä, kun käv alituiseen rohvessyöriä, tohtoria, maisteria ja yloppilaita niitä hautalaitteita ja sitä laittamista tutkimassa ja kahtomassa ja kyselemässä... lähtäänpäs pirttiin, ryypätään kahvit ja siellä on minulla pien painettu vihkonen, jonka tohtor Itkonen, joka käv tätä tervahautoo tutkimassa, minulle lähetti; siinä vihkossa tehhään tarkasti selekoo tästä muan ja taivaan ikkuisesta tervahauvasta, joka pitäis mukamas olla erikoisemp kum muut vanhat tervahytit.
Tuvassa saatiin nähtäväksi tuo tervahautavihko, eripainossivuja erään tieteellisen aikakauslehden kirjoituksesta. Siitä kävi selville muun muassa se, että asutustilallinen Pekka Partanen löysi heinäkuussa v. 1931 maaltaan Sulkavan Linnaniemestä muinoisen tervahaudan. Peltoa raivatessaan hän oli siitä paikasta kaatanut muutamia suuria puita. Niiden juuria irroittaessa rautakanki "sutkahtikin" onttoon ohuehkon multakerroksen lävitse, ja maa kumisi ontolta kangella koputettaessa. Tongittaessa havaittiin maa hyvin piensekaiseksi ja löydettiin pikisen mullan kovina säilyttämiä tervahaudan puuosia. Nimineuvos Hämäläisen välityksellä asiasta ilmoitettiin Helsinkiin muinaistieteelliselle toimikunnalle. Elokuussa v. 1932 paikalla suoritettiin kaivaus tohtori T.I. Itkosen sitä valvoessa ja löydettiin muinoinen, satoja vuosia vanha tervahauta, pohjaltaan 3.50 x 3.75 metrin laajuinen.
Tämä hauta eroaa myöhempinä aikoina käytetyistä tervahautamuodoista siten, että poltettaessa terva ei valunut hormin kautta kuopan ulkosivulle, vaan suoraan alas kuopan pohjalle. Kolttalappalaiset käyttävät vielä nykyisin tämäntapaista menetelmää tervaa polttaessansa. Tämmöisiä hautoja on löydetty myös Liperistä, Rääkkylästä, Kiihtelysvaaralta, Kiteeltä ja Savonrannasta. Tämä sulkavalainen hauta eroaa kuitenkin kaikista edellämainituista paikoista löydetyistä haudoista siinä suhteessa, että sen tervasäiliö on laaja, lautasmainen, koko haudanpohjan käsittävä, eikä erikoisesti tehty. Luultavasti on Linnaniemessä harjoitettu tervan suurpolttoa myyntiä varten. Tohtori Itkosen arvelun mukaan tämä tervahauta on toistatuhannen vuoden takaiselta ajalta. Samanlaisia muinoisia tervahautoja on nimineuvos K. Hämäläisen ilmoituksen mukaan Sulkavalla kaksi muutakin, nimittäin Väätälänmäen Kankkusen maalla, Honkasillan kankaalla ja Karjulanmäenkylässä, Tonnaan tilalla. Näillä Sulkavan tienoilla näyttää ennen vanhaan siis paljon harrastetun tervanpolttoa. Vanhoissa asiakirjoissa onkin runsaasti tietoja siitä, että Savonlinnasta päin kuljetettiin menneinä vuosisatoina veneillä suuria tervamääriä Lappeenrantaan ja sieltä Viipurin kautta ulkomaille, etenkin v. 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen.
– Joo, sanoi isäntä Partanen kahvitarjousten ääressä istuttaessa, näyttäähän se tässäi niemessä jonniillainen vanhanaijan tervatehas olleen, kukaties kuinka suur ja luaja vapriikki, lie vaikka toinen samallainen tervahauta siinä vieressä, koskapa kangilla kun jyskyttää muata siitä ihan vierestä järven puolelta, niin humajaa kun ois ontto; huomasin sen vasta tutkijain lähettyvä. Ei oo tullu minunkaa ruvetuks tonkimaan sitä paikkoo.
Pois lähtiessä mentiin vielä "sitä paikkoo" takomaan suurella puukurikalla. Niin kumahteli tosiaan kuin olisi ollut "tyhjee alla".
– Ontto mikä ontto, totesi nimineuvos, mene ja tiedä, mitä sieltä vielä löytyisi jos kaivaisi. Mutta mikäs tämä tämmöinen pikinen kurikka on? Mitä tällä on taottu, kun noin on sämppäytynyt?
– Minä löysin sen parj kuukautta sitten peltoo perkatessa tuosta, tuota kivvee vasten nojaltaan, nuin ehkä viijenkymmenen sentin syvvyyvvestä muan sisästä, selitti isäntä Partanen "viattomasti", aivan kuin jotakin hyvin tavallista, jokapäiväistä seikkaa, – se on kait niihen muinosten tervamiesten kurikka; sitä on tietysti tarvittu kurikoijessa tämän tervahauvan niin sanottuja pistopuita pystyyn, ja niinhän tästä näkkyy, että onhan tällä moksittu kalikan nennään; tämä on tervasessa muassa säilynnä näin hyvin, satoja vuosia varmaan, lie tuhattii.
Nimineuvos ilostui kovasti. Arvokas, harvinainen museoesine! Voi, mikä onnenpotku! Kiitoksia, hyvä isäntä. Vien tämän Savonlinnaan, museokokoelmiini. Tämmöistä ei taida olla Kansallismuseossakaan.
Tuo muinaishistoriallinen puunuija oli noin puolentoista metrin pituinen, vielä hyvin kovapuista, nähtävästi koivua. Se olallaan herra nimineuvos lähti onnellisena marssimaan venerantaan, mutta isäntä kutsui vieraansa katsomaan vielä erästä muinaisnähtävyyttä, noin 35 metrin päässä tervahaudan paikasta lähellä rantaa uudispellolla olevaa uuninsijaa. Siitä oli peltoa peratessa löytynyt maan sisästä kiviuunilatomus, ketouuni kekäleineen, arvattavasti samanlainen, joita Lapissa käytetään vieläkin taivasalla. "Kyllä se niitä olj, kun ei siinä ollu talon nurkkakiviä eikä muitakaan rakennusriitinkijä; siitä piättäin lie lappalainen uunin tehny siihen aikaan, kun niitä vielä viähkyröi tiälläi näin etelässä."
– No, minne se uuninlatomus tästä joutui, kysyi nimineuvos paheksuvasti.
– Minä hajotin sen.
– Miksi?!
– Pelekäsin muinaistoimikunnan rauhottavan uunin ja sen ympäryksen, tuovan tähän samanlaisen kieltotaulun, kun on Linnavuorellai, ja siinä ois männy minulta tästä hukkaan hyvvee pellonmuata, ja tiällä ois ruvenna käymään paljo matkailijoita ja tietemiehiä kahtomassa sitä muinaisuunia ja talloomassa näitä viljelyksiä. Uunin kivet käytin minkäpä mihinnii tarpeisiin ja tuolla niistä viimesiä on assuinrakennuksen alla. Siitä uunista lähtii aikalailla hyviä kiviä. Uuni olj pohjaltaan kolomisen metriä kanttiisa, niin kun tässä näkkyy tämä perusriitinki.
Muinaisuuni purettu! Nimineuvos oli kauhuissaan. Eikä suinkaan syyttä. Vielä laivassakin, jossa nimineuvoksen tervahauta-muinaispuunuija herätti ansaittua huomiota, tämä innokas museomies pahoitteli vanhan uunin purkamista. Herra nimineuvos jatkoi jo seuraavana aamuna rakkaine kurikkoineen matkaansa laivassa Savonlinnaan. Toimittaja ja rouva jäivät Sulkavalle ja kävivät katsomassa muutamien kilometrien päässä Sulkavan kirkonkylästä olevaa, monen kilometrin pituista punkaharjumaista, hyvin ihanaa Vilkaharjua, joka täydellä syyllä ansaitsisi matkailijoiden huomion. Lappeenrannan–Savonlinnan reitin matkustajalaivojen yöpyessä Sulkavan kirkonkylän rannassa matkailijat voisivat autoilla piipahtaa ihailemassa todella erittäin viehättävää Vilkaharjua, sen solkevia petäjikköjä ja harjutien kumpaisellakin puolella välkkyviä vesiä.
Seuraavana aamuna aikaisin, jo "puolenyön puhteella" Imatra II lähti viemään "kirjaherraa ja kuvarouvaa" – paikkakuntalaisten käyttämät nimitykset – Savonlinnaa kohti Vekaransalmen, tuon muinoisen Suomen ja Venäjän rajasalmen, Tuohiveden ja Pihlajaveden kautta Savonlinnan satamaan.
11.
SAVONLINNAN POLIISIPUTKASSA JA VANHASSA SÄÄMINGISSÄ.
Savonlinnan kivilaiturilla oli matkustajia vastassa tuttu mies, herra nimineuvos.
– Nyt vien teidät poliisiputkaan, huudahti hän tervetulotoivotuksensa jälkeen – herra toimittaja ja rouva, esivallan nimessä: seuratkaa minua!
– Miksi? Mitä pahaa olemme tehneet? toimittaja oli hämmästyvinään.
– Ette mitään pahaa, – nimineuvos hymyili, – mutta siksi, että keräämäni ja hoitamani museotavarat sijaitsevat Savonlinnan kaupungin poliisiputkassa, entisessä naisten poliisivankilassa, kun täällä ei ole, omituista kyllä, järjestetty parempaa kotia museolle. On kyllä touhuttu museon sijoittamista Olavinlinnaan ja varoja eduskunnalta tähän tarkoitukseen, mutta asiasta ei ole ainakaan vielä tullut totta. Milloin tulleekaan. On paljon sellaisia sivistyneitäkin ihmisiä, jotka eivät näytä pitävän tärkeänäkään koko museopuuhaa. Minullekin vain vitsailevat ja hymyilevät puhuessani museohankkeen puolesta ja omin vähin varoineni matkustellessani etsimässä museoesineitä.
Taivallettiin kotvan matkaa aamuhiljaisia katuja Olavinlinnaan päin ja poikettiin viimein yksinäiseen, hyvin vaatimattoman näköiseen puutaloon.
– Ka, tässä museo – poliisiputka, esitteli nimineuvos.
Siinä oli tosiaan museo. Neljässä pienessä, matalassa huoneessa kavetta kaikenlaista suloisessa sekamelskassa pöydillä, lattioilla ja "ritseillä", joissa hennomman sukupuolen enemmän tahi vähemmän rikollisiin edesottamuksiin taipuvat edustajat olivat loikoneet tutkintoa ja tuomiota odotellessaan.
Nimineuvos esitteli aarteistoaan. Hän näytti ja tuntui olevan nyt oikeassa ympäristössään, siinä elementissä, jota hänen henkensä ja sydämensä halasi kuin peura lähteen virvoittavaa vettä. Kaikesta havaitsi hänen olevan perin mielissään huomatessaan ainakin pari ihmistä, jotka kiinnostuneina katselivat hänen rakkaita romujansa ja kuuntelivat selityksiä niistä:
– Jahah, juu – tässä on Döbelnin piippu... tässä Runebergin veitsi... tuossa kivikauden esineitä, työkaluja monenlaisia, saviruukku muutaman tuhannen vuoden takaa, ja tuollaiset tavattoman leveät luhtasukset, joita ei ole Kansallismuseossakaan, ne kannattivat hyvin vesiperäisen suoluhdan niittäjän... tuo on nuuska- vai lieneekö ruutisarvi vuodelta 1717... ja nuotan koho eli laudus vuodelta 1702... entäs täällä karhukeihäitä... niillä sitä vain oli uskallettava karhua tuohustaa ennen aikaan... se ei ollutkaan leikkipeliä... monesti siinä hommassa kävi huonosti miehellekin... ka, sitten tässä pahantekijöiden jalka- ja kaularautoja... on niissä painoa, koettakaapa... kivinen kauppapunnus, rautarenkainen, sekin harvinainen, hyvin harvinainen kapine... ah, ja sitten tässä kolmekymmenvuotisen sodan hakkapeliittain satuloita ja kannuksia, löysin vielä niitäkin tuolta salojen periltä, savutupien ullakoilta, kun siellä kolusin tässä äskeisinä kesinä kulkiessani ja lurjustellessani... tämä on Suvorovin toppatuoli, ja sapeleita ja yksipuinen muinaisruuhi Säämingistä ja tuluksia, tuleniskuvehkeitä... ja sitten rupesi tässä olemaan vanhoja kirjoja, vanhin 1400-luvulta, ja siinähän on sitten vasta tukeva juurikaspöytä, paljon on ikää silläkin... siihen aikaan näkyy olleen suuria puita... sotasankari Otto von Fieandtin arkku, sain sen Sulkavalta ja Sprengtportenin pyssynputkisorvi... katsokaas kun siinä on kivinen vauhtipyörä... tässä vanha, harvinainen Suomen kartta... vanhoja kuvia paljon, monenlaisia... ja tuolla toisessa huoneessa minulla on vanhoja, tunnettujen ja kuuluisien herrojen omakätisiä kirjeitä ja asiapapereita... käydäänpä tänne niin näytän... ruotsinkielisiä tietysti kaikki, ja tässä laatikossa pumpulien sisässä säilytän kivikauden aikaista verkonkivestä... sitä minä en ole näyttänyt kaikille kävijöille, mutta teille näytän... kas tässä... ei kosketa siihen, tuo tuohipäällys on hyvin herkkä murenemaan... tiedemiehet Helsingissä tutkivat sen ja määräsivät sen samoin kuin useiden muidenkin täällä olevien tavaroiden iän... ja tässä kivikautinen nuolenkärki...
Esittely kesti lähes kaksi tuntia.
– Montako esinettä täällä on? kysyi toimittaja.
– Jos otetaan lukuun "tavallisten romujen" lisäksi erikseen jokainen vanha raha ja jokainen vanha kirje ja asiapaperi ja kuva, niin ainakin puoleentoista tuhanteen menee.
Ovea lukitessaan nimineuvos sanoi:
– Täällä minä olen päiviäni viettänyt, näiden tavaroiden parissa, täällä usein yönikin nukkunut, sanomalehtikäärö pään alla ja päällystakki peitteenä.
– Oli oikein mieltäkiinnittävä museo, tunnusti toimittaja, kiitoksia vain sen esittelemisestä, kyllä sen aikaansaannissa herra nimineuvoksella on ollut paljon huolta ja vaivaa, ja on pitänyt olla paljon harrastusta, aikaa ja rahaa. Saamme kai muuten herra nimineuvoksen pyytää kanssamme aamiaiselle? Minnehän meidän olisi paras mennä? Seurahuoneelle ehkä. Nimineuvos tietenkin tuntee täkäläiset paikat.
– Kiitoksia... ka, tunnen, tunnen... Seurahuoneelle voisimme kyllä mennä, mutta mieluummin sittenkin ehkä Rantapaviljonkiin... se on hyvä paikka, hieno paikka, siellä on aikamoinen kuhina aamusta iltaan parhaina matkailuaikoina, paljon ulkomaalaisia, enimmäkseen ulkomaalaisia... se on aivan lähellä laivarantaa... minä neuvon, kävelläänpä sinne.
Sinne käveltiin. Rantapaviljonki näkyi todella olevan hyvä paikka, hieno paikka, ihana vilpola ihan rantaäyräällä, lasiseinä, viihtyisä näköala satamaselälle ja myös muita hienoja huoneita, uhkeat kalustot ja melkein täydet paikat, englantilaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, hollantilaisia ja muita sekä suomalaisiakin matkailijoita. Aamiainen hyvä. Nimineuvos loistavalla "tuulella", vaikka ei nautittu talouskaljaa väkevämpää. Nimineuvos kertoi muun muassa kerran Pietarissa suuressa, hienossa Europa-Hotellissa syöneensä englantilaisen Vickers-toiminimen edustajan tarjoaman päivällisen, jonka hinta Suomen rahaksi laskettuna oli useita tuhansia markkoja, useita kerrassaan, vaikka ei meitä ollut enempää kuin kolme miestä; meitä oli kaksi miestä Venäjän meriministeriön tykistöosastolta, siinä oli hanhipaistia, sampea Siperiasta, kaviaaria, ostereita, samppanjaa ja vaikka mitä... ah, kyllä me silloin, ja monesti muulloinkin hyvää syötiin Pietarissa, vielä maailmansodan aikanakin, upseeriklubissakin, siellä menivät yöt aamuun neljään ja viiteen saakka ja monesti pitempäänkin, piti olla maassa maan tavalla, kyllä oli minullakin komea virkapuku, mutta sitten kun sodassa hävittiin, meni kaikki hulinaksi, ja kun omat sotamiehet rupesivat upseereitaan tappamaan, tulin Suomeen nykyiselle asuinseudulleni Sulkavalle, ja täällä sitä nyt olla reuhotetaan... saisikos olla rouvalle kurkkuja ja kirjailijalle kinkkua... olkaa hyvät... minä tässä tohuan, enkä huomaa tarjota... pardon, merci, anteeksi. Kyllä kai herra kirjailija ja toimittaja kirjoittaa runojakin, vaiko suorasanaista vain?
– Ei tämä meidän mies osaa runoilla, ehätti sanomaan rouva, ei ole tainnut yrittääkään sen jälkeen kun minkä lienee nuorena minulle kirjoittaa tuhrinut rakkausrunoja, ja nekin olivat usein niin vätyksiä, että oikein harmitti niitä lukiessa.
– Osaisin minä kirjoittaa parempiakin runoja, mutta en viitsi, puolustautui toimittaja mietteliäänä naputellen pöytäveitsen kärjellä lautasensa pohjaan.
– Vielä mitä, en usko.
– Sepä nähdään.
Toimittaja otti muistilehtiönsä ja kirjoitti siihen ja luki ääneen:
Oi kuinka kaunis on tuo linnunrata!
Sä armas anna mulle suudelmata sata.
Ojennappa samalla myös sitä jakkarata,
että ois jotakin johon panna tämä pata.
Ja söisin minä vielä vähän sitä makkarata.
Vähennäppä sinäkin vadistasi tuota kukkurata.
Herra nimineuvos, otetaanpa vielä tätä kakkarata.Sille hymyilivät muutamat lähipöytien ääressä istuvat ulkomaalaisetkin, vaikka eivät tietenkään ymmärtäneet runosta muuta kuin loppusointujen huvittavuuden.
– Kyllä olet makkara ja kakkara koko mies, kivahti rouva.
– Ka, hyvä runo, ylen hyvä, myönsi nimineuvos kohteliaasti, leikki sijansa saakoon, sanoi savolaisakka, kun sika nenän haukkasi.
Siihen tapaan hupaisesti seurustellen kului siinä aika nopeasti. Syöneinä oli hyvä mennä Nälkälinnaan, jonka tornista katsellen avautui viehättävä näköala vesille ja maille. Sitten oli riennettävä satamaan saattamaan nimineuvos laivaan, jolla hän aikoi matkustaa takaisin kotipaikkakunnalleen "suloisehen Sulkavahan".
Laivarannassa nimineuvos sanoen "odottakaas vähän", hyökkäsi juoksujalkaa erään loitolta väkijoukosta äkkäämänsä tanakan, lyhyehkön herrasmiehen puheille. Hetkisen keskusteltuaan herrat tulivat matkailijatoimittajan ja rouvan luokse. Nimineuvos toimi esittelijänä. Hänen seurassaan oleva herra oli Saimaan Höyrylaiva Osakeyhtiön toimitusjohtaja, merikapteeni Otto Huttunen. Hän sanoi:
– Kyllä kai herrasväellä on aikaa lähteä kahville laivayhtiömme konttoriin, tuohon aivan lähelle, olkaa hyvät.
Nimineuvos oli nähtävästi "suomentanut", millä matkoilla "herrasväki" liikuskeli.
Kapteeni ryösti kantaakseen matkalaukun toimittajan kädestä, ja sitten lähdettiin. Mutta ystävämme nimineuvoksen oli kiirehdittävä jo köysiään irroittelevaan, mustaa savua piipustaan tupruttavaan laivaan.
Kapteeni Huttunen kutsui puhelimitse kahvipöydän ääreen myöskin toisen suuren savonlinnalaisen laivayhtiön, vanhan ja vakavan Kertun, nuoren ja vilkkaan toimitusjohtajan Yrjö Saukkosen juttelemaan laivoista ja matkailusta. "Jotka härjillä kyntävät, ne härjistä puhuvat." Juttu juoksi jouheasti ja seurustelu sujui välittömästi. Oltiinhan Savossa. Se ilmeni myös siten, että vieraiden noustua lähtemään johtaja Huttunen ilmoitti laivayhtiön varaavan herrasväelle vapaan täysihoidon hotellissa sinä aikana, jonka herrasväki viipyy Savonlinnaan ja sen lähiseutuun tutustumassa.
"Ja yhtiöittemme laivat ovat käytettävissä. Vai kuinka, Saukkos-poika?"
– Aivan niin, tietysti, myönnytti lupsakkaluonteinen pitkä johtaja, voimmehan huomisaamuna ottaa "Mikkelin" ja tehdä ylimääräisen matkan katselemaan maisemia Kesamonsaaren näkötornista, jota herra kirjailija äsken mainitsi, – sinnehän on vain kymmenen kilometrin matka yhtäännepäin. Ja ylihuomiseksi ehdotan laivamatkaa Punkaharjulle.
– Ja tänään, jatkoi kapteeni Huttunen, nyt kun on tyyni ja kaunis sää, voisimme minun moottoriveneelläni käydä tässä lähellä, täältä kolmen kilometrin päässä, Säämingin vanhan kirkon paikalla, jos vieraat haluavat. Siellä muuten vain hyvin harvat matkailijat tietävät käydä. Ja pitäisihän teidän nähdä entiset sotataistelupaikat Laitaatsillan salmi ja Parkuinmäki patsaineen. Onhan täällä päin nähtävää, vaikka useimmat matkailijat luulevat, että Savonlinnan seutuvilla ei ole muuta huomionarvoista kuin Olavinlinna.
Vieraiden sijoituttua asumaan NNKY:n hyvin siistiin hotelliin lähdettiin moottorivenematkalle. Veneeseen mahtuivat hyvin kaikki neljä: rouva, toimittaja ja laivayhtiöiden johtajat. Ajettiin Pihlajavedellä länteen päin Heikinpohjanniemen, muinoisen kuninkaankartanon paikan ohitse Poukkusalmen rannalla sijaitsevan Kirkkoniemen kansakoulun rantaan, jota kuuluttiin nimitettävän Piirakkakallioksi – siinä ennen vanhaan pitkän kirkkoonsoudun jälkeen Säämingin saaristolaiset ja muut Sanaa kuulemaan tulleet vesikansalaiset nauttivat makeat eväspiirakkansa, suussa sulavat kalakukkonsa, kokkelipiimänsä ja muut sunnuntaiherkkunsa jumalanpalveluksen alkamista odotellessansa.
Piirakkakalliolta Säämingin seurakunnan vanhan kirkon paikalle käveltiin. Siihen on vain parin, kolmen sadan metrin matka. Säämingin viimeisestä, vuonna 1785 rakennetusta ja viitisenkymmentä vuotta takaperin, 1880-luvulla puretusta, Savonlinnan kaupunkiin Säämingin kunnantaloksi siirretystä kirkosta näkyi olevan jäljellä vain vuonna 1779 rakennettu kellotapuli viljelyaukeiden ympäröimällä metsäisellä kummulla. Sääminkiläisillä ja savonlinnalaisilla on nyt yhteinen kirkko kaupungissa. Säämingin kirkon tapuli säilytetään muinaismuistona. Vuonna 1923 se maalattiin ja uudelleen päreillä katettiin. Lähellä tapulia on kaksi hautakammiota. "Niitä Pistolekorseja ja muita muumioita siellä on lattian alle haudattuina", sanottiin. Takkilevyssä kirjoitus: Luutnantti B.A. Pistolekors 1785-1857. Tapulin ja hautakammioiden luona hautamerkeissä on useiden "tunnettujen suurellisten edesmenneiden nimiä", muiden muassa maaherratar A.B. Arppe 6.3.1787-3.7.1873; Lassi Raninen ja vaimonsa Fredrika 12.9.1783-3.5.1841; Betty Ingman 1830-1867 ja "tuossa näkkyy makkoovan piispa Gummeruksen isän isä". Eräästä hautataulusta saadaan lukea: Kunniaporvari Adolph Andreae 1804-1870. Ruokki nälkäiset.
Paljon on nähtävästi hyvin vanhoja hautoja. Eräällekin hautakummulle on kasvanut kaksi hyvin pitkää ja tavattoman paksua kuusta.
Hautamerkkien kirjoituksia katsellessa toimittaja kertoi jostakin lukeneensa Säämingin olleen seurakunnallisen elämän alkuaikoina, vuoden 1450:n tienoilta lähtien vuoteen 1478:aan Juvan kappelikuntana. Hyvin vaatimattoman näköinen, pieni kappelintapainen rakennus sijaitsi tästä vanhasta kirkonpaikasta noin kilometrin päässä jylhässä aarniokuusikossa Laitaatsalmen rannalla. Juvan kirkkoherra kävi vain neljästi vuodessa Säämingin kappelissa pitämässä pari päivää kestävän jumalanpalveluksen ja pyhän messun sekä siunaamassa kuolleet hautoihinsa, vihkimässä avioparit ja kastamassa lapset. Talvella vuonna 1471, neljä vuotta ennen Olavinlinnan perustamista, rajantakaiset Lehessalosta, nykyiseltä Punkaharjulta tulleet vainolaiset jakauduttuaan hyökkäsivät Vääräsäärelle – nykyisen Savonlinnan kaupungin paikalle – ja Sääminkiin, sytyttivät tuleen Laitaatsalmen puukappelin juuri kun Juvan kirkkoherra Martti-isä toimitti messuansa. Mutta apu tuli viime hetkessä. Viipurista lähetetty ritari Maunu Frillen johtama puolilipullinen ratsujoukko poisti telkeet kappelin ovelta, päästäen jo pahoin kärventyneen kirkkoväen ulos ja tuhosi polttoyrityksen tehneen vihollisjoukon melkein viimeiseen mieheen Kyrönniemessä.
Sääminki – Seminge, Samusala, Sääminginsalo – mainitaan muuten Pähkinäsaaren rauhankirjassa jo vuonna 1323 rajapaikkana. 1600-luvun kartoissa on Sääminginsalon nimellä merkittynä nykyisen Kerimäen seutu. Kerimäki, samoin kuin Sulkava, Puumala ja Rantasalmi, on erotettu Säämingin pitäjästä. Hallintoalueena Sääminkiä muinoin nimitettiin myös Liisteensaareksi sen nimisen kuninkaankartanon mukaan; se kartano sijaitsi nykyisessä Liistonsaaressa.
– Kirjailijavainaja Joel Lehtonen oli Säämingistä kotoisin, mainitsi rouva käveltäessä takaisin Piirakkakalliolle päin.
Kirkkoniemen kansakoulun opettaja Tiilikainen, pitkänsotjakka ja punakkakasvoinen, nuorehko mies, sattui tulemaan tiellä seuruetta vastaan. Hän ja laivayhtiöiden johtajat olivat tuttavat keskenään. Pysähdyttiin tarinoimaan. Opettajalta saatiin pyydettyä selostusta paikoista:
– Seisomme juuri tässä muinoisella niin sanotun koulutien pohjalla, koulujoen partaalla; kansakoululasten tästä kulkemisen vuoksi tätä tietä ei ole nimitetty koulutieksi, vaan sen takia tätä koulutieksi muinoin sanottiin, että tätä myöten pappi ja lukkari tähän koulupurolle saakka tulivat vastaan Piirakkakallion venevalkamasta hautausmaata kohden kannettavia, "oikein koulun kanssa" haudattavia, juhlallisemmin ja täydellisin toimituksin maahanmullattavia ruumiita vastaan. Tämä puro on nyt noin kuivunut, mutta ennen vanhaan siinä on nähtävästi ollut runsaasti vettä, sillä tien kohdalla on tarvittu silta – tätä tietä tehdessä muutamia vuosia takaperin tien alle peittyi vielä kovanlaisia muinoisia siltapuita. Ja kun kävelemme tuonne koulun pihaan, sille historialliselle Piirakkakalliolle, niin sieltä soveltuu näkymään Kuusalmi ja sen Kellokivi, joka on sen vuoksi merkittävä, että kun ennen vanhaan kuollutta kirkolle haudattavaksi tuova vene sunnuntaiaamuna sen kiven kohdalla "teki trukomin", pysähtyi ja käännähti hetkiseksi "poikkiteloin", niin silloin tuolta kellotapulin luukusta katsova kellonsoittaja alkoi soittaa ruumiin tulokelloja, ja silloin tässä Piirakkakalliolla aterioiva kirkkoväki tiesi, että "jottai ruumista sieltä tuas tänne tuuvvaan". Kirkkolahtea, tätä nykyisin Koululahdeksi nimitettyä, kuulutaan vanhana aikana sanotun Poukkulahdeksi, kuulemma sen vuoksi, kun akat täällä rannoilla olivat pesuvaatteita kartulla takoa poukuttaneet, ja saarta nimitettiin Poukkusaareksi. Siinä saaressa pappilan mamseleilla oli ollut huvilansa. Pappila on tuolla vastaisella rannalla. Tässä Kirkkoniemessä näyttää olleen muinoin paljon asutusta. Näitä koulun peltoja raivatessa on löydetty yksitoista tulisijanpohjaa. Tässä aivan lähellä kartanoa on Kustaa III:n sodan, arvattavasti Laitaatsalmen taistelun aikainen tykkipatterin paikka. Kolmetoista vuotta takaperin tässä puutarhamaatamme muokattaessa löytyi mullan peitosta tykinpiipun kappale ja tykinluoteja. Vanha, neljän metrin pituinen hiilihauta myös löydettiin.
Siirryttyä hetkiseksi opettajan kotiin juttelemaan nuoriherra maisteri Tiilikainen Säämingin historiasta sitä erikoisesti tutkineena vielä muun muassa kertoi koulukauden Säämingissä voitavan katsoa alkaneen vuonna 1729, jolloin lukkarinkoulu aloitti vaikutuksensa, joskaan sen tehoa ei voida arvioida kovin korkeaksi, sillä pian huomattiin, että tämä pitäjäntuvassa asuva lukkari ei osannut paljonkaan lukea, ei kirjoittaa eikä edes laulaa. Sellaiselle lukkarille annettiin "aika hatka" ja valittiin uusi taitavampi mies lukkari-opettajaksi. Rovasti Gummerus perusti Sääminkiin ensimmäisen kirjaston – "siitähän ei ole kovin isoja aikoja". Kirjastonhoitajana toimi pappilan mamselli 12 markan vuosipalkasta.
Rovasti Gummeruksen lisäksi Säämingin seurakunnan papeista ansaitsee erikoista mainintaa ja huomiota "Savon ja Karjalan profeetaksi" sanottu vv. 1879-1895 Säämingin–Savonlinnan seurakunnassa vaikuttanut Juho Jalkanen – kuusi vuotta sijaiskirkkoherrana ja sitten kappalaisena; kuoli Kerimäen kirkkoherrana vuonna 1921, oli syntynyt Pieksämäellä vuonna 1849. Säämingin kirkkokansa vielä muistelee häntä kunnioittavalla rakkaudella. Pappistehtävien ohessa hän oli mukana paljon seutukuntalaisten yhteisissä harrastuksissa. Näin hän pääsi lähelle kansaa ja voitti sen kiintymyksen ja luottamuksen kaikissa asioissa. Jalkanen oli kookas, vankka mies ja hänen äänensä kajahteli voimakkaana ja vaikuttavana. Kun hän kerran astui Savonlinnan laivarannan kahvilaan, jossa soitettiin vetoperiä ja tanssia retkuteltiin, ja sanoi, että "mitä täällä nyt...", niin ilonpito "loppui kuin naulankantaan". Kirkkoherra Jalkasen laulunääni oli maanmainittavan komea. "Kansa itki kirkossa Jalakasen laulaissa, messutessa ja suarnatessa." Saarnat olivat erikoislaatuisia esitystavaltaan ja vaikuttavia sisällöltään. "Vappaasti se vuan usseimmiten puhuva paukuttel, ei ollu kirjutettuna paperille mittää." Kuulijat tempautuivat pakostakin mukaan seuraamaan pyhän sanan selitystä. Saarnojen sanat olivat toisinaan hyvin ankaria, toisinaan taas hellän hyväileviä. "Ja siilo varsinnii akat itkivät." Saarnojen sisällön sydämellinen sävy ilmaisi puhujan olevan heränneen kansan isällinen ystävä. Tuomio ja armo olivat tavallisimmin saarnojen hallitsevimpina johtoaiheina. Saarnan tuomiopuoli usein ahdisti ankarasti kuulijoita. Ääni kiihtyi, nyrkkiin puristettu käsi takoi saarnatuolin reunaa ja saarnaaja huusi: "Kumma tulee, kumma tulee, sillä tämä minun seurakuntani on niin vaipunut synnin orjuuteen ja Perkeleen pauloihin sortunut, ettei se heräjä pahuuden unestaan ennen kuin helevetissä ja silloin se on liian myöhäistä!"
Ihmiset kirkossa tämmöisen ryöpyn saatuaan aivan jähmettyivät kauhusta. Kaikki tunsivat nyt syntitaakkojensa painon sanomattoman raskaana ja lamauttavana. Monet miehetkin vuodattivat kyyneliä. Mutta saarnan armopuoli kirvoitti kauhun alta. Saarnaajan ääni vaimeni leppeäksi. Se julisti armoa, laupeutta ja rauhaa. Ja saarna päättyi hyvän toivon sanomaan ja lunastuslupaukseen kuulijain mielen suureksi helpotukseksi ja iloksi.
Säämingin ja Savonlinnan kansa oli niin kiintynyt kirkkoherra Jalkaseen, että häntä pyydettiin kolmesti Säämingin kappalaisenviran neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Suorastaan käsillä kannettuna hän muutti pois Säämingistä Ruskealaan.
Usein hän sitten oli ikävöiden huokaillut:
– Ruumis on Ruskealassa, mutta sielu Säämingissä.
12.
KÄYNTI OLAVINLINNASSA.
– Kyllä on kaunis ja uhkea tuo Olavinlinna, sanoi toimittaja matkatoverilleen heidän istuessaan Tallisaaren ihanan puiston penkillä Kyrönsalmen partaalla, jonka vesi suurin häränsilmin meuruten ja välkkyen virtasi niin voimakkaasti, että matkailijoita linnaan vievä valkea vene kantautui pitkälti poikittain vuolteessa, vaikka vankka ammattisoutaja näytti vetelevän airoilla niin lujasti kuin jaksoi, – mitenkäs Hirviseppä sanookaan Olavinlinna-runossaan:
Oot ollut Savon lukko, tukipylväs,
kun riehui taiston tyrske ankarin.
Kun oli hätä, puute, vaara suuri,
sä olit Suomen vankka suojamuuri.
Sen kertoa nyt voisi meille varmaan
nuo jylhät tornit kivilinnan harmaan.– Kuinkas kauan onkaan kulunut tuon linnan perustamisesta?
– Laskepas – perustamisvuodeksi mainitaan vuosi 1475, vaikka varsinaisiin rakentamistöihin, kivimuuraukseen tiedetään päästyn käsiksi vasta pari vuotta sitä myöhemmin. Tässä Tallisaaressa oli siihen aikaan jyleä kuusikko, jossa linnanrakentajien suojahuovien ratsuhevoset olivat aluksi pitkät ajat havukatoksissa, myöhemmin hirsisissä tallihökkeleissä – siitä saaren nimi. Vähän ennen tämän linnan perustamista Moskovan suuriruhtinas oli yhdistänyt Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alaisiksi, jopa mahtavan Novgorodinkin, joten koko laaja Venäjän valtakunta ulottui yhtenäisenä Ruotsin valta-alueen rajoille saakka. Idän jättiläinen oli herännyt ja vapautunut vuosisatoja kestäneestä mongolien valtaherruudesta. Silloin Savon itäisiä rajaseutujakin uhkasi entistä suurempi vaara. Tämän tajuten ja savolaisten pyynnöstä Viipurin linnan herra ja samalla koko Itä-Suomen valtias, mahtava tanskalaissyntyinen ritari Erik Akselinpoika Tott, jota lupsakat savolaiset tuttavallisesti nimittivät Sota-Erkiksi, päätti rakennuttaa rajalinnan, kuten tiedät. Paras paikka oli tuossa Kyrönsalmen kalliosaaressa, jota virtahaarat vallien vesihautojen tavoin ympäröivät. Tässä oli vesien valtaväylä, vainolaisen suuri sotatie johdattamassa pohjoisemmille vesille ja maille. Se oli saatava tukituksi. Aluksi rakennettiin vaatimaton, nelikulmainen hirsivarustus, jonka jokaisessa kulmassa oli torni ja jonka kivinen ympärysmuuri oli vain vähän miehen mittaa korkeampi. Muurarit hankittiin ulkomailta ja muuta työväkeä aina Orimattilaa myöten. Viholliskalpain kalskeessa ja nuolisateessa muurit vähitellen kohosivat valmiiksi. Norjan pyhä Olavi-kuningas – Erik Akselinpojan suojeluspyhä – nimitettiin linnan suojeluspyhimykseksi. Ja sittenhän linnalla, kuten Suvisesta Savostakin olet lukenut, vuosisatojen aikana oli monet merkilliset vaiheet ja muotomuutteet. Siitä Hirviseppä sattuvasti runoilee:
Sä saanut kokea oot kovat ajat
sä, kilpi uskon etuvartion.
Jos kaatui, sortui, vaihtui puolustajat,
sun seisoi muuris jäykkä, pelvoton.
Kun välkkyi miekka, paukkui, notkui jousi,
sun tornis ylväät kaiken yllä nousi.Noina muinoisina aikoina kuutamoöinä kuultiin usein Vellamon soittoa linnan salmesta, ja tuo vieno kanteleen sävelten helinä Kyrönsalmessa oli aina varmana enteenä Savon heimoa ja koko Suomea uhkaavan vainolaisen pian tapahtuvasta ilmautumisesta Olavinlinnan vaiheille. Vellamon soitto kuultiin viimeksi muutamina öinä Vapaussotamme edellisenä syksynä. Niin kerrotaan. Milloinhan jälleen kuulemme tuon soiton?
Matkalaiset astuivat linnaan vievään veneeseen. Käydäänhän katsomassa linnaa vielä, kun kerran seudulle satuimme, vaikka vastahan kaksi vuotta takaperin täällä viimeksi kävimme.
Synkkä varjoinen porttiholvi jo antoi tulijoille oman erikoisen, vuosisatojen takaisen jylhän, karun tunnelmansa. Yllättävän korkeat kiviseinät ympäröivät järkähtämättöminä linnanpihaa ja sen kauniita kuusia.
Muinoiseen kuntoonsa ikkunalasimaalauksin ja muutenkin sisustetusta, kanslia- ja ravintolahuoneena käytettävästä entisestä ritarisalista oli opas juuri vähää ennen toimittajan ja rouvan tuloa kerjennyt lähteä tunnin kestävälle linnakierrokselle parikymmenisen matkailijajoukkueen johdattajana.
– Samapa se. Osaamme tämän tutun, jo puolikymmentä kertaa tarkastelemamme linnan katsella oppaattakin.
Kiertokäynti kunnianarvoisan muinaislinnan varjoisissa, viileissä huoneissa ja holvisokkeloissa tuntui jälleen kiintoisalta, melkein jännittävältä ja kuin uudelta. Olavinlinnalla on oma ihmeellinen, salatuntuinen viehätyksensä. Linnan hämärissä huoneissa ja kaikuisissa käytävissä, seitsemän metrin paksuisten seinien ympäröimissä suojissa tunnet siirtyneesi nykyisten päivien kiihkeärytmisestä elämästä sydämesi lyöntejä tasoittavaan muinoisuuden maailman hartauden hiljaisuuteen. Tämä tunnelma on voimakkain linnan vanhimmassa, alkuperäisimmässä osassa.
– Onhan täällä kävelemistä ja katselemista. Huomaatko, eukkoseni, kuinka kaunis näköala avautuu ihailtavaksi tästä ampumareiästä? Ja muistanet – tässä tornissa Oldenburgin onneton prinssi istui vankina viisitoista pitkää, kurjaa vuotta, kunnes hänet vihdoin surmattiin... tämä on sitten se haaremihuone, niin sanoaksemme... siinä linnan naisväki oleskeli omissa oloissaan... karstasivat, kehräsivät ja tietysti toisinaan kiukuttelivat keskenään, sitähän ei ole vaikea kuvitella... ja tätä sanotaan hälytyskellohuoneeksi... mennäänpä sitten tänne Pyhän Olavin torniin... täältä on ollut hyvä tähystellä, että näkyykö ryssiä ympäristössä, ja jos jossakin sen näköistä vähänkin vilahti, niin annettiin paukku vasten partaa, myöhempinä vuosina kartessejakin säväyteltiin, niin että vesakko rutisi... no niin, tämä on sitten se entinen oikeussali ja tuosta luukusta tuomitut laskettiin syvään, kamalaan kellariin ja sinne vangit monesti vuosikausia kiduttuaan kuolivat, toiset vietiin sieltä tuolla virranniskassa olevaan Hirsipuusaareen nuoran jatkoksi tahi joiltakuilta katkaistiin kaula mestauskivellä piiritysaikana veden saantia turvanneen kaivannon rannalla... tässä upseerien asuinhuoneita... kirkkosali... Kijlin torni... ja Paksu Sarvi... ja yhä näitä riittää huoneita ja holveja ja käytäviä, mitä nämä kaikki lienevätkään... ja tuossa on se tuolla tavoin muurin halkeamassa kasvava pihlaja, joka juureutuu tähän kiviseinämän sisään elävänä muuratun, sotakavalluksesta tuomitun vienalaisen nuoren neidon, linnanpäällikön pojan rakastetun, sydämeen.
Kiintoisan kierroksen päätyttyä tultuaan takaisin suureen ritarisaliin toimittaja ja rouva saivat oppaana toimivalta kohteliaalta nuorelta herralta tietää Olavinlinnassa sinä kesänä (1935) jo siihen mennessä käyneen 14.231 henkeä, joista ulkomaalaisia 17 prosenttia. Vuonna 1934 kävi siellä kaikkiaan 10.550 henkeä.
Kahvia juoden istuessaan toimittaja ja rouva huomioivat ritarisalin seinässä sen suuren ja erittäin komean Pistolekors-suvun vaakunan, jonka siirtämisestä Sulkavan kirkosta Olavinlinnaan he olivat kuulleet mainittavan Sulkavalla. Ja sitten he lähtivät.
13.
VÄKEVÄLÄNVUORELLA.
Ohjelma jatkui suunnitelman mukaisesti. Suurehko, komea matkustajalaiva Mikkeli lähti ylimääräiselle retkelle Kesamonsaareen. Toimittajan ja rouvan mielestä oli liian suurta komeutta ottaa liikkeelle tuollainen oikein "ökylaiva", mutta laivayhtiöiden ystävälliset johtajat vain "kintaalla huitaisten" vakuuttivat, että "ei se mitään... kolmessa tunnissahan siellä käymme; kyllä Mikkeli hyvin kerkeää tavalliselle tuurilleen lähtemään puolenpäivän aikaan, kun pääsemme taipaleelle näin hyvissä ajoin".
Mikäpä siinä – lähdettiin. "Laakonki sisään, köydet irti ja viilarit ylös!"
Vanha kapteeni Jaakko Raussi, synnyltään säkkijärveläinen, maailman kaikki suuret meret pitkin ja poikin purjehtinut ja kauan Saimaallakin seilannut, Mikkelissäkin liki kaksikymmentä vuotta Savonlinnan–Mikkelin reitillä päällikkyyttä pitänyt lyhyehkö, tanakka mies lausui matkailijaherrasväen tervetulleeksi laivaansa.
Kaikki hyvin, jos aurinko olisi suvainnut edes joskus hetkiseksi pilkahtaa näkyviin pilvihunnun takaa; olisi saatu parempia, valoisampia kamerakuvia Pihlajaveden eli Säämingin saariston melkein kauttaaltaan ylvään korkeavuorisista, erämaisen jylhämetsäisistä saarista tyynine, kapeine salmineen ja viehkeine niemineen – tuosta saaristosokkelikosta, jota on sanottu Saimaan helmeksi, Suomen ja maailman ihmeellisimmäksi laatuaan. Ei vähempää. Vaikka siitä kovin niukasti yleisesti tiedetään. Siinä Laukansaari, Koirsalo, Kesamonsaari ja monet muut kauniit ja korkeat saaret. Koirsalon Koira- eli Koirvuori on korkein, noin puolitoistasatametrinen.
Koirsalosta luoteiseen, kapean salmen toisella puolella sijaitsevan Kesamonsaaren Väkevälänvuori on myös melkoisen korkea ja sen huipulla kohoaa Savonlinnan ensimmäisen piispan, myöhemmin Suomen arkkipiispan Gustaf Johanssonin rakennuttama puinen näkötorni.
Sinne kiipesi Mikkelin ylimääräisen Kesamon-matkan matkustajisto sekä laivan kapteeni ja perämies. Laiturilta, entisen piispan huvilan rannasta, oli käveltävä noin puolentoista kilometrin taival kuivaa petäjikkökankaan tietä torniin, jonka lautaseiniin palokärjet olivat hakanneet suuria reikiä ja jonka huipussa on piispan – kirjoitus-erakkokammio. (Samantapaisen luku-erakkokammion piispavainaja rakennutti myös korkealle kalliolle huvilaansa vastapäätä salmen toiselle rannalle.) Siinä piispa Johansson oli monina kesinä kirjoittanut useita kristikansan keskuudessa hyvin suosituiksi tulleita hengellisiä kirjoja.
"Väkevälänvuoren tornissa olen lähempänä Taivaallista Isää – siellä vallitsee hiljaisuus, rauha ja kauneus." Näin piispa oli lausunut hänen erakkomaisen tornielämänsä oudoksujoille. Hän näyttää olleen erikoisen mieltynyt avaroihin näköaloihin ja ylhäällä sijaitseviin asuinpaikkoihin – korkeallahan ovat Piispala Savonlinnassa ja entinen piispantalo Vaajasalon korkeimmalla mäellä, likellä Kuopiota. Piispa Johansson olikin innokas luonnonihailija, herkkä kaunosielu. Se oli havaittu Kesamossakin. Saaren asukkaat siellä hänet hyvin tunsivat ja vanhimmat vieläkin kunnioittaen muistavat. Piispa oli usein heille puhunut Väkevälänvuoren tornin teettämisestä, viimein toteuttaen tämän aikeensa, joka korkea-arvoiselle, mutta kaikessa olemuksessaan vaatimattomalle hengenmiehelle tuntui olevan suurimerkityksinen ja rakas.
Torni näkyi nyt olevan jo huononlaisessa kunnossa. Viime vuosina sitä ei ole korjattu. Huipputasanteen permanto on kuitenkin äskettäin pellillä päällystetty. Mutta laivaherrojen puheista päättäen aiottiin ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin asian auttamiseksi. "Puutavarayhtiöidenkin pitäisi laivafirmojen kanssa yhtyä samaan tuumaan, lisäksi myös Matkailuyhdistyksen paikallisosaston. Ja ensi kesänä parhaana matkailuaikana sopisi jonkin laivan tehdä aamupäivin parin, kolmen tunnin matka Savonlinnasta Kesamoon. Kun Kaikuvuorella ja Ruunavuorella (kolmisen km Savonlinnasta, vielä pari vuosikymmentä sitten siellä oli näkötorni, josta näkyi kirkkaalla ilmalla 4 penikulman päästä Kerimäen kirkko) ei ole enää torneja, sopisivat Kesamon-matkat muodiksi."
Näin siinä tarinoitiin ihailtaessa tornin huipulta pilvisestä säästä huolimatta hyvin viehättävinä esittäytyviä näkymiä.
– Eipä ole tätä paljon parempi näköala Puijoltakaan eikä Kolilta, ihmetteli joku.
Varsinkin pohjoisessa ja koillisessa näkyvät saaristoseudut ovat vaihtelevaisuudessaan viehättäviä.
– Ajatella, että matkailijat eivät tästä tiedä mitään! Olipa hyvä, että tulimme lähteneeksi tänne. Vai käyvät Mikkeli ja Kalla tavallisilla kulkuvuoroillaan Kesamonsaaren laiturissa? Ja noihin saaren keskellä näkyviin taloihin otettaisiin kai matkailijoita yöpymään.
– Tuolla muuten näkyvät nuo Pesolansaaren seudutkin, etäällä kaakossa. Siellä ne vasta ovat oikein komeat ja korkeat maat. Ja entäs Kongonsaaren vanhan reitin varrella? Jos olisi aikaa enemmän, niin nyt yksintein ajaisimme sielläkin.
Kapteeni Huttunen tunsi tarkkaan nuo tienoot ja kertoili niistä.
– Ja onhan tässä lähellä, Tykkisalmenkin tienoilla erittäin ihania maisemia, tiesi Jaakko-kapteeni, siellä kyllä ehtisimme käydä, mutta emme tunne niin tarkkaan niitä syrjävesiä, että tohtisimme mennä Mikkelillä sinne. Tykkisalmeen sanotaan ennen aikaan ryssien tykin uponneen jään läpi. Siitä muka nimi Tykkisalmi.
Tässä Kesamonsaaressa on tämän Väkevälänvuoren lisäksi toinenkin melkoisen korkea paikka, nimittäin Helkavuori eli kuten sitä täällä sanotaan – Helekavuori. Siitä kerrotaan, että kun entisaikana muutamana sunnuntain vastaisena syysyönä eräs tuulastaja oli kuullut äänen vuorelta useita kertoja kysyvän: "Heitänkö Helekan?" niin mies oli viimein tuskastuneena tiuskannut, että "heitä kun heität, sennii vietävä!" Silloin oli pudota mätkähtänyt hänen veneeseensä vanhan akan mädäntynyt raato. Se oli rangaistus tuulastajalle, kun ei pyhittänyt sunnuntaiyötä.
Katsottavaa on Mustikkasaaren Linnaniemessäkin. Siellä on iso kiviröykkiö, luultavasti muinoinen hautaraunio tahi Savonlinnan eli Olavinlinnan, arvattavasti etuvarustukseksi rakennettu linnakkeenjäännös. Siinä näyttää olleen kuin suojamuuri, aikoinaan nähtävästi ympyrän muotoinen, ristiin mitaten viitisen metriä.
Siitä niemestä muuten kerrotaan muinoin otetun kiviä Olavinlinnan rakennuksiin. Lautoilla ja proomuntapaisilla oli niitä kuljetettu. Niemessä onkin suurenlainen niinkuin louhos. Se Mustikkasaari sijaitsee noin kilometrin päässä tästä Kesamonsaaresta koilliseen. Kuljimme sen lähitse tullessamme tänne. Olen kerran käynyt huvimatkalla Mustikkasaaren Linnaniemessä, sitä rauniota katsomassa.
Paluumatkalla tupakkasalongissa kahvipöydän ääressä istuttaessa toimittaja katsahti avarasta ikkunasta läheisen saaren korkealle rantavuorelle ja kurillisesti kysyi rouvaltansa, että mitä vastaisit, jos tuolta vuorelta joku menninkäinen huutaisi ja kysyisi, että heitänkö Helekan?
– Et saa puhua noin hirveitä. Kylmät väreet karmivat selkääni.
Aika kului rattoisasti seurustellen. Jo kello puoli kaksitoista oltiin jälleen Savonlinnan satamassa.
14.
AUTORETKI PARKUINMÄELLE.
Seuraavana aamuna oli sumua. Laivat kuitenkin osautuivat Savonlinnan satamaan, muutamat vähän myöhästyneinä. Höyryjen huutoja alkoi kuulua jo kahdeksatta käydessä. Kun yksi lopetti, niin toinen aloitti moniäänisen, heleän huutonsa etelässä, kaakossa tahi koillisessa.
Rouva ja toimittaja tämän konsertin herättäminä kiiruhtivat laivojen tulomarkkinoille satamarannan väenvilinään. Siellä oli mieluisaa aamuvirkeän, toimintahaluisen tunnelman vallassa ja uuden päivän vaiheiden ja tapahtumien odotuksessa puikkelehtia joukon jatkona, katsella, kuinka erikoisesti Saimaalle ominaiset "piironki"-malliset matkustajalaivat yhä vielä, vesiliikennettä vähentäneiden autojen aikakaudellakin purkivat rautakaiteittensa porteista laiturille runsaasti matkustajia. Enimmät näyttivät olevan maalaisväestöä läheiselle kauppatorille vietävine tavaroineen. Pitkien pääreittien laivojen yläkannelta laskeutui puhelusta päättäen kymmeniä ulkomaalaisiakin. Heitä saapui Lappeenrannan–Vuoksenniskan linjalta, Leppävirran ja Heinäveden reitiltä, Punkaharjulta ja uhkeassa Orivedessä myös parikymmentä Kolilla kävijää. Eniten oli matkailijoita, koti- ja ulkomaisia turisteja, Punkaharjussa, matkailijaliikennettä silmälläpitäen erikoisen väljäksi ja mukavaksi järjestetty yläkansi aivan täynnä. Sen lastin hajautuessa rantatorille kuului jos jonkinlaista kieltensorinaa.
– Huomenta päivää!
Toimitusjohtaja, kapteeni Huttunen ilmaantui väkijoukossa rouvan ja toimittajan eteen hattuaan kohottaen ja hänen vieressään seisoi "vesikapteenin" komeassa virkapuvussa keski-ikäiseltä näyttävä, punakkakasvoinen herra.
– Ehkä saan esitellä satamakapteenimme?
Esiteltiin puolin ja toisin.
– Satamakapteeni Siljander on näiden seutujen matkailunähtävyyksien innokkaana mainostajana järjestänyt herrasväen tämänpäiväisen autoretken Laitaatsalmen ja Parkuinmäen taistelupaikoille, kuten eilen suunniteltiin.
– Niin, jos herrasväen sopisi esimerkiksi – sanotaan puolentoista tunnin kuluttua tulla Rantapaviljonkiin lähteäksemme sieltä. Kauppaneuvos Jordanin käytettäväksemme ystävällisesti luovuttama auto tulisi siitä meidät hakemaan.
– Sepä mainiota, sopii hyvin, ilostui toimittaja, kiitoksia paljon puuhistanne, herra satamakapteeni. Käymme vielä hotellissa varautumassa retkeä varten päällystakein ja kameroin. Näkemiin.
– Samoin.
Määräaikana matkailijavieraiden lähestyessä Rantapaviljonkia satamakapteenin valkoinen virkalakki jo loisteli kaukana kadun reunamalla. Mutta autoa ei näkynyt vielä ravintolan edustalla.
Valkealakkinen, kiiltävänappinen herra ohjasi askelensa vieraitaan vastaan:
– Tervetuloa! Auto tulee parinkymmenen minuutin kuluttua. Saanen tarjota kahviaamiaisen Rantapaviljongissa. Ravintolanpito on siellä näet vuokrattu minulle, tahi oikeastaan vaimolleni. Olkaa hyvät ja käykää sisään. Otetaan vähän voitaleipää, että jaksetaan tehdä matka.
Mainio kahviaamiainen nautittiin pienessä, hienossa huoneessa.
Ja sitten lähdettiin kiitämään kauppaneuvoksen komeassa seitsemän hengen Packard-loistoautossa, jota ohjasi hyvin taitavalta ajajalta tuntuva, kohtelias nuori mies. Hyvä oli ajaa mainiolla "mööpelillä". Jo muutamien minuuttien kuluttua, kolme kilometriä kuljettua saavuttiin Kustaa III:n, siis vuoden 1789 sodan taistelupaikalle, erään ruotsinmaalaisen sotahistorian määritelmän mukaan "400 kyynärän levyisen" Laitaatsalmen rannalle. Tuo ilmoitettu leveys nähtävästi tarkoittaa viistoon vastatusten salmen kahden puolen rantapenkereillä sijainneiden ruotsalais-suomalaisten ja venäläisten tykkipatterien välimatkaa. Salmen itärannan metsämäellä, lähellä maantietä kuului olevan vielä huomattavissa patterivallien jätteitä. Autonkuljettaja kertoi nähneensä ne ollessaan suojeluskuntaharjoituksissa tuolla mäellä "vihollisen" lähestymistä odottelemassa. Edellä mainitussa ruotsalaisessa v. 1892 painetussa historiakirjassa sanotaan Laitaatsalmen itäpuolella Talvisalonsaaren rannalla olevan venäläisten kivistä ja mullasta rakentama valli ja sotamiesten asuntokuoppia. Kun satamakapteenin piti joutua puolenpäivän ajaksi virkatoimiinsa takaisin kaupunkiin ja kun kauppaneuvoskin saattoi pian tarvita autoaan, ei maltettu lähteä vallia mäeltä etsimään. Hiukan vain pysähdyttiin seutua silmäilemään.
– Onpa soma nähdä tämäkin paikka, sanoi toimittaja, tässä siis sotajoukot seisoivat vastakkain, ei vähempää kuin lähes neljä kuukautta. Venäläiset kuuluivat ammuskelleen ahkerasti, tykeilläkin. Mutta tuolta läntisen vastarannan töyryltä oli vastattu vain harvoin, muutamilla laukauksilla. Sillä ampumatarpeita oli siellä niukalti, samoin ruokaa sotilaille. Ja sen vuoksi sotamiehet olivat pistelleet kuoliaaksi talonpoikien sikoja ja syöneet nälissään ne. Monesti olivat urheat maanpuolustajat joutuneet juoksemaan tässä kilpaa sikapossujen kanssa, kun paukkuja oli säästettävä ryssien odotetun hyökkäyksen torjumiseksi, joten siat oli saalistettava pajunetilla pistäen. Niin kerrotaan. Se Kustaa III:n aikainen Ruotsin hallitus ei paljon välittänyt venäläisiä vastaan urhoollisesti taistelevan armeijan tarpeista, ei kunnollisesta aseistamisesta, enempää kuin muonittamisesta ja palkanmaksustakaan. Upseeritkin olivat kovassa raha- ja ruokapulassa, ja haavoittuneiden hoito oli aivan päin mäntyyn. Useat sen vuoksi kuolivat verenmyrkytykseen ja haavakuumeeseen. Sotamiesten piti vain itsensä kääriä ja puoskaroida haavojaan. Ei tullut paljon parannusta epäkohtiin, vaikka kuningas kävi tarkastusmatkalla Laitaatsalmen puolustajien luona. Sellaista oli silloinkin riikinruotsalaisten huolehtiminen Suomesta.
Niinpä niin – aikaahan oli sekin. Tästä salmesta oli särjetty silta. Se seikka tässä ryssiä seisotti. Arvelivat varmaan parran palavan, jos lähtisivät menemään yli. Mutta viimein, asemasotaan kyllästyneinä, ryssät lokakuun 9. päivänä, toisen tiedon mukaan lokakuun 2. päivänä vuonna 1789 lähtivät yrittämään. Tuonne Haapavedelle ilmestyi keskellä kirkasta päivää kaksi suurta venettä venäläisiä täynnä. Eräs suomalainen aliupseeri huomasi tämän ja riensi siitä ilmoittamaan torppaan kahden tuolla rannalla olevan pääpatterin päällikölle, vänrikki Engstedtille, joka korttipeliin kiintyneenä ei kuitenkaan malttanut lähteä ottamaan asiasta selkoa. Sanoi vain, että "eivätköhän ne soutajat liene omia miehiämme". Mutta aliupseerin juostua toisen kerran vänrikin luo ja kiihtyneenä huudettua: "Herra, te olette pelkuri, ryssät nousevat maalle patterimme luona!" Engstedt syöksyi ulos ja nähtyään nuoren luutnantti Ilmersin johtaman venäläisparven juosten ryntäävän rantarinnettä ylös pötki pakoon ensimmäisenä miehenä, ja patterien pienilukuinen vartioväki, laukaistuaan kiväärinsä tyhjiksi vihollisia kohti, seurasi johtajaansa paeten ryhtymättä pistintaisteluun.
Samaan aikaan venäläiset muodostivat salmen varsinaiseen ylikulkupaikkaan, tähän tien kohdalle, ennakolta tekemistään ponttooneista nopeasti sillan kiivaasta ampumisesta välittämättä ja tuhat ryssää eversti Muschanoffin johtamina hyökkäsi sillan yli.
– Ja saivat lämpimän vastaanoton, huomautti satamaherra.
– Perin lämpimän. Paljon partamiehiä suistui jo sillalta salmeen tykki- ja kivääritulen vaikutuksesta. Tuossa maantiestä vähän etelään sijainnut toinen rantapatteri, jota luutnantti Ilmersin joukko ei ollut vielä saanut vallatuksi, samoin tuolta kilometrin päästä Kukkomäen patteri ja lisäksi kiväärimiehet antoivat sillalle "ryssille tulta vasten partoo niin pirusti", kuten eräs kansanmies minulle sanoi pari vuotta takaperin Savonlinnan seuduilla matkaillessani, kertoessaan muistotietoja Laitaatsalmen taistelusta. Mutta sitten vasta oikein paljon venäläisten päitä kallistui, kun sillan korvassa maajalassa syntyi hirvittävän verinen pistintaistelu ja kiväärinperillä lyönnin mätke. Kauan ja lujasti siinä oteltiin. Mutta kun suomalaisten avuksi ampumisen kuultuaan riensi esikuntatalon, Aholahden kartanon lähettyvillä leirissä varaväkenä ollut 140-miehinen Savon jääkärien joukko kapteeni Jägerhornin johtamana ja myöhemmin tuli lisää apuvoimia, niin jopa täytyi venäläisten kääntyä pakotielle, ahtautuen sillalle taajana joukkona. "Siihen kun suomalaiset kanuunilla ja kivääreillä oikeen suolasivat, niin selevee jäläkee tulj. Ryssäraukkain hätähuuvvot ja politus olj kuulunna paukkuin lomassa puolenkymmenen kilometrin piähän Pöllömäille, jossa suomalaisilla olj reservipatter; nyt siinä kohassa on talo." Sillalle ja rantakentälle jäi seitsemisenkymmentä venäläistä, "ja paljohan niitä tipahtelj tietyst salameennii", ja noin 100 kuolluttaan ja haavoittunuttaan venäläiset veivät mennessään. Luutnantti Ilmers itse ja melkein kaikki hänen hyökkäysjoukkonsa miehet kaatuivat. Karvaita menetyksiä tuli toisellekin puolelle. Urhoollisen savolaisen apujoukon johtajan kapteeni Jägerhornin jalan tykinluoti murskasi, ja hän kuoli myöhemmin sen vamman johdosta.
Semmoinen jytäkkä kerran maailmassa on ollut tässäkin paikassa. Mutta lähdetäänpä ajelemaan eteenpäin, toista taistelupaikkaa katsomaan... ryssien ylin päällikkö tässä salmen taistelussa, vasta sille paikalle nimitetty nuori ja tarmokas kenraali Rimskij-Korsakov oli kironnut ja itkenyt häviötään. Ja se pelkuri vänrikki Engstedt oli tuomittu kuolemaan, mutta päässyt karkaamaan korpipakolaiseksi. Miten hänelle lienee lopuksi käynyt?
Ja onhan täälläpäin muitakin sen saman Kustaan sodan muistopaikkoja, vanhojen ruotsalaisten sotakirjatietojen mukaan, paljon vähemmän tunnettuja muistoseutuja kuin Laitaatsalmi ja Parkuinmäki. Tästähän ei ole kaukana Pihlajalahdenkylä, josta noin kaksi ja puoli sataa metriä kaakkoon pitäisi olla, ainakin vielä v. 1892 oli, hyvänlaisesti säilynyt Torikonrinteen patteri, ja sen läheisyydessä myös Latsimäen patterin jäännökset. Näiden patterien tiedetään olleen toiminnassa vuonna 1789 toukokuun toista päivää vasten yöllä venäläisten yrittäessä hyökätä Pihlajalahdenkylään. Patterien puolustajina oli vain kolmisenkymmentä miestä. Ei ollut paljon venäläisiäkään. Enemmän kuitenkin kuin suomalaisia. Pienten patterien kenttäkanuunat kivääritulen avustamina urhoollisesti salamoivat surmaa kevätyön hämärässä isänmaan puolustukseksi. Suomalaisten päällikkö, eräs vääpeli, huusi kansan kertoman mukaan miehilleen:
– Sihatkoo tarkasti, poijat! Elekee lauvasta, ennen kun on kohalla! Meillä on kovin vähä amitsuonia! Niitä ei kannata hukkaan huaskata!
Venäläisten täytyi peräytyä.
Tuo suomalainen vääpeli sai korotuksen tässä taistelussa osoittamansa neuvokkuuden ja urhoollisuuden palkinnoksi.
Eräs isäntä kuuluu kerran nuotanvedossa ollessaan nukkuneen Latsimäen patterilla. Mutta "sen paikan tonttu, tahi mikähään olj unjkakkiainen", ei antanut rauhaa, vaan sanoi, että "elä tässä makkoo, tässä on tapeltu".
Ja Pihlajaniemenkylässä, "vähän enemmän kuin kilometrin päässä Mielosen talosta itään päin, Haapiomäen huipulla", josta näkyy Savonlinnan kaupunki, venäläisten tekemiä Heikinpohjan varustuksia vastapäätä, on näkyvissä vielä ehkä ruotsalais-suomalaisen joukon Kustaa III:n sodassa rakentama varustus eli "retuutti", niinkuin ennen vanhaan sanottiin. Ruotsin yleisesikunnan tiedon mukaan varustuksen kivikehä on, tahi ainakin on ollut, muistaakseni 15 metrin pituinen ja 12 metrin levyinen ulkopuoleltaan mitattuna, pohjoiskulmassa puolentoista metrin levyinen portti- eli oviaukko, muuri kolmen metrin paksuinen, ja sortunut vähän vajaan metrin, muutamissa paikoissa vain noin kolmenkymmenen sentin korkuiseksi...
– Tässä on se historiallinen Aholahden kartano eli "hovi", niinkuin täällä Savossa nimitetään, huomautti automies, kyllä minä pysähdytän, jos herra haluaa valokuvata sen.
– Ei tarvitse pysähdyttää – sattui aurinko synkän pilven taakse, ei tule nyt hyvä, iloisen näköinen kuva. Yritetään palatessa, jos sattuisi päivänpaiste. Vai tämä se on. Siinä on kuningas Kustaa III yöpynyt silloin sota-aikana.
– Joo, tämä se on. Tähän on 4 kilometriä siitä Laitaatsillan tappelupaikasta ja 7 kilometriä kaupungista. Parkuinmäen patsaalle on tästä matkaa vielä 21 kilometriä. Tämän kartanon maalla, vastapäätä niinsanottua Pupurin rinnettä, kaitaisen niityn takana, kuuluu olevan sodanaikainen hautausmaa, johon on haudattu ruotsalais-suomalaisen sotaväen miehiä, arvelun mukaan Laitaatsillan eli -salmen taistelussa haavoittuneita, joita hoidettiin tässä hovissa, mutta jotka sitten kuitenkin kuolivat. Se kun oli hoitokin sellaista kuin oli sinä aikana. Siitä paikasta on löydetty lahonneita kirstun palasia ja ihmisen luita.
– Vai niin, sanoi toimittaja, minäpä merkitsen nuo tiedot tänne muistilehtiööni, johon matkalle lähdettäessä kirjoitin vähän tietoja Aholahdesta – ennakkotiedot paikoista tekevät retken kiinnostavammaksi kuin aivan "säkki päässä" kulkeminen – tuossa tuo onkin: Aholahti, säteri Haapaveden ja Pihlajaveden välisellä kannaksella, tahi oikeastaan niemessä, 250 hehtaaria. 1600-luvun loppupuolella omisti tilan eversti Göran Pistolekors, jonka hallussa olivat myös Loikansaaren ja Mönkkölän säterit samassa Säämingin pitäjässä. Hänen kuoltuaan Aholahdessa vuonna 1693 peri tilan hänen neljäs vaimonsa Dorothea Elisabeth. Vuonna 1696 rakennukset paloivat. 1700-luvun alussa tilan omisti Göran Pistolekorsin poika, eversti Adam Pistolekors. Isonvihan aikana, vuonna 1712, venäläiset veivät hänet Aholahdesta mukanaan, ja hän kuoli vankeudessa Moskovassa vuonna 1719. Viime vuosisadalla on tila kuulunut mm. Fabritius- ja Tawaststjerna-suvuille. Nykyinen kaksikerroksinen, kaksitoista-asuinhuoneinen päärakennus on 1840-luvulta.
Ajaa hyristettiin Haapaveden rannikkoa ja junarataa seurailevaa maantietä, kauniskaislikkoisen Antikkalahden ja Kallislahden rautatieaseman ohitse; täältä Kallislahdesta, niinkuin varhemmin jo mainittiin, Pistolekors suku on lähtöisin uusimpien tutkimusten mukaan; ja kohta alettiin sitten vähitellen kohota asuttua, vainioista Parkuinmäen eli Parkumäen rinnettä. Parkumäen junapysäkki kuului olevan siinä lähellä.
– Tuossa eroaa tie puolenkymmenen kilometrin pituisena Tammenlahden laiturille, Leppävirta-laivojen reitille, huomautti satamakapteeni, ja nytpä kohta olemmekin 153 metriä merenpintaa ylempänä Parkuinmäen laella. Tuossa näkyykin jo seurojentalo ja sen vieressä on taistelun muistomerkki. Ja tuossa tien eteläpuolella peltorinteessä kuuluu olevan haudattuna eräs Parkuinmäen taistelussa kaatunut venäläinen kapteeni – niiltähän meni tässä paljon upseerejakin. Siinä sanotaan aikaisemmin olleen jonkinlainen puinen hautamerkki. Ei taida näkyä enää. No niin, pysähdytetäänpä tähän portin kohdalle.
Siinä nähtiin kaunismuotoinen, matalahko ja nelikulmainen kivitorni muistomerkkinä koivuryhmän keskellä, muutamien kymmenien metrien päässä maantiestä. Tornin kyljessä kirjoitus:
PARKUINMÄEN TAISTELU
17 21/7 89.
Pystytti 1929
SAVON SEURA.– Sievä patsas, totesi toimittaja.
– Hyvin kaunis, myönsi satamakapteeni, tekivät vain vähän liian matalan. Nyt jo on kuulunut puhetta sen korottamisen tarpeellisuudesta. Nuo koivut kun kasvavat ja peittävät näköalaa. Kohta pääsemme torniin katsomaan. Autonkuljettaja meni hakemaan tornin avainta seurojentalosta. Tämän tornin tonttimaan lahjoitti talollinen Aleksi Juvonen. Piirustukset teki arkkitehti Martti Välikangas. Pidettiin juhlalliset vihkiäiset. Silloin oli paljon väkeä tällä mäellä, tuhansia. Ehkä yhtä paljon kuin aikoinaan Parkuinmäen tappelussa. Helsingistäkin oli tullut sota- ja muita suuria herroja ja Lampus, ja Ruotsista asti Parkuinmäen voittotaistelun johtajan, eversti von Stedingkin jälkeläinen, sotaherra hänkin, ja eräs kreivi Adlercreutz. Nämä ruotsinmaalaiset esiintyivät juhlassa Parkuinmäen taistelun aikaisissa upseeripuvuissa. Kansa katsoi heitä ihmeissään. Olivatko Parkuinmäen sankarit nousseet haudoistaan? Ja kun puheita pidettiin, kun soitettiin ja laulettiin Porilaisten marssi ja Savolaisten laulu ja Maamme, niin vedet väkisin kihosivat silmiin. Lämpénin puhe vuorotellen itketti ja nauratti. Se on sellainen velho... tuoltapa tuleekin autonkuljettaja vahtimestarin kanssa; päästään torniin.
Tornista avautui varsin laaja ja viehättävä näköala, etenkin läheiselle suurelle Haukivedelle ja sen takaisille siniauteressa häämöttäville mäki- ja metsäselänteille.
– Tähän sanotaan näkyvän viisi kirkkoa, ilmoitti satamakapteeni, nimittäin kahdentoista kilometrin päässä oleva Rantasalmen kirkko sekä Sulkavan, Juvan, Kerimäen ja Enonkosken kirkot, mutta nyt ei taida erottaa muita kuin tuon Rantasalmen kirkon tuolta luoteesta pienenä pilkkuna, kun on tuota lämpimänutua. Eipäs näy nyt ollenkaan tuolta kaukaa Haukiveden takaa Enonkosken kirkkoakaan, eikä Kerimäen, vaikka se kekottaa aukealla mäellä.
– Sievimmät näköalat ovat tuolla koillisessa ja luoteessa, sanoi toimittaja.
– Niin ovat, myönsi satamaherra, koillisessa näkyvät Haukiveden saaret Hevossalo, Lamposaari, Laivosaari ja tuo niemeltä näyttävä suurin saari on Vaahersalo. Leppävirran laivareitti suuntautuu niiden saarien salmitse. Ja tuossa lähinnä on Asikkalanniemen Putkisalon kärki, josta luoteeseen siinä aivan vieressä Raudanvesi.
– Parkumäki eli Parkuinmäki, "ääneenajatteli" toimittaja. Mistähän lienee saanut nimensä. Siitäkö, että täällä on paruttu ja voivoteltu silloin siinä sotatappelussa?
– Ei tämä ole siitä saanut nimeään, tiesi kapteeni Siljander, vaan sen sanotaan johtuneen tämän mäen ensimmäisen asukkaan Parkon tahi Parkkoisen nimestä.
– Ensimmäiset asukkaat näille tienoille tulivatkin verraten aikaisin, johtui kertomaan toimittaja. Arvellaan täällä olleen asukkaita jo "herra Erik Akselinpojan aikana", siis 1460-luvulla. Eräässä asiakirjassa vuodelta 1554 mainitaan Rantasalmi Säämingin seurakunnan kappelikuntana. Vuonna 1578 Rantasalmi pääsi omaksi seurakunnaksensa, kuten tästä matkamuistikirjastani näkyy. Nämähän ovat Savon vanhimpia ja vankimpia kulttuuriseutuja – paljon herraskartanolta, Sprengtportenin perustama sotakoulu Haapaniemen kuninkaankartanossa vuoteen 1819 ja triviaalikoulu Jumikkalan tilalla Kosulanlammen rannalla lähes neljäkymmentä vuotta, vuoteen 1787. Sinä aikana Suomessa ei ollut muita oppikouluja maaseurakunnissa. Olipa ruutitehdaskin Rantasalonkylässä. Ja nämäkin tässä leviävät laajat viljelysmaat todistavat vanhaa kulttuuria. Parkuinmäen taistelun aikana tälläkin mäellä oli jo useita taloja, joissa tuon kunniakkaan taistelun meikäläinen johtaja, urhean Savon prikaatin päällikkö, eversti von Stedingk esikuntineen oleskeli, annettuaan kenraali Schultzin johtamalle venäläisjoukolle sellaisen löylyn, että kuusi ja puoli sataa ryssää kaatuneina, haavoittuneina ja vangittuina joutui pois riveistä. Ja loput, jätettyään tuohon mäenrinteeseen useita tykkejään sekä ammus- ja muonavarastonsa, pakenivat suinpäin, uskaltamatta pysähtyä asemiin ennen kuin vasta Laitaatsalmen itärannalla. Kun suomalaiset tekivät saartoliikkeen tuolta noita metsiä myöten aikoen katkaista ryssien peräytymistien, tuli iivanoille kipakka lähtö. Satamaherra vahvisti:
– Niin täällä kansakin muistitietojen mukaisesti kertoo, että kyllä silloin ryssien konseptit menivät pahasti sekaisin. Tätä tietä ja tuolla metsässä ja peltoja pitkin nähtiin vihollisia ruudinsavun seassa juosta ruhveltavan pakoon sen kuin pääsivät. Useat nakkelivat tieltä vesakkoon kiväärinsäkin ja muut kantamuksensa jaksaakseen juosta paremmin, sillä suomalaiset seurasivat kintereillä, antaen kiireenvoidetta ampua läjäytellen jälkeen niin, että moni partamies tuuskahti tielle ryömylleen. Pakenijat olivat hokeneet toisilleen, että "juoskou, juoskou, pyhät veljet, vinskipirut tullou!"
– Joo, jatkoi juttua automies, olen minäkin kuullut tarinoitavan tässä kylässä venäläisten sanoneen Vinskiksi suomalaisia. Silloin vähää ennen sen Parkuinmäen taistelun alkua oli eräs mies tuolla kaukana pellonreunassa kyntämässä. Siihen hiipi hänen luokseen metsästä muutamia ryssien tiedustelijoita, joista yksi osasi vähän mongertaa suomea ja kysyi: "A missä vinski?" Mies kyllä tiesi meikäläisten olevan läheisyydessä, mutta isänmaallisena miehenä ei tietenkään ilmaissut oman väen sijoitusta, jatkoi vain rauhallisena kyntämistään ja yliolkaisesti savolaismojovasti vastasi: "No kun en tiijä vinskiäs enkä vänskiäs." Tästä venäläiset vihastuivat ja raahasivat kyntömiehen Haukkalanmäen Östringin pihaan ja sitoivat hänet siellä viiripuuhun. Sitten taistelun aikana sattui viiripuuhun miehen pään yläpuolelle useita suomalaisten ampumia luoteja ja niitä mennä hurahteli aivan miehen korvien vieritse, mutta mies jäi vahingoittumattomaksi. Ja ryssien paettua talon seutuvilta "vinskit" vapauttivat miehen.
– Siinä samaisessa pakoon lähdön sekasorrossahan, lisäsi toimittaja, täällä Rantasalmella asunut maanpetturi, everstiluutnantti Yrjö (Georg) Fredrik Tigerstedt, jota kansa nimitti Tiilestatiksi, josta herrat lienevät lukeneet tahi kuulleet puhuttavan, venäläisten puolella taisteltuaan joutui vangiksi, ja sitten hänet mestattiin.
– Kyllä täällä siitä puhutaan, sanoi satamakapteeni. Sen rouva oli vähää ennen Parkuinmäen taistelua tuolla Niittylahdessa, Haukiveden rannalla, vieraisilla ollessaan nähnyt semmoisen unen, että hänen miehensä, se Tiilestatti, oli tullut sikolätistä kantaen päätänsä kainalossaan. Ja niinhän se sitten oli käynyt – Tigerstedt kuului taistelun tuoksinassa johtamastaan ryssäläisosastosta erilleen säkeydyttyään hätäyksissänsä piiloutuneen Haukkalanmäen talon sikopahnaan pehkujen peittoon, mutta eräs rakuuna löysi hänet sieltä ja veti sorkista esiin ja pistoolilla uhaten pakotti antautumaan. Tiilestatti lupasi rakuunalle rusthollin, jos päästäisi hänet pakenevien venäläisten mukaan, mutta kunnian miehenä rakuuna ei tähän taipunut, vaan tarttui ukon niskaan ja rytyytti petturin upseerien tutkittavaksi. Haukkalanmäen talon pojat sitten sotaoikeudessa Tukholmassa todistivat Tiilestatin johtaneen venäläistä sotaväkeä Hiiskongin rinteessä: "Se olj justiinsa tämä koukkuleuka." Kuolemantuomiohan siitä tuli. Kansa kertoo, että kun vuotta myöhemmin tuolla Rantasalmen kirkonkylässä Tiilestatin pää vierähti mestauspölkyltä maahan, niin sielunvihollinen suuren sarvipäisen, punaisen koiran hahmoisena tuli ja äkäisesti häristen sieppasi hampaisiinsa kurjan maanpetturin pään ja juoksi metsään. Siitä kansa kauhistuneena kertoi kymmeninä vuosina.
Retkeilyseurue viipyi vielä hetkisen kunniakkaan taistelun ylhässä voitontornissa mietteliäänä ihailemassa laajoina leviäviä metsiä, suuria selkävesiä ja pilvivarjojen vaeltelua vainioilla ja mäkirinteillä – rakkailla, turvallisen kotoisilla tienoilla, joita puolustaen tässä oli taisteltu uhrautuvin mielin. Tuo aika tapahtumineen tuntui tulleen nyt kuin entistä elävämmäksi ja läheisemmäksi.
15.
KERIMÄEN IHMEITÄ.
Rouva ja toimittaja sijoittuivat Savonlinnasta lähtemäisillään olevaan linja-autoon. Alkuasukkaat tekivät tilaa kohteliaasti matkailijoille, aivan etupenkkiin. Oltiinhan Savossa. Jossakin muualla tämmöisessä tapauksessa vaunun väki olisi vain istunut paikoillaan järkähtämättä "kuin panttikattila". Omasta aloitteestaan se ei ainakaan olisi ryhtynyt sovittelemaan.
Auton lähdettyä toimittaja sanoi savolaismalliseen "lookilliseen" eli "lunkvistiseen" tapaansa:
– Mittees muuta kun nahka pajjuun uuvestaan – toisen kerran tänä päivänä! Vasta tultiin Parkuinmäiltä, ja nyt jo ajetaan Kerimäille. Sinne, nimittäin kirkolle, on jotakuinnii yhtä pitkä matka Savonlinnasta kun Parkuinmäillekkii, puoljvälliin kolomattakymmentä kilometriä.
Nähtiin siinä heti ensiksi kolmisensataa metriä pitkä ja komea, linnanvirran ylitse Karjalaan johtava, v. 1908 valmistunut yhdistetty rautatie- ja maantiesilta, "savonlinnalaisten ylpeys", josta on hyvä näköala etenkin Haapavedelle päin. Siinä lähellä näkyi Lypsyniemen laivatelakka sekä Kyrönniemen ja Kalkkuanniemen ilmatorjuntatornit. Sitten aluksi asuttuja seutuja tien vierillä, ja etempänä lähes kymmenisen kilometriä pitkälti enimmäkseen pienipuista lehtosaloa, vain paikoittain mäntykangasta ja Sylkynjärvi sekä muita kauniita järviä. Kaikkialla, varsinkin matkan loppupuolella, hyvin vaihtelevan näköistä maastoa – pehmeäpiirteisiä mäkiä ja selänteitä sekä notkoja ja järviä. Tien varrella sijaitseva Koivumäki mainitaan muinoisena taistelupaikkana.
Auto pysähtyi Kerimäen laaja-asutuksisessa, Puruveden suuren selän rannalla sijaitsevassa kirkonkylässä lähelle kirkkoa kahvilan oven eteen.
Toimittaja kysyi autonkuljettajalta:
– Missähän täällä asuu se suuri romujenkerääjä, nimismies-sotakamreeri Häyrynen vaiko Häyrinen hän on?
Vastaus oli yhtä savolaissävyinen kuin kysymyskin:
– Samapa tuo lienöön, mikä hiän on, kunhan vuan johhii on, Heikki se ainai on, ja tuossa se assuu ihan pienen matkan piässä, aivan muantien laijassa, kirkon kohalla. Siinä on pihassa lähellä porttia vanhanajan vinttikaivo, jollaisia ei ou ennee tiällä muualla. Nimismies laitatti sen. Se kun harrastaa kaikkee vanhoo.
Sen vuoksi kai oli vanhanlainen myös nimismiehen talon "paraatipuolen" oven aukaissut palvelijatar, joka ilmoitti nimismiehen ja hänen rouvansa juuri äsken lähteneen huvilasaareensa. "Mutta kyllä herrasväki voip kuitennii katella tätä museokotia; minä näyttelen – on tiällä monesti käynyt muitai matkailijoita tätä kahtomassa, kun ouvat sattuneet kuulemaan tästä Savonlinnassa."
Yllättävän runsaasti oli katselemista siinä museokodissa eli kotimuseossa. Ja arvokasta tavaraa, niin rahallisesti kuin kokoelmallisesti. Päärakennuksessa 7 ja sivurakennuksessa 3 huonetta täynnä kalua kaikenlaista – huonekaluja ja kokonaisia kalustoja ja muita esineitä – ja kaikki käytäntöön, oikeille paikoilleen sovitettuina. Tämä seikka juuri näkyikin olevan tämän museon viehättävä, harvinainen erikoisuus. Täytyi ihmetellä ja ihailla sitä luontevuutta, aistia ja kekseliäisyyttä, joka ilmeni asettelussa. On annettava mitä parhain tunnustus tällaisesta suurenmoisesta keräilyharrastuksesta. Kerimäen sotakamreeri ja Sulkavan nimineuvos ovat museoalan suurmiehiä, hiljaisuudessa vaatimattomina uurastavia työmuurahaisia. "Kyllähän täällä on tätä antiikkia ja muuta."
– Nimismiehellä on paljon monellaista museotavaroo huvilasuaressaannii, huomautti palvelijatar, mutta sinne on vaikee piästä niitä näkemään. Nimismies ja rouva, vanhat immeiset, tahtoovat olla siellä häirihtemätä. Siellä on semmosiakii tavaroita kun muutamia viikkoja sitten tiällä pietyn muatallousnäyttelyn suur, kommee juhlaportti. Se on pystytetty sinne suareen. Ja on siellä monta muutai erikoisuutta.
Vastapäätä nimismiehen pihaporttia, tien toisella puolella, aukeanurmikkoisen kirkkomäen juurella nähtiin Vapaussodassa kaatuneiden kolmentoista kerimäkeläisen suojeluskuntalaisen muistopatsas, järeään graniittiin veistetty suojeluskuntasoturi, jalustassa sanat:
Isänmaan puolesta kunnian kentällä kaatuivat...
Siinä nukkuvat urheat miehet. Vapaus on ostettava kalliisti.
Noustiin kirkonmäelle. Valtavan ison, keltaiseksi maalatun, koristeellisen puukirkon seinämät kohosivat yllättävän mahtavina.
– Onpa tällä kirkolla kokoa, hämmästyi rouva, ja tuossa torni erillään.
– Onhan tällä kokoa – pohjoismaiden suurin maaseutukirkko ja Suomen, ehkä koko maailman suurin puukirkko. Ei enempää eikä vähempää. Kerrotaan rakennusmestarin muka erehtyneen arkkitehti Lohrmannin laatimiin piirustuksiin merkityistä mitoista. En muista olivatko ne kyynäröitä, joita rakennusmestari luuli syliksi vai miten, joten tästä tuli näin hirmuinen. Toisaalta kyllä väitetään puheen tästä erehdyksestä olevan vain tarua, eikä ehdotonta historiallista totuutta.
Niin sanoi suntiokin, joka tuli näyttämään kirkon sisustaa muutamille pappilan vieraille. "Tosj on kuitennii se, että kirkon rakentaminen vuonna 1847 vähäks aikoo keskeyty, kun rakennustarpeet tästä mäiltä ja rahat seurakunnan kassasta loppu – tähän kun näin hirveeseen kirkkoon mänj niin julumasti rakennusaineita ja rahhoo. Niin ainai tiällä vanhat kertoovat." Suntio ilmoitti tähän kirkkoon mahtuvan istumaan 4.700 henkeä eli noin tuhat henkeä enemmän kuin Helsingin suurimpaan kirkkoon. Usein jouluaamuna Kerimäen kirkko on muka ollut aivan täynnä väkeä. (Siinä kunnon suntio kyllä pani omiaan, ainoastaan vihkimistilaisuudessaan valtava temppeli lienee ollut jokseenkin täynnä, kun kansaa oli kokoontunut laajalti naapuripitäjistäkin juhlille. Rovasti Blomgren vainaja, joka oli Kerimäen kirkkoherrana pari-, kolmekymmentä vuotta, kertoi nähneensä sen koko sinä aikana vain kerran, pari "melkein täynnä, enemmän kuin puolillaan".) Mutta tuohon maalaiskirkkojemme jättiläiseen mahtuu jo istumaan hyvästi puolet laajan, suurten vesien pirstoman pitäjän koko asujaimistosta. Joulu- ja pääsiäisaikoja lukuun ottamatta jumalanpalvelukset talvisin pidetään sakaristossa, johon sopii kolmisensataa henkeä. Koko kirkon talvinen lämpimänäpito tulisi liian kalliiksi. – Ilkeäkieliset naapuripitäjäläiset, jotka kadehtivat kerimäkeläisiä komean kirkon tiimoilta, selittävät sitä talvisin "lämmitettävän" siten, että suojailmalla ovet pidetään auki ja pakastuessa pannaan taas visusti kiinni. "Puukirkonmies" on kerimäkeläisestä laajalti käytetty haukkumanimi, samoin kuin pieksämäkeläisestä "piimäpuntari"; viimeksimainitun väitetään puupuntarien aikaan liottaneen puntarin päätä maidossa ostellessaan tavaroita, kun oli lähdettävä niitä markkinoille myymään, puntari pantiin yöksi uuninreunalle kuivamaan.
Oikean käsityksen kirkon tavattomasta suuruudesta saa vasta sisään tultua. Ei voi muuta kuin seisoa ja ihmetellä, että tämähän on todellinen, juhlamieltä herättävä nähtävyys. Miksi tästä ei ole enemmän "ääntä pidetty"? Vain harvat tämän tietävät ja tämmöiseksi uskovat. Yleensä tiedämme maastamme verraten vähän. Ja vielä vähemmän tietävät siitä muumaalaiset. Suomi on siitä erikoinen, että täällä vielä nykypäivinä voidaan löytöretkeillä. Jos on hiukankin retkeilyharrastusta ja matkailutaitoa, saattaa Suomessa aivan tavallisesta ihmisestä huomaamattaan, vahingossa tulla pieni Kolumbus. Tämäkin Kerimäen kirkko ja sen merkillinen suuruus... ja esimerkiksi tuostakaan rouva Såltin-Frosteruksen v. 1890 maalaamasta kauniista, erittäin herkkätunnelmaisesta alttaritaulusta – "Tulkaa tyköni kaikki..." – ei liene paljonkaan missään mainittu. Eikä taida olla kovinkaan yleisesti tietona sekään, koskapa hakuteoksetkaan eivät sano sitä, että kaksi Kerimäen kirkkoa, suntion tietojen mukaan, on palanut salaman sytyttäminä – nyt on kellotapulin huipussa ukkosenjohdatin – ja v. 1656 vainovenäläiset polttivat Kerimäen kirkon, ja samalla yhtä vaille sata muuta taloa täällä. Nykyisen edellinen, v. 1764 rakennettu kirkko sijaitsi Kallunmäellä Kerimäenkylässä, parin kilometrin päässä nykyisestä Silvolan rautatiepysäkistä. Se kirkko purettiin uuden kirkon valmistuttua ja sen hirsistä rakennettiin pitäjän jyväaitta. "Kallunmäillä on vielä nähtävänä kirkon perustusjäännöksiä", tiesi suntio, "ja ensimmäinen kirkko on ollu tuolla Puruvein pitkässä Nunnainniemessä, jossa sanotaan nunnainnii asuneen aikonaan".
Kirkosta poistuttuaan rouva ja toimittaja istuutuivat Herranhuoneen itäisen oven kiviportaille päivänpaisteeseen kirkkotunnelman lumoissa ääneti katselemaan laajalle, saarekkaalle Puruvedelle. Toimittaja havaitsi jääneensä erikoisesti ajattelemaan äsken kirkossa näkemäänsä, jostakin syystä tavallista tehokkaammin kieleen vaikuttanutta alttaritaulua kohtauksesta, jossa Jeesus sanoo: "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut." Kuinka lempeästi Hän levittääkään kätensä vastaanottamaan väsyneitä ja mikä sanomaton rakkaus kuvastuukaan Vapahtajan kirkastuneilla kasvoilla! Harvinaisen hyvin onnistunut alttaritaulu.
Kun ei ollut vielä kiirettä Savonlinnaan palauttavaan linja-autoon, kertoili toimittaja piirteitä Kerimäet entisyydestä.
Haapala, myöhemmin Jouhenniemi eli Joutenniemi, Kerimäki mainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1632 Säämingin kappelina. Itsenäinen seurakunta perustettiin vuoden 1640 tienoissa. Tarkkaa vuosilukua ei tiedetä.
Kerimäen seuduista on merkintöjä "rotokolleissa" jo harmajassa muinaisuudessa, mutta niissä käytetään nimitystä Semingasala. Sillä tarkoitettaneen Sääminginsaloa, Säämingin (ruotsiksi Seminge, Sääminge) takamailta kalaisuudestaan vielä nykyisinkin kuuluisan Puruveden länsirannikon läheisyydessä, juuri näitä Kerimäen seutuvia. V. 1364 Albrekt kuningas Suomessa käydessään lahjoitti Växjön piispalle "puolet Semingasalan saaresta". Muistona noista piispantiloista lienee Sääminginsalossa säilynyt Luostarilan talon nimi.
Vuoden 1656 sodan aikana venäläiset tekivät hävitysretken Kerimäelle. Polttivat kirkon ja ihmisiäkin taloibinsa teljettyinä sekä muuten murhasivat. Niinpä Vitsarilassa nuo julmetut elävältä nylkivät isäntä Olli Kolehmaisen. Se on totinen tosi. Voi kauheaa! Sitten viimein miesraukan tappoivat sekä hänen seitsemän poikaansa pistivät kuoliaaksi ankarassa kamppailussa. Tuomas Litmasen Haapaniemessä sijaitsevan talon nimen kohdalle on senaikaisen kirkonkirjan lehden laitaan ruotsiksi kirjoitettu, että "tämän poika ilmoitti ryssille, mitä täällä tapahtuu, ja poltettiin kaikki talot, ei tätä".
V. 1710 parituhantinen kasakkajoukko hyökkäsi Kerimäelle rajalta päin
ja suomalaisten vähälukuisten etuvartijoiden peräydyttyä vainolaiset samosivat Savonlinnaan saakka.
V. 1742 maaliskuun alussa "venäläiset tulivat Kerimäelle, polttivat 20
taloa, murhasivat ja elävältä polttivat ihmisiä sekä useita veivät vankeuteen".
Vuoden 1743 rauhansopimuksen määräyksestä Kerimäen kirkko ja suurin osa seurakunnan alueesta asukkaineen joutui Venäjän puolelle. Rajatienoolle muodostui riidanalainen alue, jossa oli alun kolmattakymmentä "savua". Viimein sovittiin, että tätä aluetta ei verota kumpikaan valtakunta. Tällainen asiaintila päättyi vasta Haminan rauhassa v. 1809. Tuon alueen asukkaita nimitettiin "sikaverolaisiksi" ja "riitinkiläi siksi".
Patterivarustuksia, luultavasti 1700-luvulta ja venäläisten rakentamia, on Koivu-, Kataja- ja Muuraismäellä sekä Kuonajoen rannoilla ja nykyisin käyttökelvottoman Raikuun kanavan tienoilla.
Sodanaikaisiksi merkkipaikoiksi mainitaan myös tuolla selällä olevat kaksi saarta, kahden ja viiden kilometrin päässä tämän kirkonkylän rannasta sijaitsevat Mustasaari ja Tyttösaari. Mitkä ne noista lienevät? Tyttösaaren sanotaan saaneen nimensä siitä, että eräs tyttö ennen vanhaan sodan aikana kahden kasakan ahdistaessa ui Mustasaaren kautta Tyttösaareen ja siihen päästyään kuoli liikarasituksesta.
Täällä on myös sodanaikaisia suoporrasteita, joita kansa nimittää Pontuksen silloiksi, ja on uhripuita ja uhrikiviä ja jättiläisten tervahautoja.
Tuo Puruvesi on vielä niin hyvä kalajärvi, tämän Mikkelin läänin paras, että kalastus täällä nykyisinkin on hyvin tuottava ja tärkeä elinkeino. Muikkuja saadaan enimmän, tavallisesti useita kymmeniätuhansia kiloja kesässä. Ennen vanhaan Venäjän puoleltakin käytiin kalastamassa Puruvedestä. Ja jos joku haluaa saada ongella paljon suuria ahvenia, menköön Puruvedelle. On saatu kaksikiloisiakin ahvenia, saipa muudan savonlinnalainen luotsi kolmisenkymmentä vuotta sitten lähes 3-kiloisen körilään, se oli "suurin ahven, minkä hän oli koskaan nähnyt". Se ei ole satua. Kahden kilon painoinen ahven – on siinä körilästä kerrakseen. Kyllä siitä paistintekoon pääsee. Jos meillä ei olisi näitä muita puuhia ja jos olisi enemmän aikaa, jäisimme tänne viikoksi tahi kahdeksi onkimaan ahvenia. Ja täältä mahtaisi olla ihana matkustaa laivassa Savonlinnaan. On vahinko, ettei matkustajalaivojen enää kannata käydä täällä säännöllisesti. "Pussit" vievät väen. Sinne autojen pysähdyspaikalle täytyy tästä nyt meidänkin lähteä. Tulipa katsotuksi tämäkin puolikunta. Oppia ikä kaikki.
16.
SAVON HELMI.
Kerimäelle, Parkuinmäelle, Kesamonsaaren Väkevälänvuoren torniin ja Säämingin vanhalle kirkonpaikalle tehtyjen retkien vuoksi rouva ja toimittaja eivät olleet vielä joutaneet tutustumaan Savon helmeksi sanottuun Savonlinnan kaupunkiin muuten kuin käyden katsomassa Olavinlinnaa ja nimineuvos Hämäläisen museotavarakokoelmaa. Heidät oli nytkin "tilattu" tulemaan Punkaharjun-retkelle, mutta kun laiva lähti sinne vasta puolenpäivän aikana, voitiin aamupäivä käyttää kaupungin yleiskatseluun ja Lindforsin eläintieteellisen museokokoelman tarkasteluun.
Ei ollut vaikea havaita Savonlinnan kaupungin vastaavan runollista nimeään "Savon helmi". Kaupungin asema on maisemakauneudellisesti erittäin edullinen kapeiden salmien toisistaan erottamilla kumpuisilla saarilla. Kaupungin pääosana on Kyrönsalmen (Olavinlinnan salmen) ja Haapa- eli Hopeasalmen ympäröimä Haapasaari, jonka pohjoisosasta pitkä Hopia- eli Koululahti ja lyhyempi Ruislahti erottavat Vääräsaaren, joka on muodostunut niemeksi. Tämä on silloilla yhteydessä pienen Verkkosaaren ja suuren Sulosaaren kanssa. Eteläpuolella ovat pienet Tallisaari ja Riihisaari silloilla yhdistetyt Haapasaareen. Olavinlinnan itävierustalla ulkonee Kyrönsalmeen pitkä Kyrönniemi. Sitä rajoittaa pohjoisessa pitkä, kapea Tuokkolanlahti. Savonniemi ja suuri Talvisalo Haapasalmen länsipuolella liittyvät siltoineen Haapasaareen. Talvisalon länsisivulla on Laitaatsalmi. Talvisalon ja Savonniemen välinen Pilkkakosken pieni oja on nyt täytetty. Kaupungin varsinaisista saarista hiukan erillään, satamarannan edustalla etelässä Pienessä Pihlajavedessä sijaitsee pieni Törninpyörä-niminen kumpusaari (Storbjörn eli Thorbjörn). Siihen kaupunkilaiset soutavat kesäisin uimaan ja aurinkokylpyä ottamaan.
Kun tämän saaren kukkulalta tahi saaren vieritse kulkunsa suuntaavien eteläreittien laivojen yläkannelta katselee monimuistoista Olavinlinnan kaupunkia vihreiden metsien kehystämänä, tuon jykevän, vanhan linnan vartioimana, valtaa mielen omituinen tenho, joka kiidättää ajatukset ihanasta luonnosta, arkielämästä ja nykyajasta Olavinlinnan totiset tornit ja torjuvat muurit nähdessä kauaksi romanttiseen menneisyyteen, vaikka vieressä levittäytyy nykyaikainen, sievä kaupunki lausuen tulijat herttaisesti tervetulleiksi. Rakennettuna mäkisille saarille ja niemekkeille Savonlinna tekee säännöttömän, mutta juuri siitä syystä viehättävän vaikutuksen. Metsäisine kumpuineen, kallioineen, lahtineen, salmineen ja siltoineen Savonlinna vaihtelevin näköaloin muodostaa hyvin viehättävän kokonaiskuvan.
Kyrön- ja Haapasalmen välisessä kaupunginosassa maanpinta kohoaa rannikoilta keskustaan päin, jossa istutusten koristamalla korkeimmalla kohdalla on Nälkälinnanmäki näkötorneineen. Lähellä Nälkälinnan kukkulaa on suuri Olavintori, josta kadut laskeutuvat joka puolelle. Haapasalmen länsipuolella uuden kaupunginosan pohjoislaidassa vaatii huomiota mäellään muhkeana kohoava, piispa Johanssonin asunnoksi v. 1898 puusta rakennettu, nykyisin puolustuslaitoksen huostassa oleva Piispanlinna, joka sijaitsee puoliväliin kolmattakymmentä metriä korkeammalla viereisen Haapaveden pintaa. Piispanlinnasta vähän etelään sijaitsevassa Savonniemessä on kalliomäkiä, joista yhdellä kohoaa arkkitehti A.H. Dahlströmin piirustusten mukaan goottilaiseen tyyliin tiilistä 1874-78 rakennettu kirkko ja sen luona Väinö Aaltosen muovailema, v. 1921 paljastettu Vapaussodassa kaatuneiden savonlinnalaisten sankaripatsas. Savonniemeltä länteen päin maanpinta nousee loivasti kilometrin matkalla, lopuksi lähellä rautatieasemaa kohoten laajaksi, metsäiseksi Kaikuvuoreksi, jonka lakitasanne on 51 metriä ympäröivien vesien pintaa korkeammalla. Lähellä asemaa metsärinteessä on erittäin kaunis, hyvin hoidettu hautausmaa.
Olavinlinnan turviin Haapasaareen syntyneen vanhimman kaupunginosan keskustana on Olavintori. Siitä neljään suuntaan haarautuvat kapeat kadut ovat useissa paikoissa jyrkkämutkaisia, muodostavat säännöttömän muotoisia kortteleja. Melkein kaikki talot ovat rakennustavaltaan vanhanaikaisia, puisia ja yksikerroksisia. Lyseon kivitalo on kuitenkin hyvin muhkea. Kaduista huomattavin, Savonlinnan valtakatu on Olavinkatu. Haapasaaren länsirannassa se päättyy Kauppatoriin, joka välittömästi jatkuu Satamatoriksi, jossa erittäin runsaat ja kauniit kukkaistutukset värikkäinä upeilevat. Haapasalmen poikki vankityövoimalla v. 1850-luvulla rakennettua kivisiltaa, "Pitkääsiltaa" myöten Olavinkatu jatkuu uuden kaupungin puolelle lähelle rautatieasemaa.
Kauppatorin rannasta johtaa Hopialahden poikki pohjoiseen pitkä puusilta Vääräsaareen, jonka länsiosassa on kylpylaitos- ja kasinorakennukset, kukkaistutuksia, kenttiä ja hiekoitettuja, kauniita puistokäytäviä ja metsäteitä sekä kesänviettäjille vuokrattavia viihtyisiä huviloita – Vuorilinna, Suruton ym. sekä Sulosaaressa (entisessä Vasikkasaaressa) Väinölä, Pohjola, Kalliolinna, Metsäpirtti, Runolinna. Mainittava on myös Runokallio-niminen luonnonkaunis paikka. Viihtyisiä asumasaaria, joilla vallitsee maaseudun leppeä rauha ja lepo. Saarien metsä on säilytetty luonnontilassa.
Nämä saaret, Olavinlinna ja Savonlinnan edullinen asema Saimaan ja sen ylävesien ihanien reittien keskustana aina vuodesta 1833, jolloin ensimmäinen höyrylaiva ilmaantui Saimaalle, ovat houkutelleet ja edelleen joka kesä houkuttelevat puoleensa suuren matkailijatulvan.
Vakinaisia asukkaita Savonlinnassa ei ole enempää kuin vähän yli puolikahdeksatta tuhatta. Kylpylaitos, joka nyt on "remontissa", perustettiin v. 1895. Sitä ennen kaupunki pitkät ajat vietti hyvin vaatimatonta elämää. Esim. v. 1812 siellä oli 275, v. 1743 vain 70 ja v. 1710 ei enempää kuin 26 verotettua asukasta. V. 1656 venäläiset hyökkäsivät Savonlinnaan ja polttivat talot. V. 1639 hyvä maan-isä Pietari Brahe Uudenlinnan (Nyslott)–Olavinlinnan–Savonlinnan turviin vähitellen syntyneelle asutuspaikalle antoi maakaupungin oikeudet.
V. 1836 venäläinen sotilashallinto luovutti Olavinlinnan suomalaisten
siviiliviranomaisten huoltoon. Linnan viimeinen sotainen koettelemus oli v. 1788, jolloin ruotsalais-suomalainen sotajoukko seitsemän viikon ajan heinä-elokuussa piiritti ja pommitti Olavinlinnaa ja Savonlinnaa, mutta vähäisin tuloksin. Sitä ennen linna oli saanut vuosisatojen kuluessa kestää monet tuulet ja tuiskut. Jo linnan perustamistöitä 1400-luvun lopulla venäläiset yrittivät estää. Suuren venäläissodan aikana 1495 ja 1496 urhoollinen "Savon kupias", heimopäällikkö Pietari Kylliäinen, silloinen linnanvouti, menestyksellisesti miehineen torjui rajantakaisten hyökkäykset Olavinlinnaa vastaan. Hänen rehti saksalainen tykkimestarinsa, jota leikkisät savolaiset sanoivat Poukku-Pentiksi, antoi linnaa piirittäville ryssille tulikirnuista sellaisia kartessilaukauksia, että "karkeasti kiroillen ja polittain iivanat lähtivät lipettiin". Uudenajan alkupuolella Olavinlinnan valtiaat Gustaf ja Gödik Fincke, isä ja poika, kauan täällä hallitsivat ja vallitsivat ja jättivät muistettavan nimen osanotostaan maakunnan rauhalliseen kehitystyöhön toimittamalla innokkaasti uudisasukkaita Pohjois-Savon asumattomiin erämaihin. V. 1656 venäläisten hyökkäys Olavinlinnan valtaamiseksi meni myttyyn. Majuri Buschin urhoollinen, kuusiviikkoinen linnan puolustus Isonvihan aikana on muistettava, vaikka hänen viimein heinäkuun 28. päivänä 1714 oli pakko antautua lähes kaksituhatmiehiselle venäläisjoukolle. Hän sai lähteä linnasta vapaasti vielä jäljellä olevien 156 miehensä kanssa. Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 linna luovutettiin takaisin. V. 1742 Olavinlinnaa ja Savonlinnan kaupunkia jälleen piiritettiin. Saman vuoden elokuussa oli antauduttava venäläisille. Turun rauhassa v. 1743 tämä luovutus vahvistettiin.
– Ovathan nämä, Savonlinnan kaupunki ja Olavinlinna, nähneet monia mylskeitä, lopetti toimittaja selostavan tarinointinsa istuttaessa kaupungin katselun jälkeen levähtämässä puiston penkillä satamalahden rannalla, nyt kai jaksamme mennä tuohon komeaan kansakoulutaloon katsomaan eläintieteellistä museota, nythän on juuri aukioloaika. Tämä museo sijaitsee tässä matkailijoille hyvin sopivassa paikassa, lähellä laivarantaa ja linja-autoasemia. Ja noin uudenaikaisessa kivitalossa...
Vahtimestari kertoi museossa täytettyinä olevan "yks kuttai lajia kaikki Savon luurankoset" – hiirestä hirveen asti, ja tuossai on ilives poikasinneen, niitä on näitä iliveksiä vielä tännäi päivänä Savossai, ainai Iisalamen vähä pohjos- ja koillispuolella suurissa metissä, ja on siellä vielä karhujai jokunen, ja tuossa on Saimaan hyle, ja tuossa kotka pölökyn nenässä; lintuja pesineen on tässä museossa kaikkiaan viitisensattoo, ja tämä kalakokkoielmahan tiällä on eriommaisen runsas, sata kalloo – kyllähän tämä museo yhen miehen laittamaks on ihan suuremmoinen suavutus, harrastusta siinä on pitänä olla paljo, ja sitten se Sulukavan pitäjän Tiittalan hovikartanon omistaja Carl Philip Lindfors, joka kuoljvuonna 1903, lahjotti koko tämän museonsa Savonlinnan kaupunnille.
17.
PYÖRÄHDYS PUNKAHARJULLA.
Hyvin paljon erittäin kiinnostavaa ja opettavaa katseltavaa sisältävästä eläintieteellisestä museosta lähdettyä ja Rantapaviljongissa lounastettua oli kiirehdittävä laivarantaan, Punkaharjun-retkelle.
Mutta mikä ihme – Punkaharju-laivaa ei löytynytkään satamasta! Mikähän tässä nyt on vikana?
Selitys tuli pian. Johtaja Saukkonen lähestyi rivakoin askelin:
– Tässä tuli nyt pieni muutos ohjelmaan. Eräs suuri koululaisretkikunta vuokrasi Punkaharju II:n huvimatkalle, joten meidän nyt on tyydyttävä tähän Osuuskunta-laivaan, joka äskettäin oston tietä siirtyi Kerttu-yhtiömme laivastoon. Käydäänpä vain sisään, rouva ja toimittaja. Noustaan tänne yläkannelle, joka tosin ei ole aivan yhtä väljä ja mukava kuin Punkaharju II:ssa. Tämä Osuuskunta onkin tarkoitettu etupäässä paikallismatkustajien kuljettamiseen, eikä tämä tavallisesti käykään Punkaharjulla, mutta nyt annetaan määräys poiketa siellä – ei se ole enempää kuin minkähän lienee alun toistakymmenen kilometrin kierros syrjään tämän laivan vakinaiselta kulkureitiltä... laivayhtiömme johtokunnan puheenjohtaja Aleks Sikiö, pankinjohtaja – ainakin nimi lienee teille tunnettu – lähtee mukaamme huvilansa laiturilta, tästä aivan läheltä kaupunkia; mennäänpä tervehtimään kapteenia...
Tutustuttiin pyylevähköön, nuorenpuoleiseen mieheen, joka tuntui puheistaan päättäen olevan yhtä "mukava" mies kuin yleensä kaikki muutkin matkustajalaivojen kapteenit. Laivan lähdettyä liikkeelle hän esitteli paikkoja.
Ensin kaakkoa kohti mentäessä nähtiin Olavinlinna komeimmalta puoleltaan, siltä "kantilta", jolta se nähdään yksinomaan Punkaharjun reitin laivoista. Vähitellen jouheasti käännyttyä etelän suunnille seurailemaan Pihlajaveden Kaupinselän itärannikkoa, nähtiin lähellä Olavinlinnaa Kyrönniemessä kaupungin urheilukenttä, jota sanotaan Suomen kauneimmaksi kisakentäksi – keskellä ihana nurmikko, ympärillä harvinaislaatuinen tiilimurskajuoksurata, ja joka puolella valkovartista koivikkoa ja välkkyviä vesiä. Sitten pitkin rantaa etelään päin huviloita, tehdaskaupunginosa, Itä-Suomen kutomo, Suomen suurin faneeritehdas, Pääskyniemen telakka.
Tuossa näkyi Alttarikivi, perintätiedon mukaan muinoin uhri- ja messutoimituksissa alttarina käytetty suuri, tasainen kivi rantakalliolla. Reitin toiselle puolelle, oikeaan, jäi Kaupinsaari. Vähän etelämpänä samalla puolella Suuri Simunansaari muinoisine, arvattavasti hautaraunioineen.
– Ja kohta jo saavummekin pankinjohtaja Sikiön huvilan laituriin, haasteli johtaja Saukkonen vieraillensa, se paikka on nimeltään Harjuniemi, se on tuolla vielä kaukana mantereen rannikolla, kerrassaan ihana paikka, tyypillinen Saimaan huvilatila, kuudetta hehtaaria, mainion hyvässä kunnossa kaikin puolin; sitä ovat käyneet matkailijatkin katsomassa, ulkomaalaisetkin, ja erikoista näkemistä siellä onkin, vahinko ettei meillä ole enemmän aikaa tällä kertaa, tällainen vuorolaiva ei voi odottaa meitä niin kauan, että kerkeäisimme katsella kaikki Harjuniemen nähtävyydet ja harvinaisuudet – etupäässä kasvikunnan alalta täällä näin pohjoisessa – siellähän kun on tavallisten keittiökasvien ja omena- ja kirsikkapuiden ja monenlaisten marjapensaiden ohessa muun muassa japanilaisia ja kiinalaisia sireenejä, jotka kukkivat kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa, siis myöhemmin kuin tavalliset sireenit; villiviiniköynnös peittää kokonaan erään etelään päin viettävän kallioseinän, ja kukkakasveja on hyvin monenlaisia, ja metsä kauniin huvilarakennuksen ympärillä on erittäin suuripuista, pääasiallisesti solakkaa männikköä, ja istutettuina on Siperian ja Kurilien lehtikuusia, on myös pihtakuusia, harmaita jalokuusia, palsamikuusia, Albertin valkokuusia, Englannin kuusia, sembramäntyjä, Banksiana-mäntyjä, Murrayn mäntyjä ja on siellä vaikka mitä... jaloja, harvinaisia lehtipuitakin on istutettu, muun muassa tammia ja hevoskastanjoita, siis melkeinpä jonkinlainen kasvitieteellinen puutarha.
Harjuniemi nähtiinkin jo lähellä: vaaleankellertäväksi maalattu huvilarakennus etelään viettävällä metsäisellä harjulla ulkorakennuksineen ja rannassa sauna ja soutuvene, purje- ja moottoriveneet. Hauskan näköinen paikka.
– Sielläpä näkyy pankinjohtaja seisovan laiturillaan, huomautti kapteeni.
Johtaja Sikiö kapusi yläkannelle hyvin ketterästi, vaikka on jo vanha mies. Ja ihmeen vilkas, välitön gentlemanni hän osoittautui olevan. Keskustelu sujui luontevasti jo heti alusta, niinkuin olisi oltu pitkäaikaiset tuttavat:
– Hyvää päivää, rouva – päivää maisteri, tervetuloa, nimenne on minulle kyllä tuttu, olipa hyvä, että tulitte täälläkin käymään, näitä maisemia katsomaan, kyllähän nämä, jos mitkä, sen ansaitsevat...
Juotiin tuliaiskahvit. Sitten pankinjohtaja kannella selosti ja nimitteli enimmäkseen kapeavetisen reitin kahden puolen tasaisesti liukuen jäljelle jääviä kerrassaan kauniita paikkoja:
– Tässäkin tämä kapea salmi, tuossa on Kokkosaari ja Varissaari, jossa on omituinen amme kalliossa; tällä kohdalla on rinnakkaisreitti – ajetaan myös Pulkinsaaren ja Pelkonsaaren ja Rapasaaren välisistä somista salmista, ja tuolla oikealla näkyy Ypäkönsaari eli Ypykänsaari – tässä aukeaa nyt tämä laaja Kankaistenselkä, josta pistää tuonne kaakkoa kohti kahdeksan kilometriä pitkä Ikoinlahti, ja ne ovat kaikki nuo maisemat tuolla sitä suurta Ikoinnientä järjestään...
Ja niin jatkui matka tyyneksi heittäytyneen, valokimmelteisen Kankaistenselän halki. Selän eteläpäässä kuljettiin oikealle jääpien Kankaissaarten ja vasemmalla olevien pienten Selkäsaarten ja muodoltaan kalakukkomaisen Akkosaaren sekä sitä vähän etelämpänä sijaitsevan hyvin jylhäkallioisen, korkean Linnavuori-nimisen mannerniemekkeen ohitse ja käännyttiin vasemmalle Ritosaaren pitkänlaisen, kauniin salmekkeen kautta Pöngönselälle. Ja siitä kun vielä muutaman kilometrin matka mennä tohuutettiin, yhä itää kohti, sieviä salmivesiä melkoiselle Moinselälle, pysähdyttiin sen pohjoisrannalla Kiilanmäen laiturissa, josta kuului olevan vain lyhyt maamatka Säämingin pitäjän Kiilanmäen Hannikkalaan, Hannikaisten vanhaan sukutaloon, "Pietari Hannikaisen ja toisten kuulujen Hannikaisten pesäpaikkaan", siis hyvin huomattavaan paikkaan. Harvatpa Suomen samoilijat tuonkaan seikan lienevät tienneet ja huomanneet ja muistaneet tästä ohitse purjehtiessaan.
Kun siinä sitten vielä sillä samalla Moinselällä sivuutettiin vasemmalla puolella oleva Muhkura-niminen saari ja oikealle jäivät Kivisaari ja Huopasaari, saavuttiin avaralla peltoniemekkeellään kekottavan Moijinhovin laituriin.
Tähän saakka reitin kummallakin puolella rantamaat olivat näyttäytyneet enimmäkseen jylhänkomeina ja korkeakallioisina. Moijinhovin laiturista lähdettyä Moinsalmea pitkin nähtiin äskeisiä paljon vehmaammiksi tasoittuneita rannikkotienoita ja kapeita salmia, joissa oli tiheässä värikkäitä reimareita. Pankinjohtaja selosti seutuja vierailleen:
– Tätä sanotaan Uljananvirraksi, kaunis paikka... nyt tullaan Halkomäen laituriin... kas, kun tuossa uiskentelee kesy sorsa... kesemmällä niitä oli tässä useita... ne uivat aina pelkäämättöminä aivan laivan vieressä... ja nyt ajamme Virtasalmeen, sen yli kuljetaan lossilla, siinä kun on Savonlinnan ja Pesingin välinen tie... täällä pitäisi olla jossakin vanhojen sotien aikaisia patterivallien jätteitä... tuolla vasemmanpuoleisella rannalla on Peltoniemi... Moijinhovin alueista lohkaistuja, itsenäistyneitä tiloja on siellä useita... ja täällä on myös noita savonlinnalaisten huviloita, nämä kun ovat näin kauniita seutujaja kun tänne näissä laivoissa on hyvä liikenneyhteys Savonlinnasta – tämä laiva kulkee kerran ja Punkaharju II kahdesti päivässä edestakaisin tästä ohitse... näitä salmia muuten nimitetään Bobrikoffin salmiksi, tätäkin tässä, hän matkustaessaan täällä määräsi ne syvennettäviksi liikenteelle sopivammiksi... "sanarrieskoistaan" tunnetun Kalle Väänäsen veljen, viipurilaisen lehtorin Oskari Väänäsen, joka on monet kesät asunut tässä lähellä, on ollut tapana kysyä oppilailtaan tunnilla, että onko Poprikohvi tehnyt mitään hyvää, ja kun oppilaat ovat vastanneet että ei, niin lehtori on sanonut, että onpas: se on kaivattanut syvemmäksi paria salmea Savonlinnan ja Punkaharjun välisessä laivareitissä... tässä onkin se toinen niistä, Jousharjunsalmi... nyt tulemmekin juuri aukealle Jännevedelle... tuo on kaunis, lumpeenlehden tai hevosenkengän muotoinen Lummesaari, tästä eroaa tuonne oikealle salmeen tämän Osuuskunta-laivan varsinainen, Vuoriniemen ja Pellossalon reitti, jossa ovat erikoisen ihanat paikat kesänviettäjille ja matkailijoille, mutta he eivät tiedä niistä mitään, mainostaa sietäisi... ehkäpä kapteeni on hyvä ja selostaa niitä lähemmin, kun tuntee tarkkaan nuo loistoseudut.
– Kyllä, mielelläni. Tuosta pitkin salmea reitti jatkuu itä-etelään kaareutuen... ensin Lammassaaren salmi, sitten Leponiemen salmi, jossa on savonlinnalaisten huviloita, ja eräässä huvilassa viettää kesälomansa Moskovassa talvisin oleva Yhdysvaltain pääkonsuli, ja kun mennään eteenpäin, niin tulee suuri, saarekas Utrasvesi. Se ja erikoisesti aava Hirvolanselkä ovat hyviä lohivesiä. Sen jos kesäretkeilijät, matkailijat ja kesänviettäjät tietäisivät, niin kyllä varmaan tulisivat niille tienoille, mutta kun tästä seikasta, enemmän kuin koko tästä reitistäkään ei ole koskaan hiiskuttu missään mitään, niin mistäpä tietäisivät. Eivät näy aina huomaavan ihmiset, minne pitäisi mennä kesää viettämään. Pakkautuvat liiaksi yksiin paikkoihin, eivätkä tule sinne, jossa olisi vielä väljyyttä. Onhan sillä reitillä muitakin mainitsemisen arvoisia paikkoja, on Rasiniemi ja on Väistönsaari eli Valamo ja on Karjalansaari, johon on ennen vanhaan sodan aikana soudettu Pellossalosta rajantakaisia "ryssänkarjalaisia". Se soutaja kuuluu olleen nimeltään Pekka Löppönen. Vuoriniemen rannat ovat erikoisesti jylhänkomeita. Hirvolanselän tienoilla asuu kuuluisa ammattikalastaja Simo Tynkkynen. Se mies osaa ottaa kaloja Hirvolanselästä, etupäässä lohia ja siikoja. Vuoriniemen lähistöllä reitti kääntyy melkein pohjoista kohti Pellossaloon. Loppumatkalla on kapeita salmia Pellossalon perukoille saakka. Yöpymispaikkanamme on Kapalan laituri kaislikkoisessa, vesilinturikkaassa lahdessa.
– Tässä nyt Jänneveden yli tultuamme saavummekin pian Punkaharjulle, huomautti johtaja Saukkonen, kierrämme vain vielä tuon suuren Vaahersalon saaren luoteiskärjen, Särkänniemen ympäri pienelle Haataanselälle. Tuolla näkyy Vaahersalon puolella Punkaharjun nuorisoseuran talo. Siellä on myös pari isonlaista täysihoitolaa, Valoniemen ja Seppäläisen, ja muitakin taloja, joihin otetaan kesävieraita. Professori Matti Äyräpää aikoinaan omisti Vaahersalon toisessa päässä maatilan, jonka osti muistaakseni viidellä tuhannella markalla ja jonka perilliset möivät sodan jälkeen kolmestasadastatuhannesta markasta. Onhan täällä sievät paikat – vesikin on täällä kirkkaampaa kuin Suur-Saimaassa. Yhtä kirkasta kuin Puruveden "kristallivesi". Tällä Savonlinnan ja Punkaharjun välisellä laivareitillä näkee Saimaan vesistön luonteenomaisimmat piirteet – laajat selät, kapeat salmet, asuttuja ja asumattomia seutuja. Ne retkeilijät, joilla ei ole käytettävänään runsaasti aikaa, voivat kulkea ainakin tämän parituntisen laivamatkan. Verraten paljon tällä reitillä on ollutkin matkustajia, varsin huomattavasti kansainvälistäkin yleisöä – matkalaukkujen leimalapuista on voitu lukea niinkin kaukaisten paikkojen nimiä kuin Kairo, Tokio ja monia muita. Kesällä vuonna 1934 Punkaharju II:ssa kulki 3.100 matkailijaa ja vuonna 1935 noin 4.000 varsinaista turistia, joista ulkomaalaisia oli vähän enemmän kuin puolet. Tämän lisäksi vielä paikallinen maalaisväestö sekä huvila-, täysihoitola- ja muut kesäasukkaat matkustivat laivassamme. Tätä reittiä Ruotsin kuningaskin presidentti Relanderin kanssa kovasti kauniiksi kiitteli matkatessansa täällä elokuussa vuonna 1925. Olavinlinnassa käytyään kuningas kuului kysyneen, että eikös minulle näytetäkään Punkaharjua? No, mitäs muuta kuin luotsilaiva Saimaalla lähdettiin ajaa ryöhyyttämään Punkaharjulle. Ja täällähän se sitten, kuten muistetaan, eräs köyhä mummo harjun kupeessa junapysäkillä keräsi kukkakimpun radan vierustalta ja antoi sen kuninkaalle, sanoen selvällä Savon murteella, että "täss ois nuita kukkia rouvallenna vietäväks".
Pianpa saavummekin Punkaharjun laituriin. Se on tuo metsäinen harju aikalailla hauskan näköinen täältä nähden.
Tästä Punkaharju-laiva jatkaa matkaansa Punkaharjun ja Vaahersalon välistä pitkää salmea Takaharjun parantolan laituriin – parantolassa on 145 sairaspaikkaa – ja sitten laiva käy Vaahersalon puolella Valoniemi OY:n laiturissa, ja sitten Pöllänsaaren kautta Punkasalmen rautatieaseman rantaan, reittimme päätepaikkaan. Matkailijat menevät usein laivassa Punkasalmelle saakka ja sieltä kävelevät huvikseen Punkaharjun kauneuksia katsellen vähän vajaan kuuden kilometrin matkan tähän Valtionhotellin kohdalle laiturille, josta iltalaivassa palaavat Savonlinnaan. Harjun päässä, lähellä Punkasalmea he näkevät vanhojen sotavallien jätteitä. Täältäpäin lähtien eivät kaikki matkailijat tule kävelleeksi Punkasalmen lähistölle saakka. Laivassa sinne mennen kävelymatka ei tule edestakaiseksi eikä siis liian pitkäksi.
Punkaharjun Kaarnaniemen betonilaiturilla ja sen lähistöllä oli tavanmukainen väenvilinä laivantulolla. – No niin – tämmöinenhän tämä reittimme on, lausui päätteeksi Höyryvenhe Oy Kertun toimitusjohtaja, täytyy sanoa lopuksi kuten Agricola:
Ellei caiki ole tulkittu selkexi,
nin me kernaast anom andexi.Kun oli vielä kävelty lyhyt taipale laiturilta Valtionhotelliin, kahvi maistui mainiolle. Istuttiin virkeinä ja levollisen huolettomina, harvakseen keskustellen ja lomaan äänettöminä ihaillen joka puolella näkyviä solkevapetäjikköisiä harjuja ja järvimaisemia. Toimittaja tapansa mukaisesti taas uudella seutukunnalla tutkiskeli matkatietomuistivihkoaan, muutamia seikkoja sieltä ääneenkin lausuillen.
Punkasalmen länsirannalta alkaa luodetta kohti suuntautuva, 7 km:n pituinen Punkaharju (punka = sianselkä). Harju, Laukansaari, erottaa Suuren Puruveden Jännevedestä l. Pienestä Puruvedestä... harjanne paikoittain pitkälti leveydeltään vain viisimetrinen ja jyrkkärinteinen, joissakin kohdissa enintään 21 metrin korkuinen... harju päättyy pari sataa metriä leveään Tuunaansalmeen, josta on 28 km:n maantiematka Savonlinnaan... Punkaharjun matalimmat paikat ovat harjun keskiosassa, kivisillan seuduilla... harjun luoteispään lähistöllä on kaunis, istutettu lehtikuusimetsikkö... sen läheisyydessä on myös metsähallituksen koepalstoja, joissa kasvatetaan pihtakuusia, harmaita jalokuusia, alppimäntyjä, sembramäntyjä... kaikkiaan 67 hehtaarin alalla... siellä päin myös rautatieasema ja ensiluokkainen, suuri Finlandia-hotelli... vähän matkan päässä Valtionhotellista itään harjun selänteellä, aivan tien vieressä, Laukanlahden ja Valkiajärven pohjoispään välissä on ns. Runebergin kunnas, jossa istuen Runeberg kirjoitti kauniin runonsa "Heinäkuun viides päivä". Tälle kummulle näkyy Laukanlahti ja Puruveden ihanat selät saarineen ja niemineen... viehkeitä ja vaihtelevanluontoisia näköaloja on myös kivisillan ja Punkasalmen välillä, erikoisesti palovartijan asunnon ympäristössä... siellä katse kantaa sievän Pöllänlammen ylitse, idässä suippo Pentinniemi, lännessä Punkaharjun pääselänne... vanhoja pattereita ja muita varustusten jätteitä on Pentinniemen tyvessä, Punkasalmella ja Tuunaansalmella... ne ovat enimmäkseen venäläisten rakentamia, 1700-luvulta, huomattava on myös Karjalankallion valli... tässä on minulla eräästä vanhasta ruotsinmaalaisesta kirjasta suomennettuja tietoja siitä Karjalankallion muinaisvallista ja vähän niistä toisistakin sota-aikojen muistoista täällä – katsotaanpa hiukan: Laukansaaren eli Lehessalon (jossa Punkaharju) koillisosassa, Vasattarinsaarta vastapäätä kallioniemekkeessä, matalahkon Karjalankallion huipulla puoliympyrän muotoon ladottu, noin 14 metrin pituinen ja 60 sentin korkuinen ja noin metrin levyinen eli paksuinen kivilatomus, osittain liestynyt, mantereen puolelta avoin, miehennostannaisista kivistä tehty... ei ole käytetty välissä savilaastia eikä multaa... lavea näköala Puruvedelle... nähtävästi "vahtipostien", partioiden tukipaikka siitä päättäen, että muutamien kymmenien metrien päässä on kaksi noin 5 metrin pituista ja puolikolmatta metrin levyistä kuoppaa, joissa näkyy olleen kivetyt seinät ja ovi järven puolella... kai sotamiesten asuinsuojia. Ne saattavat olla, kallion nimestä päättäen, niinkin kaukaisilta kuin venäjänkarjalaisten ryöstöretkien ajoilta... ja vielä – Tuunaansalmen pienessä, sievässä Kirkkosaaressa lienee muinoin ollut rukoushuone... nyt siinä on maaherra Boijen rakennuttama runollinen huvihuone, pieni maja, jonka kiviportaat kohoavat järvestä... ja sitten – Punkaharjun luoteispäässä on sotavarustus, jota sanotaan venäläisten muinoin tekemäksi... multavalli, jossa viisi kanuunanlovea, tähtäys Puruvedelle... vallin korkeus puolitoista metriä, pituus 18 metriä... siinä lähellä myös vanhoja sodanaikaisia estepuomeja järvessä pinnan alla... arvattavasti vuodelta 1788... valleja ollut myös Äijönsalmen itä- ja Kivisalmen pohjoispuolella, Puruveden rannalla. Täällähän olisi katselemista ja kulkemista paljon, mutta meidän täytyy ajan puutteessa tyytyä verraten vähään. Joko lähdemme?
Punkaharjun nähtävyydet aikaisemmin moneen kertaan katsellut pankinjohtaja jäi lehtiä lueskellen ja iltaa ihaillen istuskelemaan hotellin vilpolaan, mutta toiset seurueen jäsenet lähtivät liikkeelle:
– Hauskaa retkeä, toivotti hyväntahtoinen vanha nerra, pyydän palaamaan viimeistään kolmen tunnin kuluttua tänne päivälliselle. Tilaan sen siksi valmiiksi. Kerkeämme sitten vielä Savonlinnaan menevään iltalaivaan.
Vieraat ja toimitusjohtaja vaeltelivat komeametsäisen harjun teitä, käyden Tuunaansalmen rannalla, lehtikuusimetsässä ja Finlandia-hotellissa sekä pääharjua pitkin kivisillalla saakka ihaillen ja ihmetellen kapean harjun vesivälkkeisiä maisemia, jyrkkiä ja korkeita rinteitä, katsetta ilahduttavan keltakuorisia, pitkiä petäjiä, ja nauttien näiden todella suurenmoisten nähtävyyksien luomasta lohdun ja rauhan tunnelmasta, joka noina onnellisina hetkinä tuntui kallisarvoiselta aarteelta.
Seurue päätyi vähän enemmän kuin puolen kilometrin päässä Valtionhotellista sijaitsevalle Runebergin kummulle. Istuuduttiin levähtämään ja erikoisen ihanaa järvistä maisemaa katselemaan saman rautapäällysteisen pöydän ääreen, jossa suuri runoruhtinaamme Juhana Ludvig Runeberg istui v. 1838 ollessaan Porvoon tuomiokapitulin määräämällä koulujen tarkastusmatkalla. Tässä hän pysähdytti hollihevosen, laskeutui kärryistä ja istahti penkille mietteliään näköisenä katselemaan kaunista kesäistä maisemaa ja sen lempeän lyyrillisyyden lumoissa kirjoittamaan iki-ihanaa runoaan "Heinäkuun viides päivä" –
"nyt kesäpäivä loistavi,
niin oudoks muuttaa mieleni
tää aamu armahainen..."Kerrotaan Runebergin silloin samalla saaneen aiheen eräisiin Maamme-laulunkin säkeisiin, arvattavasti seuraaviinkin:
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme ojentaa
ja vettä, rantaa osoittaa,
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme!– Onpa ihmeellistä, lausui toimittaja, että tälle kummulle ei ole pystytetty Runebergin muistomerkkiä. Se olisi matkailijoita tänne vetävä nähtävyys sekä Runebergin merkityksensä ohessa Suomen luonnonkauneuden ja sen syventämän ja tehostaman isänmaanrakkauden symboli. Muistomerkki olisi saatava tähän viimeistään parin vuoden kuluttua, jolloin tulee kuluneeksi sata vuotta Runebergin käynnistä tällä kunnaalla.
18.
PARHAIN VIIMEISENÄ.
Saimaan "rengasmatkan" viimeisen kolmasosan, tahi oikeammin kolmion muotoisen matkareitin viimeisen linjan taivallus oli aloitettava.
Niinpä niin! Näinkös pian tämä virkistävä, paljon antanut ja kaikin puolin miellyttävä kesälomamatka nyt kohta päättyy? Olisipa tätä saanut vielä jatkua enemmän kuin on edessä.
Lähteä täytyi. Eipä siis muuta kuin heitettiin hyvästit kauniille, monimuistoiselle Savonlinnalle ja kodil&kaalle, muidenkin maailmanmatkaajien huomioon hyvin suositeltavalle NNKY:n hotellille ja lausuttiin kiitokset Saimaa-yhtiön ystävälliselle ja huomaavaiselle toimitusjohtaja Huttuselle ja satamakapteeni Siljanderille – toivottavasti vielä joskus tavataan, kiitos vain kaikesta, aivan suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta, lähetämme sitten niitä valokuvia Parkuinmäen retkeltä ja Savonlinnan–Lappeenrannan laivareitiltä...
Ja niin se oli "menoa kaikki". "Kerttu" otti matkalaiset hoiviinsa. Tahi oikeastaan Yrjö, Kerttu-yhtiön kohtelias toimitusjohtaja Saukkonen, joka nuorekkaasti hymyillen jo seisoi ylhäällä Mikkeli-laivan I luokan kannella rautalankaverkkoiseen reelinkikaiteeseen nojaten ja kehoitti:
Ja sitten siellä korkean kannen onnellisessa ja arvokkaassa ylhyydessä Jaakko-kapteeni tuli kättelemään:
– Päivää, matkako mielessä?
– Niin. On parasta lähteä, ennen kuin ajetaan.
– Terve tuloa! Minäpä annan tästä herrasväelle tämän viidenhengen hytin.
– Ja sitten mennään tulokahville; emännöitsijä on kattanut pöydän tupakkasalonkiin, ilmoitti toimitusjohtaja.
Niinhän sitten päästiin matkan alkuun. Mikkeli lähti liikkeelle mustaa savua "korsteenistaan" tupruttaen ja "kylkiaalopistaan" lauhduttajan vettä purskuttaen. Laiva paiskautui menemään aivan Savonlinnan vanaveteen. Mutta muutamia kilometrejä kuljettuaan, jo Pihlajaveden itäpään paikkeilla Mikkeli erosi kymmeniä vuosia uskollisesti kulkemalleen tutulle reitilleen, Kesamon ja Koirsalon korkeina kaartuvia maita ja tyyniä, kalliorantaisia salmivesiä kohti.
Suurehkon Laukansaaren vainioisen rantakyläkunnan laiturille ensimmäiseksi vähennettiin matkustajia ja tavaraa alakannelta.
Kesamonsalmen läpi ajaa pauhattiin Kokonselälle, joka idässä rajoittuu osittain suurenlaiseen Kokonsaareen ja kookkaaseen, hietikkorantaiseen Ahvionsaareen, jossa on useita Säämingin parhaita viljelystiloja. Kapteeni Raussi ja johtaja Saukkonen esittelivät näitä ja edelleen muita reitin vierustoiden paikkoja, siten saaden muukalaisten matkan hyvin kiinnostavaksi. Hauskalta tuntui katsella komeita, melkein kauttaaltaan hyvin korkeamaisia ja metsäisiä Säämingin saaristoseutuja, joista ottaa rapsauteltiin valokuvia auringon toisinaan pilkistäessä pilvien raosta.
Koiratvuori ja Kesamo näkyivät vielä Reposalmen suulle saakka. Hauskasti hiukan heilahdeltiin Siikaveden virkeillä laitatuulen laineilla. Pyörähdettiin Mikkolanniemen nuottakotarannassa, verraten lähellä aikaisemmin puheena ollutta Telataipaletta. Käytiin ja käännyttiin Liistonsaaren, sen muinoisen mahtavan, tarunomaisen erämaan kuninkaan, nykyisin Forss-suvun valtakunnan laiturilahdekkeessa, pystysuoran kallioseinän vieressä. Sitten mennä nytkyteltiin kiireenvilkkaa Liistonsaaren pohjoisen kärjekkeen ja pienen Tappisaaren välisestä hiekkasärkkäisestä Tappisalmesta, jossa mutkikas väylä oli seipäillä merkitty Mikkeliä varten. Tukki-"pukseerit" ja proomunhinaajat eivät oivaltaneet käyttää tätä oikoväylää, vaan kiertää riehuivat toisesta salmesta Tuohivedelle ja sitten pian edessä olevaan – Vekaraan. Siitähän on, samoin kuin Puumalansalmesta, kaikkien alusten matkattava nyt, kun Telataipaleen kaivannosta ei enää pääse läpi. Tämän ollessa puheena Vekaransalmeen juuri saavuttaessa kapteenimme kertoi suomalaisilta Saimaan luotseilta kuulemanaan venäläisten torpedovenelaivueen eräänä kesänä sortoaikoina etsiessään suomalaisten "kagaalien", voimaliittolaisten ja muiden "suurelle itäiselle isänmaalle" vaarallisten aktivistien kuviteltua, huhuttua "Saimaan sotalaivastoa" yrittäneen tunkeutua Telataipaleen "kanavasta". Ryssät olivat luotseillemme kiihkeästi polittaen näytelleet Aatamin aikaisia merikorttejaan, joissa oli merkittynä väylä meneväksi Telataipaleen kaivannon kautta. Mahdotontahan siitä oli päästä, sillä kaivannon tukkeena oli jo sinä aikana maantiesilta; lisäksi kaivanto ja sen eduslahti olivat paljon mataloituneet. Eivätkä siitä ole koskaan oikeat laivat kulkeneetkaan. Venäläiset aikoinaan matalakulkuisilla, soudettavilla kanuunaveneillään lienevät joten kuten lävitse pujottautuneet. Muinoiset suomalaiset vetivät veneensä tuon kannaksen ylitse telapuurivistöä myöten. Siitä nimi Telataipale.
Vekaransalmesta Mikkeli painalsi vaahtopäälaineita vyöryttelevälle, iltapäiväauringon heleässä valaistuksessa läikehtivälle Lepistönselälle. Siinä on saarettomiakin aukioita tervetulleina vaihteluina pitkällisen ahtaiden vesien kulkemisen jälkeen. Näköalan vapauttava, rintaa keventävä avartuneisuus, kaukosiintoisuus aiheuttaa katsojan mielessä utuisenkeveät, toiveikkaat tunnelmansa. Unohdut mietteissäsi katsomaan kaukaista, siniautereisena häämöttävää veden ja taivaan rajaviivaa, etäisiä saarelmia ja niemekkeitä. Ja tunnet haluavasi kiihkeästi tuonne kauaksi, nopeasti eteenpäin, eteenpäin... Tuntuu siltä, kuin syvällä aluksen pohjalla tiheätahtisesti, jymeästi jyskyttävä laivakone ajatuksesi arvaten yhä kiihdyttäisi käyntiänsä niin kiivaaksi kuin malttamattoman sydämesi lyönnit. Mutta kun suuren selkäveden päähän vihdoin päästään, on sen jatkoksi vähän sivummalle avautunut uusi ulappa, aava vesierämaa kuin etäisessä saavuttamattomuudessaan olevine satusaarineen ja toivonniemineen. Saimaata riittää.
Mikkeli huusi, ilmoitti tulonsa Lohilahteen. Edessä näkyi laajan lahden pohjukassa hiekkakankaisella rantapengermällä valkea, suippotorninen kirkko ja useita muita rakennuksia. Tässä kuului olevan Mikkelin yöpymispaikka Savonlinnaan matkalla oltaessa. Matkustajat saavat kylpeä saunassa likellä laituria.
Kauppiaalle tulevien tavaroiden purkamisen ja laivan polttopuiden ottamisaikana lähtivät vieras matkustajapari ja toimitusjohtaja tutustumaan lähemmin Lohikosken uuteen, siroon kirkkoon. Päästiin sisällekin. Saatiin avain ja oikein painettu vihkonen kirkontekopuuhan pitkällisistä, moninaisista vaiheista.
Lohikoskelaisten ja -lahtelaisten oman pikkukirkon hankkimisajatus oli alkuisin jo 1860-luvulta. Oltiin sitä mieltä, että Sulkavan suuri seurakunta on velvollinen muistamaan Lohikosken kaukaisella kulmakunnalla asuvia jäseniään rakennuttamalla heille oman kirkon. Tämä toive toteutui kuitenkin vasta v. 1934. Matkailijoille näytettiin ja selostettiin kirkon sisusta. Se onkin muutamissa suhteissa erikoinen ja kiinnostava. Alttaritaulun on maalannut ja lehterin kaiteen symboliset koristekuvat sommitellut taiteilija-arkkitehti Ilmari Virkkala. Neljä metriä korkea alttaritaulu kuvaa Kristuksen toisen tulemisen kohtaa: "Tulkaa, minun Isäni siunatut!" Saarnatuolin rintapeilissä on nuoren taiteilijan Tapio Virkkalan puuveistos Jeesuksesta lapsia siunaamassa. Lämmityslaitteet ovat erikoiset laatuaan. Toinen uuneista on näkyvissä lehterin alapuolella, osaksi seinään upotettuna. Sitä lämmitetään eteisen puolelta. Toinen on näkymättömissä alttaritaulun takana, ja sitä lämmitetään sakaristosta. Nämä ovat Suomen Uuni OY:n kiuaslämmityslaitteita, joissa kiuaskivet eivät joudu kosketukseen tulen kanssa, vaan kuumenevat asbestivaipan sisässä, hohtaen lämpöä kauan ja tasaisesti. Tämä kotimainen keksintö sovellettiin käytäntöön nyt ensi kertaa vaikean kirkonlämmityskysymyksen ratkaisuna.
Kirkon sisustaa näyttävä paikkakuntalainen vielä kertoi, että Oulun kirkkotaidenäyttelyssä oli Lohikosken kirkon ja sitä ympäröivän hautausmaan malli tunnuksin: "Kirkon tulee olla ylistyslaulu Jumalan kunniaksi ja kirkkomaan sen laulun säestys." Hautausmaankin asun on suunnitellut Ilmari Virkkala. Hän onkin tunnetuimpia hautausmaiden suunnittelijoita. Korkeine kiviaitoineen ja järven rannasta kohoavine pengermineen Lohikosken hautausmaa on ainoalaatuinen maassamme, tehostaen keskellään miellyttävän yksinkertaisena ja puhdaspiirteisenä kohoavan kirkon ulkonäön vaikuttavuutta.
– Paljon kiitoksia opastuksesta. Harvinaisen kaunis on täällä kirkko ja hautausmaa. Meidän täytyy nyt kiirehtiä takaisin laivaan. Jaakoppi jo höyryhuudatuksella meitä muistuttaa matkan jatkamisesta.
Seurueen tultua laivaan kapteeni kysyi:
– Lohikosken kuohujako ajoitte katsomassa?
– Ei, kun kirkkoa ja hautausmaata kävelimme tarkastelemassa, vastasi toimittaja. Onko täällä Lohikoskella tosiaan koskikin?
– On kyllä. Parin kilometrin päässä tästä. Pohjoiseen päin mennessä laivamme tässä yöpyessä monet matkustajat kevätkesän valoisina iltoina ovat kävellen tai autolla käyneet katsomassa Lohikoskea ja Hackman-yhtiön "eläkeukkojen" vanhuudenkotia ja maatilaa ja myllyä.
Lähdettiin ja saavuttiin ensiksi muinoisen lappalaisasutuksen nimityksiä jälkeilevälle Tolvanselälle. Tolva, tolvaaminen näet merkitsee poron juoksua. Tolvanselällä nähtiin alassuin käännetyn padan muotoinen, kallioinen Patasaari. Se kuului olevan sama saari, johon syksyllä v. 1934 kaksi puolalaista upseeria Gordon-Bennet-kilpailun ilmapalloineen putosi. Lähitalon isäntä näki tuon ihmeellisen tapahtuman ja haki veneellä ilmapurjehtijat turvaan. Pallo pelastettiin myöhemmin.
Muutamia kuukausia sen jälkeen isäntä Parkkinen sai kokea toisen yllätyksen. Puolasta tuli komea kunniamerkki ja kiitoskirjelmä.
– Mitenkäs olisi käynyt herroille upseereille pallon pudotessa kauaksi ulapalle tai asumattomaan selkäsaareen, jonka lähistöillä ei näkijää eikä auttajaa? Hukkuminen olisi tullut tai nälkäkuolema.
Toden lausui kapteenimme tässä. Silmäys vain ympäristöön. Ei taloa, ei viljellyn maan tilkkua näkyvissä. Ei laivaa, venettäkään missään. Ei muuta elävää olentoa kuin siipiensä valkoista vilkuttaen lentävä koskelo. Vain vettä, kalliota, hiekka- ja ruohikkorantaa ja metsää, metsää...
Erämaista maisemaa riitti vielä pitkällä ja lavealla Kietävälänvirralla. Kapteeni kertoi nähneensä suurten lohien tässä virrassa kuin omiksi iloikseen vallattomasti hypätä loiskauttelevan. "Toisinaan kauniina, tyyninä kesäiltoina ne laivan läheisyydessäkin ponnistautuvat metrin, puolentoistakin korkeudelle ilmaan, ja sitten sievästi pää edellä pulskahtavat takaisin pinnan alle. Kietävälänvirta ja Puumalansalmi kuuluvat olevan keskisen Saimaan parhaimpia lohenuistelupaikkoja. Hyppimätuulella ollessaan lohet eivät kuitenkaan oikein halukkaasti pure uistinta." Professor- ja lusikanteräuistimet kuuluivat olevan parhainottoisia lohiuistimia näillä ja yleensä useilla muillakin Saimaan vesialueilla.
Kietävälän lohisilta vesiltä Mikkeli tuli vanhalle tutulle Haapaselälle. Siellä se yhtyi Savonlinnan–Lappeenrannan laivojen reittiin. Harmaaparran ja Osmonaskelten välillä Imatra II tuli vastaan. Laivat sivuuttivat toisensa aivan läheltä. Oli hauska nähdä, kuinka keulalaineet lyödä hysäyttivät komeasti vastakkain ja kuinka juhlava räiskäys vihmoi alakeulakannen ylitse. Mutta kuka tuolla "naapurin" yläsillalla huiskuttaa hattuaan? Näkyy olevan ystävämme nimineuvos! Tietysti. Kukas muu. Hänethän olemme tällä kesäkierrolla odottamatta usein ennenkin kohdanneet virkamatkoillaan. Hyvästi, hyvästi, herra nimineuvos! Vieläkö joskus kohdattaneen? Oikeinpa noin niinkuin katsotti etenevää laivaa, joka vei pois tuon sydämellisen ja iloluontoisen, omalaatuisensa miehen.
Puumalan laiturilla oli samanlainen väenkuhina marjakauppiaineen kuin aikaisemminkin. Siinä olisi aika kulunut rattoisasti. Joukossa oli näet jos jonkin sanovaa, savolaismallisesti aivan. Nämä seudut kun ovat vitsipuolia vielä, vaikka kyllä ne parhaat savolaisen leikillisyyden päivänpaisteisimmat tienoot ovat Savonlinnan ja Iisalmen välillä. Saimaan saaristo- ja rannikkoväestössä jo on huomattavissa karuhkoa vakavuuttakin. Tämä "vesikansa" näyttää olevan joiltakin luonteenpiirteiltään merensaaristolaisväestön kaltaista.
Laiva lähti Puumalan marjakauppalasta. Muutamia kilometrejä kuljettiin vielä "pääturistireittiä", mutta Lehmävedellä Mikkeli selkäsaariryhmän salmitse solui länteen, omalle hyvälle, kauan kyntämälleen vaolle, joka on lähes sadan kilometrin pituinen ja joka avattiin laivaliikenteelle v. 1888. Ensi aikoina oli pieni ja vaatimaton Anttola kauan välittänyt säännöllistä matkustaja- ja tavaraliikennettä Puumalan–Anttolan–Mikkelin reitillä.
Mantereen ja suurehkon Rokansalon saaren välisestä Rokansalmesta purjehti tämän reitin nykyinen yksinvaltias Mikkeli aavalle Lietvedelle. Rokansaarta sivuutettaessa nähtiin läheltä tuossa saaressa olevaan järveen johtava kapea – Konjakkipullon salmi. Se kuului saaneen nimensä siitä, että eräs Rokansalossa kesiään viettänyt geologitohtori antoi halutessaan päästä moottoriveneellään ajamaan saaren sisäjärveen kalastelemaan, järvi kun on hyvin kalaisa, pullollisen konjakkia palkkioksi muutamille miehille, jotka kaivoivat väylän melkein umpeen liestyneeseen hiekkaiseen salmeen. Rokansalossa muuten kyllä hiekkarannikkoa riittää vaikka tuhansille auringonkylvynottajille ja uijille. Tähän saakka siellä vain tuo "kivitohtori" lämpiminä kesäpäivinä on parkinnut nahkaansa. Kerran kuitenkin monikymmeninen saksalainen kanoottimelojien eskaaderi oli pysähtynyt levähtämään Rokan ihanalle hiekkarannalle.
Lietveden toisetkin rantamat näkyivät olevan hiekkaisia, aina selän pohjoispäähän saakka, jossa laiva Viljakansaarten salmitse pistäytyi ahtaammille vesille. Lietvedellä oli kuljettu luodetta kohti – nyt käännyttiin länteen päin. Kapteeni sanoi "valokuvaajavierailleen" ja "Kertun" toimitusjohtajalle:
– Nyt tästä alkavat reittimme komeimmat maisemanähtävyydet. Tämmöisiä kapeita, molemmin puolin korkearantaisia salmivesiä. Niitä riittää kulkeaksemme lähes kahden ja puolen tunnin ajan. Tuossakin on oikein tuollainen kalliokukkulainen vuorijono heti vedestä kohoavana seinämänä. Se on Hurissalo, tuo maa vasemmalla. Ja yhtä jylhiä myös täällä oikealla Hirvensalon jyrkkäseinäiset vuorirannat. Hurissalon jollakin korkealla rantavuorella tässä ihan väylän vieressä sanotaan olevan jättiläisen rakentaman kivilinnan jätteitä vielä nähtävissä. Ja täällä salmen keskellä olevan Airokallion on jättiläinen siihen vuorelta heittänyt.
Suurenmoista nähtävää ja voimakkaita tunne-elämyksiä tarjosi tämä synkeän ihana, romanttisen erämainen reittitaival, joka on Saimaan ja, väitteiden mukaan, koko Suomen sokkeloisin vesiliikennereitti. Täällä alkukantaisen jylhyyden ja kauneuden ympäröimänä katsoja tunsi olevansa riemullisen huolettomassa, jonkinlaisia "pakanallisia" vaistojansa heijastavan luonnollisessa, oikeassa olossaan. Jospa voisin jäädä tänne! Tulen tänne vielä joskus.
Reitistä eroaa syrjäsalmia korkeiden kallioiden lomitse. Hotuenvirrasta poikkeutuu Juvan Rantuisiin johtava reitti. Sivuutettiin siinä muiden muassa Kaarnavuori, jonka seinämässä kuului muinoin olleen salaperäinen kalliokirjoitus. Juvan rovasti oli sen kerran virkamatkallaan lukenut ja – itkenyt, mutta ei suostunut ilmoittamaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Nyt kirjoitusta ei enää näy. Nykyinen sukupolvi ei muista tarkalleen edes paikkaa, jossa tuo kummallinen kalliokirjoitus oli.
Likellä Kaarnavuorta on Korppivuori, jonka korkeudessa luoksepääsemättömän turvallisella kalliokielekkeellä on ollut korpeilla pesänsä. Ennen vanhaan oli ollut tapana Korppivuoren ohitse kulkiessa kohottaa hattua.
Kapteenimme kiinnitti matkailijain huomion myös Saukonsalon jyrkässä kallioseinämässä näkyvään vaaleaan, miehen muotoiseen kivikuvaan. Siinä on niinkuin luonnollista kokoa melkoisesti suurempi mies – "kasakanhattu päässä", sanottiin takavuosina ja siksi vuorta nimitettiin Sotamiesvuoreksi. Nyt sitä sanotaan yleisimmin Kuvavuoreksi, toisinaan Ukkokallioksi.
Muutamien satojen metrien päässä kallioukosta länteen sillä samalla rantueella sijaitsee tämän reitin varren korkein ja uhkein kalliokyömy, Kuvavuori-selänteen pää, josta alkaen maat mataloituvat.
Kapteenimme, toimitusjohtaja ja johtaja-toimittaja tupakkahytissä iltateelasien ääressä päättivät, että Kuvavuori on valokuvattava, se päätekallio. Tottahan toki reitin komein ja korkein kallio, kuvattava oikein perusteellisesti, monelta "hollilta". Ja laivamme on oleva myös kuvassa, jotta kuva näyttäisi noin niinkuin eloisammalta.
– Mutta nythän jo hämärtää, mitenhän riittänee enää valoa kuvaan, epäili rouva, kuvien ottaja.
– Voithan ottaa muutamien sekuntien aikavalotuksella, neuvoi toimittaja.
– Mikäs kameran jalustaksi? Aikavalotuksessahan jalusta on välttämätön.
– Jalustaksi sopii kapteenin kirjoitustuoli. Sehän on korkea kuin kukkajakkara. Kai sen vuoksi, että kapteeni kirjoituspöytänsä ääressä istuessaankin ylettyy näkemään ikkunastaan ja samalla myös viereisen ohjaushytin lasien lävitse pitkin reittiä, laivan ohjaamista valvoen.
– Sinäpä sen sanoit, virkkoi rouva. Mutta siinähän on paljon puuhaa, kun laiva on pysähdytettävä ja vene laskettava vesille, vain valokuvan ottamisen vuoksi.
– Ei siitä kovinkaan suurta haittaa ole, lohdutti Jaakko-kapteeni, meidänhän on säännösten mukaisesti vähintään kerran jokaisena kuukautena harjoitettava miehistöä pelastusveneiden vesille laskemisessa, ja siitä minun on aina tehtävä merkintä päiväkirjaan. Ja kapteeni meni ja käänsi komentosillalla "telekrammin" kahvaa. Pari kilahdusta – kone lakkasi jylkyttämästä ja "perähyrrä" pyörimästä. Hiljaa pihisten laiva lipui hitaasti tyynessä, tummassa virrassa, salaperäisen synkeän, korkean Kuvavuoren kohdalla. – Tuliko koneeseen vika? kysyi joku alakannella. Kapteeni antoi puhelinkäskyn pienimmän laivaveneen laskemisesta veteen. Alakannen "täkkimiehet" perämiehen johtamina täyttivät käskyn parissa minuutissa. Ei siinä sen kauempaa kaavoja käännelty. "Pojat" varmaan oikein tahtoivat näyttää kaikelle kansalle kuinka nopeasti ja sievästi vene yläkannen aurinkokatolta taavettien köysien varassa solui veteen. Rouva, toimitusjohtaja, kapteenin kukkajakkaratuoli ja laivapoika soutajaksi laskeutuivat veneeseen ja pienessä kalliosaaressa aikansa tähtäiltyä ja tissaroitua vuori, virta ja laiva kuvattiin, vaikka oli jo hyvin "myterä".
Matkaa jatkettiin. Konemestari "pani piiskan päälle" kuvanotossa menneiden minuuttien takaisin saamiseksi. Kapeaa virtaa jatkui yhä. Rupakonvirrassa talo matalalla, sileällä kallionkärjekkeellä. Siinäpä saattaisi olla hauska asustaa kesäloman lämpiminä, onnekkaina viikkoina. Kalastaisit, metsästäisit. Tuolla saaren takana suuri Luonteri lähellä pitkää siimaa pitääksesi, ja lohiuistinta tässä virrassa vetelisit aamuin, illoin. Erämaan rauhasta nauttien verkalleen soutelisit Kuvavuoren kohdalle saakka, ja etemmäksikin. Ei olisi naapureja vastuksinasi.
Hietavedeltä ja saaristolabyrintistä selvittiin viimein laajan Luonterinselän eteläpäätä sivuamaan. Kaukana Luonterin pohjoisrannikon puolella näkyi korkeita, kukkulaisia vuoriharjanteita.
– Mitäs seutuja nuo ovat, kysyi toimittaja kapteenilta, siellähän vasta oikein komeita maisemia näyttää olevan.
– Mennäänpä tänne hyttiin. Täällä on kirja, joka antaa vastauksen. Siinä on myös jotakin mainintaa tästä nyt juuri kulkemastamme erämaan jylhänkomeasta reitistä.
"Suomenmaa V:ssa" oli luettavana:
"Anttolan pitäjän muodostavat suuren Luoterinjärven länsiosaa piirittävät maat. Kaakkoisosa on muodostunut monilukuisista saarista, joista suurimmat ovat Saukonsalo, Piskolansaari, Paajalansaari ym. Se on luonnonkaunista seutua ja onkin jylhien maisemiensa vuoksi saanut Savon Sveitsin nimen. Tämä nimitys sopii erikoisesti Luonterin seuduille."
Ja sitten siinä oli tri O.A. Kallion lausuman lainaus: "Luonterin tienoiden saaret ja rannikot ovat täynnä jylhiä kallioita ja korkeita kukkuloita, joiden harjoilla ja rinteillä tai kallioiden välisissä laaksoissa pieniä, kirjavia taloja kuin alppimajoja pilkottaa peltovähiensä keskellä."
Ja vastaukseksi äskeiseen kysymykseen löytyi:
"Luonterin rantamilla esim. Pihlansalossa maaston keskikorkeus on 100-150 m yl. merenp. Yksityiset vuoret kohoavat korkeammallekin, esim. kahden puolen Pitkälahden suuta. Korkein lienee Siikaveden rannalla oleva jylhä Neitvuori, jolta on oivallinen näköala monisokkeloisen Luonterivesistön ja mantereen kukkulaisen maiseman ylitse."
– Millä kulkuneuvolla noita Luonterin pohjoisrannan seutuja pääsisi katsomaan?
– Mikkelin ja Lappeenrannan välillä liikennöivät Tähti II ja Turisti, pieniä "purkkeja" molemmat, kiertävät sieltä kautta. Niillä oli muuten äskettäin niin kova kilpailu keskenään sillä reitillä, että viranomaisten täytyi tarttua asiaan sen säännöstelemiseksi.
– Kulkevatko huvimatkailijat noita suurenmoisia maisemia katsomassa?
– Ei kuulu olleen monta tänäkään kesänä, paikallismatkustajia vain. Tällä meidän reitillä sentään joskus on ollut turistimatkailijöitäkin, toisinaan joukossa joku ulkomaalainenkin. Ja kaikki he tuntuvat olevan hyvin ihastuneita etenkin tuohon äsken kulkemaamme erämaaseutuun, Rupakonvirran ja Lietveden väliseen väylään sekä sitten taas niihin Kesamon seutuihin.
– Kyllähän näillä reiteillä komeita paikkoja on. Ne pitäisi vain tehdä tunnetuiksi. Tuo Luonteri muuten näyttää olevan suuri.
– Onhan se. Pohjoisesta tai koillisesta tuulen toisinaan oikein puhaltaessa sopii siinä käymään aika mylläkkä. Näistä korkeiden maiden välisistä salmista vihurin äkäisesti puskiessa tuossa keskiselällä käy paha ristiaallokko. Toistakymmentä vuotta takaperin Luonterilla myrskyssä kaatui ja upposi hinaajalaiva Louhi ja kaikki sen kahdeksan miestä hukkuivat. Pitkien etsimisten jälkeen laiva löydettiin ja nostettiin pohjasta, mutta miesten ruumiita ei löytynyt. Vain perässä hinattavana ollut tukkikelausvene tavattiin kumollaan tuulenalusrannikolta. Keularenkaassa olevasta hinausköyden pätkästä näkyi, että se oli niinkuin puukolla kiireessä katkaistu, jottei uppoava laiva veisi pohjaan venettäkin. Ankarassa myrskyssä vene nähtävästi kuitenkin sitten teki haaksirikon; tuli liiaksi lastiakin, jos kaikki kahdeksan miestä pääsivät siihen.
Mikkelin keulan eteen avautui kohta jälleen uusi, kesäisen illan hämärässä, läntisen taivaanrannan kajasteessa monivärisenä läikehtivä selänvesi. "Tätä sanotaan Harvionseläksi", selitti kapteeni, "tämä on oikeastaan sitä samaa Luonteria eli Luontaria. Tästä on nyt ehkä puolenkymmenen kilometrin matka tätä selkää Anttolan kirkonkylän rantaan, johon pysähdymme muutamiksi yösydämen tunneiksi."
Anttolan rantaan tultua matkustajat eivät enää myöhäisen ajan ja pimeän vuoksi voineet mennä kävelylle seutuja katselemaan, vaan painautuivat nukahtamaan. Mutta lehdentoimittaja ja eräs Mikkeliin aikova, jo yöksi laivaan tullut, kotipaikkakuntansa asioita erittäin hyvin tunteva isäntä istuivat kauan tupakkasalongissa juttelemassa. Useat Anttolaa koskevat seikat saivat selostuksensa. Niinpä kävi selville sekin, että noin kilometrin päässä Anttolan kirkolta etelään on korkea Tarkinmäki. Sen huipulta puiden lomitse kuului näkyvän paljon maailmaa. Jotkut ovat kehuneet näköalaa suurenmoiseksi. Lännessä päin, jyrkän petäjikkörinteen alla aivan ilahduttaa katsetta hyvin pitkä, kapeahko Vitjanen eli Pitkänpohjanlahti ja sen jatkona kauniin Paljaveden monet pohjukat ja niiden takana näkyy mäkiä toinen toistaan korkeampia. Vitjasen takana mäellä tuuheiden lehtometsien ympäröimänä näkyy Anttolan entinen herraskartano. "Se on niitä luajan ja varakkaan Jalakasen suvun pesäpaikkoja." Nyt se on kunnan hallussa. Kuten monet muut vanhukset myöhempinä päivinään. Vuoden 1919 jälkeen suurin osa tilan maista palstoitettiin itsenäisiksi pientiloiksi. "Anttolan hovin" omistajana on 1700-luvun alkupuolella ollut "suuri sotaherra", majuri Weber, myöhemmin eversti Rosenberg ja ruhtinas Demidov ym. Tarkinmäeltä näkyy koillisessa päin lähinnä Harvionselkä ja sen takana Luonteri suurena ja mahtavana sekä paljon muita etäisiä vesiä ja maita. Etelään päin peittävät puut näköalan Sappulanselälle ja Montolan hyvin korkeille mäkimaille, joiden harjanteilla on taloja vaimoineen.
Anttolan ja koko näiden tienoiden korkein ja jylhin paikka on kirkonkylästä pohjoiseen päin kymmenisen kilometrin päässä sijaitseva Hiidenvuori. Sen laelta on hyvä, esteetön näköala. Sinne näkyy neljä kirkkoakin.
Anttolan kirkko sijaitsee Harvionselän ja Vitjasen välisellä kapealla kannaksella, Kirkkokankaan mäellä. Tätä mäkeä on vanhoista ajoista nimitetty Kirkkokankaaksi jo paljon aikaisemmin kuin kirkko tälle kummulle tehtiinkään. Rakentaminen tapahtui v. 1871. Juvan emäseurakuntalaiset silloin jalomielisesti lahjoittivat Anttolaan vanhan puukirkkonsa. Se oli näet käynyt heille tarpeettomaksi, kun äveriäät juvalaiset olivat teettäneet itselleen komean kivikirkon. Juvan pontsarit olivat niin kohteliaita, että vielä vedättivät kirkon hirret ja "muut kaaveet" Anttolaan. "Sitä ennen jo yhet kirkon rakentamiseks varatut hirret olivat naaranneet Kiärmeharjulla, parin kilometrin piässä nykysestä kirkonpaikasta." Lienevätkö olleet ne puut, joista "Anttolan herra" eversti Baranov niin aikaisin kuin jo v. 1660 ilmoitti aikovansa rakennuttaa kirkon? Aikomuksesta ei kuitenkaan tullut totta. "Anttola on muuten näihin aikoihin asti ollu vuan paremmin niitä mehtäpitäjiä, hyvineen ja huonoineen." Asukkaitakin on vain muutamia tuhansia, "oisko heitä nykyään neljä tai viis tuhatta, en tiijä tarkkaan". Maatilat ovat, muutamin poikkeuksin, pieniä ja keskikokoisia. "Ja vuoskymmen, puoltoista takaperin kaskiviljelys olj vielä hyvi ylleistä, eikä taija olla ihan tuntematonta hommoo nykysinkään." Maanviljelystöiden lisäksi anttolalaiset harrastavat lotja- ja laivamiehenä oloa, pyydystävät muikkuja, lohia ja muita kaloja "etupiässä Harvionselästä ja suuresta Luontarista, josta monesti suahaan ammutuks norppahylekkii, ja Anttolassa on vanahuuvvestaan aina ollu paljo ja hyviä puunikkaria, jotka tekkööt etennii kirkkorekiä, venneitä ja saimaalotjia".
Aamulla ani varhain laiva jatkoi taivallustansa Anttolasta Mikkeliin päin. Ensin Pappilanniemen ympäri ja muutamien salmien läpi Sappulanselälle, sitten joidenkin rantamäen loivasti kohoavalla päivärinteellä sijaitsevien talojen ja viljeltyjen maiden ohitse Väätämön lyhyeen, "lussittomaan" kanavaan eli kaivantoon, jonka ylitse kääntösilta johtaa tieliikenteen. Tämä kaivanto tehtiin valtion kustannuksella v. 1834. Väätämö oli aikoinaan tärkeä puutavaroiden lastauspaikka. Ennen Savon radan rakentamista ja kun Läsäkosken saha Kangasniemellä ja Kuorekosken saha Rautalammilla "olivat voimissaan", tuotiin laudat näiltä sahoilta saakka hevosrahdilla Mikkeliin ja sieltä lotjissa Väätämöön, jossa oli lastattava suurempiin aluksiin Lappeenrantaan vietäväksi.
– Väätämössä kerran, joitakin vuosia sitten, – kertoi Mikkelin kapteeni, – kun kääntösillan arkkujen kupeissa ei vielä ollut ohjeparruja, sillan nurkka läpi mennessämme väänsi ja katkoi useita aurinkokaton rautaisia kannattimia, repi reelingin kaiteenpäällystä ja verkkoa ja kiskaisi irti kaksi paksua taavettia, ja vasta kolmas taavetti, joka vääntyi, pysähdytti laivan. Perämies oli vahtivuorollaan komentosillalla – se ei ollut tämä nykyinen perämiehemme – minä olin hytissäni vapaavuorollani nukkumassa. Kyllä minä säikähdin kuullessani sen paukkeen ja ryskeen ja kun aukaisin oven ja juoksin alusvaatteissani tähän kannelle, niin kyllä minä kauhistuin, kun näin tästä koko reelingin olevan pitkälti aivan säpäleinä. Ja se perämies minua säälitti, kun se säikähti niin, ettei osannut muuta kuin seisoa ja katsoa. Vasta pitkän ajan perästä selvisi puhumaan ja sanoi, ettei hän sille mitään voinut, kun laiva hiljaa kulkiessa ei niin pian totellut ruotelia kuin olisi pitänyt ja kun valtio ei ole laittanut ohjeparruja, joihin laivan kuve olisi vastannut ja pitänyt laivan sen verran loitolla, ettei kääntösillan nurkka olisi särkenyt reelinkiä. Kaksituhatta markkaa tuli laivan korjaus yhtiölle maksamaan. Sen perästä sitten, kun me oikein haukuttiin, tie- ja vesirakennusherrat viimein laitattivat ne ohjepuomit.
Jaakko kapteeni oli mukava mies juttelemaan verkkaisentapaisella tavallaan yhtä ja toista kiintoisaa matkan ratoksi.
Väätämönsalmesta ja pienenlaisesta Päiväkivenselästä selviydyttyä tultiin tutuille paikoille – Louhivedelle. Siitähän Tähti III kääntyi Varkaantaipaleen ja Kirkkotaipaleen kanavien kautta menemään Himalansaaren selälle ja niin aina eteenpäin kolmisen viikkoa sitten "herrasväen" toiveikkaina lähtiessä Saimaata kiertämään. Louhivedeltä jatkui Mikkelin matka sitä samaa kaikkien laivojen yhteistä ja ainoaa mahdollista hotua myöten Mikkelin kaupunkia kohti. Kone jylkytti tunnin vielä ja toisenkin. Se takoi tahdikkaasti ja väsymättömästi, toisinaan vain hetkiseksi laituripaikoissa pysähtyen. Saimaan kiertäjät eivät olleet mielissään kiertomatkan pian odotettavissa olevasta päättymisestä. He olivat jo niin tottuneet laivankoneen käynnin hermoja tyynnyttävään, vaimeaan nytkyttelyyn. He tiesivät silinterin jokaisen iskun, potkurin jokaisen pyörähdyksen vievän lähemmäksi matkan päätettä, Saimaan ihanalta kesäkierrolta jokapäiväisyyden runottomuuteen, kylmästi laskelmoivaan maailmaan, jossa on kaikkialla kuluttavaa kiirettä, huolia ja vastoinkäymisiä.
Mutta vielä oli suotu vähän jatkoa armonaikaan. Sattui sellainen "onni", että tyynenä, kajeana aamuna kohosi usvaa kapeille vesille. Siikasalmen tienoilta alkaen laivan oli kuljettava hiljaa, toisinaan oli kone hetkiseksi pysähdytettävä ja annettava huudatusmerkki toiselle, sumussa umpisokkona harhaillessaan vastailevalle laivalle. Se on Turisti, sanottiin. Ja niin se näkyi olevan. Hetken kuluttua se tavattiin seisomassa poikittain väylällä. Se ilmaantui siihen sakeasta sumusta odottamatta kuin aave tai kuin mikäkin kummituslaiva. Yhteentörmäys saatiin vältetyksi kiireellisin konehuoneeseen annetuin käskyin.
Auringonkajo alkoi hiukan näkyä sumuharson lävitse. Heijastuksen alla häämötti korkea maa. Se oli Lamposaari. Hiljaa eteenpäin. Tuossa on Pursiseuran niemi. Sumun lävitse pettävästi kuvastaen se näytti olevan melkoisen loitolla, vaikka laiva oli vain muutamien pituuksiensa päässä rannasta. Sitten niemen hahmo hukkui sumumereen ja auringon kajastuskin katosi. Potkuri uskalsi pyöriä vain hyvin hitaasti. Kapteeni seisoi kompassipylvään ääressä komentosillalla. Hänellä oli kädessään väylän merikortti. Toisinaan hän tarttui telegrafin puiseen kädensijaan. Oli oltava valmiina yllätyksien varalta. Jo löytyi sahan salmen väylän ensimmäinen paalupari, musta-valkokirjava ja punainen, kohta toinen ja kolmas. Nuoriso-opiston rantakaislikon kohdalla laivan keulan edessä ui kaksi pientä vesilinnun poikasta. Ne eivät näyttäneet ymmärtävän pelätä sumusta hiljaa liukuen niiden näkyviin ilmaantunutta suurta laivaa. Ne sukelsivat vasta ollessaan aivan jäämäisillään laivan alle. Muutamia metrejä umpisukkelossa oltuaan pienet untuvapallerot pulpahtivat pinnalle jälleen ja taas heti sukelsivat. Sumuverhon takaa kaupungista kuului junanveturin vihellys ja automoottorin pärinää. Vielä muutamia potkurin pyörähdyksiä – satamalaituri, miesryhmä ja kuorma-auto selkiytyivät näkyviin. Vielä kerran telegrafi kilahteli käskyjänsä, potkuri myllersi vaahtoutuvaa vettä... eteen, takaisin, seis! Merkkilaitteen osoitin kiepahti koko asteikon ympäri – hyvä on. Matka oli auttamattomasti lopussa. Se tietämys tuntui oudolta ja epätodelta, kerrassaan luonnonvastaiselta ja lohduttomalta.
Mutta jäähyväiset oli heitettävä toimitusjohtajalle ja kapteenille ja muille. Kiittelyt puolin ja toisin.
– Tulkaa meidän mukaan vielä toiste, ensi kesänä, sanoi vakavana vanha Jaakko.
– Kiitos, kyllä oli ihana reitti. Parhain oli viimeisenä.
Auto hyrisi odottavana laskuportaiden päässä. Kuljettaja sai määräyksen: käydään ensin Kaihunharjulla, ajetaan sitten Pienelle Punkaharjulle ja sieltä Naisvuorelle.
Sumu oli hälvennyt. Naisvuoren tornin huipputasanteella seisojat näkivät paljon metsää ja järviä. Mutta ihanaa, suurta Saimaata ei näkynyt! Ahdas Savilahti vain. Sen pohjukassa, alhaalla satamarannassa Mikkeli näkyi odottelemassa määrähetkeään lähteäksensä takaisin Saimaalle. Laivan piipusta jo tuprusi musta, sankka savu.
Saimaa kutsui.