[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa78zyxZbZ9SNdrpPbeQU_DkXOFwBvMA-4syIke2x16U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2390,"Terveisiä Päijänteeltä","Nuutinen, Aaro A.",1886,1949,"2390-nuutinen-aaro-a-terveisia-paijanteelta","2390__Nuutinen_Aaro_A.__Terveisiä_Päijänteeltä",null,"tietokirja",[],[],"fi",1938,46881,341939,true,[],[],[],"Matkakirja kuvaa viikon kestoista risteilyä Päijänteellä höyrylaiva Tehin kyydissä 1930-luvun lopulla. Teos esittelee järven rantamaisemia, satamia ja matkailun tunnelmaa matkalla Lahden Vesijärveltä kohti Jyväskylää. Se tarjoaa ajankuvan sisävesilaivaliikenteen ja matkailun historiasta.","Aaro A. Nuutisen 'Terveisiä Päijänteeltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2390. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TERVEISIÄ PÄIJÄNTEELTÄ\n\nKirj.\n\nAaro A. Nuutinen\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1938.\n\n\n\n\n\n\n      Kuva Päijänteestä on painunut lähtemättömäksi mieleeni.\n      Tämä harvinaisen komea ja valtava järvi on matkailun\n      kannalta ainoalaatuinen vetovoima.\n\n                          Englantil. prof. _A. Hinks_.\n\n\n      Terveisiä Päijänteeltä ja vähän muualtakin!\n\n      Tässä on kertomus Päijänteen Uivan Hotellin, höyrylaiva Tehin\n      eräästä viikon kestäneestä kiertomatkasta.\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN PÄIVÄ.\n\n\nHeinäkuun auringon paahde tuntui hyvin polttavalta tuulensuojaisessa,\nkorkeahkojen maiden ympäröimässä Vesijärven satamassa. Ei ollut ihme,\nettä kaikki lotjista rautatievaunuihin halkoja ja Jämsänkosken tehtaan\npaperimassapaaleja lastaavat miehet työskentelivät paidattomina,\ntavattoman ruskeaihoisiksi paahtuneina aurinkokylpyä ottaen.\n\nLaajana ja pitkänä lahdelle ulottuvalla laiturilla oli vielä\nvilkasta liikettä, vaikka Jyväskylään, Jämsään ja Sysmään menevät\nmatkustajalaivat olivat lähteneet jo pari tuntia aikaisemmin, vähän\nvaille viisitoista, etelän pikajunan tultua. Laiturin vieressä pihisi\nerityisen siisti, paljon puhuttu Päijänteen Uiva Hotelli, höyrylaiva\n_Tehi_ odottamassa viikkoiselle huvimatkakierroksellensa paria\nvierastaan vielä Viipurin junasta. Puoliväliin toistakymmentä lähtijää\nlaivan yläkannella jo nojaili laiturinpuoleiseen, rautalankaverkkoiseen\nkaiteeseen ja vilkkaasti keskustellen istuskeli mukavissa\nnojatuoleissa.\n\nAuto ajaa sujautti laivan viereen. Odotetut saapuivat. Retkikunnan opas\nja huviohjaaja, pitkä ja hoikka, hellepukuinen herrasmies kiiruhti\ntulijoita tervehtimään ja tervetulleiksi toivottamaan sekä kansimiehen\nkanssa kantamaan nuoren parin matkalaukkuja poikkipienaista \"lankonkia\"\nmyöten laivaan.\n\n-- Rouvan ja tuomarin hytti on täällä alhaalla, olkaa hyvä, ohjasi\nopas.\n\nSitten _Tehi_ alkoi tehdä lähtöä.\n\nKomentosillalla iäkkään arvokkaana seisovalta valkealakkiselta,\nkiiltonappiselta kapteenilta käskyn saatuaan kansimiehet nopsasti\nliikehtien selvittivät kiinnitysköydet eroon laiturin rautarenkaista.\nOhjaushytissä perämies, kuulemma kymmenin vuosin Päijänteen tuulissa ja\ntuiskuissa kulkenut asikkalainen laivuri, pyöritti pois ruoriketjujen\nlöysää, ja kapteenin käännettyä konetelegrafin kahvaa kuului laivan\npohjakerroksesta avointen, pyöreiden ikkunaventtiilien kautta\nmerkinantolaitteen aulis vastaushelähtely määräyksen oikeasta\nkäsittämisestä. Ja koneen indikoidut hevosvoimat kohdistivat tehonsa\npotkuriin, lauhduttajan veden tahdikkaasti syöksähdellessä ulos\nkylkipakoputkesta. Toiveikkaissa lähtötunnelmissaan iloiset retkeläiset\nhuomioivat kauan hartaasti odottamansa menon:\n\n-- Jo hyrrä pyörii!\n\n-- Nyt on menoa kaikki, en ennätä yöksi kotiin, sanoi pohjalainen\nkatolta pudotessaan.\n\n-- Hyvästi, paha maailma!\n\n-- Eipä ole mikään ihana nähtävä tämä Vesijärven sataman seutu.\nTuollaisia ikäviä tehdasrakennuksiakin.\n\n-- Mutta tuo Lahti kyllä on sievä kaupunki täältä loitoltakin katsellen\nmahtavine, puoliväliin toista sataa metriä korkeine radiomastoineen,\njotka näyttävät vaativan, että huomio, huomio, täällä Lahti, ja täällä\nSalpausselkä. Tuo pitkä, komea metsäharjanne! Se on todella uljaan\nnäköinen. Sille kannattaa kohottaa hattua.\n\n-- Missäs kohdassa tuolla Salpausselän harjanteella lienee Tiirismaa?\nSehän on Etelä-Suomen korkein mäki, jonka pääkukkulan moreenisorainen\nlaki kohoaa melkoisesti yli kahdensadan metrin merenpinnasta\nlaskettuna. Tiirismaalle sanotaan olevan kaupungista muistaakseni noin\nkahdeksan tai kymmenen kilometriä. Tiirismaalla ei ole sellaista\nnäköalatornia, jonne kaikki kävijät uskaltaisivat ja kykenisivät\nkiipeämään, ja siellä ...\n\n-- Pyydän herrasväkeä siirtymään tänne alas ruokasaliin\ntuliaiskahville, olkaa hyvä, sanoi kansiportaiden ylimmällä askelmalla\nseisten kumarteleva opas.\n\n-- Kiitos, se on oikeaa puhetta, kohotan hattuani, sanoi eräs tanakka\nja punakka, vanhanpuoleinen herrasmies.\n\n-- Insinööri Palopohjan tapana on aina sanoa: nostan hattuni, kotona\nHelsingissäkin, kuiskasi eräs raisueleinen neitonen vieressänsä\npelastusvyölaatikon kannella istuvalle kiltin näköiselle nuorelle\nherralle.\n\n-- Mikä tuo suuri talo tässä oikeanpuoleisella rannalla on nimeltään?\nkysyi insinööri oppaalta.\n\n-- Se on Mukkulan kartano. Sen omistaa eräs tuomari, jonka suvulla\nkartano on ollut puolisentoista vuosisataa. Mukkula on tunnettu\ntiilitehtaastaan ja hyvien hevosten kasvatuspaikkana. Mutta käydäänpä\nkahville, ettei se jäähtyisi.\n\nTaitava emännöitsijä oli järjestänyt kahvipöydän koreaksi kukkineen,\njuomisineen ja syömisineen. Opas huolehti virkavelvollisuudestaan:\n\n-- Olkaa hyvä ja ottakaa paikkanne. Ehkäpä kaikki mahdumme istumaan\npöydän ympärille. Aivan niin. Sillä tavoin. Kaikki sopivat. Neiti Valio\n-- anteeksi, ei kun Talvio, tänne minun viereeni vielä mahtuisitte, jos\nsiellä on liian ahdasta, ahaa, no niin, hyvä. Ja sitten pyydän\nhiljaisuutta. Minulla on tässä tämän viikkoinen _Tehin_ kierroksen\nmatkustajalista. Herrasväki sallinee minun toimittaa yleisen esittelyn,\nsillä meidänhän on oltava lähes viikkokausi saman perheen jäseninä.\nEhkäpä lähdemme esittelemään tästä penkin päästä. Niin, tässähän on\nensiksi laivamme päällikkö, merikapteeni Engblom, Raumalta. Talvisin\nhän takoo tietoa ja taitoa merikoululaisten päähän, mutta nyt\nlevätessään hän kuljettaa meitä, mikäli tätä voi levoksi sanoa. Onhan\ntällä kuitenkin se hyvä puoli, että saa olla poissa kotoa, kesälomalla\ntäällä kauniilla Vesijärvellä ja ihanalla Päijänteellä ja tässä näin\nsuuressa ja komeassa valtamerilaivassa. Vai kuinka, herra kapteeni?\n\n-- Nii oikke, kapteeni myönnytti raumalaisittani.\n\n-- Ja tässä istuu kapteenin jälkeen laivamme lähinnä korkein virkamies\n-- sano konemestari nimesi, en minä sitä nyt muista kiireessä. Ja tässä\nherra insinööri Palopohja Helsingistä...\n\n-- Kiitos, kohotan hattuani.\n\n-- Vaikka hattusi on tuolla ovensuunaulassa, huomautti hilpeästi\ninsinöörin maisteripoika, jolla oli nuori rouvansa mukanaan.\n\n-- Ehkäpä jatkan esittelyä. Tässä on neiti Talvio, Voi-Valion\nkonttorista. Hän huijaa ulkomaille voita, juustoa, pekonia ja muita\nsiipikarjantuotteita, mutta linjojaan hoitaessaan itse tyytyy syömään\nvain Lahden kuuluisasta lähdevedestä kirnuttua margariinia ja halpaa\nmakkaraa. Niinhän neiti muistaakseni mainitsi äsken tuolla kannella\nodottaessamme Viipurin junasta tulijoita.\n\n-- Enhän minä ole kertonut mitään sellaista! huusi \"pikkuneiti Valio\"\nnauraen ja koko seurueenkin nauraessa aivan vesissäsilmin, -- kylläpä\nte, herra opas, osaatte lasketella omianne. Minä en tästä lähtien puhu\nteille enää mitään, koska ette näy pysyvän totuudessa.\n\n-- Mikä on totuus, hyvä neiti, sanokaapa se minulle? Mutta ei riidellä\nsiitä. Sovitaan pois. Ja sitten, _huomio, huomio, ohjelmamme jatkuu_ --\nmutta hyvät rouvat ja neidit, olkaa ystävällisiä ja ottakaa kahvia.\nNiin, tässä on Viipurista rouva ja varatuomari --.\n\nEsittely kiersi koko pöydän samassa hirtehisäänilajissa. Saatiin nauraa\nniin, ettei kahvin juonnista tahtonut tulla mitään.\n\n-- Tällaista täällä on, sanoi opas, reipas Risto-herra kuin\npuolustautuen ja otti kahvia viimein itsekin, meillä on täällä\ntehiläisten keskuudessa ollut tapana jo jokaisen viikkomatkan alussa\npäästää valloilleen turhia kursailematon reilu meno, sikäli kuin se on\nnäyttänyt onnistuvan. Olemmehan täällä kuin yhteiskunnan ulkopuolella.\nTämä laiva on valtakuntamme, ja kapteeni on isällinen vaalijamme.\n\n-- Nyt tuntuu olevan paras aika lähteä katselemaan Vesijärven vehmaita\nmaisemia, sanoi opas, -- muuten menee hulinaksi. Tämän viikon\nPäijännekierroksestamme näyttää kehittyvän erityisen hauska\nalkuoireista päättäen.\n\n-- Nii oikke, säesti leppoisasti kapteeni, vähäpuheinen ja\nvanhanpuoleinen, mutta leikintuntevalta ja muutenkin miellyttävältä\nnäyttävä, ihmisille ja elämälle ymmärtäen hymyilevä herra. Hän otti\nnaulasta valkeapäällyksisen virkalakkinsa ja lähti.\n\n-- Mennään, mennään kannelle, innostui seurue, kannelle, kannelle\nVesijärveä katsomaan!\n\n-- Kyllä kai nyt kaikki ovat saaneet kahvia kaksin kupin pullan ja\nvehnäsen kanssa? huolehti opas.\n\n-- On, on, kyllä on saatu, kiitos vain!\n\n-- On saatu, on juotu, kiitos, kiitos!\n\nElämänsä huolista muutamiksi päiviksi irtautuneen matkailijajoukon\niloisesti hälisten ravatessa portaita myöten ylös kannelle opas kuului\nohimennen sanovan kapteenille:\n\n-- Tämä joukko tuntuu jo heti näin alussa paljon mukavammalta kuin\nesimerkiksi viimeviikkoinen. Ei mitään joutavaa kursailua, murjottelua\neikä liikaa arvokkuutta -- tällaisella kesäisellä virkistysmatkalla.\nMonet heistä kuuluvat olevankin ennestään hyviä tuttavia keskenään.\n\n-- Nii oikke. Mut on siel joukos yks oikke hiljainekki miäs. Ei puhunt\nmont sana, kattel vai ja hymyil.\n\n-- Niin, se kamreeri, todella hiljainen mies. Mutta hänen rouvansa on\nvilkas. Olemmekin jo Vaaniansalmessa!\n\nLaiva kulki, matka kului. Matkustajat katselivat tyytyväisinä ja\nihastuneina auringon kullan kirkastamia, vehmaita niemiä ja saaria,\nsieviä huviloita ja vauraita maalaistaloja.\n\n-- Kas, kun tämän Vesijärven vesi on tuollaista vaaleahkon vihreää,\naivan kuin merivesi. Mistähän se johtuu? tutki hiljainen mies\nohjausratasta hoitelevalta perämieheltä.\n\n-- Minä kysyin sitä seikkaa eräältä jyväskyläläiseltä lehtorilta, ja\nhän sanoi veden värin johtuvan eräästä vesikasvista, jota ei ole\nmuualla kuin tässä Vesijärvessä ja kahdessa Sveitsin järvessä. Olisiko\nse jonkinlaista pohjasammalta, jota näkyy rannoillakin olevan pohja ja\nkaikki kivien pinnat aivan viheriänään. Tämän puolen kalamiehet ovat\ntietävinään tuon pohjakasvin olevan erittäin hyvää lahnanruokaa. Siksi\nVesijärvi onkin kuuluisa erityisen suurista lahnoistaan, ja niitä on\npaljon, ainakin tuolla Hollolan puolen matalissa, savipohjaisissa\nvesissä. Ja tämä järvi on muutenkin hyvin kalainen, joskin muutamina\nviime vuosina sen on huomattu siinä suhteessa aika lailla huonontuneen.\nTästä saadaan kuitenkin vielä siikojakin, onkimallakin, mikä on muualla\nharvinaista, varsinkin, kun niitä ongitaan talvella avannosta. Sekin on\nVesijärven erikoisuus, samoin kuin se, että tähän järveen on istutettu\nsampi-kalojakin. Yksi kuuden kilon painoinen sampi on tästä saatukin,\nmutta muita ei ole saatu eikä nähty.\n\n-- Vai niin. Mutta tuo Sisempi eli Pieni Salpausselkäkin näyttää\nkomealta -- sekin tuollainen pitkä ja korkea harjanne, kuulemma 80\nmetriä korkea järven pinnasta mitattuna, mutta kanavalle päin alenee\nrinne noin jyrkästi.\n\n-- Harjun selännettä pitkin juoksee maantie. Se kiipeää sinne heti\ntästä kanavalta, ja varsinkin sitten Asikkalan tiilikirkon nurkalta\nlähtien.\n\n-- Niin tekee. Olen matkustanut sitä tietä myöten autossa\nHämeenlinnaan. Silloin näin eräästä paikasta tuolta selänteeltä\nkatsellen valtavan laajan näkymän sekä tänne Vesijärvelle että suurelle\nsaarekkaalle Päijänteelle, lähinnä Asikkalanselälle, siinä samassa\npaikassa, jossa Ruotsin ja Suomen kuningas Kustaa Kolmas kesäkuussa\nvuonna 1775 pysäytti vaununsa, silmäili näköaloja ja sanoi, että tässä\nvarmaan kiusaaja näytti Vapahtajalle maailman avaruutta.\n\n-- Vai niin. Sitä näköalapaikkaa eivät taida monet tietääkään. Katsos\nvain -- vai on siellä sellainen paikka, ihmetteli perämies Palmi,\nkohtelias ja aina hyväntahtoisen näköisenä hymyilevä Päijänteenkulkija.\n\nSitten hän tarttui ohjaushytin katossa olevaan pieneen rautarenkaaseen\nja veti sitä varovasti alaspäin. Katolla savupiipun vieressä olevasta\n\"riikkarista\" syöksyi höyry ulos voimakkaasti suhisten ja selkeni\nviimein sointuvan moniääniseksi, heleäksi merkkihuudoksi. Vääksyn\nkanavan nurmikkoniemekkeinen, kivetty suu olikin jo aivan lähellä.\n\nPerämies katsahti kelloaan ja sanoi:\n\n-- Hyvinhän tämä juoksi. Kolme minuuttia yli tunnin meni aikaa\ntullessamme tähän, vähää vaille 24 kilometrin päähän Vesijärven\nsatamasta. Tämä _Tehi_ on kyllä Päijänteen nopein laiva, ja yleensä\nsisävesien nopeimpia, tällainen kapea sukkula, jossa on verraten\nvoimakas kone.\n\nKomentosillalle syöksähti pari neitosta ja muutamia herroja.\n\n-- Mihin laituriin laiva huusi? kysyi toinen neitonen herttaisen\ntietämättömänä.\n\n-- Huusi kanavaan, vastasi perämies.\n\n-- Mikä kanava se on? sirkutti tyttö viattomasti.\n\n-- Onpahan vain niin sanottu Vääksyn eli Vesijärven kanava, jurautti\nhiljainen mies hieman pisteliäästi.\n\n-- Ahaa, vai Vääksyn kanava, sopii mainiosti, virkkoi neitonen\niloisesti ja lausuili kurittomasti:\n\n    Lankesi mie kanavaa\n    ja kanavas ol kivi juu.\n    Kivvee oli kirjoitettu\n    oma heila nimi juu.\n\n    Tapasi mie kissa kii\n    ja haasteli mie sille juu.\n    Sellaist poikaa riijata pitää,\n    jonka nimi o Ville juu.\n\n-- Juu, juu, myönnytti eräs herroista, perämieshän tietää, kuinka pitkä\non tämä kanava.\n\n-- Sanotaan olevan kaikkiaan kilometri ja kolmesataa metriä. Se väli on\npitänyt kaivaa kokonaan. Tuo puro myllyputouksineen on jäänyt tuohon\nkanavan viereen.\n\n-- Se on muuten hyvin idyllinen puro tuollaisten lehtevien puiden\nvarjossa, ihasteli eräs herra, mutta katsokaa -- purossa ui vesilintu,\nnoin kesy, taitaa olla koskelon poikanen, no nyt se sukelsi.\n\n-- Voi, kun se oli sievä, ja niin yksin, raukka, sanoi neiti\nTalvio-Valio. Mutta kuinka vanha tämä kanava on? Kuka tietää?\n\n-- Tämä avattiin liikenteelle elokuun alussa vuonna 1871, tiesi\nhistorian maisteri. Täälläpä on hinaajalaivoja, proomuja ja\ntukkinippuja kanava täynnä, mutta näytäänpä tänne sovittavan sekaan. Ja\nnäin kauniit nämä kanavan rantametsät ja sievät huvilat; täällähän on\njossakin valtioneuvos Danielson-Kalmarinkin entinen huvila. Nyt näkyy\ntuolla jo Päijännettä.\n\n-- Nii oikke, myönsi kapteeni seisoessaan konetelegrafin kammista\npidellen valmiina sitä kiepautellen antamaan määräyksiään\nkonemestarille.\n\n-- Mutta tuo Päijännehän näkyy olevan paljon alempana kuin me, sanoi\nviipurilaisen tuomarin nuori kaunis rouva.\n\n-- Niin on; Päijänteen pinta on kolme ja puoli metriä alempana\nVesijärven pintaa, vaikka Vesijärvea viime vuosisadan alkupuolella\nalennettiin puoliväliin kolmatta metriä, sanoi perämies. Nyt tulemme\njuuri veden tasaamiseksi tarvittavaan tämän kanavan ainoaan\nsulkukamariin. Tuossa miehet juuri veivaavat auki kamarin\nportinpuoliskoita päästäksemme sulkuun.\n\nLaiva liukui hitaan varovasti kammioon ja pysähtyi siihen. Joukko\nalkuasukkaita oli kokoontunut katsomaan siroa huvimatkalaivaa ja sen\nkadehdittavia retkeläisiä, joista jotkut menivät maihin hiukan\njaloittelemaan ja ostamaan kaupasta makeisia tahi savukkeita. Pian\nkapteeni kuitenkin heläytti laivakelloa, kiinnitysköydet irroitettiin\nja kammion alaportin alitse laskettiin vettä virtaamaan sulusta aivan\nkoskena kuohuen ja myllehtien. Vesi väheni kamarissa, ja laiva\nlaskeutui elementtinsä mukana niin, että yläkannen aurinkokatto tuli\nkanavan kivisen reunustan tasalle. Se tuntui olevan suuri ihme\nsellaisten neitien ja rouvien mielestä, jotka eivät olleet ennen\nkulkeneet kanavassa eivätkä olleet aikaisemmin paljonkaan kiinnittäneet\nhuomiotaan koko tähän sisävesien kanava- ja laivahommaan enempää kuin\nyleensäkään kotimaassa matkailemiseen, ennen kuin Suomeen\ntutustumishalu oli tullut herätetyksi ja muotiasiaksi.\n\nLaivan laskeuduttua Päijänteen vedenpinnan tasalle alaportin puoliskot\navautuivat hitaan juhlavasti ja laiva lähti verkalleen jylkyttäen\njatkamaan matkaansa kanavassa. Mutta ei pitkälti. Vain satasen metriä\nkuljettuaan se pysähtyi kuin väsähtäneenä ja kiinnitti köytensä puiseen\nkanavanreunalaituriin. No, mitä nyt? Miksi tähän pysähdymme? Menikö\nkone epäkuntoon?\n\n-- Ei ole mitään epäkunnossa, hyvä herrasväki, selitti kohteliaasti\nretken johtaja, opas, vaan meillähän on tässä ohjelman mukainen\npysähdys -- ensin reipas kävely täältä kilometrin päähän tuonne länteen\npäin, Pienellä Salpausselällä olevaan Aurinkovuoren torniin ihailemaan\nmaisemia, sitten junamatkan pölyn ja noen puhdistusuinti kanavan\nsuussa, sen jälkeen päivällinen täällä laivassa ja vielä ennen matkamme\njatkamista lyhyt, vain puolisen tuntia kestävä autopyörähdys täältä\npuolentoista, parin kilometrin päässä olevalle Anianpellon\nhistorialliselle markkinapaikalle.\n\nOhjelma suoritettiin. Ensin näköalamäelle. Kylän läpi kuljettaessa\nretken johtaja otti osuuskaupasta tornin avaimen ja maksoi holhokkiensa\npuolesta \"markan nokasta\" sisäänpääsymaksua. Nuorisoseuran talon luona\nerottiin maantieltä tuon talon pihan lävitse kulkien hauskalle\nmetsäpolulle, joka johti kuivalle petäjikkökankaalle rakennetun uuden,\nkomean yhteiskoulurakennuksen ohitse vanhan, puisen näköalatornin\njuurelle. Torni näkyi olevan huononlainen, osittain laho, alkuaankin\nnähtävästi verraten heikkorakenteinen. \"Pioneeripataljoonan tekemä\",\ntiesi eräs retkeläisten mukaan lähtenyt vääksyläinen.\n\nNäköala tornista Vesijärvelle ja Päijänteelle näyttäytyi loistokkaana\nja laajana.\n\n-- Katsokaas, kuinka paljon on saaria Päijänteessä! huusi eräs\nneitonen.\n\n-- Eivät ne ole siinä kaikki; Päijänteessä on noin kaksikymmentätuhatta\nsaarta, valaisi opas, niin väittää eräs tunnettu Päijänne-hullu.\n\n-- Kaksikymmentätuhatta! Narraatte.\n\n-- Eikös mitä. Enhän ole ennenkään narrannut neitosia.\n\n-- Kukapa sen tietää. Olette vähän vilkkurin näköinen.\n\n-- Eräs tiedemies muutamassa kirjoituksessaan sanoo kilometrin\nmittaisia tahi suurempia saaria olevan Päijänteessä kuudettakymmentä ja\npienempiä saaria ja luotoja toista tuhatta, ilmoitti Viipurin tuomari.\n\nTornista tultua uitiin. Ja sitten syötiin. Laivan päivällispöydän\nääreen suostuivat hyväntahtoisesti tulemaan myöskin retkikunnan\npyylevimmät papat insinööri Palopohja ja kamreeri, hiljainen mies,\njotka eivät olleet viitsineet vaivautua hellesäällä Aurinkovuoren\ntorniin -- väittivät käyneensä siellä muka joskus aikaisemmin --\neivätkä he olleet muistaneet laittautua uimaankaan. Olivat vain\nkannella mukavissa nojatuoleissa keskustelleet kapteenin kanssa\nEspanjan sodasta. Kyllä maistui ruoka. Paljon paremmin kuin kesäisessä\nkaupungissa. Insinööri ainakin piti puolensa:\n\n-- Hyvä neiti, kultainen neiti, antakaapa tänne päin se lohilautanen,\nniin mekin sitä vähän täällä tullaamme kapteenin kanssa ennen kuin nuo\nnälkäiset Aurinkovuoren kiipeilijät tyhjentävät sen asetin. Taitaa olla\noikein Päijänteen lohta. Kiitos-kiitos, neiti. Kyllä se näkyy olevan\nsemmoista tässä joukossa, ja vähän muuallakin, että jokaisen on\nkatsottava eteensä; en hullumpien kanssa ole ollut ennen matkalla --\nolettekin hyvässä alussa kehittymässä niiksi paljon puhutuiksi\nPäijänne-hulluiksi. Päijänne-hullujen hommiahan ne ovat nämä tämmöiset\nkiertolaivaviikkomatkatkin. Katso kummaa, kun jo söivät voin kaikki.\n\n-- Niinpä niin, Päijänteen hullut ja Vesijärven viisaat!\n\nJälkiruoasta kahviin siirryttäessä joudettiin jo laulamaan yhteisäänin\n_Tehin_ kiertomatkojen tunnus:\n\n    Jos sun mieltäs suru kaivaa,\n    väsymys ja hermot vaivaa,\n    lähde _Tehiin_ suoraa tietä,\n    viikko Päijänteellä vietä.\n\n    Kukaan ei oo täällä suotta,\n    kaikki nuortuu monta vuotta.\n    Matkassa ei mitään vikaa;\n    päättyy vain se liian pikaa.\n\n-- Hyvä laulu, kaunis laulu, sanoi joku neitosista.\n\n-- Hyvä, kerrassaan mainio, myönsi opas, mutta joku tuolla peräpenkillä\nistuvista lauloi vähän noin niinkuin härkävainaan nuotilla.\n\n-- Insinööri tietysti, kiusoitteli eräs rouva, herra Leistén on\nHelsingin Teatteriorkesterin tarkkakorvainen jäsen, joka havaitsee\nheti, kun joku ei pysy nuotissa -- mutja meidänhän pitäisi nyt lähteä\nsille autoretkelle, Anianpeltoa katsomaan.\n\n-- En minä ainakaan laulanut väärin, puolustautui tarmokkaasti\ninsinööri Palopohja, minä nimittäin en ottanut osaa lauluun ollenkaan,\nsaan luvan ilmoittaa. Mutta mitäs tässä luimistelemme, lähdetään\nautoretkelle.\n\nLähdettiin ja mentiin kanavalta kaakkoa kohti sitä samaa \"Hämeen\nhärkätietä\" myöten, joka ennen vanhaan välitti jotakuinkin kaiken\nliikenteen Hämeen sydänseuduilta Heinolan kautta Savoon saakka.\nMuutamien minuuttien autopyrähdyksen perästä oltiin Anianpellon\nmuinoisessa markkinapaikassa -- ikivanha omituisen jukurainen, pienehkö\ntattaramäntymetsikkö, ns. Kustaan puisto, maantien ja Päijänteen\nruohikkoisen rannan välissä, ja taulu tekstauksin markkinapaikan\nvirallisesta rauhoittamisesta muinoismuistoksi sekä järeän tanakka\nkivipatsas hakaristeineen ja muistokirjoituksineen:\n\n        SUOMEN VAPAUSSODAN\n           ANIANPELLON\n            TAISTELU\n          19 17-18/4 18\n      EDESTÄ KODIN, ISÄNMAAN.\n\n-- Tässähän taisteltiin ankarasti kokonaista kahdeksantoista tuntia\nyhteen menoon, virkkoi opas, noiden talojen seinissä on paljon\nkiväärinluotien reikiä. Tässä oli tiukat paikat. Tuon lähinnä olevan\nmökin sijalla on ollut se talo, jossa kuningas Kustaa Kolmas yöpyi\nvuonna 1775. Se vanha rakennus paloi jonkin aikaa takaperin.\nMuinoisten markkinamiesten sanotaan veistelleen tervaslastuja\nlämmittelynuotioittensa sytykkeiksi näiden muutamien petäjien tyvistä,\ntuollaisille suurille loville, niinkuin näkyy. Joo -- \"Anianpellon\nmarkkinoilla juotiin ja tapeltihin.\" Eikös se Aleksis Kivikin\n_Seitsemässä veljeksessään_ mainitse Anianpellon markkinoista? Ja onhan\nhän kirjoittanut Anjanpelto-nimisen runon, jossa hän kaihoisasti\nmuistelee erästä markkinoilla näkemäänsä hyvin ihanaa impeä. Arvoisa\nherrasväki tiennee Anianpellon markkinoita pidetyn vuodesta 1727\nalkaen, kahdesti vuodessa, nimittäin tammikuun ja syyskuun\npuolivälissä, kahtena päivänä kerrallaan. Myöhemmin pitämisaikoja vähän\nmuutettiin. Anianpellon markkinoiden perustaminen aiheutui siitä\nvalituksesta, että Hollolan markkinapaikka ei ollut järven rannalla,\njonka vuoksi markkinat siirrettiin pidettäviksi tähän Päijänteen\neteläisimmän pohjukan rannalle, Hämeen ja Savon välisen valtatien\nvarrelle. Tähänhän aiottiin perustaa kauppala oikein. Asiahan oli\nesillä vuosien 1740-41 valtiopäivillä. Päätös oli myönteinen, mutta\ntässä asiassa kilpailevien paikkakuntien asukkaiden, etenkin\nkauppiaiden vaikutuksesta asia pitkistyi ja mutkistui. Sellaistahan se\naina on, kun kateus pääsee sotkemaan asioita. Maaherra Gust. Gyllenborg\nkuitenkin vuoden 1746 valtiopäiville jättämässään lääninkertomuksessa\notti uudestaan päivänkysymykseksi kauppalan perustamisen Anianpeltoon.\nJa vuoden 1751 valtiopäiville hän teki asiasta anomuksen huomauttaen\nAnianpellon kauppalasta olevan melkoista hyötyä varsinkin suurelle\nosalle Hämeen rahvasta, jonka nyt oli alinomaa tehtävä pitkiä ja\nvaikeita kaupunkimatkoja ja jonka sopivan myyntipaikan puutteessa oli\nusein jätettävä tavaransa kotiin. Tämän lisäksi maaherra lausui\ntoivovansa Anianpellon kauppalan vilkkaaksi muodostuvan liikenteen\navaavan kaikkien silmät näkemään Päijänteen ja Vesijärven välisen\nkanavan tarpeellisuuden. Mutta Anianpellon kauppalakysymys sai\nhiljaisen hautauksen porvoolaisten kauppaporvarien ja itsensä\nanianpeltolaisten kauppalan perustamista vastustavien lausuntojen ja\ntoimenpiteiden vuoksi. Porvoolaiset pelkäsivät kauppansa kärsivän, ja\nkunnon anianpeltolaiset halusivat edelleen elää rauhassa kauppalan tai\nkaupungin humulta ja liialta hienoudelta. Asia tosin oli sangen\nsitkeähenkinen, sillä vielä Kustaa Kolmannen aikana se sukelsi esiin ja\naiheutti puheenaihetta näiden seutujen liikenne- ja kauppaoloja\nharrastaville. Vielä v. 1794 ilmestyneessä Tuneldin maantiedekirjassa\non huomautus Anianpellon sopivaisuudesta kaupunginpaikaksi.\nKustaa Kolmas haaveili kaupungin perustamista Pulkkilanharjun\nKukonharjullekin.\n\nJa meidän sopisi, jos olisi aikaa, pistäytyä katsomassa Mustaniemeä ja\nVähän-Äiniön niemeä. Mustaniemessä, tästä vähän matkaa tuonne itään\npäin, oli 1850-luvun alkuvuosista lähtien Anianpellon loistoaikoina\nvaltion ja Jyväskylän kauppiaiden rakennuttamia varastohuoneita ja\nlaivasilta. Siellä kerrotaan olleen myös aallonmurtajan tapainen,\nristinmuotoinen hirsi- ja lankkurakennelma. Sen pylväitä kuuluu\nvieläkin voivan tavata järven pohjasta. Vähän-Äiniön niemessä on ollut\nennen muinoin konepaja ja laivanveistämö. Niiden rakennuttajana valtion\ntoimeksiannosta oli eräs kaartin kapteeniluutnantti, Falck nimeltään.\n\n-- Ehkä emme kuluta aikaa käymällä Mustaniemessä ja Äiniössä, sanoi\ninsinööri, -- sillä sanotaanhan, että onnellisia ovat ne, jotka eivät\nnäe ja kuitenkin uskovat, mutta istahdetaanpa -- vai mitä, hyvä\nherrasväki -- hetkiseksi tähän nurmikolle näiden vanhojen\nmarkkinakenttäpetäjien varjoon kuuntelemaan vähän lisää tästä\nAnianpellosta ja Päijänteen laivaliikenteen alkuajoista tässä\nliikenteen eteläisessä päätepaikassa. Minusta ainakin se olisi hyvin\nkiinnostavaa, varsinkin nyt, kun olemme tässä \"paikan päällä\". Herra\nopas varmaankin hyväntahtoisesti kertoo vielä näistä asioista.\n\n-- Mielelläni lyhyesti pääpiirteittäin vain, sen minkä satun tietämään.\nNiin, Päijänteen merkitys keskisen Suomen liikenteen valtaväylänä\nkasvoi suunnattomasti puutavarakaupan alkaessa toista sataa vuotta\ntakaperin. Korpilahden Muuramen sahan omistaja Långman rakennutti\nvuonna 1834 Päijänteelle suuren purjelaivan, lajikseen ensimmäisen\ntähän järveen. Sellainen oli alku. Alus kantoi 450 tolttia lankkuja ja\nlautoja. Niitä tuotiin tähän Anianpeltoon -- kanavaahan ei ollut vielä\n-- ja tästä rahdattiin hevospelillä Loviisaan tahi Porvooseen, jonkin\nverran myös Haminaan, ulkomaille kuljetettaviksi. Ja kun Jyväskylän\nkaupunki perustettiin vuonna 1837, laittoivat muutamat jyväskyläläiset\n-- rannikkopohjalaisten ollessa rakentajina -- joidenkin vuosien\nkuluttua kaksi kaljaasia Päijänteelle kuljettamaan rahtia Jyväskylän ja\nAnianpellon välillä. Tahi oikeastaan -- sellaiset suuret kaljaasit\neivät päässeet aivan Jyväskylän kaupungin rantaan, sillä Päijänteen ja\nJyväsjärven välinen Äijälänjoki eli -salmi oli perkaamaton. Kauan oli\nPäijänteen laivaliikenteen haittana myöskin väylien tutkimattomuus ja\nkartoittamattomuus. Vuonna 1850 kuitenkin maaherran aloitteesta ja\nvaltion kustannuksin luutnantti Lönneström kartoitti ja viitoitti koko\n120 kilometriä pitkän Päijänteen suoraan vain halki suurimpien selkien.\nViimeinen Päijänne-kaljaasi rakennettiin Jyväskylässä vuonna 1848 ja\nkahdeksan vuotta myöhemmin alkoikin _ensimmäinen höyrylaiva_ halkoa\nPäijänteen laineita. Silloin myös syvennettiin Äijälänjokea.\nHöyrylaivan oli päästävä aivan JyVäskylän kaupungin rantaan saakka. Se\nPäijänteen ensimmäinen höyryalus oli valtion omistama _Suomi_,\n80-hevosvoimainen puinen siipirataslaiva, Äiniönniemessä rakennettu.\nSiinä oli miehistönä kolmisenkymmentä merisotilasta. Tämä ihmelaitos\nsaapui ensi kerran Jyväskylän kaupungin rantaan kesäkuun\nneljännentoista päivän iltana kello puoli kahdeksan vuonna 1856 ja\nJyväsjärvellä hiljaista vauhtia kulkiessaan ampui seitsemän\ntervehdyslaukausta -- siinä oli näet tykkikin. Koko kaupungin väki\nriensi katsomaan ihmeellistä \"tulilaivaa\", joka kulki purjeitta ja\nairoitta. Laivan kapteenina oli eräs luutnantti Toppelius ja\nperämiehenä purjealusten kipparina kauan Päijänteellä liikkunut laivuri\nSkogberg. _Suomi_ välitti liikennettä kerran viikossa edestakaisin\nJyväskylän ja Anianpellon välillä, pysähtyen vain Sysmän Suopellon,\nJämsän Patajoen suun ja Judinsalon laitureissa, mutta otti matkustajia\nveneistä reitillään. Usein sillä oli hinattavanaan lotjia, ja silloin\noli kulku hyvin hidasta. Se viipyi tavallisesti ilman hinattavaa\nlotjaakin noin neljätoista tuntia Anianpellon ja Jyväskylän välillä.\nNykyiset Päijänteen matkustajalaivat suorivat saman matkan\nyhdessätoista tunnissa, ainakin meidän _Tehimme_, Päijänteen nopein\nkulkija. Ja se ensimmäinen _Suomi_ söi hullun paljon halkoja, nimittäin\nei vähempää kuin viisitoista syltä Anianpellon ja Jyväskylän välillä.\nNykyinen _Suomi_ kuluttaa Vesijärven sataman ja Jyväskylän välillä\nkaksitoista syltä ja _Jyväskylä_-laiva vain kahdeksan syltä. Se vanha\n_Suomi_ luultavasti ei voinut \"ottaa pakkia\", koska se kuului\nhiljentäneen kulkuaan hyvin kaukana laiturista, ja lähtiessä oli laivaa\n\"vinssattava\" köysien, paalujen ja sestojen avulla. Suopellon laiturin\nläheisyydessä on vieläkin järvessä pylväitä, joihin köyden pää\nsidottiin _Suomea_ käännettäessä. Kymmenenä kesänä _Suomi_ liikehti\nPäijänteellä. Sitten se romutettiin.\n\nVuotta aikaisemmin oli Päijänteelle ilmestynyt venäläinen luotsilaiva\n_Aleksei_, oikein potkurin avulla kulkeva rautainen alus, päällikkönään\nkapteeni, myöhemmin amiraali L. Toppelius. Tätä laivaa käytettiin\nparina kesänä Päijännettä tutkittaessa ja kartoitettaessa. Toppelius\nhankki ensimmäiset tukkilaivat Päijänteelle. Niiden nimet olivat\n_Ensimmäinen_ ja _Toinen_. Toinen oli \"rupellilaiva\", nimittäin\npotkurilla kulkeva.\n\nVuonna 1865, toisen tiedon mukaan 1866 tai 1867, kapteeni Toppelius ja\njyväskyläläinen kauppias, myöhemmin kauppaneuvos Johan Parviainen\nasettivat Päijänteen matkustajalaivaliikennettä välittämään\n_Lahtis_-nimisen rautarunkoisen siipirataslaivan. Muutamina\nensimmäisinä vuosinaan laiva kulki kahdesti viikossa Anianpellon ja\nJyväskylän välillä. Vuonna 1904 _Lahtis_ muutettiin potkurilaivaksi ja\nsai nimen _Lahti_. Vapaussotatalvena punaiset upottivat sen Heinolan\nrannassa Jyrängönvirtaan. Sen jälkeen _Lahti_ rakennettiin uudelleen ja\nasetettiin liikenteeseen, viimeksi Vesijärven ja Kuhmoisten kirkonkylän\nvälille. Kymmenisen vuotta takaperin laiva liikennekilpailun vuoksi\njätettiin seisomaan ja sittemmin muutettiin proomuksi.\n\nVuonna 1875, siis neljä vuotta Vääksyn kanavan avaamisen jälkeen,\njolloin Päijänteellä oli _Lahti_-laivan ohessa jo puoliväliin\ntoistakymmentä hinaajalaivaa, sai _Lahtis_ kilpailijan. \"Jämsän\npatruuna\", maanviljelijä Severus Konkola vanhempi nimittäin oli\nsullonut tuohikonttiin noin 90.000 markan arvosta seteleitä ja meni\nsilloisen Lahden kauppalan satamassa Vesijärven rannalla olevaan\nViipurin konepajan konttoriin ja tiedusteli laivan hintaa.\nKonttoriherrat eivät kuitenkaan välittäneet konttiselkäisen,\nvirsujalkaisen ukkelin kyselyistä, vaan jatkoivat muina miehinä\nkeskinäistä, ruotsinkielistä keskusteluaan. Kun ukko kuitenkin uudisti\nkysymyksensä, lähti muuan herroista piloillaan näyttelemään laivoja\nukolle. Katseltiin ja keskusteltiin, Konkola kyseli yhtä ja toista\nlaivoista, kysäisipä jo hintaakin. \"Voi, ukko-ressu, ne maksavat niin\npaljon, etteivät sinun rahasi siihen riitä. Tarvitaan ainakin hyvät\ntakuut!\" Jutellessa oli jo päästy takaisin konttoriin. \"Sanokeehan nyt\nvuan se hinta, puhellaan sitte niistä takkuista!\" Naurunrähäkän\nkaikuessa ilmoitettiin ukolle laivan hinta. Ukko sanoi tilaavansa\nlaivan, väänsi kontin selästään ja sitä avatessaan virkkoi: \"No,\nkahtellaanpas nyt näitä takkuita!\" Perimätiedon mukaan olisi ukko nyt\nlaskenut herrojen kouraan laivan hinnan tuhatlappusissa -- herroja ei\nenää naurattanut -- pistänyt loput tuhatlappuset konttiinsa ja sanonut:\n\"Näkyy noita vielä jääneenkin, noita takkuita!\" Sitten väännälsi kontin\nselkäänsä ja käveli ovelle, josta taakseen vilkaisten vielä huomautti:\n\"Kuulkouhan, hyvät herrat, muistakeehan vast'ies, ettei ou koirua\nkarvoihi kahtomista!\"\n\n90.000 markkaa oli sinä aikana \"pitkä raha\" -- eihän se ole kovin lyhyt\nnykyisinkään. Sillä sai jo oikein hyvän, hienosti sisustetun laivan.\nSe, _Jämsä_-niminen, oli 100 jalkaa pitkä, 45-hevosvoimainen ja se\nsuoritti kolme edestakaista matkaa viikossa Vesijärven, Jämsän ja\nJyväskylän välillä. Niin kehittyi Päijänteen laivaliikenne.\n_Jämsä_-laiva on saanut kokea monet vaiheet ja muodonmuutokset\nuseilla reiteillä liikennöityään. Se on ollut _Heinola_-nimisenäkin\nVesijärven--Heinolan reittiä hoidellessaan, sitten se kulki\nVesijärven--Jämsän linjalla ja arvatkaapas, hyvä herrasväki, mikä nimi\nsillä on nykyisin.\n\n-- Jos lienee _Suomi_. Sehän on vanha.\n\n-- Ei ole _Suomi_.\n\n-- _Jyväskyläkös_ se on?\n\n-- Ei ole.\n\n-- _Taru_, ja mitäs niitä on täällä muita -- _Tiirismaa, Vellamo?_\n\n-- Ei, vaan se on -- _Tehi_, juuri se, joka odottaa parhaillaan meitä\nkanavassa. Jokohan lähdemme takaisin laivaan?\n\n-- Lähdetään. Kas, kun aurinko on jo alentunut paljon.\n\n-- Niin on. \"Ehtoo joutuu ja varjot lankeavat.\" Se kontti-ukko,\nKonkolan Severus, omisti myös _Aallottaren_ ja matkustajalaivana\nkokeilleen _Seuran_ ja hinaaja _Toivon_ hän muutatti\nmatkustajalaivaksi. \"Konkolan pappa\" oli varsin omaotteinen mies. Ja\nrahaa hänellä oli kuin roskaa. Vuonna 1906 muuten valmistui\n_Suomi_-laiva -- merkkitapaus Päijänteen laivaliikenteen historiassa\nsen vuoksi, että _Suomi_ oli Päijänteen ensimmäinen varsinainen\nmatkailija-alus, jota sopii näyttää ulkomaalaisille ja muille\nvaativille kulkijoille. Ajanmukainen on myös etenkin _Jyväskylä_-laiva,\nvasta Vapaussodan jälkeen rakennettu. No niin, käydäänpä autoihin. Pian\nolemme jälleen kanavalla ja laivassa.\n\nNiin oltiinkin. Kapteeni seisoi jo komentosillalla, perämies kopissaan\nja kirkasmessinkisestä varoventtiilin torvesta savupiipun vieressä\nliika höyry purkautui korkeana patsaana kovasti tohisten.\n\n-- Tervetuloa! huusi kapteeni leikillisesti ja kohotti lakkiaan.\n\n-- Kiitos, vastasi aina nokkela insinööri myös kohottaen hattuaan,\nmeitä on taidettu täällä jo kovasti kaivata ja odottaa. Emme ehtineet\naikaisemmin, kun siellä Anianpellon pientareella oli hupaisaa istua ja\nkuunnella herra oppaan kertovan piirteitä Päijänteen laivaliikenteen\nhistoriasta, joka meille kaikille oli uutta ja kiinnostavaa.\n\nSitten tapahtui ripeä lähtö. Kanavasta Asikkalanselaile päästyä\nkonemestari tempasi \"piiskan päälle\", kahdentoista solmuvälin\nnopeudeksi -- kohta höyryn paine alkoi alentua hiljalleen,\nvaroventtiilin painopunnukset tapasivat pohjan, joten höyryn\npurkautuminen torvesta lakkasi äkkiä.\n\nMatkustajat olivat kiivenneet yläkannelle, hiljainen mies ja hänen\nvalokuvaileva rouvansa komentosillalle perämiestä ja kapteenia\nhaastattamaan. Opas selitti paikkoja kannen peräpuolella istuville,\njoista eräs herra katsellessaan luonnonkauneutta ympärillään oli jo\nniin matkan ihanuuden lumoissa, että hyräili tuossa paikassa\ntekaisemallaan nuotilla laivan vieraskirjasta kopioimaansa runoa:\n\n    Tässä Vesijärven uään,\n    Päijänteen ja kaiken tään,\n    minkä _Tehin_ matka tuo --\n    saaret, salmet, rannat nuo:\n    toista ei oo niiden vertaa.\n    Tänne kaipaan monta kertaa.\n\nLaivan terävä keula leikkasi liukkaasti vesiaavikkoa, joka ei näyttänyt\nvaaleanvihreältä niin kuin Vesijärven ulappa, vaan siniseltä.\nVasemmalle jäivät Pernasaari ja Asikkalan kirkonkylä, jonka temppelin\npitkälti suippo, terävä torni näkyi mantereen metsän yli; oikealla\nsuuri Salonsaari painautui yhä pienemmäksi ja matalammaksi sitä mukaa,\nkuta kauemmaksi ulapalle suoraan pohjoista kohti potkaltava laiva\nurkeni. Vähän ajan kuluttua kulki laiva länsirannikon Vähän-Äiniön\nmantereenniemen ja koko Päijänteen poikki lounais-koillisena\nsuuntautuvan, kuuluisan Pulkkilanharjun katkaisevan hyvin kapean,\nlohiuistimensoutajille antoisan Pienen-Pulkkilansalmen kautta\nHinttolanselälle.\n\n-- Paluumatkamme ohjelmassa on pysähdys Pulkkilanharjulla ja sen\nnähtävyyksiin tutustuminen, sanoi opas, joten nyt sivuutamme tuon\nharjun vain hattua nostaen, niin sanoaksemme.\n\nYkskoivun ja Neitsaaren, Haapasaaren ja muiden saarien välitse\nkuljettuaan laiva löysi Hinttolanselän pohjoispäästä kauniin, ahtaan\nHinttolansalmen supistuneena pitkän ja kapean, hietikkorantaisen\nKelvännen eli Kelvennensaaren ja Hinttolansaaren väliin.\n\n-- Tämäkö on Kellosalmi ja tuoko talo tuossa saaressa on Lahden\npormestarin omistama Kellosalmen kartano? kysyi historianmaisteri.\n\n-- Tämä on Hinttolansalmi, vastasi opas, Padasjoen kirkonkylän laiturin\nja Kellosalmen kautta kulkevat _Suomi_ ja _Jyväskylä_ eroavat jo tuolta\nHinttolanselän keskipaikkeilta länsirannikon vesille. Palatessamme\nnäemme pitkän, kauniin Kellosalmen ja pormestarin entisen kartanon.\nKuljemme nyt keskellä Päijännettä ja tulemme pian Virmailanselälle, ja\nsen halkaistuamme tuolla kaukana, hiukan oikealla häämöttävän\nRapaalanniemen nokkaan saakka, saavumme Päijänteen suurimman selän\nTehin eteläiseen reunaan, josta vänkäydymme Sysmän rannikkovesille,\nSuopellon lahteen, joka on tunnettu huvila-asutuspaikka. Siellä on\nrunsaasti Helsingin herrojen kesäkoteja. Tässä sivuutamme juuri tuon\nHirvisaaren, ja tuolla koillisessa pienten saarten yli nyt näkyy\nkorkeanlainen Paatsalon saari, joka mainitaan Santeri Ivalon romaanissa\n\"Erämaan taistelu\". Ja likellä Paatsaloa näkyy huomattavimpana pieni\nPunapään saari. Kohta alkavat näkyä vasemmalla, aavan Tehin\nlänsilaidassa Hietasaari, Linnasaari ja suuri, asuttu Virmailansaari,\njossa on hyvänäköalainen Rasinmäki -- huippu 110 tai 112 metriä\nkorkeammalla Päijänteen pintaa. Näitä saaria ja niiden vastapäätä\nolevaa Rapaalanniemeä vähän pohjoisempana on Päijänteen levein paikka,\nHarmoistenlahdesta Sysmän Majutveden perukkaan 28 kilometriä;\nPäijänteen pituushan on puolta kilometriä vaille 12 penikulmaa,\nniinkuin lienen aikaisemmin maininnut; rantojen pituus kaikkiaan 835\nkilometriä, ympärysrantoja yhteensä 650 kilometriä, veden pinta-ala\n1.111,5, toisen tiedon mukaan 1.142, saaret mukaan luettuina 1.442,6\nneliökilometriä.\n\n-- Kyllä tämä nyt rupesi reilusti Tehin ulapaksi, jatkoi opas\nseurakunnalleen vähän myöhemmin komentosillalla. Tuossa on\nRapaalanniemen nokka jo noin lähellä. Tehin ulappa on kolmattakymmentä\nkilometriä pitkä ja noin puoliväliin toistakymmentä kilometriä leveä\naava.\n\nSiltä se näyttikin. Johtui mieleen meri, sillä muutamilla suunnilla ei\nnäkynyt maita. Suuri ulappa oli riemastuttavan ihana. Se levittäytyi\nvapauden ja voiman tuntuisena, tyynenä ja auringonkimalteisena\nväreillen lämpöä tummansinisestä vedenpinnasta autereiseen ilmaan\nsiromuotoisen, valkean laivan kulkea kohisuttaessa keulakuohujen\nhohdellessa hopeisina päivänhelossa ja piipusta melkein pystysuorana\npatsaana kohoavan mustan, sankan savun vähitellen hajautuessa sinistä\ntaivaankumua vasten kuvastelevaksi synkeäksi pilveksi. Etäiset saaret,\nkarit ja niemimaat katselivat kuvaisiaan hiljaisina ja totisina.\nKaukana keskellä aukeaa ulappaa savusi tukkitarakkaansa sisukkaasti\nvetävä laiva, lähellä valkeaa huvialusta uiskenteli vilkkaasti päätänsä\nkääntelevä kuikka ja Rapaalanniemen kärkeä kiertävästä veneestä\nheitettiin veteen pitkääsiimaa.\n\n-- Nyt näkyy tuolta puiden ylitse vähän Rapaalan kartanon kattoa ja\ntuulimoottoria, huomautti opas matkailijajoukolle.\n\n-- Vai tässä on historiallinen Rapaalan kartano, puuttui puheeseen\nhistorianmaisteri. Rapaalanniemi asuinpaikkana mainitaan asiakirjoissa\ntiettävästi ensi kerran muistaakseni 1430-luvulla, jolloin siinä oli\nhaltijana lautamies Olli Rapala. Sitten pitkä sarja Rapaloita.\n1500-luvun lopulla tila joutui oston kautta lainlukija Per\nSigfridinpojalle. Hänestä polveutuvan 1650-luvulla aateloidun\nTandefelt-suvun hallussa tila oli 1890-luvulle, ellen muista väärin.\n\n-- Niinä aikoina kyllä kunnallisneuvos Tandefelt myi Rapaalan kartanon\nSeverus Konkola nuoremmalle, muisteli opas, sitten tila naimisen kautta\nsiirtyi nykyiselle omistajallensa, kenraali Waldénille. Hän on sinne\nistuttanut muun muassa ei vähempää kuin puolitoistatuhatta omenapuuta,\nviidensadan entisen lisäksi. Ja hänellä on siellä oikein hirmumenijä\nmoottorivene. Jalmari Finnehän muuten romaanissaan \"Sysmäläinen\" kuvaa\nerään entisajan rapaalaisen Tandefeltin, Arvid-herran edesottamisia.\nKartano on tässä Sysmän läntisimmässä niemenkärjessä. Rapaalan\nlähimpinä naapureina ovat Suopellon kesäiset huvila-asukkaat useiden\nkilometrien päässä ...\n\n-- Minkälaisia edesottamisia sillä Rapaalan Arvid-herralla oli? kysyi\nkiinnostuneena neiti Valio.\n\n-- No, hänellähän olivat kummat kujeet, huimapäällä. Niin, ja tuolla\nnäkyy Suopellonlahti, ja tuo korkea mäki siinä lahden suussa on nyt\nsitten se komeasta näköalastaan kuuluisa, vaikka ei vielä kuitenkaan\nkovin yleisesti tunnettu ja nähty Päijätsalo, saarimaa, niin sanottujen\nPäijänne-hullujen ylpeys. Tuonne aivan mäen juurelle, Pyydysniemen\npieneen lahdekkeeseen pysähdymme yöksi. Laivayhtiömme teetti sinne\nviime talvena hyvän laiturin.\n\nKeulatangon kohdalla, pienen selkäveden takana, näköjään noin\npuolenkymmenen kilometrin päässä kohosi suoraan vedestä\nympäristömaitaan paljon korkeampi, metsäinen mäki, oikeastaan vuori\nkartion muotoisena kuin Vesuvius. Se oli Päijätsalonvuori. Sen jyrkkien\nrinteiden ääret erottautuivat teräväpiirteisinä poutaisen taustataivaan\nsinisyydestä. Puuttui vain tulivuoren huipusta kohoava savu. Katsoja\nikäänkuin vaistomaisesti kaipasi sitä mielikuvituksessaan.\n\nHetkisen kuluttua Suopellonlahden laiturissa käytyään jollakin asialla\nlaiva kiinnittäytyi Päijätsalon Pyydysniemen pitkän lankkulaiturin\nkupeeseen.\n\nKaunis paikka, hiekkarantainen kaarre petäjikköniemen kainalossa.\n\nOpas piti \"virastansa vaarin\":\n\n-- Tuolla hiekkarannan nurmikkokentällä toissa sunnuntaina\nhuvila-asukkaat ja muut Päijänne-hullut Pulkkilanharjua, Tehinniemeä\nja Jyväskylän lähiseutuja myöten kokoontuivat tavanmukaista\nPäijännepäiväänsä viettämään. Oli kolme laivaakin ja kymmeniä moottori-\nja soutuveneitä, ja pikkupojat olivat tuoneet purjeveneensäkin,\nainoat Päijänteen purjepurret nyt moottorien aikakautena.\nSiellä oli suuriakin herroja -- tohtori Ruutu Pulkkilanharjulta,\nHannikais-taiteilijaveljekset Tehinniemestä, oikein Suur-Tehin keskeltä\nAavarannalta, ja oopperalaulaja Sulo Räikkönen ja tohtori Nyyssönen\nJyväskylästä, ja professori Leiviskä huvilastaan tästä läheltä\nSuopellonlahden syrjältä, ja professori Kaitila samoin täältä, ja\nIlolan kartanon isäntä Schildt tuli tuolta Suopellonlahden pohjukasta\ntalonsa rannasta komeasti hinaajalaivallaan; täällä istui myös vanha\nmetsänhoitaja Frigren, veikeä tarinamies, jota Sysmän keisariksi\nsanotaan, ja itse sanoo.\n\n-- Olikos Iso-Keisari, Lämpénin Ernesti? kysyi helsinkiläinen\nhistoriaherra.\n\n-- Ei ollut tällä kerralla, vaikka kyllä hänkin aikaisemmin täällä\nSuopellon huvilayhdyskunnassa, tässä niemessäkin on ottanut osaa\npäijänneläisten yhteisiin iloihin, kuten lehtori Stooren järjestämiin\npurjehdusjuhliin ja muihin. Lampénhan on asunut yhdeksänä kesänä tuolla\nlahden perällä, siinä aivan laivalaiturin luona, Suopellon majatalon\nullakkohuoneessa. Samassa talossa on muutamina kesinä asunut\ntaidemaalari Väinö Hämäläinen. Ja on täällä nähty tänäkin\nkesänä sanomalehti-pakinaseppä Timo Suopellon majatalon\nnaapuritalon kesäasukkaana, sekä joskus aikaisempina kesinä Tiitus\nVirmailansaaresta, Päijänteen suurimmasta saaresta, joka on 12\nkilometriä pitkä ja 5 leveä -- tuollahan se näkyy etäällä lännessä.\nProfessori Leiviskä muuten toissasunnuntaina Päijänne-päiväjuhlassa\npiti esitelmän Päijänteen ja Päijätsalon synnystä. Se oli hyvin\nkiinnostava esitys. Päijänne-päiviä on tohtori Yrjö Ruudun aloitteesta\nvietetty vuodesta 1932 alkaen.\n\nOppaan näitä tarinoidessa koko tehiläisjoukko oli kävellyt rantapolkua\nmyöten Päijänne-päivän nurmikolle.\n\n-- Tässä oli, jatkoi opas, Päijänne-päivänä pitkiä pöytiä, ja niiltä\nsai ottaa ja juoda kahvia ja syödä vehnästä kuka hyvänsä maksutta ja\nhinnatta niin paljon kuin jaksoi. Ottakaa vain \"johtokunnan\" laskuun,\nsanottiin. Ja kyllä siinä kuppi kallistui. Ja hanurinpeluri soitti\nkomeasti. Ja paljon kansaa kävi Päijätsalon huipulla. Sää sattui\nsuotuisa, paljon parempi kuin viime kesän Päijänne-päivänä\nPulkkilanharjulla. No niin, lähdemme nyt käymään Päijätvuoren tornissa.\n\n-- Oikeinko siellä on torni, tällä vuorella? kysyi Valion neiti.\n\n-- On torni, kaksitoista ja puoli metriä korkea, jo vuotena 1899\nsuopeltolaisten huvila-asukkaiden ja toimekkaan Sysmän keisarin ja\nSchildtin ynnä muiden paikkakuntalaisten rakennuttama torni --\nvenäläisen virkavallan vastustuksesta välittämättä ja siltä lupaa\nsaamatta. -- Mitä varten rakensitte tornin? kenraalikuvernööri\nPoprikohvi kysyi metsänhoitaja Frigreniltä. -- Päijänteen kauneutta\nkatsellaksemme, vastasi Sysmän keisari suorasukaisesti. Ja sillä hyvä.\n\nVenäläiset taisivat pelätä rakennettavan jotakin\nsota-kapinatähystystornia.\n\n-- Kuinka korkea on tämä Päijätsalonvuori? tiedusti Korson tehtailija.\n\n-- Sanotaan olevan kahdeksankymmentäseitsemän, toisen tiedon mukaan\naina niin paljon kuin sataneljätoista metriä Päijänteen pinnasta ja\nsatayhdeksänkymmentäkaksi metriä meren pinnasta laskettuna -- nytpä\nalkaa tässä jyrkänlainen nousu, mutta onhan tässä penkki rouvien ja\nneitien istahtaa, ja tästä erkanee loivempi kiertotie. Sitä\nkävellessämme ei meidän tarvitse kiivetä tuota jyrkkää, kivikkoista\npolkua suoraan ylös huipulle.\n\nPyylevä insinööri Palopohja istahti penkinnenälle, otti olkihatun\npäästänsä, kuivasi nenäliinalla hikeä otsastaan, silmäili\nkiviruuhkaista rinnemaata ympärillänsä ja sanoi:\n\n-- Lieneekö tämä nykyistä paljon suuremman Muinais-Päijanteen\nrantakivikkoa? Viisaat tutkijathan selittävät saaneensa selville\nPäijänteen vedenpinnan tuhansia vuosia takaperin olleen paljon\nkorkeammalla kuin nykyisin. Esimerkiksi Vääksyn kanavan läheisyydessä\nkuuluu olevan aivan selvä, muinaisjärven rantakivikko noin\nkymmenen metriä ylempänä nykyistä vedenpintaa. Ja samoin on\nentistä rantareunustaa nähtävissä Padasjoen punkaharjumaisessa\nKelvennensaaressa, jonka ohi tänne tullessamme ajoimme, ja Jyväskylän\nkaupungin lähistössä Ronninmäen rinteessä ja Korpilahdella jossakin\nKärkisten tienoissa ja muutamissa muissa paikoissa tämän järven\nrannoilla. Näin korkealla ollutta vettäänhän Muinais-Päijänne purki\nnykyisen Kalajoen laakson kautta länteen päin, kunnes Kymijoen\nVuolenkoskella, lähes kahden peninkulman päässä Heinolan kaupungista\nitään, vesi sai katkaistuksi siinä kohdassa kaksitoista metriä korkean\nsisemmän Salpausselän, ja kuulut Mankalan kosket muodostaen pääsi\nvirtaamaan mereen. Mutta lähdetäänpä jatkamaan nousua.\n\nKohottiin sileää, raivattua kiertotietä, jossa kulku oli ponnistuksiin\ntottumattomillekin verraten helppoa.\n\nHelsinkiläiset \"juoksupojat\", kaksi nuorta herraa innokkaina\nurheilunharrastajina keskenään kilpaillen pääsivät ensimmäisiksi mäen\nharvapuiselle huipulle, sitten pitkä ja liiasta \"lihallisuudesta\" vapaa\nopas, ja niin edespäin. Viimeisenä ponnisteli insinööri Palopohja,\npyyhki hikeä ja sanoi: -- On se ihme, kun maan vetovoima pyrkii viemään\nalaspäin, takaisin rinteen juurelle, aivan kuin mikä magneetti tai muu\nmentaliteetti. Tokko se teitä muita tuntuu yhtään vietraavan?\n\n-- Aina vähän, aina vähän, läähätti historianmaisteri.\n\nSeurueen naiset jaksoivat ponnistella korkeutta kohti ihmeteltävän\nhyvin. \"Pyri eteenpäin, menestys varma!\"\n\nHuipulla oli kaksikin tornia -- geodeettinen kolmiomittaustorni ja\nvalkeaksi maalattu, hyvänlaisessa kunnossa oleva varsinainen\nnäköalatorni, jonka peltipäällyksiseltä yläsillalta, huipputasanteelta\nnähden avautui yllättyneiden katselijoiden ihailtavaksi yltympäriinsä,\nja etenkin Tehinselälle päin, valtaavan suurenmoinen ja juhlaisan\nmahtava näkymä, jonka vaikuttama tunne aluksi oudosti riipaisi sydäntä,\naiheuttaen aivan selvästi tuntuvan entistä paljon vilkkaamman\nverenkierron. Opas selosti:\n\n-- Täältä nyt oikein selvästi nähdään kuinka pitkä tuo Rapaalanniemi\non. Nyt näkyy tuossa aivan niemen kärjessä kartanon luona vähän pienen\nlammen pintaa. Siihen lammikkoon isot lahnat keväisin salmekkeen kautta\ntulevat kutemaan. Siitä niitä saadaan paljon. Ja tuohon saareen kerran\neräs ori ui karhi perässään. Ei uskoisi hevosen jaksavan uida noin\npitkälti, useiden kilometrien matkan, ja vielä karhi vastuksina.\n\n-- Lienee ollut kuusenoksista kyhätty kevyt vanhanajan risukarhi,\nepäili leikkisä insinööri Palopohja.\n\n-- Ei ollut risukarhi. Raskas rautainen äes oli ollut, kerrotaan.\n\n-- Jo sitten oli voimakas se ori, pakana, myönnytti insinööri, kohotan\nhattuani.\n\n-- Oli se voimakas. Ja tuolla kaukana lounaassa, Virmailansaaren\npohjoispään vieressä on Padasjoen Linnasaari, jossa kuuluu olevan\nvieläkin selvästi nähtävissä muinoisten varustusten jäännöksiä. Ne ovat\nlikellä saaren korkeinta kohtaa, itärinteessä. Tiedemiehet ovat\narvelleet niiden olevan joko isonvihan tai rautakauden aikaisia. Eräs\nPadasjoen pitäjän historiaa tutkinut maisteri sanoi minulle saaneensa\nselville niiden olevan rautakaudelta. Tohtori Ruudun pojat olivat\nmuutamia viikkoja takaperin suurella moottoriveneellään käyneet\nLinnasaaressa katsomassa niitä linnoitusjäännöksiä. Varmasti ihmisten\nkäsien töitä, vakuuttivat pojat. Ja tuolla näkyy noita Kuhmoisten\nkorkeita maita. Entäs tuolla Tehinaavalla, keskellä suurta selkää, tuo\npitkähkö, matala saari, nimeltään Koreakoivu eli Kirjokoivu. Siellä\nkuuluu asuvan joku \"erakko\". Ja tuolla Majutveden rannalla näkyy Sysmän\nkirkko.\n\n-- Kyllä kannatti kiivetä Päijät-vuorelle, komea oli näköala, tunnusti\ninsinööri näkemäänsä tyytyväisen matkailijajoukon laskeuduttua takaisin\nPyydysniemen Päijänne-päiväkentälle.\n\nNurmikolla istuen levähdettäessä katseltiin auringon alenemista\nTehinselän taakse, ja muutamat nuoret herrat elämänriemuisasti hälisten\nheittelivät \"voileipiä\" lahdekkeen tyynelle vedenpinnalle. Ja\nmyöhemmin, helteisen päivän lämpöä hehkuvana iltana laiturinsa vieressä\nhohtavan valkoisena vieraitaan uskollisesti odottavan Uivan Hotellin\nonnelliset asukkaat vallattomina pulikoivat hiekkapohjaisen, kauniin\nkaarteen vilvoittavassa vedessä.\n\nHienoisen hämärteen huomaamattomasti levittäydyttyä retkeläiset\nistuivat laivansa ruokasalissa teeillallista odottaen hauskasti\ntarinoimassa.\n\nMutta yläkannella yksinäinen hiljainen mies katseli laskeutuneen\nauringon moniväristä, kaunista kajoa etäisellä taivaan äärellä ja\nkajastuksen kuvajaista suuren selkäveden sileällä pinnalla.\n\nMies mietti, mietti ja unelmoi -- täältä en pitkään aika haluaisi\npalata kuluttavaan kaupunkielämään, sen kiireeseen, ahtauteen ja\npinnallisuuteen, jossa ei tiedetä mitään tällaisesta sielua ja ruumista\nuudistavasta kauneudesta, raikkaudesta ja vapaudesta. Ihana Päijänne!\n\n\n\n\nTOINEN PÄIVÄ.\n\n\n    Viisitoistavuotiaana maailmaan\n    läksin minä kulkemaan...\n\nKellon ollessa puoli 8 yllä olevat sanat ja niiden jatko\ngramofonijenkan rennon railakoihin säveliin sisältyvinä herättivät\n_Tehin_ hyteissä vielä makeita unia vetelevät huvimatkailijat. Hyteistä\nalkoi kuulua heti naurua ja puhelua, ja vähän ajan kuluttua hyttien\nrullarataovet alkoivat hurahdella auki herrasväen kiiruhtaessa\nruokasalin suurella pöydällä houkuttelevana höyryävän aamukahvin\nkimppuun. Yllättävän omalaatuisen herätyksen toimeenpanijaksi\narvailtiin opasta ja erästä nuorta helsinkiläisherraa, joka edellisenä\niltana oli ahkerasti veivaillut gramofonia.\n\nTodisteiden puutteessa jäi syyllisen henkilöllisyys selville saamatta,\nvaikka korkean oikeuden puheenjohtajana oli eduskunnan oikeusasiamies\nja muina jäseninä toinen helsinkiläinen lainoppinut ja viipurilainen\ntuomari. Muutamat kaupunkilaistavoilleen uskolliset, jotka olisivat\ntahtoneet Päijänteelläkin ollessaan nukkua hyvin pitkään, harmittelivat\nhiukan äskeistä, heidän mielestään liian aikaista herätystä, mutta\nlopuksi hekin vilpittömästi yhtyivät enemmistön mielipiteeseen: olipa\nhyvä, kun tuli noustuksi edes näin aikaisin katsomaan tätä aamun\nihanuutta -- kirkkaansinistä taivaankumua, auringonkimalteen\nleikittelyä Päijännepäivä-kentän nurmikon kastepisaroissa ja\nPyydyskaarteen tyynellä pinnalla, jonka varjoisalla puolella vielä\nhäilyili hiukan sumua.\n\n-- Olisi koreasti kiitettävä sitä tuntematonta hyväntekijää, joka sen\nherätyslevyn pani pyörimään, mutta valitettavasti emme tiedä kuka hän\non, lausui insinööri.\n\n-- Hyväntekijät ovat usein vaatimattomia; he eivät hae maailman\nkiitosta, huomautti opas, mutta hyvä herrasväki -- nyt tulee tuolla tuo\nsuuri moottorivene kotihuvilansa rannasta tänne. Veljelläni on tänään\nvähän asioita toimitettavana Sysmän kirkonkylässä. Soudin eilisiltana\nhänen luonaan puhumassa ja puuhaamassa tilapäiseksi, ylimääräiseksi\nohjelmanumeroksemme sen, että hänen mukanaan nyt pääsemme, ne jotka\nehkä haluavat lähteä, käymään katsomassa Sysmän suurta, komeaa\nkirkonkylää, sen ikivanhaa kirkkoa, kirkkomuseota ja tästä sinne\njohtavaa erittäin kaunista, useissa paikoissa hyvin kaitaa reittiä,\ntäältä suunnilleen peninkulman matka, luullakseni. Moottoriveneeseen\nmahtuisimme me kaikkikin. Olen luvannut kapteenille palaavamme laivaan\nviimeistään kello kolmetoista. Pyydän niitä nostamaan kätensä ylös,\njotka haluavat lähteä Sysmän retkelle.\n\nKaikki kohottivat, aina kujeellinen insinööri nosti kummankin kätensä\nHitler-tervehdysasentoon.\n\n-- Insinöörin on maksettava kaksinkertaisesti Sysmän-sivuhypystä hän\nkun nosti molemmat kätensä, tuomitsi viipurilainen juristi.\n\n-- Ei tarvitse, julisti lohduttavasti opas, Sysmän matkan saavat kaikki\nkaupantekijäisiksi, maksuttomasti. Siis kaikki lähtevät. Minäpä käyn\nsanomassa emännöitsijälle, että hän latoo eväskoriin niin monta\nvoileipäpakettia kuin meitä on. Ja suuri kaljapullo myös mukaan! Meidän\non kuitattava aamiaisemme vain voileipäruokailulla ja vasta palattuamme\nsyötävä paremmin.\n\n-- Insinöörille kaksi voileipäkääröä -- hän kun nosti kaksi kättään,\n\"vitsasi\" eräs neitonen.\n\n-- Kiitos ystävällisyydestä, arvoisa neiti, sanoi insinööri, nosti\nhattuaan ja kumarsi. -- Ei tarvitse, yksi käärö riittää. Mutta hyvät\nihmiset, nyt se moottorivene tuli jo laivamme viereen -- hei\nkansipoika, ota köysi vastaan moottorista... no niin, sillä tavalla,\nhyvä tulee, kyllä se asettuu siihen.\n\nMoottorivene oli hyvin suuri, mustaksi maalattu ja sen keulassa komeili\nkullatuin kohokirjaimin _Refanut_, siis \"Leisténin poikien\" tunnettu\nPäijänteen kyntäjä, Setä Topeliuksen satulaivan kaima.\n\nOhjauskopista ulos astunut _Refanutin_ kapteeni, herra arkkitehti nosti\nkohteliaasti kokardilakkiaan ja kehoitti:\n\n-- Herrasväki, tehkää hyvin ja astukaa purteen. Tehtiin niin hyvin.\nKilvaten aivan.\n\n-- Kylläpä tämä on uhkea alus!\n\n-- Näin hirmuisen leveäkin. Eihän tämä mahdu ahtaissa salmissa\nkulkemaankaan.\n\n-- Katsokaas kun on oikein keittiökin! Ja täällä suuressa salongissa\niso kirjastokin!\n\nEnsin kierrettiin Päijätsalon eteläsivustan rannikkovesitse ja\nkäännyttiin sitten itää ja viimein koillista kohti suuren\nraakaöljymoottorin voimakkaasti jymisten viedessä venettä ja sen\niloista, leikkipuheita pitävää matkustajajoukkoa _Vellamo_-laivan\nreimaroidulle reitille, v. 1908 peratun hyvin kapean Miestensalmen\nlävitse ja heinikkörantaisia, mutkikkaita salmivesiä pitkin, muutaman\npienen selän ylitse, Muurisalmen ja Varmasalmen kautta ja ison\nSaari-nimisen saarenmaan ohitse aukealle Majutvedelle, jonka\ntakarannalla jo näkyi Sysmän suuri maalikylä.\n\nNoustiin _Vellamon_ laiturille \"Rantalan satamassa\" ja lähdettiin\nkävelemään kylään, joka näkyi olevan melkoisen laaja-alueinen,\nvaltakatu-maantien kummallakin puolella useita isojakin taloja, kuten\nkorkeatorninen Palokunnantalo, Sysmän Säästöpankin talo, Yhteiskoulun\ntalo ja maamme kolmanneksi suurimman meijerin talo sekä muutamia\nmyymälä- ja kahvilarakennuksia. Nähtiin myös eräs uudelta näyttävä\npylväsportaikkoinen talo, Kalevan Pirtti. Likellä tätä tilavaa ja\nkaikin puolin uudenaikaista taloa, jota sanottiin käytettävän yleisenä\njuhla- ja kokouspaikkana, sijaitsee Suurkylän eli Suurenkylän kartano,\nStreng-suvun pesäpaikka. \"Strengin Pekka, akronohvi, siinä nytkin\nisäntänä pöllästelee\", sanottiin retkeläisillemme. Strengit ovat\n1700-luvulta alkaen asuneet Sysmässä ja sen naapuripitäjässä\nHartolassa. Strengit ovat vanhaa pappis- ja sotilassukua. Ensimmäinen\nSysmän Streng-pappi oli Kaarle Streng, joka Hartolassa kappalaisena\noltuaan valittiin Sysmän kirkkoherraksi v. 1790. V. 1663 mainitaan\nSuurenkylän herrana majuri Kustaa Juhonpoika. Suurenkylän kartano on\n1700-luvun alkupuolelta vuoteen 1869 kuulunut Wikman-suvulle ja sen\njälkeen Streng-suvulle. Päärakennus on tehty v. 1801.\n\nRetkikuntamme opas luki julki holhokeilleen näitä tietoja pienestä\nmuistivihkosestaan juuri kyseessä olevan kartanon ohi käveltäessä vähän\nmatkan päässä ryteikköisen lahdelman rannalla olevaa kirkkoa katsomaan.\n\n-- Tämä kirkko on hyvin vanha, sanoi \"paimen\" laumalleen\nretkeilijäjoukon tultua kalmiston ympäröimän harmaakivisen ristikirkon\nluo, rakentamisvuotta ei tarkalleen tiedetäkään. Se lienee tehty vuoden\n1400 paikkeilla, erään tutkijan arvelun mukaan 1420 vaiheilla. Vanhin\ntavattu asiakirja, jossa Sysmän kirkko mainitaan, on \"Jumalan armosta\nRuotsin, Tanskan, Norjan, Vendien ja Göötan kuninkaan Kristofferin\"\neräs kirje vuodelta 1442. Ei ole todisteita, onko nykyinen kirkko\nSysmän ensimmäinen. Vanhan kansantarinan mukaan Sysmän ensimmäinen\nkirkko oli Kuokanmäellä, Linnankylän alueella, jossa luullaan kirkon\nperuskivienkin olevan vielä nähtävissä. Mutta kun \"piru purki yöllä\nkirkkoa\", asetettiin uuden kirkon peruskiveksi valittu \"pyhä kivi\"\nhärän vetämään rekeen ja päätettiin, että \"mihkä härkä seisahtuu,\nsiihen kirkko tehtänee\". Härkä seisahtui tähän nykyisen kirkon paikalle\nja siihen rakennettiin koko Itä-Hämeen, Suur-Sysmän, kuuden nykyisen\nseurakunnan alueen kirkko noin 1.300:lle seurakuntalaiselle. Alkuaan\noli kirkko suorakaiteen muotoinen, v. 1834 se laajennettiin\nristikirkoksi.\n\nRetkeläisemme pääsivät katselemaan kirkkoa sisältäkin. He näkivät\nsiellä v. 1907 lahjavaroilla hankitun, Hanna Frosterus-Segerstrålen\nmaalaaman alttaritaulun \"Kristus Getsemanessa\" ja paljon muuta\nmielenkiintoista. Käytiin myös seurakunnan neljännessä, v. 1845\nrakennetussa erillisessä kellotornissa katsomassa v. 1912 järjestettyä\nkirkkomuseota, jossa muiden muinoisesineiden joukossa nähtiin kaksi\nSysmän kirkon vanhaa alttaritaulua, jotka esittävät Jeesusta ristillä\nja ehtoollisen jakamista. Ne ovat tuntemattomiksi jääneiden\ntaiteilijain maalaamia. Hyvin huomionarvoisiksi esittäytyivät myös muut\nkirkkomuseon nähtävyydet -- keskiaikaisina puuveistoksina Sysmän kirkon\nsuojeluspyhimys Pyhä Olavi sekä toisia pyhimys- ja muita kuvia,\npienoislaiva, vaakuna, vanha kastemalja ym. Nämä esineet ovat olleet\nSysmän kirkossa, laivakin katosta riippumassa.\n\n-- Mikähän merkitys noilla tuollaisilla laivoilla oli entisajan\nkirkoissa? kysyi joku opas-herralta.\n\n-- Olen kuullut jonkun selittävän niin, että täysin purjein eteenpäin\nkiitävän laivan pienoismalli kirkoissamme oli tarkoitettu\nvertauskuvalliseksi muistutukseksi ihmiselämän lyhyydestä,\npurjehtimisesta iäisyyden taivaanrannan taakse ja salakareja täynnä\nolevasta vaarallisesta purjehduksestamme maailman myrskyisellä merellä.\nTämmöisiä laivoja on vielä nykyisinkin muutamissa maamme merenranta- ja\nsaaristoseurakuntien kirkoissa. Tämän Sysmän kirkon laivan on tehnyt\nluutnantti Taube Luhangasta ja riippui laiva kirkon katosta 1700-luvun\nloppupuolelta vuoteen 1832.\n\nKirkkomuseosta siirryttiin tarkastelemaan hyvin hoidettua kirkkotarhan\nhautausmaata.\n\n-- Tähän on vuoden 1600 jälkeen haudattu Sysmän seitsemästätoista\nkirkkoherrasta neljätoista ja kahdestakymmenestäneljästä kappalaisesta\nkymmenen, ilmoitti opas, lisäksi muita merkkihenkilöitä ja \"yhteistä\nkansaa\". Ja tässähän on Vapaussodan sankarien hautapatsas --\nkaksikymmentäyhdeksän Sysmän--Heinolan rintamaosalla kaatunutta nukkuu\nsen alla.\n\nKahvilassa ja paluumatkalla moottoriveneessä opas, hiljainen mies ja\nhistorianmaisteri kertoilivat Sysmästä yhtä ja toista:\n\n-- Tämä Sysmähän on oikein isojen rikkaiden pitäjä. Kunta on nykyisin\naivan velaton ja veroäyri vain vähän yli seitsemän markan. Suuria\nherraskartanolta on Sysmässä erikoisen paljon -- Suurenkylän, Rapaalan\nja Suopellonlahden pohjukassa näkemämme Ilolan lisäksi Nordenlund,\nNiemi, Virtaa, Rantala, Yskälä, Olkkolat, Rankoo, Hovila ynnä muita.\nNäistä tiloista sekä niiden entisistä ja nykyisistä asukkaista olisi\ntietenkin paljon kiinnostavaa kerrottavana, mutta se veisi liian\npitkälle. Mainittakoon kuitenkin vain täältä kirkonkylän keskustasta\nneljän kilometrin päässä Majutveden rannalla, kirkon luota edelleen\nlänteen sijaitsevasta Hovilan kartanosta, joka on nykyisin\nerityisen hyvin hoidettu, että se kuului 1600- ja 1700-luvuilla\nTandefelt-suvulle, myöhemmin Wadenstjerna- ja Schildt-suvuille.\nNykyisin omistaa sen Hartolasta kotoisin oleva maanviljelijä Juho Hovio\n(Porvari), joka osti Hovilan v. 1914. Kartanon karja on liki\nkaksisatapäinen. Nykyinen omistaja on laajentanut paljon viljelyksiä ja\nsaattanut ne hyvin voimaperäisiksi. Hyvää viljelysmaata on saatu\nviitisenkymmentä hehtaaria lisää kuivattamalla lähes kymmenen vuotta\ntakaperin tilan viljelysten keskellä ollut järvi aivan kokonaan. Järven\npumppuaminen kuivaksi kesti kuukauden, vaikka höyrypumppu työskenteli\nyöt ja päivät, nostaen kymmenentuhatta litraa vettä minuutissa.\nKuivatun järven pohja on neljä ja puoli metriä alempana viereisen\nlahden pintaa. Ranta on padottu. Tilanomistaja Hovio on käynyt\nHollannissa tutustumassa patolaitteisiin ja niiden pumppuihin.\n\nHovilan tienoot näyttävät muuten olleen asuttuja jo hyvin varhaisina\naikoina. Hovilan kartanolle kuuluvasta Pirttisaaresta on löydetty\nsoikeat tuluskivet, tutkimusten mukaan rautakaudelta peräisin, samoin\nkuin Hyväänsaaresta, myös Hovilan maalta tavatut asuinpaikkajäännökset,\nsekä erinäiset hautaesinelöydöt Hovilan Haarala-nimisen mäkituvan\nläheisyydessä.\n\nHovilan seutuja vanhempana, Sysmän varhaisimpana asuinpaikkana pidetään\naikoinaan Suurkylän kartanon alueeseen kuulunutta Veijolanmäkeä, josta\npellosta on löydetty myöhemmän rautakauden aikainen miekka. Mäellä on\nuseita pieniä, verraten myöhäisen ajan rakennusten raunioita sisältäviä\nkumpareita. Erään torpan nimenä kuului olleen Linna. Lieneekö nimi\njohtunut jostakin muinoin tuolla mäellä olleesta linnasta?\n\nTarun tietämä Sysmän Jättiläislinna ei liene kuitenkaan ollut siellä,\nvaan sen kerrotaan ehkä olleen Linnankylän Nuijamäellä, noin 150 metriä\nlounaaseen nykyisestä Linnan talosta. Nuijamäeltä kuulutaan otetun\nkiviä navetan rakentamistarpeiksi. Mutta vieläkin on mäen rinteillä\nsuuria kiviä, joiden röykkiö pohjoisen puolella on suorana, noin 15\nmetriä pitkänä vallintapaisena. Samanlaista vallia on huomattavissa\nmyös mäen läntisellä ja itäisellä sivustalla. Kun ei ole toimitettu\nkaivauksia, on mahdotonta sanoa mitään varmaa Nuijamäen vaiheista.\nMäellä on ollut luultavasti muinoislinna. Tätä arvelua ei tee\nmitättömäksi sekään olettamus, että mäen nimi johtuisi Nuijasodan\najoilta, sillä ovathan nuijamiehet voineet valita jo aikaisemmin\nkäytetyn linnamäen puolustusasemakseen. Sysmässähän kahakoitiin\nnuijasodan aikana. Sijaitsemispaikkansa vuoksi mäki mainiosti sopisi\nmuinoislinnan paikaksi. Se on nimittäin siinä kohdassa, jossa\nTainionvirta, joka yhdistää Nuoramoisjärven Majutveteen ja siis\nedelleen Päijänteeseen, laskee Kuhalahteen. Entisinä aikoina vesistöjen\nollessa tärkeitä kulkuväyliä, oli tällä paikalla huomattava strateginen\nmerkitys. Tainionvirta oli muinoin tärkeä soutuväylä Joutjärven ja\nHartolan Jääsjärven kautta etäisille Savon ja Karjalan seuduille\nsaakka.\n\nPaikkakunnan asukkaat kertovat perintätietona nykyisen Linnan talon\npaikalla muinoin olleen komean kaksikerroksisen rakennuksen, jossa oli\nasunut \"ruhtinaallista väkeä\". Keskiaikaisista asiakirjoista tutkijat\neivät ole löytäneet mainintaa tästä Linnasta, mutta Hämeen maakirjassa\nvuodelta 1539 siitä on merkintä. Sysmän Jättiläislinnassa taru kertoo\nolleen kaksinkertaiset, seitsemän syltä korkeat muurit ja holvattu\nporttikäytävä, neljä ikkunaa jokaisella sivustalla ja viisitoista\nampumareikää.\n\n-- Lintulanojan luona on maan sisään kaivettuja kivettyjä majoja,\njoissa kerrotaan ennen vanhaan asuneen ihmisiä.\n\n-- Sysmän Suurkylän seudun ensimmäinen asukas kuuluu olleen eräs\nsavolainen Vännäri.\n\n-- Rautakauden löydöt Sysmän seuduilla, muun muassa Supitussa,\nPäijänteen rannalla, kertovat etupäässä sodista ja taisteluista, mutta\nrauhallisiinkin suhteisiin viittaavia löytöjä on tapahtunut.\nYhdeksännellä ja kymmenennellä vuosisadalla suuntautui vilkas\nkauppavaihto itäisiltä mailta Pohjoismaihin, joista saatiin turkiksia,\nmaksuksi rahoja, koruja ja aseita. Niiden aikojen muistona löydettiin\nvuonna 1841 Sysmän Nuoramoisissa läheltä Nordenlundin kartanoa\narabialainen hopearaha, joka on lyöty Alschschissa kalifi Almuktafin\naikana vuonna 294 eli vuonna 906 Kristuksen syntymän jälkeen. Ja vuonna\n1870 Sysmän Väärämaankylän alueelta, eräästä Ylimmäisenjärven saaresta\nkaskimaata kynnettäessä löytyi aarre, jossa oli hopeinen koru ja\nrannerengas sekä rintasoljen puolikas ja 98 hopearahaa -- saksalaisia\nja arabialaisia, viimeksi mainittuja kuitenkin vain kuusi, vanhin\nvuodelta 896. Saksalaiset rahat olivat melkein yhtä vanhoja kuin tämä\narabialainen. Löytäjä myi salaa Heinolaan aarteen, mutta se saatiin\nkuitenkin pian yliopiston kokoelmiin.\n\n-- Mitäs muuta merkillistä Sysmästä?\n\n-- Sysmän Onkiniemen kylässä aivan maantien vieressä on kalliolla hyvin\niso kivi, joka sysättynä heiluu kauan aikaa, mutta ei putoa kallion\nreunalta. Saman kylän alueella Ellilän maalla on toinen omituinen\nluonnonnähtävyys, Laukkukivi, järeä kiviportti, portin päällä paasi\n\"poikkipuunakin\". Portti on niin iso, että siitä sopii ihminen\nkulkemaan.\n\n-- Sysmä! Mitähän se nimi merkinnee?\n\n-- Vanhojen sanakirjojen mukaan _sysmä_ merkitsee etäistä, synkkää\nkorpiseutua.\n\n    Mäne sinne kunne käsken,\n    Lapin _sysmän synkiään_,\n    Pohjan pellon penkereen,\n    pimiähän Pohjolaan.\n\nNiin sanotaan eräässä vanhassa loitsussa. Kansantarinan mukaan on\nSysmän nykyisen Suurenkylän tai Otamonkylän tienoilla jollakin mäellä\nennenvanhaan poltettu suuria hiilihautoja sepän töissä tarvittavien\nhiilien eli sysien saamiseksi. Sen vuoksi oli alettu nimittää sitä\npaikkaa Sysimäeksi, lyhennettynä Sysmäki, Sysmä.\n\n-- Mutta mistäs on johtunut se yleinen sanonta, että \"hän on Sysmästä\neikä tiedä mitään?\"\n\n-- Vielä nykyisinkin on olemassa sellaista kerrassaan väärää ja\nperusteetonta luuloa, että Sysmä ja sysmäläinen merkitsevät jotakin\nkehityksessä takapajulle jäänyttä. Minna Canthan on kirjoittanut\nnäytelmänkin \"Hän on Sysmästä\". Sysmän ja sysmäläisten ala-arvioimiseen\nei ole kuitenkaan aihetta eikä halua ainakaan niillä, jotka ovat\ntutustuneet Sysmän jo varhaisista ajoista saakka erittäin vankkaan\nmaalaiskulttuuriin, jota ilmentävät muun muassa verraten voimakkaat\nsivistysharrastukset, kehittynyt elinkeinoelämä ja yleensä hyvä\ntaloudellinen tilanne. Sanontatapa \"hän on Sysmästä eikä tiedä mitään\"\nselitetään syntyneen näin. Entisinä aikoina Turusta tuotiin posti\nHämeenlinnan kautta Pulkkilansalmeen ja siitä Rapaalan kartanon kautta\nSysmän Hovilaan ja Suurkylään sekä edelleen Verkkosalmen poikki\nLuhangan Oneisiin, silloisen postitien päätepaikkaan. Siten saatiin\nSysmään tietoja aina Ruotsista saakka aikaisemmin kuin useille muille\nsisämaan paikkakunnille. Kun sysmäläinen sitten sattui liikkumaan\nSavossa tai muualla, odotettiin hänen aina tietävän jotakin uutta,\nkoska asui postitien varrella. Jos hän ei tietänyt erikoisempia uutisia\ntai luonteenlaadultaan hitaana ja jäykkänä hämäläisenä ei selvinnyt\nheti vastaamaan, niin ihmeteltiin, että \"hän on Sysmästä eikä tiedä\nmitään\". Rapaalan Tandefelteille tuli sanomalehtikin aikaisemmin kuin\nmuihin Sisä-Suomen pitäjiin ja senkin vuoksi oli totuttu havaitsemaan\nsysmäläisten tietävän maailmantapahtumista yleensä enemmän kuin\nnaapuripitäjäläisten.\n\n-- Sanonnan sysmäläisen tietämättömyydestä kerrotaan aiheutuneen muka\nmyös siitä, että kerran eräs sysmäläinen silloiseen pääkaupunkiin\nTurkuun tultuaan näki paljon kansaa kadulla -- jotakin erikoista näytti\nilmeisesti juuri tapahtuneen. Sysmäläinen kysyi muutamilta vastaansa\ntulevilta ylioppilailta syytä tämmöisen väenpaljouden liikehtimiseen.\nYlioppilaat alkoivat ihmetellä kysyjän tietämättömyyttä -- ei tiedä\nsitä, jonka kaikki muut tietävät: ylioppilaiden ja kisällien kesken\ntapahtui äsken ankara tappelurytäkkä Hauenkuonon aukiolla. Ja kun\nkysyjä selitti juuri tulleensa Sysmästä, hokivat ylioppilaat, että \"hän\non Sysmästä eikä tiedä mitään\".\n\n-- Niin, kyllähän Sysmästä ja sysmäläisistä riittäisi runsaasti\njutunjuurta monelta alalta ja jos minkälaista. Mutta kuinkas se on --\nmitä nähtävää ja tiedettävää noin vain päällisin puolin olisi\nmatkailijoille Sysmän naapuripitäjässä Hartolassa? Sinnehän ei ole\ntäältä kovinkaan pitkää matkaa.\n\n-- Kahden ja puolen peninkulman maantietaival vain Sysmän kirkolta\nHartolan kirkonkylään. Onhan Hartolassa myös jotakin nähtävää,\nesimerkiksi kansatieteellinen museo Koskipään kartanossa ja\n130-hehtaarinen maataloudellinen koetila sekä muistopatsas vanhan\nkirkon paikalla, on kansanopisto ja useita vanhoja herraskartanoita\nsekä vanhaa rakennustapaa hyvin tyypillisesti edustava Suuruspään talo\npitäjän itäkulmalla. Museo on hyvin huomattava nähtävyys. Sitä meidän\nolisi kannattanut käydä katsomassa, jos meillä olisi ollut enemmän\naikaa. Siellä on päärakennuksen huoneet täynnä -- noin 3.000 vanhaa\nesinettä, joukossa hyvin harvinaislaatuisiakin, muun muassa toppatuoli,\njossa kuningas Kustaa IV Aadolf on istunut Koskipäässä käydessään; on\nmyös tiedemiesten noin 1500 vuoden ikäiseksi toteama, polttamalla\nkoverrettu ruuhi, joka löydettiin Hartolan Savvuorenkylän Pohlammesta;\nentäs hirmupitkä kasakan keihäs -- sitä sellaistakaan ei taida olla\nmuissa museoissamme; en ole ainakaan nähnyt. Saksan- ja ruotsinkielisiä\nuskonnollisia ja tieteellisiä kirjoja 1500-luvulta on myös Hartolan\nmuseossa, niiden joukossa nekin vanhat, arvokkaat kirjat, jotka\ntehtailija Suominen löysi Heinolasta ostamansa talon ullakolta ja jotka\nhän lahjoitti Hartolan eli Itä-Hämeen museoon, vaikka Turun museo\ntarjosi niistä 10.000 markkaa. Ja Koskipään museossa on Hartolan\nsuurten miesten, nimittäin valtioneuvos Danielson-Kalmarin ja runoilija\nUuno Kailaan muistoesinehuoneet. Koskipään ulkorakennukset\novat myös täynnä museoesineitä, kuten vanhoja ajoneuvoja ja\nmaanviljelysvälineitä, sellaisia näköjään maan ja taivaan ikäisiä,\njollaisia en ole tavannut muissa kokoelmissa. Tavallaan museota on\nmyöskin alkuperäiseen kuntoonsa jätetty Koskipään noin kolmesataa\nvuotta vanha, paljon nähnyt savupirtti. Sen kuluneella, leveällä\nhonkapöydällä olevassa Raamatussa on painatus vuosiluku 1776.\n\nHartolan museoajatuksen \"isä\" on Itä-Hämeestä kotoisin oleva tunnettu\nkirjamies, toimittaja E.J. Ellilä, joka kirjoituksessaan \"Hartolan\nvanha kirkko paikallismuseoksi\" heinolaisessa sanomalehdessä 1915 ja\nItä-Hämeen kansanopiston \"Kevätkirjassa\" seuraavana vuonna pohjusti\nmuseokysymyksen. Mutta Hartolan seurakunta oli toista mieltä. Se\nlahjoitti pois vanhan kirkon säästääkseen pertunmaalaisille meneviä\nosa-rahoja.\n\nKirjailijatar Maila Talvio, syntyisin hartolaisen kirkkoherran tytär,\non ollut Hartolan museon sielu ja sydän. Hän on toiminut tarmokkaasti\nmuseon hyväksi ja työskentelee yhä sen menestykseksi ja kehittämiseksi\nvastuksista välittämättä.\n\nKoskipään museokartano sijaitsee aivan maantien vieressä, Jääsjärvestä\nlähtevän Tainionvirran rannalla, vehmaan puiston ympäröimänä. Monet\nmatkailijat sivuuttavat Koskipään tietämättä, mikä merkittävä paikka se\non. Puistossa on tammia, vaahteroita, lehtikuusia, kuusamia,\nhopeapajuja, seljoja -- kaikkiaan kolmattakymmentä lajia puita ja\npensaita. Hartolan museo on meillä ainutlaatuinen sen vuoksi,\nettä siinä ovat \"kaikki rakennukset omalla kivijalallaan\",\nmuseonähtävyyksinä nekin: herraskartano, savutupa, ulkorakennukset.\n\n-- Koskipään puistossahan virran rannalla on nähtävänä myös muuan\nmuseoesine. Hartolan ja samalla varmaan koko Itä-Hämeen viimeinen,\npitkä kirkkovene, joka on merkillinen senkin vuoksi, että presidentti\nRelander siinä veneessä kansallispukuisten neitosten ollessa soutajina\nkesäkuun 30 päivänä vuonna 1929, museon vihkimispäivänä, kuljetettiin\nTainionvirtaa myöten katsomaan Koskipään läheisyydessä olevaa\nkokeilutilaa. Museon vihkiäisjuhlassa oli muitakin korkeita herroja,\nkuten valtioneuvos Danielson-Kalmari, maaherra Pulkkinen, tohtori\nManninen Kansallismuseon edustajana, Puolan ministeri Charwat sekä\nnoin 6.000 henkeä yleisöä. Kokeilutilalla käyntinsä muistoksi\npresidentti Relander istutti koivun tilan pihaan sekä muurasi uuden\nasuinrakennuksen peruskiven.\n\nKoskipään nyt museona oleva 12-huoneinen päärakennus on tehty v. 1790.\nKoskipää on entinen säterirustholli. Koskipään nimi esiintyy\nasiakirjoissa ensi kerran v. 1443. Ratsumestari Sigfrid Henrikinpoika\nSilverbögel osti Koskipään, Ekon ja Nuoramoisten kartanot 1600-luvun\nalussa. Myöhemmin Koskipään omistivat Tandefeltit ja von Gerdtenit.\n\nKoskipään jälkeen Hartolan huomattavin nähtävyys on parin, kolmen sadan\nmetrin päässä Koskipäästä pohjoiseen päin, aivan maantien vieressä\npystyssä oleva hyvin korkea, obeliskimainen vanhan kirkon muistopatsas,\nnelikulmainen graniittipaasi, ja sen kyljessä oleva kirjoitus\nilmoittaa, että siinä paikassa ollut vanha, v. 1684 rakennettu\npuukirkko v. 1928 siirrettiin Mäntyharjusta ja Hartolasta eronneen\nPertunmaan kirkoksi. Oli vedätetty talkoilla tuonne neljättäkymmenen\nkilometrin päähän. Ja talkoilla oli vedätetty tuo mahdottoman painava\nobeliskikin noin kuuden kilometrin päästä, Ruskealankylän Matariston\ntilan alueelta. Rekien päällä sinkkivarpein ja vorokein oli sitä\nhiljalleen eteenpäin veivattu. Entäs sellaisen pitkän kiven pystyyn\nnostaminen? Siinä olivat miehet tulla harmaapäiksi. Koko kivihomma tuli\nmaksamaan erinäisiä tuhansia. Mutta komean ja vallan erikoisen näköinen\nse kivi on. Hartolan nykyinen kivinen kirkko rakennettiin v. 1913.\n\n-- Monesko kirkko Hartolassa lienee nykyinen?\n\n-- Siitä ei ole tarkkaa tietoa. Nykyisen kirkon sanotaan olevan jo\nneljäs. Jotkut tutkijat arvelevat sen olevan vasta toinen.\nKoskipää-nimisenä kappeliyhteisönä Hartola mainitaan asiakirjoissa\nkuitenkin jo niin varhain kuin 1540-luvulla. Jo paavi Bonifaciuksen\nannekirjassa vuodelta 1398 mainitaan Hartolan kirkko. Kansantarinan\nkertoman mukaan on Hartolassa ennen Pertunmaalle muutettua kirkkoa\nollut kaksi kirkkoa, joista vanhempi sijaitsi Kirkkolan maalla,\nRautaveden ja Jääsjärven välisellä harjulla. Siitä muistona ovat\nKirkkolankylän ja Kirkkolan kartanon nimet. Hartolan toisen kirkon\narvellaan olleen lähellä kolmatta, Pertunmaalle vietyä kirkkoa.\n\n-- Hartolan nähtävyytenä voitaisiin ehkä mainita myöskin Kumunkylässä\noleva kallioluola, jota sanotaan Lapinkirkoksi eli Kumpurakirkoksi ja\njota kansantarinan mukaan muinoin, jolloin kirkkoa ei ollut lähempänä\nkuin Hollolassa, käytettiin kirkkona.\n\n-- Muistui mieleeni, että kirjailija-teatterinjohtaja Arvi Kivimaakin\non entinen hartolainen. Hänen isänsä on nykyisinkin pankinjohtajana\nHartolassa.\n\nKamreeri kertoi Hartolassa käydessään kuulleensa tarinoitavan\nsiellä, jossakin pitäjän koilliskulmalla ennen aikaan asuneesta\nJokelais-noidasta, jolla oli ollut ruumiinluita pussissa kätkettynä\n\"erillisen lukkotuvan\" uunin päälle ja sen vuoksi siinä huoneessa ei\nkukaan saanut yöllä nukkumarauhaa. Peloton Suutari-Matti meni kerran\n\"vedon edestä\" lukkotupaan nukkumaan. Ja mitenkäs kävi? Puolen yön\naikana alkoi uunin päältä kuulua aivan selvästi luiden kalahtelua. Ja\nsitten tyhjä olematon tassutteli pimeässä Matin sängyn luo ja heitti\nvällyt miehen päältä lattialle, sitten kallisti pari kertaa sänkyä ja\nlopuksi painoi hetkiseksi kylmän, luisen kämmenensä Matin otsalle.\nMutta suutari ei kaikonnut tuvasta, vaikka peloittikin kamalasti, oli\ntuvassa aamuun asti ja voitti vedon. Tämän jälkeen Jokelaisen asunnon\nläheisyyteen myllyä rakennettaessa annettiin lukkotupa myllyn\nrakennusmestarin asuttavaksi, mutta aamulla aikaisin väen noustua\nnukkumasta oli mestari jo tullut lukkotuvasta varsinaiseen asuintupaan\nistumaan ja tupakoimaan ja hän sanoi emännälle, että hänelle pitää\ntehdä vuode muualle, sillä hän ei mene enää toiseksi yöksi lukkotupaan\nnukkumaan. Mestari ei kuitenkaan kertonut sen enempää.\n\nJokelaisen kuoltua ei hevonen jaksanut vetää noidan ruumista reessä\nennen kuin vainajan poika, jolla myös oli tiedossaan noitatemppuja,\nhaki metsästä kolme tuomikeppiä, joilla kullakin kerran kopautti\nkirstun kanteen. Ja kun kuollutta sitten kuljetettiin veneessä\nJääsjärven yli kirkolle, niin sivusta katsoneet onkijat olivat nähneet\nhirveän suuren, mustan miehen harppailevan vedenpintaa pitkin veneen\nedellä. Ja hautausmaan portilla tapahtui sellainen ihme, että lukkarin\nkoettaessa laulaa ei hänen kurkustaan lähtenyt kuin vähän pihinää.\nMutta kun vainajan poika noilla kaiken varalle mukaansa ottamillaan\nkepeillä taas löi kirstua, niin jopa lukkarin ääni vapautui ja\nhautaustoimitus sujui häiriöittä tavallisessa järjestyksessä.\n\nTarinoidessa oli matka kulunut niin nopeasti, että _Refanut_ saapui\nkuin yllättäen Pyydysniemen laiturin viereen. _Tehi_ pihisi jo\nlähtövalmiina ja sen koko henkilökunta oli laiturilla ja yläkannen\nkaiteeseen nojaillen tulijoita vastaanottamassa. Siinä oli jos minkä\nsanovaa:\n\n-- Tervetuloa takaisin Päijänteelle!\n\n-- Kiitos. Joko tuli meitä ikävä?\n\n-- Jo, varsinkin kapteenille sen jälkeen kuin aloitte viipyä yli\nmääräajan. Mutta eipä onneksi mennyt puolta tuntia enempää liikaa.\n\n-- Mitä Sysmään kuului? Vieläkö siellä riideltiin siitä neljännestä\nvaalisaarnaajasta?\n\n-- No, eipä sinne kuulunut erikoisia.\n\n-- Mitä turhaa kyselet -- \"hän tulee Sysmästä eikä tiedä mitään\".\n\n-- Kiitos kyydistä, herra arkkitehti! Näkemiin!\n\n_Refanut_ lähti mennä ryöhäämään vauhdikkaasti kotirantaansa kohti.\nSiniristilippu sen perätangossa vilkutti jäähyväisiä tehiläisille.\n\nJa _Tehi_ lähti jatkamaan Päijänteen kierrostaan, suunnaten kulkunsa\nsuuren, aukean Tehinselän länsilaitaman puolta luodetta kohti\nKarhusaaren salmitse, Kähärinsaaren ohitse ja kääntyi verkalleen\ntasaisen tahdikkaasti jylkyttäen kulkemaan navakanlaisessa\nmyötätuulessa kohti pohjoista, jossa ei näkynyt maata\nlaisinkaan -- siellä jatkuivat mahtava Tehi ja toiset selkävedet\nsilmänkantamattomiin. Kaukana lännessä näkyi Kuhmoisten korkean-muhkea\nrantue, lähinnä Tehinniemi, ja oikealla puolella vain muutaman\nkilometrin päässä sivussa väylältä oli pari kolme suurenlaista saarta,\nTöijensalo ja Juuressaaret. Näissä saarissa kuului olevan muutamia\ntaloja, vaikka ne, kuten useimmat toisetkin Päijänteen rantaseutujen\nasumukset, eivät ole järvellä kulkijan näkyvissä. Töijensalon\nensimmäinen asukas oli tullut Sysmän kirkonkylästä. Sysmäläiset ja\nkuhmoislaiset olivat muinoin ankarasti riidelleet Töijensalon\noivallisten niinipuumetsien omistamisesta. Sysmäläiset voittivat\ntappelussa. Eräänkin sysmäläisukon kaulan kuhmoislaiset katkaisivat\nseipään nenään sidotulla sirpillä. Vieläköhän nykyisin Töijensalossa\nkasvanee meillä luonnonvaraisina hyvin harvinaisia lehmuksia,\nniinipuita?\n\nKansantarina kertoo myös Töijensaloon tai Juuressaareen, toisen\nmaininnan mukaan Kurensaareen, \"pitkän vihan aikana\" erään sysmäläisen\nsoutaneen venelastillisen venäläisiä ryöstämään omaisuutta saaressa\nmuka olevista taloista ja jättäneen heidät sinne kuolemaan; saari oli\nnim. asumaton. Sysmän Jaakko oli sanonut menevänsä vain vähän\nuistelemaan sillä aikaa, kun venäläiset olivat käymässä muka saaren\nkeskustassa olevissa taloissa. Viinaa ja ruokaa tarjoten venäläisten\nystäviksi tekeytyen mies oli saavuttanut venäläisten luottamuksen ja\nsaanut narratuksi heidät lähtemään saareen. Se oli kosto venäläisten\njulmasta mellastuksesta Sysmässäkin.\n\n-- Ja tuossa on Kallio-Oton saari, sanoi opas, osoittaen pientä,\nkallioista ja harvapuista saarta, siinä eräs tämänseutulainen Otto\npienessä majassaan monet pitkät vuodet asui erakkona ja siellä\nkuolikin, nähtävästi äkkiä, sydänhalvaukseen, liki 80-vuotiaana. Oton\ntupa muutettiin Suopeltoon. Saaressa on nähtävissä vielä Oton asumuksen\njäännöksiä. Se Otto kuului olleen sellainen puuskahullu, joka sai\nraivoamiskohtauksia, jonka vuoksi Otto lienee katsonut parhaaksi\nmuuttaa Kalliosaaren yksinäisyyteen ammattikalastajaksi. Nämä ovatkin\nerittäin hyviä kalavesiä näillä tienoilla.\n\n-- Muuten, jatkoi opas, tällä kohdalla tuossa Sysmän mantereenrannassa\non erittäin ihana, nelikymmensaarinen Soilahti ja tuolla näkyy\nSoiniemen kärki, jonka takana on kymmenisen kilometrin pituinen,\npaikoin jokimaisen kapea, kaislikkoinen Liikolanlahti. Sen rannoilla on\noivallisia viljelystiloja ja sen pohjukassa on hyvänäköalainen\nViljaminvuori eli Viljamenvuori, korkeus vähää vaille kaksisataa metriä\nmerenpinnasta laskettuna. Muinoisten tavaranvaihto- ja muiden matkojen\nsoutuvaltaväylä Saimaan vesistöstä saakka Päijänteeseen suuntautui\nHartolan Jääsjärven, Tainionvirran, Nurmijärven ja Viljamen vuoren\njuurella olevan Vanjärven ja Liikolanlahden kautta. Soiniemessä on myös\nhyvä näköalapaikka, Mäyrävuori. Ja tuo saari tuossa Soiniemen kärjen\nkohdalla on Kätkötsalo, jonne luolaan varkaat ennen aikaan olivat\nkätkeneet varastamiaan tavaroita, lehmiä ja hevosiakin. Kätkötsalon\ntienoilla on tavattu meillä verraten harvinaisia merimetsoja. On\narveltu merimetsojen Päijänteellä pesineenkin. Mutta luonnontutkijat\novat selittäneet Päijänteellä keskikesäisin nähtyjen merimetsojen\nolleen vain yksinäisiä uroslintuja. Muualla Suomessa tiedetään\nmerimetsojen pesineen varmasti vain Laatokan ja Kemin saaristoissa sekä\nPetsamossa. Kätkötsalossa on kyllä merimetsojen pesimäpaikoiksi sopivia\nkallioseinämiä. Sellaisten turvallisille \"hyllyillehän\" merimetsot\nmunivat. Ei ole ihmeteltävä, että merimetsot luulevat tätä Tehin\nulappaa mereksi ja pysähtyvät tänne, sillä meritunnelmiin tässä tulee\nihminenkin katsoessaan tuonne pohjoiseen, jossa ei näy muuta kuin vettä\nja taivasta ja taiteellisesti etualalla tuo Kätkötsalo pikkuluotoineen\nja kareineen ja merimetsoineen. Vähän pohjoisempana häämöttää yksinään\nSelkäsaari, näettehän. Viime viikon kierroksella oli mukanamme eräs\ntamperelainen lehtori, sen viikon hiljainen mies. Hän oli niin\nihastunut Päijänteen ja etenkin tämän Tehinselän juhlaviin näkymiin ja\ntunnelmiin, että hän alinomaa kuin lumoutuneena istui kannella\nnojatuolissa katselemassa maisemia. Tässä Tehin aavalla kulkiessamme\nhän ei malttanut lähteä alas päiväkahvillekaan, sanoi vain, että\n\"kiitos, kiitos, mutta nyt minä en tarvitse mitään, nyt on hyvä olla,\nen kaipaa mitään; jos tässä laivassa olisi langaton lennätin, niin minä\nilmoittaisin sillä Tampereelle, että koettakaa tulla toimeen siellä\ntästä lähtien ilman minua, minä jään Kallio-Otoksi tänne Päijänteelle,\nTehinselän saareen, tuohon Kätkötsaloon tahi Selkäsaareen\". Ja lehtori\nlausuili hiljaa itsekseen \"Tehin laulua\":\n\n    Vuostuhannet pintaani päilynyt\n    on korkea taivahan kaari,\n    ja loisteessa kuun sekä auringon\n    moni kylpenyt kukkiva saari.\n\n    Vuostuhannet lauluni kaikunut\n    jo äärestä äärehen rannan.\n    Yhä vieläkin myrskyssä myllerrän,\n    minä voimani tuntea annan.\n\nJa niin edespäin. Hän tuntui hyvin laatuisalta mieheltä. Aikoi mennä\nloppukesäksi Petsamonjoesta lohia onkimaan. Asiasta toiseen --\nemännöitsijän kanssa arvelimme, että tällä kertaa juodaan päiväkahvi\nvasta Judinsalon laiturissa seisottaessa, ettei häiriydy tämä seutujen\nkatselemisemme. Noin puolen tunnin kuluttua saavumme Judinsaloon, joka\nnäkyy jo tuolla suoraan edessämme, tuo muiden saarten ylitse\nkohottautuva korkeinkyömyinen maa, Päijänteen toiseksi suurin saari;\nVirmailansaarihan on suurin.\n\n--- Kylläpä totisesti tämä Päijänne näyttää erämaan järveltä, ihmetteli\ninsinööri. Talot ja viljelykset tietysti ovat vähän matkan päässä\nrannasta, metsän takana. Niinhän ne kuuluvat olevan enimmäkseen myös\nSaimaan rantatienoilla. Mitenkähän aikaisilta ajoilta asti Päijänteen\nrannikkotienoot lienevät olleet asuttuja? Historianmaisteri muistaa\nehkä selvittää sen seikan.\n\n-- Muinoislöytöjen perusteella on päätelty Päijänteen seuduilla\nihmisten liikkuneen jo joitakin aikoja ennen vuotta 400 Kristuksen\nsyntymän jälkeen. Keskiajan lopulla oli asutusta Jämsän tienoilla\nsaakka. Jämsä on nuorin keskiaikana syntyneistä Päijänteen pitäjistä.\nJämsää pohjoisemmat Päijänteen tienoot olivat koko keskiajan vailla\nvarsinaista, kiinteää asutusta -- jotkut lappalaisperheet vain\nharhailivat siellä ja täällä saalistus- ja poronpaimennusretkillään.\n1500-luvun puolivälissä Kustaa Vaasan aloittama Keski-Suomen\nasuttaminen oli edistynyt niin pitkälle, että vuonna 1561 perustettiin\nlaaja Rautalammen hallintopitäjä, johon kuului osa Päijänteeseenkin\nulottuvia seutuja...\n\n-- Kuulkaapas tätä! huudahti kesken kaiken eräs laivan päiväkirjaa\nahkerasti selaillut neitonen. Tähän on joku Päijänteen\nviikkokierroslainen tunteitaan tulkiten kirjoittanut näin erinomaisen\nkauniisti ja älykkäästi:\n\n\"Laivassa on maailman ainoa todellinen ihanneyhteiskunta. Huoliaan ja\nharmejaan ei muista kukaan -- ne odottavat maankamaralla. Sopusointu,\nystävyys ja rauha vallitsevat herra kapteenin uskollisten alamaisten\nvaltakunnassa. Tällaiseen olotilaan pyritään muuallakin, mutta siellä\nsellaiseen harvoin päästään. Mistä tämä johtuu? Onko ihminen sittenkin\nehkä pohjimmaltaan hyvä ja ystävällinen, vai vaikuttavatko häneen\nlaivamatkan ulkonaiset seikat, nimittäin luonnon ihanuuden näkeminen ja\nlepo. Järveä ja sen rantamaisemia katsellessamme muutumme kuin\ntaikasauvan kosketuksesta toiseksi, entistä paljon paremmaksi\nihmiseksi.\"\n\nJa tuohon on joku jäljentänyt pari säkeistöä \"Tehin laulusta\":\n\n    Käy rannalle kulkija kaukainen,\n    on tuuleni sulle ain lauha,\n    sä löytänet levon sun sielulles,\n    sun rintasi täyttävi rauha.\n\n    Kun myrskynä jällehen myllerrän,\n    pois kaikkovi mielesi murheet,\n    ja aurinko polttavi kaiken pois\n    sun elämän eksyjän erheet.\n\nVakavan, hiljaisen hetken kuluttua opas virkkoi:\n\n-- Sellainen se on tosiaan tämä Tehinselkä; kyllä olen monesti nähnyt\n-- toisinaan tyyni kuin kuvastin, suurenmoisen ihana, ja toisinaan taas\nmahtavana myrskyävä kesälläkin, puhumatta raivokkaista syysmyrskyistä.\nMonet meistä päijänteläisistä ihailevat enemmän karaisevaa, taisteluun\nvaativaa lämpimän kesäpäivän myrskyä kuin uneliasta tyventä. Päijänteen\nmyrskyissä kulkija saa kokea seikkailun ja vaaran jännitystä, etenkin\ntässä Tehinselällä, jonka pohjoispäähän nyt juuri olemme tulleet.\nNäiltä tienoilta nimittäin alkaa Judinsalonseläksi sanottu vesialue --\ntuossahan on jo lähellä koillisessa Lakusalonsaari ja sen takana sitä\nsuurempi Vehkasalo. Näillä tienoilla kuuluu muuten olevan tavattoman\nsyvää, vettä puoliväliin kahdeksattakymmentä metriä; Tehinselän\nsyvimmässä paikassa on syvyys tiettävästi 69 metriä.\n\nLaivan sivuutettua vielä Haapasalon ja Karttisalon sekä joukon\npienehköjä, jo melkoisen lähellä suoraan edessä kauttaaltaan yllättävän\nkorkeana kohoavan Judinsalon eteläpuolella olevia saaria opas kiinnitti\nretkeläisten huomion kaukana itäisellä mantereenrannalla, Sysmän\npitäjässä näkyvään kolmeen korkeaan vuoreen, Kultavuori ja Pirttivuori\nsekä pohjoisimpana, Vintturinkylän aluemaastossa korkein, merenpinnasta\nlaskien 221-metrinen ja Päijänteen pinnasta 143 metriä korkea\nKammiovuori, hyvänäköalainen paikka, suurenmoisen jylhien\nerämaaseutujen ympäröimänä. Presidenttimme linnassa on Kammiovuoren\nnäköalamaalaus. Kammiovuori on saanut nimensä \"pirunluolastaan\",\nomituisesta kalliokammiostaan. Vuoren huipulla on kallioreikä, johon\nkerran eräät näköalan katsojat huvikseen laskivat, pieni painokivi\nrihman nenässä, kolme rullallista karhulankaa, tavoittamatta sittenkään\npohjaa.\n\n_Tehi_ saapui Judinsalon etelärannan pienen lahdekkeen laituriin,\ntyyneen rauhan satamaan keskellä lakkapäin lainehtivaa, valtaisaa\nPäijännettä -- lahden pohjukassa pieni idyllinen keltainen tupa, aivan\nkuin runoissa ja romaaneissa kuvattu onnenmaja, jollaisen omistamisesta\nihmiset monesti herkkinä hetkinään maailman humuun kyllästyneinä\nhaaveilevat, ja sen keltaisen tuvan sileäpintaista lahtea suojasivat\nkorkeat metsämäet ja lahdensuussa vielä sievä saari etuvartijana ulapan\naallokkoa murtamassa, vaahtoisten laineiden auringonpaisteessa\nkimaltelevin pisaroin hyrskytessä rantakivikkoon. Ja tuuli tuiversi\nankarasti saaren petäjikköä ja kohisten heilutteli tyventä satamalahtea\nkaartavien harjujen ylimmän selänteen puita. Kannelle katetun\nkahvipöydän ääressä epätavallisen hiljaisina ja ihailevina istuvat\ntehiläiset näkivät kaiken tämän ja \"he kuulivat tuulten humun, mutta he\neivät tietäneet mistä tuulet tulivat ja minne ne menivät\".\n\nLaivasta lähtiessään tehiläisjoukko näki laiturilla muutamia suuria,\nkaksiripaisia pärevasuja, joiden sisäpuolelle tarttuneet kuivat suomut\nilmaisivat noissa koreissa kuljetetun kaloja.\n\n-- Kyllä tästä sillasta yksi jos toinenkin kala kesän kuluessa on\nlaitettu laivaan, kaupunkiin kaupattavaksi menemään, tiesi opas-herra,\ntässä saaressahan on useita hyvin vauraita taloja, joiden asukkaat\nmaanviljelyksen ohessa harrastavat kalastamista Päijänteestä ja tämän\nsaaren kolmestatoista tahi neljästätoista järvestä ja lammesta.\nKeskellä saarta oleva Jutilanjärvi on verraten kookaskin, parin\nkilometrin pituinen. Sen sekä Haukijärven ja Turasen välisellä\nkannaksella on muutamia taloja. Olen käynyt siellä. Kävijä tuntee\ntulleensa melkein kuin jonnekin ulkomaille. Jylhät, ihanat\nalppimaisemat, niin sanoakseni. Haukivuoren huipulta, Lippukukkulalta\nnäkyy kauaksi joka puolelle -- lähinnä kumpuileva Judinsalo\nlammensilmineen, loitompana pohjoisessa Kotkasen- eli Kotkatselkä ja\nsen takana näkyy Luhangan kirkontorni, idässä päin pieni,\nrunsassaarinen Herjanselkä ja sen takana jylhä vuorijono, etelässä\nsuuri Tehi. Harvoin on tässä saaressa syntymätön osautunut Judinsalon\nsydämeen. Ei ole meilläkään nyt aikaa sinne saakka kävellä. Toivo Kuula\nmuuten tässä saaressa, kertoman mukaan tuossa nykyisessä Sirolan\nhuvilassa, asusti useina kesinä kuuntelemassa Päijänteen\nmyrskysinfonioita ja sävellyksiään sepittämässä. Eikä ollut aikoinaan\ntäällä tuntematon kirjailija Inhakaan. Hän pistäytyi tänne toisinaan\npienellä purjevene _Tiirallaan_ Padasjoen puolelta, jossa hän enimmän\noleskeli.\n\nOppaan näitä haastellessa oli kävelty muutamia satoja metrejä\npaahteista tietä pienen rytörantaisen lammen ohitse Mäkelä-nimisen,\nsaaren ensimmäisen sisämaa-talon pihamaalle katselemaan vanhaa, jo v.\n1828 rakennettua luhtiaittaa. Se oli merkillinen senkin vuoksi, että\nrakennuksen keskipaikkeille oli tehty miehen mittaa vähän korkeampi ja\nnoin kolmenkymmenen sentin laajuinen, kahden hirsiseinän välinen,\nrakennuksen poikitse menevä \"sola\". Siinä ihmeteltiin ja arvailtiin,\nmitä varten tuollainen oli tehty, kunnes hiljainen mies aikansa kädet\nselän takana rauhallisesti ääneti seisoskeltuaan ja arveluja\nkuunneltuaan, suvaitsi sanoa jostakin joskus lukeneensa tuollaisia\nsolia laitetun ennen aikaan ulkorakennuksiin sen vuoksi, että noista\nraoista tähyillen voitiin huomaamattomammin ja turvallisemmin kuin\nnurkilta pilkistellen pitää silmällä ja ampua taloon tulevia\nvainolaisia.\n\n-- Tämä on siis kansantaloudellisesti arvokas aittarakennus, sanoa\nsujautti insinööri tapansa mukaan leikkisän kurittomasti, siinä kun on\ntuo kummallinen muinoismallinen välikkö ja ylhäällä hauskan näköinen\nluhtihoito.\n\n-- Kansatieteellisesti tai kansatietoudellisesti arvokas, oikaisi\näskeinen puhuja totisena, vaikka muut hymyilivät.\n\n-- Niinpä tietenkin, tosiaan, myönnytti insinööri, noissa\ntuollaisissa luhtiaitoissa ainakin ennen aikaan pojat kävivät tyttöjä\nhaastattelemassa, naputtivat varovasti oveen ja sanoivat hiljaa, että\n\"tyttäret työ, joko nyt on yö, solauttakaa salpa syrjään ja päästäkää\nmeidät pois täältä, tuulesta ja pakkasesta\".\n\nValion neiti ilkamoi:\n\n-- Kas, kun herra insinööri osaa kuvata tarkkaan. Hän on taitanut olla\nitsekin naputtelemassa nuorena miehenä ollessaan.\n\n-- Mitäs minä, enhän minä, mutta olen kuullut kerrottavan ja olen\neräistä yleissivistävistä romaaneista ja runokokoelmista joutunut\nlukemaan sangen yksityiskohtaisia kuvauksia joidenkin romaanien hyvästä\nmenekistä päätellen suurta yleisöä kovasti kiinnostavasta\nsuomalaiskansallisesta luhtiromantiikasta.\n\n-- Kyllä insinööri vastata osaa, menkää vain hänen tulilleen, sanoi\nopas, mutta näin maissakin oltaessa kapteenimme kuuliaisina alamaisina\nmeidän on kohta mentävä takaisin laivaan; Judinsalossa seisoma-ajaksi\nsopimamme puolitoista tuntia tulee kuluneeksi -- puolen tunnin perästä,\njoten ehdimme vielä jos herrasväki haluaa, huviksemme ja ruumiin\nterveydeksi kävellä pienen matkan tuota vainiotietä.\n\nKäveltiin ja katseltiin joka puolella komeina kohoavia tuuheametsäisiä\nmäkiä ja selänteitä. Sovittuna aikana alettiin verkalleen palailla\nlaivalle päin. Äänekkäästi ja vilkkaasti keskustelevan joukon\nilmestyttyä mäkitöyryn takaa laiturilahden rantatielle huvilaivan\nkeulakannella päivää paistattamassa istunut mustapaitainen lämmittäjä\nlivahti kannen alle ja pian tuprusi \"korsteenista\" äskeistä sankempi\nsavu, ja kapteeni vei yläkannella varjoisassa vilpoisuudessa\nlueskelemansa lehden hyttiinsä ja otti sieltä päähänsä valkean\nvirkalakkinsa.\n\n-- Katsokaas, kapteeni, kuinka täsmällistä väkeä olemme -- kello on\nvasta neljä minuuttia yli määrätyn lähtöajan, puheli opas-herra.\n\n-- Nii oikke, vastasi kapteeni.\n\n-- Mutta eikös se neljänkin minuutin myöhästyminen ole vähän sellaista\nIisakki Räsäsen täsmällisyyttä ja joutumista, puuttui puheeseen aina\nvalpas ja vireä insinööri, se Iisakki Kuopion rannassa tuli kyllä\nlaivaan määräaikana, mutta vasta köysiä irroitettaessa muisti ja sanoi\nkapteenille, että \"niinpäs vielä unehtui ostamata eukolle se\nkahvimylly, outtauten vielä joku minnuutti, minä käyn tuosta ihan\nläheltä rantatorin nurkasta Kaarlssonnin raatakaapasta sieppoomassa sen\nmyllyn\". Lupsakka kapteeni, tuttu mies, suostui odottamaan; minnekkäpä\ntässä semmoinen hengenhätä, ettei joudettaisi muutamia minuutteja\nodottamaan. Mutta kun rautakaupassa oli runsaanlaisesti toisiakin\nostajia, piti Iisakin vartoa vuoroaan päästäkseen käsiksi kahvimyllyyn.\nKapteeni ja matkustajat kävivät jo vähän levottomiksi, mutta odotettava\noli, kun oli tullut luvatuksi. Vasta viidentoista minuutin kuluttua\nnähtiin Iisakin rauhallisesti kävellä jumpsien tulevan torilla,\nkahvimylly kainalossaan. \"Juokse jo vähän, Iisakki!\" huusi kapteeni.\n\"Mitäh?\" kysyi Iisakki ja -- pysähtyi. \"Ei mitään, tulehan pois\nlaivaan, niin päästään viimeinkin lähtemään.\" Kannelle tultuaan Iisakki\nsanoi levollisesti: \"Hyvinpä tok jouvvunnii.\" Eihän sille osattu muuta\nkuin hymyillä. Mutta nythän meidänkin lähtömme on myöhästynyt sen --\nviisitoista minuuttia.\n\n-- Nii oikke. Köydet irti!\n\nJa niin se oli menoa jälleen. Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen\nkatsokoon. Täysi jytinä niin että paikat tärisivät. Pohjakerroksen kone\ntuntui kuin levähdyksensä aikana kootuin uusin voimin nyt riemukkaan\nvauhdikkaasti vievän vieraansa tutustumaan toisiin seutuihin, uusiin\nnähtävyyksiin, hyökäten rohkeasti tyynen lahden turvallisuudesta ulapan\nmyrskyn taisteluihin. Judinsalon länsikupeitse kaartaen laiva mennä\nmyllerehti korkea-aaltoisessa etelän laitaisessa, vaahtoisen veden\nkuohahdellessa ja pärskyessä keulapuolen kylkeä vasten. Toisinaan jokin\niso kuohupäälaine vallattomasti heittää ropsautti hyvänlaisesti\npäijännettä keulakannelle ja keveästi kohotti vesiharjanteelle kuin\nvaivoissa vaikeroiden kallistelevan aluksen, sitten vihaisesti paiskasi\nsen aallonpohjaan. Perämiehen piti alituiseen pyöritellä ruoriratasta\npuoleen ja toiseen, kunnes päästiin vähitellen varovasti kääntymään\ntäysimyötäiseen, pohjoista kohti, keulapiikin osoittaessa Sauselän\netelälaidassa ulkonevaa Luhangan Keihäsniemen kärkeä. Joudettiin\njälleen huomioimaan oppaan ja perämiehen esittelemiä näkymäpaikkoja.\nTältäkin puoleltaan yhä hyvin uhkeana näyttäytyvän Judinsalon\nluoteiskulman ohi kuljettua havaittiin loittona koillisella\nilmansuunnalla kapea Vuoksensalmi, Luhangan eli Tammilahden reitin suu,\njonka takana avautuu ensin laajanlainen, keskipaikkeiltaan saareton\nKotkatselkä ja siitä jatkuu laivareitti idän puolella olevan Onkisalon\nsaarimaan sivuitse yhä koilliseen päin pitkälti, enimmäkseen hyvin\nkapeita ja korkeiden maastojen reunustamia vesiä myöten, aivan rannalla\nnäkyvän Luhangan kirkonkylän ja seurakunnan toisen, kohta\npuolivuosisataisen puukirkon ohitse luhtarantaiseen Tammipohjaan,\n_Tiirismaa_-laivan yöpymäpaikkaan. Tässä reitissä on useita erikoisen\nluonnonihania paikkoja, Suur-Päijänteen avarien näkymöiden vaihteeksi\nahtaita ruohikkorantaisia salmia ja lahtia.\n\n-- Vai sellaisessa Puikkosen pohjukassa se Luhanka-niminen maanpaikka\non, virkkoi eräs rouva, eivätpä ainakaan meistä helsinkiläisistä\nkovinkaan useat liene tätä ennen tulleet havainneeksi sitäkään seikkaa,\nvaikka Luhangan nimi minusta kajahtaa tutulta. Mutta matkustaessaan\njotakin oppii.\n\n-- Jos ei muuta niin tikulla velliä syömään, tarrautui puheeseen\ninsinööri.\n\n-- Ja kansantaloudellisia luhtiaittarakennuksia tutkimaan, niinkuin\näsken Judinsalossa, pisti vikkelä Valion neitonen, herra insinöörin\nvakinainen vastaväittäjä ja kiusoittelija.\n\n-- Aivan niin, hyvä neiti, mutta mistähän Luhanka lienee saanut nimensä\nja minkähänlaista historiaa silläkin maailmankolkalla lienee takanaan?\nMaisteri varmaan muistaa kertoa siitä meille hiukan.\n\n-- Luhanka, niin -- ennen vuotta 1766 nykyisen Luhangan seutujen\nkuuluessa Sysmän suureen seurakuntaan Tammilahden tienoolaiset ja muut\nsen väylän vartelaiset kävivät Sysmän kirkossa ja muilla asioillaan\nkirkonkylässä luuhankaimisilla veneillä soutaen. Sen vuoksi sysmäläiset\nalkoivat nimittää heitä luuhankalaisiksi ja siitä noiden vieraiden\nkotiseudun nimeksi muovautui Luhanka. Niin kerrotaan aikakirjoissa. Ja\nniissä mainitaan Luhanka ensi kerran jo niin aikaisin kuin vuonna 1462.\nNiitä luuhankaimisia veneitä oli siis tästä päättäen käytetty jo ennen\ntätä viimeksi mainittua vuotta, koskapa Luhanka-nimitys jo silloin\nesiintyy, jos nimitys on todella johtunut luisista veneen\nsoutuhangoista eli hankaimista. Äsken mainittuna Luhanka-nimityksen\nensi esiintymisvuotena 1462 Sysmässä oli jo kirkko, jonne sanankuuloon\nvoitiin kyllä soutaa Tammilahden tienoiltakin; Sysmän nykyinen\nkirkkohan rakennettiin ainakin jo vuoden 1440 tienoissa, niin kuin\nSysmässä äsken tutkimusretkellä käydessämme kuulimme. Luhangan alue on\nmelkein kauttaaltaan suurpiirteistä erämaaseutua. Viljelykselle sopivia\nja jo viljeltyjä savimaita on kuitenkin joissakin paikoissa, enimmän\nkirkonkylän, Tammilahden ja Tammijärven tienoilla. Maanviljelystä\nharjoitetaan monin paikoin uudenaikaisin menettelytavoin. Asumukset\novat yleensä siistejä. Eräässä 1860-luvulta peräisin olevassa\nkirjoituksessa mainitaan luhankalaisten olleen \"kohteliaampia ja\nsivistyneempiä kuin sysmäläiset\".\n\n-- Mitäs muuta mieltäkiinnittävää muinaistietoa voitaisiin vielä kertoa\nluhankalaisten asuinseuduilta? kysyi eräs tiedonhaluinen nuori herra.\n\n-- Luhangan muinaisuutta valaisevia tietoja ja löytöjä on verraten\nniukasti. Vanha kirkonpaikka ja entinen hautausmaa sijaitsevat\nKirkkosalmen rannalla; vanhan kirkon ja kellotapulin katot on viety\nHelsingin Seurasaareen; useista paikoista alavista rantaniityistä,\nloitolta nykyisestä vedenrajasta on Luhangalla löydetty\nliistekatiskoiden jätteitä; puolitoista vuosikymmentä takaperin\nlöydettiin Luhangasta 83 kiloa 1700-luvun alkupuoliskolta peräisin\nolevia kuparirahoja. Se oli maamme suurimpia \"raha-aarteita\". Toivo\nKuula on ollut kesäasukkaana Luhangallakin, kirkolla ja Onkisalossa.\n\n-- Luhangallahan muistaakseni asuu lausuntataiteilija Laina Kalmari,\ntiesi nuori maisterinrouva Palopohja.\n\n-- Niin asuu, Kärmelahden suuren herraskartanon haltijana poikansa\nkanssa, myönsi opas, hänen miehensä asutusneuvos Eino Kalmari kuoli\nviime vuonna; Kärmelahden kartano on seitsemän kilometrin maamatkan\npäässä Tammilahden laiturista, Tammijärven itärannalla. Ihana paikka,\nrauhan paikka, kaksikerroksinen valkea päärakennus koivikossa,\nkukkatarhan ympäröimänä. Siellä on hauska, väljä väentupakin. Talon\nherkkä, sydämellinen taiteilija-emäntä on luonut kartanoon oman\nhienovaraisen hengen ja tunnelman ja oikeaa hiljaista itähämäläistä\nherraskartanokulttuuria. Talon nykyisen rouvan anopin, taidemaalari\nSelinda Maria Danielsonin siveltimen jälkiä on kaikkialla kartanossa.\nHän on maalannut jo vuonna 1906 Luhangan kirkon alttaritaulunkin --\n\"Jeesus seisoo ovella ja kolkuttaa\". Laina Kalmarihan on viime aikoina\nesiintynyt rohkeasti Raamatusta otetuin lausunta-aihein ja saanut\nerittäin hyvät arvostelut Helsinginkin lehdissä.\n\nPerämies Palmi kurkisti ohjauskopin ovesta ja noin sadan metrin päässä\nlaivasta olevaa petäjikkömetsäistä niemenkärkeä osoittaen huusi\nyläkannen peräpuolella keskusteleville retkeläisille ja heidän\noppaalleen:\n\n-- Tuossa nyt ovat ne kalasääksien pesät, joista eilen puhuimme. Tässä\non kaukoputki, olkaa hyvä, ehkä haluatte katsoa, kun tuon ylimpänä\nolevan pesän reunalla seisoo kolme vaalea-untuvaista kalasääksin\npoikasta -- katsoin äsken kaukoputkella, ja näkyväthän nuo paljain\nsilminkin.\n\nPari vilkasta neitosta hyökkäsi yht'aikaa ottamaan kaukoputkea:\n\n-- Minulle, minulle, antakaa kiikari minulle, kiltti perämies, huusi\nheistä toinen, minä katson niitä -- kiitos, kiitos; voi jee, millaisia\nsääskiä ne ovat nämä. Päijänteen sääsket, kun ne tekevät tuollaisia\npesiä puihin, noin isoja risuläjiä... tekevätkö Lapinkin sääsket\nsellaisia -- mutta lintujahan nämä ovatkin, nyt näen, kolme poikasta\ntosiaan pesän laidalla, kynivät itseään, voi kuinka sieviä ne ovat, nyt\nyksi raaputtaa silmänsä päällystää takajalallaan.\n\nPesät ja untuvapojat herättivät kaikkien laivassa olevien vilkasta\nhuomiota.\n\n-- Pysäyttäkää laiva, että minäkin ehdin katsoa kaukoputkella niitä\nsääksinpoikasia!\n\n-- Ja minä!\n\n-- Ja minä!\n\n-- Minä myös! Pysäyttäkää, pysäyttäkää, muuten menemme liian etäälle.\nKapteeni hyvä, kääntäkää vähän sitä merkkikellon kampia.\n\nLaiva pysäytettiin. Konemestari ja lämmittäjä ilmestyivät keulakannelle\nkatsomaan ja kuulostamaan, mikä hätänä, kun tällaisessa paikassa\nkomennettiin \"panemaan piihin\".\n\nPerämies sanoi:\n\n-- Ne ovat minun muistini ajan nämä pesät olleet tässä niemessä.\nTakavuosina oli kuusikin pesää. Viime keväänä oli yksi pesä pudotettu\nmelkein kokonaisuudessaan maahan, lienevätkö jotkut kalamiehet käyneet\nryöstöretkellä vai lieneekö tuo oksa, joka tuossa näkyy riippumassa,\nkatkennut tuollaisen suuren, raskaan pesän painosta, mutta linnut\nrakensivat pesän uudestaan samaan puuhun. Olen nähnyt kalasääksien\nolevan niin itsepäisiä, että ne rakentavat pesän aina uudestaan samaan\npaikkaan siksi, kunnes puu kaadetaan.\n\nMuutamat toisetkin miehet tiesivät kertoa kalasääksien elämästä yhtä ja\ntoista näkemäänsä, kuulemaansa ja lukemaansa.\n\nKalasääksi eli kalasääski, kuten sitä aikaisemmin nimitettiin, kerää\noksia pesänsä rakennusaineiksi myöskin siten, että se korkealta\nlennosta pudottautuu puun kuivalle oksalle saaden sen katkeamaan ja\npesään pehmikkeiksi tuo se kaisloja. Toukokuun lopulla tai kesäkuun\nalkupäivinä ilmestyy pesään tavallisesti kolme, harvoin kaksi tai neljä\nkiillottoman harmahtavan-valkeaa munaa, joissa on, etenkin niiden\ntylpän pään puolella mustanruskeita, punaisenruskeita tai harmaita\ntäpliä. Naaras hautoo kuukauden ajan ja koiraslintu kantaa sille\nsyötäväksi kaloja, pesäjätteistä päättäen enimmäkseen haukia ja\nlahnoja. Kalasääksi ei syö muuta kuin kaloja. Toisinaan kuitenkin on\nkalasääksen huomattu ottaneen sammakoita ja käärmeitä. Toiset linnut\ntajuavat kalasääksen vaarattomuuden eivätkä pelkää sitä, vaikka\npakenevat ja piiloutuvat muiden petolintujen näkyvistä. Kalasääkset\novat viime vuosina käyneet Suomessa melkoisen harvinaisiksi.\nKiinnostavaa on nähdä kalasääksen tapansa mukaan rauhallisen harvakseen\npitkiä siipiään lekutellen lentelevän ja huomattuaan kalan lähellä\nvedenpintaa nostavan siipensä suppuun selkänsä yläpuolelle ja jalat\neteenpäin viistossa sojottaen syöksyvän raskaasti kuin kivi järveen,\nveden roiskahtavan korkealle ja linnun häviävän hetkiseksi\numpisukkeloon. Toisinaan on nähty suuren, voimakkaan kalan vievän\nkalasääksen mukanaan syvyyteen -- linnun käyrät kynnet eivät ole\nirtautuneet kalasta; luonto onkin laatinut kalasääkselle hyvin\ntehokkaat välineet liukkaan kalan kiinni pitämiseksi -- erityisen\nvahvasti koukistuneet kynnet ja varpaiden alla paksut polkukäsnät,\nkovaa ja karkeaa, melkein piikkistä sarveisainetta.\n\n-- Kyllä tämä on hirveän hauska ja opettava retki, tunnusti insinööri,\ntäällä saamme nähdä ja kuulla paljon ja monenlaista. Kun ihminen aina\nvain murjottaa kotonaan, niin hän aivan tylsistyy ja tökeröityy siihen\npaikkaan ja kaikki harrastus häviää näihin tällaisiin oikeihin\nasioihin, niin kuin esimerkiksi kalasääksiin ja Päijänteen maisemiin ja\nmuuhun mieltä virkistävään.\n\n_Tehi_ jatkoi taivallustaan mantereen itärantaa yhä loitolla\nseuraillen, Sauselkää pitkin ja vasemmalle jäävän, kookkaanlaisen\nTaivassalon eli Lopansaaren ohi Vanhalleselälle. Ja niin aina\nreippaasti eteenpäin -- Kilvensalon saaren ja mantereen välinen, hyvin\nhauskan näköinen Kilvensalmi ja vähän pohjoisempana myös kapea, kaunis\nKouturin- eli Koutturinsalmi ja kaksikummelinen Pirttisalmi sekä useita\nmuita mieltä viihdyttäviä, suuripiirteisen jylhiä maisemanäkymöjä.\n\nMutta parhain viimeisenä. Laiva kaarratti kulkunsa kaakkoon\nsuuntautuvaksi, hyvin korkean ja pitkän, kerrassaan uhkean,\npohjoisrannalla heti lahdesta kohoavan Vaaruvuoren vieritse pitkään,\nvuonomaiseen umpipohjukkaan, Korospohjaan, jota useat luonnonihailijat\novat sanoneet Päijänteen seutujen huomattavimmaksi ja vaikuttavimmaksi\nnähtävyydeksi. Se onkin odottamattoman valtava. Yllättyneinä ja\nihastuksen huudahduksin tehiläisetkin ottivat sen vastaan.\n\n-- Kukapa olisi Helsingissä arvannut täällä tämmöistä löytyvän!\n\n-- Eihän siellä ole kellään aavistustakaan tällaisesta!\n\n-- Voi, kuinka ihmiset elävät siellä kuin säkki päässä!\n\n-- Miksi tätä ei ole enemmän mainostettu? Sanoin ja kuvin.\n\n-- Katsokaa, hyvät ihmiset, kuinka komea vuoriselänne!\n\nLaivan juhlavan tulohuudon kaiku kierteli railakkaana tyynessä,\nkorkeiden vuorimaiden ympäröimässä lahdessa. Likellä lahden perukkaa,\ntuuheametsäisen Vaaruvuoren korkean, jyrkän seinämän juurella\nlaiturilla oli seudun nuorisoa laivaa ja laivalaisia katsomassa, ja\nlaiturin vieressä savusi laivayhtiön tehiläisille lämmityttämä sauna,\noikea vanhanajan hyvä sisäänlämpiävä.\n\n-- Kas, kello kiipesi jo kahdeksaantoista, sanoi opas laumalleen, nyt\nsaamme heti päivällisen ja myöhemmin saamme selkäämme saunassa. Tästä\njatkamme matkaamme vasta kello kahdeksan huomisaamuna.\n\nKamreeri ja hänen rouvansa pistäytyivät kannen alla katsomassa laivan\nkoneita. Nuori, kohtelias konemestari Aaltonen toivotti vieraansa\ntervetulleiksi valtakuntaansa. \"On harvinaista, että matkustajat\nmuistavat meitä pohjakerroksen miehiä ja uskaltautuvat tänne\nkuumuuteen.\"\n\n-- Kylläpä täällä onkin kuuma, virkkoi rouva.\n\n-- Onhan täällä lämmintä, kun tuo kattila hohtaa tuossa. Toisinaan näin\nkesällä on täällä alhaalla meillä lämmintä viisikinkymmentä astetta.\n\n-- On varmaan hyvin rasittavaa ajanoloon työskennellä alituisessa\nkuumuudessa, arveli kamreeri.\n\n-- Hyvin rasittavaa, paljon kuluttavampaa kuin yleensä aavistetaankaan.\n\n-- Ja työ on tietenkin hyvin tarkoin hoidettava.\n\n-- On kyllä. Jos konemies ja lämmittäjä hetkeksikin unohtuvat\nhuolimattomiksi, laiminlyöden jonkin pienen seikan tarkan ja\ntäsmällisen suorittamisen tai hoitamisen, sukeltaa laiva pian ahventen\nvaltakuntaan tai lentää ilmaan.\n\nKoneet olivat kummia, monimutkaisia laitoksia, lattiasta kattoon.\nKonemestari selosti niitä yksityiskohtaisesti, samoin lämmityspuolta.\n\nPäivällisen ja lyhyen ruokalevon jälkeen päästiin saunan suloiseen\nlöylyyn, ensin rouvat, sitten neitoset ja viimeiseksi herrat kahtena\njoukkueena. Insinööri aina kohteliaana gentlemannina tarjoutui auliisti\nlöylyn lyöjäksi neitosille. Tytöt kiittivät sydämellisesti tästä\nherttaisesta huomaavaisuudesta, samalla kuitenkin ilmoittaen, etteivät\nhe toki halua vaivata herra insinööriä enemmän kuin muitakaan\nvaatimalla saunaan oikein erityistä löylyn lyöjää. Insinööri tahtoi\nkuitenkin Päijänteellä vietetyn päivän ihanuuden synnyttämän\ntyytyväisen mielialansa ilmauksena jakaa onnellisuuttaan ja\nhyväntahtoisuuttaan ostamalla laivan emännöitsijältä neljä pullollista\nolutta, ei juotaviksi, vaan Jukolan poikien menettelyn tavoin\nkaadettaviksi kiukaalle makean, hienotuoksuisen suomalaiskansallisen\nmallassaunatunnun ja mallaslöylyn nauttimisen valmistamiseksi kaikille\nneljälle kylpijäryhmälle.\n\nSaunasta tultuaan kaikki kilvan kiittelivät olutlöylyä ja sen\nihmisystävällistä kustantajaa. Siitä riitti \"vitsailua\", iloa ja hälyä\nsiksi, kunnes selviydyttiin lähtemään joukolla kävellen katselemaan\nseudun suurenmoisiksi sanottuja luonnonnähtävyyksiä. Käytiin\nlaivarannasta parin kilometrin päässä maantietä myöten kulkien ylhäällä\nVaaruvuoren selänteellä ja nähtiin erityisen komeita näköaloja\nVaaruvuoren eteläisen rinteen laskeutuessa maantien kohdalla\nsuuripiirteisen mäkiporrasteisesti Korospohjan perukkaan, jossa\nkesäillan auringon viimeisten säteiden valaistuksessa näkyi sievä\nYlisjärvi ja sen rannalla entisenä viihtyisänä \"kievarina\" monien\nmatkustajien tuntema Mattila ja pari muuta taloa. Näkymä oli todella\nsuurenmoinen tieltä vuorenrinteen alimman, hyvin jyrkkäkupeisen mäen\nhuipulta katsellen. Ylempänä Vaarulla oli nähty useissa paikoissa\nuljaita metsätieperspektiivejä ja pari maantien laidassa olevaa\nihastuttavaa pikkulampea; kolmas -- Vaarulampi, kuului olevan vähän\ntiestä syrjässä, metsän peitossa, tien ja Korospohjanlahden välissä,\nkorkealla vuoriselänteellä.\n\n-- Vaaruvuori, mitä merkitsee vaaru? kysyi eräs helsinkiläinen rouva.\n\n-- Vaaru, pilven vaaru, selitti tuomari, eduskunnan oikeusasiamies,\npuhutaanhan joskus sellaisesta, ei tosin Helsingissä eikä ehkä\nmuuallakaan eteläisessä Suomessa, vaan täällä pohjoisempana, etelää\nrikkaampisanaisissa seuduissa. Tämä vuorihan näkyi tuonne etäälle\nPäijänteelle kuin kaukainen pilvenvaaru taivaanrannalla. Ensi\nkatsannolla saattoi sitä helposti luulla pilveksi, aivan niinkuin\njotakin Lapin tunturia. Sitten vasta havaitsi, että hyvät ihmiset --\nsehän onkin vuori, pitkä selänne.\n\n-- Mutta herran pojat, missäs meidän hiljainen miehemme on, Lapin\nkävijä? havaitsi nuoren maisterin rajakarjalainen rouva, kuultuaan\nLappia mainittavan.\n\n-- Ettekös huomannut hänen ylimmän ystävänsä perämiehen järjestävän\nsoutuveneen takakannelta vesille ja hiljaisen miehen meidän muiden\ninnokkaasti ihmetellessä oluen ihanuutta löylynlyömiseen käytettynä,\njonkun mielestä ehkä väärinkäytettynä, painuvan vähin äänin veneeseen\nja lähtevän soutamaan rakasta Professor-uistintaan, jolla hän kertoi\nsaaneensa kolmena kesänä Lapissa lohia enemmän kuin millään muulla\nuistinlajilla.\n\nOpas tiesi tämän.\n\nRetkeilijäjoukon laskeuduttua mäen juurelle tuli maantieltä\nlaivasillalle erkanevan tien risteyksessä kaksi kivillä istuen\nodottanutta kansallispukuista paikkakunnan neitosta vieraiden puheille\npyytämään arvoisia tehiläisiä kunniavieraina \"kurkistamaan\" hiukan\nlähitalon riihitansseja, jotka oli järjestetty _Tehin_ tulon johdosta\nnäytteeksi entisajan malliseksi. \"Meillä kun ei ole muuta museota\ntäällä näytettävänä\".\n\nRetkikunnan neiti-ihmiset innostuivat ankarasti asiaan:\n\n-- Voi jee, kuinka hauskaa! Riihitanssit!\n\n-- Onko siellä paljon pulskia poikia?\n\n-- Ja rikkaiden talojen poikia?\n\n-- Minkälainen musiikki siellä soittaa? Hanuripelariko?\n\n-- Osaako hän soittaa sen kiperän polkan, että \"älä ota heiliä\nköyhästä, saat syödä tyhjästä pöydästä\".\n\n-- Lähdetään toki katsomaan riihitansseja, myönnytti joku herroista,\nharvoinhan sellaisia on enää nykyisin meikäläisten nähtävinäkään.\n\n-- Mennään, virkkoi opas, mutta päätetään palata kello\nkahdeksikymmeneksineljäksi laivasillalle _Suomi_ laivan tulolle\nkapteeni Nyroosia tervehtimään. Hän on hyvin mukavapuheinen, se Rufus.\n\nKorospohja on valvotun yön arvoinen. Se iskulause osoittautui\noikeutetuksi. Tällä kertaa ei kuitenkaan niin paljon tämän\nensiluokkaisen paikan suurenmoisten luonnonnähtävyyksien vuoksi enää\nsen jälkeen, kun iloinen tehiläisjoukko auringon laskeutumisen aikoina\noli tehnyt yhteiskävelyretkensä maanteitse pohjoiseen päin, \"ain ylös\nmäkihin\", vaan siksi, että yö noille usein mainituille pikkutunneille\nsaakka kului erittäin rattoisasti muissa muhinoissa. Ensin siellä\nriihitanssipaikassa. Tehiläisjoukossa oli useita niin hienosti\nsivistyneitä ihmisiä, että he nyt vasta ensi kerran näkivät tai ainakin\nhuomioivat oikean vanhanajan sisäänlämpiävän savuriihen, jossa oli\nirtonaisista mukulakivistä holvattu kiukaan päällys, sivuseinävaarnoja\nmyöten peräseinän viereen työnnettävä \"ahinlauta\" eli lyhteiden\nahtamislankku ja noen puremina pikimustiksi patinoituneet irto-orret,\njoille viljalyhteet ennen vanhaan ahinlaudalta käsin ahdettiin pystyyn\nkuivumaan; nythän \"riihityskin\" käy uudenaikaisin menetelmin.\nVarstoilla eli riusoilla puinti on monin paikoin jäänyt jo\nmuinoismuistoksi. Nyt vain rennosti \"konehella veisataan\", vaikka\nriihitetyn viljan laadun edelle käynyttä ei ole, ei ainakaan\nsiemenviljaksi. Eräs isäntä kuului selittävän näitä seikkoja muutamille\ntehiläisille tanssinjytinän väliaikana istuessaan iloriihen korkealla\nkynnyksellä ja kuivaillessaan hikeä otsastaan nenäliinaan:\n\n-- Vai ei rouva ole ennen nähnyt tällaista riihtä eikä riihitansseja.\n\n-- En, niin yksipuolisia me Helsingissä syntyneet ja kasvaneet, siellä\nuseimmat kesämmekin viettäneet olemme. Lomammekin olemme kuluttaneet\nulkomailla ja merensaaristohuviloissa. Sisämaa riihineen ja asukkaineen\non jäänyt meille ventovieraaksi, ikävä kyllä, häpeä tunnustaa, mutta\nnyt toki tuli lähdetyksi tälle hauskalle Päijänteen retkelle.\n\n-- Niinpähän se on. Tervetulloo voan tänne tavallisen kansan\nkeskuuteen, sanoi Savon ukko, kun maalari telineiltä putosi, vaan ei\nonneksi loukkaantunut.\n\n-- Mutta katsokaas kuinka hyvin tuo Helsingin herra tanssii, niinkuin\nmaailmanmies ainakin, samoin maisteri Palopohja jonkun maalaisneidin\nkanssa.\n\n-- Näkyy olevan Salmelan palveluspiika parina, sievä tyttö. Ja\ninsinööri retuuttaa jenkan tahdissa hiki hatussa Ylätalon neitosta.\nUrakkansa kullakin, sanoi sysmäläinen sotaväkeen lähtiessään.\n\nHanuri räikyi raisua jenkkaa ja polkkaa ja tunnelmallisen haikeaa\nvalssia, sitä kuutamoiltaa Tonavalla ja Itävallan kyläpääskysiä ja\nWienerwaldin tarinoita, mallailipa kuin nykyajan retkutuksiakin,\nhirveää Haarlemia ja järjetöntä Kakadua.\n\n-- Jos ette muuten ymmärrä, mitä peliä minä milloinkin soitan, niin\nkysykää, onko se ruokaa vai vaatetta. Kyllä minä sanon, mikä kappale se\non ja miten sitä tanssitaan, huusi harmonikkamies nurkkatynnyrinsä\npäältä.\n\n-- Taitaa olla parasta, että soitat Poprikohvia tai Kaikensyöpää!\n\nSoittaja ei ollut tätä kuulevinaan, vaan alkoi rumpsuttaa Vinteriskaa\neli Vengerskaa. Parit pyörähtelivät ripsakasti toistensa ympäri\nvärilyhtyjen himmeässä, haaveellisessa valaistuksessa, panivat jalalla\nkomeasti, löivät lapikasta lautaan ja läiskyttivät pieksunvarsia\nyhteen, läjäyttelivät niitä kuin metsot siipiään, pojat ja tytöt\nerosivat toisistaan hetkiseksi yksin tanssia hytkyttelemään\nristikinttua, sitten jälleen jo loitolla tervetulleesti kätensä\nojentaen löysivät toisensa... Niin kului iltayö iloisessa humussa.\n\n-- Iloitkaa ja tanssikaa, maailmanlapset!\n\n-- Sillä huomenna meidän on lähdettävä jälleen Päijännettä kiertämään.\n\n-- Ja meidän on mentävä Ruokosuolle heinäntekoon.\n\nKahdenkymmenenkolmen aikana tanssien lomassa opas-herra kokosi laumansa\nja loihe lausumahan, sanan virkkoi, noin nimesi:\n\n-- Meidän on lähdettävä ennen kuin ajetaan. Ja niinpä sitten yleinen\nkiitos ja kunnia kaikkien tehiläisten puolesta näiden hauskojen\ntanssiaisten toimitsijoille ja muille korospohjalaisille,\nputkilahtelaisille ja kaikille niin kauaksi, kuin huuto kuuluu,\nkiitokset kahvikestityksestä ja muusta ystävällisyydestä. Voikaa hyvin!\nHauskaa jatkoa! Meidän on nyt lähdettävä -- _Suomi_ huutaa kohta\nVaaruvuoren vierellä. Eläköön ihana Korospohja ja sen suuret vuoret ja\nvaarat! Emme unohda niitä. Näkemiin! _Tehin_ komppania, huomio,\neteenpäin mars!\n\nKorospohjan laajalle laiturille oli keräytynyt tehiläisten lisäksi alun\ntoistakymmentä laivaan menijää ja heidän saattajiansa, maalaisväkeä.\n_Tehi_ oli huomaavasti vedetty laiturin fasaadisivustalta sillan\nsyrjään, pois arvokkaan odotettavan, vanhan ja vakavan amiraalilaivan\ntieltä, ja merkinantotangon valkeaksi maalattu lautaosoitin oli\nnuorasta vetäen asetettu vaakasuoraan, merkitsemään laiturilla olevan\nlaivaan tulijoita. Laiturille oli tuotu myös Jyväskylään\nkuljetettaviksi kaksi lepänlehdeksin peitettyä kalavakkaa ja\nharvalautaiseen laatikkoon vangittu, tavattoman iso, kuulemma vähän yli\nkolmensadan kilon painoinen elävä sika, Jyväskylän Seurahuoneessa\nsyötäväksi menossa.\n\n-- On siinä possua kerrakseen, ihmetteli joku, niinhän se on pitkäkin\nkuin nälkävuosi.\n\n_Suomi_ oli täsmällinen nyt kuten ennenkin, tulemisissaan ja\nmenemisissään. Määräaikana, kymmentä minuuttia vaille\nkaksikymmentäneljä alkoi laivan kulun kohu kuulua loitolta lahdensuulta\nja kohta tuikahti hämäryydestä laiturilla seisojien näkyviin aluksen\nkolmiväriset tulet, viittä minuuttia myöhemmin raikui komea tulohuuto\nja hetken kuluttua korkea, valkea laiva lipui hiljalleen laiturin päätä\nkohti, muhkeana ja arvokkaan näköisenä, kirkkain sähkötulin, hiukan\nhuojahdellen ja vähän kallistuneena, yläkannen täyteisen\nmatkustajajoukon keräytyessä laiturin puoleiselle laidalle.\n\n-- Onpas siellä väkeä! Ja englantia ja saksaa ja ruotsia tuntuvat\npuhuvan enemmän kuin suomenkieltä.\n\nLaivan ollessa parinkymmenen metrin päässä laiturista _Suomen_ lähes\nsatapäinen matkustajajoukko hattujaan ja nenäliinojaan huiskuttaen\nlaiturilaisten suureksi yllätykseksi kajautti voimakkaan\nkolminkertaisen eläköön-huudon. Ulkomaalaisetkin näkyivät olevan\n\"valmennettuja\" huutajiksi. Laivan potkuri otalsi \"pakkia\" ja raskaat,\npaksut kiinnitysköydet kopsahtivat laiturisillalle.\n\n-- Hyvää yötä, tervehti kapteeni leikillään laiturilaisia, --\npäivänsankari esiin!\n\n-- Yötä, yötä -- kellekkä ja millekkä te sitä eläköötä karjuitte? Ja\nkuka täällä on päivänsankari? Ja mikä sankari? Ei täällä ole mitään\npäivänsankaria. Mehän olemme nyt keskellä yötä yönsankareita kaikki.\n\n-- No, sille kamreerillenne me huusimme, hänelle siellä _Tehin_\nmatkueessa, mutta häntä ei näykään laiturilla, ilmoitti kapteenin\nvieressä komentosillalla seisova tanakka herrasmies, -- kamreeri\ntäyttää viisikymmentä vuotta tänään, ei kuin huomenna... ei, tänään hän\ntäyttää sittenkin, kellohan näkyy jo olevan pari minuuttia yli\nkahdenkymmenenneljän. Ette tainneet tietääkään hänen täyttävän.\n\n-- Hiljainen mies täyttää viisikymmentä! Vai niin!\n\n-- Mutta hän on kai nukkumassa hytissään, _Tehissä_. Hän ei ollut äsken\nriihitanssiaisissakaan kanssamme.\n\n-- Missä hytissä hän nukkuu? Olkaapa hyvä ja lähtekää neuvomaan. Minun\non välttämättä saatava tervehtiä häntä; olen hänen hyvä tuttavansa, ja\nminun on samalla esitettävä omani ja Kamreeriliiton onnentoivotus\nmerkkipäivän johdosta. Saimme tietää hänen karanneen tänne _Tehin_\nkierrokselle täyttämispäiväänsä pakoon. Mutta kun sutta väistää, niin\nkarhu ilmestyy eteen. Minä lähden etsimään. Mikä on hänen hyttinsä\nnumero?\n\nNiin touhusi tanakka herra komentosillalla.\n\n-- Se on numero kuusi, virkkoi opas, minä lähden neuvomaan. Ei kai\nlaiva jätä tätä herraa; me juoksemme kiireesti päivänsankaria\ntervehtimässä.\n\n-- Ei me jätä, vakuutti kapteeni, piippuaan levollisena savuutteleva,\npitkä ja leveäharteinen, keski-ikäiseltä näyttävä herrasmies. Menke\nvain ja sanoka onne minultaki, tutulle miehelle, kerkiä käydä hyvin,\ntuon suuren sikaloodan otto laivaan vie aikaa -- hei poika, Kalle,\npäästä köysi irti vähäks aika, sikalooda on sen alla puristuksis,\nhellitä, hellitä köyttä laidasta, ja te toiset, väistäkä nyt looda,\nvetäkä köyden yli... niin, sillä tavoin, ja nyt hiivatka laivaan...\n\n-- Mutta katsokaapa tuonne! Siellä ne onnittelijat ovat vetäneet\nkamreerin yöpaitasillaan _Tehin_ kannelle kiittämään ja kumartamaan\nyleisölle onnitteluista ja eläköön-huudoista. Emme taida osata hänelle\nlaulaa mitään eikä ole muutakaan musiikkia.\n\n-- Eikö satu olemaan laivassa harmonikankaan soittajaa?\n\n-- Ei ole tämä kerta, vastasi kapteeni, mutta kyllä musiikki saada, kun\nnipistä vähä sika saparosta.\n\nSilloin kuitenkin _Tehin_ kannelle tuotu gramofoni remahti soimaan sitä\nsamaa aamuista herätysjenkkaa, \"viisitoistavuotiaana maailmaan läksin\nminä kulkemaan\".\n\nJa silloin \"hymy harvoin nähty\" kirkasti tavallisesti jäyhän, mutta\nleikin ymmärtävän herra kamreerin kasvoja, ja hän tervehti sen\nkaksihenkisen onnittelijalähetystön arvoisia jäseniä kädestä pitäen\nkiittäen ja kumarteli käsiään taputtavalle yleisölle niin, että pitkän\nyöpaidan liepeet leppasivat, ja viimein hän pujahti kannen alle.\n\n-- Ihmepä oli, ettei sankari suuttunut, vaikka keskellä yötä\nherätettiin ja paitasillaan kannelle kuljetettiin.\n\n-- Eihän toki. \"Pitäähän leikki ymmärtää\", sanoi akka kun sika nenän\nhaukkasi.\n\nHupaisaa juttelua riitti siksi, kunnes possulaatikko viimein suurin\nponnistuksin monissa miehin saatiin raahatuksi laivan keulakannelle ja\nlaiva lähti. Vilkuteltiin puolin ja toisin, ja hyväisiä huudeltiin.\n\"Näkemiin huomenna Jyväskylässä!\" Laiva myllersi ahtaassa\nlahdenpohjukassa useita kertoja vähän eteenpäin ja taas hiukan takaisin\nennen kuin kuontui kääntymään perinpäin ja pääsi lähtemään täysin\nhöyryin, säkeniä piipustaan lennätellen, tasaisesti jylkyttäen,\nrynnäskuohujen pauhatessa.\n\n\n\n\nKOLMAS PÄIVÄ.\n\n\nAamulla kello 7 kaksi rouvaa ja kolme neitiä lauloi kauniin serenaadin\n\"kuutoshytin\" oven takana. He aikoivat kaiuttaa vielä toisenkin laulun,\nmutta aikomukseksi se jäi laivan yövahdin ilmoitettua kamreerin\nlähteneen laivasta jo kello kuuden aikana. Minnekä, uistelemaanko taas?\nEi, vaan Vaaruvuoren komeita maantiemaisemia katselemaan oli sanonut\nmenevänsä, hän nyt vuorostaan.\n\nVähän ennen laivan lähtöajaksi määrättyä kahdeksaa kamreeri ilmestyi\nruokasaliin aamukahville, noin vain \"muina miehinä\", ovensuuhun\npenkinnenälle istumaan, mutta herrat piirittivät hänet ja heittivät\nhiljaisen miehen kolmesti ilmaan hei-hei-hei-tä huutaen ja sitten kättä\npuristaen onnea toivottaen, ja helsinkiläisen tuomarin rouva\ntehiläisten valittuna edustajana ojensi kamreerille ihanan\nmetsänkukkakimpun ja lausui muutamia sydämellisiä sanoja merkkipäivän\njohdosta, kiittäen herra kamreeria hyvästä matkatoveruudesta ja\ntoisille tehiläisille esimerkillisestä kunnioittavan hartaasta\nsuhtautumisesta verrattoman Päijänteen luonnonnähtävyyksiin.\n\nPäivänsankari hymyili ja kiitti koruttomasti tämänaamuisista ja etenkin\nviimeöisistä, ansaitsemattomista huomionosoituksista. Ne olivat olleet\nhänen mielestään turhia, varsinkin serenaadi -- tyhjän hytin oven\ntakana. Mutta Kamreeri sanoi hyvin käsittävänsä, että tällaisella\nhuvimatkalla iloisilla ihmisillä täytyy olla muitakin \"virkineitä\" kuin\nluonnonihailu ja -- lepo. Pitää toisinaan esimerkiksi pistäytyä\nriihitansseissa ja järjestää tällaisia syntymäpäiväseremonioita... ja\nniin edespäin.\n\nSe oli riemukas aamu. Vilkas seurustelu jatkui kahvipöydän ympärillä\nistuttaessa.\n\n-- On mielenkiintoista nähdä, mitä taas tänään tapahtuu, ennen kuin\njälleen ilta joutuu ja varjot lankeavat, sanoi insinööri. Kas, laivamme\nlähti! Mutta hulluksihan tämä on tullut, kun takapää edellä mennä\njyryyttää, aivan kuin eräänä kesänä vanha _Viitasaari_-laiva, jonka\nkone meni epäkuntoon Pihkurinselällä; ei tikahtanutkaan eteenpäin,\ntakaisin kyllä. Siinä oli ihmettä kerrakseen, kun \"vanaha veärä peä\neilläpäin\" palasi kirkonkylän rantaan. Mutta kovin pitkältähän tämä\n_Tekikin_ peräytyy -- no, jopa potkasi eteenpäin, jo taitaa viimein\nmahtua kääntymään. Mennään kannelle katselemaan maisemia.\n\n-- Mennään, mennään joukolla!\n\nKomea Korospohja näytti kuin nukkuvan vielä yöhorroksessaan tahi kuin\nkuuman auringonpaisteen uuvuttamana -- Vaaruvuoren rinteellä ei lehti\nliikahtanut, ei havu heilahtanut eikä lahden vesi värähtänyt. Laivan\nlaineet vasta häiritsivät järvenpinnan uneliasta, onnellista raukeutta,\nja ne häätivät lentoon matalikon rintauksessa rauhallisena\nuiskennelleen telkän. Pärnäsaaren lähettyvillä laiva kääntyi pohjoista\nkohti.\n\n-- Tässä oikealla puolella oleva niemimaa on sitä vain Vaaruvuoren\njatkoselännettä, selitti opas, -- se sama maantie, jota myöten\nkävelimme eilisiltana, jatkuu niemen kärkeen, vähän yli puolentoista\nkilometrin eli tarkalleen sanottuna 1620 metrin laajuiseen Päijänteen\nkapeimpaan kohtaan, Kärkistensalmeen saakka. Tällä kohdalla tuon\nniemimaan kyljessä on syvä lahti ja likellä sen perukkaa vanhan virstan\npituinen, kapea Veijonjärvi. Se on erityisen kalainen ja kaunis,\nlänsiranta jyrkkävuorinen ja metsäinen, muualla rannat matalampia ja\nviljeltyjä, jokin asumuskin. Niin siellä eletään kuin Luojan\nkukkarossa, sellaisen luonnonihanuuden ympäröimänä. Harvoin sinne\nmatkailijat pysähtyvät, vaikka maantie on aivan likellä Veijonjärven\nidänpuoleista rantaa. Ja yhtä lähellä tien toisella puolella samalla\nkohdalla on liki puolen peninkulman pituinen, hyvin kapea ja\nluonnonihana Päijänteen Syvälahti, rannat korkeat ja metsäiset, vain\nlahden pohjukkeen rantamaat ovat viljeltyjä. Lahden suussa on useita\nkoivikkoisia saaria, muiden muassa Livansaaret, kaksi ihanaa lehtoista\nsaarta, joissa on harvinaisia kasvilajeja. Saarten välinen pitkä, kapea\nsalmi on mieltäkiinnittävä rikkaan vesikasvillisuutensa ja\nvesilinturunsautensa sekä antoisien kalastuspaikkojensa vuoksi. Jos\nminä joskus lakkaisin köyhtymästä ja alkaisin vaurastua, niin niille\ntienoille erääseen koivukkoniemeen rakentaisin mökkini. Tuossa\nPäijänteen ja Veijonjärven välimaalla on korkea ja laajaselänteinen\nPaljakko, jossa tämän tienoon asukkaat, toisinaan myös jotkut\nretkeilijät, ovat käyneet ihailemassa vuoren laelta avautuvaa näköalaa.\nVeijonjärvelle päin katsoessa muistuu mieleen jokin suurenmoinen\nalppimaan näkymä, ja tänne Päijänteelle päin silmätessä näkyy hyvin\nsaarekkaita selkävesiä ja vuoren juurelle saakka tummametsäiseen saloon\npistäytyviä välkkyviä lahdelmia, niin kuin tuollakin tuo lahti;\nnäettehän kuinka kaunis. Paljakon päällystä on muodostunut pienistä\nkallioista, joiden lomissa kasvaa matalia petäjiä. Varsin\nerikoislaatuinen alue. Ja korkeimmassa kohdassa on pieni suolammikko.\nVeijonjärven rannasta johtaa polku Paljakon laelle.\n\n-- Kyllähän täällä Päijänteellä ei näytä olevan puutetta kauniista ja\nvarsinkin tällaisista jylhän-ihanista maisemista.\n\n-- Ei, myönsi opas, eivätkä ne ole läheskään kaikki nähtävissämme tämän\nreittimme vierillä. Paljon, tavattoman paljon jää niitä syrjäpuolille,\nja niiden selostaminenkaan pitkältä ei varmaankaan kiinnostaisi kaikkia\nkuulijoita. Siksi lienee parasta huomioida etupäässä vain tästä laivan\nkannelta näkemämme ja siihen lähinnä liittyvä. Siinähän onkin jo aivan\ntarpeeksi, luullakseni. Jos joku haluaisi vielä lähemmin tutustua\nPäijänteeseen ja sen rantaseutuihin, hankkikoon moottoriveneen ja\nseikkailkoon sen kanssa täällä, ja samoilkoon myös maamatkoja. Mutta\naikaa ja evästä täytyy olla runsaasti. Päijänne kykenee useina\nkesinä esittämään aina uutta, kiinnostavaa ja riemastuttavaa\nluonnonihailijalle.\n\n-- Sen kyllä hyvin arvaa jo näkemästämme.\n\nPian saavuttiin Kärkistensalmeen -- laiva- ja lossilaituri läntisessä\nmantereenrannassa ja sen edustalla Päijänteen ihanimmaksi ylistetty\npienten saarten \"arkkipelaaki\", todella hyvin herttainen. Eräässä\npienessä saaressa näkyi olevan \"joku valkea häkkyrätornikin\". Sen\npaikan postikortti- ja muita kuvia nähdään usein -- pieniä saaria,\ntyyni ja riemukkaan aurinkoinen kesäpäivä, \"häkkyrätorni\" ja\n_Suomi_-laiva täydessä vauhdissa, mustaa savua tupruttaen, keula kohti\netelää, taustalla itärannan komeita vuorimaita, Paljakon ja Vaaruvuoren\nuljaan Sutoisten niemimaan kärkipuoli. Tuohon kuvaan sisältyy\npienoiskoossa koko Päijänne, niin sanoaksemme, verrannollisessa\nmerkityksessä, Päijänteen ja koko Suomen ihanan, meille kaikille\nrakkaan järviseudun selittämättömän kallisarvoinen tunnelma, henki ja\nsydän. Tuota kuvaa katsellessa useat ovat varmaan ajatuksissaan\nkiittäneet kohtaloa siitä, että ovat sattuneet syntymään suomalaisiksi,\ntämän pohjoisen, luonnonihanuudessa vertaa vailla olevan maan\nasukkaiksi. Tuon kauniin kuvan Kärkistensalmen saaristosta ja\n_Suomesta_ laivayhtiö lahjoitti suurennettuna, kehystettynä ja\nmuistokaiverretuin hopealevyin _Suomen_ toimekkaalle, paljon\nvaltamerillä purjehtineelle ja kauan myös Päijänteellä uskollisesti\npalvelleelle kapteeni Rufus Nyroosille kiitollisuuden ja kunnioituksen\nosoitukseksi hänen 50-vuotispäivänään. Sopivampaa lahjaa ei olisi voitu\nvalita. Sillä kapteeni Nyroos, Päijänne ja _Suomi_ ovat eläytyneet\nyhteen.\n\nVinoristin muotoisen Ristinselän eteläpäässä, jossa selän pohjoispäätä\nei näkynyt, tulla junnasi _Tehiä_ vastaan rautakettingein kahlehdittua,\npitkää tukkinippujonoa vetävä \"pukseerilaiva\".\n\n-- Siinäpä on paljon väkeä, tuossa hinaajassa, miehiä ja nainen ja\nlapsia, kaikki kannella.\n\n-- Onhan siinä, kun kapteenilla on siellä koko perheensä mukanaan; on\nollut koko tämän kesän, rouva ja viisi lasta, tiesi perämies.\n\n-- Mutta kyllä tuossa pienimmässä pipanassa on paljon paimentamista,\nettei pudottaudu järveen. Mutta mitäs varten nuo kolme seivästä ovat\ntuolla tavoin vinosti pystyssä tukkinippujonon hännässä?\n\n-- Niissä on jokaisessa uistin pitkän siiman nenässä, selitti perämies,\n-- ja kalan tartuttua uistimeen ja alkaessa temmeltää rupeaa notkean\nkoivuvavan kärjessä oleva tiuku soimaan. Silloin mies lähtee veneellä\nlaivasta ja ottaa kalan uistimesta. Toisinaan siellä on lohi. Sen näkee\njo siitä, että kala hypähtelee ylös vedestä loitolla siiman päässä.\nTyynillä säillä etenkin salmissa hauet ja isot ahvenet tarttuvat\nuistimeen. Hinaajalaivan päällikkönä ollessani oli meillä\nkesäkuukausina melkein puuttumatta suolattua lohta pytyssä ja ahvenia\nja haukea paistinpannussa. Oli hyvin hauskaa soutaa päästämään kalaa\nuistimesta, kun tiuku helisi kuin vimmattu, mutta toisinaan tuli paha\npettymys kalan päästessä irti koukusta, joskus jo ennen kuin mies sai\nsiiman käsiinsä. Ikävintä oli ison lohen irtipääsy väsytysuittelussa.\nKerran tyynenä kesäaamuna auringonnousun aikana suuri lohi tarttui\nuistimeemme likellä Pulkkilansalmea. Lämmittäjä meni sitä ottamaan,\nmutta se lohi näytti olevan erityisen arka ja villi; se hyppi\nalituiseen ilmaan ja toisinaan taas painui pohjaan asti, ja kun se\nkerran ponnahti noin puolentoista metrin korkeuteen vedenpinnasta, jo\naivan lähellä venettä -- pelkäsi varmaan kalakirves kädessä huiskivaa\nmiestä -- niin silloin kala pääsi irti koukusta. Lämmittäjä tuli\nlaivaan kovin pahoillaan, -- sitä vaille ettei itkenyt. \"Se näytti\nolevan ainakin seitsenkiloinen, mutta niinpäs piti mennä\", päivitteli\npoika.\n\n-- Mitenkä isoja ovat olleet suurimmat Päijänteestä saadut lohet?\n\n-- Suurimmat yleisimmin kahdeksan ja yhdeksän kiloisia minun\ntietääkseni. Suurempaa kuin kaksitoista ja puoli kiloa painavaa en ole\nkuullut saadun. Semmoinen oli tarttunut pitkänsiiman koukkuun Puolakan\nlähistöllä, Korospohjan kohdalla, läntisen mantereenrannan puolella\nsyksyllä muutamia vuosia takaperin. Se oli nyhtänyt poikki\npitkänsiiman, joka lienee ollut vähän laho, ja näin löysälle päästyään\nlähellä koukussa olevan pienemmän lohen kanssa sotkenut siimaa pitkältä\nniin pahoin, että se oli yhtenä mykkyränä vedettävä saaren\nrantakalliolle, eikä siitä siimasta sittenkään kunnon selvää saatu.\n\n-- Ennen vanhaan kuulemma muka oli saatu tuotakin suurempia lohia\nPäijänteestä, mutta en tiedä... virkkoi opas. Kuljemme muuten nyt tässä\nkeskellä Ristinselkää -- vinoristin luoteista kohti osoittavan sakaran\nmuodostavat tuolla vasemmalla Hautalahti ja sitä vähän etelämpänä\nHärköpohja, tuollahan se näkyy, ja ristin vastakkaisena sakarana tuolla\nitäkaakossa on pitkä Rutalahti, jonka rantamailla on asuttujakin\npaikkoja. Siellä, Päiväkunnassa lahden etelärannikolla on muun muassa\nvanhan rakentamistapansa vuoksi kansatieteellisesti mieltäkiinnittävä\nNääsilän talo. Suomi-Filmi on kuvannut sen ja monet retkeilijät ovat\nkäyneet sitä katsomassa. Vaaterinvuorella sanotaan olevan vanhan\nlinnakkeen jätteitä. Ja Rutalahden pohjoisrannalla, tuosta rantaa\nlähellä olevasta pienestä saaresta vähän itään eli Rutalahden\npohjukkaan päin on järven rannasta omituisen porrasmaisesti kohoava\nRappukallio, jonka edustalla, siitä vähän länteen, tuosta kauttaaltaan\nkorkeudessaan komeasta Haukanmaan kärjestä, Mämminniemestä hieman\nkaakkoon kuuluu olevan Päijänteen tiettävästi syvin paikka, 99 metriä,\ntoisten tietojen mukaan 96, 94 ja 93 metriä, epävirallisten mittausten\nmukaan vähän yli 100 metriä. Tätä syvempiä paikkoja Suomessa tiedetään\nolevan vain Paanajärvessä, Inarinjärvessä ja Laatokassa. Mämminniemeen\nrakentamassaan kivivarustuksessa eräs Riutta-Jussiksi nimitetty mies\nvuosien 1808 ja 1809 sodan aikana oli metsästysrihla aseenaan\nviikkokausia kesäisin oleillut odottamassa venäläisiä Rutalahdesta\ntuleviksi ja heitä vastaan yksin taistellakseen. Mutta viholliset eivät\ntulleet.\n\n-- Olipas hän urhoollinen ja isänmaallinen mies, ihasteli insinööri.\n\n-- Oli, mutta lienee ollut myös vähän hassahtava. Ja hän kuului olleen\nsenaikaisissa tulentekovehkeissä tarvittavan taulan ahkera\nammattitekijä. Vanhuutensa päivinä hänen täytyi kulkea kerjäämässä\nRutalahdessa ja muualla.\n\n-- Olisi ollut hauskaa nähdä Rutalahti, virkkoi insinööri, ja sitten\nsieltä lähtiessämme olisimme voineet sanoa niinkuin ennen vanhaan kauas\nulkomaille Anianpeltoon piikapalvelijaksi lähtevä tyttö, että \"tokkohan\nennee milloinkaan neän näitä rakkaita Rutalahen rantoja ja Riekkilän\nRisto-renkiä\".\n\nMatkan jatkuessa huomioitiin Haukanmaan uljas Haukkavuori ja sen\nkohdalla rannalla oleva jyväskyläläisen tohtori Nyyssösen huvila.\nTohtori kuului olevan Päijänteen matkustajalaivojen pääisäntä ja\nomistaja, innokas luonnonihailija, urheilukalastaja ja -metsästäjä\nsekä ampuja, moottorivene- ja autourheilija. Hän oli aikoinaan\nmyös maamme tunnetuimpia jalkapalloilijoita, ollen muun muassa\nTukholman olympialaisissa kisoissa v. 1912 esiintyneessä Suomen\njalkapalloilijajoukkueessa. Tohtori Nyyssönen on johtaja Patokorven\navulla yritteliäästi ja tarmokkaasti vaikeuksista lannistumatta,\ntaloudellisin uhrauksin hoivannut rakkaan Päijänteensä\nmatkustajalaivojen liikennettä, joka autojen aikakautena, etenkin\nmuutamia vuosia takaperin, ei ollut Päijänteelläkään taloudellisilta\ntuloksiltansa kehuttavaa. Parina viime vuotena on ollut tässä asiassa\nkuitenkin huomattavissa ilahduttavaa palautumista \"väljemmille\nvesille\".\n\nVastapäätä tohtori Nyyssösen huvilaa, aukean Ristinselän länsilaiteella\npohottaa uhkeana korkea, kumpuilevaharjanteinen, puolikymmentä\nkilometriä pitkä saarimaa, Muuratsalo. Sitä ja sen jyleän naapurin\nHaukanmaan muodostamaa maisemakuvaa retkeläiset ihailivat _Tehin_\ntaivaltaessa parin kilometrin levyiseksi soukistuneella Ristinselällä.\nTämä näkymä onkin todella suurpiirteisen valtava, \"keinuvan aaltoileva\"\nniin sanottu valssimaisema. Muuratsalon korkealla harjanteella, saaren\neteläpään puolella on kolme toisiinsa ja Päijänteeseen puron yhdistämää\nlampea, sekä kaksi erillistä pientä järveä. Muuratsalossa, Uitonsalmen\nrannalla pienessä kämpässä oli elellyt omituinen erakko Erik\nWittenberg, jonka edesottamisista kansa tietää kertoa somia juttuja.\nErakko teki tervaa ja kalasteli.\n\nMuuratsalon ohi mentyä sivuutettiin sen vieressä samalla puolella\nreittiä oleva Säynätsalo, \"Parviaisten firman\" tiheäasutuksinen\nsaariyhdyskunta, Suomen pienin maalaisseurakunta -- kirkko,\nfaneeritehdas, saha ja muita laitoksia ja rakennuksia, mm. paljon\npieniä, sieviä omakotiasuntoja, ja hyvin pitkä laivalaituri. Olisi\nollut mieluista tutustua Säynätsaloon, mutta siinä paikassa käyntiin ei\nollut varattu aikaa, vaan _Tehin_ täytyi \"tuuriaan\" noudattaen rientää\nyhä eteenpäin. Oli jouduttava Jyväskylään \"suorittamaan ohjelmaa\".\nKello oli jo 10. Oli kuljettava vielä Poroselkää myöten Poronsaaren ohi\nja sitten salmikapeikkoja pitkin korkean Vuoritsalon, Lehtisensaaren ja\npurjehdusseuran pienen Kalasaari-nimisen majasaaren sivuitse Jyväskylän\nkuulua kaupunkia kohti. Kalasaaren lähettyviltä alkaen näkyi Jyväskylän\nkaupungin laiteella oleva Seppälänkangas laajana, vaaleana\nhiekkahautana.\n\nPian saavuttiin Äijälänjokeen tahi pitkähköön jokimaiseen salmeen,\njonka yli johtaa suuri, tyyneen veteen sievästi kuvastuva betonisilta\nniin korkealla, että laivojen mastot mahtuvat menemään sen alitse.\nSalmen rannoilla on taajassa taloja, pahasti ränsistyneitäkin\nrakennuksia, loitompana muutamia komeita kartanoita, muun muassa\nentinen pappila. V. 1787 Jyväskylän kappelilaiset palkkasivat oman\nkappalaisen ja hänen asunnokseen ostettiin Juho Simonpojalta Äijälän\ntila 352 riikintaalerilla. Tunnettu taidemaalari ja aktivisti Carl\nBengts asusti aikoinaan Äijälänsalmella.\n\nSelviydyttyään salmesta Jyväsjärveen _Tehi_ otti jälleen \"jalat\nallensa\", käytäntöön täydet hevosvoimansa, lähtien iloisesti\nporhaltamaan pari kilometriä laajan, melkein kauttaaltaan\nasutturantaisen järven takana loivalla rinnemaalla näkyvää kaupunkia\nkohti. Auringon hehkussa kylpevä kaupunki oli kuin suuri puisto, jonka\nlehtevissä varjostoissa lymyten vaaleat talot pilkottivat, ylinnä\ntummapetäjikköinen Harju sekä syrjemmässä muiden selvästi näkyvien\nrakennusten joukossa muutamia pitkäpiippuisia tehtaita. Jyväskylä,\n\"Suomen Ateena\", esittäytyi rauhaisan, vaatimattoman ja mieltymystä\nherättävän näköisenä. _Suomi_ ja _Kaima_ hohtivat valkeina\nsatamalaiturin vieressä. Kohta saapui sinne kolmas siro laiva. Kapteeni\nNyroos seisoi laiturilla väkijoukon eturintauksessa ja kiiruhti\nkohteliaasti kiinnittämään _Tehin_ köydet maarenkaisiin, kohotti komeaa\nvirkalakkiaan ja huusi hymyillen:\n\n-- Tervetulo Jyväskylä!\n\n-- Kiitos!\n\n-- Paljon kiitoksia! Hauskaa tavata jälleen!\n\n-- Niin, tosiaan! Kiitoksia viimeisestä, Korospohjassa!\n\n-- Ei mitä, ei mitä! Ei kestä kiittä! Kah, päivänsankarki on jo noussu\nnukkumasta.\n\nKokkapuheet singahtelivat puoleen ja toiseen, ja nauru helähteli\nhuolettoman välittömästi. Mutta eipä ollut aikaa pitkiin suukäräjiin.\nOli jouduttava _Tehin_ alasaliin aamiaiselle, ja sitten opas-herra\nkuulutti, että \"nyt isä putkeen, poika marjaan, neljän tunnin ajan voi\nken haluaa vapaasti katsella kaupunkia yksin, kaksin tai\nuseampihenkisin ryhmin..., tässä on Jyväskylän nähtävyyksien\nluetteloja... toiset pyräyttävät pussiautossa Vaajakosken tehtaille.\nSiellä on luvattu näyttää tehiläisille tehdaslaitokset ulkoa ja sisältä\nja Haapakoski sekä ohjata halukkaat Kanavuorelle avaraa maailmaa\nihailemaan. Mutta arvoisaa herrasväkeä pyydetään ystävällisesti\nkokoontumaan puolta tuntia ennen laivamme lähtöä, siis kello\nviisitoista ja kolmekymmentä, tuon tuolla näkyvän puistoravintolan\nkuistikkoon kahville, joka täten tiedoksi ja noudatettavaksi\nilmoitetaan. 'Aika ja paikka kuin yllä'. Näkemiin! Minun on mentävä\nlaivayhtiömme konttoriin ja vähän muuallekin asioille.\"\n\nNiinpä syntyi tehiläisten ihanneyhteiskunnan täydellinen hajaannus.\nSuuri maailmankaupunki nielaisi tehiläiset humuunsa, ihmisvilinään ja\nseikkailuihin.\n\nVankasti rakennetun keskikaupungin yleiskatselun jälkeen ne, jotka\neivät halunneet mennä Vaajakosken retkelle, suuntasivat askeleensa n.\n80 metrin korkuiselle Harjulle -- korkeus merenpinnasta 143 metriä --\nja kiipesivät sen vanhaan, v. 1887 rakennettuun puiseen näkötorniin,\njossa vieraskirjan nimikirjoitusten mukaan sinä kesänä oli käynyt jo\nkolmatta tuhatta henkeä, joukossa melkoisesti ulkomaalaisia, mutta vain\nmuutamia jyväskyläläisiä. Retkeläisemme havaitsivat, että tornia olisi\nkorotettava -- esteettömin näköala petäjien latvojen lomitse oli\nluoteeseen päin, lähellä olevalle Tuomiojärvelle ja Palokkajärvelle\nsekä kaupungin ylitse Jyväsjärvelle.\n\n-- Miksi tornia ei koroteta? kysyttiin alas tultua pohjakerroksen\nkahvilan neidiltä.\n\n-- Olen kuullut sanottavan, ettei ole varoja siihen tarkoitukseen. Asia\non ollut esillä kaupunginvaltuustossakin, mutta rahaa ei ole saatu.\n\n-- Eikä tätä tornia ole alkuaankaan rakennettu valtuuston myöntämillä\nrahoilla, tarttui puheeseen eräs kuistikon pöydän ääressä kahvia\njuomassa yksinään istuva vanha herra.\n\n-- Mistäs tähän varat saatiin?\n\n-- Vuonna 1887 eräät nuorekkaan innokkaat jyväskyläläiset ylioppilaat\nlahjoittivat kaupungille tämän vanhalla nimellään niinsanotun Ihantolan\ntornin rakentamiseksi iltamilla keräämänsä 614 markkaa 75 penniä. Ensi\naikoina ympäristön petäjikön ollessa vielä matalana oli tästä tornista,\nsamoin kuin muistaakseni noin kymmenisen kilometrin päässä täältä\nolevalta Ronninmäeltä, Roninmäeltä eli Rönninmäeltä hyvä näköala joka\npuolelle. Ei tästä tornista enempää kuin tästä harjustakaan ennen\naikaan paljon välitetty, sillä luonnonkauneudelle ei silloin yleensä\nymmärretty antaa arvoa. Tätäkin harjua katseltiin \"samoilla silmillä\"\nkuin uudisasukas majaansa ympäröivää synkkää korpea ihmisen ja\nviljelyksen vihollisena. Niinpä 1800-luvun lopulla tehtiin Jyväskylän\nmaistraatille ehdotus tämän harjun metsän hakkauttamisesta, koska \"se\nei ainoastaan kulovalkean sattuessa ollut erittäin vaarallinen\nkaupungille, vaan muodosti varkaille ja muille rikoksellisille\nlymypaikan\". Hiekkaa vedettiin myös armottomasti tästä harjusta.\nKauniin harjun tuho näytti olevan tulossa. Metsän hakkaaminen\naloitettiin, mutta onneksi ei hakkaussuunnitelmaa toteutettu\nkokonaisuudessaan, sillä Jyväskylän sanomalehdet olivat hakkausta\nvastustaen \"alkaneet pitää pahaa ääntä\". Jokin niistä oli\nkirjoituksessaan ehdottanut Harjulle rakennettavaksi \"jotakin\nhuvilinnaa\" ja vedonnut taiteilija Munsterhjelmin lausuntoon, että\nJyväskylän Harjun näköala on kauniimpi kuin kuuluisan Kangasalan\n\"näkölääni\". Tuhoamisaikeet jäivät toteuttamatta lopullisesti. Maastoa\nsiistittiin ja metsää harvennettiin niin, että Jyväsjärvi pääsi puiden\nvälitse iloisesti pilkistelemään. Ja muutamia vuosia myöhemmin Harju,\nvanhalta nimeltään Syrjäharju, sai myös tämän \"huvilinnansa\".\n\nYstävällinen vanha herra innostui vieraita opastaen nousemaan muutamien\ntehiläisten kanssa torniin näköaloja katsomaan, toisten jäädessä\nalakerran pöytien ääreen juomaan kahvia ja vichyä; eihän ollut\nkiirettä.\n\nVanha herra osoitteli paikkoja ja selosti.\n\nHarjun juurella kaupunki -- kirkko, kunnallistalo, sähkölaitoksen ja\nfaneeritehtaan ja muut savupiiput sekä kattoja, kattoja, Jyväsjärvi;\netelässä ja lounaassa Harjun jatkeella petäjikössä seminaarin\nmonikerroksiset tiilirakennukset, luoteessa Harjun ja Tuomiojärven\nvälissä viljeltyjä maita, pohjoisessa kaitaisia vesiä, ja\nylt'ympäriinsä lähempänä ja kauempana mäkiä ja harjunselänteitä, mm.\nTouruvuori, Karhuvuori, Kanavuori, Vuoritsalon huiput, Keljon vuoret,\n226-metrinen Roninmäki, Vasikkavuori, Kypärämäki ja 228 metrin\nkorkuinen Laajavuori -- vuorien välissä välkkyviä vesiä, mm. Kuukkanen,\nLuonnetjärvi, Lehtisjärvi, Korttajärvi, Alvajärvi, Palokkajärvi,\npalanen Päijännettä. Jossakin täällä Jyväskylän tienoilla pitäisi olla\nmyös Pirttimäki, Keski-Suomen korkein vuori, 247 metriä. Muuten\nmelkein kaikki nämä täältä näkyvät mäet, harjut ja vuoret ovat\nhiekkamuodostumia, ainoastaan Kanavuori ja Laajavuori ovat kivivuoria,\nja pitkin Roninmäen rinteitä on karkeaa kivilouhikkoa, se nähdään\nmaantieltäkin katsoen, se on kuin kivistä aitaa, tuo muinoisen\nYoldiameren rantapenger korkealla mäen rinteessä.\n\n-- Nyt meidän on lähdettävä katsomaan museota.\n\nLähdettiin, laskeuduttiin korkeaa kiviportaikkoa myöten kaupunkiin.\nKeski-Suomen Museo olikin siinä aivan lähellä, tavallisessa isossa\nasuintalossa. Yläkerroksen portaikossa nähtiin runsasyksilöinen\npuntaririvistö, monimuotoinen kokoelma sen lajin kapineita, joukossa\nhyvin vanhoiltakin ajoilta peräisin olevia. Ja museo kokonaisuudessaan\njo nyt osoittautui olevan varsin huomattava nähtävyys, erittäin\nkunnioitusta ansaitsevan keräilyharrastuksen saavutus. Niinpä siellä\nhavaittiin esimerkiksi Jyväskylän kylpylärakennuksen piirros vuodelta\n1868 ja vanhan kirkon kuva (v. 1869), ja johtaja Kilpisen\nlahjoittamassa kokoelmassa ryijyjä, vanhoja rahoja ja Helsingissä\ntapaturmaisesti nuorena kuolleen lahjakkaan jyväskyläläisen taiteilijan\nOskari Raja-ahon muovailemia veistoksia, mm. hänen jo lapsena tekemänsä\nkoristeellinen kellokaappi. Ja sitten nähtiin jyväskyläläisen tunnetun\ntaidemaalarin Joonas Heiskan vanhaan hyvään tekotapaan laatima suuri,\nihana Päijänteen maisemataulu, ja pölkky Säynätsalossa ensimmäiseksi\n(v. 1898) sahatusta tukista, ja paikkakuntalaisten käyttämän maininnan\nmukaan \"Säynätsalon Hannan\" museoon lahjoittamat isänsä ja äitinsä\ntyöhuoneiden kalustot \"Parviaisten osastossa\". Paljonhan museossa oli\nvielä kaikenlaisia muita tavaroita -- talous-, maanviljelys-, kalastus-\nja metsästysvälineitä sekä sota-aseita, niinkuin muissakin museoissa.\n\nMuseosta tehiläisjoukkue käveli katsomaan seminaarin suuria, ihanassa\npuistossa olevia tiilirakennuksia, jotka tehtiin parisen vuosikymmentä\nsen jälkeen kun Suomen kansakoulujen isän, Uno Cygnaeuksen aloitteesta\nja toimesta ensimmäinen suomalainen seminaari v. 1863 perustettiin\nJyväskylään siitä välittämättä, että Cygnaeusta tuon seminaaripuuhansa\nvuoksi paljon \"haukuttiin\"; eräskin lehtikirjoittaja nimitti häntä\n\"hulluksi pedagogiksi\".\n\nRetkeläisemme huomioivat tietenkin myös Cygnaeuksen puiston, tuon\nkaupungin vanhan hautausmaan ja entisen kirkonpaikan, johon Jyväskylän\nkappelikunnan toinen ja kaupungin ensimmäinen kirkko v. 1775\nSuuruspäänniemestä eli Survonniemestä Jyväsjärven ylitse siirrettiin ja\nrakennettiin uudelleen. \"Jyveskuleby\", niinä aikoina synkän korven\nympäröimä, Jyväsjärven rannalle raivattu muutamien talojen vähäinen\nkyläaukio, kuuluttuaan ensin Jämsään ja sitten Laukaaseen, mainitaan\nomana rukoushuonekuntana jo v. 1660, mutta Jyväskylä sai rukoushuoneen\nvasta Abraham Thauvoniuksen aikana; hän oli piispana vv. 1672-1679.\nTätä rukoushuonetta tarkoitettanee Kaarle XI kirjeessä, jossa v. 1691\nilmoitetaan piispa Pietari Bångille Jyväsjärven Suuruspäänniemessä\nsijaitsevan kirkon olevan niin rappeutuneen, että sitä on mahdoton\nkäyttää. \"Se siis näyttää olleen tähän Cygnaeuksen puistoon\nSuuruspäästä siirretyn kirkon edeltäjä\", päätteli historianmaisteri\ntehiläistovereilleen puiston penkillä keskipäivän poltteelta piilossa\npuiden katveessa istuttaessa, \"noin sadan vuoden aikana temppeli tässä\ntäytti tarkoituksensa; vuonna 1874 arkkitehdin toimittaman tarkastuksen\njälkeen kirkon ränsistymisen vuoksi sen käyttö hengenvaarallisena\nkiellettiin ja uusien kirkkojen valmistuttua kaupunkiin v. 1880 ja\nmaalaisseurakuntaan v. 1885 vanha kirkko purettiin vuonna 1888. Tämä\nvanha kirkko oli pohjapiirrokseltaan ristinmuotoinen, paanukattoinen\npuukirkko. Sen vieressä oli v. 1801 rakennettu kellotapuli ja siinä 3\nkelloa.\" Ikävää oli se, että niitä \"pakkasi soittelemaan kuka\nkulloinkin halusi\", niinkuin eräästä vanhasta pöytäkirjasta käy\nselville. V. 1844 päätettiin 50 kopeekalla sakottaa niitä, jotka\nsoittaessaan vallattomasti käsittelevät kelloja ja v. 1851 lopetettiin\ntiukasti koko tuo \"syrjäisten soittaminen\". Mutta toinen kiusa oli\nsiitä, että kirkkopiha oli karjan tannerruspaikka -- lehmät pääsivät\npihaan, kun \"pahankuriset kurikat repivät ja röykyttivät kirkkopihan\naitaa\", kuten pöytäkirjassa lausutaan.\n\nCygnaeuksen korkeaa, komeaa muistopatsasta katseltaessa\nhistorianmaisteri tiesi ilmoittaa nekin seikat, että patsas on\nkuvanveistäjä Wille Wallgrénin muovailema ja kansakoulunopettajien\nkeräämillä varoilla pystytetty. \"Ja tuolla jossakin lähellä\nseminaarirakennuksia on seminaarilaisten istuttama Cygnaeus-tammi\".\n\nSeurue siirtyi suuripuiseen Lounaispuistoon, jonka kunnostaminen on\nmyöskin Uno Cygnaeuksen ansiota. Hän nimittäin jo v. 1863 ehdotti\nkaupungille, että mainittu alue tasoitettaisiin ja siihen\nistutettaisiin puita sekä tehtäisiin aita ympärille. Tähän ensin\nsuostuttiin, mutta kun seminaarin puutarhuri ilmoitti työhön\ntarvittavan 200 hevos- ja 350 jalkamiehen työpäivää, kaupunkilaiset\nsäikähtivät ja kieltäytyivät auttamasta millään tavalla, sillä kaupunki\noli yli tulojensa menojen rasittama. Aita oli kuitenkin jo kaupungin\npuolesta pantu, mutta muuten jätettiin puisto \"seminaarin koekentäksi\nistutuksia varten siksi aikaa, kun seminaari on kaupunkiin sijoitettu\".\nKuitenkin piti kaikkien saada kävellä puistossa. V. 1869 istutettiin\n100 koivua, 50 lehmusta sekä pihlajia ja tuomia. V. 1887 rakennettiin\npuistoon musiikkilava, jonka sitten arkkitehti Yrjö Blomstedt v. 1899\nvietettävää laulu- ja soittojuhlaa varten rakennutti uudestaan sen\nmuotoiseksi, kuin se nyt on.\n\nLounaispuistosta tehiläisseurue vaelsi Rantapuiston ravintolan viileään\nkuistikkoon, määrättyyn kokoontumispaikkaan. Siellä siistien,\nvalkealiinaisten pöytien ääressä oli mieluisaa istua odottamassa muita\nretkilleen hajaantuneita tehiläisiä.\n\nRantapuistollakin on kiinnostava menneisyytensä. Jo v. 1851\napteekkari Hobin rakennutti istuttamaansa Rantapuistoon terveysveden\njuontipaviljongin. Ja sitten useiden vuokraajien kokeilujen jälkeen\nv. 1865 perustettiin Jyväskylän Kylpylaitososakeseura. Se\nrakennutti Rantapuistoon täydellisen kylpylaitostalon, kolmessa\nkerroksessa yhteensä 24 huonetta. Kylpylaitostoiminta ei kuitenkaan\nkannattanut. Jo parin vuoden kuluttua laitos joutui polkuhinnasta\nValtos-kauppiasveljeksille. Sitten se vakuutettiin korkeasta hinnasta\nja seuraavana vuonna talvella rakennus paloi, vaikka oli kylmillään,\nkäyttämättömänä. Asiasta sukeutui oikeudenkäynti ja se muodostui paljon\nkohua aiheuttaneeksi oikeusjutuksi. V. 1870 Rantapuiston vuokraaja\nravintoloitsija Lindblad anoi saada rakennuttaa saunan palaneen\nsijalle. Hän sai luvan, rakennutti saunan, mutta v. 1872 puiston\nvuokraoikeus siirtyi viskaali Sandelinille. Vihdoin v. 1883 kaupunki\notti huostaansa koko puiston ja rakennutti insinööri O. Lindbergin\nlaatimien piirustusten mukaan nykyisen kesäpaviljongin. Samalla\npurettiin vielä jäljellä olleet muut vanhat rakennukset. Silloin siinä\nhävisivät \"Italia\"- ja \"Sveitsi\"-nimiset \"huvimajat\" muistoineen.\nPuistoon laitettiin käytäviä ja sitä siistittiin muutenkin, joten\npuisto sai nykyisen muotonsa. Tämän kiireisen kunnostamisen\nkannustimena oli sinä samana kesänä, v. 1884, Jyväskylässä vietetty\nmaamme ensimmäinen varsinainen yleinen laulujuhla. Tehtiin kaikki mitä\nvoitiin kaupungin esittäytymiseksi juhlayleisölle siistissä ja\narvokkaassa asussa. Sen aikaisessa Keski-Suomi-nimisessä\njyväskyläläisessä sanomalehdessä kerrotaan paviljonkia rakennettaessa\nRantapuiston olleen \"kuin mikäkin pyhiinvaelluspaikka\", jossa suurin\njoukoin käytiin katsomassa ja ihmettelemässä uuden ravintolatalon\nkummallista \"tornihökötöstä\".\n\nVähitellen alkoi kuistikon pitkän pöydän ääreen saapua toisiakin\ntehiläisiä, ensin ne kymmenkunta henkeä, jotka olivat tehneet\nlinja-autopyörähdyksen SOK:n suurille, 8 km:n päässä kaupungista\noleville tehtaille Vaajakoskelle ja sen läheisyydessä olevalle\nkorkealle Kanavuorelle. Heillä oli tuolta mieltäkiinnittävältä retkeltä\ntoisille paljon kerrottavaa -- erittäin ystävällinen vastaanotto,\ntehtaitten katselu neiti Vuorion opastamana, nähtiin margariinin,\nmakeisten, tulitikkujen, paperipussien, harjojen sekä monenlaisten puu-\nja marjajalostustuotteiden valmistusta, työväkeä kaikkiaan noin 700\nhenkeä, konttorirakennuksena Salvesénin vanhan herraskartanon\npäärakennus, paljon siistejä virkailijain ja työläisten asuntotaloja,\nkauniita puistoja ja pitkä virta, koski syvässä uomassaan voimakkaasti\nvesiään vyöryttelemässä, uittaen puita Päijänteeseen kaukaa\npohjoisesta, lännestä ja idästä, Pohjanmaan ja Savon rajoilta saakka.\n\n-- Ja kyllä sieltä Kanavuorelta, jonka laen sanottiin olevan 197 metriä\nylempänä merenpintaa, näimme paljon kaukaisiakin seutuja, etenkin itään\nLeppävedelle ja etelään Päijänteelle päin.\n\n-- Ja Kanavuorelta kuuluu jättiläinen ennen aikaan nakelleen suuria\nkallionlohkareita saariksi Leppäveteen. Iso mies oli riitautunut\nMajakeitaalla asustavan jättiläisen kanssa ja yrittänyt kivittää häntä.\n\nHiljainen mies ja hänen rouvansa sekä kapteeni kertoivat käyneensä\nkatsomassa Taulumäen \"esikaupungin\" uutta, erityisen kaunista kirkkoa,\njoka arkkitehti Elsi Borgin piirustusten mukaan rakennettiin v. 1929\nsamaan paikkaan sievälle mäelle, jossa olleen, v. 1885 valmistuneen\nkirkon punaiset polttivat vuonna 1918. Kirkossa käyneet tehiläiset\nolivat järjestäneet itselleen pääsyn katsomaan Taulumäen kirkkoa myös\nsisästä ja saaneet siitä tietoja suntiolta. Kirkko 36-äänikertaisine\nKangasalan tehtaan urkuineen kuului tulleen maksamaan noin 3,5\nmiljoonaa markkaa. Kirkossa on kaikkiaan 1040 istumasijaa. Eero\nJärnefeltin alttaritaulu saatiin pelastetuksi vanhan kirkon\npalosta; toinen on jyväskyläläisen Joonas Heiskan maalaama.\nSeinäkoristemaalaukset helsinkiläisen taiteilija Leinosen.\n\n-- Joonas Heiska! Tunnettu tekijä alallaan, vanhan hyvän maalaustavan\nkäyttäjä sydäntä sykäyttävän kotoisine, suomalaiskansallisine\naiheineen. Ja täällä Jyväskylässähän asuu toinenkin hyvin tunnettu\ntaidemaalari, Urho Lehtinen, joka on enimmin käytettyjä kirkkojen\nkoristesommittelujen ja alttaritaulujen maalaajia, onnistunut myös\nhyvin maalatessaan laatukuvia ja näitä rakkaan Keski-Suomen maisemia\nesittäviä tauluja, joita on ollut Helsinginkin taidenäyttelyissä. Hänen\ntauluistaan on tullut useita myydyiksi ulkomaillekin.\n\n-- Kas, vai asuu täällä sellainen mestari! Ketäs muita kuuluisia tai\nmuuten tunnettuja henkilöitä täällä on tai on elänyt aikoinaan?\n\n-- No, täällähän vaikuttaa nykyisin Suomen kookkain kirjailija.\n\n-- Kuka, Sillanpääkö?\n\n-- Ei, vaan Kolkkala. Hänen nimessäänhän on kolme koota. Ja\naikaisemminhan täällä ovat eläneet sellaiset tunnetut kirjailijat ja\ntaiteilijat kuin J.H. Erkko, Juhani Siljo, Ahon veljekset, Isa Asp,\nRobert Kiljander, Irene Mendelin, Carl Bengts, Oskari Raja-aho,\nKreeta Haapasalo ja muutamat muut sekä suuri joukko toisia hyvin\nmerkittäviä henkilöitä, kuten tiedämme -- Cygnaeus, Wolmar Styrbjörn\nSchildt-Kilpinen, P.J. Hannikainen, K.G. Leimberg, E.A. Hagfors, O.\nWallin, K.J. Gummerus, Jaakko Länkelä, K. Raitio, Joh. Parviainen, K.\nGöös, Martti Korpilahti, ja niin edespäin. Kilpisen patsas aiotaan\nsaada kaupunkiin lähi vuosina.\n\n-- Mainittiin äsken Kreeta Haapasalon nimi. Vahinko, että kukaan meistä\nei ole huomannut eikä ennättänyt käydä täällä hänen haudallaan\npalauttamassa mieliimme jalon kansannaisen elämäntarinaa, kuinka suuren\nlapsiparven äiti katovuosina elätti perheensä yksinkertaisella,\nsydämellisellä kanteleensoitollaan ja lauluillaan, kuten itse\nsäveltämällään ihanalla \"Mun kanteleeni kauniimmin\", ja muilla. Tämän\nkaupungin hautausmaallahan on myös useiden toisten yleisesti\ntunnettujen henkilöiden hautoja. Meidän olisi, nyt vasta muistan,\nkannattanut käydä katsomassa samalla hautausmaalla muistokiveä sillä\npaikalla, jossa seppä Jaakko Högmanin paja sijaitsi vuonna 1799,\njolloin erämaan profeetta Paavo Ruotsalainen toivottomana hengellisestä\ntilastaan kävi tapaamassa herännyttä seppää. Täällähän Ruotsalainen\npääsi selkeyteen uskon asioissa kehittyäkseen myöhemmin Suomen\nherännäisyysliikkeen etevimmäksi maallikkojohtajaksi.\n\n-- Mitäs muuta mainittavaa täällä on?\n\n-- No, esimerkiksi kesäyliopisto ja vuonna 1934 perustettu\nKasvatusopillinen Korkeakoulu. Niin on tavallaan toteutunut Wolmar\nKilpisen haave, kun hän vuonna 1860 talletti perustamaansa\nsäästöpankkiin 4 markkaa Jyväskylään joskus perustettavalle\nyliopistolle. Rahasto, johon Kilpinen myöhemmin lahjoitti 40.000\nmarkkaa, on karttunut miljoonarahastoksi. Sen avulla on Jyväskylän\nyliopistoyhdistys muistaakseni vuodesta 1912 alkaen järjestänyt\nyliopistollisia kesäkursseja. Yliopistoyhdistyksen perustama\ntieteellinen kirjasto on sangen huomattava, maaseutukaupungeissamme\nainutlaatuinen. Ja tänne Suomen Ateenaanhan vuonna 1857 perustettiin\nylä-alkeiskoulu, josta kehittyi maamme ensimmäinen suomenkielinen\nyliopistoon johtava oppilaitos, Jyväskylän lyseo. Vuonna 1864\nJyväskylään perustettu suomenkielinen tyttökoulu on myös ensimmäinen\nmaassamme. Jyväskylähän on, kuten tunnettua Cygnaeuksen,\nSchildt-Kilpisen ja täällä lehtimiehinä toimineiden Ahon-veljesten\najoista alkaen ollut suomalaisuuden ja useiden muiden uusien aatteiden\nja aloitteiden \"kehto\".\n\n-- Meillä kun on tässä vielä vähän aikaa tarinoida, tahtonee\nhistorianmaisteri muutamin piirtein ja välähdyksin selostaa näiden\ntienoiden ja Jyväskylän historiaa. Olisi kiinnostavaa kuulla\najankuluksi siitä nyt täällä \"paikan päällä\".\n\n-- Kerron mielelläni jotakin muistamaani. Niin, tohtori Brummer kertoo\neräässä historiateoksessaan, että Etelä-Suomessa kirkkojen tornien jo\nkohotessa taivasta kohti oli Sisä-Suomi, nämä nykyisen Jyväskylänkin\nseudut jylhänä erämaana, jossa vain lappalaiset liikuskelivat\nsaalistamassa. Vielä uuden ajan alussa kiinteä asutus oli levinnyt\npaikoittain vain Sysmään saakka ja Savossa taas nykyiset Mikkelin\ntienoot sekä Juva olivat pohjoisimmat asutut seudut. Lisäksi oli\nPohjanlahden rannikolla kaitainen asuttu alue. Keski-Suomenkin erämaita\nalettiin kuitenkin asuttaa voimakkaan ja päämääristään tietoisen Kustaa\nVaasan toimesta. Viidennentoista vuosisadan puolivälissä hän lähetti\nSuomen hallintoviranomaisille kirjeen, jossa hän velvoitti heidät\nhuolehtimaan erämaiden asuttamisesta niin, että \"joku osa rahvaasta\nryhtyisi perkaamaan viljelykselle ja rakentamaan erittäinkin Venäjän\nrajan läheisissä erämaissa, jotta se voisi vastustaa venäläisiä\". Tämän\njohdosta syntyi asutusta Oulujärven tienoille ja Pohjois-Savoon sekä\nPohjois-Hämeeseen; syntyi mm. suuri hallintopitäjä Rautalampi, ulottuen\netelässä aina näihin nykyisiin Jyväskylän seutuihin saakka. Jo Kustaa\nVaasan aikaisissa asiakirjoissa mainitaan Tarttilan neljänneskunnan\neräänä kylänä Jyväs, jonka ohessa puhutaan myös Jyväsjoesta.\nKuudennentoista vuosisadan lopulla Jyväskylä oli veroluettelon mukaan\nvielä niin vähäinen erämaan laidan etuvartija, että siinä asui vain 10\nveronmaksajaa. Samoina aikoina tulivat ensimmäiset asukkaat, muutamat\nsääksmäkeläiset, myös tähän lähelle Keljoon, kuuluisien Karhumäen\nlentäjäveljesten paikkakunnalle, sekä \"rakkaan\" Rutalahden rannoille.\nKansantarinan mukaan Keljon ensimmäinen asukas oli Lot-niminen mies,\njonka nimestä vielä Lotilan talo on todistuksena. Myöskin Muurame oli\naikaisimpia asuinpaikkoja näillä seutuvilla, joita muinoin nimitettiin\nPäijänteenpohjaksi. Paljon savolaisiakin uudisasukkaita siirtyi näille\nmaille saakka Jämsästä, Hollolasta ja Sysmästä ja muualta muuttaneiden\nhämäläisten naapureiksi ja tästä aiheutui ensi aikoina verisiä\nkahakoita. Mutta kun Savon miehet kävivät lähetystönä kuningas Kustaa\nVaasalle valittamassa hämäläisten hyökkäyksistä savolaisten\nuudisasukkaiden kimppuun, ilmoitti kuningas uudestaan tahtonsa\nerämaiden asuttamisesta ja hän velvoitti Savonlinnan käskynhaltijan\nFincken ja muiden viranomaisten noudattamaan kuninkaallisen julistuksen\nmääräyksiä, tukien synkimpienkin salomaiden uudisasukkaiksi\nuskaltautuvien savolaisten siirtymispyrkimyksiä. Pelastaakseen\nPäijänteenpohjan erämaita liukkaiden savolaisten nautintotienoiksi\njoutumasta, koettivat hidasveriset hämäläisetkin kiiruhtaa asettumaan\nvakinaisesti siihen saakka vain kesäisten kalastus- ja metsästysmaitten\nseuduille. Asutus kehittyi kuitenkin hyvin hitaasti. Niinpä\nseitsemännentoista vuosisadan alussa Jyväskylänkin manttaaliluettelossa\nmainitaan vain 17 taloa. Kylä ja sittemmin kaupunki alkoi kehittyä\npääasiallisesti Taavettilan ja Mattilan talojen tiluksille -- vielä\nkahdeksannentoista vuosisadan alussa oli Jyväsjärven tällä rannalla\nvain kolme taloa synkän korven ympäröimien pienten peltotilkkujen\nkeskellä; toiset talot olivat hajallaan lähistössä. Niinä aikoina --\nvuonna 1801 -- Jyväskylä sai markkinapaikkaoikeutensa ja vuonna 1823\nJyväskylässä pidetyn kokouksen johdosta Laukaan pitäjäkirjuri ja\npostimestari Essbjörn innostui anomaan kaupungin perustamista\nJyväskylään. Vuonna 1837 maaliskuussa Nikolai I allekirjoitti\nJyväskylän kaupungin perustamiskirjan, jossa Jyväskylän\nmarkkinakankaalle perustettavalle kaupungille myönnettiin \"täydellinen\nelätyskeinoin vapaus, jonka seuraksi kullaki hyväsoimaisella ja\nharjoituksensa taitavalla ihmisellä maakunnan asukkaista, olkoon\nkauppias, manufacturista, konstiniekka eli hantverkkari, joka tahtoo\nasettaida kaupunkiin, pitää olla oikeus, löytyväin Skrå-orningein ja\nKauppareglementein estämättä, siellä harjoittaa mitä elätyskeinoa ja\ntyönlaatua hän ymmärtää ja taitaa, niin myös itsellensä etuisimmaksi\nlöytää...\"\n\nElinkeinoelämä versoi kuitenkin hitaasti, perin varovaisin askelin --\nkauppiaita, konstiniekkoja ja hantverkkareja ei ensi vuosina ilmestynyt\nmonta. Eräässä vuonna 1853 painetussa pääkaupungin lehdessä kerrotaan\nJyväskylän siihen aikaan olleen enemmän maalaiskylän kuin kaupungin\nnäköinen -- vain yksi kunnollinen katu, nimittäin kaupungin halki\nsuuntautuva vanha valtamaantie, jonka molemmilla puolilla oli muutamia\nmyymälöitä ja käsityöläisten \"verstoja\". Porvarit turvautuivat\nliiketoimiensa ohessa maanviljelykseen, usein kaskenpolton muodossa, ja\nkarjanhoitoon. Parikymmentä vuotta kaupungin perustamisen jälkeen\nJyväskylässä oli 700 ihmistä, 84 lehmää ja runsaasti muita kotieläimiä.\nJyväskylästä tuli kuitenkin vähitellen oikea kaupunki. Päijänteellä\nalkanut laivaliikenne ja v. 1897 valmistunut Jyväskylän rautatie\nauttoivat tietenkin osaltaan paljon Jyväskylän kaikenpuolista\nkehittymistä. Nykyisin kuuluu täällä varsinaisen kaupungin alueella\nolevan yhdeksättä tuhatta asukasta. Ja nyt tämä vilkasliikenteinen ja\nmiellyttävä, tarmokkaasti kaikin puolin vaurastumaan pyrkivä Jyväskylä\nhaaveilee uuden, oman lääninsä, Keski-Suomen läänin, pääkaupungiksi\npääsemistään. Eikä suinkaan aiheettomasti. Sen puolesta puhuvat useat\nvarsin huomattavat seikat. Jyväskylälle olisi annettava lääninsä ja\nresidenssinsä.\n\n-- Aivan niin! Annettakoon ne sille, mielihyvin. Me tehiläiset tänään\ntutustuttuamme kauniiseen Jyväskylään varsin kernaasti puolestamme\nsuomme Suomen Ateenalle tuon haluamansa menestyksen ja onnen.\nJyväskylän malja! Eläköön Jyväskylä, kauan eläköön, kehittyköön ja\nkukoistakoon!\n\nSitten tapahtui lähtö. _Tehi_ mennä viilletti iloisesti ahtaasta\nJyväsjärvestä avaraan, raikastuuliseen Päijänteeseen. Hiljainen mies\nluki yläkannen nojatuoleissa tyytyväisenä mukavasti lepäilevälle\n\"seurakunnalle\" _Suomi_-laivan vieraskirjasta äsken Jyväskylässä\njäljentämiänsä lausuntoja; suorasanaista ja runoa oli siellä ei\nvähemmällä kuin yhdeksällätoista eri kielellä ja -- savonmurre oli\nkahdeskymmenes. Päijänteen ylistystä ja vähän muutakin, esimerkiksi:\n\nHyvin miellyttävä matka kauniilla Päijänteellä. Erittäin kohtelias\nkapteeni. Suomalaisten veroisia luontevassa ystävällisyydessä en ole\ntavannut missään, vaikka olen matkustellut paljon 40 vuoden aikana. --\n_C. Easlwood_, F.R.G.S., Manchesterin Maantieteellisen seuran jäsen..\n\nSuuri kimmeltävä ulappa, Päijänteen ylhät rannat -- ken kerran\nkesäisenä päivänä on nähnyt ne, hän on tuntenut sielunsa sulautuvan\nniiden kauneuteen, ja hän ei niitä hetkiä unohda. Kiitokset kapteenille\nja muulle laivan henkilökunnalle. -- J.P.\n\nEnsikertalaisena Päijänteellä sanattomana ihastuksesta. -- K.T.\n\nOlen viettänyt erittäin kauniin kesäisen päivän kirkkaalla, tyynellä\nPäijänteellä, joka oli nyt ihanampi kuin edellisillä Päijänteen\nmatkoillani. -- A.O.\n\nMatkan Päijänteellä muistan aina ja uudistan usein. -- V.A.K.\n\nOun ihastunna tällä matkalla Päijänteeseen. Päijänne ja Saimaa --\nmolemp paremp, saman ihanan isänmuan järviä. -- Vanaha savolainen.\n\nMinä olen ajatellut Kalifornian olevan kaikki kaikessa, mutta\nPäijänteen matka on muuttanut nämä ajatukset. -- Jenkki.\n\nIhmisiä kaikilla laitureilla ystävällisesti vastaan ottamassa ja\njäähyväisiksi vilkuttamassa. Täällä tapaa kaikkialla kielitaitoista\nväkeä; äidinkieltänikin englantia osataan. -- Lontoolainen.\n\nPaljon kiitoksia! En unohda koskaan Päijänteen matkaa ihanien selkien\nhalki ja jylhien saarten sivuitse. -- Liettualainen ylioppilas.\n\nJälleen Päijänteellä ihanan sään vallitessa, jo kolmannen kerran. Ei\nmaanteiden hiostavaa kuumuutta eikä pölyä, vaan raikasta tuulta ja\niloisia ihmisiä. -- Helsinkiläinen.\n\nTaas pääsin tänne \"oikeaan Suomeen\" ja \"oikeitten\" ihmisten pariin.\nVanha Päijänne näyttää hymyilevimmät kasvonsa. Samoin kuin aina iloinen\nkapteenikin. -- Arvo Hannikainen.\n\n    Päijänteen kalarannat kaunehimmat,\n    siell auvoisin on elon tie,\n    siell muistot, mietteet mieluisimmat\n    ja sinne jälleen aatokseni vie.\n\n                              Kulkijapoika.\n\n    Siintävät salmet, kalliosaaret,\n    Tehillä kirkkahat sateenkaaret.\n\n                               Aino H--n.\n\n     Päijänne puolestaan\n     parasta antaa:\n     ulappa aava,\n     saaristo taaja --\n     auringon kilo,\n     salmien silo --\n     unohtumaton elämys.\n\n                 A--e L--i.\n\n_Tehi_ taivalsi aamullista reittiään Kärkisiin saakka. Retkeläisten\nmieliala oli erikoisen vireä. Muutamat parit pistivät polkaksi\nyläkannella rallattaen, että \"älä ota heiliä köyhästä, saat syödä\ntyhjästä pöydästä...\"\n\nKärkisten ja Korpilahden kirkonkylän välillä oikeanpuoleisella rannalla\nnähtiin Iloniemen sahan rakennukset. \"Siellä ovat surullisen kuuluisan\nsotalaiva S II:n koneet varakoneina\", tiesi perämies, \"ja Iloniemestä\nsaadaan sähköä useihin pitäjiin Päijänteen toisellekin puolelle\".\n\nVanhan hyvän Korpilahden kirkonkylän laituriin saavuttua tehiläisjoukko\nlähti leipurimestari Riikosen opastamana tutustumaan ulkoa ja sisältä\nsiinä aivan lähellä kummullaan olevaan puiseen, ristinmuotoiseen,\nseurakunnan järjestyksessä kolmanteen kirkkoon, jonka oven päällä näkyi\nolevan kirkon vihkimisvuosiluku 1827; kirkko valmistui v. 1826. Nähtiin\nmyös viljavarastorakennus, joka on tehty järjestyksessä toisen kirkon\nkellotapulina vuoteen 1777 olleesta tornista.\n\nMestari Riikonen, keski-ikäinen ja sujuvapuheinen mies esitteli kirkon\nretkeläisille, suorittaen tehtävänsä leikkisäsävyisesti ja hyvin\ntietävästi. Kirkon piirustukset lienee tehnyt Charles Bass-niminen\nherra. Restaurointi oli suoritettu kuuluisan arkkitehti ja\n\"ylitirehtyöri Enkelin\" laatimien suunnitelmien mukaisesti.\nAlttaritaulun maalasi v. 1904 taiteilija Vilho Sjöström. V. 1927 kirkko\nuusittiin perusteellisesti arkkitehti Alvar Aallon tekemän suunnitelman\nmukaisesti. Ennen vanhaan oli Korpilahdenkin kirkossa käytännössä\ntiukka \"kristillinen penkkijärjestys\". Mestari Riikonen kertoi siitä\nuseita hupaisia kaskuja. Tuosta järjestyksestä luovuttiin noin puoli\nvuosisataa takaperin. V. 1848 kirkko maalattiin uudestaan ulkoa ja\nsisältä. Maalaamisen suoritti 2.000 riikintaalarin palkkiosta\nkuopiolainen Carl Fredrik Blom. Hänen tehtäväkseen annettiin myös\nalttaritaulu ja lehterien laitoja vieläkin koristavat raamatulliset\nkuvat, joissa kyllä sanotaan olevan piirustuksellisia virheitä, mutta\nväritys on yleensä hyvä, paikoin erinomaisen onnistunutkin. Rovasti\nSaelan oli Blomin taidemaalarikyvyistä toista mieltä kuin seurakunnan\npomoisännät ja vaati alttaritaulun maalaajaksi jonkun Blomia\ntunnetumman taiteilijan, mutta Blom sai kuitenkin tehtäväkseen\nalttaritaulun maalaamisen. Blom teki Jeesuksen kuolemaa ristillä\nesittävän maalauksensa melkein valmiiksi, mutta silloin taulu Blomin\nsyönti- ja juontivelasta joutui eräälle henkilölle. Vain taulun\nkehykset jätettiin kirkon sakaristoon. Maalaus, toista syltä leveä,\npaksu rohdinkangas, asetettiin ensin kamarin seinälle, sitten aitan\nseinälle, myöhemmin käärönä aitan nurkkaan, kunnes viimein v. 1907\nkorpilahtelainen muinoisesineiden ahkera keräilijä, kauppias J.V.\nKotikoski löysi sen Ala-Painajan aitasta, jossa sitä oli pidetty\nsuolamuikkunelikoiden peitteenä, ja toimitti sen Jyväskylän museoon.\n\n-- Milloinka lienee rakennettu ensimmäinen kirkko Korpilahdelle?\n\n-- Se on sillä tavalla, että kuninkaallinen käskykirjelmä Viipurin\npiispalle, tohtori Pietari Bångille Korpilahden kappeliseurakunnan\nperustamisesta on päivätty joulukuun 14 päivänä vuonna 1691; Korpilahti\nkuului Jämsän seurakuntaan, vuonna 1861 vasta itsenäistyi. Vuonna 1691\nalettiin rakentaa Korpilahden ensimmäistä kirkkoa. Se oli puinen ja\nsuorakaiteen muotoinen. Sen sijaitsemispaikasta ei ole aivan varmaa\ntietoa, mutta lienee se ollut nykyisen vanhan hautausmaan keskustassa,\nsiis samassa paikassa kuin toinen, vuonna 1753 rakennettu kirkko.\nRakennusmestarina oli eräs Junkkarinen Leppävirralta, Savosta. Kirkko\noli niin pieni, että osan kirkkoväestä täytyi tyytyä veisaamaan ulkona.\nTämä kirkko oli käytännössä 62 vuotta. Tässä likellä kirkonkylää olevan\nKurkelan kartanon herran, majuri Johan C. Pistolekorsin tekemästä\naloitteesta rakennettiin Korpilahden kolmas, nykyinen kirkko. Sen\npaikalta oli siirrettävä pois useita taloja. Ja niinhän tämä nyt sitten\non seisonut tässä mäellään siitä päivin monissa tuulissa ja tuiskuissa\nylväänä valon vartijana, josta Kaarlo Korpilahti Kirkko-nimisessä\nrunossaan sanoo:\n\n    Kun päivä mailleen painuu\n    ja rusko jälkeen jää,\n    isoissa ikkunoissas\n    sen välke kimmeltää.\n    Kuin tulitorni silloin\n    sä katsot laaksohon\n    vakuuttain ihmisille:\n    _valoa vielä on!_\n\nVuonna 1885 rakennetussa tapulissa on nykyisin käytännössä kaksi\nkirkonkelloa. Pienempi on valettu Ruotsissa G.S. Meyerin valimossa.\nKellossa on ruotsinkielinen kirjoitus, jossa mainitaan, että \"Jämsän\nseurakunnalle ja Korpilahden kappelille on tämä kello seurakunnan\nkustannuksella valettu vuonna 1701\". Tuona vuotena arvellaan\nKorpilahden tulleen Jämsän kappeliseurakunnaksi.\n\nIsompi kello on myös Meyerin valimossa tehty. \"Maisteri S.N. Heurlinin\nollessa kirkkoherrana ja maisteri E. Forsiuksen ollessa kappalaisena on\ntämä kello Korpilahden seurakunnan kustannuksella tilattu kauppias I.\nWallinilta ja on sen valanut Tukholmassa vuonna 1778 G.S. Meyer\". \"Sinä\njoka noudatat Kristuksen käskyjä, muista mitä merkitsee parastasi\ntahtova ääneni. Unohda itsesi, rakasta lähimmäistäsi ja tee sovinto\nJumalan kanssa\". Sellaisia kirjoituksia on kellossa.\n\nTapulissa säilytetään \"Simpsonia\", miehenkuvaista puuveistosta,\n\"vaivaisukkoa, joka keräsi ropoja rammoille ja muille\nhuonokuntoisille\". Nykyisen edellinen tapuli muistellaan rakennetun\n1840-luvulla ja sen edellinen 1778. Tapulissa on muuten pärevakassa\n\"seurakunnallista vanhaa arkistoa\", joka sietäisi saattaa parempaan\nsäilöön. Tapulissa on hyvä kirkkomuseon alku. Siellä on muun muassa\njalkapuu, ensimmäisen kirkon haavi ja ovi, joka oltuaan toista sataa\nvuotta Markkulassa tallin ovena, tuotiin museoon, vanhojen kirkkojen\nristejä, kattokruunuja, kynttilänjalkoja ja öylättirasioita, rautainen\nraha-arkku, jonka kannessa kaksi rahanpudotusreikää -- toiseen pantiin\nraha kirkolle ja toiseen valtiolle. Tapulimuseossa on myös Kurkelan\nkartanon herran majuri Pistolekorsin miekka, vyö ja hattu sekä paljon\nmuuta tavaraa.\n\nMestari Riikonen kertoi viimeisten suurten kirkkoveneiden jääneen\nKorpilahdella pois käytännöstä parikymmentä vuotta takaperin,\nmyöhempään kuin luultavasti mistään muualta. \"Korospohjalaiset ja\nrutalahtelaiset taisivat olla viimeisinä siinä puuhassa. Mutaisten\npappilassa, Kärkistensalmen takana on luullakseni vielä vanha\nkirkkovene nähtävänä. Muistan tähän kirkkolahteen sunnuntaiaamuisin\ntulleen seitsemisenkymmentäkin pitkää, noin kolmikymmenmetristä\nkirkkovenettä, joissa, jokaisessa oli kuusi- tai seitsemänkymmentäkin\nhenkeä\".\n\n-- Mitä muita muistoja mestari tietää kertoa täältä Korpilahdelta?\n\n-- Niitähän olisi vaikka miten paljon. Voitaisiin mainita esimerkiksi\nse seikka, että Korpilahden vanhimpia taloja muistitietojen mukaan ovat\nKurjenniemi tässä likellä, samoin Hyrkkälänkylän neljä taloa ja Moksi\nMoksinkylässä 15 kilometriä kirkolta pohjoiseen ja Lahnamäki\nJuokslahdenkylässä. Aikakirjoissa mainitaan Cårpilax, see alussa ja\nruotsalainen oo toisena kirjaimena ja äksä viimeisenä, kylänä ensi\nkerran vuotena 1596, jolloin emäseurakunnallamme Jämsjöllä, Jämsiöllä,\nJämsällä oli seurakuntana ainakin noin sadan vuoden historia takanaan,\nmahdollisesti jo kolmannnentoista vuosisadan puolivälin tienoilta\nalkaen. Jämsän ja Korpilahden yhteisenä tiedettävänä ensimmäisenä\nkirkkoherranahan oli Dominius Petrus ainakin jo vuonna 1497; sen olen\nlukenut jostakin -- olen ollut aina ahne hankkimaan historiallisia\ntietoja varsinkin näistä asuinseuduistani. Niistä nyt puhuttaessa\nvoidaan vielä mainita ihmiselämää Korpilahdella olleen tuhansina\nvuosina. Siitä ovat todisteina hyvin varhaisiltakin ajoilta peräisin\nolevat muinoislöydöt. Täältä on lähetetty Kansallismuseoon verraten\nrunsaasti kivikautisia ja muiden, myöhempien aikakausien esineitä.\nKorpilahdella on useissa paikoissa muinoislinnakkeiden jätteitä,\nesimerkiksi Kärkisten hyvänäköalaisella Niinimäellä, jonka\nläheisyydessä on myös isoja, meillä metsässä harvinaisia niinipuita.\nLinnakeraunioita on myös eräällä Rutalahden vuorella ja Lusikkalahden\nrannalla sekä Sahinsaaressa ja Tervavuorella. Samoin on näillä ja\nmonilla toisilla tienoilla muinoisia hautaraunioita ja sota-ajan\npiilo-onkaloita. Eräs sellainen on tässä aivan likellä kirkonkylää\nolevassa Haukkavuoressa, Kurjenniemen tyvellä. Moksinsaareen sanotaan\nhaudatun 1808-vuoden sodan venäläisiä.\n\nRetkeläisten laivan opas virkkoi:\n\n-- Minulla on kunnia kutsua teidät, herra Riikonen kanssamme kahville\n_Tehiin_, olkaa hyvä. Siellä voimme jatkaa juttelua. Eihän laivamme\nlähde vielä aivan pian täältä viihtyisästä Korpilahdesta, jossa on\n\"lupsakan\" perisuomalaisen maaseudun tuntua, juuri sitä sellaista, joka\ntekee hyvää sydämelle.\n\nLaivan kahvipöydän ääressä mestari jatkoi leppoisaa juttelua kaikkien\nkiinnostuneina kuunnellessa. Hän kertoi monenlaisia tarinoita mm.\nkirkkoherroista ja lukkareista. Niinpä Jämsän ja Korpilahden\nkirkkoherra Staffanista, jonka käytöksestä seurakuntalaiset v. 1617\nolivat valittaneet asianomaiseen paikkaan. Eikä suinkaan aiheettomasti,\nsillä valituskirjelmän mukaan pyhä isä Staffan oli kantanut laittomia\nveromääriä ja pieksänyt seurakuntalaisiaan tiellä tavatessaan, eräänkin\nmiehen niin pahoin, ettei hänestä tullut tervettä enää milloinkaan. Ja\ntämä sananjulistaja oli usein kiukustunut vallan raivokkaaksi silloin,\nkun häntä tultiin hakemaan jotakin kuolemaisillaan olevaa, sairasta\nseurakuntalaistansa lohduttamaan ja evästämään iäisyyden pitkälle\ntaipaleelle tai suorittamaan muita virkatoimia. Kerrankin kirkkoherra\njostakin aivan vähäisestä seikasta kiukustui erään lapsivuoteessa hyvin\nheikkona olevan vaimon luona eikä antanut hänelle pyydettyä\nsakramenttia, vaan lähtiessään huusi jättävänsä sairaan \"tuhannen\nperkeleen haltuun\", ja vaimoraukan oli kuoltava ehtoollisetta.\nSamanlaista meteliä \"herra ja ritari\" Staffan piti toisinaan\nsaarnatuolissakin, kerrankin huutaen voimallisesti sellaisen siivon\ntoivomuksensa, että \"metsäpirut ja muut pahuuden voimat syöksisivät\nseurakuntalaiset helvetin kuiluun\". Tämän lisäksi hän oli kirkossakin\npieksänyt sanankuulijoitaan. Valituskirjelmässä pyydettiin lähettämään\ntämän hirviön sijaan toinen pappi kirkkoherraksi. \"Mutta en tiedä\nkuinka siinä sitten lienee käynyt\", lausui kertoja ja siirtyi\nselostamaan Rautalammilta Korpilahden kirkkoherraksi tulleen rovasti\nPekka Haraldin hauskoja edesottamisia, esimerkiksi kuinka \"Pekka-pappi\"\n-- se taisi tapahtua jo Rautalammilla -- saadakseen lasten\nkastamistoimituksen joutuisammaksi asetti kerran ei vähempää kuin 40\nkastettavaa ja ristittävää \"vauvaa\", joukossa jo useiden vuosien\nikäisiäkin, yhtaikaa selälleen suurelle pirtin pöydälle, päät\nvastakkain ja vihmoi vispilällä vettä lasten päähän. Silloin eräs\nlaajan pitäjän kaukaisella perukalla jo neljävuotiaaksi kastamattomana\nja ristimättömänä kasvanut lapsi pöydällä huusi, että \"elä hyvä setä\nvisko kylymee vettä minun piähänj!\" Kerran Pekka-pappi Korpilahden\nkirkossa antoi hienon huomautuksen kahdelle lähellä saarnapönttöä\nistuvalle talonemännälle, jotka koko saarnan ajan puoliääneen\nkeskustellen seuloivat paikkakuntansa kuulumisia. He tukkivat suunsa\nvasta kuultuaan papin sanovan saarnansa lomassa, että \"olkaa rakkaat\nristisisaret hiljaa, ettette häiritse tuossa lähellänne nukkuvaa\nnaapurin isäntää\". Kansan suurta suosiota nauttiva rovasti Harald kuoli\näkkiä halvaukseen Lutheruksen 400-vuotisjuhlapäivänä. Kaatui\nportaittensa luona kuoliaaksi.\n\nToinen suosittu ja hauska kirkonmies oli Korpilahden seurakunnan\nlukkari-urkurina vv. 1853-1890 ollut V.T. Forsgren, säveltäjä Martti\nKorpilahden ja rouva Anna Kaitilan isä; rouva Kaitila on runoilijana\nsointuvissa säkeissä ihanasti ylistänyt korpilahden kauneutta,\nPäijänteen päilyntää ja koko Suomemme suloutta. Forsgren sai director\ncantuksen arvonimen ja ritarimerkin.\n\n-- Kyllä se sitten tuo meidän kanttori osaa laulaa, jo toki, niin että\nihan ottaa sydämeen.\n\nNiin kehuttiin. Kanttori Forsgrenin aloitteesta saatiin v. 1851 urut\nKorpilahden kirkkoon.\n\nRiikonen mainitsi vielä Korpilahden muista mainioista miehistä\nkirjailija-maisteri Lauri Haarlan, Harbergin, joka syntyi v. 1890\nkauppiaan poikana Vitikkalassa, 5 kilometrin päässä Korpilahden\nkirkolta. Ja taiteilija Akseli Gallén-Kallela on asustanut Heinosniemen\nKovalassa.\n\n-- Äsken te, herra Riikonen, mainitsitte pari kertaa Kurkelan kartanon\nja sen entisaikaisen isännän majuri Pistolekorsin sekä sen, että\nKurjenniemi on tässä aivan lähellä. Onko Kurkelan kartano tuo komea\ntalo tuossa lahden takana puistoniemessä vaiko tuo toinen palatsi\ntuolla lahden pohjukan toisella puolella vainiomäellä?\n\n-- Eivät ole ne kumpainenkaan -- tämä tässä on Tähtiniemen täysihoitola\nja tuolla peltomäellä on uusi komea kunnalliskotimme. Kurkelan kartano\non täältä suoraan vesitse parin kilometrin päässä, tämän Kirkkolahden\nrannalla, Kurjenniemen kärkipuolella. Tämä laiva kulkee sen ohi tästä\nlähdettyään. Kurkelan kartanon paikalle -- samalla puhutaan myös\nSokonlahden torpasta -- kerrotaan rakennetun noin 600 vuotta takaperin\nkoko Korpilahden pitäjän alueen ensimmäinen vakinainen, kiinteä\nasumus. Sen tekijät ja sen asukkaiksi jääneet olivat joitakin\nkalastusmatkallaan sumussa soutaessaan eksyneitä etelän ihmisiä,\nluultavasti jämsäläisiä tai hollolaisia. Kurkelan pellosta on löydetty\n\"pakanuuden aikaisia\" esineitä. Santeri Ivalo on kirjoittanut\nPäijänteenkin seutujen tapahtumia kuvaavan mainion historiallisen\nromaaninsa \"Erämaan taistelun\" Kurkelan kartanon metsämajassa, siinä\naivan pihan äärellä. Ivalon rouva on Pistolekorsin tyttärentyttären\ntytär. Kurkelan vanha, alun toistasataavuotias päärakennus on vielä\njäljellä. Sen sali on täynnä museotavaraa, Pistolekors-muistoja\nenimmäkseen ja niitä on toisessakin asuinrakennuksessa ja muualla. Eräs\nsänky on hyvin vanha, tehty Kustaa Vaasan aikana. Ruokasalinkalusto on\nempire-tyylinen. Kartanolla oli aikoinaan parikymmentä torppaa ja\nmaa-aluetta 3.000 hehtaaria. Eräs kartanon herroista, Koskelin, oli\nkuuluisa tavattomasta hajamielisyydestään. Kun hän esimerkiksi meni\njollekin asialle kirkolle, unohtui usein asia toimittamatta ja hän tuli\nkotiin tyhjin toimin, ja kun hän ajoi tai souti heti toisen kerran\nkirkonkylään, ei hän toisinaan muistanut suoria asiaa sittenkään. Niin,\nmuinaisesta ja nykyisestä Korpilahdesta olisi tietenkin vielä hyvin\npaljon kerrottavaa. Mutta tämä riittänee kerrakseen. Taisi tulla jo\nliikaakin. Jos olen jonkin seikan muistanut väärin, niin syyttäkää\nsiitä vain minua, te herra, joka näitä juttelujani olette näkynyt\nkirjoittavan lehtiöönne, jo äsken tuollakin kirkossa ja kirkonmäellä.\nLaitatte niistä kai matkamuistelmia johonkin sanomalehteen. Kiitoksia\nkahvista ja hupaisesta seurasta, ja hyvää matkan jatkoa, ja tervetuloa\nvastakin käymään Korpilahdella.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia, näkemiin.\n\n-- Kiitoksia kaikesta, hyvää vointia.\n\n-- Emme unohda Korpilahtea, näkemiin.\n\nLaiva lähti.\n\n-- Olipa hän puhelias ja paljon tietävä mies.\n\n-- Oli, oikein hauska ja miellyttävä.\n\n-- Aivan harvinainen, hyvin sopiva matkailijoiden opastajaksi.\n\n-- Kyllä J.H.R:n kohdalla asia mikä tahansa kääntyy, sanoi\nlaivan opas-herra, hän on vallan erikoinen kyky täälläpäin --\nkuusikymmenvuotisjuhlansa johdosta muutamia vuosia takaperin sai hän\nerittäin runsaasti kunnianosoituksia monin muodoin. Korpilahdella\nsyntyneenä ja siellä toimineena on hänen pitkäaikainen mukanaolonsa\npitäjän kunnallis- ja sivistyselämässä ollut sangen vaikuttava. Hän on\nhyvin isänmaallinen mies, oli mukana jo Voima-liiton puuhissa ja\nensimmäisiä Vapaussotaamme sekä Viron-retkelle lähtemässä, Korpilahden\nsuojeluskunnan päällikkönä viisi vuotta sen perustamisen jälkeen,\nhän omistaa maatilan ja kolme kirkonkylän taloa, leipomo- ja\nkahvilaliikkeen, on laajalti tunnettu humoristina, hauskana\ntarinamiehenä ja omalaatuisena persoonallisuutena.\n\nKurjenniemen kärjessä laiva kaarratti kulkunsa etelää kohti\nsuuntautuvaksi Vanhalleselälle länsirannan puolta seuraillen,\npujottautuen saarien salmitse, sivuuttaen oikealle jääneen suurenlaisen\nRyhinsaaren ja vähän etelämpänä vasemmalla selän navoilla olevan Ison\nKuminan, joka jo kaukaa oli komeudellaan kiinnittänyt katsojan huomion\npuoleensa.\n\nHiljainen mies luki jostakin vihkosesta kannella virvoitusjuomapöydän\nääressä istuen rouvalleen ja insinööri Palopohjalle:\n\n-- Päijänne on noin 78 metriä ylempänä merenpintaa. Päijänteelle\nominaisia ovat sen pitkät, etupäässä luoteeseen ja kaakkoon työntyvät\nlahdet, joihin liittyvät jatkoina järven keskiosan samansuuntaiset\nsyvänteet sekä suorat, kapeat salmet. Ulappain ja lahtien suupuolien\nrannat ovat etenkin keski- ja pohjoisosassa korkeita metsävuoria. Ne\nantavat Päijänteen maisemille jylhän näön. Viljelyksiä ja asumuksia on\netupäässä lahtien perällä ja niiden muilla rannoilla, ja huomattavimmat\nasutuspaikat ovat lahtien perukkojen ympärillä olevilla savimailla,\njoista laajimmat ovat Sysmän Majutveden rannalla ja Jämsänjoen suussa\nsekä Luhangan Tammipohjassa. Etelä-Päijänteen rannat ovat suhteellisen\nmatalia, mäkiä on harvassa, eivätkä ne kohoa 70 metriä korkeammalle\nPäijänteen pinnasta. Hiekkaiset rannat ovat yleisiä. Keski-Päijänteen\nalueella Padasjoen kirkonkylän pohjoispuolelta ja Virmailansaaren\neteläkärjestä pohjoiseen rannikot tulevat etenkin länsipuolella\nkorkeiksi. Isohkojen alojen korkeus on yli 75 metriä, ja useat vuoret\nkohoavat yli 100 metriä järven pinnan yläpuolelle, lähennellen 200\nmetrin korkeutta merenpinnasta laskettuna. Kalliopohja on vain ohuen\nmoreeniverhon peitossa ja tulee sen vuoksi kaikkialla näkyviin.\nVarsinkin saarten ja ulompien niemien rannat ovat kallio- tahi\nkivikkorantoja. Avarien ulapoiden rantamaat tekevät jylhän saloseudun\nvaikutuksen. Pohjois-Päijänteellä, Judinsalonselästä pohjoiseen, ovat\nmaisemat kauttaaltaan vuorisia, ja vuoret kohoavat melkoisesti yli 200\nmetriä merenpinnasta laskien. Järven ulappain samalla kavetessa antavat\nsaarten ja niemien enimmäkseen pyöreäpiirteiset, mutta usein myös\njyrkkinä rinteinä kohoavat ja paikoin paljaskyIkiset mäet maisemille\nvaaraisten seutujen näön ja vaikuttavat katselijaan valtavasti etenkin\nsen vuoksi, että vaihtelevia ja korkeita maita jatkuu peninkulmittain.\n\n-- Oikein kirjoitettu, myönsi insinööri, kaataen kihisevää vichyä\npullosta lasiinsa, kyllä nämä maastot aivan semmoisilta näyttävätkin,\nkatsoipa puolelle tai toiselle.\n\n-- Kyllä, varmasti. Sitten tässä vihkosessa sanotaan vielä, että\njääkauden lopulla Päijänteen allas on saanut verraten vähäisen\nsorapeitteensä sekä harjunsa. Jääkauden jälkeen meri on peittänyt\nmelkein koko Sisä-Suomen, ja silloin savikerrostumat ovat huuhtoutuneet\nPäijänteen altaan syvennyksiin -- Jämsään, Sysmään ynnä muuanne.\n\n-- Sisä-Suomen kohotessa erilleen merestä nousivat ensiksi kummankin\nSalpausselän tienoot, ja Sisä-Suomi oli laajana saaristona. Vasta\nSuomenselän vedenjakajaseudun kohotessa maaksi syntyi Sisä-Suomen\nsuuri järvialue. Siellä oli isoja järviä -- Muinais-Päijänne,\nMuinais-Näsijärvi, Muinais-Saimaa ja niin edespäin. Ne laskivat silloin\nvetensä Pohjanlahteen. Tutkimukset ovat osoittaneet Muinais-Päijänteen,\njonka laskujoki oli Kalajoen latvalla, Hinkuanjoen laaksossa,\nulottuneen yhtenäisenä ulappana yli Pihtiputaan isojen järvien ja yli\nKeitelejärven, Pielaveden, Nilakan, Iisveden, Konneveden ja niin\nedespäin sekä \"alhaalla\" Päijänteen nykyisen eteläpään tienoille\nsaakka, Sisemmän Salpausselän ollessa myöhemmässä vaiheessaan kuitenkin\nkatkenneena Vääksyn kannaksen kohdalla. Vesijärvi oli siis Päijänteen\nlahti, samoin myös likellä Heinolaa olevat Ruotsalaisjärvi ja\nKonnivesi. Maan kohotessa Pohjanlahden puolella nopeammin kuin\nSuomenlahden -- niinkuin nykyisinkin -- Muinais-Päijänteen vedenpinta\nkohosi ja veden paine avasi uuden laskuväylän Heinolan koillispuolella\nolevien Rievelinjärvien suunnalla -- vesi purkautui Vuohijärven kautta\nKymijokeen, joka siihen saakka oli ollut vain pieni paikallinen joki.\nSilloin ehtyi vanha lasku Kalajoen laaksossa, Muinais-Päijänteen\nvedenpinta aleni. Tämä tapahtui noin kuusituhatta vuotta takaperin,\nlitorinakaudella, kivikauden ihmisten asuessa täällä.\n\n-- On ihmeellistä, että tiedemiehet ovat saaneet selville tuollaisia\nseikkoja niin kaukaisilta ajoilta, ihmetteli insinööri.\n\n-- Tutkijat ovat päätelleet näitä seikkoja maa- ja turvekerrostumista\nja harjumuodostumista sekä muinaisten vedenkorkeuksien rantakivikoista\nja useista muista asioista sekä ihmisten asutusvaiheisiin nähden\nvarsinaisista esinelöydöistä. Niin, ja sitten tässä sanotaan, vielä\nvähän jatkaaksemme juttua Päijänteen muinaisuudesta, että sen jälkeen\nkuin Päijänteen ja samalla sen yhteydessä olleet nykyisten Saimaan\nseutujen liikavedet pääsivät purkautumaan Vuohijärven kautta Kymijokeen\nja edelleen mereen, vaihtui supistunut Muinais-Päijänne tätä nykyistä\nPäijännettä noin viisi kertaa suuremmaksi järveksi, ja silloin myös\nkatkesi Vuolenkosken niskan kynnys, joten Päijänne sai nykyisen\nlasku-uomansa. Tästä oli seurauksena se, että vedenpinta aleni lähes\nkahdeksan metriä ja Päijänne supistui jälleen varsin huomattavasti.\n\n-- Kuinkahan kauan siitä lienee?\n\n-- Täällä mainitaan -- missä se olikaan, odotas -- niin, tämä\nluonnonmullistus on tapahtunut arviolta noin tuhat vuotta ennen\najanlaskumme alkua.\n\n-- Muistan nähneeni jossakin julkaisussa kuvan ikivanhasta Suomen\nkartasta, johon ei ole piirretty muita järviä kuin Päijänne ja siitä\nsuoraan Suomenlahteen laskeva joki.\n\n-- Aivan niin. Kun saksalainen Jaakko Ziegler Strassburgissa v. 1532\njulkaisi pohjoismaita esittävän maantieteellisen teoksensa, sisältyi\nsiihen myöskin Suomen kartta. Keskellä maata oli kartan mukaan\nmuodoltaan pitkulainen järvi ja sen nimeksi oli merkitty _Pevnthe_.\nPäijänne liikenteen valtaväylänä ja kahden heimon välisenä kiistaisena\nraja-alueena oli siis tunnettu Suomenniemen ulkopuolellakin ainakin jo\nviidennentoista vuosisadan alkupuolella, vaikka maamme muista\nvesistöistä silloin ei vielä nähtävästi tiedetty mitään tai ei niistä\nvälitetty, koska...\n\n-- Anteeksi, hyvä herrasväki, sallitteko meidän siirtää pöytänne hiukan\nsyrjemmälle, sanoi opas-herra, joka maisteri Palopohjan kanssa oli\nsiirtelemässä ylä-takakannen pieniä pöytiä ja tuoleja syrjään, aiomme\nnimittäin kansan vaatimuksesta pitää ajankuluksi gramofonitanssiaiset,\njoten olisi saatava tähän hiukan laajempi tila. Nuokin kortinlyöjät\ntuolla aurinkokatolla pelastusveneiden välissä samoin kuin\nnuorarenkaiden ja nuolten heittäjät välikannella ja corona-pallojen\nramisuttajat tupakkahytissä kuuluvat jo kaipaavan vaihteluksi tanssia\nnoiden mieleistensä askartelujen lomassa.\n\n-- Ehkä tekin maisemien ihailijat ja muinaistutkijat ja topografit\nolette samaa mieltä, arveli maisteri Palopohja. Teillähän on siinä nyt\naivan ensiluokan katselijapaikat, ja siitähän on sukkela pyörähtää\nvaikka tanssaamaankin. Ahaa, siinä onkin jo pelivärkki -- minäpä\nlaitankin siihen levyn. Vanha hyvä valssi tietysti alkajaisiksi,\nantakaas olla, tuosta tuo ihana \"Taiteilijaelämää\":\n\n    Niin raskas, paatinen on tie,\n    mi taiteen kukkuloille vie...\n\n-- Raskas, perin tukala on tosiaan se tie. Monet yrittäjät ovat sille\ntielle uupuneet, vain harvat huipulle päässeet.\n\n-- Eihän se kiipeäminen taida olla niinkään helppoa kuin tämänpäiväinen\nnousumme Kanavuorelle. Mitenhän tukalaa lienee huomisaamuinen\nkohoamisemme Puolakan Oravavuoren huipulle? En uskalla lähteä nyt\ntanssimaankaan, vaan lepuutan jalkojani sitä kiipeämistä varten\npysymään normaalivoimissaan. Joko pian saavumme Puolakkaan?\n\n-- Ei vielä aivan pian. Ennätät vielä tanssia monta peliä ja käydä\njäähyllä ja vielä lepuuttaa koipiasikin. Hupsu mies! Miksi et syö,\nvaikka on keitetty? Näin kaunis wienervalssi. Mene pyytämään\ntanssitoveriksesi tuo Helsingin neiti. Minä menen kumartamaan kamreerin\nrouvalle. Voi, tuomari jo vei hänet, mutta onhan täällä varaa valita.\n\n-- Valitse Valion neiti ennen kuin opas-herra kerkeää korjata hänet,\nkiistelykumppaninsa.\n\n-- Minä yritän saada tuon eteläpohjalaisen sievän\nrannikkoruotsalaisneidin -- katsoo tänne ja hymyilee.\n\nValssin jälkeen musiikkilaatikko kajautti reippaan polkan, sitten\nirtonaisen jenkan, ja niin jatkuivat iloiset tanssit siksi, kunnes\n_Tehi_ viritti ilmoille helakan huutonsa laituriin tulonsa merkiksi.\n\nSilloin soitto ja tanssi katkesivat äkkiä kuin naulankantaan kaikkien\nrynnätessä komentosillalle ja etukannelle katsomaan, minkälaiseen\nmaailmanpaikkaan nyt tullaan.\n\nLaajahkon, rytöruohikkoisen lahden syrjässä näkyi pitkä pukkilaituri ja\nsen kärjessä seipään nenässä valkeassa laudassa korkein, mustin\nkirjaimin nimi _Puolakka_, ja lahden vastakkaisella rannalla kohosi\njyleän ylväänä kauttaaltaan sankkametsäinen vuori.\n\n-- Katsokaa Oravavuorta, kuinka komea, tuollainen kyömy!\n\n-- Niinpä tosiaan!\n\n-- Sehän on erikoinen!\n\n-- Kuinka korkea se on?\n\n-- Sen sanotaan olevan 114 metriä Päijänteen pinnasta ja 192 metriä\nmerenpinnasta, entisten mittausten mukaan, ilmoitti opas. Toisinaan on\nviime vuosina huomattu vanhat kirjoihin ja karttoihin merkityt vuorten\nja mäkien korkeudet paikkansa pitämättömiksi. Mitoissa ei kuitenkaan\nole havaittu kovin suuria eroja.\n\n-- Katsokaas, kun tuossa pienessä karissa on vielä vanhan ajan\nnuottakota, ja siinä näkyy riippuvan nuottakin. Kotaa ja nuottaa en ole\nenää moniin vuosiin nähnyt Etelä-Suomessa. Nehän ovatkin kai viime\naikoina vähentyneet paljon muuallakin maassamme.\n\n-- Niin ovat. Kodat ja nuotat ovat lahonneet ja hajonneet, uusia ei ole\nkannattanut kustantaa, kun kalatkin -- varsinkin arvokkaimmat lajit,\nkuten lohet, siiat ja muikut -- ovat entisestään kovin huvenneet,\njoistakin järvistä kadonneet kokonaan.\n\n-- Täällä Päijänteessä niitä vielä on, sanoi opasherra toiveikkaasti\nreippaalla, mukaansa tempaavalla tavallaan, täällä on säilynyt vielä\nmalliksi kaikkia kalalajeja ja nuottavehkeitä ja vaikka mitä,\nerityisesti juuri täällä Puolakan puolikunnalla, joka on kuuluisa\nPäijänteen parhaana kalaseutuna. Täällähän kannattaa kalastus paremmin\nkuin maatalous. Tämän tienoon talolliset ovat aivan rikastuneet\nkalastuksella, etenkin muikkunuotan vedolla Hiidenlahdessa, jonne me\nnyt heti lähdemme katsomaan sitä nuottahommaa.\n\nNiinpä sitten lähdettiin kahdella kookkaalla laivan veneellä soutamaan\nOravavuoren juuritse, mantereen ja Oravasaaren välistä pitkähköä,\nkaunista salmea myöten, noin puolentoista tai kahden kilometrin päähän\nlaivan laiturista läheiseen, laajaan Hiidenlahteen, joka korkeiden\nmetsäisten mäkien ympäröimänä lepäsi peilityynenä ihanan kesäisen illan\nauringon ollessa piiloutumaisillaan Oravavuoren liepeen taakse.\n\n-- Kulkevatko laivat tästä Oravasalmesta? kysäisi joku Oppaalta.\n\n-- Matkustajalaivat eivät kulje sen läpi tänäkään kesänä enää. Eräänä\nsuvena äskettäin _Jyväskylä_ jonkin aikaa kokeili Oravasalmen kautta\nkulkemista hiljaisella vauhdilla, mutta siitäkin urheilusta oli\nluovuttava potkurin laipan satuttua kiveen ja pudottua pohjaan --\nviiden tuhannen markan vahinko. Tämän salmen kautta kulkien reitti\nkyllä oikenisi melkoisesti. Tuosta Oravasaaresta muuten sanotaan\ntakavuosina, kauan sitten löydetyn joitakin muinaisen asutuksen\njälenteitä, lapinraunioita tai lapinuuneja, joku on puhunut muka\nlinnakkeenkin peruksista, ja että siellä olisi vielä nykyisin\njonkinlaisia vähäisiä kivirakennelmia nähtävissä, mutta muutamat siellä\nkäyneet eivät ole löytäneet mitään semmoisia, se kun on tuollaista\nkivikkoa ja tureikkoa koko saari. Mutta ihmeellistä on se, että\nOravasaaressa kuului ennen vanhaan kasvaneen villinä muutamia --\nomenapuita. Joku on siis joskus siellä syönyt omenia ja pudottanut\nniiden siemeniä maahan itämään.\n\nTehiläiset soutaa lipiskoivat hiljaa Hiidenlahden kallioisen\npohjoisrannikon vierustaa, sillä keskemmäksi lahtea ei sopinut mennä\nveden pinnassa \"pisteleviä\" ja \"viriään pitäviä\" muikkuparvia\nhäiritsemään. Kovaääninen puhelu ja etenkin kolinan aiheuttaminen oli\nankarasti kielletty. Lahdessa oli kaksi nuottuetta parhaillaan\nvetämässä nuottaa ja kolmas juuri \"kotvi\" eli odotti muikkuparven tuloa\napajaveteen, \"köysimiehen\" hiljaa meloskellessa keskellä lahtea\nmuikkujen \"hurrittamista\" tähystellen. Tyynellä veden pinnalla \"merkkiä\nantavan\" parven ilmestyttyä ulottuville potkettiin nuotta parven\nympärille ja ankkuroiduttiin pintanuottaa vetämään \"kelavärkkiä\"\nkiertäen nuottueen kummassakin veneessä; vasta syyskuun puolivälin\njälkeen kuuluttiin käytettävän kohotonta, pohjaa myöten kulkevaa\nnuottaa syvissä apajissa, vaikka kyllä kesälläkin toisinaan pitkälliset\nankarat tuulet ajavat muikut syväyksiin. Tehiläisten nähden nuottueet\nsaivat, pari apajaa kukin vedettyään, suuret pärevasunsa täyteen\nmuikkuja. Ne aiottiin viedä kahdenkymmenenneljän aikana Puolakan\nlaiturissa käyvässä _Jyväskylä_-laivassa Jyväskylään.\n\nSaarelan vauraan talon isäntä, joka oli ollut kauan Amerikassa rahaa\nhankkimassa, kertoi tehiläisille Hiidenlahden apajalla pitkän\nnuotanköyden kelaa pyörittäessään sinäkin kesänä saadun Hiidenlahdesta\nyhdestä ainoasta apajasta kertanostolla noin 100 kiloa muikkuja ja\nkerran, alun toistakymmentä vuotta takaperin noin 400 kiloa, ja on\npuhuttu 500 kilostakin, joka lienee tiettävästi Päijänteen \"rekortti\".\nÄsken nuottueen päiväsaalis useista apajista yhteensä oli 228 kiloa.\nNiin suurta saalista ei voitu ottaa kaikkea yht'aikaa nuottueen\nveneisiin, vaan oli kaloja täynnä oleva nuotan suuri, tiuhasilmukkainen\nperäpussi hinattava rantaan ja ammennettava muikkuja peristä vasuilla\nvähemmäksi kallion syvennykseen ja haettava myöhemmin siitä. Sinä\niltana saivat toisetkin nuottueet aivan runttasaaliita -- yöllä\nlähetettiin laivassa Jyväskylään noin 1.000 kiloa muikkuja ja niiden\nmukana nuotassa tullut viisikiloinen lohi. Muikuilla on saatu\nkaupungissa 5 markkaa, joskus 6 ja 7:kin markkaa kilolta; lohilla\n23-25 markkaa kilolta. Pyyntipaikkakunnalla on myyty halvemmallakin.\nTänäkin kesänä on tullut nuotassa useita kuudesta yhdeksäänkin kiloon\npainavia lohia. Niitä on saatu myös verkoilla, pitkälläsiimalla,\nparhaiten kevätkesällä ja syksyllä. Lohipitkäsiima laitetaan kauas\naukealle ulapalle pintaveteen korkkikohojen varaan, muikkutäkykoukku\nlähelle kohoa, kummallekin puolelle. Kerran saatiin pitkästäsiimasta 26\nlohta, pienin 4-kiloinen ja suurin 12,5-kiloinen. Lohia uistellessa\nsoudetaan hyvin hitaasti. Päijänteen lohet purevat parhaiten\ntäkyuistinta ja puolakkalaisten omatekoista uistinta, jossa toinen\nperho pyörii toisaanne ja toinen taas toisaanne, päinvastaiseen\nsuuntaan. Kuhiakin saadaan uistimella. Kuha on kesällä pintavedessä,\nmutta syyspuolella 20-30 sylen syvyydessä. Kohosiimaa pidetään\nmyös säynäville Vanhallaselällä. Toisinaan tulee nuotassa niin\n\"tuhottomasti\" kuoreita, etteivät ne ole mahtua minnekään, vaikka niitä\nviedään Jyväskylään ja myydään siellä 2-4 markalla kilo. Kotiin jääneet\nkuivataan auringonpaisteessa ja sitten ne pannaan pyttyyn ja kaadetaan\npäälle kiehuvaa suolavettä. Siten menetellen tulee kuoreista mureita ja\nmaukkaita. Myös muita kalalajeja saadaan runsaasti -- siikoja ja\nhaukia, ahvenia ongellakin ulappain karien liepeiltä ja Oravasalmesta;\nVanhastaselästä puolineljättäkin kiloa painavia lahnoja. Useat\nnuotalliset talolliset ovat saaneet kaloja kolmen- ja neljänkymmenenkin\ntuhannen markan arvosta vuodessa. Eräänäkin syksynä joku isäntä viikon\naikana möi muikkuja kahdeksan tuhannen arvosta.\n\nTehiläisten ja nuottamiesten veneiden läheisyydessä, vain noin\nkymmenkunnankin metrin päässä uiskenteli ihmeellisen kesy telkkä. Se\nkuului useina viimeksi menneinä kesinä syksymyöhään saakka oleskelleen\nitsepäisesti Hiidenlahdessa nuotanvetäjien luottavana ystävänä ja\nsuosikkina. Lahden perukan rannalla, kahden komean metsäisen vuoren\nvälisen laakson rauhaisessa eristyneisyydessä piilevän talon nuori\nnuottamiesisäntä kertoi tuon kesyyntyneen telkän tulevan melkein\nkädestä ottamaan suurimoita, joita hän on usein tuonut linnulle.\n\nTehiläiset ihailivat pelkäämätöntä, sievää vesilintua ja samalla sen\nsyöttäjän idyllisessä paikassa sijaitsevaa vuorilaaksotaloa sekä illan\nrunollisuudessa, mailleen menneen päivän kajossa uinuvaa Hiidenlahtea,\nilmaisten tunnelmansa ihastunein lausumin.\n\n-- On täällä päin vieläkin kauniimpia seutuja, sanoi eräs isäntä,\nesimerkiksi Ahvenuksen ja Juokslahden tienoot tämän niemimaan takana,\ntäältä noin neljän kilometrin päässä lännessä päin. Siellä ovat\nerittäin ihanat maisemat ja siloiset hiekkarannat. Professori\nKailan huvila on siellä Päijänteen lahdelman rannalla, jylhästä\nAhvenus-järvestä juoksevan joen suussa.\n\nMyöhemmin illalla laiturilla Jyväskylään menevää laivaa odoteltaessa\nmuutamat tehiläiset haastattivat erästä likellä laivarantaa olevassa\ntalossa asuvaa 90-vuotiasta miestä. Hän mainitsi vielä muistavansa\nhänen parikymmenvuotiaana ollessaan sattuneet suuret nälkävuodet,\njolloin ihmisiä kuoli Korpilahdellakin ravinnon puutteen vuoksi. Olki-\nja sammalleipää syötiin ja sen lisäksi koetettiin pyydystää\nmetsänriistaa ja kaloja. Nälän heikontamista ihmisistä kuitenkin vain\nharvat jaksoivat kulkea rasittavilla saalistusretkillä. Kaloja ja\nmetsänelukoita oli kyllä hyvin paljon vielä sinä aikana, huomattavasti\nrunsaammin kuin nykyisin. Puolakankin seuduilla oli silloin vielä\nkarhuja, jotka tappoivat laitumella lehmiä, lampaita sekä takavuosina\npaljon ainakin Hämeessä pidettyjä vuohia ja tietenkin myös pukkeja.\nJoitakin karhuja saatiin pois päiviltä ampumalla, mutta useampia\nloukuilla, jossa oli karhun tappaman kotieläimen jätteitä syöttinä.\nUseat karhut sortuivat myös -- juoppouteen. Pata tai muu avonainen,\nviinaa täynnä oleva astia upotettiin maahan laitojaan myöten karhun\ntappaman eläimen haaskan läheisyyteen, ja kun karhu haaskasta lihaa\nsyötyään joi \"palanpaineeksi\" ja janonsa sammuttamiseksi \"lähteestä\"\nilovettä, latkien astian tyhjäksi, humaltui mesikämmen tietenkin\npahasti ja alkoi karjua ja möyrästää niin, että se meteli kuului taloon\nsaakka, pedon samalla tapansa mukaan raastaessa kynsillään kauheasti\nkuorta puiden rungoista ja sammalta maasta, kunnes väsyi ja pökertyi\ntukkihumalaisena nukkua kellottamaan haaskan ja iloliemilähteen\nlähettyville. Silloin oli helppo tappaa karhu monissa miehin pyssyin,\nheinähangoin tai kirvein. Useina talvina kuljeskeli Korpilahdella\nsusiakin. Hirviä oli runsaanlaisesti ja niitä metsästettiin\nmenestyksellisesti. \"Metsoja ja teeriä oli joka paikka täynnä.\" Nykyään\nkielletty metsojen ampuminen soitimelta oli silloin hyvin yleinen\nmetsästystapa. Kalojen runsaudesta on todisteena se, että pitkänsiiman\nkun heitit Vanhalleselälle, niin melkein jokaiseen koukkuun tarttui\nkala, kymmeniä isoja lohiakin kerrallaan. Puolakan piikapalkolliset\ntekivät kerran lohensyöntilakon. Niin kyllääntyivät rasvaiseen,\npunalihaiseen kalaan. Taikuus rehotti vielä silloin täydessä\nkukoistuksessaan \"jotakuinkin yleisenä\". \"Rullit\" kähnivät öisin\nnavetoissa ja noidat kulkivat kirkoissa \"omin avaimiinsa\" ja möyrivät\nhautausmailla pimeän aikana. Niinpä Päijänteen toisella puolella,\nLuhangan Hiidenpohjassa oli sellainen poppamies, jonka käydessä\nkirkossa öisin lukitut ovet kohteliaasti aukenivat itsestään ja hänen\npoistuttuaan ne jälleen tiukasti loksahtivat lukkoon. Sama mies kävi\nkalmistoissakin salaisilla, jumalattomilla velhoiluretkillänsä.\nSamanlaisia \"pirun palvelijoita\" oli näillä rantamilla toisiakin. Ja\nkummituksia uskottiin olevan ja niitä pelättiin. Alhonsaaressakin\nmöykkäsi kauhea kummitus. Siitä puhuttiin useissa lähipitäjissäkin. Ja\nKuhmoisten puolella oli siihen aikaan sellainen puron silta, että ei\nlöytynyt niin voimakasta hevosta, joka olisi jaksanut tyhjänkään reen\ntai rattaat vetää sen yli ennen kuin hevonen oli siinä riisuttu\nvaljaistaan ja katsottu länkien lävitse hevosen selän ja pään päällitse\npitkin tietä menosuuntaan. Viimein erään velhon neuvosta sillalle\ntultua aina kallistettiin rekeä tai kärryjä ja sanottiin, että \"pois\nliika väki painamasta\" ja niin siitä sitten selvittiin matkaa\njatkamaan. Kansa huhusi, että sen sillan alle puroon oli joskus suuren\nsodan aikana upotettu venäläisen sotamiehen ruumis. Eräs talon emäntä\noli muka sen kasakan lyönyt leipälapiolla kuoliaaksi.\n\n-- Olisiko isännällä kerrottavana vielä muita muinaisia, esimerkiksi\nvanhoista löydöistä?\n\n-- Eipä niitä ole paljon minun tiedossani. Hyrkkälän karjakodan lieden\nalta on kyllä löydetty plooturahoja. Metelinsaaressa ja Oravasaaressa\non nähty lappalaisten uunien jäännöksiä. Minun isäni, joka muisti\nison vihan aikoja, tiesi Oravasaaren olleen oikein vakituisena\nlappalaisäijien kokoontumispaikkana. Hän oli kuullut sen seikan\nisältään.\n\n-- Entä muuta?\n\n-- Kalusaari tässä lähellä kuuluu saaneen nimensä siitä, että\nsota-aikana sinne oli viety tavaroita, etteivät viholliset saaneet\nryöstetyiksi niitä, ja sinne oli kertynyt pakolaisiakin. Tämän Puolakan\nsanotaan saaneen nimensä puolalaisesta Polack-nimellä mainitusta\nmiehestä, joka oli tullut tänne ensimmäiseksi asukkaaksi 1400-luvulla.\n\n-- Ja sitten?\n\n--- No, ennen vanhaan näilläkin main rehenteli, ihmisiä peloitteli ja\nteki kolttosiaan rosvopäällikkö Pikku-Matti. Sillä hyväkkäällä oli\noikein vakituiset apulaiset, palkatut rengit toki heilumassa, kolme\nriskiä miestä alamaisinaan.\n\nVähän ennen puolta yötä saapui \"Päijänteen parkkilaiva\" -- kapteenin\nnimi Barck -- Korpilahden Puolakan kalasatamaan, puhisi aikansa väen\nhälistessä leikkisin keskusteluin laiturilla ja laivassa, sai\nkeulakannelleen painavat täysinäiset kalavakat ja lisää matkustajia,\nheläytti kolmesti kelloaan ja lähti.\n\nNopeasti lähti myös väki laiturilta, toiset pitkin tietä hämyiselle\nkankaalle kapistivat, toiset vingahtelevin hankaimin soutaen hävisivät\nniemien ja saarien taakse, ja tehiläiset painautuivat hiljaisina\nsähkövalon jo sammuttaneen laivansa pehmeille patjoille nukkumaan.\n\nMutta kaukaa ulapalta kuului vielä kuikan valittava huuto, ja kaksi\nvinkuvasiipistä telkkää lentää vikitti pari kertaa lahden ympäri ja\nheittäytyi sitten vettä vähän kuohauttaen limakkoon lähelle peloittavan\nsynkän ja korkean Oravavuoren puoleista rantaa.\n\n\n\n\nNELJÄS PÄIVÄ.\n\n\nAamulla jo viiden tienoissa hiljainen mies hiipi hytistään\nkeulakannelle, otti sieltä illalla varaamansa ongen ja madot sekä lähti\n_Tehin_ kevyessä, sirossa savolaismallisessa veneessä melomaan\nsakeasumuiselle lahdelle. Satakaksikymmenkiloisen miehen painosta vene\noli hassunkurisesti perällään pystyssä, puolet pohjasta ylhäällä\nvedestä. Mies tunsi olevansa hiljaisen aamuhetken herkissä tunnelmissa,\nvaaleanharmajaan sumuun uppoutuneena kuin omaan onnelliseen maailmaansa\neristyneenä. Oravasalmen pohjoissuussa, aution torpan saunan kohdalla\nkaislikkorintauksessa hän pudotti varovasti kiviriipan pohjaan ja\nsuoriutui onkimaan.\n\nPitkään aikaan eivät kalat välittäneet ongen madosta. Vasta auringon\nalkaessa hiukan kumottaa usvaverhon lävitse tarttui koukkuun pieni\nsärki ja sitten tuon tuostakin tulla kopsahti vauhdikkaasti veneeseen\nsievoinen ahven. Kiihkeästi odotetun hetken tultua ongen korkkinen koho\nlähti painumaan verkalleen viistoon veden sisään, ja pian pyristeli\npiikkiharja veneessä. Mutta auringon päästyä paistamaan täydelleen\nlakkasi kalojen tulo. Joku mulkosilmäinen ahvenenköriläs vain kävi\nuteliaasti ongen kohoa katsomassa ja painui rauhallisesti takaisin\nsinimustaan syvyyteen.\n\nMies unohti kalat ja ongen istuessaan vapa kädessään aamun kauneuden\nlumoamana. Hän iloitsi näistä kauan kaipaamistaan hetkistä, tästä\nihanasta kesäisestä aamusta, kaikesta nyt näkemästään ja kuulemastaan\n-- pieni uunilintu toisteli vienoa, suruiselta soinnahtavaa säveltään\nsalmen rannalla nuottakotaniemen varjoisessa metsikössä, tavi äännähti\ntoisinaan lahdenpohjukan ruohistossa ja jostakin kaukaa kuului vaisusti\nkoiran haukuntaa.\n\n    Soudanko ma? En --\n    olen, olen vain.\n    Suurta tauluain\n    katson ihaillen.\n\nMiehen ajatuksiin johtui tämä säkeistö korpilahtelaisen\nkanttorintyttären Anna Kaitilan Päijänne-runosta.\n\nKaukaa Vanhaltaselältä alkoi tyynen, sinervän vesiaavan yli kuulua\nensin lähenevää ja sitten loittonevaa moottoriveneen koneen jyskytystä.\nVähän myöhemmin kaksi vilkkaasti keskustelevaa, lomaan iloisesti nauraa\nja laulaa heläyttelevää karjatyttöä souti veneessä kiiltelevine\nmaitokannuineen lypsämään Oravasaaren rannalla kellojaan kalisuttavia\nlehmiä.\n\nNuo kaikki näkymät ja kuulumat tuntuivat liittyvän läheisesti, sydäntä\nsykäyttävän kotoisina ja tunnelmaa tuovina Suomen järviseudun kesäaamun\nkauneuteen.\n\nMies oli niin kiintynyt ajatuksiinsa sekä näkemäänsä ja kuulemaansa,\nettä havaitsi nostaa onkensa vedestä vasta tunnettuaan vapaa\npitelevässä kädessään koukkuun tarttuneen kalan vetäisyn. Sieltä\nkimmahti veneen pohjalle ehkä noin puolikiloinen hauki. Mutta kun sen\njälkeen ei enää kotvaan kuulunut kaloja onkeen, hinasi kamreeri raskaan\nriippakiven järven pohjasta narun nenässä veneeseensä ja lähti melomaan\nvielä nukkuvalta näyttävää _Tehiä_ kohti -- laivassa ei näkynyt mitään\nliikuntaa eikä sen keittiön lyhyestä peltipiipusta kohonnut vielä\naamukahvin keittosavuakaan, vaikka kello oli jo seitsemän. Kerkesihän\nkeittää vielä kahdeksaksi.\n\nKeskellä lahtea Kamreeri unohti melomisen -- jospa jäisinkin\nloppulomakseni tänne onkija-ukoksi, nyt jo tämän tien, ja lohien\nuistelijaksi ja vaikka Hiidenlahden nuottamieheksi. Mahtuisin ehkä\ntänne johonkin taloon asumaan, vaikka vinttikamarissa kolistelijaksi.\nJos en muuanne niin ainakin äskeisen onkimisrantani autioon torppaan.\nSiellä olisi kesävieraan hyvä kalakeiton syötyään kelletellä pirtin\npermannon lehdesvuoteella, nokisen laipion alla. Silloin tällä miehellä\nei olisi huolta, ei hoppua. Antaisin maailman mennä menoaan mielensä\nmukaan. Ja miten mainio huvilan paikka siinä sievän salmen\nranta-aholla! Niinhän se on, mutta\n\n    käännyn purrellain\n    kotirantahan.\n    Aamu tunnelmain\n    haavetta on vain.\n\nKaikki eivät enää nukkuneet laivassa. Kansimies ja keulapoika pesivät\nlaivan laiturinpuoleista sivua järvessä kastelemillaan pitkävartisilla\nharjoilla, ja emännöitsijä palvelijattarensa kanssa askarteli jo\nkahvinkeittopuuhissa aluksen pienessä keittiössä. Kamreeri toivotti\nhyvää huomenta ja luovutti haaviin keräämänsä parikiloisen\nkalasaaliinsa ihmettelevälle ja kiittelevälle laivan emännälle. \"Nämä\npaistetaan hiilloksella aamiaispöydän herkuksi.\"\n\nKamreeri loikoi hytissään tunnin verran tutkiskellen erästä kiintoisaa\nmatkailukirjaa ja meni aamukahville ruokasaliin vasta rouvansa tultua\nhäntä hakemaan. Kaikki muut retkeläiset olivat jo siellä kahvia\nmaistelemassa ja iloisesti puhelemassa.\n\n-- Täältä tuon tämän Nukku-Matin, \"esitteli\" rouva miehensä seurueelle.\n\n-- Huomenta, kamreeri!\n\n-- Nyt kamreeri oli vähällä nukkua liian pitkään. Me olemme olleet\nhereillä jo puoli tuntia.\n\n-- Siinä on minulla mies, joka nukkua pöllöttää vain hytissään näin\nkauniina aamuna, torui hymyillen hiljaisen miehen terhakka rouva,\notahan nyt kahvia, jotta joudut muiden mukana lähtemään Oravavuorelle.\nKai sinä jaksat nousta sinne.\n\n-- Jaksan, jaksan, myönnytteli kamreeri kainosti hymyillen,\nselittämättä mitään sen enempää ja kahvin juotuaan hän, seurueen\nhuomion ollessa kiintyneenä erästä hauskaa kaskua kertovaan\nviipurilaiseen tuomariin, pujahti penkin päästä oven suusta\nyläkannelle. Hän ei tuntenut oikein viihtyvänsä seurassa -- vähimmin\njuuri nyt vielä ollessaan ihanan aamuretkensä elämysten ja\ntunnelmien lumoissa. Hän halusi säilyttää nuo kirkkaat mielikuvat\nhimmentymättöminä niin kauan kuin suinkin. Suuressa, hälisevässä\nseurassa muistojen ja unelmien kultaus kului ja karisi pois.\n\nMutta kohta kohosi kannelle myös insinööri, aina veikeällä tuulella\noleva herra. Hän pyysi kamreeria jäämään seuratoverikseen laivaan siksi\najaksi kun \"nuo hullut ja villit\" käyvät Oravavuoren huipulla, mutta\nluonnonystävänä kamreeri ei valitettavasti voinut suostua tähän\nystävälliseen ehdotukseen, vaan hän halusi nähdä Oravavuoren huipulta\nkatsellen sen komean näköalan, jota useat matkailijat ovat kehuneet\nPäijätsalon näköalan veroiseksi, jopa sitä paremmaksi.\n\nPuoli yhdeksän aikana lähdettiin Oravavuoren retkelle. Insinööri jäi\nvilkuttamaan laivan kannelle.\n\n-- Eikö insinööri lähdekään? huusi joku jo veneessä istuva neitonen.\n\n-- Enhän minä ole mikään orava tai muu jyrsijä, että minä jaksaisin\nkiivetä tuollaiselle korkealle Oravavuorelle. Ja lääkäri Helsingissä\nkielsi minulta rasittavat ja tarpeettomat voimain ponnistukset.\n\nVuorelle menijäin veneet ja Oravasaaresta palaavien karjatyttöjen vene\nsattuivat lahdella lähelle toisiaan. Hiukan hulivililuonteinen maisteri\nPalopohja ei malttanut olla ääneen runoilematta:\n\n    Kauniit karjatytöt\n    minua muistakaa,\n    suruni suistakaa\n    huoleni poistakaa!\n\nMaisterin iloisaluonteinen, Runo-Karjalasta kotoisin oleva rouva\ntekaisi vastausrunon:\n\n    Surusko suistakaa?!\n    Niskasta puistakaa,\n    hänelle sanokaa:\n    mars mamman luo,\n    tiehenne luistakaa,\n    urhea ukkomies!\n\nSe oli sitä tehiläisten tavanmukaista \"lystinpitoa\". Kaikki nauroivat,\nkarjatytötkin, hetkeksi soutunsa keskeyttäen.\n\n-- Runoilijakykyjä näkyy löytyvän sielläkin, missä niitä ei ole\naavistanut tapaavansa, mietelmöi Valion reipas neiti.\n\n-- Suomen kansa on niin runollista, säesti opas.\n\nMutta runollisuus tuntui muutamista lausunnoista päättäen huvenneen\nmelkoisen vähään Oravavuoren jyrkkää rinnettä ylös raahauduttaessa.\n\nHuipulla kyllä sitten kaikki myönsivät, että olipa hyvä, kun kiipesimme\ntänne. Näin juhlallinen näköala, kerrassaan ihana ja laaja! Tuolla\nnäkyvät kaukana kaikki nuokin itärannan korkeavuoriset maastot, siellä\nhelposti tunnettava Korospohjan Vaaruvuorikin, ja tuolla Iso-Kumina ja\nnoin paljon muita saaria.\n\n-- Voi sentään tätä Päijännettä, kyllä tämä on suurenmoinen! On\nvahinko, että Suomen kansa ei ole vieläkään oikein yleisesti \"löytänyt\"\nPäijännettä, Suomen jylhintä, \"maskuliinisinta\" järveä. Vain verraten\nharvat ovat lähemmin ottaneet selkoa mitä tämä \"sisällänsä pitää\".\nVaikka Topo Leistilä, näiden _Tehin_ kiertomatkojen keksijä, on\nvarsin tunnustusta ansaitsevasti koettanut olla tässä asiassa\nruovonpäristäjänä ja huutavan äänenä välinpitämättömyyden kolkossa\nkorvessa.\n\n-- No, joko jälleen ruvetaan runoilemaan? Runoilkaapas ja sanokaa, jos\njoku sattuu tietämään, mitä varten tämä betoninen patsas -- tai niinhän\ntämä on kuin pöytä -- on tähän laitettu.\n\n-- Kansa täällä sanoo sen olevan \"avaruutta mitanneiden\ntähtitieteilijäin\" laitattama, selitti opas. Lienee tällä niinkuin\nmuutamilla toisillakin näiden rannikoiden vuorenhuipuilla geodeettisen\ntutkimuslaitoksen kolmiomittauksessa tarvittavia laitteita. Useille\nvuorillehan on sitä varten rakennettu hyvin korkeita puisia\ntelinetorneja, joiden lavalla on tämmöinen, kai jonkin kojeen alustaksi\ntarvittava pöydäntapainen. Tällä huipulla kuuluu olleen kaksikin\nsellaista puutornia, mutta ensimmäisen, ryssien rakentaman,\npoikaviikarit olivat kaataneet, puukangeilla vääntäen kovan tuulen\navustamana saaneet keikautetuksi kumoon, se kun oli rakennettu vain\nirtonaiseksi kalliolle, ja toisen tornin kaatoi myrskytuuli. Tämä\nbetonipatsas tehtiin kesällä vuonna 1931. Silloin ne \"tähtien tutkijat\"\noleskelivat täällä huipulla kolmisen viikkoa yhteen menoon, yöt ja\npäivät, havumajassa asuen. Heille tuotiin tänne ruokaa talosta. Tuossa\nkallioseinämän ja ison kiven välissä näkyy vielä heidän majansa\njäännöksiä.\n\nOravavuorelta palattua laivan aamiaispöydän herkullisilla antimilla oli\nhyvä \"yleisömenestys\". Arvaahan sen sellaisen virkistävän, terveellistä\nruumiillista ponnistelua vaatineen retken jälkeen. Kamreerin onkimat\nkalatkin paistettuina katosivat nopeasti \"parempiin suihin\". Seurue sai\nemännöitsijältä tietää niiden onkijankin. Ne, jotka erehdyksessä olivat\naamulla puhuneet kamreerin pitkäännukkumisesta, olivat nyt hiukan\nnolostuksissaan, mutta asianomainen urhea kalamies lausui heille pari\nlohduttavaa sanaa hymyillen anteeksi antavasti.\n\nAterioinnin päätyttyä keskipäivän aikana laiva lähti Oravasaaren\npohjoispään ympäri aukealle Vanhalleselälle ja jatkoi matkaansa isohkon\nPaatsalon ohitse etelään. Kolmen neljännestunnin kuluttua Puolakasta\nlähdön jälkeen saavuttiin \"Korpilahden valtakunnasta\" \"Jämsän\nmaaherranläänin\" Vaheriin, jossa lapsiliuta laiturilla kilvaten\nkauppasi laivalaisille pieniin tuokkosiin poimimiaan vadelmia ja\nmustikoita. Niitä ostettiin ja syötiin. Sitten lähdettiin kapeaa\nkylätietä kävellen noin kilometrin päässä laivarannasta olevaan\nulosottomies Jalmari Veijosen erittäin siistirakennuksisen talon\npihatien sivussa sijaitsevaan aittamuseoon eli museoaittaan. Siellä\nnähtiin herra Veijosen hauskasti esitteleminä paljon hänen keräämiään\nmonenlaisia museoesineitä, sellaisiakin vanhoja, arvokkaita ja\nharvinaisia tavaroita, joita ei ole kaikissa suuremmissakaan museoissa.\nJa se museosuojana oleva aitta on myös \"museoesine\" -- sen\nrakentamisvuosiluku 1754, tehty muinoisten niin sanottujen niliaittojen\ntapaan korkeahkoille jalustapatsaille ja porraspölkkyyn on koverrettu\nkirveellä jalansijojen pykälät. Aitta oli muutettu muualta siitä\nsamasta Jämsän pitäjästä nykyiseen paikkaansa. Aitta oli puolikymmentä\nvuotta takaperin tuomittu armottomasti hävitettäväksi, mutta herra\nVeijonen sai onneksi sen pelastetuksi.\n\nAitassa kuului olevan kaikkiaan alun toista tuhatta vanhaa esinettä,\nmuiden joukossa v. 1758 painettu Raamattu, napakairoja vuosilta\n1775-1809, vv. 1759-1776 kruunatuita puisia puntareita, voipytty\nvuodelta 1797, puisia lautasia, pahkakuppi vuodelta 1813, leili\nvuodelta 1819 ja muuta tavaraa kaikenlaista.\n\n-- Tuossa on tuollainenkin sikunakauha viinan kotonakeittämisen, vähän\nyli seitsemänkymmenen vuoden takaiselta ajalta. Tämän kauhan täyden\nilolientä kun tyhjensi, rupesi leuka kohta varmasti vähän väkättämään,\narveli tavaroiden leikkisä esittelijä. Mutta osaattekos, hyvät\nherrasväet, Suomen kansan vanhoja arvoituksia? Tiedättekö esimerkiksi\nmikä on suikuliainen, puikuliainen, keskupaikka paikuliainen,\npaikuliaisessa läpyliäinen, läpyliäisessä tupsukainen?\n\n-- Emme sellaisia arvaa.\n\n-- Emme ole ennen kuulletkaan tuota arvoitusta.\n\n-- No, se on tämä, sanoi esittelijä ottaen tavarakasasta alun toista\nsataa vuotta vanhan puisen maitosiivilän, jonka \"paikuliaisessa\nkeskupaikassa\" olevassa \"läpyliäisessä\", lävessä eli reiässä\n\"tupsukaisena\" eli sihtinä oli pieni kuusenoksan kärkilehvä. Sellaiseen\nmaidon puhdistuslaitteeseen oli entisaikoina tyydyttävä.\n\nIsäntä johdatti vieraansa vielä isohkon omenapuutarhan ja heleävärisen\nkukkamaan ympäröimään tilansa uuteen päärakennukseen. Kuka olisi\nosannut arvata näkevänsä sellaisen täällä syrjäisessä, harvasti\nasutussa saloseudussa? Rakennus oli perin siisti ulkoa ja sisältä --\narvokas kirjasto, vanhoja raha- ja vaatearkkuja, entisajan\nkirkko-eväsvakkoja ja muutamia muita valikoituja muinoisesineitä.\n\nRetkeläiset kirjoittivat nimensä talon vieraskirjaan, ja isäntä\nlahjoitti retkeläisten kesken arvottavaksi puukapustan, johon oli\nkaiverrettu sanat: _Hl. Tehin kiertomatkan muistoksi Päijänteellä\nv. 1936_.\n\nKapustan voitti -- kamreeri. Toisten nostettua arpalippunsa jäi hänen\nvoittolippunsa viimeiseksi oppaan valkeaan hellepäähineeseen.\n\n-- Emme tavoita onnea juoksemalla sen jäljessä, mutta maltettuamme\nodottaa, tulee onni meitä vastaan, filosofoi onnellinen voittaja\nnäennäisesti totisena.\n\nHerra Veijonen pyydettiin kunniavieraaksi _Tehin_ yläkannelle katetun\nyhteisen kahvipöydän ääreen.\n\nVähän ajan kuluttua oli laivan kuitenkin lähdettävä yhä eteenpäin,\nkallioisen Kotaniemen kierrettyään painuttava vakaasti ja\nmäärätietoisesti yhä etelään päin, suuren Taivassalon saaren ja sen\nkohdalla likellä rantaa mantereessa olevan komean vuorijonon\nkorkeimman, merenpinnasta 209-metrisen ja Päijänteen pinnasta 131\nmetrisen Rappuvuoren ohi Vanhanselän eteläpäähän ja Sauselän laiteella\nolevan kaksitaloisen, kiemurtelevan Kukkarosalmen kautta Jämsänniemen\nmantereen ja Karhusalon väliseen, kapeimmassa kohdassaan hyvin kaitaan\nKarhusalmeen, jossa on Virsulan laivalaituri erään kauppiaan talon\nrannassa. Karhusalon puolella, jyleänä kohoavan vuorenseinämän\njuurella, vainiotilkkujensa ympäröimänä kyyhöttää toinen näkyvissä\noleva talo kuin pelokkaana ja suurenmoiseen luontoon verratun\nvähäisyytensä tietäen, ja salmen pohjoisessa suussa, Karhusalon\nniemekkeen kärjessä loistaa komeana valkea laivan väylämerkki, noin\nmetrin korkuinen U-kirjain -- reitin tutkijain ja merkitsijäin\njohtajana on ollut luotsipäällikkö Urnberg, \"siksi siinä on iso uu\",\nselitettiin. Salmen rannalla oli tervahauta palamassa.\n\nKarhusalmesta Lehtisen- eli Lehtiselälle tultua nähtiin kauttaaltaan\nhirvittävän jylhän Karhusalon vieressä toinen jyleä saari, kapea\nKaidansalo, eli Kaijansalo, joksi seutukunnan väestö sitä nimittää, ja\nsiitä vähän kaakkoon päin kolmas kookas saari, Mustasalo.\n\n_Tehin_ tultua Lehtiselän yli noin nelisen kilometrin pituiseen, hyvin\nkapeaan Edessalmeen, sanottiin salmen pohjoissuusta Tiirinselän yli\nolevan noin peninkulmainen taival Jämsänjoen suuhun ja siitä\nmatkustajalaiva _Tarun_ liikennöimää jokimatkaa 6 kilometriä erittäin\nkomean näköisten maanviljelystalojen ohi ja laajojen vainioiden halki.\n_Tarun_ yöpymispaikasta edelleen jokea myöten Jämsänkosken tehtaan\nhinaajalaivat lotjineen pääsevät vielä kuutisen kilometriä,\nJämsänkoskelle. Nämä hinaajat rautaisine lotjineen liikehtivät\nahkerasti koko kesän sekä keväin ja syksyin kovienkin jäiden aikana,\nmuun laivaliikenteen ollessa seisauksissa. Tuo hinaajien ja lotjien\nliikenne jäiden aikana on paperimassan rahtausta Jämsänkoskelta\nVesijärven satamaan, Lahteen. Jämsässä kuului muuten olevan niin\nmahtavia talollisia, että he vielä \"äsköaikoinakin ajoivat emäntineen\nparivaljakolla kirkonmäelle sunnuntaisin\".\n\nJämsässäkin on aittamuseo, muinoisajan tavaroita Palmrothin vanhassa\naitassa suuren maantiesillan korvassa, joen äyräällä, vastapäätä\n_Tarun_ laituria. Ja Jämsässä on myös arvokas kirkkomuseo, jonka\npyhimyskuvia, erästä sotalippua ja muita mieltäkiinnittäviä esineitä\nsuntio mielellään esittelee matkailijoille ja muille asian\nharrastajille. Hän asuu kirkon yhteydessä olevassa huoneistossaan.\nKirkko on verraten uusi, vihitty v. 1935. Tämän edellinen, v. 1824\nrakennettu kirkko paloi. Tuli oli päässyt irti kirkkoa lämmitettäessä.\nVanhoista ajoista saakka vauras Jämsä mainitaan asiakirjoissa eri\npitäjänä ensi kerran v. 1449. Päijänteestä Jämsänjokea myöten voidaan\ntehdä erittäin hupaisa retki kanootilla tai muulla veneellä,\nJämsänkoski maitse kiertäen, aina Petäjäveden kirkolle saakka.\nJämsänkoskesta ja sen tehdasseudusta selvittyä tullaan ensin pieneen\nRekolan järveen, jonka itärannalla on Rekolan kylä, ja sitten edelleen\nRasuansalmen kautta 4-kilometriselle Tervalanselälle, sitten\nSulkusalmen kautta Uuhivedelle, jonka ylitettyämme avautuu eteemme\npitkä, järven tapainen Koijoki täynnä pieniä, somia saaria. Koijoen\nhyvin ihana alapuoli on nimeltään Runovirta, erittäin kuvaava,\nsattuva nimi tälle ihanalle paikalle. Ja sitten reitti jatkuu\nmieltäkiinnostavana ja uutuusviehätyksisenä -- kiemurainen,\nvoimakasvirtainen Väännekoski, kapea Lahnavesi, josta Luomen virran ja\npienen kosken kautta tullaan Pirttijärveen, siitä kilometrin pituiseen,\nkaitaan Uuttanaan, Riihiveteen, Rautaveteen, Survosenkoskeen ja\nheikkoon Siniävirtaan, sitten Kalmaveteen ja jylhänkauniiseen\nSaloisjärveen, jonka rannoilla korkeita vuoriselänteitä ja huippuja.\nSitten jatkuu taivallus Jämsän ja Petäjäveden rajalla olevaa pitkää\nKoskelanjokea muutamien pienten koskien kautta -- Koskelankoski suurin\n-- Mustatselkään ja Hankakoskeen, Piesalan suurten talojen ohitse\nisonlaiseen, saarekkaaseen Petäjäveteen, jonka pohjoisella rannalla on\nPetäjäveden kirkko ja kylä. -- Siinä sievä, uusi kanootti- ja\nvenereitti, jollaisten etsiminen ja käyttäminen nyt on jälleen\n\"muodissa\".\n\nKamreeri esitti jostakin vihkosesta ja kartasta paikat näyttäen nämä\ntietonsa, ja insinööri kohotti hattuaan Jämsän vanhan viljelysseudun\nkunniaksi ja kohdisti sitten arvoisan huomionsa sievän Edessalmen\nseutujen katselemiseen, nähden vasemmalla kauttaaltaan korkeahkon\nmetsäisen rannan ja oikealla puolella vehmaalla pelto- ja\nniittyrantueella pienen maalaisasumuksen ja herrashuvilan, jonka\nseinässä oli korkein kirjaimin: _Myydään tai vuokrataan_.\n\nEdessalmesta laiva porhalsi vasemmalle jääneen erityisen jylhän\nKoassalon, Koisalon, Koissalon, Kojasalon eli Kotasalon ja Haukkasalon\nohi väljemmälle vedelle. Suuren Tehinaavan äärellä olevan Haukkasalon\npaljaskallioinen, hyvin korkea eteläkärki herättää aina varmaan\nkaikkien ohikulkijoiden huomiota, ihmettelyä ja ihailua. Se onkin\nPäijänteen jylhänkomeimpia paikkoja. Suoraan järvestä kohoavan pystyn\nkyljen rosoissa ja \"rapuissa\" petolinnut pesivät. Muutama vuosi\ntakaperin puunkoloon tällä vuorella pesänsä tehnyt pöllö puhkasi miehen\nsilmän poikasiaan puolustaessaan. Silmä oli Helsingissä leikattava\npois.\n\nPihlajalahden suitse, Närvänniemen kallioista rantaa seuraten ja\ntunnetun kulttuurihenkilön Kl. U. Suomelan kesäisen asuntopaikkakunnan\nRuolahden editse huvikiertolaisten valkea laiva lipui Tehin ulapalla\npitkälti etelää kohti. Se käänsi kurssinsa lounaaseen päin saavuttuaan\nvasta aukean Tehin keskelle saakka ulottuvan Tehinniemen kärjen\nkohdalle, Tehin silmäksi sanotun valkean vilkkumajakkatornin luokse.\nTehinniemen kärjessä, Aavarannassa, ja siihen sillalla yhdistetyssä\npienessä saaressa soittotaiteilijaveljekset kuuluisat Hannikaiset\nasuvat kesäisin kahdessa huvilassaan, ihailevat Tehin ulappaa sen\ntyynenä uinuessa ja mahtavasti myrskytessä, uistelevat lohia ja onkivat\nisoja ahvenia Tehin silmän karikivikon vedenalaisesta rintauksesta sekä\nsoittelevat, laulelevat ja säveltelevät onnellisten päiviensä iloksi.\nErittäinkin Arvo-herra kuului olevan taitava Tehin lohien uistelija.\nJoka kesä hän on useita isojakin lohia veneeseensä vetänyt. Kerran hän\nHelsingin kaupunginorkesterin mukana Sortavalan suurissa soitto- ja\nlaulujuhlissa, sanomalehtipakinan kertoman mukaan, Seurahuoneen\nkuistikossa istuessaan oli \"murissut\" professori Klemetille, että\n\"syyllisiä olisi sakotettava näiden juhlien järjestämisestä, ja näiden\ntällaisten juhlienpito ihmisten kiusana olisi lailla kiellettävä, kun\nminunkin nyt kesän kauneimmillaan ja kuumimmillaan ollessa ja lohen\nsyöntiajan juuri alkaessa piti tulla tänne Päijänteeltä, ajatelkaa\nhyvät ihmiset, Päijänteeltä, saatuani toissa iltana viisikiloisen\nlohen, ensimmäisen nähtävästi jälleen alkaneena uistimen\nkelpaamiskautena, joka arvattavasti ehtii päättyä ennen kuin täältä\npääsen palaamaan Aavarannalle\".\n\nSunnuntaisin _Suomi, Jyväskylä ja Taru_ ovat pitäneet tapanaan kohdata\ntoisensa Tehinniemen laiturissa. Silloin on ollut laiturilla ja\nlaivoissa väen vilskettä ja kuhinaa kuin hyvässä kansanjuhlassa.\n\nTehin ulapalta laiva tuli Tehinniemen tyvessä näkyvän Vanha\nTehi-nimisen talon ja ison Sarvisalon saaren sivuitse tyynille,\nkapeille, Kuhmoisten aivan erityisen ihanille saaristovesille ja kolmen\ntunnin kuluttua Vaherista lähtönsä jälkeen komeasti huutaen saapui\nlahdelman perälle, Kuhmoisten taajataloisen kirkonkylän rantaan.\nVauraan näköinen paikkakunta. Papinsaari, hautausmaa, kappeli, silta\nyhdistämässä mantereeseen, saha, meijeri, kirkko hiukan loitompana\nrannasta.\n\n-- Kun tullaan Kuhmoisiin, niin tullaan ihmisiin, kertasi opas-herra\nainakin Päijänteen seuduilla yleisesti tunnettua sananpartta, ja lähti\njoukkonsa johdattajana kävelyretkelle kylää katselemaan, ensin\npuolitoistasatavuotisen kirkon kummulle, jossa nähtiin myös\nkahdenkymmenen kuhmolaisen Vapaussota-sankarin hautapatsas --\nKuhmoisissahan taisteltiin erittäin ankarasti v. 1918. Kirkko kuului\nolevan jo seurakunnan kolmas. Sen teko oli aloitettu 1778. Hirret oli\ntuotu Lehtisen saarista. Kirkko valmistui 1784 ja vihittiin kaksi\nvuotta myöhemmin. Rakennusmestarin kerrotaan ruoskalla uhkailleen\ntyöpaikalla kirkon tekoon kyllästyneitä paikkakuntalaisia ja käyneen\nkodeissakin kovistelemassa miehiä tulemaan kirkkoa rakentamaan. Tämän\nedellinen, seurakunnan luultavasti toinen kirkko oli rakennettu v. 1682\nvanhan hautausmaan syrjään. Kirkon luona oli myös kellotorni.\nEnsimmäisen kirkon kerrotaan olleen nykyisessä apteekin paikassa,\ntoisen muistelmatiedon mukaan Kalliolan luona, ja hautausmaana olisi\nollut apteekin ja rannan välinen hietikkoalue. Siitä ajasta arvellaan\nkuluneen noin 400 vuotta tai enemmän. Kalholan ja Päijälän\nvanhat asutukset esiintyvät kyläkuntana ainakin jo vuoden 1539\nveroluettelossa. Kuhmoinen mainitaan Padasjokeen kuuluvana kylänä ensi\nkerran v. 1483. V. 1539 Kuhmoinen tuli omaksi pitäjäksi ja v. 1540\nPadasjoen kappeliksi. Kuhmoisten seurakunta itsenäistyi täydellisesti\nv. 1860. Hyvin vanhoina aikoina kerrotaan kuhmoislaisten käyneen\nainakin kerran vuodessa Hollolan kirkossa sanaa kuulemassa, lapsia\nkastattamassa ja aviopareja vihityttämässä, vanhaa tapaa seuraten\nosittain vielä senkin jälkeen kuin lähempänä, Padasjoella, jo oli\nkirkko. Hämeenlinnan museossa on nykyisen edellisen kirkon puinen\nkynttiläkruunu. Muuta ei liene säilössä siitä kirkosta. Kuhmoisten\nensimmäinen vakinainen kappalainen on ollut Siimon Labbart, kuollut\nKuhmoisissa v. 1761. Vanhaan hautausmaahan on haudattu kolme\nensimmäistä pappia. Vanhoja mestauspaikkoja mainitaan olevan tapulin\nluona ja tapulista lounaaseen päin harjulla sekä kolmas jossakin\npaikassa kirkonkylässä, \"poliisin asunnon luona\", niinkuin eräs mies\ntiellä neuvoi tehiläisille. Kuhmoisten seutujen asutuksen alku juontuu\nhistorian takaiselle aikakaudelle, jolloin hämäläisen heimon\npääelinkeinona oli eränkäynti. Kuhmoisten muinoisen asutuksen eräänä\ntodisteena löytyi v. 1850 Ala-Rantalan kellaria kaivettaessa ihmisen\nluita ja Kansallismuseossa tutkittaessa noin tuhatvuotisiksi havaittuja\nmuita esineitä. Pitäjän alueelta useista paikoista on löydetty myös\nkivikauden sekä pronssi- ja vanhemman rauta-ajan esineitä. Entisajan\nasutuksen todisteina löytöjen lisäksi ovat jotkin paikkojen nimet.\nKuhmoisten Lästilänkylässä on Sattulanmäki. Hattulan pitäjässä on\nSattulan kyläkunta. Vanha muistotieto kertoo Kuhmoisten seutujen olleen\nentisaikana hattulaisten kalastus- ja metsästysalueina; myöhempänä\naikana kuhmoislaisten riistaisimmat takamaat sen sijaan olivat\nViitasaarella saakka. Kuhmoisten pitäjän ensimmäinen asukas, eräs\nkalamies, oli tullut Ansiolahden rannalle, josta -- Myysylän entisen\ntalonpaikan alapuolelta -- onkin peltoa tehdessä löydetty maatunut\ntulisija. Myöhemmin on siirtynyt Kuhmoisiin asukkaita Sysmästä ja\nHauholta. Pyyntimiehiä näyttää paikannimistä päättäen ja muistotietojen\nmukaan hattulaisten lisäksi käyneen \"Hämeen kehdosta\", ikivanhasta\nSääksmäestä, sekä erämiehiä ja verottajia Pirkkalasta ja Kangasalta.\nKuhmoisissa hoetaan vieläkin, että\n\n    pirkkalaiset kyliä kiersi,\n    veronahkoja hakitsi,\n    kumppanina kaimaksia\n    Kangasalta äijästi.\n\nLaamannin käräjissä v. 1490 annetulla tuomiolla kuhmoislaiset ja heidän\nasuinseutunsa vapautettiin pirkkalaisten ja kangasalalaisten\n\"alamaisuudesta\". Sellaiset nimet kuin Sääksjärvi, Sääksenpesä ja\nmuut viitannevat sääksmäkeläisten erästysretkiin Kuhmoisissa.\nHistoriantakaiselle ajalle johdattanee Karolan virkatalon maalla olevan\nLinnavuoren nimi. Vuorella on vielä nähtävissä kivivallia ja 14\ntulisijaa. Niitä ei ole tutkittu. Vuorta nimitetään myös Suomutkan\nvuoreksi. Köntin ja Ounin talojen tiluksien rajalla on toinen\nLinnavuori, jota nimitetään myös Pihtivuoreksi. Siellä ei ole enää\nmitään jäännöksiä nähtävissä. Lummene-järven Pirttisaaresta on löydetty\njokin kivikauden työkalu, ja muita kivikauden aikaisia esineitä on\nkalliopohjalta paljastuneen tulensijan luota otettu talteen\nPirttiniemen palstatilan alueella Pirttijärven niemessä. Ja Särkijärven\nPirttiniemessä Kymälän talon maalla on vieläkin muurin jäännöstä.\nPirttijärven veden vähentämisen jälkeen tuli pohjassa näkyviin paljon\nliistekatiskoiden ja kalojen kudetusturojen eli tokeitten jäännöksiä.\nVanhat ihmiset arvelivat niiden olevan \"munkkilaisten\" aikaisia, noiden\nsamojen salaperäisten munkkilaisten, joista kansa muistotietojensa\nmukaan puhuu useilla seuduilla, etenkin Etelä-Suomessa; esimerkiksi\nKymijoessa likellä Kotkaa on Munkinsaari, jonka sanotaan saaneen\nnimensä siinä asuneista kalastelevista munkkilaisista.\n\nKuhmoisten Päijälän kyläkunnan ensimmäisen asumuksen nimi perimätiedon\nmukaan on ollut Äijälä. Lieneekö tämän historiantakaisen alkutalon\nPäijälän ja Päijänteen kesken jotakin nimijohdannaisyhteyttä?\nPuukkoislammen ja Kotajärven välillä on Puukkoisten harju, joka lienee\nsaanut nimensä Pukos-nimisestä miehestä, sen seudun ehkä ensimmäisestä\nasukkaasta.\n\nSukutiedot kertovat Hukista, että nimi on ollut alkuaan Nahka-Hukki sen\nvuoksi, että sen asukas muinoin oli veronahkojen kerääjä, joka\ntietenkään ei ollut väestön mieleinen, vaikka hän turkisverot kantoi\nlaillisen esivallan asiamiehenä -- siksi \"haukkumanimi\" Hukki, hukka\neli susi, Nahka-Hukki.\n\nOtteleen, Tunkelon ja Piittalan alkuasutuksen syntyä selvittää seuraava\nperimätieto: \"Hee soutivat pitkältä vesiä ylöspäin ja heilän paattinsa\noli piitassa. Kun hee tulivat errääseen salmeen, päästivät hee paatit\nirti toisistaan ja kukin läksi ommaa tillaansa hakkeen. Yksi jäi salmen\nrannalle assuun. Siitä tuli Piittala. Toinen tunki Tunkeloon, kolmas\noikasi Otteleelle\". Eräs längelmäkeläinen on kertonut tämän kaskun\nasutustarinoiden ja muiden vanhojen tietojen ahkeralle keräilijälle,\nkuhmoislaiselle Fabian Lindenille, joka kuuluu jakaneen tietoudellista\nsaalistaan Helsingin \"museoherroillekin\". Hänen muistiinpanoistaan\ntehiläisjoukon kamreeri hankki matkatovereilleen lukeakseen muun muassa\nlisätietoja Tehinniemen tyven romanttisesta Vanha Tehi-nimisestä\nalkutalosta ja sen muinoisesta reimasta, isosta emännästä.\n\nPeltolan nykyisen kyläkunnan alkuna noin 400 tai ainakin 300 vuotta\ntakaperin on ollut Vanha Paateri -niminen talo, joka myöhemmin oli niin\nvarakas, että siinä oli lyijyiset ikkunain \"puitteet\", ja talo oli\nrakennettu linnamaiseksi, umpinaiseksi pihan ympärille, joten sisään\npääsi vain portista. Noin 200 vuotta takaperin Jämsänniemen Tyryyn tuli\nRuotsista pakolaisena eräs herra ja valtasi itselleen Mustasalon\nsaaren, mutta Paaterin silloinen isäntä vanhan omistuksen vuoksi voitti\nsaaren takaisin. Tämän isännän emäntä oli niin ponteva, että häntä\nnimitettiin \"keisarimuoriksi\". Paaterin talon alkuaikoina sen lähimpinä\nnaapureina olivat Seppälä ja Vanha Vinnilä sekä Vanha Tehi, joka\nainakin vielä v. 1556 näyttää olleen yhtenä, yksinäisenä talona ja\ntilana, mutta valtionarkiston erään luettelon mukaan ainakin jo v. 1613\nVanhan Tehin naapureina oli Uusi Tehi ja Ohranen.\n\nVanhan Tehin entinen paikka on niinsanottu Umptarha -- nimi johtuu\nsiitä, että tämäkin talo Paaterin tapaan oli linnakemaisen suljettu,\numpipihainen. Tarinan kertoman mukaan Vanhaan Tehiin sen jäätyä\nautioksi tuotiin asukas väkisin Päijänteellä kulkevien suunnan\nneuvojaksi ja yösijan saamisesta huolehtimaan. Hän oli rikas ja\nmahtaileva Anna Kuos. Ei ole saatu selkoa mistä hänet tuotiin ja\nmilloin. Tallella olevissa kirkonkirjoissa ei näy hänen nimeään;\nkirkonkirjoja on palanutkin. Anna Kuos lienee hallinnut Vanhassa\nTehissä kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella tai puolivälin\ntienoilla, koska mainitaan tuon emännän rettelöineen kappalaisten\nLabbartin ja Aspholmin kanssa -- Labbartin tiedetään kuolleen v. 1761.\nEdellä mainitut papit uhkailivat Anna-emäntää kirkonkirouksella eli\npannalla hänen kopeutensa ja kansannaiselle sopimattoman ja luvattoman\nprameilunsa vuoksi. Tämä ylpeä ja uhmaileva emäntä viidellä\npalvelijallaan soudatettuaan itsensä kotoaan Kuhmoisten kirkkorantaan\npuki ylleen aina kirkon eteisessä mahdottoman komean ja kallisarvoisen\nvaatekerran toisen, vaatimattomamman pukunsa päälle ja sitten kirkossa\ntunkeutui aina parhaille paikoille, aatelisille ja muille säätyläisille\nvarattuihin penkkeihin. Pannauhkauksista välittämättä emäntä\nitsepäisesti piti tapansa, eivätkä papit toteuttaneet uhkauksiansa. On\nesitetty sellainenkin arvelu, että Anna Kuos olisi tuotu Vanhaan Tehiin\nvv. 1690-95 kadon aiheutuksesta mainitunkin talon asukkaiden kuoltua\nnälkään tai sen liittolaisina raivoaviin tauteihin. Niihin aikoihin ja\nmelkoista myöhemminkin oli Päijänteellä paljon kulkijoita -- Lammin,\nPadasjoen ja Asikkalan asukkaat vielä silloin kävivät Laukaan,\nViitasaaren ja Rautalammin sekä muissa pohjoisissa eräseuduissa\nsaalistamassa, ja olihan runsaasti muitakin kulkijoita, tarpojia\nTehinselällä. Vanha Tehi oli ainoa heille näkyvä talo. Pirtin ovea ei\nlukottu milloinkaan, vaan vieraat saivat kulkea sisään ja ulos yöllä ja\npäivällä mielensä mukaan. Toisinaan syksyin ja keväin Päijänteen jään\nollessa kauan helposti kuljettavan lumeton tai vähäluminen, matkaajat\nkiiruhtivat suurin joukoin käyttämään hyväkseen tätä suotuisaa\ntilannetta, ja silloin usein Vanhan Tehin pirtin penkit ja permanto\nyöllä tulivat täyteen nukkujia. Aamulla aikaisin talon toimekas\nAnna-emäntä kamarista tupaan tultuaan oli pitänyt tapanaan hönkäistä,\nettä \"onpas tänne taas yön aikana siunautunut seurakuntaa; taitaa olla\ntuttaviakin joukossa!\"\n\nMyöhemmin monet Tehin ulapan taivaltajat turvautuivat Närvänniemen\nVanhaan Närvään, johon myöskin oli täytynyt väkivalloin tuoda\nensimmäiset asukkaat, Antti Ollinpoika, hänen vaimonsa ja poikansa,\njoka oli jo jousikuntoinen, siis kykenevä hankkimaan saalista. Eräänä\nkeväänä heidät jätettiin kauas pohjoiseen soutajien veneestä\nNärvänniemen kallioiselle rannalle ja luvattiin maa-alaa niin paljon,\nkuin Antti Ollinpoika halusi ottaa. Seutuja käveltyään ja katseltuaan\nhän pilkotti itselleen Närvänlahdesta Tevajärveen, Tevajärvestä\nTerrijärveen ja Terrijärvestä Kortelahteen ulottuvan alueen. \"Oli siinä\nlääniä!\" Talon rakentamisaikana perhe oli asunut nykyisen Närvän\nkartanon luona olevan ison kiven vieressä.\n\nNärvänniemen ja Ruolahden välisellä rantueella on Pyhänpää-niminen\nkalliovuori, jonka huipulla entisajan kansan uskomuksen mukaan asusti\nkauhea jättiläiskäärme, jolla oli samanlainen pää kuin kissalla.\nPyhänpään nimi johtuu historiantakaiselta ajalta. Vanha taru kertoo\nPyhänpään niemessä olevasta uhrilähteestä. Muinoiset pohjolankävijätkin\nolivat poikenneet siihen lähteeseen antimiaan uhraamassa. Pyhänpäässä\npaholainen oli kerran yöllä purkanut ja kerinyt veneeseen jätetyn\nnuotan. Rihmakerät oli asetettu sievästi veneen keulatuhdolle.\n\nPapinsaaressa on ollut uhripuita. Labbart-pappi hakkautti ne pois,\nmutta sen jälkeen muuttui uhripaikaksi Vohluissaari Vastiaisen\npohjalla. Sinne kerrotaan kannetun uhriantimia vielä Palander-papin\naikana -- pastori Gabriel Palander kuoli Kuhmoisissa v. 1805.\nVohluissaarenkin pyhä uhripuu, iso koivu, lienee hävitetty. Ja\nNiinistönmaan harvinainen, uhkea niinipuumetsä tuhoutui harmoislaisten\nja vehkajärveläisten ymmärtämättömästi kilvaten kasketessa niiden\nseutujen komeita metsämaita. Entisaikoina näyttää Päijänteenkin\nseutujen metsissä niinipuu eli lehmus olleen paljon yleisempi kuin\nnykyisin.\n\nSuurijärven Vanha Vinnilä Tehinniemen tyvessä lienee pitäjän vanhimpia\nasumuksia. Parin sukupolven takaisena aikana maata pelloksi\nraivattaessa talosta rantaan päin löydettiin irti reväistyn\nraitapensaan juuriston alta pajannokea, rautakuonaa ja leikatun\nkuparilevyn siruja. Silloin eläneistä ei kukaan muistanut siinä\npaikassa pajaa olleen eikä seppää asuneen.\n\nKaukolankylän muinoisen kantatalon Kaukolan pihan ympärillä oli\naikoinaan ei vähempää kuin 7 pirttiä, \"niin oli talossa äijästi väkeä,\nettä näin monta pirttiä tarvittiin\".\n\nVelisjärven Aittosaaressa on ollut päijäläisten aitta, jossa ruoka- ja\nmuita tavaroita on pidetty piilossa Ison vihan aikana, jolloin myös\n\"Närvän puoleiset\" olivat Kuurinavuoren halkeamassa vihollisia paossa.\nSiellä oli tuuditettu lasta kuurinassa -- siitä johtui vuoren nimi.\nIson vihan aikana talvella v. 1713 venäläisjoukko oli Tampereelta päin\ntullen kulkenut Kuhmoisten kautta Päijänteen yli Luhankaan ja Sysmään,\nkaikkialla kauheasti kiduttaen ja murhaten ihmisiä, ryöstäen omaisuutta\nja polttaen taloja. Venäläisten joukossa oli ollut \"koirankuonolaisia\",\nkalmukkeja, jotka tarkkojen aistimiensa avulla olivat ihmeellisen hyvin\nkyenneet seuraamaan paenneiden ihmisten jälkiä.\n\nHaljalan vainiota nimitetään Tottilan vainioksi. Nimi johtuu nähtävästi\nsiitä, että siellä olevan lähteen luona pienessä pirtissä asui sotamies\nStolt. Hän palveli v. 1808 Fieandtin joukko-osastossa, haavoittui\nKarstulassa taistellessaan venäläisiä vastaan ja kuoli Alavudella\nsotilassairaalassa. Saman sodan aikana oli taisteltu Kuhmoisten\nkirkonkylässä Ala-Rantalan pellolla, josta myöhemmin kynnettäessä on\nlöydetty paljon pieniä kaulassa kannettavilta näyttäviä ristejä.\nSuomalaiset olivat ampuneet Papinsaaresta. Myös Kuhmomäen ja\nKokonniemen tienoilla oli silloin kahakoitu. Venäläisjoukko oli tullut\nPäijänteen yli aivan suomalais-ruotsalaisen sotaväenosaston kintereillä\nja takaa-ajo oli yhteenoton jälkeen jatkunut Jämsään päin. Toinen\nvenäläisjoukko oli niinä aikoina viikkokauden ajan majaillut\nHaljalassa. Siellä ryssät olivat leiponeet paksuja limppujaan. Osa\nniistä oli palanut uunissa leipojasotamiehen huolimattomuuden vuoksi.\nSiitä rangaistukseksi oli sotilas saanut raippoja. Venäläiset olivat\nsen sodan aikana Kuhmoisissa pidättäytyneet ilkiteoista ja\nväkivaltaisuuksista siviliväestöä kohtaan.\n\nKerran eräs yksinäinen venäläinen sotamies meni Edessalmen sivulla\nolevaan pieneen torppaan, jonka isäntä, hyvin iso mies, oli\npakomatkalle juuri varustautuen laittanut tynnyrin rukiita säkkiin,\njossa oli viilekkeet selässä kantamista varten. Sotilaan astuttua\npirttiin isäntä pyöräytti säkin selkäänsä, juoksi ulos ja pakeni\nhiihtäen. Sotamies ei yrittänytkään estää pakoa, vaan jäi hämmästyneenä\nihmettelemään sellaista voimannäytettä ja pihaportilla huusi\nhiihtäjälle: \"Vot, dobri, dobri!\" (Kas niin, hyvä, hyvä!) Siitä alkaen\non sitä paikkaa nimitetty Topraksi.\n\nPaljon peloittavammin käyttäytyi se noin satamiehinen venäläisjoukko,\njoka Pohjanmaalla tapettuaan päällikkönsä, seitsemän vuoden\naikana kurittomana aseellisena rosvojoukkona piti Päijänteen\nrannikkopitäjäläisiä alituisen kauhun vallassa. Talvisin nämä\nraakalaiset ajelivat asukkailta ryöstämillään hevosilla ja sulan aikana\nsoutelivat Päijänteellä, majaillen jylhävuorisissa saarissa, sieltä\nhyökkäillen kyliin tihutöitään tekemään, useita kertoja Kuhmoisiinkin.\nNuo roistot olivat eräänäkin talvena vieneet Kuhmoisista hevoset niin\nvähiin, että vain yhteisneuvoin, hevosia naapureille lainaillen,\nvaivoin saatiin keväiset kyntötyöt tehdyiksi. Kesällä rosvot tappoivat\nja söivät lehmät laitumilta ja syksyisin tyhjensivät vilja-, kala- ja\nmetsänriista-aitat. Päijänteen seuduilta Mäntsälään siirryttyään tämä\nrosvojoukko saatiin viimein tuhotuksi kokonaan.\n\n\"Vanhan sodan aikana\" Ounin talon asukkaat olivat ryöstäneet\nvenäläisjoukon jäljessä kulkeneen, heikon vartijasaattueen suojaaman\nkuormaston. Ruoka- ja muut tavarat kannettiin vankkureista talon\naittoihin, kahakassa kaatuneet venäläiset haudattiin tiepuoleen ja\nvankkurit eli \"rossit\" lykättiin kalliolta Paskurijärveen.\n\nKuhmoisten Otteleella metsämökissään asunut Virosta sotaväestä\nkarannut Simo Pietarinpoika Piutulainen oli ollut nuijasodassa\ntalonpoikaisjoukon alipäällikkönä ja sen vuoksi hänet Padasjoen\nkäräjissä nimismiehen talossa v. 1597 oli tuomittu hirtettäväksi.\nTuomittu vietiin kuitenkin Viroon, Paidelinnaan. Piutulaisen karattua\nuseita kertoja Virosta etsivät Ivar Tawastin huovit häntä Kuhmoisista.\nSilloin tahi jo vähän, aikaisemmin vouti Antti Tordinpojan\nratsuriretkellä on nähtävästi joku näistä väestön vihaamista\nratsumiehistä tullut surmatuksi ja mullatuksi hevosineen, sillä\nLiehujärven sivulta ikivanhan tien vierestä maan povesta on saatu\nilmoille sapelin nuppi, suitsien ja satulavyön solkia, rautavitja ja\nkirves.\n\nVv. 1350-52 raivonnut rutto tappoi Kuhmoisten pitäjän asukkaat melkein\nsukupuuttoon.\n\nKuhmoisten Majaveden Juurakkosalmen pohjassa näkyy -- puiden kantoja.\nEräs tiedemies on arvellut siinä olevan litorinakauden aikaisen\nmaanlaskeuman. Sitä ei ole tutkittu tarkemmin.\n\nKuhmoisten maasto on yleensä hyvin kaunista ja tavattoman \"kuhmuista\",\nmäkistä ja vuorista. Tästä topografisesta ominaisuudesta Kuhmoisten\nnimikin lienee johtunut. Kuhmoisten, samoinkuin sen naapuripitäjien\nPadasjoen ja Korpilahden maastot tarjoavat paljon mieluista nähtävää\nmaitsekin matkaileville. Maantie Kuhmoisten kirkolta pohjoiseen\nsuuntautuu kauniita metsäseutuja, mäkiä ja harjanteita myöten, availlen\nsomia näköaloja puolelle ja toiselle, maille ja metsäisen maaston\npienille järville. Tie kiertää milloin notkoissa, milloin\nsekametsäisillä ylänkömailla ja kukkuloilla. Maantien mutkittelut ja\nsen nousut ja laskut ovat omituisia. Joltakin mäeltä katsellen nähdään\ntien alhaalla kiemurtelevan monimutkaisena ja metsän peittoon\nkatkeilevana, mutta vähän loitompana se näkyy taas rinnemaata\nnousemassa ja sitten vaaleana juovana jälleen piiloutuvan tummaan\nmetsään. Muutamien kilometrien päässä kirkolta pohjoiseen päin maantie\nkulkee korkean Hakinharjun yli. 14 kilometriä kirkolta maantie ylittää\nvesireitin Kotakosken kohdalla, harvinaisen kauniissa erämaaseudussa.\nKotakoskeen tulee vesi lännestä liki kaksi peninkulmaa pitkästä,\nkapeasta ja hyvin vuorirantaisesta Isojärvestä Kivikosken ja\nYlä-Kotajärven kautta, ja Kotakoskesta Ala-Kotajärven, Koirakosken,\nSavijärven, Kotasalmen, Telkätejärven, Kahisevan, Jokelankosken,\nPälämän, Hassinkosken, muutamien pienten järvien ja Arvajankosken\nkautta Päijänteeseen. Ihana reitti kanoottiurheilijoille, mainioita\nmaisemamalleja taidemaalareille! Kotakoskelta maanteitse yhä pohjoiseen\npäin kuljettaessa saavutaan viitisen kilometriä taivallettua erityisen\nihanille Puukkoistenkylän seutuville, kylän läpi kuljettua hyvin\nharvaan asutuille, synkkävuorisille, metsäisille maille ja sitten pian\nKuhmoisten ja Jämsän rajalle. Edellä mainittu Isojärvi, Kotakoski,\nHassinkoski ja muut niiden tienoiden vedet ovat hyväantoisia lohivesiä,\njoista usein englantilaisetkin ovat käyneet kalastamassa. Kotimaisista\nnäissä koskissa ja järvissä lohestaneista tunnetuista henkilöistä\nvoidaan mainita etupäässä presidentti Svinhufvud ja vanhemman polven\nhuomattavin matemaatikkomme, professori Ernst Lindelöf sekä taiteilija\nPekka Halonen, joka useiden viimeisimpien elämänvuosiensa kesät asusti\nsuvikodissaan Kotakosken alasuvannon rannalla pyydystellen innokkaasti\nlohia ja maalaillen ahkerasti mainioita taulujaan, muiden muassa\nsuuren, tukkien uittamista esittävän maalauksen Kansainvälisen\nTyötoimiston huoneen seinälle Geneveen.\n\nKamreerin lueskellessa muistiostaan näitä tietosaaliitaan _Tehissä_\nhäntä lähinnä istuville matkatovereilleen oli laiva parin tunnin\npysähdyksen jäljestä lähtenyt Kuhmoisten kirkonkylän laiturista,\nkulkenut vauhtiaan vähentäen Aittoluodon heinäisestä salmesta, tehnyt\nkohteliaan lipputervehdyksen heti salmesta päästyään vastaan tulevalle,\njuhlavalle amiraalilaiva _Suomelle_, saaden siltä yhtä sydämellisen ja\nkauniin vastatervehdyksen, perätangon lipun laskemisen ja nostaminen\njälleen paikalleen, lisäksi liinojen ja hattujen heilutukset puolin ja\ntoisin. Pian sen jälkeen _Tehi_ työntyi Vasikkasalon eli Uotilansaaren\nohi mantereen ja Rekisalon saaren eli Rekolan saaren väliseen Kallio-\neli Kallioissalmeen, jonka kapeimmassa kohdassa vedenalaiset rantakivet\njäävät vain muutamien metrien päähän täysin höyryin kiitävän laivan\nkyljistä. Salmi on niin syvä, ettei tarvitse pohjaan kolahtamista\npeläten vähentää vauhtia. Sitä salmea sanotaan myös Pirunojaksi sen\nvuoksi, että paholainen oli ennen vanhaan, Kuhmoisten ensimmäisen\nkirkon aikana yrittäessään kahlata Kuhmoisista Tehin ulapan yli Sysmän\npuolelle, suuttunut saatuaan vettä kenkäänsä ja kostoksi päättänyt\njuoksettaa Päijänteen kuivaksi ja siinä tarkoituksessa tuo \"iso musta\nmies\" oli kivikkokannasta roviten ensin avannut tämän salmen,\npaiskellen suuret kivilohkareet salmen luoteissuun rantaäyräälle,\nRekisalon puolelle nykyisinkin nähtäväksi valtavaksi röykkiöksi. Mutta\nviimeinen lohkare jäi ottamatta salmen pohjasta -- niin kiireisesti\nsielunvihollisen piti lähteä pakoon Kuhmoisten kirkonkellon äkkiä\nkuuluviin kajahtanutta soittoa. Sen melkein keskelle väylää jääneen\nkiven merkkinä on nyt punainen viitta, reimari. Se ja Rekisalon\nrannalle nakellut kivet joutuivat tehiläisjoukkomme vireän\nmielenkiinnon kohteiksi perämiehen kerrottua Pirunojan tarinan.\n\nMutta kohta tuli yhä uutta huomioitavaa ja katseltavaa -- pitkähkö\nRekisalmi, Jäniksenpää, Säikänkärki, valkeakummelinen, muinoiseksi\nlinnakesaareksi arveltu Varpusenlinna ja Varpusenlinnan selkä sekä\naavan selän itäpuolella, loittona Tehin ulapalla Tupasaaret,\nLehtisensaaret, Selkäsaari, kaikki ne muusta maailmasta kesäisin\neristäytyneiden pitkänsiiman pitäjien ja rauhaisesta yksinäisyydestä\nnauttijien mieluisia olopaikkoja, sitten jyrkkä käännös mantereen\nkallioisen Keulaimenniemen -- suuren raha-aarteen kätköniemen,\nPäijänteen muinoisten \"merirosvojen\" pesäpaikan -- kärjitse\nmonisaariseen Harmoistenlahteen vähän ennen kuin aurinko katosi lännen\nmetsien taakse.\n\n-- Tässä yövymme, virkkoi retken johtaja, opas-herra laivan\nhiljennettyä vauhtiaan.\n\n-- Sopii mainiosti -- laituri näkyy olevan täynnä tyttöihmisiä, sanoi\ninsinööri.\n\n-- Niin on, naishenkilöitä enimmäkseen, tuolla tuon näkyvän uhkean,\nvalkean täysihoitola-kartanon potilaita, tuota noin... asukkaita\nHelsingistä ja muualta, selitti opas.\n\n-- Heitä kuuluu, ja niinkuin tuossa näkyy, olevan kolmisenkymmentä\nnaista ja vain kuusi miestä, tiesi perämies.\n\n-- No, täältä tulee lisää meitä miespuolisia.\n\nGramofonin kaiuttaessa komeaa marssia laiva lipui juhlallisesti\nlaiturin viereen.\n\n-- Tervetuloa! Tervetuloa! Tervetuloa!\n\n-- Kiitämme nöyrästi! Kiitos! Kiitos!\n\nVastaanottajien puolesta heidän \"airueensa\" eräs vilkaseleinen, sievä\ntäysihoitolaisneiti ilmoitti lähitalon saunan lämmitettynä odottavan\narvoisia tehiläisretkeläisiä kylpemään, ja sen jälkeen oli lupa tanssia\ntunnin ajan Lahden talossa, tässä aivan likellä, Harmoisten komeassa\nkylässä.\n\n-- Kiitämme huomaavaisuudesta, arvoisa neiti, kohotan hattuani\nHarmoisten kesävieraiden kunniaksi, innostui insinööri.\n\nLaivasta laiturille tultuaan insinööri takertui \"vitsikkääseen\"\nsanailuun sen airutneitosen kanssa. Sauna- ja tanssiaistaloon päin\nkäveltäessä oli hupaisaa kuunnella näiden sanaseppien turnausta.\n\nTällä kertaa saivat tehiläiskiertueen miehet kunnian mennä kylpemään\nensiksi; Korospohjassahan oli \"daameilla\" ensiksi se onni ja ilo.\n\nHerrat suoriutuivat kylvystä ihmeellisen nopeasti ja hävisivät toinen\ntoisensa jälkeen paikkakunnan väen kanssa tanssiaistaloon.\nTehiläisrouvat ja neidit kylpivät kauan ja sitten vilvoittelivat\nkaikessa rauhassa, tarinoivat keskenään huolettomasti ja kiirehtimättä\nsekä siirtäytyivät viimein ilopirttiin. Mutta mitä ihmettä? Siellä ei\nollut enää muita tehiläisiä kuin kamreeri, konemestari ja laivapoika,\nsekä pieni joukko paikkakuntalaisia, enimmäkseen vain pikkupoikia,\ntäysihoitolaisneitosia vain muutamia. Kaikki toiset kuuluivat\ntanssitunnin loppupuolella vähitellen häipyneen -- kukapa tiesi minne.\nJotkut olivat sanoneet menevänsä katselemaan kyläkuntaa, jokin pari oli\npuhellut lähdöstä sen kuuluisan vedenjakajajärven Lummenen rantaan,\njoka on tästä noin kahden kilometrin päässä, ja se olkihattupäinen,\npyylevä insinööri oli sen liukaskielisen helsinkiläisen airutneidin ja\nhänen ystävättärensä kanssa järjestänyt innokkaasti lähtöä jollekin\nnäköalamäelle, ja tuonne he sitten näkyivät painuvan metsätielle.\n\nSe oli yllätys. Ihmettelyä, väkinäistä hymyilyä. Tätäkös varten ne\narvon herrat niin yksimielisesti pyysivät päästä saunaan ensiksi, tällä\nkertaa? Siinä olikin takana tämä tarkoitus. Jaksoipas nyt insinöörikin\nlähteä näköalamäelle, vaikka Puolakassa hän, kuten muistatte,\nOravavuorelle lähtiessämme huusi, että \"enhän minä ole mikään orava tai\nmuu jyrsijä jaksaakseni kiivetä vuorelle, ja kun lääkärikin on\nkieltänyt\". Mutta tuo kamreeri on sentään kunnon mies, tuolla hän istuu\npirtissä konemestarin kanssa, viulunsoittajan vieressä.\n\nTehiläisrouvat ja neidit tekivät pienen kävelykierroksen kylässä ja\nvaelsivat sitten hiukan nyrpeissään laivaan. Siellä ei näkynyt muita\nkuin vanha vakaa kapteeni kannella sanomalehteä lukemassa. Mutta\ntunnin, puolentoista kuluttua, vähän ennen puolta yötä alkoi laiturille\nlappautua väkeä, joukossa kaivattuja tehiläisherroja, jopa vihdoin\ninsinöörikin kahden täysihoitolaisneitosensa keskessä kävellen ja\nvilkkaasti keskustellen. Ja annahan olla -- tuossa paikassa \"pantiin\npystyyn\" tanssit sileällä, laajalla laivasillalla yön tunnelmallisena\nhämyhetkenä. Laivan gramofoni soitti reippaat Saksan sottiisit,\nKottilan kuuliaiset ja muut, kevytkenkäisesti hytkyttelevät rumbat,\nsekavasointuiset foxit ja kaihoisat valssit -- \"elämä on kuin unelma\nvain...\", lomaan piirileikkiäkin pyörittiin laulaen, että\n\n    höyrylaiva Päijänteellä\n    kohisee ja hohtaa,\n    sattui kerran nätti tyttö\n    minuakin kohtaan...\n\nPiirissä pyörimässä oli jo tehiläisnaisistokin, ja nuo äsken vielä\nkärkeviä letkauksia herroillensa heitelleet retkikunnan rouvat ja\nneidit myöhemmin osallistuivat tanssiinkin, kunnes ilonpito päättyi\nodottamattoman äkkiä synkeän pilven pudottaessa suuripisaraisen, rankan\nsadekuuron. Väki suojautui hälisten varastokatokseen ja laivan\nropisevan kannenkaton alle. Sateen tauottua ei enää yritetty karkeloida\nlaiturin märillä, liukkailla palkeilla. Oli paras painautua levolle;\noli jo uuden vuorokauden toinen tunti.\n\nMutta muutamista laivan hyteistä kuului vielä pitkään eräänlaista\nvuorokeskustelua, tosin hyvin hiljaista ja maltillista.\n\n\n\n\nVIIDES PÄIVÄ.\n\n\n_Tehin_ lähtö Harmoisista oli sovittu tapahtuvaksi yhdeksän aikana.\nSitä ennen useat tehiläiset aamukävelykseen kävivät katsomassa noin\nkolmen kilometrin päässä laivarannasta sijaitsevaa kuuluisaa,\nkoulumaantieteessäkin mainittua harvinaista, 114 metriä korkeammalla\nmerenpintaa olevaa bifurkaatiojärveä Lummenetta, joka 12 kilometrin\npituisena jakaa vetensä kahtaanne, nimittäin vähän enemmän kuin\nkilometriä pitkää ja kapeaa, vain 1-4 metristä, mutta ei vähemmän kuin\nliki 36 metrin korkeudesta vettänsä laskevaa Harmoistenjokea myöten\nlahnojen erityisestä runsaudesta tunnettuun Miehoniemen lahteen,\neli oikeastaan järveen, josta lyhyen jokisalmekkeen kautta\nHarmoistenlahteen, siis Päijänteeseen, sekä länteen päin\n3-kilometristä, lumpeikkoista Järvenjokea pitkin suurenlaiseen, hyvin\nkirkasvetiseen Vehkajärveen, josta Vesijakoon, ja siitä vedet vierivät\ntaas kahtaanne päin, Kokemäenjoen vesistöön kuuluvaan Hauhon reittiin\nja edelleen Vanajaveteen, sekä toisaanne Padasjoen kautta\nPäijänteeseen. Vehkajärvi on ehdottomasti Hämeen kauneimpia järviä,\nerämaatunnelmainen metsäisine rantoineen, lukuisine saarineen,\nlahtineen ja niemineen. Taloja ei ole monta näkyvissä muualla kuin\njärven luoteiskolkassa, kukkulallaan kohoutuvan Vehkajärven kirkon\nympäristössä. Kirkonmäeltä katselijalle avautuu iaaja, erittäin\nviehättävä näköala Vehkajärvelle, jossa sanotaan olevan sata nimellistä\nja sata nimetöntä saarta. Tähän lähes 9 kilometriä pitkään ja liki 7\nkilometriä leveään, 110,3 metriä ylempänä merenpintaa olevaan järveen\nkoskettaa kolme pitäjää, nimittäin Kuhmalahti, Luopioinen ja Padasjoki.\nVehkajärvi on hyvin kalainen, mainio urheilukalastajan uisteluvesi,\nrauhallisen erämaatuntuinen.\n\nVehkajärvestä jatkuu vesireitti Padasjoelle päin Kasniemen eli\nKasiniemen jokea (kartoissa nimi Kasiniemi) ohi Ansion myllyn, josta\nmatkailijan olisi sopivin poiketa maitse katsomaan Luopioisten\nkuuluisaa Kukkiajärveä. Joki muuttuu melkein 9 kilometriä pitkän ja\nlähes 4 kilometriä leveän Vesijaon kaidaksi, lehtevärantaiseksi,\nlumpeikkoiseksi lahdeksi, joka on, samoin kuin salomaatunnelmainen\nVesijako kokonaisuudessaan, varmasti maamme kaikkein kauneimpia järviä,\ntunnettu suurista lahnoistaan. \"Hienot hietikot ja kuiva, viehättävä\nrantatörmä hongikon reunustassa kehoittavat kohoamaan kanootista\nuistimeen tarttunutta haukea nuotiossa paistamaan\", niin kirjoittaa\neräs Harmoisista Padasjoen kirkonkylän kautta takaisin Päijänteeseen\ntätä ihanaa reittiä palkoveneessään meloen taivaltanut retkeilijä, ja\nhän jatkaa, että \"illastettuamme emme voi heti käydä levolle, vaan\nhiljalleen tummenevan hiilloksen ääressä nautimme kauan erämaan yöstä,\nsiitä suuresta rauhasta ja muualla tuntemattomastamme sopusoinnusta,\nmitkä korpitunnelmainen seutu meille suo. Useiksi viikoiksi haluaisimme\njäädä tänne, mutta aamun auringon kirkkaasti loistaessa on jälleen\njatkettava taivallusta. Kuljemme Tohtainlammen -- tohtain, tohtaja\nmerkitsee lapinkielellä kuikkaa -- ja Myllyjärven kautta Kaukelan\nmyllylle, Miestämänjärven läntiseen päähän. Näillä tienoilla on\naikoinaan presidentti Svinhufvud paljon kalastellut ja metsästellyt\nainakin niinä aikoina, jolloin nykyinen presidentinrouva Ellen\nSvinhufvud oli Kaukelanjärven rannalla sijaitsevan Leppäniemen sievän\nhuvilan neiti. Ja tunnettu taidemaalarimme Lennart Segerstråle on\noleskellut Miestämällä vävynä korkealla havumetsää kasvavalla harjulla\nsijaitsevassa Leponin kartanossa. Miestämänjärvessä on Hämeessä\nharvinaisia pikkunahkiaisia, Petromyzon branchialis. Miestämän\nitäisessä päässä oleva Arrakoski -- arra, aatra -- antaa jo ikäviä\nviitteitä siitä, että alamme saapua ihmisten ilmoille ja että\nveneretkemme lähenee loppuaan. Arrakosken alta ei ole pitkälti Vierun\npadolle, jossa olleesta rautaruukista on muistuttamassa vain ruostunut\nrautaroju ja rikkinäinen ratas -- Vierun ja Tamppitarhan rautatehtaat\nlakkauttivat toimintansa jo aikoja sitten. Arrakoskessa on Padasjoen\npitäjän sähkölaitos. Kapeaa jokea myöten pääsemme Ylijärveen ja siitä\npienen peratun Uittamon koskentapaisen kautta Padasjoen kirkonkylän\nluona olevaan Kirkkolampeen eli -järveen, jota paikkakuntalaiset\nnimittävät vain Lammiksi, Lammi. Tämä Lammi on tunnettu ankeriaistaan,\njoita siitä saadaan pitkäsiimalla. Kansa kuitenkin edelleen vieroksuu\nkäärmeen näköistä ankeriasta, eikä aivan yleisesti uskalla syödä sen\nerittäin herkullista lihaa. Lammilla soutajan ympärillä levittäytyy\nihania maisemia: pohjoisessa päin Maijuovuoren eli Majuovuoren komeat\nkukkulat, itäisellä harjanteella kirkko, Lammin eteläpäässä pilkottaa\nisojen, tuuheiden puiden välistä pappilan rakennuksia. Niiden vieritse\nkuljemme alas Padasjokea, jossa Kirkkosillan vaiheilla padantapaisessa\nsyvennyksessä kiehuu vedenpyörtäinen. Tästä padasta kerrotaan Patasjoen\neli Padasjoen samoin kuin koko pitäjän saaneen nimensä. Kirkko\nvierinsoraharjullaan ja jokeen päin viettävällä rinteellä oleva\nhautausmaa jäävät vasemmalle. Ja oikealla hieman alempana on Saksalan\nvanhan kartanon hieno puisto harvinaisine puineen. Saksalan\nhistoriallinen ratsutila kuului ennen Charpentier-suvun tiluksiin,\nmutta 1700-luvulla omisti sen Padasjoen kappalainen Adolf Arvidsson.\nHänen poikanaan syntyi elokuun 7 p:nä v. 1791 Adolf Ivar nykyään\nhävitetyssä Mikkolan ratsutilan päärakennuksessa. Kummulla, jossa se\ntalo oli, on nyt tämän isänmaallisuuden ja suomalaisuuden suurmiehen\nmuistomerkki. Ja sitten joen suussa, vähän matkan päässä laivarannasta,\ntervehtii meitä jälleen suuri, vapaa Päijänne\".\n\nLummene-järven rannassa kävellen käyneet tehiläiset palasivat\nmäärätyksi ajaksi laivaan, mutta se venekunta, joka oli soutanut\nMiehoniemen lahtea myöten Harmoistenjokeen, aikoen päästä sitä pitkin\nLummeneeseen, myöhästyi vähän, sillä joessa oli kaksi myllyä, joten\nyrittäjien oli pitänyt turvautua hitaaseen kävelyyn päästäkseen\nLummeneen rannalle. Palkovene voidaan kantaa myllyjen ohi, mutta\ntavallisen soutuveneen vetäminen olisi ollut vaivalloista. He olivatkin\nsitä mieltä, että soutuveneellä retkeilijän olisi näin ollen parasta\nvedättää veneensä esimerkiksi matalan työreen eteen valjastetulla\nhevosella jo heti laivarannasta tai Miehoniemen lahden koillisesta\nlahdekkeesta, puron suusta maanteitse Harmoisten kylän kautta\nLummene-järven rantaan.\n\n-- Ja me saimme veneretkellämme myös sellaisen tiedon, että viime\nvuosikymmenen alkupuolella Lummeneesta oli joskus pyydystetty ei\nvähempää kuin kolme kiloa ja kaksisataa grammaa painava ahven. Se\nkuuluu olevan aivan tosi juttu, eikä mitään mätäkuun mielikuvitusta.\nNiin vakuutti se ukko. Sen suurempaa ahventa ei sanonut tietävänsä\nsaadun mistään. Ja se mies kertoi, että Harmoinen vanhaan aikaan oli\nhyvin huomattava lastaussatama, josta alkaen aiottiin silloin\naukaista kanavoitu reitti kauas länteen, suuriin vesistöihin, ehkä\nPohjanlahteen saakka. Tästä suuresta suunnitelmasta taisi olla puhetta\nvaltiopäivilläkin. _Tehin_ lähdölle oli tullut laiturin täyteinen\ntäysihoitolan \"potilasjoukko\". Ne kaksi neitosta, joiden kanssa\ninsinööri edellisenä yönä oli käynyt näköalamäellä, ojensivat\nneliapilaita ja lemmikkejä ritarilleen rakkaiksi jäähyväisiksi ja\nmuutamat toisetkin tehiläisherrat saivat kukkakimppuja \"Harmoisten\nkesäneitosilta\". Vilkasta sanailua, hymyilyä, hatunnostoja ja\nleikinlaskua, jossa saattoi salaisesti olla \"totta\" toinen puoli.\nMutta tehiläisrouvat ja neidit olivat ihmeellisen hiljaisia ja\nhymyilemättömiä. He vilkastuivat vähän vasta laivan lähdettyä,\nhyvästijättöhuiskutusten häivyttyä etäisyyteen.\n\nMutta meno loppui lyhyeen, noin kilometrin, puolentoista päähän\nlähtöpaikasta. Laivan kone pysäytettiin ja alus jäi kellumaan keskelle\ntyyntä lahtea. Kaksi venettä laskettiin veteen ja ne väkeä täyteen.\nOhjelmassa oli nyt nimittäin käynti katsomassa vielä asuttavana olevaa\nsavutupaa. Siis nykyisin jo hyvin harvinaiseen nähtävyyteen\ntutustuminen. Vain pari retkeläistä sanoi sellaisen ennen nähneensä.\n\nSoudettiin aivan likellä olevaan Harmoistenlahden pohjoiseen\nmetsärantaan. Siitä vei kivikkoinen, parin sadan metrin pituinen polku\nKaitalaan, jonka savupirtissä tavattiin asumuksen omistaja, liki\n70-vuotias Mikko Salonen, hänen emäntänsä Iida ja heidän kaksi isoa\nlastansa. Ahdasta tupaa eli pirttiä sisään lämpiävine uuneineen,\nlakiräppänöineen, savun kiiltomustaksi puremine, karstaisine\nlaipioineen ja seinineen kuuluttiin asuinsuojana olon lisäksi\nkäytettävän myös saunana ja riihenä. Siis aivan sitä vanhinmallista\nmuinoissuomalaista \"meininkiä\". Saman rakennuksen jatkoa oli vielä\ntalli. Pirtin ulkoseinässä arvattavasti rakentamisvuosilukuna nähtiin\n1775. Rakennus on ollut nykyisessä paikassaan puoliväliin kahdeksatta\nvuosikymmentä. Savupirtti olisi ostettu museoon, mutta omistajat,\nisäntä ja emäntä, sanoivat pitävänsä sen sellaisenaan kuolemaansa\nsaakka. Kaitala on nyt itsenäinen pikku tila, kaikkiaan 6 ja puoli\nhehtaarinen, josta viljeltyä liki 4 hehtaaria, hyvin kivisiä vainioita,\njoista ei lähde leipä leikitellen. Sivuansioina ovat olleet\nmetsänhakkuu- ja vedätystyöt sekä kalastus. Kaitala oli aikaisemmin\nHarmoisten Lahden tilan torppa. \"Taksvärkkiä\" piti tehdä taloon päivä\nviikossa. Saloset sanoivat asuneensa Kaitalassa puoliväliin kuudetta\nvuosikymmentä.\n\nTehiläiset olivat ihmeissään ja ihastuksissaan tavatessaan tällaisen\nmuinoispirtin niin lähellä \"sivistynyttä, nykyaikaista maailmaa\", vain\nkilometrin, parin päässä vilkasliikenteisestä Harmoisten satamapaikasta\nja suuresta kyläkunnasta, metsän peitossa, aivan Päijänteen\nlaivareittien valtaisimman väylän vieressä. Eikä matkustajalaivojen\nhienoilla, nähtävyyksiä etsivillä ulkomaalaisilla ja muilla\nmatkailijoilla ole aavistusta Kaitalan kansatieteellisesti arvokkaasta\npiilopirtistä. Se \"löydettiinkin\" vasta _Tehin_ viikkoisten kierrosten\ntoisena kesänä v. 1936. Silloin sanottiin toisen savupirtin olevan\nvielä käytännössä Korpilahden Oittilankylän Savolassa, _Kaima_-laivan\nreitin varrella, Päijänteen itäisellä rannalla. Ystävällinen isäntä\nSalonen vakuutti tehiläisille, ettei hänen eläessään Kaitalan pirttiä\npureta eikä muuteta uloslämpiäväksi, eihän toki -- savupirttihän on\nhyvin terveellinen asunto, savu tappaa taudin idut, eikä missään suoda\nihmiselle niin kotoista lämpöä ja rauhallista unen lahjaa kuin\ntämmöisessä nokisessa, pienessä savupirtissä; elämme tässä vain\nvanhoillamme kuin entisenä hyvänä aikana, ei sanomalehtiä, ei radiota,\nei kuuloa mitään muun maailman melskeestä, ei muuta kuin suuren\nPäijänteen, Tehin myrsky aaltojen kohina Keulaimenniemen kärjestä ja\nlaivan huuto Harmoisten lahden pohjukasta.\n\nSavupirtin lumoista päästyään vierasjoukko jouduttautui takaisin\nlahdella ankkuroimatta ajelehtivaan laivaansa lausunnoista päätellen\nhyvin tyytyväisenä \"haikupirtissä\" käyntinsä, \"retken loistonumeron\"\njohdosta.\n\nSitten jatkettiin matkaa pienten saarten salmitse ja vasemmalle, Tehin\nulapan eteläpään laiteelle jäävän Vähäsalon sivuitse mantereen ja\nvanhan tuttavan, suuren Virmailansaaren väliseen noin 14 kilometriä\npitkään, kauneudestaan kuuluisaan Kellosalmeen. Sen kapeimmassa\nkohdassa, saaren ihanassa niemekkeessä nähtiin Lahden kaupungin entisen\npormestarin Lyytikäisen äskeisinä vuosina omistama suuri Kellosalmen\nkartano tuuhean puistonsa ympäröimänä, vainioittensa vieressä. Siinä\ntalossa näkyi olevan paljon lapsia, aivan useita kymmeniä, laituri ja\nnurmikkoinen pihamaa täynnä laivaa tervehtien huiskuttamassa. Kartano\nkuului olevan Lahden lasten siirtolana. Sopivampaa paikkaa siihen\ntarkoitukseen ei olisi voitu valita. Kartanon sijaitsemissaaressa,\nVirmailassa, on hyvin vaihteleva, monipuolinen ja jylhä luonto --\neräässä vuodelta 1738 olevassa asiakirjassa sanotaan siellä silloin\nolleen \"Ruotsin valtakunnan suurimmat puut\"; sieltä saatiin parhaat\nvaltamerilaivojen mastopuut. Päijänteen seudun viimeiset karhut ja\nilvekset tavattiin Virmailansaaressa. Vastapään rannalla on kolme\nhuvilaa, mutta ei muita asumuksia näkyvissä. Huviloiden laiturille\nsopii jäädä laivasta niiden matkailijoiden, jotka haluavat\nkäydä katsomassa Majuovuoren suorastaan suurenmoista, useiden\nasiantuntijoiden mielestä Päijänteen tienoiden parasta näköalaa; vuoren\nlaki on noin 120 metriä ympäristöään korkeammalla. Huviloista on vain\nmuutamien kilometrien kävelymatka vuorelle; Padasjoen kirkonkylän\nlaivalaiturilta on sinne noin 4 km.\n\nKellosalmen nimen kerrotaan johtuneen siitä, että muinoisena\nsota-aikana, ei tiedettäne tarkemmin milloin, Padasjoen kirkon kellot\nupotettiin tämän salmen pohjaan \"vihollisilta piiloon\", eikä kelloja\nsaatu sieltä koskaan ylös; ne olivat painuneet syvälle liejuun. Mutta\nihmeellistä -- suurten sotien, veristen vainovuosien alkamisen aikoina\nennen vanhaan kuutamoisina öinä kuultiin salmen pohjasta noiden\nlöytämättä jääneiden kellojen hiljaista, vaarasta varoittavaa\nkumahtelua. Ja silloin myös vedenneito nousi Salonpäähän rantakivelle\nlaulamaan. Virmailansaaren Mäkelän nuotanvetäjät olivat sellaisen\nolennon kerran kesäisenä yönä, toista sataa vuotta takaperin, vähän\nennen niin sanotun Suomen sodan puhkeamista nähneetkin Lammassaaren\npohjoisessa kärjessä kalliolla. Nuottamiehet pelästyivät niin pahoin\ntuota kummitusneitoa, että jättivät apajan vedon kesken, nuottansa\njärveen, katkaisten puukolla köydet ja soutaen pakoon kuin\nhengenhädässä, turvalliseen kodin valkamaan. \"Vedenväki ja mitkähän\nkummajaiset\" olivatkin vanhaan aikaan usein säikytelleet kalamiehiä ja\nmuita Päijänteellä soutajia.\n\nKellosalmen eteläisestä suusta _Tehi_ taivalsi äskeistä valkeampia\nvesiä myöten Padasjoen kirkon seutujen edustaulapalla olevien\nLammassaaren eli sen \"vedenneitosaaren\" sekä korkeakallioisen\nHaukkasalon, Lietsaaren ja Huovarinsaaren ohi tehiläisille jo retkensä\nensimmäisenä päivänä tutuksi tulleen Kelvennensaaren hiekkaisen rannan\nlaiturin viereen. Tämän yksinäisen, kahdeksatta kilometriä pitkän ja\nmuutamissa paikoissa vain joitakin satoja metrejä rannasta toiseen\nolevan, harjumaisen saaren laiturille ei ollut saapunut vastaanottajia;\neihän keskellä arkista päivää kellään ollut aikaakaan sellaiseen\nhuvitukseen, ja asumukset ovat toisissa saarissa, kaukana laiturista,\nne muutamat olemassa olevat. Mutta eipä vastaanottajia erityisesti\nkaivattukaan. Olihan muissa pysähdyspaikoissa ollut \"hyvä\nyleisömenestys\". Ja tehiläisethän olivat tottuneet löytämään\nkeskuudestaan viihtyisyyden ja ilon.\n\nNiinpä nytkin. Ensin käytiin katsomassa sitä muinoisen Päijänteen\nrantapengermää, josta aikaisemmin oli puhuttu retkeläisten kesken, ja\nsitten saaren mainiolla hiekkarannalla paistatettiin päivää, kylvettiin\nauringon helteessä, hiekassa ja vedessä. Siinä oli vilskettä ja\nmelskettä! Herra insinööri oli huvittavan näköinen -- hän oli mennyt\nuimaan hattu päässä. Toisten esimerkkiä seuraten hänkin innostui\nsukeltamaan. \"Katsokaas kun minäkin leikin vedenalaista\", sanoi hän ja\npaiskautui umpisukkeloon. Hetken kuluttua kohosi pinnalle olkinen hattu\nja vähän myöhemmin toisessa paikassa hatun omistaja. Vasta silloin hän\nhavaitsi unohtaneensa hatun päähänsä. Ja saatiinhan siinä nähdä ja\nkuulla monenlaista muutakin hauskuutta ja ihailla sitä paljon puhuttua\nviivakauneutta. Esimerkiksi kun retkikunnan pyylevimmät, muodoiltaan\npehmeän pyöreät \"maharadjat\" insinööri, kamreeri ja kapteeni asettuivat\nuimapukuisina istumaan vierekkäin rantahietikolle valokuvattaviksi. Ja\nnöyrästi kantoivat palvelevat hengettäret noille mahtaville miehille\nvirvoitusjuomia ja kahvia. Nähtyään näitä maharadjoja pidettävän niin\nhyvinä tulivat heidän luokseen istumaan historianmaisteri, molemmat\ntuomarit, nimittäin helsinkiläinen ja viipurilainen, aekä opas. He\ntoivoivat nähtävästi tulevansa osallisiksi samanlaisesta kohteliaasta\nkestityksestä sekä avuliaasta \"passaamisesta\" ja alamaisesta\narvonannosta kuin nuo kolme maharadjaa. Eivätkä he pettyneetkään tässä\ntoiveessaan. Toiset ilakoivat heistä hiukan syrjässä hiekkarannalla ja\nmatalassa, lämpimässä vedessä.\n\n-- No niin, täällä olemme siis menossa, sanoi viipurilainen tuomari\nsiinä rantakäräjiä istuessaan, kyllä nämä retkipäivät ovat menneet\nhupaisesti, ja paljon on täällä nähty, kuultu ja opittu sekä levätty ja\nvirkistytty. Mikä tämä olikaan nimeltään, tämä saari?\n\n-- Tavallisimmin tätä nykyisin nimitetään Kelvennensaareksi ja se nimi\ntällä näkyy olevan kartoissa ja laivayhtiömme aikatauluissa, vastasi\nopas, mutta olen kuullut mainittavan myös Kelvene, Kelvanne ja\nKelväntö. Tähän saareen Lahden kaupunkilaiset usein sunnuntaisin kesän\nkuumimpana aikana ovat tehneet laivalla yleisiä huvimatkoja.\n\n-- Taidamme olla jo Padasjoen seutuvilla, jatkoi tuomari.\n\n-- Olemme, aivan Padasjoen kirkonkylän kohdalla. Tuolla tuon\nHuovarinsaaren ja Kirjosniemen kärjen takana, noin kymmenisen\nkilometrin päässä on Padasjoen eli Saksalanjoen, Kirkkojoen, Kirkonjoen\nsuu ja kirkko, selitti opas.\n\n-- Siellä taitaa olla hyvin vanha kirkko.\n\n-- Ei ole kovin vanha, sillä vuonna 1648 rakennettu kirkko paloi vuonna\n1924, erään tiedon mukaan olisi kirkko valmistunut vasta 1675. Uutta\nkirkkoa entisen paikalle tekemään ryhdyttäessä löydettiin tulen\ntuhoaman kirkon perustuksista verraten hyvin säilyneitä muumioita.\nEräällä rouvavainajalla oli arkussaan kaksi pientä lasta, toinen\nkainalossa ja toinen jalkojen vieressä. Ja rouvalla oli hieno silkkinen\npuku yllänsä. Muumiot haudattiin uudestaan. Ne lepäävät nyt vanhassa\nkirkkomaassa, kirkon vieressä, Kirkonjoen palteella. Siinä kalmistossa\nnäkyy olevan jo aikaisemmin maan multaan tuotujen aatelisten ja\nsäätyläisten hautoja, muiden muassa von Fieandt-suvun lepopaikkoja.\nSiinä aivan likellä, joen varrella olevan Saksalan kartanon ja tilan\nomistajina olikin aikoinaan useita von Fieandtin suvun jäseniä, muiden\nmuassa sen kartanon kauneudestaan kuuluisan puiston perustaja Robert M.\nvon Fieandt. Hän laitatti tämän ihanan suurpuiston vuonna 1850, kuten\npuistossa olevasta muistomerkistä on nähtävissä. Puistossa ovat\nPäijänteen ensimmäisen höyrylaivan _Suomen_ tykit; Maakesken lahdessa\nlienee myös vielä joitakin jäännöksiä tästä ensimmäisestä laivasta.\n\n-- Mistähän Saksalan nimi johtunee?\n\n-- Kansan tietämän mukaan saksoista eli kauppiaista, jotka siinä\ntalossa olivat asuneet hyvin vanhana aikana, luultavasti niinä aikoina,\njolloin Padasjoella oli ikivanha kauppakylä, Anianpeltoakin vanhempi\nmarkkinapaikka. Ja sitä Padasjoen entisaikaista kauppamainetta muistaen\nPadasjoelle oltiin aikeissa 1790-luvun alussa perustaa kauppala, josta\nmyöhemmin olisi arvattavasti tullut kaupunki, mutta mikä sitten lienee\ntullut esteeksi, kun se puuha ei toteutunut.\n\n--- Siinä Saksalan kartanossahan taisi syntyä se suomalaisuuden innokas\nesitaistelija Adolf Ivar Adolfinpoika Arwidsson, jonka kerrotaan muka\nkeksineen sen nerokkaan lentävän lauseen, että \"ruotsalaisia emme enää\nole, venäläisiksi emme tahdo koskaan tulla, olemme siis suomalaisia\".\nVai kuinka se olikaan? kysyi insinööri.\n\n-- Kyllä hän siihen suuntaan kuuluu jutelleen, niin sanotaan ainakin,\nmikäli se ei ole Armfeltin lausuma, vastasi kamreeri, ja Arwidsson\nkirjoitti muun muassa, että \"saatuamme suomalaisen kansallistunnon\nheräämään on meillä pohja ehjien, jalojen persoonallisuuksien\nkehittämiseen, sellaisten persoonallisuuksien, joille yhteinen etu on\nomien etujen edellä, toisten hätä omaa lähempänä\" ja hän kirjoitti myös\nmuistaakseni siihen tapaan kuin että \"ehkä kummastuttaa uskallukseni\nesittää toiveita ja vaatimuksia suomalaisuuden ja suomalaisen kansan\npuolesta. Mutta kun mahtavat ja voimakkaat ovat äänettöminä, täytyy\npienien puhua. Totuuden ikuinen voima vaikuttaa heikkojenkin kautta\".\nJotakin sinne päin. Mutta Ivar Arwidsson ei syntynyt Saksalan\nkartanossa, vaan hänen isänsä omistaman Saksalan kartanon tiluksiin nyt\nliitetyn Mikkolan ratsutilan päärakennuksessa, joka sijaitsi kummullaan\naivan Saksalan kartanon vieressä, kartanosta valtamaantielle johtavan\nkomean koivukujanteen ohessa. Viime kesänä täällä päin vähän\nmatkaillessani pistäydyin Padasjoellakin. Mikkolan puretun\npäärakennuksen paikalla näkyi olevan Arwidssonin muistomerkki. Näin\nmyös sen puiston perustajan, Fieandt-herran muistomerkin ja taiteilija\nLennart Segerstrålen piirustusten mukaan tehdyn Vapaussodassa\nkaatuneiden yhdentoista sankarin muistopatsaan, ja minulle näytettiin\nmyös se kirkolta parin, kolmen kilometrin päässä etelään aivan maantien\nvieressä Nyystelän eli Nyystölän kylässä oleva pieni metsäinen kumpu,\n\"nuijamäki\" historiallisen Verhon kartanon läheisyydessä, \"nuijapellon\"\nsivussa, johon tänä kesänä pystytetään nuijamiesten muistopatsas niiden\nurhoollisten nuijamiesten muistoksi ja kunniaksi, jotka tammikuun 14\npäivänä vuonna 1597 kaatuivat taistelussa oikeuksiensa puolesta Ivar\nTawastin huoveja vastaan tai jotka, kaikkiaan noin neljäsataa miestä,\nvastoin antautumissopimusta, kavalasti lupaukset rikkoen murhattiin,\nvietiin pienin ryhmin laamannintalon, Verhon kartanon korkean\nhirsiaidan ja rakennusten umpiympäröimään pihaan, ja siellä kaula\npoikki kirveeniskulla. Siis samanlainen petollinen menettely kuin\nnuijamiesten jouduttua tappiolle Mikkelissä ja sen läheisyydessä\nKyyhkylän kartanon, nykyisen invaliidikodin luona käytyjen taistelujen\njälkeen. Padasjoen \"nuijapellon\", sen muinoisen taistelupaikan vasta\nkaivetussa ojassa, nuijamiesten patsaan paikaksi valitun kummun\nvieressä näin silloin käydessäni muutamia hauraita ihmisen pääkalloja\nja joukon muita luita. Samasta Suntelan \"nuijapellosta\" oli usein\naikaisemminkin ojia kaivettaessa ja maata muokattaessa löydetty\nihmisten luita, arvattavasti nuijasodan taistelun uhrien jäännöksiä.\nAikaisemmin on luultu kansantarinan kertoman mukaan Nyystelän\ntaistelussa kaatuneet tai Verhon pihassa mestatut nuijasoturit haudatun\nPadasjoen edustalla olevaan Nuijasaareen, mutta aivan viime vuosien\ntutkimukset, sikäli kuin asiasta on ollut mahdollista erinäisten\nseikkojen nojalla tehdä johtopäätöksiä, puheena olevia vainajia ei\nolisikaan haudattu pieneen Nuijasaareen, joka on niin kivikkoinenkin,\nettä siihen on hyvin työlästä kaivaa hautoja. Nuijamiesten hautaamista,\nsamoin kuin muutamat muut Nyystelän nuijataistelua koskevat seikat ovat\njääneet ehdottoman varmaa valaistusta ja jokakohtaista selvitystä\nvaille. Niinpä on arveltu \"nuijapellosta\" löytyneiden ihmisten luiden\nolevankin tämän paikan entisaikaiseen kirkkomaahan haudattujen muiden\nkuin nuijasodassa surmattujen vainajien jäännöksiä. Luultavasti siinä\nPadasjoen ensimmäisen kirkon luona on ollut ikivanha hautausmaa\nsiitäkin päättäen, että tämän paikan vieressä olevaa nuijasodan patsaan\nkumpua vanhoista ajoista asti on nimitetty Kirkkomäeksi. Toisen\nperimätiedon mukaan \"Padasjoen ensimmäinen kirkko jo historian hämärän\naikana\", ainakin 1400-luvun viimeisinä vuosina, olisi sijainnut\nKirkkomäestä noin kilometrin päässä, lännessä päin. Minulle näytettiin\nmyös nuijamiesten patsaan piirustukset. Niiden mukaan tulee siitä\npyöreä graniittinen patsas, jonka huipussa on kivinen pallo ja patsaan\nkupeessa tekstaus:\n\n    V. 1597 NÄILLÄ AUKEILLA KAATUNEITTEN\n         VAPAUTTAAN JA OIKEUTTAAN\n         PUOLUSTAMAAN NOUSSEITTEN\n       HÄMEEN NUIJAMIESTEN MUISTOKSI\n            PYSTYTETTY V. 1936.\n\nPatsas on taiteilija Jouko Kauhasen suunnittelema.\n\n-- Minä olen kuullut sellaisen tarinan, sanoi opas, että kyllä siihen\nNyystelän Kirkkomäelle on ainakin yritetty rakentaa kirkkoa, mutta\nlieneekö siitä tullut valmista milloinkaan, sillä piru oli yöllä\npurkanut sen, mikä oli saatu päivällä rakennetuksi.\n\n-- Saman suuntainen harrastus ja taktiikka sillä häntäherralla on vielä\nnykyisinkin kaikkinaiseen kirkollisuuteen nähden, joskin toisin\nmuodoin, mietteili insinööri, ja se näyttää purkamis- ja\nhävitystyössään menestyneen melkoisesti, etenkin viime vuosina.\nMinkäslaisia tietoja historianmaisterille on Padasjoen nuijasodasta?\nKäyvätkö ne yksiin tässä äsken meille kerrottujen kansantarinain\ntietojen kanssa?\n\n-- Eivät käy yhteen kaikissa kohdissa, mutta ei näitä enempää kuin\nniitäkään voida pitää ehdottoman varmoina. Se kuitenkin tiedetään,\nettei Klaus Fleming itse ollut Nyystelän nuijamiesjoukkoa ahdistamassa,\nvaan lumivallien taakse ja umpipihaisiin taloihin, muun muassa\n\"Nyystelän taloon\", todennäköisesti Verhon kartanoon, niinkin\narvellaan, sulkeutuneita Martti Vilpunpojan johtamia nuijamiehiä\nvastassa oli ensin vouti Antti Tordinpoika vain muutamien kymmenien\nratsumiesten kanssa. Tämän pienen joukon avuksi Klaus-herra lähetti\nkiireellisesti Kosken Kurjalan herran Ivar Arvidinpoika Tawastin ja\nAksel Kurjen johtamat ratsumiesjoukot. Varmaa on talonpoikain liki\nnelisataisen joukon olleen lukumäärältään vastustajiaan suuremman,\nmutta aseistukseen, johtoon ja kuriin nähden huoveja huonommassa\nasemassa, ja Tawastilla oli muutamia tykkejäkin, joiden paukkeen\nsanotaan pahasti peloittaneen nuijamiehiä. Tawastin kerrotaan\nehdottaneen sovintoa ja luvanneen säästää nuijamiesten hengen ja taata\nvapaan pääsyn kotiin, jos nämä heittäisivät aseensa linnaketalojensa\npihoihin ja tulisivat aseettomina portista ulos. Nuijamiehet luottivat\nlupaukseen ja tulivat aseettomina vainiolle. Mutta silloin\nhäpeällisesti annettiin huoveille julma käsky murhata nuijamiehet\nmiekoin ja pertuskoin siihen paikkaan. Ja sitten heidät haudattiin\n\"nuijapeltoon\". Toisen tiedon mukaan tuotiin aina kymmenisen miestä\nkerrallaan Verhon pihasta pellolle tapettavaksi. Vain parin päällikön\nja Laukaan kappeliseurakunnan ensimmäisen kappalaisen Eerikki\nMarkuksenpojan henki säästettiin ja heidät vietiin Klaus Flemingin\ntutkittaviksi Turkuun. Päälliköitä pidettiin vankeudessa ja heiltä\nkoetettiin puristaa tietoja nuijakapinan alkuunpanijoista ja\nlietsojista sekä toisten, Päijänteen itäpuolella samoilevien\nnuijamiesjoukkojen johtajista. Kappalainen Eerikki Markuksenpoika pääsi\nvapaaksi, sillä hän kykeni näyttämään toteen rautalampilaisten\nnuijamiesten pakottaneen hänet mukaansa ruotsinkielen tulkiksi ja\nkirjuriksi.\n\nIvar Arvidinpojan julman menettelyn Nyystelässä tuomitsivat jo hänen\naikalaisensa. Niinpä saman vuoden, siis 1597, huhtikuussa päivätyssä,\nsäilyneessä kirjeessä aatelismies Matti Laurinpoika Kruus kirjoitti\npojalleen Jesperille, että \"ei kenkään liene niin epäkristillisesti ja\ntyrannisesti talonpoikaraukkoja kohdellut kuin Ivar Arvidinpoika\". Ja\nKruus, samoin kuin Arvid Tawast eräässä kirjeessään Savonlinnan\nherralle Götrik Finckelle todistaa, että Nyystelässä kaikki nuijamiehet\nsurmattiin. Sen lisäksi Nyystelän ja kirkonkylän talot poltettiin.\n\n-- Sellaista se on tässä maailmassa, jos uskaltaa nousta puolustamaan\noikeuksiaan ja vapauttansa, huokasi helsinkiläistuomari, mutta eihän\nsilloin talonpojilla ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta Klaus\nNokinenän ja hänen kartanonherrojensa, voutiensa ja huoviensa\nmielivaltaisuutta vastaan, koettaen karistaa raskaana painavan ikeen\nniskoiltaan, ja olihan Kaarle-herttua valittamassa käyneelle\ntalonpoikaislähetystölle lausunut, että \"en muuta neuvoa tiedä --\nhankkikaa oikeus ja rauha omalla tavallanne; onhan teitä niin monta,\nettä taidatte huovit päältänne torjua, vaikka aidanseipäillä ja\nnuijilla\". Ja sittenhän seipäillä ja nuijilla \"ryttäreitä\nrytkytettiin\", kuten eräässä vanhassa kansan runossa mainitaan, ja\nRautalammin suuressa emäpitäjässä jo ennen varsinaisen nuijasodan\npuhkeamista vihattuja ratsumiehiä hukutettiin avantoon.\n\n-- Tässä taisi tullakin jo nuijasota loppuun käsitellyksi, ainakin\nmikäli se koskee tuolla vastapäätä näkyvässä maastossa tapahtuneita sen\naikaisia asioita, puheli insinööri. Mutta näkyykös tähän Mainiemen\nsahan ja lehtori Böökin huvilan Kerttusalon seudut?\n\n-- Eivät näy, vastasi opas, tuo Huovarinsaari on näköesteenä.\n\n-- Tunteeko insinööri lähemmin lehtori Böökin ja hänen Kerttusalonsa?\nkysyi kamreeri.\n\n-- En tunne, ikävä kyllä. Olen tutustunut häneen ja hänen rauhan\npaikkaansa vain kirjallisesti, lukemalla mielihyvin hänen teoksensa\n\"Mailta ja vesiltä\", metsästys- ja kalastuskuvauksia näiltä Päijänteen\ntienoilta. Ne olivat aikoinaan herättäjiäni entistä syvällisemmin\nymmärtämään ja rakastamaan luonnon elämää ja ulkoilua.\n\n-- Viime kesänä pistäydyin tervehtimässä Kerttusalon lehtoria. Häneltä\nsain noita äsken kertomiani muistotietoja nuijasodastakin Nyystölässä\nja nuijamiesten muistopatsashankkeesta ja Padasjoen historian\nkirjoituttamisaikeesta sekä useista muista Padasjokea koskevista\nentisistä ja nykyisistä asioista. Niinpä hän kertoi senkin seikan, että\nPadasjoen ensimmäiset asukkaat historiallisena aikana ovat olleet\nviitasaarelaisia, kaksi miestä, jotka sousivat Saksalan jokea myöten\n\"Lammenjärven\" koillisella rannalla sijaitsevan Osoilankylän paikkeille\nja rakensivat sinne talonsa. Toinen miehistä palasi Viitasaarelle ja\nneuvoi sieltä Lammenjärven rannalle jääneen miehen vaimon tulemaan\npuolisonsa luo: \"Kyllä sinä sinne osoilet (siitä sai kylä Osoilan\nniinen) kun menet sellaista jokea ylös, jossa vesi kiehuu kuin\npadassa\". Siitä Padasjoki nimeksi. Lehtori Böök on kirjoittanut äsken\nmainitun lisäksi toisenkin teoksen: \"Vanhan kansan tapoja ja taikoja\".\n\nLehtori Böökin talo ja maa-alue Kerttusalo viiden kilometrin päässä\nmaitse kirkolta pohjoiseen päin Päijänteen Hornionselän rannalla,\nlikellä erittäin ihanaa Alijärveä ovat kävijän mielestä kuin paratiisin\nesikartanoita. Täysin palvelleena, mutta kaikin puolin vielä ikäänsä\nnähden ihmeteltävän vireänä on lehtori perheineen asunut rakkaassa\nKerttusalossaan jo yksitoista vuotta, kesät ja talvet, harrastaen muun\nmuassa ahkerasti vielä kasvitarhan viljelyä, kalastusta, metsästystä ja\nvalokuvaamista. Lehtori sanoi tämän huvilapaikan olleen hänellä kohta\npuoliväliin viidettä vuosikymmentä. Hyvästä näköalastaan Päijänteen\nseutulaisten tuntema Majuovuori, jonka näkymästä lehtorilla oli omia\nottamiaan komeita kuvia, kohoaa muutamien kilometrien päässä\nKerttusalosta. Lehtori tiesi kertoa elämäntavoiltaan hyvin omituisesta\nMajuovuoren erakosta, Haukka-Kustaasta, jolla oli navettakömmänässään\nkaksi lehmääkin, vaikka eleli yksin pienessä mökissään. Lehtori\nmainitsi myös Verhon kartanon pellosta löydetyn ehkä nuijasodan\nmuistona miekan, jossa on latinalaiset sanat _Deus meus_, siis:\nJumalani. Lehtori Böök on luovuttanut Padasjoen muinoisesineitä\nHämeenlinnan museoon ja Padasjoen Nuorisoseuran kotiseutumuseoon,\nherrojen Salmin ja Karikankaan hoitoon. Kotiseutumuseossa on liki\nneljäsataa esinettä. Erityisen maininnan ansaitsee museon\nvalokuvakokoelma, jota hyvin huomattavassa määrässä on kartuttanut\njuuri lehtori Böök. Museoon on kerätty myös paljon Padasjoen tienoiden\nsananparsia ja kaskuja.\n\n-- Mitäs muuta Padasjoesta olisi vielä tarinoitava?\n\n-- Olisihan sitä paljonkin, isosta emäpitäjästä. Senhän arvaa, että\nkyllä olisi enemmänkin entistä ja nykyistä, mutta kyllä meidän nyt\ntäytyy taas lähteä pistäytymään järvessä, muutenhan tässä helteessä\naivan palamme -- no, sen voisi vielä mainita, että lähellä Padasjoen\nlaivalaituria on hyvin sievä näköalapaikka Kullasvuori, jossa... mutta\nkatsokaas tuolla tulee laiva aivan tätä saarta kohti; niin, se on\ntietysti nyt vuorollaan _Jyväskylä_, matkalla pohjoiseen päin.\n\nNiin olikin. Se jätti Kelvennen laiturille muutamia maalaismatkustajia,\njotka lähtivät soutuveneellä jatkamaan matkaansa läheisessä\nHinttolansaaressa näkyvää taloa kohti.\n\n\"Rantakäräjien\" istujat hajaantuivat uimaan, jossa insinööri jälleen\nnäytti pituussukellustaitoaan, tällä kertaa hatutta, ja matki Padasjoen\nmurrepuhetapaa, muistaen lehtori Böökin äsken mainitusta\nerämieskirjasta mieleensä jääneen \"vitsikässävyisen\" kohdan: \"Ei siell'\nnyt mitien saa, nähkäis maister, nyt on niin paha ilma, ja sitten\nnähkäis, saa Lummeniess' vaan alkukesie; sen sano, nähkäis maister\nminulle yks sielt päin oleva; ei ne, nähkäis maister, monien viikkuon\nenien o' ollu uistint soutamass'\".\n\nPäijänne on niin iso järvi, että sen rantaseuduilla mahtuu olemaan\nmonenlaista murrealuetta erilaisine puheentapoineen -- on Savon murteen\ntapaista leveää \"viäntämistä\" järven pohjoispään puolessa, on\nitä-hämäläistä \"meilän\" ja \"teilän\", \"Hollolan Lahlenkin\" seutuvilla\nkäytettävää kapulakieltä ja sitten sitä \"menie\" ja \"tulie\" tarinointia\nPäijänteen länsirannikolla, enemmän sen eteläpuolilla ynnä muualla, ja\ntaitaahan Päijänteen ympäristölle mahtua vielä muunkinlaista murretta.\nNiin tuntui puhelevan insinöörille kamreeri, joka useilla kesäisillä\nmatkoillaan oli perinpohjaiseen tapaansa tarkoin tutkinut Päijänteen\nympäristöpitäjiäkin, koettaen erityisesti kuulostella murteitten ja\npuhelutapojen vaihtelua. \"Ei se tie teitie mihkie vie, se vie teitie\nmehtie\", huusi hollolaisittain insinööri parille hiekkarannan aukealta\npetäjikköön päin kävelevälle ja keskustelevalle neitoselle.\n\nPäivällisen jälkeen _Tehi_ lähti hiekkarannan saaresta jatkamaan\nmatkaansa aivan peilityyniä, lämpöä väreileviä vesiä myöten.\n\nErittäinkin herra insinööri oli haltioissaan tästä ihanuudesta, aivan\nrunollisella tuulella, deklamoiden syvämietteisen runon:\n\n    On tyyni nyt,\n    ei tuule nyt,\n    kun tuuli nyt\n    on tyyntynyt.\n\nJa mentiin Hinttolanselän yli, Neitsaaren ja Herran- eli Herrainpöydän\nsekä komean Pulkkilanharjun kupeella olevien Viinasaarien ohi\nPäijänteen poikki itäisessä mantereenrannassa olevaan, muutamia satoja\nmetrejä pitkään Supitun lahteen, yöpymispaikkaan. Tämän kapean,\nkorkeiden rantamaiden välissä lepäävän erittäin \"lyyrillistuntuisen\"\nlahden laiturista lähtee tie johdattamaan Sysmän kirkolle, kulkien\naluksi pitkältä harjua, Pulkkilanharjun jatkoa myöten. Sysmän ja\nAsikkalan raja kulkee pitkin lahtea. Tehiläisten kylpemistä varten oli\nlämmitetty lahden pohjukassa kaksi saunaa, toinen Sysmän ja toinen\nAsikkalan puolella, ja samalla toinen Mikkelin ja toinen Hämeen\nläänissä. Insinööri kylpi kumpaisessakin. Sysmäläisessä eli siis\nMikkelin lääniläisessä saunassa kuului olleen vielä makeampi löyly kuin\nasikkalaisessa.\n\nKylpemisen jälkeen useat tehiläiset menivät huvikävelylle tietä myöten\n\"ylös mäkihin\", pari helsinkiläisnuorukaista lähti uistelemaan ja\nsuurin osa retkeläisistä kävi katsomassa siinä aivan likellä, vain\nparin sadan metrin päässä laiturista vainion laitamalla olevaa\nvanhemman rautakauden aikaista polttohautakiviröykkiötä, joka on hyvin\nhuomattava esihistoriallinen muinoisuuden muistomerkki. Tämän\nhautaraunion löysi joitakin vuosia takaperin prof. A. Hackman. Hän\ntapasi noin 180 metrin päästä Supitun lahden pohjukan torpasta länteen\npäin pensaikkoisella kummulla nelikulmaisen, maansekaisen kiviröykkiön,\njonka pituus oli noin puoli viidettä ja leveys puoli neljättä metrinen\nsekä korkeus lähes puolimetrinen. Paikkaa ruvettiin tutkimaan kaivaen\nja kiviä käännellen. Itäisessä päässä oli jonkinlainen keskuskivi, joka\noli kahden laakean kiven päällä ja kohosi kolmisenkymmentä senttiä\nylemmäksi muuta röykkiötä. Kivet olivat eri suuruisia, isoimmat hevosen\npään kokoisia ja ne oli asetettu kolmeen kerrokseen. Itäisen pään\neteläosassa oli kaksi noin puolen metrin pituista laakeaa kiveä\nvastakkain siten, että niiden välissä oli pieni kammio, jonka\npääpuolien sivuille oli ladottu mukulakiviä. Kammion pohjassa oli\nruskeaa hiekkaa ja sen päällä noin 25 sentin vahvuinen multakerros,\njosta löytyi palaneita luunpalasia, arvattavasti jäännöksiä poltetusta\nvainajasta sekä runsas joukko muinoisajan esineitä.\n\nPäärauniosta jatkui vielä länteen vähän yli 2 metriä pitkä ja\npuolitoista metriä leveä kiveys, nähtävästi eri hautana. Siitä löytyi\npoltettua luuta, hiiliä ja joukko esineitä. Samanlaisia laakeita\nhautakomeroita oli myös raunion pohjoisreunustalla.\n\nProf. Hackman on arvellut näiden hautojen esineineen olevan peräisin\n500-luvun lopulta tai noin vuodelta 600 Kristuksen syntymän jälkeen.\nTässä meillä on varmasti luja tukikohta Suur-Sysmän seutujen\nvarhaisinta asuttamista selvittäessämme, lausuu professori Juva, joskin\nvoidaan otaksua, että näiltä mailta talteen saadut kivikauden esineet,\nsamoin kuin Sysmän Pirttisaaresta löydetty vanhemman rautakauden\naikainen soikea tuluskivi, ovat vain erämiesten muistoja, eivätkä\ntodista pysyväistä, kiinteää asutusta, on tämä Supitun polttohautaryhmä\nsen sijaan sitova todiste siitä, että jo noin 500-600 vuotta jälkeen\nKristuksen syntymän ihminen oli ottanut nämä seudut pysyväksi\nasuinpaikakseen. Tätä olettamusta tuntuu vahvistavan Heinolan pitäjän\nPaason löytö, joka on tosin vähän myöhäisemmältä ajalta kuin Supitun\npolttohautaryhmä. Paason kartanon pellosta on nimittäin löydetty neljä\nkaksiteräisen miekan katkelmaa, kilven käsirauta ja putkikeihään terä.\n\nProfessori Voionmaa on Supitun hautalöydöstä sitä mieltä, että jokin\nkansainvaellusajan svealainen tai lounaissuomalainen retkeilykauppias\non saattanut majailla Supitussa, pitäen kauppa-asemaa Päijänteen\ntakaisia, Lapin maiden turkiksia hankkiakseen.\n\nSupitun löytö on senkin vuoksi merkillinen, lausuu professori Juva,\nettä se on itäisin sen ajan löydetty polttorovioryhmä maassamme.\nLisäksi ansaitsee erityistä huomiota se, että muinaisesineiden joukossa\noli myös hopeisia koruesineitä, koska maassamme on vain hyvin vähän\nlöydetty vanhemmalta rautakaudelta peräisin olevia jaloista metalleista\ntehtyjä koristeita. Skandinaavian maihin virtasi kansainvaelluksen\naikana hyvin runsaasti kultaa ja hopeaa, mutta Suomeen näyttää tästä\nrikkaudesta kulkeutuneen vain joitakin vähäisiä rippeitä. Kulta- ja\nhopeaesineitten esiintyminen osoittaa hyvää toimeentuloa, vaurasta\ntaloudellista tilannetta, ja niin on myös Supitun hautaan kätkettyjä\nvainajia pidettävä varakkaiden piiriin kuuluneina. Miekat, keihäänterät\nja kilvenkupurat Supitun raunioon haudattujen vierestä löydettyinä\nviittaavat sotaisiin aikoihin, joten voidaan ajatella rikkaus saaduksi\nsodista. Varhaisemman rautakauden muistoja ei ole tavattu muualla\nmuinaisen Suur-Sysmän alueelta kuin nykyisestä Sysmästä.\n\nRautakauden myöhemmältä jaksolta sen sijaan on kyllä Sysmästä paljon\nlöydetty esineitä, Supitustakin läheltä polttohautaryhmää\nkaksitahkoinen rautamiekka, pituus 885 mm ja leveys 44 mm. Toinen\nsamanlainen, 850 mm pitkä miekka on löydetty Hovilan kartanon alueelta\nuutta peltoa raivattaessa. Rautaisia miekkoja on vielä löydetty\nHaaralan mäkitupa-alueelta ja Suurenkylän Veijolan sekä Nisuslahden\npellosta; Liikolan Hauvalan talon pellosta on löydetty rautainen,\nkoristekaiverruksinen miekan ponsi. Lisäksi useista paikoista on saatu\npäivänvaloon muinoisajan rautaisia kirveitä, pronssisia koristeita,\netelämaisia rahoja, saviastiain palasia ym.\n\n\n\n\nKUUDES PÄIVÄ.\n\n\nEi ollut kiirettä -- aamiainen syötiin yhdentoista tienoissa _Tehin_\nollessa vielä Supitun lahdessa, tässä Päijänteen yhdessä kaikista\nihastuttavimmista lahdelmista. Muutamat seurueet olivat ryhmittyneet\nnauttimaan ruokaansa yläkannen vilpoisuuteen, pienten pöytien\nympärille. Kamreeri kertoi pöytäkunnalleen edellisenä yönä unessa\nnähneensä Supitun lahden ylhällä rantapenkereellä, juuri tuossa tuon\npienen torpan paikassa uljaan kaksikerroksisen, linnamaisen\numpikartanon.\n\n-- Olin näet soutavinani uisteluretkelläni tähän lahteen. Ja tämä\nlahdenperukan ranta oli pitkin pituuttaan täynnä, vieri vieressä\nkavetta kaikenlaista, venettä monenmallista -- _kave_ on muinoinen\nvenettä merkitsevä sana. Ja melkein kaikki ne tähän rantaan nokastetut\nveneet näkyivät olevan kukkuroillaan oravannahkakiihtelyksiä,\nnäädännahkaparttioita, majavan-, saukon-, kärpän- ja ketunnahkanippuja\nsekä useita karhujen ja villipeurojen taljoja. Parissa kaveessa oli\nlastina tuoreita, vasta pyydystettyjä, hyvin isoja lohia ja siikoja.\nMinua ihmetytti tämmöinen metsän- ja veden viljan runsaus, mutta sitten\nmuistin elävänikin varhaisemman rautakauden aikana, enkä ihmetellyt\nenää ollenkaan. Pidin aivan asiaan kuuluvana seikkana sitäkin, että\nnoiden veneiden vartijoina päivänpaisteisella rantapenkereellä istui\nmuutamia patalakkisia, hurstimekkoisia ja virsujalkaisia, keihäin ja\njousipyssyin aseistautuneita miehiä. He ovat aivan samanlaisia kuin\nGallén-Kallelan maalaamissa tauluissa, muistan ajatelleeni. Oli näet\ntällaista vähän sekavaa ja ristiriitaista, kuten unissa usein, vaikka\nunen näkijästä silloin tuntuu kaikki varsin luonnolliselta, hyvin\nsopeutuvalta. Niin, ja näitä vartijoita puhutellessani sain tietää,\nettä tässä Supitun lahden suuressa, komeassa umpikartanossa asuu joku\näveriäs lapinkauppi, \"metsäisten nahkoja\" osteleva parisniekka, mahtava\nruotsi tai saksa; tuossa tuo hänen huvisoutelukaveensa, katsokaapas\nherra, niin oli sanovinaan minulle se veneen vartija, jota olin\npuhuttelevinani. Eilisiltana minulle tuolla torpassa nimittäin kertoi\nmuuan vanha mies, että tässä Supitun lahden seutuvissa ennen vanhaan\nasui eräs aatelisherra, joka palvelijoillaan soudatti itseään suuressa,\ntavattoman hienossa, samettikankaalla vuoratussa veneessä. Tämä herra\nlienee kohdellut palvelijoitaan huonosti, koska he yksissä tuumin\nmurhasivat isäntänsä. Palvelijat pakenivat, mutta heidät saatiin\nkiinni. No niin, ja sitten minä olin nousevinani veneiden vahtien\npakeilta rantapenkalle, aikoen mennä puhuttelemaan sitä mahtavaa\nkaupinkartanon herraa ja samalla ottaakseni hänestä valokuvan, muistan\nsellaista ajatelleeni, mutta umpitarhan vankka hirsiportti oli lujasti\nlukittuna, eikä kukaan tullut avaamaan, vaikka minä portissa olevalla\nrautaisella kolkuttimella jyskytin moneen kertaan. Minulla ei ollut\nmuuta neuvoa kuin katsella komeaa kartanoa joka puolelta. Siinä\nhuomasin pari sellaista kapeaa aittarakennuksen läpi ulottuvaa\npuolustus-tähystystarkoituksessa käytettäviksi laitettua solaa,\njollaisen näimme tällä retkeliämme Judinsalon Mäkelän talon\naittarakennuksessa. Koetin tunkeutua nahkakaupin pihaan tuommoisen\nsolan kautta, mutta rakoon mahtui vain pääni, hartioista otti kiinni.\nKäännyin sivuttain, mutta silloin vatsa teki tenän. Samassa huomasinkin\nlähelläni vainiolla muutamien miesten puukankien avulla siirtelevän ja\njärjestelevän suuria kivenlohkareita. Menin heidän luoksensa.\nMiehet eivät olleet näkevinäänkään minua, jatkoivat vain työtään,\npolttohautaryhmän järjestelyä. Kolmen hautakammion päätyjen ja\nsivustojen kiveys oli jo ladottu. Yhteen lepolokeroon oli tuotu jo\nvainajan miekka, keihäs ja kilpi sekä joitakin taottuja koruja, ja\npienessä saviruukussa oli lihapala ja mustatäpläinen lohenmullonen\nvainajalle evääksi pitkälle matkalle. Huomasin sen saviastian olevan\nkoristelemattoman, ei mitään \"ruusauksia\"; niitähän ei ole ollutkaan\ntosiaan täältä Supitun polttohaudoista löydettyjen saviastiain\npalasissa, eikä mikäli tiedän muualtakaan täältä päin löydetyissä, joka\nseikka tieteilijäin selitysten mukaan osaltaan viitannee siihen, että\nkulttuuri, varhaisin asutus on tullut Etelä- ja Länsi-Suomeen etelästä\ntai lännestä päin. Mikkelin Tuukkalan suuri kalmistolöytö ja Tuukkalan\nitäpuolella Sulkavalla ja useissa muissa Itä-Suomen paikoissa,\nvaltakunnan rajan takanakin tavattu muinoislöytöjen aineisto siinä\nilmenevin erinäisin tiedemiehille selkein seikoin ja tunnuksin tekee\nhyvin todennäköiseksi otaksuman asutuksen leviämisestä Itä-Suomeen\nidästä päin -- koristetut, \"kampakeramiikkiset\" saviastiain palaset\novat osaltaan tästä todisteina. Idästä löydetyissä astian palasissahan\non sellaisia \"ruusauksia\" kuin kamman piikkirivistöllä olisi pistelty\npehmeään, kasvien kuituaineksen vahvoittamaan saveen.\n\n-- No, siihenkö se uni päättyi, että miehet laittoivat\npolttohautaryhmää?\n\n-- Ei se vielä loppunut siihen, mutta odottakaahan, kun minä haen vielä\nlisää tätä mainiota ahvenpaistia, niin sitten kerron vielä vähän\njatkoa.\n\nJa palattuaan hän kertoi:\n\n-- Niin, kun siinä hautojen laittamisessa ei näyttänyt tapahtuvan sen\nihmeellisempää, kuin että miehet vain ääneti nuhjasivat eivätkä\nvastanneet kysymyksiini, menin takaisin rantaan. Siellä ei ollut enää\npatalakkisia ja tuohivirsujalkaisia veneiden vartijoita. Kaikki kaveet\nolivat vielä kyllä paikoillaan, mutta tyhjinä. Rannassa haonnenällä\nvaatteita huuhtomassa ja vääntämässä seisova nuori neitonen kertoi\nvintturiläisten, koirankuonolaisten, ryöstäneen veneissä olleet\nturkikset ja soutaneen kiireesti tiehensä. Tyttö selitti noiden\nilkeiden vintturilaisten asuvan maakuopissa ja vuorien onkaloissa,\nerittäinkin pesäpaikassaan Kammiovuoressa Sysmän Vintturissa, likellä\nPäijänteen rantaa, ja toisessa pääpaikassaan, Kuhmoisten Hahmajärven\nVintturissa, \"ja heitähän on koko Lapin puoli täynnä\". Niin tosiaan!\nSilloin muistin kesäisillä retkilläni Kuusamossa, Kainuussa ja Lapissa,\naina Petsamossa saakka nähneeni minulle osoitettuja lapinhaudoiksi ja\nmuinoisten lappalaisten laittamiksi villipeurojen pyydyskuopiksi\nsanottuja maasyvennyksiä, jotka -- tai ainakin toiset niistä --\ntiedemiesten aivan viimeaikaisten tutkimusten ja arvailujen mukaan\novatkin joidenkin muinoisten \"vintturien\" tai \"vintturilaisten\"\nasuntoja. Päijänteen rantaseutujen kansa ainakin nimittää noita tarun\ntietämiä maakuopissa ja kallion onkaloissa asuneita ihmisiä\nvinttureiksi ja vintturilaisiksi.\n\n-- Mitäs muuta se vaatteita pesevä tyttö kertoi?\n\n-- Ei hän ennättänyt sanoa muuta, sillä minä heräsin emännöitsijämme\nhuutaa huilauttaessa laiturilla, että \"joko sinä kävit hakemassa\nkermaa?\" Kello olikin jo puoli kahdeksan. Ja minä nousin katsomaan\nhytin ikkunasta, että vieläkö tuolla pengermällä pohottaa komea\nkaupinlinna, vieläkö patalakkiset, pitkätukkaiset ukot vuovaavat\npolttohaudan kivien kanssa ja vieläkö rantahiude on veneitä täynnä. Uni\ntuntui niin todelliselta.\n\n-- Ja kyllä kai kamreeri katsoi sitäkin, että vieläkö se sievä\nkalevalaisneitonen seisoi rantahaolla ja väänsi vettä pesuvaatteista ja\nihmetteli, että... mutta nythän tämä laiva lähti.\n\nMutta kulkua ei kestänyt kauan, sillä jo parin kilometrin päässä\nkapeassa, Sysmän mantereen ja kuuluisan Pulkkilanharjun kärjen\nvälisessä Käkisalmessa, Pulkkilanharjun puolella, tohtori Yrjö Ruudun\nkesäkodin rannassa tehiläiset laskettiin laivasta laiturille. Vain\ninsinööri jäi laivaan menemään Liipolan täysihoitolan laituriin, parin\nkilometrin päähän Käkisalmesta.\n\n-- Eihän insinööri jaksa kävellä, kun tässä joukossa eivät ole\nHarmoisten helsinkiläisneitoset.\n\nTohtori Ruutu perheensä kanssa oli retkeläisiä vastassa laiturilla.\nOpas esitteli:\n\n-- Tohtori Ruutu on oikein \"pääpäijännehullu\", vuodesta 1894 alkaen\njoka kesä uskollisesti asunut Päijänteen rannalla, tässä\nKotkanhaminassakin toistakymmentä vuotta. Hän ja veljeni Topo ovat\nkoettaneet villitä ihmisiä Päijänne-hulluiksi, yrittäen saattaa\nPäijänteen kauneuden ja suurenmoisuuden matkailijain ja kesän\nviettäjien tietoisuuteen.\n\nKaidalla, kauniilla petäjikköharjulla nähtiin rouva Ritavuorelta\nostetulla palstalla tohtori Ruudun sievä punainen huvila ja harjun\nluoteisella rantamalla, Käkisalmen suun pielessä, Taikinapytyksi\nsanotussa lammikossa pahimmaltakin myrskyltä varmassa suojassa oleva\n_Osmo_, hyvin suuri ja komea moottorivene, kuin laiva ikään. Tohtorin\npojat kuuluivat olevan innokkaita osmolaisia, toimien perämiehenä,\nkonemestarina ja matruusina; tohtori itse on tietysti kaikkivaltias\nkapteeni.\n\nTohtori ja retken johtaja palauttivat retkeläisten mieleen\nsanomalehdissä olleita tietoja Pulkkilanharjua pitkin rakennettavaksi\npäätetystä matkailumaantiestä, joka siltoineen ja lossilaitteineen\nkustannusarvion mukaan tulee maksamaan vähää vaille 3,5 miljoonaa\nmarkkaa, tien pituuden ollessa 10,3 kilometriä. Uusi tie suuntautuu\npaikoittain vanhaa, niin sanottua Tandefeitin tien pohjaa myöten --\nSysmän Tandefeltit näet ennen vanhaan palkkasivat postinkuljettajan\nvälittämään postiliikennettä Sysmän ja Vääksyn välillä ja postimies\nkäytti koko Päijänteen yli ulottuvaa Pulkkilanharjua kulkutienään.\nLehtitiedon mukaan rakennetaan Käkisalmeen 1.201.000 markkaa maksava\nrautabetoninen kaarisilta, jonka pituus tulee olemaan 72 metriä,\njänneväli 40 ja korkeus normaalivedenpinnasta 10 metriä, joten laivat\nmahtuvat mastoineen menemään sillan alitse. Käkisalmesta Sysmän\nKarilanmaan, Nikkaroisten ja Virtain kyläkuntien alueiden kautta Sysmän\nkirkolle ja edelleen suuntautuva tie on kunnostettu erittäin laajaksi\nja kaikin puolin kunnolliseksi autotieksi. Pitkät matkat kulkee se\nharjuja, Pulkkilanharjun \"jatkoja\" pitkin; Auhjärveä ylittäessään\nmaantie on hyvin kapealla \"Punkaharjulla\" ja vähän pohjoisempana tie\nmenee Sysmän reitin laskujoen, Tainionvirran yli. Pulkkilanharjun\nlänsipäässä olevaan Vähä-Pulkkilansalmeen, joka on ollut\nmatkustajalaivojen kulkuväylänä, rakennettaneen kiinteä, soutuaukolla\nvarustettu silta ja leveämpään, Asikkalan mantereen puoleiseen\nPulkkilansalmeen on päätetty laittaa konevoimainen lossilautta\nliikenteen välittäjäksi. Salmen rannalle mantereen puolelle aiotaan\nrakennuttaa retkeilymaja.\n\n-- Pulkkilanharjun maantiestä tulee varmaan suosittu matkailu- ja\nretkeilytie, jonka molemmilla puolilla kulkija näkee tuon tuostakin\npuiden lomitse aukeilevan kauniita Päijänteen maisemanäkymiä. Ja\nPulkkilanharjun tie lyhentää kymmenin kilometrein maamatkaa\nItä-Hämeestä Päijänteen länsipuolelle.\n\nTohtorin lausunnon paikkansa pitävyydestä retkeläiset tulivat täysin\nvakuuttuneiksi Pulkkilanharjun ja sen sivuilla aukenevien näköalojen\nerinomaisesta viehättävyydestä koko joukkion kävellessä Tandefeltin ja\nkuningas Kustaa Kolmannen v. 1775 kesäkuun puolivälissä kulkemaa\npetäjikköharjanteen tietä puolineljättä kilometrin pituisen matkan\nKäkisalmesta Karisalmeen eli Kaarsalmeen, josta harju jatkuu vielä\nneljän kilometrin matkan. Karisalmi ei ole enää salmi, vaan muutamia\nkymmeniä metrejä pitkä, tien laajuinen sorainen kannas, harjun matala\nkatkeuma. Muualla on harju metsäinen ja sen leveys vaihtelee noin 100\nmetristä 200 metriin. Niin sanotun Kukonharjun kohdalla kuitenkin,\nparin kilometrin päässä Käkisalmesta, on harjumaaston leveys\nrannasta toiseen noin kilometrinen. Siinä kohdassa on lahtelaisen\npuutarhurin Liipolan omistama maatila ja itäisellä rannalla hänen\ntäysihoitolarakennuksensa, johon voidaan sijoittaa puoliväliin\ntoistakymmentä henkeä. Valtion ja herra Liipolan kesken on ollut\nneuvotteluja Kukonharjun alueiden ja rakennusten myynnistä valtiolle.\nKukonharju on juuri se paikka, johon Kustaa Kolmannen aikana aiottiin\nperustaa kaupunki. Maaherra A. de Bruce teki siitä asiasta aloitteen v.\n1777. Laadittiin jo kaupungin asemakaavapiirustuksetkin. Ne ovat\ntallessa maanmittaushallituksemme arkistossa. Karisalmen\nkannakselta kävellessään Kukonharjun talon kautta täysihoitolaan\ntehiläisretkeläiset tarkastelivat \"Turhien Toiveiden Kaupungin\"\npaikkaa. -- Miksi luovuttiin kaupungin perustamisesta?\n\n-- Sitä on vaikeanlainen sanoa lyhyesti. Monenlaiset syyt aiheuttivat\nasian siirtymisen pois päiväjärjestyksestä. Samalla tavoin luhistuivat\nmyös Anianpellon, Padasjoen ja Harmoisten kaupunkitoiveet. Mutta\nJyväskylä ja Lahti pitivät puolensa.\n\nTäysihoitolan laiturilta päästiin takaisin kodikkaaseen _Tehiin_, jonka\nkannella insinööri toivotti kaikki sydämellisesti tervetulleiksi\n\"kotiin\".\n\n-- Kyllä tuo herra insinööri on sentään herttainen mies!\n\n-- Sanos muuta! Paljon hauskuutta vaille olisimme jääneet, ellei hän\nolisi ollut mukana tällä monessa suhteessa hyvin antoisalla virkistys-\nja opintomatkalla.\n\nKukonharjun laiturista oli vain pieni potkaus, puolisentoista\nkilometrin matka v. 1878 valmistuneeseen, 363.000 mk maksaneeseen\nyksisulkuiseen Kalkkisten kanavaan. Se avautui näkyviin pienen\nniemekkeen takaa muutamien satojen metrien pituisena, kauniin\nkoivumetsän halki johtavana suorana vesitienä, alkaen Kalkkistenkosken\nsieviä pikku saaria täynnä olevan suun seudun ja Kottilan laiturin\nvälisestä poukamasta. Tämä ei ole kuitenkaan se Kottila, jossa vietetyn\nillan jälkeen jenkan laulaja on hiukan niinkuin katumapäällä,\nhaikaillen jotta\n\n    niinhän se kävi,\n    että ilta multa meni\n    niissä Kottilan kuuliaistansseissa,\n\nsillä ne tämän laulun tarkoittamat kuuluisiksi tulleet remukuuliaiset\nkuuluttiin pidetyn Lammilla. Sen Kottilan, pienen harmajan\ntalon maantien vieressä tietää neuvoa matkailijalle ainakin\nHeinolan--Hämeenlinnan linja-auton kuljettaja. Niin vakuutti joku\n_Tehin_ komentosillalla Kalkkisten kanavaan saavuttua. Hyvähän oli\ntulla tietämään tuokin tällä opintomatkalla. Samoin kuin sekin\nyllättävä seikka, että Kalkkisten kanavan sivulla olevasta\nKalkkistenkoskesta, tahi oikeastaan neljästä eri koskesta, uitetaan\nvuosittain kymmenen ja kaksitoistakin miljoonaa puuta menemään edelleen\nVirtasalmea, Hopeaselkää, Tornionsalmea, Ruotsalaisjärveä, Heinolan\nJyrängönvirtaa, Konnivettä, Vuolenkoskea ja Mankalan kovia koskia ja\nKymijokea myöten Kyminsuuhun, Kotkaan saakka sikäli kuin puiden kulkua\nei pysäytetä Myllykosken ja Inkeroisten tehtailla. Tehiläiset kävivät\nkatsomassa puunippujen \"huilaamista\" Kalkkisten koskessa. Sen rannalla\nhe näkivät myös lohen onkija-herran huiskauttelemassa pitkää, notkeaa\nvapaansa ja siiman rullaa ratisuttamassa. Lohta ei nähty, mutta ne\nkaksitoista Helsingin herraa, jotka ovat isoilla rahoilla vuokranneet\nlohenongintaoikeuden Kalkkisten koskissa, ovat nähneet lohia paljonkin\npuntarin koukussa kosken rannalle rakennuttamassaan sievässä\nkalastusmajalassa, joka sijaitsee onkiherrojen omistamalla noin\npuolensadan hehtaarin alueella. Lohien syöntihalu Kalkkisten koskissa\nkuului yleensä olleen hyvänpuoleinen. Juuri vähää ennen tehiläisten\ntuloa oli saatu 26-40 kilon päiväsaaliita \"miestä päälle\". Korkein\nsallittu pyyntimäärä lienee 60-70 kiloa. Sen yli menevästä määrästä on\nsuoritettava \"aika ravakka\" lisämaksu kultakin kilolta. Joka vuosi\nviime aikoina on \"kylvetty\" koskiin tuhansia lohenpoikasia.\n\nKalkkisten kanavan liikenne kuului olleen verraten vähäistä\nsen jälkeen kuin Vesijärven ja Heinolan välinen säännöllinen\nmatkustajalaivaliikenne päättyi syksyllä v. 1932. Heinolan--Lahden rata\nja autobussiliikenne \"tappoivat\" Heinolan matkustajalaivaliikenteen. Se\noli vahinko, sillä Kalkkisten kanavan ja Heinolan kaupungin välinen\nreitti on hyvin luonnonihana. Heinolan vesillä on nykyisin\nliikennöimässä vain kaksi pientä paikallislaivaa, mutta ne eivät ulota\nsäännöllistä matkustajaliikennettänsä Kalkkisten kanavasta Päijänteen\npuolelle, joitakin huvimatkoja vain joskus Vääksyyn ja muuanne tekevät.\nEnnen aikaan Heinolan--Vesijärven välillä kulki säännöllisesti kaksikin\nkookasta laivaa, _Heinola_ ja _Heinola II_, joista jälkimmäinen on\njuuri _Tehi_, mutta _Heinola_, joka oli tullut maksamaan satoja\ntuhansia markkoja, oli muutamia vuosia takaperin myyty Säynätsaloon\nParviaisille 20.000 markasta, vaikka laivan höyrykone yksistään\narvioitiin vähintään 40.000 markan hintaiseksi. Laiva muutettiin\nproomuksi, kone ja kattila myytiin. \"Amiraalilaiva\" _Suomen_ nykyinen\nkapteeni Nyroos kuljetti kauan ja viimeiseksi säännöllisvuoroista\nmatkustajalaivaa Vesijärven ja Heinolan välillä.\n\nMuutamien kilometrien päässä Kalkkisten kanavasta _Tehi_ sivuutti\nLahden--Sysmän maantien lossisalmen rannalla olevan Koskis-veljesten\nomistaman suuren Iisakkilan kartanon sekä Kalkkisten meijerin ja\nrukoushuoneen ja tuli sitten heti liki kolmen kilometrin pituiseen\nVirtasalmeen, joka on Päijänteen ja Heinolan reitin kauneimpia,\nerämaisella jylhyydellään tehoavimpia paikkoja, niitä maisemakuvia\nelämän tien ohessa, joita muistellessa vielä monien vaiheikkaiden\nvuosien kuluessa sydän sykähtelee tavallista kiihkeämmin.\n\nVirtasalmen korkean, jyrkän rantavuoren seinämässä on useina vuosina,\naina samassa paikassa, huuhkajapari pitänyt pesäänsä. Eräänä kesänä\ntoinen näistä huuhkajista saatiin ammutuksi ja pesästä kallion rinteen\npykälästä otettiin kolme untuvaista, kissansilmäistä poikasta. Emo ja\npoikaset ovat biologiseksi ryhmäksi täytettyinä ammattipreparaattori,\nagronomi Leopold Häggin suuressa, useita satoja täytettyjä lintuja ja\nmuita eläimiä sisältävässä kokoelmassa hänen omistamassaan\nmaanviljelys- ja turkistehdastalossa Korpinpohjassa, Koivuselän\nrannalla, Virtasalmen itäisestä suusta muutamien kilometrien päässä\nkaakossa päin. Herra Hägg ottaa vastaan eläinten täyttämis- sekä\nturkisnahkojen muokkaus- ja värjäystyötä. Hän on asunut yksinäisessä\nKorpinpohjassaan kauniilla lehtorannalla \"maailmaa piilossa\" jo\npuoliväliin kolmatta vuosikymmentä ja viihtyy siellä hiljaisuudessa,\nmieluisissa askareissaan erittäin hyvin. Hän on herkkä luonnon ystävä\nja ymmärtäjä, ahkera lukumies ja mietteliäs filosofi, joka sanoo\nlopullisesti heittäneensä hyvästit suurelle maailmalle ja sen hupsuille\nihmisille. Vain harvoin hänet nähdään Heinolassakaan. Korpinpohjan\n\"erakko\" on iältään vasta kuudetta vuosikymmentä aloittava, syntyään\noululainen.\n\nMutta _Tehi_ painalsi Korpinpohjan hiljaisen, elämän ja maailman\narvoituksia miettivän miehen rauhaisan asuinpaikan ja Rauvolan kartanon\nsekä pienen Avainsaaren ohi auhtoa Hopeaselkää myöten ja antoisista\nahventen onkimispaikoistansa tunnetun Tornionsalmen kautta\nRuotsalaiseen, suurehkoon ja saarekkaaseen selkäveteen, jonka etäisellä\npohjoisrannalla näkyy muuta ylhää maastoa korkeampana Heinolan pitäjän\nsievänäköalainen Suurmäki. Siitä jonkin verran itään päin samalla\nrantueella häämöttää vanhan Marjoniemen kartanon lahdensuu. Tämän\nentisen rälssitilan pellosta löydettiin muutamia vuosia takaperin\nisohko plooturaha-aarre. 1700-luvulla omisti tilan kuninkaan\nrahastonhoitaja Adolf Pose. Tilaa käytettiin silloin kalastustilana,\njossa herrat kävivät pyydystämässä lohia ja siikoja. Pose\nasui Heinolassa. Marjoniemi joutui 1800-luvun alkupuolella\ntalonpoikaissuvuille.\n\n-- Nykyisin on Marjoniemen kartanon isäntänä Hanjoen Eemeli, paljon\nkäytetty, mutta vielä hyvässä kunnossa oleva kunnallismies,\npuutavaramies, laivojen ja lotjien omistaja ja ennen kaikkea maamies.\n\nKamreeri tunsi paikkoja ja ihmisiä Heinolan seutuvilla ja\nmatkatovereilleen niitä edelleen esitteli:\n\n-- Ja tuossa pienessä kallioisessa saaressa on Heinolan asemapäällikön\nuusi kesäkoti. Naapureista ei siinä ole vastusta, eivätkä tänne asti\nkuulu junan enemmän kuin muutkaan hihkumiset ja huhkimiset. Herra\nasemapäällikkö hiljaisuuden ja luonnon ystävänä on laittanut huvilansa\ntässä suhteessa edulliseen paikkaan. Lähimmät naapurit Tornionniemessä\nja Hevossaaressa ovat kilometrien takana -- kaukana on Hevossaaren\npyylevän, hyväntahtoisen Kusti-isännän vauras talo ja vielä vähän\nsitäkin etempänä ovat Salpausselän suurten hiihtojen monivuotisen\n\"saunamajurin\" ja koiramiehen, kansallisen pankin johtajan sievä huvila\nihanassa niemekkeessään sekä sellaisen miehen kesämökki, joka hyötyy\ntoisten ihmisten vahingoista ja onnettomuuksista.\n\n-- Kuka ja mikä se sellainen mies on?\n\n-- Hän on Heinolassa olevan autokorjaamon ja konepajan omistaja.\nÄskettäinkin hän sai kolmattakymmentä tuhatta markkaa autojen\nkorjauspalkkioina yhdestä ainoasta yhteenajosta. Senkin auton korjaus,\njossa yhteentörmäyksen sattuessa olivat kuherrusmatkallaan eräät\nheinolaiset leskirouvat ja leskiherrat, kaksi paria, säilyen\nvahingoittumatta, tuli maksamaan liki 20.000 mk. Autoliikenteen\nedistämistarkoituksessa hän on suostunut toimimaan Suomen\nMatkailijayhdistyksen Heinolan osaston puheenjohtajana sen lisäksi,\nettä hän on myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Heinolan\n\"nähtävyytenä\" nimittäin ei olekaan enää Suomen ainoa naispuolinen\nkaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Hän ei kerkiä enää johtamaan\nkaupungin isiä, kun on istuttava eduskunnassa. Huuskos-Uatu se hoitelee\ntoista konepajaa Heinolassa Jyrängön puolella.\n\n-- Osaa tuo hiljainen mies olla mukavapuheinen sille \"päälle\"\nheittäydyttyään.\n\n-- Osaa kyllä. Hän kuuluu olleen Heinolassa kylpylaitoshoidossa parina\nkesänä. Sen vuoksi hän tuntee sen puolen asioita.\n\n-- Aikookohan hän kylpeä täällä myös tänä kesänä.\n\n-- Ei sanonut jaksavansa tänä kesänä kylpeä missään laitoksessa, sillä\nosallistuminen kylpylaitoselämään vaatii -- vankkaa terveyttä. Niin hän\nsanoi.\n\nNiitä hauskoja tarinoidessa matka oli huvennut huomaamatta. Kuljettiin\njo 77-neliökilometrisen 83,5 metriä ylempänä merenpintaa olevan\nRuotsalais-järven keskipaikkeilla. Heinolan kolmen tehtaan savut\nnäkyivät taivaanrannalla. Nopeassa tahdissa sivuutuivat kallioinen\nKuisankärki, Korkeasaari ja Pirttisaari. Noissa saarissa ja Kausan\nSissivuorella kuului vielä muutamia vuosia takaperin olleen nähtävissä\nmuinoisten alkeellisten sotavarustusten, kivivallien jäännöksiä, mutta\nnykyisin ainakin Korkeasaaressa ja Pirttisaaressa ei ole enää\nsellaisia havaittavissa. Reitin oheen jäi myös Huhtisaari, jossa on\npolttohaudaksi epäilty tutkimaton kiviröykkiö. Jo sivuutettiin noin\nkilometrin päässä Vallannenästä oleva Kirstinsaari, johon ennen aikaan\neräs Marjoniemen mies oli soutanut pahankurisen Kirsti-eukkonsa ja\njättänyt hänet sinne yksinäisyyden taltutettavaksi. Akka oli siellä\nlämpimänä kesäsydännä elellyt eväineen useita viikkoja ja paistanut\nleipiä taivasalle kyhäämässään kiviuunissa. Sekin rakennelma oli ollut\npystyssä vielä äskeisinä vuosina, mutta on nyt jo luhistunut. Mutta\nHeinolan kaupungista vähän pohjoiseen päin, Heinolan pitäjän ja Sysmän\nrajatienoilla, puolisenkymmenen kilometrin päässä Makkaramäen talosta\non vielä pystyssä muinoisaikainen metsäuuni. Se löydettiin siten, että\neräs Heinolan pitäjän tiedonhaluinen neitonen äskettäin ilmestyneestä\nHollolan pitäjän historiakirjan I osasta sattui havaitsemaan maininnan\ntuosta metsän uunista, lähti etsimään ja löysi uunin kirjassa\nneuvotusta paikasta, likeltä erään pienen salojärven rantaa.\nHeinolankin seutujen kuulumisen vuoksi muinoin hyvin laajaan,\nikivanhaan Hollolan emäseurakuntaan on Hollolan historiateoksessa\ntullut vanhan ajan asutustodisteena ja nähtävyytenä mainituksi tämä\nuuni, jollaisia kansa nimittää lapinuuneiksi, arvellen tätäkin siis\nmuutamia satoja vuosia takaperin päättyneen lappalaisten ajan\njätteeksi; Lapin puolen emännät vielä tänäkin päivänä keittävät ja\npaistavat \"ilman alle\" rakennetussa asutuskenttä- tai metsäuunissa.\nTätä Makkaramäen läheisyyden metsäuunia, jonka olemassaoloa kaikki\nseutukuntalaisetkaan eivät ole nykyvuosina tainneet tietää, arvellaan\nmyös joko Ison vihan tai Suomen sodan aikaisten pakolaisten\nrakentamaksi ja käyttämäksi. Tätä otaksumaa tukee se seikka, että uuni\non laitettu vaikeanlaisesti löydettävään paikkaan. Makkaramäen talon,\nVapaussotamme aikaisen ankaran taistelupaikan, Elli-neiti tuon\nsalaperäisen, harvinaislaatuisen nähtävyyden kyllä löytää ja osaa\nopastaa matkailijat sitä katsomaan, jos jaksaa ja joutaa \"ravata pitkin\nmetsiä\".\n\nKamreeri tiesi kertoa tästäkin _Tehin_ ollessa Savisaaren, Heinolan\nKauppa-apulaisyhdistyksen, lepolasaaren seutuvilla.\n\nJa niinpä vihdoin Totikallion, Heinolan herrojen entisaikaisten\nveneretkien päätepaikan ja pullojen tyhjentämis- ja\nkortinpelaamiskallion, sekä pormestarin ja kaupunginlääkärin\nhuvilasaarten sivuitse ja Niemelän kartanon niemekkeen päitse laiva\nlaski Keilaniemen kivireunuksisen laiturin viereen, Heinolan suuren,\nnoin kaksi ja puoli tuhatta vakinaista asukasta sisällänsä pitävän\nmaailmankaupungin satamaan, joka on Suomen ainoa koko talven jäätön\nsatama; Kymin virtaava vesi näet ei jäädy milloinkaan. Seutu näytti\nhyvin ihanalta, leppoisan viihtyisältä. Laivan kohdalla, pari sataa\nmetriä leveän Kymijoen Jyrängönvirran takana viehätti katsojaa\nvainioisen Sepänniemen lehtoinen kärki, jossa kerrottiin harvinaisen\nsatakielen viime aikoina joka kesä pesineen ja ihmeellisiä säveliään\nlaulaneen. Ja vähän matkan päässä laivarannasta itään päin näkyi komea\nrautatien silta, joka parikymmentä metriä korkeana ja vähän yli\npuolineljättä sadan metrin pituisena ylväin rautakaarin ja tukevin\nkivipahtain punaisena veteen kuvautuen kuin rohkeasti heittäytyi\nrannalta toiselle -- joku tiesi sillan v. 1932 rakennettaessa tulleen\nmaksamaan puoliväliin toistakymmentä miljoonaa markkaa. Laivalaiturin\nvieressä, maan ja veden rajalla vaati huomiota myös kylpylaitoksen\nRantasali, tuo tyylikäs huvittelu- ja ravintolarakennus, ja ison\nkoivikkopuiston runkojen lomitse pilkotti suuri, hienon näköinen,\nmaamme uudenaikaisimmaksi sanotun kylpylaitoksen päärakennus, ja sen\nvieressä kylpylaitoksen lääkärin vastaanottorakennus sekä aidattu\nhiekkaranta ja vesikelkkailutorni.\n\nTässä oli siis suosittuna kylpyläkaupunkina kuuluisa Heinola. Mutta\nmissä olivat heinolaiset? _Tehi_ tuli tällä kertaa tavallista\naikaisemmin, jo kello 16, joten arvoisat heinolaiset olivat silloin\nvielä arvattavasti \"kaupallaan ja pellollaan\". Vastaanottamassa, laivan\nköysiä kiinnittämässä oli vain yksi mies, eikä hänkään ollut\npaikkakunnan alkuasukas, vaan kylpyvieraana ja sieviä tyttöjä\nkatselemassa Kymijoen partailla kesälomansa aikana oleileva\nriihimäkeläinen sanomalehtimies. Ranta-aukio oli autio kuin Saharan\nhiekkainen lakeus.\n\n-- Kyllä tänään vielä näemme väkeäkin, ennusti opas, ja kuuluuhan\ntuolta lauta-aidan takaa kylpylaitoksen hiekkarannalta uijien ja\nauringonkylpyjen ottajien hilu. Siellä on paljon väkeä nyt tällaisena\nkuumana päivänä, ja siellä taitaa olla käynnissä noista huudoista\npäättäen jokin jännittävä ja hauska rantakilpailu. Kylpylaitoksen\nhuviministerinä toimiva teatterinjohtaja Antero Suonio osaa kyllä\nkeksiä kaikenlaista hauskuutta.\n\nNyt oli tehiläisten ohjelmanumerona autoretki katsomaan Suomen\nUrheiluopistoa ja Urajärven museota. Rantasalista päästiin\npuhelinyhteyteen Heinolan \"autokuninkaan\" T.A. Virtasen kanssa ja\nneljännestunnin kuluttua eräs hänen komeista, mukavista \"busseistaan\"\najoi laivarantaan. Ja puolen tunnin, puolisentoista penikulman\npyrähdyksen jälkeen auto pysähtyi Vierumäen entisellä 83-hehtaarisella\nreservileirikenttäalueella sijaitsevan urheiluopiston portille, uhkean\nkuusikerroksisen, valkeaksi maalatun päärakennuksen eteen, salskeaan\nkangasmännikköön, pienen Valkjärven neljättäkymmentä metriä korkealle\nrantatöyräälle, jonka päällyksen, Sisemmän Salpausselän harjanteen laen\nsanottiin olevan siinä paikassa vähän yli puolitoistasataa metriä ja\nmolemmin puolin sivuilla kolmattakin sataa metriä ylempänä merenpintaa.\n\nRetkeläiset tutustuivat ensin yllättävän suureen, kustannusarvioltaan\npuolikymmenmiljoonaiseen, loisteliaaseen päärakennukseen, jossa\nopastajana ja selittäjänä toimi miehekkäällä ja luontevalla tavallaan\nurheiluopiston johtaja Akseli Kaskela.\n\nValtavan vaikutuksen teki vieraisiin heti päärakennuksen \"paraatioven\"\nedessä oleva laaja porrastaso, jonka askelmilla muutamat kurssilaiset\nparhaillaan istuivat päivää paistattamassa. Lasisten ovien kautta\nsaavuttiin eteishalliin, jonka mustakiiltoiseksi maalatun katon alla\nnähtiin puolipyöreän muotoinen päivystävän pojan kioski, josta saatiin\nostaa opiston kuvakortteja ja muistoesineitä. Eteishallista päästiin\nvälittömästi pitkään käytävään, jonka kahden puolen sijaitsevat\ntoimisto ja muut huoneet. Käytävän päässä on suuri luentosali, jonka\njyrkästi toinen toistaan ylempänä olevat istuinrivit herättivät\nerityistä huomiota. Sali palvelee myös opetuselokuvateatterina.\nSaliin mahtuu 70 henkilöä ja pienempään luentosaliin 40.\nPäärakennukseen voidaan majoittaa pari sataa henkilöä. Lisäksi on muita\nmajoitusmahdollisuuksia. Samassa kerroksessa huomioitiin vielä\njohtajan ja taloudenhoitajan työhuoneet, opettajien kokoushuone ja\nlääkäri-opettajan työhuone ja laboratorio. Toisessa kerroksessa saatiin\nnähdä kurssien opettajien asuinhuoneet sekä oleskeluaulat keskusradion\nkuuntelemista ja sanomalehtien lukemista varten. Neljässä ylimmässä\nkerroksessa ovat oppilaiden asuinhuoneet yhteisine oleskelu- sekä\nsairashuoneineen.\n\nEdellä selostetun keskirakennuksen molemmin puolin ovat\nsiipirakennukset. Toisessa on voimistelusali, kahdet suihku- ja\npukeutumishuoneet ja pari muuta huonetta. Vastakkaisessa\nkylkirakennuksessa on erinomaisen valoisa ja avara ruokasali noin\npuolelletoista sadalle henkilölle ja sen takana honkaparkettilattiainen\nkerhohuone, jota myös käytetään harvinaisimpien vieraiden ruokailu- ja\nseurustelusalina. Ruokasalien alapuolella sijaitsevat keittiö,\nemännöitsijän ja palveluskunnan asuinhuoneet sekä niiden alla kellarit\nja leipomo. Kellarin, keittiön ja ruokasalin välillä on sähköhissi,\nkeittiössä ihmeellisiä laitteita. Vielä ovat vahtimestarin\nasuinhuoneet. Opistorakennus kokonaisuudessaan on kaunis -- arkkitehti\nErik Bryggman on onnistunut suunnitteluissaan hyvin. Rakennus tehostaa\nsitä erikoislaatuista maisemaa, joka leviää sen ympärillä.\nRetkeilijämme saivat luoda siihen hyvin vaikuttavan yleiskatsauksen\npäärakennuksen vesitornin katolta, jonka tasanne on liki 60 metrin\nkorkeudessa vieressä olevan pienen, kirkasvetisen Valkjärven\npinnasta laskettuna. Valkjärven takaa näkyy Saarijärvi, ja sen\ntakana on Suurijärvi. Näistä järvistä on löydetty ikivanhoja,\npolttamalla koverrettuja ruuhia. Näkyy muitakin vesiä, kummallisia\nharjumuodostelmia, Lahden radiomastot ja metsää, aina vain metsää,\nSalpausselkää koko komeudessaan, asuttuja ja viljeltyjä paikkoja hyvin\nvähän. Tätä kaikkea etenkin ulkomaalaiset ovat ihmetelleet. Valkjärven\nrannalla sijaitsee opiston saunarakennus, sitä vastapäätä järven\ntoisella rannalla jyrkkärinteisessä niemessä on opiston johtajan\nfunkistyylinen asuinrakennus, kuin hirsinen linnake; lisäksi on\nlääkäri-opettajan asuinrakennus ihanalla koivikkokumpareella likellä\nrantaa sekä toisten opettajien asuntoja. Entinen opistorakennus on\nlaitettu henkilökunnan asuinrakennukseksi. Pari sataa metriä uudesta\nopistorakennuksesta etelään päin, opiston pihasta maantielle johtavan\nkangastien vierustoilla ovat suuri urheilukenttä hiilimurskaisine\njuoksuratoineen, verkkopalloilukentät, telinevoimisteluhalli ja\njalkapalloilukenttä.\n\nRetkeläisemme kävivät katsomassa niitäkin. Käveltäessä opiston\njohtaja kertoi, että urheiluopistopuuhan alkuunpanijana esiintyi\nkoko Suomen kansan tuntema Tahko, maisteri Lauri Pihkala, joka\nv. 1916 Urheilijan Jouluun kirjoitti ajatuksiaan urheiluopiston\ntarpeellisuudesta, luoden samalla suuntamuotoja opiston toiminnalle.\nMutta vasta Turun voimistelujuhlassa v. 1924 ryhdyttiin toimenpiteisiin\nurheiluopistoajatuksen toteuttamiseksi. Silloin valittiin väliaikaiseen\ntoimikuntaan tästä asiasta huolehtimaan tarkastaja Arvo Vartia,\nmaisteri Lauri Pihkala ja prokuristi Aarne Lang. Syksyllä v. 1925\npäätettiin perustaa Urheiluopiston Kannatusosakeyhtiö ja sen\njohtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi tarkastaja Vartia, muiksi\njäseniksi prokuristi Lang ja voimistelunopettaja Kaskela.\n\nTärkeänä ja paljon puuhaa aiheuttavana tehtävänä oli opiston paikan\netsiminen. Keväällä v. 1928 Lahdessa pidetyssä rintamamiesten juhlassa\noli maisteri Pihkala saanut kuulla heinolaisilta, lähinnä kai\nedesmenneeltä kauppiaalta, rintamamieheltä ja Tahkon vanhalta\nolympialaiskaverilta Vanni Jääskeläiseltä, että Heinolan kaupunki oli\nhalukas luovuttamaan palstan urheiluopistolle, ja jos kaupungin alueet\neivät miellyttäisi, oli tarjolla muitakin paikkoja kaupungin\nlähistössä, Heinolan pitäjässä. Ja sieltähän, ei kaupungin, vaan\nvaltion, metsähallituksen hallussa olevalta alueelta, tästä paikasta,\nmiellyttävin alue löytyi.\n\nRetkeilijämme saivat urheiluopiston \"selväksi\" tunnissa, kiittivät\njohtajaa opastusvaivoista ja lähtivät ajaa hyristämään takaisin\nHeinolaan päin, mutta vain puolisenkymmentä kilometriä, Vierumäen\nrautatieaseman läheisyyteen, jossa pyörähdettiin Heinolasta pois päin\nlänteen, Asikkalan pitäjän halki lähinnä Urajärvelle, Vesivehmaalle ja\nVääksyyn johtavalle maantielle -- mentiin katsomaan Urajärven kartanon\nmuseota, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen nykyisin omistamaa entistä\nHeideman-suvun tyypillistä eteläsuomalaista herraskartanoa. Vierumäen\naseman tienoilta alkaen asumattoman puolitoistapeninkulmaisen\npetäjikkökankaisen taipaleen jälkeen avautui eteen Urajärven laaja\nkyläaukea, jonka eteläisessä laidassa rajoitti näköalan Sisempi\nSalpausselkä sinertävänä, selvänä harjannejuontona, muodostaen hyvin\nviehättävän, juhlavan näkymän, jonka silmänä keskellä kimmelsi pieni\nKoskuejärvi. Siitäpä sitten lyhyen alamäen juurelta oli käännyttävä\nUrajärven herraskartanon liki kilometriselle pihaan vievälle tielle.\nSen vieressä nähtiin kartanon sievä sivurakennus, jossa von\nHeideman-vainajien testamenttimääräyksen mukaan taiteilijoille oli\nkesäkuukausina hakemuksen ja valinnan perusteella annettava vapaa\nasumisoikeus. Rakennuksen kuistikossa istuikin useita naisia ja\nherroja. Pääkartano näkyi sijaitsevan kuulemma noin 5 kilometriä pitkän\nja liki kilometrin levyisen, erityisen kauniin, hyvin saarekkaan,\nsalomaiden ympäröimän Urajärven eteläpään rannalla, kerrassaan\nihastuttavassa paikassa.\n\nKartanon katselemisesta kannetaan pieni maksu kesällä, jolloin siellä\nasuu eräs helsinkiläinen naismaisteri selittämässä matkailijoille\nnähtävyyksiä. Katsojia kuului käyneen kuitenkin verraten niukasti,\nsillä Urajärven kartanosta ei ole \"tehty reklaamia\". Siitä ei ole\nyleensä tietoja suurella matkailevalla ja retkeilevällä väellä. Siksipä\ntehiläisjoukkueen kamreeri opasmaisterineidin selostuksesta ja\nnäkemistään kirjoitti joitakin tietoja pieneen matkamuistikirjaansa.\nUrajärven eli Niemelän kartano on ollut vuodesta 1917 alkaen\nMuinaismuistoyhdistyksen huostassa jälkisäädöksellä viimeisen omistajan\nneiti Lilly von Heidemanin kuoltua 67 vuoden ikäisenä; kartanon alue\nnykyisin 108 hehtaaria, kotipalsta noin 20 hehtaaria, aikaisemmin koko\nkartanotilan pinta-ala noin 4.000 hehtaaria; tilan lisäksi\njälkisäädöksessä määrättiin Muinaismuistoyhdistykselle 103.000 mk\nkäytettäväksi tilan hoitokustannuksiin; Lilly-neidin veli tilanomistaja\nHugo von Heideman kuoli v. 1915. Hän oli perheetön, hienoluonteinen\ntaiteen ja luonnon ystävä. Kartanon nykyinen valkeaksi maalattu,\npeltikattoinen, v. 1812 tehty päärakennus on tilan kolmas päärakennus\nja on siinä keittiö ja 7 huonetta, joista 5 museohuoneina. Uuden\npäärakennuksen kanssa samassa pihassa on vanha, vuonna 1776 rakennettu\npienehkö, punaiseksi maalattu, pärekattoinen päärakennus, jossa\nvanhanaikainen väentupa eli pirtti, sali ja kamari sekä ullakolla niin\nsanottu kummitushuone, jossa eräs talon entinen valtijatar näyttäytyy\nhaamuna öisin kello kahdenkymmenenneljän aikana; rouva oli asunut ja\nkuollut siinä kamarissa, ja onpa valkean rouvan toisinaan öisin aivan\näskeisinä vuosina nähty kulkevan pihamaallakin; vanhemman\npäärakennuksen eteisen ulko-ovessa on omituinen, ennen vanhaan\nkäytännössä hyvin yleinen kolkutin ja eteisen seinässä sukuvaakuna\nja katossa kummallisen näköinen lyhty; muissa huoneissa on von\nHeideman-suvun upseeriesi-isien taisteluista Siikajoella, Oravaisissa,\nPyhäjoella, Alavudella, Napuella ja Kalajoella muistoina miekkoja,\npistooleja, tikareja, rintahaarniska, piilukkopyssy ja sotilaskivääri\nvuodelta 1808 sekä vanhoja metsästyspyssyjä, piippuvalikoima ym. V.\n1672 everstiluutnantti Georg von Heideman osti Niemelän (Urajärven)\nkartanotilan kapteeni Berndt Mölleriltä ja siitä saakka vuoteen 1917\ntila oli von Heideman-suvulla, muiden muassa aikoinaan luutnantti\nAxel Fredrik von Heidemanilla, joka syntyi v. 1802 ja kuoli\n1860-luvulla. Ennen vuotta 1672 tila oli ollut von Tiesenhausen- ja\nPaijkull-suvuilla, edellisellä vuodesta 1649 ja jälkimmäisellä vuodesta\n1613 alkaen.\n\nNykyisessä päärakennuksessa on viisi huonetta jätetty\nviimeisen omistajan kuoltua sillensä, näytteeksi vanhasta\nherraskartanokulttuurista. Hugo von Heidemanin englantilaistyylisesti\nsisustetussa kylkiäiskamarissa on hänen kirjoituspöytänsä ja sänkynsä\nja muut huonekalut, takkauuni sekä suuri kirjasto, jossa on hyvin\nvanhojakin teoksia. Lisäksi on huoneessa arabialaiset oviverhot sekä\nmuotokuva- ja maisemamaalauksia, matkamuistoesineitä Egyptistä,\nPalestiinasta, Italiasta ym.; muissa huoneissa nähtiin kustavilaista\nja empire-huonekalustoa (eräässä kaapissa vuosiluku 1816), Eero\nJärnefeltin muotokuvamaalauksia, kuva Toivalansalmen taistelupaikasta\nja sveitsiläinen maisema sekä Urajärven kuvasto, jne.; von Heidemanit,\nveli ja sisar, Hugo ja Lilly, olivat taiteen hartaita ystäviä,\njoiden vieraanvaraisessa kodissa kirjailijoilla ja muilla\ntaiteilijoilla oli monina vuosina koti ja asunto. Edellä mainitussa\ntaiteilijarakennuksessa kauniilla harjulla likellä pääkartanoa ovat\nasuneet kesäisin muiden muassa Lauri Haarla, Eero Järnefelt, Haloset ja\nJormat.\n\nKartanon puistossa on eläin- ja muita veistoksia, von Heidemanien\nhautapaikka muistomerkkeineen, vainiomäellä huvitasanne ja puiston\nrannassa, Urajärven kortteikkolahdessa kellumassa luonnollisen kokoinen\ntekojoutsen, jonka luona tehiläisten käydessä uiskenteli muutamia\noikeita, eläviä sorsia ja telkkiä.\n\nUrajärven kartano on arvokas, tyypillinen myöhäisemmän\nkartanokulttuurin muistoedustaja, jota etenkin sen viimeiset omistajat\novat vaalineet suurella huolella. Lilly von Heideman ja hänen veljensä\nHugo olivat hienosti sivistyneitä, jaloluonteisia ja miellyttäviä.\nKaiken hyvän ja kauniin ihannoiminen sekä herkkä tunteellisuus oli\nheissä sulautunut luonteen eheydeksi, tehden heistä todellisia\nsivistyksen ja aateluuden edustajia. Hugo von Heideman on säveltänyt\nmuutamia lauluja, muun muassa tuon tunnetun, ihanan laulun \"Yks'\nmaailmassa on paikkanen\".\n\nPaluumatkallaan tehiläiset huomioivat 5 kilometrin päässä Heinolan\nkaupungin eteläpuolella aivan maantien vieressä Nynäsin kartanon, jonka\npäärakennukseen sen nykyinen omistaja Kymi-yhtiö on alkanut kerätä\nvanhan herraskartanokulttuurin yhteyteen kuuluneita huonekaluja ja\nmuita muinoisesineitä. Nynäsin entisen ratsuvelvollisen säterin ja\nMyllykylän augmenttitalon maa-alueiden yhteinen pinta-ala on 5.101\nhehtaaria. Tila siirtyi avioliiton kautta ratsumestari Johan Ramsaylle\nhänen mentyään v. 1712 naimisiin Kristina von der Pahlenin kanssa. Sen\njälkeen tila kuului vielä kauan viime vuosisadalla Ramsayn suvulle.\nNynäsin omistajista ansaitsee erityisen maininnan tunnettu Suomen\nitsenäisyyden innokas harrastaja, Anjalan liiton mies, majuri Krister\nWilhelm Ramsay. Kymiyhtiö osti tämän tilan v. 1904.\n\nTehiläiset pysäyttivät autonsa likellä Heinolan pitäjän ja kaupungin\nrajaa, Kymijoen suuren rautatiesillan eteläisen pään kohdalle ja\nnousivat kivisiä portaita myöten huikean korkealle rautatiesillalle,\njonka kummassakin laidassa on jalkakäytävä.\n\n-- Tämäpä on valtavan komea täältäkin nähden, ja näin hirveän pitkä ja\nnäin korkea!\n\nKamreeri puheli:\n\n-- Tätähän sanotaan Suomen pisimmäksi yhtenäiseksi sillaksi, puhutaan\nolevan pituutta kolmesataakuusikymmentä metriä, yksitoista jänneväliä,\nja korkeus joen pinnasta näin vähän veden aikana on kaksikymmentä kaksi\ntahi kaksikymmentäkolme metriä. Muutamia vuosia takaperin eräs hiukan\njuovuksissa oleva joutomies tuli tänne sillalle ja sanoi parille näitä\njalkakäytäväpalkkeja tervaavalle miehelle, että \"minulle aina sanotaan\nminun olevan sellainen mies, joka ei pysty mihinkään, mutta nyt minä\nnäytän, että pystyn minä johonkin\", ja samassa hän hypätä leiskautti\ntuosta kaiteen yli ja putosi virtaan jalat edellä, oli ainakin minuutin\numpisukkelossa, kohosi sitten pinnalle tuolla vähän alempana virrassa\nja vähän myöhemmin hänet saatiin vedetyksi maalle tuolla parinsadan\nmetrin päässä, tuossa Hiidenhaudan poukamassa.\n\n-- No, mitenkä hänelle kävi?\n\n-- Huonosti kävi -- hänet tuomittiin maksamaan sata markkaa sakkoa.\n\n-- Sakkoa! Miksi?\n\n-- Uimisesta kielletyssä paikassa. Ja puhtaan veden pilaamisesta.\n\n-- Eikö hänelle siitä hypystään aiheutunut muuta vahinkoa?\n\n-- Ei, mutta jos hän olisi sattunut putoamaan vatsalleen tai selälleen\nveteen, niin silloin se olisi ollut sellainen lätky näin korkealta\nhypättynä, että henki pois, ensin vedenpinnan äkkikohtauksessa\nrunneltuminen ja sitten tajuttomana hukkuminen. Toinen mies, eräs\njuopunut toispaikkakuntalainen peltiseppä, yritti kerran hypätä tästä\nmyös virtaan -- riisui kaikki vaatteensa tuohon radalle läjään,\nkultakellonsa päällimmäiseksi, ja toverinsa kielloista välittämättä\npyörähti kaiteen selän päällitse ison mahansa varassa, käsistään\nriippumaan tuohon kaiteen ulkopuolelle, tyhjän päälle, sanoen menevänsä\n\"uimaan, kun nyt on näin kaunis kesäilta\" -- vaikka oli lokakuun kylmä\nilta. Mutta kun mestarin jalat eivät yltäneetkään veteen hänen\nkoetellakseen ensin veden lämpöä, hätäytyi läkkiseppä, pelkäsi\nputoavansa käsien ruvetessa puutumaan pidellessä, ja mies alkoi huutaa\napua niin hirvittävän kovalla ja pahalla äänellä, että se mökä kuului\nkaupungin toiseen laitaan saakka ja Kauppakadulla ruumiin terveydeksi\niltakävelyä harrastamassa ollut väki juoksi kauhistuneena tänne ja\nAatamin pukimisena kaiteessa riippuva ja yhä huutava mestari autettiin\nmonin miehin, suurin ponnistuksin kaiteen turvalliselle puolelle, ja\nsitten sanan käskyä noudattaen alaston vaatetettiin ja talutettiin pois\nsillalta, erään kiiltonappisen miehen isälliseen huomaan. Mutta\nvaatekasan päällä ollut viidentuhannen markan arvoinen kultakello oli\nhävinnyt kaiken tuon touhun aikana. Mestari huomasi katoamisen vasta\npoliisitutkinnossa seuraavana aamuna. Kello oli ja pysyi poissa. Mutta\nsillehän emme voi mitään.\n\n-- Ja sen vuoksi, jatkoi kamreeri, joka monikesäisenä kylpyvieraana oli\ntutustunut Heinolan seutuihin, meidän on vain kiinnitettävä arvoisa\nhuomiomme tältä kulkusällin ja peltiseppämestarin uimaanlähtösillalta\nnäkyviin sieviin näköaloihin -- vaikkapa katsoen ensin tänne luoteiseen\nja länteen päin -- siinähän levittäytyy jäyhän, hiljaisen Itä-Hämeen\nturvallisen kotoinen Heinolan kaupunki kattoineen, puistoineen ja\npihapuineen, ja tuosta Niemelän ylitse Ruotsalaisen ulappa, takanaan\nylimpänä yppylänä erottuva Suurmäki, jonka huipulle Heinolan\npitäjäläiset aikovat rakentaa näkötornin. Suurmäen kautta suuntautuu\nnyt juuri käytäntöön otettu Suomen ensimmäinen retkeilymajareitti,\njonka Suomen Retkeilymajajärjestö on kokouksessaan käytäntöön\nhyväksynyt. Tätä reittiä kuljetaan useita erilaisia kulkukeinoja\nkäyttäen, alkaen Lahdesta maanteitse tai Vesijärveä myöten Vääksyn\nkanavalle, siitä Asikkalan kirkonkylän kautta ja Pulkkilanharjua myöten\nsekä Kalkkisten, Heinolan pitäjän Onalinsalmen, Suurmäen, Marjoniemen\nkartanon, Heinolan kirkonkylän, Kapaharjun tai maantien, Heinolan\nHarjun retkeilymajan kautta ja niin edelleen äsken kulkemaltamme\nmaantieltä kuuden kilometrin päässä kaupungista eroten kaunista,\nsyvien kangashautojen välistä harjun tietä Salijärvien kautta\nUrheiluopistolle, josta metsäpolkuja tai maanteitse kävellen\nVuolenkoskelle, siitä Mankalan isojen koskien kautta joko rautatielle\ntai edelleen Iittiin tai Nastolaan ja yhä eteenpäin. Lahdesta Heinolaan\ntätä retkeilyreittiä myöten on matkaa noin yhdeksänkymmentä kilometriä.\nTämä reitti on retkeilijäin reitiksi hyvin sopiva. On suuria ja pieniä\njärviä, jokia ja koskia, on vaihtelevia maastomuodostelmia, on\nerämaaseutuja sekä tehdas- ja muita asuttuja tienoita. Reittiä voidaan\nosittain kulkea laivoilla, veneillä ja kanooteilla, jalkaisin,\npyöräillen ja autoilla. Jo tänä kesänä on ollut runsaasti tämän reitin\nvaeltajia, paljon ulkomaalaisiakin, ja tulevina vuosina, reitin tultua\nnykyistä tunnetummaksi ja retkeilyharrastuksen lisääntyessä, liikenne\ntulee varmasti paljon kasvamaan. Reitin varrella olevasta, äsken\nmainitsemastani Onalinsalmesta voidaan vesitse poiketa hyvin pitkässä\nja kapeassa Vaippilanlahdessa, jossa -- pienviljelijä Juho Virtasen\nomistaman Patakallio-nimisen talon pihassa Matkusmäen juurella, noin\nkilometrin päässä Jussilan laivalaiturista -- on kolme hyvin omituisen\nnäköistä ja perin harvinaista luonnonnähtävyyttä, hiidenkirnua, muinoin\nvirranneen veden uurtamaa syvennystä, kuin kirnua tai pataa --\nsiitä nimi Patakallio. Kirnujen syvyys on noin yksi metri ja\nkaksikymmentäviisi senttiä; kaksi kirnuista on pyöreää, kolmas soikea,\nsen pituus liki kaksi metriä. Patakallion isäntä Virtanen on tunnettu\nmuuten harvinaisen innokkaana kirjallisuuden ja puutarhanhoidon\nharrastajana. Hänen puutarhassaan on sata omenapuuta ja\nseitsemänkymmentäviisi erilaista kukkalajia.\n\nLäheisen Matkusmäen huipulta katsoen aukeni takavuosina komea näköala,\nmutta nyt on mäen päällys päässyt liiaksi metsittymään. Matkusmäen\nlaella on ikivanha nuotio- ja uhripaikka. Uhrihongan lahonnut kanto on\nsiellä vielä nähtävissä. Sen juurelle oli muinoin uhrattu vuolemalla\nhopean siruja. Se vanha kanto tietäisi kertoa menneiden sukupolvien\nuskomuksista ja elämästä. Vanhoista ajoista asti on ollut tapana\nkokoontua Matkusmäen huipulle kesäisiä valonjuhlia viettämään,\njuhannuskokkotulia ja helka- eli helavalkeita riemukkaasti polttamaan\nlaulaen ja soittaen niin, että Tontunvuoren jyleä kuusikko on vastaan\nkajahtanut. Näihin juhliin on vielä aivan viime vuosinakin saapunut\nväkeä kaukaa, Asikkalasta ja Sysmästäkin saakka.\n\nVaippilanlahden Peltolan talon pihassa on muinoinen uhripihlaja, jonka\njuurelle ennenaikaan lehmän vasikoitua kaadettiin ensimmäinen maito, ja\nsen puun juurelle vietiin ensi antimet myös muista maatalouden\ntuotteista.\n\nJa kun sitten käännämme katseemme itään päin, myötävirtaan, niin tässä\naivan sillan vieressä vasemmalla mantereen rannalla on Heinolan\nkaupungin sähkölaitoksen rakennus ja tässä Siltasaaressa on tuo\nhovioikeudenneuvos Aslon omistama talo, tai loistohuvila. Sen omisti\naikoinaan koko maassa tunnettu heinolainen, kunnallisneuvos Niilo\nHelander. Hän olisi maksanut valtiolle miljoonan, jos rautatietä\nsiltoineen ei olisi tehty tästä aivan hänen huvilansa vieritse\nsuuntautuvaksi, mutta valtio ei suostunut tarjoukseen. Kunnallisneuvos\nolisi suvainnut saaressaan vain maantien ja sen sillat, joista toinen\nvuonna 1899 paloi. Tuli sai alkunsa sillan alitse kulkeneen Heinolan\nensimmäisen tai toisen, en muista tarkkaan, matkustajalaivan\n_Toivon_ savupiipusta singonneesta kipinästä. Vapaussodan aikana\npunakaartilaiset räjäyttivät rikki maantien sillan, samalla kun\nupottivat virtaan sillan läheisyydessä talvehtineen matkustajalaivan.\nSilta saatiin kuitenkin kunnostetuksi jo muutamien tuntien kuluessa.\nSillan ja kaupungin vallitsemisesta syntyneessä taistelussa kaatui\nsillalla muiden muassa ruotsinmaalainen majuri Glimstedt. Tämä\nHeinolan--Lahden rautatie, \"kansanedustaja-kunnallisneuvos-lehtori\nKinnusen rata\", kuuluu olevan \"pahojen maiden vuoksi\" Suomen\nsuhteellisesti kallein rataosa, pituus kolmekymmentäkahdeksan\nkilometriä, toisen väittämän mukaan kilometriä lyhyempi. Sen\nsanotaan tulleen maksamaan kaikkiaan paria sataa tuhatta vaille\nviisikymmentäkolme miljoonaa markkaa, -- varsinaiset ratatyöt maksoivat\nneljäkymmentäkuusi miljoonaa -- josta tämän sillan osalle tuli\nviitisentoista miljoonaa, Heinolan kaupunkikin siinä puuhassa joutui\nsuorittamaan suuria maksuja; veroäyri, joka aikaisemmin oli vain\nneljättä markkaa, on kiivennyt kymmeneen. Aikanaan \"mukistiin\" paljon\nHeinolan radan rakentamisesta, mutta tämä rataosa on kuitenkin hyvin\nkannattava, etenkin tavaraliikenteensä vuoksi; Kymi-yhtiöllä on tuossa\nRänninmäen pysäkillä, aivan tämän sillan päässä, suuri puutavaran\nlastauspaikka, ja asemalta haarautuu rata tuolla tuon korkean\nKuikkavuoren ja tässä tämän Hevoshaanniemen välisen pitkän\nMaitiaislahden rannalla oleville faneeri- ja pahvitehtaille ja rataa\njatkettanee Hevoshaan kärkeen rakennettaville teollisuuslaitoksille\nsaakka. Heinolan radan rakentaminen päätettiin eduskunnassa vain yhden\näänen enemmistöllä. Nyt heinolaiset, ja muutkin, uneksivat rautatien\njatkamisesta Heinolasta kahteenkin suuntaan, nimittäin Jyväskylään, tai\noikeastaan Jyväskylän--Pieksämäen rataosalla olevalle Lievestuoreen\nasemalle, jossa on Haarlan tehtaita, sekä Mikkeliin päin, luultavimmin\nOtavan asemalle ja siitä jatkettavaksi yhä itään. Jo Snellman ehdotti\nrautatien rakentamista Lahdesta Heinolan kautta pohjoiseen, Oulun\ntienoille asti. Rautatien kuorma-autot jatkavat nyt tavaraliikennettä\nHeinolasta Hartolaan, Sysmään ja muuanne.\n\nNo niin, ja sitten tuossa Koskensaaren \"kartano\" ja kauppapuutarha.\nEnnen aikaan oli siinä myös viinapolttimo eli \"ränni\". Siitä johtuu\nrautatien pysäkin nimi Ränninmäki. Tuolla näkyy Koskensaaressa\nsairaanhoitajattarien lepokoti. Samassa saaressa on myös Heinolan\nkaupungin kunnalliskoti. Ja tuossa virran toisella puolella, vastapäätä\nkotien saarta savuavat rullatehdas, saha ja nahkatehdas. Tästä tätä\njokea myöten on paria kilometriä vaille kahden penikulman matka\nVuolenkoskelle. Vähän ennen Paaterinselälle ja Vuolenkoskelle tuloa\nkuljetaan ihmeen viehättävän Piilaansalmen kautta. Muitakin erittäin\nihania salmia ja lahdelmia on tämän reitin tienoilla -- Rautsalmi,\nTaipaleen saaristo, Sulkavankoski, Heponiemen kartanon lahti.\nSulkavankosken kautta vesireitti jatkuu runollisen viehättäviä\nsydänmaan järviä, Rievelijärviä, ja useita muita vesiä myöten edelleen\nsuureen Vuohijärveen ja itään Mäntyharjun kautta Saimaaseen saakka.\nÄskeisinä vuosinahan oli pohdittavana aikomus Heinolan ja Saimaan\nvälisen vesireitin kanavoimisesta. Heinolasta on pienellä soutuveneellä\n\"keinotellen\" kuljettu esimerkiksi Vuohijärveen, siis Savon radan\nvarteen. Vene- ja kanoottikulku Heinolasta sinne samoin kuin\nSaimaaseen ansaitsisi tulla huomatuksi ja käytäntöön nyt retkeilyn\nmuotiaikakautena. Tämän reitin varrella Heinolan pitäjässä,\nAla-Rievelijärven eli Räävelijärven koillispäässä ihanassa paikassa on\nPaason kartano, entinen allodisäteri. Tila oli ennen vanhaan, aina\nvuoteen 1912, vähän yli kahden ja puolen tuhannen hehtaarin suuruinen.\nPaaso siirtyi avioliiton kautta Kaarle-herttuan kamarijunkkarille\nHieronymus von Birckholtzille kuudennentoista vuosisadan lopulla hänen\nnaituaan Klaus Flemingin veljentyttären. Heiltä tila meni perintönä\nheidän tyttärellensä ja hänen puolisollensa linnanpäällikölle Johan\nÄllongrenille, joka omisti myös Heinolan pitäjässä olevan\nVanha-Tuusjärven kartanon. Ällongren-suvulta 1700-luvun alussa\neverstiluutnantti O.R. von Essen, innokas Suomen itsenäistymisaatteen\nharrastaja, osti Paason. Vähän yli kahdeksankymmentä vuotta takaperin\ntila joutui Schildt-suvun huostaan ja parikymmentä vuotta sitten siltä\nsuvulta tuomari Vuoriselle ja sittemmin agronomi Pätiälälle. Mainitsin\näsken Taipaleen saariston, joka on tässä lähellä, vähän yli kymmenen\nkilometrin päässä, Kymijoen laajentuman, Konniveden, itäisessä\nlaidassa. Sen erittäin ihanan pienten saarten ryhmän ja sen takana\nolevan lahden läheisyydessä on Uustaipaleen kartano, entinen ratsutila.\nSen isäntänä on nykyisin maisteri Seppälä, kunnallismies, karjamies,\nluonnonystävä. Hän lahjoitti äskettäin viisikymmentätuhatta markkaa\nperhosten tutkimisesta aiheutuviin menoihin. Hänen asuinpaikkansa\nläheisyydestä, Taipaleenkylän alueelta vuonna 1916 tavattiin\ntammihiiri, joka oikeastaan on Keski-Euroopan eläin. Taipaleen\ntienoilla on löydetty muitakin luonnon harvinaisuuksia, nimittäin\nKonniveden rannoilla ja saarissa niinipuita eli lehmuksia ja\nvaahteroita, ja Rautvuorella, Rievelin rannalla, kasvaa\npähkinäpensaita.\n\nTehiläisjoukkue oli kamreerin \"esitelmöidessä\" kävellyt Heinolan Harjun\nkorkeimmassa kohdassa -- nelisenkymmenen metrin korkeudessa Jyrängön\nvirran pinnasta -- sijaitsevan retkeilymajan ja puistosoittopaviljongin\nhyvänäköalaiseen kuistikkoon istumaan ja Pommacia juomaan. Sieltä\nkatsoen nähtiin sievän jokimaiseman eteläisellä äärellä Sisemmän\nSalpausselän syrjänteen kohoavan selväpiirteisenä selänteenä, josta\nhaarautuen noin 8 kilometrin päässä kaupungista, Myllykylän tienoilla\nJyrkkäharju eroaa ja sen jatkeeksi liittyy Jyrängönharju ja edelleen\nHeinolan Harju kaupungin kohdalla sekä kaupungista Heinolan\nkirkonkylään 6,5 kilometrin pituinen Kapaharju. Harjumaasto päättyy\nvasta Heinolan pitäjän Lusissa.\n\n-- Tästä Kymijoesta ja Jyrängönvirrasta on saatu\ntietysti lohiakin, virkkoi mukavassa kuistikkotuolissa\nvirvoitusjuomapöydän ääressä istuva ja ilta-auringon kultaamana\npäilyvää Kymiä katseleva insinööri.\n\n-- On saatu, uistimilla, aivan tuosta rautatiensillan aitakin. Tuolla\nrullatehtaan kohdallahan parhaillaankin näkyy lohenuistaja luovimassa,\ntuolla tavoin hiljalleen soutaen risteilee. Kaikilla kaupungin veroa\nmaksavilla asukkailla on lohenuistelu- ja muu kalastusoikeus\nsuoritettuaan siitä vuosittain kymmenen markan lupamaksun kaupungin\nkassaan. Mutta Vuolenkoskelta ja Mankalan koskista tämän puolen enimmät\nlohet saadaan. Niistä ei pääse kuitenkaan jokainen ukko sohiloimaan\nlohia eikä riitä kymppi kalastusoikeuden lunnaaksi. Ne ovat suurten\nherrojen hallinnassa. Siellä ongitaan lohia kallein rullavavoin ja\nenglantilaisin silkkisiimoin, eikä vain uistella tavallisilla\n\"professoreilla\" ja amerikkalaisilla puu-uistimilla ja omatekoisilla ja\nmonenlaisilla muilla vieheillä niinkuin näissä Heinolan vesissä.\nVuolenkosken kalastusvartijan tekemä Vuolenkoski-nirha on muuten hyvin\nkelpaava uistin täälläkin. Mankalan koskista ongiskelee lohia muiden\nmuassa siellä päin kesäisin asuva oopperalaulaja Väinö Sola. Hänen\npoikansa Pentti-maisteri on säveltänyt Mankalan lohimiesten laulun,\nvaiko marssi lienee:\n\n    Kalamies, tule Mankalaan\n    forelleja onkimaan...\n\nNäyttelijätär Kirsti Suonio myös on asustanut kesäisin Mankalassa.\n\nNoin kahdentoista kilometrin pituinen venematka Vuolenkosken\nalasuvannosta Mankalan koskien niskalle Harakkaan on hyvin ihana,\nkiinnostava ja täysin vaaraton, vain tasaisina virtaavia vesiä. Heti\nVuolenkoskelta lähdettyä nähdään joen vasemmalla rannalla synkeä\nOjamäki, jonka huippu on 140 metrin korkeudessa merenpinnasta laskien,\nja vähän etelämpänä samalla rantueella, joka on kauttaaltaan hyvin\njylhämaastoista, sijaitsee 130-metrinen Marjovaara; on myös Linnamäki.\nArrajärven itäisessä nurkkauksessa, pitkälle itä-koilliseen pistävän\nKettulahden suussa on reitin ihanin paikka, Inkerinniemen mutka,\nVesikivensalmi, josta alkaa reitin kapein, molemmin puolin\nkorkearantainen, erämaisen kaunis taival. Sen jälkeen jo pian saavutaan\nvasemmalla rannalla olevan Eskolan talon valkamaan. Siinä talossa,\nsamoin kuin sen vastapäätä joen toisella puolella olevassa\nOmena-Virtalassa matkailijat saavat huoltoa; Virtalassa on useita\nsatoja omenapuita. Tästä seudusta päästään joen vasenta rantaa pitkin\nkävellen tai veneellä Mankalan ensimmäisen kosken, pienehkön Harakan\nniskaan. Siinä on paras nousta veneestä vasemmanpuoleiselle rannalle,\njossa kaikkien koskien ohi, nelisen kilometrin matkan on jyrkänteen\nreunalla polku Matkailijayhdistyksen laitattamin suojakaitein. Polulla\nkulkien nähdään kaikki kosket -- Harakka ja Mustakoski sekä hyvin\nankarat kuohut Tolppa, Vähäkäyrä ja Isokäyrä. Moottoriveneellä on\nuskaltauduttu ajamaan aina Tolppakosken niskaan saakka, ja\ntakavuosinahan laskettiin isoilla veneillä kaikista Mankalan koskista,\nkuten tunnettua. Vuonna 1907 Matkailijayhdistys nimittäin\nryhtyi ottamaan selkoa siitä, olisiko mahdollista järjestää\nkoskiveneliikennettä Oulunjoen koskimatkailijaliikenteen lisäksi maan\neteläisempiin osiin. Keksittiin Mankalan kosket ja Vaalasta tuotiin\nMankalaan koskiveneitä ja koskenlaskija, joka tarkasti väylän. Kesällä\nvuonna 1909 aloitettiin vakinainen koskiveneiden liikenne kolmena\npäivänä viikossa. Sinä suvena kuljetettiin kaikkiaan kolmisen sataa\nmatkailijaa. Samana vuotena ostettiin puoliväliin toistakymmentä henkeä\nkantava moottorivene _Kymi_ ja vuotta myöhemmin Heinolan--Vuolenkosken\nvälille moottorivene _Vuolenkoski_, jossa oli tilaa\nkahdellekymmenelleviidelle hengelle. Pari vuotta myöhemmin höyrylaiva\n_Manhala_ aloitti liikennöimisen Heinolan ja Vuolenkosken välillä. Sen\nvuoksi silloin _Vuolenkoski_ siirrettiin Vuolenkosken--Mankalan välille\nja _Kymi_ Mankalan koskien alapuolelle, Perolahden--Sitikkalan välille.\n\nMankalan koskiveneliikenne ei sujunut onnettomuuksitta. Syyskuussa\nvuonna 1911 myrskynpuuska käänsi venettä Isossakäyrässä, vene kaatui ja\nkaksi veneessä ollutta naista hukkui. Seuraavan vuoden kesäkuussa vene\nkaatui Tolppakoskessa -- kaksi konserttikiertueella olevan\nylioppilaskuoron jäsentä ja perämies hukkuivat. Näiden surullisten\nsattumien johdosta keskeytettiin koskiveneliikenne. Matkailijayhdistys\nantoi asiantuntijoiden tutkia reitin, ja hallitus määräsi kosket\nperattaviksi. Vuonna 1913 ei Mankalassa ollut koskenlaskua, vain\nmoottoriveneliikennettä jatkettiin, mutta jo seuraavana keväänä\nkoskiveneliikennekin aloitettiin uudelleen, vaan oli lopetettava taas\nelokuussa maailmansodan tyrehdytettyä ulkomaalaisten matkailijain\nliikenteen, eikä koskiveneliikennettä ole enää aloitettu sen jälkeen.\nMahtavina myllertävät Mankalan kosket sittemmin ovat olleet\nmatkailijaliikenteestä verraten syrjässä, kunnes aivan viime vuosina on\njälleen kiinnitetty huomiota matkailijoiden ohjaamiseen sinne. Ikävää\nvain on se, että Helsingin kaupunki lähiaikoina rakennuttanee\nsähkölaitoksensa Mankalaan, siten \"pilaten\" jonkin näistä koskista.\n\nMatkailijoiden kuljetusta veneellä Vuolenkoskelta Mankalaan\nhuoltaa nykyisin kalastusvartija Sainio, maineikkaiden\nVuolenkoski-lohiuistimien tekijä, joka asuu Vuolenkosken ankarasti\npauhaavien kuohujen ylitse johtavan suuren rautabetonisen maantiesillan\nitäisen pään läheisyydessä olevassa talossa. Heinolasta Vuolenkoskelle\nei ole säännöllistä liikennettä vesitse, mutta Heinolasta, Lahdesta ja\nmuualta päästään Vuolenkoskelle linja-autoissakin.\n\nVuolenkoskelta Mankalaan on nyt suunniteltu retkeilyreitti myös maitse,\nKymin vasemman puolen rantamaiden teitä ja polkuja myöten. Se\nsuuntautuu koskenniskasta Tarulan ja Kömmistön kautta Kettulahden\nrantaan ja sen lahden yli pioneerisotilaiden harjoituksekseen laittamaa\nsiltaa myöten tai lossilautalla Kaitalan rantaan, josta ei ole enää\nenempää kuin kuuden kilometrin matka Mankalan Eskolaan, jossa päästään\nkoskienvarren polulle. Vuolenkosken ja Kettulahden välisellä\nmaataipaleella sopii matkailijain käydä katsomassa Ojamäen ja\nKettulahden haarautumassa sijaitsevan 150-metrisen vuoren komeita\nnäköaloja.\n\n-- Mankala! Mistähän sekin nimi johtunee? kysyi aina ja kaikkeen\nkiinnostunut insinööri.\n\n-- _Manka_, goottilainen sana, merkitsee ahdasta, kiemurtelevaa\nvesireittiä, vastasi historianmaisteri, tätä vesiväylää soutelivat\ngootit jo hämärässä rnuinoisuudessa. He olivat germanista rotua ja\npuhuivat ruotsinsukuista kieltänsä. Mutta nyt kai meidän täytyy lähteä\neteenpäin uusia Heinolan nähtävyyksiä katselemaan. Kas, kello on jo\nyhdeksäntoista ja kolmekymmentäviisi -- tunnin kuluttuahan meidän pitää\nmennä kylpylaitoksen Rantasalin ohjelmallisiin tanssiaisiin; hyvä, että\najan voittamiseksi saimme päivällisen jo vähän ennen kuin laivamme\nsaapui Heinolaan, meille olisikin nyt muuten tullut liian kiire\nohjelmamme suorittamisessa.\n\n-- Niin, tosiaan, lähdetään heti. Mutta kylläpä on sievä näköala tästä\npitkin jokea:\n\n    Harjulta tältä palasen\n    maat' ihanaista isien\n    saat nähdä, ihminen...\n\nTehiläisjoukkue jatkoi kävelyään harjun petäjikköistä selännettä\npitkin. Vieraiden huomio kiintyi siihen, että katsoipa harjun\nmäntyrivejä puolelta tai toiselta, niin tai näin päin, ne näyttivät\naina olevan suorissa riveissä kuin sotamiehet. Heinolan ensimmäinen\npuutarhuri Tarsala ne oli sillä tavoin istuttanut; istutusalue, koko\nharjun selänne, oli sinä aikana peltona, ja harjun eteläinen puolisko\noli täynnä pieniä mökkejä vielä noin viitisenkymmentä vuotta takaperin.\nHarju-paviljongin, retkeily- ja soittomajan, paikassa oli työmies\n\"Reimannin\" mökki, ja rinteillä pienissä \"tönöissänsä\" asuivat\ntyömiehet Stool, Andersson, Tillgren ja useita muita sekä\nPiippa-Karuliina rinnemaahan kaivetussa pesässään. Tillgreniä\nvihittäessä avioliittoon sattui sellainen harvinainen kommellus, että\nmies ei löytänytkään sormusta housunsa taskusta, vaikka hän muisti sen\nsinne pistäneensä -- sormus oli taskun pohjasauman ratkeamasta pudonnut\nja löytyi saappaasta, ja sulhasmies sanoi, että \"se naula veti, jonka\nTilkreeni taskuunsa pisti\". Siitä lauseesta tuli sananparsi Heinolassa\nkäytettäväksi erinäisissä sopivissa tilaisuuksissa.\n\nLikellä Harjun pohjoista päätä tehiläiset huomioivat ihmetellen\nHeinolan uusimman matkailunähtävyyden, äsken mainittuun\nriviin-istutettuun petäjikköön koko harjun poikki säälimättömästi\nhakatun leveän sähköjohtolinjan aukon, joka näytti hyvin omituiselta,\nsillä johtolinja olisi voitu vetää läheltä, vain muutamien kymmenien\nmetrien päässä olevan harjunpään ympäritse.\n\nLinja-aukon kohdalla nähtiin korkean, jyrkän metsärinteen alla oleva\nsievä, pieni Kirkkolampi. Ei tiedetä mistä sellainen nimi on johtunut,\nsillä sen läheisyydessä ei tiettävästi ole, eikä ole ollut kirkkoa eikä\nkappelia. Entisaikaan, vielä elävien ihmisten aikana, Kirkkolampi oli\nmelkoisesti suurempi kuin nyt, mutta hyvin syvä se on vieläkin.\nTakavuosina siihen hukkui useita ihmisiä ja markkinamiehen hevonen.\nLammissa on ruutanoita ja \"sorvia, vai mitähän lienevät\" sekä haukia.\n\"Viime kesänä tuosta laiturilta käsin taiteilija Ripatti heitteli\nuistinta vavan ja siiman nenässä, veteli sitä tuossa heinikon\nrintauksessa ja sai eräänä päivänä kaksi haukea, joista toinen painoi\nneljä ja toinen neljä ja puoli kiloa\". Lampiin on \"istutettu\"\nhauenpoikasia muutamia kertoja sen jälkeen kuin haukia ja sorvia on\nkeväällä jään lähdettyä nähty kuolleina veden pinnalla. Sitkeähenkiset\npohjamutakalat, ruutanat, ovat säilyttäneet sukunsa istuttamatta,\nvaikka niitä on aikojen kuluessa pyydystettykin enemmän kuin muita\nKirkkolammen kaloja, toisinaan hyvin voimakastehoisestikin. Niinpä\näskeisinä vuosikymmeninä Heinolan silloisella pormestarilla, papilla ja\nuseilla toisilla kaupungin huomattavilla herroilla oli tapana pyydystää\nruutanoita Kirkkolammesta ja lammen rannalla mökissään asuvalla\nSundqvistilla keitättää niistä soppa. Se sitten syötiin lammen\nrantanurmikolle \"tuukatuilta\" pöydiltä. Se oli sen ajan seuranpitoa ja\njonkinlaista \"urheilua\". Kunnallisneuvos Helander piti useina kesinä\nKirkkolammessa muutamia joutsenia, mutta poikaviikarit ärsyttivät\nkivittämällä ne niin vihaisiksi kaikkia ihmisiä kohtaan, että joutsenet\nolivat \"repiä silmät päästä\" syyttömiltäkin ohikulkijoilta, jonka\nvuoksi kunnallisneuvoksen oli luovuttava pitämästä kenokauloja\nlammessa. Eräänä kesänä pikkupojat kivittivät julmasti kuoliaiksi\ntelkän pesyeen kaikki kahdeksan untuvapalleroa. Sen jälkeen vesilinnut\neivät ole tuoneet poikasiaan Kirkkolampeen kuritta kasvavien\nlapsijulmurien surmattaviksi. Kirkkolammesta liki kolmen kilometrin\npäässä maantien ja Heinolan Harjun -- Kirkkoharjun, Myllyharjun --\njatkon Kapaharjun vieressä olevassa runollisen kauniissa, metsän\nympäröimässä Riihilammessa telkät ja tavit sen sijaan uskaltavat joka\nkesä uitella armaita poikasiaan turvassa ilkeiden miehenalkujen\nkivenheitoilta ja myös urheiden sunnuntaimetsästäjien lähettämiltä\nluodeilta ja hauliparvilta, sillä vesilintujen metsästäminen kaupungin\nalueilla on ympäri vuoden kielletty metsästyslupalippujen\nomistajiltakin. Riihilampi on saanut nimensä siitä, että ennen vanhaan\noli sen rannalla heinolaisten yhteinen riihi. Heinolan tultua\nkaupungiksi lähes sata vuotta takaperin kiellettiin näet riihen pito\nkaupungissa, mutta sauna sai jäädä jokaiseen kaupunkitalon pihaan. Nyt,\nsen jälkeen kuin kaupunki hakkautti paljon tukkeja, komeimmat ja\nsuurimmat puut harvinaisia vuokkoja runsaasti kasvattavalta, kauniilta\nKapaharjulta, jonka romanttista selännepolkua kylpyvieraat sekä luontoa\nja sen viihdyttävää rauhaa rakastavat kaupunkilaiset käyttivät\nvirkistyskävelypaikkanaan, näkyy sievä Riihilampi aivan selvästi\nharjannepolulta katsoen. Muualla on jo pitkät ajat ymmärretty pyrkiä\nsäilyttämään lähinnä kaupunkeja oleva metsä koskemattomana, etenkin\nmerkki-, näkö- ja kävelypaikoissa, niidenkin kaupunkien lähistöissä,\njotka eivät ole kylpyläpaikkoja eivätkä erityisiä matkailukaupunkeja.\nNiinpä esimerkiksi Kuopiolla on koskematon Puijonsa, Mikkelillä\nKaihunharju, Sortavalalla Vakkosalmen niemi, Vaasalla Hietaniemen ja\nBöölin kuusikkovyöhyke kaupungin lähimmässä ympäristössä, ja niin\nedespäin.\n\nTehiläiset näkivät hakkaamatonta, paksupuista metsää hiukan\nHeinolassakin, vieläpä siinä aivan Kirkkolammen luona, kaupungin\nlaidassa -- hautausmaa-alueella. Vierasjoukkio pistäytyi siellä\nkatsomassa aivan lähellä porttia, pääkäytävän vieressä sisään mennen\noikealla puolella olevaa kaltevaa kiveä, Heinolan ensimmäisen papin,\npastorin ja maisterin Gustaf Strengin hautamerkkiä. Kiven tekstaus\nilmoitti hänen syntyneen v. 1778 ja kuolleen v. 1814. Gustaf Streng\noli Porvoon maaseurakunnan kappalaisen Jonas Strengin poika,\nseitsemästä lapsesta nuorin; hän tuli ylioppilaaksi 1795, suoritti\nfilosofiankandidaattitutkinnon kolme vuotta myöhemmin, vihittiin\npapiksi v. 1804 ja määrättiin Hollolaan virantoimitukseen välivuosien\nsaarnaajaksi, myöhemmin sijaiskirkkoherraksi ja kirkkoherran\napulaiseksi. Jo näissä toimissaan hän joutui kosketuksiin heinolaisten\nkanssa, sillä ensimmäisen residenssissä toimineen papin, suurellisen\nmaaherran de Geerin kotisaarnaajan Samuel Johan Antellin siirryttyä\nHeinolan kappelin kappalaiseksi ei residenssissä ollut omaa pappia,\nvaan Hollolan kirkkoherran apulaiset pitivät yhdessä kirkkoherrakunnan\nmuiden pappien kanssa huolta residenssin asujamiston sielunhoidosta.\nResidenssin saatua kevättalvella v. 1812 oman saarnaajansa nimitettiin\nGustaf Streng tähän toimeen, mutta jo kahden vuoden kuluttua\ntoukokuussa hän kuoli. Residenssiseurakunnan ensimmäisenä vakinaisena\nesimiehenä hän oli joutunut tekemään perustavaa työtä seurakuntaelämän\njärjestämisessä Heinolassa, ja että hänen oli onnistunut, vaikka hän\noli nuori ja vaikka toimiaikansa oli lyhyt, saavuttaa seurakuntalaisten\nluottamus ja myötätunto, ilmenee siitä, että \"surevat seurakuntalaiset\npystyttivät kiven hänen haudalleen\", niinkuin hautamerkkiin kaiverrettu\nruotsinkielinen kirjoitus tietää kertoa.\n\nHeinolan residenssiseurakunnan palveluksessa toimi myös edellä mainitun\nGustaf Strengin serkku Karl Gustaf Streng, ja kaksi tämän veljeä, Otto\nWilhelm ja Johan Kristofer, elivät ja vaikuttivat parhaan miehuutensa\npäivät Heinolassa, edellinen lääninsihteerinä ja jälkimmäinen\napteekkarina. Heidän isänsä Karl Streng sotilaspappina oltuaan tuli\nHartolan kappalaiseksi ja myöhemmin Sysmän kirkkoherraksi ja\nlääninrovastiksi. Kahdeksasta lapsesta oli kuusi poikaa, joista vanhin\ntuli isänsä jälkeen Sysmän kirkkoherraksi. Karl Gustaf Streng oli\nHeinolan vakinaisten residenssisaarnaajien joukossa kolmas\njärjestyksessä -- hänen edeltäjänsä vuosina 1815--27 oli ollut Johan\nErik Beyrath. Hänen aikanaan rakennettiin kirkon kellotorni ja\nhautausmaan kiviaita Heinolaan.\n\nSen aitauksen rajoittamalla alueella jyleässä puistikossa _Tehin_\nretkeläiset näkivät Heinolan ensimmäisen papin vaatimattoman hautakiven\nlisäksi useiden muiden \"Heinolan suuruuden ajan\", hallintopaikkana olon\naikakauden huomatuiden henkilöiden viimeisiä lepopaikkoja, muiden\nmuassa, siinä aivan pastori Strengin haudan vieressä olevan kauppias\nToropoffin suuren sukuhaudan aidatun alueen, samoin hautausmaan\nlänsilaitamalla olevan Vapaussodassa kaatuneen 24 sankarin järeän\nharmaagraniittisen hautamerkin.\n\nKiertokäyntiä jatkettaessa noustiin aivan hautausmaan portin vieressä\nolevalle Paimenkalliolle. Sieltä katsoen Kirkkolampi ja sen pintaan\nkauniisti kuvastuva korkea harju mäntyineen ja koivuineen loivat hyvin\nherttaisen maisemakuvan, jonka etualalla iso käkkyräpetäjä\nrautatieasemalle johtavan tien vieressä.\n\n-- Miksi tuo rautatieasema on rakennettu noin etäälle kaupungista?\nkysyi Valion neitonen.\n\n-- Luultavasti sen vuoksi, vastasi kamreeri, että se on tahdottu saada\nradan päättymispaikkaan; täällä Etelä-Hämeessä, koko tällä Heinolan ja\nLahden välisellä rataosalla, näyttää olleen pyrkimyksenä rakentaa\nasemat ja pysäkit radan varteen.\n\nNeiti sieppasi kävelykepin kamreerin kädestä ja kohotti kepin\nlyöntiuhka-asentoon, tosin hymyillen, joten vaara ei näyttänyt olevan\nkovin suuri. Mutta seurueen toiset jäsenet eivät hymyilleet. He\nnauroivat.\n\nNeiti luovutti kepin takaisin ja sanoi:\n\n-- Huomenna retken päättyessä erotessamme en heitä hyvästiä teille enkä\nitke yhtään.\n\n-- Kiitos, sepä on ikävää, vastasi kamreeri ja kohotti hattuaan.\n\nSitten jatkettiin taivallusta rauhassa ja rakkaudessa.\n\nEnsin nähtiin lihantarkastamon uusi, sievä talo, \"joten nyt ei enää\nkylpyvieraidenkaan tarvitse syödä tarkastamattomasta lihasta\nvalmistettuja ruokia\". Tarkastamosta vähän matkan päässä,\npoliisivankilan ja ruiskuhuoneen sijaitsemiskummulla kaupungin\nkatselijat huomioivat sen paikan, jossa piiskauspaalu oli ollut.\nSiinä oli piiskattu pahantekijöitä Heinolassa vielä elävien,\nseitsemissäkymmenissä ikävuosissaan olevien henkilöiden muistannan\naikana. Viimeisenä piiskaajana oli rankkuri Johansson.\n\nPaalun paikalta tehiläiset opastettiin sievällä puistoisella kunnaalla\nolevan 8-kulmion muotoisen, puusta vv. 1809-11 rakennetun kirkon ja v.\n1843 (toisen tiedon mukaan v. 1842) Engelin piirustusten mukaan\nvalmistuneen kellotapulin luo. Kirkossa on kaksi hovimaalari R.W.\nEkmanin vv. 1867-69 maalaamaa alttaritaulua.\n\nKirkon kunnaalta vieraiden parvi suunnistautui matalien,\nyksikerroksisten puisten talojen varjostamia, kiveämättömiä katuja ja\nniiden hiekkaisia jalkakäytäviä myöten katsomaan kaupungin luoteisessa\nkulmauksessa olevia Suomen suurimman naisseminaarin isoja, uhkeita\nkaksikerroksisia rakennuksia, oikein \"kivestä tehtyjä\" vv. 1900-01.\nSeminaari perustettiin v. 1899 ja työskenteli se aluksi kansakoulun\nhuoneistossa. Seminaarin harjoituskoulu on likellä varsinaisen\nseminaarin rakennuksia yksikerroksisessa puutalossa, Savontien varrella\nsiinä paikassa, jossa Heinolan ollessa hallintokeskuksena sijaitsi\nlääninsairaala. Heinolan seminaarin harjoituskoulussa kokeillaan\nnykyisin uudistettua kouluopetusta, josta mainitun harjoituskoulun\nopettajatar Matilda Sirkkola ulkomaisten opintomatkojensa jälkeen\näskettäin julkaisi huomiota ja ajatusten vaihtoa aiheuttaneen kirjan.\nHeinolassa on toinenkin uudistuskirjan tekijänä esiintynyt opettaja,\nnimittäin Heinolan Keskikoulun Jatkoluokkien rehtori Aimo Lahti, joka\non suunnitellut ja ensimmäisenä ottanut käytäntöön koulussaan\nmaanpuolustusopetuksen kaasusuojelu- ja muine harjoituksineen sekä on\njulkaissut kirjan tästä rohkeasta, syvästi isänmaallisesta aloitteesta.\n\nLikellä seminaaria ja sen harjoituskoulua nähtiin uusi ja hyvin\ntilavaksi ja ajanmukaisesti kunnostettu Kodinsuojan talo,\nsuojeluskunnan ja lottien tyyssija, sekä huvilan tyylinen, valkeaksi\nmaalattu ja korkeatorninen Festénin museotalo, mutta kun ei silloin\nsattunut olemaan tämän museokodin aukioloaika, eivät tehiläiset\npäässeet siihen lähemmin tutustumaan. Sisällä kuului olevan niin\nhienoa, että eteisessä on vaihdettava jalkaan huopatohvelit.\nRakennuksen tornista katsellen avautuu hyvin viehättävä näköala,\nvarsinkin kaupungin yli Kymijoelle päin. Tämän talon rakennutti\nHeinolan seminaarin ensimmäinen piirustuksen ja käsitöiden opettajatar\nAdele Maria Festén, joka kuoli muutamia vuosia takaperin. Hänen\nharrastuksensa suuntautui etupäässä taidemaalaukseen ja musiikkiin.\nTätä ilmentää hänen kotinsa sisustus tauluineen, veistoksineen ja\nsoittovälineineen. Jälkisäädöksessään opettajatar Festén on määrännyt\nkotinsa pidettäväksi avoinna yleisölle pienestä pääsymaksusta, joka\ntulee lähetystyön hyväksi.\n\nKaupungin luoteisesta nurkkauksesta keskustaan päin käveltäessä nähtiin\nison puiston vieressä kaksikerroksinen, ruskean-keltaiseksi maalattu\ntalo, jota nimitetään Noakin arkiksi. Tämä vanha talo on merkillinen\nsen vuoksi, että sen mennyttä elämää kuvaillaan Maila Talvion synkeässä\nromaanissa \"Pimeän pirtin hävitys\". Arkin muutamissa yläkerran\nhuoneissa kuuluvat kummitukset toisinaan yösydännä liikuskelleen aivan\nviime vuosinakin. On henkilöitä, jotka ihan tosissaan väittävät\nvarmasti nähneensä siellä yliluonnollisia elkeitä. Etenkin\nVapaussotamme edellisenä talvena kummitukset olivat erityisen\nvilkkaasti liikkeellä. \"Kello kaksikymmentäneljä yöllä heräsin siihen,\nettä ovi rapsahti auki ja muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin näin\nvalkeapukuisen naishenkilön tulevan ovesta ja vaeltavan hitaasti ja\näänettömästi huoneeni permannon poikki, häipyen sitten näkymättömäksi\npimeyteen huoneen perällä. Haamun ollessa kohdallani tunsin\ntuskanhikisissä kasvoissani jäätävän kylmän, homeen hajuisen henkäyksen\nja näin ikkunaverhojen häilyvän kuin tuulessa\". Tämä valkea nainen on\nnäyttäytynyt useille, samoin kilisevin kannuksin keskiaikaisessa\npuvussaan kulkeva ritari, töyhtöhattu kainalossaan ja miekka vyössään.\nToisenlaisinkin tavoin on \"liika väki\" Arkissa esiintynyt.\n\nArkin luota on vain satasen metrin matka kauppatorille, jonka\neteläisessä laidassa, kaupungin pääkadun, Kauppakadun, varrella on\ntaiteilija Emil Wickströmin muovailema Vapaudenpatsas. Tällä torilla,\nlähellä sen eteläistä laitaa, sijaitsivat muinoin Heinolan ensimmäiset\nvarsinaiset lääninhallintorakennukset, jotka Heinolan eli Jyrängön\nresidenssin järjestyksessä toinen maaherra Robert Wilhelm de Geer\nrakennutti virkatalo-asunnokseen -- päärakennus, kaksi sivurakennusta\nja muutamia talousrakennuksia. Aikaisemmin oli valtiolla ollut aikomus\nteettää nämä rakennukset nykyisten tenniskenttien paikalle, mutta\nvaltion kukkaron arveluttavan vähärahaisuuden vuoksi aiottuun paikkaan\nsaatiin rakennetuiksi vain kaksi pientä rakennusta, nimittäin\nlääninrahaston ja maanmittauskonttorin yhteinen talo sekä\nmaanmittauskonttorin arkistoholvirakennus. Ensimmäisen Heinolassa\nvuodesta 1776 asuneen maaherran Gustaf Riddercreutzin, residenssin\nvarsinaisen perustajan (kuoli Heinolassa v. 1783) aikana oli\nresidenssin virkahuoneena täytynyt käyttää Niemelän kartanon --\nriihtäkin. Maaherra de Geerin asunto-virkatalo ei liene ollut kylän\nkaunistuksena, koska Porthan v. 1796 Heinolassa käytyään kirjoitti,\nettä \"Jyrängönvirran rannalla on joukko taitekattöisiä, hauskan\nnäköisiä puurakennuksia, mutta maaherran asunto-hallintorakennusta en\nlue mielelläni sievien rakennusten joukkoon\". Oudon näköinen\nrakennusrumilus oli ollut myös silloisen Palokadun eli Linnankadun,\nnykyisen Kaivokadun \"alapäässä\" sijainnut, puusta rakennettu\nkaksikerroksinen lääninvankilatalo, jota ympäröi nelisen metriä korkea,\npystyyn asetetuista ja yläpäästään teräväksi veistetyistä hirsistä\ntehty aitaus. Maaherra de Geerin aikana aloitettiin Heinolassa\nvarsinainen rakennustoiminta ja tonteiksi jakaminen v. 1785 laaditun\nasemakaavan ja kartoituksen perusteella 80-tynnyrinalaisella\nJyrängönkylän alueella. Maaherra de Geer omisti Vanhan-Tuusjärven tilan\nHeinolan pitäjässä. Tämän maaherran hallintoaika oli ylimyksellisen\nelämän huippuaikaa Heinolassa. Hän oli Suomen itsenäisyyssuunnan mies,\nAnjalan liiton miesten hengenheimolainen. Kuninkaan rangaistessa tähän\nliittoon osallistuneita ja sen tarkoituksen hyväksyjiä, kohtasi\nrangaistus myös maaherra de Geerin. Hänet erotettiin maaherranvirasta\nv. 1789 ja hän vetäytyi yksityiselämään Pernajaan, Tervikin tilalle.\nHänen seuraajakseen maaherraksi Heinolaan nimitettiin Pommerin sodan\nsankari, eversti Otto Wilhelm Ramsay, erittäin lujatahtoinen mies.\nHänen poikansa olivat Anders Wilhelm ja Kaarle Kustaa, jotka kaatuivat\nvuosien 1808-09 sodassa ja joiden muiston Runeberg on kirkastanut\nVänrikki Stoolin tarinain liikuttavan kauniissa runoelmassa\n\"Matkamiehen näky\":\n\n    -- -- --\n    Lemulla toinen sortui kuolemaan,\n    ja toinen heti jälkeen Lapualla,\n    ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.\n    -- -- --\n\nEversti Ramsayn jälkeen maaherraksi Heinolaan nimitettiin eversti Johan\nHerman Lode, jonka anomuksesta saatiin Heinolaan sittemmin hyvin\nkuuluisiksi tulleet markkinat. Ne pidettiin ensi kerran v. 1807,\nsittemmin kahdesti vuodessa, nimittäin syksyllä ja talvella. Näiden\nmarkkinoittensa vuoksi ja osittain myös kahdeksan kapakkansa takia\n1800-luvun alkukymmenien aikana Heinolaa nimitettiin \"Pohjolan\nkrouviksi\". Heinolan markkinoista ja markkinamiehistä sepiteltiin\nviisuja, juttuja ja sutkauksia sellaisia kuin esimerkiksi, että \"seisoi\npaikallaan kuin orpo piru Heinolan markkinoilla\".\n\nMarkkinat pidettiin nykyisten tenniskenttien ja pormestari Cornerin\ntalon kohdalla olevalla puistoalueella, silloisella aukealla kentällä,\njossa oli markkinakauppiaiden lautaisia kojuja, ja niiden rivistö\nulottui kadun vierustalla hirsisten kauppamakasiinien ja\nkangaskattoisten myyntipöytien kanssa lomitellen aina nykyisen apteekin\nkulmaukseen, Savontiehen saakka. \"Konstimaakareilla\" oli telttansa\npormestarintalon ja Arkin kohdalla. Ja markkinaherkuiksi oli jo\nensimmäisistä Heinolan markkinoista alkaen saatavissa Viipurin\nrinkelejä, joiden kanssa palanpaineeksi juotavaksi saatiin ostaa torin\nmyyntipöydiltä teekeittimöistä \"varinmakiaa piikkinää\" (spitting),\nkuuman veden ja siirapin sekoitusta.\n\nHeinolan entisaikaisten markkinain erään tapahtuman on Runeberg\nikuistanut Vänrikki Stoolin tarinain \"Vänrikin markkinamuisto\"\nnimisessä runoelmassa:\n\nHeinolan nykyisen Kauppakadun varrella on ollut viime vuosiin saakka\nvanha varastorakennus, jonka perimätieto on yhdistänyt vuosien 1808-09\nsodan ja Heinolan muinoisten markkinain muistoihin. Se on nyt siirretty\ntontin n:o 10 pihaan, mutta ennen sen pääty oli päin katua ja\nkaupunginhotellin, Seurahuoneen matkustajain puolen rakennusta. Tuon\nvanhan \"makasiinin\" kadunpuoleisen oven portailla istuen, niin kertoo\nmuistotieto, \"vanha krenatööri\" lauloi markkinaväelle Suomen joukkojen\nsitkeistä, urhokkaista taisteluista ylivoimaista vihollista vastaan.\nSilloin sattui se kenraalin ja vanhan sotilaan välinen kohtaus, josta\n\"Vänrikin markkinamuisto\" kertoo. Kenraali oli todennäköisesti, se\narvelu on vakiintunut, Kustaa Adolf Ehrnrooth, joka oli ollut Savon\njalkaväkirykmentin majurina vuosien 1808-09 sodassa ja taistellut\nurhoollisesti mm. Lapualla, Alavudella ja Oravaisissa, jossa haavoittui\nvaikeasti. V. 1826 sotapalveluksesta erottuaan ja kenraalimajuriksi\nkorotettuna hän asettui asumaan kolmen peninkulman päässä Heinolasta\nNastolassa olevaan Seestan kartanoon. Tri Osmonsalo sekä Runebergin\nelämäkerran kirjoittajat Söderhjelm ja Strömborg ovat sitä mieltä, että\nEhrnrooth on \"Vänrikin markkinamuisto\"-runon kenraali. Mitä tulee\nsitten edellä mainitussa runossa kuvattuun tapahtumaan, ovat\nasianomaisella paikkakunnalla toimitetut tutkimukset johtaneet\nmyönteiseen tulokseen. Perimätieto pitää paikkansa, kenraalin\navuntarjous on tosiasia, runon kuvaama tapaus on sattunut eräillä\nHeinolan markkinoilla mainitun varastohuoneen kohdalla kadulla, jossa\nsiis on kerran todella kuultu toiskätisen vanhan sotilaan\nsurunvoittoisella äänellä aloittavan laulunsa:\n\n    \"Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa,\n    joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?\"\n\n    Paljaspäin hän portaill' istui, ylevänä ryhdiltään,\n    piti hattukuluansa vasemmassa kädessään;\n    tämä käsi saattoi vielä ottaa suodun antimen,\n    käsi toinen oli poissa, sota oli vienyt sen.\n\nEdellä mainitun Heinolan markkinain \"isän\", eversti Loden seuraajaksi\nmaaherran virkaan nimitettiin keväällä v. 1810 Fredrik Adolf Jägerhorn,\nmutta hän erosi virasta jo puolenkolmatta vuoden kuluttua jättämättä\nmitään erityisempää muistoa toiminnastaan ja vetäytyi yksityiselämään.\nJägerhornin jälkeen \"Kyminkartanon läänin\" maaherraksi Heinolaan tuli\neverstiluutnantti Anders Gustaf Langenskjöld, joka osallisuudestaan\nAnjalan liittoon oli tuomittu ammuttavaksi, mutta armahdettu. Hänen\npoikansa oli vuosisatansa merkillisimpiä valtiomiehiä, Carl Fabian\nTeodor, jonka vaikutus varsinkin taloudellisten uudistusten ja maamme\nrahareformin alkuun saattajana on ollut erittäin tärkeä. Seuraava\nmaaherra oli Erik Wallenskjöld, mutta hän oli vain kolme kuukautta\nmaakunnan isän vastuullisessa toimessa, ja maaherraksi nimitettiin\nhänen lankonsa Abraham Joachim Molander, aateloituna Nordenheim. Hän\nerosi maaherranvirasta v. 1838. Hänen seuraajansa, Viaporin komentajan\namiraali Cronstedtin pojan Gabriel Antonin tiedetään olleen maaherrana\nHeinolassa vain lyhyen ajan, mutta koettaneen tarmokkaasti ehkäistä\nsitä yleistä kurittomuutta, joka oli päässyt vallitsemaan Heinolassa\nsinne asettuneen irtolaisväestön keskuudessa. Tuo vallattomuus oli\nsietämätöntä etenkin markkina-aikoina, jolloin hevosilla ajettiin\nkilpaa kylän kaduilla ja teillä ja tapella nahistettiin ja varasteltiin\nmarkkinatorilla ja \"hevoslatsilla\", Keilaradanniemessä, nykyisen\nIsonlaiturin ja kylpylaitoksen hiekkarannan välisellä alueella.\n\nViimeinen Heinolassa asuneista maaherroista oli eversti Otto Boije,\njoka tuli maaherraksi v. 1840. Hänen aikanaan tapahtui uuden läänien\njaon yhteydessä maaherranviraston siirto Heinolasta Mikkeliin, ja hänen\ntehtäväkseen jäi heinolaisten ohjaaminen kaupunginoikeuksien\nedellyttämään toimintaan, vaikka oikeudet tulivat voimaan vasta\nhuhtikuun 1 päivänä v. 1843; aloite kaupunginoikeuksien saamiseksi\ntehtiin v. 1839. Maaherra Boije ja hänen puolisonsa lahjoittivat hyvin\nhuomattavia summia yleishyödyllisiin ja hyväntekeväisyystarkoituksiin.\n\nMaaherrojen asumisesta Heinolassa oli seurauksena Jyrängönkylän\nmuodostuminen jonkinlaiseksi Itä-Hämeen keskustaksi.\n\nHeinolan maaherrojen muinoisen hallintorakennuksen sijaitsemispaikalta\ntehiläisjoukko lähti kävelemään Kauppakatua, jonka varrella nähtiin\nkaupungin hallinnon talo, Raatihuoneen rakennus vuodelta 1872. Kauppias\nLindholm määräsi jälkisäädöksessään tämän talon kaupungille.\n\nRaatihuoneen suuren omenapuupuistoisen pihan alueen aidan nurkaitse\nvieraiden parvi kääntyi Kymijoen maantiesillan korvaan katsomaan toista\nmerkillistä vanhaa rakennusta, Siltakadun varrella, maantien sillalta\ntultaessa ensimmäisenä oikealla olevaa kaksikerroksista entistä\n\"kaakelimaakarin\", myöhemmin \"makkaramaakarin\" taloa, jonka aikoinaan\nomisti ja jossa asui silloinen kihlakunnan tuomari, sittemmin\ntasavaltamme presidentti P.E. Svinhufvud. Saatuaan nimityksen Heinolan\ntuomiokunnan tuomariksi Svinhufvudin oli ostettava v. 1906 tuo talo,\nkun ankaran asuntopulan vuoksi ei saanut muuten asuntoa kaupungissa.\nHän oli Heinolassa parisen vuotta ja nimitettiin sen jälkeen Lappeen\ntuomiokuntaan. Heinolassa ollessaan nähtiin Ukko-Pekka kauppatorilla\nmelkein joka aamu tarinoimassa kaupungin herrojen ja rouvien sekä\nlähiseudun isäntien ja emäntien kanssa. Virkamatkoillaan hän tuli\nkansanomaisen ja perin vaatimattoman käytöstapansa vuoksi hyvin\nsuosituksi, ja kaupungissa hän sai myös paljon ystäviä, mm.\nkunnallisneuvokset Helander ja Wahlman, pormestari Andersson, insinööri\nAppelberg, eläinlääkäri Nygård ja varatuomari Cornér, sittemmin\nHeinolan pormestari. Tasavallan presidenttinä ollessaan Ukko-Pekka kävi\nHeinolassa Lahden--Heinolan radan vihkiäisjuhlallisuuksissa syyskuun 10\npäivänä v. 1932. Rautatieasemalle oli tietenkin järjestetty juhlallinen\nvastaanotto. Soittokunnan puhaltaessa ja lippujen liehuessa presidentti\nastui vaununsa välisillalta asemalaiturille ja huomattuaan vanhan\nystävänsä pormestari Cornérin seisomassa \"rintaman edessä\", muista\nerillään, meni Ukko-Pekka suoraan tätä tuttavaansa kättelemään ja sanoi\nvälittömästi:\n\n-- No, terve Nippus! Jaa-jaa, sinähän taidat nyt olla täällä\npormestarina. Mitenkäs olet jaksanut?\n\n-- Siinähän tuo on männy. Mutta seisoppas sinä siinä paikallas, niin\nminä perräyvyn pari askelta ja pian sulle puhheen; outahhan vähä.\n\nNiin tapahtuikin -- soiton vaiettua pormestari aloitti juhlavasti:\n\n-- Tasavallan Herra Presidentti...\n\nPuheen jälkeen presidentti havaitsi lottien kunniarivistössä ystävänsä,\ninsinöörin rouva Appelbergin, meni ja pudisti hänen kättänsä ja\n\"halasi\" häntä. Kaikilla oli tietenkin silloin hyvin hauskaa. Mutta\nvielä hauskempaa oli samana iltana suurten juhlapäivällisten aikana\nSeurahuoneessa. Kannattikin olla, sillä olihan rautatie, josta oli\nkauan puhuttu ja kirjoitettu, viimein saatu Heinolaan, maksoi mitä\nmaksoi. Sen saamisen kaikki kiltisti tunnustivat kansanedustajan ja\nkunnallisneuvoksen Juho Kinnusen ansioksi. \"Hän oli niin tarmokas ja\nlujatahtoinen mies, jo vainaa, että hän kun otti jonkin asian\najaakseen, niin perille ja päätökseen hän sen järjesti vastuksista\nvälittämättä. Usein vasta myöhemmin havaittiin ukon olleen oikeassa.\"\nTunnustukseksi ja kiitollisuuden osoitukseksi rautatieasiassa\nosoittamastaan \"itsepäisyydestä\" tälle useissa suhteissa hyvin\nomalaatuiselle miehelle lahjoitettiin isokokoinen taidemaalaus,\nJyrängönvirran uhkea rautatiesilta kaikessa komeudessaan ja\nloistossaan, omistuskaiverrus kehyksen hopealaatassa. \"Taulun takana\"\nolivat ritarillisesti hänen vastustajansakin. Kylpylaitoksen hyväksi\n\"Kinnus-ukko\" myös puuhasi paljon ja \"hosui\" sanomalehti- ja monissa\nmuissa heinolais-paikallisissa asioissa. Saadaanpa nähdä tuleeko hänen\npojastaan isänsä veroinen yhteiskunnallinen henkilö. Hyvässä alussa hän\njo kyllä kuuluu olevan.\n\nPresidentti Svinhufvudin entistä taloa katsomasta lähdettyään _Tehin_\ntuomat vieraat näkivät Heinolan kauniin, lehtevän Rantapuiston, jonka\npenkeillä tyynenä päilyvän Jyrängönvirran partaalla olisi jokainen\nvaeltaja mielellään istunut nauttimassa illan ihanuudesta, sopusoinnun\nja rauhan tunnelmasta, mutta penkit olivat jo täynnä vapautuneina ja\niloisina keskustelevia ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja,\nenimmät nähtävästi kylpyvieraita ja viikonlopun viettäjiä tahi muita\nmatkailijoita. Tehiläiset pyörähtivät vilkaisemassa hyviä tenniskenttiä\nja uutta, arkkitehti V.G. Palmquistin piirustusten mukaan vv. 1930-31\ntehtyjä kylpylaitoksen rakennuksia. Vanha, rannempana oleva\nkylpylaitoksen rakennus oli palanut. Heinolan kylpylaitostoiminta alkoi\njo v. 1891. V. 1911 se siirtyi kaupungin huostaan. Aikoinaan on\nHeinolan kylpylaitoksen toiminta ollut hyvin \"suurellista\". Eikä\nse ole ollut vähäistä suinkaan viime vuosinakaan tarmokkaan\ntoimitusjohtajansa, raatimies Louhion hoivissa. Heinolan kylpylaitoksen\nkirjoissa nähdään menneiltä kesiltä paljon hyvin huomattavienkin\nhenkilöiden nimiä, aina vain vuosi vuodelta uudistuen. Sekin on\ntodisteena Kymijoen kaupungin kuuluisan kylpylän ensiluokkaisuudesta,\nsamoin kuin se, että kylpylaitoksen lääkärinä on ollut niin ensiluokan\nmies kuin tohtori Johannes Veikkola Helsingistä. Ja on Heinolassa vielä\nmuutakin ensiluokkaista. Ei ainoastaan heinolaisten itsensä, vaan myös\nmuiden mielestä. Muun muassa yksinpä Heinolan ilmasto. Se seikka on\ntodistettu. Aivan virallisesti, puolueettomasti ja tieteellisesti.\nHeinolan ilmastosta on nimittäin meteorologisen laitoksen\nosastonjohtaja, filosofian tohtori J. Keränen v. 1926 julkaissut\nDuodecimissa laajan, alun kolmattakymmenen vuoden aikana tehtyihin\nhavaintoihin perustuvan tutkielman, josta ilmenee mm., että lämpö\nnousee Heinolassa verraten helposti korkealle, joten maksimiarvot ovat\nsuuria ja kesäisten lämpimien päivien lukumäärä suurimpia maassamme.\nKaupungin vieressä virtaava Kymijoki estää yöllä lämpötilan painumasta\nkovin alas. Tämä vesistö tarjoaa helteisimpinä päivinä kylpyvieraille\ntilaisuuden paeta mantereen kuumuudesta viileämpiin paikkoihin.\nSademäärä on Heinolassa sisämaan paikaksi verraten pieni, johtuen\nelokuun vähäisestä sademäärästä. Koska elokuu on yleensä maamme\nsateisin kuukausi, on Heinola tässä suhteessa syyskesällä edullinen\noleskelupaikka. Kun Heinolan kaupunki sijaitsee liki 100\nmetrin korkeudella merenpinnasta, on auringon kemiallinen ja\nultraviolettisäteily jo voimakkaampaa ja siis terveystarkoituksiin\nparempaa kuin meren rannikolla. Professori Lunelundin säteilymittaukset\nmm. Heinolassa ovat osoittaneet oikeaksi tämän käsityksen.\n\n-- Mitä muuta pienestä Heinolasta sanotaan suuressa maailmassa?\n\nEräs porvoolainen sanomalehtimies kirjoitti äskettäin lehteensä mm.\nseuraavaa:\n\n-- Ei yksin Itä-Hämeen kaunis luonto, vaan myös koko kaupungin elämän\nsyke ovat tekijöitä, jotka varmaan vuosi vuodelta keräävät yhä enemmän\nkylpyvieraita idylliseen Heinolaan. Siellä viihtyvät vanhat ja nuoret,\nsairaat ja terveet. Siitä pitää huolta ennen kaikkea muuta Heinolan\nkylpylaitos lääke- ja vesikylpyineen, ja siitä huolehtii myös\nkirkasvesinen Kymi, jonka rannalle on laitettu viihtyisä hiekkaranta,\njossa aamusta iltaan kuhisee auringon ja veden palvojia, ja lopuksi\nhuolehtivat siitä Heinolan varsinaiset asukkaat, jotka osaavat\nolemuksellaan valaa viihtyisyyden tunnetta kesävieraisiinsa. He ovat\nvälittömiä ja leppoisia, aivan toisenlaisia kuin jonkin suuremman,\nkarskin kaupungin kylmät asukkaat. Heinolassa tuntee vieras olevansa\ntuttujen ja tuntemattomien ystävien parissa. Heinolan kylpylaitos on\navoinna talvellakin hiihtolomailijoita, viikonloppulaisia ja muita\nmatkailijoita varten. Hiihtomaastot ovat hyvät. Eräs jyväskyläläinen on\nkirjoittanut:\n\n-- Heinola mainostaa itseään. Sanat ja kuvat eivät voi täysin\ntyydyttävästi kertoa Heinolasta, Hämeen helmestä, ja sen\nkylpylaitoksesta. Heinola on nähtävä! Heinolan kaupunki kuivine\nmaaperineen, idyllisine puistoineen, harjuineen ja vesistöineen\nmuodostaa mainion terveyden maailman. Ja kylpylaitos uudenaikaisin\nrakennuksin ja parhain teknillisin välinein. Heinolan kylpylaitos on\ntodella parantola. Kun Heinolassa kylpee, pääsee taas jaloilleen ja\nkunnollisen elämän alkuun. Heinolassa pidetään kylpy- ja kesävieraita\nkuin kukkia kämmenellä. Heinola ottaa vähän, mutta antaa paljon.\n\nJa edelleen eräs kirjoittaja:\n\n-- Nykyinen Heinola on viime vuosina entisestään edistynyt ja\nkehittynyt paljon, mutta samalla on ilahduttavaa, että kaupunki on\npääpiirteissään säilyttänyt entisen idyllisen luonteensa. Siinä ovat\nedelleen puutarhat ja puistot, pääasiallisesti yksikerroksiset talot,\nkiveämättömät kadut sekä rauhallisuus, viihtyisyys ja sievyys leimaa\nantavina.\n\nSillä tavoin on kirjoitettu pienestä Heinolasta.\n\nKaupungin puistot ja harjut ovat hyvin hoidetut ja pidetään puhtaina.\nNiiden rauhassa istuu ja kävelee mielellään, nauttii luonnosta ja\nkatselee pitkäpyrstöisen västäräkin pyrähtelyjä ja juoksemista\nkäytävällä aivan kävelijän edessä. Kaupungin harjulla Kauppakadun pään\nkohdalla hulmuaa juhla- ja merkkipäivinä hyvin pitkässä tangossaan\nerittäin iso siniristilippu, tehden juhlallisen vaikutuksen.\n\nKymijoki ja Ruotsalaisjärvi ovat Heinolalle hyvin suuriarvoiset\nkäytännöllisesti ja kauneudellisesti. Kun kesäisenä, aurinkoisena\naamuna harjulla kävelijä katsoo itään päin, välkkyy veden pinta pitkin\npituuttaan kauniisti auringon kimmelteisenä, ja kun hän luo silmäyksen\nvastavirtaan päin, näkee hän korkeat metsärannat tyvenen veden\nsilmänkantomatkan perille saakka tummansinisenä ja helmiäishohtoisena.\nKymen veden värileikistä ja ihanuudesta voisi etevä taitaja kirjoittaa\nkauniin runon ja luoda soman sävellyksen. Onhan Tonavastakin sävelletty\nhurmaava valssi, vaikka Tonavan vesi on likaisen harmaata sen sijaan,\nettä Kymen vesi on kirkasta kuin kristalli, ja vaikka Tonava ei missään\nsuhteessa kykene ylittämään Kymijoen kauneusarvoja.\n\nHeinola kuului muinoin Hollolan suureen pitäjään, jonne muodostui\nseurakunta ja muuta järjestettyä yhteiskuntaelämää jo heti sen\njälkeen kuin kristinusko tuotiin Suomeen. Heinola oli Hollolan\nrukoushuonekuntana jo ainakin noin 1630:n vaiheilla, tuli kappeliksi v.\n1687, kaupunki- ja maaseurakunnan käsittäväksi pitäjäksi v. 1848, siis\nviisi vuotta sen jälkeen kuin Heinola sai kaupunginoikeudet. Jo eräässä\nvuodelta 1494 peräisin olevassa asiapaperissa mainitaan Lusin, Heinolan\nja Jyrängön kylät ja niiden kuuluneen silloin Asikkalaan.\n\nHeinolan pitäjän nykyinen, paanukattoinen, v. 1755 puusta rakennettu,\nvuosina 1902 ja 1933-34 kunnostettu kirkko sijaitsee keskellä kylää,\nnoin 6,5 kilometrin päässä Heinolan kaupungista pohjoiseen päin,\nRuotsalaisen ja Konniveden välisellä kannaksella, parin pienen, kauniin\nlammen läheisyydessä. Alttaritaulu -- Jeesus ristiään kantaen -- on\ntuntemattoman taiteilijan maalaama. Se lahjoitettiin kirkkoon v. 1860.\nKirkon vieressä vanhalla hautausmaalla ollut von Essen- ja\nMesterton-sukujen hautakappeli hajoitettiin v. 1921 ja siinä olleet 24\nvainajan luut peitettiin kappelin paikalle multaan; pronssilevyssä\nmuistokirjoitus:\n\n    Tähän siirretyille vainajille kirkkoa korjattaessa\n    v. 1933. 1 Kor. 15:44.\n\nKirkkoaitauksen mustan portin vieressä vanhan hautausmaan puolella on\nnelikulmainen, kivistä muurattu von Essen-suvun muistomerkki ja siinä\nkirjoitukset:\n\n    Minnessten över de medlemmar av ätten von Essen vilka fått\n    sitt vilorum på denna kyrkogård 1752-1838.\n\n    Edesmenneiden muistoksi pystyttivät jälkeläiset\n    tämän patsaan 1935.\n\nUudella hautausmaalla on Vapaussodassamme v. 1918 kaatuneen neljän\nsankarin hautapatsas muistokirjoituksin:\n\n    Eestä maan tää kansa uhraapi parhaintansa.\n\nMuista entisen ajan muistoista Heinolan pitäjästä voidaan mainita pari\nkivikauden esinelöytöä ja Kausanlammen rannalta Jyrängönkylän alueelta\nlöydetty myöhemmän rautakauden keihäänkärki sekä Ristrievelinjärven\neräästä niemestä Paason kartanon maalta tavatut kansainvaellusten\najoilta peräisin olevat aseet, ennen mainittujen Heinolan pitäjän\nalueen löytöjen lisäksi. V. 1936 löydettiin Heinolan kirkonkylän\nläheisyydessä olevan Ristijärven erään lahdekkeen pohjasta kahdesta\npuunrungosta koverrettu ruuhi. Puolikkaat on liitetty yhteen\npuunauloilla ja poikkikaarilla. Vene on vielä jotenkin hyvin säilynyt.\nTiedemiehet arvelevat sen olevan 400-600 vuoden vanha.\n\nNoin puolentoista kilometrin päässä Heinolan kirkonkylän asutusalueen\npohjoisesta laidasta sijaitsee aivan maantien vieressä Rautvuori, josta\non hyvä näköala muun muassa saarekkeelle Ruotsalais-järvelle. Heinolan\ntienoiden luonnonnähtävyyksiä ovat aikaisemmin mainituiden lisäksi\nApajalahti, Liuhtolanlahti ja Porttikallio. Heinolan Rantasalin\nedustalla on joka kesä suuri parvi kesyjä, rauhoitettuja särkiä ja\nsorva-nimisiä kaloja, joille yleisö syöttää vehnästä. Kymijoesta on\nsaatu 800:kin gramman painoinen särki.\n\nHeinolan pitäjässä oli ennen vanhaan mellastellut hirmuinen murhamies\nKerpeikkari, jonka tihutöistä kansa vielä tietää kertoa.\n\nVanhoina aikoina oli savolaisten kauppatie juontanut Hartolan ja\nHeinolan kautta Valkomiin, Loviisaan, residenssin pää- ja\nsatamapaikkaan, josta lääninhallitus Venäjän laivastoa peläten\nsiirrettiin turvalliseen Heinolaan. Savolaisten kauppatien kulkijat\nkyydittiin lossilautalla ja veneillä Niemelän kartanon rannasta\nSepänniemeen. Sinä aikana ei ollut siltaa Kymen eikä Jyrängön yli.\n\nMaamme kuuluisimpiin taidemaalauksiin luettavan Iston _Hyökkäyksen_,\nalkuperäisen taulun, omisti kauppaneuvos Helander Heinolassa. Tuon\ntunnetun, Venäjän keisarivallan kaksipäisen kotkan ja Suomen neidon\nvälistä taistelua Suomen perustuslait sisältävän kirjan omistamisesta\nkuvaavan taulun piilottelemisesta routavuosien aikana Heinolassa ja\nmuualla voitaisiin kirjoittaa jännittävä historiallinen\ntoimintaromaani.\n\nKaiken kaikkiaan Heinolasta ja Itä-Hämeestä puheen ollen -- \"kyllä\nNatsaretistakin voi tulla jotakin hyvää\". Itä-Hämeen ja erittäinkin\nHeinolan tienoot kutsuvat ja kiehtovat, voittavat vähitellen ja pitävät\nlumoissaan sitten kun näitä seutuja ja niiden väestöä on opittu\nlähemmin ja oikealla tavalla tuntemaan. Mutta silloin on ollut\nlähestyttävä kahta erikoisuutta -- luonnon ylevää puhtautta ja väestön\ntasaista, hiljaista luonteenlaatua, sillä nämä kaksi perustekijää juuri\nmuodostavat Itä-Hämeen ominaissävyn, leiman ja elämänkulun. Jokainen\nmaakuntamme voi tietenkin mainita erikoispiirteistään ja jokaisen\nmaakunnan asukkaat aivan yllättävästi niin sanoaksemme kuvastavat heitä\nympäröivän luonnon laatua ja vivahteita, mutta eipä kaikkialla luonnon\nkauneuden ja ihmisen sisäisen ryhdin sopusointu siinä määrin kasva\nelämän sisällölle niin ratkaisevaksi perustaksi kuin Itä-Hämeessä,\nsuuren Suomenmaan sydämessä, hiljaisimmaksi sanotussa seudussa.\nVarjopuolia myöskin tietysti on, joskaan ne eivät satu olemaan samat\nkuin toisten tienoiden ja muiden heimojen väestön ja olojen \"nurjat\npuolet\".\n\nHarvoilla maamme seuduilla on niin yhtenäinen maakunnallinen leimansa\nkuin Etelä- ja Itä-Hämeellä, sillä seudulla, jonka muodostavat\nVesijärvi, eteläinen Päijänne rantamaineen Sysmää ja Korpilahtea\nmyöten, Hartola ja Heinolan tienoot sekä Kymijoen partaat\nVuolenkoskelle saakka. Useat Päijänteeseen ja Vesijärveen liittyvät\nvesireitit antavat seudulle ominaisen, tyypillisesti sydänsuomalaisen\ntunnun. Missäpä kesäisten iltojen uneksiva surumieli, hämärien suvisten\nöiden salaperäisyys ja aurinkoisten, pilvettömien päivien kirkas hymy\nolisivat aidompia kuin Päijät-Hämeen mailla ja vesillä, noilla\ntienoilla, joilla Hämeen vakaa, perusolemukseltaan vanhoillaan säilynyt\nväestö välittäjäasemassaan lännen ja idän keskivaiheilla on oppinut\narvioimaan oikeissa suhteissa kullan ja kuonan, molemmilta\nilmansuunnilta tulleista vaikutteista ottaen vain elinkelpoisimmat.\nVanhat tavat, kylät ja talot ovat Itä- ja Päijät-Hämeen seutukunnissa\nvielä viittomassa tietä menneiden aikojen elämäntuntojen tajuamiseen.\nSiellä matkaaja voi tavoittaa odottamattomia arvoja menneiden aikojen\nmuistojen parissa. Ja luonto tarjoaa retkeilijöille vesireittejä --\nerämaan rauhassa unelmoivia pieniä järviä ja virtoja sekä Päijänteen ja\nmuiden isojen vesien riemuisia ulapoita, lahtia, salmia, saaria --\nvapautta, huolettomuutta, uutta elämänhalua, fyysillistä kuntoa. Eipä\nole siis ihmeellistä, että Päijät-Häme-hullut ovat vuosi vuodelta\nlisääntyneet ja varmasti tulevat yhä lisääntymään.\n\n_Tekin_ kiertomatkalaisille oli varattu oma pitkä pöytänsä Heinolan\nkylpylaitoksen korkean-ilmavassa, melkein ympäriinsä lasiseinäisessä\nRantasalissa, josta oli hyvin viehättävä näkymä hämärtyvänä iltana\ntaivaankannen valkeita pilvenhattaroita runollisesti tyyneen,\nkuulaaseen pintaansa kuvastelevalle Kymijoelle. Kerrassaan ihanaa,\nromanttista!\n\nKaunista oli myös salissa -- moniväriset sähkövalot ja\nserpentiininauhat, kirjavapukuinen yleisö salin täyttävänä istumassa\npienien pöytien ympärillä, nuorta ja vanhempaa väkeä, enimmän näköjään\nvieraspaikkakuntalaisia, kylpyvieraita ja muita Heinolan kuuluun\n\"kasinoon\" hupaista lauantai-iltaa viettämään tulleita, joukossa\nmuutamia kymmeniä urheiluopistolaisia pitkän pöytänsä ääressä. Uhkea\nnaishenkilö, Rantasalin \"hovimestari\", opasteli kohteliaasti vielä\nviimeisiä tulijoita ennakolta tilattuihin, numeroituihin\npöytäpaikkoihin.\n\nKuusihenkinen helsinkiläinen orkesteri korokkeellaan soitti aluksi\nreippaan marssin, sitten jonkin vaikean ooppera-alkusoiton ja sen\nmahtavasti pauhanneiden sävelten voimakkaan vaikutuksen tervetulleeksi\nlievikkeeksi erään vienon suomalaisen kansanlaulun.\n\nSitten orkesterilaiset menivät taiteilijain huoneeseen, josta hetken\nkuluttua tuli salin keskilattialle kylpylaitoksen huviministeri,\nteatterinjohtaja Antero Suonio, läiskäytti pari kertaa kämmeniään\nyhteen ja sanoi: -- Huomio, huomio! Ohjelmamme jatkuu! Rouva Anja\nSimilä lausuu meille muutamia Larin-Kyöstin kirjoittamia pieniä runoja,\nmutta sitä ennen käytän tässä tilaisuutta toivottaen tervetulleiksi\nkaikki tänne tänä iltana saapuneet arvoisat vieraamme läheltä ja\nkaukaa, erittäinkin Päijänteen Uivan Hotellin, höyrylaiva _Tehin_\ntuomat hyvää Heinolaamme katsomaan poikenneet retkeilijät, jotka\nistuvat tuolla yhteisen, pitkän pöytänsä ympärillä.\n\nTarjoilijaneiti toi tehiläisten pöydälle ison, ihania punaisia ruusuja\ntäynnä olevan maljakon, ja yleisö taputti käsiään.\n\nSamoin lavalle ilmaantuneelle lausujattarelle, joka sitten aloitti:\n\n    On elämä kuin suurta metsästystä,\n    saalistaa kaikki, kun on riista kystä;\n    niin toiset pyrkii taas päämaaliin\n    ja kaatuu itse saavuttaissaan saaliin.\n    En aja saalista, en myöskään kyttää,\n    mua kaikki säälittää tai -- hymyilyttää.\n\nLausujatar esitti myös muutamia toisia Larin-Kyöstin kirpeitä ja\nleikillisiä pieniä runoja ja sai runsaasti suosionosoituksia. Yhtä\nkiitollisina otettiin vastaan erään urheiluopistolta tulleen\nvoimistelunopettajan miehekkäät yksinlauluesitykset ja orkesterin\nkonserttimestarin pari hienoa, taidokasta viulusooloa.\n\nTehiläisten pöydälle oli ilmestynyt kukkien lisäksi kahvia ja\nsitruunasoodaa. Oli iloa ja riemua. Orkesteri soitti muutamia oikein\njyriseviä sävellyksiä -- Bagdadin kalifi, Kevyt ratsuväki ja Alte\nKameraden. Niiden säestäminä tehiläisten pöydässä toimitettiin yleinen\nja yhtäläinen kauneuskilpailu suljetuin lipuin. Enimmät äänet sai\nrannikkoruotsalainen neiti Pietarsaaren puolelta, yhtä ääntä vähemmän\nannettiin kamreerin rouvalle, jota myös ihannevaimoksi nimitettiin, ja\nkolmannen palkinnon sai helsinkiläisen tuomarin rouva. Ensimmäisenä\npalkintona oli kolme, toisena kaksi ja kolmantena yksi tikkukaramelli.\n\nOrkesteri alkoi soittaa viehkeää, tunnelmallista valssia, ja kohta\nolivat suuren salin lattian keskus ja joen päälle salin kylkiäiseksi\nrakennettu laaja lava täynnä tanssijoita. Kovaäänilaite välitti\nsoiton salista lavalle. Tanssien väliaikana toimitettiin pienen\nvalokuvauskoneen arpominen. Huviohjaaja vei koneen voittajalle, puristi\nhänen kättänsä ja sanoi:\n\n-- Onneksi olkoon, herra kruununvouti, siinä on jo filmi -- sopii ottaa\nvain vaikka heti kuvia näistä Heinolan erityisen ihanista maisemista.\nJa sitten muutamia ilmoitusasioita, arvoisa yleisö: höyrylaiva _Tehin_\nkapteeni on pyytänyt ilmoittamaan, että _Tehi_ lähtee huomisaamuna\nkello kuusi täältä Vesijärvelle, Lahteen, ja mukaan pääsevät kaikki,\njotka haluavat tulla. Maksu on vain kaksikymmentä markkaa. Nyt on\ntilaisuus nähdä ihmeen ihana Heinolan ja Vesijärven välinen\nlaivareitti. Ja sitten meillä on huomenna myös toinen laivamatka.\nMoottorialus _Heinola_ lähtee tästä Rantasalin viereisestä laiturista\nkello kolmetoista kaksi tuntia kestävälle huvimatkalle Apajalahteen.\nMaksu kaiken kaikkiaan vain kymmenen markkaa hengeltä. Tervetuloa\nmukaan. Otamme iloksemme pari soittajaa ja hyvän puffetin sekä\nrenkaanlevyn ja nuolenheittovälineet kilpailemista varten. Ja ensi\ntiistaina täällä Rantasalissa on orkesterimme lahjakonsertti\nvalikoiduin ohjelmin. Siis visusti mielessä pidettävä tilaisuus. No\nniin, ja nyt jatkuu tanssi.\n\nSoitto kajahti kutsuvana. Mutta nyt kertyi lattialle tanssijoita\nvähemmän kuin ennen väliaikaa, ja suuri joukko pöytien ympärillä olevia\ntuoleja oli tyhjinä. Ja lisää ihmisiä meni ulos.\n\n-- Minne nuo kaikki menevät? kysyi joku tehiläisrouvista.\n\n-- Nukkumaan tietenkin, vastasi insinööri.\n\n-- Muutamat nukkumaan, mutta eivät läheskään kaikki, selitti Heinolan\ntapoja tunteva kamreeri, entinen kylpyvieras, suurin osa menee\nSeurahuoneelle, jossa nyt vasta ilot alkavat; siellä on jatkettua\naikaa kello kolmeen -- täällä Rantasalissa päättyy lystinpito jo\nneljännestunnin kuluttua, kello kaksikymmentäkolme, eikä täällä saada\nkaikkea sitä, mitä Seurahuoneella saadaan.\n\n-- Lähdetään mekin Seurahuoneelle, innostui Valion neiti.\n\nSe ehdotus hyväksyttiin neljän äänen enemmistöllä.\n\nToiset menivät laivaan kiltisti nukkumaan, toiset painuivat läheiselle\nSeurahuoneelle jatkamaan, tutkimaan Heinolan öistä elämää.\n\nSuurelta \"meininki\" näyttikin, sillä Seurahuoneen edustalle oli\nkeräytynyt ainakin sata autoa, \"kaikesta maailmasta\" ja pitkä,\nlasiseinäinen kuistikko oli aivan täynnä yleisöä, värikkäät juomat\nhelottivat pöydillä pikareissa, tupakansavua leijaili sakeana ilmassa,\npuheen sorina ja orkesterin soitto täydensivät mondäänistä tunnelmaa;\norkesterissa oli suuren hanurinkin soittaja ja hän otti \"pelistään\"\noikein riehakat äänet voittaakseen pianon pompotuksen, saksofonin\nulinan ja viulun vingutuksen. Suuresta seinäaukosta näki viereiseen\njuhlasaliin. Siellä hyvin himmeässä valaistuksessa onnellisen näköiset\ntanssiparit pyörivät.\n\nErityisin järjestelyin saatiin hovimestarin suosiollisella avustuksella\ntehiläisseurueelle pöytä ja tuolit juhlasalin näyttämön takaisista\ntyhjistä huoneista. Tehiläiset tilasivat eteensä krapuannoksia,\npihvejä, teetä ja voileipiä, mikä mitäkin.\n\n-- Mikäs hilu tuolta kuistikon päästä, tuon suuren verhon takaa kuuluu?\n\n-- Mikähän lienee Hermannin nuorisoseuran kokous.\n\nTarjoilijattaren tullessa verhon takaa jäi esirippu hiukan avonaiseksi.\nKolmisenkymmentä pönäkkää ja punakkaa herraa istui ison pöydän\nympärillä. Oli nähtävästi syöty ja juotu jonkin hyvän asian tai aatteen\nedistämiseksi, onneksi ja menestykseksi. Se kävi selville herrojen\nkovaäänisistä, osittain tosin hiukan sekavista keskusteluista.\n\nMutta lähinnä tehiläisiä, herrojen pitkän pöydän pään ääressä kaksi\nlihavaa herraa puheli keskenään järkevästi, toisista välittämättä:\n\n-- Oletkos sinä kuullut jutun heinolaisesta, jyväskyläläisestä ja\nlahtelaisesta?\n\n-- En. Kerroppa.\n\n-- Se on tosi tarina. Se tapahtui muutamia vuosia takaperin juuri\ntäällä Heinolan Seurahuoneella. Heinolainen, jyväskyläläinen ja\nlahtelainen istuivat saman pöydän ääressä. Oli päästy jo ohi keskiyön,\njoten tunnelma oli kohonnut jo yhtä korkealle kuin nyt täällä.\nHeinolainen sanoi Jyväskylän miehelle: Tiedätkö, hyvä veli, jos en\nolisi heinolainen, niin tahtoisin olla jyväskyläläinen; teillähän on\nsiellä kaunis Jyväsjärvi, päilyvä Päijänne, komea Kanavuori. --\nJyväskyläläinen löi heinolaista kämmenellään olalle ja sanoi\nsydämellisesti: Kiitos noista sanoistasi, veli heinolainen -- voin\nvakuuttaa vilpittömästi, että jos en olisi sattunut syntymään\njyväskyläläiseksi, niin soisin olevani heinolainen; teillähän on täällä\ntuo ihana Kymijoki, komea rautatiesilta, kylpylaitos ja tämä\nSeurahuone, jossa on näin hauska ollaksemme. -- Lahtelainen huitaisi\nkädellään väheksyvästi ja sanoi: Älkää puhuko roskaa, aikuiset miehet,\njos minä en olisi lahtelainen, niin häpeäisin itseäni.\n\nJa niin jatkui laulua, soittoa, tanssia ja puheenporinaa.\n\nTehiläisten kävellessä laivarantaan oli aurinko jo noussut ja lintuset\nlauloivat puistossa. \"Kyllä tämä elämä on tosiaan verratonta...\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS PÄIVÄ.\n\n\n_Tehin_ kiertomatkan viimeinen aamu oli yhtä aurinkoinen ja tyyni kuin\nkuusi sen edellistä. Sunnuntaisen aamuhetken rauhan tuntu vallitsi\nvesiä ja maita. Muutamia puolikesyjä, tässä virrassa talvehtineita\nsorsia ui keskellä Kymiä, likellä laivaa ja lohiuistimen soutajaa.\nPitkän rautatiesillan puna joen yllä loisti heleänä, maisemalle\neloisuutta antavana. Pikkulinnut visertelivät vielä Sepänniemessä ja\nrantapuiston lehvistöissä.\n\n_Tehi_ lähti jo kuuden aikana. Oli jouduttava kello yksitoista viemään\nLahden kaupunkilaisia puolen päivän huvimatkalle Kelvennensaareen.\n\nLaivan irtautuessa Heinolan laiturista ei ollut hereillä muita\nmatkustajia kuin kamreeri. Hän istui yläkannen nojatuolissa\nselailemassa ruokasalin lehtihyllyltä löytämäänsä Matkailijayhdistyksen\nvuosikirjaa 1935 ja hän syventyi silmäilemään siinä olevaa Topo\nLeistilän kirjoitusta Päijänteestä:\n\nPäijänne on löydetty vasta aivan viime vuosien aikana. On ikäänkuin\nkeksitty -- kas vain, onhan olemassa Päijännekin! Ja nyt näyttää\ntodellakin siltä, että se vähitellen pääsee matkailujärvenä siihen\nasemaan ja arvoon, joka sille olisi kuulunut jo aikoja sitten. Parina\nviime kesänä on Päijänteen-matkailijain lukumäärä tuntuvasti\nkasvanut. Voidaan jo puhua Päijänne-kuumeesta, Päijänne-muodista ja\nPäijänne-palvonnasta.\n\nMikä lienee ollut syynä, ettei näin ole tapahtunut jo paljon\naikaisemmin? Syy lienee luonteemme hitaudessa, perisuomalaisessa\njäykkyydessä. Emme huomaa maamme ja järviemme kauneutta. Kuvaavana\ntämmöisen jäykkyyden ilmauksena voidaan pitää sitä erään pinttyneen\npääkaupunkilaisen sanomalehtimiehen postikorttitervehdystä,\njonka hän lähetti kaupunkiin jääneille työtovereilleen tehtyään\nparikymmenvuotisen kaupungissa kyyköttämisen jälkeen junamatkan\nHelsingistä Kouvolaan. Hän kirjoitti postikorttiin seuraavat lakooniset\nsanat: Minä huomaan ihmeekseni, että Suomessa on varsin laaja ja kaunis\nmaaseutu!\n\nSamalla tavalla ovat epäilemättä hyvin useat matkustajat lausuneet\njouduttuaan Päijänteen lumoavien kasvojen eteen: Minä huomaan\nihmeekseni, että Päijänne on varsin laaja ja kaunis järvi!\n\nKuuluisa ranskalainen bakteriologi, professori Charles Nicolle käväisi\nmaassamme kesällä 1933 ja silloin joutui matkaamaan mm. Päijänteellä.\nHän kirjoitti: Olen tutustunut kahteen järveen, Saimaaseen ja\nPäijänteeseen, ja minun täytyy avoimesti tunnustaa, etten ole missään\nkokenut sellaista miellyttävän rauhan ja todellisen levon suloa kuin\nnauttiessani alati vaihtuvista maisemista ja toinen toistaan somemmista\npanoraamoista matkani varsilla. Saimaa oli maineensa veroinen, joskaan\nei niin yllättävä kuin Päijänne, joka oli todella ennen näkemätöntä. En\nvoi kuvitella järveä, jonka vaikutus olisi ehdottomampi, syvempi ja\nsamalla miehekkäämpi. Sellaista me ranskalaiset emme osaa edes uneksia.\nTulen kehoittamaan maanmiehiäni matkustamaan Suomeen, ja ensi sijassa\ntutustumaan Päijänteeseen, josta te suomalaiset kaikesta päättäen ette\nosaa riittävästi ylpeillä. Jos me ranskalaiset omistaisimme sellaisen,\nmatkailunäkökannoilta hyvin suuriarvoisen järven, mainostaisimme sitä\nvoimakkaasti vetääksemme ihmisiä kymmenintuhansin tämän loppumattoman\nrikkauden ääreen. Jo yksistään Päijänteen takia kannattaa Ranskasta\nmatkustaa Suomeen.\n\nLontoon Maantieteellisen Seuran pääsihteeri, professori Arthur Hinks on\nlausunut:\n\nKuva Päijänteestä, jonka äärellä nyt olen viettänyt kaksi unohtumatonta\nviikkoa, on painunut lähtemättömäksi mieleeni. Tämä harvinaisen komea\nja valtava järvi on matkailun kannalta ainoalaatuinen vetovoima. Kun on\nnähnyt Päijänteen erilaisilla ilmoilla, eri vuorokauden aikoina ja\nsadoissa värivivahduksissa, ei voi muuta kuin kummastella sitä seikkaa,\nettä on liian paljon sellaisia suomalaisia, jotka lähtevät merta\netemmäksi kalaan, matkustavat ulkomaille, vaikka heillä on suurenmoinen\nmatkailujärvi aivan läheisyydessään.\n\nKamreeri vastasi ohi kulkeneen perämiehen \"hyvään huomeneen\" ja jatkoi\nsitten lukemistaan:\n\nPäijänteen tarjoamista matkailumahdollisuuksista on nyt tullut aivan\najankohtainen kysymys sen jälkeen kuin Pulkkilanharjun maantieasia on\nasianomaisissa virastoissa saanut tyydyttävän ja oikean ratkaisun. Tämä\nuusi maantie tulee varmasti lopullisesti tekemään Päijänteen maamme\nsuosituimmaksi järviparatiisiksi. Se siirtää Päijänteen lähemmäksi\nkaikkia, etenkin pääkaupunkia, jonne ja josta ulkomaalaisten matkailu\nensi kädessä suuntautuu ja haarautuu sisämaan eri puolille.\n\nMatkailuliikenne varmaan vuosi vuodelta kasvaa ja entistä enemmän\nsuuntautuu Pulkkilanharjun kautta. Pulkkilanharjulle tarvitaan\nvälttämättä täysin ajanmukainen ja ensiluokkainen hotelli ja\ntäysihoitola. Hotellin täytyy olla niin varustettu, että matkailijoilla\nja retkeilijöillä on tilaisuus harjoittaa sitä ulkoilu- ja\nlomanviettomuotoa, johon hän ehkä on tottunut tai joka häntä eniten\nkiinnostaa. Täytyy olla oikea suomalainen sauna, soutu-, purje- ja\nmoottoriveneitä, kanootteja, kalastusvehkeitä, oppaita ja paljon muuta.\nKaiken tämän toteuttaminen vaatii varoja ja yritteliäisyyttä, mutta\nPäijänteen matkailijatulva pakottaa näihin toimenpiteisiin, jotka\nkuuluvat lähinnä matkailujärjestöillemme ja valtiovallalle. -- Näiden\njärjestöjen ja valtion olisi, mietti lukija, myös avustettava\nheikosti kannattavaa Päijänteen matkustajalaivaliikennettä, jolla\nkäytännöllisen, matkailulle välttämättömän merkityksen ohessa on paljon\nsellaista suurten selkävesien ja hiljaisten lahdenpohjukoiden runoutta\nja romantiikkaa, jota ei voida millään korvata, jos se häviäisi\nlaivaliikenteen lakatessa.\n\n_Tehin_ tultua Tornionsalmeen palvelijatar toi aamukahvin vieläkin\nainoan hereillä olevan matkustajan eteen pienelle kansipöydälle ja\nHopeaselällä kamreeri syventyi tutkimaan hytistä matkalaukustaan\nhakemastaan Inhan _Suomen maisemista_ Päijänne-mielialoja, jotka\ntuntuivat juuri nyt, tässä ympäristössä erinomaisen hyvin sulautuvan\nlukijan tunnelmiin:\n\n-- Päijänteen rantakallioilla kiipeillessäni olen kaivaten muistellut\nkotipuoleni vehmaita lehtomaita, niittyjä ja ruovostoja, mutta\nsittenkin Päijänteen seutujen jylhä karuus, muotoilun suuripiirteisyys\nja veden aava laajuus on yhä uudelleen viehättänyt minua luokseen.\n\n-- Katselin Päijännettä nuoren mielikuvitukseni lumoissa, joka antoi\nkaikelle korkeutta ja värejä ja aavistamattoman uutuuden viehätystä.\n\n-- Useina kesinä purjehdin Päijänteellä, kaikilla ilmoilla ja varsinkin\nkuumimpien kesähelteiden aikana, kaukana päivänpaisteisilla ulapoilla\nja kuuntelin veden tarinoivaa loisketta ja katselin poutapilviä, jotka\npäilyivät korkealla selän keskivaiheilla. Siellä säteili ja välkkyi\nvaloa ylhäältä ja alhaalta ja kaikki kaukaiset rannat hehkuivat\nväreilevässä sinisessä helleauteressa ja ulappaa kiertävä rantajuova\npaistoi paahtavan vaaleana. Entä selkäsaaret, ulapan hiekkaiset rannat!\nMutta toiset saarenrannat olivat kuin mukulakivistä ladotut\nsaunankiukaat, joilla männikkö paistatteli itseään helteessä. Mutta\npurteni juoksee edelleen hirmuisen vuorirannan viereen. Ja täten on\nkesähelteellä hauska, ah niin hauska, makailla ulapalla ja lipua\nkorkeavuoristen rantojen vierustoja ja imeä itseensä päivänpaistetta\nkilvan rantojen kanssa. Mutta on keskikesällä toisiakin ilmoja,\npuhumattakaan ukonilmoista, jotka Päijänteellä ovat vielä\nkammottavammat kuin muualla, kun luode sydäntyy tuimasti porottamaan ja\nulapat ovat mustanaan vihureista ja valkoisenaan vaahtoavia laineita.\nVihurit ovat silloin niin kiukkuiset, että ovat purjeet repiä, ja\naallot kiperät ja ärhäkät -- huvipurjehdus tuossa tuokiossa muuttuu\ntuimaksi taisteluksi, jossa on reivaten ja luovien tapeltava\nvastatuuleen tai mennä pyyhkäistävä myötätuuleen hirmuisella vauhdilla.\n\n-- Mutta syyskesällä, elokuun iltoina ovat tuulet purjehtijalle\nlauhkeat ja parhaiksi vetävät,ja yöksi selälle loitotessani sulavat\nrannat tasaiseen tummuuteen. Raskaita pilviä majailee kaikilla ilman\näärillä ja väylät johtavat tasaharmaana hämäränä synkkäin maitten\nvälitse, ja korkealla vuorien ulkopiirteet petäjikköineen verkalleen\nvaeltavat taakseni ilman kannella sitä myöten kuin purteni soluu\neteenpäin. Vain harjanteiden villi rosoisuus ja aaltojen laulu pimeästä\nkertovat minulle järeiden kallioseinämien olemuksesta. Ja pilvimaisemat\nvaihtuvat ja muuttuvat taivaalla yhä uusiksi kuin henkien näyttämöllä,\nsaaden yhä uusia ihmeellisiä valaistuksia. Hetkeksi luo ilta vielä\nraukeavan elämän kaihoisan kullan hohteen mahtavien pilvilinnojen\nkupeille, mutta pian ne sammuvat ja ilman pielille kehittyy uusia,\nennen aavistamattomia valohäiveitä, jotka syttyvät ja sammuvat kuin\nunelmat, kunnes taas jostakin lomasta näyttää silmänsä yksinäinen\ntähti, tai nousee kuu hetkeksi pilvilinnansa korkeimmalle harjalle ja\npaljastaa vetten hämäryydestä läikkyvästi kimaltelevan vanansa.\n\n-- Ranta toisensa jälkeen jää taakseni ja ne kaikki ovat äänettömiä,\nmutta lähestyessäni niitä vastaa aaltojen hiljainen laulu kivikoilta,\nmatala, alakuloinen laulu, miten pitkälle kulkenenkin. Ja koko tämän\nlaajan ulapan yöhämyinen piiri soinnuttaa silloin samaa suruista\nsäveltään.\n\n-- Kesäinen Päijänteen purjehtija jäi syksyksi asumaan unelmiensa\njärven rannalle, käyskenteli harjuilla ja lehdoissa ja kuunteli metsän\nkuiskeita nojaten otsaansa puiden sammaltuneisiin runkoihin, odottaen\nuutta Päijänteen kesää.\n\n_Tehin_ saavuttua ihanaan Virtasalmeen tuli kannelle muutamia unestaan\nvirkistyneitä, ja laivan huudettua Kalkkisten kanavaan ilmaantuivat\ntoisetkin retkeläiset yläkannen ja komentosillan vilpoisaan tuuleen. Ja\nniin jatkui matka Pulkkilanharjun ja Isosaaren välitse Asikkalanselän\nhalki ja Vääksyn sunnuntaihiljaisen kanavan kautta leppeästi\nhymyilevään Vesijärveen.\n\nLahden kaupungin ylväiden radiomastojen, tehtaiden piippujen ja kirkon\ntornin alkaessa selvästi näkyä tehiläiset kokoontuivat ruokasalin\npöydän ympärille jäähyväiskahvi-aamiaiselle. Kaikkien kasvoilla\nkuvastui juhlaisa vakavuus. Herra insinöörikin oli oudon hiljainen,\nsanoen vain, että \"mitäpä tässä enää muuta kuin hyvästejä heittämään ja\nitkuja pusertamaan\". Ja toiset jatkoivat:\n\n-- Niin tosiaan. Vieläköhän me tämän viikon tehiläiset jossakin\nkohtaamme toisemme vai sekoittaako maailma meidät niin, ettei enää\nmilloinkaan...?\n\n-- Ajatellaanpa, hyvät ihmiset, kuinka paljon ja monenlaista olemme\nsaaneet nähdä, kuulla ja oppia tällä retkellä! Siitä kiitokset\ntällaisen retken järjestäneen laivayhtiön johtomiehille, erittäinkin\ntarmokkaalle Jyväskylän \"laivatohtorille\" ja retkemme johtajalle\nopas-herralle, jolle puolestani olen valmis antamaan toiminnastaan\nmainesanan \"yliveto\", ja kauniit kiitokset myös tietojen jakelusta\nherra kamreerille ja historianmaisterille, ja suuret kiitokset herra\ninsinöörille retkeä elähyttäneistä hauskuutuksistaan. Luulenpa täten\ntulkitsevani toistenkin tehiläisten mielipiteet.\n\nAterian aikana kuultiin pari muutakin jäähyväis-ja kiitoslausuntoa. Ja\nViipurin tuomari sanoi:\n\n-- Nyt ymmärrän entistä paljon paremmin niitä niin sanottuja\nPäijänne-hulluja ja heidän aivoituksiaan Päijänteestä, tuosta heille\nsanomattoman rakkaasta, kauniista kesäisestä maailmastaan. Samalla\nkuitenkin kohtuuden ja asiallisuuden vuoksi asetan kirkon keskelle\nkylää, kuten sanotaan, muistaen suloisessa Suomessamme olevan myös\ntoisia järviä ja muita maisemia, jotka täysin oikeutuksin voisivat\npuolestaan huomauttaa laulun sanoin, että \"arvon mekin ansaitsemme\nSuomenmaassa suuressa\". Päijänteelle voimme mielihyvin antaa\narvosanoikseen: jylhänkaunis, suurenmoinen järvi.\n\nEnonsaaren kohdalla hajaannuttiin pöydän ympäriltä kiittämään ja\nkädestä pitäen hyvästelemään retken johtajaa, kapteenia, perämiestä,\nemännöitsijää ja muita laivalaisia sekä mentiin keräilemään hyteistä\nmatkatavaroita.\n\nMutta kamreeri seisoi laivan peräkannella surullisen yksinäisenä,\najatuksiinsa vaipuneen näköisenä, kuin kaivaten kiinnittäneenä\nkatseensa laivan jälkeen jäävää vaahtoisaa vanaa pitkin etäiseen\njärvenääreen, Päijänteelle päin.\n\n\nTätä teosta kirjoitettaessa on apuna käytetty seuraavia teoksia:\n\n  Suomenmaa VI, Mikkelin lääni.\n  _Einar W. Juvelius_: Sysmän pitäjän historia.\n  _O.J. Brummer_: Jyväskylän kaupungin historia.\n  _Fabian Linden_: Keräehniä Kuhmoisten pitäjän historiasta.\n  _Erkki K. Osmonsalo_: Vanhaa Heinolaa.\n\n\n\n"]