Veijarien laiva

VEIJARIEN LAIVA

Kirj.

Yrjö Rauanheimo

Helsingissä, Oy Suomen Kirja, 1945.

SISÄLLYS:

Ihmeellisiä laivoja ja ihmeellisiä merimiehiä Mustanaamioinen mies Wellingtonin herttua Hans Onnellinen Merimies kävelee Australiassa Miten Filipo pääsi anopistaan Sukulaisia Vähän liikaa kortteja Vihainen kirje Ukko Granit pelaa pokeria Charlesin korvat Unilääkettä Hra Kaltosen seikkailut Kosto Kilpailu valokuvista

Ruosteiset, mustat kyljet kiiltäen kiiti Veijarien laiva eteenpäin. Ränsistyneenä ja nuhruisena se syöksyi mustaan veteen. Sivulyhtyjen valoon ilmaantui punaista ja vihreätä kuohua. Kolmimastoinen parkki huohotti, otti vauhtia aallon harjalta toiselle, putosi syviin hautoihin, mutta kohosi jälleen tähtitaivasta kohden. Yö oli lauha ja lempeä. Tropiikin taivas oli levittänyt kimmeltävän jalokivipeitteensä äärettömän ulapan ylle.

Näin oli Veijarien laiva vuosikymmeniä purjehtinut Seitsemällä merellä. Joskus, kauan aikaa sitten, olivat sen purjeet olleet valkoiset, takila kireällä ja joskus, kauan aikaa sitten, olivat sen kyljet ylpeilleet uudesta maalista. Nyt oli laivanvarustamo sen unohtanut eikä siitä kukaan muu enää pitänyt kuin sen miehistö. Laivaankin voi rakastua ja nämä miehet, jotka jo kerran olivat laivallaan kiertäneet maapallon, olivat siihen kiintyneet siinä määrin, ettei edes huono ruoka ja vielä huonompi palkka karkottaneet heitä höyrylaivoille, joilla hunaja ja rieska vuotivat.

Mutta vaikka yö olikin tumma, oli skanssissa sitä kodikkaampaa ja valoisampaa. Katossa keikkui öljylamppu kuin tanssin tahdissa. Se kumarteli kaikille ja vilkutteli kirkasta silmäänsä ikään kuin sanoen: me, pojat, pidämme yhtä!

Vapaavahti makaili kojuissa ja osa kansivahdin miehistä istui pöydän äärellä. Savu kiemurteli maissipiipuista kattoon asti ja imeytyi sitten tasaisena juovana ovesta ulos pimeään yöhön. Iltateen astiat kalahtelivat toisiinsa ja tottumattomasta olisi voinut tuntua siltä kuin olisi ollut mahdotonta, että mikään pysyisi paikallaan tämänkaltaisessa keinunnassa, mutta laivan heilumista eivät nämä miehet edes huomanneet, sillä he olivat keinuneet, hoiperrelleet ja huojuneet jo viisi kuukautta yhtä mittaa. Eivät he edes hämmästyneet silloinkaan, kun mastot kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmaan: sellainen oli meri ja sellaiseksi oli Jumala tämän kaiken säätänyt. Laivan piti heilua sen mukaan. Muunkaltainen elämä olisi heistä tuntunut vieraalta.

Kannella oli vain kolme miestä. Perämies, ruorimies ja keulan tähystäjä. Tasainen tuuli työnsi pehmeästi laivaa takaapäin. Oli kuin valtava käsi olisi auttanut eteenpäinmenossa, mutta se käsi oli lempeäotteinen tänä yönä. Takila valitti hiljaa, kuten se aina tekee. Se tunsi itsensä vanhaksi ja raihnaiseksi, mutta mastot eivät koskaan kadottaneet nuoruuttaan. Ne vapisivat innostuksesta niin kuin ne aina tekivät hyvällä tuulella. Ne kuvittelivat muodostavansa laivan tärkeimmän osan ja unohtivat kokonaan purjeet, joilla oli mielessään sama ajatus. Ruori kitisi ikään kuin sekin olisi tahtonut saada äänensä kuuluville. Se piti itseään kaikkein tärkeimpänä ja kun ruorimies siihen vankkana nojasi, ajatteli peräsin: me, pojat, pidämme yhtä!

Neljätoista miestä meitä oli maston etupuolella. Peräpuolella asuivat kapteeni, kaksi perämiestä ja stuertti, joka kuvitteli hänkin itseään herraksi. Emme koskaan päässeet selville, mitä siellä perällä oikein juteltiin, mutta se ei meitä erikoisesti kiinnostanutkaan, sillä osasimme itsekin puhua.

Meidän maineemme oli suuri, sillä meillä oli jokaisella pikku kolttosia tilillämme. Sellaisia pieniä, mitättömiä juttuja, joista kerrotaan Riosta Bostoniin ja Iququesta Durbaniin. Kaikki meidät tunsivat, tunsivat liiankin hyvin. Meistä kerrottiin kaikenlaisia juttuja, meidän tekojamme liioiteltiin ja joskus meitä ylistettiinkin. Sillä meillä oli sanan valta hallussamme.

Ja totta se olikin. Tuskinpa millään syvänmeren purjehtijalla oli sellaisia kertojia kuin meillä oli. Neljätoista miestä meitä oli ja jokaisella oli pussillinen juttuja varastossaan. Kaikki eivät niitä uskoneet, mutta se ei liikuttanut meitä. Me vain kerroimme toisillemme niitä ja osasimme antaa toisillemme arvon. En tiedä, miten niitä yleisen moraalisen mittapuun mukaan arvosteltaisiin, mutta me itse olimme varmoja siitä, ettemme ainakaan niitten takia joutuisi taivaan portilta takaisin käännytetyiksi.

Me kerroimme niitä toisillemme, kun myrsky ulvoi ja oli kaataa laivan, me juttelimme niitä kannella, kun pasaadi puhalsi ja kuu taikasauvallaan loihti takilasta hopeisen verkoston. Kansivahdin miehet keksivät parhaat juttunsa köysistössä kiipeillessään ja vapaavahdin miehet vaikenivat, kun jostakin kojusta alkoi kuulua hyvän jutun alku.

Merimies näkee niin paljon elämää. Kyllä hän oikean osaa erottaa väärästä, mutta hänestä on tullut maailman merillä niin suurpiirteinen, ettei hän pikkumaisuuksista välitä. Meri on kova opettaja. Se hioo ja hieroo luonteesta pois turhat luulot. Se ei siedä tekopyhyyttä eikä turhaa häveliäisyyttä.

Laivamme, jolla joskus oli ollut kunniallinen nimi, oli Seitsemän meren satamissa ristitty Veijarien laivaksi. Meitä kaikkia kutsuttiin veijareiksi, sillä meitä arvosteltiin juttujemme mukaan. Me kannoimme nimemme kevyesti, olimmepa ylpeitäkin siitä. Merellä on hyvä kertoja korkeassa maineessa. Päivät ovat pitkät, viikot pitempiä ja kuukaudet kaikkein pisimpiä. Ken jaksaa aina uusia juttuja kertoa, hän on joukon paras.

Niin, Veijarien laiva kiiti eteenpäin ja joka yö, joka päivä avautui jokin muistilokero jonkun veijarin päässä. Useasti sai hän kertoa juttunsa yhä uudelleen ja niin painuivat muistettavimmat osat tämän kirjoittajan mieleen.

Kun muistan jutun, muistan myös sen kertojan. Nämä parrakkaat miehet astuvat esille muistojen kätköstä. Tunnen meren suolaisen tuoksun, huone ikään kuin huojuu silmissäni ja aaltojen kohun keskeltä kuulen ääniä. Ne ovat karkeita ääniä, ne ovat nauravia ääniä.

Meitä oli neljätoista maston etupuolella. Annan heidän tulla tuohon yksitellen kertomaan. Eräät heistä kertovat seikkailuistaan satamakaupungeissa, eräät puhuvat merellä sattuneista kommelluksista ja jotkut värittävät silmiemme eteen kuvan pikku huijauksista kaukaisissa maissa. Kaikki he ovat veijareita, mutta pahaa he eivät jutuillaan tarkoita.

Siitä on jo vuosia, kun näitä juttuja kuuntelin. Eiväthän he aivan näillä sanoilla näitä kertoneet. Olen sen jälkeen, kun opin kirjoittamaan, hionut karkeuden pois ja ehkä sovittanut ystävieni veijarien suihin sellaisiakin sanoja, joita ei tavallinen pikipöksy lausu. Juttujen sydän on joka tapauksessa jäänyt jäljelle ja sehän on ollutkin tarkoituksenani.

Bill Johnson. Ei muista syntymävuottaan, mutta muistaa sen, että äidillä oli hieman kierot silmät. Isä kävi kotona vain joka toinen vuosi, mutta lapsia oli kuitenkin seitsemän. Sitten isä kerran viipyi kolme vuotta poissa ja äiti kiiruhti ostamaan uuden almanakan luullen erehtyneensä vuodesta. Toverit kirjoittivat, että valaskala oli syönyt isän Grönlannin lähistöllä. Toiset toverit kirjoittivat, että se oli vale ja että isä oli päinvastoin syönyt Grönlannin valasta niin suuren annoksen, että kuoli vatsanpuruun. Joka tapauksessa sai Bill tästä aatteen lähteä merille ja nyt hän oli ollut merillä kaiken muun ajan paitsi sen, mikä kului kiviä hakatessa Durbanin kaupunginvankilassa. Mutta eihän se mitään tee, kunhan juttu vain on hyvä.

Ihmeellisiä laivoja ja ihmeellisiä merimiehiä

Bill katsahti ensin kuuhun ja sitten jäivät hänen silmänsä miettiväisinä seuraamaan kannen pikijuovia, jotka kiiltomatojen tavoin juoksivat hopeaisina jonnekin pakan alle pimeyteen.

– Kuulin tämän jutun ystävältäni Jimiltä. Niin ne jutut kiertävät ja nyt, kun te olette kuulleet tämän, saa se mennä edelleenkin.

– Oli vuosi 17. Yhdysvallat olivat liittyneet maailmansotaan ja lehdet huusivat: "Tappakaa kaikki hunnit!"

Kaikilla laivaveistämöillä vallitsi kiire, infernaalinen hoppu. Rakennettiin laivoja puusta, raudasta, takoraudasta, teräksestä, sementistä, jopa vanhoista oluttynnyreistäkin. Miljoonat vierivät työläisten taskuun. Sadat miljoonat vierivät telakan omistajien taskuun. He tosin pyyhkivät silmiään valitellen urhojen oloa ampumahaudoissa, mutta ne olivat oikeastaan keskinkertaisen krokotiilin kyyneleitä, sillä sitenhän he rahansa ansaitsivat, että valmistivat uivia ruumisarkkuja armeijan yliviemiseksi.

Niin. Maalla asujat ja tunkioilla istujat eivät käsitä sitä varovaisuutta, jota merimiehen täytyy noudattaa juttujensa valinnassa. On olemassa hieno raja, jonka yli jutut eivät saa mennä. Raja on niin hieno, etteivät kaikki sitä huomaa. Tulos on selvä – liian monet ovat ylittäneet tämän hiuksenhienon rajan ja siksi on kirous kohdannut kaikkia merimiehiä. Heidän juttujaan ei uskota. Vaikka he sanoisivat, että he näkivät San Franciscossa auton, missä oli neljä pyörää ja etulyhty, eivät ihmiset enää uskoisi kertojaa. Hän ei voinut nähdä sellaista. Hänhän oli valehteleva Jim. Tai valehteleva Tom.

Jos oli telakoilla kiire, niin oli sitä hoppua muuallakin. Joka kolmas talo rantakorttelissa oli muutettu merenkulkuopistoksi. Kaikki kynnelle kykenevät rantajätkät, vehnänkasvattajat, cowboyt, sirkustaiteilijat, jäätelökauppiaat ja valantehneet synagoganteurastajat oli kerätty saamaan oppia merenkulussa ja koneiden hoidossa. Ensimmäisenä päivänä he opettelivat laskemaan yhteen, toisena vähentämään ja kolmantena päivänä he ostivat itselleen kiiltävänappisen kauppalaivaston upseerin puvun. Kun viikko oli kulunut, osasivat he erottaa laivan keulan peräkannesta ja puolentoista viikon kuluttua he ostivat sekstantin, millä auringon korkeus ja samalla leveysaste määrätään. Sillä vehkeellä he eivät tosin tehneet mitään, sillä he eivät osanneet sitä käyttää, mutta kun sen ripusti vatsalleen kiikarin viereen, niin nämä sementti- ja takorautalaivat kumartuivat kaksinkertaisiksi pelkästä kunnioituksesta. Nimittäin elleivät ne laivat olleet jo ennemmin taipuneet kyttyräselkäisiksi.

Mutta siitä myöhemmin.

Laivoja tuli telakalta virtanaan, niin että valtavat loiskahdukset kuuluivat kauaksi maaseudullekin. Koko telakka-alue oli yhtenä lotinana. Kun amerikkalaiset ryhtyvät johonkin, tekevät he sen suurpiirteisesti – on sitten kysymyksessä laivojen teko tai ihmisten tappaminen Chicagossa. Mutta jos tuli laivoja, niin tuli myöskin kapteeneja ja konemestareita. Heitä tuli niin nopeasti valmiiksi, etteivät kääntöovet oikein tahtoneet ennättää kaikkia sylkeä ulos merenkulkuoppilaitoksista. Päivisin nämä merien ylpeydet kulkivat keinotekoisesti horjuen, iltaisin vielä enemmän keinotekoisesti horjuen, sillä he olivat harjoitelleet korkeuden mittaamista pullon pohjan läpi katsomalla.

Cherry Street oli heitä täynnään.

Jokainen merimieheksi itseään sanova sai silloin paikan. Eikä tarvinnut sanoa muuta, kuin että oli kerran nähnyt laivan kuvan sanomalehdessä, niin pääsi siihen aikaan matruusiksi. Maalta tuli poikia, jotka eivät ikänään olleet nähneet merta, mutta he eivät pelästyneet, sillä merta näkyi New Yorkin alapäästä vain hituisen verran. He olivat kaikki itsetietoisia ja jokaisen taskussa oli valmiina amiraalin käsivarsinauhat.

Jim ei ollut heidän kaltaisensa.

Hän oli purjehtinut meriä kaksikymmentä vuotta. Ei ollut päässyt matruusia pitemmälle, mutta hän osasi haistaa tuulen paremmin kuin monet kapteenit, jotka kaikki Jimin mielestä olivat 'punanokkia'. Mitä hän sillä tarkoitti, jää ikuiseksi salaisuudeksi. Jim ei ollut eilisen teeren poika.

Hänellä oli säästöjä, ja kun ne loppuivat, astui hän komeasti erääseen konttoriin, missä avosylin tervehdittiin jokaista merimieheltä näyttävää, joi kuusi kaksinkertaista wiskiä ja möi sitten lopulta itsensä enimmin tarjoavalle. Ja sikamaisen suuren palkan hän saikin.

– Katos, ne olivat ne torpeedot ja vedenalaiset, nääkkös, sanoi hän minulle. Vaikka eipä silti – eivät nämä laivat muutenkaan pysyisi kahta reissua veden päällä!

Joukkoja vietiin Ranskaan. Miehiä kuoli matkalla kuin kärpäsiä. Saksalaiset sukellusveneet nitistivät miehiä divisioonan verran lähellä Irlannin rannikkoa. Laivat kulkivat pitkissä jonoissa, hävittäjät ja risteilijät saattueena. Joka miehellä oli nukkuessakin korkkipussi vatsansa ympärillä. Jim väitti, että hän haisi lopulta niin korkilta, että uskoi pysyvänsä pinnalla helvetin tulisilla järvilläkin.

Laivan nimi oli 'Colonel Moore'. Kun kenraalit olivat loppuneet, siirryttiin laivoja kastettaessa eversteihin. Pian kai tulisi majurien ja kapteenien vuoro. Laivoja oli tosiaan kuin Vilkkilässä kissoja.

Komeasti lähdettiin eräänä sumuisena marraskuun aamuna.

Laivan kapteenina toimi eräs entinen hevosvarkaudesta tuomittu cowboy. Perämiehenä oli kaksi entistä satamajätkää, joilla nyt oli kovat kaulukset kaulassa. Konemestarina oli entinen Morganin autonkuljettaja. Käyttövoimana oli tosin höyry, mutta mitä se haittasi, kun kerran laiva oli saatu käyntiin ja mies tiesi, miten koneet pysähdytetään. Kapteenin tiedoillakaan ei ollut väliä. Luotsi oli otettu mukaan jo New Yorkin rannasta lähdettäessä ja toinen oli luvassa lähellä Irlannin rannikkoa. Kun vain sinne asti osaisi? Jim ihmetteli, että miksei osaisi, sillä eihän tästä hävittäjien ja risteilijäin välistä mistään pääsisi puikahtamaan eksyksiin. Mutta jospa nämä sotalaivatkin olivat samanlaisten hoopojen käsissä? Eiköhän sentään edes yksi mies osaisi ottaa sekstantilla auringon korkeutta?

Jim kulki mietteissään monta päivää ja kertoi säpsähtäneensä nähdessään saattolaivueen katoavan meren usvaan.

Kapteenin hytissä juotiin ja keskusteltiin. Kaksi päivää oli vielä jäljellä.

Konemestari oli iloisella tuulella. Hän oli huomannut, ettei ollutkaan mikään konsti käyttää koneita. Ne jyskyttivät tasaisesti, akselikin oli pysynyt ehjänä ja se leipurin sälli, joka toimi toisena konemestarina, oli jo oppinut lämmittämään uuneja paremmin kuin ennen oman pakariverstaansa uunia.

Ilo oli korkealla. Kapteeni laski paljonko hän ansaitsisi ensi matkallaan, uumoili Brestin tyttöjen kauneutta, ja ensimmäinen perämies päätti karata heti ensimmäisenä iltana. Hän ei ollut tottunut näin ankaraan työntekoon. Hänen huoleinaan olivat siihen asti olleet sataman pollarit ja työnään työn karttaminen. Sinne ja siihen maailmaan hän kuului.

Tuli sitten tietenkin riita niin kuin aina. Taidettiin siinä vähän lyödäkin toisia mestareita. Konemestari haukkui kapteenia ja kapteeni haukkui konemestaria.

Kapteeni sai kuulla kunniansa. Hän istui aivan vihreänä nurkassaan, ja jos entiset lait olisivat olleet voimassa, olisi konemestari roikkunut heti singnaaliraa'an hentoisessa nokassa. Mutta ajat olivat toiset.

– Mikäs konemestari sinä sitten luulet olevasi, häh! Ei tämä mikään auto ole! Haluanpa nähdä, miten sinä saat tämän laivan pysähtymään.

– Tahdotkos nähdä! kiljaisi konemestari. Hän juoksi laivan sisäosiin ja viiden minuutin kuluttua pysähtyivät 'Colonel Mooren' koneet.

Konemestari tuli takaisin lasinsa ääreen ja selitti ylpeällä äänellä:

– Jos tahdon, voin pysäyttää tämän laivan koska tahansa!

Kapteeni mietti hetkisen. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

– Koetapas saada tämä purkki menemään taaksepäin! Katso, sellaistakin tarvitaan satamassa.

Konemestari tuli yhtäkkiä kalpeaksi. Hän mulkoili ja hikoili. Viimein hän ryntäsi kauhuissaan konehuoneeseen. Kapteeni ja muut seurasivat jännittyneinä hänen perässään. Konemestari hyökkäsi hanojen kimppuun, väänsi ja nyki, mutta 'Colonel Moore' ei mennyt taaksepäin. Sillä ei ollut sen kaltaista aikomustakaan.

Nyt tuli kapteenikin jo kalpeaksi.

– Kaikki miehet kannelle! kiljaisi hän.

Kun miehet niin alhaalta kuin skanssistakin olivat ryhmittyneet kannelle komentosillan taakse, kysyi kapteeni heiltä, ymmärsikö kukaan heistä paremmin koneita kuin tämä kirotuksi rasvaajaksi syntynyt mukakonemestari. Kuka heistä luuli saavansa tämän ruumisarkun menemään taaksepäin?

Vallitsi haudanhiljaisuus. Kukaan ei nostanut kättään.

Kapteeni repi tukkaansa. Konemestari oli nyt jo vihreä ja tunsi voivansa pahoin, vaikka meri oli aivan tyyni.

Pidettiin suuri neuvottelukokous. Olipa tämä häpeällistä! Kapteeni pui nyrkkiä konemestarille ja konemestari toivoi vieläkin olevansa maissa Morganin autoa ajamassa. Pohdittiin ja sadateltiin.

Samana yönä saivat laivanvarustajat New Yorkissa seuraavan radiosanoman:

"Mistä hanasta on vedettävä, että tämä vietävän purkki saataisiin kulkemaan taaksepäin?"

Vastaus tuli heti, ja hyvin toivein lähestyttiin Ranskan rannikkoa.

Jim palveli uskollisesti laivaansa. Kerran he uskaltautuivat aina Norjan rannikolle asti. Heillä oli tietenkin luotsi mukanaan Englannin kanaalista saakka, mutta sittenkin Jimiä arvelutti. Eihän konsanaan voinut olla varma konemestarin muistista. Mitäpäs, jos hän jonakin kauniina päivänä unohtaisi, miten laiva pysäytetään? Silloin oltaisiin kiikissä ja pitäisi ajaa parikymmentä laituria nuuskaksi.

Kaikki lihoivat ja kukoistivat. Kapteeni eli komeasti. Kun maista tuotiin laivan ruokatarpeiden lasku, muutti hän sen kaksinkertaiseksi – tavallaan nelinkertaiseksi, sillä kaksinkertainen se oli jo ennestään – ja pisti erotuksen taskuunsa. Kaikki olivat tyytyväisiä.

Neljän matkan jälkeen 'Colonel Moore' upposi rauhallisesti Brooklynin Navy Yardin edustalla. Se oli tullut jo kyttyräselkäiseksi paljosta ponnistuksesta. Kun koneet olivat keskellä, oli keskipohja erikoisesti vahvistettu. Keula ja perä eivät olleet, joten ne taipuivat lastin vaikutuksesta huimaavasti alaspäin. Tuntui siltä, kuin laivat olisivat aina olleet kyyryllään valmiina hyppäämään aaltojen kimppuun. Jim väitti, että pyöriäiset merellä pitivät evillään vatsastaan kiinni – niin hauskaa niillä oli katsellessaan suuren kömpelön siskonsa ponnahduksia aallolta toiselle.

He saivat sen jälkeen oikein takorautaisen laivan. Sille annettiin sama nimi. Se kellui ylpeänä laiturin kyljessä ja siitä levisi tuoreen maalin haju. Konemestari otti ylimääräisiä tunteja ja kapteeni otti varmuuden vuoksi palvelukseensa sellaisen perämiehen, joka osasi laskea laivan aseman ulkona merellä. Kaikki oli hyvin ja Jim tunsi olonsa jälleen turvalliseksi. Hän olikin ollut kovasti hermostunut viime aikoina.

Ei hän oikeastaan miinoja eikä sukellusveneitäkään pelännyt. Häntä huoletti paljon enemmän mahdollinen eksyksiin joutuminen. Viime matkalla hän oli saanut siitä hyvän todistuksen – ikään kuin varoituksen.

Kapteeni tuli ylimieliseksi. Hän oli jo vuoden verran purjehtinut 'Colonel Moorella' ja päätti nyt näyttää esimiehilleen, että hänestäkin oli tullut merimies. He saivat määräyksen lähteä viemään aseita ja ammuksia Triestiin. Gibraltarin salmessa odotti heidän tilaamansa luotsi. Sinne, nimittäin sinne Gibraltarin salmelle, vannoi kapteeni osaavansa vaikka ummessa silmin.

He lähtivät kauniina kesäisenä päivänä ja kaiken aikaa oli ilma ihana. Matka kesti odottamattoman kauan, mutta kapteeni syytti siitä konemestaria. Konemestari syytti huonoja hiiliä, lämmittäjiään ja sanoi miltei suoraan, että kapteeni kirjoitti laivalla jättiläiskokoista nimeään Atlantin iloisille aalloille. Niin mutkaiselta hänestä laivan matka tuntui.

Kapteeni käski hänen pitää turpansa kiinni ja tarkasteli silmä ahnaana merkkejä maan läheisyydestä.

Jim tunsi itsensä uudeksi Kolumbukseksi. Hän oli kuin löytöretkellä. Kapteeni ei osannut ottaa auringon korkeutta, kronometri kävi huonosti ja kompassia ei ollut tarkistettu yhteen vuoteen. Kapteeni ei tiennyt merivirroista mitään, eikä kukaan valvonut ruorimiehiä. Ihmekös, että Jimiä vähän peloitti.

Ei näkynyt lentokaloja, mutta meri oli muuten kaunis. Kapteeni lupasi pullon rommia sille, joka ensiksi keksisi maan.

Ja sitten kuului huuto, joka kautta aikojen on pannut merimiehen ja matkaajan sydämen oudosti väräjämään.

– Maa suoraan edessä!

Kapteeni hihkaisi riemusta. Hän olisi varmaan syleillyt onnellista huutajaa, mutta tämä kipitti jo mahanalus täynnä jalkoja kokin luokse rommipulloa saamaan.

– Nyt tulemme Gibraltariin, sanoi kapteeni ylpeänä. Pian näette salmen suun.

Maa lähestyi ja laiva lähestyi. Pian huomattiin pieni vene, jossa kaksi miestä nosti verkkoja merestä. 'Colonel Moore' pysähtyi, ulvahti, ja kapteeni, joka oli ylpeä espanjankielentaidostaan – hän oli Texasin ja Meksikon rajamailla paimentanut karjalaumoja – astui parraspuun ääreen kuulemaan uutisia Espanjasta.

– Onko tästä vielä pitkä matka salmeen? hän kysyi espanjaksi.

Miehet katsahtivat toisiinsa. Sitten he ryhtyivät jälleen nostamaan verkkojaan, aivan kuin 'Colonel Moorea' ei olisikaan ollut veden päällä.

– Caramba! karjaisi nyt kapteeni. Ettekö saa suutanne auki!

Toinen miehistä loi välinpitämättömän katseen laivan harmaa-valkojuovaisiin kylkiin. Sitten hän muodosti käsistään jonkinlaisen torven ja huhuili englanniksi:

– Ellette te dagot osaa kunnollista englantia, niin voitte minun puolestani mennä hiiteen!

Kapteeni värähti. Jim ryntäsi parraspuun ääreen ja konemestari hänen takanaan hytkyi naurusta.

– Onko täältä vielä pitkä matka Gibraltariin? kysyi kapteeni, nyt sellaisella äänellä, jota kyytipoika käyttää, kun huomaa joutuneensa tekemään mutkan väärällä tiellä.

Sama mies vastasi:

– En minä tiedä, kun en ole koskaan siellä käynyt. Mutta jos olette eksyksissä, veliseni, voin sanoa teille, että te olette rehellisen ja vihreän Irlannin rannikolla.

Tuli sitten rauha. Ei kuljetettu enää miehiä, ei aseita, ei ammuksia. Nämä keinotekoiset kipparit ja konemestarit potkittiin pois entisiin ammatteihinsa. Mielihyvin heistä useimmat jättivätkin meren. Meri ei ollut huolinut heitä omikseen. Jokainen aalto oli irvistellyt heille yli vuoden ajan, jokainen myrskynpuuska oksentanut heidän niskaansa suolaista vettä.

Jim oli nyt, kuten sanottu, jo uudessa laivassa. Yhden matkan hän ennätti sillä tehdä, sitten he saivat määräyksen lähteä Galvestoniin. Siellä heidät kiinnitettiin laituriin, miehistölle maksettiin lopputili ja Jim jätettiin vahdiksi laivaan.

Kului vuosi. Kului kaksi vuotta. Jim harmaantui silminnähtävästi. Laivaa ei hoitanut kukaan. Shipping Board maksoi komeat satamamaksut, Jim ne vain tunnusti nähneensä kuittauksessa. Laiva ruostui, rotat juoksentelivat miltei mastoissa asti. Jim oli juovuksissa jokaikinen päivä. Hän ei enää laskenut päiviä, ei kuukausia, ei vuosiakaan – vaan vuosisatoja.

Uusi laiva ei ollut enää uusi laiva. Siitä oli tullut hylky. Sekin oli jo ennättänyt muuttua kyttyräselkäiseksi ja sen vatsaan oli kasvanut vihreä, tiheä parta.

Kun oli kulunut kolme vuotta, muisti joku Shipping Boardin konttorissa ryhtyä laskemaan, kuinka monta laivaa heillä oikeastaan oli. Niitä oli satoja. Yksi oli unohtunut Kiinaan, toinen Ratatonga-saarelle, kolmas Chileen jne. Lähetettiin tarkastajia katselemaan, saisiko niistä edes niinkään käyttökelpoisia, että ne voisi tuoda Yhdysvaltoihin takaisin ja myydä Fordille romuksi. Eräs tarkastaja kiersi kaikki Yhdysvaltain rannikkokaupungit kynä ja paperiarkki kädessään. Hän kurkisteli jokaisella laiturilla, näkyisikö missään Shipping Boardin laivoja. Niin hän sitten lopuksi tuli Galvestoniinkin Meksikon lahden rannalle.

Siellä odotti häntä Jim tylsä ilme kasvoillaan. Hän antoi sammaltelevin kielin raporttinsa ja ryhtyi sitten yksinään pelaamaan noppaa komentosillalla.

– Kovin on huono, tuumi tarkastaja. Parasta upottaa koko rähjä.

Hän sähkötti Washingtoniin ja sai luvan antaa armoniskun laivalle. Illalla hän meni satamakonttoriin ja kysyi, miten hän parhaiten pääsisi eroon laivasta.

– Viekää se Meksikon lahdelle noin kahdensadan mailin päähän Galvestonista, poratkaa siihen suuri reikä kylkeen ja sukeltakaa itse perässä katsomaan, että £e varmasti uppoaa. Emme halua uivia laivahylkyjä näille reiteille.

Tarkastaja raapi päätään. Hän ei ollut koskaan ennen ollut merellä ja ajatus, että hän itse henkilökohtaisesti joutuisi valvomaan upotusta kaukana merenselällä teki miltei kipeää.

Mietittyään jonkin aikaa hän otti yhteyden pääkaupunkiin, sai sieltä sähköteitse valtuudet ja meni ne mukanaan satamakonttoriin.

– Te upotatte laivan satamaan. Tuonne noin, viittasi hän.

– Mutta sehän on keskellä laivareittiä! vaikeroivat satamaviranomaiset.

– Kaivakaa sille kuoppa sitten! Mutta upotettava se on!

Näin tapahtuikin. Mobilesta tilattiin kaksi suurta ruoppaajaa, New Orleansista tuli yksi ja suurella touhulla ryhdyttiin kaivamaan hautakuoppaa satamaan.

Kahden kuukauden kuluttua matkusti tarkastaja takaisin pohjoiseen.

Saavuttuaan toimistoonsa hän pyyhki korkeimman omakätisesti yhden laivan pois luetteloista. Marginaalimerkintänä oli:

"Uponnut Galvestonin satamaan."

Nisse Larsson. Väittää, että hänellä on kaksitoista vaimoa. On toiminut aikoinaan baarimestarina New Orleansissa, mutta joutui lähtemään sieltä, kun vaimo numero 2 löysi vaimo numero 9. Icke vara bra, sanoi Nisse ja otti hyyryn San Franciscoon. On purjehtinut viimeksi vain purjelaivoilla, sillä väittää, ettei voi pysytellä selvänä höyrylaivoilla. Kolmekymmenvuotias. Vahva kuin karhu. Valparaison, Newcastlen, Papeeten, Baltimoren, Kristiansandin, Hullin, Reykjavikin ja Marseillen poliisit etsivät häntä. Mutta Nisse on viisas. Syntyisin ruotsalainen, muttei enää osaa ruotsia. Kertoo juttunsa englanniksi ja väittää, että hänen paras ystävänsä oli nimeltään Jaska<.

Mustanaamioinen mies

Nissen jalat riippuivat kojun ulkopuolella. Hän piti kädessään jättiläismäistä torakkaa ja laski sen jalkoja. Otaksuimme hänen kerrankin pitävän suunsa kiinni, kun oli näin jännittävässä hommassa, mutta ällistykseksemme hän avasi suunsa ja siitä tuli tämänkaltainen juttu.

– Tämän takia miehet siis jättävät kotinsa ja lapsensa sekä lähtevät aavoille ulapoille, huokasi Jaska ja osoitti meren kiiltävää pintaa.

Kun ei kukaan tiedä mistä tuuli tulee, ei kukaan myöskään tiedä, mistä pyöreät, limaisilta näyttävät mainingit lähtevät. Olimme Meksikon rannikolla matkalla Panamaa kohden. Meren pintaa olisi joku kutsunut öljyiseksi – minä olisin sanonut sitä limaiseksi. Jaska oli sen sanonut jo monta kertaa. Mutta valtameri ei koskaan tyynny täydelleen. Suuret kummalliset aallot nousevat, laskevat ja ne tuovat meren syvyyksistä vielä oudompia eläviä.

Kuumuus oli hirvittävä. Kun katselin Jaskan kasvoja, näin miten hiki piirsi jokia hänen kasvoilleen, sitä valui pisaroittain hänen nenänsä päästä enkä uskonut, että itsekään olin sen kauniimman näköinen. Me koetimme pysytellä varjossa, me haukoimme ilmaa kuin kalat kuivalla maalla, me kaadoimme tonneittain haaleata merivettä päällemme, me olimme rikkoneet laivan suihkulaitteen ja me sadattelimme kaikkia niitä merikirjailijoita, jotka olivat saaneet meidät nuorina vuosinamme lähtemään maailman Seitsemälle merelle.

Aalloilla kellui suuria meduusoja, suuria ja kauniita. Ne kimaltelivat kaikenvärisinä, ne olivat kuin timantteja tässä vesierämaassa. Mutta tuo timantti oli kavala ja petollinen. Jos sellaisen sattui saamaan sankoonsa ja kaatoi toverinsa niskaan vaikka miten hyvässä tarkoituksessa, niin varma sai olla, että jutusta syntyi tappelu. Meduusat polttivat kuin tuli. Niiden limaiseen ruumiiseen – jos sitä nyt ruumiiksi saattoi sanoa – oli patoutunut auringon polttavaa valoa. Ne olivat nousseet meren syvyyksistä ja ahmaisseet elävää tulta itseensä. Jaska oli kerran kaatanut sellaisen päälleni ja siksi oli Jaskalla vielä silläkin hetkellä musta silmä. Olin kaatanut sellaisen puosumme päälle ja minulla oli vieläkin mustelmia vatsassa.

Kilpikonnat kelluivat laiskan näköisinä mainingeilla. Ne uiskentelivat satojen kilometrien päässä rannikosta, ne ojensivat päitään kuin sukellusveneet periskooppejaan ja näyttivät olevan joukko kareja aina silloin, kun sellaiseen parveen sattui. Suuria ne olivat ja me olisimme halunneet nostaa jonkin niistä kannelle, mutta laivamme kulki yhdentoista solmun vauhdilla eikä kapteeni ollut enää siinä iässä, jolloin leikitään kuurupiilosta ja käännetään kilpikonnia selälleen. Hän oli päin vastoin kohottanut potkurin kierrosluvun äärimmilleen, sillä meillä oli kiire pois tästä palavan kuumasta pätsistä, joka ei ollut luotu ihmisiä varten.

Me katsoimme haikaloja, jotka torpedoveneitten tavoin halkaisivat vanavetemme, kieppuivat keulassa ja loivat meihin ahnaita silmäyksiä. Ainakin meistä tuntui siltä. En voi maallakaan ollessa olla ajattelematta haikalaa vihalla ja inholla. Se on käärmettä pahempi, ja jos kerran tulen rikkaaksi, ostan jättiläisnuotan ja vedän loppuikäni haikalanuottaa maailman kaikilla merillä. (Tässä me muut sanoimme, että ah hah!) Kun näkee kolmioevän sukeltavan laivan kuohuun, toivoo, että potkuri antaisi haikalalle sellaisen tärähdyksen, että se muistaisi sen lopun ikänsä. Me toivoimme myöskin, että ne olisivat nielleet meduusoja, siksi kunnes ne olisivat haljenneet ja polttaneet sisuksensa. Me muistimme pienen Jim-raukan, jonka ne olivat syöneet aivan silmiemme edessä Sydneyn redillä ja me vihasimme niitä niin. Jim oli ollut Jaskan ja minun yhteinen koira. Olimme maksaneet siitä kokonaisen punnan ja se oli – Jim nimittäin – potkien ja kirkuen kadonnut haikalan vatsaan.

Yhä likaisemmilta näyttivät mainingit ja yhä enemmän alkoi meri elää. Näimme meriruohoja, näimme laatikkolautoja, näimme rääsyjä ja näimme likaa. Me tiesimme, että lähestyimme rannikkoa, mutta kuumuus oli tylsistyttänyt kaikki aistimme niin, ettemme enää edes osanneet iloita. Jaska kulki niska kyyryssä. Hänen tukkansa oli täynnä kivihiilipölyä ja olisi miltei voinut vannoa, että hän sylki sitä suustaankin. Olimme muuttaneet hiiliä bunkerista toiseen, yksi turbiineista oli mennyt rikki ja maailma oli sangen inhottava paikka.

– Tämän vuoksi siis miehet jättävät kotinsa ja lapsensa, huokasi Jaska jälleen ja hikipisara sulki hänen silmänsä.

– Mitä lapsia sinulla on? Eikä sinulla taida olla kotiakaan?

Jaska ei viitsinyt vastata. Luonto oli sulkenut hänen toisenkin silmänsä.

Mutta yhtä varmasti kuin päivä voittaa yön vallan, yhtä varmasti myös merellä joskus tuulee. Saimme aikamoisen ryöpsähdyksen vähää ennen Panamalle tuloa. Niskat oikenivat, kivihiilitomu ja arsenikkipöly haihtui keuhkoistamme, ja roiskautimme pitkän, halveksivan syljen jokaista meduusaa kohden, jonka näimme.

Vauhti oli alentunut kuuteen solmuun. Jos Luoja nyt heittäisi meille vastatuulen, olisimme saaneet pyytää hinaajaa. 'Amorin' keula oli leveä, sen komentosilta vielä leveämpi. Vastatuuli olisi painanut meidät kaikesta päättäen taaksepäin.

Mutta me emme siitä välittäneet. Me pelasimme korttia miehistösuojassa, me läiskimme neljän kuninkaan lehtiä, niin että olimme yhtä hikisiä kuin konsanaan Meksikon rannikolla. Sillä meihin oli mennyt ahneuden paholainen.

Onko mitään jännittävämpää kuin pokerin peluu? Onko mitään mielenkiintoisempaa kuin istua huonot kortit kourassa ja tuijottaa vastapelaajan silmiin sellaisella leppoisalla säälin ilmeellä, joka todistaa, että kädessämme on kokonaisia omaisuuksia? Onko mitään mieluisampaa kuin toteamus, että vastapelaaja on heittänyt kädestään pois kalliit kortit ja se, että haravoimme rahaa pois pöydältä. Uhkapeli voi olla syntiä, mutta se on jännittävää syntiä. Sitä paitsi saa merimies paljon anteeksi, sillä hänen täytyy niin paljon kärsiä.

Sinä iltana istui meitä neljä likaisen pöydän ääressä. Engberg, Jaska, Koskinen ja minä. Onnen pienet hengettäret olivat istuutuneet sormieni väliin ja tämä tarkoitti sitä, että epäonnen pienet paholaiset tuijottivat synkin katsein muitten sormien välistä. En enää muistanutkaan, miten paljon olin voittanut, mutta lähelle yhtä dollaria olin jo päässyt, koskapa muitten silmät alkoivat kyynelehtiä. Jaskasta en välittänyt, sillä mitäpä hän rahalla teki, Koskinen taas oli sellainen rauhallinen suomalaistyyppi, joka osasi hävitä kuin herrasmies, vaikk'ei hänessä muuta herrasmiehen kaltaista ollutkaan, mutta Engberg sai minun puolestani hävitä vaikka housunsa. Hän oli kyninyt meiltä kelloja, viuluja ja pukujakin. Hän oli Shylock, eikä hän koskaan saattanut todistaa arjalaisuuttaan. Eipä silti, että kukaan sitä olisi vaatinutkaan.

Laiva kulki eteenpäin ja musta vesi halkesi sen keulan edessä. Kuulimme perämiehen askelet kannelta, kuulimme miten höyry sihisten vuoti putkissa ja mainingit keinuttivat meitä niin kovasti, että hyvät hengettäret kadottivat sormieni päissä tasapainonsa sekä kaatuivat Jaskan käsiin.

Onni muuttui ja sentit rupesivat siirtymään Jaskan eteen. Minulla ei enää oikeastaan ollut mitään. Aioin jo hakea kirstustani sen paidan, jota olin säästellyt tämänkaltaisia hätätilaisuuksia varten, kun joku hyvä hengetär taasen kompastui ja voitin kymmenen senttiä. Olin sitten pitkän aikaa hiljaa ja katselin, miten Engbergin silmät kiiluivat ahnaina, miten mälli siirtyi Jaskan poskesta toiseen ja miten Koskinen kohotti epätoivoisena kätensä kattoa kohden. Kaikesta päättäen tulisi ratkaiseva taistelu tapahtumaan Engbergin ja Jaskan välillä. Osanottomme oli Jaskan puolella, ja minä pidin varpaitanikin pystyssä hänen puolestaan.

Hyvät hengettäret olivat samaa mieltä kanssani ja näyttivät suloisia pikku kieliään Engbergille. Häneltä meni kaikki, meni rahat ja meni lopuksi Jaskan viulukin, jonka hän oli Papeetessa pelannut Jaskalta pois. Jaska asetti viulun eteensä pöydälle ja hermostuttaakseen Engbergiä soitti polskaa sen kielillä. Engberg hikoili. Hän tarttui kortteihinsa kaksin käsin, mutta pikku paholaiset eivät hellittäneet, vaan olivat kuin liimaantuneina hänen hikisiin sormenpäihinsä.

Savua oli skanssissa jo aivan liian paljon ja lisää tuli maissipiipuistamme. Potkaisin kannelle johtavan oven auki ja loin samalla silmäyksen Engbergin kortteihin. Ne eivät olleet minkään arvoisia. Vähän ajan kuluttua huokasi Jaska onnellisena ja veti eteensä viimeisetkin Engbergin rahat.

Tuijotimme sitten kotvan aikaa toisiamme ja olimme jännityksestä punaisia. Jaskan silmätkin näyttivät punaisilta. Engberg taisi olla ainoa kalpea mies joukossa. Hän oli hävinnyt, hävinnyt viulun ja pari dollaria rahaa. Toinen mies olisi ehkä kohauttanut olkapäitään, mutta Engbergille merkitsi tämä kahden kuukauden painajaisunia. Hänen huulensa puristautuivat yhteen, hänen silmänsä sulkeutuivat ja viimein purkautui savun sekaan kähisevällä äänellä lausuttu kysymys:

– Vieläkö uskallat pelata, jos haen lisää rahaa?

– Tuo tänne vain, vastasi Jaska jännityksestä vapisevin äänin.

Tieto tästä hurjasta uhkapelistä lienee kantautunut komentosillalle saakka, sillä vapaaksi vaihdettu ruorimies tuli myös peliä katselemaan. Hän nyökäytti päätään ja oli iloinen, sillä nyt kerrankin poltettaisiin Engbergin housut. Hän hihkaisi ilosta ja oli niin kovaääninen, että Jaskakin loi häneen moittivan silmäyksen.

Koiravahti alkoi, mutta meillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. Engberg oli mennyt lompakolleen ja asettanut pöydälle upouuden kymmenen dollarin setelin. Vastapainoksi oli Jaska työntänyt viulun miltei hänen vatsaansa saakka. Tämä oli uhkapeliä, jonkalaatuista emme olleet koskaan ennen pelanneet. Minä en ollut sellaista ennen edes nähnytkään.

Jaska saavutti vähitellen tyyneytensä. Hänen silmiinsä tuli terästä ja kortteja jakaessaan hän vihelteli hiljaa. Engbergin silmät olivat kuin naulautuneet hänen käsiinsä. Katse mahtoi olla ilkeä, sillä yht'äkkiä pyrähtivät hyvät hengettäret ilmaan Jaskan käsistä. Ne pikku raukat pelästyivät. Jaska oli kuolemaantuomittu, mutta sitä me emme vielä aavistaneet.

Kolmen minuutin kuluttua oli viulu siirtynyt takaisin Engbergin kirstuun. Hänen taskuissaan kilisivät myös kaikki rahamme. Tehdäkseen olomme mahdollisimman epämiellyttäväksi oli hän asettanut upouuden kymmenen dollarin setelin rintataskuunsa siten, että siitä roikkui puolet ulkopuolella. Jaska tuijotti näkyä raivoisin katsein, ja minusta tuntui kuin olisi hän halunnut ahtaa setelin syvälle Engbergin kurkkuun.

– Kun tänä iltana menemme maihin, pitää tämä poika tätä seteliä tässä, sanoi Engberg ja hymyili ilkeästi. Saat tulla mukaan ja silittää sitä jokaisessa kadun kulmassa.

Viimeinen huomautus oli tarkoitettu Jaskalle, joka narskutti hampaitaan.

Otimme Bilbaossa luotsin, mutta vasta seuraavana yönä meidät vietiin kanavan läpi. Pojat lähtivät maihin iltaa viettämään ja minä pesin pyykkiä lihavan kuun alla.

Kello kaksitoista saapui Jaska puuriin. Engberg oli tullut aikaisemmin, sillä hän oli hyvin siisti tavoiltaan. Jaska huohotti ja puuskutti kuin merilehmä. Hän oli vieläkin vihoissaan.

– Se sika kulki seteli rintataskussaan koko Bilbaon läpi. Aina, kun satuin kohdalle, hän silitti sitä ja pyysi minuakin koettamaan, minkälainen karvainen pinta sillä on.

Käänsin kylkeä ja näin unta korteista, jotka olivat niin hyviä, ettei sellaisia näe muuta kuin unissaan.

Kanavalla hikoilimme jälleen. Hikoilimme niin, ettemme enää koskaan halunneet tulla takaisin näiden mustien paviaanien joukkoon. Jaska väitti, että hänen sielunsakin oli sulanut. Hm? Sähköveturit kirkuivat, neekerit huusivat ja 'Amor' lipui hiljaa sululta sululle. Culebra Cutissa näytti Jaska minulle rannalla olevia alligaattoreita ja sanoi, että Engberg pitäisi pukata yli laidan.

Colonissa, siis kanavan toisessa päässä, viivyimme hieman kauemmin kuin olimme laskeneet. Turbiini oli viallinen ja otimme hiiliä sekä vettä. Tämä viimeksimainittu toimenpide ei vienyt aikaa paljoakaan, mutta ukko halusi ratsastaa Eurooppaan terveitten sisälmyksien päällä. Meillä oli kaksi iltaa käytettävänämme, mutta hyvin vähän rahaa. Palkan saisimme vasta Euroopassa eikä ukko sitä mielellään olisi maksanut sielläkään, sillä hän oli saita mies. Olimme maissa, katselimme ja ostimme sen, minkä lainarahoilla saimme. Engberg harjoitti pankkiiriliikettä ja sai suunnilleen tuhannen prosentin koron rahoilleen. Minäkin lainasin häneltä kaksi dollaria, joista Jaska sai toisen. Hän ei olisi ikinä alentunut lainaamaan Engbergiltä. Kun hän kulki kannella, kirskuivat hänen hampaansa uhkaavasti ja yölläkin hän mutusteli vihaansa. Sillä Jaska oli sellainen. Hidas vihaan, mutta kun sitä tuli, tuli sitä aikamoinen annos. Kuutamoinen yö Colonissa, tropiikin kukassa. Nämä sanat ehkä herättävät kaihoisia mietteitä teissä, mutta tosiasia on, ettei sinne kannata mennä. (Niin kuin me emme olisi sitä tietäneet!) Neekerit haisevat ja kaikkialla on kivihiilen pölyä. Ei Atlantia tarvitse rannoilta katsella, kun sen laivan kanneltakin näkee.

Niin, oli kuutamoinen yö. Minä pesin jälleen pyykkiä, sillä sitä oli kertynyt Papeetesta saakka.

Pojat olivat maissa. Koskisen oli satamapoliisi tuonut laivalle jo tunti sitten. Häneltä oli takki poissa, samaten toinen kenkä jalasta. Murteellisella englanninkielellään ei hän pystynyt tätä kummallista tosiseikkaa selittämään satamapoliisille, joka muutenkin puuskutti hänen painonsa alla. Välillä hän vain hihkaisi jotakin sellaista kuin: – Tie auki taivaaseen asti! mistä päättelin, että hän oli tapellut amerikkalaisten merisotilaitten kanssa.

Kello kymmenen saapui kalpea Engberg puuriin. Häneltä oli ryöstetty rahaa. Hän huusi ja lähetti sekunnin murto-osassa kaikki piparkakun väriset pakanat sinne kuumaan paikkaan. Hän sanoi käyneensä poliisilaitoksella, mutta siellä oli hänelle vastattu tyynesti, että kymmenen dollaria ei Colonissa ollut vielä rahaa.

– Roikotitko sinä sitä seteliä yhä vielä rintataskussasi?

– Tietysti. Totta kai minä saan kantaa rahojani, missä haluan? Mitä sinulla on siihen sanomista!

Hän oli niin vihainen, että höyryputkien vuoto hukkui kokonaan hänen sihinäänsä.

Odotin ja odotin. Viimein hän ryhtyi kertomaan ja varsin merkilliseen seikkailuun hän oli joutunutkin. Harhaillessaan amerikkalaisten virkailijoiden kaupunginosassa oli erään puun takaa tullut yht'äkkiä naamioitu mies, jolla oli musta silkkinen nenäliina kasvoillaan.

Hätkähdin ja pakotin huuleni hymyyn.

– Et suinkaan sinä näitä paviaaneja pelkää? kysyin halveksivalla äänellä.

– Kyllä sinäkin pelkäisit, jos kylkiluittesi väliin työnnettäisiin terästä. Mies murisi jotakin espanjaksi, jotakin carambaa ja banaana, sieppasi setelin rintataskustani ja hävisi puitten taa. En ennättänyt edes hihkaista, eikä se sitä paitsi olisi auttanutkaan, sillä eihän täällä ole poliiseja.

– Sanoiko hän varmasti caramba banana?

– Kyy-yllä. Kyllä sanoi ja kun saan hänet vielä käsiini, leikkaan hänen kurkkunsa poikki. Ajattele nyt, kymmenen dollaria. Kymmenen dollaria!

Engberg huusi nyt niin kovalla äänellä, että pojat kojuissaan uhkasivat häntä kuolemalla.

Kuu paistoi ja valoi laivan hopeaan. Istuin kannella ja odotin Jaskan paluuta. Minulla oli omat aavistukseni.

Hän ilmestyi keskiyön aikaan. Odotin maihinnousuportaan vieressä ja kuiskasin heti hänelle:

– Anna tänne se musta silkkinenäliinani, jonka sinulle viime viikolla lainasin.

Hän oli ihmeen hyvässä kunnossa ja näytti kymmentä vuotta nuoremmalta.

'Amor' oli rikkinäisellä turbiinillaan päässyt jo Kuuban ja Haitin välille. Istuimme jälleen pokerikortteja tutkimassa. Samat miehet ja samat konstit. Jaska hävisi Engbergille viimeisetkin senttinsä.

Sitten nousi Jaska, käveli rehevin askelin kirstullensa, avasi sen, niin että läiskähdys kuului, otti esiin ns. "säästönsä", jota ei kukaan tiennyt hänellä olevan, löi upouuden kymmenen dollarin setelin pöytään ja pyysi saada nähdä viuluaan.

Engbergin silmät kiiluivat ahneudesta. Yht'äkkiä hän kuitenkin päästi parahduksen, oli tarttua seteliin kiinni, mutta Jaska vetäisi sen pois hänen nenänsä alta.

– Se on minun rahani! Se on sama seteli! Sinäkö se olit se caramba banana! Tulkaa, hyvät miehet, auttamaan.

Kojuista kuului poikien huuto:

– Ei Jaska osaa espanjaa! Älä houri, mies! Ja sitten lausuivat he kuin parhaat lausuntakuorolaiset tahdissa: Ei Jaska osaa espanjaa! Ei Jaska osaa espanjaa!

Jos meri pystyisi toimimaan kaikuna, olisivat varmaan aallotkin huutaneet: Ei Jaska osaa espanjaa!

– Tuo tänne viuluni, sanoi Jaska.

Ja Engberg toi viulun. Tuuli puski 'Amorin' leveää keulaa ja pärskytteli mustaa vettä aina Komentosillalle saakka. Kuuban rannikko katosi vähitellen yöhön. Vain majakat ja kortinpelaajat laivan skanssissa valvoivat.

Angelo Verecetti. Kotoisin Napolin eteläpuolelta, missä kurkunleikkääminen maksaa puolitoista liiraa. Dago, mikä tarkoittaa sitä, mitä se tarkoittaa. Kuului aikoinaan Camorraan ja kehuu olleensa Al Caponen apulaisena Yhdysvalloissa. Pieni, musta mies, siinä neljissäkymmenissä. Purjehtinut purjelaivoilla viisi vuotta. Hyvä merimies ja mahtuu pienestäkin aukosta sisään, silloin kun tarvitaan miestä keventämään stuertin varastoa. Paljon käytetty siihen tarkoitukseen.

P.S. Kuoli Uuden Seelannin korkeudella keuhkotautiin. Käärittiin purjekankaaseen, jalkoihin sidottiin 50 kilon hiilikimpale ja kapteeni itki, kun hiili oli niin kallista. Heitettiin mereen ja lyötiin vetoa siitä, ennättääkö hän pohjaan, ennen kuin haikalat nappaavat hänet.

Wellingtonin herttua

Angelo ryntäsi kiihkeästi heti asiaan. Hänen suustaan tuli puhetta koskena ja me sanoimme hänelle, että hän saisi pitää turpansa kiinni, sillä ei kukaan kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Silloin pisti hän jarrut päälle ja aloitti uudestaan:

– Hän souti meidät rantaan ja kokonaisen tunnin ajan yritti sormin ja käsin puhumalla tarjoutua oppaaksemme. Hänen englanninkielentaitonsa oli olematon, mutta hänen nimensä oli Wellington. Joku saarella vieraillut matruusi oli sen antanut hänelle ja tämä ruskeapintainen kanaka oli siihen kovasti kiintynyt. Hän osoitti leveää rintaansa ja hoki: Wellington, Wellington. Siitä kaikesta ymmärsimme, että nimi oli tehnyt suuren vaikutuksen häneen. Me nyökkäsimme ja osoitimme ymmärtävämme. Juuri ennen maihinnousua ojensi hän Ericille kirjeen, jonka hän kaivoi ryysyisen paitansa syvennyksistä. Eric rupesi sitä tavaamaan ja purskahti nauruun. Sitten kiersi kirje keulasta perätuhdolle saakka eikä meillä ollut pitkään aikaan ollut niin hauskaa.

Rakatawaa käytettiin muonituspaikkana. Meillä oli sinne hiililasti, sillä saarella oli sokeriruokoistutuksia, ananaspeltoja ja vaniljakenttiä. Jo ennen kuin pääsimme edes rantaan asti, pilkisti palmujen välistä tehtaitten savupiippuja. Savu kohosi taivaalle ja koneet järsivät sokeriruo'on pintaa, niin että kuului.

Kirjeen ja siihen liittyvän todistuksen oli antanut eräs englantilainen matruusi. James B. Wilton (s/s 'Tressan' quartermaster) todisti siinä juhlallisesti:

"To whom it may concern.

Minä James B. Wilton todistan täten, etten koskaan ole tavannut suurempaa roistoa maan päällä kuin tämän kirjeen esittäjä on. Hän on likainen varas, saastainen roisto, joka viidestä sentistä leikkaa kurkun poikki. Kun hän pyytää teiltä, että ottaisitte hänet oppaaksenne, niin potkaiskaa hänet tienviereen, sillä se on hänen oikea paikkansa ja siinä hän on syntynytkin. Hän on sika ja sian poika. Tämä kaikki olkoon hänelle suositukseksi annettu."

– Onpa siinä todistus! huokasi Eric.

– Siitähän te, pojat, saatte hyvän oppaan, sanoi Pietro, joka piti perää.

Pietron huomautus oli syntynyt puhtaasta ilkeämielisyydestä, sillä hän kulki aina omia teitään maissa ollessamme. Kerrottiin, että hän kulki pitkin laguunin rantoja, kuunteli lintujen kirkunaa ja löi vetoa kenen kanssa tahansa siitä, että hän tunsi kaikki perhoset. Mutta hän olikin jo vanha mies, niin vanha, että hän olisi kelvannut meille isäksi. Ammatiltaan oli hän laivan herra kirvesmies ja syntyään oli hän portugalilainen.

Sillä tavalla me tutustuimme Wellingtoniin, jonka heti ristimme Wellingtonin herttuaksi, sillä me olimme lukeneet historiaa. Meitä oli veneessä viisi miestä, jos tuo hieman pahalta haiskahtava kanaka otettiin mukaan. On merkillistä muuten, miten tummapintaiset ihmiset hajuavat, sanokoot rotujen tasa-arvoisuuden puolustajat ja neekerien ystävät mitä tahansa. Neekerin haju kuumana kesäpäivänä on ellottava; kanakan tuoksu on kirpeämpi. Me koetimme pitää Wellingtonia tuulen alla, missä ikinä liikuimme.

Ellinor H. keinui laguunin ulkopuolella mainingeissa. Halkaisijapurje oli ylhäällä ja arvasimme perämiehen sitä kuivattelevan. Peräkannella istui kapteeni telttatuolissa. Hän oli mukava ukko. Kukin meistä oli saanut maihinmenorahaa kaksikymmentäviisi dollaria ja ukko oli komealla kädenliikkeellä sanonut: – Kun tarvitsette lisää, niin kaipa sitten huudatte. Ellinor H. lepäsi ankkurissa kilometrin päässä rannasta, joten ukko tiesi, mitä sanoi.

Kuljimme valtavien sokeriruokoistutusten halki, tuijotimme palmujen kruunuihin, katselimme ananasrivistöjä, joissa ananakset seisoivat jäykkinä kuin sotilaat ruoturintamassa ja vedimme sieraimiimme vaniljan väkevää tuoksua. Siellä täällä näkyi metsään hakatuilla aukeamilla huopiin käärittyjä vaniljakasoja, jotka hiljalleen hautuivat lämmössä. Carlo lausui jotakin, että tämä oli kuin hänen kotikaupunkinsa sekatavarakauppa. Me kuljimme hiljaisen hartauden valtaamina, emmekä uskaltaneet edes ananaksen huippulehteä taivuttaa, sillä niin vieraiksi tunsimme itsemme.

Wellingtonin ruskeapintainen herttua kulki takanamme ja mumisi yksitoikkoisesti nimiä. Arvelimme, että hän yritti tutustuttaa meitä maastoon. Tuon tuostakin tuli hänen huuliltaan sanat: "Wikki-wikki".

Kun pääsimme saaren keskustaan, aukeni silmiemme eteen kylä eli kauppala, miten siihen sitten suhtautui. Wellingtonin ääni tuli yhä kimeämmäksi. Hän huudahti vielä kerran "Wikki-wikki" ja silloin mekin jo älysimme, mikä hänen aivoissaan oli pakottavana voimana. Keskellä kylää oli kaksikerroksinen rakennus ja sen kylkeen oli maalattu mustalla värillä nämä Wellingtonin sanat. Kyseessä oli saaren kapakka. Olisihan meidän pitänyt se jo arvata aikaisemmin.

Tunnin kuluttua olimme tulleet Wellingtonin kanssa yksimielisiksi siitä, että tämä oli ainoa paikka saarella, missä sai kaksikymmentäviisi dollaria kulumaan hauskasti. Kärpäset surisivat kodikkaasti, oviaukossa heilui istutustenomistajia, työnjohtajia ja kanakoita. Kanakoille ei tarjottu mitään, mutta sitä enemmän tarjottiin siihen pöytään, jossa istui saaren hienosto: kaksi insinööriä ja sheriffi. Otaksuttavasti kävivät koneet itsestään auringon voimalla ja otaksuttavasti ei lakia ja oikeutta tarvittu, sillä nämä herrasmiehet olivat päättäneet istua pöytänsä ääressä, vaikka koko Rakatawa olisi maanjäristyksessä uponnut meren nieluun.

Me esitimme itsemme ja meidät otettiin suosiollisesti vastaan Rakatawan seurapiirissä. Me kerroimme tulevamme Australiasta, mikä oli totta ja kadottaneemme myrskyssä miltei kaikki miehet, mikä oli valhetta. Pietro oli jo lähtenyt vaellukselleen.

Wellington istui ovensuussa ja katseli meitä kaihoisin silmin. Me tiesimme, mitä hänen mielessään liikkui ja Carlo nousi joka puolen tunnin kuluttua lukemaan hänen kouraansa viisikymmentä senttiä. Se oli hänen palkkansa ja se maksettiin täsmälleen. Yhtä täsmällisesti katosivat rahat hänen taskuunsa, jos taskuksi voidaan kutsua rääsyistä aukkoa, mistä ruskea iho pilkisti. Odotimme aina kuulevamme rahan kilisevän lattialle, mutta kaipa taskussa jokin pussi oli, koskapa petyimme.

Meistä tuntui, että Wellingtonin herttua tuli yhä enemmän piparkakun väriseksi ja meistä tuntui myös, että Ellinor H. saisi meidän puolestamme lähteä koska tahansa pois. Insinöörit tulivat yhä mukavammiksi. Carlo lähti jälleen maksamaan Wellingtonille palkkaa ovensuuhun.

Sitten alkoivat tapahtumat kehittyä.

Kun Carlo tuli takaisin pöytään, rupesimme laskemaan rahojamme. Carlo teki sen järkyttävän huomion, että hänen kassansa oli kuivunut kahteen dollariin. Mutta miten?

Insinöörit nauroivat ja sheriffi myhäili itsekseen. Carlo käänsi taskunsa nurin, tutki oliko niissä reikiä ja taputteli sivujaan kuullakseen, kilisisikö raha jossakin, mutta kaikki oli turhaa. Lopulta hän alistui. Merimies uskoo mihin tahansa. Oliko ollenkaan varmaa, että ukko oli antanut hänelle kaksikymmentäviisi dollaria? Oliko edes todennäköistä, että sellaista miestä kuin kapteenia oli lainkaan olemassa? Oliko hänellä edes taskuja? Carlo kyseli tätä meiltä silmät pyöreinä, emmekä voineet vastata mitään.

Kului jälleen puolituntinen ja Eric lähti maksamaan herttualle palkkaa. Wellington istui yhä paikallaan liikkumattomana. Hän oli kuin epäjumalankuva hämärässä ja Eric taputti häntä ystävällisesti hartioille.

– Wikki-wikki, sanoi Wellington ja hymyili, että hampaat hohtivat.

– Rikki-tikki-tavi, sanoi Eric ja luuli sen olevan Rakatawan murretta.

Sitten he nauroivat molemmat.

Laskimme, että Wellington oli nyt ansainnut kolme dollaria. Eric tarkisti kassansa ja hänen kasvonsa rupesivat muistuttamaan hevosen naamaa. Ne venyivät, venyivät loputtomasti, niin että meitä rupesi jo peloittamaan.

Ericin kassa osoitti kahta dollaria ja kahtakymmentäviittä senttiä.

Hän toisti kaikki Carlon temput, mutta hän oli puolestaan varma siitä, että ukko oli antanut hänelle kaksikymmentäviisi dollaria. Hän oli varma siitäkin, että ukko oli todella olemassa, eikä mikään harhakuva, kuten Carlo uskoi. Hän oli jopa varma siitä, että joku oli vienyt hänen rahansa ja tilanne alkoi meistä tuntua hieman kiusalliselta, varsinkin kun Rakatawan hienostopiireillä tuntui olevan hauskaa.

Wellington istui yhä hiljaa nurkassaan. Olisi voinut luulla, että hän nukkui, ellei olisi nähnyt, miten silmät loistivat palavina hiilinä hämäryydessä. Kerran, mutta ainoastaan kerran, yritti hän nousta tuoliltaan ja tulla lähellemme, mutta silloin nousivat sekä sheriffi että baarimestari paikoiltaan ja lähenivät häntä uhkaavan näköisinä. Tuntui kuin olisi hänen ja kapakan muun osan välille ollut piirrettynä näkymätön rajaviiva, jonka yli hänen ei sallittu astua. Maassa maan tavalla, ajattelimme ja kohautimme olkapäitämme.

Eric katsoi Carloon ja Carlo katsoi Ericiin, Sitten sanoi Eric, joka oli viisain meistä:

– Mene sinä nyt!

Käsky oli tarkoitettu minulle. Nousin ja lähdin Wellingtonin herttuan luo. Tarjosin hänelle dollarin seteliä ja hän kaivoi taskustaan viisikymmensenttisen, jonka hän ojensi minulle hieman minua tyrkäten. Seteli kahisi kuuluvasti, herttuan hampaat kilisivät ja minäkin taputin häntä hartioille.

Wellingtonin herttua oli nyt ansainnut kolme ja puoli dollaria.

Pimeys tuli sitten valtavalla voimalla ja me ryhdyimme valmistelemaan lähtöä. Tropiikissa ei kuitenkaan tehdä mitään nopeasti ja niinpä ennätti Wellingtonin herttua ansaita vielä viisikymmentä senttiä.

Minä kopautin pöytään ja pyysin baarimestaria luoksemme. Hän tulla vaapersi hyllyvänä massana ja ojensi hikisen kätensä pöydän yli. Pistin käteni taskuun ja vedin sen nopeasti takaisin kuin olisi käärme minua pistänyt. Taskussani ei enää ollut mitään.

Me rupesimme sitten etsimään rahojamme. Kurkistimme pöydän alle, katsoimme epäilevinä insinööreihin ja sheriffiin ja – annettakoon se meille anteeksi – tunsimme ensimmäisen kerran elämässämme, että toveruus ja ystävyys ovat kuin kullassa ruskottavia pilviä, jotka voivat haihtua.

Sheriffi maksoi lopulta. Lasku ei ollut suuren suuri: Wellingtonin herttua oli ansainnut enemmän kuin laskun summa oli. Carlo luovutti jäljellejääneet rahansa sheriffille. Eric samoin ja niin me sitten allapäin ja surullisina lähdimme polulle takaisin. Wellington kulki edellä ja me miltei tunsimme, miten iloinen hän oli. "Wikki-Wikki", hoki hän. Ja me olimme samaa mieltä hänen kanssaan, että hän oli rehellisesti ansainnut rahansa.

Kaksikymmentäviisi dollaria ei ole paljon rahaa, eikä merimies muutenkaan rahalle suurta arvoa anna, mutta rahaa ei saa pudottaa. Kyselimme laivalle palattuamme ukolta, oliko hän todella antanut meille rahaa niin paljon. Hän kutsui taivaan ja maan todistajakseen sekä epäili meitä siitä, että yritimme sotkea hänen laskujaan.

Kun olimme olleet kahdeksan päivää merellä, kutsui Pietro meidät katkaisijapuomille, mistä käsin hän parhaillaan narraili boniittoja. Hänen kertomuksensa oli hieman ihmeellinen.

– Te muistatte kai, että saitte odottaa minua miltei tunnin veneen luona. Minä kävin teitä kapakasta hakemassa ja otin ryypyn niiden insinöörien kanssa. Sheriffi kertoi, että Wellingtonin herttua oli varastanut kaikki teidän rahanne. Hän oli Rakatawan ja ehkäpä koko Etelämeren saariston taitavin taskuvaras. Sen takia ei häntä lasketa kapakassa koskaan ovensuuta pitemmälle. Hän sieppaa rahan mistä tahansa ja baarimestari aikoo viedä hänet Ranskaan sirkukseen.

– Mutta millä tavalla?... kysyimme me.

– Sheriffi sanoi vain, ettei sitä voi kukaan käsittää. Wellington ei saa tulla häntä metriä lähemmäksi, muuten hän ampuu. Mutta sitten sheriffi tuli hempeämieliseksi ja sanoi, että hän suo tämän ansion niin mielellään Wellingtonin herttualle, sillä laivat käyvät vain kaksi kertaa vuodessa saarella. Kullakin on ammattinsa, sanoi sheriffi, eikä hän ollut sellainen mies, joka vei leivän toisen suusta. Ja Wellingtonin elämä on muutenkin tarpeeksi vaikeata, vakuutti sheriffi. Hän elää viidakossa hylkiönä eikä kukaan tahdo hänen kanssaan olla tekemisissä. Siellä hän varastaa apinoilta kookospähkinöitä, sillä hän ei voi olla varastamatta. Hän ei varasta muilta kuin tyhmiltä luontokappaleilta, lopetti Pietro ja me ymmärsimme, että hän tahtoi olla yksinään boniittoineen.

Mutta sinä yönä vapaavahdin aikana me lähetimme jokainen hiljaisen tervehdyksen James B. Wiltonille, missä ikänä hän mahtoi seilata. Me tunsimme hänen kanssaan sielujen sukulaisuutta ja päätimme, että ensi kerralla Rakatawassa...

Gottfried Friedrich Karl Lutkens. Kutsutaan Lihapullaksi kuudella eri kielellä. Entinen laivakokki, nykyisinkin siinä virassa. Lähti anoppiaan karkuun ja odottaa nyt hänen kuolemaansa. Ei kuvaa vihollistaan sen tarkemmin, sanoo vain, että jos käärme puree anoppia, niin käärme kuolee. Laittaa huonoa ruokaa vielä huonommista aineksista, mutta hymyilee aina sittenkin. Kolme kertaa on hänestä luvattu tehdä haikalansyötti. Puhuu unissaan alasaksaa. Ikä 27 vuotta. Maha kuin pussirotalla. Ulvoo ja sanoo, että se on jodlaamista. Tasainen kertoja, mutta ei pidä siitä, että häntä kutsutaan valehtelijaksi. Sarvi otsassa, joka syntyi siitä, että kapteeni löi häntä kerran kivikovalla pannukakulla päähän. Annetaan nyt hänellekin puheenvuoro. Hyväntahtoinen mies, joka suojelee nuorempiaan. Kirjoitustaidoton.

Hans Onnellinen

Lihapulla heitteli astioita pitkin pöytää. Pojat poimivat ne ilmasta kiinni ja huusivat jotakin sisältöä niihin. Lihapulla murisi jotain, kaatoi teetä ja istahti sitten seuraan.

– Ja nyt saatte kuulla kertomuksen Onnellisesta miehestä.

– Onks' niitä sellaisiakin? kysyi George.

– Kun kuulet, niin tiedät, sanoi Lihapulla.

– Hans oli murheellisen näköinen veijari. Silmät olivat punaiset, mutta vielä punaisempi oli nenä, iso nenä, joka alppivuoren tavoin kaareutui hänen harmaitten viiksiensä ylle. Kaikkea tätä maisemaa valaisi alakuloinen hymy. Hänen ikäänsä ei kukaan tiennyt, tuskinpa hän tiesi sitä itsekään. Hän puhui omituista englannin ja saksan sekasotkua, joka joskus oli aivan hirvittävää. Hänelle oli käynyt kuten niin monelle muullekin maailmankiertäjälle: hän oli unohtanut äidinkielensä, ennen kuin oli täydelleen oppinut uuden kielen.

Varreltaan oli hän alamittainen. Väitettiinpä, että hän pystyi suorana kulkemaan pitkän toisen perämiehen jalkojen välistä. Sitä ei kuitenkaan oltu koskaan todistettu.

Pojat kutsuivat häntä Hans Onnelliseksi. En kiinnittänyt nimeen mitään huomiota, mutta kun sitä päivästä päivään toistettiin, heräsi uteliaisuuteni.

Istuimme takaluukulla ja katselimme, miten 'Aldrich' kynti Panaman kanavan suussa olevaa vihreää vettä. Kanavasaaret, ikivihreät saaret, olivat jo aivan lähellä. Vauhti hiljeni. Kuului surinaa. Gyroskooppihyrrällä varustettu luotsivene surisi laidan viereen. Suunnilleen Hansin kokoinen, mutta paljon äkäisemmän näköinen luotsi saapui laivaan. Perässä kompuroi lääkäri ja puoli tusinaa tullimiehiä.

Hetken hiljaisuus, sitten kolisi ankkurikettinki. Ankkuri putosi lahden vihreään veteen, kuului loiskahdus, sitten ruorin kitinää. Jälleen hiljaisuus.

Katselimme, miten kokki onki merestä kummallisia kaloja. Toisilla oli vain pää, toisilla ei tuntunut olevan muuta kuin pyrstö. Möhömahaisia ja suurisilmäisiä, värikkäitä ja harmaita kaloja nousi aikamoista vauhtia ämpäriin.

Koko kanavan suu oli täynnä elämää. Tuossa pisti vedenpinnan yläpuolelle ruman päänsä suuri merikilpikonna, pyllähti syvyyteen, kun kuuli luotsiveneen surinan, tuossa boniitto teki loikkauksia lahden rasvatyynen pinnan yllä, ikään kuin olisi harjoitellut olympialaisia varten.

Hans tuijotti ämpärissä olevia kaloja. Hän mutisi jotakin. Hän koetteli kaloja ikään kuin todetakseen, oliko tuollaisia eläviä todella olemassa maapallolla. Hän oli niin alakuloisen näköinen, että tahtomatta nousi mieleeni hänen nimensä: Hans Onnellinen. Mistä ihmeestä noin alakuloisen näköinen mies saattoi saada niin iloisen nimen?

Jäimme siihen keskustelemaan. Annoimme kokin onkia emmekä välittäneet lainkaan lämmittäjistä, jotka tulivat kuumasta pätsistään yhtä kuumaan pätsiin kannelle. Ero oli vain siinä, että alhaalla vallitsi kuiva lämpö, ylhäällä kannella oli kuin saunassa.

Hansin vetiset silmät tuntuivat tuijottavan jonnekin kauas. Hän tuntuu olevan hellällä tuulella, ajattelin ja päätin samassa kysyä, mistä hän oli nimensä saanut.

Hans ei ollut kuulevinaankaan. Kun hän sitten avasi linnun nokkaa muistuttavan suunsa, tulivat sanat viiksien alta sekaisena ryöppynä.

– Pojat kiusaavat vanhaa miestä. Mistä minä tiedän, miksi te minua haukutte selkäni takana. En minä ole onnellinen.

– Kerro nyt, miten pärjäsit siellä Jokohamassa, kehoittivat lämmittäjät.

Ja niin Hans kertoi omituisen jutun.

Hän oli tovereineen joutunut Jokohamassa beachille, mikä lähinnä tarkoittaa sitä, kuten tiedätte, että he olivat joutuneet rahattomina rannalle. (Ikään kuin me emme olisi sitä tietäneet!) Kaksi päivää he olivat maleksineet japanilaisten parissa, kaksi nälkäistä päivää. Kerjänneetkin he olivat, mutta heidän mielestään oli alentavaa mennä satamakortteliin ruokaa pyytämään.

Kolmantena aamuna he istuivat kaupungin satamapuistikossa ja kuuntelivat vatsasta nousevia kurisevia ääniä. Nämä eivät ole miellyttäviä ääniä ja niinpä he vetivät arpaa siitä, kenen vuoro oli lähteä kerjuulle. Hans voitti, mikä luonnollisesti tarkoitti sitä, että kaverin oli lähdettävä vaikealle vaellukselle.

Tämä tapahtui vuonna 1923, taisi olla syyskuussa. Muistaako kukaan, mitä silloin tapahtui? Silloin tapahtui? Silloin tapahtui suurin maanjäristys, mikä koskaan on Japanissa maata heiluttanut. Satojatuhansia ihmisiä sai surmansa, kokonaisia kaupunkeja tuhoutui ja paloi, suuria saaria vaipui mereen, toisia nousi merestä, laivoja heittivät suuret hyökyaallot kauaksi kuivalle maalle ja koko Japani oli silloin täynnä voivotusta.

Tämä onnettomuus tapahtui juuri samalla hetkellä, jolloin Hansin toveri oli lähtenyt ruokaa kerjäämään. Hans istui penkillään ja heilutteli jalkojaan. Häntä oli taasen onnistanut.

Silloin alkoi maailma huojua. Hans lennähti penkkeineen kauas nurmikolle. Tuuli suhisi puissa, ne sortuivat ryskyen hänen päälleen ja hän sai silmänsä täyteen multaa. Kun maan keinunta jatkui, tarttui Hans kouristuksenomaisesti kiinni jonkin puun juureen, puri hampaansa yhteen ja odotti kuolemaa. Hänen ainoana ajatuksenaan oli silloin: maailmanloppu!

Kului viisi minuuttia, kului kymmenen minuuttia. Vasta silloin uskalsi hän avata silmänsä ja pyyhkiä luomien väliin tunkeutuneen mullan pois.

Mutta missä oli toveri?

Hans käänsi päätään varovaisesti siihen suuntaan, minne toveri oli lähtenyt kävelemään. Hän näki vain pari palavaa taloa, kokoonkaatuneita puita, mutta ei mitään muuta. Lopulta hän alkoi ryömiä palavia taloja kohden, mutta päästyään noin viidenkymmenen metrin päähän kohottautui hän ensin polvilleen ja sitten seisoalleen. Sen sijaan, että hän olisi nyt alkanut kävellä eteenpäin, alkoikin hän juosta kiivaasti takaisin entistä istuinpaikkaansa kohden.

Hän oli nimittäin nähnyt kauhean näyn: maa oli haljennut hänen ja palavien talojen välillä. Maassa oli monta sataa metriä syvä kuilu. Sinne oli toveri vajonnut. Maailmanloppu oli hänet vienyt.

– Ja ellei minulla silloin olisi ollut arvonnassa niin hyvää onnea, olisin siellä kuopassa minäkin, tuumi Hans. – Olisin mennyt suoraan...

– Kyllä me tiedämme, minne sinä olisit mennyt, virnistelivät lämmittäjät.

Kuumuutta, kuumuutta. Koko maailma tuntui hikoilevan. Miraflores-suluissa katselin, miten neekerit kävelivät kanavan reunoilla ja irvistelivät. Sähköveturit kiskoivat 'Aldrichia' Atlantia kohden. Kaiken yllä oli ikään kuin sumua. Miten ihmeessä ihmiset saattoivat asua tämän kaltaisella seudulla?

Hans Onnellinen oli komentosillalla silloin, kun minun ruorivuoroni tuli. Hän vihelteli surumielistä säveltä ja sylkäisi aina alligaattorin nähdessään. Ja hän joutuikin sylkäisemään monta kertaa, sillä Culebra Cutin rannoilla niitä oli kymmeniä ja Gatun-järvessä varmaan satoja. Kapteeni katseli huvittuneena Hansia, mutta Hans vain mulkoili.

Colon. Christobal. Atlantinpuoleisessa suussa ovat nämä kaupungit aivan vierekkäin. Vain katu erottaa Christobalin Colonista.

Yhdysvalloissa oli siihen aikaan kieltolaki, mutta Panaman tasavallassa ei ollut. Christobalissa sai ryypätä, mutta Colonissa ei saanut. Tai oliko se päinvastoin, en muista.

Purjehdimme jossakin Kuuban ja Haitin välillä, kun kuulin Hansista taas oivan jutun.

Jos sattui väsymään märässä kaupungissa hummatessaan, täytyi katsoa, ettei ärsyttänyt kuivassa kaupungissa käveleviä poliiseja. Panaman puolella ei tarvinnut pelätä poliiseja. Monta kertaa oli sattunut niin, että jos väsynyt merimies nukkui keski- eli rajakadulla pää amerikkalaisella puolella, korjasivat hänet poliisit, sillä pää oli ollut syynä väsymykseen eikä muu ruumis. Niin oikeuskin asian käsitti ja sakot tulivat. Mutta jos sattui nukahtamaan rajakadulla siten, että pää oli Panaman tasavallan alueella, ei joutunut putkaan.

Hans oli iloitessaan nukahtanut rajakadulle hänkin. Pää oli ollut leukaa myöten Panaman puolella. Poliisi yritti varovaisesti työntää hänen päätään Amerikan puolelle, mutta silloin Hans oli herännyt. Ja pelastui.

Silloin vasta, silloin Kuuban ja Haitin välillä, käsitin, miksi Hansia kutsuttiin Hans Onnelliseksi.

Charles Vandermeer Jr. Väitti olevansa kotoisin Bostonista ja väitti lisäksi kuuluvansa Bostonin hienostoon. Selitti olleensa taiteilija ja että kuuluisuus meni hänen päähänsä. (Tässä me huokasimme osaaottavaisesti). Kertoi, että Bostonin hienostolla on seuraava arvojärjestys: ensin tulee Jumala, sitten Lovejoyt, sitten Vandermeerit ja sitten ei tule ketään. Minkä vuoksi me ristimme hänet heti Kalleksi, Bostonin Kalleksi. Hänen puheensa oli yleensä silkkaa valhetta, sillä ainoa taideteos, minkä hän koko elämänsä aikana oli tehnyt, oli huonosti piirretty dollarin seteli ja palkkion tästä taiteellisesta suurtyöstä maksoi hänelle New Haveniin oikeusistuin, joka mittasi siitä kolme vuotta ja kuusi kuukautta kuritushuonetta. Oli kai syytäkin lähteä sen jälkeen päätä tuulettamaan. Mutta joka tapauksessa mukava kaveri.

Merimies kävelee Australiassa

Lamppu oli sammua, sillä kirottu messipoika ei ollut muistanut panna siihen öljyä. Me sadattelimme hissunkissun. Kukaan vapaavahdin miehistä ei viitsinyt nousta kojustaan. Odotimme jotain kansivahdin miestä tulevaksi, mutta ketään ei kuulunut, sillä huudoista päättelimme, että ylhäällä otettiin parhaillaan alamärssyjä sisään. Se tarkoitti sitä, että meidät saatettiin koska tahansa purrata kannelle. Muutenkin oli elämä aika haljua, sillä vettä oli koko maailma täynnä. Kojuissa haisi kosteus ja me taisimme itsekin haista homeelta.

No niin. Ketään ei tullut skanssiin. Me odotimme ja odotimme ja lopuksi rupesimme kertomaan juttuja. Joku muisti, että pian oli tulossa joulu ja joku sanoi, että pitäisi kertoa joulukertomus. Sellainen, missä olisi joulukuusi ja suojelusenkeli ja missä olisi paljon joululahjoja. Joku toinen käski edellisen puhujan painua hiiteen. Sitten vaivuimme taasen tylsyyteen ja koetimme kaikenlaisia vaistomaisia temppuja pysyäksemme keskellä kojua. Laiva heilui niin vimmatusti. Se meni ylös ja alas, se meni yhdelle sivulle ja toiselle sivulle.

Bostonin Kalle sai puheenvuoron. Hän yski ja kakisteli ja sanoi sitten, että hän oli kerran Australiassa pummilla (niin kuin mekin emme olisi siellä olleet pummilla!) Bostonin Kalle sanoi, ettei kukaan ole kävellyt niin pitkää matkaa Australiassa kuin hän, ja lausui meille muutenkin halveksumisensa. Sitten hän aloitti, ja hyvä juttu siitä tulikin. Ikävä vain, että hän tehosti puhettaan pitkillä käsillään.

Ja tässä seuraa nyt hänen juttunsa asianmukaisesti koristeltuna:

– Maantiedettä koulussa lukeneet tietävät, että talvi on Australian kesä. Joulu on Australian juhannus, jos nyt niin saa sanoa. Mutta siellähän ihmiset kävelevät pää alaspäin, kuten vanha Hanna sanoo. Maa, missä linnut eivät laula, missä kukat eivät tuoksu ja missä naisilla ei ole kunniaa. Aurinko paistaa siellä kuumasti ja lampaita on kamalan paljon. Samaten kaniineja ja sisiliskoja.

Olimme olleet jo kaksi kuukautta maantiellä. Kulkeneet talosta taloon työtä etsien ja – mikseipä sitä kehtaisi sanoa – kerjäten. Joskus ansaitsimme hieman rahaa tilapäistyöllä, mutta ne kuluivat pian ja jälleen oli käveltävä. Työtä ei saanut, ei ainakaan pysyvää työpaikkaa. Vaikka – mitäpä siitä, tuumi Jack. Eihän terve ruumis työtä kaipaa.

On ihmeellistä, miten hyvä oppimestari Nälkä on. Me olimme silloin lähellä luontoa. Meidän silmämme, korvamme, raajamme ja nenämme olivat kaikki alakerran herran, Vatsan palveluksessa ja tämä herra oli vaativa isäntä. Lakkaamatta se ajoi meitä eteenpäin. Se opasti meidät sellaisiin taloihin, missä emäntä oli ystävällinen ja missä koira heilutti häntäänsä. Se varjeli meitä kiroilevista isännistä. Mutta ihmeellisesti se vain pieneni näiden kävelykuukausien aikana. Ainoastaan murinansa se osasi säilyttää yhtä kuuluvana.

Jos olisitte, pojat, silloin olleet Australiassa (ikään kuin emme olisi siellä olleet – pyh!) olisitte nähneet suunnilleen seuraavanlaisen näyn:

Jack kävelee edellä ja minä jäljessä. Huiskimme kärpäsiä pois lehdeksillä. Eukalyptuspuun lehvillä. Koetamme selittää kärpäsille, ettemme ole lehmiä, mutta ne eivät ymmärrä meitä. Puiden oksilta kurkkivat suuret liskot, iguanot. Puiden alla juoksentelee kaniineja ja lehvien välissä liihottelee suuri äänetön lintu, joka on vain tavallisen tulitikkulaatikon painoinen. Sen me tiedämme kokemuksestamme, sillä olemme lähestyneet Luontoa. Iguanoja emme pelkää päivisin, mutta yöllisen leirivalkean ääressä niiden pihinä käy hermoille. Maa on kuivaa ja pölisee. Näillä seuduin sataa vain kaksi kertaa puolessa vuodessa eikä vettä ole missään. Kengät ovat ylellisyyttä, mutta hattu pitää olla päässä, muuten rupeaa näkemään sammakoita.

Maantie on pitkä. Se ulottuu aina rantaan asti, sillä Australia on saari. Rannalla olisi vilpoisempaa, mutta sinne emme uskalla mennä. Meitä odotetaan siellä hartaasti, poliisit odottavat, mutta me sen sijaan kävelemme vain vinhaa vauhtia maan keskikohtaa päin. Vain sisiliskoille kerromme salaisuutemme ja vain kaniinit tietävät, miksi kävelemme niin kovaa.

Tien vierellä lepää lampaanraato. Osa siitä on syöty ja nahka ripustettu kuivamaan aidalle. Siellä päin maailmaa on sellainen tapa, että kulkija saa tappaa lampaan, kunhan vain jättää nahan aidalle kiikkumaan. Lampaita näkyy tuhansittain – vieläkin enemmän. Koko maailma haisee lampaille ja kaniineille ja joskus ryöpsähtää tähän valtahajuun tuulahdus lehmän antimista.

Kaniineista emme oikein pidä. Alituiseen häiritsevät ne meidän vaatimatonta yöuntamme, alituisesti ne poukkovat kimmoisilla koivillaan korviemme ohi. Joskus öisin on koko maailma täynnä kaniineja: harmaita, ruskeita, sinisiä, punaisia ja mustia sekä pitkäsäärisiä. Ne kaivavat maahan reikiä, joissa miltei nyrjäyttää nilkkansa, ne kurkistelevat kaikkialla, ja olen kerran nähnyt sellaisen puussakin.

Talo talon jälkeen lipui ohitsemme. Lipui, sillä olimme kuumuudesta niin turtuneita, ettemme huomanneet omaa liikkumistamme ollenkaan. Sitten eräänä iltana tuli eteemme oikein lihavan näköinen talo, sellainen, jota australialaiset sanovat: "My house is my castle".

Minun vuoroni oli mennä pyytämään. Minun vuoroni oli vikistä pehmeällä äänellä. Minun vuoroni oli silmiä kamalasti pyörittämällä koota kokoon kaikki talossa mahdollisesti piilevä säälintunto.

Ja kyllä minä osasinkin. Astuin kuistille ja kurkistin sisään. Ulos saakka tuntui paistetun leivän käry. Emäntä oli leiponut sievän, ah, niin sievän pinon kaakkuja. Sellaisia pieniä kaakkuja. Minä pidin niistä heti ensi näkemältä, mutta niiden leipoja ei pitänyt minusta ollenkaan. Kuulin jo ovelta kurkistaessani joitakuita sanoja, joiden sisimpänä ytimenä oli keskitetty ajatus: taas tulee hampuusi meidän taloomme. Tein kuitenkin kaikki konstit etuperin ja takaperin, sillä eihän mitään ollut hävittävänä.

Lukiessani takaperin litaniaani huomasin, että emäntä hiipi luokseni etuperin patakoukku kädessään. Silloin minä loikkasin yhtämittaa ulos asti. Painoin oven kiinni ja sihisin pelosta. Sehän oli hurja nainen! Tuskinpa hän oli edes kristitty?

Emäntä oli jäänyt oven toiselle puolelle. Kuistin varjoisesta osasta kuumotti jotakin ruskeata. Kuin ajatuksissa hiivin sinnepäin, sieppasin kokonaisen pellillisen vielä kuumia pyörylöitä syliini ja hitaasti sekä arvokkaasti poistuin pihan puiden sekaan.

Kolmanneksen söi Jack, kolmanneksen minä ja loput panimme pussiin. Sitten sanoin Jackille:

– Olen tehnyt osani. Näytä sinä nyt sitä kehumaasi tarmoa ja vie tyhjä pelti takaisin. Muista kiittää emäntää ja jos näet isännän, niin sano, että mahdollisesti ensi viikolla tulemme tätä tietä takaisin.

Jack murisi, mutta meni kuitenkin. Harvapuheiseen tapaani olin jättänyt hänelle selittämättä, miten nämä pullat sain. Jack meni ja tuli. Hän tuli takaisin niin nopeasti, että se oli aivan ihmeellistä. Emännän hameenliepeet vain hulmahtelivat hänen heiluttaessaan kamalaa koukkua rotevissa käsissään. Ja Jack juoksi. Minusta tuntui, että hänen ilmeensä oli hieman ristiriitainen.

No, sovittiinhan sekin sitten, kun oli tullut juostua tarpeeksi. Jack oli vähän heikompi.

Muuten oli hän verraton toveri näillä nälkämatkoilla. Tyhjästä kirkosta oli hän lainannut itselleen hatun. Omansa hän myi ja sillä summalla elimme kaksi päivää. Vanhat tädit olivat hänen erikoisalansa. Miltei jokaisessa kaupungissa oli paljon vanhoja tanttoja, jotka olivat perustaneet hyväntekeväisyysyhdistyksiä juuri meikäläisiä varten. Jack oli ottanut hoitaakseen kaikki matkan varrella tapaamamme yhdistykset. Hän olisi ottanut hoitaakseen niiden rahavaratkin, mutta tädit eivät suostuneet. Täytyyhän kasöörillä sentään kengät olla jalassa, mutta sellaisia ei Jackilla ollut.

Seuraava mailmanmainio seikkailu tapahtui itse joulupäivänä. Kuumuus oli ankara, mutta parasta kai lienee, etten mainitse numeroita, sillä te pyörtyisitte. (Pyh! ajattelimme me; ulkona oli juuri silloin 45 astetta varjossa!)

Hikeä lisättiin oluella ja Jack innostui kovasti. Joulupäivänä mennään muualla kirkkoon, mutta Australiassa ei uskonnosta erikoisemmin välitetä. Päivä kuin päivä, tuumivat he ja ratsastuskilpailut ovat heille useaa muuta asiaa tärkeämmät.

Jack oli päättänyt näyttää suomalaista sisua hevoselle ja näille pakanoille. Kyllä siinä tarvittiinkin sisua, sillä hän tiesi hevosesta sen verran kuin tavallinen merimies yleensä hevosista tietää. Onni suosi kuitenkin häntä, mutta oikeinpäin ei hän satulassa ollut maaliviivalla. Hän sai kuudennen palkinnon, sillä kuudestatoista osanottajasta tuli maaliin vain kuusi. Yksi taittoi niskansa ja muut läkähtyivät muuten vain. Paikkakuntalaiset sanoivat minulle – Jackia tarkoittaen – ettei Australiassa ole koskaan ennen ratsastettu sillä tavalla. Hevosen lainannut vaati Jackilta vahingonkorvausta, mutta silloin me olimme jo jälleen maantiellä.

Australiassa juodaan jouluna kovasti, mutta Tapaninpäivänä ovat kaikki jo niin kipeitä, etteivät enää juodakaan jaksa. Krikettiä, tennistä ja jalkapalloa meille näytettiin jokaisessa kylässä, missä vain kuljimme. Otimme osaa kaikkiin sellaisiin kilpailuihin, mihin meidät laskettiin osanottajiksi, ja sitä paitsi otimme kaksi takkia ja yhden potkupallon. Hätä ei lue lakia, mutta minun mielestäni se potkupallon otto oli hieman turha, sillä eihän potkupalloa voi syödä. Heitimme sen sitten erääseen melonipeltoon, missä toivottavasti joku melonivaras putosi pyrstölleen nahkaisen melonin tavatessaan.

Tuontuostakin pelasimme poliisiasemilla pinochlea konstaapelien kanssa, sillä matkamme varrella oli useita poliisiasemia ja poliisit ovat kaikkialla maailmassa yhtä uteliaita. Nämä australialaiset poliisit olivat erikoisen seurankipeitä ja pidättivät meidät tuontuostakin. Aamuisin syötiin mannaryynipuuroa ja sitten taas alkoi peli. Saimme aina lähtiessämme kolmen päivän muonan. Niin määrää laki sielläpäin maailmaa. Vähitellen opimme tuntemaan kaikki poliisit siinä valtiossa, joten meillä ei siellä ollut enää mitään tekemistä. Komeasti hattujamme nostaen siirryimme Queenslantiin, puolitropiikkiin, josta taasen yhtä nopeasti tulimme takaisin, sillä Queenslannin poliisit selittivät, ettei meillä sielläkään ollut mitään tekemistä.

Jack oli lukenut kirjoista, että amerikkalaiset virkaveljemme matkustavat hienosti junassa. Jack sovellutti näitä kokemuksia käytäntöön, mutta pääsi vain kaksi asemanväliä eteenpäin, sillä silloin hänet löydettiin tyhjästä tavaravaunusta. Hän sai valita selkäsaunan tai kuuden kuukauden välillä. Jack valitsi edellisen.

Jack yritti toisenkin kerran ilmaista junamatkaa, vaikka olisi luullut yhden selkäsaunan olleen tarpeeksi. Hän oli sillä kertaa mennyt täysinäiseen tavaravaunuun peitteen alle. Juna kolisi eteenpäin ja Jack oli tyytyväinen. Hän "asui" viimeisessä vaunussa ja komeata oli kulku. Sitten hän nukahti ja heräsi aamulla siihen, että ympärillä oli niin kumman hiljaista. Olivat pahukset yöllä jättäneet lähiasemalle tarkoitetun viimeisen vaunun junasta pois ollenkaan tietämättä matkustaja Jackin aikomuksista. Sillä kertaa pääsi Jack eteenpäin noin kaksikymmentä kilometriä, mutta säästyi selkäsaunalta. Ja olihan sekin hyvä asia.

Niin siis matkustetaan Australiassa, maassa, missä kukat eivät tuoksu, linnut eivät... jne, sanoi Charles Vandemeer ja haroi pitkää tukkaansa. Puolet meistä oli nukahtanut kesken kertomusta.

Kalimeia Kalulu. Se oli kuuleman mukaan ollut hänen nimensä silloin, kun hänen isoisänsä oli vielä ihmissyöjä. Ukko oli pistänyt monta sukulaistaankin poskeensa ja elänyt sillä tavoin vanhaksi. Mutta nyt oli pojanpojasta tullut herrasmies. Hän pukeutui meistä parhaiten ja oli ylpeä siitä, että oli Uusilla Hebrideillä opetellut ranskaakin. Tyypillinen lähetyssaarnaajien koulun tulos, mutta hyvä merimies ja osasi kertoa hyviä juttuja. Hänen nimensä oli nyt Charles Smith ja sen nimisiä on maailmassa noin kaksi miljoonaa. Nimi ei siis miestä pahentanut.

Miten Filipo pääsi anopistaan

– Voi, voi! kirkaisi Charles Smith ja me pelästyimme.

– Mitäs sinä, apina, vingut, kyselivät kiusaantuneet äänet yläkojuista. Alakojuista kuului naurua.

– Se ei löydä taasenkaan maihinnousupaitaansa, murahti Bill.

Charlesilla oli kaunis silkkinen ja keltainen paita, johon kuului punainen solmio. Hän hukkasi sen kerran viikossa jonnekin. Tavallisesti se löytyi kirstun pohjalta, sillä sinne se tavallisesti pistettiin, sitten kun Charlesin arkku oli perinpohjin pöyhitty. Me olimme nimittäin väsyneet hänen keikarimaisuuteensa.

Paita löytyi ja kuulimme Charlesin mutisevan, ettei laivalla ollut muita herrasmiehiä kuin hän. Minkä toteamuksen me kiitollisuudella otimme vastaan. Emme halunneetkaan olla herrasmiehiä.

Charles rauhoittui, hyräili jotakin lemmenlaulua, sillä hän oli suuri naissankarikin, ja rupesi yhtäkkiä kertomaan juttua, joka kylläkin sietää panna aikakirjoihin. Jutun kertominen kesti kaksi ja puoli tuntia, mutta tässä se nyt on lyhennettynä ja kaunistettuna:

– Makasimme selällämme ruokovainiossa ja kuuntelimme suhinaa. Jossakin kaukana puhisivat vielä kanakat, sihisivät korealaiset ja kiinalaisten melu kuulosti porisevalta papupadalta.

– Sinun vuorosi mennä haukkumaan, sanoin minä Filipolle.

– Ei vielä. Vasta tunnin perästä. Otetaan ensin vauhtia.

Ystäväni Filipo Gomez oli kuin luotu työnjohtajaksi, timekeeperiksi. Vaikka havaijilaisten kanakoiden kielessä ei olekaan kuin kaksitoista kirjainta, sai Gomez näilläkin puutteellisilla haukkumisvälineillä ihmeitä aikaan. Otaksun, että hän lisäsi omasta puolestaan viisitoista kirjainta sanavarastoonsa. Minä en osannut muuta haukkumakieltä kuin englantia, mutta se ei enää näihin amerikkalaisen demokratian lellittelemiin nahkiaisiin pystynyt. Mutta kyllä Filipo antoi heille tulta pöksyille. Hän ei ratsastanut heitä kumoon, hän ei lyönyt heitä, mutta hän kiljui.

Siinä me makasimme ja meillä oli niin hyvä olla. Leikatuista aukioista kumotti meri. Täällä oli tuulta, täällä oli lämpöä ja täällä sai kristityn ihmisen palkan.

Filipo oli kotoisin Filippiineiltä, siis sieltä naapurista, ja hän oli jollakin tavoin kyllästynyt aurinkoon.

Filipo haukotteli ja ryhtyi sitten selittämään, miten hän pääsi erilleen madoista, jotka olivat käyneet hänen retiisimaansa kimppuun. Minä kuuntelin jännittyneenä, sillä Filipo oli maailman paras valehtelija.

– Weil, minä sirotin suolaa vakoihin. Yöllä ne juupelit nousivat pinnalle, nyhtivät retiisit maasta, sirottelivat suolaa niille – ja selvä oli. Ne eivät näes ole tottuneet suolaan. Ne kuolivat joka liero.

Minä katsahdin häneen, sanoin lempeästi:

– Onkohan tuo nyt oikein totta?

Vastausta ei kuulunut.

Vihdoin Filipo nousi, haki hevosensa, ja minä jäin yksin siihen loikomaan. Mietin, mitä ruokaa Pierre tänään laittaisi. Sokeritehtaalla oli taasen illalla tanssit. Minä menisin ja Filipokin menisi – sikäli kuin hän pääsisi anoppinsa haukankatseelta livistämään.

Filipon vaimo meni vielä jollakin tavoin mukiin. Hän oli portugalilainen, sellainen mukiinmenevä portugalilainen. Portugalilaiset naiset ovat kyllä kauniita nuorena, mutta auta armias, kun he vanhenevat. (Senkin naissankari, ajattelimme). Kaikki kauneus jää silloin kielenpäähän ja se on sellaista kauneutta, josta voi sanoa, että se on pahasta. Filipon anoppi oli sivuuttanut nuoruutensa ja päättäen Filipon kertomuksista ja värikkäistä kuvista oli tämä anoppi kaukaista sukua tarujen lohikäärmeelle. Sisarentytär, sanoi Filipo huoaten.

Tätä kaikkea minä siinä mietin. Pasaadi löi rantaan, sokerivarastoista nousi imelä haju ja viivasuoralla tiellä pörisi auto täynnä banaaneja. Vietiin varmaan virkistysaineita illan tanssiaisiin.

Filipo palasi ja heittäytyi ruokojen päälle. Hän vihelteli huolettomana. Hänen omaatuntoaan eivät nämä ikuiset riitelyt ja haukkumiset painaneet. Uskon, että hän sai joka ilta kuulla anopiltaan niin paljon pistäviä sanoja, että hän sydämensä kyllyydestä sitten purki niitä kulien selkään, joten luonnollista olisi ollut, että kulit jonakin yönä olisivat ryöstäneet Filipon anopin ja paistaneet hänet uskonnollisissa juhlissaan. Uskon, ettei Filipolla olisi ollut mitään sitä vastaan. Filipon sydän oli paksuksi parkittu.

– Menetkö tansseihin, kysyin minä irvistellen.

– Olihan tässä vähän aikomus. Saa nähdä mitä se vanha hyeena siihen sanoo.

Filipo huokasi.

– Minä tulen sitten sinua noutamaan. Laita itsesi ja eukkosi kuntoon. Pitääkö minun odottaa takaikkunan alla?

– Älä pilkkaa minua, vaikeroi Filipo. – Odota, kunnes itse saat anopin niskoillesi.

Tuli viimein ilta. Kuului veitsien kalinaa, kulien iloista popotusta ja hevosten hirnuntaa. Päivän työ – nimittäin makaaminen – oli meidän puoleltamme päättynyt. Ilta viilentyi ja tropiikki esittäytyi parhaimmilta puoliltaan. Nyt saattoi tanssiaisiin jo pukeutua herrasmiehen tavoin. Tämänkaltaisena viileänä iltana pääsisi varmaan leikistä yhdellä varakauluksella. (Ahah! sitä keikaria, ajattelimme).

Pierre oli nukkunut miltei koko päivän. Pierre nukkui aina liian kauan. Saimme vain paistettuja munia. Pojat olivat vihaisia. Joku väitti, että Pierre muistutti sammakkoa, mutta siitä suuttui Pierre, niin että oli haleta. Eihän ihminen silti sammakko ole, vaikkapa onkin ranskalainen.

Etsin laatikostani parhaimman paidan, parhaimman kauluksen ja parhaimmat napit.

Osasivat nämä sielläkin päin sommitella venetsialaisia öitä! Sokerivajan katosta riippui värillisiä lyhtyjä. Vajan toinen pää oli jätetty aivan avoimeksi ja kuu tunkeutui mahtavana aina takasoppiin asti.

Aikaa oli riittävästi ja sen vuoksi lähdinkin Filipon bungalowille lupaukseni mukaan. Filipo asui kookos- lehdon vierellä. Kookosmetsä oli synkkä, sillä puut eivät vielä olleet kasvaneet täyteen mittaansa ja istutus oli ollut liian tiheää. Filipo oli ollut ahkera mies ja suurenmoinen vanhapoika ennen naimisiinmenoaan. Miten se oli tapahtunut ei kukaan tietänyt. Siitä oli kolme viikkoa keskusteltu timekeepereiden kesken, mutta sitten jätetty hänet rauhaan.

Astuin kuistille. Koputin oveen, mutta samassa silmänräpäyksessä kaduin tuloani, sillä sisällä oli kaikesta päättäen aikamoinen perhekohtaus käynnissä. En ollut asiasta varma, mutta minusta tuntui kuin olisi joku lyönyt toista tuolilla päähän. Siitä olin kuitenkin varma, että sisällä joku sihisi kuin käärme. Käärme se ei voinut olla, sillä Hawaijilla ei ole käärmeitä. Kukahan siellä leikki käärmettä?

Ovi tempaistiin äkkiä käsistäni ja sihisijäksi osoittautui Filipo, joka kuhmu päässä ja puoliksi pukeutuneena ryntäsi ulos kuutamoon. Hän ei huomannut minua kiireissään. Astuin rohkeasti sisään, sillä tiesin, ettei minulle mitään tapahtuisi ja olin kuin en olisi tietänyt mistään mitään. Etuhuone oli pimeä ja sen vuoksi sainkin heittää kysymykseni mustaan pimeyteen:

– Onko Filipo kotona?

Jostakin kaukaa kuului ovien läiskimistä. Filipon vaimo ilmestyi avatun oven valoaukkoon. Hänen tukkansa oli hajallaan. Ovesta tunkeutui samalla myöskin voimakas sipulinhaju. Tämmöistä siis oli olla naimisissa portugalilaisen kanssa!

Mutta paras oli vielä jäljellä. Tyttären perässä tuli anoppi ja nyt käsitin, että Filipo oli ollut varsin oikeassa. Kasvot muistuttivat rypistynyttä omenaa ja silmien alta pisti etäisyyteen nenä, jolla olisi voinut vaikka leikata korvat moskiitolta.

– Onko Filipo kotona, kysyin uudelleen.

– Kyllä – kyllä – hän täällä oli, vastasi vaimo hätääntyneenä. Hän meni vain vähän ulos. Kyllä hän vielä tulee.

Tarkastellessani anopin julmia virnistyksiä rohkenin mielessäni epäillä tämän väitteen todenmukaisuutta. Otaksuttavasti oli Filipo paennut laivakonttoriin ostaakseen lipun takaisin Filippiineille.

Tätä ajatellessani sain loistavan aatteen. Minä saan aina loistavat aatteet seisoessani.

Sangen omituinen on ihmisluonto. Otaksuttavasti oli Filipon kotona ennenkin tapahtunut tämänkaltaisia sissisodan kohtauksia, sillä hän tuli jo viidentoista minuutin kuluttua takaisin. Luotuaan ensin aran silmäyksen anoppiin, kietoi hän pakottavan päänsä ympärille märän pyyheliinan ja ilmoitti sitten, ettei lähdöstä tansseihin voinut tulla mitään, sillä hän oli saanut päänsäryn.

Me tiesimme kaikki, mistä päänsärky johtui ja sen takia oli tilanteessa jonkinlaista jännitystä. Vapauttavan sanan sanoi silloin, kumma kyllä, anoppi, joka oli yhtäkkiä muuttunut maireaksi.

– Menkää vain sinne tanssiaisiin, hän piipitti. Kun tämä herra niin kovasti tahtoo. Menkää vain...

Niin me sitten menimme ja hyvät tanssiaiset ne olivatkin. Vajassa puhuttiin ainakin kuutta kieltä, ja juomia oli kolmeatoista eri lajia. Tytöt punoivat kaulaamme lein ja me tunsimme olevamme sangen arvokkaita tekijöitä Hänen Majesteettinsa Yhdysvaltain Virkavaltaisuuden Valtakunnassa.

Seuraava päivä oli jälleen työpäivä ja niin edelleen aina lauantaihin asti. Loistavaa aatettani olin kehitellyt ja lauantaina puolenpäivän aikoihin olin valmis uskomaan sen asianomaiselle, nimittäin Filipolle.

– Haluaisitko mielelläsi päästä rakkaasta anopistasi? kysyin hiljaa.

Filipo ponnahti seisomaan. Hän tuijotti minua epäilevin katsein, istahti sitten jälleen ja huokasi syvään.

– Mitä maksat, jos pääset hänestä?

Filipon kurkusta kuului käheätä korinaa.

– Ai-o-t-k-o tap-paa akan? kysyi hän sitten silmät loistaen. – Ei sitä kukaan huomaisi. Kilauean kraateri on hyvä paikka...

Hänen silmänsä hehkuivat.

– Ei sinne päinkään. Ei sitä niin vain ihmisiä tapeta. Poliisit ne ovat täälläkin. Mitä maksat?

– Kyllähän sinä sen tiedät, että saat mitä vain. Kerro pian.

Neuvottelimme sitten hetken asian käytännöllisistä yksityiskohdista. Filipo suorastaan kiemurteli naurusta. Hän huusi, hän hyppi ja kiljui, että maailma kaikui. Hän suuteli minua, hän kiskoi minua tukasta ja käyttäytyi yleensä kuin kanaka humalapäissään. Hän vannoi ikuista kiitollisuuttaan. Uskon, että sillä hetkellä olisin saanut vaikka hänen vaimonsa, jos olisin pyytänyt sitä häneltä.

Illasta tuli aamu ja aamusta uusi päivä. Silloin menin saaren siirtolaisviranomaisen luo. Sellaisia virastoja on Yhdysvaltain joka nurkassa. Ei ole mitään kolkkaa siinä laajassa valtakunnassa, missä ei immigration officer tunkisi hyvinmuodostunutta nenäänsä sellaisten ihmisten asioihin, jotka eivät ole sadan prosentin jenkkejä. (Ikään kuin me emme olisi sitä tienneet!) Siirtolaiset pääsevät joskus elämästään – nimittäin kuollessaan – mutta immigration officerista he eivät pääse koskaan. Häneen minä nyt olin perustanut toivoni.

Tapasin hänet Lihuen kylätalon kuistilla. Olimme hyvänpäiväntutut ja hän pyysi minua sisään juomaan teetä. Kun tiesin, minkälaista hänen "teensä" oli, seurasin häntä mielihyvin. Sisällä vilpoisessa hämärässä me sitten pohdimme syntyjä syviä Filipon anopin pään menoksi. Mitä enemmän me pohdimme, sitä enemmän me nauroimme ja lopulta oli meillä kummallakin niin suuret kyynelet silmissä, ettemme enää tarvinneet edes sekoitusvettä grogiin.

– Koska hän saapui saarille? minä kysyin.

Viranomainen selitti, puisti päätään, tarkasteli eteensä Ievittämiään kirjoja ja sanoi sitten:

– On hassua, etten minä tuota ole ennen tullut ajatelleeksi. Filipo on hyvä mies ja olisin voinut auttaa häntä jo monta vuotta sitten. Akka on tullut saarille jotakin ihmeellistä tietä. Kuten tiedätte, on täällä paljon muitakin sellaisia, jotka ovat luvatta tulleet maahan. Minäkin tunnen kymmeniä sellaisia, mutta en ole viitsinyt ryhtyä heitä poiskaan ajamaan. Akka on päässyt Honoluluun jotakin ihmeellistä tietä. Passia ei hänellä ole.

Sitten heittäytyi hän tärkeäksi ja luki minulle Yhdysvaltain siirtolaisista kyseessäolevan pykälän. Luettuaan sen löi hän polveensa, niin että tuhatjalkaiset rapisivat katosta pöydällä olevien paperien sekaan. Hän nauroi niin, että pelkäsin hänen halkeavan.

– Menen sinne jo huomenna pitämään kuulustelua! huudahti hän. Olkaa siellä illalla, niin saatte nähdä jotakin hauskaa.

Tietysti minä menin. Filipolle olin kertonut vain sen, mitä hänen tuli tietää ja astuessani sisään bungalowiin tuntui minusta kuin olisi huoneissa vallinnut täysi rauha.

Anoppi tervehti minua makeasti hymyillen, mutta ennätti siinä samassa tiuskaista Filipolle ja tyttärelleen kolme kertaa. Filipo ei ollut milläänkään. Hän oli pääsemässä taivaaseen ja mitäpä ne muutamat kivet loppumatkalla enää merkitsivät.

Officer tuli lupauksensa mukaan. Hän loi tuiman silmäyksen anoppiin, ei ottanut pois lakkia päästään, vaan tiuskaisi heti:

– Onko teillä paperit siitä, että olette tullut laillisesti tähän maahan?

Anopin omenakasvot tulivat aivan keltaisiksi. Hän koetti hädissään tunkeutua Filipon selän taakse, mutta Filipo hyppäsi ketterästi syrjään.

– Onko joku ilmiantanut minut? hän sitten piipitti.

– Kyllä – teidät on ilmiannettu. Te olette tulleet tyttärenne kanssa salaa saarille. Tyttärenne saa jäädä, sillä Filipo on Yhdysvaltain kansalainen ja niin muodoin silloin hänen vaimonsakin, mutta te saatte kahden viikon kuluttua painua täältä Honolulun kautta jonnekin muualle. Ja – tässä virkamies virnisti – älkää koettakokaan mennä Yhdysvaltojen kautta. Minä sähkötän heti presidentille, jonka kanssa olen hyvissä väleissä. Jos hän tapaa teidät siellä tai jos teidät tavataan kahden viikon kuluttua vielä tällä saarella, viedään teidät Sing-Singiin ja sähkötuoliin.

Virkamies keräsi paperinsa ja astui arvokkaasti ulos ovesta. Kuistilla hän pisti kielensä suusta ulos ja vihelsi kuin virtahepo.

On turhaa kuvata sitä perhekohtausta, mikä nyt syntyi. Filipo lupasi ylevänä tehdä voitavansa. Minä sanoin, että kyllä tämä poika aina tuollaiset asiat hoitelee ja me molemmat haukuimme Yhdysvaltain hallituksen pataluhaksi.

– Se lihava sika, sanoi anoppi. – Mutta kyllä minä hänen nenänsä vielä väännän. Ennen hän saa potkut kuin minä matkapassit takaisin Portugaliin. Voi, voi!

Myöhään yöllä oli siinä talossa itketty ja pihisty, kertoi Filipo minulle aamulla.

Laki on laki. Siihen aikaan karkoitettiin Yhdysvalloista ja territorioista paljon luvattomasti tulleita. Filipon anoppi, jota ei kukaan auttanut, meni ensin postilaivalla Honoluluun ja sieltä edelleen sitä tätiänsä katsomaan, jonka ulkomuodon Filipo monta kertaa oli minulle kuvannut.

Eräänä iltana istuimme Filipon bungalowin kuistilla. Tulikärpäset lentelivät. Ihanan illan täydellisyyttä lisäsi hyvä palvelus. Filipon vaimo liikkui nyt kuin orjatar. – Me miehet, sanoi Filipo ja komensi täyttämään lasit.

– Mutta mistä ihmeestä sinä tuon keksit? hän uteli.

– Oletko sinä koskaan nähnyt passiani? kysyin puolestani.

– En ole.

– En minäkään.

Filipo tuijotti minua suu auki. Sitten hän sulki kuistin oven, katsahti varovaisesti ympärilleen ja kuiskasi:

– Ei sinulla taida sellaista ollakaan?

– Hymyilin arvoituksellista hymyä, sanoi Charles Smith ja hymyili imelästi. Mutta sen näki vain George, sillä muut nukkuivat jo. Eihän kukaan jaksa kuunnella kahden ja puolen tunnin juttua.

James Aintree. Australialainen. Ikä noin 45 vuotta. Laivan puuseppä eli timperi. Vahva mies. Selittää, että hänen esi-isänsä olivat ensimmäisiä englantilaisia siirtolaisia, jotka tulivat Australiaan. On ylpeä siitä, taikka oikeammin oli, kunnes joku valaisi häntä sillä tiedolla, että Australian ensimmäiset valkoiset asukkaat olivat hevosvarkaita, murhaajia ja murhapolttajia, jotka lähetettiin sinne perustettuun rangaistussiirtolaan. Tuli alakuloiseksi, eikä enää puhu esi-isistään. Silmissä surumielinen ilme. Kaikkien kunnioittama. Reilu mies. Mukava mies.

Sukulaisia

James seisoi höyläpenkkinsä äärellä ja silitti hellästi puukkonsa terää. Hän tuijotti jonnekin kauas ulapalle ja aavistimme, että hän pian kertoisi meille jutun.

James istahti höyläpenkille ja kertoi jutun sukulaisistaan!

– Bill Jones oli suulas mies, suulain, jonka olen tavannut. Ja kuitenkin olen tavannut sekä kohdannut maailman merillä kaikenlaisia miehiä. Italialaisiakin Napolin eteläpuolelta, jotka paitsi sitä, että leikkaavat kurkun poikki viidestä sentistä, ovat niin suulaita, että puhelevat tähystyksessäkin itsekseen. Bill Jones oli niin sanottu yliveto. Hän puhui unissaan sellaiset asiat, joita hän ei päivällä ollut ennättänyt kertoa.

Kohtaamisemme oli verraten vaatimaton. Pumppasin silloin Australiassa erästä laivaa ja hänet toi konsuli laivalle. Oli tehnyt jonkin törkeän rikoksen, istunut vankilassa kai kymmenen vuotta ja lähetettiin nyt konsulikyydillä takaisin Yhdysvaltoihin, mistä hän oli kotoisin. En ollut vielä saanut pestiä laivaan, vaikka olin kovasti koettanut ja mieleni täytti kateus, kun näin, miten rangaistusvangitkin asetettiin etutilalle. Mutta sitten selvisi, että Bill Jones oli entinen merikapteeni, ja sydämeni suli. Hän näytti vihreänkeltaiselta, hänen tukkansa oli harmaa ja hänen silmänsä räpyttelivät voimakkaassa auringonvalossa. Hieman kumaraksi hän myös oli tullut vankilassa olonsa aikana, mutta suulauttaan hän ei ollut unohtanut.

Kapteeni kohtasi konsulin ja hänet peräkannella. Kuulin heidän keskustelunsa ja totesin, että siinä, missä kapteeni ja konsuli puhuivat kolme sanaa, lateli Bill niitä kolmesataa. No niin, se oli hänen luontonsa. Joskus tähtikirkkaina öinä, kun kuuntelin hänen loppumattomia jaarituksiaan, ihmettelin, miksi eivät he olleet laskeneet häntä aikaisemmin pois linnasta. Otaksuin, että hän oli lörpöttelyllään kiusannut vartijat kuoliaaksi. Tai ehkäpä hän oli istunut yksityissellissä ja puhelemisella lyhentänyt aikaansa?

Huokasimme pumpunvarressa hetkisen aikaa. Bill asettui aivan lähelle ja kuulimme sitten hänen elämäntarinansa. Kun kuulin sen sittemmin seitsenkuukautisen purjehduksemme aikana ainakin kaksisataa kertaa, en viitsi sitä ryhtyä tässä toistelemaan, sillä vieläkin minua raivostuttaa hänen äänensä kimeä muisto. Hän muistutti jonkinlaista kähisevää posetiivia, josta jotkin osat ovat menneet rikki. Tiedättehän – sellainen puuh-piih-puuh-posetiivi?

Vapaavahtien aikana, jolloin lojuimme kannella ja katselimme Etelän suurta kuuta, hänen puheraivonsa kiihtyi äärimmilleen. Kuun taikavoima kai sen vaikutti. Hän järjesteli kaikki maailman asiat uudelleen, hän pihisi ja piipitti. Vaikka muut nukkuivat ja vaikka vahtimiehistö häntä karttaakseen oli kadonnut takilan varjoisiin paikkoihin, puhui hän lakkaamatta.

Mutta kyllä hänellä hyviäkin juttuja oli. Annetaan tämänkin jutun kiertää:

Muistelen, että hän oli siihen aikaan – väittämänsä mukaan – Western Pacificin toimitusjohtajana. Laivayhtiö oli suuri, amerikkalaisenkin mittapuun mukaan, ja Bill sanoi säästäneensä yhtiölle sellaiset vuosivoitot, että niillä rahoilla olisi voinut ostaa koko Englannin laivaston. Hän pakotti konemestarinsa suorittamaan korjaukset avoimella merellä, sillä hän kammoi telakkalaskuja ja ruoka Western Pacificin laivoilla oli juuri riittävä vaihtaakseen miehistön jokaisessa satamassa.

– Ja tiedätkö? sanoi Bill. Sitten saivat kipparimme – se oli silloin radion alkuajoilla – päähänsä, että heillä piti olla myös radiolähettäjät ja -vastaanottajat. Mitä he niillä tekivät? Laivamme olivat kaikki rannikkoliikenteessä. Ennen aikaan olivat kipparimme purjehtineet maamerkkien mukaan ja jos he joskus eksyivät, käänsivät he kompassin mukaan kurssin rannikkoa kohden ja purjehtivat siksi, kunnes taas näkivät maata. Sitten he käänsivät keulan ja tulivat perille. Laivastomme käsitti siihen aikaan etupäässä kuunareita, joissa oli pieni höyrykone. No niin – he mankuivat ja mankuivat, kunnes sitten lopulta annoin suostumukseni siihen, että he saivat hankkia jonkinlaiset pienet vastaanottajat aluksiinsa. Eikä heillä mitään hyötyä niistä ollut, niin totta kuin nimeni on Bill Jones. (Näin pitkäpiimäinen hän oli jutuissaan.)

Ei siihen aikaan ollut minkäänlaisia sääilmoituksia. Ja jos olikin, niin mitä heitä hyödytti kuulla, minkälainen ilma oli tulossa Minnesotan vehnäalueelle? Eihän heillä ollut vehnäpeltoja. Jos joku soitti haitaria jossain, niin mitä se heitä liikutti? Saattoivatpa he soittaa haitaria omassa laivassaankin. Miksi eivät opetelleet itse soittamaan. Sitä paitsi rikkoivat he vastaanottimensa miltei heti.

Ainoa, jolla olisi ollut jotain hyötyä radiosta – niin lähettäjästä kuin vastaanottajastakin – oli setäni John. Hän oli tyhmä kuin aasi, kaikkein tyhmin sukulaisistani, ja jos tuntisit sukuni, niin saattaisit käsittää, että John oli tyhmin mies koko länsirannikolla. Ja sellaisia minun sitten piti elättää. Koko suku pyöri kärpästen tavoin ympärilläni. He mankuivat ja lopulta oli koko Western Pacificin konttori Joneseja aivan täynnä. Apulaisjohtajasta juoksupoikaan saakka – kaikki Joneseja, ja jos katsahdit vaikka paperikoriin, niin sielläkin oli joku imeväinen Jones paikkaa odottamassa.

Setä John oli kyllä siinä suhteessa merkillinen, että hän oli jonkinlainen merimies. Näin kerran omin silmin, että hän pysyi jaloillaan myrskyisellä kannella eikä antanut ylen yhtään kertaa. Mutta merenkulkua hän ei oppinut. Laki vaati, että rannikkokuunarien kipparien oli suoritettava merenkulkututkinto, mutta John-setä ei edes osannut kirjoittaa nimeäänkään. Kun hän oli kuusitoista kertaa tullut tutkinnossa hylätyksi, eikä hänen väitteensä, että hän tunsi rannikon Puget Soundista Panaman kanavalle saakka, saanut mitään vastakaikua tarkkojen merenkulkuviranomaisten sydämissä, päätin järjestää asian. Joku John Jones-niminen kippari oli äskettäin kuollut ja hänen lupakirjansa oli voimassa vielä viisi vuotta. Hankin sen, ostin sen leskeltä ja John-setä purjehti sen turvissa. Annoin hänelle yhtiön kaikkein vanhimman laivan ja toivoin, että hän olisi hukkunut jo ensimmäisellä matkallaan. Yksi Jones sinne tai tänne – mitä se merkitsi, kun vain Western Pacific pysyisi pystyssä.

Tässä Bill Jones löi rintaansa kuin keski-ikäinen gorilla ja takilasta vastasi kaiku.

– Hän toi Seattlesta puutavaralastin San Franciscoon all right ja luulin jo, että hän tulisi toimeen. Vaikka mies on kuinka pöhkö päästään, niin totta kai hän yhden niemen kärjestä osaa purjehtia toisen niemen kärkeen. Olin sitä paitsi varoittanut häntä ja kieltänyt häntä menemästä avomerelle. Rantoja pitkin, John-setä, rantoja pitkin, sanoin minä hänelle ja hänen tihruiset silmänsä loistivat mielihyvästä. Hän oli pelkuri ja kun hän tiesi, että sai viipyä matkalla miten kauan aikaa tahansa, tunsi hän olonsa rauhallisemmaksi.

Kuunarit olivat siksi pieniä, ettei niissä perämiestä tarvittu. Kun John-setä kuitenkin kerran ajoi Astoriaan San Franciscon sijaan ja sieltä sähkötti minulle kysyen, missä hän oli, päätin panna siitä lähtien hänen mukaansa oikein tutkinnon suorittaneen perämiehen, joka osasi määrätä aluksen paikan avomerelläkin. Ja ollakseni varma siitä, ettei John-sedän haamu tulisi kummittelemaan silmieni eteen, hankin hänelle myös radiolaitteet kuunariin. Tämä maksoi paljon ja jälleen toivoin sedän menevän esi-isämme Dave Jonesin lakkariin, joka on kuuleman mukaan siellä neljän kilometrin syvyydessä, suoraan alaspäin mitaten.

Kolmas vuosi oli menossa. Setä-Johnin kuunari oli pysynyt pinnalla, setä myös. Hän oli aina lastannut väärin, korjauttanut kuunariaan turhan takia ja yleensä maksanut minulle niin paljon, että sillä hinnalla olisin saanut kolme kuunaria. Mutta hän kuului sukuumme, hän oli Jones. Niin minä ajattelin ja itkin.

Sitten perämies sairastui ja setä-Johnin oli tehtävä matka yksinään. Varoitin häntä jälleen, mutta hänen itseluottamuksensa oli kasvanut jo niin suureksi, että hän suorastaan sylkäisi kasvoilleni.

Taisi olla elokuu silloin. San Franciscon lahdella puhalsi kylmä viima. Menin laiturille setää hyvästelemään, ja kun kuunari oli vielä äänenkantaman päässä, huusin: to hell with you! Näin, miten sedän kasvoille kohosi hämmästyksen puna, mutta hän luuli kuulleensa väärin ja heilutti komeasti lakkiaan.

Joku toinen olisi purjehtinut Seattleen viidessätoista päivässä, mutta en hermostunut, vaikka kuukauden kuluttua sain kyselyyni vastauksen, ettei setä-Johnin kuunaria oltu vielä nähty. Viikot kasvoivat kuukausiksi, mutta setä-Johnia ei kuulunut. Eipä silti, että olisin ollut huolestunut. Kaipa hän siellä jossain tonki niemien välissä.

Sitten kolmen ja puolen kuukauden kuluttua sain radiosanoman japanilaiselta Kaio Maru-nimiseltä höyrylaivalta, että setä-Johnin kuunari oli tavattu vesilastissa kolmensadan mailin päässä Niihaun saarelta, mikä saari kuuluu Hawaijin saariryhmään. Kaio Maru oli pelastanut miehistön, mutta jättänyt kuunarin ajelehtimaan.

No, kuunari oli vakuutettu ja päätin sitä paitsi jyrkästi, että nyt sai setä-Johnin purjehtiminen loppua. Mutta sittenkin vaivasi uteliaisuus minua ja mitä pitemmälle päivät kuluivat, sitä hartaammin odotin Kaio Marua San Franciscoon. Mitä ihmeen tekemistä setä-Johnilla oli keskellä Tyyntämerta? Miten hän sinne oli joutunut? Uteliaisuuteni kasvoi niin, etten enää tahtonut saada aamulehteä luetuksi.

Hän saapui viimein konttoriin. Yhtä tihrusilmäisenä kuin ennenkin, yhtä tylsästi hymyilevänä. Kaikki Jonesit olivat kokoontuneet huoneeseeni. He syleilivät setää ja puristelivat hänen käsiään. Minun olisi tehnyt mieleni potkaista häntä takamuksiin, mutta sellaiseen temppuun ei enää huoneessani ollut tilaa. Sitä paitsi näytti setä jotain käsittävänkin, koska piti selkänsä lujasti seinässä kiinni.

– Missä ihmeessä sinä olet ollut?

– Kuule, mitä sinä sellaisia miehiä panit minun laivaani? Eräs joi heti kolmen päivän kuluttua lähtömme jälkeen spriin pois kompassista ja siinä sitten oltiin. Minä naputtelin ja huusin apua siihen radiokoneeseen, mutta kun siitä ei kuulunut sinun vastaustasi, niin minä löin sen vihapäissäni rikki. Sitten minä vain purjehdin ja etsin maata. Kyllä minä kerran näin vähän maatakin, mutta kun menin katsomaan, niin ei siellä maata ollutkaan. Minä katselin sitä jokea, joka vie Seattleen, mutta en minä sitä löytänyt.

– Mutta eihän Seattleen johda mitään jokea!

– Eikö?

Sitten minä haukuin hänet pahanpäiväiseksi. Minä haukuin hänet niin, etten ole ketään haukkunut niin paljon. Hän virnisteli tylsällä tavallaan, kaapi lattiaa kavioillaan ja muistutti yleensä enemmän aasia kuin aasi itse.

Miehet tulivat tietenkin palkalleen ja vaativat korvausta menetetystä omaisuudestaan. Kokilta kuulin sitten koko sankaritarun. John-setä oli pyörinyt kuunareineen kuin pelästynyt kana pitkin ja poikin koko Tyyntämerta. Kokki vannoi sielunsa autuuden kautta, että he olivat kerran lähellä Alaskan rantoja, koska hylkeitäkin oli näkynyt ja donkeymies väitti yhtä lujasti, että he olivat kerran olleet lähellä Japanin rannikkoa.

– Eikä se mies ymmärrä kompassistakaan mitään. Oli meillä toinenkin kompassi, mutta kun hän haki sitä joen suuta...

Soitin setä-Johnille kotiini, sillä hän asui luonnollisesti meillä, kuten koko muukin suku.

– Missä sinä oikein olet purjehtinut? Miehet väittävät, että olit lähellä Japanin rantaa.

– Mistä minä sen tietäisin? Olet sinäkin merimies, kun et tiedä, että vesi näyttää joka paikassa samanlaiselta.

James laskeutui alas höyläpenkiltä.

– Se Bill oli saita mies. Hänet hirtettiin Nevadassa. Seudulla asuvat sukulaiset tulivat hautajaisiin ja itkivät – itkivät sen vuoksi, että ruumis haudattiin hyvä nahka päällä. Hehän olivat Joneseja.

George Warren. Salanimi, jonka taakse kätkeytyi suomalainen koulupoika, joka ei uskaltanut omaa nimeään käyttää, koska oli kerran karannut laivasta Australiassa. Hän käytti siis amerikkalaisen serkkunsa nimeä. Kaikkien juoksupoika, astioiden pesijä ja sellainen tyyppi, joka aina lähetettiin royaleja yöllä käärimään. Koetti oppia purjehtimisen jaloa taitoa kahden entisen kuritushuonevangin ja erään vaimonsa murhaajan opastuksella. Oppi kiroilemaan, pelaamaan korttia ja oppi myös tuntemaan miehet. Sai niin paljon elämäntuntemusta, että kysyy nyt alituisesti, mistä sitä saisi lisää. Laivan nuorin. Joskus potkittiin, mutta, kun tosi oli kyseessä, puolustivat vanhemmat häntä henkeen ja vereen saakka. Toverihenkeä, joka merellä on hyvä. Luuli omaavansa kirjallisia taipumuksia, mutta ne luulot otettiin häneltä myöhemmin pois.

Vähän liikaa kortteja

Kun pikku George oli saanut astiat pestyä, oli lakaissut lattian, korjannut kojusta pudonneen huovan omaan paikkaansa ja parhaillaan pyyhki pöytää korpunmurusista, kuului yläkojusta ääni, joka sanoi:

– Onko siitä monta vuotta kulunut, kun viimeksi rintaa imit?

– Älä viitsi, sanoi Lihapulla. Poikahan on ollut ahkera. Tule tänne mamman viereen.

George lausui joukon valittuja raakuuksia, sillä vaikka hän oli varreltaan pieni, oli hänellä suuri sanavarasto. Sitten hän istui kojunsa laidalle ja lupasi kertoa jutun, jos kansa pitäisi turpansa kiinni.

– Ei mitään lasten satuja, varoitti Nisse.

Ja niin alkoi George kertoa:

– Olin silloin viisitoistavuotias nallikka. Minut pantiin New Yorkissa laivaan, pussattiin poskelle ja sanottiin, että kyllähän sinä jo, noin iso poika, Suomeen osaat mennä. Taputus selkään ja silloin laivan pilli ulvahti niin kumeasti, että rintaa riipaisi. Muutenkin tuntui sydänalassa niin pahalta, että oikein huimasi. Sinne jäivät siskot ja veljet, sinne koti ja isä. Yksin oli poika pantu maailmalle ja nyt nähtäisiin, miten hän siellä pärjää.

Muistan ensimmäisen illan, sen illan, jolloin vähän niin kuin itketti. Jossakin perän puolella heitti New York taivaalle asti valohehkuaan.

Tupakkahytin ikkunoista loisti valo kannelle. Baarimestari hyräili jotakin viisua, lasit kilisivät ja sisältä kuului naurua ja puheensorinaa. Tunsin itseni niin yksinäiseksi kuin ihminen yleensä voi itsensä tuntea.

Pariskunnat kävelivät kannella, sivuuttivat minut ja ajattelivat varmaankin mielessään, että onpa nuori poika pantu yksinään maailmalle. Loin heihin arkoja silmäyksiä ja minut täytti itsesääli.

Valkopukuinen stuertti kulki hitaasti kävelykannella, kurkisteli ympärilleen ja näytti kuin etsivän jotakin. Sitten hän huomasi minut ja tuli luokseni. Naisten salongissa istui kuuleman mukaan mies, joka halusi tavata minua. Tätä tietä, herra, sanoi hän ja tuo sir tuntui korvissani oikein hienolta.

Naisten salongissa, joka oli kuin unelma, suuri ja lavea, punamattoinen unelma, istui kirjoituspöydän ääressä harteikas mies. Hänellä oli ystävälliset kasvot.

Stuertti huusi jo ovelta, että täällä se poika tulee. Mies nousi ja sanoi englanniksi: – Sinä taidat olla suomalainen, poikaseni?

– Niin olen. Mitä sitten? (Minulle oli erikoisesti sanottu, ettei vieraitten kanssa pitänyt lyöttäytyä liian helposti juttusille.)

– Puhutaan sitten suomea, sanoi hän.

Ja niin puhuttiin suomea. Oikein sydäntä helpotti, kun tapasi maanmiehen. Hän kertoi olleensa Keski-Lännen valtioissa mainarina kolmekymmentä vuotta. Oli säästänyt niin paljon, että päätti lähteä kotiin, ostaa siellä tilan ja elää Suomessa loppuikänsä. Hän puhui minulle kuin isolle ihmiselle ja tämä herätti minussa lempeitä tunteita häntä kohtaan. Sitten tuli joku nainen salonkiin ja ryhtyi soittamaan pianoa. Me puhuimme paljon ja jo puolen tunnin kuluttua oli meistä tullut hyvät ystävät.

Hän oli ns. yksinkertainen mies, sellainen heikossa henkisessä pohjalastissa Suomesta lähtenyt työmies, joka oli ahkeralla harrastuksella saanut taaloja kokoon. Hänen lempeä äänensä ei oikein sopinut hänen mahtavaan ruhoonsa, ja kädet, oh, hänen kätensä olivat kuin kinkut. Ne olivat sitä paitsi karvaiset. Tuossa on sitten eri vahva mies, ajattelin.

Hän ei kysynyt, koska minun piti mennä nukkumaan, mikä minusta tuntui hienolta, vaan ehdotti, että siirtyisimme tupakkasalonkiin. Hän halusi juoda iltagroginsa.

Tupakkasalongissa toiset joivat, eräät savustivat sikaareillaan ilmaa ja monet pelasivat korttia. Näytti siltä kuin olisivat tuttavuudet alkaneet pian, mutta niinhän ne aina valtamerimatkalla alkavat.

Hän joi wiskyä ja minä join hänen kehoituksestaan olutlasillisen. Se teki hyvää. Sitten me vielä vähän puhuimme ja otimme selvää toistemme hyteistä, aamiaisajasta ja siitä, kellä mikin stuertti oli palvelijana.

Aamulla tapasimme jälleen naisten salongissa ja siitä lähtien olimme aina yhdessä. Juttila ei halunnut olla toisten seurassa ja muutenkin häntä tämä toinen luokka ja sen, sanotaan nyt vaikka hienot, ihmiset vähän pelästyttivät. Monet matkustajat luulivat meitä isäksi ja pojaksi, eikä se meitä hermostuttanut.

Stuertti oli hieno mies, joka kertoi meille kaikenlaista. Kertoi kummia juttuja itsemurhista keskellä merta, varkauksista laivalla, korttihuijareista ja miinoista, joita meret olivat vielä silloin täynnä. Minä kuuntelin korvat höröllä. Tämähän oli kuin seikkailukertomusta.

Kun illat alkoivat tulla pitkiksi ja kylmiksi, istuimme yhä useammin tupakkasalongissa, missä oli lämpöisempää.

Juttila näytti minulle korttitemppuja ja vähitellen opin tuntemaan korttien arvot.

Kun matkalla oli oltu viisi päivää, havaitsimme, että eristäytymisemme alkoi herättää kiusallista huomiota. Tuollainen suuri valtamerilaiva on maailma sinänsä. Kaikki haluavat matkalla tulla toistensa tuttaviksi. Nämä tuttavuudet ja ystävyyden vakuutukset unohtuvat heti, kun määränpäähän saavutaan, mutta jos laivalla eristäytyy toisista, ryhdytään supisemaan.

Niinpä mekin sitten jouduimme joskus toisiinkin pöytiin istumaan. Oma pöytämme oli ollut aivan syrjässä, nyt istuimme joskus keskelläkin salonkia. Minulle tarjottiin joskus olutta, mutta Juttila oli yleensä sanonut, että minulle sai tarjota vain selters-vettä.

Kaikenlaisia ihmisiä ja tyyppejä alkoi sitten ilmestyä pöytäämme. Tuli lihavia tätejä, tuli setiä, jotka koettivat houkutella Juttilaa pelipöytiin, missä kymmenet ja sadat dollarit vaihtoivat illan kuluessa omistajaa, mutta vaikka Juttilan kanssa joskus sivusta katselimme peliä, ei meidän mieleemme juolahtanut sen pitemmälle mennä. Eipä silti, että minua olisi peliin huolittukaan mukaan.

Stuertti Jims oli kerran maininnut, että varmasti nytkin oli laivalla mukana korttihuijareita. Ensimmäisessä luokassa niitä tietenkin oli enemmän, mutta kyllä niitä joka matkalla oli toisessakin luokassa. Me pyysimme häntä näyttämään meille yhtä malliksi ja kun tarpeeksi kauan kiusasin häntä, osoitti hän kerran meille hienosti pukeutunutta vanhahkolta herrasmieheltä näyttävää matkustajaa. On niitä muitakin, sanoi Jims ja kohautti olkapäitään.

Olimme istuneet ja katselleet tämän vanhan herran peliä, mutta kaikki oli käynyt ilman rähinää ja siististi.

Tuli sitten ilta, jolloin aloimme Islannin korkeuksista laskeutua Norjan rannikkoa kohden.

Juttila oli sinä iltana haaveellinen. Hän joi grogin toisensa jälkeen ja vähällä piti, ettei hän itkenyt, kun kertoi kovasta elämästään ja äitimuoristaan. Minusta tuntui kuin olisi hän ollut levoton ja hermostunut.

Sinä iltana hän innostui pelaamaankin. Hetken aikaa pelasi hän eräässä keskipöydässä ja muistaakseni voitti sen, minkä hävisikin. Sitten hän jälleen siirtyi minun pöytääni, missä olin juonut selters-vettä enemmän kuin sisukseni oikein kestivät. Se poreilee vatsassa niin kummasti.

Juttila oli edelleenkin hieman alakuloinen. Hän otti taskustaan korttipakan ja selaili sitä hermostuneesti. Lopuksi työnsi hän sen minulle ja panin sen taskuuni. Siinä olivat ässät, jokeri ja kuninkaat päällimmäisinä. Taisi olla kuningattariakin.

Kävi siinä pöydässämme sitten useitakin meitä jututtamassa ja lopulta tuli pöytäämme se vanha herrasmies, josta Jim oli puhunut. Hän vaikutti kiltiltä sedältä, mutta näin, miten Juttilan kasvonpiirteet ikään kuin jäykistyivät. Vieras kävi suoraan asiaan ja ehdotti, että Juttila siirtyisi toiseen pöytään, missä oli muodostumassa "intresantti peli". Juttila murahti jotakin, mietti sitten ja sanoi, että kyllä hän mielellään vielä hieman pokeria pelaisi, mutta siinä tapauksessa peli voitaisiin yhtä hyvin pelata omassa pöydässämme. Kyllä, kyllä sanoi herrasmies hätäisesti ja nouti sitten pöytään pari muuta herrasmiestä. He olivat viattomia tyyppejä.

Raha rupesi vilkkaasti kiertämään kädestä käteen. Grogeja juotiin ja miesten kasvot tulivat yhä punakammiksi. Puhuttiin kaikesta taivaan ja maan välillä ja muistan, että kaikkein kohteliain joukosta oli mainittu vanha herrasmies, jonka nimi muuten oli Barry.

En silloin ymmärtänyt pokerista paljoakaan. Näin vain, että suuret kortit olivat poikaa ja että pellen näköinen pelikortti, jota jokeriksi kutsuttiin, oli kaikkein halutuin.

Taisin minä siinä välillä Juttilalle suomeksi kuiskata, ettei hän häviäisi rahojaan, mutta hän sanoi, että never mind ja tuhautti nokkaansa.

Juttila pysyi suunnilleen omillaan, mutta ne viattomat herrat rupesivat häviämään. Siinä taisi siirtyä heidän taskustaan pöydälle ja siitä edelleen Barryn taskuun muutamia satoja dollareita. Se ei kuitenkaan näyttänyt ketään huolestuttavan.

Aika alkoi tuntua pitkältä ja peli näytti minusta hyvin yksitoikkoiselta. Kaikki puhuivat matalalla äänellä ja minua rupesi nukuttamaan.

Jopa rupesi Juttilakin häviämään. Hän kaivoi lompakostaan suuria dollariseteleitä, mutta Barryllä näytti edelleen olevan hyvä onni. Kerran oli pöydällä varmasti viisisataa dollaria, jonka Barry kahmaisi.

Olin jo lähtemäisilläni, kun peli rupesi jälleen kiihtymään. Pöydälle ammennettiin lompakoista rahaa oikein tukkukaupalla. Lopulta oli pöydällä niin paljon rahaa, etten minä ainakaan dollareita niin montaa ole nähnyt yhdessä läjässä. Mutta yhä he korottivat panoksiaan.

Juttila näytti jo huolestuneelta. Tuntui kuin hän olisi halunnut nousta ja mennä tiehensä, mutta hänellä oli niin paljon omaa rahaa pöydällä, ettei voinut lähteä.

Saan joskus aatteita. Silloin viisitoistavuotiaana juoksi järkeni kuin pitkäsiima. Olin kuullut Jimiltä ja Juttilalta kaikenmoisia juttuja, miten korttihuijareilta on joskus tavattu liikoja kortteja hihoistaan ja muista paikoista. Sitten heidät on paljastettu, heidän osakseen on koitunut suuri häpeä ja he ovat tulleet alakuloisiksi.

Enhän tiennyt varmasti oliko mr. Barry huijari, mutta joka tapauksessa oli hänellä sikamainen onni mukanaan. Sitä paitsi olin havainnut, että Juttila loi häneen tavantakaa silmäyksiä, jotka olivat omituisia. Pienet aivoni työskentelivät kuumeisesti ja lopuksi luulin keksineeni hyvän keinon. Sormeni kiertyivät taskussa olevan korttipakan ympärille.

Hitaasti ja taitavasti (ainakin omasta mielestäni) rupesin ahtamaan päällimmäisiä kortteja vinottain edessäni istuvan mr. Barryn taskuihin. Sinne livahtivat vähitellen kaikki ässät. Kuninkaita ja kuningattariakin taisi olla joukossa. Kumarruin ikään kuin vahingossa ja pistin sen pellennäköisen kortin hänen ylöspäin kääntyneeseen housunlahkeeseensa. Taisi siinä vähän niitä kortteja mennä lattiallekin, sillä käteni hieman vapisivat. Ehkä oli niinkin, etteivät kaikki kortit menneet aivan taskun pohjalle saakka, vaan jäivät roikkumaan siihen taskun suuhun.

Näpertelin siinä aikani kuluessa tämänlaista, eikä kukaan huomannut mitään. Ensiksikin siitä syystä, että kuka nyt tämänkaltaisesta nallikasta kuin minä olin välitti ja toiseksi siitä syystä, että heillä oli niin turkasen kiire tuijottaa korttejaan ja mutista jotakin korotuksista.

Niin siinä sitten kävi, että kaikki laskivat kortit pöydälle. Mr. Barryllä oli neljä ässää ja muiden naamat venyivät pitkiksi.

Silloin minä havaitsin hetkeni tulleen. Sanoin, ikään kuin kaikki olisi ollut leikkiä:

– Tuolla sedällä on noita yksisilmäisiä kortteja enemmänkin taskussaan.

He tuijottivat minuun silmät pyöreinä. Mr. Barry tuli punaiseksi kuin krapu kasvoiltaan ja ärjäisi, että se on h–tin vale, nousi äkkinäisesti seisomaan ja...

Ja hänen taskujensa suusta rupesi putoamaan lattialle ässiä ja kuninkaita, kaikenlaisia kuvia sedistä ja tädeistä. Kun hän pelästyneenä hypähti syrjemmälle, kimposi se pellenkuvakin hänen housunlahkeestaan lattialle.

En ole koskaan nähnyt niin vihaisia setiä kuin nämä kolme muuta setää olivat. Juttila nosti kinkunmuotoiset ja karvaiset kätensä ylöspäin. Pelkäsin, että hän lyö sitä mr. Barryä kuonoon. Muut herrat puhua pölpöttivät skandaalista ja paljosta muustakin.

Siinä sitten huudettiin ja baarimieskin tuli apuun. Hän katseli ensin pöydällä olevia ässiä ja sitten lattialla olevia ässiä ja ilmoitti, ettei hän ole koskaan nähnyt niin paljon ässiä yhdessä pelissä ja ilmoitti edelleen, ettei niin monta ässää saa olla sellaisella pelaajalla, joka kutsuu itseään gentlemanniksi.

No, mikäs siinä: mr Barry sai kaivaa lompakostaan kaikki voittamansa rahat esille. Ne tasattiin sitten jonkinlaisen järjestelmän mukaisesti.

Korjasin lattialta ne ässät ja muut kuvat. Ojensin ne mr. Barrylle sanoen, että setä kai haluaa omansa takaisin. Hän ei sanonut mitään, tuijotti vain hieman omituisesti minuun ja lähti kiireesti ovesta ulos. Juttila aikoi lähteä perässä, mutta toiset sedät puhuivat hänelle lempeästi.

Hassua on vain se, että kaikki matkustajat uskovat vielä tänäkin päivänä, että mr. Barry pelasi väärin.

– Ja luuletko, että me uskomme tuota sinun juttuasi? sanoi Nisse.

– Ole hiljaa! ärähti Lihapulla.

Jack Somers. Tuli kerran laivaan Riossa apina kainalossaan, emmekä tienneet, kumpi heistä oli pestiä vailla. Notkea merimies, joka oli aikaisemmin purjehtinut ketchin kapteenina Tasmanian ja Australian välillä. Kertoi olleensa naparetkellä, ja kysyimme, miksei hän jäänyt sinne. Sanoi olleensa sinut Rossin, Shackletonin, Amundsenin ja monen muun napamatkailijan kanssa. Valehteli kuin porsas, sillä ei tietämämme mukaan ollut käynyt pohjoisempana kuin Lissabonissa, missä odotti karkoitusta takaisin Ceylonille, josta oli kotoisin. Osasi maailman hienoimmat haukkumasanat ja osasi lausua ne oikein hyvin. Hänen ei edes tarvinnut tapella, sillä hänen sanansa olivat niin voimakkaita, että ne kaatoivat miehen. Omisti kirstullisen amerikkalaisia magazineja, joista ammensi tietonsa.

Vihainen kirje

Jack oli laivamme innokkain kalastaja. Pasaadissa hän kiipesi halkaisijapuomille jokaisen vapaavahtinsa aikana, haikalavesillä saattoi hän seistä pakalla tuntikausia harppuuna käsissään eikä ollut kärsivällisempää albatrossien kiusaajaa kuin hän koko Veijarien laivalla.

Kerran, kun lauha pasaadi keinutti laivaamme, kuulin hänen kertomuksensa yksiraiteisesti ajattelevasta perämies Bill Seymoursista. Tässä se sitten on:

Kolmimastoinen parkki Mary ilmestyi valkoisena pilvenä Moanan taakse. Sen suunnaton purjepinta kääntyi sirosti, parkki liikahti ja läheni tehtaan rantaa. Tehtaan henkilökuntaan kuului vanhoja merimiehiä ja he juuri olivat oikeita miehiä todistamaan, että Maryn ensimmäinen perämies Bill Symers osasi jalon purjehtimisen taidon. Purjepinta laskeutui silmänräpäyksessä, nousi raaoille, ja samassa jo suistui ankkuri huumaavalla rätinällä aivan riutan ulkopuolelle.

– Viisitoista metriä vielä, niin nuo pojat olisivat olleet hiilineen riutalla, sanoi tehtaan toimitusjohtaja.

Mr. Wills, työnjohtajien esimies, sanoi: – Niinpä niin, mutta Bill ei tee koskaan sellaista viidentoista metrin virhettä. Vai oletko nähnyt näillä seuduin parempaa merimiestä?

Venettä laskettiin vesille. Taljat olivat päässeet huonoon kuntoon, sillä vene vaipui kauheasti nitisten pasaadin tasaisille aalloille. Kun vene oli saapunut riutan aukosta näkyviin, huomasivat rannalla olijat, että molemmat, niin kapteeni Jim Anderson kuin ensimmäinen perämieskin olivat siinä.

– Omituista, sanoi toimitusjohtaja. Kas, kun he molemmat tulevat!

– Odottavat postia varmaankin. Onhan heillä ollut tarpeeksi pitkä matka. Kuuden kuukauden matkan jälkeen minä vaikka uisin maihin ellei venettä olisi.

– Tervetuloa, kapteeni Anderson! Teillähän oli hitonmoinen matka. Jos olisitte olleet vielä viikonkaan poissa, olisimme jo juoneet teidän ja haikalojen maljat!

– Päivää johtaja ja päivää Mr. Wills. Neljä kuukautta tyyntä ja neljä viikkoa vastatuulta. Eikö se jo riitä? Ja hiili niin kuumaa, että pelkäsimme kansien nousevan taivaisiin.

– Enkö minä käskenyt mennä saarten pohjoispuolelle... aloitti perämies Bill.

Kapteeni Anderson ei puhunut mitään. Moanan tehtaan miehet näkivät molempien miesten katseista, että viha vallitsi heidän välillään.

Kun hiililastia purettiin ananastehtaan tarpeisiin ja kun laivan sekä tehtaan edustajat joutuivat miltei päivittäiseen kanssakäymiseen, vahveni aikaisempi otaksuma. Tiedettiin, että Jim ja Bill olivat olleet jonkinlaisia ystäviä – ainakin oli kapteeni Anderson kaikella tavalla koettanut auttaa härkäpäistä ensimmäistä perämiestään eteenpäin. Jotakin oli sattunut nyt, jotakin tapahtunut. Kuuden kuukauden purjelaivamatkalla sattuu usein, että toisten laivassa olijoiden läsnäolo voi saattaa mielenraivoon aivan syyttäkin, kun näkee aina samat kasvot ympärillään. Mutta tämä viha, alitajunnassa syntynyt kammo samoja kasvoja, samoja ääniä kohtaan, häviää tavallisesti jo maan ensi kertaa näkyessä. Ainakin häviää se silloin, kun uudet äänet toivottavat pitkämatkaisen purjehtijan tervetulleeksi ja kun uudet kasvot ilmestyvät ympärille.

Asiaa aprikoitiin, mutta tropiikissa ei mitään asiaa mietitä kauan. Wills oli päinvastoin sittemmin huomaavinaan, että Bill muuttui ystävälliseksi kapteeniaan kohtaan. Kun ei Andersoninkaan sydän kivestä ollut, tuntui Willsistä siltä kuin saisi tämän ikävän asian jo poistaa päiväjärjestyksestä. Toisessa maailman kolkassa, suuremmalla ja asutummalla saarella ei siihen luultavasti kukaan koskaan olisi huomiota kiinnittänyt, mutta Moanan saarella ei ollut tällä hetkellä kuin neljä ihmistä – toimitusjohtaja, Wills, kapteeni sekä Bill, jotka osasivat pelata bridgeä – ja se on jo jotakin näillä seuduilla.

Päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia, mutta yhä purki Mary lastiaan. Välineet olivat kerrassaan kurjat ja sitä paitsi – mitä kiirettä kapteenilla oli sellaisena aikana, jolloin rahtimarkkinat olivat kurjaakin kurjemmat!

Bridgeä pelattiin ja wiskyä juotiin. Eräänä yönä jatkui peli aamuun asti. Tai oikeastaan oli peli jo muuttunut pokeriksi sillä kapteeni Anderson ei vanhana miehenä enää jaksanut valvoa. Bill oli sangen puheliaalla tuulella, sillä hän oli voittanut ja voitti edelleenkin. Silloin paljastui Willsille osa totuudesta.

Bill oli alkanut jälleen puhua onnettomasta viime purjehduksesta. Hän oli hyvä merimies, mutta kyllä hän itse sen tiesikin. Bill syytti kapteeniaan suoranaisesta tyhmyydestä. Hän lupasi heti sopivassa tilaisuudessa ilmoittaa laivanvarustajalle.

– Kyllä ukko saa iloisen lähdön liikkeen palveluksesta, sanoi hän.

Sitten hymyili hän ilkeästi ja Wills tunsi hymyn.

– Mutta sittenhän sinusta tulisi kapteeni, sanoi Wills.

– Luuletko sinä, että minä koko ikäni aion seilata ensimmäisenä perämiehenä? Ei sinnepäinkään!

Keskustelu jatkui, kunnes tuli päivä ja oli aika lähteä laivalle nukkumaan. Jim Anderson herätettiin sikeästä unesta. Hän oli vieläkin pökerryksissä, mutta Bill tuki häntä oivallisesti.

Bungalowin ikkunasta näkivät toimitusjohtaja ja Wills kuinka Bill puolittain tuki, puolittain kantoi kapteenia veneeseen. Bill kääntyi sitten ympäri ja heilutti kättään viime tervehdykseksi. Samaten teki kapteeni yrityksen, mutta oli suistua jaloiltaan.

Ukko Anderson tuli tietenkin seuraavana päivänä kysymään, mitä hän oli tehnyt. Wills ei puhunut mitään, vaikka kyllä olisi jotakin tiennyt. Hän taputti vain ukkoa olalle ja vannoi mielessään pitävänsä Billin kurissa.

Maryn lasti oli jo ulkona. Parhaillaan ahdettiin laivan sisään suunnattomia määriä hiekkaa painolastiksi. Oli jo aika päästä takaisin kotisatamaan.

Seuraavana päivänä oli Maryn määrä lähteä. Ukko Anderson ja Bill olivat saapuneet viimeiseen bridgepeliinsä. Whiskyä juotiin taaskin ja – ukko Anderson nukkui.

Bill oli tänä iltana harvinaisen selvä. Hän tuntui hautovan jotakin mielessään. Wills piti häntä tarkoin silmällä.

Kun ukko Anderson sitten kaatua kupsahti sohvalle, naurahti Bill ilkeästi, kääntyi toisten puoleen ja osoitti ukkoa.

– Tuollainen merimies meillä on kapteenina, sanoi hän. Eihän se ukkoparka kestä edes kymmentä ryyppyä. Mutta ei hän ikäänsä Maryn kantta polje!

Bill pyysi sitten paperia ja kynää kirjoittaakseen, kuten hän sanoi, isännöitsijälle – laivanvarustajalle – matkalla sattuneista asioista. Hän huomautti ilkeästi hymyillen Willsille, että kyllä ukko varmaankin saa potkut saapuessaan Tacomaan, kotikaupunkiin. Kyllä hän sellaisen sapiskan laittaisi, siitä saisi Wills olla aivan varma.

Wills puolestaan istui hiljaa nurkassaan ja mietti ankarasti. Nyt jos koskaan oli toimittava ja tukittava Billin suu. Ensin ajatteli hän tarttua suoraan asiaan ja kertoa Billille käsin ja jaloin ajatuksensa hänestä, mutta sitten yhtäkkiä levisi hymy hänen ruskeille kasvoilleen ja hän riensi täyttämään Billin pyynnön. Vielä ennätti hän ilmaista suostuvansa Billin tuumiin sekä pyysi saada auttaa kirjettä sepitettäessä. Hänhän heistä kahdesta sittenkin oli parempi kynämies. Bill suostui ilolla tarjoukseen, ja sovittiin, että Bill sanelisi ja Wills kirjoittaisi. Ali right!

Bill istuutui juhlallisen näköisenä pöydän kulmalle ja seurasi kieli ulkona suusta riippuen Willsin kauniita koukeroita. Hänen äänensä oli täynnä paatosta ja hänen irvistyksestään näkyi, millaiseksi hän kuvitteli ukon vastaanoton rakkaassa Tacomassa muodostuvan. Weil – – –

    "Kapteeni Woodman,
    Tacoma, Wash.

    Ensimmäisenä perämiehenä on minun velvollisuuteni ilmoittaa,
    että kapteeni Anderson on rikkonut kaikkia merimiestapoja vastaan
    kiertäessään saaret tyynenpuolelta. Ainakin kahden kuukauden
    viivästyksen ja vahingon hän on meidän laivallemme aiheuttanut,
    niin totta kuin Jumala minua auttakoon. Hänestä ei ole merimieheksi
    ollenkaan. Kaikki miehetkin nauravat hänelle. Kottikärryjen
    työntäjäksi hän paremmin soveltuisi. Hänet pitäisi panna maalle
    telakalle. Ellei häntä pian potkita pois Maryn kannelta, halkeaa
    hyvä laiva omaan häpeäänsä. On minulla muutakin hänestä
    kerrottavaa."

Kun Bill oli päässyt tähän asti, nykäisi Wills häntä takinliepeestä ja sanoi nauraen:

– Ei sinusta Bill ole oikein haukkumakirjeen sepittäjäksi. Et sinä osaa oikein keksiä sopivia sanoja. Annapa, kun minä koetan. Lyödään nyt ukkoa kerrankin kuin vierasta sikaa. Eikö niin?

– Tietenkin, vastasi Bill. Riipusta sinä vain, kyllä minä panen puumerkkini alle.

– Minä käyn ensin hakemassa vähän lisää mustetta. Tämä on niin kovin huonoa, sanoi Wills.

Wills poistui sitten toiseen huoneeseen ja tuli hetken kuluttua takaisin uuden, täysinäisen mustepullon kanssa. Niin sitä sitten ryhdyttiin uudelleen kirjoittamaan. Wills puri kynänvartta mietteissään ja se, minkä hän sitten paperille kirjoitti, sai Billin jakamattoman ihailun osakseen. Kirje jatkui:

    "Minä olen aina ollut sitä mieltä, että herra kapteeni on
    suuri sika. Oikea luppakorva aasi, jos saan lausua tunteeni
    vilpittömästi. Kapteeni ei ymmärrä laivojen päälle enempää kuin
    sika hopealusikan päälle, ja minun hartain toivoni on kerran
    antaa 'herra' kapteenille nenän pääluin sellainen tärskäys, että
    kipinät lentäisivät taivaaseen. Sitä minä meinaan ja sen minä
    vielä teenkin, kun tältä matkalta tullaan. Mitäs sellaisella
    kapteenilla täällä maailmassa tehdään. Ennenaikaan ne olivat
    tavallisesti hirtettyinä kahvelinnokissa.

    Tätä justiinsa minä meinaan, enkä peru sanojani yhtään.

    Kun tavataan, niin keskustellaan.

                                             Bill Symers."

Ukko Anderson kuorsasi sohvalla. Bill taputti Willsiä olalle. Wills sulki kirjeen varovasti ensin katsottuaan kuinka Bill piirsi nimensä kirjeen alle lujasti ja sitten herätettiin ukko.

Kun hoippuva kapteeni ja hänen ilkeästi hymyilevä perämiehensä olivat juuri katoamassa pimeään tropiikin yöhön, kuulivat he Willsin äänen huutavan, että hän lähettäisi kirjeen heti ensimmäisellä postilaivalla.

– Hyvä on! huusi Bill vastaan. Ukko Anderson ei käsittänyt, mistä oli kysymys, mutta hänkin hihkaisi, että ranta kaikui: – Hyvä, hyvä!

Silloin kuului Billin hevosennauru niin railakkaana, että Wills tunsi voivansa pahoin.

Mary nosti seuraavana aamuna purjeensa ja saapui puolentoista kuukauden kuluttua Aberdeenin satamaan. Hinaajan, joka saapui heitä ulapalla vastaan, oli määrä kuljettaa laiva edelleen Tacomaan.

Hinaajan kapteeni jätti jo merellä Billille paksun, viralliselta näyttävän kirjekuoren. Sen vasemmassa yläkulmassa oli laivanvarustajan liikenimi ja kuoren alareunaan oli kapteeni Woodman, laivanvarustaja itse, kirjoittanut tukevalla käsialallaan: Personal.

Bill avasi sen sydän ilosta pamppaillen. Kun kerran itse laivanvarustaja lähetti hänelle henkilökohtaisen kirjeen, täytyi sen merkitä sitä, että nyt oli Billistä tullut hänen uskottunsa.

Bill avasi kirjeen. Hänen naamansa venyi katseltuaan koneellakirjoitettuja rivejä ankkuriköyden mittaiseksi. Kirjeessä esitetty ajatus kuului kaikessa lyhykäisyydessään jotenkin näin:

    "Pyydän vain ilmoittaa, etten minä sentään vielä niin vanha ole,
    etten jaksaisi iskeä turpaanne siniseksi. Eri asia on sitten se,
    etten minä viitsi saastuttaa käsiäni sellaiseen kuin te olette.
    Juuri sellaiset miehet kuin te tavallisesti killuivat raakojen
    nokissa vanhaan hyvään aikaan. Lyhyesti: te olette saanut potkun
    samassa silmänräpäyksessä, kun avaatte kirjeen. Älkää koskaan
    tulko minun silmieni eteen. Ellen minä itse jaksa iskeä nenäänne
    litteäksi, hommaan tänne sellaisen miehen, joka tekee sen
    viidellä sentillä.

    Menkää hiiteen!

                                                  Woodman."

Bill oli pökerryksissä jonkin aikaa. Sitten raapi hän päätään ja yritti aloittaa jyrisevän kiroilun. Samassa hetkessä pisti hinaajan kapteeni kuitenkin päänsä sisään.

– Näettekö tuon moottoriveneen tuolla perässä? Woodman sanoi, että teidät oli heitettävä – huomatkaa, että minä en sano niin rumasti kuin hän sanoi – siihen veneeseen ja toimitettava Aberdeenissa maihin. Onko selvä?

Bill kääntyi hartiat kumarassa moottorivenettä kohden. Hänen ihmettelevät kirouksensa sekaantuivat moottorin papatukseen kolmen meripeninkulman kulkuaikana ja sitten valtasi tylsyys ennen niin iloisen ja pontevan ensimmäisen perämiehen Bill Symersin.

Kaukaisella Moana saarella seisoi juuri samalla hetkellä suihkun alla työnjohtajien esimies Wills – ainoa mies maailmassa, joka tiesi, minkä tähden Bill Symers oli saanut potkut. Oikeastaan olisi Bill saanut kirota Willsin kemianharrastusta.

Wills luki joutohetkinään amerikkalaisia sotanovelleja ja vakoojien kamalia seikkailuja. Hän oli pienen pienessä laboratoriossaan valmistanut näiden juttujen kiihoittamana useammanlaatuisia salamusteita. Sellaisella musteella oli hän kirjoittanut ensimmäisen osan Billin kirjeestä. Kun kirje oli ollut tunninkin kuumassa paikassa – ja Wills oli varmuuden vuoksi pitänyt sitä kolme tuntia Moanan kuumassa auringossa – haihtui tämä muste aivan olemattomiin. Sen vuoksi saikin kapteeni Woodman tosiasiallisesti vain Billin kirjeen loppuosan, joka kuului, kuten tunnettua, näin:

    "Minä olen aina ollut sitä mieltä, että herra kapteeni on
    suuri sika. Oikea luppakorva aasi, jos saan lausua tunteeni
    vilpittömästi. Kapteeni ei ymmärrä laivojen päälle enempää
    kuin sika hopealusikan päälle, ja minun hartain toivoni on
    antaa 'herra' kapteenille nenänpäähän sellainen tärskäys..." jne.

Minä puolestani ihmettelen, saako Bill koskaan hajua asian oikeasta laidasta. Samaten ihmettelen, tapaavatko Bill ja Mr. Wills konsanaan toisensa. Mutta maailmassahan on niin paljon ihmettelemisen arvoisia asioita.

Jorma Koskinen. Suomalainen merimies, joka ei ollut nähnyt suomalaista vettä ennen kuin Helsingin satamassa. Oli tullut suoraan lantaiselta pellolta tervan ja maalin hajuun. Vielä linjallakin, jolloin hänet kastettiin ensi kerran päiväntasaajan ylittäneeksi, joku ammui takana kuin häntä pilkatakseen. Hänestä tuli hyvä merimies ja seilaa nyt suuren laivan kapteenina. Puhui harvakseen, mutta puhui yleensä hyvin. Kun hänelle Etelän kuutamossa kertoi ruispelloista, navetoista ja mullan hajusta, niin hän itki.

Ukko Granit pelaa pokeria

– Kerro sinäkin jotain, kehoitti Lihapulla Jormaa.

– Mitäpä tuollainen osaa kertoa, kun saa suunsa auki kerran viikossa ja silloinkin pyytää vain lisää leipää, sanoi Bill yläkojusta.

Jorma loi meihin rauhallisen katseen ja lupasi kertoa meille jutun niiltä ajoilta, jolloin hän pikkuisena purjehti ensimmäistä kertaa.

– En ollut silloin kuin noin pitkä, sanoi hän ja levitti kätensä, mutta kun käsien väliin jäi ilmaa lähes kaksi metriä, ajattelimme, että hän oli ollut kai äitiään pitempi jo syntyessään.

– Niin, hän oli vain laivakokki. Tuollainen puolittain halveksittu olento laivan kannella, keittiössään kyyhöttävä tonttu, johon suhtauduttiin aina tilanteen vaatimusten mukaisesti. Kun ruokaa oli riittävästi, poistettiin hänet seurasta muutamin halveksivin huomautuksin; kun sitä oli vähäsen, haukuttiin häntä. Jos ruoka oli hyvää, loppui se kesken; jos se oli huonoa, lähetettiin hänen sieluaan vaivaamaan kymmenentuhatta mannakryynin kokoista pikkupirua. Kapteeni heitti hänet kerran kannelle ja miehistö oli monesti heittää hänet laidan yli.

Hän oli tyyni mies, rauhallinen laivakokki. Ehkäpä tämä johtui hänen suomalaisuudestaan. Hän oli nimittäin suomalainen, vaikkei sitä ensi silmäyksellä olisi huomannut. Hän oli purjehtinut yli neljäkymmentä vuotta ja hän sotki puheessaan englannin, suomen, ruotsin ja saksan niin sekaisin, ettei oikeastaan tiennyt, mitä kieltä hän puhui. Hänen nimensä oli Granit, mutta kukaan ei saanut selville, mistä hän oli kotoisin. Joku meistä muista suomalaisista epäili, että hän oli kotoisin Hangosta, mutta minä huomautin, että siellä oli vain sen niminen graniittiliike. Samapa kai tämä ukko Granitille oli, sillä ei hän koskaan enää aikonut Suomeen tullakaan. Hän oli polttanut siltansa, kuten niin hienosti sanotaan. Minkälaisia nämä sillat olivat, siitä ei kenelläkään ollut tietoa.

Tapasimme verrattain dramaattisissa olosuhteissa. Nimittäin perunasäkin ääressä eräässä Australian satamakaupungissa, missä valmistauduimme lähtöön sinnepäin, missä korallisaaret nousevat merestä ja missä palmut katselevat boniittojen leikkiä atollien kuohuissa. Meklari oli lähettänyt veneensä kuunarin kylkeen. Otimme muonaa. Veneen pohjalta nousi viimein perunasäkkejäkin ja me kiskoimme niitä kannelle. Kokki tarkasteli säkkien sisältöä ja nähdessään yhdessä joukon puolimätiä heti pinnalla, tarttui säkkiin ja tyhjensi sen sisällön takaisin veneeseen. Jotta vaikutelma olisi ollut täydellinen, sanoi hän rauhalliseen tapaansa eräitä huomautuksia Newcastlen kauppiaitten rehellisyydestä ja väliin lankesi suomalainenkin kirosana. Silloin tiesimme, että hän oli suomalainen. Vain Suomessa syntynyt osaa sovittaa suomalaiset voimasanat kohdalleen, puhuupa hän sitten mitä kieltä tahansa.

Jouduin sitten myöhemmin loppumattoman pitkän purjehduksen aikana hänen kanssaan usein tekemisiin, sillä olin nuorin ja sain joskus toimia kokkipojan tehtävissä. Hän oli rauhallinen ja vain kerran läimäytti hän minua kauhalla korvalle. Tämä tapahtui silloin, kun olin laittanut pannukakkutaikinan niin ohueksi, että laivan keinuessa se sirisi hellanluukusta kapyysin lattialle. Mutta rauha hänen muistolleen!

Hän oli oikeastaan hyvä kokki, puhuivatpa pojat hänestä mitä tahansa. Kukaan ei osannut laittaa haikalasta sellaista paistia kuin hän. Eipä silti, että olisin ennen tai sen jälkeen koskaan syönyt jonkun muun laittamaa haikalanpaistia. Kukaan ei osannut niin hyvin poistaa hajua mädänneestä sianlihasta kuin hän. Eikä kukaan osannut pelata niin suurenmoisen väärin pokeria kuin hän. Tästä koituikin minulle myöhemmin monta ilonhetkeä.

Mitä tekee merimies pasaadissa, kun laiva kulkee itsekseen eteenpäin? Kun auringonkilo leikkii smaragdinvihreillä laineilla, kun meri elää ja kaikenlaiset kalat ja meduusat tulevat katselemaan yllään uivaa kummitusta, kun aurinko nousee kultaisena pallona merestä ja sukeltaa siihen iltaisin, että sihinä kuuluu? (Ja me kun olimme epäilleet, ettei Jorma osannut kertoa!)

Hän ei jaksa ajatella, sillä hän on ajatellut niin paljon, ei hän jaksa katsella mertakaan, sillä hän tietää, ettei se lähde karkuun, eikä hän liioin harrasta nk. itseopiskelua, sillä hän on jo tarpeeksi viisas eikä hänellä sitä paitsi ole kirjojakaan. Hän ottaa esille kuluneet korttinsa ja katso! – kolmen sekunnin kuluttua hänen ympärillään on koko laivan miehistö. Pelataan pokeria huimaavin panoksin, kokonainen tulitikkulaatikko saattaa siirtyä kädestä toiseen. Onpa niinkin hurjia, että lyövät kiinni viisikin tulitikkulaatikkoa, jos heillä on hyvät kortit. Mistäpä heillä rahaa olisi, ja vaikka välillä kuuluukin sellaisia huudahduksia kuin: "Lyön kiinni kymmenen miljoonaa", ei niistä tarvitse välittää sen enempää kuin ulkoa kuuluvasta hiljaisesta pasaadin vihellyksestä.

Minun kokoistani poikasta ei paljon laskettu peliin mukaan. Seisoin tavallisesti ukko Granitin takana ja tuijotin hänen kaljuun päälakeensa. Kun hän sai hyvät kortit, levisi kaljulle hieno punerrus, mutta hänen kasvonsa olivat järkähtämättömät. Parempaa kuvaa en osaa ukko Granitista antaa, sillä hänen sielunsa kanssa ei minulla ollut mitään tekemistä.

Peli alkoi tavallisesti pienillä panoksilla. Joku asetti kuin häpeillen pöydälle yhden tulitikun, toinen korotti kahdella tulitikulla, kolmas ehkä koetteli onneaan viidellä tikulla. Vähitellen kasvoi tikkuläjä, pöydälle muodostui joskus hiljaa kahiseva vuorikin, mutta niin täydellisesti eläytyivät pojat peliinsä, että he kuvittelivat näkevänsä keinuvalla pöydällä kultakasoja.

Kun kasa oli hyvin suuri, löi Pikku-Olsson tavallisesti puukkonsa pöytään pystyyn, jotta kaikki kävisi rehellisesti.

Yleensä kaikki kävikin rehellisesti. Sanon yleensä, sillä ukko Granit harjoitti joskus koiruutta. Miksipä muuksi voisi kutsua esimerkiksi sitä, että hän joskus pikkusormellaan vetäisi pöydältä hienon kortin lähemmäksi itseään ja vaihtoi sen huonoon. Kaikki kävi silmänräpäyksessä. Se oli kuin haikalan käännähdys vedessä tai kuin läskipalan katoaminen Ison-Billin suuhun.

En nähnyt ukon kasvoja edestäpäin, mutta tiesin, että ne pysyivät kivikovina. Hänen herkät sormensa liikahtelivat ja venyivät mustekalan lonkeroitten tavoin korttien pinnalla. Olin kerran koulupoikana nähnyt taikurin tekevän temppujaan. Hänellä oli aivan samanlaiset pitkät, liukkaat sormet kuin kokilla.

Sanat, joita pelin kestäessä vaihdeltiin, eivät luonnollisesti sovi painettavaksi, ei edes kolminkertaisen oikoluvun jälkeen. Jokaisen sukupuu tuli siinä selvitetyksi tarkalleen, mentiin tulevaisuuteenkin saakka ja ennustettiin vastapelaajalle kauheata kohtaloa. Eläintarhasta löydettiin hyviä aiheita ja tuntui kuin pojat olisivat käyttäneet hyvin aikansa niissä käydessään, sillä he tunsivat koko luomakunnan alkulimasta nokkaeläimeen, nokkaeläimestä paviaaniin saakka. Kaikki tämä kuului kuitenkin asiaan eikä kukaan suuttunut.

Jossain Luna-saaren tienoilla, hieman Marquesas-ryhmän eteläpuolella, sattui jännittävä peli. Oikein vieläkin naurattaa, vaikka tapauksesta on kulunut monta vuotta.

Meillä oli laivallamme iso mies, möreä-ääninen jättiläinen, nimeltä Johnson, joka pelasi mielestään A. 1-luokan pokeria. Usein hän voittikin. Hän oli hyväntahtoinen mies eikä välittänyt, vaikka hävinneet nimittivät häntä yhteiskunnan viholliseksi.

Mainittuna iltapäivänä viilletimme hyvää vauhtia. Olin ollut ruorissa ja tulin skanssiin vasta silloin, kun peli oli jo päättymässä; Näytti siltä kuin olisivat kaikki laivan tulitikut olleet kasassa pöydällä. En ole sen jälkeenkään nähnyt niin paljon irrallisia tulitikkuja yhdessä läjässä. Olsson ja Paksu-Bill olivat jo luopuneet, sillä heidän oli pakko luopua, kun merellä ei ole minkäänlaista pankkia, josta saisi luotolla tulitikkuja. Tulitikkuvuoren toisella puolella istui Johnson ja toisella ukko Granit. Ilmeettöminä, mutta ehkä hieman hikisinä. Pojat olivat kerääntyneet piiriin heidän ympärilleen. Skanssissa vallitsi täysi hiljaisuus. Ulkoa kuului pehmeätä purjeitten kahinaa. Kun laiva kallisteli, kohosivat molemmat vuoronperään toistensa yläpuolelle aivan kuin olisivat leikkineet kiikkulaudalla. Hassulta se vähän näytti.

Johnsonin usko oli loppumassa. Hän hikoili tuntuvasti enemmän kuin ukko Granit. Korttipakat olivat pöydällä ja suureen taisteluun valmistauduttiin hirvittävien sielullisten esivalmistelujen jälkeen. Pelattiin yhdellä pakalla, mutta toinen oli valmiina pöydällä, jottei sekoittamiseen olisi mennyt aikaa. Ukko Granitin sormet hypistelivät toista pakkaa. Hänen vuoronsa oli jakaa. Silloin nousi Johnson jaloilleen, pyyhki hikeä otsaltaan ja ehdotti, että he jakaisivat kasan sovinnolla. Kokki pysyi paikallaan, eikä hänestä huomannut mitään, ellei ota lukuun tavanomaista punerrusta päälaella. Ensin hän kieltäytyi jyrkästi, mutta kun uskonsa menettänyt Johnson mankui, suostui hän alustaviin neuvotteluihin. Kolmen sanan jälkeen oli keskustelu niin myrskyisä, että me pitelimme vatsaamme. Johnson haukkui kokkia maanviljelijäksi, lannanhajuiseksi lanttupääksi. Kokin sanoista päätellen oli Johnson lihava merisika jne. Kun aseleposopimusta ei näyttänyt syntyvän, ehdotti joku, että he menisivät kannelle keskustelemaan. He suostuivat hetken murjotettuaan ja varoitettuaan, ettei tulitikkuihin saanut koskea. Raitis ilma tuntui houkuttelevan molempia ja niin he sitten katosivat aurinkoiselle kannelle. Vielä ovella loivat he meihin katseen, johon sisältyi puoleksi murhanhalua, puoleksi halveksumista. He olivat keisareita ja heillä oli koko kassa.

Ulkoa kuului sitten jälleen kiistelyä, askeleita ja mutinaa. En nyt enää muista, kuka meistä ajatuksen keksi, mutta hyvä se oli.

Minä uhrauduin ja yhdistin kahdesta korttipakasta yhden. Siitä tuli niin hieno pakka, etten ole moista sen jälkeen nähnyt. Kaikki kuvat, kaikki ässät ja kaikki jokerit olivat nyt yhdessä pakassa. Toisessa oli niin huonoja kortteja, etteivät ne olleet edes yhden tulitikun arvoisia. Joku muisti, että Johnsonin vuoro oli jakaa ja niin asetimme sitten loistopakan hänen eteensä.

En ole moista pokeripeliä ennen nähnyt. Johnsonilla oli neljä ässää ja patakuningas. Kokilla oli taas kaksi ässää, kaksi jokeria ja myöskin patakuningas.

He korottivat, korottivat ja korottivat. Molemmilla oli kerättyä pääomaa runsaasti, mutta kaikki siirtyivät pöydällä olevaan vuoreen. Välillä he laskivat kortit käsistään pöydälle nurinpäin ja kaahivat tippumassa olevia tikkuja keskemmälle. Heidän puheensa olivat aivan hurjia. He väliin kehuivat korttejaan, väliin sanoivat, etteivät ne kelpaa mihinkään ja muljauttivat likaisia silmäyksiä pöydän toiselle puolelle.

Jännitys oli suuri ja pikku-Olsson lähti kannelle. Päästyään oven ulkopuolelle purskahti hän hirmunauruun, joka aivan leikkasi luita. Me koetimme olla vakavan näköisiä, mutta vatsassa heilui ja loiskui.

Lopulta Johnson "katsoi". Hän lateli korttinsa pöydälle:

Ensin yhden ässän. Kokki hymyili heikosti. Toinen ässä. Kokki katsahti siihen uteliaana, mutta ei räväyttänyt silmäluontaankaan. Kun sitten kolmas ässä ilmaantui pöytään, katsahti kokki hätäisesti omiin kortteihinsa, hieraisi silmiään, katsahti uudelleen ja hänen suunsa jäi ammolleen. Neljäs ässä. Kokin silmät olivat pullistua ulos kuopistaan.

Ja sitten patakuningas!

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin kokki heitti korttinsa silmäiltäväksi, me pakenimme kannelle. Painoimme oven hiljaa kiinni jäljessämme.

Yritimme myöhemmin jollain tavoin luonnehtia niitä ääniä, jotka puhkesivat kuuluville skanssista. Joku väitti kuulleensa samanlaista meteliä siantappajaisissa, toinen sanoi kerran Galvestonissa nähneensä mustan katusaarnaajan, jonka kurkusta oli vuotanut yhtä eläimellisiä ääniä hänen löytäessä napin hatustaan, jonka hän oli pannut kiertämään.

Ukko Granit on nyt albatrossi ja lentelee jossain eteläisten vesien yläpuolella. Merellä uskotaan nimittäin vahvasti siihen, että merimies muuttuu albatrossiksi kuolemansa jälkeen.

Hän on varmaankin antanut anteeksi koirankurini. Vaikka albatrossit muuten ovatkin pahansisuisia lintuja.

Edward Simpson. Laivan paras kortinpelaaja. Väitti pelanneensa valtamerilaivoilla kokoon paljon rahaa. Sanoi matkustaneensa kolme kertaa Atlantin yli Queen Marylla. Miksei neljää kertaa? kysyimme me, sillä sitenhän hän olisi päässyt takaisin kotiin Englantiin. Ed ei vastannut tähän kieroon kysymykseemme, mutta Sing Singin kuvernööri löytäisi Edin kauniit kasvot sekä sormenjäljet arkistostaan kymmenessä minuutissa. Oli parempi neulomaan vaatteita kuin paras purjemaakari. Omisti skanssin ainoan lakanan, jonka oli maalannut kaksitoista kertaa. Nyt sen saattoi jo panna seisomaan seinää vasten. Ei viitsinyt, näes, sitä pestä. Leppoisa olento, joka osasi naurattaa, jos viitsi.

Charlesin korvat

Me kuuntelimme korvat hörössä, kun Ed aloitti. Hän hihitti jo alkaessaan, mistä tiesimme, että me hihittäisimme, ennen kuin loppu tulisi.

– Ensin täytyy esitellä kertomuksen sankari.

Hän oli nuorin kymmenestä lapsesta. Isä oli tyly, pieksi niin lapsia kuin äitiäkin. Tuskin olivat lapset kymmenvuotiaita, kun heidät jo pakotettiin ansaitsemaan itse leipänsä. Hätä ja puute perheessä kasvoivat suuriksi, kun isä rupesi lisäksi juomaankin. Hänen lapsuutensa oli siis mahdollisimman synkkä.

Hänen nimensä oli Charles. Kymmenvuotiaana hän karkasi kotoa. Sitten seurasi vaikeita vuosia hiilikaivoksessa, missä hän ajoi aasia, vuosia, jolloin hän ajoi maitorattaita Cardiffin meluisilla ja hiilenpölyisillä kaduilla, sekä vuosia, jolloin poliisi ajoi häntä takaa Butestreetillä. Lopuksi hän päätyi merille, kuten aina tämäntapaisissa kohtaloissa käy.

Kuten jo sanoin, oli kaikki järjestyksessä. Charlesissa ei ollut mitään vikaa. Hän oli hyvä toveri, mahdottoman hauska mies, kun sille päälle sattui. Pituutta lähes kaksi metriä, rinta kuin ryövärillä, jalat hän saattoi vetää solmuksi raakapuun ympärille ja kädet niin notkeat, että osasi kiertää ne baaritytön ympärille ja samalla kertaa tytön takaa koota taskuunsa pöydällä olevat irtonaiset lantit, ilman että kukaan olisi huomannut.

Niin, sellainen oli Charles.

Kun häntä katseli sivultapäin, saattoi hyvin lausua tunnustuksen: all right! Mutta kun häntä katseli edestäpäin, tuli pakosta lausuneeksi: oh, hoh! Varpaista leukaan asti näytti kaikki hyvälle, mutta sitten näytti pää kovasti levenevän. Tämä omituinen seikka johtui siitä, että Charlesilla oli maailman suurimmat korvat. Ehkäpä tämä on liioittelua, sillä muistaakseni oli eräällä Durbanin eläintarhan elefantilla, jonka kärsään me puhalsimme valkopippuria, vielä suuremmat korvat, mutta pojat merillä ovat hyvin taipuvaisia liioitteluun. Joka tapauksessa oli Charlesilla korvistaan enemmän kiusaa kuin hyötyä, vaikka väitettiin, että hän oli kerran pelastunut korviensa avulla pahasta pinteestä. Kerrottiin näet, että hän oli kerran pudonnut märssykorista, mutta suuria korviaan heiluttamalla oli kuitenkin laskeutunut kannelle sievästi kuin autogiro. Lieneekö se totta?

Poliisit eivät huolineet Charlesin sormenjälkiä, sillä he tiesivät, että niin kauan kuin Charles ei leikannut korviaan pois, ei muita tuntomerkkejä tarvittu. Charles oli sitä paitsi aina poliisin kanssa tekemisiin joutuessaan esiintynyt niin elämänhaluisena – Cardiffin ja Bristolin putkien rikkonaiset ovet, särjetyt ikkunat jne. todistivat tätä – ettei ollut olemassa vaaraa, että hän vapaaehtoisesti olisi näistä tuntomerkeistä luopunut.

Niin eli well, Charlesin korvat olivat hänelle kiusana, kuten seuraavastakin selviää.

Charles makasi etuluukulla ja kuorsasi. Hän oli yövahti, mutta hän nukkui sittenkin. Se kuului hänen tyyliinsä. Kun aurinko viimein repäisi pilvet Glasgowin vuorten ja kirkkojen huippujen yltä ja kun perämies oli käynyt häntä pari kertaa potkaisemassa, ojentautui hän haukotellen ja kysyi, missä osassa maapalloa hän nyt sitten oli. Kuultuaan tämän kokilta, hoippui hän skanssiin, mutta virkistyi sitten matkalla ja ryhtyi kovalla äänellä selittämään untaan sekä siihen liittyvää suunnitelmaa. Hän istui lopulta skanssin pöydällä, heilutteli jalkojaan ja silmät loistaen kuvasi, mitä pahaa taasen sinä päivänä voitaisiin tehdä. Sillä Charlesilla olivat nämä koirankurit elämän suola. Hänen piti aina olla pikkuisessa pahanteossa, hänen mielestään oli päivä mennyt hukkaan, ellei jotain sellaista tapahtunut, missä hänen sormensa olivat olleet mukana ja mikä oli päättynyt kiusaan ja nauruun.

Kun tänä sunnuntaiaamuna oli kansi pesty ja kun merimiespastori oli käynyt jakamassa meille kirjallisuutta ja kun Charles oli pastorin kanssa väitellyt uskonasioista ja kysynyt, oliko sitä uskontoa lisää, oli jo tullut iltapäivä ja miehistö pääsi maihin.

Eihän meitä tosin ollut kuin viisi miestä, mutta sitä kovempaa meteliä me pidimme. Jo ennen satamakorttelista poispääsyä tappeli kaksi poikaa. He olivat ryhtyneet väittelemään siitä, mikä oli lyhin tie keskikaupungille ja tappelu päättyi vasta sitten, kun Charles oli hiilenkappaleella töhrinyt erään rakennuksen valkean seinän likaiseksi. Hän nimittäin todisti oikein havainnollisesti, että molemmat pojat olivat väärässä.

– Ja tässä on sitten se paikka, mihin me menemme, sanoi Charles ja piirsi ison mustan pisteen keskelle karttaansa.

– Mikä se on? kysyimme me.

– Se on elokuvateatteri, selitti Charles.

– Mitä me siellä teemme? Eikös siinä ole Rileyn baari lähempänä?

– Ensin työ, sitten huvitus. Ja Charlesin johdolla me marssimme eteenpäin, nostimme hattujamme poliiseille, iskimme silmää kaikille naisille, niin nuorille kuin vanhoille ja pidimme pahaa meteliä.

Viimein saimme ostettua voileipämme, suklaamme ja tykötarpeemme. Viimein saimme rahat kerätyksi pääsylippuihin ja viimein nieli meidät suuhunsa salin synkkä pimeys.

Joka puolelta kuului maiskutusta. Tupakansauhu yritti sotkea koko kuvan valkealla kankaalla. Englannissa saa nimittäin syödä ja polttaa tupakkaa elokuvissa. (Ikään kuin me emme olisi sitä tietäneet? Pyh!) Mutta siitä me emme välittäneet, sillä me itsekin maiskuttelimme kuin possut ja odotimme vain pääfilmiä, jotta olisimme voineet panna Charlesin suunnitelman täytäntöön.

Istuin Charlesin vieressä ja hän antoi kuiskaten viimeisiä ohjeita.

Sitten tuli väliaika ja sen jälkeen illan pääohjelma. En nyt aivan tarkkaan muista, mitä filmi esitti, mutta sen muistan, että siinä oli ilkeä kreivi, nuori turvaton tyttö, vanha äiti, maatila ja nuori kaunis sankari. Elokuva oli tuollainen tavallinen, mykän elokuvan aikainen sentimentaalinen lirutus. Jossain joku klinkutti pianoa ja jossain joku kiskoi vienoja säveleitä viulustaan, mutta muuten liikkuivat olennot valkokankaalla kuin nuket ja haukkoivat ilmaa.

Kuva oli mahdottoman surullinen ja liikuttava. Minulta oli pala nousta kurkkuun. Alkoi jo kuulua nyyhkytyksiä.

Charles aloitti. Hän päästi oikein hörönaurun. Hän nauroi niin, että koko sali kaikui. Ja me muut neljä yhdyimme nauruun. Oikein ulvoimme, niin hauskaa meillä oli olevinaan. Charles lopetti yht'äkkiä, me samaten. Salissa oli jälleen hiljaista, kuului vain viulun nyyhkytys ja ihmisten ihmetteleviä kuiskauksia. Me istuimme kuin emme tietäisi mitään, vedimme päämme hieman kumarampaan ja odotimme seuraavaa tilaisuutta.

Kohtaukset tulivat ja menivät. Me olimme yhtämittaa äänessä. Emme luonnollisesti siihen aikaan tietäneet äänifilmistä mitään, mutta näin perästäpäin ajatellen luulen, että sinä iltana esitettiin Glasgowin eräässä elokuvateatterissa Skotlannin ensimmäinen äänielokuva.

Kun kreivi ja tyttö lähenivät toisiaan vähemmän kuin kymmenen metrin päähän, kuului viidestä suusta makea muiskutus. Kun kreivi ilmaantui kankaalle ja piti yksinpuhelujaan suutaan kamalasti vääntäen, röhkimme kuin siat. Sian ääni oli nimittäin kreivin ääni. Tai päinvastoin oikeastaan. Kun sankari ratsasti kovaa vauhtia tyttöään pelastamaan, kun hevonen kompuroi ja kun sitten sankari makasi tajuttomana maassa, me taputimme hurjasti käsiämme. Kun sankari lojui sairaalassa ja tyttö piti häntä kädestä kiinni, päästimme jälleen hörönaurun. Oh, miten me nauroimme! Mitä surullisemmaksi tyttö kankaalla tuli, sitä iloisemmiksi me tulimme ja kun tyttö kerran eräässä niittykohtauksessa juoksi keijukaisen tavoin pitkin kukkaketoa, hymyili ja oli sirkuttelevinaan onnesta, nyyhkytimme me avoimesti.

Takanamme kuului liikehtimistä. Sali oli siksi pimeä, ettei meitä aivan selvään erottanut. Vain vaaleammissa paikoissa ihmiset pääsivät arvailemaan, kuka tuollaisia siivottomuuksia teki, mutta kun pimeys jälleen peitti salin, ei kukaan olisi voinut ottaa valalleen, kuka meteliä piti. Paikka tiedettiin suunnilleen, mutta esittäjistä ei ollut tietoa.

En enää muista, miten kauan me tätä peliä pidimme. Sen vain muistan, että ihmisiä alkoi vähitellen liikkua perälle päin. Arvasimme, että he menivät valittamaan vahtimestareille, jotka seisoivat taustalla rivissä. Mutta me vain jatkoimme.

Istuimme verrattain kumarassa, ettei meitä olisi huomattu. Tämä auttoi paljon ja olisimme luultavasti päässeet hiipimään salista huomaamatta pois ennen filmin loppua, ellei Charles olisi innostunut liikaa. Kun sankari ja kreivi nimittäin rupesivat tappelemaan, heräsivät Charlesin tappelijavaistot ja hän kohottautui tuolissaan. Charles jakeli nyt kovalla äänellä neuvojaan tappelijoille. – Pure sitä nenään, lyö tuolilla päähän, älä mene karkuun, mitä sinä pelkäät, sillä tavalla, hei vaan, pidä sitä vähän aikaa kiinni, niin tulen sua auttamaan, anna turpaan, jne. Charlesin ääni kuului hyvin voimakkaana. Me koetimme säestää häntä parhaamme mukaan. Kun ilkeä kreivi makasi maassa, me itkimme, kun sankari kellahti lattialle, me nauroimme ja huusimme: hyvä, hyvä! Vähitellen alkoi mustia varjoja liikkua ympärillämme. Me koetimme painua yhä kumaraisemmiksi, mutta Charles kohottautui yhä ylemmäksi. Ja tämä olikin hänen onnettomuutensa, sillä nyt näkyivät hänen valtavat korvansa aivan selvästi valkokangasta vasten. Siinä oli tuntomerkki, joka kavalsi hänet.

Minä aavistin vaaran ja esitin, että lähtisimme mahdollisimman nopeasti pois, nyt vielä hyvän sään aikana. Muut suostuivat ja lopettivat naukumisensa, mutta Charles oli niin innostunut, että vasta paria sekuntia ennen loppua malttoi lopettaa. Silloin soi viulu jälleen surumielisesti, sankari makasi kellellään, kreivi loi voitonriemuisia katseita nurkassa kyyristelevään tyttöön, vanha vaimo itki lieden äärellä, mutta Charles nauroi pakahtuakseen ja huusi: bravo, bravo!

Mutta se olikin hänen viimeinen huutonsa, kuten jo mainitsin. Kun sitten hieman arkaillen poistuimme salista, seisoi ovella paitsi vahtimestareita kaksi tukevaa Bobbyä.

Vahtimestarit kertoivat poliiseille, että salissa oli herättänyt pahennusta eräs suurikorvainen mies, jonka puuhia he takaapäin olivat hyvin voineet seurata. He vakuuttivat poliiseille, että tämä oli varmasti oikea mies, vakuuttivat senkin, että hänen korvansa olivat niin suuret, että ne miltei peittivät koko valkokankaan takanaolevien katseilta ja lupasivat syödä vanhat saappaansa, ellei syyllinen ollut juuri Charles.

Ja poliisit loivat julman katseen Charlesiin, tarttuivat hänen kainaloihinsa ja veivät hänet kassakaappiinsa.

Viimeinen sana, minkä kuulin pitemmän poliisin huulilta, oli: Guilty!

Karl Norregaard. Tanskalainen, vaikkei sitä hänen laihuudestaan olisi huomannut. Tuli puuriin aika lailla hiivassa kerran Melbournessa. Väitti löytäneensä Ballaratista kultaa, mutta oli kadottanut kimpaleensa eräässä baarissa. Käytti australialaisista varkaista nimityksiä, jotka nostivat hiuksemme pystyyn. Purki vihansa nyt purjekankaaseen, sillä hän oli seilimaakari laivallamme. Kun neula upposi purjeeseen, kuului aina vihainen sihahdus. Kertoi omistaneensa New South Walesissa kuusitoistatuhatta lammasta. Hän käytti muutenkin astronomisia lukuja ja hänen kanssaan sieti olla varovainen. Noin viisikymmentävuotias. Hyvä merimies ja erikoisen kätevä puhaltamaan korttikakkosesta toisen silmän pois, joten siitä tuli ässä.

Unilääkettä

Tanskalaisen punainen tukka kiilsi kosteana. Hän seisoi kannella polttavassa auringonpaisteessa ja Jack kaatoi hänen päälleen pytsistä vettä.

– Äh, sanoi Karl ja pyysi lisää.

Sitten lähdimme itseämme kuivattamaan pakalle ja siellä, kun tuli jälleen puhe Australiasta, Karl kertoi kumman jutun siitä, miten hän paransi erään unettomuustapauksen.

– Juddin farmilla valmistauduttiin sunnuntain viettoon. Taikka oikeamminkin – kaikki muut valmistautuivat. Bill oli jo aivan valmis. Hän oli kadonnut kaksi viikkoa aikaisemmin ja viimeinen tieto, mikä hänestä oli saatu, oli se, että hänet oli heitetty eräästä Tichbournen baarista tropiikin yöhön. Sen jälkeen oli hän kadonnut kuin olisi maa hänet niellyt. Kaikki tämä tarkoitti sitä, että Jimillä ja minulla oli kahteen mieheen suoritettavana kolmen miehen työ.

Kun on kaksituhatta lammasta paimennettavana, niin kyllä siihen hommaan ainakin kolme miestä tarvitaan. Oikeastaan oli meitä neljä, jotta vuorottelu olisi sujunut, mutta nyt oli Tom, taikka oikeammin hänen hevosensa, kompastunut kaniininkuoppaan ja meitä oli siis jäljellä neljän sijasta vain kaksi.

Keskustelimme tästä asiasta eräänä aamuna isännän kanssa. Taikka oikeamminkin vain me Jimin kanssa puhuimme; isäntä ei liikauttanut eväänsäkään. Me puhuimme hartaasti palkankorotuksesta ja siitä, että meidänkin pitäisi saada uusia pukuja, mutta isäntä oli hiljaa. Ainoa, joka liikahti puhettamme kuunnellessaan, oli aitauksessa oleva emu, mutta sekin käänsi meille vain takamuksensa. Olimme siis kovan onnen poikia, joista ei kukaan välittänyt. Judd oli skotlantilainen eikä sellaista päivää tullutkaan, joka hänen mielestään olisi ollut kahden punnan palkankorotuksen arvoinen.

Aurinko ei tuntunut liioin välittävän meistä. Se paahtoi kuin vimmattu ja nyt se oli tullut aivan hulluksi. Minä en ole koskaan oppinut Fahrenheitia lukemaan eikä sitä niin hikisillä silmillä kukaan luekaan, mutta tuollainen tavallinen Celsius olisi kai näyttänyt viitisenkymmentä astetta varjossa. Oli kuumin päivä Australiassa moneen vuoteen.

Me raadoimme Jimin kanssa, me hikoilimme ja sadattelimme. Pöly oli täyttänyt keuhkomme ja silmämme. Olimme yltä päältä liassa ja hevosemmekin olivat pölystä keltaisia. Lampaat kulkivat hoippuvin askelin ja miltei joka puun alta löytyi kuolleita karitsoja, jotka emä oli hyljännyt ja jotka olivat kuolleet janoon. Lampaat näkivät nälkää, sillä ruoho oli palanut, kaniinit olivat levottomia ja iguaanokin pysytteli kolossaan vuorokausikaupalla. Magpie yritti konserttia, mutta pian senkin ääni tukehtui.

Lampaat määkivät. Kyllä kaksituhatta lammasta – taisi siinä sentään olla joukossa satakunta pässiä – pitävät aikamoista meteliä, kun lampaat sille päälle ryhtyvät. Nyt niillä oli jano, nälkä ja niiden läpättävät sydämet oli täyttänyt tavallinen kuivan ajan pelko. Ne pysyivät hyvin yhdessä; suurin työ oli saada ne ajetuksi miltei kuivuneen vesilammikon ääreen.

Niin, mistä kaikesta me oikein keskustelimmekaan silloin? Jim kadehti Billiä ja kuvasi minulle joka päivä, minkälaisia baarityttöjä Parkesissa ja Forbesissa oli. Minusta tuntui kuin olisi hän ollut jokaisen niiden kanssa lähempi tuttava. Me joimme haaleata teetä ja Jim kuvitteli sen olevan wiskyä. Me joimme sitä teetä varmaankin miljoonia gallonia ja lopulta se tuntui menevän meille päähän. Me puhuimme käsillämme ja horjuimme satuloissamme, me näimme lampaiden nousevan puuhun ja kerran olin näkevinäni iguaanoliskon matavan esiin Jimin suusta.

Judd tuli vain pari kertaa aitaukselle katselemaan, miten hänen lampaansa kasvoivat. Me kartoimme hänen seuraansa, sillä meidän teki mielemme hakata Hänet perusteellisesti. Me näimme hänet jo kaukaa, sillä paljonko eukalyptusmetsikkö varjostaa, ja silloin me pyörsimme hevosemme laidunmaan vastakkaiseen kulmaan. Koirammekin, jotka oikeastaan koko bussineksen hoitivat, ymmärsivät tunteemme ja ne ajoivat laumaa sellaisella vauhdilla Juddista poispäin, että tämä sai ratsastaa turhaan monia maileja.

Vielä viimeisen kerran me koetimme puhua hänelle järkeä, mutta hän ilmoitti erottavansa meidät, jos tulisimme vielä kerran pyytämään palkankorotusta. Hänen sydämensä taisi olla Skotlannin basalttia. Emmekä me lopulta uskaltaneet hänelle sanoa mitään, sillä siihen aikaan oli lammaspaimenia Australiassa liian paljon ja työtä vähän. Me tulimme vain alakuloisiksi, siinä kaikki. Minä ainakin koetin riippua paikassani kiinni. Mitä mahdollisuuksia minulla, karanneella merimiehellä, olisi ollut maassa, missä puun lehdet sen sijaan, että varjostaisivat, kääntävät reunansa aurinkoa kohden ja antavat sille tehtävälle, jonka Jumala on niille antanut, nimittäin varjostamiselle, piun paun. (Niin kuin emme me olisi sitä tietäneet? Pyh!)

Ehkäpä kaikki olisi muuten mennyt hyvin, onhan sitä pahemmassakin oltu, mutta eräänä yönä Jim pimisi jättäen minut yksikseni kahdentuhannen lampaan ja kuuden koiran kanssa.

Niin, Jim pimisi. Tiesin tarkalleen, minne hän meni. Tunsin kuulevani kavioitten kapseen hänen hurjaa vauhtia ratsastaessaan Forbesiin Sadietaan katsomaan. Pojilla oli siellä sinä yönä juhlat ja sinnehän Jim tietenkin oli kadonnut. Olisin ehkä voinut lähettää Juddille sanan ja ehkä olisin saanut apua, mutta en viitsinyt. Laskin nimittäin siten, että uskaltaisin puoli päivää pitää lampaita aitauksessa. Kaipa Jim siihen mennessä olisi palannut takaisin. Tuskinpa Judd viitsisi tänään lähteä lampaitaan laskemaan.

Olin jättänyt Omenin polulle ja katselin, miten aurinko katosi punaisena, verenpunaisena pallona pölypilven keskelle. Oli tulossa jälleen yö, joka joillekin siellä kotona pohjoisessa merkitsi heliseviä jääpuikkoja, pakkasenpuremia sormia ja lumen narskuntaa yössä. Minulle ja ehkäpä muillekin tämän seudun vahtiapitäville lammaspaimenille se merkitsi vain tukahduttavaa kuumuutta, pölyä, lammasten määkimistä ja nuokkuvaa auringon nousun odotusta.

Istuin aidalla ja katselin tähtiä. En ollut ikävissäni, en oikeastaan kaivannut minnekään, sillä olin liian väsynyt ajatellakseni mitään. Olin suurella vaivalla saanut lampaat vara-aitaukseen, osa niistä taisi olla hukkateillä, koska koirat haukkuivat jossain taaempana, ja loput saivat olla minun puolestani vaikka hiiden tuutissa.

Kuuntelin kaniinien kahinaa ruohikossa. Niitten hyppivät varjot erottuivat taivaanrantaa vasten.

Lienen nukahtanut siinä aidalla istuessani. Ainakin löysin herätessäni itseni maasta. Nukahdin uudelleen. Omen loi minuun kysyvän katseen, haisteli saappaitani ja käänsi sitten turpansa tähtiä kohden.

Kun seuraavan kerran heräsin, näin Billin. Billin ilmielävänä. Hän istui aidalla juuri sillä kohdalla, mistä olin äsken tuupertunut heinikkoon.

– Oletko sinä siinä? kysyin.

Bill ei vastannut mitään. Hän vain huojui edestakaisin ja takana oleva Etelän risti oli toisinaan hänen päänsä vasemmalla puolella, toisinaan oikealla puolella. Hänen paitansa oli kaulasta auki ja tähtien valossakin näin, miten hikipisarat kimmelsivät hänen otsallaan.

– Oletko sinä selvä? kysyin.

Nytkään ei vastausta.

– Kummitteletko sinä, Bill? Puhu nyt jo jotain, muuten lyön.

– En saa enää unta. Billin ääni oli vain käheä kuiskaus.

– Miksi et saa unta?

– En ole viikkoon nukkunut. Antoivat minulle Tichbournessa myrkytettyä wiskyä. Olen ollut sairas.

Sanat tulivat väkinäisesti hänen huuliltaan. Hän kuiskasi:

– Kävin Wolomoolossakin reservatiolla. Siellä se paholainen Koroboro antoi minulle unijuomaa, mutta sekin oli myrkytetty. Oh, minä olen sairas.

Bill oli käynyt alkuasukasalueellakin poppamiestä tapaamassa. Kyllä hän mahtoi olla sairas!

– Minun pääni halkeaa, valitti Bill.

Aioin sanoa hänelle, että jos hän olisi kiltisti pysynyt kotona ja raatanut Jimin ja minun lailla, niin olisi hänen päänsä ollut täynnä vain terveellistä pölyä; aioin sanoa hänelle, että sitä se wisky tekee, mutta en viitsinyt. Kiipesin aidalle hänen viereensä ja koettelin hänen otsaansa. Se oli tulikuuma. Hän voivotteli yhä edelleen.

– Mitä sinulle nyt tehtäisiin, Bill-parka? sanoin. Jospa menisit huomenna lääkäriin? Pianhan sinä Parkesiin ratsastat.

– Poppamiehet ovat kaikki samanlaisia, sanoi Bill ja hänen äänessään kuvastui uhmaa.

Billin hevonen oli tullut aivan viereemme. Sen satulasta levisi hiljaa tuulen mukana voimakas nahan tuoksu. Lammasaitauksesta nousi paksua hajua. Billiä värisytti.

– Kunpa saisin vielä kerran kunnolla nukkua, huokasi Bill.

Muistin, että Juddin farmilla oli lääkelaatikko. Tietysti siinä oli unipulveria. Koetin muistella kaikkia nukutuskeinoja. Muistin eetterin, olin kuullut, että Klondykessä nukutetaan ihminen moukariniskulla ja silmäni etsivät jo kiveä maasta, mikä taasen oli turha vaiva, sillä näillä seuduin ei kukaan ollut koskaan kuullut puhuttavankaan kivestä ja aivoni ponnistelivat kovasti. Silloin muistui hyvä äitini mieleen ja hän kai taivaasta lähetti aatoksen. Bill parka, kyllä minä sinut parannan.

Lampaat olivat sinä yönä vara-aitauksessa. Tästä johti pitkä käytävä varsinaiseen suurempaan aitaukseen. Käytävä tarvittiin leimausaikana, jolloin lampaat yhtenäisenä virtana soluivat sitä pitkin. Lampaitten selkään lyötiin silloin omistajan leima.

Talutin Billin käytävän reunalle ja nostin hänet kuin sairaan lapsen aidalle. – Istu tuossa ja ole hiljaa! komensin.

Sitten aukaisin vara-aitauksen veräjän ja hitaasti alkoivat lampaat virrata käytävää pitkin suurempaan aitaukseen. Bill ei käsittänyt mitään, vain hänen jalkansa ikään kuin vaistomaisesti potkivat lampaita eteenpäin.

– No niin, Bill, nyt se alkaa, poikani. Sinä ryhdyt nyt laskemaan lampaita. Ihmiset laskevat niitä yleensä vain ajatuksissaan, silloin kun eivät saa unta, mutta nyt sinä näet ne tässä oikein elävinä. Ala laskea. Minä lyön tahtia.

– Eihän se auta, kuiskasi Bill.

– Kyllä auttaa. Aloita!

Bill alkoi laskea allamme soluvaa virtaa. Minä löin tahtia etusormellani. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi... kaksitoista... kolmekymmentä.

Billin ääni kävi yhä yksitoikkoisemmaksi. Lampaat määkivät ja minä autoin niitä potkuilla eteenpäin. Billin silmät olivat kuin kiinninaulattuina villaiseen virtaan. Hänen kuivuneitten huuliensa välistä tuli laskusanoja niin vuolaasti, että tuskinpa hän sitten kouluaikojensa oli niitä sellaisessa jonossa luetellut. Pidin häntä puseronhihasta kiinni, sillä hän alkoi jo huojua.

– Neljäsataa viisikymmentä, neljäsataaseitsemänkymmentäviisi, neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan... Silloin Bill mätkähti lampaitten virtaan. Hurjasti mäkättäen ne ahtautuivat yhä tiukemmalle ja jono olisi selässään vienyt koko Billin mukanaan, mutta sain häntä säärestä kiinni ja sillä tavalla takaisin aidalle. Hän oli jo aivan unenpöppörössä ja minulla oli täysi työ tukiessani häntä.

Niin me sitten istuimme siinä ja kävimme erilaista taistelua. Minäkin olin Billin laskemisesta joutunut jo horrostilaan ja sain tehdä kaikkeni tapellessani unta vastaan. Bill kävi taistelua unettomuutta vastaan.

– Kahdeksansataa... kahdeksansataaviisikymmentä... Kovassapa näyttää uni olevan Bill-pojalla, ajattelin ja olin ihan unenpöppörössä.

– Yhdeksänsataakaksi... Kuulin kaiken kuin sumun keskeltä. Yhdeksänsataayhdeksän... Silloin putosimme molemmat aidan taakse pehmeään, hieman palaneelta haiskahtavaan nurmikkoon. Olin kouristuksentapaisesti tarttunut Billin vyötäröön kiinni. Billin silmät olivat kiinni ja hengitys oli jo aivan tasainen. Nostin hänen päänsä kumpareelle enkä sitten enää muista mitään. Olin itsekin nukahtanut.

Hjalmar Ketonen. Suomalainen hänkin. Väitti olevansa ylioppilas ja saattoi ollakin, nimittäin sellainen juupeliylioppilas. Oli verrattain avuton mastossa, mutta skanssissa, kun jutuista tuli kysymys, oli kätevä. Oli juonut niin paljon, että vielä kolmen pakollisen raittiuskuukaudenkin jälkeen haisi viinalta. Oli kova poika tappelemaan, vaikkei hänessä ollut voimaakaan. Tiettävästi ei ollut tehnyt mitään epärehellistä "kikkaa" elämässään, vaikka vähätpä me siitä olisimme välittäneet. Ilmestyi Veijarilaivaan tajuttomassa tilassa Iquiquessa ja väitti, että hänet oli shanghaijattu. Siinä kahdenkymmenenviiden nurkilla. Oli hyvä kirjoitusmies, joka joutohetkinään laati toisille pojille innostavia ja tulikuumia rakkauskirjeitä. Ne olivat kaikki samanlaisia, mutta ei sillä ollut väliä, koska ne menivät eri maanosiin.

Hra Kaltosen seikkailut

Olimme sumussa. Kurjassa sumussa, joka kasteli kaiken. Aavalla ulapalla se olisi vielä mennyt, mutta nyt olimme Kanaalissa ja luovimme kuin hengenhädässä edestakaisin Ranskan ja Englannin rannikoiden välillä. Sireenit ulvoivat ja saimme vääntää kätemme rakoille soittaessamme omaa pientä sumutorveamme, jolla oli eksyneen lehmän ääni. Kuolemanväsyneinä horjuivat miehet niinä öinä skanssiin. Nukuimme vaatteet päällä, sillä joka hetki saatettiin vapaavahti kutsua kannelle. Kerran siinä huohottaessamme ja kiroillessamme yltyi Ketonen puhumaan. Hän puhui oikeastaan niin hyvin, että tähän muistiinpanemani kertomus mahtaa olla vain kalpea jäljennös hänen kuvauksestaan. Me kuuntelimme henkeämme pidättäen.

– Kun ylioppilas Kaltonen oli Polyteekissä lopettanut lukujaan kauemmin kuin suotava oli, ryhdyttiin hänelle suvun puolesta hankkimaan uutta elämänuraa. Havaittiin ja huomattiin, ettei hänestä ollut lukijaksi. Eno Abel sanoi sitä paitsi, ettei hänestä ollut muuhunkaan ja tarjoutui ylitsevuotavan innostuneena ostamaan hänelle lipun eli tiketin Amerikkaan. Tähän tarjoukseen suostui suku kiitollisin mielin, sillä kysymys oli siten ratkaistu mahdollisimman yksinkertaisella tavalla eikä se sitä paitsi ollut tullut maksamaan heille mitään. Ylioppilas Kaltonen matkusti Amerikkaan Hangon kautta vuonna 1898, tarkemmin sanottuna tammikuun toisena päivänä.

Helmikuun kolmantena päivänä samana vuonna tapaamme ylioppilas Kaltosen eräästä halvasta täysihoitolasta New Yorkin kaupungista. Jos meillä olisi valta ja voima siirtyä ajassa henkemme silmillä taaksepäin, näkisimme, miten ylioppilas Kaltonen parhaillaan silitti frakkipukunsa housuja.

Nyt kysytte: Mutta mihin tarvitsee ylioppilas Kaltonen frakkihousuja? Onko eno Abel antanut hänelle niin paljon rahaa, että hän voi seurustella New Yorkin valitun neljänsadan kanssa?

Vastaan tähän, että vaikka eno Abel olikin antanut ylioppilas Kaltoselle huomattavan suuren summan rahaa alkajaisiksi mukaan, niin oli Kaltonen saanut sen menemään vähemmässä kuin kahden viikon ajassa. Kun hän oli nälän pakottamana sitten myönyt kaikki muut vaatteensa, ei hänellä ollut jäljellä muuta kuin frakkipuku, joka oli rakkaana muistona Polyteekin juhlista jäänyt arkun pohjalle. Rinnusta tosin hieman kiilsi, mutta se ei paljoakaan asiaan vaikuttanut, kunhan housujen saumat olivat vain linjasuorat.

Me havaitsemme edelleen, että kello lähenee seitsemää. Kaltonen hyräilee hiljakseen laulua, jossa kerrotaan, miten poikia on haudattu Balkanin santaan, ja siitä huomaamme, että hänellä on edelleen reipas mieli jäljellä. Tämä on sitäkin ihmeellisempää, kun tiedämme – jälleen hengen silmillä tarkastellessamme – ettei hänellä ole ollut viikkoon senttiäkään taskussa. Hän asui toistaiseksi ilmaiseksi, mutta täysihoitolan emäntä, johon frakkipuku oli aluksi vaikuttanut mykistyttävän kunnioittavasti, oli jo ruvennut epäilemään vuokralaisensa omituisia edesottamuksia.

Sillä ylioppilas Kaltonen ei koskaan poistunut huoneestaan ennen kello puolta kahdeksaa. Kun kello alakerran portaikossa löi puoli kahdeksan, kuultiin hänen ovensa narahtavan ja portaita alas asteli sitten moitteettomassa frakkipuvussa oleva ylioppilas Kaltonen. Hänen yllään ei ollutkaan sitten muuta kuin frakki – ellemme ota huomioon silkkistä kaulaliinaa, joka oli tiukasti sidottu kauluksen peitteeksi ja jonka päät heiluivat reippaasti molemmin puolin mustia liepeitä. Hänellä ei ollut edes hattua päässään, mutta New Yorkin helmikuu on joskus lämminkin. Onhan New York Madridin leveysasteella. (Ikään kuin emme olisi sitä tietäneet? Pyh!)

Ylioppilas Kaltonen liikkuu varovaisesti ja ikään kuin hiipien öisiä New Yorkin katuja pitkin. Vastaantulijan kohdatessaan röyhistää hän rintaansa ja vastaantulija luo häneen kunnioittavan silmäyksen, sillä keskitason amerikkalainen ei omista frakkia. Se kuuluu vain korkeimman hienoston jäsenelle. Eikä sitä sitä paitsi Amerikassa tarvitakaan muuta kuin Washingtonissa presidentin kutsuilla ja hienoissa hotelleissa.

Jos voisimme lukea ne ajatukset, jotka pyörivät ylioppilas Kaltosen päässä, voisimme havaita, että hän muistelee menneitä. Hän muistaa, miten hän aivan rahattomana kaksi viikkoa sitten keksi oivallisen keinon, millä New Yorkissa saattoi elää ilmaiseksi.

Hän oli väsyneenä harhaillut Waldorf-Astorian hotellin edustalla. Valot loistivat, mutta hänen sielunsa oli pimeä sekä epätoivoinen. Hunnutettuja naisia ja frakkipukuisia herroja astui komeista ajopeleistä kadulle ja sitten edelleen hotellin ovesta sisään. Oli sellaisiakin herrasmiehiä, jotka katosivat pääsisäänkäytävän viereisestä pienemmästä ovesta sisään. Sen verran oli jo Kaltonenkin oppinut rahoja kuluttaessaan, että siinä oli baari.

Vesi kielellä ja jano kurkussa hän siinä odotti, mutta vähitellen, aivan vähitellen hän sitten hivutteli lähemmäksi baarin ovea. Ja sitten tarttui kohtalo asiaan. Kaksi huojuvaa frakkipukuista nuorukaista työnsi hänet ilman muuta vain ovesta sisään. Kaltonen ei osannut myöhemmin selittää oliko hän itse auttanut heitä tässä liikuttavan ystävällisessä pyrkimyksessä.

Mutta tosiasia oli jokatapauksessa se, että hän seisoi kullatussa baarissa ja näki enemmän ihanuuksia kuin teetä on Kiinassa. Hän huokasi onnellisena ja tyhjensi olutlasinsa niin lyhyessä ajassa, ettei sitä voi kuvata. Hänen ympärillään puuhailevat ystävät puhuivat sormillaan ja olivat hyvin onnellisen näköisiä. Joskus, mutta vain joskus käänsivät he katseensa Kaltoseen joka onnellisena, silmät puoliraollaan selitti, että hän on saksalainen insinööri, jonka tehtäväksi on jätetty korjata Brooklyn Bridge, sillä hänen isänsä on juuri ostanut sen. Hän selitti, mutta toiset eivät kuulleet, että silta oli ravistunut.

Niin kului ilta vähitellen, kuluipa osa yötäkin. Amerikkalaisissa baareissa oli siihen aikaan – ja on sitä paitsi vieläkin – välipaloja baaripöydällä. Tavallisessa kapakassa täytyi tilata olutlasi, ennen kuin pääsi osalliseksi ruoasta, mutta Waldorf-Astoria oli niin hieno paikka, että siellä sai ottaa ilman oluttakin pöydän antimia. Kaltonen söi suolaisia manteleita, suolalihaa, leipää, kinkkua, juustoa ja jälleen leipää. Hän söi kokonaista kolme kertaa sinä iltana ja sinä yön alkuna.

Hän katseli ympärilleen onnellisin silmin. Kaikki olivat frakissa. Hän oli yksi heistä. Hän kuului hienostoon. Mitä arvokkaammin suuren kellon viisarit kulkivat eteenpäin, sitä juhlallisemmaksi kävi hänen mielensä. Hän pani jalkansa ristiin baariputken päälle, sulki silmänsä ja huokasi onnellisena: "Voi jos tätä kestäisi ikuisuuteen saakka."

Ja nyt oli Kaltonen jälleen matkalla Waldorf-Astoriaa kohden. Kahden viikon aikana oli hän joka ilta käynyt baarissa. Hänellä oli siellä ystäviäkin, sellaisia tarjoilevia yhdenillan ystäviä, jotka tulivat kävellen kahden hevosen vetämistä ajopeleistään, mutta jotka myöhemmin kannettiin takaisin vaunuihinsa. Mutta Kaltosen elämä oli pelastettu. Hän söi ja joi kello yhdeksästä kello kahteen, hän söi niin paljon, ettei hänen tarvinnut surra.

Takaisintulo pitkin Brooklynin siltaa oli aina vähän vaikeampi, mutta silta on onneksi suora ja sitä paitsi suojaavat väsyneitä vaeltajia valtavat kaiteet. Hän ei kertaakaan pudonnut alas.

Ylioppilas Kaltonen tiesi, että hänen oli pian häivyttävä täysihoitolastaan. Mutta niitä oli lukemattomia. Viikko kussakin ja sitten jonakin yönä majanmuutto. Hänellä ei ollut tavaroita, ei papereita, ei omaisuutta. Jos hän olisi kiivennyt puuhun frakki päällä, niin maahan ei olisi jäänyt mitään. Hän oli vapaa kuin taivaan lintu.

Battery Parkin tienoilla oli paksusti sumua. Hinaajat ulvoivat joella ja Akvariumin tienoilla kiljui poika viimeisiä sähkösanomia. Ylioppilas Kaltonen tarttui lujemmin frakkinsa rintapieliin kiinni. Hienous alkoi jälleen. Canal Streetin kohdalla oli sumu paksuinta. Hän näki lyhtyjenkin valot enää vain tuikkuina. Kaikkialta kuului kavioiden kapsutusta, hevosten huohotusta ja ajopelien rätinää.

Silloin astui Kohtalo jälleen ylioppilas Kaltosen tielle. Parivaljakko ajoi hänen ylitseen. Kuului kimeä kirkaisu, karjaisu ja sitten katosi viimeinenkin tuikku ylioppilas Kaltosen hämärtyneistä silmistä.

Mutta kuulkaa: sankarimme ei kuollut. Kohtalo ei sentään tahtonut, että Polyteekin edustaja New Yorkin seurapiireissä olisi kokonaan kadonnut näyttämöltä.

Paikalle syöksynyt poliisi vihelsi pillillään lakkaamatta. Jostakin tuli lisää poliiseja ja viimein työntyi sumusta esiin ambulanssivaunu, johon Kaltonen hellävaroen nostettiin. Kaikki olivat nähneet hänen frakkinsa ja kaikki olivat varmoja, että he olivat tekemisissä jonkun nk. "hienon elävän" kanssa. Häntä sairasvaunuun nostaneet poliisitkin olivat kateellisina huokaisseet. Jos he olisivat tienneet kaiken sen, minkä me tiedämme, olisivat he varmaankin ajaneet vaunuilla toisen kerran hänen ylitseen ja jättäneet hänet siihen kuolemaan.

Ambulanssivaunussa kalahdutti valkopukuinen sairaanhoitaja koleasti kelloaan. Hevoset laukkasivat vaahtoisina ja kymmenen minuutin kuluttua oli ylioppilas Kaltonen jo kannettu New Yorkin hienoimman ja kalleimman sairaalan loistavaan yksityishuoneeseen. Lääkärit ja sairaanhoitajattaret työskentelivät uupumatta ja puolen tunnin kuluttua avasi ylioppilas Kaltonen toisen silmänsä.

Hän oli viimeksi nähnyt tuikkuja, nyt näki hän kirkkaita lamppuja, sairaanhoitajattaria ja kohteliaasti taustalla pysyttelevän poliisikonstaapelin.

Ja nyt saatte kuulla sen totuuden, etteivät ylioppilas Kaltosen oleskeluvuodet Polyteekin levottomassa maailmassa sentään olleet kokonaan hukkaan menneet. Hänen järkensä oli notkea kuin pitkäsiima. Hän käsitti tilanteen silmänräpäyksessä ja toimi sen mukaan.

Kun poliisikonstaapeli kumartui hänen vuoteensa yli ja muistilehtiö kädessään yritti kysyä hänen nimeään ja osoitettaan, puisti ylioppilas Kaltonen vain surumielisesti päätään. Kaikkiin lääkärien ja sairaanhoitajattarien maanitteluihin vastasi hän samalla tapaa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei hän vastannut mitään. Hän vain huokaili ja katseli surumielisesti kaikkea komeutta ympärillään.

Poliisikonstaapeli neuvotteli lääkärin kanssa. Lääkäri ilmoitti, että potilas oli saanut aivotärähdyksen, joten oli mahdollista, että hänen muistinsa oli joksikin aikaa hävinnyt. Konstaapeli tutki riisutun frakkipuvun tarkkaan, mutta varovainen Kaltonen oli ottanut siitä pois räätälinkin nimen. Hänen taskuissaan ei ollut mitään, mutta senhän me jo tiedämme.

– Tulen huomenna uudestaan, sanoi konstaapeli.

– Olisi ehkä syytä julkaista poliisitiedoitus, arveli lääkäri. Sitä paitsi pitäisi toimittaa kiertokysely kaikissa taloissa Viidennen avenyen varrella. Hän muistuttaa minun mielestäni vähän nuorempaa Vanderbiltia, lisäsi lääkäri mietteliäästi.

Poliisi kuuli nimen ja pelkästä kunnioituksesta hiipi varpaisillaan huoneesta.

Kaltonen valvoi sinä yönä pitkään. Hän tiesi vain yhden seikan: hän oli löytänyt turvallisen sataman. Mutta miten pysyä satamassa? Siinä pulma.

Mykäksi ei enää kannattanut tekeytyä, sillä hän oli vaikerrellessaan puhunut pari suomalaista kirosanaa. Kuuroksi ei liioin, sillä hän oli osoittanut kuulevansa.

Muistin menettäminen oli kaikkein paras suunnitelma. Ja Kaltonen menetti muistinsa siitä yöstä lähtien.

Aamulla oli hänen vuoteensa vieressä ruusuja. – Joltain naiselta, selitti tummasilmäinen sairaanhoitajatar tuodessaan aamiaisen. Teistä puhutaan paljon lehdissä.

Kaltonen ei pyytänyt sinä päivänä lehtiä, eikä koko ensimmäisenä viikkona. Vasta toisella viikolla havaitsi hän, että hän oli "muistinsa menettänyt seurapiirien jäsen", joka toipui siinä ja siinä sairaalassa, kunnes hänen järkensä selviäisi. Lääkäriä oli haastateltu, mutta Kaltosta itseään ei kukaan päässyt haastattelemaan.

Ruusuja tuli joka päivä. New Yorkin seurapiirien naiset olivat saaneet kuulla, että hän oli nuori ja nätti.

Ylioppilas Kaltonen hymyili salaperäistä ja raskasmielistä hymyään. Kaikki olivat häneen rakastuneita. Hän oli saavuttanut rauhan sataman.

Mikäli minä tiedän, makaa ylioppilas Kaltonen New Yorkissa vieläkin, elleivät jo ole laskeneet häntä kävelemään huoneessaan. Hän oli jo Polyteekissä tunnettu sisukkaaksi luonteeksi. – Kyllä hän kestää, vakuuttivat ne hänen toverinsa, joita kerran puhuttelin tämän omituisen tapauksen johdosta.

Mitä esimerkiksi sinä, Lihapulla, tekisit Kaltosen yöpaidassa ollessasi? Miten sinä suhtautuisit asiaan? Saisitko muistisi takaisin ja ottaisitko vapaaehtoisesti takaisin köyhän elämän New Yorkin satamakorttelissa? Vai leikkisitkö kauniitten sairaanhoitajattarien kanssa piilosta?

Joskus on Kaltosenkin tehtävä ratkaisu. Hänhän on pian jo 75-vuotias. Etkö tahtoisi auttaa häntä ratkaisun tekemisessä? Kirjoittakaa, pojat, hänelle sinne sairaalaan.

Kun olimme nauraneet tarpeeksemme, lupasi Lihapulla kirjoittaa hänelle. Mikä oli valhe ja väärä lupaus, sillä Lihapulla ei osannut kirjoittaa edes nimeään.

Samuel Porridge. Hänellä oli hieman puuromainen naama, kuten nimikin jo edellyttää. Oli erinomaisen kätevä hankkimaan ruokaa kapteenin varastoista ja vielä kätevämpi syömään sitä. Lihapulla risti moneen kertaan kätensä pojan syntisyyden vuoksi, mutta oli samalla ylpeä hänestä. Kutsuttiin Samiksi ja hänellä oli nuoresta iästään huolimatta paljon seikkailuja takanaan. Oli karannut kasvatuslaitoksesta eikä hävennyt sitä lainkaan. Lupasi Uuteen Seelantiin takaisin tultuaan mennä pistämään tulen koko laitoksen alle. Hirttämätön lurjus, jolle annettiin paljon anteeksi nuoruutensa takia. Osasi maorilaisia lauluja, jotka olivat kuuleman mukaan hävyttömiä, mutta kun ei kukaan niiden sanoja ymmärtänyt, ei kenenkään sielu niistä pahentunut.

Kosto

Sam hiipi skanssiin ja hänen sylinsä oli täynnä purkkeja.

– Hiljaa, hän kuiskasi käheällä äänellä. Messipoika hiiviskelee nurkissa.

Me kätkimme purkit Charles Smithin kirstuun. Hän yritti nurista vastaan, mutta emme siitä välittäneet.

– Milkkiä, kuiskasi Sam. Ja ananasta. Ja makkaroita. Ja makeata maissia.

Kun illalla purkit oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan avattu ja kun Lihapulla, kokkimme, oli jälleen pannut kätensä ristiin ja siunannut Samin synnillisyyttä, söimme hyvin ja pyyhimme hihoilla (kellä sellaisia oli) suumme. Ja sitten olimme niin ystävällisiä, että hymyilimme Samille ja pyysimme häneltäkin jotain hauskaa juttua. Odotimme hänen punastuvan, mutta sen taidon hän oli kai unohtanut kasvatuslaitokseen. Hän kertoi aika vuolaasti ja olen siitä saanut kokoon seuraavan tarinan:

– Suuri syvänmeren hinaaja jauhoi potkurillaan vettä kuohuksi ja sumu hukutti sen silloin tällöin näkyvistä. Reiden paksuinen vaijeri yhdisti hinaajan omituisen näköiseen mustaan möhkäleeseen, joka sekin silloin tällöin ilmaantui likaisille laineille ikään kuin esihistoriallisena kummituksena. Sitten nielaisi sumu sekä hinaajan että mustan möhkäleen. Meri oli hiljainen, kuului vain pienten aaltojen liplatusta ja hinaajan voimakkaiden koneiden puuskutusta.

Kun hinaajan vetämä möhkäle joskus joutui sumuaukkoon, osoittautui, että se oli jonkinlainen valtava teräslieriö, jonka päälle oli rakennettu lava, eräänlainen koppi, jonka katolla liehui punainen lippu. Lieriö vaappui vaijerin päässä ja tuntui miltei siltä, kuin olisi se koska tahansa voinut kaatua. Mutta siitä eivät lieriön päällä kävelevät kaksi miestä tuntuneet välittävän, koskapa sieltäpäin kantautui lievän tuulen mukana silloin tällöin vihellystä ja mörinän kaltaista laulua.

Hinaaja oli edellisenä päivänä päässyt Liverpoolin korkeudelle ja lähestyi nyt omituista lastiaan vetäen hitaasti satama-aluetta. Lieriön päällä oli kaksi miestä ja toinen niistä olin minä.

Tätä lieriötä tuotiin Cardiffista Liverpooliin ja mikäli saatoin käsittää, käytettäisiin sitä nostotöihin satamassa, mihin oli uponnut kreikkalainen lastihöyry. Tiedättehän, tuollainen lieriö upotetaan laivan kylkeen, sitten siihen pumpataan ilmaa ja lopuksi lieriö nousee pinnalle ja tuo uponneen laivan tullessaan. Se on vanha konsti ja englantilaiset käyttivät sitä paljon viime maailmansodan jälkeen, jolloin he korjasivat sekä omia että vihollisen laivoja kuivalle.

No niin. Siinä me Jackin kanssa heiluimme ja vaapuimme lieriön liukkaalla pinnalla ja toivoimme, että tästä kirotusta matkasta joskus tulisi loppukin. Lieriön perässä oli jolla, joka oli ainoa yhdyssiteemme hinaajaan, missä syötiin. Nukkua saimme ahtaassa kopissa lieriön päällä puoleksi istuallamme ja siellä oli niin vietävän raaka ilma. Olimme pyytäneet hinaajan kipparilta, että saisimme viedä termospullossa lämmintä kahvia hienoon, lihavaan alukseemme, mutta hän loi meihin niin halveksuvan katseen, että pakenimme jollaan ja sillä takaisin omituiseen kotiimme.

Nämä kolme päivää, jotka jo olimme viettäneet tämän mustan valaskalan selässä, olivat saattaneet mielemme alakuloisiksi. Raaka meri-ilma voi olla hyvääkin, mutta meille se ei tehnyt hyvää. Ajattelimme Liverpoolin lämpimiä boarding-houseja ja laskimme, kuten niin monet miljoonat merimiehet ennen meitä olivat tehneet, miten monta killinkiä saisimme vaivojemme palkaksi.

Matka edistyi hitaasti sumun takia. Joskus huusi hinaaja kuin hädässä, joskus kuului aivan läheltäkin kohinaa, mutta emme saaneet selvää, kuka siellä kulki ja millä asialla.

Kun sinä aamuna kävimme kahvilla hinaajassa, kutsui kippari meidät hyttiinsä ja ilmoitti, että saisimme nyt lopputilin kouraamme. Meidän oli määrä soutaa jollalla etukäteen lähimpään laituriin ja tulla sitten myöhemmin veneellä lähemmin määriteltyyn paikkaan. Pelastustyössä meitä ei tarvittaisi, selitti hän, mutta ehkäpä hän löytäisi jotain muuta työtä meille. No, se sopi meille.

Jouduimme sitten vähitellen satama-alueelle saakka. Liverpoolin satama on kuin muurahaispesä. Veneitä liikkui ympärillämme ja meille tarjottiin Jackin kanssa sellaisia huomautuksia kuin "valaskalan selässä istujat", "Joonaat" jne., mutta emme me sellaisesta välittäneet. Me olimme iloiset kuin kolmen markan hevoset. Minulla ainakin oli viiden punnan seteli taskussani ja kolme kahisevaa punnan seteliä sen lisäksi.

Niinpä me sitten Jackin kanssa erosimme sumuisella möljällä. Jack lupasi huolehtia jollasta, jonka airot lukitsimme somasti penkkiin kiinni, jotteivät satamarotat veisi yhtiön omaisuutta. Päätimme, että tapaisimme kahden tunnin kuluttua. Mitä minuun tulee, jatkuvat ne kaksi tuntia vieläkin – mutta älkäämme kiiruhtako tapahtumien edelle.

Aamupäivä oli erikoisen pimeä, pimeä sumuiselle Liverpoolillekin. Eksyin vähitellen yhä enemmän suunnastani ja lopulta päädyin jonkinlaisen tullirakennuksen eteen. Se oli pienen pieni tiilistä rakennettu vaja, joka ikään kuin paiseena oli muurattu suuremman varastorakennuksen seinään kiinni.

Tullivaja, taikka mikä se nyt sitten oli, vaikutti likaiselta. Pöydän yllä paloi kaasuliekki, pöydällä oli kahvikannu, joitakin olutpulloja ja pöydän ääressä imi savuketta tuollainen kuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli englantilaiseen tapaan kaulaliina kiedottu kauluksen tilalle likaisen kaulan ympärille. Poika vaikutti kierolta ja koko ilmapiirissä oli jotain kieroa.

Kysyin tietä keskikaupungille päin. Poika loi minuun hieman hämmästyneen katseen ja sitten hänen silmiinsä syttyi ilkeä pilkahdus. Hän mongersi jotain liverpoolilaista satamakieltä, mitä ei minun sanakirjassani ollut, sitten hän vihelsi rikkinäisten hampaittensa lomitse ja lähti ulos. Istahdin tuolille ja niin vastenmieliseltä kuin paikka tuntuikin, oli siellä sentään lämmintä ja sitähän minä olin kolmen vuorokauden aikana valaskalan selässä kulkien hakenut maailmasta.

Sisään työntyi sitten suuri mies, oikein iso mies, jolla oli yllään Bobbyn, poliisin vormu. Nyt ilostuin ikihyväksi, sillä olin kuullut, että poliisit saattavat Englannissa ihmiset turvaan. Ja ennen kuin jatkan, sanon, etteivät kaikki Englannin poliisit ole sellaisia kuin mikä tämä gorilla, hampuusi, rosvo, ryöväri, hirttämätön lurjus jne. oli. (Ikään kuin emme me sitä olisi tienneet. Pyh!) Mutta iso mies hän oli, kuten kaikki Englannin poliisit.

Bobby katseli minua huvittuneena. Ihan kuin kissa viimeisintä saalistaan. Hän kohotti kypäränsä ja kumartui oikein lähelle. Tunkkaantuneen oluen tuoksu lehahti niin voimakkaana ilmavirtana pieneen huoneeseen, että vähältä piti, etteikö kaasuliekki olisi sammunut.

Sitten hän kysyi asiaani ja pyysi saada katsoa papereitani. Minä rupesin niitä kaivamaan ja silloin putosi rintataskustani se viiden punnan seteli, jonka kippari minulle oli antanut. Bobbyn mielenkiinto näytti keskittyvän siihen ja kun kumarruin sitä nostamaan, liikutti hän hieman elefantinjalkojaan ja astui setelini päälle. Sanaakaan sanomatta nosti hän sen sitten ylös ja pisti taskuunsa. Poika nauraa hihitti nurkassaan.

Ahaa, ajattelin. Tässä sitä taasen ollaan. Olin jo maailmalla tavannut niin monenlaisia tyyppejä, niin monenvärisiä roistoja, etten enää hämmästynyt mistään. Mutta millä saada nämä hampuusit myöntyväisemmiksi?

Koetin selitellä Bobbylle, että minulla oli siinä viimeiset rahani, mutta silloin tuo poikanen pisti kätensä rintataskuuni ja veti sieltä esiin loput kolme puntaani. Teki mieleni vetäistä sitä vintiötä pläsiin, mutta en uskaltanut. Hämärä huone ja minuun tuijottavat neljä ilkamoivaa silmää tekivät minut miltei pahoinvoivaksi.

– Katsos vaan, tällä pummilla on rahaakin, sanoi Bobby.

– Ja noin paljon, sanoi virnistelevä poika.

– Sehän voi joutua huonoille jäljille, sanoi Bobby.

– Ja näin suuressa kaupungissa, sanoi poika sekä vihelsi hampaittensa lomitse.

Odottakaas, hampuusit, ajattelin.

Bobby viittasi minulle majesteetillisesti korkeuksistaan ja se oli merkkinä, että siirryttäisiin viereiseen suureen vajaan.

Olin kuullut merillä moneen otteeseen, miten Englannin satamissa silloin tällöin puhdistetaan merimiehiä. Jos humalassa joutuu putkaan, voi sattua niin, että aamulla on juuri ja juuri vaatteet päällä, muttei rahaa penniäkään. Poliisi on matkalla putkaan kuorinut rahat pois päältä. Nyt minä ajattelin, että he aikovat siellä vajassa puhdistaa minut papereistanikin ja sitten tietysti väittävät, että tässä on epäilyttävä ulkomaalainen merimies, joka on tullut ilman papereita maahan. "Mitä siihen uskoo hyvä herra tuomari."

Vajan seinää vasten nojasi kaulaliinakaulainen harteikas mies, joka näytti vaikkapa nyrkkeilijältä. Hänen nenänsä oli litussa ja korvissakin oli joitakin kauneusvirheitä. Ei ollut kaunis näky.

Bobby heilutti minun viitostani miehen litistyneen nenän edessä ja huusi:

– Tämä hieno ulkomaalainen pummari aikoo tarjota meille aamiaisen, eiks' juu?

Minä olin vaiti.

– Ja olutta kanssa, sanoi poikanen siihen lisäksi.

– Hah haa! sanoi mies ja tuntui siltä kuin hän ennenkin olisi ollut mukana tuollaisessa hommassa.

Bobby tarttui minua käsikynkkään ikään kuin vanhaa ystäväänsä, poikanen asettui rinnalleni ja takana asteli harvakseen harteikas mies, joka vihelsi 'Tipperarya'. Minä olin uhrilammas, jota teuraaksi vietiin.

Heti kulman takana oli kapakka. Siinä oli sellaiset tavalliset kääntöovet, jotka olivat siinä suhteessa kätevät, että kun niiden läpi heitetään ulos, niin ei satu pahasti. Me marssimme sisään ja Bobby otti heti komennon.

– Sinä vahdit tätä muukalaista, sanoi hän nyrkkeilijälle. Katso, ettei hän livistä ja puhu pahaa. Ja sinä, sanoi hän harvahampaiselle nuorukaiselle, sinä pidät hänelle seuraa. Minä menen soittamaan piiriin, että olen vähän kierroksella. Niin hän sitten katosi ja huone ei tuntunut riittävän hänelle, ei ainakaan, mitä korkeuteen tulee.

Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme. Taikka oikeastaan minä koetin hypnotisoida heidän paremmat tunteensa esille, mutta ne eivät tulleet, koskapa he itsepintaisesti tuijottivat sahajauhoilla peitettyyn lattiaan. Kulki siinä sellainen tarjoilijalikkakin ohitse, mutta minä en voinut tehdä mitään. Kukapa minua olisi uskonut ja ehkä he olivat samassa juonessa kaikki. Maailma oli tällä hetkellä musta.

Kapakan puoliovet avautuivat jälleen rämähtäen. Odotin kiusanhenkeäni, sitä suurta grobiaania, mutta sisään astuikin tervehdys nk. sivistysmaailmasta. Kaksi sellaista vanhemmanpuoleista tätiä, oikein kiltin näköistä, ja heidän vanavedessään poliisiupseerin pukuun puettu kookas mies, jolla oli upseerin ryhti.

– Hallo boys! Hallo Ada! Tämä kai oli tarkoitettu sille likan pullukalle, joka yritti kätkeytyä baaritiskin taakse.

– Mitäs te olette täällä kujeilleet viime aikoina? jatkoi poliisiupseeri. Tule, tyttöseni, sieltä esiin ja kerro papalle, mitä tiedät.

Minä virkistyin aivan silminnähtävästi. Veri alkoi kiertää, mutta se ei kiertänyt näiden aamiaisvieraitteni suonissa. He tuijottivat hölmistyneinä tähän taivaasta pudonneeseen seurueeseen ja he olisivat vaipuneet mielellään maan alle.

En ole koskaan puhunut niin vilkkaasti kuin silloin. Selitin kaksin käsin, kaivelin papereitani, niin että niitä putosi lumisateena pöydälle ja sitten kysyin, että missä on oikeus ja totuus? Puhuin Magna Chartasta, Rikhard Leijonamielestä, Pyöreän pöydän ritareista ja puhuin yleensä kaikki sen, minkä tiesin Englannin historiasta. Ja siten tulin asiaan. Sanoin, että minulta on varastettu kahdeksan hyvää Englannin puntaa ja että yksi varaa on tuossa ja että toinen on mennyt, mihin meni, klosettiin tai puhelimeen.

Upseerin muoto hieman tuimeni ja virnistelevän pojan muoto kalpeni sitä mukaa. Tädit ristivät kätensä ja sanoivat: "Horrible, horrible!"

Tilanne oli jännittynyt, noin lievää sanaa käyttääkseni. Ikään kuin käskystä avautui silloin ovi ja se hampuusi, se oikein iso hampuusi, astui sisään.

– Sinä kirottu roisto! huusi upseeri. Anna tänne tämän miehen rahat!

Hän oli kuitenkin hieno herrasmies ja säästi niiden hienojen tätien korvia. Mutta minä en säästänyt.

Yhdellä hyppäyksellä olin Bobbyn taskun kimpussa ja vedin sieltä esiin kalliin viiden punnan setelini. Toisella tiikerinloikkauksella olin virnistelevän, jolta tosin virnistys oli loppunut kuin kanan lento, poikasen kimpussa, pistin käteni hänenkin taskuunsa, heilautin setelinippua ja hihkaisin ilosta.

Bobby ja harvahampainen poikanen olisivat menneet maan alle, mutta upseerin katse naulitsi heidät lattiaan kiinni.

Minä häärin kuin heinämies. Vaikkei se litteänenäinen mies minulta mitään ollut saanut, niin kävin hänenkin taskuillaan. Sieltä tuli esiin paljon rahaa, mutta en ottanut kuin setelit. Upseeri rupesi hymyilemään innolleni, litteänenäinen yritti avata suunsa, Bobby yritti puhua jotain, harvahampainen poika pihisteli jotain hampaittensa välistä, mutta minä en välittänyt mistään. Tädit siunailivat. Bobby yritti selittää, että ne olivat hänen rahojaan, että tuo mies tuossa valehtelee, tietäähän ne kaikki pummit, mutta poliisiupseeri käski hänen pitää kitansa kiinni, sillä nyt oli tiistai eikä kellään poliisilla enää tiistaina ollut palkkarahaa taskussaan, ja kun minä sitten lopulta hengästyneenä kysyin, että miten ihmeessä te juuri tänä aamuna tulitte tähän minua pelastamaan, selitti toinen tädeistä, että he olivat jokaviikkoisella tarkastuksella slummikortteleissa. Heillä oli tapana käydä lävitse myös kaikki kapakat piirissä.

Ei juttu vielä tähän loppunut. Nyt oli minun vuoroni kostaa.

En ollut turhan takia viettänyt lapsuuttani Wellingtonin katupoikien keskuudessa. Pidin valaisevan puheen Bobbylle. Kuvailin hänen ulkomuotoaan. Liitin tähän kuvaukseen kaikki ne eläimet, jotka olin nähnyt kolmen maanosan eläintarhoissa ja vähän vapaassa luonnossakin. Hän punastui ja tuli sitten ihan kalpeaksi kiukusta, kun vertasin häntä haisunäädän ja yorkshireläisen karjun ristisiitokseen. Sille harvahampaiselle pojalle sanoin, että hänellä on kaikki pirun pojan taipumukset jo noin nuorella iällä ja kysyin häneltä lempeästi, eikö hän jo tuntenut, miten sarvet kasvavat päähän. Hän hipaisi levottomana otsaansa ja rupesi sitten itkemään.

Me otimme sitten, me sivistyneet ihmiset nimittäin, lämpimät jäähyväiset toisiltamme. Minä olin matkalla kaupungille ja tädit olivat matkalla kokemaan uusia ihmeellisiä seikkailuja.

Jos katseet olisivat voineet tappaa jne. Mutta mitäs minä siitä!

Viidennen kadunkulman jälkeen rupesin laskemaan kassaani. Bobbyltä olin saanut omani, harvahampaiselta kuusi punnan seteliä, joista kylläkin yksi oli sellainen suklaamainosseteli, litteänenäiseltä gangsterilta kaksi puntaa ja kymmenen shillinkiä. Päivän voitto oli siis neljä puntaa ja kymmenen shillinkiä.

Jack odottaa minua jollansa kanssa vieläkin. Samaten odottavat siellä slummikorttelissa minua kolme miestä. Yhdellä on iso ruho, toisella litteä nenä, kolmannella on viheltävät hampaat. Mutta odotelkoot! Ei minulla ole nyt aikaa mennä sinne.

– Hah haa! sanoi Bill ja pisti kahvelin makkaraan. Sinusta tulisi oikea tekijä, jos sinua pääsisi kouluttamaan.

– Niin tulisi, sanoivat ne meistä, jotka jo olivat koulunsa käyneet.

Hilding Andersson. Epäiltiin ensin ruotsalaiseksi, mutta kuulimme sitten, että hän oli syntynyt Minnesotassa. Oli tullut karjalaivalla Englantiin ja ryhtynyt siten syvänveden seilariksi. Oli Veijarilaivan kirjatoukka. Luki kaikki omat kirjansa, luki kaiken, ja kun kerran messipoika oli työntänyt hänen käteensä kapteenin logaritmitaulut, tutki niitäkin, ikään kuin olisi niistä jotain ymmärtänyt. Lauloi surumielisiä lauluja, joista kuvastuivat minnesotalaiset karjapihat. Haisi lannalta, sillä oli nuoruutensa aikana paimentanut karjaa preerialla. Noin kolmikymmenvuotias, mutta näytti viisaammalta silmälaseineen. Kutsuttiin kobraksi, mikä osoitti, että osasimme eläinoppia. Hän väitteli mistä tahansa. Säästi rahaa, sillä aikoi mennä naimisiin. Hah haa!

Kilpailu valokuvista

Kobran saimme puhumaan eräänä iltana, jolloin olimme väitelleet häntä vastaan kahden tunnin ajan. Hän osasi vastata kaikkiin kysymyksiimme, mutta kun emme tienneet, olivatko vastaukset oikeita, voitti hän aina. Hän puhui sujuvasti ja olimme niin väsyneitä hänen kerskumiseensa sinä iltana, että päätimme antaa hänen puhua niin kauan kuin jaksoi. Miehet hankkiutuivat kojuihinsa, mutta monen jalka pysähtyi jo puolitiehen, kun kuulivat kobran kertomuksen alkuosan. Kobra levitteli käsiään ja niin syntyi seuraava juttu, joka voi olla tosikin.

– Oli joulu, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Mutta hyvää tahtoa oli merilläkin, missä laivat purjehtivat. Jos siirtyi kannella tuulen puolelle, tunsi miten lähimmältä rannalta kantautui hyvää tahtoa tuulen mukana. Se läiskyi vasten purjeita, kastui keulan kuohuissa, mutta aina sitä sen verran säilyi, että siitä osa laskeutui rauhoittavana pilvenä skanssiin, missä vietettiin joulua.

Kahdeksan miestä istui pöydän ääressä. Ilma oli täynnä tupakansavua. Kojujen laidoilta roikkui jalkoja, paljaita jalkoja, karvaisia jalkoja. Joku soitti hanuria nurkassa, joku viritti mandoliiniaan. Laiva nousi ja laski pasaadissa ja tähystäjän tasaiset askelet kuuluivat keulapakalta. Oviaukon valokeila kumarteli kaikille yhtä kohteliaasti.

Laiva kulki eteenpäin ja pojista tuntui kuin olisi kapteeni sitä perämessistä käsin työntänyt eteenpäin suurilla punaisilla käsillään, joiden sormenvälitkin kasvoivat karvoja. Hassu ajatus, eikö totta? Mutta merellä joutuu ajattelemaan hassumpiakin.

Miehistön ja päällystön joulu ei juuri eronnut toisistaan. Kapteenilla oli pöydällään tavallista enemmän, ehkä säilykkeitäkin, mutta pojilla oli musiikkia. Kaikkialla vallitsi rauha ja hyvä tahto, ja varmaankin ne pienet jouluenkelit, jotka liihottelivat lentokalojen kanssa aallolta toiselle ja tirkistelivät sekä skanssin että messin pyöröikkunoista sisään, olivat tyytyväisiä.

Perämiehet kuuntelivat arvokkaina ukon kertomusta siitä, miten hän oli Liverpoolissa rakastunut sirkuksen käärmenaiseen. He kuuntelivat henkeään pidättäen, sillä heidän tahdikkuudestaan riippui kokonaan kapteenin mieliala. Skanssissa johti puhetta vanha Sami, jakeli juoman ja kiljaisi välillä joulutoivotuksensa. Puheenpärpätys oli valtava ja kantautui kylkien vieressä kisailevien delfiinien korviin. Sikäli kuin niillä yleensä korvia on?

Tähän mielenkiintoiseen kysymykseen olisi ehkä vain kaksi henkeä voinut vastata: Tommy ja minä. Minä olin kuitenkin unohtanut koulutietoni ja Tommy pisteli parhaillaan neulalla lihavaa suurta matoa, jonka hän oli kaivanut esiin laivakorpustaan. Tommy oli paljon lukenut mies. Hänen merimieskirstunsa oli aivan täynnä englantilaisia ja amerikkalaisia aikakauslehtiä. Ei kirstussa juuri muuta ollutkaan, ellemme ota lukuun yhtä likaista ihokasta sekä vähäkankaista pussia, joka sisälsi Tommyn "salaisuuden". Meillä oli jokaisella kirstun pohjalla oma "salaisuutemme".

Tunnelma nousi ilman joulukuustakin. Pojat hoilasivat skanssissa täyttä vauhtia. Ruorimies kuunteli mekastusta ja aikoi sitoa rattaan kiinni päästäkseen juhlaan mukaan, mutta silloin sattui kapteeni kurkistamaan ovesta ja ruorimies oli vain viheltelevinään.

Mutta kun kaikki laulut, sopivat ja sopimattomat oli laulettu, rupesi poikia ikävystyttämään. Korttipelikään ei huvittanut, kun ei kellään ollut rahaa. Matokilpailu, millä käsitettiin matojen juoksuttamista pöydän päästä toiseen, ei maittanut, sillä ei ollut mitään takeita siitä, että todella olisi saanut sen viisi shillinkiä, mikä oli määrätty ensimmäiseksi palkinnoksi ja minkä Tommy tavallisesti oli voittanut.

Istuttiin ja haukoteltiin. Karvaiset jalat hävisivät yksi toisensa jälkeen kojuverhojen taakse ja kuului jo kuorsaustakin. Toiset totesivat, että oli tämäkin sitten joulu! Joku alkoi jo puhua perheestään, mikä aina on vaarallinen merkki, sillä silloin merimies heittäytyy tunteelliseksi, eikä se sovi merellä edes jouluiltana.

Mutta Tommy oli älykäs, paljon lukenut mies.

– Minä tiedän hienon pelin. Sen on keksinyt eräs viisas kaveri. Onko teillä valokuvia heiloista, mammasta ja papasta?

Pojat miettivät ja vähitellen totesi jokainen, että kyllä sellaisia on. Toisilla oli enemmän ja toisilla vähemmän. Kojuistakin alkoi naamoja kurkistella.

– Tuokaa ne sitten pöydälle!

Alkoi kahina. Lukot narskahtelivat, kirstujen kannet löivät rautaisiin seiniin. Vaatteita lenteli ilmassa, jotkut sadattelivat toisten hitautta, mutta pian oli pöydällä kymmenen pinoa valokuvia. Kaksi torkkuvaakin oli tullut uteliaana mukaan.

– No, nyt ei meillä ole kenelläkään rahaa, mutta muistakaa pojat, että velat pitää maksaa. Tämän pelin ohjeet ovat yksinkertaiset: kun huudan heila esiin, on jokaisen näytettävä heilansa valokuva. Kellä on kaunein, saa kaksi shillinkiä, maksettava käteisellä Melbournessa. Kellä on hienoin sukulainen, saa siitä myös kaksi shillinkiä, kellä komein isäukko, paras lapsi jne. Kai te, jästipäät, olette ymmärtäneet?

Yleinen mutina tervehti häntä. Pojat oikein vapisivat innostuksesta.

Olisitte jääneet tätä juttua vähemmälle, ellen olisi sattunut istumaan Tommyn vieressä ja ellen olisi sattunut tietämään vähän sitä ja tätä maailman menosta, sellaista, mistä nämä ikänsä pikipöksyinä, harvoin maissa käyneinä karvanaamoina, eivät tienneet tuon taivaallista. Olin tavallaan kuin sivustakatsojana, sillä minulla ei ollut vielä siihen aikaan heilaa. Ainoa kuva, jonka omistin, esitti kesäpäivää maalla. Siinä oli äiti kumartuneena mansikkapenkin yli ja kaksi lehmää. Äidistäkin näkyi vain selkä, joten käsitätte kai, etten voinut tasavertaisena osallistua kilpailuun.

No niin, Tommy kiljaisi. "Heilat esiin", ja kahdeksan kuvaa kääntyi selälleen pöydälle.

– Hah-hah-haaaa! Nauroi Bill ja osoitti Samin kädessä olevaa valokuvaa. – Sillähän on ihan hevosen naama!

– Mitä hel... huusi Sami!

– Hiljaa! karjaisi Tommy.

Mutta poikia ei enää voinut mikään pidättää. He lausuivat mielipiteitään toisten morsiamista, sellaisia mielipiteitä, jotka nostivat asianomaisten sulhasten korviin tumman punan ja saattoivat silmät julmasti mulkoilemaan. Vaikka Tommy kuinka koetti rauhoittaa, vaikka hän huusi kamalasti, ennätin kuitenkin kuulla seuraavantapaisia arvosteluja: "Sääret väärät, kuin meidän puosulla", "huulet ristissä kuin pupujussilla", "mikä sillä on päässään, sehän on tatti"!, "on tainnut joskus jäädä lautapinon alle, kun on, raukka, niin litistyneen näköinen", "onko tuo ihmisen näköinen", "katos, tuossa on sama paviaani, jonka näimme Antwerpenissä", jne. Sanon "jne", koska kaikkia lausumia ei voi painaa.

Mutta Tommy oli sivistynyt ja taitava. Jonkin ajan kuluttua oli hän valinnut joukosta kolme siedettävän näköistä, asetti ne eteensä pöydälle, tirkisteli niitä silmiään siristäen, tutki niitä oviaukon valossa, palasi pöydän ääreen ja – veti vahakankaisesta pussistaan esille suuren, kiiltopintaisen valokuvan. Tämän hän laski juhlallisin elein toisten viereen. Pojat kurkottelivat hänen olkansa ylitse.

– Katsokaa itse, sanoi Tommy ylpeänä.

Jopa oli komea tyttö! Suu kuin persikka, silmät kuin tähdet.

Tommy luonnollisesti voitti ja puhui sitten kolme minuuttia herrasmiesten kunniaveloista ja siitä, miten yhteiskunta halveksu sellaisia miehiä, jotka eivät maksa pelivelkojaan.

Minä en viitsinyt puhua mitään, vaikka olisi ollut täysi syy. Tommyn valokuva esitti nimittäin Zarah Leanderia. Oli tietenkin saanut sen jonkin filmilehden liitteenä. Mutta – mitäpä asia minulle kuului – ja Tommy oli sitä paitsi tuittupäinen.

Käytiin läpi isät ja äidit. Pienet jouluenkelit liihoittelivat peloissaan aaltojen yllä. Yksikään ei uskaltautunut sisäpuolelle, sillä sisällä puhuttiin rumaa kieltä. Ei missään eläintarhassa koko maailmassa ole sellaisia eläimiä eikä niin suurta eläinlajitelmaa kuin siinä, minkä pojat puheissaan esittivät. Joku nousi aina välillä ylös, piteli vatsaansa ja nauroi, kunnes oli tukehtua.

Äitikilpailun voitti Josef. Pojat loivat häneen arvostelevia silmäyksiä ja mittailivat häntä kiireestä kantapäähän asti. Äiti näytti nimittäin kaksikymmenvuotiaalta ja Josef oli itse jo yli kolmenkymmenen. Joku puhui synkännäköisenä "luonnonoikusta", mutta Tommy selitti, että merimies on aina rehellinen eikä hänen sanaansa saa epäillä.

Isäkilpailun voitti Tommy Clark Gablen kuvalla. Isoisäkilpailun sekä isoäitiottelun hän hävisi, sillä hänellä ei ollut varastossaan niin vanhojen filmitähtien kuvia. Lapsikuvakilpailun hän voitti vaivatta Shirley Temple-kuvallaan.

– Minulla on toinen vielä kauniimpi siellä kotona, selitti hän vaatimattomasti.

Kun sitten vielä oli käyty tuimat ottelut siitä, kellä oli eniten ihmisen näköinen täti tai setä ja kun Josef oli suljettu pois kilpailusta sentakia, että hän yritti esittää sedäkseen erästä miestä, jonka me kaikki tunsimme Jack Dempseyksi, rauhoittuivat mielet.

– Eikö tämä ole hauska peli? kysyi Tommy.

Pojat loivat synkkiä katseita toisiinsa ja päättelivät itsekseen, että Tommy saisi odottaa rahojaan siihen asti, kunnes mätänisi.

Menin kannelle nauramaan. Merillä oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Valkosiipiset, pienenpienet jouluenkelit olivat väsyneet ihmisten rumasanaisuuteen ja kisailivat lentokalojen kanssa aaltojen pintakuohussa.