[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWoz4D3F1S9lyqpGHy8Xlc0il5-EvLMTb_-NfQOC44nc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2388,"Elina","Leino, Eino",1878,1926,"2388-leino-eino-elina","2388__Leino_Eino__Elina","Murroskauden kertomus","romaani",[],[],"fi",1919,null,16760,113191,false,63732,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Elina: Murroskauden kertomus\" by Eino Leino is a novel written in the early 20th century. The story focuses on Heikki Takaharju, a young man deeply aware of the impending social revolution, as he navigates his ambitions and the complexities of his relationships, particularly with Elina, the wife of his friend Pekka. The novel examines themes of social change, personal ambition, and the struggle between ideals and reality.  At the start of the narrative, we are introduced to Heikki Takaharju, a torpanpoika (a son of a tenant farmer) from South Häme, who possesses an exceptional intellect yet feels out of place among his peers focused on traditional academic pursuits. From a young age, he has foreseen a coming social upheaval, influenced by his background and experiences. His relationship with his mentor, a young schoolmaster, nurtures his burgeoning interest in statistics and economic issues. As he excels in his studies, Heikki’s drive intensifies, particularly his concern for the plight of the peasantry and the looming possibility of revolution. Heikki’s story unfolds against a backdrop of historical and political tensions, offering readers a glimpse into the tumultuous social landscape of Finland during that time. (This is an automatically generated summary.)",[],147,"Romaani sijoittuu Suomen sisällissodan aikaan ja kertoo torpanpoika Heikki Takaharjun tiestä vallankumouksen pyörteisiin. Heikki rakastuu Elinaan samalla, kun sota ja aatteelliset ristiriidat koettelevat heidän uskoaan tulevaisuuteen.","Eino Leinon 'Elina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2388. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ELINA\n\nMurroskauden kertomus\n\n\nKirj.\n\nEINO LEINO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nkustannusliike Minerva Oy,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHän tiesi sen tulevan. Hän tunsi sen tulevan. Hän oli kuullut sen\nkohinan jo koulupojasta saakka korvissaan.\n\nSilloin kun muut hänen ympärillään eivät vielä mitään aavistaneet,\nkun muut puhuivat isänmaasta ja ihmisyydestä täysin porvarillisen\nmaailmankäsityksen puitteissa, toiset nähden niissä osittaisia\nparannuksia kaipaavia puutteellisuuksia, toiset katsoen, että kaikki\noli hyvin eikä mikään tulisi ainakaan lähimpien sukupolvien ijässä\nmuuksi muuttumaan, -- silloin hän oli jo tuntenut sen tulevan, silloin\nhän oli jo kuullut sen kohinan, silloin hän oli nähnyt jo sielunsa\nsilmien edessä pelkkiä kauhunkuvia sekä peljännyt ja vavissut kuin\nhaavanlehti.\n\nMinkä tulevan? Minkä kohinan?\n\nYhteiskunnallisen vallankumouksen.\n\nMistä hän oli saanut sen ajatuksen jo miltei lapsena aivoihinsa, hän ei\ntiennyt itsekään. Mutta ehkä se johtui osaksi hänen syntyperästään ja\njokapäiväisistä olosuhteistaan.\n\nHän oli torpanpoika Etelä-Hämeestä. Lahjakkuudellaan kansakoulussa hän\noli pitäjän herrasväen, mutta varsinkin papiston erikoista huomiota\nherättänyt. He hommasivat hänet oppikouluun, mutta vasta sitten, kun\nhän kansakoulukurssinsa päätettyään oli muutamia vuosia raatanut\nraskaan ruumiillisen työn tekijänä isänsä torpan mailla.\n\nEnsimmäiselle luokalle hän oli jo liian vanha luonnollisesti. Mutta hän\nsai lukea yksityisesti pappilan nuoren maisterin edessä ja suoritti\nsiten pääsytutkinnon suorastaan kolmannelle.\n\nSamainen maisteri tuli muutenkin määrääväksi koko hänen sielulliselle\nkehitykselleen.\n\nHän ei ollut mikään tavallinen pappilan maisteri eikä rovastin\napulainen, vaan rovastin nuorin poika, joka kandidaattilukunsa\npääkaupungissa suoritettuaan oli päätynyt pariksi vuodeksi tänne\nmaalle isänkotiinsa kaikessa rauhassa lukujaan jatkamaan ja pitkälle\nulkomaiselle opintomatkalle hankkiutumaan.\n\nHän ei aikonutkaan antautua vain vähäpätöiseksi koulunopettajaksi\neikä myöskään isänsä ammattiin, vaan oli jo varhain viitoittanut\nitselleen tien filosofiantohtoriksi, dosentiksi ja professoriksi. Kun\nei isältä puuttunut varoja eikä häneltä itseltään innostusta, ei tuo\nsuunnitelma, jonka vertaista rohkeudessa ei ollut vielä kenenkään sen\npitäjän virkamiehen pojan päähän pälkähtänyt, näyttänytkään ollenkaan\nmahdottomalta.\n\nHän oli koko kirkonkylän silmäterä, enin kuitenkin ukko rovastin, joka\nsuorastaan jumaloitsi häntä.\n\nHän näki parhaat unelmansa pojassaan toteutuvan. Hänellä\nitselläänkin oli ollut nuoruudessaan paljon tieteellisiä ja\nhumanistisia harrastuksia ja oli hän alkuaan yliopistossa\nhistorialliskielitieteelliseen osastoon kirjoittautunut, vaikka\ntaloudelliset vaikeudet olivatkin sittemmin pakottaneet hänet\nleipäpapin leveämmälle ja keveämmälle uralle antautumaan. Nyt oli hänen\npoikansa jo päässyt siihen, mihin hän itse ei ollut koskaan päässyt, ja\noli kaiken todennäköisyyden mukaan menevä vielä paljon pitemmällekin.\n\nIhmekös, jos ilo paistoi pappilan vanhoissa saleissa ja muhoili\ntyytyväisyys rovastin ryppysissä silmäkulmissa, kun hän pitkä piippu\nsuussaan nuorimman ja toivorikkaimman poikansa kera kylätietä\nkäyskenteli!\n\nMuut lapset olivat jo aikoja sitten kotinsa jättäneet, pojat mikä\nmillekin virka-uralle antautuneet, tyttäret naimisiin työntyneet.\n\nTämä ainoa oli heillä jäljellä enää. Siksi ei ruustinna tiennyt, miten\nhäntä hyvänä pitää, eikä rovasti, kuinka häntä näytellä ja kehua\nystävällisille kylänmiehilleen, sekä herroille että talonpojille.\n\nMutta mitä ukko rovasti ei voinut ymmärtää, oli se, että hänen poikansa\npääaineena ei ollut suomenkieli eikä pohjoismaiden historia, vaan\ntilastotiede ja kansantalous, joista kummastakaan ei ollut edes puhuttu\nhänen nuoruudessaan. Tosin oli pojalla arvosanat noissa edellisissäkin,\nmutta väitöskirjansa hän aikoi kirjoittaa Suomen torpparikysymyksestä,\nEuropan eri maiden maanvuokra-olojen yleistä taustaa vasten katsottuna.\n\nTuokos oli ihme ukko rovastin mielestä! Eipä sillä, ettei ne olleet\ntärkeitä nuo maanvuokra-olotkin niinkuin muutkin taloudelliset\nkysymykset, olivat tietystikin, sillä lepäsihän niiden pohjalla valtio\nja yhteiskunta. Hänestä oli vain kumma, että nuori mies, sellainen kuin\nhänen poikansa, jolla oli tilaisuus ihanteellisempiinkin harrastuksiin,\nsaattoi löytää ilonsa ja tyydytyksensä niin tuiki arkipäiväisistä\nasioista.\n\nSe oli hänen mielestään suoraan kuin olisi käynyt tunkiota perkkaamaan.\n\nMutta ukko rovasti lohduttausi sillä, että hänen poikansa kaikesta\npäättäen tahtoi uhrautua kansan hyväksi, ja siinähän piili aina se\nihanteellisuuden siemen, jolla hänen mielestään ihmisen maallinen\nelämänpolku oli joka tapauksessa jyvitettävä.\n\nHän oli itsekin omasta mielestään monella muotoa uhrautunut.\n\nHän oli ensiksikin uhrautunut Jumalalle, kääntäessään katseensa pois\nmaallisista harrastuksistaan ja antautuessaan papin-uralle, jolle hän\nei vielä silloin ollut tuntenut vähintäkään kutsumusta. Että hänet\nolivat siihen aikoinaan pakottaneet hänen sekavat rahaseikkansa, sitä\nhän ei ollenkaan ottanut huomioon, sillä nehän kuuluivat juuri niihin\nmaallisiin, jotka hän oli laskenut uhrilahjana taivaallisten alttarille.\n\nMyöskin hän katsoi uhrautuneensa seurakunnalleen suostuessaan aikoinaan\nsen sielunpaimeneksi ja tätä tärkeätä virkaa jo kolmattakymmentä\nvuotta, enimmäkseen nuorten, pienipalkkaisten apupappien avulla,\ntoimitellessaan.\n\nTosin seurakunta sen oli maksanut hänelle runsain kymmenyksin, mutta\nsenhän se oli tehnyt vain sielunsa autuuden vuoksi ja maan lakien\ntäyttämiseksi, jotka tässä pitivät yhtä myös apostoli Paavalin\nasettaman jumalallisen järjestyksen kanssa: joka evankeliumia saarnaa,\nsen on myös evankeliumista elettävä. Sitäpaitsi hän oli tehnyt paljon\npalkatontakin työtä lammashuoneensa hyväksi, kirjoittanut m.m. täysin\nmoitteettoman pitäjänkertomuksen, jonka hän oli omalla kustannuksellaan\npainoon toimittanut, harrastanut seurakunnassaan sekä maanviljelystä\nettä karjanhoitoa että muidenkin elinkeinojen parantamista,\ntavallisesta kirkollisesta ja epäkirkollisesta valistustyöstä\npuhumattakaan, kuten esim. kansakoulujen johtokuntiin kuulumisesta.\n\nSitähän ei kaikkea voitu maksaa rahalla, ja siksi ei\nkiitollisuudenvelka hänen ja hänen seurakuntansa välisessä viimeisessä\ntilinteossa missään tapauksessa hänen mielestään voinut jäädä hänen\npuolelleen.\n\nMutta kaikkein enimmän hän katsoi uhrautuneensa kansalleen.\n\nHän oli sitä tehnyt sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä\npaikkakunnallista murresanastoa, satuja, sananlaskuja ja arvoituksia\nkootessaan että etenkin säätynsä edustajana useilla valtiopäivillä,\nmissä hän ei suinkaan ollut pannut kynttiläänsä vakan alle ja oli\nvapaamielisessä sanomalehdistössä saanut pysyvän maineen yhtenä maamme\npapiston vanhoillisimmista ja taantumusmielisimmistä jäsenistä.\n\nLuonnollisesti häntä oli sitten tuossa samaisessa sanomalehdistössä\nmaalattu jos tervattukin niin, että joku toinen vähemmän lujaluonteinen\nmies olisi siitä jo aikoja säikähtänyt ja vetäytynyt jo pelkän rauhansa\nvuoksi takaisin omaan syrjäiseen Tuskulumiinsa. Niin ei ukko rovasti,\nsillä se olisi hänestä ollut hänen virkatoveriensa hyvän luottamuksen\npettämistä. Edustajan toimi oli pyhä toimi hänelle ja hän otti vastaan\nsen tuomat tuulet kuin tuiskutkin kristityn kärsivällisyydellä, katsoen\nniiden kuuluvan kansalliseen asiaan, joka tässä tapauksessa oli\nkirkollisen asian kanssa erottamattomasti yhdistetty.\n\nHän oli suomalaisen kansankirkon pappi siis ja sellaisena yhtä\nloukkaantumaton kuin haavoittumaton.\n\nOli sentähden aivan suuremmoista, kuinka pitkälle kohti kammoamaansa\nnykyaikaisuutta hän katsoi voivansa mennä vain rakkaudesta poikaansa ja\ntämän valitsemaan elämäntehtävään, niin outo ja eriskummallinen kuin se\nepäilemättä olikin hänen mielestään.\n\nKun hänen poikansa oli ilmoittanut hänelle harrastavansa\ntorpparikysymystä ja aikovansa siitä yliopistollisen väitöskirjan\nkirjoittaa, hän oli hämmästynyt tosin ensin sanattomaksi, mutta\nkoettanut sittemmin olla neuvoillaan ja käytännöllisillä kokemuksillaan\nsiinä kaikin tavoin avuliaana, jopa jättänyt hänen käytettäväkseen myös\nkaiken asiaa koskevan kirjanpitonsa.\n\nSuuren seurakunnan rovastina hänellä luonnollisesti oli itsellään\npaljon torppareita, joita hän ei kohdellut paremmin eikä huonommin\nkuin muutkaan hänen virkaveljensä. Haki ulos saatavansa useimmiten\nsangen tarkasti ja tunnollisesti, mutta antoi myös usein armon oikeuden\nsijasta käydä eikä missään tapauksessa irtisanonut alustalaisiaan\nheidän laiminlyönneistään huolimatta milloinkaan.\n\nKoko tuo kysymys kuului hänen mielestään siihen alempaan, aatteettomaan\nja ihanteettomaan maailmaan, jonka kanssa hän ei mielellään liikoja\naskarrellut.\n\nMutta koska hänen poikansa harrasti sitä, niin oli menneeksi! Myöskin\nukko rovasti tahtoi tietysti tehdä voitavansa asioiden esittämiseksi\nniin oikeassa valossa kuin mahdollista ja ohjata isällisesti häntä\nnäiden seikkojen perinpohjaiseen käytännölliseen tuntemukseen.\n\nNiin nähtiin sekin ihme, että arvon rovasti omassa persoonassaan tuli\npoikansa kera käyneeksi ensin läheisemmissä, sitten etäisimmissäkin\ntorpissaan.\n\nSiellä se luonnollisesti herätti tavatonta, sydänalaa sykerryttävää\nhämmästystä. Eukoille tuli tulinen kiire kahvipannujen kanssa,\nukot kutsuttiin kotiin ulkotöistään, lapsilta niistettiin nenät ja\nlähetettiin toiset kaivolle peseytymään.\n\nMutta vielä suuremmaksi kasvoi tuo pelonsekainen hämmästys, kun nuori\nmaisteri otti esille muistikirjansa ja rupesi tekemään tunkeilevia\nkysymyksiä torpan tuloista ja menoista, uutisviljelyksistä ja viime\nvuosien viljasadoista.\n\nOnkohan nyt joku asia rempallaan? he ajattelivat.\n\nLie jäänyt hyvinkin joku päivätyö jonakuna vuonna suorittamatta? Tai\nlie kysymys vuokran korottamisesta? Täytyy pitää siinä tapauksessa\nkieli keskellä suuta tai tässä vielä puhuu surman länget olkapäilleen...\n\nJa he vilkaisivat varovasti alta kulmiensa rovastiin ikäänkuin\nkysyäkseen, mikä oli tarkoitus ja liikkuiko nuori maisteri oikein\nluvallisilla asioilla.\n\nMutta kun he näkivät rovastin vain hyväntahtoisesti muhoilevan ja\nrohkaisevan heitä ystävällisillä päännyykähdyksillä ja kun he eivät\nnuoren maisterinkaan piirteissä huomanneet mitään epäilyttävää, he\nalkoivat vähitellen aukoa sanaista arkkuaan, alkuperäisiä lähtökohtiaan\nsilti hetkeksikään unohtamatta.\n\n-- Tämä poikani, joka on viisaustieteen majisteri, harrastaa köyhän\nkansan parasta, huomautti rovasti ikäänkuin selitykseksi. Hän tahtoo\nkuulla, olisiko kenellä mitään valitettavaa, jota hän voisi korjata,\nkun hänestä kerran tulee Suomen suurimpia virkamiehiä, yliopiston\ntohtori ja rohvessori.\n\nEihän kenelläkään ollut mitään valitettavaa.\n\nMutta maisteri teki innokkaasti muistiinpanojaan, rovasti\nhörppi tyytyväisenä kahvikuppiaan ja nämä käynnit päättyivät\nmolemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi moniin lämpimiin kättelyihin,\nJumalan siunauksen toivotteluihin ja sydämellisiin terveisiin\nruustinnalle.\n\nEräällä tällaisella tutkimusmatkalla tapasi maisteri eräässä torpassa\njo miltei miehenkokoisen pojan, jonka terävät, täsmälliset vastaukset\nerikoisesti kiinnittivät hänen huomiotaan.\n\nHän otti selvää pojasta, kuuli tämän erinomaisesta menestyksestä\nkansakoulussa ja lupasi hänelle kirjoja ja yksityistunteja, jos hänellä\noli halu jatkaa lukujaan.\n\nTietysti pojalla oli.\n\nKun ei ukko rovastillakaan ollut mitään sitä vastaan, vaan\nhän päinvastoin väläytti mahdollisuutta pojan kustantamisesta\noppikouluunkin, oli asia selvä. Matkaa torpasta pappilaan ei ollut\nkuin pari kilometriä, jonka poika mielelläänkin hiihti niin uusien ja\nhoukuttavien tulevaisuuden näköalojen hänelle avautuessa.\n\nLuvut kävivät kuin leikillä. Mutta niiden alussa lainaili maisteri\nhänelle paljon muitakin kirjoja, etupäässä historiallisia, mutta\nmyöskin yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia, kun hän huomasi pojan\nerikoisen mielenkiinnon niihin. Pitkät keskustelut samoista aineista\nolivat omiaan tuota mielenkiintoa vielä enemmän syventämään.\n\nMuutenkin kohteli maisteri häntä melkein kuin vertaisenaan. Puhui\nmilloin totta, milloin pilaa hänen kanssaan ja vaikutti siten\nkaikinpuolin kasvattavasti ja kehittävästi häneen.\n\nItse hän oli oikein ylpeä oppilaastaan, vei hänet mukanaan kaikkiin\nkirkonkylän seurapiireihin ja tasoitti silläkin tapaa hänen tietään\nopin kukkuloille aurankurjesta.\n\nTuo maisteri oli muuten sangen merkillinen mies.\n\nAikana, jolloin meillä vain harvat yhteiskunnallisia asioita\nharrastivat, hän oli niihin kaikella sielullaan ja sydämellään\nsyventynyt, kirjoitteli niistä jo sanomalehtiin ja piti valaisevia\nesitelmiä Helsingin Työväenyhdistyksessä.\n\nMitä varsinaiseen sosialistiseen liikkeeseen tuli, ei siitä Suomessa\nollut vielä jälkiäkään, jonka takia sitä oli seurattava vain muiden\nmaiden, etupäässä Saksan taloudellisia oloja silmälläpitäen. Mutta\ntorpparikysymys täällä oli, joskaan ei vielä päivänkysymykseksi\nkärjistyneenä, mutta joka tapauksessa yhteiskunnallisena epäkohtana,\njosta jo edistysmielisimpien nuorten poliitikkojen parissa\nkeskusteltiin.\n\nSiksi oli maisteri siihen kotkansilmänsä iskenyt ja aikoi tehdä sen\nsekä tieteelliseksi että sosialipoliittiseksi erikoisalakseen.\n\nHäneltä imi torpanpoika -- Heikki Takaharju oli hänen nimensä\n-- ensimmäiset käsityksensä yleisestä maailmanmenosta ja siitä\nyhteiskunnallisesta vallankumouksesta, joka maisterin varman\nvakaumuksen mukaisesti uhkasi kaikkia maailman valtakuntia.\n\nNämä ajatukset syventyivät Heikissä yhä enemmän koulunpenkillä.\n\nIjältään tovereitaan vanhempana, tiedoiltaan, harrastuksiltaan eikä\nsuinkaan vähimmän ruumiinrakenteeltaan heitä paljon vankempana ja\nkehittyneempänä, hänelle olisi ollut mitä helpoin asia kohota heidän\nitseoikeutetuksi johtajakseen niin luokalla kuin toverikunnassa että\nvapaan urheilun tanterilla.\n\nMutta hän ei viitsinyt. Hänellä ei ollut aikaa. Hänenhän tuli\nvalmistautua tuohon toiseen tärkeämpään johtajatoimeen, joka pian\noli vaativa kaikki hänen voimansa ja ajatuksensa: yhteiskunnalliseen\nvallankumoukseen.\n\nSen pääjohtaja oli luonnollisesti oleva hänen oppi-isänsä maisteri\nitse, mutta sen pienessä, uskollisessa esikunnassa oli myöskin hänellä,\nHeikki Takaharjulla, oleva varmaan oma vaatimaton asemansa.\n\nSiksi hänellä ei ollut aikaa turhuuksiin.\n\nSiksi pysyttelihe hän erillään muista tovereistaan, autellen vain\nheitä heidän opinnoissaan vähäistä raha- tai ruokapalkkaa vastaan,\njoka kaikissa tapauksissa oli riittävä tekemään hänet kotipitäjänsä\nherrasväestä, myöskin rovastista, riippumattomaksi. Ja siksi suoritti\nhän koko koulukurssin muutamissa vuosissa, lukien aina kesällä\nseuraavan luokan yli, joten hän myöhäisestä opintojen alkamis-ijästään\nhuolimatta kuitenkin tuli verrattain nuorena ylioppilaaksi.\n\nMitä hän nyt tekisi?\n\nNyt oli aika hengähtää ja katsahtaa ympärilleen, missä kulki maa ja\nyhteiskunta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEnsimmäinen vaikutus oli varsin lamauttava. Heikki Takaharjun täytyi\ntunnustaa itselleen, että niissä oloissa ja siinä ympäristössä,\njohon hän oli joutunut, elettiin vielä sangen kaukana kaikista\nyhteiskunnallisista kysymyksistä, saati sitten vallankumouksesta.\n\nHän oli joutunut varsin vanhoilliseen ja virkavaltaiseen yhteiskuntaan.\n\nYlioppilaat, joiden kanssa hän yritti seurustella, olivat innostuneita\nkorkeintaan kielikysymyksestä, vain harvat kirkon ja valtion erosta,\nvaltiollisen ja kunnallisen ääni-oikeuden laajentamisesta tai muista\nsamantapaisista vapaamielisistä ja kansanvaltaisista uudistuksista\nUseimmat olivat innostuneita vain tutkinnoistaan ja leipäluvuistaan.\n\nKaikista heistä oli jo tavallinen parlamenttaarinen sosialidemokratia\nniin kaukana, ettei siitä kannattanut edes puhua heidän kanssaan.\n\nSamasta syystä hän jäi vieraaksi myös osakunta-elämälle.\n\nHänelle jäi vain hänen luentonsa ja opintokammionsa.\n\nAlkuaan hän oli kandidaattitutkintoa suunnitellut. Mutta hänen\nahtaat taloudelliset olosuhteensa, yhdessä hänen oman käytännöllisen\nymmärryksensä kanssa, tekivät pian lopun niistä unelmista ja ohjasivat\nhänet miltei automaattisesti lainopilliselle alalle, millä turvattu\ntoimeentulo näytti lähimmältä ja varmimmalta.\n\nOdottamaton onnenpotkaus saattoi hänet erään suuren suomenkielisen\naamulehden korjauslukijaksi.\n\nJollekin toiselle olisi opintojen jatkaminen tuon rasittavan toimen\nohella käynyt ylivoimaiseksi, mutta ei hänen rautaiselle fysiikalleen.\nMuutamien tosin raskaiden vuosien perästä hänellä oli ylempi\nhallintotutkinto takanaan.\n\nSattuivat samoihin aikoihin venäläisyyden ensimmäiset suuret\nhyökkäykset maatamme kohtaan.\n\nRuvettiin myöskin entistä runsaammalla kädellä jakelemaan venäjänkielen\nstipendejä virkamiehille ja virkamiehiksi aikoville. Heikki Takaharju,\njoka sillä välin oli saanut pienen viran lääninhallituksessa, haki heti\nsellaista apurahaa ja saikin. Virkatoveriensa vieromana, mutta omasta\nmielestään aivan oikein menetelleenä hän nyt muutti pariksi vuodeksi\nMoskovaan.\n\nOlisi väärin sanoa, että hän teki sen nopeamman virkaylennyksen\ntoivossa.\n\nKaikkein vähimmän oli Heikki Takaharju mikään karrieristi. Hän oli\nyksinkertaisesti vain välinpitämätön isänmaan suuressa asiassa.\n\nHänelle, joka oli sosialisti ja internatsionalisti ja joka vain\nodotti yhteiskunnallista vallankumousta, oli luonnollisesti jotenkin\nsamantekevää, ketkä vallanpitäjät tuon joka tapauksessa kuolemaan\ntuomitun kapitalistisen järjestelmän ruorissa istuivat, vaikkapa ne\nsitten olisivat olleet hänen oman isänmaansa vihollisia.\n\nNehän olivat aivan ohimeneviä ilmiöitä. Tulisihan yhteiskunnallisen\nvallankumouksen myrsky ne niinkuin syksyiset lehdet tieltään\nlakaisemaan.\n\nVenäjälle oli hänen mielensä jo kauan palanut.\n\nSiellä hän tiesi tapaavansa todellisia vallankumouksellisia. Ja hänen\nVenäjän-matkansa tulikin todella määrääväksi koko hänen vastaiselle\nkehitykselleen ja kohtalolleen.\n\nHän tapasi vallankumouksellisia, akateemisen sivistyksen saaneita,\nkuten hän itsekin oli.\n\nHän joutui seurapiireihin, joissa ei puhuttu muusta kuin\nvallankumouksesta, ei ajateltu, ei suunniteltu muuta kuin\nvallankumousta. Noiden nuorten ihmisten, miesten ja naisten,\ninnostus, uhrautuvaisuus, itsensä unohtaminen ja vain tuon yhden\nsuuren, huikaisevan päämäärän silmälläpitäminen teki syvän ja pysyvän\nvaikutuksen häneen.\n\nToisia heistä vangittiin, toiset olivat istuneet vuosikausia\nvankilassa, eräät saaneet maistaa kasakanpamppua, eräät olleet\nkarkoitettuja Venäjän syrjäisimpiin kuvernementteihin.\n\nMikään ei ollut murtanut heidän sisäistä mahtiponttaan. Mikään ei ollut\nheidän varmaa, elämän-iloista vakaumustaan lannistanut.\n\nHe olivat sankareita, he olivat uuden ajan airueita!\n\nNoiden kalpeiden, tulisilmäisten nuorten miesten, noiden\nkapeahuulisten, terävänokkaisten, huolimattomasti puettujen naisten\nkera seisoi ja kaatui ihmiskunnan tulevaisuus.\n\nItse hän hiukan häpesi alussa kuulua heidän joukkoonsa, sillä hänhän\noli omasta mielestään melkein kuin \"burshui\", hänhän oli valtion\nstipendiaatti.\n\nMutta pian huomasi hän hämmästyksekseen, että sitä ei suinkaan\nminään häpeänä hänelle pidetty, pikemmin päinvastoin. Venäjän\nvallankumouksellisten joukkoon kuului paljonkin porvarillisia aineksia,\nvieläpä valtion virkamiehiäkin, jotka kukin kohdaltaan koettivat\nkaikessa hiljaisuudessa edistää ja avittaa yhteistä propagandaa.\n\nToista oli varsinaisten taistelujärjestöjen laita. Niiden jäsenet\nolivat enimmäkseen nuorta väkeä ja ammattirevolutsionäärejä, jotka\nmatkustivat maasta maahan, olivat tänäpäivänä Tukholmassa, huomenna\nSveitsissä, ja saapuivat Venäjälle vain jotakin terroristista tekoa\nsuunnittelemaan ja toimeenpanemaan.\n\nMutta juuri sellaisen järjestön jäseneksi olisi tahtonut päästä\nHeikki Takaharju, ei senvuoksi, että hän heti olisi ollut valmis\nheittämään pommia ensimmäisen vastaantulevan ministerin jalkoihin,\nvaan valmistuakseen tulevaan tehtäväänsä Suomessa, tutustuakseen\nsen menettelytapoihin ja ottaakseen oppia sen kumouksellisista\nsuuntaviivoista.\n\nMahdollisesti se olisi hänelle onnistunutkin. Mutta juuri kun hän\noli toiveittensa perille pääsemäisillään, veti poliisi tavallista\nsuuremman apajan sekä Moskovassa että Pietarissa, vangitsi satoja\nvallankumouksellisia, niiden joukossa myös sen järjestön pääkomitean,\njonka puoltosanalla Heikin oli määrä tuohon kumouksellisen propagandan\nkaikkein pyhimpään tunkeutua.\n\nItsekin epäiltynä hän katsoi silloin parhaaksi palata kiirevilkkaa\nkotimaahan, missä hänet -- venäjänkielen taitonsn perusteella --\nnimitettiin aivan ansiottoman korkeaan virkaan senaatissa.\n\nSitä laiskansitkaasti hoidellessa ja valtiollisen taivaan merkkejä\ntähystellessä vierähti jälleen vuosi, pari.\n\nTaantumus lepäsi raskaana ja liikkumattomana ei vain Suomen ja Venäjän,\nvaan koko maailman yllä. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys näytti\nlujemmalta kuin milloinkaan ja vallitsevien luokkien \"häikäilemätön\nriistäjävalta\" kuin vuosisadoiksi maaperään paalutetulta. Täytyi olla\nHeikki Takaharjun vuorenvankka usko oikean asian voittoon, jos mieli\ntällaistenkin tunnustähtien alla säilyttää toivonsa yhteiskunnallisesta\nvallankumouksesta.\n\nMutta hän säilytti. Kesti urhoollisesti ajan ahdistukset ja myöskin sen\nmoraalisen kujanjuoksun, minkä hänen asemansa venäläisen sortovallan\nkätyrinä oli omiaan hänelle toisin-ajattelevien puolelta tuottamaan.\n\nTuli sitten Japanin sota ja Venäjän vallankumous v. 1905, jota vastasi\nsuurlakko Suomessa ja perinjuurinen hallitussuunnan muutos.\n\nTuokioksi näki Heikki Takaharjukin silloin pyhimpien toivojensa kipinän\ntuleen leimahtavan.\n\nSuurlakon aikana hänet nähtiin kaikissa julkisissa\nkansalaiskokouksissa, mutta vielä enemmän niissä salaisissa, joista\nhänen toveriensa sosialidemokraattisten puoluepäälliköiden kesken\npidettiin.\n\nHän ajoi luonnollisesti sitä jyrkempää suuntaa, joka tahtoi\npoliittiseen vallankumoukseen myöskin yhteiskunnallisen yhdistää,\nmiehittää senaatin, takavarikoida pankkien omaisuuden j.n.e. Mutta hän\njäi vähemmistöön ja oli pakotettu vain syrjästäkatsojana suurlakon\nhänen mielestään laihoihin parlamenttaarisiin tuloksiin, yksikamariseen\neduskuntaan sekä yleiseen ja yhtäläiseen ääni-oikeuteen tyytymään.\n\nSuomenlinnan kapina seuraavana kesänä sai hänet vielä kerran korviaan\nhöröstämään, joskin hänen käytännöllinen järkensä jo heti alussa sanoi,\nettä se oli tuomittu auttamattomasti epäonnistumaan.\n\nMutta sitten hän vaipuikin täydelliseen, alakuloiseen apatiaan.\n\nUusien tuulten puhaltaessa hänen oli ollut pakko luopua virastaan\nja yhtyä eräiden samanmielisten laittomien lakimiesten perustamaan\nasianajoliikkeeseen, jossa hän tuskin ansaitsi, mitä hän kulutti,\nja oppi sitäpaitsi ottamaan tuikun murheeseensa. Oltuaan jonkun\naikaa kokonaan resuperällä hän jälleen uusien tuulten puhaltaessa\nkiipesi virkaan, vieläpä niin korkeaan kuin v.t. esittelijäsihteerin,\njälleen kiitos olkoon todistetun kielitaitonsa ja yleisen poliittisen\nkannattomuutensa.\n\nNyt oli hän siveellisesti kokonaan rappiolla.\n\nItse yläluokkaan kuuluvana, sen etuoikeuksia nauttivana ja myöskin\nkaikkia sen nautinnoita hyväkseen käyttävänä hän itse vielä vähemmän\nkuin ennen luonnollisesti saattoi tuntea itseään kapitalistisen\nyhteiskuntajärjestelmän marttyyriksi, eipä edes niiden marttyyrien\nasianajajaksikaan, joita hän todella tiesi olevan tässä yhteiskunnassa\nniinkuin niitä oli koko maailmassa.\n\nPäinvastoin hän tunsi itsensä vaivaiseksi syntiseksi heidän edessään.\nSiitä johtui hänen nyttemmin ainainen paha omatuntonsa, sillä yhtä\nvarma kuin hän edelleenkin oli yhteiskunnallisen vallankumouksen\nvälttämättömyydestä, yhtä epävarma hän oli jo siitä, mitä osaa hän\ntuossa tulevassa maailmanmullistuksessa näyttelisi.\n\nKuuluihan hän itse juuri noihin riistäjiin, noihin veren-imijöihin,\njoita vastaan oli noustava ja pauhattava. Olihan hänellä itsellään\nkaikki saman yläluokan, saman kapitalistisen yhteiskunnan paheet, joka\njuuri oli kumottava ja maan tasalle tasoitettava.\n\nEikö hän itse oman ympäristönsä kanssa kilpaa mätänemällä ollut\ntehnytkin itseänsä solidaariseksi sen kanssa ja samalla tuominnut\nitsensä menemään sen keralla perikatoon? Eikö tuo uudistava,\ntuorestuttava maailmanmyrsky ollut hänetkin kuin kuivan oksan, kuin\nmädän omenan tieltään karistava?\n\nHän koetti pessimistisellä tuulella ollessaan myös ystävilleen\nsosialistisille puoluejohtajille noita pahan omantuntonsa tuskia\nesittää. Mutta nämä vain nauroivat hänen epäilyksilleen, kehoittivat\nhäntä karkaisemaan kurkkuaan ja ennen kaikkea luontoaan sekä olemaan\nmuuten tyytyväinen asemaansa isänmaassa ja ihmiskunnassa.\n\nMerkillistä väkeä muuten nuo sosialistiset puoluejohtajat! Mitä enemmän\nHeikki heitä tarkasteli, sitä enemmän hän oppi kammoamaan heidän\npohjatonta ihanteettomuuttaan ja kyynillisyyttään.\n\nHe olivat sosialisteja yksinkertaisesti siksi, että he eivät voineet\nolla muuta, että se oli käytännöllinen pakko heille ja heidän\ntoimeentulolleen. He olivat leipäpappeja, useimmat vielä paljon\nsuuremmassa määrin kuin ne valtiokirkon papit, joita vastaan he\npauhasivat. Jos kenellä vain olisi mitä mahdollisuuksia ollut,\nhe olisivat olleet ensimmäiset kiroamaansa ja sadattelemaansa\nkapitalistiseen yläluokkaan lukeutumaan.\n\nMitä enemmän Heikki myös heidän kanssaan seurusteli, sitä enemmän häntä\nihmetytti se kunnioittava, miltei ihaileva ja kadehtiva sävy, jolla he\npuhuivat suurkapitalisteista, suurviljelijöistä ja suurteollisuuden\nharjoittajista.\n\nNiitähän hänen mielestään olisi pitänyt vihata juuri. Nehän ne nyt\njuuri olivat niitä pääroistoja, nehän ne nyt juuri olivat maasta\njuuritettavat!\n\nMutta hänen ystävänsä sosialistijohtajat vain hymyilivät viekkaasti\nhänelle, sanoivat, että hän oli naivi ja että hän ei ymmärtänyt\nsosialismia ollenkaan.\n\nSuurkapinalismihan juuri oli sosialismin ainoa tuki ja turva, sen ainoa\nelämän-oikeutus. Ilman suurviljelystä ja suurteollisuutta oli turha\nmitään sosialismia ajatellakaan.\n\nHeikki ymmärsi tästä sen verran, että he eivät itse ollenkaan viskoneet\nsiihen sosialistiseen ihannevaltioon, joka oli ja oli aina ollut hänen\noma uskontonsa ja jota hekin joukoille saarnasivat. Heidän mielestään\nkuuluivat yhteiskunnalliset epäkohdat ja niitä seuraava tyytymättömyys,\nsorretut ja sortajat, riistäjät ja riistetyt, suorastaan asioiden\nluonnolliseen järjestykseen.\n\nNyt hän oli myöskin ymmärtävinään, miksi he niin monia hyödyllisiä\nparannuksia aivan intohimoisesti jarruttivat, sillä nehän olisivat\nolleet omiaan tuota terveellistä tyytymättömyyttä poistamaan,\ntasoittamaan juopaa eri kansanluokkien välillä ja siten itse sosialisen\nkiihoituksen juuria uhkaamaan.\n\nHeikin mielestä tuo tyytymättömyys olisi ollut poistettava, tuo juopa\ntasoitettava. Näiden tunnussana taas kuului: luokkarajat selviksi!\n\nEi syntynyt mitään keskinäistä ymmärrystä heidän välilleen.\n\nMaailmansota oli Heikin aivan musertaa.\n\nHän ei olisi ikinä uskonut sitä mahdolliseksi. Missä nyt oli kaikkien\nkansojen sosialidemokratia, koko maailman \"Internatsionale\", joka vielä\näsken oli ollut niin valtava, niin varteen otettava mahti kaikkialla?\n\nSe oli kuin pois puhallettu.\n\nMissä oli kaikkien maiden köyhälistöjen yhtyminen, jonka piti tehdä\nsodat mahdottomiksi? Missä kauniit lupaukset ja kongressipuheet,\nmissä kansainväliset komiteat ja sosialistisopimukset, missä kansojen\nveljeys, vapaus ja tasa-arvoisuus?\n\nTuosta kaikesta ei ollut jälellä enää jälkiäkään.\n\nOli vain sota, oli vain ihmisten teurastus ja tappaminen, äärettömien\ntaloudellisten arvojen hävittäminen ja tuhoaminen, eikä minkään\nvapauttavien yleisinhimillisten aatteiden tai esiinmurtautuvan\nkansainvälisen edistyksen nimessä, kuten yhteiskunnallisissa\nvallankumouksissa tapahtui, vaan aivan yksinkertaisesti natsionalismin,\nimperialismin ja häikäilemättömän kapitalistisen kauppasodan merkeissä,\njotka tempasivat koko ihmiskunnan äkkiä kuin kymmeniä, niin, satoja\nvuosia taaksepäin.\n\nKiihkokansalliset, valloitushaluiset hallitukset riemuitsivat\nkaikkialla. Kaikkien maiden köyhälistöjen edustajat olivat niille sokeaa\nuskollisuuttaan vannoneet, kansainvälinen sosialidemokratia oli niiden\nastinlaudaksi alentunut.\n\nMutta samalla kun hän huomasi tuon, häntä rupesi yhä enemmän\npelottamaan.\n\nTäytyihän sodankin joskus loppua. Täytyihän kerran tulla tilinteonkin\npäivän, jolloin kansat heräisivät verisestä, mielenvikaisesta\nhurmiostaan ja kysyisivät, ketkä olivat heidät siihen saattaneet.\n\nTäytyi tulla suuren tuomionpäivän, sitä hirmuisemman, mitä kauemmin\nsota kesti, mitä enemmän uhreja se vaati ja mitä tuimempaa tuskaa ja\nkurjuutta se toi tullessaan.\n\nVenäjän suuri vallankumous ei sentähden tullut minään yllätyksenä\nhänelle, joskin se sai hänet sydänjuuriin saakka vavahtamaan.\n\nSiinä se nyt oli, siinä se nyt jyrisi ja salamoi se suuri tuomiopäivä!\n\nEttei se kasvaisi ja paisuisi yleismaailmalliseksi vallankumoukseksi,\nhän ei epäillyt hetkeäkään. Häntä vain ihmetytti, ett'eivät ihmiset\nhänen ympärillään näyttäneet sitä ollenkaan aavistavan.\n\nNe askartelivat vain arkitoimissaan, keinottelivat tai päivittelivät\nelintarpeiden kallistumista, puhuivat korkeintaan Saksan voitosta\nja iloitsivat Suomen itsenäisyydestä, samalla kuin hän tuskin\nsaattoi hengittää raudanraskaasta, turmanenteisestä ahdistuksesta ja\nodotuksesta.\n\nPuhkesi sitten marraskuun punainen viikko täälläkin. Ja nyt hän\noli varma siitä, ettei mikään mahti maailmassa voinut estää enää\nkansalaissotaa eikä bolshevismin myrskyä yli rajan mylvähtämästä.\n\nHän pyysi ja sai nopeasti eronsa senaatista, johon tällä välin olivat\njälleen uudet, maan laeille uskolliset kansan luottamusmiehet astuneet.\n\nHänellä piti olla vapaat kädet joka suuntaan ajan ankarimman hetken\nkoittaessa.\n\nEttä hän menisi mukana tuohon myrskyyn, sen hän tiesi, sillä hän tiesi\nmyös, ettei kukaan voisi jäädä sen ulkopuolelle. Mutta hänen täytyi\nolla vapaan senvuoksi, että hän voisi vapaasti valita paikkansa siinä\nottamatta enemmän edesvastuuta hartioilleen kuin minkä hän tiesi\nvoivansa kantaa ja minkä laatu parhaiten vastasi hänen synnynnäisiä\ntaipumuksiaan ja voimiaan.\n\nKuten näkyy, hän tunsi vielä sangen huonosti vallankumouksen käytäntöä,\njoka asettaa miehensä mihin sattuu, ja ryöppyää edelleen hurjistuneen\nluonnonvoiman tavoin, käyttämiensä välikappaleiden kohtalosta ja\ntarkoituksenmukaisuudesta vähääkään välittämättä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJa niin myrsky mylvähti. Ja niin tuli punainen vallankumous.\n\nHeitti ihmiset hujanhajan, erotti perheet, rakensi raja-aidat\nystävien ja tuttavien välille. Pysäytti junat, asesti kansan, veti\nkuin viivottimella rintamat kautta maan, sulki toiset punaiseen\npiiritykseen, vangitsi toiset valkean vallan alaisuuteen.\n\nPäästi irti kaikki intohimot, pani kiväärit päin maan laillista\nhallitusta ja eduskuntaa paukkumaan, kumosi kaikki oikeus-istuimet ja\nvirkakunnat, levitti verta ja kuolemaa, kalpeaa kauhua ja punaista\nhävitystä Suomen syrjäisimpiinkin metsäseutuihin. Oli kuin piru itse\nolisi päässyt irralleen.\n\nMutta oli noussut myös sen valkea vastavoima. Aluksi sangen\ntasaväkisinä ne iskivät yhteen ennenkuulumattomalla, fanaattisella,\nmetafyysillisellä uskolla ja kiivaudella.\n\nHänet, Heikki Takaharjun, tuo äkillinen rajuilma paiskasi syrjään itse\nsuurten tapahtumien keskustasta, miliisipäälliköksi erääseen pieneen\nlääninpääkaupunkiin.\n\nHän oli joutunut sinne aivan sattumalta. Hän oli matkustanut\nsinne erään vanhan koulu- ja ylioppilastoverinsa, sosialistisen\nsanomalehdentoimittajan Pekka Piilosen luokse joulua viettämään,\nmutta jäänytkin vähän pitemmäksi aikaa sinne tätä sanomalehtityössä\nauttelemaan, kun hänellä itsellään ei nyt muutakaan tekemistä ollut\nja kun hänen ystävänsä sensijaan täytyi nyt liikkua ympäri lääniä\nalituisilla agitatsionimatkoilla.\n\nTäten tuli Heikki seurustelemaan sangen paljon kahdenkesken hänen\nnuoren rouvansa Elinan kanssa, jonka hän myös oli ylioppilas-ajoilta\nsaakka tuntenut, joskaan tämä ei tyttönä ollessaan ollut koskaan tehnyt\nmitään syvempää vaikutusta häneen.\n\nAivan lähellä hän ei ollut koskaan ollut Pekka Piilostakaan, yhtä\nvähän kuin ketään muitakaan tovereitaan. Kuitenkin ne olivat tavanneet\ntoisensa aina silloin tällöin pääkaupungissa, jonne Pekan oli\nollut tapana saapua säännöllisesti pari kertaa vuodessa ja silloin\npääasiallisesti ryypiskelemään.\n\nPekka Piilonen ei nimittäin koskaan ollut sylkenyt lasiin ja joskin\nhän nyttemmin oli sekä kunnon kumouksellinen että tasavaltalainen, oli\nhän viinakysymykseen nähden täysin yhteiskuntaasäilyttävä aines ja\nmonarkisti, kuningas Alkoholin merkkien alla.\n\nMyöskin kunnon kapitalisti hän oli ollut aikoinaan, perinyt isältään\nmaalaiskauppiaalta toistasataa tuhatta ja pannut ne menemään muutamina\niloisina ylioppilasvuosina hyvien toverien seurassa. Elina hänestä\nsittemmin oli sosialistin tehnyt sekä hänet nykyiselle elämänuralleen\nsuunnittanut.\n\nSe olikin ollut aikoinaan sangen tarpeellista. Sillä Pekka Piilonen\nei ollut hyvinä päivinään tuhlannut ainoastaan rahaa, vaan myöskin\naikaa, joten hän oli herännyt takaisin jokapäiväiseen todellisuuteen\nyli-ikäisenä ylioppilaana, taskut tyhjinä, tutkinnot suorittamattomina.\n\nEttei kumpikaan näistä seikoista saattanut olla juuri minään\nvoittamattomana esteenä Elinan sosialidemokraattiselle käännytystyölle,\nei liene tarvis erikoisesti huomauttaa.\n\nPekka liukui siihen -- ja samalla avioliittoon -- mukavasti ja\ntasaisesti kuin taitavan koskenlaskijan pursi suvantoon.\n\nJoulun alla hän taas oli käynyt Helsingissä juopottelemassa. Tavannut\nHeikki Takaharjunkin siellä, istunut jonkun illan yksissä hänen\nkanssaan, juonut paljon, Heikki vähemmän, tullut liikutetuksi vanhoista\nkoulumuistoista, kyynelöitynyt ja taputtanut olalle häntä.\n\n-- Olet sinä sentään hyvä mies, Heikki, hän oli vesissä silmin\nvakuuttanut, oikein hyvä mies. Mutta miksi et sinä ole oikea\nsosialisti? Me olemme usein jutelleet siitä asiasta vaimoni kanssa.\nSinä et vielä oikein tunne häntä, mutta sinun täytyy tulla hänet\ntuntemaan. Hän on jalo nainen Ja hän ihailee suunnattomasti sinua.\n\nSamalla hän oli pyytänyt Heikkiä jouluksi heille. Heikki oli kiittänyt\neikä ollut tiennyt aluksi, mitä ajatella.\n\nEttä hänestä juteltiin, että jollakin jossakin oli hänen suhteensa\nmielenkiintoa, että joku ylipäänsä näki vaivan ajatella ja muistaa\nhäntä!\n\nSe oli uskomatonta.\n\nHän oli aina ollut niin yksin.\n\nJo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan hän oli vanhempiensa kuoleman\njälkeen myöskin kotikylästään täysin vieraantunut. Kukaan ei ollut\nlähellä hänen sydäntään. Kuinka siis joku toinen olisi saattanut pitää\nhänestä, vieläpä ihailla häntä?\n\nEihän se voinut olla totta. Täytyihän sen olla vain sananparsia, vain\njuopon jaaritusta.\n\nKuitenkin kiinnitti se hänen mieltään. Ja kun kutsu myöhemmin, Pekan\nkotikaupunkiin palattua, tapahtui myöskin kirjeellisesti ja molempien\npuolesta ei hän epäillyt enää hetkeäkään, vaan matkusti.\n\nHänellä ei mielestään ollut yksinkertaisesti varaa lykätä luotaan niin\npaljoa henkilökohtaista ystävällisyyttä.\n\nMatkallaan junavaunussa hän koetti palauttaa mieleensä, mitä hän muisti\nElinasta.\n\nPaljoa se ei ollut, vain joku pilkahdus, vain joku ilme, ele tai\näänenväre silloin tällöin. He olivat sattuneet yhteen jossakin\nylioppilaskokouksessa. Elina olisi mielellään tahtonut puhua hänen\nkanssaan yhteiskunnallisista asioista, Heikki vastaillut vain\nharvakseen ja yksikantaan, sillä se oli tapahtunut ennen hänen\nVenäjän-matkaansa, eikä Heikki vielä silloin ottanut uskoakseen oikein\nnaisten aatteellisiin harrastuksiin.\n\nToisen kerran hän oli tavannut Elinan sattumalta kadulla Suomenlinnan\nkapinan aikana, jolloin tämä oli ollut kuin poissa suunniltaan, puhunut\nkuin kuumeessa, huitonut käsillään ja kääntynyt heti hänen kanssaan\nkävelemään.\n\nElina oli jo silloin ollut kiihkomielinen sosialisti. Hän tunsi\nhenkilökohtaisesti kapteeni Kockin, hän oli ihastunut Jean Boldtiin,\nhän oli innostunut Krapotkiniin hän katsoi uuden ajan aamun juuri tällä\nhetkellä Suomenlinnan pattereilta koittavaksi.\n\nHeikkiin oli hänen innostuksensa vaikuttanut yksinomaan\nvastenmielisesti. Siinä ei ollut hänen mielestään järkeä pennin edestä\nja kaikki, missä ei ollut järkeä, oli uppo outoa hänen henkiselle\nolemukselleen.\n\nNiin, ja sitten hän oli tavannut vielä pari kertaa Elinan...\n\nMutta paljon pysyvämmin kuin nuo ohimenevät tapaamiset oli hänen\nmieleensä jäänyt eräs tämän tummansinisten silmien vilpitön,\nluottavainen katse ja hänen toverillinen kädenlyöntinsä, joka oli luja\nja kiinteä kuin hyvän kasvinkumppanin.\n\n-- Tuo on luotu miehen toveriksi! hän oli jo silloin ajatellut\nja samalla ihmetellyt, miksi tuo punaposkinen, pellavatukkainen,\ntanakkatekoinen ja hiukan pystynenäinen hämäläinen tyttö ei tehnyt\nvähintäkään eroottista vaikutusta häneen.\n\nMutta se mahtoi juuri johtua Elinan yhteiskoulumaisesta\ntoverillisuudesta, jota Heikki kammosi, sillä hänen oma nais-ihanteensa\noli vielä silloin romanttinen, diabolinen, daimoninen. Niin he olivat\njääneet eroottisesti aivan vieraiksi toisilleen.\n\nElina oli mennyt naimisiin rappiolle menevän ylioppilaan Pekka\nPiilosen kanssa ja Heikki jäänyt uskolliseksi haaveelliselle\nnuorukais-ihanteelleen, jolle hän ei löytänyt mitään vastaavaisuutta\ntodellisuudessa.\n\n-- On se aivan ikuinen ihme, hän oli tuossa junavaunussa\nnyykytellessään ajatellut, miten vaikea tuo kysymys on minulle ollut ja\nmiten helposti sen toiset näkyvät ratkaisevan.\n\nNiinkuin esim. tuo Pekka Piilonenkin! Tuhlaapas ensin peritty\nomaisuutesi, porsastapas ensin Helsingin ummet ja lammet, ja kun\ntiukka paikka tulee, naipas sitten tuollainen kunnon tyttö, ei tosin\nrikas, mutta kuitenkin ratsutilallisen tytär ja ainakin muutamien\nkymmenientuhansien omistajatar!\n\nMiksi en minä häntä nainut? Miksi en minä olisi häntä saanut yhtä hyvin\nkuin Pekkakin?\n\nNaama ei ole meillä kummallakaan toistaan koreampi, hän juo, minä\nolen miltei raitis, hän on pelkkä riemu-ylioppilas, minulla taas on\nlainopillinen tutkinto ja säädyllinen virka-ura takanani. Mutta se on\nonni yksillä, kesä kaikilla, jos sitä nyt yleensä on minään onnena\npidettävä.\n\nTaitaa olla vika siinäkin, että rakkaus on ollut aina minulle vain\npelkkä ruumiillisten vaistojen ja älyllisen intohimon, ei koskaan\nsydämen asia.\n\nYmmärränhän minä, ett'eivät naiset voi sellaisesta pitää.\n\nHe tahtovat aina sekoittaa rakkauden huumaavaan, siniliekkiseen,\ntulikukkaiseen taikapataan sitä omaa imelää, tunteellista,\nhentomielistä siirappiaan, ja sitä minä en tahdo. Siksi jäänenkin\nikuisesti vanhaksipojaksi...\n\nMutta näin ajatellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta\nnyt, kuten jo niin usein ennenkin viime vuosina pienen, hiuksenhienon\nepäilyn hiipimistä aivoihinsa.\n\nMitä jos hän kuitenkin oli erehtynyt? Mitä jos se sittenkään ei ollut\npelkkää siirappia tuo hänen niin halveksimansa tunteellisuus ja mitä\njos monet tärkeät, ehkä tärkeimmät elämän-arvot vielä olivatkin hänelle\ntuntemattomia?\n\nTurhia!\n\nHän puhalsi ne pois mielestään kuin saippuakuplat.\n\nMutta ne tulivat takaisin, ne väreilivät kaikissa sateenkaaren\nväreissä, ne keinuivat hänen sielunsilmiensä edessä, ne heijastelivat\naivan uudella, tarumaisella, pienoiskoristeellisella tavalla hänelle\nennaltaan hyvinkin tuttuja elämänilmiöitä...\n\nJa tuon kaiken olivat saaneet aikaan vain nuo yksinkertaiset\nlavertelevan juoppolallin sanat: -- -- \"Hän on jalo nainen.\" -- --\n\"Sinun täytyy tulla hänet tuntemaan.\" -- -- \"Hän ihailee sinua.\" --\n\nHeikki oikein harmistui tuon huomatessaan!\n\nMokomakin koulupoika! Eikö tuo haaveksivan, kuutamoissa kuvahtelevan\ntoverikuntalaisen psykologia siis koskaan karissut pois hänestä?\n\nHän koetti väkivalloin karkoittaa nuo ajatukset, sytytti savukkeen, ja\npakotti itsensä keskusteluun lähimmän matkakumppaninsa kanssa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMutta sitä kriitillisempänä hän sitten ilmestynytkin matkansa\npäämäärään, tuohon pieneen lääninpääkaupunkiin, joka samalla oli hänen\nvanha koulukaupunkinsa.\n\nElina oli häntä asemasillalla vastaan-ottamassa. Vaikutus, minkä\nhän heti ensi silmänräpäyksessä teki Heikkiin, oli odottamattoman\nmiellyttävä.\n\nElina oli entisestään laihtunut, hoikistunut, hienostunut. Hän oli\nikäänkuin kasvanut, hänen tummansiniset silmänsä olivat entisestään\nvain suurentuneet ja syventyneet, hänen kasvonpiirteensä älyllistyneet\nja täsmällistyneet. Sitäpaitsi hän oli hyvin puettu, osasi kantaa\npukunsa, käyttäytyi hillitysti ja puhui täsmällisesti.\n\nKoko hänen olennostaan uhosi niin sivistyneen, niin kehittyneen ja\nitsetietoisen maailmannaisen varmuus, ettei Heikki, joka ei lähes\nkymmeneen vuoteen ollut nähnyt häntä, voinut olla siitä iloisesti\nhämmästymättä.\n\nHän tulkitsikin parilla enemmän tai vähemmän sirostetulla sanalla julki\ntuon vaikutuksensa. Elina taas otti vastaan hänen kohteliaisuutensa\naivan luonnollisella, vaivautumattomalla hymyllä, jolta ei puuttunut\ntoverillisuutta, mutta ei myöskään naisellista viehkeyttä ja\ntyytyväisyyttä.\n\n-- Tervetulemaan! hän virkahti. Toivon, että viihdytte täällä. Mieheni\non tosin poissa ja tulee vasta huomenna. Mutta minä olen sensijaan\nvalmistanut päivälliseksi erään toisen iloisen tapaamisen teille.\n\nHänen kädenlyöntinsä oli luja ja kiinteä kuten ennenkin. Mutta hänen\näänensä oli entistä helakampi, hänen naurustaan niinkuin koko hänen\nolennostaankin särmät pyöristyneet ja henkevöityneet.\n\n-- Minulle oli tämä jo kyllin iloinen tapaaminen, Heikki siihen\nkohteliaasti huomautti. Mutta saako olla utelias?\n\n-- Ei. Se on yllätys. Näytätte epäilevältä? Saattepa nähdä, että\ntulette olemaan tyytyväinen.\n\nSe oli todellakin yllätys Heikille. Sillä tuskin he olivat Elinan\nkotiin saapuneet, kun sinne ilmestyi myöskin prof. Talvio, entinen\npappilan maisteri ja Heikin ensimmäinen opettaja ja ohjaaja opintielle.\n\nHänkin oli matkalla joululomalleen, jonka hän oli tällä kertaa\npäättänyt viettää vanhan isänsä luona kotipitäjässään. Hänen vaimonsa\nja lapsensa olivat jo viikko sitten sinne matkustaneet.\n\nUkko oli jo vanha, kappaleen yli seitsemänkymmentä, mutta vielä terve\nja nuorekas kuin tervaskanto. Ei tiennyt kuitenkaan enää, milloin\noli elonmitta täyttyvä hänelle, ja siksi oli suku päättänyt viettää\ntätä joulua vielä viimeisen kerran yhdessä hänen ympärillään kotoisen\nkurkihirren alla.\n\nHän oli vain läpimatkalla tässä kaupungissa, johon junamatka loppui ja\njosta hevoskyyti alkoi.\n\nHän oli tullut jo aamujunalla. Hän aikoi matkustaa vielä samana iltana.\nHän oli pysähtynyt tänne muutamaksi tunniksi vain toimittaakseen eräitä\nasioitaan ja tavatakseen paria vanhaa tuttavaansa lyseonlehtoria.\n\nHeikki katseli häntä hänen puhuessaan.\n\nPaljon oli maisterikin muuttunut muinaisesta. Pois oli haihtunut\nentinen hilpeä hymy hänen huuliltaan, kadonnut kasvojen reipas ja\navoin ilme, nenänvarsi ohennut, silmät pieniksi, teräviksi, pistäviksi\nkultakakkuloittensa taakse siristyneet, koko mies ikäänkuin kellahtanut\nja kuivahtanut.\n\nHäntäkään ei Heikki ollut enää varmaan puoleenkymmeneen vuoteen\ntavannut. Eikä oikein tavannut silloinkaan, kadulla vain hyväpäivä\nsanottu ja pysähdytty hetkiseksi juttelemaan.\n\nOlivat kellahtaneet ja kuivahtaneet myös jonkun verran hänen ennen\nniin iloisesti eteenpäin ryntäävät, taistovalmiit aatteensa ja\nyhteiskunnalliset ihanteensa.\n\nEnnen hän oli kuulunut porvarillisten puolueiden äärimmäiseen vasempaan\nsiipeen, nykyään hän tuskin ollenkaan otti enää osaa politiikkaan.\nHänestä oli tullut kirjaimellinen \"kateederisosialisti\".\n\nSellaisena hänelle oli jo kerran -- jossakin radikaalisessa\ntähtiyhtymässä -- tarjottu senaattoripaikkaakin, mutta oli hän siitä\nerään tilastotieteellisen tutkimuksensa vuoksi kieltäytynyt.\n\nHänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan nykyisestä tilanteesta.\nKun Heikki päivällisten kuluessa siitä huomautti, ja vaarasta, mikä\nuhkasi sekä hallitusta että eduskuntaa, hän sai osakseen vain säälivän\nsilmäyksen noiden oppineiden ja itsetietoisten kultakakkuloin takaa.\n\n-- Ei ne uskalla, selitti prof. Talvio. Heitä kohtaisi kuitenkin\nkaikkien sivistyneiden piirien yksimielinen passiivinen vastarinta.\n\nKuinka? Kumota hallitus ja eduskunta? Sen he jättäisivät kauniisti\ntekemättä. Heidänhän täytyisi silloin itsensä ruveta maata\nhallitsemaan, eikähän siihen kelvannut kuka tahansa. Siihen\nvaadittiin tietoja ja taitoja, joita ei voinut otaksua olevan meidän\nsosialisteillamme.\n\n-- Mutta elleivät he välitä tiedoista eikä taidoista? uskalsi Heikki\nsiihen vielä huomauttaa.\n\nElleivät he välittäisi myöskään sivistyneiden piirien passiivisesta\nvastarinnasta? Jos he panisivat toimeen oman vallankumouksellisen\nyhteiskuntajärjestyksensä? Jos he menettelisivät kuin Venäjän\nbolshevikit?\n\n-- Venäjällä se vielä voi käydä päinsä, mutta ei meillä, väitti prof.\nTalvio järkähtämättömänä. Suomi on sentään kulttuuriyhteiskunta.\n\nJa ketkä täällä sitten neuvostotasavallan muodostaisivat? Eivät\nsuinkaan Suomen työväki ja venäläiset sotilaat!\n\n-- Ehkä nekin. Mutta sitäpaitsi on täällä vielä punakaartit olemassa.\n\n-- Yhtyvät varmasti valkokaarteihin, jos tosi tulee.\n\n-- Mikä tosi?\n\n-- Kysymys venäläisen sotaväen maasta karkoittamisesta.\n\nProf. Talvio kertoi jutelleensakin heidän johtomiestensä kanssa. Ei\nollut mitään pelkoa kansalaissodasta. Kaikki tulisivat olemaan isänmaan\nsuuressa asiassa yksimielisiä.\n\nJa Heikki sai osakseen äskeistä vielä ylempää heitetyn, opettavaisen ja\npoliittisesti kasvattavaisen katseen, jota mestaroiva, kuivakiskoinen\näänenpaino oli tarkoitettu vielä enemmän korostamaan.\n\nKun ei hänkään omasta puolestaan tuntenut mitään syvempää halua ruveta\nmielestään soaistua ja jälellejäänyttä yliopiston-opettajaa sen enemmän\najan ankarasta jännityksestä valistamaan, kuivui keskustelu siitä\nasiasta. Sammunut tulivuori! hän vain itsekseen ajatteli. Kalkkeutuneet\naivot, vanhoihin uriinsa lyöpyneet ajatukset! Tuota ei vallankumous\nvoi käyttää muuna kuin vaununrasvana tai raivaamiensa peltojen\nväkevöittämiseksi.\n\nMutta samalla johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut itsestäänkään\nenää niin aivan varma, mihin hän kelpasi ja mihin tuo suuri, huumaava,\nhuikaiseva juhlahetki saattoi käyttää häntä.\n\nSiksi hän pidätti kaikki pilkalliset huomautukset, jopa mahdollisuuden\nmukaan ajatuksetkin, antaen vain kunnioittavilla päänliikkeillä pontta\nentisen opettajansa mielipiteille ja vilkaisten vain silloin tällöin\nElinaan, joka oli ikäänkuin jättänyt heille näyttämön ja siirtynyt itse\nkulissien väliin.\n\nKaikesta päättäen nautti juuri Elina enemmän tästä tapaamisesta kuin\nkumpikaan sen osalliset päivällisvieraat.\n\nJa ensimmäistä kertaa Heikin elämässä välkähti silloin hänen\nsielussaan, että tuossahan oli hänen edessään ilmi-elävänä\ntodellisuudessa ainakin osa sitä romanttista, diabolista naisihannetta,\njota hän nuoruudestaan saakka oli kantanut povessaan.\n\nHehkuttajatar, hävittäjätär, miesten päänmeno, nauttijatar,\nnaurajatar, naaras-ilves heidän sukupuoli-surmaisten keskinäisten\nsankarikamppailujensa! Eikö hän ollut tuossa? Eikö hän ollut\ntahtonutkin tahallaan heitä kahta vastakkain omien silmiensä alla\ntaisteloon usuttaa?\n\nEikö helkähtänytkin ilkamoiva ilo hänen äänessään. Eikö kareutinutkin\nkaukaa viisas Monna Lisan hymy hänen silmissään ja hänen huulillaan,\nkun hän teeskennellyn viattomana hoiteli moitteettomasti\nemännäntehtäviään ja samalla valitsi heidän kummankin rauhalleen\nvaarallisimmat puheen-aineet?\n\nHeti seuraavassa hetkessä Heikin kuitenkin täytyi noille lennähtäneille\nmielikuvilleen herttaisesti hymähtää.\n\nElinako daimoni? Elinako Monna Lisa? Elinako miesten päänmeno? Tuo\njäntterä, vaaleatukkainen hämäläistyttö, jonka hän hyvin tunsi, jonka\nsukuperän ja sielullisen kehityskulun hän taisi kuin viisi sormeaan?\n\nNaurettavaa! Ei, eihän hänessä ollut eikä voinut olla mitään\nsalaperäistä, jännittävää, rikosromanttista.\n\nKuinka hän, Heikki Takaharju, saattoi järkevänä miehenä edes\nhetkeksikään antautua mokomiin kuvitelmiin! Mutta se mahtoi johtua\nsiitä, että hän ei niin pitkään aikaan ollut naisten kanssa\nseurustellut ja että hän oli kuin korpien erakko, jonka sydän on altis\nsykähtämään heti ensimmäisen eteentulevan helman heilahduksesta.\n\nJotakin tuosta vaikutuksesta jäi kuitenkin pysyväksi Heikkiin. Eikä\nhän voinut olla itselleen tunnustamatta, että sillä oli oma osansa\nhänen merkilliseen viipymiseensä Piilosen perheessä, jonka vaivattomaan\nilmakehään hän tuudittautui, siksi kuin punainen vallankumous kuin\näkillinen pyörremyrsky hänet herätti siitä.\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli silloin luonnollisesti matkustaa\nHelsinkiin ottamaan selvää tilanteesta, ja mikäli mahdollista, myös\nvallankumouksen johtajille palveluksiaan tarjoomaan.\n\nMutta Pekka pyyteli niin toverillisesti ja Elina katsoi niin kauniisti\nhäntä jäämään heille, että hän tahtomattaankin tuli heitä totelleeksi\nja päätti pysytellä vielä ainakin muutamia päiviä täällä ja täältä\nsyrjästä tapausten juoksua tarkastella.\n\nTäällä oli tilanne vielä epäselvä. Ei tiedetty, kenelle kaupunki\nkuului oikein, punaisille vai valkoisille, jotka kulkivat vain\nkyräten karsaasti toisiaan, kummankaan puolen ryhtymättä mihinkään\nvihollisuuksiin tai väkivallantöihin.\n\nParin päivän perästä oli tilanne siinä suhteessa selvä. Kaupunki kuului\npunaisille. Mutta mitä enemmän se taas alkoi selvetä koko maahan\nnähden, sen alemmaksi painui Heikin mieli ja sen onnellisemmaksi\nsalliman oikuksi hän katsoi sattumaa, että hän oli täällä eikä esim.\npääkaupungissa.\n\nSiellä hän olisi tietysti periaatteilleen uskollisena syöksynyt\nsuinpäin vallankumouksen kuohupäihin. Täällä hän sensijaan saattoi\npysyä rauhallisena syrjästäkatsojana ja sovittaa tilanteen mahdollisten\nmuutosten mukaan menettelytapansa.\n\nMutta taaskin hän tunsi jo edeltäpäin, millaiseksi se käytännössä\ntulisi muodostumaan. Samanlaiseksi kuin Suomenlinnan kapinan aikana!\nSillä taaskaan hän ei täysin luottanut asian onnistumiseen.\n\nTämä ei sittenkään vielä ollut _hänen_ hetkensä, ei hänen suuri\nhetkensä, tunsi hän.\n\nVallankumouksen ensimmäinen ehto oli, että sen täytyi onnistua. Vain\nsilloin se merkittiin historialliseksi vapausliikkeeksi, jolla vielä\nmyöhäiset sukupolven tulisivat hurraamaan.\n\nVallankumous, joka ei onnistunut, oli rikos, oli valtiopetos.\nSellaisessa ei ollut hyvä olla mukana kenenkään, joka edes hiukan\nvälitti nykyisestä ja varsinkin kuolemanjälkeisestä elämästään ja\nkansalaiskunniastaan.\n\nKuitenkaan ei Heikistä ollut aivan vastenmielistä, että hänelle\ntarjottiin ja melkein väkipakolla tyrkytettiin miliisipäällikön paikka\ntuossa rauhallisessa pikkukaupungissa.\n\nVirkahan oli hänen nähdäkseen verrattain viaton. Vaikka vallankumous\nepäonnistuisikin -- kuten hän varmasti _luuli_ sen epäonnistuvan --\nennättäisi siitä aina pujahtaa ajoissa piiloon, eikä siitä missään\ntapauksessa arvattavasti kaula menisi.\n\nMutta voihan olla, että hänen luulonsa pettäisikin ja vallankumous\nonnistuisikin...\n\nSilloin oli aina hyvä, että oli ollut edes kannaksilla mukana siinä.\nSieltä oli aina helppo sitten sepipajulle tai itse kuskipukillekin\nistahtaa.\n\nAivan itsekkäisyydestä vapaat eivät olleet siis suinkaan\nne vaikuttimet, jotka saivat Heikin edes näin takalaidalta\nvallankumoukseen osaa ottamaan. Kuitenkin ne olivat täysin\nhänen sisäisen olemuksensa mukaiset, jossa kyllä piili eräät\nsuuret mahdollisuudet epäitsekkääseen uhrautuvaisuuteen, jopa\nsankarillisuuteen ja marttyyriuteenkin, mutta ainoastaan kylmän,\nkirkkaan järjen puitteissa eikä sokean, surmansuuhun syöksyvän\ninnostuksen.\n\nHän tahtoi _voittaa_, ainakin että hänen asiansa voittaisi, samalla\nkuin hän itse sortuisikin. Ja siksi hän otti vallankumoukseen osaa vain\ntoisella jalallaan, sillä hän tiesi, että jos se menisikin, hän vielä\ntoisellakin tulisi sangen hyvin tämän maailman läpi tanssahtelemaan.\n\nMutta hypätä tasakäpälää iankaikkisuuteen, asian vuoksi, jonka\nonnistumisesta tai oikeudesta -- Heikille ne kaksi käsitettä olivat\nyksi -- ei ollut täysin vakuutettu?\n\nEi kiitoksia. Siihen hänellä ei ollut vähintäkään halua, mutta koska\nsitä näytti olevan sen enemmän muilla, teki hän mielellään tilaa\ntuhmemmille.\n\n\n\n\nV.\n\n\nJos Heikki oli ottamalla vastaan miliisipäällikön viran tarkoittanut\ntodellakin mukavan riippuverkon tai kaikille tahoille vapaan\ntähtäystornin hankkimista itselleen, hän näytti ainakin aluksi siinä\ntäydellisesti onnistuneen.\n\nVirka ei tuottanut hänelle juuri mitään työtä eikä myöskään mitään\nedesvastuuta. Kaupunki oli täysin rauhallinen, sotarintamat olivat\nsiitä kaukana, ei sattunut mitään epäjärjestyksiä ja miliisilaitoksella\nkävi kaikki vanhan mallin mukaan.\n\nPorvaristo \"kenkkuili\" täällä tietysti niinkuin kaikkialla muuallakin,\ntyöpaikat pysyivät lakossa, kuten virastot, koulut ja useimmat\nkauppapuoditkin, mutta yleiselle järjestykselle oli niistä siten vain\nsen vähemmän häiriötä ja muuhan ei Heikkiä viran puolesta liikuttanut.\n\nKaikki valta kuului itse asiassa punakaartille, nimeksi\nlääninvaltuutetuille. Heikillä ei ollut muuta tehtävää kuin katsoa\npäältä, kuinka maata hallittiin, ja toimeenpanna Suomen sosialistisen\ntasavallan määräyksiä.\n\nEikä aluksi myöskään muuta edesvastuuta.\n\nTietysti tapahtui täälläkin koko joukko valtiollisia vangitsemisia.\nMutta osaksi suoritti ne punakaarti itse, osaksi siirrettiin vangitut\nheti lyhyen alustavan kuulustelun jälkeen lääninvankilaan, joten Heikin\nvastattavina olevissa miliisikopeissa oli vain aina ohimennen muutamia\nkaupungin porvarillisia mahtihenkilöltä.\n\nHän puolestaan koetti tehdä oleskelun heille siellä niin mukavaksi\nkuin suinkin, piti silmällä, ettei kukaan saanut loukata eikä tehdä\nväkivaltaa heille, ja luovutti heidät hyvin mielellään vankilan\nviranomaisten haltuun, milloin kaikkivaltias punakaarti katsoi hyväksi\nniin.\n\nMyöhemmin muodostui täälläkin vallankumouksellinen oikeus-istuin, mutta\nsen kanssa oli Heikillä vieläkin vähemmän tekemistä.\n\nMitään murhia ei tapahtunut eikä varsinaisia ryöstöjäkään, paitsi\nluonnollisesti yhden tai toisen omaisuuden ja tavaralajin,\n\"kansallistuttamista\", mikäli punakaarti piti sitä omille tarpeilleen\nvälttämättömänä.\n\nSiinäkään suhteessa ei siis mikään miliisipäällikön syvää rauhaa\nhäirinnyt. Hän oli kaupunkiin ja kaupunki häneen sangen tyytyväinen.\n\nHeikillä oli nyt hyvää aikaa tarkastella ympäristöään.\n\nEi niin, että hän olisi voinut taikka tahtonut edes jokapäiväistä\nkanssakäymistään laajentaa: syvä juopa oli jo hänen virkansa takia\nhänen ja kaikkien porvarillisiin puolueisiin lukeutuvien kansalaisten\nvälille kiinnitetty. Mutta kaupunkiin itsensä, missä hän ei ollut\nkäynyt sitten kouluvuosiensa, ynnä sen lähimpään ympäristöön liittyivät\ntuhannet muistot hänellä, jotka nyt aina tuoreempina ja elävämpinä\nalkoivat nousta esiin hänen sielunsa onkaloista.\n\nJokaiselta kadulta ja kujalta kangastuivat pitkät kuvasarjat, joka\npihalta ja aukiolta, joka puusta ja puistikosta tulvehti häntä vastaan\nmuistoja ja toiveita, mielikuvia ja ajatuksia, joita hän tuskin olisi\nomikseen tunnustanut, elleivät ne olisi olleet niin selvästi merkityt\nhänen silloisella, kömpelöllä ja naivilla puumerkillään.\n\nHyvä Jumala, mikä koulupoika, mikä maalaispoika, mikä mökinpoika hän\noli silloin ollutkaan!\n\nUjo kuin unelma, ahmatti kuin ensipolvi, määrätön eteenpäin pyrkivässä,\nsuurtöihin tähtäävässä sankarillisuudessaan, mässääjä oman onnensa\nkunnianhimoisten valloitusten ja haaveellisten, etäältä siintävien\npilvilinnojen, joiden itsevaltainen isäntä hän yksin oli.\n\nMihin olivat ne nyt kaikki haihtuneet? Mitä oli hänestä tullut, mitä\noli jäänyt jälelle tuosta kaikesta elämän kovan todellisuuden sitä\nkoskettaessa?\n\nEi mitään, taikka mikä oli melkein pahempi vielä, ei juuri mitään.\nVain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain\nvallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta,\nainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja\npoimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle.\n\n-- Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, hymähteli hän noissa\nmietteissään katkerasti itsekseen.\n\nMutta mitäs tehdä, kun ei omiakaan ollut, ei uskoa, joka vuoret\nsiirtää, ei innostusta, jolla juostaan vaikka päänsä seinään, eikä\nyleensä niitä kannattavia elämän aatteita ja ihanteita, jotka kysyvät\nvain tekoja eivätkä tuloksiaan!\n\nSilloin oli parasta istua miliisipäällikkönä koulukaupungissaan ja\nmiettiä kaiken katoavaisuutta.\n\n-- Niin se käy, kun sydän kuolee, yritti hän vielä ajatella.\n\nMutta sitten pälkähti hänen päähänsä, ett'eihän hänen sydämensä ollut\nkoskaan elänytkään. Hänessä oli elänyt aina vain pää ja mikä päästä\nlähti, eivät koskaan sydämen syvemmät tunteet ja intohimot.\n\nSiinä suhteessa oli jo esim. Pekka Piilonen edellä häntä. Pekalla oli\nollut nuoruudestaan saakka ainakin juomisen intohimo, jonka hän on\nehkä sittemmin oli moniksi muiksi paljon henkevämmiksi vaistoiksi ja\nmielihaluiksi, tunteiksi ja tunnelmiksi jalostanut.\n\nIlmankos hän oli saanutkin niin kauniin ja kunnollisen elämänkumppanin,\njoka tietysti hetkestä hetkeen, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen\njatkaa tuota jalostamista.\n\nJa niin oli hänestä, tuosta juopporetkusta, lopuksi tuleva lämmin,\nlaaja, monipuolisesti kehittynyt personallisuus, sillä aikaa kuin hän,\nHeikki, säännöllinen, säntillinen ihminen ja kunnon virkamies, kuihtui\nja kuivettui pois kuin mätä, madonsyömä oksa elämänpuussa.\n\nOliko se oikein?\n\nEpäilemättä se ei ollut oikein. Mutta elämä olikin suurin väärintekijä,\narpajaisonnetar, rulettiruhtinatar, noppapelikuningatar, joka tuhlasi\nsuosiotaan tai epäsuosiotaan kokonaan asianomaisen arpojan sisäiseen\narvoon ja kunniaan katsomatta. Eikä sitä oikeutta tainnut saada sen\nenempi tuonen tuollapuolenkaan, ei taivaassa eikä helvetissä.\n\nSe oli väärin, hyvin väärin. Mutta ne, jotka onnistuivat, pitivät sitä\nkorkeimpana jumalallisena viisautena.\n\nAina hän ei kuitenkaan niin metafyysillisiä ajatellut. Varsinkin\nsilloin, kun hän yksin kierteli tuota vanhaa, autiota, tyhjäkatuista\nkoulukaupunkiaan -- olikin liikkumiskielto klo 8:n jälkeen --\nsulivat kaikki hänen vaikutelmansa ja mietelmänsä vain yhtenäiseen,\nsurunvoittoiseen mielialaan, jonka epämääräinen keskipiste oli Elina ja\njoka siitä säteili ja sitä kiersi kuin tähtisumu.\n\nRakastiko hän ehkä Elinaa?\n\nEihän tiennyt edes, mitä rakkaus oli, kuinka hän olisi voinut sitä\nmääritellä?\n\nMutta Heikki tunsi, että hänen oli hyvä olla hänen lähellään ja hänen\nilmakehässään, hyvä olla koko tässä kaupungissa ja tässä olotilassa.\nParempi kuin mitä hänellä oli ollut missään pitkään aikaan, ehkä\nmilloinkaan.\n\nToivoiko hän ehkä Elinan rakastavan häntä?\n\nMahdollisesti hänellä oli ollut tänne tullessaan ja vielä täällä-olonsa\nensi päivinä joku tuollainen salainen, tuskin hänen omille\nsielunsilmilleenkään havaittava aamunkajo sydämensä syvimmässä.\nMutta se oli sikäli pimentynyt, mikäli hän oli tuon talon ainakin\nulkonaisesti kaikinpuolin onnelliseen ja kadehdittavaan perhe-elämään\ntutustunut.\n\nEttä se olisi ollut yhtä onnellista sisäisestikin, sitä hän ei\nollut ensin tahtonut millään myöntää hänen itserakkautensa, jolle\noli mieluista kuvitella Elinaa sisäisesti särkyneenä, traagillisen,\ntummanylhäisen elämänmurheen täyttämänä, joskin syvän melankolian\ntaltuttamana poikkeusluonteena, kamppailevana liian ahtaan ja\narkipäiväisen ympäristönsä kanssa, onnettomana avioliitossaan.\n\nMutta kun ei tuokaan mielikuva ollut saanut mitään tukea\nsilminnähtävästä, järjin jännitettävästä todellisuudesta, hänen oli\nvähitellen täytynyt luopua siitäkin ja ottaa vastoin tahtoaankin\nuskoakseen, ettei Elinaa vaivannut itse asiassa mikään, että hän\npäinvastoin oli varsin tyytyväinen sekä sisäiseen että ulkonaiseen\nelämäänsä ja ettei siinä missään tapauksessa ollut Heikille muuta kuin\nkorkeintaan hyvän ystävän sija valmistettu.\n\nEpäilemättä oli tuo huomio ollut aluksi hänelle jonkun verran\nnöyryyttävä.\n\nMutta järkevämmin ajatellen hänen oli kuitenkin täytynyt tunnustaa\nitselleen, että oli hyvä niinkuin oli ja ettei voinut toisin ollakaan.\n\nMikä oikeus hänellä oli pyytää enempää elämältä?\n\nEihän hän ollut sille koskaan enempää antanutkaan. Hän ei ollut koskaan\nsille antanut sydäntään, siksi hän ei ollut myöskään siltä koskaan\nsaanut sydäntä. Hän oli antanut vain järkensä ja mielikuvituksensa,\nsiksi oli myöskin elämä hajautunut hänelle vain pelkiksi älyllisiksi\najatuksiksi ja mielikuviksi.\n\nMutta arvoitukseksi hänelle joka tapauksessa jäi, kuinka Elina\nsittenkään saattoi miestään täydellä olennollaan rakastaa ja olla\nhänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa.\n\nSiihenkin hän oli saapa eräänä päivänä selityksen.\n\nPekka, joka ei vallankumouksenkaan aikana suinkaan ollut luopunut\ntavallisista elämäntavoistaan ja piti sanomalehtensä toimituksessa\nvakinaista punssivarastoa, oli kerran saanut houkutelluksi Heikinkin\npaheenpoluille, joilta he olivat palailleet kotiin vasta kauan jälkeen\npuoli-yön.\n\nElina oli ollut eteisessä heitä vastaanottamassa. Heikki, joka oli\nollut ensikertaa mukana tällaisessa, oli pelännyt ikävää perhekohtausta.\n\nMutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan\nkainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias\ntyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä,\nvalkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä\ntuossa kohtauksessa.\n\nSe oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän\nja miltei pyhän vaikutuksen.\n\nLapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa\nsaattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.\n\nLapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.\n\nEikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli\nsoinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen\nkumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin\nsisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta\nkoholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin\nkäsivarsillaan tuudittanut.\n\nTuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi\nHeikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä\nepäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.\n\n-- Hän on hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen\nsänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa\nsanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei\nsuutu minulle.\n\nKaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka\nhän oli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin\nsalin sohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät\nkeskenään kilistämään.\n\n-- Terve! hän oli sanonut. Teidän kahden pitää tulla lähemmiksi\ntuttaviksi.\n\nHeikin ja Elinan silmät silloin sattuneet toisiinsa, Heikin\nvarovaisina, tarkastelevina, vähän epävarmoina, Elinan suurina ja\nsäteilevinä niinkuin itse avomielisyys.\n\n-- Mielelläni, oli Heikki kumartanut.\n\n-- Minä puolestani olen sitä jo kauan odottanut, siihen Elina\nrakastettavasti vastannut.\n\n-- Ja minä olen teille kummina, Pekka vielä ehdotustaan vahvistanut.\nJa se valehtelee, joka väittää, että kahta parempaa ihmistä olisi koko\nmaailmassa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNoita ja muita asioita mietti Heikki nyt illalla Elinan kanssa pitkin\nkuuraisen puiston polkua äänettömänä vaellellessaan.\n\nHe olivat ruvenneet tekemään aina useammin yhteisiä kävelymatkoja\nkaupungin läheimpään ympäristöön, toisen aamupäivällä heti kahvin\njuotuaan, toisen ehtoopäivällä ennen illallista. Aamupäivällä seurasi\nmyöskin Pekka tavallisesti heitä, ei kuitenkaan etemmäksi kuin siihen\nkadunkulmaan, mistä tie kääntyi hänen lehtensä toimitukseen.\n\nIllalla hän oli jo siihen aikaan toimituksessa, jossa oli nykyään\ntavallista kiireellisempää, kuten hän väitti vaimolleen.\n\nHeikki tiesi kyllä nuo kiireet, vaikka hän visusti karttoi niistä\npuhumasta.\n\nKiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin\nepäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön\nkanssa, joista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja\njotka kumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran\npoliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin\nsalavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja\nsitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse,\nentinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana\noli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi\npitkin maakuntaa.\n\nHeikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä\nkohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin\ntällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella\nhänen kanssaan missään tekemisissä.\n\nSoma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?\n\nTuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut\nsitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse\nsentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin\nmies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.\n\nMuuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan\nelämäntapoja vastaan mitään valittamista.\n\nJuuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille\nkävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa\nepäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa\nhänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina\nvaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.\n\nHeitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla\nkotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat\nvoittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että\nelämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.\n\nMutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin\nkävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.\n\nEipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään\ntavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin\ntuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä\nusein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen,\nyksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he\ntäällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin\npuhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat\ntoisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä\nystävä.\n\nSopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin\nolisi voinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä\najatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka\nvieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan,\njonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.\n\nJa kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut\nhoukutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja\naurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin\npakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.\n\nOli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja\ntalvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea,\nmaa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet\nhärmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet\npitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.\n\nJa tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko\nLuojan luomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, komilliseen,\nmaailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan,\nsaattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena\nvihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain,\nväijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen\ntilaisuus!\n\nEikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän\nherjausta ja raadollisuutta?\n\nHän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen\nhämmästyneenä:\n\n-- Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.\n\n-- En, vastasi Heikki vilpittömästi.\n\n-- Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään\nyhtä vilpittömästi kuiskattavan.\n\nJa jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.\n\nHe eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet\nkyllä paljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän\nrintaman voitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko\nasiasta, koko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa\nseisoi ja kaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet\npuhua siitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja\nkaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.\n\nNyt oli tuo sana sanottu! Heidän ei olisi enää milloinkaan siinä\nsuhteessa mahdollista pettää toisiaan.\n\nHeikki katsahti kupeelleen.\n\nElinan silmäluomet olivat kiinni, hänen povensa aaltoili raskaasti, hän\nkohotti käsipuuhkan kasvojensa eteen ja virkahti tukahtuneella, kuin\nkauan pidätetyllä tuskalla ja ahdistuksella:\n\n-- Herra Jumala, mitä tästä tulee? _Mitä?_\n\nHe pysähtyivät kumpikin. Näkyi, että Elinan oli vaikea estää\nkyyneleitään ilmi pursumasta.\n\n-- Pelkään, että tästä tulee suuri onnettomuus, koetti Heikki vastata\nniin tyynesti kuin mahdollista. Omasta puolestani olen sen jo kauan\naavistanut.\n\n-- Aavistanut? Mistä asti?\n\n-- Siitä kun näin sanomalehdistä senaatin tehneen sopimuksen Saksan\nhallituksen kanssa ulkomaisesta apuretkikunnasta.\n\n-- Ne kurjat! Pettivät isänmaansa!\n\n-- Me ensin, he sitten. Unohdat, että taistelee ulkomaalaisia meidänkin\nrivissämme.\n\n-- Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään!\nParempi, että heitä ei olisi ollutkaan.\n\n-- Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä\nmahdollinen.\n\n-- Ehkä olisikin ollut parempi niin.\n\nElina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.\n\nMutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan\nkäsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä\nkäsivarrellaan tukemaan.\n\n-- Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin\nonneton...\n\nHän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis\nnytkähteli.\n\nHeikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton\ntällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja\nnäkisi heidät.\n\nHän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään\nänkyttää:\n\n-- Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä\nvilustut. Kah, nousehan toki...\n\nEikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman\nitkunsekaisen soperruksen:\n\n-- Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton.\nMinä tahdon kuolla. Minä en jaksa enää...\n\nVihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.\n\nMutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi,\nsillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen\nhillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski\nkyyneltensä lomasta:\n\n-- Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!\n\n-- Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla\nmoukkamaisuudella huomauttaa.\n\n-- Oh, hän viihtyy paremmin \"toimituksessaan\", kuten hän sitä sanoo!\nHän uskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen\nmäärän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.\n\nHeikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä,\nmillä nuo sanat lausuttiin.\n\nKuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät\nolleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän\nesille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.\n\n-- Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa.\nTarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa\ninnostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen\nantautunut...\n\n-- Pelkkää alkoholia, kuuli hän Elinan jääkylmän äänen vierellään.\nIlman alkoholia hän on kuin vuodon saanut ilmapallo: hän kutistuu, hän\npienentyy, hän raukeaa tyhjiin. Oh, jospa hän olisikin oikea lentokone,\njoka kulkee omalla moottorillaan! Mutta me emme nyt tahdo puhua\nhänestä. Puhukaamme mieluummin vallankumouksesta.\n\nJa ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa hän pisti kätensä\nHeikin kainaloon ja veti hänet jälleen verkalleen kuuraisten puiden\nkujaa vaeltamaan.\n\nHe kulkivat kotvan vaieten käsi kättä vasten. Heikki tunsi järkensä\nsuloisesti sekoavan. Eikä tuota yleistä hämärtymistä hänen sielussaan\nsuinkaan ollut omiaan paljon seijastamaan se pieni lujempi ote, se\ntuskin tuntuva puserrus, minkä hän silloin tällöin tunsi kädessään ja\nkäsivarressaan.\n\nVihdoin pysähtyivät he jälleen. Elina katsoi häntä suoraan silmiin ja\nvirkahti:\n\n-- Sinä väität siis, että nuo sadat ja tuhannet, jotka ehkä vieläkin\nuhraavat elämänsä vallankumouksen hyväksi, tekevät sen turhaan ja\nhyödyttömästi?\n\n-- Minä en väitä mitään, vastasi Heikki hiljaisesti. Mutta minä olen\nvarma siitä, mikäli tarkoitat nykyisen Suomen sosialidemokraattisen\nköyhälistön asiaa.\n\n-- Niin, mitä minä sitten voisin muuta tarkoittaa?\n\n-- Voisithan tarkoittaa esim. etäistä tulevaisuutta. Ja tiedäthän myös,\nettei tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien\nmukaan mitattava.\n\nMutta Elinaa oli nyt mahdoton millekään rikkiviisauksien poluille\neksyttää. Hän tahtoi suoran selon suorasta asiasta.\n\n-- Ei, ei, selitti hän nopeasti ja hermostuneesti, minä tarkoitan aivan\ntavallisia, aineellisia arvoja ja näitä aivan todellisia, nykyisiä\ntaistelijoita. Heidän taistelunsa on siis turha?\n\n-- On ollut jo kauan sitten.\n\n-- Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua\nenää silmänräpäystäkään!\n\n-- Epäilemättä.\n\nSeurasi lyhyt vaitiolo.\n\nElina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan.\nHeikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.\n\n-- Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki\nkuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä\nhuulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille... Eikö ketään,\njoka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta\ntilanteesta?\n\n-- Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen\nsankari olisikin, niin...\n\n-- Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.\n\n-- Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet\nalas tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä\nvihollisena.\n\n-- No niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla? Hän olisi joka\ntapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi\npelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä\nihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.\n\n-- Unohdat, että hän tuskin onnistuisi.\n\n-- Unohdat, ettei \"tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen\ntuloksien mukaan mitattava\".\n\nElina katsoi uhmaten ja voitonriemuisasti häneen.\n\nMutta Heikkikään ei kääntänyt pois katsettaan, vaan tunsi kautta\nolentonsa virtaavan kaiken sen älyllisen ylemmyyden, jonka hän aina\nvaistomaisesti sai liian ylitulvehtivan, epäkäytännöllisen innostuksen\nedessä.\n\n-- En luule, että on olemassa sellaista sankaria, hän virkahti\nkuivasti. Ainakaan minä en ole nähnyt pienintäkään merkkiä sellaisesta.\n\n-- Mutta vallankumouksen johtajat, kansanvaltuutetut? Mitä he tekevät?\n\n-- Arvattavasti samaa kuin mekin. Toivovat sankaria.\n\n-- Hekään eivät usko siis enää asiansa menestymiseen?\n\n-- Mikäli olen kuullut, eivät monet heistä ole siihen alusta alkaenkaan\nuskoneet.\n\n-- Kuitenkin he ovat menneet siihen mukana?\n\n-- Monet puolipakotettuina, olen kuullut.\n\n-- Sitä pahempi. Kuitenkin he ovat ottaneet päälleen johtajan\nedesvastuun? Kuitenkin he ovat kehoittaneet myöskin muita ottamaan osaa\nkapinaan?\n\n-- Virta vie myötään. Ja joka on sutten joukkoon joutunut, sen täytyy\nulvoa sutten kanssa.\n\n-- Mutta sittenhän he ovat vuosisadan suurimpia rikollisia.\n\n-- Tuskin. He ovat vain luonteettomia.\n\n-- Siinäpä se! Ja nyt saavat suuret kansanjoukot kärsiä heidän\nluonteettomuudestaan.\n\n-- Tuskin sitäkään. Suuret kansanjoukot ovat tahtoneet tapella: he ovat\nsaaneet tapella.\n\n-- Eivätkä vieläkään kylläkseen?\n\n-- Siltä näyttää. Ainakaan minä en ole huomannut vielä vähintäkään\nrauhankaipuuta heidän riveissään.\n\nHe kääntyivät jälleen kävelemään.\n\nHeikin jääkylmä äänilaji teki nähtävästi tärisyttävän vaikutuksen\nElinaan, joskin tämä koetti koota itseään eikä enää pitkään aikaan\npuhunut mitään.\n\n-- Heikki, virkahti hän vihdoin puoliääneen. Miksi et sinä ole yksi\njohtajista?\n\n-- Kiitos kunniasta. Jo sellaisenaan se olisi aivan liian korkea\nvirka minulle, saati sitten, kun sitä nykyisissä olosuhteissa näyttää\nseuraavan vielä aivan ylimääräinen virkaylennys.\n\n-- Hirsipuu?\n\n-- Niin. Kun sitä ajattelen, olen aivan tyytyväinen vaatimattomaan\nasemaani miliisipäällikkönä kaupungissa, jossa ei tapahdu mitään ja\njossa ei senvuoksi ole myöskään mitään edesvastuuta.\n\n-- Ja josta ei joudu hirsipuuhun?\n\n-- Tuskin. Mutta miksi sinä minua sinne niin mielelläsi toivottelisit?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska toivot, että olisin joku vallankumouksen johtajista.\n\n-- Tiedätkö, miksi sen teen?\n\n-- En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.\n\n-- Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi,\nettä sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin\nrupeisit kansaa harhaan johdattamaan.\n\nNyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.\n\n-- Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.\n\n-- Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän _tunnen_\nsinut.\n\nElina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella,\nniin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki\nsinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.\n\nHäntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli\nsiellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet\nilmaan ojentuivat.\n\nMutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen\nmysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?\n\nKuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?\n\nJos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen\nkursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta,\nniin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli\nrangaistavaa.\n\nJa hän teki vielä heikon yrityksen tavalliseen, puolipilkalliseen\näänilajiinsa.\n\n-- Tahtoisit siis niin mielelläsi sankariksi minut? hän sanoi.\n\n-- En tahdo sinua muuksi kuin miksi itsekin tahdot, sai hän\nvastaukseksi. Sillä täytyyhän sinun kuitenkin tunnustaa, että se on\nollut ja on vieläkin sinun palavin pyyteesi ja intohimosi.\n\nHeikki tunsi polviensa vavahtavan.\n\nSenkin tuo nainen tiesi siis, senkin!\n\nSeisoiko hän siis tässä alasti hänen edessään? Vai oliko hän\nlasikaappi, josta kaikki näkyi läpi, avoin kirja, jota kuka hyvänsä\nsaattoi selailla iltikseen?\n\nTietysti tuo nainen oli oikeassa. Mutta millä oikeudella hän oli\noikeassa ja millä oikeudella hän otti vapauden tunkeutua Heikin\nkaikkein pyhimpään?\n\nMutta jos se tapahtui rakkauden oikeudella?\n\nNiin, silloinhan ei hänellä, Heikillä, ollut mitään vastaan\nväittämistä. Silloinhan hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin avata\noman olentonsa ovet selkoselälleen, olla itse lakki kädessä portailla\nja kumartaa harvinaista vierasta kunniapaikalle astumaan...\n\n-- Tahtoisit, että uhrautuisin muiden edestä? hän kysyi äänellä, jota\nhän tuskin tunsi omakseen.\n\n-- Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän\nkorvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle\nja kunnioittaa.\n\nSamassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren\nkaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan...\n\nNyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää.\nHän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä\nhänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet...\n\nSuuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja\nkatsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran\npauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista\nrakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt\nsitäkin helpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle\npääkaupunkiretkelleen matkustanut.\n\nHän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.\n\nHänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä\ntilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan\nja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.\n\nMahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä -- ja kenties\nElinallakin -- oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin\npoliittiset syyt hänen matkaansa aiheuttaneet.\n\nAinakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota\nhän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai\nei viitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän\nsaattoi olla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain\npoikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.\n\nJoka tapauksessa hän matkusti. Heikki lupasi sillä välin hänen lehteään\nvähän huolestaa.\n\n-- Ja kotia myös! oli Pekka iloisesti vielä vaununsillalta huutanut.\nMuista se, Elina: minä nimitän Heikin nyt näiden päivien varaisännäksi\nsinne.\n\n-- Kiitos, kiitos! Elina nauranut kättään huiskuttaen. Mutta käske\nmyöskin, että varaisäntä ei saa karata niinkuin oikea isäntä.\n\n-- Uskollinen saakka kuolemaan, Heikki tuohon käsi sydämellä\nvakuuttanut.\n\nPekan rajaton luottamus oli kuitenkin tehnyt kiusallisen vaikutuksen\nhäneen.\n\nAina tuosta hänen ja Elinan molemminpuolisten selittäytymisten\nillasta saakka hän ei ollut oikein hyvin viihtynyt Pekan orren alla.\nSyyttäen erästä kirjallista työtään -- sosialipoliittista julkaisua\nvallankumouksen syistä, jota hän muka oli täällä kirjoittavinaan\n-- hän oli heti seuraavana päivänä muuttanut hotelliin, missä hän\npuolueettomalla alueella ollen tunsi myöskin toveruuden siteiden\nvähemmän vaivaavan itseään.\n\nKuitenkin ne vielä vaivasivat jonkun verran eikä Pekan lähtö siinä\nsuhteessa ollenkaan vaikuttanut vapauttavasti häneen. Hänhän tulisi\ntietysti takaisin sieltä eräänä kauniina päivänä ja silloin oli Heikin\nhuolestettava, että saattoi katsoa silmiin häntä.\n\nTurhia huolia, joutavia epäilyjä! Nekin katkesivat kuin korsi lemmen\nkaikkivallan niitä koskettaessa.\n\nOikeastaan se oli Elinan ansio. Taitavasti ja, Heikin mielestä,\ntahallaan tämä antoi hänen kaikessa ystävyydessä ymmärtää, ettei\nPekkakaan mikään uskollisuuden perikuva ollut, pikemmin päinvastoin,\nsillä viina herätti hänessä näet myös eräitä toisia intohimoja, joita\ntyydyttämästä häntä esti joskus tilaisuuden puute, mutta ei usein\nsekään, koska hänestä silloin olivat kaikki naiset yhtä kauniita\nniinkuin kaikki kissat yhtä harmaita pimeässä.\n\nHeidän avioliittonsa ensi aikoina olivat nämä ynnä muut seikat\nantaneet aihetta moneen myrskyisään kohtaukseen, jolloin Elina oli jo\nuseamman kuin yhden kerran ollut valmis jättämään miehensä ja takaisin\nvanhempiensa luokse muuttamaan. Pekan anteeksipyytelevä, lapsellinen\navuttomuus ja hänen oma häpeänsä, joka täten olisi tullut kaiken\nmaailman tietoon, oli kuitenkin aina estänyt hänet siitä, eikä vähimmän\nhänen sisäinen ylpeytensä myöskin isän ja äidin suhteen, jotka olivat\nolleet kovasti vastaan heidän avioliittoaan ja joille hänen täten olisi\nollut tunnustettava erehtyneensä vaalissaan.\n\nNiin oli hän edelleen jäänyt Pekan, taikka oikeammin, oman kattonsa\nalle, sillä hänenhän ne varat olivat olleet, joilla heidän ensimmäinen\nkotinsa oli perustettu.\n\nNyt olivat kaikki myrskyt ja niiden mukana myös kaikki intiimi,\ntuhatsäikeinen rakkaus-elämä olleet jo vuosia sitten ohitse ja\nheidän keskinäinen suhteensa vain pelkälle toveruudelle ja vapaalle\nsuvaitsevaisuudelle perustettu.\n\nKumpikin he tekivät, kuinka tahtoivat, joskin Elinaan nähden tuo\nvapaudenkäyttö oli enemmän kielteiseksi kuin myönteiseksi muodostunut.\n\nHänellähän oli lapsensa, niin, ja sitten hän oli viime vuosina\nkovin innostunut lukemaan, ei niin paljon kansantaloudellista ja\nsosialidemokraattista kirjallisuutta enää kuin yleisinhimillistä,\nkuuluisain arvostelijain ja ajattelijain teoksia ja maailmanrunouden\nmestareita. Näin oli hänen onnistunut tässäkin syrjäisessä maankolkassa\nja pikkukaupungin ummehtuneessa ilmakehässä pitää sielunsa virkeänä\nja yleensä henkisen elämänsä tasolla, josta Heikillä mielestään oli\nyksinomaan oppimista.\n\nEnsi kertaa elämässään hän näki nyt naisen, jolta ei puuttunut hänen\nihailemiaan romanttisia ominaisuuksia, mutta joka ei silti säikkynyt\nelämän realiteetteja, vaan sousi lujin, voimakkain, päämäärästään\ntietoisin aironvedoin omaa uraansa ja ulappaansa.\n\nJa mikä oli hänen, Elinan, päämäärä sitten?\n\nSiinä oli enää hyvin vähän mitään ulkopuolista, minkään varman,\nmäärätyn käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamista tai esineellistä,\nkouraantuntuvaa elämän-onnea. Pikemmin oli se erään henkilökohtaisen,\nmyötäsyntyneen sisäisen ihanteen jokapäiväistä toteuttamista ja toivoa\nnähdä tuon ihanteen toteutuvan mahdollisimman paljon myös hänen\nlähimmässä ympäristössään.\n\nHeikki ymmärsi kyllä, että tuo lähin ympäristö oli hän, Heikki, tällä\nkertaa. Elina toivoi hänestä sankaria.\n\nHän ei omien sanojensa mukaan voinut rakastaa muuta kuin sankaria,\nja koska tuo toivo oli pettänyt hänen miehensä suhteen, hän oli sen\nnyt siirtänyt Heikkiin, jossa hän tapasi hyvinkin kiitollisen ja jo\nlapsuudesta saakka valmiiksi muokatun maaperän tuolle sydäntaimelleen.\n\nTarvittiin hänen suhteensa vain rikkaruohojen kitkijää.\n\nHeikki myönsi sen itsekin, myönsi, että siihen pitkän elämän varrella\noli kasvanut päälle kaikenlaista vahinkoheinää, kuten pikku-ivaa ja\npikku-itsekkäisyyttä, pikkujärkeilyä ja pikkukyynillisyyttä, jotka\nestivät kaikkien jalompien kukkien siinä kasvamasta ja menestymästä.\n\nNiiden täytyi ensin pois! Ja ne nousivatkin pois juurineen tämän\nmyöhän, oudon ja salaperäisen lemmentunteen hänen olentonsa sisintä\nkoskettaessa.\n\nKuin veitsi viilsi se hänen sydämensä syvimpään.\n\nEi ollut niinkään helppoa hänelle aluksi tunnustaa, että koko hänen\nhenkinen elämänsä ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka oli ollut\noikeastaan vain yksi ainoa suuri harha-askel, että hän oli tuhlannut\nniin paljon parastaan kaiken maailman turulla ja tyytynyt niin\nmitättömän pieniin ja pintapuolisiin elämän-arvoihin, vaikka toiset ja\nsyvemmät olivat tuossa aivan hänen vierellään vilkuttaneet.\n\nNäihin jälkimmäisiin luki hän nyttemmin myös rakkauden, etupäässä\ntietysti rakkauden Elinaa kohtaan, joka vain hänen väärän kehityksensä\nvuoksi oli nyt niin myöhään hänessä ilmi leimahtanut.\n\nLiian myöhään! sanoi hän usein katkerasti itselleen. Mutta heti toisena\nhetkenä hän sanoi; se ei ole totta! sillä hän tunsi vielä uudistumisen\nja nuortumisen ilon kuin keväisen, valtavan luonnonlaulun läpi\nolentonsa laikahtavan.\n\nTotisesti hän tunsi kaikella sielullaan ja mielellään, että hän ei\ntällaisenaan ollut kelvollinen Elinaa rakastamaan.\n\nMutta hän tahtoi muuttua toisenlaiseksi, karistaa kaikki pienet\npyyteet itsestään, kasvaa sankariksi sotijaloksi, tulla todellakin sen\nihannekuvan kaltaiseksi, jonka Elina aivan selittämättömästä syystä\noli hänestä muodostanut ja jonka vastaavaisuudesta todellisuudessa hän\nnyt niin tinkimättömästi vaati tilille häntä. Eivätkä tässä auttaneet\nvain sanat ja selittelyt, eivät vain ajatukset ja mielialat, vaikka ne\nsitten olisivat olleet medestä tehtyjä, sokerista sorvaeltuja.\n\nTässä vaadittiin tekoja, taikka vain yhtäkin tekoa, mutta sellaista,\njoka siinä silmänräpäyksessä paljastaisi koko hänen sisäisen\nolemuksensa ja näyttäisi koko maailmalle, oliko hän ehyt vai madonsyömä.\n\nTarvittiin sentähden oikeata suursiivousta hänen sydämessään.\n\nPaljon sinne olikin kaikenlaista vanhaa rojua, lukinlankoja, koita ja\nbasilleja kokoontunut. Kaikki rakkauden suuren, säteilevän auringon\nalle! Kaikki lemmen kirkkaan, kuluttavan liekin puhdistettavaksi!\n\nTätä sisäistä tilintekoaan teki Heikki nyt yöt ja päivät, yksin ja\nkaksin Elinan kanssa.\n\nMyöskin Elina näytti jotakin samantapaista suorittavan, vaikka se\nkoskikin nähtävästi vain käytännöllisiä ulkoseikkoja.\n\nHän puhui joskus pääkaupunkiin muuttamisesta. Sellaisilla ei taas\nHeikki ollenkaan vaivannut päätään, sillä hänen mielestään ne kyllä\nmuodostuisivat itsestään, kunhan ensin vain saisi muodon heidän oma\nsisäinen totuutensa.\n\nElina vaati häntä Suomen köyhälistön hyväksi uhrautumaan, siten että\nhän esiintyisi julkisuudessa rauhanrakentajana. Nythän hänellä oli\nlehti hallussaan, nythän hän voisi paukauttaa siinä julki mitä tahansa!\n\nHeikki ymmärsi sangen hyvin, että se jäisi kyllä tuohon yhteen\nkertaan, sillä tietysti lehti otettaisiin häneltä heti pois ja\nvarmasti miliisipäällikön virkakin, kuten ainakin epäluotettavalta\npuoluetoverilta.\n\nMutta siihen se hyvin luultavasti pysähtyisikin. Ei häntä arvattavasti\nmikään sen pitempi vaino kohtaisi, ei siihen sen enempää sankaruutta\ntarvittaisi.\n\nHän tekisi itsensä vain mahdottomaksi vallankumouksen palvelukseen.\nJa sehän ei, Heikin nykyisiin mielipiteisiin nähden, suinkaan olisi\nmikään uhraus. Pikemmin uhrautui hän nyt vallankumousta, vaikka\nvarovaisestikin, palvellessaan, sillä hänhän teki itsensä joka\ntapauksessa siten solidaariseksi asian kanssa, jonka epäonnistumisesta\nhän oli vakuutettu.\n\nHeikki tiesi, että Elina odotti tuota tekoa häneltä. Mutta juuri sen\nvähäpätöisyyden vuoksi hän lykkäsi sen päivä päivältä tuonnemmaksi.\n\nHänhän rakasti, hänellähän oli nyt toisia paljon tärkeämpiä kysymyksiä\nratkaistavanaan. Niistä ensimmäinen oli, kuinka Elina ollenkaan saattoi\npitää hänestä, vaikka hän itse uuden rakkautensa valossa oli mielestään\nyksinomaan inhoittava.\n\nHän kysyikin sitä joskus Elinalta, mutta sai vastaukseksi vain\nsuudelman, joka ei ollut mikään vastaus, ei ainakaan hänen\ntarkoittamaansa kysymykseen.\n\nToinen arvoitus, johon hän mielellään olisi tahtonut selitystä, oli se,\nmitenkä Elina varakkaan ratsutilallisen tyttärenä oli aikoinaan tullut\nsosialidemokraattisiin aatteisiin kiintyneeksi.\n\nTähän hän saikin aivan herttaisen ja vilpittömän vastauksen.\n\n-- Se oli sillä tapaa, selitti Elina hymyillen hänelle, että prof.\nTalvio oli juuri silloin tullut dosentiksi ja piti ensimmäisiä\nluentojaan kansantaloudesta.\n\nHeitä oli ollut siellä liuta tyttöjä, jotka olivat ihailleet häntä yhtä\npaljon hänen uuden-aikaisten aatteittensa ja lennokkaan esitystapansa\nkuin hänen muodinmukaisen pukunsa ja hyvinhoidettujen viiksiensä\nvuoksi. Millainen leijona hän oli siihen aikaan ollutkaan! Kaikki\nolivat häntä ihailleet.\n\n-- Niin, hymyili Heikki hiukan surumielisesti. Olinhan siellä minäkin.\n\nProf. Talvio oli todellakin vaikuttanut siihen aikaan\nyläluokkalaisuudellaan paljon enemmän Suomen soialidemokratian hyväksi\nkuin monet hänen lipunkantajistaan myöhemmin alaluokkalaisuudellaan.\nMyöskin työmiehet olivat hänestä pitäneet.\n\n-- Kyllä, myönsi Elinakin. Mutta enimmän pidimme hänestä me,\nnaisylioppilaat, sillä meille hän oli todellakin uuden ajan airut,\nmeidän sankarimme ja epäjumalamme...\n\n-- Ja jos hän silloin olisi kosinut ketä hyvänsä teistä, hänen ei\nnähtävästi olisi ollut tarvis pelätä rukkasia.\n\n-- Ei. Mutta kyllä hän alenikin sitten meidän silmissämme, kun hän nai\ntuon tuhman ja ruman professorintyttären...\n\n-- Kierosilmäisen, kyttyräselkäisen!\n\n-- En muista, että hänellä olisi ollut kyttyrää. Mutta henkisesti\nmitätön hän oli ja siksi se oli meidän mielestämme oikea mesalliansi\nmeidän nerokkaalle taruprinssillemme.\n\n-- Tuo professori oli rikas.\n\n-- Vaikka! En voi sittenkään käsittää, kuinka Talvio saattoi naida\njuuri hänen tyttärensä.\n\n-- Hän oli mennyt silloin enemmän vasemmalle kuin mitä hänen\nyhteiskunnallinen arvonsa ja henkinen rakenteensa sieti oikeastaan.\nHänessä tapahtui luonnollinen vastavaikutus, hän tahtoi taas oikealle.\n\n-- Nyt en minä ymmärrä sanaakaan, mitä sanot.\n\n-- Onhan se aivan yksinkertaista. Tuo professori nimittäin ei ollut\nainoastaan rikas, vaan myöskin vanhoillinen, vieläpä uskonnollinenkin,\njoten liitto hänen perheensä kanssa merkitsi palajamista takaisin\nvanhoihin, rakkaisiin pappilatraditsioneihin.\n\n-- Pelkään pahoin, että olet oikeassa. Joka tapauksessa hän rupesi\nsiitä saakka tyyntymään ja talttumaan.\n\n-- Hän astui jäseneksi samaan yhteiskuntaan, jonka perikatoa hän\njuuri oli ennustanut. Arvaan, että hänen vanha isänsä on mahtanut\näärettömästi iloita tästä kokokäännöksestä.\n\n-- Mutta onhan hän vielä sosialisti.\n\n-- On, tietoperäisesti. Sosialidemokraattiset aatteet ovat hänellä\nvieläkin päässä, josta ne eivät ole koskaan sydämeen saakka\nehtineetkään. Meillä on paljon sellaisia sosialisteja sivistyneessä\nköyhälistössämme.\n\nElina nyykäytti hänelle päätään ja vaikeni hetkiseksi.\n\n-- Enköhän minäkin liene yksi niistä? virkahti hän sitten harvakseen.\nMuistan, että minulle hämäläisen ratsutilallisen tyttärenä oli\naluksi hyvin vaikea tottua edes ajatuksissani esim. maanomistuksen\nlakkauttamiseen. Nyt taas on koko vallankumouksen ajan ollut minulle\nvaikea tottua tähän köyhälistön diktatuuriin.\n\n-- Sehän ei ole mitään sosialidemokratiaa! Sehän on bolshevismia,\nväitti Heikki.\n\n-- Nimitä sitä miten tahdot, vastasi Elina hiljaisesti. Joka\ntapauksessa on suomalainen sosialidemokratia sen hyväksynyt ja\ntoimiohjeekseen julistanut. Yhtä vähän minä olen voinut tottua näihin\nmurhiin ja väkivallantöihin...\n\n-- Myöskin valkoiset murhaavat!\n\n-- Sen pahempi, olen kuullut heidänkin surmaavan sotavankejaan. Missään\ntapauksessa en usko, että uutta Suomea täten rakennetaan.\n\n-- En minäkään.\n\nElina ojensi kiitokseksi kätensä hänelle.\n\nHe olivat Heikin hotellihuoneessa, jossa heidän myös oli tapana joskus\nvaihteen vuoksi illallisen jälkeen tavata toisiaan.\n\nOlisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin\ntuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet,\nettä he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin\nvuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan\nitsestään toisilleen ilmoittaneet.\n\nElina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä\nhetkiseksi sohvaan istumaan.\n\n-- Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia\ntai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella\nrauhassa keskenämme.\n\nHän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että\nheillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan,\npohtia toistensa elämänkysymyksiä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nElina jäi.\n\nTultiin pyytämään Heikkiä puhelimeen.\n\nHän viipyi kauan poissa. Kun hän palasi, hän oli kalmankalpea\nhahmoltaan.\n\nElinan kysyessä syytä siihen, hän vain sopersi jotakin, että hänelle\noli soitettu miliisilaitokselta ja että hänen täytyi nyt heti, tällä\nhetkellä, saapua sinne.\n\n-- Odota! hän sanoi. Olen takaisin parin sekunnin perästä. Pelkään...\n\n-- Mitä? Kerro Jumalan nimessä!\n\n-- Pelkään, että on tapahtunut suuri onnettomuus.\n\nHän tempasi lakkinsa ja palttoonsa ja syöksyi ulos.\n\nMiliisilaitos oli torin toisella puolen. Heikki harppasi juoksujalkaa\nsinne, tapasi ovella pari miliisimiestä, tervehti hätäisesti heitä ja\ntuli omaan virkahuoneeseensa.\n\nSiellä oli hänen apulaisensa, entinen ylikonstaapeli Tervo, vielä\npuhelimen ääressä.\n\n-- Onko se totta? kysyi Heikki oven suljettuaan.\n\n-- Kyllä. Koetan tässä juuri saada lisätietoa asiasta.\n\n-- Hän on murhattu?\n\n-- On. Ja monta muuta.\n\n-- Hyvä Jumala!\n\n-- Niin, se tuntuu olleen oikea teurastusretki Pällinkorvan mielen\nmukaan. Häpeäksi se koituu koko paikkakunnalle.\n\nTervo oli siivo mies vanhoilta hyviltä ajoilta, joka ei missään\ntapauksessa hyväksynyt väkivallantöitä. Heikki tiesi kaikessa voivansa\nluottaa häneen kuin itseensä ja olikin jättänyt järjestyksenpidon\nkaupungissa suureksi osaksi hänen hoteisiinsa.\n\nHän oli vaipunut musertuneena pöytänsä ääreen. Äkkiä hän jälleen\nponnahti ylös.\n\n-- Kuka siitä ilmoitti? hän kysyi.\n\n-- Pällinkorva itse. Tuntui valittelevan vähän tapahtumaa...\n\n-- Se konna! Hänet on heti saatettava minun puheilleni.\n\n-- Taitaa olla vähän myöhäistä. Sitäpaitsi minä luulen, että hän on...\nkuinka sanoisin... noin vähän toisellakymmenellä.\n\n-- Juomassa?\n\n-- Niin. Kuului vähän äänestä...\n\n-- Hänet on joka tapauksessa nyt heti tänne noudettava.\n\n-- Jos tulee. Se pyrkii olemaan vähän pahapäinen noin sillä tuulella\nollessaan.\n\n-- On tultava. On käsky ylempää.\n\n-- Se on eri asia. Mutta taitaa kuitenkin olla parasta, jos otan pari\nmiestä mukaani. Toisinaan se ei kuuntele ylhäisiä eikä alhaisia.\n\n-- Tee kuin tahdot! Minä odotan.\n\nTervo meni. Heikki nousi edestakaisin kiivaasti kävelemään.\n\nHänen suonensa sykkivät kuin tulessa. Hänen silmänsä pyrkivät\nhämärtymään. Hän tuskin tiesi, kuka hän oli, missä hän oli ja mikä oli\nmaailma heidän ympärillään. Sillä viesti, jonka hän oli hotelliin\nsaanut, kertoi että Elinan isä oli murhattu ja hänen äitinsä ajettu\nvähissä hengin, paitasillaan pakkaseen.\n\nOliko koko talo poltettu ja ryöstetty, sitä hän ei tiennyt vielä. Mutta\nmitäpä sillä väliä enää! Jos oli totta edellinenkin, oli siinä kylläksi\nkauhua ja onnettomuutta.\n\nOnnettomuuttako? Ei, turmantyötä, tihutyötä se oli, murhaa, mustaa\nkuin hauta, rikosta, rietasta kuin synti, synkkää, järjetöntä kostoa\nkoko yhteiskuntaa vastaan, verenhimoista, pilkallista, pirullista\nnaurunhohotusta kaikkia lakeja ja asetuksia vastaan, kaikkea\ninhimillistä ja jumalallista oikeutta vastaan, jota he nyt luulivat\nvoivansa uhmata, loukata, maahan tallata rankaisematta!\n\nOli kuin kaikki pimeyden henget olisivat päässeet irralleen,\nkuin katkaissut kahleensa pimeyden ruhtinas itse ja ylenannettu\npolonalainen, rasitettu ihmisheimo hänen sokealle raivolleen ja\nvihanvimmalleen.\n\nJa ketkä olivat tehneet tuon rikoksen?\n\nTietysti punakaartilaiset, tietysti Pällinkorvan miehet, jotka olivat\nlähteneet joku päivä sitten jollekin retkikunnalle muka elintarpeita\nläheisistä pitäjistä kokoamaan.\n\nMahtoi sieltä pian ruveta muitakin kummia kuulumaan. Mutta tämä oli\nHeikkiä lähinnä, tämä koski kipeimmin hänen sydäntään.\n\nElinan isä murhattu! Kuinka ja missä muodossa hän voisi ilmoittaa tuon\nasian Elinalle?\n\nSamassa muisti hän, että Elina odotti häntä hänen hotellihuoneessaan ja\nettä hän oli luvannut saapua sinne parin sekunnin perästä. Hän riensi\npuhelimeen.\n\nHotellista ilmoitettiin, että Elina joku hetki sitten oli lähtenyt\nsieltä.\n\nSekin oli omiaan hänen hätäänsä lisäämään, vaikka hänen järkensä sanoi,\nettä Elina luonnollisesti oli mennyt kotiinsa.\n\nHän soitti sinnekin. Sieltä vastattiin, että Elina ei vielä ollut\nsaapunut sinne.\n\nSiis hän oli matkalla kotiin.\n\nVaikka se olikin luonnollisin johtopäätös, ei se Heikin mielestä\ntuntunut tällä kertaa ollenkaan todennäköiseltä.\n\nElina oli hävinnyt, kadonnut! Hävinnyt niinkuin kaikki muukin hävisi,\nkadonnut niinkuin kaikki muukin katosi ja meni perikatoon.\n\nHän kuuli karkeita ääniä ja kirouksia esihuoneesta. Sieltä saapui\nnähtävästi kaikkivaltias punakaartipäällikkö itse saattueineen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n-- Mistä p--een ylempää? Mikä käsky? Minä olen ylin päällikkö tässä\nkaupungissa! Häh? Missä se on tuo h--in helsinkiläinen?\n\nPällinkorva riuhtaisi oven äreästi auki Heikin virkahuoneeseen.\n\nHänen silmänsä verestivät, hänen tukkansa törrötti epäjärjestyksessä,\nhänen ajamaton partansa pyrki joka suuntaan, kaikki hänen\nkasvonpiirteensä olivat hujanhajan niinkuin kaikesta päättäen hänen\najatuksensakin. Ei tarvinnut olla erikoinen elämäntuntija nähdäkseen,\nettä hän kuului niihin ihmisiin, jotka ovat kerran viikossa viikon\nryyppyreissulla.\n\nMiliisit painoivat hänen jälestään oven kiinni. Hän pysähtyi kuin\nnaulattu kynnykselle.\n\nKuultuaan hänen äänensä oli Heikki vaistomaisesti temmannut esille\nrevolverinsa ja sen sanaa sanomatta pöytänsä takaa Pällinkorvan rintaa\nkohden ojentanut.\n\nNäin seisoivat he pari silmänräpäystä vastakkain.\n\nPällinkorva pyyhkäisi tukkaansa, siirsi jalkojansa, rykästeli ääntä\nsaadakseen ja vaikeni taas, vilkaisten välillä Heikkiin kahdella mitään\nkäsittämättömällä, kaatuvatautisella silmäparilla. Nähtävästi hän ei\noikein tiennyt, kumpi heistä oli viisas, kumpi hullu, ja koetti nyt\nkaikin mokomin saada aikaan jotakin järjestystä aivokopassaan.\n\nVihdoin päästi hän lyhyen, väkinäisen naurunhekotuksen, jonka oli\ntarkoitus olla samalla kertaa peloton, tuttavallinen ja välittävä.\n\n-- Heheh, sanoi hän, sinä sinä... helsinkiläinen! Leikit siinä aseen\nkanssa. Lähetit, heheh, noutamaan minua. Onko totta, että tänne sitten\non tullut käsky jostakin ylempää?\n\n-- On, vastasi Heikki juhlallisesti. Hyvä, että tulitte, sillä käsky\non...\n\n-- Mistä, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Jumalalta.\n\nTaas seisoivat he pari sekuntia vaieten vastakkain.\n\nHeikki ei silmää räpäyttänyt, oli kuin hän olisi tahtonut tunkea\nkatseellaan tuon miehen sydämeen ja munaskuihin. Pällinkorva taas\nvilkaisi varovasti pari kertaa häneen ja otti sitten askeleen\neteenpäin, nyt jo kokojoukon selvinneenä.\n\n-- Hehheh, sanoi hän katsahtaen ympärilleen. Pane pois ase! Sattuu\nvielä laukeamaan. Leikillisiä miehiä te helsinkiläiset. Säikytätte\nmeitä maalaisia ihan iltiksenne.\n\n-- Istukaa!\n\nHeikki laski aseensa alas, mutta ei kuitenkaan jättänyt sitä kädestään.\nSamalla istui hän itsekin virkatuoliinsa Pällinkorvaa vastapäätä häntä\nkuitenkaan silmistään päästämättä.\n\nSe saattoi olla hyväkin, sillä hän oli nähnyt Pällinkorvan käden\nmenevän kuin itsestään pari kertaa kohti housun takataskua. Nähdessään\nHeikin oivaltavan hänen tarkoituksensa hän oli heti nopealla liikkeellä\njälleen korjannut asentoaan.\n\nHuomattuaan, ettei leikistä sentään totta tullut, oli Pällinkorva\nkäynyt kuitenkin melkoista rohkeammaksi. Nyt hän veti leveästi\nirvistäen viinapullon esille povitaskustaan ja asetti sen pöydälle.\n\n-- Terve! hän sanoi, paino viimeisellä tavulla. Mitäs ne niistä\nmaallisista! Tahdotko ryypyn?\n\n-- En, vastasi Heikki. Tämä huone ei ole mikään ryyppyhuone. Ja\ntoiseksi pyydän päästä kaikesta sinuttelemisesta.\n\nHeikki huomasi, miten Pällinkorvan pienet, punaiset juoponsilmät\nkävivät kapeiksi kuin viiva pelkästä pidätetystä vihasta ja\nkostonhalusta. Mutta hän vain hymyili, sillä hän tiesi revolverin\nkädessään merkitsevän arvovaltaa, jota kohtaan tuolla entisellä\nkuritushuonevangillakin oli ehdotonta kunnioitusta.\n\n-- Pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi, herra helsinkiläinen,\nvirkahti Pällinkorva kaikkein pistävimmällä, pahansuopaisimmalla\näänenpainollaan. Täytyy antaa anteeksi meille maalaisille. Eihän me\nniitä kaikkia herraskaisten tapoja... Ajattelin, kun ollaan toverit ja\nikäänkuin virkaveljet kerta...\n\n-- Se ei estä meitä noudattamasta ihmistapoja. Mutta asiaan! Pyydän\ntietoja tuosta rankaisuretkikunnasta, jonka te joku päivä sitten olette\nlähettänyt ympäröiviin pitäjiin.\n\n-- Kuka pyytää?\n\n-- Minä.\n\nHeikin äänessä oli jotakin, joka ei sietänyt mitään vastaväitteitä.\nSitäpaitsi hänellä oli yhä kädessään tuo pieni taikakalu, joka vaati\nvieläkin ehdottomampaa kuuliaisuutta.\n\nPällinkorva katsoi parhaaksi tällä kertaa alistua.\n\n-- No niin, mitä tietoja te tahtoisitte sitten? hän kysyi.\n\n-- Tahdon tarkan luettelon kaikista niistä murhista, ryöstöistä,\nrääkkäyksistä ja muista väkivallantöistä, joihin lähettämänne\nretkikunta on tehnyt itsensä syypääksi eri paikkakunnilla.\n\n-- Luettelon? Mitä varten?\n\n-- Antaakseni raportin siitä päämajaan. Tehän tiedätte: ne ovat\nankarasti kielletyt ylimmän johdon puolelta.\n\nPällinkorva veti suunsa leveään irvistykseen.\n\n-- Eikö muun vuoksi! Ylin johto hyväksyy kaikki, minkä paikalliset\nesikunnat määräävät...\n\n-- Onko paikallinen esikunta siis määrännyt nuo murhat ja muut rikokset\ntoimeenpantaviksi?\n\n-- E-ei, eipä siltä ja senvuoksi...\n\n-- Siis te itse, herra Pällinkorva?\n\n-- Minä? En suinkaan...\n\n-- Mutta jonkunhan on täytynyt antaa määräys, ellette te tahdo väittää,\nettä on huono kuri teidän joukko-osastossanne.\n\nPällinkorva puhkesi jälleen lyhyeen, sovinnolliseen naurunhekotukseen.\n\n-- Hehheh, pojat ovat tainneet olla siellä täällä vähän kovakouraisia,\nvaikka kyllähän minä varoitin lähtiessä... Mutta kun ne pyysivät niin\ninnokkaasti sieltä apua ja pojat olivat yhtä innokkaita lähtemään...\n\n-- Apua? Mikä hätä siellä?\n\n-- Sanoivat, ett'eivät maapomot anna elintarpeita ja käyttäytyvät\nmuutenkin julkeasti... Niin että olisi hyvä käydä niitä täältä\nkaupungista pitäen vähän niinkuin potuuttelemassa...\n\nHeikki tiesi, että Pällinkorva puhui totta.\n\nNoinhan se juuri tapahtui! Missä kylässä tai pitäjässä paikallinen\npunakaarti itse ei katsonut jostakin syystä voivansa ruveta riehumaan\nja hävittämään, sinne lähetettiin apua etempää. Ja nämä, vieraiden\npaikkakuntien pahin roskaväki, eivät säästäneet ketään eivätkä mitään.\n\nOutoina ja tuntemattomina kauhuntuojina, jotka milloin hyvänsä\nsaattivat joko rintamalle tai toisiin maanääriin livahtaa, he katsoivat\nolevansa kaiken mahdollisen vastaisenkin rangaistuksen ulkopuolella.\n\nNäin näkyi myöskin tässä tapahtuneen.\n\nHeikki sai raporttinsa.\n\nSen mukaan oli murhattu eräitä talollisia ja talollisten poikia,\nkidutettu kuoliaaksi pari pappia, ryöstetty puhtaaksi kymmeniä\nkartanoita, otettu vankeja ja sotasaalista kuormittain. Ja tämä\ntapahtui seuduilla, joissa ei tiedetty edes mistään valkokaarteista,\nvaan jotka heti kapinan alusta rintaman punaiselle puolelle joutuen\nolivat sen hirmuvaltaan täydellisesti ja vastaanpanematta alistuneet.\n\nRyöstettyjen pitäjien joukossa oli myöskin Heikin kotipitäjä. Hänen\nsydäntään kauhistutti jälki, minkä nuo roistolaumat olivat sinnekin\narvattavasti jättäneet.\n\nEi, tämäntapaiseksi hän ei ollut koskaan vallankumousta kuvitellut, ei\nedes varhaisimmassa nuoruudessaan.\n\nMikäli hän muisti enää, oli hänen aivoissaan silloin liikkunut\nhämäriä mielikuvia ihmisen oikeuksista, valtaluokkien maahan\nmasentamisesta, tyrannien kuolemasta, kaikkien viattomasti vangittujen\nvapaaksi päästämisestä, Bastiljesta, barrikaadeista, kenties myöskin\ngiljotiineista. Mutta nuo mielikuvat olivat aina kohdistuneet hänelle\nalkuperäisesti outoon kaupunkilais-elämään, kaduille, toreille\nja julkisiin rakennuksiin, väenkokouksiin, vapaaehtoisesti tai\npakkovoimalla asestettuihin armeijoihin, kansan tai hallituksen\nasettamiin, mutta eivät koskaan yksinäisiin taloihin ja kyliin,\npimeneviin pirtteihin ja aseettomiin kansalaisiin, jotka ehkä juuri\nolivat viattomassa unessa tai käymässä rauhalliselle ilta-aterialleen,\nkun tuho lähestyi.\n\nHän ei ollut koskaan kuvitellut vallankumousta maaseudulla, toisin\nsanoen.\n\nSiksi hän oli sydänjuuriin saakka kauhistunut. Siksi hän\nkatsoi Pällinkorvaa tuossa edessään kuin pahinta murhamiestä,\nkokonaan unohtaen, että tuollaiset yksilöt kuuluivat kaikkien\nköyhälistövallankumousten olemukseen, että ne nousivat niiden kera\npinnalle ja painuivat niiden kera jälleen yhteiskuntien pohjavesiin.\n\nJos hän olisi ollut entinen kylmäjärkinen, kyynillinen syrjästäkatsoja\nHeikki, hän olisi voinut katsella tuota punakaartinpäällikköä\nmieltäkiinnittävänä kulttuurihistoriallisena ilmiönä.\n\nMutta nyt hän oli itse asian-osallinen, vieläpä siihen naiseen\nintohimoisesti rakastunut, jonka isän kuolemasta hän nyt oli saanut\ntäyden varmuuden ja jonka kuolemaan hän piti tuota miestä edessään\nainakin välillisesti syypäänä. Siksi oli hänen vaikea hillitä itseään\nja revolveriaan, jonka suu Pällinkorvan puhellessa pyrki aina\npäämäärästään tietoisemmin hänen rintaansa kohden kääntymään.\n\n-- Jo riittää, sanoi Heikki.\n\nHe nousivat molemmat ylös.\n\nPällinkorva, joka oli tällävälin kovasti virallistunut, katsoi nyt\noikeudekseen ottaa pitkän kulauksen viinapullostaan, jonka hän sitten\npisti varovaisesti takaisin takkinsa povitaskuun.\n\nSamalla jolkahti hänen mieleensä jotakin, mikä sai hänen silmänsä\njälleen pistäviksi pienenemään, mutta hänen suunsa sitä leveämpään ja\nilkavoimampaan irvistykseen suurenemaan.\n\n-- Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä kaikenlaista, hän sanoi. Sattuu\nerehdyksiäkin. Olisi joutanut tuo Pekka Piilosen appi jäädä\ntappamatta... Nostaa ehkä kovankin metelin siitä, kun kotiin tulee...\n\nKun ei Heikki siihen sanonut mitään, hän jatkoi:\n\n-- Hyvä mies se Pekka Piilonen... Ja korea sillä on rouvakin, vaikka\nvähän koppava luonnostaan... Tuomari taitaa olla siellä vähän niinkuin\nkotimiehenä, hehheh...\n\nHeikki ei tiennyt oikein, pitikö hänen avata oma vai revolverinsa suu.\nMutta Pällinkorva käytti aikaa hyväkseen vielä kynnykseltä.\n\n-- Mikäs siinä, onhan niitä kummempiakin nähty... Ei herra\nhelsinkiläisen tarvitse siitä olla ollenkaan nyrpeissään... Samaarassa\nkuuluu kaikki naiset natsionalisoidun...\n\n-- Ulos! jyrähti Heikki revolverinsa ojentaen.\n\n-- Ha, ha, päästäänhän tästä vähemmälläkin!... Appi kuoli, jäihän\nanoppi!... ja hyvä se on Pekankin tietää, miten täällä eletään hänen\nkotikannoillaan...\n\nViimeiset sanansa hän sanoi oven raosta, jonka hän sulki nopeasti.\n\n-- Konna! ehti Heikki vielä hänen jälkeensä huudahtaa.\n\nMutta Pällinkorva oli jo mennyt. Heikin jännitys herposi, hän vaipui\nväsyneenä tuolilleen.\n\nNiin pitkälle oli tultu siis!\n\nKuka hyvänsä katu-ojasta, mikä heittiö hyvänsä lokaviemäristä saattoi\nsiis osoittaa heitä ja heidän rakkauttaan tahmealla sormellaan,\npärskyttää heidän päälleen omaa iljetystään ja saastaisuuttaan!\n\nMutta eikö heillä siis ollut oikeutta siihen?\n\nEi, tuhatkertaa ei! Kuin aamurusko, kuin tulisäilän säde oli heidän\nrakkautensa koko tämän hirmuisen, veljesverisen, mädän ja raadollisen\najan ylitse kohotettu, sillä se viittasi korkeampaan ihmisyyteen.\n\nTuosta jälleen itsensä vakuutettuaan nousi Heikki tyynempänä jälleen\nkävelemään.\n\nMitä hän nyt tekisi? Niin, tietysti, hänen oli Elinan luokse\nriennettävä.\n\nEpäilemättä tämä vieläkin odotti häntä, olihan heidän eroamisensa ollut\nsiksi hätäinen ja tavallisuudesta poikkeava. Mutta missä?\n\nArvattavasti kotonaan. Mutta missä muodossa, millä sanoin ilmaista\nhänelle koko häntä kohdannut onnettomuus?\n\nSe tulisi olemaan vaikein tehtävä Heikin elämässä.\n\nJa yhtä nopeasti kuin hän äsken oli lentänyt yli torin, yhtä hitaita\nolivat hänen askeleensa nyt, kun hän Elinan kotia kohden taivaltaen\nkoetti virittää itseään ja ajatuksiaan edessäolevaa tuskallista\ntapaamista varten mahdollisimman tarkoituksenmukaisiksi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHeikki sai kauan soittaa Elinan ovella. Lopuksi tuli tämän palvelijatar\npuolipuettuna hänelle avaamaan.\n\n-- Rouva ei ole kotona, hän selitti säikähtyneellä äänellä. Minä\nluulin, että hän oli herran kanssa!\n\nHeikin teki mieli antaa makea korvapuusti hänelle. Aina pitemmälle oli\ntultu siis, kun talon palvelijatarkin piti aivan luonnollisena, että\nElina viettäisi öitään hänen kerallaan!\n\n-- Kun hän saapuu, sanoi hän, pyytäkää häntä heti soittamaan minulle\nhotelliin.\n\nHeikin täytyi pyörtää ympäri. Eihän hän muutakaan voinut.\n\nMutta minne oli Elina mennyt siis? Ehkä hän oli palannut takaisin\nHeikin hotellihuoneeseen?\n\nHeikki sitä kohden siis!\n\nHotellin eteisessä hän tapasi portinvartian, joka oli viime päivinä\nottanut vapauden tervehtiä häntä hymyilevällä, hyväntahtoisella\nhävyttömyydellä, mikä oli kuin suorastaan suuria juomarahoja varten\nvalmistettu.\n\n-- Onko täällä käynyt joku nainen? alentui Heikki häneltä ohimennen\nkysymään.\n\n-- Ei muita kuin se, joka meni täältä heti herran poistuttua. Mutta\nminä luulen, että hän jätti jonkun kirjeen...\n\n-- Kirjeen? Missä se on?\n\nSe oli hänen pöydällään. Heikki repäisi sen auki hätäisesti.\n\n\"Rakas ystävä!\" hän luki. \"Minun isäni on kuollut. Minä soitin\npunakaartin päämajaan. Arvasin heti sinun kasvoistasi jotakin\nsentapaista tapahtuneen. Olen nyt mennyt majataloon kyytiä kysymään.\nMatkustan heti sinne. Tahtoisin kuitenkin niin mielelläni tavata sinua\nennen lähtöäni. -- Elina.\"\n\nHeikki tapasi hänet majatalossa.\n\nElina oli ulkonaisesti aivan tyyni. Nähtävästi hän oli jo ehtinyt itkeä\nitkettävänsä.\n\nHän käveli edestakaisin majatalon ikävässä, karusti sisustetussa\nkamarissa luvattua hevosta odotellen. Hänen hermojännityksensä näkyi\nvain hänen kulmakarvojensa pingoitetusta kiristyksestä ja kuului hänen\näänestään, joka oli luonnottoman lyhyt, matala ja täsmällinen.\n\nHeikki riensi kädet ojolla häntä kohden.\n\n-- Rakas Elina! sanoi hän. Sinä matkustat? Tänä yönä?\n\n-- Niin. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka äitiraukkani laita on. Ja\nsitäpaitsi haudata isäni. Ajattelin pyytää muuten...\n\n-- Mitä? Jos vain luulet jollakin voivani olla edes hiukan avuksi\nsinulle suuressa surussasi...\n\n-- Ajattelin, että matkustaisit minun kanssani.\n\nHe viipyisivät vain muutamia päiviä siellä. Voisiko Heikki järjestää\nitselleen virkalomaa? Mutta sitten sen pitäisi tapahtua pian, sillä\nElina luuli, että hevonen oli valmis tuossa tuokiossa.\n\nHeikki hätkähti.\n\nMatkustaa Elinan kanssa? Läpi huurteisten metsien, yli kuutamoisten,\nkimmeltävien kenttien, ohi metsänlaidasta tuikahtelevien torpantulien,\nkautta yksinäisten majatalojen? Nähdä jälleen kappale suurta, talvista\nSuomenmaata, kuulla kulkusten helinää, nojata päänsä Elinan olkaa\nvasten, tuntea hänen lujan, kiinteän kätösensä puristus pehmeän vällyn\nalla?\n\nSehän olisi taivas! Sehän olisi elämän autuus hänelle.\n\nMutta samalla hän muisti, mitä tämä matka oikeastaan merkitsi ja että\nse oli itse asiassa matka hautajaisiin.\n\nHänen riemunsa haihtui, jättäen kuitenkin jälkeensä oudon, lämpimän ja\nsuloisen kiitollisuudentunteen siitä, että Elina juuri _tälle_ matkalle\ntahtoi häntä seuralaisekseen ja että hän juuri _tällä_ hetkellä tahtoi\nsiis ikäänkuin tunnustaa koko sukunsakin edessä Heikin läheisimmäksi\nystäväkseen koko maailmassa.\n\nMitä tuo suku siitä tulisi sanomaan ja missä valossa hän itse sen\nedessä esiintymään, siitä hän nyt vähätteli.\n\nTietysti suostui hän.\n\nMitä hänen virkaansa miliisipäällikkönä tuli, oli hänen helppo\njärjestää se asia apulaisensa kanssa puhelimitse. Sama oli laita hänen\ntilapäisen asemansa Pekan lehdessä, johon nähden hän lohduttausi sillä,\nettä hyvä lehti aina itsensä hoitaa.\n\nHän oli valmis. Heidän täytyi vain ensin ajaa Elinan asunnon kautta,\nettä tämä antaisi tarpeelliset määräykset siellä ja vahvistaisi hiukan\npäällysvaatteitaan tuota puolenkymmenen peninkulman pituista rekiretkeä\nvarten.\n\nKun he jo olivat reessä, kysyi Heikki arasti:\n\n-- Et sinä ole aikonut mitään Pekalle ilmoittaa?\n\n-- En, vastasi Elina kylmästi. Enhän tiedä edes hänen osotettaan. Hän\nsaa kyllä kuulla sen aikoinaan.\n\nEikä Heikki taaskaan ollut pahoillaan Elinan vastauksesta.\n\n-- Sanotaan muuten, että Tampere on valloitettu, virkahti hän hetken\nperästä.\n\nToimituspaikasta hän oli saanut tietää sen, jossa senvuoksi vallitsi\nsangen painostunut mieliala.\n\n-- Niinkö? kuului Elinan ääni hänen viereltään soinnahtavan. Sittenhän\nse on pian lopussa.\n\n-- Mikä?\n\n-- Kaikki. \"Näytelmä on päättynyt, on aika mennä illastamaan.\"\n\nElinan ääni kertoi niin suurta ja lopullista sielun väsymystä, että\nHeikki päätti olla häntä enempää häiritsemättä. Eikä kuulunut pitkään\naikaan muuta kuin kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden yksitoikkoista\nkopsetta kovaksi ajetulla viertotiellä.\n\nHeikki ajatteli omia aikojaan.\n\nMitä mahtoi miettiä tuo nuori nainen hänen vierellään? Kuinka lähellä\nhe olivat toisiaan ja sentään kuinka kaukana! Ja miten vähän ihmiset\nylimalkaan tiesivät toisistaan!\n\nTämä esim. oli hänen vanha koulutiensä. Tätä hän oli matkustanut\ntuulessa jos tuiskussakin, mielialoissa ja mietelmissä niin\nvaihtelevissa kuin ovat nuoruuden kirjokuvat. Myöskin Elinan vanha\nkoulutie se oli, mutta mitä oli hän mahtanut tällä taipaleella ajatella?\n\nTuolla kauempana, kolmannen majatalon kohdalla, erosivat heidän\nkotipitäjiensä tiet. Siinä oli iso kuusi. Oliko Elina mahtanut huomata,\nettä se oli karsittu latvasta ammoin jo manalle menneiden esivanhempien\nuhripuuksi?...\n\nEsivanhemmat menivät menojaan niinkuin hekin, kuuset kaatuivat niinkuin\nkuusten karsijatkin. Ei jäisi heistä edes pilkkaa polulle, ei lastua\nlaineille. Kaikki katoisivat he jäljettömiin...\n\nMyöskin heidän rakkautensa oli kerran, ehkä piankin, katoava.\n\nSen muistokin oli mureneva. Oli tuleva aika, jolloin ei kukaan kysyisi\nenää, kuka oli Heikki ja kuka oli Elina ja olivatko he rakastaneet vai\nvihanneet toisiaan. Kumpu oli kaartuva heidän ylitseen. Ja samoin se\noli kaartuva kerran kaikkien niidenkin ylitse, jotka tässä yössä vielä\ntoisiaan vihasivat tai rakastivat... kaartuva yli heidän sekä vihansa\nettä rakkautensa...\n\nTurhuuksien turhuus! Se oli elämä. Mitä auttoi siinä maailman\nparantaminen, mitä sodat, vallankumoukset ja niiden saavutukset?\n\nEikö ollutkin parempi \"iloita ja tehdä hyvää kaikkena elin-aikanansa\",\nkuten hän, Saarnaaja, joka oli kuningas Jerusalemissa?...\n\nEntä silloin kun oli elämästä erottava?\n\nEivät sopineet siihen hetkeen ilo eikä suru, ei viha eikä rakkaus. Vain\nkaipaava silmäys, vain ylhäinen kädenliike, vain hyvästijättö harras\nja vakaa, ilman uhmaa, ilman turhaa pelkuruutta, niinkuin pitkälle,\ntuntemattomalle taipaleelle lähtiessä...\n\nTummat kuuset tien kahdenpuolen näyttivät sen todeksi todistavan.\n\nMutta saattaisiko hän itse, Heikki, niin erota kerran elämästä? Hän,\njoka tosin ei vihannut ketään, vaan rakasti, ja joka rakkautensa kautta\nvasta nyt, vanhana miehenä, oli ruvennut elämän aakkosia opettelemaan?\n\nSe riippui siitä, oliko hänellä hyvä omatunto...\n\nIkäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, kuiskasi Elina, samalla\nhiljaa hänen kättään peiton alla puristaen:\n\n-- Heikki! Rakastathan sinä minua?\n\n-- Tiedäthän sinä sen, Elina.\n\n-- Mutta kuitenkin, sano se minulle! Tahtoisin niin mielelläni kuulla\nsen sinulta ja juuri nyt kuulla.\n\n-- Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja mielestäni.\n\nHeidän huulensa yhtyivät.\n\nKulkunen kulisi, reenjalas natisi, kuu katsoi kuusten lomasta. Eikä\nkukaan niistä kysynyt, kenellä oli hyvä, kenellä paha omatunto.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHeti seuraavassa majatalossa heidät saavutti uusi jobinviesti. Isäntä,\njoka oli heidän tuttaviaan, kertoi myöskin Elinan äidin kuolleen ja\nkoko talon tällä hetkellä olevan autiona.\n\nElina ei sanonut mitään, lyyhähti vain istumaan kädet sylissään.\n\nHeikki kysyi matalalla äänellä:\n\n-- Miten hän kuoli?\n\n-- Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin\nportinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde...\n\nHänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä\nolivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat\nautioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?\n\n-- Kuinka niin? kysyi Heikki.\n\n-- Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän\nrovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet...\n\nHeikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa\nparista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen\nkorviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?\n\n-- Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.\n\n-- Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan,\nsen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?...\n\nElinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain\navuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin\nhuojutellen ja äännähteli silloin tällöin:\n\n-- Niinniin, niinniin...\n\nEikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin\ntoteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta\nmaalaista alkuperäisyyttä.\n\nKaikki se älyllinen, se nykyaikainen ja maailmannaisellinen, mikä\nElinassa ennen oli niin hurmannut häntä, tuntui tällä hetkellä olevan\nkuin pois puhallettu. Suuri suru oli hänet äkkiä palauttanut kuin\ntakaisin kotikannoilleen.\n\n... Noin ne olivat kerran istuneet kyynelettöminä poski kyynärpään\nvarassa hänen äitinsä ja iso-äitinsä ja kaikki hänen sukunsa äidit\nharmaasta muinaisuudesta... Noin istuneet karsinassa tai aitan\nportailla päätä huolellista huojuttaen, elämän suurissa suruissa,\napeissa miel'aloissa... Noin helähdelleet kuin katkeava kannelkieli,\nsilloin kun vietiin vasten mieltä miehelään tai karhu karjan repeli\ntai halla halmeessa kävi tai makasi lautsalla kylmenneenä miesi\nmielitietty...\n\nMutta jonkinlainen sotaneuvottelu oli nyt pidettävä. Sillä isäntä\nnäytti sangen haluttomalta enää tästä eteenpäin hevosta antamaan.\n\n-- Ei tiedä vielä, mitä sattuu, hän sanoi, kun ne ovat sieltä\napteekilta vielä sitä pirtuakin saaneet... Olen itsekin aikonut tästä\njoksikin yöksi vähän niinkuin piiloon pistäytyä. Kyllä se nyt on\nparasta, että herrasväki vain kääntyy takaisin...\n\n-- Eihän nuo nyt toki meille mitään pahaa tehne, huomautti Heikki, kun\nme olemme itsekin sosialisteja.\n\nMajatalon isäntä hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.\n\n-- Jaa, sanoi hän pitkään venyttäen, se nyt taitaa olla vähän ero\nsosialisteilla ja sosialisteilla. Tunnenhan minä tuomarin ja tämän\ntuomarinrouvan...\n\n-- Rouva Piilosen, korjasi Heikki virallisesti.\n\n-- Niin justiinsa, Piilosen rouvan, ihan lapsuudesta saakka. Herrasväki\non aina herrasväkeä. Mutta nämä toiset susilistit ne ovat vähän\ntoist'sorttia väkeä, kun niiden päämieskin kuuluu västingissä istuneen.\n\n-- On istunut, myönsi Heikki. Mutta olenhan minä toki kaupungin\nmiliisipäällikkö ja sellaisena loukkaamaton.\n\nMajatalon isäntä hymyili entistä herttaisemmin.\n\n-- Se nyt on sama, mitä tuomari on, myhähteli hän. Mutta kyllä ne vain\nkaulan katkaisevat, jos sattuvat käsilleen saamaan. Se on parasta,\nettei niitä nyt mene ärsyttelemään...\n\nHän oli kokolailla oikeassa, täytyi Heikinkin myöntää. Mitä he nyt\ntekisivät?\n\nHeikki katsoi kysyvästi Elinaan. Mutta tämä istui vain yhä edelleenkin\nentisessä asennossaan ja äännähteli niinkuin olisi ollut kaiken\nolevaisen ulkopuolella:\n\n-- Niinniin, niinniin...\n\nTalvipäivä sarasti. Johonkin suuntaan heidän nyt oli päätettävä.\n\n-- Kyllä herrasväki vain nyt jää tänne, esitteli majatalon mielevä\nisäntä, huomattuaan vierastensa silminnähtävän epätietoisuuden. Me\npanemme tässä vähän lämmitä, juomme aamukahvit, teemme tilat ja\nsitten herrasväki menee makuulle hiukan. Herättyä on sitten niin hyvä\naprikoida lähemmin asiaa.\n\nNiin tapahtuikin. He joivat kahvit ja menivät levolle. Ymmärtäväisenä\nmiehenä oli majatalon isäntä heidän vuoteensa samaan huoneeseen\nvalmistanut.\n\nElina nukkui heti. Heikki poltteli savukkeitaan ja odotteli aamun\nvalkenemista.\n\nHänen aivoissaan askartelihe ajatus, joka alkoi kypsyä päätökseksi\nvähitellen. Hän veisi Elinan pois, kauas pois, pois miehen vieraan\nsivulta, kauas, kauhuntöistä ja ajan ahdingoista...\n\nElina kaipasi nyt ennenkaikkea lepoa. Hän saisi levähtää, nukahtaa\nkuin nyt tuossa, unohtaen tuskansa ja murheensa ja herätä sitten\nnuortuneena, nuortuneena uuteen ja onnellisempaan olotilaan, missä hän,\nHeikki, häntä hellin vartioisi ja estäisi elämän orjantappuroiden liian\nliki pistämästä...\n\nTyttären he tietysti ottaisivat luokseen, se oli selvä. Ja saisihan\nPekkakin heillä käydä, miksei saisi, kun vain siivolla pysyisi eikä\nliian tukkihutikassa tulisi. Mutta aivan liian usein ei se sentään\nkävisi päinsä, eikä heidän missään tapauksessa sopisi julkisuudessa\nyhteisesti näyttäytyä...\n\nJo ihmisten takiakin se olisi mahdotonta.\n\nMuuten olisi Pekalla luonnollisesti oleva aina sija heidän pöydässään,\nmutta ennen kaikkea heidän sydämissään, jossa he aina tulisivat häntä\nsuurella hartaudella ja kiitollisuudella muistelemaan. Hänellä oli omat\nvikansa, mutta myös omat suuret ansionsa, joista suurin oli se, että\nhän oli tutustuttanut Heikin Elinaan ja yleensä tehnyt heidän suhteensa\ntäten mahdolliseksi.\n\nTuota ystävänpalvelusta ei Heikki todentotta tulisi ikinä unohtamaan...\n\nHänen torkahtelevat ajatuksensa, jotka eivät olleet aivan vapaita\nsuloisesta ja sangen ymmärrettävästä itsekkäisyydestä, tulivat siinä\npuolenpäivän edellä varsin ikävällä tavalla häirityksi.\n\nKuului pihalta kulkusten helinää. Eikä aikaakaan, kun tupaan tunkeutuu\nPekka Piilonen omassa sangen tyytyväisessä personassaan, tuleepa\nhäikäilemättömästi kamariin saakka, tervehtii Elinaa rakkaasti poskelle\ntaputtaen ja istahtaa sitten Heikin vuoteen laidalle tarinoimaan.\n\nHän oli tullut aamujunalla. Hänkin oli kuullut Elinan vanhempien\nkuolemasta ja heidän eilisestä lähdöstään hautajaisiin. Hän oli ottanut\nheti hevosen ja lähtenyt ajamaan perästä. Luullut saavansa ajaa koko\nmatkan yksin ja tavannutkin täällä heidät aivan äkkiarvaamatta.\n\nHeikki koettaa hiukan nolona selittää heidän tänne pysähtymistään.\nPekka hyväksyy tuskin kuunnellen häntä kaikki selitykset.\n\nHän on nyt taas tuolla tunteellisella tuulellaan, jonka\npitempi-aikainen yönvalvokki ja viinanviljely hänessä ehdottomasti\nherättävät.\n\nVesissä silmin hän kulkee kummankin sängyn väliä, taputtelee\nvuoroin heitä kumpaakin ja vakuuttaa toiselle rakkauttaan, toiselle\nystävyyttään. Elinan vuoteen edessä hän viipyy pitkän aikaa polvillaan\nyhtämittaisessa itkun hytinässä.\n\n-- Elina, orpo Elina, sanelee hän vain silloin tällöin. Kun minäkin\nolen tämmöinen, mitä sinusta nyt tulee?\n\nEikä Elinakaan osaa lopuksi muuta kuin ruveta hiljaa itkeä hyrrittämään.\n\nHeikki itkisi myöskin, jos hän osaisi. Hän tuntee hämärästi, että\nPekka noilla sydämensä pohjasta pulppuavilla kyyneleillä nyt juuri\nlyö laudalta hänet. Mutta hänen silmänsä pysyvät kuivina ja hänessä\nrupeaa kasvamaan salainen kauna Pekkaa kohtaan, jota hän jo pitää\nonnellisempana kilpailijanaan ja jolla on tuo kadehdittava uhkarohkeus\nampua aina vesirajaan, vedota heti hellempiin tunteisiin.\n\nJos Heikki sitä yrittäisi, hän varmasti epäonnistuisi. Hän tietää\nsen ja kärsii syvästi alemmuudestaan tässä suhteessa. Hänen ei ole\nmahdollista muuten kuin älyllisin keinoin naista lähestyä.\n\nOnnen myyrä tuo Pekka tuossa! Tulee, näkee ja voittaa siinä\nsilmänräpäyksessä.\n\nJa tuoksuu vielä viinalta, senkin vietävä! Eiköhän Elina huomaa sitä?\nMitähän jos Heikki sopivalla tavalla huomauttaisi siitä, pyytäen\nhäneltä esim. tuikkua aamutuimaan?\n\nMutta samalla on Pekka jo hänen vuoteensa ääressä, hakee hänen kätensä\nja pitää sitä lujasti kiinni omassaan.\n\n-- Ja sinä, vanha ystävä! tulkitsee hän tunteitaan. Oli se sentään\nhiton hyvä, että sinä edes olit täällä. Minua oikein puistattaa\najatella, mihin Elina poloinen olisi yksin joutunut...\n\nVaikea on hänelle pitää vihaa Heikinkin. Kuitenkaan hän ei malta olla\nhäntä hänen helmasynnistään nykäisemättä.\n\n-- Kuulehan, Pekka, sanoo hän muka kuiskuttaen, mutta kuitenkin niin\nkovaa, että Elinakin sen kuulisi. Ei sinulla ole minulle pientä\naamunaukkua? Tuntuu vähän päätä kivistävän.\n\nPekan kasvot kirkastuvat kuin aurinko pilven takaa.\n\n-- No niin mielelläni! huudahtaa hän vilpittömästi iloisena. Minulla on\nkokonainen konjakkari tuolla turkintaskussa.\n\nEikä Heikin auta nyt muuta kuin ottaa aika kulaus. Pekka tekee\nkursailematta samoin ja tarjoo Elinallekin. Elina kieltää ensin, mutta\nsuostuu Heikin ihmeeksi sitten. Nyt näkyy olevan kaikki luvallista.\n\nMutta konjakki virkisti heitä kuitenkin sen verran, että he rupesivat\nnyt kiinnittämään huomiota hiukan ulkopuoliseenkin maailmaan.\n\nElina, joka nyt oli saanut levähtää eilisten mielenliikutusten jälkeen,\ntahtoi välttämättä jatkaa matkaa. Pekka kannatti häntä urhoollisesti.\nHänen läsnäolonsa oli kyllä takaava vapaan tien heille vaikka minkä\nhulikaanilauman halki.\n\nMyöskin Heikille tarjottiin paikkaa samassa reessä, mutta hän\nkieltäytyi loukkautuneena.\n\nToinen oli tullut ja anastanut hänen sijansa Elinan vierellä, ottanut\nraa'alla aviomiehen oikeudella eikä näyttänyt sitä huomaavan edes.\nMissä hän, Heikki, istuisi sitäpaitsi? Kenties kuskipukilla tai\nseisoisi kannaksilla suorastaan?\n\nMiksi ei yhtä hyvin juosta sivulla aisankannattajana! Sillä se hänestä\nnyt aiottiin tehdä joka tapauksessa.\n\nEi, hän kieltäytyisi ehdottomasti.\n\nPekka ei siitäkään pahastunut, vaikka hän oli mitä innokkaimmin\nkehoittanut Heikkiä mukaan tulemaan. Hän löysi joka asiasta aina jonkun\nsovittavan momentin.\n\n-- On se hyväkin ehkä, että sinä matkustat takaisin kaupunkiin, hän\nsanoi. Pällinkorva riehuu kuin hullu. Kuuluu taas viime yönä vanginneen\nsiellä monia kymmeniä kaupungin arvohenkilöitä.\n\nSamalla saattaisi Heikki ehkä siellä vähän lehteäkin katsastaa.\nMahdollisesti ei olisi poissa paikalta, jos päästäisi jonkun\nrauhan-äänenkin jo kuuluviin. Vallankumous oli kuitenkin jo\ntosiasiallisesti lopussa. Pelkästään huonoja uutisia oli Pekka siinä\nsuhteessa saanut pääkaupungista.\n\nHeikki lupasi kaikki, mitä Pekka vain pyysi häneltä. Hänestä oli nyt\nkaikki samantekevää.\n\nHän jaksoi pysyä tyynenä siihen saakka kuin Pekka ja Elina lähtivät\nja hän oli saanut heidät lämpöisten vällyjen alle hyvin rekeen\npeitellyksi. Mutta kun hän pian senjälkeen itse omaan rekeensä istui\nja lähti vastapäiseen suuntaan ajaa karettelemaan, vierivät suuret\nkyyneleet pitkin hänen poskipäitään.\n\nSe oli lopussa, auttamattomasti lopussa. Mieli ei tervoa parempi, sydän\nei syttä valkeampi.\n\nMilloinkaan ei lemmen sininen lintu ollut laulava enää hänen\nakkunallaan Ja samalla hän tunsi katkenneen niiden viimeistenkin\nsiteiden, jotka häntä enää elämään kiinnittivät.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHeti kaupunkiin tultuaan oli Heikillä pitkä virkakeskustelu\nPällinkorvan kanssa.\n\nPekka oli puhunut totta. Pällinkorva oli todellakin edellisenä yönä\nantanut vangita melkein koko kaupungin intelligensin ja passittanut\nheidät lääninvankilaan. Kun Heikki oli lähemmin tiedustellut heidän\ntulevasta kohtalostaan, hän oli saanut osakseen vain pilkallista\njulkeutta ja pirullisuutta.\n\n-- Täytyy olla panttivankeja, panttivankeja, oli Pällinkorva vain\nnauraa hekotellut ärsyttävästi. Saksalaiset kuuluvat olevan jo Hangossa\nja valkoiset hyökkäävän pohjoisesta käsin. Koko Lounais-Suomen punainen\narmeija jo pakenee tätä tietä. Meidän velvollisuutemme on laittaa vähän\nlystiä heitäkin varten.\n\nTarkoitus oli selvä. Pällinkorva aikoi ennen viimeistä loppuromahdusta\npanna toimeen paikkakunnalla suuren verilöylyn.\n\nMutta nyt oli myöskin Heikin päätös varmistunut. Hän ampuisi\nPällinkorvan ja vapauttaisi nuo vangitut kaupunkilaiset oman henkensä\nuhallakin.\n\nSe olisi hänen uhrinsa vallankumouksen jumalille.\n\nPaitsi että hän tekisi hyvän työn täten ja pelastaisi lähes sata\nihmistä varmasta kuolemasta ja rääkkäyksestä, hän samalla olisi\nkerrankin uskollinen itselleen ja menettelisi niinkuin hänen sekä\nvaistonsa että omatuntonsa käski hänen menetellä.\n\nTietysti hänet siitä hyvästä ammuttaisiin. Mutta sitenhän hän kerrankin\nelämässään saisi toteutetuksi sen sankarillisen ihanteen, mikä\noli hänen nuoruusvuosiaan sähköttänyt, saisipa vielä todistetuksi\nElinallekin, ettei tämä ollut arvotonta hänessä rakastanut.\n\nJa jos hän oikein Elinan tunsi, hän juuri siten sitoisi hänet itseensä\nainiaaksi.\n\nHänen ei oltu sallittu uhrautua isänmaan eikä Suomen köyhälistön asian\nhyväksi. No niin, siispä hänen oli sallittu uhrautua ihmisyyden asian\nhyväksi, vieläpä niin selkeässä ja kouraantuntuvassa muodossa, ettei\nmikään epäily asian oikeutuksesta ollut mahdollinen.\n\nHän tunsi itsensä aivan tyyneksi tuon päätöksen tehtyään. Ja hän\npistäytyi Pekan lehden toimitukseen hetkeään odottamaan niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nHänen juuri siellä istuessaan ja näön vuoksi jotakin käsikirjoitusta\nkatsellessaan kuulee hän etuhuoneesta jonkun äänen kysyvän \"herra\ntoimittajaa\". Ennen kuin hän ehtii mitään vastaamaan aukeaa ovi ja\nsiitä työntyy sisälle -- prof. Talvio, joku paperiliuska kädessään.\n\nHeikki nousee nopeasti tervehtimään.\n\nProf. Talvio kumartaa päätään tuskin huomattavasti, aivan kuin näkisi\nensi kerran hänet. Koko hänen olentonsa uhoo keskitettyä, pidätettyä,\nsanoin kuvailematonta kylmyyttä ja ylenkatsetta.\n\n-- Anteeksi, että häiritsen, hän sanoo. Tahtoisin vain antaa lehteen\nerään pikku-uutisen.\n\nJa hän ojentaa paperiliuskan kädestään Heikille. Tämä vilkaisee siihen\nja näkee, että se on täysin objektivinen, karu ja kuiva esitys hänen\nisänsä ristiinnaulitsemisesta kaikkine piinallisine yksityiskohtineen.\n\n-- Eikö professori suvaitse istua?\n\n-- Kiitos, minä seison mieluummin. Mutta minä olisin kiitollinen,\n_hyvin_ kiitollinen, jos minä todella voisin olla varma siitä, että tuo\nuutinen tulee sellaisenaan julkaistuksi huomispäivän lehdessä.\n\nHeikki tunsi luissaan ja ytimissään sen sarkastisen julmuuden, millä\nprof. Talvio häntä kohtaan esiintyi. Mutta kun hän samalla tunsi\nitsensä täysin viattomaksi asiaan, vieläpä äsken tekemänsä päätöksen\njohdosta kokonaan väärien epäluulojen marttyyriksi, ei hänkään\nkatsonut itsellään olevan mitään syytä ruveta professoria hänen tässä\ntapauksessa harhaan osuneesta käytöstavastaan valistamaan.\n\nEikä hänen äänensä ollut vähemmän kireä eikä hänen kumarruksensa\nvähemmän mittaeltu, kun hän liuskan tarkoin läpiluettuaan virkahti\nvastaukseksi:\n\n-- Herra professori saa olla aivan huoleti. Tämä tulee lehteen.\n\n-- Sellaisenaan?\n\n-- Sellaisenaan. Menen siitä takaukseen.\n\n-- Olen kiitollinen, _hyvin_ kiitollinen. Sulkeudun suosioonne, herra\ntoimittaja.\n\nHän meni, heittäen vielä ovessa häneen musertavan, suurinta mahdollista\nhalveksuntaa tulkitsevan katseen kultaisten nenäkakkulainsa takaa.\n\nHeikki kesti sen aivan tyynesti. Hän tunsi, että nyt tehtiin vääryyttä\nhänelle. Mutta hän ei katsonut olevan itsellään mitään syytä enää\noikaista myöskään tuon toisen käsityskantaa hänestä.\n\nOlihan hän kaiken ulkopuolella.\n\nJa saisipahan prof. Talviokin kuulla aikoinaan hänen urotyöstään ja\nitseuhristaan. Mahtaisikohan hän edes silloin myöntää, että hänellä\nsittenkin oli kunnia oppilaastaan?\n\nNyt, kun kaikki oikeastaan oli jo ohitse, tunsi Heikki itsensä\nmerkillisen iloiseksi. Ja keveästi vihellellen työnsi hän kirjapainoon\nprof. Talvion jättämän \"pikku-uutisen\", jonka hän oli merkinnyt\nhuomattavalle paikalle ja näkyvällä kirjasinlajilla painettavaksi.\n\nEpäilemättä tulisi se huomenna vähemmän tavallista huomiota sekä\npunaisten että porvarillisten piireissä herättämään. Mutta silloin hän,\nHeikki, tuskin eläisi enää...\n\nSekin tuotti hänelle kummallista henkistä hekkumaa ja nautintoa.\n\nIltapäivällä hän meni miliisilaitokselle. Hän kutsutti puheilleen\napulaisensa Tervon ynnä puolikymmentä miliisimiestä, joihin hän tiesi\nvoivansa luottaa ehdottomasti. Hän antoi heille käskyn mennä ja\nvapauttaa vangit, jos ei muulla, niin asevoimalla. Samalla oli näille\njaettava hänen allekirjoittamansa passit pakomatkaa varten.\n\nSitten hän lähti Pällinkorvaa tapaamaan.\n\nSatutti niin, että tämä tulikin häntä vastaan kadulla. Pyydettyään\nvielä häneltä vankien vapauttamista ja saatuaan siihen yhtä röyhkeän ja\nyliolkaisen kiellon kuin ennenkin, hän veti revolverinsa esiin ja ampui.\n\nPällinkorva vaipui maahan sanaa sanomatta.\n\nHeikki ampui vielä varmuuden vuoksi pari laukausta häneen ja kiirehti\nsitten lääninvankilaan. Siellä oli kaikki käynyt kuin nuottien mukaan.\nKoppien ovet olivat auki, hämmästyneet vartiat eivät olleet mitään\nvastarintaa edes yrittäneet.\n\nMelkein samassa saapui sinne punakaartilaisjoukko, joka huutaen ja\nhoilaten julisti vangituksi hänet.\n\nToiset tahtoivat hänet heti hengiltä kolistaa. Mutta toiset, jotka\nolivat vielä hämmennyksissään tästä ennen kuulumattomasta ristiriidasta\nmiliisin ja punakaartin välillä, tahtoivat, että asiasta oli ensin\ntarkka tutkimus pidettävä.\n\nHeikki pidätettiin ja suljettiin nyt vuorostaan lääninvankilaan.\n\nTutkimusta kesti viikon. Vihdoin julisti vallankumouksellinen\noikeus päätöksensä, jonka mukaan Heikki tuomittiin elinkautiseen\nkuritushuoneeseen.\n\nKäytännössä se merkitsi kuolemaa. Ja jo seuraavana yönä tulikin\npunakaartilais-osasto häntä vankilasta noutamaan.\n\nHeikki oli siihen täysin valmistunut. Edellisenä yönä oli vankilan\npappikin käynyt hänelle Herran ehtoollista tarjoamassa. Sitä ei Heikki\nepäuskoisena ollut voinut tosin vastaan ottaa, mutta oli muuten\njutellut tovin aikaa hänen kanssaan hartaasti ja vakavasti.\n\nVankilan pappi oli kertonut koko kaupungin ihailevan hänen suuremmoista\nitse-uhriaan ja olevan varmaa, että hänen haudalleen vielä toisten\naikojen tultua pystytettäisiin muistopatsas kansalaisten kiitollisuuden\nosoitukseksi.\n\nHeikki oli vain hiljaa hymyillyt sen kuullessaan.\n\nMutta kun vankilan pappi lähtiessään oli ojentanut hänelle pienen\nkukkasen ja kirjelipun, jonka hän heti huomasi olevan Elinan käsialaa,\nhän oli tuntenut kaiken veren kasvoiltaan pakenevan.\n\nVasta papin mentyä hän mursi kirjeen: Siinä seisoivat vain sanat:\n\"_Minun_ sankarini!\"\n\n... Hänet vietiin vaieten metsikköön vankilan takana. Pari\nkomennussanaa, yhteislaukaus, ja kaikki oli lopussa. Vain kuu ja tähdet\njäivät kunniavartioiksi hänen kuolinpaikalleen.\n\n\n\n"]