[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSJwrJwBF6RGjU1wchkhe7CTIPz3p6EIgablqIrKqzC0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},239,"Mäkijärveläiset","Kauppis-Heikki (Heikki Kauppinen)",1862,1920,"239-kauppis-heikki-makijarvelaiset","239__Kauppis-Heikki__Mäkijärveläiset","Kuvaus Savon kansan elämästä","romaani",[],[],"fi",1887,null,22279,125442,false,14727,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Mäkijärveläiset: Kuvaus Savon kansan elämästä\" by Kauppis-Heikki is a historical account written in the early 20th century. The text offers an intimate and vivid portrayal of the everyday lives and traditions of the inhabitants of Mäkijärvi village in Finland. Through its depiction of rural customs, communal gatherings, and the simple joys and challenges faced by the villagers, the narrative fosters a deep appreciation for their culture and way of life.  The opening of \"Mäkijärveläiset\" introduces readers to the quaint village of Mäkijärvi, setting the scene with descriptions of its small size and the simplicity of its people's lives. The passage highlights a local harvest festival, with villagers engaging in communal meals and singing traditional songs, showcasing their camaraderie and the significance of music in their lives. The narrative weaves together dialogues among villagers, touching on themes of social interaction, the importance of gratitude towards their creator, and a hint of the tension between old beliefs and the younger generation's attitudes. Key characters such as Hemmo, a thoughtful elder, and his lively family are introduced, illustrating the dynamics within this tight-knit community. (This is an automatically generated summary.)",[],399,"Savolaisen kyläyhteisön elämää kuvaava teos sijoittuu pieneen Mäkijärven kylään. Se kertoo kansanomaisella tyylillä asukkaiden arjesta, juhlista ja perinteistä, kuten mikkeli-syömingeistä. Keskiössä ovat kylän eri sukupolvet, heidän arvonsa ja keskinäiset suhteensa.","Kauppis-Heikin 'Mäkijärveläiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 239.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MÄKIJÄRVELÄISET\n\nKuvaus Savon kansan elämästä\n\n\nKirj.\n\nKAUPPIS-HEIKKI\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTämän meikäläisten kylän nimi on Mäkijärven kylä, joka tulee Huhain\nvuorelta vähän koommin niinkuin etelään päin. Kylä ei ole päässyt\nkuuluisaksi eikä myöskään vuori, sillä ne molemmat ovat pieniä.\nTaloisia taloja on siinä järven ympärillä puolikymmentä ja hyvinkin\nsama määrä puumökkejä, isompia ja pienempiä sekaisin.\n\nElämä on täällä melkein samantapaista kuin muuallakin sellaisten elämä,\njoita suurempi maailma nimittää yksinkertaiseksi kansaksi. Mutta\nvähätpä siitä. Nämäkin vain elelevät laillaan, vieläpä laulelevatkin,\nja erinomainen laulun halu onkin nuorilla. Minun pitää jo mukavuuden\nvuoksi pistää heidän vanha, mutta aina uutena pysyvä laulunsa tähän\nsärpimen lisäksi.\n\nSe on näin:\n\n    \"Rakkaus on rauhan kukka,\n    muista kultani, muista se;\n    ei se muutoin tule hukkaan,\n    jos ei kielet katkaise.\"\n\nTällaiset olivat nuorten lauluja, eikähän vanhoilla lauluja olekaan, ja\njos onkin, niin ne ovat vain tällaisia:\n\n    \"Ei aina keyriä kestä,\n    ei aina tupia pestä.\"\n\nOli tällä kylällä vakaviakin ihmisiä, niinkuin Hemmolan isäntä Hemmo ja\nmuutamia muitakin, jos ei laulunhaluisia vakavina pidettäne.\n\nSyksyllä se mikkeli-syömingissä selvästi näyttäytyi, mikä mistäkin\npiti, ja sitten aina paremmin, jos oli viljalti viinaa. Silloin sattui\nvälistä, että tapella nutistivatkin, jos asioissa niin kantautui.\nVähemmän viinan aikana, jolloin ei tullut kuin parhaiksi puhetuulelle,\nottivat kirjamiehet puhellakseen raamatusta, ja jotka eivät siihen\nkyenneet, ne pitivät muuta parran pärinätä.\n\nMikkeli-syömingissä syödään kovasti. Niitä pitää joka talo vuorollaan,\nja niihin kutsutaan kaikki naapurit. Yhtenä keiton lajina on\nlammasrokka, ja sen tähden sanotaankin että \"päästään tästä Mikkeliin,\nniin pässi orteen kurnutetaan\".\n\nSinä syksynä, josta kerron, oli ensimmäiset tällaiset pidot Hemmolassa.\nIsäntä, jota Hemmoksi kutsuttiin, jouduttautui ne pitämään\nensimmäiseksi, hän kun jouti hyvästi kävelemään kutsumassa, sillä\nkotona oli hänellä kolme aikamieheksi saapaa poikaa työssä. Eikä hän\nmuutenkaan enää maallisista töistä välittänyt, veisaili vaan virsiä\nkotonansa ja niissä paikoin kylässä, jossa siitä pidettiin.\n\nJoka syksy Hemmo kävi aina kutsumassa vanhan mökkiläisensä Liejuniemen\nLassin vuoden alkiaisiin. Naapurinsa kutsui myös jokaisen, vaikka ei\nhän kaikista oikein pitänyt, ne kun olivat hänen sanainsa mukaan\nsuruttomia pökkelöitä.\n\nRuualta päästyä piti isäntä pienen puheen.\n\n-- Tuota minun mielestäni, sanoi hän, ei saisi nämät syömingit olla\nainoastaan syömistä, juomista ja joutavaa lopakoimista varten, vaan\nettä kokoonnuttuamme muistaisimme paremmin kiittää Luojaamme, jolta\nkaiken saamme.\n\n-- Kyllä kaiketi se ei pahempikaan olisi, sanoi Liejun Lassi, jolla aina\noli tapana sanoa että \"kyllä kaiketi\".\n\nToiset miehet eivät myöntäneet eikä vastustaneet, olivat vain ääneti;\ntoisillensa siinä salavihkaa vähän naurahtivat. Hemmo kurkisti pöydän\norrelle ja virkkoi:\n\n-- Eiköhän oteta ja veisata joku pieni virren värssy. Hae sinä, Jahvi,\nkirjavasu.\n\n-- En minä tiedä, missä lienee, sanoi Jahvi.\n\n-- No mene sinä Hermanni.\n\n-- En minä ... menköön Ima.\n\n-- Imapa se nöyrin lienee, sanoi poikain äiti, paraskin junkkari! Mene\nsinä Hermanni, anna noitten isompien olla.\n\n-- En minäkään tiedä koko kirjavasua, missä lienee.\n\nHemmo katseli vuoroon kutakin juttelijata, että kuka heistä liikahtaisi\nja sanoi viimein:\n\n-- Kyllä siitä ei tule mitään ... kun te ilkiätte olla tuollaisia.\n\n-- Jos pitäänee minun lähteä, sanoi äiti.\n\n-- Elä mene; Hermanni joutaa mennä ja sen pitää mennä.\n\nHermanni lähti vähän väkinäisesti ja toi mustan kirjavasun, jossa oli\nyhtä mustia kannettomia ja kannellisia virsikirjoja sekä joku\nrutistunut \"Hunajan Pisara\" ja sotkeutunut \"Armon Järjestys\".\n\n-- Tule Lassi, niin veisataan me vanhat miehet yhdestä kirjasta, sanoi\nHemmo selaillessaan virsikirjaa.\n\nLassi kun oli mökkiläinen, niin piti olla nöyrä. Hän siirtyi lähemmäksi\nistumaan, pani piippunsa penkille ja sanoi:\n\n-- Saattaahan tuohon katsoa, vaan ei kaiketi minulla ole ääntä enemmän\nkuin lampaalla.\n\n-- Onhan sinun pojallasi hyvä ääni.\n\n-- Äitiinsä tuosta lienee tullut hyvä-ääninen, eikä minuun.\n\nIsäntä aloitti virren.\n\nToiset isännät ottivat moneen mieheen vain yhden kirjan, jota yksi\npiteli, ja toiset siihen tavan vuoksi välistä vilkaisivat.\n\nVanhat, lihavat emännät kannattivat toverina nuottia, toiset\nulkomuistista, toiset kirjasta. Pari nuorta emäntää istui äänettöminä,\nheillä kun ei ollut kirjaa eivätkä muistaneet ulkoakaan. Toisella\nheistä oli keväällä kudottu vielä aivan uusi hame, jonka rannun\nkauneutta he katselivat, pitäen kuitenkin silmällä, milloin joku\nkatsahtaisi, jolloin he olivat vilpittömästi kuuntelevinansa toisten\nveisuuta.\n\n-- No eihän meidän pojat veisanneetkaan, sanoi Hemmo virren loputtua.\n\n-- Ei ollut kirjaa, puolustivat pojat.\n\n-- Olisi tämä minulta joutanut, sanoi Pasalan isäntä, en minä lasitta\nnäe kuitenkaan.\n\nSitä ei ollenkaan tiedetty, milloin Pasalan isäntä olisi silmälaseitta\nnähnyt, vaikka ei hänellä niitä koskaan ollut.\n\n-- No et sinäkään, Jahvi.\n\n-- Mikäpä häntä täydellä mahalla jaksoi mölistä, sanoi Jahvi.\n\n-- Vai ei täydellä mahalla. Se on kummallista tämä nykyinen nuori kansa;\nei vaan valevihjaksi antauttaisi Jumalan sanan harjoitukseen, kyllä\nmuuta turhuutta osataan: toisin oli minun nuorena ollessani.\n\n-- Mitenhän sattui milloinkin, sanoi siihen Lassi.\n\n-- Niinkö sanoit, että miten milloinkin?\n\n-- Niin sanoin, että veikkosia oltiin ennenkin, niinkuin niissäkin\nkerrallisissa Kivimäen häissä.\n\n-- Se miten lie sattunut, sanoi Hemmo vähän nolompana.\n\n-- Niin ja siihen monta muuta, jatkoi halukkaasti Lassi.\n\n-- Tuota ... niitäkö sinä nyt muistelet.\n\n-- Enkä muistele, vaan kun sanoit, että parempia ennen oltiin.\n\n-- Jottako ei oltu, vaikka ei sinulla ole ollut milloinkaan mitään\npelkoa sielustasi, eikä nytkään, vaikka olet vanha mies: muistelet\nkaikkia.\n\n-- Vanha kyllä, vanha kyllä, ei ole kiitosta nytkään, mutta kyllä\nmuistan vielä nuoruudenkin aikoja, hyviä velikultia oltiin kaikki\ntyynni.\n\n-- Onhan sitä nyt jokainen nuorena vähän hullumpi, vaan ei ennen\ntuollaisia oltu kuin nyt nykyaikana... Tässä kun oli heinäaikana meillä\nkasakkana tuo ... tuo, tuo, mikä se nyt onkaan ... niin tuohan se oli\nVallaton-Pekka, niin sen kanssa kun nämä meidän uskit olivat menneet\naivan myllyn aikana kirkon kupeelle korttia lyömään...\n\n-- Myllynkö aikana, tutkaisivat toiset.\n\n-- Ei, ei kuin sanoakseni: kirkon aikana. Vieläkö näissä sitten on\nkiitosta.\n\n-- Niin no, olkoonpahan miten hyvänsä, en puhu mitään; vaikka\nmuistetaanhan nuo, sanoi vielä Lassi.\n\nHemmo meni liedestä sytyttämään piippuansa eikä jatkanut enää siitä\nasiasta.\n\n-- No mitenkä se on sen meidän mökin kontrahdin teko, sanoi Lassi. Sinä\nolet aikonut lisätä maksuja, niin kyllä kaiketi se pitäisi olla\nkontrahtikin.\n\n-- Saathan sen niinkuin sitä kesällä sanoin, myönsi Hemmo.\n\n-- Moneksiko vuodeksi?\n\n-- Viideksi.\n\n-- Kyllähän tuo on aikaa tuokin, vaan on minusta vähän vähänlainen.\n\n-- Jospa siitä siihen mennessä kuoletkin.\n\n-- Ei kaiketi sitä tiedä, vaan eihän tuo vara pahentaisi. Minun poikani\nsanoi, että jos saisin kahdenkaan kymmenen vuoden kontrahdin, niin hän\nheittäisi renkiyden ja tulisi siihen minulle toveriksi.\n\n-- Senpä poikasi vuoksi minä en sitä annakaan.\n\n-- Mitä pahaa se on tehnyt?\n\n-- On se niin liika viisas olevinaan.\n\n-- No mitä pahaa se on viisaudellaan tehnyt?\n\n-- Onpahan. Kun minä tässä kerran veisasin tuota virttä, jossa on nuo\nsanat että \"kirotut vaivassa parkuvat, voi, voi! alati huutavat\", niin\nsiihen tämä oli lisännyt \"jaskuta hulivili laulavat\".\n\nMiehiltä purskahti nauru.\n\n-- Eipähän ole pahaan mieleen teistäkään sellainen jumalattomuus,\nkoskapahan naurattaa.\n\n-- Kyllä kaiketi en puolusta, vaan naurattaahan tuo yhtähyvin, sanoi\nLassi.\n\n-- Se joka toisen synnillä nauraa, se on osallinen siihen.\n\n-- Minä olen niin vähän lukenut, sanoi Lassi, että en pysty paljon\ninttelemään... Mutta eikö sitä saata antaa anteeksi, se on tullut\nsanotuksi nuoruuden huimuudessa.\n\n-- Enpä häntä niinkään.\n\n-- Kylläpä sitten vähästä on niin pitkät muistot.\n\n-- On siinä muutakin, ei ainoastaan se.\n\n-- Mitä se sitten on? kysyi Lassi vähän kiivastuen.\n\n-- Onpahan.\n\n-- No olkoon sitten! kivahti Lassi, kyllä kaiketi minun poikani täytyy\ntulla toimeen ilman sinun mökittäsikin.\n\n-- Se on pakosta, että sen täytyy tulla, ja jos paljon kopeilet, niin\nsaat mennä sinäkin.\n\n-- Vaan kyllä kaiketi minä en lähdekään.\n\n-- Sinäkö et lähde?\n\n-- Minä kyllä; ennen sinä kuin minä.\n\n-- Vaan sinun täytyy lähteä.\n\n-- Ennen nurkkakivet.\n\n-- No koetellaanpa.\n\n-- No koetellaan.\n\n-- Sinä hävitön olet kun vastustat isäntääsi.\n\n-- En minä hävitön, sinä hävitön olet.\n\n-- Kuuletko, Pasanen: tämä sanoo minua hävittömäksi ja uhkaa olla\nparempi isäntä kuin minä, jonka on maa ja joka maksan maalta veron.\n\n-- Kuulehan, Hemmo, sanoi Pasanen, eikös Lassi ole tehnyt mökkiänsä\nsileälle aholle, eikä ole sopimuskirjaa eikä mitään.\n\n-- Niin on, mutta onko hän siltä isäntä minun maallani?\n\n-- Ei maallasi, vaan omassa tekemässä mökissään hän on isäntä, niinkauan\nkuin elää.\n\n-- No mikä siinä on, ja minä veron maksan.\n\n-- Vaikkapa maksatkin, niin elä intä; minä olen käynyt mökkiläiseni\nkanssa käräjätä tämänlaisesta asiasta. Kyllä se pysyy, joka kerran\nkylmään metsään on mökin tehnyt. Et saa elinaikanaan pois, jos et maksa\nkaikkia sen työvaivoja.\n\n-- Sillapa minä sanoin, että minä en lähde, sanoi Lassi. Minä en kyllä\npaljon ymmärrä raamatun kannalta, vaan oikeuden kannalta minä tiedän,\nettä ei tule sitä tuomaria, joka minut panee pois niillä puheilla, kun\nvaan en tee rikosta.\n\nHemmo muuttui vähän lempeämmäksi.\n\n-- Elä sinä Lassi tyhjästä nosta noin suurta melakkata. 'Vihastukaat,\nvaan elkää syntiä tehkö', sanoo sanassakin.\n\nLassi ei näyttänyt lempeämmältä, kiskoi vain savuja piipusta, joka\nyllätteli sammuakseen, ja sanoi:\n\n-- Kun on tarvis, niin minä nostan melua, olkoonpa synti eli mikä...\n\n-- Mitäs tarvista tässä on kiistelemiseen, tehdään vain sopimus.\n\n-- Ei kaiketi tarvista, kun et mainitse minun mökistä poispanosta\nmitään. -- Vaan mistäs kirjantekijä saadaan?\n\n-- Käy sinä, Jahvetti, kutsumassa Lassilan Antti, se jo ennätti mennä\npois, osaa se siksi kirjoittaa, että saapi sen toimeen.\n\n-- Ja jos siellä sattuu olemaan Vallaton-Pekka, niin se osaa vähän\nparemmin, sanoi Lassi.\n\n-- Sitäpä ei huolita, törähti Hemmo.\n\n-- No ei sitten, vaan välttäisi kai se minulle.\n\n-- Mutta minulle ei... Ja mene joutuin, eläkä siinä enää kuuntele!\n\nVallattomaksi Pekaksi kutsuttiin muutamata joutomiestä, jota pienenä\npoikana isänsä kotona sanottiin Vallan-Pekaksi, mutta kun isä hävitti\ntalon, niin poika sai tuollaisen muiston isän kodista.\n\nJahvi lähti kirjoitusmiestä noutamaan paljon höylimmästi kuin\nkirjavasua. Ovessa mennessään muistutti vielä Hemmo:\n\n-- Käske ottaa paperia mukaansa.\n\nVähän päästä tuli Antti paperi-arkin puolisko torvelle käärittynä\ntaskussa.\n\n-- Mitä minulla tehdään? kysyi Antti.\n\n-- Tuota, tässä on tehtävä tämän Lassin ja minun välillä sellainen\nsopimuskirja maksuista ja muista.\n\n-- Mutta tuota, minä kun en ole ennen tehnyt, niin osaankohan minä.\n\n-- Kyllä sen osaa, me sanotaan sanat valmiiksi.\n\nAntti asetteli paperia pöydälle ja jo useampia kertoja sanoi itsekseen:\nmutta tuota. Paperi siinä käyristeli torvelle eikä ottanut pysyäksensä\nsuorallaan. Kynän terä oli ruosteessa, ja kirjoitusmuste kuivettunut\nniin, ettei siitä kynä kastunut, ennen kuin kahvia vähän kaadettiin\nsekaan. Ensin piti kynää koetella johonkin virsikirjan lehteen, että\nrupeaako sillä tulemaan puustaveja.\n\n-- Mutta tuota ... mitenkäs aletaan? kysyi Antti.\n\n-- Paneehan ensin, että mökkiläisen kontrahti, neuvoi Hemmo.\n\n-- Ei niin, että mökkiläisen, sanoi Liisa.\n\n-- Mitenkäs?\n\n-- Torpparin.\n\n-- Se nyt on aivan sama, olipa tuo miten hyvänsä.\n\n-- Kyllä kaiketi minusta on parempi torppari.\n\n-- Mutta tuota, mitenkä se sitten pannaan? kysyi taas Antti.\n\n-- Panee torppariksi.\n\nJa sitten Antti kirjoitti: Torpparin kontrahti.\n\n-- Mitenkäs sitten?\n\n-- Ei kai se muuta tarvitse kuin panee vain, että: minä otan tämän Lassi\nHälisen edeskin päin viideksi vuodeksi maalleni torppariksi seuraavilla\nehdoilla...\n\nLassi murahti itseksensä.\n\n-- Ensiksi, että torppari maksaa kolmannen osan eloista ja tekee kesällä\nkolme viikkoa päivätöitä...\n\n-- Kolmeko? keskeytti Lassi.\n\n-- Niin kolme, kaksi olet ennen tehnyt.\n\n-- Vaan kyllä kaiketi minä en rupea tekemään enemmän kuin ennenkään.\n\n-- Mutta kun minä sen lisään, niin sinun täytyy tehdä.\n\n-- Eipähän ole pakosta\n\n-- Joko taas alotat riitaa.\n\n-- No en maksa enemmän kuin ennenkään, ja minusta on kummaa, että sinä\nviitsit vaatiakaan niin paljon tuollaisesta hallan pesästä.\n\n-- Sepä siinä on. Katsos, jos tuota halla panee, niin isännälle ei tule\nmitään hyötyä, kun päivätöitä on kovin vähän.\n\n-- Ei kaiketi siinä tule mökkiläisellekään.\n\n-- No se ei kuulu siihen asiaan.\n\n-- Kuuluupahan, jos ymmärrät. Ja jos panetat kolme, niin en tee\nkolmatta.\n\n-- No olkoon sitten kaksi, vaan yksi viikko talvella hevosen kanssa.\n\n-- Sen nyt saat inttelemättä.\n\n-- Ja maantie.\n\n-- Sitä en rupea tekemään.\n\n-- Mutta holliviikko sinun pitää ottaa.\n\n-- No jospa tuon ottaa, sanoi Lassi äkäisesti ja kysyi, että vieläkös\nmuuta?\n\n-- Eipä sitä enää muuta ole, jos vähän huonetöitä.\n\n-- Huonetyöt ei kuulu isäntään, kyllä minä teen huoneita tarvitakseni.\n\n-- Kovin sinä olet ärtyisenä, muistutti taas Hemmo.\n\n-- Täytyy olla. Kukapa tässä köyhän kohtaa katsonee, jos ei itse.\n\n-- No olkoon huoneiden kohta, niinkuin sinä tahdot; minun tuntoni ei\nanna toista ihmistä liika paljon rasittaa millään kohdalla.\n\n-- Kyllä se on hyvä, kun on niin hyvä omatunto, sanoi Lassi hyvin\nvilpittömän tapaisesti.\n\nSilloin oli kaikilla maksuilla sovittuna ja kirja vähän päästä valmis,\nkun vain pani todistajat alle.\n\nEmännät ne eivät miesten tarinoita edes kuulleetkaan, ne kun vielä\nerotessaan puhelivat, kuinka monta vasikkata ja lammasta missäkin\notetaan talvelle ja kuinka monta tapetaan. Lehmät ja lampaat tulivat\npuheeksi vasta näin lopussa, sillä pitihän tietää, kelle jääpi aikuinen\nsonni talveksi, ettei sattuisi tulemaan koko kylään puutetta karjan\nisännästä. Välistä sattui niinkin, kun ei ollut edeltäpäin puhetta,\nettä täytyi lehmiä talutella virstamääriä toisiin kyliin. Useinkin kävi\nnäin vähäheinäisinä vuosina, kun soviteltiin, että kaikki eläimet\ntuottaisivat viljaa. Silloin saivat sonnit ainakin maistaa tuonen\nnuoraa, ne kun syövät heinät makeaan suuhunsa eikä niiden tähden\ntarvitse kirnua isontaa, vaikka niitä olisi montakin.\n\nKoko ajan oli Savitien ukki istunut melkein äänettömänä, poltellen\nlitteäkoppaista visapiippuansa. Hän oli kyllä puheliaskin välistä, kun\nsattui puhe sitä laatua, että hän osasi siihen tarttua, mutta kyllä sen\nkuulla kerkesi, sanoja tuli siksi harvaan.\n\n-- Ei taida pidot parata, jos ei vieraat vähene, sanoi ukki viimein ja\npani takin päälleen.\n\n-- Samaapa tässä olen minä ajatellut, sanoi Pasanen ja meni täyttämään\npiippuaan pöydän latvan alla olevasta tupakkahakkurista, sillä oli\ntavallista, että lähtötupakka piti panna jokaisen.\n\nVenematka oli toisiin taloihin. Savitien ukki asettui perämieheksi ja\nmuut miehet samoin perän puolelle. Kokan puolella oli vaimoväki, joista\njoku souti.\n\n-- Sanon kun sanonkin ajoissa ollessa, että asettukaapas nyt yhteen\nkohti, eli muuten hameenne kastuu, muistutti ukki vaimoväkeä.\n\n-- Niin, ja ei se ole sillä hyvä, lisäsi Lassi, vaan tässä joudutaan\nteidän tähtenne vielä toisen kerran kadotuksen syvyyteen.\n\n-- Milloinkas ennen? kuului monesta suusta kokan puolelta.\n\n-- Omasta suustanne minä kaiketi sen äsken kuulin, kun veisasitte, että\nAadam vaimon kädestä omenan söi, ja se kadotuksen heille toi.\n\n-- Parasta kun et puhukaan, sinä et tiedä niistä asioista, virkkoi\nemännistä vanhin, jota sanottiin hyvin heränneeksi.\n\n-- Tiedän niin paljon kuin tarvitsenkin, puolusti Lassi.\n\n-- Sitä tarvista sinä kaikkein vähimmän tiedät, sanoi taas emäntä.\n\n-- Elä tartuttele akkain pakinoihin, sanoi Pasanen, vaan sanos, mitä\npidät isäntäsi antamasta kontrahdista?\n\n-- Tuossahan tuo menisi, jos se olisi joku muu isäntä, vaan kun tämä on\nmuka herännyt.\n\n-- Niin, ja sen yhden ainoan matkimisen tähden ei ottanut poikaasi.\n\n-- Muu sillä on mielessä, kyllä minä tiedän. Sillä on enin viha siitä,\nkun se pelkää poikani kosivan hänen emäntänsä sisaren tytärtä, joka\nsiinä on usein ollut kylillä.\n\nPasanen oli hyvin mielissään, kun kuuli naimisasioista puhuttavan, hän\nkun oli usein puhemiehenä, arveli nytkin, että:\n\n-- Eiköhän nuo sopisi pariksi.\n\n-- Kyllä kaiketi muuten, vaan kun toisella on perintöä ja toiselle ei\nannettaisi mökkiäkään, sanoi Lassi.\n\n-- Siitäpähän saisi alkua.\n\n-- Ei se muille antaisi; eikö tuo kesytelle tyttöä omille pojilleen.\nMitä ne suruttomat ja mökittömät perintöakalla tekee. Se on niinkuin\nRasti sanoi kerran häissä juopuneelle, jolta oli hattu kadonnut, että\nautuaalle annetaan kintaat, vaan jumalattomalta hattukin menee.\n\n-- Jokohan niin on? sanoi Pasanen.\n\n-- Niin kaiketi se näkyy tätä nykyä olevan, ja olkoon ... se heistä\nhuolikoon! sanoi Lassi ja herkesi ääneti.\n\n-- Mitä sinä siitä välität, sanoi vähän päästä Pasanen, kutsu vaan\npoikasi, minkä se Hemmo voipi.\n\n-- Minkäpä se kyllä voisi, vaan mitä se Matinkaan työnteko hyödyttäisi:\nminä milloin kuolen, Hemmo ajaa pois, puheli vähän suruissaan Lassi.\n\n-- Senhän se ehkä tekisi, myönsi Pasanen, ja ... ja, käänsi hän\npuheensa, ei siinä talossa oltu säälitty suoloja keittoon pannessa,\nniin hitosti janottaa, vaikka en syönyt yhtään kalaa.\n\nNytpä sattui Savitienkin ukille mukava puheenaine. Harvaan alkoi hän\npuhua jaaristaa.\n\n-- Tuo Tuomas, tuo kasakka Tuomas ... se on vähän kova suolaisen\nsyöjä ... neljä potkusärkeä söi yhdellä kertaa ja vielä veti viidettä\npyrstöstä ... enpä malttanut ... jo sanoin ... Tuomas ... pistäpä\nsuolavedessä.\n\nNäytti, että ukkia vieläkin säälitti tuo särkien tuhlaus, ja hän\nlisäsi:\n\n-- Kala ei vaivatta maalle tule, ei sitä kannata suden tavalla syödä.\n\nPasanen kuunteli ukin tarinata niin hartaasti, että pudotti\ntuohisropposen, jolla hän joi, järveen ja sitä kiinni tavoitellessaan\noli mennä itse jälestä.\n\n-- Nyt sen pahuus vei, virkkoi hän.\n\n-- Vieköön tuollaisen astian, sanoi ukki. Hyvä, kun et itse mennyt.\n\n-- Mulle sattui kerran somasti, alkoi ukki taas jorrittaa. Teille sen\nsuhahdan, ette ole kylän kelloja. -- Kun minä kulin yksinäni kalassa ja\nmeloin keskellä venettä seisaallani, niin annahan ollakaan, en\nhuomannut verkon vilkkaria, ennen kuin aivan kohdalla... Rupeanpa\nkiinni tavoittamaan, vaan silloinkos puikasin päälleni järveen ja vene\nmeni sitä kyytiä tiehensä. Mut oli luojan lykky, ... sattui matala ...\npääsin polkkasin maalle.\n\nMonelle hän oli tämän ennenkin suhahtanut, vaikka jokaista kielsi, että\nsulle suhahdan, elä virka muille.\n\nYli järven oli kohta kulettu. Venheen keula kohisi jo rantaruohossa,\njysähti äyrästä vasten ja seisahtui siihen.\n\nVaimot nousivat venheestä, ja alkoivat astua latustella kotiinsa.\nMiehet vetää jutistivat maalle venheen, jossa oli vettä aika paljon,\nsillä ei kalamiehet venheitänsä hyvin pitäviksi pyydäkään, kalat kun\nvetisessä venheessä elävät paremmin.\n\nSavitien ukki kun oli perämies, niin aukaisi hän venheen tapin ja vesi\nalkoi torvena juosta kuristaa ulos. Venheessä olevat rikat kiersivät\nympäriinsä vesipyörrettä, likenivät vähitellen ja viimein mennä\nkurahtivat reiästä ulos.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKekri oli pyhänä.\n\nKovasti varoitti Hemmolan Hemmo aamusilla poikiaan menemästä mihinkään\nkylään, vaan pitää olla kuuntelemassa, kun hän lukee sen päiväisen\nsaarnan. Pojat kuuntelivat tai toisin sanoen istuivat jonkun aikaa,\nmutta jos sattuivat lähtemään käymään tallissa hevosten luona, niin\nsiltä tieltä veivät jalat kylään. Pojat eivät mitenkään olisi jaksaneet\nkekripäivänä kuunnella lukemista. Ei olisi ollut iltapäivälläkään lupa\nkäydä edes naapurissakaan, mutta siitä huolimatta he menivät.\n\nIltasilla tulivat nuoremmat pojat, Ima ja Hermanni, aikaisemmin kotia.\nJahvi oli vielä jäänyt kylään.\n\n-- Häpeätte vielä tulla iltaselle, kun luvatta ensin kylään mennään,\ntorui Hemmo poikiansa ja missä vielä yksi?\n\n-- Sinne jäi, vaan kyllä se sieltä tulee, ilmoittivat pojat.\n\n-- Missäs te kävitte?\n\n-- Ei kuin Lassilassa.\n\n-- Mitä siellä?\n\n-- Uutta annakkata katseltiin.\n\n-- Onko siellä uusi annakka?\n\n-- On, se on vasta ostettu.\n\n-- No olkoonpa vaikka viisi annakkaa, niin ei silti saa luvatta kylään\nmennä. Lasten tulee olla kuuliaiset vanhemmillensa kaikessa.\n\n-- Jahvipa tuo tahtoi.\n\n-- Jahvi ei ole mikään luvan antaja, sen pitää senkin kysyä minulta. Ja\npankaa nyt vaan kauniisti maata ja siunatkaa itsenne, ettei vihollinen\nsaisi jo nuoruudessa niin suurta valtaa ihmisen ylitse.\n\n-- Kyllä me ruvetaan, kunhan Jahvikin joutuu, sanoi Ima.\n\n-- Tottapahan tulee, ei muuta kuin pankaa vaan nukkumaan, sanoi Hemmo\nvihaisesti. Vai vielä sitä pitäisi odottaa!\n\nPojat rupesivat heittämään vaatteitaan pois ja Hemmo meni kamariinsa.\nNokista, mustaa savua tupruava pieni lamppu paloi pöydän latvalla. Sen\nääreen asettuivat pojat istumaan ja katselivat, miten se siinä paloi.\n\nÄänettömyys kävi pitkäksi. Jo virkkoi Ima:\n\n-- Kyllä ne siellä Lassilassa vielä laulavat, koskapahan ei Jahvikaan\ntule.\n\n-- Laulaa ne, virkkoi toinen, ja aikovathan ne ruveta piirihyppyäkin\nhyppimään, jos vaan ei emäntä tulisi kylästä kotia.\n\n-- Kyllä ne mahtavat hyppiä jos keikkuakin, eipähän tätinkään Hintti\nvielä lähtenyt pois, eikähän ne tuon puolelaisetkaan uskalla näin\niltasilla enää lähteä huonolle jäälle.\n\n-- Tokko sinun mieleesi jäi se laulu, jota Lieju-Lassin Matti lauloi?\n\n-- En minä muista kuin kaksi ensimäistä siitä laulusta, jota se sanoi\nlaulavansa sillä nuotilla kuin: vuonna kuusikymmentä kuus'.\n\n-- Sitäkö, joka alkoi että Anttolaan minä rengiksi meen.\n\n-- Niin, joka alkoi näin:\n\n    Anttolaan minä rengiksi meen,\n    sieltä minä palkan hyvän saan,\n    kuudelta ylös ajetaan,\n    ruokatunnilla levätä saan.\n\n-- Ja olihan siinä vielä toinenkin, että\n\n    silloin me pojat laulettiin,\n    kun Anttola housunsa savesi.\n    Anttolan housuja puisteltiin,\n    ja siirappiviiniä maisteltiin.\n\n-- Eikö se ole somaa? kysäsi Ima lopetettuaan.\n\n-- Somaa on, toisti Hermanni. Vaan eiköhän vielä mennä sinne.\n\n-- Mutta jos isä käypi kohta katsomassa.\n\n-- Sehän se on, huokasi Hermanni. Ja minkä me sille keinoksi arvaamme.\n\n-- Minkäpä sille osasi.\n\n-- Vaan jos pantaisiin jotain pölkkyä vuoteelle sijallemme, keksi\nHermanni.\n\n-- Niinpä kyllä. Pannaan ensinnäkin tupakkihakkuri.\n\nSilloin oli pojilla keksintö valmis. Hakkuri pantiin toiselle sijalle\nja toiseen taas parhaiksi pitkä nelijalka rahi, jalat ylöspäin, että se\nnäytti juuri kuin siinä olisi ihminen maannut polvet koukussa.\n\n-- Pään kohtapa ei ole hyvä, huomautti Ima, mutta ei hän sitä osannut\nkorjatakaan.\n\n-- No laitetaan sekin, sanoi Hermanni, joka oli aina kaikissa\nkekseliäämpi. Tuohan joutilaita nuttuja ja hattuja. Kääritään nuttu\npään asemasta hattu siihen päälle ja sitten peite, niin ei muuta kuin\nhyvä kaikki!\n\nNämä nukkumamiehet valmiiksi saatuansa lähtivät pojat kylään. He olivat\naina yksituumaiset kaikissa asioissaan, niin että toinen ei sanonut\ntoisensa pahoja tekoja, vaikka mikä olisi ollut.\n\nHyvin huono onni oli tänään nuoren väen kekri-illan iloilla. Lassilan\nisäntä oli kyllä luvannut siivosti iloita, mutta kun emäntä joutui\nkotia, niin näytti, että hän on muoria vielä vanhoillaankin. Kapustata\naikoi hän antaa niin hyppymiehille kuin luvan antajillekin.\n\n-- Olisit kalloosi saapa hyvän moksauksen, mokoma möllykkä! porisi\nmuori. Ei vara kylään liikahtaa, kun kerää sillä aikaa kaikki hullut\nhyppimään.\n\nUkko ei ollut millänsäkään, nauraa kuhotti ja tuumaili vain:\n\n-- Muori on vähän tureissaan, jos lienevät antaneetkin vain sikurikahvia\nkylässä.\n\nEi hän pannut vastaan tuon enempää, vaikka emäntä olisi mitä mokinata\npitänyt. Tuskin hänen tiedettiin milloinkaan suuttuneen. Yhden ainoan\nkerran hän oli vihastunut, niin että oli lyönyt veljeään. Sen tähden\nhän aina viinapäissään itki, kun joku sattui sitä hänelle\nmuistuttamaan.\n\nHemmolan Jahvi meni edeltäpäin kotiansa, kun hänen veljensä ja muut\nnuoret jäivät keskustelemaan siitä, mihin mentäisiin.\n\nValkean tupaan otettuaan näki hän heti poikain petoksen.\n\n-- Vie hiiteen sinun vaunujasi, sanoi piru, kun kottikärryt näki! alkoi\nJahvi nauraa. Ne pojat ei keinoja puutu, ajatteli hän. Ne hennoivat\nisävanhalta puhkaista kumpaisenkin silmän... Katso, kuinka hyvästi on\npääkin laitettuna. Olisivat ne pettäneet minutkin, jos en heitä olisi\nnähnyt kylässä olevan... No annan ma hänen olla nykimättä.\n\nSiihen tuli Hinttikin, Jahvin tädin tytär, ja nyt he yhdessä katsoivat\nja nauroivat, miten hyvät vierustoverit hakkuri ja rahi olivat. Ne\neivät potkineet toisiansa, eikä peitonkaan päältä tullut heille riitaa.\n\nJahvi rupesi syömään, mutta ei hän vielä päässyt kunnon alkuunkaan, kun\nukki tulla kahitti katsomaan, joko kaikki joukot olivat kotiutuneet.\n\n-- Niin juoteessa tulee meidänkin joukot kotia kuin Koljolan karja,\nsanoi Hemmo. Ei se tuo nyt olisi ristityille soveliasta. Pienetkin\npojat tässä vasta söivät, ja taisi niillä olla aikomus vielä lähteä,\nvaan siihen ovat he kuitenkin vaipuneet. Voi poika raukat! huokasi hän\nlopuksi.\n\nJahvi koetteli naurulta ottaa valtaa pois syömällä, puri ja nieli niin\nriivatusti kuin kerkesi, mutta kun Hemmo surkutteli poikaraukkoja,\nsattui hän parhaiksi ryyppäämään suunsa täyteen piimää, ja silloin\nsuuntäyteinen porahti ilmaan, juuri kuin kallion sirpaleet, jota ruudin\nvoimalla säretään.\n\n-- No tu-tuo nyt vasta siivoa on tuonlainen, torui Hemmo.\n\n-- Niin kun muru meni henkeen, sanoi Jahvi selvittyänsä.\n\n-- Mitä sitä syöpi niin ahneen tavalla. Vaan tulee tuolla nälkäkin, kun\nei pysytä kotona ei yhtäkään pyhäpäivää vakavasti.\n\n-- Enemmänhän me on kotona oltu kuin kylässä, puolusti Jahvi.\n\n-- Elä turpata vastaan joka asiassa, sanoi vihaisesti Hemmo. Ja pankaa\nporstuan ovet kovasti kiinni, ettei pääse ketään, minä en rupea\nyökausia teitä vahtimaan, ja se pitää totella.\n\n-- Kyllä pannaan, saatte olla huoleti, vakuutti Jahvi.\n\n-- Lieneeköhän pojat käyneet tallissa, ja Hemmo yritti nykäistä poikia,\njoiden luuli olevan vuoteella.\n\n-- Antakaa poikain nukkua, kyllä minä käyn tallissa, jouduttautui Jahvi\nsanomaan.\n\n-- No kun käynet, niin nukkukoot, sanoi Hemmo ja meni kamariinsa pihan\ntoiselle puolen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika suuri parvi nuorta väkeä lähti Lassilasta liikkeelle, kun emäntä\noli heille kapustakyydin luvannut.\n\n-- Lieköhän kummempaa muoria kuin tässä talossa, sanoi Lassilan renki.\nSe jos jostain ihmisestä rupeaa puhumaan leikissään, niin se sanoo:\nkatso noita ruojia.\n\n-- Olkoon eukko kuin karhu pesässään, sanoi Hemmolan Ima. Mennään\nmeille, siellä on iso tupa, isä se on jo kumminkin mennyt maata.\n\n-- Kun tuo olisi jo nukkumassa, niin sitten siellä tohtisin minäkin\nkäydä, sanoi Matti, Hemmolan mökkiläisen poika. Muuten en taida\nmielivieras olla. Isältä siitä jo kuulin.\n\n-- Ethän meitä poikia syyttäne, sanoi Ima.\n\n-- Mitäs minä teistä.\n\n-- Sitä minäkin. Meistä ei ole haittaa, saat puuhata vaikka mitä.\n\nVallaton-Pekka, joka oli yhtä matkaa ryhtyi puheeseen.\n\n-- Kuuletkos Matti, sanoi hän ja alkoi laulaa:\n\n    Hintti on hiton kaunis tyttö,\n    vaikk'ei sitä Hemmo ukko\n    mielellänsä sulle sois,\n    vaan ei muuta kuin ota pois.\n\nOnko väärin?... Nyt on lupa.\n\n-- Ole vaiti, sanoi Matti, ei niistä mitään. Eläpäs intä, mielessäsi\nkyttelee kuin tuli savisessa suossa vielä tammikuun päivinäkin.\n\n-- Jos kytisikin, niin ukki ei siinä hiastaisi, jos ei muut asiat. Ukki\nei ole mikään omainen, sanoi Matti.\n\n-- Sen verran saattaisi hidastuttaa kuin vieru jalkamiestä talvisella\ntiellä, sanoi Pekka.\n\n-- Oikein arvattu, ei ainakaan enempää, toisti Matti. Pojat joutuivat\nHemmolaan ja vähän jälempää tuli tyttäriäkin. Kun kaikki olivat\njoutuneet, aloittivat he piirihyppelyn. Yksi laulu kun alkoi tuntua\nvanhalta, alotti joku uuden toisille virkkamatta, mitä hän alkoi, ja\ntoiset yhtyivät siihen, niin että se meni aivan yhteen tapaan kuin\nuskolaisten veisun.\n\nVallaton-Pekka siinä laulun lomassa laski aina sukkeluuksia, väänteli\nsanoja, että toisia nauratti. Pekka oli pienten laulujenkin sepittäjä\nhyvin sukkela, kun sattui johonkin vähän kyllästymään, tai kun ilmestyi\nkierovääriä naimisliittoja tahi häitä, jotka olivat höperöllä\nsekoitettuja ja vieraatkin kutsuttuna löyhkälän naapurista.\n\nPyöriminen kun alkoi käydä tukalaksi ja ikäväksi ja tähän kuuluvat\nlaulutkin väsäytyivät, niin rupesivat \"marjasille.\" Marjasilla pannaan\nitsekullekin jonkun marjan nimi.\n\n-- Hohoi! huutaa joku.\n\n-- Mitä hohoilet? kysyy toinen.\n\n-- Olisin rakas, lisää edellinen.\n\n-- Kellekä?\n\n-- Mansikalle.\n\nMansikka siirtyy sinne, missä kaivataan, ja toiset jatkavat\nhohoilemista.\n\nMatti istui vähän erillään muista ja sattui olemaan rakas mesikalle,\njoka oli Hintti. He kun pääsivät yhteen, niin eivät eronneetkaan,\nvaikka joku olisi hohoillutkin.\n\nToiset kun näkivät, että näiltä meni aika sipinässä, jatkoivat\nkeskenänsä leikkiään ja kysyivät aina pilan vuoksi Hintiltä ja Matilta,\nettä onko puolukka ja mansikka rakkaat keskenänsä.\n\n-- No jo no toki, sanoi välistä Matti.\n\n-- Mitä häntä kyseletkään, yhtyi Pekka puheeseen. Sanoihan\nmustalaisakkakin riittäneen rakkautta riiaamisen aikana kokonaiseksi\nkesäiseksi yöksi.\n\nMonta vuotta oli Matti koettanut saada Hinttiä kierrokseensa, mutta ei\nse oikein vedellyt, ja senpä tähden oli Matti usein epätoivossa.\n\nHintin koti oli toisessa kylässä. Isä oli kuollut. Eläessään hän oli\npannut tyttärelleen perinnön määrän, joka oli veljien maksettava.\nAikamiehiä veljiä oli monta ja useimmilla emäntä. Tällaisessa\ntapauksessa tytär joutuu veljien emäntien hylkyläiseksi, jos heissä\nlienee vähänkään ensimmäiseltä Eevalta perittyä luonnetta. Ja ainahan\nsitä on hyvä olemaan. Olihan tuota Saarassakin. Eikä siinä auta muu\nkuin tyttären täytyy joko päästä miehelään tai jos ei pääse, niin ei\nkotonakaan kaivata, oleksipa missä hyvänsä. Siitä syystä Hinttikin oli\nusein Hemmolassa tätinsä luona. Siellä tutustui häneen Matti, kun hän\noli isänsä luona ollessaan maksamassa mökin päivätöitä Hemmolassa.\n\nTätä nykyä Matti oli ollut aivan toisaalla päin renkinä, ja Hintin\ntapaaminen toi hänelle juuri kuin uutta elämän virkistystä.\n\n-- Mitähän siitä tulisi, jos kaikkia ääniä kuunneltaisiin, sanoi\nmuutamakseen Matti Hintille. Onhan metsässä paljonkin kelloja. Jos\nlehmän hakija kaikkia yhtä tarkkaan kuunteleisi, niin ei omiansa\nlöytäisikään, vaan aika menisi niitä kuunnellessa. Ja siellä seassa\non niin kamalalla äänellä mölkättäjiä, että varmaan rupeaa\nkammoittamaankin. Samoinhan on nuo vanhat. En ymmärrä, kateuttako se\nlienee vai mitä, mutta harva asia niiden mielestä näyttää oikealta.\nVaan eihän kuusta ja kukosta eikä vanhoista ukoista ole mitään taikaa.\n\n-- Luuletkos minun heitä kuuntelevan, sanoi hiljaa Hintti. Olenhan sulle\nmonesti sanonut että maltahan, eihän ole kiirettä.\n\n-- Kyllä olen tuon jo kuullut, mutta et arvaa, kuinka ikävää on odottaa\nmäärättyäkin aikaa, ja määrätöntä vieläkin ikävämpi. Se tuntuu minusta\nsiltä, kuin sanoisit, että olehan hätävarana siksi kun parempia tulee.\n\n-- Siinä luulet joutavia. Enhän toki sinua miten saata pitää hätävarana.\n\n-- Niin no, jos luullen, mutta arvaat sen, että kipeä on hellä, vaikka\nse olisi kellä.\n\n-- Mikä kipeä ... ole joutavata.\n\n-- No tiedäthän sen, että rakkauden ikävä on niin huono tauti, siihen...\n\n-- Heitä jo, keskeytti Hintti. Luulevat muut meidän hyvinkin salaisia\npuhuvan.\n\n-- Eihän ne väärin luulekaan.\n\n-- Luulevatpahan.\n\nJa siihen se loppui, sillä toiset herkesivät marjasilla olemasta. Pekka\nmeni Hintin ja Matin eteen hyvin ovelan näköisenä seisomaan ja arveli:\n\n-- No jokos on sanat yhdessä, niin lyökää käsi, minä olen eroittajana.\n\n-- Eihän meillä mitä kauppoja ole, sanoi Hintti.\n\n-- Ei, ei kaupoista, vaan seitsemänkymmenenviiden-vuoden kontrahdista.\n\n-- Ei mistään niistä.\n\n-- Niin, niin, niin syökää anteeksi, minä tässä olen erehdyksissä. Te\npuhuittekin vain niistä Limperin hevosista.\n\n-- Niin juuri ja siitä Harmista enimmästi, sanoi Matti.\n\n-- Ole vaiti, Harmi on hyvä hevonen tuumasi Pekka iskien Matille silmää.\n\nMatti lähti liikkeelle ja tuumaili:\n\n-- Se sinänsä ja sopu entisellään. Mutta rupea nyt Pekka ja laula vähän.\n\n-- Laulapa kylläkin, sanoi Eerikka niminen renkimies. Kahvit se tekee.\n\n-- Laula sitä mitä äsken Lassilassakin, sanoi Matti.\n\n-- Jo minä olen miettinyt laulaa, mutta en sitä äskeistä.\n\n-- Mitäs sitten?\n\n-- Muuta.\n\n-- No anna tulla vaikka puuta, sanoi Matti.\n\n-- Siivotkaa korvanne:\n\n    Lassilan muori jos minulla ois',\n    aikoja oisin jo hukannut pois.\n    Vienyt oisin sen Viipuriin,\n    Ryssille vaihtanut tupakkiin.\n\n    Vihkon kun Venäjän lehtiä sais',\n    johan se paljon parempi ois'\n    kuin kuunnella moista porakkaa,\n    se vielä kun näyttääpi kapustaa.\n\n-- No sillä lailla, sillä lailla! ilakoitsivat toiset. Anna tulla vielä.\n\n-- Ei makeata mahan täydeltä, riittää sekin, sanoi Pekka.\n\n-- Riittää, riittää. Saat viinaa lehmän kellolla, kun sitä kotiutuu,\nsanoi Matti.\n\n-- Hyvä, kunhan on tulopuoli päällä päin.\n\n-- Se on tiedossa, että iso pannu on kahvia aamulla ja sinä minun paras\nystäväni, sanoi Eerikka. Mut onhan sulla Pekka kortit, niin annas kuin\nkoetetaan, kuka tulee toisen laittamaan.\n\n-- Pitää ne toki joutomiehellä kirjat olla, ehkä muuten panisivat\nirtolaisena kiinni, sanoi Pekka ja veti taskustaan korttipakan ja antoi\nEerikalle.\n\n-- Keitä rupeaa peliin kahvipannun veikalla? Rupeaako Matti?\n\n-- Jospa vaikka, sanoi Matti. Entäs Pekka?\n\n-- Ei Pekka, Pekka laulelee sillä aikaa, sanoi Matti.\n\n-- No pelatkaa, minä laulelen tytöille.\n\n-- Laulele vaan, sanoi Eerikka, ja laula, että\n\n    tuopa likka nätti on,\n    tuota minä toivon;\n    jos en minä tuota saa,\n    niin minä menen kaivoon.\n\n-- Elä tule neuvomaan lukkaria, sanoi Pekka arvokkaasti, minä toki\nlaulan paljon tulisemmasta rakkaudesta.\n\n-- Ethän kuitenkaan polttane tyttäriä sillä tulisella laulullasi.\n\n-- Kyllä minä sammutankin.\n\nNeljä miestä asettui vastatusten istumaan lavitsan nenälle, joka oli\npöydän asemesta. Pöytä oli liian korkea, ettei siihen kortti oikein\nlyödessä läjähtänyt ... ja jos ei olisi ollut korkeakaan, niin talon\npöydälle annettiin toki se kunnia, ettei korttia siihen viety.\nJoutilaat istuivat hyvin lähelle antamaan neuvoja toisille.\n\n-- Kuka tekee työn?\n\n-- Eerikka tehköön.\n\nJa Eerikka teki, jakoi kortit, itsekullekin viisi. Jokainen piti tarkan\nhuolen, ettei jakaja saa itselleen valita ässiä ja kymppejä, he kun\novat kontrassa arvokkaimmat.\n\n-- Elä loni, muistuttivat toiset.\n\n-- Ei lonaa, ei lipsua ... pata on valtti, sanoi Eerikka ja löi\nkorttipakan lautaan.\n\n-- Kenen aju?\n\n-- Minun työ ja minun aju.\n\n-- Onko sulla hyvät ajulehdet? kysyi Eerikka toveriltaan.\n\n-- Ei kovin kehuttavat.\n\n-- No ei saa puhua, sanoi toinen pari.\n\n-- Ei se näin alussa haittaa.\n\n-- Ei milloinkaan saa...\n\n-- No kun ei, niin minä ajan ... ja puureellä renki ajaakin.\n\n-- Saatko kiinni? kysyi Matti toveriltaan.\n\n-- Enpä saa.\n\n-- Pane sitten huonoa.\n\n-- Pankaapa huonoa tai mitä hyvänsä ... vielä puureellä!\n\n-- Onpa sulla kuutosia; vaan ne on sitä romutavarata, vähän niillä\nhyödyt.\n\n-- Jahvi, lyö sinä ässiä, että paukkaa, komensi Eerikka.\n\n-- Ei ole ässiä, vaan kuninkaita.\n\n-- Iske sitten niitä, anna läikää.\n\nVinkuen putoili kortit, ja useimpia mainittiin lyödessä korkonimellä:\nkirvesukko, rouvaryökki, pottukuopan rosvo, ja niin aina.\n\nTätä tekoa jatkettiin. Voitto oli milloin milläkin puolen. Tyttäret\nlaulelivat keskenänsä, ja välissä lauloi heille Pekka, vaikka ei tytöt\nolisi sitä sallineetkaan, Pekan laulut kun olivat enimmäkseen\nivallisia. Tytöillä oli tätä nykyä mielilauluna tämä:\n\n    \"Ei saa narrata köyhän lasta,\n    sen on mieli paha.\n    Parempi on köyhän kunnia\n    kuin rikkaan miehen raha.\n\n    Katsopa kultani taivahalle,\n    kun taivas on monenlainen.\n    Eroitetun kullan sydän\n    se ompi samanlainen.\n\n    Katsopa kultani taivahalle,\n    kuin taivas on pilkoitettu.\n    Siellä me saamme yhdessä olla,\n    jos täällä on eroitettu.\"\n\nTyttärien laulun lomassa Pekka alkoi laulaa luikutella valssin tapaista\njuomalaulua, jossa jokaisen värsyn lopussa kerrataan:\n\n    Juo ja laula\n    ja juo ja laula\n    ja juo.\n\nLaulu kuului näin:\n\n    Jos tahdot iloa nautita niin juo.\n    Jos tahdot välttää tautia, niin juo.\n    Sillä viina se saattaapi iloiseks' sun mieles'\n    niin kauan kun suussasi liikkuupi kieles j.n.e.\n\n    Jos olet nuori ja naimaton, niin juo.\n    Jos olet vanha ja voimaton, niin juo.\n    Sillä viina se vanhalle voimia lisää,\n    ja poikaa ei tarvitse neuvoa isän j.n.e.\n\n    Jos olet isältäs talon saanut, niin juo.\n    Jos naapurit on sen sull' velaksi taannut, niin juo.\n    Sillä viinan vilja kun pellosta kasvaa,\n    niin viinast' ei tarvitse rahoja maksaa j.n.e.\n\n-- No johan sinä Pekka horiset, kun tytöille laulat juomalaulua, sanoi\nMatti pelinsä lomalla.\n\n-- Niin, minä rupesin näille maallista melkutusta laulamaan, kun nämä\nlauloivat taivaallista pilkoitusta, sanoi Pekka.\n\n-- Mutta elä nyt enää laula, ennenkuin tämä peli loppuu; tyttöjä\nilmankin harmittaa poikien juonti.\n\n-- Eläs enää sano; harmittaahan se minuakin ja enimmästi tyttärien\njuonti.\n\n-- Milloinka sinä ole nähnyt tyttärien viinapuotiin menevän, sanoivat\ntytöt.\n\n-- En toki milloinkaan. Eihän tytöt juo kuin viiniä ja punssia, sanoi\nPekka.\n\n-- Ei mitään tytöt juo.\n\n-- Eipä vainenkaan, enkö minä ole nähnyt miten tytöt markkinoilla\npojilta juovat ja enimmästi rikasten talojen tytöt, joilla on monta\nantajata.\n\n-- Niin no, jospa ne nyt vähän maistavatkin, niin se ei ole kuin viiniä,\njoka ei tee mitään.\n\n-- Vaan sallikaapas, sanoi Pekka, kun minä laulan hyvin vähän.\n\n-- Mitähän tuo on, jota niin vähän on.\n\n-- Ei se ole paljon mitään, onpahan vain näin:\n\n    Ette te tytöt tiedä vielä\n    miten käypi markkinatiellä,\n    pojat kun juottaa viiniä,\n    puoleksi onkin rommia.\n\n-- Mekö ei tunnettaisi rommia viinistä eroittaa?\n\n-- Mitä vielä, ennenkuin tekee iloiseksi.\n\nOlisi siinä kauankin kestänyt kiistaa, mutta kontramiesten peli loppui\nja Eerikka huudahti:\n\n-- Voitto on meidän!\n\n-- Vähäinen voitto, sanoi Matti, joka oli tappiolle jääneiden puolella.\n\n-- Voitto kuitenkin, vaikka sinä niillä kymmenisilläsi jo pohvastelit.\n\n-- Mies on niin tapannut kuin voittanutkin, sanoi Matti herettyään ja\nmeni katselemaan karsinan puolelle istuintaan.\n\n-- Kuule Matti, eikö pistetä vielä myllyä, ehdotteli Eerikka.\n\n-- En välitä koko myllystä, kunhan tänne sijani löytäisin.\n\n-- Elä tule niin kovin lähelle, mene kortille, sanoi hänelle Hintti.\n\n-- Kas niin, tuon siitä saa; kortin lyönnillä pistettiin, vaan eipä tuo\nkoskenut kipeästi. Saanenhan siltä pahalta tässä siivosti istua.\n\n-- Elä sinä pieniä pistoja ole kuulevanasikaan, neuvoi Pekka. Istu vaan\nkylän luvalla, silloin kun ei talosta ole lupaa.\n\n-- Laula nyt Pekka, kiirehti toiset.\n\n-- Malttakaahan, kun kanttori kääntää numerotaulunsa, tuumaili Pekka ja\nkaiveli piipun pohjaa kämmenelleen, jonka jälkeen pää keikahti.\n\n-- Mitä sinä panit suuhusi? kysyivät tytöt kummeksien.\n\n-- Ettekö sitä tiedä, että munaahan lukkari laulamaan lähtiessään syöpi,\nselitti hän, mutta minä en kuin pidän suussani; täytyy olla\nsäästäväinen, kun ei kappoja makseta... Ja yhtä hyvä se on näinkin ...\nkuulkaahan, eikö soinnu nyt somemmin:\n\n    Lukkari se häissä laulelee ja juo.\n    Hän suonta iskee, laulelee ja juo.\n    Hän viinalla kurkkunsa karkaisee\n    ja pyhänä kirkossa parkaisee j.n.e.\n\n    Pappi se saarnaa uskosta ja juo.\n    Juomasta myöskin varoittaa ja juo.\n    Hän juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,\n    ja sielujen autuuden sairaille antaa...\n\n-- No nyt se kävi laatuun! virkkoi hän keskeyttäen laulunsa.\n\nHuomasivatpa toisetkin, että hyvästi kävi, sillä Hemmo pistäytyi tupaan\npaksu keppi kädessä.\n\n-- Mitä elämätä tämä on! kiljaisi hän ensimmäiseksi.\n\nSamassa löivät tuvassa olijat valkean sammuksiin, ja pimeässä koetteli\nkukin päästä, mihin kerkesi.\n\n-- Valkea tupaan! komensi Hemmo... Kuka siitä jo pääsi ulos; ei yksikään\nsaa mennä tai minä annan kepillä päähän... Minä tuota tahdon nähdä\ntarkemmin, ketä täällä oli?\n\nEi yksikään ollut kiireinen valkean ottamiseen.\n\n-- Eikö pojat usko oikeata, että valkea tupaan ja heti! toisti Hemmo.\n\nNyt totteli Jahvi ja teki lamppuun valkean, jonka valossa kaikki\nistuivat kuin tuomiota odottamaan. Eerikkaa ei kuitenkaan enää ollut,\nhän oli pimeässä nakannut kortit lavitsalle ja puikaissut ulos.\n\n-- Kenen luvalla te olette tänne tulleet? kysyi Hemmo kiivaasti, lyöden\nkeppiä lattiaan.\n\nMuut eivät uskaltaneet virkkaa mitään, mutta Pekka sanoi:\n\n-- Eipä tässä ole keltään lupaa, eikä ole osattu pyytääkään, kun oli\naikomus kohta lähteä pois.\n\n-- Minun tupaani teidän ei tarvitse ei jalkaa astua; sen tiedätte\nvanhastaan. Minun tupani ei ole helvetin lasten tanssi- ja laulusali\n... ja kenen ne kortit olivat?\n\n-- Ne olemattomat kortit, sanoi Pekka rauhallisena.\n\n-- Sinä elä viisastele! kiljaisi hän Pekalle. Minä näin, että ne olivat;\nja ne ei ole kenenkään muiden kuin sinun. Sinä nälinkuoliaana kutjaset\ntalosta taloon ja opetat nuoria kortin lyöntiin.\n\nNytpä ei Pekka enää malttanut olla rauhallisena.\n\n-- Sano sinä yksikään kerta, virkkoi hän, jolloin minä olen sinulta\nkerjäämällä palaista pyytänyt, ja puhu sitten! Minä tiedän, että\nomistani olen elänyt.\n\n-- Vaikka omistasikin, niin mitä sinä kutjotat kulkea talvikaudet\nopettamassa kenenkään lapsia kortin lyöntiin ja muuhun pahuuteen.\n\n-- Minä kuljen, kun varat kannattaa, enkä kysy keltään lupaa, sanoi\nPekka. Tehkööt ne työtä talvella, joilla on akat ja lapset\nelätettävänä, mutta minä en tee, enkä pahenna sun poikiasi; saat hyvä\nmies tehdä pojistasi vaikka kuinka heränneitä.\n\n-- Kyllä sulla suuta on muuta räkyttää, vaan sanopas, kenen ne\nkortit on?\n\n-- Ne on minun, jos tietää tahdot, vaan minä en ole niitä kellekään\ntarjotellut. Savitien renki Eerikka otti muutaman pelin pelatakseen, ja\nsille annoin ja mikä sitten.\n\n-- Niin kai se oli oli, miten Pekka sanoo, puolusti Matti.\n\n-- Sinä samanlainen lurjus, kiivastui Hemmo Matille sanomaan. Sinä saat\nkanss' tietää, että meillä ei sinulla ole asiata, eikä isäsikään luona\nole sulla asuntoa ... ja sinä, Hintti, jatkoi hän malttavammin, muista\nse, että tuon hylyn rinnalla ei sun tarvitse istua, niinkuin äsken\nnäin.\n\nPekalta paloi viimeinenkin kunnian tunto isäntäänsä kohtaan. Hän\nsiirtyi oven puolelle ja sanoi:\n\n-- Eikö isäntä malttaisi seisauttaa toimitustansa, pitäisi tässä puhua\nristiäis-rahan maksusta, sillä minä sain nimen: nälkäinen, ja Matti sai\nkaksikin.\n\n-- Pois koirat minun huoneestani! kiljaisi Hemmo vastaukseksi.\n\n-- Kiitoksia, sanoi Pekka. Nyt on kaksi nimeä niinkuin herroillakin,\nvaikka vähän huonompia. Vaan sen minä sanon vielä, etten minä köyhyyden\ntähden köykyssä kävele, vaan vilun ja nälän.\n\n-- Pääsetkö ulos siitä rotikoittelemasta suutasi, ja muut samoin!\n\n-- Kyllä, kyllä, sanoi Pekka alamaisella äänellä. Vaan jos isäntä\nantaisi yötä maata tuossa penkillä; ei minulla nyt ole nälkä, piipun\nperä on suussani... Eikös kirjassakin sanota, että ota raadolliset\nkulkijat huoneeseesi.\n\n-- Niistä kortistasi sinä tiedät, et kirjasta ... ulos heti!\n\n-- Antakaahan sentään lähteä perältä huonetta, että kaikki syntini\nlähtisi matkaani, ettei ne taloon jäisi.\n\nEi Pekka ennättänyt pyyntöänsäkään oikein lausua, kun tuli lähteä; niin\njo Hemmo häneen kyllästyi. Samassa lähti tytöt, peloissaan kuin\njänikset, ja pojat perästä. Matti oli sillä tuulella, ettei pitänyt\nkiirettä, vaan jäi vähän jälemmäksi toisista.\n\n-- Ala mennä sinäkin, kiirehti Hemmo. Ja mitä sinä olet tänne tullutkaan\npalveluspaikastasi. Täällä sinun väijymisesi ei edistä mitään, sillä\nniin kauan kun Hintti on meillä, et saa jalkaa tänne astua.\n\n-- Lieneehän tuota vielä maata muuallakin ... hyvästi! sanoi Matti ja\nmeni.\n\n-- Menepä hyvästi eli pahasti, sanoi Hemmo ja nyhtäisi tuvan ovea\nlujempaan kiinni.\n\nNyt joutui omien poikien vuoro. Eivät pojat vastanneet mitään, vaikka\nisänsä heille pauhasi alusta loppuun jumaluusopin taitonsa; kuuntelivat\nvain äänettöminä. Pojat olivat tätä samaa oppia kuulleet joka aika niin\nkyllästyttävän paljon, että vaikka se enimmältä osalta oli \"Huutavan\nÄänestä\", tuntui se kuitenkin mauttomalta ja tehottomalta.\n\nTämä kun ei näyttänyt pystyvän, otti hän toisen aineen.\n\n-- Minä ajan teidät jokaisen maailmaan! tenäsi hän. Sitten saatte\ntuntea, mitä on tottelemattomuus vanhempia kohtaan. Ilman pennittä\nsaatte mennä, kyllä minä saan renkejä, ja tuota, taloni annan viimein\nkelle hyvänsä, joka on minulle kuuliainen.\n\n-- Ei siitä tänä iltana kuitenkaan tule mitään, arveli Jahvi; menkäähän\nnukkumaan.\n\n-- Vaikka milloin siitä tulee, kun minä vain tahdon.\n\n-- No heitetään hänet kuitenkin päivään, sanoi Jahvi ja meni\nvuoteelleen.\n\nUudestaan meni Hemmo kamariinsa ja oli vihoissaan. Sänkyyn ruvettuaan\nhän ajatteli, miten kovia sanoja oli sanonut omille pojillensa ja\nkyläläisille, ja ajatteli, että olikohan ne liian kovia. Toisekseen hän\nlohdutti itseään sillä, että kyllä ne sen ansaitsivatkin ja olihan\n\"Huutavan Äänessä\" vieläkin kovempia, jonka jälkeen hän nukkui\nrauhallisesti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKahdesta talosta, yhtenä iltana, ajettiin nuori väki pois. Nyt eivät he\nenää ajatelleetkaan mihinkään kokoontumista, vaan päättivät mennä itse\nkukin mökilleen. Erotessaan Matti päivitteli sitä, kun Eerikka jätti\nhänet yksin menemään.\n\nYhtäkkiä huomasi joku tytöistä kuulleensa jotain surkeata ääntä\njärveltä päin, josta he alkoivat hätäillä, että \"voi, voi, mistä se\nkuuluu\", ja kokoontuivat poikien luokse. Pojatkin tarkastivat ja\nkuulivat todellakin surkean äänen.\n\n-- Kyllä se on hätähuuto, päättivät muutamat. Ja on se jo huutanut hyvän\naikaa; kovin panee uupuneen äänellä.\n\n-- Arvelemattahan tuo on hätähuuto, sanoi Matti. Ja eiköhän liene\nEerikka pudonnut jäähän. Auttamaan pitää joutua.\n\n-- Olipa vaikka ukko mustilainen, sanoi Pekka, niin autettava se on.\nVaan ei sinne tyhjin käsin ole menemistäkään, jos mieli välttää, ettei\nkaikki mennä ahvenien valtakuntaan.\n\nNuottasalkoja ja seipäitä käsissä pojat riensivät ääntä kohti ja tytöt\njäivät peloissaan kuuntelemaan.\n\nEipähän luulo pettänyt; Eerikka ryllötti järvessä ja piteli veitsellään\njään reunasta kiinni.\n\n-- Voi miesparka, kun et arvannut kiertää huonoa paikkaa, sanoi Pekka\nojentaessaan salkoa. Tartu nyt tuohon!\n\n-- Minä painun, jo painun, ruikutti hukkuva, voimatta tarttua mihinkään.\n\n-- Ei sitä sillä lailla saada ylös, sanoi Matti. Jos se kätensä\nirtauttaa tuosta jään laidasta, niin sai sanoa: silloin se meni.\n\n-- No autettava kai se on, vaikka mikä olkoon, touhusi Pekka ja aikoi\nmennä salon varassa.\n\n-- Elä mene sillä lailla, kielsi Matti. Anna toinen pää tänne ja mene\nsitten, kun me työnnetään, ja kun pääset hyvästi kiinni, niin ärjäise,\nkyllä me vedämme takaisin.\n\nPekka totteli ja rupesi salon päälle pitkälleen, eikä siihen kauan\nollut kun hän pääsi Eerikan takin kaulukseen kiinni, mutta samassa\nalkoi jääkin painua.\n\n-- Nyt vetäkää tulisesti; painuu peeveli! komensi hän. Tulisesti\ntoisetkin tottelivat ja vetivät juoksujalassa ilman seisahtumatta\nrantaan.\n\nSuoraa päätä Eerikka oli lähtenyt Hemmolasta kotiinsa, eikä muistanut\ntällä kohdalla järveä olevan jään huonompaa; juoksi vain ja luuli\nkestävän, siksi kunnes lysähti. Monesti hän oli rynnännyt ylös, mutta\nsilloin jää painui ja käytti umpisukkelossa; viimein täytyi asettua\njään reunalle huutamaan apua. Siinä hän kylmässä vedessä oli niin\nköntistynyt, ettei itse jaksanut kävellä, vaan toiset hoitivat ja\nveivät Lassilaan.\n\nEmäntä ei tällä kertaa ollut leikissään, ei sanonut, katso noita\nruojia, vaan sanoi:\n\n-- No kaiken näköistä, kuin menepäs järveen. Mutta mitähän olisi ollut\nsanomista, jos järven pohjassa olisit saanut kontsottaa.\n\n-- Vähät sanomiset kai siellä on, joutuipa sinne kuka hyvänsä, sanoi\nEerikan puolesta Pekka.\n\n-- Hyvin vähät, hyvin vähät, toisteli Lassilan isäntä. Mutta tuota,\nlisäsi hän, eiköhän tuon suuhun olisi kahvi hyvää.\n\n-- Jos vaan talosta saataneen, sanoivat pojat.\n\n-- Saattaahan tuota kiehauttaa, arveli emäntä. Vaan en minä tässä\nsyksyllä, kun sonninpura oli puolen päivää suohaudassa, muuta kuin\ntervansekaista kuumaa vettä kaasin sen kitaan; sillä tuo parani!\n\n-- Niin, vaan tämäpä ei ole sonnin kita, joka olisi tervattava, sanoi\nPekka.\n\n-- Yhtä hyvä kai se olisi tuollekin, vaan saattaahan sitä kiehauttaa,\nsanoi emäntä ja sitten hän meni kiehauttamaan.\n\nPekka jäi Eerikkaa hoitelemaan, muut menivät kotiinsa ja olivat siinä\ntoivossa, että aamuun mennessä se Eerikkakin paranee ja pääsee taas\nyhteen matkaan; mutta eipä niin käynytkään. Aamuun mennessä hän tuli\nyhä vaan kipeämmäksi, vaikkapa kyllä Pekka koetteli hoitaa, miten\nosasi.\n\nSääli oli Pekasta heittää sairastaan muiden hoidettavaksi, mutta asiat\nniin vaativat, sillä hän oli lupautunut huomenlahjan kuuluttajaksi\nmuutaman rengin ja piian häihin, jotka olivat toisen kylän päässä,\ntähän toimeen kun ei kykene aivan joka mies. Lähtiessään hän piti\nhuolta Eerikan kohtalosta.\n\n-- Rupeaako emäntä hoitamaan muutaman päivän ajan? kysyi hän emännältä.\n\n-- Hoidetaan vaan, sanoi emäntä, ja mitäpä tuo isoja hoitoja\ntarvinneekaan.\n\n-- Aina se vähän tarvitsee, jos ei heti parane ja kyllä minä tulen jo\nhuomeniltana. -- Silläkään poloisella ei ole sukulaisia, joita kutsuisi,\nsäälitteli Pekka.\n\n-- Juokse vain, tottapa häntä siksi hoidetaan, sanoi emäntä, ja se oli\nsillä sovittuna.\n\nEerikan jäähän putoaminen tuli seuraavana päivänä tiedoksi koko\nkylälle. Toverit kävivät katsomassa ja surkuttelemassa hänen\nkohtaloansa, ja ikävää se heistä olikin, sillä Eerikka oli hupainen\ntoveri, ja siltä meni hauska vapaaviikon aika hukkaan, kovin hän oli\nkipeä.\n\nHemmo kun sai tietää, missä tilassa Eerikka oli, lähti hänen luonansa\nkäymään ja otti varalta \"Huutavan Äänen\" matkaansa, jonka mukaan aikoi\npuhutella. Yksinänsä hän sai puhella, sillä ei Eerikka jaksanut, eikä\nolisi taitanut osatakaan, kun ei ollut vanhastaan osava kirjamies.\nKuitenkin hän kuuli peloittavia sanoja, jotka olivat yhteydessä tuon\ntapauksen kanssa, joka hänelle oli kyllä tuttua.\n\n-- Etkö nyt käsitä armon ajan kalleutta, selitti Hemmo. Sinulle\nnäytettiin, miten voisi käydä. Ajatteles nyt jos olisit hukkunut niin\nsuruttomassa tilassa kuin olit -- kortilta juuri läksit -- niin se on\nvarma, että tuota, ennenkuin pohjaankaan olisit kerinnyt, olisi piru\navosylin ollut ottamassa vastaan ja paiskannut nurin niskoin\nhelvettiin.\n\n-- Tämä on totta, eikä minun puhettani. Kuunteleppas miten tässäkin\n\"Huutavan Äänessä\" sanoo: \"Huomaitse ja ymmärrä\" kuuntele sinä; näin\nsanoo: \"Huomaitse ja ymmärrä, missä hirmuisessa vaarassa sinä olet.\nSinä riennät tänä päivänä likemmäksi ja likemmäksi kadotusta. Muista\nse, että synnissä surutoinna eläessäsi juokset sinä joka hetki ja\nsilmänräpäys siihen tuliseen järveen, joka kuohuu tulesta ja\ntulikivestä, jossa sinä ijankaikkisesti saat kiroilla.\"\n\nAina vähän päästä hän kävi näitä samoja tekstin sanoja saarnaamassa,\neikä huolinut vaivojaan, sillä hän näki Eerikan surkastuneista\nkasvoista, että jotakin ne vaikuttivat.\n\nHyvää se vaikuttikin. Jo ensi iltana hän alkoi pyytää, ettei\nheitettäisi yksinään, ja yöllä, kun sattui menemään unenhorroksiin, hän\nvavahti ja alkoi hourailla, että \"elkää heittäkö minua nurin niskoin\njärveen... Pekka, Pekka, joudu auttamaan; musta piru on pohjassa, joka\nottaa kiinni.\"\n\nYksinänsä hän sai vain olla enimmäkseen yön, kukapa olisikaan niin\npaljoa ymmärtänyt huolta pitää, että olisi toveriksi ruvennut. Päivän\ntultua hän vähän rauhoittui, mutta silloin tuli taas Hemmo antamaan\nlisää \"Huutavan Äänestä\".\n\nIltapuolella päivää Hemmo arveli jo sopivan kääntää kirjastaan\nloppupuolen esille ja lievennykseksi lukea siitä evankeliumin\nsuloisuudesta, joka on syntisille tarjona, jos he katuvat entisiä\ntekojaan. Mutta ei yhtään sirpaletta tästä armosta takertunut Eerikan\nhourailevaan päähän. Olisi ollut jo aivan sama, olipa se mitä hyvänsä,\nsillä ei hänen sairastuessaan heikontunut järkensä osannut tehdä\neroitusta sanojen merkityksellä, hän luuli vain, että se on sitä samaa\nkauheata, jota alkupuolikin.\n\nVasta kahden päivän kuluttua joutui Pekka takaisin häämatkaltaan.\n\n-- Etpähän sieltä päivässä joutunutkaan, sanoi hänelle emäntä.\n\n-- Eihän tuolta päässyt, vastasi Pekka. No mitenkäs täällä on Eerikka\nvoinut?\n\n-- Kipeä kai se lienee; ei tuo ole Jumalan jyvää maistanut koko sun\npoissaoloaikanasi.\n\n-- No mutta, sanoi Pekka kummeksien kuunneltuaan vähän aikaa. Johan se\nhouraa tuulta, taivasta; ja siinähän on sanoja jos minkälaisia... Onko\nsille kukaan mitään puhunut?\n\n-- En kai minä ole hänen kanssaan monta sanaa vaihettanut, sanoi emäntä.\nMitä lie tuo Hemmo puhunut, on se siinä sen vuoteen vieressä näkynyt\nvälistä kököttävän.\n\n-- Vai on se Hemmo käynyt. Vaan ettekö ole kuulleet, mitä se on sille\npuhunut? uteli Pekka vieläkin.\n\n-- En minä ole siinä joutanut lokottamaan, mutta luulen, niin minä\nkerran sivu mennessäni kuulostin, että eikö se liene sille helvetistä\npuhunut, ja taisi siinä olla muutakin, selitti emäntä.\n\n-- Sitäpä minä jo ajattelin, että se se on käynyt peloittelemassa. Ja\nmiksi ette sitä kieltäneet?\n\n-- Mitä minä siitä ... eihän tuo haittaa, arveli emäntä.\n\n-- Eikö haittaa, sanoi Pekka. Miksikä se ei haittaa. Hyvilleen otaksen,\nniin saapi heikolta sairaalta pään pilalle, jos ei jo liene saanut.\nMitä hänen tarvitsee tulla helvettiään muille lointelemaan, pitäköön\nomina tarpeinaan. Ja kyllähän jos minä olin täällä, niin ei häntä olisi\ntarvittu, vaan sen viinan peevelin tautta viivyin vielä niin kovin\nkauan.\n\nEmäntä tuli Pekan puheesta vähän leikilliseksi ja sanoi:\n\n-- Kyllä sinä olet koko ruoja.\n\n-- Ja kotiinsa minä olisin sen vienytkin, lisäsi Pekka, jos olisi\npäässyt jäätä hevosella ajamaan, vaan ei tuo ole hennonut vieläkään\nvahvoja, että sitä pääsisi. Vaan vien minä hänet perässäni\nvetämälläkin; sinne ei ole Hemmon hyvä tulla.\n\n-- Könötä vaan vetää; joutanetpahan töiltäsi vetelemään, sanoi emäntä ja\nmeni asioilleen.\n\nPekka alkoi todellakin puuhata Eerikan vientiä toiselle puolen järveä.\nNouti portaiden eteen reen, johon heinistä laittoi hyvän vuoteen.\n\n-- Eiköhän mennä kotiin, toiselle puolen, selitti hän Eerikalle.\n\nNyt tämä vasta huomasi Pekan ja alkoi vaikeroida.\n\n-- Sinäkö siinä olet ... voi, elä heitä minua yksinäni ... pitele\nkiinni ... ethän heitä...\n\n-- Enkä heitä, vakuutti Pekka, eikä tässä ole mitään hätää, aivan ollaan\nmaa-jalassa.\n\nYhä hän vielä vain rukoili, ettei häntä heitettäisi järveen, eikä\nyksinään.\n\n-- Ei järveen, se on jo jäässä, vakuutti Pekka. Kääritäänhän vaatteita\nympärillesi, ettei tule vilu, ja sitten näytetään, mikä on kyyti kylän\nvälillä.\n\nKun Pekka oli lähtöä puuhaamassa, tuli Hemmo \"Huutavan Ääni\" nytkin\nkainalossa. Tämä arvasi Pekan puuhan ja sen tähden jurosti kysyi:\n\n-- Tuota, mitä sinä sen sairaan kanssa meinaat?\n\n-- Vien kotiinsa, vastasi Pekka ynseästi.\n\n-- Mitäs sinä siitä kuljetat, anna olla siinä.\n\n-- Enkä anna olla.\n\n-- Vaan sen pitää antaa olla, tenäsi Hemmo. Minä käytän täällä\npappiakin, vaan en ole vielä ennättänyt.\n\n-- Vai et ole ennättänyt; vaan oletpahan ennättänyt käydä heikolle\nsairaalle saarnaamassa, niin että mitähän olisikaan sanomista, jos pää\nolisi mennyt pilalle.\n\n-- Minäkö hänen päänsä pilannut ... minä olen vain lukenut ja auttanut\nhänen syntinsä tuntoon tulemista.\n\n-- Niinpä niin; lukenut sinä olet, mutta mitä sinä olet lukenut? Et\nmuuta kuin paasannut helvetistä. Ja näet sen nyt itsekin, mikä hyöty\nsiitä on ollut sairaalle: pelkää ja höpisee kuin mieletön ainakin.\n\n-- Sinä et ymmärrä mitään, kiivasteli Hemmo. Sinä et tiedä, minkälainen\nhätä ihmiselle tulee syntinsä ylitse jota sinä luulet pään\npilautumiseksi.\n\n-- Minä ymmärrän, intti Pekka, että järkevä suruton on parempi, kuin\nhupsu jumalinen.\n\n-- Sinä elä pölliköi tuolla lailla! kiivastui yhä enemmän Hemmo. Se\nvoipi sattua niinkin, että sinunkin eteesi levitetään kaikki nuo\npölliköimisesi, ja silloin on leikki kaukana. Sitä et tiedä, milloin se\ntapahtuu; hänen työnsä ovat käsittämättömät.\n\n-- Niin, mutta tämän asian käsittää jokainen, että parempata hoitoa\nsairas tarvitsee.\n\n-- Luuletko sinä hoitavasi paremmin. Usko hyvällä ja anna olla sen\nsairaan, minä lähden huomenna sille pappia hakemaan.\n\n-- No etkö luule riittävän sen, kun sinä olet saarnannut, ja jos et\nluule houraavan sairaan tulevan ilman sitä toimeen, niin taluta pappi\nsinne, vaan en minä tänne sairasta heitä.\n\nEmäntä sattui tulemaan parhaiksi tupaan ja sanoi:\n\n-- Anna tuon tuossa kotjottaa.\n\n-- Eihän se tuo heittiö tottele, kun minä noutaisin papinkin, selitti\nHemmo emännälle.\n\n-- Anna, Pekka, sen siinä olla, puolusti emäntä. Hakee papin, että mitä\ntuo tuolle osaisi.\n\n-- Sen saatte uskoa, että minä vien sen kotiinsa, sanoi Pekka\npäättävästi. Saatte mennä, isäntä, kirjoinenne kotiinne.\n\n-- Tuota, annetaanko sille tuolle riivatulle valtaa? kysyi Hemmo\nemännältä.\n\n-- Minä en teiltä siihen kysykään lupaa, sanoi Pekka. Ja jos tulette\nestämään, niin saatte tuliset lähtimet.\n\n-- Kaiken näköisiä hulluja niitä on maailmassa, jupisi Hemmo, kun näki\nettei mikään auttanut.\n\n-- Onhan niitä hulluja yhdeksänlaisia ja Kolla-Anni kymmenes, lisäsi\nPekka ja otti sairaansa ja hoiti rekeen.\n\n-- Etkö liene luvatta ottanut talon reen, sanoi Hemmo, kun ei muuta enää\nosannut.\n\n-- Ja se ei kuulu syrjäläisiin. Ja ei muuta kuin hyvästi, emäntä;\nvaivoistanne vasta puhutaan.\n\nSilloin Pekka alkoi lykätä rekeä jäälle ja Hemmo lähti pahoilla mielin\nkotiinsa kainalossa \"Huutavan Ääni\", jota hän tällä kertaa sai aivan\nturhan tautta kanneksia. Mennessään hän katsoi jäälle, jossa Pekka\nvihkaisi mennä toiselle puolen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHitaasti parani Eerikka, vaikka täällä häntä kyllä hoidettiin hyvästi.\nPekkakin oli usein hänen luonaan, vuoleksi työkseen piippuja ja\nlusikoita ja vakuutteli Eerikkata, jos se joskus vielä yritteli\nhourailemaan, ja jutteli maailman tarinoita, saadakseen siten tuon\nHemmon tyrkyttämän pelon haihtumaan. Välistä pisti pienen lystin\nlaulunkin niinkuin esimerkiksi kupparista:\n\n    Kuppari kun tämän kuulla sai,\n    että sika häneltä sarvet söi,\n    kuppi-kirveensä kiveen hakkas,\n    viimeiset sarvensa uuniin nakkas:\n    Koira tuota virkaa pitäköön,\n    että kenenkään verta imeköön!\n\nTämänlaiset olivat Pekan parantamiskeinot. Ei hän liioin nuhdellut\ntarpeettomasta pelkäämisestä, eikä taas liian usein toivonut\nentiselleen tulemista, mutta sitä hän kuitenkin puuhasi.\n\nPalkollisten vapaaviikko oli loppunut.\n\n-- Miten tässä käynee, tuumaili Savitien ukki. Olisi jo renki tarpeen,\nvaan toisessa kohti se Eerikan kohdalta taitaa nykyensä olla.\n\n-- Ehkäpä se Matti rupeaa, neuvoi Pekka. Ei kuulu Hemmo antavan olla\nisänsä mökillä.\n\n-- Saisi tuolle suhahtaa, mitä tuo sanoisi, myönsi ukki. Ja jospa se\nsiitä paranee Eerikkakin, vaan onhan tässä työtä sillekin, kun mitäpä\nminusta enää lieneekään.\n\nMattia rengiksi saamaan lähti ukki, mutta monesti hän virkkoi, että\nsanon vieläkin, kun Matti vaati toista sataa palkkaa vuodelta ja talon\nvaatteen.\n\n-- No jospa minä sen sulle annan, sanoi viimein ukki. Ja jos sinä mies\nlienet, niin et moiti isäntääsi; sanon kun sanonkin sen sulle.\n\nNäin oli ukin päätös, ja aina hän siinä pysyikin, kun Matti osasi olla\nhänen mielikseen ja lähti aina aamuisillakin käskemättä työhön, eikä\ntorkkunut, josta ukki oli vihainen.\n\nVähitellen Eerikkakin parani ruumiinsa puolesta, mutta ymmärrykseltään\nei hänestä tullutkaan entisen laista; näytti vähän töllerömäiseltä.\nVirkistyi hän kuitenkin vähitellen, kun Matti neuvoi käymään tohtorissa\nja muutenkin hoitamaan.\n\nUkki ei niin paljon huolehtinut, tuumailla jorisi vain:\n\n-- Sen minä sanon: ne on niitä päitään, jotka joutavasta pehmiävät.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMahtava talvi alkoi näyttää lannistuneemmalta. Muutamina kevät-aamuina\nse vielä kouristeli ulkona kuljeksivien poskipäitä ja nenää, mutta\nviimein leppyi kokonaan. Kylmän talven sivu oli mennä nutuutettu\ntoivomalla suloista kesää ja kuvittelemalla mielessään lämpimämpiä\npäiviä. Ainoa turva on ihmisillä toivominen. Sitä kun vain riittää,\nniin voi aivan huolettomasti ja laiskana kärsiä kaikkea kurjuutta, jopa\nantaa vaikka jalkansakin paleltua, kunhan vaan jaksaa toivoa, että\npehmeä tästä perästä seuraa. Äkäiset siihen kyllästyvät niinkuin\nVallaton Pekkakin, joka omalla tavallaan vietti mukavia päiviä,\nmakailemalla talvet ja nikartelemalla piippuja ja lusikoita. Jo hän\nteki kevätpuoleen viitakevarren, jota tekemään ruvetessaan tuumaili:\n\n-- Kyllä nyt pitää heittää tämä lusikkain teko, ne on niitä\nvihoviimeisiä maailman tavaran kyytimiehiä, ja tehdä nyt, jolla\ntavarata kokoon päin repäillään; muuten mahtaa olematon joukko ruveta\nnupisemaan.\n\nNämä oli Pekan valmistuksia kesää varten, ja samoin valmisteli muutkin\nasioitaan, että niistä sitten parhaana työaikana oli huoletta.\n\nRantakortteikosta verkkoon ajaa pölyytettiin monta hauen soikaletta,\njoista sitten eukot valmistivat haukikukkoja kirkkoevääksi. Kirkossa\noli myös käytävä heinäajan edellä, että sekin velvollisuus tuli\ntäytetyksi. Jo varhain lauantaiaamuna piti jalkamiesten lähteä\nkirkkoon, jos mieli joutua oikealla aikaa. Jalkaisin kulkivat\nhevosettomat, sekä vanhat että nuoret. Meni jalkaisin taloisiakin,\ntyttöjä ja poikia, kun oli niin hauskaa kävellä kirkkokengät\nkäsivarrella ja puhella hauskoja asioita, kunhan vain muisti olla\nvakavana pappilan sivu mennessä.\n\nHemmolan kartanolla oli kärryt nuorilla heinillä täytettynä ja\nkaurasäkki asetettuna istuimen takapuolelle. Isäntä ja emäntä\nvalmistautuivat kirkkoon. Emäntä tahtoi nyt käydä kirkkokäynnissä,\nvaikka kyllä he olivat käyneet pääsiäisen aikana, mutta hän oli nyt\nvähän kipeä ja pelkäsi kuolevansa, ja siksi hän nyt...\n\nEmännällä oli tummapohjat, lyyssirantuiset kirkkovaatteet ja isännällä\nsarkaiset: halko helma, pystykaulusnuttu ja peltihousut. Ima valjasti\nhevosen. Jahvi oli jalkaisin mennyt kirkkoon muiden muassa, mutta\nHermannia ei isäntä laskenut, ja pahoillaan, kun ei päässyt, hän\nveisteli seipäitä tallin takana.\n\nHevonen oli valjaissa ja aloitti mennä.\n\n-- Seisotapas, eläpäs aja, vielä unehtui, sanoi emäntä, kun hevonen oli\nvähän matkaa mennyt.\n\n-- Tuota, mitä sinä sinne itse menet, sanoi Hemmo, tuopihan se Ima, kun\nsille hoihkaisee.\n\n-- Ei se osaa, eikä löydä.\n\n-- Mikä se jäi?\n\n-- Jäipähän vaan; annahan seista, kyllä minä haen.\n\nItse emäntä mennä humpatteli ja otti ruokahuoneen hyllyltä pienestä\npussista pari lyökkiä, että jos ehken sattuisi kirkossa nukuttamaan.\nSitten he ajaa jytyyttivät puuvieterisillä istuimilla, jotka eivät\npaljoa tärisemistä vähentäneet, muuta kuin nakkasivathan hyvästi\nylöspäin, kun pyörä isossa tiensyöpymässä jysähti. Tämänlaiset piti\nisännän mielestä olla kirkossa käynti-istuimet, jotka eivät nuojuneet\nheiluvain rautain päällä, mikä olisi muka ollut suruttomuutta. Pojat\nolisivat sepällä teettäneet paremmat, mutta Hemmo oli kovasti vastaan\nja sanoi:\n\n-- Kun ei niillä puisilla saattane ajaa, niin kävelkää jalan.\n\nJalkaisin kulkevia he sivuuttivat matkalla, ja näiden kohdalla istuivat\njuhlallisen hiljaisina ja samoin muuallakin. Ainoastaan silloin oli\nvähän äänekkäämpätä kulkua, kun ruuna ei ottanut juostakseen ja Hemmo\nsitä pätki kylille tien vierestä katkaistulla patukalla. Nahkaista\npiiskaa ei hänellä koskaan ollut, sillä sekin olisi ollut\nsuruttomuutta.\n\nLähempänä kirkkoa asuvaiset olivat töissään, he kun ennättivät\npyhänäkin. Vähän seisauttaen työtään, he katsahtivat kirkkomiehiin ja\nhalveksimalla virkkoivat: \"Siinä perukkalaisia mennä rytistää.\"\n\nSuntion talo ei ollut kaukana kirkosta, ja sinne ajoi Hemmo hevosensa.\n\nKirkon seuduilla liikkui kansaa aika vahvasti. Heti puolen päivän\njälkeen oli jo asettunut vanhoja akkoja istua lokottamaan kirkon ja\netenkin sakastin portaille. Siinä he hiljaa puhelivat ja kokivat\nkeräillä päähän juhlallisia ajatuksia. Yksi vanha eukko oli koko päivän\ntehnyt laupeuden työtä taluttaessaan toista vanhaa näkemätöntä eukkoa\nkirkolle. He olivat juuri tulleet ja söivät nyytistään sakastin\nseinävierellä. Heidän ympärilleen oli kokoontunut useampia toisia,\njotka ihmettelivät, miten hyvästi sokea eukko osasi leikata leipää ja\nottaa rasiasta voita leivälleen.\n\n-- Jo se on tuo merkillistä, ihmettelivät katsojat. Panisipahan meistä\nkuka hyvänsä silmänsä kiinni ja koettaisi noin ottaa, niin ei tulisi\nmitään... Se kun Jumala ottaa näön pois, niin se sille antaa tuollaisen\nlahjan.\n\nTyytyväisenä sokea eukko söi ihmettelijäin keskellä ja otti usein voita\nrasiastaan. Itsekin hän jo alkoi uskoa, että lahja se on, kun hän noin\nosaa, vaikka vanhastaan kyllä tiesi, että paljon siinä oli ollut\ntotuttelemista.\n\nToinen ryhmä, jossa oli vanhoja ukkoja, istui kellotapulin kupeella\nodottelemassa iltakirkon lähestymistä. Nuorempaa väkeä ei näkynyt, ne\nolivat vielä Kauppalassa, jonne oli pari virstaa.\n\nVanha toissilmä kellonsoittaja astui siitä ohitse hakemaan kellotapulin\navaimia pappilasta. Toisella kädellään kouhauttaen vanhaa huopalakkiaan\nhän sanoi eukoille ja miehille hyvää päivää. Kaikille oli\nkellonsoittaja yhtä kohtelias, paitsi poikakurikoille, jotka häntä\nsanoivat \"kirkon silmäksi\", ja suuttuisihan siitä jos kuka. Tuttua oli\nhänelle jo kellojen ääni, ja se lienee palkinnutkin tuon puutteen, että\nhänellä ei ollut sellaista kelloa, josta katsotaan ajan kulkua; siitä\nsyystä hän aina sattui menemään tuntia ennen pappilaan. Oli siinä vielä\ntoinenkin syy, kun hyväntahtoinen rovasti antoi piippuun \"vaappenia\",\njoita oli niin hauska vedellä, toisten hengelliseen säätyyn kuuluvain\nläsnä ollessa.\n\nKello lähestyi neljää. Avaimineen tuli kellonsoittaja pappilasta ja\nromautti oppineella tavallaan tapulin alaoven auki ja vähän päästä\nyläluukutkin. Jopa nyhjähteli tapuli ja jymeästi moukui ison kellon\nääni ympäri koko seudun, muistuttaen kaikille sunnuntain aattoillasta.\nLopuksi hän löi vielä, maailman kolmikulmaisen säännön mukaan, kolmasti\nkellon laitaan, ja silloin se oli sitä myöten valmista.\n\nSuntio tuli pappilasta, jossa oli kellon soittajan tavoin käyttänyt\ntunnin aikaa hyväkseen, ja avasi kirkon ovet. Papit ja lukkarit\nastuivat vähän päästä juhlallisesti kirjat kainalossa.\n\nRaamatunselityksen jälkeen alkoi rippikirjoitus. Ulkomuistista huutaa\nromuutti lukkari sakastiin tulevat kyläkunnat, vaikka siinä oli\nLaakaata, Varpaista, Päsmäriä ja jos jotakin päsyä. Kappalainen\nmerkitsi nimiä kuorissa. Siinä sitten ilmoitettiin Nikki Kekkoista\nakkoineen, Taakki Vataista vaimoineen, vielä sivussa piikaa, renkiä, ja\nvälistä kylän lopulta joku Tiina Tossavainen, Olli Pikeläisen vaimo.\n\n-- Eikös mies ole? muistutti pappi.\n\n-- Eihän tuo nyt kuulunut ... ilmoitti eukko alakuloisena, juuri kuin\npeläten, että jos Ollista pahaa ajattelevat.\n\nKauppalasta tuli väkeä, joidenka huuto oli jo ennättänyt mennä ohitse.\n\n-- Siellä Kauppalassa virakoitte, ettekä pidä ajoissa asioistanne\nhuolta, torui pappi, kun myöhästyneet pyysivät nimeänsä merkitsemään.\n\nMutta ei Kauppalassa käyneiltäkään puuttunut puolustuksia. Mikä sanoi\nolleen lankoja värjärissä; millä liippakiven osto ja niin aina. Näistä\nvastuksista tuli kappalainen äreälle tuulelle, ja hän piti tarkan\nhuolen, ketä vielä tuli ulkoa. Kaikeksi onnettomuudeksi oli\nVallaton-Pekkakin myöhästynyt ja vielä sen lisäksi hienossa huipukassa,\nniin että jalat yrittelivät tekemään pieniä syrjäliikkeitä. Papin\ntarkka silmä huomasi tämän, ja hän ärjäisi:\n\n-- Kuka olee tuo juopunut mies, joka tulee tänne? mene ulos!\n\nPekka vähän peräytyi ja koetti vähän päästä uudestaan.\n\n-- Jo tulee tuo sama mies, sanoi pappi, ulos heti! Semmoisia sikoja\nolette, että tulette pyhälle paikalle tuollaisina.\n\nVerkallensa Pekka pyrki ulos uteliaan ihmisjoukon häntä katsellessa.\nKirkon porstuassa tuli häntä vastaan Lieju-Lassi, joka oli yhden kylän\nmiehiä.\n\n-- No, rippikirjoituksestako sinäkin tulet? kysyi Lassi kummastellen.\n\n-- Sitä vartenhan sinne menin, vaan kuules velikulta, kun ulos ajoivat,\nkertoi Pekka.\n\n-- Miksikä ulos? kysyi Lassi.\n\n-- No kuule veikkonen, kun tuolla Kauppalassa satuin vähän ryyppäämään,\nniin tuntivat.\n\n-- Pysy poikessa; mitä sinä sinne pyritkään, sanoi Lassi.\n\n-- Arvaathan sen, että enhän minä pyrkisikään, vaan asia on siitä\npainosta, etten ole käynyt pariin vuoteen ja papinkirjan otto olisi\ntässä hetimiten.\n\n-- Ei kaiketi ne täällä kirkossa anna papinkirjoja, selitti Lassi.\n\n-- No etkö sinä sitä ymmärrä, että enhän minä nyt mene tahtomaankaan,\nvaan kun olen niin kauan ollut käymättä rippikäynnissä, niin kuka sen\ntietää, minkälaisen mainekirjan ne antavat, eli eivät annakaan.\n\n-- Kyllä kaiketi en tiedä, sanoi Lassi.\n\n-- En minäkään varmaan tiedä, mutta pahoin pelkään, ja olisin nyt\nkäynyt.\n\n-- Olisitkos huomenna selvänä? kysyi Lassi vähän epäillen.\n\n-- Aivan kuin taivaan käki, vakuutti Pekka.\n\n-- Saatanhan minä kirjoituttaa.\n\n-- Teepä kyllä se hyvä työ, niin saat heti kohta ryypyn vaivoistasi.\n\nPistäytyivät sitten vähän salakuhjoon oven ulkopuolelle, jossa Lassi\nsai palkkansa.\n\n-- No ihmisiä sitä mekin ollaan, sanoi Lassi ryypättyänsä.\n\n-- Niinkuin muutkin ristityt, todisti Pekka, ja menehän nyt ja toimita\nse asia, muistutti hän vielä ja meni sitten pois.\n\nLassi meni ja ilmoitti että senkin nimellinen olisi merkittävä ja\nnöyrästi pappi sen tekikin.\n\nIltakirkon jälkeen väki hajosi mikä mihinkin. Hemmo ajoi entiseen\nyöpaikkaansa, joka oli parin virstan päässä kirkosta, sillä\nsuruttomissa paikoissa ei hän ruvennut olemaan. Emäntä oli saanut\nkylläksi asti täristä huonoilla istuimilla eikä lähtenyt sinne, vaan jäi\nsuntioon yöksi. Suntiossa oli paljon muitakin emäntiä, eikä siinä usein\nmiehenpuolia ollutkaan, ja syynä taisi olla se, että eukko oli siinä\nisäntänä -- ja toisekseen ... rouvaksi sitä sanottiin. Suntio itse,\nhiljainen mies, sai katsoa nököttää valmista, kun muori järjesteli\nasioita. Mielensä mukaan hän järjestelikin, eikä hän missään asiassa\nuskonut ketään tietävämmäksi eikä viisaammaksi itseään. Oli hän vähän\nuskonnollinenkin, mutta siinäkin oli niin yksipuolinen, ettei hänen\nuskossaan ollut muita kuin hän itse ja eräs vanha piika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkeni sunnuntai-aamu.\n\nJuhlallisena seisoi kirkko aamu-auringon valossa korkeine huippuineen\nja maalattuine seinineen. Ihmiset nousivat verkallensa asennoissaan ja\nsiristelivät unisia silmiään, joihin auringon kimellys oli vähän\nvastaista.\n\nKirkkoväki heräsi yöpaikoissaan ja alkoivat nousta kahvia keittelemään\nlauantaina ostetuista nassakoistaan.\n\nSuntiossa oli paljon emäntiä yötä, ainoastaan kolme miehen puolta.\nKahvia siinä vuoroin keitettiin ja toisilleen juotettiin ja\nsiposteltiin.\n\n-- Ottakaapas emäntä kahvia, vaadittiin toisia.\n\n-- Mitä sitä nyt kaikille juottelemaan, esteltiin samassa.\n\n-- Ei se silti kaikkia ole, ottakaa vain pois, kehoitettiin uudestaan.\n\n-- Ei sitä nyt olisi tarvinnut, puhui ottaja niin kauan, kunnes kahvin\nryyppiminen esti puheen.\n\nUunin pankolle joutivat pannut, kun tuo hyvän tuulen velli lakkasi\nniiden torvista tippumasta. Silmiään tiristellen luki muuan emäntä\nvirsikirjasta sunnuntain rukousta ja näyttääkseen hartaammalta\nnyökytteli vähän itseänsä. Alkoivat siinä joutessaan jotkut pureksia\naamiaista nyytistään. Muutamat söivät hyvin vähän, toiset eivät kuvalle\nmaistaneetkaan.\n\n-- Kovinpa vähän te söitte, muistuttivat syöläimmät.\n\n-- Me ollaan kirkkokäynnissä, huomauttivat toiset.\n\nEdellinen joutui vähän hämilleen, kun oli unohtanut nuo säännöt ja\nsyönyt vatsansa täyteen, niin että oli jo lopussa viimeinen pala, jota\nei enää viitsinyt tähteeksi heittää, ja eihän se pitkän yön kuluttua\nliiaksi ollutkaan. Ne jotka ensiksi joutuivat syömästä, veivät\nyksitellen eväsnyyttinsä aittaan, ja sillä tiellään pistelivät\nhaluiseen suuhunsa sievän kämpäleen pannurieskaa tai lättyjä kesävoin\nkanssa. Johtui tuossa vähän mieleen nuo sanat, että \"paastota ja\nruumiillisesti itsensä valmistaa...\" mutta sananlasku piti puolensa:\n\"ei auta sielua säästäminen, kun ruumis ruokaa tarvitsee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo oli kellonsoittaja ja joku toinen mies noussut tapuliin ja he\npanivat kellot moukumaan; juhlapäivän kunniaksi. Ensin alkusoitto,\nsitten papille tulokellot ja viimeiseksi pienimmällä kellolla\npimputettiin rippimiehille.\n\nKirkonmenot alkoivat. Suntio avasi sakastista kirkkoon tulevat ovet ja\nkappalainen astui juhlallisesti alttarille pitämään rippisaarnaa. Hän\noli teräväpuheinen ja kirkassilmäinen mies. Hänen kirkkaita silmiänsä\nei sanankuulijat kuitenkaan oikein nähneet, sillä hänellä oli aina\nsilmälasit.\n\nSaarnan teksti alkoi näin:\n\n-- Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi\ntuleman; jos teidän pahat tekonne olisi ruusun punaiset, pitää niiden\nkuitenkin niinkuin villa tuleman.\n\nNäitä sanoja hän terävästi selitti, vähän sorahtavalla kielellään. Ja\nerinomattain mukavasti hyrräsi hänen kielensä, kun hän hartaudella\nlausui että \"teidän veriruskeat syntinne ja ruusun punaiset pahat\ntekonne.\"\n\nAina vähän väliä hän näitä sanoja uudisti, niin että sanankuulijat jo\nhuomasivat näiden olevan niitä painavimpia sanoja, ja moni eukko ja\njoku vanha ukkokin koetteli pusertaa vettä silmästään, mutta niinpähän\nse sieltä lienee ollut siepattava kuin korvosta kiululla. Saipa siinä\nmonet kerrat turhaan koettaa. Leskieukoilta lähti vähän paremmin, kun\nsiinä sivussa ajatteli miesvainajataan. Kenen mieli ei jo tästä\nheltyisi.\n\nNe, jotka edeltäpäin olivat arvanneet kovasydämisyytensä ja eivät\nsellaisilta tahtoneet muille näyttää, olivat varuillaan. He painoivat\npäänsä kumaraan, puraisivat unen estämiseksi lyökkiä, josta väkevyys\nkohosi silmiinkin, ja nytpä ei ollut vedestä puutetta. Sitten ei muuta\nkuin istui noin surullisen näköisenä ja välistä pyyhkäisi.\n\nMelkein etumaisessa penkissä istui Hemmolan Hemmo ja oli ilman\nsyrjäkeinoitta saanut muutaman pisaran nujerretuksi, jota monikertaan\nsysäsi käsisyrjällä. Kappalainen huomasi sanankuulijainsa punaisista\nsilmistä, että on hänen saarnansa saanut jo aikaan hengen liikutuksia,\nja lopetti saarnan, luki synnintunnustuksen ja viimeksi synninpäästön.\n\nKeskellä kirkon käytävää kävellä rapsutteli pari koiraa muristen\ntoisilleen. Loppupuolella rippisaarnaa ne ryntäsivät täyteen kapinaan\nja janhustivat toisiansa niskasta, minkä kerkesivät. Suntio\njouduttautui sakastista ja alkoi niitä potkia saappaan kärjillä, niin\nettä koirain täytyi lopettaa taistelu ja koettaa piilottautua vaimojen\nhameen helmoihin. Kauneimmat tytöt, joiden sija on penkin suussa,\nhätistelivät niitä helmoistaan. Siinä toimessa suntio oli apuna: haki\nkoirat käsiinsä, veti niskasta esille, potki ehtimiseen ja sai viimein\nulos, vaikka kyllä ne koettivat mutkitella, ennen kuin lähtivät.\n\nKoirain jahdista palatessaan suntio avasi papille alttariportin ja\nsakastin oven sekä meni itse perästä.\n\nVallaton-Pekka istui ristiyksen kohdalla penkissä. Hän ei enää\nmitenkään malttanut olla ajattelematta tuota hänen mielilaulunsa\nsuntiota koskevaa värssyä:\n\n    Suntio potkii koiria ja juo,\n    papille availee ovia ja juo,\n\nkun näki kerrottujen asiain juuri tapahtuvan. Toisessa puolessa:\n\n    Hän ehtoollisväelle viiniä tuopi,\n    itse kun ensinkin hyvästi juopi --\n\nkerrotuita asioita hän ei nähnyt eikä tietänyt varmaan todeksikaan,\nmutta ajatteli nekin siinä yhdellä tiellään.\n\nYhteinen kansa soitettiin kirkkoon. Pappi tuli uudestaan alttarille ja\nalkoi lukea pitkää yhteisen kansan synnintunnustusta. Yli koko kirkon,\nmonesta paikasta, alkoi kuulua äänekästä sähinää. Moni koetteli sanasta\nsanaan ja aivan yhtä aikaa matkia papin lausumaa tunnustusta. Yhteinen\nkansa oli ollut ensimäisen saarnan ajan ulkona huvittelemassa itseään:\ntoiset loikoen pitkällään kirkkomaalla, toiset tavaillen\nhautakirjoituksia. Nuoret kävelivät ja silmäilivät toisiaan.\n\nHevosia seisoi aitovierillä. Muuan ori oli kiinni sakastin perässä\npylväässä ja parkui toisille läsnäolijoille. Haltijansa ei sen käytöstä\nhyväksynyt ja sen vuoksi kävi aina vähän päästä ruoskalla selkään\nsujauttamassa. Kun ei hän kuritustyössä ollut, seisoi hän ulompana ja\npiti silmällä, miten orit siinä kuoputti ja nyöhäsi alituistaan\nliikkeessä. -- Tämä vietti tällä lailla sabattiaan oriinsa kanssa, meni\nsitten kotiinsa ja sanoi kotoväelle \"terveisiä kirkosta\".\n\nJo löi kellonsoittaja kolmasti ison kellon laitaan, ja silloin tiesivät\nkirkon ulkopuolella olijatkin, että toimitus on loppunut. Kirkon\nkolmesta ovesta alkoi purkautua joukko ulos. Kahdesta syrjäovesta tuli\nvanha väki; kolmannesta yhteisestä ovesta nuoret, tytöt ja pojat, jotka\nsitten vielä kirkon edessä vähän aikaa seisoksivat ja heittelivät\nerojaissilmäyksiä toisiinsa. Ja monta toivetta siinä heräsi, sillä\nmolemmat sukupuolet olivat kauniita ja käytökseltään kuin enkelejä.\nNekin, jotka kirkonajan viettivät ulkona, ilmaantuivat lopulla\nyhteiselle ovelle ja sitten lähtivät niinkuin muutkin kotiinsa.\n\nLaupeuden työtänsä jatkamaan lähti taas sokean eukon taluttaja, ja\nmennessään he puhelivat:\n\n-- Kyllä puhui nytkin kirkkoherra hyvästi ihmisten synnistä ja\nsuruttomuudesta, vaan ei tule meiltä varteen otetuksi.\n\n-- Kylläpä puhui, huokasi toinen, mutta yhtähyvin on sellaisia kuin\nsekin lauantai-illallinen mies.\n\n-- Niin, se, joka olisi tullut ripille, vaan huomasi toki kirkkoherra.\n\n-- Hyvä oli, että huomasi. Ei toki Olli ole kuitenkaan sellainen...\nTaluttaja oli näet sen Olli Pikeläisen vaimo.\n\nKulki siinä paljon muitakin, mutta muut paitsi vanhat eukot kulkivat\nnäin alkumatkasta äänettöminä. Vallaton-Pekka astui muiden muassa ja\nsattui kuulemaan eukkojen pakinan ja ajatteli että puhukaahan pois.\n\nHemmolankin Hemmo ajaa rytyytti emäntineen tärisevillä kärryillään\nkotiinsa ja samoin muut mäkijärveläiset, mistä ne taas löytää\njokapäiväisistä toimistaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAivan toteen kävi Hemmolan emännän luulo, että hän pian kuolisi, sillä\nheti kirkossakäynnin jälkeen hän sairastui ja leikkuuajan lopulla jo\nkuoli. Hemmo piti isot hautajaiset, joissa yksi päivä vyöttä, soljetta\nmiehissä veisattiin, sillä näissä oli paljon hänen seuraansa kuuluvia\nuskolaisia.\n\nPoikiinsakin Hemmo oli hautajaisten alkuaikoina tyytyväinen, kun\ntoisinaan virkautuivat kirjan ääressä veisaamassa. Mutta toisen\nhautajaispäivän aamuna Jahvi sen tyytyväisyyden rikkoi. Muuan sattui\nporstuassa kuulemaan, kun hän sanoi Hintille:\n\n-- Käypä viskaamassa nauriin kaalia pataan kiehumaan, ukkoin ääni alkaa\njo sortua.\n\nTämän enempää ei isäntä tarvinnut kouhottelemista, kun hän nosti\nmyrskyn ja uhkasi ajaa poikansa maailmaan. Vieraissa oli muutamia,\njotka puolustivat samaa keinoa parhaaksi, mutta toiset katsoivat\nmitättömäksi koko pakinat, ja mitättöminähän ne menivätkin. Pojat eivät\ntaaskaan vastanneet mitään, ja hulluhan kauan tyynelle toruu.\n\nSyksykesällä alkoivat kyläläiset keskenään tuumailla, että kukahan nyt\nHemmolan miehistä lähtee naimaan, kun ei näet talossa ole emäntää.\n\n-- Eiköhän tuo liene poikain hoteella se asia, arveli muuan.\n\n-- Elähän sano, et sitä vielä tiedä, virkkoi toinen; jo oli Hemmo\nostanut laukkuryssältä verkaa housuikseen.\n\nNäitä jo tiesivät kyläläiset, ja mitä ne ei tietäisi; on, niinkuin\nsanotaankin, tarkka silmä vieraalla, joka antaa heti tiedon muillekin.\nJa olikin siinä vähän totta, niin se oli sattunut. Sarkana sitä Hemmo\nosti ja saraksi sitä sanoi ryssäkin, Tampereen saraksi vain. Mutta\nmitäs siitä ryssä huoli, osasi hän siltä ottaa veran hinnan ja toisissa\npaikoissa muuttaa saralle oikean nimenkin. Pitäähän kauppiaan siksi\nosata veistää maailmassa itsekunkin mukaisesti. Ei hänen tarvinnutkaan\npeijata muuta kuin vakuuttaa vain, että harmaa sarka on hyvin mukavata\nvanhallekin miehelle.\n\nKaksi kyynärää tätä isäntä osti ja siinä puutteessa sanoi ostavansa,\nkun ei ole kotona saran kutojia.\n\nNyt kun Hemmola joutui miestaloksi, niin kävi vieraitakin aina\npyhä-iltoina useammin kuin ennen, varsinkin isäntiä, sillä Hemmo rupesi\ntarinoimaan muistakin asioista paremmin kuin ennen, jolloin hän usein\npoikkeili kirjapaikkoihin ja piti muiden puheet halpana. Savitien ukin\npuhetta hän sanoi \"mäikytykseksi.\" Muillekin, jotka sitä kuuntelivat\nhän sanoi:\n\n-- Saitko nyt maailman \"mäikytystä\" kylliksi kuulla.\n\nTalven ajalla alkoi jo moni olla sitä mieltä, että Hemmo se vielä\nvanhalta muistilta laittaa Hemmolaan emännän. Hän salli välistä siitä\npuhuttavankin. Pojat käyttivät tätä aikaa hyväksensä ja muutamana\npyhä-iltana puuhasivat vanhempia miehiä puhuttelemaan isäntää kamariin,\nja nuoret pitivät sillä aikaa omia leikkejänsä tuvassa. Ja hyvin\nvakavasti Hemmo olisi saattanut olla tietämätönnä pirttiväen elämästä,\nmutta Hinttiä hän usein kaipasi vieraille kahvin antiin ja neuvoakseen,\nmilloin mitäkin asiaa. Hintin oli isäntä saanut emäntäpiiaksi ja\nluvannut hyvän palkan.\n\n-- Ei saa olla kauan täällä käymättä, ei tiedä mitä sattuu tarvitsemaan,\nmuistutti Hemmo.\n\nTämä oli Hintille koko rasitus, kun ei uskaltanut olla kauan yhteen\nperään toisten leikissä, sillä isäntä saattoi pian tulla noutamaan, ja\nsilloin ei hänen olisi enää käynyt oleminen tietymätönnä, vaan olisi\nhajoittanut koko leikit.\n\nHemmo oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi pahaa, kun sai vihjaa,\nettä Savitien renki Mattikin on joukossa, ja Vallaton-Pekka toverina.\n\nSyytäpä oli pelätäkin, sillä Matti oli päättänyt vihdoinkin kysyä\npäättävän kysymyksen Hintiltä \"asiasta\" ja ottanut varalta Pekan\nmukaansa ulkoasioita johtamaan, että jos näet Hemmo rupeaa kovin\njuonikkaaksi. Jopa onnistuikin Matin saada Hintti puhutellakseen kahden\nkesken.\n\n-- Arvaatko, millä asialla minä taas olen? kysyi Matti.\n\n-- Etkö liene ajan hauskaksi kylässä, niinkuin muutkin, sanoi Hintti.\n\n-- Ei minusta kylän käynti niin haluista ole, kun kylässä onkin aina, ja\nkun tämä talvirengin toimi loppuu, niin sitten, jos sattuu, vielä\nuseammassakin kylässä ... vaan muuta sitä oli, etköhän arvaisi?\n\n-- Mitenkäpä minä sinun arvuutoksesi...\n\n-- No jos se taas niin muistamatonta lienee, niin vähätpä siitä; minä en\npaljon väsy enkä vanhene, jos muistavatakin muistutan.\n\n-- No sano, sano sitten, kiirehti Hintti.\n\n-- Elähän nyt kiirehdi, ethän sinä ennen ole sanonut kiirettä olevan, ja\nsitähän minä nyt läksin asiakseni tietämään, että onko se samanlaista\nnyt kuin ennenkin, että malttaa ja odottaa pitäisi?\n\n-- Vai aikaa tiedustelemassa sinä olet. Onko sinulta aika joutunut niin\njäniksen selkään, mahtaili Hintti.\n\n-- En minä ajan puutteesta ole, ja jos olisinkin, niin Kermanniltahan\nsitä saapi. Sitä minä vain läksin tietämään, että vieläkö minun pitäisi\nodottaa, vaiko heretä?\n\n-- En häntä tiedä.\n\n-- Tiedät kai sen sanoa, että olenko minä sama Matti kuin ennen.\n\n-- Mikäpäs tuota lienet.\n\n-- No miksi et sitten saata sanoa suoraan, että pitääkö minun väistyä\nsyrjään vai miten? -- Mitä tuosta tietymättömyydestäkään lähtee, osaat\nkai sanoa, et niin lapsi ole.\n\n-- Hyvinhän sinä nyt oletkin puhetuulella, sanoi Hintti.\n\n-- Olenpahan niin parhaiksi. Mitä tuosta tuostakaan tulee? Saapihan\ntyhjän tekemättä ja nälän ostamatta. Eikähän ihmisellä ole kuin yksi\npää, luulisi silloin osaavan päättää jonne kunne päin.\n\n-- En minä nyt ymmärrä, enkä joudakaan. Isäntä mahtaa jo kaivata.\n\n-- Kovin sinä olet ruvennut tuon isännän käskyille kuuliaiseksi.\n\n-- Pitää olla kuuliaisena, kun rahaa on ansaittavana.\n\n-- Ei kovin kuuliaisena kannata rahallekaan olla.\n\n-- Nuorena ollessa ansaita pitää, päätti vain Hintti.\n\n-- Taitaa pitää lähteä, sinä et kuitenkaan anna minulle mitään selvää,\nsanoi Matti.\n\n-- En nyt jouda, kiire on.\n\n-- Mene sitten, vaan muistanethan meitäi, kun onni kohtaa teitäi.\n\n-- Niin, jos se sattuu kohtaamaan, sanoi Hintti ja meni asioilleen.\n\nMatti viittasi poislähdön merkiksi Pekalle.\n\n-- Saatiinko sahrapuita? kysyi Pekka ulos tultua.\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Jottako aivan tyhjä sivaus.\n\n-- Niinpä tuli, ja lähtäänhän pois, sanoi alakuloisena Matti.\n\n-- Ei, mutta se on kovin iso häpeä meidän miehille, enkä minä malta,\nminä käyn asianajajana sanomassa sille viimeisen sanan.\n\n-- Anna olla menemättä.\n\n-- Minä en malta. Odota vähän.\n\nEi Pekan asianajajan toimi tällä kertaa onnistanut, sillä kun hän\nparhaiksi pääsi Hintin puheille, tuli Hemmo ja äsähti:\n\n-- Mitä sulla täällä on asiata?\n\n-- Ei teille mitään, vaan tälle teidän ruokamuorille oli vähän, sanoi\nPekka.\n\n-- Ei se ole kuitenkaan tarpeellista, mene tiehesi.\n\n-- Eihän tässä nyt niin kiirettä liene. Emännällehän aina ensin sanotaan\npitävän laulaa, sitten ruokamuorille murittaa, vai isännällekö sitä\nolisi pitänyt ensin?\n\n-- Sinä olet se ainainen heittiö, pääsetkö ulos!\n\nVanha täytyminenhän siinä tuli Pekalle uloslähtöön, mutta ei hän aivan\nsiivosti kuitenkaan lähtenyt. Ensin lauloi isännän harmiksi, että\n\n    Pietarin tattarin höyryn, löyryn.\n    Niin minun akkani ennen lauloi\n    pirttiä lämmitä pannessaan.\n    ... Pekken, pekken, pekken...\n\nLopputahtia hän viimeisteli rappusilla mennessään, kun Hemmo pajatti\nerojaispuhetta Pekan jälestä kävellen.\n\n-- Mitäs siitä sun sanomisestasi tuli? kysyi Matti.\n\n-- Eihän siitä tullut mitään, kun se ukon käkkyrä ei pysynyt\nkamarissaan.\n\n-- Etkö ennättänyt mitään virkkaa?\n\n-- Perhana siinä kerkesi! Sen vain ennätin sanoa, että aikooko hän vielä\nsilloinkin odottaa päivän nousua, kun se jo on laskumaillaan.\n\n-- Mitenkään tuo tuon sinun sanasi ymmärsi?\n\n-- Olisiko tuo mitenkään, kun minä en ennättänyt sitä lisän kanssa\nsuomentaa. Mutta minusta olisi parasta, että sinä sille kirjoittaisit.\n\n-- Olenhan sitä minäkin ajatellut, vaan kun minä olen niin huononlainen\nsiihen työhön.\n\n-- Osaat sinä siksi, päätti Pekka. Ja ota minut toveriksesi. Minun\nymmärtääkseni sinun pitäisi kirjoittaa, sillä -- usko jos tahdot mutta\nminä olen siinä kummassa luulossa, että se ukon \"vörpannattu\" pitää\nmieltä tuolle Hintille.\n\n-- No jokohan tuo kallokas sitä mielisi, ihmestyi Matti.\n\n-- Niin sen minä olen miettinyt, vaan en ole ennen virkkanut. Ja eikähän\nse 'kallokas' niinkään vanha ole, vaan kun se sen herännäisyytensä\nnojalla laiskana olla noljottaa, niin siitähän sitä luulee\nvanhemmaksikin. Tuskin se en paljoa päälle viidenkymmenen tai ei\nyhtään.\n\n-- Kovin tuo minusta kuitenkin kummaa olisi, ihmetteli Matti.\n\n-- Onhan sillä jo päiviä päässään Hintilläkin, eikö liene lopussa\nkolmaskymmen.\n\n-- Vaikkapa ... mutta yhtähyvin... Mutta jos Hintti sen 'kallokkaan'\ntuumiin vähänkään suostuu, niin sitten on perhana, etten minä yhtä\ntyttöä saa pois mielestäni.\n\nUhkaavasti Matti lausui viimeisiä sanoja, mutta lisäsi kuitenkin:\n\n-- En minä sentään vielä osaa uskoa.\n\n-- Mistäpä sen nyt niin varmaksi; vaan niinkuin jo sanoin, otapas ja\nkirjoita, kyllä minä autan, niin urkitaan lempo soi vähän parempi tieto\nasiasta...\n\n-- Jospa tuota olisi koettaa, sanoi Matti ja kulki sitten äänetönnä.\n\nPekka ei tahtonut hänen äänettömyyttään häiritä puhetta jatkamalla,\nvaan astui jälkimäisenä ja alkoi laulaa surullis-sävelistä, Matin\nkohtaloon mukavasti soveltuvaa laulua:\n\n    \"Voi minun köyhää kotoani,\n    voi oloani orjallista,\n    voi minun hellää luontoani,\n    voi sydäntäni surullista!\n\n    Jos mulla oisi hellemp' luonto\n    niin vaipuisin minä maata,\n    enkä mä surun kyyneleiltä\n    vois' silmiäni auki saada\".\n\nNäin Pekka lauleli niinkauan, että he joutuivat jo Savitiehen.\n\nMuiden maata ruvettua oli aiottu työ alettava, johon tarpeeseen Pekka\npuuhasi paperia jostain vanhan velkakirjan kirjoittamatta jääneestä\nlaidasta.\n\n-- No Matti, elä nolota, vaan tartu asiaan kiinni heti, sanoi Pekka\nmuiden nukuttua.\n\n-- Eipä ole millä kirjoittaa, sanoi Matti.\n\n-- Elä eperoi, on lyijykynä, ja sillä se rotokolla tulee sellainen kuin\ntarvitseekin.\n\n-- Ja väsyttääkin minua niin, etten ymmärrä mitään, esteli Matti.\n\n-- Sanain puutteessa ei käsi päähän mene; jos vain kelpaa, niin sokosta\nylös.\n\n-- No sanelepas, niin minä kuuntelen, miten se sinun mielestäsi olisi\nalettava. Vaan ei nyt Hemmo ukosta vielä virketa mitään, eikä se saa\nolla runon mallista, hän heti tuntee, että se on sinun miettimä.\n\nPekka nojautui selkäkenoon seinää vasten ja alkoi viputtaa oikean jalan\nisoa varvasta, niinkuin hänen tapansa oli, kun rupesi runoja tai muuta\nmiettimään. Vähän päästä hän ilmoitti lauseensa.\n\n-- Mutta siinä on paljon sellaista vasenkätistä, epäröi Matti.\n\n-- Nyt lempo, jos tuohon lahnanpyyntiin ei saane tuon verran\nvasenkätistä panna.\n\nPekan päätökseen Matti suostui, eikä muuta kuin Pekka sanelemaan edeltä\nja Matti, Pekan sanain mukaan niitä pielestämään paperille. Kirjakielen\nsäännöistä ei tässä lukua pidetty. Asia kirjoitettiin ilman mitään\nmiettimättä noin vain:\n\n-- Terveisiä meiltä teille niitä kuin meillä on antoo oikein roppa\nkäellä. Nyt on erittäin tasaista ja tyyntä talven ilmaa niin että\nsianporsaatkii tarkenoovat pihalla vilikitellä paitahihasillaan ja\nvanhat ukot on heittäneet koirarukkasesa nurkkaan ja koettaavat\npoikamiesten tavoin pärjäillä, ohuvemmilla käsineillä ja sittä muutenii\nnäyttää yläpihan ukko olevan louhka tuulella niin että on se tainnu\nottoo vähä holtaillakseen nuita naimisasioita, joihin hän ei toisin\naijoin näytä kättä koskevan. Vaan on antanut olla omassa melassaan vaan\nnyt tästä puoleen sietäisi olla varulta muassa jotain siijoonin resua\njoka näihinkin puuhiin otattelee että sittä tarpeen tullessa saisi\ntemmata värssyn säpelettä vatvojakseen ja hyvä se huolenpito mahtaa\nollakin jos tytöt alkaa väsäytyä niin viimeiset hyvät sietäisi saaha\nhyvissä majansa niinkuin mustalaiset ovat kähkölässä.\n\n-- Elä sinä enää, minä nyt, sanoi Matti ja sitten hän itse alkoi:\n\n-- Nyt jo otan ja ilmoitan että minulla on hyvin paha mieli kuin sinä\nnäytät käyvän miltei tylymmäksi entistään et paljon puheelle antau\nniinkuin viime pyhänäkii ja kyllähän tuon taitaisi saaha jo uskoo että\nei siitä mitään tule mut kun minä olen jo näin kauvan ollu hätävarana\nniin ollaan vieläkii niin kauvan kun tytöt hyväntahtosuuvessaan\nhaluttavat pitää ja sattuu näillä main olemaan enkä minä nyt ymmärrä\nmitä tähän kirjoittaisin kuin olen niin kovin halpanen pännämies vaan\nehkä ymmärrät mitä minä olen meinannut kirjoittaa ja ehkä et minua niin\nhalvaksi kahtone että et vastaa jolloinkin.\n\n-- Nytkö sinä jo lopetat? kysyi Pekka. Annas, kun minä silmäilen ...\njoo, kyllä se välttää, panehan vielä näin:\n\n-- Ja lopuksi saan vielä sanoa että voi tätä ristin rangaistusta kuin\nrieskat paloi uuniin ja kun tuli taivutuksi nuorten neitoin tuumiin\neikä näistä tykätä mitään ollaan vaan lystissämme ja sanohan terveisiä\nsille joka peräpenkillä istuu\n\n    Matias takkara\n    ja lento muisku.\n\n-- Vaan mitähän se tästä ajattelee, kun lukee, sanoi Matti epäröiden ja\ntarkasteli kirjeen sisällystä kokonaisuudessaan.\n\n-- Ajattelee sitä, että onpahan siinä, rakkauden 'preivi.' ja paljonhan\nsitä 'reimilläkin' riiataan, sanoi kerran hupelo Aatu.\n\n-- Kukahan tämän vie perille? arveli Matti, kun väänteli paperia\nlaskuille.\n\n-- Jos ei satu muita luotettavia, niin kyllä minä, sanoi Pekka. Ja sillä\ntiellä sanon, että nyt pitää huolettomuus heittää pois tai kohta\nlähdetään toisen riikin tyttäriä katselemaan.\n\n-- Elä siitä virka mitään, jos käytkin, kielsi Matti.\n\n-- Tuota, tuota, miten sinä Matti olet päättänyt: rupeatko vielä\nkesäpuoleksi tähän rengiksi, vai lähtäänkö reissun pojiksi?\n\n-- Kumpikohan olisi hyödyllisempi, arveli Matti.\n\n-- Ei kai siinä osaa sadalla tapata, jos ei tuhannellakaan voita yhtenä\nkesänä. Ja saammehan sillä tiimoin käydä tuuluttamassa sotkeutuneita\npäitämme, joka onkin sinulle tarpeen. Eipähän meitä kotiväki kaivanne.\n\n-- Kyllä minä ehkä lähden, vaan tuo isäntä ukki se mahtaa kovasti\nkiusata olemaan kesänkin aikaa ja maksaisi hyvän palkankin.\n\n-- Se nyt on tietty, mutta älä rupea. Antaa ukin koettaa pitää muitakin\nrenkejä, ja kunhan sattuisi saamaan jonkunlaisen lökkäpöksyn, niin\nsitten ne osaavat pitää arvossa oikean työmiehen.\n\n-- Ei tämä ukki ole pahimpia rengilleen, puolusti Matti.\n\n-- Vähät siitä, mutta yhtähyvin antaa olla jonkun kesän kiusalla sen\naikaa, kun pojat katselevat maailman toilauksia. Vaan minä arvaan, että\nethän sinä raski lähteä, jos Hintti kirjoittaisi tai laittaisi hyvän\nsanoman.\n\n-- No näin meidän kesken puhuen, saatanhan sen sanoa oikeinkin, että\nniinpähän se mahtaisi olla... Mutta eihän se ehken tuostaan korjaudu.\n\n-- Lähetkö sitten varmaan, jos ei mitään hyvää kuulu, tutkaisi Pekka.\n\n-- No sitten lähtään.\n\n-- Pidätkö puheesi?\n\n-- Siitä se ei saa muuttua, sanoi päättävästi Matti.\n\n-- Ja se on silloin päätetty, sanoi hyvässä toivossa Pekka. Siinä on nyt\nkaksi vekeellä kuin Koposen potatit ahjolla, että jos ei toinen kypsy,\nniin kyllä kypsyy toinen. Jos ei tytöt rupea höylimmäksi, niin me\nheretään nöyremmäksi ja lähdetään ja lauletaan erojaisiksi, että\n\n    \"Tällaisille päiville se mamma meidät laittoi:\n    viheriäisen koivun oksan kätehemme taittoi.\"\n\n-- Elä enää laula, heitetään ne tuumat vastaiseksi ja ruvetaan\nnukkumaan, muistutti Matti.\n\n-- Sepä olisi tehtävä. Joko sammutan valkean?\n\n-- Sammuta vain.\n\nValkea lupsahti sammuksiin, ja lupaa kysymättä töytäisi pimeys\ntäyttämään valkean valaisemat paikat.\n\nLattialle tehdylle vuoteelle pojat rupesivat, ja kohta oli kaikki\nnukuksissa, paitse russakat ja kirput. Valkean sammuttua se vasta\nheidän marssinsa alkoikin. Huonoin ja vaivaisinkin russakan lenkuttaja\njo lähti liikkeelle seinän raosta, semmoinen, jolla ei enää ollut\ntoivoakaan päästä pöydälle nousemaan. Nuoremmat russakat siihen sijaan\nolivat puuhassa, mutta vastuksia oli matkalla. Pöydän jalkain ympärille\noli kääritty karvaiset jäniksen nahkat, jotta se vasta taivallettavaa\noli.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMaanantai-aamuna aamiaisen syötyään rupesivat ruokaunelle Hemmolan\njoukot. Nukkuma-aikana kävi eräs kylän poikanen, jolla oli asiata\nHintille. Hemmo oli varppeissaan kuin kissa hyvänä hiirenpyyntiaikana\nja seurasi salaa pojan liikkeitä, ja hän tuli uteliaaksi, kun huomasi,\nettä pojalla oli jotain antamista Hintille, ja vielä enemmän, kun\nHintti sen jälkeen lähti ja meni maitokamariin.\n\nTyöntäytyi tuossa penkillä kököttäessä isännän mieleen monenmutkaisia\najatuksia, ja seassa oli semmoisia kuvitteluja kuin että jos nuori\nemäntä kävelisi tuossa lattialla, ja se olisi hyvin soma nähdä, jos\nsillä vielä olisi körttiröijyt, mutta ilman niittäkin välttäisi, jos se\nei niitä huolisi.\n\nPyhälliseltään oli vielä pöydän orrella kirjavasu... Mitähän kun\nolisikin olla leskimiehenä ja ajatella vain jumalansanaa, mietiskeli\ntoisekseen isäntä katsahtaessaan kappaleiksi laukeillutta \"Armon\njärjestystä\"... Kuitenkin olisi niin soma, jos oma emäntä tuossa\nkävelisi...\n\nMutta ei se siinä vielä kävellyt, ja vajanaiselta tuo tuntui isännästä.\nNiin vajanaiselta, että hänen itsensä täytyi lähteä kävelemään.\n\nNe samaiset ajatukset ne aivan kuin taluttivat Hemmon maitokamariin.\nHintti oli lukemassa kirjettä, mutta kun kuuli jonkun tulevan, täytyi\nkirje kesken lukemisen rutistaa taskuun ja olla puuhaavinaan\nmaitoastiain kanssa.\n\nIsäntä pani äänensä hyvin leikilliseksi sanoessaan: Täällä se emäntä\nvaan hyörii lepoajat ja kaikki. Eikö se väsytä alituiseen puuhassaolo?\nEi sitä toki kovin orjallisena tarvitse olla.\n\n-- Eipä tuo väsytä, sanoi Hintti vähän tuskaantuneena, kun ei saanut\nlukea kirjettänsä. Eihän isäntääkään väsytä, kun tulitte aivan kätten\nmahtain minua emännän nimellä pilkkaamaan.\n\n-- Ei, en minä toki pilkkaa, vaan tuota, eihän tässä muitakaan emäntiä\nole.\n\n-- Jos ei olekaan, niin pilkkanimeksi minä sen ymmärrän, kun näillä\nvuosimäärillä olevilla on oikea nimensä, piika tai palvelija.\n\n-- Niin se on niille, mutta johan Hintti on ollut ennenkin, ja eihän\ntuota liene heti nytkään lähtöä; tätisi sija jäi avonaiseksi, ja Hintin\nse on se paikka täytettävä.\n\nKoko keskustelun ajan Hintti oli selin eikä nähnyt puhujan kasvoja,\nmutta äänestä hän huomasi, että puhe ei ollutkaan enää sellaisen Hemmon\npuhetta, joka kirjapaikkoja veteli lomaan. Paikan täyttämis-sanan\nkuultuaan hän asettui aivan hiljaa tarkastaakseen, tuliko kuulon\nerehdys, vai mitä se oli. Mutta kohta hän kuuli, ettei se kuulon\nerehdys ollutkaan, vaan että vanhan kissan tapa on maitopuuhassa\nolijalle ensin liekaistella ulompaa, ennenkuin mennä äänellään\nilmoittamaan, että vailla sitä hänkin olisi. Niinpä Hemmokin\nesipuheensa perästä lisäsi:\n\n-- Ja kun kerran emännän työt tulevat toimitettavaksi, niin eiköhän\nsilloin ole sopiva ottaa ne muutenkin täytettäväksi. Kyllähän minä,\ntuota, tuota ... olen vähän vanhempi, vaan minä olen ajatellut, että\ntuota ... olisi aivan Jumalan sallimus, eitä se on niin menevätä.\n\nNyt Hintti pääsi selville siitä, miksikä Hemmo puheensa alkupuolta niin\nleikillisesti hämmenteli. Eipä se enää yhtään miellyttänyt; kovin\ntuntui kolkolta, niin ettei osannut, mitä hän teki, siunasiko vai\nkirosi mokomata Jumalan sallimusesitystä. Töin tuskin jaksoi kuitenkin\nolla suuttumatta ilmivihaiseksi ja saada loppumaan muulla tavalla.\n\n-- Mitenkä isäntä nyt puhuu? Eihän tämä ole tavallisesti teidän\npuhetapanne.\n\n-- Niin no, kun tuota minä olen nyt joutunut poikamieheksi, ja eihän se\nsilloin ... tuumaili Hemmo kenkänsä kärkiin silmäillen.\n\n-- Vaikkapa kohta, sanoi Hintti, mutta eihän tämä nyt ole matkalle\nmenevätä: minä maailmanmielinen tyttöhutikka; isännän pitää näitä puhua\nvertaisilleen.\n\nHintti luuli osanneensa hyvinkin masentavan lauseen, mutta eihän se\nollut kuin kiihoitusta, sillä Hemmo uneutti kenkänsä kärkiin katsomisen\nja alkoi puhua hyvän toivon mukaisesti:\n\n-- En minä sitä pidä vikana, jos on maailmanmielinen: ei se ole mitään,\nei ihan mitään, se on aivan sama, ei se asiassa tee mitään.\n\n-- No nyt minä uhon yhytin, ajatteli Hintti ja sanoi ääneen, että isäntä\non hyvä ja heittää nyt ne puheet, jos ei muuta asiata ole, niin menette\npois, tai jos ei, niin minä...\n\n-- Ei tuota, kyllä minä menen... Taisit hämmästyä ... en minä tällä\nkertaa ... pois menenkin.\n\nÄskeiselle paikalleen tuvan penkille Hemmo meni jotenkin nolona ja\nalkoi miettiä jalkajuontensa hedelmiä. Saapahan nähdä, ajatteli hän.\nJokohan ei tule mitään ... mutta mitenkä se sanoikaan ... niinhän se\ntaisi sanoa, että jos isäntä tällä kertaa heittää ne puheet. Tuota,\neipä tiedä, jos vasta sallii ... kun ei pitäne minua vanhana ja jurona,\ntaitaa pitää heittäytyä enemmän leikkisäksi, sittenpä hänen näkisi.\n\nSillä aikaa, kun Hemmo näitä ajatuksia kaavaili päässään, jatkoi Hintti\nkirjeen lukemista. Jatustamalla hän siitä vähitellen selvän sai, vaan\nei se yhtään naurattanut niinkuin olisi luullut. Ennen puoliväliin\npääsemistä hän silmäsi jo loppuun ja näki, että Matin nimikin oli niin\npilkallisesti kirjoitettuna. Ja itse kirje oli vielä pilkallisempi ...\nporsaista, koirarukkasista, vanhoista ukoista ja siijoonin repaleista.\n\nNo nyt minä olen saatu, vaan en vielä viety, sanoi hän ääneen ja\najatuksissaan jatkoi: Eihän tässä ole yhtään kunnon sanaa. Kyllä se nyt\nkyllästyi lopen ja kirjoitti tämän viimeiseksi minua härnätäkseen ...\nja ainahan tämä jonakin menisi, vaan kun vanhat ukot alkaa minulle\nsiihen sijaan työntäytyä tarjokkaiksi ... ja ennustuksestako vai mistä\nse on jo arvannut vanhoista ukoista kirjoittaakin.\n\nKaikki tämä sekamelska kävi Hintin niin harmiksi, ettei hän voinut olla\nturvautumatta tuohon naisten niin tavalliseen keinoon -- itkuun. Hemmoon\npäätti hän suuttua ja heittää koko talon. Suuttua sieti Mattiinkin,\nmitä hän tuolla lailla kirjoittaa. Ja jos kuinka hitaasti olisi\nlukenut, niin ei se muuksi muuttunut: porsaita, vanhoja ukkoja ja\nkoirarukkasia siinä oli. Ja kun herkesi katselemasta, niin itkeä piti\nvielä vähäisen. Sitä hän oli tekemässä, kun Jahvikin tuli unisena ja\njanoisena hakemaan juomaa itselleen.\n\n-- Etköhän vain ollut itkemässä, siltäpä minusta näyttää, sanoi hän.\nJohan nyt ollaan joutavissa!\n\n-- Anna olla minun, elä tule.\n\n-- Ei mutta, mikä sinulle on tullut?\n\n-- Ei mitään, mutta minun pitää päästä kotiin.\n\n-- Poisko lähdet? Elä, velikulta, tuota aio. Mikä tästä meidän elämästä\ntulee: kuka ne lehmät lypsää ja entäs monta muuta?\n\n-- Kotiin minun kai pitää päästä, en minä tule toimeen ikävältä.\n\n-- No en tiedä sitä, mutta ajattelehan kuitenkin, mikä tästä meidän\ntalon elämästä tulee: minä en kai osaa hoitaa lehmiä, ja tuskin ovat\nviisaampia toisetkaan.\n\n-- Otatte minun sijalleni uuden piian, onhan niitä.\n\n-- Niin, mutta mistäs niitä kunnollisia näin keskellä vuotta saakaan. Ja\näkkinäinen jos tähän otetaan, niin aivanhan se sotkee koko talouden,\nettei se ole sitä eikä tätä, ei puuroa eikä velliä.\n\nVasten tahtoaankin piti Hintin nauraa Jahvin viime sanoille.\n\n-- No eikö se sellaista sitten ole, lisäsi Jahvi. Ja jos vähänkään tulet\ntoimeen, niin ole edes tämä vuosi loppuun. Koetellaan tästä puoleen\npuuhata jotain hauskaa. Ruvetaan ja miehissä hyvitellään tuota\nisä-ukkia, jotta tämä elämä saataisiin vähänkään toisenlaiseksi. Ja\njospa se saadaankin, kun ukki on leskenä, ja näkyy jo vähän virkeämpi\nolevankin, kuin kerjäläisen hevonen kesän tultua... Jäänethän toki...\n\n-- Jos pitänee sinun pyynnöstäsi olla joku aika, sanoi Hintti\nrauhoittuneempana ja meni navetalle.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSavitien lastualla oli pienoinen aitan salvos, johon Matti aina muiden\ntöiden lomassa pani kiinni milloin hirren, milloin kaksi. Marian päivän\nedellisellä viikolla hän jouti siihen työhön useampina päivinä. Tulista\nvauhtia lentelivät lastut, kun hän rietautui oikein lyömään. Korkealle\nilmaan ne lentää pyristivät ikäänkuin niillä olisi ollut hyvätkin\nsiivet.\n\n-- Tuolla lailla sitä lyötäisiin, jos itselle sattuisi tarvis tulemaan,\najatteli hän lyödessään. Mutta hiljennettyään entiselleen hän ajatteli,\nettä tokkopa sattunee tulemaankaan; ei ole siitäkään kirjeestä tullut\nmitään vastausta, ja tulkoonpa jos tahansa, en virka tuon enempää.\n\nPuolipäiväiselle kutsuttiin Matti. Aterian jälkeen ukki viittasi\nhänelle kamarinsa ovelta, että on vähän suhahtamista; käväise täällä.\n\nSuhahtaa ukki aikoi, mutta ei hän juoruakkain tavalla suhahtanut (jotka\ntoisen pään kaappaavat syliinsä); kuuli ukin puheen ulommaksikin.\n\n-- Kysyn vieläkin, virkkoi hän, aivanko se on sun viho viimeinen sanasi,\nettet rupea enää kesäksi?\n\n-- Eipä taida siitä someta, kun kerran sanoin, toisti Matti.\n\n-- Suurtako rahaa vain mieli kaipaa.\n\n-- Tulkoonpa sitten suuri tai pieni, kunhan käypi.\n\n-- Vaan sanon vieläkin: eikö kävisi heittäminen tuumalla millään pois\nsitä lähtöä, niinkuin sen tiedät, minun talouden hoidosta ei tule\nmitään, nuo jalat kun ovat pilautuneet, niin ettei pääse ei työpaikkaan\nliikahtamaan; tarpeen olisi talossa, joka pitäisi huolen ... vieläkin\nkysyn: eikö tuumalla millään?\n\n-- Konstit on monenlaiset, arveli Matti. Minkälaiset lienevät isännän\ntuumat.\n\n-- No sulle suhaun, vaan antaa vielä olla kylälle kuulumatta; olen\naikonut, jos se sulle kelpaa: kun palvelet minua niin kauan kuin elän,\nniin tämän talon rähjän saat vaivoistasi. Esitys on semmoinen, mitä\nvirkkanet?\n\n-- Se nyt on jo liika hyväkin, olisiko minussa sen täyttäjää, sanoi\nMatti. Ja mitä siitä sanoisivat sukulaisenne?\n\n-- Vähän niitä onkin, eikä niillä ole mitään virkkamista; yksi sisar,\njos se rupeaa pahoittelemaan, niin pistää hänelle satasen, pari ...\nsillä välttää.\n\n-- Entäs emäntä, mitäs hän sanoo?\n\n-- Siitä on jo tuumattuna, ei se sille ole outo asia.\n\n-- No jos se on teidän tahtonne, niin kyllä kai minä olen tuiki\ntyytyväinen ja kiitollinen.\n\n-- Harvoin olen sanastani peräytynyt, sanoi ukki päätään nyökäytellen.\n\n-- Jääköön sitten lähtö sikseen, sanoi Matti iloisena.\n\n-- Anna vaan jäädä, ei vierivä kivi ikinä sammaloidu, sen sanon, ja\nsiitä ei sen enempi kellekään tällä kertaa, kuulukoon muualta; kirjat\ntehdään, milloin sattuu ... ja niinkuin jo sanoin.\n\nPuheen loputtua Matti meni omintakeisesti työpaikalleen. Erikoisemmalta\nse nyt tuntui kuin ennen. Ajatukset pyörivät kiireelle, niin ettei\nkirveskään osannut seisahtua oikealle paikalleen, vaan teki hirren\nkaulaimen sijan liian syväksi.\n\n-- Saa-, virkkoi hän tuon huomattuaan.\n\n-- keli, lisäsi ääni selän takana.\n\nMatti vilkaisi kupeelleen ja näki Pekan siinä seisovan.\n\n-- Mihinkä koski, kun niin kipeästi äänsit? kysyi tulija.\n\n-- Ei koskenut mihinkään, mutta tuon hirren salvaimen hakkasin liika\nsyväksi.\n\n-- Sitä katsoin jo tullessani, että varsinkoon tuosta tulee kelvollista,\nkun mies lyöpi kuin seitsemän venäläistä.\n\n-- Satuin minä muuta ajattelemaan, selitti Matti.\n\n-- Joko sinä sen muutaman asian tiedät, jos lienet sitä ajatellut.\n\n-- Minkä asian?\n\n-- Sen että Hintti aikoo lähteä Hemmolasta pois ja mennä kotiinsa.\n\n-- Minä siitä vähät välitän, sanoi Matti välinpitämättömästi.\n\n-- Välitäpä tai, mutta niin kuuluu aikovan.\n\n-- Miksikään tuo pois...?\n\n-- Hemmo kuuluu sulhaseksi työntäytyvän, niin ei kuulunut sitä sallivan.\nJa enkös minä jo sitä arvannut.\n\n-- Menköön nyt sille vanhalle ukolle, minä hänestä kaksi välitän, sanoi\nhän yhtä halveksivasti.\n\n-- Mitäs sinä ajattelit?\n\nMatti muutti puhetapansa entiselleen ja sanoi:\n\n-- Parempia ajatuksia minulla oli. Ja kun et puhu muille, niin kerron\nsen heti sulle.\n\n-- Jos lienee hyvinkin uutta, kerro tuo jo ilman minua vannottamatta.\n\nMatti kertoi ukin tuumat kokonaan, eikähän ne pitkät olleetkaan.\n\n-- No niitä maita! sanoi Pekka lopun kuultuaan. Onnihan sinulle on\nkukkunut ja kukkuu kuin porokello postin aisassa.\n\n-- Ei tiedä vielä, jos ukki vain suunsa mauksi esitteli, epäröi Matti.\n\n-- En minä niin luule, vakuutti Pekka. Kyllä se ukki totta puhuu, vaikka\nsana päivässä tulkoon... Vaan eikö tahtonut ensin rengiksi?\n\n-- Kovasti tahtoikin.\n\n-- Niinpä minä sen arvasin, ja jos rupesit, niin ei se olisi\nottopojakseen tahtonutkaan, olisi vaan antanut sinun olla renkinä.\n\n-- Olisipa voinut.\n\n-- No ykisemätä se niin olisi tehnyt, vaan kiitä onneasi, kun on hyvästi\nmennyt.\n\n-- Tuleekohan sinulta lähdetyksi muihin seutuihin kesäksi? kysyi Matti.\n\n-- Mitenkähän käynee, kun olisi toveria?\n\n-- Ole lähtemättä, oleksitaan täällä.\n\n-- Mitenhän tässä mietin, sanoi Pekka ja alkoi astua. Lyö vain kovasti,\nvirkkoi hän mennessään, vaan elä niin ajatuksissasi, että liiaksi\nlosauttelet.\n\n-- Kuule! minne sinä menet? huusi Matti jälkeen.\n\n-- Täällä käyn suutarin mökillä. Miksikä kysyit?\n\n-- Ilman vain, että elähän puhu siellä mitään näistä.\n\n-- Ole huoletta ja tee työtäsi, sanoi Pekka viitaten kädellään ja jatkoi\nkulkuaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPasalan pellon takana oli kylän suutarilla huone, jota suutarin mökiksi\nsanottiin. Suutari naulasi saappaan pohjaa kiinni ja puraisi jokaisen\nnaulan kärkeä, että se paremmin mukaantui purasimen reikään.\n\n-- Nytpä uskaltaa istua lähelle suutaria, kun ei ole naskalia kädessä,\nsanoi Pekka istautuessaan suutarilaatikon viereen.\n\n-- Vaan jos tämä vasara sattuu käymään, sanoi suutari naulaa lyödessään.\n\n-- Ei sillä ole niin hyvä vahingon syyksi lyödä kuin naskalilla pistää;\nja jos lyöt, niin tuolla lestillä väännän otsaasi, että kesken jääpi se\nkenkä, sanoi leikillään ojentaen Pekka.\n\n-- Mitäs minä tämän vasaran kanssa tekisin sillä aikaa?\n\n-- Tärköiteleisit siihen naulan nenään.\n\n-- Eikös se mene tärköittelemättä? ... katso sinä ... noin!\n\n-- Näkyyhän tuo tuonne soluttautuvan. Mutta mitä sinä tuosta naulan\nkärestä aina maistat, onko se imelätä?\n\n-- Jo se toki on niin imelän luipakkata, ettei kiireessäkään malta olla\nmaistamatta, sanoi suutari ja puraisi ilveellisesti naulan kärkeä.\n\n-- Kenenkä akan tai muun tytön kengät ne on, kun niin kiirehdit?\n\n-- Tuon nämä on Hemmolan piika Hintin, vai mikä emännöitsijä tuo lienee.\n\n-- Itsekö se ne teettää?\n\n-- Hemmo nämä käski tehdä.\n\n-- Eipä vähää pää väärässä niin heränneellä miehellä, kun teetäpäs\nkoppakengät piialle, oli Pekka ihmettelevinään.\n\n-- Aivan vaan koppakengät ja vielä hyvät.\n\n-- Käskikö naukua panna?\n\n-- Ei tuo sitä...\n\n-- Panitkos?\n\n-- No ehkäpä ne äännähtävät, sanoi suutari ylpeästi.\n\n-- Jokos olet minun kenkäni valmistanut?\n\n-- Jo minä ne tässä eilen sukaisin.\n\n-- Aivan yhtenä päivänä taisit sukaista, vaikka lauletaan, että suutari\nse kenkäparin viikossa lattiall' nakkaa ja sillä hän elättää lasta ja\nakkaa: juo ja laulaa ja juo.\n\nSuutari puraisi naulan kärkeä, kapsautti sen sitten osaavalla lailla\nkiinni ja sanoi:\n\n-- Eipä noissa mennyt täyttä päivääkään, ja tuossa on kanssa kohta\nvalmiit.\n\n-- Tänä päivänäkö jo valmistat ja viet?\n\n-- Niin on mieli mahassa. Ja taas naulan kärkeä puraisi.\n\n-- Missä ne minun kenkäni ovat?\n\n-- Kyllä minä haen, kunhan tämän lopetan, vein tuonne aittapöksään\nkuivamasta ... perttanatako naula jupistelet ... osaatko reikääsi.\n\nNaularivi tuli täyteen ja sitten meni suutari kenkiä noutamaan. Sillä\naikaa Pekka katsella ramasi suutarin työaseita.\n\n-- Siinä on kengät, jotka pitävät veden, sanoi suutari tultuaan. Eikä\nlaukeile ompeleet, saat uskoa. Mutta kyllä se oli tuo kengäsnahka aika\njunkkaria kokoon menemään: ei joka tekijältä olisi mennyt, ei ... saat\nuskoa.\n\n-- Kyllä mä näen, että hyvät ovat, mutta paljonko se kuromapalkka tekee?\n\n-- Olen minä näin hyvästi tehdyistä ottanut puolitoista markkaa, vaan\nsinulle tutun vuoksi olkoon markkaan kolmeenkymmeneen.\n\n-- Ei se paljon olekaan ... ja siinä on lätäkkä ja pätäkkä ja kultaraha\nvälissä.\n\n-- Ei sitä ole muutkaan paljoksi sanoneet, ja minä tiedän vaikka takuun\nantaa, että ompeleet pitää, ei laukeile.\n\nNyt luuli jo suutari kehuneensa kylliksi, rupesi taas työhönsä ja Pekka\näärestä katsomaan.\n\n-- Tuolla sinun laatikossasi näkyi olevan paperia, etkö anna, olisin\nvähän tarvinnut, sanoi Pekka.\n\n-- Taataahan siellä olla; mitä sillä tekisit?\n\n-- Kirjoittaa hurtelen muutamia sanoja, jos otat ja viet mennessäsi\ntoiselle puolen.\n\n-- Kellekä?\n\n-- Sille, jolle nuokin kengät.\n\n-- Vai Hintille, sanoi suutari naurahtaen. Sinä rupeat sitä ehkä\nemännäksesi keinottelemaan.\n\n-- En minä siitä. Mitä minä emännällä teen yksinäinen mies, kun ei ollut\nmuutakaan joukkoa, selitti Pekka ja meni sitten vähän erilleen muista\nkirjoittamaan ja se alkoi näin:\n\n-- Kuule sinä kiusan tekiä, tiedätkö sinä mitä -- -- nyt on aivan\nvastikään asijat viukoroineet sille mukalalle että Savitien ukki on\nottanu Matin ottopojakseen vaan tätä ei tiedä vielä muut kuin minä eläkä\npuhu sinäkään, mutta muista se että jos olet Matin vihoittanu niin kyllä\nsun on nyt heti paras aika lepyttää ja tämä mitä sanon on aivan totta ja\njos tämä ei ole totta niin minun nimeni ei ole Pekka.\n\nSuutari näki Pekan lopettavan ja kysyi: Mitä siihen nyt tuli?\n\n-- Muutamata laulua se kerran pyyti, niin sen kirjoitin.\n\n-- Enpä osaa uskoa, etkö liene muuta kirjoittanut.\n\n-- Katso itse, niin uskot kai sitten. Pekka tiesi ettei suutari tuntenut\nkirjoitusta.\n\n-- Kyllä minä kuulen, kun luet itsekin.\n\n-- No saman tekevä, ja minä luen laulamalla ... ja sanat kuuluvat\nsuutarin nimeen näin:\n\n    Yks' kukka kasvoi laaksoon,\n    joka kauniisti kukoisti,\n    kun minä sitä katsoin\n    tuli kyynel silmiini.\n\n    Se muistot syvät nosti\n    sydämeeni surevaan\n    ja muistelemaan johti\n    nuoruuteni aikoja.\n\n    Kun sydämeni nuori\n    vielä oli viaton,\n    eikä rasittanut huoli,\n    niin olin murheeton.\n\n    Vaan niinkuin kuihtuu kukka,\n    joka maahan tallataan,\n    niin nuori ikän' hukkaan\n    on mennyt kokonaan.\n\nJa nyt sen kuulit, että se on laulu? Mutta anna tämä Hintille, niin\nettei muut näe.\n\n-- Kyllä, kyllä. Mutta joko lähdet astumaan? kysyi suutari\nuteliaisuudestaan rauhoittuneena.\n\n-- Niin, kävelen tuonne isompiin taloihin näitä pieksuja voitelemaan.\nEikös se ole niin, että mitäs teet, niin tervaa, olipa lusikka tai\nlapio?\n\n-- Niinhän ne sanovat ... ja kyllä niissä ompeleet pitää.\n\n-- Pitää kai niin kauan kuin pettää. Eikä muuta kuin hyvästi, suutari\nnaskalinesi! Pekka heitti pieksut olalleen ja alkoi astua.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nIltapuoleen sai suutari kengät valmiiksi ja lähti niitä viemään pois.\nHemmolan kartanolla hän tapasi Hintin, jolle antoi Pekan lähettämän\nkirjeen.\n\n-- Mikä pulverilappu tämä on? kuka tämän lähetti? kysyi Hintti.\n\n-- Pekka sen lähetti, sanoi siihen kirjoittaneensa muutaman laulun, jota\nolit pyytänyt, selitti suutari.\n\n-- Vai laululappu tämä on, minä luulin joksikin pulverilapuksi. Mutta\nkenelle ne kengät on tehty?\n\n-- Etkö sitä tiedä? sinullehan nämä on ... sanoi suutari ja nosti kenkiä\nkorkeammalle nähtäväksi.\n\n-- Minulleko! ihmestyi Hintti. Enhän minä ole käskenyt; eikä minun\njalastani ole mittaakan otettuna.\n\n-- Muistinhan minä tehdä entisten lestien mukaan.\n\n-- Niin, vaan kuka käski?\n\n-- Isäntä käski. Ja siinä ne nyt ovat ja hyvät ovatkin, puheli suutari\nja meni tupaan.\n\n-- Viekää vaan isännälle ja sanokaa, että pitää omina kirkkokenkinään,\nsanoi pilkallisesti Hintti ja meni aittaan muka laulua lukemaan.\n\n-- Eihän tämä laulua ollutkaan, suutaria jo on narrattuna, ajatteli hän\nkatsellessaan kirjoitusta. Matti ottopojaksi päässyt ... jokohan ...\neiköhän minuakin narrattane samoin kuin suutariakin ... kuka tiesi ...\nminunko lepyttämään, ei tule ne herkut. Varmaksi on Pekka\nvakuuttavinaan ... mitenkähän sitten lieneekään...? Tähän keskeytyi\nHintin mietelmät, ja kirjeelle tuli sama kohtalo kuin edellisellekin ja\nsamanlaisesta syystä. Hemmo tuli aittaan kengät kädessä ja suu vähän\nnaurussa, siihen laatuun kuin vanhan miehen suu menee. Kenkiä ojentaen\nHintille virkkoi hän:\n\n-- Tässä saat nämä; minä ne sinulle teetin.\n\n-- Eihän minulle ole ollut palvelukseen ruvetessa puheessa tämänlaisia\nkenkiä, sanoi Hintti ottamatta niitä käteensä.\n\n-- Minä ne vaan teetin ja, tuota, kun tässä olostutaan, niin kyllä minä\nteetän vaikka sinä mitä tahdot.\n\n-- Antakaa kenkänne muille ja heittäkää minut rauhaan, sanoi Hintti.\n\n-- En minä muille ... ja ajattelehan oikein, niin, niin suostut sinä\nminun tuumiini ... tuota, kirjat annan sellaiset, että puolet talosta\non sinun, jos minä ennen kuolen.\n\n-- Jos nyt isäntä menisi pois, sanoi taas Hintti. Ja kun ette osaa niitä\nkenkiä muuanne panna, niin heittäkää tuohon aitan orrelle.\n\n-- No minä panen tuohon, ottanethan ne siitä ... ja kun vähän tarkemmin\najattelet, niin, niin moni tyttö sille sijalle tulisi mielellään. Ja\nkyllä siitä vielä Hinttikin ... tuumaili Hemmo naurusuin aitasta ulos\ntullessaan ja salaisesti silmäillen Hinttiä.\n\nTylysti katsahti hänen jälkeensä Hintti ja ajatteli: Ei kumma, jos\nnuoret! ... vie mieli Metsä-Heikki, kasvattama-palkastasi...\n\nPäästyään tästä sulhasmiehestä heittäytyi hän istumaan vaatekirstun\nkannelle ja nojautui seinää vasten ajatuksiinsa. Siinä hän istui luoden\nvälistä silmänsä orrelle levitettyihin huiveihin ja Hemmon heittämiin\nkenkiin ja sitten omiin, helmassa lepääviin käsiinsä. Ensimmäiset\nHemmon kupastelemiset suututtivat häntä itkemään asti, mutta nyt pääsi\nilman sitäkin sivu, vaikka ei se kaukanakaan ollut, olihan sillä\nvälillä.\n\nIstuttuaan vähän aikaa hän nousi ylös ja meni askareillensa. Jokin\npäätös siinä istuessa tuli tehdyksi, sen ainakin huomasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHemmolla on johonkin lähtö, sillä hän muutti pois arkivaatteensa.\n\n-- Menettekö kirkkoon, pitääkö hevonen valjastaa? kysyi häneltä Jahvi.\n\nMutta ei hän sanonut menevänsä kirkkoon, eikä tarvitsevansa\nhevostakaan. Sanoi tulevansa ehkä sinä iltana takaisin ja neuvoi siksi\naikaa töitä.\n\nPojat jäivät aprikoimaan, että mihinkään se nyt meni.\n\n-- Eiköhän nyt Marianpäivää vasten ole jossain seuroja, muisteli Ima.\n\n-- Niin seurojako, virkkoi Hermanni. Onhan ne. Kuulinhan minä, näen mä,\nviikolla, että Liitteelässä on seurat, ja suuri veisuutalkoopa kuuluu\nolevankin.\n\n-- No sinneköhän se isä meni ja ei puhunut meille mitään. Onpa se ennen\nsinne muitakin hätyytellyt, arveli Jahvi.\n\n-- Sinne se meni, vakuutti vieläkin Hermanni. Ja katsotaanpahan, onko\nsiijooni kirjavasussa.\n\nHermanni nouti kirjavasun, jonka myllistivät hakea ylösalaisin, mutta\nei sieltä siijoonia löytynyt. Silloin pojat olivat varmat asiasta.\nHavaintonsa he ilmoittivat Hintillekin ja aprikoivat, menisivätkö he\niltasilla kylään huvittelemaan, vai kotonako...\n\n-- Ei me lähtä muuanne, silloin kun on kotona näin rauhallinen, sanoi\nJahvi.\n\n-- Ja minä vien iltamassa sanan toisille, sanoi Hermanni iloissaan.\n\n-- Entä jos isäntä tulisi kotiin, niin kävisi samoin kuin viimeinkin\nkävi, muistutti Hintti.\n\n-- Eikä tule, päätti Jahvi. Veisaahan ne yön tarkkaankin ja sitten\npyhänä kirkon ajan nukkua köllöttävät. Ei mitään pelkoa. Ja jos pääsee\ntietoon, että täällä on vähän lystäilty, niin mitä se haittaa. Kun\nporisee, niin kuunnellaan, jos lyöpi, niin käännellään.\n\n-- Niin, ja minä juoksen pakoon, sanoi Hermanni nostellen jalkojansa,\nniinkuin jo olisi lähtö lähellä.\n\nEnnenkuin Hermanni lähti ilmoittamaan toisille nuorille isänsä\npoissaoloa, sai hän Hintiltä lisäasiaksi sen, että sanoa Matille\nkaikessa salaisuudessa, että Hintti on kutsunut käymään.\n\n-- Mitä maksat, niin sitten sanon, kiusasi Hermanni.\n\n-- Jopahan sinä siinä väsynet.\n\n-- No enpä sano, koska et aio maksaa.\n\n-- Sinä nyt joutavata. Maksanhan minä, kun sattuu.\n\n-- No kunhan lupaatkaan ... vaan niinkö minä sanon, että tulla\nliitoille?\n\n-- Niin, sinä taas ... kun minä sinulle sanoinkin, ethän sinä malta olla\näänettä. Sanohan niinkuin neuvoin.\n\n-- Ole huoletta, kyllä sanon ja viimeksi, että, että ... kiusoitteli hän\nvieläkin ja lähti nauraen pois.\n\n-- Sanopa nyt miten hyväsi, vaan jos hupiset joutavata, niin suutun\nsinuun iäksi.\n\nPoika vain nauroi ja meni.\n\nHintti kääntyi muuanne ja huokasi:\n\n-- Voih! kun pitää ihmisen olla niin tyhmä, ettei osaa kirjoittaa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMatti oli saanut tiedon.\n\n-- Vai nyt käymään, ajatteli hän itsekseen kävellen tuvan lattiaa. Vai\njo saisi käydä ... olen jo käynyt käytäväni, ja sillä hyvä... Nyt se\nsiellä odottaa, vaan odottakoon ja pitäkööt huvinsa, en mene.\nOlisikohan tuo tietänyt, etten ole enää mikään paljas renki. Se Pekka\npeeveli, jos se on ilmoittanut...\n\nKaikkea epäilystään ei hän kerinnyt purkaa, kun pistäytyi esille\nepäiltäväkin, joka oli Pekka.\n\n-- Hyvää illan kellukkata, jos kelpaa, toivotti tämä tultuaan. Yksinäsi\nsinä täällä vain istut. Eikö lähtä kävellä lopsimaan, siellä on niin\nlupoisa ilma.\n\n-- Missä sitä käveltäisiin?\n\n-- Tuolla pitkin tietä, ja jospa pistäytään Hemmolassa. Etkö sinä tiedä,\nsieltähän on Hemmo poissa.\n\n-- Kyllä tiedän, vaan en minä nyt...\n\n-- Mikä sinun nyt laiskisti? Minä olisin niin halulla kävellyt.\n\nMatti käänsi puheen toisaanne ja kysyi, oliko suutari tehnyt Pekan\nkengät?\n\n-- Näethän sinä, että ne on jo jalassani. Ja mitä sinä niistä, lähdehän\nkävelemään.\n\n-- Ei, vaan puhuitko sinä siellä kellekään minun tähän pääsemisestäni?\n\n-- Enkä puhunut.\n\n-- Vaan jos sinä olet puhunut, minä vähän niin pelkään.\n\n-- No en ole puhunut suutarille enkä räätälille, en niin puukkohamaran\nvertaa, päätti Pekka nauraen.\n\n-- Olet sinä sanonut, koska naurat.\n\n-- Nyt kummat tuli! Miksikä se sinua niin peloittaa, että tutkaat kuin\nhyväkin tuomari.\n\n-- Siitä minä olen pahassa luulossa, että Hintti on päässyt tietoon,\nkoska se oli kutsunut minua siellä käymään.\n\n-- Sehän hyvä on, riemastui Pekka. Silloin ei kuin saappaat solalle.\n\n-- En askeltakaan päätti Matti. Olisi ollut aikaa ennen jo sanoa, vaan\neipähän ole sanonut. Nyt vasta, kun sinä ehkä olet ilmoittanut, laittoi\nkutsumamiehen.\n\n-- Eläpäs nyt noin toimessasi. Mikä rikos tuo on, jos on sanan\nlaittanut, ja jos minäkin olisin ilmoittanut.\n\n-- Olisi sen ennen tehnyt, mutta eipä ole arvo antanut, kun olen ollut\nrenkinä. Ja mitä sinä menit sanomaan.\n\n-- No kuulepas Matti rauhassa, kun minä sinulle selitän. Minä menin\npäivällä suutariin, niin se oli valmistamassa Hintille kenkiä, joista\nhän ei kuulunut tietävän mitään, vaan ne oli Hemmo käskenyt tehdä ja\nvielä niin hyvät kuin suutari osaa. Siinä juolahti mieleeni ja\nkirjoitin suutarin muassa paperilapun, jossa ilmoitin. Mutta olisi se\nilman minun ilmoittamattakin kutsunut sinua. Eihän se nyt kärsi, että\nHemmo on tuollaisessa hötäkässä hänen peräänsä, vanha ulkokullattu ukon\nheittiö, joka nytkin on toisten samanlaisten mieliksi veisaamassa.\nSiitähän se on Hintti kyllästynyt koko taloon ja laittoi sinulle\nviittauksen entisestä ystävyydestä. Ymmärrätkö nyt?\n\n-- Kyllä ymmärrän. Mutta tuskin olisi viittausta antanut, jos et sinä\nolisi ilmoittanut; ennen olisi mennyt kotiinsa.\n\n-- Ota sinä selvä sellaisista! Heitä nuo mietteet hiiteen ja pane takki\npäällesi, niin lähtään astumaan, kiirehti Pekka.\n\n-- En askeltakaan.\n\n-- Taidatpa olla oikein toimessasi. Etkö liene minullekin vihoin, vaan\ntunteehan \"kampsukin\" leikin. Ja yksinäsikö jäät tänne?\n\n-- Niin.\n\n-- Oletpa vähän joutavissa. Saanko viedä terveisiä, ettet tule?\n\n-- Vie vaan, en tule.\n\nMatti jäi istumaan yksinänsä tupaan, ja Pekka alkoi astuksia Hemmolata\nkohti. Mennessään hän ajatteli, että taitaapa tavara miestä ylpistää,\nja vielä minullekin vihansa viskasi.\n\nNo jos se alkaa sellaista olla, niin en minäkään hänestä koko miehestä\nisosti välitä...\n\nSitten hän pani lauluksi ja lauloi, että kajahteli keväinen ilta:\n\n    Henttuni sanoi, elä saakuri jätä,\n    sillä yhdessä on hauska mennä.\n\n    Vai lienenkö mä liian halpa\n    sun rinnallasi kävelemään.\n\nIltaseurain pito olisi muuten luonnistanut hyvin hyvästi, mutta kun\nHintti sai Pekalta tietää Matin terveiset niin häneltä iloisuus katosi.\nSen lisäksi Hermanni aina kiusalla muistutti, että entäs se velka.\n\nMuut siinä vähän leikkivät, mutta Hintti erosi yksinäisyyteen ja\nsiellä, itkun sivutyönä, päätti huomen-iltana lähteä kotiinsa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nAamulla oli Marian päivä. Einekahville asti maata köllötti Savitien\nukki kamarissaan. Matti oli noussut aikaisemmin ruokkimaan hevosia, ja\nhänen sieltä tultuaan emäntä hänet kutsui kahville.\n\n-- Taisinpa nukkua hyvän asusta, puheli ukki leikissään, istuen sänkynsä\nlaidalla. Ajattelin, nousta vähän ennen, vaan juolahti mieleeni: onpa\nmulla nyt poika, joka nousee.\n\nUkki siveli partaansa ja näytti ajattelevan jotain hauskempaa kuin\ntavallisesti. Matti sai kahvin juoduksi ja aikoi mennä tupaan, mutta\nukki kielsi, että istuhan vielä.\n\nMatti istui uudestaan.\n\n-- Sanon kuin sanonkin, alotti ukki. Ottopojan minä otin, vaan olisi\ntässä tyttökin tarpeeseen. Minä mielelläni olisin siitä huoletta...\nSanon vieläkin: etkö ole ajatellut emäntää ottaa itsellesi?\n\nNauruun meni Matin suu, kun hän tämän kuuli, ja hän vastasi:\n\n-- En siitä vielä ole osannut ajatella.\n\n-- No en ole juoruakka utelemaan, lisäsi ukki. Mut jos korvani ei liene\nminua pettänyt, niin muistelen kuulleeni, että olet sinä tuon\nHemmolassa olevan Hintin kanssa yhtä vihtaa vääntänyt.\n\n-- Keneltä isäntä sitä olisi kuullut? kysyi Matti kummastellen.\n\n-- En sen vieraammalta kun isältäsi minä kuulin.\n\n-- Lorua se on. Milloinka sitä isä olisi puhunut.\n\n-- Lienee lorua tai mitä. Toissa syksynä kuulin, kun Hemmolan Mikkeliltä\ntultiin. Pasaselle veneessä puhui ... ei ole sen nuorempi eikä vanhempi\nasia.\n\n-- Ilman luulostaan lienee puhunut.\n\n-- Sitä en tiedä, en kysynyt. Vaan sulle suhaun, elä virka muille: ei\nsomene siitä, jos sen otat. Ei ole joutava huperhatikka. On oppinut\nhoitamaan talon asioita. Ja kun sanon suoraan, ei ole aivan köyhäkään,\njoshan ei paljonkaan. En käske, en pakoita, vaan sanon vieläkin: ei\nparane siitä, haepa mistä asti hyväsi...\n\nEi auttanut muu kuin Matin täytyi myöntää, että eipä saata parata.\n\n-- Olen sanonut sanottavani siitä asiasta, sanoi vielä ukki ja alkoi\npuuhata tupakkaa piippuunsa.\n\nOlipa se koko virkistys Matille. Hän meni tupaan, ja kuvittelunsa\nsaivat aivan toisen suunnan. Alkoipa mielestä tuntua samalta kuin vuosi\njälellepäin. Hintin kuva kirkastui niin joutuin, kuin jos kymmenen\nmaalaria olisi pensselöinyt. Tuon vaikutuksen teki ukin sanat, vaikka\nei ne olleet kaunisteltuja. Enemmän niistä oli hyötyä kuin Pekan\npuheista, vaikka hän koetteli panna parastaan. Vielä nytkin Pekka oli\nlähtenyt asiakseen moittimaan Mattia ylpeydestä.\n\n-- Vieläkö sinä jurotat juonissasi? kysyi hän heti tultuaan. Minä jo\npahoin pelkään, että sinusta tulee ylpeä ja on parhaiksi tullutkin; ja\nylpeys teettää sellaisia tyhmyyksiä kuin sinä illallakin teit. Et usko,\nkuinka minun kävi säälikseni, kun näin, miten paha mieli tuli Hintille\nsiitä, kun ilmoitin, ettet sinä tullut etkä aikonut koskaan tulla ...\nvaan sinua ei ehkä säälitä yhtään...\n\n-- Eläpäs enää, keskeytti Matti. Kuule hyvä mies ... jo olen itsekin sen\nhuomannut.\n\n-- Minkä? selitäpä!\n\n-- Sen, että ylpeys minua yritti riipaista suitsipuolellaan, vaan kyllä\nse nyt jo heittää.\n\n-- Sanopa, miten päin se heittää, tutkaisi Pekka yhäkin.\n\n-- Siten, että nyt lähtään Hemmolaan.\n\n-- No, sitten Pietarin epistola loppuu, virkkoi Pekka iloisesti. Vaan\nmikä sinut muutti, ja illalla niin ynseästi haastelit?\n\n-- Sitten sanon vasta; vaan en nyt enää ole sellainen.\n\n-- Hyvä sitten. Minä sinusta ajattelinkin täältä lähtiessäni huonoja\najatuksia, ja siellä aina enemmän, kun ei koko iloista tullut minkähän\nnäköistä, kun ei Hintti ruvennut mihinkään ja minäkin olin niin pahalla\ntuulella.\n\n-- Elä niitä enää muistele, kielsi Matti. Aamiaisen syötyä lähtään\nkäymään.\n\n-- Mennään vaan, ja nyt siellä on paras aika käydä, myönsi Pekka.\n\nNiin he päättivät ja rupesivat tuumailemaan siitä, että Pekka tulee\nSavitiehen asentoa. Sitten keksivät vielä keinon, miten piti Hemmoa\nruveta narraamaan hänen emännän ottamisen touhussaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiireesti he vähän söivät ja sitten lähtivät toimeen korjaamaan\nasioita. Matkalla Pekka puhui yleisistä naimisasioista, että miten\nniissä usein kykenevimmät joutuvat huonon sukunsa ja köyhyytensä vuoksi\nmaailman jalkaluutuksi, siihen sijaan kun moni moukka hallitsee suuria\nhyvyyksiä ja levittää tuota sukuaan maailmaan. Ja hän otti puheeksi\nomista vanhemmistaankin ja niitten väärinkäytöksestä lastaan kohtaan,\nja tästä hän puhui totisena.\n\n-- Enhän sitä minäkään olisi tällä jälellä juoksentelemassa kuin\nkulkukoira, jos vanhemmat olisivat vähän paremmin katsoneet lastensa\nparasta. Ensinkin huolettomasti hoitivat talon asioita, ja sen lisäksi\nrupesi isä vanhempana kulkemaan myötäänsä heränneiksi sanottavain\nseuroissa. Minä kun tulin vähän ymmärtävämmäksi ja nurisin tuosta, niin\nse vaan näytti olevan kiihoitusta, että muka hänen hyvää harrastustaan\nvastustetaan, ja siitä minulle saarnattiin. Sillä lailla sitä taloutta\npitää retuutettiin, siksi kun tämän Hemmon, hyvän ristiveljen,\nsaamisista meni tavarat ja ruunun verosta maa. Ja sillähän minä olen\nniin \"hyvässä\" sovinnossa tuollaisten miesten kuin Hemmonkin kanssa,\nkun minä tunnen ne niin perin pohjin. -- En tahdo kovin moittia\nvanhempiani, ne ovat olleet sellaisia kuin heille on näyttänyt\nkelvolliselta... Vaan johtuu se toisinaan mieleen, kun näkee miten muut\nlaittavat asioitaan vähän mukavammiksi ... vaan ei käy minun\nlaittaminen --.\n\nTätä puhuessa yritti hänet vallata suruinen mieli, joka tapahtui hyvin\nharvoin.\n\nEi se nytkään kauan pysynyt. Joutuivat Hemmolaan, ja hän oli taas\nentinen Pekka. Jahville ja Hintille ilmoitti hän hiljaa, että heillä\nolisi asiata, jos mentäisiin neljän kamariin. Ensi vaatimisella ei\nHintti mennyt, vaan Pekka meni uudestaan ja veti kädestä. Pienemmät\npojat, varsinkin Hermanni, olivat uteliaita oven takana kuuntelemaan,\nmutta eivät he paljoa kuulleet.\n\nPekka alkoi puheen parhaan taitonsa mukaan ja alotti siitä, miten hän\non sekaantunut muiden asioihin ja saanut siten aikaan pahoja mieliä,\nvaan nyt hän tahtoi, että ne kaikki hyväksi kääntyisivät.\n\nSitten valtasi Matti puheenvuoron ja sanoi:\n\n-- Pianhan se Pekka asiansa selvittelee, vaan minussahan sitä olisi\npaljonkin nuhtelemista, aivan illallisista tyhmyyksistä.\n\nUjosti käsiinsä katsellen virkkoi siihen Hintti:\n\n-- Lieneekö tuota sinussa nuhtelemista, mahtaa olla minussa enempi.\n\n-- No ei nyt puhuta sinnepäin, keskeytti Matti. Heitetään joutavat\nmielestäkin pois ja uudistetaan niitä vanhoja puheita.\n\n-- Sinun elämäsi kun on muutenkin uudistunut, niin jos se on parempi\nuudistaa joka laatuun, sanoi Hintti yhä katsellen käsiinsä.\n\n-- Elä hyvä Hintti halveksi minua tuolla lailla, pyyti Matti. Kyllähän\nminä sen ansaitseisin, mutta kuitenkin ... minä tulen lähemmäksi\nistumaan ... anna minulle kätesi sen puheen päälle, että ensi pyhäksi\nlaitetaan kuuliaiset...\n\nKädet oli yhäkin helmassa, josta Matti sai toisen ilman vastustelematta\nomaan käteensä ja kysyi:\n\n-- Suostutko?\n\nVastaus oli hyvin hiljainen:\n\n-- Suostun.\n\nSiinä nyt istui kaksi rakastunutta, ilman mitään korkealle hyökäileviä\nrakkauden tuulispäitä, joita niin innokkaasti kerrotaan ja kuvaillaan.\nTämän vertainenkin tunteiden valtaan antauminen tuntui jo Pekasta\njoutavalta. Hän nousi seisoalleen ja sanoi:\n\n-- Mitä tuota noin nolosti asioista tuumii, päättäkää kerrassaan, että\nensi pyhänä on kuuliaiset ja sitten iloinen mieli.\n\n-- Niinpä kyllä, Pekka on oikeassa, sanoivat rakastuneet.\n\n-- Niin minun mielestäni olla pitää, päätti Pekka. Vai mitä sanoo Jahvi?\n\n-- Enpä tässä ymmärrä isosti mitään, sanoi Jahvi. Sitä vaan ajattelin,\nettä minne päin tämä meidän talon hoito kääntynee...\n\n-- Kunko ei jää ruuanlaittajata? kysyi Pekka.\n\n-- Niinpä niin.\n\n-- Asiatapa arvelee; etkö sinä jo ole sen määräinen mies, että saat oman\nruuanlaittajan, vai isääsikö odotat?\n\n-- Jospa ei sitäkään.\n\n-- Hullu olisitkin, jos sen otettavaksi heität. Ja rupea heti puuhaan\ntai jäät jälelle. Johan se tätä Hinttiä on taitanut mielistellä.\n\n-- Elä puhu Pekka joutavata, kielsi Hintti.\n\n-- Anna Pekan puhua, kehoitti Jahvi. Onko siinä todellakin perää, kun\nminä olen isän käytöksestä vähän aprikoinut, että mitähän sen ukin\nmielessä onkaan.\n\n-- Onhan siinä, toisti Pekka.\n\n-- Antakaa olla puhumatta, vaati Hintti.\n\n-- Miksikä puhumatta? sanoi Pekka. Mehän jo Matin kanssa tuumattiin,\nettä sitä sietäisi vähän narrata. Suostut kai sinäkin Jahvi siihen?\n\n-- Mihinkä?\n\n-- Että Hintti rupeaa isällesi hyvin höyliksi, että se luulee, jotta nyt\nsuostuu häneen.\n\n-- Jo tavallakin minä suostun, ja tottahan Hinttikin?\n\n-- Mitenkäs muuten, sanoi Pekka. Ja kengät pitää heti hakea jalkaan.\n\n-- Mitkä hiton kengät? kysyi Jahvi.\n\n-- Etkö tiedä sitäkään? Morsiuskengäthän tällä jo on isännän teettämät.\nKäy Jahvi hakemassa; eikö nuo liene aitassa.\n\nJuoksujalassa lähti tämä noutamaan.\n\n-- En minä kehtaisi vanhaa miestä narrata, esteli Hintti.\n\n-- Vanhaa saapi narrata, vaan ei vaivaista, sanoi Matti. Ja mikä sulle\nsiinä tulee, onhan se niin hauskaa.\n\nJahvi tuli mielissään kenkineen aitasta.\n\n-- Siellähän ne orrella olivat. Ja nyt heti jalkaan, ja kun isä tulee,\npitää sinun kävellä hyvin hutakasti ja olla sanovinasi, että kauanpa\nviivyitte. Sitten iltasilla tulkaa te tänne meille, niin Hintin pitää\npyytää lupaa johonkin huviin, vaan ei ehkä tanssiin, tuskin lupaisi.\n\n-- No ei tietäisi sitä, arveli toiset. Vaan kyllä se muuten vetelee, kun\npysytään hyvin vakavana ja Hintti pyytää.\n\n-- Ja sitten kun isä viimein näkee, miten häntä narrattiin, niin ehkä se\nheittää pois ne puuhat, sanoi Jahvi nauraen, ja sitten he jokainen\nnauroivat.\n\n-- Ja silloin on sinulla sopivin aika panna saappaat solalle, muistutti\nPekka. Ja ei ole liiaksi vaikka vähän ennenkin; muuten saatte muuttaa\nkarjanne häriksi, että tulee oikein poikatalo. Vaan mikä pakko sitä on\ntehdä, onhan sulla jo vanhaa välipuhetta muutaman tytön kanssa, ei\nmuuta kuin kiinnitä nyöriä; se on sievä tyttö, kyllä kannattaa olla\npuuhassa.\n\n-- Vähätpähän vanhoista, vaan eihän se liiaksi olisi, arveli Jahvi\nnauramatta.\n\nSeurue alkoi pelätä isännän kotia tuloa, ja siksi he heittivät asiain\npäättämisen toistaiseksi. Matti ja Pekka menivät Savitiehen ja Hintti\njäi kävelemään uusine kenkineen, joiden pohjat alkoi kävellessä vähän\nnarahdella.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPuolen päivän jälkipuolella Hemmo tuli seuroista, mutta ei hän niistä\nmitään kertonut. Suostumuksen mukaan Hintti toimitti tehtävänsä: kantoi\nruokaa ja puheli: ettepä sieltä illalla joutunutkaan.\n\n-- En tuota joutunut, virkkoi Hemmo katsahtaen Hintin jalkoihin ja\nhuomasi uudet kengät, josta näytti hyvin ihastuvan.\n\n-- Joko täällä minua odotitte? kysyi hän ja katsoi samalla naurusuin\nsilmiin.\n\n-- Jo minä vähän kaipailin, sanoi Hintti ja meni lisää ruokaa noutamaan.\n\nYhä lisääntyi hyvät toiveet, ja Hintin ovessa mennessäkin vielä Hemmo\nkatsahti jälkeen ja näytti ajattelevan, että jospa tuo kerran hänen\nemäntänään lattiata kävelisi.\n\nSyönnin jälkeen olisi ollut tavallista lukea vähän saarnakirjaa, mutta\nsiltänsä se jäi tällä kertaa.\n\nIllan hämärtäessä käveli kaikki kylän nuoret huvikseen talojen välisiä\nteitä. Vallaton-Pekka houkutteli heidät Hemmolaan ja lupasi seistä\nedessä, jos Hemmo keppiä näyttelisi, ja tiesihän hän, ettei se sitä\ntee. Matti jäi Lassilaan jälemmäksi muista, ettei Hemmo tulisi\nepäluuloiseksi.\n\nPekka iski Hintille silmää, että nyt pitäisi mennä pyytämään.\n\nHemmo istui rahilla ja katseli vähän jurosti vieraisiin. Mutta hänen\njuromaisuutensa katosi, kun Hintti meni naurusuin hiljaa pyytämään\nlupaa heidän nuorten vähän leikkiä.\n\n-- Niin leikkiäkö? Kyllähän minä teidän tyttöjen, mutta kun on tuokin\nPekka ja noita muita poikia, sanoi Hemmo ja katsahti syrjittäin heihin.\n\n-- Ei me heistä välitetä mitään, lohdutti Hintti.\n\n-- Mitä te leikkisitte?\n\n-- Oltaisiin 'vesikenkäsillä' ja saisi siinä olla pojatkin joukon\njatkona ... ja lupaattehan te, kun minä pyydän?\n\n-- No jospa nuo on nekin, kun sinä minua niin hyvästi kohtelet ja olet\ntaipuvainen kaikessa, myönsi Hemmo naurusuin.\n\n-- Kyllä me niillä sovitaan, sanoi Hintti miellyttävästi, joka yhä\nvahvisti Hemmon toivoa.\n\nTällä aikaa tekivät pojat piipun kauppaa eivätkä olleet muka\ntietävinäänkään Hintin pyynnöstä.\n\n-- Vaihda Pekka piippuja, esitti joku.\n\n-- En uskalla vaihettaa, tämä on niin kotoväen mieleinen, sanoi Pekka\ntarkastellen piippuaan.\n\n-- Vai oikein siihen on kotoväki mielistynyt.\n\n-- Hyvinhän ne tästä pitävät, vaikka tämän laita on vähän lovelle\nkulunut. Ja kun tämä on ikänsä minua palvellut, niin joutaa kuolla\nkotiin.\n\n-- Tuo isä ukki olisi saatava täältä kamariinsa, kuiskasi Jahvi Pekalle.\n\n-- Ei olisi pahempi, jos saataisiin, vaan ei se meihin katso, vaikka\n'kontra' pistettäisiin, mutta eipä ole kortteja, sanoi Pekka.\n\nEi Hemmo kuullut mitään näistä pakinoista, sillä hänen silmänsä ja\nkorvansa vaelsi muualla. Kylän tytöt ihaillen katselivat Hintin uusia\nkenkiä ja sinnepäin katseli Hemmokin, ei niin paljon kenkiin kuin\nniiden haltijaan. Tuon huomasi Hintti ja häntä olisi hävettänyt,\nvarsinkin jos olisi tiennyt jonkunkaan tytöistä huomaavan Hemmon häntä\nkatselevan ... mutta ei onneksi huomannut, siksi saattoi hän niitä\nvapaasti näytellä.\n\nPasanenkin kävellä pokaili Hemmolaan ja oli mielissään, sillä hän oli\nsaanut taas virantoimitusta tietoonsa. Sen muassa Matti oli hänelle\nilmoittanut, että Hemmo on kilpakosijana.\n\nHemmo meni kättelemään naapuriaan ja sitten kertoi:\n\n-- Nuoret tässä pyytivät vähän leikkiä, vaan taitavat minua ujostella.\n\n-- Vai ujostelee nämä. Mitä ne joutavata: isäntäkin poikamies, sanoi\nPasanen ja nauraa hörötti.\n\n-- Niinhän tässä on, nauroi Hemmokin. Ei tule emännät kieltämään. Siivo\nleikki ei, tuota, pahenna ketään. Vaan ujostelee ne ehkä meitä; tule,\nnaapuri, tänne kamariin.\n\nVarmaan olisi Hemmo suuttunut, jos olisi huomannut minkälaisella\nirvinaamalla Pekka kuunteli hänen puhettaan emännättömästä talosta ja\nsiivosta leikistä.\n\nKamarissa Hemmo otti noin vähän mutkittelemalla puheeksi sen, että\nsuostuisiko Pasanen rupeamaan puhemieheksi.\n\nPasanen nauraa hymähti, näyttäen olevansa tarjouksesta mielissään ja\nsanoi:\n\n-- Mikäs siinä on. Olenhan niitä asioita jo monesti toimittanut ...\nmistä sitä yritettäisiin?\n\n-- Ei sinne ole pitkiä matkoja ... tuota, mitä sitä kauaksi lähtee.\n\n-- Onkoon kuinka lähellä? kysyi puhemies olevinaan tietämätöin.\n\n-- Hevosetta tämä väli päästään, aivan se on ... etkö tuota arvannekin.\n\n-- Minä vanha puhemies, hyvä minä olen arvaamaan, nauroi hän. Eikö se jo\nliene tässä emäntänä.\n\n-- No arvasitpahan, nauroi Hemmokin.\n\n-- Hyvä minä olen arvaamaan, kunhan vähänkään kuulen. Joko siitä itse\nolette sille puhunut?\n\n-- Jo minä vähän, vaan tuota, eiköhän kutsuta tänne ja sinä puhut\npuhemiehen puolesta.\n\n-- Sopisihan se niinkin, vaan minä luulen, on parempi, että minä käyn\ntuolla jossain kahden kesken puhuttelemassa, sitten se ei niin\nujostele, esitteli puhemies.\n\n-- Sen kuulee, että sinä ymmärrät nuo asiat hyvästi, sanoi Hemmo ja jäi\nodottamaan.\n\n-- Tuleeko tänne...? kysyivät tuvassaolijat Pasaselta.\n\n-- Huoletta saatte olla, ei tule.\n\nHe olivat jo ruvenneet vesikenkäsille, jossa tytöt ja pojat jaetaan,\nyhtä monta kummallekin puolelle. Toiset menevät ensin ulos, jolla aikaa\ntuvassa olijat keskenään nimittelevät, mitä minkin ulkona olijan pitää\narvata kumartaa, ennenkuin pääsee tupaan. Joka kerta, kun väärälle\nkumartaa, sanotaan: \"mene ulos, vettä on kengässäsi\".\n\nSamaan leikkiin oli tullut Mattikin. Tälle ilmoitti Pasanen hiljaa,\nettä Hemmo pyyti jo puhemiehekseen ja käski käydä siitä Hintille\ntuumaamassa. Miten minä kamariin mentyäni sanonen.\n\n-- Kysytään Hintiltä itseltään, sanoi Matti.\n\nTämä antoi sen neuvon, että he asianomaiset ovat niin liian vähän\npuhuneet, ettei vielä puhemiestä tarvita.\n\n-- Mitähän jos minä sanon, että olen jo puhemiehenä, vaan toisella\nsulhaisella, sanoi Pasanen.\n\n-- Ei saa sanoa.\n\n-- Enhän minä todella sanoisi, vaikka käskisit. Ja minä menen sinne\npuhuttelemaan, jatkakaa vaan leikkiänne, puheli hän mennessään.\n\nPekka tiesi mitä puuhattiin ja polkan tahtia nytkytellen hän lauloi:\n\n    Ollaan pojat iloisia\n    kuin haavanlehti tuulella.\n    Onhan meillä uusi puuha,\n    vaikka ei muille huudella.\n\n-- Tuota, mitä se sanoi? kysyi Hemmo Pasaselta kamariin tultua.\n\n-- Ei se pahasti sanonut. Sanoi vaan, että olette keskenänne niin kovin\nvähän ennen keskustelleet.\n\n-- Vähänlaiseenhan siitä on tuumattuna ... vaan tuota, oliko siellä\nMatti tuvassa, ja mitä ne tekivät?\n\n-- Pojat näkyivät piipun kauppaa hierovan, enkä minä Mattia huomannut,\nselitti puhemies.\n\n-- Vai niin, hyvä... No mitenkä luulet, suostuukoon tuo Hintti?\n\n-- Niinpä luulen, että kyllä se suostuu.\n\n-- Tuota, niin minäkin luulen nyt, vaikka ensikerran, kun ilmoitin,\nnäytti vähän niinkuin ... ja mitäpäs siitä ... teetin sille jo uudet\nkengät ... ja kun ollaan naapurit ja rupeat puhemieheksi, niin pitää\nkoettaa miellytellä ... ja ehkäpä se ... onhan se vähän nuorempi, vaan\nolen tuota päättänyt, etten huoli leskistä, puheli Hemmo mielissään.\n\n-- Mitä niitä rupeaa leskiä ottamaan, ne muistelevat miesvainaitaan,\nonhan niitä tyttöjäkin, sanoi Pasanen.\n\n-- Niin, aivan oikein, sinä ymmärrät ne; sillä lailla olen minäkin\najatellut ... ja pojat ajatelkootpa mitä hyvänsä... Poisko jo lähdet;\nelä vielä, ollaanhan nyt täällä, ethän ole usein käynytkään. Tästä\npuoleen pitää käydä useammin, ja minä käyn myös siellä. 'Naapurit,\nolkaa ystävälliset ja yksimieliset', sanotaan 'Hunajan pisarassakin'\n... oletko sattunut sitä katsomaan?\n\n-- En, minä kun en enää laseitta näe, enkä ole löytänyt sopivia; vaan\nkyllä minä tuon sanan olen kuullut, selitti Pasanen.\n\n-- Onhan se sitä ... vaan milloinka näitä asioita vahvistetaan?\n\n-- Näitäkö naima-asioita? Totta sitten kun enemmän puhutte Hintin\nkanssa. Ja sitten annatte minulle tiedon ... vaan nyt pitää lähteä\nkotia päin.\n\n-- Tuota poisko. Tässä on unohtunut kahvikin keittämättä, huomasi Hemmo.\n\n-- Juodaan toisella kertaa, nyt alkaa jo ilta tulla, lohdutti puhemies.\n\n-- No niin kyllä, toisella kertaa ... vaan tuota ... jos vielä ennenkuin\nlähdet, kävisit Hintille puhumassa.\n\n-- Hyvin mielelläni; jäähän tänne jälemmäksi, sanoi Pasanen ja meni\ntupaan.\n\nMiten hän siellä asiansa toimitti, ei sinnepäinkään kuin Hemmo luuli.\nPäinvastoin päättivät varmaksi, että Hintti ja Matti lähtevät ensi\nlauantaina pappilaan ja Pasanen puhemieheksi.\n\nKaikki muutkin vieraat lähtivät kotiinsa, ja Pekka lauloi mennessään:\n\n    Lauletaanpa, nuoret pojat\n    talon kunniaksi,\n    ettei tulis' tämä talo\n    meille tukalaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutena ja varmempana miehenä Hemmo tuli esittämään asiatansa seuraavana\naamuna. Hintti ei siitä hämmästynyt, pysyi vain leikillisenä.\n\n-- Niillä puisilla kökkyräkärrilläkö me sitten isännän kanssa kirkossa\najeltaisiin, virkkoi hän nauraen.\n\n-- Ei niillä, tuota, tänä kevännä teetetään uudet ja hyvät, selitti\nHemmo.\n\n-- Vai uudet. Ajettaisiinko niillä seuroissakin?\n\n-- En minä ollenkaan pakoita sinua seuroissa käymään, kun vaan suostut\n... tuota niin ... saatan minäkin olla käymättä. Pasanen rupeaa\npuhemieheksi, ja häät pidetään hyvät.\n\n-- Jottako tanssittaisiinkin?\n\n-- No, tuota ... niin se on, miten sinä tahdot, kun ei hyvin paljon,\nmyönsi Hemmo.\n\n-- Hauskaahan tuo voisi olla emäntänä olo.\n\n-- Niin, kyllä se on, vakuutti Hemmo. Vaan tuota, milloinka se Pasanen\nkutsutaan tänne, että käytäisiin pappilassa?\n\n-- Milloin sitten tuonnempana aikana, eihän ole kiirettä, olenhan minä\njo tässä emäntänä.\n\nSulhasmiehen innolla puhui Hemmo paljonkin ja jopa vähitellen lähenteli\nniinkuin leikin tavoin nykäistäkseen, mutta se Hinttiä niin inhoitti,\nettä meni heti ulos, ja harmitti se, että hän rupesi narraamaan.\n\nHyvällä tuulella oli Hemmo. Jahvin käski hän mennä nikkarilta tilaamaan\nkarrin puut ja laittaa sepälle raudoitettavaksi. Hyvällä mielellä tämä\nkuunteli isänsä neuvoja ja meni heti toimittamaan käskyä. Monesti ennen\nJahvi oli isäänsä pyytänyt teettämään, mutta se ei auttanut, ja siksi\nJahvi pani niiden joutumiselle kiirettä.\n\nTyytyväisyys loisti koko viikon Hemmolan perheessä. Mutta\nlauantai-aamuna kävi helkkarin huonosti Hemmon tyytyväisyydelle, kun\nhän näki Pasasen ja Matin ajavan kahdella hevosella kartanolle ja\nmelkein samassa tulevan Hintin aitasta ulos, pyhävaatteisiin\npukeutuneena. Ja aina enemmän viha pullisteli, kun Hintti meni\nheittämään hyvästiä.\n\n-- Suokaa isäntä anteeksi, pyysi hän. Minä en ole ennen viitsinyt sanoa\nteille oikein, vaan nyt sen tiedätte, että minä olen Matin kanssa\nkihloissa ja nyt mennään pappilaan.\n\nMutta ei Hemmo kättään antanut, siihen sijaan äsähti:\n\n-- Kuka uskaltaa sinua ilman minun luvattani tulla ottamaan? ... ja sinä\net saa mennä.\n\n-- Ei isäntä, ei se nyt parane. Sovitaan pois, ja annattehan Jahvinkin\ntulla meidän mukaan, pyysi lempeästi Hintti.\n\n-- Ei yksikään! Kuka tässä lehmät ja muut hoitaa.\n\n-- Minä olen jo sijaisen laittanut, ilmoitti Hintti. Ja rauhoittuaten\nisäntä, sillä ei minua kielto estä kuitenkaan. Ja saapihan Jahvikin\nlähteä?\n\nTähän ei hän enää vastannut, oli vain äänettä ja näytti jotain\najattelevan.\n\nKiellosta huolimatta matkue alkoi ajaa ja Jahvi meni mukana. Yksinään\nHemmo jäi puhkamaan, ja olisi hänen mielensä tehnyt vähän pauhata,\nmutta ei ollut, kelle pauhasi. Pojatkin kerkisivät mennä halkometsään\nja olivat iloisia. Ainahan silloin on jokainen iloisella mielellä, kun\nrakkausyhdistyksiä tapahtuu, niinpä pojatkin ja vielä enemmän siitä\nsyystä, kun tiesivät saavansa häissä käydä. Oikein selkäsuonia karsi\nilosta, kun he tästä puhuivat ja sitä ajattelivat.\n\nNaimakansa ajoi matkaansa, ja eivätpä hekään olleet suruissaan.\n\n-- Kyllä jäi Hemmo nolona katsomaan, sanoi Matti.\n\n-- Niin, minun oikein kävi säälikseni, kun niin paljon narrattiin,\nsurkutteli Hintti.\n\n-- Kävi minunkin vähäisen, vaan toisekseen, mitä hän vanha mies rupeaa\nkouhastelemaan, sanoi Matti.\n\n-- Minuun se ehkä suuttui kovasti, arveli Pasanen.\n\n-- Teidän pitää ruveta ja laittaa toinen morsian, esitteli Matti.\n\n-- Ei pitäisi enää narrata, houkutteli Hintti.\n\n-- Niin kyllä, puolusti Jahvikin. Antaa olla ne asiat virkkamatta ja\nminäkin koetan olla isälle oikein nöyränä, niin jospa se heittää ne\nnaimispuuhat, ja se olisi hyvä.\n\nSiihen suostui muutkin, ja puhe kääntyi iloisempiin asioihin. Sulhanen\nja morsian ajoivat yhdessä hevosessa. Vieretysten istuminen tuntui niin\nerinomaisen kevyeltä ja hauskalta. Reen vierussa kallistuessa oli niin\nsoma nojautua toisiaan vasten, eikä hetkeksikään mennyt muistista tuo\nomituinen tunne, että on siinä toinen.\n\nTaipaleelta oli otettava lisähenkilö, joka oli erään talon tytär ja\nerittäin sievä. Tähän oli Jahvi jo kauan aikaa ollut mieltynyt, ja\nsiksi he nyt niin sovittivat, että toinen tuli sulhaisrengiksi ja\ntoinen morsiuspiiaksi. Nämäkin Pasanen asetti istumaan rinnakkain,\nmutta kovin he olivat vielä ujoja. Puheen ainetta ei tahtonut alussa\nlöytyä, varsinkaan Jahvilta, jonka velvollisuus olisi ollut alkaa. Ja\nreki tuntui liian kapealta, ja toisekseen leveältäkin, ettei kuin hyvin\nvahingon syyksi saattoi nojautua rinnalla istujaan päin, josta\nnojautumisesta sai vähän puheen ainetta.\n\nTämä kaikkien tunteita koetteleva matka loppui ja jouduttiin pappilaan.\nSiellä neljän todistajan läsnäollessa pappi kirjoitti kirjoihin, että\nne henkilöt aikovat ristilliseen avioliittoon, ja pappi sitten\nvarmemmin kysyi, oliko heidän aikomuksensa totinen, johon asianomaiset\nnyökäyttivät päätään myönnytykseksi. Kun naimakartta ja vaivaisraha oli\nmaksettuna, niin silloin sai olla varma, että huomenna kirkossa\nmainitaan ja onnea toivotetaan uuteen edesottamiseen.\n\nSe joka puhemieheksi pääsee, se se vasta on mies mielestään. Häissäkin\nse saa istua kunniasijalla ja vaivoista vielä tulee puhemiehen paita,\noikein suuri hölläke, että varmaan mahtuu päälle. Siinä kaikki\npuhemiehen saatavat, jotka eivät tosin ole isot, mutta riittävänä\nkiihoituksena uusia puuhaamaan.\n\nMatin ja Hintin väli oli sotkeuksistaan selvinnyt, ja monta pitkää\nmietettä sillä sotkuisella ajalla oli mennyt hukkaan, mutta nyt niistä\noli päässyt, ja he olivat tyytyväisiä. Puhemies oli näistä jo huoletta\nja puuhasi uusien asiain hyväksi ja sellaisella menestyksellä, että\nsulhasrenki ja morsiuspiika tulivat samalla tiellä kihloihin. Heidän\nujoutensa vähitellen haihtui ja muuttui rakkaudeksi. Kihlauksen he\nilmoittivat ja vahvistivat morsiamen kotona Kallelassa, josta tiedosta\nsekä morsiamen isä että äiti olivat tyytyväisiä, kun heidän Miinansa\npääsee siivolle miehelle ja vielä päänään emännäksi. Puhemies ja\nmorsiamen isä maistelivat kihlajaisia, että jälkimäinen tuli jo hyvään\nryypyn liepakkaan ja ilmoitti Pasaselle, että hän maksaa tyttärelleen\nkolme tuhatta perintöä, ja jos miehessä näyttää olevan miestä\nhallitsemaan, niin tuhat tai kaksi lisää.\n\nViikon päähän he tekivät määrän Jahvin ja Miinan kuuliaisille, mutta\nnäitä käsilläolevia kuuliaisia menivät viettämään Hintin kotitaloon.\nPekka siellä jo parhaana miehenä humasi ja oli valmistanut itselleen\nhanurin, jolla soitteli nuorelle väelle. Pasanen käveli virkansa\npuolesta laajana, sillä ei puhemieheksi ollut muita niin kokeneita kuin\nhän. Lassilan Antti olisi kyllä mielellään ollut, mutta harvemmin sitä\nkukaan tahtoi. Eikä se tiennyt puhemiehen alkulausettakaan; niin sen\nainakin Pasanen uskoi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSavitiessä vietettiin Matin ja Hintin häitä ja vieraita oli\nmelkoisesti. Useimmille vieraille ukki kertoi salaisuutena, että sulle\nsuhaun: johan minä Matille sanoin, ei somene siitä kuin tuon Hintin\nottaa. Siinä sitten syötiin ja juotiin. Iltasilla alkoi tuo niin\nsanottu huomentuopin juonti, jossa Pekka piti näin kuuluvan alkupuheen:\n\n\"Arvoisat vieraat!\n\nKun te olette kunniallisen vaatimisen päälle näihin pitoihin saapuneet\nja tähän häähuoneeseen sisälle käyneet, niin minä saan teille\npariskunnan puolesta siitä kiitokseni lausua. Ja saan ilmoittaa että\nminun oli aikomus esittää meidänkin muistamaan tätä nuorta ja vasta\nalkavaa pariskuntaa pienellä lahjalla, sillä suurimmalla lahjalla on\nnäitä muistanut tämän talon isäntä ottaessaan jalomielisyydessään\nisällisen huolensa alle, talonsa ja tavaransa perillisiksi. Ja tämä\nhuomenlahja on jo ollut tapana muinaisista ajoista, koska sen alkua ei\nvanhatkaan muista, eikä historiat toista, anna ilmi aikakirjat,\nsatavuotiset sanomat. Näiden sanotaan Kaanaan häistä alkunsa saaneen,\nmutta ei niistä ole meidän hailien esikuvaa, sillä ei meillä vesi muutu\nviinaksi, niinkuin siellä sanotaan tapahtuneen, meillä viinan vilja\nkasvaa pellosta, ja hyvä niinkin.\n\nTähän kelpaa kupariraha; hopea olisi hyvää, kulta vielä kuuluisampaa,\nsekä kaikenlainen tavara: lehmänvuona, lampaan vasikka, sianvarsa, ja\nsiinä sivussa saapi muistaa vaivaisia.\n\nTässä ei ole mittaa eikä vaakaa; käsi mittana, kukkaro vaakana ja\nharakan sulka puntarina. Ensin tulkoot sulhasen sukulaiset, sitten\nmorsiamen omaiset, sitten kunnialliset kutsuvieraat ja kuokkavierasten\nkutsuvieraat. -- Ja jos jollain on tätä vastaan sanomista, niin\nsanokoon.\"\n\nMutta ei kellään ollut, ja silloin alkoi asia käydä Pekan lausuman\njärjestyksen mukaan: ensin sulhasen sukulaiset, ja niin aina.\n\nNe, jotka eivät aivan pennimäärällä panneet, ilmoitettiin\nylyystelemällä: \"Tämä on kolkkoon korpeen talon tehnyt ja sen huolella\nhoitanut ja nyt vielä päälle vaivainsa muistaa niin paljolla, ettei\nnäistä näin vähälle aikaa saa selvääkään.\" Ja kaikki paperirahat ne\nolivat satamarkkasia.\n\nMutta se, jolla tiedettiin olevan rahaa ja joka kuitenkin pani\nvähäisen, ilmoitettiin:\n\n\"Tämä mies ei ole kitupiikki eikä naukujan poika. Se on hiet hiihtänyt,\ntuulet soutanut ja nyt täydellä kukkarolla tänne saapunut ja muistaa\nkokonaisella kymmenpennisellä.\" Silloin tietysti kaikki nauramaan.\n\nKun joku lampaan lahjoitti, ilmoitettiin lahjan ominaisuudet: \"Sen\nsääriluista saapi mainioita rumppuskalikoita, selkärangasta kunnollisia\nkaprokin nappeja ja kylkiluista veneen kaaria, ja kärryn käyriä.\" Ja\nlopuksi aina, että \"häät häistä, pidot pidoista, kunniat hyvistä\ntöistä!\"\n\nIllan kuluessa ukot alkoivat turista kuin ampiaiset pesässään, mutta\nsilloin ukki käski panna putelien tulpat kiinni ja muuttaa juomat\nkahviksi. Ahneuksissaan oli jo joku renki maistanut niin, että näytteli\nnyrkkiään, mutta sille selitti ukki:\n\n-- Ei meillä, muista se. Meillä ei sellaisia moukaria tarvita, vaan jos\nmielesi tekee, niin mene kankaalle ja pieksä nyrkkisi petäjiin ...\nhyvästi joudat... Ei se ole mies, jolla on mieltä, vaan jossa on mielen\nhallitsija. Eikä se ole ahne, jolla on syömistä, vaan joka syöpi\nkaikki, mitä näkee, se on koira ... ja nyt sen kuulit.\n\nNyrkin näyttelijä häpesi ja muuttui siivoksi mieheksi.\n\nHuomentuopin jälestä miehet nostivat Matin \"ukoksi,\" jota pojat olivat\nmuka estävinään, ettei he vielä anna, mutta ukot veivät voiton. Sitten\nnostivat vanhan isännän sen kunniaksi, että hänellä on poika, joka nyt\ntoi emännän. Sama temppu tehtiin Hintille ja vanhalle emännälle, mutta\nsiellä piti olla miesten apuna nostamassa.\n\nKaikki syönnin ja juonnin loma-ajat nuoret tanssasivat Pekan hanurin\nmukaan, niin ettei siinä ollut joutilasta aikaa. Häitä kesti toista\nvuorokautta, ja sen jälkeen vieraat menivät kotiinsa.\n\nMatin tekemä uusi aitta valmistui, ja sen nuori emäntä sai\nvaatehuoneekseen.\n\nYhdet ilot iloittua kääntyy toivo toisihin.\n\nAjateltiin Jahvin ja Miinan häitä, sillä heitä oli jo kolmasti\nkuulutettu, mutta häät eivät joutuneet heti, kun morsian tahtoi vähän\nniin sanottua \"myynäilemisen\" aikaa. Tämä aika on rikas unelmista ja\npelosta. Se, joka on rakastettunsa löytänyt, soisi juoruämmäin ja\npahojen kielien olevan vajotettuna yhdeksän sylen syvyyteen, ettei\nheidän juonensa tuottaisi iäti muistettavia murheita.\n\nTämä pelko oli Jahvilla isänsä suhteen, sillä se ei näyttänyt\nkatselevan suotuisasti poikansa aikeita. Kuuliaisia ei antanut\nensinkään pitää kotonaan, eikä ollut Hintin ja Matin häissäkään, vaikka\nSavitien ukki itse kävi kutsumassa, jurotti vain ja paikkasi turkkia.\n\nSiinäkö jurottamassa lienee tuo entinen ajatus päähän pöllähtänyt, joka\npäättyi siten, että hän meni ja otti kumppanikseen muutaman toisen\nkirjamiehen, jonka kanssa hän meni erään vanhanpiian luokse sulhasiksi.\nPäätöksestään ei Hemmo luopunut, leskestä ei hän huolinut, nuori ja\nnaimaton olisi pitänyt saada, ja sitä sukuahan on vanhapiikakin.\nVanhapiika tuli niin hyvilleen ja lempeäksi, ettei tahtonut osata miten\nkävellä, vaikka karhakkata laatua hän oli luontonsa puolesta ja\ntoiselta puolen vähän jumalinen, suntion rouvan kanssa yhden uskon\nväkeä, missä he olivat kahden.\n\n-- Käpsis kiukaalle, sanoi entinen vanhapiika, kun päivän viipyi uunille\nnoustessaan. Samat sanat, vaikka vähän toiseen tapaan. Kopskeikaa! heti\npappilaan. Vanhapiika ei tarvinnut myynäilemisen aikaa, hän oli saanut\nkyllin myynäillä, eli toisin sanoen hyräillä vanhanpiian ikävätä.\n\nEnsi viikolla hän kävi jo Hemmolassa rukin sijaa katsomassa ja antoi\nensi kerran käydessään omintakeisia neuvoja taloudenhoitajille. Hyvin\nharmissaan pojat olivat äitipuolen tulosta ja Jahvi kaikista enimmän,\nsillä hänen morsiamensa aikoi purkaa naimisen, jos tuo vanhapiika\ntulisi hänelle anoppimuoriksi. Jahvi oli pahemmassa kuin pulassa. Jo\nmeni tätä ilmoittamaan isälleenkin ja pyysi häntä oikein pyytämällä\nluopumaan tuon vanhanpiian ottamisesta.\n\n-- Minäkö sinua tottelisin, tosahti Hemmo. Hyvin sinä ja te kaikki\nolette minua totelleet.\n\n-- No jos minä olen ollut teille paha, niin elkää muistelko, minä olen\nvarmasti tottelevainen, jos vaan luovutte siitä, sillä tekin isä\ntiedätte, että se on liika äkkinäinen äitipuoleksi; ottakaa ennen jokin\ntoinen, rukoili Jahvi.\n\n-- Sinä elä tule minua neuvomaan, mene siitä matkaasi! ärjäisi Hemmo\nkiivaammin.\n\nJahvi lähti, ja sen arvaa, millä mielellä. Nyt olisi ollut isällä\ntilaisuus saada itselleen nöyrä poika, mutta hän ei huolinut, vaan\nsysäsi luotaan. Ei voi sanoa, mitä ajatteli Jahvi isästään, sillä nyt\nhän oli vakuutettu, että morsiamensa hänet hylkää, ja niinhän kävikin.\nKaikki tuumat menivät turhaan. Ei uskaltanut tyttö lähteä. Aineellinen\npuoli pääsi voitolle ja rakkaus jäi tappiolle.\n\nPappi toimitti eron heidän välillään ja nuhteli kevytmielisyydestä.\nAlakuloisena Jahvi kuunteli tätä nuhtelua, eikä ollut vesi silmistä\nkaukana, mutta eipä ollut iloinen mieli toisellakaan. Selittämättömän\noudolta tuntui ainakin Jahvista, kun he sen jälkeen heittivät hyvästit\ntoisilleen. Tämä olisi ollut kylliksi unen näkönäkin, mutta täytyi se\ntotenakin kärsiä. Niin kävi heille.\n\nHemmo toi pojilleen äitipuolen. Heti tultuaan tämä vaati pojat\nkomentonsa alle, mutta ei se hopusti onnistunut, lisäsi vain enemmän\ntyytymättömyyttä äitipuolta kohtaan. Viimein Jahvi kyllästyi niin\nkovasti, että erosi pois kotoaan ja meni muuanne rengiksi. Allapäin hän\nlähti astumaan ja ajatteli:\n\n-- Vanhempia käsketään totella, ja oikeinhan se on, vaan ei tätäkään\njaksa aina täyttää, kun ei vanhempi yhtään välitä siitä, mitä lapsi\nsaapi heidän jäykkyytensä tähden kärsiä...\n\nYhden vuoden hän ainakin päätti olla äitipuolensa tieltä poikessa ja\nomaa harmiaan haihduttelemassa. Pienemmät pojat jäivät kuskattaviksi,\nmutta arvaa sen, ettei huonekunnan sovinto haitta hääviä ollut. Ei\nollut kehumista vanhainkaan keskinäisestä rakkaudesta. Vanhanpiian\noikkuja ilmaantui usein, ja sovinto oli miten milloinkin sattui. Olivat\nhe kuitenkin siksi sovinnossa, että kävivät yhdessä veisuuseuroissa,\njoissa käyntiä Hemmo jatkoi niinkuin ennenkin. Kun heidän kesken tuli\nlastenkasvatus puheeksi, kertoi Hemmo seuratovereilleen:\n\n-- Tuota, kyllä minä olen heitä koettanut kasvattaa Jumalan pelossa,\nvaan ei niistä näy hyviä tulevan, ne kun ovat kovin uppiniskaisia.\n\nJa samaa sanoo useampi heistä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMatin isä hoiti vain mökkiänsä niinkuin ennenkin ja Hemmon luvalla otti\nEerikan toverikseen. Eerikka oli entisestään muuttunut aivan\ntoisenlaiseksi. Hän luki jumalisia kirjoja milloin vähänkin oli aikaa\nja työtä tehdessäänkin näytti niistä ajattelevan. Pekka häntä aina\nkielsi, että elä lue niin kovin paljon, sinä miesparka menetät pääsi,\nse ei ole haitan luja ennestäänkään. Ei Eerikka ottanut tätä\nkorviinsakaan, sanoi vain, että se on hänen vallassaan, joka on kaiken\nantaja ja ottaja. Omaa syntisyyttään hän valitti ja vaikeroi, että jos\nei auteta, on hän aivan hukassa. Entisistä ajoista hän ei sallinut\nollenkaan mainittavan. Jos niistä joku muistutti, sanoi hän näiden\nolevan vihollisen kiusauksia ja ihmisten viekoittelemista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSovinnon ja onnen päiviä viettivät Savitien joukot. Nuoret nimittivät\nukkia isäkseen ja vanhaa emäntää äidikseen. Pekka oli siinä joutilaat\ntalvensa ja pelasi ukin kanssa aina välistä tammilautaa. \"Säästöä\"\npelaamaan ukki oli vielä vanhoillaankin parempi Pekkaa, mutta\n\"syötössä\" Pekka voitti useimmin ja varsinkin, jos teki viekkautta.\nMutta kun ukki sen huomasi, varoitti hän:\n\n-- Olet mies nuorempi, muista se: pidä totuus kaikessa, niin\nlautapelissä kuin muussakin.\n\nSuuremmasta sanakiistasta ei heidän kesken ollut puhettakaan. Pitempi\ninttely syntyi toisinaan, kuin Matti ja Hintti oli lisänä ja intos tuli\nsiitä, kenen ansioksi oli katsottava, että Matti oli päässyt\nottopojaksi.\n\n-- Minun asianihan se on, selitti Hintti. Sinä jo monta aikaa ennen\nvaikeroit siitä rakkaudestasi, ja jos silloin olisin suostunut, niin\nnyt olisimme jossain pienessä mökissä elää natustelemassa.\n\n-- Niinhän sinä sanot, vastusti Matti, vaan jos minä en olisi aikonut\nlähteä muihin seutuihin, niin isä olisi pitänyt minua ikänsä renkinään.\n\n-- Eipä sinulta olisi tullut yritetyksi minnekään, vaan kun olit\nharmissasi siitä, kun en sinusta välittänyt.\n\n-- En ole ollut siitä harmissani ... sanopa Pekka, olinko?\n\n-- Et ollut. Aivan iloisella mielellä me aioimme lähteä.\n\n-- Nyt sen kuulit ... ja jos me ennätimme mennä, niin silloin sinä\nolisit jäänyt Hemmolle.\n\n-- Johan tämä Hintti sitä sievisteli, kun verkahousut laittoi, nauroi\nPekka.\n\n-- Elä sinä Pekka hupise ... minä hänen housuistaan viisi olen\nvälittänyt.\n\n-- Kyllähän se ne itse osti, myönsi Pekka, vaan sinä ehkä viekoittelit\nsamoin kuin silloinkin yhtenä iltana viekoittelit Hemmolta uskon niin\nvähäksi, että saatiin pitää vaikka minkälaista elämätä ... etkö jo ala\nkatua niitä syntiäsi.\n\n-- Sinä ja Matti saatte ne niskoillenne; tehän käskitte. Ei minua muu\nhuoleta kuin niiden poikain kohtalo ja enimmän Jahvin, se kun niin\npaljon piti siitä Miinastaan ja täytyi vaan erota.\n\n-- Se oli kyllä ikävätä ja pysyy ikävänä hyvän aikaa, sanoi Pekka. Vaan\npitäisi minun siltä Hemmolta vielä kerran käydä kysymässä, onko hän\nkoskaan veisannut, että \"Ah paljon puuttuu mult'\".\n\n-- Eikös sinulta puutu? kysyi Hintti.\n\n-- Tiedänpä minä sen itsekin.\n\n-- Jospa se Hemmokin puutteensa tuntee.\n\n-- Jos tuntisi, niin paremmin kohtelisi lapsiaan.\n\n-- Vaan kun vanhakin tarvitsee akan.\n\n-- Elä nyt puhu enää, tai minä sanon pahasti, kielsi Pekka.\n\n-- Te menitte taas muihin asioihin ja se, kumpi oli oikeammassa, jäi\nnytkin päättämättä, muistutti Matti piloillaan.\n\n-- Päättäkääpäs te isä, sitten siitä vasta selvä tulee, sanoi Hintti.\n\n-- Huono olen tuomariksi, vaan teille vältän, virkkoi ukki. Sanon kun\nsanonkin: siltä kuulostaa ... oikeammassa olette kumpainenkin.\n\n\n\n"]