[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJLMu5kME-3eS0zNLEc736fLJ0E2_6qTH19odvD8TZkU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2396,"Pappilan tuvassa","Wuori, Martti",1858,1934,"2396-wuori-martti-pappilan-tuvassa","2396__Wuori_Martti__Pappilan_tuvassa","Yksinäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1893,null,4781,26384,false,64090,[24],"Finnish drama -- 19th century",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Pappilan tuvassa: Yksinäytöksinen huvinäytelmä\" by Martti Wuori is a one-act comedy written in the late 19th century. The play is set in a rural Finnish parsonage, focusing on the lives and interactions of the local characters as they navigate themes of romance, loneliness, and community dynamics. Through a humorous lens, it examines the social fabric of small-town life and the challenges that come with relationships and marital aspirations.  The storyline revolves around Aaro, an elderly tailor, and Olli, a middle-aged widower, who engage in conversations about their lives, love, and the potential for second marriages. The subplot features Tirkkosen Leena, a lively character who flirts with both men while they discuss matters of the heart and the changes that come with age. As Olli considers remarrying, misunderstandings and comedic scenarios arise when they believe there might be a rivalry for affection with younger characters like Taavetti and Anni. Ultimately, the play highlights the humor in human connections and the complexities of love in a tight-knit community, culminating in a chaotic yet amusing mix of emotions and revelations during a planned visit to the parsonage. (This is an automatically generated summary.)",[],116,"Yksinäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu savolaisen pappilan tupaan, jossa seurataan muun muassa vanhan sotamies Aaron ja leskimies Olli Muhosen edesottamuksia. Savon murteella kirjoitettu teos kuvaa kansanomaisia hahmoja ja heidän keskinäistä sanailuaan.","Martti Wuoren 'Pappilan tuvassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2396.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAPPILAN TUVASSA\n\nYksinäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nMARTTI WUORI\n\n\nTuhansille kodeille tuhatjärvien massa. N:o 9.\n\n\nNäytelty ensi kerran Suomalaisessa teatterissa Helsingissä\n18. päivänä Tammikuuta 1893.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n_Aaro-mestari_, entinen sotamies, vanha pappilassa eläjä.\n_Olli Muhonen_, keski-ikäinen leskimies.\n_Tirkkosen Leena_, kuppari\n_Heiskasen Anni_, morsian.\n_Luuska-Taavetti_, puhemies.\n_Rovasti_.\n\nSavolaisen pappilan perheentupa. Perällä ovi. Oikeanpuolisessa\nperänurkassa iso uuni ja samalla puolella karsinan seinä, jossa myöskin\non ovi. Vasemmalla keskellä neliruutuinen ikkuna, lavitsa pitkin seinää\nja näyttämön etualalla, nurkassa, suuri punainen pöytä. Oven suussa\nriippuu seinällä puunauloissa joitakuita työkaluja, ohjaksia ja renkien\nvaatekappaleita. Peremmällä, lavitsan vieressä, seisoo päästä\nkoverrettu pölkky tupakan lehtien hakkuuta varten ja siinä kirves.\nPankolla makaa kissa. Sirkka laulaa uunin takana.\n\nOikea ja vasen näyttämöltä päin.\n\nNäyteltävä mieluimmin Savon murteella.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    (Aaro, liki seitsemänkymmenen vanha, pitkä ja laiha mies,\n    paksusankaiset, pyöreät silmälasit nenällä, istuu pöydän päässä\n    ja ompelee alushousuja; pöydällä on hänellä tilkkuja, rihmakerä\n    ja isot räätälin sakset; vedettyään hitaasti ja uneliaasti pari\n    pitkää säijettä, hän torkahtaa, ja kun pää kuukahtaa alas, niin\n    hän herää ja alkaa jälleen ommella. Yht'äkkiä hän huomaa\n    karvaisella käsivarrellaan, josta paidan hihan suu on ylös\n    kääritty, kirpun, ottaa sen sukkelasti kiinni ja pyörittelee,\n    ihastuksen hymy huulillaan, sitä sormiensa välissä).\n\nAARO (yksin). Ähäs! Sinä! Pitkäkoipinen ratsumestari! Vai luulit niin\nilmaiseksi päässeesi Aaro-mestarin muonavarastosta hänen vanhaa\nviiniänsä varastamaan?! E--hei! He--he--he--he! Sotaoikeus ei sulle\narmoa anna. Semmoisesta kuuliaisuuden rikoksesta sinulta tuomitaan pää\npoikki ja tuomio pannaan täytäntöön heti paikalla (leikkaa sakseillaan\nkirpun kahtia). Noinikään! Siinä sen nyt sait! Vaan katsos sitä\njuutasta kun vielä koipiaan ojentelee! Hyppäämään kai vielä mieli\ntekisi. He--he--he! Tpfy! Mää matkaas!\n\n    (Näppäyttää pois sormellaan ja ryhtyy taas työhönsä käsiksi).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Aaro ja Olli Muhonen.\n\nOLLI (tulee perältä). Päivää!\n\nAARO. Jumal'antakoon! (Katsoo kauan silmälasiensa läpi, vaan kun ei\nnäe, niin ottaa ne pois nenältään).\n\nOLLI (lähemmäksi tultuaan). Eipä se näy vanha mestari enää\ntuntevankaan.\n\nAARO. Ka, Olli Muhonenhan se on. Tunnenhan minä, tunnen.\n\nOLLI (kättelee). Terveeks'!\n\nAARO. Terveeks', terveeks'! Äänestäkin jo tunnen, vaikka silmät vähä\nalkavat vanhuuttaan hämärtää.\n\nOLLI. Niin kai.\n\nAARO. Eikä se oo Olli moneen aikaan taas pappilassa käynytkään.\n\nOLLI. Eipä oo tullut käytyä.\n\nAARO. Niin, eipä oo tullut, -- niin näkyy, niin näkyy. -- Olli istuu.\nOnhan siinä puuta.\n\nOLLI. Onhan siinä. (Istuu).\n\nAARO. Mitäs sitä muuten kuuluu?\n\nOLLI. Eipä liikoja. Kiitoksia vaan kysymästä!\n\nAARO. Niin, eipä liikoja. Kiitoksia kiittämästä! Eipä mullekaan.\n\nOLLI. Tuossahan tuo menee. (Sylkäisee aina välistä pitkän tupakkapurun\nsuihkun).\n\nAARO. Niin, niin, tuossahan tuo menee, tuossahan tuo menee. (Kotvanen\näänettömyyttä).\n\nAARO. Tuossahan tuo menee...\n\nOLLI. Mutta aina se jaksaa vanha mestari samalla paikallaan istua ja\nommella, tulipa häntä milloin tahansa.\n\nAARO. Aina, aina se mestari jaksaa. Ja jaksaa pitää. Eikä siltä tässä\nmaailmassa kesken työt lopu, ei.\n\nOLLI. Ei kai.\n\nAARO. Ei, ei lopu. Kesät pappilan nuorille herroille kalsonkia\npaikkailee, talvet puita kantelee ja huoneita lämpiämään panee. Siihen\nne päivät menee.\n\nOLLI. Ymmärtäähän sen, kun niin yht' mittaa työtä piisaa. Vai niin ne\nnuoret herrat kalsonkiaan repii?\n\nAARO. Repii, repii! Vaan repikööt, niin kauan kuin mestarilla\nompelemiseen voimia piisaa.\n\nOLLI. Näkyypä niitä kummallisesti piisaavankin. Eikä se vanha mestari\nnäy enää entisestään vanhettuvankaan.\n\nAARO. Mistäpä se vanha enää vanhettuu. Vaikka alkaapa ne voimat vähin\njo väistyä mestariltai.\n\nOLLI. Vai jo alkaa?\n\nAARO. Jo. Ja johan niiden on aikakin, kohta kun jo seitsemäskymmenes\nkäsissä on.\n\nOLLI. Niin vai?\n\nAARO. Jo. Ja jo tässä aina koukussa istuessa alkaa lapaluitai kolottaa.\n\nOLLI. Arvaahan tuon. Vaan eiköhän se useammin saunassa pistäytyminen\nauttaisi?\n\nAARO. Kyllähän se kerralta auttaa, kyllä, vaan sitte äityy kolotus\ntaaskin.\n\nOLLI. Tai jos oikein hierottaisi ...?\n\nAARO. Onhan sitä hierotettukin.\n\nOLLI. Elikkä jos puolen tusinan sarvia selkäristeykseen istuttaisi?\n\nAARO. Se se nyt on ollut vähä niinkuin meininki. Ja sitähän sen\nTirkkosen Leenan piti tänään tänne tulla.\n\nOLLI. Vai piti? Vaan ei oo tullut?\n\nAARO. Eipä häntä vielä näy, vaikka tässä vuotellut olen.\n\nOLLI. No, kyllä se Leena Aaron pehmittää.\n\nAARO. Sitähän ne sanoo. Niin, tunteehan Olli Leenan.\n\nOLLI. Tu--u--unnen. Vanhoja me ollaan tuttuja.\n\nAARO. Niin, niin. Tottahan se on. Muistanhan minä. Hyviäkin tuttuja.\n\nOLLI. Oltiinhan sitä ennen.\n\nAARO. Ennen vanhaan, kun Olli vielä poikamiehenä täällä: nikkaroimassa\nkävi.\n\nOLLI. Kyllä. -- Kun se Leena puolentusinan sarvia imaisee siihen\npaikkaan, johon selkä loppuu, niin sen tietää, että sitä terveeks'\ntulee.\n\nAARO. Niin, ehkä, ehkäpä sitä tulee, ehkäpä tulee.. (Taaskin kotvan\näänettömyys).\n\nAARO. Ollillapa sitä ei näy vielä terveydestä puutetta olevan.\n\nOLLI. Onhan sitä, Jumalan kiitos, terveyttä.\n\nAARO. Niin, niin, Jumalan kiitos. Vaikka Hän taas muulla lailla on\nkoetella tahtonut.\n\nOLLI (huo'ahtaen). Onhan se koetellut.\n\nAARO. Koetellut on! Kun vaimon otti, -- Liisan.\n\nOLLI. Liisan Se otti.\n\nAARO. Niin, niin, -- Liisan. Eikä lapsiakaan jättänyt, ei?\n\nOLLI. Ei, ei niitä jäänyt, lapsia.\n\nAARO. Niin, niin. Jumalan tahto. Kuka sen tietää: ehkä niistä oisikin\nvaan vastusta ollut, vastusta ja surua.\n\nOLLI. Eihän sitä tiedä.\n\nAARO. Ei tiedäkään. -- Jokos siitä paljon onkaan aikaa kulunut?\n\nOLLI. Kunko Liisa kuoli?\n\nAARO. Niin, kun Liisa kuoli.\n\nOLLI. Johan siitä on kuus' kuukautta umpeen mennyt.\n\nAARO. Vai jo kuus' kuukautta ihan umpeen mennyt? Niin, niin, kuus'\nkuukautta! Mahtaa se elämä ikävältä tuntua? Kuus' kuukautta\nleskimiehenä olla, eikä rist' sielua talossa, joka e'es lehmän lypsäisi\nja kissalle maitotilkun kupposeen kaataisi. Mahtaa se tuntua?\n\nOLLI. Kyllä, tuntuuhan se, ennenkuin itse tottuu kaikki naisenkin työt\ntekemään.\n\nAARO. No niin, ymmärtäähän sen, että kun on tottunut naineena elämään,\nniin on pässin karsinassa vaikea olla. Eikäpä sitte kumma, jos tahtoisi\ntoisenkin ottaa, kun vielä Ollin voimissa on.\n\nOLLI. Eipä tuota juuri vielä oo tehnyt mieli.\n\nAARO. Vai ei? Vai ei oo sitä vielä Olli niinkuin tullut ajatelleeks'?\n\nOLLI. Eipä juuri. Eipä itse, vaikka onhan ne vähän muut...\n\nAARO. Vai on ne muut? Se kai se Ristolan Esa sitte...?\n\nOLLI. Eikä. Luuska-Taavettihan se on vähä niinkuin niissä puuhissa\nollut.\n\nAARO. Luuskako-Taavetti? Sieltä ves'kansan puolelta, Ahvensalmesta?\n\nOLLI. Sehän se on.\n\nAARO. Se vai? No, se sanotaan olevan niinkuin sukkela puhemies.\n\nOLLI. Kuka hänet tietää, sukkela vaiko ei. Mutta niissä puuhissahan se\non ollut.\n\nAARO. No, niin! No, kyllä se sitte reiman muijan Ollille hankkii.\n\nOLLI. Kuuluuhan sillä niitä tiedossa olevan.\n\nAARO. On maar' sillä. Sen kun itsensä sanotaan aikoinaan niin tyttöjä\npyöritelleen.\n\nOLLI. Vai niin? Vai sanotaan?\n\nAARO. Niinhän ne hokevat. Eikä oo itse yhteenkään takertunut.\n\nOLLI. Sitäkös! Enpäs oo sitä minä kuullut, että se semmoinen on.\n\nAARO. No, no, enhän minäkään sitä niin vissiin tiedä; mitä vaan oon\nkuullut haastettavan.\n\nOLLI. Kukapa sitä syyttä mitään haastaa. Ja ehkä se sitte niitä omia\ntähteitään muille työntääkin?\n\nAARO. Taavetti? Niin. Kuka sen tietää? Ehkä työntääkin. Eihän sitä kuka\ntiedä.\n\nOLLI (käy miettiväiseksi). M--h--h!\n\nAARO. Ehkä työntääkin. Eihän sitä kuka tiedä. (Hetkinen vaitioloa).\n\nOLLI (nousee istualtaan). Saakohan tuossa pölkyllä vähän Venäjän lehtiä\nhienontaa, jotta savuja sais'?\n\nAARO. Mikäs siin' on. Sitähän se siinä seisoo.\n\nOLLI. Poikkesin tullessani Nykäsen puotiin ja sain vähän lehtiä\nvöljyyni. (Alkaa hakata lehtiä).\n\nAARO. Sitähän minä tässä katselen, että eiköhän sillä Ollilla toden\nperään oo sulhasmiehen meininki, kosk' ei se nyt enää omia\n\"nurkantakaisiaankaan\" ruukkaa.\n\nOLLI. Vielä häntä mitä!...\n\nAARO. Ja niin on kirkkorustingissakin...\n\nOLLI. Eihän sitä tok' kehtaa pappilaan arkiryysyissään pakkautua.\n\nAARO. Onhan se sitäin. Saatavia kai se sitte läksi tuomaan?\n\nOLLI. Eikä. Muuten vaan, että jos sattuisi jotain nikkarin töitä ajan\nvietoksi...\n\nAARO. Ka, niin. Ymmärtäähän sen. Ratokseen tietysti, kun ihan yksikseen\non.\n\n    (Taas hetkinen vaitioloa).\n\nAARO. Mutta hyvä kai sillä Taavetilla mahtaa tarjokki olla? On kai?\n\nOLLI (hiukan äreästi). Kuka hänet tietää?! (Pistää tupakkaa\npiippunykäänsä ja sytyttää sen hiiloksesta). Ja tokkopa sillä lie\nyhtään oikeata? Ties' sen, jos se semmoinen on.\n\nAARO. On kai sillä toki. Ja eiköpähän se nyt sitä Pirttiahon Miinaa\nmeinaa?\n\nOLLI. Eikä tuo. Heiskasen Annistahan se on ilman aikojaan välistä\nhaastellut.\n\nAARO. Vai Heiskasen Annista?\n\nOLLI. Siitähän se on vähä niinkuin haastellut ilman aikojaan vaan.\n\nAARO. Niin, niin. Ymmärtäähän sen. Mutta onkin se Anni semmoinen\nihminen, että se ainakin salvoksista kestää. Ei se vähällä ravistu.\nKyllä se siltä näytti täällä viimein käydessään.\n\nOLLI. Onhan se lujatekoinen nä'öltään.\n\nAARO. O--o--on. Ja luja sillä taitaa olla sisukin. Siltä se näytti,\nett'ei sen kieli oo ihan kitalakeen kiinni kasvanut.\n\nOLLI. Hyvin se on puheliaskin.\n\nAARO. Eikä iässäkään vikaa oo.\n\nOLLI. Taitaa se minusta olla puolisen kymmentä vuotta nuorempi.\n\nAARO. Paras ikä, ett'ei nuoruuden hulluus vaivaa eikä enää toisten\nmiesten perässä hypi.\n\nOLLI. Onkos se sitte ennen...?\n\nAARO. Enhän minä sitä... Enkähän minä mitä tiedä. Ja tokkopahan varmaan\nmuutkaan, vaikka ne hokevat. Jos lie mitä vähä Taavetin kanssa\npelaillut. Vaan vähät siitä;, kunhan se muuten on reima ihminen.\n\nOLLI. Eipä se liikakaan reimuus hyväks' oo.\n\nAARO. No, ei maar', jos se suuhun tuppaa. Vaan eihän se Anni tok' taida\nsitä maata olla.\n\nOLLI. Sitähän se on, ett'ei häntä kukaan edeltä käsin tiedä,\nminkälainen se tyttö naituna on. \"Kiitä huomenna hevosta, tyttöäsi\nmiehelässä\", niinhän se sananlaskukin sanoo. (Katsoo ulos ikkunasta).\nKa, tuossahan tuo Leena jo tulla puikeltaa.\n\nAARO. Joko vai?\n\nOLLI. Jo. Portaille astuu. Sarvinyytti näkyy kainalossa olevan.\n\nAARO. Sitte täytyy työt kesken jättää.\n\n    (Käärii työnsä kokoon).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Aaro, Olli ja Leena.\n\nLEENA. (Tulee sarvinyytti kädessä; hän on isokasvuinen, keski-ikäinen\nnainen; päässä on hänellä huivi, jonka leu'an alle sitaistun vetosolmun\nkärkiä hän tuon tuostakin käyttää nenäänsä pyyhkiäkseen; vetää\npuhuessaan vähä väliä nenäänsä, tervehtiessä niiaa ja nyökähyttää\npäätään yht'aikaa; sukkela-liikkeinen ja -puheinen).\n\nHyvää päivää, vaikka iltahan tässä jo taitaa kohta tullakin! Ka, onhan\ntäällä vieras; luulin Aaron, miesten työssä ollessa, yksinään kotona\nistuvan.\n\nAARO (kättelee). Terveeks', terveeks'! Mikä vieras?! Eikös se Leena\nenää vanhoja tuttujaan tahdo tuntea, -- Olli Muhosta?\n\n    (Mennä laahustaa karsinaan, josta puhelun aikana pistäytyy\n    tuvassa vaatteiden kanssa puuhaamassa).\n\nOLLI. Eipä se näy.\n\nLEENA. Ka, tokisen! Tunnenhan minä, kunhan kerkiän. Terveeks'!\n(Kättelee Ollia). Vaan vierashan se on, kun ei pappilan omaa väkeä oo.\nMitäs kuuluu? Minnekäs minä nämä panen? Panenpahan tuohon. Eihän ne\npuske. (Panee nyyttinsä pöydän kulmalle). Niin, mitäs sitä kuuluu?\n(Istun).\n\nOLLI. Kiitoksia vaan. Eipä tuota liikoja...\n\nLEENA. No, Jumalan kiitos! Tarpeeksihan sitä on siinäkin.\n\nOLLI. Mitä vaan Leenalle...?\n\nLEENA. Jumalan kiitos, vanha rauha ja terveys! -- Hyh, hyh! Mutta onpas\ntäällä vari! Onpas se Aaro nyt lämmittänyt; ei oo puita säälinyt.\n\nAARO (tullen tupaan). Lämmittäähän sitä piti. Mitenkäs muuten?\n\nLEENA. Pi--i--iti, piti. Niin ei tarvitse saunaan mennä. Mitenkäs\nmuuten.\n\nAARO. Sama kai se Leenalle on, että sen täällä tekee.\n\nLEENA. Sa--a--ama, sama. -- Jokos se Aaro riisuutuu?\n\nAARO (menee takaisin karsinaan). Jo. -- Ja parempihan se Leenalle on,\nniin saapi Ollin kanssa pakinoida, pitkistä ajoista, Leena kun niin\npakinoida tykkää.\n\nLEENA. Ha--ha--ha! Vai tykkää? Niinpä, pitkistä ajoista! Onhan siitä\naikoja, kun Ollin viimeksi näin.\n\nOLLI. Onhan siitä.\n\nLEENA. Ei sattumaltakaan oo sattunut näkemään. Vaan ei se oo Olli\nvanhastaan paljoa muuttunut: sama rehti mies, kun ennenkin.\n\nOLLI. Vai rehti? Leenahan se on aina sama leikkisä...\n\nAARO (karsinasta). Nyt oisi niinkuin reilassa Leenan tulla.\n\nLEENA. Tulen, tulen; siinä paikassa. Istua piti vähäsen, että hengen\nkäynti asettuisi. Niin sukkelaan astua lippasin, että oikein rintaan\notti. Siinä paikassa tulen.\n\n    (Menee nyyttineen karsinaan, josta puhelee Ollin kanssa, sillä\n    välin kun Aarolle sarvia asettaa ja toisinaan jotakin hänen\n    kanssaan haastaa, mikä kuitenkaan ei selvään kuulu).\n\nOLLI (itsekseen). Kumma, kun ei niitä näy, Annia ja Taavettia! Ihan\nkoko päivä tässä menee turhaan vuotellessa.\n\nLEENA. Mikäs asia se nyt on oikeastaan Ollin pappilaan tuonut?\n\nOLLI. Oisihan sitä vähän semmoista asiaa, että jos sattuisi rovastilla\njotain nikkaroimista olemaan.\n\nAARO. Kuka sen Ollin oikein tietää? Ehkä se onkin vaan tullut Leenaa\nkatsomaan.\n\nOLLI (itsekseen). Mitäs jos ne todellakin ovat minut yhdessä\npetkuttaneet sen kuulutuksen oton suhteen?\n\nLEENA. Mitä se Aaro nyt...? Vai minua katsomaan...? Jo se oli minut\nunhottanutkin, Olli, kun ei niin moneen aikaan oo nähnyt. Vaikka\nkatsoihan se kyllä ennen, katsoi. Ja sen tautta, näet, se Liisa ei\nminua sitte sietää voinut, että Olli oli ennen minuun katsonut. Ja\nLiisanpahan se sitte ottikin ja Leenan jätti.\n\nOLLI (itsekseen). Oisihan niiden jo pitänyt hyvinkin Ahvensalmesta\ntänne keritä, kun min' oon jo näin kauan vuotellut, mokomia!\n(Leenalle:) Liisahan se minut otti.\n\nLEENA. Oo--o--otti, otti, kun ottaa piti. Sillä oli se Olli ennen\nvanhaan vähä niinkuin huikentelevainen. Ja sitähän se rovastikin\nhämmästyi, kun Liisa vihkituoliin astui ja hän hänen keskiruumiisensa\nsilmänsä loi: \"Hm--h--h!\" hän sanoi; niin se rovasti sanoi, että\n\"Bm--h--h!\" Vaan semmoinen se ei ollut Leena ja sen tautta se Tirkkosen\nLeenaksi jäikin.\n\nOLLI (itsekseen). Ja mitäs, jos se todellakin on niin, kuin Aaro Annin\nja Taavetin välistä tiesi kertoa? -- (Leenalle.) Joutaviahan se Leena\nnyt panee. Eihän meille lastakaan jäänyt.\n\nLEENA. Ei, ei jäänyt. Se on totta. Sillä kuolleena se yksi ensimmäinen\nja viimeinen lapsi keskosena syntyi ja kuolleena se haudattiinkin. Ja\noisipa sille Liisalle sitte, kun se sen saunavuoteensa jälkeen\nkivuloiseksi kävi, Tirkkosen Leenan sarvet kelvanneet, vaan ei se\nylpeys sallinut. Ennen otti ja kuoli, otti ja kuoli. Vaan kuka sen\ntietää, ehkä se hyvästikin teki, kun otti ja kuoli.\n\nOLLI (itsekseen). Enkä minä siitä raadosta huoli, jota jo toinen\nnoukkinut on. Pitäköön Taavetti tavaransa itse!\n\nAARO. Kuka se Jumalan tahdon tietää? Ehkä se Liisa jätti paikkansa\ntyhjäksi Leenan täytettäväksi?\n\nLEENA. Mitä se Aaro nyt taas...? Ettäkö minusta enää vaimoksi oisi,\nOllille varsinkaan? Vanha minä siksi oon. Nuoriahan se Olli vaan etsii.\n\nOLLI. Enkä minä. Ja kukapa minustakaan vanhasta enää... (Katsahtaa ulos\nikkunasta) Soo, tamma! Sekös taaskin reistailee, jotta ohjaksiinsa\ntakertuu!\n\n    (Menee pihalle).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Leena ja Aaro (karsinassa).\n\nLEENA (tulee karsinasta, laskien alas ylöskäärittyjä hihojaan). Kas\nniin, nyt on kaikki kiinni. Aaro makaa nyt hiljaa mahallaan, ett'ei ne\npääse putoamaan.\n\nAARO. Koetanpahan olla. Vaan tuntuuhan ne kovassa istuvan.\n\nLEENA. Imaisinhan minä ne kovaan, kuin ainakin. (Katsoo ulos\nikkunasta). Mitähän se Olli tuolla pihalla seisoo ja rantaan tähystää?\nIhan on, kuin se jotakin vuotteleisi.\n\nAARO. Siltä se vähä sen puheistakin tuntui, vaikk'ei siitä oikein\nselvää saa.\n\nLEENA. Semmoinenhan se on aina ollut, ett'ei siitä ensi kiireessä\nselvää saa, mitä sillä mielessä liikkuu. Sellainen luihu, vaikka muuten\nkelpo mies.\n\nAARO. Kerrassaan kelpo mieshän se Olli on! Vaan yht'hyvinpä sillä\nLeenalla näkyy sydämmen pohjalla kyven kytevän Ollia kohtaan.\n\nLEENA. Mikä kyven?! Mitä se Aaro nyt pohtii...?\n\nAARO. Ja siltäpä se tuntuu, ett'ei Ollikaan oo Leenaa entisestä\nunhottanut.\n\nLEENA. Mistäs se nyt Aaro noita joutavia saapi...?\n\nAARO. Huomaahan tuon vähä vanhan silmä kaikestakin.\n\nLEENA. Ei pidä vanhan miehen loruja laskea! -- Tuossapa tuo Olli\ntakaisin tulee.\n\nAARO. Jotain sillä varmaan mielessä on. Ja naimapuuhissa taitaa\nollakin.\n\nLEENA. Mitäpä se siitä salassa pitäisi? Eihän se naiminen rikos oo.\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Edelliset ja Olli.\n\nOLLI (palajaa). Ka, jokos se on tehty?\n\nLEENA. Jo-oo! -- Vaan sitähän minä tässä istuin ja katselin, että mitä\nse Olli niin sinne rantaan päin tähysteli?\n\nOLLI. Enhän minä mitä rantaan päin. Rovastiahan minä katselin, mitä se\nsiellä pellolla kepillään savikokkareita hajoitteli ja maata tonki.\n\nLEENA. Vai rovastia?\n\nOLLI. Rovastia, rovastia, ihan todenperään. Eikös se Leena uskoakseen\nota?\n\nLEENA. Hevostaanhan se Olli sanoi menevänsä korjaamaan.\n\nOLLI. Ensin hevosta ja sitte jäin rovastia katselemaan. Tuollahan tuo\nvieläkin seisoo. Näkeehän sen Leena itse. Ja mitäs siitä? Niinkuin ei\nsitä saisi rovastia katsella, vaikk'on ennenkin nähnyt.\n\nLEENA. Saapi, saapi; enhän minä sitä... Ei pidä Ollin nyt niin... -- Ja\nsitähän minä kanssa, että aina sillä Ollilla näkyy vielä vanha\ntammansakin olevan?\n\nOLLI. Aina.\n\nLEENA. Se sama vanha tamma?\n\nOLLI. Sama. -- Eihän sitä henno vanhasta luopua.\n\nLEENA. No, ei henno, ei. Voi, voi! Sama sillä näkyy Ollilla olevan\nhellä sydänkin, kuin ennen vanhaan.\n\nOLLI. Hellä mikä hellä!\n\nLEENA. Hellä, -- näkeehän sen! Luontokappaleitakin kohtaan, saati sitte\nihmisiä. Ihan se niin oli ennenkin, kun täällä nikkarin töitä teki ja\nminä pyykin pesussa molskuttelin. Aina se sääli, kun oli vaatesaavit\npyykkirantaan kannettavat. Laudan jätti kesken höyläpenkille, kun tuvan\nikkunasta näki, että tytöt korennon harteilleen nostivat, ja tulla\nkiidätti apuun. \"Ottakaa te tytöt\", sanoo, \"molemmat yhdessä toisesta\npäästä, kyllä minä toisesta kannan; raskashan teidän on, heikompain\nastiain, suurta saavillista märkiä sotkuja kahden kantaa\". Ja niin sitä\nsitte mennä kyyhätettiin mäkeä alas pesulaiturille. Eikä se sielläkään\naina heti hellittänyt; välistä otti ja pitkän aikaa kartulla pyykkiä\npaukutteli. Ja juttuja sillä piisasi, jotta sai katketakseen nauraa. Ja\nkujeitakin sillä oli! Voi turkanen! Vielä nytkin muistellessa\nnaurattaa, kun se kerran minua kutittamaan rupesi, jotta olin vähällä\nselälleni järveen keikahtaa, mutta kun se silloin sai märällä lakanalla\nympäri korviaan, niin että pläiskähti, niin kyllä sille tuli kiire\ntakaisin tupaan otattaa...\n\nAARO. Vai oli se semmoinen hulivili?\n\nLEENA. Oli. Mutta niin hyvä mies aina siltä, että oikein...!\n\nOLLI. Kaikkia se Leena muistaakin.\n\nLEENA. Mu--uistan, muistanhan minä. Kaikki minä muistan. Ja sen tautta\nse tuli lopulta sääli, ett'ei se niin hyvä mies parempaa muijaa saanut.\nSillä näkeehän sen, että se Olli paremman puutteesta on näin totiseksi\nkäynyt. Vaikka ymmärtäähän sen senkin, että mahtaa se nyt ikävältä\ntuntua ihan yksin olo, olipa se ennen kaksin kuinka tahansa. Tuntuu se\nkai?\n\nOLLI. Kyllä. Jos varsinkin, niinkuin minä, sattuu potemaan, niin on se\nvaikea olla, kun ei oo hoidosta tietoa mitään minkäänlaisesta.\n\nLEENA. Niin, voi, Herra Jesus sentään! Vaikeahan se mahtaa olla!\nSääliksi käy oikein kuullakin. Ja jos vielä kuolema sattuu, niin\nsiinähän sitä saa tilallaan maata ja märätä, ennenkuin kukaan sattuu\ntalossa käymään. Sillä kukapa sitä niin kohta yksinäiseen sydänmaan\ntorppaan tulee. Eikä oo sitte aina hyviä ihmisiä, jotka hautaankaan\nveisivät, ei. Semmoista se on yksinäisen poika- ja leskimiehenkin olo.\n\nOLLI. Onhan se sitä. Mutta semmoista se mahtaa olla yksinäisen\nnaiseläjänkin, kuin Leenan, esimerkiksi...?\n\nLEENA. Onhan se vähä, mutta ei kuitenkaan sinnepäinkään. Meikäläiset,\nnäet, ovat enemmän tottuneet yksin elämään ja ainahan sitä sattuu joku\nhyvä tuttava kahvilla pistäytymään, kun näin kuitenkin ihmisten parissa\nelää, kuin minäkin, kirkonkylässä, vaikka kulmallakin. Ja ainahan sitä\nmeikäläisen ammatissa sinne ja tänne tarvitaan. Vaikka käypihän se\nlopulta raskaaksi tämäkin, käypi, kun usein ei oo talossa muita, kun\nJumala ja kissan pentu, eipä aina sitäkään. -- Niin, no! Kummakos se\nsitte oisi, jos Ollin tapainen mies pyrkisi taas toisen eukon pariin?\n\nOLLI. Olisihan tuo kyllä toinenkin taloon tarvis ja otettavakin,\nvaan...\n\nLEENA. Otettava, otettava se on, vaan mitä? Mitä se Olli meinasi sanoa?\n\nOLLI. Sitähän minä, että eihän ne kaikki tahdo leskimiehen kanssa\ntalosille ruveta.\n\nLEENA. Joutavia! Mitäs se leskimies, nuori ammoinkin, on huonompi\npoikamiehiä, kun ei sillä lapsia oo. Jos niitä olisi, niin sitte...\nSillä eihän ne kaikki viitsi ruveta toisen tekemiä kakaroita hoitamaan.\n\nOLLI. Tokkopahan se Leenakaan...?\n\nLEENA. Mitäkö? Mitä se Olli meinaa?\n\nOLLI. Sitähän minä, että tokkopahan se Leenakaan lapsettomasta\nleskimiehestä huolisi, -- minunlaisesta?\n\nLEENA. Enhän minä... voi, voi! aina se on leikkisä, tuo Olli!... enhän\nminä mitä itsestäni haasta, -- minun ikäisestä ihmisestä. Aina se\nlöytääkin, miten sanoja kääntää.\n\nOLLI. Mikä ikä?! Parhaimmillaan kun on ja aina iloinen ja terve ja\nkädet työssä kiinni yht'mittaa.\n\nLEENA. Parhaimmillaan! Nyt se taas pilkaksi pistää ihan jouten\naikojaan.\n\nOLLI. Enkä. Todenperäänhän minä. Vaan jos se Leena tätä vaan leikkinä\npitää, niin tehdään leikistä tosi. Vai mitä se Leena arvelee?\n\nLEENA. Herra Jesus sentään! Mistä se nyt Olli tuon niin yht'äkkiä\npäähänsä sai, kun ei silloin minusta nuorempana ja vikkelämpänä\nhuolinut, vaan toisen otti?\n\nOLLI. Tietäähän sen Leena, kuinka se kävi; itse taannoin vielä siitä\nmuistutti.\n\nLEENA. Muutenhan se kesken puheen sanotuksi tuli. Eihän sitä Olli\npahaksi panne?\n\nOLLI. Enkä minä oo pannutkaan, näkeehän Leena sen, kun nyt tahdon\nrovastin puheille lähtemään.\n\nLEENA. Voi, tokisen! Oikeinko se todenperään...?\n\nOLLI. Ka, mitä sitä noin uskomattomaksi heittäytyy?\n\nLEENA. Herranen aika! Näin yht'äkkiä! Pitäisihän sitä toki vähän aikaa\ntuumia.\n\nOLLI. Mitäs se tuumimisesta paranee? Tunnenhan minä Leenan ja Leena\nminut.\n\nLEENA. Tu--u--unnetaan. Kyllä. Eikähän siitä puhetta oo. Vaan mitäs se\nrovasti sanoo, kun minä vanha ihminen näin yht'äkkiä...?\n\nOLLI. Mennään kysymään, niin kuullaan, mitä se sanoo.\n\nLEENA. Nytkö jo paikalla? Eihän toki...\n\nOLLI. Ka, mikäs siin' on?\n\nAARO (karsinasta). Ei pidä, Leena kulta, toki jättää minua tänne yksin\nsarvineni. Ai, jo vuotaa, jo vuotaa, kun ovat sarvet ihan täydet!\n\nLEENA. Herranen aika! Aaronhan minä sinne kokonaan unhotin näissä Ollin\npuheissa.\n\n    (Hyppää kiireesti karsinaan).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\nOLLI (yksin). Kyllä ne on, Anni ja Taavetti, ihan tahallaan minut\npettäneet. Näin ovat hukkaan vuotattaneet ja itse omille teilleen\njääneet. Vaan jääkööt! Jääköön koko lintu puhemiehineen! En minä\nhänestä enää huolikaan, saati kun tässä näkyy toisen heti saavan, ja\nihmisen, jonka vanhastaan tuntee. Sillä yhtä reima ihminenhän se on\nLeenakin, joll'ei parempikin. Mikäs siin' on? Ja koska se on valmis\nrovastin puheille lähtemään, niin näytänpähän minäkin niille mokomille\npettureille, ett'en minä heittä oo ilman eukotta jäänyt. He--he! --\nTuossapa tuo näkyy rovastikin jo yläpytingin kuistin rappusille\nnousevan; kansliiaansa kai menee.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Olli, Leena ja Aaro (karsinassa).\n\nOLLI. Onko se nyt lopussa?\n\nLEENA. On. -- (Aarolle) Aaro pysyy nyt vaan vuoteessa ja vetää turkin\nkorvilleen.\n\nAARO (karsinasta). Kyllä. -- Enkä minä muutenkaan kuuntele.\n\nLEENA. Ha--ha--ha! Ei sano kuuntelevansa. -- Eipä täällä liioin mitään\nkuunneltavaa oo.\n\nOLLI. No, joko sitä sitte mentiin? Rovastikin näkyi jo kotiin tulleen.\n\nLEENA. Voi minun päiviäni! Ihanko se nyt väkisin siinä paikassa viepi?\n\nOLLI. Väkisinkö? Enkä! Enkä tahdokaan, jos se niin vastenmielistä on\nLeenan lähtö.\n\nLEENA. Voi, voi, eihän se vastenmielistä... enhän minä sitä... Herran\npieksut tokisen! Vaan kun ei mull' oo vaatteitakaan päälläni...\n\nOLLI. Eihän tuo alastikaan näy olevan, Leena.\n\nLEENA. Eikä. Vaan enhän minä voi tässä kupparinkaan puvussa\nnäinikään...\n\nOLLI. Mitä häntä koreilee? Eihän sitä vielä vihille mennä...\n\nLEENA. Olli kun on noin verassa ja minä tämmöinen!\n\nOLLI. No, panee sitte tämän (riisuu päällimmäisen takkinsa, jonka\nojentaa Leenalle).\n\nLEENA. Ollinko takin?!\n\nOLLI. Onhan mulla toinen alla.\n\nLEENA. Ettäkö minä tuon paremman ottaisin? Mustanko verkatakin?\n\nOLLI. Mikäs siin' on?! Panee nyt vaan päälleen.\n\nLEENA (peittää vasemmalla käsivarrella silmänsä, mutta ottaa oikeaan\nkäteensä takin). Voi, voi! Enhän minä kehtaa. Ihan tämä nyt on\nhullusti. Ihanhan ne kaikki minulle nauraa, vanhalle ihmiselle.\n\nOLLI. Mutta aikahan tässä hukkaan menee jouten vehkeillessä.\n\nLEENA (pukee takin päälleen). Koska Olli nyt niin tahtoo.\nHi--hi--hi--hi!\n\nOLLI. Sattuu vielä ehkä rovastikin taas pois menemään. Kuka sen tietää.\n\nLEENA. Jo nyt tuli kummat! Miltä tämä nyt näyttää? Ihanhan min'oon kuin\nmikäkin variksen pelätin tai muu pöpö.\n\nOLLI. Mikä variksen pelätin? Hyvästihän se passaa.\n\nLEENA. Miehen takissa! Enhän minä oo koskaan... Ja kehtaankos minä nyt\nnäin rovastille näyttäytyä? Luulee minun vielä hulluksi tulleen tai\nmuuten kujeilevan, ja ajaa pellolle.\n\nOLLI. Ka, mitäs siitä sitte joutavia reistailee, jos se vieläkin niin\non vasten luontoa, tää lähtö.\n\nLEENA. Eikä, ka! Lähdenhän minä, lähden.\n\nOLLI. No, lähdetään sitte jo...!\n\nLEENA. Ka, lähdetään sitte, jos kerran lähteäkseen! Sallittu kai se on,\nettä lähteä pitää, ett'ei ehdi \"Isämeitääkään\" lukea. Vaan eikös siellä\npitäisi virsikirja muassa olla, vai?\n\nOLLI. Mikä virsikirja?!\n\nLEENA. Tai katkismus? Jos se sattuu rovasti jotain luettamaan...?\n\nOLLI. Mitä se nyt höpisee?! Eihän nämä mitä kylänlukuja oo.\n\nLEENA. Voi minun päiviäni! Ihan mulla on pää pyörällä. Enkähän minä oo\nkoskaan ennen kuulutuksen otossa käynyt, vaikka näin vanha ihminen oon.\n\nOLLI. Tulee nyt vaan! Kyllä minä haastelen. Eikä Leenan tarvitse muuta,\nkuin vieressä seista ja niiata.\n\nLEENA (niiaa oven suussa). Näinikään. No, kyllä minä sen osaan tehdä.\nNo, mennään sitte Herran nimessä. Oikein sydän alaa kouristaa.\n\n    (Aukaisevat oven ja aikovat mennä ulos).\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Olli, Leena, Anni ja Taavetti. Anni ja Taavetti (tulevat\n    samassa vastaan).\n\nANNI. Päivää!\n\nTAAVETTI. Päivää! Täällähän se Olli vielä on. Luultiin sen jo\nikävystyneen vuottelemiseen, kun tuli vähä myöhästyneeksi.\n\nOLLI (on väistynyt syrjään ja on vaiti).\n\nLEENA (katselee Ollia ja Annia kovin kummastuneena.) Mitä?\nVuottelemiseen?!\n\nANNI. Niin, minua. Mitäs se Tirkkosen Leena niin hämmästyy?\n\nTAAVETTI. Eikös se Olli tälläkään kertaa saisi toista ottaa...?\n\nANNI. Ja minun kanssani kuulutuksen ottoon lähteä? Väliinpä se Leena\nnäkyy pakkautuvan nytkin.\n\nLEENA. Mutta mitäs peliä tämä on?\n\nOLLI. Peliä se on, vaan ei minun. Taavetin se on ja Annin; kun eivät\nennen tulleet, niin luulin heidän minua vaan petkuttaa tahtoneen.\n\nANNI. Sitäkös on junkkari!\n\nTAAVETTI. Koko velikulta!\n\nLEENA. Oikea mestari! Ja kun luuli ilman jääneensä, niin minut tahtoi\nhätävaranaan viedä. Sitäpä se niin kiirettä tekikin, että rovastin\npuheille lähtisin.\n\nANNI. Hä? Mitä se sanoi?\n\nTAAVETTI. Leenanko kanssa rovastille?\n\nANNI. Ei oo vielä toisen kanssa selvillä, niin jo toisen kanssa lähtee!\n\nLEENA. Oikein kahden kanssa yht' aikaa!\n\nTAAVETTI. Eipäs se vähemmällä kerkiä naisten helmoihin päästä!\n\nLEENA. Vielä minun, vanhan ihmisen, vietteli!\n\nANNI. Mokomakin aviomies!\n\nTAAVETTI. Leskimies vielä! Jospa se e'es mikä poikanulikka oisi!\n\nOLLI. Kuka sitä toisen hentusta huolisi?!\n\nANNI. Hä?\n\nTAAVETTI. Mitä sanot?\n\nOLLI. Niin juuri. Omia tähteitään muille tuppaa.\n\nTAAVETTI. Minäkö omia tähteitäni?\n\nANNI. Minäkö toisen tähde? Se on helkkarin vale! Kukas sen on sanonut?\nHä? Vastaapas, mies, sanoistasi! Kuka sen on sanonut?\n\nOLLI (vilkaisee salakavalasti Leenaan). Oonpahan kuullut sanottavan.\n\nANNI. Hä? Olet kuullut sanottavan? Kenen? Leenanko? Tirkkosen\nLeenaltako oot sen kuullut?\n\nOLLI. Enhän minä mitään Leenasta sanonut.\n\nANNI. Et, vaan kyllä minä sen huomasin.\n\nLEENA. Hä? Minuako syytät?\n\nANNI. Hyvinpä se on luonnollista? Kukas sen oisi sanonut, ell'et sinä,\nkylän kiertäjä?!\n\nOLLI ja TAAVETTI (näkyvät myöskin, Annin ja Leenan kiistellessä,\nvilkkaasti väittelevän keskenään).\n\nLEENA. Minäkö kylän kiertäjä?\n\nANNI. Sinä juuri.\n\nLEENA. Itsepähän tuota taidat olla kylänkiertäjä; miehestä mieheen\nkuleksit.\n\nANNI. Mitä? Kuulkaa, hyvät ihmiset, mitä se sanoo. Siinä sen näette,\nettä se on tosi, että hän sen on puhunut. Kateeksi kävi varmaan\ntaaskin, niinkuin Liisa vainaan naimiseen joutuessa, ett'et itse, vanha\nharakka, Ollin vaimoksi pääse ja sen tautta herjaamaan rupesit ja\ntoisen tielle tuppasit.\n\nLEENA. Kateeksi! Tuossa se on! Ota mokoma miehesi! En mä hänestä\nhuolisikaan, vaikka rahalla antaisit.\n\nANNI. Pidä itse kalusi! Minä en häntä ota. Pidä vaan, Jumalan nimessä,\nitse, kun sen pään kerran oot pyörälle pannut.\n\nLEENA. Eipä tuo lie enää oikein viisas ollut, kun sinut tahtoi ottaa.\n\nANNI. Siinäkös se sitte viisas oli, kun tahtoi sinut, veren imijän,\nrovastin luo viedä, -- köyhän kurpan, joka lainavaatteissa prameilet?!\nHa--ha--ha--ha! Ollin takkihan sulla näkyy päälläsi olevan.\nHa--ha--ha--ha! Katsokaa, hyvät ihmiset, sitä huuhkajaa! Ollinhan sillä\non takkikin päällään.\n\nLEENA (repii vihaisesti takin päältään). Itsehän se mokoma pakkasi\ntakkinsa päälleni, kun olin tullut arkivaatteissani Aaroa kuppaamaan,\nvaan sille, veijarille, niin tuli kiire rovastille lähteä.\n\nANNI. Ha--ha--ha--ha!\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Edelliset ja rovasti.\n\nROVASTI (palttoo päällä ja keppi kädessä, on sillä välin tallat\ntapaan).\n\nOLLI (on vetäytynyt ovelle päin, niin että seisoo melkein rovastin\ntakana).\n\nLEENA (joka ei ole huomannut rovastin tuloa, paiskaa takin Ollia\nkohden, mutta se sattuukin rovastin silmiin). Tuoss'on sulle, rötkäle,\nryysysi!\n\nROVASTI (koputtaa kepillä lattiaan). So, so, so! Mitä tämä on? -- Mikä\nmellakka täällä On? Hä?\n\n    (Kalkki ovat ihan vaiti ja kovin hämmästyneet).\n\nOLLI (nostaa takkinsa lattialta ja pitelee sitä kädessään selkänsä\ntakana).\n\nROVASTI. No? Mitä täällä on tapahtunut? Missä oma väki on? Eikö täällä\nole ketään kotona? Missä Kalle Ikä-Heimonen on, -- isäntä-renki?\n\nLEENA (niiaa ja nyökähyttää päätään). En minä tiedä, arvoisa herra\nrovasti. Minä olen täällä vaan Aaro-mestaria kuppaamassa. Se on\ntuolla...\n\nROVASTI. Missä tuolla?\n\nAARO (näyttäytyy karsinan ovella, yllään isot turkit, joiden alta\nvalkoiset alushousut näkyvät). Kyllä min' oon täällä.\n\nROVASTI. Entäs nämä muut? Ketäs nämä ovat?\n\nANNI (niiaa). Anni Heiskanen min' oon.\n\nTAAVETTI (niiaa myöskin). Luuska-Taavetiksihan ne minua sanoo.\n\nROVASTI. Oikea nimesi?\n\nTAAVETTI. Taavetti Hytönen.\n\nROVASTI. Ja Olli Muhonen.\n\nOLLI (kumartaa syvään, takki selän takana). Niin, tunteehan rovasti\nminut, (vetäkse aina rovastin taa ja oven suuhun).\n\nROVASTI. No, mikä riita teillä täällä oli? Kenenkä takin se Leena\nvasten silmiäni lähätti?\n\nLEENA (itku suin). Antakaa anteeksi, arvoisa herra rovasti, enhän minä\nsitä tahallani tehnyt. Rietas henki se varmaan minut vietteli tuon\nOllin verkkoihin. Ja Ollinhan se oli takki, mutta kun tuo Anni tuossa\nniin suututti ja haukkumaan rupesi...\n\nANNI. En minä mitä haukkunut, hyvä rovasti.\n\nTAAVETTI. Kyllä se ei oo totta. Elkää te uskoko, arvoisa rovasti, mitä\ntuo Leena valehtelee.\n\nLEENA. Enpäs valehtelekaan. Annihan se haukkua alkoi...\n\nANNI. Enpäs. Sinähän se alotit.\n\nLEENA. Sinäpäs!\n\nANNI. Sinäpäs!\n\nOLLI (pujahtaa seuraavan kiistan aikana huomaamatta ulos ra'ollaan\nolevasta ovesta)\n\n    (Puhuvat kaikki kolme yht'aikaa).\n\nLEENA. Sinäpäs se alotit, kun minua syyttä syytit, kylän kiertäjäksi\nsanoit ja vanhaksi harakaksi ja verenimijäksi ja köyhäksi kurpaksi ja\nhuuhkajaksi haukuit ja että minä lainavaatteilla prameilen...\n\nANNI. Sinäpäs se alotit, kun minua olit Ollille muiden tähteeksi\nsanonut ja että minä miehestä mieheen kuleksin ja minuahan sinä\nkadehdit, kun tielleni tuppasit, niinkuin Liisa vainaankin kanssa\ntahdoit tehdä...\n\nTAAVETTI. Leenahan se alotti Annia haukkua, kun Anni sanoi, että Olli\noli hänelle sanonut, että Anni oli muiden tähde ja kun Olli sanoi, että\nminä omia tähteitäni muille tuppaan, ja Ollihan se...\n\nROVASTI (lyö kepillä lattiaan). Hiljaa! (Kaikki vaikenevat). Mitä te\nkaikki yht'aikaa kaakatatte, kuin kanat, ett'ei teistä selkoa saa.\nPuhukoon yksi ensin! Vaikka sinä, Taavetti; mitä asiaa sulla täällä on?\n\nTAAVETTI. Puhemiehenähän minä täällä oon.\n\nROVASTI. Kenen ja kenen?\n\nTAAVETTI. Annin ja 01... Olli Muhosen. Ka! Minnekäs se Olli on mennyt?\n\nLEENA ja ANNI (hämmästyneinä). Minnekäs se Olli joutui?\n\nTAAVETTI. Uloskohan se meni? (Aukaisee tuvan oven ja osoittaa ulos).\nTuollahan tuo kujatietä ajaa viilettää täyttä neliä ja tammaansa\npiiskaa, minkä jaksaa. -- Se se oli, Olli, arvoisa rovasti, syypää\nkaikkeen.\n\nLEENA ja ANNI. Se se oli!\n\nROVASTI. Kuinka niin?\n\nTAAVETTI. Annin kanssahan sen piti tulla kuulutusta ottamaan, mutta kun\nme vähä myöhästyttiin, niin se jo, vuotellessaan, sill'aikaa otti ja\nkosi Leenaa.\n\nROVASTI. Ja siitä se teillä, naisilla, semmoinen jupakka syntyi?!\nSemmoisilla sydämmilläkö te pyhään avioliittoon astutte. Teidät ja\nOllin tulen muistamaan, jos kerran vielä tulette kuulutuksen ottoon.\nHävetkää toki kaikkivaltiaankin edessä!\n\n    (Poistuu arvokkaasti).\n\nTAAVETTI. Lähdetään pois mekin!\n\nANNI. Lähdetään!\n\n    (Anni ja Taavetti menevät).\n\nLEENA. Pois lähden minäkin, jahka sarveni otan. (Ottaa nyyttinsä ja\nmenee). Hyvästi, Aaro! En mä toista kertaa enää tule tänne sarvia\npanemaan!\n\nAARO (laahustaa turkissaan keskelle tupaa). He--he--he! On se vanha\nAaro sodassa ja tappelussa ollut, vaan ei toki tällaisessa mylläkässä.\n\nEsirippu alas.\n\n\n\n"]