[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsxqRSxFkj9Wf8-_JOCVTBhU7k7HaMz87KLGfkhY0wOQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},2394,"Runovihkonen nuorisolle","Usea tekijä",null,"2394-rauanheimo-yrjo-veijarien-laiva","2394__Rauanheimo_Yrjö__Veijarien_laiva","Pieni valikoima alkuperäistä suomalaista runoutta","novelli",[],[],"fi",1945,26774,172282,true,[],[],[],"Kertomuskokoelma seuraa vanhan kolmimastoisen parkin, Veijarien laivan, ja sen uskollisen miehistön seikkailuja maailman merillä. Teos sisältää humoristisia ja jännittäviä tarinoita merimiesten kohtaamisista, kaukaisista rannikoista ja elämästä trooppisilla vesillä.","Yrjö Rauanheimon 'Veijarien laiva' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2394. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VEIJARIEN LAIVA\n\nKirj.\n\nYrjö Rauanheimo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOy Suomen Kirja,\n1945.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIhmeellisiä laivoja ja ihmeellisiä merimiehiä\nMustanaamioinen mies\nWellingtonin herttua\nHans Onnellinen\nMerimies kävelee Australiassa\nMiten Filipo pääsi anopistaan\nSukulaisia\nVähän liikaa kortteja\nVihainen kirje\nUkko Granit pelaa pokeria\nCharlesin korvat\nUnilääkettä\nHra Kaltosen seikkailut\nKosto\nKilpailu valokuvista\n\n\n\nRuosteiset, mustat kyljet kiiltäen kiiti _Veijarien laiva_ eteenpäin.\nRänsistyneenä ja nuhruisena se syöksyi mustaan veteen. Sivulyhtyjen\nvaloon ilmaantui punaista ja vihreätä kuohua. Kolmimastoinen parkki\nhuohotti, otti vauhtia aallon harjalta toiselle, putosi syviin\nhautoihin, mutta kohosi jälleen tähtitaivasta kohden. Yö oli lauha ja\nlempeä. Tropiikin taivas oli levittänyt kimmeltävän jalokivipeitteensä\näärettömän ulapan ylle.\n\nNäin oli Veijarien laiva vuosikymmeniä purjehtinut Seitsemällä merellä.\nJoskus, kauan aikaa sitten, olivat sen purjeet olleet valkoiset, takila\nkireällä ja joskus, kauan aikaa sitten, olivat sen kyljet ylpeilleet\nuudesta maalista. Nyt oli laivanvarustamo sen unohtanut eikä siitä\nkukaan muu enää pitänyt kuin sen miehistö. Laivaankin voi rakastua ja\nnämä miehet, jotka jo kerran olivat laivallaan kiertäneet maapallon,\nolivat siihen kiintyneet siinä määrin, ettei edes huono ruoka ja vielä\nhuonompi palkka karkottaneet heitä höyrylaivoille, joilla hunaja ja\nrieska vuotivat.\n\nMutta vaikka yö olikin tumma, oli skanssissa sitä kodikkaampaa ja\nvaloisampaa. Katossa keikkui öljylamppu kuin tanssin tahdissa. Se\nkumarteli kaikille ja vilkutteli kirkasta silmäänsä ikään kuin sanoen:\nme, pojat, pidämme yhtä!\n\nVapaavahti makaili kojuissa ja osa kansivahdin miehistä istui pöydän\näärellä. Savu kiemurteli maissipiipuista kattoon asti ja imeytyi sitten\ntasaisena juovana ovesta ulos pimeään yöhön. Iltateen astiat\nkalahtelivat toisiinsa ja tottumattomasta olisi voinut tuntua siltä\nkuin olisi ollut mahdotonta, että mikään pysyisi paikallaan\ntämänkaltaisessa keinunnassa, mutta laivan heilumista eivät nämä miehet\nedes huomanneet, sillä he olivat keinuneet, hoiperrelleet ja huojuneet\njo viisi kuukautta yhtä mittaa. Eivät he edes hämmästyneet silloinkaan,\nkun mastot kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmaan: sellainen\noli meri ja sellaiseksi oli Jumala tämän kaiken säätänyt. Laivan piti\nheilua sen mukaan. Muunkaltainen elämä olisi heistä tuntunut vieraalta.\n\nKannella oli vain kolme miestä. Perämies, ruorimies ja keulan\ntähystäjä. Tasainen tuuli työnsi pehmeästi laivaa takaapäin. Oli kuin\nvaltava käsi olisi auttanut eteenpäinmenossa, mutta se käsi oli\nlempeäotteinen tänä yönä. Takila valitti hiljaa, kuten se aina tekee.\nSe tunsi itsensä vanhaksi ja raihnaiseksi, mutta mastot eivät koskaan\nkadottaneet nuoruuttaan. Ne vapisivat innostuksesta niin kuin ne aina\ntekivät hyvällä tuulella. Ne kuvittelivat muodostavansa laivan\ntärkeimmän osan ja unohtivat kokonaan purjeet, joilla oli mielessään\nsama ajatus. Ruori kitisi ikään kuin sekin olisi tahtonut saada äänensä\nkuuluville. Se piti itseään kaikkein tärkeimpänä ja kun ruorimies\nsiihen vankkana nojasi, ajatteli peräsin: me, pojat, pidämme yhtä!\n\nNeljätoista miestä meitä oli maston etupuolella. Peräpuolella asuivat\nkapteeni, kaksi perämiestä ja stuertti, joka kuvitteli hänkin itseään\nherraksi. Emme koskaan päässeet selville, mitä siellä perällä oikein\njuteltiin, mutta se ei meitä erikoisesti kiinnostanutkaan, sillä\nosasimme itsekin puhua.\n\nMeidän maineemme oli suuri, sillä meillä oli jokaisella pikku kolttosia\ntilillämme. Sellaisia pieniä, mitättömiä juttuja, joista kerrotaan\nRiosta Bostoniin ja Iququesta Durbaniin. Kaikki meidät tunsivat,\ntunsivat liiankin hyvin. Meistä kerrottiin kaikenlaisia juttuja, meidän\ntekojamme liioiteltiin ja joskus meitä ylistettiinkin. Sillä meillä oli\nsanan valta hallussamme.\n\nJa totta se olikin. Tuskinpa millään syvänmeren purjehtijalla oli\nsellaisia kertojia kuin meillä oli. Neljätoista miestä meitä oli ja\njokaisella oli pussillinen juttuja varastossaan. Kaikki eivät niitä\nuskoneet, mutta se ei liikuttanut meitä. Me vain kerroimme toisillemme\nniitä ja osasimme antaa toisillemme arvon. En tiedä, miten niitä\nyleisen moraalisen mittapuun mukaan arvosteltaisiin, mutta me itse\nolimme varmoja siitä, ettemme ainakaan niitten takia joutuisi taivaan\nportilta takaisin käännytetyiksi.\n\nMe kerroimme niitä toisillemme, kun myrsky ulvoi ja oli kaataa\nlaivan, me juttelimme niitä kannella, kun pasaadi puhalsi ja kuu\ntaikasauvallaan loihti takilasta hopeisen verkoston. Kansivahdin miehet\nkeksivät parhaat juttunsa köysistössä kiipeillessään ja vapaavahdin\nmiehet vaikenivat, kun jostakin kojusta alkoi kuulua hyvän jutun alku.\n\nMerimies näkee niin paljon elämää. Kyllä hän oikean osaa erottaa\nväärästä, mutta hänestä on tullut maailman merillä niin suurpiirteinen,\nettei hän pikkumaisuuksista välitä. Meri on kova opettaja. Se hioo ja\nhieroo luonteesta pois turhat luulot. Se ei siedä tekopyhyyttä eikä\nturhaa häveliäisyyttä.\n\nLaivamme, jolla joskus oli ollut kunniallinen nimi, oli Seitsemän meren\nsatamissa ristitty _Veijarien laivaksi_. Meitä kaikkia kutsuttiin\nveijareiksi, sillä meitä arvosteltiin juttujemme mukaan. Me kannoimme\nnimemme kevyesti, olimmepa ylpeitäkin siitä. Merellä on hyvä kertoja\nkorkeassa maineessa. Päivät ovat pitkät, viikot pitempiä ja kuukaudet\nkaikkein pisimpiä. Ken jaksaa aina uusia juttuja kertoa, hän on joukon\nparas.\n\nNiin, Veijarien laiva kiiti eteenpäin ja joka yö, joka päivä avautui\njokin muistilokero jonkun veijarin päässä. Useasti sai hän kertoa\njuttunsa yhä uudelleen ja niin painuivat muistettavimmat osat tämän\nkirjoittajan mieleen.\n\nKun muistan jutun, muistan myös sen kertojan. Nämä parrakkaat miehet\nastuvat esille muistojen kätköstä. Tunnen meren suolaisen tuoksun,\nhuone ikään kuin huojuu silmissäni ja aaltojen kohun keskeltä kuulen\nääniä. Ne ovat karkeita ääniä, ne ovat nauravia ääniä.\n\nMeitä oli neljätoista maston etupuolella. Annan heidän tulla tuohon\nyksitellen kertomaan. Eräät heistä kertovat seikkailuistaan\nsatamakaupungeissa, eräät puhuvat merellä sattuneista kommelluksista ja\njotkut värittävät silmiemme eteen kuvan pikku huijauksista kaukaisissa\nmaissa. Kaikki he ovat veijareita, mutta pahaa he eivät jutuillaan\ntarkoita.\n\nSiitä on jo vuosia, kun näitä juttuja kuuntelin. Eiväthän he aivan\nnäillä sanoilla näitä kertoneet. Olen sen jälkeen, kun opin\nkirjoittamaan, hionut karkeuden pois ja ehkä sovittanut ystävieni\nveijarien suihin sellaisiakin sanoja, joita ei tavallinen pikipöksy\nlausu. Juttujen sydän on joka tapauksessa jäänyt jäljelle ja sehän on\nollutkin tarkoituksenani.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Bill Johnson_. Ei muista syntymävuottaan, mutta muistaa sen, että\näidillä oli hieman kierot silmät. Isä kävi kotona vain joka toinen\nvuosi, mutta lapsia oli kuitenkin seitsemän. Sitten isä kerran viipyi\nkolme vuotta poissa ja äiti kiiruhti ostamaan uuden almanakan luullen\nerehtyneensä vuodesta. Toverit kirjoittivat, että valaskala oli syönyt\nisän Grönlannin lähistöllä. Toiset toverit kirjoittivat, että se oli\nvale ja että isä oli päinvastoin syönyt Grönlannin valasta niin suuren\nannoksen, että kuoli vatsanpuruun. Joka tapauksessa sai Bill tästä\naatteen lähteä merille ja nyt hän oli ollut merillä kaiken muun ajan\npaitsi sen, mikä kului kiviä hakatessa Durbanin kaupunginvankilassa.\nMutta eihän se mitään tee, kunhan juttu vain on hyvä.\n\n\n\n\nIhmeellisiä laivoja ja ihmeellisiä merimiehiä\n\n\nBill katsahti ensin kuuhun ja sitten jäivät hänen silmänsä\nmiettiväisinä seuraamaan kannen pikijuovia, jotka kiiltomatojen tavoin\njuoksivat hopeaisina jonnekin pakan alle pimeyteen.\n\n-- Kuulin tämän jutun ystävältäni Jimiltä. Niin ne jutut kiertävät ja\nnyt, kun te olette kuulleet tämän, saa se mennä edelleenkin.\n\n-- Oli vuosi 17. Yhdysvallat olivat liittyneet maailmansotaan ja lehdet\nhuusivat: \"Tappakaa kaikki hunnit!\"\n\nKaikilla laivaveistämöillä vallitsi kiire, infernaalinen hoppu.\nRakennettiin laivoja puusta, raudasta, takoraudasta, teräksestä,\nsementistä, jopa vanhoista oluttynnyreistäkin. Miljoonat vierivät\ntyöläisten taskuun. Sadat miljoonat vierivät telakan omistajien\ntaskuun. He tosin pyyhkivät silmiään valitellen urhojen oloa\nampumahaudoissa, mutta ne olivat oikeastaan keskinkertaisen krokotiilin\nkyyneleitä, sillä sitenhän he rahansa ansaitsivat, että valmistivat\nuivia ruumisarkkuja armeijan yliviemiseksi.\n\nNiin. Maalla asujat ja tunkioilla istujat eivät käsitä sitä\nvarovaisuutta, jota merimiehen täytyy noudattaa juttujensa valinnassa.\nOn olemassa hieno raja, jonka yli jutut eivät saa mennä. Raja on niin\nhieno, etteivät kaikki sitä huomaa. Tulos on selvä -- liian monet ovat\nylittäneet tämän hiuksenhienon rajan ja siksi on kirous kohdannut\nkaikkia merimiehiä. Heidän juttujaan ei uskota. Vaikka he sanoisivat,\nettä he näkivät San Franciscossa auton, missä oli neljä pyörää ja\netulyhty, eivät ihmiset enää uskoisi kertojaa. Hän ei voinut nähdä\nsellaista. Hänhän oli valehteleva Jim. Tai valehteleva Tom.\n\nJos oli telakoilla kiire, niin oli sitä hoppua muuallakin. Joka kolmas\ntalo rantakorttelissa oli muutettu merenkulkuopistoksi. Kaikki kynnelle\nkykenevät rantajätkät, vehnänkasvattajat, cowboyt, sirkustaiteilijat,\njäätelökauppiaat ja valantehneet synagoganteurastajat oli kerätty\nsaamaan oppia merenkulussa ja koneiden hoidossa. Ensimmäisenä päivänä\nhe opettelivat laskemaan yhteen, toisena vähentämään ja kolmantena\npäivänä he ostivat itselleen kiiltävänappisen kauppalaivaston upseerin\npuvun. Kun viikko oli kulunut, osasivat he erottaa laivan keulan\nperäkannesta ja puolentoista viikon kuluttua he ostivat sekstantin,\nmillä auringon korkeus ja samalla leveysaste määrätään. Sillä vehkeellä\nhe eivät tosin tehneet mitään, sillä he eivät osanneet sitä käyttää,\nmutta kun sen ripusti vatsalleen kiikarin viereen, niin nämä sementti-\nja takorautalaivat kumartuivat kaksinkertaisiksi pelkästä\nkunnioituksesta. Nimittäin elleivät ne laivat olleet jo ennemmin\ntaipuneet kyttyräselkäisiksi.\n\nMutta siitä myöhemmin.\n\nLaivoja tuli telakalta virtanaan, niin että valtavat loiskahdukset\nkuuluivat kauaksi maaseudullekin. Koko telakka-alue oli yhtenä\nlotinana. Kun amerikkalaiset ryhtyvät johonkin, tekevät he sen\nsuurpiirteisesti -- on sitten kysymyksessä laivojen teko tai ihmisten\ntappaminen Chicagossa. Mutta jos tuli laivoja, niin tuli myöskin\nkapteeneja ja konemestareita. Heitä tuli niin nopeasti valmiiksi,\netteivät kääntöovet oikein tahtoneet ennättää kaikkia sylkeä ulos\nmerenkulkuoppilaitoksista. Päivisin nämä merien ylpeydet kulkivat\nkeinotekoisesti horjuen, iltaisin vielä enemmän keinotekoisesti\nhorjuen, sillä he olivat harjoitelleet korkeuden mittaamista pullon\npohjan läpi katsomalla.\n\nCherry Street oli heitä täynnään.\n\nJokainen merimieheksi itseään sanova sai silloin paikan. Eikä tarvinnut\nsanoa muuta, kuin että oli kerran nähnyt laivan kuvan sanomalehdessä,\nniin pääsi siihen aikaan matruusiksi. Maalta tuli poikia, jotka eivät\nikänään olleet nähneet merta, mutta he eivät pelästyneet, sillä merta\nnäkyi New Yorkin alapäästä vain hituisen verran. He olivat kaikki\nitsetietoisia ja jokaisen taskussa oli valmiina amiraalin\nkäsivarsinauhat.\n\nJim ei ollut heidän kaltaisensa.\n\nHän oli purjehtinut meriä kaksikymmentä vuotta. Ei ollut päässyt\nmatruusia pitemmälle, mutta hän osasi haistaa tuulen paremmin kuin\nmonet kapteenit, jotka kaikki Jimin mielestä olivat 'punanokkia'. Mitä\nhän sillä tarkoitti, jää ikuiseksi salaisuudeksi. Jim ei ollut eilisen\nteeren poika.\n\nHänellä oli säästöjä, ja kun ne loppuivat, astui hän komeasti erääseen\nkonttoriin, missä avosylin tervehdittiin jokaista merimieheltä\nnäyttävää, joi kuusi kaksinkertaista wiskiä ja möi sitten lopulta\nitsensä enimmin tarjoavalle. Ja sikamaisen suuren palkan hän saikin.\n\n-- Katos, ne olivat ne torpeedot ja vedenalaiset, nääkkös, sanoi hän\nminulle. Vaikka eipä silti -- eivät nämä laivat muutenkaan pysyisi\nkahta reissua veden päällä!\n\nJoukkoja vietiin Ranskaan. Miehiä kuoli matkalla kuin kärpäsiä.\nSaksalaiset sukellusveneet nitistivät miehiä divisioonan verran lähellä\nIrlannin rannikkoa. Laivat kulkivat pitkissä jonoissa, hävittäjät ja\nristeilijät saattueena. Joka miehellä oli nukkuessakin korkkipussi\nvatsansa ympärillä. Jim väitti, että hän haisi lopulta niin korkilta,\nettä uskoi pysyvänsä pinnalla helvetin tulisilla järvilläkin.\n\nLaivan nimi oli 'Colonel Moore'. Kun kenraalit olivat loppuneet,\nsiirryttiin laivoja kastettaessa eversteihin. Pian kai tulisi majurien\nja kapteenien vuoro. Laivoja oli tosiaan kuin Vilkkilässä kissoja.\n\nKomeasti lähdettiin eräänä sumuisena marraskuun aamuna.\n\nLaivan kapteenina toimi eräs entinen hevosvarkaudesta tuomittu cowboy.\nPerämiehenä oli kaksi entistä satamajätkää, joilla nyt oli kovat\nkaulukset kaulassa. Konemestarina oli entinen Morganin autonkuljettaja.\nKäyttövoimana oli tosin höyry, mutta mitä se haittasi, kun kerran laiva\noli saatu käyntiin ja mies tiesi, miten koneet pysähdytetään. Kapteenin\ntiedoillakaan ei ollut väliä. Luotsi oli otettu mukaan jo New Yorkin\nrannasta lähdettäessä ja toinen oli luvassa lähellä Irlannin rannikkoa.\nKun vain sinne asti osaisi? Jim ihmetteli, että miksei osaisi, sillä\neihän tästä hävittäjien ja risteilijäin välistä mistään pääsisi\npuikahtamaan eksyksiin. Mutta jospa nämä sotalaivatkin olivat\nsamanlaisten hoopojen käsissä? Eiköhän sentään edes yksi mies osaisi\nottaa sekstantilla auringon korkeutta?\n\nJim kulki mietteissään monta päivää ja kertoi säpsähtäneensä nähdessään\nsaattolaivueen katoavan meren usvaan.\n\nKapteenin hytissä juotiin ja keskusteltiin. Kaksi päivää oli vielä\njäljellä.\n\nKonemestari oli iloisella tuulella. Hän oli huomannut, ettei ollutkaan\nmikään konsti käyttää koneita. Ne jyskyttivät tasaisesti, akselikin oli\npysynyt ehjänä ja se leipurin sälli, joka toimi toisena konemestarina,\noli jo oppinut lämmittämään uuneja paremmin kuin ennen oman\npakariverstaansa uunia.\n\nIlo oli korkealla. Kapteeni laski paljonko hän ansaitsisi ensi\nmatkallaan, uumoili Brestin tyttöjen kauneutta, ja ensimmäinen perämies\npäätti karata heti ensimmäisenä iltana. Hän ei ollut tottunut näin\nankaraan työntekoon. Hänen huoleinaan olivat siihen asti olleet sataman\npollarit ja työnään työn karttaminen. Sinne ja siihen maailmaan hän\nkuului.\n\nTuli sitten tietenkin riita niin kuin aina. Taidettiin siinä vähän\nlyödäkin toisia mestareita. Konemestari haukkui kapteenia ja kapteeni\nhaukkui konemestaria.\n\nKapteeni sai kuulla kunniansa. Hän istui aivan vihreänä nurkassaan, ja\njos entiset lait olisivat olleet voimassa, olisi konemestari roikkunut\nheti singnaaliraa'an hentoisessa nokassa. Mutta ajat olivat toiset.\n\n-- Mikäs konemestari sinä sitten luulet olevasi, häh! Ei tämä mikään\nauto ole! Haluanpa nähdä, miten sinä saat tämän laivan pysähtymään.\n\n-- Tahdotkos nähdä! kiljaisi konemestari. Hän juoksi laivan sisäosiin\nja viiden minuutin kuluttua pysähtyivät 'Colonel Mooren' koneet.\n\nKonemestari tuli takaisin lasinsa ääreen ja selitti ylpeällä äänellä:\n\n-- Jos tahdon, voin pysäyttää tämän laivan koska tahansa!\n\nKapteeni mietti hetkisen. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n-- Koetapas saada tämä purkki menemään taaksepäin! Katso, sellaistakin\ntarvitaan satamassa.\n\nKonemestari tuli yhtäkkiä kalpeaksi. Hän mulkoili ja hikoili. Viimein\nhän ryntäsi kauhuissaan konehuoneeseen. Kapteeni ja muut seurasivat\njännittyneinä hänen perässään. Konemestari hyökkäsi hanojen kimppuun,\nväänsi ja nyki, mutta 'Colonel Moore' ei mennyt taaksepäin. Sillä ei\nollut sen kaltaista aikomustakaan.\n\nNyt tuli kapteenikin jo kalpeaksi.\n\n-- Kaikki miehet kannelle! kiljaisi hän.\n\nKun miehet niin alhaalta kuin skanssistakin olivat ryhmittyneet\nkannelle komentosillan taakse, kysyi kapteeni heiltä, ymmärsikö kukaan\nheistä paremmin koneita kuin tämä kirotuksi rasvaajaksi syntynyt\nmukakonemestari. Kuka heistä luuli saavansa tämän ruumisarkun menemään\ntaaksepäin?\n\nVallitsi haudanhiljaisuus. Kukaan ei nostanut kättään.\n\nKapteeni repi tukkaansa. Konemestari oli nyt jo vihreä ja tunsi\nvoivansa pahoin, vaikka meri oli aivan tyyni.\n\nPidettiin suuri neuvottelukokous. Olipa tämä häpeällistä! Kapteeni pui\nnyrkkiä konemestarille ja konemestari toivoi vieläkin olevansa maissa\nMorganin autoa ajamassa. Pohdittiin ja sadateltiin.\n\nSamana yönä saivat laivanvarustajat New Yorkissa seuraavan\nradiosanoman:\n\n\"Mistä hanasta on vedettävä, että tämä vietävän purkki saataisiin\nkulkemaan taaksepäin?\"\n\nVastaus tuli heti, ja hyvin toivein lähestyttiin Ranskan rannikkoa.\n\nJim palveli uskollisesti laivaansa. Kerran he uskaltautuivat aina\nNorjan rannikolle asti. Heillä oli tietenkin luotsi mukanaan Englannin\nkanaalista saakka, mutta sittenkin Jimiä arvelutti. Eihän konsanaan\nvoinut olla varma konemestarin muistista. Mitäpäs, jos hän jonakin\nkauniina päivänä unohtaisi, miten laiva pysäytetään? Silloin oltaisiin\nkiikissä ja pitäisi ajaa parikymmentä laituria nuuskaksi.\n\nKaikki lihoivat ja kukoistivat. Kapteeni eli komeasti. Kun maista\ntuotiin laivan ruokatarpeiden lasku, muutti hän sen kaksinkertaiseksi\n-- tavallaan nelinkertaiseksi, sillä kaksinkertainen se oli jo\nennestään -- ja pisti erotuksen taskuunsa. Kaikki olivat tyytyväisiä.\n\nNeljän matkan jälkeen 'Colonel Moore' upposi rauhallisesti Brooklynin\nNavy Yardin edustalla. Se oli tullut jo kyttyräselkäiseksi paljosta\nponnistuksesta. Kun koneet olivat keskellä, oli keskipohja erikoisesti\nvahvistettu. Keula ja perä eivät olleet, joten ne taipuivat lastin\nvaikutuksesta huimaavasti alaspäin. Tuntui siltä, kuin laivat olisivat\naina olleet kyyryllään valmiina hyppäämään aaltojen kimppuun. Jim\nväitti, että pyöriäiset merellä pitivät evillään vatsastaan kiinni --\nniin hauskaa niillä oli katsellessaan suuren kömpelön siskonsa\nponnahduksia aallolta toiselle.\n\nHe saivat sen jälkeen oikein takorautaisen laivan. Sille annettiin sama\nnimi. Se kellui ylpeänä laiturin kyljessä ja siitä levisi tuoreen\nmaalin haju. Konemestari otti ylimääräisiä tunteja ja kapteeni otti\nvarmuuden vuoksi palvelukseensa sellaisen perämiehen, joka osasi laskea\nlaivan aseman ulkona merellä. Kaikki oli hyvin ja Jim tunsi olonsa\njälleen turvalliseksi. Hän olikin ollut kovasti hermostunut viime\naikoina.\n\nEi hän oikeastaan miinoja eikä sukellusveneitäkään pelännyt. Häntä\nhuoletti paljon enemmän mahdollinen eksyksiin joutuminen. Viime\nmatkalla hän oli saanut siitä hyvän todistuksen -- ikään kuin\nvaroituksen.\n\nKapteeni tuli ylimieliseksi. Hän oli jo vuoden verran purjehtinut\n'Colonel Moorella' ja päätti nyt näyttää esimiehilleen, että hänestäkin\noli tullut merimies. He saivat määräyksen lähteä viemään aseita ja\nammuksia Triestiin. Gibraltarin salmessa odotti heidän tilaamansa\nluotsi. Sinne, nimittäin sinne Gibraltarin salmelle, vannoi kapteeni\nosaavansa vaikka ummessa silmin.\n\nHe lähtivät kauniina kesäisenä päivänä ja kaiken aikaa oli ilma ihana.\nMatka kesti odottamattoman kauan, mutta kapteeni syytti siitä\nkonemestaria. Konemestari syytti huonoja hiiliä, lämmittäjiään ja sanoi\nmiltei suoraan, että kapteeni kirjoitti laivalla jättiläiskokoista\nnimeään Atlantin iloisille aalloille. Niin mutkaiselta hänestä laivan\nmatka tuntui.\n\nKapteeni käski hänen pitää turpansa kiinni ja tarkasteli silmä ahnaana\nmerkkejä maan läheisyydestä.\n\nJim tunsi itsensä uudeksi Kolumbukseksi. Hän oli kuin löytöretkellä.\nKapteeni ei osannut ottaa auringon korkeutta, kronometri kävi huonosti\nja kompassia ei ollut tarkistettu yhteen vuoteen. Kapteeni ei tiennyt\nmerivirroista mitään, eikä kukaan valvonut ruorimiehiä. Ihmekös, että\nJimiä vähän peloitti.\n\nEi näkynyt lentokaloja, mutta meri oli muuten kaunis. Kapteeni lupasi\npullon rommia sille, joka ensiksi keksisi maan.\n\nJa sitten kuului huuto, joka kautta aikojen on pannut merimiehen ja\nmatkaajan sydämen oudosti väräjämään.\n\n-- Maa suoraan edessä!\n\nKapteeni hihkaisi riemusta. Hän olisi varmaan syleillyt onnellista\nhuutajaa, mutta tämä kipitti jo mahanalus täynnä jalkoja kokin luokse\nrommipulloa saamaan.\n\n-- Nyt tulemme Gibraltariin, sanoi kapteeni ylpeänä. Pian näette salmen\nsuun.\n\nMaa lähestyi ja laiva lähestyi. Pian huomattiin pieni vene, jossa kaksi\nmiestä nosti verkkoja merestä. 'Colonel Moore' pysähtyi, ulvahti, ja\nkapteeni, joka oli ylpeä espanjankielentaidostaan -- hän oli Texasin ja\nMeksikon rajamailla paimentanut karjalaumoja -- astui parraspuun ääreen\nkuulemaan uutisia Espanjasta.\n\n-- Onko tästä vielä pitkä matka salmeen? hän kysyi espanjaksi.\n\nMiehet katsahtivat toisiinsa. Sitten he ryhtyivät jälleen nostamaan\nverkkojaan, aivan kuin 'Colonel Moorea' ei olisikaan ollut veden\npäällä.\n\n-- Caramba! karjaisi nyt kapteeni. Ettekö saa suutanne auki!\n\nToinen miehistä loi välinpitämättömän katseen laivan\nharmaa-valkojuovaisiin kylkiin. Sitten hän muodosti käsistään\njonkinlaisen torven ja huhuili englanniksi:\n\n-- Ellette te dagot osaa kunnollista englantia, niin voitte minun\npuolestani mennä hiiteen!\n\nKapteeni värähti. Jim ryntäsi parraspuun ääreen ja konemestari hänen\ntakanaan hytkyi naurusta.\n\n-- Onko täältä vielä pitkä matka Gibraltariin? kysyi kapteeni, nyt\nsellaisella äänellä, jota kyytipoika käyttää, kun huomaa joutuneensa\ntekemään mutkan väärällä tiellä.\n\nSama mies vastasi:\n\n-- En minä tiedä, kun en ole koskaan siellä käynyt. Mutta jos olette\neksyksissä, veliseni, voin sanoa teille, että te olette rehellisen ja\nvihreän Irlannin rannikolla.\n\nTuli sitten rauha. Ei kuljetettu enää miehiä, ei aseita, ei ammuksia.\nNämä keinotekoiset kipparit ja konemestarit potkittiin pois entisiin\nammatteihinsa. Mielihyvin heistä useimmat jättivätkin meren. Meri ei\nollut huolinut heitä omikseen. Jokainen aalto oli irvistellyt heille\nyli vuoden ajan, jokainen myrskynpuuska oksentanut heidän niskaansa\nsuolaista vettä.\n\nJim oli nyt, kuten sanottu, jo uudessa laivassa. Yhden matkan hän\nennätti sillä tehdä, sitten he saivat määräyksen lähteä Galvestoniin.\nSiellä heidät kiinnitettiin laituriin, miehistölle maksettiin lopputili\nja Jim jätettiin vahdiksi laivaan.\n\nKului vuosi. Kului kaksi vuotta. Jim harmaantui silminnähtävästi.\nLaivaa ei hoitanut kukaan. Shipping Board maksoi komeat satamamaksut,\nJim ne vain tunnusti nähneensä kuittauksessa. Laiva ruostui, rotat\njuoksentelivat miltei mastoissa asti. Jim oli juovuksissa jokaikinen\npäivä. Hän ei enää laskenut päiviä, ei kuukausia, ei vuosiakaan -- vaan\nvuosisatoja.\n\nUusi laiva ei ollut enää uusi laiva. Siitä oli tullut hylky. Sekin oli\njo ennättänyt muuttua kyttyräselkäiseksi ja sen vatsaan oli kasvanut\nvihreä, tiheä parta.\n\nKun oli kulunut kolme vuotta, muisti joku Shipping Boardin konttorissa\nryhtyä laskemaan, kuinka monta laivaa heillä oikeastaan oli. Niitä oli\nsatoja. Yksi oli unohtunut Kiinaan, toinen Ratatonga-saarelle, kolmas\nChileen jne. Lähetettiin tarkastajia katselemaan, saisiko niistä edes\nniinkään käyttökelpoisia, että ne voisi tuoda Yhdysvaltoihin takaisin\nja myydä Fordille romuksi. Eräs tarkastaja kiersi kaikki Yhdysvaltain\nrannikkokaupungit kynä ja paperiarkki kädessään. Hän kurkisteli\njokaisella laiturilla, näkyisikö missään Shipping Boardin laivoja. Niin\nhän sitten lopuksi tuli Galvestoniinkin Meksikon lahden rannalle.\n\nSiellä odotti häntä Jim tylsä ilme kasvoillaan. Hän antoi sammaltelevin\nkielin raporttinsa ja ryhtyi sitten yksinään pelaamaan noppaa\nkomentosillalla.\n\n-- Kovin on huono, tuumi tarkastaja. Parasta upottaa koko rähjä.\n\nHän sähkötti Washingtoniin ja sai luvan antaa armoniskun laivalle.\nIllalla hän meni satamakonttoriin ja kysyi, miten hän parhaiten pääsisi\neroon laivasta.\n\n-- Viekää se Meksikon lahdelle noin kahdensadan mailin päähän\nGalvestonista, poratkaa siihen suuri reikä kylkeen ja sukeltakaa itse\nperässä katsomaan, että £e varmasti uppoaa. Emme halua uivia\nlaivahylkyjä näille reiteille.\n\nTarkastaja raapi päätään. Hän ei ollut koskaan ennen ollut merellä ja\najatus, että hän itse henkilökohtaisesti joutuisi valvomaan upotusta\nkaukana merenselällä teki miltei kipeää.\n\nMietittyään jonkin aikaa hän otti yhteyden pääkaupunkiin, sai sieltä\nsähköteitse valtuudet ja meni ne mukanaan satamakonttoriin.\n\n-- Te upotatte laivan satamaan. Tuonne noin, viittasi hän.\n\n-- Mutta sehän on keskellä laivareittiä! vaikeroivat\nsatamaviranomaiset.\n\n-- Kaivakaa sille kuoppa sitten! Mutta upotettava se on!\n\nNäin tapahtuikin. Mobilesta tilattiin kaksi suurta ruoppaajaa, New\nOrleansista tuli yksi ja suurella touhulla ryhdyttiin kaivamaan\nhautakuoppaa satamaan.\n\nKahden kuukauden kuluttua matkusti tarkastaja takaisin pohjoiseen.\n\nSaavuttuaan toimistoonsa hän pyyhki korkeimman omakätisesti yhden\nlaivan pois luetteloista. Marginaalimerkintänä oli:\n\n\"Uponnut Galvestonin satamaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Nisse Larsson_. Väittää, että hänellä on kaksitoista vaimoa. On\ntoiminut aikoinaan baarimestarina New Orleansissa, mutta joutui\nlähtemään sieltä, kun vaimo numero 2 löysi vaimo numero 9. _Icke vara\nbra_, sanoi Nisse ja otti hyyryn San Franciscoon. On purjehtinut\nviimeksi vain purjelaivoilla, sillä väittää, ettei voi pysytellä\nselvänä höyrylaivoilla. Kolmekymmenvuotias. Vahva kuin karhu.\nValparaison, Newcastlen, Papeeten, Baltimoren, Kristiansandin, Hullin,\nReykjavikin ja Marseillen poliisit etsivät häntä. Mutta Nisse on\nviisas. Syntyisin ruotsalainen, muttei enää osaa ruotsia. Kertoo\njuttunsa englanniksi ja väittää, että hänen paras ystävänsä oli\nnimeltään Jaska\u003C.\n\n\n\n\nMustanaamioinen mies\n\n\nNissen jalat riippuivat kojun ulkopuolella. Hän piti kädessään\njättiläismäistä torakkaa ja laski sen jalkoja. Otaksuimme hänen\nkerrankin pitävän suunsa kiinni, kun oli näin jännittävässä hommassa,\nmutta ällistykseksemme hän avasi suunsa ja siitä tuli tämänkaltainen\njuttu.\n\n-- Tämän takia miehet siis jättävät kotinsa ja lapsensa sekä lähtevät\naavoille ulapoille, huokasi Jaska ja osoitti meren kiiltävää pintaa.\n\nKun ei kukaan tiedä mistä tuuli tulee, ei kukaan myöskään tiedä, mistä\npyöreät, limaisilta näyttävät mainingit lähtevät. Olimme Meksikon\nrannikolla matkalla Panamaa kohden. Meren pintaa olisi joku kutsunut\nöljyiseksi -- minä olisin sanonut sitä limaiseksi. Jaska oli sen\nsanonut jo monta kertaa. Mutta valtameri ei koskaan tyynny täydelleen.\nSuuret kummalliset aallot nousevat, laskevat ja ne tuovat meren\nsyvyyksistä vielä oudompia eläviä.\n\nKuumuus oli hirvittävä. Kun katselin Jaskan kasvoja, näin miten hiki\npiirsi jokia hänen kasvoilleen, sitä valui pisaroittain hänen nenänsä\npäästä enkä uskonut, että itsekään olin sen kauniimman näköinen. Me\nkoetimme pysytellä varjossa, me haukoimme ilmaa kuin kalat kuivalla\nmaalla, me kaadoimme tonneittain haaleata merivettä päällemme, me\nolimme rikkoneet laivan suihkulaitteen ja me sadattelimme kaikkia niitä\nmerikirjailijoita, jotka olivat saaneet meidät nuorina vuosinamme\nlähtemään maailman Seitsemälle merelle.\n\nAalloilla kellui suuria meduusoja, suuria ja kauniita. Ne kimaltelivat\nkaikenvärisinä, ne olivat kuin timantteja tässä vesierämaassa. Mutta\ntuo timantti oli kavala ja petollinen. Jos sellaisen sattui saamaan\nsankoonsa ja kaatoi toverinsa niskaan vaikka miten hyvässä\ntarkoituksessa, niin varma sai olla, että jutusta syntyi tappelu.\nMeduusat polttivat kuin tuli. Niiden limaiseen ruumiiseen -- jos sitä\nnyt ruumiiksi saattoi sanoa -- oli patoutunut auringon polttavaa valoa.\nNe olivat nousseet meren syvyyksistä ja ahmaisseet elävää tulta\nitseensä. Jaska oli kerran kaatanut sellaisen päälleni ja siksi oli\nJaskalla vielä silläkin hetkellä musta silmä. Olin kaatanut sellaisen\npuosumme päälle ja minulla oli vieläkin mustelmia vatsassa.\n\nKilpikonnat kelluivat laiskan näköisinä mainingeilla. Ne uiskentelivat\nsatojen kilometrien päässä rannikosta, ne ojensivat päitään kuin\nsukellusveneet periskooppejaan ja näyttivät olevan joukko kareja aina\nsilloin, kun sellaiseen parveen sattui. Suuria ne olivat ja me olisimme\nhalunneet nostaa jonkin niistä kannelle, mutta laivamme kulki\nyhdentoista solmun vauhdilla eikä kapteeni ollut enää siinä iässä,\njolloin leikitään kuurupiilosta ja käännetään kilpikonnia selälleen.\nHän oli päin vastoin kohottanut potkurin kierrosluvun äärimmilleen,\nsillä meillä oli kiire pois tästä palavan kuumasta pätsistä, joka ei\nollut luotu ihmisiä varten.\n\nMe katsoimme haikaloja, jotka torpedoveneitten tavoin halkaisivat\nvanavetemme, kieppuivat keulassa ja loivat meihin ahnaita silmäyksiä.\nAinakin meistä tuntui siltä. En voi maallakaan ollessa olla\najattelematta haikalaa vihalla ja inholla. Se on käärmettä pahempi, ja\njos kerran tulen rikkaaksi, ostan jättiläisnuotan ja vedän loppuikäni\nhaikalanuottaa maailman kaikilla merillä. (Tässä me muut sanoimme, että\nah hah!) Kun näkee kolmioevän sukeltavan laivan kuohuun, toivoo, että\npotkuri antaisi haikalalle sellaisen tärähdyksen, että se muistaisi sen\nlopun ikänsä. Me toivoimme myöskin, että ne olisivat nielleet\nmeduusoja, siksi kunnes ne olisivat haljenneet ja polttaneet\nsisuksensa. Me muistimme pienen Jim-raukan, jonka ne olivat syöneet\naivan silmiemme edessä Sydneyn redillä ja me vihasimme niitä niin. Jim\noli ollut Jaskan ja minun yhteinen koira. Olimme maksaneet siitä\nkokonaisen punnan ja se oli -- Jim nimittäin -- potkien ja kirkuen\nkadonnut haikalan vatsaan.\n\nYhä likaisemmilta näyttivät mainingit ja yhä enemmän alkoi meri elää.\nNäimme meriruohoja, näimme laatikkolautoja, näimme rääsyjä ja näimme\nlikaa. Me tiesimme, että lähestyimme rannikkoa, mutta kuumuus oli\ntylsistyttänyt kaikki aistimme niin, ettemme enää edes osanneet iloita.\nJaska kulki niska kyyryssä. Hänen tukkansa oli täynnä kivihiilipölyä ja\nolisi miltei voinut vannoa, että hän sylki sitä suustaankin. Olimme\nmuuttaneet hiiliä bunkerista toiseen, yksi turbiineista oli mennyt\nrikki ja maailma oli sangen inhottava paikka.\n\n-- Tämän vuoksi siis miehet jättävät kotinsa ja lapsensa, huokasi Jaska\njälleen ja hikipisara sulki hänen silmänsä.\n\n-- Mitä lapsia sinulla on? Eikä sinulla taida olla kotiakaan?\n\nJaska ei viitsinyt vastata. Luonto oli sulkenut hänen toisenkin\nsilmänsä.\n\nMutta yhtä varmasti kuin päivä voittaa yön vallan, yhtä varmasti myös\nmerellä joskus tuulee. Saimme aikamoisen ryöpsähdyksen vähää ennen\nPanamalle tuloa. Niskat oikenivat, kivihiilitomu ja arsenikkipöly\nhaihtui keuhkoistamme, ja roiskautimme pitkän, halveksivan syljen\njokaista meduusaa kohden, jonka näimme.\n\nVauhti oli alentunut kuuteen solmuun. Jos Luoja nyt heittäisi meille\nvastatuulen, olisimme saaneet pyytää hinaajaa. 'Amorin' keula oli\nleveä, sen komentosilta vielä leveämpi. Vastatuuli olisi painanut\nmeidät kaikesta päättäen taaksepäin.\n\nMutta me emme siitä välittäneet. Me pelasimme korttia miehistösuojassa,\nme läiskimme neljän kuninkaan lehtiä, niin että olimme yhtä hikisiä\nkuin konsanaan Meksikon rannikolla. Sillä meihin oli mennyt ahneuden\npaholainen.\n\nOnko mitään jännittävämpää kuin pokerin peluu? Onko mitään\nmielenkiintoisempaa kuin istua huonot kortit kourassa ja tuijottaa\nvastapelaajan silmiin sellaisella leppoisalla säälin ilmeellä, joka\ntodistaa, että kädessämme on kokonaisia omaisuuksia? Onko mitään\nmieluisampaa kuin toteamus, että vastapelaaja on heittänyt kädestään\npois kalliit kortit ja se, että haravoimme rahaa pois pöydältä.\nUhkapeli voi olla syntiä, mutta se on jännittävää syntiä. Sitä paitsi\nsaa merimies paljon anteeksi, sillä hänen täytyy niin paljon kärsiä.\n\nSinä iltana istui meitä neljä likaisen pöydän ääressä. Engberg, Jaska,\nKoskinen ja minä. Onnen pienet hengettäret olivat istuutuneet sormieni\nväliin ja tämä tarkoitti sitä, että epäonnen pienet paholaiset\ntuijottivat synkin katsein muitten sormien välistä. En enää\nmuistanutkaan, miten paljon olin voittanut, mutta lähelle yhtä dollaria\nolin jo päässyt, koskapa muitten silmät alkoivat kyynelehtiä. Jaskasta\nen välittänyt, sillä mitäpä hän rahalla teki, Koskinen taas oli\nsellainen rauhallinen suomalaistyyppi, joka osasi hävitä kuin\nherrasmies, vaikk'ei hänessä muuta herrasmiehen kaltaista ollutkaan,\nmutta Engberg sai minun puolestani hävitä vaikka housunsa. Hän oli\nkyninyt meiltä kelloja, viuluja ja pukujakin. Hän oli Shylock, eikä hän\nkoskaan saattanut todistaa arjalaisuuttaan. Eipä silti, että kukaan\nsitä olisi vaatinutkaan.\n\nLaiva kulki eteenpäin ja musta vesi halkesi sen keulan edessä. Kuulimme\nperämiehen askelet kannelta, kuulimme miten höyry sihisten vuoti\nputkissa ja mainingit keinuttivat meitä niin kovasti, että hyvät\nhengettäret kadottivat sormieni päissä tasapainonsa sekä kaatuivat\nJaskan käsiin.\n\nOnni muuttui ja sentit rupesivat siirtymään Jaskan eteen. Minulla ei\nenää oikeastaan ollut mitään. Aioin jo hakea kirstustani sen paidan,\njota olin säästellyt tämänkaltaisia hätätilaisuuksia varten, kun joku\nhyvä hengetär taasen kompastui ja voitin kymmenen senttiä. Olin sitten\npitkän aikaa hiljaa ja katselin, miten Engbergin silmät kiiluivat\nahnaina, miten mälli siirtyi Jaskan poskesta toiseen ja miten Koskinen\nkohotti epätoivoisena kätensä kattoa kohden. Kaikesta päättäen tulisi\nratkaiseva taistelu tapahtumaan Engbergin ja Jaskan välillä.\nOsanottomme oli Jaskan puolella, ja minä pidin varpaitanikin pystyssä\nhänen puolestaan.\n\nHyvät hengettäret olivat samaa mieltä kanssani ja näyttivät suloisia\npikku kieliään Engbergille. Häneltä meni kaikki, meni rahat ja meni\nlopuksi Jaskan viulukin, jonka hän oli Papeetessa pelannut Jaskalta\npois. Jaska asetti viulun eteensä pöydälle ja hermostuttaakseen\nEngbergiä soitti polskaa sen kielillä. Engberg hikoili. Hän tarttui\nkortteihinsa kaksin käsin, mutta pikku paholaiset eivät hellittäneet,\nvaan olivat kuin liimaantuneina hänen hikisiin sormenpäihinsä.\n\nSavua oli skanssissa jo aivan liian paljon ja lisää tuli\nmaissipiipuistamme. Potkaisin kannelle johtavan oven auki ja loin\nsamalla silmäyksen Engbergin kortteihin. Ne eivät olleet minkään\narvoisia. Vähän ajan kuluttua huokasi Jaska onnellisena ja veti eteensä\nviimeisetkin Engbergin rahat.\n\nTuijotimme sitten kotvan aikaa toisiamme ja olimme jännityksestä\npunaisia. Jaskan silmätkin näyttivät punaisilta. Engberg taisi olla\nainoa kalpea mies joukossa. Hän oli hävinnyt, hävinnyt viulun ja pari\ndollaria rahaa. Toinen mies olisi ehkä kohauttanut olkapäitään, mutta\nEngbergille merkitsi tämä kahden kuukauden painajaisunia. Hänen\nhuulensa puristautuivat yhteen, hänen silmänsä sulkeutuivat ja viimein\npurkautui savun sekaan kähisevällä äänellä lausuttu kysymys:\n\n-- Vieläkö uskallat pelata, jos haen lisää rahaa?\n\n-- Tuo tänne vain, vastasi Jaska jännityksestä vapisevin äänin.\n\nTieto tästä hurjasta uhkapelistä lienee kantautunut komentosillalle\nsaakka, sillä vapaaksi vaihdettu ruorimies tuli myös peliä katselemaan.\nHän nyökäytti päätään ja oli iloinen, sillä nyt kerrankin poltettaisiin\nEngbergin housut. Hän hihkaisi ilosta ja oli niin kovaääninen, että\nJaskakin loi häneen moittivan silmäyksen.\n\nKoiravahti alkoi, mutta meillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.\nEngberg oli mennyt lompakolleen ja asettanut pöydälle upouuden kymmenen\ndollarin setelin. Vastapainoksi oli Jaska työntänyt viulun miltei hänen\nvatsaansa saakka. Tämä oli uhkapeliä, jonkalaatuista emme olleet\nkoskaan ennen pelanneet. Minä en ollut sellaista ennen edes nähnytkään.\n\nJaska saavutti vähitellen tyyneytensä. Hänen silmiinsä tuli terästä ja\nkortteja jakaessaan hän vihelteli hiljaa. Engbergin silmät olivat kuin\nnaulautuneet hänen käsiinsä. Katse mahtoi olla ilkeä, sillä yht'äkkiä\npyrähtivät hyvät hengettäret ilmaan Jaskan käsistä. Ne pikku raukat\npelästyivät. Jaska oli kuolemaantuomittu, mutta sitä me emme vielä\naavistaneet.\n\nKolmen minuutin kuluttua oli viulu siirtynyt takaisin Engbergin\nkirstuun. Hänen taskuissaan kilisivät myös kaikki rahamme. Tehdäkseen\nolomme mahdollisimman epämiellyttäväksi oli hän asettanut upouuden\nkymmenen dollarin setelin rintataskuunsa siten, että siitä roikkui\npuolet ulkopuolella. Jaska tuijotti näkyä raivoisin katsein, ja minusta\ntuntui kuin olisi hän halunnut ahtaa setelin syvälle Engbergin\nkurkkuun.\n\n-- Kun tänä iltana menemme maihin, pitää tämä poika tätä seteliä tässä,\nsanoi Engberg ja hymyili ilkeästi. Saat tulla mukaan ja silittää sitä\njokaisessa kadun kulmassa.\n\nViimeinen huomautus oli tarkoitettu Jaskalle, joka narskutti\nhampaitaan.\n\nOtimme Bilbaossa luotsin, mutta vasta seuraavana yönä meidät vietiin\nkanavan läpi. Pojat lähtivät maihin iltaa viettämään ja minä pesin\npyykkiä lihavan kuun alla.\n\nKello kaksitoista saapui Jaska puuriin. Engberg oli tullut aikaisemmin,\nsillä hän oli hyvin siisti tavoiltaan. Jaska huohotti ja puuskutti kuin\nmerilehmä. Hän oli vieläkin vihoissaan.\n\n-- Se sika kulki seteli rintataskussaan koko Bilbaon läpi. Aina, kun\nsatuin kohdalle, hän silitti sitä ja pyysi minuakin koettamaan,\nminkälainen karvainen pinta sillä on.\n\nKäänsin kylkeä ja näin unta korteista, jotka olivat niin hyviä, ettei\nsellaisia näe muuta kuin unissaan.\n\nKanavalla hikoilimme jälleen. Hikoilimme niin, ettemme enää koskaan\nhalunneet tulla takaisin näiden mustien paviaanien joukkoon. Jaska\nväitti, että hänen sielunsakin oli sulanut. Hm? Sähköveturit kirkuivat,\nneekerit huusivat ja 'Amor' lipui hiljaa sululta sululle. Culebra\nCutissa näytti Jaska minulle rannalla olevia alligaattoreita ja sanoi,\nettä Engberg pitäisi pukata yli laidan.\n\nColonissa, siis kanavan toisessa päässä, viivyimme hieman kauemmin kuin\nolimme laskeneet. Turbiini oli viallinen ja otimme hiiliä sekä vettä.\nTämä viimeksimainittu toimenpide ei vienyt aikaa paljoakaan, mutta ukko\nhalusi ratsastaa Eurooppaan terveitten sisälmyksien päällä. Meillä oli\nkaksi iltaa käytettävänämme, mutta hyvin vähän rahaa. Palkan saisimme\nvasta Euroopassa eikä ukko sitä mielellään olisi maksanut sielläkään,\nsillä hän oli saita mies. Olimme maissa, katselimme ja ostimme sen,\nminkä lainarahoilla saimme. Engberg harjoitti pankkiiriliikettä ja sai\nsuunnilleen tuhannen prosentin koron rahoilleen. Minäkin lainasin\nhäneltä kaksi dollaria, joista Jaska sai toisen. Hän ei olisi ikinä\nalentunut lainaamaan Engbergiltä. Kun hän kulki kannella, kirskuivat\nhänen hampaansa uhkaavasti ja yölläkin hän mutusteli vihaansa. Sillä\nJaska oli sellainen. Hidas vihaan, mutta kun sitä tuli, tuli sitä\naikamoinen annos. Kuutamoinen yö Colonissa, tropiikin kukassa. Nämä\nsanat ehkä herättävät kaihoisia mietteitä teissä, mutta tosiasia on,\nettei sinne kannata mennä. (Niin kuin me emme olisi sitä tietäneet!)\nNeekerit haisevat ja kaikkialla on kivihiilen pölyä. Ei Atlantia\ntarvitse rannoilta katsella, kun sen laivan kanneltakin näkee.\n\nNiin, oli kuutamoinen yö. Minä pesin jälleen pyykkiä, sillä sitä oli\nkertynyt Papeetesta saakka.\n\nPojat olivat maissa. Koskisen oli satamapoliisi tuonut laivalle jo\ntunti sitten. Häneltä oli takki poissa, samaten toinen kenkä jalasta.\nMurteellisella englanninkielellään ei hän pystynyt tätä kummallista\ntosiseikkaa selittämään satamapoliisille, joka muutenkin puuskutti\nhänen painonsa alla. Välillä hän vain hihkaisi jotakin sellaista kuin:\n-- Tie auki taivaaseen asti! mistä päättelin, että hän oli tapellut\namerikkalaisten merisotilaitten kanssa.\n\nKello kymmenen saapui kalpea Engberg puuriin. Häneltä oli ryöstetty\nrahaa. Hän huusi ja lähetti sekunnin murto-osassa kaikki piparkakun\nväriset pakanat sinne kuumaan paikkaan. Hän sanoi käyneensä\npoliisilaitoksella, mutta siellä oli hänelle vastattu tyynesti, että\nkymmenen dollaria ei Colonissa ollut vielä rahaa.\n\n-- Roikotitko sinä sitä seteliä yhä vielä rintataskussasi?\n\n-- Tietysti. Totta kai minä saan kantaa rahojani, missä haluan? Mitä\nsinulla on siihen sanomista!\n\nHän oli niin vihainen, että höyryputkien vuoto hukkui kokonaan hänen\nsihinäänsä.\n\nOdotin ja odotin. Viimein hän ryhtyi kertomaan ja varsin merkilliseen\nseikkailuun hän oli joutunutkin. Harhaillessaan amerikkalaisten\nvirkailijoiden kaupunginosassa oli erään puun takaa tullut yht'äkkiä\nnaamioitu mies, jolla oli musta silkkinen nenäliina kasvoillaan.\n\nHätkähdin ja pakotin huuleni hymyyn.\n\n-- Et suinkaan sinä näitä paviaaneja pelkää? kysyin halveksivalla\näänellä.\n\n-- Kyllä sinäkin pelkäisit, jos kylkiluittesi väliin työnnettäisiin\nterästä. Mies murisi jotakin espanjaksi, jotakin carambaa ja banaana,\nsieppasi setelin rintataskustani ja hävisi puitten taa. En ennättänyt\nedes hihkaista, eikä se sitä paitsi olisi auttanutkaan, sillä eihän\ntäällä ole poliiseja.\n\n-- Sanoiko hän varmasti caramba banana?\n\n-- Kyy-yllä. Kyllä sanoi ja kun saan hänet vielä käsiini, leikkaan\nhänen kurkkunsa poikki. Ajattele nyt, kymmenen dollaria. Kymmenen\ndollaria!\n\nEngberg huusi nyt niin kovalla äänellä, että pojat kojuissaan uhkasivat\nhäntä kuolemalla.\n\nKuu paistoi ja valoi laivan hopeaan. Istuin kannella ja odotin Jaskan\npaluuta. Minulla oli omat aavistukseni.\n\nHän ilmestyi keskiyön aikaan. Odotin maihinnousuportaan vieressä ja\nkuiskasin heti hänelle:\n\n-- Anna tänne se musta silkkinenäliinani, jonka sinulle viime viikolla\nlainasin.\n\nHän oli ihmeen hyvässä kunnossa ja näytti kymmentä vuotta nuoremmalta.\n\n'Amor' oli rikkinäisellä turbiinillaan päässyt jo Kuuban ja Haitin\nvälille. Istuimme jälleen pokerikortteja tutkimassa. Samat miehet ja\nsamat konstit. Jaska hävisi Engbergille viimeisetkin senttinsä.\n\nSitten nousi Jaska, käveli rehevin askelin kirstullensa, avasi sen,\nniin että läiskähdys kuului, otti esiin ns. \"säästönsä\", jota ei kukaan\ntiennyt hänellä olevan, löi upouuden kymmenen dollarin setelin pöytään\nja pyysi saada nähdä viuluaan.\n\nEngbergin silmät kiiluivat ahneudesta. Yht'äkkiä hän kuitenkin päästi\nparahduksen, oli tarttua seteliin kiinni, mutta Jaska vetäisi sen pois\nhänen nenänsä alta.\n\n-- Se on minun rahani! Se on sama seteli! Sinäkö se olit se caramba\nbanana! Tulkaa, hyvät miehet, auttamaan.\n\nKojuista kuului poikien huuto:\n\n-- Ei Jaska osaa espanjaa! Älä houri, mies! Ja sitten lausuivat he kuin\nparhaat lausuntakuorolaiset tahdissa: Ei Jaska osaa espanjaa! Ei Jaska\nosaa espanjaa!\n\nJos meri pystyisi toimimaan kaikuna, olisivat varmaan aallotkin\nhuutaneet: Ei Jaska osaa espanjaa!\n\n-- Tuo tänne viuluni, sanoi Jaska.\n\nJa Engberg toi viulun. Tuuli puski 'Amorin' leveää keulaa ja\npärskytteli mustaa vettä aina Komentosillalle saakka. Kuuban rannikko\nkatosi vähitellen yöhön. Vain majakat ja kortinpelaajat laivan\nskanssissa valvoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Angelo Verecetti_. Kotoisin Napolin eteläpuolelta, missä\nkurkunleikkääminen maksaa puolitoista liiraa. _Dago_, mikä tarkoittaa\nsitä, mitä se tarkoittaa. Kuului aikoinaan Camorraan ja kehuu olleensa\nAl Caponen apulaisena Yhdysvalloissa. Pieni, musta mies, siinä\nneljissäkymmenissä. Purjehtinut purjelaivoilla viisi vuotta. Hyvä\nmerimies ja mahtuu pienestäkin aukosta sisään, silloin kun tarvitaan\nmiestä keventämään stuertin varastoa. Paljon käytetty siihen\ntarkoitukseen.\n\nP.S. Kuoli Uuden Seelannin korkeudella keuhkotautiin. Käärittiin\npurjekankaaseen, jalkoihin sidottiin 50 kilon hiilikimpale ja kapteeni\nitki, kun hiili oli niin kallista. Heitettiin mereen ja lyötiin vetoa\nsiitä, ennättääkö hän pohjaan, ennen kuin haikalat nappaavat hänet.\n\n\n\n\nWellingtonin herttua\n\n\nAngelo ryntäsi kiihkeästi heti asiaan. Hänen suustaan tuli puhetta\nkoskena ja me sanoimme hänelle, että hän saisi pitää turpansa kiinni,\nsillä ei kukaan kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Silloin pisti hän jarrut\npäälle ja aloitti uudestaan:\n\n-- Hän souti meidät rantaan ja kokonaisen tunnin ajan yritti sormin ja\nkäsin puhumalla tarjoutua oppaaksemme. Hänen englanninkielentaitonsa\noli olematon, mutta hänen nimensä oli Wellington. Joku saarella\nvieraillut matruusi oli sen antanut hänelle ja tämä ruskeapintainen\nkanaka oli siihen kovasti kiintynyt. Hän osoitti leveää rintaansa ja\nhoki: Wellington, Wellington. Siitä kaikesta ymmärsimme, että nimi oli\ntehnyt suuren vaikutuksen häneen. Me nyökkäsimme ja osoitimme\nymmärtävämme. Juuri ennen maihinnousua ojensi hän Ericille kirjeen,\njonka hän kaivoi ryysyisen paitansa syvennyksistä. Eric rupesi sitä\ntavaamaan ja purskahti nauruun. Sitten kiersi kirje keulasta\nperätuhdolle saakka eikä meillä ollut pitkään aikaan ollut niin\nhauskaa.\n\nRakatawaa käytettiin muonituspaikkana. Meillä oli sinne hiililasti,\nsillä saarella oli sokeriruokoistutuksia, ananaspeltoja ja\nvaniljakenttiä. Jo ennen kuin pääsimme edes rantaan asti, pilkisti\npalmujen välistä tehtaitten savupiippuja. Savu kohosi taivaalle ja\nkoneet järsivät sokeriruo'on pintaa, niin että kuului.\n\nKirjeen ja siihen liittyvän todistuksen oli antanut eräs englantilainen\nmatruusi. James B. Wilton (s/s 'Tressan' quartermaster) todisti siinä\njuhlallisesti:\n\n\"_To whom it may concern_.\n\nMinä James B. Wilton todistan täten, etten koskaan ole tavannut\nsuurempaa roistoa maan päällä kuin tämän kirjeen esittäjä on. Hän on\nlikainen varas, saastainen roisto, joka viidestä sentistä leikkaa\nkurkun poikki. Kun hän pyytää teiltä, että ottaisitte hänet\noppaaksenne, niin potkaiskaa hänet tienviereen, sillä se on hänen oikea\npaikkansa ja siinä hän on syntynytkin. Hän on sika ja sian poika. Tämä\nkaikki olkoon hänelle suositukseksi annettu.\"\n\n-- Onpa siinä todistus! huokasi Eric.\n\n-- Siitähän te, pojat, saatte hyvän oppaan, sanoi Pietro, joka piti\nperää.\n\nPietron huomautus oli syntynyt puhtaasta ilkeämielisyydestä, sillä hän\nkulki aina omia teitään maissa ollessamme. Kerrottiin, että hän kulki\npitkin laguunin rantoja, kuunteli lintujen kirkunaa ja löi vetoa kenen\nkanssa tahansa siitä, että hän tunsi kaikki perhoset. Mutta hän olikin\njo vanha mies, niin vanha, että hän olisi kelvannut meille isäksi.\nAmmatiltaan oli hän laivan herra kirvesmies ja syntyään oli hän\nportugalilainen.\n\nSillä tavalla me tutustuimme Wellingtoniin, jonka heti ristimme\nWellingtonin herttuaksi, sillä me olimme lukeneet historiaa. Meitä oli\nveneessä viisi miestä, jos tuo hieman pahalta haiskahtava kanaka\notettiin mukaan. On merkillistä muuten, miten tummapintaiset ihmiset\nhajuavat, sanokoot rotujen tasa-arvoisuuden puolustajat ja neekerien\nystävät mitä tahansa. Neekerin haju kuumana kesäpäivänä on ellottava;\nkanakan tuoksu on kirpeämpi. Me koetimme pitää Wellingtonia tuulen\nalla, missä ikinä liikuimme.\n\n_Ellinor H._ keinui laguunin ulkopuolella mainingeissa. Halkaisijapurje\noli ylhäällä ja arvasimme perämiehen sitä kuivattelevan. Peräkannella\nistui kapteeni telttatuolissa. Hän oli mukava ukko. Kukin meistä oli\nsaanut maihinmenorahaa kaksikymmentäviisi dollaria ja ukko oli komealla\nkädenliikkeellä sanonut: -- Kun tarvitsette lisää, niin kaipa sitten\nhuudatte. _Ellinor H._ lepäsi ankkurissa kilometrin päässä rannasta,\njoten ukko tiesi, mitä sanoi.\n\nKuljimme valtavien sokeriruokoistutusten halki, tuijotimme palmujen\nkruunuihin, katselimme ananasrivistöjä, joissa ananakset seisoivat\njäykkinä kuin sotilaat ruoturintamassa ja vedimme sieraimiimme vaniljan\nväkevää tuoksua. Siellä täällä näkyi metsään hakatuilla aukeamilla\nhuopiin käärittyjä vaniljakasoja, jotka hiljalleen hautuivat lämmössä.\nCarlo lausui jotakin, että tämä oli kuin hänen kotikaupunkinsa\nsekatavarakauppa. Me kuljimme hiljaisen hartauden valtaamina, emmekä\nuskaltaneet edes ananaksen huippulehteä taivuttaa, sillä niin vieraiksi\ntunsimme itsemme.\n\nWellingtonin ruskeapintainen herttua kulki takanamme ja mumisi\nyksitoikkoisesti nimiä. Arvelimme, että hän yritti tutustuttaa meitä\nmaastoon. Tuon tuostakin tuli hänen huuliltaan sanat: \"Wikki-wikki\".\n\nKun pääsimme saaren keskustaan, aukeni silmiemme eteen kylä eli\nkauppala, miten siihen sitten suhtautui. Wellingtonin ääni tuli yhä\nkimeämmäksi. Hän huudahti vielä kerran \"Wikki-wikki\" ja silloin mekin\njo älysimme, mikä hänen aivoissaan oli pakottavana voimana. Keskellä\nkylää oli kaksikerroksinen rakennus ja sen kylkeen oli maalattu\nmustalla värillä nämä Wellingtonin sanat. Kyseessä oli saaren kapakka.\nOlisihan meidän pitänyt se jo arvata aikaisemmin.\n\nTunnin kuluttua olimme tulleet Wellingtonin kanssa yksimielisiksi\nsiitä, että tämä oli ainoa paikka saarella, missä sai\nkaksikymmentäviisi dollaria kulumaan hauskasti. Kärpäset surisivat\nkodikkaasti, oviaukossa heilui istutustenomistajia, työnjohtajia ja\nkanakoita. Kanakoille ei tarjottu mitään, mutta sitä enemmän tarjottiin\nsiihen pöytään, jossa istui saaren hienosto: kaksi insinööriä ja\nsheriffi. Otaksuttavasti kävivät koneet itsestään auringon voimalla ja\notaksuttavasti ei lakia ja oikeutta tarvittu, sillä nämä herrasmiehet\nolivat päättäneet istua pöytänsä ääressä, vaikka koko Rakatawa olisi\nmaanjäristyksessä uponnut meren nieluun.\n\nMe esitimme itsemme ja meidät otettiin suosiollisesti vastaan Rakatawan\nseurapiirissä. Me kerroimme tulevamme Australiasta, mikä oli totta ja\nkadottaneemme myrskyssä miltei kaikki miehet, mikä oli valhetta. Pietro\noli jo lähtenyt vaellukselleen.\n\nWellington istui ovensuussa ja katseli meitä kaihoisin silmin. Me\ntiesimme, mitä hänen mielessään liikkui ja Carlo nousi joka puolen\ntunnin kuluttua lukemaan hänen kouraansa viisikymmentä senttiä. Se oli\nhänen palkkansa ja se maksettiin täsmälleen. Yhtä täsmällisesti\nkatosivat rahat hänen taskuunsa, jos taskuksi voidaan kutsua rääsyistä\naukkoa, mistä ruskea iho pilkisti. Odotimme aina kuulevamme rahan\nkilisevän lattialle, mutta kaipa taskussa jokin pussi oli, koskapa\npetyimme.\n\nMeistä tuntui, että Wellingtonin herttua tuli yhä enemmän piparkakun\nväriseksi ja meistä tuntui myös, että _Ellinor H._ saisi meidän\npuolestamme lähteä koska tahansa pois. Insinöörit tulivat yhä\nmukavammiksi. Carlo lähti jälleen maksamaan Wellingtonille palkkaa\novensuuhun.\n\nSitten alkoivat tapahtumat kehittyä.\n\nKun Carlo tuli takaisin pöytään, rupesimme laskemaan rahojamme. Carlo\nteki sen järkyttävän huomion, että hänen kassansa oli kuivunut kahteen\ndollariin. Mutta miten?\n\nInsinöörit nauroivat ja sheriffi myhäili itsekseen. Carlo käänsi\ntaskunsa nurin, tutki oliko niissä reikiä ja taputteli sivujaan\nkuullakseen, kilisisikö raha jossakin, mutta kaikki oli turhaa. Lopulta\nhän alistui. Merimies uskoo mihin tahansa. Oliko ollenkaan varmaa, että\nukko oli antanut hänelle kaksikymmentäviisi dollaria? Oliko edes\ntodennäköistä, että sellaista miestä kuin kapteenia oli lainkaan\nolemassa? Oliko hänellä edes taskuja? Carlo kyseli tätä meiltä silmät\npyöreinä, emmekä voineet vastata mitään.\n\nKului jälleen puolituntinen ja Eric lähti maksamaan herttualle palkkaa.\nWellington istui yhä paikallaan liikkumattomana. Hän oli kuin\nepäjumalankuva hämärässä ja Eric taputti häntä ystävällisesti\nhartioille.\n\n-- Wikki-wikki, sanoi Wellington ja hymyili, että hampaat hohtivat.\n\n-- Rikki-tikki-tavi, sanoi Eric ja luuli sen olevan Rakatawan murretta.\n\nSitten he nauroivat molemmat.\n\nLaskimme, että Wellington oli nyt ansainnut kolme dollaria. Eric\ntarkisti kassansa ja hänen kasvonsa rupesivat muistuttamaan hevosen\nnaamaa. Ne venyivät, venyivät loputtomasti, niin että meitä rupesi jo\npeloittamaan.\n\nEricin kassa osoitti kahta dollaria ja kahtakymmentäviittä senttiä.\n\nHän toisti kaikki Carlon temput, mutta hän oli puolestaan varma siitä,\nettä ukko oli antanut hänelle kaksikymmentäviisi dollaria. Hän oli\nvarma siitäkin, että ukko oli todella olemassa, eikä mikään harhakuva,\nkuten Carlo uskoi. Hän oli jopa varma siitä, että joku oli vienyt hänen\nrahansa ja tilanne alkoi meistä tuntua hieman kiusalliselta, varsinkin\nkun Rakatawan hienostopiireillä tuntui olevan hauskaa.\n\nWellington istui yhä hiljaa nurkassaan. Olisi voinut luulla, että hän\nnukkui, ellei olisi nähnyt, miten silmät loistivat palavina hiilinä\nhämäryydessä. Kerran, mutta ainoastaan kerran, yritti hän nousta\ntuoliltaan ja tulla lähellemme, mutta silloin nousivat sekä sheriffi\nettä baarimestari paikoiltaan ja lähenivät häntä uhkaavan näköisinä.\nTuntui kuin olisi hänen ja kapakan muun osan välille ollut piirrettynä\nnäkymätön rajaviiva, jonka yli hänen ei sallittu astua. Maassa maan\ntavalla, ajattelimme ja kohautimme olkapäitämme.\n\nEric katsoi Carloon ja Carlo katsoi Ericiin, Sitten sanoi Eric, joka\noli viisain meistä:\n\n-- Mene sinä nyt!\n\nKäsky oli tarkoitettu minulle. Nousin ja lähdin Wellingtonin herttuan\nluo. Tarjosin hänelle dollarin seteliä ja hän kaivoi taskustaan\nviisikymmensenttisen, jonka hän ojensi minulle hieman minua tyrkäten.\nSeteli kahisi kuuluvasti, herttuan hampaat kilisivät ja minäkin taputin\nhäntä hartioille.\n\nWellingtonin herttua oli nyt ansainnut kolme ja puoli dollaria.\n\nPimeys tuli sitten valtavalla voimalla ja me ryhdyimme valmistelemaan\nlähtöä. Tropiikissa ei kuitenkaan tehdä mitään nopeasti ja niinpä\nennätti Wellingtonin herttua ansaita vielä viisikymmentä senttiä.\n\nMinä kopautin pöytään ja pyysin baarimestaria luoksemme. Hän tulla\nvaapersi hyllyvänä massana ja ojensi hikisen kätensä pöydän yli. Pistin\nkäteni taskuun ja vedin sen nopeasti takaisin kuin olisi käärme minua\npistänyt. Taskussani ei enää ollut mitään.\n\nMe rupesimme sitten etsimään rahojamme. Kurkistimme pöydän alle,\nkatsoimme epäilevinä insinööreihin ja sheriffiin ja -- annettakoon se\nmeille anteeksi -- tunsimme ensimmäisen kerran elämässämme, että\ntoveruus ja ystävyys ovat kuin kullassa ruskottavia pilviä, jotka\nvoivat haihtua.\n\nSheriffi maksoi lopulta. Lasku ei ollut suuren suuri: Wellingtonin\nherttua oli ansainnut enemmän kuin laskun summa oli. Carlo luovutti\njäljellejääneet rahansa sheriffille. Eric samoin ja niin me sitten\nallapäin ja surullisina lähdimme polulle takaisin. Wellington kulki\nedellä ja me miltei tunsimme, miten iloinen hän oli. \"Wikki-Wikki\",\nhoki hän. Ja me olimme samaa mieltä hänen kanssaan, että hän oli\nrehellisesti ansainnut rahansa.\n\nKaksikymmentäviisi dollaria ei ole paljon rahaa, eikä merimies\nmuutenkaan rahalle suurta arvoa anna, mutta rahaa ei saa pudottaa.\nKyselimme laivalle palattuamme ukolta, oliko hän todella antanut meille\nrahaa niin paljon. Hän kutsui taivaan ja maan todistajakseen sekä\nepäili meitä siitä, että yritimme sotkea hänen laskujaan.\n\nKun olimme olleet kahdeksan päivää merellä, kutsui Pietro meidät\nkatkaisijapuomille, mistä käsin hän parhaillaan narraili boniittoja.\nHänen kertomuksensa oli hieman ihmeellinen.\n\n-- Te muistatte kai, että saitte odottaa minua miltei tunnin veneen\nluona. Minä kävin teitä kapakasta hakemassa ja otin ryypyn niiden\ninsinöörien kanssa. Sheriffi kertoi, että Wellingtonin herttua oli\nvarastanut kaikki teidän rahanne. Hän oli Rakatawan ja ehkäpä koko\nEtelämeren saariston taitavin taskuvaras. Sen takia ei häntä lasketa\nkapakassa koskaan ovensuuta pitemmälle. Hän sieppaa rahan mistä tahansa\nja baarimestari aikoo viedä hänet Ranskaan sirkukseen.\n\n-- Mutta millä tavalla?... kysyimme me.\n\n-- Sheriffi sanoi vain, ettei sitä voi kukaan käsittää. Wellington ei\nsaa tulla häntä metriä lähemmäksi, muuten hän ampuu. Mutta sitten\nsheriffi tuli hempeämieliseksi ja sanoi, että hän suo tämän ansion niin\nmielellään Wellingtonin herttualle, sillä laivat käyvät vain kaksi\nkertaa vuodessa saarella. Kullakin on ammattinsa, sanoi sheriffi, eikä\nhän ollut sellainen mies, joka vei leivän toisen suusta. Ja\nWellingtonin elämä on muutenkin tarpeeksi vaikeata, vakuutti sheriffi.\nHän elää viidakossa hylkiönä eikä kukaan tahdo hänen kanssaan olla\ntekemisissä. Siellä hän varastaa apinoilta kookospähkinöitä, sillä hän\nei voi olla varastamatta. Hän ei varasta muilta kuin tyhmiltä\nluontokappaleilta, lopetti Pietro ja me ymmärsimme, että hän tahtoi\nolla yksinään boniittoineen.\n\nMutta sinä yönä vapaavahdin aikana me lähetimme jokainen hiljaisen\ntervehdyksen James B. Wiltonille, missä ikänä hän mahtoi seilata. Me\ntunsimme hänen kanssaan sielujen sukulaisuutta ja päätimme, että ensi\nkerralla Rakatawassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Gottfried Friedrich Karl Lutkens_. Kutsutaan Lihapullaksi kuudella eri\nkielellä. Entinen laivakokki, nykyisinkin siinä virassa. Lähti\nanoppiaan karkuun ja odottaa nyt hänen kuolemaansa. Ei kuvaa\nvihollistaan sen tarkemmin, sanoo vain, että jos käärme puree anoppia,\nniin käärme kuolee. Laittaa huonoa ruokaa vielä huonommista aineksista,\nmutta hymyilee aina sittenkin. Kolme kertaa on hänestä luvattu tehdä\nhaikalansyötti. Puhuu unissaan alasaksaa. Ikä 27 vuotta. Maha kuin\npussirotalla. Ulvoo ja sanoo, että se on jodlaamista. Tasainen kertoja,\nmutta ei pidä siitä, että häntä kutsutaan valehtelijaksi. Sarvi\notsassa, joka syntyi siitä, että kapteeni löi häntä kerran\nkivikovalla pannukakulla päähän. Annetaan nyt hänellekin puheenvuoro.\nHyväntahtoinen mies, joka suojelee nuorempiaan. Kirjoitustaidoton.\n\n\n\n\nHans Onnellinen\n\n\nLihapulla heitteli astioita pitkin pöytää. Pojat poimivat ne ilmasta\nkiinni ja huusivat jotakin sisältöä niihin. Lihapulla murisi jotain,\nkaatoi teetä ja istahti sitten seuraan.\n\n-- Ja nyt saatte kuulla kertomuksen Onnellisesta miehestä.\n\n-- Onks' niitä sellaisiakin? kysyi George.\n\n-- Kun kuulet, niin tiedät, sanoi Lihapulla.\n\n-- Hans oli murheellisen näköinen veijari. Silmät olivat punaiset,\nmutta vielä punaisempi oli nenä, iso nenä, joka alppivuoren tavoin\nkaareutui hänen harmaitten viiksiensä ylle. Kaikkea tätä maisemaa\nvalaisi alakuloinen hymy. Hänen ikäänsä ei kukaan tiennyt, tuskinpa hän\ntiesi sitä itsekään. Hän puhui omituista englannin ja saksan\nsekasotkua, joka joskus oli aivan hirvittävää. Hänelle oli käynyt kuten\nniin monelle muullekin maailmankiertäjälle: hän oli unohtanut\näidinkielensä, ennen kuin oli täydelleen oppinut uuden kielen.\n\nVarreltaan oli hän alamittainen. Väitettiinpä, että hän pystyi suorana\nkulkemaan pitkän toisen perämiehen jalkojen välistä. Sitä ei kuitenkaan\noltu koskaan todistettu.\n\nPojat kutsuivat häntä Hans Onnelliseksi. En kiinnittänyt nimeen mitään\nhuomiota, mutta kun sitä päivästä päivään toistettiin, heräsi\nuteliaisuuteni.\n\nIstuimme takaluukulla ja katselimme, miten 'Aldrich' kynti Panaman\nkanavan suussa olevaa vihreää vettä. Kanavasaaret, ikivihreät\nsaaret, olivat jo aivan lähellä. Vauhti hiljeni. Kuului surinaa.\nGyroskooppihyrrällä varustettu luotsivene surisi laidan viereen.\nSuunnilleen Hansin kokoinen, mutta paljon äkäisemmän näköinen luotsi\nsaapui laivaan. Perässä kompuroi lääkäri ja puoli tusinaa tullimiehiä.\n\nHetken hiljaisuus, sitten kolisi ankkurikettinki. Ankkuri putosi lahden\nvihreään veteen, kuului loiskahdus, sitten ruorin kitinää. Jälleen\nhiljaisuus.\n\nKatselimme, miten kokki onki merestä kummallisia kaloja. Toisilla oli\nvain pää, toisilla ei tuntunut olevan muuta kuin pyrstö. Möhömahaisia\nja suurisilmäisiä, värikkäitä ja harmaita kaloja nousi aikamoista\nvauhtia ämpäriin.\n\nKoko kanavan suu oli täynnä elämää. Tuossa pisti vedenpinnan\nyläpuolelle ruman päänsä suuri merikilpikonna, pyllähti syvyyteen, kun\nkuuli luotsiveneen surinan, tuossa boniitto teki loikkauksia lahden\nrasvatyynen pinnan yllä, ikään kuin olisi harjoitellut olympialaisia\nvarten.\n\nHans tuijotti ämpärissä olevia kaloja. Hän mutisi jotakin. Hän koetteli\nkaloja ikään kuin todetakseen, oliko tuollaisia eläviä todella olemassa\nmaapallolla. Hän oli niin alakuloisen näköinen, että tahtomatta nousi\nmieleeni hänen nimensä: Hans Onnellinen. Mistä ihmeestä noin\nalakuloisen näköinen mies saattoi saada niin iloisen nimen?\n\nJäimme siihen keskustelemaan. Annoimme kokin onkia emmekä välittäneet\nlainkaan lämmittäjistä, jotka tulivat kuumasta pätsistään yhtä kuumaan\npätsiin kannelle. Ero oli vain siinä, että alhaalla vallitsi kuiva\nlämpö, ylhäällä kannella oli kuin saunassa.\n\nHansin vetiset silmät tuntuivat tuijottavan jonnekin kauas. Hän tuntuu\nolevan hellällä tuulella, ajattelin ja päätin samassa kysyä, mistä hän\noli nimensä saanut.\n\nHans ei ollut kuulevinaankaan. Kun hän sitten avasi linnun nokkaa\nmuistuttavan suunsa, tulivat sanat viiksien alta sekaisena ryöppynä.\n\n-- Pojat kiusaavat vanhaa miestä. Mistä minä tiedän, miksi te minua\nhaukutte selkäni takana. En minä ole onnellinen.\n\n-- Kerro nyt, miten pärjäsit siellä Jokohamassa, kehoittivat\nlämmittäjät.\n\nJa niin Hans kertoi omituisen jutun.\n\nHän oli tovereineen joutunut Jokohamassa _beachille_, mikä lähinnä\ntarkoittaa sitä, kuten tiedätte, että he olivat joutuneet rahattomina\nrannalle. (Ikään kuin me emme olisi sitä tietäneet!) Kaksi päivää he\nolivat maleksineet japanilaisten parissa, kaksi nälkäistä päivää.\nKerjänneetkin he olivat, mutta heidän mielestään oli alentavaa mennä\nsatamakortteliin ruokaa pyytämään.\n\nKolmantena aamuna he istuivat kaupungin satamapuistikossa ja\nkuuntelivat vatsasta nousevia kurisevia ääniä. Nämä eivät ole\nmiellyttäviä ääniä ja niinpä he vetivät arpaa siitä, kenen vuoro oli\nlähteä kerjuulle. Hans voitti, mikä luonnollisesti tarkoitti sitä, että\nkaverin oli lähdettävä vaikealle vaellukselle.\n\nTämä tapahtui vuonna 1923, taisi olla syyskuussa. Muistaako kukaan,\nmitä silloin tapahtui? Silloin tapahtui? Silloin tapahtui suurin\nmaanjäristys, mikä koskaan on Japanissa maata heiluttanut.\nSatojatuhansia ihmisiä sai surmansa, kokonaisia kaupunkeja tuhoutui ja\npaloi, suuria saaria vaipui mereen, toisia nousi merestä, laivoja\nheittivät suuret hyökyaallot kauaksi kuivalle maalle ja koko Japani oli\nsilloin täynnä voivotusta.\n\nTämä onnettomuus tapahtui juuri samalla hetkellä, jolloin Hansin toveri\noli lähtenyt ruokaa kerjäämään. Hans istui penkillään ja heilutteli\njalkojaan. Häntä oli taasen onnistanut.\n\nSilloin alkoi maailma huojua. Hans lennähti penkkeineen kauas\nnurmikolle. Tuuli suhisi puissa, ne sortuivat ryskyen hänen päälleen ja\nhän sai silmänsä täyteen multaa. Kun maan keinunta jatkui, tarttui Hans\nkouristuksenomaisesti kiinni jonkin puun juureen, puri hampaansa yhteen\nja odotti kuolemaa. Hänen ainoana ajatuksenaan oli silloin:\nmaailmanloppu!\n\nKului viisi minuuttia, kului kymmenen minuuttia. Vasta silloin uskalsi\nhän avata silmänsä ja pyyhkiä luomien väliin tunkeutuneen mullan pois.\n\nMutta missä oli toveri?\n\nHans käänsi päätään varovaisesti siihen suuntaan, minne toveri oli\nlähtenyt kävelemään. Hän näki vain pari palavaa taloa, kokoonkaatuneita\npuita, mutta ei mitään muuta. Lopulta hän alkoi ryömiä palavia taloja\nkohden, mutta päästyään noin viidenkymmenen metrin päähän kohottautui\nhän ensin polvilleen ja sitten seisoalleen. Sen sijaan, että hän olisi\nnyt alkanut kävellä eteenpäin, alkoikin hän juosta kiivaasti takaisin\nentistä istuinpaikkaansa kohden.\n\nHän oli nimittäin nähnyt kauhean näyn: maa oli haljennut hänen ja\npalavien talojen välillä. Maassa oli monta sataa metriä syvä kuilu.\nSinne oli toveri vajonnut. Maailmanloppu oli hänet vienyt.\n\n-- Ja ellei minulla silloin olisi ollut arvonnassa niin hyvää onnea,\nolisin siellä kuopassa minäkin, tuumi Hans. -- Olisin mennyt suoraan...\n\n-- Kyllä me tiedämme, minne sinä olisit mennyt, virnistelivät\nlämmittäjät.\n\nKuumuutta, kuumuutta. Koko maailma tuntui hikoilevan.\nMiraflores-suluissa katselin, miten neekerit kävelivät kanavan\nreunoilla ja irvistelivät. Sähköveturit kiskoivat 'Aldrichia' Atlantia\nkohden. Kaiken yllä oli ikään kuin sumua. Miten ihmeessä ihmiset\nsaattoivat asua tämän kaltaisella seudulla?\n\nHans Onnellinen oli komentosillalla silloin, kun minun ruorivuoroni\ntuli. Hän vihelteli surumielistä säveltä ja sylkäisi aina alligaattorin\nnähdessään. Ja hän joutuikin sylkäisemään monta kertaa, sillä Culebra\nCutin rannoilla niitä oli kymmeniä ja Gatun-järvessä varmaan satoja.\nKapteeni katseli huvittuneena Hansia, mutta Hans vain mulkoili.\n\nColon. Christobal. Atlantinpuoleisessa suussa ovat nämä kaupungit aivan\nvierekkäin. Vain katu erottaa Christobalin Colonista.\n\nYhdysvalloissa oli siihen aikaan kieltolaki, mutta Panaman tasavallassa\nei ollut. Christobalissa sai ryypätä, mutta Colonissa ei saanut. Tai\noliko se päinvastoin, en muista.\n\nPurjehdimme jossakin Kuuban ja Haitin välillä, kun kuulin Hansista taas\noivan jutun.\n\nJos sattui väsymään märässä kaupungissa hummatessaan, täytyi katsoa,\nettei ärsyttänyt kuivassa kaupungissa käveleviä poliiseja. Panaman\npuolella ei tarvinnut pelätä poliiseja. Monta kertaa oli sattunut niin,\nettä jos väsynyt merimies nukkui keski- eli rajakadulla pää\namerikkalaisella puolella, korjasivat hänet poliisit, sillä pää oli\nollut syynä väsymykseen eikä muu ruumis. Niin oikeuskin asian käsitti\nja sakot tulivat. Mutta jos sattui nukahtamaan rajakadulla siten, että\npää oli Panaman tasavallan alueella, ei joutunut putkaan.\n\nHans oli iloitessaan nukahtanut rajakadulle hänkin. Pää oli ollut\nleukaa myöten Panaman puolella. Poliisi yritti varovaisesti työntää\nhänen päätään Amerikan puolelle, mutta silloin Hans oli herännyt. Ja\npelastui.\n\nSilloin vasta, silloin Kuuban ja Haitin välillä, käsitin, miksi Hansia\nkutsuttiin Hans Onnelliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Charles Vandermeer Jr_. Väitti olevansa kotoisin Bostonista ja väitti\nlisäksi kuuluvansa Bostonin hienostoon. Selitti olleensa taiteilija\nja että kuuluisuus meni hänen päähänsä. (Tässä me huokasimme\nosaaottavaisesti). Kertoi, että Bostonin hienostolla on seuraava\narvojärjestys: ensin tulee Jumala, sitten Lovejoyt, sitten Vandermeerit\nja sitten ei tule ketään. Minkä vuoksi me ristimme hänet heti Kalleksi,\nBostonin Kalleksi. Hänen puheensa oli yleensä silkkaa valhetta, sillä\nainoa taideteos, minkä hän koko elämänsä aikana oli tehnyt, oli\nhuonosti piirretty dollarin seteli ja palkkion tästä taiteellisesta\nsuurtyöstä maksoi hänelle New Haveniin oikeusistuin, joka mittasi siitä\nkolme vuotta ja kuusi kuukautta kuritushuonetta. Oli kai syytäkin\nlähteä sen jälkeen päätä tuulettamaan. Mutta joka tapauksessa mukava\nkaveri.\n\n\n\n\nMerimies kävelee Australiassa\n\n\nLamppu oli sammua, sillä kirottu messipoika ei ollut muistanut panna\nsiihen öljyä. Me sadattelimme hissunkissun. Kukaan vapaavahdin miehistä\nei viitsinyt nousta kojustaan. Odotimme jotain kansivahdin miestä\ntulevaksi, mutta ketään ei kuulunut, sillä huudoista päättelimme, että\nylhäällä otettiin parhaillaan alamärssyjä sisään. Se tarkoitti sitä,\nettä meidät saatettiin koska tahansa purrata kannelle. Muutenkin oli\nelämä aika haljua, sillä vettä oli koko maailma täynnä. Kojuissa haisi\nkosteus ja me taisimme itsekin haista homeelta.\n\nNo niin. Ketään ei tullut skanssiin. Me odotimme ja odotimme ja lopuksi\nrupesimme kertomaan juttuja. Joku muisti, että pian oli tulossa joulu\nja joku sanoi, että pitäisi kertoa joulukertomus. Sellainen, missä\nolisi joulukuusi ja suojelusenkeli ja missä olisi paljon joululahjoja.\nJoku toinen käski edellisen puhujan painua hiiteen. Sitten vaivuimme\ntaasen tylsyyteen ja koetimme kaikenlaisia vaistomaisia temppuja\npysyäksemme keskellä kojua. Laiva heilui niin vimmatusti. Se meni ylös\nja alas, se meni yhdelle sivulle ja toiselle sivulle.\n\nBostonin Kalle sai puheenvuoron. Hän yski ja kakisteli ja sanoi sitten,\nettä hän oli kerran Australiassa pummilla (niin kuin mekin emme olisi\nsiellä olleet pummilla!) Bostonin Kalle sanoi, ettei kukaan ole\nkävellyt niin pitkää matkaa Australiassa kuin hän, ja lausui meille\nmuutenkin halveksumisensa. Sitten hän aloitti, ja hyvä juttu siitä\ntulikin. Ikävä vain, että hän tehosti puhettaan pitkillä käsillään.\n\nJa tässä seuraa nyt hänen juttunsa asianmukaisesti koristeltuna:\n\n-- Maantiedettä koulussa lukeneet tietävät, että talvi on Australian\nkesä. Joulu on Australian juhannus, jos nyt niin saa sanoa. Mutta\nsiellähän ihmiset kävelevät pää alaspäin, kuten vanha Hanna sanoo. Maa,\nmissä linnut eivät laula, missä kukat eivät tuoksu ja missä naisilla ei\nole kunniaa. Aurinko paistaa siellä kuumasti ja lampaita on kamalan\npaljon. Samaten kaniineja ja sisiliskoja.\n\nOlimme olleet jo kaksi kuukautta maantiellä. Kulkeneet talosta taloon\ntyötä etsien ja -- mikseipä sitä kehtaisi sanoa -- kerjäten. Joskus\nansaitsimme hieman rahaa tilapäistyöllä, mutta ne kuluivat pian ja\njälleen oli käveltävä. Työtä ei saanut, ei ainakaan pysyvää työpaikkaa.\nVaikka -- mitäpä siitä, tuumi Jack. Eihän terve ruumis työtä kaipaa.\n\nOn ihmeellistä, miten hyvä oppimestari Nälkä on. Me olimme silloin\nlähellä luontoa. Meidän silmämme, korvamme, raajamme ja nenämme olivat\nkaikki alakerran herran, Vatsan palveluksessa ja tämä herra oli vaativa\nisäntä. Lakkaamatta se ajoi meitä eteenpäin. Se opasti meidät\nsellaisiin taloihin, missä emäntä oli ystävällinen ja missä koira\nheilutti häntäänsä. Se varjeli meitä kiroilevista isännistä. Mutta\nihmeellisesti se vain pieneni näiden kävelykuukausien aikana.\nAinoastaan murinansa se osasi säilyttää yhtä kuuluvana.\n\nJos olisitte, pojat, silloin olleet Australiassa (ikään kuin emme olisi\nsiellä olleet -- pyh!) olisitte nähneet suunnilleen seuraavanlaisen\nnäyn:\n\nJack kävelee edellä ja minä jäljessä. Huiskimme kärpäsiä pois\nlehdeksillä. Eukalyptuspuun lehvillä. Koetamme selittää kärpäsille,\nettemme ole lehmiä, mutta ne eivät ymmärrä meitä. Puiden oksilta\nkurkkivat suuret liskot, _iguanot_. Puiden alla juoksentelee kaniineja\nja lehvien välissä liihottelee suuri äänetön lintu, joka on\nvain tavallisen tulitikkulaatikon painoinen. Sen me tiedämme\nkokemuksestamme, sillä olemme lähestyneet Luontoa. Iguanoja emme pelkää\npäivisin, mutta yöllisen leirivalkean ääressä niiden pihinä käy\nhermoille. Maa on kuivaa ja pölisee. Näillä seuduin sataa vain kaksi\nkertaa puolessa vuodessa eikä vettä ole missään. Kengät ovat\nylellisyyttä, mutta hattu pitää olla päässä, muuten rupeaa näkemään\nsammakoita.\n\nMaantie on pitkä. Se ulottuu aina rantaan asti, sillä Australia on\nsaari. Rannalla olisi vilpoisempaa, mutta sinne emme uskalla mennä.\nMeitä odotetaan siellä hartaasti, poliisit odottavat, mutta me sen\nsijaan kävelemme vain vinhaa vauhtia maan keskikohtaa päin. Vain\nsisiliskoille kerromme salaisuutemme ja vain kaniinit tietävät, miksi\nkävelemme niin kovaa.\n\nTien vierellä lepää lampaanraato. Osa siitä on syöty ja nahka\nripustettu kuivamaan aidalle. Siellä päin maailmaa on sellainen tapa,\nettä kulkija saa tappaa lampaan, kunhan vain jättää nahan aidalle\nkiikkumaan. Lampaita näkyy tuhansittain -- vieläkin enemmän. Koko\nmaailma haisee lampaille ja kaniineille ja joskus ryöpsähtää tähän\nvaltahajuun tuulahdus lehmän antimista.\n\nKaniineista emme oikein pidä. Alituiseen häiritsevät ne meidän\nvaatimatonta yöuntamme, alituisesti ne poukkovat kimmoisilla koivillaan\nkorviemme ohi. Joskus öisin on koko maailma täynnä kaniineja: harmaita,\nruskeita, sinisiä, punaisia ja mustia sekä pitkäsäärisiä. Ne kaivavat\nmaahan reikiä, joissa miltei nyrjäyttää nilkkansa, ne kurkistelevat\nkaikkialla, ja olen kerran nähnyt sellaisen puussakin.\n\nTalo talon jälkeen lipui ohitsemme. Lipui, sillä olimme kuumuudesta\nniin turtuneita, ettemme huomanneet omaa liikkumistamme ollenkaan.\nSitten eräänä iltana tuli eteemme oikein lihavan näköinen talo,\nsellainen, jota australialaiset sanovat: \"My house is my castle\".\n\nMinun vuoroni oli mennä pyytämään. Minun vuoroni oli vikistä pehmeällä\näänellä. Minun vuoroni oli silmiä kamalasti pyörittämällä koota kokoon\nkaikki talossa mahdollisesti piilevä säälintunto.\n\nJa kyllä minä osasinkin. Astuin kuistille ja kurkistin sisään. Ulos\nsaakka tuntui paistetun leivän käry. Emäntä oli leiponut sievän, ah,\nniin sievän pinon kaakkuja. Sellaisia pieniä kaakkuja. Minä pidin\nniistä heti ensi näkemältä, mutta niiden leipoja ei pitänyt minusta\nollenkaan. Kuulin jo ovelta kurkistaessani joitakuita sanoja, joiden\nsisimpänä ytimenä oli keskitetty ajatus: taas tulee hampuusi meidän\ntaloomme. Tein kuitenkin kaikki konstit etuperin ja takaperin, sillä\neihän mitään ollut hävittävänä.\n\nLukiessani takaperin litaniaani huomasin, että emäntä hiipi luokseni\netuperin patakoukku kädessään. Silloin minä loikkasin yhtämittaa ulos\nasti. Painoin oven kiinni ja sihisin pelosta. Sehän oli hurja nainen!\nTuskinpa hän oli edes kristitty?\n\nEmäntä oli jäänyt oven toiselle puolelle. Kuistin varjoisesta osasta\nkuumotti jotakin ruskeata. Kuin ajatuksissa hiivin sinnepäin, sieppasin\nkokonaisen pellillisen vielä kuumia pyörylöitä syliini ja hitaasti sekä\narvokkaasti poistuin pihan puiden sekaan.\n\nKolmanneksen söi Jack, kolmanneksen minä ja loput panimme pussiin.\nSitten sanoin Jackille:\n\n-- Olen tehnyt osani. Näytä sinä nyt sitä kehumaasi tarmoa ja vie tyhjä\npelti takaisin. Muista kiittää emäntää ja jos näet isännän, niin sano,\nettä mahdollisesti ensi viikolla tulemme tätä tietä takaisin.\n\nJack murisi, mutta meni kuitenkin. Harvapuheiseen tapaani olin jättänyt\nhänelle selittämättä, miten nämä pullat sain. Jack meni ja tuli. Hän\ntuli takaisin niin nopeasti, että se oli aivan ihmeellistä. Emännän\nhameenliepeet vain hulmahtelivat hänen heiluttaessaan kamalaa koukkua\nrotevissa käsissään. Ja Jack juoksi. Minusta tuntui, että hänen\nilmeensä oli hieman ristiriitainen.\n\nNo, sovittiinhan sekin sitten, kun oli tullut juostua tarpeeksi. Jack\noli vähän heikompi.\n\nMuuten oli hän verraton toveri näillä nälkämatkoilla. Tyhjästä kirkosta\noli hän lainannut itselleen hatun. Omansa hän myi ja sillä summalla\nelimme kaksi päivää. Vanhat tädit olivat hänen erikoisalansa. Miltei\njokaisessa kaupungissa oli paljon vanhoja tanttoja, jotka olivat\nperustaneet hyväntekeväisyysyhdistyksiä juuri meikäläisiä varten. Jack\noli ottanut hoitaakseen kaikki matkan varrella tapaamamme yhdistykset.\nHän olisi ottanut hoitaakseen niiden rahavaratkin, mutta tädit eivät\nsuostuneet. Täytyyhän kasöörillä sentään kengät olla jalassa, mutta\nsellaisia ei Jackilla ollut.\n\nSeuraava mailmanmainio seikkailu tapahtui itse joulupäivänä. Kuumuus\noli ankara, mutta parasta kai lienee, etten mainitse numeroita, sillä\nte pyörtyisitte. (Pyh! ajattelimme me; ulkona oli juuri silloin 45\nastetta varjossa!)\n\nHikeä lisättiin oluella ja Jack innostui kovasti. Joulupäivänä mennään\nmuualla kirkkoon, mutta Australiassa ei uskonnosta erikoisemmin\nvälitetä. Päivä kuin päivä, tuumivat he ja ratsastuskilpailut ovat\nheille useaa muuta asiaa tärkeämmät.\n\nJack oli päättänyt näyttää suomalaista sisua hevoselle ja näille\npakanoille. Kyllä siinä tarvittiinkin sisua, sillä hän tiesi hevosesta\nsen verran kuin tavallinen merimies yleensä hevosista tietää. Onni\nsuosi kuitenkin häntä, mutta oikeinpäin ei hän satulassa ollut\nmaaliviivalla. Hän sai kuudennen palkinnon, sillä kuudestatoista\nosanottajasta tuli maaliin vain kuusi. Yksi taittoi niskansa ja muut\nläkähtyivät muuten vain. Paikkakuntalaiset sanoivat minulle -- Jackia\ntarkoittaen -- ettei Australiassa ole koskaan ennen ratsastettu sillä\ntavalla. Hevosen lainannut vaati Jackilta vahingonkorvausta, mutta\nsilloin me olimme jo jälleen maantiellä.\n\nAustraliassa juodaan jouluna kovasti, mutta Tapaninpäivänä ovat kaikki\njo niin kipeitä, etteivät enää juodakaan jaksa. Krikettiä, tennistä ja\njalkapalloa meille näytettiin jokaisessa kylässä, missä vain kuljimme.\nOtimme osaa kaikkiin sellaisiin kilpailuihin, mihin meidät laskettiin\nosanottajiksi, ja sitä paitsi otimme kaksi takkia ja yhden potkupallon.\nHätä ei lue lakia, mutta minun mielestäni se potkupallon otto oli\nhieman turha, sillä eihän potkupalloa voi syödä. Heitimme sen sitten\nerääseen melonipeltoon, missä toivottavasti joku melonivaras putosi\npyrstölleen nahkaisen melonin tavatessaan.\n\nTuontuostakin pelasimme poliisiasemilla pinochlea konstaapelien kanssa,\nsillä matkamme varrella oli useita poliisiasemia ja poliisit ovat\nkaikkialla maailmassa yhtä uteliaita. Nämä australialaiset poliisit\nolivat erikoisen seurankipeitä ja pidättivät meidät tuontuostakin.\nAamuisin syötiin mannaryynipuuroa ja sitten taas alkoi peli. Saimme\naina lähtiessämme kolmen päivän muonan. Niin määrää laki sielläpäin\nmaailmaa. Vähitellen opimme tuntemaan kaikki poliisit siinä valtiossa,\njoten meillä ei siellä ollut enää mitään tekemistä. Komeasti hattujamme\nnostaen siirryimme Queenslantiin, puolitropiikkiin, josta taasen yhtä\nnopeasti tulimme takaisin, sillä Queenslannin poliisit selittivät,\nettei meillä sielläkään ollut mitään tekemistä.\n\nJack oli lukenut kirjoista, että amerikkalaiset virkaveljemme\nmatkustavat hienosti junassa. Jack sovellutti näitä kokemuksia\nkäytäntöön, mutta pääsi vain kaksi asemanväliä eteenpäin, sillä silloin\nhänet löydettiin tyhjästä tavaravaunusta. Hän sai valita selkäsaunan\ntai kuuden kuukauden välillä. Jack valitsi edellisen.\n\nJack yritti toisenkin kerran ilmaista junamatkaa, vaikka olisi luullut\nyhden selkäsaunan olleen tarpeeksi. Hän oli sillä kertaa mennyt\ntäysinäiseen tavaravaunuun peitteen alle. Juna kolisi eteenpäin ja Jack\noli tyytyväinen. Hän \"asui\" viimeisessä vaunussa ja komeata oli kulku.\nSitten hän nukahti ja heräsi aamulla siihen, että ympärillä oli niin\nkumman hiljaista. Olivat pahukset yöllä jättäneet lähiasemalle\ntarkoitetun viimeisen vaunun junasta pois ollenkaan tietämättä\nmatkustaja Jackin aikomuksista. Sillä kertaa pääsi Jack eteenpäin noin\nkaksikymmentä kilometriä, mutta säästyi selkäsaunalta. Ja olihan sekin\nhyvä asia.\n\nNiin siis matkustetaan Australiassa, maassa, missä kukat eivät tuoksu,\nlinnut eivät... jne, sanoi Charles Vandemeer ja haroi pitkää tukkaansa.\nPuolet meistä oli nukahtanut kesken kertomusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kalimeia Kalulu_. Se oli kuuleman mukaan ollut hänen nimensä silloin,\nkun hänen isoisänsä oli vielä ihmissyöjä. Ukko oli pistänyt monta\nsukulaistaankin poskeensa ja elänyt sillä tavoin vanhaksi. Mutta nyt\noli pojanpojasta tullut herrasmies. Hän pukeutui meistä parhaiten ja\noli ylpeä siitä, että oli Uusilla Hebrideillä opetellut ranskaakin.\nTyypillinen lähetyssaarnaajien koulun tulos, mutta hyvä merimies ja\nosasi kertoa hyviä juttuja. Hänen nimensä oli nyt Charles Smith ja sen\nnimisiä on maailmassa noin kaksi miljoonaa. Nimi ei siis miestä\npahentanut.\n\n\n\n\nMiten Filipo pääsi anopistaan\n\n\n-- Voi, voi! kirkaisi Charles Smith ja me pelästyimme.\n\n-- Mitäs sinä, apina, vingut, kyselivät kiusaantuneet äänet\nyläkojuista. Alakojuista kuului naurua.\n\n-- Se ei löydä taasenkaan maihinnousupaitaansa, murahti Bill.\n\nCharlesilla oli kaunis silkkinen ja keltainen paita, johon kuului\npunainen solmio. Hän hukkasi sen kerran viikossa jonnekin. Tavallisesti\nse löytyi kirstun pohjalta, sillä sinne se tavallisesti pistettiin,\nsitten kun Charlesin arkku oli perinpohjin pöyhitty. Me olimme\nnimittäin väsyneet hänen keikarimaisuuteensa.\n\nPaita löytyi ja kuulimme Charlesin mutisevan, ettei laivalla ollut\nmuita herrasmiehiä kuin hän. Minkä toteamuksen me kiitollisuudella\notimme vastaan. Emme halunneetkaan olla herrasmiehiä.\n\nCharles rauhoittui, hyräili jotakin lemmenlaulua, sillä hän oli suuri\nnaissankarikin, ja rupesi yhtäkkiä kertomaan juttua, joka kylläkin\nsietää panna aikakirjoihin. Jutun kertominen kesti kaksi ja puoli\ntuntia, mutta tässä se nyt on lyhennettynä ja kaunistettuna:\n\n-- Makasimme selällämme ruokovainiossa ja kuuntelimme suhinaa. Jossakin\nkaukana puhisivat vielä kanakat, sihisivät korealaiset ja kiinalaisten\nmelu kuulosti porisevalta papupadalta.\n\n-- Sinun vuorosi mennä haukkumaan, sanoin minä Filipolle.\n\n-- Ei vielä. Vasta tunnin perästä. Otetaan ensin vauhtia.\n\nYstäväni Filipo Gomez oli kuin luotu työnjohtajaksi, _timekeeperiksi_.\nVaikka havaijilaisten kanakoiden kielessä ei olekaan kuin kaksitoista\nkirjainta, sai Gomez näilläkin puutteellisilla haukkumisvälineillä\nihmeitä aikaan. Otaksun, että hän lisäsi omasta puolestaan viisitoista\nkirjainta sanavarastoonsa. Minä en osannut muuta haukkumakieltä kuin\nenglantia, mutta se ei enää näihin amerikkalaisen demokratian\nlellittelemiin nahkiaisiin pystynyt. Mutta kyllä Filipo antoi heille\ntulta pöksyille. Hän ei ratsastanut heitä kumoon, hän ei lyönyt heitä,\nmutta hän kiljui.\n\nSiinä me makasimme ja meillä oli niin hyvä olla. Leikatuista aukioista\nkumotti meri. Täällä oli tuulta, täällä oli lämpöä ja täällä sai\nkristityn ihmisen palkan.\n\nFilipo oli kotoisin Filippiineiltä, siis sieltä naapurista, ja hän oli\njollakin tavoin kyllästynyt aurinkoon.\n\nFilipo haukotteli ja ryhtyi sitten selittämään, miten hän pääsi\nerilleen madoista, jotka olivat käyneet hänen retiisimaansa kimppuun.\nMinä kuuntelin jännittyneenä, sillä Filipo oli maailman paras\nvalehtelija.\n\n-- Weil, minä sirotin suolaa vakoihin. Yöllä ne juupelit nousivat\npinnalle, nyhtivät retiisit maasta, sirottelivat suolaa niille -- ja\nselvä oli. Ne eivät näes ole tottuneet suolaan. Ne kuolivat joka liero.\n\nMinä katsahdin häneen, sanoin lempeästi:\n\n-- Onkohan tuo nyt oikein totta?\n\nVastausta ei kuulunut.\n\nVihdoin Filipo nousi, haki hevosensa, ja minä jäin yksin siihen\nloikomaan. Mietin, mitä ruokaa Pierre tänään laittaisi. Sokeritehtaalla\noli taasen illalla tanssit. Minä menisin ja Filipokin menisi -- sikäli\nkuin hän pääsisi anoppinsa haukankatseelta livistämään.\n\nFilipon vaimo meni vielä jollakin tavoin mukiin. Hän oli\nportugalilainen, sellainen mukiinmenevä portugalilainen.\nPortugalilaiset naiset ovat kyllä kauniita nuorena, mutta auta armias,\nkun he vanhenevat. (Senkin naissankari, ajattelimme). Kaikki kauneus\njää silloin kielenpäähän ja se on sellaista kauneutta, josta voi sanoa,\nettä se on pahasta. Filipon anoppi oli sivuuttanut nuoruutensa ja\npäättäen Filipon kertomuksista ja värikkäistä kuvista oli tämä anoppi\nkaukaista sukua tarujen lohikäärmeelle. Sisarentytär, sanoi Filipo\nhuoaten.\n\nTätä kaikkea minä siinä mietin. Pasaadi löi rantaan, sokerivarastoista\nnousi imelä haju ja viivasuoralla tiellä pörisi auto täynnä banaaneja.\nVietiin varmaan virkistysaineita illan tanssiaisiin.\n\nFilipo palasi ja heittäytyi ruokojen päälle. Hän vihelteli\nhuolettomana. Hänen omaatuntoaan eivät nämä ikuiset riitelyt ja\nhaukkumiset painaneet. Uskon, että hän sai joka ilta kuulla anopiltaan\nniin paljon pistäviä sanoja, että hän sydämensä kyllyydestä sitten\npurki niitä kulien selkään, joten luonnollista olisi ollut, että kulit\njonakin yönä olisivat ryöstäneet Filipon anopin ja paistaneet hänet\nuskonnollisissa juhlissaan. Uskon, ettei Filipolla olisi ollut mitään\nsitä vastaan. Filipon sydän oli paksuksi parkittu.\n\n-- Menetkö tansseihin, kysyin minä irvistellen.\n\n-- Olihan tässä vähän aikomus. Saa nähdä mitä se vanha hyeena siihen\nsanoo.\n\nFilipo huokasi.\n\n-- Minä tulen sitten sinua noutamaan. Laita itsesi ja eukkosi kuntoon.\nPitääkö minun odottaa takaikkunan alla?\n\n-- Älä pilkkaa minua, vaikeroi Filipo. -- Odota, kunnes itse saat\nanopin niskoillesi.\n\nTuli viimein ilta. Kuului veitsien kalinaa, kulien iloista popotusta ja\nhevosten hirnuntaa. Päivän työ -- nimittäin makaaminen -- oli meidän\npuoleltamme päättynyt. Ilta viilentyi ja tropiikki esittäytyi\nparhaimmilta puoliltaan. Nyt saattoi tanssiaisiin jo pukeutua\nherrasmiehen tavoin. Tämänkaltaisena viileänä iltana pääsisi varmaan\nleikistä yhdellä varakauluksella. (Ahah! sitä keikaria, ajattelimme).\n\nPierre oli nukkunut miltei koko päivän. Pierre nukkui aina liian kauan.\nSaimme vain paistettuja munia. Pojat olivat vihaisia. Joku väitti, että\nPierre muistutti sammakkoa, mutta siitä suuttui Pierre, niin että oli\nhaleta. Eihän ihminen silti sammakko ole, vaikkapa onkin ranskalainen.\n\nEtsin laatikostani parhaimman paidan, parhaimman kauluksen ja\nparhaimmat napit.\n\nOsasivat nämä sielläkin päin sommitella venetsialaisia öitä!\nSokerivajan katosta riippui värillisiä lyhtyjä. Vajan toinen pää oli\njätetty aivan avoimeksi ja kuu tunkeutui mahtavana aina takasoppiin\nasti.\n\nAikaa oli riittävästi ja sen vuoksi lähdinkin Filipon bungalowille\nlupaukseni mukaan. Filipo asui kookos- lehdon vierellä. Kookosmetsä oli\nsynkkä, sillä puut eivät vielä olleet kasvaneet täyteen mittaansa ja\nistutus oli ollut liian tiheää. Filipo oli ollut ahkera mies ja\nsuurenmoinen vanhapoika ennen naimisiinmenoaan. Miten se oli tapahtunut\nei kukaan tietänyt. Siitä oli kolme viikkoa keskusteltu timekeepereiden\nkesken, mutta sitten jätetty hänet rauhaan.\n\nAstuin kuistille. Koputin oveen, mutta samassa silmänräpäyksessä kaduin\ntuloani, sillä sisällä oli kaikesta päättäen aikamoinen perhekohtaus\nkäynnissä. En ollut asiasta varma, mutta minusta tuntui kuin olisi joku\nlyönyt toista tuolilla päähän. Siitä olin kuitenkin varma, että sisällä\njoku sihisi kuin käärme. Käärme se ei voinut olla, sillä Hawaijilla ei\nole käärmeitä. Kukahan siellä leikki käärmettä?\n\nOvi tempaistiin äkkiä käsistäni ja sihisijäksi osoittautui Filipo, joka\nkuhmu päässä ja puoliksi pukeutuneena ryntäsi ulos kuutamoon. Hän ei\nhuomannut minua kiireissään. Astuin rohkeasti sisään, sillä tiesin,\nettei minulle mitään tapahtuisi ja olin kuin en olisi tietänyt mistään\nmitään. Etuhuone oli pimeä ja sen vuoksi sainkin heittää kysymykseni\nmustaan pimeyteen:\n\n-- Onko Filipo kotona?\n\nJostakin kaukaa kuului ovien läiskimistä. Filipon vaimo ilmestyi avatun\noven valoaukkoon. Hänen tukkansa oli hajallaan. Ovesta tunkeutui\nsamalla myöskin voimakas sipulinhaju. Tämmöistä siis oli olla\nnaimisissa portugalilaisen kanssa!\n\nMutta paras oli vielä jäljellä. Tyttären perässä tuli anoppi ja nyt\nkäsitin, että Filipo oli ollut varsin oikeassa. Kasvot muistuttivat\nrypistynyttä omenaa ja silmien alta pisti etäisyyteen nenä, jolla olisi\nvoinut vaikka leikata korvat moskiitolta.\n\n-- Onko Filipo kotona, kysyin uudelleen.\n\n-- Kyllä -- kyllä -- hän täällä oli, vastasi vaimo hätääntyneenä. Hän\nmeni vain vähän ulos. Kyllä hän vielä tulee.\n\nTarkastellessani anopin julmia virnistyksiä rohkenin mielessäni epäillä\ntämän väitteen todenmukaisuutta. Otaksuttavasti oli Filipo paennut\nlaivakonttoriin ostaakseen lipun takaisin Filippiineille.\n\nTätä ajatellessani sain loistavan aatteen. Minä saan aina loistavat\naatteet seisoessani.\n\nSangen omituinen on ihmisluonto. Otaksuttavasti oli Filipon kotona\nennenkin tapahtunut tämänkaltaisia sissisodan kohtauksia, sillä hän\ntuli jo viidentoista minuutin kuluttua takaisin. Luotuaan ensin aran\nsilmäyksen anoppiin, kietoi hän pakottavan päänsä ympärille märän\npyyheliinan ja ilmoitti sitten, ettei lähdöstä tansseihin voinut tulla\nmitään, sillä hän oli saanut päänsäryn.\n\nMe tiesimme kaikki, mistä päänsärky johtui ja sen takia oli tilanteessa\njonkinlaista jännitystä. Vapauttavan sanan sanoi silloin, kumma kyllä,\nanoppi, joka oli yhtäkkiä muuttunut maireaksi.\n\n-- Menkää vain sinne tanssiaisiin, hän piipitti. Kun tämä herra niin\nkovasti tahtoo. Menkää vain...\n\nNiin me sitten menimme ja hyvät tanssiaiset ne olivatkin. Vajassa\npuhuttiin ainakin kuutta kieltä, ja juomia oli kolmeatoista eri lajia.\nTytöt punoivat kaulaamme lein ja me tunsimme olevamme sangen arvokkaita\ntekijöitä Hänen Majesteettinsa Yhdysvaltain Virkavaltaisuuden\nValtakunnassa.\n\nSeuraava päivä oli jälleen työpäivä ja niin edelleen aina lauantaihin\nasti. Loistavaa aatettani olin kehitellyt ja lauantaina puolenpäivän\naikoihin olin valmis uskomaan sen asianomaiselle, nimittäin Filipolle.\n\n-- Haluaisitko mielelläsi päästä rakkaasta anopistasi? kysyin hiljaa.\n\nFilipo ponnahti seisomaan. Hän tuijotti minua epäilevin katsein,\nistahti sitten jälleen ja huokasi syvään.\n\n-- Mitä maksat, jos pääset hänestä?\n\nFilipon kurkusta kuului käheätä korinaa.\n\n-- Ai-o-t-k-o tap-paa akan? kysyi hän sitten silmät loistaen. -- Ei\nsitä kukaan huomaisi. Kilauean kraateri on hyvä paikka...\n\nHänen silmänsä hehkuivat.\n\n-- Ei sinne päinkään. Ei sitä niin vain ihmisiä tapeta. Poliisit ne\novat täälläkin. Mitä maksat?\n\n-- Kyllähän sinä sen tiedät, että saat mitä vain. Kerro pian.\n\nNeuvottelimme sitten hetken asian käytännöllisistä yksityiskohdista.\nFilipo suorastaan kiemurteli naurusta. Hän huusi, hän hyppi ja kiljui,\nettä maailma kaikui. Hän suuteli minua, hän kiskoi minua tukasta ja\nkäyttäytyi yleensä kuin kanaka humalapäissään. Hän vannoi ikuista\nkiitollisuuttaan. Uskon, että sillä hetkellä olisin saanut vaikka hänen\nvaimonsa, jos olisin pyytänyt sitä häneltä.\n\nIllasta tuli aamu ja aamusta uusi päivä. Silloin menin saaren\nsiirtolaisviranomaisen luo. Sellaisia virastoja on Yhdysvaltain joka\nnurkassa. Ei ole mitään kolkkaa siinä laajassa valtakunnassa, missä ei\n_immigration officer_ tunkisi hyvinmuodostunutta nenäänsä sellaisten\nihmisten asioihin, jotka eivät ole sadan prosentin jenkkejä. (Ikään\nkuin me emme olisi sitä tienneet!) Siirtolaiset pääsevät joskus\nelämästään -- nimittäin kuollessaan -- mutta immigration officerista he\neivät pääse koskaan. Häneen minä nyt olin perustanut toivoni.\n\nTapasin hänet Lihuen kylätalon kuistilla. Olimme hyvänpäiväntutut ja\nhän pyysi minua sisään juomaan teetä. Kun tiesin, minkälaista hänen\n\"teensä\" oli, seurasin häntä mielihyvin. Sisällä vilpoisessa hämärässä\nme sitten pohdimme syntyjä syviä Filipon anopin pään menoksi. Mitä\nenemmän me pohdimme, sitä enemmän me nauroimme ja lopulta oli meillä\nkummallakin niin suuret kyynelet silmissä, ettemme enää tarvinneet edes\nsekoitusvettä grogiin.\n\n-- Koska hän saapui saarille? minä kysyin.\n\nViranomainen selitti, puisti päätään, tarkasteli eteensä Ievittämiään\nkirjoja ja sanoi sitten:\n\n-- On hassua, etten minä tuota ole ennen tullut ajatelleeksi. Filipo on\nhyvä mies ja olisin voinut auttaa häntä jo monta vuotta sitten. Akka on\ntullut saarille jotakin ihmeellistä tietä. Kuten tiedätte, on täällä\npaljon muitakin sellaisia, jotka ovat luvatta tulleet maahan. Minäkin\ntunnen kymmeniä sellaisia, mutta en ole viitsinyt ryhtyä heitä poiskaan\najamaan. Akka on päässyt Honoluluun jotakin ihmeellistä tietä. Passia\nei hänellä ole.\n\nSitten heittäytyi hän tärkeäksi ja luki minulle Yhdysvaltain\nsiirtolaisista kyseessäolevan pykälän. Luettuaan sen löi hän polveensa,\nniin että tuhatjalkaiset rapisivat katosta pöydällä olevien paperien\nsekaan. Hän nauroi niin, että pelkäsin hänen halkeavan.\n\n-- Menen sinne jo huomenna pitämään kuulustelua! huudahti hän. Olkaa\nsiellä illalla, niin saatte nähdä jotakin hauskaa.\n\nTietysti minä menin. Filipolle olin kertonut vain sen, mitä hänen tuli\ntietää ja astuessani sisään bungalowiin tuntui minusta kuin olisi\nhuoneissa vallinnut täysi rauha.\n\nAnoppi tervehti minua makeasti hymyillen, mutta ennätti siinä samassa\ntiuskaista Filipolle ja tyttärelleen kolme kertaa. Filipo ei ollut\nmilläänkään. Hän oli pääsemässä taivaaseen ja mitäpä ne muutamat kivet\nloppumatkalla enää merkitsivät.\n\nOfficer tuli lupauksensa mukaan. Hän loi tuiman silmäyksen anoppiin, ei\nottanut pois lakkia päästään, vaan tiuskaisi heti:\n\n-- Onko teillä paperit siitä, että olette tullut laillisesti tähän\nmaahan?\n\nAnopin omenakasvot tulivat aivan keltaisiksi. Hän koetti hädissään\ntunkeutua Filipon selän taakse, mutta Filipo hyppäsi ketterästi\nsyrjään.\n\n-- Onko joku ilmiantanut minut? hän sitten piipitti.\n\n-- Kyllä -- teidät on ilmiannettu. Te olette tulleet tyttärenne kanssa\nsalaa saarille. Tyttärenne saa jäädä, sillä Filipo on Yhdysvaltain\nkansalainen ja niin muodoin silloin hänen vaimonsakin, mutta te saatte\nkahden viikon kuluttua painua täältä Honolulun kautta jonnekin muualle.\nJa -- tässä virkamies virnisti -- älkää koettakokaan mennä\nYhdysvaltojen kautta. Minä sähkötän heti presidentille, jonka kanssa\nolen hyvissä väleissä. Jos hän tapaa teidät siellä tai jos teidät\ntavataan kahden viikon kuluttua vielä tällä saarella, viedään teidät\nSing-Singiin ja sähkötuoliin.\n\nVirkamies keräsi paperinsa ja astui arvokkaasti ulos ovesta. Kuistilla\nhän pisti kielensä suusta ulos ja vihelsi kuin virtahepo.\n\nOn turhaa kuvata sitä perhekohtausta, mikä nyt syntyi. Filipo lupasi\nylevänä tehdä voitavansa. Minä sanoin, että kyllä tämä poika aina\ntuollaiset asiat hoitelee ja me molemmat haukuimme Yhdysvaltain\nhallituksen pataluhaksi.\n\n-- Se lihava sika, sanoi anoppi. -- Mutta kyllä minä hänen nenänsä\nvielä väännän. Ennen hän saa potkut kuin minä matkapassit takaisin\nPortugaliin. Voi, voi!\n\nMyöhään yöllä oli siinä talossa itketty ja pihisty, kertoi Filipo\nminulle aamulla.\n\nLaki on laki. Siihen aikaan karkoitettiin Yhdysvalloista ja\nterritorioista paljon luvattomasti tulleita. Filipon anoppi, jota ei\nkukaan auttanut, meni ensin postilaivalla Honoluluun ja sieltä edelleen\nsitä tätiänsä katsomaan, jonka ulkomuodon Filipo monta kertaa oli\nminulle kuvannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana istuimme Filipon bungalowin kuistilla. Tulikärpäset\nlentelivät. Ihanan illan täydellisyyttä lisäsi hyvä palvelus. Filipon\nvaimo liikkui nyt kuin orjatar. -- Me miehet, sanoi Filipo ja komensi\ntäyttämään lasit.\n\n-- Mutta mistä ihmeestä sinä tuon keksit? hän uteli.\n\n-- Oletko sinä koskaan nähnyt passiani? kysyin puolestani.\n\n-- En ole.\n\n-- En minäkään.\n\nFilipo tuijotti minua suu auki. Sitten hän sulki kuistin oven, katsahti\nvarovaisesti ympärilleen ja kuiskasi:\n\n-- Ei sinulla taida sellaista ollakaan?\n\n-- Hymyilin arvoituksellista hymyä, sanoi Charles Smith ja hymyili\nimelästi. Mutta sen näki vain George, sillä muut nukkuivat jo. Eihän\nkukaan jaksa kuunnella kahden ja puolen tunnin juttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_James Aintree_. Australialainen. Ikä noin 45 vuotta. Laivan puuseppä\neli timperi. Vahva mies. Selittää, että hänen esi-isänsä olivat\nensimmäisiä englantilaisia siirtolaisia, jotka tulivat Australiaan. On\nylpeä siitä, taikka oikeammin oli, kunnes joku valaisi häntä sillä\ntiedolla, että Australian ensimmäiset valkoiset asukkaat olivat\nhevosvarkaita, murhaajia ja murhapolttajia, jotka lähetettiin sinne\nperustettuun rangaistussiirtolaan. Tuli alakuloiseksi, eikä enää puhu\nesi-isistään. Silmissä surumielinen ilme. Kaikkien kunnioittama. Reilu\nmies. Mukava mies.\n\n\n\n\nSukulaisia\n\n\nJames seisoi höyläpenkkinsä äärellä ja silitti hellästi puukkonsa\nterää. Hän tuijotti jonnekin kauas ulapalle ja aavistimme, että hän\npian kertoisi meille jutun.\n\nJames istahti höyläpenkille ja kertoi jutun sukulaisistaan!\n\n-- Bill Jones oli suulas mies, suulain, jonka olen tavannut. Ja\nkuitenkin olen tavannut sekä kohdannut maailman merillä kaikenlaisia\nmiehiä. Italialaisiakin Napolin eteläpuolelta, jotka paitsi sitä, että\nleikkaavat kurkun poikki viidestä sentistä, ovat niin suulaita, että\npuhelevat tähystyksessäkin itsekseen. Bill Jones oli niin sanottu\nyliveto. Hän puhui unissaan sellaiset asiat, joita hän ei päivällä\nollut ennättänyt kertoa.\n\nKohtaamisemme oli verraten vaatimaton. Pumppasin silloin Australiassa\nerästä laivaa ja hänet toi konsuli laivalle. Oli tehnyt jonkin törkeän\nrikoksen, istunut vankilassa kai kymmenen vuotta ja lähetettiin nyt\nkonsulikyydillä takaisin Yhdysvaltoihin, mistä hän oli kotoisin. En\nollut vielä saanut pestiä laivaan, vaikka olin kovasti koettanut ja\nmieleni täytti kateus, kun näin, miten rangaistusvangitkin asetettiin\netutilalle. Mutta sitten selvisi, että Bill Jones oli entinen\nmerikapteeni, ja sydämeni suli. Hän näytti vihreänkeltaiselta, hänen\ntukkansa oli harmaa ja hänen silmänsä räpyttelivät voimakkaassa\nauringonvalossa. Hieman kumaraksi hän myös oli tullut vankilassa olonsa\naikana, mutta suulauttaan hän ei ollut unohtanut.\n\nKapteeni kohtasi konsulin ja hänet peräkannella. Kuulin heidän\nkeskustelunsa ja totesin, että siinä, missä kapteeni ja konsuli\npuhuivat kolme sanaa, lateli Bill niitä kolmesataa. No niin, se oli\nhänen luontonsa. Joskus tähtikirkkaina öinä, kun kuuntelin hänen\nloppumattomia jaarituksiaan, ihmettelin, miksi eivät he olleet\nlaskeneet häntä aikaisemmin pois linnasta. Otaksuin, että hän oli\nlörpöttelyllään kiusannut vartijat kuoliaaksi. Tai ehkäpä hän oli\nistunut yksityissellissä ja puhelemisella lyhentänyt aikaansa?\n\nHuokasimme pumpunvarressa hetkisen aikaa. Bill asettui aivan lähelle ja\nkuulimme sitten hänen elämäntarinansa. Kun kuulin sen sittemmin\nseitsenkuukautisen purjehduksemme aikana ainakin kaksisataa kertaa, en\nviitsi sitä ryhtyä tässä toistelemaan, sillä vieläkin minua\nraivostuttaa hänen äänensä kimeä muisto. Hän muistutti jonkinlaista\nkähisevää posetiivia, josta jotkin osat ovat menneet rikki. Tiedättehän\n-- sellainen puuh-piih-puuh-posetiivi?\n\nVapaavahtien aikana, jolloin lojuimme kannella ja katselimme Etelän\nsuurta kuuta, hänen puheraivonsa kiihtyi äärimmilleen. Kuun taikavoima\nkai sen vaikutti. Hän järjesteli kaikki maailman asiat uudelleen, hän\npihisi ja piipitti. Vaikka muut nukkuivat ja vaikka vahtimiehistö häntä\nkarttaakseen oli kadonnut takilan varjoisiin paikkoihin, puhui hän\nlakkaamatta.\n\nMutta kyllä hänellä hyviäkin juttuja oli. Annetaan tämänkin jutun\nkiertää:\n\nMuistelen, että hän oli siihen aikaan -- väittämänsä mukaan -- Western\nPacificin toimitusjohtajana. Laivayhtiö oli suuri, amerikkalaisenkin\nmittapuun mukaan, ja Bill sanoi säästäneensä yhtiölle sellaiset\nvuosivoitot, että niillä rahoilla olisi voinut ostaa koko Englannin\nlaivaston. Hän pakotti konemestarinsa suorittamaan korjaukset avoimella\nmerellä, sillä hän kammoi telakkalaskuja ja ruoka Western Pacificin\nlaivoilla oli juuri riittävä vaihtaakseen miehistön jokaisessa\nsatamassa.\n\n-- Ja tiedätkö? sanoi Bill. Sitten saivat kipparimme -- se oli silloin\nradion alkuajoilla -- päähänsä, että heillä piti olla myös\nradiolähettäjät ja -vastaanottajat. Mitä he niillä tekivät? Laivamme\nolivat kaikki rannikkoliikenteessä. Ennen aikaan olivat kipparimme\npurjehtineet maamerkkien mukaan ja jos he joskus eksyivät, käänsivät he\nkompassin mukaan kurssin rannikkoa kohden ja purjehtivat siksi, kunnes\ntaas näkivät maata. Sitten he käänsivät keulan ja tulivat perille.\nLaivastomme käsitti siihen aikaan etupäässä kuunareita, joissa oli\npieni höyrykone. No niin -- he mankuivat ja mankuivat, kunnes sitten\nlopulta annoin suostumukseni siihen, että he saivat hankkia\njonkinlaiset pienet vastaanottajat aluksiinsa. Eikä heillä mitään\nhyötyä niistä ollut, niin totta kuin nimeni on Bill Jones. (Näin\npitkäpiimäinen hän oli jutuissaan.)\n\nEi siihen aikaan ollut minkäänlaisia sääilmoituksia. Ja jos olikin,\nniin mitä heitä hyödytti kuulla, minkälainen ilma oli tulossa\nMinnesotan vehnäalueelle? Eihän heillä ollut vehnäpeltoja. Jos joku\nsoitti haitaria jossain, niin mitä se heitä liikutti? Saattoivatpa he\nsoittaa haitaria omassa laivassaankin. Miksi eivät opetelleet itse\nsoittamaan. Sitä paitsi rikkoivat he vastaanottimensa miltei heti.\n\nAinoa, jolla olisi ollut jotain hyötyä radiosta -- niin lähettäjästä\nkuin vastaanottajastakin -- oli setäni John. Hän oli tyhmä kuin aasi,\nkaikkein tyhmin sukulaisistani, ja jos tuntisit sukuni, niin saattaisit\nkäsittää, että John oli tyhmin mies koko länsirannikolla. Ja sellaisia\nminun sitten piti elättää. Koko suku pyöri kärpästen tavoin\nympärilläni. He mankuivat ja lopulta oli koko Western Pacificin\nkonttori Joneseja aivan täynnä. Apulaisjohtajasta juoksupoikaan saakka\n-- kaikki Joneseja, ja jos katsahdit vaikka paperikoriin, niin\nsielläkin oli joku imeväinen Jones paikkaa odottamassa.\n\nSetä John oli kyllä siinä suhteessa merkillinen, että hän oli\njonkinlainen merimies. Näin kerran omin silmin, että hän pysyi\njaloillaan myrskyisellä kannella eikä antanut ylen yhtään kertaa. Mutta\nmerenkulkua hän ei oppinut. Laki vaati, että rannikkokuunarien\nkipparien oli suoritettava merenkulkututkinto, mutta John-setä ei edes\nosannut kirjoittaa nimeäänkään. Kun hän oli kuusitoista kertaa tullut\ntutkinnossa hylätyksi, eikä hänen väitteensä, että hän tunsi rannikon\nPuget Soundista Panaman kanavalle saakka, saanut mitään vastakaikua\ntarkkojen merenkulkuviranomaisten sydämissä, päätin järjestää asian.\nJoku John Jones-niminen kippari oli äskettäin kuollut ja hänen\nlupakirjansa oli voimassa vielä viisi vuotta. Hankin sen, ostin sen\nleskeltä ja John-setä purjehti sen turvissa. Annoin hänelle yhtiön\nkaikkein vanhimman laivan ja toivoin, että hän olisi hukkunut jo\nensimmäisellä matkallaan. Yksi Jones sinne tai tänne -- mitä se\nmerkitsi, kun vain Western Pacific pysyisi pystyssä.\n\nTässä Bill Jones löi rintaansa kuin keski-ikäinen gorilla ja takilasta\nvastasi kaiku.\n\n-- Hän toi Seattlesta puutavaralastin San Franciscoon all right ja\nluulin jo, että hän tulisi toimeen. Vaikka mies on kuinka pöhkö\npäästään, niin totta kai hän yhden niemen kärjestä osaa purjehtia\ntoisen niemen kärkeen. Olin sitä paitsi varoittanut häntä ja kieltänyt\nhäntä menemästä avomerelle. Rantoja pitkin, John-setä, rantoja pitkin,\nsanoin minä hänelle ja hänen tihruiset silmänsä loistivat mielihyvästä.\nHän oli pelkuri ja kun hän tiesi, että sai viipyä matkalla miten kauan\naikaa tahansa, tunsi hän olonsa rauhallisemmaksi.\n\nKuunarit olivat siksi pieniä, ettei niissä perämiestä tarvittu. Kun\nJohn-setä kuitenkin kerran ajoi Astoriaan San Franciscon sijaan ja\nsieltä sähkötti minulle kysyen, missä hän oli, päätin panna siitä\nlähtien hänen mukaansa oikein tutkinnon suorittaneen perämiehen, joka\nosasi määrätä aluksen paikan avomerelläkin. Ja ollakseni varma siitä,\nettei John-sedän haamu tulisi kummittelemaan silmieni eteen, hankin\nhänelle myös radiolaitteet kuunariin. Tämä maksoi paljon ja jälleen\ntoivoin sedän menevän esi-isämme Dave Jonesin lakkariin, joka on\nkuuleman mukaan siellä neljän kilometrin syvyydessä, suoraan alaspäin\nmitaten.\n\nKolmas vuosi oli menossa. Setä-Johnin kuunari oli pysynyt pinnalla,\nsetä myös. Hän oli aina lastannut väärin, korjauttanut kuunariaan\nturhan takia ja yleensä maksanut minulle niin paljon, että sillä\nhinnalla olisin saanut kolme kuunaria. Mutta hän kuului sukuumme, hän\noli Jones. Niin minä ajattelin ja itkin.\n\nSitten perämies sairastui ja setä-Johnin oli tehtävä matka yksinään.\nVaroitin häntä jälleen, mutta hänen itseluottamuksensa oli kasvanut jo\nniin suureksi, että hän suorastaan sylkäisi kasvoilleni.\n\nTaisi olla elokuu silloin. San Franciscon lahdella puhalsi kylmä viima.\nMenin laiturille setää hyvästelemään, ja kun kuunari oli vielä\näänenkantaman päässä, huusin: _to hell with you!_ Näin, miten sedän\nkasvoille kohosi hämmästyksen puna, mutta hän luuli kuulleensa väärin\nja heilutti komeasti lakkiaan.\n\nJoku toinen olisi purjehtinut Seattleen viidessätoista päivässä, mutta\nen hermostunut, vaikka kuukauden kuluttua sain kyselyyni vastauksen,\nettei setä-Johnin kuunaria oltu vielä nähty. Viikot kasvoivat\nkuukausiksi, mutta setä-Johnia ei kuulunut. Eipä silti, että olisin\nollut huolestunut. Kaipa hän siellä jossain tonki niemien välissä.\n\nSitten kolmen ja puolen kuukauden kuluttua sain radiosanoman\njapanilaiselta _Kaio Maru_-nimiseltä höyrylaivalta, että setä-Johnin\nkuunari oli tavattu vesilastissa kolmensadan mailin päässä Niihaun\nsaarelta, mikä saari kuuluu Hawaijin saariryhmään. _Kaio Maru_ oli\npelastanut miehistön, mutta jättänyt kuunarin ajelehtimaan.\n\nNo, kuunari oli vakuutettu ja päätin sitä paitsi jyrkästi, että nyt sai\nsetä-Johnin purjehtiminen loppua. Mutta sittenkin vaivasi uteliaisuus\nminua ja mitä pitemmälle päivät kuluivat, sitä hartaammin odotin _Kaio\nMarua_ San Franciscoon. Mitä ihmeen tekemistä setä-Johnilla oli\nkeskellä Tyyntämerta? Miten hän sinne oli joutunut? Uteliaisuuteni\nkasvoi niin, etten enää tahtonut saada aamulehteä luetuksi.\n\nHän saapui viimein konttoriin. Yhtä tihrusilmäisenä kuin ennenkin, yhtä\ntylsästi hymyilevänä. Kaikki Jonesit olivat kokoontuneet huoneeseeni.\nHe syleilivät setää ja puristelivat hänen käsiään. Minun olisi tehnyt\nmieleni potkaista häntä takamuksiin, mutta sellaiseen temppuun ei enää\nhuoneessani ollut tilaa. Sitä paitsi näytti setä jotain käsittävänkin,\nkoska piti selkänsä lujasti seinässä kiinni.\n\n-- Missä ihmeessä sinä olet ollut?\n\n-- Kuule, mitä sinä sellaisia miehiä panit minun laivaani? Eräs joi\nheti kolmen päivän kuluttua lähtömme jälkeen spriin pois kompassista ja\nsiinä sitten oltiin. Minä naputtelin ja huusin apua siihen\nradiokoneeseen, mutta kun siitä ei kuulunut sinun vastaustasi, niin\nminä löin sen vihapäissäni rikki. Sitten minä vain purjehdin ja etsin\nmaata. Kyllä minä kerran näin vähän maatakin, mutta kun menin\nkatsomaan, niin ei siellä maata ollutkaan. Minä katselin sitä jokea,\njoka vie Seattleen, mutta en minä sitä löytänyt.\n\n-- Mutta eihän Seattleen johda mitään jokea!\n\n-- Eikö?\n\nSitten minä haukuin hänet pahanpäiväiseksi. Minä haukuin hänet niin,\netten ole ketään haukkunut niin paljon. Hän virnisteli tylsällä\ntavallaan, kaapi lattiaa kavioillaan ja muistutti yleensä enemmän aasia\nkuin aasi itse.\n\nMiehet tulivat tietenkin palkalleen ja vaativat korvausta menetetystä\nomaisuudestaan. Kokilta kuulin sitten koko sankaritarun. John-setä oli\npyörinyt kuunareineen kuin pelästynyt kana pitkin ja poikin koko\nTyyntämerta. Kokki vannoi sielunsa autuuden kautta, että he olivat\nkerran lähellä Alaskan rantoja, koska hylkeitäkin oli näkynyt ja\ndonkeymies väitti yhtä lujasti, että he olivat kerran olleet lähellä\nJapanin rannikkoa.\n\n-- Eikä se mies ymmärrä kompassistakaan mitään. Oli meillä toinenkin\nkompassi, mutta kun hän haki sitä joen suuta...\n\nSoitin setä-Johnille kotiini, sillä hän asui luonnollisesti meillä,\nkuten koko muukin suku.\n\n-- Missä sinä oikein olet purjehtinut? Miehet väittävät, että olit\nlähellä Japanin rantaa.\n\n-- Mistä minä sen tietäisin? Olet sinäkin merimies, kun et tiedä, että\nvesi näyttää joka paikassa samanlaiselta.\n\nJames laskeutui alas höyläpenkiltä.\n\n-- Se Bill oli saita mies. Hänet hirtettiin Nevadassa. Seudulla asuvat\nsukulaiset tulivat hautajaisiin ja itkivät -- itkivät sen vuoksi, että\nruumis haudattiin hyvä nahka päällä. Hehän olivat Joneseja.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_George Warren_. Salanimi, jonka taakse kätkeytyi suomalainen\nkoulupoika, joka ei uskaltanut omaa nimeään käyttää, koska oli kerran\nkarannut laivasta Australiassa. Hän käytti siis amerikkalaisen\nserkkunsa nimeä. Kaikkien juoksupoika, astioiden pesijä ja sellainen\ntyyppi, joka aina lähetettiin _royaleja_ yöllä käärimään. Koetti oppia\npurjehtimisen jaloa taitoa kahden entisen kuritushuonevangin ja erään\nvaimonsa murhaajan opastuksella. Oppi kiroilemaan, pelaamaan korttia ja\noppi myös tuntemaan miehet. Sai niin paljon elämäntuntemusta, että\nkysyy nyt alituisesti, mistä sitä saisi lisää. Laivan nuorin. Joskus\npotkittiin, mutta, kun tosi oli kyseessä, puolustivat vanhemmat häntä\nhenkeen ja vereen saakka. Toverihenkeä, joka merellä on hyvä. Luuli\nomaavansa kirjallisia taipumuksia, mutta ne luulot otettiin häneltä\nmyöhemmin pois.\n\n\n\n\nVähän liikaa kortteja\n\n\nKun pikku George oli saanut astiat pestyä, oli lakaissut lattian,\nkorjannut kojusta pudonneen huovan omaan paikkaansa ja parhaillaan\npyyhki pöytää korpunmurusista, kuului yläkojusta ääni, joka sanoi:\n\n-- Onko siitä monta vuotta kulunut, kun viimeksi rintaa imit?\n\n-- Älä viitsi, sanoi Lihapulla. Poikahan on ollut ahkera. Tule tänne\nmamman viereen.\n\nGeorge lausui joukon valittuja raakuuksia, sillä vaikka hän oli\nvarreltaan pieni, oli hänellä suuri sanavarasto. Sitten hän istui\nkojunsa laidalle ja lupasi kertoa jutun, jos kansa pitäisi turpansa\nkiinni.\n\n-- Ei mitään lasten satuja, varoitti Nisse.\n\nJa niin alkoi George kertoa:\n\n-- Olin silloin viisitoistavuotias nallikka. Minut pantiin New Yorkissa\nlaivaan, pussattiin poskelle ja sanottiin, että kyllähän sinä jo, noin\niso poika, Suomeen osaat mennä. Taputus selkään ja silloin laivan pilli\nulvahti niin kumeasti, että rintaa riipaisi. Muutenkin tuntui\nsydänalassa niin pahalta, että oikein huimasi. Sinne jäivät siskot ja\nveljet, sinne koti ja isä. Yksin oli poika pantu maailmalle ja nyt\nnähtäisiin, miten hän siellä pärjää.\n\nMuistan ensimmäisen illan, sen illan, jolloin vähän niin kuin itketti.\nJossakin perän puolella heitti New York taivaalle asti valohehkuaan.\n\nTupakkahytin ikkunoista loisti valo kannelle. Baarimestari hyräili\njotakin viisua, lasit kilisivät ja sisältä kuului naurua ja\npuheensorinaa. Tunsin itseni niin yksinäiseksi kuin ihminen yleensä voi\nitsensä tuntea.\n\nPariskunnat kävelivät kannella, sivuuttivat minut ja ajattelivat\nvarmaankin mielessään, että onpa nuori poika pantu yksinään maailmalle.\nLoin heihin arkoja silmäyksiä ja minut täytti itsesääli.\n\nValkopukuinen stuertti kulki hitaasti kävelykannella, kurkisteli\nympärilleen ja näytti kuin etsivän jotakin. Sitten hän huomasi minut ja\ntuli luokseni. Naisten salongissa istui kuuleman mukaan mies, joka\nhalusi tavata minua. Tätä tietä, herra, sanoi hän ja tuo sir tuntui\nkorvissani oikein hienolta.\n\nNaisten salongissa, joka oli kuin unelma, suuri ja lavea, punamattoinen\nunelma, istui kirjoituspöydän ääressä harteikas mies. Hänellä oli\nystävälliset kasvot.\n\nStuertti huusi jo ovelta, että täällä se poika tulee. Mies nousi ja\nsanoi englanniksi: -- Sinä taidat olla suomalainen, poikaseni?\n\n-- Niin olen. Mitä sitten? (Minulle oli erikoisesti sanottu, ettei\nvieraitten kanssa pitänyt lyöttäytyä liian helposti juttusille.)\n\n-- Puhutaan sitten suomea, sanoi hän.\n\nJa niin puhuttiin suomea. Oikein sydäntä helpotti, kun tapasi\nmaanmiehen. Hän kertoi olleensa Keski-Lännen valtioissa mainarina\nkolmekymmentä vuotta. Oli säästänyt niin paljon, että päätti lähteä\nkotiin, ostaa siellä tilan ja elää Suomessa loppuikänsä. Hän puhui\nminulle kuin isolle ihmiselle ja tämä herätti minussa lempeitä tunteita\nhäntä kohtaan. Sitten tuli joku nainen salonkiin ja ryhtyi soittamaan\npianoa. Me puhuimme paljon ja jo puolen tunnin kuluttua oli meistä\ntullut hyvät ystävät.\n\nHän oli ns. yksinkertainen mies, sellainen heikossa henkisessä\npohjalastissa Suomesta lähtenyt työmies, joka oli ahkeralla\nharrastuksella saanut taaloja kokoon. Hänen lempeä äänensä ei oikein\nsopinut hänen mahtavaan ruhoonsa, ja kädet, oh, hänen kätensä olivat\nkuin kinkut. Ne olivat sitä paitsi karvaiset. Tuossa on sitten eri\nvahva mies, ajattelin.\n\nHän ei kysynyt, koska minun piti mennä nukkumaan, mikä minusta tuntui\nhienolta, vaan ehdotti, että siirtyisimme tupakkasalonkiin. Hän halusi\njuoda iltagroginsa.\n\nTupakkasalongissa toiset joivat, eräät savustivat sikaareillaan ilmaa\nja monet pelasivat korttia. Näytti siltä kuin olisivat tuttavuudet\nalkaneet pian, mutta niinhän ne aina valtamerimatkalla alkavat.\n\nHän joi wiskyä ja minä join hänen kehoituksestaan olutlasillisen. Se\nteki hyvää. Sitten me vielä vähän puhuimme ja otimme selvää toistemme\nhyteistä, aamiaisajasta ja siitä, kellä mikin stuertti oli palvelijana.\n\nAamulla tapasimme jälleen naisten salongissa ja siitä lähtien olimme\naina yhdessä. Juttila ei halunnut olla toisten seurassa ja muutenkin\nhäntä tämä toinen luokka ja sen, sanotaan nyt vaikka hienot, ihmiset\nvähän pelästyttivät. Monet matkustajat luulivat meitä isäksi ja\npojaksi, eikä se meitä hermostuttanut.\n\nStuertti oli hieno mies, joka kertoi meille kaikenlaista. Kertoi kummia\njuttuja itsemurhista keskellä merta, varkauksista laivalla,\nkorttihuijareista ja miinoista, joita meret olivat vielä silloin\ntäynnä. Minä kuuntelin korvat höröllä. Tämähän oli kuin\nseikkailukertomusta.\n\nKun illat alkoivat tulla pitkiksi ja kylmiksi, istuimme yhä useammin\ntupakkasalongissa, missä oli lämpöisempää.\n\nJuttila näytti minulle korttitemppuja ja vähitellen opin tuntemaan\nkorttien arvot.\n\nKun matkalla oli oltu viisi päivää, havaitsimme, että eristäytymisemme\nalkoi herättää kiusallista huomiota. Tuollainen suuri valtamerilaiva on\nmaailma sinänsä. Kaikki haluavat matkalla tulla toistensa tuttaviksi.\nNämä tuttavuudet ja ystävyyden vakuutukset unohtuvat heti, kun\nmääränpäähän saavutaan, mutta jos laivalla eristäytyy toisista,\nryhdytään supisemaan.\n\nNiinpä mekin sitten jouduimme joskus toisiinkin pöytiin istumaan. Oma\npöytämme oli ollut aivan syrjässä, nyt istuimme joskus keskelläkin\nsalonkia. Minulle tarjottiin joskus olutta, mutta Juttila oli yleensä\nsanonut, että minulle sai tarjota vain selters-vettä.\n\nKaikenlaisia ihmisiä ja tyyppejä alkoi sitten ilmestyä pöytäämme. Tuli\nlihavia tätejä, tuli setiä, jotka koettivat houkutella Juttilaa\npelipöytiin, missä kymmenet ja sadat dollarit vaihtoivat illan kuluessa\nomistajaa, mutta vaikka Juttilan kanssa joskus sivusta katselimme\npeliä, ei meidän mieleemme juolahtanut sen pitemmälle mennä. Eipä\nsilti, että minua olisi peliin huolittukaan mukaan.\n\nStuertti Jims oli kerran maininnut, että varmasti nytkin oli laivalla\nmukana korttihuijareita. Ensimmäisessä luokassa niitä tietenkin oli\nenemmän, mutta kyllä niitä joka matkalla oli toisessakin luokassa. Me\npyysimme häntä näyttämään meille yhtä malliksi ja kun tarpeeksi kauan\nkiusasin häntä, osoitti hän kerran meille hienosti pukeutunutta\nvanhahkolta herrasmieheltä näyttävää matkustajaa. On niitä muitakin,\nsanoi Jims ja kohautti olkapäitään.\n\nOlimme istuneet ja katselleet tämän vanhan herran peliä, mutta kaikki\noli käynyt ilman rähinää ja siististi.\n\nTuli sitten ilta, jolloin aloimme Islannin korkeuksista laskeutua\nNorjan rannikkoa kohden.\n\nJuttila oli sinä iltana haaveellinen. Hän joi grogin toisensa jälkeen\nja vähällä piti, ettei hän itkenyt, kun kertoi kovasta elämästään ja\näitimuoristaan. Minusta tuntui kuin olisi hän ollut levoton ja\nhermostunut.\n\nSinä iltana hän innostui pelaamaankin. Hetken aikaa pelasi hän eräässä\nkeskipöydässä ja muistaakseni voitti sen, minkä hävisikin. Sitten hän\njälleen siirtyi minun pöytääni, missä olin juonut selters-vettä enemmän\nkuin sisukseni oikein kestivät. Se poreilee vatsassa niin kummasti.\n\nJuttila oli edelleenkin hieman alakuloinen. Hän otti taskustaan\nkorttipakan ja selaili sitä hermostuneesti. Lopuksi työnsi hän sen\nminulle ja panin sen taskuuni. Siinä olivat ässät, jokeri ja kuninkaat\npäällimmäisinä. Taisi olla kuningattariakin.\n\nKävi siinä pöydässämme sitten useitakin meitä jututtamassa ja lopulta\ntuli pöytäämme se vanha herrasmies, josta Jim oli puhunut. Hän vaikutti\nkiltiltä sedältä, mutta näin, miten Juttilan kasvonpiirteet ikään kuin\njäykistyivät. Vieras kävi suoraan asiaan ja ehdotti, että Juttila\nsiirtyisi toiseen pöytään, missä oli muodostumassa \"intresantti peli\".\nJuttila murahti jotakin, mietti sitten ja sanoi, että kyllä hän\nmielellään vielä hieman pokeria pelaisi, mutta siinä tapauksessa peli\nvoitaisiin yhtä hyvin pelata omassa pöydässämme. Kyllä, kyllä sanoi\nherrasmies hätäisesti ja nouti sitten pöytään pari muuta herrasmiestä.\nHe olivat viattomia tyyppejä.\n\nRaha rupesi vilkkaasti kiertämään kädestä käteen. Grogeja juotiin ja\nmiesten kasvot tulivat yhä punakammiksi. Puhuttiin kaikesta taivaan ja\nmaan välillä ja muistan, että kaikkein kohteliain joukosta oli mainittu\nvanha herrasmies, jonka nimi muuten oli Barry.\n\nEn silloin ymmärtänyt pokerista paljoakaan. Näin vain, että suuret\nkortit olivat poikaa ja että pellen näköinen pelikortti, jota jokeriksi\nkutsuttiin, oli kaikkein halutuin.\n\nTaisin minä siinä välillä Juttilalle suomeksi kuiskata, ettei hän\nhäviäisi rahojaan, mutta hän sanoi, että never mind ja tuhautti\nnokkaansa.\n\nJuttila pysyi suunnilleen omillaan, mutta ne viattomat herrat rupesivat\nhäviämään. Siinä taisi siirtyä heidän taskustaan pöydälle ja siitä\nedelleen Barryn taskuun muutamia satoja dollareita. Se ei kuitenkaan\nnäyttänyt ketään huolestuttavan.\n\nAika alkoi tuntua pitkältä ja peli näytti minusta hyvin\nyksitoikkoiselta. Kaikki puhuivat matalalla äänellä ja minua rupesi\nnukuttamaan.\n\nJopa rupesi Juttilakin häviämään. Hän kaivoi lompakostaan suuria\ndollariseteleitä, mutta Barryllä näytti edelleen olevan hyvä onni.\nKerran oli pöydällä varmasti viisisataa dollaria, jonka Barry kahmaisi.\n\nOlin jo lähtemäisilläni, kun peli rupesi jälleen kiihtymään. Pöydälle\nammennettiin lompakoista rahaa oikein tukkukaupalla. Lopulta oli\npöydällä niin paljon rahaa, etten minä ainakaan dollareita niin montaa\nole nähnyt yhdessä läjässä. Mutta yhä he korottivat panoksiaan.\n\nJuttila näytti jo huolestuneelta. Tuntui kuin hän olisi halunnut nousta\nja mennä tiehensä, mutta hänellä oli niin paljon omaa rahaa pöydällä,\nettei voinut lähteä.\n\nSaan joskus aatteita. Silloin viisitoistavuotiaana juoksi järkeni kuin\npitkäsiima. Olin kuullut Jimiltä ja Juttilalta kaikenmoisia juttuja,\nmiten korttihuijareilta on joskus tavattu liikoja kortteja hihoistaan\nja muista paikoista. Sitten heidät on paljastettu, heidän osakseen on\nkoitunut suuri häpeä ja he ovat tulleet alakuloisiksi.\n\nEnhän tiennyt varmasti oliko mr. Barry huijari, mutta joka tapauksessa\noli hänellä sikamainen onni mukanaan. Sitä paitsi olin havainnut, että\nJuttila loi häneen tavantakaa silmäyksiä, jotka olivat omituisia.\nPienet aivoni työskentelivät kuumeisesti ja lopuksi luulin keksineeni\nhyvän keinon. Sormeni kiertyivät taskussa olevan korttipakan ympärille.\n\nHitaasti ja taitavasti (ainakin omasta mielestäni) rupesin ahtamaan\npäällimmäisiä kortteja vinottain edessäni istuvan mr. Barryn\ntaskuihin. Sinne livahtivat vähitellen kaikki ässät. Kuninkaita ja\nkuningattariakin taisi olla joukossa. Kumarruin ikään kuin vahingossa\nja pistin sen pellennäköisen kortin hänen ylöspäin kääntyneeseen\nhousunlahkeeseensa. Taisi siinä vähän niitä kortteja mennä\nlattiallekin, sillä käteni hieman vapisivat. Ehkä oli niinkin, etteivät\nkaikki kortit menneet aivan taskun pohjalle saakka, vaan jäivät\nroikkumaan siihen taskun suuhun.\n\nNäpertelin siinä aikani kuluessa tämänlaista, eikä kukaan huomannut\nmitään. Ensiksikin siitä syystä, että kuka nyt tämänkaltaisesta\nnallikasta kuin minä olin välitti ja toiseksi siitä syystä, että heillä\noli niin turkasen kiire tuijottaa korttejaan ja mutista jotakin\nkorotuksista.\n\nNiin siinä sitten kävi, että kaikki laskivat kortit pöydälle. Mr.\nBarryllä oli neljä ässää ja muiden naamat venyivät pitkiksi.\n\nSilloin minä havaitsin hetkeni tulleen. Sanoin, ikään kuin kaikki olisi\nollut leikkiä:\n\n-- Tuolla sedällä on noita yksisilmäisiä kortteja enemmänkin\ntaskussaan.\n\nHe tuijottivat minuun silmät pyöreinä. Mr. Barry tuli punaiseksi kuin\nkrapu kasvoiltaan ja ärjäisi, että se on h--tin vale, nousi\näkkinäisesti seisomaan ja...\n\nJa hänen taskujensa suusta rupesi putoamaan lattialle ässiä ja\nkuninkaita, kaikenlaisia kuvia sedistä ja tädeistä. Kun hän\npelästyneenä hypähti syrjemmälle, kimposi se pellenkuvakin hänen\nhousunlahkeestaan lattialle.\n\nEn ole koskaan nähnyt niin vihaisia setiä kuin nämä kolme muuta setää\nolivat. Juttila nosti kinkunmuotoiset ja karvaiset kätensä ylöspäin.\nPelkäsin, että hän lyö sitä mr. Barryä kuonoon. Muut herrat puhua\npölpöttivät skandaalista ja paljosta muustakin.\n\nSiinä sitten huudettiin ja baarimieskin tuli apuun. Hän katseli ensin\npöydällä olevia ässiä ja sitten lattialla olevia ässiä ja ilmoitti,\nettei hän ole koskaan nähnyt niin paljon ässiä yhdessä pelissä ja\nilmoitti edelleen, ettei niin monta ässää saa olla sellaisella\npelaajalla, joka kutsuu itseään gentlemanniksi.\n\nNo, mikäs siinä: mr Barry sai kaivaa lompakostaan kaikki voittamansa\nrahat esille. Ne tasattiin sitten jonkinlaisen järjestelmän mukaisesti.\n\nKorjasin lattialta ne ässät ja muut kuvat. Ojensin ne mr. Barrylle\nsanoen, että setä kai haluaa omansa takaisin. Hän ei sanonut mitään,\ntuijotti vain hieman omituisesti minuun ja lähti kiireesti ovesta ulos.\nJuttila aikoi lähteä perässä, mutta toiset sedät puhuivat hänelle\nlempeästi.\n\nHassua on vain se, että kaikki matkustajat uskovat vielä tänäkin\npäivänä, että mr. Barry pelasi väärin.\n\n-- Ja luuletko, että me uskomme tuota sinun juttuasi? sanoi Nisse.\n\n-- Ole hiljaa! ärähti Lihapulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Jack Somers_. Tuli kerran laivaan Riossa apina kainalossaan, emmekä\ntienneet, kumpi heistä oli pestiä vailla. Notkea merimies, joka oli\naikaisemmin purjehtinut _ketchin_ kapteenina Tasmanian ja Australian\nvälillä. Kertoi olleensa naparetkellä, ja kysyimme, miksei hän jäänyt\nsinne. Sanoi olleensa sinut Rossin, Shackletonin, Amundsenin ja monen\nmuun napamatkailijan kanssa. Valehteli kuin porsas, sillä ei tietämämme\nmukaan ollut käynyt pohjoisempana kuin Lissabonissa, missä odotti\nkarkoitusta takaisin Ceylonille, josta oli kotoisin. Osasi maailman\nhienoimmat haukkumasanat ja osasi lausua ne oikein hyvin. Hänen ei edes\ntarvinnut tapella, sillä hänen sanansa olivat niin voimakkaita, että ne\nkaatoivat miehen. Omisti kirstullisen amerikkalaisia magazineja, joista\nammensi tietonsa.\n\n\n\n\nVihainen kirje\n\n\nJack oli laivamme innokkain kalastaja. Pasaadissa hän kiipesi\nhalkaisijapuomille jokaisen vapaavahtinsa aikana, haikalavesillä\nsaattoi hän seistä pakalla tuntikausia harppuuna käsissään eikä ollut\nkärsivällisempää albatrossien kiusaajaa kuin hän koko Veijarien\nlaivalla.\n\nKerran, kun lauha pasaadi keinutti laivaamme, kuulin hänen\nkertomuksensa yksiraiteisesti ajattelevasta perämies Bill Seymoursista.\nTässä se sitten on:\n\nKolmimastoinen parkki Mary ilmestyi valkoisena pilvenä Moanan taakse.\nSen suunnaton purjepinta kääntyi sirosti, parkki liikahti ja läheni\ntehtaan rantaa. Tehtaan henkilökuntaan kuului vanhoja merimiehiä ja he\njuuri olivat oikeita miehiä todistamaan, että Maryn ensimmäinen\nperämies Bill Symers osasi jalon purjehtimisen taidon. Purjepinta\nlaskeutui silmänräpäyksessä, nousi raaoille, ja samassa jo suistui\nankkuri huumaavalla rätinällä aivan riutan ulkopuolelle.\n\n-- Viisitoista metriä vielä, niin nuo pojat olisivat olleet hiilineen\nriutalla, sanoi tehtaan toimitusjohtaja.\n\nMr. Wills, työnjohtajien esimies, sanoi: -- Niinpä niin, mutta Bill ei\ntee koskaan sellaista viidentoista metrin virhettä. Vai oletko nähnyt\nnäillä seuduin parempaa merimiestä?\n\nVenettä laskettiin vesille. Taljat olivat päässeet huonoon kuntoon,\nsillä vene vaipui kauheasti nitisten pasaadin tasaisille aalloille. Kun\nvene oli saapunut riutan aukosta näkyviin, huomasivat rannalla olijat,\nettä molemmat, niin kapteeni Jim Anderson kuin ensimmäinen perämieskin\nolivat siinä.\n\n-- Omituista, sanoi toimitusjohtaja. Kas, kun he molemmat tulevat!\n\n-- Odottavat postia varmaankin. Onhan heillä ollut tarpeeksi pitkä\nmatka. Kuuden kuukauden matkan jälkeen minä vaikka uisin maihin ellei\nvenettä olisi.\n\n-- Tervetuloa, kapteeni Anderson! Teillähän oli hitonmoinen matka. Jos\nolisitte olleet vielä viikonkaan poissa, olisimme jo juoneet teidän ja\nhaikalojen maljat!\n\n-- Päivää johtaja ja päivää Mr. Wills. Neljä kuukautta tyyntä ja neljä\nviikkoa vastatuulta. Eikö se jo riitä? Ja hiili niin kuumaa, että\npelkäsimme kansien nousevan taivaisiin.\n\n-- Enkö minä käskenyt mennä saarten pohjoispuolelle... aloitti perämies\nBill.\n\nKapteeni Anderson ei puhunut mitään. Moanan tehtaan miehet näkivät\nmolempien miesten katseista, että viha vallitsi heidän välillään.\n\nKun hiililastia purettiin ananastehtaan tarpeisiin ja kun laivan sekä\ntehtaan edustajat joutuivat miltei päivittäiseen kanssakäymiseen,\nvahveni aikaisempi otaksuma. Tiedettiin, että Jim ja Bill olivat olleet\njonkinlaisia ystäviä -- ainakin oli kapteeni Anderson kaikella tavalla\nkoettanut auttaa härkäpäistä ensimmäistä perämiestään eteenpäin.\nJotakin oli sattunut nyt, jotakin tapahtunut. Kuuden kuukauden\npurjelaivamatkalla sattuu usein, että toisten laivassa olijoiden\nläsnäolo voi saattaa mielenraivoon aivan syyttäkin, kun näkee aina\nsamat kasvot ympärillään. Mutta tämä viha, alitajunnassa syntynyt kammo\nsamoja kasvoja, samoja ääniä kohtaan, häviää tavallisesti jo maan ensi\nkertaa näkyessä. Ainakin häviää se silloin, kun uudet äänet toivottavat\npitkämatkaisen purjehtijan tervetulleeksi ja kun uudet kasvot ilmestyvät\nympärille.\n\nAsiaa aprikoitiin, mutta tropiikissa ei mitään asiaa mietitä kauan.\nWills oli päinvastoin sittemmin huomaavinaan, että Bill muuttui\nystävälliseksi kapteeniaan kohtaan. Kun ei Andersoninkaan sydän kivestä\nollut, tuntui Willsistä siltä kuin saisi tämän ikävän asian jo poistaa\npäiväjärjestyksestä. Toisessa maailman kolkassa, suuremmalla ja\nasutummalla saarella ei siihen luultavasti kukaan koskaan olisi\nhuomiota kiinnittänyt, mutta Moanan saarella ei ollut tällä hetkellä\nkuin neljä ihmistä -- toimitusjohtaja, Wills, kapteeni sekä Bill, jotka\nosasivat pelata bridgeä -- ja se on jo jotakin näillä seuduilla.\n\nPäivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia, mutta yhä purki Mary\nlastiaan. Välineet olivat kerrassaan kurjat ja sitä paitsi -- mitä\nkiirettä kapteenilla oli sellaisena aikana, jolloin rahtimarkkinat\nolivat kurjaakin kurjemmat!\n\nBridgeä pelattiin ja wiskyä juotiin. Eräänä yönä jatkui peli aamuun\nasti. Tai oikeastaan oli peli jo muuttunut pokeriksi sillä kapteeni\nAnderson ei vanhana miehenä enää jaksanut valvoa. Bill oli sangen\npuheliaalla tuulella, sillä hän oli voittanut ja voitti edelleenkin.\nSilloin paljastui Willsille osa totuudesta.\n\nBill oli alkanut jälleen puhua onnettomasta viime purjehduksesta. Hän\noli hyvä merimies, mutta kyllä hän itse sen tiesikin. Bill syytti\nkapteeniaan suoranaisesta tyhmyydestä. Hän lupasi heti sopivassa\ntilaisuudessa ilmoittaa laivanvarustajalle.\n\n-- Kyllä ukko saa iloisen lähdön liikkeen palveluksesta, sanoi hän.\n\nSitten hymyili hän ilkeästi ja Wills tunsi hymyn.\n\n-- Mutta sittenhän sinusta tulisi kapteeni, sanoi Wills.\n\n-- Luuletko sinä, että minä koko ikäni aion seilata ensimmäisenä\nperämiehenä? Ei sinnepäinkään!\n\nKeskustelu jatkui, kunnes tuli päivä ja oli aika lähteä laivalle\nnukkumaan. Jim Anderson herätettiin sikeästä unesta. Hän oli vieläkin\npökerryksissä, mutta Bill tuki häntä oivallisesti.\n\nBungalowin ikkunasta näkivät toimitusjohtaja ja Wills kuinka Bill\npuolittain tuki, puolittain kantoi kapteenia veneeseen. Bill kääntyi\nsitten ympäri ja heilutti kättään viime tervehdykseksi. Samaten teki\nkapteeni yrityksen, mutta oli suistua jaloiltaan.\n\nUkko Anderson tuli tietenkin seuraavana päivänä kysymään, mitä hän oli\ntehnyt. Wills ei puhunut mitään, vaikka kyllä olisi jotakin tiennyt.\nHän taputti vain ukkoa olalle ja vannoi mielessään pitävänsä Billin\nkurissa.\n\nMaryn lasti oli jo ulkona. Parhaillaan ahdettiin laivan sisään\nsuunnattomia määriä hiekkaa painolastiksi. Oli jo aika päästä takaisin\nkotisatamaan.\n\nSeuraavana päivänä oli Maryn määrä lähteä. Ukko Anderson ja Bill olivat\nsaapuneet viimeiseen bridgepeliinsä. Whiskyä juotiin taaskin ja -- ukko\nAnderson nukkui.\n\nBill oli tänä iltana harvinaisen selvä. Hän tuntui hautovan jotakin\nmielessään. Wills piti häntä tarkoin silmällä.\n\nKun ukko Anderson sitten kaatua kupsahti sohvalle, naurahti Bill\nilkeästi, kääntyi toisten puoleen ja osoitti ukkoa.\n\n-- Tuollainen merimies meillä on kapteenina, sanoi hän. Eihän se\nukkoparka kestä edes kymmentä ryyppyä. Mutta ei hän ikäänsä Maryn\nkantta polje!\n\nBill pyysi sitten paperia ja kynää kirjoittaakseen, kuten hän sanoi,\nisännöitsijälle -- laivanvarustajalle -- matkalla sattuneista asioista.\nHän huomautti ilkeästi hymyillen Willsille, että kyllä ukko varmaankin\nsaa potkut saapuessaan Tacomaan, kotikaupunkiin. Kyllä hän sellaisen\nsapiskan laittaisi, siitä saisi Wills olla aivan varma.\n\nWills puolestaan istui hiljaa nurkassaan ja mietti ankarasti. Nyt jos\nkoskaan oli toimittava ja tukittava Billin suu. Ensin ajatteli hän\ntarttua suoraan asiaan ja kertoa Billille käsin ja jaloin ajatuksensa\nhänestä, mutta sitten yhtäkkiä levisi hymy hänen ruskeille kasvoilleen\nja hän riensi täyttämään Billin pyynnön. Vielä ennätti hän ilmaista\nsuostuvansa Billin tuumiin sekä pyysi saada auttaa kirjettä\nsepitettäessä. Hänhän heistä kahdesta sittenkin oli parempi kynämies.\nBill suostui ilolla tarjoukseen, ja sovittiin, että Bill sanelisi ja\nWills kirjoittaisi. Ali right!\n\nBill istuutui juhlallisen näköisenä pöydän kulmalle ja seurasi kieli\nulkona suusta riippuen Willsin kauniita koukeroita. Hänen äänensä oli\ntäynnä paatosta ja hänen irvistyksestään näkyi, millaiseksi hän\nkuvitteli ukon vastaanoton rakkaassa Tacomassa muodostuvan.\nWeil -- -- --\n\n    \"Kapteeni Woodman,\n    Tacoma, Wash.\n\n    Ensimmäisenä perämiehenä on minun velvollisuuteni ilmoittaa,\n    että kapteeni Anderson on rikkonut kaikkia merimiestapoja vastaan\n    kiertäessään saaret tyynenpuolelta. Ainakin kahden kuukauden\n    viivästyksen ja vahingon hän on meidän laivallemme aiheuttanut,\n    niin totta kuin Jumala minua auttakoon. Hänestä ei ole merimieheksi\n    ollenkaan. Kaikki miehetkin nauravat hänelle. Kottikärryjen\n    työntäjäksi hän paremmin soveltuisi. Hänet pitäisi panna maalle\n    telakalle. Ellei häntä pian potkita pois Maryn kannelta, halkeaa\n    hyvä laiva omaan häpeäänsä. On minulla muutakin hänestä\n    kerrottavaa.\"\n\nKun Bill oli päässyt tähän asti, nykäisi Wills häntä takinliepeestä ja\nsanoi nauraen:\n\n-- Ei sinusta Bill ole oikein haukkumakirjeen sepittäjäksi. Et sinä\nosaa oikein keksiä sopivia sanoja. Annapa, kun minä koetan. Lyödään nyt\nukkoa kerrankin kuin vierasta sikaa. Eikö niin?\n\n-- Tietenkin, vastasi Bill. Riipusta sinä vain, kyllä minä panen\npuumerkkini alle.\n\n-- Minä käyn ensin hakemassa vähän lisää mustetta. Tämä on niin kovin\nhuonoa, sanoi Wills.\n\nWills poistui sitten toiseen huoneeseen ja tuli hetken kuluttua\ntakaisin uuden, täysinäisen mustepullon kanssa. Niin sitä sitten\nryhdyttiin uudelleen kirjoittamaan. Wills puri kynänvartta mietteissään\nja se, minkä hän sitten paperille kirjoitti, sai Billin jakamattoman\nihailun osakseen. Kirje jatkui:\n\n    \"Minä olen aina ollut sitä mieltä, että herra kapteeni on\n    suuri sika. Oikea luppakorva aasi, jos saan lausua tunteeni\n    vilpittömästi. Kapteeni ei ymmärrä laivojen päälle enempää kuin\n    sika hopealusikan päälle, ja minun hartain toivoni on kerran\n    antaa 'herra' kapteenille nenän pääluin sellainen tärskäys, että\n    kipinät lentäisivät taivaaseen. Sitä minä meinaan ja sen minä\n    vielä teenkin, kun tältä matkalta tullaan. Mitäs sellaisella\n    kapteenilla täällä maailmassa tehdään. Ennenaikaan ne olivat\n    tavallisesti hirtettyinä kahvelinnokissa.\n\n    Tätä justiinsa minä meinaan, enkä peru sanojani yhtään.\n\n    Kun tavataan, niin keskustellaan.\n\n                                             _Bill Symers_.\"\n\nUkko Anderson kuorsasi sohvalla. Bill taputti Willsiä olalle. Wills\nsulki kirjeen varovasti ensin katsottuaan kuinka Bill piirsi nimensä\nkirjeen alle lujasti ja sitten herätettiin ukko.\n\nKun hoippuva kapteeni ja hänen ilkeästi hymyilevä perämiehensä olivat\njuuri katoamassa pimeään tropiikin yöhön, kuulivat he Willsin äänen\nhuutavan, että hän lähettäisi kirjeen heti ensimmäisellä postilaivalla.\n\n-- Hyvä on! huusi Bill vastaan. Ukko Anderson ei käsittänyt, mistä oli\nkysymys, mutta hänkin hihkaisi, että ranta kaikui: -- Hyvä, hyvä!\n\nSilloin kuului Billin hevosennauru niin railakkaana, että Wills tunsi\nvoivansa pahoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMary nosti seuraavana aamuna purjeensa ja saapui puolentoista kuukauden\nkuluttua Aberdeenin satamaan. Hinaajan, joka saapui heitä ulapalla\nvastaan, oli määrä kuljettaa laiva edelleen Tacomaan.\n\nHinaajan kapteeni jätti jo merellä Billille paksun, viralliselta\nnäyttävän kirjekuoren. Sen vasemmassa yläkulmassa oli laivanvarustajan\nliikenimi ja kuoren alareunaan oli kapteeni Woodman, laivanvarustaja\nitse, kirjoittanut tukevalla käsialallaan: Personal.\n\nBill avasi sen sydän ilosta pamppaillen. Kun kerran itse\nlaivanvarustaja lähetti hänelle henkilökohtaisen kirjeen, täytyi sen\nmerkitä sitä, että nyt oli Billistä tullut hänen uskottunsa.\n\nBill avasi kirjeen. Hänen naamansa venyi katseltuaan\nkoneellakirjoitettuja rivejä ankkuriköyden mittaiseksi. Kirjeessä\nesitetty ajatus kuului kaikessa lyhykäisyydessään jotenkin näin:\n\n    \"Pyydän vain ilmoittaa, etten minä sentään vielä niin vanha ole,\n    etten jaksaisi iskeä turpaanne siniseksi. Eri asia on sitten se,\n    etten minä viitsi saastuttaa käsiäni sellaiseen kuin te olette.\n    Juuri sellaiset miehet kuin te tavallisesti killuivat raakojen\n    nokissa vanhaan hyvään aikaan. Lyhyesti: te olette saanut potkun\n    samassa silmänräpäyksessä, kun avaatte kirjeen. Älkää koskaan\n    tulko minun silmieni eteen. Ellen minä itse jaksa iskeä nenäänne\n    litteäksi, hommaan tänne sellaisen miehen, joka tekee sen\n    viidellä sentillä.\n\n    Menkää hiiteen!\n\n                                                  Woodman.\"\n\nBill oli pökerryksissä jonkin aikaa. Sitten raapi hän päätään ja yritti\naloittaa jyrisevän kiroilun. Samassa hetkessä pisti hinaajan kapteeni\nkuitenkin päänsä sisään.\n\n-- Näettekö tuon moottoriveneen tuolla perässä? Woodman sanoi, että\nteidät oli heitettävä -- huomatkaa, että minä en sano niin rumasti kuin\nhän sanoi -- siihen veneeseen ja toimitettava Aberdeenissa maihin. Onko\nselvä?\n\nBill kääntyi hartiat kumarassa moottorivenettä kohden. Hänen\nihmettelevät kirouksensa sekaantuivat moottorin papatukseen kolmen\nmeripeninkulman kulkuaikana ja sitten valtasi tylsyys ennen niin\niloisen ja pontevan ensimmäisen perämiehen Bill Symersin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukaisella Moana saarella seisoi juuri samalla hetkellä suihkun alla\ntyönjohtajien esimies Wills -- ainoa mies maailmassa, joka tiesi, minkä\ntähden Bill Symers oli saanut potkut. Oikeastaan olisi Bill saanut\nkirota Willsin kemianharrastusta.\n\nWills luki joutohetkinään amerikkalaisia sotanovelleja ja vakoojien\nkamalia seikkailuja. Hän oli pienen pienessä laboratoriossaan\nvalmistanut näiden juttujen kiihoittamana useammanlaatuisia\nsalamusteita. Sellaisella musteella oli hän kirjoittanut ensimmäisen\nosan Billin kirjeestä. Kun kirje oli ollut tunninkin kuumassa paikassa\n-- ja Wills oli varmuuden vuoksi pitänyt sitä kolme tuntia Moanan\nkuumassa auringossa -- haihtui tämä muste aivan olemattomiin. Sen\nvuoksi saikin kapteeni Woodman tosiasiallisesti vain Billin kirjeen\nloppuosan, joka kuului, kuten tunnettua, näin:\n\n    \"Minä olen aina ollut sitä mieltä, että herra kapteeni on\n    suuri sika. Oikea luppakorva aasi, jos saan lausua tunteeni\n    vilpittömästi. Kapteeni ei ymmärrä laivojen päälle enempää\n    kuin sika hopealusikan päälle, ja minun hartain toivoni on\n    antaa 'herra' kapteenille nenänpäähän sellainen tärskäys...\" jne.\n\nMinä puolestani ihmettelen, saako Bill koskaan hajua asian oikeasta\nlaidasta. Samaten ihmettelen, tapaavatko Bill ja Mr. Wills konsanaan\ntoisensa. Mutta maailmassahan on niin paljon ihmettelemisen arvoisia\nasioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Jorma Koskinen_. Suomalainen merimies, joka ei ollut nähnyt\nsuomalaista vettä ennen kuin Helsingin satamassa. Oli tullut suoraan\nlantaiselta pellolta tervan ja maalin hajuun. Vielä linjallakin,\njolloin hänet kastettiin ensi kerran päiväntasaajan ylittäneeksi, joku\nammui takana kuin häntä pilkatakseen. Hänestä tuli hyvä merimies ja\nseilaa nyt suuren laivan kapteenina. Puhui harvakseen, mutta puhui\nyleensä hyvin. Kun hänelle Etelän kuutamossa kertoi ruispelloista,\nnavetoista ja mullan hajusta, niin hän itki.\n\n\n\n\nUkko Granit pelaa pokeria\n\n\n-- Kerro sinäkin jotain, kehoitti Lihapulla Jormaa.\n\n-- Mitäpä tuollainen osaa kertoa, kun saa suunsa auki kerran viikossa\nja silloinkin pyytää vain lisää leipää, sanoi Bill yläkojusta.\n\nJorma loi meihin rauhallisen katseen ja lupasi kertoa meille jutun\nniiltä ajoilta, jolloin hän pikkuisena purjehti ensimmäistä kertaa.\n\n-- En ollut silloin kuin noin pitkä, sanoi hän ja levitti kätensä,\nmutta kun käsien väliin jäi ilmaa lähes kaksi metriä, ajattelimme, että\nhän oli ollut kai äitiään pitempi jo syntyessään.\n\n-- Niin, hän oli vain laivakokki. Tuollainen puolittain halveksittu\nolento laivan kannella, keittiössään kyyhöttävä tonttu, johon\nsuhtauduttiin aina tilanteen vaatimusten mukaisesti. Kun ruokaa oli\nriittävästi, poistettiin hänet seurasta muutamin halveksivin\nhuomautuksin; kun sitä oli vähäsen, haukuttiin häntä. Jos ruoka oli\nhyvää, loppui se kesken; jos se oli huonoa, lähetettiin hänen sieluaan\nvaivaamaan kymmenentuhatta mannakryynin kokoista pikkupirua. Kapteeni\nheitti hänet kerran kannelle ja miehistö oli monesti heittää hänet\nlaidan yli.\n\nHän oli tyyni mies, rauhallinen laivakokki. Ehkäpä tämä johtui hänen\nsuomalaisuudestaan. Hän oli nimittäin suomalainen, vaikkei sitä ensi\nsilmäyksellä olisi huomannut. Hän oli purjehtinut yli neljäkymmentä\nvuotta ja hän sotki puheessaan englannin, suomen, ruotsin ja saksan\nniin sekaisin, ettei oikeastaan tiennyt, mitä kieltä hän puhui. Hänen\nnimensä oli Granit, mutta kukaan ei saanut selville, mistä hän oli\nkotoisin. Joku meistä muista suomalaisista epäili, että hän oli\nkotoisin Hangosta, mutta minä huomautin, että siellä oli vain sen\nniminen graniittiliike. Samapa kai tämä ukko Granitille oli, sillä ei\nhän koskaan enää aikonut Suomeen tullakaan. Hän oli polttanut siltansa,\nkuten niin hienosti sanotaan. Minkälaisia nämä sillat olivat, siitä ei\nkenelläkään ollut tietoa.\n\nTapasimme verrattain dramaattisissa olosuhteissa. Nimittäin perunasäkin\nääressä eräässä Australian satamakaupungissa, missä valmistauduimme\nlähtöön sinnepäin, missä korallisaaret nousevat merestä ja missä palmut\nkatselevat boniittojen leikkiä atollien kuohuissa. Meklari oli\nlähettänyt veneensä kuunarin kylkeen. Otimme muonaa. Veneen pohjalta\nnousi viimein perunasäkkejäkin ja me kiskoimme niitä kannelle. Kokki\ntarkasteli säkkien sisältöä ja nähdessään yhdessä joukon puolimätiä\nheti pinnalla, tarttui säkkiin ja tyhjensi sen sisällön takaisin\nveneeseen. Jotta vaikutelma olisi ollut täydellinen, sanoi hän\nrauhalliseen tapaansa eräitä huomautuksia Newcastlen kauppiaitten\nrehellisyydestä ja väliin lankesi suomalainenkin kirosana. Silloin\ntiesimme, että hän oli suomalainen. Vain Suomessa syntynyt osaa\nsovittaa suomalaiset voimasanat kohdalleen, puhuupa hän sitten mitä\nkieltä tahansa.\n\nJouduin sitten myöhemmin loppumattoman pitkän purjehduksen aikana hänen\nkanssaan usein tekemisiin, sillä olin nuorin ja sain joskus toimia\nkokkipojan tehtävissä. Hän oli rauhallinen ja vain kerran läimäytti hän\nminua kauhalla korvalle. Tämä tapahtui silloin, kun olin laittanut\npannukakkutaikinan niin ohueksi, että laivan keinuessa se sirisi\nhellanluukusta kapyysin lattialle. Mutta rauha hänen muistolleen!\n\nHän oli oikeastaan hyvä kokki, puhuivatpa pojat hänestä mitä tahansa.\nKukaan ei osannut laittaa haikalasta sellaista paistia kuin hän. Eipä\nsilti, että olisin ennen tai sen jälkeen koskaan syönyt jonkun muun\nlaittamaa haikalanpaistia. Kukaan ei osannut niin hyvin poistaa hajua\nmädänneestä sianlihasta kuin hän. Eikä kukaan osannut pelata niin\nsuurenmoisen väärin pokeria kuin hän. Tästä koituikin minulle myöhemmin\nmonta ilonhetkeä.\n\nMitä tekee merimies pasaadissa, kun laiva kulkee itsekseen eteenpäin?\nKun auringonkilo leikkii smaragdinvihreillä laineilla, kun meri elää ja\nkaikenlaiset kalat ja meduusat tulevat katselemaan yllään uivaa\nkummitusta, kun aurinko nousee kultaisena pallona merestä ja sukeltaa\nsiihen iltaisin, että sihinä kuuluu? (Ja me kun olimme epäilleet, ettei\nJorma osannut kertoa!)\n\nHän ei jaksa ajatella, sillä hän on ajatellut niin paljon, ei hän jaksa\nkatsella mertakaan, sillä hän tietää, ettei se lähde karkuun, eikä hän\nliioin harrasta nk. itseopiskelua, sillä hän on jo tarpeeksi viisas\neikä hänellä sitä paitsi ole kirjojakaan. Hän ottaa esille kuluneet\nkorttinsa ja katso! -- kolmen sekunnin kuluttua hänen ympärillään on\nkoko laivan miehistö. Pelataan pokeria huimaavin panoksin, kokonainen\ntulitikkulaatikko saattaa siirtyä kädestä toiseen. Onpa niinkin hurjia,\nettä lyövät kiinni viisikin tulitikkulaatikkoa, jos heillä on hyvät\nkortit. Mistäpä heillä rahaa olisi, ja vaikka välillä kuuluukin\nsellaisia huudahduksia kuin: \"Lyön kiinni kymmenen miljoonaa\", ei\nniistä tarvitse välittää sen enempää kuin ulkoa kuuluvasta hiljaisesta\npasaadin vihellyksestä.\n\nMinun kokoistani poikasta ei paljon laskettu peliin mukaan. Seisoin\ntavallisesti ukko Granitin takana ja tuijotin hänen kaljuun\npäälakeensa. Kun hän sai hyvät kortit, levisi kaljulle hieno punerrus,\nmutta hänen kasvonsa olivat järkähtämättömät. Parempaa kuvaa en osaa\nukko Granitista antaa, sillä hänen sielunsa kanssa ei minulla ollut\nmitään tekemistä.\n\nPeli alkoi tavallisesti pienillä panoksilla. Joku asetti kuin häpeillen\npöydälle yhden tulitikun, toinen korotti kahdella tulitikulla, kolmas\nehkä koetteli onneaan viidellä tikulla. Vähitellen kasvoi tikkuläjä,\npöydälle muodostui joskus hiljaa kahiseva vuorikin, mutta niin\ntäydellisesti eläytyivät pojat peliinsä, että he kuvittelivat näkevänsä\nkeinuvalla pöydällä kultakasoja.\n\nKun kasa oli hyvin suuri, löi Pikku-Olsson tavallisesti puukkonsa\npöytään pystyyn, jotta kaikki kävisi rehellisesti.\n\nYleensä kaikki kävikin rehellisesti. Sanon yleensä, sillä ukko Granit\nharjoitti joskus koiruutta. Miksipä muuksi voisi kutsua esimerkiksi\nsitä, että hän joskus pikkusormellaan vetäisi pöydältä hienon\nkortin lähemmäksi itseään ja vaihtoi sen huonoon. Kaikki kävi\nsilmänräpäyksessä. Se oli kuin haikalan käännähdys vedessä tai kuin\nläskipalan katoaminen Ison-Billin suuhun.\n\nEn nähnyt ukon kasvoja edestäpäin, mutta tiesin, että ne pysyivät\nkivikovina. Hänen herkät sormensa liikahtelivat ja venyivät mustekalan\nlonkeroitten tavoin korttien pinnalla. Olin kerran koulupoikana nähnyt\ntaikurin tekevän temppujaan. Hänellä oli aivan samanlaiset pitkät,\nliukkaat sormet kuin kokilla.\n\nSanat, joita pelin kestäessä vaihdeltiin, eivät luonnollisesti sovi\npainettavaksi, ei edes kolminkertaisen oikoluvun jälkeen. Jokaisen\nsukupuu tuli siinä selvitetyksi tarkalleen, mentiin tulevaisuuteenkin\nsaakka ja ennustettiin vastapelaajalle kauheata kohtaloa. Eläintarhasta\nlöydettiin hyviä aiheita ja tuntui kuin pojat olisivat käyttäneet hyvin\naikansa niissä käydessään, sillä he tunsivat koko luomakunnan\nalkulimasta nokkaeläimeen, nokkaeläimestä paviaaniin saakka. Kaikki\ntämä kuului kuitenkin asiaan eikä kukaan suuttunut.\n\nJossain Luna-saaren tienoilla, hieman Marquesas-ryhmän eteläpuolella,\nsattui jännittävä peli. Oikein vieläkin naurattaa, vaikka tapauksesta\non kulunut monta vuotta.\n\nMeillä oli laivallamme iso mies, möreä-ääninen jättiläinen, nimeltä\nJohnson, joka pelasi mielestään A. 1-luokan pokeria. Usein hän\nvoittikin. Hän oli hyväntahtoinen mies eikä välittänyt, vaikka\nhävinneet nimittivät häntä yhteiskunnan viholliseksi.\n\nMainittuna iltapäivänä viilletimme hyvää vauhtia. Olin ollut ruorissa\nja tulin skanssiin vasta silloin, kun peli oli jo päättymässä; Näytti\nsiltä kuin olisivat kaikki laivan tulitikut olleet kasassa pöydällä. En\nole sen jälkeenkään nähnyt niin paljon irrallisia tulitikkuja yhdessä\nläjässä. Olsson ja Paksu-Bill olivat jo luopuneet, sillä heidän oli\npakko luopua, kun merellä ei ole minkäänlaista pankkia, josta saisi\nluotolla tulitikkuja. Tulitikkuvuoren toisella puolella istui Johnson\nja toisella ukko Granit. Ilmeettöminä, mutta ehkä hieman hikisinä.\nPojat olivat kerääntyneet piiriin heidän ympärilleen. Skanssissa\nvallitsi täysi hiljaisuus. Ulkoa kuului pehmeätä purjeitten kahinaa.\nKun laiva kallisteli, kohosivat molemmat vuoronperään toistensa\nyläpuolelle aivan kuin olisivat leikkineet kiikkulaudalla. Hassulta se\nvähän näytti.\n\nJohnsonin usko oli loppumassa. Hän hikoili tuntuvasti enemmän kuin\nukko Granit. Korttipakat olivat pöydällä ja suureen taisteluun\nvalmistauduttiin hirvittävien sielullisten esivalmistelujen jälkeen.\nPelattiin yhdellä pakalla, mutta toinen oli valmiina pöydällä, jottei\nsekoittamiseen olisi mennyt aikaa. Ukko Granitin sormet hypistelivät\ntoista pakkaa. Hänen vuoronsa oli jakaa. Silloin nousi Johnson\njaloilleen, pyyhki hikeä otsaltaan ja ehdotti, että he jakaisivat kasan\nsovinnolla. Kokki pysyi paikallaan, eikä hänestä huomannut mitään,\nellei ota lukuun tavanomaista punerrusta päälaella. Ensin hän\nkieltäytyi jyrkästi, mutta kun uskonsa menettänyt Johnson mankui,\nsuostui hän alustaviin neuvotteluihin. Kolmen sanan jälkeen oli\nkeskustelu niin myrskyisä, että me pitelimme vatsaamme. Johnson haukkui\nkokkia maanviljelijäksi, lannanhajuiseksi lanttupääksi. Kokin sanoista\npäätellen oli Johnson lihava merisika jne. Kun aseleposopimusta ei\nnäyttänyt syntyvän, ehdotti joku, että he menisivät kannelle\nkeskustelemaan. He suostuivat hetken murjotettuaan ja varoitettuaan,\nettei tulitikkuihin saanut koskea. Raitis ilma tuntui houkuttelevan\nmolempia ja niin he sitten katosivat aurinkoiselle kannelle. Vielä\novella loivat he meihin katseen, johon sisältyi puoleksi murhanhalua,\npuoleksi halveksumista. He olivat keisareita ja heillä oli koko kassa.\n\nUlkoa kuului sitten jälleen kiistelyä, askeleita ja mutinaa. En nyt\nenää muista, kuka meistä ajatuksen keksi, mutta hyvä se oli.\n\nMinä uhrauduin ja yhdistin kahdesta korttipakasta yhden. Siitä tuli\nniin hieno pakka, etten ole moista sen jälkeen nähnyt. Kaikki kuvat,\nkaikki ässät ja kaikki jokerit olivat nyt yhdessä pakassa. Toisessa oli\nniin huonoja kortteja, etteivät ne olleet edes yhden tulitikun\narvoisia. Joku muisti, että Johnsonin vuoro oli jakaa ja niin asetimme\nsitten loistopakan hänen eteensä.\n\nEn ole moista pokeripeliä ennen nähnyt. Johnsonilla oli neljä ässää ja\npatakuningas. Kokilla oli taas kaksi ässää, kaksi jokeria ja myöskin\npatakuningas.\n\nHe korottivat, korottivat ja korottivat. Molemmilla oli kerättyä\npääomaa runsaasti, mutta kaikki siirtyivät pöydällä olevaan vuoreen.\nVälillä he laskivat kortit käsistään pöydälle nurinpäin ja kaahivat\ntippumassa olevia tikkuja keskemmälle. Heidän puheensa olivat aivan\nhurjia. He väliin kehuivat korttejaan, väliin sanoivat, etteivät ne\nkelpaa mihinkään ja muljauttivat likaisia silmäyksiä pöydän toiselle\npuolelle.\n\nJännitys oli suuri ja pikku-Olsson lähti kannelle. Päästyään oven\nulkopuolelle purskahti hän hirmunauruun, joka aivan leikkasi luita. Me\nkoetimme olla vakavan näköisiä, mutta vatsassa heilui ja loiskui.\n\nLopulta Johnson \"katsoi\". Hän lateli korttinsa pöydälle:\n\nEnsin yhden ässän. Kokki hymyili heikosti. Toinen ässä. Kokki katsahti\nsiihen uteliaana, mutta ei räväyttänyt silmäluontaankaan. Kun sitten\nkolmas ässä ilmaantui pöytään, katsahti kokki hätäisesti omiin\nkortteihinsa, hieraisi silmiään, katsahti uudelleen ja hänen suunsa jäi\nammolleen. Neljäs ässä. Kokin silmät olivat pullistua ulos kuopistaan.\n\nJa sitten patakuningas!\n\nSamassa silmänräpäyksessä, jolloin kokki heitti korttinsa\nsilmäiltäväksi, me pakenimme kannelle. Painoimme oven hiljaa kiinni\njäljessämme.\n\nYritimme myöhemmin jollain tavoin luonnehtia niitä ääniä, jotka\npuhkesivat kuuluville skanssista. Joku väitti kuulleensa samanlaista\nmeteliä siantappajaisissa, toinen sanoi kerran Galvestonissa nähneensä\nmustan katusaarnaajan, jonka kurkusta oli vuotanut yhtä eläimellisiä\nääniä hänen löytäessä napin hatustaan, jonka hän oli pannut kiertämään.\n\nUkko Granit on nyt albatrossi ja lentelee jossain eteläisten vesien\nyläpuolella. Merellä uskotaan nimittäin vahvasti siihen, että merimies\nmuuttuu albatrossiksi kuolemansa jälkeen.\n\nHän on varmaankin antanut anteeksi koirankurini. Vaikka albatrossit\nmuuten ovatkin pahansisuisia lintuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Edward Simpson_. Laivan paras kortinpelaaja. Väitti pelanneensa\nvaltamerilaivoilla kokoon paljon rahaa. Sanoi matkustaneensa kolme\nkertaa Atlantin yli Queen Marylla. Miksei neljää kertaa? kysyimme me,\nsillä sitenhän hän olisi päässyt takaisin kotiin Englantiin. Ed ei\nvastannut tähän kieroon kysymykseemme, mutta Sing Singin kuvernööri\nlöytäisi Edin kauniit kasvot sekä sormenjäljet arkistostaan kymmenessä\nminuutissa. Oli parempi neulomaan vaatteita kuin paras purjemaakari.\nOmisti skanssin ainoan lakanan, jonka oli maalannut kaksitoista kertaa.\nNyt sen saattoi jo panna seisomaan seinää vasten. Ei viitsinyt, näes,\nsitä pestä. Leppoisa olento, joka osasi naurattaa, jos viitsi.\n\n\n\n\nCharlesin korvat\n\n\nMe kuuntelimme korvat hörössä, kun Ed aloitti. Hän hihitti jo\nalkaessaan, mistä tiesimme, että me hihittäisimme, ennen kuin loppu\ntulisi.\n\n-- Ensin täytyy esitellä kertomuksen sankari.\n\nHän oli nuorin kymmenestä lapsesta. Isä oli tyly, pieksi niin lapsia\nkuin äitiäkin. Tuskin olivat lapset kymmenvuotiaita, kun heidät jo\npakotettiin ansaitsemaan itse leipänsä. Hätä ja puute perheessä\nkasvoivat suuriksi, kun isä rupesi lisäksi juomaankin. Hänen\nlapsuutensa oli siis mahdollisimman synkkä.\n\nHänen nimensä oli Charles. Kymmenvuotiaana hän karkasi kotoa. Sitten\nseurasi vaikeita vuosia hiilikaivoksessa, missä hän ajoi aasia, vuosia,\njolloin hän ajoi maitorattaita Cardiffin meluisilla ja hiilenpölyisillä\nkaduilla, sekä vuosia, jolloin poliisi ajoi häntä takaa Butestreetillä.\nLopuksi hän päätyi merille, kuten aina tämäntapaisissa kohtaloissa käy.\n\nKuten jo sanoin, oli kaikki järjestyksessä. Charlesissa ei ollut mitään\nvikaa. Hän oli hyvä toveri, mahdottoman hauska mies, kun sille päälle\nsattui. Pituutta lähes kaksi metriä, rinta kuin ryövärillä, jalat hän\nsaattoi vetää solmuksi raakapuun ympärille ja kädet niin notkeat, että\nosasi kiertää ne baaritytön ympärille ja samalla kertaa tytön takaa\nkoota taskuunsa pöydällä olevat irtonaiset lantit, ilman että kukaan\nolisi huomannut.\n\nNiin, sellainen oli Charles.\n\nKun häntä katseli sivultapäin, saattoi hyvin lausua tunnustuksen: all\nright! Mutta kun häntä katseli edestäpäin, tuli pakosta lausuneeksi:\noh, hoh! Varpaista leukaan asti näytti kaikki hyvälle, mutta sitten\nnäytti pää kovasti levenevän. Tämä omituinen seikka johtui siitä, että\nCharlesilla oli maailman suurimmat korvat. Ehkäpä tämä on liioittelua,\nsillä muistaakseni oli eräällä Durbanin eläintarhan elefantilla, jonka\nkärsään me puhalsimme valkopippuria, vielä suuremmat korvat, mutta\npojat merillä ovat hyvin taipuvaisia liioitteluun. Joka tapauksessa oli\nCharlesilla korvistaan enemmän kiusaa kuin hyötyä, vaikka väitettiin,\nettä hän oli kerran pelastunut korviensa avulla pahasta pinteestä.\nKerrottiin näet, että hän oli kerran pudonnut märssykorista, mutta\nsuuria korviaan heiluttamalla oli kuitenkin laskeutunut kannelle\nsievästi kuin autogiro. Lieneekö se totta?\n\nPoliisit eivät huolineet Charlesin sormenjälkiä, sillä he tiesivät,\nettä niin kauan kuin Charles ei leikannut korviaan pois, ei muita\ntuntomerkkejä tarvittu. Charles oli sitä paitsi aina poliisin kanssa\ntekemisiin joutuessaan esiintynyt niin elämänhaluisena -- Cardiffin ja\nBristolin putkien rikkonaiset ovet, särjetyt ikkunat jne. todistivat\ntätä -- ettei ollut olemassa vaaraa, että hän vapaaehtoisesti olisi\nnäistä tuntomerkeistä luopunut.\n\nNiin eli well, Charlesin korvat olivat hänelle kiusana, kuten\nseuraavastakin selviää.\n\nCharles makasi etuluukulla ja kuorsasi. Hän oli yövahti, mutta hän\nnukkui sittenkin. Se kuului hänen tyyliinsä. Kun aurinko viimein\nrepäisi pilvet Glasgowin vuorten ja kirkkojen huippujen yltä ja kun\nperämies oli käynyt häntä pari kertaa potkaisemassa, ojentautui hän\nhaukotellen ja kysyi, missä osassa maapalloa hän nyt sitten oli.\nKuultuaan tämän kokilta, hoippui hän skanssiin, mutta virkistyi sitten\nmatkalla ja ryhtyi kovalla äänellä selittämään untaan sekä siihen\nliittyvää suunnitelmaa. Hän istui lopulta skanssin pöydällä, heilutteli\njalkojaan ja silmät loistaen kuvasi, mitä pahaa taasen sinä päivänä\nvoitaisiin tehdä. Sillä Charlesilla olivat nämä koirankurit elämän\nsuola. Hänen piti aina olla pikkuisessa pahanteossa, hänen mielestään\noli päivä mennyt hukkaan, ellei jotain sellaista tapahtunut, missä\nhänen sormensa olivat olleet mukana ja mikä oli päättynyt kiusaan ja\nnauruun.\n\nKun tänä sunnuntaiaamuna oli kansi pesty ja kun merimiespastori oli\nkäynyt jakamassa meille kirjallisuutta ja kun Charles oli pastorin\nkanssa väitellyt uskonasioista ja kysynyt, oliko sitä uskontoa lisää,\noli jo tullut iltapäivä ja miehistö pääsi maihin.\n\nEihän meitä tosin ollut kuin viisi miestä, mutta sitä kovempaa meteliä\nme pidimme. Jo ennen satamakorttelista poispääsyä tappeli kaksi poikaa.\nHe olivat ryhtyneet väittelemään siitä, mikä oli lyhin tie\nkeskikaupungille ja tappelu päättyi vasta sitten, kun Charles oli\nhiilenkappaleella töhrinyt erään rakennuksen valkean seinän likaiseksi.\nHän nimittäin todisti oikein havainnollisesti, että molemmat pojat\nolivat väärässä.\n\n-- Ja tässä on sitten se paikka, mihin me menemme, sanoi Charles ja\npiirsi ison mustan pisteen keskelle karttaansa.\n\n-- Mikä se on? kysyimme me.\n\n-- Se on elokuvateatteri, selitti Charles.\n\n-- Mitä me siellä teemme? Eikös siinä ole Rileyn baari lähempänä?\n\n-- Ensin työ, sitten huvitus. Ja Charlesin johdolla me marssimme\neteenpäin, nostimme hattujamme poliiseille, iskimme silmää kaikille\nnaisille, niin nuorille kuin vanhoille ja pidimme pahaa meteliä.\n\nViimein saimme ostettua voileipämme, suklaamme ja tykötarpeemme.\nViimein saimme rahat kerätyksi pääsylippuihin ja viimein nieli meidät\nsuuhunsa salin synkkä pimeys.\n\nJoka puolelta kuului maiskutusta. Tupakansauhu yritti sotkea koko kuvan\nvalkealla kankaalla. Englannissa saa nimittäin syödä ja polttaa\ntupakkaa elokuvissa. (Ikään kuin me emme olisi sitä tietäneet? Pyh!)\nMutta siitä me emme välittäneet, sillä me itsekin maiskuttelimme kuin\npossut ja odotimme vain pääfilmiä, jotta olisimme voineet panna\nCharlesin suunnitelman täytäntöön.\n\nIstuin Charlesin vieressä ja hän antoi kuiskaten viimeisiä ohjeita.\n\nSitten tuli väliaika ja sen jälkeen illan pääohjelma. En nyt aivan\ntarkkaan muista, mitä filmi esitti, mutta sen muistan, että siinä oli\nilkeä kreivi, nuori turvaton tyttö, vanha äiti, maatila ja nuori kaunis\nsankari. Elokuva oli tuollainen tavallinen, mykän elokuvan aikainen\nsentimentaalinen lirutus. Jossain joku klinkutti pianoa ja jossain joku\nkiskoi vienoja säveleitä viulustaan, mutta muuten liikkuivat olennot\nvalkokankaalla kuin nuket ja haukkoivat ilmaa.\n\nKuva oli mahdottoman surullinen ja liikuttava. Minulta oli pala nousta\nkurkkuun. Alkoi jo kuulua nyyhkytyksiä.\n\nCharles aloitti. Hän päästi oikein hörönaurun. Hän nauroi niin, että\nkoko sali kaikui. Ja me muut neljä yhdyimme nauruun. Oikein ulvoimme,\nniin hauskaa meillä oli olevinaan. Charles lopetti yht'äkkiä, me\nsamaten. Salissa oli jälleen hiljaista, kuului vain viulun nyyhkytys ja\nihmisten ihmetteleviä kuiskauksia. Me istuimme kuin emme tietäisi\nmitään, vedimme päämme hieman kumarampaan ja odotimme seuraavaa\ntilaisuutta.\n\nKohtaukset tulivat ja menivät. Me olimme yhtämittaa äänessä. Emme\nluonnollisesti siihen aikaan tietäneet äänifilmistä mitään, mutta näin\nperästäpäin ajatellen luulen, että sinä iltana esitettiin Glasgowin\neräässä elokuvateatterissa Skotlannin ensimmäinen äänielokuva.\n\nKun kreivi ja tyttö lähenivät toisiaan vähemmän kuin kymmenen metrin\npäähän, kuului viidestä suusta makea muiskutus. Kun kreivi ilmaantui\nkankaalle ja piti yksinpuhelujaan suutaan kamalasti vääntäen, röhkimme\nkuin siat. Sian ääni oli nimittäin kreivin ääni. Tai päinvastoin\noikeastaan. Kun sankari ratsasti kovaa vauhtia tyttöään pelastamaan,\nkun hevonen kompuroi ja kun sitten sankari makasi tajuttomana maassa,\nme taputimme hurjasti käsiämme. Kun sankari lojui sairaalassa ja tyttö\npiti häntä kädestä kiinni, päästimme jälleen hörönaurun. Oh, miten me\nnauroimme! Mitä surullisemmaksi tyttö kankaalla tuli, sitä iloisemmiksi\nme tulimme ja kun tyttö kerran eräässä niittykohtauksessa juoksi\nkeijukaisen tavoin pitkin kukkaketoa, hymyili ja oli sirkuttelevinaan\nonnesta, nyyhkytimme me avoimesti.\n\nTakanamme kuului liikehtimistä. Sali oli siksi pimeä, ettei meitä aivan\nselvään erottanut. Vain vaaleammissa paikoissa ihmiset pääsivät\narvailemaan, kuka tuollaisia siivottomuuksia teki, mutta kun pimeys\njälleen peitti salin, ei kukaan olisi voinut ottaa valalleen, kuka\nmeteliä piti. Paikka tiedettiin suunnilleen, mutta esittäjistä ei ollut\ntietoa.\n\nEn enää muista, miten kauan me tätä peliä pidimme. Sen vain muistan,\nettä ihmisiä alkoi vähitellen liikkua perälle päin. Arvasimme, että he\nmenivät valittamaan vahtimestareille, jotka seisoivat taustalla\nrivissä. Mutta me vain jatkoimme.\n\nIstuimme verrattain kumarassa, ettei meitä olisi huomattu. Tämä auttoi\npaljon ja olisimme luultavasti päässeet hiipimään salista huomaamatta\npois ennen filmin loppua, ellei Charles olisi innostunut liikaa. Kun\nsankari ja kreivi nimittäin rupesivat tappelemaan, heräsivät Charlesin\ntappelijavaistot ja hän kohottautui tuolissaan. Charles jakeli nyt\nkovalla äänellä neuvojaan tappelijoille. -- Pure sitä nenään, lyö\ntuolilla päähän, älä mene karkuun, mitä sinä pelkäät, sillä tavalla,\nhei vaan, pidä sitä vähän aikaa kiinni, niin tulen sua auttamaan, anna\nturpaan, jne. Charlesin ääni kuului hyvin voimakkaana. Me koetimme\nsäestää häntä parhaamme mukaan. Kun ilkeä kreivi makasi maassa, me\nitkimme, kun sankari kellahti lattialle, me nauroimme ja huusimme:\nhyvä, hyvä! Vähitellen alkoi mustia varjoja liikkua ympärillämme. Me\nkoetimme painua yhä kumaraisemmiksi, mutta Charles kohottautui yhä\nylemmäksi. Ja tämä olikin hänen onnettomuutensa, sillä nyt näkyivät\nhänen valtavat korvansa aivan selvästi valkokangasta vasten. Siinä oli\ntuntomerkki, joka kavalsi hänet.\n\nMinä aavistin vaaran ja esitin, että lähtisimme mahdollisimman nopeasti\npois, nyt vielä hyvän sään aikana. Muut suostuivat ja lopettivat\nnaukumisensa, mutta Charles oli niin innostunut, että vasta paria\nsekuntia ennen loppua malttoi lopettaa. Silloin soi viulu jälleen\nsurumielisesti, sankari makasi kellellään, kreivi loi voitonriemuisia\nkatseita nurkassa kyyristelevään tyttöön, vanha vaimo itki lieden\näärellä, mutta Charles nauroi pakahtuakseen ja huusi: bravo, bravo!\n\nMutta se olikin hänen viimeinen huutonsa, kuten jo mainitsin. Kun\nsitten hieman arkaillen poistuimme salista, seisoi ovella paitsi\nvahtimestareita kaksi tukevaa Bobbyä.\n\nVahtimestarit kertoivat poliiseille, että salissa oli herättänyt\npahennusta eräs suurikorvainen mies, jonka puuhia he takaapäin olivat\nhyvin voineet seurata. He vakuuttivat poliiseille, että tämä oli\nvarmasti oikea mies, vakuuttivat senkin, että hänen korvansa olivat\nniin suuret, että ne miltei peittivät koko valkokankaan takanaolevien\nkatseilta ja lupasivat syödä vanhat saappaansa, ellei syyllinen ollut\njuuri Charles.\n\nJa poliisit loivat julman katseen Charlesiin, tarttuivat hänen\nkainaloihinsa ja veivät hänet kassakaappiinsa.\n\nViimeinen sana, minkä kuulin pitemmän poliisin huulilta, oli: _Guilty!_\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Karl Norregaard_. Tanskalainen, vaikkei sitä hänen laihuudestaan olisi\nhuomannut. Tuli puuriin aika lailla hiivassa kerran Melbournessa.\nVäitti löytäneensä Ballaratista kultaa, mutta oli kadottanut\nkimpaleensa eräässä baarissa. Käytti australialaisista varkaista\nnimityksiä, jotka nostivat hiuksemme pystyyn. Purki vihansa nyt\npurjekankaaseen, sillä hän oli seilimaakari laivallamme. Kun neula\nupposi purjeeseen, kuului aina vihainen sihahdus. Kertoi omistaneensa\nNew South Walesissa kuusitoistatuhatta lammasta. Hän käytti muutenkin\nastronomisia lukuja ja hänen kanssaan sieti olla varovainen. Noin\nviisikymmentävuotias. Hyvä merimies ja erikoisen kätevä puhaltamaan\nkorttikakkosesta toisen silmän pois, joten siitä tuli ässä.\n\n\n\n\nUnilääkettä\n\n\nTanskalaisen punainen tukka kiilsi kosteana. Hän seisoi kannella\npolttavassa auringonpaisteessa ja Jack kaatoi hänen päälleen pytsistä\nvettä.\n\n-- Äh, sanoi Karl ja pyysi lisää.\n\nSitten lähdimme itseämme kuivattamaan pakalle ja siellä, kun tuli\njälleen puhe Australiasta, Karl kertoi kumman jutun siitä, miten hän\nparansi erään unettomuustapauksen.\n\n-- Juddin farmilla valmistauduttiin sunnuntain viettoon. Taikka\noikeamminkin -- kaikki muut valmistautuivat. Bill oli jo aivan valmis.\nHän oli kadonnut kaksi viikkoa aikaisemmin ja viimeinen tieto, mikä\nhänestä oli saatu, oli se, että hänet oli heitetty eräästä Tichbournen\nbaarista tropiikin yöhön. Sen jälkeen oli hän kadonnut kuin olisi maa\nhänet niellyt. Kaikki tämä tarkoitti sitä, että Jimillä ja minulla oli\nkahteen mieheen suoritettavana kolmen miehen työ.\n\nKun on kaksituhatta lammasta paimennettavana, niin kyllä siihen hommaan\nainakin kolme miestä tarvitaan. Oikeastaan oli meitä neljä, jotta\nvuorottelu olisi sujunut, mutta nyt oli Tom, taikka oikeammin hänen\nhevosensa, kompastunut kaniininkuoppaan ja meitä oli siis jäljellä\nneljän sijasta vain kaksi.\n\nKeskustelimme tästä asiasta eräänä aamuna isännän kanssa. Taikka\noikeamminkin vain me Jimin kanssa puhuimme; isäntä ei liikauttanut\neväänsäkään. Me puhuimme hartaasti palkankorotuksesta ja siitä, että\nmeidänkin pitäisi saada uusia pukuja, mutta isäntä oli hiljaa. Ainoa,\njoka liikahti puhettamme kuunnellessaan, oli aitauksessa oleva emu,\nmutta sekin käänsi meille vain takamuksensa. Olimme siis kovan onnen\npoikia, joista ei kukaan välittänyt. Judd oli skotlantilainen eikä\nsellaista päivää tullutkaan, joka hänen mielestään olisi ollut kahden\npunnan palkankorotuksen arvoinen.\n\nAurinko ei tuntunut liioin välittävän meistä. Se paahtoi kuin vimmattu\nja nyt se oli tullut aivan hulluksi. Minä en ole koskaan oppinut\nFahrenheitia lukemaan eikä sitä niin hikisillä silmillä kukaan\nluekaan, mutta tuollainen tavallinen Celsius olisi kai näyttänyt\nviitisenkymmentä astetta varjossa. Oli kuumin päivä Australiassa moneen\nvuoteen.\n\nMe raadoimme Jimin kanssa, me hikoilimme ja sadattelimme. Pöly oli\ntäyttänyt keuhkomme ja silmämme. Olimme yltä päältä liassa ja\nhevosemmekin olivat pölystä keltaisia. Lampaat kulkivat hoippuvin\naskelin ja miltei joka puun alta löytyi kuolleita karitsoja, jotka emä\noli hyljännyt ja jotka olivat kuolleet janoon. Lampaat näkivät nälkää,\nsillä ruoho oli palanut, kaniinit olivat levottomia ja iguaanokin\npysytteli kolossaan vuorokausikaupalla. Magpie yritti konserttia, mutta\npian senkin ääni tukehtui.\n\nLampaat määkivät. Kyllä kaksituhatta lammasta -- taisi siinä sentään\nolla joukossa satakunta pässiä -- pitävät aikamoista meteliä, kun\nlampaat sille päälle ryhtyvät. Nyt niillä oli jano, nälkä ja niiden\nläpättävät sydämet oli täyttänyt tavallinen kuivan ajan pelko. Ne\npysyivät hyvin yhdessä; suurin työ oli saada ne ajetuksi miltei\nkuivuneen vesilammikon ääreen.\n\nNiin, mistä kaikesta me oikein keskustelimmekaan silloin? Jim kadehti\nBilliä ja kuvasi minulle joka päivä, minkälaisia baarityttöjä\nParkesissa ja Forbesissa oli. Minusta tuntui kuin olisi hän ollut\njokaisen niiden kanssa lähempi tuttava. Me joimme haaleata teetä ja Jim\nkuvitteli sen olevan wiskyä. Me joimme sitä teetä varmaankin miljoonia\ngallonia ja lopulta se tuntui menevän meille päähän. Me puhuimme\nkäsillämme ja horjuimme satuloissamme, me näimme lampaiden nousevan\npuuhun ja kerran olin näkevinäni iguaanoliskon matavan esiin Jimin\nsuusta.\n\nJudd tuli vain pari kertaa aitaukselle katselemaan, miten hänen\nlampaansa kasvoivat. Me kartoimme hänen seuraansa, sillä meidän teki\nmielemme hakata Hänet perusteellisesti. Me näimme hänet jo kaukaa,\nsillä paljonko eukalyptusmetsikkö varjostaa, ja silloin me pyörsimme\nhevosemme laidunmaan vastakkaiseen kulmaan. Koirammekin, jotka\noikeastaan koko _bussineksen_ hoitivat, ymmärsivät tunteemme ja ne\najoivat laumaa sellaisella vauhdilla Juddista poispäin, että tämä sai\nratsastaa turhaan monia maileja.\n\nVielä viimeisen kerran me koetimme puhua hänelle järkeä, mutta hän\nilmoitti erottavansa meidät, jos tulisimme vielä kerran pyytämään\npalkankorotusta. Hänen sydämensä taisi olla Skotlannin basalttia.\nEmmekä me lopulta uskaltaneet hänelle sanoa mitään, sillä siihen aikaan\noli lammaspaimenia Australiassa liian paljon ja työtä vähän. Me tulimme\nvain alakuloisiksi, siinä kaikki. Minä ainakin koetin riippua\npaikassani kiinni. Mitä mahdollisuuksia minulla, karanneella\nmerimiehellä, olisi ollut maassa, missä puun lehdet sen sijaan, että\nvarjostaisivat, kääntävät reunansa aurinkoa kohden ja antavat sille\ntehtävälle, jonka Jumala on niille antanut, nimittäin varjostamiselle,\npiun paun. (Niin kuin emme me olisi sitä tietäneet? Pyh!)\n\nEhkäpä kaikki olisi muuten mennyt hyvin, onhan sitä pahemmassakin oltu,\nmutta eräänä yönä Jim pimisi jättäen minut yksikseni kahdentuhannen\nlampaan ja kuuden koiran kanssa.\n\nNiin, Jim pimisi. Tiesin tarkalleen, minne hän meni. Tunsin kuulevani\nkavioitten kapseen hänen hurjaa vauhtia ratsastaessaan Forbesiin\nSadietaan katsomaan. Pojilla oli siellä sinä yönä juhlat ja sinnehän\nJim tietenkin oli kadonnut. Olisin ehkä voinut lähettää Juddille sanan\nja ehkä olisin saanut apua, mutta en viitsinyt. Laskin nimittäin siten,\nettä uskaltaisin puoli päivää pitää lampaita aitauksessa. Kaipa Jim\nsiihen mennessä olisi palannut takaisin. Tuskinpa Judd viitsisi tänään\nlähteä lampaitaan laskemaan.\n\nOlin jättänyt Omenin polulle ja katselin, miten aurinko katosi\npunaisena, verenpunaisena pallona pölypilven keskelle. Oli tulossa\njälleen yö, joka joillekin siellä kotona pohjoisessa merkitsi heliseviä\njääpuikkoja, pakkasenpuremia sormia ja lumen narskuntaa yössä. Minulle\nja ehkäpä muillekin tämän seudun vahtiapitäville lammaspaimenille se\nmerkitsi vain tukahduttavaa kuumuutta, pölyä, lammasten määkimistä ja\nnuokkuvaa auringon nousun odotusta.\n\nIstuin aidalla ja katselin tähtiä. En ollut ikävissäni, en oikeastaan\nkaivannut minnekään, sillä olin liian väsynyt ajatellakseni mitään.\nOlin suurella vaivalla saanut lampaat vara-aitaukseen, osa niistä taisi\nolla hukkateillä, koska koirat haukkuivat jossain taaempana, ja loput\nsaivat olla minun puolestani vaikka hiiden tuutissa.\n\nKuuntelin kaniinien kahinaa ruohikossa. Niitten hyppivät varjot\nerottuivat taivaanrantaa vasten.\n\nLienen nukahtanut siinä aidalla istuessani. Ainakin löysin herätessäni\nitseni maasta. Nukahdin uudelleen. Omen loi minuun kysyvän katseen,\nhaisteli saappaitani ja käänsi sitten turpansa tähtiä kohden.\n\nKun seuraavan kerran heräsin, näin Billin. Billin ilmielävänä. Hän\nistui aidalla juuri sillä kohdalla, mistä olin äsken tuupertunut\nheinikkoon.\n\n-- Oletko sinä siinä? kysyin.\n\nBill ei vastannut mitään. Hän vain huojui edestakaisin ja takana oleva\nEtelän risti oli toisinaan hänen päänsä vasemmalla puolella, toisinaan\noikealla puolella. Hänen paitansa oli kaulasta auki ja tähtien\nvalossakin näin, miten hikipisarat kimmelsivät hänen otsallaan.\n\n-- Oletko sinä selvä? kysyin.\n\nNytkään ei vastausta.\n\n-- Kummitteletko sinä, Bill? Puhu nyt jo jotain, muuten lyön.\n\n-- En saa enää unta. Billin ääni oli vain käheä kuiskaus.\n\n-- Miksi et saa unta?\n\n-- En ole viikkoon nukkunut. Antoivat minulle Tichbournessa myrkytettyä\nwiskyä. Olen ollut sairas.\n\nSanat tulivat väkinäisesti hänen huuliltaan. Hän kuiskasi:\n\n-- Kävin Wolomoolossakin reservatiolla. Siellä se paholainen Koroboro\nantoi minulle unijuomaa, mutta sekin oli myrkytetty. Oh, minä olen\nsairas.\n\nBill oli käynyt alkuasukasalueellakin poppamiestä tapaamassa. Kyllä hän\nmahtoi olla sairas!\n\n-- Minun pääni halkeaa, valitti Bill.\n\nAioin sanoa hänelle, että jos hän olisi kiltisti pysynyt kotona ja\nraatanut Jimin ja minun lailla, niin olisi hänen päänsä ollut täynnä\nvain terveellistä pölyä; aioin sanoa hänelle, että sitä se wisky tekee,\nmutta en viitsinyt. Kiipesin aidalle hänen viereensä ja koettelin hänen\notsaansa. Se oli tulikuuma. Hän voivotteli yhä edelleen.\n\n-- Mitä sinulle nyt tehtäisiin, Bill-parka? sanoin. Jospa menisit\nhuomenna lääkäriin? Pianhan sinä Parkesiin ratsastat.\n\n-- Poppamiehet ovat kaikki samanlaisia, sanoi Bill ja hänen äänessään\nkuvastui uhmaa.\n\nBillin hevonen oli tullut aivan viereemme. Sen satulasta levisi hiljaa\ntuulen mukana voimakas nahan tuoksu. Lammasaitauksesta nousi paksua\nhajua. Billiä värisytti.\n\n-- Kunpa saisin vielä kerran kunnolla nukkua, huokasi Bill.\n\nMuistin, että Juddin farmilla oli lääkelaatikko. Tietysti siinä oli\nunipulveria. Koetin muistella kaikkia nukutuskeinoja. Muistin eetterin,\nolin kuullut, että Klondykessä nukutetaan ihminen moukariniskulla ja\nsilmäni etsivät jo kiveä maasta, mikä taasen oli turha vaiva, sillä\nnäillä seuduin ei kukaan ollut koskaan kuullut puhuttavankaan kivestä\nja aivoni ponnistelivat kovasti. Silloin muistui hyvä äitini mieleen ja\nhän kai taivaasta lähetti aatoksen. Bill parka, kyllä minä sinut\nparannan.\n\nLampaat olivat sinä yönä vara-aitauksessa. Tästä johti pitkä käytävä\nvarsinaiseen suurempaan aitaukseen. Käytävä tarvittiin leimausaikana,\njolloin lampaat yhtenäisenä virtana soluivat sitä pitkin. Lampaitten\nselkään lyötiin silloin omistajan leima.\n\nTalutin Billin käytävän reunalle ja nostin hänet kuin sairaan lapsen\naidalle. -- Istu tuossa ja ole hiljaa! komensin.\n\nSitten aukaisin vara-aitauksen veräjän ja hitaasti alkoivat lampaat\nvirrata käytävää pitkin suurempaan aitaukseen. Bill ei käsittänyt\nmitään, vain hänen jalkansa ikään kuin vaistomaisesti potkivat lampaita\neteenpäin.\n\n-- No niin, Bill, nyt se alkaa, poikani. Sinä ryhdyt nyt laskemaan\nlampaita. Ihmiset laskevat niitä yleensä vain ajatuksissaan, silloin\nkun eivät saa unta, mutta nyt sinä näet ne tässä oikein elävinä. Ala\nlaskea. Minä lyön tahtia.\n\n-- Eihän se auta, kuiskasi Bill.\n\n-- Kyllä auttaa. Aloita!\n\nBill alkoi laskea allamme soluvaa virtaa. Minä löin tahtia\netusormellani. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi...\nkaksitoista... kolmekymmentä.\n\nBillin ääni kävi yhä yksitoikkoisemmaksi. Lampaat määkivät ja minä\nautoin niitä potkuilla eteenpäin. Billin silmät olivat kuin\nkiinninaulattuina villaiseen virtaan. Hänen kuivuneitten huuliensa\nvälistä tuli laskusanoja niin vuolaasti, että tuskinpa hän sitten\nkouluaikojensa oli niitä sellaisessa jonossa luetellut. Pidin häntä\npuseronhihasta kiinni, sillä hän alkoi jo huojua.\n\n-- Neljäsataa viisikymmentä, neljäsataaseitsemänkymmentäviisi,\nneljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan... Silloin Bill mätkähti\nlampaitten virtaan. Hurjasti mäkättäen ne ahtautuivat yhä tiukemmalle\nja jono olisi selässään vienyt koko Billin mukanaan, mutta sain häntä\nsäärestä kiinni ja sillä tavalla takaisin aidalle. Hän oli jo aivan\nunenpöppörössä ja minulla oli täysi työ tukiessani häntä.\n\nNiin me sitten istuimme siinä ja kävimme erilaista taistelua. Minäkin\nolin Billin laskemisesta joutunut jo horrostilaan ja sain tehdä\nkaikkeni tapellessani unta vastaan. Bill kävi taistelua unettomuutta\nvastaan.\n\n-- Kahdeksansataa... kahdeksansataaviisikymmentä... Kovassapa näyttää\nuni olevan Bill-pojalla, ajattelin ja olin ihan unenpöppörössä.\n\n-- Yhdeksänsataakaksi... Kuulin kaiken kuin sumun keskeltä.\nYhdeksänsataayhdeksän... Silloin putosimme molemmat aidan taakse\npehmeään, hieman palaneelta haiskahtavaan nurmikkoon. Olin\nkouristuksentapaisesti tarttunut Billin vyötäröön kiinni. Billin silmät\nolivat kiinni ja hengitys oli jo aivan tasainen. Nostin hänen päänsä\nkumpareelle enkä sitten enää muista mitään. Olin itsekin nukahtanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Hjalmar Ketonen_. Suomalainen hänkin. Väitti olevansa ylioppilas ja\nsaattoi ollakin, nimittäin sellainen juupeliylioppilas. Oli verrattain\navuton mastossa, mutta skanssissa, kun jutuista tuli kysymys, oli\nkätevä. Oli juonut niin paljon, että vielä kolmen pakollisen\nraittiuskuukaudenkin jälkeen haisi viinalta. Oli kova poika\ntappelemaan, vaikkei hänessä ollut voimaakaan. Tiettävästi ei ollut\ntehnyt mitään epärehellistä \"kikkaa\" elämässään, vaikka vähätpä me\nsiitä olisimme välittäneet. Ilmestyi Veijarilaivaan tajuttomassa\ntilassa Iquiquessa ja väitti, että hänet oli shanghaijattu. Siinä\nkahdenkymmenenviiden nurkilla. Oli hyvä kirjoitusmies, joka\njoutohetkinään laati toisille pojille innostavia ja tulikuumia\nrakkauskirjeitä. Ne olivat kaikki samanlaisia, mutta ei sillä ollut\nväliä, koska ne menivät eri maanosiin.\n\n\n\n\nHra Kaltosen seikkailut\n\n\nOlimme sumussa. Kurjassa sumussa, joka kasteli kaiken. Aavalla ulapalla\nse olisi vielä mennyt, mutta nyt olimme Kanaalissa ja luovimme kuin\nhengenhädässä edestakaisin Ranskan ja Englannin rannikoiden välillä.\nSireenit ulvoivat ja saimme vääntää kätemme rakoille soittaessamme omaa\npientä sumutorveamme, jolla oli eksyneen lehmän ääni. Kuolemanväsyneinä\nhorjuivat miehet niinä öinä skanssiin. Nukuimme vaatteet päällä, sillä\njoka hetki saatettiin vapaavahti kutsua kannelle. Kerran siinä\nhuohottaessamme ja kiroillessamme yltyi Ketonen puhumaan. Hän puhui\noikeastaan niin hyvin, että tähän muistiinpanemani kertomus mahtaa olla\nvain kalpea jäljennös hänen kuvauksestaan. Me kuuntelimme henkeämme\npidättäen.\n\n-- Kun ylioppilas Kaltonen oli Polyteekissä lopettanut lukujaan\nkauemmin kuin suotava oli, ryhdyttiin hänelle suvun puolesta\nhankkimaan uutta elämänuraa. Havaittiin ja huomattiin, ettei hänestä\nollut lukijaksi. Eno Abel sanoi sitä paitsi, ettei hänestä ollut\nmuuhunkaan ja tarjoutui ylitsevuotavan innostuneena ostamaan hänelle\nlipun eli tiketin Amerikkaan. Tähän tarjoukseen suostui suku\nkiitollisin mielin, sillä kysymys oli siten ratkaistu mahdollisimman\nyksinkertaisella tavalla eikä se sitä paitsi ollut tullut maksamaan\nheille mitään. Ylioppilas Kaltonen matkusti Amerikkaan Hangon kautta\nvuonna 1898, tarkemmin sanottuna tammikuun toisena päivänä.\n\nHelmikuun kolmantena päivänä samana vuonna tapaamme ylioppilas Kaltosen\neräästä halvasta täysihoitolasta New Yorkin kaupungista. Jos meillä\nolisi valta ja voima siirtyä ajassa henkemme silmillä taaksepäin,\nnäkisimme, miten ylioppilas Kaltonen parhaillaan silitti frakkipukunsa\nhousuja.\n\nNyt kysytte: Mutta mihin tarvitsee ylioppilas Kaltonen frakkihousuja?\nOnko eno Abel antanut hänelle niin paljon rahaa, että hän voi\nseurustella New Yorkin valitun neljänsadan kanssa?\n\nVastaan tähän, että vaikka eno Abel olikin antanut ylioppilas\nKaltoselle huomattavan suuren summan rahaa alkajaisiksi mukaan, niin\noli Kaltonen saanut sen menemään vähemmässä kuin kahden viikon ajassa.\nKun hän oli nälän pakottamana sitten myönyt kaikki muut vaatteensa, ei\nhänellä ollut jäljellä muuta kuin frakkipuku, joka oli rakkaana\nmuistona Polyteekin juhlista jäänyt arkun pohjalle. Rinnusta tosin\nhieman kiilsi, mutta se ei paljoakaan asiaan vaikuttanut, kunhan\nhousujen saumat olivat vain linjasuorat.\n\nMe havaitsemme edelleen, että kello lähenee seitsemää. Kaltonen\nhyräilee hiljakseen laulua, jossa kerrotaan, miten poikia on haudattu\nBalkanin santaan, ja siitä huomaamme, että hänellä on edelleen reipas\nmieli jäljellä. Tämä on sitäkin ihmeellisempää, kun tiedämme -- jälleen\nhengen silmillä tarkastellessamme -- ettei hänellä ole ollut viikkoon\nsenttiäkään taskussa. Hän asui toistaiseksi ilmaiseksi, mutta\ntäysihoitolan emäntä, johon frakkipuku oli aluksi vaikuttanut\nmykistyttävän kunnioittavasti, oli jo ruvennut epäilemään\nvuokralaisensa omituisia edesottamuksia.\n\nSillä ylioppilas Kaltonen ei koskaan poistunut huoneestaan ennen kello\npuolta kahdeksaa. Kun kello alakerran portaikossa löi puoli kahdeksan,\nkuultiin hänen ovensa narahtavan ja portaita alas asteli sitten\nmoitteettomassa frakkipuvussa oleva ylioppilas Kaltonen. Hänen yllään\nei ollutkaan sitten muuta kuin frakki -- ellemme ota huomioon silkkistä\nkaulaliinaa, joka oli tiukasti sidottu kauluksen peitteeksi ja jonka\npäät heiluivat reippaasti molemmin puolin mustia liepeitä. Hänellä ei\nollut edes hattua päässään, mutta New Yorkin helmikuu on joskus\nlämminkin. Onhan New York Madridin leveysasteella. (Ikään kuin emme\nolisi sitä tietäneet? Pyh!)\n\nYlioppilas Kaltonen liikkuu varovaisesti ja ikään kuin hiipien öisiä\nNew Yorkin katuja pitkin. Vastaantulijan kohdatessaan röyhistää hän\nrintaansa ja vastaantulija luo häneen kunnioittavan silmäyksen, sillä\nkeskitason amerikkalainen ei omista frakkia. Se kuuluu vain korkeimman\nhienoston jäsenelle. Eikä sitä sitä paitsi Amerikassa tarvitakaan muuta\nkuin Washingtonissa presidentin kutsuilla ja hienoissa hotelleissa.\n\nJos voisimme lukea ne ajatukset, jotka pyörivät ylioppilas Kaltosen\npäässä, voisimme havaita, että hän muistelee menneitä. Hän muistaa,\nmiten hän aivan rahattomana kaksi viikkoa sitten keksi oivallisen\nkeinon, millä New Yorkissa saattoi elää ilmaiseksi.\n\nHän oli väsyneenä harhaillut Waldorf-Astorian hotellin edustalla. Valot\nloistivat, mutta hänen sielunsa oli pimeä sekä epätoivoinen.\nHunnutettuja naisia ja frakkipukuisia herroja astui komeista\najopeleistä kadulle ja sitten edelleen hotellin ovesta sisään. Oli\nsellaisiakin herrasmiehiä, jotka katosivat pääsisäänkäytävän\nviereisestä pienemmästä ovesta sisään. Sen verran oli jo Kaltonenkin\noppinut rahoja kuluttaessaan, että siinä oli baari.\n\nVesi kielellä ja jano kurkussa hän siinä odotti, mutta vähitellen,\naivan vähitellen hän sitten hivutteli lähemmäksi baarin ovea. Ja sitten\ntarttui kohtalo asiaan. Kaksi huojuvaa frakkipukuista nuorukaista\ntyönsi hänet ilman muuta vain ovesta sisään. Kaltonen ei osannut\nmyöhemmin selittää oliko hän itse auttanut heitä tässä liikuttavan\nystävällisessä pyrkimyksessä.\n\nMutta tosiasia oli jokatapauksessa se, että hän seisoi kullatussa\nbaarissa ja näki enemmän ihanuuksia kuin teetä on Kiinassa. Hän huokasi\nonnellisena ja tyhjensi olutlasinsa niin lyhyessä ajassa, ettei sitä\nvoi kuvata. Hänen ympärillään puuhailevat ystävät puhuivat sormillaan\nja olivat hyvin onnellisen näköisiä. Joskus, mutta vain joskus\nkäänsivät he katseensa Kaltoseen joka onnellisena, silmät puoliraollaan\nselitti, että hän on saksalainen insinööri, jonka tehtäväksi on jätetty\nkorjata Brooklyn Bridge, sillä hänen isänsä on juuri ostanut sen. Hän\nselitti, mutta toiset eivät kuulleet, että silta oli ravistunut.\n\nNiin kului ilta vähitellen, kuluipa osa yötäkin. Amerikkalaisissa\nbaareissa oli siihen aikaan -- ja on sitä paitsi vieläkin -- välipaloja\nbaaripöydällä. Tavallisessa kapakassa täytyi tilata olutlasi, ennen\nkuin pääsi osalliseksi ruoasta, mutta Waldorf-Astoria oli niin hieno\npaikka, että siellä sai ottaa ilman oluttakin pöydän antimia. Kaltonen\nsöi suolaisia manteleita, suolalihaa, leipää, kinkkua, juustoa ja\njälleen leipää. Hän söi kokonaista kolme kertaa sinä iltana ja sinä yön\nalkuna.\n\nHän katseli ympärilleen onnellisin silmin. Kaikki olivat frakissa. Hän\noli yksi heistä. Hän kuului hienostoon. Mitä arvokkaammin suuren kellon\nviisarit kulkivat eteenpäin, sitä juhlallisemmaksi kävi hänen mielensä.\nHän pani jalkansa ristiin baariputken päälle, sulki silmänsä ja huokasi\nonnellisena: \"Voi jos tätä kestäisi ikuisuuteen saakka.\"\n\nJa nyt oli Kaltonen jälleen matkalla Waldorf-Astoriaa kohden. Kahden\nviikon aikana oli hän joka ilta käynyt baarissa. Hänellä oli siellä\nystäviäkin, sellaisia tarjoilevia yhdenillan ystäviä, jotka tulivat\nkävellen kahden hevosen vetämistä ajopeleistään, mutta jotka myöhemmin\nkannettiin takaisin vaunuihinsa. Mutta Kaltosen elämä oli pelastettu.\nHän söi ja joi kello yhdeksästä kello kahteen, hän söi niin paljon,\nettei hänen tarvinnut surra.\n\nTakaisintulo pitkin Brooklynin siltaa oli aina vähän vaikeampi, mutta\nsilta on onneksi suora ja sitä paitsi suojaavat väsyneitä vaeltajia\nvaltavat kaiteet. Hän ei kertaakaan pudonnut alas.\n\nYlioppilas Kaltonen tiesi, että hänen oli pian häivyttävä\ntäysihoitolastaan. Mutta niitä oli lukemattomia. Viikko kussakin ja\nsitten jonakin yönä majanmuutto. Hänellä ei ollut tavaroita, ei\npapereita, ei omaisuutta. Jos hän olisi kiivennyt puuhun frakki päällä,\nniin maahan ei olisi jäänyt mitään. Hän oli vapaa kuin taivaan lintu.\n\nBattery Parkin tienoilla oli paksusti sumua. Hinaajat ulvoivat joella\nja Akvariumin tienoilla kiljui poika viimeisiä sähkösanomia. Ylioppilas\nKaltonen tarttui lujemmin frakkinsa rintapieliin kiinni. Hienous alkoi\njälleen. Canal Streetin kohdalla oli sumu paksuinta. Hän näki\nlyhtyjenkin valot enää vain tuikkuina. Kaikkialta kuului kavioiden\nkapsutusta, hevosten huohotusta ja ajopelien rätinää.\n\nSilloin astui Kohtalo jälleen ylioppilas Kaltosen tielle. Parivaljakko\najoi hänen ylitseen. Kuului kimeä kirkaisu, karjaisu ja sitten katosi\nviimeinenkin tuikku ylioppilas Kaltosen hämärtyneistä silmistä.\n\nMutta kuulkaa: sankarimme ei kuollut. Kohtalo ei sentään tahtonut, että\nPolyteekin edustaja New Yorkin seurapiireissä olisi kokonaan kadonnut\nnäyttämöltä.\n\nPaikalle syöksynyt poliisi vihelsi pillillään lakkaamatta. Jostakin\ntuli lisää poliiseja ja viimein työntyi sumusta esiin ambulanssivaunu,\njohon Kaltonen hellävaroen nostettiin. Kaikki olivat nähneet hänen\nfrakkinsa ja kaikki olivat varmoja, että he olivat tekemisissä jonkun\nnk. \"hienon elävän\" kanssa. Häntä sairasvaunuun nostaneet poliisitkin\nolivat kateellisina huokaisseet. Jos he olisivat tienneet kaiken sen,\nminkä me tiedämme, olisivat he varmaankin ajaneet vaunuilla toisen\nkerran hänen ylitseen ja jättäneet hänet siihen kuolemaan.\n\nAmbulanssivaunussa kalahdutti valkopukuinen sairaanhoitaja koleasti\nkelloaan. Hevoset laukkasivat vaahtoisina ja kymmenen minuutin kuluttua\noli ylioppilas Kaltonen jo kannettu New Yorkin hienoimman ja\nkalleimman sairaalan loistavaan yksityishuoneeseen. Lääkärit ja\nsairaanhoitajattaret työskentelivät uupumatta ja puolen tunnin kuluttua\navasi ylioppilas Kaltonen toisen silmänsä.\n\nHän oli viimeksi nähnyt tuikkuja, nyt näki hän kirkkaita lamppuja,\nsairaanhoitajattaria ja kohteliaasti taustalla pysyttelevän\npoliisikonstaapelin.\n\nJa nyt saatte kuulla sen totuuden, etteivät ylioppilas Kaltosen\noleskeluvuodet Polyteekin levottomassa maailmassa sentään olleet\nkokonaan hukkaan menneet. Hänen järkensä oli notkea kuin pitkäsiima.\nHän käsitti tilanteen silmänräpäyksessä ja toimi sen mukaan.\n\nKun poliisikonstaapeli kumartui hänen vuoteensa yli ja muistilehtiö\nkädessään yritti kysyä hänen nimeään ja osoitettaan, puisti ylioppilas\nKaltonen vain surumielisesti päätään. Kaikkiin lääkärien ja\nsairaanhoitajattarien maanitteluihin vastasi hän samalla tapaa. Tämä\ntarkoittaa sitä, ettei hän vastannut mitään. Hän vain huokaili ja\nkatseli surumielisesti kaikkea komeutta ympärillään.\n\nPoliisikonstaapeli neuvotteli lääkärin kanssa. Lääkäri ilmoitti, että\npotilas oli saanut aivotärähdyksen, joten oli mahdollista, että hänen\nmuistinsa oli joksikin aikaa hävinnyt. Konstaapeli tutki riisutun\nfrakkipuvun tarkkaan, mutta varovainen Kaltonen oli ottanut siitä pois\nräätälinkin nimen. Hänen taskuissaan ei ollut mitään, mutta senhän me\njo tiedämme.\n\n-- Tulen huomenna uudestaan, sanoi konstaapeli.\n\n-- Olisi ehkä syytä julkaista poliisitiedoitus, arveli lääkäri. Sitä\npaitsi pitäisi toimittaa kiertokysely kaikissa taloissa Viidennen\navenyen varrella. Hän muistuttaa minun mielestäni vähän nuorempaa\nVanderbiltia, lisäsi lääkäri mietteliäästi.\n\nPoliisi kuuli nimen ja pelkästä kunnioituksesta hiipi varpaisillaan\nhuoneesta.\n\nKaltonen valvoi sinä yönä pitkään. Hän tiesi vain yhden seikan: hän oli\nlöytänyt turvallisen sataman. Mutta miten pysyä satamassa? Siinä pulma.\n\nMykäksi ei enää kannattanut tekeytyä, sillä hän oli vaikerrellessaan\npuhunut pari suomalaista kirosanaa. Kuuroksi ei liioin, sillä hän oli\nosoittanut kuulevansa.\n\nMuistin menettäminen oli kaikkein paras suunnitelma. Ja Kaltonen\nmenetti muistinsa siitä yöstä lähtien.\n\nAamulla oli hänen vuoteensa vieressä ruusuja. -- Joltain naiselta,\nselitti tummasilmäinen sairaanhoitajatar tuodessaan aamiaisen. Teistä\npuhutaan paljon lehdissä.\n\nKaltonen ei pyytänyt sinä päivänä lehtiä, eikä koko ensimmäisenä\nviikkona. Vasta toisella viikolla havaitsi hän, että hän oli \"muistinsa\nmenettänyt seurapiirien jäsen\", joka toipui siinä ja siinä sairaalassa,\nkunnes hänen järkensä selviäisi. Lääkäriä oli haastateltu, mutta\nKaltosta itseään ei kukaan päässyt haastattelemaan.\n\nRuusuja tuli joka päivä. New Yorkin seurapiirien naiset olivat saaneet\nkuulla, että hän oli nuori ja nätti.\n\nYlioppilas Kaltonen hymyili salaperäistä ja raskasmielistä hymyään.\nKaikki olivat häneen rakastuneita. Hän oli saavuttanut rauhan sataman.\n\nMikäli minä tiedän, makaa ylioppilas Kaltonen New Yorkissa vieläkin,\nelleivät jo ole laskeneet häntä kävelemään huoneessaan. Hän oli jo\nPolyteekissä tunnettu sisukkaaksi luonteeksi. -- Kyllä hän kestää,\nvakuuttivat ne hänen toverinsa, joita kerran puhuttelin tämän omituisen\ntapauksen johdosta.\n\nMitä esimerkiksi sinä, Lihapulla, tekisit Kaltosen yöpaidassa\nollessasi? Miten sinä suhtautuisit asiaan? Saisitko muistisi takaisin\nja ottaisitko vapaaehtoisesti takaisin köyhän elämän New Yorkin\nsatamakorttelissa? Vai leikkisitkö kauniitten sairaanhoitajattarien\nkanssa piilosta?\n\nJoskus on Kaltosenkin tehtävä ratkaisu. Hänhän on pian jo 75-vuotias.\nEtkö tahtoisi auttaa häntä ratkaisun tekemisessä? Kirjoittakaa, pojat,\nhänelle sinne sairaalaan.\n\nKun olimme nauraneet tarpeeksemme, lupasi Lihapulla kirjoittaa hänelle.\nMikä oli valhe ja väärä lupaus, sillä Lihapulla ei osannut kirjoittaa\nedes nimeään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Samuel Porridge_. Hänellä oli hieman puuromainen naama, kuten nimikin\njo edellyttää. Oli erinomaisen kätevä hankkimaan ruokaa kapteenin\nvarastoista ja vielä kätevämpi syömään sitä. Lihapulla risti moneen\nkertaan kätensä pojan syntisyyden vuoksi, mutta oli samalla ylpeä\nhänestä. Kutsuttiin Samiksi ja hänellä oli nuoresta iästään huolimatta\npaljon seikkailuja takanaan. Oli karannut kasvatuslaitoksesta eikä\nhävennyt sitä lainkaan. Lupasi Uuteen Seelantiin takaisin tultuaan\nmennä pistämään tulen koko laitoksen alle. Hirttämätön lurjus, jolle\nannettiin paljon anteeksi nuoruutensa takia. Osasi maorilaisia lauluja,\njotka olivat kuuleman mukaan hävyttömiä, mutta kun ei kukaan niiden\nsanoja ymmärtänyt, ei kenenkään sielu niistä pahentunut.\n\n\n\n\nKosto\n\n\nSam hiipi skanssiin ja hänen sylinsä oli täynnä purkkeja.\n\n-- Hiljaa, hän kuiskasi käheällä äänellä. Messipoika hiiviskelee\nnurkissa.\n\nMe kätkimme purkit Charles Smithin kirstuun. Hän yritti nurista\nvastaan, mutta emme siitä välittäneet.\n\n-- Milkkiä, kuiskasi Sam. Ja ananasta. Ja makkaroita. Ja makeata\nmaissia.\n\nKun illalla purkit oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan avattu ja kun\nLihapulla, kokkimme, oli jälleen pannut kätensä ristiin ja siunannut\nSamin synnillisyyttä, söimme hyvin ja pyyhimme hihoilla (kellä\nsellaisia oli) suumme. Ja sitten olimme niin ystävällisiä, että\nhymyilimme Samille ja pyysimme häneltäkin jotain hauskaa juttua.\nOdotimme hänen punastuvan, mutta sen taidon hän oli kai unohtanut\nkasvatuslaitokseen. Hän kertoi aika vuolaasti ja olen siitä saanut\nkokoon seuraavan tarinan:\n\n-- Suuri syvänmeren hinaaja jauhoi potkurillaan vettä kuohuksi ja sumu\nhukutti sen silloin tällöin näkyvistä. Reiden paksuinen vaijeri yhdisti\nhinaajan omituisen näköiseen mustaan möhkäleeseen, joka sekin silloin\ntällöin ilmaantui likaisille laineille ikään kuin esihistoriallisena\nkummituksena. Sitten nielaisi sumu sekä hinaajan että mustan möhkäleen.\nMeri oli hiljainen, kuului vain pienten aaltojen liplatusta ja hinaajan\nvoimakkaiden koneiden puuskutusta.\n\nKun hinaajan vetämä möhkäle joskus joutui sumuaukkoon, osoittautui,\nettä se oli jonkinlainen valtava teräslieriö, jonka päälle oli\nrakennettu lava, eräänlainen koppi, jonka katolla liehui punainen\nlippu. Lieriö vaappui vaijerin päässä ja tuntui miltei siltä, kuin\nolisi se koska tahansa voinut kaatua. Mutta siitä eivät lieriön päällä\nkävelevät kaksi miestä tuntuneet välittävän, koskapa sieltäpäin\nkantautui lievän tuulen mukana silloin tällöin vihellystä ja mörinän\nkaltaista laulua.\n\nHinaaja oli edellisenä päivänä päässyt Liverpoolin korkeudelle ja\nlähestyi nyt omituista lastiaan vetäen hitaasti satama-aluetta. Lieriön\npäällä oli kaksi miestä ja toinen niistä olin minä.\n\nTätä lieriötä tuotiin Cardiffista Liverpooliin ja mikäli saatoin\nkäsittää, käytettäisiin sitä nostotöihin satamassa, mihin oli uponnut\nkreikkalainen lastihöyry. Tiedättehän, tuollainen lieriö upotetaan\nlaivan kylkeen, sitten siihen pumpataan ilmaa ja lopuksi lieriö nousee\npinnalle ja tuo uponneen laivan tullessaan. Se on vanha konsti ja\nenglantilaiset käyttivät sitä paljon viime maailmansodan jälkeen,\njolloin he korjasivat sekä omia että vihollisen laivoja kuivalle.\n\nNo niin. Siinä me Jackin kanssa heiluimme ja vaapuimme lieriön\nliukkaalla pinnalla ja toivoimme, että tästä kirotusta matkasta joskus\ntulisi loppukin. Lieriön perässä oli jolla, joka oli ainoa\nyhdyssiteemme hinaajaan, missä syötiin. Nukkua saimme ahtaassa kopissa\nlieriön päällä puoleksi istuallamme ja siellä oli niin vietävän raaka\nilma. Olimme pyytäneet hinaajan kipparilta, että saisimme viedä\ntermospullossa lämmintä kahvia hienoon, lihavaan alukseemme, mutta hän\nloi meihin niin halveksuvan katseen, että pakenimme jollaan ja sillä\ntakaisin omituiseen kotiimme.\n\nNämä kolme päivää, jotka jo olimme viettäneet tämän mustan valaskalan\nselässä, olivat saattaneet mielemme alakuloisiksi. Raaka meri-ilma voi\nolla hyvääkin, mutta meille se ei tehnyt hyvää. Ajattelimme Liverpoolin\nlämpimiä boarding-houseja ja laskimme, kuten niin monet miljoonat\nmerimiehet ennen meitä olivat tehneet, miten monta killinkiä saisimme\nvaivojemme palkaksi.\n\nMatka edistyi hitaasti sumun takia. Joskus huusi hinaaja kuin hädässä,\njoskus kuului aivan läheltäkin kohinaa, mutta emme saaneet selvää, kuka\nsiellä kulki ja millä asialla.\n\nKun sinä aamuna kävimme kahvilla hinaajassa, kutsui kippari meidät\nhyttiinsä ja ilmoitti, että saisimme nyt lopputilin kouraamme. Meidän\noli määrä soutaa jollalla etukäteen lähimpään laituriin ja tulla sitten\nmyöhemmin veneellä lähemmin määriteltyyn paikkaan. Pelastustyössä meitä\nei tarvittaisi, selitti hän, mutta ehkäpä hän löytäisi jotain muuta\ntyötä meille. No, se sopi meille.\n\nJouduimme sitten vähitellen satama-alueelle saakka. Liverpoolin satama\non kuin muurahaispesä. Veneitä liikkui ympärillämme ja meille\ntarjottiin Jackin kanssa sellaisia huomautuksia kuin \"valaskalan\nselässä istujat\", \"Joonaat\" jne., mutta emme me sellaisesta\nvälittäneet. Me olimme iloiset kuin kolmen markan hevoset. Minulla\nainakin oli viiden punnan seteli taskussani ja kolme kahisevaa punnan\nseteliä sen lisäksi.\n\nNiinpä me sitten Jackin kanssa erosimme sumuisella möljällä. Jack\nlupasi huolehtia jollasta, jonka airot lukitsimme somasti penkkiin\nkiinni, jotteivät satamarotat veisi yhtiön omaisuutta. Päätimme, että\ntapaisimme kahden tunnin kuluttua. Mitä minuun tulee, jatkuvat ne kaksi\ntuntia vieläkin -- mutta älkäämme kiiruhtako tapahtumien edelle.\n\nAamupäivä oli erikoisen pimeä, pimeä sumuiselle Liverpoolillekin.\nEksyin vähitellen yhä enemmän suunnastani ja lopulta päädyin\njonkinlaisen tullirakennuksen eteen. Se oli pienen pieni tiilistä\nrakennettu vaja, joka ikään kuin paiseena oli muurattu suuremman\nvarastorakennuksen seinään kiinni.\n\nTullivaja, taikka mikä se nyt sitten oli, vaikutti likaiselta. Pöydän\nyllä paloi kaasuliekki, pöydällä oli kahvikannu, joitakin olutpulloja\nja pöydän ääressä imi savuketta tuollainen kuusitoistavuotias\nnuorukainen, jolla oli englantilaiseen tapaan kaulaliina kiedottu\nkauluksen tilalle likaisen kaulan ympärille. Poika vaikutti kierolta ja\nkoko ilmapiirissä oli jotain kieroa.\n\nKysyin tietä keskikaupungille päin. Poika loi minuun hieman\nhämmästyneen katseen ja sitten hänen silmiinsä syttyi ilkeä pilkahdus.\nHän mongersi jotain liverpoolilaista satamakieltä, mitä ei minun\nsanakirjassani ollut, sitten hän vihelsi rikkinäisten hampaittensa\nlomitse ja lähti ulos. Istahdin tuolille ja niin vastenmieliseltä kuin\npaikka tuntuikin, oli siellä sentään lämmintä ja sitähän minä olin\nkolmen vuorokauden aikana valaskalan selässä kulkien hakenut\nmaailmasta.\n\nSisään työntyi sitten suuri mies, oikein iso mies, jolla oli yllään\nBobbyn, poliisin vormu. Nyt ilostuin ikihyväksi, sillä olin kuullut,\nettä poliisit saattavat Englannissa ihmiset turvaan. Ja ennen kuin\njatkan, sanon, etteivät kaikki Englannin poliisit ole sellaisia kuin\nmikä tämä gorilla, hampuusi, rosvo, ryöväri, hirttämätön lurjus jne.\noli. (Ikään kuin emme me sitä olisi tienneet. Pyh!) Mutta iso mies hän\noli, kuten kaikki Englannin poliisit.\n\nBobby katseli minua huvittuneena. Ihan kuin kissa viimeisintä\nsaalistaan. Hän kohotti kypäränsä ja kumartui oikein lähelle.\nTunkkaantuneen oluen tuoksu lehahti niin voimakkaana ilmavirtana\npieneen huoneeseen, että vähältä piti, etteikö kaasuliekki olisi\nsammunut.\n\nSitten hän kysyi asiaani ja pyysi saada katsoa papereitani. Minä\nrupesin niitä kaivamaan ja silloin putosi rintataskustani se viiden\npunnan seteli, jonka kippari minulle oli antanut. Bobbyn mielenkiinto\nnäytti keskittyvän siihen ja kun kumarruin sitä nostamaan, liikutti hän\nhieman elefantinjalkojaan ja astui setelini päälle. Sanaakaan sanomatta\nnosti hän sen sitten ylös ja pisti taskuunsa. Poika nauraa hihitti\nnurkassaan.\n\nAhaa, ajattelin. Tässä sitä taasen ollaan. Olin jo maailmalla\ntavannut niin monenlaisia tyyppejä, niin monenvärisiä roistoja, etten\nenää hämmästynyt mistään. Mutta millä saada nämä hampuusit\nmyöntyväisemmiksi?\n\nKoetin selitellä Bobbylle, että minulla oli siinä viimeiset rahani,\nmutta silloin tuo poikanen pisti kätensä rintataskuuni ja veti sieltä\nesiin loput kolme puntaani. Teki mieleni vetäistä sitä vintiötä\npläsiin, mutta en uskaltanut. Hämärä huone ja minuun tuijottavat neljä\nilkamoivaa silmää tekivät minut miltei pahoinvoivaksi.\n\n-- Katsos vaan, tällä pummilla on rahaakin, sanoi Bobby.\n\n-- Ja noin paljon, sanoi virnistelevä poika.\n\n-- Sehän voi joutua huonoille jäljille, sanoi Bobby.\n\n-- Ja näin suuressa kaupungissa, sanoi poika sekä vihelsi hampaittensa\nlomitse.\n\nOdottakaas, hampuusit, ajattelin.\n\nBobby viittasi minulle majesteetillisesti korkeuksistaan ja se oli\nmerkkinä, että siirryttäisiin viereiseen suureen vajaan.\n\nOlin kuullut merillä moneen otteeseen, miten Englannin satamissa\nsilloin tällöin puhdistetaan merimiehiä. Jos humalassa joutuu putkaan,\nvoi sattua niin, että aamulla on juuri ja juuri vaatteet päällä, muttei\nrahaa penniäkään. Poliisi on matkalla putkaan kuorinut rahat pois\npäältä. Nyt minä ajattelin, että he aikovat siellä vajassa puhdistaa\nminut papereistanikin ja sitten tietysti väittävät, että tässä on\nepäilyttävä ulkomaalainen merimies, joka on tullut ilman papereita\nmaahan. \"Mitä siihen uskoo hyvä herra tuomari.\"\n\nVajan seinää vasten nojasi kaulaliinakaulainen harteikas mies, joka\nnäytti vaikkapa nyrkkeilijältä. Hänen nenänsä oli litussa ja\nkorvissakin oli joitakin kauneusvirheitä. Ei ollut kaunis näky.\n\nBobby heilutti minun viitostani miehen litistyneen nenän edessä ja\nhuusi:\n\n-- Tämä hieno ulkomaalainen pummari aikoo tarjota meille aamiaisen,\neiks' juu?\n\nMinä olin vaiti.\n\n-- Ja olutta kanssa, sanoi poikanen siihen lisäksi.\n\n-- Hah haa! sanoi mies ja tuntui siltä kuin hän ennenkin olisi ollut\nmukana tuollaisessa hommassa.\n\nBobby tarttui minua käsikynkkään ikään kuin vanhaa ystäväänsä, poikanen\nasettui rinnalleni ja takana asteli harvakseen harteikas mies, joka\nvihelsi 'Tipperarya'. Minä olin uhrilammas, jota teuraaksi vietiin.\n\nHeti kulman takana oli kapakka. Siinä oli sellaiset tavalliset\nkääntöovet, jotka olivat siinä suhteessa kätevät, että kun niiden läpi\nheitetään ulos, niin ei satu pahasti. Me marssimme sisään ja Bobby otti\nheti komennon.\n\n-- Sinä vahdit tätä muukalaista, sanoi hän nyrkkeilijälle. Katso, ettei\nhän livistä ja puhu pahaa. Ja sinä, sanoi hän harvahampaiselle\nnuorukaiselle, sinä pidät hänelle seuraa. Minä menen soittamaan\npiiriin, että olen vähän kierroksella. Niin hän sitten katosi ja huone\nei tuntunut riittävän hänelle, ei ainakaan, mitä korkeuteen tulee.\n\nSiinä sitten tuijoteltiin toisiamme. Taikka oikeastaan minä koetin\nhypnotisoida heidän paremmat tunteensa esille, mutta ne eivät tulleet,\nkoskapa he itsepintaisesti tuijottivat sahajauhoilla peitettyyn\nlattiaan. Kulki siinä sellainen tarjoilijalikkakin ohitse, mutta minä\nen voinut tehdä mitään. Kukapa minua olisi uskonut ja ehkä he olivat\nsamassa juonessa kaikki. Maailma oli tällä hetkellä musta.\n\nKapakan puoliovet avautuivat jälleen rämähtäen. Odotin kiusanhenkeäni,\nsitä suurta grobiaania, mutta sisään astuikin tervehdys nk.\nsivistysmaailmasta. Kaksi sellaista vanhemmanpuoleista tätiä, oikein\nkiltin näköistä, ja heidän vanavedessään poliisiupseerin pukuun puettu\nkookas mies, jolla oli upseerin ryhti.\n\n-- _Hallo boys! Hallo Ada!_ Tämä kai oli tarkoitettu sille likan\npullukalle, joka yritti kätkeytyä baaritiskin taakse.\n\n-- Mitäs te olette täällä kujeilleet viime aikoina? jatkoi\npoliisiupseeri. Tule, tyttöseni, sieltä esiin ja kerro papalle, mitä\ntiedät.\n\nMinä virkistyin aivan silminnähtävästi. Veri alkoi kiertää, mutta se ei\nkiertänyt näiden aamiaisvieraitteni suonissa. He tuijottivat\nhölmistyneinä tähän taivaasta pudonneeseen seurueeseen ja he olisivat\nvaipuneet mielellään maan alle.\n\nEn ole koskaan puhunut niin vilkkaasti kuin silloin. Selitin kaksin\nkäsin, kaivelin papereitani, niin että niitä putosi lumisateena\npöydälle ja sitten kysyin, että missä on oikeus ja totuus? Puhuin Magna\nChartasta, Rikhard Leijonamielestä, Pyöreän pöydän ritareista ja puhuin\nyleensä kaikki sen, minkä tiesin Englannin historiasta. Ja siten tulin\nasiaan. Sanoin, että minulta on varastettu kahdeksan hyvää Englannin\npuntaa ja että yksi varaa on tuossa ja että toinen on mennyt, mihin\nmeni, klosettiin tai puhelimeen.\n\nUpseerin muoto hieman tuimeni ja virnistelevän pojan muoto kalpeni sitä\nmukaa. Tädit ristivät kätensä ja sanoivat: \"Horrible, horrible!\"\n\nTilanne oli jännittynyt, noin lievää sanaa käyttääkseni. Ikään kuin\nkäskystä avautui silloin ovi ja se hampuusi, se oikein iso hampuusi,\nastui sisään.\n\n-- Sinä kirottu roisto! huusi upseeri. Anna tänne tämän miehen rahat!\n\nHän oli kuitenkin hieno herrasmies ja säästi niiden hienojen tätien\nkorvia. Mutta minä en säästänyt.\n\nYhdellä hyppäyksellä olin Bobbyn taskun kimpussa ja vedin sieltä esiin\nkalliin viiden punnan setelini. Toisella tiikerinloikkauksella olin\nvirnistelevän, jolta tosin virnistys oli loppunut kuin kanan lento,\npoikasen kimpussa, pistin käteni hänenkin taskuunsa, heilautin\nsetelinippua ja hihkaisin ilosta.\n\nBobby ja harvahampainen poikanen olisivat menneet maan alle, mutta\nupseerin katse naulitsi heidät lattiaan kiinni.\n\nMinä häärin kuin heinämies. Vaikkei se litteänenäinen mies minulta\nmitään ollut saanut, niin kävin hänenkin taskuillaan. Sieltä tuli esiin\npaljon rahaa, mutta en ottanut kuin setelit. Upseeri rupesi hymyilemään\ninnolleni, litteänenäinen yritti avata suunsa, Bobby yritti puhua\njotain, harvahampainen poika pihisteli jotain hampaittensa välistä,\nmutta minä en välittänyt mistään. Tädit siunailivat. Bobby yritti\nselittää, että ne olivat hänen rahojaan, että tuo mies tuossa\nvalehtelee, tietäähän ne kaikki pummit, mutta poliisiupseeri käski\nhänen pitää kitansa kiinni, sillä nyt oli tiistai eikä kellään\npoliisilla enää tiistaina ollut palkkarahaa taskussaan, ja kun minä\nsitten lopulta hengästyneenä kysyin, että miten ihmeessä te juuri tänä\naamuna tulitte tähän minua pelastamaan, selitti toinen tädeistä, että\nhe olivat jokaviikkoisella tarkastuksella slummikortteleissa. Heillä\noli tapana käydä lävitse myös kaikki kapakat piirissä.\n\nEi juttu vielä tähän loppunut. Nyt oli minun vuoroni kostaa.\n\nEn ollut turhan takia viettänyt lapsuuttani Wellingtonin katupoikien\nkeskuudessa. Pidin valaisevan puheen Bobbylle. Kuvailin hänen\nulkomuotoaan. Liitin tähän kuvaukseen kaikki ne eläimet, jotka olin\nnähnyt kolmen maanosan eläintarhoissa ja vähän vapaassa luonnossakin.\nHän punastui ja tuli sitten ihan kalpeaksi kiukusta, kun vertasin häntä\nhaisunäädän ja yorkshireläisen karjun ristisiitokseen. Sille\nharvahampaiselle pojalle sanoin, että hänellä on kaikki pirun pojan\ntaipumukset jo noin nuorella iällä ja kysyin häneltä lempeästi, eikö\nhän jo tuntenut, miten sarvet kasvavat päähän. Hän hipaisi levottomana\notsaansa ja rupesi sitten itkemään.\n\nMe otimme sitten, me sivistyneet ihmiset nimittäin, lämpimät\njäähyväiset toisiltamme. Minä olin matkalla kaupungille ja tädit olivat\nmatkalla kokemaan uusia ihmeellisiä seikkailuja.\n\nJos katseet olisivat voineet tappaa jne. Mutta mitäs minä siitä!\n\nViidennen kadunkulman jälkeen rupesin laskemaan kassaani. Bobbyltä olin\nsaanut omani, harvahampaiselta kuusi punnan seteliä, joista kylläkin\nyksi oli sellainen suklaamainosseteli, litteänenäiseltä gangsterilta\nkaksi puntaa ja kymmenen shillinkiä. Päivän voitto oli siis neljä\npuntaa ja kymmenen shillinkiä.\n\nJack odottaa minua jollansa kanssa vieläkin. Samaten odottavat siellä\nslummikorttelissa minua kolme miestä. Yhdellä on iso ruho, toisella\nlitteä nenä, kolmannella on viheltävät hampaat. Mutta odotelkoot! Ei\nminulla ole nyt aikaa mennä sinne.\n\n\n-- Hah haa! sanoi Bill ja pisti kahvelin makkaraan. Sinusta tulisi\noikea tekijä, jos sinua pääsisi kouluttamaan.\n\n-- Niin tulisi, sanoivat ne meistä, jotka jo olivat koulunsa käyneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Hilding Andersson_. Epäiltiin ensin ruotsalaiseksi, mutta kuulimme\nsitten, että hän oli syntynyt Minnesotassa. Oli tullut karjalaivalla\nEnglantiin ja ryhtynyt siten syvänveden seilariksi. Oli Veijarilaivan\nkirjatoukka. Luki kaikki omat kirjansa, luki kaiken, ja kun kerran\nmessipoika oli työntänyt hänen käteensä kapteenin logaritmitaulut,\ntutki niitäkin, ikään kuin olisi niistä jotain ymmärtänyt. Lauloi\nsurumielisiä lauluja, joista kuvastuivat minnesotalaiset karjapihat.\nHaisi lannalta, sillä oli nuoruutensa aikana paimentanut karjaa\npreerialla. Noin kolmikymmenvuotias, mutta näytti viisaammalta\nsilmälaseineen. Kutsuttiin kobraksi, mikä osoitti, että osasimme\neläinoppia. Hän väitteli mistä tahansa. Säästi rahaa, sillä aikoi mennä\nnaimisiin. Hah haa!\n\n\n\n\nKilpailu valokuvista\n\n\nKobran saimme puhumaan eräänä iltana, jolloin olimme väitelleet häntä\nvastaan kahden tunnin ajan. Hän osasi vastata kaikkiin kysymyksiimme,\nmutta kun emme tienneet, olivatko vastaukset oikeita, voitti hän aina.\nHän puhui sujuvasti ja olimme niin väsyneitä hänen kerskumiseensa sinä\niltana, että päätimme antaa hänen puhua niin kauan kuin jaksoi. Miehet\nhankkiutuivat kojuihinsa, mutta monen jalka pysähtyi jo puolitiehen,\nkun kuulivat kobran kertomuksen alkuosan. Kobra levitteli käsiään ja\nniin syntyi seuraava juttu, joka voi olla tosikin.\n\n-- Oli joulu, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Mutta hyvää tahtoa\noli merilläkin, missä laivat purjehtivat. Jos siirtyi kannella tuulen\npuolelle, tunsi miten lähimmältä rannalta kantautui hyvää tahtoa tuulen\nmukana. Se läiskyi vasten purjeita, kastui keulan kuohuissa, mutta aina\nsitä sen verran säilyi, että siitä osa laskeutui rauhoittavana pilvenä\nskanssiin, missä vietettiin joulua.\n\nKahdeksan miestä istui pöydän ääressä. Ilma oli täynnä tupakansavua.\nKojujen laidoilta roikkui jalkoja, paljaita jalkoja, karvaisia jalkoja.\nJoku soitti hanuria nurkassa, joku viritti mandoliiniaan. Laiva nousi\nja laski pasaadissa ja tähystäjän tasaiset askelet kuuluivat\nkeulapakalta. Oviaukon valokeila kumarteli kaikille yhtä kohteliaasti.\n\nLaiva kulki eteenpäin ja pojista tuntui kuin olisi kapteeni sitä\nperämessistä käsin työntänyt eteenpäin suurilla punaisilla käsillään,\njoiden sormenvälitkin kasvoivat karvoja. Hassu ajatus, eikö totta?\nMutta merellä joutuu ajattelemaan hassumpiakin.\n\nMiehistön ja päällystön joulu ei juuri eronnut toisistaan. Kapteenilla\noli pöydällään tavallista enemmän, ehkä säilykkeitäkin, mutta pojilla\noli musiikkia. Kaikkialla vallitsi rauha ja hyvä tahto, ja varmaankin\nne pienet jouluenkelit, jotka liihottelivat lentokalojen kanssa\naallolta toiselle ja tirkistelivät sekä skanssin että messin\npyöröikkunoista sisään, olivat tyytyväisiä.\n\nPerämiehet kuuntelivat arvokkaina ukon kertomusta siitä, miten hän oli\nLiverpoolissa rakastunut sirkuksen käärmenaiseen. He kuuntelivat\nhenkeään pidättäen, sillä heidän tahdikkuudestaan riippui kokonaan\nkapteenin mieliala. Skanssissa johti puhetta vanha Sami, jakeli juoman\nja kiljaisi välillä joulutoivotuksensa. Puheenpärpätys oli valtava ja\nkantautui kylkien vieressä kisailevien delfiinien korviin. Sikäli kuin\nniillä yleensä korvia on?\n\nTähän mielenkiintoiseen kysymykseen olisi ehkä vain kaksi henkeä voinut\nvastata: Tommy ja minä. Minä olin kuitenkin unohtanut koulutietoni ja\nTommy pisteli parhaillaan neulalla lihavaa suurta matoa, jonka hän oli\nkaivanut esiin laivakorpustaan. Tommy oli paljon lukenut mies. Hänen\nmerimieskirstunsa oli aivan täynnä englantilaisia ja amerikkalaisia\naikakauslehtiä. Ei kirstussa juuri muuta ollutkaan, ellemme ota lukuun\nyhtä likaista ihokasta sekä vähäkankaista pussia, joka sisälsi Tommyn\n\"salaisuuden\". Meillä oli jokaisella kirstun pohjalla oma\n\"salaisuutemme\".\n\nTunnelma nousi ilman joulukuustakin. Pojat hoilasivat skanssissa täyttä\nvauhtia. Ruorimies kuunteli mekastusta ja aikoi sitoa rattaan kiinni\npäästäkseen juhlaan mukaan, mutta silloin sattui kapteeni kurkistamaan\novesta ja ruorimies oli vain viheltelevinään.\n\nMutta kun kaikki laulut, sopivat ja sopimattomat oli laulettu, rupesi\npoikia ikävystyttämään. Korttipelikään ei huvittanut, kun ei kellään\nollut rahaa. Matokilpailu, millä käsitettiin matojen juoksuttamista\npöydän päästä toiseen, ei maittanut, sillä ei ollut mitään takeita\nsiitä, että todella olisi saanut sen viisi shillinkiä, mikä oli\nmäärätty ensimmäiseksi palkinnoksi ja minkä Tommy tavallisesti oli\nvoittanut.\n\nIstuttiin ja haukoteltiin. Karvaiset jalat hävisivät yksi toisensa\njälkeen kojuverhojen taakse ja kuului jo kuorsaustakin. Toiset\ntotesivat, että oli tämäkin sitten joulu! Joku alkoi jo puhua\nperheestään, mikä aina on vaarallinen merkki, sillä silloin merimies\nheittäytyy tunteelliseksi, eikä se sovi merellä edes jouluiltana.\n\nMutta Tommy oli älykäs, paljon lukenut mies.\n\n-- Minä tiedän hienon pelin. Sen on keksinyt eräs viisas kaveri. Onko\nteillä valokuvia heiloista, mammasta ja papasta?\n\nPojat miettivät ja vähitellen totesi jokainen, että kyllä sellaisia on.\nToisilla oli enemmän ja toisilla vähemmän. Kojuistakin alkoi naamoja\nkurkistella.\n\n-- Tuokaa ne sitten pöydälle!\n\nAlkoi kahina. Lukot narskahtelivat, kirstujen kannet löivät rautaisiin\nseiniin. Vaatteita lenteli ilmassa, jotkut sadattelivat toisten\nhitautta, mutta pian oli pöydällä kymmenen pinoa valokuvia. Kaksi\ntorkkuvaakin oli tullut uteliaana mukaan.\n\n-- No, nyt ei meillä ole kenelläkään rahaa, mutta muistakaa pojat, että\nvelat pitää maksaa. Tämän pelin ohjeet ovat yksinkertaiset: kun huudan\nheila esiin, on jokaisen näytettävä heilansa valokuva. Kellä on\nkaunein, saa kaksi shillinkiä, maksettava käteisellä Melbournessa.\nKellä on hienoin sukulainen, saa siitä myös kaksi shillinkiä, kellä\nkomein isäukko, paras lapsi jne. Kai te, jästipäät, olette ymmärtäneet?\n\nYleinen mutina tervehti häntä. Pojat oikein vapisivat innostuksesta.\n\nOlisitte jääneet tätä juttua vähemmälle, ellen olisi sattunut istumaan\nTommyn vieressä ja ellen olisi sattunut tietämään vähän sitä ja tätä\nmaailman menosta, sellaista, mistä nämä ikänsä pikipöksyinä, harvoin\nmaissa käyneinä karvanaamoina, eivät tienneet tuon taivaallista. Olin\ntavallaan kuin sivustakatsojana, sillä minulla ei ollut vielä siihen\naikaan heilaa. Ainoa kuva, jonka omistin, esitti kesäpäivää maalla.\nSiinä oli äiti kumartuneena mansikkapenkin yli ja kaksi lehmää.\nÄidistäkin näkyi vain selkä, joten käsitätte kai, etten voinut\ntasavertaisena osallistua kilpailuun.\n\nNo niin, Tommy kiljaisi. \"Heilat esiin\", ja kahdeksan kuvaa kääntyi\nselälleen pöydälle.\n\n-- Hah-hah-haaaa! Nauroi Bill ja osoitti Samin kädessä olevaa\nvalokuvaa. -- Sillähän on ihan hevosen naama!\n\n-- Mitä hel... huusi Sami!\n\n-- Hiljaa! karjaisi Tommy.\n\nMutta poikia ei enää voinut mikään pidättää. He lausuivat\nmielipiteitään toisten morsiamista, sellaisia mielipiteitä, jotka\nnostivat asianomaisten sulhasten korviin tumman punan ja saattoivat\nsilmät julmasti mulkoilemaan. Vaikka Tommy kuinka koetti rauhoittaa,\nvaikka hän huusi kamalasti, ennätin kuitenkin kuulla seuraavantapaisia\narvosteluja: \"Sääret väärät, kuin meidän puosulla\", \"huulet ristissä\nkuin pupujussilla\", \"mikä sillä on päässään, sehän on tatti\"!, \"on\ntainnut joskus jäädä lautapinon alle, kun on, raukka, niin litistyneen\nnäköinen\", \"onko tuo ihmisen näköinen\", \"katos, tuossa on sama\npaviaani, jonka näimme Antwerpenissä\", jne. Sanon \"jne\", koska kaikkia\nlausumia ei voi painaa.\n\nMutta Tommy oli sivistynyt ja taitava. Jonkin ajan kuluttua oli hän\nvalinnut joukosta kolme siedettävän näköistä, asetti ne eteensä\npöydälle, tirkisteli niitä silmiään siristäen, tutki niitä oviaukon\nvalossa, palasi pöydän ääreen ja -- veti vahakankaisesta pussistaan\nesille suuren, kiiltopintaisen valokuvan. Tämän hän laski juhlallisin\nelein toisten viereen. Pojat kurkottelivat hänen olkansa ylitse.\n\n-- Katsokaa itse, sanoi Tommy ylpeänä.\n\nJopa oli komea tyttö! Suu kuin persikka, silmät kuin tähdet.\n\nTommy luonnollisesti voitti ja puhui sitten kolme minuuttia\nherrasmiesten kunniaveloista ja siitä, miten yhteiskunta halveksu\nsellaisia miehiä, jotka eivät maksa pelivelkojaan.\n\nMinä en viitsinyt puhua mitään, vaikka olisi ollut täysi syy. Tommyn\nvalokuva esitti nimittäin _Zarah Leanderia_. Oli tietenkin saanut sen\njonkin filmilehden liitteenä. Mutta -- mitäpä asia minulle kuului -- ja\nTommy oli sitä paitsi tuittupäinen.\n\nKäytiin läpi isät ja äidit. Pienet jouluenkelit liihoittelivat\npeloissaan aaltojen yllä. Yksikään ei uskaltautunut sisäpuolelle, sillä\nsisällä puhuttiin rumaa kieltä. Ei missään eläintarhassa koko\nmaailmassa ole sellaisia eläimiä eikä niin suurta eläinlajitelmaa kuin\nsiinä, minkä pojat puheissaan esittivät. Joku nousi aina välillä ylös,\npiteli vatsaansa ja nauroi, kunnes oli tukehtua.\n\nÄitikilpailun voitti Josef. Pojat loivat häneen arvostelevia silmäyksiä\nja mittailivat häntä kiireestä kantapäähän asti. Äiti näytti nimittäin\nkaksikymmenvuotiaalta ja Josef oli itse jo yli kolmenkymmenen. Joku\npuhui synkännäköisenä \"luonnonoikusta\", mutta Tommy selitti, että\nmerimies on aina rehellinen eikä hänen sanaansa saa epäillä.\n\nIsäkilpailun voitti Tommy _Clark Gablen_ kuvalla. Isoisäkilpailun sekä\nisoäitiottelun hän hävisi, sillä hänellä ei ollut varastossaan niin\nvanhojen filmitähtien kuvia. Lapsikuvakilpailun hän voitti vaivatta\n_Shirley Temple_-kuvallaan.\n\n-- Minulla on toinen vielä kauniimpi siellä kotona, selitti hän\nvaatimattomasti.\n\nKun sitten vielä oli käyty tuimat ottelut siitä, kellä oli eniten\nihmisen näköinen täti tai setä ja kun Josef oli suljettu pois\nkilpailusta sentakia, että hän yritti esittää sedäkseen erästä miestä,\njonka me kaikki tunsimme _Jack Dempseyksi_, rauhoittuivat mielet.\n\n-- Eikö tämä ole hauska peli? kysyi Tommy.\n\nPojat loivat synkkiä katseita toisiinsa ja päättelivät itsekseen, että\nTommy saisi odottaa rahojaan siihen asti, kunnes mätänisi.\n\nMenin kannelle nauramaan. Merillä oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto.\nValkosiipiset, pienenpienet jouluenkelit olivat väsyneet ihmisten\nrumasanaisuuteen ja kisailivat lentokalojen kanssa aaltojen\npintakuohussa.\n\n\n\n"]