Terveisiä Päijänteeltä

TERVEISIÄ PÄIJÄNTEELTÄ

Kirj.

Aaro A. Nuutinen

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938.

      Kuva Päijänteestä on painunut lähtemättömäksi mieleeni.
      Tämä harvinaisen komea ja valtava järvi on matkailun
      kannalta ainoalaatuinen vetovoima.

                          Englantil. prof. A. Hinks.


      Terveisiä Päijänteeltä ja vähän muualtakin!

      Tässä on kertomus Päijänteen Uivan Hotellin, höyrylaiva Tehin
      eräästä viikon kestäneestä kiertomatkasta.

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.

Heinäkuun auringon paahde tuntui hyvin polttavalta tuulensuojaisessa, korkeahkojen maiden ympäröimässä Vesijärven satamassa. Ei ollut ihme, että kaikki lotjista rautatievaunuihin halkoja ja Jämsänkosken tehtaan paperimassapaaleja lastaavat miehet työskentelivät paidattomina, tavattoman ruskeaihoisiksi paahtuneina aurinkokylpyä ottaen.

Laajana ja pitkänä lahdelle ulottuvalla laiturilla oli vielä vilkasta liikettä, vaikka Jyväskylään, Jämsään ja Sysmään menevät matkustajalaivat olivat lähteneet jo pari tuntia aikaisemmin, vähän vaille viisitoista, etelän pikajunan tultua. Laiturin vieressä pihisi erityisen siisti, paljon puhuttu Päijänteen Uiva Hotelli, höyrylaiva Tehi odottamassa viikkoiselle huvimatkakierroksellensa paria vierastaan vielä Viipurin junasta. Puoliväliin toistakymmentä lähtijää laivan yläkannella jo nojaili laiturinpuoleiseen, rautalankaverkkoiseen kaiteeseen ja vilkkaasti keskustellen istuskeli mukavissa nojatuoleissa.

Auto ajaa sujautti laivan viereen. Odotetut saapuivat. Retkikunnan opas ja huviohjaaja, pitkä ja hoikka, hellepukuinen herrasmies kiiruhti tulijoita tervehtimään ja tervetulleiksi toivottamaan sekä kansimiehen kanssa kantamaan nuoren parin matkalaukkuja poikkipienaista "lankonkia" myöten laivaan.

– Rouvan ja tuomarin hytti on täällä alhaalla, olkaa hyvä, ohjasi opas.

Sitten Tehi alkoi tehdä lähtöä.

Komentosillalla iäkkään arvokkaana seisovalta valkealakkiselta, kiiltonappiselta kapteenilta käskyn saatuaan kansimiehet nopsasti liikehtien selvittivät kiinnitysköydet eroon laiturin rautarenkaista. Ohjaushytissä perämies, kuulemma kymmenin vuosin Päijänteen tuulissa ja tuiskuissa kulkenut asikkalainen laivuri, pyöritti pois ruoriketjujen löysää, ja kapteenin käännettyä konetelegrafin kahvaa kuului laivan pohjakerroksesta avointen, pyöreiden ikkunaventtiilien kautta merkinantolaitteen aulis vastaushelähtely määräyksen oikeasta käsittämisestä. Ja koneen indikoidut hevosvoimat kohdistivat tehonsa potkuriin, lauhduttajan veden tahdikkaasti syöksähdellessä ulos kylkipakoputkesta. Toiveikkaissa lähtötunnelmissaan iloiset retkeläiset huomioivat kauan hartaasti odottamansa menon:

– Jo hyrrä pyörii!

– Nyt on menoa kaikki, en ennätä yöksi kotiin, sanoi pohjalainen katolta pudotessaan.

– Hyvästi, paha maailma!

– Eipä ole mikään ihana nähtävä tämä Vesijärven sataman seutu. Tuollaisia ikäviä tehdasrakennuksiakin.

– Mutta tuo Lahti kyllä on sievä kaupunki täältä loitoltakin katsellen mahtavine, puoliväliin toista sataa metriä korkeine radiomastoineen, jotka näyttävät vaativan, että huomio, huomio, täällä Lahti, ja täällä Salpausselkä. Tuo pitkä, komea metsäharjanne! Se on todella uljaan näköinen. Sille kannattaa kohottaa hattua.

– Missäs kohdassa tuolla Salpausselän harjanteella lienee Tiirismaa? Sehän on Etelä-Suomen korkein mäki, jonka pääkukkulan moreenisorainen laki kohoaa melkoisesti yli kahdensadan metrin merenpinnasta laskettuna. Tiirismaalle sanotaan olevan kaupungista muistaakseni noin kahdeksan tai kymmenen kilometriä. Tiirismaalla ei ole sellaista näköalatornia, jonne kaikki kävijät uskaltaisivat ja kykenisivät kiipeämään, ja siellä ...

– Pyydän herrasväkeä siirtymään tänne alas ruokasaliin tuliaiskahville, olkaa hyvä, sanoi kansiportaiden ylimmällä askelmalla seisten kumarteleva opas.

– Kiitos, se on oikeaa puhetta, kohotan hattuani, sanoi eräs tanakka ja punakka, vanhanpuoleinen herrasmies.

– Insinööri Palopohjan tapana on aina sanoa: nostan hattuni, kotona Helsingissäkin, kuiskasi eräs raisueleinen neitonen vieressänsä pelastusvyölaatikon kannella istuvalle kiltin näköiselle nuorelle herralle.

– Mikä tuo suuri talo tässä oikeanpuoleisella rannalla on nimeltään? kysyi insinööri oppaalta.

– Se on Mukkulan kartano. Sen omistaa eräs tuomari, jonka suvulla kartano on ollut puolisentoista vuosisataa. Mukkula on tunnettu tiilitehtaastaan ja hyvien hevosten kasvatuspaikkana. Mutta käydäänpä kahville, ettei se jäähtyisi.

Taitava emännöitsijä oli järjestänyt kahvipöydän koreaksi kukkineen, juomisineen ja syömisineen. Opas huolehti virkavelvollisuudestaan:

– Olkaa hyvä ja ottakaa paikkanne. Ehkäpä kaikki mahdumme istumaan pöydän ympärille. Aivan niin. Sillä tavoin. Kaikki sopivat. Neiti Valio – anteeksi, ei kun Talvio, tänne minun viereeni vielä mahtuisitte, jos siellä on liian ahdasta, ahaa, no niin, hyvä. Ja sitten pyydän hiljaisuutta. Minulla on tässä tämän viikkoinen Tehin kierroksen matkustajalista. Herrasväki sallinee minun toimittaa yleisen esittelyn, sillä meidänhän on oltava lähes viikkokausi saman perheen jäseninä. Ehkäpä lähdemme esittelemään tästä penkin päästä. Niin, tässähän on ensiksi laivamme päällikkö, merikapteeni Engblom, Raumalta. Talvisin hän takoo tietoa ja taitoa merikoululaisten päähän, mutta nyt levätessään hän kuljettaa meitä, mikäli tätä voi levoksi sanoa. Onhan tällä kuitenkin se hyvä puoli, että saa olla poissa kotoa, kesälomalla täällä kauniilla Vesijärvellä ja ihanalla Päijänteellä ja tässä näin suuressa ja komeassa valtamerilaivassa. Vai kuinka, herra kapteeni?

– Nii oikke, kapteeni myönnytti raumalaisittani.

– Ja tässä istuu kapteenin jälkeen laivamme lähinnä korkein virkamies – sano konemestari nimesi, en minä sitä nyt muista kiireessä. Ja tässä herra insinööri Palopohja Helsingistä...

– Kiitos, kohotan hattuani.

– Vaikka hattusi on tuolla ovensuunaulassa, huomautti hilpeästi insinöörin maisteripoika, jolla oli nuori rouvansa mukanaan.

– Ehkäpä jatkan esittelyä. Tässä on neiti Talvio, Voi-Valion konttorista. Hän huijaa ulkomaille voita, juustoa, pekonia ja muita siipikarjantuotteita, mutta linjojaan hoitaessaan itse tyytyy syömään vain Lahden kuuluisasta lähdevedestä kirnuttua margariinia ja halpaa makkaraa. Niinhän neiti muistaakseni mainitsi äsken tuolla kannella odottaessamme Viipurin junasta tulijoita.

– Enhän minä ole kertonut mitään sellaista! huusi "pikkuneiti Valio" nauraen ja koko seurueenkin nauraessa aivan vesissäsilmin, – kylläpä te, herra opas, osaatte lasketella omianne. Minä en tästä lähtien puhu teille enää mitään, koska ette näy pysyvän totuudessa.

– Mikä on totuus, hyvä neiti, sanokaapa se minulle? Mutta ei riidellä siitä. Sovitaan pois. Ja sitten, huomio, huomio, ohjelmamme jatkuu – mutta hyvät rouvat ja neidit, olkaa ystävällisiä ja ottakaa kahvia. Niin, tässä on Viipurista rouva ja varatuomari –.

Esittely kiersi koko pöydän samassa hirtehisäänilajissa. Saatiin nauraa niin, ettei kahvin juonnista tahtonut tulla mitään.

– Tällaista täällä on, sanoi opas, reipas Risto-herra kuin puolustautuen ja otti kahvia viimein itsekin, meillä on täällä tehiläisten keskuudessa ollut tapana jo jokaisen viikkomatkan alussa päästää valloilleen turhia kursailematon reilu meno, sikäli kuin se on näyttänyt onnistuvan. Olemmehan täällä kuin yhteiskunnan ulkopuolella. Tämä laiva on valtakuntamme, ja kapteeni on isällinen vaalijamme.

– Nyt tuntuu olevan paras aika lähteä katselemaan Vesijärven vehmaita maisemia, sanoi opas, – muuten menee hulinaksi. Tämän viikon Päijännekierroksestamme näyttää kehittyvän erityisen hauska alkuoireista päättäen.

– Nii oikke, säesti leppoisasti kapteeni, vähäpuheinen ja vanhanpuoleinen, mutta leikintuntevalta ja muutenkin miellyttävältä näyttävä, ihmisille ja elämälle ymmärtäen hymyilevä herra. Hän otti naulasta valkeapäällyksisen virkalakkinsa ja lähti.

– Mennään, mennään kannelle, innostui seurue, kannelle, kannelle Vesijärveä katsomaan!

– Kyllä kai nyt kaikki ovat saaneet kahvia kaksin kupin pullan ja vehnäsen kanssa? huolehti opas.

– On, on, kyllä on saatu, kiitos vain!

– On saatu, on juotu, kiitos, kiitos!

Elämänsä huolista muutamiksi päiviksi irtautuneen matkailijajoukon iloisesti hälisten ravatessa portaita myöten ylös kannelle opas kuului ohimennen sanovan kapteenille:

– Tämä joukko tuntuu jo heti näin alussa paljon mukavammalta kuin esimerkiksi viimeviikkoinen. Ei mitään joutavaa kursailua, murjottelua eikä liikaa arvokkuutta – tällaisella kesäisellä virkistysmatkalla. Monet heistä kuuluvat olevankin ennestään hyviä tuttavia keskenään.

– Nii oikke. Mut on siel joukos yks oikke hiljainekki miäs. Ei puhunt mont sana, kattel vai ja hymyil.

– Niin, se kamreeri, todella hiljainen mies. Mutta hänen rouvansa on vilkas. Olemmekin jo Vaaniansalmessa!

Laiva kulki, matka kului. Matkustajat katselivat tyytyväisinä ja ihastuneina auringon kullan kirkastamia, vehmaita niemiä ja saaria, sieviä huviloita ja vauraita maalaistaloja.

– Kas, kun tämän Vesijärven vesi on tuollaista vaaleahkon vihreää, aivan kuin merivesi. Mistähän se johtuu? tutki hiljainen mies ohjausratasta hoitelevalta perämieheltä.

– Minä kysyin sitä seikkaa eräältä jyväskyläläiseltä lehtorilta, ja hän sanoi veden värin johtuvan eräästä vesikasvista, jota ei ole muualla kuin tässä Vesijärvessä ja kahdessa Sveitsin järvessä. Olisiko se jonkinlaista pohjasammalta, jota näkyy rannoillakin olevan pohja ja kaikki kivien pinnat aivan viheriänään. Tämän puolen kalamiehet ovat tietävinään tuon pohjakasvin olevan erittäin hyvää lahnanruokaa. Siksi Vesijärvi onkin kuuluisa erityisen suurista lahnoistaan, ja niitä on paljon, ainakin tuolla Hollolan puolen matalissa, savipohjaisissa vesissä. Ja tämä järvi on muutenkin hyvin kalainen, joskin muutamina viime vuosina sen on huomattu siinä suhteessa aika lailla huonontuneen. Tästä saadaan kuitenkin vielä siikojakin, onkimallakin, mikä on muualla harvinaista, varsinkin, kun niitä ongitaan talvella avannosta. Sekin on Vesijärven erikoisuus, samoin kuin se, että tähän järveen on istutettu sampi-kalojakin. Yksi kuuden kilon painoinen sampi on tästä saatukin, mutta muita ei ole saatu eikä nähty.

– Vai niin. Mutta tuo Sisempi eli Pieni Salpausselkäkin näyttää komealta – sekin tuollainen pitkä ja korkea harjanne, kuulemma 80 metriä korkea järven pinnasta mitattuna, mutta kanavalle päin alenee rinne noin jyrkästi.

– Harjun selännettä pitkin juoksee maantie. Se kiipeää sinne heti tästä kanavalta, ja varsinkin sitten Asikkalan tiilikirkon nurkalta lähtien.

– Niin tekee. Olen matkustanut sitä tietä myöten autossa Hämeenlinnaan. Silloin näin eräästä paikasta tuolta selänteeltä katsellen valtavan laajan näkymän sekä tänne Vesijärvelle että suurelle saarekkaalle Päijänteelle, lähinnä Asikkalanselälle, siinä samassa paikassa, jossa Ruotsin ja Suomen kuningas Kustaa Kolmas kesäkuussa vuonna 1775 pysäytti vaununsa, silmäili näköaloja ja sanoi, että tässä varmaan kiusaaja näytti Vapahtajalle maailman avaruutta.

– Vai niin. Sitä näköalapaikkaa eivät taida monet tietääkään. Katsos vain – vai on siellä sellainen paikka, ihmetteli perämies Palmi, kohtelias ja aina hyväntahtoisen näköisenä hymyilevä Päijänteenkulkija.

Sitten hän tarttui ohjaushytin katossa olevaan pieneen rautarenkaaseen ja veti sitä varovasti alaspäin. Katolla savupiipun vieressä olevasta "riikkarista" syöksyi höyry ulos voimakkaasti suhisten ja selkeni viimein sointuvan moniääniseksi, heleäksi merkkihuudoksi. Vääksyn kanavan nurmikkoniemekkeinen, kivetty suu olikin jo aivan lähellä.

Perämies katsahti kelloaan ja sanoi:

– Hyvinhän tämä juoksi. Kolme minuuttia yli tunnin meni aikaa tullessamme tähän, vähää vaille 24 kilometrin päähän Vesijärven satamasta. Tämä Tehi on kyllä Päijänteen nopein laiva, ja yleensä sisävesien nopeimpia, tällainen kapea sukkula, jossa on verraten voimakas kone.

Komentosillalle syöksähti pari neitosta ja muutamia herroja.

– Mihin laituriin laiva huusi? kysyi toinen neitonen herttaisen tietämättömänä.

– Huusi kanavaan, vastasi perämies.

– Mikä kanava se on? sirkutti tyttö viattomasti.

– Onpahan vain niin sanottu Vääksyn eli Vesijärven kanava, jurautti hiljainen mies hieman pisteliäästi.

– Ahaa, vai Vääksyn kanava, sopii mainiosti, virkkoi neitonen iloisesti ja lausuili kurittomasti:

    Lankesi mie kanavaa
    ja kanavas ol kivi juu.
    Kivvee oli kirjoitettu
    oma heila nimi juu.

    Tapasi mie kissa kii
    ja haasteli mie sille juu.
    Sellaist poikaa riijata pitää,
    jonka nimi o Ville juu.

– Juu, juu, myönnytti eräs herroista, perämieshän tietää, kuinka pitkä on tämä kanava.

– Sanotaan olevan kaikkiaan kilometri ja kolmesataa metriä. Se väli on pitänyt kaivaa kokonaan. Tuo puro myllyputouksineen on jäänyt tuohon kanavan viereen.

– Se on muuten hyvin idyllinen puro tuollaisten lehtevien puiden varjossa, ihasteli eräs herra, mutta katsokaa – purossa ui vesilintu, noin kesy, taitaa olla koskelon poikanen, no nyt se sukelsi.

– Voi, kun se oli sievä, ja niin yksin, raukka, sanoi neiti Talvio-Valio. Mutta kuinka vanha tämä kanava on? Kuka tietää?

– Tämä avattiin liikenteelle elokuun alussa vuonna 1871, tiesi historian maisteri. Täälläpä on hinaajalaivoja, proomuja ja tukkinippuja kanava täynnä, mutta näytäänpä tänne sovittavan sekaan. Ja näin kauniit nämä kanavan rantametsät ja sievät huvilat; täällähän on jossakin valtioneuvos Danielson-Kalmarinkin entinen huvila. Nyt näkyy tuolla jo Päijännettä.

– Nii oikke, myönsi kapteeni seisoessaan konetelegrafin kammista pidellen valmiina sitä kiepautellen antamaan määräyksiään konemestarille.

– Mutta tuo Päijännehän näkyy olevan paljon alempana kuin me, sanoi viipurilaisen tuomarin nuori kaunis rouva.

– Niin on; Päijänteen pinta on kolme ja puoli metriä alempana Vesijärven pintaa, vaikka Vesijärvea viime vuosisadan alkupuolella alennettiin puoliväliin kolmatta metriä, sanoi perämies. Nyt tulemme juuri veden tasaamiseksi tarvittavaan tämän kanavan ainoaan sulkukamariin. Tuossa miehet juuri veivaavat auki kamarin portinpuoliskoita päästäksemme sulkuun.

Laiva liukui hitaan varovasti kammioon ja pysähtyi siihen. Joukko alkuasukkaita oli kokoontunut katsomaan siroa huvimatkalaivaa ja sen kadehdittavia retkeläisiä, joista jotkut menivät maihin hiukan jaloittelemaan ja ostamaan kaupasta makeisia tahi savukkeita. Pian kapteeni kuitenkin heläytti laivakelloa, kiinnitysköydet irroitettiin ja kammion alaportin alitse laskettiin vettä virtaamaan sulusta aivan koskena kuohuen ja myllehtien. Vesi väheni kamarissa, ja laiva laskeutui elementtinsä mukana niin, että yläkannen aurinkokatto tuli kanavan kivisen reunustan tasalle. Se tuntui olevan suuri ihme sellaisten neitien ja rouvien mielestä, jotka eivät olleet ennen kulkeneet kanavassa eivätkä olleet aikaisemmin paljonkaan kiinnittäneet huomiotaan koko tähän sisävesien kanava- ja laivahommaan enempää kuin yleensäkään kotimaassa matkailemiseen, ennen kuin Suomeen tutustumishalu oli tullut herätetyksi ja muotiasiaksi.

Laivan laskeuduttua Päijänteen vedenpinnan tasalle alaportin puoliskot avautuivat hitaan juhlavasti ja laiva lähti verkalleen jylkyttäen jatkamaan matkaansa kanavassa. Mutta ei pitkälti. Vain satasen metriä kuljettuaan se pysähtyi kuin väsähtäneenä ja kiinnitti köytensä puiseen kanavanreunalaituriin. No, mitä nyt? Miksi tähän pysähdymme? Menikö kone epäkuntoon?

– Ei ole mitään epäkunnossa, hyvä herrasväki, selitti kohteliaasti retken johtaja, opas, vaan meillähän on tässä ohjelman mukainen pysähdys – ensin reipas kävely täältä kilometrin päähän tuonne länteen päin, Pienellä Salpausselällä olevaan Aurinkovuoren torniin ihailemaan maisemia, sitten junamatkan pölyn ja noen puhdistusuinti kanavan suussa, sen jälkeen päivällinen täällä laivassa ja vielä ennen matkamme jatkamista lyhyt, vain puolisen tuntia kestävä autopyörähdys täältä puolentoista, parin kilometrin päässä olevalle Anianpellon historialliselle markkinapaikalle.

Ohjelma suoritettiin. Ensin näköalamäelle. Kylän läpi kuljettaessa retken johtaja otti osuuskaupasta tornin avaimen ja maksoi holhokkiensa puolesta "markan nokasta" sisäänpääsymaksua. Nuorisoseuran talon luona erottiin maantieltä tuon talon pihan lävitse kulkien hauskalle metsäpolulle, joka johti kuivalle petäjikkökankaalle rakennetun uuden, komean yhteiskoulurakennuksen ohitse vanhan, puisen näköalatornin juurelle. Torni näkyi olevan huononlainen, osittain laho, alkuaankin nähtävästi verraten heikkorakenteinen. "Pioneeripataljoonan tekemä", tiesi eräs retkeläisten mukaan lähtenyt vääksyläinen.

Näköala tornista Vesijärvelle ja Päijänteelle näyttäytyi loistokkaana ja laajana.

– Katsokaas, kuinka paljon on saaria Päijänteessä! huusi eräs neitonen.

– Eivät ne ole siinä kaikki; Päijänteessä on noin kaksikymmentätuhatta saarta, valaisi opas, niin väittää eräs tunnettu Päijänne-hullu.

– Kaksikymmentätuhatta! Narraatte.

– Eikös mitä. Enhän ole ennenkään narrannut neitosia.

– Kukapa sen tietää. Olette vähän vilkkurin näköinen.

– Eräs tiedemies muutamassa kirjoituksessaan sanoo kilometrin mittaisia tahi suurempia saaria olevan Päijänteessä kuudettakymmentä ja pienempiä saaria ja luotoja toista tuhatta, ilmoitti Viipurin tuomari.

Tornista tultua uitiin. Ja sitten syötiin. Laivan päivällispöydän ääreen suostuivat hyväntahtoisesti tulemaan myöskin retkikunnan pyylevimmät papat insinööri Palopohja ja kamreeri, hiljainen mies, jotka eivät olleet viitsineet vaivautua hellesäällä Aurinkovuoren torniin – väittivät käyneensä siellä muka joskus aikaisemmin – eivätkä he olleet muistaneet laittautua uimaankaan. Olivat vain kannella mukavissa nojatuoleissa keskustelleet kapteenin kanssa Espanjan sodasta. Kyllä maistui ruoka. Paljon paremmin kuin kesäisessä kaupungissa. Insinööri ainakin piti puolensa:

– Hyvä neiti, kultainen neiti, antakaapa tänne päin se lohilautanen, niin mekin sitä vähän täällä tullaamme kapteenin kanssa ennen kuin nuo nälkäiset Aurinkovuoren kiipeilijät tyhjentävät sen asetin. Taitaa olla oikein Päijänteen lohta. Kiitos-kiitos, neiti. Kyllä se näkyy olevan semmoista tässä joukossa, ja vähän muuallakin, että jokaisen on katsottava eteensä; en hullumpien kanssa ole ollut ennen matkalla – olettekin hyvässä alussa kehittymässä niiksi paljon puhutuiksi Päijänne-hulluiksi. Päijänne-hullujen hommiahan ne ovat nämä tämmöiset kiertolaivaviikkomatkatkin. Katso kummaa, kun jo söivät voin kaikki.

– Niinpä niin, Päijänteen hullut ja Vesijärven viisaat!

Jälkiruoasta kahviin siirryttäessä joudettiin jo laulamaan yhteisäänin Tehin kiertomatkojen tunnus:

    Jos sun mieltäs suru kaivaa,
    väsymys ja hermot vaivaa,
    lähde Tehiin suoraa tietä,
    viikko Päijänteellä vietä.

    Kukaan ei oo täällä suotta,
    kaikki nuortuu monta vuotta.
    Matkassa ei mitään vikaa;
    päättyy vain se liian pikaa.

– Hyvä laulu, kaunis laulu, sanoi joku neitosista.

– Hyvä, kerrassaan mainio, myönsi opas, mutta joku tuolla peräpenkillä istuvista lauloi vähän noin niinkuin härkävainaan nuotilla.

– Insinööri tietysti, kiusoitteli eräs rouva, herra Leistén on Helsingin Teatteriorkesterin tarkkakorvainen jäsen, joka havaitsee heti, kun joku ei pysy nuotissa – mutja meidänhän pitäisi nyt lähteä sille autoretkelle, Anianpeltoa katsomaan.

– En minä ainakaan laulanut väärin, puolustautui tarmokkaasti insinööri Palopohja, minä nimittäin en ottanut osaa lauluun ollenkaan, saan luvan ilmoittaa. Mutta mitäs tässä luimistelemme, lähdetään autoretkelle.

Lähdettiin ja mentiin kanavalta kaakkoa kohti sitä samaa "Hämeen härkätietä" myöten, joka ennen vanhaan välitti jotakuinkin kaiken liikenteen Hämeen sydänseuduilta Heinolan kautta Savoon saakka. Muutamien minuuttien autopyrähdyksen perästä oltiin Anianpellon muinoisessa markkinapaikassa – ikivanha omituisen jukurainen, pienehkö tattaramäntymetsikkö, ns. Kustaan puisto, maantien ja Päijänteen ruohikkoisen rannan välissä, ja taulu tekstauksin markkinapaikan virallisesta rauhoittamisesta muinoismuistoksi sekä järeän tanakka kivipatsas hakaristeineen ja muistokirjoituksineen:

SUOMEN VAPAUSSODAN

ANIANPELLON

TAISTELU

          19 17-18/4 18
      EDESTÄ KODIN, ISÄNMAAN.

– Tässähän taisteltiin ankarasti kokonaista kahdeksantoista tuntia yhteen menoon, virkkoi opas, noiden talojen seinissä on paljon kiväärinluotien reikiä. Tässä oli tiukat paikat. Tuon lähinnä olevan mökin sijalla on ollut se talo, jossa kuningas Kustaa Kolmas yöpyi vuonna 1775. Se vanha rakennus paloi jonkin aikaa takaperin. Muinoisten markkinamiesten sanotaan veistelleen tervaslastuja lämmittelynuotioittensa sytykkeiksi näiden muutamien petäjien tyvistä, tuollaisille suurille loville, niinkuin näkyy. Joo – "Anianpellon markkinoilla juotiin ja tapeltihin." Eikös se Aleksis Kivikin Seitsemässä veljeksessään mainitse Anianpellon markkinoista? Ja onhan hän kirjoittanut Anjanpelto-nimisen runon, jossa hän kaihoisasti muistelee erästä markkinoilla näkemäänsä hyvin ihanaa impeä. Arvoisa herrasväki tiennee Anianpellon markkinoita pidetyn vuodesta 1727 alkaen, kahdesti vuodessa, nimittäin tammikuun ja syyskuun puolivälissä, kahtena päivänä kerrallaan. Myöhemmin pitämisaikoja vähän muutettiin. Anianpellon markkinoiden perustaminen aiheutui siitä valituksesta, että Hollolan markkinapaikka ei ollut järven rannalla, jonka vuoksi markkinat siirrettiin pidettäviksi tähän Päijänteen eteläisimmän pohjukan rannalle, Hämeen ja Savon välisen valtatien varrelle. Tähänhän aiottiin perustaa kauppala oikein. Asiahan oli esillä vuosien 1740-41 valtiopäivillä. Päätös oli myönteinen, mutta tässä asiassa kilpailevien paikkakuntien asukkaiden, etenkin kauppiaiden vaikutuksesta asia pitkistyi ja mutkistui. Sellaistahan se aina on, kun kateus pääsee sotkemaan asioita. Maaherra Gust. Gyllenborg kuitenkin vuoden 1746 valtiopäiville jättämässään lääninkertomuksessa otti uudestaan päivänkysymykseksi kauppalan perustamisen Anianpeltoon. Ja vuoden 1751 valtiopäiville hän teki asiasta anomuksen huomauttaen Anianpellon kauppalasta olevan melkoista hyötyä varsinkin suurelle osalle Hämeen rahvasta, jonka nyt oli alinomaa tehtävä pitkiä ja vaikeita kaupunkimatkoja ja jonka sopivan myyntipaikan puutteessa oli usein jätettävä tavaransa kotiin. Tämän lisäksi maaherra lausui toivovansa Anianpellon kauppalan vilkkaaksi muodostuvan liikenteen avaavan kaikkien silmät näkemään Päijänteen ja Vesijärven välisen kanavan tarpeellisuuden. Mutta Anianpellon kauppalakysymys sai hiljaisen hautauksen porvoolaisten kauppaporvarien ja itsensä anianpeltolaisten kauppalan perustamista vastustavien lausuntojen ja toimenpiteiden vuoksi. Porvoolaiset pelkäsivät kauppansa kärsivän, ja kunnon anianpeltolaiset halusivat edelleen elää rauhassa kauppalan tai kaupungin humulta ja liialta hienoudelta. Asia tosin oli sangen sitkeähenkinen, sillä vielä Kustaa Kolmannen aikana se sukelsi esiin ja aiheutti puheenaihetta näiden seutujen liikenne- ja kauppaoloja harrastaville. Vielä v. 1794 ilmestyneessä Tuneldin maantiedekirjassa on huomautus Anianpellon sopivaisuudesta kaupunginpaikaksi. Kustaa Kolmas haaveili kaupungin perustamista Pulkkilanharjun Kukonharjullekin.

Ja meidän sopisi, jos olisi aikaa, pistäytyä katsomassa Mustaniemeä ja Vähän-Äiniön niemeä. Mustaniemessä, tästä vähän matkaa tuonne itään päin, oli 1850-luvun alkuvuosista lähtien Anianpellon loistoaikoina valtion ja Jyväskylän kauppiaiden rakennuttamia varastohuoneita ja laivasilta. Siellä kerrotaan olleen myös aallonmurtajan tapainen, ristinmuotoinen hirsi- ja lankkurakennelma. Sen pylväitä kuuluu vieläkin voivan tavata järven pohjasta. Vähän-Äiniön niemessä on ollut ennen muinoin konepaja ja laivanveistämö. Niiden rakennuttajana valtion toimeksiannosta oli eräs kaartin kapteeniluutnantti, Falck nimeltään.

– Ehkä emme kuluta aikaa käymällä Mustaniemessä ja Äiniössä, sanoi insinööri, – sillä sanotaanhan, että onnellisia ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat, mutta istahdetaanpa – vai mitä, hyvä herrasväki – hetkiseksi tähän nurmikolle näiden vanhojen markkinakenttäpetäjien varjoon kuuntelemaan vähän lisää tästä Anianpellosta ja Päijänteen laivaliikenteen alkuajoista tässä liikenteen eteläisessä päätepaikassa. Minusta ainakin se olisi hyvin kiinnostavaa, varsinkin nyt, kun olemme tässä "paikan päällä". Herra opas varmaankin hyväntahtoisesti kertoo vielä näistä asioista.

– Mielelläni lyhyesti pääpiirteittäin vain, sen minkä satun tietämään. Niin, Päijänteen merkitys keskisen Suomen liikenteen valtaväylänä kasvoi suunnattomasti puutavarakaupan alkaessa toista sataa vuotta takaperin. Korpilahden Muuramen sahan omistaja Långman rakennutti vuonna 1834 Päijänteelle suuren purjelaivan, lajikseen ensimmäisen tähän järveen. Sellainen oli alku. Alus kantoi 450 tolttia lankkuja ja lautoja. Niitä tuotiin tähän Anianpeltoon – kanavaahan ei ollut vielä – ja tästä rahdattiin hevospelillä Loviisaan tahi Porvooseen, jonkin verran myös Haminaan, ulkomaille kuljetettaviksi. Ja kun Jyväskylän kaupunki perustettiin vuonna 1837, laittoivat muutamat jyväskyläläiset – rannikkopohjalaisten ollessa rakentajina – joidenkin vuosien kuluttua kaksi kaljaasia Päijänteelle kuljettamaan rahtia Jyväskylän ja Anianpellon välillä. Tahi oikeastaan – sellaiset suuret kaljaasit eivät päässeet aivan Jyväskylän kaupungin rantaan, sillä Päijänteen ja Jyväsjärven välinen Äijälänjoki eli -salmi oli perkaamaton. Kauan oli Päijänteen laivaliikenteen haittana myöskin väylien tutkimattomuus ja kartoittamattomuus. Vuonna 1850 kuitenkin maaherran aloitteesta ja valtion kustannuksin luutnantti Lönneström kartoitti ja viitoitti koko 120 kilometriä pitkän Päijänteen suoraan vain halki suurimpien selkien. Viimeinen Päijänne-kaljaasi rakennettiin Jyväskylässä vuonna 1848 ja kahdeksan vuotta myöhemmin alkoikin ensimmäinen höyrylaiva halkoa Päijänteen laineita. Silloin myös syvennettiin Äijälänjokea. Höyrylaivan oli päästävä aivan JyVäskylän kaupungin rantaan saakka. Se Päijänteen ensimmäinen höyryalus oli valtion omistama Suomi, 80-hevosvoimainen puinen siipirataslaiva, Äiniönniemessä rakennettu. Siinä oli miehistönä kolmisenkymmentä merisotilasta. Tämä ihmelaitos saapui ensi kerran Jyväskylän kaupungin rantaan kesäkuun neljännentoista päivän iltana kello puoli kahdeksan vuonna 1856 ja Jyväsjärvellä hiljaista vauhtia kulkiessaan ampui seitsemän tervehdyslaukausta – siinä oli näet tykkikin. Koko kaupungin väki riensi katsomaan ihmeellistä "tulilaivaa", joka kulki purjeitta ja airoitta. Laivan kapteenina oli eräs luutnantti Toppelius ja perämiehenä purjealusten kipparina kauan Päijänteellä liikkunut laivuri Skogberg. Suomi välitti liikennettä kerran viikossa edestakaisin Jyväskylän ja Anianpellon välillä, pysähtyen vain Sysmän Suopellon, Jämsän Patajoen suun ja Judinsalon laitureissa, mutta otti matkustajia veneistä reitillään. Usein sillä oli hinattavanaan lotjia, ja silloin oli kulku hyvin hidasta. Se viipyi tavallisesti ilman hinattavaa lotjaakin noin neljätoista tuntia Anianpellon ja Jyväskylän välillä. Nykyiset Päijänteen matkustajalaivat suorivat saman matkan yhdessätoista tunnissa, ainakin meidän Tehimme, Päijänteen nopein kulkija. Ja se ensimmäinen Suomi söi hullun paljon halkoja, nimittäin ei vähempää kuin viisitoista syltä Anianpellon ja Jyväskylän välillä. Nykyinen Suomi kuluttaa Vesijärven sataman ja Jyväskylän välillä kaksitoista syltä ja Jyväskylä-laiva vain kahdeksan syltä. Se vanha Suomi luultavasti ei voinut "ottaa pakkia", koska se kuului hiljentäneen kulkuaan hyvin kaukana laiturista, ja lähtiessä oli laivaa "vinssattava" köysien, paalujen ja sestojen avulla. Suopellon laiturin läheisyydessä on vieläkin järvessä pylväitä, joihin köyden pää sidottiin Suomea käännettäessä. Kymmenenä kesänä Suomi liikehti Päijänteellä. Sitten se romutettiin.

Vuotta aikaisemmin oli Päijänteelle ilmestynyt venäläinen luotsilaiva Aleksei, oikein potkurin avulla kulkeva rautainen alus, päällikkönään kapteeni, myöhemmin amiraali L. Toppelius. Tätä laivaa käytettiin parina kesänä Päijännettä tutkittaessa ja kartoitettaessa. Toppelius hankki ensimmäiset tukkilaivat Päijänteelle. Niiden nimet olivat Ensimmäinen ja Toinen. Toinen oli "rupellilaiva", nimittäin potkurilla kulkeva.

Vuonna 1865, toisen tiedon mukaan 1866 tai 1867, kapteeni Toppelius ja jyväskyläläinen kauppias, myöhemmin kauppaneuvos Johan Parviainen asettivat Päijänteen matkustajalaivaliikennettä välittämään Lahtis-nimisen rautarunkoisen siipirataslaivan. Muutamina ensimmäisinä vuosinaan laiva kulki kahdesti viikossa Anianpellon ja Jyväskylän välillä. Vuonna 1904 Lahtis muutettiin potkurilaivaksi ja sai nimen Lahti. Vapaussotatalvena punaiset upottivat sen Heinolan rannassa Jyrängönvirtaan. Sen jälkeen Lahti rakennettiin uudelleen ja asetettiin liikenteeseen, viimeksi Vesijärven ja Kuhmoisten kirkonkylän välille. Kymmenisen vuotta takaperin laiva liikennekilpailun vuoksi jätettiin seisomaan ja sittemmin muutettiin proomuksi.

Vuonna 1875, siis neljä vuotta Vääksyn kanavan avaamisen jälkeen, jolloin Päijänteellä oli Lahti-laivan ohessa jo puoliväliin toistakymmentä hinaajalaivaa, sai Lahtis kilpailijan. "Jämsän patruuna", maanviljelijä Severus Konkola vanhempi nimittäin oli sullonut tuohikonttiin noin 90.000 markan arvosta seteleitä ja meni silloisen Lahden kauppalan satamassa Vesijärven rannalla olevaan Viipurin konepajan konttoriin ja tiedusteli laivan hintaa. Konttoriherrat eivät kuitenkaan välittäneet konttiselkäisen, virsujalkaisen ukkelin kyselyistä, vaan jatkoivat muina miehinä keskinäistä, ruotsinkielistä keskusteluaan. Kun ukko kuitenkin uudisti kysymyksensä, lähti muuan herroista piloillaan näyttelemään laivoja ukolle. Katseltiin ja keskusteltiin, Konkola kyseli yhtä ja toista laivoista, kysäisipä jo hintaakin. "Voi, ukko-ressu, ne maksavat niin paljon, etteivät sinun rahasi siihen riitä. Tarvitaan ainakin hyvät takuut!" Jutellessa oli jo päästy takaisin konttoriin. "Sanokeehan nyt vuan se hinta, puhellaan sitte niistä takkuista!" Naurunrähäkän kaikuessa ilmoitettiin ukolle laivan hinta. Ukko sanoi tilaavansa laivan, väänsi kontin selästään ja sitä avatessaan virkkoi: "No, kahtellaanpas nyt näitä takkuita!" Perimätiedon mukaan olisi ukko nyt laskenut herrojen kouraan laivan hinnan tuhatlappusissa – herroja ei enää naurattanut – pistänyt loput tuhatlappuset konttiinsa ja sanonut: "Näkyy noita vielä jääneenkin, noita takkuita!" Sitten väännälsi kontin selkäänsä ja käveli ovelle, josta taakseen vilkaisten vielä huomautti: "Kuulkouhan, hyvät herrat, muistakeehan vast'ies, ettei ou koirua karvoihi kahtomista!"

90.000 markkaa oli sinä aikana "pitkä raha" – eihän se ole kovin lyhyt nykyisinkään. Sillä sai jo oikein hyvän, hienosti sisustetun laivan. Se, Jämsä-niminen, oli 100 jalkaa pitkä, 45-hevosvoimainen ja se suoritti kolme edestakaista matkaa viikossa Vesijärven, Jämsän ja Jyväskylän välillä. Niin kehittyi Päijänteen laivaliikenne. Jämsä-laiva on saanut kokea monet vaiheet ja muodonmuutokset useilla reiteillä liikennöityään. Se on ollut Heinola-nimisenäkin Vesijärven–Heinolan reittiä hoidellessaan, sitten se kulki Vesijärven–Jämsän linjalla ja arvatkaapas, hyvä herrasväki, mikä nimi sillä on nykyisin.

– Jos lienee Suomi. Sehän on vanha.

– Ei ole Suomi.

– Jyväskyläkös se on?

– Ei ole.

– Taru, ja mitäs niitä on täällä muita – Tiirismaa, Vellamo?

– Ei, vaan se on – Tehi, juuri se, joka odottaa parhaillaan meitä kanavassa. Jokohan lähdemme takaisin laivaan?

– Lähdetään. Kas, kun aurinko on jo alentunut paljon.

– Niin on. "Ehtoo joutuu ja varjot lankeavat." Se kontti-ukko, Konkolan Severus, omisti myös Aallottaren ja matkustajalaivana kokeilleen Seuran ja hinaaja Toivon hän muutatti matkustajalaivaksi. "Konkolan pappa" oli varsin omaotteinen mies. Ja rahaa hänellä oli kuin roskaa. Vuonna 1906 muuten valmistui Suomi-laiva – merkkitapaus Päijänteen laivaliikenteen historiassa sen vuoksi, että Suomi oli Päijänteen ensimmäinen varsinainen matkailija-alus, jota sopii näyttää ulkomaalaisille ja muille vaativille kulkijoille. Ajanmukainen on myös etenkin Jyväskylä-laiva, vasta Vapaussodan jälkeen rakennettu. No niin, käydäänpä autoihin. Pian olemme jälleen kanavalla ja laivassa.

Niin oltiinkin. Kapteeni seisoi jo komentosillalla, perämies kopissaan ja kirkasmessinkisestä varoventtiilin torvesta savupiipun vieressä liika höyry purkautui korkeana patsaana kovasti tohisten.

– Tervetuloa! huusi kapteeni leikillisesti ja kohotti lakkiaan.

– Kiitos, vastasi aina nokkela insinööri myös kohottaen hattuaan, meitä on taidettu täällä jo kovasti kaivata ja odottaa. Emme ehtineet aikaisemmin, kun siellä Anianpellon pientareella oli hupaisaa istua ja kuunnella herra oppaan kertovan piirteitä Päijänteen laivaliikenteen historiasta, joka meille kaikille oli uutta ja kiinnostavaa.

Sitten tapahtui ripeä lähtö. Kanavasta Asikkalanselaile päästyä konemestari tempasi "piiskan päälle", kahdentoista solmuvälin nopeudeksi – kohta höyryn paine alkoi alentua hiljalleen, varoventtiilin painopunnukset tapasivat pohjan, joten höyryn purkautuminen torvesta lakkasi äkkiä.

Matkustajat olivat kiivenneet yläkannelle, hiljainen mies ja hänen valokuvaileva rouvansa komentosillalle perämiestä ja kapteenia haastattamaan. Opas selitti paikkoja kannen peräpuolella istuville, joista eräs herra katsellessaan luonnonkauneutta ympärillään oli jo niin matkan ihanuuden lumoissa, että hyräili tuossa paikassa tekaisemallaan nuotilla laivan vieraskirjasta kopioimaansa runoa:

    Tässä Vesijärven uään,
    Päijänteen ja kaiken tään,
    minkä Tehin matka tuo –
    saaret, salmet, rannat nuo:
    toista ei oo niiden vertaa.
    Tänne kaipaan monta kertaa.

Laivan terävä keula leikkasi liukkaasti vesiaavikkoa, joka ei näyttänyt vaaleanvihreältä niin kuin Vesijärven ulappa, vaan siniseltä. Vasemmalle jäivät Pernasaari ja Asikkalan kirkonkylä, jonka temppelin pitkälti suippo, terävä torni näkyi mantereen metsän yli; oikealla suuri Salonsaari painautui yhä pienemmäksi ja matalammaksi sitä mukaa, kuta kauemmaksi ulapalle suoraan pohjoista kohti potkaltava laiva urkeni. Vähän ajan kuluttua kulki laiva länsirannikon Vähän-Äiniön mantereenniemen ja koko Päijänteen poikki lounais-koillisena suuntautuvan, kuuluisan Pulkkilanharjun katkaisevan hyvin kapean, lohiuistimensoutajille antoisan Pienen-Pulkkilansalmen kautta Hinttolanselälle.

– Paluumatkamme ohjelmassa on pysähdys Pulkkilanharjulla ja sen nähtävyyksiin tutustuminen, sanoi opas, joten nyt sivuutamme tuon harjun vain hattua nostaen, niin sanoaksemme.

Ykskoivun ja Neitsaaren, Haapasaaren ja muiden saarien välitse kuljettuaan laiva löysi Hinttolanselän pohjoispäästä kauniin, ahtaan Hinttolansalmen supistuneena pitkän ja kapean, hietikkorantaisen Kelvännen eli Kelvennensaaren ja Hinttolansaaren väliin.

– Tämäkö on Kellosalmi ja tuoko talo tuossa saaressa on Lahden pormestarin omistama Kellosalmen kartano? kysyi historianmaisteri.

– Tämä on Hinttolansalmi, vastasi opas, Padasjoen kirkonkylän laiturin ja Kellosalmen kautta kulkevat Suomi ja Jyväskylä eroavat jo tuolta Hinttolanselän keskipaikkeilta länsirannikon vesille. Palatessamme näemme pitkän, kauniin Kellosalmen ja pormestarin entisen kartanon. Kuljemme nyt keskellä Päijännettä ja tulemme pian Virmailanselälle, ja sen halkaistuamme tuolla kaukana, hiukan oikealla häämöttävän Rapaalanniemen nokkaan saakka, saavumme Päijänteen suurimman selän Tehin eteläiseen reunaan, josta vänkäydymme Sysmän rannikkovesille, Suopellon lahteen, joka on tunnettu huvila-asutuspaikka. Siellä on runsaasti Helsingin herrojen kesäkoteja. Tässä sivuutamme juuri tuon Hirvisaaren, ja tuolla koillisessa pienten saarten yli nyt näkyy korkeanlainen Paatsalon saari, joka mainitaan Santeri Ivalon romaanissa "Erämaan taistelu". Ja likellä Paatsaloa näkyy huomattavimpana pieni Punapään saari. Kohta alkavat näkyä vasemmalla, aavan Tehin länsilaidassa Hietasaari, Linnasaari ja suuri, asuttu Virmailansaari, jossa on hyvänäköalainen Rasinmäki – huippu 110 tai 112 metriä korkeammalla Päijänteen pintaa. Näitä saaria ja niiden vastapäätä olevaa Rapaalanniemeä vähän pohjoisempana on Päijänteen levein paikka, Harmoistenlahdesta Sysmän Majutveden perukkaan 28 kilometriä; Päijänteen pituushan on puolta kilometriä vaille 12 penikulmaa, niinkuin lienen aikaisemmin maininnut; rantojen pituus kaikkiaan 835 kilometriä, ympärysrantoja yhteensä 650 kilometriä, veden pinta-ala 1.111,5, toisen tiedon mukaan 1.142, saaret mukaan luettuina 1.442,6 neliökilometriä.

– Kyllä tämä nyt rupesi reilusti Tehin ulapaksi, jatkoi opas seurakunnalleen vähän myöhemmin komentosillalla. Tuossa on Rapaalanniemen nokka jo noin lähellä. Tehin ulappa on kolmattakymmentä kilometriä pitkä ja noin puoliväliin toistakymmentä kilometriä leveä aava.

Siltä se näyttikin. Johtui mieleen meri, sillä muutamilla suunnilla ei näkynyt maita. Suuri ulappa oli riemastuttavan ihana. Se levittäytyi vapauden ja voiman tuntuisena, tyynenä ja auringonkimalteisena väreillen lämpöä tummansinisestä vedenpinnasta autereiseen ilmaan siromuotoisen, valkean laivan kulkea kohisuttaessa keulakuohujen hohdellessa hopeisina päivänhelossa ja piipusta melkein pystysuorana patsaana kohoavan mustan, sankan savun vähitellen hajautuessa sinistä taivaankumua vasten kuvastelevaksi synkeäksi pilveksi. Etäiset saaret, karit ja niemimaat katselivat kuvaisiaan hiljaisina ja totisina. Kaukana keskellä aukeaa ulappaa savusi tukkitarakkaansa sisukkaasti vetävä laiva, lähellä valkeaa huvialusta uiskenteli vilkkaasti päätänsä kääntelevä kuikka ja Rapaalanniemen kärkeä kiertävästä veneestä heitettiin veteen pitkääsiimaa.

– Nyt näkyy tuolta puiden ylitse vähän Rapaalan kartanon kattoa ja tuulimoottoria, huomautti opas matkailijajoukolle.

– Vai tässä on historiallinen Rapaalan kartano, puuttui puheeseen historianmaisteri. Rapaalanniemi asuinpaikkana mainitaan asiakirjoissa tiettävästi ensi kerran muistaakseni 1430-luvulla, jolloin siinä oli haltijana lautamies Olli Rapala. Sitten pitkä sarja Rapaloita. 1500-luvun lopulla tila joutui oston kautta lainlukija Per Sigfridinpojalle. Hänestä polveutuvan 1650-luvulla aateloidun Tandefelt-suvun hallussa tila oli 1890-luvulle, ellen muista väärin.

– Niinä aikoina kyllä kunnallisneuvos Tandefelt myi Rapaalan kartanon Severus Konkola nuoremmalle, muisteli opas, sitten tila naimisen kautta siirtyi nykyiselle omistajallensa, kenraali Waldénille. Hän on sinne istuttanut muun muassa ei vähempää kuin puolitoistatuhatta omenapuuta, viidensadan entisen lisäksi. Ja hänellä on siellä oikein hirmumenijä moottorivene. Jalmari Finnehän muuten romaanissaan "Sysmäläinen" kuvaa erään entisajan rapaalaisen Tandefeltin, Arvid-herran edesottamisia. Kartano on tässä Sysmän läntisimmässä niemenkärjessä. Rapaalan lähimpinä naapureina ovat Suopellon kesäiset huvila-asukkaat useiden kilometrien päässä ...

– Minkälaisia edesottamisia sillä Rapaalan Arvid-herralla oli? kysyi kiinnostuneena neiti Valio.

– No, hänellähän olivat kummat kujeet, huimapäällä. Niin, ja tuolla näkyy Suopellonlahti, ja tuo korkea mäki siinä lahden suussa on nyt sitten se komeasta näköalastaan kuuluisa, vaikka ei vielä kuitenkaan kovin yleisesti tunnettu ja nähty Päijätsalo, saarimaa, niin sanottujen Päijänne-hullujen ylpeys. Tuonne aivan mäen juurelle, Pyydysniemen pieneen lahdekkeeseen pysähdymme yöksi. Laivayhtiömme teetti sinne viime talvena hyvän laiturin.

Keulatangon kohdalla, pienen selkäveden takana, näköjään noin puolenkymmenen kilometrin päässä kohosi suoraan vedestä ympäristömaitaan paljon korkeampi, metsäinen mäki, oikeastaan vuori kartion muotoisena kuin Vesuvius. Se oli Päijätsalonvuori. Sen jyrkkien rinteiden ääret erottautuivat teräväpiirteisinä poutaisen taustataivaan sinisyydestä. Puuttui vain tulivuoren huipusta kohoava savu. Katsoja ikäänkuin vaistomaisesti kaipasi sitä mielikuvituksessaan.

Hetkisen kuluttua Suopellonlahden laiturissa käytyään jollakin asialla laiva kiinnittäytyi Päijätsalon Pyydysniemen pitkän lankkulaiturin kupeeseen.

Kaunis paikka, hiekkarantainen kaarre petäjikköniemen kainalossa.

Opas piti "virastansa vaarin":

– Tuolla hiekkarannan nurmikkokentällä toissa sunnuntaina huvila-asukkaat ja muut Päijänne-hullut Pulkkilanharjua, Tehinniemeä ja Jyväskylän lähiseutuja myöten kokoontuivat tavanmukaista Päijännepäiväänsä viettämään. Oli kolme laivaakin ja kymmeniä moottori- ja soutuveneitä, ja pikkupojat olivat tuoneet purjeveneensäkin, ainoat Päijänteen purjepurret nyt moottorien aikakautena. Siellä oli suuriakin herroja – tohtori Ruutu Pulkkilanharjulta, Hannikais-taiteilijaveljekset Tehinniemestä, oikein Suur-Tehin keskeltä Aavarannalta, ja oopperalaulaja Sulo Räikkönen ja tohtori Nyyssönen Jyväskylästä, ja professori Leiviskä huvilastaan tästä läheltä Suopellonlahden syrjältä, ja professori Kaitila samoin täältä, ja Ilolan kartanon isäntä Schildt tuli tuolta Suopellonlahden pohjukasta talonsa rannasta komeasti hinaajalaivallaan; täällä istui myös vanha metsänhoitaja Frigren, veikeä tarinamies, jota Sysmän keisariksi sanotaan, ja itse sanoo.

– Olikos Iso-Keisari, Lämpénin Ernesti? kysyi helsinkiläinen historiaherra.

– Ei ollut tällä kerralla, vaikka kyllä hänkin aikaisemmin täällä Suopellon huvilayhdyskunnassa, tässä niemessäkin on ottanut osaa päijänneläisten yhteisiin iloihin, kuten lehtori Stooren järjestämiin purjehdusjuhliin ja muihin. Lampénhan on asunut yhdeksänä kesänä tuolla lahden perällä, siinä aivan laivalaiturin luona, Suopellon majatalon ullakkohuoneessa. Samassa talossa on muutamina kesinä asunut taidemaalari Väinö Hämäläinen. Ja on täällä nähty tänäkin kesänä sanomalehti-pakinaseppä Timo Suopellon majatalon naapuritalon kesäasukkaana, sekä joskus aikaisempina kesinä Tiitus Virmailansaaresta, Päijänteen suurimmasta saaresta, joka on 12 kilometriä pitkä ja 5 leveä – tuollahan se näkyy etäällä lännessä. Professori Leiviskä muuten toissasunnuntaina Päijänne-päiväjuhlassa piti esitelmän Päijänteen ja Päijätsalon synnystä. Se oli hyvin kiinnostava esitys. Päijänne-päiviä on tohtori Yrjö Ruudun aloitteesta vietetty vuodesta 1932 alkaen.

Oppaan näitä tarinoidessa koko tehiläisjoukko oli kävellyt rantapolkua myöten Päijänne-päivän nurmikolle.

– Tässä oli, jatkoi opas, Päijänne-päivänä pitkiä pöytiä, ja niiltä sai ottaa ja juoda kahvia ja syödä vehnästä kuka hyvänsä maksutta ja hinnatta niin paljon kuin jaksoi. Ottakaa vain "johtokunnan" laskuun, sanottiin. Ja kyllä siinä kuppi kallistui. Ja hanurinpeluri soitti komeasti. Ja paljon kansaa kävi Päijätsalon huipulla. Sää sattui suotuisa, paljon parempi kuin viime kesän Päijänne-päivänä Pulkkilanharjulla. No niin, lähdemme nyt käymään Päijätvuoren tornissa.

– Oikeinko siellä on torni, tällä vuorella? kysyi Valion neiti.

– On torni, kaksitoista ja puoli metriä korkea, jo vuotena 1899 suopeltolaisten huvila-asukkaiden ja toimekkaan Sysmän keisarin ja Schildtin ynnä muiden paikkakuntalaisten rakennuttama torni – venäläisen virkavallan vastustuksesta välittämättä ja siltä lupaa saamatta. – Mitä varten rakensitte tornin? kenraalikuvernööri Poprikohvi kysyi metsänhoitaja Frigreniltä. – Päijänteen kauneutta katsellaksemme, vastasi Sysmän keisari suorasukaisesti. Ja sillä hyvä.

Venäläiset taisivat pelätä rakennettavan jotakin sota-kapinatähystystornia.

– Kuinka korkea on tämä Päijätsalonvuori? tiedusti Korson tehtailija.

– Sanotaan olevan kahdeksankymmentäseitsemän, toisen tiedon mukaan aina niin paljon kuin sataneljätoista metriä Päijänteen pinnasta ja satayhdeksänkymmentäkaksi metriä meren pinnasta laskettuna – nytpä alkaa tässä jyrkänlainen nousu, mutta onhan tässä penkki rouvien ja neitien istahtaa, ja tästä erkanee loivempi kiertotie. Sitä kävellessämme ei meidän tarvitse kiivetä tuota jyrkkää, kivikkoista polkua suoraan ylös huipulle.

Pyylevä insinööri Palopohja istahti penkinnenälle, otti olkihatun päästänsä, kuivasi nenäliinalla hikeä otsastaan, silmäili kiviruuhkaista rinnemaata ympärillänsä ja sanoi:

– Lieneekö tämä nykyistä paljon suuremman Muinais-Päijanteen rantakivikkoa? Viisaat tutkijathan selittävät saaneensa selville Päijänteen vedenpinnan tuhansia vuosia takaperin olleen paljon korkeammalla kuin nykyisin. Esimerkiksi Vääksyn kanavan läheisyydessä kuuluu olevan aivan selvä, muinaisjärven rantakivikko noin kymmenen metriä ylempänä nykyistä vedenpintaa. Ja samoin on entistä rantareunustaa nähtävissä Padasjoen punkaharjumaisessa Kelvennensaaressa, jonka ohi tänne tullessamme ajoimme, ja Jyväskylän kaupungin lähistössä Ronninmäen rinteessä ja Korpilahdella jossakin Kärkisten tienoissa ja muutamissa muissa paikoissa tämän järven rannoilla. Näin korkealla ollutta vettäänhän Muinais-Päijänne purki nykyisen Kalajoen laakson kautta länteen päin, kunnes Kymijoen Vuolenkoskella, lähes kahden peninkulman päässä Heinolan kaupungista itään, vesi sai katkaistuksi siinä kohdassa kaksitoista metriä korkean sisemmän Salpausselän, ja kuulut Mankalan kosket muodostaen pääsi virtaamaan mereen. Mutta lähdetäänpä jatkamaan nousua.

Kohottiin sileää, raivattua kiertotietä, jossa kulku oli ponnistuksiin tottumattomillekin verraten helppoa.

Helsinkiläiset "juoksupojat", kaksi nuorta herraa innokkaina urheilunharrastajina keskenään kilpaillen pääsivät ensimmäisiksi mäen harvapuiselle huipulle, sitten pitkä ja liiasta "lihallisuudesta" vapaa opas, ja niin edespäin. Viimeisenä ponnisteli insinööri Palopohja, pyyhki hikeä ja sanoi: – On se ihme, kun maan vetovoima pyrkii viemään alaspäin, takaisin rinteen juurelle, aivan kuin mikä magneetti tai muu mentaliteetti. Tokko se teitä muita tuntuu yhtään vietraavan?

– Aina vähän, aina vähän, läähätti historianmaisteri.

Seurueen naiset jaksoivat ponnistella korkeutta kohti ihmeteltävän hyvin. "Pyri eteenpäin, menestys varma!"

Huipulla oli kaksikin tornia – geodeettinen kolmiomittaustorni ja valkeaksi maalattu, hyvänlaisessa kunnossa oleva varsinainen näköalatorni, jonka peltipäällyksiseltä yläsillalta, huipputasanteelta nähden avautui yllättyneiden katselijoiden ihailtavaksi yltympäriinsä, ja etenkin Tehinselälle päin, valtaavan suurenmoinen ja juhlaisan mahtava näkymä, jonka vaikuttama tunne aluksi oudosti riipaisi sydäntä, aiheuttaen aivan selvästi tuntuvan entistä paljon vilkkaamman verenkierron. Opas selosti:

– Täältä nyt oikein selvästi nähdään kuinka pitkä tuo Rapaalanniemi on. Nyt näkyy tuossa aivan niemen kärjessä kartanon luona vähän pienen lammen pintaa. Siihen lammikkoon isot lahnat keväisin salmekkeen kautta tulevat kutemaan. Siitä niitä saadaan paljon. Ja tuohon saareen kerran eräs ori ui karhi perässään. Ei uskoisi hevosen jaksavan uida noin pitkälti, useiden kilometrien matkan, ja vielä karhi vastuksina.

– Lienee ollut kuusenoksista kyhätty kevyt vanhanajan risukarhi, epäili leikkisä insinööri Palopohja.

– Ei ollut risukarhi. Raskas rautainen äes oli ollut, kerrotaan.

– Jo sitten oli voimakas se ori, pakana, myönnytti insinööri, kohotan hattuani.

– Oli se voimakas. Ja tuolla kaukana lounaassa, Virmailansaaren pohjoispään vieressä on Padasjoen Linnasaari, jossa kuuluu olevan vieläkin selvästi nähtävissä muinoisten varustusten jäännöksiä. Ne ovat likellä saaren korkeinta kohtaa, itärinteessä. Tiedemiehet ovat arvelleet niiden olevan joko isonvihan tai rautakauden aikaisia. Eräs Padasjoen pitäjän historiaa tutkinut maisteri sanoi minulle saaneensa selville niiden olevan rautakaudelta. Tohtori Ruudun pojat olivat muutamia viikkoja takaperin suurella moottoriveneellään käyneet Linnasaaressa katsomassa niitä linnoitusjäännöksiä. Varmasti ihmisten käsien töitä, vakuuttivat pojat. Ja tuolla näkyy noita Kuhmoisten korkeita maita. Entäs tuolla Tehinaavalla, keskellä suurta selkää, tuo pitkähkö, matala saari, nimeltään Koreakoivu eli Kirjokoivu. Siellä kuuluu asuvan joku "erakko". Ja tuolla Majutveden rannalla näkyy Sysmän kirkko.

– Kyllä kannatti kiivetä Päijät-vuorelle, komea oli näköala, tunnusti insinööri näkemäänsä tyytyväisen matkailijajoukon laskeuduttua takaisin Pyydysniemen Päijänne-päiväkentälle.

Nurmikolla istuen levähdettäessä katseltiin auringon alenemista Tehinselän taakse, ja muutamat nuoret herrat elämänriemuisasti hälisten heittelivät "voileipiä" lahdekkeen tyynelle vedenpinnalle. Ja myöhemmin, helteisen päivän lämpöä hehkuvana iltana laiturinsa vieressä hohtavan valkoisena vieraitaan uskollisesti odottavan Uivan Hotellin onnelliset asukkaat vallattomina pulikoivat hiekkapohjaisen, kauniin kaarteen vilvoittavassa vedessä.

Hienoisen hämärteen huomaamattomasti levittäydyttyä retkeläiset istuivat laivansa ruokasalissa teeillallista odottaen hauskasti tarinoimassa.

Mutta yläkannella yksinäinen hiljainen mies katseli laskeutuneen auringon moniväristä, kaunista kajoa etäisellä taivaan äärellä ja kajastuksen kuvajaista suuren selkäveden sileällä pinnalla.

Mies mietti, mietti ja unelmoi – täältä en pitkään aika haluaisi palata kuluttavaan kaupunkielämään, sen kiireeseen, ahtauteen ja pinnallisuuteen, jossa ei tiedetä mitään tällaisesta sielua ja ruumista uudistavasta kauneudesta, raikkaudesta ja vapaudesta. Ihana Päijänne!

TOINEN PÄIVÄ.

    Viisitoistavuotiaana maailmaan
    läksin minä kulkemaan...

Kellon ollessa puoli 8 yllä olevat sanat ja niiden jatko gramofonijenkan rennon railakoihin säveliin sisältyvinä herättivät Tehin hyteissä vielä makeita unia vetelevät huvimatkailijat. Hyteistä alkoi kuulua heti naurua ja puhelua, ja vähän ajan kuluttua hyttien rullarataovet alkoivat hurahdella auki herrasväen kiiruhtaessa ruokasalin suurella pöydällä houkuttelevana höyryävän aamukahvin kimppuun. Yllättävän omalaatuisen herätyksen toimeenpanijaksi arvailtiin opasta ja erästä nuorta helsinkiläisherraa, joka edellisenä iltana oli ahkerasti veivaillut gramofonia.

Todisteiden puutteessa jäi syyllisen henkilöllisyys selville saamatta, vaikka korkean oikeuden puheenjohtajana oli eduskunnan oikeusasiamies ja muina jäseninä toinen helsinkiläinen lainoppinut ja viipurilainen tuomari. Muutamat kaupunkilaistavoilleen uskolliset, jotka olisivat tahtoneet Päijänteelläkin ollessaan nukkua hyvin pitkään, harmittelivat hiukan äskeistä, heidän mielestään liian aikaista herätystä, mutta lopuksi hekin vilpittömästi yhtyivät enemmistön mielipiteeseen: olipa hyvä, kun tuli noustuksi edes näin aikaisin katsomaan tätä aamun ihanuutta – kirkkaansinistä taivaankumua, auringonkimalteen leikittelyä Päijännepäivä-kentän nurmikon kastepisaroissa ja Pyydyskaarteen tyynellä pinnalla, jonka varjoisalla puolella vielä häilyili hiukan sumua.

– Olisi koreasti kiitettävä sitä tuntematonta hyväntekijää, joka sen herätyslevyn pani pyörimään, mutta valitettavasti emme tiedä kuka hän on, lausui insinööri.

– Hyväntekijät ovat usein vaatimattomia; he eivät hae maailman kiitosta, huomautti opas, mutta hyvä herrasväki – nyt tulee tuolla tuo suuri moottorivene kotihuvilansa rannasta tänne. Veljelläni on tänään vähän asioita toimitettavana Sysmän kirkonkylässä. Soudin eilisiltana hänen luonaan puhumassa ja puuhaamassa tilapäiseksi, ylimääräiseksi ohjelmanumeroksemme sen, että hänen mukanaan nyt pääsemme, ne jotka ehkä haluavat lähteä, käymään katsomassa Sysmän suurta, komeaa kirkonkylää, sen ikivanhaa kirkkoa, kirkkomuseota ja tästä sinne johtavaa erittäin kaunista, useissa paikoissa hyvin kaitaa reittiä, täältä suunnilleen peninkulman matka, luullakseni. Moottoriveneeseen mahtuisimme me kaikkikin. Olen luvannut kapteenille palaavamme laivaan viimeistään kello kolmetoista. Pyydän niitä nostamaan kätensä ylös, jotka haluavat lähteä Sysmän retkelle.

Kaikki kohottivat, aina kujeellinen insinööri nosti kummankin kätensä Hitler-tervehdysasentoon.

– Insinöörin on maksettava kaksinkertaisesti Sysmän-sivuhypystä hän kun nosti molemmat kätensä, tuomitsi viipurilainen juristi.

– Ei tarvitse, julisti lohduttavasti opas, Sysmän matkan saavat kaikki kaupantekijäisiksi, maksuttomasti. Siis kaikki lähtevät. Minäpä käyn sanomassa emännöitsijälle, että hän latoo eväskoriin niin monta voileipäpakettia kuin meitä on. Ja suuri kaljapullo myös mukaan! Meidän on kuitattava aamiaisemme vain voileipäruokailulla ja vasta palattuamme syötävä paremmin.

– Insinöörille kaksi voileipäkääröä – hän kun nosti kaksi kättään, "vitsasi" eräs neitonen.

– Kiitos ystävällisyydestä, arvoisa neiti, sanoi insinööri, nosti hattuaan ja kumarsi. – Ei tarvitse, yksi käärö riittää. Mutta hyvät ihmiset, nyt se moottorivene tuli jo laivamme viereen – hei kansipoika, ota köysi vastaan moottorista... no niin, sillä tavalla, hyvä tulee, kyllä se asettuu siihen.

Moottorivene oli hyvin suuri, mustaksi maalattu ja sen keulassa komeili kullatuin kohokirjaimin Refanut, siis "Leisténin poikien" tunnettu Päijänteen kyntäjä, Setä Topeliuksen satulaivan kaima.

Ohjauskopista ulos astunut Refanutin kapteeni, herra arkkitehti nosti kohteliaasti kokardilakkiaan ja kehoitti:

– Herrasväki, tehkää hyvin ja astukaa purteen. Tehtiin niin hyvin. Kilvaten aivan.

– Kylläpä tämä on uhkea alus!

– Näin hirmuisen leveäkin. Eihän tämä mahdu ahtaissa salmissa kulkemaankaan.

– Katsokaas kun on oikein keittiökin! Ja täällä suuressa salongissa iso kirjastokin!

Ensin kierrettiin Päijätsalon eteläsivustan rannikkovesitse ja käännyttiin sitten itää ja viimein koillista kohti suuren raakaöljymoottorin voimakkaasti jymisten viedessä venettä ja sen iloista, leikkipuheita pitävää matkustajajoukkoa Vellamo-laivan reimaroidulle reitille, v. 1908 peratun hyvin kapean Miestensalmen lävitse ja heinikkörantaisia, mutkikkaita salmivesiä pitkin, muutaman pienen selän ylitse, Muurisalmen ja Varmasalmen kautta ja ison Saari-nimisen saarenmaan ohitse aukealle Majutvedelle, jonka takarannalla jo näkyi Sysmän suuri maalikylä.

Noustiin Vellamon laiturille "Rantalan satamassa" ja lähdettiin kävelemään kylään, joka näkyi olevan melkoisen laaja-alueinen, valtakatu-maantien kummallakin puolella useita isojakin taloja, kuten korkeatorninen Palokunnantalo, Sysmän Säästöpankin talo, Yhteiskoulun talo ja maamme kolmanneksi suurimman meijerin talo sekä muutamia myymälä- ja kahvilarakennuksia. Nähtiin myös eräs uudelta näyttävä pylväsportaikkoinen talo, Kalevan Pirtti. Likellä tätä tilavaa ja kaikin puolin uudenaikaista taloa, jota sanottiin käytettävän yleisenä juhla- ja kokouspaikkana, sijaitsee Suurkylän eli Suurenkylän kartano, Streng-suvun pesäpaikka. "Strengin Pekka, akronohvi, siinä nytkin isäntänä pöllästelee", sanottiin retkeläisillemme. Strengit ovat 1700-luvulta alkaen asuneet Sysmässä ja sen naapuripitäjässä Hartolassa. Strengit ovat vanhaa pappis- ja sotilassukua. Ensimmäinen Sysmän Streng-pappi oli Kaarle Streng, joka Hartolassa kappalaisena oltuaan valittiin Sysmän kirkkoherraksi v. 1790. V. 1663 mainitaan Suurenkylän herrana majuri Kustaa Juhonpoika. Suurenkylän kartano on 1700-luvun alkupuolelta vuoteen 1869 kuulunut Wikman-suvulle ja sen jälkeen Streng-suvulle. Päärakennus on tehty v. 1801.

Retkikuntamme opas luki julki holhokeilleen näitä tietoja pienestä muistivihkosestaan juuri kyseessä olevan kartanon ohi käveltäessä vähän matkan päässä ryteikköisen lahdelman rannalla olevaa kirkkoa katsomaan.

– Tämä kirkko on hyvin vanha, sanoi "paimen" laumalleen retkeilijäjoukon tultua kalmiston ympäröimän harmaakivisen ristikirkon luo, rakentamisvuotta ei tarkalleen tiedetäkään. Se lienee tehty vuoden 1400 paikkeilla, erään tutkijan arvelun mukaan 1420 vaiheilla. Vanhin tavattu asiakirja, jossa Sysmän kirkko mainitaan, on "Jumalan armosta Ruotsin, Tanskan, Norjan, Vendien ja Göötan kuninkaan Kristofferin" eräs kirje vuodelta 1442. Ei ole todisteita, onko nykyinen kirkko Sysmän ensimmäinen. Vanhan kansantarinan mukaan Sysmän ensimmäinen kirkko oli Kuokanmäellä, Linnankylän alueella, jossa luullaan kirkon peruskivienkin olevan vielä nähtävissä. Mutta kun "piru purki yöllä kirkkoa", asetettiin uuden kirkon peruskiveksi valittu "pyhä kivi" härän vetämään rekeen ja päätettiin, että "mihkä härkä seisahtuu, siihen kirkko tehtänee". Härkä seisahtui tähän nykyisen kirkon paikalle ja siihen rakennettiin koko Itä-Hämeen, Suur-Sysmän, kuuden nykyisen seurakunnan alueen kirkko noin 1.300:lle seurakuntalaiselle. Alkuaan oli kirkko suorakaiteen muotoinen, v. 1834 se laajennettiin ristikirkoksi.

Retkeläisemme pääsivät katselemaan kirkkoa sisältäkin. He näkivät siellä v. 1907 lahjavaroilla hankitun, Hanna Frosterus-Segerstrålen maalaaman alttaritaulun "Kristus Getsemanessa" ja paljon muuta mielenkiintoista. Käytiin myös seurakunnan neljännessä, v. 1845 rakennetussa erillisessä kellotornissa katsomassa v. 1912 järjestettyä kirkkomuseota, jossa muiden muinoisesineiden joukossa nähtiin kaksi Sysmän kirkon vanhaa alttaritaulua, jotka esittävät Jeesusta ristillä ja ehtoollisen jakamista. Ne ovat tuntemattomiksi jääneiden taiteilijain maalaamia. Hyvin huomionarvoisiksi esittäytyivät myös muut kirkkomuseon nähtävyydet – keskiaikaisina puuveistoksina Sysmän kirkon suojeluspyhimys Pyhä Olavi sekä toisia pyhimys- ja muita kuvia, pienoislaiva, vaakuna, vanha kastemalja ym. Nämä esineet ovat olleet Sysmän kirkossa, laivakin katosta riippumassa.

– Mikähän merkitys noilla tuollaisilla laivoilla oli entisajan kirkoissa? kysyi joku opas-herralta.

– Olen kuullut jonkun selittävän niin, että täysin purjein eteenpäin kiitävän laivan pienoismalli kirkoissamme oli tarkoitettu vertauskuvalliseksi muistutukseksi ihmiselämän lyhyydestä, purjehtimisesta iäisyyden taivaanrannan taakse ja salakareja täynnä olevasta vaarallisesta purjehduksestamme maailman myrskyisellä merellä. Tämmöisiä laivoja on vielä nykyisinkin muutamissa maamme merenranta- ja saaristoseurakuntien kirkoissa. Tämän Sysmän kirkon laivan on tehnyt luutnantti Taube Luhangasta ja riippui laiva kirkon katosta 1700-luvun loppupuolelta vuoteen 1832.

Kirkkomuseosta siirryttiin tarkastelemaan hyvin hoidettua kirkkotarhan hautausmaata.

– Tähän on vuoden 1600 jälkeen haudattu Sysmän seitsemästätoista kirkkoherrasta neljätoista ja kahdestakymmenestäneljästä kappalaisesta kymmenen, ilmoitti opas, lisäksi muita merkkihenkilöitä ja "yhteistä kansaa". Ja tässähän on Vapaussodan sankarien hautapatsas – kaksikymmentäyhdeksän Sysmän–Heinolan rintamaosalla kaatunutta nukkuu sen alla.

Kahvilassa ja paluumatkalla moottoriveneessä opas, hiljainen mies ja historianmaisteri kertoilivat Sysmästä yhtä ja toista:

– Tämä Sysmähän on oikein isojen rikkaiden pitäjä. Kunta on nykyisin aivan velaton ja veroäyri vain vähän yli seitsemän markan. Suuria herraskartanolta on Sysmässä erikoisen paljon – Suurenkylän, Rapaalan ja Suopellonlahden pohjukassa näkemämme Ilolan lisäksi Nordenlund, Niemi, Virtaa, Rantala, Yskälä, Olkkolat, Rankoo, Hovila ynnä muita. Näistä tiloista sekä niiden entisistä ja nykyisistä asukkaista olisi tietenkin paljon kiinnostavaa kerrottavana, mutta se veisi liian pitkälle. Mainittakoon kuitenkin vain täältä kirkonkylän keskustasta neljän kilometrin päässä Majutveden rannalla, kirkon luota edelleen länteen sijaitsevasta Hovilan kartanosta, joka on nykyisin erityisen hyvin hoidettu, että se kuului 1600- ja 1700-luvuilla Tandefelt-suvulle, myöhemmin Wadenstjerna- ja Schildt-suvuille. Nykyisin omistaa sen Hartolasta kotoisin oleva maanviljelijä Juho Hovio (Porvari), joka osti Hovilan v. 1914. Kartanon karja on liki kaksisatapäinen. Nykyinen omistaja on laajentanut paljon viljelyksiä ja saattanut ne hyvin voimaperäisiksi. Hyvää viljelysmaata on saatu viitisenkymmentä hehtaaria lisää kuivattamalla lähes kymmenen vuotta takaperin tilan viljelysten keskellä ollut järvi aivan kokonaan. Järven pumppuaminen kuivaksi kesti kuukauden, vaikka höyrypumppu työskenteli yöt ja päivät, nostaen kymmenentuhatta litraa vettä minuutissa. Kuivatun järven pohja on neljä ja puoli metriä alempana viereisen lahden pintaa. Ranta on padottu. Tilanomistaja Hovio on käynyt Hollannissa tutustumassa patolaitteisiin ja niiden pumppuihin.

Hovilan tienoot näyttävät muuten olleen asuttuja jo hyvin varhaisina aikoina. Hovilan kartanolle kuuluvasta Pirttisaaresta on löydetty soikeat tuluskivet, tutkimusten mukaan rautakaudelta peräisin, samoin kuin Hyväänsaaresta, myös Hovilan maalta tavatut asuinpaikkajäännökset, sekä erinäiset hautaesinelöydöt Hovilan Haarala-nimisen mäkituvan läheisyydessä.

Hovilan seutuja vanhempana, Sysmän varhaisimpana asuinpaikkana pidetään aikoinaan Suurkylän kartanon alueeseen kuulunutta Veijolanmäkeä, josta pellosta on löydetty myöhemmän rautakauden aikainen miekka. Mäellä on useita pieniä, verraten myöhäisen ajan rakennusten raunioita sisältäviä kumpareita. Erään torpan nimenä kuului olleen Linna. Lieneekö nimi johtunut jostakin muinoin tuolla mäellä olleesta linnasta?

Tarun tietämä Sysmän Jättiläislinna ei liene kuitenkaan ollut siellä, vaan sen kerrotaan ehkä olleen Linnankylän Nuijamäellä, noin 150 metriä lounaaseen nykyisestä Linnan talosta. Nuijamäeltä kuulutaan otetun kiviä navetan rakentamistarpeiksi. Mutta vieläkin on mäen rinteillä suuria kiviä, joiden röykkiö pohjoisen puolella on suorana, noin 15 metriä pitkänä vallintapaisena. Samanlaista vallia on huomattavissa myös mäen läntisellä ja itäisellä sivustalla. Kun ei ole toimitettu kaivauksia, on mahdotonta sanoa mitään varmaa Nuijamäen vaiheista. Mäellä on ollut luultavasti muinoislinna. Tätä arvelua ei tee mitättömäksi sekään olettamus, että mäen nimi johtuisi Nuijasodan ajoilta, sillä ovathan nuijamiehet voineet valita jo aikaisemmin käytetyn linnamäen puolustusasemakseen. Sysmässähän kahakoitiin nuijasodan aikana. Sijaitsemispaikkansa vuoksi mäki mainiosti sopisi muinoislinnan paikaksi. Se on nimittäin siinä kohdassa, jossa Tainionvirta, joka yhdistää Nuoramoisjärven Majutveteen ja siis edelleen Päijänteeseen, laskee Kuhalahteen. Entisinä aikoina vesistöjen ollessa tärkeitä kulkuväyliä, oli tällä paikalla huomattava strateginen merkitys. Tainionvirta oli muinoin tärkeä soutuväylä Joutjärven ja Hartolan Jääsjärven kautta etäisille Savon ja Karjalan seuduille saakka.

Paikkakunnan asukkaat kertovat perintätietona nykyisen Linnan talon paikalla muinoin olleen komean kaksikerroksisen rakennuksen, jossa oli asunut "ruhtinaallista väkeä". Keskiaikaisista asiakirjoista tutkijat eivät ole löytäneet mainintaa tästä Linnasta, mutta Hämeen maakirjassa vuodelta 1539 siitä on merkintä. Sysmän Jättiläislinnassa taru kertoo olleen kaksinkertaiset, seitsemän syltä korkeat muurit ja holvattu porttikäytävä, neljä ikkunaa jokaisella sivustalla ja viisitoista ampumareikää.

– Lintulanojan luona on maan sisään kaivettuja kivettyjä majoja, joissa kerrotaan ennen vanhaan asuneen ihmisiä.

– Sysmän Suurkylän seudun ensimmäinen asukas kuuluu olleen eräs savolainen Vännäri.

– Rautakauden löydöt Sysmän seuduilla, muun muassa Supitussa, Päijänteen rannalla, kertovat etupäässä sodista ja taisteluista, mutta rauhallisiinkin suhteisiin viittaavia löytöjä on tapahtunut. Yhdeksännellä ja kymmenennellä vuosisadalla suuntautui vilkas kauppavaihto itäisiltä mailta Pohjoismaihin, joista saatiin turkiksia, maksuksi rahoja, koruja ja aseita. Niiden aikojen muistona löydettiin vuonna 1841 Sysmän Nuoramoisissa läheltä Nordenlundin kartanoa arabialainen hopearaha, joka on lyöty Alschschissa kalifi Almuktafin aikana vuonna 294 eli vuonna 906 Kristuksen syntymän jälkeen. Ja vuonna 1870 Sysmän Väärämaankylän alueelta, eräästä Ylimmäisenjärven saaresta kaskimaata kynnettäessä löytyi aarre, jossa oli hopeinen koru ja rannerengas sekä rintasoljen puolikas ja 98 hopearahaa – saksalaisia ja arabialaisia, viimeksi mainittuja kuitenkin vain kuusi, vanhin vuodelta 896. Saksalaiset rahat olivat melkein yhtä vanhoja kuin tämä arabialainen. Löytäjä myi salaa Heinolaan aarteen, mutta se saatiin kuitenkin pian yliopiston kokoelmiin.

– Mitäs muuta merkillistä Sysmästä?

– Sysmän Onkiniemen kylässä aivan maantien vieressä on kalliolla hyvin iso kivi, joka sysättynä heiluu kauan aikaa, mutta ei putoa kallion reunalta. Saman kylän alueella Ellilän maalla on toinen omituinen luonnonnähtävyys, Laukkukivi, järeä kiviportti, portin päällä paasi "poikkipuunakin". Portti on niin iso, että siitä sopii ihminen kulkemaan.

– Sysmä! Mitähän se nimi merkinnee?

– Vanhojen sanakirjojen mukaan sysmä merkitsee etäistä, synkkää korpiseutua.

    Mäne sinne kunne käsken,
    Lapin sysmän synkiään,
    Pohjan pellon penkereen,
    pimiähän Pohjolaan.

Niin sanotaan eräässä vanhassa loitsussa. Kansantarinan mukaan on Sysmän nykyisen Suurenkylän tai Otamonkylän tienoilla jollakin mäellä ennenvanhaan poltettu suuria hiilihautoja sepän töissä tarvittavien hiilien eli sysien saamiseksi. Sen vuoksi oli alettu nimittää sitä paikkaa Sysimäeksi, lyhennettynä Sysmäki, Sysmä.

– Mutta mistäs on johtunut se yleinen sanonta, että "hän on Sysmästä eikä tiedä mitään?"

– Vielä nykyisinkin on olemassa sellaista kerrassaan väärää ja perusteetonta luuloa, että Sysmä ja sysmäläinen merkitsevät jotakin kehityksessä takapajulle jäänyttä. Minna Canthan on kirjoittanut näytelmänkin "Hän on Sysmästä". Sysmän ja sysmäläisten ala-arvioimiseen ei ole kuitenkaan aihetta eikä halua ainakaan niillä, jotka ovat tutustuneet Sysmän jo varhaisista ajoista saakka erittäin vankkaan maalaiskulttuuriin, jota ilmentävät muun muassa verraten voimakkaat sivistysharrastukset, kehittynyt elinkeinoelämä ja yleensä hyvä taloudellinen tilanne. Sanontatapa "hän on Sysmästä eikä tiedä mitään" selitetään syntyneen näin. Entisinä aikoina Turusta tuotiin posti Hämeenlinnan kautta Pulkkilansalmeen ja siitä Rapaalan kartanon kautta Sysmän Hovilaan ja Suurkylään sekä edelleen Verkkosalmen poikki Luhangan Oneisiin, silloisen postitien päätepaikkaan. Siten saatiin Sysmään tietoja aina Ruotsista saakka aikaisemmin kuin useille muille sisämaan paikkakunnille. Kun sysmäläinen sitten sattui liikkumaan Savossa tai muualla, odotettiin hänen aina tietävän jotakin uutta, koska asui postitien varrella. Jos hän ei tietänyt erikoisempia uutisia tai luonteenlaadultaan hitaana ja jäykkänä hämäläisenä ei selvinnyt heti vastaamaan, niin ihmeteltiin, että "hän on Sysmästä eikä tiedä mitään". Rapaalan Tandefelteille tuli sanomalehtikin aikaisemmin kuin muihin Sisä-Suomen pitäjiin ja senkin vuoksi oli totuttu havaitsemaan sysmäläisten tietävän maailmantapahtumista yleensä enemmän kuin naapuripitäjäläisten.

– Sanonnan sysmäläisen tietämättömyydestä kerrotaan aiheutuneen muka myös siitä, että kerran eräs sysmäläinen silloiseen pääkaupunkiin Turkuun tultuaan näki paljon kansaa kadulla – jotakin erikoista näytti ilmeisesti juuri tapahtuneen. Sysmäläinen kysyi muutamilta vastaansa tulevilta ylioppilailta syytä tämmöisen väenpaljouden liikehtimiseen. Ylioppilaat alkoivat ihmetellä kysyjän tietämättömyyttä – ei tiedä sitä, jonka kaikki muut tietävät: ylioppilaiden ja kisällien kesken tapahtui äsken ankara tappelurytäkkä Hauenkuonon aukiolla. Ja kun kysyjä selitti juuri tulleensa Sysmästä, hokivat ylioppilaat, että "hän on Sysmästä eikä tiedä mitään".

– Niin, kyllähän Sysmästä ja sysmäläisistä riittäisi runsaasti jutunjuurta monelta alalta ja jos minkälaista. Mutta kuinkas se on – mitä nähtävää ja tiedettävää noin vain päällisin puolin olisi matkailijoille Sysmän naapuripitäjässä Hartolassa? Sinnehän ei ole täältä kovinkaan pitkää matkaa.

– Kahden ja puolen peninkulman maantietaival vain Sysmän kirkolta Hartolan kirkonkylään. Onhan Hartolassa myös jotakin nähtävää, esimerkiksi kansatieteellinen museo Koskipään kartanossa ja 130-hehtaarinen maataloudellinen koetila sekä muistopatsas vanhan kirkon paikalla, on kansanopisto ja useita vanhoja herraskartanoita sekä vanhaa rakennustapaa hyvin tyypillisesti edustava Suuruspään talo pitäjän itäkulmalla. Museo on hyvin huomattava nähtävyys. Sitä meidän olisi kannattanut käydä katsomassa, jos meillä olisi ollut enemmän aikaa. Siellä on päärakennuksen huoneet täynnä – noin 3.000 vanhaa esinettä, joukossa hyvin harvinaislaatuisiakin, muun muassa toppatuoli, jossa kuningas Kustaa IV Aadolf on istunut Koskipäässä käydessään; on myös tiedemiesten noin 1500 vuoden ikäiseksi toteama, polttamalla koverrettu ruuhi, joka löydettiin Hartolan Savvuorenkylän Pohlammesta; entäs hirmupitkä kasakan keihäs – sitä sellaistakaan ei taida olla muissa museoissamme; en ole ainakaan nähnyt. Saksan- ja ruotsinkielisiä uskonnollisia ja tieteellisiä kirjoja 1500-luvulta on myös Hartolan museossa, niiden joukossa nekin vanhat, arvokkaat kirjat, jotka tehtailija Suominen löysi Heinolasta ostamansa talon ullakolta ja jotka hän lahjoitti Hartolan eli Itä-Hämeen museoon, vaikka Turun museo tarjosi niistä 10.000 markkaa. Ja Koskipään museossa on Hartolan suurten miesten, nimittäin valtioneuvos Danielson-Kalmarin ja runoilija Uuno Kailaan muistoesinehuoneet. Koskipään ulkorakennukset ovat myös täynnä museoesineitä, kuten vanhoja ajoneuvoja ja maanviljelysvälineitä, sellaisia näköjään maan ja taivaan ikäisiä, jollaisia en ole tavannut muissa kokoelmissa. Tavallaan museota on myöskin alkuperäiseen kuntoonsa jätetty Koskipään noin kolmesataa vuotta vanha, paljon nähnyt savupirtti. Sen kuluneella, leveällä honkapöydällä olevassa Raamatussa on painatus vuosiluku 1776.

Hartolan museoajatuksen "isä" on Itä-Hämeestä kotoisin oleva tunnettu kirjamies, toimittaja E.J. Ellilä, joka kirjoituksessaan "Hartolan vanha kirkko paikallismuseoksi" heinolaisessa sanomalehdessä 1915 ja Itä-Hämeen kansanopiston "Kevätkirjassa" seuraavana vuonna pohjusti museokysymyksen. Mutta Hartolan seurakunta oli toista mieltä. Se lahjoitti pois vanhan kirkon säästääkseen pertunmaalaisille meneviä osa-rahoja.

Kirjailijatar Maila Talvio, syntyisin hartolaisen kirkkoherran tytär, on ollut Hartolan museon sielu ja sydän. Hän on toiminut tarmokkaasti museon hyväksi ja työskentelee yhä sen menestykseksi ja kehittämiseksi vastuksista välittämättä.

Koskipään museokartano sijaitsee aivan maantien vieressä, Jääsjärvestä lähtevän Tainionvirran rannalla, vehmaan puiston ympäröimänä. Monet matkailijat sivuuttavat Koskipään tietämättä, mikä merkittävä paikka se on. Puistossa on tammia, vaahteroita, lehtikuusia, kuusamia, hopeapajuja, seljoja – kaikkiaan kolmattakymmentä lajia puita ja pensaita. Hartolan museo on meillä ainutlaatuinen sen vuoksi, että siinä ovat "kaikki rakennukset omalla kivijalallaan", museonähtävyyksinä nekin: herraskartano, savutupa, ulkorakennukset.

– Koskipään puistossahan virran rannalla on nähtävänä myös muuan museoesine. Hartolan ja samalla varmaan koko Itä-Hämeen viimeinen, pitkä kirkkovene, joka on merkillinen senkin vuoksi, että presidentti Relander siinä veneessä kansallispukuisten neitosten ollessa soutajina kesäkuun 30 päivänä vuonna 1929, museon vihkimispäivänä, kuljetettiin Tainionvirtaa myöten katsomaan Koskipään läheisyydessä olevaa kokeilutilaa. Museon vihkiäisjuhlassa oli muitakin korkeita herroja, kuten valtioneuvos Danielson-Kalmari, maaherra Pulkkinen, tohtori Manninen Kansallismuseon edustajana, Puolan ministeri Charwat sekä noin 6.000 henkeä yleisöä. Kokeilutilalla käyntinsä muistoksi presidentti Relander istutti koivun tilan pihaan sekä muurasi uuden asuinrakennuksen peruskiven.

Koskipään nyt museona oleva 12-huoneinen päärakennus on tehty v. 1790. Koskipää on entinen säterirustholli. Koskipään nimi esiintyy asiakirjoissa ensi kerran v. 1443. Ratsumestari Sigfrid Henrikinpoika Silverbögel osti Koskipään, Ekon ja Nuoramoisten kartanot 1600-luvun alussa. Myöhemmin Koskipään omistivat Tandefeltit ja von Gerdtenit.

Koskipään jälkeen Hartolan huomattavin nähtävyys on parin, kolmen sadan metrin päässä Koskipäästä pohjoiseen päin, aivan maantien vieressä pystyssä oleva hyvin korkea, obeliskimainen vanhan kirkon muistopatsas, nelikulmainen graniittipaasi, ja sen kyljessä oleva kirjoitus ilmoittaa, että siinä paikassa ollut vanha, v. 1684 rakennettu puukirkko v. 1928 siirrettiin Mäntyharjusta ja Hartolasta eronneen Pertunmaan kirkoksi. Oli vedätetty talkoilla tuonne neljättäkymmenen kilometrin päähän. Ja talkoilla oli vedätetty tuo mahdottoman painava obeliskikin noin kuuden kilometrin päästä, Ruskealankylän Matariston tilan alueelta. Rekien päällä sinkkivarpein ja vorokein oli sitä hiljalleen eteenpäin veivattu. Entäs sellaisen pitkän kiven pystyyn nostaminen? Siinä olivat miehet tulla harmaapäiksi. Koko kivihomma tuli maksamaan erinäisiä tuhansia. Mutta komean ja vallan erikoisen näköinen se kivi on. Hartolan nykyinen kivinen kirkko rakennettiin v. 1913.

– Monesko kirkko Hartolassa lienee nykyinen?

– Siitä ei ole tarkkaa tietoa. Nykyisen kirkon sanotaan olevan jo neljäs. Jotkut tutkijat arvelevat sen olevan vasta toinen. Koskipää-nimisenä kappeliyhteisönä Hartola mainitaan asiakirjoissa kuitenkin jo niin varhain kuin 1540-luvulla. Jo paavi Bonifaciuksen annekirjassa vuodelta 1398 mainitaan Hartolan kirkko. Kansantarinan kertoman mukaan on Hartolassa ennen Pertunmaalle muutettua kirkkoa ollut kaksi kirkkoa, joista vanhempi sijaitsi Kirkkolan maalla, Rautaveden ja Jääsjärven välisellä harjulla. Siitä muistona ovat Kirkkolankylän ja Kirkkolan kartanon nimet. Hartolan toisen kirkon arvellaan olleen lähellä kolmatta, Pertunmaalle vietyä kirkkoa.

– Hartolan nähtävyytenä voitaisiin ehkä mainita myöskin Kumunkylässä oleva kallioluola, jota sanotaan Lapinkirkoksi eli Kumpurakirkoksi ja jota kansantarinan mukaan muinoin, jolloin kirkkoa ei ollut lähempänä kuin Hollolassa, käytettiin kirkkona.

– Muistui mieleeni, että kirjailija-teatterinjohtaja Arvi Kivimaakin on entinen hartolainen. Hänen isänsä on nykyisinkin pankinjohtajana Hartolassa.

Kamreeri kertoi Hartolassa käydessään kuulleensa tarinoitavan siellä, jossakin pitäjän koilliskulmalla ennen aikaan asuneesta Jokelais-noidasta, jolla oli ollut ruumiinluita pussissa kätkettynä "erillisen lukkotuvan" uunin päälle ja sen vuoksi siinä huoneessa ei kukaan saanut yöllä nukkumarauhaa. Peloton Suutari-Matti meni kerran "vedon edestä" lukkotupaan nukkumaan. Ja mitenkäs kävi? Puolen yön aikana alkoi uunin päältä kuulua aivan selvästi luiden kalahtelua. Ja sitten tyhjä olematon tassutteli pimeässä Matin sängyn luo ja heitti vällyt miehen päältä lattialle, sitten kallisti pari kertaa sänkyä ja lopuksi painoi hetkiseksi kylmän, luisen kämmenensä Matin otsalle. Mutta suutari ei kaikonnut tuvasta, vaikka peloittikin kamalasti, oli tuvassa aamuun asti ja voitti vedon. Tämän jälkeen Jokelaisen asunnon läheisyyteen myllyä rakennettaessa annettiin lukkotupa myllyn rakennusmestarin asuttavaksi, mutta aamulla aikaisin väen noustua nukkumasta oli mestari jo tullut lukkotuvasta varsinaiseen asuintupaan istumaan ja tupakoimaan ja hän sanoi emännälle, että hänelle pitää tehdä vuode muualle, sillä hän ei mene enää toiseksi yöksi lukkotupaan nukkumaan. Mestari ei kuitenkaan kertonut sen enempää.

Jokelaisen kuoltua ei hevonen jaksanut vetää noidan ruumista reessä ennen kuin vainajan poika, jolla myös oli tiedossaan noitatemppuja, haki metsästä kolme tuomikeppiä, joilla kullakin kerran kopautti kirstun kanteen. Ja kun kuollutta sitten kuljetettiin veneessä Jääsjärven yli kirkolle, niin sivusta katsoneet onkijat olivat nähneet hirveän suuren, mustan miehen harppailevan vedenpintaa pitkin veneen edellä. Ja hautausmaan portilla tapahtui sellainen ihme, että lukkarin koettaessa laulaa ei hänen kurkustaan lähtenyt kuin vähän pihinää. Mutta kun vainajan poika noilla kaiken varalle mukaansa ottamillaan kepeillä taas löi kirstua, niin jopa lukkarin ääni vapautui ja hautaustoimitus sujui häiriöittä tavallisessa järjestyksessä.

Tarinoidessa oli matka kulunut niin nopeasti, että Refanut saapui kuin yllättäen Pyydysniemen laiturin viereen. Tehi pihisi jo lähtövalmiina ja sen koko henkilökunta oli laiturilla ja yläkannen kaiteeseen nojaillen tulijoita vastaanottamassa. Siinä oli jos minkä sanovaa:

– Tervetuloa takaisin Päijänteelle!

– Kiitos. Joko tuli meitä ikävä?

– Jo, varsinkin kapteenille sen jälkeen kuin aloitte viipyä yli määräajan. Mutta eipä onneksi mennyt puolta tuntia enempää liikaa.

– Mitä Sysmään kuului? Vieläkö siellä riideltiin siitä neljännestä vaalisaarnaajasta?

– No, eipä sinne kuulunut erikoisia.

– Mitä turhaa kyselet – "hän tulee Sysmästä eikä tiedä mitään".

– Kiitos kyydistä, herra arkkitehti! Näkemiin!

Refanut lähti mennä ryöhäämään vauhdikkaasti kotirantaansa kohti. Siniristilippu sen perätangossa vilkutti jäähyväisiä tehiläisille.

Ja Tehi lähti jatkamaan Päijänteen kierrostaan, suunnaten kulkunsa suuren, aukean Tehinselän länsilaitaman puolta luodetta kohti Karhusaaren salmitse, Kähärinsaaren ohitse ja kääntyi verkalleen tasaisen tahdikkaasti jylkyttäen kulkemaan navakanlaisessa myötätuulessa kohti pohjoista, jossa ei näkynyt maata laisinkaan – siellä jatkuivat mahtava Tehi ja toiset selkävedet silmänkantamattomiin. Kaukana lännessä näkyi Kuhmoisten korkean-muhkea rantue, lähinnä Tehinniemi, ja oikealla puolella vain muutaman kilometrin päässä sivussa väylältä oli pari kolme suurenlaista saarta, Töijensalo ja Juuressaaret. Näissä saarissa kuului olevan muutamia taloja, vaikka ne, kuten useimmat toisetkin Päijänteen rantaseutujen asumukset, eivät ole järvellä kulkijan näkyvissä. Töijensalon ensimmäinen asukas oli tullut Sysmän kirkonkylästä. Sysmäläiset ja kuhmoislaiset olivat muinoin ankarasti riidelleet Töijensalon oivallisten niinipuumetsien omistamisesta. Sysmäläiset voittivat tappelussa. Eräänkin sysmäläisukon kaulan kuhmoislaiset katkaisivat seipään nenään sidotulla sirpillä. Vieläköhän nykyisin Töijensalossa kasvanee meillä luonnonvaraisina hyvin harvinaisia lehmuksia, niinipuita?

Kansantarina kertoo myös Töijensaloon tai Juuressaareen, toisen maininnan mukaan Kurensaareen, "pitkän vihan aikana" erään sysmäläisen soutaneen venelastillisen venäläisiä ryöstämään omaisuutta saaressa muka olevista taloista ja jättäneen heidät sinne kuolemaan; saari oli nim. asumaton. Sysmän Jaakko oli sanonut menevänsä vain vähän uistelemaan sillä aikaa, kun venäläiset olivat käymässä muka saaren keskustassa olevissa taloissa. Viinaa ja ruokaa tarjoten venäläisten ystäviksi tekeytyen mies oli saavuttanut venäläisten luottamuksen ja saanut narratuksi heidät lähtemään saareen. Se oli kosto venäläisten julmasta mellastuksesta Sysmässäkin.

– Ja tuossa on Kallio-Oton saari, sanoi opas, osoittaen pientä, kallioista ja harvapuista saarta, siinä eräs tämänseutulainen Otto pienessä majassaan monet pitkät vuodet asui erakkona ja siellä kuolikin, nähtävästi äkkiä, sydänhalvaukseen, liki 80-vuotiaana. Oton tupa muutettiin Suopeltoon. Saaressa on nähtävissä vielä Oton asumuksen jäännöksiä. Se Otto kuului olleen sellainen puuskahullu, joka sai raivoamiskohtauksia, jonka vuoksi Otto lienee katsonut parhaaksi muuttaa Kalliosaaren yksinäisyyteen ammattikalastajaksi. Nämä ovatkin erittäin hyviä kalavesiä näillä tienoilla.

– Muuten, jatkoi opas, tällä kohdalla tuossa Sysmän mantereenrannassa on erittäin ihana, nelikymmensaarinen Soilahti ja tuolla näkyy Soiniemen kärki, jonka takana on kymmenisen kilometrin pituinen, paikoin jokimaisen kapea, kaislikkoinen Liikolanlahti. Sen rannoilla on oivallisia viljelystiloja ja sen pohjukassa on hyvänäköalainen Viljaminvuori eli Viljamenvuori, korkeus vähää vaille kaksisataa metriä merenpinnasta laskettuna. Muinoisten tavaranvaihto- ja muiden matkojen soutuvaltaväylä Saimaan vesistöstä saakka Päijänteeseen suuntautui Hartolan Jääsjärven, Tainionvirran, Nurmijärven ja Viljamen vuoren juurella olevan Vanjärven ja Liikolanlahden kautta. Soiniemessä on myös hyvä näköalapaikka, Mäyrävuori. Ja tuo saari tuossa Soiniemen kärjen kohdalla on Kätkötsalo, jonne luolaan varkaat ennen aikaan olivat kätkeneet varastamiaan tavaroita, lehmiä ja hevosiakin. Kätkötsalon tienoilla on tavattu meillä verraten harvinaisia merimetsoja. On arveltu merimetsojen Päijänteellä pesineenkin. Mutta luonnontutkijat ovat selittäneet Päijänteellä keskikesäisin nähtyjen merimetsojen olleen vain yksinäisiä uroslintuja. Muualla Suomessa tiedetään merimetsojen pesineen varmasti vain Laatokan ja Kemin saaristoissa sekä Petsamossa. Kätkötsalossa on kyllä merimetsojen pesimäpaikoiksi sopivia kallioseinämiä. Sellaisten turvallisille "hyllyillehän" merimetsot munivat. Ei ole ihmeteltävä, että merimetsot luulevat tätä Tehin ulappaa mereksi ja pysähtyvät tänne, sillä meritunnelmiin tässä tulee ihminenkin katsoessaan tuonne pohjoiseen, jossa ei näy muuta kuin vettä ja taivasta ja taiteellisesti etualalla tuo Kätkötsalo pikkuluotoineen ja kareineen ja merimetsoineen. Vähän pohjoisempana häämöttää yksinään Selkäsaari, näettehän. Viime viikon kierroksella oli mukanamme eräs tamperelainen lehtori, sen viikon hiljainen mies. Hän oli niin ihastunut Päijänteen ja etenkin tämän Tehinselän juhlaviin näkymiin ja tunnelmiin, että hän alinomaa kuin lumoutuneena istui kannella nojatuolissa katselemassa maisemia. Tässä Tehin aavalla kulkiessamme hän ei malttanut lähteä alas päiväkahvillekaan, sanoi vain, että "kiitos, kiitos, mutta nyt minä en tarvitse mitään, nyt on hyvä olla, en kaipaa mitään; jos tässä laivassa olisi langaton lennätin, niin minä ilmoittaisin sillä Tampereelle, että koettakaa tulla toimeen siellä tästä lähtien ilman minua, minä jään Kallio-Otoksi tänne Päijänteelle, Tehinselän saareen, tuohon Kätkötsaloon tahi Selkäsaareen". Ja lehtori lausuili hiljaa itsekseen "Tehin laulua":

    Vuostuhannet pintaani päilynyt
    on korkea taivahan kaari,
    ja loisteessa kuun sekä auringon
    moni kylpenyt kukkiva saari.

    Vuostuhannet lauluni kaikunut
    jo äärestä äärehen rannan.
    Yhä vieläkin myrskyssä myllerrän,
    minä voimani tuntea annan.

Ja niin edespäin. Hän tuntui hyvin laatuisalta mieheltä. Aikoi mennä loppukesäksi Petsamonjoesta lohia onkimaan. Asiasta toiseen – emännöitsijän kanssa arvelimme, että tällä kertaa juodaan päiväkahvi vasta Judinsalon laiturissa seisottaessa, ettei häiriydy tämä seutujen katselemisemme. Noin puolen tunnin kuluttua saavumme Judinsaloon, joka näkyy jo tuolla suoraan edessämme, tuo muiden saarten ylitse kohottautuva korkeinkyömyinen maa, Päijänteen toiseksi suurin saari; Virmailansaarihan on suurin.

— Kylläpä totisesti tämä Päijänne näyttää erämaan järveltä, ihmetteli insinööri. Talot ja viljelykset tietysti ovat vähän matkan päässä rannasta, metsän takana. Niinhän ne kuuluvat olevan enimmäkseen myös Saimaan rantatienoilla. Mitenkähän aikaisilta ajoilta asti Päijänteen rannikkotienoot lienevät olleet asuttuja? Historianmaisteri muistaa ehkä selvittää sen seikan.

– Muinoislöytöjen perusteella on päätelty Päijänteen seuduilla ihmisten liikkuneen jo joitakin aikoja ennen vuotta 400 Kristuksen syntymän jälkeen. Keskiajan lopulla oli asutusta Jämsän tienoilla saakka. Jämsä on nuorin keskiaikana syntyneistä Päijänteen pitäjistä. Jämsää pohjoisemmat Päijänteen tienoot olivat koko keskiajan vailla varsinaista, kiinteää asutusta – jotkut lappalaisperheet vain harhailivat siellä ja täällä saalistus- ja poronpaimennusretkillään. 1500-luvun puolivälissä Kustaa Vaasan aloittama Keski-Suomen asuttaminen oli edistynyt niin pitkälle, että vuonna 1561 perustettiin laaja Rautalammen hallintopitäjä, johon kuului osa Päijänteeseenkin ulottuvia seutuja...

– Kuulkaapas tätä! huudahti kesken kaiken eräs laivan päiväkirjaa ahkerasti selaillut neitonen. Tähän on joku Päijänteen viikkokierroslainen tunteitaan tulkiten kirjoittanut näin erinomaisen kauniisti ja älykkäästi:

"Laivassa on maailman ainoa todellinen ihanneyhteiskunta. Huoliaan ja harmejaan ei muista kukaan – ne odottavat maankamaralla. Sopusointu, ystävyys ja rauha vallitsevat herra kapteenin uskollisten alamaisten valtakunnassa. Tällaiseen olotilaan pyritään muuallakin, mutta siellä sellaiseen harvoin päästään. Mistä tämä johtuu? Onko ihminen sittenkin ehkä pohjimmaltaan hyvä ja ystävällinen, vai vaikuttavatko häneen laivamatkan ulkonaiset seikat, nimittäin luonnon ihanuuden näkeminen ja lepo. Järveä ja sen rantamaisemia katsellessamme muutumme kuin taikasauvan kosketuksesta toiseksi, entistä paljon paremmaksi ihmiseksi."

Ja tuohon on joku jäljentänyt pari säkeistöä "Tehin laulusta":

    Käy rannalle kulkija kaukainen,
    on tuuleni sulle ain lauha,
    sä löytänet levon sun sielulles,
    sun rintasi täyttävi rauha.

    Kun myrskynä jällehen myllerrän,
    pois kaikkovi mielesi murheet,
    ja aurinko polttavi kaiken pois
    sun elämän eksyjän erheet.

Vakavan, hiljaisen hetken kuluttua opas virkkoi:

– Sellainen se on tosiaan tämä Tehinselkä; kyllä olen monesti nähnyt – toisinaan tyyni kuin kuvastin, suurenmoisen ihana, ja toisinaan taas mahtavana myrskyävä kesälläkin, puhumatta raivokkaista syysmyrskyistä. Monet meistä päijänteläisistä ihailevat enemmän karaisevaa, taisteluun vaativaa lämpimän kesäpäivän myrskyä kuin uneliasta tyventä. Päijänteen myrskyissä kulkija saa kokea seikkailun ja vaaran jännitystä, etenkin tässä Tehinselällä, jonka pohjoispäähän nyt juuri olemme tulleet. Näiltä tienoilta nimittäin alkaa Judinsalonseläksi sanottu vesialue – tuossahan on jo lähellä koillisessa Lakusalonsaari ja sen takana sitä suurempi Vehkasalo. Näillä tienoilla kuuluu muuten olevan tavattoman syvää, vettä puoliväliin kahdeksattakymmentä metriä; Tehinselän syvimmässä paikassa on syvyys tiettävästi 69 metriä.

Laivan sivuutettua vielä Haapasalon ja Karttisalon sekä joukon pienehköjä, jo melkoisen lähellä suoraan edessä kauttaaltaan yllättävän korkeana kohoavan Judinsalon eteläpuolella olevia saaria opas kiinnitti retkeläisten huomion kaukana itäisellä mantereenrannalla, Sysmän pitäjässä näkyvään kolmeen korkeaan vuoreen, Kultavuori ja Pirttivuori sekä pohjoisimpana, Vintturinkylän aluemaastossa korkein, merenpinnasta laskien 221-metrinen ja Päijänteen pinnasta 143 metriä korkea Kammiovuori, hyvänäköalainen paikka, suurenmoisen jylhien erämaaseutujen ympäröimänä. Presidenttimme linnassa on Kammiovuoren näköalamaalaus. Kammiovuori on saanut nimensä "pirunluolastaan", omituisesta kalliokammiostaan. Vuoren huipulla on kallioreikä, johon kerran eräät näköalan katsojat huvikseen laskivat, pieni painokivi rihman nenässä, kolme rullallista karhulankaa, tavoittamatta sittenkään pohjaa.

Tehi saapui Judinsalon etelärannan pienen lahdekkeen laituriin, tyyneen rauhan satamaan keskellä lakkapäin lainehtivaa, valtaisaa Päijännettä – lahden pohjukassa pieni idyllinen keltainen tupa, aivan kuin runoissa ja romaaneissa kuvattu onnenmaja, jollaisen omistamisesta ihmiset monesti herkkinä hetkinään maailman humuun kyllästyneinä haaveilevat, ja sen keltaisen tuvan sileäpintaista lahtea suojasivat korkeat metsämäet ja lahdensuussa vielä sievä saari etuvartijana ulapan aallokkoa murtamassa, vaahtoisten laineiden auringonpaisteessa kimaltelevin pisaroin hyrskytessä rantakivikkoon. Ja tuuli tuiversi ankarasti saaren petäjikköä ja kohisten heilutteli tyventä satamalahtea kaartavien harjujen ylimmän selänteen puita. Kannelle katetun kahvipöydän ääressä epätavallisen hiljaisina ja ihailevina istuvat tehiläiset näkivät kaiken tämän ja "he kuulivat tuulten humun, mutta he eivät tietäneet mistä tuulet tulivat ja minne ne menivät".

Laivasta lähtiessään tehiläisjoukko näki laiturilla muutamia suuria, kaksiripaisia pärevasuja, joiden sisäpuolelle tarttuneet kuivat suomut ilmaisivat noissa koreissa kuljetetun kaloja.

– Kyllä tästä sillasta yksi jos toinenkin kala kesän kuluessa on laitettu laivaan, kaupunkiin kaupattavaksi menemään, tiesi opas-herra, tässä saaressahan on useita hyvin vauraita taloja, joiden asukkaat maanviljelyksen ohessa harrastavat kalastamista Päijänteestä ja tämän saaren kolmestatoista tahi neljästätoista järvestä ja lammesta. Keskellä saarta oleva Jutilanjärvi on verraten kookaskin, parin kilometrin pituinen. Sen sekä Haukijärven ja Turasen välisellä kannaksella on muutamia taloja. Olen käynyt siellä. Kävijä tuntee tulleensa melkein kuin jonnekin ulkomaille. Jylhät, ihanat alppimaisemat, niin sanoakseni. Haukivuoren huipulta, Lippukukkulalta näkyy kauaksi joka puolelle – lähinnä kumpuileva Judinsalo lammensilmineen, loitompana pohjoisessa Kotkasen- eli Kotkatselkä ja sen takana näkyy Luhangan kirkontorni, idässä päin pieni, runsassaarinen Herjanselkä ja sen takana jylhä vuorijono, etelässä suuri Tehi. Harvoin on tässä saaressa syntymätön osautunut Judinsalon sydämeen. Ei ole meilläkään nyt aikaa sinne saakka kävellä. Toivo Kuula muuten tässä saaressa, kertoman mukaan tuossa nykyisessä Sirolan huvilassa, asusti useina kesinä kuuntelemassa Päijänteen myrskysinfonioita ja sävellyksiään sepittämässä. Eikä ollut aikoinaan täällä tuntematon kirjailija Inhakaan. Hän pistäytyi tänne toisinaan pienellä purjevene Tiirallaan Padasjoen puolelta, jossa hän enimmän oleskeli.

Oppaan näitä haastellessa oli kävelty muutamia satoja metrejä paahteista tietä pienen rytörantaisen lammen ohitse Mäkelä-nimisen, saaren ensimmäisen sisämaa-talon pihamaalle katselemaan vanhaa, jo v. 1828 rakennettua luhtiaittaa. Se oli merkillinen senkin vuoksi, että rakennuksen keskipaikkeille oli tehty miehen mittaa vähän korkeampi ja noin kolmenkymmenen sentin laajuinen, kahden hirsiseinän välinen, rakennuksen poikitse menevä "sola". Siinä ihmeteltiin ja arvailtiin, mitä varten tuollainen oli tehty, kunnes hiljainen mies aikansa kädet selän takana rauhallisesti ääneti seisoskeltuaan ja arveluja kuunneltuaan, suvaitsi sanoa jostakin joskus lukeneensa tuollaisia solia laitetun ennen aikaan ulkorakennuksiin sen vuoksi, että noista raoista tähyillen voitiin huomaamattomammin ja turvallisemmin kuin nurkilta pilkistellen pitää silmällä ja ampua taloon tulevia vainolaisia.

– Tämä on siis kansantaloudellisesti arvokas aittarakennus, sanoa sujautti insinööri tapansa mukaan leikkisän kurittomasti, siinä kun on tuo kummallinen muinoismallinen välikkö ja ylhäällä hauskan näköinen luhtihoito.

– Kansatieteellisesti tai kansatietoudellisesti arvokas, oikaisi äskeinen puhuja totisena, vaikka muut hymyilivät.

– Niinpä tietenkin, tosiaan, myönnytti insinööri, noissa tuollaisissa luhtiaitoissa ainakin ennen aikaan pojat kävivät tyttöjä haastattelemassa, naputtivat varovasti oveen ja sanoivat hiljaa, että "tyttäret työ, joko nyt on yö, solauttakaa salpa syrjään ja päästäkää meidät pois täältä, tuulesta ja pakkasesta".

Valion neiti ilkamoi:

– Kas, kun herra insinööri osaa kuvata tarkkaan. Hän on taitanut olla itsekin naputtelemassa nuorena miehenä ollessaan.

– Mitäs minä, enhän minä, mutta olen kuullut kerrottavan ja olen eräistä yleissivistävistä romaaneista ja runokokoelmista joutunut lukemaan sangen yksityiskohtaisia kuvauksia joidenkin romaanien hyvästä menekistä päätellen suurta yleisöä kovasti kiinnostavasta suomalaiskansallisesta luhtiromantiikasta.

– Kyllä insinööri vastata osaa, menkää vain hänen tulilleen, sanoi opas, mutta näin maissakin oltaessa kapteenimme kuuliaisina alamaisina meidän on kohta mentävä takaisin laivaan; Judinsalossa seisoma-ajaksi sopimamme puolitoista tuntia tulee kuluneeksi – puolen tunnin perästä, joten ehdimme vielä jos herrasväki haluaa, huviksemme ja ruumiin terveydeksi kävellä pienen matkan tuota vainiotietä.

Käveltiin ja katseltiin joka puolella komeina kohoavia tuuheametsäisiä mäkiä ja selänteitä. Sovittuna aikana alettiin verkalleen palailla laivalle päin. Äänekkäästi ja vilkkaasti keskustelevan joukon ilmestyttyä mäkitöyryn takaa laiturilahden rantatielle huvilaivan keulakannella päivää paistattamassa istunut mustapaitainen lämmittäjä livahti kannen alle ja pian tuprusi "korsteenista" äskeistä sankempi savu, ja kapteeni vei yläkannella varjoisassa vilpoisuudessa lueskelemansa lehden hyttiinsä ja otti sieltä päähänsä valkean virkalakkinsa.

– Katsokaas, kapteeni, kuinka täsmällistä väkeä olemme – kello on vasta neljä minuuttia yli määrätyn lähtöajan, puheli opas-herra.

– Nii oikke, vastasi kapteeni.

– Mutta eikös se neljänkin minuutin myöhästyminen ole vähän sellaista Iisakki Räsäsen täsmällisyyttä ja joutumista, puuttui puheeseen aina valpas ja vireä insinööri, se Iisakki Kuopion rannassa tuli kyllä laivaan määräaikana, mutta vasta köysiä irroitettaessa muisti ja sanoi kapteenille, että "niinpäs vielä unehtui ostamata eukolle se kahvimylly, outtauten vielä joku minnuutti, minä käyn tuosta ihan läheltä rantatorin nurkasta Kaarlssonnin raatakaapasta sieppoomassa sen myllyn". Lupsakka kapteeni, tuttu mies, suostui odottamaan; minnekkäpä tässä semmoinen hengenhätä, ettei joudettaisi muutamia minuutteja odottamaan. Mutta kun rautakaupassa oli runsaanlaisesti toisiakin ostajia, piti Iisakin vartoa vuoroaan päästäkseen käsiksi kahvimyllyyn. Kapteeni ja matkustajat kävivät jo vähän levottomiksi, mutta odotettava oli, kun oli tullut luvatuksi. Vasta viidentoista minuutin kuluttua nähtiin Iisakin rauhallisesti kävellä jumpsien tulevan torilla, kahvimylly kainalossaan. "Juokse jo vähän, Iisakki!" huusi kapteeni. "Mitäh?" kysyi Iisakki ja – pysähtyi. "Ei mitään, tulehan pois laivaan, niin päästään viimeinkin lähtemään." Kannelle tultuaan Iisakki sanoi levollisesti: "Hyvinpä tok jouvvunnii." Eihän sille osattu muuta kuin hymyillä. Mutta nythän meidänkin lähtömme on myöhästynyt sen – viisitoista minuuttia.

– Nii oikke. Köydet irti!

Ja niin se oli menoa jälleen. Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon. Täysi jytinä niin että paikat tärisivät. Pohjakerroksen kone tuntui kuin levähdyksensä aikana kootuin uusin voimin nyt riemukkaan vauhdikkaasti vievän vieraansa tutustumaan toisiin seutuihin, uusiin nähtävyyksiin, hyökäten rohkeasti tyynen lahden turvallisuudesta ulapan myrskyn taisteluihin. Judinsalon länsikupeitse kaartaen laiva mennä myllerehti korkea-aaltoisessa etelän laitaisessa, vaahtoisen veden kuohahdellessa ja pärskyessä keulapuolen kylkeä vasten. Toisinaan jokin iso kuohupäälaine vallattomasti heittää ropsautti hyvänlaisesti päijännettä keulakannelle ja keveästi kohotti vesiharjanteelle kuin vaivoissa vaikeroiden kallistelevan aluksen, sitten vihaisesti paiskasi sen aallonpohjaan. Perämiehen piti alituiseen pyöritellä ruoriratasta puoleen ja toiseen, kunnes päästiin vähitellen varovasti kääntymään täysimyötäiseen, pohjoista kohti, keulapiikin osoittaessa Sauselän etelälaidassa ulkonevaa Luhangan Keihäsniemen kärkeä. Joudettiin jälleen huomioimaan oppaan ja perämiehen esittelemiä näkymäpaikkoja. Tältäkin puoleltaan yhä hyvin uhkeana näyttäytyvän Judinsalon luoteiskulman ohi kuljettua havaittiin loittona koillisella ilmansuunnalla kapea Vuoksensalmi, Luhangan eli Tammilahden reitin suu, jonka takana avautuu ensin laajanlainen, keskipaikkeiltaan saareton Kotkatselkä ja siitä jatkuu laivareitti idän puolella olevan Onkisalon saarimaan sivuitse yhä koilliseen päin pitkälti, enimmäkseen hyvin kapeita ja korkeiden maastojen reunustamia vesiä myöten, aivan rannalla näkyvän Luhangan kirkonkylän ja seurakunnan toisen, kohta puolivuosisataisen puukirkon ohitse luhtarantaiseen Tammipohjaan, Tiirismaa-laivan yöpymäpaikkaan. Tässä reitissä on useita erikoisen luonnonihania paikkoja, Suur-Päijänteen avarien näkymöiden vaihteeksi ahtaita ruohikkorantaisia salmia ja lahtia.

– Vai sellaisessa Puikkosen pohjukassa se Luhanka-niminen maanpaikka on, virkkoi eräs rouva, eivätpä ainakaan meistä helsinkiläisistä kovinkaan useat liene tätä ennen tulleet havainneeksi sitäkään seikkaa, vaikka Luhangan nimi minusta kajahtaa tutulta. Mutta matkustaessaan jotakin oppii.

– Jos ei muuta niin tikulla velliä syömään, tarrautui puheeseen insinööri.

– Ja kansantaloudellisia luhtiaittarakennuksia tutkimaan, niinkuin äsken Judinsalossa, pisti vikkelä Valion neitonen, herra insinöörin vakinainen vastaväittäjä ja kiusoittelija.

– Aivan niin, hyvä neiti, mutta mistähän Luhanka lienee saanut nimensä ja minkähänlaista historiaa silläkin maailmankolkalla lienee takanaan? Maisteri varmaan muistaa kertoa siitä meille hiukan.

– Luhanka, niin – ennen vuotta 1766 nykyisen Luhangan seutujen kuuluessa Sysmän suureen seurakuntaan Tammilahden tienoolaiset ja muut sen väylän vartelaiset kävivät Sysmän kirkossa ja muilla asioillaan kirkonkylässä luuhankaimisilla veneillä soutaen. Sen vuoksi sysmäläiset alkoivat nimittää heitä luuhankalaisiksi ja siitä noiden vieraiden kotiseudun nimeksi muovautui Luhanka. Niin kerrotaan aikakirjoissa. Ja niissä mainitaan Luhanka ensi kerran jo niin aikaisin kuin vuonna 1462. Niitä luuhankaimisia veneitä oli siis tästä päättäen käytetty jo ennen tätä viimeksi mainittua vuotta, koskapa Luhanka-nimitys jo silloin esiintyy, jos nimitys on todella johtunut luisista veneen soutuhangoista eli hankaimista. Äsken mainittuna Luhanka-nimityksen ensi esiintymisvuotena 1462 Sysmässä oli jo kirkko, jonne sanankuuloon voitiin kyllä soutaa Tammilahden tienoiltakin; Sysmän nykyinen kirkkohan rakennettiin ainakin jo vuoden 1440 tienoissa, niin kuin Sysmässä äsken tutkimusretkellä käydessämme kuulimme. Luhangan alue on melkein kauttaaltaan suurpiirteistä erämaaseutua. Viljelykselle sopivia ja jo viljeltyjä savimaita on kuitenkin joissakin paikoissa, enimmän kirkonkylän, Tammilahden ja Tammijärven tienoilla. Maanviljelystä harjoitetaan monin paikoin uudenaikaisin menettelytavoin. Asumukset ovat yleensä siistejä. Eräässä 1860-luvulta peräisin olevassa kirjoituksessa mainitaan luhankalaisten olleen "kohteliaampia ja sivistyneempiä kuin sysmäläiset".

– Mitäs muuta mieltäkiinnittävää muinaistietoa voitaisiin vielä kertoa luhankalaisten asuinseuduilta? kysyi eräs tiedonhaluinen nuori herra.

– Luhangan muinaisuutta valaisevia tietoja ja löytöjä on verraten niukasti. Vanha kirkonpaikka ja entinen hautausmaa sijaitsevat Kirkkosalmen rannalla; vanhan kirkon ja kellotapulin katot on viety Helsingin Seurasaareen; useista paikoista alavista rantaniityistä, loitolta nykyisestä vedenrajasta on Luhangalla löydetty liistekatiskoiden jätteitä; puolitoista vuosikymmentä takaperin löydettiin Luhangasta 83 kiloa 1700-luvun alkupuoliskolta peräisin olevia kuparirahoja. Se oli maamme suurimpia "raha-aarteita". Toivo Kuula on ollut kesäasukkaana Luhangallakin, kirkolla ja Onkisalossa.

– Luhangallahan muistaakseni asuu lausuntataiteilija Laina Kalmari, tiesi nuori maisterinrouva Palopohja.

– Niin asuu, Kärmelahden suuren herraskartanon haltijana poikansa kanssa, myönsi opas, hänen miehensä asutusneuvos Eino Kalmari kuoli viime vuonna; Kärmelahden kartano on seitsemän kilometrin maamatkan päässä Tammilahden laiturista, Tammijärven itärannalla. Ihana paikka, rauhan paikka, kaksikerroksinen valkea päärakennus koivikossa, kukkatarhan ympäröimänä. Siellä on hauska, väljä väentupakin. Talon herkkä, sydämellinen taiteilija-emäntä on luonut kartanoon oman hienovaraisen hengen ja tunnelman ja oikeaa hiljaista itähämäläistä herraskartanokulttuuria. Talon nykyisen rouvan anopin, taidemaalari Selinda Maria Danielsonin siveltimen jälkiä on kaikkialla kartanossa. Hän on maalannut jo vuonna 1906 Luhangan kirkon alttaritaulunkin – "Jeesus seisoo ovella ja kolkuttaa". Laina Kalmarihan on viime aikoina esiintynyt rohkeasti Raamatusta otetuin lausunta-aihein ja saanut erittäin hyvät arvostelut Helsinginkin lehdissä.

Perämies Palmi kurkisti ohjauskopin ovesta ja noin sadan metrin päässä laivasta olevaa petäjikkömetsäistä niemenkärkeä osoittaen huusi yläkannen peräpuolella keskusteleville retkeläisille ja heidän oppaalleen:

– Tuossa nyt ovat ne kalasääksien pesät, joista eilen puhuimme. Tässä on kaukoputki, olkaa hyvä, ehkä haluatte katsoa, kun tuon ylimpänä olevan pesän reunalla seisoo kolme vaalea-untuvaista kalasääksin poikasta – katsoin äsken kaukoputkella, ja näkyväthän nuo paljain silminkin.

Pari vilkasta neitosta hyökkäsi yht'aikaa ottamaan kaukoputkea:

– Minulle, minulle, antakaa kiikari minulle, kiltti perämies, huusi heistä toinen, minä katson niitä – kiitos, kiitos; voi jee, millaisia sääskiä ne ovat nämä. Päijänteen sääsket, kun ne tekevät tuollaisia pesiä puihin, noin isoja risuläjiä... tekevätkö Lapinkin sääsket sellaisia – mutta lintujahan nämä ovatkin, nyt näen, kolme poikasta tosiaan pesän laidalla, kynivät itseään, voi kuinka sieviä ne ovat, nyt yksi raaputtaa silmänsä päällystää takajalallaan.

Pesät ja untuvapojat herättivät kaikkien laivassa olevien vilkasta huomiota.

– Pysäyttäkää laiva, että minäkin ehdin katsoa kaukoputkella niitä sääksinpoikasia!

– Ja minä!

– Ja minä!

– Minä myös! Pysäyttäkää, pysäyttäkää, muuten menemme liian etäälle. Kapteeni hyvä, kääntäkää vähän sitä merkkikellon kampia.

Laiva pysäytettiin. Konemestari ja lämmittäjä ilmestyivät keulakannelle katsomaan ja kuulostamaan, mikä hätänä, kun tällaisessa paikassa komennettiin "panemaan piihin".

Perämies sanoi:

– Ne ovat minun muistini ajan nämä pesät olleet tässä niemessä. Takavuosina oli kuusikin pesää. Viime keväänä oli yksi pesä pudotettu melkein kokonaisuudessaan maahan, lienevätkö jotkut kalamiehet käyneet ryöstöretkellä vai lieneekö tuo oksa, joka tuossa näkyy riippumassa, katkennut tuollaisen suuren, raskaan pesän painosta, mutta linnut rakensivat pesän uudestaan samaan puuhun. Olen nähnyt kalasääksien olevan niin itsepäisiä, että ne rakentavat pesän aina uudestaan samaan paikkaan siksi, kunnes puu kaadetaan.

Muutamat toisetkin miehet tiesivät kertoa kalasääksien elämästä yhtä ja toista näkemäänsä, kuulemaansa ja lukemaansa.

Kalasääksi eli kalasääski, kuten sitä aikaisemmin nimitettiin, kerää oksia pesänsä rakennusaineiksi myöskin siten, että se korkealta lennosta pudottautuu puun kuivalle oksalle saaden sen katkeamaan ja pesään pehmikkeiksi tuo se kaisloja. Toukokuun lopulla tai kesäkuun alkupäivinä ilmestyy pesään tavallisesti kolme, harvoin kaksi tai neljä kiillottoman harmahtavan-valkeaa munaa, joissa on, etenkin niiden tylpän pään puolella mustanruskeita, punaisenruskeita tai harmaita täpliä. Naaras hautoo kuukauden ajan ja koiraslintu kantaa sille syötäväksi kaloja, pesäjätteistä päättäen enimmäkseen haukia ja lahnoja. Kalasääksi ei syö muuta kuin kaloja. Toisinaan kuitenkin on kalasääksen huomattu ottaneen sammakoita ja käärmeitä. Toiset linnut tajuavat kalasääksen vaarattomuuden eivätkä pelkää sitä, vaikka pakenevat ja piiloutuvat muiden petolintujen näkyvistä. Kalasääkset ovat viime vuosina käyneet Suomessa melkoisen harvinaisiksi. Kiinnostavaa on nähdä kalasääksen tapansa mukaan rauhallisen harvakseen pitkiä siipiään lekutellen lentelevän ja huomattuaan kalan lähellä vedenpintaa nostavan siipensä suppuun selkänsä yläpuolelle ja jalat eteenpäin viistossa sojottaen syöksyvän raskaasti kuin kivi järveen, veden roiskahtavan korkealle ja linnun häviävän hetkiseksi umpisukkeloon. Toisinaan on nähty suuren, voimakkaan kalan vievän kalasääksen mukanaan syvyyteen – linnun käyrät kynnet eivät ole irtautuneet kalasta; luonto onkin laatinut kalasääkselle hyvin tehokkaat välineet liukkaan kalan kiinni pitämiseksi – erityisen vahvasti koukistuneet kynnet ja varpaiden alla paksut polkukäsnät, kovaa ja karkeaa, melkein piikkistä sarveisainetta.

– Kyllä tämä on hirveän hauska ja opettava retki, tunnusti insinööri, täällä saamme nähdä ja kuulla paljon ja monenlaista. Kun ihminen aina vain murjottaa kotonaan, niin hän aivan tylsistyy ja tökeröityy siihen paikkaan ja kaikki harrastus häviää näihin tällaisiin oikeihin asioihin, niin kuin esimerkiksi kalasääksiin ja Päijänteen maisemiin ja muuhun mieltä virkistävään.

Tehi jatkoi taivallustaan mantereen itärantaa yhä loitolla seuraillen, Sauselkää pitkin ja vasemmalle jäävän, kookkaanlaisen Taivassalon eli Lopansaaren ohi Vanhalleselälle. Ja niin aina reippaasti eteenpäin – Kilvensalon saaren ja mantereen välinen, hyvin hauskan näköinen Kilvensalmi ja vähän pohjoisempana myös kapea, kaunis Kouturin- eli Koutturinsalmi ja kaksikummelinen Pirttisalmi sekä useita muita mieltä viihdyttäviä, suuripiirteisen jylhiä maisemanäkymöjä.

Mutta parhain viimeisenä. Laiva kaarratti kulkunsa kaakkoon suuntautuvaksi, hyvin korkean ja pitkän, kerrassaan uhkean, pohjoisrannalla heti lahdesta kohoavan Vaaruvuoren vieritse pitkään, vuonomaiseen umpipohjukkaan, Korospohjaan, jota useat luonnonihailijat ovat sanoneet Päijänteen seutujen huomattavimmaksi ja vaikuttavimmaksi nähtävyydeksi. Se onkin odottamattoman valtava. Yllättyneinä ja ihastuksen huudahduksin tehiläisetkin ottivat sen vastaan.

– Kukapa olisi Helsingissä arvannut täällä tämmöistä löytyvän!

– Eihän siellä ole kellään aavistustakaan tällaisesta!

– Voi, kuinka ihmiset elävät siellä kuin säkki päässä!

– Miksi tätä ei ole enemmän mainostettu? Sanoin ja kuvin.

– Katsokaa, hyvät ihmiset, kuinka komea vuoriselänne!

Laivan juhlavan tulohuudon kaiku kierteli railakkaana tyynessä, korkeiden vuorimaiden ympäröimässä lahdessa. Likellä lahden perukkaa, tuuheametsäisen Vaaruvuoren korkean, jyrkän seinämän juurella laiturilla oli seudun nuorisoa laivaa ja laivalaisia katsomassa, ja laiturin vieressä savusi laivayhtiön tehiläisille lämmityttämä sauna, oikea vanhanajan hyvä sisäänlämpiävä.

– Kas, kello kiipesi jo kahdeksaantoista, sanoi opas laumalleen, nyt saamme heti päivällisen ja myöhemmin saamme selkäämme saunassa. Tästä jatkamme matkaamme vasta kello kahdeksan huomisaamuna.

Kamreeri ja hänen rouvansa pistäytyivät kannen alla katsomassa laivan koneita. Nuori, kohtelias konemestari Aaltonen toivotti vieraansa tervetulleiksi valtakuntaansa. "On harvinaista, että matkustajat muistavat meitä pohjakerroksen miehiä ja uskaltautuvat tänne kuumuuteen."

– Kylläpä täällä onkin kuuma, virkkoi rouva.

– Onhan täällä lämmintä, kun tuo kattila hohtaa tuossa. Toisinaan näin kesällä on täällä alhaalla meillä lämmintä viisikinkymmentä astetta.

– On varmaan hyvin rasittavaa ajanoloon työskennellä alituisessa kuumuudessa, arveli kamreeri.

– Hyvin rasittavaa, paljon kuluttavampaa kuin yleensä aavistetaankaan.

– Ja työ on tietenkin hyvin tarkoin hoidettava.

– On kyllä. Jos konemies ja lämmittäjä hetkeksikin unohtuvat huolimattomiksi, laiminlyöden jonkin pienen seikan tarkan ja täsmällisen suorittamisen tai hoitamisen, sukeltaa laiva pian ahventen valtakuntaan tai lentää ilmaan.

Koneet olivat kummia, monimutkaisia laitoksia, lattiasta kattoon. Konemestari selosti niitä yksityiskohtaisesti, samoin lämmityspuolta.

Päivällisen ja lyhyen ruokalevon jälkeen päästiin saunan suloiseen löylyyn, ensin rouvat, sitten neitoset ja viimeiseksi herrat kahtena joukkueena. Insinööri aina kohteliaana gentlemannina tarjoutui auliisti löylyn lyöjäksi neitosille. Tytöt kiittivät sydämellisesti tästä herttaisesta huomaavaisuudesta, samalla kuitenkin ilmoittaen, etteivät he toki halua vaivata herra insinööriä enemmän kuin muitakaan vaatimalla saunaan oikein erityistä löylyn lyöjää. Insinööri tahtoi kuitenkin Päijänteellä vietetyn päivän ihanuuden synnyttämän tyytyväisen mielialansa ilmauksena jakaa onnellisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan ostamalla laivan emännöitsijältä neljä pullollista olutta, ei juotaviksi, vaan Jukolan poikien menettelyn tavoin kaadettaviksi kiukaalle makean, hienotuoksuisen suomalaiskansallisen mallassaunatunnun ja mallaslöylyn nauttimisen valmistamiseksi kaikille neljälle kylpijäryhmälle.

Saunasta tultuaan kaikki kilvan kiittelivät olutlöylyä ja sen ihmisystävällistä kustantajaa. Siitä riitti "vitsailua", iloa ja hälyä siksi, kunnes selviydyttiin lähtemään joukolla kävellen katselemaan seudun suurenmoisiksi sanottuja luonnonnähtävyyksiä. Käytiin laivarannasta parin kilometrin päässä maantietä myöten kulkien ylhäällä Vaaruvuoren selänteellä ja nähtiin erityisen komeita näköaloja Vaaruvuoren eteläisen rinteen laskeutuessa maantien kohdalla suuripiirteisen mäkiporrasteisesti Korospohjan perukkaan, jossa kesäillan auringon viimeisten säteiden valaistuksessa näkyi sievä Ylisjärvi ja sen rannalla entisenä viihtyisänä "kievarina" monien matkustajien tuntema Mattila ja pari muuta taloa. Näkymä oli todella suurenmoinen tieltä vuorenrinteen alimman, hyvin jyrkkäkupeisen mäen huipulta katsellen. Ylempänä Vaarulla oli nähty useissa paikoissa uljaita metsätieperspektiivejä ja pari maantien laidassa olevaa ihastuttavaa pikkulampea; kolmas – Vaarulampi, kuului olevan vähän tiestä syrjässä, metsän peitossa, tien ja Korospohjanlahden välissä, korkealla vuoriselänteellä.

– Vaaruvuori, mitä merkitsee vaaru? kysyi eräs helsinkiläinen rouva.

– Vaaru, pilven vaaru, selitti tuomari, eduskunnan oikeusasiamies, puhutaanhan joskus sellaisesta, ei tosin Helsingissä eikä ehkä muuallakaan eteläisessä Suomessa, vaan täällä pohjoisempana, etelää rikkaampisanaisissa seuduissa. Tämä vuorihan näkyi tuonne etäälle Päijänteelle kuin kaukainen pilvenvaaru taivaanrannalla. Ensi katsannolla saattoi sitä helposti luulla pilveksi, aivan niinkuin jotakin Lapin tunturia. Sitten vasta havaitsi, että hyvät ihmiset – sehän onkin vuori, pitkä selänne.

– Mutta herran pojat, missäs meidän hiljainen miehemme on, Lapin kävijä? havaitsi nuoren maisterin rajakarjalainen rouva, kuultuaan Lappia mainittavan.

– Ettekös huomannut hänen ylimmän ystävänsä perämiehen järjestävän soutuveneen takakannelta vesille ja hiljaisen miehen meidän muiden innokkaasti ihmetellessä oluen ihanuutta löylynlyömiseen käytettynä, jonkun mielestä ehkä väärinkäytettynä, painuvan vähin äänin veneeseen ja lähtevän soutamaan rakasta Professor-uistintaan, jolla hän kertoi saaneensa kolmena kesänä Lapissa lohia enemmän kuin millään muulla uistinlajilla.

Opas tiesi tämän.

Retkeilijäjoukon laskeuduttua mäen juurelle tuli maantieltä laivasillalle erkanevan tien risteyksessä kaksi kivillä istuen odottanutta kansallispukuista paikkakunnan neitosta vieraiden puheille pyytämään arvoisia tehiläisiä kunniavieraina "kurkistamaan" hiukan lähitalon riihitansseja, jotka oli järjestetty Tehin tulon johdosta näytteeksi entisajan malliseksi. "Meillä kun ei ole muuta museota täällä näytettävänä".

Retkikunnan neiti-ihmiset innostuivat ankarasti asiaan:

– Voi jee, kuinka hauskaa! Riihitanssit!

– Onko siellä paljon pulskia poikia?

– Ja rikkaiden talojen poikia?

– Minkälainen musiikki siellä soittaa? Hanuripelariko?

– Osaako hän soittaa sen kiperän polkan, että "älä ota heiliä köyhästä, saat syödä tyhjästä pöydästä".

– Lähdetään toki katsomaan riihitansseja, myönnytti joku herroista, harvoinhan sellaisia on enää nykyisin meikäläisten nähtävinäkään.

– Mennään, virkkoi opas, mutta päätetään palata kello kahdeksikymmeneksineljäksi laivasillalle Suomi laivan tulolle kapteeni Nyroosia tervehtimään. Hän on hyvin mukavapuheinen, se Rufus.

Korospohja on valvotun yön arvoinen. Se iskulause osoittautui oikeutetuksi. Tällä kertaa ei kuitenkaan niin paljon tämän ensiluokkaisen paikan suurenmoisten luonnonnähtävyyksien vuoksi enää sen jälkeen, kun iloinen tehiläisjoukko auringon laskeutumisen aikoina oli tehnyt yhteiskävelyretkensä maanteitse pohjoiseen päin, "ain ylös mäkihin", vaan siksi, että yö noille usein mainituille pikkutunneille saakka kului erittäin rattoisasti muissa muhinoissa. Ensin siellä riihitanssipaikassa. Tehiläisjoukossa oli useita niin hienosti sivistyneitä ihmisiä, että he nyt vasta ensi kerran näkivät tai ainakin huomioivat oikean vanhanajan sisäänlämpiävän savuriihen, jossa oli irtonaisista mukulakivistä holvattu kiukaan päällys, sivuseinävaarnoja myöten peräseinän viereen työnnettävä "ahinlauta" eli lyhteiden ahtamislankku ja noen puremina pikimustiksi patinoituneet irto-orret, joille viljalyhteet ennen vanhaan ahinlaudalta käsin ahdettiin pystyyn kuivumaan; nythän "riihityskin" käy uudenaikaisin menetelmin. Varstoilla eli riusoilla puinti on monin paikoin jäänyt jo muinoismuistoksi. Nyt vain rennosti "konehella veisataan", vaikka riihitetyn viljan laadun edelle käynyttä ei ole, ei ainakaan siemenviljaksi. Eräs isäntä kuului selittävän näitä seikkoja muutamille tehiläisille tanssinjytinän väliaikana istuessaan iloriihen korkealla kynnyksellä ja kuivaillessaan hikeä otsastaan nenäliinaan:

– Vai ei rouva ole ennen nähnyt tällaista riihtä eikä riihitansseja.

– En, niin yksipuolisia me Helsingissä syntyneet ja kasvaneet, siellä useimmat kesämmekin viettäneet olemme. Lomammekin olemme kuluttaneet ulkomailla ja merensaaristohuviloissa. Sisämaa riihineen ja asukkaineen on jäänyt meille ventovieraaksi, ikävä kyllä, häpeä tunnustaa, mutta nyt toki tuli lähdetyksi tälle hauskalle Päijänteen retkelle.

– Niinpähän se on. Tervetulloo voan tänne tavallisen kansan keskuuteen, sanoi Savon ukko, kun maalari telineiltä putosi, vaan ei onneksi loukkaantunut.

– Mutta katsokaas kuinka hyvin tuo Helsingin herra tanssii, niinkuin maailmanmies ainakin, samoin maisteri Palopohja jonkun maalaisneidin kanssa.

– Näkyy olevan Salmelan palveluspiika parina, sievä tyttö. Ja insinööri retuuttaa jenkan tahdissa hiki hatussa Ylätalon neitosta. Urakkansa kullakin, sanoi sysmäläinen sotaväkeen lähtiessään.

Hanuri räikyi raisua jenkkaa ja polkkaa ja tunnelmallisen haikeaa valssia, sitä kuutamoiltaa Tonavalla ja Itävallan kyläpääskysiä ja Wienerwaldin tarinoita, mallailipa kuin nykyajan retkutuksiakin, hirveää Haarlemia ja järjetöntä Kakadua.

– Jos ette muuten ymmärrä, mitä peliä minä milloinkin soitan, niin kysykää, onko se ruokaa vai vaatetta. Kyllä minä sanon, mikä kappale se on ja miten sitä tanssitaan, huusi harmonikkamies nurkkatynnyrinsä päältä.

– Taitaa olla parasta, että soitat Poprikohvia tai Kaikensyöpää!

Soittaja ei ollut tätä kuulevinaan, vaan alkoi rumpsuttaa Vinteriskaa eli Vengerskaa. Parit pyörähtelivät ripsakasti toistensa ympäri värilyhtyjen himmeässä, haaveellisessa valaistuksessa, panivat jalalla komeasti, löivät lapikasta lautaan ja läiskyttivät pieksunvarsia yhteen, läjäyttelivät niitä kuin metsot siipiään, pojat ja tytöt erosivat toisistaan hetkiseksi yksin tanssia hytkyttelemään ristikinttua, sitten jälleen jo loitolla tervetulleesti kätensä ojentaen löysivät toisensa... Niin kului iltayö iloisessa humussa.

– Iloitkaa ja tanssikaa, maailmanlapset!

– Sillä huomenna meidän on lähdettävä jälleen Päijännettä kiertämään.

– Ja meidän on mentävä Ruokosuolle heinäntekoon.

Kahdenkymmenenkolmen aikana tanssien lomassa opas-herra kokosi laumansa ja loihe lausumahan, sanan virkkoi, noin nimesi:

– Meidän on lähdettävä ennen kuin ajetaan. Ja niinpä sitten yleinen kiitos ja kunnia kaikkien tehiläisten puolesta näiden hauskojen tanssiaisten toimitsijoille ja muille korospohjalaisille, putkilahtelaisille ja kaikille niin kauaksi, kuin huuto kuuluu, kiitokset kahvikestityksestä ja muusta ystävällisyydestä. Voikaa hyvin! Hauskaa jatkoa! Meidän on nyt lähdettävä – Suomi huutaa kohta Vaaruvuoren vierellä. Eläköön ihana Korospohja ja sen suuret vuoret ja vaarat! Emme unohda niitä. Näkemiin! Tehin komppania, huomio, eteenpäin mars!

Korospohjan laajalle laiturille oli keräytynyt tehiläisten lisäksi alun toistakymmentä laivaan menijää ja heidän saattajiansa, maalaisväkeä. Tehi oli huomaavasti vedetty laiturin fasaadisivustalta sillan syrjään, pois arvokkaan odotettavan, vanhan ja vakavan amiraalilaivan tieltä, ja merkinantotangon valkeaksi maalattu lautaosoitin oli nuorasta vetäen asetettu vaakasuoraan, merkitsemään laiturilla olevan laivaan tulijoita. Laiturille oli tuotu myös Jyväskylään kuljetettaviksi kaksi lepänlehdeksin peitettyä kalavakkaa ja harvalautaiseen laatikkoon vangittu, tavattoman iso, kuulemma vähän yli kolmensadan kilon painoinen elävä sika, Jyväskylän Seurahuoneessa syötäväksi menossa.

– On siinä possua kerrakseen, ihmetteli joku, niinhän se on pitkäkin kuin nälkävuosi.

Suomi oli täsmällinen nyt kuten ennenkin, tulemisissaan ja menemisissään. Määräaikana, kymmentä minuuttia vaille kaksikymmentäneljä alkoi laivan kulun kohu kuulua loitolta lahdensuulta ja kohta tuikahti hämäryydestä laiturilla seisojien näkyviin aluksen kolmiväriset tulet, viittä minuuttia myöhemmin raikui komea tulohuuto ja hetken kuluttua korkea, valkea laiva lipui hiljalleen laiturin päätä kohti, muhkeana ja arvokkaan näköisenä, kirkkain sähkötulin, hiukan huojahdellen ja vähän kallistuneena, yläkannen täyteisen matkustajajoukon keräytyessä laiturin puoleiselle laidalle.

– Onpas siellä väkeä! Ja englantia ja saksaa ja ruotsia tuntuvat puhuvan enemmän kuin suomenkieltä.

Laivan ollessa parinkymmenen metrin päässä laiturista Suomen lähes satapäinen matkustajajoukko hattujaan ja nenäliinojaan huiskuttaen laiturilaisten suureksi yllätykseksi kajautti voimakkaan kolminkertaisen eläköön-huudon. Ulkomaalaisetkin näkyivät olevan "valmennettuja" huutajiksi. Laivan potkuri otalsi "pakkia" ja raskaat, paksut kiinnitysköydet kopsahtivat laiturisillalle.

– Hyvää yötä, tervehti kapteeni leikillään laiturilaisia, – päivänsankari esiin!

– Yötä, yötä – kellekkä ja millekkä te sitä eläköötä karjuitte? Ja kuka täällä on päivänsankari? Ja mikä sankari? Ei täällä ole mitään päivänsankaria. Mehän olemme nyt keskellä yötä yönsankareita kaikki.

– No, sille kamreerillenne me huusimme, hänelle siellä Tehin matkueessa, mutta häntä ei näykään laiturilla, ilmoitti kapteenin vieressä komentosillalla seisova tanakka herrasmies, – kamreeri täyttää viisikymmentä vuotta tänään, ei kuin huomenna... ei, tänään hän täyttää sittenkin, kellohan näkyy jo olevan pari minuuttia yli kahdenkymmenenneljän. Ette tainneet tietääkään hänen täyttävän.

– Hiljainen mies täyttää viisikymmentä! Vai niin!

– Mutta hän on kai nukkumassa hytissään, Tehissä. Hän ei ollut äsken riihitanssiaisissakaan kanssamme.

– Missä hytissä hän nukkuu? Olkaapa hyvä ja lähtekää neuvomaan. Minun on välttämättä saatava tervehtiä häntä; olen hänen hyvä tuttavansa, ja minun on samalla esitettävä omani ja Kamreeriliiton onnentoivotus merkkipäivän johdosta. Saimme tietää hänen karanneen tänne Tehin kierrokselle täyttämispäiväänsä pakoon. Mutta kun sutta väistää, niin karhu ilmestyy eteen. Minä lähden etsimään. Mikä on hänen hyttinsä numero?

Niin touhusi tanakka herra komentosillalla.

– Se on numero kuusi, virkkoi opas, minä lähden neuvomaan. Ei kai laiva jätä tätä herraa; me juoksemme kiireesti päivänsankaria tervehtimässä.

– Ei me jätä, vakuutti kapteeni, piippuaan levollisena savuutteleva, pitkä ja leveäharteinen, keski-ikäiseltä näyttävä herrasmies. Menke vain ja sanoka onne minultaki, tutulle miehelle, kerkiä käydä hyvin, tuon suuren sikaloodan otto laivaan vie aikaa – hei poika, Kalle, päästä köysi irti vähäks aika, sikalooda on sen alla puristuksis, hellitä, hellitä köyttä laidasta, ja te toiset, väistäkä nyt looda, vetäkä köyden yli... niin, sillä tavoin, ja nyt hiivatka laivaan...

– Mutta katsokaapa tuonne! Siellä ne onnittelijat ovat vetäneet kamreerin yöpaitasillaan Tehin kannelle kiittämään ja kumartamaan yleisölle onnitteluista ja eläköön-huudoista. Emme taida osata hänelle laulaa mitään eikä ole muutakaan musiikkia.

– Eikö satu olemaan laivassa harmonikankaan soittajaa?

– Ei ole tämä kerta, vastasi kapteeni, mutta kyllä musiikki saada, kun nipistä vähä sika saparosta.

Silloin kuitenkin Tehin kannelle tuotu gramofoni remahti soimaan sitä samaa aamuista herätysjenkkaa, "viisitoistavuotiaana maailmaan läksin minä kulkemaan".

Ja silloin "hymy harvoin nähty" kirkasti tavallisesti jäyhän, mutta leikin ymmärtävän herra kamreerin kasvoja, ja hän tervehti sen kaksihenkisen onnittelijalähetystön arvoisia jäseniä kädestä pitäen kiittäen ja kumarteli käsiään taputtavalle yleisölle niin, että pitkän yöpaidan liepeet leppasivat, ja viimein hän pujahti kannen alle.

– Ihmepä oli, ettei sankari suuttunut, vaikka keskellä yötä herätettiin ja paitasillaan kannelle kuljetettiin.

– Eihän toki. "Pitäähän leikki ymmärtää", sanoi akka kun sika nenän haukkasi.

Hupaisaa juttelua riitti siksi, kunnes possulaatikko viimein suurin ponnistuksin monissa miehin saatiin raahatuksi laivan keulakannelle ja laiva lähti. Vilkuteltiin puolin ja toisin, ja hyväisiä huudeltiin. "Näkemiin huomenna Jyväskylässä!" Laiva myllersi ahtaassa lahdenpohjukassa useita kertoja vähän eteenpäin ja taas hiukan takaisin ennen kuin kuontui kääntymään perinpäin ja pääsi lähtemään täysin höyryin, säkeniä piipustaan lennätellen, tasaisesti jylkyttäen, rynnäskuohujen pauhatessa.

KOLMAS PÄIVÄ.

Aamulla kello 7 kaksi rouvaa ja kolme neitiä lauloi kauniin serenaadin "kuutoshytin" oven takana. He aikoivat kaiuttaa vielä toisenkin laulun, mutta aikomukseksi se jäi laivan yövahdin ilmoitettua kamreerin lähteneen laivasta jo kello kuuden aikana. Minnekä, uistelemaanko taas? Ei, vaan Vaaruvuoren komeita maantiemaisemia katselemaan oli sanonut menevänsä, hän nyt vuorostaan.

Vähän ennen laivan lähtöajaksi määrättyä kahdeksaa kamreeri ilmestyi ruokasaliin aamukahville, noin vain "muina miehinä", ovensuuhun penkinnenälle istumaan, mutta herrat piirittivät hänet ja heittivät hiljaisen miehen kolmesti ilmaan hei-hei-hei-tä huutaen ja sitten kättä puristaen onnea toivottaen, ja helsinkiläisen tuomarin rouva tehiläisten valittuna edustajana ojensi kamreerille ihanan metsänkukkakimpun ja lausui muutamia sydämellisiä sanoja merkkipäivän johdosta, kiittäen herra kamreeria hyvästä matkatoveruudesta ja toisille tehiläisille esimerkillisestä kunnioittavan hartaasta suhtautumisesta verrattoman Päijänteen luonnonnähtävyyksiin.

Päivänsankari hymyili ja kiitti koruttomasti tämänaamuisista ja etenkin viimeöisistä, ansaitsemattomista huomionosoituksista. Ne olivat olleet hänen mielestään turhia, varsinkin serenaadi – tyhjän hytin oven takana. Mutta Kamreeri sanoi hyvin käsittävänsä, että tällaisella huvimatkalla iloisilla ihmisillä täytyy olla muitakin "virkineitä" kuin luonnonihailu ja – lepo. Pitää toisinaan esimerkiksi pistäytyä riihitansseissa ja järjestää tällaisia syntymäpäiväseremonioita... ja niin edespäin.

Se oli riemukas aamu. Vilkas seurustelu jatkui kahvipöydän ympärillä istuttaessa.

– On mielenkiintoista nähdä, mitä taas tänään tapahtuu, ennen kuin jälleen ilta joutuu ja varjot lankeavat, sanoi insinööri. Kas, laivamme lähti! Mutta hulluksihan tämä on tullut, kun takapää edellä mennä jyryyttää, aivan kuin eräänä kesänä vanha Viitasaari-laiva, jonka kone meni epäkuntoon Pihkurinselällä; ei tikahtanutkaan eteenpäin, takaisin kyllä. Siinä oli ihmettä kerrakseen, kun "vanaha veärä peä eilläpäin" palasi kirkonkylän rantaan. Mutta kovin pitkältähän tämä Tekikin peräytyy – no, jopa potkasi eteenpäin, jo taitaa viimein mahtua kääntymään. Mennään kannelle katselemaan maisemia.

– Mennään, mennään joukolla!

Komea Korospohja näytti kuin nukkuvan vielä yöhorroksessaan tahi kuin kuuman auringonpaisteen uuvuttamana – Vaaruvuoren rinteellä ei lehti liikahtanut, ei havu heilahtanut eikä lahden vesi värähtänyt. Laivan laineet vasta häiritsivät järvenpinnan uneliasta, onnellista raukeutta, ja ne häätivät lentoon matalikon rintauksessa rauhallisena uiskennelleen telkän. Pärnäsaaren lähettyvillä laiva kääntyi pohjoista kohti.

– Tässä oikealla puolella oleva niemimaa on sitä vain Vaaruvuoren jatkoselännettä, selitti opas, – se sama maantie, jota myöten kävelimme eilisiltana, jatkuu niemen kärkeen, vähän yli puolentoista kilometrin eli tarkalleen sanottuna 1620 metrin laajuiseen Päijänteen kapeimpaan kohtaan, Kärkistensalmeen saakka. Tällä kohdalla tuon niemimaan kyljessä on syvä lahti ja likellä sen perukkaa vanhan virstan pituinen, kapea Veijonjärvi. Se on erityisen kalainen ja kaunis, länsiranta jyrkkävuorinen ja metsäinen, muualla rannat matalampia ja viljeltyjä, jokin asumuskin. Niin siellä eletään kuin Luojan kukkarossa, sellaisen luonnonihanuuden ympäröimänä. Harvoin sinne matkailijat pysähtyvät, vaikka maantie on aivan likellä Veijonjärven idänpuoleista rantaa. Ja yhtä lähellä tien toisella puolella samalla kohdalla on liki puolen peninkulman pituinen, hyvin kapea ja luonnonihana Päijänteen Syvälahti, rannat korkeat ja metsäiset, vain lahden pohjukkeen rantamaat ovat viljeltyjä. Lahden suussa on useita koivikkoisia saaria, muiden muassa Livansaaret, kaksi ihanaa lehtoista saarta, joissa on harvinaisia kasvilajeja. Saarten välinen pitkä, kapea salmi on mieltäkiinnittävä rikkaan vesikasvillisuutensa ja vesilinturunsautensa sekä antoisien kalastuspaikkojensa vuoksi. Jos minä joskus lakkaisin köyhtymästä ja alkaisin vaurastua, niin niille tienoille erääseen koivukkoniemeen rakentaisin mökkini. Tuossa Päijänteen ja Veijonjärven välimaalla on korkea ja laajaselänteinen Paljakko, jossa tämän tienoon asukkaat, toisinaan myös jotkut retkeilijät, ovat käyneet ihailemassa vuoren laelta avautuvaa näköalaa. Veijonjärvelle päin katsoessa muistuu mieleen jokin suurenmoinen alppimaan näkymä, ja tänne Päijänteelle päin silmätessä näkyy hyvin saarekkaita selkävesiä ja vuoren juurelle saakka tummametsäiseen saloon pistäytyviä välkkyviä lahdelmia, niin kuin tuollakin tuo lahti; näettehän kuinka kaunis. Paljakon päällystä on muodostunut pienistä kallioista, joiden lomissa kasvaa matalia petäjiä. Varsin erikoislaatuinen alue. Ja korkeimmassa kohdassa on pieni suolammikko. Veijonjärven rannasta johtaa polku Paljakon laelle.

– Kyllähän täällä Päijänteellä ei näytä olevan puutetta kauniista ja varsinkin tällaisista jylhän-ihanista maisemista.

– Ei, myönsi opas, eivätkä ne ole läheskään kaikki nähtävissämme tämän reittimme vierillä. Paljon, tavattoman paljon jää niitä syrjäpuolille, ja niiden selostaminenkaan pitkältä ei varmaankaan kiinnostaisi kaikkia kuulijoita. Siksi lienee parasta huomioida etupäässä vain tästä laivan kannelta näkemämme ja siihen lähinnä liittyvä. Siinähän onkin jo aivan tarpeeksi, luullakseni. Jos joku haluaisi vielä lähemmin tutustua Päijänteeseen ja sen rantaseutuihin, hankkikoon moottoriveneen ja seikkailkoon sen kanssa täällä, ja samoilkoon myös maamatkoja. Mutta aikaa ja evästä täytyy olla runsaasti. Päijänne kykenee useina kesinä esittämään aina uutta, kiinnostavaa ja riemastuttavaa luonnonihailijalle.

– Sen kyllä hyvin arvaa jo näkemästämme.

Pian saavuttiin Kärkistensalmeen – laiva- ja lossilaituri läntisessä mantereenrannassa ja sen edustalla Päijänteen ihanimmaksi ylistetty pienten saarten "arkkipelaaki", todella hyvin herttainen. Eräässä pienessä saaressa näkyi olevan "joku valkea häkkyrätornikin". Sen paikan postikortti- ja muita kuvia nähdään usein – pieniä saaria, tyyni ja riemukkaan aurinkoinen kesäpäivä, "häkkyrätorni" ja Suomi-laiva täydessä vauhdissa, mustaa savua tupruttaen, keula kohti etelää, taustalla itärannan komeita vuorimaita, Paljakon ja Vaaruvuoren uljaan Sutoisten niemimaan kärkipuoli. Tuohon kuvaan sisältyy pienoiskoossa koko Päijänne, niin sanoaksemme, verrannollisessa merkityksessä, Päijänteen ja koko Suomen ihanan, meille kaikille rakkaan järviseudun selittämättömän kallisarvoinen tunnelma, henki ja sydän. Tuota kuvaa katsellessa useat ovat varmaan ajatuksissaan kiittäneet kohtaloa siitä, että ovat sattuneet syntymään suomalaisiksi, tämän pohjoisen, luonnonihanuudessa vertaa vailla olevan maan asukkaiksi. Tuon kauniin kuvan Kärkistensalmen saaristosta ja Suomesta laivayhtiö lahjoitti suurennettuna, kehystettynä ja muistokaiverretuin hopealevyin Suomen toimekkaalle, paljon valtamerillä purjehtineelle ja kauan myös Päijänteellä uskollisesti palvelleelle kapteeni Rufus Nyroosille kiitollisuuden ja kunnioituksen osoitukseksi hänen 50-vuotispäivänään. Sopivampaa lahjaa ei olisi voitu valita. Sillä kapteeni Nyroos, Päijänne ja Suomi ovat eläytyneet yhteen.

Vinoristin muotoisen Ristinselän eteläpäässä, jossa selän pohjoispäätä ei näkynyt, tulla junnasi Tehiä vastaan rautakettingein kahlehdittua, pitkää tukkinippujonoa vetävä "pukseerilaiva".

– Siinäpä on paljon väkeä, tuossa hinaajassa, miehiä ja nainen ja lapsia, kaikki kannella.

– Onhan siinä, kun kapteenilla on siellä koko perheensä mukanaan; on ollut koko tämän kesän, rouva ja viisi lasta, tiesi perämies.

– Mutta kyllä tuossa pienimmässä pipanassa on paljon paimentamista, ettei pudottaudu järveen. Mutta mitäs varten nuo kolme seivästä ovat tuolla tavoin vinosti pystyssä tukkinippujonon hännässä?

– Niissä on jokaisessa uistin pitkän siiman nenässä, selitti perämies, – ja kalan tartuttua uistimeen ja alkaessa temmeltää rupeaa notkean koivuvavan kärjessä oleva tiuku soimaan. Silloin mies lähtee veneellä laivasta ja ottaa kalan uistimesta. Toisinaan siellä on lohi. Sen näkee jo siitä, että kala hypähtelee ylös vedestä loitolla siiman päässä. Tyynillä säillä etenkin salmissa hauet ja isot ahvenet tarttuvat uistimeen. Hinaajalaivan päällikkönä ollessani oli meillä kesäkuukausina melkein puuttumatta suolattua lohta pytyssä ja ahvenia ja haukea paistinpannussa. Oli hyvin hauskaa soutaa päästämään kalaa uistimesta, kun tiuku helisi kuin vimmattu, mutta toisinaan tuli paha pettymys kalan päästessä irti koukusta, joskus jo ennen kuin mies sai siiman käsiinsä. Ikävintä oli ison lohen irtipääsy väsytysuittelussa. Kerran tyynenä kesäaamuna auringonnousun aikana suuri lohi tarttui uistimeemme likellä Pulkkilansalmea. Lämmittäjä meni sitä ottamaan, mutta se lohi näytti olevan erityisen arka ja villi; se hyppi alituiseen ilmaan ja toisinaan taas painui pohjaan asti, ja kun se kerran ponnahti noin puolentoista metrin korkeuteen vedenpinnasta, jo aivan lähellä venettä – pelkäsi varmaan kalakirves kädessä huiskivaa miestä – niin silloin kala pääsi irti koukusta. Lämmittäjä tuli laivaan kovin pahoillaan, – sitä vaille ettei itkenyt. "Se näytti olevan ainakin seitsenkiloinen, mutta niinpäs piti mennä", päivitteli poika.

– Mitenkä isoja ovat olleet suurimmat Päijänteestä saadut lohet?

– Suurimmat yleisimmin kahdeksan ja yhdeksän kiloisia minun tietääkseni. Suurempaa kuin kaksitoista ja puoli kiloa painavaa en ole kuullut saadun. Semmoinen oli tarttunut pitkänsiiman koukkuun Puolakan lähistöllä, Korospohjan kohdalla, läntisen mantereenrannan puolella syksyllä muutamia vuosia takaperin. Se oli nyhtänyt poikki pitkänsiiman, joka lienee ollut vähän laho, ja näin löysälle päästyään lähellä koukussa olevan pienemmän lohen kanssa sotkenut siimaa pitkältä niin pahoin, että se oli yhtenä mykkyränä vedettävä saaren rantakalliolle, eikä siitä siimasta sittenkään kunnon selvää saatu.

– Ennen vanhaan kuulemma muka oli saatu tuotakin suurempia lohia Päijänteestä, mutta en tiedä... virkkoi opas. Kuljemme muuten nyt tässä keskellä Ristinselkää – vinoristin luoteista kohti osoittavan sakaran muodostavat tuolla vasemmalla Hautalahti ja sitä vähän etelämpänä Härköpohja, tuollahan se näkyy, ja ristin vastakkaisena sakarana tuolla itäkaakossa on pitkä Rutalahti, jonka rantamailla on asuttujakin paikkoja. Siellä, Päiväkunnassa lahden etelärannikolla on muun muassa vanhan rakentamistapansa vuoksi kansatieteellisesti mieltäkiinnittävä Nääsilän talo. Suomi-Filmi on kuvannut sen ja monet retkeilijät ovat käyneet sitä katsomassa. Vaaterinvuorella sanotaan olevan vanhan linnakkeen jätteitä. Ja Rutalahden pohjoisrannalla, tuosta rantaa lähellä olevasta pienestä saaresta vähän itään eli Rutalahden pohjukkaan päin on järven rannasta omituisen porrasmaisesti kohoava Rappukallio, jonka edustalla, siitä vähän länteen, tuosta kauttaaltaan korkeudessaan komeasta Haukanmaan kärjestä, Mämminniemestä hieman kaakkoon kuuluu olevan Päijänteen tiettävästi syvin paikka, 99 metriä, toisten tietojen mukaan 96, 94 ja 93 metriä, epävirallisten mittausten mukaan vähän yli 100 metriä. Tätä syvempiä paikkoja Suomessa tiedetään olevan vain Paanajärvessä, Inarinjärvessä ja Laatokassa. Mämminniemeen rakentamassaan kivivarustuksessa eräs Riutta-Jussiksi nimitetty mies vuosien 1808 ja 1809 sodan aikana oli metsästysrihla aseenaan viikkokausia kesäisin oleillut odottamassa venäläisiä Rutalahdesta tuleviksi ja heitä vastaan yksin taistellakseen. Mutta viholliset eivät tulleet.

– Olipas hän urhoollinen ja isänmaallinen mies, ihasteli insinööri.

– Oli, mutta lienee ollut myös vähän hassahtava. Ja hän kuului olleen senaikaisissa tulentekovehkeissä tarvittavan taulan ahkera ammattitekijä. Vanhuutensa päivinä hänen täytyi kulkea kerjäämässä Rutalahdessa ja muualla.

– Olisi ollut hauskaa nähdä Rutalahti, virkkoi insinööri, ja sitten sieltä lähtiessämme olisimme voineet sanoa niinkuin ennen vanhaan kauas ulkomaille Anianpeltoon piikapalvelijaksi lähtevä tyttö, että "tokkohan ennee milloinkaan neän näitä rakkaita Rutalahen rantoja ja Riekkilän Risto-renkiä".

Matkan jatkuessa huomioitiin Haukanmaan uljas Haukkavuori ja sen kohdalla rannalla oleva jyväskyläläisen tohtori Nyyssösen huvila. Tohtori kuului olevan Päijänteen matkustajalaivojen pääisäntä ja omistaja, innokas luonnonihailija, urheilukalastaja ja -metsästäjä sekä ampuja, moottorivene- ja autourheilija. Hän oli aikoinaan myös maamme tunnetuimpia jalkapalloilijoita, ollen muun muassa Tukholman olympialaisissa kisoissa v. 1912 esiintyneessä Suomen jalkapalloilijajoukkueessa. Tohtori Nyyssönen on johtaja Patokorven avulla yritteliäästi ja tarmokkaasti vaikeuksista lannistumatta, taloudellisin uhrauksin hoivannut rakkaan Päijänteensä matkustajalaivojen liikennettä, joka autojen aikakautena, etenkin muutamia vuosia takaperin, ei ollut Päijänteelläkään taloudellisilta tuloksiltansa kehuttavaa. Parina viime vuotena on ollut tässä asiassa kuitenkin huomattavissa ilahduttavaa palautumista "väljemmille vesille".

Vastapäätä tohtori Nyyssösen huvilaa, aukean Ristinselän länsilaiteella pohottaa uhkeana korkea, kumpuilevaharjanteinen, puolikymmentä kilometriä pitkä saarimaa, Muuratsalo. Sitä ja sen jyleän naapurin Haukanmaan muodostamaa maisemakuvaa retkeläiset ihailivat Tehin taivaltaessa parin kilometrin levyiseksi soukistuneella Ristinselällä. Tämä näkymä onkin todella suurpiirteisen valtava, "keinuvan aaltoileva" niin sanottu valssimaisema. Muuratsalon korkealla harjanteella, saaren eteläpään puolella on kolme toisiinsa ja Päijänteeseen puron yhdistämää lampea, sekä kaksi erillistä pientä järveä. Muuratsalossa, Uitonsalmen rannalla pienessä kämpässä oli elellyt omituinen erakko Erik Wittenberg, jonka edesottamisista kansa tietää kertoa somia juttuja. Erakko teki tervaa ja kalasteli.

Muuratsalon ohi mentyä sivuutettiin sen vieressä samalla puolella reittiä oleva Säynätsalo, "Parviaisten firman" tiheäasutuksinen saariyhdyskunta, Suomen pienin maalaisseurakunta – kirkko, faneeritehdas, saha ja muita laitoksia ja rakennuksia, mm. paljon pieniä, sieviä omakotiasuntoja, ja hyvin pitkä laivalaituri. Olisi ollut mieluista tutustua Säynätsaloon, mutta siinä paikassa käyntiin ei ollut varattu aikaa, vaan Tehin täytyi "tuuriaan" noudattaen rientää yhä eteenpäin. Oli jouduttava Jyväskylään "suorittamaan ohjelmaa". Kello oli jo 10. Oli kuljettava vielä Poroselkää myöten Poronsaaren ohi ja sitten salmikapeikkoja pitkin korkean Vuoritsalon, Lehtisensaaren ja purjehdusseuran pienen Kalasaari-nimisen majasaaren sivuitse Jyväskylän kuulua kaupunkia kohti. Kalasaaren lähettyviltä alkaen näkyi Jyväskylän kaupungin laiteella oleva Seppälänkangas laajana, vaaleana hiekkahautana.

Pian saavuttiin Äijälänjokeen tahi pitkähköön jokimaiseen salmeen, jonka yli johtaa suuri, tyyneen veteen sievästi kuvastuva betonisilta niin korkealla, että laivojen mastot mahtuvat menemään sen alitse. Salmen rannoilla on taajassa taloja, pahasti ränsistyneitäkin rakennuksia, loitompana muutamia komeita kartanoita, muun muassa entinen pappila. V. 1787 Jyväskylän kappelilaiset palkkasivat oman kappalaisen ja hänen asunnokseen ostettiin Juho Simonpojalta Äijälän tila 352 riikintaalerilla. Tunnettu taidemaalari ja aktivisti Carl Bengts asusti aikoinaan Äijälänsalmella.

Selviydyttyään salmesta Jyväsjärveen Tehi otti jälleen "jalat allensa", käytäntöön täydet hevosvoimansa, lähtien iloisesti porhaltamaan pari kilometriä laajan, melkein kauttaaltaan asutturantaisen järven takana loivalla rinnemaalla näkyvää kaupunkia kohti. Auringon hehkussa kylpevä kaupunki oli kuin suuri puisto, jonka lehtevissä varjostoissa lymyten vaaleat talot pilkottivat, ylinnä tummapetäjikköinen Harju sekä syrjemmässä muiden selvästi näkyvien rakennusten joukossa muutamia pitkäpiippuisia tehtaita. Jyväskylä, "Suomen Ateena", esittäytyi rauhaisan, vaatimattoman ja mieltymystä herättävän näköisenä. Suomi ja Kaima hohtivat valkeina satamalaiturin vieressä. Kohta saapui sinne kolmas siro laiva. Kapteeni Nyroos seisoi laiturilla väkijoukon eturintauksessa ja kiiruhti kohteliaasti kiinnittämään Tehin köydet maarenkaisiin, kohotti komeaa virkalakkiaan ja huusi hymyillen:

– Tervetulo Jyväskylä!

– Kiitos!

– Paljon kiitoksia! Hauskaa tavata jälleen!

– Niin, tosiaan! Kiitoksia viimeisestä, Korospohjassa!

– Ei mitä, ei mitä! Ei kestä kiittä! Kah, päivänsankarki on jo noussu nukkumasta.

Kokkapuheet singahtelivat puoleen ja toiseen, ja nauru helähteli huolettoman välittömästi. Mutta eipä ollut aikaa pitkiin suukäräjiin. Oli jouduttava Tehin alasaliin aamiaiselle, ja sitten opas-herra kuulutti, että "nyt isä putkeen, poika marjaan, neljän tunnin ajan voi ken haluaa vapaasti katsella kaupunkia yksin, kaksin tai useampihenkisin ryhmin..., tässä on Jyväskylän nähtävyyksien luetteloja... toiset pyräyttävät pussiautossa Vaajakosken tehtaille. Siellä on luvattu näyttää tehiläisille tehdaslaitokset ulkoa ja sisältä ja Haapakoski sekä ohjata halukkaat Kanavuorelle avaraa maailmaa ihailemaan. Mutta arvoisaa herrasväkeä pyydetään ystävällisesti kokoontumaan puolta tuntia ennen laivamme lähtöä, siis kello viisitoista ja kolmekymmentä, tuon tuolla näkyvän puistoravintolan kuistikkoon kahville, joka täten tiedoksi ja noudatettavaksi ilmoitetaan. 'Aika ja paikka kuin yllä'. Näkemiin! Minun on mentävä laivayhtiömme konttoriin ja vähän muuallekin asioille."

Niinpä syntyi tehiläisten ihanneyhteiskunnan täydellinen hajaannus. Suuri maailmankaupunki nielaisi tehiläiset humuunsa, ihmisvilinään ja seikkailuihin.

Vankasti rakennetun keskikaupungin yleiskatselun jälkeen ne, jotka eivät halunneet mennä Vaajakosken retkelle, suuntasivat askeleensa n. 80 metrin korkuiselle Harjulle – korkeus merenpinnasta 143 metriä – ja kiipesivät sen vanhaan, v. 1887 rakennettuun puiseen näkötorniin, jossa vieraskirjan nimikirjoitusten mukaan sinä kesänä oli käynyt jo kolmatta tuhatta henkeä, joukossa melkoisesti ulkomaalaisia, mutta vain muutamia jyväskyläläisiä. Retkeläisemme havaitsivat, että tornia olisi korotettava – esteettömin näköala petäjien latvojen lomitse oli luoteeseen päin, lähellä olevalle Tuomiojärvelle ja Palokkajärvelle sekä kaupungin ylitse Jyväsjärvelle.

– Miksi tornia ei koroteta? kysyttiin alas tultua pohjakerroksen kahvilan neidiltä.

– Olen kuullut sanottavan, ettei ole varoja siihen tarkoitukseen. Asia on ollut esillä kaupunginvaltuustossakin, mutta rahaa ei ole saatu.

– Eikä tätä tornia ole alkuaankaan rakennettu valtuuston myöntämillä rahoilla, tarttui puheeseen eräs kuistikon pöydän ääressä kahvia juomassa yksinään istuva vanha herra.

– Mistäs tähän varat saatiin?

– Vuonna 1887 eräät nuorekkaan innokkaat jyväskyläläiset ylioppilaat lahjoittivat kaupungille tämän vanhalla nimellään niinsanotun Ihantolan tornin rakentamiseksi iltamilla keräämänsä 614 markkaa 75 penniä. Ensi aikoina ympäristön petäjikön ollessa vielä matalana oli tästä tornista, samoin kuin muistaakseni noin kymmenisen kilometrin päässä täältä olevalta Ronninmäeltä, Roninmäeltä eli Rönninmäeltä hyvä näköala joka puolelle. Ei tästä tornista enempää kuin tästä harjustakaan ennen aikaan paljon välitetty, sillä luonnonkauneudelle ei silloin yleensä ymmärretty antaa arvoa. Tätäkin harjua katseltiin "samoilla silmillä" kuin uudisasukas majaansa ympäröivää synkkää korpea ihmisen ja viljelyksen vihollisena. Niinpä 1800-luvun lopulla tehtiin Jyväskylän maistraatille ehdotus tämän harjun metsän hakkauttamisesta, koska "se ei ainoastaan kulovalkean sattuessa ollut erittäin vaarallinen kaupungille, vaan muodosti varkaille ja muille rikoksellisille lymypaikan". Hiekkaa vedettiin myös armottomasti tästä harjusta. Kauniin harjun tuho näytti olevan tulossa. Metsän hakkaaminen aloitettiin, mutta onneksi ei hakkaussuunnitelmaa toteutettu kokonaisuudessaan, sillä Jyväskylän sanomalehdet olivat hakkausta vastustaen "alkaneet pitää pahaa ääntä". Jokin niistä oli kirjoituksessaan ehdottanut Harjulle rakennettavaksi "jotakin huvilinnaa" ja vedonnut taiteilija Munsterhjelmin lausuntoon, että Jyväskylän Harjun näköala on kauniimpi kuin kuuluisan Kangasalan "näkölääni". Tuhoamisaikeet jäivät toteuttamatta lopullisesti. Maastoa siistittiin ja metsää harvennettiin niin, että Jyväsjärvi pääsi puiden välitse iloisesti pilkistelemään. Ja muutamia vuosia myöhemmin Harju, vanhalta nimeltään Syrjäharju, sai myös tämän "huvilinnansa".

Ystävällinen vanha herra innostui vieraita opastaen nousemaan muutamien tehiläisten kanssa torniin näköaloja katsomaan, toisten jäädessä alakerran pöytien ääreen juomaan kahvia ja vichyä; eihän ollut kiirettä.

Vanha herra osoitteli paikkoja ja selosti.

Harjun juurella kaupunki – kirkko, kunnallistalo, sähkölaitoksen ja faneeritehtaan ja muut savupiiput sekä kattoja, kattoja, Jyväsjärvi; etelässä ja lounaassa Harjun jatkeella petäjikössä seminaarin monikerroksiset tiilirakennukset, luoteessa Harjun ja Tuomiojärven välissä viljeltyjä maita, pohjoisessa kaitaisia vesiä, ja ylt'ympäriinsä lähempänä ja kauempana mäkiä ja harjunselänteitä, mm. Touruvuori, Karhuvuori, Kanavuori, Vuoritsalon huiput, Keljon vuoret, 226-metrinen Roninmäki, Vasikkavuori, Kypärämäki ja 228 metrin korkuinen Laajavuori – vuorien välissä välkkyviä vesiä, mm. Kuukkanen, Luonnetjärvi, Lehtisjärvi, Korttajärvi, Alvajärvi, Palokkajärvi, palanen Päijännettä. Jossakin täällä Jyväskylän tienoilla pitäisi olla myös Pirttimäki, Keski-Suomen korkein vuori, 247 metriä. Muuten melkein kaikki nämä täältä näkyvät mäet, harjut ja vuoret ovat hiekkamuodostumia, ainoastaan Kanavuori ja Laajavuori ovat kivivuoria, ja pitkin Roninmäen rinteitä on karkeaa kivilouhikkoa, se nähdään maantieltäkin katsoen, se on kuin kivistä aitaa, tuo muinoisen Yoldiameren rantapenger korkealla mäen rinteessä.

– Nyt meidän on lähdettävä katsomaan museota.

Lähdettiin, laskeuduttiin korkeaa kiviportaikkoa myöten kaupunkiin. Keski-Suomen Museo olikin siinä aivan lähellä, tavallisessa isossa asuintalossa. Yläkerroksen portaikossa nähtiin runsasyksilöinen puntaririvistö, monimuotoinen kokoelma sen lajin kapineita, joukossa hyvin vanhoiltakin ajoilta peräisin olevia. Ja museo kokonaisuudessaan jo nyt osoittautui olevan varsin huomattava nähtävyys, erittäin kunnioitusta ansaitsevan keräilyharrastuksen saavutus. Niinpä siellä havaittiin esimerkiksi Jyväskylän kylpylärakennuksen piirros vuodelta 1868 ja vanhan kirkon kuva (v. 1869), ja johtaja Kilpisen lahjoittamassa kokoelmassa ryijyjä, vanhoja rahoja ja Helsingissä tapaturmaisesti nuorena kuolleen lahjakkaan jyväskyläläisen taiteilijan Oskari Raja-ahon muovailemia veistoksia, mm. hänen jo lapsena tekemänsä koristeellinen kellokaappi. Ja sitten nähtiin jyväskyläläisen tunnetun taidemaalarin Joonas Heiskan vanhaan hyvään tekotapaan laatima suuri, ihana Päijänteen maisemataulu, ja pölkky Säynätsalossa ensimmäiseksi (v. 1898) sahatusta tukista, ja paikkakuntalaisten käyttämän maininnan mukaan "Säynätsalon Hannan" museoon lahjoittamat isänsä ja äitinsä työhuoneiden kalustot "Parviaisten osastossa". Paljonhan museossa oli vielä kaikenlaisia muita tavaroita – talous-, maanviljelys-, kalastus- ja metsästysvälineitä sekä sota-aseita, niinkuin muissakin museoissa.

Museosta tehiläisjoukkue käveli katsomaan seminaarin suuria, ihanassa puistossa olevia tiilirakennuksia, jotka tehtiin parisen vuosikymmentä sen jälkeen kun Suomen kansakoulujen isän, Uno Cygnaeuksen aloitteesta ja toimesta ensimmäinen suomalainen seminaari v. 1863 perustettiin Jyväskylään siitä välittämättä, että Cygnaeusta tuon seminaaripuuhansa vuoksi paljon "haukuttiin"; eräskin lehtikirjoittaja nimitti häntä "hulluksi pedagogiksi".

Retkeläisemme huomioivat tietenkin myös Cygnaeuksen puiston, tuon kaupungin vanhan hautausmaan ja entisen kirkonpaikan, johon Jyväskylän kappelikunnan toinen ja kaupungin ensimmäinen kirkko v. 1775 Suuruspäänniemestä eli Survonniemestä Jyväsjärven ylitse siirrettiin ja rakennettiin uudelleen. "Jyveskuleby", niinä aikoina synkän korven ympäröimä, Jyväsjärven rannalle raivattu muutamien talojen vähäinen kyläaukio, kuuluttuaan ensin Jämsään ja sitten Laukaaseen, mainitaan omana rukoushuonekuntana jo v. 1660, mutta Jyväskylä sai rukoushuoneen vasta Abraham Thauvoniuksen aikana; hän oli piispana vv. 1672-1679. Tätä rukoushuonetta tarkoitettanee Kaarle XI kirjeessä, jossa v. 1691 ilmoitetaan piispa Pietari Bångille Jyväsjärven Suuruspäänniemessä sijaitsevan kirkon olevan niin rappeutuneen, että sitä on mahdoton käyttää. "Se siis näyttää olleen tähän Cygnaeuksen puistoon Suuruspäästä siirretyn kirkon edeltäjä", päätteli historianmaisteri tehiläistovereilleen puiston penkillä keskipäivän poltteelta piilossa puiden katveessa istuttaessa, "noin sadan vuoden aikana temppeli tässä täytti tarkoituksensa; vuonna 1874 arkkitehdin toimittaman tarkastuksen jälkeen kirkon ränsistymisen vuoksi sen käyttö hengenvaarallisena kiellettiin ja uusien kirkkojen valmistuttua kaupunkiin v. 1880 ja maalaisseurakuntaan v. 1885 vanha kirkko purettiin vuonna 1888. Tämä vanha kirkko oli pohjapiirrokseltaan ristinmuotoinen, paanukattoinen puukirkko. Sen vieressä oli v. 1801 rakennettu kellotapuli ja siinä 3 kelloa." Ikävää oli se, että niitä "pakkasi soittelemaan kuka kulloinkin halusi", niinkuin eräästä vanhasta pöytäkirjasta käy selville. V. 1844 päätettiin 50 kopeekalla sakottaa niitä, jotka soittaessaan vallattomasti käsittelevät kelloja ja v. 1851 lopetettiin tiukasti koko tuo "syrjäisten soittaminen". Mutta toinen kiusa oli siitä, että kirkkopiha oli karjan tannerruspaikka – lehmät pääsivät pihaan, kun "pahankuriset kurikat repivät ja röykyttivät kirkkopihan aitaa", kuten pöytäkirjassa lausutaan.

Cygnaeuksen korkeaa, komeaa muistopatsasta katseltaessa historianmaisteri tiesi ilmoittaa nekin seikat, että patsas on kuvanveistäjä Wille Wallgrénin muovailema ja kansakoulunopettajien keräämillä varoilla pystytetty. "Ja tuolla jossakin lähellä seminaarirakennuksia on seminaarilaisten istuttama Cygnaeus-tammi".

Seurue siirtyi suuripuiseen Lounaispuistoon, jonka kunnostaminen on myöskin Uno Cygnaeuksen ansiota. Hän nimittäin jo v. 1863 ehdotti kaupungille, että mainittu alue tasoitettaisiin ja siihen istutettaisiin puita sekä tehtäisiin aita ympärille. Tähän ensin suostuttiin, mutta kun seminaarin puutarhuri ilmoitti työhön tarvittavan 200 hevos- ja 350 jalkamiehen työpäivää, kaupunkilaiset säikähtivät ja kieltäytyivät auttamasta millään tavalla, sillä kaupunki oli yli tulojensa menojen rasittama. Aita oli kuitenkin jo kaupungin puolesta pantu, mutta muuten jätettiin puisto "seminaarin koekentäksi istutuksia varten siksi aikaa, kun seminaari on kaupunkiin sijoitettu". Kuitenkin piti kaikkien saada kävellä puistossa. V. 1869 istutettiin 100 koivua, 50 lehmusta sekä pihlajia ja tuomia. V. 1887 rakennettiin puistoon musiikkilava, jonka sitten arkkitehti Yrjö Blomstedt v. 1899 vietettävää laulu- ja soittojuhlaa varten rakennutti uudestaan sen muotoiseksi, kuin se nyt on.

Lounaispuistosta tehiläisseurue vaelsi Rantapuiston ravintolan viileään kuistikkoon, määrättyyn kokoontumispaikkaan. Siellä siistien, valkealiinaisten pöytien ääressä oli mieluisaa istua odottamassa muita retkilleen hajaantuneita tehiläisiä.

Rantapuistollakin on kiinnostava menneisyytensä. Jo v. 1851 apteekkari Hobin rakennutti istuttamaansa Rantapuistoon terveysveden juontipaviljongin. Ja sitten useiden vuokraajien kokeilujen jälkeen v. 1865 perustettiin Jyväskylän Kylpylaitososakeseura. Se rakennutti Rantapuistoon täydellisen kylpylaitostalon, kolmessa kerroksessa yhteensä 24 huonetta. Kylpylaitostoiminta ei kuitenkaan kannattanut. Jo parin vuoden kuluttua laitos joutui polkuhinnasta Valtos-kauppiasveljeksille. Sitten se vakuutettiin korkeasta hinnasta ja seuraavana vuonna talvella rakennus paloi, vaikka oli kylmillään, käyttämättömänä. Asiasta sukeutui oikeudenkäynti ja se muodostui paljon kohua aiheuttaneeksi oikeusjutuksi. V. 1870 Rantapuiston vuokraaja ravintoloitsija Lindblad anoi saada rakennuttaa saunan palaneen sijalle. Hän sai luvan, rakennutti saunan, mutta v. 1872 puiston vuokraoikeus siirtyi viskaali Sandelinille. Vihdoin v. 1883 kaupunki otti huostaansa koko puiston ja rakennutti insinööri O. Lindbergin laatimien piirustusten mukaan nykyisen kesäpaviljongin. Samalla purettiin vielä jäljellä olleet muut vanhat rakennukset. Silloin siinä hävisivät "Italia"- ja "Sveitsi"-nimiset "huvimajat" muistoineen. Puistoon laitettiin käytäviä ja sitä siistittiin muutenkin, joten puisto sai nykyisen muotonsa. Tämän kiireisen kunnostamisen kannustimena oli sinä samana kesänä, v. 1884, Jyväskylässä vietetty maamme ensimmäinen varsinainen yleinen laulujuhla. Tehtiin kaikki mitä voitiin kaupungin esittäytymiseksi juhlayleisölle siistissä ja arvokkaassa asussa. Sen aikaisessa Keski-Suomi-nimisessä jyväskyläläisessä sanomalehdessä kerrotaan paviljonkia rakennettaessa Rantapuiston olleen "kuin mikäkin pyhiinvaelluspaikka", jossa suurin joukoin käytiin katsomassa ja ihmettelemässä uuden ravintolatalon kummallista "tornihökötöstä".

Vähitellen alkoi kuistikon pitkän pöydän ääreen saapua toisiakin tehiläisiä, ensin ne kymmenkunta henkeä, jotka olivat tehneet linja-autopyörähdyksen SOK:n suurille, 8 km:n päässä kaupungista oleville tehtaille Vaajakoskelle ja sen läheisyydessä olevalle korkealle Kanavuorelle. Heillä oli tuolta mieltäkiinnittävältä retkeltä toisille paljon kerrottavaa – erittäin ystävällinen vastaanotto, tehtaitten katselu neiti Vuorion opastamana, nähtiin margariinin, makeisten, tulitikkujen, paperipussien, harjojen sekä monenlaisten puu- ja marjajalostustuotteiden valmistusta, työväkeä kaikkiaan noin 700 henkeä, konttorirakennuksena Salvesénin vanhan herraskartanon päärakennus, paljon siistejä virkailijain ja työläisten asuntotaloja, kauniita puistoja ja pitkä virta, koski syvässä uomassaan voimakkaasti vesiään vyöryttelemässä, uittaen puita Päijänteeseen kaukaa pohjoisesta, lännestä ja idästä, Pohjanmaan ja Savon rajoilta saakka.

– Ja kyllä sieltä Kanavuorelta, jonka laen sanottiin olevan 197 metriä ylempänä merenpintaa, näimme paljon kaukaisiakin seutuja, etenkin itään Leppävedelle ja etelään Päijänteelle päin.

– Ja Kanavuorelta kuuluu jättiläinen ennen aikaan nakelleen suuria kallionlohkareita saariksi Leppäveteen. Iso mies oli riitautunut Majakeitaalla asustavan jättiläisen kanssa ja yrittänyt kivittää häntä.

Hiljainen mies ja hänen rouvansa sekä kapteeni kertoivat käyneensä katsomassa Taulumäen "esikaupungin" uutta, erityisen kaunista kirkkoa, joka arkkitehti Elsi Borgin piirustusten mukaan rakennettiin v. 1929 samaan paikkaan sievälle mäelle, jossa olleen, v. 1885 valmistuneen kirkon punaiset polttivat vuonna 1918. Kirkossa käyneet tehiläiset olivat järjestäneet itselleen pääsyn katsomaan Taulumäen kirkkoa myös sisästä ja saaneet siitä tietoja suntiolta. Kirkko 36-äänikertaisine Kangasalan tehtaan urkuineen kuului tulleen maksamaan noin 3,5 miljoonaa markkaa. Kirkossa on kaikkiaan 1040 istumasijaa. Eero Järnefeltin alttaritaulu saatiin pelastetuksi vanhan kirkon palosta; toinen on jyväskyläläisen Joonas Heiskan maalaama. Seinäkoristemaalaukset helsinkiläisen taiteilija Leinosen.

– Joonas Heiska! Tunnettu tekijä alallaan, vanhan hyvän maalaustavan käyttäjä sydäntä sykäyttävän kotoisine, suomalaiskansallisine aiheineen. Ja täällä Jyväskylässähän asuu toinenkin hyvin tunnettu taidemaalari, Urho Lehtinen, joka on enimmin käytettyjä kirkkojen koristesommittelujen ja alttaritaulujen maalaajia, onnistunut myös hyvin maalatessaan laatukuvia ja näitä rakkaan Keski-Suomen maisemia esittäviä tauluja, joita on ollut Helsinginkin taidenäyttelyissä. Hänen tauluistaan on tullut useita myydyiksi ulkomaillekin.

– Kas, vai asuu täällä sellainen mestari! Ketäs muita kuuluisia tai muuten tunnettuja henkilöitä täällä on tai on elänyt aikoinaan?

– No, täällähän vaikuttaa nykyisin Suomen kookkain kirjailija.

– Kuka, Sillanpääkö?

– Ei, vaan Kolkkala. Hänen nimessäänhän on kolme koota. Ja aikaisemminhan täällä ovat eläneet sellaiset tunnetut kirjailijat ja taiteilijat kuin J.H. Erkko, Juhani Siljo, Ahon veljekset, Isa Asp, Robert Kiljander, Irene Mendelin, Carl Bengts, Oskari Raja-aho, Kreeta Haapasalo ja muutamat muut sekä suuri joukko toisia hyvin merkittäviä henkilöitä, kuten tiedämme – Cygnaeus, Wolmar Styrbjörn Schildt-Kilpinen, P.J. Hannikainen, K.G. Leimberg, E.A. Hagfors, O. Wallin, K.J. Gummerus, Jaakko Länkelä, K. Raitio, Joh. Parviainen, K. Göös, Martti Korpilahti, ja niin edespäin. Kilpisen patsas aiotaan saada kaupunkiin lähi vuosina.

– Mainittiin äsken Kreeta Haapasalon nimi. Vahinko, että kukaan meistä ei ole huomannut eikä ennättänyt käydä täällä hänen haudallaan palauttamassa mieliimme jalon kansannaisen elämäntarinaa, kuinka suuren lapsiparven äiti katovuosina elätti perheensä yksinkertaisella, sydämellisellä kanteleensoitollaan ja lauluillaan, kuten itse säveltämällään ihanalla "Mun kanteleeni kauniimmin", ja muilla. Tämän kaupungin hautausmaallahan on myös useiden toisten yleisesti tunnettujen henkilöiden hautoja. Meidän olisi, nyt vasta muistan, kannattanut käydä katsomassa samalla hautausmaalla muistokiveä sillä paikalla, jossa seppä Jaakko Högmanin paja sijaitsi vuonna 1799, jolloin erämaan profeetta Paavo Ruotsalainen toivottomana hengellisestä tilastaan kävi tapaamassa herännyttä seppää. Täällähän Ruotsalainen pääsi selkeyteen uskon asioissa kehittyäkseen myöhemmin Suomen herännäisyysliikkeen etevimmäksi maallikkojohtajaksi.

– Mitäs muuta mainittavaa täällä on?

– No, esimerkiksi kesäyliopisto ja vuonna 1934 perustettu Kasvatusopillinen Korkeakoulu. Niin on tavallaan toteutunut Wolmar Kilpisen haave, kun hän vuonna 1860 talletti perustamaansa säästöpankkiin 4 markkaa Jyväskylään joskus perustettavalle yliopistolle. Rahasto, johon Kilpinen myöhemmin lahjoitti 40.000 markkaa, on karttunut miljoonarahastoksi. Sen avulla on Jyväskylän yliopistoyhdistys muistaakseni vuodesta 1912 alkaen järjestänyt yliopistollisia kesäkursseja. Yliopistoyhdistyksen perustama tieteellinen kirjasto on sangen huomattava, maaseutukaupungeissamme ainutlaatuinen. Ja tänne Suomen Ateenaanhan vuonna 1857 perustettiin ylä-alkeiskoulu, josta kehittyi maamme ensimmäinen suomenkielinen yliopistoon johtava oppilaitos, Jyväskylän lyseo. Vuonna 1864 Jyväskylään perustettu suomenkielinen tyttökoulu on myös ensimmäinen maassamme. Jyväskylähän on, kuten tunnettua Cygnaeuksen, Schildt-Kilpisen ja täällä lehtimiehinä toimineiden Ahon-veljesten ajoista alkaen ollut suomalaisuuden ja useiden muiden uusien aatteiden ja aloitteiden "kehto".

– Meillä kun on tässä vielä vähän aikaa tarinoida, tahtonee historianmaisteri muutamin piirtein ja välähdyksin selostaa näiden tienoiden ja Jyväskylän historiaa. Olisi kiinnostavaa kuulla ajankuluksi siitä nyt täällä "paikan päällä".

– Kerron mielelläni jotakin muistamaani. Niin, tohtori Brummer kertoo eräässä historiateoksessaan, että Etelä-Suomessa kirkkojen tornien jo kohotessa taivasta kohti oli Sisä-Suomi, nämä nykyisen Jyväskylänkin seudut jylhänä erämaana, jossa vain lappalaiset liikuskelivat saalistamassa. Vielä uuden ajan alussa kiinteä asutus oli levinnyt paikoittain vain Sysmään saakka ja Savossa taas nykyiset Mikkelin tienoot sekä Juva olivat pohjoisimmat asutut seudut. Lisäksi oli Pohjanlahden rannikolla kaitainen asuttu alue. Keski-Suomenkin erämaita alettiin kuitenkin asuttaa voimakkaan ja päämääristään tietoisen Kustaa Vaasan toimesta. Viidennentoista vuosisadan puolivälissä hän lähetti Suomen hallintoviranomaisille kirjeen, jossa hän velvoitti heidät huolehtimaan erämaiden asuttamisesta niin, että "joku osa rahvaasta ryhtyisi perkaamaan viljelykselle ja rakentamaan erittäinkin Venäjän rajan läheisissä erämaissa, jotta se voisi vastustaa venäläisiä". Tämän johdosta syntyi asutusta Oulujärven tienoille ja Pohjois-Savoon sekä Pohjois-Hämeeseen; syntyi mm. suuri hallintopitäjä Rautalampi, ulottuen etelässä aina näihin nykyisiin Jyväskylän seutuihin saakka. Jo Kustaa Vaasan aikaisissa asiakirjoissa mainitaan Tarttilan neljänneskunnan eräänä kylänä Jyväs, jonka ohessa puhutaan myös Jyväsjoesta. Kuudennentoista vuosisadan lopulla Jyväskylä oli veroluettelon mukaan vielä niin vähäinen erämaan laidan etuvartija, että siinä asui vain 10 veronmaksajaa. Samoina aikoina tulivat ensimmäiset asukkaat, muutamat sääksmäkeläiset, myös tähän lähelle Keljoon, kuuluisien Karhumäen lentäjäveljesten paikkakunnalle, sekä "rakkaan" Rutalahden rannoille. Kansantarinan mukaan Keljon ensimmäinen asukas oli Lot-niminen mies, jonka nimestä vielä Lotilan talo on todistuksena. Myöskin Muurame oli aikaisimpia asuinpaikkoja näillä seutuvilla, joita muinoin nimitettiin Päijänteenpohjaksi. Paljon savolaisiakin uudisasukkaita siirtyi näille maille saakka Jämsästä, Hollolasta ja Sysmästä ja muualta muuttaneiden hämäläisten naapureiksi ja tästä aiheutui ensi aikoina verisiä kahakoita. Mutta kun Savon miehet kävivät lähetystönä kuningas Kustaa Vaasalle valittamassa hämäläisten hyökkäyksistä savolaisten uudisasukkaiden kimppuun, ilmoitti kuningas uudestaan tahtonsa erämaiden asuttamisesta ja hän velvoitti Savonlinnan käskynhaltijan Fincken ja muiden viranomaisten noudattamaan kuninkaallisen julistuksen määräyksiä, tukien synkimpienkin salomaiden uudisasukkaiksi uskaltautuvien savolaisten siirtymispyrkimyksiä. Pelastaakseen Päijänteenpohjan erämaita liukkaiden savolaisten nautintotienoiksi joutumasta, koettivat hidasveriset hämäläisetkin kiiruhtaa asettumaan vakinaisesti siihen saakka vain kesäisten kalastus- ja metsästysmaitten seuduille. Asutus kehittyi kuitenkin hyvin hitaasti. Niinpä seitsemännentoista vuosisadan alussa Jyväskylänkin manttaaliluettelossa mainitaan vain 17 taloa. Kylä ja sittemmin kaupunki alkoi kehittyä pääasiallisesti Taavettilan ja Mattilan talojen tiluksille – vielä kahdeksannentoista vuosisadan alussa oli Jyväsjärven tällä rannalla vain kolme taloa synkän korven ympäröimien pienten peltotilkkujen keskellä; toiset talot olivat hajallaan lähistössä. Niinä aikoina – vuonna 1801 – Jyväskylä sai markkinapaikkaoikeutensa ja vuonna 1823 Jyväskylässä pidetyn kokouksen johdosta Laukaan pitäjäkirjuri ja postimestari Essbjörn innostui anomaan kaupungin perustamista Jyväskylään. Vuonna 1837 maaliskuussa Nikolai I allekirjoitti Jyväskylän kaupungin perustamiskirjan, jossa Jyväskylän markkinakankaalle perustettavalle kaupungille myönnettiin "täydellinen elätyskeinoin vapaus, jonka seuraksi kullaki hyväsoimaisella ja harjoituksensa taitavalla ihmisellä maakunnan asukkaista, olkoon kauppias, manufacturista, konstiniekka eli hantverkkari, joka tahtoo asettaida kaupunkiin, pitää olla oikeus, löytyväin Skrå-orningein ja Kauppareglementein estämättä, siellä harjoittaa mitä elätyskeinoa ja työnlaatua hän ymmärtää ja taitaa, niin myös itsellensä etuisimmaksi löytää..."

Elinkeinoelämä versoi kuitenkin hitaasti, perin varovaisin askelin – kauppiaita, konstiniekkoja ja hantverkkareja ei ensi vuosina ilmestynyt monta. Eräässä vuonna 1853 painetussa pääkaupungin lehdessä kerrotaan Jyväskylän siihen aikaan olleen enemmän maalaiskylän kuin kaupungin näköinen – vain yksi kunnollinen katu, nimittäin kaupungin halki suuntautuva vanha valtamaantie, jonka molemmilla puolilla oli muutamia myymälöitä ja käsityöläisten "verstoja". Porvarit turvautuivat liiketoimiensa ohessa maanviljelykseen, usein kaskenpolton muodossa, ja karjanhoitoon. Parikymmentä vuotta kaupungin perustamisen jälkeen Jyväskylässä oli 700 ihmistä, 84 lehmää ja runsaasti muita kotieläimiä. Jyväskylästä tuli kuitenkin vähitellen oikea kaupunki. Päijänteellä alkanut laivaliikenne ja v. 1897 valmistunut Jyväskylän rautatie auttoivat tietenkin osaltaan paljon Jyväskylän kaikenpuolista kehittymistä. Nykyisin kuuluu täällä varsinaisen kaupungin alueella olevan yhdeksättä tuhatta asukasta. Ja nyt tämä vilkasliikenteinen ja miellyttävä, tarmokkaasti kaikin puolin vaurastumaan pyrkivä Jyväskylä haaveilee uuden, oman lääninsä, Keski-Suomen läänin, pääkaupungiksi pääsemistään. Eikä suinkaan aiheettomasti. Sen puolesta puhuvat useat varsin huomattavat seikat. Jyväskylälle olisi annettava lääninsä ja residenssinsä.

– Aivan niin! Annettakoon ne sille, mielihyvin. Me tehiläiset tänään tutustuttuamme kauniiseen Jyväskylään varsin kernaasti puolestamme suomme Suomen Ateenalle tuon haluamansa menestyksen ja onnen. Jyväskylän malja! Eläköön Jyväskylä, kauan eläköön, kehittyköön ja kukoistakoon!

Sitten tapahtui lähtö. Tehi mennä viilletti iloisesti ahtaasta Jyväsjärvestä avaraan, raikastuuliseen Päijänteeseen. Hiljainen mies luki yläkannen nojatuoleissa tyytyväisenä mukavasti lepäilevälle "seurakunnalle" Suomi-laivan vieraskirjasta äsken Jyväskylässä jäljentämiänsä lausuntoja; suorasanaista ja runoa oli siellä ei vähemmällä kuin yhdeksällätoista eri kielellä ja – savonmurre oli kahdeskymmenes. Päijänteen ylistystä ja vähän muutakin, esimerkiksi:

Hyvin miellyttävä matka kauniilla Päijänteellä. Erittäin kohtelias kapteeni. Suomalaisten veroisia luontevassa ystävällisyydessä en ole tavannut missään, vaikka olen matkustellut paljon 40 vuoden aikana. – C. Easlwood, F.R.G.S., Manchesterin Maantieteellisen seuran jäsen..

Suuri kimmeltävä ulappa, Päijänteen ylhät rannat – ken kerran kesäisenä päivänä on nähnyt ne, hän on tuntenut sielunsa sulautuvan niiden kauneuteen, ja hän ei niitä hetkiä unohda. Kiitokset kapteenille ja muulle laivan henkilökunnalle. – J.P.

Ensikertalaisena Päijänteellä sanattomana ihastuksesta. – K.T.

Olen viettänyt erittäin kauniin kesäisen päivän kirkkaalla, tyynellä Päijänteellä, joka oli nyt ihanampi kuin edellisillä Päijänteen matkoillani. – A.O.

Matkan Päijänteellä muistan aina ja uudistan usein. – V.A.K.

Oun ihastunna tällä matkalla Päijänteeseen. Päijänne ja Saimaa – molemp paremp, saman ihanan isänmuan järviä. – Vanaha savolainen.

Minä olen ajatellut Kalifornian olevan kaikki kaikessa, mutta Päijänteen matka on muuttanut nämä ajatukset. – Jenkki.

Ihmisiä kaikilla laitureilla ystävällisesti vastaan ottamassa ja jäähyväisiksi vilkuttamassa. Täällä tapaa kaikkialla kielitaitoista väkeä; äidinkieltänikin englantia osataan. – Lontoolainen.

Paljon kiitoksia! En unohda koskaan Päijänteen matkaa ihanien selkien halki ja jylhien saarten sivuitse. – Liettualainen ylioppilas.

Jälleen Päijänteellä ihanan sään vallitessa, jo kolmannen kerran. Ei maanteiden hiostavaa kuumuutta eikä pölyä, vaan raikasta tuulta ja iloisia ihmisiä. – Helsinkiläinen.

Taas pääsin tänne "oikeaan Suomeen" ja "oikeitten" ihmisten pariin. Vanha Päijänne näyttää hymyilevimmät kasvonsa. Samoin kuin aina iloinen kapteenikin. – Arvo Hannikainen.

    Päijänteen kalarannat kaunehimmat,
    siell auvoisin on elon tie,
    siell muistot, mietteet mieluisimmat
    ja sinne jälleen aatokseni vie.

                              Kulkijapoika.

    Siintävät salmet, kalliosaaret,
    Tehillä kirkkahat sateenkaaret.

                               Aino H–n.

     Päijänne puolestaan
     parasta antaa:
     ulappa aava,
     saaristo taaja –
     auringon kilo,
     salmien silo –
     unohtumaton elämys.

                 A–e L–i.

Tehi taivalsi aamullista reittiään Kärkisiin saakka. Retkeläisten mieliala oli erikoisen vireä. Muutamat parit pistivät polkaksi yläkannella rallattaen, että "älä ota heiliä köyhästä, saat syödä tyhjästä pöydästä..."

Kärkisten ja Korpilahden kirkonkylän välillä oikeanpuoleisella rannalla nähtiin Iloniemen sahan rakennukset. "Siellä ovat surullisen kuuluisan sotalaiva S II:n koneet varakoneina", tiesi perämies, "ja Iloniemestä saadaan sähköä useihin pitäjiin Päijänteen toisellekin puolelle".

Vanhan hyvän Korpilahden kirkonkylän laituriin saavuttua tehiläisjoukko lähti leipurimestari Riikosen opastamana tutustumaan ulkoa ja sisältä siinä aivan lähellä kummullaan olevaan puiseen, ristinmuotoiseen, seurakunnan järjestyksessä kolmanteen kirkkoon, jonka oven päällä näkyi olevan kirkon vihkimisvuosiluku 1827; kirkko valmistui v. 1826. Nähtiin myös viljavarastorakennus, joka on tehty järjestyksessä toisen kirkon kellotapulina vuoteen 1777 olleesta tornista.

Mestari Riikonen, keski-ikäinen ja sujuvapuheinen mies esitteli kirkon retkeläisille, suorittaen tehtävänsä leikkisäsävyisesti ja hyvin tietävästi. Kirkon piirustukset lienee tehnyt Charles Bass-niminen herra. Restaurointi oli suoritettu kuuluisan arkkitehti ja "ylitirehtyöri Enkelin" laatimien suunnitelmien mukaisesti. Alttaritaulun maalasi v. 1904 taiteilija Vilho Sjöström. V. 1927 kirkko uusittiin perusteellisesti arkkitehti Alvar Aallon tekemän suunnitelman mukaisesti. Ennen vanhaan oli Korpilahdenkin kirkossa käytännössä tiukka "kristillinen penkkijärjestys". Mestari Riikonen kertoi siitä useita hupaisia kaskuja. Tuosta järjestyksestä luovuttiin noin puoli vuosisataa takaperin. V. 1848 kirkko maalattiin uudestaan ulkoa ja sisältä. Maalaamisen suoritti 2.000 riikintaalarin palkkiosta kuopiolainen Carl Fredrik Blom. Hänen tehtäväkseen annettiin myös alttaritaulu ja lehterien laitoja vieläkin koristavat raamatulliset kuvat, joissa kyllä sanotaan olevan piirustuksellisia virheitä, mutta väritys on yleensä hyvä, paikoin erinomaisen onnistunutkin. Rovasti Saelan oli Blomin taidemaalarikyvyistä toista mieltä kuin seurakunnan pomoisännät ja vaati alttaritaulun maalaajaksi jonkun Blomia tunnetumman taiteilijan, mutta Blom sai kuitenkin tehtäväkseen alttaritaulun maalaamisen. Blom teki Jeesuksen kuolemaa ristillä esittävän maalauksensa melkein valmiiksi, mutta silloin taulu Blomin syönti- ja juontivelasta joutui eräälle henkilölle. Vain taulun kehykset jätettiin kirkon sakaristoon. Maalaus, toista syltä leveä, paksu rohdinkangas, asetettiin ensin kamarin seinälle, sitten aitan seinälle, myöhemmin käärönä aitan nurkkaan, kunnes viimein v. 1907 korpilahtelainen muinoisesineiden ahkera keräilijä, kauppias J.V. Kotikoski löysi sen Ala-Painajan aitasta, jossa sitä oli pidetty suolamuikkunelikoiden peitteenä, ja toimitti sen Jyväskylän museoon.

– Milloinka lienee rakennettu ensimmäinen kirkko Korpilahdelle?

– Se on sillä tavalla, että kuninkaallinen käskykirjelmä Viipurin piispalle, tohtori Pietari Bångille Korpilahden kappeliseurakunnan perustamisesta on päivätty joulukuun 14 päivänä vuonna 1691; Korpilahti kuului Jämsän seurakuntaan, vuonna 1861 vasta itsenäistyi. Vuonna 1691 alettiin rakentaa Korpilahden ensimmäistä kirkkoa. Se oli puinen ja suorakaiteen muotoinen. Sen sijaitsemispaikasta ei ole aivan varmaa tietoa, mutta lienee se ollut nykyisen vanhan hautausmaan keskustassa, siis samassa paikassa kuin toinen, vuonna 1753 rakennettu kirkko. Rakennusmestarina oli eräs Junkkarinen Leppävirralta, Savosta. Kirkko oli niin pieni, että osan kirkkoväestä täytyi tyytyä veisaamaan ulkona. Tämä kirkko oli käytännössä 62 vuotta. Tässä likellä kirkonkylää olevan Kurkelan kartanon herran, majuri Johan C. Pistolekorsin tekemästä aloitteesta rakennettiin Korpilahden kolmas, nykyinen kirkko. Sen paikalta oli siirrettävä pois useita taloja. Ja niinhän tämä nyt sitten on seisonut tässä mäellään siitä päivin monissa tuulissa ja tuiskuissa ylväänä valon vartijana, josta Kaarlo Korpilahti Kirkko-nimisessä runossaan sanoo:

    Kun päivä mailleen painuu
    ja rusko jälkeen jää,
    isoissa ikkunoissas
    sen välke kimmeltää.
    Kuin tulitorni silloin
    sä katsot laaksohon
    vakuuttain ihmisille:
    valoa vielä on!

Vuonna 1885 rakennetussa tapulissa on nykyisin käytännössä kaksi kirkonkelloa. Pienempi on valettu Ruotsissa G.S. Meyerin valimossa. Kellossa on ruotsinkielinen kirjoitus, jossa mainitaan, että "Jämsän seurakunnalle ja Korpilahden kappelille on tämä kello seurakunnan kustannuksella valettu vuonna 1701". Tuona vuotena arvellaan Korpilahden tulleen Jämsän kappeliseurakunnaksi.

Isompi kello on myös Meyerin valimossa tehty. "Maisteri S.N. Heurlinin ollessa kirkkoherrana ja maisteri E. Forsiuksen ollessa kappalaisena on tämä kello Korpilahden seurakunnan kustannuksella tilattu kauppias I. Wallinilta ja on sen valanut Tukholmassa vuonna 1778 G.S. Meyer". "Sinä joka noudatat Kristuksen käskyjä, muista mitä merkitsee parastasi tahtova ääneni. Unohda itsesi, rakasta lähimmäistäsi ja tee sovinto Jumalan kanssa". Sellaisia kirjoituksia on kellossa.

Tapulissa säilytetään "Simpsonia", miehenkuvaista puuveistosta, "vaivaisukkoa, joka keräsi ropoja rammoille ja muille huonokuntoisille". Nykyisen edellinen tapuli muistellaan rakennetun 1840-luvulla ja sen edellinen 1778. Tapulissa on muuten pärevakassa "seurakunnallista vanhaa arkistoa", joka sietäisi saattaa parempaan säilöön. Tapulissa on hyvä kirkkomuseon alku. Siellä on muun muassa jalkapuu, ensimmäisen kirkon haavi ja ovi, joka oltuaan toista sataa vuotta Markkulassa tallin ovena, tuotiin museoon, vanhojen kirkkojen ristejä, kattokruunuja, kynttilänjalkoja ja öylättirasioita, rautainen raha-arkku, jonka kannessa kaksi rahanpudotusreikää – toiseen pantiin raha kirkolle ja toiseen valtiolle. Tapulimuseossa on myös Kurkelan kartanon herran majuri Pistolekorsin miekka, vyö ja hattu sekä paljon muuta tavaraa.

Mestari Riikonen kertoi viimeisten suurten kirkkoveneiden jääneen Korpilahdella pois käytännöstä parikymmentä vuotta takaperin, myöhempään kuin luultavasti mistään muualta. "Korospohjalaiset ja rutalahtelaiset taisivat olla viimeisinä siinä puuhassa. Mutaisten pappilassa, Kärkistensalmen takana on luullakseni vielä vanha kirkkovene nähtävänä. Muistan tähän kirkkolahteen sunnuntaiaamuisin tulleen seitsemisenkymmentäkin pitkää, noin kolmikymmenmetristä kirkkovenettä, joissa, jokaisessa oli kuusi- tai seitsemänkymmentäkin henkeä".

– Mitä muita muistoja mestari tietää kertoa täältä Korpilahdelta?

– Niitähän olisi vaikka miten paljon. Voitaisiin mainita esimerkiksi se seikka, että Korpilahden vanhimpia taloja muistitietojen mukaan ovat Kurjenniemi tässä likellä, samoin Hyrkkälänkylän neljä taloa ja Moksi Moksinkylässä 15 kilometriä kirkolta pohjoiseen ja Lahnamäki Juokslahdenkylässä. Aikakirjoissa mainitaan Cårpilax, see alussa ja ruotsalainen oo toisena kirjaimena ja äksä viimeisenä, kylänä ensi kerran vuotena 1596, jolloin emäseurakunnallamme Jämsjöllä, Jämsiöllä, Jämsällä oli seurakuntana ainakin noin sadan vuoden historia takanaan, mahdollisesti jo kolmannnentoista vuosisadan puolivälin tienoilta alkaen. Jämsän ja Korpilahden yhteisenä tiedettävänä ensimmäisenä kirkkoherranahan oli Dominius Petrus ainakin jo vuonna 1497; sen olen lukenut jostakin – olen ollut aina ahne hankkimaan historiallisia tietoja varsinkin näistä asuinseuduistani. Niistä nyt puhuttaessa voidaan vielä mainita ihmiselämää Korpilahdella olleen tuhansina vuosina. Siitä ovat todisteina hyvin varhaisiltakin ajoilta peräisin olevat muinoislöydöt. Täältä on lähetetty Kansallismuseoon verraten runsaasti kivikautisia ja muiden, myöhempien aikakausien esineitä. Korpilahdella on useissa paikoissa muinoislinnakkeiden jätteitä, esimerkiksi Kärkisten hyvänäköalaisella Niinimäellä, jonka läheisyydessä on myös isoja, meillä metsässä harvinaisia niinipuita. Linnakeraunioita on myös eräällä Rutalahden vuorella ja Lusikkalahden rannalla sekä Sahinsaaressa ja Tervavuorella. Samoin on näillä ja monilla toisilla tienoilla muinoisia hautaraunioita ja sota-ajan piilo-onkaloita. Eräs sellainen on tässä aivan likellä kirkonkylää olevassa Haukkavuoressa, Kurjenniemen tyvellä. Moksinsaareen sanotaan haudatun 1808-vuoden sodan venäläisiä.

Retkeläisten laivan opas virkkoi:

– Minulla on kunnia kutsua teidät, herra Riikonen kanssamme kahville Tehiin, olkaa hyvä. Siellä voimme jatkaa juttelua. Eihän laivamme lähde vielä aivan pian täältä viihtyisästä Korpilahdesta, jossa on "lupsakan" perisuomalaisen maaseudun tuntua, juuri sitä sellaista, joka tekee hyvää sydämelle.

Laivan kahvipöydän ääressä mestari jatkoi leppoisaa juttelua kaikkien kiinnostuneina kuunnellessa. Hän kertoi monenlaisia tarinoita mm. kirkkoherroista ja lukkareista. Niinpä Jämsän ja Korpilahden kirkkoherra Staffanista, jonka käytöksestä seurakuntalaiset v. 1617 olivat valittaneet asianomaiseen paikkaan. Eikä suinkaan aiheettomasti, sillä valituskirjelmän mukaan pyhä isä Staffan oli kantanut laittomia veromääriä ja pieksänyt seurakuntalaisiaan tiellä tavatessaan, eräänkin miehen niin pahoin, ettei hänestä tullut tervettä enää milloinkaan. Ja tämä sananjulistaja oli usein kiukustunut vallan raivokkaaksi silloin, kun häntä tultiin hakemaan jotakin kuolemaisillaan olevaa, sairasta seurakuntalaistansa lohduttamaan ja evästämään iäisyyden pitkälle taipaleelle tai suorittamaan muita virkatoimia. Kerrankin kirkkoherra jostakin aivan vähäisestä seikasta kiukustui erään lapsivuoteessa hyvin heikkona olevan vaimon luona eikä antanut hänelle pyydettyä sakramenttia, vaan lähtiessään huusi jättävänsä sairaan "tuhannen perkeleen haltuun", ja vaimoraukan oli kuoltava ehtoollisetta. Samanlaista meteliä "herra ja ritari" Staffan piti toisinaan saarnatuolissakin, kerrankin huutaen voimallisesti sellaisen siivon toivomuksensa, että "metsäpirut ja muut pahuuden voimat syöksisivät seurakuntalaiset helvetin kuiluun". Tämän lisäksi hän oli kirkossakin pieksänyt sanankuulijoitaan. Valituskirjelmässä pyydettiin lähettämään tämän hirviön sijaan toinen pappi kirkkoherraksi. "Mutta en tiedä kuinka siinä sitten lienee käynyt", lausui kertoja ja siirtyi selostamaan Rautalammilta Korpilahden kirkkoherraksi tulleen rovasti Pekka Haraldin hauskoja edesottamisia, esimerkiksi kuinka "Pekka-pappi" – se taisi tapahtua jo Rautalammilla – saadakseen lasten kastamistoimituksen joutuisammaksi asetti kerran ei vähempää kuin 40 kastettavaa ja ristittävää "vauvaa", joukossa jo useiden vuosien ikäisiäkin, yhtaikaa selälleen suurelle pirtin pöydälle, päät vastakkain ja vihmoi vispilällä vettä lasten päähän. Silloin eräs laajan pitäjän kaukaisella perukalla jo neljävuotiaaksi kastamattomana ja ristimättömänä kasvanut lapsi pöydällä huusi, että "elä hyvä setä visko kylymee vettä minun piähänj!" Kerran Pekka-pappi Korpilahden kirkossa antoi hienon huomautuksen kahdelle lähellä saarnapönttöä istuvalle talonemännälle, jotka koko saarnan ajan puoliääneen keskustellen seuloivat paikkakuntansa kuulumisia. He tukkivat suunsa vasta kuultuaan papin sanovan saarnansa lomassa, että "olkaa rakkaat ristisisaret hiljaa, ettette häiritse tuossa lähellänne nukkuvaa naapurin isäntää". Kansan suurta suosiota nauttiva rovasti Harald kuoli äkkiä halvaukseen Lutheruksen 400-vuotisjuhlapäivänä. Kaatui portaittensa luona kuoliaaksi.

Toinen suosittu ja hauska kirkonmies oli Korpilahden seurakunnan lukkari-urkurina vv. 1853-1890 ollut V.T. Forsgren, säveltäjä Martti Korpilahden ja rouva Anna Kaitilan isä; rouva Kaitila on runoilijana sointuvissa säkeissä ihanasti ylistänyt korpilahden kauneutta, Päijänteen päilyntää ja koko Suomemme suloutta. Forsgren sai director cantuksen arvonimen ja ritarimerkin.

– Kyllä se sitten tuo meidän kanttori osaa laulaa, jo toki, niin että ihan ottaa sydämeen.

Niin kehuttiin. Kanttori Forsgrenin aloitteesta saatiin v. 1851 urut Korpilahden kirkkoon.

Riikonen mainitsi vielä Korpilahden muista mainioista miehistä kirjailija-maisteri Lauri Haarlan, Harbergin, joka syntyi v. 1890 kauppiaan poikana Vitikkalassa, 5 kilometrin päässä Korpilahden kirkolta. Ja taiteilija Akseli Gallén-Kallela on asustanut Heinosniemen Kovalassa.

– Äsken te, herra Riikonen, mainitsitte pari kertaa Kurkelan kartanon ja sen entisaikaisen isännän majuri Pistolekorsin sekä sen, että Kurjenniemi on tässä aivan lähellä. Onko Kurkelan kartano tuo komea talo tuossa lahden takana puistoniemessä vaiko tuo toinen palatsi tuolla lahden pohjukan toisella puolella vainiomäellä?

– Eivät ole ne kumpainenkaan – tämä tässä on Tähtiniemen täysihoitola ja tuolla peltomäellä on uusi komea kunnalliskotimme. Kurkelan kartano on täältä suoraan vesitse parin kilometrin päässä, tämän Kirkkolahden rannalla, Kurjenniemen kärkipuolella. Tämä laiva kulkee sen ohi tästä lähdettyään. Kurkelan kartanon paikalle – samalla puhutaan myös Sokonlahden torpasta – kerrotaan rakennetun noin 600 vuotta takaperin koko Korpilahden pitäjän alueen ensimmäinen vakinainen, kiinteä asumus. Sen tekijät ja sen asukkaiksi jääneet olivat joitakin kalastusmatkallaan sumussa soutaessaan eksyneitä etelän ihmisiä, luultavasti jämsäläisiä tai hollolaisia. Kurkelan pellosta on löydetty "pakanuuden aikaisia" esineitä. Santeri Ivalo on kirjoittanut Päijänteenkin seutujen tapahtumia kuvaavan mainion historiallisen romaaninsa "Erämaan taistelun" Kurkelan kartanon metsämajassa, siinä aivan pihan äärellä. Ivalon rouva on Pistolekorsin tyttärentyttären tytär. Kurkelan vanha, alun toistasataavuotias päärakennus on vielä jäljellä. Sen sali on täynnä museotavaraa, Pistolekors-muistoja enimmäkseen ja niitä on toisessakin asuinrakennuksessa ja muualla. Eräs sänky on hyvin vanha, tehty Kustaa Vaasan aikana. Ruokasalinkalusto on empire-tyylinen. Kartanolla oli aikoinaan parikymmentä torppaa ja maa-aluetta 3.000 hehtaaria. Eräs kartanon herroista, Koskelin, oli kuuluisa tavattomasta hajamielisyydestään. Kun hän esimerkiksi meni jollekin asialle kirkolle, unohtui usein asia toimittamatta ja hän tuli kotiin tyhjin toimin, ja kun hän ajoi tai souti heti toisen kerran kirkonkylään, ei hän toisinaan muistanut suoria asiaa sittenkään. Niin, muinaisesta ja nykyisestä Korpilahdesta olisi tietenkin vielä hyvin paljon kerrottavaa. Mutta tämä riittänee kerrakseen. Taisi tulla jo liikaakin. Jos olen jonkin seikan muistanut väärin, niin syyttäkää siitä vain minua, te herra, joka näitä juttelujani olette näkynyt kirjoittavan lehtiöönne, jo äsken tuollakin kirkossa ja kirkonmäellä. Laitatte niistä kai matkamuistelmia johonkin sanomalehteen. Kiitoksia kahvista ja hupaisesta seurasta, ja hyvää matkan jatkoa, ja tervetuloa vastakin käymään Korpilahdella.

– Kiitoksia, kiitoksia, näkemiin.

– Kiitoksia kaikesta, hyvää vointia.

– Emme unohda Korpilahtea, näkemiin.

Laiva lähti.

– Olipa hän puhelias ja paljon tietävä mies.

– Oli, oikein hauska ja miellyttävä.

– Aivan harvinainen, hyvin sopiva matkailijoiden opastajaksi.

– Kyllä J.H.R:n kohdalla asia mikä tahansa kääntyy, sanoi laivan opas-herra, hän on vallan erikoinen kyky täälläpäin – kuusikymmenvuotisjuhlansa johdosta muutamia vuosia takaperin sai hän erittäin runsaasti kunnianosoituksia monin muodoin. Korpilahdella syntyneenä ja siellä toimineena on hänen pitkäaikainen mukanaolonsa pitäjän kunnallis- ja sivistyselämässä ollut sangen vaikuttava. Hän on hyvin isänmaallinen mies, oli mukana jo Voima-liiton puuhissa ja ensimmäisiä Vapaussotaamme sekä Viron-retkelle lähtemässä, Korpilahden suojeluskunnan päällikkönä viisi vuotta sen perustamisen jälkeen, hän omistaa maatilan ja kolme kirkonkylän taloa, leipomo- ja kahvilaliikkeen, on laajalti tunnettu humoristina, hauskana tarinamiehenä ja omalaatuisena persoonallisuutena.

Kurjenniemen kärjessä laiva kaarratti kulkunsa etelää kohti suuntautuvaksi Vanhalleselälle länsirannan puolta seuraillen, pujottautuen saarien salmitse, sivuuttaen oikealle jääneen suurenlaisen Ryhinsaaren ja vähän etelämpänä vasemmalla selän navoilla olevan Ison Kuminan, joka jo kaukaa oli komeudellaan kiinnittänyt katsojan huomion puoleensa.

Hiljainen mies luki jostakin vihkosesta kannella virvoitusjuomapöydän ääressä istuen rouvalleen ja insinööri Palopohjalle:

– Päijänne on noin 78 metriä ylempänä merenpintaa. Päijänteelle ominaisia ovat sen pitkät, etupäässä luoteeseen ja kaakkoon työntyvät lahdet, joihin liittyvät jatkoina järven keskiosan samansuuntaiset syvänteet sekä suorat, kapeat salmet. Ulappain ja lahtien suupuolien rannat ovat etenkin keski- ja pohjoisosassa korkeita metsävuoria. Ne antavat Päijänteen maisemille jylhän näön. Viljelyksiä ja asumuksia on etupäässä lahtien perällä ja niiden muilla rannoilla, ja huomattavimmat asutuspaikat ovat lahtien perukkojen ympärillä olevilla savimailla, joista laajimmat ovat Sysmän Majutveden rannalla ja Jämsänjoen suussa sekä Luhangan Tammipohjassa. Etelä-Päijänteen rannat ovat suhteellisen matalia, mäkiä on harvassa, eivätkä ne kohoa 70 metriä korkeammalle Päijänteen pinnasta. Hiekkaiset rannat ovat yleisiä. Keski-Päijänteen alueella Padasjoen kirkonkylän pohjoispuolelta ja Virmailansaaren eteläkärjestä pohjoiseen rannikot tulevat etenkin länsipuolella korkeiksi. Isohkojen alojen korkeus on yli 75 metriä, ja useat vuoret kohoavat yli 100 metriä järven pinnan yläpuolelle, lähennellen 200 metrin korkeutta merenpinnasta laskettuna. Kalliopohja on vain ohuen moreeniverhon peitossa ja tulee sen vuoksi kaikkialla näkyviin. Varsinkin saarten ja ulompien niemien rannat ovat kallio- tahi kivikkorantoja. Avarien ulapoiden rantamaat tekevät jylhän saloseudun vaikutuksen. Pohjois-Päijänteellä, Judinsalonselästä pohjoiseen, ovat maisemat kauttaaltaan vuorisia, ja vuoret kohoavat melkoisesti yli 200 metriä merenpinnasta laskien. Järven ulappain samalla kavetessa antavat saarten ja niemien enimmäkseen pyöreäpiirteiset, mutta usein myös jyrkkinä rinteinä kohoavat ja paikoin paljaskyIkiset mäet maisemille vaaraisten seutujen näön ja vaikuttavat katselijaan valtavasti etenkin sen vuoksi, että vaihtelevia ja korkeita maita jatkuu peninkulmittain.

– Oikein kirjoitettu, myönsi insinööri, kaataen kihisevää vichyä pullosta lasiinsa, kyllä nämä maastot aivan semmoisilta näyttävätkin, katsoipa puolelle tai toiselle.

– Kyllä, varmasti. Sitten tässä vihkosessa sanotaan vielä, että jääkauden lopulla Päijänteen allas on saanut verraten vähäisen sorapeitteensä sekä harjunsa. Jääkauden jälkeen meri on peittänyt melkein koko Sisä-Suomen, ja silloin savikerrostumat ovat huuhtoutuneet Päijänteen altaan syvennyksiin – Jämsään, Sysmään ynnä muuanne.

– Sisä-Suomen kohotessa erilleen merestä nousivat ensiksi kummankin Salpausselän tienoot, ja Sisä-Suomi oli laajana saaristona. Vasta Suomenselän vedenjakajaseudun kohotessa maaksi syntyi Sisä-Suomen suuri järvialue. Siellä oli isoja järviä – Muinais-Päijänne, Muinais-Näsijärvi, Muinais-Saimaa ja niin edespäin. Ne laskivat silloin vetensä Pohjanlahteen. Tutkimukset ovat osoittaneet Muinais-Päijänteen, jonka laskujoki oli Kalajoen latvalla, Hinkuanjoen laaksossa, ulottuneen yhtenäisenä ulappana yli Pihtiputaan isojen järvien ja yli Keitelejärven, Pielaveden, Nilakan, Iisveden, Konneveden ja niin edespäin sekä "alhaalla" Päijänteen nykyisen eteläpään tienoille saakka, Sisemmän Salpausselän ollessa myöhemmässä vaiheessaan kuitenkin katkenneena Vääksyn kannaksen kohdalla. Vesijärvi oli siis Päijänteen lahti, samoin myös likellä Heinolaa olevat Ruotsalaisjärvi ja Konnivesi. Maan kohotessa Pohjanlahden puolella nopeammin kuin Suomenlahden – niinkuin nykyisinkin – Muinais-Päijänteen vedenpinta kohosi ja veden paine avasi uuden laskuväylän Heinolan koillispuolella olevien Rievelinjärvien suunnalla – vesi purkautui Vuohijärven kautta Kymijokeen, joka siihen saakka oli ollut vain pieni paikallinen joki. Silloin ehtyi vanha lasku Kalajoen laaksossa, Muinais-Päijänteen vedenpinta aleni. Tämä tapahtui noin kuusituhatta vuotta takaperin, litorinakaudella, kivikauden ihmisten asuessa täällä.

– On ihmeellistä, että tiedemiehet ovat saaneet selville tuollaisia seikkoja niin kaukaisilta ajoilta, ihmetteli insinööri.

– Tutkijat ovat päätelleet näitä seikkoja maa- ja turvekerrostumista ja harjumuodostumista sekä muinaisten vedenkorkeuksien rantakivikoista ja useista muista asioista sekä ihmisten asutusvaiheisiin nähden varsinaisista esinelöydöistä. Niin, ja sitten tässä sanotaan, vielä vähän jatkaaksemme juttua Päijänteen muinaisuudesta, että sen jälkeen kuin Päijänteen ja samalla sen yhteydessä olleet nykyisten Saimaan seutujen liikavedet pääsivät purkautumaan Vuohijärven kautta Kymijokeen ja edelleen mereen, vaihtui supistunut Muinais-Päijänne tätä nykyistä Päijännettä noin viisi kertaa suuremmaksi järveksi, ja silloin myös katkesi Vuolenkosken niskan kynnys, joten Päijänne sai nykyisen lasku-uomansa. Tästä oli seurauksena se, että vedenpinta aleni lähes kahdeksan metriä ja Päijänne supistui jälleen varsin huomattavasti.

– Kuinkahan kauan siitä lienee?

– Täällä mainitaan – missä se olikaan, odotas – niin, tämä luonnonmullistus on tapahtunut arviolta noin tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

– Muistan nähneeni jossakin julkaisussa kuvan ikivanhasta Suomen kartasta, johon ei ole piirretty muita järviä kuin Päijänne ja siitä suoraan Suomenlahteen laskeva joki.

– Aivan niin. Kun saksalainen Jaakko Ziegler Strassburgissa v. 1532 julkaisi pohjoismaita esittävän maantieteellisen teoksensa, sisältyi siihen myöskin Suomen kartta. Keskellä maata oli kartan mukaan muodoltaan pitkulainen järvi ja sen nimeksi oli merkitty Pevnthe. Päijänne liikenteen valtaväylänä ja kahden heimon välisenä kiistaisena raja-alueena oli siis tunnettu Suomenniemen ulkopuolellakin ainakin jo viidennentoista vuosisadan alkupuolella, vaikka maamme muista vesistöistä silloin ei vielä nähtävästi tiedetty mitään tai ei niistä välitetty, koska...

– Anteeksi, hyvä herrasväki, sallitteko meidän siirtää pöytänne hiukan syrjemmälle, sanoi opas-herra, joka maisteri Palopohjan kanssa oli siirtelemässä ylä-takakannen pieniä pöytiä ja tuoleja syrjään, aiomme nimittäin kansan vaatimuksesta pitää ajankuluksi gramofonitanssiaiset, joten olisi saatava tähän hiukan laajempi tila. Nuokin kortinlyöjät tuolla aurinkokatolla pelastusveneiden välissä samoin kuin nuorarenkaiden ja nuolten heittäjät välikannella ja corona-pallojen ramisuttajat tupakkahytissä kuuluvat jo kaipaavan vaihteluksi tanssia noiden mieleistensä askartelujen lomassa.

– Ehkä tekin maisemien ihailijat ja muinaistutkijat ja topografit olette samaa mieltä, arveli maisteri Palopohja. Teillähän on siinä nyt aivan ensiluokan katselijapaikat, ja siitähän on sukkela pyörähtää vaikka tanssaamaankin. Ahaa, siinä onkin jo pelivärkki – minäpä laitankin siihen levyn. Vanha hyvä valssi tietysti alkajaisiksi, antakaas olla, tuosta tuo ihana "Taiteilijaelämää":

    Niin raskas, paatinen on tie,
    mi taiteen kukkuloille vie...

– Raskas, perin tukala on tosiaan se tie. Monet yrittäjät ovat sille tielle uupuneet, vain harvat huipulle päässeet.

– Eihän se kiipeäminen taida olla niinkään helppoa kuin tämänpäiväinen nousumme Kanavuorelle. Mitenhän tukalaa lienee huomisaamuinen kohoamisemme Puolakan Oravavuoren huipulle? En uskalla lähteä nyt tanssimaankaan, vaan lepuutan jalkojani sitä kiipeämistä varten pysymään normaalivoimissaan. Joko pian saavumme Puolakkaan?

– Ei vielä aivan pian. Ennätät vielä tanssia monta peliä ja käydä jäähyllä ja vielä lepuuttaa koipiasikin. Hupsu mies! Miksi et syö, vaikka on keitetty? Näin kaunis wienervalssi. Mene pyytämään tanssitoveriksesi tuo Helsingin neiti. Minä menen kumartamaan kamreerin rouvalle. Voi, tuomari jo vei hänet, mutta onhan täällä varaa valita.

– Valitse Valion neiti ennen kuin opas-herra kerkeää korjata hänet, kiistelykumppaninsa.

– Minä yritän saada tuon eteläpohjalaisen sievän rannikkoruotsalaisneidin – katsoo tänne ja hymyilee.

Valssin jälkeen musiikkilaatikko kajautti reippaan polkan, sitten irtonaisen jenkan, ja niin jatkuivat iloiset tanssit siksi, kunnes Tehi viritti ilmoille helakan huutonsa laituriin tulonsa merkiksi.

Silloin soitto ja tanssi katkesivat äkkiä kuin naulankantaan kaikkien rynnätessä komentosillalle ja etukannelle katsomaan, minkälaiseen maailmanpaikkaan nyt tullaan.

Laajahkon, rytöruohikkoisen lahden syrjässä näkyi pitkä pukkilaituri ja sen kärjessä seipään nenässä valkeassa laudassa korkein, mustin kirjaimin nimi Puolakka, ja lahden vastakkaisella rannalla kohosi jyleän ylväänä kauttaaltaan sankkametsäinen vuori.

– Katsokaa Oravavuorta, kuinka komea, tuollainen kyömy!

– Niinpä tosiaan!

– Sehän on erikoinen!

– Kuinka korkea se on?

– Sen sanotaan olevan 114 metriä Päijänteen pinnasta ja 192 metriä merenpinnasta, entisten mittausten mukaan, ilmoitti opas. Toisinaan on viime vuosina huomattu vanhat kirjoihin ja karttoihin merkityt vuorten ja mäkien korkeudet paikkansa pitämättömiksi. Mitoissa ei kuitenkaan ole havaittu kovin suuria eroja.

– Katsokaas, kun tuossa pienessä karissa on vielä vanhan ajan nuottakota, ja siinä näkyy riippuvan nuottakin. Kotaa ja nuottaa en ole enää moniin vuosiin nähnyt Etelä-Suomessa. Nehän ovatkin kai viime aikoina vähentyneet paljon muuallakin maassamme.

– Niin ovat. Kodat ja nuotat ovat lahonneet ja hajonneet, uusia ei ole kannattanut kustantaa, kun kalatkin – varsinkin arvokkaimmat lajit, kuten lohet, siiat ja muikut – ovat entisestään kovin huvenneet, joistakin järvistä kadonneet kokonaan.

– Täällä Päijänteessä niitä vielä on, sanoi opasherra toiveikkaasti reippaalla, mukaansa tempaavalla tavallaan, täällä on säilynyt vielä malliksi kaikkia kalalajeja ja nuottavehkeitä ja vaikka mitä, erityisesti juuri täällä Puolakan puolikunnalla, joka on kuuluisa Päijänteen parhaana kalaseutuna. Täällähän kannattaa kalastus paremmin kuin maatalous. Tämän tienoon talolliset ovat aivan rikastuneet kalastuksella, etenkin muikkunuotan vedolla Hiidenlahdessa, jonne me nyt heti lähdemme katsomaan sitä nuottahommaa.

Niinpä sitten lähdettiin kahdella kookkaalla laivan veneellä soutamaan Oravavuoren juuritse, mantereen ja Oravasaaren välistä pitkähköä, kaunista salmea myöten, noin puolentoista tai kahden kilometrin päähän laivan laiturista läheiseen, laajaan Hiidenlahteen, joka korkeiden metsäisten mäkien ympäröimänä lepäsi peilityynenä ihanan kesäisen illan auringon ollessa piiloutumaisillaan Oravavuoren liepeen taakse.

– Kulkevatko laivat tästä Oravasalmesta? kysäisi joku Oppaalta.

– Matkustajalaivat eivät kulje sen läpi tänäkään kesänä enää. Eräänä suvena äskettäin Jyväskylä jonkin aikaa kokeili Oravasalmen kautta kulkemista hiljaisella vauhdilla, mutta siitäkin urheilusta oli luovuttava potkurin laipan satuttua kiveen ja pudottua pohjaan – viiden tuhannen markan vahinko. Tämän salmen kautta kulkien reitti kyllä oikenisi melkoisesti. Tuosta Oravasaaresta muuten sanotaan takavuosina, kauan sitten löydetyn joitakin muinaisen asutuksen jälenteitä, lapinraunioita tai lapinuuneja, joku on puhunut muka linnakkeenkin peruksista, ja että siellä olisi vielä nykyisin jonkinlaisia vähäisiä kivirakennelmia nähtävissä, mutta muutamat siellä käyneet eivät ole löytäneet mitään semmoisia, se kun on tuollaista kivikkoa ja tureikkoa koko saari. Mutta ihmeellistä on se, että Oravasaaressa kuului ennen vanhaan kasvaneen villinä muutamia – omenapuita. Joku on siis joskus siellä syönyt omenia ja pudottanut niiden siemeniä maahan itämään.

Tehiläiset soutaa lipiskoivat hiljaa Hiidenlahden kallioisen pohjoisrannikon vierustaa, sillä keskemmäksi lahtea ei sopinut mennä veden pinnassa "pisteleviä" ja "viriään pitäviä" muikkuparvia häiritsemään. Kovaääninen puhelu ja etenkin kolinan aiheuttaminen oli ankarasti kielletty. Lahdessa oli kaksi nuottuetta parhaillaan vetämässä nuottaa ja kolmas juuri "kotvi" eli odotti muikkuparven tuloa apajaveteen, "köysimiehen" hiljaa meloskellessa keskellä lahtea muikkujen "hurrittamista" tähystellen. Tyynellä veden pinnalla "merkkiä antavan" parven ilmestyttyä ulottuville potkettiin nuotta parven ympärille ja ankkuroiduttiin pintanuottaa vetämään "kelavärkkiä" kiertäen nuottueen kummassakin veneessä; vasta syyskuun puolivälin jälkeen kuuluttiin käytettävän kohotonta, pohjaa myöten kulkevaa nuottaa syvissä apajissa, vaikka kyllä kesälläkin toisinaan pitkälliset ankarat tuulet ajavat muikut syväyksiin. Tehiläisten nähden nuottueet saivat, pari apajaa kukin vedettyään, suuret pärevasunsa täyteen muikkuja. Ne aiottiin viedä kahdenkymmenenneljän aikana Puolakan laiturissa käyvässä Jyväskylä-laivassa Jyväskylään.

Saarelan vauraan talon isäntä, joka oli ollut kauan Amerikassa rahaa hankkimassa, kertoi tehiläisille Hiidenlahden apajalla pitkän nuotanköyden kelaa pyörittäessään sinäkin kesänä saadun Hiidenlahdesta yhdestä ainoasta apajasta kertanostolla noin 100 kiloa muikkuja ja kerran, alun toistakymmentä vuotta takaperin noin 400 kiloa, ja on puhuttu 500 kilostakin, joka lienee tiettävästi Päijänteen "rekortti". Äsken nuottueen päiväsaalis useista apajista yhteensä oli 228 kiloa. Niin suurta saalista ei voitu ottaa kaikkea yht'aikaa nuottueen veneisiin, vaan oli kaloja täynnä oleva nuotan suuri, tiuhasilmukkainen peräpussi hinattava rantaan ja ammennettava muikkuja peristä vasuilla vähemmäksi kallion syvennykseen ja haettava myöhemmin siitä. Sinä iltana saivat toisetkin nuottueet aivan runttasaaliita – yöllä lähetettiin laivassa Jyväskylään noin 1.000 kiloa muikkuja ja niiden mukana nuotassa tullut viisikiloinen lohi. Muikuilla on saatu kaupungissa 5 markkaa, joskus 6 ja 7:kin markkaa kilolta; lohilla 23-25 markkaa kilolta. Pyyntipaikkakunnalla on myyty halvemmallakin. Tänäkin kesänä on tullut nuotassa useita kuudesta yhdeksäänkin kiloon painavia lohia. Niitä on saatu myös verkoilla, pitkälläsiimalla, parhaiten kevätkesällä ja syksyllä. Lohipitkäsiima laitetaan kauas aukealle ulapalle pintaveteen korkkikohojen varaan, muikkutäkykoukku lähelle kohoa, kummallekin puolelle. Kerran saatiin pitkästäsiimasta 26 lohta, pienin 4-kiloinen ja suurin 12,5-kiloinen. Lohia uistellessa soudetaan hyvin hitaasti. Päijänteen lohet purevat parhaiten täkyuistinta ja puolakkalaisten omatekoista uistinta, jossa toinen perho pyörii toisaanne ja toinen taas toisaanne, päinvastaiseen suuntaan. Kuhiakin saadaan uistimella. Kuha on kesällä pintavedessä, mutta syyspuolella 20-30 sylen syvyydessä. Kohosiimaa pidetään myös säynäville Vanhallaselällä. Toisinaan tulee nuotassa niin "tuhottomasti" kuoreita, etteivät ne ole mahtua minnekään, vaikka niitä viedään Jyväskylään ja myydään siellä 2-4 markalla kilo. Kotiin jääneet kuivataan auringonpaisteessa ja sitten ne pannaan pyttyyn ja kaadetaan päälle kiehuvaa suolavettä. Siten menetellen tulee kuoreista mureita ja maukkaita. Myös muita kalalajeja saadaan runsaasti – siikoja ja haukia, ahvenia ongellakin ulappain karien liepeiltä ja Oravasalmesta; Vanhastaselästä puolineljättäkin kiloa painavia lahnoja. Useat nuotalliset talolliset ovat saaneet kaloja kolmen- ja neljänkymmenenkin tuhannen markan arvosta vuodessa. Eräänäkin syksynä joku isäntä viikon aikana möi muikkuja kahdeksan tuhannen arvosta.

Tehiläisten ja nuottamiesten veneiden läheisyydessä, vain noin kymmenkunnankin metrin päässä uiskenteli ihmeellisen kesy telkkä. Se kuului useina viimeksi menneinä kesinä syksymyöhään saakka oleskelleen itsepäisesti Hiidenlahdessa nuotanvetäjien luottavana ystävänä ja suosikkina. Lahden perukan rannalla, kahden komean metsäisen vuoren välisen laakson rauhaisessa eristyneisyydessä piilevän talon nuori nuottamiesisäntä kertoi tuon kesyyntyneen telkän tulevan melkein kädestä ottamaan suurimoita, joita hän on usein tuonut linnulle.

Tehiläiset ihailivat pelkäämätöntä, sievää vesilintua ja samalla sen syöttäjän idyllisessä paikassa sijaitsevaa vuorilaaksotaloa sekä illan runollisuudessa, mailleen menneen päivän kajossa uinuvaa Hiidenlahtea, ilmaisten tunnelmansa ihastunein lausumin.

– On täällä päin vieläkin kauniimpia seutuja, sanoi eräs isäntä, esimerkiksi Ahvenuksen ja Juokslahden tienoot tämän niemimaan takana, täältä noin neljän kilometrin päässä lännessä päin. Siellä ovat erittäin ihanat maisemat ja siloiset hiekkarannat. Professori Kailan huvila on siellä Päijänteen lahdelman rannalla, jylhästä Ahvenus-järvestä juoksevan joen suussa.

Myöhemmin illalla laiturilla Jyväskylään menevää laivaa odoteltaessa muutamat tehiläiset haastattivat erästä likellä laivarantaa olevassa talossa asuvaa 90-vuotiasta miestä. Hän mainitsi vielä muistavansa hänen parikymmenvuotiaana ollessaan sattuneet suuret nälkävuodet, jolloin ihmisiä kuoli Korpilahdellakin ravinnon puutteen vuoksi. Olki- ja sammalleipää syötiin ja sen lisäksi koetettiin pyydystää metsänriistaa ja kaloja. Nälän heikontamista ihmisistä kuitenkin vain harvat jaksoivat kulkea rasittavilla saalistusretkillä. Kaloja ja metsänelukoita oli kyllä hyvin paljon vielä sinä aikana, huomattavasti runsaammin kuin nykyisin. Puolakankin seuduilla oli silloin vielä karhuja, jotka tappoivat laitumella lehmiä, lampaita sekä takavuosina paljon ainakin Hämeessä pidettyjä vuohia ja tietenkin myös pukkeja. Joitakin karhuja saatiin pois päiviltä ampumalla, mutta useampia loukuilla, jossa oli karhun tappaman kotieläimen jätteitä syöttinä. Useat karhut sortuivat myös – juoppouteen. Pata tai muu avonainen, viinaa täynnä oleva astia upotettiin maahan laitojaan myöten karhun tappaman eläimen haaskan läheisyyteen, ja kun karhu haaskasta lihaa syötyään joi "palanpaineeksi" ja janonsa sammuttamiseksi "lähteestä" ilovettä, latkien astian tyhjäksi, humaltui mesikämmen tietenkin pahasti ja alkoi karjua ja möyrästää niin, että se meteli kuului taloon saakka, pedon samalla tapansa mukaan raastaessa kynsillään kauheasti kuorta puiden rungoista ja sammalta maasta, kunnes väsyi ja pökertyi tukkihumalaisena nukkua kellottamaan haaskan ja iloliemilähteen lähettyville. Silloin oli helppo tappaa karhu monissa miehin pyssyin, heinähangoin tai kirvein. Useina talvina kuljeskeli Korpilahdella susiakin. Hirviä oli runsaanlaisesti ja niitä metsästettiin menestyksellisesti. "Metsoja ja teeriä oli joka paikka täynnä." Nykyään kielletty metsojen ampuminen soitimelta oli silloin hyvin yleinen metsästystapa. Kalojen runsaudesta on todisteena se, että pitkänsiiman kun heitit Vanhalleselälle, niin melkein jokaiseen koukkuun tarttui kala, kymmeniä isoja lohiakin kerrallaan. Puolakan piikapalkolliset tekivät kerran lohensyöntilakon. Niin kyllääntyivät rasvaiseen, punalihaiseen kalaan. Taikuus rehotti vielä silloin täydessä kukoistuksessaan "jotakuinkin yleisenä". "Rullit" kähnivät öisin navetoissa ja noidat kulkivat kirkoissa "omin avaimiinsa" ja möyrivät hautausmailla pimeän aikana. Niinpä Päijänteen toisella puolella, Luhangan Hiidenpohjassa oli sellainen poppamies, jonka käydessä kirkossa öisin lukitut ovet kohteliaasti aukenivat itsestään ja hänen poistuttuaan ne jälleen tiukasti loksahtivat lukkoon. Sama mies kävi kalmistoissakin salaisilla, jumalattomilla velhoiluretkillänsä. Samanlaisia "pirun palvelijoita" oli näillä rantamilla toisiakin. Ja kummituksia uskottiin olevan ja niitä pelättiin. Alhonsaaressakin möykkäsi kauhea kummitus. Siitä puhuttiin useissa lähipitäjissäkin. Ja Kuhmoisten puolella oli siihen aikaan sellainen puron silta, että ei löytynyt niin voimakasta hevosta, joka olisi jaksanut tyhjänkään reen tai rattaat vetää sen yli ennen kuin hevonen oli siinä riisuttu valjaistaan ja katsottu länkien lävitse hevosen selän ja pään päällitse pitkin tietä menosuuntaan. Viimein erään velhon neuvosta sillalle tultua aina kallistettiin rekeä tai kärryjä ja sanottiin, että "pois liika väki painamasta" ja niin siitä sitten selvittiin matkaa jatkamaan. Kansa huhusi, että sen sillan alle puroon oli joskus suuren sodan aikana upotettu venäläisen sotamiehen ruumis. Eräs talon emäntä oli muka sen kasakan lyönyt leipälapiolla kuoliaaksi.

– Olisiko isännällä kerrottavana vielä muita muinaisia, esimerkiksi vanhoista löydöistä?

– Eipä niitä ole paljon minun tiedossani. Hyrkkälän karjakodan lieden alta on kyllä löydetty plooturahoja. Metelinsaaressa ja Oravasaaressa on nähty lappalaisten uunien jäännöksiä. Minun isäni, joka muisti ison vihan aikoja, tiesi Oravasaaren olleen oikein vakituisena lappalaisäijien kokoontumispaikkana. Hän oli kuullut sen seikan isältään.

– Entä muuta?

– Kalusaari tässä lähellä kuuluu saaneen nimensä siitä, että sota-aikana sinne oli viety tavaroita, etteivät viholliset saaneet ryöstetyiksi niitä, ja sinne oli kertynyt pakolaisiakin. Tämän Puolakan sanotaan saaneen nimensä puolalaisesta Polack-nimellä mainitusta miehestä, joka oli tullut tänne ensimmäiseksi asukkaaksi 1400-luvulla.

– Ja sitten?

— No, ennen vanhaan näilläkin main rehenteli, ihmisiä peloitteli ja teki kolttosiaan rosvopäällikkö Pikku-Matti. Sillä hyväkkäällä oli oikein vakituiset apulaiset, palkatut rengit toki heilumassa, kolme riskiä miestä alamaisinaan.

Vähän ennen puolta yötä saapui "Päijänteen parkkilaiva" – kapteenin nimi Barck – Korpilahden Puolakan kalasatamaan, puhisi aikansa väen hälistessä leikkisin keskusteluin laiturilla ja laivassa, sai keulakannelleen painavat täysinäiset kalavakat ja lisää matkustajia, heläytti kolmesti kelloaan ja lähti.

Nopeasti lähti myös väki laiturilta, toiset pitkin tietä hämyiselle kankaalle kapistivat, toiset vingahtelevin hankaimin soutaen hävisivät niemien ja saarien taakse, ja tehiläiset painautuivat hiljaisina sähkövalon jo sammuttaneen laivansa pehmeille patjoille nukkumaan.

Mutta kaukaa ulapalta kuului vielä kuikan valittava huuto, ja kaksi vinkuvasiipistä telkkää lentää vikitti pari kertaa lahden ympäri ja heittäytyi sitten vettä vähän kuohauttaen limakkoon lähelle peloittavan synkän ja korkean Oravavuoren puoleista rantaa.

NELJÄS PÄIVÄ.

Aamulla jo viiden tienoissa hiljainen mies hiipi hytistään keulakannelle, otti sieltä illalla varaamansa ongen ja madot sekä lähti Tehin kevyessä, sirossa savolaismallisessa veneessä melomaan sakeasumuiselle lahdelle. Satakaksikymmenkiloisen miehen painosta vene oli hassunkurisesti perällään pystyssä, puolet pohjasta ylhäällä vedestä. Mies tunsi olevansa hiljaisen aamuhetken herkissä tunnelmissa, vaaleanharmajaan sumuun uppoutuneena kuin omaan onnelliseen maailmaansa eristyneenä. Oravasalmen pohjoissuussa, aution torpan saunan kohdalla kaislikkorintauksessa hän pudotti varovasti kiviriipan pohjaan ja suoriutui onkimaan.

Pitkään aikaan eivät kalat välittäneet ongen madosta. Vasta auringon alkaessa hiukan kumottaa usvaverhon lävitse tarttui koukkuun pieni särki ja sitten tuon tuostakin tulla kopsahti vauhdikkaasti veneeseen sievoinen ahven. Kiihkeästi odotetun hetken tultua ongen korkkinen koho lähti painumaan verkalleen viistoon veden sisään, ja pian pyristeli piikkiharja veneessä. Mutta auringon päästyä paistamaan täydelleen lakkasi kalojen tulo. Joku mulkosilmäinen ahvenenköriläs vain kävi uteliaasti ongen kohoa katsomassa ja painui rauhallisesti takaisin sinimustaan syvyyteen.

Mies unohti kalat ja ongen istuessaan vapa kädessään aamun kauneuden lumoamana. Hän iloitsi näistä kauan kaipaamistaan hetkistä, tästä ihanasta kesäisestä aamusta, kaikesta nyt näkemästään ja kuulemastaan – pieni uunilintu toisteli vienoa, suruiselta soinnahtavaa säveltään salmen rannalla nuottakotaniemen varjoisessa metsikössä, tavi äännähti toisinaan lahdenpohjukan ruohistossa ja jostakin kaukaa kuului vaisusti koiran haukuntaa.

    Soudanko ma? En –
    olen, olen vain.
    Suurta tauluain
    katson ihaillen.

Miehen ajatuksiin johtui tämä säkeistö korpilahtelaisen kanttorintyttären Anna Kaitilan Päijänne-runosta.

Kaukaa Vanhaltaselältä alkoi tyynen, sinervän vesiaavan yli kuulua ensin lähenevää ja sitten loittonevaa moottoriveneen koneen jyskytystä. Vähän myöhemmin kaksi vilkkaasti keskustelevaa, lomaan iloisesti nauraa ja laulaa heläyttelevää karjatyttöä souti veneessä kiiltelevine maitokannuineen lypsämään Oravasaaren rannalla kellojaan kalisuttavia lehmiä.

Nuo kaikki näkymät ja kuulumat tuntuivat liittyvän läheisesti, sydäntä sykäyttävän kotoisina ja tunnelmaa tuovina Suomen järviseudun kesäaamun kauneuteen.

Mies oli niin kiintynyt ajatuksiinsa sekä näkemäänsä ja kuulemaansa, että havaitsi nostaa onkensa vedestä vasta tunnettuaan vapaa pitelevässä kädessään koukkuun tarttuneen kalan vetäisyn. Sieltä kimmahti veneen pohjalle ehkä noin puolikiloinen hauki. Mutta kun sen jälkeen ei enää kotvaan kuulunut kaloja onkeen, hinasi kamreeri raskaan riippakiven järven pohjasta narun nenässä veneeseensä ja lähti melomaan vielä nukkuvalta näyttävää Tehiä kohti – laivassa ei näkynyt mitään liikuntaa eikä sen keittiön lyhyestä peltipiipusta kohonnut vielä aamukahvin keittosavuakaan, vaikka kello oli jo seitsemän. Kerkesihän keittää vielä kahdeksaksi.

Keskellä lahtea Kamreeri unohti melomisen – jospa jäisinkin loppulomakseni tänne onkija-ukoksi, nyt jo tämän tien, ja lohien uistelijaksi ja vaikka Hiidenlahden nuottamieheksi. Mahtuisin ehkä tänne johonkin taloon asumaan, vaikka vinttikamarissa kolistelijaksi. Jos en muuanne niin ainakin äskeisen onkimisrantani autioon torppaan. Siellä olisi kesävieraan hyvä kalakeiton syötyään kelletellä pirtin permannon lehdesvuoteella, nokisen laipion alla. Silloin tällä miehellä ei olisi huolta, ei hoppua. Antaisin maailman mennä menoaan mielensä mukaan. Ja miten mainio huvilan paikka siinä sievän salmen ranta-aholla! Niinhän se on, mutta

    käännyn purrellain
    kotirantahan.
    Aamu tunnelmain
    haavetta on vain.

Kaikki eivät enää nukkuneet laivassa. Kansimies ja keulapoika pesivät laivan laiturinpuoleista sivua järvessä kastelemillaan pitkävartisilla harjoilla, ja emännöitsijä palvelijattarensa kanssa askarteli jo kahvinkeittopuuhissa aluksen pienessä keittiössä. Kamreeri toivotti hyvää huomenta ja luovutti haaviin keräämänsä parikiloisen kalasaaliinsa ihmettelevälle ja kiittelevälle laivan emännälle. "Nämä paistetaan hiilloksella aamiaispöydän herkuksi."

Kamreeri loikoi hytissään tunnin verran tutkiskellen erästä kiintoisaa matkailukirjaa ja meni aamukahville ruokasaliin vasta rouvansa tultua häntä hakemaan. Kaikki muut retkeläiset olivat jo siellä kahvia maistelemassa ja iloisesti puhelemassa.

– Täältä tuon tämän Nukku-Matin, "esitteli" rouva miehensä seurueelle.

– Huomenta, kamreeri!

– Nyt kamreeri oli vähällä nukkua liian pitkään. Me olemme olleet hereillä jo puoli tuntia.

– Siinä on minulla mies, joka nukkua pöllöttää vain hytissään näin kauniina aamuna, torui hymyillen hiljaisen miehen terhakka rouva, otahan nyt kahvia, jotta joudut muiden mukana lähtemään Oravavuorelle. Kai sinä jaksat nousta sinne.

– Jaksan, jaksan, myönnytteli kamreeri kainosti hymyillen, selittämättä mitään sen enempää ja kahvin juotuaan hän, seurueen huomion ollessa kiintyneenä erästä hauskaa kaskua kertovaan viipurilaiseen tuomariin, pujahti penkin päästä oven suusta yläkannelle. Hän ei tuntenut oikein viihtyvänsä seurassa – vähimmin juuri nyt vielä ollessaan ihanan aamuretkensä elämysten ja tunnelmien lumoissa. Hän halusi säilyttää nuo kirkkaat mielikuvat himmentymättöminä niin kauan kuin suinkin. Suuressa, hälisevässä seurassa muistojen ja unelmien kultaus kului ja karisi pois.

Mutta kohta kohosi kannelle myös insinööri, aina veikeällä tuulella oleva herra. Hän pyysi kamreeria jäämään seuratoverikseen laivaan siksi ajaksi kun "nuo hullut ja villit" käyvät Oravavuoren huipulla, mutta luonnonystävänä kamreeri ei valitettavasti voinut suostua tähän ystävälliseen ehdotukseen, vaan hän halusi nähdä Oravavuoren huipulta katsellen sen komean näköalan, jota useat matkailijat ovat kehuneet Päijätsalon näköalan veroiseksi, jopa sitä paremmaksi.

Puoli yhdeksän aikana lähdettiin Oravavuoren retkelle. Insinööri jäi vilkuttamaan laivan kannelle.

– Eikö insinööri lähdekään? huusi joku jo veneessä istuva neitonen.

– Enhän minä ole mikään orava tai muu jyrsijä, että minä jaksaisin kiivetä tuollaiselle korkealle Oravavuorelle. Ja lääkäri Helsingissä kielsi minulta rasittavat ja tarpeettomat voimain ponnistukset.

Vuorelle menijäin veneet ja Oravasaaresta palaavien karjatyttöjen vene sattuivat lahdella lähelle toisiaan. Hiukan hulivililuonteinen maisteri Palopohja ei malttanut olla ääneen runoilematta:

    Kauniit karjatytöt
    minua muistakaa,
    suruni suistakaa
    huoleni poistakaa!

Maisterin iloisaluonteinen, Runo-Karjalasta kotoisin oleva rouva tekaisi vastausrunon:

    Surusko suistakaa?!
    Niskasta puistakaa,
    hänelle sanokaa:
    mars mamman luo,
    tiehenne luistakaa,
    urhea ukkomies!

Se oli sitä tehiläisten tavanmukaista "lystinpitoa". Kaikki nauroivat, karjatytötkin, hetkeksi soutunsa keskeyttäen.

– Runoilijakykyjä näkyy löytyvän sielläkin, missä niitä ei ole aavistanut tapaavansa, mietelmöi Valion reipas neiti.

– Suomen kansa on niin runollista, säesti opas.

Mutta runollisuus tuntui muutamista lausunnoista päättäen huvenneen melkoisen vähään Oravavuoren jyrkkää rinnettä ylös raahauduttaessa.

Huipulla kyllä sitten kaikki myönsivät, että olipa hyvä, kun kiipesimme tänne. Näin juhlallinen näköala, kerrassaan ihana ja laaja! Tuolla näkyvät kaukana kaikki nuokin itärannan korkeavuoriset maastot, siellä helposti tunnettava Korospohjan Vaaruvuorikin, ja tuolla Iso-Kumina ja noin paljon muita saaria.

– Voi sentään tätä Päijännettä, kyllä tämä on suurenmoinen! On vahinko, että Suomen kansa ei ole vieläkään oikein yleisesti "löytänyt" Päijännettä, Suomen jylhintä, "maskuliinisinta" järveä. Vain verraten harvat ovat lähemmin ottaneet selkoa mitä tämä "sisällänsä pitää". Vaikka Topo Leistilä, näiden Tehin kiertomatkojen keksijä, on varsin tunnustusta ansaitsevasti koettanut olla tässä asiassa ruovonpäristäjänä ja huutavan äänenä välinpitämättömyyden kolkossa korvessa.

– No, joko jälleen ruvetaan runoilemaan? Runoilkaapas ja sanokaa, jos joku sattuu tietämään, mitä varten tämä betoninen patsas – tai niinhän tämä on kuin pöytä – on tähän laitettu.

– Kansa täällä sanoo sen olevan "avaruutta mitanneiden tähtitieteilijäin" laitattama, selitti opas. Lienee tällä niinkuin muutamilla toisillakin näiden rannikoiden vuorenhuipuilla geodeettisen tutkimuslaitoksen kolmiomittauksessa tarvittavia laitteita. Useille vuorillehan on sitä varten rakennettu hyvin korkeita puisia telinetorneja, joiden lavalla on tämmöinen, kai jonkin kojeen alustaksi tarvittava pöydäntapainen. Tällä huipulla kuuluu olleen kaksikin sellaista puutornia, mutta ensimmäisen, ryssien rakentaman, poikaviikarit olivat kaataneet, puukangeilla vääntäen kovan tuulen avustamana saaneet keikautetuksi kumoon, se kun oli rakennettu vain irtonaiseksi kalliolle, ja toisen tornin kaatoi myrskytuuli. Tämä betonipatsas tehtiin kesällä vuonna 1931. Silloin ne "tähtien tutkijat" oleskelivat täällä huipulla kolmisen viikkoa yhteen menoon, yöt ja päivät, havumajassa asuen. Heille tuotiin tänne ruokaa talosta. Tuossa kallioseinämän ja ison kiven välissä näkyy vielä heidän majansa jäännöksiä.

Oravavuorelta palattua laivan aamiaispöydän herkullisilla antimilla oli hyvä "yleisömenestys". Arvaahan sen sellaisen virkistävän, terveellistä ruumiillista ponnistelua vaatineen retken jälkeen. Kamreerin onkimat kalatkin paistettuina katosivat nopeasti "parempiin suihin". Seurue sai emännöitsijältä tietää niiden onkijankin. Ne, jotka erehdyksessä olivat aamulla puhuneet kamreerin pitkäännukkumisesta, olivat nyt hiukan nolostuksissaan, mutta asianomainen urhea kalamies lausui heille pari lohduttavaa sanaa hymyillen anteeksi antavasti.

Aterioinnin päätyttyä keskipäivän aikana laiva lähti Oravasaaren pohjoispään ympäri aukealle Vanhalleselälle ja jatkoi matkaansa isohkon Paatsalon ohitse etelään. Kolmen neljännestunnin kuluttua Puolakasta lähdön jälkeen saavuttiin "Korpilahden valtakunnasta" "Jämsän maaherranläänin" Vaheriin, jossa lapsiliuta laiturilla kilvaten kauppasi laivalaisille pieniin tuokkosiin poimimiaan vadelmia ja mustikoita. Niitä ostettiin ja syötiin. Sitten lähdettiin kapeaa kylätietä kävellen noin kilometrin päässä laivarannasta olevaan ulosottomies Jalmari Veijosen erittäin siistirakennuksisen talon pihatien sivussa sijaitsevaan aittamuseoon eli museoaittaan. Siellä nähtiin herra Veijosen hauskasti esitteleminä paljon hänen keräämiään monenlaisia museoesineitä, sellaisiakin vanhoja, arvokkaita ja harvinaisia tavaroita, joita ei ole kaikissa suuremmissakaan museoissa. Ja se museosuojana oleva aitta on myös "museoesine" – sen rakentamisvuosiluku 1754, tehty muinoisten niin sanottujen niliaittojen tapaan korkeahkoille jalustapatsaille ja porraspölkkyyn on koverrettu kirveellä jalansijojen pykälät. Aitta oli muutettu muualta siitä samasta Jämsän pitäjästä nykyiseen paikkaansa. Aitta oli puolikymmentä vuotta takaperin tuomittu armottomasti hävitettäväksi, mutta herra Veijonen sai onneksi sen pelastetuksi.

Aitassa kuului olevan kaikkiaan alun toista tuhatta vanhaa esinettä, muiden joukossa v. 1758 painettu Raamattu, napakairoja vuosilta 1775-1809, vv. 1759-1776 kruunatuita puisia puntareita, voipytty vuodelta 1797, puisia lautasia, pahkakuppi vuodelta 1813, leili vuodelta 1819 ja muuta tavaraa kaikenlaista.

– Tuossa on tuollainenkin sikunakauha viinan kotonakeittämisen, vähän yli seitsemänkymmenen vuoden takaiselta ajalta. Tämän kauhan täyden ilolientä kun tyhjensi, rupesi leuka kohta varmasti vähän väkättämään, arveli tavaroiden leikkisä esittelijä. Mutta osaattekos, hyvät herrasväet, Suomen kansan vanhoja arvoituksia? Tiedättekö esimerkiksi mikä on suikuliainen, puikuliainen, keskupaikka paikuliainen, paikuliaisessa läpyliäinen, läpyliäisessä tupsukainen?

– Emme sellaisia arvaa.

– Emme ole ennen kuulletkaan tuota arvoitusta.

– No, se on tämä, sanoi esittelijä ottaen tavarakasasta alun toista sataa vuotta vanhan puisen maitosiivilän, jonka "paikuliaisessa keskupaikassa" olevassa "läpyliäisessä", lävessä eli reiässä "tupsukaisena" eli sihtinä oli pieni kuusenoksan kärkilehvä. Sellaiseen maidon puhdistuslaitteeseen oli entisaikoina tyydyttävä.

Isäntä johdatti vieraansa vielä isohkon omenapuutarhan ja heleävärisen kukkamaan ympäröimään tilansa uuteen päärakennukseen. Kuka olisi osannut arvata näkevänsä sellaisen täällä syrjäisessä, harvasti asutussa saloseudussa? Rakennus oli perin siisti ulkoa ja sisältä – arvokas kirjasto, vanhoja raha- ja vaatearkkuja, entisajan kirkko-eväsvakkoja ja muutamia muita valikoituja muinoisesineitä.

Retkeläiset kirjoittivat nimensä talon vieraskirjaan, ja isäntä lahjoitti retkeläisten kesken arvottavaksi puukapustan, johon oli kaiverrettu sanat: Hl. Tehin kiertomatkan muistoksi Päijänteellä v. 1936.

Kapustan voitti – kamreeri. Toisten nostettua arpalippunsa jäi hänen voittolippunsa viimeiseksi oppaan valkeaan hellepäähineeseen.

– Emme tavoita onnea juoksemalla sen jäljessä, mutta maltettuamme odottaa, tulee onni meitä vastaan, filosofoi onnellinen voittaja näennäisesti totisena.

Herra Veijonen pyydettiin kunniavieraaksi Tehin yläkannelle katetun yhteisen kahvipöydän ääreen.

Vähän ajan kuluttua oli laivan kuitenkin lähdettävä yhä eteenpäin, kallioisen Kotaniemen kierrettyään painuttava vakaasti ja määrätietoisesti yhä etelään päin, suuren Taivassalon saaren ja sen kohdalla likellä rantaa mantereessa olevan komean vuorijonon korkeimman, merenpinnasta 209-metrisen ja Päijänteen pinnasta 131 metrisen Rappuvuoren ohi Vanhanselän eteläpäähän ja Sauselän laiteella olevan kaksitaloisen, kiemurtelevan Kukkarosalmen kautta Jämsänniemen mantereen ja Karhusalon väliseen, kapeimmassa kohdassaan hyvin kaitaan Karhusalmeen, jossa on Virsulan laivalaituri erään kauppiaan talon rannassa. Karhusalon puolella, jyleänä kohoavan vuorenseinämän juurella, vainiotilkkujensa ympäröimänä kyyhöttää toinen näkyvissä oleva talo kuin pelokkaana ja suurenmoiseen luontoon verratun vähäisyytensä tietäen, ja salmen pohjoisessa suussa, Karhusalon niemekkeen kärjessä loistaa komeana valkea laivan väylämerkki, noin metrin korkuinen U-kirjain – reitin tutkijain ja merkitsijäin johtajana on ollut luotsipäällikkö Urnberg, "siksi siinä on iso uu", selitettiin. Salmen rannalla oli tervahauta palamassa.

Karhusalmesta Lehtisen- eli Lehtiselälle tultua nähtiin kauttaaltaan hirvittävän jylhän Karhusalon vieressä toinen jyleä saari, kapea Kaidansalo, eli Kaijansalo, joksi seutukunnan väestö sitä nimittää, ja siitä vähän kaakkoon päin kolmas kookas saari, Mustasalo.

Tehin tultua Lehtiselän yli noin nelisen kilometrin pituiseen, hyvin kapeaan Edessalmeen, sanottiin salmen pohjoissuusta Tiirinselän yli olevan noin peninkulmainen taival Jämsänjoen suuhun ja siitä matkustajalaiva Tarun liikennöimää jokimatkaa 6 kilometriä erittäin komean näköisten maanviljelystalojen ohi ja laajojen vainioiden halki. Tarun yöpymispaikasta edelleen jokea myöten Jämsänkosken tehtaan hinaajalaivat lotjineen pääsevät vielä kuutisen kilometriä, Jämsänkoskelle. Nämä hinaajat rautaisine lotjineen liikehtivät ahkerasti koko kesän sekä keväin ja syksyin kovienkin jäiden aikana, muun laivaliikenteen ollessa seisauksissa. Tuo hinaajien ja lotjien liikenne jäiden aikana on paperimassan rahtausta Jämsänkoskelta Vesijärven satamaan, Lahteen. Jämsässä kuului muuten olevan niin mahtavia talollisia, että he vielä "äsköaikoinakin ajoivat emäntineen parivaljakolla kirkonmäelle sunnuntaisin".

Jämsässäkin on aittamuseo, muinoisajan tavaroita Palmrothin vanhassa aitassa suuren maantiesillan korvassa, joen äyräällä, vastapäätä Tarun laituria. Ja Jämsässä on myös arvokas kirkkomuseo, jonka pyhimyskuvia, erästä sotalippua ja muita mieltäkiinnittäviä esineitä suntio mielellään esittelee matkailijoille ja muille asian harrastajille. Hän asuu kirkon yhteydessä olevassa huoneistossaan. Kirkko on verraten uusi, vihitty v. 1935. Tämän edellinen, v. 1824 rakennettu kirkko paloi. Tuli oli päässyt irti kirkkoa lämmitettäessä. Vanhoista ajoista saakka vauras Jämsä mainitaan asiakirjoissa eri pitäjänä ensi kerran v. 1449. Päijänteestä Jämsänjokea myöten voidaan tehdä erittäin hupaisa retki kanootilla tai muulla veneellä, Jämsänkoski maitse kiertäen, aina Petäjäveden kirkolle saakka. Jämsänkoskesta ja sen tehdasseudusta selvittyä tullaan ensin pieneen Rekolan järveen, jonka itärannalla on Rekolan kylä, ja sitten edelleen Rasuansalmen kautta 4-kilometriselle Tervalanselälle, sitten Sulkusalmen kautta Uuhivedelle, jonka ylitettyämme avautuu eteemme pitkä, järven tapainen Koijoki täynnä pieniä, somia saaria. Koijoen hyvin ihana alapuoli on nimeltään Runovirta, erittäin kuvaava, sattuva nimi tälle ihanalle paikalle. Ja sitten reitti jatkuu mieltäkiinnostavana ja uutuusviehätyksisenä – kiemurainen, voimakasvirtainen Väännekoski, kapea Lahnavesi, josta Luomen virran ja pienen kosken kautta tullaan Pirttijärveen, siitä kilometrin pituiseen, kaitaan Uuttanaan, Riihiveteen, Rautaveteen, Survosenkoskeen ja heikkoon Siniävirtaan, sitten Kalmaveteen ja jylhänkauniiseen Saloisjärveen, jonka rannoilla korkeita vuoriselänteitä ja huippuja. Sitten jatkuu taivallus Jämsän ja Petäjäveden rajalla olevaa pitkää Koskelanjokea muutamien pienten koskien kautta – Koskelankoski suurin – Mustatselkään ja Hankakoskeen, Piesalan suurten talojen ohitse isonlaiseen, saarekkaaseen Petäjäveteen, jonka pohjoisella rannalla on Petäjäveden kirkko ja kylä. – Siinä sievä, uusi kanootti- ja venereitti, jollaisten etsiminen ja käyttäminen nyt on jälleen "muodissa".

Kamreeri esitti jostakin vihkosesta ja kartasta paikat näyttäen nämä tietonsa, ja insinööri kohotti hattuaan Jämsän vanhan viljelysseudun kunniaksi ja kohdisti sitten arvoisan huomionsa sievän Edessalmen seutujen katselemiseen, nähden vasemmalla kauttaaltaan korkeahkon metsäisen rannan ja oikealla puolella vehmaalla pelto- ja niittyrantueella pienen maalaisasumuksen ja herrashuvilan, jonka seinässä oli korkein kirjaimin: Myydään tai vuokrataan.

Edessalmesta laiva porhalsi vasemmalle jääneen erityisen jylhän Koassalon, Koisalon, Koissalon, Kojasalon eli Kotasalon ja Haukkasalon ohi väljemmälle vedelle. Suuren Tehinaavan äärellä olevan Haukkasalon paljaskallioinen, hyvin korkea eteläkärki herättää aina varmaan kaikkien ohikulkijoiden huomiota, ihmettelyä ja ihailua. Se onkin Päijänteen jylhänkomeimpia paikkoja. Suoraan järvestä kohoavan pystyn kyljen rosoissa ja "rapuissa" petolinnut pesivät. Muutama vuosi takaperin puunkoloon tällä vuorella pesänsä tehnyt pöllö puhkasi miehen silmän poikasiaan puolustaessaan. Silmä oli Helsingissä leikattava pois.

Pihlajalahden suitse, Närvänniemen kallioista rantaa seuraten ja tunnetun kulttuurihenkilön Kl. U. Suomelan kesäisen asuntopaikkakunnan Ruolahden editse huvikiertolaisten valkea laiva lipui Tehin ulapalla pitkälti etelää kohti. Se käänsi kurssinsa lounaaseen päin saavuttuaan vasta aukean Tehin keskelle saakka ulottuvan Tehinniemen kärjen kohdalle, Tehin silmäksi sanotun valkean vilkkumajakkatornin luokse. Tehinniemen kärjessä, Aavarannassa, ja siihen sillalla yhdistetyssä pienessä saaressa soittotaiteilijaveljekset kuuluisat Hannikaiset asuvat kesäisin kahdessa huvilassaan, ihailevat Tehin ulappaa sen tyynenä uinuessa ja mahtavasti myrskytessä, uistelevat lohia ja onkivat isoja ahvenia Tehin silmän karikivikon vedenalaisesta rintauksesta sekä soittelevat, laulelevat ja säveltelevät onnellisten päiviensä iloksi. Erittäinkin Arvo-herra kuului olevan taitava Tehin lohien uistelija. Joka kesä hän on useita isojakin lohia veneeseensä vetänyt. Kerran hän Helsingin kaupunginorkesterin mukana Sortavalan suurissa soitto- ja laulujuhlissa, sanomalehtipakinan kertoman mukaan, Seurahuoneen kuistikossa istuessaan oli "murissut" professori Klemetille, että "syyllisiä olisi sakotettava näiden juhlien järjestämisestä, ja näiden tällaisten juhlienpito ihmisten kiusana olisi lailla kiellettävä, kun minunkin nyt kesän kauneimmillaan ja kuumimmillaan ollessa ja lohen syöntiajan juuri alkaessa piti tulla tänne Päijänteeltä, ajatelkaa hyvät ihmiset, Päijänteeltä, saatuani toissa iltana viisikiloisen lohen, ensimmäisen nähtävästi jälleen alkaneena uistimen kelpaamiskautena, joka arvattavasti ehtii päättyä ennen kuin täältä pääsen palaamaan Aavarannalle".

Sunnuntaisin Suomi, Jyväskylä ja Taru ovat pitäneet tapanaan kohdata toisensa Tehinniemen laiturissa. Silloin on ollut laiturilla ja laivoissa väen vilskettä ja kuhinaa kuin hyvässä kansanjuhlassa.

Tehin ulapalta laiva tuli Tehinniemen tyvessä näkyvän Vanha Tehi-nimisen talon ja ison Sarvisalon saaren sivuitse tyynille, kapeille, Kuhmoisten aivan erityisen ihanille saaristovesille ja kolmen tunnin kuluttua Vaherista lähtönsä jälkeen komeasti huutaen saapui lahdelman perälle, Kuhmoisten taajataloisen kirkonkylän rantaan. Vauraan näköinen paikkakunta. Papinsaari, hautausmaa, kappeli, silta yhdistämässä mantereeseen, saha, meijeri, kirkko hiukan loitompana rannasta.

– Kun tullaan Kuhmoisiin, niin tullaan ihmisiin, kertasi opas-herra ainakin Päijänteen seuduilla yleisesti tunnettua sananpartta, ja lähti joukkonsa johdattajana kävelyretkelle kylää katselemaan, ensin puolitoistasatavuotisen kirkon kummulle, jossa nähtiin myös kahdenkymmenen kuhmolaisen Vapaussota-sankarin hautapatsas – Kuhmoisissahan taisteltiin erittäin ankarasti v. 1918. Kirkko kuului olevan jo seurakunnan kolmas. Sen teko oli aloitettu 1778. Hirret oli tuotu Lehtisen saarista. Kirkko valmistui 1784 ja vihittiin kaksi vuotta myöhemmin. Rakennusmestarin kerrotaan ruoskalla uhkailleen työpaikalla kirkon tekoon kyllästyneitä paikkakuntalaisia ja käyneen kodeissakin kovistelemassa miehiä tulemaan kirkkoa rakentamaan. Tämän edellinen, seurakunnan luultavasti toinen kirkko oli rakennettu v. 1682 vanhan hautausmaan syrjään. Kirkon luona oli myös kellotorni. Ensimmäisen kirkon kerrotaan olleen nykyisessä apteekin paikassa, toisen muistelmatiedon mukaan Kalliolan luona, ja hautausmaana olisi ollut apteekin ja rannan välinen hietikkoalue. Siitä ajasta arvellaan kuluneen noin 400 vuotta tai enemmän. Kalholan ja Päijälän vanhat asutukset esiintyvät kyläkuntana ainakin jo vuoden 1539 veroluettelossa. Kuhmoinen mainitaan Padasjokeen kuuluvana kylänä ensi kerran v. 1483. V. 1539 Kuhmoinen tuli omaksi pitäjäksi ja v. 1540 Padasjoen kappeliksi. Kuhmoisten seurakunta itsenäistyi täydellisesti v. 1860. Hyvin vanhoina aikoina kerrotaan kuhmoislaisten käyneen ainakin kerran vuodessa Hollolan kirkossa sanaa kuulemassa, lapsia kastattamassa ja aviopareja vihityttämässä, vanhaa tapaa seuraten osittain vielä senkin jälkeen kuin lähempänä, Padasjoella, jo oli kirkko. Hämeenlinnan museossa on nykyisen edellisen kirkon puinen kynttiläkruunu. Muuta ei liene säilössä siitä kirkosta. Kuhmoisten ensimmäinen vakinainen kappalainen on ollut Siimon Labbart, kuollut Kuhmoisissa v. 1761. Vanhaan hautausmaahan on haudattu kolme ensimmäistä pappia. Vanhoja mestauspaikkoja mainitaan olevan tapulin luona ja tapulista lounaaseen päin harjulla sekä kolmas jossakin paikassa kirkonkylässä, "poliisin asunnon luona", niinkuin eräs mies tiellä neuvoi tehiläisille. Kuhmoisten seutujen asutuksen alku juontuu historian takaiselle aikakaudelle, jolloin hämäläisen heimon pääelinkeinona oli eränkäynti. Kuhmoisten muinoisen asutuksen eräänä todisteena löytyi v. 1850 Ala-Rantalan kellaria kaivettaessa ihmisen luita ja Kansallismuseossa tutkittaessa noin tuhatvuotisiksi havaittuja muita esineitä. Pitäjän alueelta useista paikoista on löydetty myös kivikauden sekä pronssi- ja vanhemman rauta-ajan esineitä. Entisajan asutuksen todisteina löytöjen lisäksi ovat jotkin paikkojen nimet. Kuhmoisten Lästilänkylässä on Sattulanmäki. Hattulan pitäjässä on Sattulan kyläkunta. Vanha muistotieto kertoo Kuhmoisten seutujen olleen entisaikana hattulaisten kalastus- ja metsästysalueina; myöhempänä aikana kuhmoislaisten riistaisimmat takamaat sen sijaan olivat Viitasaarella saakka. Kuhmoisten pitäjän ensimmäinen asukas, eräs kalamies, oli tullut Ansiolahden rannalle, josta – Myysylän entisen talonpaikan alapuolelta – onkin peltoa tehdessä löydetty maatunut tulisija. Myöhemmin on siirtynyt Kuhmoisiin asukkaita Sysmästä ja Hauholta. Pyyntimiehiä näyttää paikannimistä päättäen ja muistotietojen mukaan hattulaisten lisäksi käyneen "Hämeen kehdosta", ikivanhasta Sääksmäestä, sekä erämiehiä ja verottajia Pirkkalasta ja Kangasalta. Kuhmoisissa hoetaan vieläkin, että

    pirkkalaiset kyliä kiersi,
    veronahkoja hakitsi,
    kumppanina kaimaksia
    Kangasalta äijästi.

Laamannin käräjissä v. 1490 annetulla tuomiolla kuhmoislaiset ja heidän asuinseutunsa vapautettiin pirkkalaisten ja kangasalalaisten "alamaisuudesta". Sellaiset nimet kuin Sääksjärvi, Sääksenpesä ja muut viitannevat sääksmäkeläisten erästysretkiin Kuhmoisissa. Historiantakaiselle ajalle johdattanee Karolan virkatalon maalla olevan Linnavuoren nimi. Vuorella on vielä nähtävissä kivivallia ja 14 tulisijaa. Niitä ei ole tutkittu. Vuorta nimitetään myös Suomutkan vuoreksi. Köntin ja Ounin talojen tiluksien rajalla on toinen Linnavuori, jota nimitetään myös Pihtivuoreksi. Siellä ei ole enää mitään jäännöksiä nähtävissä. Lummene-järven Pirttisaaresta on löydetty jokin kivikauden työkalu, ja muita kivikauden aikaisia esineitä on kalliopohjalta paljastuneen tulensijan luota otettu talteen Pirttiniemen palstatilan alueella Pirttijärven niemessä. Ja Särkijärven Pirttiniemessä Kymälän talon maalla on vieläkin muurin jäännöstä. Pirttijärven veden vähentämisen jälkeen tuli pohjassa näkyviin paljon liistekatiskoiden ja kalojen kudetusturojen eli tokeitten jäännöksiä. Vanhat ihmiset arvelivat niiden olevan "munkkilaisten" aikaisia, noiden samojen salaperäisten munkkilaisten, joista kansa muistotietojensa mukaan puhuu useilla seuduilla, etenkin Etelä-Suomessa; esimerkiksi Kymijoessa likellä Kotkaa on Munkinsaari, jonka sanotaan saaneen nimensä siinä asuneista kalastelevista munkkilaisista.

Kuhmoisten Päijälän kyläkunnan ensimmäisen asumuksen nimi perimätiedon mukaan on ollut Äijälä. Lieneekö tämän historiantakaisen alkutalon Päijälän ja Päijänteen kesken jotakin nimijohdannaisyhteyttä? Puukkoislammen ja Kotajärven välillä on Puukkoisten harju, joka lienee saanut nimensä Pukos-nimisestä miehestä, sen seudun ehkä ensimmäisestä asukkaasta.

Sukutiedot kertovat Hukista, että nimi on ollut alkuaan Nahka-Hukki sen vuoksi, että sen asukas muinoin oli veronahkojen kerääjä, joka tietenkään ei ollut väestön mieleinen, vaikka hän turkisverot kantoi laillisen esivallan asiamiehenä – siksi "haukkumanimi" Hukki, hukka eli susi, Nahka-Hukki.

Otteleen, Tunkelon ja Piittalan alkuasutuksen syntyä selvittää seuraava perimätieto: "Hee soutivat pitkältä vesiä ylöspäin ja heilän paattinsa oli piitassa. Kun hee tulivat errääseen salmeen, päästivät hee paatit irti toisistaan ja kukin läksi ommaa tillaansa hakkeen. Yksi jäi salmen rannalle assuun. Siitä tuli Piittala. Toinen tunki Tunkeloon, kolmas oikasi Otteleelle". Eräs längelmäkeläinen on kertonut tämän kaskun asutustarinoiden ja muiden vanhojen tietojen ahkeralle keräilijälle, kuhmoislaiselle Fabian Lindenille, joka kuuluu jakaneen tietoudellista saalistaan Helsingin "museoherroillekin". Hänen muistiinpanoistaan tehiläisjoukon kamreeri hankki matkatovereilleen lukeakseen muun muassa lisätietoja Tehinniemen tyven romanttisesta Vanha Tehi-nimisestä alkutalosta ja sen muinoisesta reimasta, isosta emännästä.

Peltolan nykyisen kyläkunnan alkuna noin 400 tai ainakin 300 vuotta takaperin on ollut Vanha Paateri -niminen talo, joka myöhemmin oli niin varakas, että siinä oli lyijyiset ikkunain "puitteet", ja talo oli rakennettu linnamaiseksi, umpinaiseksi pihan ympärille, joten sisään pääsi vain portista. Noin 200 vuotta takaperin Jämsänniemen Tyryyn tuli Ruotsista pakolaisena eräs herra ja valtasi itselleen Mustasalon saaren, mutta Paaterin silloinen isäntä vanhan omistuksen vuoksi voitti saaren takaisin. Tämän isännän emäntä oli niin ponteva, että häntä nimitettiin "keisarimuoriksi". Paaterin talon alkuaikoina sen lähimpinä naapureina olivat Seppälä ja Vanha Vinnilä sekä Vanha Tehi, joka ainakin vielä v. 1556 näyttää olleen yhtenä, yksinäisenä talona ja tilana, mutta valtionarkiston erään luettelon mukaan ainakin jo v. 1613 Vanhan Tehin naapureina oli Uusi Tehi ja Ohranen.

Vanhan Tehin entinen paikka on niinsanottu Umptarha – nimi johtuu siitä, että tämäkin talo Paaterin tapaan oli linnakemaisen suljettu, umpipihainen. Tarinan kertoman mukaan Vanhaan Tehiin sen jäätyä autioksi tuotiin asukas väkisin Päijänteellä kulkevien suunnan neuvojaksi ja yösijan saamisesta huolehtimaan. Hän oli rikas ja mahtaileva Anna Kuos. Ei ole saatu selkoa mistä hänet tuotiin ja milloin. Tallella olevissa kirkonkirjoissa ei näy hänen nimeään; kirkonkirjoja on palanutkin. Anna Kuos lienee hallinnut Vanhassa Tehissä kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella tai puolivälin tienoilla, koska mainitaan tuon emännän rettelöineen kappalaisten Labbartin ja Aspholmin kanssa – Labbartin tiedetään kuolleen v. 1761. Edellä mainitut papit uhkailivat Anna-emäntää kirkonkirouksella eli pannalla hänen kopeutensa ja kansannaiselle sopimattoman ja luvattoman prameilunsa vuoksi. Tämä ylpeä ja uhmaileva emäntä viidellä palvelijallaan soudatettuaan itsensä kotoaan Kuhmoisten kirkkorantaan puki ylleen aina kirkon eteisessä mahdottoman komean ja kallisarvoisen vaatekerran toisen, vaatimattomamman pukunsa päälle ja sitten kirkossa tunkeutui aina parhaille paikoille, aatelisille ja muille säätyläisille varattuihin penkkeihin. Pannauhkauksista välittämättä emäntä itsepäisesti piti tapansa, eivätkä papit toteuttaneet uhkauksiansa. On esitetty sellainenkin arvelu, että Anna Kuos olisi tuotu Vanhaan Tehiin vv. 1690-95 kadon aiheutuksesta mainitunkin talon asukkaiden kuoltua nälkään tai sen liittolaisina raivoaviin tauteihin. Niihin aikoihin ja melkoista myöhemminkin oli Päijänteellä paljon kulkijoita – Lammin, Padasjoen ja Asikkalan asukkaat vielä silloin kävivät Laukaan, Viitasaaren ja Rautalammin sekä muissa pohjoisissa eräseuduissa saalistamassa, ja olihan runsaasti muitakin kulkijoita, tarpojia Tehinselällä. Vanha Tehi oli ainoa heille näkyvä talo. Pirtin ovea ei lukottu milloinkaan, vaan vieraat saivat kulkea sisään ja ulos yöllä ja päivällä mielensä mukaan. Toisinaan syksyin ja keväin Päijänteen jään ollessa kauan helposti kuljettavan lumeton tai vähäluminen, matkaajat kiiruhtivat suurin joukoin käyttämään hyväkseen tätä suotuisaa tilannetta, ja silloin usein Vanhan Tehin pirtin penkit ja permanto yöllä tulivat täyteen nukkujia. Aamulla aikaisin talon toimekas Anna-emäntä kamarista tupaan tultuaan oli pitänyt tapanaan hönkäistä, että "onpas tänne taas yön aikana siunautunut seurakuntaa; taitaa olla tuttaviakin joukossa!"

Myöhemmin monet Tehin ulapan taivaltajat turvautuivat Närvänniemen Vanhaan Närvään, johon myöskin oli täytynyt väkivalloin tuoda ensimmäiset asukkaat, Antti Ollinpoika, hänen vaimonsa ja poikansa, joka oli jo jousikuntoinen, siis kykenevä hankkimaan saalista. Eräänä keväänä heidät jätettiin kauas pohjoiseen soutajien veneestä Närvänniemen kallioiselle rannalle ja luvattiin maa-alaa niin paljon, kuin Antti Ollinpoika halusi ottaa. Seutuja käveltyään ja katseltuaan hän pilkotti itselleen Närvänlahdesta Tevajärveen, Tevajärvestä Terrijärveen ja Terrijärvestä Kortelahteen ulottuvan alueen. "Oli siinä lääniä!" Talon rakentamisaikana perhe oli asunut nykyisen Närvän kartanon luona olevan ison kiven vieressä.

Närvänniemen ja Ruolahden välisellä rantueella on Pyhänpää-niminen kalliovuori, jonka huipulla entisajan kansan uskomuksen mukaan asusti kauhea jättiläiskäärme, jolla oli samanlainen pää kuin kissalla. Pyhänpään nimi johtuu historiantakaiselta ajalta. Vanha taru kertoo Pyhänpään niemessä olevasta uhrilähteestä. Muinoiset pohjolankävijätkin olivat poikenneet siihen lähteeseen antimiaan uhraamassa. Pyhänpäässä paholainen oli kerran yöllä purkanut ja kerinyt veneeseen jätetyn nuotan. Rihmakerät oli asetettu sievästi veneen keulatuhdolle.

Papinsaaressa on ollut uhripuita. Labbart-pappi hakkautti ne pois, mutta sen jälkeen muuttui uhripaikaksi Vohluissaari Vastiaisen pohjalla. Sinne kerrotaan kannetun uhriantimia vielä Palander-papin aikana – pastori Gabriel Palander kuoli Kuhmoisissa v. 1805. Vohluissaarenkin pyhä uhripuu, iso koivu, lienee hävitetty. Ja Niinistönmaan harvinainen, uhkea niinipuumetsä tuhoutui harmoislaisten ja vehkajärveläisten ymmärtämättömästi kilvaten kasketessa niiden seutujen komeita metsämaita. Entisaikoina näyttää Päijänteenkin seutujen metsissä niinipuu eli lehmus olleen paljon yleisempi kuin nykyisin.

Suurijärven Vanha Vinnilä Tehinniemen tyvessä lienee pitäjän vanhimpia asumuksia. Parin sukupolven takaisena aikana maata pelloksi raivattaessa talosta rantaan päin löydettiin irti reväistyn raitapensaan juuriston alta pajannokea, rautakuonaa ja leikatun kuparilevyn siruja. Silloin eläneistä ei kukaan muistanut siinä paikassa pajaa olleen eikä seppää asuneen.

Kaukolankylän muinoisen kantatalon Kaukolan pihan ympärillä oli aikoinaan ei vähempää kuin 7 pirttiä, "niin oli talossa äijästi väkeä, että näin monta pirttiä tarvittiin".

Velisjärven Aittosaaressa on ollut päijäläisten aitta, jossa ruoka- ja muita tavaroita on pidetty piilossa Ison vihan aikana, jolloin myös "Närvän puoleiset" olivat Kuurinavuoren halkeamassa vihollisia paossa. Siellä oli tuuditettu lasta kuurinassa – siitä johtui vuoren nimi. Ison vihan aikana talvella v. 1713 venäläisjoukko oli Tampereelta päin tullen kulkenut Kuhmoisten kautta Päijänteen yli Luhankaan ja Sysmään, kaikkialla kauheasti kiduttaen ja murhaten ihmisiä, ryöstäen omaisuutta ja polttaen taloja. Venäläisten joukossa oli ollut "koirankuonolaisia", kalmukkeja, jotka tarkkojen aistimiensa avulla olivat ihmeellisen hyvin kyenneet seuraamaan paenneiden ihmisten jälkiä.

Haljalan vainiota nimitetään Tottilan vainioksi. Nimi johtuu nähtävästi siitä, että siellä olevan lähteen luona pienessä pirtissä asui sotamies Stolt. Hän palveli v. 1808 Fieandtin joukko-osastossa, haavoittui Karstulassa taistellessaan venäläisiä vastaan ja kuoli Alavudella sotilassairaalassa. Saman sodan aikana oli taisteltu Kuhmoisten kirkonkylässä Ala-Rantalan pellolla, josta myöhemmin kynnettäessä on löydetty paljon pieniä kaulassa kannettavilta näyttäviä ristejä. Suomalaiset olivat ampuneet Papinsaaresta. Myös Kuhmomäen ja Kokonniemen tienoilla oli silloin kahakoitu. Venäläisjoukko oli tullut Päijänteen yli aivan suomalais-ruotsalaisen sotaväenosaston kintereillä ja takaa-ajo oli yhteenoton jälkeen jatkunut Jämsään päin. Toinen venäläisjoukko oli niinä aikoina viikkokauden ajan majaillut Haljalassa. Siellä ryssät olivat leiponeet paksuja limppujaan. Osa niistä oli palanut uunissa leipojasotamiehen huolimattomuuden vuoksi. Siitä rangaistukseksi oli sotilas saanut raippoja. Venäläiset olivat sen sodan aikana Kuhmoisissa pidättäytyneet ilkiteoista ja väkivaltaisuuksista siviliväestöä kohtaan.

Kerran eräs yksinäinen venäläinen sotamies meni Edessalmen sivulla olevaan pieneen torppaan, jonka isäntä, hyvin iso mies, oli pakomatkalle juuri varustautuen laittanut tynnyrin rukiita säkkiin, jossa oli viilekkeet selässä kantamista varten. Sotilaan astuttua pirttiin isäntä pyöräytti säkin selkäänsä, juoksi ulos ja pakeni hiihtäen. Sotamies ei yrittänytkään estää pakoa, vaan jäi hämmästyneenä ihmettelemään sellaista voimannäytettä ja pihaportilla huusi hiihtäjälle: "Vot, dobri, dobri!" (Kas niin, hyvä, hyvä!) Siitä alkaen on sitä paikkaa nimitetty Topraksi.

Paljon peloittavammin käyttäytyi se noin satamiehinen venäläisjoukko, joka Pohjanmaalla tapettuaan päällikkönsä, seitsemän vuoden aikana kurittomana aseellisena rosvojoukkona piti Päijänteen rannikkopitäjäläisiä alituisen kauhun vallassa. Talvisin nämä raakalaiset ajelivat asukkailta ryöstämillään hevosilla ja sulan aikana soutelivat Päijänteellä, majaillen jylhävuorisissa saarissa, sieltä hyökkäillen kyliin tihutöitään tekemään, useita kertoja Kuhmoisiinkin. Nuo roistot olivat eräänäkin talvena vieneet Kuhmoisista hevoset niin vähiin, että vain yhteisneuvoin, hevosia naapureille lainaillen, vaivoin saatiin keväiset kyntötyöt tehdyiksi. Kesällä rosvot tappoivat ja söivät lehmät laitumilta ja syksyisin tyhjensivät vilja-, kala- ja metsänriista-aitat. Päijänteen seuduilta Mäntsälään siirryttyään tämä rosvojoukko saatiin viimein tuhotuksi kokonaan.

"Vanhan sodan aikana" Ounin talon asukkaat olivat ryöstäneet venäläisjoukon jäljessä kulkeneen, heikon vartijasaattueen suojaaman kuormaston. Ruoka- ja muut tavarat kannettiin vankkureista talon aittoihin, kahakassa kaatuneet venäläiset haudattiin tiepuoleen ja vankkurit eli "rossit" lykättiin kalliolta Paskurijärveen.

Kuhmoisten Otteleella metsämökissään asunut Virosta sotaväestä karannut Simo Pietarinpoika Piutulainen oli ollut nuijasodassa talonpoikaisjoukon alipäällikkönä ja sen vuoksi hänet Padasjoen käräjissä nimismiehen talossa v. 1597 oli tuomittu hirtettäväksi. Tuomittu vietiin kuitenkin Viroon, Paidelinnaan. Piutulaisen karattua useita kertoja Virosta etsivät Ivar Tawastin huovit häntä Kuhmoisista. Silloin tahi jo vähän, aikaisemmin vouti Antti Tordinpojan ratsuriretkellä on nähtävästi joku näistä väestön vihaamista ratsumiehistä tullut surmatuksi ja mullatuksi hevosineen, sillä Liehujärven sivulta ikivanhan tien vierestä maan povesta on saatu ilmoille sapelin nuppi, suitsien ja satulavyön solkia, rautavitja ja kirves.

Vv. 1350-52 raivonnut rutto tappoi Kuhmoisten pitäjän asukkaat melkein sukupuuttoon.

Kuhmoisten Majaveden Juurakkosalmen pohjassa näkyy – puiden kantoja. Eräs tiedemies on arvellut siinä olevan litorinakauden aikaisen maanlaskeuman. Sitä ei ole tutkittu tarkemmin.

Kuhmoisten maasto on yleensä hyvin kaunista ja tavattoman "kuhmuista", mäkistä ja vuorista. Tästä topografisesta ominaisuudesta Kuhmoisten nimikin lienee johtunut. Kuhmoisten, samoinkuin sen naapuripitäjien Padasjoen ja Korpilahden maastot tarjoavat paljon mieluista nähtävää maitsekin matkaileville. Maantie Kuhmoisten kirkolta pohjoiseen suuntautuu kauniita metsäseutuja, mäkiä ja harjanteita myöten, availlen somia näköaloja puolelle ja toiselle, maille ja metsäisen maaston pienille järville. Tie kiertää milloin notkoissa, milloin sekametsäisillä ylänkömailla ja kukkuloilla. Maantien mutkittelut ja sen nousut ja laskut ovat omituisia. Joltakin mäeltä katsellen nähdään tien alhaalla kiemurtelevan monimutkaisena ja metsän peittoon katkeilevana, mutta vähän loitompana se näkyy taas rinnemaata nousemassa ja sitten vaaleana juovana jälleen piiloutuvan tummaan metsään. Muutamien kilometrien päässä kirkolta pohjoiseen päin maantie kulkee korkean Hakinharjun yli. 14 kilometriä kirkolta maantie ylittää vesireitin Kotakosken kohdalla, harvinaisen kauniissa erämaaseudussa. Kotakoskeen tulee vesi lännestä liki kaksi peninkulmaa pitkästä, kapeasta ja hyvin vuorirantaisesta Isojärvestä Kivikosken ja Ylä-Kotajärven kautta, ja Kotakoskesta Ala-Kotajärven, Koirakosken, Savijärven, Kotasalmen, Telkätejärven, Kahisevan, Jokelankosken, Pälämän, Hassinkosken, muutamien pienten järvien ja Arvajankosken kautta Päijänteeseen. Ihana reitti kanoottiurheilijoille, mainioita maisemamalleja taidemaalareille! Kotakoskelta maanteitse yhä pohjoiseen päin kuljettaessa saavutaan viitisen kilometriä taivallettua erityisen ihanille Puukkoistenkylän seutuville, kylän läpi kuljettua hyvin harvaan asutuille, synkkävuorisille, metsäisille maille ja sitten pian Kuhmoisten ja Jämsän rajalle. Edellä mainittu Isojärvi, Kotakoski, Hassinkoski ja muut niiden tienoiden vedet ovat hyväantoisia lohivesiä, joista usein englantilaisetkin ovat käyneet kalastamassa. Kotimaisista näissä koskissa ja järvissä lohestaneista tunnetuista henkilöistä voidaan mainita etupäässä presidentti Svinhufvud ja vanhemman polven huomattavin matemaatikkomme, professori Ernst Lindelöf sekä taiteilija Pekka Halonen, joka useiden viimeisimpien elämänvuosiensa kesät asusti suvikodissaan Kotakosken alasuvannon rannalla pyydystellen innokkaasti lohia ja maalaillen ahkerasti mainioita taulujaan, muiden muassa suuren, tukkien uittamista esittävän maalauksen Kansainvälisen Työtoimiston huoneen seinälle Geneveen.

Kamreerin lueskellessa muistiostaan näitä tietosaaliitaan Tehissä häntä lähinnä istuville matkatovereilleen oli laiva parin tunnin pysähdyksen jäljestä lähtenyt Kuhmoisten kirkonkylän laiturista, kulkenut vauhtiaan vähentäen Aittoluodon heinäisestä salmesta, tehnyt kohteliaan lipputervehdyksen heti salmesta päästyään vastaan tulevalle, juhlavalle amiraalilaiva Suomelle, saaden siltä yhtä sydämellisen ja kauniin vastatervehdyksen, perätangon lipun laskemisen ja nostaminen jälleen paikalleen, lisäksi liinojen ja hattujen heilutukset puolin ja toisin. Pian sen jälkeen Tehi työntyi Vasikkasalon eli Uotilansaaren ohi mantereen ja Rekisalon saaren eli Rekolan saaren väliseen Kallio- eli Kallioissalmeen, jonka kapeimmassa kohdassa vedenalaiset rantakivet jäävät vain muutamien metrien päähän täysin höyryin kiitävän laivan kyljistä. Salmi on niin syvä, ettei tarvitse pohjaan kolahtamista peläten vähentää vauhtia. Sitä salmea sanotaan myös Pirunojaksi sen vuoksi, että paholainen oli ennen vanhaan, Kuhmoisten ensimmäisen kirkon aikana yrittäessään kahlata Kuhmoisista Tehin ulapan yli Sysmän puolelle, suuttunut saatuaan vettä kenkäänsä ja kostoksi päättänyt juoksettaa Päijänteen kuivaksi ja siinä tarkoituksessa tuo "iso musta mies" oli kivikkokannasta roviten ensin avannut tämän salmen, paiskellen suuret kivilohkareet salmen luoteissuun rantaäyräälle, Rekisalon puolelle nykyisinkin nähtäväksi valtavaksi röykkiöksi. Mutta viimeinen lohkare jäi ottamatta salmen pohjasta – niin kiireisesti sielunvihollisen piti lähteä pakoon Kuhmoisten kirkonkellon äkkiä kuuluviin kajahtanutta soittoa. Sen melkein keskelle väylää jääneen kiven merkkinä on nyt punainen viitta, reimari. Se ja Rekisalon rannalle nakellut kivet joutuivat tehiläisjoukkomme vireän mielenkiinnon kohteiksi perämiehen kerrottua Pirunojan tarinan.

Mutta kohta tuli yhä uutta huomioitavaa ja katseltavaa – pitkähkö Rekisalmi, Jäniksenpää, Säikänkärki, valkeakummelinen, muinoiseksi linnakesaareksi arveltu Varpusenlinna ja Varpusenlinnan selkä sekä aavan selän itäpuolella, loittona Tehin ulapalla Tupasaaret, Lehtisensaaret, Selkäsaari, kaikki ne muusta maailmasta kesäisin eristäytyneiden pitkänsiiman pitäjien ja rauhaisesta yksinäisyydestä nauttijien mieluisia olopaikkoja, sitten jyrkkä käännös mantereen kallioisen Keulaimenniemen – suuren raha-aarteen kätköniemen, Päijänteen muinoisten "merirosvojen" pesäpaikan – kärjitse monisaariseen Harmoistenlahteen vähän ennen kuin aurinko katosi lännen metsien taakse.

– Tässä yövymme, virkkoi retken johtaja, opas-herra laivan hiljennettyä vauhtiaan.

– Sopii mainiosti – laituri näkyy olevan täynnä tyttöihmisiä, sanoi insinööri.

– Niin on, naishenkilöitä enimmäkseen, tuolla tuon näkyvän uhkean, valkean täysihoitola-kartanon potilaita, tuota noin... asukkaita Helsingistä ja muualta, selitti opas.

– Heitä kuuluu, ja niinkuin tuossa näkyy, olevan kolmisenkymmentä naista ja vain kuusi miestä, tiesi perämies.

– No, täältä tulee lisää meitä miespuolisia.

Gramofonin kaiuttaessa komeaa marssia laiva lipui juhlallisesti laiturin viereen.

– Tervetuloa! Tervetuloa! Tervetuloa!

– Kiitämme nöyrästi! Kiitos! Kiitos!

Vastaanottajien puolesta heidän "airueensa" eräs vilkaseleinen, sievä täysihoitolaisneiti ilmoitti lähitalon saunan lämmitettynä odottavan arvoisia tehiläisretkeläisiä kylpemään, ja sen jälkeen oli lupa tanssia tunnin ajan Lahden talossa, tässä aivan likellä, Harmoisten komeassa kylässä.

– Kiitämme huomaavaisuudesta, arvoisa neiti, kohotan hattuani Harmoisten kesävieraiden kunniaksi, innostui insinööri.

Laivasta laiturille tultuaan insinööri takertui "vitsikkääseen" sanailuun sen airutneitosen kanssa. Sauna- ja tanssiaistaloon päin käveltäessä oli hupaisaa kuunnella näiden sanaseppien turnausta.

Tällä kertaa saivat tehiläiskiertueen miehet kunnian mennä kylpemään ensiksi; Korospohjassahan oli "daameilla" ensiksi se onni ja ilo.

Herrat suoriutuivat kylvystä ihmeellisen nopeasti ja hävisivät toinen toisensa jälkeen paikkakunnan väen kanssa tanssiaistaloon. Tehiläisrouvat ja neidit kylpivät kauan ja sitten vilvoittelivat kaikessa rauhassa, tarinoivat keskenään huolettomasti ja kiirehtimättä sekä siirtäytyivät viimein ilopirttiin. Mutta mitä ihmettä? Siellä ei ollut enää muita tehiläisiä kuin kamreeri, konemestari ja laivapoika, sekä pieni joukko paikkakuntalaisia, enimmäkseen vain pikkupoikia, täysihoitolaisneitosia vain muutamia. Kaikki toiset kuuluivat tanssitunnin loppupuolella vähitellen häipyneen – kukapa tiesi minne. Jotkut olivat sanoneet menevänsä katselemaan kyläkuntaa, jokin pari oli puhellut lähdöstä sen kuuluisan vedenjakajajärven Lummenen rantaan, joka on tästä noin kahden kilometrin päässä, ja se olkihattupäinen, pyylevä insinööri oli sen liukaskielisen helsinkiläisen airutneidin ja hänen ystävättärensä kanssa järjestänyt innokkaasti lähtöä jollekin näköalamäelle, ja tuonne he sitten näkyivät painuvan metsätielle.

Se oli yllätys. Ihmettelyä, väkinäistä hymyilyä. Tätäkös varten ne arvon herrat niin yksimielisesti pyysivät päästä saunaan ensiksi, tällä kertaa? Siinä olikin takana tämä tarkoitus. Jaksoipas nyt insinöörikin lähteä näköalamäelle, vaikka Puolakassa hän, kuten muistatte, Oravavuorelle lähtiessämme huusi, että "enhän minä ole mikään orava tai muu jyrsijä jaksaakseni kiivetä vuorelle, ja kun lääkärikin on kieltänyt". Mutta tuo kamreeri on sentään kunnon mies, tuolla hän istuu pirtissä konemestarin kanssa, viulunsoittajan vieressä.

Tehiläisrouvat ja neidit tekivät pienen kävelykierroksen kylässä ja vaelsivat sitten hiukan nyrpeissään laivaan. Siellä ei näkynyt muita kuin vanha vakaa kapteeni kannella sanomalehteä lukemassa. Mutta tunnin, puolentoista kuluttua, vähän ennen puolta yötä alkoi laiturille lappautua väkeä, joukossa kaivattuja tehiläisherroja, jopa vihdoin insinöörikin kahden täysihoitolaisneitosensa keskessä kävellen ja vilkkaasti keskustellen. Ja annahan olla – tuossa paikassa "pantiin pystyyn" tanssit sileällä, laajalla laivasillalla yön tunnelmallisena hämyhetkenä. Laivan gramofoni soitti reippaat Saksan sottiisit, Kottilan kuuliaiset ja muut, kevytkenkäisesti hytkyttelevät rumbat, sekavasointuiset foxit ja kaihoisat valssit – "elämä on kuin unelma vain...", lomaan piirileikkiäkin pyörittiin laulaen, että

    höyrylaiva Päijänteellä
    kohisee ja hohtaa,
    sattui kerran nätti tyttö
    minuakin kohtaan...

Piirissä pyörimässä oli jo tehiläisnaisistokin, ja nuo äsken vielä kärkeviä letkauksia herroillensa heitelleet retkikunnan rouvat ja neidit myöhemmin osallistuivat tanssiinkin, kunnes ilonpito päättyi odottamattoman äkkiä synkeän pilven pudottaessa suuripisaraisen, rankan sadekuuron. Väki suojautui hälisten varastokatokseen ja laivan ropisevan kannenkaton alle. Sateen tauottua ei enää yritetty karkeloida laiturin märillä, liukkailla palkeilla. Oli paras painautua levolle; oli jo uuden vuorokauden toinen tunti.

Mutta muutamista laivan hyteistä kuului vielä pitkään eräänlaista vuorokeskustelua, tosin hyvin hiljaista ja maltillista.

VIIDES PÄIVÄ.

Tehin lähtö Harmoisista oli sovittu tapahtuvaksi yhdeksän aikana. Sitä ennen useat tehiläiset aamukävelykseen kävivät katsomassa noin kolmen kilometrin päässä laivarannasta sijaitsevaa kuuluisaa, koulumaantieteessäkin mainittua harvinaista, 114 metriä korkeammalla merenpintaa olevaa bifurkaatiojärveä Lummenetta, joka 12 kilometrin pituisena jakaa vetensä kahtaanne, nimittäin vähän enemmän kuin kilometriä pitkää ja kapeaa, vain 1-4 metristä, mutta ei vähemmän kuin liki 36 metrin korkeudesta vettänsä laskevaa Harmoistenjokea myöten lahnojen erityisestä runsaudesta tunnettuun Miehoniemen lahteen, eli oikeastaan järveen, josta lyhyen jokisalmekkeen kautta Harmoistenlahteen, siis Päijänteeseen, sekä länteen päin 3-kilometristä, lumpeikkoista Järvenjokea pitkin suurenlaiseen, hyvin kirkasvetiseen Vehkajärveen, josta Vesijakoon, ja siitä vedet vierivät taas kahtaanne päin, Kokemäenjoen vesistöön kuuluvaan Hauhon reittiin ja edelleen Vanajaveteen, sekä toisaanne Padasjoen kautta Päijänteeseen. Vehkajärvi on ehdottomasti Hämeen kauneimpia järviä, erämaatunnelmainen metsäisine rantoineen, lukuisine saarineen, lahtineen ja niemineen. Taloja ei ole monta näkyvissä muualla kuin järven luoteiskolkassa, kukkulallaan kohoutuvan Vehkajärven kirkon ympäristössä. Kirkonmäeltä katselijalle avautuu iaaja, erittäin viehättävä näköala Vehkajärvelle, jossa sanotaan olevan sata nimellistä ja sata nimetöntä saarta. Tähän lähes 9 kilometriä pitkään ja liki 7 kilometriä leveään, 110,3 metriä ylempänä merenpintaa olevaan järveen koskettaa kolme pitäjää, nimittäin Kuhmalahti, Luopioinen ja Padasjoki. Vehkajärvi on hyvin kalainen, mainio urheilukalastajan uisteluvesi, rauhallisen erämaatuntuinen.

Vehkajärvestä jatkuu vesireitti Padasjoelle päin Kasniemen eli Kasiniemen jokea (kartoissa nimi Kasiniemi) ohi Ansion myllyn, josta matkailijan olisi sopivin poiketa maitse katsomaan Luopioisten kuuluisaa Kukkiajärveä. Joki muuttuu melkein 9 kilometriä pitkän ja lähes 4 kilometriä leveän Vesijaon kaidaksi, lehtevärantaiseksi, lumpeikkoiseksi lahdeksi, joka on, samoin kuin salomaatunnelmainen Vesijako kokonaisuudessaan, varmasti maamme kaikkein kauneimpia järviä, tunnettu suurista lahnoistaan. "Hienot hietikot ja kuiva, viehättävä rantatörmä hongikon reunustassa kehoittavat kohoamaan kanootista uistimeen tarttunutta haukea nuotiossa paistamaan", niin kirjoittaa eräs Harmoisista Padasjoen kirkonkylän kautta takaisin Päijänteeseen tätä ihanaa reittiä palkoveneessään meloen taivaltanut retkeilijä, ja hän jatkaa, että "illastettuamme emme voi heti käydä levolle, vaan hiljalleen tummenevan hiilloksen ääressä nautimme kauan erämaan yöstä, siitä suuresta rauhasta ja muualla tuntemattomastamme sopusoinnusta, mitkä korpitunnelmainen seutu meille suo. Useiksi viikoiksi haluaisimme jäädä tänne, mutta aamun auringon kirkkaasti loistaessa on jälleen jatkettava taivallusta. Kuljemme Tohtainlammen – tohtain, tohtaja merkitsee lapinkielellä kuikkaa – ja Myllyjärven kautta Kaukelan myllylle, Miestämänjärven läntiseen päähän. Näillä tienoilla on aikoinaan presidentti Svinhufvud paljon kalastellut ja metsästellyt ainakin niinä aikoina, jolloin nykyinen presidentinrouva Ellen Svinhufvud oli Kaukelanjärven rannalla sijaitsevan Leppäniemen sievän huvilan neiti. Ja tunnettu taidemaalarimme Lennart Segerstråle on oleskellut Miestämällä vävynä korkealla havumetsää kasvavalla harjulla sijaitsevassa Leponin kartanossa. Miestämänjärvessä on Hämeessä harvinaisia pikkunahkiaisia, Petromyzon branchialis. Miestämän itäisessä päässä oleva Arrakoski – arra, aatra – antaa jo ikäviä viitteitä siitä, että alamme saapua ihmisten ilmoille ja että veneretkemme lähenee loppuaan. Arrakosken alta ei ole pitkälti Vierun padolle, jossa olleesta rautaruukista on muistuttamassa vain ruostunut rautaroju ja rikkinäinen ratas – Vierun ja Tamppitarhan rautatehtaat lakkauttivat toimintansa jo aikoja sitten. Arrakoskessa on Padasjoen pitäjän sähkölaitos. Kapeaa jokea myöten pääsemme Ylijärveen ja siitä pienen peratun Uittamon koskentapaisen kautta Padasjoen kirkonkylän luona olevaan Kirkkolampeen eli -järveen, jota paikkakuntalaiset nimittävät vain Lammiksi, Lammi. Tämä Lammi on tunnettu ankeriaistaan, joita siitä saadaan pitkäsiimalla. Kansa kuitenkin edelleen vieroksuu käärmeen näköistä ankeriasta, eikä aivan yleisesti uskalla syödä sen erittäin herkullista lihaa. Lammilla soutajan ympärillä levittäytyy ihania maisemia: pohjoisessa päin Maijuovuoren eli Majuovuoren komeat kukkulat, itäisellä harjanteella kirkko, Lammin eteläpäässä pilkottaa isojen, tuuheiden puiden välistä pappilan rakennuksia. Niiden vieritse kuljemme alas Padasjokea, jossa Kirkkosillan vaiheilla padantapaisessa syvennyksessä kiehuu vedenpyörtäinen. Tästä padasta kerrotaan Patasjoen eli Padasjoen samoin kuin koko pitäjän saaneen nimensä. Kirkko vierinsoraharjullaan ja jokeen päin viettävällä rinteellä oleva hautausmaa jäävät vasemmalle. Ja oikealla hieman alempana on Saksalan vanhan kartanon hieno puisto harvinaisine puineen. Saksalan historiallinen ratsutila kuului ennen Charpentier-suvun tiluksiin, mutta 1700-luvulla omisti sen Padasjoen kappalainen Adolf Arvidsson. Hänen poikanaan syntyi elokuun 7 p:nä v. 1791 Adolf Ivar nykyään hävitetyssä Mikkolan ratsutilan päärakennuksessa. Kummulla, jossa se talo oli, on nyt tämän isänmaallisuuden ja suomalaisuuden suurmiehen muistomerkki. Ja sitten joen suussa, vähän matkan päässä laivarannasta, tervehtii meitä jälleen suuri, vapaa Päijänne".

Lummene-järven rannassa kävellen käyneet tehiläiset palasivat määrätyksi ajaksi laivaan, mutta se venekunta, joka oli soutanut Miehoniemen lahtea myöten Harmoistenjokeen, aikoen päästä sitä pitkin Lummeneeseen, myöhästyi vähän, sillä joessa oli kaksi myllyä, joten yrittäjien oli pitänyt turvautua hitaaseen kävelyyn päästäkseen Lummeneen rannalle. Palkovene voidaan kantaa myllyjen ohi, mutta tavallisen soutuveneen vetäminen olisi ollut vaivalloista. He olivatkin sitä mieltä, että soutuveneellä retkeilijän olisi näin ollen parasta vedättää veneensä esimerkiksi matalan työreen eteen valjastetulla hevosella jo heti laivarannasta tai Miehoniemen lahden koillisesta lahdekkeesta, puron suusta maanteitse Harmoisten kylän kautta Lummene-järven rantaan.

– Ja me saimme veneretkellämme myös sellaisen tiedon, että viime vuosikymmenen alkupuolella Lummeneesta oli joskus pyydystetty ei vähempää kuin kolme kiloa ja kaksisataa grammaa painava ahven. Se kuuluu olevan aivan tosi juttu, eikä mitään mätäkuun mielikuvitusta. Niin vakuutti se ukko. Sen suurempaa ahventa ei sanonut tietävänsä saadun mistään. Ja se mies kertoi, että Harmoinen vanhaan aikaan oli hyvin huomattava lastaussatama, josta alkaen aiottiin silloin aukaista kanavoitu reitti kauas länteen, suuriin vesistöihin, ehkä Pohjanlahteen saakka. Tästä suuresta suunnitelmasta taisi olla puhetta valtiopäivilläkin. Tehin lähdölle oli tullut laiturin täyteinen täysihoitolan "potilasjoukko". Ne kaksi neitosta, joiden kanssa insinööri edellisenä yönä oli käynyt näköalamäellä, ojensivat neliapilaita ja lemmikkejä ritarilleen rakkaiksi jäähyväisiksi ja muutamat toisetkin tehiläisherrat saivat kukkakimppuja "Harmoisten kesäneitosilta". Vilkasta sanailua, hymyilyä, hatunnostoja ja leikinlaskua, jossa saattoi salaisesti olla "totta" toinen puoli. Mutta tehiläisrouvat ja neidit olivat ihmeellisen hiljaisia ja hymyilemättömiä. He vilkastuivat vähän vasta laivan lähdettyä, hyvästijättöhuiskutusten häivyttyä etäisyyteen.

Mutta meno loppui lyhyeen, noin kilometrin, puolentoista päähän lähtöpaikasta. Laivan kone pysäytettiin ja alus jäi kellumaan keskelle tyyntä lahtea. Kaksi venettä laskettiin veteen ja ne väkeä täyteen. Ohjelmassa oli nyt nimittäin käynti katsomassa vielä asuttavana olevaa savutupaa. Siis nykyisin jo hyvin harvinaiseen nähtävyyteen tutustuminen. Vain pari retkeläistä sanoi sellaisen ennen nähneensä.

Soudettiin aivan likellä olevaan Harmoistenlahden pohjoiseen metsärantaan. Siitä vei kivikkoinen, parin sadan metrin pituinen polku Kaitalaan, jonka savupirtissä tavattiin asumuksen omistaja, liki 70-vuotias Mikko Salonen, hänen emäntänsä Iida ja heidän kaksi isoa lastansa. Ahdasta tupaa eli pirttiä sisään lämpiävine uuneineen, lakiräppänöineen, savun kiiltomustaksi puremine, karstaisine laipioineen ja seinineen kuuluttiin asuinsuojana olon lisäksi käytettävän myös saunana ja riihenä. Siis aivan sitä vanhinmallista muinoissuomalaista "meininkiä". Saman rakennuksen jatkoa oli vielä talli. Pirtin ulkoseinässä arvattavasti rakentamisvuosilukuna nähtiin 1775. Rakennus on ollut nykyisessä paikassaan puoliväliin kahdeksatta vuosikymmentä. Savupirtti olisi ostettu museoon, mutta omistajat, isäntä ja emäntä, sanoivat pitävänsä sen sellaisenaan kuolemaansa saakka. Kaitala on nyt itsenäinen pikku tila, kaikkiaan 6 ja puoli hehtaarinen, josta viljeltyä liki 4 hehtaaria, hyvin kivisiä vainioita, joista ei lähde leipä leikitellen. Sivuansioina ovat olleet metsänhakkuu- ja vedätystyöt sekä kalastus. Kaitala oli aikaisemmin Harmoisten Lahden tilan torppa. "Taksvärkkiä" piti tehdä taloon päivä viikossa. Saloset sanoivat asuneensa Kaitalassa puoliväliin kuudetta vuosikymmentä.

Tehiläiset olivat ihmeissään ja ihastuksissaan tavatessaan tällaisen muinoispirtin niin lähellä "sivistynyttä, nykyaikaista maailmaa", vain kilometrin, parin päässä vilkasliikenteisestä Harmoisten satamapaikasta ja suuresta kyläkunnasta, metsän peitossa, aivan Päijänteen laivareittien valtaisimman väylän vieressä. Eikä matkustajalaivojen hienoilla, nähtävyyksiä etsivillä ulkomaalaisilla ja muilla matkailijoilla ole aavistusta Kaitalan kansatieteellisesti arvokkaasta piilopirtistä. Se "löydettiinkin" vasta Tehin viikkoisten kierrosten toisena kesänä v. 1936. Silloin sanottiin toisen savupirtin olevan vielä käytännössä Korpilahden Oittilankylän Savolassa, Kaima-laivan reitin varrella, Päijänteen itäisellä rannalla. Ystävällinen isäntä Salonen vakuutti tehiläisille, ettei hänen eläessään Kaitalan pirttiä pureta eikä muuteta uloslämpiäväksi, eihän toki – savupirttihän on hyvin terveellinen asunto, savu tappaa taudin idut, eikä missään suoda ihmiselle niin kotoista lämpöä ja rauhallista unen lahjaa kuin tämmöisessä nokisessa, pienessä savupirtissä; elämme tässä vain vanhoillamme kuin entisenä hyvänä aikana, ei sanomalehtiä, ei radiota, ei kuuloa mitään muun maailman melskeestä, ei muuta kuin suuren Päijänteen, Tehin myrsky aaltojen kohina Keulaimenniemen kärjestä ja laivan huuto Harmoisten lahden pohjukasta.

Savupirtin lumoista päästyään vierasjoukko jouduttautui takaisin lahdella ankkuroimatta ajelehtivaan laivaansa lausunnoista päätellen hyvin tyytyväisenä "haikupirtissä" käyntinsä, "retken loistonumeron" johdosta.

Sitten jatkettiin matkaa pienten saarten salmitse ja vasemmalle, Tehin ulapan eteläpään laiteelle jäävän Vähäsalon sivuitse mantereen ja vanhan tuttavan, suuren Virmailansaaren väliseen noin 14 kilometriä pitkään, kauneudestaan kuuluisaan Kellosalmeen. Sen kapeimmassa kohdassa, saaren ihanassa niemekkeessä nähtiin Lahden kaupungin entisen pormestarin Lyytikäisen äskeisinä vuosina omistama suuri Kellosalmen kartano tuuhean puistonsa ympäröimänä, vainioittensa vieressä. Siinä talossa näkyi olevan paljon lapsia, aivan useita kymmeniä, laituri ja nurmikkoinen pihamaa täynnä laivaa tervehtien huiskuttamassa. Kartano kuului olevan Lahden lasten siirtolana. Sopivampaa paikkaa siihen tarkoitukseen ei olisi voitu valita. Kartanon sijaitsemissaaressa, Virmailassa, on hyvin vaihteleva, monipuolinen ja jylhä luonto – eräässä vuodelta 1738 olevassa asiakirjassa sanotaan siellä silloin olleen "Ruotsin valtakunnan suurimmat puut"; sieltä saatiin parhaat valtamerilaivojen mastopuut. Päijänteen seudun viimeiset karhut ja ilvekset tavattiin Virmailansaaressa. Vastapään rannalla on kolme huvilaa, mutta ei muita asumuksia näkyvissä. Huviloiden laiturille sopii jäädä laivasta niiden matkailijoiden, jotka haluavat käydä katsomassa Majuovuoren suorastaan suurenmoista, useiden asiantuntijoiden mielestä Päijänteen tienoiden parasta näköalaa; vuoren laki on noin 120 metriä ympäristöään korkeammalla. Huviloista on vain muutamien kilometrien kävelymatka vuorelle; Padasjoen kirkonkylän laivalaiturilta on sinne noin 4 km.

Kellosalmen nimen kerrotaan johtuneen siitä, että muinoisena sota-aikana, ei tiedettäne tarkemmin milloin, Padasjoen kirkon kellot upotettiin tämän salmen pohjaan "vihollisilta piiloon", eikä kelloja saatu sieltä koskaan ylös; ne olivat painuneet syvälle liejuun. Mutta ihmeellistä – suurten sotien, veristen vainovuosien alkamisen aikoina ennen vanhaan kuutamoisina öinä kuultiin salmen pohjasta noiden löytämättä jääneiden kellojen hiljaista, vaarasta varoittavaa kumahtelua. Ja silloin myös vedenneito nousi Salonpäähän rantakivelle laulamaan. Virmailansaaren Mäkelän nuotanvetäjät olivat sellaisen olennon kerran kesäisenä yönä, toista sataa vuotta takaperin, vähän ennen niin sanotun Suomen sodan puhkeamista nähneetkin Lammassaaren pohjoisessa kärjessä kalliolla. Nuottamiehet pelästyivät niin pahoin tuota kummitusneitoa, että jättivät apajan vedon kesken, nuottansa järveen, katkaisten puukolla köydet ja soutaen pakoon kuin hengenhädässä, turvalliseen kodin valkamaan. "Vedenväki ja mitkähän kummajaiset" olivatkin vanhaan aikaan usein säikytelleet kalamiehiä ja muita Päijänteellä soutajia.

Kellosalmen eteläisestä suusta Tehi taivalsi äskeistä valkeampia vesiä myöten Padasjoen kirkon seutujen edustaulapalla olevien Lammassaaren eli sen "vedenneitosaaren" sekä korkeakallioisen Haukkasalon, Lietsaaren ja Huovarinsaaren ohi tehiläisille jo retkensä ensimmäisenä päivänä tutuksi tulleen Kelvennensaaren hiekkaisen rannan laiturin viereen. Tämän yksinäisen, kahdeksatta kilometriä pitkän ja muutamissa paikoissa vain joitakin satoja metrejä rannasta toiseen olevan, harjumaisen saaren laiturille ei ollut saapunut vastaanottajia; eihän keskellä arkista päivää kellään ollut aikaakaan sellaiseen huvitukseen, ja asumukset ovat toisissa saarissa, kaukana laiturista, ne muutamat olemassa olevat. Mutta eipä vastaanottajia erityisesti kaivattukaan. Olihan muissa pysähdyspaikoissa ollut "hyvä yleisömenestys". Ja tehiläisethän olivat tottuneet löytämään keskuudestaan viihtyisyyden ja ilon.

Niinpä nytkin. Ensin käytiin katsomassa sitä muinoisen Päijänteen rantapengermää, josta aikaisemmin oli puhuttu retkeläisten kesken, ja sitten saaren mainiolla hiekkarannalla paistatettiin päivää, kylvettiin auringon helteessä, hiekassa ja vedessä. Siinä oli vilskettä ja melskettä! Herra insinööri oli huvittavan näköinen – hän oli mennyt uimaan hattu päässä. Toisten esimerkkiä seuraten hänkin innostui sukeltamaan. "Katsokaas kun minäkin leikin vedenalaista", sanoi hän ja paiskautui umpisukkeloon. Hetken kuluttua kohosi pinnalle olkinen hattu ja vähän myöhemmin toisessa paikassa hatun omistaja. Vasta silloin hän havaitsi unohtaneensa hatun päähänsä. Ja saatiinhan siinä nähdä ja kuulla monenlaista muutakin hauskuutta ja ihailla sitä paljon puhuttua viivakauneutta. Esimerkiksi kun retkikunnan pyylevimmät, muodoiltaan pehmeän pyöreät "maharadjat" insinööri, kamreeri ja kapteeni asettuivat uimapukuisina istumaan vierekkäin rantahietikolle valokuvattaviksi. Ja nöyrästi kantoivat palvelevat hengettäret noille mahtaville miehille virvoitusjuomia ja kahvia. Nähtyään näitä maharadjoja pidettävän niin hyvinä tulivat heidän luokseen istumaan historianmaisteri, molemmat tuomarit, nimittäin helsinkiläinen ja viipurilainen, aekä opas. He toivoivat nähtävästi tulevansa osallisiksi samanlaisesta kohteliaasta kestityksestä sekä avuliaasta "passaamisesta" ja alamaisesta arvonannosta kuin nuo kolme maharadjaa. Eivätkä he pettyneetkään tässä toiveessaan. Toiset ilakoivat heistä hiukan syrjässä hiekkarannalla ja matalassa, lämpimässä vedessä.

– No niin, täällä olemme siis menossa, sanoi viipurilainen tuomari siinä rantakäräjiä istuessaan, kyllä nämä retkipäivät ovat menneet hupaisesti, ja paljon on täällä nähty, kuultu ja opittu sekä levätty ja virkistytty. Mikä tämä olikaan nimeltään, tämä saari?

– Tavallisimmin tätä nykyisin nimitetään Kelvennensaareksi ja se nimi tällä näkyy olevan kartoissa ja laivayhtiömme aikatauluissa, vastasi opas, mutta olen kuullut mainittavan myös Kelvene, Kelvanne ja Kelväntö. Tähän saareen Lahden kaupunkilaiset usein sunnuntaisin kesän kuumimpana aikana ovat tehneet laivalla yleisiä huvimatkoja.

– Taidamme olla jo Padasjoen seutuvilla, jatkoi tuomari.

– Olemme, aivan Padasjoen kirkonkylän kohdalla. Tuolla tuon Huovarinsaaren ja Kirjosniemen kärjen takana, noin kymmenisen kilometrin päässä on Padasjoen eli Saksalanjoen, Kirkkojoen, Kirkonjoen suu ja kirkko, selitti opas.

– Siellä taitaa olla hyvin vanha kirkko.

– Ei ole kovin vanha, sillä vuonna 1648 rakennettu kirkko paloi vuonna 1924, erään tiedon mukaan olisi kirkko valmistunut vasta 1675. Uutta kirkkoa entisen paikalle tekemään ryhdyttäessä löydettiin tulen tuhoaman kirkon perustuksista verraten hyvin säilyneitä muumioita. Eräällä rouvavainajalla oli arkussaan kaksi pientä lasta, toinen kainalossa ja toinen jalkojen vieressä. Ja rouvalla oli hieno silkkinen puku yllänsä. Muumiot haudattiin uudestaan. Ne lepäävät nyt vanhassa kirkkomaassa, kirkon vieressä, Kirkonjoen palteella. Siinä kalmistossa näkyy olevan jo aikaisemmin maan multaan tuotujen aatelisten ja säätyläisten hautoja, muiden muassa von Fieandt-suvun lepopaikkoja. Siinä aivan likellä, joen varrella olevan Saksalan kartanon ja tilan omistajina olikin aikoinaan useita von Fieandtin suvun jäseniä, muiden muassa sen kartanon kauneudestaan kuuluisan puiston perustaja Robert M. von Fieandt. Hän laitatti tämän ihanan suurpuiston vuonna 1850, kuten puistossa olevasta muistomerkistä on nähtävissä. Puistossa ovat Päijänteen ensimmäisen höyrylaivan Suomen tykit; Maakesken lahdessa lienee myös vielä joitakin jäännöksiä tästä ensimmäisestä laivasta.

– Mistähän Saksalan nimi johtunee?

– Kansan tietämän mukaan saksoista eli kauppiaista, jotka siinä talossa olivat asuneet hyvin vanhana aikana, luultavasti niinä aikoina, jolloin Padasjoella oli ikivanha kauppakylä, Anianpeltoakin vanhempi markkinapaikka. Ja sitä Padasjoen entisaikaista kauppamainetta muistaen Padasjoelle oltiin aikeissa 1790-luvun alussa perustaa kauppala, josta myöhemmin olisi arvattavasti tullut kaupunki, mutta mikä sitten lienee tullut esteeksi, kun se puuha ei toteutunut.

— Siinä Saksalan kartanossahan taisi syntyä se suomalaisuuden innokas esitaistelija Adolf Ivar Adolfinpoika Arwidsson, jonka kerrotaan muka keksineen sen nerokkaan lentävän lauseen, että "ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo koskaan tulla, olemme siis suomalaisia". Vai kuinka se olikaan? kysyi insinööri.

– Kyllä hän siihen suuntaan kuuluu jutelleen, niin sanotaan ainakin, mikäli se ei ole Armfeltin lausuma, vastasi kamreeri, ja Arwidsson kirjoitti muun muassa, että "saatuamme suomalaisen kansallistunnon heräämään on meillä pohja ehjien, jalojen persoonallisuuksien kehittämiseen, sellaisten persoonallisuuksien, joille yhteinen etu on omien etujen edellä, toisten hätä omaa lähempänä" ja hän kirjoitti myös muistaakseni siihen tapaan kuin että "ehkä kummastuttaa uskallukseni esittää toiveita ja vaatimuksia suomalaisuuden ja suomalaisen kansan puolesta. Mutta kun mahtavat ja voimakkaat ovat äänettöminä, täytyy pienien puhua. Totuuden ikuinen voima vaikuttaa heikkojenkin kautta". Jotakin sinne päin. Mutta Ivar Arwidsson ei syntynyt Saksalan kartanossa, vaan hänen isänsä omistaman Saksalan kartanon tiluksiin nyt liitetyn Mikkolan ratsutilan päärakennuksessa, joka sijaitsi kummullaan aivan Saksalan kartanon vieressä, kartanosta valtamaantielle johtavan komean koivukujanteen ohessa. Viime kesänä täällä päin vähän matkaillessani pistäydyin Padasjoellakin. Mikkolan puretun päärakennuksen paikalla näkyi olevan Arwidssonin muistomerkki. Näin myös sen puiston perustajan, Fieandt-herran muistomerkin ja taiteilija Lennart Segerstrålen piirustusten mukaan tehdyn Vapaussodassa kaatuneiden yhdentoista sankarin muistopatsaan, ja minulle näytettiin myös se kirkolta parin, kolmen kilometrin päässä etelään aivan maantien vieressä Nyystelän eli Nyystölän kylässä oleva pieni metsäinen kumpu, "nuijamäki" historiallisen Verhon kartanon läheisyydessä, "nuijapellon" sivussa, johon tänä kesänä pystytetään nuijamiesten muistopatsas niiden urhoollisten nuijamiesten muistoksi ja kunniaksi, jotka tammikuun 14 päivänä vuonna 1597 kaatuivat taistelussa oikeuksiensa puolesta Ivar Tawastin huoveja vastaan tai jotka, kaikkiaan noin neljäsataa miestä, vastoin antautumissopimusta, kavalasti lupaukset rikkoen murhattiin, vietiin pienin ryhmin laamannintalon, Verhon kartanon korkean hirsiaidan ja rakennusten umpiympäröimään pihaan, ja siellä kaula poikki kirveeniskulla. Siis samanlainen petollinen menettely kuin nuijamiesten jouduttua tappiolle Mikkelissä ja sen läheisyydessä Kyyhkylän kartanon, nykyisen invaliidikodin luona käytyjen taistelujen jälkeen. Padasjoen "nuijapellon", sen muinoisen taistelupaikan vasta kaivetussa ojassa, nuijamiesten patsaan paikaksi valitun kummun vieressä näin silloin käydessäni muutamia hauraita ihmisen pääkalloja ja joukon muita luita. Samasta Suntelan "nuijapellosta" oli usein aikaisemminkin ojia kaivettaessa ja maata muokattaessa löydetty ihmisten luita, arvattavasti nuijasodan taistelun uhrien jäännöksiä. Aikaisemmin on luultu kansantarinan kertoman mukaan Nyystelän taistelussa kaatuneet tai Verhon pihassa mestatut nuijasoturit haudatun Padasjoen edustalla olevaan Nuijasaareen, mutta aivan viime vuosien tutkimukset, sikäli kuin asiasta on ollut mahdollista erinäisten seikkojen nojalla tehdä johtopäätöksiä, puheena olevia vainajia ei olisikaan haudattu pieneen Nuijasaareen, joka on niin kivikkoinenkin, että siihen on hyvin työlästä kaivaa hautoja. Nuijamiesten hautaamista, samoin kuin muutamat muut Nyystelän nuijataistelua koskevat seikat ovat jääneet ehdottoman varmaa valaistusta ja jokakohtaista selvitystä vaille. Niinpä on arveltu "nuijapellosta" löytyneiden ihmisten luiden olevankin tämän paikan entisaikaiseen kirkkomaahan haudattujen muiden kuin nuijasodassa surmattujen vainajien jäännöksiä. Luultavasti siinä Padasjoen ensimmäisen kirkon luona on ollut ikivanha hautausmaa siitäkin päättäen, että tämän paikan vieressä olevaa nuijasodan patsaan kumpua vanhoista ajoista asti on nimitetty Kirkkomäeksi. Toisen perimätiedon mukaan "Padasjoen ensimmäinen kirkko jo historian hämärän aikana", ainakin 1400-luvun viimeisinä vuosina, olisi sijainnut Kirkkomäestä noin kilometrin päässä, lännessä päin. Minulle näytettiin myös nuijamiesten patsaan piirustukset. Niiden mukaan tulee siitä pyöreä graniittinen patsas, jonka huipussa on kivinen pallo ja patsaan kupeessa tekstaus:

V. 1597 NÄILLÄ AUKEILLA KAATUNEITTEN

VAPAUTTAAN JA OIKEUTTAAN

PUOLUSTAMAAN NOUSSEITTEN

HÄMEEN NUIJAMIESTEN MUISTOKSI

PYSTYTETTY V. 1936.

Patsas on taiteilija Jouko Kauhasen suunnittelema.

– Minä olen kuullut sellaisen tarinan, sanoi opas, että kyllä siihen Nyystelän Kirkkomäelle on ainakin yritetty rakentaa kirkkoa, mutta lieneekö siitä tullut valmista milloinkaan, sillä piru oli yöllä purkanut sen, mikä oli saatu päivällä rakennetuksi.

– Saman suuntainen harrastus ja taktiikka sillä häntäherralla on vielä nykyisinkin kaikkinaiseen kirkollisuuteen nähden, joskin toisin muodoin, mietteili insinööri, ja se näyttää purkamis- ja hävitystyössään menestyneen melkoisesti, etenkin viime vuosina. Minkäslaisia tietoja historianmaisterille on Padasjoen nuijasodasta? Käyvätkö ne yksiin tässä äsken meille kerrottujen kansantarinain tietojen kanssa?

– Eivät käy yhteen kaikissa kohdissa, mutta ei näitä enempää kuin niitäkään voida pitää ehdottoman varmoina. Se kuitenkin tiedetään, ettei Klaus Fleming itse ollut Nyystelän nuijamiesjoukkoa ahdistamassa, vaan lumivallien taakse ja umpipihaisiin taloihin, muun muassa "Nyystelän taloon", todennäköisesti Verhon kartanoon, niinkin arvellaan, sulkeutuneita Martti Vilpunpojan johtamia nuijamiehiä vastassa oli ensin vouti Antti Tordinpoika vain muutamien kymmenien ratsumiesten kanssa. Tämän pienen joukon avuksi Klaus-herra lähetti kiireellisesti Kosken Kurjalan herran Ivar Arvidinpoika Tawastin ja Aksel Kurjen johtamat ratsumiesjoukot. Varmaa on talonpoikain liki nelisataisen joukon olleen lukumäärältään vastustajiaan suuremman, mutta aseistukseen, johtoon ja kuriin nähden huoveja huonommassa asemassa, ja Tawastilla oli muutamia tykkejäkin, joiden paukkeen sanotaan pahasti peloittaneen nuijamiehiä. Tawastin kerrotaan ehdottaneen sovintoa ja luvanneen säästää nuijamiesten hengen ja taata vapaan pääsyn kotiin, jos nämä heittäisivät aseensa linnaketalojensa pihoihin ja tulisivat aseettomina portista ulos. Nuijamiehet luottivat lupaukseen ja tulivat aseettomina vainiolle. Mutta silloin häpeällisesti annettiin huoveille julma käsky murhata nuijamiehet miekoin ja pertuskoin siihen paikkaan. Ja sitten heidät haudattiin "nuijapeltoon". Toisen tiedon mukaan tuotiin aina kymmenisen miestä kerrallaan Verhon pihasta pellolle tapettavaksi. Vain parin päällikön ja Laukaan kappeliseurakunnan ensimmäisen kappalaisen Eerikki Markuksenpojan henki säästettiin ja heidät vietiin Klaus Flemingin tutkittaviksi Turkuun. Päälliköitä pidettiin vankeudessa ja heiltä koetettiin puristaa tietoja nuijakapinan alkuunpanijoista ja lietsojista sekä toisten, Päijänteen itäpuolella samoilevien nuijamiesjoukkojen johtajista. Kappalainen Eerikki Markuksenpoika pääsi vapaaksi, sillä hän kykeni näyttämään toteen rautalampilaisten nuijamiesten pakottaneen hänet mukaansa ruotsinkielen tulkiksi ja kirjuriksi.

Ivar Arvidinpojan julman menettelyn Nyystelässä tuomitsivat jo hänen aikalaisensa. Niinpä saman vuoden, siis 1597, huhtikuussa päivätyssä, säilyneessä kirjeessä aatelismies Matti Laurinpoika Kruus kirjoitti pojalleen Jesperille, että "ei kenkään liene niin epäkristillisesti ja tyrannisesti talonpoikaraukkoja kohdellut kuin Ivar Arvidinpoika". Ja Kruus, samoin kuin Arvid Tawast eräässä kirjeessään Savonlinnan herralle Götrik Finckelle todistaa, että Nyystelässä kaikki nuijamiehet surmattiin. Sen lisäksi Nyystelän ja kirkonkylän talot poltettiin.

– Sellaista se on tässä maailmassa, jos uskaltaa nousta puolustamaan oikeuksiaan ja vapauttansa, huokasi helsinkiläistuomari, mutta eihän silloin talonpojilla ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta Klaus Nokinenän ja hänen kartanonherrojensa, voutiensa ja huoviensa mielivaltaisuutta vastaan, koettaen karistaa raskaana painavan ikeen niskoiltaan, ja olihan Kaarle-herttua valittamassa käyneelle talonpoikaislähetystölle lausunut, että "en muuta neuvoa tiedä – hankkikaa oikeus ja rauha omalla tavallanne; onhan teitä niin monta, että taidatte huovit päältänne torjua, vaikka aidanseipäillä ja nuijilla". Ja sittenhän seipäillä ja nuijilla "ryttäreitä rytkytettiin", kuten eräässä vanhassa kansan runossa mainitaan, ja Rautalammin suuressa emäpitäjässä jo ennen varsinaisen nuijasodan puhkeamista vihattuja ratsumiehiä hukutettiin avantoon.

– Tässä taisi tullakin jo nuijasota loppuun käsitellyksi, ainakin mikäli se koskee tuolla vastapäätä näkyvässä maastossa tapahtuneita sen aikaisia asioita, puheli insinööri. Mutta näkyykös tähän Mainiemen sahan ja lehtori Böökin huvilan Kerttusalon seudut?

– Eivät näy, vastasi opas, tuo Huovarinsaari on näköesteenä.

– Tunteeko insinööri lähemmin lehtori Böökin ja hänen Kerttusalonsa? kysyi kamreeri.

– En tunne, ikävä kyllä. Olen tutustunut häneen ja hänen rauhan paikkaansa vain kirjallisesti, lukemalla mielihyvin hänen teoksensa "Mailta ja vesiltä", metsästys- ja kalastuskuvauksia näiltä Päijänteen tienoilta. Ne olivat aikoinaan herättäjiäni entistä syvällisemmin ymmärtämään ja rakastamaan luonnon elämää ja ulkoilua.

– Viime kesänä pistäydyin tervehtimässä Kerttusalon lehtoria. Häneltä sain noita äsken kertomiani muistotietoja nuijasodastakin Nyystölässä ja nuijamiesten muistopatsashankkeesta ja Padasjoen historian kirjoituttamisaikeesta sekä useista muista Padasjokea koskevista entisistä ja nykyisistä asioista. Niinpä hän kertoi senkin seikan, että Padasjoen ensimmäiset asukkaat historiallisena aikana ovat olleet viitasaarelaisia, kaksi miestä, jotka sousivat Saksalan jokea myöten "Lammenjärven" koillisella rannalla sijaitsevan Osoilankylän paikkeille ja rakensivat sinne talonsa. Toinen miehistä palasi Viitasaarelle ja neuvoi sieltä Lammenjärven rannalle jääneen miehen vaimon tulemaan puolisonsa luo: "Kyllä sinä sinne osoilet (siitä sai kylä Osoilan niinen) kun menet sellaista jokea ylös, jossa vesi kiehuu kuin padassa". Siitä Padasjoki nimeksi. Lehtori Böök on kirjoittanut äsken mainitun lisäksi toisenkin teoksen: "Vanhan kansan tapoja ja taikoja".

Lehtori Böökin talo ja maa-alue Kerttusalo viiden kilometrin päässä maitse kirkolta pohjoiseen päin Päijänteen Hornionselän rannalla, likellä erittäin ihanaa Alijärveä ovat kävijän mielestä kuin paratiisin esikartanoita. Täysin palvelleena, mutta kaikin puolin vielä ikäänsä nähden ihmeteltävän vireänä on lehtori perheineen asunut rakkaassa Kerttusalossaan jo yksitoista vuotta, kesät ja talvet, harrastaen muun muassa ahkerasti vielä kasvitarhan viljelyä, kalastusta, metsästystä ja valokuvaamista. Lehtori sanoi tämän huvilapaikan olleen hänellä kohta puoliväliin viidettä vuosikymmentä. Hyvästä näköalastaan Päijänteen seutulaisten tuntema Majuovuori, jonka näkymästä lehtorilla oli omia ottamiaan komeita kuvia, kohoaa muutamien kilometrien päässä Kerttusalosta. Lehtori tiesi kertoa elämäntavoiltaan hyvin omituisesta Majuovuoren erakosta, Haukka-Kustaasta, jolla oli navettakömmänässään kaksi lehmääkin, vaikka eleli yksin pienessä mökissään. Lehtori mainitsi myös Verhon kartanon pellosta löydetyn ehkä nuijasodan muistona miekan, jossa on latinalaiset sanat Deus meus, siis: Jumalani. Lehtori Böök on luovuttanut Padasjoen muinoisesineitä Hämeenlinnan museoon ja Padasjoen Nuorisoseuran kotiseutumuseoon, herrojen Salmin ja Karikankaan hoitoon. Kotiseutumuseossa on liki neljäsataa esinettä. Erityisen maininnan ansaitsee museon valokuvakokoelma, jota hyvin huomattavassa määrässä on kartuttanut juuri lehtori Böök. Museoon on kerätty myös paljon Padasjoen tienoiden sananparsia ja kaskuja.

– Mitäs muuta Padasjoesta olisi vielä tarinoitava?

– Olisihan sitä paljonkin, isosta emäpitäjästä. Senhän arvaa, että kyllä olisi enemmänkin entistä ja nykyistä, mutta kyllä meidän nyt täytyy taas lähteä pistäytymään järvessä, muutenhan tässä helteessä aivan palamme – no, sen voisi vielä mainita, että lähellä Padasjoen laivalaituria on hyvin sievä näköalapaikka Kullasvuori, jossa... mutta katsokaas tuolla tulee laiva aivan tätä saarta kohti; niin, se on tietysti nyt vuorollaan Jyväskylä, matkalla pohjoiseen päin.

Niin olikin. Se jätti Kelvennen laiturille muutamia maalaismatkustajia, jotka lähtivät soutuveneellä jatkamaan matkaansa läheisessä Hinttolansaaressa näkyvää taloa kohti.

"Rantakäräjien" istujat hajaantuivat uimaan, jossa insinööri jälleen näytti pituussukellustaitoaan, tällä kertaa hatutta, ja matki Padasjoen murrepuhetapaa, muistaen lehtori Böökin äsken mainitusta erämieskirjasta mieleensä jääneen "vitsikässävyisen" kohdan: "Ei siell' nyt mitien saa, nähkäis maister, nyt on niin paha ilma, ja sitten nähkäis, saa Lummeniess' vaan alkukesie; sen sano, nähkäis maister minulle yks sielt päin oleva; ei ne, nähkäis maister, monien viikkuon enien o' ollu uistint soutamass'".

Päijänne on niin iso järvi, että sen rantaseuduilla mahtuu olemaan monenlaista murrealuetta erilaisine puheentapoineen – on Savon murteen tapaista leveää "viäntämistä" järven pohjoispään puolessa, on itä-hämäläistä "meilän" ja "teilän", "Hollolan Lahlenkin" seutuvilla käytettävää kapulakieltä ja sitten sitä "menie" ja "tulie" tarinointia Päijänteen länsirannikolla, enemmän sen eteläpuolilla ynnä muualla, ja taitaahan Päijänteen ympäristölle mahtua vielä muunkinlaista murretta. Niin tuntui puhelevan insinöörille kamreeri, joka useilla kesäisillä matkoillaan oli perinpohjaiseen tapaansa tarkoin tutkinut Päijänteen ympäristöpitäjiäkin, koettaen erityisesti kuulostella murteitten ja puhelutapojen vaihtelua. "Ei se tie teitie mihkie vie, se vie teitie mehtie", huusi hollolaisittain insinööri parille hiekkarannan aukealta petäjikköön päin kävelevälle ja keskustelevalle neitoselle.

Päivällisen jälkeen Tehi lähti hiekkarannan saaresta jatkamaan matkaansa aivan peilityyniä, lämpöä väreileviä vesiä myöten.

Erittäinkin herra insinööri oli haltioissaan tästä ihanuudesta, aivan runollisella tuulella, deklamoiden syvämietteisen runon:

    On tyyni nyt,
    ei tuule nyt,
    kun tuuli nyt
    on tyyntynyt.

Ja mentiin Hinttolanselän yli, Neitsaaren ja Herran- eli Herrainpöydän sekä komean Pulkkilanharjun kupeella olevien Viinasaarien ohi Päijänteen poikki itäisessä mantereenrannassa olevaan, muutamia satoja metrejä pitkään Supitun lahteen, yöpymispaikkaan. Tämän kapean, korkeiden rantamaiden välissä lepäävän erittäin "lyyrillistuntuisen" lahden laiturista lähtee tie johdattamaan Sysmän kirkolle, kulkien aluksi pitkältä harjua, Pulkkilanharjun jatkoa myöten. Sysmän ja Asikkalan raja kulkee pitkin lahtea. Tehiläisten kylpemistä varten oli lämmitetty lahden pohjukassa kaksi saunaa, toinen Sysmän ja toinen Asikkalan puolella, ja samalla toinen Mikkelin ja toinen Hämeen läänissä. Insinööri kylpi kumpaisessakin. Sysmäläisessä eli siis Mikkelin lääniläisessä saunassa kuului olleen vielä makeampi löyly kuin asikkalaisessa.

Kylpemisen jälkeen useat tehiläiset menivät huvikävelylle tietä myöten "ylös mäkihin", pari helsinkiläisnuorukaista lähti uistelemaan ja suurin osa retkeläisistä kävi katsomassa siinä aivan likellä, vain parin sadan metrin päässä laiturista vainion laitamalla olevaa vanhemman rautakauden aikaista polttohautakiviröykkiötä, joka on hyvin huomattava esihistoriallinen muinoisuuden muistomerkki. Tämän hautaraunion löysi joitakin vuosia takaperin prof. A. Hackman. Hän tapasi noin 180 metrin päästä Supitun lahden pohjukan torpasta länteen päin pensaikkoisella kummulla nelikulmaisen, maansekaisen kiviröykkiön, jonka pituus oli noin puoli viidettä ja leveys puoli neljättä metrinen sekä korkeus lähes puolimetrinen. Paikkaa ruvettiin tutkimaan kaivaen ja kiviä käännellen. Itäisessä päässä oli jonkinlainen keskuskivi, joka oli kahden laakean kiven päällä ja kohosi kolmisenkymmentä senttiä ylemmäksi muuta röykkiötä. Kivet olivat eri suuruisia, isoimmat hevosen pään kokoisia ja ne oli asetettu kolmeen kerrokseen. Itäisen pään eteläosassa oli kaksi noin puolen metrin pituista laakeaa kiveä vastakkain siten, että niiden välissä oli pieni kammio, jonka pääpuolien sivuille oli ladottu mukulakiviä. Kammion pohjassa oli ruskeaa hiekkaa ja sen päällä noin 25 sentin vahvuinen multakerros, josta löytyi palaneita luunpalasia, arvattavasti jäännöksiä poltetusta vainajasta sekä runsas joukko muinoisajan esineitä.

Päärauniosta jatkui vielä länteen vähän yli 2 metriä pitkä ja puolitoista metriä leveä kiveys, nähtävästi eri hautana. Siitä löytyi poltettua luuta, hiiliä ja joukko esineitä. Samanlaisia laakeita hautakomeroita oli myös raunion pohjoisreunustalla.

Prof. Hackman on arvellut näiden hautojen esineineen olevan peräisin 500-luvun lopulta tai noin vuodelta 600 Kristuksen syntymän jälkeen. Tässä meillä on varmasti luja tukikohta Suur-Sysmän seutujen varhaisinta asuttamista selvittäessämme, lausuu professori Juva, joskin voidaan otaksua, että näiltä mailta talteen saadut kivikauden esineet, samoin kuin Sysmän Pirttisaaresta löydetty vanhemman rautakauden aikainen soikea tuluskivi, ovat vain erämiesten muistoja, eivätkä todista pysyväistä, kiinteää asutusta, on tämä Supitun polttohautaryhmä sen sijaan sitova todiste siitä, että jo noin 500-600 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän ihminen oli ottanut nämä seudut pysyväksi asuinpaikakseen. Tätä olettamusta tuntuu vahvistavan Heinolan pitäjän Paason löytö, joka on tosin vähän myöhäisemmältä ajalta kuin Supitun polttohautaryhmä. Paason kartanon pellosta on nimittäin löydetty neljä kaksiteräisen miekan katkelmaa, kilven käsirauta ja putkikeihään terä.

Professori Voionmaa on Supitun hautalöydöstä sitä mieltä, että jokin kansainvaellusajan svealainen tai lounaissuomalainen retkeilykauppias on saattanut majailla Supitussa, pitäen kauppa-asemaa Päijänteen takaisia, Lapin maiden turkiksia hankkiakseen.

Supitun löytö on senkin vuoksi merkillinen, lausuu professori Juva, että se on itäisin sen ajan löydetty polttorovioryhmä maassamme. Lisäksi ansaitsee erityistä huomiota se, että muinaisesineiden joukossa oli myös hopeisia koruesineitä, koska maassamme on vain hyvin vähän löydetty vanhemmalta rautakaudelta peräisin olevia jaloista metalleista tehtyjä koristeita. Skandinaavian maihin virtasi kansainvaelluksen aikana hyvin runsaasti kultaa ja hopeaa, mutta Suomeen näyttää tästä rikkaudesta kulkeutuneen vain joitakin vähäisiä rippeitä. Kulta- ja hopeaesineitten esiintyminen osoittaa hyvää toimeentuloa, vaurasta taloudellista tilannetta, ja niin on myös Supitun hautaan kätkettyjä vainajia pidettävä varakkaiden piiriin kuuluneina. Miekat, keihäänterät ja kilvenkupurat Supitun raunioon haudattujen vierestä löydettyinä viittaavat sotaisiin aikoihin, joten voidaan ajatella rikkaus saaduksi sodista. Varhaisemman rautakauden muistoja ei ole tavattu muualla muinaisen Suur-Sysmän alueelta kuin nykyisestä Sysmästä.

Rautakauden myöhemmältä jaksolta sen sijaan on kyllä Sysmästä paljon löydetty esineitä, Supitustakin läheltä polttohautaryhmää kaksitahkoinen rautamiekka, pituus 885 mm ja leveys 44 mm. Toinen samanlainen, 850 mm pitkä miekka on löydetty Hovilan kartanon alueelta uutta peltoa raivattaessa. Rautaisia miekkoja on vielä löydetty Haaralan mäkitupa-alueelta ja Suurenkylän Veijolan sekä Nisuslahden pellosta; Liikolan Hauvalan talon pellosta on löydetty rautainen, koristekaiverruksinen miekan ponsi. Lisäksi useista paikoista on saatu päivänvaloon muinoisajan rautaisia kirveitä, pronssisia koristeita, etelämaisia rahoja, saviastiain palasia ym.

KUUDES PÄIVÄ.

Ei ollut kiirettä – aamiainen syötiin yhdentoista tienoissa Tehin ollessa vielä Supitun lahdessa, tässä Päijänteen yhdessä kaikista ihastuttavimmista lahdelmista. Muutamat seurueet olivat ryhmittyneet nauttimaan ruokaansa yläkannen vilpoisuuteen, pienten pöytien ympärille. Kamreeri kertoi pöytäkunnalleen edellisenä yönä unessa nähneensä Supitun lahden ylhällä rantapenkereellä, juuri tuossa tuon pienen torpan paikassa uljaan kaksikerroksisen, linnamaisen umpikartanon.

– Olin näet soutavinani uisteluretkelläni tähän lahteen. Ja tämä lahdenperukan ranta oli pitkin pituuttaan täynnä, vieri vieressä kavetta kaikenlaista, venettä monenmallista – kave on muinoinen venettä merkitsevä sana. Ja melkein kaikki ne tähän rantaan nokastetut veneet näkyivät olevan kukkuroillaan oravannahkakiihtelyksiä, näädännahkaparttioita, majavan-, saukon-, kärpän- ja ketunnahkanippuja sekä useita karhujen ja villipeurojen taljoja. Parissa kaveessa oli lastina tuoreita, vasta pyydystettyjä, hyvin isoja lohia ja siikoja. Minua ihmetytti tämmöinen metsän- ja veden viljan runsaus, mutta sitten muistin elävänikin varhaisemman rautakauden aikana, enkä ihmetellyt enää ollenkaan. Pidin aivan asiaan kuuluvana seikkana sitäkin, että noiden veneiden vartijoina päivänpaisteisella rantapenkereellä istui muutamia patalakkisia, hurstimekkoisia ja virsujalkaisia, keihäin ja jousipyssyin aseistautuneita miehiä. He ovat aivan samanlaisia kuin Gallén-Kallelan maalaamissa tauluissa, muistan ajatelleeni. Oli näet tällaista vähän sekavaa ja ristiriitaista, kuten unissa usein, vaikka unen näkijästä silloin tuntuu kaikki varsin luonnolliselta, hyvin sopeutuvalta. Niin, ja näitä vartijoita puhutellessani sain tietää, että tässä Supitun lahden suuressa, komeassa umpikartanossa asuu joku äveriäs lapinkauppi, "metsäisten nahkoja" osteleva parisniekka, mahtava ruotsi tai saksa; tuossa tuo hänen huvisoutelukaveensa, katsokaapas herra, niin oli sanovinaan minulle se veneen vartija, jota olin puhuttelevinani. Eilisiltana minulle tuolla torpassa nimittäin kertoi muuan vanha mies, että tässä Supitun lahden seutuvissa ennen vanhaan asui eräs aatelisherra, joka palvelijoillaan soudatti itseään suuressa, tavattoman hienossa, samettikankaalla vuoratussa veneessä. Tämä herra lienee kohdellut palvelijoitaan huonosti, koska he yksissä tuumin murhasivat isäntänsä. Palvelijat pakenivat, mutta heidät saatiin kiinni. No niin, ja sitten minä olin nousevinani veneiden vahtien pakeilta rantapenkalle, aikoen mennä puhuttelemaan sitä mahtavaa kaupinkartanon herraa ja samalla ottaakseni hänestä valokuvan, muistan sellaista ajatelleeni, mutta umpitarhan vankka hirsiportti oli lujasti lukittuna, eikä kukaan tullut avaamaan, vaikka minä portissa olevalla rautaisella kolkuttimella jyskytin moneen kertaan. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin katsella komeaa kartanoa joka puolelta. Siinä huomasin pari sellaista kapeaa aittarakennuksen läpi ulottuvaa puolustus-tähystystarkoituksessa käytettäviksi laitettua solaa, jollaisen näimme tällä retkeliämme Judinsalon Mäkelän talon aittarakennuksessa. Koetin tunkeutua nahkakaupin pihaan tuommoisen solan kautta, mutta rakoon mahtui vain pääni, hartioista otti kiinni. Käännyin sivuttain, mutta silloin vatsa teki tenän. Samassa huomasinkin lähelläni vainiolla muutamien miesten puukankien avulla siirtelevän ja järjestelevän suuria kivenlohkareita. Menin heidän luoksensa. Miehet eivät olleet näkevinäänkään minua, jatkoivat vain työtään, polttohautaryhmän järjestelyä. Kolmen hautakammion päätyjen ja sivustojen kiveys oli jo ladottu. Yhteen lepolokeroon oli tuotu jo vainajan miekka, keihäs ja kilpi sekä joitakin taottuja koruja, ja pienessä saviruukussa oli lihapala ja mustatäpläinen lohenmullonen vainajalle evääksi pitkälle matkalle. Huomasin sen saviastian olevan koristelemattoman, ei mitään "ruusauksia"; niitähän ei ole ollutkaan tosiaan täältä Supitun polttohaudoista löydettyjen saviastiain palasissa, eikä mikäli tiedän muualtakaan täältä päin löydetyissä, joka seikka tieteilijäin selitysten mukaan osaltaan viitannee siihen, että kulttuuri, varhaisin asutus on tullut Etelä- ja Länsi-Suomeen etelästä tai lännestä päin. Mikkelin Tuukkalan suuri kalmistolöytö ja Tuukkalan itäpuolella Sulkavalla ja useissa muissa Itä-Suomen paikoissa, valtakunnan rajan takanakin tavattu muinoislöytöjen aineisto siinä ilmenevin erinäisin tiedemiehille selkein seikoin ja tunnuksin tekee hyvin todennäköiseksi otaksuman asutuksen leviämisestä Itä-Suomeen idästä päin – koristetut, "kampakeramiikkiset" saviastiain palaset ovat osaltaan tästä todisteina. Idästä löydetyissä astian palasissahan on sellaisia "ruusauksia" kuin kamman piikkirivistöllä olisi pistelty pehmeään, kasvien kuituaineksen vahvoittamaan saveen.

– No, siihenkö se uni päättyi, että miehet laittoivat polttohautaryhmää?

– Ei se vielä loppunut siihen, mutta odottakaahan, kun minä haen vielä lisää tätä mainiota ahvenpaistia, niin sitten kerron vielä vähän jatkoa.

Ja palattuaan hän kertoi:

– Niin, kun siinä hautojen laittamisessa ei näyttänyt tapahtuvan sen ihmeellisempää, kuin että miehet vain ääneti nuhjasivat eivätkä vastanneet kysymyksiini, menin takaisin rantaan. Siellä ei ollut enää patalakkisia ja tuohivirsujalkaisia veneiden vartijoita. Kaikki kaveet olivat vielä kyllä paikoillaan, mutta tyhjinä. Rannassa haonnenällä vaatteita huuhtomassa ja vääntämässä seisova nuori neitonen kertoi vintturiläisten, koirankuonolaisten, ryöstäneen veneissä olleet turkikset ja soutaneen kiireesti tiehensä. Tyttö selitti noiden ilkeiden vintturilaisten asuvan maakuopissa ja vuorien onkaloissa, erittäinkin pesäpaikassaan Kammiovuoressa Sysmän Vintturissa, likellä Päijänteen rantaa, ja toisessa pääpaikassaan, Kuhmoisten Hahmajärven Vintturissa, "ja heitähän on koko Lapin puoli täynnä". Niin tosiaan! Silloin muistin kesäisillä retkilläni Kuusamossa, Kainuussa ja Lapissa, aina Petsamossa saakka nähneeni minulle osoitettuja lapinhaudoiksi ja muinoisten lappalaisten laittamiksi villipeurojen pyydyskuopiksi sanottuja maasyvennyksiä, jotka – tai ainakin toiset niistä – tiedemiesten aivan viimeaikaisten tutkimusten ja arvailujen mukaan ovatkin joidenkin muinoisten "vintturien" tai "vintturilaisten" asuntoja. Päijänteen rantaseutujen kansa ainakin nimittää noita tarun tietämiä maakuopissa ja kallion onkaloissa asuneita ihmisiä vinttureiksi ja vintturilaisiksi.

– Mitäs muuta se vaatteita pesevä tyttö kertoi?

– Ei hän ennättänyt sanoa muuta, sillä minä heräsin emännöitsijämme huutaa huilauttaessa laiturilla, että "joko sinä kävit hakemassa kermaa?" Kello olikin jo puoli kahdeksan. Ja minä nousin katsomaan hytin ikkunasta, että vieläkö tuolla pengermällä pohottaa komea kaupinlinna, vieläkö patalakkiset, pitkätukkaiset ukot vuovaavat polttohaudan kivien kanssa ja vieläkö rantahiude on veneitä täynnä. Uni tuntui niin todelliselta.

– Ja kyllä kai kamreeri katsoi sitäkin, että vieläkö se sievä kalevalaisneitonen seisoi rantahaolla ja väänsi vettä pesuvaatteista ja ihmetteli, että... mutta nythän tämä laiva lähti.

Mutta kulkua ei kestänyt kauan, sillä jo parin kilometrin päässä kapeassa, Sysmän mantereen ja kuuluisan Pulkkilanharjun kärjen välisessä Käkisalmessa, Pulkkilanharjun puolella, tohtori Yrjö Ruudun kesäkodin rannassa tehiläiset laskettiin laivasta laiturille. Vain insinööri jäi laivaan menemään Liipolan täysihoitolan laituriin, parin kilometrin päähän Käkisalmesta.

– Eihän insinööri jaksa kävellä, kun tässä joukossa eivät ole Harmoisten helsinkiläisneitoset.

Tohtori Ruutu perheensä kanssa oli retkeläisiä vastassa laiturilla. Opas esitteli:

– Tohtori Ruutu on oikein "pääpäijännehullu", vuodesta 1894 alkaen joka kesä uskollisesti asunut Päijänteen rannalla, tässä Kotkanhaminassakin toistakymmentä vuotta. Hän ja veljeni Topo ovat koettaneet villitä ihmisiä Päijänne-hulluiksi, yrittäen saattaa Päijänteen kauneuden ja suurenmoisuuden matkailijain ja kesän viettäjien tietoisuuteen.

Kaidalla, kauniilla petäjikköharjulla nähtiin rouva Ritavuorelta ostetulla palstalla tohtori Ruudun sievä punainen huvila ja harjun luoteisella rantamalla, Käkisalmen suun pielessä, Taikinapytyksi sanotussa lammikossa pahimmaltakin myrskyltä varmassa suojassa oleva Osmo, hyvin suuri ja komea moottorivene, kuin laiva ikään. Tohtorin pojat kuuluivat olevan innokkaita osmolaisia, toimien perämiehenä, konemestarina ja matruusina; tohtori itse on tietysti kaikkivaltias kapteeni.

Tohtori ja retken johtaja palauttivat retkeläisten mieleen sanomalehdissä olleita tietoja Pulkkilanharjua pitkin rakennettavaksi päätetystä matkailumaantiestä, joka siltoineen ja lossilaitteineen kustannusarvion mukaan tulee maksamaan vähää vaille 3,5 miljoonaa markkaa, tien pituuden ollessa 10,3 kilometriä. Uusi tie suuntautuu paikoittain vanhaa, niin sanottua Tandefeitin tien pohjaa myöten – Sysmän Tandefeltit näet ennen vanhaan palkkasivat postinkuljettajan välittämään postiliikennettä Sysmän ja Vääksyn välillä ja postimies käytti koko Päijänteen yli ulottuvaa Pulkkilanharjua kulkutienään. Lehtitiedon mukaan rakennetaan Käkisalmeen 1.201.000 markkaa maksava rautabetoninen kaarisilta, jonka pituus tulee olemaan 72 metriä, jänneväli 40 ja korkeus normaalivedenpinnasta 10 metriä, joten laivat mahtuvat mastoineen menemään sillan alitse. Käkisalmesta Sysmän Karilanmaan, Nikkaroisten ja Virtain kyläkuntien alueiden kautta Sysmän kirkolle ja edelleen suuntautuva tie on kunnostettu erittäin laajaksi ja kaikin puolin kunnolliseksi autotieksi. Pitkät matkat kulkee se harjuja, Pulkkilanharjun "jatkoja" pitkin; Auhjärveä ylittäessään maantie on hyvin kapealla "Punkaharjulla" ja vähän pohjoisempana tie menee Sysmän reitin laskujoen, Tainionvirran yli. Pulkkilanharjun länsipäässä olevaan Vähä-Pulkkilansalmeen, joka on ollut matkustajalaivojen kulkuväylänä, rakennettaneen kiinteä, soutuaukolla varustettu silta ja leveämpään, Asikkalan mantereen puoleiseen Pulkkilansalmeen on päätetty laittaa konevoimainen lossilautta liikenteen välittäjäksi. Salmen rannalle mantereen puolelle aiotaan rakennuttaa retkeilymaja.

– Pulkkilanharjun maantiestä tulee varmaan suosittu matkailu- ja retkeilytie, jonka molemmilla puolilla kulkija näkee tuon tuostakin puiden lomitse aukeilevan kauniita Päijänteen maisemanäkymiä. Ja Pulkkilanharjun tie lyhentää kymmenin kilometrein maamatkaa Itä-Hämeestä Päijänteen länsipuolelle.

Tohtorin lausunnon paikkansa pitävyydestä retkeläiset tulivat täysin vakuuttuneiksi Pulkkilanharjun ja sen sivuilla aukenevien näköalojen erinomaisesta viehättävyydestä koko joukkion kävellessä Tandefeltin ja kuningas Kustaa Kolmannen v. 1775 kesäkuun puolivälissä kulkemaa petäjikköharjanteen tietä puolineljättä kilometrin pituisen matkan Käkisalmesta Karisalmeen eli Kaarsalmeen, josta harju jatkuu vielä neljän kilometrin matkan. Karisalmi ei ole enää salmi, vaan muutamia kymmeniä metrejä pitkä, tien laajuinen sorainen kannas, harjun matala katkeuma. Muualla on harju metsäinen ja sen leveys vaihtelee noin 100 metristä 200 metriin. Niin sanotun Kukonharjun kohdalla kuitenkin, parin kilometrin päässä Käkisalmesta, on harjumaaston leveys rannasta toiseen noin kilometrinen. Siinä kohdassa on lahtelaisen puutarhurin Liipolan omistama maatila ja itäisellä rannalla hänen täysihoitolarakennuksensa, johon voidaan sijoittaa puoliväliin toistakymmentä henkeä. Valtion ja herra Liipolan kesken on ollut neuvotteluja Kukonharjun alueiden ja rakennusten myynnistä valtiolle. Kukonharju on juuri se paikka, johon Kustaa Kolmannen aikana aiottiin perustaa kaupunki. Maaherra A. de Bruce teki siitä asiasta aloitteen v. 1777. Laadittiin jo kaupungin asemakaavapiirustuksetkin. Ne ovat tallessa maanmittaushallituksemme arkistossa. Karisalmen kannakselta kävellessään Kukonharjun talon kautta täysihoitolaan tehiläisretkeläiset tarkastelivat "Turhien Toiveiden Kaupungin" paikkaa. – Miksi luovuttiin kaupungin perustamisesta?

– Sitä on vaikeanlainen sanoa lyhyesti. Monenlaiset syyt aiheuttivat asian siirtymisen pois päiväjärjestyksestä. Samalla tavoin luhistuivat myös Anianpellon, Padasjoen ja Harmoisten kaupunkitoiveet. Mutta Jyväskylä ja Lahti pitivät puolensa.

Täysihoitolan laiturilta päästiin takaisin kodikkaaseen Tehiin, jonka kannella insinööri toivotti kaikki sydämellisesti tervetulleiksi "kotiin".

– Kyllä tuo herra insinööri on sentään herttainen mies!

– Sanos muuta! Paljon hauskuutta vaille olisimme jääneet, ellei hän olisi ollut mukana tällä monessa suhteessa hyvin antoisalla virkistys- ja opintomatkalla.

Kukonharjun laiturista oli vain pieni potkaus, puolisentoista kilometrin matka v. 1878 valmistuneeseen, 363.000 mk maksaneeseen yksisulkuiseen Kalkkisten kanavaan. Se avautui näkyviin pienen niemekkeen takaa muutamien satojen metrien pituisena, kauniin koivumetsän halki johtavana suorana vesitienä, alkaen Kalkkistenkosken sieviä pikku saaria täynnä olevan suun seudun ja Kottilan laiturin välisestä poukamasta. Tämä ei ole kuitenkaan se Kottila, jossa vietetyn illan jälkeen jenkan laulaja on hiukan niinkuin katumapäällä, haikaillen jotta

    niinhän se kävi,
    että ilta multa meni
    niissä Kottilan kuuliaistansseissa,

sillä ne tämän laulun tarkoittamat kuuluisiksi tulleet remukuuliaiset kuuluttiin pidetyn Lammilla. Sen Kottilan, pienen harmajan talon maantien vieressä tietää neuvoa matkailijalle ainakin Heinolan–Hämeenlinnan linja-auton kuljettaja. Niin vakuutti joku Tehin komentosillalla Kalkkisten kanavaan saavuttua. Hyvähän oli tulla tietämään tuokin tällä opintomatkalla. Samoin kuin sekin yllättävä seikka, että Kalkkisten kanavan sivulla olevasta Kalkkistenkoskesta, tahi oikeastaan neljästä eri koskesta, uitetaan vuosittain kymmenen ja kaksitoistakin miljoonaa puuta menemään edelleen Virtasalmea, Hopeaselkää, Tornionsalmea, Ruotsalaisjärveä, Heinolan Jyrängönvirtaa, Konnivettä, Vuolenkoskea ja Mankalan kovia koskia ja Kymijokea myöten Kyminsuuhun, Kotkaan saakka sikäli kuin puiden kulkua ei pysäytetä Myllykosken ja Inkeroisten tehtailla. Tehiläiset kävivät katsomassa puunippujen "huilaamista" Kalkkisten koskessa. Sen rannalla he näkivät myös lohen onkija-herran huiskauttelemassa pitkää, notkeaa vapaansa ja siiman rullaa ratisuttamassa. Lohta ei nähty, mutta ne kaksitoista Helsingin herraa, jotka ovat isoilla rahoilla vuokranneet lohenongintaoikeuden Kalkkisten koskissa, ovat nähneet lohia paljonkin puntarin koukussa kosken rannalle rakennuttamassaan sievässä kalastusmajalassa, joka sijaitsee onkiherrojen omistamalla noin puolensadan hehtaarin alueella. Lohien syöntihalu Kalkkisten koskissa kuului yleensä olleen hyvänpuoleinen. Juuri vähää ennen tehiläisten tuloa oli saatu 26-40 kilon päiväsaaliita "miestä päälle". Korkein sallittu pyyntimäärä lienee 60-70 kiloa. Sen yli menevästä määrästä on suoritettava "aika ravakka" lisämaksu kultakin kilolta. Joka vuosi viime aikoina on "kylvetty" koskiin tuhansia lohenpoikasia.

Kalkkisten kanavan liikenne kuului olleen verraten vähäistä sen jälkeen kuin Vesijärven ja Heinolan välinen säännöllinen matkustajalaivaliikenne päättyi syksyllä v. 1932. Heinolan–Lahden rata ja autobussiliikenne "tappoivat" Heinolan matkustajalaivaliikenteen. Se oli vahinko, sillä Kalkkisten kanavan ja Heinolan kaupungin välinen reitti on hyvin luonnonihana. Heinolan vesillä on nykyisin liikennöimässä vain kaksi pientä paikallislaivaa, mutta ne eivät ulota säännöllistä matkustajaliikennettänsä Kalkkisten kanavasta Päijänteen puolelle, joitakin huvimatkoja vain joskus Vääksyyn ja muuanne tekevät. Ennen aikaan Heinolan–Vesijärven välillä kulki säännöllisesti kaksikin kookasta laivaa, Heinola ja Heinola II, joista jälkimmäinen on juuri Tehi, mutta Heinola, joka oli tullut maksamaan satoja tuhansia markkoja, oli muutamia vuosia takaperin myyty Säynätsaloon Parviaisille 20.000 markasta, vaikka laivan höyrykone yksistään arvioitiin vähintään 40.000 markan hintaiseksi. Laiva muutettiin proomuksi, kone ja kattila myytiin. "Amiraalilaiva" Suomen nykyinen kapteeni Nyroos kuljetti kauan ja viimeiseksi säännöllisvuoroista matkustajalaivaa Vesijärven ja Heinolan välillä.

Muutamien kilometrien päässä Kalkkisten kanavasta Tehi sivuutti Lahden–Sysmän maantien lossisalmen rannalla olevan Koskis-veljesten omistaman suuren Iisakkilan kartanon sekä Kalkkisten meijerin ja rukoushuoneen ja tuli sitten heti liki kolmen kilometrin pituiseen Virtasalmeen, joka on Päijänteen ja Heinolan reitin kauneimpia, erämaisella jylhyydellään tehoavimpia paikkoja, niitä maisemakuvia elämän tien ohessa, joita muistellessa vielä monien vaiheikkaiden vuosien kuluessa sydän sykähtelee tavallista kiihkeämmin.

Virtasalmen korkean, jyrkän rantavuoren seinämässä on useina vuosina, aina samassa paikassa, huuhkajapari pitänyt pesäänsä. Eräänä kesänä toinen näistä huuhkajista saatiin ammutuksi ja pesästä kallion rinteen pykälästä otettiin kolme untuvaista, kissansilmäistä poikasta. Emo ja poikaset ovat biologiseksi ryhmäksi täytettyinä ammattipreparaattori, agronomi Leopold Häggin suuressa, useita satoja täytettyjä lintuja ja muita eläimiä sisältävässä kokoelmassa hänen omistamassaan maanviljelys- ja turkistehdastalossa Korpinpohjassa, Koivuselän rannalla, Virtasalmen itäisestä suusta muutamien kilometrien päässä kaakossa päin. Herra Hägg ottaa vastaan eläinten täyttämis- sekä turkisnahkojen muokkaus- ja värjäystyötä. Hän on asunut yksinäisessä Korpinpohjassaan kauniilla lehtorannalla "maailmaa piilossa" jo puoliväliin kolmatta vuosikymmentä ja viihtyy siellä hiljaisuudessa, mieluisissa askareissaan erittäin hyvin. Hän on herkkä luonnon ystävä ja ymmärtäjä, ahkera lukumies ja mietteliäs filosofi, joka sanoo lopullisesti heittäneensä hyvästit suurelle maailmalle ja sen hupsuille ihmisille. Vain harvoin hänet nähdään Heinolassakaan. Korpinpohjan "erakko" on iältään vasta kuudetta vuosikymmentä aloittava, syntyään oululainen.

Mutta Tehi painalsi Korpinpohjan hiljaisen, elämän ja maailman arvoituksia miettivän miehen rauhaisan asuinpaikan ja Rauvolan kartanon sekä pienen Avainsaaren ohi auhtoa Hopeaselkää myöten ja antoisista ahventen onkimispaikoistansa tunnetun Tornionsalmen kautta Ruotsalaiseen, suurehkoon ja saarekkaaseen selkäveteen, jonka etäisellä pohjoisrannalla näkyy muuta ylhää maastoa korkeampana Heinolan pitäjän sievänäköalainen Suurmäki. Siitä jonkin verran itään päin samalla rantueella häämöttää vanhan Marjoniemen kartanon lahdensuu. Tämän entisen rälssitilan pellosta löydettiin muutamia vuosia takaperin isohko plooturaha-aarre. 1700-luvulla omisti tilan kuninkaan rahastonhoitaja Adolf Pose. Tilaa käytettiin silloin kalastustilana, jossa herrat kävivät pyydystämässä lohia ja siikoja. Pose asui Heinolassa. Marjoniemi joutui 1800-luvun alkupuolella talonpoikaissuvuille.

– Nykyisin on Marjoniemen kartanon isäntänä Hanjoen Eemeli, paljon käytetty, mutta vielä hyvässä kunnossa oleva kunnallismies, puutavaramies, laivojen ja lotjien omistaja ja ennen kaikkea maamies.

Kamreeri tunsi paikkoja ja ihmisiä Heinolan seutuvilla ja matkatovereilleen niitä edelleen esitteli:

– Ja tuossa pienessä kallioisessa saaressa on Heinolan asemapäällikön uusi kesäkoti. Naapureista ei siinä ole vastusta, eivätkä tänne asti kuulu junan enemmän kuin muutkaan hihkumiset ja huhkimiset. Herra asemapäällikkö hiljaisuuden ja luonnon ystävänä on laittanut huvilansa tässä suhteessa edulliseen paikkaan. Lähimmät naapurit Tornionniemessä ja Hevossaaressa ovat kilometrien takana – kaukana on Hevossaaren pyylevän, hyväntahtoisen Kusti-isännän vauras talo ja vielä vähän sitäkin etempänä ovat Salpausselän suurten hiihtojen monivuotisen "saunamajurin" ja koiramiehen, kansallisen pankin johtajan sievä huvila ihanassa niemekkeessään sekä sellaisen miehen kesämökki, joka hyötyy toisten ihmisten vahingoista ja onnettomuuksista.

– Kuka ja mikä se sellainen mies on?

– Hän on Heinolassa olevan autokorjaamon ja konepajan omistaja. Äskettäinkin hän sai kolmattakymmentä tuhatta markkaa autojen korjauspalkkioina yhdestä ainoasta yhteenajosta. Senkin auton korjaus, jossa yhteentörmäyksen sattuessa olivat kuherrusmatkallaan eräät heinolaiset leskirouvat ja leskiherrat, kaksi paria, säilyen vahingoittumatta, tuli maksamaan liki 20.000 mk. Autoliikenteen edistämistarkoituksessa hän on suostunut toimimaan Suomen Matkailijayhdistyksen Heinolan osaston puheenjohtajana sen lisäksi, että hän on myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Heinolan "nähtävyytenä" nimittäin ei olekaan enää Suomen ainoa naispuolinen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Hän ei kerkiä enää johtamaan kaupungin isiä, kun on istuttava eduskunnassa. Huuskos-Uatu se hoitelee toista konepajaa Heinolassa Jyrängön puolella.

– Osaa tuo hiljainen mies olla mukavapuheinen sille "päälle" heittäydyttyään.

– Osaa kyllä. Hän kuuluu olleen Heinolassa kylpylaitoshoidossa parina kesänä. Sen vuoksi hän tuntee sen puolen asioita.

– Aikookohan hän kylpeä täällä myös tänä kesänä.

– Ei sanonut jaksavansa tänä kesänä kylpeä missään laitoksessa, sillä osallistuminen kylpylaitoselämään vaatii – vankkaa terveyttä. Niin hän sanoi.

Niitä hauskoja tarinoidessa matka oli huvennut huomaamatta. Kuljettiin jo 77-neliökilometrisen 83,5 metriä ylempänä merenpintaa olevan Ruotsalais-järven keskipaikkeilla. Heinolan kolmen tehtaan savut näkyivät taivaanrannalla. Nopeassa tahdissa sivuutuivat kallioinen Kuisankärki, Korkeasaari ja Pirttisaari. Noissa saarissa ja Kausan Sissivuorella kuului vielä muutamia vuosia takaperin olleen nähtävissä muinoisten alkeellisten sotavarustusten, kivivallien jäännöksiä, mutta nykyisin ainakin Korkeasaaressa ja Pirttisaaressa ei ole enää sellaisia havaittavissa. Reitin oheen jäi myös Huhtisaari, jossa on polttohaudaksi epäilty tutkimaton kiviröykkiö. Jo sivuutettiin noin kilometrin päässä Vallannenästä oleva Kirstinsaari, johon ennen aikaan eräs Marjoniemen mies oli soutanut pahankurisen Kirsti-eukkonsa ja jättänyt hänet sinne yksinäisyyden taltutettavaksi. Akka oli siellä lämpimänä kesäsydännä elellyt eväineen useita viikkoja ja paistanut leipiä taivasalle kyhäämässään kiviuunissa. Sekin rakennelma oli ollut pystyssä vielä äskeisinä vuosina, mutta on nyt jo luhistunut. Mutta Heinolan kaupungista vähän pohjoiseen päin, Heinolan pitäjän ja Sysmän rajatienoilla, puolisenkymmenen kilometrin päässä Makkaramäen talosta on vielä pystyssä muinoisaikainen metsäuuni. Se löydettiin siten, että eräs Heinolan pitäjän tiedonhaluinen neitonen äskettäin ilmestyneestä Hollolan pitäjän historiakirjan I osasta sattui havaitsemaan maininnan tuosta metsän uunista, lähti etsimään ja löysi uunin kirjassa neuvotusta paikasta, likeltä erään pienen salojärven rantaa. Heinolankin seutujen kuulumisen vuoksi muinoin hyvin laajaan, ikivanhaan Hollolan emäseurakuntaan on Hollolan historiateoksessa tullut vanhan ajan asutustodisteena ja nähtävyytenä mainituksi tämä uuni, jollaisia kansa nimittää lapinuuneiksi, arvellen tätäkin siis muutamia satoja vuosia takaperin päättyneen lappalaisten ajan jätteeksi; Lapin puolen emännät vielä tänäkin päivänä keittävät ja paistavat "ilman alle" rakennetussa asutuskenttä- tai metsäuunissa. Tätä Makkaramäen läheisyyden metsäuunia, jonka olemassaoloa kaikki seutukuntalaisetkaan eivät ole nykyvuosina tainneet tietää, arvellaan myös joko Ison vihan tai Suomen sodan aikaisten pakolaisten rakentamaksi ja käyttämäksi. Tätä otaksumaa tukee se seikka, että uuni on laitettu vaikeanlaisesti löydettävään paikkaan. Makkaramäen talon, Vapaussotamme aikaisen ankaran taistelupaikan, Elli-neiti tuon salaperäisen, harvinaislaatuisen nähtävyyden kyllä löytää ja osaa opastaa matkailijat sitä katsomaan, jos jaksaa ja joutaa "ravata pitkin metsiä".

Kamreeri tiesi kertoa tästäkin Tehin ollessa Savisaaren, Heinolan Kauppa-apulaisyhdistyksen, lepolasaaren seutuvilla.

Ja niinpä vihdoin Totikallion, Heinolan herrojen entisaikaisten veneretkien päätepaikan ja pullojen tyhjentämis- ja kortinpelaamiskallion, sekä pormestarin ja kaupunginlääkärin huvilasaarten sivuitse ja Niemelän kartanon niemekkeen päitse laiva laski Keilaniemen kivireunuksisen laiturin viereen, Heinolan suuren, noin kaksi ja puoli tuhatta vakinaista asukasta sisällänsä pitävän maailmankaupungin satamaan, joka on Suomen ainoa koko talven jäätön satama; Kymin virtaava vesi näet ei jäädy milloinkaan. Seutu näytti hyvin ihanalta, leppoisan viihtyisältä. Laivan kohdalla, pari sataa metriä leveän Kymijoen Jyrängönvirran takana viehätti katsojaa vainioisen Sepänniemen lehtoinen kärki, jossa kerrottiin harvinaisen satakielen viime aikoina joka kesä pesineen ja ihmeellisiä säveliään laulaneen. Ja vähän matkan päässä laivarannasta itään päin näkyi komea rautatien silta, joka parikymmentä metriä korkeana ja vähän yli puolineljättä sadan metrin pituisena ylväin rautakaarin ja tukevin kivipahtain punaisena veteen kuvautuen kuin rohkeasti heittäytyi rannalta toiselle – joku tiesi sillan v. 1932 rakennettaessa tulleen maksamaan puoliväliin toistakymmentä miljoonaa markkaa. Laivalaiturin vieressä, maan ja veden rajalla vaati huomiota myös kylpylaitoksen Rantasali, tuo tyylikäs huvittelu- ja ravintolarakennus, ja ison koivikkopuiston runkojen lomitse pilkotti suuri, hienon näköinen, maamme uudenaikaisimmaksi sanotun kylpylaitoksen päärakennus, ja sen vieressä kylpylaitoksen lääkärin vastaanottorakennus sekä aidattu hiekkaranta ja vesikelkkailutorni.

Tässä oli siis suosittuna kylpyläkaupunkina kuuluisa Heinola. Mutta missä olivat heinolaiset? Tehi tuli tällä kertaa tavallista aikaisemmin, jo kello 16, joten arvoisat heinolaiset olivat silloin vielä arvattavasti "kaupallaan ja pellollaan". Vastaanottamassa, laivan köysiä kiinnittämässä oli vain yksi mies, eikä hänkään ollut paikkakunnan alkuasukas, vaan kylpyvieraana ja sieviä tyttöjä katselemassa Kymijoen partailla kesälomansa aikana oleileva riihimäkeläinen sanomalehtimies. Ranta-aukio oli autio kuin Saharan hiekkainen lakeus.

– Kyllä tänään vielä näemme väkeäkin, ennusti opas, ja kuuluuhan tuolta lauta-aidan takaa kylpylaitoksen hiekkarannalta uijien ja auringonkylpyjen ottajien hilu. Siellä on paljon väkeä nyt tällaisena kuumana päivänä, ja siellä taitaa olla käynnissä noista huudoista päättäen jokin jännittävä ja hauska rantakilpailu. Kylpylaitoksen huviministerinä toimiva teatterinjohtaja Antero Suonio osaa kyllä keksiä kaikenlaista hauskuutta.

Nyt oli tehiläisten ohjelmanumerona autoretki katsomaan Suomen Urheiluopistoa ja Urajärven museota. Rantasalista päästiin puhelinyhteyteen Heinolan "autokuninkaan" T.A. Virtasen kanssa ja neljännestunnin kuluttua eräs hänen komeista, mukavista "busseistaan" ajoi laivarantaan. Ja puolen tunnin, puolisentoista penikulman pyrähdyksen jälkeen auto pysähtyi Vierumäen entisellä 83-hehtaarisella reservileirikenttäalueella sijaitsevan urheiluopiston portille, uhkean kuusikerroksisen, valkeaksi maalatun päärakennuksen eteen, salskeaan kangasmännikköön, pienen Valkjärven neljättäkymmentä metriä korkealle rantatöyräälle, jonka päällyksen, Sisemmän Salpausselän harjanteen laen sanottiin olevan siinä paikassa vähän yli puolitoistasataa metriä ja molemmin puolin sivuilla kolmattakin sataa metriä ylempänä merenpintaa.

Retkeläiset tutustuivat ensin yllättävän suureen, kustannusarvioltaan puolikymmenmiljoonaiseen, loisteliaaseen päärakennukseen, jossa opastajana ja selittäjänä toimi miehekkäällä ja luontevalla tavallaan urheiluopiston johtaja Akseli Kaskela.

Valtavan vaikutuksen teki vieraisiin heti päärakennuksen "paraatioven" edessä oleva laaja porrastaso, jonka askelmilla muutamat kurssilaiset parhaillaan istuivat päivää paistattamassa. Lasisten ovien kautta saavuttiin eteishalliin, jonka mustakiiltoiseksi maalatun katon alla nähtiin puolipyöreän muotoinen päivystävän pojan kioski, josta saatiin ostaa opiston kuvakortteja ja muistoesineitä. Eteishallista päästiin välittömästi pitkään käytävään, jonka kahden puolen sijaitsevat toimisto ja muut huoneet. Käytävän päässä on suuri luentosali, jonka jyrkästi toinen toistaan ylempänä olevat istuinrivit herättivät erityistä huomiota. Sali palvelee myös opetuselokuvateatterina. Saliin mahtuu 70 henkilöä ja pienempään luentosaliin 40. Päärakennukseen voidaan majoittaa pari sataa henkilöä. Lisäksi on muita majoitusmahdollisuuksia. Samassa kerroksessa huomioitiin vielä johtajan ja taloudenhoitajan työhuoneet, opettajien kokoushuone ja lääkäri-opettajan työhuone ja laboratorio. Toisessa kerroksessa saatiin nähdä kurssien opettajien asuinhuoneet sekä oleskeluaulat keskusradion kuuntelemista ja sanomalehtien lukemista varten. Neljässä ylimmässä kerroksessa ovat oppilaiden asuinhuoneet yhteisine oleskelu- sekä sairashuoneineen.

Edellä selostetun keskirakennuksen molemmin puolin ovat siipirakennukset. Toisessa on voimistelusali, kahdet suihku- ja pukeutumishuoneet ja pari muuta huonetta. Vastakkaisessa kylkirakennuksessa on erinomaisen valoisa ja avara ruokasali noin puolelletoista sadalle henkilölle ja sen takana honkaparkettilattiainen kerhohuone, jota myös käytetään harvinaisimpien vieraiden ruokailu- ja seurustelusalina. Ruokasalien alapuolella sijaitsevat keittiö, emännöitsijän ja palveluskunnan asuinhuoneet sekä niiden alla kellarit ja leipomo. Kellarin, keittiön ja ruokasalin välillä on sähköhissi, keittiössä ihmeellisiä laitteita. Vielä ovat vahtimestarin asuinhuoneet. Opistorakennus kokonaisuudessaan on kaunis – arkkitehti Erik Bryggman on onnistunut suunnitteluissaan hyvin. Rakennus tehostaa sitä erikoislaatuista maisemaa, joka leviää sen ympärillä. Retkeilijämme saivat luoda siihen hyvin vaikuttavan yleiskatsauksen päärakennuksen vesitornin katolta, jonka tasanne on liki 60 metrin korkeudessa vieressä olevan pienen, kirkasvetisen Valkjärven pinnasta laskettuna. Valkjärven takaa näkyy Saarijärvi, ja sen takana on Suurijärvi. Näistä järvistä on löydetty ikivanhoja, polttamalla koverrettuja ruuhia. Näkyy muitakin vesiä, kummallisia harjumuodostelmia, Lahden radiomastot ja metsää, aina vain metsää, Salpausselkää koko komeudessaan, asuttuja ja viljeltyjä paikkoja hyvin vähän. Tätä kaikkea etenkin ulkomaalaiset ovat ihmetelleet. Valkjärven rannalla sijaitsee opiston saunarakennus, sitä vastapäätä järven toisella rannalla jyrkkärinteisessä niemessä on opiston johtajan funkistyylinen asuinrakennus, kuin hirsinen linnake; lisäksi on lääkäri-opettajan asuinrakennus ihanalla koivikkokumpareella likellä rantaa sekä toisten opettajien asuntoja. Entinen opistorakennus on laitettu henkilökunnan asuinrakennukseksi. Pari sataa metriä uudesta opistorakennuksesta etelään päin, opiston pihasta maantielle johtavan kangastien vierustoilla ovat suuri urheilukenttä hiilimurskaisine juoksuratoineen, verkkopalloilukentät, telinevoimisteluhalli ja jalkapalloilukenttä.

Retkeläisemme kävivät katsomassa niitäkin. Käveltäessä opiston johtaja kertoi, että urheiluopistopuuhan alkuunpanijana esiintyi koko Suomen kansan tuntema Tahko, maisteri Lauri Pihkala, joka v. 1916 Urheilijan Jouluun kirjoitti ajatuksiaan urheiluopiston tarpeellisuudesta, luoden samalla suuntamuotoja opiston toiminnalle. Mutta vasta Turun voimistelujuhlassa v. 1924 ryhdyttiin toimenpiteisiin urheiluopistoajatuksen toteuttamiseksi. Silloin valittiin väliaikaiseen toimikuntaan tästä asiasta huolehtimaan tarkastaja Arvo Vartia, maisteri Lauri Pihkala ja prokuristi Aarne Lang. Syksyllä v. 1925 päätettiin perustaa Urheiluopiston Kannatusosakeyhtiö ja sen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi tarkastaja Vartia, muiksi jäseniksi prokuristi Lang ja voimistelunopettaja Kaskela.

Tärkeänä ja paljon puuhaa aiheuttavana tehtävänä oli opiston paikan etsiminen. Keväällä v. 1928 Lahdessa pidetyssä rintamamiesten juhlassa oli maisteri Pihkala saanut kuulla heinolaisilta, lähinnä kai edesmenneeltä kauppiaalta, rintamamieheltä ja Tahkon vanhalta olympialaiskaverilta Vanni Jääskeläiseltä, että Heinolan kaupunki oli halukas luovuttamaan palstan urheiluopistolle, ja jos kaupungin alueet eivät miellyttäisi, oli tarjolla muitakin paikkoja kaupungin lähistössä, Heinolan pitäjässä. Ja sieltähän, ei kaupungin, vaan valtion, metsähallituksen hallussa olevalta alueelta, tästä paikasta, miellyttävin alue löytyi.

Retkeilijämme saivat urheiluopiston "selväksi" tunnissa, kiittivät johtajaa opastusvaivoista ja lähtivät ajaa hyristämään takaisin Heinolaan päin, mutta vain puolisenkymmentä kilometriä, Vierumäen rautatieaseman läheisyyteen, jossa pyörähdettiin Heinolasta pois päin länteen, Asikkalan pitäjän halki lähinnä Urajärvelle, Vesivehmaalle ja Vääksyyn johtavalle maantielle – mentiin katsomaan Urajärven kartanon museota, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen nykyisin omistamaa entistä Heideman-suvun tyypillistä eteläsuomalaista herraskartanoa. Vierumäen aseman tienoilta alkaen asumattoman puolitoistapeninkulmaisen petäjikkökankaisen taipaleen jälkeen avautui eteen Urajärven laaja kyläaukea, jonka eteläisessä laidassa rajoitti näköalan Sisempi Salpausselkä sinertävänä, selvänä harjannejuontona, muodostaen hyvin viehättävän, juhlavan näkymän, jonka silmänä keskellä kimmelsi pieni Koskuejärvi. Siitäpä sitten lyhyen alamäen juurelta oli käännyttävä Urajärven herraskartanon liki kilometriselle pihaan vievälle tielle. Sen vieressä nähtiin kartanon sievä sivurakennus, jossa von Heideman-vainajien testamenttimääräyksen mukaan taiteilijoille oli kesäkuukausina hakemuksen ja valinnan perusteella annettava vapaa asumisoikeus. Rakennuksen kuistikossa istuikin useita naisia ja herroja. Pääkartano näkyi sijaitsevan kuulemma noin 5 kilometriä pitkän ja liki kilometrin levyisen, erityisen kauniin, hyvin saarekkaan, salomaiden ympäröimän Urajärven eteläpään rannalla, kerrassaan ihastuttavassa paikassa.

Kartanon katselemisesta kannetaan pieni maksu kesällä, jolloin siellä asuu eräs helsinkiläinen naismaisteri selittämässä matkailijoille nähtävyyksiä. Katsojia kuului käyneen kuitenkin verraten niukasti, sillä Urajärven kartanosta ei ole "tehty reklaamia". Siitä ei ole yleensä tietoja suurella matkailevalla ja retkeilevällä väellä. Siksipä tehiläisjoukkueen kamreeri opasmaisterineidin selostuksesta ja näkemistään kirjoitti joitakin tietoja pieneen matkamuistikirjaansa. Urajärven eli Niemelän kartano on ollut vuodesta 1917 alkaen Muinaismuistoyhdistyksen huostassa jälkisäädöksellä viimeisen omistajan neiti Lilly von Heidemanin kuoltua 67 vuoden ikäisenä; kartanon alue nykyisin 108 hehtaaria, kotipalsta noin 20 hehtaaria, aikaisemmin koko kartanotilan pinta-ala noin 4.000 hehtaaria; tilan lisäksi jälkisäädöksessä määrättiin Muinaismuistoyhdistykselle 103.000 mk käytettäväksi tilan hoitokustannuksiin; Lilly-neidin veli tilanomistaja Hugo von Heideman kuoli v. 1915. Hän oli perheetön, hienoluonteinen taiteen ja luonnon ystävä. Kartanon nykyinen valkeaksi maalattu, peltikattoinen, v. 1812 tehty päärakennus on tilan kolmas päärakennus ja on siinä keittiö ja 7 huonetta, joista 5 museohuoneina. Uuden päärakennuksen kanssa samassa pihassa on vanha, vuonna 1776 rakennettu pienehkö, punaiseksi maalattu, pärekattoinen päärakennus, jossa vanhanaikainen väentupa eli pirtti, sali ja kamari sekä ullakolla niin sanottu kummitushuone, jossa eräs talon entinen valtijatar näyttäytyy haamuna öisin kello kahdenkymmenenneljän aikana; rouva oli asunut ja kuollut siinä kamarissa, ja onpa valkean rouvan toisinaan öisin aivan äskeisinä vuosina nähty kulkevan pihamaallakin; vanhemman päärakennuksen eteisen ulko-ovessa on omituinen, ennen vanhaan käytännössä hyvin yleinen kolkutin ja eteisen seinässä sukuvaakuna ja katossa kummallisen näköinen lyhty; muissa huoneissa on von Heideman-suvun upseeriesi-isien taisteluista Siikajoella, Oravaisissa, Pyhäjoella, Alavudella, Napuella ja Kalajoella muistoina miekkoja, pistooleja, tikareja, rintahaarniska, piilukkopyssy ja sotilaskivääri vuodelta 1808 sekä vanhoja metsästyspyssyjä, piippuvalikoima ym. V. 1672 everstiluutnantti Georg von Heideman osti Niemelän (Urajärven) kartanotilan kapteeni Berndt Mölleriltä ja siitä saakka vuoteen 1917 tila oli von Heideman-suvulla, muiden muassa aikoinaan luutnantti Axel Fredrik von Heidemanilla, joka syntyi v. 1802 ja kuoli 1860-luvulla. Ennen vuotta 1672 tila oli ollut von Tiesenhausen- ja Paijkull-suvuilla, edellisellä vuodesta 1649 ja jälkimmäisellä vuodesta 1613 alkaen.

Nykyisessä päärakennuksessa on viisi huonetta jätetty viimeisen omistajan kuoltua sillensä, näytteeksi vanhasta herraskartanokulttuurista. Hugo von Heidemanin englantilaistyylisesti sisustetussa kylkiäiskamarissa on hänen kirjoituspöytänsä ja sänkynsä ja muut huonekalut, takkauuni sekä suuri kirjasto, jossa on hyvin vanhojakin teoksia. Lisäksi on huoneessa arabialaiset oviverhot sekä muotokuva- ja maisemamaalauksia, matkamuistoesineitä Egyptistä, Palestiinasta, Italiasta ym.; muissa huoneissa nähtiin kustavilaista ja empire-huonekalustoa (eräässä kaapissa vuosiluku 1816), Eero Järnefeltin muotokuvamaalauksia, kuva Toivalansalmen taistelupaikasta ja sveitsiläinen maisema sekä Urajärven kuvasto, jne.; von Heidemanit, veli ja sisar, Hugo ja Lilly, olivat taiteen hartaita ystäviä, joiden vieraanvaraisessa kodissa kirjailijoilla ja muilla taiteilijoilla oli monina vuosina koti ja asunto. Edellä mainitussa taiteilijarakennuksessa kauniilla harjulla likellä pääkartanoa ovat asuneet kesäisin muiden muassa Lauri Haarla, Eero Järnefelt, Haloset ja Jormat.

Kartanon puistossa on eläin- ja muita veistoksia, von Heidemanien hautapaikka muistomerkkeineen, vainiomäellä huvitasanne ja puiston rannassa, Urajärven kortteikkolahdessa kellumassa luonnollisen kokoinen tekojoutsen, jonka luona tehiläisten käydessä uiskenteli muutamia oikeita, eläviä sorsia ja telkkiä.

Urajärven kartano on arvokas, tyypillinen myöhäisemmän kartanokulttuurin muistoedustaja, jota etenkin sen viimeiset omistajat ovat vaalineet suurella huolella. Lilly von Heideman ja hänen veljensä Hugo olivat hienosti sivistyneitä, jaloluonteisia ja miellyttäviä. Kaiken hyvän ja kauniin ihannoiminen sekä herkkä tunteellisuus oli heissä sulautunut luonteen eheydeksi, tehden heistä todellisia sivistyksen ja aateluuden edustajia. Hugo von Heideman on säveltänyt muutamia lauluja, muun muassa tuon tunnetun, ihanan laulun "Yks' maailmassa on paikkanen".

Paluumatkallaan tehiläiset huomioivat 5 kilometrin päässä Heinolan kaupungin eteläpuolella aivan maantien vieressä Nynäsin kartanon, jonka päärakennukseen sen nykyinen omistaja Kymi-yhtiö on alkanut kerätä vanhan herraskartanokulttuurin yhteyteen kuuluneita huonekaluja ja muita muinoisesineitä. Nynäsin entisen ratsuvelvollisen säterin ja Myllykylän augmenttitalon maa-alueiden yhteinen pinta-ala on 5.101 hehtaaria. Tila siirtyi avioliiton kautta ratsumestari Johan Ramsaylle hänen mentyään v. 1712 naimisiin Kristina von der Pahlenin kanssa. Sen jälkeen tila kuului vielä kauan viime vuosisadalla Ramsayn suvulle. Nynäsin omistajista ansaitsee erityisen maininnan tunnettu Suomen itsenäisyyden innokas harrastaja, Anjalan liiton mies, majuri Krister Wilhelm Ramsay. Kymiyhtiö osti tämän tilan v. 1904.

Tehiläiset pysäyttivät autonsa likellä Heinolan pitäjän ja kaupungin rajaa, Kymijoen suuren rautatiesillan eteläisen pään kohdalle ja nousivat kivisiä portaita myöten huikean korkealle rautatiesillalle, jonka kummassakin laidassa on jalkakäytävä.

– Tämäpä on valtavan komea täältäkin nähden, ja näin hirveän pitkä ja näin korkea!

Kamreeri puheli:

– Tätähän sanotaan Suomen pisimmäksi yhtenäiseksi sillaksi, puhutaan olevan pituutta kolmesataakuusikymmentä metriä, yksitoista jänneväliä, ja korkeus joen pinnasta näin vähän veden aikana on kaksikymmentä kaksi tahi kaksikymmentäkolme metriä. Muutamia vuosia takaperin eräs hiukan juovuksissa oleva joutomies tuli tänne sillalle ja sanoi parille näitä jalkakäytäväpalkkeja tervaavalle miehelle, että "minulle aina sanotaan minun olevan sellainen mies, joka ei pysty mihinkään, mutta nyt minä näytän, että pystyn minä johonkin", ja samassa hän hypätä leiskautti tuosta kaiteen yli ja putosi virtaan jalat edellä, oli ainakin minuutin umpisukkelossa, kohosi sitten pinnalle tuolla vähän alempana virrassa ja vähän myöhemmin hänet saatiin vedetyksi maalle tuolla parinsadan metrin päässä, tuossa Hiidenhaudan poukamassa.

– No, mitenkä hänelle kävi?

– Huonosti kävi – hänet tuomittiin maksamaan sata markkaa sakkoa.

– Sakkoa! Miksi?

– Uimisesta kielletyssä paikassa. Ja puhtaan veden pilaamisesta.

– Eikö hänelle siitä hypystään aiheutunut muuta vahinkoa?

– Ei, mutta jos hän olisi sattunut putoamaan vatsalleen tai selälleen veteen, niin silloin se olisi ollut sellainen lätky näin korkealta hypättynä, että henki pois, ensin vedenpinnan äkkikohtauksessa runneltuminen ja sitten tajuttomana hukkuminen. Toinen mies, eräs juopunut toispaikkakuntalainen peltiseppä, yritti kerran hypätä tästä myös virtaan – riisui kaikki vaatteensa tuohon radalle läjään, kultakellonsa päällimmäiseksi, ja toverinsa kielloista välittämättä pyörähti kaiteen selän päällitse ison mahansa varassa, käsistään riippumaan tuohon kaiteen ulkopuolelle, tyhjän päälle, sanoen menevänsä "uimaan, kun nyt on näin kaunis kesäilta" – vaikka oli lokakuun kylmä ilta. Mutta kun mestarin jalat eivät yltäneetkään veteen hänen koetellakseen ensin veden lämpöä, hätäytyi läkkiseppä, pelkäsi putoavansa käsien ruvetessa puutumaan pidellessä, ja mies alkoi huutaa apua niin hirvittävän kovalla ja pahalla äänellä, että se mökä kuului kaupungin toiseen laitaan saakka ja Kauppakadulla ruumiin terveydeksi iltakävelyä harrastamassa ollut väki juoksi kauhistuneena tänne ja Aatamin pukimisena kaiteessa riippuva ja yhä huutava mestari autettiin monin miehin, suurin ponnistuksin kaiteen turvalliselle puolelle, ja sitten sanan käskyä noudattaen alaston vaatetettiin ja talutettiin pois sillalta, erään kiiltonappisen miehen isälliseen huomaan. Mutta vaatekasan päällä ollut viidentuhannen markan arvoinen kultakello oli hävinnyt kaiken tuon touhun aikana. Mestari huomasi katoamisen vasta poliisitutkinnossa seuraavana aamuna. Kello oli ja pysyi poissa. Mutta sillehän emme voi mitään.

– Ja sen vuoksi, jatkoi kamreeri, joka monikesäisenä kylpyvieraana oli tutustunut Heinolan seutuihin, meidän on vain kiinnitettävä arvoisa huomiomme tältä kulkusällin ja peltiseppämestarin uimaanlähtösillalta näkyviin sieviin näköaloihin – vaikkapa katsoen ensin tänne luoteiseen ja länteen päin – siinähän levittäytyy jäyhän, hiljaisen Itä-Hämeen turvallisen kotoinen Heinolan kaupunki kattoineen, puistoineen ja pihapuineen, ja tuosta Niemelän ylitse Ruotsalaisen ulappa, takanaan ylimpänä yppylänä erottuva Suurmäki, jonka huipulle Heinolan pitäjäläiset aikovat rakentaa näkötornin. Suurmäen kautta suuntautuu nyt juuri käytäntöön otettu Suomen ensimmäinen retkeilymajareitti, jonka Suomen Retkeilymajajärjestö on kokouksessaan käytäntöön hyväksynyt. Tätä reittiä kuljetaan useita erilaisia kulkukeinoja käyttäen, alkaen Lahdesta maanteitse tai Vesijärveä myöten Vääksyn kanavalle, siitä Asikkalan kirkonkylän kautta ja Pulkkilanharjua myöten sekä Kalkkisten, Heinolan pitäjän Onalinsalmen, Suurmäen, Marjoniemen kartanon, Heinolan kirkonkylän, Kapaharjun tai maantien, Heinolan Harjun retkeilymajan kautta ja niin edelleen äsken kulkemaltamme maantieltä kuuden kilometrin päässä kaupungista eroten kaunista, syvien kangashautojen välistä harjun tietä Salijärvien kautta Urheiluopistolle, josta metsäpolkuja tai maanteitse kävellen Vuolenkoskelle, siitä Mankalan isojen koskien kautta joko rautatielle tai edelleen Iittiin tai Nastolaan ja yhä eteenpäin. Lahdesta Heinolaan tätä retkeilyreittiä myöten on matkaa noin yhdeksänkymmentä kilometriä. Tämä reitti on retkeilijäin reitiksi hyvin sopiva. On suuria ja pieniä järviä, jokia ja koskia, on vaihtelevia maastomuodostelmia, on erämaaseutuja sekä tehdas- ja muita asuttuja tienoita. Reittiä voidaan osittain kulkea laivoilla, veneillä ja kanooteilla, jalkaisin, pyöräillen ja autoilla. Jo tänä kesänä on ollut runsaasti tämän reitin vaeltajia, paljon ulkomaalaisiakin, ja tulevina vuosina, reitin tultua nykyistä tunnetummaksi ja retkeilyharrastuksen lisääntyessä, liikenne tulee varmasti paljon kasvamaan. Reitin varrella olevasta, äsken mainitsemastani Onalinsalmesta voidaan vesitse poiketa hyvin pitkässä ja kapeassa Vaippilanlahdessa, jossa – pienviljelijä Juho Virtasen omistaman Patakallio-nimisen talon pihassa Matkusmäen juurella, noin kilometrin päässä Jussilan laivalaiturista – on kolme hyvin omituisen näköistä ja perin harvinaista luonnonnähtävyyttä, hiidenkirnua, muinoin virranneen veden uurtamaa syvennystä, kuin kirnua tai pataa – siitä nimi Patakallio. Kirnujen syvyys on noin yksi metri ja kaksikymmentäviisi senttiä; kaksi kirnuista on pyöreää, kolmas soikea, sen pituus liki kaksi metriä. Patakallion isäntä Virtanen on tunnettu muuten harvinaisen innokkaana kirjallisuuden ja puutarhanhoidon harrastajana. Hänen puutarhassaan on sata omenapuuta ja seitsemänkymmentäviisi erilaista kukkalajia.

Läheisen Matkusmäen huipulta katsoen aukeni takavuosina komea näköala, mutta nyt on mäen päällys päässyt liiaksi metsittymään. Matkusmäen laella on ikivanha nuotio- ja uhripaikka. Uhrihongan lahonnut kanto on siellä vielä nähtävissä. Sen juurelle oli muinoin uhrattu vuolemalla hopean siruja. Se vanha kanto tietäisi kertoa menneiden sukupolvien uskomuksista ja elämästä. Vanhoista ajoista asti on ollut tapana kokoontua Matkusmäen huipulle kesäisiä valonjuhlia viettämään, juhannuskokkotulia ja helka- eli helavalkeita riemukkaasti polttamaan laulaen ja soittaen niin, että Tontunvuoren jyleä kuusikko on vastaan kajahtanut. Näihin juhliin on vielä aivan viime vuosinakin saapunut väkeä kaukaa, Asikkalasta ja Sysmästäkin saakka.

Vaippilanlahden Peltolan talon pihassa on muinoinen uhripihlaja, jonka juurelle ennenaikaan lehmän vasikoitua kaadettiin ensimmäinen maito, ja sen puun juurelle vietiin ensi antimet myös muista maatalouden tuotteista.

Ja kun sitten käännämme katseemme itään päin, myötävirtaan, niin tässä aivan sillan vieressä vasemmalla mantereen rannalla on Heinolan kaupungin sähkölaitoksen rakennus ja tässä Siltasaaressa on tuo hovioikeudenneuvos Aslon omistama talo, tai loistohuvila. Sen omisti aikoinaan koko maassa tunnettu heinolainen, kunnallisneuvos Niilo Helander. Hän olisi maksanut valtiolle miljoonan, jos rautatietä siltoineen ei olisi tehty tästä aivan hänen huvilansa vieritse suuntautuvaksi, mutta valtio ei suostunut tarjoukseen. Kunnallisneuvos olisi suvainnut saaressaan vain maantien ja sen sillat, joista toinen vuonna 1899 paloi. Tuli sai alkunsa sillan alitse kulkeneen Heinolan ensimmäisen tai toisen, en muista tarkkaan, matkustajalaivan Toivon savupiipusta singonneesta kipinästä. Vapaussodan aikana punakaartilaiset räjäyttivät rikki maantien sillan, samalla kun upottivat virtaan sillan läheisyydessä talvehtineen matkustajalaivan. Silta saatiin kuitenkin kunnostetuksi jo muutamien tuntien kuluessa. Sillan ja kaupungin vallitsemisesta syntyneessä taistelussa kaatui sillalla muiden muassa ruotsinmaalainen majuri Glimstedt. Tämä Heinolan–Lahden rautatie, "kansanedustaja-kunnallisneuvos-lehtori Kinnusen rata", kuuluu olevan "pahojen maiden vuoksi" Suomen suhteellisesti kallein rataosa, pituus kolmekymmentäkahdeksan kilometriä, toisen väittämän mukaan kilometriä lyhyempi. Sen sanotaan tulleen maksamaan kaikkiaan paria sataa tuhatta vaille viisikymmentäkolme miljoonaa markkaa, – varsinaiset ratatyöt maksoivat neljäkymmentäkuusi miljoonaa – josta tämän sillan osalle tuli viitisentoista miljoonaa, Heinolan kaupunkikin siinä puuhassa joutui suorittamaan suuria maksuja; veroäyri, joka aikaisemmin oli vain neljättä markkaa, on kiivennyt kymmeneen. Aikanaan "mukistiin" paljon Heinolan radan rakentamisesta, mutta tämä rataosa on kuitenkin hyvin kannattava, etenkin tavaraliikenteensä vuoksi; Kymi-yhtiöllä on tuossa Ränninmäen pysäkillä, aivan tämän sillan päässä, suuri puutavaran lastauspaikka, ja asemalta haarautuu rata tuolla tuon korkean Kuikkavuoren ja tässä tämän Hevoshaanniemen välisen pitkän Maitiaislahden rannalla oleville faneeri- ja pahvitehtaille ja rataa jatkettanee Hevoshaan kärkeen rakennettaville teollisuuslaitoksille saakka. Heinolan radan rakentaminen päätettiin eduskunnassa vain yhden äänen enemmistöllä. Nyt heinolaiset, ja muutkin, uneksivat rautatien jatkamisesta Heinolasta kahteenkin suuntaan, nimittäin Jyväskylään, tai oikeastaan Jyväskylän–Pieksämäen rataosalla olevalle Lievestuoreen asemalle, jossa on Haarlan tehtaita, sekä Mikkeliin päin, luultavimmin Otavan asemalle ja siitä jatkettavaksi yhä itään. Jo Snellman ehdotti rautatien rakentamista Lahdesta Heinolan kautta pohjoiseen, Oulun tienoille asti. Rautatien kuorma-autot jatkavat nyt tavaraliikennettä Heinolasta Hartolaan, Sysmään ja muuanne.

No niin, ja sitten tuossa Koskensaaren "kartano" ja kauppapuutarha. Ennen aikaan oli siinä myös viinapolttimo eli "ränni". Siitä johtuu rautatien pysäkin nimi Ränninmäki. Tuolla näkyy Koskensaaressa sairaanhoitajattarien lepokoti. Samassa saaressa on myös Heinolan kaupungin kunnalliskoti. Ja tuossa virran toisella puolella, vastapäätä kotien saarta savuavat rullatehdas, saha ja nahkatehdas. Tästä tätä jokea myöten on paria kilometriä vaille kahden penikulman matka Vuolenkoskelle. Vähän ennen Paaterinselälle ja Vuolenkoskelle tuloa kuljetaan ihmeen viehättävän Piilaansalmen kautta. Muitakin erittäin ihania salmia ja lahdelmia on tämän reitin tienoilla – Rautsalmi, Taipaleen saaristo, Sulkavankoski, Heponiemen kartanon lahti. Sulkavankosken kautta vesireitti jatkuu runollisen viehättäviä sydänmaan järviä, Rievelijärviä, ja useita muita vesiä myöten edelleen suureen Vuohijärveen ja itään Mäntyharjun kautta Saimaaseen saakka. Äskeisinä vuosinahan oli pohdittavana aikomus Heinolan ja Saimaan välisen vesireitin kanavoimisesta. Heinolasta on pienellä soutuveneellä "keinotellen" kuljettu esimerkiksi Vuohijärveen, siis Savon radan varteen. Vene- ja kanoottikulku Heinolasta sinne samoin kuin Saimaaseen ansaitsisi tulla huomatuksi ja käytäntöön nyt retkeilyn muotiaikakautena. Tämän reitin varrella Heinolan pitäjässä, Ala-Rievelijärven eli Räävelijärven koillispäässä ihanassa paikassa on Paason kartano, entinen allodisäteri. Tila oli ennen vanhaan, aina vuoteen 1912, vähän yli kahden ja puolen tuhannen hehtaarin suuruinen. Paaso siirtyi avioliiton kautta Kaarle-herttuan kamarijunkkarille Hieronymus von Birckholtzille kuudennentoista vuosisadan lopulla hänen naituaan Klaus Flemingin veljentyttären. Heiltä tila meni perintönä heidän tyttärellensä ja hänen puolisollensa linnanpäällikölle Johan Ällongrenille, joka omisti myös Heinolan pitäjässä olevan Vanha-Tuusjärven kartanon. Ällongren-suvulta 1700-luvun alussa everstiluutnantti O.R. von Essen, innokas Suomen itsenäistymisaatteen harrastaja, osti Paason. Vähän yli kahdeksankymmentä vuotta takaperin tila joutui Schildt-suvun huostaan ja parikymmentä vuotta sitten siltä suvulta tuomari Vuoriselle ja sittemmin agronomi Pätiälälle. Mainitsin äsken Taipaleen saariston, joka on tässä lähellä, vähän yli kymmenen kilometrin päässä, Kymijoen laajentuman, Konniveden, itäisessä laidassa. Sen erittäin ihanan pienten saarten ryhmän ja sen takana olevan lahden läheisyydessä on Uustaipaleen kartano, entinen ratsutila. Sen isäntänä on nykyisin maisteri Seppälä, kunnallismies, karjamies, luonnonystävä. Hän lahjoitti äskettäin viisikymmentätuhatta markkaa perhosten tutkimisesta aiheutuviin menoihin. Hänen asuinpaikkansa läheisyydestä, Taipaleenkylän alueelta vuonna 1916 tavattiin tammihiiri, joka oikeastaan on Keski-Euroopan eläin. Taipaleen tienoilla on löydetty muitakin luonnon harvinaisuuksia, nimittäin Konniveden rannoilla ja saarissa niinipuita eli lehmuksia ja vaahteroita, ja Rautvuorella, Rievelin rannalla, kasvaa pähkinäpensaita.

Tehiläisjoukkue oli kamreerin "esitelmöidessä" kävellyt Heinolan Harjun korkeimmassa kohdassa – nelisenkymmenen metrin korkeudessa Jyrängön virran pinnasta – sijaitsevan retkeilymajan ja puistosoittopaviljongin hyvänäköalaiseen kuistikkoon istumaan ja Pommacia juomaan. Sieltä katsoen nähtiin sievän jokimaiseman eteläisellä äärellä Sisemmän Salpausselän syrjänteen kohoavan selväpiirteisenä selänteenä, josta haarautuen noin 8 kilometrin päässä kaupungista, Myllykylän tienoilla Jyrkkäharju eroaa ja sen jatkeeksi liittyy Jyrängönharju ja edelleen Heinolan Harju kaupungin kohdalla sekä kaupungista Heinolan kirkonkylään 6,5 kilometrin pituinen Kapaharju. Harjumaasto päättyy vasta Heinolan pitäjän Lusissa.

– Tästä Kymijoesta ja Jyrängönvirrasta on saatu tietysti lohiakin, virkkoi mukavassa kuistikkotuolissa virvoitusjuomapöydän ääressä istuva ja ilta-auringon kultaamana päilyvää Kymiä katseleva insinööri.

– On saatu, uistimilla, aivan tuosta rautatiensillan aitakin. Tuolla rullatehtaan kohdallahan parhaillaankin näkyy lohenuistaja luovimassa, tuolla tavoin hiljalleen soutaen risteilee. Kaikilla kaupungin veroa maksavilla asukkailla on lohenuistelu- ja muu kalastusoikeus suoritettuaan siitä vuosittain kymmenen markan lupamaksun kaupungin kassaan. Mutta Vuolenkoskelta ja Mankalan koskista tämän puolen enimmät lohet saadaan. Niistä ei pääse kuitenkaan jokainen ukko sohiloimaan lohia eikä riitä kymppi kalastusoikeuden lunnaaksi. Ne ovat suurten herrojen hallinnassa. Siellä ongitaan lohia kallein rullavavoin ja englantilaisin silkkisiimoin, eikä vain uistella tavallisilla "professoreilla" ja amerikkalaisilla puu-uistimilla ja omatekoisilla ja monenlaisilla muilla vieheillä niinkuin näissä Heinolan vesissä. Vuolenkosken kalastusvartijan tekemä Vuolenkoski-nirha on muuten hyvin kelpaava uistin täälläkin. Mankalan koskista ongiskelee lohia muiden muassa siellä päin kesäisin asuva oopperalaulaja Väinö Sola. Hänen poikansa Pentti-maisteri on säveltänyt Mankalan lohimiesten laulun, vaiko marssi lienee:

    Kalamies, tule Mankalaan
    forelleja onkimaan...

Näyttelijätär Kirsti Suonio myös on asustanut kesäisin Mankalassa.

Noin kahdentoista kilometrin pituinen venematka Vuolenkosken alasuvannosta Mankalan koskien niskalle Harakkaan on hyvin ihana, kiinnostava ja täysin vaaraton, vain tasaisina virtaavia vesiä. Heti Vuolenkoskelta lähdettyä nähdään joen vasemmalla rannalla synkeä Ojamäki, jonka huippu on 140 metrin korkeudessa merenpinnasta laskien, ja vähän etelämpänä samalla rantueella, joka on kauttaaltaan hyvin jylhämaastoista, sijaitsee 130-metrinen Marjovaara; on myös Linnamäki. Arrajärven itäisessä nurkkauksessa, pitkälle itä-koilliseen pistävän Kettulahden suussa on reitin ihanin paikka, Inkerinniemen mutka, Vesikivensalmi, josta alkaa reitin kapein, molemmin puolin korkearantainen, erämaisen kaunis taival. Sen jälkeen jo pian saavutaan vasemmalla rannalla olevan Eskolan talon valkamaan. Siinä talossa, samoin kuin sen vastapäätä joen toisella puolella olevassa Omena-Virtalassa matkailijat saavat huoltoa; Virtalassa on useita satoja omenapuita. Tästä seudusta päästään joen vasenta rantaa pitkin kävellen tai veneellä Mankalan ensimmäisen kosken, pienehkön Harakan niskaan. Siinä on paras nousta veneestä vasemmanpuoleiselle rannalle, jossa kaikkien koskien ohi, nelisen kilometrin matkan on jyrkänteen reunalla polku Matkailijayhdistyksen laitattamin suojakaitein. Polulla kulkien nähdään kaikki kosket – Harakka ja Mustakoski sekä hyvin ankarat kuohut Tolppa, Vähäkäyrä ja Isokäyrä. Moottoriveneellä on uskaltauduttu ajamaan aina Tolppakosken niskaan saakka, ja takavuosinahan laskettiin isoilla veneillä kaikista Mankalan koskista, kuten tunnettua. Vuonna 1907 Matkailijayhdistys nimittäin ryhtyi ottamaan selkoa siitä, olisiko mahdollista järjestää koskiveneliikennettä Oulunjoen koskimatkailijaliikenteen lisäksi maan eteläisempiin osiin. Keksittiin Mankalan kosket ja Vaalasta tuotiin Mankalaan koskiveneitä ja koskenlaskija, joka tarkasti väylän. Kesällä vuonna 1909 aloitettiin vakinainen koskiveneiden liikenne kolmena päivänä viikossa. Sinä suvena kuljetettiin kaikkiaan kolmisen sataa matkailijaa. Samana vuotena ostettiin puoliväliin toistakymmentä henkeä kantava moottorivene Kymi ja vuotta myöhemmin Heinolan–Vuolenkosken välille moottorivene Vuolenkoski, jossa oli tilaa kahdellekymmenelleviidelle hengelle. Pari vuotta myöhemmin höyrylaiva Manhala aloitti liikennöimisen Heinolan ja Vuolenkosken välillä. Sen vuoksi silloin Vuolenkoski siirrettiin Vuolenkosken–Mankalan välille ja Kymi Mankalan koskien alapuolelle, Perolahden–Sitikkalan välille.

Mankalan koskiveneliikenne ei sujunut onnettomuuksitta. Syyskuussa vuonna 1911 myrskynpuuska käänsi venettä Isossakäyrässä, vene kaatui ja kaksi veneessä ollutta naista hukkui. Seuraavan vuoden kesäkuussa vene kaatui Tolppakoskessa – kaksi konserttikiertueella olevan ylioppilaskuoron jäsentä ja perämies hukkuivat. Näiden surullisten sattumien johdosta keskeytettiin koskiveneliikenne. Matkailijayhdistys antoi asiantuntijoiden tutkia reitin, ja hallitus määräsi kosket perattaviksi. Vuonna 1913 ei Mankalassa ollut koskenlaskua, vain moottoriveneliikennettä jatkettiin, mutta jo seuraavana keväänä koskiveneliikennekin aloitettiin uudelleen, vaan oli lopetettava taas elokuussa maailmansodan tyrehdytettyä ulkomaalaisten matkailijain liikenteen, eikä koskiveneliikennettä ole enää aloitettu sen jälkeen. Mahtavina myllertävät Mankalan kosket sittemmin ovat olleet matkailijaliikenteestä verraten syrjässä, kunnes aivan viime vuosina on jälleen kiinnitetty huomiota matkailijoiden ohjaamiseen sinne. Ikävää vain on se, että Helsingin kaupunki lähiaikoina rakennuttanee sähkölaitoksensa Mankalaan, siten "pilaten" jonkin näistä koskista.

Matkailijoiden kuljetusta veneellä Vuolenkoskelta Mankalaan huoltaa nykyisin kalastusvartija Sainio, maineikkaiden Vuolenkoski-lohiuistimien tekijä, joka asuu Vuolenkosken ankarasti pauhaavien kuohujen ylitse johtavan suuren rautabetonisen maantiesillan itäisen pään läheisyydessä olevassa talossa. Heinolasta Vuolenkoskelle ei ole säännöllistä liikennettä vesitse, mutta Heinolasta, Lahdesta ja muualta päästään Vuolenkoskelle linja-autoissakin.

Vuolenkoskelta Mankalaan on nyt suunniteltu retkeilyreitti myös maitse, Kymin vasemman puolen rantamaiden teitä ja polkuja myöten. Se suuntautuu koskenniskasta Tarulan ja Kömmistön kautta Kettulahden rantaan ja sen lahden yli pioneerisotilaiden harjoituksekseen laittamaa siltaa myöten tai lossilautalla Kaitalan rantaan, josta ei ole enää enempää kuin kuuden kilometrin matka Mankalan Eskolaan, jossa päästään koskienvarren polulle. Vuolenkosken ja Kettulahden välisellä maataipaleella sopii matkailijain käydä katsomassa Ojamäen ja Kettulahden haarautumassa sijaitsevan 150-metrisen vuoren komeita näköaloja.

– Mankala! Mistähän sekin nimi johtunee? kysyi aina ja kaikkeen kiinnostunut insinööri.

– Manka, goottilainen sana, merkitsee ahdasta, kiemurtelevaa vesireittiä, vastasi historianmaisteri, tätä vesiväylää soutelivat gootit jo hämärässä rnuinoisuudessa. He olivat germanista rotua ja puhuivat ruotsinsukuista kieltänsä. Mutta nyt kai meidän täytyy lähteä eteenpäin uusia Heinolan nähtävyyksiä katselemaan. Kas, kello on jo yhdeksäntoista ja kolmekymmentäviisi – tunnin kuluttuahan meidän pitää mennä kylpylaitoksen Rantasalin ohjelmallisiin tanssiaisiin; hyvä, että ajan voittamiseksi saimme päivällisen jo vähän ennen kuin laivamme saapui Heinolaan, meille olisikin nyt muuten tullut liian kiire ohjelmamme suorittamisessa.

– Niin, tosiaan, lähdetään heti. Mutta kylläpä on sievä näköala tästä pitkin jokea:

    Harjulta tältä palasen
    maat' ihanaista isien
    saat nähdä, ihminen...

Tehiläisjoukkue jatkoi kävelyään harjun petäjikköistä selännettä pitkin. Vieraiden huomio kiintyi siihen, että katsoipa harjun mäntyrivejä puolelta tai toiselta, niin tai näin päin, ne näyttivät aina olevan suorissa riveissä kuin sotamiehet. Heinolan ensimmäinen puutarhuri Tarsala ne oli sillä tavoin istuttanut; istutusalue, koko harjun selänne, oli sinä aikana peltona, ja harjun eteläinen puolisko oli täynnä pieniä mökkejä vielä noin viitisenkymmentä vuotta takaperin. Harju-paviljongin, retkeily- ja soittomajan, paikassa oli työmies "Reimannin" mökki, ja rinteillä pienissä "tönöissänsä" asuivat työmiehet Stool, Andersson, Tillgren ja useita muita sekä Piippa-Karuliina rinnemaahan kaivetussa pesässään. Tillgreniä vihittäessä avioliittoon sattui sellainen harvinainen kommellus, että mies ei löytänytkään sormusta housunsa taskusta, vaikka hän muisti sen sinne pistäneensä – sormus oli taskun pohjasauman ratkeamasta pudonnut ja löytyi saappaasta, ja sulhasmies sanoi, että "se naula veti, jonka Tilkreeni taskuunsa pisti". Siitä lauseesta tuli sananparsi Heinolassa käytettäväksi erinäisissä sopivissa tilaisuuksissa.

Likellä Harjun pohjoista päätä tehiläiset huomioivat ihmetellen Heinolan uusimman matkailunähtävyyden, äsken mainittuun riviin-istutettuun petäjikköön koko harjun poikki säälimättömästi hakatun leveän sähköjohtolinjan aukon, joka näytti hyvin omituiselta, sillä johtolinja olisi voitu vetää läheltä, vain muutamien kymmenien metrien päässä olevan harjunpään ympäritse.

Linja-aukon kohdalla nähtiin korkean, jyrkän metsärinteen alla oleva sievä, pieni Kirkkolampi. Ei tiedetä mistä sellainen nimi on johtunut, sillä sen läheisyydessä ei tiettävästi ole, eikä ole ollut kirkkoa eikä kappelia. Entisaikaan, vielä elävien ihmisten aikana, Kirkkolampi oli melkoisesti suurempi kuin nyt, mutta hyvin syvä se on vieläkin. Takavuosina siihen hukkui useita ihmisiä ja markkinamiehen hevonen. Lammissa on ruutanoita ja "sorvia, vai mitähän lienevät" sekä haukia. "Viime kesänä tuosta laiturilta käsin taiteilija Ripatti heitteli uistinta vavan ja siiman nenässä, veteli sitä tuossa heinikon rintauksessa ja sai eräänä päivänä kaksi haukea, joista toinen painoi neljä ja toinen neljä ja puoli kiloa". Lampiin on "istutettu" hauenpoikasia muutamia kertoja sen jälkeen kuin haukia ja sorvia on keväällä jään lähdettyä nähty kuolleina veden pinnalla. Sitkeähenkiset pohjamutakalat, ruutanat, ovat säilyttäneet sukunsa istuttamatta, vaikka niitä on aikojen kuluessa pyydystettykin enemmän kuin muita Kirkkolammen kaloja, toisinaan hyvin voimakastehoisestikin. Niinpä äskeisinä vuosikymmeninä Heinolan silloisella pormestarilla, papilla ja useilla toisilla kaupungin huomattavilla herroilla oli tapana pyydystää ruutanoita Kirkkolammesta ja lammen rannalla mökissään asuvalla Sundqvistilla keitättää niistä soppa. Se sitten syötiin lammen rantanurmikolle "tuukatuilta" pöydiltä. Se oli sen ajan seuranpitoa ja jonkinlaista "urheilua". Kunnallisneuvos Helander piti useina kesinä Kirkkolammessa muutamia joutsenia, mutta poikaviikarit ärsyttivät kivittämällä ne niin vihaisiksi kaikkia ihmisiä kohtaan, että joutsenet olivat "repiä silmät päästä" syyttömiltäkin ohikulkijoilta, jonka vuoksi kunnallisneuvoksen oli luovuttava pitämästä kenokauloja lammessa. Eräänä kesänä pikkupojat kivittivät julmasti kuoliaiksi telkän pesyeen kaikki kahdeksan untuvapalleroa. Sen jälkeen vesilinnut eivät ole tuoneet poikasiaan Kirkkolampeen kuritta kasvavien lapsijulmurien surmattaviksi. Kirkkolammesta liki kolmen kilometrin päässä maantien ja Heinolan Harjun – Kirkkoharjun, Myllyharjun – jatkon Kapaharjun vieressä olevassa runollisen kauniissa, metsän ympäröimässä Riihilammessa telkät ja tavit sen sijaan uskaltavat joka kesä uitella armaita poikasiaan turvassa ilkeiden miehenalkujen kivenheitoilta ja myös urheiden sunnuntaimetsästäjien lähettämiltä luodeilta ja hauliparvilta, sillä vesilintujen metsästäminen kaupungin alueilla on ympäri vuoden kielletty metsästyslupalippujen omistajiltakin. Riihilampi on saanut nimensä siitä, että ennen vanhaan oli sen rannalla heinolaisten yhteinen riihi. Heinolan tultua kaupungiksi lähes sata vuotta takaperin kiellettiin näet riihen pito kaupungissa, mutta sauna sai jäädä jokaiseen kaupunkitalon pihaan. Nyt, sen jälkeen kuin kaupunki hakkautti paljon tukkeja, komeimmat ja suurimmat puut harvinaisia vuokkoja runsaasti kasvattavalta, kauniilta Kapaharjulta, jonka romanttista selännepolkua kylpyvieraat sekä luontoa ja sen viihdyttävää rauhaa rakastavat kaupunkilaiset käyttivät virkistyskävelypaikkanaan, näkyy sievä Riihilampi aivan selvästi harjannepolulta katsoen. Muualla on jo pitkät ajat ymmärretty pyrkiä säilyttämään lähinnä kaupunkeja oleva metsä koskemattomana, etenkin merkki-, näkö- ja kävelypaikoissa, niidenkin kaupunkien lähistöissä, jotka eivät ole kylpyläpaikkoja eivätkä erityisiä matkailukaupunkeja. Niinpä esimerkiksi Kuopiolla on koskematon Puijonsa, Mikkelillä Kaihunharju, Sortavalalla Vakkosalmen niemi, Vaasalla Hietaniemen ja Böölin kuusikkovyöhyke kaupungin lähimmässä ympäristössä, ja niin edespäin.

Tehiläiset näkivät hakkaamatonta, paksupuista metsää hiukan Heinolassakin, vieläpä siinä aivan Kirkkolammen luona, kaupungin laidassa – hautausmaa-alueella. Vierasjoukkio pistäytyi siellä katsomassa aivan lähellä porttia, pääkäytävän vieressä sisään mennen oikealla puolella olevaa kaltevaa kiveä, Heinolan ensimmäisen papin, pastorin ja maisterin Gustaf Strengin hautamerkkiä. Kiven tekstaus ilmoitti hänen syntyneen v. 1778 ja kuolleen v. 1814. Gustaf Streng oli Porvoon maaseurakunnan kappalaisen Jonas Strengin poika, seitsemästä lapsesta nuorin; hän tuli ylioppilaaksi 1795, suoritti filosofiankandidaattitutkinnon kolme vuotta myöhemmin, vihittiin papiksi v. 1804 ja määrättiin Hollolaan virantoimitukseen välivuosien saarnaajaksi, myöhemmin sijaiskirkkoherraksi ja kirkkoherran apulaiseksi. Jo näissä toimissaan hän joutui kosketuksiin heinolaisten kanssa, sillä ensimmäisen residenssissä toimineen papin, suurellisen maaherran de Geerin kotisaarnaajan Samuel Johan Antellin siirryttyä Heinolan kappelin kappalaiseksi ei residenssissä ollut omaa pappia, vaan Hollolan kirkkoherran apulaiset pitivät yhdessä kirkkoherrakunnan muiden pappien kanssa huolta residenssin asujamiston sielunhoidosta. Residenssin saatua kevättalvella v. 1812 oman saarnaajansa nimitettiin Gustaf Streng tähän toimeen, mutta jo kahden vuoden kuluttua toukokuussa hän kuoli. Residenssiseurakunnan ensimmäisenä vakinaisena esimiehenä hän oli joutunut tekemään perustavaa työtä seurakuntaelämän järjestämisessä Heinolassa, ja että hänen oli onnistunut, vaikka hän oli nuori ja vaikka toimiaikansa oli lyhyt, saavuttaa seurakuntalaisten luottamus ja myötätunto, ilmenee siitä, että "surevat seurakuntalaiset pystyttivät kiven hänen haudalleen", niinkuin hautamerkkiin kaiverrettu ruotsinkielinen kirjoitus tietää kertoa.

Heinolan residenssiseurakunnan palveluksessa toimi myös edellä mainitun Gustaf Strengin serkku Karl Gustaf Streng, ja kaksi tämän veljeä, Otto Wilhelm ja Johan Kristofer, elivät ja vaikuttivat parhaan miehuutensa päivät Heinolassa, edellinen lääninsihteerinä ja jälkimmäinen apteekkarina. Heidän isänsä Karl Streng sotilaspappina oltuaan tuli Hartolan kappalaiseksi ja myöhemmin Sysmän kirkkoherraksi ja lääninrovastiksi. Kahdeksasta lapsesta oli kuusi poikaa, joista vanhin tuli isänsä jälkeen Sysmän kirkkoherraksi. Karl Gustaf Streng oli Heinolan vakinaisten residenssisaarnaajien joukossa kolmas järjestyksessä – hänen edeltäjänsä vuosina 1815–27 oli ollut Johan Erik Beyrath. Hänen aikanaan rakennettiin kirkon kellotorni ja hautausmaan kiviaita Heinolaan.

Sen aitauksen rajoittamalla alueella jyleässä puistikossa Tehin retkeläiset näkivät Heinolan ensimmäisen papin vaatimattoman hautakiven lisäksi useiden muiden "Heinolan suuruuden ajan", hallintopaikkana olon aikakauden huomatuiden henkilöiden viimeisiä lepopaikkoja, muiden muassa, siinä aivan pastori Strengin haudan vieressä olevan kauppias Toropoffin suuren sukuhaudan aidatun alueen, samoin hautausmaan länsilaitamalla olevan Vapaussodassa kaatuneen 24 sankarin järeän harmaagraniittisen hautamerkin.

Kiertokäyntiä jatkettaessa noustiin aivan hautausmaan portin vieressä olevalle Paimenkalliolle. Sieltä katsoen Kirkkolampi ja sen pintaan kauniisti kuvastuva korkea harju mäntyineen ja koivuineen loivat hyvin herttaisen maisemakuvan, jonka etualalla iso käkkyräpetäjä rautatieasemalle johtavan tien vieressä.

– Miksi tuo rautatieasema on rakennettu noin etäälle kaupungista? kysyi Valion neitonen.

– Luultavasti sen vuoksi, vastasi kamreeri, että se on tahdottu saada radan päättymispaikkaan; täällä Etelä-Hämeessä, koko tällä Heinolan ja Lahden välisellä rataosalla, näyttää olleen pyrkimyksenä rakentaa asemat ja pysäkit radan varteen.

Neiti sieppasi kävelykepin kamreerin kädestä ja kohotti kepin lyöntiuhka-asentoon, tosin hymyillen, joten vaara ei näyttänyt olevan kovin suuri. Mutta seurueen toiset jäsenet eivät hymyilleet. He nauroivat.

Neiti luovutti kepin takaisin ja sanoi:

– Huomenna retken päättyessä erotessamme en heitä hyvästiä teille enkä itke yhtään.

– Kiitos, sepä on ikävää, vastasi kamreeri ja kohotti hattuaan.

Sitten jatkettiin taivallusta rauhassa ja rakkaudessa.

Ensin nähtiin lihantarkastamon uusi, sievä talo, "joten nyt ei enää kylpyvieraidenkaan tarvitse syödä tarkastamattomasta lihasta valmistettuja ruokia". Tarkastamosta vähän matkan päässä, poliisivankilan ja ruiskuhuoneen sijaitsemiskummulla kaupungin katselijat huomioivat sen paikan, jossa piiskauspaalu oli ollut. Siinä oli piiskattu pahantekijöitä Heinolassa vielä elävien, seitsemissäkymmenissä ikävuosissaan olevien henkilöiden muistannan aikana. Viimeisenä piiskaajana oli rankkuri Johansson.

Paalun paikalta tehiläiset opastettiin sievällä puistoisella kunnaalla olevan 8-kulmion muotoisen, puusta vv. 1809-11 rakennetun kirkon ja v. 1843 (toisen tiedon mukaan v. 1842) Engelin piirustusten mukaan valmistuneen kellotapulin luo. Kirkossa on kaksi hovimaalari R.W. Ekmanin vv. 1867-69 maalaamaa alttaritaulua.

Kirkon kunnaalta vieraiden parvi suunnistautui matalien, yksikerroksisten puisten talojen varjostamia, kiveämättömiä katuja ja niiden hiekkaisia jalkakäytäviä myöten katsomaan kaupungin luoteisessa kulmauksessa olevia Suomen suurimman naisseminaarin isoja, uhkeita kaksikerroksisia rakennuksia, oikein "kivestä tehtyjä" vv. 1900-01. Seminaari perustettiin v. 1899 ja työskenteli se aluksi kansakoulun huoneistossa. Seminaarin harjoituskoulu on likellä varsinaisen seminaarin rakennuksia yksikerroksisessa puutalossa, Savontien varrella siinä paikassa, jossa Heinolan ollessa hallintokeskuksena sijaitsi lääninsairaala. Heinolan seminaarin harjoituskoulussa kokeillaan nykyisin uudistettua kouluopetusta, josta mainitun harjoituskoulun opettajatar Matilda Sirkkola ulkomaisten opintomatkojensa jälkeen äskettäin julkaisi huomiota ja ajatusten vaihtoa aiheuttaneen kirjan. Heinolassa on toinenkin uudistuskirjan tekijänä esiintynyt opettaja, nimittäin Heinolan Keskikoulun Jatkoluokkien rehtori Aimo Lahti, joka on suunnitellut ja ensimmäisenä ottanut käytäntöön koulussaan maanpuolustusopetuksen kaasusuojelu- ja muine harjoituksineen sekä on julkaissut kirjan tästä rohkeasta, syvästi isänmaallisesta aloitteesta.

Likellä seminaaria ja sen harjoituskoulua nähtiin uusi ja hyvin tilavaksi ja ajanmukaisesti kunnostettu Kodinsuojan talo, suojeluskunnan ja lottien tyyssija, sekä huvilan tyylinen, valkeaksi maalattu ja korkeatorninen Festénin museotalo, mutta kun ei silloin sattunut olemaan tämän museokodin aukioloaika, eivät tehiläiset päässeet siihen lähemmin tutustumaan. Sisällä kuului olevan niin hienoa, että eteisessä on vaihdettava jalkaan huopatohvelit. Rakennuksen tornista katsellen avautuu hyvin viehättävä näköala, varsinkin kaupungin yli Kymijoelle päin. Tämän talon rakennutti Heinolan seminaarin ensimmäinen piirustuksen ja käsitöiden opettajatar Adele Maria Festén, joka kuoli muutamia vuosia takaperin. Hänen harrastuksensa suuntautui etupäässä taidemaalaukseen ja musiikkiin. Tätä ilmentää hänen kotinsa sisustus tauluineen, veistoksineen ja soittovälineineen. Jälkisäädöksessään opettajatar Festén on määrännyt kotinsa pidettäväksi avoinna yleisölle pienestä pääsymaksusta, joka tulee lähetystyön hyväksi.

Kaupungin luoteisesta nurkkauksesta keskustaan päin käveltäessä nähtiin ison puiston vieressä kaksikerroksinen, ruskean-keltaiseksi maalattu talo, jota nimitetään Noakin arkiksi. Tämä vanha talo on merkillinen sen vuoksi, että sen mennyttä elämää kuvaillaan Maila Talvion synkeässä romaanissa "Pimeän pirtin hävitys". Arkin muutamissa yläkerran huoneissa kuuluvat kummitukset toisinaan yösydännä liikuskelleen aivan viime vuosinakin. On henkilöitä, jotka ihan tosissaan väittävät varmasti nähneensä siellä yliluonnollisia elkeitä. Etenkin Vapaussotamme edellisenä talvena kummitukset olivat erityisen vilkkaasti liikkeellä. "Kello kaksikymmentäneljä yöllä heräsin siihen, että ovi rapsahti auki ja muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin näin valkeapukuisen naishenkilön tulevan ovesta ja vaeltavan hitaasti ja äänettömästi huoneeni permannon poikki, häipyen sitten näkymättömäksi pimeyteen huoneen perällä. Haamun ollessa kohdallani tunsin tuskanhikisissä kasvoissani jäätävän kylmän, homeen hajuisen henkäyksen ja näin ikkunaverhojen häilyvän kuin tuulessa". Tämä valkea nainen on näyttäytynyt useille, samoin kilisevin kannuksin keskiaikaisessa puvussaan kulkeva ritari, töyhtöhattu kainalossaan ja miekka vyössään. Toisenlaisinkin tavoin on "liika väki" Arkissa esiintynyt.

Arkin luota on vain satasen metrin matka kauppatorille, jonka eteläisessä laidassa, kaupungin pääkadun, Kauppakadun, varrella on taiteilija Emil Wickströmin muovailema Vapaudenpatsas. Tällä torilla, lähellä sen eteläistä laitaa, sijaitsivat muinoin Heinolan ensimmäiset varsinaiset lääninhallintorakennukset, jotka Heinolan eli Jyrängön residenssin järjestyksessä toinen maaherra Robert Wilhelm de Geer rakennutti virkatalo-asunnokseen – päärakennus, kaksi sivurakennusta ja muutamia talousrakennuksia. Aikaisemmin oli valtiolla ollut aikomus teettää nämä rakennukset nykyisten tenniskenttien paikalle, mutta valtion kukkaron arveluttavan vähärahaisuuden vuoksi aiottuun paikkaan saatiin rakennetuiksi vain kaksi pientä rakennusta, nimittäin lääninrahaston ja maanmittauskonttorin yhteinen talo sekä maanmittauskonttorin arkistoholvirakennus. Ensimmäisen Heinolassa vuodesta 1776 asuneen maaherran Gustaf Riddercreutzin, residenssin varsinaisen perustajan (kuoli Heinolassa v. 1783) aikana oli residenssin virkahuoneena täytynyt käyttää Niemelän kartanon – riihtäkin. Maaherra de Geerin asunto-virkatalo ei liene ollut kylän kaunistuksena, koska Porthan v. 1796 Heinolassa käytyään kirjoitti, että "Jyrängönvirran rannalla on joukko taitekattöisiä, hauskan näköisiä puurakennuksia, mutta maaherran asunto-hallintorakennusta en lue mielelläni sievien rakennusten joukkoon". Oudon näköinen rakennusrumilus oli ollut myös silloisen Palokadun eli Linnankadun, nykyisen Kaivokadun "alapäässä" sijainnut, puusta rakennettu kaksikerroksinen lääninvankilatalo, jota ympäröi nelisen metriä korkea, pystyyn asetetuista ja yläpäästään teräväksi veistetyistä hirsistä tehty aitaus. Maaherra de Geerin aikana aloitettiin Heinolassa varsinainen rakennustoiminta ja tonteiksi jakaminen v. 1785 laaditun asemakaavan ja kartoituksen perusteella 80-tynnyrinalaisella Jyrängönkylän alueella. Maaherra de Geer omisti Vanhan-Tuusjärven tilan Heinolan pitäjässä. Tämän maaherran hallintoaika oli ylimyksellisen elämän huippuaikaa Heinolassa. Hän oli Suomen itsenäisyyssuunnan mies, Anjalan liiton miesten hengenheimolainen. Kuninkaan rangaistessa tähän liittoon osallistuneita ja sen tarkoituksen hyväksyjiä, kohtasi rangaistus myös maaherra de Geerin. Hänet erotettiin maaherranvirasta v. 1789 ja hän vetäytyi yksityiselämään Pernajaan, Tervikin tilalle. Hänen seuraajakseen maaherraksi Heinolaan nimitettiin Pommerin sodan sankari, eversti Otto Wilhelm Ramsay, erittäin lujatahtoinen mies. Hänen poikansa olivat Anders Wilhelm ja Kaarle Kustaa, jotka kaatuivat vuosien 1808-09 sodassa ja joiden muiston Runeberg on kirkastanut Vänrikki Stoolin tarinain liikuttavan kauniissa runoelmassa "Matkamiehen näky":

    – – –
    Lemulla toinen sortui kuolemaan,
    ja toinen heti jälkeen Lapualla,
    ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.
    – – –

Eversti Ramsayn jälkeen maaherraksi Heinolaan nimitettiin eversti Johan Herman Lode, jonka anomuksesta saatiin Heinolaan sittemmin hyvin kuuluisiksi tulleet markkinat. Ne pidettiin ensi kerran v. 1807, sittemmin kahdesti vuodessa, nimittäin syksyllä ja talvella. Näiden markkinoittensa vuoksi ja osittain myös kahdeksan kapakkansa takia 1800-luvun alkukymmenien aikana Heinolaa nimitettiin "Pohjolan krouviksi". Heinolan markkinoista ja markkinamiehistä sepiteltiin viisuja, juttuja ja sutkauksia sellaisia kuin esimerkiksi, että "seisoi paikallaan kuin orpo piru Heinolan markkinoilla".

Markkinat pidettiin nykyisten tenniskenttien ja pormestari Cornerin talon kohdalla olevalla puistoalueella, silloisella aukealla kentällä, jossa oli markkinakauppiaiden lautaisia kojuja, ja niiden rivistö ulottui kadun vierustalla hirsisten kauppamakasiinien ja kangaskattoisten myyntipöytien kanssa lomitellen aina nykyisen apteekin kulmaukseen, Savontiehen saakka. "Konstimaakareilla" oli telttansa pormestarintalon ja Arkin kohdalla. Ja markkinaherkuiksi oli jo ensimmäisistä Heinolan markkinoista alkaen saatavissa Viipurin rinkelejä, joiden kanssa palanpaineeksi juotavaksi saatiin ostaa torin myyntipöydiltä teekeittimöistä "varinmakiaa piikkinää" (spitting), kuuman veden ja siirapin sekoitusta.

Heinolan entisaikaisten markkinain erään tapahtuman on Runeberg ikuistanut Vänrikki Stoolin tarinain "Vänrikin markkinamuisto" nimisessä runoelmassa:

Heinolan nykyisen Kauppakadun varrella on ollut viime vuosiin saakka vanha varastorakennus, jonka perimätieto on yhdistänyt vuosien 1808-09 sodan ja Heinolan muinoisten markkinain muistoihin. Se on nyt siirretty tontin n:o 10 pihaan, mutta ennen sen pääty oli päin katua ja kaupunginhotellin, Seurahuoneen matkustajain puolen rakennusta. Tuon vanhan "makasiinin" kadunpuoleisen oven portailla istuen, niin kertoo muistotieto, "vanha krenatööri" lauloi markkinaväelle Suomen joukkojen sitkeistä, urhokkaista taisteluista ylivoimaista vihollista vastaan. Silloin sattui se kenraalin ja vanhan sotilaan välinen kohtaus, josta "Vänrikin markkinamuisto" kertoo. Kenraali oli todennäköisesti, se arvelu on vakiintunut, Kustaa Adolf Ehrnrooth, joka oli ollut Savon jalkaväkirykmentin majurina vuosien 1808-09 sodassa ja taistellut urhoollisesti mm. Lapualla, Alavudella ja Oravaisissa, jossa haavoittui vaikeasti. V. 1826 sotapalveluksesta erottuaan ja kenraalimajuriksi korotettuna hän asettui asumaan kolmen peninkulman päässä Heinolasta Nastolassa olevaan Seestan kartanoon. Tri Osmonsalo sekä Runebergin elämäkerran kirjoittajat Söderhjelm ja Strömborg ovat sitä mieltä, että Ehrnrooth on "Vänrikin markkinamuisto"-runon kenraali. Mitä tulee sitten edellä mainitussa runossa kuvattuun tapahtumaan, ovat asianomaisella paikkakunnalla toimitetut tutkimukset johtaneet myönteiseen tulokseen. Perimätieto pitää paikkansa, kenraalin avuntarjous on tosiasia, runon kuvaama tapaus on sattunut eräillä Heinolan markkinoilla mainitun varastohuoneen kohdalla kadulla, jossa siis on kerran todella kuultu toiskätisen vanhan sotilaan surunvoittoisella äänellä aloittavan laulunsa:

    "Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa,
    joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?"

    Paljaspäin hän portaill' istui, ylevänä ryhdiltään,
    piti hattukuluansa vasemmassa kädessään;
    tämä käsi saattoi vielä ottaa suodun antimen,
    käsi toinen oli poissa, sota oli vienyt sen.

Edellä mainitun Heinolan markkinain "isän", eversti Loden seuraajaksi maaherran virkaan nimitettiin keväällä v. 1810 Fredrik Adolf Jägerhorn, mutta hän erosi virasta jo puolenkolmatta vuoden kuluttua jättämättä mitään erityisempää muistoa toiminnastaan ja vetäytyi yksityiselämään. Jägerhornin jälkeen "Kyminkartanon läänin" maaherraksi Heinolaan tuli everstiluutnantti Anders Gustaf Langenskjöld, joka osallisuudestaan Anjalan liittoon oli tuomittu ammuttavaksi, mutta armahdettu. Hänen poikansa oli vuosisatansa merkillisimpiä valtiomiehiä, Carl Fabian Teodor, jonka vaikutus varsinkin taloudellisten uudistusten ja maamme rahareformin alkuun saattajana on ollut erittäin tärkeä. Seuraava maaherra oli Erik Wallenskjöld, mutta hän oli vain kolme kuukautta maakunnan isän vastuullisessa toimessa, ja maaherraksi nimitettiin hänen lankonsa Abraham Joachim Molander, aateloituna Nordenheim. Hän erosi maaherranvirasta v. 1838. Hänen seuraajansa, Viaporin komentajan amiraali Cronstedtin pojan Gabriel Antonin tiedetään olleen maaherrana Heinolassa vain lyhyen ajan, mutta koettaneen tarmokkaasti ehkäistä sitä yleistä kurittomuutta, joka oli päässyt vallitsemaan Heinolassa sinne asettuneen irtolaisväestön keskuudessa. Tuo vallattomuus oli sietämätöntä etenkin markkina-aikoina, jolloin hevosilla ajettiin kilpaa kylän kaduilla ja teillä ja tapella nahistettiin ja varasteltiin markkinatorilla ja "hevoslatsilla", Keilaradanniemessä, nykyisen Isonlaiturin ja kylpylaitoksen hiekkarannan välisellä alueella.

Viimeinen Heinolassa asuneista maaherroista oli eversti Otto Boije, joka tuli maaherraksi v. 1840. Hänen aikanaan tapahtui uuden läänien jaon yhteydessä maaherranviraston siirto Heinolasta Mikkeliin, ja hänen tehtäväkseen jäi heinolaisten ohjaaminen kaupunginoikeuksien edellyttämään toimintaan, vaikka oikeudet tulivat voimaan vasta huhtikuun 1 päivänä v. 1843; aloite kaupunginoikeuksien saamiseksi tehtiin v. 1839. Maaherra Boije ja hänen puolisonsa lahjoittivat hyvin huomattavia summia yleishyödyllisiin ja hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Maaherrojen asumisesta Heinolassa oli seurauksena Jyrängönkylän muodostuminen jonkinlaiseksi Itä-Hämeen keskustaksi.

Heinolan maaherrojen muinoisen hallintorakennuksen sijaitsemispaikalta tehiläisjoukko lähti kävelemään Kauppakatua, jonka varrella nähtiin kaupungin hallinnon talo, Raatihuoneen rakennus vuodelta 1872. Kauppias Lindholm määräsi jälkisäädöksessään tämän talon kaupungille.

Raatihuoneen suuren omenapuupuistoisen pihan alueen aidan nurkaitse vieraiden parvi kääntyi Kymijoen maantiesillan korvaan katsomaan toista merkillistä vanhaa rakennusta, Siltakadun varrella, maantien sillalta tultaessa ensimmäisenä oikealla olevaa kaksikerroksista entistä "kaakelimaakarin", myöhemmin "makkaramaakarin" taloa, jonka aikoinaan omisti ja jossa asui silloinen kihlakunnan tuomari, sittemmin tasavaltamme presidentti P.E. Svinhufvud. Saatuaan nimityksen Heinolan tuomiokunnan tuomariksi Svinhufvudin oli ostettava v. 1906 tuo talo, kun ankaran asuntopulan vuoksi ei saanut muuten asuntoa kaupungissa. Hän oli Heinolassa parisen vuotta ja nimitettiin sen jälkeen Lappeen tuomiokuntaan. Heinolassa ollessaan nähtiin Ukko-Pekka kauppatorilla melkein joka aamu tarinoimassa kaupungin herrojen ja rouvien sekä lähiseudun isäntien ja emäntien kanssa. Virkamatkoillaan hän tuli kansanomaisen ja perin vaatimattoman käytöstapansa vuoksi hyvin suosituksi, ja kaupungissa hän sai myös paljon ystäviä, mm. kunnallisneuvokset Helander ja Wahlman, pormestari Andersson, insinööri Appelberg, eläinlääkäri Nygård ja varatuomari Cornér, sittemmin Heinolan pormestari. Tasavallan presidenttinä ollessaan Ukko-Pekka kävi Heinolassa Lahden–Heinolan radan vihkiäisjuhlallisuuksissa syyskuun 10 päivänä v. 1932. Rautatieasemalle oli tietenkin järjestetty juhlallinen vastaanotto. Soittokunnan puhaltaessa ja lippujen liehuessa presidentti astui vaununsa välisillalta asemalaiturille ja huomattuaan vanhan ystävänsä pormestari Cornérin seisomassa "rintaman edessä", muista erillään, meni Ukko-Pekka suoraan tätä tuttavaansa kättelemään ja sanoi välittömästi:

– No, terve Nippus! Jaa-jaa, sinähän taidat nyt olla täällä pormestarina. Mitenkäs olet jaksanut?

– Siinähän tuo on männy. Mutta seisoppas sinä siinä paikallas, niin minä perräyvyn pari askelta ja pian sulle puhheen; outahhan vähä.

Niin tapahtuikin – soiton vaiettua pormestari aloitti juhlavasti:

– Tasavallan Herra Presidentti...

Puheen jälkeen presidentti havaitsi lottien kunniarivistössä ystävänsä, insinöörin rouva Appelbergin, meni ja pudisti hänen kättänsä ja "halasi" häntä. Kaikilla oli tietenkin silloin hyvin hauskaa. Mutta vielä hauskempaa oli samana iltana suurten juhlapäivällisten aikana Seurahuoneessa. Kannattikin olla, sillä olihan rautatie, josta oli kauan puhuttu ja kirjoitettu, viimein saatu Heinolaan, maksoi mitä maksoi. Sen saamisen kaikki kiltisti tunnustivat kansanedustajan ja kunnallisneuvoksen Juho Kinnusen ansioksi. "Hän oli niin tarmokas ja lujatahtoinen mies, jo vainaa, että hän kun otti jonkin asian ajaakseen, niin perille ja päätökseen hän sen järjesti vastuksista välittämättä. Usein vasta myöhemmin havaittiin ukon olleen oikeassa." Tunnustukseksi ja kiitollisuuden osoitukseksi rautatieasiassa osoittamastaan "itsepäisyydestä" tälle useissa suhteissa hyvin omalaatuiselle miehelle lahjoitettiin isokokoinen taidemaalaus, Jyrängönvirran uhkea rautatiesilta kaikessa komeudessaan ja loistossaan, omistuskaiverrus kehyksen hopealaatassa. "Taulun takana" olivat ritarillisesti hänen vastustajansakin. Kylpylaitoksen hyväksi "Kinnus-ukko" myös puuhasi paljon ja "hosui" sanomalehti- ja monissa muissa heinolais-paikallisissa asioissa. Saadaanpa nähdä tuleeko hänen pojastaan isänsä veroinen yhteiskunnallinen henkilö. Hyvässä alussa hän jo kyllä kuuluu olevan.

Presidentti Svinhufvudin entistä taloa katsomasta lähdettyään Tehin tuomat vieraat näkivät Heinolan kauniin, lehtevän Rantapuiston, jonka penkeillä tyynenä päilyvän Jyrängönvirran partaalla olisi jokainen vaeltaja mielellään istunut nauttimassa illan ihanuudesta, sopusoinnun ja rauhan tunnelmasta, mutta penkit olivat jo täynnä vapautuneina ja iloisina keskustelevia ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, enimmät nähtävästi kylpyvieraita ja viikonlopun viettäjiä tahi muita matkailijoita. Tehiläiset pyörähtivät vilkaisemassa hyviä tenniskenttiä ja uutta, arkkitehti V.G. Palmquistin piirustusten mukaan vv. 1930-31 tehtyjä kylpylaitoksen rakennuksia. Vanha, rannempana oleva kylpylaitoksen rakennus oli palanut. Heinolan kylpylaitostoiminta alkoi jo v. 1891. V. 1911 se siirtyi kaupungin huostaan. Aikoinaan on Heinolan kylpylaitoksen toiminta ollut hyvin "suurellista". Eikä se ole ollut vähäistä suinkaan viime vuosinakaan tarmokkaan toimitusjohtajansa, raatimies Louhion hoivissa. Heinolan kylpylaitoksen kirjoissa nähdään menneiltä kesiltä paljon hyvin huomattavienkin henkilöiden nimiä, aina vain vuosi vuodelta uudistuen. Sekin on todisteena Kymijoen kaupungin kuuluisan kylpylän ensiluokkaisuudesta, samoin kuin se, että kylpylaitoksen lääkärinä on ollut niin ensiluokan mies kuin tohtori Johannes Veikkola Helsingistä. Ja on Heinolassa vielä muutakin ensiluokkaista. Ei ainoastaan heinolaisten itsensä, vaan myös muiden mielestä. Muun muassa yksinpä Heinolan ilmasto. Se seikka on todistettu. Aivan virallisesti, puolueettomasti ja tieteellisesti. Heinolan ilmastosta on nimittäin meteorologisen laitoksen osastonjohtaja, filosofian tohtori J. Keränen v. 1926 julkaissut Duodecimissa laajan, alun kolmattakymmenen vuoden aikana tehtyihin havaintoihin perustuvan tutkielman, josta ilmenee mm., että lämpö nousee Heinolassa verraten helposti korkealle, joten maksimiarvot ovat suuria ja kesäisten lämpimien päivien lukumäärä suurimpia maassamme. Kaupungin vieressä virtaava Kymijoki estää yöllä lämpötilan painumasta kovin alas. Tämä vesistö tarjoaa helteisimpinä päivinä kylpyvieraille tilaisuuden paeta mantereen kuumuudesta viileämpiin paikkoihin. Sademäärä on Heinolassa sisämaan paikaksi verraten pieni, johtuen elokuun vähäisestä sademäärästä. Koska elokuu on yleensä maamme sateisin kuukausi, on Heinola tässä suhteessa syyskesällä edullinen oleskelupaikka. Kun Heinolan kaupunki sijaitsee liki 100 metrin korkeudella merenpinnasta, on auringon kemiallinen ja ultraviolettisäteily jo voimakkaampaa ja siis terveystarkoituksiin parempaa kuin meren rannikolla. Professori Lunelundin säteilymittaukset mm. Heinolassa ovat osoittaneet oikeaksi tämän käsityksen.

– Mitä muuta pienestä Heinolasta sanotaan suuressa maailmassa?

Eräs porvoolainen sanomalehtimies kirjoitti äskettäin lehteensä mm. seuraavaa:

– Ei yksin Itä-Hämeen kaunis luonto, vaan myös koko kaupungin elämän syke ovat tekijöitä, jotka varmaan vuosi vuodelta keräävät yhä enemmän kylpyvieraita idylliseen Heinolaan. Siellä viihtyvät vanhat ja nuoret, sairaat ja terveet. Siitä pitää huolta ennen kaikkea muuta Heinolan kylpylaitos lääke- ja vesikylpyineen, ja siitä huolehtii myös kirkasvesinen Kymi, jonka rannalle on laitettu viihtyisä hiekkaranta, jossa aamusta iltaan kuhisee auringon ja veden palvojia, ja lopuksi huolehtivat siitä Heinolan varsinaiset asukkaat, jotka osaavat olemuksellaan valaa viihtyisyyden tunnetta kesävieraisiinsa. He ovat välittömiä ja leppoisia, aivan toisenlaisia kuin jonkin suuremman, karskin kaupungin kylmät asukkaat. Heinolassa tuntee vieras olevansa tuttujen ja tuntemattomien ystävien parissa. Heinolan kylpylaitos on avoinna talvellakin hiihtolomailijoita, viikonloppulaisia ja muita matkailijoita varten. Hiihtomaastot ovat hyvät. Eräs jyväskyläläinen on kirjoittanut:

– Heinola mainostaa itseään. Sanat ja kuvat eivät voi täysin tyydyttävästi kertoa Heinolasta, Hämeen helmestä, ja sen kylpylaitoksesta. Heinola on nähtävä! Heinolan kaupunki kuivine maaperineen, idyllisine puistoineen, harjuineen ja vesistöineen muodostaa mainion terveyden maailman. Ja kylpylaitos uudenaikaisin rakennuksin ja parhain teknillisin välinein. Heinolan kylpylaitos on todella parantola. Kun Heinolassa kylpee, pääsee taas jaloilleen ja kunnollisen elämän alkuun. Heinolassa pidetään kylpy- ja kesävieraita kuin kukkia kämmenellä. Heinola ottaa vähän, mutta antaa paljon.

Ja edelleen eräs kirjoittaja:

– Nykyinen Heinola on viime vuosina entisestään edistynyt ja kehittynyt paljon, mutta samalla on ilahduttavaa, että kaupunki on pääpiirteissään säilyttänyt entisen idyllisen luonteensa. Siinä ovat edelleen puutarhat ja puistot, pääasiallisesti yksikerroksiset talot, kiveämättömät kadut sekä rauhallisuus, viihtyisyys ja sievyys leimaa antavina.

Sillä tavoin on kirjoitettu pienestä Heinolasta.

Kaupungin puistot ja harjut ovat hyvin hoidetut ja pidetään puhtaina. Niiden rauhassa istuu ja kävelee mielellään, nauttii luonnosta ja katselee pitkäpyrstöisen västäräkin pyrähtelyjä ja juoksemista käytävällä aivan kävelijän edessä. Kaupungin harjulla Kauppakadun pään kohdalla hulmuaa juhla- ja merkkipäivinä hyvin pitkässä tangossaan erittäin iso siniristilippu, tehden juhlallisen vaikutuksen.

Kymijoki ja Ruotsalaisjärvi ovat Heinolalle hyvin suuriarvoiset käytännöllisesti ja kauneudellisesti. Kun kesäisenä, aurinkoisena aamuna harjulla kävelijä katsoo itään päin, välkkyy veden pinta pitkin pituuttaan kauniisti auringon kimmelteisenä, ja kun hän luo silmäyksen vastavirtaan päin, näkee hän korkeat metsärannat tyvenen veden silmänkantomatkan perille saakka tummansinisenä ja helmiäishohtoisena. Kymen veden värileikistä ja ihanuudesta voisi etevä taitaja kirjoittaa kauniin runon ja luoda soman sävellyksen. Onhan Tonavastakin sävelletty hurmaava valssi, vaikka Tonavan vesi on likaisen harmaata sen sijaan, että Kymen vesi on kirkasta kuin kristalli, ja vaikka Tonava ei missään suhteessa kykene ylittämään Kymijoen kauneusarvoja.

Heinola kuului muinoin Hollolan suureen pitäjään, jonne muodostui seurakunta ja muuta järjestettyä yhteiskuntaelämää jo heti sen jälkeen kuin kristinusko tuotiin Suomeen. Heinola oli Hollolan rukoushuonekuntana jo ainakin noin 1630:n vaiheilla, tuli kappeliksi v. 1687, kaupunki- ja maaseurakunnan käsittäväksi pitäjäksi v. 1848, siis viisi vuotta sen jälkeen kuin Heinola sai kaupunginoikeudet. Jo eräässä vuodelta 1494 peräisin olevassa asiapaperissa mainitaan Lusin, Heinolan ja Jyrängön kylät ja niiden kuuluneen silloin Asikkalaan.

Heinolan pitäjän nykyinen, paanukattoinen, v. 1755 puusta rakennettu, vuosina 1902 ja 1933-34 kunnostettu kirkko sijaitsee keskellä kylää, noin 6,5 kilometrin päässä Heinolan kaupungista pohjoiseen päin, Ruotsalaisen ja Konniveden välisellä kannaksella, parin pienen, kauniin lammen läheisyydessä. Alttaritaulu – Jeesus ristiään kantaen – on tuntemattoman taiteilijan maalaama. Se lahjoitettiin kirkkoon v. 1860. Kirkon vieressä vanhalla hautausmaalla ollut von Essen- ja Mesterton-sukujen hautakappeli hajoitettiin v. 1921 ja siinä olleet 24 vainajan luut peitettiin kappelin paikalle multaan; pronssilevyssä muistokirjoitus:

    Tähän siirretyille vainajille kirkkoa korjattaessa
    v. 1933. 1 Kor. 15:44.

Kirkkoaitauksen mustan portin vieressä vanhan hautausmaan puolella on nelikulmainen, kivistä muurattu von Essen-suvun muistomerkki ja siinä kirjoitukset:

    Minnessten över de medlemmar av ätten von Essen vilka fått
    sitt vilorum på denna kyrkogård 1752-1838.

    Edesmenneiden muistoksi pystyttivät jälkeläiset
    tämän patsaan 1935.

Uudella hautausmaalla on Vapaussodassamme v. 1918 kaatuneen neljän sankarin hautapatsas muistokirjoituksin:

    Eestä maan tää kansa uhraapi parhaintansa.

Muista entisen ajan muistoista Heinolan pitäjästä voidaan mainita pari kivikauden esinelöytöä ja Kausanlammen rannalta Jyrängönkylän alueelta löydetty myöhemmän rautakauden keihäänkärki sekä Ristrievelinjärven eräästä niemestä Paason kartanon maalta tavatut kansainvaellusten ajoilta peräisin olevat aseet, ennen mainittujen Heinolan pitäjän alueen löytöjen lisäksi. V. 1936 löydettiin Heinolan kirkonkylän läheisyydessä olevan Ristijärven erään lahdekkeen pohjasta kahdesta puunrungosta koverrettu ruuhi. Puolikkaat on liitetty yhteen puunauloilla ja poikkikaarilla. Vene on vielä jotenkin hyvin säilynyt. Tiedemiehet arvelevat sen olevan 400-600 vuoden vanha.

Noin puolentoista kilometrin päässä Heinolan kirkonkylän asutusalueen pohjoisesta laidasta sijaitsee aivan maantien vieressä Rautvuori, josta on hyvä näköala muun muassa saarekkeelle Ruotsalais-järvelle. Heinolan tienoiden luonnonnähtävyyksiä ovat aikaisemmin mainituiden lisäksi Apajalahti, Liuhtolanlahti ja Porttikallio. Heinolan Rantasalin edustalla on joka kesä suuri parvi kesyjä, rauhoitettuja särkiä ja sorva-nimisiä kaloja, joille yleisö syöttää vehnästä. Kymijoesta on saatu 800:kin gramman painoinen särki.

Heinolan pitäjässä oli ennen vanhaan mellastellut hirmuinen murhamies Kerpeikkari, jonka tihutöistä kansa vielä tietää kertoa.

Vanhoina aikoina oli savolaisten kauppatie juontanut Hartolan ja Heinolan kautta Valkomiin, Loviisaan, residenssin pää- ja satamapaikkaan, josta lääninhallitus Venäjän laivastoa peläten siirrettiin turvalliseen Heinolaan. Savolaisten kauppatien kulkijat kyydittiin lossilautalla ja veneillä Niemelän kartanon rannasta Sepänniemeen. Sinä aikana ei ollut siltaa Kymen eikä Jyrängön yli.

Maamme kuuluisimpiin taidemaalauksiin luettavan Iston Hyökkäyksen, alkuperäisen taulun, omisti kauppaneuvos Helander Heinolassa. Tuon tunnetun, Venäjän keisarivallan kaksipäisen kotkan ja Suomen neidon välistä taistelua Suomen perustuslait sisältävän kirjan omistamisesta kuvaavan taulun piilottelemisesta routavuosien aikana Heinolassa ja muualla voitaisiin kirjoittaa jännittävä historiallinen toimintaromaani.

Kaiken kaikkiaan Heinolasta ja Itä-Hämeestä puheen ollen – "kyllä Natsaretistakin voi tulla jotakin hyvää". Itä-Hämeen ja erittäinkin Heinolan tienoot kutsuvat ja kiehtovat, voittavat vähitellen ja pitävät lumoissaan sitten kun näitä seutuja ja niiden väestöä on opittu lähemmin ja oikealla tavalla tuntemaan. Mutta silloin on ollut lähestyttävä kahta erikoisuutta – luonnon ylevää puhtautta ja väestön tasaista, hiljaista luonteenlaatua, sillä nämä kaksi perustekijää juuri muodostavat Itä-Hämeen ominaissävyn, leiman ja elämänkulun. Jokainen maakuntamme voi tietenkin mainita erikoispiirteistään ja jokaisen maakunnan asukkaat aivan yllättävästi niin sanoaksemme kuvastavat heitä ympäröivän luonnon laatua ja vivahteita, mutta eipä kaikkialla luonnon kauneuden ja ihmisen sisäisen ryhdin sopusointu siinä määrin kasva elämän sisällölle niin ratkaisevaksi perustaksi kuin Itä-Hämeessä, suuren Suomenmaan sydämessä, hiljaisimmaksi sanotussa seudussa. Varjopuolia myöskin tietysti on, joskaan ne eivät satu olemaan samat kuin toisten tienoiden ja muiden heimojen väestön ja olojen "nurjat puolet".

Harvoilla maamme seuduilla on niin yhtenäinen maakunnallinen leimansa kuin Etelä- ja Itä-Hämeellä, sillä seudulla, jonka muodostavat Vesijärvi, eteläinen Päijänne rantamaineen Sysmää ja Korpilahtea myöten, Hartola ja Heinolan tienoot sekä Kymijoen partaat Vuolenkoskelle saakka. Useat Päijänteeseen ja Vesijärveen liittyvät vesireitit antavat seudulle ominaisen, tyypillisesti sydänsuomalaisen tunnun. Missäpä kesäisten iltojen uneksiva surumieli, hämärien suvisten öiden salaperäisyys ja aurinkoisten, pilvettömien päivien kirkas hymy olisivat aidompia kuin Päijät-Hämeen mailla ja vesillä, noilla tienoilla, joilla Hämeen vakaa, perusolemukseltaan vanhoillaan säilynyt väestö välittäjäasemassaan lännen ja idän keskivaiheilla on oppinut arvioimaan oikeissa suhteissa kullan ja kuonan, molemmilta ilmansuunnilta tulleista vaikutteista ottaen vain elinkelpoisimmat. Vanhat tavat, kylät ja talot ovat Itä- ja Päijät-Hämeen seutukunnissa vielä viittomassa tietä menneiden aikojen elämäntuntojen tajuamiseen. Siellä matkaaja voi tavoittaa odottamattomia arvoja menneiden aikojen muistojen parissa. Ja luonto tarjoaa retkeilijöille vesireittejä – erämaan rauhassa unelmoivia pieniä järviä ja virtoja sekä Päijänteen ja muiden isojen vesien riemuisia ulapoita, lahtia, salmia, saaria – vapautta, huolettomuutta, uutta elämänhalua, fyysillistä kuntoa. Eipä ole siis ihmeellistä, että Päijät-Häme-hullut ovat vuosi vuodelta lisääntyneet ja varmasti tulevat yhä lisääntymään.

Tekin kiertomatkalaisille oli varattu oma pitkä pöytänsä Heinolan kylpylaitoksen korkean-ilmavassa, melkein ympäriinsä lasiseinäisessä Rantasalissa, josta oli hyvin viehättävä näkymä hämärtyvänä iltana taivaankannen valkeita pilvenhattaroita runollisesti tyyneen, kuulaaseen pintaansa kuvastelevalle Kymijoelle. Kerrassaan ihanaa, romanttista!

Kaunista oli myös salissa – moniväriset sähkövalot ja serpentiininauhat, kirjavapukuinen yleisö salin täyttävänä istumassa pienien pöytien ympärillä, nuorta ja vanhempaa väkeä, enimmän näköjään vieraspaikkakuntalaisia, kylpyvieraita ja muita Heinolan kuuluun "kasinoon" hupaista lauantai-iltaa viettämään tulleita, joukossa muutamia kymmeniä urheiluopistolaisia pitkän pöytänsä ääressä. Uhkea naishenkilö, Rantasalin "hovimestari", opasteli kohteliaasti vielä viimeisiä tulijoita ennakolta tilattuihin, numeroituihin pöytäpaikkoihin.

Kuusihenkinen helsinkiläinen orkesteri korokkeellaan soitti aluksi reippaan marssin, sitten jonkin vaikean ooppera-alkusoiton ja sen mahtavasti pauhanneiden sävelten voimakkaan vaikutuksen tervetulleeksi lievikkeeksi erään vienon suomalaisen kansanlaulun.

Sitten orkesterilaiset menivät taiteilijain huoneeseen, josta hetken kuluttua tuli salin keskilattialle kylpylaitoksen huviministeri, teatterinjohtaja Antero Suonio, läiskäytti pari kertaa kämmeniään yhteen ja sanoi: – Huomio, huomio! Ohjelmamme jatkuu! Rouva Anja Similä lausuu meille muutamia Larin-Kyöstin kirjoittamia pieniä runoja, mutta sitä ennen käytän tässä tilaisuutta toivottaen tervetulleiksi kaikki tänne tänä iltana saapuneet arvoisat vieraamme läheltä ja kaukaa, erittäinkin Päijänteen Uivan Hotellin, höyrylaiva Tehin tuomat hyvää Heinolaamme katsomaan poikenneet retkeilijät, jotka istuvat tuolla yhteisen, pitkän pöytänsä ympärillä.

Tarjoilijaneiti toi tehiläisten pöydälle ison, ihania punaisia ruusuja täynnä olevan maljakon, ja yleisö taputti käsiään.

Samoin lavalle ilmaantuneelle lausujattarelle, joka sitten aloitti:

    On elämä kuin suurta metsästystä,
    saalistaa kaikki, kun on riista kystä;
    niin toiset pyrkii taas päämaaliin
    ja kaatuu itse saavuttaissaan saaliin.
    En aja saalista, en myöskään kyttää,
    mua kaikki säälittää tai – hymyilyttää.

Lausujatar esitti myös muutamia toisia Larin-Kyöstin kirpeitä ja leikillisiä pieniä runoja ja sai runsaasti suosionosoituksia. Yhtä kiitollisina otettiin vastaan erään urheiluopistolta tulleen voimistelunopettajan miehekkäät yksinlauluesitykset ja orkesterin konserttimestarin pari hienoa, taidokasta viulusooloa.

Tehiläisten pöydälle oli ilmestynyt kukkien lisäksi kahvia ja sitruunasoodaa. Oli iloa ja riemua. Orkesteri soitti muutamia oikein jyriseviä sävellyksiä – Bagdadin kalifi, Kevyt ratsuväki ja Alte Kameraden. Niiden säestäminä tehiläisten pöydässä toimitettiin yleinen ja yhtäläinen kauneuskilpailu suljetuin lipuin. Enimmät äänet sai rannikkoruotsalainen neiti Pietarsaaren puolelta, yhtä ääntä vähemmän annettiin kamreerin rouvalle, jota myös ihannevaimoksi nimitettiin, ja kolmannen palkinnon sai helsinkiläisen tuomarin rouva. Ensimmäisenä palkintona oli kolme, toisena kaksi ja kolmantena yksi tikkukaramelli.

Orkesteri alkoi soittaa viehkeää, tunnelmallista valssia, ja kohta olivat suuren salin lattian keskus ja joen päälle salin kylkiäiseksi rakennettu laaja lava täynnä tanssijoita. Kovaäänilaite välitti soiton salista lavalle. Tanssien väliaikana toimitettiin pienen valokuvauskoneen arpominen. Huviohjaaja vei koneen voittajalle, puristi hänen kättänsä ja sanoi:

– Onneksi olkoon, herra kruununvouti, siinä on jo filmi – sopii ottaa vain vaikka heti kuvia näistä Heinolan erityisen ihanista maisemista. Ja sitten muutamia ilmoitusasioita, arvoisa yleisö: höyrylaiva Tehin kapteeni on pyytänyt ilmoittamaan, että Tehi lähtee huomisaamuna kello kuusi täältä Vesijärvelle, Lahteen, ja mukaan pääsevät kaikki, jotka haluavat tulla. Maksu on vain kaksikymmentä markkaa. Nyt on tilaisuus nähdä ihmeen ihana Heinolan ja Vesijärven välinen laivareitti. Ja sitten meillä on huomenna myös toinen laivamatka. Moottorialus Heinola lähtee tästä Rantasalin viereisestä laiturista kello kolmetoista kaksi tuntia kestävälle huvimatkalle Apajalahteen. Maksu kaiken kaikkiaan vain kymmenen markkaa hengeltä. Tervetuloa mukaan. Otamme iloksemme pari soittajaa ja hyvän puffetin sekä renkaanlevyn ja nuolenheittovälineet kilpailemista varten. Ja ensi tiistaina täällä Rantasalissa on orkesterimme lahjakonsertti valikoiduin ohjelmin. Siis visusti mielessä pidettävä tilaisuus. No niin, ja nyt jatkuu tanssi.

Soitto kajahti kutsuvana. Mutta nyt kertyi lattialle tanssijoita vähemmän kuin ennen väliaikaa, ja suuri joukko pöytien ympärillä olevia tuoleja oli tyhjinä. Ja lisää ihmisiä meni ulos.

– Minne nuo kaikki menevät? kysyi joku tehiläisrouvista.

– Nukkumaan tietenkin, vastasi insinööri.

– Muutamat nukkumaan, mutta eivät läheskään kaikki, selitti Heinolan tapoja tunteva kamreeri, entinen kylpyvieras, suurin osa menee Seurahuoneelle, jossa nyt vasta ilot alkavat; siellä on jatkettua aikaa kello kolmeen – täällä Rantasalissa päättyy lystinpito jo neljännestunnin kuluttua, kello kaksikymmentäkolme, eikä täällä saada kaikkea sitä, mitä Seurahuoneella saadaan.

– Lähdetään mekin Seurahuoneelle, innostui Valion neiti.

Se ehdotus hyväksyttiin neljän äänen enemmistöllä.

Toiset menivät laivaan kiltisti nukkumaan, toiset painuivat läheiselle Seurahuoneelle jatkamaan, tutkimaan Heinolan öistä elämää.

Suurelta "meininki" näyttikin, sillä Seurahuoneen edustalle oli keräytynyt ainakin sata autoa, "kaikesta maailmasta" ja pitkä, lasiseinäinen kuistikko oli aivan täynnä yleisöä, värikkäät juomat helottivat pöydillä pikareissa, tupakansavua leijaili sakeana ilmassa, puheen sorina ja orkesterin soitto täydensivät mondäänistä tunnelmaa; orkesterissa oli suuren hanurinkin soittaja ja hän otti "pelistään" oikein riehakat äänet voittaakseen pianon pompotuksen, saksofonin ulinan ja viulun vingutuksen. Suuresta seinäaukosta näki viereiseen juhlasaliin. Siellä hyvin himmeässä valaistuksessa onnellisen näköiset tanssiparit pyörivät.

Erityisin järjestelyin saatiin hovimestarin suosiollisella avustuksella tehiläisseurueelle pöytä ja tuolit juhlasalin näyttämön takaisista tyhjistä huoneista. Tehiläiset tilasivat eteensä krapuannoksia, pihvejä, teetä ja voileipiä, mikä mitäkin.

– Mikäs hilu tuolta kuistikon päästä, tuon suuren verhon takaa kuuluu?

– Mikähän lienee Hermannin nuorisoseuran kokous.

Tarjoilijattaren tullessa verhon takaa jäi esirippu hiukan avonaiseksi. Kolmisenkymmentä pönäkkää ja punakkaa herraa istui ison pöydän ympärillä. Oli nähtävästi syöty ja juotu jonkin hyvän asian tai aatteen edistämiseksi, onneksi ja menestykseksi. Se kävi selville herrojen kovaäänisistä, osittain tosin hiukan sekavista keskusteluista.

Mutta lähinnä tehiläisiä, herrojen pitkän pöydän pään ääressä kaksi lihavaa herraa puheli keskenään järkevästi, toisista välittämättä:

– Oletkos sinä kuullut jutun heinolaisesta, jyväskyläläisestä ja lahtelaisesta?

– En. Kerroppa.

– Se on tosi tarina. Se tapahtui muutamia vuosia takaperin juuri täällä Heinolan Seurahuoneella. Heinolainen, jyväskyläläinen ja lahtelainen istuivat saman pöydän ääressä. Oli päästy jo ohi keskiyön, joten tunnelma oli kohonnut jo yhtä korkealle kuin nyt täällä. Heinolainen sanoi Jyväskylän miehelle: Tiedätkö, hyvä veli, jos en olisi heinolainen, niin tahtoisin olla jyväskyläläinen; teillähän on siellä kaunis Jyväsjärvi, päilyvä Päijänne, komea Kanavuori. – Jyväskyläläinen löi heinolaista kämmenellään olalle ja sanoi sydämellisesti: Kiitos noista sanoistasi, veli heinolainen – voin vakuuttaa vilpittömästi, että jos en olisi sattunut syntymään jyväskyläläiseksi, niin soisin olevani heinolainen; teillähän on täällä tuo ihana Kymijoki, komea rautatiesilta, kylpylaitos ja tämä Seurahuone, jossa on näin hauska ollaksemme. – Lahtelainen huitaisi kädellään väheksyvästi ja sanoi: Älkää puhuko roskaa, aikuiset miehet, jos minä en olisi lahtelainen, niin häpeäisin itseäni.

Ja niin jatkui laulua, soittoa, tanssia ja puheenporinaa.

Tehiläisten kävellessä laivarantaan oli aurinko jo noussut ja lintuset lauloivat puistossa. "Kyllä tämä elämä on tosiaan verratonta..."

SEITSEMÄS PÄIVÄ.

Tehin kiertomatkan viimeinen aamu oli yhtä aurinkoinen ja tyyni kuin kuusi sen edellistä. Sunnuntaisen aamuhetken rauhan tuntu vallitsi vesiä ja maita. Muutamia puolikesyjä, tässä virrassa talvehtineita sorsia ui keskellä Kymiä, likellä laivaa ja lohiuistimen soutajaa. Pitkän rautatiesillan puna joen yllä loisti heleänä, maisemalle eloisuutta antavana. Pikkulinnut visertelivät vielä Sepänniemessä ja rantapuiston lehvistöissä.

Tehi lähti jo kuuden aikana. Oli jouduttava kello yksitoista viemään Lahden kaupunkilaisia puolen päivän huvimatkalle Kelvennensaareen.

Laivan irtautuessa Heinolan laiturista ei ollut hereillä muita matkustajia kuin kamreeri. Hän istui yläkannen nojatuolissa selailemassa ruokasalin lehtihyllyltä löytämäänsä Matkailijayhdistyksen vuosikirjaa 1935 ja hän syventyi silmäilemään siinä olevaa Topo Leistilän kirjoitusta Päijänteestä:

Päijänne on löydetty vasta aivan viime vuosien aikana. On ikäänkuin keksitty – kas vain, onhan olemassa Päijännekin! Ja nyt näyttää todellakin siltä, että se vähitellen pääsee matkailujärvenä siihen asemaan ja arvoon, joka sille olisi kuulunut jo aikoja sitten. Parina viime kesänä on Päijänteen-matkailijain lukumäärä tuntuvasti kasvanut. Voidaan jo puhua Päijänne-kuumeesta, Päijänne-muodista ja Päijänne-palvonnasta.

Mikä lienee ollut syynä, ettei näin ole tapahtunut jo paljon aikaisemmin? Syy lienee luonteemme hitaudessa, perisuomalaisessa jäykkyydessä. Emme huomaa maamme ja järviemme kauneutta. Kuvaavana tämmöisen jäykkyyden ilmauksena voidaan pitää sitä erään pinttyneen pääkaupunkilaisen sanomalehtimiehen postikorttitervehdystä, jonka hän lähetti kaupunkiin jääneille työtovereilleen tehtyään parikymmenvuotisen kaupungissa kyyköttämisen jälkeen junamatkan Helsingistä Kouvolaan. Hän kirjoitti postikorttiin seuraavat lakooniset sanat: Minä huomaan ihmeekseni, että Suomessa on varsin laaja ja kaunis maaseutu!

Samalla tavalla ovat epäilemättä hyvin useat matkustajat lausuneet jouduttuaan Päijänteen lumoavien kasvojen eteen: Minä huomaan ihmeekseni, että Päijänne on varsin laaja ja kaunis järvi!

Kuuluisa ranskalainen bakteriologi, professori Charles Nicolle käväisi maassamme kesällä 1933 ja silloin joutui matkaamaan mm. Päijänteellä. Hän kirjoitti: Olen tutustunut kahteen järveen, Saimaaseen ja Päijänteeseen, ja minun täytyy avoimesti tunnustaa, etten ole missään kokenut sellaista miellyttävän rauhan ja todellisen levon suloa kuin nauttiessani alati vaihtuvista maisemista ja toinen toistaan somemmista panoraamoista matkani varsilla. Saimaa oli maineensa veroinen, joskaan ei niin yllättävä kuin Päijänne, joka oli todella ennen näkemätöntä. En voi kuvitella järveä, jonka vaikutus olisi ehdottomampi, syvempi ja samalla miehekkäämpi. Sellaista me ranskalaiset emme osaa edes uneksia. Tulen kehoittamaan maanmiehiäni matkustamaan Suomeen, ja ensi sijassa tutustumaan Päijänteeseen, josta te suomalaiset kaikesta päättäen ette osaa riittävästi ylpeillä. Jos me ranskalaiset omistaisimme sellaisen, matkailunäkökannoilta hyvin suuriarvoisen järven, mainostaisimme sitä voimakkaasti vetääksemme ihmisiä kymmenintuhansin tämän loppumattoman rikkauden ääreen. Jo yksistään Päijänteen takia kannattaa Ranskasta matkustaa Suomeen.

Lontoon Maantieteellisen Seuran pääsihteeri, professori Arthur Hinks on lausunut:

Kuva Päijänteestä, jonka äärellä nyt olen viettänyt kaksi unohtumatonta viikkoa, on painunut lähtemättömäksi mieleeni. Tämä harvinaisen komea ja valtava järvi on matkailun kannalta ainoalaatuinen vetovoima. Kun on nähnyt Päijänteen erilaisilla ilmoilla, eri vuorokauden aikoina ja sadoissa värivivahduksissa, ei voi muuta kuin kummastella sitä seikkaa, että on liian paljon sellaisia suomalaisia, jotka lähtevät merta etemmäksi kalaan, matkustavat ulkomaille, vaikka heillä on suurenmoinen matkailujärvi aivan läheisyydessään.

Kamreeri vastasi ohi kulkeneen perämiehen "hyvään huomeneen" ja jatkoi sitten lukemistaan:

Päijänteen tarjoamista matkailumahdollisuuksista on nyt tullut aivan ajankohtainen kysymys sen jälkeen kuin Pulkkilanharjun maantieasia on asianomaisissa virastoissa saanut tyydyttävän ja oikean ratkaisun. Tämä uusi maantie tulee varmasti lopullisesti tekemään Päijänteen maamme suosituimmaksi järviparatiisiksi. Se siirtää Päijänteen lähemmäksi kaikkia, etenkin pääkaupunkia, jonne ja josta ulkomaalaisten matkailu ensi kädessä suuntautuu ja haarautuu sisämaan eri puolille.

Matkailuliikenne varmaan vuosi vuodelta kasvaa ja entistä enemmän suuntautuu Pulkkilanharjun kautta. Pulkkilanharjulle tarvitaan välttämättä täysin ajanmukainen ja ensiluokkainen hotelli ja täysihoitola. Hotellin täytyy olla niin varustettu, että matkailijoilla ja retkeilijöillä on tilaisuus harjoittaa sitä ulkoilu- ja lomanviettomuotoa, johon hän ehkä on tottunut tai joka häntä eniten kiinnostaa. Täytyy olla oikea suomalainen sauna, soutu-, purje- ja moottoriveneitä, kanootteja, kalastusvehkeitä, oppaita ja paljon muuta. Kaiken tämän toteuttaminen vaatii varoja ja yritteliäisyyttä, mutta Päijänteen matkailijatulva pakottaa näihin toimenpiteisiin, jotka kuuluvat lähinnä matkailujärjestöillemme ja valtiovallalle. – Näiden järjestöjen ja valtion olisi, mietti lukija, myös avustettava heikosti kannattavaa Päijänteen matkustajalaivaliikennettä, jolla käytännöllisen, matkailulle välttämättömän merkityksen ohessa on paljon sellaista suurten selkävesien ja hiljaisten lahdenpohjukoiden runoutta ja romantiikkaa, jota ei voida millään korvata, jos se häviäisi laivaliikenteen lakatessa.

Tehin tultua Tornionsalmeen palvelijatar toi aamukahvin vieläkin ainoan hereillä olevan matkustajan eteen pienelle kansipöydälle ja Hopeaselällä kamreeri syventyi tutkimaan hytistä matkalaukustaan hakemastaan Inhan Suomen maisemista Päijänne-mielialoja, jotka tuntuivat juuri nyt, tässä ympäristössä erinomaisen hyvin sulautuvan lukijan tunnelmiin:

– Päijänteen rantakallioilla kiipeillessäni olen kaivaten muistellut kotipuoleni vehmaita lehtomaita, niittyjä ja ruovostoja, mutta sittenkin Päijänteen seutujen jylhä karuus, muotoilun suuripiirteisyys ja veden aava laajuus on yhä uudelleen viehättänyt minua luokseen.

– Katselin Päijännettä nuoren mielikuvitukseni lumoissa, joka antoi kaikelle korkeutta ja värejä ja aavistamattoman uutuuden viehätystä.

– Useina kesinä purjehdin Päijänteellä, kaikilla ilmoilla ja varsinkin kuumimpien kesähelteiden aikana, kaukana päivänpaisteisilla ulapoilla ja kuuntelin veden tarinoivaa loisketta ja katselin poutapilviä, jotka päilyivät korkealla selän keskivaiheilla. Siellä säteili ja välkkyi valoa ylhäältä ja alhaalta ja kaikki kaukaiset rannat hehkuivat väreilevässä sinisessä helleauteressa ja ulappaa kiertävä rantajuova paistoi paahtavan vaaleana. Entä selkäsaaret, ulapan hiekkaiset rannat! Mutta toiset saarenrannat olivat kuin mukulakivistä ladotut saunankiukaat, joilla männikkö paistatteli itseään helteessä. Mutta purteni juoksee edelleen hirmuisen vuorirannan viereen. Ja täten on kesähelteellä hauska, ah niin hauska, makailla ulapalla ja lipua korkeavuoristen rantojen vierustoja ja imeä itseensä päivänpaistetta kilvan rantojen kanssa. Mutta on keskikesällä toisiakin ilmoja, puhumattakaan ukonilmoista, jotka Päijänteellä ovat vielä kammottavammat kuin muualla, kun luode sydäntyy tuimasti porottamaan ja ulapat ovat mustanaan vihureista ja valkoisenaan vaahtoavia laineita. Vihurit ovat silloin niin kiukkuiset, että ovat purjeet repiä, ja aallot kiperät ja ärhäkät – huvipurjehdus tuossa tuokiossa muuttuu tuimaksi taisteluksi, jossa on reivaten ja luovien tapeltava vastatuuleen tai mennä pyyhkäistävä myötätuuleen hirmuisella vauhdilla.

– Mutta syyskesällä, elokuun iltoina ovat tuulet purjehtijalle lauhkeat ja parhaiksi vetävät,ja yöksi selälle loitotessani sulavat rannat tasaiseen tummuuteen. Raskaita pilviä majailee kaikilla ilman äärillä ja väylät johtavat tasaharmaana hämäränä synkkäin maitten välitse, ja korkealla vuorien ulkopiirteet petäjikköineen verkalleen vaeltavat taakseni ilman kannella sitä myöten kuin purteni soluu eteenpäin. Vain harjanteiden villi rosoisuus ja aaltojen laulu pimeästä kertovat minulle järeiden kallioseinämien olemuksesta. Ja pilvimaisemat vaihtuvat ja muuttuvat taivaalla yhä uusiksi kuin henkien näyttämöllä, saaden yhä uusia ihmeellisiä valaistuksia. Hetkeksi luo ilta vielä raukeavan elämän kaihoisan kullan hohteen mahtavien pilvilinnojen kupeille, mutta pian ne sammuvat ja ilman pielille kehittyy uusia, ennen aavistamattomia valohäiveitä, jotka syttyvät ja sammuvat kuin unelmat, kunnes taas jostakin lomasta näyttää silmänsä yksinäinen tähti, tai nousee kuu hetkeksi pilvilinnansa korkeimmalle harjalle ja paljastaa vetten hämäryydestä läikkyvästi kimaltelevan vanansa.

– Ranta toisensa jälkeen jää taakseni ja ne kaikki ovat äänettömiä, mutta lähestyessäni niitä vastaa aaltojen hiljainen laulu kivikoilta, matala, alakuloinen laulu, miten pitkälle kulkenenkin. Ja koko tämän laajan ulapan yöhämyinen piiri soinnuttaa silloin samaa suruista säveltään.

– Kesäinen Päijänteen purjehtija jäi syksyksi asumaan unelmiensa järven rannalle, käyskenteli harjuilla ja lehdoissa ja kuunteli metsän kuiskeita nojaten otsaansa puiden sammaltuneisiin runkoihin, odottaen uutta Päijänteen kesää.

Tehin saavuttua ihanaan Virtasalmeen tuli kannelle muutamia unestaan virkistyneitä, ja laivan huudettua Kalkkisten kanavaan ilmaantuivat toisetkin retkeläiset yläkannen ja komentosillan vilpoisaan tuuleen. Ja niin jatkui matka Pulkkilanharjun ja Isosaaren välitse Asikkalanselän halki ja Vääksyn sunnuntaihiljaisen kanavan kautta leppeästi hymyilevään Vesijärveen.

Lahden kaupungin ylväiden radiomastojen, tehtaiden piippujen ja kirkon tornin alkaessa selvästi näkyä tehiläiset kokoontuivat ruokasalin pöydän ympärille jäähyväiskahvi-aamiaiselle. Kaikkien kasvoilla kuvastui juhlaisa vakavuus. Herra insinöörikin oli oudon hiljainen, sanoen vain, että "mitäpä tässä enää muuta kuin hyvästejä heittämään ja itkuja pusertamaan". Ja toiset jatkoivat:

– Niin tosiaan. Vieläköhän me tämän viikon tehiläiset jossakin kohtaamme toisemme vai sekoittaako maailma meidät niin, ettei enää milloinkaan...?

– Ajatellaanpa, hyvät ihmiset, kuinka paljon ja monenlaista olemme saaneet nähdä, kuulla ja oppia tällä retkellä! Siitä kiitokset tällaisen retken järjestäneen laivayhtiön johtomiehille, erittäinkin tarmokkaalle Jyväskylän "laivatohtorille" ja retkemme johtajalle opas-herralle, jolle puolestani olen valmis antamaan toiminnastaan mainesanan "yliveto", ja kauniit kiitokset myös tietojen jakelusta herra kamreerille ja historianmaisterille, ja suuret kiitokset herra insinöörille retkeä elähyttäneistä hauskuutuksistaan. Luulenpa täten tulkitsevani toistenkin tehiläisten mielipiteet.

Aterian aikana kuultiin pari muutakin jäähyväis-ja kiitoslausuntoa. Ja Viipurin tuomari sanoi:

– Nyt ymmärrän entistä paljon paremmin niitä niin sanottuja Päijänne-hulluja ja heidän aivoituksiaan Päijänteestä, tuosta heille sanomattoman rakkaasta, kauniista kesäisestä maailmastaan. Samalla kuitenkin kohtuuden ja asiallisuuden vuoksi asetan kirkon keskelle kylää, kuten sanotaan, muistaen suloisessa Suomessamme olevan myös toisia järviä ja muita maisemia, jotka täysin oikeutuksin voisivat puolestaan huomauttaa laulun sanoin, että "arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa". Päijänteelle voimme mielihyvin antaa arvosanoikseen: jylhänkaunis, suurenmoinen järvi.

Enonsaaren kohdalla hajaannuttiin pöydän ympäriltä kiittämään ja kädestä pitäen hyvästelemään retken johtajaa, kapteenia, perämiestä, emännöitsijää ja muita laivalaisia sekä mentiin keräilemään hyteistä matkatavaroita.

Mutta kamreeri seisoi laivan peräkannella surullisen yksinäisenä, ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä, kuin kaivaten kiinnittäneenä katseensa laivan jälkeen jäävää vaahtoisaa vanaa pitkin etäiseen järvenääreen, Päijänteelle päin.

Tätä teosta kirjoitettaessa on apuna käytetty seuraavia teoksia:

  Suomenmaa VI, Mikkelin lääni.
  Einar W. Juvelius: Sysmän pitäjän historia.
  O.J. Brummer: Jyväskylän kaupungin historia.
  Fabian Linden: Keräehniä Kuhmoisten pitäjän historiasta.
  Erkki K. Osmonsalo: Vanhaa Heinolaa.