[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUwKffA3Iv49J4iyNUfa_Jn9-GyVMZJyOJB8lq7FI_QY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2392,"Kuudes osasto","Tšehov, Anton",1860,1904,"2392-t-ehov-anton-kuudes-osasto","2392__Tšehov_Anton__Kuudes_osasto",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1892,1921,14923,100727,false,64087,[24,25,26],"Psychiatric hospitals -- Fiction","Russia -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Novels","Russian Literature","\"Kuudes osasto\" by Anton Pavlovich Chekhov is a work of fiction likely written in the late 19th century. The narrative is set in a bleak hospital environment where the majority of characters are patients suffering from various mental illnesses. The main character introduced is Ivan Dmitritsh Gromov, a former public servant afflicted by persecution mania, whose life story unfolds in the context of the hospital’s oppressive atmosphere and the dynamics between the patients and staff.  At the start of the story, Chekhov paints a vivid picture of the neglected and desolate hospital facility, highlighting its deteriorating state, which reflects the despair of the patients contained within. The introduction of characters such as the old soldier Nikita, the lively yet mentally unstable Moiseika, and the troubled Ivan Dmitritsh establishes a somber tone, underscoring the social and personal tragedies experienced by the inmates. Gromov grapples with his mental affliction through his internal monologues filled with existential dread and a longing for freedom, further complicating the relationships he shares with fellow patients as they navigate the hardships of their confinement. Overall, the opening sets up themes of isolation, mental anguish, and societal indifference, drawing readers into a nuanced exploration of human suffering amidst institutional neglect. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Elomaa, Vilho",148,"Pienoisromaani sijoittuu venäläisen mielisairaalan rähjäiselle osastolle, jossa lääkäri Andrei Jefimytš alkaa käydä filosofisia keskusteluja potilas Ivan Dmitritšin kanssa. Kertomus tarkastelee ihmisyyttä, kärsimystä ja yhteiskunnan välinpitämättömyyttä sairaalaympäristössä.","Anton Tshehovin 'Kuudes osasto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2392.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUUDES OSASTO\n\nKirj.\n\nAnton Tshehov\n\n\nVenäjänkielestä suomensi\n\nVilho Elomaa\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSairaalan pihassa on pienehkö sivurakennus, jota ympäröi kokonainen\nmetsä nokkosia, takkiaisia ja villihamppua. Sen katto on ruostunut,\nsavutorvi puoleksi kumossa, portaat ovat lahonneet ja kasvavat ruohoa,\nja rappauksesta on enää vain hiukan jälkiä näkyvissä. Julkisivu on\nsairaalaan päin, takasivu katselee pellolle, josta sen eroittaa\nsairaalan harmaa, nauloilla reunustettu aita. Näillä nauloilla, joiden\nkärjet törröttävät pystyssä, ja aidalla ja itse rakennuksella on se\nerikoinen alakuloinen, toivoton ilme, jollainen meillä tavataan\nainoastaan sairaaloilla ja vankiloilla.\n\nEllette pelkää polttavanne itseänne nokkosiin, niin menkäämme pitkin\nkapeaa polkua, joka vie sivurakennukselle, ja katsokaamme, mitä siellä\non sisällä. Avattuamme ensimmäisen oven tulemme eteiseen. Siellä on\nseinävierillä ja uunin luona kokonaisia vuoria kaikenlaista\nsairaalarojua. Patjoja, vanhoja risaisia mekkoja, housuja,\nsiniraitaisia paitoja, hylyksi käytettyjä kenkärajoja, -- ja kaikki\ntämä törky on heitetty läjiin, rutistettu kasaan sikin sokin; siinä se\nmätänee ja levittää ympärilleen tukahduttavaa löyhkää.\n\nLumppuläjällä makaa, aina piippu hampaissa, vartija Nikita, vanha\nvirkaheitto sotilas, jonka hihanauhakkeet aika on muuttanut\nketunkarvaisiksi. Hänellä on tuimat, kuihtuneet kasvot, riippuvat\nkulmakarvat, jotka tekevät hänet lammaskoiran näköiseksi, ja punainen\nnenä; hän on lyhyenläntä, laiha ja suonikas, mutta hänellä on ryhtiä,\nja hänen nyrkkinsä ovat lujat. Hän on niitä yksinkertaisia, vakavia,\nluotettavia ja tylsiä ihmisiä, jotka rakastavat järjestystä ja ennen\nkaikkea ja siksi uskovat lujasti, että täytyy piestä. Hän mukiloi\nkasvoihin, rintaan, selkään, mihin sattuu, ja on varma siitä, ettei\ntäällä muutoin olisi järjestystä.\n\nSitten astutte suureen, avaraan huoneeseen, joka vastaa koko\nrakennusta, ellei oteta lukuun eteistä. Täällä on seinät sivelty\nlikaisensinisellä värillä, katto on noessa kuin savupirtissä, -- näkee\nselvästi, että uunit talvisin savuavat ja ajavat häkää. Ikkunoita\nrumentavat sisäpuolelle kiinnitetyt rautaristikot. Lattia on harmaa ja\ntikkuinen. Ilma on hapankaalin, öljylampun, luteiden ja ammoniakin\nhajun kyllästämä, niin että ensimmältä luulisitte tulevanne\neläintarhaan.\n\nHuoneessa on vuoteita, jotka on ruuvattu kiinni lattiaan. Niillä istuu\nja loikoo ihmisiä sinisissä sairaalamekoissa ja vanhan tavan mukaan\npatalakki päässä. Ne ovat mielipuolia.\n\nHeitä on täällä kaikkiaan viisi. Vain yksi on säätyhenkilö, kaikki muut\npikkuporvareja tai rahvasta. Ensimmäinen ovesta käsin, pitkä, laiha\nmies, jolla on punertavat, kiiltävät viikset ja itkettyneet silmät,\nistuu nojaten päätään käteensä ja tuijottaa yhteen kohtaan. Yöt päivät\nhän suree jotakin, pudistellen päätään, huokaillen ja katkerasti\nhymyillen; hän ottaa harvoin osaa keskusteluun eikä tavallisesti vastaa\nkysymyksiin. Hän syö ja juo koneellisesti, silloin kun annetaan.\nAhdistavasta, hakkaavasta yskästä, laihuudesta ja poskien punasta voi\npäättää, että hänellä on keuhkotaudin alku.\n\nHänen jälkeensä seuraa pieni, eloisa, erittäin vilkasliikkeinen vanhus,\njolla on piikkiparta ja musta, kähärä tukka kuin neekerillä. Päivisin\nhän kulkee pitkin salia ikkunasta toiseen tahi istuu vuoteellaan, jalat\nturkkilaisten tapaan ristissä allaan, ja viheltelee taukoamatta kuin\npunatulkku, laulaa hiljaa itsekseen ja nauraa hihittää. Yhtä\nlapsellisen hilpeä ja vilkas hän on öisinkin noustessaan rukoilemaan,\ns.o. lyömään nyrkeillään rintaansa ja kaivelemaan sormellaan\novenpieliä. Hän on juutalainen Moiseika, heikkomielinen, joka menetti\njärkensä parikymmentä vuotta sitten, kun häneltä paloi verstas, jossa\nvalmistettiin hattuja.\n\nKaikista kuudennen osaston asukkaista sallitaan vain hänen poistua\nrakennuksesta, vieläpä sairaalan pihasta kadullekin. Tätä\nerikoisoikeutta hän on saanut nauttia jo pitkät ajat, nähtävästi siksi,\nettä hän on vanha sairaalan hoidokki ja hiljainen, vaaraton hupsu,\nkaupungin narri, joka aikoja sitten oli totuttu näkemään kaduilla\npoikaviikarien ja koirien ympäröimänä. Sairaalamekossa, naurettava\npatalakki päässä ja tohvelit jalassa, toisinaan avojaloin ja\nhousuittakin, hän kuljeskelee pitkin katuja, pysähtyen porteilla ja\nkauppapuotien luona pyytämään kopeekkaista. Missä hän saa kaljaa, missä\nleivänpalan, missä taas kopeekanlantin, ja sairaalaan palatessaan hän\ntavallisesti on kylläinen ja rikas. Kaikki, mitä hän tuo mukanaan,\nottaa Nikita häneltä omiksi hyvikseen. Hän tekee sen raa'alla tavalla,\nkiukkuisena, kääntäen toisen taskut nurin ja kutsuen Jumalaa\ntodistajaksi, ettei hän milloinkaan enää päästä juutalaista kadulle ja\nettä epäjärjestys on hänen mielestään pahinta, mitä maailmassa saattaa\ntapahtua.\n\nMoiseika on hyvin palvelevainen. Hän antaa tovereilleen vettä, peittää\nheidät, kun he nukkuvat, lupaa tuoda jokaiselle kopeekan kadulta ja\nommella jokaiselle uuden lakin; hän ruokkii lusikastaan\nvasemmanpuolista, halvattua naapuriaan. Sitä hän ei tee\nsääliväisyydestä eikä minkään inhimillisyystunteen pakottamana, vaan\njäljitellen oikeanpuolista naapuriaan Gromovia ja itsetiedottomasti\nalistuen hänen vaikutukseensa.\n\nIvan Dmitritsh Gromov, kolmenneljättä vanha aatelismies, entinen\nulosottomies ja kuvernementinsihteeri, sairastaa vainoamishulluutta.\nHän joko makaa vuoteellaan kokoonkyyristyneenä tahi kävelee nurkasta\nnurkkaan, ikäänkuin saadakseen liikuntoa; hyvin harvoin hän istuu.\nHän on aina kiihdyksissä, jännittyneenä jostakin hämärästä,\nepämääräisestä odotuksesta. Kuullessaan pienimmänkin rasahduksen\neteisestä tahi huudahduksen pihalta, hän heti kohottaa päätänsä ja\nalkaa kuunnella: tullaankohan häntä noutamaan? Häntäköhän etsitään? Ja\nsilloin hän tulee kovin levottomaksi, ja hänen kasvoilleen ilmestyy\ntorjuva ilme.\n\nMinua miellyttävät hänen leveät, luisevat kasvonsa, jotka ovat alati\nkalpeat ja onnettomat ja joissa kuvastuu kuin peilissä taistelujen ja\nalituisen kauhun kiduttama sielu. Hänen virnistelynsä on kummallista ja\nsairaloista, mutta hienot uurteet, jotka syvä, todellinen kärsimys on\npainanut hänen kasvoihinsa, ilmaisevat järkevyyttä ja älykkyyttä, ja\nsilmissä on lämmin, terve loiste. Minua miellyttää koko hänen\nolemuksensa; hän on kohtelias, avulias ja hienotunteinen kaikkia paitsi\nNikitaa kohtaan. Kun joku pudottaa napin tahi lusikan, niin hän heti\nhypähtää vuoteeltaan ja nostaa esineen maasta. Joka aamu hän toivottaa\ntovereilleen hyvää huomenta ja levolle mennessään hyvää yötä.\n\nPaitsi alituista jännityksen tilaa ja virnistämistä, ilmenee hänen\nhulluutensa seuraavalla tavalla. Joskus iltaisin hän kääriytyy\nmekkoonsa ja vavisten koko ruumiiltaan ja hampaiden kalistessa alkaa\nnopeasti kävellä nurkasta nurkkaan ja vuoteiden välillä. Näyttää siltä\nkuin hänellä olisi ankara kuume. Siitä, että hän äkkiä pysähtyy ja\nkatsahtaa tovereihinsa, huomaa hänen haluavan sanoa jotakin erittäin\ntärkeää, mutta nähtävästi arvellen, ettei häntä kuunneltaisi tahi\nymmärrettäisi, hän pudistaa kärsimättömästi päätään ja jatkaa\nkävelyään. Mutta pian puhumisen halu voittaa kaikki arvelut, ja hän\nkirvoittaa kielensä siteet ja puhuu intohimoisesti. Hänen puheensa on\nsäännötöntä, kuumeentapaista, ikäänkuin hourailua, katkonaista, eikä\naina käsitettävää, mutta siinä on kuitenkin, sekä sanoissa että\näänensävyssä, jotakin erittäin miellyttävää. Kun hän puhuu, niin näette\nhänessä mielipuolen ja ihmisen. Hänen järjetöntä puhettaan on vaikea\nkuvata paperille. Hän puhuu ihmisten halpamaisuudesta, väkivallasta,\njoka sortaa totuutta, ihanasta elämästä, joka aikaa myöten on tuleva\nmaan päälle, ikkunaristikoista, jotka joka hetki muistuttavat hänelle\nsortajien tylsyyttä ja julmuutta. Koko hänen puheensa on kuin sekavia\nsäveliä vanhoista mutta vielä keskeneräisistä lauluista.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHiukan toistakymmentä vuotta sitten asui kaupungissa, pääkadun\nvarrella, omassa talossaan Gromov-niminen, varakas, hyvinvoipa\nvirkamies. Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Ollessaan jo\nneljännen vuosiluokan ylioppilas, Sergei sairastui lentävään\nkeuhkotautiin ja kuoli, ja hänen kuolemansa oli ikäänkuin alkuna\nkokonaiseen sarjaan onnettomuuksia, jotka äkkiä alkoivat ahdistaa\nGromovin perhettä. Viikon kuluttua Sergein hautajaisista iäkäs isä\npantiin syytteeseen väärennyksistä ja kavalluksista ja kuoli pian sen\njälkeen vankilan sairaalassa lavantautiin. Koti ja kaikki irtain\nomaisuus myytiin huutokaupalla, ja Ivan Dmitritsh äitineen jäi puille\npaljaille.\n\nKun Ivan Dmitritsh ennen, isän eläessä, asui Pietarissa, jossa hän\nopiskeli yliopistossa, sai hän 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä tiennyt\nmitään puutteesta. Nyt hänen elämänsä teki jyrkän käänteen. Hänen\ntäytyi aamusta iltaan antaa kehnotuloisia oppitunteja, kirjoittaa\npuhtaaksi ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä koko ansionsa hän lähetti\näidille elatukseksi. Sellaista elämää Ivan Dmitritsh ei kestänyt; hänen\nmielensä masentui, hän alkoi sairastella, erosi yliopistosta ja\nmatkusti kotiin. Kotikaupungissaan hän suositusten avulla pääsi\nkihlakuntakouluun opettajaksi, mutta ei sopinut toveriensa kanssa,\noppilaat eivät hänestä pitäneet, ja pian hän jätti toimensa. Äiti\nkuoli. Poika oli puolisen vuotta ilman tointa, eläen vedellä ja\nleivällä; sitten hän pääsi ulosottomieheksi. Siinä toimessa hän pysyi,\nkunnes sai eron sairauden tähden.\n\nHän ei ollut milloinkaan, nuorina ylioppilasvuosinaankaan, näyttänyt\nterveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha, vilunarka, söi vähän, nukkui\nhuonosti. Hänen päätään pyörrytti ja hän sai hysteerisen kohtauksen\npikarillisesta viiniä. Hän kaipasi ihmisten seuraa, mutta ärtyisän\nluonteensa ja epäluuloisuutensa vuoksi hän ei päässyt kenenkään kanssa\nläheisempiin suhteisiin eikä saanut ystäviä. Kaupungin asukkaista hän\naina puhui halveksivasti, sanoen, että heidän raaka tietämättömyytensä\nja unelias, eläimellinen elämänsä on hänestä vastenmielistä ja\niljettävää. Hän puhui kimeällä, kovalla äänellä, kiihkeästi, aina joko\nnärkästyneenä ja mieli kuohuksissa tahi ihastuneena ja ihmetellen, ja\naina vilpittömästi. Mistä hänen kanssaan rupesikin puhumaan, aina hän\njohti keskustelun samaan: kaupungissa on tuskastuttava ja ikävä elää,\nyhteiskunnalla ei ole korkeampia harrastuksia, se viettää harmaata\ntarkoituksetonta elämää, jossa vaihteluna on väkivalta, raaka irstailu\nja tekopyhyys; lurjukset ovat kylläiset ja puetut, mutta kunnialliset\nihmiset elävät puutteessa; tarvittaisiin kouluja, paikallinen,\ntervesuuntainen sanomalehti, teatteri, julkisia luentoja, älyllisten\nvoimien yhdistymistä; yhteiskunta täytyisi saattaa tuntemaan itsensä ja\nkauhistumaan. Ihmisiä kuvatessaan hän käytti voimakkaita värejä, vain\nvalkoista ja mustaa, eikä tunnustanut mitään välivivahduksia; hän jakoi\nihmiskunnan kunniallisiin ihmisiin ja lurjuksiin; mitään välimuotoa ei\nollut olemassa. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui intohimoisesti,\nihastuneesti, mutta ei ollut kertaakaan rakastunut.\n\nKaupungissa hänestä arvostelujensa jyrkkyydestä ja hermostuneisuudesta\nhuolimatta pidettiin, ja kun hän ei ollut saapuvilla, nimitettiin häntä\nhyväillen Vanjaksi. Hänen synnynnäinen hienotunteisuutensa,\navuliaisuutensa, säännöllisyytensä, siveellinen puhtautensa ja\nsamoin hänen kulunut lievetakkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja\nperheonnettomuutensa herättivät hyviä, lämpimiä ja surullisia tunteita;\nlisäksi hän oli sivistynyt, paljon lukenut, tiesi kaupungin asukkaiden\nmielestä kaikki ja oli kaupungissa jonkinlaisena elävänä\ntietosanakirjana.\n\nHän luki sangen paljon. Hän istui pitkät ajat klubissa, nyki\nhermostuneesti pujopartaansa ja selaili aikakauslehtiä ja kirjoja;\nhänen kasvoistaan näkyi, että hän ei lukenut, vaan niellä hotki, tuskin\nennättäen pureskella. Johtui ajattelemaan, että lukeminen oli muuan\nhänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtä ahneesti kävi kaiken\nkimppuun, mitä vain eteen sattui, lukipa edellisenkin vuoden\naikakauslehtiä ja kalentereita. Kotonaan hän luki aina makuullaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKerran eräänä syysaamuna Ivan Dmitritsh, päällystakin kaulus pystyssä,\nrämpi pitkin kuraisia poikkikatuja ja kujia muutaman porvarin luo\nperimään ulosottoon tuomittuja rahoja. Hänen mielialansa oli synkkä,\nkuten aina aamuisin. Eräällä pikkukadulla häntä vastaan tuli kaksi\nkahlehdittua vankia neljän kivääreillä varustetun vartiosotilaan\nsaattamina. Ivan Dmitritsh oli ennenkin sangen usein kohdannut vankeja,\nja sellaiset kohtaukset olivat aina herättäneet hänessä sääliä ja\nkiusallisia tunteita; nyt tämä kohtaaminen toi hänen mieleensä aivan\nerikoisen, kummallisen tunnelman. Ties minkätähden hänestä äkkiä\ntuntui, että hänetkin voidaan panna rautoihin samalla tavalla\nkuljetettavaksi lokaisia kujia pitkin tyrmään. Suoritettuaan\ntehtävänsä ja palatessaan kotiin hän tapasi postin kohdalla tutun\npoliisitarkastajan, joka tervehti häntä ja käveli hänen rinnallaan\nmuutaman askeleen, ja tämä tuntui hänestä epäilyttävältä. Kotona hän ei\nkoko päivänä saanut mielestään vankeja ja sotilaita kivääreineen, ja\nkäsittämätön sielullinen tuska esti häntä lukemasta ja keskittämästä\najatuksiaan. Illalla hän ei sytyttänyt valoa eikä yöllä nukkunut,\najatteli vain sitä, että hänet voidaan vangita, lyödä rautoihin ja\nheittää vankilaan. Hän ei tiennyt olevansa mihinkään syyllinen ja voi\nvarmasti vakuuttaa, ettei vastedeskään koskaan tee murhaa, murhapolttoa\ntahi varkautta; mutta saattaisihan hyvinkin tehdä jonkin rikoksen kuin\nvahingossa, tahtomattaan, ja olihan mahdollista panettelu, vieläpä\ntuomiovirhe! Eihän vuosisatainen kansallinen kokemus suotta opeta, että\nsäkistä ja tyrmästä eivät valat päästä. Ja tuomiovirhe on nykyisen\noikeudenkäyntijärjestyksen vallitessa hyvinkin mahdollinen. Ihmiset,\njoiden suhde toisten kärsimyksiin on virallinen, kuten esimerkiksi\ntuomarit, poliisimiehet, lääkärit, paatuvat ajan pitkään tottumuksen\nvoimasta siinä määrässä, etteivät voi, vaikka tahtoisivatkin, suhtautua\nasiakkaihinsa muulla tavoin kuin muodollisesti; siinä suhteessa he\neivät lainkaan eroa talonpojasta, joka takapihallaan teurastaa pässejä\nja vasikoita eikä huomaa verta. Kun tuomari on sellaisessa\nmuodollisessa, sieluttomassa suhteessa henkilöön, niin hän riistääkseen\nsyyttömältä ihmiseltä kaikki kansalaisoikeudet ja tuomitakseen hänet\npakkotyöhön tarvitsee vain aikaa. Ainoastaan aikaa eräiden\nmuodollisuuksien täyttämiseen, josta tuomarille maksetaan palkka, ja\nsitten on kaikki tehty. Etsi sitten oikeudenmukaisuutta ja turvaa tässä\npienessä, likaisessa kaupunkipahaisessa, kahdensadan virstan päässä\nrautatiestä! Ja eikö ole naurettavaa ajatellakin oikeudenmukaisuutta,\nkun yhteiskunta näkee kaikkinaisessa väkivallassa käsitettävän ja\ntarkoituksenmukaisen välttämättömyyden, ja jokainen lempeyden ilmaisu,\nesimerkiksi vapauttava tuomio, saa niskaansa valtavan ryöpyn\ntyytymättömyyden ja kostonhimon tunteita?\n\nAamulla Ivan Dmitritsh nousi vuoteeltaan kauhun vallassa, kylmä hiki\notsalla, aivan varmana siitä, että hänet voidaan vangita millä hetkellä\ntahansa. Koska eiliset ajatukset niin kauan vaivaavat, -- ajatteli hän,\n-- niin niissä varmaan lienee hitunen totuutta. Eiväthän ne toki\nvoineet tulla mieleen ihan ilman aihetta.\n\nPoliisimies käveli kiirehtimättä ikkunoiden ohitse: ei suinkaan ilman\nsyytä. Tuossa pysähtyi kaksi miestä talon kohdalle ja ovat nyt vaiti.\nMiksi he ovat vaiti?\n\nIvan Dmitritshille tuli tuskalliset ajat. Kaikki, jotka kulkivat\nikkunoiden ohi tahi astuivat pihaan, tuntuivat urkkijoilta ja\nsalapoliiseilta. Puolenpäivän aikaan ajoi tavallisesti ispravnikka\nohitse parihevosilla; hän saapui kaupungin lähellä olevalta\nmaatilaltaan poliisihallitukseen, mutta Ivan Dmitritshistä näytti joka\nkerta, että hän ajoi liian nopeasti ja jokin erikoinen ilme\nkasvoillaan, riensi nähtävästi ilmoittamaan, että kaupungissa oleskelee\nvaarallinen rikollinen. Ivan Dmitritsh hätkähti aina, kun portilla\nsoitettiin tahi kolkutettiin, meni ihan hervottomaksi nähdessään\nemännän luona oudon henkilön; kohdatessaan poliisimiehiä ja santarmeja\nhän hymyili ja vihelteli näyttääkseen huolettomalta. Hän valvoi yöt\nläpeensä, odottaen vangitsemista, mutta kuorsasi ja hengitti\näänekkäästi, jotta emäntä luulisi hänen nukkuvan; sillä ellei hän nuku,\nniin hänellä tietenkin on paha omatunto -- mikä painava todiste!\nTodellisuus ja terve järki vakuuttivat hänelle, että tuo pelko on\nturhaa ja sielunsairautta, että pidättäminen ja vankeus, jos katsoi\nasiaa laajemmalta näkökannalta, ei ollut mitään kauheata, -- kunhan\nomatunto vain oli puhdas; mutta mitä järkevämmin hän ajatteli, sitä\nvoimakkaammaksi ja ahdistavammaksi kävi hänen sieluntuskansa. Hän tunsi\nsamaa kuin erakko, joka aikoi raivata itselleen asuinpaikan\naarniometsään; mitä innokkaammin hän työskenteli kirveellään, sitä\ntiheämpänä ja jykevämpänä kasvoi metsä ympärillä. Ivan Dmitritsh,\nnähdessään lopuksi harkintansa hyödyttömyyden, lakkasi kokonaan\najattelemasta ja antautui täydellisesti epätoivon valtaan.\n\nHän alkoi etsiä yksinäisyyttä ja karttaa ihmisiä. Virka oli jo ennenkin\nollut hänelle vastenmielinen, nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi.\nHän pelkäsi, että häntä jotenkuten petetään, hänen taskuunsa pistetään\nhuomaamatta lahjuksia ja sitten hänet paljastetaan, tahi hän itse\nhuomaamattaan tekee virallisiin papereihin virheen, joka on yhtä törkeä\nkuin väärennys, tahi kadottaa vieraita rahoja. Kummallista, milloinkaan\nennen hänen aivonsa eivät olleet toimineet niin notkeasti ja\nkekseliäästi kuin nyt, kun hän joka päivä keksi tuhansia erilaisia\nsyitä, joiden tähden täytyi vakavasti suojella vapauttaan ja\nkunniaansa. Mutta sensijaan heikkeni mielenkiinto ulkomaailmaa,\nvarsinkin kirjoja kohtaan, ja muisti alkoi arveluttavasti huonontua.\n\nKeväällä, kun lumi oli sulanut, löydettiin hautausmaan luota rotkosta\nkaksi puoleksi mädännyttä ruumista, vanhan naisen ja pojan, jotka\nmerkeistä päättäen olivat saaneet väkivaltaisen lopun. Kaupungissa ei\nenää muusta puhuttu kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista\nmurhaajista. Ivan Dmitritsh, jotta ei olisi luultu hänen olevan\nmurhaajan, kulki pitkin katuja ja hymyili, ja tavatessaan tuttavia\nkalpeni, punastui ja vakuutteli, ettei ole katalampaa rikosta kuin\nheikkojen ja turvattomien murhaaminen. Mutta tämä valhe uuvutti hänet\npian, ja jonkun aikaa harkittuaan hän päätti, että hänen nykyisessä\ntilassaan oli parasta -- kätkeytyä emännän kellariin. Kellarissa hän\nistui päivän, yön ja vielä seuraavankin päivän, vilustui ankarasti ja\nodotettuaan, kunnes tuli pimeä, hiipi salaa kuin varas huoneeseensa.\nPäivänkoittoon saakka hän seisoi keskellä huonetta, liikahtamatta,\nkuunnellen. Aamulla varhain, ennen auringon nousua, tuli emännän luo\nuunintekijöitä. Ivan Dmitritsh tiesi hyvin, että he tulivat korjaamaan\nkeittiön uunia, mutta pelko kuiskasi hänelle, että ne olivat\nuunintekijöiksi pukeutuneita poliisimiehiä. Hän hiipi hiljaa huoneesta\nja lähti kauhuissaan, avopäin ja takitta juoksemaan pitkin katua.\nJoukko koiria ajoi haukkuen häntä takaa, muuan ukko huusi hänen\njälkeensä, ilma vinkui korvissa ja Ivan Dmitritshistä tuntui, kuin koko\nmaailman väkivalta olisi keräytynyt hänen selkänsä taakse ja ajanut\nhäntä takaa.\n\nHänet otettiin kiinni, vietiin kotiin, ja emäntä lähetettiin kutsumaan\nlääkäriä. Tohtori Andrei Jefimitsh, josta puhumme tuonnempana, määräsi\nkylmiä päähauteita ja kirsikkalaakeritippoja, pudisti surullisesti\npäätään ja lähti ilmoitettuaan emännälle, ettei hän enää tule takaisin,\nsillä ihmistä ei saa estää menettämästä järkeään. Kun kotona ei ollut\nvaroja elatukseen ja hoitoon, lähetettiin Ivan Dmitritsh pian\nsairaalaan ja sijoitettiin veneerisiä tauteja sairastavien osastoon.\nHän ei nukkunut öisin, oikkuili ja häiritsi sairaita ja pian hänet\nAndrei Jefimitshin toimesta siirrettiin kuudenteen osastoon.\n\nVuoden kuluttua Ivan Dmitritsh oli jo kokonaan unohdettu kaupungissa,\nja hänen kirjansa, jotka emäntä oli vienyt vajassa olevaan rekeen,\nolivat joutuneet poikaviikarien saaliiksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIvan Dmitritshin vasemmanpuolinen naapuri on, kuten jo mainitsin,\njuutalainen Moiseika; oikeanpuolinen on rasvoittunut, melkein\npallomainen rahvaanmies, jolla on tylsät, aivan ilmeettömät kasvot. Hän\non liikkumaton, ahnas ja siivoton eläin, joka jo aikoja sitten on\nmenettänyt kyvyn ajatella ja tuntea. Hänestä lähtee lakkaamatta kirpeä,\ntukahduttava löyhkä.\n\nNikita, joka korjaa hänen jälkensä, lyö häntä vimmatusti, olkansa\ntakaa, nyrkkejään säästämättä; kauheata tässä ei ole se, että häntä\nlyödään, -- sellaiseen voi tottua, -- vaan se, ettei tuo tylsistynyt\neläin vastaa iskuihin ainoallakaan äännähdyksellä, liikkeellä,\nilmeellä, heilahtelee vain hiljakseen kuin raskas tynnyri.\n\nViides ja viimeinen kuudennen osaston hoidokeista on muuan\nkaupunkilainen, joka aikoinaan palveli postissa lajittelijana, pieni,\nlaihahko, vaaleanverinen mies, jolla on hyvänsävyiset, mutta hiukan\nviekkaat kasvot. Päättäen älykkäistä, levollisista silmistä, joiden\nkatse on kirkas ja hilpeä, hän on varuillaan, ja hänellä on jokin hyvin\ntärkeä ja mieluisa salaisuus. Hänellä on pieluksensa ja patjansa alla\njotakin, jota hän ei näytä kenellekään, ei pelosta, että se voitaisiin\nottaa tahi varastaa häneltä, vaan häveliäisyydestä. Toisinaan hän menee\nikkunan luo, ja kääntyen tovereihinsa selin, ripustaa rinnalleen\njotakin, jota sitten pää kumarassa katselee; jos silloin joku menee\nhänen luokseen, niin hän hämmentyy ja tempaa sen rinnaltaan. Mutta\nhänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.\n\n\"Onnitelkaa minua\", puhuu hän usein Ivan Dmitritshille, \"minulle on\nesitetty annettavaksi Stanislain ritarikunnan toisen luokan merkki\ntähtineen. Toisen luokan merkki ja tähti annetaan vain ulkomaalaisille,\nmutta minuun nähden tahdottaneen jostakin syystä tehdä poikkeus\",\nhuomauttaa hän hymyillen ja kohauttaen hiukan neuvottomana olkapäitään.\n\"Niin, enpä tosiaan voinut odottaa!\"\n\n\"Minä en käsitä tästä mitään\", vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.\n\n\"Vaan tiedättekö, minne asti ennemmin tahi myöhemmin vielä kapuan?\"\njatkaa entinen lajittelija siristäen viekkaasti silmiään. \"Saan\nvarmasti ruotsalaisen Pohjantähden. Se ritarimerkki on sellainen, että\nkyllä kannattaa touhuta. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on erittäin\nkaunista.\"\n\nVarmaankaan ei elämä missään ole niin yksitoikkoista kuin tässä\nsivurakennuksessa. Aamulla hoidokkaat, halvattua ja paksua talonpoikaa\nlukuunottamatta, peseytyvät eteisessä suuren korvon ääressä ja\nkuivaavat itsensä mekkonsa liepeisiin; senjälkeen he juovat\ntinatuopeista teetä, jota Nikita tuo päärakennuksesta. Jokainen saa\nyhden tuopillisen. Puolenpäivän tienoissa syödään hapankaalikeittoa ja\npuuroa, illalliseksi on päivällisestä jäänyttä puuroa. Väliajoilla\nmaataan, nukutaan, katsellaan ikkunoista ja kävellään nurkasta\nnurkkaan. Ja niin joka päivä. Entinen lajittelijakin puhuu aina vain\nsamoista ritarimerkeistä.\n\nMuita ihmisiä nähdään kuudennessa osastossa harvoin. Uusia\nmielenvikaisia tohtori ei ole enää moneen aikaan ottanut vastaan,\nja vähän on tässä maailmassa niitä, joita haluttaa käydä\nhullujenhuoneissa. Kerran kahdessa kuukaudessa käy Semjon Lasaritsh,\nparturi. Kuinka hän keritsee mielenvikaiset ja kuinka Nikita häntä\nsiinä toimessa auttaa, ja millainen hämminki syntyy potilaiden joukossa\njoka kerta kun juopunut, hymyilevä parturi ilmestyy heidän\nkeskuuteensa, sitä emme ryhdy kuvailemaan.\n\nPaitsi parturia ei kukaan kurkistakaan rakennukseen. Sairaat ovat\ntuomitut näkemään päivästä päivään ainoastaan Nikitan.\n\nMutta vähän aikaa sitten sairaalassa alettiin huhuta kummia.\n\nPantiin liikkeelle huhu, että muka tohtori oli ruvennut käymään\nkuudennessa osastossa.\n\n\n\n\nV.\n\n\n\n\nKummallinen huhu!\n\nTohtori Andrei Jefimitsh Ragin on tavallaan huomattava henkilö.\nKerrotaan, että hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli erittäin jumalinen\nja valmistautui hengelliselle uralle ja että hän, päästyään v. 1863\nkimnaasista, aikoi mennä hengelliseen akatemiaan, mutta että hänen\nisänsä, lääketieteen ja kirurgian tohtori, oli myrkyllisesti nauranut\nhänen tuumilleen ja jyrkästi ilmoittanut, ettei pitäisi häntä\npoikanaan, jos tämä rupeisi papiksi. Missä määrin tämä on totta, sitä\nen tiedä, mutta itse Andrei Jefimitsh myönsi useammin kuin kerran,\nettei hän milloinkaan ollut tuntenut kutsumusta lääketieteen eikä\nyleensä erikoistieteiden alalle.\n\nMiten sen asian laita lieneekään, lääketieteellisessä tiedekunnassa\nopintonsa päätettyään hän ei ottanut ylleen papinkauhtanaa.\nJumalisuutta hänessä ei huomannut, ja lääkäriuransa alussa hän ei ollut\nsen enempää hengenmiehen näköinen kuin nytkään.\n\nHänen ulkonainen olemuksensa on jykevä, karkea, talonpoikaismainen;\nhänen kasvonsa, partansa, sileäksi kammattu tukkansa ja vankka, kömpelö\nruumiinrakenteensa muistuttavat maalaiskapakoitsijaa, lihonnutta,\ntöykeää ahmattia. Hänen kasvonsa ovat tuimat, sinisten suonien\npeittämät, silmät pienet, nenä punainen. Hän on kookas, hartiakas,\nkädet ja jalat ovat suhdattoman suuret; hän näyttää voivan nyrkillään\ntappaa miehen. Mutta hänen käyntinsä on hiljainen, liikkeensä\nvarovaiset ja arat; tullessaan toista vastaan kapeassa käytävässä hän\naina ensimäisenä pysähtyy tietä antamaan ja lausuu, ei syvällä\nbassolla, kuten odottaisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoriäänellä:\n\"anteeksi!\" Hänellä on kaulassa pieni paisuma, joka estää häntä\nkäyttämästä jäykkää tärkkikaulusta, ja siksi hänellä aina on pehmeä\npalttina- tai karttuunipaita. Hän ei yleensä pukeudu tohtorin tavoin.\nSamaa housuparia hän käyttää vuosikymmenisen, ja uusi puku, jonka hän\ntavallisesti ostaa juutalaisen kojusta, näyttää hänen yllään yhtä\nkuluneelta ja rypistyneeltä kuin vanhakin; samassa takissa hän ottaa\nvastaan sairaita, syö päivällistä, käy vieraissa; mutta sitä hän ei tee\nitaruudesta, vaan siksi, että hän ei hitustakaan huolehdi ulkoasustaan.\n\nKun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, oli\n\"armeliaisuuslaitos\" kurjassa kunnossa. Sairassuojissa, käytävissä ja\nsairaalan pihalla oli vaikea hengittää kaikenlaisen löyhkän tähden.\nSairaalan palvelijat, hoitajattaret ja heidän lapsensa nukkuivat\nsairassuojissa yhdessä potilaiden kanssa. Valittivat, että russakoilta,\nluteilta ja hiiriltä ei saanut elettyä asuinhuoneissa. Kirurgisessa\nosastossa sama näky. Koko sairaalassa oli vain kaksi leikkausveistä\neikä ainoaakaan lämpömittaria; kylpyammeissa säilytettiin perunoita.\nKatsastusmies, vaatteiden hoitajatar ja haavuri varastivat potilailta,\nja vanhan tohtorin, Andrei Jefimitshin edeltäjän, kerrottiin\nmyyskennelleen salaa sairaalan väkiviinaa ja kehittäneen itselleen\nhoitajattarista ja naispotilaista kokonaisen haaremin. Kaupungissa nämä\nepäkohdat olivat hyvinkin tiedossa ja niitä vielä liioiteltiinkin,\nmutta niihin suhtauduttiin tyynesti; jotkut sivuuttivat ne sillä\nselityksellä, että sairaalaan menevät vain pikkuporvarit ja talonpojat,\njotka eivät voi olla tyytymättömiä, koska elämä kotona on paljon\nkurjempaa kuin sairaalassa; pyynpaistillako heitä muka pitäisi elättää!\nToiset selittivät epäkohtien puolustukseksi, ettei kaupungilla ole\npiirineuvoston avustamatta varaa pitää hyvää sairaalaa; Jumalan kiitos,\nettä edes on sairaala, vaikka huonokin. Ja nuori piirineuvosto ei\nperustanut sairaalaa kaupunkiin eikä sen lähelle, vedoten siihen, että\nkaupungilla jo on oma sairaalansa.\n\nTarkastettuaan sairaalan Andrei Jefimitsh teki sen johtopäätöksen, että\nlaitos on epäsiveellinen ja mitä vahingollisin asukkaiden terveydelle.\nHänen mielestään olisi ollut viisainta, mitä saattoi tehdä, päästää\npotilaat vapauteen ja sulkea koko sairaala. Mutta hän huomasi, että\nsellaiseen ei riittänyt vain hänen tahtonsa ja että se olisi\nhyödytöntäkin; jos ruumiillinen ja henkinen saasta karkoitetaan yhdestä\npaikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa, kunnes se haihtuu\nitsestään. Sitäpaitsi, jos kerran ihmiset perustivat sairaalan ja\nsietävät sitä luonaan, niin se tietenkin on heille tarpeen;\nennakkoluulot ja kaikki nämä elämän inhottavuudet ja saastaisuudet ovat\ntarpeellisia, koska ne ajan kuluessa muuttuvat joksikin kelvolliseksi,\nkuten lanta ruokamullaksi. Maan päällä ei ole mitään hyvää, jonka\nalkuperässä ei olisi jotakin inhottavaa.\n\nAstuttuaan virkaansa Andrei Jefimitsh nähtävästi suhtautui epäkohtiin\njotenkin välinpitämättömästi. Hän vain pyysi, etteivät sairaalan rengit\nja hoitajattaret nukkuisi sairassuojissa, ja hankki kaksi\ntarvekalukaappia; katsastusmies, liinavaatteiden hoitajatar, haavuri ja\nkirurgisen osaston henkilökunta jäivät paikoilleen.\n\nAndrei Jefimitsh rakastaa tavattomasti älyä ja rehellisyyttä, mutta\nälykkään ja rehellisen elämän luomiseen ympärilleen hänellä ei ole\ntarpeeksi luonteenlujuutta eikä uskoa oikeuteensa. Hänellä ei ole\nlainkaan kykyä käskeä, kieltää ja vaatia. Tuntuu siltä, kuin hän olisi\ntehnyt lupauksen olla milloinkaan korottamatta ääntään ja käyttämättä\nkäskymuotoa. Hänen on vaikea sanoa \"anna\" tahi \"tuo tänne\"; kun hän\ntahtoo syödä, rykäisee hän arasti ja sanoo keittäjättärelle:\n\"Jos hiukan teetä\"... tahi: \"Jos hiukan päivällistä\". Sanoa\nkatsastusmiehelle, että tämä herkeisi varastamasta, tahi ajaa hänet\ntiehensä, tahi kokonaan lopettaa tämä tarpeeton toimi -- se on\nkerrassaan yli hänen voimainsa. Kun Andrei Jefimitshiä petetään tahi\nimarrellaan tahi hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi ilmeisesti\nväärennetty lasku, niin hän punastuu kuin äyriäinen ja tuntee tekevänsä\nväärin, mutta kirjoittaa kuitenkin laskun alle; kun potilaat valittavat\nhänelle nälkäänsä tahi töykeistä hoitajattarista, joutuu hän hämilleen\nja mutisee syyllisen näköisenä: \"Hyvä, hyvä, otan siitä selvän... Tässä\non varmaankin jokin väärinkäsitys...\"\n\nAlussa Andrei Jefimitsh työskenteli erittäin innokkaasti. Hän otti\npotilaita vastaan joka päivä aamusta päivälliseen saakka, teki\nleikkauksia, harjoittipa vielä kätilönkin ammattia. Naiset puhuivat\nhänestä, että hän on tarkkaavainen ja saa mainiosti selville taudit,\nvarsinkin lasten ja naisten. Mutta aikaa myöten työ alkoi huomattavasti\nikävystyttää häntä yksitoikkoisuudellaan ja silminnähtävällä\nhyödyttömyydellään. Tänään on vastaanotossa kolmekymmentä sairasta,\nhuomenna niitä jo on kolmekymmentäviisi, ylihuomenna ehkä\nneljäkymmentä, ja sitä riittää päivästä päivään, vuodesta vuoteen, eikä\nkuolevaisuus kaupungissa vähene eivätkä sairaat herkeä käymästä.\nNeljänkymmenen potilaan tehokas auttaminen aamun ja puolenpäivän\nvälisenä aikana on suorastaan mahdotonta, siis vastoin tahtoaankin\ntulee vain pettäneeksi heitä. Jos siis vuoden kuluessa on otettu\nvastaan kaksitoistatuhatta potilasta, merkitsee se yksinkertaisesti\nkahdentoistatuhannen ihmisen pettämistä. Ei myöskään käy päinsä\nsijoittaa vakavasti sairaita sairaalaan ja hoitaa heitä tieteen\nsääntöjen mukaan, sillä säännöt on, mutta tiedettä ei; jos taas\ntahtoisi heittää filosofoimisen ja orjallisesti seurata sääntöjä, kuten\nmuut lääkärit, niin siihen tarvittaisiin ennen kaikkea puhtautta ja\nkunnollista ilmanvaihtoa eikä likaa, tarvittaisiin terveellistä ruokaa\neikä haisevasta hapankaalista valmistettua keittoa, kunnollisia\napulaisia eikä varkaita. Ja miksi pitäisikään estää ihmisiä kuolemasta,\njos kerran kuolema on jokaisen luonnollinen ja ehdoton loppu? Mitä apua\non siitä, että joku kaupustelija tahi virkamies elää viisi, kymmenen\nvuotta lisää? Jos tahdotaan nähdä lääketieteen tarkoitus siinä, että\nlääkkeet lievittävät kärsimyksiä, niin tulee väkisinkin kysyneeksi:\nmiksi niitä pitäisi lieventää? Ensiksikin, sanotaanhan, että\nkärsimykset vievät ihmistä täydellisyyttä kohti, ja toiseksi, jos\nihmiskunta todenteolla oppii lieventämään kärsimyksiään pillereillä ja\ntipoilla, heittää se kokonaan uskonnon ja filosofian, joista se tähän\nsaakka oli saanut sekä turvaa kaikkinaisilta onnettomuuksilta että\nsuorastaan onneakin. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa hirveitä tuskia,\nHeine parka makasi vuosikausia halvattuna; miksi ei sairastuisi joku\nAndrei Jefimitsh tahi Matrjona Savishna, joiden elämä on sisällyksetön\nja olisi niin tyhjä kuin jollakin loiseläimellä, ellei olisi\nkärsimyksiä.\n\nSellaisten mietteiden masentamana Andrei Jefimitsh heitti intonsa\nsikseen eikä enää käynyt joka päivä sairaalassa.\n\n\n\n\nYI.\n\n\nHänen elämänsä kulku on seuraavanlainen. Tavallisesti hän nousee kello\nkahdeksan tienoissa aamulla, pukeutuu ja juo teetä. Sitten hän istuu\ntyöhuoneeseensa lukemaan tahi menee sairaalaan. Siellä istuu kapeassa,\npimeässä käytävässä kiertolaissairaita odottamassa vastaanottoa. Heidän\nohitseen juoksevat rengit ja hoitajattaret, kopistellen kengillään\ntiililattiaan, kulkee laihoja potilaita sairaalamekoissaan, kannetaan\nkuolleita ja kaikenlaista törkyä, siellä itkevät lapset ja käy veto.\nAndrei Jefimitsh tietää, että kuumesairaisiin, keuhkotautisiin ja\nyleensä herkkätunteisiin sairaisiin sellainen näky vaikuttaa\ntuskallisesti, mutta mitäpä sille voi? Vastaanottohuoneessa hän tapaa\nhaavurin; Sergei Sergeitshin, pienen, paksun, sileäksi ajellun miehen,\njolla on puhtaaksi pestyt, pulleat kasvot, pehmeät, sulavat liikkeet ja\nyllään uusi, väljä puku; mies näyttää enemmän senaattorilta kuin\nhaavurilta. Kaupungissa hänellä on perin lukuisa joukko potilaita, hän\nkäyttää valkoista kaulahuivia ja pitää itseään tohtoria taitavampana,\njolla ei lainkaan ole yksityisiä potilaita. Vastaanottohuoneen nurkassa\non suuri pyhänkuva kaapissaan, edessä raskas riippulamppu, sen vieressä\nvalkoisella päällystetty alttaripöydän tapainen; seinillä riippuu\narkkipiispojen muotokuvia, Svjatogorin luostaria esittävä taulu ja\nkuivia ruiskukkavihkoja. Sergei Sergeitsh on uskonnollismielinen ja\nrakastaa komeutta. Pyhänkuva on hankittu hänen kustannuksellaan;\nsunnuntaisin joku potilaista hänen käskystään lukee ääneen\nylistysvirren vastaanottohuoneessa, ja sitten Sergei Sergeitsh itse\ntekee kierroksen kaikissa suojissa suitsuttaen niissä pyhääsavua.\n\nSairaita oli paljon, mutta aikaa vähän, ja siksi toimitus rajoittui\nvain lyhyeen kyselyyn ja jonkun lääkkeen, rohtumavoiteen tahi\nrisiiniöljyn, määräämiseen. Andrei Jefimitsh istuu käsi poskella,\nmietteissään, ja kyselee koneentapaisesti. Sergei Sergeitsh istuu\nniinikään, hykertelee käsiään ja puuttuu silloin tällöin puheeseen.\n\n\"Sairastamme ja kärsimme puutetta sentähden\", puhelee hän, \"että\nhuonosti rukoilemme laupiasta Herraamme. Niinpä niin!\"\n\nVastaanoton kestäessä Andrei Jefimitsh ei tee mitään leikkauksia;\nniistä hän on jo aikoja sitten luopunut, ja veren näkeminen vaikuttaa\ntuskallisesti hänen mieleensä. Kun hänen täytyy avata lapsen suu,\nkatsoakseen kurkkuun, ja lapsi kirkuu ja puolustautuu kätösillään,\npyörryttää huuto hänen päätään ja kyyneleet herahtavat hänen silmiinsä.\nHän kiiruhtaa kirjoittamaan lääkemääräyksen ja huitoo käsillään, jotta\neukko veisi lapsen pian pois.\n\nPian häntä ikävystyttävät sairaiden ujous ja tolkuttomuus, komeilevan\nSergei Sergeitshin läsnäolo, muotokuvat seinillä ja omat kysymyksensä,\njoita hän on toistanut muuttumattomina yli kaksikymmentä vuotta. Ja\nviisi, kuusi sairasta tutkittuaan hän poistuu. Jäljellejääneet ottaa\nhaavuri vastaan hänen mentyään.\n\nHyvillään siitä, ettei hänellä, Jumalan kiitos, ole enää moneen aikaan\nollut yksityistä lääkärintointa ja ettei kukaan häntä häiritse, Andrei\nJefimitsh heti kotiin tultuaan menee työhuoneeseensa ja istuutua pöydän\nääreen lukemaan. Hän lukee hyvin paljon ja aina suuresti nauttien.\nPuolet palkastaan hän panee kirjojen ostoon, ja hänen kuudesta\nhuoneestaan on kolme täynnä kirjoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Enimmin\nhän rakastaa historiallisia ja filosofisia teoksia; lääketieteellisistä\nhän tilaa ainoastaan \"Lääkäriä\", jota aina alkaa lukea lopusta.\nLukeminen kestää keskeytyksettä useita tunteja eikä ensinkään uuvuta\nhäntä. Hän ei lue niin nopeasti ja puuskittain kuin aikoinaan Ivan\nDmitritsh, vaan hitaasti, syventyen luettavaansa, viipyen usein\npaikoissa, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei oikein tajua.\nKirjan vieressä on aina viinakarahvi ja suolainen kurkku tahi liotettu\nomena paljaaltaan, lautasetta, pöytäveralla. Joka puolentunnin päästä\nhän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa pikariin viinaa ja juo,\nsitten, yhä lukien, tavoittaa käteensä kurkun ja puraisee palasen.\nKello kolme hän menee varovaisesti keittiön ovelle, rykäisee ja\nvirkkaa:\n\n\"Darjushka, jos hiukan päivällistä...\"\n\nSyötyään päivällisen, jotenkin kehnon ja epäsiististi katetun, Andrei\nJefimitsh kävelee pitkin huoneitaan, käsivarret ristissä rinnalla, ja\nmiettii. Keittiön ovi narahtaa joskus, ja aukkoon ilmestyvät Darjushkan\npunaiset, uniset kasvot.\n\n\"Ändrei Jefimitsh, jokohan tahtoisitte olutta?\" kysyy hän\nhuolehtivasti.\n\n\"Ei, ei vielä ole aika\", vastaa tohtori. \"Odotan vielä... jonkun\naikaa...\"\n\nIllalla tulee tavallisesti postimestari Mihail Averjanitsh, koko\nkaupungissa ainoa ihminen, jonka seura ei vaivaa Andrei Jefimitshiä.\nMihail Averjanitsh oli aikoinaan ollut hyvin rikas tilanomistaja ja\npalvellut ratsuväessä, mutta hävittänyt omaisuutensa ja puutteen\npakottamana ruvennut vanhoilla päivillään postiviraston palvelukseen.\nUlkomuodoltaan hän on reima ja terve; hänellä on pulska poskiparta,\nmoitteeton käytöstapa ja kaikuva, miellyttävä ääni. Hän on\nhyväsydäminen ja tuntehikas, mutta helposti tulistuva. Kun postissa\njoku asiakas tekee vastaväitteitä, on eri mieltä jostakin tahi\nvain yrittää ryhtyä selityksiin, niin Mihail Averjanitsh käy\ntummanpunaiseksi ja vavisten koko ruumiiltaan karjaisee ukkosäänellä:\n\"Vaiti!\" niin että postitoimistoa on totuttu pitämään laitoksena, jossa\non kauhea käydä. Mihail Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei\nJefimitshiä tämän sivistyneisyyden ja jaloluontoisuuden tähden; muihin\nasukkaihin hän suhtautuu hiukan alentuvasti, ikäänkuin alaisiinsa.\n\n\"Kas, tässä minä taas olen!\" puhelee hän ilmestyessään Andrei\nJefimitshin luo. \"Hyvää päivää, ystäväni! Ettehän vain liene\nkyllästynyt minuun, vai mitä?\"\n\n\"Päinvastoin, minua ilahduttaa\", vastaa hänelle tohtori. \"Iloitsen aina\nteidän käynneistänne.\"\n\nYstävykset istuutuvat työhuoneen sohvaan ja tupakoivat äänettöminä\nhetkisen.\n\n\"Darjushka, ehkä saisimme hiukan olutta\", virkkaa Andrei Jefimitsh.\n\nEnsimmäinen pullo tyhjennetään ääneti, tohtori istuen mietteissään,\nMihail Averjanitsh iloinen, hilpeä ilme kasvoillaan, ikäänkuin hänellä\nolisi kerrottavana jotakin erittäin mielenkiintoista. Keskustelun\naloittaa aina tohtori.\n\n\"Kuinka ikävää\", virkkaa hän hitaasti ja hiljaisella äänellä,\nnuokuttaen päätään ja katsomatta puhetoveriaan silmiin (hän ei\nmilloinkaan katso toista silmiin), \"todella ikävää, ettei\nkaupungissamme ole lainkaan ihmisiä, joilla olisi kykyä taikka halua\njärkevään ja mielenkiintoiseen keskusteluun. Siinä meillä on suunnaton\nvajavaisuus. Ei edes niinsanottu sivistyneistö kohoa yleisen typeryyden\nyläpuolelle; sen kehitystaso, vakuutan teille, ei ole vähäistäkään\nkorkeammalla kuin rahvaan.\"\n\n\"Aivan niin. Olen täydellisesti samaa mieltä.\"\n\n\"Kyllähän itse tiedätte\", jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja\nverkkaisesti, \"että kaikki tässä maailmassa on vähäpätöistä\nja mielenkiinnotonta, paitsi ihmisälyn korkeimmat henkiset\nilmenemismuodot. Äly vetää jyrkän rajan eläimen ja ihmisen välille, on\nmerkkinä jälkimäisen jumalallisuudesta ja korvaa hänelle jossakin\nmäärin kuolemattomuudenkin, jota ei ole olemassa. Tästä johtuu, että\näly onkin ainoa mahdollinen nautinnon lähde. Mutta me emme näe emmekä\nkuule ympärillämme älyä, siis -- meillä ei ole mitään nautintoa.\nTosinhan meillä on kirjat, mutta se ei ole lainkaan samaa kuin elävä\nkeskustelu. Jos sallitte tehdä ehkä hieman epäonnistuneen vertauksen,\nniin kirjat ovat nuotteja, keskustelu -- laulua.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\nHiljaisuus. Keittiöstä tulee Darjushka ja pysähtyy, tylsän\nalakuloisuuden ilme kasvoillaan, käsi poskella, ovelle kuuntelemaan.\n\n\"Ah!\" huokaa Mihail Averjanitsh. \"Nykyajan ihmisiltä odotatte älyä!\"\n\nJa hän kertoo, kuinka ennen elettiin reimasti, iloisesti, hupaisesti,\nminkälainen oli Venäjällä älykäs sivistyneistö ja kuinka korkealla se\npiti kunnian ja ystävyyden käsitteitä. Rahoja annettiin lainaksi\nvekseliä vaatimatta, ja pidettiin häpeänä, ellei ojennettu auttavaa\nkättä tarvitsevalle toverille. Ja millaisia olivat retket, seikkailut,\nkiistat, millaisia toverit, millaisia naiset! Entä Kaukasia -- mikä\nihana maa! Ja erään pataljoonanpäällikön vaimo, merkillinen nainen,\npukeutui upseerinpukuun ja lähti iltaisin vuorille, yksin, ilman\nopasta. Kerrotaan hänellä olleen seikkailun erään ruhtinaan kanssa\njossakin kylässä.\n\n\"Pyhä taivaan valtiatar...\" huokaa Darjushka. \"Ja kuinka silloin\njuotiin! Kuinka syötiin! Ja niin äärettömän vapaamielisiä kun oltiin!\"\n\nAndrei Jefimitsh kuuntelee eikä kuule; hän miettii jotakin ja\nryypiskelee oluttaan.\n\n\"Minä usein uneksin älykkäistä ihmisistä ja keskusteluista heidän\nkanssaan\", sanoo hän äkkiä, keskeyttäen Mihail Averjanitshin. \"Isäni\nhankki minulle erinomaisen kasvatuksen, mutta kuusikymmenluvun\naatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Luulen,\nettä ellen silloin olisi totellut häntä, liikkuisin nyt älyllisten\nvirtausten keskuksissa. Olisin kenties jonkin tiedekunnan jäsen. Eihän\näly tietenkään ole ikuinen, onhan se katoavainen, mutta tehän kyllä\ntiedätte, miksi minä sitä hellin. Elämä on ilkeä hiirenloukku. Kun\najatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja saavuttaa kypsän\ntietoisuuden asioista, niin hän väkisinkin tuntee olevansa ikäänkuin\npyydyksessä, josta ei voi päästä pois. Hän on tosiaan joidenkin\nsatunnaisuuksien pakosta vastoin tahtoaan vedetty olemattomuudesta\nelämään... Miksi? Jos hän tahtoo tietää olemassaolonsa tarkoituksen ja\npäämäärän, niin hänelle ei sanota sitä tahi puhutaan typeryyksiä; hän\nkolkuttaa, hänelle ei avata; hänen luokseen tulee kuolema -- sekin\nvastoin hänen tahtoaan. Ja samoinkuin vankilassa ihmiset, joita\nyhdistää toisiinsa yhteinen onnettomuus, tuntevat olonsa helpommaksi,\nkun pääsevät yhteen, samoin ei elämässäkään huomaa pyydystä, kun\nihmiset, jotka ovat taipuvaiset erittelyyn ja yleistämiseen, joutuvat\nyhteen ja kuluttavat aikaansa vaihtamalla ajatuksia ylväistä, vapaista\naatteista. Tässä merkityksessä äly on verraton nautinnon lähde.\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\nKatsomatta toveriaan silmiin, hiljaisella äänellä ja silloin tällöin\npysähdellen, Andrei Jefimitsh jatkaa haasteluaan älykkäistä ihmisistä\nja keskustelusta heidän kanssaan, Mihail Averjanitshin tarkkaavasti\nkuunnellessa ja vahvistaessa: \"Aivan niin\".\n\n\"Ettekö usko sielun kuolemattomuuteen?\" kysyy äkkiä postimestari.\n\n\"En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko, eikä minulla ole syytäkään\nuskoa.\"\n\n\"Totta puhuakseni, minäkin epäilen. Ja kuitenkin minulla on sellainen\ntunne, etten muka koskaan kuole. Hohoh, ajattelen, äijäpaha, jo on aika\nkuollaksesi! Mutta täällä sisässä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä\nkuole!\"\n\nKellon alkaessa käydä kymmenettä Mihail Averjanitsh poistuu. Pukiessaan\neteisessä turkkia ylleen hän lausuu huoahtaen:\n\n\"Millaiseen erämaahan onkaan kohtalo meidät kyydinnyt! Pahinta\nkaikesta, että tänne sitä on lopuksi kuoltavakin. Hohoh!...\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSaatettuaan ystävänsä ovelle Andrei Jefimitsh istuutuu pöytänsä ääreen\nja alkaa taas lukea. Illan ja sitten yön hiljaisuutta ei häiritse\nainoakaan ääni, ja aika näyttää pysähtyvän ja unohtuvan yhdessä\ntohtorin kanssa kirjan ääreen, ja tuntuu siltä kuin mitään muuta ei\nolisi olemassa kuin tuo kirja ja lamppu vihreine varjostimineen.\nTohtorin karkeapiirteisille, talonpoikaisille kasvoille tulee\nvähitellen leppeä hymy, joka kuvastaa riemua inhimillisen älyn\nilmenemismuodoista. -- Voi, miksi ihminen ei ole kuolematon? --\najattelee hän. -- Mitä varten ovat olemassa aivojen keskukset ja\nuurteet, mitä varten näkö, puhelahja, itsetunto, nero, jos kaikki tämä\non tuomittu maatumaan ja lopuksi kylmenemään yhdessä maankuoren kanssa\nja sitten miljoonia vuosia ilman tarkoitusta ja päämäärää kiertämään\nmaapallon mukana auringon ympäri? Maatumista ja avaruudessa kiitämistä\nvarten ei totisesti ole tarvis kutsua olemattomuudesta elämään ihmistä,\njolla on korkea, miltei jumalallinen äly, ja sitten ikäänkuin ivaten\nmuuttaa maan tomuksi.\n\nAineiden vaihtuminen! Mutta kuinka raukkamaista on lohduttaa itseään\nmokomalla kuolemattomuuden vastikkeella! Tajuttomat kehitysilmiöt,\njotka tapahtuvat luonnossa, ovat ihmisenkin typeryyttä alempana, sillä\ntyperyydessä on sittenkin tietoisuutta ja tahtoa, noissa ilmiöissä\nsitävastoin ei kerrassaan mitään. Vain raukka, jossa on enemmän\nkuolemanpelkoa kuin arvokkuutta, voi lohduttautua sillä, että hänen\nruumiinsa jatkaa aikojen kuluessa elämäänsä ruohossa, kivessä,\nsammakossa... Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden vaihtumisessa on\nyhtä järjetöntä kuin jos ennustaisi loistavaa tulevaisuutta kotelolle\nsenjälkeen, kun kallis viulu on mennyt säpäleiksi ja käynyt\nkelvottomaksi.\n\nKellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy selkäkenoon nojatuolissaan\nja ummistaa silmänsä, hiukan miettiäkseen. Ja äkkiarvaamatta, kirjasta\nsaamiensa hyvien ajatusten vaikutuksesta, hän luo katseen menneeseen ja\nnykyiseen elämäänsä. Menneisyys on vastenmielinen, parasta on olla sitä\nmuistelematta. Ja nykyisyydessä on samaa kuin menneisyydessä. Hän\ntietää, että samaan aikaan, kun hänen ajatuksensa kiitävät jäähtyneen\nmaapallon mukana auringon ympäri, tohtorin asunnon vieressä, sairaalan\npäärakennuksessa ihmiset menehtyvät tauteihin ja ruumiilliseen\nlikaisuuteen; ehkäpä siellä joku valvoo ja taistelee syöpäläisten\nkanssa, jollekulle ilmestyy paraikaa rohtumia, joku valittaa liian\ntiukasti käärityn siteen tähden; ehkäpä sairaat pelaavat korttia\nhoitajattarien kanssa ja juovat viinaa. Vuoden kuluessa on petetty\nkaksitoistatuhatta ihmistä; sairaalassa rehoittaa, kuten kaksikymmentä\nvuotta sitten, varasteleminen, panettelu, juorut, suosikkijärjestelmä,\ntörkeä puoskaroiminen, ja sairaala itsessään on yhä edelleen\nepäsiveellinen, asukkaittensa terveydelle mitä vahingollisin laitos.\nHän tietää, että kuudennessa osastossa ristikkojen takana Nikita\npieksee hoidokkeja ja että Moiseika käy joka päivä kaupungilla\nkerjäämässä almuja.\n\nToiselta puolen hän tietää varsin hyvin, että lääketieteen alalla on\nviimeisten viidenkolmatta vuoden kuluessa tapahtunut kerrassaan\nsatumaisia muutoksia. Silloin kun hän opiskeli yliopistossa, näytti\nhänestä, että lääketiede pian saa osakseen alkemian ja metafysiikan\nkohtalon; nyt, öisin lukiessaan, hän tuntee mielensä heltyvän, ja\nlääketieteen saavutukset ihmetyttävät ja riemastuttavat häntä.\nTosiaan, mikä odottamaton loisto, mikä kumous! Nyt suoritetaan\nantiseptiikan avulla leikkauksia, joita suuri Pirogov piti mahdottomina\ntoivoakaan. Tavalliset piirilääkärit uskaltavat leikata polvinivelen,\nainoastaan yksi vatsaleikkaus sadasta tuottaa kuoleman, ja kivitautia\npidetään niin mitättömänä, ettei siitä edes kirjoiteta. Kuppatauti\nparannetaan täydellisesti. Entä periytymisteoria, hypnotismi,\nPasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito-oppi tilastoineen ja\nmeidänkin oma lääketieteemme maaseudulla? Psykiatria nykyisine\nsairausluokitteluineen, havaitsemis- ja parantamismenettelyineen --\nsiinähän on entiseen verraten kerrassaan uudistus! Nykyään ei\nmielisairaille valella kylmää vettä päähän eikä heitä pueta\npakkopaitoihin; heitä kohdellaan ihmisten tavoin, järjestetäänpä, kuten\nsanomalehdet kertovat, heille näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei\nJefimitsh tietää, että nykyisen katsantokannan vallitessa sellainen\ninhottava laitos kuin kuudes osasto voi olla mahdollinen vain parin\nsadan virstan päässä rautatiestä, kaupungissa, jossa kaupunginpää ja\nkaikki valtuusmiehet ovat heikosti luku- ja kirjoitustaitoisia\npikkuporvareita; nehän näkevät lääkärissä uhripapin, jota on uskottava\narvostelematta, vaikka hän kaataisi sulatettua tinaa kurkkuun;\njokaisessa muussa paikassa yleisö ja sanomalehdistö olisivat jo aikoja\nsitten hajoittaneet maan tasalle moisen pienois-Bastiljin.\n\n-- Mutta entä sitten? -- kysäisee Andrei Jefimitsh itseltään, avaten\nsilmänsä. -- Mitäpä siitä? Äntiseptiikasta, Kochista ja Pasteurista\nhuolimatta ei asian ydin ole vähintäkään muuttunut. Sairaloisuus ja\nkuolevaisuus on yhä samanlainen. Mielisairaille järjestetään näytäntöjä\nja tanssiaisia, mutta vapauteen ei heitä kuitenkaan päästetä. Loppujen\nlopuksi, kaikki on vain turhuutta ja tyhjää hosumista, todellisuudessa\nei parhaan wieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ole\npienintäkään eroa.\n\nMutta mielipaha ja kateuden tapainen tunne estävät häntä pysymästä\nvälinpitämättömänä. Se johtuu varmaankin väsymisestä. Raskas pää painuu\nkirjaa kohti, hän panee kädet kasvojensa alle, jotta olisi pehmeämpi,\nja tuumii:\n\n-- Minä palvelen huonoa asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän;\nminä en ole rehellinen. Mutta itsessänihän en ole mitään, olen vain\npieni hiukkanen välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikki\npiirikunnan virkamiehet ovat vahingollisia ja saavat suotta palkkaa...\nEn siis minä ole syypää epärehellisyyteeni, vaan aika... Jos olisin\nsyntynyt paria sataa vuotta myöhemmin, olisin toisenlainen.\n\nKun kello lyö kolme, sammuttaa hän lampun ja menee makuusuojaansa.\nMutta häntä ei nukuta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPari vuotta sitten piirineuvosto kävi anteliaaksi ja määräsi kolmesataa\nruplaa vuosittain avustukseksi, jotta voitaisiin lisätä kaupungin\nsairaalan henkilökuntaa, kunnes perustettaisiin piirisairaala, ja\nAndrei Jefimitshin avuksi valittiin piirilääkäri Jevgeni Fjodoritsh\nHobotov. Tämä on vielä jotenkin nuori -- ei vielä kolmeakymmentäkään --\npitkä, ruskeatukkainen; poskipäät ovat leveät ja silmät pienet. Hänen\nesi-isänsä olivat luultavasti olleet vierasheimoisia. Hän saapui\nkaupunkiin ihan rahattomana, vähäinen matkalaukku kädessä ja seurassaan\nnuori, ruma nainen, jota hän nimitti keittäjättärekseen. Tällä\nnaisella on mukanaan rintalapsi. Hobotovilla on lippalakki, jalassa\npitkävartiset saappaat; talvella hän käy lyhyessä turkissa.\nHän lyöttäytyy läheisesti haavuri Sergei Sergeitshin ja\nrahastonhoitajan pariin; muita virkailijoita hän, herra ties miksi,\nsanoo ylimysmielisiksi ja pysyttelee heistä loitompana. Kodissaan\nhänellä on yksi ainoa kirja -- \"Wienin klinikan uusimmat reseptit\nvuodelta 1881\". Sen hän ottaa aina mukaansa mennessään sairaan luo.\nKlubissa hän iltaisin pelaa biljardia; kortinpeluusta hän ei pidä. Hän\nkäyttää keskustelussa erittäin mielellään sellaisia lauseparsia kuin\n\"pitkä kuin nälkävuosi\", \"kyllä te vielä anturoita kulutatte\", ja niin\nedelleen.\n\nSairaalassa hän käy kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki osastot ja\nottaa vastaan sairaita. Täydellinen antiseptiikan puute ja\nkuppaussarvet kummastuttavat häntä, mutta hän ei ryhdy mihinkään\nuudistuksiin, peläten loukkaavansa sillä Andrei Jefimitshiä.\nVirkaveljeään Andrei Jefimitshiä hän pitää ovelana veijarina, arvelee\ntämän olevan hyvinkin rikkaan ja kadehtii häntä hiljaisuudessa. Hän\nottaisi itse kernaasti Andrei Jefimitshin toimen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEräänä keväisenä iltana maaliskuun loppupuolella, kun lumi jo oli\nsulanut ja kottaraiset rupattelivat puutarhassa, saattoi tohtori\nportille asti ystäväänsä postimestaria. Juuri silloin tuli pihaan\njuutalainen Moiseika, joka palasi kaupungilta saaliineen. Hän oli\navopäin, paljaissa jaloissa kehnot kalossit, ja kantoi kädessään\nvähäistä pussia, johon oli kerännyt almuja.\n\n\"Anna kopeekkainen!\" sanoi hän tohtorille väristen vilusta ja\nhymyillen.\n\nAndrei Jefimitsh, joka ei voinut mitään kieltää, antoi\nkymmenkopeekkaisen.\n\n-- Onpa tuo surkeata, -- ajatteli hän katsahtaen juutalaisen paljaisiin\njalkoihin ja laihoihin, punaisiin nilkkoihin. -- Märkähän nyt on.\n\nJa säälin ja vastenmielisyyden sekaisen tunteen pakottamana hän seurasi\njuutalaista sivurakennukseen, katsoen vuoroin tämän paljaaseen päähän,\nvuoroin hänen nilkkoihinsa. Tohtorin nähdessään Nikita ponnahti\nryysyläjältä ja suoristautui.\n\n\"Hyvää iltaa, Nikita\", tervehti Andrei Jefimitsh ystävällisesti. \"Jos\nvoisi tälle juutalaiselle jotenkin saada saappaat, muuten hän\nvilustuu.\"\n\n\"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne. Ilmoitan katsastusmiehelle.\"\n\n\"Ole hyvä. Pyydä häneltä minun nimessäni. Sano, että minä pyysin.\"\n\nEteisestä saliin johtava ovi oli avoinna. Ivan Dmitritsh, joka makasi\nvuoteellaan ja oli kohonnut kyynärpäittensä varaan, kuunteli pelokkaana\nvierasta ääntä ja tunsi sitten tohtorin. Hän vapisi koko ruumiiltaan\nkiukusta, hypähti vuoteeltaan ja vihasta punoittavin kasvoin ja silmien\nmiltei tunkeutuessa ulos kuopistaan juoksi keskelle huonetta.\n\n\"Tohtori tuli!\" huusi hän nauraa hohottaen. \"Vihdoinkin! Hyvät herrat,\niloitkaamme, tohtori kunnioittaa meitä vierailulla! Kirottu konna!\"\nkiljaisi hän niin raivostuneena, ettei hänessä milloinkaan ennen oltu\nsellaista voimaa nähty, ja polki jalkansa lattiaan. \"Tappakaa se konna!\nEi, sekään ei riitä! Hukuttakaa hänet käymälän pohjaan!\"\n\nKun Andrei Jefimitsh kuuli hänen raivonpurkauksensa, katsahti hän\neteisestä saliin ja kysyi leppeästi:\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Mistäkö syystä?\" huusi Ivan Dmitritsh mennen hänen luokseen uhkaavin\nelein ja vetäen kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen.\n\"Vai mistä syystä? Varas!\" sähähti hän inhoten ja muikistaen huuliaan,\nikäänkuin sylkäistäkseen. \"Veijari! Pyöveli!\"\n\n\"Rauhoittukaa\", kehoitti Andrei Jefimitsh, anteeksipyytävästi\nhymyillen. \"Vakuutan teille, etten milloinkaan ole mitään varastanut,\nja muuhun nähden te varmaan suuresti liioittelette. Nähdäkseni te\nolette minulle vihoissanne. Tyyntykää, jos voitte ja sanokaa tyynesti:\nmiksi olette vihoissanne?\"\n\n\"Miksi te minua täällä pidätte?\"\n\n\"Koska olette sairas.\"\n\n\"Niin kyllä, sairas. Mutta liikkuvathan kymmenet, sadat mielipuolet\nvapaudessa siitä syystä, että te tietämättömyydessänne ette kykene\nheitä eroittamaan terveistä. Minkä tähden minä ja nämä onnettomat\nistumme täällä toisten puolesta, kuin mitkäkin syntipukit? Te, haavuri,\nkatsastusmies ja koko teidän sairaalajoukkionne olette siveellisessä\nsuhteessa suunnattomasti alempana kuin yksikään meistä; miksi me\nistumme täällä ettekä te? Onko siinä järkeä?\"\n\n\"Siveellisyydellä ja järjellä ei ole tässä mitään tekemistä. Kaikki\nriippuu sattumasta. Se, joka on joutunut tänne, pysyy täällä; se, jota\nei ole tänne tuotu, käy vapaana, siinä kaikki. Siihen, että minä olen\ntohtori ja te mielisairas, ei ole mitään siveellistä syytä eikä siinä\nole järkeäkään, pelkkä sattuma vain.\"\n\n\"En ymmärrä tuollaista hölynpölyä...\" virkkoi Ivan Dmitristh jurosti ja\nistuutui vuoteelleen.\n\nMoiseika, jonka taskuja Nikita arasteli tutkia tohtorin läsnäollessa,\nlevitteli vuoteelleen leivänpaloja, paperisuikaleita ja luita ja yhä\nväristen vilusta alkoi nopeasti ja laulavalla äänellä puhua jotakin\nomalla kielellään. Hän luultavasti kuvitteli avanneensa kauppapuodin.\n\n\"Päästäkää minut täältä\", pyysi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä\nvärähteli.\n\n\"En voi.\"\n\n\"Miksi ette? Miksi?\"\n\n\"Siksi, ettei se ole minun vallassani. Päättäkää itse, mitä hyötyä\nteillä olisi siitä, että päästäisin teidät pois. Menkää. Kaupunkilaiset\ntahi poliisimiehet ottavat teidät kiinni ja tuovat tänne takaisin.\"\n\n\"Niin, niin, se on totta\", vastasi Ivan Dmitritsh ja pyyhki otsaansa.\n\"Se on kauheata! Mutta mitä minun on tekeminen? Mitä?\"\n\nIvan Dmitritshin ääni ja nuoret, älykkäät kasvot irvistyksineen\nmiellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hän sai halun hyvitellä nuorta miestä\nja rauhoittaa häntä. Istuutui hänen viereensä vuoteen reunalle, mietti\nhetkisen ja virkkoi:\n\n\"Kysytte, mitä on tekeminen? Parasta teidän asemassanne olisi -- karata\ntäältä. Mutta valitettavasti se on hyödytöntä. Teidät pidätetään. Kun\nyhteiskunta suojelee itseään rikollisilta, mielenvikaisilta ja yleensä\nepämieluisilta ihmisiltä, on se voittamaton. Teille ei jää muuta neuvoa\nkuin mukautua siihen ajatukseen, että olonne täällä on välttämätön.\"\n\n\"Se ei ole kellekään tarpeellinen.\"\n\n\"Koska kerran on olemassa vankiloita ja mielisairaaloita, niin\ntäytyyhän niissä jonkun olla. Ellei täällä olisi teitä, niin voisinhan\nolla minä taikka joku kolmas. Odottakaa, kunnes joskus kaukaisessa\ntulevaisuudessa vankilat ja mielisairaalat lakkaavat olemasta; silloin\nei ole ristikoita ikkunoissa eikä näitä mekkoja. Sellainen aika\ntietenkin koittaa ennemmin tai myöhemmin.\"\n\nIvan Dmitritsh hymähti pilkallisesti.\n\n\"Laskette leikkiä\", sanoi hän siristäen silmiään. \"Sellaisten herrojen\nkuin teidän ja apulaisenne Nikitan ei tarvitse vähintäkään huolehtia\ntulevaisuudesta, mutta saatte olla varmat siitä, hyvä herra, että\nparempi aika sittenkin tulee! Ehkä puhun typerästi, naurakaa vain,\nmutta uuden elämän aamu sarastaa kerran, totuus saa riemuita ja... ja\nmeidän kaduillamme vietetään juhlapäivää! Minä en saa sitä nähdä, minä\nmenehdyn, mutta joidenkuiden jälkeläiset sen näkevät. Tervehdin heitä\nkaikesta sielustani ja iloitsen, iloitsen heidän tähtensä! Eteenpäin!\nJumala teitä auttakoon, ystävät!\"\n\nIvan Dmitritsh nousi seisaalle loistavin silmin ja ojentaen kättään\nikkunaa kohti jatkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n\"Näiden ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön totuus! Minä\nriemuitsen!\"\n\n\"Minä en huomaa mitään erikoista riemun syytä\", huomautti Andrei\nJefimitsh, josta Ivan Dmitritshin liikkeet tuntuivat teatterimaisilta,\nmutta samalla jollakin tavoin miellyttäviltä. \"Aika tulee kyllä,\njolloin vankiloita ja mielisairaaloita ei enää ole, ja totuus, kuten\nsuvaitsitte sanoa, saa kerran riemuita, mutta asioiden järjestys ei\nmuutu, luonnonlait pysyvät entisinä. Ihmiset sairastavat, vanhenevat,\nkuolevat samoin kuin nytkin. Vaikka kuinka suurenmoinen aamu kerran\nvalaisisi elämäämme, niin kaiken loppuna on kuitenkin ruumisarkku ja\nhauta.\"\n\n\"Mutta kuolemattomuus?\"\n\n\"Oh, pötyä!\"\n\n\"Te ette usko, mutta minä uskon. Joku Dostojevskin tahi Voltairen\nhenkilöistä sanoo, että ellei Jumalaa olisi, olisivat ihmiset hänet\nkeksineet. Ja minä uskon varmasti, että ellei kuolemattomuutta ole,\nniin ennemmin tai myöhemmin sen keksii suurenmoinen ihmisäly.\"\n\n\"Hyvin sanottu\", virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvästä. \"Hyvä\non, että uskotte. Kun on sellainen usko, niin voi elää lauleskellen\nvaikka seinään muurattuna. Oletteko opiskellut jossakin?\"\n\n\"Yliopistossa, mutta en voinut päättää opintojani.\"\n\n\"Olette ajatteleva ja järkevä mies. Te voitte kaikissa olosuhteissa\nsaada tyydytyksen omasta itsestänne. Vapaa ja syvä ajattelu, joka\npyrkii elämän ymmärtämiseen, ja maailman tyhmän touhuamisen täydellinen\nhalveksiminen, -- siinä kaksi hyvää, joita korkeampaa ihminen ei ole\nmilloinkaan tuntenut. Ja te voitte ne säilyttää, vaikka olisitte kolmen\nristikon takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin onnellisempi\nkuin kaikki maailman ruhtinaat.\"\n\n\"Teidän Diogeneenne oli pölkkypää\", murahti Ivan Dmitritsh jurosti.\n\"Mitä te minulle puhutte Diogeneesta ja jostakin ymmärtämisestä?\"\nhuudahti hän kiivastuen ja hypähti pystyyn. \"Minä rakastan elämää,\nrakastan intohimoisesti! Minua vaivaa vainoamishulluus, alituinen\nkiduttava kauhu, mutta on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän jano, ja\nsilloin pelkään tulevani hulluksi. Tahdon kiihkeästi elää, kiihkeästi!\"\n\nHän käveli kuohuksissaan pitkin huonetta ja virkkoi, alentaen ääntään:\n\n\"Kun olen mietteissäni, ahdistavat minua harhanäyt. Luokseni tulee\njoitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa, ja minusta tuntuu, kuin\nkävelisin metsässä, meren rannalla, ja kaipaan äärettömästi jotakin\npuuhaa, tointa... Mitä kuuluu uutta?\" kysyi Ivan Dmitritsh.\n\"Kaupungistako tahdotte kuulla, vai kaikesta yleensä?\"\n\n\"No, kertokaa aluksi kaupungista ja sitten muusta yleensä.\"\n\n\"Mitäpä siellä? Kaupungissa on kuolettavan ikävää... Ei ole ketään,\njolle sanan sanoisi, ei ketään, jota kuuntelisi. Uusia ihmisiä ei ole.\nTahi kyllä, tulihan äskettäin nuori lääkäri Hobotov.\"\n\n\"Hän tuli jo minun aikanani. Mitä arvelette, eikö hän ole heittiö?\"\n\n\"No niin, sivistymätön ihminen. Todella merkillistä... Kaikesta\npäättäen ei pääkaupungeissamme älyllinen elämä ole seisahduksissa, on\nolemassa virtauksia, -- pitäisihän siellä siis olla kunnollistakin\nväkeä, mutta aina sieltä, ties Jumala miksi, lähetetään meille\nsellaisia ihmisiä, että tekisi mieli ajaa hornaan. Onneton kaupunki!\"\n\n\"Niin, onneton kaupunki!\" huokasi Ivan Dmitritsh ja purskahti\nnauramaan. \"Entä muuten, yleensä? Mitä kirjoittavat sanoma- ja\naikakauslehdet?\"\n\nHuoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ja alkoi seisten kertoa, mitä\nkirjoitetaan ulkomailla ja Venäjällä, ja mitä ajatussuuntia nyt on\nliikkeellä. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja teki kysymyksiä,\nmutta äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin kauheata, tarttui käsin\npäähänsä ja heittäytyi vuoteelleen selin tohtoriin.\n\n\"Mikä teidän on?\" kysyi Andrei Jefimitsh.\n\n\"Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa!\" vastasi Ivan Dmitritsh\nkarkeasti. \"Jättäkää minut!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Sanoinhan jo: lähtekää! Piru te olette!\"\n\nAndrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huoahti ja poistui. Mennessään\neteisen poikki hän sanoi:\n\n\"Jos hiukan siivottaisiin täällä, Nikita... Kauhean tympeä haju!\"\n\n\"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne.\"\n\n-- Kuinka miellyttävä nuori mies! -- tuumi Andrei Jefimitsh mennessään\nasuntoonsa. -- Koko täällä oloni aikana ensimmäinen, jonka kanssa voi\npuhella. Hän osaa keskustella ja kiintyy juuri niihin asioihin, joihin\ntuleekin kiintyä.\n\nLukiessaan ja sitten levolle mennessään hän koko ajan ajatteli Ivan\nDmitritshiä. Seuraavana aamuna herättyään hän taas muisti, että oli\neilisiltana tutustunut älykkääseen ja mielenkiintoiseen ihmiseen, ja\npäätti mennä hänen luokseen uudelleen ensi tilassa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nIvan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pidellen\nkäsillään päätään ja jalat koukussa. Hänen kasvojaan ei näkynyt.\n\n\"Hyvää päivää, ystäväni\", tervehti Andrei Jefimitsh. \"Ettehän vain\nnuku?\"\n\n\"Ensiksikään en ole teidän ystävänne\", vastasi Ivan Dmitritsh, puhuen\npielukseensa, \"ja toiseksi, näette turhaa vaivaa: minulta ette ongi\nainoatakaan sanaa\".\n\n\"Kummallista...\" mutisi Andrei Jefimitsh hämillään. \"Eilen\nkeskustelimme niin tyynesti, ja nyt, ties mistä, olette suuttunut ja\nsuorastaan törkeä... Ehkä olen puhunut jollakin tavoin sopimattomasti\ntahi kenties lausunut jonkun ajatuksen, joka ei ole teidän\nvakaumustenne mukainen...\"\n\n\"Vai teihin minun pitäisi luottaa!\" vastasi Ivan Dmitritsh hiukan\nkohottautuen ja silmäillen tohtoria pilkallisesti ja kiihtyneen\nnäköisenä; hänen silmänsä olivat punaiset. \"Voitte mennä urkkimaan ja\nkiusaamaan muualle, täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Oivalsin jo\neilen, miksi tulitte tänne.\"\n\n\"Kummallinen päähänpisto!\" hymähti tohtori. \"Te siis arvelette, että\nolen urkkija?\"\n\n\"Niin, juuri sitä... Urkkija tahi tohtori, jonka on pantava minut\nkoetuksille, -- yhdentekevää, kumpi olette.\"\n\n\"Te olette suoraan sanoen, suokaa anteeksi, -- eriskummainen!\"\n\nTohtori istuutui töyrytuolille vuoteen ääreen ja pudisti moittivasti\npäätään.\n\n\"Mutta olettakaamme, että olette oikeassa\", sanoi hän. \"Olettakaamme,\nettä koetan petollisesti houkutella teitä puhumaan jotakin, josta\nvoisin antaa teidät ilmi poliisille. Teidät vangitaan ja tuomitaan.\nMutta olisiko teillä oikeudessa ja vankilassa pahempi kuin täällä? Ja\njos teidät lähetetään rangaistussiirtolaan tahi vaikka pakkotyöhönkin,\nniin olisiko se pahempaa kuin oleskelu tässä laitoksessa? En sitä\nluulisi... Mitä siis pelkäätte?\"\n\nTohtorin selitys näytti tehoavan. Ivan Dmitritsh tyyntyi ja nousi\nistualleen.\n\nKello kävi viidettä iltapäivällä. Siihen aikaan Andrei Jefimitsh\ntavallisesti kävelee kotona pitkin huoneita ja Darjushka tiedustelee,\njoko hän haluaa olutta. Ulkona oli tyyni, kirkas ilma.\n\n\"Lähdin päivällisen jälkeen jaloittelemaan ja niin pistäydyin tänne,\nkuten näette\", sanoi tohtori. \"Nyt on jo täysi kevät.\"\n\n\"Mikä kuukausi nyt on? Maaliskuu?\" kysyi Ivan Dmitritsh.\n\n\"Niin, maaliskuun loppupuoli.\"\n\n\"Onko ulkona lokaista?\"\n\n\"Ei varsin. Puistossa ovat tiet jo kunnossa.\"\n\n\"Nytpä olisi hauska ajaa rattailla jonnekin kaupungin ulkopuolelle\",\nvirkkoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään kuin vasta\nheränneenä, \"sitten palata kotiin, lämpöiseen, hauskaan huoneeseen\nja... ja kutsua kunnollinen lääkäri parantamaan päänsärkyä... Jo onkin\npitkä aika siitä, kun elin ihmisten tavalla. Ja täällä on niin\ninhoittavaa! Sietämätöntä!\"\n\nEilinen mielenkiihtymys oli uuvuttanut hänet, ja nyt hän oli veltto ja\nhaluton puhumaan. Hänen sormensa vapisivat, ja kasvoista näkyi, että\nhäntä vaivasi ankara päänsärky.\n\n\"Lämpöisen, hauskan asuinhuoneen ja tämän sairaalahuoneen välillä ei\nole mitään eroitusta\", sanoi Andrei Jefimitsh. \"Ihmisen rauha ja\ntyytyväisyys ei asu hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tavallinen ihminen odottaa hyvää tahi pahaa ulkoapäin, kuten nyt te\najoneuvoista ja kodista, mutta ajatteleva ihminen -- omasta itsestään.\"\n\n\"Menkää saarnaamaan tuota filosofiaa Kreikkaan, jossa on lämmin ja\npomeranssit tuoksuvat, mutta täkäläisessä ilmanalassa se ei menesty.\nKenenkä kanssa puhuinkaan Diogeneestä? Varmaankin teidän?\"\n\n\"Eilen minun kanssani.\"\n\n\"Diogenes ei tarvinnut huonetta eikä lämmintä kotia; siellä on\nmuutenkin kuuma. Makaa kellota vain tynnyrissä ja syö appelsiineja ja\noliiveja. Mutta tuo hänet tänne Venäjälle, niin kyllä hän vain pyrkisi\nhuoneeseen toukokuussakin, joulukuusta puhumattakaan. Kyllä vilu hänet\nnujertaisi.\"\n\n\"Ei. Kylmyyttä, samoinkuin yleensä kaikkea kipua, voi olla tuntematta.\nMarcus Aurelius sanoo: 'Kipu on kivun innokasta kuvittelemista:\nponnista tahtoasi, haihduttaaksesi tämän kuvittelun, torju se luotasi,\nherkeä valittamasta, ja kipu katoaa.' Tämä on totta. Viisaan, tahi vain\najattelevan, järkevän ihmisen tuntee juuri siitä, että hän halveksii\nkärsimystä; hän on aina tyytyväinen eikä ihmettele mitään.\"\n\n\"Toisin sanoen, minä olen idiootti, koska kärsin, olen tyytymätön ja\nihmettelen ihmisten kataluutta.\"\n\n\"Mitä turhia! Jos ajattelette enemmän, niin ymmärrätte, kuinka\nmitätöntä on kaikki se ulkonainen, mikä saa mielemme kuohumaan. Täytyy\npyrkiä ymmärtämään elämää, siinä on todellinen onni.\"\n\n\"Ymmärtämään...\" mutisi Ivan Dmitritsh. \"Ulkonainen, sisäinen... Suokaa\nanteeksi, en ymmärrä sellaista. Tiedän vain\", sanoi hän nousten ja\nkatsoen suuttuneena tohtoriin, \"tiedän, että Jumala loi minut\nlämpimästä verestä ja hermoista! Ja elimellisten kudosten, jos ne ovat\nelinkykyisiä, täytyy vastata kaikkiin ärsytyksiin. Ja minä vastaan!\nKipuun vastaan huudolla ja kyynelillä, halpamaisuuteen suuttumuksella,\nilkeyteen inholla. Minun mielestäni juuri se on elämää. Alhaisempi\nelimistö on vähemmän herkkä ja vastaa ärsytykseen heikommin, ja mitä\nkorkeampi se on, sitä tuntehikkaampikin se myös on ja vastaa sitä\nvoimakkaammin todellisuudelle. Kuinka sitä ei tietäisi? Te olette\ntohtori ettekä tunne sellaisia pikkuasioita! Voidakseen halveksia\nkärsimystä, olla aina tyytyväinen ja mitään ihmettelemättä, täytyy\njoutua tuollaiseen tilaan\", ja Ivan Dmitritsh osoitti paksua,\nrasvoittunutta vierustoveriaan: \"tahi karaista itsensä kärsimyksillä\nniin paatuneeksi, ettei enää tunne niitä, toisin sanoen, lakata\nelämästä. Suokaa anteeksi, en ole mikään viisas enkä filosofi\", jatkoi\nIvan Dmitritsh kärsimättömästi, \"enkä ymmärrä mitään näistä asioista.\nEn kykene järkevästi keskustelemaan.\"\n\n\"Päinvastoin, te keskustelette erinomaisesti.\"\n\n\"Stoalaiset, joiden opin irvikuva teidän puheenne on, olivat mainioita\nmiehiä, mutta heidän oppinsa jähmettyi jo kaksituhatta vuotta sitten\neikä ole mennyt hitustakaan eteenpäin eikä voikaan mennä, sillä se ei\nole käytännöllinen eikä elävä. Se saavutti menestystä vain vähemmistön\nkeskuudessa, joka kuluttaa elämänsä kaikenkaltaisten oppien\ntutkimisessa ja tunnustelemisessa, mutta useimmat eivät sitä\nymmärtäneet. Oppi, joka kehoittaa välinpitämättömyyteen rikkautta,\nelämän mukavuuksia kohtaan, halveksimaan kärsimyksiä ja kuolemaa, on\nkokonaan käsittämätön suunnattomalle enemmistölle, koska tämä enemmistö\nei koskaan ole tuntenut rikkautta eikä elämän mukavuuksia; ja kuoleman\nhalveksiminen olisi sille samaa kuin itse elämän halveksiminen, koska\nihmisen koko olemus on nälän, vilun, loukkausten, menetysten ja\nhamletimaisen kuolemanpelon tuntemista. Näihin tuntemuksiin sisältyy\nkoko elämä: siihen voi kyllästyä, sitä voi vihata, mutta ei halveksia.\nToistan siis vieläkin, että stoalaisten opilla ei voi milloinkaan olla\ntulevaisuutta, kun sensijaan, kuten näette, taistelu, kivun tunteminen,\nkyky vastata ärsytykseen on yhä kulkenut eteenpäin aikojen alusta tähän\npäivään asti...\"\n\nIvan Dmitritshiltä katkesi äkkiä johtolanka, hän keskeytti puheensa ja\nhieroi kärsimättömästi otsaansa.\n\n\"Aioin sanoa jotakin tärkeää, mutta eksyin tolalta\", sanoi hän. \"Mitä\nse olikaan? Niin! Kuulkaahan, mitä sanon: muuan stoalainen möi itsensä\norjaksi voidakseen vapauttaa lähimmäisensä. Siinä näette, stoalainenkin\nvastasi ärsytykseen, sillä sellaiseen jalomieliseen tekoon, itsensä\ntuhoamiseen lähimmäisensä hyväksi, tarvitaan kiihtynyttä, säälivää\nmieltä. Olen täällä vankilassani unohtanut kaiken oppimani, muuten ehkä\nmuistaisin vielä jotakin. Entä Kristus? Kristus vastasi todellisuuteen\nsiten, että itki, hymyili, murehti, vihastui, vieläpä tunsi tuskaa. Hän\nei mennyt kohtaamaan kärsimyksiä hymyillen eikä halveksinut kuolemaa,\nvaan rukoili Getsemanen yrttitarhassa, että tämä kalkki otettaisiin\nHäneltä pois.\" Ivan Dmitritsh nauroi ja istuutui. \"Olettakaamme, että\nihmisen rauha ja tyytyväisyys ei ole hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä\nitsessään\", jatkoi hän. \"Olettakaamme, että tulee halveksia kärsimyksiä\nja olla ihmettelemättä mitään. Mutta mistä syystä te sellaista oppia\nsaarnaatte? Oletteko te jokin viisas filosofi?\"\n\n\"En, en ole filosofi, mutta jokaisen on sitä saarnattava, koska se on\njärjellistä.\"\n\n\"Ei, minä tahdon tietää, miksi te ymmärtämisen, kärsimyksien\nhalveksimisen ynnä muissa senkaltaisissa asioissa pidätte itseänne\npätevänä asiantuntijana? Oletteko ehkä joskus kärsinyt? Tiedättekö,\nmitä on kärsimys? Sallikaahan kysyä: onko teitä piesty lapsena?\"\n\n\"Ei, vanhempani pitivät ruumiillista rangaistusta sopimattomana.\"\n\n\"Mutta minua isäni kuritti julmasti. Isäni oli jyrkkäluontoinen,\nperäpukamien vaivaama virkamies, pitkänenäinen ja keltakaulainen. Mutta\npuhukaamme teistä. Koko elämänne aikana ei kukaan ole sormellakaan\nkoskenut teihin, säikäyttänyt tai piessyt teitä; olette terve kuin\npukki. Te kasvoitte isänne siipien suojassa, opiskelitte hänen\nkustannuksellaan ja otitte sitten ilman muuta hyvätuloisen toimen. Yli\nkaksikymmentä vuotta teillä oli ilmainen asunto, saitte siihen valon,\nlämmön, palvelijat ja lisäksi teillä oli valta työskennellä miten ja\nminkä verran itse halusitte, vaikkapa olla tekemättä mitään. Olette\nluonnostanne laiska ja veltto ja koetitte senvuoksi järjestää elämänne\nniin, ettei mikään teitä häiritsisi eikä liikuttaisi paikaltanne. Työn\nte annoitte haavurin ja muun joukkion tehtäväksi, mutta itse istuitte\nlämpimässä ja hiljaisuudessa, kokositte rahaa, lueskelitte kirjoja,\nsulostutitte elämäänne miettimällä kaikenlaista korkealentoista\nhölynpölyä ja\" -- Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään --\n\"ryypiskelyllä. Sanalla sanoen, te ette ole nähnyt elämää, ette tunne\nsitä lainkaan, ja todellisuuden tunnette vain teoreettisesti. Ja kun te\nhalveksitte kärsimyksiä ettekä ihmettele mitään, on siihen olemassa\nvarsin yksinkertainen syy: tuulenpieksäntä, ulkonainen ja sisäinen,\nelämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, järkevä ymmärtäminen,\ntotinen onni, -- kaikki tuo on filosofiaa, joka sopii mainiosti\nvenäläiselle laiskurille. Te esimerkiksi näette talonpojan lyövän\nvaimoaan. Miksi mennä väliin? Lyököön, molemmat kuitenkin kuolevat\nennemmin tai myöhemmin; eikä lyöjä sitäpaitsi loukkaa lyönneillään\nsitä, jota lyö, vaan omaa itseään. Juopottelu on typerää, sopimatonta,\nmutta se, joka juo, kuolee ja se, joka ei juo, kuolee niinikään.\nLuoksenne tulee akka, jonka hampaita särkee... No, entäpä sitten? Kipu\non kivun innokasta kuvittelemista, ja sitäpaitsi ilman sairautta ei\ntässä maailmassa eletä, kaikki kuolemme, ja siksi, akka, mene tiehesi,\nälä häiritse ajattelemistani, anna minun juoda viinaani rauhassa. Nuori\nmies pyytää neuvoa, mitä tehdä, miten elää; toinen miettisi ennenkuin\nvastaisi, mutta tällä on jo valmiina vastaus: pyri ymmärtämään tahi\netsi totista onnea. Mutta mikä se ihmeellinen 'totinen onni' on? Siihen\nei tietenkään ole vastausta. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana,\nmädätetään, pidellään pahoin, mutta sehän on erinomaista ja järkevää,\nsillä eihän tämän sairastuvan ja lämpimän, hauskan asuinhuoneen välillä\nole minkäänlaista eroa. Varsin mukava filosofia: mitään ei tarvitse\ntehdä, omatunto on puhdas, ja tuntee olevansa oikein viisas... Ei,\nhyvä herra, se ei ole filosofiaa, ajattelua eikä laajakatseisuutta,\nvaan laiskuutta, sielun velttoutta, hulluutta... Niin!\" lisäsi Ivan\nDmitritsh taas kiivastuen. \"Te halveksitte kärsimyksiä, mutta, jos\nsormenne puristettaisiin ovenrakoon, niin huutaisitte kohti kurkkuanne!\"\n\n\"Entä jos en huutaisikaan\", huomautti Andrei Jefimitsh hymyillen\nleppeästi.\n\n\"Varmasti! Ja jos teihin iskisi halvaus, tahi olettakaamme, että joku\nhölmö, katala ihminen, käyttäen hyväkseen asemaansa ja virka-arvoaan,\njulkisesti solvaisi teitä, ja te tietäisitte, ettei hänelle koituisi\nsiitä mitään rangaistusta, -- niin silloin varmaan ymmärtäisitte, mitä\nmerkitsee opettaa toista ymmärtämään ja etsimään totista onnea.\"\n\n\"Tämä on jotakin erikoista\", virkkoi Andrei Jefimitsh, nauraen\nmielihyvästä ja hykerrellen käsiään. \"Minua ilahduttaa havaita teissä\ntaipumusta yleistämiseen, ja äsken minusta esittämänne luonteenkuvaus\noli tosiaan loistava. Minun täytyy tunnustaa, että keskustelu teidän\nkanssanne tuottaa minulle suurta huvia. No niin, olen kuunnellut teitä,\nsuvainnette siis puolestanne kuunnella minua...\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHeidän keskustelunsa kesti vielä lähes tunnin ajan ja teki\nnähtävästi syvän vaikutuksen Andrei Jefimitshiin. Hän alkoi käydä\nsivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamuisin, iltapäivisin,\nja usein hän istui illalla pimeän tuloon saakka puhelemassa Ivan\nDmitritshin kanssa. Aluksi Ivan Dmitritsh arasteli häntä, epäili\nhänellä olevan pahoja mielessä ja ilmaisi peittelemättä\nvihamielisyytensä; sitten hän tottui tohtoriin, ja hänen töykeä\nkäyttäytymisensä muuttui alentuvan ivalliseksi.\n\nPian levisi sairaalassa huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh oli\nruvennut käymään kuudennessa osastossa. Ei kukaan, ei haavuri, Nikita\neivätkä hoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi\nistui siellä tuntikausia, mistä hän puheli ja miksi ei kirjoittanut\nreseptejä. Hänen käytöksensä tuntui oudolta. Mihail Averjanitsh kävi\nusein hänen kotonaan tapaamatta häntä, mitä ei milloinkaan ennen ollut\ntapahtunut, ja Darjushka oli ihmeissään, kun tohtori ei enää juonut\nolutta määräaikoinaan ja toisinaan myöhästyi päivälliseltäkin.\n\nKerran kesäkuun lopulla tohtori Hobotov tuli Andrei Jefimitshin\nasuntoon asioissa; kun hän ei tavannut tätä kotona, meni hän etsimään\ntohtoria sairaalan puolelta; siellä hänelle ilmoitettiin vanhan\ntohtorin menneen mielisairaiden luo. Mentyään sinne hän kuuli eteiseen\nseuraavan keskustelun:\n\n\"Me emme milloinkaan voi vetää samaa virttä, ja te ette saa minua\nkäännytetyksi omaan uskoonne\", puhui Ivan Dmitritsh ärtyneesti. \"Te\nette vähintäkään tunne todellisuutta ettekä ole milloinkaan kärsinyt,\nvaan verta imevän iilimadon tavoin elänyt toisten kärsimyksistä; mutta\nminä olen kärsinyt taukoamatta syntymähetkestäni tähän päivään saakka.\nSiksi sanon suoraan: minä pidän itseäni teitä ylempänä ja pätevämpänä\njoka suhteessa. Teistä ei ole minun opettajakseni.\"\n\n\"En ensinkään halua käännyttää teitä uskooni\", vastasi Andrei Jefimitsh\nhiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää.\n\"Eikä siitä ole puhettakaan, ystäväni. Nyt ei ole puhe siitä, että te\nolette kärsinyt, mutta minä en. Kärsimys ja ilo ovat katoavaisia;\njättäkäämme ne Herran haltuun. Vaan siitä on kysymys, että me vaihdamme\najatuksia keskenämme, näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka voivat\najatella ja keskustella, ja se herättää meissä yhteistuntoa, kuinka\nerilaisia mielipiteemme muuten olisivatkin. Jospa tietäisitte, rakas\nystävä, kuinka minua on kyllästyttänyt yleinen järjettömyys,\nlahjattomuus, tylsyys, ja kuinka suurta iloa tunnen joka kerta\nkeskustellessani teidän kanssanne. Te olette älykäs mies, ja minä\nnautin teidän seurastanne.\"\n\nHobotov raotti hiukan ovea ja katsoi sairastupaan; Ivan Dmitritsh,\npatalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnakkain\nvuoteen reunalla. Mielipuoli irvisteli, vavahteli ja veti\nkouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen, ja tohtori istui\nliikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset,\navuttomat, surulliset. Hobotov kohautti olkapäitään, hymähti ja\nkatsahti Nikitaan. Nikita niinikään kohautti olkapäitään.\n\nSeuraavana päivänä Hobotov tuli uudestaan rakennukseen haavurin\nseurassa. Molemmat jäivät eteiseen kuuntelemaan.\n\n\"Ukon ruuvit lienevät kokonaan höltyneet!\" virkkoi Hobotov\npoistuessaan.\n\n\"Herra meitä syntisiä armahtakoon!\" huokasi pönäkkä Sergei Sergeitsh,\nhuolellisesti vältellen vesilätäköitä, jottei olisi tahrinut\nkiiltäviksi harjattuja saappaitaan. \"Totta puhuen, arvoisa Jevgeni\nFjodoritsh, olen tätä jo kauan odottanut!\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTämän jälkeen Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista\nsalaperäisyyttä. Kun sairaalan rengit, hoitajattaret ja potilaat\nkohtasivat hänet, katsahtivat he häneen kysyvästi ja alkoivat sitten\nsupista keskenään. Pikku Masha, katsastusmiehen tytär, jonka näkeminen\npuistossa häntä aina ilahdutti, juoksi nyt pois hänen luotaan, kun hän\nlähestyi hymyillen silittääkseen tyttösen päätä. Postimestari Mihail\nAverjanitsh, kuunnellessaan hänen puhettaan, ei enää virkkanut: \"Aivan\nniin\", vaan mutisi hämillään: \"niin, niin, kai...\" ja katsoi häntä\nmiettiväisen ja surullisen näköisenä; ties miksi, hän kehoitteli\nystäväänsä luopumaan viinasta ja oluesta, mutta hienotunteisesti\nkyllä ei puhunut suoraan, vaan vihjaillen, kertoen milloin\nmuutamasta pataljoonanpäälliköstä, erinomaisesta miehestä, milloin\nrykmentinpapista, kelpo toverista, jotka joivat ja sairastuivat, mutta\nherjettyään juomasta paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa Andrei\nJefimitshin luo tuli hänen virkaveljensä Hobotov, joka samoin neuvoi\nhäntä heittämään väkevät ja ilman mitään huomattavaa syytä kehoitti\nhäntä nauttimaan bromihappoista kalia.\n\nElokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupunginpäältä kirjeen, jossa tämä\npyysi häntä luokseen erittäin tärkeän asian vuoksi. Tullessaan\nmäärätyllä ajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi\nsiellä sotilaskutsuntapäällikön, piirikoulun sivilitarkastajan,\nkaupunginhallituksen jäsenen, Hobotovin sekä erään pyylevän,\nvaaleaverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtorina. Tämä\ntohtori, jolla oli puolalainen, vaikeasti äännettävä nimi, asui\nkolmenkymmenen virstan päässä kaupungista, hevossiitoslaitoksella, ja\noli nyt matkan varrella poikennut kaupunkiin.\n\n\"Täällä on eräs teidän toimialaanne koskeva ilmoitus\", lausui\nhallituksen jäsen Andrei Jefimitshille, kun kaikki olivat tervehtineet\nja istuutuneet pöydän ääreen. \"Jevgeni Fjodoritsh arvelee, että\napteekilla on ahdasta päärakennuksessa ja että se olisi siirrettävä\njohonkin sivurakennukseen. Tämä ei oikeastaan merkitsisi mitään, voihan\napteekin siirtää, mutta pääasia on, että rakennus kaipaa korjausta.\"\n\n\"Niin, ilman korjausta ei käy päinsä\", sanoi Andrei Jefimitsh, hetken\nmietittyään. \"Jos esimerkiksi kulmarakennus järjestettäisiin apteekkia\nvarten, tarvittaisiin minun laskujeni mukaan vähintään viitisensataa\nruplaa. Siitä menosta ei ole vastaavaa hyötyä.\"\n\nHetkisen vaitiolo.\n\n\"Minulla oli kunnia esittää jo kymmenen vuotta sitten\", jatkoi Andrei\nJefimitsh hiljaisella äänellä, \"että tämä sairaala on nykyisessä\ntilassaan kaupungille liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin\nnelikymmenluvulla, mutta varat olivat silloin toiset. Kaupunki tuhlaa\nliian paljon rahoja tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin\nvirkoihin. Minä arvelen, että niillä rahoilla voitaisiin ylläpitää\nkaksi mallikelpoista sairaalaa, jos olisi toinen järjestys.\"\n\n\"No, mitäpä muuta kuin pannaan toimeen toinen järjestys!\" virkkoi\nhallituksen jäsen vilkkaasti.\n\n\"Minulla oli jo kunnia esittää: siirretään lääkinnöllinen puoli\npiirineuvostolle.\"\n\n\"Todellakin, antakaa piirineuvostolle rahat, niin se varastaa ne\",\nvirkkoi vaaleaverinen tohtori nauraen.\n\n\"Kuten tavallista on\", myönsi hallituksen jäsen, nauraen hänkin.\n\nAndrei Jefimitsh katsoi väsyneesti ja raukeasti vaaleaveriseen\ntohtoriin ja huomautti:\n\n\"Olkaamme toki oikeudenmukaisia.\"\n\nTaas tuli hiljaisuus. Tuotiin teetä. Kutsuntapäällikkö, joka jostakin\nsyystä oli kovin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä ja\nsanoi:\n\n\"Te olette kokonaan unohtanut meidät, tohtori. Mutta tehän olettekin\nmunkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Ikävähän teillä\nolisikin meikäläisten parissa.\"\n\nKaikki alkoivat puhua siitä, kuinka ikävä kunnon ihmisen on asua\ntässä kaupungissa. Ei teatteria, ei musiikkia, ja viimeisissä\nklubitanssiaisissa oli parikymmentä naista ja vain kaksi herraa.\nNuoriso ei tanssi, vaan tungeskelee kaiken aikaa ravintolapöydän\nääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh alkoi hitaasti ja\nhiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhua, kuinka surkeata,\nperin surkeata on, että kaupunkilaiset tuhlaavat elinvoimansa,\nsydämensä ja älynsä vain kortinpeluuseen ja juoruiluun eivätkä osaa tai\ntahdo kuluttaa aikaansa mielenkiintoisessa keskustelussa ja\nlukemisessa, eivät tahdo käyttää hyväkseen älyn suomia nautintoja.\nAinoastaan äly on mielenkiintoinen ja tuntemisen arvoinen, kaikki muu\non pientä ja mitätöntä. Hobotov kuunteli tarkkaavasti virkaveljensä\npuhetta ja kysyi sitten äkkiä:\n\n\"Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on?\"\n\nSaatuaan vastauksen hän ja vaaleaverinen tohtori alkoivat sellaisten\ntutkijain tavalla, jotka tuntevat taitamattomuutensa, kysellä Andrei\nJefimitshiltä, mikä viikonpäivä tänään on, montako päivää on vuodessa\nja onko totta, että kuudennessa osastossa on mainio profeetta.\n\nVastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:\n\n\"Kyllä, hän on sairas, mutta mielenkiintoinen nuori mies.\"\n\nMuita kysymyksiä hänelle ei enää tehty.\n\nKun hän eteisessä puki päällystakkia ylleen, laski kutsuntapäällikkö\nkätensä hänen olalleen ja sanoi huokaisten:\n\n\"Meidän vanhusten olisi jo aika päästä lepoon!\"\n\nPoistuessaan virastosta Andrei Jefimitsh ymmärsi, että siellä oli ollut\nlautakunta, joka oli määrätty tutkimaan hänen sieluntilaansa. Hän\nmuisti kysymykset, joita hänelle oli tehty, punastui ja ensi kerran\neläissään syvästi surkutteli lääketiedettä.\n\n-- Hyvä Jumala, -- ajatteli hän, muistellen, kuinka lääkärit vastikään\nolivat häntä tutkineet, -- eihän siitä ole pitkää aikaa, kun he\nkuuntelivat luentoja psykiatriasta, suorittivat tutkintonsa -- mistä\ntämä täydellinen tietämättömyys? Eihän heillä ole pienintäkään\nkäsitystä psykiatriasta!\n\nJa ensi kerran hän tunsi itsensä loukatuksi ja katkeroituneeksi.\n\nSaman päivän iltana hänen luokseen tuli Mihail Averjanitsh.\nPostimestari astui tervehtimättä hänen luokseen, tarttui hänen\nmolempiin käsiinsä ja sanoi kiihtyneellä äänellä:\n\n\"Rakas ystävä, näyttäkää nyt minulle, että luotatte minun ystävyyteeni\nja itse pidätte minua ystävänänne... Hyvä ystävä!\" ja estäen Andrei\nJefimitshiä puhumasta, hän jatkoi kiihkeästi: \"Minä pidän teistä\nsivistyneisyytenne ja sielunne jalouden tähden. Kuulkaa minua, rakas\nystävä! Tieteen säännöt pakottavat tohtoreita salaamaan teiltä\ntotuuden, mutta minä käyn sotilaan tavoin suoraan kimppuun: te olette\nsairas! Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta se on totta, sen ovat kaikki\njo aikoja sitten huomanneet. Tohtori Jevgeni Fjodoritsh sanoi minulle\njuuri äsken, että teidän täytyy terveytenne tähden saada lepoa ja\nhuvitusta. Aivan niin! Erinomaista! Otan näinä päivinä lomaa ja lähden\nhengittämään toista ilmaa. Näyttäkää, että olette ystäväni, lähtekää\nminun mukaani! Lähtekäämme, unohtakaamme nuorten joukossa ikämme!\"\n\n\"Minä tunnen olevani täysin terve\", sanoi Andrei Jefimitsh, hiukan\nmietittyään. \"En voi lähteä. Sallikaa minun jollakin muulla tavoin\ntodistaa teille ystävyyteni.\"\n\nLähteä matkalle johonkin, tietämätöntä miksi, ilman kirjoja, ilman\nDarjushkaa, ilman olutta, tehdä jyrkkä muutos kahdenkymmenen vuoden\naikana vakiintuneihin elämäntapoihinsa, -- sellainen ajatus näytti\nhänestä ensi hetkellä hurjalta ja mahdottomalta. Mutta sitten\nhän muisti kaupunginhallituksessa tapahtuneen keskustelun ja\nalakuloisuuden, jota oli tuntenut palatessaan sieltä kotiin, ja ajatus\nmatkustaa vähäksi aikaa kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät\nhäntä mielipuolena, tuntuikin hauskalta.\n\n\"Minne oikeastaan aiotte matkustaa?\" kysyi hän.\n\n\"Moskovaan, Pietariin, Varsovaan... Varsovassa olen viettänyt elämäni\nviisi onnellisinta vuotta. Ihastuttava kaupunki! Lähtekäämme,\nystäväni!\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nViikon päästä Andrei Jefimitshiä kehoitettiin levähtämään, toisin\nsanoen, jättämään erohakemus; hän otti kehoituksen sangen tyynesti\nvastaan, ja toisen viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh istuivat\npostivankkureissa matkalla lähimmälle rautatieasemalle. Ilma oli viileä\nja läpikuultavan kirkas, taivas vaaleansininen. Matka asemalle,\nkaksisataa virstaa, ajettiin kahdessa vuorokaudessa, ja kaksi kertaa\njäätiin yöksi katon alle. Kun postiasemilla tarjottiin teetä huonosti\npestyissä laseissa tahi vitkasteltiin hevosia valjastettaessa, niin\nMihail Averjanitsh kävi tulipunaiseksi, vapisi koko ruumiiltaan ja\nkarjui:\n\n\"Suu kiinni! Ei mitään selityksiä!\" Ja vankkureissa istuessaan hän\nhetkeksikään vaikenematta kertoi matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan\ntsaarikunnassa. Sellaisia seikkailuja ja kohtauksia! Hän puhui kovalla\näänellä ja oli samalla niin kummastuneen näköinen, että saattoi luulla\nhänen valehtelevan. Kaiken lisäksi hän puhuessaan hengitti Andrei\nJefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänen korvaansa. Se kiusasi\ntohtoria ja esti häntä keskittämästä ajatuksiaan.\n\nRautatiellä he säästäväisyyssyistä matkustivat kolmannessa luokassa,\ntupakoitsemattomien vaunussa. Matkustajat olivat puoleksi puhtaita.\nMihail Averjanitsh oli pian tutustunut jokaiseen ja siirtyen penkistä\ntoiseen puhui kovalla äänellä, että näillä kiusallisilla rautateillä ei\npitäisi matkustaa. Petkutusta ja peijausta joka puolella! Toista on\nratsastaa: pyyhkäiset päivässä sata virstaa ja tunnet itsesi terveeksi\nja virkuksi. Ja katovuodet meillä johtuvat siitä, että Pinskin suot\nkuivatettiin. Kaikkialla vallitsee hirveä epäjärjestys. Hän kiivastui,\npuhui äänekkäästi eikä antanut toisille suunvuoroa. Hänen taukoamaton\nlavertelunsa, jota säestivät kovat naurunhohotukset ja vilkkaat eleet,\nrasitti Andrei Jefimitshiä.\n\n-- Kumpikohan meistä kahdesta on mielipuoli? -- ajatteli hän ärtyneenä.\n-- Minäkö, joka kaikilla tavoin koetan olla häiritsemättä matkustajia,\nvaiko tuo itsekäs mies, joka uskoo olevansa viisaampi ja henkevämpi\nkaikkia muita eikä senvuoksi anna kenellekään rauhaa?\n\nMoskovaan tultua Mihail Ävarjanitsh otti ylleen olkaimettoman\nsotilaspukunsa, käyttäen punareunuksisia housuja. Kadulla hänellä oli\nsinelli ja päässään upseerin lakki, ja sotamiehet tekivät hänelle\nkunniaa. Andrei Jefimitshistä tuntui nyt, että hänen seuralaisensa oli\nkaikesta ennen omaksumastaan herrasmaisuudesta kuluttanut pois kaiken\nhyvän ja säilyttänyt vain kaiken ruman. Hän tahtoi itseään palveltavan\nsilloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Tulitikkuja oli pöydällä hänen\nedessään, ja hän näki ne, mutta kuitenkin huusi tarjoilijaa tuomaan\ntulitikkuja; hän ei ujostellut näyttäytyä hotellipalvelijattarelle\nalusvaatteissaan; kaikkia lakeijoja eroituksetta, vanhuksiakin, hän\nsinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä hölmöiksi ja pölkkypäiksi. Se\noli Andrei Jefimitshin mielestä kyllä herrasmaista, mutta rumaa.\n\nEnsi työkseen Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajan kappeliin.\nHän rukoili kiihkeästi, lyöden otsaansa maahan kyynelet silmissä, ja\nlopetettuaan huokasi syvään ja sanoi:\n\n\"Vaikka ei uskokaan, tuntuu kuitenkin ikäänkuin rauhoittuvansa, kun\nrukoilee. Polvistukaa tekin, ystäväni.\"\n\nAndrei Jefimitsh joutui hämilleen ja polvistui pyhänkuvan eteen, ja\nMihail Averjanitsh työnsi huulensa suppuun ja rukoili kuiskaten, ja\ntaas hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Sitten he menivät Kremliin, jossa\nkatselivat, jopa sormin koettelivat n.s. tsaaritykkiä ja tsaarikelloa,\nihailivat näköalaa, joka levisi Moskva-joen takana, pistäytyivät\nVapahtajankirkossa ja Rumjantsev-museossa.\n\nPäivällistä he söivät Tiestovissa. Mihail Averjanitsh silmäili kauan\nruokaluetteloa, silitteli poskipartaansa ja virkkoi kuin herkkusuu,\njoka on tottunut liikkumaan ravintoloissa kuin kotonaan:\n\n\"Katsotaanpas, enkelini, mitä teillä on tarjottavana!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTohtori käveli, katseli, söi, joi, mutta hänellä oli vain yksi tunne:\nsuuttumus Mihail Averjanitshia kohtaan. Hän olisi tahtonut levähtää\nystävänsä seurasta, paeta häntä, lymytä, mutta ystävä piti\nvelvollisuutenaan olla päästämättä häntä hetkeksikään luotaan ja\nhankkia hänelle mahdollisimman paljon hauskutuksia. Kun ei ollut mitään\nkatseltavaa, huvitti hän tohtoria jutuillaan. Andrei Jefimitsh kesti\nkaksi päivää, mutta ilmoitti kolmantena ystävälleen olevansa sairas ja\ntahtovansa jäädä kotiin koko päiväksi. Ystävä vastasi, että siinä\ntapauksessa hänkin jää. Täytyykin tosiaan hiukan levähtää, muuten eivät\njalat kannata. Andrei Jefimitsh kävi pitkäkseen sohvalle, kasvot\nseinään päin, ja kuunteli hammasta purren ystäväänsä, joka innokkaasti\nvakuutti, että Ranska ennemmin tahi myöhemmin murskaa Saksan, että\nMoskovassa on tavattoman paljon lurjuksia ja ettei hevosen kykyjä voi\npäättää sen ulkomuodosta. Tohtorin korvissa alkoi humista, sydän alkoi\ntykyttää ankarammin, mutta hienotunteisuudesta hän ei rohjennut pyytää\nystäväänsä menemään ulos tahi olemaan vaiti. Onneksi Mihail\nAverjanitshia alkoi ikävystyttää huoneessa istuminen, ja hän lähti\npäivällisen jälkeen jaloittelemaan.\n\nYksin jäätyään Andrei Jefimitsh antautui levontunteen valtaan. Kuinka\nsuloista on maata liikkumatta sohvalla ja tietää olevansa yksin\nhuoneessa! Todellinen onni on mahdoton ilman yksinäisyyttä. Langennut\nenkeli oli uskoton Jumalalle luultavasti siksi, että toivoi\nyksinäisyyttä, jota enkelit eivät saa nauttia. Andrei Jefimitsh tahtoi\najatella kaikkea viime päivinä kuulemaansa ja näkemäänsä, mutta Mihail\nAverjanitsh ei poistunut hänen ajatuksistaan.\n\n-- Hänhän otti lomaa ja lähti kanssani ystävyydestä, jalomielisyydestä,\n-- ajatteli tohtori kiusaantuneena. -- Ei ole mitään pahempaa kuin tämä\nystävällinen holhous. Kyllähän hän on hyväsydäminen, jalomielinen ja\naika iloveikko, mutta kuitenkin ikävä ihminen. Sietämättömän ikävä.\nNäkyy siis olevan ihmisiä, jotka aina puhuvat vain älykkäitä sanoja,\nmutta kuitenkin tuntuu, että he ovat typeriä.\n\nSeuraavana päivänä Andrei Jefimitsh taas sanoi olevansa sairas eikä\npoistunut huoneestaan. Hän makasi kasvot sohvanselkään päin ja kärsi,\nkun ystävä koetti hauskuttaa häntä kertomuksillaan, ja tunsi lepoa,\nmilloin toinen oli poissa. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että oli\nlähtenyt matkalle, ja ystävälleen, joka kävi joka päivä yhä\nkielevämmäksi ja hilpeämmäksi; hänen oli mahdotonta ohjata ajatuksiaan\nvakaville, yleville aloille.\n\n-- Nyt minua koettelee todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, --\najatteli hän suuruksissaan heikkoudelleen. -- Mutta mitä turhia...\nPalaan kotiin, ja kaikki käy taas entiseen tapaansa...\n\nPietarissa sama juttu: hän ei päiväkausiin poistunut huoneestaan,\nmakasi sohvalla ja nousi jalkeille vain juodakseen olutta.\n\nMihail Averjanitsh hoputti kaiken aikaa matkustamaan Varsovaan.\n\n\"Rakas ystävä, mitäpä minä sinne?\" esteli Andrei Jefimitsh rukoilevalla\näänellä. \"Matkustakaa yksin ja antakaa minun lähteä kotiin! Olkaa niin\nystävällinen!\"\n\n\"Ei missään nimessä!\" vastasi Mihail Averjanitsh. \"Se on hurmaava\nkaupunki. Siellä minä olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta\nvuotta!\"\n\nAndrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi mielenlujuutta pysyäkseen\npäätöksessään, hän rohkaisi mielensä ja lähti Varsovaan. Sielläkään hän\nei mennyt mihinkään huoneestaan, makasi vain sohvalla ja oli vihoissaan\nitselleen, ystävälleen ja palvelijoille, jotka itsepintaisesti\nkieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, ja Mihail Averjanitsh, kuten\ntavallisesti, reippaana ja iloisena, kuljeskeli aamusta iltaan pitkin\nkaupunkia ja etsi vanhoja tuttaviaan. Usein hän oli poissa koko yön.\nErään yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt kuka ties missä, hän palasi\nvarhain aamulla tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, punaisena ja\nhiukset epäjärjestyksessä. Hän käveli hyvän aikaa nurkasta nurkkaan,\nmurahdellen itsekseen jotakin, sitten hän pysähtyi ja sanoi:\n\n\"Kunnia ennen kaikkea!\"\n\nKäveltyään vielä hetkisen, hän tarttui käsin päähänsä ja lausui\ntraagillisella äänensävyllä:\n\n\"Niin, kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin ensi\nkerran johtui mieleeni lähteä tähän Babyloniin! Rakas ystävä\", sanoi\nhän, kääntyen tohtoriin, \"halveksikaa minua: olen hävinnyt pelissä!\nAntakaa minulle viisisataa ruplaa!\"\n\nAndrei Jefimitsh otti esille viisisataa ruplaa ja antoi ne ystävälleen\nsanaakaan sanomatta. Tämä, yhä vielä tulipunaisena häpeästä ja\nkiukusta, lausui epäselvästi jonkin hyödyttömän valan, pani lakin\npäähänsä ja lähti. Palattuaan parin tunnin päästä hän heittäytyi\nnojatuoliin, huokasi äänekkäästi ja virkkoi:\n\n\"Kunnia on pelastettu! Ja nyt matkaan, ystäväni! En tahdo enää\nminuutiksikaan jäädä tähän kirottuun kaupunkiin. Roistot!\nItävaltalaiset vakoojat!\"\n\nKun ystävykset palasivat omaan kaupunkiinsa, oli jo marraskuu, ja kadut\nolivat paksun lumen peitossa. Andrei Jefimitshin viran oli ottanut\ntohtori Hobotov; hän asui vielä vanhassa asunnossaan odottaen, milloin\nAndrei Jefimitsh palaa ja tyhjentää sairaalarakennuksessa olevan\nhuoneistonsa. Ruma nainen, jota hän sanoi keittäjättärekseen, asui jo\neräässä kylkirakennuksessa.\n\nKaupungissa kerrottiin uusia sairaalajuoruja. Tiedettiin, että ruma\nnainen oli riitaantunut katsastusmiehen kanssa ja että tämä oli\nryöminyt polvillaan hänen edessään, pyytäen anteeksi.\n\nAndrei Jefimitshin oli ensi päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen\netsittävä itselleen asunto.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi postimestari hänelle ujosti, \"suokaa anteeksi\ntungetteleva kysymys: millaiset varat teillä on?\"\n\nAndrei Jefimitsh laski vaieten rahansa ja vastasi:\n\n\"Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa.\"\n\n\"En sitä kysynyt\", huomautti Mihail Averjanitsh hämmentyneenä,\nymmärtämättä tohtoria. \"Kysyn, kuinka suuri on yleensä omaisuutenne?\"\n\n\"Johan sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa... Mitään muuta minulla ei\nole.\"\n\nMihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalona ihmisenä, mutta\noli kuitenkin epäillyt hänellä olleen pääomaa, ainakin parikymmentä\ntuhatta. Nyt, kuullessaan, että Andrei Jefimitsh oli suorastaan\nkeppikerjäläinen, ettei hänellä ollut varoja elämiseen, hän äkkiä\npurskahti itkemään ja syleili ystäväänsä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nAndrei Jefimitsh asui pienessä kolmi-ikkunaisessa talossa, jonka omisti\nBielova-niminen vaimo. Siinä oli ainoastaan kolme huonetta, paitsi\nkeittiötä. Niistä oli Andrei Jefimitsh vuokrannut kaksi, joiden ikkunat\nolivat kadulle päin, ja kolmannessa ynnä keittiössä asuivat Darjushka\nja emäntä kolmen lapsensa kanssa. Emännän luo tuli toisinaan yöksi\nhänen rakastajansa, humalainen talonpoika, joka metelöi yöllä ja\nsaattoi lapset ja Darjushkan kauhun valtaan. Kun hän tuli ja\nistuuduttuaan keittiöön alkoi vaatia viinaa, kävi kaikille olo\ntukalaksi, ja tohtori otti itkevät lapset sääliväisyydestä luokseen ja\nsijoitti heidät omaan huoneeseensa lattialle, tuntien siitä suurta\ntyydytystä.\n\nHän nousi tapansa mukaan kello kahdeksan ja juotuaan teensä istuutui\nlukemaan vanhoja kirjoja ja aikakauslehtiä. Uusien ostamiseen hänellä\nei enää ollut rahaa. Sekö, että kirjat olivat vanhoja, vai kenties\nolosuhteiden muutos oli syynä, mutta hän ei enää voinut syventyä\nluettavaansa, ja se rasitti häntä, jottei olisi ollut joutilaana, alkoi\nhän laatia tarkkaa luetteloa kirjoistaan ja liimasi pieniä\npaperilippuja niiden selkiin, ja tämä koneellinen, puuhakas työ tuntui\nhänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Yksitoikkoinen hääriminen\nnukutti jollakin käsittämättömällä tavalla hänen ajatuksensa, hän ei\najatellut mitään, ja aika kului nopeasti. Olipa hänestä hauska istua\nkeittiössäkin kuorimassa Darjushkan kanssa perunoita tahi siivoamassa\ntattarisuurimoita. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Hän\nseisoi seinän vieressä, kuunnellen silmät ummessa laulua, ja ajatteli\nisäänsä, äitiään, yliopistoa, uskontoja; hänen mielensä oli levollinen,\nsurullinen, ja poistuessaan kirkosta hän oli pahoillaan, että\njumalanpalvelus päättyi niin pian.\n\nHän kävi kaksi kertaa sairaalassa, jutellakseen Ivan Dmitritshin\nkanssa. Mutta tämä oli kummallakin kerralla tavattoman kiihtynyt ja\näreä; hän pyysi saada olla rauhassa, oli jo aikoja sitten kyllästynyt\ntyhjään laverteluun ja sanoi pyytävänsä kirotuilta, katalilta ihmisiltä\nvain yhtä palkintoa kaikista kärsimyksistään -- koppivankeutta. Vai\nkiellettäisiinkö sekin häneltä? Kun Andrei Jefimitsh kummallakin\nkerralla lähtiessään sairaalasta toivotti hänelle hyvää yötä, niin hän\nvain karkeasti murahti:\n\n\"Painu hornaan!\"\n\nEikä Andrei Jefimitsh tiennyt, menisikö vielä kolmannen kerran. Ja\nmennä halutti.\n\nEnnen Andrei Jefimitsh päivällisen jälkeen käveli pitkin huoneitaan ja\nmietiskeli; nyt hän päivällisen ja iltateen välillä makasi sohvalla\nkasvot seinään päin ja antautui kaikenlaisten tyhjänpäiväisten\najatusten valtaan, joita ei mitenkään voinut karkoittaa. Häntä\nkatkeroitti se, ettei hänelle oltu yli kaksikymmenvuotisen palveluksen\njälkeen annettu eläkettä eikä edes lahjapalkkiota. Tosinhan hän ei\nollut palvellut tunnollisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki\nvirkamiehet eroituksetta, olkoon tunnollisuuden laita niin tai näin.\nOnhan nykyaikainen oikeudenmukaisuus juuri sellaista, että\nvirka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä ei palkita siveellisiä\nominaisuuksia ja kykyjä, vaan palvelus yleensä, olipa se ollut\nmillainen hyvänsä. Miksi juuri hänen täytyisi olla ainoa poikkeus?\nRahaa hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Häntä hävetti kulkea kauppapuodin\nohi ja katsoa emäntään. Oluesta hän oli jo velkaa kolmekymmentäkaksi\nruplaa. Darjushka möi kaikessa hiljaisuudessa vanhoja vaatteita ja\nkirjoja ja valehteli emännälle, että tohtori pian saa paljon rahaa.\n\nHän oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli tuhlannut\nmatkakustannuksiinsa tuhannen ruplaa vanhoja säästöjä. Kuinka tarpeen\nse summa nyt olisikaan! Häntä suututti, etteivät ihmiset antaneet hänen\nolla rauhassa. Hobotov piti velvollisuutenaan käydä silloin tällöin\ntervehtimässä sairasta virkaveljeään. Hänessä oli kaikki Andrei\nJefimitshille vastenmielistä: pulleat kasvot, epämiellyttävä, alentuva\npuhetapa, sana \"virkaveli\", pitkävartiset saappaat; epämiellyttävintä\nkaikesta oli se, että hän piti velvollisuutenaan koettaa parantaa\nAndrei Jefimitshiä ja luuli voivansa sen todella tehdäkin. Jokaisella\nkäynnillään hän toi mukanaan pullon bromihappoista kalia ja\nrabarberipillereitä.\n\nMihail Averjanitsh niinikään piti velvollisuutenaan käydä tervehtimässä\nystäväänsä ja hauskuttaa häntä. Hän tuli Andrei Jefimitshin luo joka\nkerta teeskennellyn hilpeänä, nauroi väkinäisesti ja vakuutteli, että\ntohtori tänään näyttää erinomaisen hyvinvoivalta ja alkaa, Jumalan\nkiitos, parantua, ja tästä saattoi päättää, että hän piti ystävänsä\ntilaa toivottomana. Hän ei vielä ollut maksanut Varsovassa lainaamiaan\nrahoja, ja häntä hävetti; hän oli jännittynyt ja senvuoksi koetti\nnauraa äänekkäämmin ja jutella mahdollisimman sukkelasti. Hänen\nkaskunsa ja juttunsa näyttivät loppumattomilta ja vaivasivat sekä\nAndrei Jefimitshiä että häntä itseään.\n\nHänen läsnäollessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti makasi sohvalla,\nkasvot seinään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen hänen juttujaan;\nhän tunsi sielunsa peittyvän vaahtokerroksen alle, ja vaahto tuntui\nMihail Averjanitshin jokaisen käynnin jälkeen yhä kohoavan ja ikäänkuin\ntunkeutuvan kurkkuun.\n\nKarkoittaakseen nuo joutavat tunteet hän koetti ajatella, että hänen\nitsensä, Hobotovin, Mihail Averjanitshin ja kaikkien muiden on ennemmin\ntahi myöhemmin hävittävä olemasta jättämättä pienintäkään jälkeä\nluontoon. Jos miljoonan vuoden päästä joku henki liitää avaruudessa\nmaapallon ohi, ei se näe muuta kuin savea ja alastomia kallioita.\nKaikki -- kulttuurikin, siveyslaitkin -- häviää eikä kasva edes\ntakkiaisia. Mitäpä merkitseekään se, että täytyy hävetä kauppiaan\nedessä, taikka tuo mitätön Hobotov, Mihail Averjanitshin rasittava\nystävyys? Kaikki se on vain joutavaa turhuutta.\n\nMutta sellaiset ajatukset eivät enää auttaneet. Tuskin hän ehti loihtia\nsilmiinsä maapallon miljoonan vuoden päästä, kun jonkun alastoman\nkallion takaa ilmestyi Hobotov pitkävartisissa saappaissaan tahi\nväkinäisesti nauraa hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului\nhäveliäs mutinakin: \"Sen varsovalaisen velan maksan näinä päivinä,\nystäväni... Aivan varmasti.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKerran Mihail Averjanitsh tuli päivällisen jälkeen, kun Andrei\nJefimitsh taas makasi sohvallaan. Silloin sattui Hobotovkin tulemaan\nsamaan aikaan bromihappoisine kalineen. Andrei Jefimitsh nousi\nraskaasti, istuutui ja nojasi molemmin käsin sohvaan.\n\n\"Tänään, ystäväni\", alkoi Mihail Averjanitsh, \"teillä on paljon parempi\nväri kasvoissanne kuin eilen. Voimistutte päivä päivältä. Rautainen\nmies, totta totisesti!\"\n\n\"Jo onkin aika parantua, virkaveli\", sanoi Hobotov haukotellen. \"Kai\nteitä itseännekin jo kyllästyttää tämän virren vetäminen.\"\n\n\"Ja parannummekin!\" virkkoi Mihail Averjanitsh iloisesti. \"Vielä vaikka\nsata vuotta eletään! Niinpä niin!\"\n\n\"Ellei juuri sataa, niin parikymmentä vielä kestätte\", lohdutti\nHobotov. \"Ei mitään huolen syytä, virkaveli... Kyllä te vielä\nnäytätte...\"\n\n\"Kyllä me vielä näytämme!\" huudahti Mihail Averjanitsh nauraen ja\nläjäytti kämmenellään ystäväänsä polvelle. \"Me vasta näytämme! Ensi\nkesänä, jos Jumala suo, painumme Kaukasiaan ja ratsastamme sen joka\nkolkan läpi -- hop, hop, hop! Ja kun Kaukasiasta palaamme, niin\nemmeköhän vielä tanssi häitä!\" Mihail Averjanitsh iski viekkaasti\nsilmää. \"Naitamme teidät, ystäväni... naitamme...\"\n\nAndrei Jefimitsh tunsi äkkiä, että hänelle kohosi kuohu kurkkuun; hänen\nsydämensä tykytti ankarasti.\n\n\"Tämä on typerää!\" huudahti hän, nousten nopeasti ja mennen ikkunan\nluo. \"Ettekö itse käsitä, että puhutte järjettömiä?\"\n\nHän aikoi jatkaa leppeästi ja kohteliaasti, mutta puristi vastoin\ntahtoaankin kätensä nyrkkiin ja kohotti ne ilmaan.\n\n\"Jättäkää minut rauhaan\", huusi hän oudolla äänellä, käyden\ntulipunaiseksi kasvoiltaan ja vapisten kauttaaltaan. \"Ulos! Tiehenne\nmolemmat!\"\n\nMihail Averjanitsh ja Hobotov nousivat ja tuijottivat häneen aluksi\nihmeissään, sitten peloissaan.\n\n\"Tiehenne molemmat!\" huusi Andrei Jefimitsh. \"Typerät ihmiset! Tylsät\nihmiset! En kaipaa kenenkään ystävyyttä enkä sinun lääkkeitäsi, typerä\nihminen! Järjettömät! Lurjukset!\"\n\nHobotov ja Mihail Averjanitsh katsahtivat ällistyneinä toisiinsa,\nperäytyivät ovelle ja hävisivät eteiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi\npullon, jossa oli bromihappoista kalia, ja lennätti sen heidän\njälkeensä; pullo sattui kynnykseen ja meni helähtäen sirpaleiksi.\n\n\"Painukaa hornan kattilaan!\" karjui hän itkevällä äänellä, juosten\neteiseen. \"Hiiteen!\"\n\nVieraiden mentyä Andrei Jefimitsh, vapisten kuin horkassa, heittäytyi\nsohvalle ja hoki:\n\n\"Typerät, järjettömät!\"\n\nTyynnyttyään hän ennen kaikkea tuli ajatelleeksi, että Mihail\nAverjanitsh parkaa nyt varmaankin hirveästi hävettää, surettaa, ja että\nkoko tuo äskeinen kohtaus oli jotakin kauheaa. Sellaista ei ollut\nmilloinkaan ennen tapahtunut. Missä hänen järkensä oli ollut, missä\ntahdikkuus? Missä ymmärrys, filosofinen tyyneys?\n\nTohtori ei saanut koko yönä nukuttua häpeältä ja suuttumukselta itseään\nkohtaan, ja aamulla kello kymmenen tienoissa hän meni postitoimistoon\nja pyysi postimestarilta anteeksi.\n\n\"Älkäämme muistelko menneitä asioita\", vastasi heltynyt postimestari\nhuoahtaen ja puristi lujasti hänen kättään. \"Joka vanhoja mainitsee,\nsiltä silmä puhki. Ljubavkin!\" huusi hän äkkiä niin kovalla äänellä,\nettä postinkantajat ja yleisö hätkähtivät. \"Tuo tänne tuoli. Ja sinä\nsiinä, odota!\" karjaisi hän akalle, joka ojensi hänelle ristikon takaa\nkirjettä. \"Etkö näe, ettei minulla ole aikaa? Älkäämme vanhoja\nmuistelko\", jatkoi hän lempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshin puoleen.\n\"Istukaa, tehkää niin hyvin, ystäväiseni.\"\n\nHän silitteli hetken aikaa vaieten polviaan ja sanoi sitten:\n\n\"Minun ei juolahtanut mieleenikään suuttua teihin. Ymmärränhän minä,\nettei sairaudelle voi mitään. Teidän eilinen kohtauksenne säikähdytti\nmeitä, ja me puhuimme senjälkeen kauan teistä. Rakas ystävä, miksi ette\nkoeta todenteolla hoitaa itseänne? Kuinka voikin siten menetellä?\nSuokaa anteeksi ystävän avomielisyys\", kuiskasi Mihail Averjanitsh, \"te\nasutte tavattoman epäsuotuisissa oloissa: ahtaassa, epäsiistissä\nasunnossa vailla hoitoa, vailla varoja terveytenne hoitamiseen... Hyvä\nrakas ystävä, me rukoilemme kaikesta sydämestämme teitä, tohtori ja\nminä, seuratkaa neuvoamme: menkää sairaalaan! Siellä saatte\nterveellistä ravintoa, hoitoa, siellä teidät voidaan parantaa. Jevgeni\nFjodoritsh, vaikkakin meidän kesken puhuen epähieno tavoiltaan, on\ntaitava tehtävissään, ja häneen voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi\nminulle ottaa teidät hoitoonsa.\"\n\nAndrei Jefimitshiä liikuttivat postimestarin vilpitön osanotto ja\nkyynelet, jotka äkkiä tipahtivat tämän poskille.\n\n\"Kunnioitettu ystäväni, älkää uskoko!\" kuiskasi hän, pannen käden\nsydämelleen. \"Älkää uskoko heitä! Se on petosta! Koko tautini on siinä,\nettä kahdenkymmenen vuoden aikana olen tavannut yhden ainoan järkevän\nihmisen koko tässä kaupungissa, ja hänkin on mielipuoli. Minussa ei ole\nmitään tautia, olen vain joutunut noidutun piirin sisään, josta ei voi\npäästä pois. Minusta on kaikki yhdentekevää, olen valmis kaikkeen.\"\n\n\"Menkää sairaalaan, ystäväni.\"\n\n\"Yhdentekevää, vaikkapa hautaan.\"\n\n\"Luvatkaa, ystäväiseni, että kaikessa noudatatte Jevgeni Fjodoritshin\nneuvoja.\"\n\n\"No, olkoon, lupaan sen. Mutta toistan vieläkin, ystäväni, minä olen\njoutunut noiduttuun piiriin. Nyt kaikki, yksinpä ystävieni vilpitön\nosanottokin, pyrkii vain yhteen -- tuhoamaan minut. Minä sorrun ja\nuskallan sen myöntää itselleni!\"\n\n\"Rakas ystävä, kyllä te paranette.\"\n\n\"Miksi puhua sellaista?\" sanoi Andrei Jefimitsh ärtyisesti. \"Harva\nihminen ei ole lopun lähestyessä kokenut samaa kuin minä nyt. Kun\nteille sanotaan, että teillä on jotakin sentapaista kuin pilaantuneet\nmunuaiset tahi laajentunut sydän, ja te rupeatte parantelemaan\nitseänne, tahi kun sanotaan, että olette mielisairas tahi rikollinen,\nkun, sanalla sanoen, teihin äkkiä aletaan kiinnittää huomiota, niin\ntietäkää, että olette joutunut noiduttuun piiriin, josta ette enää\npääse pois. Pyritte ulos, mutta sotkeudutte vain entistä pahemmin.\nSilloin ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonne, sillä mitkään inhimilliset\nvoimat eivät teitä enää pelasta. Siltä minusta tuntuu.\"\n\nSillä välin oli ristikon taakse kerääntynyt yleisöä. Ollakseen\nhäiritsemättä Andrei Jefimitsh nousi ja jätti hyvästi postimestarille.\nMihail Averjanitsh vaati häntä vielä kerran kunniasanallaan lupaamaan\nmennä sairaalaan ja saattoi häntä sitten ulko-ovelle.\n\nSamana päivänä iltapuolella Andrei Jefimitshin luo tuli odottamatta\nHobotov, yllään lyhyt turkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, ja\nsanoi sellaisella äänensävyllä, kuin eilen ei olisi mitään tapahtunut:\n\n\"Tulen luoksenne asioissa, virkaveli. Ettekö tahdo tulla kanssani\nkatsomaan erästä sairasta?\"\n\nArvellen, että Hobotov tahtoi virkistyttää häntä kävelyllä tahi\ntodenteolla antaa hänelle tilaisuuden ansaita jotakin, Andrei Jefimitsh\npukeutui ja meni hänen kanssaan kadulle. Hän oli iloissaan voidessaan\njollakin tavoin hyvittää eilisen hairahduksensa ja sopia ja kiitti\nsydämessään Hobotovia, joka ei puolella sanalla vihjaissut edellisen\npäivän tapauksiin ja nähtävästi tahtoi säästää häntä. Hänenlaiseltaan\nsivistymättömältä ihmiseltä oli vaikea odottaa niin suurta\nhienotunteisuutta.\n\n\"Missä teidän potilaanne on?\" kysyi Andrei Jefimitsh.\n\n\"Sairaalassa. Minun on jo kauan tehnyt mieleni näyttää häntä teille...\nKerrassaan mielenkiintoinen tapaus.\"\n\nHe menivät sairaalan pihaan ja sivuuttaen päärakennuksen suuntasivat\naskelensa siihen kylkirakennukseen, jossa mielisairaat olivat. Ja koko\najan he jostakin syystä olivat vaiti. Heidän astuessaan eteiseen Nikita\ntapansa mukaan ponnahti pystyyn ryysyläjältä ja suoristausi.\n\n\"Eräällä potilaalla täällä on pahanlainen vika keuhkoissa\", sanoi\nHobotov puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairastupaan.\n\"Odottakaahan täällä hetkinen, käyn noutamassa stetoskoopin. Tulen\nkohta takaisin.\"\n\nJa niin hän meni.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nAlkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan pää pieluksiin\nhaudattuna; halvaantunut istui liikkumatta, itkien hiljaa ja\nliikutellen huuliaan. Paksu talonpoika ja entinen postinlajittelija\nnukkuivat. Oli hiljaista.\n\nAndrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle ja odotti.\nNoin puoli tuntia kului ja Hohotovin sijasta tuli Nikita, tuoden\nkainalossaan mekon, alusvaatekerran ja parin tohveleita.\n\n\"Olkaa niin hyvä ja pukeutukaa, teidän jalosukuisuutenne\", sanoi hän\nhiljaisella äänellä. \"Tulkaa tänne päin, tässä on teidän vuoteenne\",\nlisäksi hän, näyttäen tyhjää, nähtävästi äsken tuotua vuodetta. \"Älkää\nhuoliko, kyllä vielä parannutte, Herra suokoon.\"\n\nAndrei Jefimitsh ymmärsi nyt kaikki. Meni sanaakaan sanomatta Nikitan\nosoittaman vuoteen luo ja istuutui sen reunalle; nähdessään Nikitan yhä\nodottavan hän riisuutui ihan alastomaksi, vaikka hävetti. Sitten hän\npukeutui sairaalavaatteisiin; alushousut olivat liian lyhyet, paita oli\npitkä, ja mekko haiskahti savustetulta kalalta.\n\n\"Kyllä parannutte, jos Herra suo\", toisti Nikita.\n\nHän keräsi Andrei Jefimitshin vaatteet kainaloonsa ja poistui, sulkien\noven jälkeensä.\n\nYhdentekevää... -- ajatteli Andrei Jefimitsh, kietoutuen häpeillen\nmekkoonsa ja tuntien olevansa vangin näköinen nykyisessä puvussaan. --\nYhdentekevää... yhdentekevää, olipa ylläni hännystakki tahi virkapuku\ntahi tämä mekko...\n\nMutta kello? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Ja savukkeet?\nMihin Nikita oli vienyt hänen vaatteensa? Mitäpä niistä, eihän hänen\nenää koko lopun elämänsä aikana tarvitsisi käyttää housuja, liivejä tai\nsaappaita. Ensi aluksi tuo kaikki tuntui omituiselta, suorastaan\nkäsittämättömältä. Andrei Jefimitsh oli yhä vielä varma siitä, ettei\nBielovan talolla ja kuudennella osastolla ollut minkäänlaista eroa,\nettä koko maailman meno oli joutavaa ja tyhjää hosumista, mutta\nsittenkin hänen kätensä vapisivat, jaloissa oli kylmiä väreitä, ja\nhänestä tuntui ilkeältä se ajatus, että pian Ivan Dmitritsh herää ja\nnäkee hänenkin olevan puetun sairaalamekkoon. Hän nousi, käveli pitkin\nhuonetta ja istuutui taas.\n\nHän istui puoli tuntia, jopa tunninkin, ja aika tuntui tuskallisen\npitkältä; oliko tosiaan mahdollista elää täällä päiviä, viikkoja, jopa\nvuosia, kuten nuo ihmiset? Hän istui, käveli, istuutui uudelleen; astui\nikkunan ääreen ja katseli ulos ja taas käveli nurkasta nurkkaan. Mutta\nsitten? Eikö muuta kuin yhä vain istua kuin puujumala ja ajatella? Ei,\nse ei sentään liene mahdollista!\n\nAndrei Jefimitsh heittäytyi makuulle, mutta nousi heti uudestaan ja\npyyhki otsalta kylmää hikeä hihallaan ja tunsi, että hänen kasvoihinsa\noli tullut savustetun kalan haju. Hän alkoi taas kävellä.\n\n\"Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys\", murahteli hän itsekseen,\nlevittäen kätensä neuvottoman näköisenä. \"Minun täytyy selittää, tämä\non väärinkäsitys...\"\n\nNyt Ivan Dmitritsh heräsi. Nousi istumaan ja nojasi kasvojaan\nnyrkkeihinsä. Sylkäisi. Katsahti sitten laiskasti tohtoriin eikä aluksi\nnäyttänyt käsittävän mitään, mutta pian hänen unisille kasvoilleen\nlevisi ilkeä ja pilkallinen ilme.\n\n\"Ahaa, ystäväiseni, teidätkin on tuotu tänne!\" huudahti hän\nnukkumisesta vielä käheällä äänellä, siristäen toista silmäänsä.\n\"Erittäin ilahduttavaa! Ennen te imitte verta muista, nyt teistä\nitsestänne imetään. Mainiota!\"\n\n\"Tässä lienee jokin väärinkäsitys...\" virkkoi Andrei Jefimitsh,\npelästyen Ivan Dmitritshin ääntä, kohautti olkapäitään ja toisti:\n\"Jokin väärinkäsitys...\"\n\nIvan Dmitritsh sylkäisi taas ja laskeutui pitkäkseen.\n\n\"Kirottu elämä!\" murahti hän. \"Ja sehän tässä on katkeraa ja\nsuututtavaa, ettei tämä elämä pääty kärsimysten palkitsemiseen, hyveen\nriemuvoittoon, kuten oopperoissa, vaan kuolemaan; rengit tulevat ja\nraahaavat raadon käsistä ja jaloista kellariin. Uh! Mutta mitäpä\nsiitä... Saammehan sitten tulevassa elämässä iloita... Minäpä laskeudun\nsieltä haamuna tänne ja pelottelen näitä roistoja. Pelotan\nharmaapäisiksi.\"\n\nMoiseika palasi saalistusretkeltään ja tohtorin nähdessään ojensi\nkätensä:\n\n\"Anna kopeekka!\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nAndrei Jefimitsh meni taas ikkunan luo ja katseli ulos. Oli jo pimeä.\nOikealla kohosi kylmä, punainen kuu taivaanrannalle. Lähellä sairaalan\naitaa, korkeintaan sadan sylen päässä siitä, näkyi korkea, valkoinen\nrakennus, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.\n\n-- Siinäpä nyt näet todellisuuden! -- ajatteli Andrei Jefimitsh, ja\nhäntä kammotti.\n\nKaikki häntä kauhisti, kuu, vankila, aidan harjalla törröttävät naulat,\nluujauhotehtaan kaukainen loimu. Hän kääntyi ja näki miehen, jonka\nrintaa koristivat välkkyvät tähdet ja ritarimerkit ja joka hymyili ja\niski viekkaasti silmää. Sekin häntä kammotti.\n\nAndrei Jefimitsh koetti vakuuttaa itselleen, ettei kuussa eikä\nvankilassa ole mitään erikoista, että tervejärkisetkin ihmiset pitävät\nritarimerkkejä ja että kaikki ajan tullen lahoaa ja maatuu, mutta äkkiä\nhänet valtasi epätoivo. Hän tarttui molemmin käsin ikkunan edessä\nolevaan ristikkoon ja ravisti sitä voimainsa takaa. Vahva ristikko ei\ntaipunut.\n\nSitten hän, hälventääkseen kauhuntunnettaan, poistui ikkunan luota ja\nistuutui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle.\n\n\"Mieleni on masentunut, ystäväiseni\", mutisi hän vavisten ja pyyhkien\nkylmää hikeä otsaltaan. \"Masentunut...\"\n\n\"Ruvetkaa filosofoimaan\", vastasi Ivan Dmitritsh pilkallisesti.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala... Niinpä niin... Tehän muistaakseni\nväititte, että Venäjällä ei ole filosofiaa, mutta sittenkin\nfilosofoivat kaikki, pienimmätkin. Mutta ei pienten filosofoiminen\nvahingoita ketään\", jatkoi Andrei Jefimitsh sellaisella äänellä kuin\nolisi ollut valmis itkemään. \"Miksi tuo vahingoniloinen hymy, ystäväni?\nJa miksi pieneläjät eivät filosofoisi, kun heidän elämänsä on\nepätyydyttävä? Onko se laitaa, että älykkäällä, sivistyneellä, vapautta\nrakastavalla miehellä, Jumalan kuvalla ei ole muuta neuvoa kuin mennä\nlääkäriksi likaiseen, tyhmään kaupunkirähjään ja viettää koko\nelämänsä lääkerasioiden, iilimatojen ja sinappilaastarien parissa!\nPuoskaroimista, alhaisuutta, typeryyttä! Hyvä Jumala!\"\n\n\"Puhutte järjettömyyksiä. Jos lääkärintoimi oli teille vastenmielinen,\nniin olisittehan voinut ruveta vaikka ministeriksi.\"\n\n\"Minnekään en olisi päässyt. Heikkoja me olemme, ystäväiseni... Olin\nvälinpitämätön, järkeilin kylmästi ja terveesti, eikä elämän tarvinnut\nkuin hiukan tuntuvammin töytäistä minua, kun jo masennuin kokonaan...\ntarmoa puuttuu... Heikkoja me olemme, heikkoja ja vaivaisia... Te\nmyöskin, ystäväni. Te olette älykäs, jaloluontoinen, imitte jo äitinne\nrinnoista jaloja aatteita, mutta tuskin jouduitte elämään, kun jo\nväsyitte ja sairastuitte... Heikkoja, heikkoja!\"\n\nPelon ja katkeruuden tunteen lisäksi alkoi Andrei Jefimitshiä illan\ntultua vaivata itsepintaisesti vielä jokin muukin. Lopuksi hän ymmärsi\nkaipaavansa tupakkaa ja olutta.\n\n\"Poistun hetkiseksi, ystäväni\", sanoi hän. \"Käyn sanomassa, että\ntoisivat valoa... En voi olla näin pimeässä... en kestä...\"\n\nAndrei Jefimitsh meni ovelle ja avasi sen, mutta Nikita hypähti heti\nhänen eteensä sulkien häneltä tien.\n\n\"Minne nyt! Ei saa mennä minnekään, ei saa!\" sanoi hän. \"On jo aika\nmennä levolle!\"\n\n\"Minä vain hetkeksi, kävelen hiukan pihalla\", selitti Andrei Jefimitsh\nhätäisesti.\n\n\"Ei, ei, se ei ole sallittua. Kyllähän itse tiedätte.\"\n\nNikita lennätti oven kiinni ja asettui sitä vastaan selin.\n\n\"Kenelle siitä on haittaa, jos menen ulos?\" kysyi Andrei Jefimitsh\nkohauttaen olkapäitään. \"En ymmärrä sitä. Nikita, minun täytyy päästä\nulos!\" sanoi hän vapisevalla äänellä. \"Minun täytyy!\"\n\n\"Älkää panko toimeen epäjärjestystä, se ei käy laatuun!\" sanoi Nikita\nankarasti.\n\n\"Mitä pirua tämä tietää!\" huusi Ivan Dmitritsh ja hypähti vuoteestaan.\n\"Mitä oikeutta hänellä on estää teitä menemästä? Millä oikeudella he\nmeitä täällä pitävät? Laissahan sanotaan selvästi, ettei keneltäkään\nvoida riistää vapautta ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa!\nMielivaltaa!\"\n\n\"Tietysti mielivaltaa!\" huusi Andrei Jefimitsh, jota Ivan Dmitritshin\nsanat rohkaisivat. \"Minun täytyy päästä ulos, täytyy! Hänellä ei ole\noikeutta estää! Avaa ovi, etkö kuule!\"\n\n\"Kuuletko, typerä elukka?\" huusi Ivan Dmitritsh takoen ovea\nnyrkeillään, \"Avaa ovi, tahi särjen sen. Peto!\"\n\n\"Avaa!\" kirkui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiiltaan. \"Minä\nkäsken!\"\n\n\"Sano vielä jotakin!\" vastasi Nikita oven takaa. \"Sano vielä!\"\n\n\"Mene edes kutsumaan Jevgeni Fjodoritsh tänne! Sano, että minä pyydän\nhäntä tulemaan... hetkeksi vain!\"\n\n\"Huomenna hän tulee kutsumattakin.\"\n\n\"Ei koskaan meitä päästetä täältä!\" jatkoi Ivan Dmitritsh. \"Meidät\nmädätetään tänne! Hyvä Jumala, onko todella mahdollista, ettei toisessa\nmaailmassa ole helvettiä ja että nämä roistot saavat tekonsa anteeksi?\nMissä on oikeus? Avaa ovi, heittiö, minä tukehdun!\" huusi hän käheästi\nja syöksyi ovea vastaan. \"Lyön pääni murskaksi! Murhaajat!\"\n\nNikita avasi äkkiä oven, työnsi molemmin käsin ja polvellaan Andrei\nJefimitshiä taaksepäin, heilautti kättään ja iski häntä kasvoihin\nnyrkillään. Andrei Jefimitshistä tuntui, että valtava, suolainen aalto\npeitti hänet päätä myöten ja lennätti vuoteelle; hän tunsi todella\nsuolan makua suussaan: hampaista luultavasti vuoti verta. Hän huitoi\nkäsillään, ikäänkuin koettaen uida pinnalle, kävi kiinni jonkun\nvuoteeseen ja tunsi samalla, että Nikita löi häntä kahdesti selkään.\n\nIvan Dmitritsh päästi kovan huudon. Luultavasti häntäkin piestiin.\n\nSitten oli kaikki hiljaista. Kuu valoi kalpeaa valoaan\nikkunaristikkojen lävitse, niin että lattialle tuli verkkomainen varjo.\nAndrei Jefimitshiä kauhistutti; hän laskeutui makuulle, pidätti\nhengitystään ja odotti tuskan vallassa, että Nikita vieläkin lyö häntä.\nHänestä tuntui siltä, kuin joku olisi työntänyt sirpin hänen\nruumiiseensa ja kiertänyt sitä useita kertoja hänen rinnassaan ja\nvatsassaan. Hän puri pielustaan ja kiristeli hampaitaan kivusta, ja\näkkiä hänen aivoissaan kaiken sekasorron keskeltä välähti selvänä\nkauhea, sietämätön ajatus, että juuri samanlaista tuskaa oli\nvuosikausia, päivästä päivään, täytynyt kokea noiden ihmisten, jotka\nnyt kuunvalossa näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli mahdollista,\nettei hän kahdenkymmenen vuoden aikana ollut sitä tiennyt eikä tahtonut\ntietää? Hän ei käsittänyt kipua, eikä siis ollut syyllinen, mutta\nomatunto, yhtä myöntymätön ja julma kuin Nikita, ahdisti häntä ja sai\nkylmät väreet kulkemaan pitkin koko ruumista, kiireestä kantapäihin.\nHän ponnahti pystyyn, koetti huutaa voimainsa takaa ja juosta, mennä\ntappamaan Nikitan, sitten Hobotovin, katsastusmiehen ja välskärin,\nlopuksi itsensä, mutta rinnasta ei kohonnut ainoatakaan ääntä, eivätkä\njalat totelleet; hän oli vähällä tukehtua, repi rinnan kohdalta auki\nmekon ja paidan ja kaatui tajuttomana vuoteelleen.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSeuraavana aamuna hänen päätään pakotti, korvissa humisi, ja kaikki\njäsenet olivat voimattomat. Häntä ei hävettänyt eilisten heikkouksiensa\nmuisteleminen. Hän oli eilen ollut pelkuri, pelännyt kuutakin,\nilmaissut vilpittömästi tunteita ja ajatuksia, joita ei aikaisemmin\nollut aavistanutkaan itsellään olevan. Niinpä hän esimerkiksi oli\npuhunut siitä, että filosofoivien pieneläjien toiveita ei tyydytetä.\nMutta tänään oli kaikki hänestä yhdentekevää.\n\nHän ei syönyt eikä juonut, vaan makasi liikkumatta, ääneti.\n\n-- Yhdentekevää kaikki, -- ajatteli hän, kun häneltä jotakin kysyttiin.\n-- En viitsi vastata... Samantekevää kaikki.\n\nPäivällisen jälkeen tuli Mihail Averjanitsh tuoden neljännesnaulan\nteetä ja naulan marmelaadia. Darjushkakin tuli ja seisoi lähes tunnin\nvuoteen vieressä, tylsän surun ilme kasvoillaan. Tohtori Hobotov kävi\nniinikään hänen luonaan. Toi pullon bromihappoista kalia ja käski\nNikitan polttaa jotakin huoneessa, jotta ilma puhdistuisi.\n\nIltapuolella Andrei Jefimitsh sai aivohalvauksen ja kuoli. Aluksi hän\ntunsi puistattavaa vilua ja kuvotusta; jotakin inhottavaa, mikä tuntui\ntunkeutuvan koko ruumiiseen, sormiinkin, kohosi vatsasta päätä kohti ja\npeitti silmät ja korvat. Silmissä alkoi vihertää. Andrei Jefimitsh\nkäsitti, että loppu oli tulossa, ja muisti, että Ivan Dmitritsh, Mihail\nAverjanitsh ja miljoonat muut uskovat sielun kuolemattomuuteen. Entä\njos onkin niin? Mutta hän ei tahtonut kuolemattomuutta ja ajatteli sitä\nvain silmänräpäyksen. Hirvilauma, tavattoman kauniita ja siroja\neläimiä, joista hän oli lukenut eilen, juoksi hänen ohitseen; sitten\ntarjosi eräs vaimo hänelle kirjettä... Mihail Averjanitsh sanoi\njotakin. Sitten kaikki katosi, ja Andrei Jefimitsh nukahti iäksi.\n\nRengit tulivat, tarttuivat häneen käsistä ja jaloista ja kantoivat\nkappeliin. Siellä hän makasi pöydällä, silmät avoinna, ja yöllä häntä\nvalaisi kuu. Aamulla tuli Sergei Sergeitsh, rukoili hartaasti\nristiinnaulitunkuvan edessä ja sulki entisen esimiehensä silmät.\n\nSeuraavana päivänä Andrei Jefimitsh haudattiin. Saattoväkenä olivat\nvain Mihail Averjanitsh ja Darjushka.\n\n\n\n"]