Nuori Irja jättää opintonsa yliopistossa seuratakseen unelmaansa laulajan urasta. Suvun odotuksia uhmaava kasvutarina vie päähenkilön Italian-matkalle, missä hän kohtaa uusia tunteita ja joutuu valitsemaan oman tiensä taiteen ja rakkauden välillä.
Erkki Kivijärven 'Rakkaus kutsuu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2386. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
RAKKAUS KUTSUU
Nuoren naisen romaani
Kirj.
BAGHEERA [Erkki Kivijärvi]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
I.
– Hän tahtoi päästä elämän perille,
avata sen verhojen laskokset ja katsoa
sitä silmästä silmään.1.
Jättiläiskäärme kiemurtelee eteenpäin. Hirviö, jonka läähättävä hengitys nousee ilmaan savuna ja höyrynä, kalkkalo, jonka kulku on melua ja pauketta. Vauhti kiihtyy kiihtymistään. Ruumis nytkähtelee yhä väkivaltaisemmin, kalina kasvaa, läähätys tihenee. Kyljet ovat täynnä kiiltäviä suomuja, neliskulmaisia, läpikuultavia. Mutta niitä ei enää erota toisistaan; ne muodostavat yhtenäisen välkejuovan kumpaisellekin kupeelle. Hirviö on raivoissaan. Sillä on kiire. Joko ajetaan sitä takaa tahi on saalis sen edessä. Melu on huumaava, sen kaiku kiirii kauas; kun sattuu vuorenseinämä tien oheen, kuuluu kumeasta pauhinasta repivää räminää ja kimeää kilahtelua. Mutta sitten yht'äkkiä alkaa vauhti hidastua. Meluun sekoittuu vingahtelua ja vonguntaa, raakaa ja vihlovaa. Aivan kuin jättiläinen kiristäisi hampaitaan. Hetken perästä halkoo ilmaa viiltävä vihellys, tulisen tuskan parkaisu. Käärmeen pitkä ruumis vavahtaa. Hirviö on puraissut ikeniinsä, hampaat ovat tarttuneet lihaan. Vielä vavahdus, ja jättiläinen jää hievahtamatta paikalleen. Jollei kuuluisi käheästi pihisevää hengitystä, luulisi sen kuolleen omaan puraisuunsa.
Kun jarrut iskivät heltiämättömän otteen pyöriin, alkoi nuori nainen sohvankulmassaan hieroa unta silmistään. Häntä puistatti. Painajainen oli ahdistanut ankarasti. Vasta kun juna pysähtyi, heräsi hän huomaamaan itse nukkuneensa kalkkalon neliskulmaisen kiiltosuomun takana. Katsahtaessaan ulos ikkunasta hän jo osasi hymähtää unelleen.
Hän näki pienoisen aseman ja sen takana pienoisen kaupungin: kermankarvaisten seinien ja marjanpunaisten kattojen sokkeloisen rykelmän. Hän katsoi kauemmaksi ja keksi suippotornisen kirkon, jonka ympärille suurimmat talot olivat ahdetut. Eikä hän malttanut olla ylenkatseellisesti kohauttamatta toista suunpieltään: tietysti oli täälläkin rikkailla lyhyin tie taivaan armopöytään! Sitten hän käänsi päätään, ja ivan ilme suli vähitellen hyväntahtoiseksi hymyksi. Asemasillalla seisoi junanlähettäjä pitkässä mustassa takissaan ja katseli punaisen lakkinsa lipan alta kahta päivänpaisteessa lekottelevaa kissaa, jotka eivät viitsineet väistyä laiturin reunaa astuskelevien santarmien tieltä, vaan pakottivat heidät koreitten hännystakkien liepeitä nostaen harppaamaan ylitsensä. Vaununikkunasta-katsoja naurahti ääneensä: harppaajat olivat kuin hangella hyppiviä harakoita! Hänen täytyi nauraa oikein makeasti.
Silloin vaununosaston vastakkaisella penkillä istuva lihava ja kaljupäinen herrasmies laski sanomalehden syliinsä, siristi silmiään lasien takana ja kysyi haukotellen:
– Mitä siellä on?
Nauraja kääntyi nopeasti kysyjää kohti:
– Heräsitkö sinä todellakin, Gee? Se oli ikävää. Olet nukkunut niin makeasti lehtesi peitossa, että pelkäsin unesi kestävän perille saakka.
Lihava herra riisui silmälasinsa ja rupesi pyyhkimään niitä nenäliinaansa:
– Ja minä kuvittelin lukeneeni kaiken aikaa...
Yht'äkkiä hän sitten hymähti, ja koko hänen pyöreä olemuksensa hytkyi:
– Oikeastaanhan se onkin sama asia: ihminen lepää aivan yhtä hyvin sanomalehtiä lukiessaan kuin nukkuessaan.
– Siksikö sinä aina luet lehtiä?
– Siksi. Siitä lähtien kuin lääkäri kehoitti minua säästämään rasvoittunutta sydäntäni, olen istunut sanomalehti kädessä kaikki vapaa hetkeni.
– Mutta etkö pelkää aivojesikin rasvoittuvan?
– Toivon sitä!
Nuori nainen katsoi lihavaa herraa vilpittömällä ihmettelyllä:
– Entäpä jos et sitten enää jaksaisikaan ajatella –?
Lihava herra asetti silmälasit takaisin nenälleen ja vastasi naurahtaen:
– Sehän olisikin kaikkein onnellisin olotila!
Nuoren naisen ihmettely alkoi muuttua uteliaisuudeksi:
– Kuinka niin, Gee?
– Onhan aivan turhaa, jopa suorastaan kevytmielistäkin tuhlata aikaa ajattelemiseen, kun valmiita ajatuksia saa pilahinnalla kuinka paljon tahansa.
Nyt kävi nuori nainen varsin vakavaksi:
– Onko sitten maailmassa paljonkin sellaisia ihmisiä, jotka ostavat ajatuksensa valmiina?
Lihava herra hytkähteli taas hyväntuulisuuttaan:
– On niitä, Jumalan kiitos; useimmat ovat sellaisia.
– Miksi se on sinusta hyvä?
– Siksi, että muutoin kuolisivat nälkään ne, joiden ammattina on ajatteleminen. Entisaikaan, kun ihmiset koettivat tulla toimeen kotitekoisilla ajatuksilla, olikin ammattiajattelijain asema perin tukala. Mutta nyt on maailma edistynyt, ja ajattelijat saavat jo kutakuinkin kunnollisen palkan.
Toinen juna ajoi ukkosen jylinällä asemalle, ja sitä odottanut lähti verkalleen liikkeelle.
Nuori nainen kääntyi taas katsomaan ulos ikkunasta. Ja lihava herra nosti sanomalehden silmiensä eteen.
Juna lisäsi vauhtia. Kaupunki jäi taakse. Laajat lakeudet levittäytyivät silmänkantamattomiin. Tasangot muistuttivat jollakin tavoin kotoisia lakeuksia. Mutta vain viivoiltaan. Värit olivat räikeämmät, enemmän sekoittumattomat, vailla niitä pehmeitä vivahteita ja varjostuksien herkkiä ylimenoja, jotka antavat pohjolan maisemille kaihoisan satusiinnon. Täällä etelässä paistoi päivä paljon terävämmin, valo oli valkeampi, kiilto kovempi.
Todellakin! ajatteli nuori nainen, täällä ei hiivi ikävä mieleen. Alakuloisuus on yhtä olematon kuin hämärä. Täällä on vain päivä ja yö, ilo ja suru, mutta siltä väliltä ei ole mitään. Onni ja onnettomuus, elämä ja kuolema... joko tah... Taas häntä puistatti, aivan kuin äsken painajaisesta herätessä. Hänen olisi tehnyt mieli herättää Gee, mutta hän pelkäsi olevansa naurettava. Hän puristi yhteen huulensa, istahti mukavammin sohvankulmaan ja jatkoi katselemistaan ulos ikkunasta.
Nyt alkoivat mulperipuitten ryhmät ja rivit. Ne törröttivät melkein lehdettöminä. Tuhannet toukat olivat kalunneet oksat paljaiksi. Lehdet olivat täyttäneet tehtävänsä: tarjonneet ravinnon silkkiäisille. Mulperipuiden lomissa kasvoivat pitkät hampunvarret, joita jo oli alettu koota korkeiksi pyramideiksi päivänpaisteessa haalistumaan. Samalta kamaralta olivat kotoisin kahiseva silkki ja karkea säkkikangas – hienoin ylellisyys ja arkisin välttämättömyys lähimpinä naapureina. Köyhyys ja rikkaus rinnatusten. Vastakohdat vierekkäin. Sellaista täällä oli kaikki.
Hän ei jaksanut kauemmin katsella maisemia. Silmät väsyivät. Ja aivot väsyivät. Hän painautui vieläkin mukavammin nurkkaansa, ummisti silmänsä ja vaipui puoliuneen. Repaleiset muistikuvat kulkivat nopeasti värähtelevänä filminä hänen väsyneitten aivojensa läpi.
... Lähtöhetken ikävä ja riemu, merkillisen jännittävä mielialojen ristiriitaisuus... Saattojoukko asemasillalla, epämääräinen ihmisrykelmä, josta vaununikkunassa-seisoja erottaa vain Tädin kyynelsilmäisen katseen ja veljensä valkoisen ylioppilaslakin... Junan vihellys, terävä ja korvia vihlova, vavahdus vaunussa, joka verkalleen lähtee liikkeelle, valkoiset nenäliinat, kummallinen kouristus kurkussa. Tuttu, yksitoikkoinen taival Helsinkiin... Mutta sitten, sitten sinisiintoinen ja suolantuoksuinen ulappa, jonka takana odottavat suurkaupungit ja satumaat... Parveke jonkin suuren valtakadun varrella, kiihoittavaa ihmisvilinää, koreitten sähkövalojen häikäiseviä aurinkoja, helmeilevää viiniä, untuvapintaisia persikoita... Ja pöydän toisella puolen Gee, vanha, hyvä Gee, tuttavallisen turvallisena, hyvän tuulisena ja hymyilevänä, tottuneena raottelemaan Tuhannen ja yhden yön suurta ja ihmeellistä kuvakirjaa...
Kuinka iloinen hän sentään olikaan, että oli saanut Geen saattajakseen, vaikka hän ensiksi olikin nyrpistänyt nenäänsä, kun Täti oli sanonut, ettei tyttöä lasketa yksikseen taipaleelle. Gee ymmärsi hänet niin hyvin, vaikk'ei hän puolestaan aina Geetä ymmärtänytkään. Mutta jo pikkutytöstä hän oli pitänyt häntä koko suvun viisaimpana miehenä. Ja olihan isäkin antanut veljellensä niin suuren arvon, että kuolinvuoteellaan oli kehoittanut Tätiä kääntymään Geen puoleen, kun hän neuvoja kaipasi. Oli niitä, Jumala paratkoon, kaivattukin. Eikä vähimmin Irjan tähden. Kuinka olikaan suku suuttunut, kun hän oli jättänyt yliopistoluvut alkuunsa ja sanonut, että hän rupeaa laulajattareksi eikä miksikään muuksi! Oh, hän saattoi vieläkin nauraa enojensa kauhulle, kun hän heidän neniensä editse viskasi latinan kieliopin palavaan pesään. Silloin Gee oli kasvanut suureksi hänen silmissään. Hän oli ojentanut kätensä, hymyillyt parasta hymyään ja sanonut: "Oikein, tyttöni, taiteilija sinusta tulee, mutta lehtoriksi et kelpaa!" Sen hetken jälkeen hän ei enää osannut sanoa Geetä sedäksi, sillä hän vaistosi, että heidät yhdisti jonkinlainen vapaamuurarius, joka ehdottomasti vaati toverillista sinuttelemista. Ja tällä matkalla he olivat tulleet vieläkin lähemmäksi toisiaan. Gee oli ollut aivan suurenmoinen: samalla kertaa isällinen tuki, veljellinen neuvoja ja hauska toveri. Mitä kaikkea häneltä olisikaan jäänyt näkemättä, ymmärtämättä ja kokemattakin ilman häntä! Gee tiesi kaikki ja tunsi joka sopen, hän osasi selittää asiat paremmin kuin kaikki matkakirjat yhteensä, eikä hän koskaan ottanut ylhäisiä asenteita, vaan pakinoi puolittain piloillaan ja ilman opettajaelkeitä aivan kuin vertaiselleen. Totta tosiaan: eihän hän koko matkalla kertaakaan ollut tullut ajatelleeksi, että Gee jo vähitellen alkoi olla viisissäkymmenissä. Ja se oli hänen mielestään paras mairittelu. Gee oli todellakin jo vanha!... Hyvä Jumala, nyt hän muistikin! Kuinka hän olikaan voinut olla niin ajattelematon? Laivalla hänen silmätikkunaan oli ollut eräs vanha herra, joka istui kansituolissa kaksinkertaisiin huopiin käärittynä ja antoi nuoren naisen – lieneekö ollut puoliso vaiko tytär – palvella itseään kuin palkkapiian. Ei hän itsekään osannut selittää, miksi tuo viluinen ja tutiseva mies harmitti häntä. Mutta joka kerta, kun hän kulki hänen ohitseen, teki hänen mielensä sanoa jotakin ilkeätä. Ja sitten se tuli, aivan äkkiä ja harkitsematta: "Miks'ei laissa voida kieltää vanhoja ihmisiä matkustamasta?" Gee ei ollut vastannut mitään, ja vasta nyt hän muisti, että hänen suupielissään oli värähtänyt niin omituisesti ja että hän pitkäksi aikaa oli jäänyt aivan äänettömäksi... Mutta täytyihän toki Geen ymmärtää, ettei hän ollut häntä tarkoittanut!... Eihän hän mitenkään...
Hänen tuli paha olla. Ja hän raotti silmiään, vähän ja varovaisesti. Gee istui sohvallaan ja tuijotti eteensä. Lehdet olivat soluneet lattialle, mutta istuja oli aivan valveillaan, ja hänen katseensa oli ihmeellisen surullinen. Silmiään raottavan tytön tuli häntä sääli. "Kuinka minä saatoin olla niin typerä siellä laivalla?" hän ajatteli. Sitten hän aukaisi silmänsä, kumartui tuijottajaa kohti ja kysyi lempeimmällä äänellään:
– Gee, Gee, miksi sinä nyt rasitat sekä aivojasi että sydäntäsi?
Lihava herra hätkähti:
– Enhän minä...
Mutta Irja kohotti etusormensa:
– Älä kiellä! Sinä taidatkin olla salamiettijä ja varkainajattelija... valvot silloin, kun luulet minun nukkuvan, ja unohdat ajatustesi lehtiverhonkin lattialle...
Gee hymähti, mutta Irja huomasi, että hänen hymynsä oli väkinäistä:
– Sano nyt, hyvä Gee, mitä sinä ajattelet.
Gee tuumaili silmänräpäyksen, sitten hän virkahti nopeasti:
– Mietin, voiko olla minkäännäköistä hyötyä siitä, että Kreikassa taas vaihdetaan hallitusta.
Irja purskahti heleään nauruun:
– Sen sinä valehtelit, Gee!
Tytön nauru tarttui, ja Gee vastasi veikeästi:
– Ja valehtelin vielä kaiken lisäksi huonosti.
He nauroivat molemmat. Mutta samassa juna taas ajoi asemalle. Ja juuri heidän ikkunansa sattui pysähtymään valkoesiliinaisen jäätelönmyyjän kohdalle. Mustakiharainen nuorukainen huusi minkä jaksoi: "Gelato, gelato!" Geen täytyi pudottaa alas ikkunalasi ja kaivaa takkinsa taskusta kaksi liiraa. He söivät jäätelönsä äänettöminä. Mutta kun pahvilautaset olivat lentäneet ulos ikkunasta ja juna taas oli lähtenyt liikkeelle, sanoi Irja:
– Kuulehan, Gee, eikö valhe oikeastaan ole hyvin rumaa?
– Ei aina, vastasi Gee. – Toisinaan se voi olla hyvin kaunistakin... Ja joskus se on aivan välttämätön hätävarjelukseksi...
Irja katsoi häntä pitkään:
– Sitäkö se oli äsken?
Vastaus tuli aivan välittömästi:
– Sitä!
Tyttö jäi miettimään pitkäksi aikaa. Sitten hän taas kysyi:
– Miksi sitten kielletään valehtelemasta?
– Siksi, että valhetta muutoin käytettäisiin väärin. Kaikki eivät osaa tehdä eroa oikeutetun ja epäoikeutetun valheen välillä. Jos valhetta viljelee ammatikseen, käy se vaaralliseksi ammattivalehtelija valehtelee näet lopulta itselleenkin...
– Sekö on kaikkein vaarallisinta?
– Se.
Irja jäi miettimään itsekseen. Ja Gee pakeni taas sanomalehtensä turviin.
Irja ei ajatellut niin paljon Geen sanoja kuin hänen merkillistä salaperäisyyttään. Hänestä tuntui, että kaikessa, minkä Gee viime tunteina oli sanonut, piili jotakin, jota hän tahtoi välttää hinnalla millä hyvänsä. Se oli jonkinlaista piilosilla-olemista, jonka tarkoitusta ja tarpeellisuutta hän ei lainkaan käsittänyt. Tämäkö nyt oli sitä omituista katkeruutta, josta suku niin mielellään syytti Geetä? Hän oli kuullut siitä puhuttavan paljon. Mutta aina kun hän oli udellut sen syitä, oli vain vastattu olkapäiden kohotuksilla. Kerran oli Täti kuitenkin sanonut, että elämä tuottaa pettymyksiä meille kaikille ja että ne muutamiin koskevat niin kipeästi, etteivät haavat koskaan arpeudu...
Oikeastaan Irja ei ymmärtänyt "sukua". Se oli niin järkevää, niin käytännöllistä. Se ajatteli vain, mutta ei tuntenut, eikä se käsittänyt, että maailmassa oli muitakin arvoja kuin maallisia. Olikohan kukaan heistä rakastanut? Toki sentään äiti...
Niin, äiti –! Eihän Irja häntä muistanut; äiti oli kuollut, kun Irja oli aivan pieni. Mutta hän oli luonut itselleen kuvan, pyhimyskuvan, jota hän pienestä pitäen oli rukoillut ja palvonut. Siinä olivat samat kasvot kuin isän pöydän yläpuolella riippuvassa taulussa. Mutta silmät olivat toiset; ne paloivat ja säteilivät. Ja tukan ympärillä oli kuin hohtava kehä.
Äiti oli ollut paras ja kultaisin ihminen koko maailmassa – ei ollut kukaan ollut niin hellä kuin hän eikä kukaan ollut pitänyt Irjasta niin paljon kuin äiti. Hänen tuli äkkiä kiduttavan ikävä, kyynelet kihosivat silmiin ja leuka alkoi vavista. Hän näki taas äidin edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet lapsuutensa unelmissa, ja hänestä tuntui, että äidinkin täytyi olla häntä ikävä...
Irjan täytyi taistella itkua vastaan. Hän koetti hajoitella ajatuksiaan toisaalle. Hyvä Jumala! Olihan hän nyt Italiassa, unelmiensa maassa. Hän katsahti ulos ikkunasta. Juna ajoi virran reunaa. Mutta uoma oli kuivunut, valkoisten pohjakivien lomissa virtaili vain pieniä puroja. Ja minkälaista oli vesi? Harmaan vihreää kuin sammunut smaragdi. Valkoseinäisten, puna- ja vihreäkattoisten talojen edessä juoksenteli pörröpäisiä, mustatukkaisia ja puolialastomia lapsia. Aurinko paistoi niin, että silmiä huikaisi. Tämä oli Italiaa! Ja kohta hän pääsi laulamaan, laulamaan! Ikävä häipyi tähän tosiasiaan, joka täytti hänen olemuksensa rajattomalla riemulla.
Hän kääntyi taas vaunuun. Gee istui liikkumattomana lehtensä takana. Gee! Niin, hän oli aivan toista maata kuin "suku", samaa kuin isä, uneksija ja miettijä. Ilmankos isä oli niin hyvin viihtynyt hänen seurassaan! He saattoivat istua kahdenkesken tuntikaupalla isän huoneessa suljettujen ovien takana juttelemassa. Kun Täti lähetti Irjan kutsumaan herroja teepöytään ja hän varpailleen nousten aukaisi oven, pöllähti sakea savupilvi vastaan ja kului silmänräpäys, ennenkuin hän sen takaa erotti nahkasohvalla istujat. Isä nosti hänet polvilleen, silitti hänen päätään ja kysyi: "Mitä se minun pikkuinen mustilaiseni tahtoo?" Isä oli niin hyvä. Ja Gee katsoi heitä hymyillen ja pää vähän kallellaan. Nyt hän muistikin, että Geen katse aina silloin oli ollut omituisen surullinen, huulien hymystä huolimatta – aivan samanlainen kuin äsken, kun Irja silmiään oli raotellut. Irjan päähän iski äkkiä ajatus: Gee ainakin on rakastanut! Ja hänen teki mielensä suoraapäätä kysyä häneltä, ketä ja milloin. Mutta tietystikään hän ei sellaiseen kysymykseen saisi vastausta.
Samassa Gee laski lehden vierelleen ja kysäisi:
– No, mitä se pikkuinen mustilainen nyt ajattelee?
Irja hätkähti. Isän sanat, jotka juuri olivat soineet hänen omissakin korvissaan! Osasiko Gee lukea hänen ajatuksiaan?
– Sinä olet merkillinen, Gee, sanoi Irja. Sinä osaat ottaa kiinni toisen ajatuksista...
Gee vain hymyili surumielisesti ja katseli häntä pää vähän kallellaan; sitten hän virkahti hiljaa:
– Osasinko minä todellakin?
– Osasit, Gee. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta.
Hetken perästä Irja jatkoi:
– Mutta nyt sinä sytytät savukkeen ja annat minulle toisen, ja sitten me istumme vierekkäin savupilven keskellä ja juttelemme aivan kuin sinä ja isä juttelitte entisaikaan...
Gee otti esille savukekotelonsa, ja he sytyttivät.
– Mistä me sitten juttelemme?
– Mistä te juttelitte isän kanssa?
– Kaikista maailman asioista.
– Rakkaudestako myöskin?
Gee hymähti:
– Miehet eivät keskenään puhu rakkaudesta; se on asia, jonka he pitävät yksityisimpänä omaisuutenaan ja piilottavat syvimmälle sydämeensä... Naisista he kyllä voivat keskustella, mutta eivät rakkaudesta... he kai jollakin tavoin häpeävät paljastaa itseänsä...
– Keskustelitteko te isänkin kanssa naisista?
Gee koetti naurahtaa kevyesti:
– Tietysti, sekä naisista että miehistä, mutta vielä useammin taivaan tähdistä.
Irja keskeytti hänet kärsimättömänä:
– Mutta sinä, Gee, tunsit paremmin naiset eikö niin?
Gee aikoi vastata jotakin entisessä äänilajissaan, mutta tyttö katsoi häntä silmiin niin vakavasti, että hän sanoikin aivan totisena:
– Ehkä niin...
Irja nyökkäsi ja heitti pois savukkeensa:
– Arvasinhan minä...
Sitten hän taas jäi ajatuksiinsa. Isä oli nuoruudessaan nähnyt maailmaa, ja Pohjanmaan syrjäinen pikkukaupunki, johon kohtalo oli viskannut hänet piirilääkäriksi, oli käynyt hänelle tukahduttavan ahtaaksi. Hän oli ikävöinyt sieltä pois, mutta äiti ei ollut tahtonut kuulla muutosta puhuttavankaan. Äidillä oli ollut omat harrastuksensa ja sitäpaitsi lapsuutensa ystävät ympärillään ja sukulaisensa lähistöllä. Mutta isä oli ollut yksin. Kun äiti oli kuollut, oli Täti tullut hänen tilalleen hoitamaan taloa ja lapsia. Ja isä oli jäänyt entistäkin yksinäisemmäksi. Mutta muuttoa hän ei enää ajatellut. Eikä hän koskaan näyttänyt muille ikäväänsä, vaan kantoi kaipuunsa itsekseen. Irja muisti, ettei hän koskaan ollut kuullut isänsä valittavan matkavaivoja, vaikka hänen alinomaa olikin täytynyt kierrellä laajaa piiriään. Hän oli päinvastoin ollut iloinen ja tyytyväinen kääriytyessään matkaturkkeihinsa. Ja Irja ymmärsi, että isä maatessaan reen perässä talvista tähtitaivasta tähyillen oli antanut unelmilleen siivet ja mielikuvitukselleen vapauden. Kuinka olikaan mahtanut uneksija nauttia talvisten taivalten juhlallisesta hiljaisuudesta! Ihme, ettei Irja ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi. Aina kun hän isää oli muistellut, oli hän nähnyt hänet vain sellaisena, jollaisena hän oli tullut lastenkamariin sanomaan hyvää yötä, tahi sellaisena, jollaisena hän oli istunut Geen kanssa keskustelemassa.
Veturin pitkä vihellys katkaisi Irjan mietteet. Juna ajoi rämisevälle sillalle. Irja katsahti ulos ikkunasta. Silta oli pitkä ja monikaarinen, mutta virta taaskin aivan kuivunut.
– Gee, ovatko täällä Italiassa kaikki joet kuiviin juosseet?
Gee kohotti päätään kartasta, jota hän viimeisen neljännestunnin ajan oli tutkinut:
– Ovat tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä keväällä, kun ne vierittelevät alppirinteiden lumivesiä mereen!
– Mitä sinä etsit kartasta, Gee?
– Katselen Milanoa; siitä on kymmenen vuotta, kun siellä viimeksi kävin, ja kaupunki on voinut jonkinverran muuttua.
Niin, niin, Milano! Siellähän Irjan piti olla kokonainen vuosi. Mitähän kaikkea sinäkin aikana tapahtuu? Sen saa sitten nähdä, ajatteli hän, mutta kysyi Geeltä:
– Onko Milano kaunis kaupunki?
Gee käänsi kokoon karttansa:
– Oikeastaan se ei ole kaunis, sillä se ei ole ensinkään italialainen. Se on aivan kansainvälinen teollisuuskaupunki, mustunut ja murheellinen, mutta on sielläkin sentään kauneutta, on Brera, Poldi Pezzoli, Castello Sforzesco ja sen takainen puisto... ja sitten...
– Mitä vielä?
– Ihana hautausmaa...
Irja värähti. Saattoihan sekin tapahtua: että hän sairastui ja kuoli ja haudattiin tänne kauas ja unohtui... Ei! Hän ravistautui irti kaikista synkistä ajatuksista. Elämään hän oli tullut tänne, elämään, elämään! Hän tahtoi päästä elämän perille, avata sen verhojen laskokset ja katsoa sitä silmästä silmään. Ja laulaa hän tahtoi, purkaa säveliin kaiken sen, minkä hän tunsi sisässään kuohuvan ja pyrkivän vapautumaan. Hentomielisyyteen hän ei saanut vajota. Pää oli pidettävä kylmänä ja sydän aisoissa. "Sydän aisoissa" – mistä nuo sanat sukeltautuivat hänen tajuntaansa ja mitä ne sisälsivät? Hän hymähti itsekseen: oliko hänessäkin "suvun" perintöä.
– Sanoit, että se on teollisuuskaupunki, hän virkahti Geelle huolettomasti. – Mitä siellä sitten valmistetaan?
– Pääasiallisesti silkkiä ja – laulajattaria.
He nauroivat molemmat. Mutta Gee sanoi:
– Se on aivan totta. Siellä väitetään olevan kahdeksansataa laulunopettajaa, puhumattakaan kaikista korrepitiittoreista ja säestäjistä.
– Tietysti niistä suuri osa on pelkkiä puoskareita.
– Suurin osa. Mutta laulajataralkuja on siksi paljon Euroopassa ja Amerikassa, että jokainen saa ainakin jonkin kalan verkkoonsa. Ja saalis pidetään pyydyksessä houkutuksin ja mairitteluin, kunnes vihdoin suomukset putoavat asianomaisen omilta silmiltä – eikähän se tavallisesti tapahdu ensihätään, sillä ihmisen ei ole niin vaikea luopua mistään uskosta kuin uskosta omaan kykyynsä.
– Saako siitä sitten luopua? kysyi Irja melkein säikähtäen.
– Niiden, joilla ei kykyä ole, täytyy uskaltaa katsoa totuutta silmiin yhtä rohkeasti kuin niidenkin, jotka ovat kykyjä.
Irja ajatteli hetkisen. Sitten hän kysyi:
– Mutta sano, Gee, mistä ihminen voi saada tiedon siitä, onko hänellä kykyä vai eikö ole!
Gee katsoi häneen vakavasti:
– Se tieto täytyy jokaisen etsiä omasta itsestään.
Irja mietti taaskin kotvan:
– Eikö se ole vaikeinta kaikesta?
– Se on vaikeata, mutta välttämätöntä.
Irja istui vaiti lyhyen rupeaman. Ajatukset risteilivät hänen kaksikolmattavuotisissa aivoissaan. Ne kulkivat ristiin, eikä hän saanut niistä selvää. Hän vain vaistosi vaappuvansa uskon ja epäilyksen välillä. Toinen ääni vakuutteli: sinä voitat! mutta toinen ivaili: mistä sinä sen tiedät? Häntä paleli. "Entäpä jos nyt kaikki ne rahatkin, jotka tämä Italian vuosi maksaa, menevät hukkaan?" hän ajatteli. Mutta samassa leimahti toinen salama: "Rahat, rahat, mitä ne merkitsevät sen rinnalla, tuleeko minusta mitään vai eikö tule!" Hän tunsi tarttuvansa hukkuvan oljenkorteen, kun hän tarttui lujasti Geen käsivarteen ja sanoi:
– Nyt minä pyydän sinulta, Gee, suurinta palvelusta, mitä koskaan olen pyytänyt ja ehkä koskaan tulen pyytämään. Vastaa minulle aivan suoraan ja ehdottoman rehellisesti: uskotko sinä minun kykyyni?
Gee aikoi heti vastata, mutta Irja esti häntä sanoen:
– Ajattele hyvin tarkoin! Sinä tiedät, että minä luotan sinuun, ja sinun sanoistasi saattaa nyt riippua koko kohtaloni.
Gee katsoi häneen pitkään ja vakavasti:
– Minä uskon sinuun. Olen uskonut siitä hetkestä asti, kun sanoit, että olet taiteilijataipaleen elämänuraksesi valinnut. Mutta nyt minä olen saanut siitä ehdottoman varmuuden. Sinusta tulee taiteilija eikä sinusta saa mitään muuta tullakaan.
Irja hellitti otteensa hänen käsivarrestaan:
– Mistä sinä nyt olet saanut tuon varmuuden?
Gee hymyili:
– Se on minun salaisuuteni.
– Ja sinä uskot varmasti?
– Uskon.
Irja ojensi hänelle aivan vaistomaisesti kätensä.
Juna kiiti edelleen halki Lombardian laajojen lakeuksien. Ruskeankeltaiset maissipellot, hirssivainiot ja rehevät risiiniviljelykset liukuivat ikkunan ohitse. Mutta ikkunasta-katsoja tuskin huomasi niitä. Hän ajatteli vain sitä, että jokainen vaununnykäisy vei hänet lähemmäksi hänen elämänsä alkua.
2.
Nyt Irja oli yksin.
Hän oli palannut asemalta saattamasta Geetä. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi vajoamassa pohjattomaan tyhjyyteen. Elämä oli pimennyt. Kaikki oli niin tarkoituksetonta.
Hän oli viskautunut vuoteelleen päällystakki yllään. Eikä hän osannut muuta kuin itkeä, itkeä.
Ikkuna oli auki. Huoneeseen tunkivat elämän tuhannet äänet suurkaupungin sydämestä, jossa liikenteen hyörinä tähän vuorokauden aikaan oli kuumeisimmillaan. Mutta Irja ei kuullut mitään. Hänen korvissaan soi vain veturin säälitön vihellys, ja kyyneltensä läpi hän näki vaununikkunassa vilkuttavan Geen etenevän etenemistään ja vihdoin katoavan näkyvistä. Hän oli jäänyt seisomaan pitkäksi tuokioksi asemalaiturille; hänen silmissään oli maailma mustennut, hänen sydämensä oli pysähtynyt, ja hänen oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen autoon. Kun hän vihdoin oli tullut huoneeseensa, oli hän suinpäin heittäytynyt sängylle ja purskahtanut hillittömään itkuun.
Kuinka kauan hän lieneekään vuoteellaan virunut, sitä hän ei itsekään tietänyt. Tunnin, kaksi... ehkä kauemminkin. Ensiksi hän oli päättänyt: huomenna lähden minäkin – mitä hyötyä on tästä yksinäisyyden hivuttavasta tuskasta? – jääköön vaikka laulukin, minä laulan kotona, miks'en voi laulaa sielläkin! Mutta sitten hän taas oli muistanut Geen sanat asemasillalla: "Sinun tulee nyt ikävä, mutta ikävissään ihminen oppii työtä tekemään." Niin, niin, hänen täytyi tehdä työtä; hänen velvollisuutensa oli näyttää Geelle, ettei hän saattanut hänen uskoaan häpeään, ja "suvulle", että hän pystyi sellaiseen, mihin se ei pystynyt.
Hän ponnahti pystyyn ja meni huuhtelemaan itkettyneitä silmiään. Sitten hän istuutui pianon ääreen. Pianon kulmalle oli jäänyt Geen olkihattu. Hän otti sen käsiinsä, hyväili sitä hetkisen ja kätki sen sitten kaappiinsa.
– Minä en saa hellittää otetta itsestäni... hän mutisi puoliääneen, pusersi yhteen huulensa ja istuutui ikkunan ääreen.
Piazza del Duomolla hyöri elämä. Raitiovaunut kilisevine kelloineen, koreanpunaiset autot törähtelevine torvineen, jalankulkijain jonot jokina ja puroina, jotka komeitten myymälägalleriojen porttiaukon edessä yhtyivät valtavaksi virranvuoksi, sulivat kummalliseksi kokonaisuudeksi, levottomasti läikkyväksi ja terävää säveltä laulavaksi elämänmereksi. Irja katseli sitä tuokion ja oli jollakin tavoin onnellinen – onnellinen siitä, että sai katsella merta ja kuunnella sen kohinaa yläpuolelta, olematta itse sen keskellä. Hänestä tuntui, että pisarat pakostakin siellä alhaalla menettivät oman elämänsä ja elivät vain epämääräisen massan elämää.
Irja kääntyi katsomaan huonettaan. Se oli lohduttoman ikävä. Tuolien vihreä plyyshi oli kulunut nukkavieruksi, piirongissa oli leveä halkeama, yöpöydän sähkölampusta oli kupu särkynyt, ja joku hänen edeltäjänsä oli hankkinut siihen palasen haalistunutta vihreää silkkikangasta. Mutta vähät siitä! Olihan hänellä kaikki, mitä hän tarvitsi. Ja pakkoko oli katsella kurjuutta, kun ikkunasta näkyi mahtava marmorikatedraali taivaaseen ja tähtiin pyrkivine torninhuippuineen!
Hän havahtui mietteistään siihen, että oveen koputettiin, vilkaisi peiliin ja huusi:
– Avanti!
Kynnykselle ilmestyi pitkä ja solakka nuori neitonen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen.
– Sinäkö, Marjatta? Pelkäsin jo, että sieltä tuli joku vieras...
Tulija astui hänen luokseen ja taputti häntä muutaman kerran olkapäälle:
– Onko sinun ollut ikävä?
– Vähän, vastasi Irja.
– Soitetaan heti päivälliselle, tulin hakemaan sinua, ettei sinun tarvitsisi yksin ilmestyä korkean raadin eteen tarkastettavaksi...
Irja katsoi häntä pitkään.
Mutta toinen jatkoi:
– Niin, näetkö, nyt pitää koko seurakunta sinua silmällä nähdäkseen, miten leskeyttäsi kannat.
– Mitä sinä tarkoitat?
Marjatta naurahti kovaa, ilotonta nauruaan:
– Lapsi kulta, kai sinä ymmärrät, että kaikkien heidän silmissään Gee oli sinun rakastajasi.
Irja lensi tulipunaiseksi ja kivahti pystyyn:
– Mitä sinä sanot?
– Älä sinä siitä välitä! Maassa maan tavalla, eikä tässä maassa muuta tapaa tunneta.
Irjassa kiehahti viha. Sehän oli loukkaus Geetä, hänen hyvää ja hienoa Geetään kohtaan.
Sellaisten ihmisten pariin hän ei koskaan menisi. Ei koskaan! Hän polkaisi jalkaa ja tiuskaisi:
– Minä en tule syömään! Syön ulkona... sinä tulet mukaan.
Marjatta rauhoitti häntä:
– Huomenna voimme syödä ulkona. Mutta tänään sinun on näyttäydyttävä ruokasalissa ja oltava niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ymmärräthän, että he muutoin saisivat liiaksi paljon vettä myllyynsä ja pitäisivät sitten salongissa hauskaa koko illan sinun kustannuksellasi.
Irja ymmärsi. Marjatta oli tietysti oikeassa. Ja hän alkoi puuteroida polttavia poskiaan. Mutta yht'äkkiä hän kääntyi peilistä vierastaan kohti ja kysyi:
– Entä sinä... ethän vain sinäkin –?
Marjatta naurahti melkein ylenkatseellisesti:
– Minähän olen toki suomalainen ja tunnen teidät molemmat.
Marjatta oli jo toista vuotta Italiassa. Hän oli alunpitäen ottanut Irjan siipiensä suojaan, auttanut häntä kaikenlaisissa käytännöllisissä asioissa: pianon vuokraamisessa, säestäjän hankkimisessa, ollut tulkkina ensimmäisillä tunneilla opettajan luona j.n.e. Hän oli ollut erittäin avulias, hyvä ja ystävällinen. Mutta kaikesta huolimatta hänessä oli jotakin, josta Irja ei pitänyt. Hänen kalsea puheäänensä oli niin merkillisen soinnuton, ja hänen keskustelunsa oli liiaksi järkevää. Irja oli tuttavuuden ensihetkestä asti pelännyt, etteivät he koskaan tulisi lähelle toisiaan. Marjatta oli niin kylmä ja laskevainen – hän olisi aivan hyvin voinut kuulua "sukuun".
Aivan oikein: he herättivät tavallista suurempaa huomiota astuessaan ruokasaliin. Mutta Irja koetti olla huomaamatta uteliaita silmäyksiä ja puoleksi peitettyjä, merkitseviä hymyjä. Hän kulki kuin unessa, mutta pää pystyssä ja varmoin askelin. Mutta kun hän istuutui paikalleen, pyrkivät kyynelet väkisinkin silmiin. Geen paikka oli tyhjä, lautasen edessä seisoi vielä hänen puoleksi tyhjennetty viinipullonsa.
– Tämän me lopetamme, sanoi Irja jotakin sanoakseen ja kaatoi chiantia heidän laseihinsa. Emmekä me tänään sekoita siihen vettä.
Mikä seurakunta siinä olikaan koolla pöytien ympärillä! Heidän lähimpinä naapureinaan istui kaksi insinööriä, italialainen ja argentinalainen, jotka olivat rakastuneet samaan tyttöön. Neitonen, joka oli kotoisin Bolognasta, jakoi suosionsa hyvin tasapuolisesti molempien kesken. Jos hän aamiaispöydässä oli ystävällinen argentinalaiselle, antoi hän illalla armonsa auringon paistaa italialaiselle. Ja päinvastoin. Nyt oli argentinalaisen vuoro. Ja italialainen istui aluksi aivan sanattomana, tumma pilvi otsallaan. Mutta kun päästiin vihanneksiin, oli hän jo vilkkaassa ja silmiinpistävän tuttavallisessa keskustelussa Marjatan kanssa. He ilakoivat ja nauroivat, kilistivät toistensa kanssa ja katsoivat toisiaan silmiin. Marjatta osasi keimailla.
Irja oli tyytyväinen. Hän sai olla yksin ajatuksineen. Venäläinen emigranttipariskunta, joka istui vastapäätä, ei häntä paljoakaan häirinnyt. He olivat harvinaisen hiljaisia tänään; ilmeisesti oli heille sattunut jotakin ikävää – rouvan silmät olivatkin aivan itkettyneet. Ja huolellisesti maalattu, 40-vuotias "nuori" amerikatar oli myöhästynyt, joten hänen täytyi pitää kiirettä ehtiäkseen muiden tasalle, eikä hän niin muodoin ehtinyt suupalojen välissä pitää tavallisia puheitaan. Müncheniläisen oluenpanijan tytär taas oli pahalla päällä. Hän oli aamiaispolentastaan löytänyt kuolleen russakan ja näyttänyt sitä kauhuissaan Mariolle, edeskäyvälle. Mutta Mario oli vain hymyillyt mitä herttaisimmin ja pitänyt mokomalle pikkuelukalle omistettua huomiota omituisen ulkomaalaisen leikillisenä päähänpistona. Nyt oli neiti onkinut viinikarahvistaan kolme kärpäsvainajaa eikä uskaltanut tehdä niistä mitään numeroa. Viininsä hän kuitenkin jätti koskemattomaksi.
Päivällisen jälkeen tanssittiin salongissa. Ja lukusalissa pelattiin korttia. Marjatta ajautui insinöörinsä kanssa salonkiin. Mutta Irja hiipi kenenkään huomaamatta huoneeseensa.
Hän aukaisi ikkunan. Ilta oli pimeä. Katulyhtyjen ympärillä hohtivat koreat kuutamot. Ihmisvirta vilisi ennallaan katukäytävillä. Ja gallerian portilla huusivat sanomalehtien myyjät kilvan iltauutisia. Mutta duomon yllä loisti pilvenraosta yksinäinen tähti.
Irja ajatteli: tällaistako tämä olikin? Ikävää ja arkista ja yksinäistä. Ahdistavampaa kuin kotona. Ja hän kun oli kuvitellut kaikkea niin toisenlaiseksi: kauniiksi saduksi yllättävine seikkailuineen ja alituisine jännityksineen –! Kuinka paljon parempi olisikaan kotona Tädin luona! Siellä he istuivat nyt kahvipöydän ympärillä. Tädin katse oli surullinen. Veikko koetti saada häntä hymyilemään ja rupatteli lakkaamatta. Mutta ulkona painui päivä vähitellen mailleen, ja valkea hämärä hohti sadun siintona. Irja hymähti: kyllä joutui Gee ristikuulusteluun kotiin tullessaan, ei siinä saanut jäädä kertomatta mikään. Niin, Gee! Hän istui ypöyksin hänkin vaununosastossaan jossakin alppien ylämäessä. Olikohan hänen ollenkaan ikävä Irjaa? Oli varmaankin. Se viikko, minkä hän oli Milanossa viipynyt, oli ollut niin hauska, yhtämittaista juhlimista, katsomista ja ihmettelemistä. Ja kerran Marjattakin oli sanonut Irjalle: "Kyllä hän pitää sinusta hirveän paljon!" Kyllä hän pitikin, siitä Irja oli vakuutettu. Mutta olikohan hän myöskin... vähän rakastunut –?
Irja rupesi nauramaan ääneensä. Niin hullunkuriselta tuntui hänestä moinen ajatus.
Samassa koputettiin oveen. Ja Irja säikähti oliko hän nauranut niin äänekkäästi, että he luulivat häntä hulluksi?
Tulija oli vain Pina, siivoojatar, kalpea ja palavasilmäinen vuoristolaistyttö. Hän toi pesuvettä ja laittoi vuoteen. Hän liikkui hiljaa ja pehmeästi; Irja ihaili ja melkein kadehti hänen synnynnäistä suloaan. Kun hän oli työnsä tehnyt, niiasi hän hymyillen ja sanoi:
– Buona notte, Signorina!
Ja Irja osasi vastata:
– Buona notte.
Irja sulki ikkunan ja istahti vuoteensa reunalle miettimään.
... Eihän Gee vielä ollut niin hirveän vanha, olihan Irjan luokkatoveri Eevakin mennyt naimisiin viisikymmenvuotiaan kanssa ja oli ylen onnellinen... Ei se siis mitenkään olisi mahdotonta... sen vuoksi... Mutta sittenkin! Geehän oli isän veli... Eikä hän tietysti koskaan ollut ajatellutkaan Geetä muuna kuin isällisenä ystävänä. Ja sellaisena hän nytkin häntä ikävöi. Rakkaus, se oli toki aivan toisenlaista! Olihan hän sitäkin tuntenut. Koulussa hän oli rakastunut ensimmäisen kerran, mutta se oli ollut vain lapsellista haaveilua ja hakkailua. Kuutamokävelyitä ja luistinretkiä, pieniä kirjelippuja "kullannuppuineen" ja kaipuunvalitteluineen. Ja se oli loppunut heti, kun Fjalar oli ruvennut kyselemään, jaksoiko Irja odottaa häntä niin kauan, että hän ehti valmistua varatuomariksi ja saada vaikkapa nimismiespaikan ensi hätään. Eihän Irja sitä koskaan siltä kannalta ollut ottanut. Hän oli nauranut Fjalarille vasten kasvoja ja kysynyt: "Sopisinko minä sinun mielestäsi todellakin vallesmannin rouvaksi?" Ja Fjalar oli mennyt. Se ei ollut mitään ollutkaan. Mutta hänen toinen rakkautensa oli jo ollut jotakin. Se oli täyttänyt koko hänen olemuksensa oudosti sykähtelevällä voimalla, muuttanut maailman toisenlaiseksi hänen silmissään, tehnyt elämän uudeksi. Hän oli kärsinyt ja ollut onnellinen, tuntenut tuskaa ja autuutta. Siinä oli ollut rajatonta riemua, mutta myöskin mustasukkaisuutta, pelkoa ja epävarmuutta. Hänen huulensa olivat palaneet, suonet kohisseet koskina ja koko olemus vavissut ensimmäisten suudelmien tulessa ja ensimmäisten hyväilyjen hehkussa. Oli annettu ja otettu lupauksia, oli tehty valoja. Elämä oli kangastanut niin rikkaana ja suurena ja ihanana... Aarno oli ollut häntä melkein kymmentä vuotta vanhempi, täysin kehittynyt mies, joka jo oli aukaissut itselleen uran ja oli saavuttamassa aseman yhteiskunnassa. "Aseman yhteiskunnassa" – siinäpä se juuri olikin! "Asema" tuli heidän välilleen ja erotti heidät lopulta kokonaan toisistaan. Irja naurahti katkerasti. Mutta Aarnoa hän ei milloinkaan voinut eikä tahtonut unohtaa. Jos hän vaikka tänä päivänä olisi sähköttänyt: tule! niin Irja olisi empimättä jättänyt kaikki suunnitelmansa ja lähtenyt. Mutta Aarno ei sähköttänyt, sen hän tiesi, ja siksi oli vain valmistauduttava jäämään... Syksystä kevääseen oli heidän satunsa kestänyt. Irja oli ollut lapsi, kun se alkoi, mutta kun se loppui, oli hän nainen. Tuskinpa hän olisi nyt täälläkään ilman viime kevään kärsimyksiä ja sieluntuskia, sillä ne hänessä olivat herättäneet taiteilijan. Olihan hän laulanut jo pari vuotta, laulanut mielellään ja menestyksellä, mutta vasta viime kevään pitkien iltojen yksinäisessä ikävässä hän oli alkanut aavistaa, mitä taide oli ja minkälaisia uhreja laulu vaati lunnaikseen.
Irja kuuli, että naapurihuoneen asukas aukaisi ovensa. Salongissa oli siis tanssi loppunut. Sillä amerikatar – hän asui Irjan vieressä – ei koskaan lähtenyt sieltä aikaisemmin. Irja nousi, väänsi ovensa lukkoon ja sähkön sammuksiin hän ei enää tahtonut tavata Marjattaakaan, jos tämä sattumalta tulisi toivottamaan hyvää yötä ja alkoi verkalleen riisuutua pimeässä.
Amerikatar kolisteli huoneessaan. Ja Irjaa rupesi yht'äkkiä naurattamaan – hän muisti, mitä Gee muutamana päivänä oli kertonut.
Geellä oli ollut asioita toimitettavana kaupungilla ja hän oli sen vuoksi syönyt aamiaisensa tavallista aikaisemmin. Amerikatar oli tullut heti hänen jälkeensä ruokasaliin ja istuutunut häntä vastapäätä toivottaen hyvän huomenen ja udellen hänen vointiaan. Kun Gee oli vastannut, oli amerikatar puhjennut aurinkoisimpaan hymyynsä, joka aina paljasti hänen kultakoristeisten hampaittensa helminauhan, ja sanonut: "Minä rakastan teitä!" Gee, joka oli käsittänyt sanat myötätunnonosoitukseksi maataan ja Paavo Nurmea kohtaan, oli pitänyt velvollisuutenaan vastata: "I love You!" Mutta amerikatar olikin tullut aivan vakavaksi ja oli tiukannut lujasti, oliko se totta. Venäläinen emigrantti, joka aikoinaan oli ollut Kuokkalassa ja Terijoella, oli ymmärtänyt suomalaisetkin sanat ja oli omalla äidinkielellään varoittanut Geetä: "Olkaa, hyvä herra, varuillanne, tuo ihminen on aivan hullu miehiin." Amerikatar, joka tietenkään ei ymmärtänyt halaistuakaan sanaa venättä, oli nyt kääntynyt vuorostaan hänelle hymyilemään ja vakuuttamaan: "Jaa ljubljuu tebjaa!" Silloin venäläinen oli paennut päätä pahkaa. Ja Geekin oli pelästynyt niin pahasti, että oli mennyt kieltämään Pinaa ilmaisemasta hänen huoneensa numeroa, jos sitä häneltä udeltaisiin. Irja veti sukkaa jalastaan ja purskahti helakkaan nauruun. Seuraavana päivänä oli Geetä käynyt kysymässä eräs maanmies, jolla oli ollut oikeata asiaa, mutta Pina ei ollut uskaltanut hänellekään ilmaista huoneen numeroa. Hyvä Pina! Hän oli saanut viisi liiraa uskollisuutensa palkaksi, vaikka Geen olikin täytynyt juosta puoli päivää maanmiestään etsimässä.
– Eipä Marjatta tullutkaan, sanoi Irja itsekseen ja sytytti sähkövalon. – Hän on tietysti mennyt insinöörinsä kanssa Camparin baariin.
Heti kun valo syttyi, alkoi piirongista kuulua kummallista kolinaa, aivan kuin tennispalloja olisi hypitelty tyhjässä laatikossa. Irja hiipi avojaloin piirongin luo ja alkoi kutsua: "Scampolo, Scampolo, Scampolo..." Mutta ennenkuin hän ehti perille, oli melu jo vaiennut. Ja Irja palasi tyhjin toimin pesualtaan ääreen. – Ensimmäisenä yönä hän oli herännyt samanlaiseen kolinaan. Hän oli kuunnellut sitä kotvan aikaa, mutta ei lopulta enää ollut malttanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan oli noussut vetämään auki laatikot. Alimmaisesta laatikosta oli pikkuinen, pippurisilmäinen hiiri paennut suin päin piirongin taakse. Seuraavana aamuna hän oli tyhjentänyt laatikon ja pannut sinne aamukahvinsa toisen ranskanleivän. Siitä asti hiiri, jonka hän oli ristinyt Scampoloksi, oli pitänyt hänelle uskollisesti iltaseuraa, ja he olivat jakaneet ranskanleivät tasan. Sunnuntaiksi hän päätti kustantaa hiirelleen särpimeksi viipaleen pehmeätä juustoa, jolle sen sanottiin olevan hyvin perso.
Irja meni vuoteeseen, sammutti valon ja veti huovan silmiin saakka. Hän muisteli hetken aikaa kotia, Tätiä ja veljeään, hetken Geetäkin ja lähetti heille kaikille hyvän yön toivotukset. Sitten hänen ajatuksensa pysähtyivät kysymykseen: vieläköhän ruusut kukkivat isän ja äidin haudoilla? Ja miten olikaan, alkoi hän kuvitella makaavansa isän pitkän matkareen perässä ja ajavansa rannatonta ja äänetöntä lumilakeutta kirkkaana talvi-iltana, jonka tähdet loistivat suurina ja tyyninä korkealla hänen päänsä päällä... Kulkuset lauloivat helisevää lauluaan... Ja Irja nukahti yksinäisyytensä unelmiin.
3.
Päivät menivät menojaan.
Irja teki ahkerasti työtä. Hän piti opettajastaan paljon; ankaruus, asiallisuus ja tinkimättömät vaatimukset olivat terveellisiä kasvattajia – ne teroittivat mieleen, että taito oli välttämätön taiteen portin avaimeksi.
Hän oli vähitellen oppinut vierasta kieltäkin. Ja se teki mahdolliseksi seurustelun muidenkin kuin Marjatan kanssa. Pari kertaa hän oli ollut tanssimassa Covassa. Ja toisella kertaa italialainen insinööri, joka jo oli luopunut bolognalaisen suosion vuoro viljelyksestä, oli yrittänyt suudella häntä. Kun Irja oli antanut hänelle ojennuksen, oli hän nauranut ja kysynyt, olivatko kaikki suomalaiset yhtä ankaria askeetteja. Irja oli tullut siitä iloiseksi, sillä hän oli toisinaan epäillyt, että Marjatta, joka mielellään antoi hakkailla itseään, oli liiaksi herkkä tuhlailemaan tunteiden pieniä vaihtorahoja oikealle ja vasemmalle.
Marjatasta herrat pitivät paljon. Hänen vaalea pohjoismaalaisuutensa herätti huomiota. Toisinaan Irja kadehti ystävätärtään, mutta useimmiten hän sentään oli tyytyväinen omaan etelämaalaiseen tummuuteensa, joka ei erottanut häntä ympäristöstä eikä pistänyt silmiin kaduilla ja turuilla. Kun Irja istui peilin edessä – ja sitä hän toisinaan saattoi tehdä pitkät rupeamat –, ajatteli hän aina kotimaata: siellä hän toki erosi muista, laumasta, ja se merkitsi sittenkin enemmän kuin täkäläiset sattumoin saavutettavat pienet voitot.
Kerran viikossa hän sai kirjeen kotoa ja kerran viikossa hän kirjoitti kotiin. Gee oli kertonut kaikki heidän matkansa vaiheet, ja Täti kirjoitti, että hän oli puhunut niin kauniisti Irjasta ja sanonut varmasti uskovansa hänen hyvin menestyvän, sillä hän oli niin "hyvä ja ymmärtäväinen tyttö". Tuon kirjeen saatuaan hän oli hymähtänyt: Gee kyllä tiesi, mitä hän "suvulle" syötti! Pari kertaa Gee itsekin oli lähettänyt muutaman rivin. Ensimmäisessä kirjeessään hän oli kiittänyt Irjaa heidän yhteisen matkansa kaikista kauniista muistoista, jotka hän sanoi aina säilyttävänsä elämänsä kallisarvoisimpina. "Kun minä jossakin kaukana Tirolissa aukaisin eväspussini, tuli minun niin sanomattoman ikävä meidän yhteisiä aterioitamme ja sinun ihanaa nuoruuttasi... Muistin pienet jäähyväispäivällisemme Bella Napolissa, frutta di maren ja kullankeltaisen Frascatin!" Irja oli iloinen, että hän edes oli huomannut käydä ostamassa Geelle eväät: vähän Belpaesea, pehmeätä juustoa, leipää, hedelmiä ja viinipullon. Eiväthän ne antimet olleet sen suurenmoisempia, mutta huomasihan Gee toki, että Irja ajatteli häntä. Hän oli myöskin heti vastannut Geen kirjeeseen hänenhän piti kiittää, ja hän oli kiittänyt kertomalla ikävästään. Mutta Geen toinen kirje oli jäänyt vastauksetta. Mihin ne päivät hupenivatkaan! Irjan omatunto kyllä kolkutteli, mutta ei hän tahtonut saada aikaa kirjoittamiseen. Hyvä, kun ehti edes kotiin laittaa viikkoraportin, ja siinähän hän aina lähetti terveiset kaikille, myöskin Geelle.
Oopperassa Irja kävi usein Marjatan seurassa. Tavallisesti he kiipesivät korkealle jättiläismittaisen Scalan yläilmoihin, jonne piti mennä tuntia ennen näytännön alkua, jos mieli saada itselleen vallatuksi paikka, josta näki edes hivenen näyttämöä. Siellä oli ahdasta ja kuumaa. Mutta siellä istui sittenkin ymmärtäväisin osa yleisöä. Siellä tungeksi palavasilmäisiä nuorukaisia partituurit käsissään ja nuoria neitosia, jotka melkein henkeään pidättäen ahmivat jokaisen sävelen. Ja sieltä alkoivat aina tulisimmat taputukset. Irja viihtyi siellä, sillä hän tunsi olevansa musiikin oikeassa maailmassa. Sinne sinkoilivat sävelet kultaisina kipinöinä ja punaisina veripisaroina. Jonkin kerran saivat he myöskin liput Marjatan opettajalta, jolla oli suhteita Scalaan. Silloin he istuivat alhaalla ja olivat olevinaan täysin tasa-arvoisia silkkikahinaisten ja jalokivikoristeisten naapuriensa kanssa. Mutta siellä oli niin paljon katselemista, että musiikki pakostakin jäi melkein toisarvoiseksi... Ei sentään aina. Sieltähän Irja oli nähnyt Carmeninkin, ja se oli saanut hänet unohtamaan kaiken muun. Hän oli aina rakastanut Bizet'n säkenöivän nerokasta oopperaa. Mutta vasta Scalassa hänelle olivat auenneet tämän omalaatuisen sävelmaailman aarteet koko niiden himmenemättömässä loistossa. Siitä lähtien kuvastui villin mustalaistytön elämäntarina korkeimpana taiteellisena tehtävänä, minkä Irja osasi itselleen asettaa. Hän hahmotteli oman kuvansa Carmenista aivan toisenlaiseksi kuin Scalan primadonnan, joka hänestä jäi niin valjuksi ja verettömäksi, että se hukkui orkesterin pauhuun ja häipyi näyttämöllä liikkuvien satojen ihmisten sekä kymmenien korskuvien ratsujen ja taakkoja kantavien muulien myllerrykseen. Kuinka kiihkeästi Irjan ajatukset sen illan jälkeen askartelivatkaan! Monet päivät hän eli kuin huumeessa, ja korttiaarian kumeat kohtalonkaiut humisivat alituiseen hänen korvissaan. Kerran, kerran...
Päivät menivät menojaan ja kasvoivat viikoiksi, viikoista tuli kuukausia. Ja elämä solui solumistaan. Irja tottui oloonsa, osasi antaa arvon pienille iloille ja koetti unohtaa suuren ikävänsä.
4.
Täysihoitolaan oli ilmestynyt kaunis mies, kauneimpia mitä Irja koskaan oli nähnyt. Eikä hän ollut vain kaunis, vaan myöskin hauska ja liukas leikinlaskija ja nokkela keskustelija. Koko kanatarha oli tulessa ja liekissä. Mutta Dario Pallerini ei antanut herättämänsä innostuksen vaikuttaa itseensä. Hän oli kohtelias kaikille, mutta ei yhdellekään enemmän kuin toiselle eikä koskaan ylenmäärin joukollekaan. Hän pysyi tyynenä ja tasaisena, alati hymyilevänä ja rakastettavana, ei lähennellyt ketään eikä antanut kenenkään lähennellä itseään. Amerikatar oli tietysti taittanut niskansa ensi yrityksellä, ja punertavatukkainen ranskatarkin, jota pidettiin vastustamattomana Salome-tyyppinä, oli viikon perästä lopettanut liehittelyn ja peräytynyt hyvässä järjestyksessä takaisin juutalaisprofiilisen jalokivikauppiaansa turvalliseen ystävyyteen. Kun signor Pallerini kerran oli poissa päivällispöydästä, otettiin hänen pidättyväisyytensä julkisen keskustelun alaiseksi.
– Signor Pallerini on riikinkukko, sanoi amerikatar. – Ei tietenkään tuollainen kömpelösti rehentelevä ja sulkiaan levittävä riikinkukko, jota pidetään tyhmänylpeän itserakkauden vertauskuvana, vaan hienostunut, henkevä ja hioutunut korulintu, joka ei levitä pyrstöään pöyhkeillen, vaan osaa tuoda esiin höyhentensä hohdon levittelemättäkin. Sääli vain, ettei hän osaa paremmin peitellä tyytyväisyyttään omaan koreuteensa.
Amerikattaren sanat herättivät hämmästystä. Ei kukaan ollut osannut odottaa hänen suustaan niin järkevää arvostelua. Viipyi hetkinen, ennenkuin ruvettiin nauramaan. Venäläinen emigrantti ehti jo sillävälin kuiskata puoliääneen, että tuon hänkin oli lukenut jostakin. Mutta kun yleinen iloisuus oli ehtinyt vähän asettua, otti Salome sananvuoron:
– Hyvä herrasväki, signor Pallerini on naurettava ilmestys. Hän on niin itserakas, että hän käy vastenmieliseksi.
Kääntyen haaveksivakatseisen venakon puoleen, jolla oli isot safiirit korvissaan, hän jatkoi:
– Katsokaa häntä, kun hän ojentaa teille juustolautasen! Kun hän sanoo "olkaa hyvä", hymyilevät hänen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kaartuvat huulensa kysymyksen: Huomaattehan toki hohtavat helmet suussani? Ja noustuaan pöydästä hän aina jää hetkiseksi seisomaan tuolinnojan taakse, kauniiseen asenteeseen, kuvapatsaaksi, ja viskaa viimeisen vuorosanan kiinnittääkseen itseensä pöytäkunnan huomion.
Nyt puuttui italialainen insinööri puheeseen:
– Älkää suuttuko minuun, hyvät naiset, kun väitän, että signor Pallerini on kehittänyt hakkailun huippuunsa, niin korkealle tasolle, ettei se enää ole taitoa, vaan jo täydellistä taidetta, ja kun edelleen väitän, että arvoisilta naisilta pakostakin puuttuvat edellytykset tämän raffinoidun taiteen objektiiviseen arvioimiseen. Pankaapa merkille esimerkiksi se seikka, ettei hän koskaan asetu sen naisen viereen, jolle hän antaa tummien silmiensä säihkyä, vaan jonkun toisen, joka ei erikoisemmin kiinnitä hänen mieltään. Puhuessaan jälkimmäisen kanssa huulillaan, keskustelee hän kaiken aikaa katseillaan edellisen kanssa.
Syntyi taas pieni äänettömyys. Mutta insinöörin sanoille ei naurettu, sillä niissä oli kärki, ja se sattui, vaikk'eivät asianomaiset olleetkaan selvillä, mihin ja millä tavoin, ennenkuin vanha, väkäleuka markiisitar, joka jo vuosikymmenet oli ollut poissa kilparadalta, asian valkaisi:
– Signor Pallerinia voi nainen ihailla aivan kuin taideteosta. Mutta rakastua häneen – se on kerta kaikkiaan mahdotonta. Sillä kun nainen huomaa, että miehen kauneus syrjäyttää hänen oman kauneutensa, joko todellisen tai kuvitellun, tuskastuu hän mieheen. Se johtuu loukatusta naisellisesta itserakkaudesta, joka ei voi sietää varjoon joutumista.
Irja oli kuunnellut keskustelua kauhuissaan. Hän ei voinut käsittää, että ihmiset tuollaisista asioista puhuivat aivan kuin mistä markkinatavarasta hyvänsä. Heidän kyynillisyytensä loukkasi häntä. Ja kun he päivällisen jälkeen Marjatan kanssa menivät juomaan kupillisen mokkaa pieneen turkkilaiseen kahvilaan Via Danten varrella, täytyi hänen purkaa sydäntään:
– Etkö sinä halveksinut omaa sukupuoltamme päivällispöydässä? Hehän olivat suorastaan elukoita.
Marjatta naurahti:
– Minä olen tuollaiseen jo tottunut... ja vähitellen totut kyllä sinäkin...
Irjan sielu nousi kapinaan:
– En ikänä. Hehän puhuivat rakkaudesta kuin mistäkin arkisimmasta asiasta maailmassa. Heillä ei ole sydäntä eikä sielua eikä mitään. Tuoko nyt muka on sitä etelämaalaista kuumaverisyyttä? Minun olisi tehnyt mieleni sylkäistä heitä vasten kasvoja.
Marjatta katsahti häneen aivan kuin peläten, että hän keskellä katua panisi uhkauksensa täytäntöön:
– Mutta, hyvä ystävä, eiväthän he rakkaudesta puhuneetkaan...
Irja pysähtyi:
– Mistä sitten?
Marjatta tarttui varmuuden vuoksi hänen käsivarteensa ja vastasi hymyillen:
– Hakkailusta.
Irja ei ymmärtänyt, mutta kun he jatkoivat matkaansa, selitti Marjatta:
– Katsohan, hakkailu on vain leikkiä, seurapeliä, urheilua, ajanvietettä – rakkaus taas on intohimoa, polttavaa, hurmiota tahi turmiota tuottavaa... Kaksi eri asiaa, joilla heidän mielestään ei ole mitään yhteistä...
Irja kuunteli häntä silmät suurina:
– Eikö heidän hakkailussaan sitten ole tunnetta ollenkaan?
Marjatta naurahti taas, mutta sanoi sitten vakavasti:
– Ei heidän mielestään. Heillä on aivan toinen tunteiden mittapuu kuin meillä. Murusia ei oteta lukuun lainkaan, niille ei anneta minkäänlaista arvoa, ne ovat aivan merkityksettömiä... On vain suuri tunne, kaikki nielevä, ja kunnes se tulee, on lupa leikkiä aivan huolettomasti.
Irja muisti, mitä itse oli ajatellut, kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt kirkkaan päivän ilman hämärää, ilman ylimenoa muuttuvan pimeäksi illaksi: elämä ja kuolema... joko tahi... onni ja onnettomuus... Hetken mietittyään hän kysyi Marjatalta:
– Pitävätkö he sitten kunniassa edes sitä suurta tunnettaan?
– Ehdottomasti. Sen edessä vaikenee leikinlasku, siihen ei kajota eikä kosketa, sillä se on jokaisen yksityisasia, johon vieraalla ei ole pienintäkään osaa.
Irjaa harmitti taas Marjatan puhetapa, harkittu ja muotovalmis, aivan kuin kirjasta otettu lauserakentelu, ja sitäpaitsi hän sanoi sanansa sellaisin äänenpainoin, että kuulija huomasi hänen itsensä olevan vakuutetun niiden ehdottomasta pätevyydestä. Se ärsytti Irjan vastaväitteisiin. Kun he olivat saaneet tuoksuvat, kultaiset mokkapikarit eteensä punaliinaiselle kahvilapöydälle, sanoi Irja:
– Mutta täytyyhän heidän sydämensä kulua, kun he antavat sen kulkea kädestä käteen ja jakavat siitä siruja oikealle ja vasemmalle.
Marjatta melkein suuttui ja virkahti ylenkatseellisesti:
– Eivät suinkaan pelkät katseet, sanat ja pienet suudelmat sentään sydäntä särje!
Irja oli itsepäinen:
– Se riippuu tietysti kokonaan siitä, minkä arvon asianomaiset niille antavat. Toisille ne ehkä eivät mitään merkitse, mutta toisille ne voivat merkitä hyvinkin paljon.
Marjatta nauroi:
– Kuulehan, hyvä ystävä, minä melkein toivon, että sinä joutuisit ainakin suuren rakkauden todistajaksi, silloin et puhuisi tuolla tavalla.
Irja kysyi terävästi:
– Oletko sinä jo joutunut sen suuren tunteen kaivon reunalle?
Ja Marjatta vastasi salaperäisesti:
– Kenties olenkin... mistäpä minä muuten tietäisin mitään...
Syntyi hetken hiljaisuus. Mutta sitten he rupesivat puhumaan muista asioista.
Irjan säestäjä asui samassa talossa. Hänen nimensä oli signora Lozzi. Hän oli leski, viisikymmenvuotias. Mutta tukka oli huolellisesti mustattu, ja huulet heleiksi punatut.
Hänellä oli kissa. Ruosteenruskea rumilus, joka päivän noususta sen laskuun asti makasi parvekkeen paisteessa. Sinne tuotiin sen ruoka ja juoma; ja joka aamu vaihdettiin hiekka lautalaatikkoon, joka toimitti nykyajan mukavuuden virkaa.
Rouva Lozzin kissa oli kaikista kateista laiskin. Se ei koskaan käynyt varkaissa eikä karannut lemmenseikkailuihin, vaan nukkui iänikuista viattomuuden unta, josta se ei viitsinyt herätä muulloin kuin ateriain aikoina. Se söi samaa ruokaa kuin emäntänsä, mutta sai sitäpaitsi sellaistakin, jollaista rouva Lozzi ei koskaan saanut: tuoretta maitoa.
Irja vihasi rouva Lozzin kissaa sydämensä pohjasta, sen laiskuus tuntui hänestä suorastaan irstaalta. Se oli sitäkin inhoittavampaa, kun rouva Lozzi itse oli tavattoman ahkera ihminen, joka teki työtä ani varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan eikä suonut itselleen muita lepohetkiä kuin omat ja kissansa ruokailuajat. Ja laiskiaistaan hän elätti ammateista armottomimmalla.
Hän oli tuomittu rummuttamaan pianoa kymmenen tuntia vuorokaudessa sekä neuvomaan, ohjaamaan ja kertaamaan uudestaan ja yhä uudestaan niitä harjoituksia, joiden avulla hänen asiakkaansa uskoivat kerran saavuttavansa taiteellisen tähtiloiston.
Laupias taivas, mikä kokoelma hänen luonaan kävikään! Englantilainen missi, joka jo kolmatta vuotta lauloi samoja "conconeja" ja oli niin rikas, että väitettiin muutaman Milanon monista hattukaupoista pysyvän pystyssä yksistään hänen punnillaan, mutta siitä huolimatta haaveili pääsyä jollekin operettinäyttämölle elämän suurimmaksi onneksi. Müncheniläisen oluenpanijan tytär, sama, joka täysihoitolassa ongiskeli kuolleita kärpäsiä viinikarahvistaan ja joka oli varreltaan kuin humalanriuku ja ääneltään kuin hiirenpoikanen. Ja monia, monia muita, useimmat enemmän tahi vähemmän mahdottomia, mutta kaikki varustetut vuorenvankalla uskolla tähtensä nousuun. Kokoelman kruununa oli chicagolaisen teurastajan tytär, lyhyt ja lihava tyllerö, jolla oli mopsin profiili ja pasuunanpuhaltajan posket – hän valmisti jo toista vuotta Traviatan keuhkotautiin riutuvan sankarittaren osaa.
Päivästä päivään, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen rouva Lozzin täytyi omistaa mielenkiintonsa tällaisille potilaille ja olla kärsivällinen, ystävällinen, äidillinen. Joka kerta kun Irja näki hänen kellertävän kalpeat kasvonsa, joissa huulien korea puna loisti kuin verihaava, kasvoi tuo pieneksi kutistunut naisparka hänen mielikuvituksessaan traagilliseksi sankarittareksi. Sillä olihan todellakin sankarillista särkeä sormensa, korvansa, hermonsa ja koko sielunsa siksi, että laiska luontokappale saisi lekotella lämpimässä päivänpaisteessa ja syödä spaghettia, polloa, persikoita ja rieskamaitoa.
Irjan kävi rouva Lozzia sääliksi. Ja joka viikko hän vei korrepitiittorilleen kukkia. Mutta eräänä päivänä, kun hän taas tuli kukkakäärö kädessään harjoitustunnilleen, sanoi rouva Lozzi lausuttuaan mille graziensa huomaavaisuudesta:
– Signorina, te tuhlaatte aivan liian paljon rahoja kukkiin...
Irja säpsähti ja sanoi hätäytyen:
– Luulin, että te, signora Lozzi, pidätte kukista...
Rouva Lozzi hymyili:
– Tietysti pidän, minä rakastan kukkia... mutta ne lakastuvat niin pian, eikä niistä sitten enää ole mitään iloa... eikä hyötyä...
Irja katsoi häntä pitkään eikä oikein ymmärtänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Vihdoin hän sai kysytyksi:
– Hyvä rouva Lozzi, onko jotakin muuta, josta te ehkä pidätte enemmän kuin kukista? Kenties makeisista?
Rouva Lozzin hymy levisi auringonpaisteeksi.
– Niin, juuri makeisista, ja jos te välttämättä tahdotte olla niin ystävällinen, että joskus muistatte minua jollakin lahjalla, joka tietysti on aivan turhaa, niin ette voi tuottaa minulle millään suurempaa iloa kuin makeisilla.
– Hyvä rouva Lozzi, vastasi Irja, – valitan, ettette aikaisemmin ole sitä minulle sanonut, olisin niin kernaasti...
– Hyväinen aika, sanoi rouva Lozzi, – eihän se merkitse mitään... ajattelin vain, kuten sanottu, että kukat kuihtuvat...
Kotvan kuluttua hän – ikäänkuin kaikkein tärkeimmän unohtaneena – ehätti jatkamaan:
– Mutta, hyvä Signorina Irja, ei missään tapauksessa suklaata, sillä sitä ei Benito ensinkään syö!
Benito oli kissan nimi.
Irjan oli vaikea pidättää hilpeyttään. Mutta kun hän katsahti rouva Lozziin, hupeni naurun halu. Benito oli hiipinyt sisään parvekkeelta, sillä päivä oli mennyt pilveen, ja rouva Lozzin katseesta kuvastui rajaton rakkaus, kun hän antoi silmiensä hyväillä lihavan elukan laiskasti vetelehtivää hahmoa.
Kun Irja tapasi Marjatan päivällispöydässä, ei hän malttanut olla häntä kiusoittelematta:
– Tänään minä jo olen nähnyt "suuren tunteen" ja alan uskoa, että sinä olet oikeassa.
– Missä sitten? kysyi Marjatta.
Irja tekeytyi vakavan haaveelliseksi ja sanoi huokaisten:
– Olen nähnyt rouva Lozzin rakkauden hänen kissaansa.
Marjatta suuttui ja nousi pöydästä kesken aterian. Kahteen päivään hän ei puhunut Irjan kanssa sanaakaan. Mutta kolmantena sattui eräs tapaus, joka sai Irjan katumapäälle ja lähensi taas toverukset toisiinsa.
Keskellä kirkasta päivää eräs upseeri ampui rouvansa muutamalla kaupungin vilkasliikenteisimmällä kadulla, Scalan kupeella. Yht'äkkiä. Kuusi laukausta revolverista. Mies oli syntyperältään sisilialainen. Ja syynä tekoon oli mustasukkaisuus.
Täysihoitolan päivällispöydässä ei tietenkään puhuttu muusta.
– He kuuluivat kaupungin hienoimpiin seurapiireihin; rouva oli kaunis ja rikas, mutta mies saita ja ikävä, kertoi Mario lappoessaan spaghettia lautasille.
Mario oli vainajan puolustaja, aivan intohimoinen. Hän oli heti murhan jälkeen juossut tapahtumapaikalle ja löytänyt seinämuuriin tunkeutuneen kuulan, jota hän nyt säilytti aarteena. Kun hän näytti sitä, nousivat kyynelet hänen silmiinsä, ja ääni vapisi hänen sanoessaan:
– Todennäköisesti juuri tämä kuula lävisti hänen lämpimän, punaisen sydämensä.
Amerikatar kysyi Mariolta, millä hinnalla hän suostui myymään reliikin. Mutta Mario loukkaantui ja sanoi ylevällä äänensävyllä:
– Signorina, pyhäinjäännöksillä ei käydä kauppaa.
Iltalehdet kertoivat palstamäärin tapahtumasta, ja Armando, juoksupoika, kantoi niitä kymmeniä kappaleita lukusaliin.
Mielipiteet kävivät ristiin. Herrat ja vanha, väkäleuka markiisitar puolustivat yhteen äänen ampujaa: Vai oli vainaja muka syytön? Olihan hän kahta päivää aikaisemmin lähettänyt kirjeen entiselle rakastetulleen, jonka kanssa aikaisemmin oli ollut julkikihloissakin, ja pyytänyt kohtausta. Mies oli saanut kirjeen käsiinsä – mitä hän siis olisi voinut tehdä? Naiset huomauttivat siihen, ettei entinen rakastettu koskaan ollut kirjettä saanut; hän oli maannut sairasvuoteella kovassa kuumeessa eikä missään tapauksessa olisi voinut mennä mihinkään kohtaukseen. Herrat naurahtivat ylenkatseellisesti: Olipa sekin puolustus – hän oli sattumalta sairaana, mutta jos hän ei olisi ollut, olisi hän tietysti mennyt olihan vainaja ottanut vastaan rahaakin häneltä monen vuoden aikana.
Mario, joka oli tuonut markiisittarelle mineraalivettä ja jäänyt ovensuuhun kuuntelemaan, ei voinut hillitä pyhää suuttumustaan, vaan puuttui puheeseen horjumattomalla uskonvarmuudella:
– Todistaa vain sitä, että mies oli niin saita, ettei antanut vaimolleen hänen omia myötäjäisrahojaan edes ompelijatar laskuihin; vaimo paran täytyi hädissään kääntyä nuoruutensa ystävän puoleen.
Kaikki katseet suuntautuivat ovensuuhun, ja markiisitar iski silmänsä edeskäypään niin tiukasti, että Mario huomasi nopean häviämisen turvallisimmaksi pelastuskeinoksi.
Irja ja Marjatta olivat seuranneet keskustelua hallin penkiltä. Marjatta ei ollut koko aikana sanonut mitään, mutta hänen siniset silmänsä olivat säkenöineet, ja voitonriemun hymy oli karehtinut hänen ohuitten huuliensa ympärillä. Irja ei ollut sitä aluksi huomannutkaan; hän oli järkytetty, ja ajatukset salamoivat hänen aivoissaan. Mutta kun Mario häpeissään hiipi heidän ohitseen, havahtui hän mietteistään ja kääntyi Marjatan puoleen sanomaan:
– Se on kauheata...
– Se on rakkautta, sanoi Marjatta. – Ehkäpä sinä nyt vähitellen alat ymmärtää...
Marjatan ääni oli jääkylmä, mutta sittenkin Irja oli huomaavinaan siinä intohimon värähtelyä. Kaikki oli niin merkillistä – se mikä oli tapahtunut, se mitä siitä puhuttiin, se millä tavalla Marjatta siihen suhtautui – kaikki, kaikki... Irja pudisti päätään ja sanoi:
– En minä sitä sittenkään ymmärrä...
Marjatta selitti:
– Täällä petetään ja varastetaan ja valehdellaan – ne rikokset ovat paljon pienempiä syntejä Alppien etelä- kuin niiden pohjoispuolella. Mutta rakkauden kunniakäsitteet ovat etelässä paljon ankarammat kuin pohjolassa. Niiden rikkominen rangaistaan kuolemalla.
Irja ajatteli omia ajatuksiaan: Täällä asuvat viha ja rakkaus naapureina aivan kuin hamppu ja silkkiäispuu... ja kuolema on rakkauden kaksoissisar... Häntä puistatti. Rakkaus oli siis jotakin peloittavaa, kohtalokasta, kahlitsevaa ja kiduttavaa. Sen riemu oli kärsimyksillä ostettava. Siinä ei ollutkaan mitään vapauttavaa ja valoisaa. Tulta ja verta. Ja tietämättään hän alkoi hyräillä hiljaa itsekseen Carmenin korttiaariaa.
Lukusalissa oli tapaus pohdittu loppuun. Siellä siirryttiin jo pelipöytien ääreen. Markiisitar asettui tavalliselle paikalleen, ja Irja saattoi nähdä hänet hallin avonaisesta ovesta. Hän oli kuin noita-akka istuessaan köyryselkäisenä ja kutistuneena korkeanojaisessa tuolissaan kortteja jaellen ja imien pergamenttihuuliensa välissä savuavaa Macedoniaa. Hetken perästä pookeri oli täydessä vauhdissa. Markiisitar oli taitava pelaaja; luisilla sormillaan hän haravoi pelimarkkoja ja katseli hymyillen, kuinka argentinalaisen kasa suli sulamistaan.
Salongissa alkoi gramofoni soida.
– Mennäänkö tanssimaan? kysyi Marjatta.
Irjan ei tehnyt mieli:
– Minusta on tänä iltana niin kauhean kuuma...
Italialainen insinööri tuli samassa hakemaan heitä tanssisaliin. Irja toisti hänelle sanansa vielä vähän hapuilevalla mutta jo kunnioitettavan virheettömällä kielitaidollaan.
– Se on totta, sanoi insinööri, – tänä iltana on hyvin painostavaa; uskallankin lyödä vetoa melkein mistä hyvänsä, että meillä jo ennen keskiyötä on oikein kunnollinen ukonilma.
Marjatta ja insinööri häipyivät salonkiin. Ja Irja jäi yksiksensä istumaan hallin penkille. Hän ei saanut mielestään aamupäivän murhenäytelmää. Oli niin omituista ajatella, että nuori nainen, joka nyt makasi kylmänä paareilla, tänä aamuna oli noussut vuoteestaan täysissä voimissaan ja asettunut peilin eteen kampaamaan tukkaansa ja maalaamaan silmäkulmiaan ollenkaan aavistamatta, että hän viimeistä kertaa itseään kaunisti... Taikka kenties hän olikin aavistanut... ehkä hän tuon tuostakin oli jäänyt tuijottamaan kuvaansa... ehkä oli käsi vapissut...
Joku tuli eteisestä halliin. Irja kohotti katseensa ja vastasi signor Pallerinin kohteliaaseen tervehdykseen sointuvimmalla buona-serallaan.
– Istutte yksin, sanoi Pallerini. – Saanko jäädä hetkeksi seuraksenne?
Irja tunsi punastuvansa vastatessaan:
– Olkaa hyvä, ellei teillä ole hauskempaa ajanvietettä.
Dario Pallerini alkoi kysellä Irjalta hänen kaukaisen kotimaansa oloja. Ja Irja koetti sikäli kuin hänen sanavarastonsa salli kuvailla sitä pientä, viileän valkoista Pohjanmaan kaupunkia, jossa hänen kotinsa oli ja jossa talvisin kinokset kasvoivat korkeiksi vuoriksi katuvierille ja revontulet räiskyivät taivaalla, mutta kesäisin aurinko paistoi melkein vuorokaudet umpeensa eikä yötä ollut ollenkaan.
He olivat pakisseet ehkä puolisen tuntia, kun yht'äkkiä kuului terävä paukahdus aivan kuin tykki olisi laukaistu talon edessä. Sitä seurasi toinen, kolmas, neljäs... sitten jyrisi yhtenään. Koko talo vavahteli perustuksiaan myöten, ja sähkö leimahteli lampuissa.
– Nyt se vihdoinkin ratkesi, sanoi signor Pallerini.
– Mikä? kysyi Irja hätääntyneenä.
Dario Pallerini huomasi hänen pelkonsa ja sanoi hymyillen:
– Ei mikään sen vaarallisempi kuin kesäinen ukkonen, joka on tehnyt tuloaan ainakin kolme päivää.
Jyrähti äkkiä entistä kovemmin, sähkövalo himmeni puolisammuksiin, ja lukusalista kuului äänekästä valittelua. Markiisitar vaati vaatimalla, että hänet oli teljettävä eteisen pimeään vaatekomeroon. Ja argentinalaisen insinöörin täytyi johdattaa hänet sinne. Hän oli surkean näköinen, vapisi kuin haavan lehti, ja irtohampaat kalisivat hänen suussaan.
– Nyt, neiti, meidän on aika mennä parvekkeelle katsomaan salamain leikkiä, sanoi Dario Pallerini ja tarjosi Irjalle käsivartensa.
Parvekkeella oli muitakin; tanssi oli tauonnut. Näky oli kaamean kaunis. Koko kaupunki oli sinisenä liekkimerenä. Ja Irjasta näytti, että salamoi kaikkialla: taivaalla, ilmassa, maassa.
Etelän ukkoset ovat ankaria, mutta lyhytaikaisia. Neljännestunnin kuluttua kaikki oli ohi; jostakin hyvin etäältä kuului vielä kumeata jylinää, mutta duomon yllä tuikkivat jo tähdet. Kun he palasivat parvekkeelta sisään, oli tanssi taas käynnissä ja markiisitar sätti vastapelaajaansa minkä jaksoi jostakin sääntöjenvastaisesta otteesta aivan kuin ei vaatekomeroa olisi ollutkaan.
Kun Irja iltamyöhällä tuli huoneeseensa, istuutui hän avonaisen ikkunan ääreen miettimään. Se oli hänen mielipaikkansa – eikähän siellä oikeastaan muita paikkoja ollutkaan. Hän ajatteli kotiaan, pientä, rauhallista pesää Pohjanlahden kaukaisessa perukassa, jossa elämä oli niin hiljaista, niin mutkatonta ja yksinkertaista elää. Siellä ei ollut murhenäytelmiä eikä intohimojen pyörteitä. Ihmiset syntyivät, kasvoivat, menivät naimisiin, synnyttivät lapsia, kasvattivat lapsensa täysikasvuisiksi ja nukahtivat tyynesti kuolemaan, kun olivat velvollisuutensa täyttäneet. Siellä asui onni, pieni, mutta täydellinen, täydellinen siksi, ettei siellä suurempaa kaivattu. Jo siihen aikaan kuin Irja vietti ensimmäistä ylioppilasvuottaan Helsingissä, hän oli toisinaan ajatellut, että oli oikeastaan aivan tarkoituksetonta tavoitellakaan muuta onnen osaa. Olihan yksin Tätikin tyytyväinen kohtaloonsa, aina ystävällinen, aina tyyni ja tasainen. Miks'ei hänkin voisi olla samanlainen, jos olisi jäänyt kotiin... Hän olisi tietysti jo naimisissa, hallitsisi omaa rauhallista kotiaan, jossa päivät tulisivat ja menisivät ristiriidattomina, myrskyttöminä ja alakuloisessa yksitoikkoisuudessaan sopusointuisina... Alakuloisuus valuisi suloisena sieluun, pisara pisaralta, tyynnyttäisi, rauhoittaisi ja tyydyttäisikin... aluksi. Mutta ajan mittaan se kai sentään jäytäisi elinvoimaa ja elämänhalua... Irja muisti kerran kuulleensa isän sanovan Geelle, että se on sielun morfiinia... Niin, niin, kaikkihan he olivatkin siellä henkisiä morfinisteja, unissakävijöitä, horrokseensa turtuvia olentoja... Ja taas Irja ajatteli, kuinka isä oli mahtanutkaan kärsiä huomatessaan henkisen morfiinin verkkaan, mutta varmasti vaikuttavan... Isä parka... Mutta Gee, kuinka hän saattoi siellä elää tukehtumatta? Hänellä täytyi olla takanaan jokin äärettömän kova kolaus, joka oli pakottanut pakenemaan elämää ja rasvoittamaan sekä sydäntä että aivoja...
Yht'äkkiä Irjan mieleen juolahti, että Veikko, hänen veljensä, oli vaaleatukkainen kuten koko "sukukin", hän yksin oli "mustilainen", niinkuin oli ollut isäkin.
Veikko luki lakia ja rakasti naapurin tytärtä. Hänellä oli elontiensä jo aivan selväksi ja suoraksi viitoitettuna; kolmen vuoden perästä hän oli varatuomari ja asettui asianajajaksi kotikaupunkiin ja meni naimisiin hienohipiäisen ja harvasanaisen Kaarinan kanssa, joka uskollisesti istui kotonaan koruompeleineen onneaan odottamassa.
– Jatkoivathan he sitten sukua ja perimätapoja! hymähti Irja puoliääneen itsekseen.
Ja riisuutuessaan hän mietti: "Niinpä ei minun tarvitsekaan sitä ajatella!"
II.
– "Rakkaudessa ei ole muita
omaisia kuin se, jota rakastaa".1.
Eräänä päivänä Irja sattui kulkemaan Santa Maria delle Grazien kirkon ohitse ja muisti Bramanten kupolia katsellessaan, että kirkko kuului luostariin, jonka refektorion seinälle Leonardo da Vinci oli maalannut Pyhän Ehtoollisen. Ehtoolliskuva oli kerran maailmassa merkinnyt Irjalle hyvin paljon. Hän oli seitsenvuotiaana saanut isältään joululahjaksi virsikirjan, jossa Leonardon kuva oli ollut puupiirroksena. Ja hän oli lapsuutensa päivinä lukemattomat kerrat unohtunut sitä katselemaan pitkiksi ajoiksi; siitä lähtien se oli syöpynyt hänen mieleensä. Hänen nyt seisoessaan kirkkaassa päivänpaisteessa kylpevän temppelin edessä palautui pienimpiä piirteitään myöten hänen muistiinsa tuo maailmanhistorian ylevimmän murhenäytelmän järkyttävä kohtaus. Salamoina ovat sattuneet opetuslapsiin Jeesuksen juuri lausumat sanat: "Yksi teistä on kavaltava minut." Heidän kasvojensa ilmeet kuvastavat kauhua ja silmät suurenevat kysyvinä tuijottamaan; kuka, kuka –?
Irja löysi oven, jonka yläpuolelle oli piirretty "Cenacolo Vinciano", ja astui suorakaiteen muotoiseen saliin, jonka lyhyellä peräseinällä hän näki vanhan virsikirjansa kuvan, mutta paljon ihanampana ja elävämpänä kuin puupiirroksen karuissa ja kovissa viivoissa. Hän katseli sitä kuin unessa. Ja hänessä heräsi eloon kokonainen maailma muistoja. Hän seisoi pitkän aikaa liikkumattomana, kuin naulittuna paikalleen. Kuva vaikutti häneen kuin yliluonnollinen ilmestys, ja hänen mielensä täytti samanlainen tunnelma, joka kerran oli vavahduttanut seitsenvuotista sydäntä. Vihdoin hän pääsi siirtymään lähemmäksi seinää ja pani merkille ajan säälimättömän hampaan jäljet, jotka tekivät maalauksesta miltei raunion. Mutta siitä huolimatta loisti siitä vieläkin kirkkaana se näky, joka vuosisatoja sitten pyhän innoituksen korkeana hetkenä oli antanut neron mielikuvitukselle siivet.
Irja ei malttanut palata suoraan hartaudestaan kadun arkiseen hälinään, vaan lähti kiertelemään hiljaisten luostaripihojen pylvästöjä. Hän käveli verkalleen pihasta pihaan, katseli kukkasistutuksia, kuunteli suurta hiljaisuutta ja säikähteli askeliensa narskahdusta käytävien karkeaan soraan. Perimmäisen pihan keskellä oli pieni suihkukaivo. Sen pisarat putoilivat aivan äänettömästi isojen vesililjain lehdille, jotka peittivät koko altaan. Irja istuutui marmoripenkille. Eräässä yläkerroksen ikkunakomerossa istui valkopukuinen munkki lukemassa isoa kirjaa. Joka kerta kun hän käänsi lehteä, hän kohotti päätään. Irja näki, että hän oli nuori mies, jonka hienopiirteisissä, kalpeissa kasvoissa silmät paloivat. Ja marmoripenkillä istuja kuvitteli nuoren munkin lukevan evankeliumin kertomusta Jeesuksen hyvästijättöpuheesta: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka ottaa vastaan sen, minkä minä lähetän, hän ottaa vastaan minut; mutta joka ottaa vastaan minut, hän ottaa vastaan sen, joka minut on lähettänyt"... Mikähän lienee hänetkin teljennyt luostarin yksinäisyyteen? Rakkausko... maallinen vaiko taivaallinen... kenties molemmat yhdessä? Irja ei malttanut irroittaa silmiään hänestä. Hänen kauniilla, kalpeilla kasvoillaan asui ylhäinen, melkein kirkastunut rauha. Hän oli kai taistellut taistelunsa loppuun ja saavuttanut mielen tyyneyden palmunlehvän kilvoituksensa voitonseppeleeksi.
Joku tuli pihaan. Irja tuskin kuuli askelia, mutta hän tunsi, että häntä katseltiin, ja käänsi päätään. Pihan porttiholvissa seisoi nuori mies, joka juuri oli näpäyttänyt valokuvan kamerallaan, koskapa hän parhaillaan kiersi filmirullaa eteenpäin. Irja lennähti punaiseksi ja nousi mielenosoituksellisen kiivaasti paikaltaan. Porttiholvissa-seisoja hätkähti ja kiiruhti häntä vastaan, mutta Irja ei katsahtanutkaan häneen. Kun he tulivat lähelle toisiaan, sanoi valokuvaaja vähän murteellisella italian kielellä:
– Signorina, olen teille velkaa anteeksipyynnön; sallikaa minun se esittää.
Irja pysähtyi, oikaisihe ylpeästi ja mittasi puhuttelijaa katseella, johon hän koetti sisällyttää loukattua naisellisuutta. Mutta puhuttelija osasi riisua häneltä aseet:
– Valokuvasin teidät suihkukaivon vieressä. Se oli tietysti sopimatonta. Mutta pieni puolustus minulla sentään on: kasvojanne ei näy kuvassa ensinkään, sillä istuitte selin minuun, ja sitäpaitsi peittävät kukat suurimman osan selkäännekin.
Hän sanoi sanansa niin välittömällä veikeydellä, että Irjan huulet väkisinkin vetäytyivät hymyyn:
– Siinä tapauksessa suon teille synninpäästön.
– Kiitos! Te vieritätte todellakin kiven hartioiltani.
Irja purskahti nauruun, ja valokuvaaja jatkoi:
– Nähkääs, aurinko suvaitsi säteillä niin harvinaisen edullisesti suihkukaivon vesipisaroihin ettei yksikään maailman miljoonista valokuvaajista olisi voinut antaa tilaisuuden luistaa käsistään.
– Siinä tapauksessahan, sanoi Irja, joka ei enää viitsinyt vaivautua teeskentelemään, – olisi ollut aivan anteeksiantamatonta, jos olisitte jättänyt kuvan ottamatta.
Mies katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi ilmeinen veitikka omassa silmäkulmassaan –:
– Signorina, sanokaapa minulle aivan peittelemättä nyt, kun sovinto meidän välillemme vihdoinkin on saatu aikaan, mistä teidän suuttumuksenne oikeastaan johtui.
Irja katsoi vuorostaan häntä. Hän oli reippaan ja hauskan näköinen seisoessaan siinä päivänpaisteessa kevyessä, vaaleanharmaassa suvipuvussa, avopäin ja pehmeässä raakasilkkikauluksessa korea kravatti, joka erinomaisen hyvin sopi hänen tummaan hipiäänsä ja vähän vallattoman kiharaiseen mustaan tukkaan. Hänelle oli mahdotonta suuttua, joten Irja katsoi parhaaksi tunnustaa aivan avomielisesti:
– Se johtui tietysti... kasvatuksesta.
Mies kumarsi ja virkahti:
– Aivan kuten minä uskalsin olettaakin.
Mutta nyt Irja ei enää malttanut olla vähän pistelemättä:
– Oletteko todellakin niin tarkkanäköinen?
Toisella oli heti vastaus valmiina:
– Se on minussa tosin vain aivan satunnainen ominaisuus mutta olen ylpeä, ettei vaistoni tällä kertaa pettänyt.
He katsoivat taas toisiaan, ja hymy karehti kumpaisenkin huulilla. Mies veti takkinsa taskusta kortin ja sanoi:
– Se, minkä nyt rohkenen tehdä, johtuu myöskin "kasvatuksesta". Minusta tuntuu nimittäin välttämättömältä, että ennenkuin jätämme tämän hurskauden asunnon, laillistutamme tuttavuutemme. Olkaa hyvä!
Hän ojensi korttinsa Irjalle, joka vilkastuaan nimeä huudahti:
– Mutta meidänhän ei tarvitsekaan puhua italiaa!
Mies katsahti häneen hämmästyneenä ja kysyi saksaksi:
– Ettekö te, neiti, olekaan italiatar?
– En, vastasi Irja samalla kielellä. – Tuottiko se teille pettymyksen?
– Päinvastoin, hyvä neiti!... Luulin vain... Sanokaa, missä maassa sitten olette suvainnut syntyä ja kasvaa!
– Arvatkaa!
– Olette espanjatar?
Irja nauroi:
– En.
– Ranskatar... venakko... helleenitär...
Irja pudisteli päätään yhä nauraen:
– Miks'ette arvannut englannitarta?
Mies tuijotti häneen aivan tyrmistyksissään:
– Suokaa anteeksi, mutta pidin sitä aivan mahdottomana.
Irja helähdytti niin raikkaan naurun, että lukeva munkkikin kurkisti ulos ikkunastaan.
– Älkää pelästykö, en minä ole englannitarkaan.
– Mutta mikä sitten?
– Olen Suomesta... jos sattumalta tiedätte, missä sellainen maa on...
– Tiedän toki, vastasi mies. – Sanotaanhan, että suomalaiset ovat meidän sukulaisiamme.
– Niin sanotaan, virkahti Irja. – Mutta nyt täytyy ainakin minun lähteä...
He lähtivät verkalleen luostaripihasta. Kun he tulivat kadulle ja kääntyivät ilakoivasti rupatellen vaeltelemaan Corso Magentaa, ajatteli Irja: Nyt taisi minunkin osalleni tulla sitä leikkiä, jota täällä harrastetaan "suurta tunnetta" odoteltaessa!
Irjan saattaja kysyi:
– Oletteko jo kauankin ollut Italiassa?
– Vasta viisi kuukautta. Entä te?
– Tällä kertaa vain pari viikkoa, mutta olen käynyt täällä monet kerrat; Wienistä on niin mukava pujahtaa Alppien eteläpuolelle.
– Asutteko Wienissä?
– Olen siellä opiskelemassa jo neljättä vuotta, mutta kotini on Unkarissa, Tonavan varrella Adonyssa... taikka oikeastaan entinen kotini, sillä vanhempani ovat kuolleet ja minä olen yksin maailmassa...
Irja katsoi häntä ja luuli näkevänsä surun hänen säkenöivissä, tummissa silmissään. Hän kysyi:
– Aivanko yksin?
– Melkein. Ainoa sisareni on ollut jo monet vuodet naimisissa Kalocsassa, eikä Adonyssa ole enää muita kuin muudan vanha täti, kuuro ja puolikuollut hänkin, mutta silti kultainen ja minulle rakas...
Irja melkein hämmästyi hänen avomielisyyttään, se oli niin tuiki toisenlaista kuin se puheensävy, johon hän täällä oli tottunut. Siinä välähti tunnetta ja välittömyyttä. Ja Irja ajatteli itsekseen, että nyt hän vihdoinkin oli tavannut ihmisen. Se ajatus täytti hänen sydämensä ihmeellisellä ilolla, mutta toiselta puolen se myöskin peloitti häntä, sillä hän aavisti, että siinä saattoi piillä vaara hänen vapaudelleen.
2.
He tapasivat toisensa joka päivä, toisinaan kaksikin kertaa päivässä. Géza tuli Irjaa vastaan, kun hän palasi laulutunniltaan. Ja sitten he menivät pieneen, herkulliseen pasticceriaan, jonka sokeroidut kastanjat he kerran olivat keksineet Poldi Pezzolin hiljaisen viihtyisestä museomaailmasta palatessaan, tahi istuivat Toffolonin käytäväasfaltilla, katsellen katuvilinää ja puhellen Unkarista, Suomesta ja omasta elämästään. Mutta iltaisin oli heidän tapanaan kuunnella orkesterikonserttia Grande Italian marmoripöydän ääressä tahi pistäytyä löytöretkille pieniin yksinkertaisiin ristorantteihin, joihin muukalaiset eivät koskaan eksyneet ja joiden omalaatuisessa ilmakehässä, dominoa ja korttia pelaavien pikkuporvarien keskellä, he saivat antaa ajatustensa ja unelmiensa vapaasti lennellä asiasta toiseen, pysähtyä milloin mihinkin ja taas kiitää kuinka pitkälle tahansa.
Géza oli aluksi aikonut jatkaa matkaansa Napolin ja Sisilian lomalaitumille. Mutta hän siirsi lähtöpäiväänsä alinomaa, ja lopulta hän tuli siihen tulokseen, että hänenhän olikin aivan turha mennä Milanoa pitemmälle, kun ei matkalla kuitenkaan ollut muuta tarkoitusta kuin lepo ja huvittelu.
Irja oli hyvinkin pian huomannut, ettei heidän välilleen voinut virittyä "hakkailua" siinä muodossa, jossa sitä täällä harjoitettiin. Heidän tuttavuutensa oli alunperin suuntautunut toisenlaiseksi, todellisemmaksi ja suorasukaisemmaksi kuin keimailulle oli otollista. Ja oikeastaan kai heiltä molemmilta puuttuikin sekä halu että harrastus urheiluun, joka vaati harjoittajiltaan teeskentelyn ja laskevaisuuden raffinoitua taitoa. Heidän tunteensa eivät vielä olleet kuluneet; vaistot ja vietit olivat säilyneet tylsistymättöminä.
He olivat kiintyneet toisiinsa ja kaipasivat toistensa seuraa. Mutta tämän kiintymyksen ja tämän kaipuun syitä ja seurauksia he eivät olleet itselleen selvitelleet. He eivät olleet vielä ehtineet pysähtyä kysymysten eteen eivätkä syventyä minkäänlaiseen erittelyyn. He ottivat jokaisen päivän sellaisena kuin se tuli, eikä huominen ollut heille muuta kuin uuden tapaamisen ja uuden yhdessäolon mieluisa veruke.
3.
Irja ei ollut viikkomääriin tavannut Marjattaa muulloin kuin päivällispöydässä. Heidän suhteensa oli viilentynyt; Marjatta tunsi itsensä loukatuksi, Irja oli kokonaan syrjäyttänyt hänet elämästään. Pari kertaa Marjatta oli nähnyt Irjan Gézan seurassa ulkona ja sitten jälkeenpäin kysäissyt jotakin hänen uudesta tuttavuudestaan. Kun Irja molemmilla kerroilla oli vastannut aivan lyhyesti ja ylimielisen epämääräisesti, oli Marjattakin sulkeutunut kuoreensa. He vaihtoivat keskenään vain jonkin jokapäiväisen sanan ja välttivät kahdenkeskisiä kohtaamisia portaissa ja käytävissä.
Mutta eräänä sadeharmaana huomenena, kun Irja istui pianon ääressä aamiaisaikaa odotellen, Marjatta koputti hänen oveensa – kolme lyhyttä koputusta, kuten he jo tuttavuutensa ensi aikoina olivat keskenään sopineet –, ja Irja ihan säpsähti; siitä oli jo niin kauan kuin hän viimeksi oli tuon merkin kuullut. Ensimmäisenä iski Irjan aivoihin ajatus: nyt on varmaankin kotona tapahtunut jotakin, jota he eivät ole tohtineet ilmoittaa minulle suoraan... olisikohan Täti...? Hän nousi kiireisesti avaamaan oven. Kun Marjatta ilmestyi kynnykselle, näki Irja, että hänellä oli sininen sähkösanoma kädessään. Hän horjahti ja tarttui tuolinnojaan:
– Sano pian, onko jotakin tapahtunut!
Marjatta huomasi hänen tuskansa ja kiiruhti tyynnyttämään:
– Ei mitään, saat olla aivan huoletta, kotonasi on kaikki hyvin...
Hän ojensi Irjalle sähkösanoman. Ja Irja luki:
KUN EMME KOLMEEN VIIKKOON OLE SAANEET MITAEAEN TIETOJA IRJASTA
PYYDAEN TEITAE SAEHKOETTAEMAEAEN MITEN OVAT ASIAT PISTE TAEAELLAE
KAIKKI HYVIN TERVEISET
Vastaus oli maksettu kahdellekymmenelle sanalle.
Irja istahti vuoteensa reunalle ja purskahti itkuun. Sehän oli kauheata. Todellakin: kolmeen viikkoon hän ei ollut muistanut Tätiä muulla kuin parilla postikortilla, joille hän hät'hätää oli viskannut jonkin mitään sanomattoman lyijykynärivin. Kuinka hän olikaan voinut? Ei hän osannut sitä ymmärtää. Mutta päivät olivat ikäänkuin valuneet hänen sormiensa lävitse vioittuneen tiimalasin kuivana hiekkana...
Marjatta oli istuutunut pianotuolille. Hän antoi Irjan itkeä tuskansa tyynnyksiin. Sitten hän kysyi tavalliseen täsmälliseen tapaansa:
– Vastaatko itse sähkösanomaan vai tahdotko, että vastaamme yhdessä?
Irja kohotti itkettyneitä silmiään. Marjatta katsoi häntä vakavasti ja virkahti:
– Sinä olet ollut hyvin ajattelematon.
Irja nyökäytti päätään ja huokasi nyyhkytysten vielä vapisuttaessa ääntä:
– Niin, niin...
Marjatta meni hänen luokseen ja silitti hänen päätään:
– Kas niin, nyt lähdemme lennätinkonttoriin ja sitten menemme ulos syömään... Siitähän on niin kauan kuin me kaksi olemme toistemme kanssa kunnolla puhuneet...
Irja ojensi hänelle kätensä. Mutta samassa hän muisti, että Gézan piti odottaa häntä kello kolmelta Riccordin musiikkikaupan edessä. Hänen tuli paha olla. Hän tahtoi niin mielellään mennä Marjatan kanssa, hän tunsi sen suorastaan velvollisuudekseen juuri tänään. Mutta mitä Géza ajattelisi hänestä, jos hän ei pitänyt sanaansa?
Marjatta huomasi hänen epäröintinsä:
– Oletko ehkä lupautunut toisaalle?
Irja näki, että Marjatta oli pettynyt. Senvuoksi hän koetti sanoa iloisesti:
– Olen lupautunut, mutta minä tahdon siitä huolimatta olla tänään sinun kanssasi... kahden... ja puhua suomea...
Hän tunsi tyydytystä tehtyään päätöksensä. Ikäänkuin hän olisi täyttänyt velvollisuuden, kantanut uhrin jollekin alttarille... kodin kunniaksi. Hänen oli kevyt olla.
He lähtivät ulos. Ja lennätinkonttorissa käytyään he menivät Savinille lounaalle. Irja valitsi aterioimispaikan ja valitsi myöskin ravintolassa sellaisen ikkunapöydän, josta näki gallerian keskikäytävälle. Hän laski Gézan menevän sitä tietä Riccordille. He söivät kananpoikaa ja vihreätä lehtisalaattia. Mutta keskustelu ei tahtonut luistaa. He yrittivät aluksi vaihtaa mielipiteitä arkisista asioista ja pensionaatin pikkutapahtumista, mutta Irja oli hajamielinen ja pälyili kaiken aikaa ulos ikkunasta, ja vähitellen Marjattakin vaikeni. Kun hedelmät tulivat pöytään ja punainen Valpolicella helmeili laseissa, kysyi Marjatta:
– Irja, oletko sinä rakastunut?
Irja sävähti punaiseksi ja kääntyi katsomaan Marjattaa silmiin. Hän oli viimeisten viiden minuutin aikana itsekin tehnyt saman kysymyksen itselleen osaamatta siihen vastata. Hän sanoi senvuoksi hiljaa ja epämääräisesti:
– En tiedä sitä vielä itsekään...
– Mutta sinun pitäisi saada siitä selvä, sillä muutoinhan saattaa tapahtua, että tunteen murusia jaellessasi kulutat sydäntäsi tarkoituksettomasti...
Irja ei voinut olla hymähtämättä kuullessaan Marjatan toistavan hänen omia sanojaan. Ja naurusuin hän virkahti:
– Mutta juuri sinähän väititkin, ettei murusille ole mitään arvoa annettava...
– En minä niin sanonut, vastasi Marjatta. Sanoin, ettei täällä anneta, mutta, Irja, sinun luonteellasi ei hakkaillakaan kylmästi, leikillä... vaan otetaan kaikki sydämen asiat toden kannalta.
– Niinkö luulet?
– Tiedän sen. Olen viime viikkoina pakostakin joutunut tekemään huomioitani.
Irja katsoi hetkisen suoraan eteensä. Sitten hän painoi alas päänsä ja kuiskasi:
– Ehkä olet oikeassa... pelkään sitä itsekin...
– Mitä sinä pelkäät?
– Että olen rakastumaisillani...
– Onko siinä sitten pelkäämistä?
– On, Marjatta, vastasi Irja.
Ja tuokion kuluttua hän vielä lisäsi:
– On, on... aina... mutta varsinkin minunlaiselleni...
Irjasta tuntui jollakin tavalla vastenmieliseltä puhua rakkaudesta. Hän muisti Geen sanat, etteivät miehet koskaan puhu siitä keskenään, ja ajatteli, että kai hänessä on siinä suhteessa miehisiä vaistoja. Mutta toiselta puolen hänestä tuntui, että hän oli velvollinen suomaan Marjatalle jonkinlaisen erioikeuden. Eikä hän ollenkaan loukkaantunut, vaikka Marjatta käyttikin tavallista kylmän järkevää ja opettavaista puheensävyään sanoessaan:
– En osaa antaa sinulle muuta neuvoa kuin sen, että tarkoin harkitset kaikki asiat, ennen kaikkea tietysti työsi ja taiteesi, mutta myöskin omaistesi toiveet ja tahdon, ennenkuin lopullisesti lahjoitat sydämesi.
Miten helppoa mahtoikaan olla Marjatalle ratkaista kaikki elämän ongelmat! Harkita kylmästi ja valita edullisin menetelmä. Sehän oli niin sanomattoman yksinkertaista ja niin tuiki viisasta. Tehdä kaikki aivoilla eikä mitään sydämellä. Mutta sitä eivät kaikki osanneet eivätkä ehkä tahtoneetkaan osata...
Noin Irja ajatteli huuhtoessaan verkalleen rypäleitä vesilasissa, mutta sanoi vain yksikantaan:
– Sehän onkin paras neuvo.
Kello löi kolme, ja Irja ehdotti, että he maksaisivat laskunsa.
– Tuletko kotiin? kysyi Marjatta.
– En, vastasi Irja. – Olen luvannut tavata hänet kello kolmelta.
– Näkemiin sitten, sanoi Marjatta ja katosi gallerian ihmisvilinään.
Ja Irja kääntyi omalle taholleen.
4.
Alkoi sataa. Pisarat kävivät yhä raskaammiksi. Irja ja Géza ottivat auton ja ajoivat Covaan. Oli teen aika, ja väkeä oli paljon. Mutta he olivat tyytyväisiä joutuessaan syrjäiseen pikkupöytään, jossa naapurit eivät häirinneet.
– Olette niin alakuloinen tänään, sanoi Géza. – Onko tapahtunut jotakin – oletteko saanut ikäviä uutisia?
– Eivät ole saaneet kotiin uutisia minusta kolmeen viikkoon ja ovat ikävissään; sain tänä aamuna sähkösanoman.
– Miks'ette ole kirjoittanut?
Irja tunsi punastuvansa, mutta koetti sanoa aivan välinpitämättömästi:
– En tiedä... ei liene ollut mitään kirjoittamista...
Géza katsoi häntä silmiin:
– Enhän vain minä ole estänyt teitä täyttämästä velvollisuuttanne?
Irja tunsi poskiensa punan leviävän, ja sen huomatessaan hän joutui yhä enemmän hämilleen. Hän soperteli:
– En ymmärrä... Kuinka te olisitte voinut...? Ei kai toki teillä ja minun kirjeilläni ole mitään tekemistä toistensa kanssa...
– Ei vähintäkään, myönteli Géza virallisen viileällä äänellä.
Mutta Irja ei voinut olla huomaamatta, että Gézan silmät välähtelivät veikeästi, ja häntä harmitti oma avuttomuutensa.
Géza tarttui äkkiä pöydän ylitse hänen käteensä:
– Lupaatteko, että kun nyt kirjoitatte kotiin, niin kirjoitatte myöskin minusta?
– Mitä minä sitten teistä kirjoittaisin?
Géza katseli häntä hymyillen:
– Että minä kaikesta huolimatta olen ollut syypää laiminlyöntiinne.
Irja yritti loukkaantua ja puri huultaan, mutta ei kuitenkaan saanut vedetyksi pois kättään, jota toinen yhä piti omassaan. Ja Géza jatkoi:
– Voittehan aivan huoletta tunnustaa sen; teille siitä ei voi olla vähäisintäkään vahinkoa, mutta minulle se tuottaisi suuren ilon...
– Millä tavoin?
Géza ei vastannut mitään. Mutta Irja tunsi kädessään, kuinka kiivaasti sitä puristavan käden valtimo löi. Eikä hän uskaltanut kohottaa katsettaan, sillä hän pelkäsi tulta, joka liekehti häneen suurina tuijottavista silmistä. Hän oli nähnyt noiden silmien jo ennenkin säihkyvän ja tuntenut, kuinka polttava niiden liekki oli.
Edeskäypä toi teetarjottimen ja piccolo tuli leivoksineen.
Kun he taas olivat kahden, sanoi Géza:
– Minä sain myöskin sähkösanoman tänä aamuna...
Irjan teekuppi pysähtyi puolitiehen:
– Mistä?
– Wienistä... alkavat jo kaivata...
– Ketkä?
Taas välähti Gézan silmissä iloinen pilkahdus:
– Ei muut kuin opettajat.
Ja taas punastui Irja:
– Milloin te lähdette?
– Viimeistään viikon perästä – Entä te?
Irja hämmensi teekuppiaan:
– Oh, siihen on vielä pitkä aika...
He olivat hetken aikaa vaiti. Mutta sitten Géza yht'äkkiä kysyi:
– Miks'ette tekin voisi tulla Wieniin opiskelemaan?
Irja katsahti kysyjään, ja nyt oli hänen vuoronsa hymyillä:
– Ja miksi minä tulisin juuri Wieniin?
Mutta Géza ei hämmentynytkään:
– Siksi tietysti, että Wien on Euroopan ensimmäinen musiikkikaupunki: Beethoven, Schubert, Brahms...
Irja nauroi:
– Ja Géza Bantonyi... eikö niin?
– Mutta hän ei ole musiikkimies!
– Mikä hän sitten on?
Géza meni vakavaksi:
– Toistaiseksi ei vielä mikään! Sehän tässä asiassa onkin kaikkein ikävintä...
– Missä asiassa? kiusaili Irja.
Géza hymähti surumielisesti:
– Ettekö arvaa?
Eikä Irja siihen vastannut mitään. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi:
– Saatatteko minut kotiin? Meillä on kohta päivällisaika.
Ravintolasalissa kävi karkelo. Mutta se oli ilotonta huvittelua. Nuoret tytöt tanssivat talon palkattujen tanssittajain kanssa vakavina ja ilmeettöminä nukkeina.
Ja ulkona satoi rankasti. Heidän täytyi ottaa auto, vaikk'ei Piazza del Duomolle ollut kuin viiden minuutin matka.
He istuivat vaiti eivätkä uskaltaneet edes katsoa toisiinsa. Mutta kun vaunu oli päässyt Scalan edustan ajopeliruuhkasta ja vauhti kiihtyi, käänsi Géza äkkiä melkein väkivaltaisen rajulla otteella Irjan kasvot puoleensa ja suuteli häntä hillittömästi ja pitkään.
He havahtuivat suudelmastaan vasta, kun auto pysähtyi täysihoitolan portin eteen. Géza saattoi Irjan hissin ovelle. Mutta samalla kertaa heidän kanssaan oli porttikäytävään kääntynyt myöskin signor Pallerini, eivätkä he voineet sanoa toisilleen muuta kuin: näkemiin huomenna.
– Oliko tuo herra suomalainen? kysyi signor Pallerini hississä.
Ja Irja vastasi hajamielisenä:
– Melkein...
– Hän muistuttikin hyvin paljon teitä.
Kun Irja tuli päivällispöytään, oli liemiruoka jo syöty. Mutta hän ei huomannut mitään; hän oli kuin unessa; hänestä tuntui kaikki yhtä epätodelliselta kuin silloin, kun Gee oli lähtenyt, vaikka hän nyt olikin aivan toisessa vireessä kuin sillä kertaa. Silloin häntä oli palellut sisällisesti, nyt jyskytti valtimo kuumeessa.
Marjatta kääntyi hänen puoleensa:
– Mikä sinun on, Irja? Oletko sairas? Silmäsi ovat niin kuumeiset.
– Ehkä vähän vilustuin sateessa, vastasi Irja. – Menen heti syötyäni vuoteeseen.
Päivällinen kesti Irjan mielestä iäisyyden. Kun se vihdoinkin oli lopussa, sanoi hän hätäisen hyvän yön Marjatalle ja kiirehti huoneeseensa.
Irja viskautui vuoteelleen "järjestämään ajatuksiaan". Mutta hän ei saanut niihin minkäänlaista järjestystä. Hän muisti vain, että hehkuva, tulinen viini oli hänen huuliltaan valunut hänen suoniinsa, joissa se vieläkin humisi ja värähdytti kaikkia hermosäikeitä. Ja hänen aivoissaan soi vain yksi ainoa lause: Minä rakastan, rakastan... Se oli tullut niin äkkiä, vaikka sen tulo olikin ollut aavistettavissa – aivan kuin tuo ukonilma, jonka salamoita hän oli katsellut Dario Pallerinin kanssa parvekkeelta. "Mutta loppuisiko se myöskin yhtä pian?" Irja karkasi istualleen: "Sitähän ei tiedä, mutta sittenkin, sittenkin se on ihanaa!" Häntä värisytti: "Pelkoako?" Ehkä sitäkin, ehkä juuri sitä. "Mutta miksi huolehtia huomisesta, kun tämä päivä on täynnä kuin ylitseläikkyvä malja!" Hän heittäytyi taas selälleen ja ummisti silmänsä, joissa kipinät lentelivät yhtä tulipunaisina kuin äsken autossa.
Irja nousi ja meni ikkunan ääreen. Vesi valui virtana lasia pitkin. Ja Piazzan lyhdyt loistivat himmeinä ja epäselvinä sadeharson läpi.
Hän sytytti valon ja alkoi kirjoittaa kotiin. Hän kirjoitti samalla tavalla ja samoista asioista kuin ennenkin: tietoja ilmoista ja arkisesta elämästä täysihoitolassa, italialaisen keittiön valo- ja varjopuolista, Marjatasta ja opinnoistaan. Ja sitten helliä sanoja, terveisiä ja oman ikävänsä vakuutuksia. Mutta siitä, mikä nyt täytti hänen sydämensä, hän ei kirjoittanut mitään. Välähdytti vain vähin sellaista mahdollisuutta, että hän ehkä siirtyykin tuonnempana Wieniin opintojaan jatkamaan. "Minusta tuntuu", hän kirjoitti, "että nykyiseltä opettajaltani jo vähitellen olen saanut kaiken sen, minkä hän osaa minulle antaa; Wienissä taas voisin päästä syventymään uudenaikaisempaan musiikkiin, joka tietysti on lähinnä sydäntäni; niin että älä, Täti kulta, ällisty, jos jonakin kauniina päivänä saat tiedon, että lintu onkin lentänyt – lähemmäksi kotia ja sinua."
Se oli pelkkä varokeino. Ajatushan oli aivan uusi hänelle itselleenkin. Eikä hän sen tarkemmin ollut sitä vielä harkinnut. Mutta kuta enemmän hän sitä nyt mietti, sitä viekoittelevammalta se tietysti tuntui. Hän keksi kymmeniä asioita, jotka puhuivat sen puolesta. Eihän täällä oppinut mitään muuta kuin pelkkiä ammatillisia asioita – ja kuka meni takuuseen italialaisen laulukoulunkaan ehdottomasta autuuden patentista! –, musiikkikulttuuria täällä ei annettu ollenkaan, opetettiin vain taitoa, sielutonta "käsityötä", mutta ei osattu edes pyrkiäkään taiteeseen. Hän muisti yksin Marjatankin, jolle Italia kuitenkin oli ainoa maa maailmassa, kerran myöntäneen, että taidekäsitys Alppien eteläpuolella oli aivan toinen kuin niiden pohjoispuolella. Ja hänhän kuului toki pohjoispuolelle – siellä hän tahtoi lämmittää sydämiä ja sytyttää mieliä eikä näyttää taituruuttaan yleisölle, jonka sisäinen elämä oli hänelle aivan ventovieras. Olihan Geekin puhunut Milanon laulajatarteollisuudesta – pitikö hänestä tulla pelkkä tehdastuote? Ei koskaan!
Ja miten olikaan, niin hän alkoi kirjoittaa myöskin Geelle. Siitä tuli pitkä ja perusteellinen kirje, vaikk'ei sekään oikeastaan sisältänyt mitään. "Mutta Gee kyllä osaa lukea rivienkin välistä", ajatteli Irja, "ja jollei osaa, niin sekin on aivan yhdentekevää!"
Kun Irja sinä iltana meni vuoteeseen, oli hänen päätöksensä jo kiteytynyt varmaksi: muutaman viikon perästä hän lähtee Wieniin! Se oli ainoa mahdollisuus. Ei hän voinut tulla toimeen ikävässä; se tukahdutti hänet. Ei tulisi mitään hänen työstään eikä hänen elämästään. Géza oli vienyt koko hänen sielunsa, ja Irjan täytyi saada olla rakastettunsa läheisyydessä.
Mutta mitä sanoisi Täti, jos tietäisi...? Varmaankin se särkisi hänen sydämensä, sillä "suku" ei ikinä voisi sitä ymmärtää. Se oli vaikeata ja raskasta – mutta pitikö Irjan särkeä oma sydämensä ja tuhota oma elämänsä sen vuoksi? Eikö hänellä ollut velvollisuuksia itseäänkin kohtaan? Hän ajatteli jo nousta kirjoittamaan kotiin uuden kirjeen, jossa hän selittäisi kaikki, kaikki... Mutta hän ei voinut, hän pelkäsi, että he säikähtyisivät sairaiksi. Kuinka katkeraa se olikaan! Täti ei ymmärtäisi häntä ollenkaan, tuskin edes Geekään. Mutta sille ei voinut mitään. Sukupolvien välinen juopa erotti yksin lapset ja vanhemmat. Maailman järjestys ei ollut muutettavissa.
– Géza, Géza, kuiskasi Irja, – tiedätköhän, minkä uhrin jo olen rakkaudelleni kantanut?
Ja hän itki itsensä uneen.
5.
"Ihmeellistä on rakkaus", ajatteli Irja, kun hän aamulla heräsi, "se täyttää ihmisen koko olemuksen, koko olemassaolon, koko maailman". Eihän hänellä enää ollut muita ajatuksia, ei halua eikä harrastusta mihinkään muuhun kuin sellaiseen, joka jollakin tavoin oli yhteydessä hänen rakkautensa kanssa. Kaikki mietteet ja kaikki mielikuvat, yksinpä kaikki entisyydenkin muistot keskittyivät samaan polttopisteeseen. Ja se, mikä siitä jäi syrjään, kadotti tyyten merkityksensä.
Muutamankin tunnin ero riitti riuduttavan ikävän virikkeeksi. Jokainen hetki yksinäisyydessä oli kuin hukkaan heitetty – se tuntui sitäkin enemmän tarkoituksettomalta, kun päivät kuluivat kulumistaan ja eron hetki lähenemistään läheni.
He koettivat kyllä parhaansa mukaan käyttää hyväkseen jok'ikistä yhdessäolon mahdollisuutta, mutta tunnit lensivät tiehensä, vaikka niitä kuinka olisi koettanut pidättää. Ja kun Irja iltaisin koetti palauttaa muistiinsa päivän tapahtumat ja puheet, tuntui hänestä aina, että ne kutistuivat köyhiksi ja niukoiksi – oli jäänyt niin paljon tekemättä ja vielä enemmän sanomatta.
He etsivät itselleen piilopaikkoja ja yksinäisiä kävelyteitä, mutta eihän niitä ollut tiheässä. Suudelmat oli varastettava, hyväilyt vaihdettava salavihkaa. Géza tahtoi iltaisin tulla istumaan Irjan huoneeseen, mutta Irja ei suostunut siihen; sitä olisi helposti tulkittu väärin, eikä hän tahtonut, että heidän rakkauteensa tuli minkään ruman varjoakaan – hänhän tiesi niin hyvin, millä silmin täysihoitolassa vieraskäyntejä ja kahdenkeskisiä keskusteluja katseltiin. Niin täytyi heidän tyytyä puistojen lehtokujiin ja yksinäisten penkkien sattumanvaraiseen rauhaan. Mutta se seikka ei viilentänyt heidän tunteittensa tulta, pikemminkin se päinvastoin lietsoi liekkiä.
Toisinaan Irja ihmetteli sitä, että he keskenään puhuivat niin vähän rakkaudestaan. He saattoivat pakista minkälaisista vähäpätöisyyksistä tahansa, uhrata ajatuksia aivan arkisillekin asioille ja tuhlata sanoja ventovieraittenkin ihmisten osalle. Mutta harvoin he puhuivat siitä, mikä täytti heidän sydämensä ja sielunsa. Johtuiko se siitä, ettei rakkaus paljon sanoja tarvinnutkaan, siitä, että sille riittivät katseitten salamat ja äänenpainojen sävyt vaikkapa aivan jokapäiväistenkin vuorosanojen yhteydessä? Ehkäpä olivatkin sanat liiaksi kuluneita ja myöskin liiaksi köyhiä tunteiden tulvivan yltäkylläisyyden ilmaisijoiksi? Mutta joka tapauksessa Irja sentään kaipasi sanojakin... Oli hän siitä kerran alkanut puhua Gézallekin, mutta saanut vastaukseksi väitteen, että kun rakkaus rupeaa filosofoimaan, on sen loppu jo lähellä. Sanat olivat koskeneet Irjaan kipeästi. Häntä oli vavahduttanut pelko, että ehkäpä hänen mietiskelynsä merkitsikin salamain sammumista... Mutta pelko oli taas häipynyt suudelmaan.
Irja seisoi opettajansa flyygelin luona ja yritti saada oikean tahdin vokaliisiin: fa – mi – soi fa – si – la – do – si – re... Mutta hänen ajatuksensa loittonivat loittonemistaan nuottien viivoista ja mustista merkeistä. Hän alkoi kieritellä mielessään kysymystä, miksi hän oikeastaan Gézaa rakasti. Oliko hän kaunis? Ei. Hän oli kyllä hauskan ja reippaan näköinen nuorekkaassa miehekkyydessään, mutta ei kaunis. Esimerkiksi Dario Palleriniin verrattuna hän pikemminkin oli suorastaan ruma. Mutta sittenkin Pallerini Irjan silmissä ulkonaiseltakin hahmoltaan jäi varjoon Gézan rinnalla. Se oli ihmeellistä. Mistä se johtui? Ei hän osannut sitä mitenkään selittää. Entä Gézan sielu? Tunsiko hän sitä oikeastaan ollenkaan? Hän uskoi ja hän aavisti, että se oli kaunis ja jalo. Mutta perustuiko tuo usko todelliseen tietoon? Oliko hän havainnut Gézan sielun muussa kuin hänen rakkaudessaan? Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hänellä ainakaan toistaiseksi muuta kuvastinta ollut. Mutta siitä huolimatta hän rakasti, rakasti... ja tunsi elävästi, että hänen enää oli mahdotonta ajatellakaan luopumista siitä, minkä hän jo oli tottunut pitämään omanaan.
Hän havahtui mietteistään opettajansa heleään nauruun.
– Mikä teidän on, Signorina Irja? kysyi opettaja. – Te olette viime aikoina ollut niin hajamielinen, ja tänäänhän te olette aivan mahdoton... Ette suinkaan, lapsi parka, vain ole rakastunut?
Irja punastui, mutta koetti pelastautua pilailulla:
– Ei sitä tiedä... tämä etelä on niin vaarallinen pohjoismaalaisille...
Ja taas he aloittivat uudelleen: fa – mi – soi – fa – si – la – do – si – re...
6.
Géza oli kertonut Irjalle lapsuudestaan Adonyssa, sinisestä Tonavasta ja sen lakeista rantamista, joilla mustalaisviulut itkivät illansuussa. Heitä oli kaksi lasta; äiti oli kuollut aikaisin, eikä isäkään ollut saanut nähdä ainoata poikaansa ylioppilaana. Mutta vanha täti oli pitänyt hänestä huolta. Ja isä oli jättänyt perinnön, joka turvasi hänen elämänsä. Nyt hän opiskeli Wienissä; hänestä piti tulla lääkäri, mutta kirjallisuus ja taide olivat lähempänä hänen sydäntään kuin lääketiede.
Sama kohtalo kuin hänellä itsellään. Ja lääkäri – sama ammatti kuin Irjan isällä! Se melkein peloitti. Sillä se välähdytti Irjan mieleen tulevaisuusnäköalan, joka kietoutui hänen lapsuutensa muistoihin: Hän näki itsensä istumassa pitkää, yksinäistä iltaa vieraalla maalla, kodissa, johon hänellä kyllä oli omistusoikeus, mutta joka ei silti tuntunut omalta eikä ollutkaan oma. Ja isänmaattomuuden ankeus vavahdutti hänen sydäntään.
Eiväthän he tosin vielä olleet päättäneet mitään tulevaisuudesta, mutta heidän ajatustensa ja sanojensa alta nousi alinomaan arkoja aavistuksia, ja häipyvien hetkien tuolta puolen väikkyivät kokemattomien päivien, viikkojen ja vuosien huomenet ja ehtoot.
"Se on aivan mahdotonta", sanoi Irja usein itselleen. "Suku" ei ikinä suostu siihen, että hän menee ventovieraalle miehelle ja jää kauas kodistaan ja omaisistaan. Kaikki he nousevat häntä vastaan. Ja jos hän sittenkin vastoin heidän tahtoaan seuraa sydämensä ääntä, vie se Tädin hautaan. "Minulla ei ole siihen oikeutta, ei vaikka oma elämänikin särkyisi! Sillä onhan Täti uhrannut oman elämänsä minulle ja Veikolle, ja onhan hän minulle aivan kuin äiti."
Kun Géza sitten eräänä päivänä taas kysyi häneltä, oliko hän jo kirjoittanut kotiin heidän rakkaudestaan, vastasi Irja melkein ärtyneellä äänellä:
– Olisihan se toki aivan liian aikaista!
Géza tuijotti häneen hämmästyneenä:
– Liian aikaistako? Etkö sitten minua rakastakaan?
– Tiedäthän, että rakastan.
– No niin... mutta rakkaudessa ei mikään ole liian aikaista, jos rakkaus kerran on oikeaa!
Irja vastasi:
– Mutta ei myöskään liian myöhäistä! Rakkauden ei tarvitse tietää ajasta eikä paikasta... ne ovat olemattomia... On vain rakkaus... eilen, tänään, huomenna... täällä, siellä, kaikkialla...
Géza kävi kärsimättömäksi:
– Olkoon niin, mutta en sittenkään ymmärrä, ettet ole kirjoittanut mitään kotiisi.
Irja hymähti vähän tuskaisasti:
– Syrjäiset ovat syrjäisiä. Minä en tahdo antaa sydäntäni vieraitten käsien koskettavaksi.
– Mutta eiväthän sinun omaisesi ole vieraita.
Irja katsoi hänen ohitseen jonnekin epämääräiseen etäisyyteen:
– Ovat hekin. Rakkaudessa ei ole muita omaisia kuin se, jota rakastaa.
Mutta Géza ei hellittänyt:
– Täytyyhän heidän kuitenkin ennemmin tai myöhemmin saada se tietää.
– Miksi?
– Et suinkaan sinä aio vihityttää itseäsi heidän tietämättään?
– Mutta, hyvä Géza, sanoi Irja ja punastui, huomatessaan käyttävänsä hänen ristimänimeään, – emmehän me kai vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan.
– Minä ainakin olen ajatellut... enkä ymmärrä, miten sinä olet voinut olla sitä ajattelematta.
Irja mietti hetkisen, ennenkuin vastasi:
– Eiväthän rakkaus ja avioliitto ole sama asia. Avioliiton edellytyksenä pitäisi tosin aina olla rakkaus, mutta rakkaus ei suinkaan ehdottomasti edellytä naimisiinmenoa.
Géza tyrmistyi.
– Etkö sinä siis suostukaan tulemaan vaimokseni?
Irja tarttui hänen käteensä:
– Enhän minä, rakas, sitä ole sanonut.
Mutta Géza ei rauhoittunut:
– Miten sinä sitten olet ajatellut?
– En ole vielä ajatellut ollenkaan... Vastahan minä muutama päivä sitten uskalsin ruveta ajattelemaan rakkauttakin – ja siinä on minulle toistaiseksi tarpeeksi ajattelemista.
– Mutta ei minulle, vastasi Géza.
Irja virkahti vähän surunvoittoisesti:
– Te miehet olette toisenlaisia kuin me naiset. Meille riittää tunne sellaisenaan; se täyttää olemuksemme niin täydellisesti, ettei millekään käytännölliselle järjestelylle ja yhteiskunnalliselle muodollisuudelle jää ajatuksen hiventäkään.
– Ei se ole pelkkää muodollisuutta... Sillä täytyyhän minun toki saada varmuus siitä, kannattaako minun yleensä ajatella elämäni jatkamista...
Irja nautti siitä, että hän osasi olla järkevämpi, vaikka "järkevyys" häntä toiselta puolen hymyilyttikin:
– Niin et saa nyt sanoa etkä ajatella. Vai eikö rakkaus annakaan elämällesi riittämiin sisällystä?
Géza katsoi häneen rukoilevasti:
– Mutta minä en voi elää ilman sinua...
– Ei sinun, rakas, tarvitsekaan, sillä minä olen sinun... nyt ja aina!
Gézan kasvot kirkastuivat. Hän veti sormestaan sormuksen, josta Irja tiesi hänen pitävän paljon, ja pyysi, että Irja kantaisi sitä. Se oli häntäänsä pureva kultakäärme, jonka silmänä kimmelsi vihreä smaragdi. Géza oli ostanut sen muutamasta kultasepänkojusta Ponte Vecchiolta, ja hänelle oli vakuutettu sen olevan Benvenuto Cellinin päiviltä. Tätä vakuutusta ei Géza tietenkään uskonut – firenzeläiset kultasepät vetosivat aina Benvenuto Celliniin –, "mutta iäisyyden symboli on ainakin oikea", hän sanoi. Irja antoi käärmeensilmän säihkyä auringossa ja vei sitten sormuksen huulilleen.
Ja siitä päivästä tuli heidän onnellisin päivänsä.
7.
Marjatta ja Irja olivat jo aikoja sitten suunnitelleet muutaman päivän matkaa Veneziaan. Siitä oli puhuttu usein, mutta viime aikoma oli tämäkin tuuma joutunut unohduksiin.
Kahta päivää ennen sitä iltaa, jona Gézan piti lähteä, tuli asia kuitenkin uudelleen puheeksi. Marjatan opettaja matkusti viikoksi maalle, ja Marjatta tahtoi käyttää hyväkseen loma-aikaa.
Irja tuli niin onnelliseksi, että kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Hän pyysi Marjatan päivällisen jälkeen huoneeseensa ja avasi hänelle koko sydämensä. Hän kertoi rakkaudestaan ja onnestaan, mutta ei myöskään salannut pelkoaan ja epäilyksiään.
Marjatta kuunteli häntä sanaakaan sanomatta. Mutta kun Irja vaikeni, meni hän hänen luokseen, suuteli häntä poskelle ja sanoi:
– Minä ymmärrän sinut, Irja, ja jos ystävyydestä voi olla sinulle apua, niin tiedät aina, mistä sitä löydät.
He päättivät lähteä Veneziaan samassa junassa, joka vei Gézan Wieniin.
– Se auttaa sinua ikävässäsi, sanoi Marjatta. – Eikä ero tunnu niin vaikealta.
– Kiitos, Marjatta, vastasi Irja. – Olen sinulle iäti kiitollinen tästä.
Marjatta mietti hetkisen ja sanoi sitten:
– Mutta täytyyhän minun toki tutustua tulevaan matkaseuraani... olisi noloa, jos me vasta junavaunussa ojentaisimme toisillemme ensimmäistä kertaa kättä... siksi aioin ehdottaa, että te, jollei teillä ole muuta suunnitelmaa huomisiltaa varten, tulisitte minun vieraikseni... Sopiiko?
Irja puristi hänen kättään.
– Kuinka hyvä sinä olet, Marjatta! Ja minä olen ollut sinulle monet kerrat niin paha.
Marjatta oli järjestänyt huoneensa viihtyisän kodikkaaksi. Pöydillä, piirongilla ja vuoteella oli koreita silkkiliinoja, seinillä tauluja – vanhoja teräspiirroksia, jotka hän oli löytänyt jostakin laitakaupungin pienestä antikvariaatista ja antanut kehystää –, lamppuihin hän oli tehnyt lämminväriset kangaskuvut, ja permannon peitti itämainen matto. Koko hotellimainen persoonattomuus oli peitetty ja piilotettu. Se oli huone, jonka kylmää koleutta ei tarvinnut paeta, kuten Irjan täytyi, vaan jonka lämmössä tunsi olevansa kuin ainakin kodissa.
Maljakoissa oli koreita neilikoita, keskelle huonetta oli katettu pöytä: raskaita rypäleitä, vihreitä viikunoita, untuvaposkisia persikoita, kristallikarahvissa säihkyvän tummanhehkuista viiniä ja kunniapaikalla, kaikkien etelän hedelmien ja palavien kukkien keskellä, koreakantinen Fazerin suklaarasia, jonka Marjatta samana aamuna oli saanut kotoaan.
Marjatasta ja Gézasta tuli heti hyvät tuttavat. He puhuivat keskenään italiaa ja vertailivat vaikutelmiaan Roomasta, Firenzestä ja Napolista. Ja Géza kertoi hauskoja juttuja Unkarista ja Wienistä. Hän oli kohtelias ja huomaavainen eikä unohtanut silloin tällöin pudottaa pientä imartelunkaan pisaraa keskusteluun.
Irja istui enimmäkseen hiljaa ja kuunteli toisten tarinointia. Hän tunsi olevansa ristiriitaisen tunnelman vallassa. Hän oli ylpeä siitä, että Géza ilmeisesti miellytti Marjattaa ja osasi huvittaa häntä, mutta toiselta puolen hänestä tuntui, että Géza nyt oli jollakin tavalla liukunut hänestä loitommalle, ettei hän enää ollutkaan yksinomaan hänen. Ymmärsihän Irja, että Gézan tietysti täytyi omistaa huomionsa Marjatalle ja olla hänelle kohtelias, mutta siitä huolimatta tuntui katkeralta, että nyt oli kolmaskin solunut heidän elämäänsä. Irjaa pelotti epämääräinen aavistus, että se aika oli nyt auttamattomasti ohitse, jolloin heidän maailmaansa ei mahtunut ketään muita kuin he kaksi ja jolloin he kaksi kokonaan riittivät täyttämään koko heidän maailmansa... Eikä Irjan mielestä siinä maailmassa oikeastaan mitään jakamista saanutkaan olla.
– Mikä sinun on, ystäväni, kysyi Marjatta yht'äkkiä suomeksi, – ethän vain ole mustasukkainen?
Irja suuttui ja heitti häneen vihaisen katseen:
– Ei minulla siihen ole syytä!
Marjatta hymyili. Irja oli näkevinään hänen hymyssään ilkeyttä. Mutta Géza nauroi aivan sydämestään:
– Oliko tuo nyt muka unkarin sukukieltä?
– Oli, vastasi Marjatta.
Mutta kun Irja ei virkkanut mitään, meni Géza hänen luokseen, hyväili hänen kättään ja kysyi hiljaa:
– Onko pikkuisen ikävä?
Hän vei Irjan käden huulilleen ja kuiskasi:
– Rakas, mehän lähdemme yhdessä... Ja vähitellen tuli Irjan parempi olla. Hän leperteli kuin lapsi, kun he iltamyöhällä menivät Camparin baariin syömään voileipiä ja raviolia.
8.
Seuraavana iltapäivänä he lähtivät. Juna oli täynnä matkustajia, vaunussa oli tukahduttavan kuuma ja ilma oli täynnä tupakansavua. Ahdingossa oli vaikea keskustellakin, eikä taival tahtonut taittua. Vasta Padovassa he jäivät kolmisin osastoonsa.
Mestressä piti Marjatan ja Irjan vaihtaa junaa. Kun Géza sanoi hyvästit, suuteli hän Irjaa asemasillalla. Ja Irja oli lapsellisen iloinen siitä, että hän teki sen aivan julkisesti, vaikka Marjattakin seisoi vieressä. Gézan juna jatkoi matkaansa, ennenkuin Venezian juna lähti liikkeelle. Kun vilkkuva valkoinen liina käänteen semaforin luona häipyi näkyvistä, tulvahtivat kyynelet Irjan silmiin. Eivätkä ne kuivuneet, ennenkuin juna rämisi siltoja pitkin Venezian kivihiilenkäryiselle, mustuneelle ja likaiselle asemalle. Mutta kun he laskeutuivat asema-aukean laiturin kupeella odottavaan gondolaan, sulki Satu heidät syliinsä.
9.
Suotta ei Markuksen leijonalla ole sadun siipiä, sillä Veneziassa Satu on astunut alas taivaasta ja muuttunut kiveksi ja väriksi, säveliksi ja sanoiksi, lihaksi ja vereksi. Aika on seisahtunut arettomaksi, viikossa on seitsemän sunnuntaita; elämä on loppumatonta juhlaa, hikiotsainen leivänsyönti on tarpeeton lumotun linnan pitopöydässä.
Irja ajatteli seisoessaan Markustorin laattalattialla, ettei elämä missään voi olla epätodellisempaa kuin laguunien kaupungissa, eikä epätodellisuus missään elävämpää. Kaikkein ihmeellisintä oli katusävel. Muualla sekoittuivat ja hukkuivat ihmisäänet ratasräminään, täällä ne lauloivat ilman säestystä. Puheen pehmeästi aaltoileva sorina ja askelten kaiku saivat soida vapaasti omilla rytmeillään. Kiveyksellä ei liikkunut ainoatakaan ajopeliä, ei edes lastenvaunuja, sillä bambinotkin kannettiin käsivarrella. Riemullisena nousi kadun musiikki ilmoille; sen poljennoissa asui sama keveys, joka väritti koko elämyksen. Ja sen huumaavan huolettomaan juhlahumuun haihtui yksin ikäväkin. Olemassaolon riemu vapisutti ihmistä aamusta iltaan, ja se oli niin ehyt ja voitollinen, että se tunki tieltään kaikki muut tunnevärähtelyt. Ja uudet vaikutelmat, melkein joka hetki vaihtuvat, täyttivät mielen ja askarruttivat mielikuvitusta.
Vasta iltaisin, kun Irja makasi vuoteessaan moskiittoharson suojassa, heräsi kaipuu, jonka päivän kirjavat kuvat olivat tuudittaneet turtumaan. Hän muisteli rakkautensa korkeita hetkiä. Gézan kuva nousi hänen silmiinsä. Mutta ei ikävä silloinkaan polttanut, se oli tyyntynyt hiljaiseksi, surumieliseksi haaveitten hyräilyksi. Hän ummisti silmänsä, makasi liikkumatta eikä vastannut mitään, jos Marjatta sattui jotakin kysäisemään, vaan oli nukkuvinaan.
Hän kuvitteli olevansa Gézan kanssa häämatkalla Veneziassa... He soluivat äänettömästi liukuvissa kaarikaulagondoloissa kapeitten kanavien sokkeloita, joitten tummaan pintaan harvassa ja himmeästi loistavat lyhdyt loivat aavemaista kuutamoaan; he istuivat tuhdolla käsi kädessä, ja kun pimeä tiheni tummaksi, painautuivat he toisiaan vastaan... Yht'äkkiä solahti gondola poimuttelevien pikkukanavien pimennosta avaralle Canale Grandelle, ja meloja lisäsi vauhtia ohjaten venhettä kohti piazettan edustalla keinuvia koreita lyhtyjä ja mandolain, tamburiinien ja heleitten ihmisäänten serenataa... Koreakiiltoiset laulajalaivat olivat kuin jättiläismittaiset tulikärpäset, ja niiden ympärillä parveili kymmenittäin pienempiä kärpäsiä, jotka ihmetellen lepuuttivat kiillottomia siipiään eivätkä hennoneet hyrähtelyllään häiritä suurten kaikuvaa surinaa... Mutta kun laulajat virittivät Donna é mobilen, kumartui Géza Irjan puoleen ja painoi polttavan suudelman hänen janoisille huulilleen...
... Taikka he istuivat Piazzan liepeellä olevan Florianin ikivanhan kahvilan edustalla ja katselivat elämää samoilta paikoilta, joilla Goethe, Byron, Musset ja monet muut runon suurimmat olivat antaneet ajan valua... Ja piazzan poikki kulki yleväryhtisiä kuningattaria pystypäisinä, keinuvin lantein, mustat hartiahuivit laskotettuina kuin purppuramanttelit, askelin, jotka olivat samalla kertaa joustavan sirot ja ylevän arvokkaat... ja paljaspäisiä, avokaulaisia ja tummahipiäisiä nuorukaisia, joiden silmät hehkuivat...
... Taikka he pistäytyivät pieneen trattoriaan, jonka tummuneilla pöydillä chianti hehkui Tintoretton palettipalona ja jossa serenata jatkui hyväilyinä, katseina, suudelmina, yksinpä ruokalistankin melodisena musiikkina: Spaghetti, Zucchetti, Melanzani, Pomo d'oro...
10.
Viisi päivää he olivat viipyneet Veneziassa. Ne olivat lentäneet kuin siivillä. Portti oli vihdoinkin auennut kauneuden maailmaan. Ja Irjasta oli tuntunut, että nyt hän todella oli tullut siihen maahan, joka hänen unelmissaan oli kangastanut kaikkien kuumeisten haaveitten ihanana päämääränä. Toisinaan oli kyllä Irjan mieltä ahdistanut äkillinen säikähdys sen johdosta, että hänen itsensäkin täytyi todeta, ettei hän Gézaa ikävöinytkään niin kuin hän eronhetkellä oli kuvitellut. Hän saattoi ajatella muuta, elää muissa asioissa, tuntea riemua siitä kauneuden rikkaudesta, joka tuli vastaan jokaisella askelella. Epäilys oli hiipinyt hänen sieluunsa: ehkä hän sittenkin oli erehtynyt, ehkä hän oli yliarvioinut tunteensa?
Mutta kun juna pysähtyi Milanon asemalle, kun Satu oli häipynyt ja arki tuli vastaan, syttyi ikävä uudelleen. Marjatta ja Irja istuivat vaitiollen autossa, nousivat sanaakaan sanomatta hissillä kerrokseensa, erosivat pienellä päännyökkäyksellä käytävässä ja menivät omiin huoneisiinsa.
Irja heitti silmäyksen pöydälleen. Siinä oli kirje, jonka kuoressa hän tunsi Tädin käsialan, ja sähkösanoma. Irja kiiruhti avaamaan sinisen sähkösanoman, ja veret nousivat hänen poskilleen, kun hän luki sen muutamat sanat: "Tule pian, ilman sinua ei ole elämää."
Niin – nyt täällä ikävässä huoneessaan, jonka surkeus pisti silmiin entistä räikeämpänä kaiken sen jälkeen, mitä Venezia oli tarjonnut, tunsi Irjakin, ettei hän enää kestänyt yksinäisyyttä, se kävi hänelle ylivoimaiseksi, tukahdutti hänet, jäyti hänen elinvoimansa ja tyrehdytti hänen elämäntahtonsa. Hän ei ajatellut mitään, aivan koneellisesti hän painoi soittokelloa ja pyysi Pinaa tuomaan sähkösanomalomakkeen. Ja aivan kuin unissaan hän kirjoitti sähkösanoman ja käski Pinan toimittaa sen lennätinkonttoriin. "Tulen niin pian kuin pääsen", hän kirjoitti.
Kun sähkösanoma oli lähetetty, istui hän pitkän aikaa ikkunassa voimatta itselleenkään selvittää, mitä ajatteli. Hän tunsi sielussaan oudon kumeuden, hän vaistosi, että nyt oli hänen elämänsä arpa heitetty, mutta ei jaksanut edes yrittääkään seurausten ajattelemista.
Äkkiä hänen katseensa sattui kirjeeseen, joka vielä oli aukaisematta pöydällä – hän oli sen aivan unohtanut. Hän repi sen auki ja luki hitaasti. Hänen täytyi lukea se kahteen kertaan, ennenkuin hän ymmärsi mitä Täti oikein tarkoitti:
"... Sinä et saa muuttaa opettajaa. Se olisi aivan onnetonta, sen sanovat täällä kaikki, jotka niitä asioita ymmärtävät. Myöskin Gee vakuuttaa, että on välttämätöntä sinun pysyä Italiassa. Tiedät siis, mitä me täällä kotona tahdomme. Me kiellämme sinua lähtemästä Wieniin..."
Irja jäi tuijottamaan eteensä kirje kädessä: rakastiko tuollaisen kirjeen kirjoittaja todellakin häntä? "Me kiellämme..." Ne sanat antoivat Irjalle aavistuksen siitä, mitä sitten tulisi. Hän tunsi "sukunsa". Täti tarkoitti kyllä aina hyvää, hänen parastaan, mutta hänen keinonsa saattoivat olla kauheat. Eivät he ikinä suostuisi siihen, että hän menisi Gézan kanssa naimisiin. Ja kuitenkin hän oli sen tekevä – hän tunsi sen nyt aivan selvästi. Siinä ei auttaisi mikään, ei kovuus eikä lempeys. Kuumat kyynelet nousivat hänen silmiinsä: Entäpä, jos se todellakin veisi Tädin hautaan? Kestäisikö Irja sellaista iskua? Hän itki katkerasti, kurkkua kouristi ja ruumis vavahteli. Mutta kyyneltensä takaa hän näki Gézan, ja nyyhkytystensä keskeltä hän kuuli sanat: ilman sinua ei ole elämää. Ei sitä ollut ilman Gézaa hänellekään. "Minä olen antanut sanani, ja minun tulee se pitää", sanoi hän itsekseen, ja samassa hän muisti, että isä aina oli sanonut sekä Veikolle että hänelle: "Muistakaa, lapset, että lupaustaan ei koskaan saa rikkoa!" Niin, isä! Kunpahan Irja nytkin olisi voinut mennä tuskineen ja kyynelineen isän ja äidin haudoille – sieltä hän ennenkin oli lohdun löytänyt. Isä varmasti ymmärtäisi hänet nytkin, ymmärtäisi "mustilaisensa" ja osaisi neuvoa... neuvoa mihin? Ei tietysti mihinkään muuhun kuin annetun lupauksen pitämiseen!
Irja otti esille kirjepaperia ja rupesi kirjoittamaan. Ei ollut enää isää, mutta oli Gee. Ja Geelle hän nyt aukaisi sydämensä kokonaan. Hän ei salannut mitään, kertoi kaikki. Myöskin omat hetkittäiset epäilyksensä. Siitä tuli taas pitkä kirje, pisin, minkä Irja koskaan oli kirjoittanut. Ilta pimeni, ja Piazza del Duomolla syttyivät lyhdyt. Yhä istui Irja pöytänsä ääressä kynä kädessä. Sivu sivun jälkeen täyttyi, mutta vielä ei ollut asia lopussa.
Oveen koputettiin. Tulija oli Marjatta. Hän ehdotti, että he olisivat menneet ulos syömään:
– Eihän Venezian madonnain jälkeen heti jaksa ruveta katselemaan chicagolaisen lahtarin tytärtä eikä müncheniläisen olutpanimon perijää!
– Mennään, vastasi Irja. – Mutta minun täytyy ensiksi lopettaa tämä kirje.
– Jos se on Wieniin, niin sano minulta paljon terveisiä.
– Se on kotiin, vastasi Irja tarpeettoman tiukasti. – Wieniin minä itse voin viedä sinun terveisesi, sillä lähden sinne huomenna.
Marjatta tuijotti häneen melkein säikähtyneenä.
– Milloin sinä sen olet päättänyt?
– Juuri vast'ikään, sanoi Irja ja ojensi Marjatalle Gézan sähkösanoman.
Marjatta luki sähkösanoman, katsoi sitten Irjaa silmiin ja kysyi:
– Ja sinä olet ottanut huomioon kaikki seuraukset?
– Olen, yksin senkin, etteivät kotona tahdo tietää minusta mitään sen jälkeen.
Marjatta meni hänen luokseen, silitti hänen tukkaansa ja virkahti:
– Sinä olet siis aivan selvillä siitä, mitä teet?
– Niin olen.
Marjatta kumartui ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän meni huoneeseensa odottamaan Irjaa.
Ja Irja lopetti kirjeensä: "Ei mikään mahti, ei pakko, ei edes väkivaltakaan saa minua luopumaan päätöksestäni. Minä olen antanut hänelle sanani, ja minun lupaukseni on pyhä. Minulla ei ole oikeutta rikkoa sitä, eikä kenelläkään ihmisellä, kaikkein vähimmin minun omaisillani, ole oikeutta koettaa taivuttaa minua rikokseen, josta jo lapsena kuulin isä-vainajani minua varoittavan. Sinä tiedät, mitä minä teen, ja minä pyydän sinua puhumaan Tädin kanssa ja koettamaan saada hänet ymmärtämään minua."
Hän sulki kirjeen kuoreen, kirjoitti siihen varmalla kädellä osoitteen ja rupesi sitten aivan tyynesti järjestämään itseään ulosmenoa varten.
11.
Seuraavana iltana Irja lähti. Marjatta saattoi hänet asemalle. Heillä ei ollut enää monta sanaa toisilleen sanottavana. He olivat jo puhuneet kaikki keskenään. Ja Marjatta oli luvannut järjestellä Irjan asiat: käydä opettajien luona selittämässä hänen äkillistä lähtöään ja kaikenlaista muuta sellaista.
Kun juna verkalleen lähti liikkeelle, näki Irja ikkunastaan, että Marjatta pyyhki silmänkulmastaan kyynelen. Ja hän tuli ajatelleeksi, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt kyyneltä Marjatan silmissä.
Irja istahti sohvankulmaansa ja katseli kotvan aikaa taakseen jäävää kaupunkia. Kun äärimmäiset talot olivat häipyneet näkyvistä, tuntui hänestä hyvältä. Ratkaisu oli tapahtunut, hän oli polttanut sillat takanaan. Mitä edessä oli, sitä hän ei tosin tietänyt, mutta ei hän sittenkään ikävöinyt takaisin.
Juna vieri vierimistään eteenpäin. Vaunujen lamput sytytettiin, ja ulkona alkoivat radanvarren valot välkähdellä. Samoin kuin kerran kesäisen päivän kiillossa Irja nytkin ajatteli, että jokainen vaununnykäisy vei hänet lähemmäksi hänen – elämänsä alkua.
Sillä siitä hän oli vakuutettu, että vasta nyt alkoi elämä todenteolla; tähän astihan se oli ollut vain leikkiä.
III.
"Mitä on nuoruus? Unelmaa.
Mikä on unelman sisällys? Rakkaus."1.
Kolmatta vuotta on kulunut siitä helmikuisesta päivästä, jonka illansuussa Irja lähti Milanosta.
Ja nyt hän istuu lapsuutensa kodin ullakkokamarissa ja katselee talvisen päivänlaskun heikosti punertavaa hohtoa puhtailla hangilla, jotka peittävät koko pihamaan ja kohoavat lumivuoriksi puuvajaan ja talliin luotujen teiden varsille.
Hän katselee talvisen päivän riutumista ja kuuntelee tasaista hengitystä, joka kertoo hänen lapsensa nukkuvan yhtä rauhallisesti kuin hän kerran itse on nukkunut tässä samassa huoneessa. Eikä hän voi olla hymähtämättä, kun hän ajattelee, että nyt siis hänelläkin on lapsi, joka tässä samaisessa ullakkokamarissa katselee seinäpaperien kukkivilla oksilla laulavia lintuja, kuuntelee kosken ikuista näkinkengänsuhinaa, joka talvellakin kuuluu tänne asti, ehkä täällä on oppiva kirjaimetkin ja tavaamisen taidon, ehkä täällä on hautova ensimmäisiä haaveitaan ja itkevä ensimmäisiä pettymyksiään...
Silloin tällöin kuuluu alhaalta askelia. Täti puuhailee taloustoimissaan. Sitten hän kuulee ulko-oven käyvän ja jonkun keskustelevan Tädin kanssa, ja hän arvaa kellon jo olevan niin paljon, että Gee on tullut tavalliselle iltapäivävierailulleen. Gee on uskollinen. Jos kenellä niin hänellä on sydän puhdasta kultaa.
Mikä hänestä olisi tullut ilman Geetä?
Hän muistaa elävästi sen päivän, jona Gee tuli Wieniin. Irja oli silloin ollut naimisissa puoli vuotta. Hän oli tietänyt olevansa tulemassa äidiksi eikä ollut enää kestänyt sitä puolittain pakollista, puolittain vapaaehtoista kodistaan ja omaisistaan tietämättä olemista, joka oli alkanut siitä hetkestä, jona hänet vihittiin, vaan oli kirjoittanut kotiin ja rukoillut anteeksiantoa ja ymmärtämystä. Hän oli tietänyt jo kirjoittaessaan, että kirje oli nostava kyynelet Tädin silmiin, mutta oli myöskin arvannut, ettei "suvun" ylpeys antanut myöten heti avata hänelle syliä. Silloin Gee oli tullut. Ystävällisenä, ymmärtäväisenä ja hienovaraisena. Aivan kuin ei mitään ikävää olisi tapahtunut sen jälkeen kuin he viimeksi olivat tavanneet toisensa.
Géza ja Irja olivat silloin vielä olleet onnelliset. Päivänpaistetta oli ollut heidän pienessä kodissaan, jossa Irja oli puuhaillut yksikseen sillä välin kuin Géza oli ollut työssään klinikoissa. Ja Irja muistelee kaihoten, millä riemulla hän aina oli rientänyt eteiseen, kun rappusista olivat kuuluneet tutut, keveät ja joustavat askelet. Elämä oli viittonut lupauksista rikkaana ja rohkaisevana: eteenpäin! Ja kun sitten Gee oli tullut, oli Irjasta tuntunut, että onnen mitta oli ollut täysi. Olihan hänen tulonsa ollut enne siitä, että sovinto oli mahdollinen. Ensimmäisenä iltana Gee oli ojentanut Irjalle käärön. Siinä ei tosin ollut ollut päällekirjoitusta, mutta Irja oli kuitenkin heti arvannut, että se oli Tädiltä. Ja kun hän sen oli aukaissut, oli siinä ollut kaunis, kultainen rannerengas, johon oli kaiverrettu: "Muistoksi kotoa" sekä heidän vihkiäispäivänsä päivämäärä. Irja oli purskahtanut itkuun, ja Gézankin silmiin olivat nousseet kyynelet. Mutta Gee oli vain hymyillyt ymmärtäväistä hymyään ja lohdutellut: "Kyllä kaikki vielä tulee hyväksi!"
Sellaista oli ollut silloin. Mutta sitten olivat tulleet toiset ajat, kovat ja säälittömät. Pari viikkoa Geen palattua kotiin oli Irja saanut ensimmäisen kirjeen Tädiltä. Se oli ollut kaunis kirje, ja ilon kyynelet silmissään Irja oli kääntänyt sen sisällyksen Gézalle. Kirje oli loppunut kehoitukseen, että Irja tulisi kotiin siksi, kunnes hänen lapsensa syntyisi, mieluimmin heti, että Täti saisi hoitaa häntä jo nyt. "Minähän olen sinun oman äitisi sijainen, jolla on sekä oikeus että velvollisuus pitää huolta siitä, että sinulla ja sinun lapsellasi on hyvä olla." Niistä sanoista Irja oli sydämessään kiittänyt Jumalaa. Mutta Géza oli rypistänyt silmäkulmiaan ja kysynyt soinnuttoman kovalla äänellä:
– Aiotko sinä lähteä?
Irja oli katsahtanut häneen ihmeissään:
– On kai luonnollista, että minä menen.
Gézan huulet olivat vetäytyneet pilkalliseen hymyyn, ja raa'alla äänellä, jollaista Irja ei koskaan ennen ollut kuullut miehensä käyttävän, hän oli sanonut:
– Luonnollisempaa kai on, että menet minun tätini luo Unkariin – onhan lapsi toki minunkin!
Irja ei ollut saanut sanotuksi mitään, suupielet olivat vain värähdelleet tuskaisessa kouristuksessa. Mutta Géza oli jatkanut mitään huomaamatta:
– Ymmärrät kai sinä, että minun lapseni ei saa syntyä kodissa, jossa sen isä on kirottu ja jossa ei muuta tahdota kuin sinun erottamista minusta. Sinun tädilläsi ei enää ole mitään oikeutta sinuun, hän on sen menettänyt koettaessaan vetää lokaan meidän rakkauttamme.
Irja oli jähmettynyt aivan tunnottomaksi, vihdoin hän oli yrittänyt sanoa jotakin; mutta sanat olivat tarttuneet kurkkuun, eikä hän ollut saanut huulilleen kuin tuskallisen parkaisun. Sitten hän oli pyörtyneenä kaatunut maahan.
Kun hän oli herännyt, oli lääkäri ollut hänen vuoteensa yli kumartuneena, ja hän oli kuullut tohtorin sanovan:
– Tässä olisi voinut käydä hyvinkin huonosti... Joka tapauksessa kolahdus tulee koskemaan hermoihin.
Ja se oli koskenut. Géza oli kyllä koettanut tehdä voitavansa hyvittääkseen rikoksensa, mutta Irja ei ollut jaksanut uskoa hänen vilpittömyyteensä. Heidän kesken ei ollut vaihdettu pahaa sanaa, mutta välittömyys oli kadonnut heidän suhteestaan. Géza oli pari kertaa ottanut puheeksi Irjan menon Suomeen, mutta Irja oli tyynesti ja kylmästi selittänyt, ettei hän halua lähteä. Toisella kertaa hän vielä oli lisännyt:
– Mutta en minä myöskään lähde Unkariin!
Silloin Géza oli painanut alas päänsä, eikä siitä sitten ollut sen enempää puhuttu.
Yhä pitemmälle he olivat liukuneet toisistaan, vaikka heidän välinsä ulkonaisesti olikin säilynyt särkymättömänä. Irja oli niihin aikoihin usein saanut kirjeitä kotoa, ja joka kerta hän oli huomannut, miten Gézan kasvot olivat jäykistyneet ja hänen suupielensä nytkähdelleet. Eikä Irja koskaan ollut kirjoittanut kotiin miehensä ollessa kotona; salaa hän oli varannut postimerkkejäkin niitä kirjeitä varten.
Kun lapsi oli tullut maailmaan, olivat he kuvitelleet taasen päässeensä lähemmäksi toisiaan. Mutta ei ollut ymmärtämys voinut enää eheytyä entisen veroiseksi – heidän välilleen oli ilmestynyt juopa, eivätkä heidän voimansa olleet riittäneet sen täyttämiseen. Géza ei ollut osannut peittää pettymystään sen johdosta, että lapsi oli tyttö eikä poika, jota hän oli toivonut sukunsa jatkajaksi. Ja Irjan oli täytynyt huomata, että Géza kärsi lapsen itkusta ja koko olemassaolosta. Kun hän kerran oli kysynyt sitä aivan suoraan, oli Géza vastannut hymähtäen:
– No, mutta sehän on vielä niin pieni, ettei siitä edes saa kunnolleen selvää... odotetaanhan, kunnes se kasvaa vähän ihmismäisemmäksi...
Vastaus oli jäänyt polttamaan Irjan mieltä, eikä hän koskaan voinut sitä unohtaa.
Kun oli ollut ratkaistava lapsen ristiminen, oli Géza ehdottanut, että tyttö saisi äitinsä nimen. Siitä Irja oli tullut iloiseksi, mutta hän olisi niin kernaasti tahtonut, että tyttö olisi saanut myöskin äidinäitinsä nimen. Monta päivää hän oli miettinyt, millä tavoin hän sen Gézalle sanoisi. Vihdoin eräänä iltana, kun he taas kerran pitkästä aikaa olivat keskustelleet keskenään välittömästi kuten entisaikaan, oli Irja yrittänyt ehdottaa, että lapselle annettaisiin sekä hänen oman äitinsä että Gézan äidin nimet. Géza oli katsonut häntä hetken ja sanonut sitten aivan ystävällisesti:
– Ei anneta minun äitini nimeä, sillä häntähän sinä et koskaan ole tuntenutkaan. Mutta sinun äitisi nimen me hänelle annamme.
Ja niin oli tyttö ristitty Irja Mariaksi.
Sen jälkeen he olivat eläneet hiljaisessa rauhassa muutamia kuukausia. Ja Irja oli jo ruvennut toivomaan, että haavat alkoivat käydä arpeen. Eihän elämä tosin ollut enää ensiaikojen korkeata ja riemullista juhlaa, mutta tasaisessa arkisessa kulussaankin sillä vielä oli ollut tarjottavana paljon kallisarvoista ja kaunistakin. Gézan työt olivat lisääntyneet, hän jouti harvoin olemaan kotona, lähti aamulla varhain klinikkaan, tuli myöhällä kotiin, toisinaan hänen täytyi olla yötäkin sairaalassa. Mutta Irjalla oli lapsensa. Ja Irja oppi rakastamaan lastaan yksinäisinä hetkinään, ikävässään, tuskissaan.
Täti oli niihin aikoihin kirjoittanut hänelle harva se päivä. Mutta kirjeet olivat olleet outoja ja omituisia. Puhuivathan niistä rakkaus ja anteeksiantavaisuus, vakuuttivathan niiden lauseet, että Irja oli yhtä lähellä Tädin sydäntä kuin ennenkin, mutta ymmärtämystä niissä ei ollut. Niissä saattoi joskus olla jotakin "sinun miehestäsi", mutta kylmä viima puhalsi niiden sanojen ympärillä. Tavallisesti Täti ei Gézasta maininnut sanaakaan; oli kuin häntä ei olisi ollut olemassa. Ja Irja ymmärsi, että "suvun" viha oli sammumaton. Kun Géza puhui Tädistä, koetti hän koettamalla tehdä äänensä ystävälliseksi ja valita sanansa, mutta Irjan vaisto sanoi, että lämpimän äänen ja kunnioittavien sanojen takana oli sulamaton jää. Ja jok'ikisessä kirjeessä Täti kysyi samaa: "Milloin tulet, tyttöni, kotiin?"
Nuo kirjeet, niin rakkaat kuin ne toiselta puolen olivatkin olleet, olivat taas toiselta puolen synnyttäneet Irjassa hirveän ristiriidan, jonka painetta hänen oli ollut vaikea kestää. Niin usein Täti oli vakuuttanut antavansa hänelle anteeksi hänen rikoksensa, että Irja itsekin vähitellen oli ruvennut uskomaan tehneensä rikoksen mennessään omaistensa kiellosta huolimatta naimisiin. Irjan järki sanoi tosin, että Täti oli väärässä, mutta tunne puhui toista kieltä. Koettaessaan ymmärtää omaisiaan Irja oli vähitellen solunut heidän ajatuskulkuunsa, jonka mukaan ehdottomasti oli toteltava vastoin omaa sydäntäkin. Mutta vaikka Irja olikin syyttänyt Gézaa suvun syytöksillä, oli hän kuitenkin rakastanut häntä ja kaiken aikaa ollut selvillä siitä, ettei hän ketään muuta voinut rakastaa.
Irja menee vuoteen luo, jossa hänen lapsensa nukkuu. Hän katsoo tytön pieniä, ruusuisia kasvoja; kyynel kihoaa hänen silmäänsä, kun hän kääräisee peitteen paremmin hentojen jäsenien ympärille. Hän seisoo kauan vuoteen yli kumartuneena. Ja hän ajattelee samaa asiaa, jota hän viimeisten kuukausien ajan alituiseen on ajatellut.
Hän rakastaa Gézaa vieläkin, hän kaipaa häntä, ikävöi hänen luokseen. Ja hän tietää, että Gézankin on ikävä häntä. Mutta hän ei voi palata, hänellä ei ole siihen uskallusta. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi saanut jotakin myrkkyä vereensä, herpaisevaa ja uuvuttavaa, ehkä sitä samaa sielun morfiinia, josta isä oli puhunut.
Hän oli tullut syksyllä kotiin viipyäkseen kuukauden tahi enintään pari. Nyt hän oli ollut kohta jo puoli vuotta. Eikä hän rohjennut paluuta ajatellakaan.
Gézan kirjeet olivat harvenneet. Alkuaikoina hän oli kirjoittanut joka päivä. Ja kun kuukausi oli kulunut Irjan lähdöstä, oli hän rukoillut ja pyytänyt, että hän palaisi pian, heti. Irja oli vastannut: tulen niin pian kuin pääsen, mutta sinun täytyy ymmärtää, että minulla on velvollisuuksia omaisiani kohtaan. Toinen kuukausi oli kulunut umpeen; Géza oli sähköttänyt kysymyksen: milloin tulet? Ja Irja oli vastannut: en vielä. Kun Täti oli nähnyt sähkösanoman, oli hän naurahtanut:
– Vastaa, ettei sinulla kotonasi mitään hätää ole!
Eikä Irja ollut osannut virkkaa siihen mitään.
Irja tiesi, mitä Täti tahtoi. Hänen piti viipyä kotona niin kauan, että paluun ajatus vähitellen kokonaan häipyi hänen mielestään. Ja sitten oli järjestettävä avioero. "Suku" saisi hänet takaisin.
Pari kuukautta sitten Irja vielä oli puhunut paluusta, mutta Täti oli aina osannut katkaista sellaiset puheet. Ja kun Irja kerran itsepintaisesti oli jatkanut puhetta, oli Täti purskahtanut itkuun ja sanonut:
– Jos sinä vielä toisen kerran jätät minut, niin minä en enää jaksa sitä kestää. – Uskallatko ottaa kuolemaani omalletunnollesi?
Irja hyväilee nukkuvan lapsensa tummaa tukkaa ja huokaisee itsekseen:
– Isätön pikku raukka!
Sitten hän menee takaisin ikkunaan. Hankien ruskotus on jo sammunut. Alkaa hämärtää. Ja taivaalla palavat talvi-illan ensimmäiset tähdet.
Irja katselee niitä ja kuvittelee, että ne ovat samat, joita hän niin monena iltana on katsellut sieltä pienestä kodistaan hiljaisen Marokanergassen varrella. Loistavatkohan ne nytkin sinne ja katseleekohan Géza niitä? Kuinka tyhjää heidän kahdessa pienessä huoneessaan mahtaakaan olla! Miltä tuntuu Gézasta, kun hän tulee työstään eikä kukaan tule vastaan, miltä tuntuu, kun hän menee levolle ja vuode hänen vuoteensa vieressä on tyhjänä ja tyhjänä myöskin Irja Marian sievä siniverhoinen kori? Sehän on kauheata. Ja Irja alkaa kuvitella itsekseen, että Géza kuljeskelee siellä yksin ja puhelee ikävissään itsekseen. Nyt hän menee ruokakaapille, aukaisee sen ja katsoo, onko siellä mahdollisesti jotakin iltapalaksi... Onkohan siivoojatar muistanut joka päivä tuoda kaupasta leipiä ja maitopullon, kuten hän lähtiessään käski – Johanne on niin hajamielinen?... Ja nyt Géza menee kirjoituspöytänsä luo, sytyttää vihreäkupuisen työlamppunsa, heittää katseen Irjan kuvaan ja alkaa sitten lukea paksuja kirjojaan... Nyt hän täyttää piippunsa, sytyttää sen huolellisesti, vetäisee pari savua, koettaa puhaltaa renkaan... Ja etäältä tunkeutuu suurkaupungin merkillisen kiihoittava katusävel kumeana kaikuna hiljaiseen lukukammioon. Kuinka pitkät ovatkaan Géza-paran yksinäiset illat...
Ja taas palaavat Irjan ajatukset samaan kysymykseen, jonka ympärillä ne ovat kiertäneet kehää kaikkien näiden kuukausien ajan: onko kenelläkään oikeutta erottaa vaimo miehestään? Joka kerta kun tuo kysymys nousee Irjan mieleen, säikähtää hän sitä. Hänestä tuntuu, että siihen sisältyy niin kauhean raskas syytös, ettei sellaista ole oikeus tehdä omaisiaan vastaan. Mutta siitähän tässä sittenkin on kysymys.
Siellä kaukana, Gézan luona, hänestä oli tuntunut, että "suvulla" sentään oli jonkinlainen oikeus vaatimuksiinsa, mutta täällä hänestä taas tuntuu, että Gézalla on suurempi oikeus häneen kuin kenelläkään muulla.
Ja jälleen jauhavat hänen aivonsa sitä syytöstä, jonka hän alinomaa on koettanut tehdä itseään vastaan "suvun" puolustukseksi: minä tein väärin, kun rikoin heidän tahtoaan vastaan – siksi en voinut saavuttaa onnea. Ja siitä edelleen: ellen olisi niin tehnyt, niin en olisi koskaan saanut edes niitä onnen murusia, jotka nyt ovat osalleni langenneet, en Gézan rakkautta, en Irja Mariaa. Eikö jo siitä onnesta kannata maksaa kuinka kalliita lunnaita tahansa?
Eikähän "suku" edes tunne Gézaa – kuinka se sitten voi häntä vihata?
Kaukaa kuuluu veturin kimakka vihellys. Iltajuna tulee etelästä, maailmasta. Ja Irja ajattelee: onkohan sen keltaisessa, vaunussa jotakin minullekin?
Irja sytyttää valon ja katsoo lastaan. Tyttö nukkuu rauhallisesti; pikkuiset pyöreät käsivarret lepäävät peitteen päärmeeksi käännetyllä valkoisella lakanalla, ja huulet värähtelevät joka henkäisyllä.
Sitten hän menee alas Tädin ja Geen luokse.
Laskeutuessaan portaita Irja ajattelee: on oikein hauskaa saada puhella Geen kanssa ja hetkeksi päästä vapaaksi ristiriitaisten ajatusten raskaasta taakasta.
Täti ja Gee istuvat arkihuoneen pyöreän pöydän ääressä. He ovat vakavan näköisiä, Täti näyttää melkein suuttuneelta. Irja säikähtää, hän aavistaa, mistä on ollut puhe.
– No, miten voi pikkuinen prinsessa? kysyy Gee ojentaessaan Irjalle kätensä.
Mutta ennenkuin Irja ehtii vastata, sanoo Täti:
– Mikä hänen on voidessa täällä kodin rauhassa ja pohjolan terveellisessä ilmassa!
Sitten Täti nousee paikaltaan ja menee keittiöön järjestämään teetä.
Irja istuutuu vastapäätä Geetä ja kysyy levottomana:
– Mistä te keskustelitte Tädin kanssa?
Gee katsoo häntä hetkisen, ennenkuin vastaa:
– Me keskustelimme eräästä asiasta, josta minun pitää puhua sinunkin kanssasi.
– Ja mikä se on?
Gee miettii lyhyen tuokion ja sanoo sitten:
– Olen saanut virkavapautta kolmen kuukauden ajaksi ja aion matkustaa ulkomaille. Lähden parin viikon perästä, ja minun mielestäni sopii hyvin, että sinä tyttöinesi lähdet samalla kertaa. Sinun on helpompi tulla toimeen lapsen kanssa, kun minä olen auttamassa – vaikk'ei minulla juuri olekaan kokemusta pienten lasten hoidossa.
Irja katsoi pitkään Geetä:
– Ja mitä sanoi Täti?
– Tietysti hän koetti panna vastaan hänenhän tulee sinua ikävä...
– Ja mitä minun on tehtävä?
– Luonnollisesti lähdettävä, se on aivan yksinkertaisesti sinun velvollisuutesi.
Irja tuijottaa hetkisen eteensä, sitten hän sanoo yksikantaan:
– Niin, se on minun velvollisuuteni, mutta "suku" vaatii minua myöskin täyttämään velvollisuuteni sitä kohtaan. Näiden kahden velvollisuuden välillä ei ole aivan helppo valita.
Gee rypistää silmäkulmiaan:
– Tuo ei ole sinun oman sydämesi ajatus. Älä kuuntele muuta kuin omaa sydäntäsi, ole uskollinen itsellesi.
– Eikö se ole itsekkyyttä?
– Ei. Uskollisuus omaa itseään kohtaan on ihmisen ensimmäinen ja pyhin velvollisuus.
Yht'äkkiä Irja kääntyy Geen puoleen ja kysyy:
– Sano suoraan, Gee, mistä juuri nyt olet saanut ajatuksen lähteä ulkomaille!
Gee vastaa vältellen:
– Kuka sen tietää, mistä ne päähänpistot milloinkin tulevat!
Mutta Irja ei hellitä:
– Älä viitsi viisastella, hyvä Gee! Miksi sinä päätit lähteä keskellä talvea Wieniin?
– No niin, sanoo Gee. – Minä sain eilen kirjeen mieheltä, joka on sielunhädässä.
Irja vavahtaa, mutta koettaa hillitä itsensä, kun Täti juuri samassa tulee keittiön ovesta.
Kolmisin he istuvat teepöydässä. Mutta keskustelusta ei tahdo tulla mitään. Täti on omissa ajatuksissaan, ja hänen otsansa on rypyssä. Irja tuijottaa jonnekin kauas eikä osaa sanoa mitään. Ja Geen täytyy puhua melkein itsekseen.
2.
Pieni Irja Maria on ollut sairaana.
Irja on istunut hänen vuoteensa vieressä melkein yöt päivät kahden viikon ajan. Vain muutaman tunnin vuorokaudessa hän on suostunut lepäämään, ja silloin on Täti pitänyt huolta pienokaisesta. Tauti tuli äkkiä ja ankarana. Kuume poltti hentoja jäseniä, ja hengitys oli tuskaisan kiihkeätä.
Nyt on tohtori vakuuttanut, että vaara on ohitse. Mutta äärimmäinen varovaisuus on tarpeen. Matkasta, joka jo oli päätetty asia, ei voi tulla mitään. Talvipakkaseen ei lasta saa viedä, täytyy odottaa kevättä, ehkä kesääkin.
Irja kirjoitti heti Gézalle, miks'ei voinutkaan täyttää lupaustaan, josta Géza jo oli ehtinyt riemuita. Ja taudin pahimmillaan ollessa pyysi Géza päivittäiset sähkösanomatiedot pienokaisen tilasta.
Vanha kotilääkäri, joka on hoitanut Irjaakin pienestä pitäen, käy kahdesti päivässä potilasta katsomassa. Kun hän äsken illansuussa oli koettanut lapsen valtimoa, oli hän taputtanut Irjaa poskelle ja sanonut:
– No, nyt me jo voimme ajatella vähän itseämmekin ja ruveta elämään säännöllistä elämää... Pikku rouvan hermot ovatkin levon tarpeessa.
Ja Irja on mennyt levolle, riisunut itsensä ensimmäistä kertaa monesta aikaa. Mutta Tädin täytyy valvoa, muutoin hän ei uskalla nukkua.
Nukkua! Hän nukkuisi niin mielellään, mutta uni ei tule. Hän on liiaksi väsynyt saadakseen unta. Hänen silmissään hyppelee punaisia ja keltaisia kipunoita, kun hän ne sulkee, ja kaikennäköiset kuvat kiitävät kuin filminä hänen mielikuvituksessaan.
Merkillistä! Juuri kun hän oli päässyt selvyyteen itsestään ja rohkaisten mielensä oli ilmoittanut Tädille, että nyt hän lähtee eikä mikään mahti maailmassa voi eikä saa häntä pidättää, oli lapsi sairastunut. Oliko se Sallimuksen viittaus? Sitä Irja miettii. Mutta hän ajattelee myöskin, miltä oli tuntunut Gézasta, joka odotti ja laski päiviä hänen tuloonsa, kun tuli tieto, ettei hän vieläkään tule. Gee, hyvä, kultainen Gee, joka taas oli ollut valmis auttamaan, oli mennyt yksin Wieniin Gézan seuraksi ja lohduttajaksi.
Vähitellen väsähtää mielikuvitus, ja ajatukset tyyntyvät. Irja muistelee siinä maatessaan silmät ummessa sitä korkean kirkasta päivää, jona hän ensimmäisen kerran oli astunut tulevan kotinsa kynnyksen yli. He olivat tulleet raatihuoneelta, jossa heidät oli julistettu aviopuolisoiksi, tulleet kahden, ajaneet autossa läpi "Ringin" ihmisvilinän, kääntyneet rauhalliselle kadulleen ja nousseet portaita ylimpään kerrokseen. Irja muistaa, kuinka hänen sydämensä oli jyskyttänyt, kun Géza oli ottanut avaimen taskustaan aukaistakseen oven. Se aukeni. Ja kun Irja oli tullut sisään, oli Géza sulkenut hänet syliinsä ja sanonut: "Ole tervetullut, kuningatar, valtakuntaasi!" Siellä oli kaikki ollut niin sievää ja somaa. Pöydällä oli ollut valkea liina, kristallimaljakko hedelmineen, viinipullo, kaksi lautasta ja kaksi lasia. Irjasta, jolle koko se aika, mikä heidän piti odottaa hänen papereittensa tuloa Suomesta, oli ollut tuskaa ja kärsimystä ja jonka mieltä usein oli katkeroittanut ajatus, ettei hänellä, kuten kaikilla muilla nuorilla tytöillä, ollut kihlausajan riemua ja kapioitten iloista valmistuspuuhaa, oli sillä hetkellä tuntunut, että kaikki tuskat ja katkeruudet olivat tyyten häipyneet. Sydämen oli täyttänyt ehyt ja ihmeellinen onnentunne, ja ovi oli auennut suureen ja rikkaaseen elämään.
Irja antaa muistikuviensa sarjan jatkua: siinä on löytöretkiä kaupungin laidoille, pitkien matkojen samoiluja Gézan käsipuolessa, pysähtymisiä pienten antikviteettikauppojen ikkunain eteen, milloin minkin pikkuisen esineen osto kodin kaunistukseksi... taikka kahdenkeskisiä retkeilyjä Wienerwaldiin, auringon laskun katselemisia Kobenzlin rinteiltä ja kansanhuvin humua Praterissa tahi Grinzingissä... mutta ennen kaikkea iltahetkien pitkiä keskusteluja kaikesta taivaan ja maan välillä...
Irja nukahtaa hetkiseksi, mutta hänen unensa on levotonta... Eikö lapsi itkenyt? Ei. Tätihän valvoo vuoteen vieressä... Olisi ollut hirveätä, jos Irja Maria olisi kuollut. Sitä hän ei olisi jaksanut kestää. Irja Maria on hänen rakkautensa kallein muisto, hänen onnensa pantti. Jos hän hänet menettäisi, niin ei enää jäisi mitään... Mutta niin tietysti Tätikin ajattelee hänestä. Onhan Irja hänelle kaikki kaikessa. Veikko on jo poissa kotoa, omilla teillään... omaa onneaan etsimässä... Mutta onko Veikolla siihen suurempi oikeus kuin hänellä? Ja taas alkavat aivot jauhaa ainaisten ristiriitaisten ajatusten ongelmia.
Vähitellen tulee kuitenkin uupumus. Ajatukset hämärtyvät, jäsenet raukeavat ihanaan hervottomuuteen, kaikki asiat unohtuvat olemattomiksi.
3.
Irja herää ihanaan aamuaurinkoon. Hän tuntee itsensä levänneeksi. Täti tuo hänelle kahvia vuoteeseen ja kertoo lapsen nukkuneen koko yön syvästi ja rauhallisesti.
– Hän nauraa nyt auringonläikille, jotka leikkivät seinällä hänen vuoteensa yläpuolella.
Täti menee ulos. Ja Irja huomaa, että kahvitarjottimella on kirje. Hän repäisee sen kiireesti auki ja lukee:
Rakas,
minun täytyy saada purkaa ikäväni sanoiksi. Ei koskaan, ei
koskaan ole minun ollut sinua niin ikävä kuin nyt. Minä vain
odotan, odotan ja toivon, että päivä kuluisi pian... tämä päivä
ja huominen ja ylihuominen... Enkä ikävöi vain sinua, vaan
myöskin pienokaista. Rukoilen Jumalaa monet kerrat päivässä,
että hän antaisi lapsen parantua ja johtaisi teidän tienne tänne
kotiin. Olen usein ennenkin sanonut sinulle, etten jaksaisi elää
ilman sinua. Näinä odotuksen pitkinä kuukausina olen vasta omat
sanani oikein täydeksi todeksi kokenut.
Välistä tuntuu minusta kovalta ja pelottavalta, ettet ennemmin
ole tullut, vaikka sinua koti odottaa. Mutta järkeni sanoo
minulle, ettet ole päässyt tulemaan ja että sinulla on
velvollisuuksia sielläkin. Minä olen vähitellen oppinut sen
ymmärtämään – se ei ole ollut aivan helppoa kylläkään. Irja,
Irja, en ole koskaan ennen tietänyt, mitä on rakkaus.
Gee on ollut minulle niin suurenmoinen. Meistä on tullut oikein
hyvät ystävät. En tiedä, mihin olisin joutunut, ellei hän olisi
tullut tänne ja kertonut kaikesta ja vakuuttanut, että sinä
kyllä tulet heti, kun vain pääset tulemaan. Hän on suurenmoinen
ihminen, niin viisas ja hieno.
Ja nyt paistaa päivä koreana sinun ikkunaasi. Ennen oli minusta
varhaiskevään auringonpaiste kaikkein kauneinta. Nyt en välitä
siitä vähääkään. Mutta annahan taas, kun sinä tulet – silloin
nautimme yhdessä kaikesta, auringosta ja elämästä. Muistatko
vielä ensiaikojen aamuja? Kuinka ihana oli herätä täällä
valoisassa kodissa ja yhdessä mennä ikkunaan!
Suutele lasta. Ja muista usein ikävöivää
Gézaasi.Irja laskee kirjeen kädestään. Hänet valtaa kiihkeä ikävä. Hän tahtoisi lähteä heti. Hän tuntee taas selvästi ja ristiriidattomasti, missä hänen paikkansa elämässä on.
4.
Päivä paistaa kimalteisille katoille ja pihamaan hangille. Talvi on kauneimmillaan, sillä siinä on jo, lumesta ja pakkasesta huolimatta, kevään ensimmäistä ennettä. Irjan pöydällä on hentoja koivunvarpuja, joiden silmukat huoneenlämpö on saanut aukeamaan ujoiksi ja vaaleiksi lehdiksi. Ne ovat aivan pieniä, nuo lehdet, ja läpikuultavan ohkaisia, mutta niiden sahalaitainen muoto on oikea, ja niiden luonnottomasti pullistuneissa suonissa virtaa elämän neste. Auringon säteet lävistävät ne kuin kirkonikkunain lasimaalaukset, jotka katolilaisen silmissä havainnollistavat Jeesuksen syntymisen mysteriota. Ja valkoiselle pöytäliinalle heijastuu heikko vihertävä hohde, joka jollakin selittämättömällä tavalla johtaa Irjan mieleen Sören Kierkegaardin sanat: "Mitä on nuoruus? Unelmaa. Mikä on unelman sisällys? Rakkaus." Uskonnon mysterio ja elämän mysterio.
Irja katselee koivunlehtiä pöydällään ja tuntee niiden heikosti, hyvin heikosti tuoksuvan. Niissä on vastanlemun arkaa aavistusta. Ja hän ummistaa silmänsä ja näkee kevätkiiltoisen Wienerwaldin kukkineen nurmikoilla ja ihmisineen poimuttelevilla poluilla. Maiseman yllä lepää suuri sunnuntainen rauha, mutta se ei ole raskasta kuoleman rauhaa, vaan kevyttä elämän iloa. Jostakin kaukaa kuuluu yksinäisen viulun kimakka sävel. Ja solisevan kevätpuron hopeisella uomalla leikkivät pehmeät utuharsot...
Niin vähän sitä tarvitsee untensa virikkeiksi. Ne syntyvät tyhjästä. Mutta useimmat niistä myöskin raukeavat tyhjiin. Häviävät jäljettömiin.
Eivät sentään kaikki. Parhaimmat jäävät muodossa tai toisessa elämään. Eivätkä ne vain jää sellaisiksi utukuviksi, joina ne kerran ovat syntyneet, vaan kasvavat ja kiteytyvät itse elämäksi, elämän korkeimmaksi ja kauneimmaksi sisällykseksi ja sen väkevimmäksi kaipuuksi.
Ja Irja ajattelee omaa elämäänsä. Hänen unelmansa olivat kerran rikkaat ja korkeat. Ne kiteytyivät uljaiksi poljennoiksi ja rikkaiksi soinnuiksi. Niistä tuli kauneuden näkyjä ja helkkyviä lauluja. Ei kaikista. Parhaimmista. Mutta kaikkein parhaimmista ei tullut säveliä.
Ne lepäävät pienessä korivuoteessa ja katselevat suurilla, sinisillä silmillään seinäpaperien oksilla laulavia lintuja.
Mitä siitä, jos hänen taiteilijaunelmansa olivat tyhjiin rauenneet? Olihan elämässä niin paljon muutakin, parempaa, kestävämpää, iäisempää... Loistavathan hänenkin taivaallaan nyt toiset tähdet, entisiä kirkkaammat ja kauniimmat.
Irja menee lapsensa vuoteen ääreen. Pienokainen kääntää katseensa äitiin ja hymyilee, hymyilee. Ja Irja muistaa siinä lapsensa kanssa leperrellessään muutamat sanat, jotka Geza oli kirjoittanut pienen runovihkosen kanteen, jonka hän heidän vihkimisensä ensimmäisenä vuosipäivänä oli vaimolleen antanut: "Häipyväin hetkien pieniä pisaroita – niitä, jotka ovat läikkyneet sen ehtoolliskalkin reunojen ylitse, joka on sydämessäni. Sen viini on elämän omaa verta. Sinä sen pyhitit elämän sakramentiksi. Siksi ovat pienoiset pisaratkin kallisarvoisia."
5.
Kesä tekee tuloaan. Hitaasti tosin kaukaiselle Pohjanmaalle, mutta sitä varmemmin. Pihamaan nurmivihreys on vielä varsin vaatimatonta ja puiden lehtisilmut melkein näkymättömät. Mutta ilmassa on lauhkea tuntu. Koski kohisee jo kesäistä säveltä, ja meren ulappa siintää sinisenä.
Irja on hautausmaalla. Hänen on tullut ikävä isää ja äitiä, ja hän on mennyt yksin puhumaan ajatuksissaan heidän kanssaan. Hän on jo istunut kauan vihreällä penkillä kumpujen vieressä. Ja hänestä tuntuu, että hän nyt on saanut ihmeellisen selvyyden ja varmuuden kaikkeen siihen, joka tähän asti on ollut ristiriitaista ja tuskallista.
Kun hän nousee lähteäkseen kotiin, on hän päättänyt puhua Tädin kanssa Gézasta ja itsestään ja lapsesta ja kaikesta. On kerrankin päästävä ratkaisuun, on selvitettävä asema.
Mennessään kohti kirkkomaan porttia pysähtyy Irja hetkeksi erään kaupungin suurmiehen patsaan viereen. Kivi on komea. Mutta se, joka sen alla lepää, onkin jättänyt kaikille näkyvän askelenjäljen elämänsä polkuun. Vieressä on toinen hauta. Aivan vaatimaton. Kivessä on outo nimi, joka ei ole mennyt omaisten piiriä pitemmälle. Ja kuitenkin on jälkimmäinen elämä saattanut sykähdellä paljon rikkaampana ja monisäikeisempänä kuin edellinen. Se on vain ollut toisenlaista, toisaalle tähdättyä. Senvuoksi se on jäänyt varjoon, unohduksiin.
Sellaiset ajatukset täyttävät toivioretkeläisen mielen, kun hän kirkkomaan käytävää pitkin kulkee kevätkiiltoisena toukokuun päivänä kohti kotiaan tekemään elämänsä ensimmäistä vakavaa tilitystä.
Täti on Irjaa vastassa kuistilla. Pienokainen on siirretty sinne päivän lämpimimmiksi tunneiksi. Hän istuu vaunuissaan ja jokeltaa leikkikaluilleen. Irja huomaa heti, että Tädin katse on valoisa ja kirkas. Täti on leikkinyt lapsen kanssa, ja "pikkuinen päivänsäde" on nauranut hänelle.
"Pikkuinen päivänsäde" – ensimmäisen kerran Irja kuulee Tädin käyttävän hyväilynimeä lapsesta. Hän punastuu ilosta. Ja hän tuumii, että nyt olisi väärin ruveta puhumaan mistään ikävistä asioista. Ne täytyy lykätä tuonnemmaksi, toiseen kertaan.
Irjan on taas hyvä olla, kun hän on siirtämispäätöksensä tehnyt, aivan yhtä hyvä kuin äsken isän ja äidin haudoilla, kun hän oli päättänyt vihdoinkin kerran puhua kaikista asioista suoraan ja peittelemättä. Sellainen hän oli. "Raukka!" ajattelee hän itsekseen, mutta eihän hän sille mitään voinut.
Ja päivä kuluu iltaan asti sopusointuisena ja iloisena.
6.
Irja on saanut kirjeen Marjatalta. Se on Italiasta ja on käynyt Wienissä, mutta Géza on muuttanut osoitteen Suomeen.
Marjatta kirjoittaa itsestään. Hänellä on ollut onnea ja menestystä. Hän on kihloissa. Hän löysi onnensa muutamana varhaiskevään päivänä Napolista. Hänen sulhasensa on saksalainen tehtailija. Rikas mies, jolla on kaunis koti valmiina emäntää odottamassa. Ja emäntä lähtee sinne parin kuukauden perästä. Onhan se sentään toista kuin maailmalla maleksiminen! "Elämä alkaa nyt", hän kirjoittaa, "alkaa todenteolla". Irja ei voi olla naurahtamatta: onhan sekin elämää.
Mutta Marjatan kirje herättää eloon Irjassa jotakin, joka hänessä on uinunut koko sen ajan, minkä hän on ollut täällä kotona. Hän istuutuu pianon ääreen, jossa hän ei kertaakaan ole ollut, ja alkaa laulaa. Hän menee hakemaan nuotteja ja rupeaa todenteolla harjoittamaan. Hän viipyy työssään tuntikaupalla.
Siihen tulee Tätikin; hänen kasvonsa säteilevät:
– Johan minä vähitellen alan tuntea tyttöni entiseksi.
Irja laulaa, laulaa. Hän huomaa, että hänen äänensä on ennallaan. Pian hän saa sen harjoitetuksi täydelliseen kuntoon – ja sitten työhön, työhön!
– Niin, sanoo Irja, – kun minä seuraavan kerran tulen Suomeen, niin tulen esiintymään. Silloin minun jo täytyy olla jotakin!
Iltapäivällä käy tohtori.
– Tytössä ei ole enää mitään vikaa. Kun vain ilmat täällä pohjoisessakin vähän lämpiävät, niin en minä enää pane lähdölle mitään estettä!
– Kiitos, setä! Irja melkein kirkaisee ja lentää tohtorin kaulaan.
Ja lääkäri jatkaa:
– Minusta tuntuu, että prinsessan korkea äitikin jo alkaa olla täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Totta puhuakseni minä jo muutamaan aikaan olin vähän levoton...
Irja naurahtaa:
– Mutta ei tarvitse enää olla! Kaikki on nyt taas hyvin, paremmin kuin koskaan ennen.
– Sitä minäkin! tohtori sanoo ja taputtelee häntä poskelle.
Illalla Irja puhuu Tädin kanssa. Ja ihmeekseen hän huomaa, ettei se niin vaikeata olekaan. Täti kuuntelee häntä tyynesti, pudistaa tosin päätään silloin tällöin, mutta ei keskeytä eikä enää koeta saada Irjaa omiin ajatusuomiinsa. Irja puhuu... eikä hän itsekään ymmärrä, mistä hän löytää kaikki sanat, mutta hän tietää puhuvansa hyvin. Hän todistelee asiansa sitovasti, vetoaa Tädin sydämeen, muistuttaa isästä ja äidistä ja saa kyynelet kohoamaan Tädin silmiin. Täti sulkee hänet syliinsä ja sanoo:
– Kunhan sinä vain et olisi niin kaukana ja ventovieraan miehen luona.
Irja koettaa kuvitella Tädille, minkälaista on, kun hän tulee käymään heidän kotiinsa – Täti ulkomaille, suureen maailmaan! Ja Tädin täytyy hymyillä kyyneltensä lävitse.
Ja niin siinä päätetään keväisen illan valkoisessa hämärässä, että heti kun ilmat lämpenevät, palaa Irja lapsineen miehensä luo. Kuitenkin täytyy hänen luvata tulla vuoden perästä takaisin.
– Sen minä lupaan mielelläni, mutta silloin pitää sinun tulla minua vastaan Helsinkiin, sillä silloin saat kuulla minun laulavan...
– Niihin aikoihin on Veikko myöskin valmis varatuomari, ja meidän kai täytyy ajatella hänen kotinsa valmistamista.
Eikä Irjan sydämeen ensinkään koske, kun Täti puhui Veikon kodista hänelle, jonka omaan kotiin ei ole ylettynyt täältä mitään, ei edes hyviä ajatuksia.
Sillä Irja on saanut takaisin sydämensä rauhan ja mielensä tasapainon.
7.
Kun Irja ja hänen pienokaisensa ajoivat asemalle, oli jo kiiltävän korkea kesäpäivä. Koskentöyrään pengermien syreenit olivat juuri puhkeamaisillaan, pihoissa kukkivat tuomet; ilma oli täynnä kesän tuoksuja. Täti oli saattamassa asemalle. Veikko olisi Helsingissä vastassa, ja Stettinin rannassa Gee, joka vielä viipyi ulkomailla.
Pienokainen nukkuu rauhallisesti junan penkillä. Ja Irja istuu ikkunassa ja katsoo tuttuja maisemia. Kun juna kuljettaa häntä pois hänen lapsuutensa leikkikentiltä, tuntuu hänestä, kuin hän nyt jättäisi hyvästit nuoruudelleen, joka jää tänne Pohjanmaan kevätvihreille tasangoille; sitä ei saa mukaansa, se kuuluu tänne, on juurtunut tähän maaperään, eikä sitä siitä voi irti kitkeä.
Mutta ei tarvitsekaan. Sillä mitäpä hän enää sillä tekee? Hänen elämäänsä ovat jo ilmestyneet uudet voimat.
Uusi nuoruus on nousemassa hänen vierellään!
Irja katsahtaa nukkuvaa lastaan. Ruusuposket hohtavat valkoiselta päänalukselta, jonka Täti niin huolellisesti on sovittanut paikoilleen, ja hengitys kulkee tyynenä ja rauhallisena.
Hiljainen onni täyttää Irjan sydämen. Ja hänestä tuntuu, ettei muuta oikeata onnea voikaan olla kuin hiljainen, tyyni ja tasainen onni.
Ja kolmannen kerran elämässään hän ajattelee, että jokainen vaununnykäisy vie hänet lähemmäksi hänen elämänsä alkua.