[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foZDNz2UWqVvzE9SXD0WKMnee1hr6HvSqvwYYUXeph5Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2395,"Kekri-aatto","Collan, Fabian",1817,1851,"2395-collan-fabian-kekri-aatto","2395__Collan_Fabian__Kekri-aatto",null,"romaani",[],[],"fi",1850,3527,22291,false,63835,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Kekri-aatto: Tapaus Pohja-Savon korvesta\" by Fabian Collan is a literary work, likely a novella or short story, written in the mid-19th century. The book offers a glimpse into Finnish culture, particularly focusing on traditional celebrations and customs associated with the Kekri festival in Northern Finland. Through its narrative style, it vividly captures the essence of rural life and the significance of community gatherings during seasonal festivities.  The story revolves around a traveler who encounters a broken cart in a remote area and seeks refuge in a nearby homestead just as the Kekri celebration is underway. Inside the warmly lit cabin, he witnesses a lavish feast set for the occasion, yet the house appears deserted. As he observes, he encounters a young couple engaged in a heartfelt conversation about love and commitment, discussing their intentions to marry despite their youth and familial constraints. The narrative intricately portrays themes of love, tradition, and the passage of time, culminating in a gathering of family and friends, where generations come together to celebrate and reflect on their heritage, ultimately emphasizing the importance of bonds within the community. (This is an automatically generated summary.)",[],231,"Kertomus sijoittuu Pohja-Savon korpeen kylmänä syysiltana, jolloin matkamiehen rattaat rikkoutuvat. Hän päätyy taloon seuraamaan kekri-illan viettoa ja perinteitä. Tarinassa kohdataan paikallisia asukkaita ja seurataan kansanuskomuksiin liittyviä tapahtumia.","","KEKRI-AATTO\n\nTapaus Pohja-Savon korvessa\n\n\nKirj.\n\nFABIAN COLLAN\n\n\n\n\n\nTurussa,\nG. W. Wilén'in ja Kumpp. kirjapainossa,\nJ. W. Lillja ja Kumpp. kustannuksella,\n1864.\n\n\n\n\n\n\n      Imprimatur: C. R. Lindberg\n\n\n\n\nKolkalla, kylmällä ja synkiällä syys-illalla istui tämän pienen\nkirjasen tekiä, kyytimiehen kanssa, matka-rattaillaan palellen\nja haukotellen. Ehkä matkustin huvikseni, katsastamaan vaan\npohjais-Suomen monenmuotoisia tienoja, toivoin minä kuitenkin\nsydämestäni, tämän pitkän, ikävän kestikivari-välin pian loppuvan;\nsillä kuranen tie oli nyt pakkasesta muuttunut kovaksi roudaksi,\nrasittain sekä hevoisen jalkoja että ihmisen ruumista. Ei\nkyytimiehellekään tämä tie näyttänyt aivan otolliselta, sillä ehkä\nluonnon lasten näkö on sangen tarkka, täytyi hänen toki todella\nsilmiänsä siirrottaa, pimiässä havaitaksensa kaikki ne kuopat ja\nkökkeröt, joita pyörän jäljet ja sateiset ilmat oli kaavannut ja niitä\nseuraava pakkanen tehnyt kiviä kovemmiksi.\n\nKyytimiehen käydessä jyrkkää vasta-ahdetta hevosen vieressä, kysyin\nminä, oliko vielä paljon matkaa jälillä. Saatuani tähän kysymykseen\nrohkean vastauksen: \"Ei kun virstan verran\" -- sulasi jo mieleni ja\npäätin levollisesti kärsiä tuota pientä matkaa, mutta koska tie rupesi\nkäymään alasmäkeä myöten, hämmästyin minä havaitessani kuinka tuo mäki\noli jyrkkä ja kuinka kyytimies, kaikin voimin pitäin ohjaksista kiinni,\nkoetti hillitä hevosen rajua juoksua. Yht'äkkiä tuntui kova sysäys\ntoisesta pyörästä ja samassa loikahdimme kumpikin mies ison matkaa\ntoiselle puolelle ojaa, johon taas rattaat menivät kumoon.\n\nSuurta loukkausta ruumiin eli sielun puolesta ei kumpikaan saanut,\nja pelästynyt hevonen virkeni pian, mutta kurerirattaani olivat sitä\nsurkeemmassa tilassa; akseli ja toinen pyörän kehä oli katkennut\npoikki. \"Jo tuli vahinko\", sanoi kyytimieheni tällä miettivällä,\ntyynellä mielellä, joka Suomalaiselle aina on niin omituinen, \"mitäs\nnyt tehdään?\" -- Näin sanottua ja tutkein rattaita joka taholla, piteli\nhän päätänsä, milloin minä saamattomana ja nurjamielisenä astuin\nedes takasin. Suuttumus toki ei olisi ajan pitkään pannut mitään\ntoimeen; joku neuvo oli keksittävä. Tarpeellisten parannuskaluin\npuutteesta olivat rattaat tällä erällä auttamattomissa. Vaikka matka\nkestikievariin ei enää ollut pitkä jalkasin käydenkään, päätin minä\ntoki poiketa läheiseen taloon, josta loisti tuli, ja johon asti me\ntoivoimme saada rattaat kuljetetuiksi. Akseli sidottiin niin tukevasti\nkuin mahdollista ohjasten palalla, ja rikkein pyörä vänkelti myötä,\nhevosen vetäissä rattaita, milloin me hitaisella kululla astuimme\ntaloonpäin.\n\nTalo, kuhun tultiin, oli pihaltansa avara ja piha kolmelta haaralta\npiiritetty rakennuksilla, mutta ihmisistä tyhjä; haukkuva koira\ntoitvotti toki meille tervetuloa. Ehk'ei tämä toivotus juuri ollut\nniitä hellimpiä, kävin minä toki lujalla mielellä päärakennukselle,\njonka vähä-ruutuisista akkunoista sangen korea valo loisti.\nKyytimieheni oli antanut minulle tiedon, että talo oli rikkaan\nja varallisen miehen ja että siinä asui kunniallisia ja vieraita\nkohtaan sangen hyvän-suopaista väkeä. Muistutti hän myös olevan\npyhämiesten aaton, näillä tienoilla kutsutun Kekri-aatoksi -- aatto,\njoka pohjais-Suomessa vietetään sangen juhlallisesti, ja jona jokainen\nvieras katsotaan perheen omaiseksi, ravitaan ja hoidellaan parhaimmalla\ntavalla, kun varat vaan antavat myöten.\n\nMutta nyt, astumallani porstuasta itse pirttiin, pidätettiin äkisti\naskeleeni näöltä, joka pirtistä tuli silmilleni. Tapaturmasti avoinna\njätetystä ovesta taisin minä estämättä silmäillä kaikki mitä avarassa\npirtissä oli nähtävää: sen peräpuolella oli tuo suuren suuri pöytä,\nrikkaasti varustettu rualla ja juomalla; suuria puuvateja kuumalla\nrualla, josta höyry-kiehkuroita ehtimiseen nousi ylös, mustia\nkaton-orsia kohden; somasti tehtyjä ja maalattuja olu-hyrsyjä; neljä\ntali-kynttilää (jotka harvoin nähdään pohja-Suomalaisen huoneessa)\nvalaisi tuon uljaan pöydän ja koko pirtin, jonka laattia oli äsken\npesty ja juhlallisesti koristettu nuorella, hajahtavalla kuusihaolla.\nMutta koko suuressa huoneessa en tainnut havaita yhtä ainoata elävätä\nolentoa; kaikin tavaroinensa oli se toki tyhjä. Ehkä siis todella\nhalutti minua, sekä vilusta että nälästä kärsivätä ihmisrukkaa, mennä\nsisään nautitakseni kuumaa ja oivallista ruokaa, en toki arvannut.\nMuistin minä kohta erään vanhan tavan Pohja-Suomessa, ehkä se, niinkuin\nmuutkin kansalliset tavat, juhlat j.n.e. vähitellen on joutunut\nunhotukseen. Sen tavan mukaan luopuvat ihmiset kekri-aatolla, ennen\nvarsinaista juhlaa, pois pirtistä, jättäin sen koreukset ja rikkaasti\nasetetun pöydän talon haltialle nautinnoksi. Tällä välillä käypi koko\ntalonväki saunaan, jonka he, vihdottuansa, taas jättävät haltioille.\nVarmaan en tiedä, tuleeko tuo tapa, missä sitä vielä harjotetaan,\ntaikauskosta eli vaan siitä, että sama tapa on tullut perintönä\nesi-isiltä nykyiselle polvikunnalle. Tahdoin myös minä tällä kertaa\nolla ikään kuin lapsi, ryhtyen kansan taika-uskoon. Mielikuvitukseni\nvoimasta tulinkin vähitellen ikään kuin vakuutetuksi, haltiain pirtissä\njo ruvenneen remuunsa. Tämä kuvitteleminen katosi toki pian ja olin\njo palaamallani, kyytimiehen kanssa keskustelemaan, mitä nyt oli\ntehtävä -- koska minä, tarkemmin katsoen pirttiin, havaitsin kahden\nihmisen istuvan penkillä, avaran huoneen loukossa, johon silmäni\neivät vielä olleet ulohtuneet. Ahaa -- tuumasin minä -- rakkauden\nkohtaaminen haltiain varjossa! Että he rakastivat toinen toistansa,\nilmestyi kohta heidän tilasta, liikutuksista ja silmänheitoksista\n-- poika näytti vilkkaalta ja anovalta; tyttö taas vakuuttomalta\nja vaihettelevalta; tyttöin tavan jälkeen oli hän milloin hellä ja\nsuosiollinen, milloin taas vastahakoinen, leikkiä ja juonia täynnä --\nmutta jollen olisikaan voinut sellaisia merkkiä selittää, oli minun\ntoki omia korviani uskominen. Te nuoret tytöt, joitten hienosiin käsiin\nkenties tämä yksinkertanen tarina joskus joutuu, annatteko minulle\nanteeksi, vaikka minä näkymätönnä todistajana viivyin ovessa kuullellen\ntätä rakkauden puhetta? Oli minulla halu katsella, kuinka tämä suloinen\nnäytelmä kävisi ja minkä lopun nuot rakkauden hellät lemmettäret\nantaisivat kahdelle toinen toistansa rakastavalle ystävälle. Semmoinen\nnäytelmä, ehkä tavallinen, on toki huvittava eritoten kokematonta\nnuorukaista, joka ei vielä ole sellaista nähnyt. Toivon siis saavani\nteiltä, suloiset tytöt, anteeksi uuteliaisuuteni, jollei muutoin, niin\nkuitenkin, jahka teille uskon koko salaisuuden, totisesti jutellen\nrakastavaisten kahdenkeskisen puheen.\n\n-- Jollei sinulla ole itse mitään minua vastaan, tule sitten Helena\n-- sanoi nuori mies elävästi -- tule kotihin, ole minun rakas vaimoni,\nnauttien sekä hyvää että pahaa kanssani. Tiedäthän sinä, minun hyvin\nvoivan elättää vaimon; isäni on varallinen ja minä hänen ainoa\npoikansa. Ompa minulla jo, isän hyvyydestä, oma talo, jonka hoito vaan\nodottaa emäntää.\n\nTyttö ei tahtonut aivan pikaisesti myöntyä. Järjellisellä puheella\nkylmentääksensä rakastavan pojan tulisuutta, sanoi hän, vetäin kätensä\npojan kädestä pois, puoleksi hymysuin, puoleksi totisena:\n\n-- Kuuleppas Kustaa, kuule minua. Olet sinä vielä aivan tulinen. Tiedän\nminä kyllä, sinun voivan hyvin elättää vaimon, vaatettaa ja kaikin\ntavoin pitää häntä hyvin. Mutta se ei ole minulle kylläksi. Sinun\ntulee muistaa, ettet vielä ole toimittanut mitään rakennusta siihen\nuuteen taloos, jonkatähden et taida tarjoa vaimolles omaa kotoa. Hänen\ntäytyy siis vielä kauvan asua vanhempais talossa, olla heidän hoitonsa\nalla, ja heidän käskyänsä seurata. Ja miniällä, jonka tekemisten ja\njättämisten ylitse valvoo ankara anoppi -- ei hänellä ole juuri ilosia\npäiviä.\n\n-- Muista, tyttö -- vastasi nuorukainen hellästi moittien -- muista\nse, ettei minun äitini ole niitä vaimoja, joista sinä nyt puhelet. Hän\non oleva, usko minua Helena, sinua kohtaan omana äitinäs; sinä aikana,\njona sinun kenties olisi eläminen puolisos vanhempain katon alla, ei\nsinulta mitään puuttuisi.\n\nTyttö, joka tässä vähässä riidassa näytti jotenkin yksipintaiselta,\nvastasi puolestansa:\n\n-- Mutta sittenki tuo ei ole yhtä ja samaa; mieluisemmin elän minä\ntoki vapaana tyttönä vielä omain vanhempaini tuvassa. Olen minä myös\nvielä nuori, eivätkä vanhempani vielä päästä minua pois. Ei niin, hyvä\nKustaa; sinun tulee ymmärtää, että, joskin joku liitto meidän välillä\non tapahtuva, siihen toki vielä tarvitaan aikaa. Muutoin vaatii nuoren\ntytön vastaus miettimäaikaa. Itse olet sinä myös liian tulinen; sinä\nolet myös, kenties, ajatus-ajan tarpeessa; löydät kenties piankin\nkauniimman ja kaikin tavoin minua paremman tytön...\n\n-- Sinua paremman, voi mitäs sanot -- keskeytti nuorukainen tytön\npuheen, samassa kiivasti nousten penkiltä ja tarkasti katsoen Helenata;\n-- kaikki nämät sanasi ovat vaan tyhjiä kaunistelemisia; joska todella\nrakastaisit minua, etpä sinä suinkaan käyttäisi sellaisia sanoja, vaan\nantaisit suostumukses suoraan ja mutkailematta, koska esteesi toki ovat\nniin vähäpätöiset. Mutta suorasti ja ilman mutkia sanon minä kuitenkin\nsulle totuuden: sinä Helena olet ainoa tyttö, jota minä olen rakastanut\n-- ainoa, jota olen tahtonut vaimokseni; sillä sinä olet kaino ja\nsiivo, puhdas ja viaton; tähän asti olet myös välttänyt sitä\nkevymielisyyttä ja turhuutta, jota uudenaikaiset tyttömme jo ovat\nruvenneet rakastamaan. Tästä kiitoksesta ei sinun tule lyödä silmäs\nalas; olen vaan puhunut totta; sinä ansaitset tämän kiitoksen. Mutta\nnyt vaadin minä sinulta, Helena, ettet saa luopua entisestä\nmielenlaadustasi; vaadin vakavan vastauksen kysymykseeni, tahdotkos eli\netkös tahdo ottaa minua puolisoksesi? Tämä vastauksen vaadin minä kohta\npaikalla, tahdon lupauksesi; vasta sen annettua, käyn minä sun\nvanhempais luoksi, ehkä muut pitävät toista tapaa. Rakastatko minua\ntodella, ei sitten nuot pienet asiat, joista puhelit, suurin estäne\nonneamme. Mutta ellet minua rakasta -- nyt käänsi nuorukainen silmänsä\ntoisaalle ja kasvonsa pimenivät -- olen minä siis pettynyt uskossani\nmielenlaadustas ja oli se vaan epäluulo, että sinun hellyytes minua\nkohtaan olisi totinen. Tahdon sentähden lujan vastauksen, sillä miehen\nei sovi olla tietämätön kohtauksistaan.\n\nTämän puheen kuluessa saivat tytön elävät kasvot, jotka siihen asti\nolivat näyttäneet kevyyttä, pilkkaa ja teeskenneltyä kylmyyttä\nnuorukaista vastaan, toisen muodon. Hellästi ja innollisesti katsoen\nnuorukaisen silmiin, sanoi hän sulavalla ja jotenkin vapisevalla\näänellä: -- Kustaa on tänäpänä vakavampi kuin tavallisesti. Vakava\nja niin tyrmä. Saanko siis anteeksi nuot sanat, jotka puhelin. Olin\nlapsellinen, luulin sinun vaan leikkiä laskevan nyt kuin usein\nennen. -- Onko sinun tahto, että... niin tiedät varmaan, Kustaa,\nettä... että... tytön silmät painuivat laattialle, milloin veri nousi\nkasvoihin... minä olen seuraava sinua, aina kuolemahan asti... jos vaan\nvanhemmat suostuvat.\n\n-- Kas nyt on Helenani kaltaisensa -- sanoi nuori mies ilahtuneena. --\nOlet sinä nyt minun omani sekä elämässä että kuolemassa. Lempeyttä ei\nsinun tule katua. Vanhempasi suostumusta toivon epäilemättä.\n\nSisä-Suomessa käypi kihlaus paljon ujommin kuin rakkauskirjoissa.\nNuorukainen ei langennut rakastettunsa jaloille; ei hän ollut niinkään\nsäädystynyt, että olisi tohtinut suudella tyttöänsä. Syleili hän vaan\nHelenatansa. Nyt pannen vähäisen hopeasormuksen tytön sormeen, sanoi\nhän: -- ota niin kauvan tämä rakkauden pantiksi; vanhemmat eivät sitä\nsuinkaan pahaksu. Huomenna palaan jälleen puhemiehen kanssa, suoraan\npyytääkseni sinua isältäsi.\n\n-- Hyvää onnea! -- kaikkui korkea, lempiä ääni avarassa pirtissä.\nMolempain silmät kääntyivät sinnepäin, mistä ääni kuului tulevan.\nHeille ja minullekin hämmästykseksi tuli samassa erinomainen,\ntumman-harmaa, ryysyinen olento uunin takaa, hypäten keskelle\nlaattiata. \"Herra Jesus; mikä tuo lienee\" -- huusi tyttö peläten\npöppöä; myös poika veti ensin jalkansa askeleen takasin, mutta hetken\njälkeen purskahti kumpikin nauruun huutain: Ah, katso sotamiestä! --\nEttekö näe, kadotetut, hävyttömät lapset, minun olevan talon haltian,\njoka ei salli, että te väärin käytätte hänen eduksensa asetettua\nhuonetta. -- Näin sanoen näytti teskeennelty haltia iloiset, muhkeat\nkasvonsa.\n\nNyt näin minäkin hyväksi astua sisälle. Nuot kolme henkeä näyttivät\nensin suuren kummastuksen tästä uudesta näöstä. Kenties luuli sotamies\nminun olevan tuon oikean haltian, joka nyt tuli hänen valhettansa\nrankaisemaan. Mutta kohta saatuani tilan heitä tervehtää ja jutella\nvahingostani, joka saattoi minun sisään poikeemaan, nousi meidän\nvälillämme juuri ystävällinen yhteys. Nuori tyttö, joka oli talon\ntytär, kävi nyt ulos kenties ilmottamaan talonväelle minun tuloni ja\nminä tunnustin nuorelle sulhaiselle, että olin puoleksi syyttömästi\nkuullut pääosan hänen ja Helenan keskinäistä puhetta. Hän naurahti\nkiittäin minua onnen toivotuksestani. Sitten käännyin minä toiselle\ntuttavalleni, kysyen mitä virkaa hän uunin takana toimitti. Tämä\nlyhyenjäntterä mutta tukeva mies, punaposkinen vanhus iloisilla\nsilmillä, vastasi naurusuin:\n\n-- Oh, tahdoin vaan vähä pelättää tätä nuorta paria, rankaisemalla\nheitä, koska he niin kauvan estivät minua töistäni. Sillä tietäkäät,\nouto, että minulla oli toivo, saavani rauhassa nauttia tätä ateriata\nhaltiain kustannuksella; mutta tämä pari, tullessaan pirttiin\nennen kun pääsin kätkystäni uunin takaa, oli minulle harmittavaksi\nesteeksi. Sanoakseni totuuden, olen minä jo monet vuodet kuvaillut\nitseäni haltiaksi ja joka _Kekriaattona_ olen jaksanut kun provasti.\nMuutoin on tämä talo yksi niitä harvoja tässä maakunnassa, joissa\nKekrin juhla näin tavoin vietetään. Tähän on vanha isoisä syypää,\nkiintynynnä vanhoin tapoihin. Lapset ovat toki ainoat, jotka uskovat\nhaltian joka kekriaattona hotkasevan niin paljon talkunavatista ja\nniin miehullisesti tyhjentävän oluhaarikot; mutta vanhemmat suovat\nmielellänsäkin vanhalle Juha Paarmalle vähän hyvänpidon, koska hän\nniitten ja monen muunkin hyväksi Lapuan sotatantereella, ehkä turhaan,\nmenetti toisen käsivartensa.\n\nNyt vasta huomasin minä, että vanhalta sotamieheltä puuttui käsivarsi,\nmutta en toki voinut pidättää itseäni naurusta, miettiessäni tuota\nsukkelata keinoa, jolla hän joka kekriaatto toimitti itsellensä hyvän\naterian. Vanhus lupasi nyt mennä holhomaan miestäni ja hevosta ja\ntuottamaan kapineeni sisään; lupasi hän myös mennä vaatettamaan itsensä\njuhlavaatteisiin.\n\nKustaalta sain nyt tarkemman tiedon vanhasta soturista. Hän oli niitä\n1808 vuoden miehiä, perheen kaukainen sukulainen, joka elätettiin\nystävänä enemmin kun palveliana. Mutta vanhuksen historian tuskin\nlopetettua, sanoi Kustaa: _Jo tulee talonväki!_\n\nVähitellen astui nyt monilukuinen perhe sisälle, aina 90 vuotisesta\niso-isästä emännän helmassa kannettuun rintalapseen asti. Heidän\nvilpitön \"Terve vieralle\" soi korvissani musiikia suloisemmin. He\nolivat juhlavaatteissa ja niitten joukossa näkyi emäntä ruvan toimessa\nlentävän sinne ja tänne. Pian palasi myös kunniallinen ystäväni Juha\nPaarma, mutta peräti toisella puvulla, kuin äsken. Kasvonsa eivät\ntodella enää olleet nokiset ja pelättävät ja pukunsa... sydämmeni\ntykitti nähdessäni sen... oli sen entisen Savolaisen jalkaväen puku;\ntuo valea takki, housut, tuo lyhy miekka... kaikki tämä oli nähtävä;\nvaan toinen käsivarsi ja sen taakka kiväri puuttuivat. Sormillansa\nosottain sitä iloisilta lapsilta piiritettyä sotiata, sanoi vanha\nisän-isä: \"monen rivakan miehen tuossa puvussa näin minä sodan aikana\nastuvan kynnykseni yli. Voimaani myöten koetin minä hoidella niitä,\nantaen ruokaa, vaatteita ja asuntomajaa, koska he paleltuneina,\nnälkäisinä ja paljain jaloin tulivat kaukaiseen pirttiini. Voitto oli\ntoki aina heidän puolella, ehkä mitättömät päällysmiehet saattoivat\nheitä pakenemaan. Kuinka monta, paitsi ystävätäni Juhaa, lienee vielä\nhengissä!\" -- Näin sanoessansa, loisti kyyneleitä ukon silmissä.\nRuveten sitten oikein tarinoimaan entisistä ajoista tuli vanhus aina\nhuvittavaisemmaksi. Sanansa olivat lyhyt mutta selvät ja painavat. Hän\noli nähtävästi Suomalainen siitä vanhasta suvusta.\n\nVadit tyhjennettyä ja kaikkein ravittua, kului ehtookausi iloisesti\nnuorempain leikkiä lyödessä ja vanhempain keskenänsä jutellessa.\nKäydessäni edestakaisin tuvassa, huomasin minä seinässä killuvan\nkanteleen. Kysymykseeni, kenen soitto-ase oli, vastasi Paarma, että se\noli iso-isän, joka aivan mielellänsä sitä soitti ja muutoin oli hyvä\nrunoniekkakin. Otin minä siis kanteleen seinästä ja lähenin vanhusta\npyytäin, että hän huvittaisi meitä laululla. Naurahdellen sanoi vanhus:\n\n-- Ei minun juuri ole tapani laulaa muille kuin yhteiselle kansalle ja\noman talon väelle, mutta koska ei teissä, outo, näy olevan sitä, joka\nnauraa selvän talonpojan tapoja ja huvituksia, olkoon siis tahtonne.\n\nNyt pani hän kanteleen pöydälle ja alkoi soittaa, milloin huulensa\nhiljan liikkuivat ja silmänsä näyttivät miettivän sielun. Yhtäkkiä\nrupesi hän, kanteleen muka-soinnolla, laulamaan; äänensä ehkä vähän\nvapiseva, oli korkea ja suloinen. Hänen suoraan käyvä laulunsa kuvaili\ntapauksen 1808 vuodelta, kuinka hän kerran, perheensä ollessaan\nmetsässä piilossa, otti huostahansa vihollisen sotamiehen, joka\nhaavotettuna paeten oli löytänyt perheen turvapaikan ja kuinka tämä\ntaas sittemmin kiitollisuudesta pelasti hyväntekiänsä huoneen häviöstä.\nTämä vilpitön laulu oli sekä raitis että sydäntä liikuttava, niinkuin\nkaikki laulut, jotka lähtevät luonnon lapsien rinnasta.\n\nPauhaten ja iloiten riensivät lapset iso-isän tykö ja pyysivät --\nenemmän saada laulua kuullaksensa. Vanhus vastasi hänellä ei enää tänä\niltana olevan omia lauluja. \"Laula sitte vanhoja lauluja\", huusivat\nlapset. Nyt lauloi ukko vielä muutaman laulun, niistä, jotka aina\nelävät kansan suussa, e.s.m. _Kanteleen synty, Verinen poika_. Sen\njälkeen killutti hän lausumatta soitto-aseensa seinään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena aamuna, koska emäntä toi minulle kahvetta, iso-isän sanoessa,\nsenkaltaisen ulkomaan-juoman harvoin nähdyn hänen nuoruudessaan,\npalasi Kustaa taloon. Nyt minun oli pitäminen hänelle annetun sanani.\nYhdessä menimme nyt _vanhaan pirttiin_, jossa suurempi osa talonväkeä\njo askaroitsi. Vakaisesti sanottuani: \"_oisi meille asiaa teille,\nisäntä_!\" saimme hänen meitä seuraamaan ja nyt astuimme, kaikki kolme\ntoiseen eli uuteen pirttiin (jossa eiläinen juhla vietettiin). Ovessa\nkäydessämme, näin minä, kuinka nuoren Helenan kasvot olivat punaiset\nkuin mansikat. Muut piiat, jotka hänen kanssa pesivät astioita,\nkuiskuttivat, irvistelivät, hyvin arvaten, mikä oli tekeillä.\n\nPalattuamme toiseen pirttiin, pyysin minä ensin anteeksi, että niin\noutona olin ruvennut tärkeähän asiaan. Ehkä kokematonna en toki\nunhottannut kiittää sulhaisen hyviä omaisuuksia ja niitä etuja,\njotka tästä aviosta nousisi sekä morsiamelle että vanhemmillensa.\nEn unhottanut mainita kuinka nuori mies oli tuttu ahkeruudelta,\nraittiudelta j.n.e.; kuinka hän jo nuorena oli saanut oman talonsa,\njosta nähtiin isänsä paljon luottavan häneen; kuinka varansa ja\nrikkautensa vastaedes kasvaisi vielä runsaammaksi perinnön kautta.\nPitkään puheeseeni lisäsin minä muutaman viittauksen, kuinka hyvät\nnaimiskaupat ovat varmat näinä aikoina ja kuinka ne harvenevat samaa\nsuuntaa kuin tytöt vanhenevat.\n\nHyväntahtoinen isäntä, joka koko ajan katkaisematta oli kuullellut\npuhettani pidellen päätänsä, istui syvissä ajatuksissa. Mutisten\nsitä ja tätä -- nähtävästi ei juuri pikaisesti suostuaksensa tähän\nnaimiskauppaan, ehkä se luultavasti oli juuri hänen mieleensä -- sanoi\nhän, kyllä tuntevansa nuoren Kustaan, mutta lisäsi, vaikean asian toki\nolevan päästää vanhimman tyttären, äidin parhaimman apulaisen, talosta\npois, Helenan vielä olevan liian nuoren j.n.e. Lupasi hän toki vihdoin\nmennä tätä asiata miettimään, vaimonsa ja vanhan isänsä kanssa.\n\nEmännän tultua pirttiin, puhutteli isäntä ensin häntä kauan salaa ja\nvakaisella muodolla ja sitten annettiin asia iso-isän päätökselle.\nPaljoa miettimättä sanoi tämä selkiällä äänellä:\n\n-- Tyttö on hyvä tyttö... todella hyvä ja kaikkein meidän silmäterämme,\nmutta onhan hänen toki kerta isänsä ja äitinsä jättäminen ja\nseuraaminen miestä. Kustaamme on rehellinen nuorukainen ja pitää\nHelenan hyvänä... miks'ei sitte antaa tyttömme hänelle. Antakaa\nlapsille siunauksenne, ystävät, ja suokaa heidän mennä Jumalan nimeen.\nOnhan niin paras, on kai.\n\nPäätettiin myös asia iso-isän johdatuksen jälkeen. Punapilkkuisilla\nsilmillä kävi emäntä tuottamaan tyttärensä, ja molemmat miehet,\nisä ja isän-isä, tulivat puristamaan vävyn kättä ja sydämellisesti\ntervehtämään häntä sukulaisena. Nyt riensi iloiten ja pauhaten koko\ntalonväki sisään, ja keskellä joukkoa emäntä taluttaen punottuvan\ntyttärensä sulhaisellensa. Tämä sai nyt syleillä valittuansa; mutta\nsuudelluksia ei vaihetettu eikä tullut kysymykseenkään niin monen\nnäkyvissä. Paras onkin säästää suudellukset yksinäisyydelle ja\nkahdenkeskiselle ololle.\n\nHoksaamatta tarjosin minä sulhaiselle kultasormuksen käskein hänen\nantaa tämän morsiamellensa. Tuon eilän annetun hopeasormuksen toivoin\nminä saavani pitää muistoksi häneltä. Ensin vähä kieltäin otti Kustaa\nlahjani vastaan. Sain minä siis hopeasormuksen, jonka minä vieläkin\npidän muistona niistä huvittavista hetkistä, jotka vietin tässä\ntalonpoikaistalossa, tässä patriarkkalaisen kansa-elämän esikuvassa.\n\nMuutamat tunnit myöhemmin istuin minä rattaillani, jotka olivat\nvaljastetut talon parhaimmalla hevosella. Ystäväni Paarma, joka oli\nnet saattanut entiseen hyvään tilaansa, istui ajomiehenä rinnallani.\nKoska kaksi kättä olisi tarvittu ohjataksensa hevosta, tekivät\nhampaansa toisen käden viran. Lyhykäinen holliväli mentiin pian ja\niloisesti, tuon vanhan kunniamiehen jutellessa monta elämänsä vaihetta.\nEritessämme annoin hänelle muistoksi merenvahaisen piipun, josta\nsavukiehkurat vielä kauvan näkyivät, ehkä hevonen ja mies jo oli\nkadonnut silmistäni.\n\n\n\n\nUuden vuoden yö.\n\n\nVanha mies seisoi uuden vuoden yönä majansa akkunassa, ja katseli\nsärjetyllä sydämellä ylös loistavata taivasta kohden, joka ikuisesti\njärkähtämättä lähettää meille tuhansien tähtien ilahuttavat säteet.\nHän katseli myös maata, joka hiljaisuudessansa oli peitetty valkoisen\nja puhtaan lumen kauniilla peitteellä. Mutta ei taivaassa eikä maassa\nhavainnut tämä vanhus kaltaistansa, ei ketään niin ilotointa kuin\nitsensä. Hän näki hautansa jo lähellänsä. Hänen sydämessänsä vallitsi\nvanhuuden jää eikä nuoruuden kukkainen.\n\n\"Mitä, sanoi hän, vien minä tästä rikkaasta ja iloitsevasta mailmasta\nmyötäni hautaan, johon pian kyllä olen astuva? Onko minulla muuta\nkoko elämästäni kuin erhetyksiä, syntejä ja kipuja, runneltu ruumis,\nkuivettunut sielu, sydän täynnä myrkkyä ja vanhuuden päivät, joita\nkatumuksen kauhistava mato lakkaamatta kalvaa? Niinkuin aaveet ovat\nminun nuoruuteni ajat nyt edessäni. Muistanpa sen suloisen aamuruskon\nhetken, jolloin minun isäni ja äitini ensin asettivat minun elämän\ntiehaaraan, näyttäin ja hellästi neuvoen kulkemaan oikialle, joka\noikeuden ja puhtauden tie olisi saattanut vaihettelevan elämän\nläpitse omantunnon tyveneen ja rauhalliseen satamaan, jossa ikuinen\nvalkeus, hedelmä ja hyvät enkelit asuvat. Muistan, muistan kuinka\narmaat vanhempani varoittivat poikkeemasta vasemmalle, joka johdattaa\nkarjahiiren pimeitä polkuja lopulliseen sumuiseen rotkoon, jossa\nkärmeet kähisevät, sammakot hyppelevät ja sydämen kivut kalvavat.\nAi, ai, te kärmeet, luopukaat rinnastani; myrkyn polttavat pisarat\nlakatkaat tippumasta sydämeeni!\"\n\nKuka oli niin onneton kuin tämä mies parka? Ei tosin kukaan.\nHirmuisessa tuskassansa ja itkusilmin katsoen taivasta kohden huusi hän\nhaikeasti:\n\n\"Anna minulle uudesti nuoruuteni! O isä, rakas isä, aseta minua uudesti\nelämän tiehaaraan, että saisin valita paremmin kuin ennen nuoruudessani\nvalitsin!\"\n\nHän huusi, hän huusi, mutta turhaan. Sekä nuoruus että isä olivat\nikuisesti kadonneet. Ei pieninkään toivon piirama voinut hänelle\nsaattaa lievitystä.\n\nHän näki valon leimaukset välkkyvän ilmassa ja katoovan\nkirkkotarhassa; \"oh, sanoi hän, nuot ovat minun turhat päiväni; noin\novat nekin leimahtaneet ja katoavat pian kirkon multaan.\"\n\nHän näki tähden laskevan taivaasta, vilahtavan rientävällä retkellänsä\nja sammuvan maahan. \"Ah, sanoi hän, tuo olen minä itse, taivaasta\nvieroitettu jumalan luoma, joka turhissa vilkuttuani painun maahan.\"\n\nHänen mielensä sekaantui epäilyksen sumuun; hän näki yötisiä kulkioita\nkatoilla; hän vapisi tuulimyllyn siipiä, jotka hän luuli lähestyvän\nhäntä musertamaan; hän näki avoimen haudan ja siellä ruumiin, joka oli\nhänen muotoisensa.\n\nTässä kamppauksessansa kuuli hän äkisti tornikellon lyövän ja\nilmoittavan uuden vuoden alkua. \"Kiitos, kiitos, sanoi hän; ei vielä\nole minun vuoteni loppuneet.\" Pieni toivon säde oli syttynyt hänen\nsydämessänsä ja karkoitti epäilyksen sumua. Joksikin selkeillä silmillä\ntaisi hän uudesti katsastaa ympäri taivaan tuhansia tähtiä.\n\n\"Te olette, puhui hän, nuoruuteni ystävät jotka ette pudonneet\nturhuuden ja synnin tomuun. Paremmat ja minua onnellisemmat te nyt\nolette maan ja mailman valaisioita. Te olette onnellisten lasten\nonnelliset isät. Sen olisin minäkin taitanut olla. O kalliit\nvanhempani, minäkin taitaisin nyt olla onnellinen, jos olisin seurannut\nteidän hyviä neuvojanne teidän uudenvuoden toivotuksianne. Olisin\nminäkin taitanut tämän yön rauhallisena ja levollisena nukkua, ellen\nolisi ennen niin monia öitä ja päiviä pahuudessa tuhlannut. Nyt en saa\nunen räpäystä silmiini. Katumuksen kamala tunto pitää minun valveilla.\"\n\nNäissä tautihourauksen kaltaisissa muistoissa näki hän haudassa\noman muotoisensa ruumiin liikkuvan ja nousevan. Tähän sekaantui\nepäuskoa, joka uuden vuoden yönä luulee aaveet ja muut himmentäväiset\nolennot olevan liikkeellä. Tämä haudasta nousnut ruumis muuttui\nhänen silmissänsä kauniiksi nuorukaiseksi, joka veti orjantappuraa\njalastansa. Niin oli hänen oma nuoruutensa kuva hänen tirkisteleväin\nsilmäinsä edessä.\n\nTässä ei hän enää juljennut itseänsä katsella; hän peitti kasvonsa ja\ntuhansittain kuumia kyyneliä valui silmistä; hän vaan enään huokasi\nhiljaksensa toivottomuudessa ja melkein tietämättänsä:\n\n\"_Palaja, palaja, mun nuoruuteni, palaja hetkeksikin_!\"\n\nJa se palasikin. Hän oli uuden vuoden yönä vaan nähnyt niin kamalan\nunen. Nyt hän heräsi ja hän oli vielä nuorukainen, vaikka hän vanhaksi\noli itsensä uneksunut.\n\nMutta hänen turha elämänsä, hänen syntinen menonsa ei ollutkaan uni;\nse oli surullinen totuus. Mutta herättyänsä kiitti hän Jumalata, että\nhän vielä oli nuorukainen, joka taisi palata, joka taisi poiketa\nrikosten tieltä. Hän kiitti Jumalata että hän unessa oli saanut niin\nterveellisen kehoituksen sille tielle, joka johdattaa valon, rauhan ja\nhedelmän autuaallisen maahan.\n\nKäänny, käänny, nuori lukiani, käänny pian jossas olet harhateillä!\nTämä hirmuinen uni on kerran oleva sinun tuomaris; jos joskus surulla\ntoivotat ja huudat: \"palaja, mun nuoruuteni\", niin ei se silloin enää\npalaa. Silloin on myöhäistä huutaa.\n\n\n\n"]