[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhMdN5mUFwdDKA83NcZaH50tzg2tbZuKhtyVYenpoMho":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2387,"Herön kartanon Gunvor","Prydz, Alvilde",1846,1922,"2387-prydz-alvilde-heron-kartanon-gunvor","2387__Prydz_Alvilde__Herön_kartanon_Gunvor",null,"romaani",[],[],"fi",1896,1918,54317,324144,false,63717,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Herön kartanon Gunvor\" by Alvilde Prydz is a historical novel written in the early 20th century. The book introduces readers to the life and struggles of Gunvor, the daughter of the formidable Elina-rouva, as they navigate the challenges of maintaining their ancestral home amidst changing fortunes and societal expectations. With themes of family loyalty, love, and the conflict between tradition and modernity, readers are drawn into the intricate dynamics of their lives.  The opening of the novel sets a vivid scene along the rugged coastline, exploring the deep connection between the local people and the sea. It contrasts the ferocity of nature with the quiet resilience of the characters, particularly Gunvor and her mother, Elina. As Gunvor assists in reviving the family's dwindling estate, their relationship is further complicated by Gunvor's engagement to Svein Torgersen. The narrative reveals their shared struggles against societal pressures and the weight of familial expectations, painting a portrait of a strong young woman determined to forge her own path while honoring her heritage. (This is an automatically generated summary.)",[],131,"Norjalainen kartanoromaani kertoo Gunvorista ja hänen elämästään meren rannalla sijaitsevassa Herön kartanossa. Teos kuvaa ihmisen ja luonnonvoimien välistä suhdetta sekä rannikon asukkaiden karua arkea ja uskonnollista luottamusta.","Alvilde Prydzin 'Herön kartanon Gunvor' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2387. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERÖN KARTANON GUNVOR\n\nKirj.\n\nAlvilde Prydz\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\n      Pohjolan kansalle ja merelle:\n\n\n\n\n      Préservez-moi, mon Dieu!\n      La mer est si grande et ma barque est si petite!\n\n                             (Bretagnelainen kansanlaulu.)\n\n_\"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri -- ja purteni on niin pieni!\"_\n\nTämä on vanhan kansanlaulun loppusäe, jota Bretagnen kalastajat ovat\nlaulaneet kautta vuosisatain. Loppusäe, joka on kaikunut ja aina on\nkaikuva siellä, missä on merta, missä on elämää ja taistelua.\n\nKaikilla kielillä, kaikkien ihmissukujen uskonnoissa esiintyy tämä\nlaulu, tämä sama: Auta meitä, Jumala, meri on suuri, pursi pieni!\n\nMeri on suuri ja mahtava, se on ottanut maan syliinsä, se on\nmuodostanut elämän; se ulottuu kaikkialle.\n\nKuka tuntee sen? Mitä voivat kertoa siitä ne, jotka enimmän tietävät?\nKuinka paljon he tietävät lopulti?\n\nNiillä, jotka eivät tiedä mitään, mutta vain ovat eläneet elämänsä\naivan meren rannalla -- eiköhän heillä usein ole enemmän kerrottavaa.\nSillä meri on kertonut heille salaisuuksia. Kansa, joka asuu siellä\npitkillä rantamilla, tietää hyvin, että enemmän kuin maa, jolle se on\nrakentanut majansa, on meri sen äiti.\n\nHeidän elämänsä ja kuolemansa riippuu sen voimallisesta kädestä. Meren\nkautta puhuu suuri Jumala heille.\n\nPaljon nämä ihmiset tietävätkin puhua siitä: meri se omistaa kaikki\npohjattomat syvyydet ja kaiken kauhun, se on maan herra, se lisää ja\nvähentää maita, tekee kaikessa mielensä mukaan.\n\nEi kukaan tunne mitään vahvempaa kuin tämä äiti käsittämättömine\nkasvoineen, joita vaihtelevat ilmeet alati varjostavat. Kaiken\nse tietää, maa ei voi mitään salata siltä -- -- kun se rypistää\nkulmakarvojaan, ulottuu sen viha yli polttavain erämaiden ja ilma on\ntäynnä sen käskyjä.\n\nSe heittää yltään purppuraviitan ja kullalla kirjaillun hunnun. Myrskyn\nmustassa puvussa, tähtinauha otsalla se rientää eteenpäin, loistavan\nhenkivartionsa seuraamana. Vuorien ja äkkijyrkkäin tunturien alla,\nmissä se loiskii yli karien ja vyöryy rantaa vasten, kuulee sen;\nmahtavina, ylpeinä kaikuvat sen sanat -- kehoittavat taisteluun tahi\nkuolemaan.\n\nMutta kun se katselee lempeästi! Kuka voi olla sen kaltainen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun noilla pohjan pitkillä rantamilla on hiljaista ja pimeää syksyisin,\nja pimeyden kylmä henki taittaa kukkaset, silloin voi kalastaja jäädä\nseisomaan venehuoneen luo ja vaimo pysähtyä tuvanoven eteen katselemaan\nmerelle.\n\nHeidän liikkeensä ovat varovaiset, heidän katseensa pitkä, tiedusteleva.\n\nOn niin monenlaisia hiljaisia ääniä ulkona pimeydessä.\n\nHe molemmat kuulevat ne: tuolla alhaalla rannalla loiskuu mustain\nmerileväin kohdalla. Sillä kun käy näin kolkoksi ja aallot loiskuvat\nhiljaa, ja meri imeskelee vettä edestakaisin -- silloin tulevat\nhukkuneet kävellä tassuttamaan vuonoon ja suurin, kalpein käsin\npysyttävät itseään virtapaikoissa. Ja kummallisia vesieläimiä pyrkii\nmaata kohden. Ne tulevat niin vaiti, ne viilettävät veden halki suuret,\nsurulliset silmät säihkyen. Ja kun ne hengittävät, imevät ne sisäänsä,\nmitä vain sattuu niiden läheisyyteen, merihätään joutuneita ihmisiä,\nmyrskyn rientäviä laineita.\n\nSellaisena yönä ei ole hyvä laskeutua levolle, sillä uni tuo mukanaan\nenneunia. Tulee kuolleita miehiä ja he painavat valkoiset kasvonsa\nruutua vasten; heidän kätensä ovat täynnä ruskolevää ja vesi valuu\nheidän tukastaan.\n\nJos silloin menet rantaan, saatat nähdä hukkuneen makaavan rannalla\naaltojen loiskuttelemana, tahi istuvan ruskolevässä.\n\nJos luode tulee, menevät he hiljaa merelle jälleen. Silloin tekee\nheille hyvää, jos luet merihätärukouksen.\n\nSellaisina hiljaisina öinä voi tapahtua paljon. Mutta kalastajat\ntuntevat nuo tuhannet meren äänet ja huomaavat aaltojen loiskeesta,\nmitä on tekeillä, vaikka olisikin pilkkoisen pimeä.\n\nSillä meri on heidän kotinsa, heidän juhlasalinsa ja kirkkomaansa --\neivätkö he tuntisi sen tuhansia ääniä?\n\nKummia voi sellaisena yönä kuulla se, joka on valveilla ja kuuntelee:\nikäänkuin hiljaista kielien soittelua, joka vetää ihmistä virran tavoin\npuoleensa.\n\nJa sillävälin kuin soitto vähitellen hiljenee ja häipyy, kuin tuo\npitkä, kaukainen suhina ikuisesti kuolee, kasvaa salainen ajatuselämä\nja silmiin tulee kummallinen, etäisyyteen katsova kaiho.\n\nMutta sitten, kuin meri ja vaahto räiskyy -- kuka silloin tietää, mitä\ntapahtuu rantamilla ja luodoilla, paitsi hän, joka on siihen syntynyt?\n\nVanhat sanovat, että silloin on tupasää, ja ryömivät uunin loukkoon. Ne\nkalastajat, jotka pääsevät sisään, ennenkuin myrsky heidät saavuttaa,\nkiittävät onneaan. Ja kun ulkona pauhaa ja vaahtoaa ja pienessä tuvassa\non niin levotonta, ikäänkuin se olisi kamppailevan aluksen kajuutta --\nsilloin tuntuu erinomaisen hyvältä päästä kotiin, lämpimään pienoiseen\npesään, joka on vaahtoavan meren rannalla.\n\nMutta nuorisolle, joka ei mitään ole kokenut tahi ei mitään tiedä, on\njotakin harvinaisen houkuttelevaa ja hirmuista kaikessa tässä, mikä\nsilloin käy yli meren ja rannan. Heidän _täytyy_ päästä ulos näkemään\nnoita myrskyn kohottamia merimuureja, joilta kukaan ei enää voi nähdä\npienintäkään merkkiä maasta.\n\nJa toisia sinne jääkin. He ratsastavat emäpuulla kuoleman yöhön, he\ntuijottavat tuskaisina syvään pimeyteen, mutta pimeys tihenee, meri ei\ntunne mitään sääliä. Eikä myrskykään. Kova on sen kuolonlaulu, niinkuin\nkaikuva malmin kumina -- silloin ei kuulu kenenkään hätähuuto.\n\nSillä myrskyn täytyy mennä kauemmaksi; sen siivet ovat laajat; se ei\nvoi odottaa ihmisen tähden -- -- --\n\nJa mies, joka on vanha ja kokenut, pudistaa päätään ja katsoo vaimoon,\njoka Jumalan voimalla sai hänet jälleen kotiin:\n\n\"Kuuletko, kuinka hirvittävä se on?\"\n\nVaimo katselee häntä leppein silmin. -- \"Niin, se on kauhea!\" -- Ja he\netsivät merihätärukouksen ja istuutuvat lukemaan niiden puolesta, jotka\nhukkuvat.\n\nOlen kuullut sanottavan, ettei tuuli puhalla muualla niinkuin\nylämaassa. Sillä on omituinen kolkko ääni, kun se kiitää alastomain\nsaarien ympärillä, ja sen rajusta poljennosta voi kuulostaa sitä\nelämää, jota ihmiset ja peikot, merieläimet ja linnut elävät.\n\nPahimmoillaan se on adventin aikaan, tullessaan pärskyvänä, kylmä\nvihertävä kuuvalo yllään. Sitten se äkkiä pysähtyy, ja ehkä noin\nminuutin ajan vallitsee kuoleman hiljaisuus, kunnes se jälleen nousee\nvoimansa koonneen pedon tavoin.\n\nSilloin on elämä kummallista saarien ja tyrskyjen välillä, sillä juuri\nsilloin kuin myrskyn pauhaava henki säikäyttää ihmiset ja linnut\nmaalle -- tulee jotakin ja asettuu myrskyaallolle kiitäen yli jylhäin,\nautioiden syvyyksien. Ja sillävälin kuin kaikki merikasvit väänteleivät\ntuskissaan, leikittelee se isoissa järvissä ja polkee tahtia.\n\nMutta synkkäin aaltojen välistä loistaa tulikipunoita -- voi nähdä\nkauas alas syvyyteen, kuinka pohjaton ja kummallinen se on, täynnä\ntaistelevaa elämää.\n\nJa yli aaltojen harjan liihottelee raskaasti ja hiljaa lintuja, silmät\ntulenloistavina. Niiden näkeminen ei ennusta hyvää ihmiselle, sillä\nniiden jälkeen tulevat kuolleet ajaen, koko laivaväki -- pitkissä,\nkalpeissa riveissä.\n\nSellaista tapahtuu adventtina keskiyön aikaan.\n\nJa tähdet näkevät sen, ne tietävät sen. Mutta niiden silmä on yhtä\nkirkas ja syvä. Ne kestävät sen levollisina, niinkuin tuhat vuotta\nsitten.\n\nSitten taas -- kun pitkä talviaika on ohi ja valo ja kevät on tullut\neikä kuolema enää ole uneksimassa pimeän veden päällä, vaan meidän\nHerramme itse on tullut sunnuntaivieraaksi -- tuntuu siltä kuin\niankaikkinen elämä jo olisi alkanut; kaikki raskas ja vaikea on\nväistynyt.\n\nIlma on täynnä iloa. Aurinko sen saa aikaan; se pakottaa kaikki\npuhumaan. Sinikellot ja kanervankukat soittavat. Puolipäiväsaarnakellot\nsoivat.\n\nMitä sanovat kaikki nuo pienet aallot, jotka supatellen loiskuvat\nrantaa vasten?\n\nMitä puhuvat valkeavaippaiset tunturit taivaanrannalla? Mitä satuja\nkertovat ne illalla, kun aurinko laskee laaksoihin, kaikki nuo, jotka\nkohottavat ylpeät päänsä ja verhoutuvat iltaruskoon? Mitä sanovat\ntuolla rivissä näkyvät vanha Noitanuutti ja Hiisi ja Lumihuippu? Mikä\nmaan liljoista on puettu niinkuin ne? Missä näki kukaan ennen niin\nloistavia viittoja?\n\nJa kuule tuulen pitkää leppeää suhinaa! Katsele lintuja tuolla saarien\nympärillä, jonne ei kukaan ihminen voi päästä! On aallon syvyyttä\nniiden silmissä, sen rajua suoruutta niiden mielessä, ihana onnen\nlevottomuus pitkissä siivissä.\n\nKuule, kuinka valot ja varjot riemuitsevat läpi ilman ja meren\nhiljaisessa vaihtelevassa kauneudessa.\n\nSillä yö tulee -- eikä se ole mikään yö!\n\nMaan hartioita verhoo meri silkkihuivin tavoin.\n\nSe nousee. Suhisee läpi huivin. Suuren kullanpunaisen näkinkengän\ntavoin laskeutuu taivas tuttavallisesti alas. Se tahtoo suojella\ntuulilta, jotka nyt ovat sidotut -- korskuvain kiinniotettujen hevosten\ntavoin ne seisovat voimattomina suuressa tyhjyydessä.\n\nMutta kuka pyörittelee tuolla aavan meren partaalla kultaomenia?\nKuka leikkii liekeillä ja sytyttää suuria ruusumetsiä? Kuka tanssii\nkiiltävillä lattiapalkeilla, laskeutuu alas, panee polttavan poskensa\naaltoa vasten, kohoaa jälleen, kimmeltää verenpunaisessa riemussa ja\nhymyilee.\n\nKaikki kaukaiset, hiljaiset tunturit tulevat katsomaan, ja kaikki\njättiläiset ja peikot ja kaikki ihmiset sekä venheissä että taloissa,\nkaikki kasvit ja eläimet -- kallistavat päänsä yhteen, istuvat\nsuloisesti kahlehdittuina, kuuntelevat ja katsovat...\n\nNe imehtivät aurinkoa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ihme siis, että ne ihmiset, jotka elävät täällä, ovat toisenlaisia\nkuin kansa etelämpänä, eivät ole niin pienikasvuisia! Ympäröivä luonto\npainaa väkistenkin leimansa heihin. Meren haaveksiva siniväri loistaa\nheidän silmistään ja heidän sielunsa on täynnä mielikuvitusta!\n\nSillä ei täällä mitään voi mitata sillä pienellä kyynärämitalla, jota\nkäytetään muualla! Todellisuus on satua.\n\nToisenlainen on päivä täällä! Suuri ja kuninkaallinen se on ja kutsuu\njuhlaan, taikka se on täynnä pimeyttä ja ihmeitä, kuolema oikealla\nkädellään.\n\nTäällä, missä kuulee ruohon itävän ja missä kesä tulee yhdessä yössä,\ntäällä, eikä koskaan missään muualla niinkuin täällä, oppivat ihmiset\nsalaisuuden juoda kaiken sen ilon, joka voi sisältyä yhteen ainoaan\najanrahtuun. Kun polttava, ihana päivä paistaa heidän päälleen, voivat\nhe elää elämänsä, ennenkuin aurinko menee mailleen.\n\nMeri sen heille opettaa.\n\nSen ylpeä, eriskummallinen puhe jalostuttaa heidän sydämiään ja opettaa\nheitä kiirehtimään.\n\nSiellä on kaikki suurta ja mahtavaa.\n\nPitkiä rantamia myöten, pienissä mataloissa taloissa ohjaa ja hallitsee\nmeri.\n\nJa syviin suljettuihin mieliin, jokaisen eläimen sieluun ja jokaiselle\nköyhälle, pienelle kukalle -- lähettää meri ilot ja surut. Elivätpä\ntahi kuolivat, on meri mukana.\n\nMahtava, käsittämätön on meri -- kaikkialle ulottuu se.\n\nSentähden -- kun kalastajat alhaalla Bretagnessa aloittavat vanhan\nlaulunsa, niin eivät he yksin laula sitä. Kaikkialla, missä on merta,\nmissä on elämää ja taistelua, kaikkialla maailmassa on ihmisiä, jotka\nlaulavat mukana.\n\nSekä elämän että kuoleman tähden, kuin myös kaikkien kalvavain\nkysymysten tähden he yhtyvät tähän vanhaan loppusäkeeseen:\n\n_\"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri ja purteni on niin pieni.\"_\n\n\n\n\nI.\n\n\nOn talvi ylämaassa -- synkkä, kauhea talvi ja varjot torkkuvat ja\nuneksivat.\n\nAina syksystä alkaen on myrsky ollut ankara. Ikuisen jään tienoilta se\ntuli, lounaasta päin suurilta meriaavikoilta. Se asettui ratsastamaan\naaltojen harjalle, ajeli yli syvyyksien ja huusi. Ja meri joutui\nliikkeeseen aina pohjiaan myöten, sen aallot kävivät sylen korkuisina,\nse vieritti tyrskyjään rantaa vasten ennustaen koko maailmalle\nonnettomuutta.\n\nJäämeren tuuli on pahin. Pitkälle maalle asti sen ulvonta ulottuu, se\nviiltää ilmaa välkkyvällä jäämiekallaan ja täyttää pienien, matalain\nmajain nurkat kylmällä henkäyksellään. Ei voi kukaan estää sitä\ntulemasta sisään. Ei auta, vaikka piiloutuisi untuviin ja turkiksiin.\nTuntuu siltä, kuin kylmä käsi ne yltäsi riisuisi, alastonta ruumistasi\nsivelisi ja lämmön verestäsi varastaisi.\n\nJa jos se on oikein raju, tempaisee se katot pienistä taloista, jotka\novat sen tiellä, ja murskaa ne pirstaleiksi. Se tärisyttää vankkoja\nhirsiseiniä, savupiipun kautta ja seinänrakojen läpi tuntuu sen jäinen\nkuiske.\n\nMutta se ei kuitenkaan kauan sellaista elämää pidä. Yht'äkkiä se\nrauhoittuu ja muuttuu tavalliseksi, ihmismäiseksi tuuleksi, joka tosin\nkyllä kuljeksii pitkin tuvan seiniä ja vinkuu seinänraoissa jotenkin\njäisenä, mutta kuitenkin tietää määränsä.\n\nMutta tapahtuu myöskin toisinaan, että se tykkänään jää tulematta,\nlaskeutuu alas ja kuolee, hiljaa kuin eläin, ja paksu usva tulee\nmereltä ja asettuu ylt'ympäri kuin ruumiin kääreliina -- nousee\nylöspäin ja täyttää ilman ja taivaan. Ei jää mihinkään aukkoa, ei lomaa.\n\nSilloin tapahtuu, että sekä ihmiset että eläimet tulevat\nkärsimättömiksi ja rupeavat hakemaan jotakin tuulipeikkoa. Eiköhän tuo\nJäävaari tai Lounaan-Veikko tule taivasta heille seljentämään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan aavan meren rannalla sijaitsee Herö. Pari lintuluotoa murtaa\npitkät merenaallot, niin että siellä monin paikoin on satamia ja\ntuulensuojia, mutta ylängöllä, vanhassa Herön kartanossa pieksävät\ntuulet vastusta tapaamatta.\n\nMutta vaikkakin ne vihaisesti viistävät seiniä, on raskaiden hirsien\nsisäpuolella tyyni. Sellaisia hirsiä kuin Herön kartanossa ei ole enää\nmissään, sanovat ihmiset.\n\nEi sitä niin varsin varmaan tiedetä, mutta kyllä on jo satoja vuosia\nsiitä kuin Herön ensimmäinen Tor rakensi vanhan sukukartanon, jossa\nsitten eli ja hallitsi kuin kuningas. Vielä kulkee tarinoita siitä,\nmitä hyvää ja huonoa saari on saanut nähdä Herön kuninkaiden aikana.\n\nNyt siellä on hiljaista. Suuret perintötavat ovat katkenneet.\nViime vuosisadan kuluessa ovat Herön tilanhaltijat ja kauppiaat\nhillitsemättömillä nautinnoillaan kuluttaneet suvun tarmon ja mahtavat\nrikkaudet.\n\nMutta tuon vanhan nimen kunnioittaminen on kuin ihmisten veressä.\nKun he matkustavat vanhan kartanon ohi, on vanhemman sukupolven\njoukossa vielä niitä, jotka kohottavat lakkiaan, ja nuorista, joiden\nmielikuvitus on saanut ravintonsa kaikista Herön tarinoista, ei ole\ntoista paikkaa sellaista kuin Herön pääkartano eikä ketään naista\nElina-rouvan vertaista.\n\nIkimuistoisista ajoista on perheenäiti Herössä ollut\nkunnioitustaherättävä henkilö. Kuten yleensä käy vanhoissa suvuissa,\nsäilyi täälläkin suvun tarmo naisissa vielä kauan aikaa senjälkeenkuin\nse jo miehissä oli murtunut. Herön kartanon emännät olivat aina Herön\nrotua ja heidän joukossaan on ollut monta Sigrid neuvokasta.\n\nEikä ollutkaan helppoa olla Elina-rouvan mieliksi. Aina siitä ajasta\npitäen kuin hän otti jäljelläolevan talouden ohjakset käsiinsä,\nei yksikään palvelijoista enää tuntenut entistä turvallisuutta.\nHän saattoi ilmestyä heidän keskuuteensa yht'äkkiä kuin rajuilma,\nsilloinkuin he häntä kaikkein vähimmän odottivat.\n\nElämä muuttui Herössä nyt tykkänään. Viime sukupolvien mahtavista\npidoista tehtiin loppu. Ei enää nähnyt täyteenlastattujen alusten\nkuljettavan vieraita edestakaisin. Herön kartanon komeudet olivat\njoko ryöstetyt tai myydyt, ja viimeisestä isännästä, Tor Heröstä ei\nollut jäljellä muuta kuin vapiseva heikkosäärinen mies, joka käveli\nkartanolla katsellen muuttunutta järjestystä ja tylsänä ihmetellen,\nmiten häntä säästettiin siltä häväistykseltä, ettei hänen tarvinnut\nlähteä sukukartanostaan eikä joutua kodittomaksi.\n\nNäin hän kuljeskeli, kunnes ensimmäinen kylmä tuulenpuuska teki hänestä\nviime syksynä lopun. Kaikella kunnialla ja komeudella hän sitten\nlaskettiin vanhaan hautaan. Satoja ihmisiä sekä maalta että kaupungista\nsaattoi häntä sinne. Jokunen vuosi sitten ei kukaan voinut aavistaa,\nettä hän pääsisi viimeiseen lepokammioonsa sellaisella loistolla. Mutta\nElina-rouva piti sukunsa puolta.\n\nSenjälkeen vallitsi talossa hiljaisuus. Pari pojista oli kuollut,\nkoska he jo kahdenkymmenen vuoden vanhoina olivat siihen valmiit, ja\ntoiset kaksi olivat vielä saaneet viimeisen lainan tukevia, leikkauksin\nkoristettuja huonekaluja ja raskaita vanhoja hopeita vastaan. Ja sitten\nhe rahoineen päivineen pötkivät Ameriikkaan.\n\nElina-rouva ja hänen tyttärensä Gunvor jäivät velkaantuneeseen taloon.\nMutta rohkein mielin he kävivät sen hoitoon käsiksi; vanha kauppapaikka\nrupesi jälleen elpymään.\n\nJa vieläkin ympäröi paikkaa loiste; olipa kuin pilke sen\nsuuruudenajoista olisi jäänyt sekä ulko- että sisäpuolelle.\n\nSiinä olikin jotakin omituista, joka oli sopusoinnussa sen\nomanarvontunnon kanssa, millä Herön perheenemännät olivat asemaansa\nvalvoneet.\n\nRauhallista oli siellä nyt hirsiseinäin sisäpuolella. Korkean\nkaarrekaton alla asui uneksuva hiljaisuus. Tammiset ovet liikkuivat\nhitaasti saranoillaan; vanhat raskaat messinkisäpit olivat viime\nvuosina käyneet hankaloiksi. Mutta mitään ei vain saanut muuttaa.\nHerössä oli tehty muutoksia yllin kyllin.\n\nJa Elina-rouvan mielestä muutokset olivat pahaksi.\n\nKorkeat portaat lujine käsipuineen johtivat rakennusten ympäröimälle\nlinnanpihalle ja vastakkaisella puolella puutarhaan, jossa vanhat\nsaarnet huojuivat merenpuolisen kiviaitauksen takana. Siellä se\npuutarha vielä oli samoilla penkereillä kuin kolmesataa vuotta sitten,\nja samat olivat myöskin jäykät, leikatut pensas-aidat ja samat\njättiläiskokoiset heracleum- ja raparperiryhmät.\n\nNeljästä tornintapaisesta puutarhan kulmilla kohoavasta huvihuoneesta\noli näköala merelle. Rantaan päin viettävä rinne oli täynnä\nrapautuneita kiviröykkiöitä. Kuutamolla ne muistuttivat pitkää\npeikkojonoa, joka oli menossa kartanoon päin. Heidän kohotettujen\nkäsivarsiensa ja raskaiden päittensä välistä näkyi aaltojen keinunta.\n\nAlhaalla rannalla, luodon suojassa, oli kauppapaikka. Siellä oli hyvä\nsatama ja yhtämittaista liikettä, sillejä ja muita kaloja tuotiin ja\nvietiin. Alhaalla konttorissa puodin puolella istui Gunvor kaiket\naamupäivät. Näytti siltä kuin säteet hänen valvovasta katseestaan\nolisivat tunkeutuneet kaikkialle, ja hänen suuri, rehellinen hyvyytensä\npakotti muitakin rehellisyyteen.\n\nPian ei enää kukaan ihmetellyt, että paikka oli kuin luotu uudestaan,\n-- kaikki näkivät, että siellä oli uusi Gunvor Herön sukua, mutta\nentisiä vielä parempi, sillä kaiken ankaruuden ohessa oli hänessä\njotakin, josta tähän asti oli monesti ollut Herössä puute. Nuorien\nmielestä tämä sydän, jolla oli tilaa ja aikaa kaikkia varten, oli juuri\nsellainen kuin pitikin olla, mutta vanhoista oli harvinaista, että\njoku Herön sukuun kuuluva pistäysi mataliin mökkeihin, missä elämä oli\nraskainta. Eihän kellään ollut Elina-rouvankaan suhteen valittamista.\nVaikka hän olikin hallinnut ankarasti, oli hän myöskin harrastanut\noikeutta ja auttanut hädässä. Mutta tyttäressä oli jotakin erityistä.\n\nJa ympäristön saarilla ja rannoilla oli moni pieni lapsi ruvennut\nkutsumaan häntä äidiksi. Oli muodostunut uusi Herö, jossa seudun\nasukkailla oli kaksi äitiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkihuoneessa istui Elina-rouva suuren uunin edessä kehräten. Raskaat\nrautaluukut olivat auki, ja pesässä hiiltyi koko rovio turpeita ja\nhalkoja.\n\nVieressä istui Vikka-täti jakkaralla, kartaten jonkinlaisella\nhermostuneella tarkkuudella -- äänetönnä, suu supussa. Sillä ei ollut\nhelppoa tehdä Elina-rouvan mieliksi.\n\nPaitsi sitä on Elina-rouva hiukan huonokuuloinen. Mutta kun hän\nei millään lailla ole siitä tietävinään, tapahtuu usein, että he\npuhuvat toinen sitä, toinen tätä. -- Ja siksi on Vikka-tädistä\nhiljaisuus kaikkein paras. Häntä itkettää myöskin niin helposti, tuota\nVikka-tätiä. Kyyneleet ovat aina kuin vartioimassa silmien takana,\nvalmiina tunkeutumaan esiin. Se oli niin ikävää, siksi oli hiljaisuus\nkyllä paras.\n\nVikka-täti on sukulainen, jolla ei ole kiveä, mille päänsä kallistaisi.\nHän on saanut päähänsä, että hän on kaikkialla tiellä ja aina anastaa\njonkun toisen paikan. Ihmiset arvelevat hänen liioittelevan, mutta\non siinä sentään perääkin -- olipa niinkuin ei hänellä koskaan olisi\nollutkaan paikkaa missään.\n\nHän oli tullut tänne kyläilemään kauppias Glückstadin perheen luota. Ja\ntänne hän sitten oli jäänyt, sillä täällä oli kuitenkin parempi olla.\nSiellä oli tytär käynyt äreäluontoiseksi ja pojat tekivät aina pilkkaa\nhänestä. Näin oli parempi. Elina-rouva oli oikeuttanoudattava ja Gunvor\nhyvä.\n\nVikka-täti oli aikoinaan itkenyt liian paljon ja ottanut tavakseen\npudistaa päätänsä kaikelle, mikä oli pahaa.\n\nAntaessaan karttain levätä hetkisen istui hän etukumarassa ja pudisteli\nyhtä mittaa pientä harmaahapsista päätään tuijottaen tuleen ja\nräpyttäen hermostuneita, väriseviä silmäluomiaan.\n\nElina-rouva on jo päälle kuudenkymmenen, mutta ryhti on hyvä,\nkasvonpiirteet säännölliset, katse kirkas ja viisas. Hän käy aina\nmustiinpuettuna, jonka vuoksi hänen ylevä, hiukkaisen raskas\narvokkuutensa vielä enemmän pistää silmään.\n\nMutta ettei hän surrut miestään, sen käsitti helposti, kun muisti, että\ntuo mahtava Tor Herö oli ollut sukunsa kaikkein raukkamaisimpia miehiä.\nOli todellakin ihmeteltävää, mitä kaikkea Elina-rouva oli kokenut, ja\nvarsin kummallista, että hän senjälkeen vielä oli jäänyt eloon. Hän oli\nkuin puu myrskyssä. Herra Jumala oli voimakas ihmisessä.\n\nSen voi nyt sanoa monella tavalla, mutta niinkuin ihmiset siitä\narvelivat, he erehtyivät.\n\nElina-rouva ei ollut koskaan puolestaan tarvinnut sitä, jota hän\nuskonnoksi nimitti, -- mutta hän vaati ankarasti palvelijoitaan ja\nympäristön kansaa pysymään Jumalassa. Hänestä se oli heille tärkeää,\nsillä hän näki, millainen heidän tilansa oli. He tarvitsivat Jumalaa\naluksissaan ja pienissä matalissa mökeissään kauhistuttavan talvipimeän\naikana.\n\nHän ja Vikka-täti olivat juuri puhuneet uskonnosta.\n\nJa rauhallisella, harvapuheisella tavallaan hän oli käynyt asiaan\njotenkin kovaan -- sillä Vikka-tädille oli Jumalan omistaminen myös\ntärkeää. Hänen ei sopinut ruveta epäilemään Jumalan rakkautta. Ellei\nsiellä taivaallisissa asuinsijoissa ollut valmista kunniapaikkaa häntä\nvarten, niin mitäpä hänen vaivaisesta vääryyttäkärsineestä elämästään\nsilloin olisi. Vikka-täti ei kykenisi sitä tekemäänkään, se veisi hänet\nmielenhäiriöön.\n\nJa Vikka-täti otti muistutuksen vastaan sävyisällä väsymyksellä. Ei hän\nnyt niin ollut tarkoittanutkaan. Hän tiesi tunnossansa kiittäneensä\nJumalaa parhaan taitonsa mukaan kaikesta. Ja enempää Hän ei ollut\nvaatinut häneltä. -- -- --\n\nPuut uunissa rätisivät ja paukkuivat ja hehku kajasti suoraan seinälle,\nvalaisten tuomiopäiväkuvaa, joka riippui sohvan kohdalla profeettain ja\nsibyllain ympäröimänä.\n\nHuone käy niin kolkoksi ja hiljaiseksi, että meren syvä huokaus hiipii\nsisään -- ja silloin tällöin kuuluu yksinäisen linnun kirkuna.\n\nVikka-täti nousee paikaltaan, menee hyllyn alla olevan\ntuoksuyrtti-ruukun luo ja ottaa kourallisen kuivaneita ruusunlehtiä ja\nlavendelia.\n\nHän ei koskaan lyö laimin heittää niitä uuniin odottaessaan Gunvoria\nkotiin tämän tavalliselta iltapäiväkävelyltä saarelta.\n\nGunvorilla oli jonkinlainen vastenmielisyys ruusua ja lavendelia\nkohtaan tässä muodossa käytettyinä, mutta kun se oli ainoa tapa, millä\ntäti luuli voivansa häntä ilahduttaa, niin kuinka hän hennoisi olla\nniin sydämetön ettei näyttäisi iloiselta.\n\nGunvor oli niin kovin hyvä, että saapui melkein aina juuri parhaaseen\naikaan ja täti istui silloin tyytyväisenä, hyvillä mielin,\nruusunlehtien ja kuumien lavendelinuuppujen täyttäessä puolipimeän\nhuoneen jokaisen loukon hiljaisella, kuolleella tuoksullaan ja\nmuistojen koko hahmosarjalla.\n\nJa oikein, nyt hän juuri tuleekin.\n\n\"Voi täti, kuinka hauskaa sinä täällä olet laittanut. Tänä iltana tulee\noikein paha ilma.\"\n\nHänen äänensä on ikäänkuin kostea ja raikas ulkoilmasta, ja kun hän\nnojaa poskeansa äidin poskea vasten, välkähtävät Elina-rouvan syvät\nsilmät.\n\nHän hymyilee heikosti, mutta ei virka mitään.\n\nTämä on hänen nuorin lapsensa, hänen ainokaisensa, ainoa, joka koko\nmaailmassa on tuottanut hänelle iloa.\n\nEllei vain olisi tuota kihlausta Svein Torgersenin kanssa, ainoaa\nGunvorin teoista, jota äiti ei voi hyväksyä.\n\nElina-rouva epäilee kaikkia miehiä; hän ei usko niiden kelpaavan\nmihinkään. Ja ne, jotka tietävät, mitä hänen on ollut kestettävä,\narvelevat, että hänellä on täysi syy siihen. Ei hän pidä siitä, että\nGunvor tahtoo mennä naimisiin; hän on saanut päähänsä, ettei yhdenkään\nHerön suvun naisen enää tulisi mennä miehelään.\n\nGunvor ei edes koetakaan hänen mieltänsä muuttaa. Sillä olisi aivan\nkuin paljain käsin rupeaisi vuorta siirtämään. Mutta hän on äitinsä\ntytär, tahtoo mitä tahtoo, ja äiti kunnioittaa sitä. Yhden asian hän\nkuitenkin on luvannut: odottaa ja pitää varansa.\n\nJa äiti on rauhoittunut. Hän tietää, että kun Gunvor on jotakin\nsanonut, niin se merkitsee. Hän koettaa totuttaa itseään siihen\najatukseen, että se, jota hän vähin tahtoo, voi tapahtua. Mutta hän ei\nkoskaan kysele Torgersenista. Hän tietää, että tänä iltana on saapunut\nkirje, mutta hän ei utele mitään.\n\nEi kuitenkaan jättänyt häntä tykkänään välinpitämättömäksi se, että\nSvein, muutamia viikkoja täällä ylämaassa oltuaan, oli voittanut kansan\nsuosion. Hän meni niin pitkälle myönnytyksissään, että arveli: \"Ehkäpä\nhänessä kuitenkin on miestä.\" Gunvorille hän ei virkkanut sanaakaan.\n\nMutta jos hän olisi varkain voinut lisätä muutamia kuukausia\nkalenteriin, olisi hän sen tehnyt, sillä Svein oli vastenmielisen\nitsepäisesti puhunut, että häät pidettäisiin juhannuksena.\n\nTietysti kävisi niin. Kun hän nyt kevääksi valmistuisi ja asettuisi\nlääkäriksi itse Heröön -- olihan piharakennus häntä varten pantava\nkuntoon, -- niin oli silloin epätietoista, voisisiko Gunvor pitää\nvaraansa, hän tunsi nuorison, oli nähnyt sellaista ennenkin.\nMutta missään tapauksessa ei _hän_ haettaisi puuseppää laittamaan\npiharakennusta kuntoon.\n\nGunvor, joka oli astunut muutamia kertoja edestakaisin, pysähtyi\näitinsä eteen hymyillen.\n\n\"Äiti, mitä ajattelit?\"\n\n\"Niin, mitäpä lienee ollut!\" vastasi äiti hitaasti ja nousi ylös. He\nseisoivat hetkisen ja katselivat toisiaan silmästä silmään.\n\nGunvor oli äitinsä mittainen, ja hänellä oli samanlainen kaunis\nvartalo, vaikka siropiirteisempi, kuten nuorilla ainakin -- yhtä leveä\nkasvojen alaosakin ja samanlaiset suuret syvällä olevat silmät, mutta\nkatseessa oli lempeyttä ja pohjalla tulta.\n\nNäytti siltä, kuin he olisivat mittailleet toisiaan, sitten he taas\nistuutuivat äänettöminä.\n\nGunvor katsoi taas äitiinsä.\n\n\"Ei piharakennuksella ole kiirettä. Hän on saanut tarjoumuksen\nmatkustaa Italiaan erään sairaan toverin kanssa, ja saanut tutkintonsa\nlykätyksi. -- -- Hän kysyy neuvoa minulta. Minusta hänellä voi olla\nhyötyä siitä. Olen siis sanonut: matkusta! Sitten olen lähettänyt\nhänelle nuo tuhat kruunua, kyllä tiedät -- hänellä oli vähän velkoja\nja hänen oli hankittava matkatarpeita. Hän kyllä oli valmis lainaamaan\nmuualta, mutta sitä en tahtonut. Tein kai oikein?\"\n\nElina-rouvan kasvoille tuli jännittynyt ilme ja suu vetäytyi omituiseen\nhymyyn, jota Gunvor ei ymmärtänyt.\n\nVastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa nyökäytti äiti vain päätään,\nnousi seisoalleen, siveli tyttärensä tukkaa ja hymyili uudestaan.\n\nSiihen juhannukseen olisi vielä aikoja.\n\nGunvor vetäytyi aikaisin huoneeseensa sinä iltana. Hän oli väsynyt,\nmutta jäi istumaan takan eteen ja tuijottamaan lieteen. Omituinen tuo\nturvehehku; tuntui siltä, kuin se ei koskaan sammuisi.\n\nVoi, kuinka terveellistä oli Sveinille päästä ulos -- voittaa\nkaikki, mikä hänen vielä oli voitettava -- kaikki se, jota ihmiset\nsanoivat vioiksi -- suloista päästä siitä kaikesta... Muuten oli\nhän jo muuttunut paljon parempaan päin viimein täällä ollessaan;\nhänen ulkonainen esiintymisensäkin oli hienostunut, sitä ei käynyt\nkieltäminen. Aivan kuin paras puoli olisi hänessä päässyt versomaan ja\njotakin uutta olisi tullut hänen elämäänsä.\n\nHän oli sen itse myöntänyt, mutta myöskin, että Gunvorin ja ainoastaan\nhänen avullaan hän sisällisesti kasvaisi.\n\nHänestä se oli tuntunut vastuunalaisuudelta. Hänestäkö se taaskin\nriippuisi? Oli ehkä niin, etteivät ihmiset tulleet toimeen ilman\ntoisiansa ja että he joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kenenkään\nrakkaus heitä turvannut.\n\nHän nousi äkkiä ja meni ikkunan luo. Kummallista, että tuo hänen ensi\nnuoruutensa muisto vieläkin vaivasi, tuo yhteensattumus tohtori Juellin\nkanssa. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat suuret taistelussa, niin kauan\nkuin lämpimät ajatukset heitä seuraavat. Hänen aseensa olivat hyvät,\nmutta kun hän tunsi kylmän yksinäisyyden jäätävän itseään, putosivat ne\nhänen käsistään...\n\nEttei hän koskaan päässyt teittensä perille, että hänen elämänsä meni\npirstaleiksi -- sitä ei Gunvor voinut unhottaa. Tämä tietoisuus seurasi\nhäntä kuin omantunnon vaiva ensi vuotena hänen kuolemansa jälkeen.\n\"Ole minun Valkyriani\", oli hän pyytänyt kuin leikillä. Mutta Gunvor\ntiesi, että siinä oli tosi takana. Ja ettei hän nuoressa, ujossa\njalomielisyydessään ja lyhytnäköisessä rehellisyydessään ollut auttanut\nhäntä katkaisemaan sitä suhdetta, joka vei Juellin häviöön, se se oli\nhäntä painostanut koko hänen aikaisemman nuoruutensa ajan. Nyt oli\njotakin samantapaista tuskaa hänen tunteissaan Torgersenia kohtaan.\nHän tunsi olevansa vastuunalainen tämän miehen paremmasta ihmisestä ja\nhänellä oli samalla tuskallinen aavistus siitä, että tämä voisi yhtä\nhelposti murtua kuin kestää.\n\nHän katsoi ulos. Sumu nousi. Hän seurasi sitä silmillään. Se liikkui\nkuin helmiäishohde pimeän läpi -- kuin hiljainen äiti tuli se hiipien\nyli maiden ja merien ja peitti kaikki pehmeästi ja hyvin.\n\nHän jäi seisomaan; aallot asettuivat, meren pauhu vaimeni. Hän seisoi\nkuunnellen. Sakean sumun keskeltä hän oli aina kuulevinaan kellojen\nsoittoa.\n\nHän katsahti puutarhaan. Jokainen pieni, alaston pensas oli siellä\npehmeästi, hienosti ja lämpimästi verhottuna tuohon häälyvään\nvalkoiseen utuun. -- -- Hellä äidillisyyden tunne heräsi hänessä: tehdä\nkaikille hyvää ja ympäröidä _yksi_ sellaisella lämmöllä, ettei sen\nelämässä mikään menisi hukkaan. -- --\n\nTaaskin hän oli istuutunut uunin ääreen.\n\nKummallinen tuo turvehehku -- ei se vain voinut sammua, vaan hohti\nhohtamistaan veripunaisina säkeninä.\n\nNiin hänen sydämensäkin nyt hehkui ja vaihteli.\n\nMonta tietä siellä oli, maita, joita hän ei tuntenut... Riippuikohan\nsiellä jossakin tuhatkielinen soitin? Sillä niin monisointuisia säveliä\nsiellä kaikui. Äidillisyyden tunne häipyi ja suvun nuori veri heräsi,\nja rakkaus kosketteli soittimen kieliä.\n\nHän oli luvannut ruveta Sveinin vaimoksi juhannuksena. Oliko se niin\njärjetöntä kuin äiti arveli? Mistäpä hän sen tiesi. Mutta sanansa hän\noli antanut. Ja hänestä oli silloin tuntunut, kuin jo hänen herätessään\nseuraavana aamuna olisi ollut kesä. Ja Vikka-tädin ruusu oli puhjennut!\nNiin, kyllähän sen kaikki näkivät. -- --\n\nOlivathan Sveinin silmät kuin lapsen, ja olihan Gunvor katsonut syvälle\nhänen sieluunsa. Erittäin perattu se ei ollut -- suuri, voimakas,\nviljelemätön maa, täynnä maallista rakkautta --, mutta siellä oli\nvilpitöntä rehellisyyttä ja hienoja, raittiita voimia, jotka pyysivät:\nraivaa meille tietä, jotta pääsisimme elpymään.\n\nGunvor tunsi taas tämän illan erityisesti valtaavan voiman, miltei kuin\nlupauksen pyhä tuli jo olisi leimahdellut todellisuutena... miltei,\nkuin he eivät enää olisi olleet toisistaan erotettuina, vaan omistaneet\ntoisensa kokonaan.\n\nHe olivat yhdessä laskeneet leikkiä siitä, että Sveinistä aina kotiin\nastuessaan tuntui siltä kuin Gunvor olisi ollut siellä hänen luonaan.\n\nKummallista tämä sentään oli... olihan Sveinin oma tahto, ettei siitä\nmitään vielä juhannukseksi tulisikaan.\n\nYö oli jo tulossa. Tuulenpuuskat heräsivät ja rupesivat hiipimään\nvanhan rakennuksen nurkkia pitkin ja vinkuivat pitkissä kolkoissa\nkäytävissä, missä ne Herön suvun jäsenet, jotka eivät saaneet rauhaa\nhaudoissaan, öisin kävellä tassuttelivat.\n\nGunvor istui yhäti. Hän kuuli selvään tuon vanhan harmaan miehen\nliikkuvan, sen, joka ei muulloin ollut ulkona, paitsi kuin perheessä\noli hänestä vastenmielisiä asioita tekeillä, ja hän kuuli Tor\nIivarinpojan kulkevan ja hänen jäljessään Sigrid-rouvan, joka halusi\ntietää, kenen luo hän aikoi tänä yönä. Ullakon portaat natisivat, hän\nhiipi hiljalleen ja kuunteli tarkkaavasti sapelin kalinaa -- sillä\nToria seurasi hänen kuoltuaan se onnettomuus, että hänen aina tuli\nliikkua sota-asussa.\n\n-- Tämä kaikki kuului hyvinkin selvästi, mutta Gunvorin mieltä\nkiinnitti kuitenkin enemmän turvehehku; se valaisi niin uskollisesti\neikä voinut kuolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna klo 6 oli Gunvor suolaamossa, jossa työ oli jo\ntäydessä vauhdissa. Oli saatu suuri määrä turskia, ja ne oli jo myyty\nedullisesti bergeniläiselle alukselle, joka nyt vain odotteli lastia.\n\nJa työ kävi vauhdilla, ei ainoastaan siksi, että kukin tiesi valvovan\nsilmän häntä seuraavan. Sanottiin, että kaikista, jotka Gunvor otti\npalvelukseensa, hän teki kunnon väkeä. Ja varmaa oli myöskin, että\njokainen rupesi katsomaan pitkään, ellei Gunvor tullut tavalliseen\naikaan. Hänen ystävällisiin sanoihinsa, kauniiseen hymyynsä -- tai\ntarvittaessa lyhyeen nuhteeseensa olivat kaikki jo tottuneet.\n\nHe olivat kaikki ylpeät hänestä, eivät ainoastaan heröläiset, vaan\nmyöskin ympäristön kansa. Heistä Gunvor oli heidän aivan toisella\ntavalla kuin muut kartanolaiset, ja he pitivät aivan luonnollisena,\nettä kaikki häntä kunnioittivat. \"Kun naisväki on oikeaa lajia\", oli\nAnders Halskarin tapana sanoa, \"niin ei heille kukaan pahaa tee\".\nJa sitten hän käänsi mälliä suussaan ja sylkäisi kauas hampaittensa\nraosta sen näköisenä kuin olisi hänen väitteeseensä sisältynyt hyvin\nharvinainen totuus.\n\nAnders oli arvossapidetty henkilö sekä suolaamossa että laitureilla.\nSitäpaitsi hän oli Gunvorin veneen päällikkö, silloinkuin tämä ei sitä\nitse ohjannut. Mutta muuksi ei häntä sanottu kuin Anders Halskariksi.\nSe nimi oli jo siltä ajalta kuin hän oli ollut tohtori Juellin veneen\nkuljettajana. Silloin hän oli eräänä yönä saanut niin kovia kokea,\nettei hän moneen aikaan senjälkeen kyennyt vesille. Sitten oli Gunvor\nlähettänyt noutamaan hänet Heröön ja siellä hän nyt sai askaroida\nmielensä mukaan.\n\nHän oli kaikkien alusten päällikkönä siellä. Gunvorille ei apu aina\nkelvannut, mutta Elina-rouva ei milloinkaan astunut veneeseen, ellei\nAnders ollut sitä vesille työntämässä.\n\nTänään hänellä oli ollut kiire saadakseen uuden, kuusisoutuisen veneen\nkuntoon. Rovasti vietti syntymäpäivää, ja itsestään oli selvä, että\nheröläisten piti lähteä sinne miehissä.\n\nIltapäivällä se siinä jo olikin puhtaana ja välkkyvänä, ja Anders\nseisoi rantamalla yllään englantilainen asu, jonka hän oli ostanut\nHullissa kolmekymmentä vuotta sitten.\n\nMutta eivät nyt kaikki asiat olleet niinkuin piti, kun ainoastaan\nElina-rouva ja Vikka-täti tulivat alas, mutta Gunvor seisoi kartanolla\nsanoen saapuvansa myöhemmin. Mutta Andersin ei tarvitsisi tulla häntä\nnoutamaan, sillä hän tulisi rantatietä.\n\nAnders irroitti köyden ja jupisi itsekseen. Hän ei pitänyt siitä, että\nGunvor kulkee rantoja pitkin kuin mikäkin lintu.\n\nGunvor katseli heidän jälkeensä hymy vakavilla huulillaan. Hän ei\nsietänyt tuota vanhaa tapaa kokoontua jo kahviajaksi ja sitten jäädä\naina puoliyöhön asti koko ajan ylellisesti syöden ja juoden. Mutta\nei ollut ketään, jonka mielestä tätä tapaa olisi voinut muuttaa,\nyksin hänen vanha, ymmärtäväinen äitinsäkin oli sitä mieltä, että\nsatavuotista tapaa oli kunnioitettava.\n\nÄskettäinsaapuneet ostajat olivat siis sattuneet tulemaan hyvinkin\nsopivaan aikaan.\n\nJa hän meni sisään iloisin mielin, muistaessaan, että hänellä vielä oli\npostikin toimitettava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappilassa loisti tuli joka ikkunasta. Käytävissä ja portaissa\njuoksivat palvelijat toistensa kintereillä, sillä rovasti ei malttanut\nkoskaan odottaa, ja aina oli hänellä heille tehtäviä yläkerroksessa,\nvaikka oli niin yllin kyllin alhaallakin toimitettavaa. Kaikkialla he\neivät voineet olla.\n\nRuustinna siihen vain pystyi, mutta hän olikin tottunut. Kyökissä\nhänen piti olla, muutoin hän ei tietänyt, mitä siellä annettiin\npalaa, ja kyökkikamarissa oli jälkiruoka laitettava ja voileipäpöytä\njärjestettävä -- sitten kahvi pikkuleipineen ja valmiit voileivät\nkaikkia tulijoita varten, sitten punssi ja muut juomatavarat, joiden\npiti tulla samassa silmänräpäyksessä kuin niitä kysyttiin. Egidius\nei ottanut odottaakseen. Jokainen vieras oli otettava vastaan ja\nsijoitettava arvonsa ja merkityksensä mukaan tässä ja tulevassa\nmaailmassa. Egidius oli hyvin tarkka tässä kohden, hän, joka niin\nhyvin tunsi ihmisten arvon ja tiesi, kuinka usein he kävivät Herran\nehtoollisella. Niin, siinä suhteessa ei saanut tehdä itseänsä syypääksi\nerhetyksiin. -- --\n\nSekä passarit että kyökkipalvelijat olivat jo käyneet tulipunaisiksi\n-- ruustinna vain yksin oli entisellään. Kalpein, melkein lumivalkein\nkasvoin hän luisti portaita ylös ja alas, käytäviä edes ja takaisin.\nKylmänhikeä oli hänen otsallaan ja hänen hymynsä oli hieman\nhermostunutta, mutta muuten hänessä ei ollut mitään erityistä\nhuomattavaa. Hän oli kaikkeen tähän tottunut.\n\nMennessänsä kyökkikamariin kahvitarjottimia järjestämään, hän kuunteli\nlevottomasti joka kerta kuin tuolta ylhäältä kuului askelia. Hän ei\nkäsittänyt, mitä noilla muilla oli kävelemistä. Kun rovasti välisti\npitkin askelin mittaili arkihuoneen lattiaa, tuotti se ruustinnalle\ntodellista kärsimystä. Kun hän tiesi tehneensä velvollisuutensa,\nniin miksei Egidius silloin voinut pysyä levollisena. Se oli niin\nkiusallista ikäänkuin hän, ruustinna, olisi laiminlyönyt jotakin.\n\nMutta hän tiesi varmaan, että hänellä oli elävä tunne\nvelvollisuuksistaan. Nuoruutensa ajan hän oli istunut erään sairaan\ntädin luona, mutta kun hän sitten joutui naimisiin pastori Egidius\nThymannin kanssa, oli hän sulasta kiitollisuudesta päättänyt, ettei\nhänen mieheltään koskaan pitänyt mitään puuttua -- ja ilman että hän\nitsekään ymmärsi, mistä se johtui, kävivät tehtävät ja juoksut niin\nmoninaisiksi. Ja yhä ne lisääntyivät, sillä rovasti ei milloinkaan\nloukannut hänen tunteitaan kieltäytymällä ottamasta vastaan niitä\npieniä palveluksia, jotka jokapäiväisessä elämässä tulevat kysymykseen.\n\nEi liioin kukaan voinut väittää, ettei ruustinna ollut onnellinen\n\"liikkuvassa\" avioliitossaan; ei hän ollut sitä koskaan toisenlaiseksi\najatellutkaan.\n\nHänen kasvojensa ilmeessä kuvastui alati tuo taukoamaton puuhaaminen\nja jonkinlainen sokea ihastus raatamiseen. Hän muistutti samalla auran\nedessä kulkevaa juhtaa.\n\nNäytti melkein siltä kuin olisi se ollut hänelle terveellistä,\nniin uskomattoman sitkeä hän oli. Mutta lihoamaan hän ei päässyt.\nEikä hän milloinkaan näyttänyt niin surkean kuihtuneelta kuin\ntällaisina iltoina, jolloin hän oli pukeutunut avokaulaiseen mustaan\nsilkkileninkiin.\n\nMutta tuolla ylhäällä kulki rovasti juhlallisin askelin vieraittensa\nkeskellä, jotka olivat hajaantuneet suureen saliin ja pariin läheiseen\nhuoneeseen.\n\nKun hän siinä liikkui ahkerasti puhellen, oli vastakohta hänen\nsuuren ruumiinsa ja hänen pienen, tuntehikkaan äänensä välillä, joka\nehtimiseen särkyi kuin hauras lasi, hyvin naurettava.\n\nHän oli suuri, lihava, uusiin mustiin vaatteisiin puettu mies, jonka\nleveä hymy ulottui toisesta poskiparrasta toiseen. Syntymäpäivänään\nhän aina oli niin mahdottoman hyvällä tuulella: pienet silmänsä olivat\ntavallista pienemmät pelkästä hyväntahtoisuudesta itseään ja noita\nrakkaita ihmisiä kohtaan, jotka tulivat tänne nauttimaan maallista\nhyvyyttä sen johdosta, että hän oli tullut maailmaan.\n\nParatiisimaisen lempeänä hän käveli puhuttelemassa kaikkia. Oli\nmiltei vaikea uskoa, että hänen luokseen oli niin mahdoton päästä\nmaanantaisin ja kaikkein vähimmin uskoi hän sitä itse. Ei hän yleensä\nvoinut käsittää olevansa vastenmielinen, ei edes maanantaisin. Hänen\nsisässään asui erinomainen ihmisihanne, täynnä hyvyyttä, ja hänestä\noli luonnollisin asia maailmassa, että hänen elämänsä juuri oli sen\nmukainen.\n\nHymyillen hän nyt käveli ja puheli. Mutta kun hän oli sanottavansa\nlausunut, meni hän eteenpäin. Ei hänen tarvinnut tietää, mitä muilla\noli sanottavaa. Hänen seurustelumuotonsa oli kerta kaikkiaan sellainen.\nEi hän hevin voinut ajatella, että oli muitakin mielipiteitä kuin hänen\nomansa, ja ne ihmiset, joihin hän enimmän pani arvoa, olivat sellaisia,\njotka parhaiten ymmärsivät kuunnella.\n\nPappilaan kokoontui aina jotenkin sekalainen seurakunta. Se oli ainoa\nseudun paikka, missä yhteiskunnan eri ainekset tapasivat toisiaan.\n\nSinne tuli varsinainen ylämaan väki ja sinne tulivat paikkakunnalle\nmyöhemmin siirtyneet, sekä virkamiehet että muut. Ne muodostivat kaksi\neri rotua, jotka elivät täällä yhdessä, ilman että vuodet olivat\nsaaneet aikaan mitään yhteensulautumista.\n\nToinen oli täällä kotonaan, toinen asui kuin vieraassa talossa, josta\nei oikein tietänyt, kuinka monta huonetta siinä oli.\n\nMiehet olivat siirtyneet pienempiin sivuhuoneisiin. Siellä he ryhmissä\nseisoivat ovensuussa tai astuskelivat edestakaisin.\n\nHe puhuivat silleistä ja seiteistä, maksanhinnoista ja turskista, jotka\nolivat nousseet ulkosaaren matalikolle, mutta harvoissa parvissa.\n\nToiset olivat kiinni valtiollisissa asioissa. He tahtoivat opettaa\nsuurkäräjiä esiintymään parlamenttaarisesti ja järjestää Transvaalin\nkysymyksen.\n\nSuuressa salissa oli naisten kesken vielä hiljaista.\n\nIllanvietto oli vasta alulla. He istuivat pitkin seiniä ja pienissä\npöydissä, kurkistellen varovaisesti ympärilleen kukin omalla tavallaan.\n\nSitten he vähitellen rupesivat siirtymään paikoiltaan ja lyöttäytymään\nryhmiin.\n\nYlämaan asukkaat tulivat yht'äkkiä puheliaiksi ja sydämellisiksi.\nHeidän sointuva ääntämisensä, joka muistuttaa Caprin asukkaiden\npuhetapaa, virtaili raittiisti salin läpi.\n\nLiityttiin yhteen tuttavallisesti utelemaan viime aikain tapahtumia.\n\nNuoret tytöt räpättivät kuin parvi hilpeitä vesilintuja.\n\nSiellä seisoo Ghita Thulesius, Lunnön kauppiaan tytär. Hän on korkea ja\nsolakka ja hänen pitkä joutsenkaulansa ja pienet kirkkaat silmänsä ovat\nalituisessa liikkeessä.\n\n\"Niin, mitä sinä taas sanoitkaan -- siitä leningistä?\"\n\nMiksi et myöntänyt sitä ehdottomasti kauniiksi?\n\nVoi, kuinka täällä on kuuma! Kaikki he yhtyvät siihen, että on\nkuuma, ja lörpöttelevät yhä edelleen kamariherrattaren valkeasta\nsilkkileningistä. He ottavat äänestääkseen, oliko Saara Listow sanonut\nsitä jokseenkin vai erinomaisen kauniiksi. Heissä on samaa elämänintoa\nja lämpöä kuin ylämaan kesäpäivässä. Heidän nuoret, haaveksivat\nmielensä juovat juhlailoa. He ihmettelevät kynttiläin paljoutta, jotka\neivät kuitenkaan täysin valaise huonetta, he iloitsevat kahvista; se\ntulee aina niin otolliseen aikaan, ja täällä pappilassa saa niin paljon\nmuutakin hyvää sen lisäksi.\n\nHe tietävät sitten myöhemmin saavansa tanssiakin, mutta eivät\nsano mitään, sillä he luulevat sitä salaisuudeksi. Kun pappilassa\ntanssitaan, on se aina salaisuus, jonka rovasti uskoo heille kaikille\nkäytävässä.\n\nMutta Ghita ja Saara eivät voi pysyä alallaan. Joutsenkaula on\nalituisessa liikkeessä ja Saaran silmät pälyvät niin, että ystävättäret\njo luulevat, että hän itsekin lähtee liikkeeseen, vaikka hän\nvakuuttaa seisovansa aivan hiljaa. Selma Lind on viehättävä vaaleassa\nleningissään. Hänen mustat, suloisen levottomat silmänsä ja lumivalkea\nhipiänsä tekevät hänet pulskan kalalokin kaltaiseksi. Hän seisoo,\ntähystelee. Tahtoo näet katsella uutta tuomaria, kun tämä saapuu.\nTuomarin merkillisyys on siinä, ettei hän ole naimisissa ja että\nhänellä on hiljattain Kristianiasta saapunut apulainen --.\n\nTuolla rouvien keskellä istuu nimismiehenrouva hiljaa huojutellen\nruumistaan. Häntä sanotaan kissamatamiksi, siksi että hän on niin\nihastunut kissoihinsa, ja tämä on tehnyt hänet vähän omituiseksi. Hän\nkatselee aina ihmisiin moittivasti ja kertoo, miten vaikea on tehdä\nkaikkien mieliksi.\n\nHän istuu kahden sisarensa välissä. Heidän profiiliensa piirteet\nmuistuttavat rannikkojen niemekkeitä ja kärkiä; heidän kasvojensa\nilmekin on sellainen, että se johtaa mieleen rannikolla syntyneitä\nlinnunpoikia; se on avonainen, hiukan utelias, luonnollinen ja\nmiellyttävä.\n\nHe siirtyvät lähelle toisiaan aivan kuin luodolle istautuneet haahkat\niltaisin.\n\nHoanin matami katselee ympärilleen. Hänen leninkinsä on mustaa\nsilkkiä ja sen etumus on valkea. Joka kerta kuin hän nousee hiukan\nliikkuakseen, on hän kaakkurin näköinen. Harvapuheinen hän on, mutta\nkoko hänen naamansa näyttää olevan huvittelemassa. Hän ei malta olla\nkuiskaamatta Tonette-sisarelleen, ettei täällä nyt enää tule niin\nhauska, sittenkuin nuo hienot rouvat niin mahtavina ja romantillisina\nhallitsevat kunniasijoilla. Mutta Tonette ei kuule. Hän on käynyt\nTrondhjemissa -- ja nyt he kaikki häneltä kyselevät, niin ettei hän\nlopulti tiedä, mitä vastata. Hän pudistaa päätään nauraen ja hänen\näänensä on raikas kuin lunnin kirku.\n\n\"Niin, kaikki siellä oli niin hienoa ja hauskaa -- ja minusta on\njuuri yhdentekevää, minne menen, teatteriinko vai kirkkoon, ne\nvaikuttavat minuun yhtä hyvin! Mutta suokaa anteeksi, että tässä olen\ntorkkumaisillani; niin minun aina käy, kun istun hiljaa!\" -- -- --\n\nVieressä istuu muutamia rouvia puhellen kamariherrattaren valkeasta\nsilkkileningistä, joka sielläkin on herättänyt jonkinmoista huomiota.\nMutta he ovat pian sen pohtineet ja palaavat jälleen kodin talouteen:\njos oikein ymmärtäisi säästää, ei tarvitsisi koskaan olla ilman lihaa.\nJa sitten tuo voudin vanha palvelija, joka oli tullut vierailemaan ja\njoka oli niin kelpo ihminen, ettei hän voi puhua mitään kyyneleitä\nvuodattamatta. Hiljainen hän oli ollut, oikein niitä ihmisiä,\njotka eivät koskaan riitaannu, mutta nyt kun hän on ruvennut niin\nuskonkiihkoiseksi, ei enää ole takeita --.\n\nTaaskin tuotiin kahvia. He katselivat sitä tutkivasti.\n\n\"Mitä luulet, lieneekö se enää oikein lämmintä?\"\n\nVaikkakin saattoi näyttää siltä kuin he olisivat olleet häveliäisyyttä,\nsivistystä ja säädyllisyyttä vailla, täytyi heidän kuitenkin vielä\nottaa pieni tilkka -- sillä he tiesivät, ettei tällaisena päivänä vain\nmuutamista pavuista kahvia keitetty, vaan annettiin niin väkevää, että\nse oikein pani hikoilemaan.\n\nVastapäätä istuu nuorempia kauppiaiden rouvia ja muita etelästäpäin\nmuuttaneita kaupunkilaisrouvia. He olivat eteenpäin pyrkiviä naisia,\njotka olivat päättäneet tilata silkkileningit Pariisista \"Printempsin\"\nmakasiinista. Sillä kamariherrattaren valkea silkki oli pannut\nheidänkin mielensä kuohuksiin. Varsinkin oli se kovin koskenut rouva\nHammeriin.\n\nEi silti, että hänellä milloinkaan olisi ollut tapana moittia, mutta\nkun ihminen on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta ja kun hänellä on\ntytär, voiko silloin käydä valkoisessa silkissä!\n\nSiitä syntyi väittely, asia oli saatava selville.\n\nRouva Hammer oli sitä mieltä, että kamariherrattaren piakkoin oli\n\"arveleminen\". Useammat kannattivat tätä mielipidettä, vaikk'eivät\noikeastaan tietäneet, mitä hän sillä tarkoitti, sillä hänellä oli\ntapana ehtimiseen \"arvella\". Sen sanan hän oli lainannut mieheltään,\njoka myöskin alituisesti arveli -- siis siihen saattoi yhtyä, varsinkin\nkun hammerilaiset olivat sellaista väkeä, joka yht'äkkiä kuuluisi\nensimmäisten joukkoon. Kun rouva osasi puhua sekä Aaronista että\nPsykestä ja emansipeeratuista ihmisistä, lisäsi se vielä enemmän hänen\narvoaan; ja kun hän sanoi olevansa sykolisti, uskoivat kaikki sitä kuin\nRaamattua. Ei tehnyt mitään, etteivät he tietäneet hänen tarkoittaneen\npsykologia. Eikä Hammerin rouvan kanssa ollut leikkimistä. Hänestä\nolivat melkein kaikki ihmiset liian halpoja. Hän oli juuri sanonut\nhiljattain tulleen lääkärin perheestä, että se oli hänen mielestään\nkovin alhaisella yhteiskunnallisella kannalla, ja toiset rouvat olivat\niloisia siitä, että hekin sen näkivät.\n\nVähän loitompana istuu rouva Thue. Hän ei siedä kuulla puhuttavan\nleningeistä, sillä hän on ennen aikaan ollut ompelija. Mutta nyt hänen\nmiehensä ansaitsee koko hyvin ja hän sanoo \"tosiaankin!\" syvästi\nvakuutettuna siitä, että hän on päästänyt suustaan jotakin oikein\ntepsivää. Ja sitäpaitsi hän kehuskelee kuuluvansa taiteelliseen\nperheeseen.\n\n\"Niin todellakin, miten lahjakkaita te kaikki olette!\" sanoo rouva\nJensen.\n\n\"Niin, meidän suvussamme on aina ollut niin paljon henkevyyttä.\nAjatelkaapas vain Jonia. Hänen kappaleensa -- -- tosiaan, minusta hänen\nkyyneleensä, rypäleensä ja pisaransa ovat korkeinta taidetta, sillä\nniitähän oikein voi kosketella, ja ne puheet, jotka hänen vaimostaan\novat kulkeneet, eivät suinkaan ole totta, sillä tämähän on hieno\nnainen, eikä kukaan voi häntä sellaisesta syyttää.\"\n\nHän katsoo neiti Antoniseen päin, mutta tämä ei ole kuullut mitään. Hän\nistuu itsekseen ja on närkästynyt siitä, että naapuritalon tytär antaa\nnimittää itseään \"neidiksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkein ylinnä salissa nojatuoleissa ja uudessa sohvassa istuu \"_the\nupper ten_\", \"ylimmät kymmenen\", joksi kamariherratar on piirinsä\nristinyt.\n\nHe ovat kaikki etelästäpäin paitsi Elina-rouva ja Vikka-täti, joka\nsävyisästi antaa hiljattain tulleen asianajajanrouvan kuulustella\nitseään.\n\nElina-rouva istuu suorana ja harvapuheisena kamariherrattaren oikealla\npuolella. Hän istuu ja kutoo; välisti hän antaa suoran, kirkkaan\nkatseensa vaeltaa toisesta toiseen, mutta läsnäolevat rouvat eivät\nole mielissään tuntiessaan sen kiinnitettynä itseensä. Sillä vaikka\nhe eivät tahdo sitä myöntää, on noissa silmissä jotakin, jonka edessä\ntuntee olevansa vähäpätöinen.\n\nSekä kamariherratar että kappalaisenrouva ponnistelevat voimiaan\nylläpitääkseen keskustelua hänen kanssaan.\n\nMutta kamariherratar ei enää uskalla kajota lempiaineeseensa: ylhäiseen\nsukuunsa ja hovissaoloonsa. Kaikki muut paitsi Elina-rouva ymmärtävät,\nmikä merkitys sillä on. Hänen kasvoissaan oli välähtänyt hymy, joka\nsattui kamariherrattareen kuin piiskanlyönti. Sen jälkeen hän puhuu\naivan toisista asioista.\n\nLuonteeltaan \"puoli-ylhäisöä\", syntyjään aatelia, kapteenin ja\nkamariherran leskenä, pitää hän itseänsä maan ensimmäisinä.\n\nHän on jo useampia vuosia ollut leskenä, mutta yhä vieläkin hän on\nmurheellinen, sillä hän luulee sen vaatettavan itseään. Ja tunteellinen\nhän on, sillä sitäkin hän luulee vaatettavaksi. Hänen liikkeensä\novat veltot ja hitaat. Ääni on miellyttävä ja kerakkeet hän lausuu\nomituisella venyttävällä tavalla -- valkoisessa silkkileningissään ja\nhiukset _à l'enfant_ järjestettyinä on hän sangen kaunis, mutta myöskin\nvaativainen.\n\nHän katsoo oveen päin. Hän ajattelee uutta tuomaria. Nyt muuttuisi\nelämä täällä siedettävämmäksi. Hän ei näet kestä liiallista\nyksinäisyyttä. Hän on itkenyt miestänsä niin paljon kuin hän suinkin on\nvoinut. Vaihtelu olisi nyt terveellistä, mutta ei kuitenkaan sellaista\nkuin Herön Gunvor aina esitti. Hän ei voinut sietää Gunvorin taipumusta\npakottaa kaikki työhön -- yleensä hän ei voinut kärsiä koko ihmistä,\nei edes hänen keskustelutapaansa. Tässä tuonnoinkin oli hän sanonut\nhänen, kamariherrattaren, läsnä ollessa, että naiset niin mielellään\nturvautuvat miesten ajatuksiin. Ellei heillä ollut pappia tai omaa\nmiestä, oli ehkä joku lääkäri, joka valmisti heille sekä pillerit että\nmielipiteet.\n\nGunvor oli harmittanut häntä niin silmittömästi sinä iltana, että hän\nnyt tunsi huojennusta, kun tämä ei ollutkaan läsnä. Sillä sellaista ei\nsovi sanoa -- vaikka se tietysti olikin totta! Eihän sitä voinut olla\nvarma mielipiteistään, elleivät ne tulleet luotettavista lähteistä.\n\nKamariherratar oli juuri hiljattain saanut erittäin hyviä aineksia ja\nhänellä oli myötäsyntynyt halu antaa keskustelulle korkeampaa lentoa.\n\nKappalaisenrouva ymmärtää häntä parhaiten seurata. Hänellä oli pieniä,\nsomia vastauksia varastossa, ja eri äänenpainolla lausuttuina ne\nsopivat mihin asiaan tahansa.\n\nJa nämä molemmat naiset käsittelivät erityisellä varmuudella nykyajan\nkysymyksiä spiritismistä valtiotalouteen ja työväenoloihin asti.\n\nKappalaisenrouvan posket punoittivat tavallista enemmän, hän oli\ntottumaton sellaiseen voimisteluun. Mutta työväenkysymys, joka\nkamariherrattaren tietojen mukaan oli niin arveluttava, se oli hänelle\nselvä heti. Hänen kotielämänsä on ruustinnan \"liikkuvan avioliiton\"\ntäydellinen vastakohta. Hän kuuluu niihin suloisiin rouviin, jotka\nkaikin puolin pitävät yllä tuota vanhaa perintötapaa, että avioliitto\non elatuslaitos. Naimisiin mentyään ei Jeanette-rouva valkoisilla,\npienillä käsillään ole kertaakaan koskenut työhön, Teodor saa\nhoitaa kaikki. Hän oli ollut niitä suloisia nuoria tyttöjä, jotka\neivät milloinkaan joudu täysi-ikäisiksi, ominaisuus, joka näyttää\ntenhoavan kaikkein älykkäimmätkin miehet. Kerrottiin Teodorin olleen\nautuaallisen, kun kerkesi ennen muita.\n\nJa hän on säilyttänyt itsensä erinomaisesti -- ei ollut kadottanut\nmitään lapsellisesta suloudestaan, jota Teodor piti kypsyneen\nnaisellisuuden hempeytenä. Hän oli niin viehättävän varma, eikä\nsuinkaan ansioita vailla, sillä hän oli saanut kaikkein parhaan\nnaiskasvatuksen, yhdenkään ajatuksen eksymättä hänen aivoihinsa.\nHän saattoi siis rauhassa nauttia olemassaolostaan. Oli hänellä\nälyäkin, mutta se oli sitä lajia, joka toimii vain omain mielihalujen\ntyydyttämiseksi.\n\nJa Teodoria komentamaan hän myöskin oli taipuvainen, vaikka tällä aina\noli tapana sanoa, että pitää valita itselleen sellainen vaimo, jota on\nhelppo johtaa.\n\nJeanette-rouva oli samaa mieltä kuin kamariherratar, että tulee\nlukea voidakseen seurata päivän tapahtumia. Hänestä oli hauska lukea\nsanomalehdistä tuttavain ja ystäväin kuolemasta. Hän piti siitä\nkylmästä väreestä, joka kulki pitkin selkärankaa, kun sanomalehti\nputosi hänen kädestään ja hän huudahti: \"Vai jo hänkin on kuollut!\"\nJa kertomukset tapaturmista olivat hänen ihastuksensa; oli todellinen\nnautinto loikoa leposohvallaan ja lukea haaksirikoista ja tulipaloista,\njoissa ihmiset menettivät henkensä. --\n\nSen teki tuo kamala, ihana tunne selkäpiissä. Muuten hän oli\nsydämellinenkin, mutta se oli kaikista keveintä laatua -- ja epävarmaa\nlienee, oliko siitä kenellekään hyötyä, edes Teodorille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKamariherratar kertoo taas jotakin, jonka hän on saanut parhaasta\nlähteestä, ja Jeanette-rouva avaa ruusunpunaisen suunsa. Hänestä tässä\ntarvitaan loppuhuomautus.\n\n\"Niin, siinä olette oikeassa, minusta näyttää kyllä siltä, että\nihmisten tulee tehdä työtä, varsinkin miesten, seisoohan se\nRaamatussakin!\"\n\nKamariherratar oli jo kokonaan toisessa aineessa, hän tahtoi tietää,\nmitä Elina-rouva arveli naisasiasta ja muusta sellaisesta.\n\nElina-rouva palasi takaisin paikalleen, käytyään puhuttelemassa niitä,\njoiden läsnäolosta \"ylimmät kymmenen\" eivät olleet tietävinään.\n\nHän kääntyi hitaasti ja katsahti kamariherrattareen tavalla, joka ei\nollut tämän mieleen. Mutta vastata hänen ei tarvinnut; kamariherratar\noli itse niin innokas, aivan samaa mieltä kuin rovasti Thymann, että\nnaiset saattavat olla epämiellyttävän viisaita. Rovasti oli oikeassa\nväittäessään, että rauha maailmasta poistuu, kun naiset tulevat\njärin viisaiksi. -- -- Eikö täällä ollut kyllin levotonta. Ennen sai\nkuitenkin olla rauhassa arkihuoneessaan -- -- olisiko sekin nyt jo\nollutta ja mennyttä? Kamariherrattaren mielestä käsitti rovasti kaikki\nniin oikealta kannalta.\n\nJeanette-rouva vetosi Teodoriin. Tosin hän ei tietänyt, mitä Teodor\narveli näistä asioista, sillä miksipä he olisivat sellaisista\nkeskustelleet? Olihan heidän avioliittonsa niin onnellinen!\n\nTeodor seisoi ovensuussa tuijottaen. Oli mahdoton päättää, miten\nonnellisena hän sitä piti. Hän seisoi siinä synkkänä, tuli silmissä\nja vaihteleva ilme suun ympärillä, välisti lapsellinen, välisti\nankara. Hänen olentoansa verhosi siisti papillisuus ja hänen nuorilla,\nlaihoilla kasvoillaan oli hengellistä arvokkuutta jonkinlaisten\nhillittyjen ilmeiden ohella. Hän oli totinen, uuttera mies, aatteiden\npalvelija, vaikka näköpiirinsä olikin ahdas, jonka tähden hänen\npäivänsä olivat työtä täynnä ja hänen tiensä kulki ohdakkeiden keskitse.\n\nArvoitukselta tuntuu, että Jeanette-rouva on hänen vaimonsa. Ehkäpä\nhän on tyytyväinenkin. Siitä hän kuitenkin voi olla varma, ettei\nJeanette-rouvan päähän milloinkaan pistä sellainen ajatus, että hän\nymmärtäisi jonkin asian paremmin kuin miehensä. Ja se oli nykyaikana\nkylläkin kiitettävä ominaisuus.\n\nTeodor jää seisomaan ahtaaseen ovensuuhun eikä laisinkaan huomaa,\nettä tohtori Elieson tyrkkää häntä ohi mennessään, tämä tohtori, joka\nseuraelämässä ollessaan ei tee muuta kuin kulkee ympäri tutkistellen,\nmissä hänen vaimonsa on ja kenen kanssa hän puhuu -- pelkkää kylmää\nuteliaisuutta, sanotaan, hän tahtoo vain nähdä, kenellä voisi olla\njotakin keskustelemista hänen vaimonsa kanssa.\n\nTämä istuu ahkerassa sananvaihdossa neiti Mon kanssa, mutta kukaan ei\nvain voi saada selkoa siitä, mitä kaunis rouva Elieson tai neiti Mo\npuhuu.\n\n\"Tiedättehän, sellaisia kuin miehet nyt ovat, varsinkin useimmat\nheistä!\" Se on puheenparsi, jota rouva Elieson usein käyttää. Se sopii\njoka tilaisuuteen ja näyttää sisältävän salaperäisen elämänkokemuksen,\npäättäen siitä tarkoittavasta, kanssasisariin vetoavasta katseesta,\njoka sitä seuraa.\n\nVikka-täti antaa rouva Dahnin yhä edelleen kuulustella itseään.\nVikka-tädiltä kysellään aina niin paljon. Paitsi sitä kuuluu\nkyseleminen rouva Dahnin keskustelutapaan. Kyselyjä tulee parvittain ja\nilma on täynnä kysymysmerkkejä. Vikka-täti hymyilee hyväntahtoisesti.\nHänen silmäinsä lempeä rauha kätkee paljon. Hänen elämänsä pitkät\nkoettelemukset, jotka hän suurella kärsivällisyydellään on voittanut,\novat kätketyt sinne -- kärsimykset eivät ole saaneet katkeroittaa hänen\nmieltään ihmisiä kohtaan.\n\nHän katselee ystävällisesti rouva Dahnia.\n\nNiin, onhan totta, että hän on niin arka puoteihin mennessään -- totta\nse on. Ja vanha, hieno täti punastuu ajatellessaan, että muut nauravat\nhäntä siksi, että hän aina puodeissa seisoo odottaen, kunnes kaikki\nmuut ovat saaneet ja kunnes joku vihdoin tulee häneltä kysymään, mitä\nhän tahtoo.\n\nHänen läheisyydessään istuu kaksi asianajajanrouvaa puhellen\nnärkästyneinä keskenään.\n\nRouva Salvesen on raivoissaan siitä, että tuo hirmuinen naapuritalon\ntytär on tullut kotia tuoden mukanaan sellaisen päällystakin, joka\nmuistuttaa hänen omaa hienoa takkiaan.\n\nSaattepa nähdä, rouva Schwane, nyt on se aika käsissä, jolloin hienojen\nnaisten täytyy pukeutua yksinkertaisesti! Niin pitkälle olemme nyt\njoutuneet!\n\n\"Älkäämme ajatelko sitä\", sanoo rouva Schwane sävyisästi, \"nyt saatte\nkuulla, mimmoista Iversenillä oli.\"\n\nJa sydän täynnä kuin märkä sieni, muistellessaan sitä hauskaa iltaa,\njonka hän Iversenillä on viettänyt, kertoo hän: \"Lihapullia ja\nselleriä... se oli Hampurista tuotua...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Vihdoinkin_ saapui uusi tuomari ja, mikä parempi, hän oli hyvällä\ntuulella. Äänestä sen jo kuuli. Hän käytti näet monta eri ääntä. Yksi\noli hyvin äreä. Se oli konttoriääni, toinen oli hirveän pilkallinen,\nmutta tänä iltana se taas oli aivan erilainen, oikein tyytyväinen.\n\nOli näet kamariherrattaren ja erään matkustavan naisen välillä syntynyt\nväittely, joka kaikille rouville tuotti kiusaa, kun eivät ensinkään\ntietäneet, oliko vieras naimisissa vai ei.\n\nKamariherratar oli kohonnut kaunopuheiseksi. Hän tahtoi tietää,\nmiksei vaimo kantaisi miehensä nimeä. Ei muuttanut asiaa, etteivät\nvaimot sitä ennen aikaan tehneet; heidän olisi _pitänyt_ tehdä se.\nKamariherrattaresta tuntui tällä hetkellä, että Jumala oli sen Sinain\nvuorella määrännyt. Ja hän, joka aikoinaan suurella voimalla oli\nhallinnut miestään, ei nyt voinut käsittää muuta kuin että se oli\nkaunis merkki vaimon alamaisuudesta. --\n\nJuuri silloin puuttui tuomari puheeseen.\n\n\"Mutta armollinen rouva! Muuttaa nimensä, sanotteko niin? Jos se on\njonkin merkki, niin ei minkään muun kuin että se on hankkinut itselleen\nuuden alamaisen! Muuttaa nimeä? Niin, aivan samalla tavalla kuin\nMontenegron ruhtinas muuttaisi nimeään, jos hän pääsisi Brasilian\nkeisariksi. Se tietää vain laajennettua hallitusaluetta. On saanut\nhallittavan!\"\n\nJa nyt kamariherratar ja tuomari joutuivat kiistaan. Kamariherratar oli\noikeastaan sangen pahoillaan siitä, että hänen nyt oli vastustaminen\ntuomaria. Sillä tämä oli miltei sellainen, joksi kamariherratar _oli_\nhänet kuvitellut, niin miellyttävän hieno, ainoa, jonka kera hän\ntäällä saattoi muodostaa yhteiskunnan huipun -- -- he olivat luodut\nliittolaisiksi ja ystäviksi! Kamariherratar oli varmasti päättänyt\nantaa tuomarille viittauksen siitä.\n\nEikä tuomarin viehätysvoima jättänyt muitakaan naisia tunteettomiksi.\nJo hänen esiintymisessään ja olennossaan oli jotakin omituista,\nhänen väsyneissä, hiukan valonaroissa ja kylmissä silmissään ja\nhänen hienossa, hymyilevässä suussaan. He eivät voineet pysyä\nvälinpitämättöminä, oli, kuin hänestä olisi lähtenyt lumous, joka sitoi\nheidän sydämensä.\n\nMiehiä se huvitti. Kun oli sen näköinen kuin hän, niin eipä tehnyt\nmitään, vaikka aina janottikin. Sillä kerrottiin tuomaria janottavan.\n\nNuoret tytöt ajattelivat kuitenkin erästä toista; se oli tuomarin\napulainen, kandidaatti Balle. Kummallinen hän oli katsella, --\ntuollaisia siis Kristianian herrat olivat!\n\n-- -- Tavattoman pitkä ja hoikka; veneessä ei se olisi merkinnyt\nmitään! Selma Lind oli varma siitä, että hän vasemmalla kädellään, jos\nvain tahtoisi -- mutta hän ei tahtonut, ei uskaltanut. Balle peloitti\nheitä -- sillä sellaisena kuin hän seisoi tuossa, tuijottaen suurilla\nsilmäterillään tyhjään avaruuteen, hän oli heidän mielestään kuin\nRobespierre, joka komentaa ihmisiä mestauslavalle. He eivät voineet\naavistaa, että kandidaatti oli maailman rauhallisin ihminen, ja että\nhän seisoessaan vain tuumiskeli, eikö jo pian saataisi ruokaa.\n\nSittenkuin hän astui lähemmäksi ja tuli esitellyksi, eivät tytöt\nvoineet vastata hänelle sanaakaan, katsoivat vain toisiinsa. Olihan\nmies hoikka, mutta hän käytti sellaisia sanoja, että oikein katto\nheidän mielestään kohosi. Jos oli kysymys vaikka vain franseesista,\nniin hän puhui kuin tulivuoren purkauksesta. Ja Selma Lind seisoi\nhervotonna ilosta, ajatellessaan hurjaa valssia ja oikein raivoisaa\ngaloppaadia. -- Paitsi sitä oli mies joko lähellä kuolemaa tai\näärettömän rakastunut, joka teki hänet _intressantiksi._\n\nVähän ennen illallista saapui Gunvor. Nuoret tytöt huusivat:\n\"Vihdoinkin!\", mutta kun hän sitten tuli heidän luoksensa tervehtien\nlämpimästi ja tuttavallisesti, he niiasivat. He eivät ymmärtäneet syytä\nsiihen, mutta heillä oli sellainen kunnioitus häntä kohtaan, vaikk'ei\nhän ollutkaan heitä paljon vanhempi.\n\nRouva Hammerin ryhmä olisi sitävastoin kaikkein mieluisimmin jättänyt\nGunvorin lyhyen, ystävällisen nyökäyksen huomaamatta. Tavallisuuden\nmukaan piti hänen tervehtiä kaikkia matamia ja kalastajanvaimoja, jotka\nolivat siellä tänään. Ja tietysti hän istuutui Petrine Löyenin luo,\njolla oli tapana puhella itsekseen kaikkien huviksi.\n\nMutta majakanvartijanvaimon kalpeat kasvot säteilivät, kun hän näki\nGunvorin, ainoan koko maailmassa, joka häntä ymmärsi.\n\n\"No, rouva Löyen, mitä kuuluu? Mimmoinen on mielentilanne tänään?\"\n\nRouva Löyen katsoi Gunvoriin sanomatta mitään. Hänen silmänsä olivat\nmustain varjojen ympäröimät ja väsyneet.\n\n\"Voi, ei\", sanoi hän viimein, katsoen ympärilleen, oliko ketään, joka\nhäntä kuulisi ja rupeaisi pilkkaamaan. \"Voi, ei, mielentilani ei ole\nhyvä. Ennen nuorena ollessani olin enemmän Herran puoleen kääntynyt.\nSilloin olin hellempi ja ajattelevampi ja merikin puhui minulle. Nyt se\non mennyttä -- kaikki on niin raskasta.\"\n\nKyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän mutisi tapansa mukaan:\n\"Minun mielestäni olisit, hyvä Jumala, voinut minut säästää tästä\nodottelemisesta, jota on kestänyt vuosikausia; kun kuitenkin tiesit,\nettei siitä mitään tulisi, olisit voinut minut siitä säästää.\"\n\nKotona hän oli elänyt isänsä majakassa, ennenkuin hän tuli tänne.\nEikä mitään kaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, koskaan ollut\ntapahtunut. Ainoa tapahtuma oli, että hän nyt istuu täällä vanhana ja\nraihnaisena, ja samalla kuitenkin hänessä oli kummallisia tyttömäisiä\ntapoja, ja tyydyttämättä jääneitä nuoruuden mielitekoja.\n\nJa ihmisillä oli kovin hauska kuullessaan rouva Löyenin lainaavan\nratsuhevosen ja ratsastelevan hiekkasärkkien keskellä sysipimeässä --\ntai kun näkivät hänen seisovan veneessä keinutellen ja laulaen, vaikka\nhänellä oli täysi työ pitää vanhaa ruumistaan tasapainossa.\n\nMutta Gunvor ei milloinkaan nauranut Petrine Löyenille. Välisti hän\nkirkkaina kesäpäivinä otti tämän mukaansa vesilintujen munia etsimään.\n\nSilloin tuntui Petrinestä, että hän taas eli. Kiirehtimällä hän silloin\nsai hiukkaisen ahmituksi sitä elämäniloa, joka häneltä oli jäänyt\nnauttimatta.\n\nYötä oli jo kulunut kappaleen matkaa, ennenkuin emäntä ehti\nvieraittensa luo istumaan -- mutta kylläpä illallinen olikin sitten\nerinomainen ja kaikki olivat sitä mieltä, että heitä oli parhaimman\nmukaan kestitetty.\n\nPöydästä noustuaan ei vanha laivuri Tobiassen voinut pidätellä\nkiitollisuuttaan. Kun hän näki ruustinnan tulevan, kohotti hän lasiaan.\n\"Kiitoksia paljon. Rouva on nyt vallan harvinaisen hyvä, kun meistä\nniin pitää huolta.\"\n\nSillä tarjoilusta ei ollut jäljestäpäinkään puutetta. Mutta nyt\nruustinna istui hiljaisena kamariherrattaren vieressä, väsymyksestä\nuupumaisillaan ja tuskin mahdollisena kuulemaan, mitä hänelle sanottiin.\n\nHuoneissa oli nuorisolle tehty tilaa tanssia varten. Balle oli saanut\ntuomarin soittamaan hurjaa valssia.\n\nOvensuussa seisoi Gunvor katsellen. Tobiassen tuli hänen luoksensa.\nHän oli huomannut Gunvorin hymyilevän hänen puheilleen. Ei se\nollut luvallista. Ja laivuri loi häneen terävän katseen tuuheiden\nkulmakarvojensa alta.\n\n\"En ole ensinkään taikauskoinen, niinkuin tässä väitätte, mutta\ntietysti ihmiset kummittelevat, sen olen monesti nähnyt -- aluksessani,\nkun olen purjehtimassa; kun ihmiset uppoavat, näen heidät. He tulla\ntassuttelevat minun luokseni suoraa päätä ja minä puhuttelen heitä,\nmutta he eivät vastaa. Silloin ymmärrän, mitä ne ovat, sillä samassa\nhe ovat haihtuneet. -- Luonto on erinomainen, se on varma, niin että\njokaisella on kuormansa, muuten täällä olisikin aivan liian mukava.\"\n\nHän pudisti päätään Stensenille, joka tahtoi häntä ulos olutta juomaan.\n\"En tule, baijerilaista olutta en voi sietää, kahdessa pullossa on\nminulle kyllin!\"\n\nHän kääntyi taas Gunvoriin päin. \"Oletteko Te raittiuden ystäviä? Minä\nolen juonut niin vähän, etten ole monena vuotena saanut edes silmääni,\nmutta en ole viitsinyt itseäni kirjoittaa siihen seuraan. En siedä\nsellaista joukkoa.\"\n\nMutta Gunvor naurahti tyyneen hiljaiseen tapaansa. \"Tulkaa sisään\nkuulemaan, mitä tuomari soittaa.\"\n\n\"Ei kiitos, olen muuten kyllä isänmaallinen, mutta vanhoista sävelistä\nen välitä.\" -- -- -- Ja Stensen oli löytänyt ruotsalaista punssia\nulkona, sen laivuri selvään huomasi. Stenseniä oli pidettävä silmällä,\nmuuten hän joisi itsensä hutikkaan. Gunvorin täytyi mennä yksin sisään\nkuulemaan tuomaria. Välituvassa tapasi hän kappalaisen. Tämä etsi häntä\naina kuin he olivat yhdessä, mutta Gunvor mieluummin karttoi häntä.\nHänen mielestään ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mutta\nnyt hän taas tuli suoraa päätä Gunvorin luo.\n\nGunvor hymyili katsoessaan hänen totisiin kasvoihinsa. Hän kunnioitti\nhäntä kaikissa tapauksissa -- ja sääli häntä samassa, siksi että hän\noli niin onnellisessa avioliitossa Jeanette-rouvan kanssa.\n\nGunvor katsoi häneen kysyvästi. Hän tiesi olevansa huonoissa kirjoissa\nsekä kappalaisen että rovastin kanssa, siksi että hänellä oli miltei\nvastakkaiset mielipiteet kaikista asioista taivaan ja maan välillä.\n\nMutta varsinkin rovastiin nähden, sillä kappalainen oli nyt kuitenkin\ntoisenlainen. Hän seisoi kuin nuori apostoli, joka puhui sydämensä\nsyvyydestä, ja Gunvor kunnioitti hänen itsekieltävää työtään niiden\nhyväksi, joiden keskuudessa hän eli.\n\nGunvor tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.\n\n\"Kiitos siitä, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt. Mihin ei kukaan\nmuu ota mennäkseen, siellä Te olette.\"\n\n\"Mutta minä en kiitä Teitä, olen tyytymätöin Teihin!\"\n\n\"Sen kyllä uskon.\"\n\n\"Yksinpä kirkossakin Teidät nähdessäni olen Teihin tyytymätön.\"\n\n\"En ole kyllin harras. Voitteko nähdä sen?\"\n\n\"Teillä ei ole sitä suurta kaunista uskoa, joka kokonaan antautuu.\"\n\n\"Minä olen valveilla, kuljen omaa tietäni. Onko se väärin? Mutta se ei\nole autettavissa\" -- --\n\nHän puhui lyhyin, katkonaisin lausein, toinen jalka jo menossa -- sillä\nmitäpä tästä keskustelusta oli hyötyä?\n\nKappalainen laski hermostuneen, kuuman kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Teille on annettu suuret lahjat työskennellä viinamäessä -- miksi\npysytte sen ulkopuolella? Jumala on antanut Teille sääliväisyyden\narmolahjan, Te rakastatte totuutta. Miksi etsitte sitä sieltä, kussa\nsitä ei ole? Ettekö Te kuule Hänen käskyään: ruoki minun lampaitani!\nGunvor Torintytär! Pienet, köyhät lapset ja seudun kärsivät nimittävät\nTeitä Gunvor-äidiksi -- antakaa heille sitä leipää, joka ravitsee\nheidän sielunsa, antakaa heille puhdasta, väärentämätöntä elämän sanaa,\njoka panee merenkin kuuliaiseksi. Kulkekaa oikeaa tietä. Muistakaa:\n'joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan', sanoo Herra.\"\n\nGunvor katsoi häneen hetkisen. Sitten hän sanoi lempeästi: \"Se Jumala,\njoka minut on herättänyt, on johdattanut minut suuren taivaansa alle.\nJa minä annan pyhästä leivästäni ja suolastani! Ettekö voi nähdä, että\nme olemme ystävät ja työskentelemme yhdessä, että tiemme kulkevat samaa\nsuuntaa. Muistakaa, että on monta tietä!\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKappalainen ei vastannut heti. Gunvor jätti hänelle hyvästi ja meni\nkuulemaan tuomarin soittoa.\n\nSelma Lind ja kandidaatti Balle tanssivat galoppaadia ja kaikki nuoret\nryntäsivät sisään. Eihän kukaan voinut seisoa hiljaa sellaista soittoa\nkuullessaan.\n\nGunvor istuutui nurkkaan. Eräs rouvista tuli pyytämään häntä valittujen\npöytään. Mutta hän pudisti hymyillen päätänsä. \"Rakas ystävä, onhan\nTeillä rovasti. Älkää viivytelkö, että saatte kuulla häntä!\" Kun Gunvor\nkumartui hiukan eteenpäin, ei hänenkään tarvinnut jäädä osattomaksi\nrovastin viisaudesta. Hänen äänensä oli kuin hyvän paimenen, niin\nlempeä ja opettavainen.\n\n\"Rakas rouva, syynä siihen, että arvostelemme naisia niin ankarasti,\nei ole muu kuin se, että olemme niin tottuneet katsomaan heihin, koska\nheidän suuri tehtävänsä yhteiskunnassa on valvoa ja velvoittaa -- -- --\"\n\nKiitos, Gunvor oli kuullut aivan kyllin.\n\nHän nousi ja astui edemmäksi.\n\nTanssi oli jo tauonnut -- mutta tuomari istui yhä vieläkin soittamassa.\n\nMitä kummallista, kevytmielistä soittoa se oli, ilkkua, pilaa ja tyhjää\ntäynnä -- oikein synnillistä soittoa.\n\nGunvor istui aivan hiljaa iloiten siitä, ettei kukaan enää häntä\nhuomannut.\n\nYht'äkkiä hän kääntyi hämmästyneenä. Sama mieskö se nyt soitti? Mikä\nse tässä soitossa raivosi ja ikäänkuin raskaasti pulppusi synkistä\nsyvyyksistä?\n\nSe vaikutti häneen kuin persoonallinen tuska -- oli melkein epähienoa,\nettä hän oli sen kuullut.\n\nTietämättään, tahtomattaan oli hän mennyt pianon luo ja kysyi miltei\nnärkästyneesti: \"Kuinka voi soittaa sillä tavalla?\"\n\nTuomari katsoi häneen hajamielisesti: \"Se oli erehdys, täydellinen\nhuomaamattomuus.\"\n\nHän nousi ja kumarsi hymyillen: \"Suokaa anteeksi, mutta en tietänyt\nkenenkään olevan sisällä.\"\n\nGunvor säpsähti. Saattoiko kukaan sanoa, mitä siinä äänessä oli\n-- sen pehmeässä, syvässä soinnussa! Se herätti joka kerta saman\nselittämättömän tuskantunteen hänessä. Tuntui, kuin se olisi tullut\naivan toisesta ihmisestä kuin siitä, joka seisoi tuossa pilkallinen\nhymy kauniilla huulillaan!\n\nGunvor ummisti silmänsä vain kuullakseen sen omituista kaikua. Joka\nlauseen soinnussa oli jotakin haikeaa, aivan kuin hänen sisässään\nolevan ihmisen valitusta -- -- kahlehdittua tuskaa, joka nyt oli\nrepäissyt itsensä irti ja värähteli tuossa syvässä äänessä.\n\nGunvor katsahti hänen silmiinsä. Ja sellaisina kuin ne nyt siinä\nsäteilivät, älykkäinä ja kaihomielisen lempeinä, olivat ne\nsopusoinnussa hänen äänensä kanssa.\n\nHuoneiden läpi kuului äänien aaltoilua. Ja ylinnä suuttuneen\nTobiassenin huomautus, että kuka nyt saattaa erehtyä kututurskasta ja\nsyvän veden turskasta.\n\nTuomari keskeytti aloittamansa lauseen. \"Olin aikeissa lausua\nsukkeluuden, mutta ettehän Te kuulekaan. Katsokaa naisia, jotka istuvat\nrovastin ympärillä! Kaunis kuva naisellisesta vastaanottavaisuudesta.\nMutta huomaan, ettei minun maksa vaivaa. Eikö jalosukuisella Herön\näidillä ole mitään käskettävää.\"\n\n\"Ei\", vastasi hän hymyillen.\n\n\"Ettekä Te sano mitään? Ette Te ole puhunut montakaan sanaa tänä\niltana... Kuulutteko ehkä 'kuoreensasuljettujen' sukuun? Ne kuuluvat\nolevan eräs simpukkain alaluokka, mutta niitä tavataan myöskin ihmisten\nkesken; ei mikään ole mahdotonta Jumalalle.\"\n\nGunvor hymyili taaskin. \"Ei suinkaan, täällä pohjolassa varsinkaan!\"\n\n\"Siksi odotankin Fortuna-rouvan käyntiä. Täällä on pimeä ja hän on\nsokea, muuten hän ei suinkaan tekisi minulle sitä kunniaa...!\"\n\n\"Kas tuolla soitetaan tanssiin! Balle se haaveilee 'Tonavan aalloilla'.\nEmmekö koeta liukua minuutin verran, ennenkuin aurinko nousee?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi hän lyhyesti.\n\nSitten hän kurotti tuomarille kättään ystävällisesti: \"Hyvää yötä!\nÄitini odottaa.\"\n\n\"Onko totta, että Te olette veneenne kaikkivaltias päällysmies? Rouva\nLöyen on ihastunut siihen, että saa purjehtia kotiin Teidän kanssanne\ntänä iltana.\"\n\nMutta Gunvor kävi jo hyvästiä jättämässä. Tuomari katsoi hänen\njälkeensä.\n\nTuollaisessa tummanpunaisessa puvussa hänen aina olisi pitänyt olla. Se\noli niin yksinkertainen, ei vaatinut mitään omasta puolestaan, päästi\nvain hänen ihanan vartalonsa esiintymään -- ja tuo tummanpunainen\nantoi kuin lämpöä hänen kylmille sanoilleen ja sulautui yhteen hänen\nkasvojensa vaihtelevain ilmeiden kanssa, kun hän oli vaiti.\n\nTuomari iloitsi Gunvorista, joka läheni noita \"kymmentä ylintä\"\nja seisoi siellä kuin ruhtinatar, joka tarkastelee joukkoaan. Hän\noli tietenkin heidän käsityspiirinsä ulkopuolella, siksi he eivät\nkoskaan voineet antaa hänen olla rauhassa. Jo he olivat uskotelleet\ntuomarillekin, että Gunvor heistä oli sydämetön ja yleisiä harrastuksia\nvailla. Ja jo aikaisemmin illalla, kun hän oli istunut heidän\nkeskuudessaan, oli tuomaria huvittanut katsella, miten Gunvorin\nluonteen tyyni ylevyys ilmeni toisin kuin noiden muiden komeilevain\npikku ihmisten lakeijanaamat.\n\nTuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut uutta vastustamatonta,\nkumoamatonta \"Napoleonin lakikirjaa\".\n\nTuomari saattoi heidät laiturille; sen hän voi tehdä, vaikk'ei hän\noikeastaan pitänyt siitä, että naiset istuivat peräsimessä ja hoitivat\npurjeita. Tuolla alhaalla seisoi Tobiassen kiirehtien niitä, jotka\naikoivat Uthammerin ohi. Puolen tunnin kuluttua ei sinne ollut enää\nmeneminen. Ja lisäksi pimeni niin, että purjehtiminen merellä kävisi\nvaikeaksi. Ei sitten enää olisi aikaa mälliään kääntää.\n\n\"Hyvää yötä\" -- kuului Gunvorin ääni, kun vene laskettiin irti. --\n\"Mitä arvelet, äiti?\" Sillä heidänkin oli mentävä Uthammerin ohi.\n\n\"Kyllä me siitä selviämme\", sanoi Elina-rouva rauhallisesti.\n\nJa vene solui ulapalle ja katosi luodon taakse. Kaukaa etäältä kuului\nlähenevän myrskyn omituinen, jymeä pauhu.\n\nRovasti oli lähettänyt pyytämään tuomaria jälleen sisään. Uutta\nkonjakkilajia oli maistettava ja tuomari oli niiden tuntija.\n\nKuusisoutuinen vene oli jo Herön venehuoneeseen vedetty, ennenkuin\npitkät myrskylaineet ehtivät lahteen ja pauhaten vyöryivät rantaa\nvasten.\n\nGunvor oli mennyt levolle, käytyään ensin itse veneitä katsomassa.\n\nHän oli hetken valveilla ja kuunteli, sillä pyörteiden raivoisan\njyminän ja pienien rantakivien ritinän läpi hän kuuli selvästi pari\nsäettä eräästä laulusta, jonka hän kerran oli kuullut:\n\n    Silmät syvät oli hällä,\n    sukeltaa mä niihin voisin!\n\nJa sittenkuin uni tuli, täytti laulukin taas hänen sielunsa. Maatessaan\nhän hyräili:\n\n    Silmät syvät oli hällä,\n    sukeltaa mä niihin voisin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli päätetty, että Svein Torgersen palaisi aikaisin syksyllä kotia,\nsuorittaaksensa tutkintonsa jouluksi.\n\nMutta juuri siihen aikaan kuin jo odotettiin hänen kotiintuloaan,\nsaapuikin Monte Carlosta kirje, jossa hän ilmoitti, että hän voi päästä\nkotiin vasta joulun jälkeen, niin ettei tutkinnosta tulisi mitään\nennenkuin keväämmällä. Voisiko Gunvor sentähden lähettää hänelle\nmuutamia kruunuja, koska hän nyt kerran oli tahtonut ruveta hänen\npankikseen. Hän saisi sata prosenttia. Tosin hän, Svein, sai vapaan\nmatkan, mutta tietysti hän sen ohessa tarvitsi itsekin rahaa.\n\nIhmisten mielestä oli Gunvor syksypuoleen käynyt totisemmaksi.\n\nHänen äitinsä iloitsi siitä, että juhannukseen oli vielä niin pitkä\naika ja että oli niin paljon töitä, joihin hänen aikansa kului.\nKauppa oli menestynyt hyvin, ja sillinsaanti lisääntynyt; oli hyvällä\nmenestyksellä vedetty lahdessa nuottaa.\n\nJa suolaamon Hesekiel oli kuuluisa ympäri koko tienoon. Ei mistään\nsillistä maksettu niin hyvin kuin Herön sillistä; se meni suoraa päätä\nEnglantiin.\n\n\"Hyvä on, että ansaitset rahaa\" sanoi Elina-rouva -- sillä taaskin oli\ntullut kirje, jossa pyydettiin lisää; mutta eihän se mitään tehnyt, kun\nsai sata prosenttia; paremmin ei voinut rahojaan sijoittaa.\n\nGunvor ei vastannut äidilleen mitään.\n\nSvein ei enää kirjoittanut yhä usein kuin ennen. Monta postipäivää\nsaattoi mennä, ilman että tuli tietoja, mutta eihän matkustaessa aina\nollut sopivaa tilaisuutta; siis ei siinä ollut mitään ihmettelemisen\nsyytä.\n\nMutta se kirje, joka viimein ilmoitti, että hän oli palannut\nKristianiaan, antoi kuitenkin ihmettelyn aihetta. Siinä seisoi\nnäet, ettei hän millään ehdolla valmistuisi kevääksi. Matka oli\nhäntä rasittanut, ja sitäpaitsi oli vallan käsittämätöntä, kuinka\nlaaja kurssi kuitenkin oli, kun siihen piti käydä käsiksi. Sitten\noli myöskin erityinen tauti, jota hän tahtoi tutkia; nyt juuri oli\nmuutamia tapauksia sairaalassa -- ja kaikki tämä vei aikaa. Harvinaisen\nhyväin tuttavuuksiensa välityksellä, joista hän saattoi kerskata,\noli hän terveydellisistä syistä saanut lykkäystä syksyyn. Ylämaan\nkunnanlääkärintoimella ei juuri ollut kiirettä. Siellä saattoi pitää\nviransijaista.\n\nKun Gunvor sinä iltana meni kamariinsa, ei hän heti pannutkaan maata,\nkuten oli luvannut äidilleen, jonka mielestä hän näytti väsyneeltä.\n\nHän otti esiin vanhasta shatullilaatikosta kaikki ne kirjeet, jotka hän\noli saanut Torgerseniltä. Sitten hän istuutui niitä lukemaan merkiten\nlyijykynällä muutamia kohtia sieltä täältä.\n\nSen jälkeen luki hän kaikki merkityt paikat perätysten. Näin yhteen\nmittaan luettuina näyttivät ne hänestä toisenlaisilta:\n\n\"Nyt sitä mennään! Onneksi olkoon! Siunattu olet sinä kaupunkien\nseassa, sinä München! Ei paratiisissa voinut olla puoleksikaan näin\nhauskaa! Minusta meidän norjalaisten pitäisi saada apurahoja tänne\ntullaksemme, jotta pääsisimme happamista naamoistamme. Lorenzon\n_täytyy_ mennä museoihin. Me kuljemme ihailemassa ihania, hämmästyneen\nnäköisiä enkelejä ja madonnia, jotka näkevät unta taivaasta ja heräävät\nhyvällä tuulella. Mikä oivallinen ja köykäinen uskonto, eikö totta?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tänään olimme katsomassa Böcklinin 'Huvilaa meren rannalla.' On tyyni\nilta; eräs nainen seisoo katsellen. Minun oli pakko ajatella sinua!\nMuuten minusta aina tuntuu siltä kuin seisoisit jossakin katselemassa\nminua. Mutta palatkaamme tauluun. Hän on maalannut saman aiheen\ntoisenkin kerran. Mutta silloin on jo ilta kulunut myöhempään. Myrsky\ntulee, se taivuttaa poppelia ja tempaisee naisen huntua. Hän seisoo\nkallion vieressä aivan muuttuneena, ja kuitenkin hän on sama. En\nymmärrä, miksi minun täytyy ajatella sinua!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Me olemme pyhässä kaupungissa! Ilmakehässä, joka on tyyni, sininen ja\ntäynnä sointua, kuten Lorenzo sanoo.\n\n\"Jospa aavistaisit, miten hän täällä tonkii! Hän rakastuu vanhan\netruskilaisen muurin jäännöksiin, puhumattakaan keisarillisista\npatsaista ja kaarikäytävistä. Ne tekevät hänet ihan hassuksi. Ja hän on\nruvennut kirjallisesti lavertelemaan Campagnan synkkämielisyydestä. Hän\nsanoo sitä selittämättömäksi. Silloin hänen pitäisi jättää se rauhaan.\n\n\"Niin minä teen.\n\n\"Tietysti minäkin tuhlaan aikaani näihin raunioihin; siitä Lorenzo\nkyllä pitää huolta. Me olimme Forumissa tänään, hänen väitelmänsä\nmukaan siinä temppelissä, missä vestaalit vartioivat pyhää tulta.\nHänen silmiensä avulla olen nähnyt pitkät rivit kunnialla kruunattuja\nmarmorivestaaleja istumassa alabasterisen vesisäiliön ympärillä,\nmistä noudettiin taivaallista vettä. L. ajelehtii täällä päiväkaudet;\nhänellä on tekeillä pitkä tutkimus vestaalien palveluksesta puhtaan\nnaisellisuuden jumaloimisen osoitteena. Hän puhuu vanhan roomalaisen\njumalanpalveluksen elvyttämisestä uudeksi uskonnoksi maapallon\nasukkaita varten. Mutta hän luulee siihen vielä menevän aikaa pitkälti,\nsillä sellaiset kuin käsitykset vanhoista neitsyistä nykyjään ovat,\ntarvitaan monia satoja vuosia kestävä hiljainen mullistus, ennenkuin\npääsemme vanhain roomalaisten kannalle. 'Mutta siksi onkin jo kiire\naloittaa', sanoo hän. 'Aloita sitten jumalan nimessä', vastaan minä.\nMinulla on muuta tekemistä, niin ettemme ole paljoakaan yhdessä.\nMutta kun minä näen näitä roomalaisten korkeasti ylistettyjä\nkunniakansalaisia, Virgines Vestales Maximae, joille valtio pystytti\nkuvapatsaita, en voi olla hymyilemättä ajatellessani, etteivät he\nolleet muuta kuin vanhoja neitsyitä, joista sellainen melu nostettiin.\nSen minä todellakin kerron Vikka-tädille.\n\n\"Minä tarkastin erästä sellaista tänään. Hän seisoo kokonaan\nverhottuna. Mutta eipä yksikään poimu saa himmentää hänen\nkuninkaallisen ruumiinsa kauneutta. Se on tuo suuri Flavia Publicia --\nmistä tulee, että kaikki, joka valtavasti vaikuttaa minuun, muistuttaa\nsinua? Mutta minusta he kuitenkin ovat liian ankaroita, nämä naiset,\noikein milolaisen Venuksen kaltaisia, gunvormaisia itsevaltiaita,\nniinkuin sinä olit siihen aikaan kuin ensin tutustuimme. Niin, ne\novat liian ankaria. Ne himmentävät päivänvalon. Minä viihdyn paremmin\nosteriain, noiden viehättävien pikku ravintolain edustalla, missä\nelävät pienet roomalaisnaiset seisovat lauleskelemassa. Voi, mikä\nJumalan luoma ihana maa tämä on! 'Hitto vieköön, kun pitää matkustaa\ntäältä Norjaan!' kuulen ylt'ympärilläni niiden onnettomien huulilta,\njoiden on sinne palaaminen. Ymmärräthän, ne sillä tavalla puhuvat,\njoilla ei ole Gunvoria.\n\n\"Italiassa eläessä tulee vaihtaneeksi jumalia. Ei ainoastaan\nRafaelin ole pakko astua alas siltä kunniaistuimelta, jonne\npohjoiseurooppalaiset mielikuvitukset ovat hänet asettaneet...\nen tiedä, mistä se johtuu, mutta tuntuu siltä, kuin kaikki nuo\neksymättömät germaaniset periaatteet, joilla on aivonsa kalustanut,\neivät enää täällä olisi minkään arvoisia. Sillä täällä on aurinkoa\nkaikkialla. Yksinpä jo äänet täällä! -- Ja naiset! Heidän pehmeät\nmiellyttävät liikkeensä -- ja heidän tummat, välkkyvät silmänsä, joissa\nei ole huolen vivahdustakaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sinä olet seurannut minua koko ajan! Sinä olet minun ankara, pohjolan\njääkylmä omatuntoni -- täällä ei sellaista käytetä. Mutta etpä koskaan\nole peloittanut minua niinkuin eilen.\n\n\"Oikein minua värisytti, niin ankara olit _Villa Borghesessa_.\n\n\"Siellä oli Isis. Lorenzo seisoi ja lörpötteli, ettei kukaan hänen\npapeistaan ollut uskaltanut nostaa huntua hänen kasvoiltaan. Ja minä\ntunsin itse, että se olisi tuottanut kuolemaniskun kuolevaiselle.\nMennäänpä, sanoin minä. Vanhat jumalat elävät vielä, hän polttaa\nminua kuin tulenliekki. Mutta Lorenzo piti minusta kiinni ja niin\nminun vastoin tahtoani täytyi seisoa siinä ja tuijottaa häneen,\nmutta ainoastaan sivulta, sillä jos häntä katsoi silmästä silmään,\noli hän niin kauhistuttava puhtautensa suuruudessa, että itse suuri\ntaivaanruhtinatar näytti hänen rinnallaan sangen yksinkertaiselta ja\ntyhmältä.\n\n\"Lorenzo väittää hänen sanovan: 'Olen tullut sytyttämään tulta maan\npäälle'. Tietysti se on pelkkää laverrusta -- onko yleensä ketään,\njoka sanoo niin. L. tekee raivoisia liikkeitä; minä laahaan hänet\nkanssani ulos... Kaikissa tapauksissa on Isis sinun näköisesi. Mutta\nmiksi olit niin ankara? Jos minä joskus palaan kotia, täytyy sinun olla\ntäynnä armahtavaisuutta! Mitä minä sille mahdan, että veri on kuumaa\nja viini punaista? Yhtä vähän kuin sillekään, että Diocletianuksen\nkylvyissä, joissa ennen aikaan sielu ja ruumis virkistyivät suurissa\nmarmoriammeissa, nyt istutaan kuivalla ja rukoillaan pyhää Bernardoa.\nOnko se minun syyni?\n\n\"Kiitetty olkoon pyhä neitsyt -- maallisten naisten seurassa on parempi\nolla. Ja juuri nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä täytyy minun mennä,\nsillä L. tulee sisään ja jaarittelee kuin lupauksestaan päästetty\ntrappisti-munkki. Minun täytyy lähteä ulos öljypuiden siimekseen, missä\ntummat silmät hymyilevät! -- -- --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"L. saavuttaa paljon onnea italialaisella nimellään; mutta, Jumala\nnähköön, ei minultakaan onnea puutu!\n\n\"Mitä se minuun koskee, että he rääkkäsivät Giordano Brunoa ja\npolttivat Galilein? Minussa on tarve huvitella. Etkö sinä aina ole\nollut samaa mieltä kuin minä siinä, että täytyy noudattaa luontonsa\nvaatimuksia! Jumalan kiitos, että edes jossakin määrin olemme järkeviä\nolentoja.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Lorenzosta voivat kyllä tehdä munkin ja sitten pyhimyksen. He\ntarvitsevat yhtä mittaa uusia pyhimyksiä! Minä olen myöskin osittain\nkatolilainen. Se on totta tosiaan ihana uskonto, _una, sancta et\ncatolica_. --\n\n\"Kaikkialla tavattavine kirkkoineen ja madonnoineen, jotka lempeästi\nkatselevat maallisia puutteellisuuksiamme, joiksi ominaisuuksiamme\naivan väärin sanotaan. Tahdon ilmoittaa sinulle, että ennenkuin vielä\noikein olen ehtinyt kotiin, on minun Pohjolaisella neitsyelläni\nkaikkein kaunein aihe antaa minulle kaikki syntini anteeksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"En ole enää katolilainenkaan, olen mahomettilainen. Et voi aavistaa,\nkuinka helposti täällä Parisissa muuttuu muhamettilaiseksi!\n\n\"Ja miksi en yhtä hyvin olisi kelpo moslemi.\n\n\"Silloin ei ainoastaan palvele yhtä Jumalaa, vaan myöskin suurta\nitämaalaista paavia, jolla on 99 nimeä ja joka vaatii järjestystä ja\näärimmäistä kuuliaisuutta -- ja sitten hän on niin käytännöllinen.\nOn vain _yksi_ asia, joka sinään on synti; se juuri siinä on niin\nmainiota, että pääsee noista pitkistä syntirekistereistä! Ja koraanissa\nseisoo: Jumala on armollinen, hän tahtoo tehdä jumalanpelon helpoksi,\nkoska ihminen on heikko. -- --\n\n\"Eikös se ole järkevästi sanottu!... Ja se myöskin, että jokainen\nihminen kantaa kohtaloansa kaulaansa sidottuna. Kuuletteko sen,\nkuolevaiset! Mitä te siis pyritte?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ave Maria! Minusta on siinä jo kyllin, että olen tullut takaisin\nKristianiaan, vaikk'en sitten heti päistikkaa syöksyisikään tutkintoon.\n-- -- Katsopa Gunvor, olen hiukan uupunut matkan jälkeen suoraan\nsanoen; muhamettilaisena eläminen oli jotenkin rasittavaa, ja koska nyt\nkerran saan lykkäystä syksyyn, niin miks'en ottaisi vastaan tätä ihanaa\nlahjaa? Tietysti minä kuitenkin tulen sinne kesäksi ja me menemme\nnaimisiin juhannuksena. Sen me varsin hyvin voimme tehdä, ja sitten\nminä syksyllä teen pienen retken tänne ja suoritan tutkintoni. Mitä\ntuohon kunnanlääkärinpaikkaan tulee, niin minä sanon: herran nimessä\nantaa aasien vartoa vähäisen, voivathan he saada viransijaisen, ja kun\nminä sitten tulen, niin otaksukaamme, että heti samassa on juhannus.\nMiks'emme rientäisi poimimaan punaisia ruusuja ja juomaan tulista\nviiniä?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunvor otti vielä kerran kaikki kirjeet ja katseli niitä toista\ntoisensa jälkeen. Sitten hän nyökäytti päätään hitaasti, aivan kuin\nitselleen todistukseksi siitä, mitä hän aina oli arvellut: että ihmisen\nkäsialassa oli jotakin hänen verestään.\n\nHän sammutti lampun ja meni vuoteeseensa.\n\nYöllä hän näki unta tohtori Juellista. Hän oli seisovinaan Gunvorin\nsängyn luona ja hänen kasvonsa olivat täynnä surua, aivan kuin\nsilloinkuin Gunvor näki hänet viimeisen kerran.\n\n\"Gunvor! Minulla oli suuria ajatuksia -- mutta minä olin sidottu. Miksi\net tahtonut vapauttaa minua? Miksi annoit vesitulvan nousta ylitseni?\"\n\nGunvor heräsi kylmänhiki otsallaan.\n\nSeuraavana aamuna antoi hän äidilleen Torgersenin viimeisen kirjeen ja\nkäski hänen lukea sen.\n\nMyöhemmin aamupäivällä meni Elina-rouva alas konttoriin ja vei kirjeen\nmukanaan. Hän nyökkäsi lyhyesti. \"Arvelen, että nyt olet saanut punnita\nasiaa!\"\n\nGunvor luki juuri parhaillaan ulkomaan postia. Hän katsahti äitiinsä.\n\n\"Niin\" sanoi hän hiljaa. \"Minä en tee toistamiseen sellaista, jonka\nolen huomannut tyhmäksi.\"\n\n\"Ei Sveinistä koskaan mitään tule\" sanoi äiti hitaasti, kovaan.\n\nGunvor katsahti häneen nopeasti. \"Älä sano niin, äiti! Minä lähden\nillalla laivassa. Tahdon mennä sinne alas keskustelemaan Sveinin\nkanssa!\"\n\n\"Mutta kuinka epäviisaasti sinä menettelet!\"\n\n\"Niin äiti, nyt on _minun_ vuoroni!\" Gunvor katsoi äitiään\nsurumielisesti.\n\nElina-rouva nousi seisoalleen.\n\n\"Sinä arvelet, että minä, joka jo olen kaikki voittanut, voin olla\nlevollinen! -- Mutta ei se silloin vielä minultakaan lopu -- se alkaa\nuudestaan taas.\"\n\nGunvor meni äitinsä luo ja syleili häntä. \"Kyllä kaikki hyväksi\nkääntyy\" sanoi hän matalalla äänellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän perästä oli Gunvor Kristianiassa tavataksensa Sveinia ja\nsaattaaksensa kaikki asiat jälleen kuntoon. Jo seuraavana päivänä hänen\noli määrä palata.\n\nMutta samana aamupäivänä, jolloin hän aamusta asti oli kävellyt Sveinin\nasunnon, sairaalan ja yliopiston väliä häntä löytämättä, istui Svein\nTorgersen tapansa mukaan \"Grand Hotellissa\" totilasi edessään uusien,\nhyväin ystäväinsä kanssa.\n\nHän ei vähääkään aavistanut, kuka juuri sillä hetkellä astui ovesta\nsisään.\n\nMutta kun kaikkien silmät kääntyivät ovelle, katseli hänkin sinnepäin\ntylsästi ja välinpitämättömästi, sillä hän oli vielä veltto eilisestä.\n\nPitkä, solakka, huntuun peitetty nainen oli astunut sisään, pysähtynyt\njonkun askeleen päähän ja seisoi nyt siinä katsellen ympärilleen.\n\nTorgersen oli taas käynyt totilasiinsa kiinni. \"No hei! Mulkoilkaa\nvain, hyvät ystävät! Maljasi, Krafft, olisipa hyvä, jos hiukan\nvastaisit nimeäsi -- ja ettet honottaisi sillä tavalla!\"\n\n\"Eikö totta Syversen?\" Syversen nosti himmeät silmänsä häntä kohti,\nmutta ei viitsinyt vastata, kohotti vain olkapäitään. Syversen ei\nyleensä viitsinyt vastata.\n\nKrafft oli nähtävästi enemmän hereillä. \"Hitto vieköön, kuinka tuo\non mittaa kasvanut\", honisi hän. Hän oli kääntynyt sinnepäin ja\nseurasi silmillään tuota vierasta naista, joka oli astunut muutamia\naskeleita eteenpäin, vetänyt huntunsa taakse ja seisoi siinä katsellen\nympärilleen niin omituinen ilme kasvoissaan, että herrat vähitellen\nrupesivat heräämään. Ensin se oli heistä omituista, sitten se rupesi\nkäymään naurettavaksi.\n\n\"Uskallan melkein vannoa, että tuo seisoo ja mittailee meitä\", honisi\nKrafft. \"Lempo vieköön, kuinka ruhtinaalliselta hän näyttää. -- -- --\nOlen aikonut maalata Herodeksen puolison, korskean Mariannen -- jos\nsaisin tuon malliksi, olisipa helkkarin -- --\"\n\n\"Pitäkää suunne kiinni!\" sanoi Torgersen yht'äkkiä ja nousi paikaltaan.\n\"Ja haihtukaa näkymättömiin molemmat, sen sanon.\"\n\nSillä nainen tuli samassa häntä vastaan. Se oli Gunvor.\n\n\"Hyvää päivää, Svein\", sanoi hän rauhallisesti. \"Vihdoin neuvoi\nemäntäsi minut tulemaan tänne.\"\n\nGunvor seisoi yhä edelleen katsoen ympärilleen miettivänä, kummastuneen\nnäköisenä.\n\n\"Hyvä, että vihdoin tapasin sinut. Sillä minulla on vain vähän aikaa!\"\n\nTorgersen puristi hänen käsiään. \"Mitä vielä\", sanoi hän ilosta\nsäteillen, \"tule tänne istumaan! Ne toiset ovat jo poissa, tule, nyt\nistahdamme. Et aavista, kuinka koomilliselta sinä näytät täällä, sinä\nolet kuin luonnon ilmestys, kuin raikas merentuulahdus, joka yht'äkkiä\ntulee ja -- tarkoitan, et käsitä, kuinka omituisen vaikutuksen sinä\nteet täällä, sinä herätät kaikki nämä mieshenkilöt, katso vain, kuinka\nhe mulkoilevat!\" -- --\n\nHänen kasvonsa loistivat ja hänen rehelliset, siniset silmänsä\nkatsoivat Gunvoriin niin luottavaisen iloisina, että Gunvor oikein\ntunsi helpotusta.\n\n\"Sinun _pitää_ istuutua\"! intti Svein. \"Älä nyt välitä tuosta toti --\npahasesta. Me otamme toisen pöydän, katsopa tänne! Kahvia!\" sanoi hän\nviinurille. \"Kahvia ja jotakin karvasta. Eikö se olisi hyvää sen päälle\n-- niin, kuule, Gunvor!\" Sveinin silmät, kädet ja koko mies olivat\nyhtenä ainoana anteeksipyyntönä. -- \"Jos vain olisin tietänyt sinusta,\nniin -- niin voit olla varma siitä, etten olisi ollut tässä seurassa\nviime yötä -- -- sellainen seura kuin se itse teossa oli; kun katson\nsinua, Gunvor, tuntuu se minusta oikein kurjalta.\"\n\nSvein katsoi ympärilleen. \"Kas, nyt täällä jo on oikein siistiä --\nminusta täällä yht'äkkiä on käynyt niin puhtaaksi -- niin tosiaankin,\non kuin sinä olisit tuonut mukanasi jotakin merestä, joka huuhtoi\ntäällä kaikki puhtaaksi.\" -- -- --\n\nJa hän jatkoi yhtä mittaa puhettaan. Hän oli jo käynyt sangen virkeäksi\nja pirteäksi.\n\n\"Mutta, rakas ystävä, tahdotko jo mennä?\"\n\nSillä Gunvor oli noussut seisoalleen. Ei näyttänyt siltä kuin hän\nviihtyisi täällä.\n\n\"Täälläkö sinä tutkit sitä tautia, josta puhuit?\" kysäisi hän.\n\nTorgersen rupesi nauramaan: \"Rakkaani, älä nyt ole niin ankara!\nAjattele, kun sinut ensin näin, tuntui siltä kuin olisit ollut tuo\nnainen 'Huvilasta meren rannalta.' Mutta nyt sinä jo melkein olet\nIsis! Taikka vielä pikemmin madonna. Mutta hän ottaa kaikki niin\nymmärtäväisesti!... Rakas ystävä. Istu nyt, täällä on niin hyvä olla.\nJa voi tehdä sinulle hyvää nähdä näin hienoa kahvilaa, luulemma, ja\nhiukan kahvilaelämää, vai kuinka?\"\n\n\"Minähän olen sen jo nähnyt.\" Gunvor napitti hansikkaitaan.\n\n\"Oletko todellakin\", sanoi Torgersen nauraen. \"Se kävi minusta melkein\nliian pian.\"\n\nGunvor antoi katseensa vaeltaa ympäri. \"Olen\", sanoi hän hiukan\nkärsimättömästi. \"Minä tunnen sen jo!\"\n\nHän oli tosiaankin sitä mieltä. Mutta Torgersen ei ollut milloinkaan\naavistanut, että maaseutulaiset saattavat olla niin itsepintaisia.\n\nJa heidän täytyi jättää kahvi sikseen!\n\nAsunnossaan tuli Gunvor jo puheliaammaksi. Hän tahtoi tietää kaikesta.\n\nEikä Torgersen voinut valehdella. Gunvor sai vastauksen kaikkeen, mitä\nhän halusi tietää.\n\n\"En voi oikein suuttua sinuun\" sanoi hän. \"Sinä olet niin rehellinen.\"\n\nGunvor istuutui ja katseli häntä. Hän oli ehkä muuttunut toisella\ntavalla kuin Gunvor oli ajatellut.\n\n\"Mutta nyt tästä pitää tulla loppu! Sinun pitää suorittaa tutkintosi\nkevääseen. Ennen en tahdo nähdä sinua Herössä. Sanothan itse, että\nvoit sen tehdä. Ja sitten on paras, että jätät nuo herrat Krafftit ja\nSyversenit, ellet tahdo jättää minua.\"\n\nSvein seisoi perimmäisen ikkunan luona ja katsoi ulos. Ei auttanut\nkieltää, ettei hän ollut hiukan häpeissään. Sitten hän hyökkäsi\nGunvorin luo ja jäi seisomaan hänen eteensä.\n\nGunvor oli sanonut sen puoleksi leikillä, mutta samalla oli jotakin\nsurumielistä ja jyrkkää, äärettömän jyrkkää hänen syvässä katseessaan.\n\nSvein heittäytyi alas ja painoi päänsä hänen syliinsä. Kun hän sen taas\nnosti, oli hänellä kyyneleet silmissä.\n\n\"Hyi häpeä sinulle, kun puhut niin häijysti\", kuiskasi hän.\n\n\"Mutta nyt tästä pitää tulla uusi elämä\", kuiskasi hän taas. Gunvor\nei vastannut mitään. Hän katseli vain eteensä. Hänen silmissään oli\njotakin, ikäänkuin hän olisi katsonut Sveinin ja hänen elämänsä ohitse.\n\nMutta Svein tunsi, että Gunvorin kädet olivat kuumat.\n\n\"Gunvor\", kuiskasi hän, \"jos sinä sanot rakastavasi minua, niin vannon\nIsiksen ja madonnan kautta, etten pane jalkaani 'Grandiin', ennenkuin\nolen lääketieteenkandidaatti. Enkä sitten millään ehdolla -- silloin\ntahdon mieluummin matkustaa.\"\n\nGunvorin läpi kulki väristys.\n\nSvein huomasi sen, kalpeni ja painautui häneen.\n\nGunvor kumartui hänen puoleensa, rajusti, ja suuteli häntä.\n\n\"Minä rakastan sinua\", soperti hän.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJo on päivä pidennyt. Ulkona saaristossa näkee taas ilta-auringon\nvalaisevan. Säteet hiipivät mustanharmaita tunturiseinämiä pitkin --\nmaasta ja merestä nousee voimakas höyry.\n\nAlhaalla rannalla pureskelevat lampaat ruokoleviä, sillä aikaa kuin\nkuovi astuskelee pitkä hieno nokkansa pystyssä ja lunni potkii\npunaisilla koivillaan. Ylempänä maalla hyppelevät harakat syöden vasta\ntaimelle nousseet sipulit puutarhasta ja lokit kulkevat pitkin seutuja\nkosintaretkillään. Ne pitävät kauheaa melua ja varastavat kaikki, mitä\neteen sattuu.\n\nKaikkialle on jo virinnyt eloa ja liikettä. Kaikki ne, jotka ovat\nolleet matalikoilla kalastamassa, ovat palanneet takaisin --\ntäyteenlastatut purret lähtevät eteenpäin tai laskevat ankkurin\nlaiturien ja suolaamojen edustalle; ja pitkin luotoja ja rannikoita,\nmissä kalat ripustetaan kuivamaan, on touhua.\n\nJa laitureilla kuormataan ja puretaan. Ketjut kalisevat,\nsillitynnyreitä, traania ja kalakimppuja hinataan ylös ja alas, ihmiset\nja linnut, elämöivät rannalla.\n\nMyrskyt ovat tyyntyneet ja ilma on leuto, meri kohisee rantaa vasten\nhiljalleen ja varovaisesti ja kaiken maailman linnut parveutuvat\nräkättäen ja tirkistellen -- tai suhisee ilma niiden nopeiden siipien\nlyönneistä ja kimeistä kehoitushuudoista.\n\nElämä uhkuu. Kevät on tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienen purjeveneen pohjalla Myrlandin laiturilla loikoi Irmild Myrland\nja tähysteli ulapalle. Hän saattoi olla noin kuusitoistavuotias, pitkä\nja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton; ei hetkeäkään hän\nvoinut olla liikkumatta. Hänen isänsä, Torkel Myrland, nimitti häntä\ntavallisesti merikäärmeeksi.\n\nTyttö loikoi aivan pitkänään ja tähysteli. Vene kohosi nousevan vuoksen\nharjalla. Pian se olisi irroillaan, ja silloin se voisi mennä minne\ntahansa, vaikka Josen luo Espanjan maahan tai Lontooseen Sir Johnin\nluo. -- -- Hän hymyili. Eipä niinkään. Nythän hänen piti päästä Herön\nkartanoon... niin hienoa kuin siellä oli, silkkiuutimia ja muuta\nsellaista -- hän saisi sitä nyt nähdä.\n\nHän kääntäytyi puoliksi ja tirkisteli erästä noista pikku tuvista,\njoita oli venelaiturin yläpuolella.\n\nSamassa näkyi hänen äitinsä ovessa ja huusi. Ääni oli terävä ja siinä\noli vieras sointu.\n\nIrmild kyyristyi alas veneeseen. \"En, Herra nähköön, sitä en tee,\nmenkää Te itse, Saara!\"\n\nHän kohottausi taas istualle ja pani molemmat kätensä leuan alle. Hänen\npitkät, kalpeat kasvonsa kävivät uppiniskaisen, miettivän näköisiksi.\n\nVeneet kauas etelään, etelään... purjeet ylös ja sitten ympäri maailmaa!\n\nMuutamia veneitä tuli kalamatalikoilta Herön edustalta. Hän näki,\nmiten veneet olivat täynnä turskia, niin että ne olivat vajota... näki\nkalastajain tulla laahustavan maallepäin ja kahlaavan raskaat, märät\nmerisaappaat jalassa, niin väsyneinä, että tuskin pääsivät perille.\n-- -- -- Oli sekin elämää! Jäädä tänne Myrlandiin vielä edelleen!\nMahdotonta!\n\nToista oli, kun nuo vieraat merimiehet saapuivat tänne, tai kun\nhuvipursi oli täällä ja Sir John tuli joka päivä ottamaan häntä ja\nhänen äitiään sinne... Mutta sitten he matkustivat pois. Nyt ei ollut\nmitään muuta kuulemista kuin tuo vanha meripahanen, joka painautui\nrantaa vasten ja tiesi kertoa kaikista tapahtumista, kaikista, jotka\nolivat hukkuneet syvyyteen tai joutuneet maan alle.\n\nMutta voisiko se sanoa, mimmoista olo Herössä tulisi. Neljä vuotta hän\noli nyt käynyt heidän kustannuksellaan parasta täkäläistä koulua, mutta\nnyt he olivat keksineet sen, ettei hänen enää olisikaan terveellistä\njäädä tänne Myrlandiin, hänen piti asua heidän luonaan ja tulla\noppineeksi ja hienoksi. Niin, sitäpä hän aina itsekin oli\najatellut. -- -- --\n\nMiten surkea ilma -- pelkkiä välkkyviä maininkeja tuli vyöryen, ei\nainoatakaan laivanhylkyä näkynyt merellä. Hän loikoi pitkänään ja\nsulki silmänsä hymyillen. Toista oli elämä, silloinkuin tuo ankara\nhirmumyrsky raivosi ja laivat tekivät haaksirikon ja vieraat merimiehet\njoutuivat tänne... Miksei yhtäkään nyt enää viskautunut maihin?\n\nHän oli ainoastaan kymmenvuotias, kun espanjalainen oli täällä -- nyt,\nkun hän on kuudentoista vanha, ei ketään muita tullut kuin noita kurjia\nkalastajia, eikä mitään muuta tapahtunut kuin että hänen isänsä, niin\nheikko ja raihnainen kuin olikin, pieksi hänen äitiänsä, joka oli suuri\nja voimakas ja kaunis, mutta kurja -- on niin kurjaa antaa tuommoisen\nmiehen itseään läimäytellä -- tuollaisen vanhan ilkiön.\n\nHän nousi ylös ja tähysteli vedenkalvoa.\n\nOikein raivoisaksi tässä saattoi tulla. Ei hän ollut Torkel Myrlandin\ntytär, sen hän oli kerran kuullut pienenä ollessaan. Mutta siitä,\nmitä hänen äitinsä ja Torkel silloin olivat puhuneet, oli hän luullut\nymmärtäneensä, että valtava meri oli hänen isänsä. Ja kauan aikaa\nhän oli uskonut, että niin oli. Olihan hän myrskyn tullessa nähnyt\nsen nousevan; kaukana luotojen keskellä se hyrskysi niin valkeana ja\nvoimakkaana, että häntä ihan peloitti. Kun sitten nuo oudot merimiehet\nnauroivat hänelle sen johdosta, muuttui se hänen mielessään vieraaksi\nkaukana olevaksi vanhukseksi, joka lähetti hänelle yhtä ja toista\npitkien aaltojen harjalla -- joka aamu oli tuolla rannikolla jotakin.\nNyt vain ei pitkään aikaan ollut tullut mitään -- parasta siis korjata\nluunsa täältä.\n\nHän nousi toisen kätensä varaan; pehmeällä käärmeentapaisella\nliikkeellä syöksyi hän veneestä.\n\nÄiti oli taaskin siellä ylhäällä ja kutsui häntä. Irmildiä harmitti;\nmitä hänellä oli Saaran kanssa tekemistä. Ei kukaan täällä tietänyt\nhänestä mitään. Oliko sitten niin varma, että Saara oli hänen äitinsä.\nHän astui verkalleen ylöspäin. Ylhäällä seisoi Saara-muori. Hän veti\npäästään likaisen, punaisen silkkiliinan ja heilutti sitä, mustan\npaksun tukkansa aaltoillessa kasvojen ympärillä.\n\nIrmild pysähtyi hiukan alemmaksi. \"Arvelen parhaaksi, että lähden\nsamalla.\"\n\nSaara-muori katsoi häneen nopeasti suurilla mustilla silmillään, sitten\nhän pani itkuksi.\n\n\"Vartoisit mieluimmin hiukkaisen, minä kun olen niin äärettömän heikko,\nja sinä olet minun ainokaiseni.\"\n\nIrmild nauroi. \"En minä enää sinun omasi ole, sillä nyt menen.\"\n\nSaara-muori pyyhki kyyneleensä punaiseen silkkihuiviin ja meni häntä\nvastaan.\n\n\"Tule sisään kanssani, enkelini. Saat pisaran, pyhän tipan\", -- hän\nkatsoi varovaisesti ympärilleen -- \"et sinä voi olla niin sydämetön,\nettä menet, kun tiedät, miten pahoin minua pidellään!\"\n\n\"Sehän on ollutta ja mennyttä, etkö luule, etten minä sitä tiedä.\nSinä yönä kuin Torkel purjehti kumoon tuolla lahdella, niin eikö\njalosukuinen Gunvor itse työntänyt alustaan vesille ja mennyt vetämään\nhäntä ylös, ja sitten hän piti Torkelia niskasta kiinni, ennenkuin veti\nhänet veneeseen, kunnes tämän oli vannominen taivaan Jumalan kautta ja\nkaiken sen kautta, mitä meressä on, ettei hän koskaan enää lyö Saaraa.\nJa miesparka, onhan hän lupauksensa pitänyt, ei ole senjälkeen enää\nkehenkään uskaltanut koskea, niin suuresti hän pelkää kaikkea sitä\npahaa, mitä meressä on; kiittäisitte Jumalaa siitä.\" -- -- --\n\nSaara pani kätensä ristiin ja hänen äänensä kävi pehmeäksi ja\nimartelevaksi.\n\n\"Niin, enkelini, rukoilkaamme Herraa, ettei hän anna noiden ylhäisten\nmuuttaa sinua, vaan että pysyt nöyränä rakkaalle äidillesi -- sillä\nmonta on mutkaa maailmassa ja onnettomuuksista kovin on suru!\"\n\nMutta yht'äkkiä hänen lempeytensä muuttui raivoksi. \"Sinä olet kauhea\notus Herran edessä, niin olet.\" -- --\n\nSillä Irmild juoksi aika vauhtia mäkeä alas, niin että kivet kierivät\nhänen ympärillään.\n\nHän nauroi ja lauloi:\n\n    Hih ja hei ja hih ja haa\n    kuules tätä asiaa,\n    luo vain häijyst' katseesi,\n    meren panen niskaasi.\n    Hei!\n\n\"Sinä saat tuoda sinne punaisen kirstuni ja madonnan seinältä ja\nenkelin.\"\n\nHän oli jo alhaalla meren rannalla, viuhtoi käsiään ja nauroi.\n\n\"Sait kai muutamia kahvinpapuja käydessäsi tuon Aamundin luona, pane\nvain kahvipannu liedelle, en minä tällä kertaa lientäsi sinulta juo.\"\n-- --\n\nSitten hän juoksi eteenpäin ja katosi niemen taakse.\n\nHän juoksi ja nauroi. Mitä hän mahtoi sille, että tuo ihminen seisoi\nsiinä ja voivotteli -- ei hän voinut sille mitään -- sillä hän, Irmild,\noli mustasta, raivoavasta merestä kotoisin.\n\nJa hänen silmissään, hänen viheriäiseltä välähtelevässä, epävarmassa\nkatseessaan oli jotakin merellistä, koko hänen olennossaan oli\nsen vaihtelevaa oikullisuutta. Väliin hän juoksi, väliin astui\npitkin askelin niin raskaasti, että näytti siltä kuin olisi kysynyt\nerikoista voimainponnistusta saada siirretyksi tuota hinteröä, melkein\nluurankomaisen laihaa ruumista.\n\nYht'äkkiä hän heittäytyi alas ja rupesi innolla tutkimaan käsiänsä.\nPitipä nähdä, mitä tästä tulisi; hän oli äidiltään oppinut povaamaan.\n\nEnsin vasen: pitkä, laiha käsi, joka ei milloinkaan ollut tehnyt työtä,\nja sormet laihat, säännöttömästi muodostuneet. Se merkitsi monella\ntavalla merkillistä elämää. Hän hymyili. Niinkuin hän ei sitä jo\nennestään olisi tietänyt! Kas Jupiterin vuorta... ja siinä kulki tie\naina ylös auringon vuorelle... Hän ulvoi ilosta. Ja sydänviiva käden\npoikki aivan vuorien alla Venus-piiriin! Kas vain, kuinka se oli pitkä\ntuo elämän viiva! Ja voi kuinka siinä polttaa aurinko, on hehkua ja\nviiniä, oh, niin makeaa... aivan kuin siinä purjealuksessa, missä äiti\nvoi niin hyvin...\n\n\"Voi, Jumala, kuinka sinä olet hyvä!\"\n\nHän nousi seisoalleen tyytyväisenä itseensä. Oli aikoja siitä, kuin hän\noli rukoillut näin kauniisti Jumalaa.\n\nMutta nyt tuo oikea! Hän kohotti sen uhkamielisesti valoa vasten. Ettei\nse nyt vain tekisi edellistä tyhjäksi. Sillä se oli oikein rautakäsi,\npitkä- ja teräväkynsinen. Se osasi kahmaista itselleen, ja se osasi\nraapia...\n\n\"Korkeastikunnioitettu herra rovasti, onko Teillä mitään sitä vastaan?\"\n\nVoi sentään kohtalonviivaa, mihin se nyt joutui? No, mutta täytyi\ntosiaankin sanoa harmilliseksi, kun se noin ilman muuta katosi.\nKatsokaa! Mutta tässä ne tulevat, luonnonlaadun ja elämän ja järjen\nviiva: se on lahjakkuutta, se on voimaa, hih ja hei ja hih ja haa,\ntässä on sydämen tie, kaikki ne johtavat rikkauteen ja merimatkoille,\ntäällä on eräs, joka vaatii tahtonsa perille, kas tuota peukaloa...\nlorua, ei se mitään tahdo, ei niin mitään, sillä tulee kaikki\nitsestään, se, jota ei kukaan tiedä, jonka eteen ei voi mitään tehdä...\nse tulee, niin että polttaa, polttaa.\n\nHän hypähti ylös ja juoksi, kunnes hengästyi ja hänen piti istuutua\nlevähtämään. Sitten hän astuskeli eteenpäin, varovasti ja raskaasti.\nNyt he jo saattoivat nähdä hänet Herön kartanosta.\n\nPerille tultuaan ei hän suinkaan esiintynyt edukseen. Hänen pienet,\npikimustat silmänsä pälyivät arasti ympäriinsä, pitkä palmikko\noli avautunut ja hapset riippuivat hajallaan. Hän näytti niin\nsiivoamattomalta, että Elina-rouva lähetti hänet yläkerrokseen, missä\nhänelle oli laitettu kuntoon huone Vikka-tädin huoneen läheisyydessä,\nsillä tarkoitus oli, että tämä pitäisi häntä silmällä.\n\n\"Pelkään, ettet ole hankkinut mitään hyvää tähän taloon!\" sanoi\nElina-rouva miettivästi, kun Gunvor tuli alas, oltuaan ylhäällä\nIrmildin luona.\n\n\"Se olisi tarvinnut tehdä jo aikaisemmin, olisihan minun pitänyt\ntietää, mimmoista elämää siellä elettiin. Aina minä myöhästyn -- mitä\nminä sille tekisin, äiti?\"\n\n\"Ei nyt vielä ole myöhäistä, jos hänestä on johonkin\", vastasi\nElina-rouva ja katsoi ylös työstään. \"Ellei hänestä taas ole mihinkään,\nniin on se liian aikaista! -- -- Talo käy pian oikein väkirikkaaksi\",\nlisäsi hän nyökäyttäen päätään ja katsoi ulos.\n\nPihalla käveli pieni tyttö ja leikitteli Vikka-tädin valkoisen\nLaila-nimisen kissan kanssa. Gunvor hymyili ja silitti äitinsä tukkaa.\n\"Siksi, että sinä olet niin voimakas, etkä koskaan jätä kesken\n-- silloin voipi paljon\". Gunvor meni taas alas työhönsä. Mutta\nElina-rouva jäi katsomaan ulos ikkunasta, ankara suu hymyssä, sillä\nlapsi oli pannut ohjakset kissalle ja molemmat hyppivät kilvan.\n\nHän oli pieni nelivuotias tyttö, tuo Elina-rouvan pojantytär. Viime\nviikolla hän oli pitemmittä mutkitta tullut Amerikasta niinkuin mikäkin\ntavarapaketti osoitteella Herön kartano. Ne ihmiset, jotka siellä\ntahtoivat päästä hänestä, olivat sanoneet, että hänet lähetettäisiin\noikean äitinsä luo, ja perille päästyään oli pienokainen, ihan kuin\ntuntien, että ikävyydet olivat nyt ohitse, langennut Gunvorin kaulaan\nja antanut hänelle äidin nimen ensi hetkestä.\n\n\"Se käy kyllä päinsä\", oli Elina-rouva sanonut. \"Sillä hän on, Jumalan\nkiitos, sinun eikä kenenkään muun näköinen!\"\n\nJa Gunvor oli hänen nimensä aivan kuin tädinkin; mutta Amerikassa siitä\noli muodostettu Pikku-Gunn; ja siksi se sai jäädä mukavuuden vuoksi.\n\nMutta eipä Pikku-Gunn ainoastaan ollut voittanut ankaraa isoäitiään,\nvaan myöskin muun kartanon väen. Ja kaikkien eläimien kanssa hän oli\ntehnyt ystävyydenliiton. Hevoset hirnuivat, kun hän tuli tallin ovelle;\nottaessaan ruokaa hänen käsistään ne tiesivät kyllä pitää varansa,\netteivät purisi pieniä sormia. Suuri Haagen-niminen tarhakissa oli aina\nmustasukkainen Grimille hänen takiansa. Grim oli suuri puolirotuinen\nnewfoundlantilainen koira, joka ensi hetkestä oli osoittanut\nPikku-Gunnille erityistä hyväntahtoisuutta. Tuntien olevansa vanhempi\ntalossa, oli se sangen suojelevainen ja piti itseänsä etuoikeutettuna\nnäyttämään hänelle kaikki talon paikat. Eikä sillä ollut mitään\nmuistuttamista sitä vastaan, että Pikku-Gunn sanoi häntä Dwimiksi --\npian koko talon väki teki samoin.\n\nKaikki oli niin hyvin päin. Pikku-Gunn kulki kaikkialla, mielissään\nsiitä, että hän vihdoinkin oli päässyt omaan kotiinsa.\n\nJa sitten hän rakasti Tonettaa, joka auttoi navetassa ja jonka piti\nruveta paimeneksi kesällä. Ei hänestä kukaan ollut niin kaunis kuin\nkarheatukkainen, kierosilmäinen Tonetta. Kaikkia hänen nukkiansa piti\nsanottaman Tonetaksi.\n\nSillä Tonetta meni hänen kanssansa rantaan niinpiankuin hän vain\nhetkeksi pääsi pujahtamaan navetasta.\n\nEi kukaan koko talossa tietänyt paremmin vuosi- ja luodeaikaa kuin\nPikku-Gunn. Sillä ranta oli kuitenkin kaikkein tärkein. Siellä hän\noikeastaan oleskeli päivät päästään sillä aikaa kuin Dwim istui\nihan epätoivoisena ja katseli sitä loppumatonta mieltymystä, millä\nPikku-Gunn molski vedessä tai onki pieniä seitinpoikasia vanhasta\npuolikasmitasta tai keräsi näkinkenkiä rantakiviltä.\n\nOli siellä myöskin puutarhassa vanha varis, joka oli hänen hyvä\nystävänsä. Se oli Päärly nimeltään ja sillä oli oma surullinen\nhistoriansa. Siksi tuntui Pikku Gunnista, kuin ei hän milloinkaan olisi\ntehnyt kyllin sen hyväksi.\n\nNaapuritalon lähettyville oli näet kerran ilmestynyt suuri varisparvi\nahdistamaan kottaraisia pahanpäiväisesti. Ei muuta kuin panna\nmyrkkyä esille. Yksi ainoa jäi eloon. Se oli Päärly. Mutta ei sekään\nselvinnyt vauriotta. Se oli saanut vian kurkkuunsa ja kadottanut\nrääkymistaitonsa, niin että sitä pidettiin vieraana, kummallisena\nlintuna -- sillä eivät ihmiset eivätkä eläimet ymmärtäneet, mikä otus\nse oli, joka istui aidalla ja sanoi rok, rok sellaisella omituisen\npehmeällä äänellä, jota ei kukaan ollut ennen kuullut. Sitäpaitsi\nse piiloutui niin visusti tuuheimpiin pensaisiin kuin olisi ollut\nhäpeissään. Ja ihmeteltiin, mikä otus se oli, kunnes Elina-rouva\nvihdoin eräänä päivänä pääsi asian perille.\n\nNyt se sai ruokansa joka päivä Pikku-Gunnilta kyökin käytävässä. Ja\nse näytti pitävän tästä muutoksesta. Mutta aina kuin oli kottaraisia\npihalla, ei se ollut niitä näkevinäänkään.\n\nMuitakin ystäviä oli Pikku-Gunnilla Herön kartanossa. Oli valkea\nkellolammas, oli Junnu-pukki ja Abdul-niminen kukko, ja Hesekiel\nsuolaamossa ja palvelijat ja ne muut -- niin että kun hän väliin\nunissaan luuli olevansa Amerikassa, missä ei kukaan ollut hyvä hänelle,\nrupesi hän itkemään niin katkerasti, että hänet piti herättää.\n\nIrmildin laita oli toisin. Ei yksikään eläimistä välittänyt hänestä.\nLaila vihasi häntä siksi, että hän sitä ensin kermalla houkutteli ja\nsitten potkaisi luotaan. Dwim ylenkatsoi häntä, kukaties mistä syystä,\nja Päärly ei uskaltanut milloinkaan tulla kyökin käytävään Irmildin\nsiellä seisoessa.\n\nVäki ei liioin pitänyt Myrlandin mamsselista. Hän koetti olla niin\näärettömän ylhäinen, ja kun he näkivät hänen poikkeavan tuvalle\npäin, ei se ennustanut mitään hyvää. Saapas-Tobine, joka siivosi\nkonttorihuonetta ja asui tuvassa, iloitsi siitä, ettei hänen\ntarvinnut nukkua saman katon alla sellaisen kanssa, josta ei varmaan\ntiedetty, polveutuiko se ollenkaan ihmisistä. Sillä hänessä oli meren\nraivokkuutta. Ja luotojen välistä he hänet olivat löytäneetkin. Eikä\nkukaan tarkkaan tietänyt hänen ikäänsä, tai ollut varma siitä, oliko\nhäntä edes kastettu. Sillä siitä ei ollut olemassa minkäänmoisia\npapereja.\n\nElämästä, jota Myrlandissa vietettiin, tiesi Saapas-Tobine kyllä yhtä\nja toista. Hän oli ollut siellä apuihmisenä. Siellä Myrlandissa oli\nraha aina ajoittain virtana vuotanut. Silloin ei Saara-muori viitsinyt\nkädellään työhön kajota, vaan käveli punaiset sukat jalassa ja\naamukaapu yllään ja oli julman ylhäinen. Sitten saattoi taas tulla mitä\nsuurin puute.\n\nMutta siksi ei ensinkään ollut Saapas-Tobinen mieliksi, kun hän näki\nIrmildin poikkeavan tuvalle päin -- sillä hän, Irmild, oli kummitus ja,\nniinkuin Jumalan kirjassa seisoo, häijy pettämään niiden silmät, jotka\nhänet näkivät. Ja kaikkia nuoria miehiä, jotka pyrkivät Jerusalemin\nkunniaan, tahtoi Saapas-Tobine varoittaa, sillä epävarmaa oli,\nonnistuisiko kenenkään saada Irmildistä ihmistä.\n\nIrmild ei huomannut, että Saapas-Tobine vetäytyi pois ja että piiat\nseisoivat kuiskaillen, kun näkivät hänen suuntaavan tiensä suolaamoon.\n\nSinne oli tullut muutamia uusia, kauniita poikia -- ja sitten siellä\noli Hesekiel.\n\nKun hän oli heittänyt takin päältään ja seisoi työssään niin\nkorkearintaisena, leveäharteisena, notkeana ja joustavana, omituinen\nvalo silmissään, ei Irmild voinut kääntää katsettaan hänestä.\n\nHän oli jo kyllä huomannut, että hänen täytyi sietää paljon, jos aikoi\njäädä Heröön ja tulla hienoksi ja ylhäiseksi, mutta kun sitten päivän\nkoulu oli päättynyt ja tädin kaikki käskyt ja komennukset olivat\nohitse, niin tuntui oikein makupalalta hiipiä tänne --.\n\nTosin Hesekiel ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta piiloutua ei hän\nkuitenkaan voinut, hän kumartui, hän ojentautui, hän nosti taakkoja.\nVoi, miten suorana hän astui sillitynnyri olallaan, miten komea hän\noli, liikkuipa hän sitten tai seisoi alallaan. Mielihyvän kylmä väre\nkulki Irmildin ruumiin läpi.\n\nMutta ilo loppui. Gunvor tuli alas ja otti hänet mukaansa, tuli\njok'ikinen ilta ja vei hänet pois. Viimeiseltä hän ei enää saanut mennä\nsinne.\n\nJa Irmild totteli, aivan kuin asia ei olisi voinut olla toisin.\n\nMutta hän saattoi aina tavata Hesekielin, jos meni vastapäätä olevalle\ntunturille; sieltä näki tarkalleen kaikki, mitä suolaamossa tehtiin.\n\nJa sitäpaitsi hän jumaloi Gunvoria kuin korkeampaa olentoa, joka\ntäydestä alistumisen hinnasta oli ottanut hankkiakseen hänelle elämän\nhyvyyttä. Häntä vastaan asettuminen oli siis sula mahdottomuus. Näkihän\nIrmild, että Gunvor soi hänelle hyvää ja teki uhrauksia hänen tähtensä.\nLuojan suhteen hän ei ollut yhtä varma.\n\nMuuten hänellä täytyi olla joku, jota saattoi rakastaa\njärkähtämättömästi; se oli tarve, joka ihan ruumiillisen\nvälttämättömyyden tavoin yht'äkkiä oli herännyt hänessä ja imenyt\nravintoa hänen suonistaan ja hermoistaan -- niin omituisesti kuluttava,\nmutta samassa suloinen tunne, jossa oli arkaa kunnioitusta ja\nepäselvää, ujoa nöyryyttä. Jos Gunvor olisi tahtonut molemmin jaloin\npolkea hänet maan tomuun, olisi hänellä siihen ollut täysi oikeus.\n\nOli todellinen nautinto rakastaa häntä, -- senkin tähden, että hän\noli niin hyvä, rauhallinen ja voimakas, että hän hallitsi hänet\npelkällä silmäyksellään. Tämä oli terveellinen vastakohta hänen omalle\nluonteelleen; vaikutti niin rauhoittavasti, kun katsoi hänen lempeihin\nsilmiinsä ja tunsi hienon, voimakkaan käden silittelevän tukkaa.\nHän saattoi heittäytyä hänen eteensä kyynelsilmin, kun he iltaisin\nyhdessä istuivat suuren kiviuunin edessä. Ja Gunvor otti vastaan hänen\nhillitsemättömän ihastuksensa, iloiten siitä, että hän oli ottanut\nhänet luoksensa ja saattoi häntä valvoa.\n\nVikka-täti oli saanut Irmildin erityiseen valvontaansa ja hän eli\nalituisessa, lempeässä ihmetyksessä sen johdosta, että Irmild aina\nsanoi ja teki ihan päinvastoin kuin hän, täti, odotti.\n\nMutta Irmild ei jaksanut kauan yhteen menoon pysyä tädin parissa.\nKun täti ravisti valkeaa päätään ja rupesi selittämään, miten tulisi\nkäyttäytyä, niin hänen vanha, uskollinen sielunsa saattoi aivan\nnolostua, jos hän tuli katsahtaneeksi Irmildiin...\n\nKun Irmildin pienet, levottomat, viheriälle välähtelevät silmät\nloistivat häntä vastaan, oli niissä kuin hypnoottinen voima, joka\npakotti tädin kääntämään katseensa hetkeksi toisaalle.\n\nJa jos vanhus silloin poistui, saattoi Irmild rynnätä ikkunan luo ja\nnykäistä sen auki, saadakseen hengittää, oikein ahmia ilmaa pitkään\nja kiihkeästi ja sitten painaa päänsä pöydän kivilevyä vasten,\nvilvoitellaksensa sitä siinä.\n\nKäsittikö kukaan, miksi oli niin kuuma?\n\nSänkynsä yläpuolella oli Irmildillä taulu, jota hän piti hyvin\nkallisarvoisena. Hän oli sen kerran saanut espanjalaiselta\nmerimieheltä. Se kuvasi neitsyt Mariaa, joka kulki tähtien ylitse,\npää ulottuen aina puolikuuhun. Hänen läheisyydessään liiteli suuri,\nviheriä pahvienkeli, jolla oli punaiset siivet. Marialla oli sininen,\nsädekäs leninki ja suklaanvärinen sydän keskellä rintaa, josta\nliekit leimahtivat ylöspäin. Tämä rauhaisa, ruskea sydän mahtavine\ntulenliekkeineen oli suuresti vaikuttanut Irmildin mielikuvitukseen.\nKotona Myrlandissa ollessaan oli hän heittäytynyt polvilleen sen eteen\nja itkenyt raivoisasti, janoten jotakin... Vieläkin hän joskus teki\nniin, kun hän esim. oli saanut Vikka-tädin poistumaan.\n\nMutta olipa sellaisiakin aikoja, jolloin vanhus oli hyvä olemassa,\nnimittäin iltaisin, kun oli pimeä, ja erittäinkin öisin, kun hän heräsi\nja oli nähnyt unta. Silloin hänet valtasi tavaton pimeän pelko, eikä\nkukaan silloin ollut taipuvaisempi kuin hän tunnustamaan Vikka-tädin\nauktoriteetin ja etsimään turvaa hänen luotaan.\n\nSillä täti tiesi aina neuvon; hän opetti hänelle vanhoja, rauhoittavia\nvirsiä.\n\nVarsinkin tuo \"O pyhä henki armias, Valaise sielun' valollasi\" Sen\nsävelessä oli jotakin, johon oli niin mukava piiloutua, kun ahdistus\nvaivasi.\n\nIltaisin tapahtui välisti myöskin, juuri ennenkuin hänen piti\nnukkua, että hänen aivoissaan syntyi suurta rauhattomuutta ja\nsydämessä ja veressä oli kuin polttava tuli -- aina silloin kuin hän\nleikitteli kaikenlaisten hirmuisten mielikuvien kanssa, kunnes hän\noli kuin vimmattu. Hän saattoi loikoa vuoteellaan ja sanoa itselleen\nepätoivoisena: \"mitä minun on tekeminen, pitääkö minun mennä alas\nja tappaa Gunvor kiitokseksi siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt\nedestäni... hänet, jota rakastan niin, että tulen ihan kipeäksi\nsiitä... tai menenkö alas tuomarin taloon, aukaisen sulun ja päästän\nvuoksen sen yli, niin että se nielee koko kartanon... toinen minun\ntäytyy tehdä, nyt minun on vain valitseminen... muuten voisin sen\nmyöskin sytyttää tuleen... ja pelastaa Falckin, juurikuin hän on\npalamaisillaan --\".\n\nJa näin hän jatkoi kuvittelujaan ja lopulti ne kävivät niin kauheiksi,\nettei hän saanut unta. Silloin hänen täytyi juosta tädin luo. Sillä\nsiellä oli hyvä ja rauhaisa olla. Siellä eivät milloinkaan sellaiset\nasiat pälkähtäneet päähän.\n\nJa Vikka-täti antoi täten useamman kuin yhden kerran ryöstää yörauhan\nitseltään.\n\nSamalla rajattomalla kärsivällisyydellä hän nousi joka kerran\nvuoteestaan, sytytti kynttilän ja meni ottamaan Henrik Schmiedin vanhan\nlääkärikirjan, nähdäkseen, oliko siinä parannuskeinoa sellaiseen\nnuoruudenkuumeeseen. Hän sirotteli seljanlehtiä hänen sänkyynsä ja\nluki, mitä siellä seisoi:\n\n    Auta mua seljan lehti,\n    koska kuume vaivaapi.\n    Sinä voitit, seljan lehti:\n    jopa kuume katoopi.\n\nEhkäpä se auttoi. Ja sitten lopulti Isämeidän; se oli varma ja hyvä\nturva, välisti he eivät ehtineet kuin neljänteen rukoukseen, ennenkuin\nIrmild jo nukkui.\n\nMutta eipä käynytkään, kuten täti oli arvellut, että keväämmällä asia\nparantuisi, pikemmin tapahtui päinvastoin.\n\nEräänä yönä Irmild ei voinut ollenkaan nukkua; sillä hän oli saanut\nselville, että hän rakasti tuomaria. Nyt hän oli kokonaisen viikon\nkuluessa joka ilta tavannut hänet, kulkipa hän sitten tädin tai\nniiden muiden kanssa. Ja aina hän puhui heidän kanssaan, mutta ei\nkoskaan katsonut Irmildiin päin! Mutta oli mahdotonta olla häntä\nrakastamatta!... Hän ei voinut maata täällä, hänen täytyi nousta ylös\nja haastella jonkun kanssa, haastella hänestä, ja siksi hänen täytyi\nmennä sisään herättämään tätiä.\n\nEikä hän ensinkään säälinyt tuota pientä väsynyttä päätä, joka\nvalkeassa piipatussa yömyssyssä pehmeästi lepäsi untuvapielukseen\nvaipuneena -- hän ravisti häntä.\n\n\"Minä tahdon puhua kanssasi, täti! Olen jo koko ikuisuuden maannut\ntässä yksin ja se on niin ikävää... Ajattelepa, minusta hän oli täällä,\nitse tuomari, sanohan sinä, millainen hän on, miksi hän käyttää niin\npitkiä viiksiä, nehän ovat aivan kuin Lailan!\" -- -- --\n\nTäti sai vaivoin väsyneet silmänsä auki; hänet herätettiin nykyjään\nkovin usein, eikä hän sitten enää saanut unta.\n\n\"Poloinen!\" sanoi hän lempeästi eikä koettanut estellä, kun Irmild\nnotkean vesan tavoin kietoutui häneen kiinni.\n\nTäti oli neuvoton.\n\n\"Voi poloinen\", mutisi hän, \"en todellakaan ymmärrä, kuinka voit sanoa\ntuomarin olevan täällä -- en voi sitä käsittää.\" Ja hän nousi ylös ja\nlähti hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja istuutui hänen sänkynsä\nlaidalle.\n\nEi ollut enää seljan lehtiä. Niinpä antoi hän hänelle koiruohoa, joka\noli hyvää kaikkeen tuskaan ja vaivaan, veren kuumuuteen ja pahoihin\nuniin.\n\nJa sitten hän luki Isämeidän hänen kanssansa -- se oli kuitenkin varmin\nkeino.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomarin asunto ei ollut kaukana Herön päärakennuksesta ja se oli,\nniinkuin koko saari, aikoinaan kuulunut kartanoon. Se sijaitsi\nkauniilla paikalla etelää kohti; puutarha kasvoi erinomaisen runsaan\nsadon ja sen rajamailla oli lehto, jonka mukaan koko talo oli saanut\nnimensä.\n\nLehdon talossa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi uuden tuomarin tultua.\n\nIhmiset eivät olleet tyytyväiset siihen. Näytti siltä, kuin tuomari ei\nolisi välittänyt heistä.\n\nEdellisen tuomarin laita oli ollut aivan päinvastainen. Hän piti\nihmisistä ja tahtoi tietää, miten he elivät. Enimmäkseen tiesi hän\naina, mitä heillä oli päivälliseksi, ja jos kuka heistä oli ollut\nkylässä korttia lyömässä tai huvitteleimassa, niin tuomari tiesi\nkertoa, missä he olivat olleet, mitä syöneet ja kuinka monta kertaa\nkukin joutunut pietiksi. -- -- -- Eikä hän koskaan illalla kulkenut\napteekin ohi kysymättä, jos huomasi apteekkarin olevan poissa,\njokaiselta vastaantulijalta: \"Missähän apteekkari on tänään? Käsittääkö\nkukaan, minne hän on joutunut? Rovastin luona hän ei ole!\" Ja hän\nsai sen tietää -- sillä seuraavana päivänä hän jo saattoi kysyä\napteekkarilta: \"No, kuinka peli onnistui Ylisellä eilen?\"\n\nMutta tämä nykyinen -- hän ei milloinkaan kysellyt, eikä hän\nluultavasti liioin tietänyt kuin kaikkein välttämättömimmät asiat.\nEikä hän liioin kutsunut ihmisiä luoksensa, vaikka tiedettiin kertoa,\nettä siinä talossa kului paljon konjakkia, ja viiniä sinne tuotettiin\nankkurittain ulkomailta. -- --\n\nYhdessä suhteessa oli hänen naimattomuutensa naisten mielestä\nepämukava. Oli näet vaikea päästä seurustelemaan hänen kanssaan; mutta\nasia oli parannettavissa; eihän hän ollut kuin noin neljänkymmenen\nvaiheilla.\n\nMuutamat sanoivat, että hän oli kihloissa taloudenhoitajattarensa Miina\nJönsin kanssa, mutta sitä eivät toiset ottaneet uskoakseen. He uskoivat\nennen mitä tahansa -- -- --\n\nNiinpä niin. Tuomari Falck ei ollut sitä maata, että hän olisi\nkenenkään uskoa estellyt. Tietysti piti naisilla olla jonkinmoista\nkeskustelunainetta teetä juodessaan!\n\nEivätkä ihmiset hänen mielestään voineet olla toisenlaisia kuin olivat\n-- niin ettei hänen päähänsä pälkähtänyt moittia heitä siitä. Kun hän\nvain itse sai olla rauhassa -- ja päästä kaikesta.\n\nSiksi hän piti pitkistä käräjämatkoista. Sisämaassa, missä hän sitä\nennen oli ollut, hän oli tottunut niihin. Pitkinä talvi-iltoina,\nkun hän istui reessä matkavyö köytettynä ylös korviin asti hänen\nympärilleen ja kuunteli hevosen astuntaa ja kavioiden kopsetta, niin\nse ei suinkaan ollut kaikkein ikävintä. Itse teossa oli siinä hyvin\nrauhallinen istua, kun kuu paistoi ja tähdet tuikkivat ja maailma\nnäytti niin pehmeältä.\n\nJa kun jalakset narisivat ja luisuivat ja nurkat paukkuivat, niin hän\nvaipui syvemmälle turkkiinsa, siinä tunnossa, ettei mikään voisi häntä\nnyt saavuttaa.\n\nJa joki sitten -- kun se koskeksi pudottautuen illan kirkkaudessa\nkohisten syöksyi tummaa, avointa vettä kohti, soljui sen mukana\ntiehensä kaikki pahan tunne, kaikki, mitä hän tiesi tämän maailman\nsynneistä ja surusta. Ja se virtasi pois sinivälkkyväin jäälohkareiden\nvälitse sinne syvään pyörteeseen, minne häviää.\n\nJa sitten kävi mieli niin rauhaisaksi, avaraksi ja raittiiksi.\nYhdestä pulmasta vain ei päässyt -- tuomari Edmund Falck yksinäisestä\nelinkautisesta itsevankeudestaan.\n\nTämän hän viimeinkin oli saavuttanut ja se oli parempi kuin hänen\nentiset saavutuksensa.\n\nTäällä Herössä olivat nuo pitkät venematkat suurenmoisia -- oli niin\nmainiota loikoa veneessä pehmeiden ryijyjen alla ja kuunnella nousevan\nmyrskyn pauhua, kuulla väen juttelevan siitä, mimmoiseksi olo käy, kun\n\"äijä itse\" tulee ja heittää laineet viidensadan jalan syvyydestä ja\npaiskaa ne rahkasuolle ja huoneen kokoiset rantakivet siirtyvät kauas\nmaalle.\n\nTuo puhetapa \"äijä itse\" kuuluu niin raikkaalta ja tuttavalliselta --\nja kun \"äijä\" sitten tuli tärisyttäen mastoja ja raastaen purjeita, oli\naivan kuin se olisi ollut vanha tuttava.\n\nKummallista, että se puhalsi hänen korvansa täyteen jo aikoja sitten\nunhotuksiin joutuneita asioita! Lapsuudenmuistot eivät siis olleetkaan\njättäneet häntä! Ne eivät enää hävenneet häntä, vaan tulivat takaisin\ntuoden terveisiä hänen äidiltään.\n\nVoi, hyvä Luoja! Hän näki itsensä pienenä poikasena rientävän\npikkuisessa lastenkamarissa yli merien ja tunturien, valloittamassa\nmaailmaa väkevämpänä kuin Aleksanteri, jalompana kuin Scipio -- --\n\nVoi tuota luodetta, kuinka se tuli raittiina ja oikullisena kuiskaamaan\nkorvaan: muistatko vielä ensimmäistä rakkauttasi? Niin, tosiaan --\nluodetuuli hiveli hänen poskeansa, aina sydämeen asti. Tietysti hän\nmuisti. -- Kuinka hän oli hieno ja hento, tuo pieni, kalpea tyttö!\nHänen nimensä on oleva Lumikuningatar, oli hän sanonut itselleen\n-- mutta tytölle hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä sanoa --.\nMonta vuotta jäljestäpäin hän oli tavannut hänet täysikasvuisena.\nOmituinen tunne oli vallannut hänet, se oli tunkenut hänen hermojensa\nsisimpiin säikeisiin -- vieläkin oli hänen sydämensä syvyyteen jotakin\ntallettunut siitä lumivalkeasta puhtaudesta, jonka hän kerran oli\ntuntenut. Ja hän oli käynyt hyvin iloiseksi, hän omisti mielestään\nvielä jotakin pyhää, jota ei ollut polttanut pois kaikki se, mikä\nsitten oli seurannut.\n\nHänhän muisti hyvin, miten hän poikana eli omissa mielikuvitelmissaan\nja vietti päivänsä sellaisessa kiireessä ja kuumeessa, joka oli paljon\ntodellisuuden edellä! -- -- Niinkuin silloinkin, kuin oli ollut niin\npitkä talvi ja hänen kevätkaipuunsa oli kasvanut niin suureksi, ettei\nhän mielestään enää voinut sitä kestää. -- -- Vihdoinkin eräänä iltana\nistutettiin puutarhassa, ja seuraavana päivänä koulussa ollessaan hänen\nrinnassaan riehui ja kuohui. Voi, nyt kotona puutarhassa jo kasvaa\nkukkia, se on jo niin kaunis, ja minä istun täällä! -- --\n\nMikä sinun on? kysyi opettaja. Hän ei voinut kertoa sitä kenellekään.\nMutta mahdoton oli kestää kauemmin, hän purskahti niin katkeraan\nitkuun, että heidän täytyi antaa hänen mennä. Tuulen nopeudella hän\nryntäsi puutarhaan. Kun hän tuli sinne, seisoivat taimien lehdet\nriipuksissa; ne eivät vielä olleet juurtuneetkaan --\n\nEi ollut siellä vielä kesä!\n\nSitten hän rauhoittui, kävi välinpitämättömämmäksi ja tylsemmäksi,\nsillä hän ei jaksanut enää odottaa sillä tavalla, eikä enää\nvälittänytkään. Siitä se hänen elämänsä sitten meni vikaan. Hänellä ei\nollut kärsivällisyyden henkeä, ei voimaa odottaa -- hän otti siis sen,\nmikä oli lähinnä --.\n\nKumma, kuinka kaikki nämä seikat johtuivat hänen mieleensä pitkillä\nvenematkoilla. Luodetuuli se niin rauhaisasti lauloi kaikesta. Ja\nnuoruudenunelmat palasivat ja antoivat hänelle anteeksi.\n\nMuutenkin hänen oli kaikin tavoin hyvä olla täällä Herössä. Hän oli\npannut kuntoon itselleen hauskan kodin, täynnä muistoa niiltä ajoilta,\njolloin hän eli elämää ja matkusti ympäri puolen maailmaa saadakseen\nosansa tämän maan ja seitsemän taivaan ihanuudesta. Hän oli palannut\ntakaisin siltä retkeltä -- nyt hän tyytyi Lehtoon.\n\nJa hauska täällä olikin, varsinkin hänen yksityisessä\nkonttorihuoneessaan ja viereisessä pienessä arkihuoneessa. Hän nimitti\nniitä aarreaitoikseen, sillä siellä oli monien taulujen ja veistokuvain\njoukossa arvokkaita esineitä menneiltä, suurilta ajoilta.\n\nSisällä arkihuoneessa oli hänellä palanen Italiaa. Sohvan päässä oli\npurppuraan puettu, kultatukkainen Magdaleena ja hänen vieressään\nhopealle hohtava Katariina, joka polki kuninkaita jalkainsa alle.\n\nFlyygelin kohdalla riippui kokoelma aseita. Siellä oli turkkilaisia\nkäyräsapeleita, pitkiä, teräviä metsäpuukkoja ja toledolaisia miekkoja\nhopeisine kiinnikkeineen.\n\nJa siellä täällä kasvien ja verhojen välillä etruskilainen vaasi,\nkreikkalainen jumala, tanagralainen pystykuvanen -- ja jotakin kaikesta\ntästä ilmassa, entisten aikain hiljainen henkäys, suloinen värien ja\npiirteiden sopusointu, joka vaikutti kuin äänetön soitto.\n\nNiin, tämä oli pieni rauhaisa paikka elämän takana, mistä kukaan ei\nvoinut häntä löytää.\n\nKun hän loikoi leposohvallaan itämaisen verhon alla, kun hänen\nystävänsä Delfin makasi pantterinnahalla uunin edessä ja kun jotakin\nkukkivaa oli ikkunassa -- ja sitten hyvä sikari ja täytetty viinilasi\nedessä -- niin eipä oikeastaan ollut mitään, jota hän olisi kaivannut.\n\nJa kun päivät tästä puolin käyvät lämpöisemmiksi, niin eipä ole\nhullumpi olla puutarhassakaan.\n\nJo viime kesänä, kun hän oli täällä paikkaa katsomassa, oli hän\nhavainnut sen harvinaisen vetovoiman. Se oli niin hiljainen, kaikilta\nmuilta paitsi etelän puolelta suojattu. Pitkät valoisat yöt, kun\nilma ja lehdet lepäävät, kun tuoksu hiipii suljetuista kukkakuvuista\nja kastehelmet uinuvat poimulehtien sylissä -- ne olivat kuin aalto\npelkkää kauneutta, kuin osa tyyssijaksi muodostettua merta. Niin, hän\noli havainnut, kuinka ihanaa siellä oli; nuoruuden kuolematon jumala\nkulki siellä hienolla samettiruoholla ja anniskeli kuohuvaa\nviiniään -- -- --\n\nTosiaan, hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli tullut Heröön.\nTäällä hän oli jo päässyt niin pitkälle, että saattoi hymyillä\nolemattomallekin -- ja eikö se ole onnellisuuden merkki?\n\nJa nyt kauniilla säällä -- kun illat eivät käy sen pimeämmiksi\nkuin että hyvin näkee savun nousevan sikaristaan ja lasin selkeine\ntulipunaisine nesteineen -- --. Ei hän oikeastaan tiedä, missä hänen\najatuksensa kulkevat, hän tietää vain, että koko paikka on kuin\nhiljaisessa liikkeessä ja liukuu tasaista, suloista vauhtia myötävirtaa.\n\nJa liukuessa ja hetkien häipyessä on niin rauhaisan, niin virkistävän\nhämärä. Hän juo viiniänsä. Hän on mielestään käynyt niin voimakkaaksi,\nettä voi ajatella kaikenlaista, jopa raskasmielistä koskimiestäkin,\njoka hänessä piilee ja soittaa harppua iltaisin: tuota omituista,\npuoleksi kuolleistanoussutta kaipuuta tulla joksikin, joka vastaisi\nhänen entisiä merkillisiä poikaihanteitaan.\n\nSillä kerran hän kulki rohkeita teitä -- ei ollut kysymyskään muusta\nkuin että hänen paikkansa tulisi olemaan ensimmäisten joukossa. Kaikki\nodottivat hänestä jotakin; arkipäiväinen kohtalo ei voinut tulla hänen\nosakseen.\n\nHyvä Luoja, kuinka tuollaiset nuoruudenhaaveet sentään olivat hauskat!\nKyllä hän oli odottanut, että tuo ruhtinaallinen korkeus, tuo sisäinen\nihanneihminen kerran lähtisi piilopaikastaan ja esiintyisi kaikessa\nloistossaan ja kunniassaan. Mutta ei se vain ollut suvainnut tulla.\nEhk'ei ollut ketään, joka olisi valmistanut sille tietä. No niin,\nolihan se yhdentekevää!\n\nKun hänellä oli hevosensa ja koiransa ja työnsä, jotka olivat\nvälttämättömiä, Ja Miina Jöns, joka myöskin oli välttämätön, niin\nmitäpä sitten muusta.\n\nJa niin hänen elämänsä liukuu ja kuluu rauhaisaa tyyntä vauhtia; hän\njuo maljastaan salaista siunausta, kullankarvaista, tummanpunaista;\nei hän tiedä, onko aika vai iäisyys alkanut. Autuus, tuo salaperäinen\nkäsite, voisikohan se olla paljonkaan parempi? -- --\n\nEnimmästä päästä iltaisin ja alkuyötä myöten oli tuomari Falck\ntällaisten mieluisain aistimusten lumoissa. Päivällä hän saattoi olla\naika äreä ja tehdä kaikenlaisia vaikeuksia konttorissa ja kokonaan\nturmella kandidaatti Ballen mukavuusunelmat.\n\nJa kun hän oli joutunut käräjäpaikalle, oli hän aivan toinen mies kuin\nveneessä. Niinpiankuin hän istui oikeutta, saivat hänen silmänsä aivan\ntoisen ilmeen. Kuka tahansa saattoi sen huomata.\n\nVälisti hän kävi metsästämässä ystävänsä Delfinin kanssa. Se oli\nhiljalleen ajava, täysirotuinen englantilainen ajokoira, joka ei\nmilloinkaan hänen mieltään pahoittanut ja vallan uskomattomasti jakoi\nkaikki hänen harrastuksensa.\n\nViime aikoina oli molemmilla paljon hommaa saadakseen eläviä jäniksiä\nistutetuksi läheisille pikku saarille. Ja he odottivat hyviä tuloksia,\nkun siellä ei ollut kettuja ja vesi oli aina avoin.\n\nSitten tuomari huvitteli itseään vähäisen myöskin luonnontieteillä.\nTyyninä päivinä nähtiin hänen istuutuvan veneeseen varustettuna\nmerikortilla, luodilla, pohjakaapimella ja kiikarilla. Häntä huvitti\ntutkia meren eläin- ja kasvikuntaa -- oli sangen hauska laivakiikarilla\nkatsella merihauraa, joka kiiltävine pronssinkarvaisine haaroineen\najelehti edestakaisin kylmässä pohjavirrassa, sillä aikaa kuin pikku\nelävät kömpivät tummaa pohjaa pitkin ja suuret, komeat korennot\nliitelivät vedessä.\n\nOlisi melkein pitänyt olla poikaiässä, voidakseen nauttia tästä.\n\nVälisti hän otti nuorisoa mukaansa. Ne antoivat hänen\nmielikuvituksilleen ravintoa. Kerran hän oli ottanut Irmild Myrlandin\nja rovasti Thymannin pojan kanssansa; mutta sitä hän ei toistanut.\n\nRovastin poika oli ylioppilas ja niin huvitettu ihmisoikeuksistaan,\nettä hän käytti tilaisuutta koko ajan puhuakseen niistä.\n\nIrmildillä ei ollut silmää sellaista varten. Häntä huvittivat kalat\npaljon enemmän ja koko hänen notkea pitkä ruumiinsa kumartui yli\nveneenlaidan. Joka kerta kuin pohjakaavin tuli ylös, hän tunsi\nsalaperäistä, pelonsekaista iloa. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän\nitse olisi ollut kotoisin tuosta pimeästä maailmasta ja nyt kiikarin\nläpi yht'äkkiä nähnyt omaisensa.\n\nJa kun hän katsoi tuomariin päin, oli hänen mustissa silmissään\njotakin sinisenviheriää, värähtelevää kuin vesi, noidantulenmoinen,\nluokseenvetävä voima, jotakin, joka muistutti siitä tarmosta, millä\nmuutamat merieläimet imevät itsensä kiinni, mihin tahtovat.\n\nTuomari ei enää tahtonut häntä mukaansa -- sen hän oli visusti\npäättänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kirkas toukokuun ilta, kun Elina-rouva tyttärineen tuli jalkaisin\ntunturin yli kulkevaa tietä kotiinsa päin. He olivat olleet Myrlandissa\nkatsomassa Saaraa, Irmildin äitiä.\n\nElina-rouva seisahtui kukkulalle, hengittääkseen hiukkaisen ja kulki\nsitten ympärilleen katsellen, hiljainen hymy huulillaan.\n\nSillä aurinko kultasi saaret ja luodot ja teeret kukertivat honkien\nlatvoissa. Mäellä kivien välissä näki hän niiden leikkivän, sillä aikaa\nkuin naarakset istuivat pensaissa ja katselivat, ennenkuin voivat\npäättää, tahtoivatko olla mukana.\n\nKoirakset olivat pukeutuneet kosintapukuunsa; uudet koreat höyhenet\npäässä ja kaulassa ne astuskelivat vetäen siipiään ja näyttivät\nvalkeita pyrstönalushöyheniään.\n\nElina-rouva katseli niitä kylmästi. \"Voi, miten typeriä ne raukat ovat,\nne ummistavat silmänsä; luulen, että voisi ottaa ne kiinni käsillään.\"\n\nGunvor ei vastannut mitään, hymyili ainoastaan.\n\nAlempana mäen rinteessä tapasivat he jäniksenpojan, joka istui sangen\nhuolettomana, nuoleskeli käpäliään ja katseli heitä lempeillä,\nruskeilla silmillään.\n\n\"Äiti, älä mene niin kiireesti\", sanoi Gunvor matalasti ja istahti\nvarovaisesti jänistä vastapäätä, joka yhä jäi paikalleen.\n\nVoi, kuinka täällä oli ihanaa! Mikä sopusointu kaikkien äänien välillä,\ntulivat ne sitten eläimistä, puista, ilmasta tai aalloista! Niiden\nkaiku kuului hänen sisimmästään. Ja kuinka se teeri riehui ja telmi\n-- -- hän tunsi sen aivan pikku sormissaan.\n\nElina-rouva ei enää kuullut tarkkaan ja hän pysyi rauhallisena.\n\n\"Nyt meidän on meneminen!\" sanoi hän.\n\nAlhaalla harjanteen juurella kulki tie Lehdon pihan poikki ja he\nnäkivät tuomarin astuvan ulos ja tulevan ystävällisesti tervehtien\nsuoraa päätä heitä vastaan.\n\n\"Eräältä nuorukaiselta olen hiljakkoin oppinut, että täytyy pitää\nkiinni ihmisoikeuksistaan! Eikö ole ketään, joka voisi neuvoa minua,\neikö minulla naapurina ja vuokralaisena ole sellaisia neuvonantajia.\"\n\nElina-rouva nauroi ja katseli häntä hyväntahtoisesti sillä aikaa kuin\nGunvor töin tuskin sai torjutuksi Delfinin hyväilyjä.\n\nTuomari katsoi Gunvoria ja jatkoi iloisesti: \"Nyt kun arvoisat\nrouvat ovat olleet siellä alhaalla ja tulleet vakuutetuiksi, että\nparannuskeino oli tepsivä, eikä Torkel enää lyö Saara-muoria, niin\nolisi ehkä aika jo vähän ajatella muitakin naapurejansa. En voi tosin\nluvata, että täällä olisi yhtä jännittäviä tapahtumia, mutta olkaa\nystävälliset älkääkä menkö oveni ohi! Olkaa hyvät!\"\n\nJa hän johdatti heidät sisään verannan portaista.\n\n\"Huomatkaa, kuinka kaikki täällä sisällä lausuu teidät tervetulleiksi!\"\nsanoi hän innokkaasti ja ohjasi Elina-rouvan sohvaan persialaisen\nkatoksen alle.\n\nSillä aurinko pilkisti samassa sisään, piirteet ja värit heräsivät ja\npuhelivat, hienot uinahtelevat harmoniat muuttuivat säveliksi. Eräässä\nikkunassa oli muutamia valkeita ruusuja, jotka täyttivät huoneen\nviileällä, suloisella tuoksulla.\n\n\"Se on uusi ruusu\", sanoi tuomari \"Eeden nimeltään. Eikö luulisi, että\nEedenin ruusut ovat jo aikoja sitten lakastuneet?\"\n\nGunvor katsoi häneen ja hymyili: \"Tosiaan! Mutta millaisia tulpaaneja\nTeillä on! Tuollahan on koko ikkuna täynnä\" -- --\n\n\"Niin, minä olen hyvin vanhoillaolija. Minulla on sama tulpaanikiihko\nkuin ihmisillä 200 vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin... sillä\nniinkin ymmärtäväinen mies kuin Plinius oli ihastunut niihin! Hän\nsanoo, että ne pitää ripustaa savuun ja sitten panna kreikkalaiseen\nviiniin saadakseen niiden purppuran hehkumaan. Sitä minä nyt en ole\nkoettanut... sillä kun aurinko paistaa sisään niinkuin nyt, on jo siinä\nkyllin -- rauhallisille ihmisille!\"\n\n\"Niin, Te olette liiaksi vanhoillaolija! Niin Teistä kerrotaan! Oikein\npaatunut oikeistolainen!\" sanoi Gunvor iloisesti ja istuutui äitinsä\nviereen.\n\n\"No, sehän on hauskaa! Vaikkakin minä paremmin sovin Pliniuksen\nkanssa, ei asia suinkaan voi olla toisin, sillä täytyyhän sitä\nvälttämättömästi joutua rekisteröidyksi, eikä ihmisillä ole täällä\nmonta etikettiä! Olisi edullisempaa olla tulpaani, sillä niitä on 5000\nlajia... Uskallanko tarjota jalosukuisille naisille kupillisen kahvia?\nEmmekö tuoksuavassa mokassa esittäisi maljaa inhimillisen kehityksen\nlähenemiselle tulpaanien kaltaiseksi.\"\n\nMiina Jöns tuli samassa sisään tuoden kahvin ja Elina-rouva heti\nhuomasi sen olevan \"mokkaa\". \"Se maistuu hyvältä\" sanoi hän ja\nryypiskeli kahviaan mielihyvällä, ja rupesi sitten puheliaasti\nkertomaan tuomarille yhtä ja toista entisestä ja nykyisestä\nsikäläisestä elämästä, höystäen kertomuksiaan, kuten hänen aina oli\ntapana tehdä hyvällä tuulella ollessaan, pienillä sattumilla ja\nhuomautuksilla, joita tuomari erityisesti ymmärsi pitää arvossa.\n\nGunvor puhui neiti Jönsin kanssa, ihaili hänen\nvillalankakoruompelujaan, kuunteli pitkää, surullista kertomusta\nSeriannasta, kyökkipalvelijasta, ja voitti koko hänen sydämensä\nkutsumalla häntä Heröön Elina-rouvan syntymäpäiväkemuihin.\n\nPaikkakunnan naiset eivät kohdelleet neiti Jönsiä hyvin. Ensinnäkään\neivät he pitäneet sopivana, että hän luulotteli pääsevänsä tuomarin\nrouvaksi, ja toiseksi saattoi olla vieläkin sopimattomampia asioita\n-- ja näiden syiden perusteella eivät he tahtoneet olla missään\ntekemisissä hänen kanssaan.\n\nMutta tämä ei estänyt kamariherratarta eikä Jeanette-rouvaa käymässä\nihailemassa tuomarin tulpaaneja. He olivat juuri samana aamupäivänä\nolleet siellä.\n\nGunvorin mielestä neiti Jöns ei näyttänyt hullummalta. Hän oli kookas,\nujo, vaaleaverinen nainen, silmät maahan luotuina. Ettei hän ollut\nsanottavasti korkearientoinen, sen ei Guvorista olisi pitänyt loukata\nnoita toisia.\n\nKun neiti Jöns meni ulos kahvitarjottimineen, nyökkäsi hän hänelle\nkaikkein ystävällisimmin.\n\nTuomari oli tullut erinomaiselle tuulelle. Hän meni itse kellariin\nnoutamaan Niersteiner-Glöckiä. Juuri nyt sitä piti juotaman, juuri\nnyt kuin vihreistä laseista tuli tämä valovaikutus ja viinistä tuo\nlehtimetsän tapainen viileys.\n\nHän pyysi lupaa saada juoda jalosukuisen Herön rouvan kanssa.\nArapialaisissa temppeleissä sanottiin olevan viiniä, joka virvoittaa\nenemmän kuin tuuli erämaassa ja parantaa minkä taudin ja sydänsurun\ntahansa. Temppelin papit sen tallettivat ja antoivat sen tulla vanhaksi\nsielunvoimain uudistamista varten; ja he säilyttivät sen vuodenaikojen\nvaihteissa ja pitivät sen läpikuultavana ja kirkkaana tynnyreissä.\nElina-rouvassa oli jotakin, joka muistutti häntä tästä viinistä...\nja hän tiesi myöskin, mitä se oli: kun ihminen on elänyt elämänsä\nrohkeasti niinkuin Elina-rouva, niin hän voittaa korkeimman kauneuden:\nvanhuuden, se se vaikuttaa kuin jalo, arapialainen viini!\n\nElina-rouva hymyili ja joi hänen kanssaan.\n\n\"Teidän sanoissanne on viiniä, ei suinkaan minun -- minä käytän\nainoastaan terveellistä, jokapäiväistä ruokaa!\"\n\nHän nousi seisoalleen. Hän oli luvannut neitsyt Jönsille tulla katsomaan\ntämän taimilavoja, ja sitten oli parasta ruveta jo ajattelemaan kotia.\n\n\"Niin minä siis pyydän, että Te jäätte tänne sisään\" sanoi tuomari ja\nmeni istumaan Gunvorin luo.\n\n\"Tosiaan\", vastasi tämä hymyillen, \"minun tekee mieleni katsella täällä\nympärilleni.\"\n\nHän nousi ylös ja kulki ympäri salissa.\n\n\"Miten kaunis pieni kapine!\" -- Hän osoitti kallisarvoista\nfirenzeläiseen tapaan silailtua lipasta. Jousi ponnahutti sen auki,\njuuri kuin hän tarttui siihen. Siinä oli pieni revitty kirja.\n\nGunvor katsahti häneen. Tuomari punastui ja Gunvor asetti lippaan\nnopeasti takaisin paikalleen tuntien tehneensä epähienosti.\n\n\"Se on minun aapiskirjani\", sanoi tuomari vältellen, \"se, josta äiti\nluetti minua. Hän kuoli, kun minä olin kahdeksanvuotias.\"\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\nHän oli sanonut \"äiti\" semmoisella tavalla kuin jos jotakin pyhää\nolisi kulkenut hänen ajatuksissaan sekä jonkinlainen pelko, että joku\nhuomaisi sen.\n\nGunvor kulki edelleen ja näytti kiintyneen kokonaan toisiin asioihin.\n\n\"Tulkaa nyt ja istukaa!\" sanoi tuomari äkkiä. -- \"Nyt on teidän\nvuoronne vastata! Oletteko Tekin niitä, jotka valittavat sitä, että\nminä olen paatunut oikeistolainen?\"\n\n\"En, minä uskon, että Te olette hyvä. Sillä ei ole koskaan mitään,\njoka olisi Teille oikein mieleen. Sellaista oikeistoa luulen meidän\ntarvitsevan. Meidän tarvitsee saada taso korkeammalle! -- --\"\n\n\"Tiedättekö, että ihmisillä on paljon valittamista Teidän suhteenne?\"\n\n\"No niin!\" Gunvor hymyili aivan rauhallisesti. -- \"Se olkoon heille\nsallittu!\"\n\n\"Teidän kanssanne on silloin mahdoton tulla toimeen. Tehän ette kuulu\noikeistoon ettekä vasemmistoon! Kamariherratar valittaakin, ettei\nTeillä ole omaa kantaa, ja rouva Jeannette sanoo, että Teissä on\nmonta vikaa! On niin tavallista, että naisissa on vikoja, sanoo rouva\nJeannette. Hän pitää paljon enemmän miehistä. -- --\"\n\nGunvor nauroi.\n\n\"Älkää naurako\", jatkoi tuomari ja pudisti päätänsä, vaikka\nhymy sopikin hänen mielestään niin hyvin Gunvorille. -- \"Teidän\nsyntiluettelonne ei ole vielä lopussa! On joku, joka syyttää Teitä,\nettette ole edes naisasianainen! Se on törkeää! sanoo rouva Schwane\n-- hän oli täällä eilen. Naisasianainen, -- sehän on kielelliseltä\nkannalta katsoen mitä naurettavin sana! Jos minä erittelisin sen,\nsaisitte nähdä, miten kauniita johdannaisia siitä tulisi... mutta\nmuutoin, kun oikein ajattelee asiaa, ei naisasia ole mitään muuta kuin\nmiesasia -- minkätähden ette tahdo olla miesasianainen?\"\n\nGunvor istui ja järjesteli neiti Jönsin villalankakeriä. -- \"Teidän\nei pidä puhua sellaista!\" sanoi hän vähän kärsimättömästi. -- \"Mutta\ntarkoittakaapa sitä tahi älkää, olette oikeassa!\" Hän katsoi ylös\ntarmokas piirre suunsa ympärillä.\n\n\"Onko totta, että kuulutte kamariherrattaren eetilliseen yhdistykseen?\"\nkysyi Gunvor hymyillen pienen vaitiolon perästä.\n\nTuomari istui ja katsoi Gunvoriin vastaamatta mitään.\n\nTuota vakavaa suuta ei kaunistanut sellainen vakavuus. Minkälaiset\nkasvot Gunvorilla olikaan! Arkioloissa suljetut ja kulmikkaat, melkein\nläpäisemättömät -- mutta hymy oli aurinko, joka sytytti elämää,\nkaikki ovet lensivät auki, nuo raskaat piirteet peitti kevät hienolla\nsulollaan, naisellisella hempeydellä, joka muistutti ruusujen uhkeutta.\n--\n\nHetken hiljaisuus syntyi taas.\n\nGunvor nojautui taaksepäin ja antoi katseittensa liukua ylt'ympäri.\nHän ajatteli, että sopi niin hyvin, ettei liian paljon puhuttu näissä\nhuoneissa. Sitäpaitsi tiesi hän, että tuomarin tapa oli puhua näin\njaksoittain, väliajoin, joka ikäänkuin kutoi yhteyden eri aineiden\nvälillä. Ja vielä -- hän ei voinut selittää sitä itselleen, mutta\npaussit olivat kaikkein parhaita, antoivat niin miellyttävän tunteen\nhiljaisesta, suloisesta rauhasta ilman soraääniä -- niin, se se oli\nihmeellistä, hänestä he eivät milloinkaan tulleet niin hyvin toimeen\nkuin silloin, kuin he eivät puhelleet. Siinä oli sellaista rauhaa, ei\nmitään, jota ei olisi ymmärtänyt!\n\nHän istui suu puolihymyssä.\n\n\"Mitä Te nyt harrastatte?\" kysyi tuomari taas äkillisellä tavallaan.\n\n\"Se, mihin ihmiset käyttävät aikansa, on itse asiassa sangen\nyhdentekevää\", jatkoi hän; -- \"mikä on tärkeää, se saa mennä, niinkuin\nvoi, sillä ei ole mitään merkitystä! On avattu kansainvälinen kilpailu\nuuden valtiovaakunan ehdotusta varten. 90 päivän kilpailuaika!\nLähetetyt ehdotukset ja piirustukset asetetaan julkisesti näytteille.\nEnsimmäinen palkinto 30,000 frangia. Sitäkö Tekin harrastatte?\"\n\nGunvor katsoi häneen vakavasti. -- \"Älkää puhuko niin! Minä harrastan\nsitä\", lausui hän hitaasti, \"mikä on minun onneani, tarkoitan, että\nsaisin sen poistetuksi, mikä tekee kansan elämän niin vaikeaksi.\"\n\n\"Älkää toki työskennelkö niin palkattomasti! Kansa ei tahdo saada\nmuuta kuin mahdottomuuksia, sen huomaa heidän uskonnostaan ja heidän\njumalastaan, jonka he aina luovat oman kuvansa mukaan. Kuinka monta\nkamalaa 'Meidän Herraamme' onkaan, jos minä saan kysyä? -- -- Ja\n_onni_! Teidän ei pitäisi käyttää sitä sanaa niin kevytmielisesti! Onni\non Jumalan salaisuus; hän ei ilmaise sitä -- --\"\n\n\"Niin, ulkona taivaansa alla! Te istutte liian paljon sisällä, herra\ntuomari, -- ja uneksitte.\"\n\nHän nauroi. -- \"Ei, tiedättekö mitä, siitä tulee nälkäiseksi, mutta\nminä voin niin hyvin täällä sisällä... täällä minä olen keksinyt\nJumalan salaisuuden!\n\n\"Ja niin lepään minä, sen minä teen, kaikesta siitä, mitä muut ovat\nkärsineet. -- --\n\n\"Oletteko nähneet minun Ignotoani? Minä löysin sen pienestä likaisesta\npuodista Veronassa. Hän on naisen näköinen, -- jonka minä kerran\ntunsin. Sentähden minä ostin sen.\"\n\nTuomari vei hänet konttoriinsa.\n\nSe oli naisen kuva 15. vuosisadalta. Gunvor tunsi ehdottomasti\npistoksen sydämessään, sillä tuntui, kuin tuo nuori nainen seisoisi\nelävänä hänen edessään mykässä kärsimyksessään: kokonaan verhottuna\nmustaan, valkea vaate käärittynä pään hienoja piirteitä myöten, valuen\notsalta silmille, jotka olivat suuret ja paloivat jossakin, jota ne\neivät tahtoneet ilmaista.\n\n\"Sitä minä muuten ajattelin\" -- tuomari näytti hänelle vanhaa\npyhäinkuvaa. \"Hän lukee aamumessun puolestani; oletteko nähnyt mitään\nniin loppumattomasti itkettynyttä? Silmät ovat kadottaneet värinsä, ja\nsuu -- eikö se ole kuin veristynyt? Mitä lieneekään kärsitty siihen\naikaan... ja miten sielut ovat olleet syvät _voidakseen_ kärsiä niin...\nja miten ihmiset ovat mahtaneet herkutella toistensa kärsimyksillä,\nennenkuin maalari voi oppia maalaamaan tuolla tavalla?... Katsokaa, se\nse on, jossa minä levähdän!\"\n\nGunvor loi häneen silmänsä syrjästä. Tuomarilla oli jälleen tuo oma,\nraskas sävynsä, tuo sidottu syvyys äänessään. _Oli_ jotakin, joka\nkalvoi häntä!\n\nGunvor katsahti pöydälle. Siinä oli pieniä ruukkuja, erilaisella\nsoralla ja pikku kivillä puoleksi täytettyjä.\n\n\"Se on meren pohjasta, tuo sora\", sanoi tuomari muuttuneella äänellä.\n\"Minä olin panemassa niihin nimilippuja, kun naiset tulivat.\n\n\"Kas, tuolla menee äitinne puutarhaan neiti Jönsin kanssa. Istukaa\nsiinä tuolilla, niin tuon Teille lasinne. Viini on suloinen asia, se on\nJumalan salaisuus! --\n\n\"Maljanne, Herön äiti, tenhottaremme!\"\n\nHän kohotti lasinsa aurinkoa kohti, jonka valo virtasi sisään.\n\nGunvor hymyili ja nosti lasinsa hänen lasiansa vastaan ja kallistui\nsitten takaisin tuoliin. Auringonsäteet leikkivät hänen hiuksissaan.\n\n\"Minusta on oivallista, ettette anna sanoa itseänne neidiksi. Se ei\ntodella olekaan Teille sopiva nimitys: Teillä ei ole mitään yhteistä\npikku neitien kanssa!...\"\n\nGunvor istui puoleksi vaipuneena ajatuksiinsa eikä vastannut.\n\n\"Tehän olette aivan yksin täällä\", sanoi tuomari äkkiä.\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\nGunvor kääntyi puoleksi hänestä. Tuomarilla oli omituinen hymy --\nväsynyt ja kuitenkin niin rohkea.\n\n\"Miksi ette enää ole mukana seuraelämässä?\" kysyi hän. \"Miksi tulette\nniin myöhään ja lähdette niin varhain?\"\n\n\"Siksi, että -- -- --\"\n\n\"Se väsyttää Teitä, niin, voitte kernaasti sanoa sen. Siksi, että\nihmiset on niin hirveän keskinkertaisia!\"\n\n\"Minusta se on niin ikävystyttävää!\"\n\n\"Sitä ei Teidän pitäisi sanoa; mitä Te mahdatte sille, että\ninhimillinen kehitys ei ole päässyt pitemmälle, kuin että milloin\nmeitä istuu yhdessä kolme tusinaa, tuntuu kuin lamput voisivat sammua\npaljaasta ikävästä. Me torkumme, sen sijaan että ajattelisimme; se on\nehkä parasta. -- --\"\n\nGunvor rupesi nauramaan. \"Te olette minusta oikein ilkeä\nlörpöttelemään!\"\n\n\"Totta on, mitä sanon, mutta Te ette mahda sille mitään -- ettehän\nTekään ole keksinyt ihmisluontoa!... Muudan järkevä mies sanoo, että\nmenee aikaa, ennenkuin tottuu ihmissukuun; jotkut eivät koskaan ole\noppineet sitä! Oletteko kuullut Polykarpuksesta? Hän tapasi kuljeksia\npaikasta toiseen, samalla kuin hän huokaili: 'Herra Jumala, millainen\nonkaan tämä vuosisata, jolloin sinä olet antanut minun tulla maailmaan?'\"\n\n\"Minä en ole niin hankala kuin Polykarpus. Olen jotenkin tyytyväinen!\nTäällä on niin paljon vaariinotettavaa; minusta ei ole aikaa sellaisiin\nkysymyksiin.\"\n\n\"En minäkään ole yhtä mieltä Polykarpuksen kanssa; minusta täällä\ntodella on hyvä. Mutta Polykarpuksella ei ollut parempaa tietoa: hän\ntahtoi poimia kultaomenoita tavallisesta kyökkipuutarhasta. Ei ole\nsekään oikea tapa puhutella meidän Herraamme ikäänkuin hän olisi\nkunnanvaltuuston jäsen!\"\n\n\"Ettekö Te siis odota mitään?\"\n\n\"Kyllä, minä odotan, että itse alkaisin tulla kunnolliseksi ja että\nalkaisi tulla lämmin pohjoisnavalla!\"\n\n\"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? Teidän tapanne puhua on kuin\njonkinlainen vaatekappale, iso, väljä viitta, johon kääriydytte!\"\n\n\"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? On tuhmasti, että Te olette\nniin säännöllisesti valveilla! Täällä ylhäällä on merkillinen maa ja\nmerkillisiä ihmisiä. Meri, viileä meri on heissä kaikissa, Teissä\nvallankin!... Täällä oli lämmin ennen vanhaan -- tiedättekö sitä?\nAjatellapa, että täällä kasvoi iki vihreitä saksanvaahteria ja villejä\nrypäleitä! Nyt on kaikki pukeutunut toisiin muotoihin, hämäriin\nsatuihin, valkeihin unelmiin ja syviin levollisiin silmiin -- mutta se\non liian hyvin kätkettyä, täällä _on_ liian viileää!\"\n\n\"Se on huoneen ilman syy, joka on liian lämmin\", hymyili Gunvor. \"Te\nistutte liiaksi sisällä, herra tuomari!\"\n\n\"Miten suvaitsette, huoneen lämpö on tärkeä osa meidän\nsivistyksestämme! Tekään ette siis usko mihinkään, ette pappiin ettekä\nprofeettaan! Millainen ihminen Te olette? Olette saanut liian paljon\nraitista ilmaa! Asia on, kuten sanon, Teissä on meri!\"\n\nGunvor keskeytti hänet vilkkaasti.\n\n\"Niin on asia! Miten saisin kansan pitämään arvossa raitista ilmaa?\nSillä juuri sitä heiltä kaikilta puuttuu! Ette voi ajatella, miten\nmatkoilla ollessani käytän viekkautta ja väkivaltaa saadakseni ovet\nja ikkunat auki! Etenkin naiset ovat vastahakoisia; eivät tahtoisi\nmillään ehdolla luopua siitä ilmasta, minkä heidän keuhkonsa kerran\novat hengittäneet ulos, sen _pitää_ päästä jälleen sisään! Moinen\nvanhoillisuus ei ole hyvä... eikä muutos toisiin oloihin ole sitä\nparempi -- --.\"\n\n\"Teillä on niinmuodoin se heikkous, että tahdotte huolehtia niistä,\njotka elävät pilaantuneessa ilmassa?\"\n\n\"Miks'en, jos vain voisin! -- Mutta minä en tahdo matkustaa enää!\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\nGunvor kääntyi häneen ja naurahti.\n\n\"Minä viihdyn paremmin täällä ylhäällä -- kaikissa tapauksissa! Tuolla\nalhaalla ikäänkuin selvemmin huomaa, miten paljon pientä ja kehnoa on\nmaailmassa.\"\n\n\"Teitä raukkaa!\"\n\n\"Pahinta minussa on, että se, minkä muut näkevät niin suureksi... on\nminusta enimmäkseen jotenkin keskinkertaista. Mutta minä olen vain kuin\nrantalintu, tiedättekö; siksi en voinut olla tuolla alhaalla. Täällä\nrannikolla on aina jotakin, jota minä pidän suurena!\"\n\n\"Sitähän minä sanon, Te kärsitte liiasta ilmasta. Teidän pitäisi\nottaa jotakin sen vastapainoksi. Tehkää, kuten minä olen tehnyt näinä\npäivinä, lukekaa Carlylen kirjaa 'Sankarien palvonnasta'... se on\ntuolla pöydällä!\n\n\"Parasta nimittäin, mitä ihminen voi tehdä, on suurien miesten\njumaloiminen; se on ainoa tehtävä, sanoo suuri Carlyle. Hävetkää nyt\npuuhianne ja askareitanne!... Teidän siveellisyytenne on puutteellinen,\nmadame, ja tunteenne! Suuri Carlyle väittää, että maailman historian\nei pitäisi olla muuta kuin suurien miesten elämäkertaa; se ei\nyksinkertaisesti ole muuta; hän sanoo sen ainakin viisi kertaa yhtä\nmittaa.\" -- --\n\nGunvor naurahti jälleen. \"Hyvin epäilyttävää minusta -- siinä\ntapauksessa hän ei usko sitä itse! Ja minä yhdyn häneen, en usko, että\non kirjoitettu niin huonoa historiaa -- se se ehkä on syynä siihen,\nettä me emme ole toisenlaisia.\" -- --\n\n\"Niin, mutta Carlylen mukaan on surullinen todistus pikkumaisuudesta,\nkun katsotaan suuria sillä tavalla; he eivät ole sitä varten, vaan että\nheitä uskottaisiin!\"\n\nGunvor katsahti häneen tyynellä, puoleksi uneksivalla ilmeellä.\n\n\"Eikä minun tarvitse paljastaa itseäni enempää. Emmekö voisi puhua\njostakin muusta?\"\n\n\"Teidän sulhasestanne esimerkiksi! Uskotteko häneen?\"\n\nGunvor katseli hymyillen eteensä.\n\n\"Niin, hänessä on jotakin, mikä muistuttaa minulle, mitä joskus on\nsanottu jostakin toisesta: hänen kirjansa on avoin, jokainen voi lukea\nsitä!\"\n\n\"Ja kenties luetaan alituisesti samaa, vai onko tullut useampia\nlukuja?\" -- --\n\nGunvor ei oikein pitänyt tuomarin äänestä, hän vilkaisi äkkiä ylös.\n\"Hän _on_ toisenlainen nyt kuin ennen; hän on terve ja aina kasvamassa;\nsellaisia pitäisi meidän muidenkin olla.\"\n\nHän nousi ja silmäsi pukuansa.\n\nTuomari nousi myöskin hymyillen. \"Älkää näyttäkö niin ankaralta! Minä\npelkään muuttumismahdollisisuuksieni olevan hyvin epävarmat. Mutta olen\naina ihmetellyt sulhastanne! Kuten sanottu, hän pysyy uskomattoman\nnuorena ja terveenä, mutta hän hämmästyttää minua olemalla niin\ntotuudellinen, että vaikkakin hän tahtoisi valehdella, hän ei voi; ja\nsitten hän on aivan liian hurja vasemmistolainen, hän polttaa minua.\"\n\nGunvor katseli häneen rukoilevasti. \"Kun hän nyt tulee naapuriksemme,\ntäytyy teidän tulla ystäviksi!\"\n\n\"Älkää yrittäkö yhdistää vanhaa ja uutta aikaa! Toinen elää, ja toinen\non kuolemassa.\"\n\n\"Kas tässä!\" Hän näytti Gunvorille isoa taulua, joka riippui\nflyygelin kohdalla. Se oli kuva S. Pietro in vincoli-kirkon\ndoorilais-antiikkisesta pilarikäytävästä Roomasta.\n\n\"Katsokaa näitä pilareja! Vuosituhannet ovat kalvaneet ja kuluttaneet\nniitä, mutta ne seisovat vielä niin mahtavina, että luulee saavansa\nselkärankaa niiden paljaasta katselemisesta! Sitä varten minä istun ja\nkatselen -- saadakseni hieman selkärankaa... Samalla kuin ritari Svein\nkuljeskelee taivaan elävän auringon alla ja meidän Herramme ravitsee\nhäntä siunauksella. -- --\n\n\"Minä koetan tulla niin hyväksi, että suon sen hänelle!\"\n\nHän avasi flyygelin ja istuutui.\n\nGunvor ei saanut selvää, mitä hän soitti; muutamia sointuja, jotka\nhakivat jotakin -- tunnelma ei päässyt esille. --\n\nSitten hän tuli Beethovenin ass-dur-sonaattiin: _Marcia funebre sulla\nmorte d'un eroe_.\n\nOli jotakin ominaista siinä tavassa, jolla hän sen soitti, jotakin,\njoka muistutti ääntä, kun se saa raskaimman säveleellisen ilmeensä. Oli\nkuin hän seuraisi hautaan jotakin rakasta, korkeasti-ajateltua. -- --\nMutta se ei ollut mitään surua!\n\nEi voinut olla toisin: siellä olivat kaikki nuo siipirikot linnut:\npuhtaat pyrkimykset, valoisat toiveet, jotka elämä surmasi, kaikki tuo\nhienoin, uljain -- minkä elämä alituisesti surmaa...\n\nSiksipä ei ollutkaan mitään valittamista -- ainoastaan huolehtia\nkunniallisesta hautauksesta...\n\nNyt tukahtui ilkkuva nauru, joka liittyi siihen.\n\nYlpeänä rientävä juna sen tallasi. Ja se syöksyi esiin tummana,\nsäteillen mahtavasti.\n\nSe kiiruhti pois maasta taivaisiin; pilvet syrjäytyivät, korkeus\navautui ja jätti sijaa, taivas toisensa perään, aina suureen,\nvalkoiseen eetteriin, äärettömyyteen -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunvor nousi. Oli hämärtynyt. Tumma Ignoto seinällä näytti miltei\nhäipyneeltä, vain silmät tuijottivat häneen pimeyden läpi -- salainen\ntuska vapautui, hiipi huoneeseen ja valitti.\n\nTuomari nousi flyygelin äärestä, meni auttamaan Gunvoria pukeutumaan.\n\n\"Tuolla tulee äitinne!\" hän sanoi.\n\nGunvor ei vastannut; hän meni ulos ennen häntä.\n\n\"Toivoisin, että joku tahtoisi soittaa sen minulle kuollessani!\" sanoi\nhän tullessaan portaille ja ojentaen kätensä tuomarille.\n\nTuomari puristi sitä ääneti.\n\nPihalla he kohtasivat Elina-rouvan, joka tuli puutarhasta neiti Jönsin\nkanssa.\n\n\"Nyt on soudettava naiset kotiin kaikella kunnialla\", sanoi tuomari\nhilpeästi. \"Vene ulos, Antton! Viiri huippuun, ja kaikki kolme miestä\nairoihin!\"\n\nHän seurasi heitä alas.\n\n\"Milloin saamme nähdä tuomarin Herössä?\" kysyi Elina-rouva ojentaen\nhänelle kätensä.\n\n\"Heti, se on: puolen tunnin kuluttua!\"\n\nGunvor seurasi häntä katseellaan, kun hän meni mäkeä ylös jälleen.\n\nKoko mies oli täynnä vastakohtia. Solakka ja voimakas rakenteeltaan,\nhartiat jo kumarassa. Pää oli hiukan kallellaan; hänessä oli\nhuoneessaistumisen synnyttämää velttoutta, voiman ja heikkouden\nsekoitusta. Ainoastaan hänen käynnissään, joka oli kevyt ja joustava --\npolvet vain hiukan notkuivat --, oli jotakin, joka ikäänkuin yhdistyi\nkoko hänen persoonallisuuteensa.\n\nHän seisoi huiskuttaen, kunnes vene kääntyi niemen nenitse.\n\n\"Hän juo liiaksi!\" sanoi Elina-rouva. \"Miesparka, totta on, mitä\nihmiset sanovat; näin sen siitä tavasta, jolla hän piteli lasia.\"\n\nHän sanoi sen tukahtuneesti, surullisesti. Hänen tuli sääli häntä.\n\nHän ravisti päätänsä. \"Ja neiti Jöns! Tuomarille olisi parempi, jos\nhänellä olisi vanha Domenica siellä.\"\n\nGunvor teki kärsimättömän liikkeen. Eikä siitä puhuttu enempää,\nennenkuin vene saapui perille.\n\nSilloin hän käänsi päänsä ja katseli poispäin.\n\n\"Kuuluu laulua! Minusta kuuluu laulua mereltä!\"\n\nElina-rouva tiesi hyvin, että merellä saattoi kuulla laulua ja että se\nvoi olla enne.\n\nMutta nyt oli kauan siitä, kuin Elina-rouva oli kuullut mitään\nsellaista.\n\n\"Oh, ei, se ei ole mitään\", sanoi hän ja astui maalle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTäysi kevät on tullut.\n\nRaita kukkii, kärpäset paistattavat itseään päivänpuolella, kauniit\nsiniset perhot ovat aikoja sitten tehneet ensimmäisen retkeilynsä.\n\nVästäräkeillä on kiire; ne ajelevat sääskiparvia ja sudenkorentoja.\nAlhaalla joessa rääkyttävät sorsat katsellen ympärillensä. Pehmein\nsiivenlyönnein lentää lehtokurppa niiden päällä, ja rämeikössä\nleikkivät kurpat.\n\nYlhäältä harjanteelta kuuluu sydämellisen hellä, houkutteleva ääni,\njoka sanoo koko ajan: du! du! Se soi niin hillitysti, niin lempeästi\nhelkkyen tihenevästä metsästä. Se on sepelkyyhky.\n\nLehdossa ja Herön puutarhassa lentelevät linnut edestakaisin koko\npäivän. Leppälinnut lienevät saapuneet, sillä kuuluu hienoja, haihtuvia\nhuiluääniä ja lirityksiä, jotka häipyessään helähtävät kuin helmisade.\n\nJa mikäli päivät menevät, tulee ilma täpö täyteen epämääräistä, vienoa\nsurinaa: mehiläisten ja kimalaisten hyörinää. Ne lentävät pesistään\nja niihin takaisin ja juovat loistavista kukkateriöistä mettä, ja\ntuhansilla pikku elävillä on hyvä olo pajunurvuissa. Ylhäällä haassa,\nmissä lemuaa kanervalta ja metsältä, oleksii hyyppä yksiksensä. Se on\nhääpuvussa. Se istuu suorana ja jäykkänä sysimustin rinnoin ja viheltää\nkaihomielisen laulun päivästä, joka on tullut -- ja menee jälleen niin\nnopeasti.\n\nJa ihmiset kuulevat sen. Heidän täyttyy ajatella samaa. Joka kerta\nkuin kohtaavat ja ottavat toisiansa kädestä, he sanovat: Niin, nyt on\nkaunista hetkinen!\n\nMutta metsässä on laulurastas ottanut johdon; se sanoo, että on kiire,\nja kaikki rientävät. --\n\nLempeinä öinä saattaa miltei kuulla, miten kaikki kasvaa, kuuluu\nselvästi, miten ummut aukeavat ja lehti kehittyy. -- -- Ja kun aurinko\ntulee esiin, on hiljaista suhinaa, iloista vilinää valkeissa vuokoissa\nja kullankeltaisissa leskenlehdissä. Ne katsovat ympärilleen: tässä\nminä olen! Ja kivitasku kivikossa maiskuttaa ja sanoo: Niinpä niin!\n\nPuut eivät puistossa voi odottaa. On niin kiire -- --\n\nKoivut pukeutuneina nuoriin, kiharaisiin lehtiinsä seisovat katsellen\nalas niin sydämellisesti... Vaahtera ja saarni nousevat taivasta kohti\nsuorina ja uljaina. Ne ovat etsineet syvyyksiä ja oksat ojentautuvat\nvapisten rehevyyttään. -- Ne ovat hurmaantuneet nesteestä, työntävät\nvesoja ja umpuja. Ison vaahteran lävitse käy voima, puistattava\nkäsittämätön odotus... Se ei tiedä itse, mikä se on, mutta ei voi\nodottaa, kunnes lehdet ja suvituuli tulevat, se käsittämätön on\nlähellä: yhtenä ainoana yönä se murtautuu esiin, laskeiksen kuni\nkullanvihreä, kimalteleva sade paljaiden oksien ylle -- ja ilma täyttyy\nvaahteran kukkain väkevällä, huumaavalla lemulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin kesäkuun alussa. Svein Torgersen oli ilmoittanut tulevansa, ja\nAnders Halskar oli lähtenyt noutamaan häntä kuusihankaisella lähimmältä\nhöyrylaivan maihinlaskupaikalta.\n\nPäivällisen seutuvilla saattoi odottaa heitä. Kaikki oli valmiina.\nVanha linnantupa alhaalla tien varrella oli uudestaan sisustettu ja\nsiistitty auringonpaisteessa loistavine ikkunoineen. Vikka-täti oli\nvielä kerran käväissyt alhaalla katsoakseen, ettei mitään puuttunut,\n-- vastaanottohuone oli lehtiin verhottu, ja asuinhuoneeseen hän oli\npannut valkoisen ruusunsa.\n\nGunvor ei ollut kotosalla sinä päivänä.\n\nHän oli isossa lähetyskokouksessa emäkirkolla.\n\nIso väen paljous oli kokoontunut myöskin ympäristöstä. Ja papit ja\nviisaat maallikot ravitsivat heidän sielujansa.\n\nMutta jumalanpalveluksen ja kokousten jälkeen Gunvor oli saanut\npäähänsä koota vaimoja ympärillensä pitäjäntupaan. Hän oli alkanut\npuhua heille, ettei jumalansanan vuoksi saa unhottaa puhtautta, koska\nsilläkin oli sieluja vahvistava voima, ja ettei pitänyt sulkea ovia\nJumalan raittiilta ilmalta, joka saattoi uudistaa ihmisen.\n\nNaisille se oli tarkoitettu, mutta miehet ja nuoriso tulivat myöskin,\n-- väkeä seisoi taajaan sullottuna aina avatuille oville asti.\n\nSillä Herön Gunvorin laita oli sellainen, että kun hänellä oli jotakin\nsanottavaa -- koskipa se vaikka ainoastaan peseytymistä -- hän sanoi\nsen niin, että se vaikutti virkistävästi.\n\nSiinä he seisoivat suut auki ja kuuntelivat, miten tuiki tärkeätä\npeseytyminen on -- kuin olisi hän saanut sen yhteyteen sekä\nvanhurskauttamisen että pyhityksen -- niin, lyhyesti kaikki asiat.\n\nIhmeellistä oli, että hänen puheensa aina koski aivan yksinkertaisia\nasioita; -- mutta niistä kasvoi uusia ajatuksia kuitenkin, mikä ei\nkoskaan tapahtunut kirkossa, missä jumalansanaa puhuttiin puhtaasti ja\nselvästi.\n\nMutta papeista ei yksikään pitänyt tällaisista hankkeista.\n\nKappalaisella ei voinut olla mitään sitä vastaan, että Gunvor opetti\nkansalle terveydenhoitoa, mutta tilaisuus ei koskaan ollut hyvin\nvalittu. Tänä päivänä oli mielissä jotakin, mikä oli tärkeämpää.\nHän sitäpaitsi liioitteli terveydenhoidon merkitystä ja käytti\nepäkirkollisia, harhaanviepiä lausuntoja.\n\nRovasti oli ratkaisevasti sitä vastaan. Hän ei sietänyt sellaisia\nkeksintöjä. Yleensä hän ei tietänyt muuta kuin että naisten tulisi olla\nnuhteettomia ja hiljaisia eikä antautua opettamaan. Hän tahtoi viitata\n1 Timot. 2: 12.\n\nHänkään ei voinut käsittää, miten ihmiset viitsivät seisoa ja kuunnella\nniin joutavaa lorua.\n\nUseat olivat rovastin kannalla. Johtui tosin olosuhteista, että\nrovastinkin täytyi toisinaan puhua jokapäiväisistä asioista, mutta se\ntapahtui silloin toisella, innostuneella äänellä ja niin juhlallisissa\nmuodoissa, että useimmat olivat vakuutetut, että siinä kuitenkin oli\njotakin erityistä.\n\nKokouksen loputtua ja Gunvorin tultua ulos seisoi kappalainen\nodottamassa häntä portaiden edustalla.\n\n\"Oletteko veneellä, muuten saisitte seuraa\", arveli hän. \"Emme tulleet\nvalmiiksi ennemmin neuvotteluissamme tuolla ylhäällä -- --\"\n\n\"Minä menen hiekkasärkkäin poikki\", sanoi Gunvor lyhyesti; hän oli\nväsynyt, ja kappalainen rasitti häntä.\n\n\"Voimmehan kaikissa tapauksissa kulkea yhdessä kappaleen matkaa!\"\n\nHän käveli Gunvorin rinnalla ääneti ensimmäiset minuutit, kunnes olivat\ntulleet polulle. Silloin seurasi erityisellä tukahdutetulla voimalla:\n\"Minä pyydän Teitä jättämään nuo terveydenhoitohommat!\"\n\nGunvor kääntyi puoleksi häneen ja hymyili hiukan.\n\n\"Ehkä Te ja rovasti tahdotte?\"\n\n\"Tahdomme koettaa; sitä ei ole tehtävä sillä tavalla, että käsitteet\nmenevät sekaisin!\"\n\n\"Ei, siinä olette oikeassa\", sanoi hän hitaasti. \"Käsitteiden sekaannus\non ikävää. Minä jouduin sellaiseen sekaannukseen kirkossa viime\nsunnuntaina. Siellä luettiin seurakunnan jäsenille kehoitus lausua\najatuksensa jostakin -- -- --\"\n\nKappalainen pysähtyi äkkiä ja katsoi Gunvoriin; hän ei tietänyt, oliko\nkuullut oikein. --\n\nGunvor jatkoi tyynesti: \"Niin, rovasti luki; hän kuuluttaa\nkirkonkokouksen pidettäväksi jumalanpalveluksen jälkeen, pyytää\ntäysivaltaisia seurakunnan jäseniä istumaan paikoillaan, käskee\ntoisten mennä. -- Sanon Teille jotakin, herra pastori: kirkon tarpeita\nymmärtäviä seurakunnan jäseniä on tällä paikkakunnalla vain nuo kaksi,\nkolme naista, jotka menevät tuolla ja joiden täytyy äänioikeudettomina\npoistua kirkosta. Heidän sijaansa kutsutaan kaikessa ystävyydessä\nihmisiä, jotka antavat palttua kaikelle eivätkä ymmärrä tuon\ntaivaallista muuta kuin mitä koskee maksaa ja traania. Herra Tobiassen\nja herra Vind esim., mitä tahdotte heistä, Te kaukonäköiset herrat?\"\n\nKappalainen tarttui rajulla liikkeellä Gunvoria käsivarteen, ja hänen\nkatseessaan ilmeni äkillinen suuttumus.\n\n\"Gunvor Herö, Te puhutte huonojen naisten lailla! Mitä Te tahdotte?\nEttä hävityksen kauhistus seisoisi pyhällä vuorella! Tahdotteko, että\npappi tulisi uskottomaksi?\"\n\n\"Tahdon, että hän kunnioittaisi tavallista ihmisoikeutta, tahdon,\nettä hän kerran oppisi näkemään ja käsittämään, miten papit ovat\nJumalan nimissä menetelleet pahoin naista kohtaan ja juuri senkautta\nhorjuttaneet sitä vanhaa rakennusta, joka sanotaan kirkoksi. -- --\"\n\n\"Sallikaa minun lisätä vähän! Uskon, että päivä on kerran tuleva,\njolloin me palaamme takaisin luontoon, kaikkiin kasveihin ja eläimiin\noppiaksemme aakkoset, sillä me saamme varmaan aloittaa alusta!\"\n\nKappalainen laski jälleen kätensä kovaan Gunvorin käsivarrelle; hän\npuhui hitaasti, kylmän hillitysti.\n\n\"Turmeltunut ihmissydän on sama kaikkina aikoina. Juuri Teitä uhkaa\nvaaraa tiedollisella ja etenkin siveellisellä alalla. Te olette tullut\nomavaltaisuuden ja väärän vapauden harhateille, asetutte Jumalan sanan\nyläpuolelle, irroitatte vanhat siteet, riistätte itsenne vanhasta\npakosta. Älkää olko niin varma, että se on oikein! Olkaa kernaammin\nmukana taistelemassa kaikkea ajan epäkirkollisuutta ja lihallista\nitsevaltaisuutta vastaan!\" --\n\n\"Tahdon mieluummin opettaa ihmisiä pesemään itsensä! Minä uskon veden\nkasvattavaan voimaan!\"\n\n\"Kuulkaa, mitä sanon Teille! On kerrassaan mahdottomuus rakastaa\nJumalaa ja vihata kirkkoa; siinä suhteessa täytyy vallita järjestys\nja kunnioitus! Juuri meidän aikamme käytännöllisessä mielessä ja sen\npintapuolisuudessa, uskokaa minua, kun tämä käytännöllinen harrastus\ntulee elämänkäsitykseksi, piilee vaara; on tultu jumalattomuuteen.\nTeidän on vaikea taipua jumalansanan kuritukseen, mutta Teidän\n_täytyy_! Ja uskokaa -- --\"\n\nGunvor keskeytti hänet, irroittautuen samalla hiljaa hänen lujasta\npitelystään. \"Minä uskon myöskin täällä maan päällä toteutettavissa\nolevaan vanhurskauteen; se se tekee elämän minulle valoisaksi! Ja\nuskon, että on tuleva aika, jolloin ei ole niin monta ihmistä kuin nyt,\njoiden kädet ovat verissä. Silloin on Jumalan valtakunta lähellä, se\nvaltakunta, jonka hyväksi me kaikki työskentelemme!\"\n\n\"Oletteko suuttunut minuun!\" -- Gunvor antoi hänelle kätensä ja katsoi\nhänen säihkyviin, tummiin silmiinsä.\n\n\"En, mutta tahdon rangaista Teitä Herran sanalla -- --\"\n\n\"Älkää, herra pastori, jos siltä kannalta asian otatte, niin ette\nsaa; tiedän kaikki, mitä tahdotte sanoa, joten tuhlaatte vain aikaa;\nhyvästi, Svein tulee illalla!\"\n\nGunvor oli jo mennyt muutaman askeleen, mutta kääntyi takaisin ja\nojensi hänelle kätensä hymyillen: \"Eikö ole hyvä, etteivät kaikki\nnaiset ole yhtä kiusallisia kuin minä? Miten rouvanne jaksaa,\nhuvitteleeko hän paljon? Tehän saatte hänet pian taas kotiin.\"\n\nKappalainen piti hänen kättään silmänräpäyksen omassaan, seisoi ja\nkatseli maahan; -- hänen ankarat kasvonsa saivat lempeän, raskaan\nilmeen. Sitten hän äkisti katsahti ylös ja sanoi pehmeämmällä, puoleksi\ntuskallisella äänellä: \"Se ei kenties ole hyödyllistä!\"\n\nPastori lausui jäähyväiset nopeasti ja lähti pois.\n\nGunvor katui, että oli maininnut mitään hänen vaimostaan, ja katseli\ntuokion hänen jälkeensä, ennenkuin jatkoi matkaansa hiekkasärkkäin\nvälitse.\n\nMutta pian hän oli unohtanut kaikki tyynni; -- täällä oli niin tyyni ja\nhyvä! Vain hiekkaa, joka livetti ja äänettömästi hävitti jokaisen hänen\naskelensa jäljen, nuorta kanervaa ja meriheinää ja kevyttä usvaa, joka\ntuli mereltä!\n\nOli niin tyyni. Ja kuitenkin oli, kuin liikkuisi joku valkeiden\nhiekkasärkkien välissä... kuin ne soluisivat pois ja vaihtaisivat\nmuotoa seuraavassa minuutissa; -- oli, kuin olisi ilma täynnä\nkuulumatonta ääntä, jotakin lempeää, hyvin salaperäistä, jotakin\nsyvää ja voimallista kuni kaipaus, joka tällä hetkellä virtaili hänen\nveressään.\n\nSillä nyt tulisi Svein muutamain tuntien kuluttua!\n\nGunvor nousi kummulle. Hänen edessään leikki meri vyöryttäen pieniä\nkohisevia, leikkiviä laineita vasten valkoista rantaa -- loitompana se\nlepäsi siintävänä, kimallellen kultaisena auringon säteissä.\n\nHän jäi seisomaan onnellisesti hymyillen. Aina lapsuudesta asti oli\nmeri ollut hänen ystävänsä ja uskottunsa; merelle kävi hänen matkansa\nvielä joka aamu, -- vielä saattoi hänestä olla nautinto hakea paikkoja,\nmihin ei koskaan tullut ihmisiä, ainoastaan linnut ja raivoisat aallot.\n\nHän kulki kotiinpäin.\n\nKuu nousi kalpeana ja kummeksivana, sillä ei ollut ketään, joka\nhuomaisi sitä, ilma oli täynnä ruusunhohdetta, tunturien päällä paloi\ntaivas ja sammui samalla kuin meri alhaalla levisi väreilevän hopean\nlailla -- -- --\n\nJa suviyön valoisa huntu kietoutui tunturien ja rantain ylle; ulappa\noli täynnä veneitä, jotka odottivat sillejä. Kuului aironvetoja ja\nmuita ääniä maihin... ulompaa, missä suurveneet ankkuroivat, saattoi\nhän kuulla veden hupaisan loiskunnan... rakkaita, tuttuja ääniä! Aina\nhänen ensimmäisistä ikävuosistaan asti olivat ne säestäneet kaikkea,\nmikä tapahtui -- nytkin ne olivat mukana odotuksessa ja ilossa.\n\nKotiin tultuansa oli hän hetkisen äitinsä luona, ja vakuuttauduttuaan\nsiitä, että kaikki oli kunnossa ja että Irmild oli mennyt levolle, hän\nlähti rantaan odottamaan Sveiniä.\n\nPitkä, laakea ranta oli pelkkää laineiden kuljettamaa ja\nsilkinhienoksi hiomaa hiekkaa; siellä täällä pisti esiin kanervia tahi\nkarhunmarjapensaita; ne ryömivät liekojen luo, jotka tumman aallon\ntavoin reunustivat rantaa.\n\nHän irroitti veneensä ja lähti vesille.\n\nHän kuuli tyrskyt niemen ympäriltä; ne löivät kumeasti onttoja kiviä\nvasten;... se kuului yön soitantoon, odotuksen valoisaan lauluun.\n\nTuli muutamia pikku laineita, ne lipuivat vasten venettä, nostivat ja\nkiikuttivat sitä maata kohti jälleen.\n\nYlhäällä suolaamon yläpuolella kulki joku ja lauloi.\n\nSe oli Saapas-Tobine; hän ei ollut vallan viisas eikä koskaan\nymmärtänyt mennä maata suviöinä. Hän kulki laulaen kalastajalauluansa,\nja ilma oli niin selkeä, että Gunvorista tuntui jokainen sana tulevan\nalas veneeseen.\n\nJa Saapas-Tobine aloitti juuri alusta, kun Gunvor parilla hiljaisella\naironvedolla souti lähemmäksi.\n\n    Kolme miestä ne matkasi purrellaan\n    pois läntehen, laskulle päivyen.\n    Kukin aatteli kaukana armaitaan;\n    kotimökkiä, joukkoa pienoisten.\n    :|: Sillä naisill' on taisto, ja miehet uurastaa,\n    on tarpeita paljon ja hiukan saatavaa! --\n    Mut meri se on tuolla ja uhkaa! :|:\n\n    Kolme naista ne illalla valvoeli\n    tulitornilla laskeissa auringon.\n    Yön kohdussa syvyys se liikahti,\n    he kulkivat, mieli on rauhaton...\n    :|: Sillä naiset ne kärsii, ja miehill' on työ,\n    kun myrskyt ne ärjyy ja aallot ne lyö! --\n    Ja meri se nousee ja uhkaa! :|:\n\n    Kolme ruumista paisteessa päivyen,\n    vene kaatunut rannalle ajelehtaa.\n    Kolme naista ne itkevi kaivaten\n    niitä, joit' eivät konsaan kohdata saa...\n    :|: Sillä miehet ne kärsii ja naisetkin, --\n    paras heille, kun pääsevät pikemmin\n    sen vallasta, mi nousee ja uhkaa! :|:\n\nTuli ikäänkuin varjoja. Ne tummensivat illan valoisan rauhan; ne\nkokoontuivat varoittavina veneen ympärille. Äänet uhkasivat: Minä,\nHerra sinun Jumalas, olen kiivas Jumala, jonka etsiskelen isäin pahat\nteot lapsissa, aina kolmanteen ja neljänteen polveen -- --\n\n-- -- Oi, Jumala, mitäpä hän tiesi isiensä väärinteoista? Se, mitä hän\ntiesi, oli kuin ei mitään koko kukkuraisen mitan rinnalla; mutta se oli\nriittänyt pimentämään hänen lapsuutensa.\n\nEttei Saapas-Tobinen laita ollut oikein, sen hän nyt tiesi; mutta mitä\ntaisi hän enempää tehdä? Kaiken voitavansa tahtoi hän yrittää hänen ja\nheidän kaikkien hyväkseen. -- -- --\n\n-- -- Eikö hän ansainnut tulla onnelliseksi? Oliko se liian hyvää\nhänelle? Vai eikö hän jaksanut? Pitikö olla enemmän voimaa kuin hänellä\ntempaistakseen onnen itselleen? -- --\n\nHän nauroi itseänsä, tarttui airoihin ja loittoni jälleen.\n\nHiljaisuuden läpi hän kuuli kuusihankaisen lujat, tasaiset aironvedot.\n\n\"Jumalan kiitos!\" äänsi hän, kun Svein Torgersenin raikas ääni lausui\nensimmäisen \"hyvää iltaa.\"\n\nTuli valoisaa ja rauhallista -- ei mitään tiellä.\n\nJa kun veneet laskivat vierekkäin, ja Gunvor astui kuusihankaiseen ja\ntunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa, kun hän näki hänen kasvonsa\nsäteilevän ja hänet yllätti iloinen sanatulva, tuntui hänestä, kuin ei\nkoskaan olisi ollut mitään tiellä.\n\nMutta kuitenkin -- kun he olivat tulleet sisään ja Svein sulki hänet\nsyliinsä, otti Gunvor hänen suudelmansa vastaan vapisten, tuntien, että\nnyt vasta hän oli päässyt suojaan joltakin suurelta, selittämättömältä\nonnettomuudelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna, kävelyretken tehtyänsä, he menivät tohtorin\nhuoneeseen katsoakseen, miltä se näytti.\n\nOlihan siitä tullut hyvä, liian hyvä; se nyt olisi vain hänen\npraktiikkiansa varten. Saisiko hän kysyä, eikö vasen sivusta ollut\nkunnossa, eikö tulisi talossa häitä päivän tai enintään kahden perästä?\n\nGunvor pani kätensä hänen suulleen. Svein otti sen ja suuteli sitä; hän\nkatsoi Gunvoria silmiin, olivathan ne samat, jotka olivat luvanneet\nrakastaa häntä.\n\nGunvor laski päänsä silmänräpäykseksi hänen olkaansa vasten tuntien\näkkinäistä, vastustamatonta halua antaa kaikkien vaikeuksien mennä\ntiehensä ja vain onnellisessa varmuudessa ottaa vastaan hänen\nrakkautensa.\n\nMiksei voisi tapahtua, niinkuin hän tahtoi, miksei jo tänään häitä?\n\nHän sai hillitsemättömän, riemuitsevan halun polkea maahan kaikki\nnäkökohdat, _kaikki_, mikä hänen omassa luonnossaan oli esteenä.\n\n\"Minä en tiedä!\" kuiskasi hän vapisten. Oli, kuin hän Sveinin\nsuutelossa kadottaisi kaikki ajatuksensa ja voimansa, kuin nousisi joku\nuusi, valtavampi kuin ajatus: -- mielen synkästä syvyydestä se nousi,\nkosketti häntä taikasauvallansa, ja hän taipui voitettuna huumaavaan\nriemuntunteeseen.\n\nMiksei täysin onnellinen ilman varjoa ja puutosta? Miksei saada kaikki\nodotuksensa täytetyiksi? Eikö ollut synkkä aika ohitse!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElina-rouva käveli ikkunan ohi heidän vielä siinä seisoessaan. Hän\npysähtyi tuokioksi ja tirkisteli heitä; hänen kasvonsa kävivät\nharmaankalpeiksi ja jäykiksi.\n\nSitten hän meni edelleen ikäänkuin vaivalloisesti.\n\nTiesihän hän, että Gunvorissa oli Herön verta... jäisikö kaikki\nepävarmaksi tästä puolin? -- --\n\nKumpikaan ei ollut nähnyt häntä.\n\nHitaasti irroittautui Gunvor Sveinin sylistä.\n\n\"Svein!\" Ja hän veti hänet mukaansa sohvalle. \"Istuudu nyt tähän! Sanon\nsinulle jotakin!\"\n\nHän laski molemmat käsivartensa pöydälle ja tuki päätänsä käsiinsä;\nhänen silmiinsä oli tullut toinen ilme. \"Kuule, Svein!\" tuli hymyillen,\npuoleksi rukoillen, \"ethän sinä ole odottanut. Sinähän se olet antanut\nminun varrota kokonaisen vuoden! -- -- -- Ja nyt on niin, että sinä\nsaat odottaa minua hetkisen.\"\n\nSvein katsoi häneen, loistaen kuten ennen, sillä nyt hän oli varma\nhänestä.\n\n\"Suuri Gunn, onko se hauskaa, mitä sinä sanot?\"\n\n\"Ei, Svein, ainoastaan vakavaa! Ensiksi ei asuinhuoneistoa ole pantu\nkuntoon meitä varten; on käytetty niin paljon rahaa tänä vuonna,\ntiedätkö; on pitänyt lähettää pojillekin... Niinpiankuin voimme,\nrupeamme laittamaan, ja toiseksi, Svein, eihän haittaa, jos opimme\ntuntemaan toisiamme vähää paremmin ensin... Äiti tahtoo niin, olen\nluvannut sen hänelle!\"\n\nHän nousi, kulki edestakaisin muutamia kertoja, pysähtyi sitten Sveinin\neteen, joka istui kuin ei olisi kuullut mitään.\n\nHän otti Sveinin pään käsiensä väliin, taivutti sitä taaksepäin ja\nkatsoi häntä silmiin. Ne olivat niin hymyilevän siniset, niissä ei\nollut mitään totista.\n\n\"Svein!\" sanoi hän hiljaa, tarkastellen, \"meidän on päästävä\nyksimielisiksi siitä, ettemme mene naimisiin juhannukseksi; kenties\nemme ennenkuin ensi -- --\"\n\nNyt nousi Svein ja tarttui häntä käsiin naurettava neuvoton ilme\nkasvoissaan.\n\n\"Miksi, miksi ja miksi, madame Isis?\"\n\n\"Siksi, että minä tahdon niin, Svein, ja ettei meillä ole varaa siihen\ntänä vuonna! Ei se niin paljon vaikuta\", lisäsi hän rukoilevasti, \"nyt,\nkun voimme olla yhdessä joka päivä.\"\n\nSvein kulki ympäri kuin etsien jotakin, jota ei voinut löytää.\n\n\"Minusta sinä teet siinä hyvin pahoin!\" sanoi hän lopulti kiihtyneesti.\n\"Se ei sovi sinulle, tuo sinun Isis-muotosi!\"\n\n\"Minusta näyttää, että sinä tahdot kostaa\", jatkoi hän kiihkeänä,\n\"luonnollisesti vain sen vuoksi, että minä jäin liian kauaksi aikaa\nsinne ja huvittelin liian paljon. -- Olet saanut tiedon siitä,\nluulen... sellaista ei naisten koskaan pitäisi saada tietää; mutta nyt\nsinä kostat, ymmärrän minä; sano, mitä minun on tehtävä... Tee hyvin ja\ntukista minulta kaikki hiukset!\"\n\nHän taivutti tuuheakiharaista, vaaleanruskeaa päätään.\n\n\"Ja sitten voivat asiat olla hyvin taas, luulen minä.\"\n\nNyt tuli Irmild kutsumaan heitä aamiaiselle. Hän pysähtyi ja katseli\ntoisesta toiseen, palava uteliaisuus pienissä silmissään.\n\nGunvor antoi hänelle viittauksen mennä edellä, nousi ja otti hattunsa.\n\n\"Niin on laita! Eikö sinusta itsestäsi ole varminta, että opimme ensin\nhiukan tuntemaan toisiamme?\"\n\nHänen äänensä piti olla leikkisä, mutta siihen oli tullut jotakin\nmuutakin -- sen Torgersenkin käsitti.\n\n\"No niin, mutta sinä olet kuitenkin minun, ymmärrätkö, sinä olet minun!\"\n\nHän veti Gunvoria rajusti puoleensa.\n\nGunvor irroittautui lempeästi. \"Niin\", sanoi hän rasittuneesti; \"minä\nolen sinun!\"\n\nSvein veti hänet jälleen ja laski päänsä hänen rinnoillensa.\n\n\"Ison vestaalin kautta! Ei missään tapauksessa kulu vuotta, ennenkuin\nmenemme naimisiin!\"\n\n\"Kenties ei\", sanoi Gunvor matalasti, väsyneesti. \"Mutta laske nyt\nminut, Svein, ne odottavat meitä tuolla ylhäällä!\"\n\nGunvor ei voinut syödä mitään aamiaispöydässä. Elina-rouva istui\nsynkkänä ja ääneti tutkivin silmäyksin. Keskustelua hoiti Torgersen,\njonka ruokahalu oli mainio; hän puheli vain siitä, miten nyt\njärjestäisi olonsa. Ennen kaikkea hän tahtoi ansaita rahaa kuin\nruohoa -- --\n\nIrmild istui ja ahmi häntä silmäyksillään: hän ei milloinkaan\nollut ajatellut, että Svein olisi niin pitkä ja kaunis ja niin\nihmeen hupainen! Miten hänen suunsa oli iso ja punainen ja terve\nlyhyine, tuuheine viiksineen, jotka liikkuivat niin lystikkäästi\nhänen puhuessaan ja joita hän lakkaamatta asetteli ja veti... ja\nsellainen joukko valkeita hampaita niiden sisäpuolella! Irmild katseli\nkatselemistaan, miten kiire niillä oli.\n\nElina-rouvan kasvot kirkastuivat, sikäli kuin keskustelu jatkui.\nHän katseli hyväksyvästi tyttäreensä. Siinä, ettei tullut häitä\njuhannukseksi, näki hän merkin, että naisvoima vielä eli suvussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorgersenin täytyi ryhtyä toimeensa kunnanlääkärinä jo ensi päivästä,\nkoska sijainen oli saanut paikan toisaalla ja oli matkustanut pois.\n\nSekä Elina-rouvasta että Gunvorista oli hyvä, että hänelle tuli hommaa;\n-- mutta Torgersen itse ei pitänyt siitä. Kansa, jonka kanssa hänellä\nei ollut mitään tekemistä, saisi antaa hänen olla, ajatteli hän,\nainakin siksi kuin hän oli päässyt asettumaan ja katsellut kalavesiä ja\nniin poispäin.\n\nSillä hän ei tahtonut raataa enää, niinkuin oli tehnyt aikoinaan.\nHän näet alkoi ajatella omaa mukavuuttaan. Ulkomailla vietetty vuosi\noli ollut hyvä alku -- hauskoja tottumuksia hän oli omaksunut sekä\nruumiilleen että sielulleen; synti olisi luopua niistä.\n\nMielellään hän otti vastaan kaiken saatavan palveluksen. Pikku-Gunn\noli uskomattoman uuttera toimittamaan hänelle vasaran ja nauloja,\neikä hän pannut vähemmän arvoa siihen, että sai Irmildin tyhjentämään\nmatka-arkkuja ja laukkuja, ripustamaan tauluja ja avustamaan\nlääkekaapin järjestämisessä.\n\n\"Mutta hän on oikein häijy, tiedätkö!\" sanoi hän Gunvorille eräänä\npäivänä. \"Minusta naiset helposti tulevat liian hoikiksi; ja tuohan\non kuin mikäkin vitsa!... Hän on tullut merestä, sanoo Saapas-Tobine.\nJotakin sentapaista hänessä onkin!\"\n\nGunvor ei pitänyt siitä. \"Niin et saa sanoa, Svein! Hän on kuin me\nmuutkin!\"\n\nTorgersen naurahti. \"Ei, minähän en sano mitään; sinä olet itse kuin\nolisit merestä. Niin, sinussakin on jotakin merestä, mutta hänen\nlaitansa on toisin, hänessä on jonkinlaista meren ilkeyttä\". -- --\n\n\"Sinä et saa sanoa niin, Svein! Sinun pitää uskoa, että hänestä tulee\nhyvä ihminen.\"\n\n\"Uskon, että hänestä tulee enkeli, kunhan et vain katsele minuun noin!\nOn merkillistä, millaiset silmät sinulla on: tuossa pehmeässä, hienossa\nharmaassa, joka katsoo niin lempeästi, on kuolettavaa totisuutta! No\nniin, nyt menen Myrlandin muijan ja Hopenin muorin ja kaikkien akkojen\nluo, jotka elävät auringon alla, mutta en kauemmaksi aikaa kuin kello\nseitsemään! Silloin olen täällä, silloin olet sinä minua varten,\nsilloin teemme taas saman kävelyn kuin eilen!\"\n\nHän oli jo alhaalla veneen luona. Gunvor viittasi hänelle vielä kerran\nja meni sisään saadakseen valmiiksi työnsä, kunnes hän palaisi.\n\nMilloin tilaisuus myönsi, tekivät he pitkän kävelymatkan joka ilta, ja\naamupuolella tuli Svein mielellään konttoriin hetkeksi.\n\nGunvorille oli Sveinin seura uusi, virkistävä lepo, missä kaipaus,\njosta hän ei itse tietänyt, tuli tyydytetyksi.\n\nJokin yksinäisyydentunne oli seurannut häntä aina varhaisista vuosista\nja liittynyt kodin hämäriin vaikutelmiin, kun rajuilmat olivat\ntemmeltäneet lapsen sielussa, kenenkään suojelematta sitä hempein\nkäsin. Gunvor muisti äidistään ainoastaan, että hän seisoi voimakkaana\nja taisteli -- ja toivoi kaikkea pojistansa. Vasta kuin hän alkoi pitää\nitseänsä pojattomana, vasta silloin avautui tie tyttärelle, joka oli\nylpeä sinä päivänä, jona tunsi voittaneensa sen äidinrakkauden, joka\npahoinpideltynä oli sulkeutunut itseensä ja nyt niin harvoin löysi\nilmaisumuodon.\n\nJa lapsi oli älynnyt, ettei äitinsä voinut antaa hänelle enempää, ja\nnuori tyttö myöskin. Hän oli tuntenut tyhjyyttä sielussaan, jonkin\njanoa, joka oli hienoa ja hellää, pehmeäkätisen ja lämminkatseisen\nlempeyden nälkää. Kaikki oli nyt toisin.\n\nSe, mikä oli ollut suljettuna, alkoi kasvaa; hän ei enää rakentanut\nmuureja ja valleja esteeksi; se otti ravintonsa hänen nuoresta,\nlämpimästä verestään, varttui onnelliseksi ikävöinniksi.\n\nNyt sillä oli pitkällisten ponnistusten jälkeen tie ja valoa ja lepoa\npäästäkseen esiin. -- Ja juhla joka päivä. Sillä hän oli nyt oikein\nrakastunut Svein Torgerseniin. Yhä rakastuneempi päivä päivältä. Paitsi\nlähelläolon riemua, oli jotakin muutakin.\n\nTämä jokapäiväinen, tuttavallinen seurustelu miehen kanssa tuntui\nhänestä uudelta ja elähdyttävältä. Hän tunsi tulevansa voimakkaammaksi\nja iloisemmaksi saadessaan lukea hänen ajatuksensa ja löytää tiet hänen\nsieluunsa. Hän luuli ymmärtävänsä itseänsä paremmin nähdessään, mitan\nerilaiset he olivat. Häntä huvitti seurata tätä erilaisuutta niin\nkauas kuin saattoi; -- toisinaan näytti kuin hän pääsisi pohjaan asti,\nsiihen yleisinhimilliseen, missä heidän sielunsa yhtyivät. Ja tuotti\nihastuttavan tunteen, että juuri heidän olemuksensa erilaisuus se\ntuolla syvyydessä vei sopusointuun.\n\nHäneen syntyi kevennyksen ja mieltymyksen tunne, kun hän saattoi omasta\nmoniliitoksisesta luonnostaan paeta tuohon raittiin voimakkaaseen ja\nsuloisen yksinkertaiseen niinkuin jalka kenkäänsä. Hän ei varsinaisesti\nollut koskaan ennen ajatellut, miten hauskoja, suorapiirteisiä olentoja\nmiehet itse asiassa ovat, lystikkäitä ennen kaikkea, heissä kun on\nverraten harvoja, helpostilöydettäviä sisäänpääsypaikkoja; -- hän\nsaattoi hymyillen ajatella oman sielunsa moninkertaisesti mutkikkaita\npolkuja. Mutta ei ollut vaikea päästä Sveinin ajatusten perille; sehän\noli kuin ainoa iso huone, jota saattoi hallita yhdellä silmäyksellä!\nHän oli muuten tottunut todellisiin vaikeuksiin, mitä koski hänen\näitiänsä; -- vieläpä Vikka-tätiäkin oli toisinaan mahdoton ymmärtää.\n\nHyvä oli, että Sveiniä oli niin helppo ymmärtää! Ja lapsellinen\nhän myöskin oli -- ja vielä jotakin muuta: häntä ei vaivannut tuo\nkiusallinen äänenpelko, mikä on niin tavallista naisissa, ja joka\ntukahuttaa naurun puolitiessä. Sillä kuinka hän osasi nauraa! Niin\nmerkillisesti hän osasi! Kuin ei estettä olisi missään!\n\nJa suora hän oli; -- jos hän sanoi joukon asioita, joita ei\ntarkoittanut, niin sehän ei tehnyt mitään, kun kaikki ymmärsivät. Hänen\nkirjansa oli aina avoin, jokainen saattoi lukea sitä.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" sanoi Gunvor usein Sveinille ja nauroi.\n\nJa sitten hän saattoi kertoa Sveinille, että miehet olivat hänestä\nniin oivallisia, välttämättömän tarpeellisia, ja hänen oli mahdoton\nymmärtää, miten hän oli kestänyt niin kauan yksinään täällä\nHerössä -- --\n\nSe sai Sveinin aina oivalliselle tuulelle; hän oli joka kerta yhtä\nvakuutettu, että oli syytä katua, kun häät lykättiin. Hän vastasi aina\nkysymällä: miten kauaksi? vaikkakin lopuksi ymmärsi, että Elina-rouvan\npäätöksillä oli peruuttamattomuuden ominaisuus.\n\nMutta joka tapauksessa he olivat ruvenneet siirtämään osaa\nhuonekalustoa vasempaan sivustaan, joka oli pantu kuntoon.\n\nJa aika riensi uskomattoman nopeasti. Sveiniä huvitti se, että Gunvor\npiti häntä niin merkillisenä. Kun hän illalla tuli märkänä kotiin\noltuaan merellä tahi sateessa, ja he olivat sytyttäneet takkavalkean\nlieteen, ja Gunvor istui siinä kyynärpäät hänen polvillansa ja katseli\nhäntä sulattavilla, vaaleanharmailla silmillänsä, oli Sveinistä oikea\nhuvi jutella.\n\n\"Niin, tietysti minä tutkin sinua myöskin!\" tapasi hän vakuuttaa. \"Se\nmerkitsee, minä olen aikoja sitten ollut valmis siinä kohdin, minähän\nnäen täsmälleen, millainen sinä olet, vähät siitä!\"\n\nJa sitten he nauroivat yhdessä -- ja Svein kohotti molemmat kätensä\nkiikariksi ja tähysteli häneen.\n\nJa Gunvor istui silmät loistaen tuuheiden kulmakarvojen alla, paksu,\ntumma tukka varjostaen kasvoja, joiden hymy ihmeellisesti vaihteli.\n\nMutta Svein ei aina ollut niin varma asiastaan. Noille kasvoille\nsaattoi tulla ilme, jota hän ei ymmärtänyt -- ja se loitonsi heidät\ntoisistaan, mikä ei miellyttänyt häntä. Hänestä tuntui naurettavalta,\nmutta tapahtui, ettei hän rohjennut suudella häntä. Se oli naurettavaa,\nmutta sitä, mikä oli tiellä, hän ei saanut pois -- nyt aluksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli vihdoin kaipauksella odotettu juhannusyö.\n\nPikku-Gunn oli saanut luvan olla ylhäällä yli kello kahdentoista ja oli\nviettänyt suloisen illan loikoen rannalla ja kaivellen maata samalla\nkuin Grim ylhäällä isolta kiveltä katseli häntä syrjäsilmällä. Sitten\noli tehty sovinto; he olivat menneet tunturille Saapas-Tobinen luo,\njoka istui ja lauloi.\n\nPitkin rantaa ja luotoja paloi kokkoja. Vanhoja veneitä ja\nhylkeenrasvatynnyrejä uhrattiin yhteiseksi iloksi. Isot, punaiset\nliekit hulmusivat, pieniä säkeniä nousi keveästi utuiseen ilmaan ja\nliiteli toisiin maailmoihin.\n\nJa kaikki rannikon lapset toimittivat uhripalvelusta; vallattomat,\niloiset äänet lauloivat ylistystä valoisalle yölle -- --\n\nJa meri oli mukana. Se nousi kalliota vasten, yhtyi lauluun hurjalla\nsävelellänsä! Oli kesä! Oli valoisat yöt! --\n\nJa samalla kuin se näin laulaa, kutoo se hunnun, silkinhienon,\nsametinpehmoisen... ja laskee sen nuorten niittyjen yli -- yli metsän!\n\nMutta hunnun alla aukeavat nuput. Ne nauravat ja kuiskailevat puoleksi\navatuin suin; ruoho nostaa vihreät säilänsä ja terävät keihäänsä: on\nlähdettävä sotaretkelle! Sanajalat aukaisevat lehtensä, ne tahtovat\nmukaan!\n\nSillä meri vahtii, tuulet ovat saaneet asettua levolle: Kukaan ei\nrohkene häiritä.\n\nLinnut ovat menneet nukkumaan. Pää siiven alla uinuvat ne pesissään\ntahi lepäävät vedessä, keinuvat ja nukkuvat.\n\nKuu nousee ja piirtelee vaalein sätein kuvioitaan. Meri pyyhkäisee\nne pois, mutta se piirtelee jälleen, kunnes väreilevä loisto peittää\nkaikki!...\n\nIrmild hiipii pitkin rantaa.\n\nMeriheinä kirisee, hietikolla kulkea piipertää leppäkerttu.\n\nHän laskee jalkansa sen päälle. Hänestä on samantekevä, vaikka tallaisi\nelämän joka askeleella! Hän kahlaa läpi saraheinän, yli matalain\nvuorien, karkoittaa kajavan. -- Kolme ruskeaa munaa hän musertaa\njalkansa alle.\n\nSitten hän pysähtyy säikähtyneenä ja kuuntelee: meri imeytyy isojen\nkivien alle, ähkyy ja huokaa -- ja kuiskii kolkosti!\n\nTuo häijy vedenväki se sillä tavoin menoaa! Kun se ensin tulee, asettuu\nkoko merenkäynti, jotta oikein saisi kauhistuttaa jonkun... Kas tuolla\nluoteessa, siellä palaa liekki kultaisen taikakattilan alla -- mutta\nidässä meren päällä lepää yö!... Ja maalla, metsässä, missä haltija\nkäy ja ajelee edellään sinisiä lehmäparvia, missä ovet avautuvat\nja kääpiöt parveilevat ja sytyttävät aarnivalkeita kaikkiin metsän\ntanssisaleihin... Hih ja hei, ehkä hänen pitäisi mennä juuri sinne?\n\nHän kääntyi oikotielle rannalta tuomarin kartanon ohitse. Puutarhan\ntaitse, lehtoon piti hänen päästä!\n\nIsää Jumalaa taivaassa, neitsyt Mariaa, joka on kotona seinällä,\nkaikkea häijyä, mikä on meressä, kiittäisi hän siitä, että Delfin oli\nsisällä ja nukkui. Soisi Jumala, että saisi nukkua alituisesti! Ja\ntuomari myöskin, kuka olisi niin tuhma, että välittäisi mokomasta! Oli\ntoinen -- jumalaisen kaunis!\n\nHän kulki ja mumisi itseksensä hiljaisessa mielenliikutuksessa eikä\ntietänyt, että repi vastapuhjenneita versoja, sotki kaiken, mikä oli\nhänen tiellänsä, ja kaivoi molemmin käsin viileitä lehtikasoja -- --\n\nTuon pitkän, hienon, veripunaisen suun ympärillä värähteli: Herra\nJumala, jos hän tapaisi linnunpoikaset tuolla ylhäällä! Niiden pitäisi\nkuolla, hän imisi hengen niistä, jäähdyttäisi otsaansa ja rintaansa\nsuloisella verellä; siitä saisi onnea! Hänen käydessään tuntui, että\npuut kuiskivat, lehdet huokailevat. Sitä ei voinut auttaa! Oli jotakin\njäntevää noissa pitkissä, notkeissa käsivarsissa, jotakin hiipivää,\nkavalaa hoikissa, kuumissa käsissä.\n\nSillä hän tahtoi, että olisi hiljaista!\n\nHän tahtoi nyt kokea kaiken, josta oli lukenut päivällä!\n\nKirstusta ullakolta hän oli löytänyt yrttikirjan nimeltä Cyprianus.\nSe oli painettu ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla, ja jokaisen sanan\ntäytyi olla totta, sillä se oli monta vuosisataa vanha!... Ja hän oli\nsaanut tietää, että täällä metsässä oli kiirettä yöllä. Nyt luotiin\npähkinät ja kaikki humalat, keitettiin ja leivottiin ja valmistettiin\npäivänpaisteesta, joka oli ollut katkoksissa, -- ja verestä!... Ja\nsamalla kuin taikakattilain alla paloi tuli, puhkesivat kukat, jotka\nvoivat soida kuin kirkonkellot ja taivuttaa ihmisten mielen! -- -- Jos\nhän vain löytäisi muutamia pajupensaita! Miten se taas olikaan? --\n\nHän juoksi, mumisten puoliääneen: \"Keino kahden rakastavan\nerottamiseen! Ota lehtiä halavasta, hienonna ne, kaada niiden päälle\npaloviinaa ja anna heidän juoda syömättöminä, -- silloin ne eivät enää\nrakasta toisiansa!\"\n\nHän nauroi ääneen. Miten ihmeessä hän saisi heidät juomaan sitä\nsyömättöminä!\n\n-- -- \"Tahi jos hän löytäisi maariankämmenen -- täplikkään... ja\nsurvoisi sen jauheeksi ja laittaisi lemmenjuoman. Silloin hänen\nrakastettunsa mieli tuskallisena kääntyisi sen puoleen, joka antoi\njuoman. -- -- Oh, se on paljasta valhetta, ei, se on totta! Jos minulla\nvain olisi maariankämmen -- tummat täplät ovat hänen kyyneleitänsä\n--, silloin näkisin kaikki peikot ja kummitukset, jotka ovat ulkona\nratsastamassa yöllä! -- -- -- -- -- Saisinpa vain hiukan velhonjauhoja;\nmiten siitä sanotaankaan -- silloin voi lypsää toisten lehmiä, ja se\nantaa oivallista silmävettä tyhmille ja sokeille silmille! -- -- --\n\n\"-- -- Sillä eivätkö ole sokeat ne silmät, jotka eivät voi nähdä,\nmiten tuskallisen syvästi hän rakastaa häntä! Ja eikö hän ole tänään\npuhaltanut voikukkaseen saadakseen tietää, miltä taholta hänen\nrakastettunsa tulisi, ja hän oli puhaltanut jok'ainoan siemenen: _heti_\nhän tulisi! -- --\"\n\nHän hiipi lehtoon, vakoillen, pää taivutettuna ja selkä kyyryssä,\nryömien eteenpäin varovasti kuin varas, mumisten mitä hänelle tuli\nmieleen viisaasta Cyprianuksesta. Se auttoi pysymään rohkeana.\n\nHänen ei tietysti tarvinnut pelätä, sillä se oli Jumalalle otollista.\nEikö kirjassa sanottu: \"Jumala, meidän taivaallinen Isämme, on\nalituisesti tehnyt ihmeellisiä tekojansa esineissä, joita maailma\nenimmän halveksii. Niin on hän myöskin tehnyt, että hyvä sydäntuskia\nvastaan on vesi, nokkosten polttama; juotuaan sitä viinin seassa tulee\nihminen mieleltään muuttumaan. -- Mutta älä kokoa niitä, ennenkuin\npyhänä juhannusyönä, koska sanajalan kukkaset puhkeavat kuin sininen\nliekki. Tienristeyksessä pitää sinun seistä... silloin aukeaa kukkanen,\nsilloin kypsyy siemen ja putoaa... Siltä, joka tämän saa nähdä, ei\nkoskaan puutu rahaa, hän ei koskaan eksy -- hän voi avata kaikki lukot,\neritoten sydänlukot, ja tehdä itsensä näkymättömäksi!\" -- --\n\n\"Sen tahdon minä nähdä! Jumala, jos olet hyvä, tule ja auta! Herra\nJumala, mitä velhoväkeä ne ovat, ahdistavat minua. Etkö Sinä voi\nkarkoittaa niitä, jotta saisin olla rauhassa, rakas Jumala; ensi\nsunnuntaina menen kirkkoon, siitä saat olla vakuutettu, Jeesuksen\nKristuksen nimessä -- -- -- --\"\n\nNäkyi sinistä ja vihreää ja punaista -- ja tuolla mustassa pimeydessä\nsininen liekki, kotka sen päällä -- -- -- \"Minä uskon Isään Jumalaan,\ntaivaan ja maan Luojaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan alapuolella oli tuomarin kartano. Siellä oli ihan tyyntä ja\nrauhaisaa.\n\nAinoastaan Delfin, joka veti tiikerintaljalla unta, häiritsi toisinaan\nhiljaisuutta puoleksi hillityllä haukunnalla. Sillä oli ollut päivällä\nhuono onni; nyt se korvasi vahingon paremmilla metsästysmailla.\n\nFalck oli mennyt vuoteeseen, mutta noussut ylös jälleen. Mitä se tiesi,\nettä hän alkoi kärsiä unettomuutta? Hän oli sytyttänyt sikarin ja\nistuutunut viinin ääreen jälleen.\n\nLamppu paloi vielä nurkassa, se levitti tummanvihreää valoa, joka\nsekoittui yöhön. Sen säteet tulivat aina huoneeseen hänen luoksensa --\nvärisevät, lempeät säteet, jotka voivat puhua.\n\nOli juhannusyö.\n\nHän oli vetänyt tuolinsa ikkunan ääreen, joka antoi lehtoon päin. Oli\njuhannusyö, tonttuäiti tanssi tonttuisän kanssa, haltija vuorenväen\nkanssa, ja kaikki hiidet ja menninkäiset olivat liikkeellä tekemässä\nilveitänsä.\n\nJospa hän vain tietäisi, mikä piti häntä valveilla!... Luonnollisesti\nkeksisi aina jotakin, mutta eikö ollut parasta antaa ihmisten hoitaa\nitseänsä? Hän oli aina tullut hyvin toimeen, ja onneksi ei ollut ketään\nihmistä, joka häntä liikutti.\n\nTuliko tuo aina lehdosta? Oliko se pienien tassuttelevien tonttujen\nkahinaa, jotka tulivat tänne eivätkä voineet antaa hänen olla?\nMerkillistä, miten ne kyselivät ja tutkistelivat! -- ja täytyihän hänen\nvastata; pikkuväki ei koskaan anna perään! -- --\n\nMikä ihmeen kaunis, valoisa suviyö! Kuin morsian se kulki hiipien!\nKulki ja sipsutteli kevein askelin ja antoi luvan puhua\nkaikesta! -- -- --\n\nSellainen hiljainen, valoisa juhannusyö ei nukuttavaksikaan ole!\n\nMutta miten ne saattoivat kysellä, nuo kääpiöt! Muistiko hän Inger\nJuellia? Taivaan Jumala, tokko hän muisti! Eikö hän ollut ostanut\nIgnotoansa vain siksi, että se muistutti häntä?\n\nNyt löi kello... nyt taas! Vanha pöytäkello se oli, jonka sointi oli\npehmeä, hopeankirkas kuin naisen ääni. Se kertoi, että hetkinen ajasta\ntaas oli rientänyt hänen ohitsensa.\n\nNo niin, olihan hän tottunut siihen: -- mutta koska oli juhannusyö,\nsaattoi hän paneutua lepäämään hetkiseksi. -- -- --\n\nLähtisikö hän soutelemaan? Nyt! Ja säikyttäisi linnut tänä pyhänä yönä!\nSe ei yksinkertaisesti käynyt laatuun! Entä lehtoon? Ei sinnekään,\nolihan yö noiden kunnianarvoisten tonttujen. Hän voisi aivan tyynesti\njäädä viininsä ääreen. Jumalat eivät milloinkaan tuhlaa lahjojansa;\nmiten rohkeni hän pyytää enempää kuin sellaista viiniä?\n\nJa hän joi. Se antoi hänelle makeutensa, lämmitti hänen verensä, täytti\nhänen sydämensä halun. -- --\n\nAivan niin, hänen vanha äitinsähän se antoi hänelle virkistysjuoman,\nhän, tuo kuolemattoman voimakas, joka sekoittaa verta rypäleeseen ja\ntäyttää sen voimallansa. --\n\n-- -- Mikä tuoksu virtasi läpi ikkunan, metsän ja villien kukkien, ja\nmeren tuoksu! Oli niin tyyni, niin unelmanhienon hiljaista!\n\nEi käynyt päinsä mennä ulos häiritsemään -- ja mihin hän menisi! Eikö\nollut tämä se turvallinen paikka, jonka hän oli etsinyt itsellensä\nelämän takaa?\n\nKyllä hän tahtoi avomielisesti tunnustaa, että oli rohjennut rakastaa\nnuorta Inger-rouvaa ja ajatellut, että se menisi ohitse yhtä helposti\nkuin monesti ennen! Mutta siitä illasta, jolloin hän näki, mikä\nloistava, valkea joutsen hän oli, ja ensi kerran ymmärsi, että olisi\nloukkaus mennä sanomaan hänelle, että hän rakastaa häntä -- siitä\nillasta lähtien oli hän ollut toinen ihminen. Hänestä tuntui kuin tuo\nhieno, lemuava naisellisuus olisi vihassaan polttomerkillä leimannut\nhänet. Ja hän oli kadottanut rakkautensa naisia kohtaan, oli tullut\naraksi. -- -- --\n\nSillä naisen rakkauden arvoiseksi, rakkauden sellaisena kuin hän sen\noli nähnyt, kuin Inger sen hänelle näytti, sielukkaan, lumivalkoisen,\nsäteilevän ihanan -- hän ei koskaan tullut, se oli aina liidellyt hänen\nohitsensa kuin perhonen, jota hän ei voinut tavoittaa. -- --\n\nIhmiset sanoivat hänestä, että hän oli sekä naisvihaaja että\nnaistenrakastaja -- niin kummallinen hän oli kokonaisuudessaan. Hän voi\nolla tyytyväinen mikäli saattoi. -- -- --\n\nEi ollut totta, että hän olisi löytänyt oman tuvallisen paikkansa; hän\nkulki kuin muukalainen ja etsi sitä, jota ei tulisi löytämään. Täällä\nkotona oli vain Miina Jöns! Miina Jönsin laita oli, kuin hän olisi\nsaanut kiinnityksen elämään. Hän istui tuolillansa ikäänkuin ei tulisi\nkysymykseen, että hänen pitäisi nousta siitä! Mahtoiko hän, tuomari,\nsille mitään? Hän itse se niin tahtoi! Miksei hän saisi olla rauhassa?\n-- -- --\n\nHän kohotti kultaista viiniä valoon päin. Polttavaa halua, kaihomieltä,\nsairaalloista ikävää ilmeni tuon hyvinmuodostuneen, hiukan veltostuneen\nsuun ympärille, ja syvät, väsyneet silmät tulivat äkkiä teräviksi ja\nloistaviksi.\n\nMiten hän oli jalon ylpeä, tuo Herön nuori äiti! Niin jalon ylpeä ja\nkorkeavartaloinen, niin säihkyvän puhdas ja suloinen! Kuin viinin\nkulta, kun valo sattuu siihen. -- -- --\n\nMiksi kulki Gunvor täällä kaikkien näiden pikku ihmisten keskuudessa,\njotka eivät voineet sallia hänelle hänen sielunsa ylhäisyyttä? -- --\nMiten hän rakasti Gunvorin silmien säihkyvää ivaa, hänen suunsa\nhienoa ylenkatsetta, hänen päänsä korkeutta -- ja sydämen lauhduttavaa\nlempeyttä, jota riitti kaikille! Hän oli luonnon suurta aatelia --\nainoa laillinen -- ja se oli itse pitänyt huolta, ettei niin jalo vesa\ntullut hävitetyksi! -- --\n\nHuone oli käynyt hämäräksi. Tummanvihreä valo hiipi sinne. --\nUlkopuolella vaipui lehto unelmiin, ja väkevä, höystetty höyry\ntunkeutui sisään. Se puhui tuhansin kielin, ja veri kulki raskaasti\nsuonissa. -- -- --\n\nSitten horjui rohkeus -- ja se, mikä muistutti hänen äitiänsä.\n\nHän asettui niin, ettei nähnyt nurkkaan, missä äidin valokuva riippui\nseinällä sen lippaan kohdalla, jossa aapiskirja oli.\n\nVilvoitella itseänsä -- -- kylmissä, puhtaissa ruusuissa!\n\nHän istui katse jäykkänä. Miksi ei Gunvor tullut tänne, tahi miksi hän\ntuli?\n\n-- -- Miten oivallista, ettei tunne itseänsä! Sillä tavalla saa\nsuloisimmat yllätykset!\n\nTietysti hän oli vilpitön, totuuttarakastava ihminen, joka oli tuntenut\nitsensä loukatuksi siitä, että Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi luoda\nerään, jonka nimi oli Svein Torgersen! Ja hän oli pannut hyvin pahaksi,\nettä hänet sijoitettiin tänne Heröön, ja vielä päälliseksi tällä\ntavalla! Se oli saattanut hänet pahalle mielelle. Sinä päivänä, jona\nTorgersen tuli, ahdisti häntä niin, ettei voinut mihinkään ryhtyä. -- --\n\nNiin sattui päivää myöhemmin, että nuo kaksi tulivat tänne\nvierailemaan. Silloin hän tuli sanomattoman hyvälle mielelle; hän\nvarsin nautti, että Svein Torgersen oli olemassa!\n\nJumala paratkoon, jos tuntisi itsensä, eivät sellaiset nautinnot tulisi\nkysymykseen! -- -- --\n\nMutta ei hän voinut oivaltaa, että olisi jotakin erityistä olla herra\nTorgersenin vaimona. Miksi pitäisi Torgersenin saada vaimo? Oliko\n_hänellä_ sellainen taikakeino, joka voi taivuttaa Gunvorin\nsydämen? -- --\n\n-- -- Millaisena Gunvor seisoikaan hänen edessään: solakan ylhäisenä ja\ntyyni, äänetön katse kuningatarkasvoissaan, jotka vaativat huomiota!\n-- -- Hänestä ihan levisi säteitä! Kuka tulisi koskaan nimittämään\nhäntä rouva Torgerseniksi? Sehän olisi naurettavaa! -- --\n\n-- -- Kunnia olkoon suuren luonnon! Kun se saa olla rauhassa, voi tulla\npäivänpaiste ja lämmin, tulla valkeita perhosia -- ja naisia, jalosti\nvapaasukuisia jokaiseen veripisaraansa asti, aina pikku sormea myöten.\n--\n\nHän tyhjensi lasinsa ja kaatoi uutta: hän tahtoi vahvistaa itseänsä\nkultaisella nesteellä! Hän tahtoi järjestää huoneen, kunnes Gunvor\nseuraavan kerran tulisi -- nostaa kattoa; täällä oli liian matalaa!\nToimittaa pois kaikki, mikä rajoitti ja teki ilmakehän helteiseksi. Se\nsai mennä, kaikki, mikä -- -- sai mennä matkaansa -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mutta tuo leveä, lujatahtoinen otsa, kuka mies maan päällä voisi\nolla sille mieliksi?\n\nSe, että hän aina teki työtä niin paljon -- se oli merkille pantavaa.\nMutta se oli myöskin ääretön vika. Jospa, voisi käsittää, mistä naiset\nsaivat tuon suunnattoman työhalun. -- -- --\n\nHän nousi hieman epävarmana; hänen täytyi sulkea ikkuna; hän ei voinut\nkärsiä kaikkea lörpöttelyä!\n\nSillä jokin nousi ja laski, suhisi ja tuli hänen luoksensa äänettömin\nsiivin. Lehdon sielu se puhui totisesti, tutkien: -- Kiitos, hänellä\nei ollut kunnia tuntea sitä eikä hän tahtonut luopua viinistään --\nvieläpä vaikka _hän_ seisoisi tuossa kuningatarilmeinensä! Hän oli\nmuuten hirvittävä seisoessaan noin, hänen hymynsä saattoi halveksia\nniin sanomattoman musertavasti... Hän ei tahtonut enää nähdä häntä.\nTullessaan oli hänellä mukanansa jotakin Jumalan suuresta taivaasta; se\nei sopinut täällä, hän ei pitänyt siitä, se häiritsi hänen huoneensa\nrauhaa. Hän ei ylipäänsä pitänyt ihmisistä, joilla oli tuo hurskauden\nintohimo. Maistui lastenkamarilta ja satukirjoilta mennä mittaamaan\nniin isolla mitalla.\n\n-- -- Mutta hän oli kaikissa tapauksissa ylpeä siitä, että Gunvor oli\nniin vapaa, ettei häntä voitu lukea mihinkään erikoiseen luokkaan.\nMutta taipumaton hän oli eikä voinut sietää, että oli ihmisiä, jotka\nmenettävät rohkeutensa. -- --\n\n-- -- Siirtää vuoret! Hän? Paljon mahdollista, oli hän sanonut, minä\nen vain voi sietää sitä. Ja hän oli sen sanonut tehden tuon hänelle\nominaisen pienen voimakkaan suunliikkeen.\n\nNe vain voisivat menettää rohkeutensa, ne, joihin ylsi hänen vihansa,\nei, vaan syvä, myötätuntoinen katseensa, joka oli omiaan nostamaan\nihmisiä syvyyden kuilusta! Onneksi oli muita keinoja.\n\nHän kohotti lasinsa hillityllä paatoksella:\n\n    Oi jalo rypäle, mi loistat!\n    Sä ystävä oot vilpitön,\n    mi kai vaan kuolon pelvon poistat! -- -- --\n\nHän ei muistanut enempää... Mitä hän olisi tahtonut sanoa? Hän hymyili\nja joi. Kuka se tänne tuli? -- -- --\n\nHän kallistui takaisin tuoliinsa.\n\n-- -- \"Kuka sinä olet? Luonnon aurinko ja pimeys asuu silmissäsi,\nsinä olet aallon ja pitkän rannikon lapsi, merenhenki asuu sinussa,\nja suvensuloista on kuulla sinun nauruasi, Herön Gunvor! Mutta otsasi\ntahtoo sitä, mikä on mahdotonta!\" -- -- --\n\n-- -- Miten hänen ympärillänsä lauloi, vaikk'ei hän ollut hyvällä\ntuulella. Se tuli lehdosta.\n\nHän oikaisihen suoraksi. Ei, hän ei pitänyt tästä; hän surkutteli\nEdmund Falckin monimutkaista järjestöä; -- -- mitä oli tekeillä?\n\nAivot eivät voineet muistaa mitään, mutta hermot voivat. Ne tiesivät,\nettä jossakin siellä sisässä oli haava, mikä saattaisi aueta... ja\nkenties vain yksi ainoa pieni lihas, mikä oli herpoutunut -- mutta se\noli kylliksi.\n\n-- -- Lorua, eihän ollut kysymys siitä! Suu aukeni hurmauksessa, pää\npainui.\n\n-- -- Onnellisuuden maan kuningatar hän oli. Hänen temppelissään oli\nrauhallista holvien alla... valkeita perhosia, kylmiä ruusuja! Kun hän\nseisoi... virtasi hänen hiuksiinsa valo pyhäkön lampusta, ja hänen\nruumiinsa viivoista soi hiljaa kuin hymisisi viulunkieli.\n\nHän kohotti vain päänsä ja silloin palasi ihmisiin rohkeus.\n\n-- -- Mitä hän, Falck, oli kuullut jostakin ruusulajista? Kun se\nkasvaa, on sillä sametintapainen näkymätön harso lehtien ympärillä. Jos\nsiihen koskee vaikka kuinka äkkiä, vaikka vain keveimmittäin sormellaan\nhipaisten -- niin on se poissa! Eikä voi nähdä, mitä meni, ainoastaan\nettä jotakin on poissa, sillä kukka on sairas. Se kuolee! -- -- --\n\n-- -- Minä kysyn häneltä, ja hän sanoo, että se on rakkaus, hän sanoo,\nettä Korkeassa Veisussa on: \"Minä vannotan teitä, te Jerusalemin\ntyttäret, älkää herättäkö rakkautta, ennenkuin sillä itsellä on se\nhalu.\" -- -- --\n\nJuuri sen hän, Falck, oli tehnyt, hermot sen muistivat; hän oli\nriisunut ruusun, tappanut lumivalkoisen perhosen -- -- --\n\n-- -- Monen tyrannin täytyi istua lattialla, mutta se, jonka ei\ntiedetty, kantoi kruunua! Ne ovat Syrakin sanoja, hän näkee asiat\nniinkuin ne ovat! -- --\n\nRuhtinatar hän oli, luonnon armoitettu; -- -- mutta miksi herätti hän\naina hänessä tuon ihmeellisen, kotoisen tunteen, mikä panee ihmiset\nuneksimaan? Sellaisen sanomattoman, kalvavan kaipauksen! -- -- --\n\nTuliko se lehdosta? Se seisoo tuossa ja supattaa!\n\n-- -- Saattoiko hän aavistaa, mitä hän tahtoisi sanoa?\n\nEi mitään! Hän ei aavista sitä, ihmiset eivät tiedä mitään toisistaan.\n--\n\nJuhannusyön unelmia! Luonnollisesti ovat ne niitä!... Ne saattavat\nihmiset niin kummalliselle mielelle. Hän oli kuullut kukon laulun!\nSe oli saanut hänen oikean, vanhan minänsä tulemaan esille itkemään\nkatkerasti. -- --\n\nJoutavia! Se, joka tietää, että seuraa tuska, kun kiinnittää sydämensä\njohonkin, se tekee kuin sarvikuono: vetäytyy jälleen yksinäisyyteen. Ja\nrakas Jumala, hän ei ole milloinkaan rukoillut onnea, ainoastaan hiukan\nrauhaa hän on toivonut -- --\n\n-- -- Saarni suhisi pihalla, sumu laskeutui yli niittyjen, päivä\nsarasti utuisesta kaukaisuudesta. Hän näki, miten koivut kultautuivat,\npitkin joenvartta loistivat kukkaset sammalessa; siellä seisoi valkea\nmetsänneito ja nyökkäsi. Pyhän Olavin valo oli sytytetty. -- --\n\nVerkalleen, vastustamattomasti hiipi häneen jälleen tuo syvä\nhervottomuus, auttamaton surumielisyys. -- -- --\n\nJa aurinko yleni tervehtien: hyvää huomenta!\n\nEi, hän ei ole kotona! Äkillisen raivon valtaamana hän kavahti\nseisoalleen, sulki ikkunan ja laski varjostimen alas.\n\nOn kesäilma. Pienet, matalat huoneet loistavat pitkin rantaa. Vuorilla\non kalliokalaa, kuivuupaikat ovat täyteen ripustetut, ja ranta-aittojen\nedessä keitetään hylkeenrasvaa.\n\nTympeä, oksettava katku leviä ylt'ympäri, sekoittuu turpeen savuun ja\nhauran käryyn ja tunkeutuu huoneiden väliin, kunnes tulee maatuuli ja\npainaa sen merelle.\n\nMeri on tyyni päivään asti, jolloin merituuli tulee ja kohtaa\nkaakkoisen salmessa. Silloin syntyy taistelu, niin että pikku laineet\nheräävät maan puolella, ja edessä nousevat aallot korkeina. Jos tohtori\nTorgersen on silloin kotona, lähtee hän aina vesille koettelemaan\nkuusihankaista.\n\nSattui, että ihmisiä tuli hakemaan häntä, mutta ellei Gunvor ollut\nhänen mukanaan veneessä, ei ollut helppo saada häntä maihin takaisin,\nsillä hän ei koskaan huomannut, että hänelle viitottiin.\n\nViime viikolla, kun Gunvor oli ollut kiinni toimissaan, oli hän\nruvennut ottamaan Irmildin mukaansa. Tämä oli aina saapuvilla ja hänet\noli mukava asettaa peräsimeen, irroittamaan venettä ja järjestämään\npurjenuoraa ja laskuköyttä; oli myöskin hyvä saada joku pitämään\nkeulapurjetta.\n\nMutta Gunvor ei ollut rauhallinen nähdessään heidät liikkeellä yhdessä;\nolivat molemmat niin ilkivaltaiset. Hän ei pitänyt siitä, että näki\nSveinin seisovan hinaamassa purjenuoraa jokaisessa käänteessä, Irmildin\nistuessa peräsimessä.\n\nEräänä päivänä he olivat lähteneet täysin purjein ilman painolastia,\nvaikka sää oli epävakainen. Maan puolella oli tyyni, mutta kulkuväylän\ntakaa loisti juova, joka ennusti rajuilmaa, ja hetken kuluttua\nkallistui vene.\n\nGunvor laski heidän jälkeensä ja tuli juuri kuin tuulenpuuska täytti\npurjeet. Hädin tuskin hän sai irti vetosolmun ja peräsimen tuulen alle.\nLattialaudat kelluivat vedessä, mutta he istuivat täysin huolettomina\nja tyytyväisinä nilkkoja myöten vedessä.\n\nTorgersen ei ollut aivan varma siitä, eivätkö he olisi tilanteesta\nselviytyneet; mutta hänen täytyi joka tapauksessa luvata, ettei enää\ntoistamiseen lähtisi sillä tavoin vesille, ennenkuin hänestä tulisi\ntäysin varma purjehtija, mikä ei, jumala nähköön, kestäisi kauan, hän\nkun lojui merellä yöt päivät.\n\nSillä hän oleskeli paljon vesillä niinä aikoina. Muutamalla\nkalastuspaikalla oli puhjennut kulkutauti; ja oli muuallakin ihmisiä,\njotka tahtoivat tavata häntä.\n\nVaikkakin hän oli ajatellut ansaita paljon rahaa, ei se hänestä\nmaistunut. Tietysti hän tahtoi ansaita rahaa, mutta luonnollisesti hän\ntahtoi myöskin elää mukavasti, sillä hän ei mielestään ollut vielä\nlevännyt kylliksi tohtoriksitulonsa jälkeen. Sitäpaitsi oli täällä\nmainio lohivirta. Tottahan niin ollen tuli älytä ottaa tilaisuudesta\nvaari?\n\nPahinta oli Gunvorin laita, kun hän ei oivaltanut, että saattoi olla\nniin mainio kalastusilma, että oli synti antaa kalojen odottaa; sairaat\nhän kyllä tavoittaisi myöhemminkin.\n\nEräänä päivänä hän oli antanut potilaittensa istua odottamassa pari\ntuntia, sill'aikaa kuin hän itse loikoi alhaalla rannalla pikku\nGunvorin ja Irmildin luona.\n\nKun he sitten lähtivät iltakävelylle, ja Gunvor puhui siitä, oli\nSveinin mahdoton saada häntä ymmärtämään, miten helposti tuollaista voi\ntapahtua, ja että siihen oli syynä vain puhdas itsesäilytysvietti; --\nhänen omatuntonsa oli mitä parhaimmassa kunnossa.\n\n\"Tule tänne, käykäämme istumaan!\" Hän heittäytyi hänen eteensä ja\nkatseli häntä kasvoihin.\n\n\"Herran tähden, Gunvor, minkälainen ihminen sinä olet! Kuten sanon,\nsinä olet ankaran Flavia Publician kaltainen, milloin et ole Isis,\nsillä silloin olet vielä hullumpi!\n\n\"Kuule!\" Hän vetäytyi ylemmäksi rinteelle ja laski päänsä Gunvorin\npolville. \"Kuule!\" Hän taivutti itsensä Gunvorin kasvojen alle, jotta\nhänen hymyilevät, siniset silmänsä saattoivat nähdä hänen silmiinsä.\n\"Sanot, etten minä pidä mitä lupaan... etkö ymmärrä, että se on oma\nvikasi?... Niin, sinun hirmuinen luotettavaisuutesi, Gunvor, ja sitten\nse, että aina löytää sinut sanojesi takaa... sinä et voi ymmärtää,\nettei toisilla aina ole aikaa kaikkeen puheissaanpysymiseen; olen\ntodella miltei arka sinun sanojesi edessä, sillä niissä on jotakin\nhirveän aktiivista, on, niinkuin sinä jo olisit tehnyt sen, kun olet\nsanonut jonkin asian. _Je n'aime pas ça, moi_; Herra Jumala, pitää olla\naikaa kääntymiseen!\"\n\nGunvor katsoi häneen silmänräpäyksen vastaamatta. \"Sinun laitasi on\nniin, että sinä aina tarkoitat toista kuin sanot!\"\n\nOli, kuin tämä huomautus helpottaisi Gunvoria itseään ottamaan Sveinin\nsanat siltä kannalta.\n\n\"Mutta mikset sinä milloinkaan lue, Svein? Aikakauskirjojasi sinä et\nkertaakaan leikkaa auki! Ja tuo tauti, jota olit ruvennut tutkimaan!\nMinusta sinun ei pitäisi\" -- -- --\n\nHän katsoi häneen; Sveinin vaaleat viikset vapisivat; hän makasi hiljaa\nja nauroi.\n\nSitten hän nousi. \"Suuri, loistava Gunn! Naura hiukan! Tuollainen\nkauhea juutalainen totisuus ei sinua somista; kaikki ihmiset voivat\ntoki olla yhtä mieltä siitä, että kaikista parasta on hoitaa\nitseänsä!-- -- -- Ja, rakkaani, koska väestön terveydentilaa on\nylipäänsä pidettävä oivallisena, luulen, että ihmiset voivat olla\ntyytyväisiä ja jättää tohtorin rauhaan. Minä toistan vielä: minulta\nei puutu tarmoa, mutta minä kunnioitan luonnollisia olosuhteita: nyt\nkukkii tuomi, ja nieriäinen tavoittelee kärpästä; tuletko mukaan\nhuomenna?\"\n\nGunvor katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Svein veti hänet\nluoksensa. Hän koetti todistaa hänelle, että Gunvor asettui\nriippuvaiseksi pikku seikoista. Gunvor tahtoi kernaasti uskoa häntä ja\nsulki silmänsä. Hänen nuori ja voimakas luontonsa tahtoi nyt vihdoin\nrakastaa ja olla onnellinen.\n\nHetken kuluttua laskivat he pilaa ja nauroivat. Torgersen kertoi\nnaisten parissa saavuttamistaan menestyksistä ja joutui sitten puhumaan\nIrmildistä: tämä ei todellakaan; ollut niin häijy. Gunvor oli pyytänyt\nSveiniä ottamaan hänet hoitoonsa, ja hän tahtoi nyt tehdä sen, sillä\ntyttö oli liian laiha; hän antaisi hänelle joitakin pillereitä ja aikoi\nsitten koettaa, eikö häntä saisi hiukan lihavammaksi...\n\n\"Sillä, tiedätkö, minusta naiset voivat olla liian hoikkia! Sinähän\nhalveksit sellaisia naisia, jotka ovat hoikat vyötäisiltä; etkö juuri\nsinä ole sanonut, että se on puutteellisen sivistyksen todistus?\"\n\nGunvor nauroi. \"En, vaan tuomari!\"\n\n\"Muuten naiset ovat mielestäni hauskoja, kuuletko! Irmild on sanojensa\nvastakohta, ja rouva Jeanetten johtopäätöksethän sinä tunnet: koska\nkamariherratar ei näytä miltään mustassa samettipuvussaan, ehdotan\nminä, että Teodor nimitetään professoriksi!\"...\n\nHerön kartanon Gunvor. -- 10\n\nGunvor löi häntä poskelle hansikkaallaan. \"Sitten on myöskin eräs Svein\nTorgersen! Minä en tiedä, mitä sinä hänestä ajattelet!\"\n\nHän nauroi -- sillä nyt oli kaikki rauhattomuus mennyt menojaan. Meri\noli tyynenä.\n\nKauan ei kestänyt, ennenkuin Torgersen oli hyvin tunnettu saarilla ja\nrannikolla. Tosin hän oli liian veltto, mutta hänen avoin olemuksensa\nja järkähtämättömän hyvä mielialansa hankkivat hänelle ystäviä\nkaikkialla. Ja vaikka hän kallistui vasemmistoon, ei kamariherratar\nvoinut olla pitämättä hänestä. Hän näki hänet mielellään salongissaan,\nvaikka Svein ei ollut kyllin auttavainen hoitaessaan hänen pieniä\nsairauksiansa.\n\nJa vaikka hänestä pian tuli sikäläisten vasemmistolaisten johtaja, oli\nhän ystävällisissä väleissä muodollisen, kankean ja äreän tuomarin\nkanssa, joka oli vanhoillisen puolueen ensi mies.\n\nSanottiin hänen onnistuneen saada tuomari vakuutetuksi siitä, että\nnieriäiskalastus on yksi elämän riemuja. Ja hän pystyi siihen, mikä oli\nvaikeinta muille: hän sai tuomarin ulos sadeilmalla. Rankkasateessa\nnähtiin heidät kulkevan yhdessä aivan rauhallisina pitkin oivallista\nnieriäisvirtaa. Torgersen, joka oli tunnettu näppäryydestänsä syötin\nheitossa, antoi hyviä opastuksia.\n\nToisinaan oli Gunvor mukana. Häntä huvitti nähdä hänen innokkaasti\nselittelevän vavan taipuisuuden ja siiman painon merkitystä, samalla\nkuin hän koetti opettaa, miten vavan latva on pantava hiljakseen\nvärisemään, niin että kärpänen rupeaa tanssimaan vedenpinnalla.\n\nJa kun hän alkoi kertoa juttujansa nieriäisen tuumista ja epäilyksistä,\nhuvitti se tietysti häntä myöskin, mutta hän ei voinut jättää\ntekemättä muutamia vertailuja: hänen mielenkiintonsa nieriäisiä\nkohtaan ei ollut toivottavassa suhteessa siihen harrastukseen, millä\nhän käsitteli opintojansa ja jokapäiväistä työtänsä. -- Kun he olivat\nsairaskäynneillä pienissä mökeissä, missä elämä oli raskainta, tuli\nSvein aina liian pian valmiiksi. Gunvor ei saanut häntä innostumaan. Ja\nhän nauroi, kun Gunvor otti asian vakavasti. Hän ei tietysti tahtonut\nrangaista häntä siitä, että hän rakasti vain häntä eikä tuntenut samaa\nmerkillistä tunnetta kansaa kohtaan, jolla aina oli jokin vika.\n\nMuuten he kernaasti saisivat häneltä minkä mitäkin, rahaa tai mitä\ntahtoivat, koristellakseen tupaansa, jos hänellä vain oli. -- --\n\nGunvor ei koskaan tyytynyt näihin lupauksiin. Oli totta, että Svein\nlahjoitteli, aivan päättömästi, ilman tarkkuutta ja ymmärrystä. Hän\noli lahjoittanut puotipojille pari tanagralais-kuvaa, jotka oli\nsaanut ystävältänsä Lorenzolta, ja Saapas-Tobine oli saanut hänen\näitinsä virsikirjan. Hänellä oli kiihko antaa pois kaikki, suorastaan\nkoneellinen tarve päästä erilleen kapineistaan. Se helpotti häntä,\nikäänkuin hän olisi yhdestä ja toisesta velvollisuudesta samalla kertaa\npäässyt kuitiksi.\n\nLuonnoltaan hän oli sävyisä, herkkä ja, kun vain sai aikaa, oikein\nhyväsydäminen, sanottiin hänestä. Ja yksi asia oli erittäin hyvä:\nkun hän antoi jotakin, pääsi sekä kiitoksesta että kaikenlaisesta\ntilinteosta, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän oli kokonaan unohtanut\nasian.\n\nMutta samalla perusteella hän oli itsekin rajattomasti kiittämätön. Hän\nsaattoi ottaa vastaan mitä suurimpia uhrauksia tulematta ajatelleeksi,\nettä se merkitsi jotakin sille, joka uhrauksen teki. Hän oli tottunut\netenkin viime vuosina elämään hiukan keveästi ja solumaan elämän läpi\nilman taakkaa. Ja sellaisena hän viihtyi.\n\nKesä meni valoisine päivineen ja öineen, ja meri oli rauhallinen ja\ntyyni.\n\nMutta Gunvorille tuli hetkiä, jolloin luonnossa vallitseva suuri\nsopusointu ei enää saanut vastakaikua hänen sielussaan.\n\nHän ei voinut kieltää, että Svein Torgersen ei ollut sellainen kuin\nhän oli ajatellut. Oli, kuin itäisi hänen luonnossaan jotakin, joka\nteki matkan heidän välilleen pitemmäksi kuin ennen. Oli jotakin niiltä\nvuosilta, jotka hän oli elänyt kaukana hänestä, joka oli tarttunut\nhänen tunteisiinsa ja mennyt hänen vereensä -- jotakin Gunvorille\nvierasta, jota hän pakeni.\n\nEi ollut samaa iloa tuttavallisuudesta kuin ennen. Kun Gunvor etsi\nhänestä sitä sielujen myötätuntoisuutta, jota hän koko elämänsä oli\nkaivannut, saattoi hänet yllättää tuskallinen hämmästys, ettei sitä\nollut -- eikä sitä vakavuutta ja lepoa, jonka hän oli ajatellut\nvälttämättömästi kuuluvan hänelle.\n\nMutta Svein rakasti häntä. Eikö tuo toinen voi tulla myöhemmin?\n\nSvein koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei ollut muita\nesteitä kuin se, ettei Gunvor ollut seurannut aikaansa; olihan jo\nvanhanaikuista asettaa itselleen ja muille niin kauheita vaatimuksia.\nMiksi ei saisi nauttia siitä havainnosta, että ihmisen ei pidä kiusata\nitseään?\n\nSvein ei tuntenut muuta niin epäkäytännöllistä kuin että Gunvor sääli\nihmisiä. Kuka sille mitään mahtoi, että Herra oli tehnyt elämän kovaksi\nja köyhäksi? Voisiko täyttää inhimillisen puutteen mustaa kuilua\nsillä, että he kaksi heittäytyisivät siihen? Tuli pysyä kohtuudessa ja\nkäsittää, että vaikka rakastaisi kuinka suuresti kaikkeutta, täytyy\nkuitenkin tyytyä ravitsemaan sitä osaa siitä, joka kuului kunkin\nyksilön kohdalle. Gunvorin ei ainakaan pitäisi vaatia muuta niiltä\nvoimilta, jotka muodostivat Svein Torgersenin.\n\nOlihan sekavaa, että ihmisen suurimmat ominaisuudet saattavat kasvaa\nniin suuriksi, että ne muodostuvat vioiksi, vieläpä hänen suurimmiksi\nvioikseen.\n\nSe piti Gunvor saada käsittämään.\n\nKun he sitten istuivat keskustellen, ei Gunvor joskus voinut kestää\nkauempaa. Hän nojautui Sveiniin hiljaa, sydämellisesti: \"Älä sano\nmitään enää. Sano vain, että pidät minusta tämmöisenä.\"\n\nKoko ajan hän luuli tuntevansa, että äiti piti heitä silmällä,\nepävarmana siitä, tulisiko lupaus täytetyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVikka-täti alkoi nähdä tuloksia ponnistuksistaan Irmildiin nähden.\nMutta niinkuin Irmildin laita aina oli, tulivat ne niin arvaamatta,\nettä täti joutui moneksi päiväksi hämmästyksiin. Sillä yht'äkkiä hän\noli tullut liioitellun ahkeraksi. Vaikka olikin kesäloma, kirjaili hän\nkauluksia Elina-rouvalle, yömyssyn tädille. Ja hän oli pyytänyt saada\nsiivota konttorihuoneen, ja Gunvorin täytyi tunnustaa, että hänellä\nei koskaan ollut niin hienoa tuolla alhaalla kuin nyt, lehviä vain ja\nkukkia, mutta tomusta ei merkkiäkään.\n\nGunvor täteineen iloitsi tästä äkkimuutoksesta. Elina-rouva ei sanonut\nmitään, mutta katseli vain epäillen lasta -- ei edes tiedetty, kuinka\nvanha hän oikeastaan oli.\n\nHän sanoi kerran itse, että hän sinä päivänä täytti kahdeksantoista\nvuotta, mutta sitä ei kukaan voinut hänestä nähdä. Torgersen arveli\nsen johtuvan varhaisvuosien puutteellisesta ravinnosta; nyt hän kyllä\ntekisi hänestä ihmisen piankin, ja hän piti itse huolta siitä, että\nhänen määräyksiänsä toteltiin.\n\nHän oli sitäpaitsi alkanut tarkastella Irmildiä hiukan tarkemmin.\n\nIrmildillä oli omituinen ruumis. Torgersen ei voinut olla ihailematta\ntuota notkeaa laihuutta, piirteiden rauhatonta, kiihoittavaa suloa. Oli\njotakin unohtumatonta niskan taipeessa ja jotakin samalla pehmoista ja\nvoimakasta käsissä -- jotakin salattua luonnontahtoa.\n\nJa koko tuossa pienessä, kevyessä olennossa oli jotakin arvaamatonta,\nvallan mahdotonta aavistaa... se ei todellakaan ollut mikään vika,\npäinvastoin oli siinä erinomainen sulo... hänessä oli mustalaisverta,\njoka todella oli hupaista!\n\nOliko koskaan nähty ihmisolentoa, jolla oli sellaiset päänliikkeet,\nsellaiset pienet nopeat silmät ja katseet, jotka valahtivat ikäänkuin\nvesi kaiken yli ja joissa ilmeni veden kaikki värivivahdukset.\n\nMutta erityisesti häntä fysiologisesti huvitti tuo kasvun voimattomuus,\njoka säteili laihoista lihaksista ja joka muuten on ainoastaan suuren\nkukkeuden merkki -- ja tuo surumielinen himoava piirre suun ympärillä.\n\nHän oli tullut siihen johtopäätökseen, että tyttölapsi oli huvittava,\nainakin fysiologisesti.\n\nKerran iltapäivällä tuli Falck ja tahtoi heitä lammelle kalaan. Oli\nloppupuoli elokuuta ja ilma oli juuri sopiva nieriäisten pyydystämiseen.\n\nTorgersenista ehdotus oli mainio. Hän oli juuri palannut sairaan luota\nja laitteli pillereitä vanhan tavan mukaan harvaan ja hartaasti, lakki\ntakaraivolla. Mutta nyt hän sai yht'äkkiä työnsä valmiiksi ja tuli\nsisään, valmiina matkaan, juurikuin tuomari istuutui ja täti Vikka\nkattoi kahvipöytää.\n\nElina-rouva katseli häntä arvostelevasti -- Svein ei ollut niin nopsa\nliikkeissään, kun oli lähdettävä sairaiden luo.\n\nMutta mitään ei sanottu. Gunvor tuli samassa sisään.\n\nHän kääntyi äitiinsä. -- \"Emmekö voisi ottaa Irmildiä mukaan?\"\n\nElina-rouva nyökäytti päätään. -- \"Miten tahdot, hän on puutarhassa\nkastelemassa kukkia.\"\n\nTorgersen meni ulos noutamaan häntä.\n\nIrmild ei enää kastellut kukkia. Hän oli heittäytynyt nurmelle jalat\nallaan, kääriytyneenä kuin kerä. Kun Torgersen huusi häntä, nosti hän\nhiukan ruumistaan ja käänsi vitkaan kasvonsa häneen päin.\n\nTorgersen ei nähnyt hänen silmiään, mutta hän huomasi salattua\nrauhattomuutta silmäluomien alla, jotka olivat ohuet, melkein\nvahamaisesti läpinäkyvät.\n\nHän meni Irmildin luo ja veti hänet molemmista käsistä ylös.\n\nHän katsoi tyttöä; tällä ei varmaankaan ollut muuta päällään kuin\nohut, läpimärkä pumpulileninki, joka oli kuin kiinnijuotettu nuoreen\nruumiiseen, jonka muodot olivat alkaneet pyöristyä.\n\n-- \"Sinun tulee ottaa jotakin päällesi\", sanoi hän ja katsoi ylös.\n\nHän näki tytön katseet; ne olivat nopeat, oikein kummalliset.\n\nNyt tuli Gunvor. -- \"Miten olet vitkastellut? Nyt sinun tulee mennä\nsisään ja pukeutua kunnollisesti\", lisäsi Gunvor lyhyesti. -- \"Sinä\ntiedät, etten pidä siitä, että olet noin puettu.\"\n\nIrmild oli saanut taaskin vesikannun käteensä ja näytti vallan\nhämmästyneeltä.\n\n-- \"Niin, mutta en tiedä, onko minulla aikaa -- mutta voinhan kernaasti\nmennäkin\", lopetti hän äkkinäisellä päättäväisyydellä, kuin asia olisi\npäivänselvä.\n\nTorgersen nauroi ja pyysi häntä kiirehtimään, ja puoli tuntia myöhemmin\nhe olivat matkalla kävellen pientä jokilaaksoa pitkin.\n\nHarjulta kuului teiren soidin; se merkitsi ilmanmuutosta.\n\nFalck kulki ääneti, Gunvorkaan ei virkkanut juuri mitään, mutta\nTorgersen puhui lakkaamatta.\n\nAluksi hän tahtoi neuvoskella Irmildiä. Mutta Irmild ei ollut\noppivainen. Kun he saapuivat hiidenkirnun luo, jossa vesi oli tyyni,\nnäkyi kalvossa virijuova -- nieriäiset syöksyivät pakoon.\n\n-- \"Ymmärräthän, että minun on luopuminen yrityksestä\", sanoi hän\nlopuksi iloisesti. -- \"Kärsivällisyys ei ole vahva puoleni.\"\n\nSitäpaitsi oli hänellä tänään koko joukko asioita Falckille\npuheltavana. Sanomalehdissä oli niin paljon uutisia. Hän oli hyvin\nhuvitettu suunnitellusta insinööritehtävästä, joka tarkoitti Niilin\nvesimäärän järjestämistä vesisäiliön avulla. Noin vain hallita koko\nluontoa, se ei ollut hullumpaa... Todellisuudessa ei oltu päästy\npitkälle maan vallitsemisessa.\n\nSitten hän tahtoi tietää, millä tunteilla Falck oli tervehtinyt\nkantaäitiänsä tervetulleeksi -- sillä olihan nyt vihdoin löydetty\npunatukkainen Proantropos, ihmisen ja eläimen välimuoto. Hänen\nmielestään pitäisi nykyisinä aikoina, jolloin kokoomusajatus oli niin\nyleinen... niin, nyt juuri pitäisi viettää juhla, kun oli niin hyvä syy.\n\nMitä Falck piti Stirneristä?... Olipa kerrassaan mainiota saada uusi\nnimi itsekkyydelle; itse asiassa oli vain kysymys uusien nimien\nkeksimisestä. -- --\n\nHän oli tavannut rovastin tänään. Tämä oli puhunut kristillisestä\nlunastusjärjestelmästä ja muhamettilaisista. Hän tuomitsi ne, koska he\neivät voineet käsittää synnin olemusta, jonka juuri luulisi todistavan\nniiden oivallisuutta... Hän oli muuten sangen iloinen, että juuri\nPariisiin oli rakennettu uusi Buddan temppeli eikä tänne pohjoiseen,\nGunvor papittarena...\n\nGunvor nauroi. -- \"Sinä osoitat tänä iltana kaikkia kompassin suuntia;\ntulee varmaan ilmanmuutos.\"\n\nHe olivat tulleet rannalle ja kalastus alkoi. Koko lampi väreili\nkaloista, jotka hyppivät veden pinnalla ja pyydystelivät hyönteisiä. Ja\nne söivät hyvin.\n\nIrmild oli ilosta kiihtynyt ja veti kalan toisensa perästä. Torgersen\nkatseli sovinnollisesti häntä.\n\nGunvor sai muutamia pieniä kaloja, mutta pani pian vavan syrjään, otti\nhatun päästään ja asettui levollisesti rannalle.\n\nVähän ajan kuluttua pani Falck pois vapansa ja tuli istumaan hänen\nviereensä.\n\n-- \"Minäkin tahdon nauttia lepoa luonnon helmassa.\"\n\nGunvor hymyili hänelle nyökäyttäen päätään, ja Falck katsoi hänen\näänettömiä, ilmeikkäitä kasvojaan.\n\n-- \"Ja sitten tahdon rupatella; nyt on minun vuoroni; teidän ei tule\nkonsaan.\"\n\nGunvor nauroi. -- \"Te ennustatte huonosti.\"\n\n-- \"Minulla on jos jotakin puhumista -- on niin kauan, kun viimeksi\ntavattiin.\" --\n\nMitä merkitsi tuo \"viimeksi?\"\n\nGunvor nojautui taaksepäin hymyillen avointa, luonnollista hymyään,\njoka kaunisti häntä niin.\n\nHän ei edes kuullut, mitä Falck sanoi ja miksi hän olisi kuunnellut --\nkun oli niin suloista olla sitä tekemättä.\n\n-- -- -- Vain tämä rauhallinen, ihmeellisen outo, suloinen tunne kuulla\nFalckin ääntä! Oliko kukaan tehnyt hänelle pahaa tänään? Miksi oli\nhänen äänessään aina tuo syvä kaiku, johon se ikäänkuin vaipui joka\nkerta kuin hän sanoi jotakin? Miksi se aina koski häneen?\n\n-- \"Pitäisikö minun teidän mielestänne ruveta vasemmistolaiseksi?\"\nkysyi hän.\n\nGunvor kokosi istualtaan muutamia heinänkorsia ja katsoi hämmästyneenä\nylös.\n\n-- \"Niin, siten voisimme paremmin sopia, tohtori ja minä; sitähän te\ntahdoitte -- sillä ymmärrättehän itsekin, että teidän kanssanne on\nmahdoton olla samaa mieltä! Tehän elätte toisessa aikakaudessa kuin me.\nTeitä ei voi pistää mihinkään puolueeseen; sulhasestanne on selvää,\nettä te kuulutte vasemmistoon, mutta vasemmisto ei voi teitä saada!\nMinä olen epäillyt, että olette rajaton radikaali, ettekä ainoastaan\npunainen: sillä radikaaleilla on kaikki värit eikä mitään ohjelmaa,\nsillä he eivät tahdo jotakin, vaan kaikki. Tämä voisi täyttää kauhulla\npienet, kiltit ihmiset, jos he voisivat sitä aavistaa -- --.\"\n\nGunvor katsoi taaskin häntä hämmästyneesti hymyillen. -- \"Nyt en ole\npitkään aikaan sanonut mitään siitä, mitä tiedän.\"\n\n-- \"Sitä ei teidän tarvitsekaan tehdä. Te puhutte parhaiten silloin\nkuin olette vaiti; -- mitä olette esimerkiksi sanonut nyt, kun olette\nistuneet tuossa ääneti? Te vaaditte meiltä luonnollisena asiana, että\nmeidän tulee olla ihmisiä. Sen, joka kuuluu etäiseen kultakauteen, sen\nte vaaditte meissä olevaksi synnynnäisinä peruskäsitteinä. Te vaaditte,\nettä tulee olla puhdas, ei ainoastaan ensimmäisellä kynnyksellä,\nvaan jokaisessa veripisarassa. Ja itse olette, niinkuin teillä ei\nolisi aavistustakaan siitä kauheasta syyllisyydentunteesta, josta on\nseurauksena, ettei koskaan voi tehdä mitään täydellistä.\"\n\nHänen äänensä oli vihainen, kiivas, melkein nuhteleva.\n\nMiksi tahtoi hän heitä kanssaan ongelle, kun oli niin huonolla tuulella?\n\nGunvor katsoi miettiväisesti eteensä ja hänen kasvonsa punastuivat\nhitaasti.\n\nOliko Falck kuullut, mitä ihmiset hänestä itsestään sanoivat? Luuliko\nhän, että Gunvorkin...\n\nOliko Gunvorkin joskus sanonut jotakin, joka saattoi loukata häntä?\n\nGunvor nousi äkkiä, pakollisesti. -- \"Niin\", sanoi hän alakuloisena,\n\"minulla on myöskin tuo syyllisyydentunne...\"\n\n-- \"Teillä? Oh, tyhjää puhetta. Te olette niin alkuperäinen,\nettä voisitte suorastaan olla suuren maaemon tytär, ilman mitään\nsyyllisyyden painamien ihmispolvien väliasteita, joilta me perimme\nsellaisen tunteen... Mitä te siis mietitte, rohkenen kysyä?\"\n\nGunvor ei pitänyt hänen leikkisästä äänenpainostaan, sillä tämä oli\nvakavaa; jokin oli loukannut Falckia.\n\nGunvor katseli miettiväisenä eteensä. -- \"Oh, minun mielestäni vain...\n-- joskus minusta tuntuu kuin kaikki, jotka kärsivät, odottaisivat\nminua tulevaksi. Ja te ymmärrätte, ettei minulla olisi aikaa... ja\netten koskaan tahdo panna kiveä lähimmäiseni taakkaan. Kysymys on vain\nelää niin, ettei saa verta käsiinsä.\"\n\nGunvor puhui puoleksi Falckista poiskääntyneenä; hänen matalassa,\nvärähtelevässä äänessään oli kiivasta, syvää tunnetta ja jotakin\nrukousta muistuttavaa, joka lämmitti Falckin sydäntä.\n\nEi, tästä lähtien ei Falck vain välittäisi mistään, ei, sitä hän ei\ntekisi. -- --\n\nMuuten piti hän Gunvorista paljon hänen ollessaan noin hillityn\nkiivautensa vallassa. Melkein riemukseen hän havaitsi, että tässä\nrauhallisessa, itsensähillitsevässä luonteessa oli syvyyttä, palavaa\nsyvyyttä, jonka tuli kerran voisi aikaansaada onnettomuuksia.\n\nGunvor alkoi taas poimia korsia.\n\nSitten kääntyi hän hymyillen Falckiin:\n\n-- \"Ettekö tiedä, että olemme täällä huvittelemassa? Nyt on teidän\npuhuminen muista asioista.\"\n\n-- \"Tai auttaa teitä näissä asioissa. Rakastatteko enimmän noita\nväräjäviä sydämiä?\"\n\nGunvor katsahti ylös. Kuinka Falckilla oli kirkkaat ja läpitunkevat\nsilmät!\n\nHetken perästä Falck taas heittäytyi kuivalle, sammaleiselle kalliolle.\n\n-- \"Ettekö istuudu\", kysyi hän Gunvorilta. -- \"Nyt laskee aurinko,\nkuulkaa metsän kuisketta; se humisee samaa kuin meri; on kuin munkit\nrukoilisivat -- maa on katolilainen, sen sanon teille. Kun pyhä\nFranciscus laulaa lauluaan, niin on koko luonto mukana: Ollos kiitetty\nauringon ja meren vuoksi, myrskyn ja kaikkien ilmojen vuoksi, mutta\nenin kuoleman vuoksi! Sitä ei kukaan unhota! Tulkaa nyt istumaan!\"\nSillä Gunvor seisoi yhä ja katseli merelle. Hänen silmänsä hehkuivat\nsisäistä valoa: hänestä ei näkynyt kasvot, vaan sielu.\n\nFalck tuli äkkiä mustasukkaiseksi kaikelle, jota Gunvor rakasti maan\npäällä.\n\n-- \"Tulkaa, istukaa!\" sanoi hän maltittomasti. -- \"Ettekö lainkaan aio\nistuutua?\"\n\nGunvor totteli hymyillen.\n\nMutta miksi tahtoi Falck heidät mukaansa tänään, kun hän oli niin\nhuonolla tuulella? -- --\n\nVeden rajassa seisoivat Torgersen ja Irmild. He olivat yhdessä\nkalastelleet hetkisen kaikessa sovinnossa, mutta nyt Torgersen torui;\nkukaan ei voinut olla niin kömpelö kuin nainen.\n\nFalck seurasi heitä katseillaan; sitten kääntyi hän Gunvoriin omituinen\nilme kasvoillaan. -- \"Te ette ole juuri sanottavan tarkkanäköinen!\"\nsanoi hän hiljaa ja surumielisesti.\n\nGunvor hymyili ajattelematta sitä. Hän ei tiennyt, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Hänen laitansa on kuin minun\", lisäsi hän, \"me kadotimme molemmat\näitimme pieninä ollessamme. Eikö se selitä kaikkea?\" -- -- --\n\nNyt tulivat toisetkin. Torgersen oli mitä parhaalla tuulella ja\nlaskeutui Gunvorin jalkoihin. Gunvor alkoi tyhjentää eväskoria. Irmild\nkattoi innokkaasti vihreälle sammalelle, ja Torgersen lupasi, että\nkaikki tulisi syödyksi.\n\n\"Se oli hyvin, saakaamme lasi viiniä! Juo kanssani, Gunvor, ihanalle\ntodellisuudelle! Toivon, ettet istu ja ajattele ihanteita täällä!\"\n\nGunvor kilisti hymyillen hänen kanssansa. \"Mutta jos ne ovat yhtä\ntodelliset kuin joku muukin?\"\n\n\"Mitä on tuomari lörpötellyt? Kerro minulle joka sana!\"\n\n\"Sitä en voi, en ole kuunnellut niin tarkkaan.\" -- --\n\nHän kohtasi Falckin katseen, terävän, kuin tahtoisi se lukea hänen\najatuksensa, mutta ensi sekunnissa surunomaisen.\n\nGunvor katui lausumaansa -- se oli samalla kertaa totta ja ei-totta.\n\nOli miltei tervetullutta hänelle, kun tuli viesti, että oli vene\nodottamassa tohtoria. Mutta Torgersen ei pitänyt siitä.\n\n\"Sinullahan nyt on hirmuinen hoppu, Gunvor! Olen aina ollut kohtalon\nvallassa; nyt olen tullut sinun valtaasi! -- -- Tietäisitpä, miten\nhiton ikävää on olla lääkäri, kun on niin monta harrastusta!\nNiinkuin nyt esim., kun meidän juuri pitäisi hiukan huvitella täällä\nmurheenlaaksossa! Anna minulle lasi viiniä lisää, se on kuin makea\nsuudelma, sanoo ystäväni Salomo. Anna minulle molemmat, sanon minä!\"\n\nMutta Gunvor oli jo pannut viinipullon koriin.\n\n\"Tule nyt, Svein\", sanoi hän rukoilevasti, \"kuulithan, että eukko\noli huono. Nyt seuraamme sanantuojaa, hänellä on vene... siten käy\njoutuisammin!\"\n\nKotimatkalla ei tullut suuria sanotuksi. Gunvor istui ajatuksissaan ja\nseurasi silmillään pieniä virran pyörteitä.\n\nIrmild tahtoi soutaa ja otti toisen airoparin, mutta ne olivat liian\nraskaat hänelle; Torgersen otti toisen airon. Hän tahtoi nähdä, oliko\nmahdollista soutaa tahdissa niin kokonaan tahdittoman henkilön kuin\nIrmild Myrlandin kanssa.\n\nGunvor kääntyi Falckiin, joka istui ja hypisteli ongensiimaansa.\n\n\"Minä en tarkoittanut sillä tavalla\", sanoi hän hillitysti.\n\nFalck katsahti häneen; hän punastui. Näytti siltä, kuin olisi Falck\nunohtanut, mitä Gunvor tarkoitti.\n\nKun vene kääntyi suolaamon ohitse, kuulivat he kitaralla näppäilyä;\nse oli lapsen käsi, joka kosketteli kieliä, ja Saapas-Tobinen terävän\nsopranon alla soi tumma, hellyttävä lapsen altto.\n\nGunvor katsahti ylös äkkinäisellä liikkeellä. \"Oh, se on Pikku-Gunn\",\nsanoi hän. \"He ovat löytäneet kitaran ullakolta ja laulavat nyt yöt\npäivät!\"\n\n\"Ja aina tuota hemmetin kalastajalaulua!\" ärähti Torgersen. \"Se on\nminusta ruokotonta! On aina kuin olisi tapahtunut jotakin!\"\n\nFalck siirtäytyi vähän lähemmäksi. \"Sehän on teidän kitaranne! Ettekö\nenää milloinkaan laula?\"\n\nGunvor ravisti päätänsä. \"Kotona tapahtui jotakin eräänä yönä\", sanoi\nhän hiljaa, vaitiolon jälkeen. \"Se oli silloin, kuin vielä olin lapsi.\nSeuraavana aamuna vein kitaran ullakolle; en tahtonut milloinkaan\nlaulaa enää.\"\n\n\"Sehän oli päähänpisto\", lisäsi hän, \"mutta yhtä kaikki oli siinä, mitä\nlie ollut, enkä minä ole laulanut sittemmin.\"\n\nTuli raskas, painostava mieliala. Oli, kuten Torgersen sanoi, aivan\nkuin olisi tapahtunut jotakin.\n\n\"Ilmassa on ukkosta\", sanoi Falck, ja Irmild tiesi kertoa, että kun\nukkonen käy elokuussa, voi siitä saada kuumeen ja kuu tulee imemään\nihmisestä verta.\n\nKukaan ei vastannut siihen mitään. Vene laski rantaan.\n\nSanoen nopeasti \"kiitos tästä illasta\" meni Falck.\n\nHän ei tahtonut nähdä, miten Gunvor saattoi katsoa tuohon tohtoriin --\nja miten kiireellisen sydämellisesti hän tarttui hänen käsivarteensa.\nGunvor saattoi olla aivan rauhallinen; Falck ei todellakaan ollut\ntehnyt minkäänlaisia kuvitelmia. Mutta miten ne silmät saattoivat olla\nsokeat ja lämpimät!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLupa-aika oli lopussa. Irmild oli jälleen aloittanut koulunkäynnin\nneiti Vindin luona. Ensi vuonna pitäisi hänen alkeiskoulututkintoon, ja\nVikka-täti alkoi jo saada tutkintokuumetta.\n\nMutta Irmild itse otti asian huolestuttavan tyynesti. Hänen kiitetty\nintonsa ja ahkeruutensa oli mennyt yhtä nopeaan kuin oli tullutkin.\n\nSyksymmällä kasvoi tädin murhe. Lapsi oli kuin vaihdettu. Oli, kuin hän\nolisi kadottanut työkykynsä.\n\n\"Hän ei voi olla terve\", arveli Gunvor. \"Heidän täytyy antaa hänen olla\nomissa valloissaan jonkun aikaa.\"\n\nJa Torgersen oli yhtä mieltä hänen kanssansa: \"Antakaa hänen vain\nhuvitella; sitä hän tarvitsee, Herra Jumala, työhön kyllä on aikaa!\"\n\nTotta oli ylipäänsä, että hän oli hyvin merkillinen. Svein oli tullut\nhänestä huvitetuksi lääkärinä ja muutenkin, niinkuin ylhäisempi\nalhaisemmasta, jota hän hiukan suojelee.\n\nMutta vielä oli hänessä jotakin jäljellä siitä vastenmielisyydestä,\njota hän alussa oli tuntenut häntä kohtaan.\n\nKun Irmild tuli huoneeseen omituisella liukuvalla tavallaan, saattoi\nSvein tuntea ruumiillista vastenmielisyyttä... Toisinaan hän ei voinut\nkärsiä, että hän katsoi häneen, ja jos hän oli läheisyydessä, tuntui\nSveinistä aina, että hän katsoi. Hän oli kerran kohdannut erään näitä\nvilhuvia, pakenevia silmänluonteja. Sen opaalinkirkkaassa loistossa oli\nollut jotakin, mikä oli saanut hänet ajattelemaan puoleksi nukkuvaa\npetoeläintä, jota hän oli liiaksi lähestynyt.\n\n\"Hän voi olla aivan häijy!\" saattoi hän jälleen sanoa Gunvorille; --\n\"mutta sinä et tiedä siitä mitään, sinä, sillä kun hän katsoo sinuun,\nei ole muuta kuin kunnioitusta hänen silmissään; hän jumaloi sinua\nniinkuin neekeri fetishiänsä!\"\n\nKuitenkin huvitti häntä, että Irmild oli toisenlainen häntä kuin muita\nkohtaan ja ettei hänessä koskaan ollut mitään yhtenäisyyttä.\n\nTuo ihmeellinen piirre suun ympärillä, pienet, vilkkaat silmät, jotka\nsaattoivat leimuta kuin liekki ja seuraavassa tuokiossa kylminä ja\nelottomina tuijottaa eteensä, koko nuo merkilliset kasvot, jotka\nvaihtelivat niin, että ne joka silmänräpäyksessä olivat erilaiset -- ne\ntekivät hänet uteliaaksi.\n\nJa sitten se, että hän oli ihmeellisimmistä vasta-, kohdista\nkokoonpantu: aivan välinpitämättömän rohkea ja aina pelkurimaisuuteen\nasti arka, tulisen valpas ja tylsämielisen välinpitämätön, aina\nmahdoton tavoittaa -- siinä alkoi olla jotakin houkuttelevaa, jotakin,\njoka ei tahtonut jättää häntä rauhaan.\n\nSillävälin kulki täti ja itki, että Irmild jälleen oli tullut niin\ntylsäksi, ja rukoili Herraamme poistamaan sen hänestä -- eihän\nTorgersen tiennyt mitään neuvoa. Hän oli vastannut niin lyhyesti eräänä\npäivänä, kun täti oli kysynyt, ja sitten hän oli kääntynyt Herramme\npuoleen.\n\nMutta kun täti puhui hänen hitaudestaan, nauroi Torgersen; hän oli\ntullut toisiin ajatuksiin viime aikoina.\n\nEräänä iltapäivänä oli hän arvaamatta tavannut hänet puutarhassa.\n\nHänen piti lukea saksaa, mutta sen sijaan hän tapansa mukaan istui ja\nrepi ruohoa tai nyhti lehtiä ruusupensaista; hän oli repinyt sormensa\nveriin, mutta ei voinut pitää niitä alallaan.\n\nSvein tuli jälleen tarkanneeksi hänen liikkeitään, omituista,\npitkäveteistä nuorteutta, jolla hän joka silmänräpäys vaihtoi asentoa.\n\nSitten piti Sveinin auttaa häntä saksassa, ja hän oli jälleen kohdannut\ntuon ihmeellisen, salatun katseen.\n\nSvein sai hänet hiukan puhelemaan ja nauramaan.\n\nSillä aikaa hän istui ja katseli häneen.\n\nHänen raskas palmikkonsa oli purkautunut, ja hiukset aaltoilivat\nhänen ympärillänsä. Sveinin täytyi jälleen ajatella merta, sillä\naaltojenalaista salaperäisyyttä oli noissa silmissä, ja suun ympärillä\njotakin rauhatonta, tuskallista, mikä ikäänkuin taukoamatta nousi ja\nlaski rajattomassa surumielisyydessä.\n\nSvein unohti itsensä, jäi istumaan ja loruilemaan ja katselemaan\nhäneen. Ja hänestä tuntui äkkiä, että hän katsoi sen sieluun, jota muut\neivät voineet ymmärtää.\n\nHän näytti hänestä nuorelta eläimeltä, vallatulta, ei velttoudesta,\nvaan valppaiden aistimiensa voimakkuudesta; hän ymmärsi samassa syyn\nhänen laihuuteensa ja silminnähtävään hitauteensa; -- kaikki voimien\nkehitys, kaikki aine tuli ennakolta kulutetuksi tuohon rehevään,\npuoleksi tiedottomaan viettielämään. Hän oli kuin eläin tai kasvi, joka\nensi kerran tuntee oman luontonsa voimain kuohuvan.\n\nHän oli sanonut muutamia sanoja äänellä, joka Sveinistä oli kuulunut\nlinnun houkutteluääneltä. Ja hänen hymynsä... pitkät, rauhattomat\nkädet... ja miten hän katseli häneen puoliksi maahantuotujen silmiensä\njanoavilla katseilla, -- se oli samalla kertaa suututtanut häntä ja\ntäyttänyt hänet vastustamattomalla lempeydellä häntä kohtaan.\n\nIltasella oli tullut vieraita. Aterian jälkeen sai Irmild vanhan neiti\nVindin soittamaan Oestenin sävellyksen Alpenlieder, joka oli kauneinta,\nmitä hän tunsi.\n\nJa hän oli istuutunut pieneen loukkoonsa uunin taakse ja vaipunut\nitkuun: hänestä siinä ilmeni kaikki, mitä hän ei tuntenut.\n\nSiitä päivästä kiintyi Svein Torgersen Irmildiin enemmän kuin\nyhteenkään muuhun potilaaseensa. Tässä oli oivallinen tilaisuus tutkia\nihmisluonnon yhtä puolta, koskematonta, raitista kuin eläimessä tai\nkasvissa.\n\nIrmild oli hänelle aivan uusi ilmiö. Hänet valtasi tuo voimakas,\nluonnonraikas tahto, joka toisinaan oli kätketty kuin raidan kukkien\nlehdet, toisinaan leimusi ilmi rohkeana kuin auringon säteet.\n\nHän ei totta puhuen ollut tottunut katselemaan näitä asioita tällä\ntavalla. Mutta tässä oli jotakin, mikä täytti hänet kunnioituksella.\nTässä oli totisuutta, syvyyttä, joka löi hänet hämmästyksellä. --\nTuo nuori, voimakas tahto tuli ja vaati samalla ylpeällä oikeudella\nkuin maan liljat! Siksi juuri siinä oli jotakin ihastuttavan\nraitista ja luonnollista. Ja hän teki ehdottomasti muutamia\nvertauksia. Hänhän tiesi, miten miehet sellaiseen suhtautuivat.\nHänelle itselleen Irmild merkitsi varsinaisesti vain hetkiä, jotka\ntulivat ja menivät, ajatuksettomia silmänräpäyksiä, tuokioita, jotka\nhaihtuivat jäljettömiin -- täällä siinä oli sielu ja käskevä voima --\nja tietämättömyydessä voitonriemuinen tietoisuus siitä, että täältä\nsisästäpäin hallittiin maailma -- --\n\nHyvin hupaista seurata tuota kaikkea! Mutta kaikella kunnioituksella\nkaikkea luontoa kohtaan... hän sai joka tapauksessa pyytää Gunvoria\nitselleen!...\n\nOikeastaan hänestä oli mieluista liikkua näiden kahden vastakohdan,\nGunvorin ja Irmildin välillä. Oli hauskaa tulla kiihoitetuksi ja syttyä\nhiukan taas. Toiselta puolen oli hänessä tarve jumaloida Gunvorin jaloa\ntyyneyttä, kylmää arvokkuutta ja hienoa, henkevää sydämellisyyttä. Hän\nkulki mielellään noita monia portaita Gunvorin luo. Hänestä tuntui,\nettä hänellä oli onnensa ja osansa kaikessa tässä oivallisuudessa,\nsekä Gunvorin että Elina-äidin. Hän ei millään muotoa tahtonut mitään\nmuutosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli hiljainen syysilta. He olivat olleet vesillä ja tulivat soutaen\nkotiin.\n\nIrmild oli tädin ihmeeksi ollut meluavan riemuinen ja sitten tullut\naivan hiljaiseksi. Istuessaan hän leikitteli kädellään tummassa\nvedessä, joka solui airon alta, välkkyen hopeanvalkoisena.\n\nTorgersen ei voinut olla katsomatta alas. Oli kuin nuo pitkät, hoikat\nsormet kirjoittaisivat veteen, piirtäisivät hohtavia ympyröitä,\npirskottaisivat kiiltäviä fosforikipunoita yli airon ja sytyttäisivät\nkoko meren tyyneyden.\n\nMitä hän tahtoi sanoa, mikä säteili hänen silmissään? Ne olivat itse\nkuin fosforinhohtava vesi, täynnä elämän epävakaisuutta. -- -- --\n\nOli elähdyttävää taivuttaa itsensä ja tavoitella Gunvorin tyyniä,\nhymyileviä silmäyksiä.\n\nMutta sitten! -- kun he olivat tulleet kotiin... ja Irmild meni\npuutarhaan, vaikka oli pimeä... miksi meni Svein ulos hänen\njälkeensä?... Kumpi heistä oikeastaan tuli ensimmäisin, kuiskaavin\nsanoin?\n\nJa miksi oli Irmild sotkenut itsensä pähkinäpuutiheikköön, jotta hänen\ntäytyi auttaa hänet irti? Ei hän oikeastaan voinut sille mitään, että\ntuli suudelleeksi häntä?\n\nEi hän ollut sitä ajatellut, sen tietää Jumala! -- -- --\n\nMutta Irmildin silmissä oli ollut äänetön valitus, ja jotakin\nkaihomielisen tuskallista suunpielissä! -- -- --\n\nSe oli tappanut Sveinin tahdonvoiman.\n\nSiitä hetkestä alkoi Svein itse ymmärtää, ettei hän ehkä voisi\nselviytyä hänestä. Kun Irmild tuli hänen läheisyyteensä, liikutti se\nhäntä omituisella tavalla: sen sijaan, että hän olisi tuntenut oman\nmusertavan etevämmyytensä tilanteen suhteen, tuli häneen voimattomuuden\nhavainto... Irmild tahtoi vangita hänen aistimensa, ottaa hänet, sitä\nhän tahtoi!\n\nJonkinlainen epämääräinen pelko tuli häneen Irmildin mukana,\nniinpiankuin tämä vain solahti huoneeseen... häntä oli mahdoton\nvälttää, Svein ei enää voinut vastata itsestänsä. -- --\n\nSillä toisin ajoin hän ei voinut kestää hänen pienien, tummain\nsilmäinsä katsetta. Hän tunsi epäselvästi, että hänessä itsessään asui\nihminen, joka kurotti kätensä tuon tytön jälkeen.\n\nMutta taivas nähköön, hänhän ei tahtonut! Miksi juuri hänelle täytyy\nnoin käydä? -- sillä jollekulle täytyi, sen hän kyllä saattoi ymmärtää,\n-- mutta miksi juuri hänelle, jonka asema oli niin hyvä?\n\nJa hän päätti, ettei siitä mitään tulisikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lämmin syyskuun päivä. Irmild istui nurmella puutarhassa. Hänen\npiti lukea läksyjänsä.\n\nMutta hän ei lukenut. Hän istui lempiasennossaan, kyyristyneenä jalat\nallansa ja nyhti ruohoa.\n\nHänen edessään olivat läksykirjat ja niiden päällä pieni muistikirja,\njohon hän oli raapustellut jotakin lyijykynällä.\n\nSillä hän piti päiväkirjaa. Oli nimittäin komeaa pitää päiväkirjaa;\nkaikki hienot naiset tekivät niin. Miksi pitäisi hänen olla jäljessä\nkappalaisen rouvasta? Hän oli kerran saanut nähdä hänen kirjansa,\neiköhän tämä mahtanut olla yhtä hyvää?\n\nHän otti kirjan, piti sitä edessään ja luki hiljaisella,\nsurunsekaisella äänellä:\n\n\"Elämä... mikä ihmeellinen sana! Odotus, rauhattomuus, kesä! Ah, jos\nvoisi huutaa sen julki! Oi, kaikki tuo musta, kuolemansairas onni,\njoka palaa täällä sisässä ja uneksii! Tyyni rauha, olla koskaan\najattelematta itseänsä, miten suloista! Ah, minun täytyy itkeä, kun\najattelen sitä!... Armaat päivät, jotka ottavat minut syliinsä,\ntäyttävät minut riemulla! En ansaitse Jumalan armoa! Herra, nyt Sinä\nlasket palvelijasi rauhaan menemään!...\n\n\"Jumala ja Jeesus! Gunvor Torintytär Herö! En tiedä, mitä tekisin\nniiden puolesta!... Uhrata itseni! Olisi ilo kuolla, sillä hän katsoo\nikäänkuin oikean, totisen enkelin silmillä! Ah, onko ensinkään\nuskollisia ystäviä, miksi pitää minun aina antaa pois palava\njumaloimiseni ja tulla työnnetyksi joka kerta, kuin saan katsoa hänen\nsieluunsa. Jos hän aavistaisi minun rakkauteni, mutta jospa hän ei\nmitään näkisi!... -- -- Jos tulisi jokin elävä vedestä, sanon minä,\nilman mitään yllään! Sillä hän olisi merenhaltija, Jumalan lähettämä\nvihkimään minut rakastettuuni. Ja kaikki vedenneitoset ovat todistajina\nvihreät hameet yllään, ja sormet heillä on kuin pesusienet; tulee oikea\ntuulenpyörre ja soittaa urkuja, merikäärme puhaltaa niihin ilmaa, ja\nmeri nousee suloisesti ja kaikki, mikä meressä elää, tulee!\n\n\"Kaikki, jotka ovat mustia ja kauheita, saapuisivat pitkässä rivissä,\nikäänkuin niistä ei tulisi koskaan loppua, ne, joilla on silmät\nselässä, ja ne, joilla on hehkuvan punaiset katseet, joissa palaa\nmerenkylmä tuli, ja kaikki käärmeet, jotka nielevät merimiehiä ja\nkaatavat veneitä, ne tulevat niin sävyisästi ylös kaikki sinä päivänä\nja ovat hiljaa mustissa samettikaavuissa. -- -- --\n\n\"Oi Jumala, minä rakastan häntä, niinkuin Abrahamin helmassa! Ja hän on\nollut poissa kolme päivää suurimman hädän tähden. Herra Jumala, nyt sen\ntäytyy tapahtua!\" -- -- --\n\nHän päästi kirjan, kalpeana, kiihtyneenä. Käsivarsissa tuntui kylmältä,\nniin, kun hän ajatteli häntä, palelsi häntä.\n\nHän heittäytyi syrjään, makasi suljetuin silmin ja nauroi.\n\nSitten hän nousi ja huokasi. Kyyneleitä tuli hänen silmiinsä ja hän\npani kätensä ristiin.\n\n\"Isä meidän!\" Ei, tämä oli parempi: \"Oi, Pyhä Henki opeta\", se teki\naina hyvää.\n\nSillä hänellä oli jumalanpelkokohtauksia; sekä tänään että eilen hän\noli miltei lakkaamatta rukoillut Jumalaa.\n\nHän laskeutui hiljaa nurmelle.\n\nIllalla hän tulisi. Muu ei ollut mahdollista kuin että hän rakasti\nhäntä, niin silmäänpistävä hän oli naisista, niin oli Seri-Anna\nsanonut! Mutta ihmisen ei ole hyvä, oli Seri-Anna sanonut, käydä\nmiesten perässä, hän ei ole, niinkuin hänen _pitäisi_ olla! Mitä tiesi\nSeri-Anna siitä? Oli totisesti totta kaikilla tavoin, että se on hyvä...\n\nMitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen pidä erottaa, sanoi Seri-Anna.\nMitä hän tiesi siitä?...\n\nMutta Gunvor Torintytär, mitä hän sanoisi. Hän, jonka puolesta hän\nmielellään kuolisi! Oi, miten hän oli rajattoman onneton! -- -- --\n\nHän tunsi sietämätöntä janoa, veri jyskytti hänen suonissaan, hiuksensa\npolttivat häntä, kaikki poltti, läksyt ja kaikki -- hän tahtoisi asua\nmeressä!\n\n-- -- -- -- --\n\nHän nousi. \"Kyllä minä tulen!\" huusi hän vihastuneena.\n\nAh, jos ihmiset eivät tulisi niin vanhoiksi! Silloin hän olisi päässyt\nainakin tädistään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoliyön tienoissa tuli Torgersen kotiin kalastuspaikoille tekemältään\nmatkalta.\n\nIltayöstä oli satanut paljon; valkea, untuvanhieno sumu oli laskeutunut\nmeren ja maan päälle, ja udun peittämästä kuusta kajasti kuolonomainen\nkuumotus.\n\nHän riensi rannalta, väsyneenä, läpimärkänä ja nälkäisenä. Hän tiesi,\nettä Gunvor aina huolehti siitä, että hänen huoneensa liedessä paloi\ntuli ja että hän sai lämmintä ruokaa.\n\nMutta sisään tultuaan hän kavahti kuin olisi polttanut itseään.\n\nHimmeässä valossa hän näki jonkun istuvan lieden ääressä - - Gunvor se\nei ollut. Hän tiesi hänen tänä yönä olevan rouva Thymannin luona, joka\nmakasi hermokuumeessa.\n\nHän läheni. Se oli Irmild.\n\nHän tempasi kärsimättömästi kauluksen pois ja kirosi. Hän oli nimittäin\ntehnyt päätöksensä.\n\nIrmild istui tirkistellen tuleen, kokoonkyyristyneenä tavalliseen\ntapaansa. Hänen noustessaan tuli Sveinin mieleen, että hänellä oli\ntapana köyristää selkäänsä, niinkuin aallonharja, joka köyristyy,\nennenkuin tulee.\n\nHän kääntyi puoliksi hänestä ja kuunteli. Hänestä tuntui, että\npimeydessä suhisi, niinkuin syvästä, vaahtoavasta virranpyörteestä;...\nei, se oli hänen verensä; häntä huimasi paljas väsymys.\n\nHän meni askeleen häntä kohti. \"Miksi istut täällä?\" kysyi hän\nvastahakoisesti.\n\nYhdellä hyppäyksellä seisoi Irmild aivan lähellä häntä. Hänen\nsilmissään oli aivan tyyni ja synkkä ilme, mutta kasvot olivat\nläpinäkyvät.\n\nVäristys kävi läpi Sveinin: elävä, palava voima siirtyi hänestä\nSveiniin, sähkövirta, joka johti hänen nuorien, terveiden aistiensa\nhurmauksen hänen vereensä.\n\nHän olisi tahtonut laskea jalkansa hänen niskallensa; mutta kuitenkin\ntunsi hän rajattomalla mielihyvällä, että hän oli hänen herransa,\nvalliten häntä, niinkuin hallitsija valtakuntaansa.\n\nSvein katsoi hänen suutansa, ja tässä silmänräpäyksessä oli hänestä sen\nympärillä jotakin kolkkoa -- ohuet, veripunaiset huulet vääristyivät\nkäärmeen tavoin.\n\nSvein hengitti lyhyesti ja nopeasti; hänen oli vaikea puhua.\n\n\"Miksi tulet sinä tänne?\" kysyi hän jälleen.\n\n\"Minulla ei ollut enää pillereitä!\" sanoi hän jurosti.\n\n\"Ja sitten minun piti katsoa, paloiko tuli, kun sataa niin; ja sitten\nminä korjaisin ruoan, koska sinä -- --\"\n\nHänen huulensa puristuivat surullisesti ja itsepäisesti yhteen.\n\nSvein laski kätensä hänen olkapäillensä. Silloin hän heittäytyi häntä\nvastaan ja alkoi nyyhkiä.\n\n\"Minä voin tuskin elää!\" kuiskasi hän.\n\nTuo nuori, hoikka ruumis vaipui kokoon hänen sylissänsä, hänen päänsä\nnojasi raskaana hänen rintaansa vasten.\n\n\"Miten sinä olet kylmä ja hyvä!\" kuiskasi hän ja veti henkeä\nhalukkaasti.\n\n\"Oletko sairas?\" kysyi Svein aivan hämmentyneenä. Hän laski hänet ja\ntunnusteli hänen valtimoansa; se jyskytti.\n\n\"En, en, en!\" Hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kietoutui häneen.\n\nSvein ei tehnyt mitään päätöksiä enää; hän kumartui, otti hänen\nsyliinsä ja suuteli häntä.\n\nHänen ajatuksensa sekaantuivat kummallisesti, kaikki suli\nsuloisuudeksi; -- sen hän vain tiesi, että Irmild oli ihme...\npolttavavärinen kukkanen, ylennyt viileän meren rannalla! Kuin\netelätuuli hän oli.\n\nHän oli etelätuuli.\n\nJa kun hänen punainen, janoinen suunsa suuteli Sveiniä, tunsi tämä,\nettä jokin horjui ja luhistui kokoon hänen mielessään. Irmild oli kuin\naalto, joka tuli ja veti hänet mukanansa syvyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika riensi monine ulko- ja sisäaskareineen. Syysmyrskyt tulivat ja\ntalvipimeät. Meri loiski hiljaa rantaa vasten ja lauloi raskasta\nvirrensäveltänsä tai nousi korkealle pitkässä yössä -- leikki elämällä\nja kuolemalla.\n\nKalastajat istuivat majoissaan ja kutoivat verkkoa ja toivoivat, että\nmeidän Herramme antaisi sen raivota nyt loppuun, ennenkuin suurkalastus\nalkaisi.\n\nMutta kylläpä sitä kestikin. Kun \"äijä itse\" pääsi vauhtiin, oli\nmuutamia, jotka välttivät turman, mutta toisia, jotka sortuivat ja\nsilloin kävi jälkeenjääneille elämä kahta pimeämmäksi. Mutta kellään\nei ollut aikaa ajatella sitä sen enemmän eikä ulapallelähtö ketään\npeloittanut. Vähän siitä olisi hyötyä ollut, sillä olihan kunkin\noikeassa kädessä kirjoitettuna, milloin hänen elämänsä loppuisi.\n\nJa kiire lisääntyi merellä ja rannoilla; jokainen uurasti toimissaan.\nHerössä kävi kauppa vilkkaasti; puodissa hallitsi Pedersen, suolaamossa\nHesekiel. Siellä ostettiin kalaa ja siellä myytiin, ja kaksi veneriviä\noli ulkona matalikolla.\n\nPienessä konttorissa istui Gunvor koko aamupuolen, ja hänellä oli\nkyllin tekemistä muullakin taholla. Aina oli niitä, jotka tarvitsivat\nhäntä. Moni arveli, että hän oli aivan liian ankara, mutta toiset\nturvautuivat mielellään häneen. He tulivat hänen luokseen kipeimmissä\nasioissaan. Huojensi, kun hän kuunteli; kukaan ei voinut rauhoittaa\nmurhetta niinkuin hän; jo siinä, että vain oli lähellä häntä, oli kuin\njotakin salaperäisen parantavaa.\n\nSiksi täytyi hänen alituisesti mennä toiselle tai toiselle taholle;\nsillä aina oli niitä, joista talvi kävi liian pitkäksi. Kun\nadventtimyrskyt alkoivat, valtasi heidät raskasmielisyys. Silloin\nteki hyvää puhua Herön Gunvorin kanssa. Hänen silmistään säteili\nluottamusta; hänen hymynsä auttoi pääsemään pimeän ajan yli.\n\nHänen laitansa oli niin, että hänessä oli jotakin kaikille.\n\nHänellä oli hieno äly ja terävä katse; -- missä ihmiset ilman sääliä\nmenivät ohitse, siinä hän pysähtyi ja koetti etsiä ja kohottaa sitä,\nmikä oli poljettu.\n\nGunvor Torintyttärellä oli paljon vaariinotettavaa. Hänellä oli myöskin\näitinsä, vanha, voimakas, ahavoitunut puu; hän tahtoi niin kernaasti,\nettä elämän lauhkeat tuulet leikkisivät siinä hetkisen, ennenkuin se\nkaristi lehtensä.\n\nSitten oli Vikka-täti! Yhtä asiaa Gunvor rakasti enemmän kuin elämää\nja onnea: oikeutta. Hän oli ottanut korvataksensa Vikka-tädille hiukan\nsiitä, minkä elämä oli jäänyt hänelle velkaa.\n\nJa sitten pikku Gunn! Hän oli sydämessänsä luvannut itselleen, että\nlapsi saisi kasvaa turvattuna siltä, mikä oli tehnyt hänen oman\nlapsuutensa niin pimeäksi. Pikku Gunnia se ei saisi vaivata, hänen ei\ntarvitsisi kärsiä toisten vikojen takia, hän pääsisi tulemasta niin\nankaraksi ja kovaksi, kuin hän itse saattoi olla. Pikku Gunn tekisi\nHerön valoisaksi, hänestä tulisi suvun eheä, onnellinen tytär.\n\nJa Irmild -- hänen suhteensa oli käynyt erittäin hyvin, yli\ntoivomusten. Gunvor oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli siksi\nihmistynyt. Sillä talvella hän oli jälleen tullut levolliseksi ja\nahkeraksi. Ja hän tuli kaikin tavoin paremmaksi, kehittyi henkisesti ja\nruumiillisesti. Hänestä ei enää puuttunut mitään.\n\n\"Mutta nyt saan varmaan sinusta pian potilaan\", sanoi Torgersen hiukan\nkärsimättömänä eräänä päivänä, kun Gunvorilla ei ollut aikaa seurata\nhäntä ulos. \"Tämä ei käy päinsä! Sinulla on joitakin hurjia oppeja,\njoita ei saa panna täytäntöön; pahinta, mitä voi tehdä, on ottaa elämä\nnoin vakavasti.\" -- --\n\nGunvor katsoi häneen heikosti hymyillen. Hän ei enää ollut varma siitä,\neikö Svein noin puhuessaan tarkoittanut varsinaisesti jotakin toista.\n\nHän oli saanut entistä selvemmän käsityksen siitä, miten pitkä\nmatka heidän välillään oli, ja alkanut neuvottomalla hämmästyksellä\nihmetellä, mistä hän Sveinin tavoittaisi. Hän ei voinut enää salata\nitseltänsä, että Sveinin luonteessa oli toisia puolia, jotka nyt\nolivat ilmaantuneet, ja että se, mikä rehevästi kehittyi hänessä,\nhuolettomassa elämänhalussaan anasti hänessä sijan siltä, mihin Gunvor\noli pannut luottamuksensa. -- --\n\nMutta olihan paljon, mikä puolusti häntä! -- Eihän hän voinut olla\nniinkuin joku puutarhassa kasvanut. -- -- --\n\nMutta aina kävi huonosti, kun Gunvor koetti puhella hänen kanssaan --\nei hän koskaan päässyt ankarassa totuudenrakkaudessaan pitkälle hänen\nsuhteensa, aina sai Svein oikeuden puolellensa.\n\nHänellä olikin oma tapansa katsella asioita. Gunvorilla oli se vika,\nettei hän voinut torjua mitään, eikä tuntenut kiertoteitä. Ja hän\ntunsi tuskallisesti, ettei hän niinmuodoin _voinut_ muuta kuin olla\nliian ankara, hän kärsi ikäänkuin ruumiillista kipua, että oli liian\nraskaskätinen. -- -- --\n\nHän saattoi katsella häneen äänettömällä ihmetyksellä ja tuskallisesti\nrypistää kulmiansa; -- sillä seudun muut ihmiset voivat ymmärtää häntä,\nja hän voi auttaa heitä -- mutta ei Sveiniä!\n\nMyöhemmin talvella kävivät olot pahemmiksi. Hän oli ruvennut\nhuomaamaan, etteivät Sveinin tunteet häntä kohtaan enää olleet samat.\nHän tunsi, että niistä asteittain katosi jotakin -- että kaikki se,\nmitä hän oli enimmän rakastanut, oli niistä kadonnut, se, jonka vuoksi\nhän oli unohtanut niin paljon muuta.\n\nJa hän seurasi sitä silmillään surullisesti, tunsi kaikilla\naistimillaan, miten muutos tapahtui.\n\nHän ei voinut sitä ymmärtää, se täytti hänet tuskalla.\n\nYöt olivat täynnä raskaita unelmia: hänestä tuntui kuin olisi lapsi\nkuolemaisillaan; hän huomasi, miten valtimo löi hetki hetkeltä\nheikommin, ja hän tavoitteli apua.\n\nPäivisin tuli silloin tällöin jotakin tästä hänen kasvoihinsa. Sitä ei\nTorgersen voinut sietää; hän tahtoi nähdä ne kasvot, joihin hän oli\ntottunut: selvät, valoisat.\n\nSilloin saattoi Gunvor pyyhkäistä hänen hiuksensa syrjään, suudella\nhäntä otsalle ja hymyillä.\n\n\"Niin, ei se ole muuta kuin hiukan unettomuutta!\"\n\nSillä hän ei tahtonut laskea häntä. Annettu sana oli hänestä jotakin\nsuurta, ainiaksi sitovaa -- jotakin, josta ei koskaan voinut päästä!\n\nJa rakastihan Gunvor häntä, tahtoi kernaasti taistella hänen\nrinnallansa, auttaa häntä, jos voi, itseänsä pettämättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli pian kevät taas. Herössä oli vasen kylkirakennus valmis.\nElina-rouvan oli täytynyt taipua: häät pidettäisiin viimeistäänkin\nmaaliskuussa.\n\nMutta miten olikaan -- Elina-rouva se varmaan jälleen sai ne lykätyksi\njuhannukseen, kuten sanottu oli.\n\nOli niitä, joista Gunvorin hymy ei ollut sama kuin ennen, ja ettei\notsa enää ollut niin selkeä; mutta samalla oli Elina-rouva kirkastunut\nhuomattavasti. Hänen mielialansa oli oikein tasainen ja hyvä.\n\nTorgersenilla oli viime aikoina ollut pari pahan tuulen kohtausta,\njollaista ei kukaan ollut ennen hänessä huomannut.\n\nSe oli jonkinlaista omantunnontuskaa. Mutta pian hän jälleen rauhoittui.\n\nJumala nähköön, rakastihan hän Gunvoria. Jumaloi häntä... Pohjaltaan ei\nGunvorillakaan ollut mitään soimattavaa hänessä, sillä olihan hän mies,\njolla oli periaatteita, ja hän oli päättänyt -- -- --\n\nNiin, Irmildin suhteen oli asia hiukan sotkeutunut; mutta mitä\nsaattaisi hän tehdä sille nyt? -- -- Hän tahtoisi tietää, kuka voisi\npuolustautua häntä vastaan, niin villi hän oli ja ihmeellinen..., ja\nhän ihmetteli, eikö Gunvor olisi kyllin järkevä katsoaksensa tyynesti\nasiaa, johon hän ei muuten ollut ajatellut tutustuttaa häntä, vaan\nantaa sen hiljakseen hälvetä... niinkuin olisi parasta kaikille\nasianosaisille. Mutta hänelle oli selvinnyt, että täysi vapaus\nsellaisissa olosuhteissa olisi ihanteellisin. Niin suuret ajatukset\nhänellä oli Gunvorista, että oli varma siitä, että hän älyäisi sen!\nSillä rakkaus... sen oppii helposti... se on sellainen pieni heikko\nlintu, joka kaipaa vaihtelua säilyttääksensä terveytensä. -- -- --\n\nSiksi juuri ei pidä esittää niin hirveän ankaria vaatimuksia siinä\nasiassa -- sillä mitä on oikeastaan tehtävä? Hämyhetki, tuoksuava\nhiljaisuus huoneessa tahi vain yksi liike voi olla kylliksi... on\nmahdotonta tietää, miten se tapahtuu, se tulee aivan itsestänsä. -- --\n\nJa hän rakasti Gunvoria siitä huolimatta yhtä suuresti. Hän\nyksinkertaisesti rakasti häntä äärettömästi. Gunvor teki hänet\nparemmaksi ihmiseksi. Istuessaan hänen luonansa hän tunsi taivaallinen\nrauha mielessään, että siellä oli hyvä olla. Hän tunsi selvään,\nmiten Gunvor rakasti kaikkea hienoa ja puhdasta. Oikeastaan Svein\noli hyvä ihminen. Sillä silloinkin kuin Gunvor hymyili ankarinta\nmarttyyrihymyänsä ja pani ilmeisiinsä kaiken tuon raskaan ylhäisyyden,\nhän kesti sen äänettömällä kärsivällisyydellä. Ja vieläpä vaikka\nhän tiesi, että kun naiset ovat happamet, on se suunniteltua,\njotta he saisivat tahtonsa täytetyksi. Tässä se ei ensinkään ollut\nvälttämätöntä, sillä Svein kantoi häntä käsillään, palveli häntä\npelolla ja vapistuksella, niinkuin ankaraa, kuluttavaa, suloista\nIsistänsä.\n\nPohjaltaan oli hänen omatuntonsa rauhallinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraelämä oli ollut verraten hiljaista tämän talven kuluessa.\n\nOsaksi olivat kalat olleet siihen syynä. Ne olivat olleet tavattoman\noikulliset: vanhat ihmiset väittivät, että ajan pahuus oli mennyt\nkaloihin, sillä muinoisaikaan ne olivat aivan luotettavat; niitä ei\ntarvinnut hakea, ja lihavampia ne niin ikään olivat olleet.\n\nMutta muutakin oli tiellä. Ruustinna oli potenut hermokuumetta ja oli\nrovastin suureksi hämmästykseksi ollut hiukan kummallinen, rovastin,\njota ei palveltu tavallisella valmeudella ja jonka päähän ei koskaan\nollut pistänyt, että hänen vaimonsa voisi sairastua.\n\nEdelleen oli Jeanette ollut Kristianiassa suuremman osan talvea, ja\nuseissa perheissä oli pikku lapsia kuollut.\n\nMutta kamariherrattarelle oli se kuitenkin ollut vilkasta aikaa.\nHänellä oli taipumusta suruvierailuihin, hänen erikoisalanaan oli\npukeutua mustiin ja sydän täynnä sääliä näyttää, miten hän osasi jakaa\nsurun. Oli aivan varmaa, ettei yksikään sielläpäin osannut itkeä\nniinkuin hän, hellästi ja hiljaisesti, lemuavaan nenäliinaansa.\n\nJa hänen oli vihdoinkin onnistunut esittäytyä paikkakunnan\nhuomatuimpana henkilönä. Rovasti piti häntä koko seurakunnan parhaana\nlampaana.\n\nRovasti oli arvossapidetty puhujana. Etenkin osasi hän pitää\nkauniita esirukouksia ja hänestä oli tärkeää, että ihmiset tulivat\nliikutetuiksi. Kun hän oli mitä kauneimmin puhunut köyhien ja sairaiden\npuolesta, miellytti häntä, kun näki kamariherrattaren istuvan\nkyynelsilmin. Eihän rovasti tiennyt, että kamariherrattaren sydän\nkylmeni jälleen ennen kotiintuloa, ja että hänen herkkä mielensä hyvin\nsalli, että köyhät ajettiin ovelta mitään saamatta.\n\nHänen ajatuksensa hyväntekeväisyydestä supistuivat sellaisten luokse\ntehtäviin vierailuihin, joiden asiat olivat sillä kannalla, että he\nsaattoivat ottaa hänet vastaan.\n\nMutta hän teki hyvää suuremmassakin muodossa -- hän pani toimeen kerran\nvuodessa suuret kutsut, pieniä lukuunottamatta. Ja tänä talvena olivat\njuuri nämä valitut, pienet seurat olleet niiden kateuden esineenä,\njotka eivät olleet mukana. Jotkut teräväpäiset keksivät, että ne oli\npantu toimeen ainoastaan tuomarin vuoksi.\n\nMutta että tuo jäykkä, ujo tuomari antoi houkutella itsensä sinne\nainoastaan tavataksensa Gunvor Torintytärtä, sitä ei kukaan tiennyt.\n\nKamariherratarkaan ei sitä tiennyt. Hän seurusteli mielellään tuomarin\nkanssa; ne illat, jolloin hän ei ollut mukana, olivat hänestä\nepäonnistuneet. Tuomari teki tervehdyksensä erittäin hienosti, hänen\nkäytöstavassaan oli jotakin vastustamatonta, suloinen mielenlämpö,\neräänlainen viileä lämpö, jolla ei ollut mitään sydämen lämmön kanssa\ntekemistä -- mutta sitä ei tarvittukaan, hän ei koskaan itse sallinut\nkenenkään mennä liian syvälle sydämeen. Oli niin hyvä voida hallita\nitsensä. He sopivat todella oivallisesti.\n\nHän piti tuomaria sopivana puoluelaisena, eikä voinut olla sokea\nnähdäkseen, että tämä etsi häntä ja mielellään puheli rakkausasioista.\nHän ei myöskään epäillyt, että mies oli rakastanut ennen; hän ei\nlaiminlyönyt sanoa hänelle, ettei hän koskaan ollut välittänyt olla\nkenenkään miehen ensi rakkaus. Hänestä ne, jotka olivat liikkeellä ensi\nkertaa, olivat niin kömpelöt ja ikävät. --\n\nMutta sitten oli rouva Jeanette tullut kotiin. Ja hän koetti\nriitaannuttaa hänet ja tuomarin.\n\nRouva Jeanette oli hyvin hoidettu. Hänellä oli erinomainen Teodorinsa,\njoten hänellä ei voinut olla mitään tuumia, mutta tämä oli kuitenkin\nvälttämätöntä hänelle. Hän oli tottunut seurustelemaan miesten kanssa,\njotka olivat ihastuneet häneen ja hänestä oli hauska olla huomattuna,\nhän nautti siitä kuin jostakin sellaisesta, jota hän tarvitsi ja joka\nsuorastaan oli välttämätöntä hänen olemassaololleen. Hänen varsinainen\nminänsä heräsi vasta miesten seurassa; -- se oli se kiihoitus, jota\nhän tarvitsi kehittääksensä ominaisuuksiansa; se teki ilman, jota\nhän hengitti, jos ei otsoonirikkaammaksi, niin ainakin mukavammaksi.\nHänen silmänsä saivat lempeän loisteen, ihonsa tuli kirkkaaksi ja\nkukoistavaksi.\n\nEikä hän myöskään voinut olla tietämätön vaikutuksestansa. Ensiksikin\nhän oli kaunotar, toiseksi hän omasi sen, mikä tekee kauneuden\nylenpalttiseksi: hänen olennossaan oli tuo rehevä aistillisuus,\njoka huolimatta siitä mieshukasta, jonka se aiheuttaa, kulkee\nmiestenmieleisen rauhallisella nimityksellä.\n\nMiten silloin tuomari Falck saattoi pelastautua, jos häntä miellytti\nruveta pieneen seikkailuun hänen kanssansa?\n\nKamariherrattaren suuri rakkaus rouva Jeanetteen kuoli sinä talvena.\nHän piti ihmeellisenä, ettei kappalainen voinut saattaa vaimoansa\nHerran luo -- ja hän mietiskeli, mikä oli voinut tehdä rouva Jeanetten\nhänen vaimokseen.\n\nHänen täytyi kuitenkin pitää suuret kutsunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe ilta tuli. Kaikista kynttilöistä ja lampuista, jotka paloivat\nsinisten silkkivarjostimien alla, virtaili satumainen loisto.\n\nSammalen-vihreässä huoneessa oli kamariherrattarella juuri ollut\npieni keskustelu rouva Jeanetten kanssa, joka istui ja antoi ihailla\nlohenpunaiseen moirée antique-hameeseen pukeutunutta olentoaan ja\nkimaltelevaa puolikuuta tummissa hiuksissaan.\n\n-- -- Teodor se oli keksinyt, että hänen tuli saada hame, joka pukee\nhäntä. Hän oli toivonut sitä. Ja se oli neulottu aivan Teodorin mielen\nmukaan. Jeanette-rouva sanoi ylpeilevänsä sillä, ettei hän koskaan\ntehnyt muuta kuin mitä Teodor tahtoi. -- -- --\n\nKamariherratarta, jolla ei ketään Teodoria ollut, vaan jonka täytyi\ntehdä niinkuin itse tahtoi -- suututti kuulla rouva Jeanetten puhelevan\ntuolla tavalla. Sillä se tiesi jotakin kaunista, suloisen hauskaa\nolemassaolomuotoa -- senhän hän tunsi entuudesta: mikään hallitusmuoto\nei ollut niin rajoittamaton kuin tuollainen vaimon alamaisuus; ilolla\nuhraisi hän leskenvapautensa tälle orjuudelle.\n\nJeanette-rouva istui ja katseli ympärilleen vierasten joukkoa\nlempeillä, sulattavilla hymyhuulillaan. Häntä ihmetytti nähdä rouva\nThymann täällä; hän ei ollut kutsunut häntä luokseen viimein, sillä\nsiitä voisi helposti tulla ikävyyksiä, ja sitä ei Jeanette-rouva\nsuvainnut, miksi hän siis olisi kutsunut? Teodor ei tahtonut; hän oli\nniin verraton suojelemaan häntä. -- -- --\n\nKamariherratar oli loistava koko illan. Sillä Falck oli hyvällä\ntuulella ja osoitti mitä innokkainta mielenkiintoa kaikkeen, mikä\nkoski häntä. Tuossa oli erään lehden näytenumero, jonka piti\nolla erinomainen, ja siinä puhuttiin naisen aivoista ja munien\nsäilyttämisestä. -- Falckin mielestä voisi hän sen ottaa!\n\nMutta sitten tuli hänen ylhäisyytensä Heröstä, joksi kamariherratar\nkerran sukkelalla päällä ollessaan oli ristinyt Gunvorin.\n\nHän tuli aina niin harmittavan ylhäisesti kaikkien muiden jälkeen. Ja\njuuri tänä iltana niin häiritsevästi. Jospa hän olisi jäänyt kotiin!\nSillä tuomari joutui suunniltaan, tuli hajamieliseksi tapansa mukaan ja\nvetäytyi kuoreensa.\n\nVähän ajan kuluttua hän oli asettunut vihreään huoneeseen, missä\nTorgersen keskusteli voudin kanssa.\n\nHän istui nojatuolissa vastapäätä ja katseli heitä levollisin,\najattelevin silmäyksin.\n\nTorgersen innostui vilkkaan puheliaaksi vakuuttaessansa voudille,\nmiten tilapäistä on, pääseekö ihmisessä voitolle se, mitä sanotaan\njaloksi, vai se, mitä nimitetään huonoksi. Olosuhteet ne määräävät;\nse, mikä tuli hyveeksi muutamissa, olisi yhtä hyvin saattanut kääntyä\npaheeksi, vain olosuhteet siinä kohdin ovat määräävinä. Ja moraalihan\nei ole muuta kuin harkintaa. Vouti oli juuri lukenut paksun kirjan\nsielunelimistön sallimanluonnosta... mitä hän oli saanut siitä\nselville? Oliko tuo sallimus satunnaista vai ehdotonta, oliko mitään\nmahdollisuutta voittaa itseänsä!\n\nFalck ei kuullut, mitä vouti arveli. Hän katseli lakkaamatta Gunvoria.\nHän tutki hänen kasvoistaan hänen ajatuksiansa. Hän riemuitsi, sillä\ntekeytyminen ei hyödyttänyt silmiä eikä otsaa mitään, kun siihen ei\nollut mitään syytä.\n\nGunvor nousi ja meni.\n\nVouti oli alkanut puhua ikuisesta määräyksestä, mutta kun Torgersen ei\nkuunnellut, hän nousi ja meni hänkin.\n\nMenköön kernaasti, vouti oli niin tukala. Senjälkeenkuin jalankolotus\noli käynyt pahemmaksi, oli hän tullut jumaliseksi, ja nyt hän vaivasi\nkaikkia ihmisiä pyytämällä heiltä neuvoja; niin ollen oli tuomari\nparempi, hän ei keskeytä ihmisiä.\n\nJa Torgersen jutteli. Hypnotismista hän poikkesi politiikkaan. Hän piti\naivan luonnollisena, että lampaat, olivat täällä vanhoillisia, mutta\nhän luuli, että tuomari oli liian hyvä lammaspaimeneksi. --\n\nAlkoi sitten puhua itsestänsä. Hän oli deterministi --. Hän saattaisi\nruveta keksimään järjellisiä syitä kaikkeen, mihin ryhtyi, ellei\nhänellä vain olisi niin huono muisti. -- --\n\n\"Kas tässä!\" keskeytti hän itsensä ja tavallisella\nujostelemattomuudellaan veti taskustaan pienen kirjan, viskaten sen\npöydälle.\n\nFalck otti kirjan hiukan hymyillen. \"Oh, arapialaisia satuja; hyvä,\nkamariherrattarenhan pitää saada ne!\"\n\nHän selaili sitä, ja katsoen terävällä ilmeellään Torgerseniin hän\nluki puoleksi juhlallisella, puoleksi leikillisellä äänellä: \"mitä\narapialaisia sinä olet, joka pienen tytön vuoksi antaudut sellaisiin\nvaaroihin?\"\n\nTorgersen nauroi ja kumarsi arapialaiseen tapaan, ojennetuin käsin.\n\"Kautta Jumalan, oi ruhtinas, onnettomuus tulee kaikkialla ainoastaan\nsiitä katseesta, mikä lähetetään hunnunreunasta!\"\n\nSitten hän kääntyi ja katseli tutkien häneen. Mitä hän tiesi?\n\nMiehet mittasivat silmillään toisiansa hetkisen.\n\nSilloin työnnettiin oviverho syrjään ja Gunvor seisoi heidän edessään.\n\nTorgersen nousi, taivutti polvensa ja suuteli hänen kättänsä.\n\"Korkeasti säteilevä hallitsijatar, sano, mitä tahdot!\"\n\n\"Meidän pitäisi syödä!\" vastasi hän kylmästi.\n\nFalck oli noussut hymyillen. \"Ja Te olette tullut takaisin sanoaksenne\nmeille sen, jotta jalous ei kuolisi maan päältä!\"\n\nGunvor hymyili heikosti ja meni edellä.\n\nTanssittiin vilkkaasti. Kamariherratar oli itse nuorekkaimpia; kaikkien\nmielestä kelpasi katsella hänen ja tuomarin tanssivan franseesia.\nSitten hän vetäytyi takaisin salonkiin niiden naisten seuraamana,\njotka tällä erää muodostivat hänen esikuntansa. Jeanette-rouva tuli\nmyöhemmin, ja hänen jälkeensä luonnollisesti herroja.\n\nJa täytyi sanoa, että mieliala pysyi hilpeänä; ei kuollutta aikaa\nensinkään. Oltiin seurallisia, tyhjän keskustelun vieno sorina ei\nlakannut hetkeksikään; juotiin teetä ja puhuttiin paljon kaunista,\netenkin siitä kupillisesta teetä, minkä Jeanette-rouva joi\njoutsenkaulansa taipuessa.\n\nNurkassa istui Gunvor ja puheli rouva Thymannin kanssa, joka oli\nvieraisilla ensi kertaa sairautensa jälkeen ja istui ja katseli\nympärilleen hämmästynein silmäyksin. Hänen sormensa eivät pysyneet\nyhdessä kohdin, hän oli unohtanut ompelunsa, ja nyt oli paljon tehtävää\nkotona; hän ei tiennyt, mistä aloittaisi. Tohtori oli pakottanut hänet\ntänne tänä iltana.\n\nGunvor rauhoitti häntä ja sai hänet ajattelemaan muuta.\n\nTuomari seisoi lähellä keskustellen vilkkaasti Jeanette-rouvan kanssa.\nGunvor tuli pari kertaa panneeksi heidät merkille; -- sanat sattuivat\nniin ritarillisen kohteliaasti; mutta hänestä tuntui puheessa piilevän\nloukkaavaa kärkeä, ja vastenmielisyys salamoi katseissa, joita rouva\nlähetti tuomariin.\n\nGunvor oli useita kertoja pannut merkille Falckin olennon tämän\npuolen, joka hänessä tuli ilmi naisia kohtaan, tuon jonkinlaisen\nantaa-mennä-piirteen, joka toisista naisista tuntui suurelta\nkunnianosoitukselta. Vain hänkö tämän ymmärsi -- vain hän, jolla oli\ntilaisuus verrata sitä siihen tapaan, millä tuomari kohteli häntä\nitseänsä.\n\nHän hymyili vasten tahtoaan tälle ajatukselle eikä oikein tiennyt, mitä\noli vastannut rouva Thymannille -- --\n\nKaksi kertaa yhtyivät heidän katseensa. Gunvor tuli hiukan kalpeammaksi\nja istuessaan hän sulki ja avasi toista kättään konemaisesti.\n\nEi apua; -- kuka nainen koko maailmassa voisi pysyä tunteettomana\nsellaiselle kunnioitukselle kuin se, minkä hän saattoi panna\nkatseeseensa?\n\nSe muistutti jotakin, jota hän oli kuvitellut lapsena, nähdessään ensi\nkertaa meren; -- sitten ei meri ollutkaan sellainen, mutta mielikuva\njäi muistoon hämäränä ihanuutena. Nyt se näytti äkkiä ilmaantuvan,\ntulevan muitta mutkitta ja rakentavan hänen ylitsensä loistavia\ntemppeliholveja. -- --\n\nVihdoinkin, vihdoinkin hän löysi jotakin, mikä oli kylliksi\nsuurta! -- --\n\nHän istui tavallisessa ajattelevassa asennossaan, hiukan taapäin\nkallistuneena tuoliin, hymyn väreillessä suun ympärillä.\n\nHän ei huomannut, että rouva Thymann oli lopulti käynyt puheliaaksi ja\nunohtanut kaikki tehtävänsä; -- hajamielisenä hän kuunteli tuomarin\niloista valitusta yksinäisestä poikamiehen elämästään. Hän tahtoi\nsaada Vikka-tädin myöntämään, että asianomaisen ihmisoikeuksien ei\npitäisi lakata siksi, että hän on ollut harvinaisen ymmärtäväinen\nvälttääkseen avioliiton. Ihmiset nimittäin tarvitsevat julistuksia,\nkaikki oli tupattava heihin, tulisi todellakin pitää huolta heidän\nkasvatuksestansa. -- --\n\nVikka-täti seisoi ja katseli häntä hienolla, hiukan omituisella\narvokkuudella, mikä oli hänelle ominaista. Ja sitten hän ravisti\nvalkeaa päätänsä, hymyili ja meni yhdessä rouva Thymannin kanssa sisään\nkatselemaan kotiljonkia, joka juuri oli alkanut.\n\nFalck istahti pienen salonkipöydän ääreen ja selaili albumeja. Sitten\nsulki ne jälleen.\n\nGunvor istui yksin.\n\nValo virtasi tummana, äänettömästi, tummansinisten silkkivarjostimien\nalta.\n\nHe istuivat hiljaa, kuten niin usein ennen; -- kuitenkaan ei ollut\nniin kuin ennen. Kuten hiljainen Arachne kietoi äänettömyys heidät\nverkkoonsa ja pakotti heidät ilmaisemaan itsensä.\n\nHe tiesivät molemmat salaisuutensa. He tahtoivat kumpikin päästä siitä,\nilman että toinen tietäisi tahi aavistaisi mitään.\n\nFalck huokasi vasten tahtoansa. Gunvorin läheisyydessä valtasi hänet\nihmeellinen kaipaus, jonkinlainen koti-ikävä. Hän tuli ajatelleeksi\näitiänsä.\n\nSitten hän hymyili ja pyyhki hitaasti silmiänsä. Hänen mielensä tuntui\noikeastaan niin sanomattoman hyvältä. Olihan hän täällä!\n\nGunvor alkoi puhua, ei oikein tiennyt itse, miksi, -- hän tuli\nhilpeäksi ja vastoin tavallisuutta hiukan äänekkääksi.\n\nFalck ei sanonut mitään. Gunvorhan se puhui.\n\nKun Gunvor huomasi tämän, joutui hän hämilleen ja tuli alakuloiseksi.\nLopuksi hän istui jälleen sanaakaan sanomatta; oli kuin tuomarin\näänettömyys sitoisi hänet.\n\nKummankaan mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta kumpikaan ei\nliioin löytänyt sanoja.\n\nGunvorin kasvot vavahtelivat heikosti. Tuomari ei ollut koskaan nähnyt\nhäntä niin miellyttävänä.\n\nIso lamppu oli sammumaisillaan. Nurkissa tuli pimeä, ja tuttavallinen\nhämärä levisi huoneeseen.\n\nGunvor kuuli sydämensä jyskyttävän. Oliko äänettömyys ollut niin pitkä,\nettä se oli kertonut jotakin, vai niin lyhyt, ettei se ollut sanonut\nmitään?\n\n-- -- Heidät peitti värähtelevä, sinertävä pimeys, jonka katkaisi\netrurialaisen pronssilampun säteet, joka paloi nurkassa lempeästi\nniinkuin yölamppu.\n\nFalck oli noussut ja kävellyt muutamia kertoja edestakaisin. Oli sitten\nistuutunut vähän lähemmäksi Gunvoria.\n\nJokainen hänen tekemänsä liike pani Gunvorin sydämen vavahtamaan. Hän\nei nähnyt häntä, mutta tunsi hänet kaikessa, ilmassa ympärillään,\ntuolta toisesta huoneesta kuuluvassa soitossa.\n\nHän kumartui eteenpäin ja nojasi päätään toiseen käteensä. Häntä veti\nvastustamattomasti. Mikä, mihin? Ei hän tiennyt.\n\nMutta siinä istuessa täytti hänet syvä, uneksiva riemu. -- --\n\nNiinkuin virranpyörteen vetäminä tulivat ne takaisin, ne kätketyt\najatukset ja pienet, tummat sanat. Tuoksui ja säteili, viestejä kulki\nheidän välillään omaa, näkymätöntä tietänsä, kuulumattomien sanojen\nvirta tulvasi hermosta hermoon. -- -- --\n\nGunvor tunsi olevansa kuin pyörteessä, mistä hänen täytyi pelastautua\n-- mutta ei voinut.\n\nHän istui mykkänä, herkkänä, voimattomana. Heikoinkin ääni herätti\nhänessä vastakaiun, kuin väräjävät kielet soittimessa; hän kuuli\nsydämensä lyönnit rinnasta ja veren suhisevan suonissaan. Hän koetti\nkoota ajatuksiansa; hän ponnisteli päästäkseen palaamaan itsetietoiseen\nelämään, sille pohjalle, mistä kaikki se tuli, mikä riisti hänen\nvoimansa.\n\nHän nousi, siirtyi toiseen tuoliin ja virkkoi muutamia merkityksettömiä\nsanoja, -- sillä hiljaisuus oli ollut liian pitkä. Nyt hän oli varma\nsiitä.\n\nTuomarin silmät suurenivat, ne loistivat pimeyden läpi kuin kaksi\ntähteä. Hänkin nousi. Hän tahtoi nähdä Gunvorin kasvot paremmin ja\nkiersi lamppua. Se leimahti silmänräpäykseksi ja sammui sitten kokonaan.\n\nMutta hän oli nähnyt Gunvorin kalmankalpeana, epävarma, haihtuva hymy\nhuulillaan. Ja hän haki hänen silmiänsä ja löysi ne -- hänen katseensa\nviipyi sekunnin ajan niissä.\n\nHe istuivat jälleen entiseen tapaansa. Kumpikaan ei voinut karkoittaa\nlumousta.\n\n\"Minulle loistaa valo läpi pimeyden!\" Hänen äänensä kuului matalalta,\nvärähtelevältä. \"Tekö se olette? mitä Te sanotte?\"\n\n\"En mitään\", vastasi Gunvor hiljaa, varmasti. Mutta seuraavassa\ntuokiossa hän painoi päänsä ja ratkesi itkuun.\n\nVäkinäinen riemu valtasi Falckin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Gunvorin\nitkevän, ja tiesi, ettei kenties milloinkaan kukaan muukaan.\n\nHän meni hänen luokseen, tahtoi ottaa hänen kätensä, ottaa hänet\nsyliinsä ja sanoa kaikki; -- mutta hän ei rohjennut.\n\nGunvor istui liikkumattomana, ikäänkuin ei enää tietäisi, että Falck\noli siellä.\n\nFalck otti ruusun napinlävestään ja laski sen hänen eteensä. \"Ottakaa\ntämä!\" pyysi hän lempeästi. \"Te sanoitte äsken rouva Thymannille,\nettette nuku hyvin öisin; ottakaa tämä, se on hiljaisuuden vertauskuva,\nse saa ajatukset vaikenemaan! Mutta se puhuu myöskin; kuulkaa, mitä se\nsanoo!\"\n\nGunvor oli äkkiä noussut, mutta jäänyt seisomaan, tukien itseänsä\npöytään ikäänkuin ruumiillisen heikkouden tavoittamana.\n\nSitten hän otti ruusun -- ja katosi.\n\nFalck jäi istumaan yksin juhlallisen riemun valtaamana. Hän ei tahtonut\najatella edes, oliko hän todellisuudessa. Miksi kiirehtiä noin?\nSitenhän hän vain turmelee tunnelman; ei, pysähdy, käy hiljaa! Eikö\nmaailma ole täynnä pahuutta? -- Tahdottiin estää hänen onneansa; koko\nmaailma kadehti häntä; hän tahtoi vannottaa kaikkia, rukoilla armoa\nitsellensä -- sillä eikö hänen tarvinnut levähtää elämäntuskista,\nlaskea päänsä hänen polvillensa ja levähtää!...\n\nPalvelijatar tuli ottamaan lampun.\n\nOli tullut aivan pimeä. Se oli erinomaista!\n\nHän risti kätensä ja rukoili Jumalaa, että kotiljonki kestäisi kauan,\nettä nuoret Bergenin tukkukauppiaat eivät antaisi naisille hetkenkään\nrauhaa, sillä miten jaksaisi hän nähdä ketään ihmistä nyt, kun hän oli\nsaanut varmuuden siitä, että Herön Gunvor rakasti häntä!...\n\nSe ei muuten ollut totta, vain unelma -- ja sielussa onnen jäljet, joka\noli siellä vieraillut ja mennyt jälleen!...\n\nMutta se oli ollut unelma, täynnä aurinkoa. -- Vielä säteili se hänen\nympärillänsä, aurinko oli hänen sielussaan, loisti hänen silmistään;\nuusi voima liikkui sydämessä, läpi joka suonen -- virtaili sähkönä\nhänen sormenpäistään!... Kevään unelma? Nyt, kun tuo hempeä ja hieno\noli lakastunut hänen elämässään?... Nyt, kun yksinäisyys jo oli\nsaavuttanut hänet, ja hän oli yksin maailmassa! -- --\n\nHän kauhistui; hän pelkäsi Gunvoria. Hän, joka oli kärsinyt\nitsekieltäymyksen pitkällistä tautia, mitä ei milloinkaan täydellisesti\nvoi parantaa! Eikö Gunvor vaatisi mahdottomia häneltä, sitä, joka jo\noli menetettyä, voimaa, joka oli hävitetty... Miten voisi hän seurata\nGunvoria -- hän, raihnainen, rauhaton vieraan maan vaeltaja! Hän, jonka\nosaksi oli tullut kulkea ja hapuilla aina hautaan asti -- -- --\n\nOli yhdentekevää! Gunvor oli hänelle samaa kuin kaste janoavalle\nruoholle! -- -- --\n\nEi, hänen täytyy nauraa itseänsä! Ei kai hän ollut mikään pahantekijä!\nHän tahtoi varoittaa Gunvoria: mitään ei voinut rakentaa hänen sielunsa\nrauhattomalle pohjalle -- Gunvor ei voisi luottaa hänen sydämeensä. Se\noli pimeä -- --\n\nMiten hän voisi puhua Gunvorille kaikki, mikä oli kurjaa hänessä?\nJos hän nyt tulisi, tuo kuninkaanneito, joka ei tiennyt siitä\nmajesteetillisuudesta, minkä Jumala oli hänelle lahjoittanut, jos hän\ntulisi, niin ei hän olisi näkemättä sitä, hän polvistuisi -- --\n\nMutta hän tahtoi paeta hänen kasvojansa. Hän näki Gunvorin pyytävän\nsisintä persoonallisuudelta -- ihmisten kesken ei sellainen sopinut.\nGunvor ärsytti häntä, hän ei tahtonut, että hänelle muistutettaisiin\nhänen omia ihanteitansa. Verinen haava aukeni, Gunvor sai hänet\nhuomaamaan, että hän, Falck, oli sairas, että hänen elimistössään oli\njotakin lamautunutta, kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mutta se oli\nkyllin. -- --\n\nEikä kukaan ymmärtänyt, ei edes _hän_, että onni, joka vielä oli häntä\nvarten, oli suurista onnettomuuksista pääseminen. Hän ei voinut ryhtyä\nmihinkään enempään. Hän oli kerran kärsinyt; hän ei tahtonut enempää!\nSe oli kenties velttoutta; mutta niin se oli. --\n\nPalvelijatar toi sisään täytetyn lampun. Tuli niin kiusallisen valoisa.\nKotiljonki oli lopussa, ja tuokiossa oli salonki täynnä iloisia,\näänekkäitä ihmisiä.\n\nFalck oli äkkiä noussut. Peläten ilmaisevänsä mielialansa hän tuli\ntavattoman hilpeäksi. Se oli välttämätöntä toisistakin syistä: hänen\ntäytyi saada selväksi itsellensä ja eräälle toiselle, ettei mitään\nollut tapahtunut.\n\nGunvorkin oli jälleen tullut sisään. Hän katsoi pari kertaa Falckiin\nsilmissään mietiskelevä ilme, -- äänetön, ihmettelevä tuska.\n\nFalck huomasi tämän, tuli hillittömän riemuisaksi ja kääntyi yhä\nenemmän Jeanette-rouvaan.\n\nMyöhemmin, kun alettiin tehdä lähtöä, oli Torgersen ylen hilpeä;\nhän ei tahtonut lähteä, eihän ollut hauskaa mennä kotiin nukkumaan,\nnyt kun oli niin hupaisaa. Ja hän uskoi rouva Thymannille, jota hän\nauttoi pukeutumaan kaikkiin päällysvaatteihinsa, että hänestä oli\nhirmuisen hauskaa tuntea olevansa kotona täällä maan päällä, jota\nhän lapsuudestaan asti oli kuullut kuvailtavan murheenlaaksoksi. Oli\ntodellakin hyvä olla täällä murheenlaaksossa.\n\nRouva Thymann tuijotti häneen raukein, kysyvin silmin ja antoi pukea\nitsensä.\n\nFalck seurasi Elina-rouvaa veneeseen, Gunvor tuli tädin kanssa perässä.\n\nGunvorin astuessa laiturin pimeille portaille seisoi Falck odottamassa\nja tarjosi hänelle kätensä.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän hiljaa ja otti sen. Mutta veti kätensä heti pois ja\nmeni yksin.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi hän rauhallisesti. \"Svein, miksi sinä jäät sinne,\nmitä se Irmild siellä --?\"\n\nKotimatkalla tuntui Torgersenista veneen perässä oltavan niin\näänettömiä. Elina-rouva oli rauhallisesti nukahtanut, ja Gunvorista ei\nkuulunut niin hiiskaustakaan. Hän istui hiukan taapäin nojaten käsi\nperäsimessä.\n\n\"Oletko väsyksissä?\" kysyi Svein. Kun hän ei vastannut, luuli hän hänen\nnukkuvan.\n\nJa hän hiipi keulaan Irmildin luo, joka istui hyräillen hiljakseen.\n\nHe tulivat kotiin; kukin siirtyi omalle taholleen. Elina-rouva ei\nluullut kuulleensa Gunvorin menevän huoneeseensa; mutta hän ei\najatellut sen enempää. Elina-rouvasta ei milloinkaan ollut tuntunut\nniin hyvältä, hänen mielensä ei koskaan ennen ollut niin rauhallinen ja\niloinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerellä oli ollut myrsky. Nyt tulivat pitkät aallot murtuen rantaa\nvasten.\n\nGunvor meni sinne.\n\nHän ei voinut olla missään muualla kuin siellä.\n\nMeri oli äärettömän harmaa, taivas synkkä -- muualla hän ei voinut olla\nkuin täällä! Sillä tänne tulivat aallot, vyöryivät hänen polttavaan\nsieluunsa ja kysyivät: \"mitä olet tehnyt itsellesi?\"\n\nSiitä hän tahtoi päästä selvyyteen; siksi hän tuli tänne.\n\nHän kulki edestakaisin levottomin askelin, pysähtyi hiukan, alkoi\njälleen kulkea rauhattomasti, tuskallisesti. Hän tahtoi vain hieman\npuhella itseksensä täällä, hieman herätä, katsoa eteenpäin, mikä tulisi\nhänen elämäkseen -- mitä hänen oli kärsittävä.\n\nMutta sen sijaan tuli takaisin se, mikä _oli_ kerran kärsitty ja\nohitse. -- --\n\n-- -- Ainoastaan seitsenvuotias hän oli! Oli yö sellainen kuin tämä --\nse ei koskaan mennyt hänen muistostaan: silloin kärsimys lähestyi häntä\nensi kertaa!... Hänestä oli tuntunut, että vanha akka nousi merestä,\notti häntä kädestä ja sanoi: tule minun kanssani! Ja hän oli myöntynyt.\nPalavan, loukatun oikeudentunnon valtaamana hän oli hiipinyt ulos sinä\nyönä. Hän tahtoi puhua Jumalan kanssa ja luuli tapaavansa Hänet täällä.\n\"Jumala, miksi teet niin?\" oli hän kysynyt; \"miksi olet pannut minut\ntänne, ja miksi teit sillä kertaa niin, sinä tiedät; minusta et siinä\ntehnyt oikein. Sinä et välitä minusta, muuten et tekisi niin!\" -- --\n\nJa meri oli noussut ja tullut hänen luoksensa. Aallot syleilivät häntä\nkuohuillansa, ne lauloivat suurta, ylpeää laulua; se kulutti tuskan.\n\nKun sitten Sidsel löysi hänet, oli kaikki taas hyvin. -- -- --\n\nNyt oli hän täällä taas; eikö kukaan täällä tietänyt mitään neuvoa?\n\nHän istuutui rannalle, pani poskensa kovaa kiveä vasten, teki sen\nhiljaisella sydämellisyydellä... sillä eikö maa ollut hänen äitinsä?\nHän tahtoi tehdä salatunnustuksen sille, ainoalle, joka voi ymmärtää.\n-- --\n\nHyvä, että oli yö, ja kaikki mustaa ja äänetöntä!\n\nEikö tullut yhtään aaltoa, joka voisi laulaa pois sen, mikä kidutti?...\nottaa sen suureen lauluunsa, musertaa sen pirstoiksi? -- --\n\nAallot tulivat -- ylpeine elkeineen, rohkeina kuin vanhurskauden ääni;\nvyöryivät rannalle, loiskahtelivat hänen jalkoihinsa juhlallisesti\nkuiskien. -- --\n\nTaas tuli muistoja: hän näki itsensä lapsena kuljeksivan määrättömästi\nikävöiden jotakin, jota hän ei itse tiennyt: jotakin suurta,\nmuodotonta, kuin rajatonta riemua, etäistä soittoa... sitten se muuttui\nunelmaksi! Sillä mikään ei ollut niin valtava kuin unelma; se säteili\nkuin tuhat kimaltelevaa merta! -- -- -- Ja Sidsel oli lukenut hänelle\nsatukirjaa: oli kerran palava meri; sen yli täytyi kulkea, jos tahtoi\neteenpäin!... Ja se oli sytyttänyt hänen mielensä, hän oli katsonut\neteensä rohkein silmin ja huutanut: minä tahdon ylitse!... mutta Sidsel\nei kuullut häntä; hän luki edelleen: karhulla on punaisenruskeat ja\nmustat karvat siksi, että se on mennyt läpi palavan meren, sudella on\npunaisia ja valkeita täpliä siksi, että se on ollut palavassa meressä,\nkukaan ei pääse ylitse tulematta merkityksi! Hän oli silloin itkenyt ja\nhuutanut taas: minä tahdon ylitse! -- -- --\n\nPitäisikö hänen nyt hävetä pientä lasta, peittäisikö hän nyt päänsä ja\nsanoisi: minä en uskalla!\n\nSillä nyt -- nyt hän oli palavan meren rannalla, jonka yli hänen\ntäytyi päästä voidaksensa elää. Nyt oli se silmänräpäys -- jolloin on\nvalittava kohtalonsa!\n\nNe, jotka seisovat tienhaarassa -- eivätkö ne aina mene väärään\nsuuntaan? Niinhän tapahtuu aina.\n\nEi, hän ei tahtonut ajatella mitään enempää, hän ei voinut. Hän jäi\nistumaan jäykkänä, tylsin katsein.\n\n-- -- Maasta kuului kuisketta, kummallista ja kolkkoa, kallion alta\ntunki käheää, kumeaa ääntä. Ulapalla sataman päässä vilkkui majakan\npunainen valo kuin uskollinen silmä, joka valvoi hänen kerallaan.\n\nHän tahtoi sanoa kaikki yön tuulelle, kertoa sille kuohuvasta\nverestänsä;... ei, se ei ollut totta! Hän rakasti Sveiniä! Kun Svein\ntuli ja syleili häntä, ja hän katsoi hänen lämpimiin silmiinsä, silloin\nhän tunsi rakastavansa häntä. Ja kun Svein pyysi häntä unhottamaan sen,\nmikä ei ollut hyvin, teki hän niin, sillä hän rakasti häntä.\n\nMutta joka kerta hän oli tuntenut sydämessään, että se, minkä Svein\nantoi, ei riittänyt! Hän oli jälleen tuntenut lapsuutensa kaihon,\njälleen ajatellut kuin silloin, ettei ollut mitään iloa siinä, mikä ei\nollut suurinta. -- --\n\nHän nousi tietämättään ja alkoi kävellä niin nopeasti, että hänen\ntäytyi pysähtyä vetämään henkeä.\n\nMutta hehän rakastivat toisiansa! Heidän välillään oli side, joka ei\nkoskaan katkeaisi, niin pyhästi velvoittava, ettei sitä milloinkaan\nvoisi purkaa! --\n\nHänessä heräsi lämmin tunne, lempeä suojeleva äidillisyys. Hän olisi\nvastuunalainen hänestä, hänen piti olla varovainen, odottaa; kaikki se\nhänen luonteessaan, minkä suhteen hän itse niin pahoin menetteli, oli\npelastettava.\n\nKauhun väristys kulki hänen lävitsensä. Hän ei koskaan päästäisi\nSveiniä, niinkuin kerran arassa ja ylpeässä lapsellisessa pelossaan oli\npäästänyt miehen, joka sitten joutui hukkaan; -- hän ei milloinkaan\ntahtoisi tuhota kenenkään elämätä; Svein voisi olla varma; olihan hän\nantanut sanansa!\n\nHän hiljensi kulkuansa ja painoi molemmin käsin ohimoltansa -- seisoi\nja kuiskaili jotakin itsekseen.\n\nSe oli joka tapauksessa totta, se, mikä ei löytänyt sanoja! Oli totta,\nettä silloinkin, kuin hän oli ollut onnellinen, hän ei ollut ollut\ntäysin onnellinen. Nyt hän sen tajusi, sillä hän tiesi nyt, että\nhänen sielussaan oli enemmän, oli vapaita voimia, -- hänen tarpeensa\nei tulisi koskaan tyydytetyksi! Ja kun hän oli tahtonut voittaa tuon\nkaiken eikä uskoa, että oli niin -- silloin hän oli tullut niin\näärettömän väsyneeksi! -- -- --\n\nIlonsäde välähti hänen silmissään. Hän huokasi syvään huudahtaen.\n\nSillä se, mikä oli kaikista suurinta, oli kuitenkin tullut hänen\nluoksensa! Hän ei tiennyt, miten. Mutta eräänä päivänä hän huomasi\nseisovansa pyhällä paikalla, ihastuksen hämmästys oli täyttänyt hänet;\nhän olisi tahtonut polvistua: siinä oli hänen lapsuutensa hämärä\nihanuus, jokin, joka oli rakentanut temppeliholvin hänen ylitsensä!...\nJa täällä oli kaikki toisenlaista!... Silmä, joka näki, korva, joka\nsaattoi kuulla!... Ei koskaan enää yksinäistä tahi kylmää! Ensi\nkerran hän tunsi sydämensä täyttyvän selittämättömällä, suloisella\nvarmuudella. Hiljaa hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa, tyynenä\nkuin lintu pesässään. Hän oli löytänyt tyyssijan sielullensa! -- -- --\n\nMutta syvällä ilossa asuu suru -- sen on laita kuin kesän; sen takana\nistuu pimeys odottamassa. Siksipä se juuri kiiruhtaa tullakseen\nantamaan kaikille, jotta jokainen saisi maistaa elämää ennenkuin täytyy\nkuolla. -- -- --\n\nOliko hän jo saanut osansa? Sillä nyt se oli mennyttä. Mooseksen tavoin\nhän oli nähnyt luvatun maan. Sitten oli tuhansia tuskia tullut, ja näky\npeittynyt. -- -- --\n\nKylmän muukalaisen lailla oli Falck katsonut häneen; Falckin silmät\nolivat vakuuttaneet, ettei se ollut totta. Ja tiesihän Gunvor sen!\nJäykistyttävällä tuskalla hän tunsi, että päivää myöhemmin Falck oli\ntoinen mies, ei enää ruhtinas, ei temppelin ylimmäinen pappi -- vaan\nviheliäinen, huono, oman heikkoutensa orja. Gunvorin täytyi viimeisenä\nuskoa se, minkä muut tiesivät niin hyvin. Sillä eihän heidän välillään\nkoskaan voinut tulla selvyyttä, ei koskaan syntyä lujaa pohjaa, millä\nseisoa.\n\nHän peitti kasvonsa läähättäen. Ei _hänkään_ kyllin! Ei\nhänessäkään! -- --\n\n-- -- Jos joku herättäisi hänet sadan vuoden kuluttua, olisiko hänen\nkohtalonsa silloin parempi, eikö hän silloin olisi niin yksin maan\npäällä?\n\nHän pyyhki käsillään hitaasti kasvojaan.\n\nHänelle tuotti kärsimyksiä, ettei voinut antaa anteeksi hänelle!\nMiks'ei hän voinut ymmärtää häntä niin täydellisesti, että voisi olla\narmelias hänelle? Eikö ollut aivan tavallista, että ihmiset alkoivat\nsuurellisesti ja lopettivat tyhjällä? Ja hän ei voinut nähdä häntä\nsellaisena kuin hän oli. Mikään murtunut mies hän ei vielä ollut. Oliko\nkuitenkaan ketään, joka oli sellainen kuin hän? Ruhtinas hän\noli! -- -- --\n\nTässä silmänräpäyksessä vapisutti häntä väristys, että Falck\nomisti sen, jota Svein Torgersen ei tiennyt olevan olemassa.\nFalckin luonteessa oli miehekästä hienoutta, jota Gunvor ei ollut\nkoskaan tavannut, ja -- hän tiesi sen -- hänen sisimmässään jotakin\nsaastuttamattoman jaloa ja puhdasta, oli pyhä ilma.\n\nHän pysähtyi äkkiä ja teki ääneen kysymyksen itsellensä. Rakastiko hän\nFalckia? Oliko hän rakastanut häntä jo kauan?... Ja Svein, oi hyvä\nJumala! Falckia ja Sveiniä?... Falckia tahi Sveiniä?\n\nHän nosti kätensä päänsä päälle -- seisoi huojutellen itseään\nedestakaisin; hänen oli mahdotonta pysyä hiljaa; hän seisoi kuin\nkuumilla hiilillä.\n\nPohjoisesta tuli tuulenhenkäys. Hän meni kivilohkareen suojaan,\njonka meri näinä päivinä oli siirtänyt rannalle. Hän seisoi puoleksi\ntajutonna, kasvot harmaina, verettömin huulin. Toinen käsi aukeni ja\nsulkeutui kouristuksentapaisesti.\n\n-- -- Ja hän antoi hänelle ruusun sen äänettömyyden merkiksi, mikä oli\nlaskeutunut heidän välillensä!...\n\nMiten kävisi, olivat Falckin silmät kysyneet, ja sitten hän oli\npiiloutunut tapansa mukaan -- niin kummallisen hermostuneena. Pelkäsikö\nhän, että ihmisten varomattomat kädet koskisivat pyhään? Eikö hän\nvoinut sietää sitä ajatusta, että he lakeijamaisessa ylpeydessään\nkatsoisivat alentuvaisina siihen, mikä kävi yli heidän ymmärryksensä...\ntulisivat pienine, saastaisine ajatuksineen tahraamaan. Senkö vuoksi\nhän oli niin pelokas?...\n\nVai oliko hänellä jotakin kaduttavaa!\n\nSilloin sanoisi hän hänelle: mitä sinä pakenet? Etkö näe, että\nympärillämme on pyhä loiste, polvistukaamme hartaudessa sen eteen, mikä\nmuistuttaa meille, että Jumala asuu meissä!\n\n\"Sen sanon hänelle!\" kuiskasi hän rajusti. -- -- Sillä mitä se heihin\nkoski? Kysy meren hurjalta kotkalta, hillitseekö se lentonsa, kun se\ntietää, että joku matelee maassa!...\n\nHän tahtoisi sanoa, ettei hänen tarvitsisi katua -- ja että hän voisi\nolla rauhallinen!\n\nHän kohotti päätänsä ja hymyili.\n\nJa hän seisoi ja tuijotti poispäin ja koetti löytää ilmauksen sille,\nmikä täytti hänen, ilmauksen suuren ja voimakkaan, niinkuin\nmeren -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eikö kuitenkaan ollut mitään pelastusta yksinäisyydestä?\n\nSillä kaikki oli pimeää ja ohitse!... Hän ei voinut nähdä, että mitään\noli jäljellä enää.\n\nKyllä kärsimys!\n\nSeisoa ja katsella, kun kaikki palaa... seisoa ja katsella, miten\nkuluu, leimuaa, hehkuu, sammuu verkalleen -- kaikki, minkä omistaa...\n\nEikö ollut pelastusta omantunnontuskasta, sentähden että hän ei ollut\ntehnyt velvollisuuttansa yhtä ihmistä kohtaan? Missä oli pelastus hänen\njäisestä, raudankovasta tahdostaan?\n\nHän oli ennen tahtonut tehdä jotakin suurta, valjastaa tähden\nvaunujensa eteen -- mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että suurta\nvoidaan tehdä aivan hiljaa, ilman tähteä, että suurinta kenties oli\nhakea oma tiensä pimeyden läpi ilman vaunuja;... mutta hän ei voinut!\nHän tahtoi valittaa, niinkuin lapsuudessaan: \"Jumala, Sinä et minua\nrakasta, kun sallit minulle tällaista!\" -- -- --\n\nMutta ihmisten täytyi kärsiä, sen hän tiesi hyvin! Eikö itse Jeesus\nollut huutanut: \"Jumalani, miksis minun ylenannoit?\"\n\nHänen hikensä vuoti kuin veripisarat maahan!... Kellä oli voimaa\nkärsiä niinkuin hänellä?... Ja aina oli ihmisiä, jotka vuodattivat\nsydänvertansa; miksi pitäisi häntä säästää?... Tässä lepäsi meri ja\nnousi, niinkuin tuhat vuotta sitten, ja tähdet katsoivat alas, niinkuin\nennen -- mitä oli täällä muuta kuin mitä ne aina näkivät. Sen suhteen\nei ollut mitään tehtävää. Lopulti tulee kaikki, hyväksi!\n\nIlon säde leimahti hänessä, kun hän ajatteli kuolemaa, uinumista\nsyvällä maan alla. -- -- --\n\nOli nousuveden aika; meri oli kohonnut aina siihen asti, missä hän\nistui, loiski hänen jalkojensa juuressa, ja se kuului äidin kuiskeelta.\n\nHän istui katsellen, miten aalto aallon jälkeen vaipui taas, miten\ntoinen aalto kohtasi uuden ja ehkäisi sen kulun -- istui katsellen\nväsyneellä mielenkiinnolla, miten laine nousi, taisteli ja murtautui\nesiin, kunnes se ähkyen vaipui yli kivien...\n\nHän jäi istumaan tunteettomana, välinpitämättömänä, ruumiillisesti\nvoipuneena. Hän ei muistanut enää mitään; hänen huomionsa oli kokonaan\nkiinnittynyt siihen, mitä hän näki ympärillään: miten monta kaunista\nkiveä tuossa oli!... Siinä olisi jotakin pikku Gunille!... Tuolla\nhiekassa näkyi rantasipin tiheät jäljet, jolla oli aina niin kiire.\n\nHänestä tuntui, että hän oli kuollut. Oli tullut joku ja kantanut hänet\npois elämän vaivalloisesta työstä -- eikä kukaan voisi tuoda häntä\ntakaisin!\n\nSitten hän huomasi, ettei hän ollut kuollut, vaan istui vain yksinään.\nJa kaikki yksinäisyyden ja yön hirmut tulivat... Ne ovat iäti samat,\nne palaavat alituisesti takaisin... Pimeä myrsky se on herättänyt\nne; ne nousevat merestä -- hän tunsi raskaiden siipien havinaa, näki\ntuijottavia kuolleita katseita!... Ne tulivat ja vetivät hänet alas\nvaltavaan pyörteeseen. --\n\nJa kaikki hiljeni ja kylmeni... Hän tunsi synkän jäädyttävän aallon,\njoka veti hänet mukaansa: katso, me tulimme ja otimme sinut viimein,\nsinutkin! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeren kylmä tuuli kiihtyi, siveli häntä, kiskoi häntä hameesta ja\nheitti vaahtoa hänen kasvoilleen.\n\nHän avasi ihmetellen silmänsä.\n\nKuu oli noussut, hän katseli valoisaan, loppumattomaan jylhyyteen --\nsitten hän sulki jälleen väsyneenä silmänsä. Kylmä jäädyttävä talvikuu\nteki kaikki pahemmaksi. -- --\n\nHän oli taas vaipumaisillaan tajuttomuuteen, kun hänen huomionsa\nheräsi siihen, että elämä alkoi vilkastua venäläisessä aluksessa, joka\noli ulompana. Siellä pumputtiin laivan pumpuilla ja kannettiin vettä\nsangoilla. Jotkut olivat rikissä ja lauloivat.\n\nHän kuunteli noita raskasmielisen pitkäveteisiä, omituisen kaihoisia\nvenäläisiä lauluja. Sekoittuen aaltojen loiskeeseen ja tuulen suhinaan\nsaapuivat ne häntä vastaan, viilsivät kuin miekka hänen sieluansa.\n\nNe tulivat hänen luokseen tuskan valitusviesteinä, kaikkinaisen tuskan,\njota ihmiset tuottavat toisilleen... jos hän oli unohtanut itsensä,\nniin nyt tuli viesti kutsumaan häntä työhön jälleen...\n\nHän nousi väkinäisesti ponnistaen tahtoaan.\n\nMikä häntä oikeastaan vaivasi?... Tärkeintä... sitä, minkä edestä\neletään ja kuollaan -- sitä ei kukaan riistäisi häneltä, hän ei sallisi\nkenenkään tuhota elämäänsä! Ei sallisi pysähdyttää itseänsä tähän, hän,\njolla oli muuta tehtävää!...\n\nHän alkoi astua ripeästi, veri lämpeni ja pääsi vauhtiin.\n\nEi ollut hänellä aikaa tähän, edemmäksi hänen pitäisi!\n\nOli otettava asia aivan tyynesti. Aina ei voinut ranta olla näkyvissä,\nkerran täytyi myrskyn ja aaltojen tulla!... Eikö hän ollut toivonut\navaraa merta, vaatinut sitä, niinkuin ylpeää oikeuttansa? Ei hän\nsallisi sen katkaista tietänsä!... Ei hän uskaltaisi tarjota itselleen\nsitä, mikä ei ollut hänen arvonsa mukaista. Sillä eikö hän ollut\nihminen, syntynyt hallitsemaan itseänsä?... Ja eikö elämä ollut hänen\nvaltakuntansa?... Aurinko ja suuret avaruudet kuuluivat hänelle. Eikö\njokainen voima siinä maailmassa, jota sanottiin hänen sieluksensa,\nollut hänen palvelijansa?... Hän kulki kalpeana ja vapisten --\nmutta raudanluja päättäväisyys loisti hänen silmistään. Hän tahtoi\nkilvoitella, niinkuin Jaakoppi Jumalan kanssa. Hän _tahtoi_ olla\nonnellinen, miksi hän siis ei olisi? Miksi olla ottamatta kypsyneitä\nhedelmiä elämän puusta? Miksi olla muihin tyytyväinen?...\n\nEikä hän tahtoisi vaatia _mitään! Oliko_ mitään enempää?... Toiset\nvoisivat sen pitää!... Ei tahtoisi hän kerjäläisenä koota hiukan\nsieltä, hiukan täältä saadaksensa paikkaamalla kokoon jotakin, mitä\nvoisi onneksi sanoa; sen saisivat ne tehdä, joille se riittäisi\n-- -- Ja jotakin muuta tuli vielä lisäksi, voimakkaampaa kuin tuo\nsuuri ylpeys: lempeä, voimaton rohkeus, tyynen, kärsivällisen\nhellyyden lähteensilmä -- hänen myötätuntoisuutensa ihmisiä kohtaan.\n\nHän tunsi kuin tuhansilla aistimilla, että häntä huudettiin auttamaan\nsytytettäessä valoa niille, jotka istuivat pimeässä -- ja valvomaan\nheidän kanssansa, jotta se ei sammuisi!... Olla mukana luomassa maata,\njoka ei vielä ole valmis!... niin että ihmiset saisivat iloita,\nilman että on tuskaa riemussa!... kaikki ne, jotka kulkevat täällä\n-- lyhytnäköiset vaeltajat, raskautetut, eksyneet, väsymättömät,\nkunnes saavuttavat hautansa... Niitä hän auttaisi heidän kulkiessaan\npimeillä teillä... kohti sitä tulevaisuuden maata, missä kaikki tulee\nparemmaksi, koska on opittu vähentämään toisten kärsimyksiä! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän tuijotti aallonlaaaksoihin, missä kuutamo kimalteli, särkyi\npalasiksi ja liittyi eheäksi jälleen.\n\nEikö täälläkin kaikki sanonut samaa? Hän kuuli meren ja maan äänet: ei\nole mitään suurempaa! -- --\n\nHän laski jälleen poskensa kalliota vasten. Voisiko äiti unohtaa\nlapsensa -- ei kuitenkaan maa, tuo ikuinen, voinut! -- --\n\nHän kuunteli, ja kuuli sen hengen nousevan taivasta kohti; oli kuin\ntuhannen ääntä, hiljainen, kohiseva messu!...\n\nHän tunsi itseänsä vapisuttavan, kuin menisi hän yksinään ripille\npyhässä hiljaisuudessa. Hän oli jälleen rohkea ja terve! Ilmapiiri oli\nväljentynyt -- hänen äitinsä talossa oli monta huonetta! -- -- --\n\nHän kietoi saalin tiukemmin ympärillensä ja kulki verkalleen kotiinpäin.\n\nOli tullut päivä.\n\nTiellä, joka vei kartanoon, hän kohtasi kappalaisen, joka tuli\nripitysmatkalta ja oli menossa veneeseen.\n\nKappalainen katsoi häneen ja hänestä Gunvor oli jotenkin muuttunut. Hän\noli kovin kalpea.\n\nKappalainen tuli ja otti häntä kädestä. \"Oletteko ollut ulkona?\" kysyi\nhän murheellisena.\n\nGunvor nyökkäsi ääneti ja tahtoi mennä edelleen.\n\nMutta hän ei laskenut häntä. Jotakin oli tapahtunut hänelle.\n\nHän tarttui jälleen hänen käteensä.\n\n\"Gunvor, Herön äiti\", lausui hän tulisesti \"te olette suloinen astia,\nluotu kunniaan; antakaa sille kunnia! Taistele sielusi pelastukseksi!\"\n\nGunvor kääntyi häneen. \"Sitä olen tehnyt tänä yönä!\"\n\nKappalainen vetäytyi askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen. Hän näki,\nettä se oli totta.\n\nHäntä ympäröi lempeä ylhäisyys, miltei jokin jumalallisuus.\n\n\"Nyt tiedän, että Te kadutte!\" sanoi hän tukahdutetusta \"Pitäköön Herra\nkätensä Teidän päällänne ja antakoon Teille rauhansa!\"\n\nGunvor nosti päätänsä. Hänen silmänsä loistivat.\n\nKappalainen tuli hiljaa hänen luoksensa. \"Voinko minä auttaa Teitä?\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi hän lempeästi; \"mutta on vanha sananparsi: apu on\nainoastaan oikeassa kädessä!\"\n\nKappalainen jäi seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.\n\nPihalla kohtasi hän pikku Gunnin, joka tuli juosten. Hän oli menossa\nalas rantaan. Hänelläkin oli tapana mennä sinne heti aamusella;\nElina-rouva väitti, että se oli veressä.\n\nMutta Gunnilla oli myöskin uusi hame yllänsä ja hän oli hakenut joka\nhuoneen näyttääksensä itseään Gunvorille.\n\nHän käänteli itseänsä lakkaamatta ympäri. \"Eikö se ole kaunis, oikein\nsoma?\"\n\nGunvor otti lapsen syliinsä sydämellisesti.\n\nHänen tähtensä, niin, hänen tähtensä myöskin! -- Hän saisi kasvaa\nrauhassa; kukaan ei saisi murtautua tänne ja varastaa!\n\nHän kumartui ja puheli leppeästi, lapsellisesti hänelle -- isosta\nnukesta, kissasta ja Grimmistä. -- --\n\nPikku Gunn katseli häneen ihaileva ylpeys katseessa. \"Sanotko sinä aina\nk, sinä?\" kysyi hän. Hänellä itsellään oli suuri vaiva sanoessaan k:ta,\nja vaikka Elina-rouva käski häntä häpeämään, ettei hän vielä puhunut\nselvästi, ei hän kuitenkaan käyttänyt k:ta arkioloissa. \"Kuule!\" jatkoi\nhän mielistelevästi ja riippui Gunvorin käsivarressa. \"Tiedätkö,\nmitä minä voin tehdä, kun tulen isoksi, ei, kun tulen vanhaksi ja\nkuolleeksi?\" -- -- Gunvor kumartui ja suuteli häntä. \"Tuolla seisoo\nDwim ja odottaa; minun pitää mennä äidin luo!\"\n\nGunvor riensi yläkertaan, pukeutui ja tuli heti jälleen alas.\n\nSalissa oli Elina-rouva. Hän oli juuri tullut ja seisoi odottamassa.\n\nHe söivät aina yhdessä aamiaista.\n\nGunvor meni ja sanoi hyvää huomenta. Äiti katseli häntä, nyökkäsi\nääneti ja lempeästi.\n\nGunvor pani poskensa hänen poskeansa vasten. \"Puhu minulle vähän!\"\npyysi hän hiljaa.\n\nElina-rouva ei kuullut oikein hyvin. Hän ei huomannut äänen keveätä\nvärähtelyä eikä sen muuttunutta väriä. Hän hymyili ja alkoi jutella.\n\n\"Mitä sinä sanoit Hesekielin sanoneen, että hän on saanut Bergenistä\njonkin paikantarjouksen?\"\n\n\"Mutta hänhän ei tahdo\", lisäsi hän vaitiolon jälkeen. \"Hän voisi\ntavoittaa siellä onnen, mutta hän ei tahdo\" -- -- --\n\n\"Hän, Hesekiel, oli kerran ajatellut korkeammalle, sen hän oli kyllä\ntehnyt\", virkkoi hän jälleen miettiväisesti. \"Se ei tapahtunut; mutta\nhän ei kuitenkaan tahdo lähteä täältä.\" -- --\n\nGunvorin poskiin nousi tumma puna. Hän katsoi rukoilevasti äitiinsä.\n\n\"En minä mahtanut sille mitään!\" sanoi hän hitaasti.\n\nElina-rouva nauroi ja nyökkäsi. \"Näkihän poika sen itse, että se\noli mahdotonta, niin kelpo mies kuin hän onkin, Hesekiel, ja suurta\nsukua;... mutta hän käy niin jörömäiseksi; minä olen sanonut, että hän\nsaa 'asettua oloonsa!'\"\n\nElina-rouva ei nähnyt, että Gunvor oli jälleen tullut aivan kalpeaksi\nkasvoiltaan.\n\n\"Myrsky on ollut raivoisa merellä viime yönä\", sanoi hän hetken\nperästä; \"mutta se ei ole tullut sisään. Jos luodon ympärillä on tänään\nturskia, niin olisi nyt ilma pyytää niitä!\" -- --\n\n\"Svein on lähtenyt ulos; milloin hän tulee kotiin?\" Elina-rouva kääntyi\ntyttären puoleen.\n\nSitä ei Gunvor tiennyt.\n\nElina-rouva oli hyvällä tuulella tänään; hän ei huomannut, että\nGunvorin ääni kaikui matalalta, ikäänkuin se olisi kadottanut voimansa\nja sointunsa.\n\nHän oli puheliaalla tuulella, ja vähän päästä hän aloitti jälleen,\nensin karjasta, sitten kaloista.\n\nHän tuli ja taputti tapansa mukaan tytärtä päähän ja meni sitten\naskareillensa.\n\nElina-rouva oli lapsuudessaan ollut jotenkin kovilla, kaikenlaisten\nikävyyksien ja vaikeuksien tähden. Nyt olivat hänen aistinsa laupiaasti\nsulkeutuneet, joten hän ei juuri huomannut, mitä sellaista hänen\nympärillänsä tapahtui.\n\nGunvor katsoi hänen jälkeensä lempeällä silmäyksellä. Miten hyvä oli,\nettei hänen tarvinnut huolestuttaa itseänsä!\n\nHän nousi, pyyhkäisi voimakkaasti käsillään kasvojansa, heitti saalin\nympärillensä ja meni alas konttoriin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli sydänkesän päivä. Herössä oli juhla.\n\nIkimuistoisista ajoista oli väelle pidettävä juhla, kun suurkalastus\noli ohitse ja kesä tullut. Ja vanhoja hyviä tapoja kunnioitettiin\nHerössä.\n\nKaikki olivat iloisia, sillä kaikki tahtoivat mielellään huvitella,\netenkin tanssia. Itse Saapas-Tobinekin antoi kalastajalaulunsa levätä\nsinä päivänä; hän oli oppinut ihka uuden, iloisen laulun eräältä\nsöndmöreläiseltä. Mutta useimpien mielestä oli kuitenkin jotakin\njuhlallista tällä kertaa -- sillä läntinen kylkirakennus oli valmis;\nkahden päivän perästä kuulutettaisiin kirkossa Herön Gunvor ja\ntohtori Torgersen. Olot jäisivät entiselleen; mutta jotakin uutta ja\ntietämätöntä tulisi kuitenkin; -- se on pimeää, jota ei kukaan tiedä.\n\nSää oli niin kaunis ja kesäisen tyyni, että kaikki pysyttelivät ulkona.\nPikku lapset juoksentelivat kuin kissanpoikaset. Pojat kävivät käsiksi\ntoisiinsa ja vetivät toisiansa paikasta toiseen, tekivät voimakkaita\nkäänteitä ja työnsivät toisiansa seiniä ja ovia vasten.\n\nKentällä tanssivat sekä vanhat että nuoret. Koko talonväki oli mukana;\nGunvor oli aloittanut tanssin Hesekielin kanssa, ja tuomarikin oli\ntullut mukaan. Hän oli tanssinut Seri-Annan kanssa, ja Seri-Anna sitten\nkertoi kaikille ihmisille, että tuomari oli niin alentuvainen ja oikein\noivallinen; hän piti tuomarin tanssiinpyyntöä suuremmassa arvossa, kuin\njos rovasti olisi vienyt hänet ruokapöytään.\n\nJa yö oli heille suopea! Meri lepäsi kimaltelevana ja vienosti\nlaulellen; se kevensi mieliä ja haihdutti varjot; -- unohdettiin, että\noli ollut talvi.\n\nVanhat olivat mielestään nuortuneet jälleen, ja nuoret olivat saaneet,\nmitä olivat toivoneet. Vain joku harva tunsi keskellä riemuansa sen\nkylmän henkäyksen, joka vain odotteli tullaksensa uudelleen. --\n\nTuomari oli istuutunut Elina-rouvan viereen ja huvittelihen\nkatselemalla tanssia.\n\nVäki tanssi niin uskomattoman keveästi, vieläpä vanhatkin.\nLuottavaisessa lujassa syleilyssä kiertelivät he ympäri, miehet ja\nnaiset, pitäen toisistansa kiinni voimakkain, ahavoitunein, litteiksi\npainetuin käsin mistä vain. Hitaat, vanhat torpparit pyörähtelivät\npiippunysä hampaissa ja tyyni iloisuus säteillen silmistä; vaimot\nkiisivät ympäri hiljaisin, juhlallisin katsannoin; -- tänään oli kuin\nnuoruudenpäivä; herrasväki piti aina huolen siitä, että joku oli kotona\nhoitamassa heidän taloaan ja lapsiaan sinä päivänä.\n\nTuomari tuli hiukan kärsimättömäksi. Gunvor ei tullut sinne. Hän ja\nSvein olivat alituisesti liikkeellä; ja kun hän ei tanssinut, kulki hän\nväen parissa, puheli kaikkien kanssa ja piti huolta kestityksestä.\n\nMutta kun hän toisen kerran, tarjosi Hesekielille kätensä tanssiin,\nkatsoi tuomari ihmetellen Elina-rouvaan. Hän itse istui ja ajatteli,\nuskaltaako lähteä pyytämään häntä.\n\nElina-rouva huomasi hänen katseensa. \"He ovat kasvaneet yksissä\", sanoi\nhän; \"siihen aikaan ei ollut ketään, joka olisi tanssinut polskaa niin\nhyvin kuin he!... Hänen isoisänsä se hävitti tynnyrin kultaa... ja\nhänen isänsä täytyi lähteä tien toisella puolella olevasta vanhasta\nsukutalosta. Sitten hupeni tanssi vähiin!\"\n\nKaikki töytäsivät yhteen kasaan katselemaan tanssia, tekemättä\nitselleen selväksi, miksi jokainen liike täytti heidät sellaisella\nmielihyvällä.\n\nFalck siirtyi hiukan eteenpäin nähdäksensä paremmin. Ei ollut ketään\nmuita tanssivia. Gunvorilla oli tumma villaleninki ja höllästi sidottu\npunainen silkkisaali hartioilla; veri oli noussut poskille, silmät\nolivat hiukan alas luotuina. Falck ei voinut käsittää niiden ilmettä.\nHänen täytyi ihmetellä Hesekielin kaunista vartaloa ja jäntevää\nnotkeutta, mutta hämmästyi katsellessaan häntä kasvoihin. Tavallinen,\nraskasmielinen ilme oli poissa, tiheät, miltei aina rypistetyt\nkulmakarvat olivat hiljaa ja jättivät vapaaksi katseen, joka oli ylpeä,\nuhkamielinen: -- mikään ei ollut mahdotonta! -- -- --\n\nTuomari vaipui ajatuksiinsa.\n\nSitten ei kukaan kyennyt saamaan Hesekieliä tanssimaan enää.\n\nGunvor oli mennyt Sveinin luo. He istuivat hetken yhdessä samalla\ntuolilla. Svein pani käsivartensa hänen vyötäreilleen.\n\nVähän matkan päässä seisoi Hesekiel ja tuijotti heihin. Hänen kasvonsa\nolivat muuttuneet, suu kiihkoisesti puristunut ja silmät leimusivat.\nHän katsoi Torgerseniin, sitten Falckiin ja näytti siltä kuin hän\ntahtoisi musertaa molemmat.\n\nHänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tässä silmänräpäyksessä hän\nvihasi kaikkia, jotka tulivat etelästä päin. Mitä oli heillä\ntäällä tekemistä?... Kyllä, ryöstää he tahtoivat rikastua toisten\nponnistuksista;... varastaa he tahtoivat ne säteet, jotka Jumalan pyhä\naurinko lähetti tänne... viekkaasti saada omakseen toisen osan ja\nmaallisen onnen, niin että toinen jälleen istui yksinään pimeydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFalck oli mennyt istumaan Vikka-tädin viereen ja puhellut iloisesti\nhetkisen, mutta tullut äkkiä harvasanaiseksi.\n\nHän oli jälleen tullut katsoneeksi Hesekieliin.\n\nSitten tuli Gunvor ja istahti äitinsä viereen. Falck siirsihen\nlähemmäksi, samoin Vikka-täti; hän tahtoi kuulla, eikö Gunvor nyt\nvoinut levähtää.\n\nGunvor hymyili hänelle. Hän ei suinkaan ollut väsynyt, mutta nyt he\nsuoriutuivat kyllä ilman häntäkin! Mutta tiesihän täti, että kuului\nasiaan, että hän, Gunvor, tanssi polskaa kerran. -- -- --\n\nFalck tuli niin hyvälle mielelle, että unohti, ettei ollut saanut\ntanssia ensinkään.\n\nGunvorin sielu oli hänen silmissään! Ne olivat kuin lapsen, uneksivasti\nkiiltävät... hänen äänetön hymynsä viihdytti Falckin lepoon!...\n\nFalck unhotti kaikki, mikä oli esteenä heidän välillänsä.\n\nHänessä kuohui jotakin tuntematonta keväistä; hän teki lempeän\nliikkeen, hän ei itse tiennyt, miksi. Tuulen henki tuli ensin\nGunvoriin, sitten häneen -- se oli kuin lemmen hyväily!\n\nHän ei voinut itse käsittää, että hän oli niin iloinen. -- Senkötähden,\nettä hän tunsi rajoittamisen taidon ja oli tyytyväinen? Sillä hänellä\nei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä täydellisesti\nsuloinen _nyt_, kun Gunvor istui askeleen päässä, eikä Svein Torgersen\nollut näkyvissä...\n\nOli aivan kuin toinen ilma! Hän hengitti sanomattomalla mielihyvällä.\nJa heidän itsensä tietämättä lepäsivät heidän katseensa hetken\ntoisissaan. Tuomari nauroi äkkiä, hän ei voinut olla nauramatta.\n\nGunvor katsoi häneen ilme kärsivänä.\n\nTuomari huomasi sen ja sanoi hymyillen: \"Oh, minä tulin vain\najatelleeksi jotakin hullunkurista!\"\n\nTuo hullunkurisuus oli, että hän, joka istui siinä, muutamien päivien\nkuluttua antaisi vihkiä itsensä toisen miehen kanssa. Tuomari oli\najatellut kysyä häneltä tänään, luuliko hän, että se voisi tapahtua.\nNyt juolahti hänelle mieleen, että hän tekisi sen sitten kuin he\njäisivät kahden.\n\nGunvor ei virkkanut sanaakaan hänelle, hän ei ollut kertaakaan kutsunut\nhäntä tänne; hänen täytyi aina tulla kutsumatta -- no niin, sen hän\nteki mielellään.\n\nEikä tuomarikaan sanonut enempää.\n\nMutta hänen sydäntään kirveli, kun Gunvor oli niin tyyni ja lempeä.\nHerra Jumala, että hän saattoi keksiä senkin, että oli aina\ntasapainossa, kenties vielä päälle päätteeksi oli tyytyväinen oleviin\noloihin semmoisinaan!\n\nHän ei sietänyt sitä; hän tahtoi kysyä häneltä sitten;... vielä oli\nliian valoisa, sillä hänen ympärillänsä hohti kirkas ilma kullalta,\nmutta sitten.\n\nEikö esimerkiksi voisi tapahtua ihme? Se kyllä tapahtuu toisinaan, jos\nvain oikeutta ja taivaallista hyvyyttä ja muuta sellaista harjoitetaan\nkutakuinkin kylliksi!... Eikö Gunvor mahtanut luottaa lujasti kaikkeen\nsellaiseen?... Vaikka hän ei ollutkaan niin tarkka sanojen suhteen kuin\nrovasti -- -- --\n\n\"Uskotteko, että ihmeiden aika on mennyt?\" kysyi hän.\n\nGunvor katsoi ylös. \"En!\"\n\n\"Ja se usko antaa voimia, eikö niin?\"\n\nGunvor nyökkäsi.\n\nHe alkoivat puhella jostakin -- paitsi siitä, joka valepuvussa\nkätkeytyi sanoihin. Oli kuin kumpikin puolestaan taistelisi sen\nmasentavan vaikutuksen alaisena, että heidän rakkautensa pelasi\ntammipeliä.\n\nMutta tuomari ei voinut antaa hänelle anteeksi tuota kaunista, tyyntä\nkasvojenilmettä. Miten rohkeni hän olla niin iloinen? Tuo ylpeä\npää, joka ei milloinkaan taipunut, ja tuo rohkea sydän... eikö se\nmilloinkaan antautunut? -- Tällä hetkellä hän ei voinut sitä sietää.\nOlisi miltei parempi, jos hän olisi aivan tavallisen kylmä ja sydämetön.\n\nHän alkoi puhua kirjoista hitaalla, miltei suuttuneella äänellä.\n\nHän luki kirkkoisiä nyt... niillä oli niin kummalliset mielipiteet. --\n\nHän kiinnitti silmänsä Gunvoriin.\n\n\"Naiset liioittelevat aina!\"\n\nSen hän sanoi aivan ilman yhteyttä. Gunvor katsoi hämmästyneenä häneen.\n\nHän jatkoi: \"Tiedättekö, mitä Henki sanoo väkevästä naisesta: Niin\nkauan kuin on yö, ei hänen lamppuansa sammuteta. Niin on eräässä\npaikassa! Ja se se juuri on hullusti, sillä silloin on oleva pimeä\nmyöskin... Te olette niin kylmä, että jäätyy! Teidän silmänne ovat\nkovat!\"\n\nHän nousi kiivaasti ja meni.\n\nGunvor katsoi hänen jälkeensä mykkä soimaus ilmeessään. Ilkkuiko hän\nhäntä siksi, että hän tahtoi sitä, mikä oli välttämätöntä, ja siksi,\nettä hän kykeni siihen? -- -- --\n\nHän pyyhkäisi surullisena kädellään kasvojansa. Sitten hän nousi ja\nmeni.\n\nTuomarihan itse vahvisti häntä taisteluun näyttäessään hänelle, miten\nerittäin välttämätöntä se oli. Heidän välillään oli kuitenkin huntu!...\nHe eivät nähneet toisiansa. Gunvor ei tahtonut repiä sitä pois. Hän\nhymyili katkerasti. Olihan hyvä, että se oli!\n\nLopun iltaa seurasivat tuomarin silmät häntä, missä hän kulki ja\nseisoi. Hän ei kadottanut ilmettä, ei katsettakaan.\n\nGunvor ajatteli pari kertaa pyytää häntä menemään kotiin, sillä hän ei\ntiennyt, kestäisikö hän kauemmin.\n\nTuomari ajatteli koko ajan, että hän nyt sanoisi sen, mutta kysyi\nsitten itseltään ivallisesti, mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa.\n\nEikö hän kauan sitten ollut lorunnut sivu suun!\n\nMyöhemmin juhlan loputtua hän kohtasi heidät puutarhassa, Gunvorin ja\ntädin. Täti oli unohtanut jotakin, ja he jäivät kahden.\n\nNyt sanoisi hän sen -- mutta ensi tuokiossa ei hänellä ollut\ntietoisuutta muusta kuin että Gunvor oli siinä, hän ja tuo juhlallinen\nvaloisa hiljaisuus -- ja lehmuksen kukista lähtevä viinintuoksu.\n\nSitten hän alkoi. Hän tahtoi, että Gunvor tietäisi kaikki, ja että hän\nkatselisi tuomarin silmillä.\n\nGunvor seisoi hiljaa, katseessa tuska. Hänen painavan rehelliselle\nluonteellensa oli kaikki se, josta hän puhui niin keveästi, aivan\nmahdotonta.\n\nMiten voisi hän laskea Sveinin ja rikkoa lupauksensa? Miten voisi Svein\nrikkoa omansa? Eikö hänelläkin ollut velvollisuuksia?\n\nJa siinä seisoessaan kasvoi hänessä sanomaton ylenkatse sitä kohtaan,\nmitä Falck tarjosi hänelle niin ajattelemattomasti, ikäänkuin se, mikä\nrevittäisiin, ei olisi mitään huomenna -- niin ajattelemattomasta että\nhyvin voisi tapahtua, että hän katuisi jo huomenna. -- --\n\nEi hän voinut tehdä niin! Ei hän voinut päästä siitä, mitä kerran oli\nluvannut, ei myöskään unhottaa, mitä oli itse antanut, sitä, joka jo\noli elettyä! Hän ei tahtonut unohtaa sitä.\n\n\"Teidän ei olisi pitänyt sanoa sitä!\" sanoi hän hiljaa. \"Miksi\nunohdatte Sveinin? Ja onko Teillä oikeus unohtaa.\" -- --\n\n\"Te uskotte myöskin, mitä Miina Jöns kertoo?\" -- -- Hän hymyili\nhermostuneesti, ja hänen äänensä kävi kuivaksi ja ivalliseksi. -- \"No\nniin, olette oikeassa. Hän on hupaisempi, siinä olette oikeassa...\nolen teille äärettömästi kiitollinen, että muistutatte minua\nesteistäni! Voin vakuuttaa teille, että minulla on muitakin, hyvin\nehdottomia.\" -- --\n\nHän tuli äkkiä iloiseksi ja leikilliseksi. Gunvor katsoi vakavasti\nhäneen. \"Gunvor!\" Tuomari meni suoraan hänen luoksensa eikä hänen\näänensä enää ollut kova.\n\n\"Jos ei olisi mitään... esteitä, tarkoitan, voisitteko silloin... Te\n_voisitte_!\"\n\nGunvor seisoi tuijottaen. Oli kuin hän äkkinäisessä välähdyksessä\nnäkisi paljastettuna edessään sen, mitä tuomari tarkoitti esteillään.\n-- Hän näki hänen sielunsa pohjaan ja sen kaikki heikkoudet, näki oman\nankaran, rehellisen tahtonsa, joka ei voinut myöntyä, ei löytää tietä\nsen ohi, mikä hänestä näytti oikealta.\n\nGunvor väistyi taapäin, kalman kalpeana. -- \"En!\" kuiskasi hän äkkiä.\n-- \"Tulisi _liian paljon_ kärsimystä!\"\n\nHiljalleen valittaen piti hän kättään kasvoillansa.\n\nPuutarhakäytävän päässä tuli täti takaisin.\n\nFalck meni häntä vastaan ja poikkesi toiselle tielle. Hän tahtoi\nkatsella hänen hyansinttejänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Gunvor sinä yönä tuli huoneeseensa, ei hän mennyt vuoteeseen, vaan\nasettui katselemaan ulos.\n\nTeki hyvää istua ja kuunnella merta.\n\nHän nojasi päänsä ikkunan puitteita vasten.\n\nAlhaalta rannalta kuului kuiskailua, naurua ja lörpöttelyä.\n\nSitten tuli meren aalto: toiset vaikenivat, kun se tuli. Se yleni kuin\nvirrensävel ja sekoittautui sitten pitkään, lempeään lauluun. -- --\n\nTuuli tuli; sillä oli jotakin kerrottavaa.\n\nTalossa oli hiljaista. Hän saattoi kuulla äitinsä nukkuvan rauhallisena\nalakerroksessa.\n\nMutta nyt natisivat portaat -- joku hiipi alas. Ovi avattiin hiljaa.\nHän tiesi itse lukinneensa sen.\n\nHän meni ikkunaan, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos, mutta\nhätkähti, ikäänkuin olisi saanut lyönnin.\n\nSe oli Irmild, puoleksi puettuna. Hän oli heittänyt ympärillensä tädin\nvalkoisen saalin ja juoksi tietä alas.\n\nGunvor meni ulos aivan hiljaa, ettei herättäisi äitiänsä, vielä\naivan epätietoisena siitä, mitä Irmildin lähtö merkitsi. Oliko hän\nsairastunut? -- -- --\n\nHän näki hänen juoksevan tavallisella liukuvalla tavallansa, näki hänen\npoikkeavan tohtorin taloon vievälle polulle, ja yhdellä hyppäyksellä\nhän seisoi ikkunan alla; hän katseli ympärilleen joka taholle -- sitten\nhän nosti kätensä ja koputti hiljaa alimpaan ruutuun.\n\nGunvor oli pysähtynyt viimeiseen mutkaan pajupensaan taakse. Hän ei\nvoinut heti mennä edemmäksi; hänen kaikki jäsenensä jäykistyivät.\n\nSillävälin hän kuuli jonkun vastaavan sisäpuolelta, kuuli Sveinin\ntulevan ja avaavan, kuuli itkua ja rajun purkauksen ja sitten naurua\nja puhetta, joka tukehtui syleilyyn. Kuiskauksia, hyssytyksiä -- ovi\nsuljettiin jälleen, molemmat salvat pantiin eteen eikä enää kuulunut\nhiiskaustakaan.\n\nHäntä puistatti rajusti. Hän istuutui uupuneena kivelle. Mitä\nhyödyttäisi mennä sinne? Ettei tämä tapahtunut ensi kertaa, sen hän\nymmärsi kaikesta. Hän koetti ajatella hiukan.\n\n\"Että nyt menisi kaikki rikki! Se, jota hän oli alkanut elää, ja\njota hän _oli_ elänyt tahdollaan ja verellään!... Sillä, johon hän\noli taistelemalla päässyt -- ei ollut vähintäkään merkitystä, se\nheitettäisiin pois!\"...\n\nHänen oli aivan mahdoton ymmärtää sitä. Oli kuin maa sortuisi hänen\nallansa. Hän katseli epätoivoisena ympärillensä.\n\nHän luuli muistavansa, että hänelle oli maksanut niin paljon olla\nrehellinen ja todenperäinen ja kokonainen ja rohkea -- -- ja nyt he\nnauroivat hänelle tuolla sisällä... ilkkuivat häntä, että hän oli\nkulkenut täällä yhtenä yönä ja kärsinyt heidän tähtensä... antanut\nsydänvertansa! Sitä ei kumpikaan heistä ollut häneltä pyytänyt...\n\nEikö mikään ollut totta? Eikö ollut mitään, mitä vasten kallistaisi\npäänsä, ei yhtään sielua, jonka luona voisi olla turvassa?\n\nHän katseli ympärilleen tylsästi kysyvä katse silmissään ja painoi\nkätensä ohimoilleen. Hän tahtoi pakottaa itsensä muistelemaan, mitä nyt\noli tehtävä.\n\nSitten hän nousi vaivalloisesti, haki avainkimppunsa, meni\nkonttorirakennukseen ja avasi postilaukun, joka riippui ulkopuolella.\nHän otti ulos kirjeen, missä pyydettiin kuulutusta sunnuntaiksi. Oli\nonni, ettei postinviejä vielä ollut käynyt siellä!\n\nHän meni huoneeseensa rutistaen kirjettä kädessään, sytytti kynttilän\nja poltti sen hitaasti.\n\nHänestä oli oikein onni, ettei postinviejä ollut käynyt siellä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli lauantai, ja oli lauantaikiirettä. Kullakin oli\nkyllin tekemistä omissa puuhissaan.\n\nTorgersen oli noudettu pois aamulla eikä tulisi kotiin ennenkuin\nsunnuntaina. Hänen piti mennä pappilaan, missä hän aikoi yöpyä ja\nsitten seurata toisia kotiin kirkolta. Hehän tulisivat sinne kaikki\nkuuntelemaan kuulutusta.\n\nMutta hän ei ollut voinut ymmärtää Gunvoria sinä aamuna. Tämä oli\nsulkenut konttorin oven häneltä, mutta sitten hän oli kuitenkin tullut\nhänen jälkeensä rannalle, -- mutta vain nyökäyttänyt hyvästiksi --\neikä hän ollut rohjennut koskea Gunvoriin. Hänen oli jälleen täytynyt\najatella Isistä; mutta tämä karkoitettaisiin ensi tilassa iäksi, sillä\nkahden päivän kuluttua olisi Herön Gunvor hänen vaimonsa! -- --\n\nMutta sunnuntaiaamuna ei tullut niin yleistä kirkkomatkaa kuin oli\naikomus.\n\nVarhain aamulla oli Gunvor tädin hämmästykseksi mennyt sisään äitinsä\nluo. Ja sitten kutsuttiin täti sisään.\n\nJa kun kirkkoaika tuli, ei Elina-rouvan uutta valkeata kuusihankaista\nlykätty vesille.\n\nHerrasväki jäi kotiin. Mutta Irmild näytti olevan ajettu matkalle.\nPikku Gunn oli myöskin saanut luvan lähteä ja muutamat palvelustytöistä\nsamaten.\n\nHesekiel kuljetti venettä. Hän ei sanonut sanaakaan.\n\nKotimatkalla oli Svein Torgersen mukana. Hänen kasvonsa olivat synkät;\nsellaisena ei kukaan ollut nähnyt häntä ennen.\n\nHän ei ollut näkevinään Irmildiä, joka istui ja koetti pidättää\nkyyneleitä.\n\nMaihin tultua hän ryntäsi ylös rakennukseen. Hän tahtoi saada Gunvorin\nkäsiinsä. Olihan hän itse kirjoittanut kirjeen ja pannut laukkuun. Se\nei ollut tullut perille.\n\nMutta Gunvor ei ollut löydettävissä. Hän oli mennyt ulos.\n\nHän haki häntä rauhattomana ja kiihtyneenä.\n\nVasta päivällispöydässä hän näki hänet. Hän istui äitinsä ja tädin\nvälissä, tyynenä kuten ainakin, mutta kalpeana.\n\nHän katsoi Gunvoriin. Tämä nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Hän tyyntyi\njälleen, mutta paloi halusta saada selvä, mitä oli tullut väliin.\nMutta pikku Gunn ja Hesekiel istuivat pöydässä myöskin. Ja piika kulki\npalvelemassa. Se häiritsi häntä.\n\nAterioitiin silmäänpistävän äänettömyyden vallitessa. Mutta Elina-rouva\npiti päänsä korkealla sinä päivänä. Hänen silmänsä olivat tavattoman\nkirkkaat, ja hän näytti oikein juhlalliselta. Tädin silmät olivat\npunaisemmat kuin tavallisesti. Hän söi tuskin ollenkaan, mutta\nravisteli päätänsä tuon tuostakin.\n\nAterian jälkeen jäivät molemmat yksin arkihuoneeseen. Elina-rouva ja\ntäti menivät ottamaan päivällisuntansa. Pikku Gunn veti Irmildin ulos;\nhän oli luvannut seurata häntä rantaan.\n\nTorgersen seisoi Gunvorin edessä ja pureskeli viiksiänsä.\n\nHän otti äkkiä askeleen eteenpäin. -- \"Miksi et ollut kirkossa tänään?\nMissä on kirje? Etkö sinä pannut sitä laukkuun? Se ei ole tullut\nperille.\" -- --\n\n\"Olen polttanut sen!\" Hän katsoi tyynesti Sveiniin, mutta kalpeni aina\nhuuliin asti.\n\nSvein säpsähti. Gunvorilla oli tuo jäykkä ilme suunsa ympärillä, jota\nhän ei voinut sietää. Hän katsoi tuimasti ovelle, joka äsken suljettiin\nElina-rouvan jälkeen. Hänen äänensä tuli kovaksi ja korkeaksi.\n\n\"Äitisikö se taas on liikkeellä menettelytapoinensa?\"\n\n\"Sinä itse vain, Svein! Siihen, mitä kysyt, voit itse parhaiten\nvastata!\"\n\nSvein tuli silmänräpäykseksi kalman kalpeaksi ja vei verkalleen kätensä\nläpi hiuksien.\n\n\"Minä aioin sanoa sen sinulle eilen, ennenkuin matkustit. Minä olisin\nsanonut; senvuoksi minä tulin veneelle. Mutta minä en voinut. Saat\nantaa minulle anteeksi!\"\n\nSvein ei vastannut eikä katsonut häneen. Hän otti sikarin ja pani sen\npois, haki tulitikkuja ja laski ne jälleen toiselle pöydälle. Sitten\nhän juoksi hänen luoksensa rukoileva, hämmentynyt ilme kasvoissaan.\n\n\"Gunn, mitä sinä tahdot, mitä tarkoitat?\"\n\n\"_Sinä_ olisit sanonut sen minulle, Svein! Olisithan sinä sanonut\nsen minulle!\" virkkoi hän hiljaa -- \"etkä olisikaan... ei, et sinä\nolisi!\"... hänen äänensä vapisi; hän keskeytti.\n\nSvein näytti äkki keventyneeltä; synkkä pilvi pakeni hänen kasvoiltaan.\n\n\"En -- en olisikaan\", lausui hän ujostelematta, \"jos vain siitä on\nkysymys, niin sovimme kyllä! Ei, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt\ntehdä sitä -- mutta kun niin on... tietysti se on hirveän tuhmaa,\nmutta, katsos, minä en tahtonut huolestuttaa sinua sillä, minä kun\najattelin... niin, Gunvor, sinuahan minä rakastan, näetkö, sinustahan\nminä pidän. Se on selvää.\"\n\nGunvor alkoi vapista. Hän istuutui äitinsä vanhalle tuolille.\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, Svein?\" Svein seisoi hänen\nedessään. Hän alkoi jälleen käydä hieman epävarmaksi.\n\nGunvor katsoi häneen silmissään ilme, jota hän ei milloinkaan ollut\nnähnyt. Svein ei ymmärtänyt hänen kärsimyksensä syvyyttä, hän ei\nepäillyt hetkeäkään, että tunnin kuluttua olisivat välit hyvät jälleen.\n\nHän meni Gunvorin luo ja tahtoi ottaa hänet syliinsä ja pyytää hymyä.\nHän ei muka voinut, niin totta kuin eli, sietää, että asia oli niin\nsotkuinen.\n\nMutta sitten katsoi Gunvor häneen ja hänen katseensa pidätti häntä.\nGunvor osoitti pöydän toisella puolella olevaa tuolia.\n\nSvein istuutui siihen, mutta teki vielä yrityksen ottaa asian\nleikilliseltä kannalta.\n\n\"Gunvor, älä istu sillä ankaralla tuolilla! Siinä on koko Herön suku\nistunut ja hallinnut. Minä en voi kestää sellaista kunnioitusta sinua\nkohtaan!... Kas, auttaa heti kuin asetut sinne... näetkö, sinun silmäsi\novat kaikkein kauneimmat, kun ne eivät ole niin ylpeinä. Älä ole niin\njuhlallisen kylmä! Muista, ihminen ei elä niin kamalan kauan!...\nGunvor, anna minun polvistua eteesi.\" -- --\n\n\"Odota, Svein, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?\"\n\n\"Tietysti, Jumala paratkoon, on minulla anteeksipyyntöjä, kunhan vain\ntahdot kuulla! Sanon sinulle, etten mahtanut sille mitään, sillä\nminä olen periaatteellinen mies ja olin päättänyt... näetkö, olin\ntehnyt päätöksen.\" -- -- Hän nykäisi kaulustaan. -- \"Eikä minulta\ntarmoakaan puutu! Minä sanon sinulle, minä uskon suoraan sanoen, että\nhän on hypnotisoinut minut. Hänellä on hyvin omituinen luonne, jonka\npohjana on villi vaisto... totisesti minä en usko suggestioniin ja sen\nsellaiseen! Se yllätti minut, jos niin saan sanoa, kohtalon voimalla.\"\n-- --\n\nHän kumartui pöydän yli häntä kohti.\n\n\"Gunvor, jos tietäisit, miten vähän se merkitsee ja miten rajattomasti\nminä sinua rakastan. Sinä et saa uskoa, että minä senvuoksi unohdin\nsinut. Mutta, näetkö, hän on tuollainen hiipivä olento, jonka edessä ei\nvoi olla kylmä, vaikkakin tahtoisi -- ja minä olen todella tahtonut,\ntiedätkö! Sinä et saa uskoa, että ajatus sinuun silmänräpäystäkään...\nsinua olen aina kantanut sielussani... minä vakuutan sinulle, että luja\ntahto voi horjua silmänräpäyksen, niin että aivan itsetiedottomasti\n_tahtoo_ -- Gunvor, sinun pitää uskoa minua! -- Mutta hänhän on nyt\ntäysikasvuinen, joten sinä tietysti lähetät hänet pois.\" -- --\n\nHän katsoi Gunvoria silmiin; hän rukoili katseellaan. Nyt, kuten ennen,\nsaisi Gunvor luvan myöntyä lopuksi. Hänestä näytti aivan luonnolliselta\nja oikeutetulta, että hän tälläkin kertaa saisi täyden anteeksiannon\nkaikista synneistään.\n\nGunvorin silmissä paloi pidätetty viha.\n\n\"Niin että syy on _hänen_?\" kysyi hän olkapäitänsä kohauttaen. Tällä\nhetkellä hän halveksi Sveiniä.\n\nKuului puoleksitukahdutettu huuto; ovi käytävään temmattiin auki.\nIrmild seisoi heidän edessään kasvot jäykkinä kauhusta.\n\nHän syöksyi huudahtaen Gunvorin luo ja kietoi itsensä häneen: sitten\nhän peräytyi muutaman askeleen ja seisoi ja katseli toisesta toiseen.\n\n\"Olen seisonut ja kuunnellut,\" kuiskasi hän hengästyneenä, -- \"lopuksi\nen voinut --\"\n\nHän heittäytyi lattialle ja vaikeroi; nousi jälleen puolitiehen ja\nlaahautui nopealla liikkeellä Gunvorin jalkoihin.\n\n\"Minä en ole sitä tehnyt!\" huudahti hän äkkiä uhkamielisesti, \"kuka voi\nsanoa asian niin olevan? Kun ei kukaan näe, ei se tietysti ole totta;\nsilloin ei siis kukaan voi uskoa sitä!\" -- --\n\nGunvor oli noussut; hän meni ja nosti hänet ylös.\n\n\"Uskon, mitä itse sanot\", sanoi hän tyynesti.\n\nTumma veriaalto väritti Irmildin kasvot; hän katsoi epätoivoisena\nGunvoriin ja haki hänen silmistään, olisiko niissä jotakin, joka\ntuomitsi häntä.\n\n\"Minä en ole tehnyt sitä\", sanoi hän änkyttäen, \"en, se ei ole totta...\nmutta te saatte kuitenkin tietää sen.\" -- --\n\n\"Niin, sillä nyt olet sinä sen sanonut!\"\n\nGunvor katsoi häneen kauan tutkivasti; hän tarkasteli häntä toisin kuin\nennen.\n\nIrmild vapisi ja vältti hänen katsettaan luullen, että tuo katse näki\nhänen sieluunsa asti.\n\n\"Se ei ole totta!\" toisti hän toivottomana. Hän ei tiennyt muuta turvaa\nnoita kahta vastaan, jotka seisoivat siinä ja tahtoivat surmata hänet.\n\nSilloin pisti häneen äkkiä, että hän oli ilmaissut itsensä ja että\nhänen täytyi poistua. Ja hän syöksyi ulos huoneesta sellaista vauhtia,\nettä kaatoi tuolin ja juoksi kuin mieletön käytävän läpi yli pihan ja\ntietä alas.\n\nGunvor kääntyi Sveiniin ja teki hänelle kysymyksen.\n\nTämä kääntyi hänestä ja vastasi vältellen.\n\nTuli kuolonhiljaisuus. Kului muutamia minuutteja.\n\nGunvor oli jäänyt seisomaan samaan paikkaan. Hän hengitti\nvaivalloisesti; tuntui kuin ilma tukehuttaisi hänet.\n\nJa hänen siinä seisoessaan vetäytyivät hänen kulmakarvansa yhteen.\nHeikko, pystysuora viiva, mikä kulki nenän juuresta, syveni; hänen\nkasvoihinsa tuli jotakin kovaa, kylmä taipumaton tahto.\n\nHän eteni muutaman askeleen, nosti kaadetun tuolin ja pani sen\npaikoilleen.\n\nSitten hän meni Sveinin luo ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Kiitos nyt kaikesta, mikä oli hyvää meidän välillämme -- nyt tiedät,\nettä se on lopussa!\"\n\nHän luhistui kokoon, mutta ei sanonut mitään. Hän ei voinut käsittää,\nettä se oli totta.\n\n\"Gunvor, miten ikävää on, että sinä olet tuollainen!\" -- Hän joutui\nkyynelten valtaan.\n\nSe sattui Gunvoriin kuin nuhde.\n\n\"Niin\", sanoi hän hiljaa huolestuneena, \"minustakin on ikävää, etten\nvoi olla toisenlainen.\"\n\n\"Sillä voihan mahdollisesti olla toinen, parempi tapa katsella\nsellaisia asioita.\"\n\n\"Mutta, näetkö, siinä se on, Svein, että olen rakastanut sinua... mutta\nse, mitä tunsin sinua kohtaan, on liian hyvä kulutettavaksi... tällä\ntavalla säie säikeeltä, kunnes ei jää mitään jäljelle! Sinä et enää saa\ntuhota sitä minulta! Ja nyt se on loppuva; tahdon kätkeä parhaan siitä,\nmikä oli... kantaa sitä sielussani...\"\n\nSvein seisoi ääneti ja katseli rukoilevasti häneen; sitten hän meni\nsaliin tietämättään, -- mutta tuli ulos jälleen vauhdilla, ikäänkuin\nolisi voinut kadottaa hänet sillävälin.\n\n\"Gunvor, sinä et tarkoita, mitä sanot, et tarkoita!\" -- -- -- Hän\nkatsoi häneen, avuttomana kuin lapsi.\n\nHän otti väkisin hänen kätensä ja pani sen poskeansa vasten.\n\n\"Meidän väleistämme ei voi tulla loppua!\" kuiskasi hän rohkeampana. --\n\"Älä sano sitä niin varmasti! Sinun ei pidä sanoa asiaa niin varmasti,\nettä kuuluu siltä kuin löisit naulan ikuisiksi ajoiksi. Se kuuluu niin\npahalta. On virhe, ettei voi muuttaa päätöstä, suuri virhe\" -- --\n\n\"Tiedän, että minussa on virheitä!\" Hän veti pois kätensä. -- \"Mutta\nkun jokin on lopussa, on se ohitse. Etkö voi sitä ymmärtää?\"\n\nHänen äänensä oli jääkylmä.\n\nSveinin kasvoilla näkyi muutos.\n\nGunvor teki hänelle vielä kysymyksen Irmildin suhteen.\n\nSvein punastui, mutta hänen täytyi vastata.\n\nGunvor seisoi suorana hänen edessään; hän ei voinut välttää hänen\nleimuavaa terävää katsettansa.\n\n\"Tulee siis kuitenkin pian häät taloon!\" --\n\nHänen äänensä oli matala ja surullinen. Hän lisäsi hitaasti: -- \"Sillä\nsellaisesta on tuleva loppu Herössä! Minä olen sen luvannut... äidin ja\npikku Gunnin tähden ja sinun tähtesi ja kaikkien ihmisten tähden on se\noleva lopussa!\" --\n\nSvein oli mennyt ikkunaan.\n\nHän koetti näyttää siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut; ehkä tämä\ntuuli menisi ohitse.\n\nMutta se ei mennyt. Silloin hän istuutui tädin neulomapöydän ääreen ja\npainoi päänsä kaikkien hänen keriensä joukkoon ja nyyhkytti.\n\nGunvor meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen hiuksillensa.\n\n\"Sinä voit helposti suoriutua hänen kanssansa, Svein!\" sanoi hän hiljaa.\n\nSvein ei nostanut päätänsä. Gunvorin sanat tuntuivat hänestä\ntällä hetkellä kaikista musertavimmalta arvostelulta, kovimmilta,\nkirvelevimmiltä sanoilta, joita milloinkaan oli hänelle lausuttu.\n\nHän istui paikallaan. Gunvor oli mennyt. Hetkeä myöhemmin hän näki\nhänen irroittavan veneensä ja lähtevän purjehtimaan. -- --\n\nIllalla tuli vieraita, mutta Gunvor ei ollut palannut. Eräs miehistä\noli nähnyt hänen veneensä Stenholman luona.\n\nElina-rouva ravisti päätänsä. \"Hän tahtoo siis olla yksinään\", mumisi\nhän itseksensä.\n\nSillä se oli sellainen paikka, mihin ei ihminen koskaan astunut\njalallaan. Koko meri painoi sitä kohti ja kaivautui tunturin alle, ja\nkansa luuli, että merihärkä oleksi siellä.\n\nElina-rouva ei rauhoittunut, ennenkuin kuuli Gunvorin illalla tulevan\nkotiin ja menevän huoneeseensa sanottuansa hyvää yötä hänen ovensa\nedessä.\n\nSilloin oli kaikki hyvin, ja Elina-rouva nukkui tyytyväisenä.\n\nSiinä suvussa ei oltu koskaan totuttu muuhun kuin että milloin tahansa\nvoisi tulla rajuilma ja ottaa jotakin mukaansa.\n\nElina-rouvan mielestä oli käynyt onnellisesti. Rajuilma oli ottanut\nsen, josta hän kernaimmin tahtoi päästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaara-äidin luo oli lähetetty airut kuulustelemaan Irmildiä. Hän olikin\nsiellä, mutta ei ollut voinut palata vielä, sillä hän oli sairas.\n\nTorgersen oli ollut siellä, mutta he eivät olleet tahtoneet laskea\nhäntä sisään. Irmild oli saanut hermotaudillisen kohtauksen\nja hän kuuli Saara-äidin lukevan hänelle jumalansanaa apunaan\nmaallikkosaarnaaja, joka majaili heillä.\n\nJa Svein oli mennyt kotiin huomattavasti keventyneenä. Sillä nythän\nGunvor itse saattoi nähdä, ettei Irmild enää tahtonut olla hänen\nkanssaan missään tekemisissä... ja mitä hyödyttäisi ottaa asia tältä\nkannalta? Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei kaikki voisi jälleen kääntyä\nhyväksi, voisihan Gunvor kostaa, jos tahtoisi; olisi hyvä, jos hän\nnyt tahtoisi kostaa jollakin tavalla, siten kääntyisi kaikki hyväksi\njälleen. Mitä ihmettä tämä välien rikkominen hyödyttäisi?... Jumala\nnähköön, voitiinhan olla yhtä hyviä ystäviä, vaikkakin elämällä onkin\npienet omituisuutensa. Ihanteellisinta olisi ottaa sellaiset aivan\nluonnolliselta kannalta, sillä vieläpä -- niin, vaikkakaan he eivät\nenää pitäneet toisistaan, oli tällä tavoin mahdollisuus jälleen voittaa\ntoisensa ja saada sitten kaksinkertaista huvia toisistansa.\n\nHän arveli, että järkevintä olisi, että kaikki jälleen tulisi\nentiselleen.\n\nMutta hän ei enää milloinkaan kohdannut Gunvoria yksinään. Aina oli\nElina-rouva tai täti tai lapsi tiellä.\n\nSilloin hän rupesi kirjoittamaan -- pitkiä kirjeitä joka ainoa päivä.\n\nHän sai ne takaisin avaamattomina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyrlandissa oli ollut oikea Herran etsikkoaika. Maallikkosaarnaaja\nEsaias Ohlsen oli asunut siellä keväästä lähtien, ja Saara-muori, jota\nHerran armo niin monesti oli kutsunut, oli nyt oikein tullut sille\ntielle, joka elämään vie.\n\nEsaias Ohlsen oli Herran armosta koonnut seudulla joukon uskovaisia.\nJokainen hänen sanansa oli sielujen ravinto.\n\nJa sellaisen jumalanmiehen tulo Myrlandiin oli ollut Saara-muorin\npelastus. Hänen miehensä oli kalastamassa Lofotenilla tänä vuonna,\njoten talossa oli ollut hiljaista ja Saara-muori saanut aikaa hoitaa\nsieluansa.\n\nOli niitä, jotka ihmettelivät, että sellainen siunattu ase kuin Esaias,\njoka osasi Raamatun ulkoa kannesta kanteen, oli tahtonut asettua\nasumaan niin pahamaineiseen paikkaan kuin Myrlandiin.\n\nMutta Esaias Ohlsen oli muistuttanut heille Häntä, joka meni syntisten\nluo ja söi heidän kanssansa.\n\nSilloin hävettiin. Ja pian ympäröi taloa pyhyyden loisto, sillä samalla\nkuin hän antoi uskonsisarensa ruokkia ja virvoittaa itseänsä, hän\ntyöskenteli niin voimallisesti hänen sielunsa pelastamiseksi, että\njokaisen, joka näki ja kuuli, täytyi myöntää, että kaikki entinen oli\nmennyttä.\n\nEi yksikään uskovaisista ollut raamatullisempi puheissaan kuin Saara.\nAlituiseen kuului itkua ja veisuuta Myrlandin tuvasta, ja joka ainoa\nilta oli siellä hartauskokous.\n\nOli tullut kesä. Mutta Ohlsen ei vielä ollut lähtökunnossa: voitettuja\nlampaita täytyi vielä hoitaa.\n\nSaaran mies oli aikoja sitten palannut kalasta, mutta ei viihtynyt\nkotona. Hän oli mielestään kuin viralta pantu ja aivan liikaa. Ja\noli niin työlästä istua siellä, kuin mikäkin syntinen. Häntä kiusasi\nsietämättömästi, kun Esaias ja Saara käsi kädessä olivat polvillaan\nja rukoilivat, että Jumala lähettäisi hänelle kurituksensa. Hän oli\nenimmäkseen vesillä ja kalasteli. Joka kerta kuin Irmild tähän aikaan\noli ollut kotoisalla, olivat äiti ja Ohlsen ottaneet hänet väliinsä ja\npuhuneet Jumalan kanssa hänen syntisestä sielustansa.\n\nJa Irmild oli alkanut huomata sen vaikutuksia. Hän sai ankaria\njumalanpelon kohtauksia. Hän luki Ohlsenin \"Palmunlehtiä\" ja kiusattiin\nturmeltuneen lihansa vuoksi. Perkele teki hyökkäyksiä; se tahtoi pitää\nhänet.\n\nMutta eräänä iltana hänen hiivittyään sinne monine tunnonvaivoineen\nolivat Ohlsen ja hänen äitinsä pyhillä rukouksilla auttaneet hänet\noikein Jumalan luo.\n\nJa häneen oli herännyt mielihyvän tunne. Hän oli hekumoinut taivaan\nsalamoivan vanhurskauden ja oman huimaavan syntivelkansa nautinnossa.\n\nMeren aallot kuohuivat... Jumala kulki kahlasi tässä pohjattomassa\nsyntimeressä!... Hänestä oli mieluista tehdä lunastustyötä!... Ja hän\nlähetti poikansa kantamaan maihin ja vuodattamaan suurta armoansa\nhaavoittuneelle ihmiselle...\n\nTäti oli sanonut, että hänen pitäisi parantaa itsensä. Nyt ei hänen\ntarvinnut sanoa -- ei ollut aikaakaan siihen; niin ääretön oli\nhänen laupeutensa; hänen armonsa oli hänelle kylliksi. Sillä Jumala\nsanoi itse: jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden\nlumivalkeiksi tuleman.\n\nJumala tiesi, että ihmisten täytyy tehdä syntiä... senvuoksi on hän\nlähettänyt poikansa.\n\nJa hän nautti suuresti ajatuksesta tehdä syntiä, vain syntiä, jotta\nJumalan armo vuotaisi sitä runsaampana. Hän tahtoi upottautua siihen\nkuin mereen.\n\nNiin oli kaikkien jumalanlasten laita. Hän ymmärsi kyllä, että hänen\näitinsä ja Esaiaksen täytyi joka aamu ottaa pyhityksen kylpy tässä\nkäsittämättömässä armossa, jonka Herra antoi heidän avuksensa tulla.\nSillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että täällä tapahtui semmoista,\nmikä ei myöskään voinut olla aivan oikein ja hyvin.\n\nMutta Ohlsen oli jumalanmies ja harrasti suuresti hengellisiä. Hän\nopetti hänelle, että Herran voima täydellistyy heikkoudessa.\n\nSamaa sanoi hänen äitinsä, ja hän kuunteli mielellään sitä. Hänen omat\nsalaiset epäilyksensä pääsivät lepoon.\n\nMutta niin oli jälleen kulunut viikkoja, eikä hän ollut käynyt siellä.\nHän unohti valvoa ja rukoilla. Sillä se ei auttanut häntä aina --\netenkin kun hämärtyi iltaisin ja hänen täytyi mennä yksin kotiin.\nPimeys peloitti häntä. Hän oli niin hirmuisen pimeänpelko. Hän näki\nvain pahaa: huonoja ihmisiä, jotka olivat hukkuneet eivätkä voineet\nsaada rauhaa meressä. Ja saatana itse vainosi häntä. Ei auttanut, että\nhän sanoi olevansa jumalanlapsi. Se huokui tulista henkeänsä hänen\nkasvoillensa.\n\nNiin oli äskenkin käynyt hänen mennessään illalla kotiin yli nevan,\neikä hän enää rohjennut siellä kulkea.\n\nEikä hänen muutenkaan ollut lupa hiipiä pois, kun muut olivat ulkona.\nSe oli synti; hän ei tahtonut tehdä sitä enää. Hän oli saanut\npäähänsä, että perkele tahtoi houkutella häntä mereen; ja hän pelkäsi\nmielettömästi kuolemaa. Hän saattoi herätä yöllä kauhun valtaamana.\nPimeässä tirkisteli häneen silmiä; ne syöpyivät hänen ruumiinsa läpi;\nhän ei voinut liikuttaa jäsentäkään. Täydessä päivänvalossakaan hän ei\nollut varma, sillä hän ei voinut olla mietiskelemättä, millaista olisi\nkuolla. Tuli kuin näkyjä helvetistä; mustina ja hirveinä ne valtasivat\nhänen aistimensa todellisuuden valtavalla voimalla. Hän koki ennakolta\ntuon kauhean -- kuoleman ja häneen tuli rahtunen mielettömyyttä.\n\nSe uuvutti häntä niinkuin tauti. Ja tädin täytyi jälleen turvautua\ntippoihin ja hyviin neuvoihinsa.\n\nMutta hän ei koskaan ollut iloisempi kuin juuri sellaisen kohtauksen\njälkeen. Hän heittäytyi riemun valtaan hautoen noita kauheita\nkuvitelmia sielussansa. Palaen samalla kertaa ilosta ja pelosta oli hän\nusein säikäyttää tädin kuoliaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut useita päiviä siitä sunnuntai-iltapäivästä, jolloin Irmild\noli juossut kotiin äitinsä luo.\n\nVielä hän oli Myrlandissa. Ohlsen ja Saara olivat suuresti ylistäneet\nJumalaa, että hän lopulti oli täyttänyt armorikkaan työnsä ja\nkirvoittanut hänet perkeleen pauloista.\n\nSillä vihdoinkin oli Jumalan armo täydellisesti vallannut hänet. Kuin\ntuhlaajapoika hän oli viety hänen pöydällensä, saanut juhlavaatteet ja\nsormuksen sormeensa.\n\nJa hänestä itsestään oli ihmeellistä, että hän nyt oli oikein herännyt,\nJumalan valittu lapsi!... Oli niin ihmeellisen huimaavan suloista olla\nsyntinen ja kantaa kaikki velkansa Jeesuksen luo ja kätkeytyä hänen\narmorikkaaseen syliinsä.\n\nHän ei voinut ajatella muuta. Epämääräinen tietoisuus siitä, että\nhänelle tapahtuisi jotakin hirveää, ei enää vaivannut häntä. Hänellä\nei ollut syytäkään ajatella semmoista: Herran armonaika oli hänen\npäällänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli iltapäivä.\n\nKaikkialla oli hiljaista. Meri oli tyyni ja kirkas. Ulkona\nSkarvholmenin luona nousivat tyrskyt kuin valkoinen ruususade;\nmainingit loiskahtelivat hiljaa rannan kivien välissä.\n\nMyrlandin tupa oli valomerenä. Portailla makasi kissa nimeltä Hagen. Se\noli valkoinen, mustia pilkkuja otsassa ja jalat aivan ruusunpunaiset.\nPäivän ihanuuden valtaamana se makasi siinä puoliunessa, mutta raotti\ntoisinaan silmiään, sillä se odotteli Månsia naapurin tuvasta.\n\nTuvasta kuului epäselvä sanatulva, johon sekaantui valitushuutoja.\nSaara-muori se puhui, ja ähkyvien äänien välistä tunteutui toisinaan\nIrmildin terävä sopraano, joka poltti kuin liekki.\n\nIkkunalla oli englantilaisessa ruukussa palsamikukka, ja valkea\nkurjenpolvi ojensi pitkiä vesoja ruudussa olevan reiän läpi.\nSeinähyllyllä istui täytetty papukaija värikuvan alla, joka esitti\nparatiisista karkoittamista. Sen ympärillä riippuivat kuningatar\nViktoria ja lordi Nelson. Lattialla makasi Saara suullaan ja rukoili\nJumalaa. Kappalainen oli ollut siellä tänään ja Ohlsen oli nähnyt\nhyväksi matkustaa. Etelässä päin oli paljon ystäviä Jumalassa, jotka\nodottivat häntä kärsimättöminä.\n\nSaara väänteli käsiänsä. Herran armo oli runsaasti hänen päällänsä;\nkaikkivaltias ei säästänyt vitsaansa.\n\n\"Mutta hän on vartijamme; hänen voimansa on Jerusalemissa! Hän, joka\nnäkee salatut asiat, hän antoi minulle tyynen uutimen. Mutta ihmisten\nlapsia on kohtaava vitsaus, sillä kuka ei huomaa, että pahat henget\novat lukuisat, ja ihmistä pisti käärme paratiisissa. Mutta sinä, oi\nHerramme ylistetty poika, sinä otat meidät niin viheliäisinä kuin\nolemme ja istutat meidät niinkuin Libanonin seetripuut. Ja minä olen\nkasvanut korkeaksi kuin kypressi ja tuoksuen suloisesti kuin Jerikon\nruusupuu. Minä olen kuin palmupuu, ja taivaallinen puutarhuri ei unhota\ntutkia minua ja jauhaa hienoksi nuuskaksi sydämeni pahoja himoja. Minä\ntahdon uhrata ne yljälle, kun hän tulee. Oi, silloin olet sanova, rakas\nJeesus, oi mikä suloinen haju!\" --\n\nTässä voitti hänet Irmild itkullansa. Hän oli polvillaan tuolin\nääressä. Hän oli kalpea ja kasvot hyvin laihtuneet. Silmät olivat\nselällään ja näyttivät isommilta kuin ennen. Ne paloivat raivoisasti.\n\nTuolilla oli avattu kirja. Se oli Ohlsenin \"Palmunlehtiä.\"\nItkukohtauksen jälkeen hän luki suonenvedon tapaisesti työntämällä:\n\"Oi, mikä kallis onni, Jeesus on ylkäsi; hän on lämmittänyt sinun\nrakkautensa tulella, niin että kurjan sydämesi saviastia on kiehunut\nylitse ja valunut vaatteillesi, niinkuin hyvänhajuinen voide valui\nAaronin päästä hänen parrallensa!... Ja ylkä on tuleva ja iloitseva\nmorsiamen luona, mutta muista, että Kristus syntyi tallissa, ja\nmitäpä on talli muuta kuin eläinten asunto, mutta Jumala on kirkkaus,\npalmupuumme Sionilla on hirvittävä Jumala -- -- --\"\n\nHän keskeytti ja naurahti äkkiä. Hän kuunteli äitiä: \"Tyyni uudin!\nJumala lunastaisi hänet? -- Rukoilkaa ja te saatte! Saisiko hän, mitä\ntahtoi?\" -- --\n\nMutta sitten hän jälleen puhkesi kyyneleihin ajatellessaan kaihon\nvaltaamana, että Kristus oli syntynyt tallissa! -- --\n\nVarjo kulki ikkunan ohi. Heti sen jälkeen koputettiin oveen.\n\nIrmild hämmästyi suuresti ja nousi hehkuvan punaisena vainotun eläimen\nilme silmissään. Hän katseli ympärillensä; hän olisi tahtonut murtaa\nseinän paetaksensa.\n\nSaara-muorin epäilys oli kuin pois pyyhitty. Hän nousi, siveli\nhiuksiansa kammalla, meni ja avasi. Hän tiesi, kuka tuli, ja hänen\nilmeensä kävi leppeäksi ja mielisteleväksi.\n\nGunvor astui sisään. \"Hyvää päivää! Onko Irmild täällä?\"\n\nSaara niiasi. -- \"Jumala siunatkoon, teidän korkeutenne!\"\n\nIsot, palavat silmät liikkuivat nopeasti, tutkien, ja kiintyivät\nlopullisesti nöyrinä, sydämellisen surumielisinä vieraaseen.\n\n\"Niin, hän, Irmild-raukka, hän on ollut niin huonovointinen, että hänen\non ollut vallan mahdoton tulla takaisin, niinkuin sanottiin!... Ja kun\nei lapsi voinut, niin ei se tule hänen turmioksensa, ja hän on niin\nhuono, hän ei liiku -- ja niin hirveän ylhäiseksi kun hän on tullut,\nIrmild, että hän on oikein kauhean ylhäinen, mutta nyt on käynyt niin,\nettä hän on antanut myöntymyksensä taivaalliselle yljälle, ei hetkeksi,\nmutta iankaikkisesta iankaikkiseen, amen! Ja minulla on ollut sellainen\nsärky sekä ruumiissa että sielussa, sekä sielun pelastukseksi että\nruumiin vaikeaksi kuolemaksi, niin että minun on ollut mahdoton olla\nyksin.\" -- --\n\nGunvor kysyi lyhyesti hänen miestänsä. --\n\n\"Oh, joutavia, hän, Torkel-raukka, hän on luodon rannalla sekä yöt että\npäivät, tuulessa ja sateessa, niin nyt on koljanpyynti-ilma, ja sitten\nhän pyytää nuotalla. -- -- Ainoastaan nuotalla, ei selkänuotalla\",\nlisäsi hän luoden nopean silmäyksen.\n\n\"Hänellä on niin pitkältä soudettavaa, Torkel-raukalla\", aloitti hän\njälleen.\n\nGunvor oli mennyt Irmildin luo.\n\n\"Pukeudu ja seuraa kotiin!\" sanoi hän lempeästi.\n\nIrmild tirkisteli häneen ja tuli äkkiä selvästi tietoiseksi siitä,\nmitä oli tapahtunut, ja että tapahtuisi enemmän. Hän ei voinut liikkua\npaikaltansa.\n\nHän ihmetteli, eikö olisi parempi meressä, synkässä meressä, missä oli\nmustaa pohjalla. -- -- --\n\nGunvor meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen ympärillensä ja hiveli\ntoisella kädellä hänen poskeansa.\n\n\"Me emme ole pahoja sinua kohtaan\", sanoi hän hiljaa.\n\nIrmild seisoi ääneti ja katsoi häneen, ja veri pakeni hitaasti hänen\nposkiltaan. Tuntui kuin nuo syvät, lempeät silmät sammuttaisivat\ntuskan. Hän tarttui hänen käsivarteensa; hän tunsi itsensä jälleen\nvarmaksi, ja kaikkien lihasten äkkinäinen muutos antoi hänen\nkasvoillensa pienen lapsen ilmeen.\n\nHän tahtoi sanoa jotakin, mutta hieno kalpeansininen suu vavahteli\nainoastaan, väri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui tainnoksiin.\n\nKun hän jälleen tuli tuntoihinsa, makasi hän sängyssä. Hän katseli\ntuskallisesti ympärilleen hakien Gunvoria, joka istui hänen vieressään.\n\n\"Anna minun olla luonasi!\" rukoili hän ja purskahti itkuun.\n\nVähän myöhemmin he soutivat takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan päivän perästä oli Herössä häät. Mutta merkillistä oli, ettei\ntohtori Torgersen nainut Gunvor Torintytärtä, vaan Irmild Myrlandin,\nmerenlumoojattaren.\n\nNyt oli luonnollisesti paljon juteltavaa -- oli hyvin merkillistä, että\noltiin oltu Herössä niin hyviä Irmildiä kohtaan ja saatu hänet niin\npaljon ihmistymään, että hänestä saattoi tulla toisten hienojen rouvien\nkaltainen -- mutta mahdotonta oli käsittää, että Herön Gunvor oli\nantanut hänelle oman tohtorinsa, joka oli niin siivo mies ja todella\nniin hyvä kuin mies suinkin saattoi olla.\n\nKukaan ei ymmärtänyt sitä, sillä heidän välilleen ei ollut tullut\nmitään epäystävyyttä, vaan Gunvor oli itse hommannut heille kaikki ja\ntehnyt sen parhaalla tavalla. Eivätkä he liioin muuttaisi pois Heröstä;\nhe asuisivat Kirkkoniemellä, kunnes tohtorin talo laajennettaisiin.\n\nHienoissa piireissä puhuttiin kauan näistä asioista, kunnes saatiin\njuttuja ajateltaviksi.\n\nJeanette-rouva aikoi sanatoriin Jämtlantiin ja Teodor tahtoi, että hän\nkävisi Trondhjemista hankkimassa muutamia uusia hameita. Kamariherratar\noli ankarasti toimessa omissa asioissaan -- sillä pitäisihän kerran\npäästä johonkin tulokseen.\n\nHän oli tehnyt muutaman päivän matkan saaristoon voudin perheen ja\ntuomarin seurassa, ja viimeksimainittu oli ollut niin hupainen koko\nkäytöksessään, että yksin vanha voutikin ihastui häneen. Tultuaan\nmatkalta takaisin hän näytti kaikista ihmisistä niin nuorentuneelta. Ja\nhän hymyili heille ja laski leikkiä: \"Se tulee ulkonaolosta valoisina\nsuviöinä!\"\n\nKamariherratar ymmärsi vallan hyvin, miten tohtori Torgersenin naimisen\nlaita oli. Ja hän salli sen kernaasti Gunvorille ja toivoi sydämestään,\nettä se olisi koskenut häneen syvemmin kuin miltä näytti. Sillä todella\nsaattoi suuttua Herön perheeseen, joka aina näytti siltä kuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Elina-rouva näytti miltei käsittävän asian\nonnelliseksi perhetapahtumaksi.\n\nSyksympänä alkoi juttuaminen jälleen.\n\nSillä lokakuussa sai nuori rouva Torgersen pojan useimpien ihmisten\nsuureksi hämmästykseksi.\n\nJuoruttiin, ja siihen oli syytä. Ajateltiin, että pienokainen oli\nvasituisesti lahjoitettu sesongin puheenaineeksi.\n\nTölleissä saatiin aina ensiksi sellaiset asiat valmiiksi. Ensiksikin\noli siellä enemmän tehtävää ja toiseksi ei yleensä kellään ollut niin\nsuuria taipumuksia tulla siveellisesti liikutetuiksi kuin paremmissa\ntaloissa.\n\nMutta paremmissakin taloissa valmistuttiin. Oli niin paljon muuta\nturmelusta, jota ei voitu katsoa sormien läpi, ja olihan sitäpaitsi\nolemassa kalastus ja sillin hinta ja politiikka ja uskonnolliset\nkysymykset.\n\nJa Svein Torgersen oli yhtä suosittu kuin ennen. Oli muuten hyvin\nvaikeata päivitellä Torgersenia, sillä hän ei koskaan huomannut sitä.\nEi edes kaikkein siveellisimpiä naisia se hyödyttänyt.\n\nHänellä oli oma tapansa riisua heiltä aseet. Hänellä oli niin kauniit\nsiniset silmät, ja hän käytti niitä niin uljaasti, ikäänkuin hän\nsäntilleen tuntisi tuon erinomaisen siveellisyyden ja tietäisi sen\narvon. Useimmat eivät tunteneet itseään niin varmoiksi, että olisivat\nrohjenneet astua esiin. Ja edelleen oli aivan mahdotonta suuttua\nhäneen. Hänen olemuksessaan oli niin suloinen välinpitämättömyys, niin\nvastustamaton säveys, että se oli aivan mahdotonta.\n\nHän näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut -- mutta aivan sama\nhän ei kuitenkaan ollut -- hän ei enää ollut niin hilpeä, häneen oli\ntullut jotakin hillittyä. Ja toisinaan hän saattoi olla hiukan äreä.\n\nMutta enin ihmeteltiin Irmildissä tapahtunutta muutosta. Monet eivät\nenää tunteneet häntä menneiltä vuosilta.\n\nHän oli tullut täyteläisemmäksi, koko hänen ulkonäkönsä oli tullut\ntoisenlaiseksi, eivät edes kasvojen piirteet enää olleet samat. Ennen\nniin liikkuva suu oli liikkumaton, ikäänkuin ei sillä enää olisi mitään\ntehtävää, nenä oli kadottanut lapsekkaan muotonsa, tullut teräväksi, ja\nvavahtelevat sieraimet olivat saaneet rauhan. Silmiin oli tullut aivan\nuusi ilme. Ne olivat hieman uneliaat, mutta sanomattoman tyytyväiset.\nNe säteilivät lempeää mielihyvää.\n\nVieraisilla ollessaan hän istui rouvien joukossa ja neuloi\npitkäveteisesti ja hitaasti pitkillä, pehmeillä sormillaan.\n\nNyt tiedettiin aina hänen olinpaikkansa, sillä hän jäi kernaasti\nistumaan paikoilleen. Näytti siltä kuin hän istuisi ja lepäisi jonkin\njälkeen.\n\nTahtoen tai tahtomattansa täytyi tunnustaa, että hänestä oli tullut\noikein herttainen ja kodikas pikku rouva. Tohtori Torgersen saattoi\nolla onnellinen saatuaan hänet.\n\nNiin ainakin rovasti sanoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy läheni päivä päivältä. Maalta päin tuli isoja lintuparvia ja\nkiiti merelle. Aurinko laski varhemmin päivä päivältä; se oli hyvin\nkalpea, niin kauan kuin se oli ylhäällä ja paistoi, mutta veripunainen\nvaipuessaan mereen.\n\nSää oli kauan aikaa ollut tavattoman kaunis, mutta eräänä iltana tuli\nlounastuuli kenenkään odottamatta ja muuan kuunari törmäsi karille\nUtskärin luona lähellä Herötä. Se oli ajanut vedenalaiselle särkälle ja\nheti sen jälkeen uponnut. Miehistö oli kyllä pelastunut maihin, mutta\noli nyt aivan avuttomana parissa pienessä kalastajamökissä. Heröstä oli\nlähetetty vaatteita ja ruokaa, ja tohtori Torgersen oli käynyt siellä\nmuutamia kertoja.\n\nEräänä päivänä tuli erään kalastajan mukana tieto, että asiat olivat\nhuonosti ja että tohtorin piti tulla heti; heillä ei ollut ruokaa\neikä rohtoja, ja Per Utskär ei voinut tulla heidän kanssaan kauemmin\ntoimeen, sillä he alkoivat käydä velhomaisiksi.\n\n239\n\nTohtori Torgersen ei ollut kotona. Irmild lähetti sanan Heröön -- ja\ntuossa tuokiossa joutui Gunvorin vene lähtökuntoon. Se keinui valkaman\nluona sillä aikaa kuin Anders Halskar kantoi siihen ruokavaroja ja\nvaatteita. Hän katseli merelle päin, vanutteli mälliänsä ja syljeksi.\n-- Lampaat kulkevat rannalla tänään ja syövät liekoja, ne odottavat\nlunta. -- Hän sylkäisi jälleen ja pisti kädet taskuun. -- \"Lännestä\nkuuluu aaltojen kuohuntaa, se ei tiedä hyvää!\"\n\nHesekiel seisoi laiturin reunalla. Hän ei vastannut; hän näytti\nsuuttuneelta. Hän oli tarjoutunut lähtemään, mutta Gunvor ei ollut\ntahtonut.\n\nHe eivät kuitenkaan päässeet Utskäriin vielä, sillä virta kulki taas\nulospäin ja sitä kestäisi muutamia tunteja. Tavattaisiin Anders\nLehtoniemen luona.\n\nGunvor oli mennyt maitse. Hänen oli määrä mennä mökkeihin katsomaan\nsairaita.\n\nKun hän tuli sieltä ulos ja ehti niemelle, ei vene vielä ollut tullut.\n\nHän katsoi kelloansa. Kestäisi vielä tunnin, ennenkuin se pääsisi\nvirran läpi.\n\nAlkoi, hämärtää. Hän alkoi kävellä tietä myöten, mutta tunsi olevansa\nväsynyt ja istahti kivelle. Vastapäätä oli tuomarin talo. Hän näki,\nmiten konttoriin ja arkihuoneeseen sytytettiin valo.\n\nHän nousi ja läheni. Hän näki Falckin seisovan sisällä selkä kamiinia\nvasten ja puistelevan itseään, ikäänkuin häntä paleltaisi, vaikka ilma\noli tänä iltana lauhkea, miltei painostava, niinkuin rajusään edellä.\n\nHänellä ei näyttänyt olevan hyvä olla.\n\nTehden nopean päätöksen meni Gunvor pihalle ja portaita ylös. Ovi ei\nollut suljettu. Hän kulki edelleen aina huoneen ovelle asti, koputti ja\nastui sisään.\n\nFalck vetäytyi takaperin, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän katsoi\nvaieten Gunvoriin.\n\nMusta saali ympäröi hänen päätänsä, ja pehmeä, paksu tukka riippui\nhiukan otsalla. Silmiä ympäröi tummat varjot, jotka tekivät kasvojen\nlämpimän kalpeuden silmäänpistävämmäksi.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoi hän hillitysti.\n\nFalck tuli ja otti hänen kätensä. -- \"Tekö se olette!\" sanoi hän\nhellästi.\n\n\"Olen\", kuiskasi Gunvor ja meni avatun, leimuavan kamiinin ääreen.\n\nHän seisoi lämmitellen itseään.\n\n\"Minuakin paleltaa!\" sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä hetkeksi.\n\nOli niin suloista seistä tässä ja kuvitella, että hän oli se vihdoinkin\nkotiutunut, jota ei enää milloinkaan paleltaisi, joka ei kärsisi nälkää\neikä janoa!\n\n\"Sallikaa minun riisua päällysvaatteenne Ei näytä niin vieraalta\nsilloin... minulle tulee niin hyvä täällä sisällä... niinkuin tulee\nolla! Kun istutte näin ilman päällysvaatteita, on kuin ette menisikään\nenää!\"\n\nHän toi tuolin hänelle. Gunvor istuutui, ja hän istahti vastapäätä.\n\nGunvor kumartui hiukan häntä kohti. Hänen silmänsä loistivat\nhiljaisesti hehkuen.\n\n\"Täällä on niin herttaista!\" sanoi hän hiljaa. Hän kumartui alas,\nkäänsi turpeen palasia ja siirsihen hiukan taemmaksi, mihin valo\nlankesi himmeämmin.\n\n\"Miten täällä on suloista!\" kuiskasi hän jälleen puoleksi hymyillen. --\n\"Kuinka hyvä oli tulla tänne ja nähdä sinut!\"...\n\nHän katsoi häneen silmänräpäyksellisen ihastuksen valtaamana, ikäänkuin\nei hallitsisi itseänsä.\n\n\"Kiitos, että olet täällä!... että olet olemassa... ja että tulit\ntänne...\"\n\nGunvor istui ja kuiskasi sen hymyillen, puoleksi hajamielisenä. Sitten\nvaipui hän ajatuksiinsa.\n\nFalckin silmät säteilivät, mutta hän ei tahtonut häiritä häntä.\n\nGunvor istui käsi poskella, kumarruksissa kuin ruumiillisesti\nväsyneenä. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli hänen katseessaan\nuneksiva riemu.\n\n\"Minusta täällä on niin korkeaa ja valoisaa!... täällä on kuin\nkirkossa!\"\n\nFalckin silmiin tuli kyyneleet. Että Gunvor ensi kerran oli sinutellut\nhäntä -- se hänen mielestään teki hänet niin terveeksi ja rohkeaksi;\nhän tunsi itsensä ikäänkuin halvatuksi, joka nyt saattoi nousta ja\nkävellä. Tämän jälkeen voisi kaikki olla mahdollista.\n\nGunvor oli ristinyt kätensä ja istui katsellen suoraan eteensä.\n\n\"Täällä on kuin kirkossa... temppelissä, mihin ei kukaan ole astunut\njalallansa!... mutta minä olen riisunut kenkäni ja hiipinyt sisään...\nminua ne ovat odottaneet!\"\n\nFalck tahtoi mennä hänen luokseen, mutta ei rohjennut nousta. Häntä oli\nkohdannut lumous, jota hän ei voinut karkoittaa.\n\nGunvor hymyili häntä kohti.\n\n\"Täällä on niin korkeaa ja hiljaista... vain sinä saatoit rakentaa niin\nkorkeaa minun ympärilleni... sanon sinulle, miten oli, kun sinä tulit:\noli kuin kirkossa, kun luetaan messua!... ja valkeat siivet havisevat!\nja ne laulavat: pyhä, pyhä!\"\n\nGunvorin silmät loistivat häntä kohti -- se sitoi hänet, se painoi\nhäntä alas. Se oli sielu, joka pilkisti esiin, säteillen kuin tuli,\nsuureen päivään asti. --\n\nFalck kohottausi tahdon ponnistuksella.\n\n\"Gunvor!\" sanoi hän vapisten sekä ilosta että tuskasta. -- \"Onko totta,\nettä sinä olet täällä? Oletko sairas, vai olenko minä?\"\n\nGunvor hämmästyi suuresti ja oikaisihen.\n\n\"En!\" sanoi hän pakotetusti hymyillen. -- \"Minä se olen! Luulin, että\ntäällä oli kesä -- mutta onkin talvi ja pimeä!\"\n\nHänen äänensä oli käynyt surulliseksi. Hän nousi ja käveli poikki\nlattian. Konttorin ovi oli auki.\n\nFalck nousi äkkiä ja tarttui hänen käteensä estääksensä häntä, mutta\nhän seisoi jo kynnyksellä.\n\n\"Tahdotko sinne?\" kysyi hän epävarmana.\n\n\"Kyllä!\" kuiskasi hän; ja hänen äänessään oli jotakin sammunutta.\nHänen kätensä lepäsi elottomana Falckin kädessä; hänen sydämensä\ntäytti jääkylmä tuska. Pöydällä hänen edessään oli pieni hopeinen\ntarjotin kristallilaseineen ja puoleksityhjennetty pullo. Hän katseli\nympärilleen. Kirjakaapin ovi oli auki; kirjojen takaa näkyi muutamia\npulloja.\n\nGunvorin kasvot sävähtivät veripunaisiksi. Hän kääntyi äkkiä Falckia\nkohti -- nyt vasta hän ymmärsi, että tämä oli juonut.\n\nHän meni nopeasti ja tarttui raskaaseen, hienoksihiottuun\nbaccarat-lasiin. Ison lampun valossa kimalteli viini. Hän meni avatun\nikkunan ääreen ja heitti lasin ulos. Sitten hän sulki ikkunan ja laski\nverhon alas.\n\n\"Sitä minä vain tahdoin\", sanoi hän tapaillen, \"tahdoin nähdä, tokko\nsinä... nähdä, miten sinä -- --\"\n\nFalck oli silmänräpäyksen seisonut kuin kivettyneenä. Sitten valtasi\nhänet ilo Gunvorin teon johdosta. Ja innoissaan hän otti pullon ja\ntarjottimen... miksei heittää pois kaikki tyynni!\n\nMutta hän pysähtyi ja pani ne jälleen takaisin. Hän tuki itseänsä\npöytää vasten ja pani käden silmäinsä eteen. Hänen täytyi miettiä\nensin: tämä salamoiva kiukku, tämä jalon sydämen kiihkoisa sääli?...\nHänen eteensä avautui tulevaisuudentoiveita, joista hän ei voinut\nselvitä. Oli välttämätöntä pelastua tästä. Hän ei tietysti ollut\nmikään houkkio, hän tunsi hyvin oman luontonsa nousemisineen ja\nlankeemisineen. Hänestä muuten oli jok'ainoassa olennossa oman\nvastaisen turmionsa syy, ja hänhän oli jo anastanut määrätyn\nvalta-aseman. Kosto seuraisi, jos hän unohtaisi sen. -- --\n\nMitä voisi tehdä sille asialle? Parasta oli pelastaa itsensä... saada\ntoinen väritys tapaukseen, saada se näyttämään iltatunnelmalta,\npieneltä tunteellisuuden kohtaukselta.\n\n\"Oh, se ei maksa vaivaa! Ei maksa vaivaa, tarkoitan, tulla juuri\nsiksi, miksi on aiottu. Katso, äitini tahtoi minusta Johannesta, joka\noli puettu kamelinkarvoihin... minun ei muka pitäisi koskaan maistaa\nviiniä!... Mutta, kuten sanottu, on hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi on\naiottu.\"\n\nHän koetti panna ylen määrin leikkisän sävyn ääneensä -- se oli hänen\nyleiskeinonsa.\n\nGunvor ei ajatellut hänen sanojansa. Hän oli palannut huoneeseen ja\nkamiinin ääreen. Siinä hän seisoi ja lämmittelihen ikäänkuin häntä\npaleltaisi.\n\nNyt hän kääntyi Falckiin päin. Hänen ilmeensä oli jälleen lempeä,\nkasvonsa aivan kalpeat ja hänen ääneensä tuli surumielinen hellyys.\n\n\"Minä tahdoin sanoa, että on pahoin, etten ole toisenlainen. Muita\nihmisiä voin auttaa, mutta en sinua ja itseäni... Sinun täytyy antaa\nanteeksi, että olen tullut sellaiseksi... minä olen pahin sinua ja\nitseäni kohtaan.\"\n\nHän katsoi Falckiin katseessaan tyyni lempeys.\n\n\"Jonkun pitäisi tulla tänne... jonkun, jolla on pehmoiset kädet!...\nNiitä ei minulla ole; minä tekisin sinulle niin pahaa -- kukaan ei saa\ntulla tekemään sinulle pahaa!\"...\n\nTuskan piirre kuvastui Falckin kasvoilla.\n\nOli mahdoton ottaa asia tältä kannalta! Miksi juuri hän musertaisi\nhänen sydämensä? Sitä hän ei tahtonut. Oli aivan välttämätöntä ottaa\nasia leikillisesti.\n\n\"Minä sanon\", uudisti hän itsepintaisesti, \"että on vaikeaa tulla\njuuri siksi, joksi tahdotaan pakottaa!... Minähän olin määrätty\nJohannekseksi, mutta tahdon sanoa teille suoraan, että se on mahdotonta\nmeidän ilmanalassamme!... Teidän täytyy muistaa, että jääaikakautta\nkestää vielä; niin kauan kuin emme saa takaisin sitä lämpöä, mikä\ntäällä oli kerran, ei käy laatuun tulla miksi hyvänsä.\" -- --\n\nJa hän jatkoi puhumista tavalliseen tapaansa. Jos hän vain saisi\nGunvorin katsomaan asiaa hiukan leikillisesti, olisivat he pelastetut.\n\nNäytti siltä kuin se onnistuisi. Sillä Gunvor naurahti äkkiä.\n\n\"Niin, tarvitaan kenties voimakkaita keinoja, jotta nykyajan ihminen\nkokoaisi voimansa... tuliperäistä mullistusta? Mitä te uskotte?\"\n\nFalck oli aivan hyvillänsä -- \"niin, kuka tietää? Täytyy tulla\nkäännetyksi nurin ja oikein, ylös ja alas suin, perinpohjaisesti, se on\nmyöskin totta -- --\"\n\nJa Gunvor nauroi myöskin; hän katsoi Falckiin ja mittasi häntä\nsilmillänsä.\n\n\"Niin, varmaan tarvitaan jotakin hirveätä, jotta -- --\"\n\nHän vaikeni. Ääni oli jälleen tullut epäselväksi ja petti hänet nyt.\n\nPitkäveteinen, kumea ääni hiipi sisään. Se oli aaltojen; meri oli\nruvennut voimakkaammin raivoamaan.\n\nMolemmat kuuntelivat.\n\n\"Se on talvi!\" sanoi Gunvor äkkinäisellä kauhistuksella. -- \"Nyt se on\ntullut.\"\n\nHän kohotti molemmat kätensä ja painoi ne otsaansa vasten.\n\nFalck jatkoi äskeiseen tapaansa. -- \"Mitä se Teihin vaikuttaa? Te\nette ole nykyajan ihminen. Te olette kuin kaukaiset tulevaisuuden\nihmiset, jotka aina tulevat olemaan ylimpänä... ja talvi! se on\nminusta erinomainen nykyajan ihmisille. Se on niin ystävällisen\nanteeksiantavainen eikä milloinkaan ajattele, kun me puhumme sivu suun\nja niin -- --\"\n\nGunvor katsoi häneen, ja hän vaikeni äkkiä.\n\n\"Mutta minä sanon Teille jotakin\", aloitti hän jälleen toisella\näänensävyllä, \"luonnollisesti olemme heikkoja, ja minussa ei ole mitään\ntekemistä... mutta jos Teissä on jokin vika, on se se, että olette\nliian voimakas; sekään ei ole hyvä.\"\n\nGunvorin silmiin tuli ilme, joka kuoletti hymyn hänen suunsa ympäriltä\n-- raju, mykkä suru. Hän seisoi ja tuki itseänsä tuoliansa vasten;\nhänen äänensä värähteli, ja hän kalpeni sen mukaan kuin hän puhui.\n\n\"Se se on vikana, että minä en ole voimakas... onnen saavuttamiseen\ntarvitaan voimaa, eikä sitä sillä ole, joka on kärsinyt paljon. On niin\nharvoja ihmisiä, jotka voivat tulla onnellisiksi... he ovat kärsineet\nliian paljon!\"\n\nGunvor katsoi vakavasti häneen: -- \"Tiedän kyllä, että sinä pelkäät\nminua! sinä tahdot oikeuden olla huomenna toinen ja sitoutumatta\nmihinkään, mitä olet sanonut tänään. Ja sinä pelkäät itseäsi!... enkä\nminä voi pelastaa sinua itseltäsi.\"\n\n\"Sinä sanot, että minä jäähdytän\", jatkoi hän hiljaa -- \"tiedän sen!...\nSellaiseksi minä tulin, kun minä olin pieni ja minun täytyi purra\nhammasta ja pysytellä pystyssä, -- niin tapahtui silloin!\" -- -- --\n\n\"Mutta olkaa tyyni älkääkä välittäkö mitään kaikesta tästä!... en\ntahdo, että kärsitte. Jos tulisi joku pehmein käsin... joku, joka voisi\nkaikki, mitä minä en voi.\" -- -- --\n\nGunvor meni askelen lähemmäksi. \"Te katsotte niin hämmästyneenä\nminuun. Te ette pidä siitä, että minä otan asian niin kovasti. Te ette\npidä siitä, että minä en voi laskea leikkiä ja nauraa ja ottaa asiaa\njärkevästi.\"\n\nFalck koetti sanoa jotakin oikein järkevää.\n\n\"Niin, jos vain tahtoo olla järkevä, kuten sanotte, eikö mahdoton\nsilloin mahtaisi tapahtua?\"\n\nGunvor ymmärsi hänet ja katsoi häneen silmänräpäyksen. Sitten hän\nhymyili kohauttaen halveksivasti olkapäitään.\n\n\"Eikö ole mukavaa?... Minä tahdon aurinkoa taivaalle, ja Te tarjoatte\nminulle pientä kuparikolikkoa sen asemesta!\"\n\nHän kulki muutaman askelen lattialla; hän näytti hirveän väsyneeltä.\nHän pysähtyi taas. \"Mutta emmekö iloitsisi siitä, että sitten kerran\ntulee enemmän aurinkoa? Aurinko se tekee ihmiset voimakkaiksi.\"\n\nFalck kulki häntä kohden. Häntä helpotti, kun Gunvor johti keskustelun\nyleisemmälle tolalle.\n\n\"Niin, mutta vakavasti puhuen, tulleekohan se lämmin auringonpaiste\nmilloinkaan, joka tekee ihmiset niin vahvoiksi?\"\n\nGunvorin silmät leimahtivat. -- \"Se tulee! Ja iloitkaamme siitä, että\nkerran on oleva ihmisiä, jotka kasvavat vahvoiksi sen vuoksi, että\npäivä on valoisa eikä ole mitään pelkoa viemässä heiltä voimaa!\" -- --\n\n\"Mutta kun ihmiset tulevat niin vahvoiksi, luuletteko Te, että he\nsilloin voivat ottaa taivaan auringon, kuten lausuitte, ja uskaltavat\nvaatia toisiltaan -- --\"\n\nGunvor taivutti hitaasti päätänsä. -- \"He tulevat riittämään\ntoisillensa, kun ovat oppineet varomaan ennen kaikkea sydäntänsä.\"\n\nHän istahti tuolille, johon oli nojautunut, ja kiikutti ruumistaan\nedestakaisin. --\n\nFalckin mielestä hän valitti ja hän meni hänen luoksensa huolestuneena.\nMutta hän ei vastannut mitään hänen kysymykseensä.\n\nHän laskeutui polvillensa hänen viereensä: -- \"Gunvor, sinun pitää\nvastata, oletko sairas?\"\n\nGunvor nosti päätänsä ja hymyili. -- \"Niin -- nyt olen minä mennyttä\nkalua!\" -- Hän sanoi sen hitaasti, kuin olisi hakenut sanoja.\n\nTuulenpuuska ravisti samassa taloa, ja hän kavahti pystyyn.\n\n\"Tuuli tulee noutamaan minua, kuulen minä. Tuolla ulkona on hyvä; aina\npienestä pitäen oli minun paras olla ulkona.\"\n\nHän tarttui käsin päähänsä. Hän oli unohtanut jotakin.\n\nNyt hän muisti sen, riensi noutamaan päällysvaatteensa ja huudahti\nvalittaen ja hätäillen: -- \"Vene!... Nuo ihmiset, jotka näkevät nälkää\nja kuolevat!... Ja minä saatoin unohtaa heidät! Kuuletko, ne odottavat\n-- nyt minä tulen. Täällä en enää ole; teen sinulle vain pahaa, teen\nsinulle hyvää, kun menen.\"\n\nGunvor tarttui hänen käteensä, kallistui häntä vastaan ja laski\nhiljaisella sydämellisyydellä poskensa hänen poskeansa vasten.\n\nSitten hän työnsi hänet lempeästi luotaan ja riensi ulos.\n\nFalck seisoi tuokion, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.\nSitten hän juoksi hänen jälkeensä.\n\n\"Sinä et saa mennä!\" huudahti hän. -- \"Luulen, että tulee rajuilma.\"\n\nMutta Gunvor oli poissa, eikä hän nähnyt venettä rannalla.\n\nHän meni jälleen sisään. Eihän Gunvor ollut lähtenyt merelle!\n\nHän kulki edestakaisin ja odotteli. Hän uskoi varmasti, että Gunvor\ntulisi takaisin. -- -- --\n\nKului tunti. Hän seisahtui. Ei tullut hän takaisin! Hän oli houkkio!...\nKävellä tässä ja odotella!... Hänen olisi pitänyt heti mennä hänen\njälkeensä ja pakottaa hänet tulemaan sisään ja ottamaan hänet niin\nviheliäisenä, kuin hän oli, pakottaa hänet uskomaan, että kaikki, mitä\nhän tahtoi hänelle luvata, tapahtuisi. --\n\nHän nauroi. Hänen täytyi nauraa itseänsä! -- --\n\nMereltä tuli niin monenlaisia ääniä. Hän saattoi kuulla aaltojen\nvoimakkaan pauhinan. Se tuli aivan huoneeseen asti hänen korviinsa.\n\nHän meni alas renkitupaan. Pojat olivat menneet levolle; ainoastaan\nvanha Aaron istui valkean ääressä ja kutoi nuottaa.\n\nEi, siellä ei kukaan ollut nähnyt tai kuullut venettä maan puolella. --\n\nAaron nosti pörröistä päätään ja katsoi tarkkaavasti ja uteliaasti\ntuomariin vilkkailla syvillä silmillään. -- --\n\n\"Minä luulen, että myrsky tulee häijyksi tänä yönä\", sanoi hän nyökäten\nja teki solmun. \"Se tulee oikein häijyksi ulkona merellä, kuikka kirkuu\nja on pelokas. On oikein ilkeä ilma!\"\n\nHän pyyhkäisi suutansa, ikäänkuin saadaksensa itsensä kuntoon ja\naloitti jälleen:\n\n\"Sanon tuomarille yhden asian, että lounastuuli se on pahin, niin, se\non oikein ilkeä. Kun se on sillä suunnalla, että se heittäytyy alas\ntunturilta, silloin ei ole hyvä kalastajan -- -- -- Mutta onhan Golfin\nvirta, niin, sen lähettää meidän Herramme, ja jokainen tietää hyvin,\nmikä ylimääräinen hyvyys ja luonne sillä on, se varsin johtaa veden\nkalastajaraukalle!\"\n\nJa Aaron jutteli, sillä hän tahtoi mielellään näyttää tuomarille, mikä\nmies hän, Aaron, oli; hän ei ollut tyhmä eikä hän ollut ilman oppia\nomalla alallansa.\n\nHän ei ollut huomannut tuomarin menneen pois. Falck oli jälleen\nhuoneessaan ja käveli edestakaisin. Ei Gunvor ollut voinut lähteä\nmerelle.\n\nMutta hänessä oli lähtiessään ollut jotakin kiiruhtavaa. Hänhän oli\ntoisinaan sellainen; saattoi tulla niin odottamatta -- aivan kuin sää.\n\nMutta sehän meni ohitse... hän tiesi, että se meni ohitse samassa;\nGunvor katui aina... oliko yleensä kenelläkään niin tasaista luonnetta\nkuin hänellä, ja kuka saattoi olla niin valoisa sydäntalvella!...\n\nHän kuuli tuulen ulkoa; tuuli ja yö, mitä niillä olisi kuiskaamista?\n\nJos hän nyt lähtisi Gunvorin jälkeen? Menisi, kunnes löytäisi hänet,\nsillä hänen täytyisi löytää hänet lopuksi! -- -- Mutta hän ei voinut\npäättää mennäkö, vai ei.\n\nHän oli juonut, siinä koko asia! Ja nyt kävelee hän tässä epäröintinsä\nkiusaamana, kunnes tulee myöhä! Niin oli aina hänen laitansa, kun hän\noli ryypännyt liiaksi; ikäänkuin se hermo, jonka oli pantava hänet\nliikkeeseen, olisi lamaantunut. Hän ei koskaan voinut päästä matkaan.\nJa mitä myöhemmin, sitä tuskaisempi hän oli. -- --\n\n-- -- Hän näki hänen silmänsä sellaisina kuin ne olivat hetki sitten,\nkirkkaina ja surullisina. Ne tähyilivät tarkkaavasti ympäri huonetta,\ntahtoivat päästä selville pahan juuresta. Lopuksi hän tuli sinne, missä\noli se, mikä hänet turmeli!... Hän särki sen, hän oli pelastettu!...\n\nTuulenpuuska ravisti taloa. Se oli lounastuuli. Se pieksi ja kiskoi\nvanhoja ikkunanpuitteita, ovi lensi kiinni ryskäen.\n\nRaju levottomuus valtasi hänet. Mutta hän seisoi yhä neuvottomana. Hän\nlyö itsensä kuoliaaksi, kun oli antanut hänen mennä!... Mutta eikö\nhänen laitansa aina ollut niin? Oi, ihana, toimelias elämä! Oli todella\nhyvin vaikeaa tulla siksi, miksi oli aiottu! Minkätähden hän oli jäänyt\nistumaan tähän? Se ei suinkaan ollut hänen äitinsä määräys hänen\nsuhteensa. -- -- --\n\nHän kuunteli. Kuikan ääni kuului. Miksi se huusi niin ilkeästi?\n\nHän tunsi tuskallista ahdistusta, kiduttavaa painoa rinnallaan -- hän\nseisoi hiljaa. Nyt hän tahtoi ajatella jotakin muuta.\n\n-- -- Tässä oli Gunvor seisonut, kun hän kiusasi häntä katalalla,\niloisella elämänkäsityksellään... ja siinä hän seisoi katsoessaan hänen\nsieluunsa ja ymmärtäen, miten pelkurimainen hän oli. Ja sellaista hän\noli tarjonnut hänelle!... Hän näki hänen seisovan tuossa ja katsovan\nhäntä syvillä, vakavilla silmäyksillänsä -- ja hän oli saanut halun\nkiusata häntä rangaistukseksi siitä, että hän oli odottanut niin paljon\nhäneltä ja että hän tunsi hänen suuren sydämensä totuudenrakkauden\nja tiesi, miten tunteikas se oli! -- -- Entä, jos hän oli mennyt\nmetsätietä tässä pimeässä? Hän saattaisi eksyä, kunnes uupuisi, hän\nsaattoi mennä tunturille...\n\nHän kulki taukoamatta ympäri huonetta ja kuunteli vanhan talon\nmerkillistä natisemista. Oli noussut myrsky.\n\n-- -- Ja hän oli ollut niin houru, että oli laskenut hänet menemään\nyksin yöhön! Hän oli aina epäillyt, oliko ollenkaan laupeutta. Ei edes\nsäälivä sattuma ollut estänyt häntä... Siksi oli Gunvor mennytkin, kun\nhän ymmärsi, että hän oli juonut...\n\nHän istuutui ovensuuhun kuin vieras ja katseli ympärilleen. Hänen\nkätensä kävivät kylmiksi ja kosteiksi.\n\nHän huomasi, että myrsky yltyi; ulvoi ja vinkui, ja aallot vyöryivät\npitkin, nielevin tyrskyin. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hänestä\ntuntui, että hän oli ulapalla myrskyssä, tunsi aallot yllänsä,\nvaahtoava virranpyörre tarttui häneen ja tempasi hänet koskea alas --\nhän tunsi jäätävän pakkasen, hänestä tuntui, että vain hänen sydämensä\neli ja kaikki muu oli kuollutta.\n\nTaas kuului huuto -- tällä kertaa se ei ollut kuikan eikä myöskään\ntuulen tai aaltojen. Hän nousi paikalla ja selvisi täydelleen. Hän voi\nryhtyä johonkin ja tiesi, mihin.\n\nHän juoksi eteiseen ja otti jotakin ylleen. Silmänräpäyksessä hän\noli pihalla ja huusi väkeä. He olivat kuulleet huudon ja olivat jo\nylhäällä. Sören seisoi portailla ja sitoi päähänsä öljylakkia. Iver\ntuli heti jälkeenpäin ulos Aaronin seuraamana, joka kantoi sankoa.\nTuokion kuluttua olivat kaikki miehet rannalla.\n\nTuuli puhalsi rajuissa puuskissa Kattinnarilta ja vinkui heidän\nkorvissaan. Taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Vihuri kiiti samassa\npitkin vedenpintaa kuin raskas, märkä peitto.\n\nSören korjasi lautoja, pani pari raskasta kiveä niiden päälle suojaksi\nmerenkäyntiä vastaan ja otti peräsimen.\n\n\"Meri käy julman valkoisena tuolla!\" sanoi hän rohkeasti -- \"mutta se\nei koskaan ole niin vaarallinen kuin miltä kuuluu.\"\n\nFalck istui katsellen tuulispäitä, jotka mustina kiitivät yli\nvedenpinnan.\n\nMiten tuolla suhisi! Se oli virta: se tuli jääkylmin puuskauksin, ja\nsalamoita välähteli luotojen välissä.\n\nHe pääsivät vähän matkaa ulommaksi. Rannikon rajaviivat häämöttivät\nkuin musta seinä pimeässä. Ensimmäiset aallot löivät veneeseen;\ntuomarilla ja Aaronilla oli täysi työ ajaessaan pois vettä.\n\n\"Täällä on tuulen alla kaatunut vene; kaksi miestä meressä!\" huusi Iver\näkkiä kokasta.\n\n\"Jumala olkoon heille armollinen!\" sanoi Aaron hillitysti.\n\nHe ohjasivat paikalle. Falck istui ja tuijotti ajelehtivaa venettä\nkohti sitä tarkempaan, kuta enemmän he lähestyivät sitä. Hänen\nkasvonsa olivat muuttuneet, silmät olivat tarkat ja terävät kuin kotkan.\n\n\"Purje alas!\" kuului päällysmiehen huuto. Vauhti hiljeni. Tuossa ne\nolivat! Pää sukelsi ylös aivan vieressä, käsi tavoitteli veneen laitaa\n-- loitompana oli toinen, joka ponnisti viimeisiä voimiansa. Hän sai\nkiinni airosta, joka hänelle ojennettiin. Falck hinasi hänet luoksensa\nja yhdellä otteella veti hänet takinkauluksesta veneeseen. Toisen oli\nIver vetänyt ylös.\n\n\"Purje ylös!\" huusi Sören terävästi. Vene sai samassa töytäyksen. Vesi\nloiskahti jääkylmänä sen yli; hädin tuskin se ehti seuraavan tyrskyn\ntieltä, joka olisi täyttänyt sen.\n\n\"Jumalan olkoon kiitos ja ylistys!\" sanoi Aaron juhlallisesti. -- \"Nyt\ntiedän, että me tulemme hyvin maihin.\"\n\nTuomari ei huomannut, miten läpimärkä hän oli; hänestä tuntui, kuin hän\nolisi saanut terveempää ja lämpimämpää verta itseensä. Kun Aaron kiitti\nJumalaa, oli hän ristinyt kätensä hartaasti kiitollisena siitä, ettei\nturma kuitenkaan ollut kohdannut Gunvoria. Luonnollisesti oli hän nyt\nsydänyönä kotona Herössä.\n\nHän riisui viittansa ja kääri sen kahden meressä olleen ympärille. Ne\nolivat kalastajia sisempää saarelta. Toinen oli kadottanut tajunsa,\ntoinen puhekykynsä.\n\nMutta kun oli laskettu maihin, ja he olivat saapuneet kartanoon ja\nsaaneet hoitoa, toipuivat he pian ja rupesivat puhelemaan.\n\nHe olivat ennen myrskyä nähneet ulapalla useampia veneitä, jotka\npeläten laskea reittiä maihin odottivat seuraavan päivän valkenemista.\nMutta he itse eivät olleet kaukana, joten olivat luulleet selviytyvänsä\nennen rajuilman tuloa. Sitten he eivät oikein tienneet, miten kävi.\nHe olivat kuulleet äkkinäisen tohinan, nähneet maston kaatuvan ja\ntunteneet samalla olevansa hirveän märät ja kylmän kangistamat, aivan\nkuin heidät tukehdutettaisiin -- ja meri möyrysi kuin ukkonen heidän\nympärillänsä... he olivat saaneet oikein taistella henkensä puolesta.\nMutta niin oli määrätty, etteivät he sillä kertaa hukkuisi... niin,\noikein! Herön vene, sen he olivat nähneet aikaisemmin illalla; he\nolivat ihmetelleet, minnepäin se aikoi. -- --\n\nTuomari istui kuunnellen heitä. Sitten hän nousi nyreänä ja käski heitä\nasettumaan levolle. Sitä he tarvitsivat, ja hänen väkensä myöskin.\n\nJa hän meni jälleen huoneeseensa, missä Gunvor äsken oli ollut...\nistuutui siihen tuoliin, missä hän oli istunut...\n\nRajuilman täytyi kerran asettua. Täytyi tulla päivä ja varmuus ja loppu\ntästä pelosta.\n\nHän istui siinä vielä, kun Tonetta tuli kahveineen. Hän seisahtui\nkeskelle lattiata.\n\n\"Ei mutta, tuomari, jo puettuna. Sellainen hirveä ilma on ollut\nyöllä... oikein peloittava monen kalastajan hengelle! Mutta Kristuksen\nnimessä nyt se on asettunut, nyt on oikein kaunis sää taas.\" Falck\nnyökkäsi. -- \"Voit laskea tuohon!\"\n\nHän sanoi sen toisin kuin tavallisesti. Tonetta lähetti häneen pitkän\nkatseen. Tuomarista oli kai täällä jotenkin tyhjää... neiti Jöns oli\nkai liian kauan Trondhjemissa.\n\nHän otti lakkinsa -- ensin Heröön! Hän hillitsi itsensä. Ei, ensin!...\n\nHän meni kirjoituspöydän ääreen, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä,\nvarusti kirjeensä sinetillä ja pani sen toisten joukkoon. Se oli\nMiina Jönsille. Falck oli pitävä huolen hänestä, mutta Miina ei enää\nmilloinkaan saisi astua jalallansa sinne, missä Falck oli.\n\nOvelta kuului hiljainen koputus. Pikku Gunn katseli sisään.\n\n\"Hyvää päivää!\" nyökkäsi hän ja tuli oikein sisään, -- \"eikö ollut\nhirveää yöllä? Minä en voinut ollenkaan nukkua, sillä kaikki valvoivat,\nnäetkö, ja löivät ovia. Minun piti tulla katsomaan, onko äiti täällä;\näiti on lähtenyt hakemaan häntä, ja minä tahdoin myöskin!... Tuolla\nulkona seisoo Saapas-Tobine ja laulaa; hän sanoo, että on sopiva ilma,\nja hän sanoi, että äiti oli täällä sinun luonasi. Onko hän?\"...\n\nFalck seisoi käsi tuolin selkämyksellä. Hänen kasvonsa kalpenivat.\n\nPikku Gunn kietoutui liehakoivasti hänen käsivarteensa, Falck katsoi\nhänen silmiensä levottomaan suloisuuteen, jäykästi ilman yhtään\najatusta.\n\nPikku Gunn jatkoi innokkaasti: -- \"Tiedätkö, mitä Tobine sanoo: Kun\ntulemme niin kylmiksi ja märiksi, että kuolemme siitä, silloin on paras\ntulla tänne sinun luoksesi, ja hän sanoo, että meidän pitäisi kiiruhtaa\nkuolemaan, niin saamme nähdä Jumalan ja kaikki enkelit, ja mitä ne\ntekevät... oletko utelias? Saapas-Tobine on niin hirveän utelias,\ntiedätkö -- mutta luuletko, että se on vaarallista, luuletko, että saan\näidiltä?\"\n\nHän kääntyi ympäri ja kuunteli murheellisena. -- \"Minä odotan äitiä; se\non vain Tobine. Kuuletko, miten hän laulaa?\"\n\nHän nyökkäsi ja hyräili mukana loppusäettä lapsellisella kirkkaalla\naltollansa:\n\n    \"Siis tärsiköön naisväki miesvätikin\" -- --\n\nHän keskeytti ja katsoi Falckiin. -- \"_K_!\" oikaisi hän itsensä\nvarmasti -- \"minä sanon enimmäkseen _k_ nyt; sanotko sinäkin?\"\n\nHän ryömi Falckin kirjoitustuolin luo ja kiipesi siihen ikäänkuin\npiiloutuakseen ja aloitti jälleen raittiisti ja keveästi kuin lintu:\n\n    \"Siis kärsiköön naisväki miesväkikin,\n    sitä parempi vain, kuta pikemmin,\n    niin mereltä rauhan kerran saavat.\"\n\nFalck oli mennyt ulos. Vähän myöhemmin pikku Gunn nukahti.\n\nTunnin kuluttua Falck tuli takaisin. Hän oli ollut Herössä. Useampia\nveneitä oli lähtenyt etsimään. Elina-rouva oli ollut mukana viimeisessä.\n\nJa Falck oli tullut kotiin metsän läpi. Kenties Gunvor olisi\nsiellä. -- --\n\nSitten hän sai päähänsä, että hän mahdollisesti olisi Lehdossa, jos ei\nvain kaikkein pahinta olisi tapahtunut. Ja hän oli kiiruhtanut takaisin\nja hakenut koko talon. Hän haki siitä huoneesta, missä oli hänet\nviimeksi nähnyt, kulki kuin mielipuoli ja kurkisti tuolien ja uutimien\ntaakse.\n\nJuuri siinä kulkiessaan hän näki Gunnin, joka samassa heräsi.\n\nHän meni nopeasti ja laskeutui polvilleen tytön eteen. -- \"Etkö näe\näitiäsi?\" kysyi hän rukoillen. -- \"Minä en voi löytää häntä. Sano,\nvoitko nähdä hänen seisovan tuolla... tuossa hän seisoi, tuossa!\"...\n\nHän kumartui lapsen jalkojen ylitse.\n\n\"Anna minulle anteeksi! Jos sinä tulisit, en enää koskaan tekisi\nsyntiä! Lupaan sinulle, en enää koskaan tee syntiä!\"\n\nPikku Gunn nauroi ja veti jalkansa pois.\n\n\"Sen kyllä tiedän, sinähän olet tuomari.\"\n\nHän tahtoi alas. -- \"Saanko katsoa kaikkea tuota kaunista?\"\n\nFalck nousi nopeasti, avasi yhden kirjakaapeista ja otti kirjarivin\ntakaa muutamia pulloja, riensi ikkunaan, avasi sen ja heitti ne ulos.\n\nPikku Gunn katseli häntä aluksi hämmästyneenä. Mutta sitten hän\nihastui, löi kätensä yhteen ja nauroi.\n\n\"Oi, anna minun koettaa!\" huudahti hän innokkaasti ja juoksi esiin.\n\nHän aivan hengästyi ponnistuksista, kun hän viskasi, mitä Falck hänelle\nojensi, oikein kauas kiville.\n\n\"Enemmän! Se on niin kaunista punaista, hirveän kaunista punaista --\nja tuolla on vihreä puro, enemmän tuollaista vihreätä, kuuletko! Ja\nkeltainen on kukkia, jotka kasvavat hiekassa! Eikö tuolla takana ole\nenemmän, kuuletko?...\"\n\nKoputettiin oveen. Se oli Elina-äiti; hän tuli selkä suorana kuten\ntavallisesti, mutta kalpeampana ja tyly ilme kasvoissaan.\n\nFalck seisoi aivan kivettyneenä ja katsoi häneen. Nyt hän tiesi kaikki\ntyynni!... Hän lyyhistyi kokoon kerrassaan ja näytti pienemmältä.\n\nPikku Gunn kääntyi ympäri aivan tyytyväisenä. -- \"Me siivoamme! Tuolla\nkirjojen takana on niin monta pulloa, ja se on niin rumaa!\" -- -- --\n\nHän vaikeni, säikähtäen vanhuksen totisuutta. Hän juoksi kätkeytymään\nhänen naineihinsa.\n\nElina-rouva otti häntä kädestä ja meni Falckin luo.\n\n\"Anders Halskar ja kiltti Jon tuotiin tänne maalle. Oli parempi\nlaskea täällä maihin; he ovat renkituvassa.\" -- --\n\nHänen äänensä oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, mutta hitaampi,\nikäänkuin hänen olisi vaikea saada sanoja esiin.\n\n\"Tuli hyökyaalto ja täytti veneen. He istuivat kölillä. Vihdoin tuli\nväkeä. Mutta heidän täytyi tehdä niinkuin Gunvor tahtoi, ottaa Anders\nensin ja sitten poika... hän istui ja piteli häntä ja -- niin tapasi\nmyöhä.\" -- --\n\nFalck tahtoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Hän ojensi kätensä\nrukoillen häntä kohti.\n\nHän ei nähnyt. Hän tahtoi sanoa enemmän. \"Nyt tiedetään, missä hän on;\npyörre vei hänet kallionhalkeamaan... kukaan ei rohjennut mennä sinne.\nSitä ei tee kukaan paitsi Hesekiel. Nyt on hän lähtenyt. Hän kyllä\nhänet ottaa!\"\n\nFalck oli vaipunut polvilleen hänen eteensä. Elina-rouva ei sitä\nnähnyt. Hän istuutui lähimmälle tuolille. Pikku Gunn oli ruvennut\nitkemään. Isoäiti otti hänet syliinsä.\n\nHän katsahti sattumalta Falckiin, sitten ympärilleen, huomasi\nlasipalaset ikkunalla ja jotakin, joka näytti verilätäköltä, ja katsoi\njälleen ikäänkuin sattumalta häneen.\n\n\"Sinä olet ollut huono mies!\" sanoi hän hitaasti. -- \"Kun onni tulee\nsinunlaisesi luo, on sen pakko mennä tiehensä jälleen. Olisi hyvä, jos\nihmiset oppisivat käyttämään onneansa.\"\n\nTuli hetken hiljaisuus. Pikku Gunn oli nukkunut jälleen.\n\nHuoneessa syntyi juhlallinen tunnelma. Oli, kuin olisi ilma muuttunut,\nkuin olisi jotakin tullut vanhojen huonekalujen ja taulujen joukkoon,\njotakin, joka ei enää milloinkaan poistuisi.\n\nAinoastaan vanha kunnianarvoisa lyömäkello äänteli kuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Se tikutti lempeästi ja tuttavallisesti ja ilmoitti\nhopeanhelähtävällä äänellään, milloin neljännes oli kulunut.\n\nElina-rouva istui hiljaa hetken ja silmäili eteensä. -- Oli vielä\njotakin, joka hänen piti sanoa. Hän aloitti jälleen. Hän puhui aivan\nkuin itseksensä:\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Olin vähältä sanoa, että olen väsynyt -- mutta nyt tulee oikea\ntyöpäivä!\"...\n\n\"Nyt hän makaa pitkää, turvallista untaan, jota ei kukaan voi häiritä.\nAjattelin oman vuoroni tulevan ensiksi, minun, joka olen kestänyt niin\nmonta unetonta yötä... kuolema tuli kerran minunkin luokseni, mutta\nei kauemmaksi kuin kynnykselle, sillä minä sanoin: saat odottaa; en\nole valmis vielä! Niin se meni jälleen. Mutta nyt, kun ajattelin, että\nolisi hyvä lopettaa, en vieläkään ole valmis!\"\n\n\"Kenties hän meistä ensiksi tarvitsi rauhaa! -- Minä en ole niin sitkeä\nkuin sinä, äiti, sanoi hän... hänen olonsa oli vaikeampi, kuin minä\ntiesinkään, sillä hän kesti hyvin. Herön naisilla ei koskaan ole ollut\nmuuta tapana!\"...\n\n-- -- \"Nyt lopulla tiesin sen paremmin, mutta en sanonut mitään...\nviime yönä tuli joku luokseni. Minä nousin ja kysyin, ken se oli. Se\noli kuolema, joka seisoi ja viittasi... sillä aina tulee viesti, kun\njonkun Herön kartanossa on kuoleminen. -- Niin, tule! sanoin minä.\nLuulin sen tarkoittavan minua. Ajattelin, että minun tarvitsee päästä\nlepoon.\"\n\n-- -- \"Mutta se tarkoittikin häntä! Minä en voi sanoa siitä mitään. Hän\noli laina kaikessa tässä vaivassa, jonka minä sain lahjaksi.\"\n\n-- -- \"Hän nukkui viime viikolla vähän. Hän oli ylhäällä ja käveli,\naivan hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi. Mutta päivällä hän oli yhtä\nvaloisa ja siunattu! -- Hänen äitinsä oli liian vanha ja ahavan purema\nja tyly -- hän ei voinut käydä asiaan käsiksi; niin hän antoi pettää\nitsensä...\"\n\n-- -- \"Mutta jos sinä tarvitsit lepoa, niin oli hyvä, että sait nukkua.\nKiitos ja ylistys siitä! Äläkä ole levoton! Nuku turvallisesti! Älä ole\nlevoton sen työn vuoksi, joka on jäljellä!\"...\n\n\"Nyt saa kuolema odottaa minua hetken, kunnes suvusta on sukeutunut\nuusi Gunvor!\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nFalck oli noussut ja seisoi hänen edessään.\n\nOli, kuin luettaisiin sielumessua, lohduttavaa muistorunoa, joka\nsulatti pois sanattoman omantunnontuskan ja antoi epätoivolle sijaa.\n\nFalck ratkesi itkuun.\n\nElina-rouva nousi myöskin. Hänelle oli tehnyt hyvää saada puhua. Kovuus\noli hänen kasvoistaan hävinnyt. Hänen silmänsä olivat lempeät ja\nsurulliset kaikessa voimassaan.\n\nHän meni ja ojensi Falckille kätensä. Tämä suuteli sitä.\n\n\"Anteeksi!\" kuiskasi Falck murtuneella äänellä. Hän ymmärsi, että\nvanhus tiesi, miltä Falckista tuntui.\n\n\"Elina-äiti!\" pyysi hän. \"Jakakaamme hänen jälkeensä jäänyt työ!\"\n\nElina-rouva nyökkäsi.\n\n\"Mutta nyt minä odotan -- odotan niin saada nähdä hänet! Hesekieliä\nemme koskaan enää näe, ellei hän ole mukana!... Stenholmaan hän tahtoi\ntulla haudatuksi. Sen hän sanoi kerran aikoja sitten. Nyt tahdon tehdä\nsen. Hän on saava, mitä hän tahtoo.\" -- --\n\nPikku Gunn oli seisonut katsellen heitä, aluksi hiukan unisena.\n\nHän ei ymmärtänyt, miksi Falck oli niin alakuloinen. Elina-rouvan\npukeutuessa päällysvaatteihinsa hän hiipi Falckin luo, ryömi tuolille\nja otti häntä kaulasta.\n\n\"Minä unohdin jotakin, mitä äiti sanoi\", kuiskasi hän vienosti,\nunisena. -- \"Silloin, muistathan sinä, kuin en tahtonut tervehtiä,\nsanoi hän, että minun olisi pitänyt puristaa sinua kaulasta molemmin\nkäsin -- ja sen sijaan minä teen sen nyt!\" -- --\n\nFalck taivutti päätään häntä kohti riemu sydämessään.\n\nSe oli hellyydenosoitus, jonka _hän_ antoi hänelle kuoleman takaa. Hän\nlähetti enkelin lohduttamaan häntä.\n\nEikä nyt enää ollut mitään varjoa heidän välillänsä. Nyt hän näki, että\nGunvor kuitenkin oli rakastanut häntä! -- --\n\n-- Elina-rouva huusi häntä ulkoa. Hän otti lapsen käsivarrellensa ja\nseurasi häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerössä kulkivat kaikki äänettöminä. Ne, jotka tulivat soutaen,\nkiinnittivät äänettömästi veneensä ja nousivat hiljaisina ylös\nportaita. Puodissa punnittiin ja mitattiin, mutta kukaan ei puhunut.\n\nPäivä kului. Pian ei ollut muita kuin Elina-rouva, joka uskoi, että\nHesekiel joskus palaisi kotiin.\n\nElina-rouva oli lähettänyt väkeä luodolle särkemään kalliota. Hän\nkuunteli mielihyvällä, miten hyvin panokset räjähtivät.\n\nElina-rouva ei näyttänyt olevan kovin huonokuuloinen, sillä kukaan muu\nei kuullut sinä yönä loisketta laiturilta.\n\nYlhäällä oli uusi kerros valmis, johon Gunvorin oli määrä muuttaa\njuhannukseksi. Salissa paloivat kynttilät. Nyt hän tulisi!\n\nMorsiameksi hänet puettaisiin!\n\nFalck makasi koko yön toisessa sivustassa. Hän ei saisi tietää mitään,\nennenkuin Gunvor olisi ylhäällä laitettu kuntoon.\n\nMutta hän tuli kuitenkin alas laiturille. Hän tahtoi kantaa häntä.\n\nMutta Hesekiel kielsi. Hänen silmissään loisti jonkinlainen ilo. Hän\noli ollut pyörteessä ja nouti hänet, ja kuolema oli tarttunut häntä\nhartioihin -- mutta saanut luvan hellittää, sillä Hesekiel tahtoi tuoda\nhänet kotiin äidille. -- -- --\n\nUuteen saliin hänet vietiin. Hän lepäisi omassa hyvässä sängyssään.\nElina-äiti ja täti olivat tehneet vuoteen ja askaroivat hänen\nympärillänsä. Alisessa huoneessa makasi Irmild itkunkouristuksissa.\n\nHesekiel oli lähimpänä. Hän katseli synkkänä ja riemuitsevana Falckia\nja Torgersenia, jotka punoittavin silmin seisoivat loitompana. Hän\ntiesi sydämessään, että nuo kaksi vierasta miestä ne olivat tuottaneet\nhänelle kuoleman -- ja nyt hän mielestänsä omisti hänet enemmän kuin\nkumpikaan heistä. --\n\nElina-rouva askarteli ja puheli hänelle.\n\n\"Minä ikävöin oikein sinun tuloasi! Tiesin hyvin, että sinä tulisit\njälleen vanhan äitisi luo, jotta saisimme sanoa jäähyväiset\ntoisillemme.\" -- -- --\n\n\"Ja tässä sinun on tyyni ja hyvä olla! -- -- Tässä on iso samettipeite,\nsen saat mukaasi, sillä minä muistan, ettet pitänyt kylmästä\nvalkoisesta peitteestä.\" -- --\n\n\"Stenholmassa tulet hyvin aikaan. Saat olla siellä yksin, se on sinun\nluotosi! Kukaan ei tule häiritsemään sinua!\" -- --\n\nHän käski toisten mennä alas noutamaan jotakin.\n\nHän ja Falck jäivät kahden. Silloin hän viittasi hänet luoksensa.\n\nFalck meni ääneti. He seisoivat kumpikin omalla puolellaan sänkyä, ja\nheidän kätensä yhtyivät.\n\nHe seisoivat ääneti ja katselivat häntä.\n\nOtsalla lepäsi tavallinen, valoisa ilme; aivan kuin suljetut,\nsisäänpainuneet silmät voisivat avautua ja hymyillä heitä kohti.\n\nMutta suun ympärillä oli väsynyt piirre.\n\nFalck käänsihen äkkiä poispäin ja purskahti itkuun.\n\nHän ei ollut milloinkaan nähnyt niin syvää väsymystä ihmisen kasvoilla.\n\n\"Sinä näet, että hänen tarvitsi päästä rauhaan\", mumisi Elina-rouva.\nHänen suunsa ympärystä alkoi vavahdella.\n\nSitten hän sanoi lyhyesti: -- \"Minä en voi seistä täällä, aivan kuin\nalhaalla ei olisi mitään tehtävää. Sinä voit jäädä tänne vähäksi aikaa,\nsinä!\"\n\nHän nyökkäsi hänelle ja meni.\n\nSe, että hän oli ruvennut kutsumaan häntä sinuksi, oli suuri lohdutus\nFalckille. Se oli lupaus saada ottaa _hänen_ tyhjä paikkansa.\n\n-- -- Hän oli niin äsken ollut täällä ja täyttänyt paikkansa itse.\nFalckista oli kuin hän vielä tuntisi hänen olennostaan leviävän lämmön,\nkuin täällä olisi ilmassa vielä jotakin jäljellä hänestä. Hän oli\ntäällä niin hiljan! -- --\n\nHän ei voinut mennä kotiin omaan huoneeseensa, missä Gunvor oli ollut\nviimeksi. Häntä kauhistutti nähdä se jälleen.\n\nHän asui Herössä koko sen talven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLounasmyrskyt raivosivat jälleen rannikolla. Ne alkoivat uusin voimin\njoka päivä. Talvi oli tullut kaikkine ihmeellisine iltaäänineen.\n\nPahin oli niiden laita, jotka pienissä turvekattoisissa majoissa\nistuivat tuskaisina odottamassa. Mutta mitä lounastuuli siitä välitti.\n\nYhteen aikaan se oli ottanut tavakseen aloittaa jotenkin sävyisästi\naamulla, mutta yltyi iltapuoleen, niin että vaahto roiskui seinille, ja\nturvekatto huojui ja valitteli.\n\nJa kaikissa tuvissa oli joku, joka maltillisesti kävellen odotteli ja\nkuunteli myrskyn ja aaltojen pauhun läpi, laskisiko kuka maihin ja\ntulla laahustaisi ylös märät merisaappaat jalassa.\n\nMonta merkillistä ajatusta heräsi niissä, jotka kävelivät ja odottivat;\noli hyvä, kun saattoi ajatella, ettei kukaan joutunut hukkaan, ilman\nettä se oli ennakolta määrätty.\n\nJa hyvä niille, joiden mieli oli raskas, kun saattoivat lähteä matkalle\nkirkkosunnuntaina tavataksensa toisia. -- Kun heitä oli monta yhdessä,\nniin sitä parempi. Silloinhan saattoi tapahtua, että Hän kuulisi heitä,\n_Hän_, joka voi sitoa myrskyn ja asettaa kaikki parhain päin. Hyvä oli,\nettä katto oli matala, ja että seinät tekivät huoneen ahtaaksi, sillä\noli tarvis piiloutua ankaraa ulkona vallitsevaa suuruutta. -- --\n\nMutta se, että meidän Herramme oli kutsunut Herön Gunvorin kotiin,\ntuntui kaikista niin ihmeelliseltä.\n\nHe eivät nähneet, että Hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän nyt\nolisi aina heidän luonansa eikä enää koskaan jättäisi heitä.\n\nSillä laajalti tuntui pikku tuvissa siltä, kuin hän vielä olisi heidän\njoukossansa. Kun jokin asia oli päätettävä, tiesi aina joku, miten hän\nolisi tahtonut sen ratkaistavaksi. Ja kernaasti tehtiin niin. Heistä\nkaikista tuntui, että entistä ankarammin vaadittiin heiltä nyt, että\nheidän tuli tehdä, mitä hän heiltä odotti.\n\nJa pimeinä hetkinä saattoivat he niin selvään tuntea, että hän oli\nheidän luonansa kuten ennen. Hän tuli lukittujen ovien läpi omin ehdoin\nja auttoi heitä kestämään.\n\nTuntui siltä, kuin hänen jälkiänsä olisi sydämissä ja mielissä. Äidit\nkertoivat hänestä lapsilleen, jotta nämä oppisivat tekemään kaikki,\nmitä hän tahtoi.\n\nJa kun kalastajat olivat matalikolla, puheltiin Herön Gunvorista,\njoka oli rakastanut jokaista köyhää kalastajaa ja kalastajan lasta ja\nlopuksi mennyt kuolemaan heidän tähtensä. Uudet, vieraat rengit, jotka\neivät ennen olleet käyneet kalassa ylävesillä, pitivät monta kertaa\nenemmän Herön Gunvorista kulkevista kertomuksista kuin kaikista niistä\ntyhmistä loruista, joita muutamat esittivät. Lorut saattoivat kyllä\nhuvittaa hetkisen, mutta Gunvorin tarinaa ei unohtanut ja sen saattoi\nviedä mukaansa kotiin vaimolle ja lapsille.\n\nJa he pitivät kaikki siitä, että hän oli heidän joukossansa.\nStenholmassa oli hänen oikein hupaisa olla; hieno oli sinne asumus\nvalmistettu: hyvä, lämmin kamari oli kallioon hakattu -- eikä hän ollut\nköyhänä tullut taloon, sillä raskaat hopeiset kynttiläjalat oli tuotu\nmukana Heröstä. Hän asui kuin oikeassa linnassa, ja tuntui siltä, kuin\nhän sieltä käsin hallitsisi sekä merta että maata.\n\nSillä uskoipa muukalainen tai ei, varmaa oli, että Smalsundin virta oli\naivan muuttunut sen yön jälkeen, jolloin Herön Gunvor hukkui siihen.\nSe oli muuttunut niin tyyneksi ja helpostikuljettavaksi, että ei enää\ntarvinnut olla edes varovainen. Tietysti oli lounastuuli oikullinen\ntoisina vuodenaikoina, mutta yhtä varmaa oli, ettei se enää milloinkaan\ntullut entisenlaisena Smalsundiin. Aivan kuin hän olisi siellä\nvalvomassa, ettei kukaan kalastaja enää hukkuisi.\n\nKun eräänä yönä merellä tapahtui haaksirikko, ja laivanhylky kulki\nuiskennellen, niin se ajautui Stenholman ainoaan lahdelmaan, missä\nsaattoi nousta maihin. Ja kaikki miehet nousivat ylös vuorelle. Ja\nmuutamat ajattelivat, että hänellä oli jotakin asian kanssa tekemistä.\n\nMoni rehellinen kalastaja ja merimies nostaa hattuansa kulkiessaan\nStenholman ohitse. Kaikkien silmät katsovat sinne, kaikilla on\nkiittämistä jostakin. Hän tunsi noiden harvasanaisten, raskasmielisten\nihmisten salaisen ajatuselämän, heidän, joiden katse on kääntynyt\nsisäänpäin ja joiden liikkeet ovat äänettömät, ja hän opetti heitä\nlöytämään tien, jota kulkea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuvella lepää Stenholma kirkkaana auringonpaisteessa. Siellä on kivissä\nmarmorisuonia. Koskee silmiin, kun katselee niin kesän voimakkaassa\npäivänvalossa.\n\nSiellä kasvaa kukkia: kieloja ja piiskuja ja isoja sinikelloja,\njotka eivät muualla kasva niin isoiksi. Ne ylenevät ja silmäilevät\nyli kuohuvan meren. Ne myhäilevät aurinkoa kohti ja soittelevat niin\nlempeästi, että kaikki toiset kukat kuuntelevat ja kaikki ruohonkorret\nja tuhannet valkeat linnut myöskin.\n\nSillä auringon kirkastamalta, taivaansiniseltä kukkasaholta helähtää\nlaulu, täynnä elämän viisautta.\n\nMonta pientä valkeaa lokkia asuu Stenholmalla. Ne saavat olla rauhassa.\nSieltä ei koskaan oteta yhtään munaa. Jos käskisit ketä tekemään sen,\net saisi häntä ottamaan hänen lintujansa ja muniansa. Eikä kukaan poimi\nhänen kukkiansa.\n\nTyynellä säällä sunnuntaisin soutaa joskus veneitä ulos ja asettuu\nluodon suojaan; mutta kukaan ei nouse maihin siellä!\n\nSillä kun Stenholma lepää kultaloistossaan auringonpaisteessa, säteilee\nsen ympärillä kuin Jumalan valtakunnan ylevyys ja rauha...\n\nMutta talvellakin, kun meri ennustaa rajuilmaa, ja ilma on raskas ja\nsynkeä, on Stenholma hyvä olemassa. Se suojelee ulapan myrskyltä; monta\nvenettä se on pelastanut.\n\nJa kotonaolevasta odottelijasta on tyynnyttävää ajatella, että Herön\nGunvor istuu siellä valvomassa jokaisen kalastajan henkeä.\n\nKun tuomari tulee kotiin matkoiltansa -- hän ei enää niin paljon välitä\nlähteä kylään --, hän ohjaa aina tiensä niin läheltä luotoa kuin\nmahdollista.\n\nJa hän vakoilee, ikäänkuin hän odottaisi saavansa nähdä hänet siellä.\nVenemies arvelee, että jos kuka on taikauskoinen, niin tuomari.\n\nHän ei myöskään ole ihan varma siitä, eikö Gunvor joskus tule häntä\nvastaan. Kerran heidän puhellessaan oli Gunvor sanonut, että jos\nkuolema ei ole muuta kuin että sidottu vapautuu, niin hän tulee\njälleen. -- -- -- Ilmassa, meren aalloissa... puissa ja kukissa! Hän\nlainaisi niiden äänet ja tulisi kaikkien rakastamiensa luo, kaikkien\nihmisten luo tekemään heille hyvää...\n\nJa luuleeko Falck nyt tuntevansa hänen kätensä otsallansa ja kuulevansa\nhänen kuiskauksensa? Ja tunteeko hän sydämessään, että hän on lähellä\nhäntä?...\n\nHän on kotona hänen huoneessansa. Hän näkee hänet toisinaan, kun yö on\npuolipimeä ja tähdet verhotut -- silloin hän seisoo siinä, missä seisoi\nsanoessaan: \"Minä teen sinulle hyvää, kun menen!\"\n\nHän kuulee hänen sanovan sen, kuten silloin, mutta äärettömällä\nsurumielisyydellä, juhlallisesti kuin ennustuksen. Ja ennustus oli\ntosi. Poismeno se oli antanut hänelle voimaa nousta!\n\nHän tuntee elämänsä suurimmaksi nöyryytykseksi sen, että kun Gunvor\ntuli hänen luoksensa, hänellä ei ollut yllään hääpukua. Se ei\nmerkinnyt hänelle sen enempää kuin että hänen täytyi kadottaa hänet,\nvoittaaksensa sen, mikä hänessä oli jäljellä omaa itseänsä. \"Minä teen\nsinulle hyvää, kun menen!\" Ne sanat olivat tehneet hänen ympäristönsä\ntyhjäksi, mutta tulleet hänen uskonnokseen. Ne olivat vapahtaneet\nhänet, ja ne veivät häntä yhä eteenpäin.\n\nHän oli sanonut sen valituksen tavoin. Hän kärsi siitä, että ihmisten\nalituisesti piti kärsiä niin paljon. -- Se ei ole välttämätöntä! oli\nhän sanonut. -- He oppivat kuulemaan ja näkemään paremmin ja tuntemaan\netsikkoaikansa. Se ei ole ikuisesti oleva salattu heidän silmiltänsä!\n\nSilloin voidaan poistaa koko joukko siitä pahasta, jota maailma on\ntäynnä. Alituinen pahanteko on vain huono tapa, pimeänpelkoinen\nheikkous. -- --\n\nJa hän oli ollut oikein kiivas sanoessaan sen.\n\nFalck tahtoi jatkaa hänen työtänsä. Hän tahtoi koettaa, voisiko\nhän opettaa yhdelle ainoallekaan ihmiselle, että kun hänen onnensa\nvalepukuisena tulee hänen luokseen, ei hän tekisi niinkuin hän itse oli\ntehnyt: ei sulkisi siltä ovea -- vaan tekisi kernaammin kuten Abraham,\njoka kutsui enkelit luoksensa.\n\nJos ihmiset voitaisiin totuttaa siihen, etteivät ajaisi onneansa\novelle, kun se tulee... kuten Jumala muinoin Abrahamin luo... jos joku\nvoisi opettaa heitä näkemään ja kuulemaan hiukan paremmin -- niin,\nsilloin uskoi hänkin, että koko joukko pahaa voitaisiin poistaa. -- --\n\nHän on perinyt hänen työnsä. Hän rakastaa sitä, samoin kuin kaikkea,\nminkä hän on perinyt Gunvorilta. Hän on perinyt hänen äitinsä ja hänen\nlapsensa. Hän ei milloinkaan ole ollut niin rikas. -- -- --\n\nPitkinä talvi-iltoina, kun Jäämeren myrskyt syleilevät taloa, on\nHerössä aivan tyyntä paksujen hirsien turvissa. Lavendeli ja kuivatut\nruusut tuoksuvat. Elina-rouva istuu suorana, kuten ennen, tuolillansa.\nHänen silmänsä ovat terävät ja valppaat.\n\nPitkän, kovan sohvan nurkassa istuu täti kauniisti poimutettu myssy\nvalkoisessa päässänsä. Irmild on ylpeä siitä, ettei kellään ole tädin\nmyssyjen vertaisia.\n\nHän istuu ja nyökkää lempeästi ja katselee neulomustansa, ja toisinaan\ntapahtuu, että hän nukahtaa hiukan, silloinkin kuin Falck lukee heille\nääneen jotakin oikein hupaista.\n\nFalck on heidän luonansa joka ainoa ilta, milloin hän ei ole matkoilla.\n\nHämärissä istuu pikku Gunn aina hänen polvillansa. Joskus Gunn ei sano\nmitään, vaan ottaa häntä ainoastaan kaulasta ja pusertaa häntä oikein\nlujasti ja katsoo häntä silmiin syvällä kirkkaalla lapsenkatseellaan.\nHänellä on Gunvorin silmät.\n\n\"Sinä tiedät, mitä se merkitsee!\" kuiskaa hän. Ja Falck myhäilee ja\nsulkee silmänsä hetkeksi. Juhlatunnelma hiipii hänen sydämeensä.\n\n\n\n"]