Jefimoff
F. M. Dostojevski (1821–1881)
Kertomus lahjakkaasta mutta epäonnisesta viulunsoittajasta Jefimoffista tämän tytärpuolen silmin. Tarina seuraa taiteilijan vaiheita, sisäistä kamppailua ja traagista kohtaloa 1800-luvun Venäjällä.
F. M. Dostojevskin 'Jefimoff' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2398. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
JEFIMOFF
Kertonut
Feodor Dostojevski
Rauman Lehdelle suomentanut H–o.
Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1892.
I.
Minä en muista isääni. Hän kuoli kun olin kahden vuoden ikäinen. Äitini, jonka ainoa tytär ja ainoa lapsi olin, meni senjälkeen uusiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto tuotti hänelle suuria suruja, vaikka olikin mennyt naimisiin rakkaudesta. Isintimeni oli soittotaituri. Hänen kohtalonsa on ollut mitä omituisin: hän oli eriskummaisin ihminen, jonka koskaan olen nähnyt. Hän painoi niin tuntuvan leiman lapsuuteni alkumuistoihin, että ne ovat vaikuttaneet koko elämäni juoksuun. Jotta kertomustani voitaisiin täysin tajuta, tahdon ensiksikin kertoa hänen elämänsä tarinan. Kaikki mitä siitä voin mainita, sen olen jälkeenpäin saanut tietää tuolta tunnetulta taiteilijalta B:ltä, joka nuoruudessaan oli isäni ystävä ja toveri.
Isintimeni sukunimi oli Jefimoff. Hän oli syntynyt maailmaan eräässä kylässä, jonka omisti muuan rikas tilanomistaja, ja oli erään köyhän soittoniekan poika, joka pitkäin harharetkien jälkeen oli asettunut tämän tilanomistajan maalle ja ruvennut jäseneksi hänen soittokuntaansa. Tilanherra eli erittäin komeasti ja oli ennen kaikkia innostunut soitannon harrastaja. Kerrotaanpa hänestä, joka muutoin ei koskaan lähtenyt maatilaltansa minnekään matkoille, ei edes Moskovaankaan, että hän kerran odottamatta matkusti erääsen ulkomaalaiseen kylpylaitokseen pariksi viikoksi vain, ainoastaan kuullakseen muuanta kehuttua viulunsoittajaa, joka antoi soittajaisia siellä, kuten sanomalehdistä oli lukenut. Hänellä oli kelpo soittokunta, jonka hyväksi hän uhrasi melkein kaikki tulonsa.
Tähän soittokuntaan astui isäni klarinetinpuhaltajaksi. Hän oli kahdenkolmatta vuoden vanha, kun hän tutustui erääsen kummalliseen ihmiseen. Naapuristossa asui nimittäin muuan rikas kreivi, joka oli uhrannut koko omaisuutensa yksityiseen teaatteriinsa. Tämä kreivi oli antanut eron soittokunnan johtajalleen, joka oli italialainen synnyltään, huonon käytöksen tähden. Mies olikin todenteolla rappeutunut henkilö. Kun hän karkoitettiin kreivin luota, vaipui hän niin syvälle paheissa, että vetelehti kaikkialla kylän kapakoissa, joi itsensä humalaan ja kerjäili maanteillä, niin ettei hän luonnollisesti voinut saada suojelusta eikä hoitoa tai mitään uutta tointa. Tämän kanssa solmi isintimeni nyt ystävyysliiton. Tämä liitto oli sitäkin merkillisempi, koska kukaan ei voinut sanoa, että hänen ystävänsä huono esimerkki vähintäkään olisi vaikuttanut hänen omaan käytökseensä; hänen herransakin tilanomistaja, joka alussa oli kieltänyt hänen seurustelemasta italialaisen kanssa, ei enempää luonut mitään sanottavaa huomiota tähän heidän ystävyyteensä.
Äkkiä kuoli italialainen. Eräänä aamuna tapasivat talonpojat hänet syvästä ojasta lammikon tykönä. Tutkimus pidettiin, jolloin havaittiin hänen kuolleen aivohalvauksesta. Hänen jälkeenjättämänsä omaisuus säilytettiin isintimeni luona, joka samassa todisti olevansa oikeutettuna peruihin; vainaja oli näet omakätisellä kirjoituksellaan määrännyt hänet omaisuutensa perilliseksi. Sitä oli musta hännystakki, jota italialainen oli säilyttänyt viimeiseen saakka, toivoen vielä kerran saadakseen esiytyä soittotaiteilijana yleisön edessä, sekä, kuten näytti, aivan tavallinen viulu. Ei kukaan nostanut riitaa isintintäni vastaan perinnön johdosta.
Mutta jonkun ajan kuluttua, saapui eräänä päivänä tilanomistajan luokse ensimmäinen viuluniekka kreivin soittokunnassa, tuoden kirjeen isännältään. Kreivi pyysi häntä kehoittamaan Jefimoffia myymään hänelle italialaisen jättämän viulun, jonka hän halusi saada soittokuntaansa käytettäväksi. Hän tarjosi 3,000 ruplaa koneesta ja lisäsi, että hän jo useat kerrat oli lähettänyt noutamaan Jefimoffia tyköönsä, suullisesti päättääkseen kaupan teon hänen kanssansa, mutta tämäpä ei tahtonut kuulla mitään koko kaupoista. Kreivi sanoi vihdoin, että tuo tarjottu hinta täysin vastaisi viulun arvon ja että hän Jefimoffin itsepäisessä kiellossa näki häntä kohtaan osoitettua loukkaavaa epäluuloa, että hän muka kaupanteossa tahtoi väärinkäyttää Jefimoffin taitamattomuutta; hän pyysi sentähden tilanomistajan pakoittamaan häntä järkeensä.
Tilanherra lähetti hakemaan isintintäni.
"Minkätähden et tahdo luopua viulusta?" kysyi hän. "Ethän sinä sitä tarvitse. Sinulle tarjotaan 3,000 ruplaa, juuri minkä arvoinen se onkin; on tyhmästi luullessasi saavasi siitä enemmän. Eihän kreivi aio pettää sinua."
Jefimoff vastasi, ettei hän vapaaehtoisesti menisi kreivin tykö; jos hänet aiottiin väkisin lähettää sinne, niin täytyihän hänen totella herraansa. Viulua hän ei myy; jos hänet pakoitettaisiin luopumaan siitä, niin olisi sekin hänen herransa vallassa.
Tämä vastaus osui hellimpään kohtaan tilanomistajan luonteessa. Tämä puhui nimittäin aina ylpeydellä kuinka hän ymmärsi kohdella soittotaitureitansa, sillä olivathan ne kaikki "todellisia" taiteilijoita, ja että hänen tuli yksin kiittää heitä siitä, jotta hänen soittokuntansa ei ainoastaan ollut parempi kuin kreivin, vaan lähes yhtähyvä kuin pääkaupunginkin.
"Hyvä", vastasi hän. "Tahdon kirjoittaa kreiville, ettet halua myydä viulua, koska tahtosi on se ja olet täysin oikeutettuna tekemään kuinka itse tahdot. Mutta voithan minulle sanoa mihin tarkoitukseen viulua tarvitset? Onhan sinun soittokoneesi klarinetti. Myy viulu minulle – annan siitä sinulle 3,000 ruplaa."
Jeflmoff hymyili.
"Ei, herra, sitä en myy", vastasi hän. "Tietysti, onhan teillä voimaa –"
"Käskenkö sinua kenties, vai pakoitanko sinua?" huudahti tilanomistaja, sitäkin enemmän suuttuneena, kun tämä keskustelu tapahtui kreivin soittotaiturin läsnäollessa, joka siitä saattoi vetää epäedullisia johtopäätöksiä hänen tavoistaan soittokuntansa jäseniä kohdellessaan. "Mene, kiittämätön! En tahdo enempää nähdä sinua. Mitä olisit sinä minutta klarinettinesi päivinesi, jota et sitäpaitse osaa kunnolla käyttää? Minulta saat sinä kaikki: katon pääsi ylle, vaatteet, ruuan, palkan, kunnioittavan kohtelun; sinä olet taideniekka, – mutta sitä et ymmärrä etkä tunne sinä! Mene äläkä ärsytä minua läsnäolollasi!"
Tilanomistajan tapana oli lähettää pois tyköänsä kaikki, joihin hän närkästyi, sillä hän pelkäsi omaa kiivasta luontoansa, mutta ei tahtonut mistään hinnasta maailmassa osoittaa ankaruutta "taideniekkaa" kohtaan, joiksi hän soittajoitansa nimitti.
Kaupasta ei siis tullut mitään, ja koko asia näytti jo jääneen unhotuksiin, kun kreivin viuluniekka äkkiä, noin kuukauden kuluttua, pani toimeen ankaran rikosjutun: omalla edesvastauksellaan syytti hän isintintäni siitä, että hän oli ahneudesta murhannut italialaisen anastaakseen hänen omaisuutensa. Hän selitti että kirje, jonka perusteella isintimeni oli haltuunsa saanut tuon italialaisen perinnön, oli väkivallalla hankittu, ja lupasi esittää todistuksia siihen. Ei kreivin rukoukset eikä kehoitukset, sen vähemmin isintimeni puolustajana esiytyvän tilanomistajan vakuutukset saattaneet vaikuttaa mitään kreivin soittotaiturin hankkeitten ehkäisemiseen. Hänelle kerrottiin soitannonjohtajan ruumiin leikkaamisen tapahtuneen aivan säännönmukaisesti; että hän käyttäytyi päinvastoin kaikkea todellisuutta ja kenties persoonallisesta vihasta oli jutun nostanut, kun hänen ei ollut onnistunut saada omakseen tuota kallista konetta, jota oli aiottu hänelle ostaa. Hän pysyi kumminkin lujana syytöksessään ja vannoi olevansa oikeassa, ettei aivohalvaus johtunutkaan paloviinan ylellisestä nauttimisesta, vaan myrkytyksestä sekä vaati tutkimusta uudistettavaksi. Hänen väitteisiinsä luotiinkin vihdoin jonkunlainen huomio, Jefimoff vangittiin ja sijoitettiin kaupunginvankilaan. Käräjät alkoivat herättäen huomiota koko kuvernementissa ja päättyivät pian siten, että kreivin viuluniekkaa syytettiin väärästä ilmiannosta. Hän sai hyvin ansaitun rangaistuksensa, mutta pysyi sittenkin väitöksessään, että hän oli oikeassa, nimittäin että Jefimoff oli ollut syynä italialaisen kuolemaan, vaikkapa hän ei olisikaan murhannut häntä myrkyllä, vaan jollakin muulla keinoin. Hänelle tuomittu rangaistus ei kumminkaan koskaan päässyt käytäntöön: hän sairastui äkkiä aivokuumeesen, tuli mielipuoleksi ja kuoli vankilan sairasosastossa.
Tilanomistaja käyttäytyi tässä tilaisuudessa hyvin jalosti. Hän piti huolta isintimestäni aivan kuin hän olisi ollut hänen oma poikansa. Useat, kerrat kävi hän hänen luonansa vankilassa lohduttaaksensa häntä, lahjoitti hänelle rahaa, toi mukanansa sikareja hänelle, kun sai kuulla Jefimoffin mielellään tupakoivan, ja piti vihdoin juhlan koko soittokunnalle, kun oikeus oli vapauttanut isintimeni.
Tästä tapauksesta oli vuosi kulunut; silloin levisi eräänä päivänä seudulla uutinen, että muuan kuuluisa ranskalainen viulutaiteilija oli saapunut kuvernementtikaupunkiin antaakseen siellä joitakuita soittajaisia. Tilanherra pani kaikki voimansa liikkeelle taivuttaakseen tuon muukalaisen taiteilijan käymään hänen tykönänsä, mikä myöskin hänelle onnistui; ranskalainen lupasi tulla. Kaikki oli jo valmistettu hänen vastaanottamistansa varten, melkein puoli piirikuntaa oli kutsuttu juhlaan; silloin saivat asiat kokonaan toisen käänteen.
Eräänä aamuna ilmoitettiin tilanomistajalle Jefimoffin kadonneen; kaikki hakeminen oli turhaa, ei missään voitu tavata jälkeäkään, josta olisi päästy vähinkin perille mihin hän oli suunnannut tiensä. Soittokunta oli tukalassa asemassa, sillä klarinistia puuttui. Silloin sai tilanomistaja kolmantena päivänä Jefimoffin katoamisesta kummallisen kirjeen ranskalaiselta taideniekalta, jossa tämä milt'ei halveksivaisesti kieltäytyy noudattamasta saamaansa kutsumusta, lisäten tästälähin tulevansa varovaisemmaksi seurustellessaan herrojen kanssa, joilla on oma soittokuntansa; herättihän tuo vastenmielisyyttä nähdessään kuinka todellisen neron täytyi palvella miestä, joka ei ymmärtänyt arvostella häntä; Jefimoff – todellinen taiteilija ja paras viulunsoittaja, jonka oli tavannut Venäjällä – oli kylliksi riittävä todistus hänen väitteensä todellisuudesta.
Tilanherraa sekä kummastutti että loukkasi mokoma kirje. Kuinka? Jefimoffko, sama Jefimoff, jolle hän oli osoittanut niin suurta avuliaisuutta, jota hän aina oli suojellut ja puolustanut, tämä Jefimoffko olisi ollut niin ihmisetön, että noin tunnottomasti olisi panetellut häntä eurooppalaisen kuuluisan taideniekan kuullen, miehen semmoisen, jonka kunnioitukseen hän laski niin suuren arvon? Myöskin muissa suhteissa oli kirje käsittämätön: Jefimoffko olisi nerokas taiteilija, viuluniekka, jonka taidetta ei oltu ymmärretty arvostella ja jota oli pakoitettu toista konetta soittamaan! Kaikki tämä koski tilanherraan niin kovin, että hän päätti heti matkustaa kaupunkiin puhuaksensa ranskalaisen kanssa; silloin saapui kirje kreiviltä, jossa häntä kehoitettiin paikalla tulemaan hänen tykönsä; kirje sisälsi lisäksi sen tiedon, että kreivin tiedossa oli kaikki, että tuo muukalainen taiteilija nyt paraillaan oli hänen tykönänsä, samoin myöskin Jefimoff; että hän, Jefimoffin panettelusta ja hävyttömyydestä kiukustuneena, oli käskenyt vangita tämän ja että tilanherran läsnäolo oli välttämätön, koska Jefimoffin syytös myöskin koski häntä kreiviä; hän pyysi sentähden tilanomistajaa empimättä tulemaan ja mahdollisimman pian selvittämään asian.
Tilanomistaja läksikin heti kreivin tykö, jossa tutustui ranskalaiseen taiteilijaan ja kertoi tälle isintimeni jutun, lisäten, ettei hänellä ollut aavistustakaan hänen suurista luonnonlahjoistansa, että Jefimoff päinvastoin oli ollut keskinkertainen klarinetinpuhaltaja ja että hän ensi kerran kuuli Jefimoffin soittavan viulua. Hän sanoi myöskin Jefimoffin olleen täysin vapaan ja saattaneen milloin hyvänsä ja muitta mutkitta erota hänen palveluksestaan, jos tunsi itseään jollain tavoin vainottavan ja kiusattavan. Ranskalaista ihmetytti tämä sangen kovin. Jefimoff kutsuttiin sisään. Häntä tuskin saattoi tuntea: hän esiytyi uhittelevan rohkeana, puhui ivallisilla pistosanoilla ja väitti todeksi mitä muukalaiselle taideniekalle oli kertonut. Tämä kaikki suututti kreiviä siihen määrään, että hän kiivaasti nimitti isintintäni epäkelvoksi ja panettelijaksi, joka ansaitsi häpeällisimmän rangaistuksen.
"Älkää vaivatko itseänne, teidän armonne, olemmehan olleet niin kauan tuttuja, että kyllin tarpeeksi ymmärrän arvostella teitä!" vastasi isintimeni. "Teitähän saan kiittää siitä, että olin tulemaisillani hirtetyksi – tiedän aivan hyvin ken oli syyllinen entisen ensimmäisen viuluniekkanne syytökseen!"
Kreivi oli kiukusta pakahtua kuultuaan tämän kauhean syytöksen, ja saattoi tuskin hillitä itseän; sattui juuri niin, että muuan lakimies tilanpäisesti oli hänen tykönänsä asioilla. Tämä selitti, ettei hän välinpitämättömästi voinut olla kuulematta Jefimoffin loukkaavaa hävyttömyyttä käsittävää pahanilkistä, valheellista syytöstä, pyytäen samalla saadakseen luvan vangita hänet tässä kreivin talossa.
Ranskalainen ilmaisi ankaran mielipahansa, sanoen, ettei hän tainnut edes käsittää näin hävytöntä kiittämättömyyttä. Mutta tähän vastasi isintimeni uhkamielisesti, että rangaistus, tuomio ja tutkinto olisivat paremmat kuin se elämä, jota hän tähän asti oli viettänyt, parempi kuin soittajana olo yksityisessä soittokunnassa maalla omistamatta varoja siitä päästäkseen. Hän läksi huoneesta palvelijoitten kanssa, joitten tuli vangita hänet. Hän suljettiin kaukaiseen, erillään olevaan huoneesen talossa, uhalla, että hän aamulla vietäisiin kaupunkiin.
Sydänyön saapuessa aukaistiin ovi vangitun kammioon. Jefimoffin herra astui kynnyksen yli yönutussa ja töppösissä, palava lyhty kädessään. Näytti siltä, ettei hän ollut saanut unta ja rauhattomana noussut yöasultaan tänä myöhäisenä hetkenä. Jefimoff ei nukkunut; hän katsoi kummastellen sisään-astuvaa. Tämä asetti lyhdyn maahan ja istuihe kiihkoisesti Jefimoffin viereen.
"Jefimoff", alkoi hän, "minkätähden olet loukannut minua niin kovin?"
Isintimeni oli ääneti. Tilanomistaja uudisti kysymyksen, ja harvinaisen liikuttava surumielisyys äänessä ilmaisi hänen mielialaansa.
"Jumala taivaassa tietää minkätähden olen tämän tehnyt, herra!" vastasi Jefimoff vihdoin, viitaten kädellään. "Paha henki on sokaissut ajatukseni! En tiedä itsekään mikä minulle on tullut. En saata elää tykönänne, sitä en voi – perkele on päässyt sisääni asumaan!"
"Jefimoff!" alotti tilanherra uudelleen. "Tule luokseni jälleen, tahdon unhottaa kaikki, antaa kaikki sinulle anteeksi. Kuulehan, sinä olet tuleva ensimmäiseksi kaikista taiteilijoistani – saat suuren palkan -"
"Ei, herra, ei – älkää puhuko minulle semmoista; minä en voi jäädä luoksenne! Sanoinhan teille paholaisen päässeen sisääni; sytyttäisin varmaankin talonne teidän nukkuessanne! Välin syttyy minussa kaikenmoisia pahoja ajatuksia – niin, olisi ollut parempi, etten olisi syntynytkään. En kykene vastaamaan itsestäni, parasta on, että annatte minun mennä matkoihini. Olen aivan muuttunut siitä lähtein kun tuo pirulainen nimitti minua veljeksensä –"
"Kuka?" kysyi tilanomistaja.
"Tuo italialainen, joka kuoli kun koira maantiellä, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä."
"Onko hän opettanut sinua soittamaan viulua?"
"Niin, paljon on hän onnettomuudekseni opettanut minua. Olisi ollut parempi, etten koskaan olisi nähnyt häntä."
"Soittiko hän itse niin hyvin, Jefimoff?"
"Ei suinkaan, mutta hän opetti hyvin. Hän näytti minulle viulun käsittelemisen – sitten olen itse opetellut. Ja nyt kuivukoon tämä käsi ennemmin kuin unhottaisin mitä olen oppinut! En tiedä itsekään mitä tahdon – antakaa minun siis mennä, herra. Minä kerron vieläkin pyyntöni. Muutoin teen jotakin, jonkätähden minut lähetetään kauas täältä!"
"Kuules, Jefimoff," sanoi tilanomistaja hetkisen vaitioltuaan, "niin en päästä sinua. Jollet kauemmin tahdo palvella minun tykönäni, niin mene rauhassa – en saata pidättää sinua, olethan vapaa mies. Mutta niin helpolla en tahdo erota sinusta – ensin täytyy minun kuulla sinun soittavan. Minä rukoilen, minä anon, salli minun kuulla kuinka sinä soitat. Minä en pakoita sinua, en käske sinua, mutta minä rukoilen sinulta sitä: salli minun kuulla se, minkä soitit ranskalaiselle – nosta pois paino rinnoiltasi! Minä käsitän sinua – mutta sinun tulee myöskin käsittää minua: en saa mitään rauhaa ennenkuin olen kuullut minkä muukalainen taiteilija kuuli sinulta."
"Olkoon sitten menneeksi!" vastasi Jefimoff. "Olin vannonut etten koskaan soittaisi teille, herra, kaikkein vähimmin teille; mutta nyt käskee sydämmeni tekemään sen. Olen soittava, mutta ensimmäisen ja viimeisen kerran, ettekä koskaan tule kuulemaan minua toista kertaa, vaikka tarjoaisitte tuhat ruplaa!"
Hän otti viulun laatikosta ja alkoi soittamaan toisintoja venäläisistä kansanlauluista. B. kertoi sen olleen hänen parhaimman kappaleensa mitä hän konsanaan oli viulustaan virittänyt, Tilanomistaja, hurmautuneena vaikeroiviin, välin tulisiin säveliin, itki ja nyyhki lapsen lailla. Kun Jefimoff oli lopettanut, nousi hän ylös, otti esille kolme sataa ruplaa taskukirjastaan, pisti ne isintimeni käteen ja sanoi:
"Nyt saat mennä, Jefimoff. Minä vapautan sinut tästä vankilasta ja sovitan asian kreivin kanssa. Mutta erään asian tahdon sanoa sinulle: älä enää koskaan näytä itseäsi minulle. Tie, joka nyt avautuu sinulle, on pitkä ja meille kummallekin tekisi pahaa, jos vielä kohtaisimme toisemme. Jää hyvästi! – Salli minun vielä antaa sinulle yhden neuvon, yhden ainoan: älä juo, mutta opiskele, opiskele paljon ja taukoamatta – älä usko koskaan olevasi täydellinen. Sen sanon sinulle aivan kuin olisin isäsi. Vielä kerran uudistan neuvoni: opiskele äläkä juo, sillä jos kerrankin epätoivoissasi juot lasin liikaa, niin olet mennyttä miestä, silloin menee kaikki paholaisen pillin mukaan ja itsekin kenties joudut samoin kuin italialaisesi maantien raviin. Hyvästi – odota! Syleile minua!"
He syleilivät toisiansa ja erosivat, ja siten sai isintimeni vapautensa takaisin.
II.
Mutta tuskin oli hän päässyt vapaaksi, ennenkuin hän liittäytyen renttumaisiin juomatovereisin, jo likimmässä piirikaupungissa joi suuhunsa nuot kolmesataa ruplaa. Avuttomana ja köyhänä kuin kerjäläinen oli hän sitten pakoitettuna ottamaan toimen kurjassa maaseutu-näyttelijäseurassa ensimmäisenä ja kenties ainoana viuluniekkana. Tämä ei tietysti ollenkaan vastannut hänen alkuperäisiä tarkoituksiansa, sillä hän aikoi niin pian kuin suinkin päästä Pietariin opiskelemaan, hankkiakseen sitten siellä paikan ja vihdoin kehittyäkseen kelpo taiteilijaksi. Elämä tuossa pikku soittokunnassa ei miellyttänyt isäpuoltani. Hän riitautui pian tuon kiertävän näyttelijäseuran johtajan kanssa ja erosi siitä. Nyt vajosi hänen rohkeutensa kokonaan; hän päätti vihdoin ottaa askeleen, mikä suuresti loukkasi hänen ylpeätä luonnettansa: hän kirjoitti entiselle isännälleen, tilanomistajalle, kuvasi tilansa hänelle ja anoi rahoja. Kirje oli kirjoitettu jokseenkin tylysanaisesti ja vastausta ei siihen kuulunut. Sitten kirjoitti hän hänelle uuden kirjeen mitä nöyrimmillä sanoilla, nimittäen häntä hyväntekijäkseen ja ylistäen häntä todelliseksi taiteen tuntijaksi ja sen suojelijaksi sekä pyysi taaskin apua. Vihdoin saapui vastaus. Tilanherra lähetti hänelle sata ruplaa ynnä kamaripalvelijan kirjoittamat rivit pyynnöllä, ettei hän vastedes vaivaisi herraa enemmillä avunkeruilla.
Isintimeni aikoi nyt, kun oli velkansa maksanut, lähteä suoraa päätä Pietariin; mutta jäljellä olevat vähät rahat eivät ollenkaan myöntäneet mokomaa yritystä. Hän jäi siis maaseudulle, meni taaskin vähäpätöiseen soittokuntaan, jossa ei kauan viihtynyt, ja samoili kokonaista kuusi vuotta maaseuduilla, kierrellen paikasta paikkaan, aina ajatellen pian pääsevänsä Pietariin.
Vihdoin näytti hän kauhulla ja epätoivolla havaitsevan kuinka paljon luonnonlahjoja hän tämän säännöttömän, kerjäläismoisen, kuljeksijaelämän kautta oli menettänyt: eräänä aamuna hylkäsi hän soittokuntansa, otti viulun mukaansa, pääsi milt'ei kerjäämällä paikasta toiseen ja saapui vihdoin niin Pietariin.
Siellä vuokrasi hän ullakkohuoneen asunnokseen ja kohtasi nyt ensimmäisen kerran B:n, joka juuri oli tullut Saksasta ja toivoi Venäjällä saavuttavan onnensa. Heistä tuli pian hyvät ystävät ja B. muisteli pitkät ajat tätä heidän ystävyyttänsä. Kumpikin olivat he nuoria, samojen toivomusten kiihoittamia ja kumpikin harrasti samaa tarkoitusperää. Mutta B. oli vielä nuoruutensa parhaimmassa kukoistuksessa eikä ollut kokenut läheskään niin paljon murhetta ja kurjuutta, lisäksi oli hän vielä saksalainen, joka itsepäisesti, säännöllisesti ja täysin tuntien voimansa astui kohti tarkoitusperäänsä sekä melkein voi edeltäkäsin sanoa kuinka pitkälle hän oli menevä. Hänen toverinsa oli sitä vastoin jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen, tunsi itsensä väsyneeksi, veltostuneeksi, oli kadottanut kaiken kärsivällisyytensä ja seitsenvuotisessa työssään jokapäiväisen leipänsä tähden oli hän jo kuluttanut kaikki parhaimmat voimansa. Häntä elähdytti ainoastaan tuo ijankaikkinen, haihtumaton ajatus, että hän kerran pääsisi tuosta kurjasta asemastaan. Mutta sepä olikin hämärä, epäselvä ajatus, ainoastaan joku vastustamaton sisällinen ikävöiminen, joka aikaa voittain oli käynyt aivan epäselväksi Jefimoffille itselleenkin, ja kun hän vihdoin läksi Pietariin, oli se tapahtunut melkein hänen tietämättänsä tuon ikuisen halun vaikutuksesta, mikä oli piintynyt hänen luonteesensa, oikeastaan tietämättä mitä hänen pääkaupungissa olisi ollut tehtävä. Hänen innostuksensa oli tuota katkeraa laatua, jonka kautta hänen piti tulla vakuutetuksi siitä, että hänen entinen kykynsä, entinen tulisuutensa eivät vielä olleet hänessä sammuneet. Tämä ikuinen, omituinen innostus ei ollut vaikuttamatta kylmäveriseen, säännölliseen B:hen; hän tuli humauksiin ja tervehti isäpuoltani vastaisena isona soittonerona – semmoiseksi arvosteli hän virkaveljensä tulevaa kohtaloa!
Mutta pian aukenivat B:n silmät. Hän näki tarkasti, että tämä rauhattomuus, tämä kuumeentapainen kärsimättömyys eivät johtuneet muusta, kuin siitä toivottomuudesta, minkä muisto menetetyistä luonnonlahjoista hänelle tuotti.
"Mutta", kertoi B., "minun täytyy kumminkin ihmetellä toverini omituista luonnetta. Silmieni edessä taisteltiin epätoivoista, kuumeentapaista sotaa viimeiseen saakka ponnistetun tahdon ja sisällisen voimattomuuden välillä. Tuo onneton oli seitsemän vuoden ajan niin paljon haaveillut tulevaisesta kunniastaan, ettei hän ollut edes huomannut kuinka ensimmäiset perusteet taiteemme harjoittamiseksi olivat hänestä haihtuneet ja että hän oli kadottanut kaiken teknillisen kätevyyden. Ja kumminkin haparoi hänen rauhaton kuvittelunsa aina mitä suurenmoisimpia tulevaisuuden voittoja. Hän ei tahtonut tulla ainoastaan maailman ensimmäiseksi viuluniekaksi – hän piti jo itseään semmoisena – vaan myöskin säveltäjäksi, vaikk'ei tuntenut edes vähintäkään taipumusta siihen. Enin kummastutti minua kumminkin, että hän omisti syvän, selkeän, melkein vaistomaisen taidejärjen. Välin sattui niin, että hän karhealla, yksinkertaisella, täysin epätieteellisellä tavallaan lausui minulle niin syvämielisiä totuuksia, että seisoin siinä aivan hämilläni enkä mitenkään voinut käsittää kuinka hän kykeni semmoiseen, vaikk'ei ollut lukenut eikä opintoja harjoitellut. Mitä omaan edistymiseeni tulee, on minun kiittäminen häntä monesta hyvästä neuvosta. Omasta puolestani olin täydellisesti levollinen. Myöskin minä rakastin intohimoisesti taidettani, vaikka heti alussa oivalsin, ettei minusta mitään erinomaisempaa voisi tulla: ainoastaan ja täydellä syyllä tavallinen taiteen päivätyöläinen; mutta sen sijaan saan kiittää itseäni siitä, etten laiskan orjan tavoin jättänyt luonnonlahjojani käyttämättä, vaan päinvastoin alituisella työllä ja väsymättömällä ahkeruudella rehellisesti olen niitä kehittänyt hyödykseni."
B. koetti nyt puolestaan neuvoilla ja muilla mahdollisilla keinoilla hyödyttää työtoveriansa, jota hän alussa oli pitänyt itseään etevämpänä; mutta turhaan. Se tuotti Jefimoffille ainoastaan suuttumusta ja kiukkua. Jonkunlainen epäsopu syntyi heidän entisen suhteensa välille. Pian huomasi B. ystävänsä luulevaiseksi ja vastahakoiseksi, että nuot entiset mielenkuohaukset ilmestyivät yhä aina harvemmin ja että synkkä, katkera toivottomuus rupesi valtaamaan hänet. Kävi vihdoin niinkin, ettei Jefimoff moneen viikkoon liikuttanut viuluansa ja vähitellen joutui sen paheen uhriksi, josta hänen herransa kerran niin vakavasti oli häntä varoittanut, nimittäin juopumuksen. Kauhulla näki B. hänen lankeavan yhä syvemmälle ja syvemmälle, eikä hänen neuvojansa otettu korville. Vihdoin vajosi Jefimoff niin syvästi, ettei omatuntonsakaan soimannut häntä siitä, että eli kokonaan B:n kustannuksella, ja sen teki hän aivan kuin olisi ollut oikeutettuna siihen. Välin oli taskussa sula tyhjyys. B. koetti antaa useampia soitantotunteja päivin, illoilla esiytyen taiteensuosijain ja virkamiesten perheissä, joista tosin ei isoja tuloja tipahdellut, mutta aina toki jotakin. Jefimoff ei näyttänyt välittävän toverinsa huolista; hän kohteli häntä tylysti ja raakamaisesti eikä tuhlannut tuskin sanaakaan viikkokauteen hänelle. Kerran muistutti B. sävyisästi, ettei Jefimoff laiminlöisi soittoansa noin kokonaan, vaan jatkaisi harjoituksiansa edelleenkin. Silloin kävi tämä raivoisaksi, sanoen, ettei hän enää ikinään koskettaisi viuluansa. Erään toisen kerran tarvitsi B. apulaissoittajaa eräisiin pitoihin ja kehoitti Jefimoffia rupeamaan siksi. Tämä suuttui mokomasta tarjouksesta silmittömäksi. Eihän hän muka ole mikään katusoittaja, sanoi hän, eikä voi vajota yhtä alas kuin B., joka näin tavoin halvensi jaloa taidettansa soittaakseen halpamielisille käsityöläisille, joilla ei ole vähintäkään käsitystä soitostansa ja luonnonlahjoistansa. B. ei vastannut mitään, vaan meni tiehensä. Nyt käsitti Jefimoff tämän kehoituksen nuhteeksi: myöskin hänen tuli ponnistaa voimiansa jotakin ansaitaksensa, jottei eläisi ystävänsä kustannuksella. Kun B. palasi takaisin, sätti Jefimoff hänet pahanpäiväisesti hänen käytöksestänsä itseään kohtaan ja selitti, ettei hän hetkeäkään enää tahtonut elää yhdessä hänen kanssansa. Hän läksi todellakin ja viipyi poissa kaksi päivää – kolmantena palasi hän taaskin, juurikuin ei mitään heidän välillään olisi tapahtunut, ja jatkoi entistä elintapaansa.
Ainoastaan tottumus, vanha ystävyys ja sääli estivät B:n tekemästä loppua yhteiselämästä ja eroamaan Jefimoffista. Lopulla erosivat he kumminkin toisistansa. B:tä kohden hymyili onni; hän oli saanut osakseen erään mahtavan suojelijan, ja hänen onnistui antaa loistavan konsertin. Hän oli nyt jo täydellinen taiteilija ja hänen nopeasti kasvava maineensa oli hänelle avuksi päästäkseen jäseneksi erääsen isoon oopperasoittokuntaan, jossa hän pian ansaitsi kunnioitettavan aseman. Erotessaan Jefimoffista, antoi hän hänelle rahaa ja pyysi häntä kyynelsilmin palajamaan oikealle elämänpolulle.
He syleilivät toisiansa ja itkivät kumpikin. Nyyhkien tunnusti Jefimoff olevansa kadonnut, onneton ihminen, että hän jo kauan oli sen tiennyt, mutta että hän vasta nyt selvästi näki kurjuutensa ja perikatonsa silmäinsä edessä.
"Minulla ei ole mitään luonnonlahjoja", sanoi, hän vihdoin, ja hänen kasvonsa kävivät kalmankarvaisiksi.
B. oli syvästi liikutettuna.
"Kuules ystäväiseni", vastasi hän, "kuinka käytät sinä itsesi? Itsehän sinä syökset itsesi turmioon toivottomuutesi kautta. Sinä sanot ettei sinulla ole mitään luonnonlahjoja, sehän ei ole totta! Sinulla on luonnonlahjat, sen näen siitä tavasta miten sinä tunnet ja käsität taiteen. Siitä on oma elämäsi selvänä todistuksena. Jo ennenkin on sama toivottomuus tietämättäsi vaivannut sinua. Silloin oli ensimmäinen opettajasi, tuo eriskummallinen ihminen, josta niin paljon olet kertonut, ensin herättänyt sinussa rakkauden taiteesen sekä keksinyt luonnonlahjasi. Sinä et voinut enempää jäädä tilanomistajan taloon, ja kumminkaan et tiennyt mitä tahdoit. Opettajasi kuoli liian aikaseen. Hän jätti sinut yksin epäselvine pyrintöineen ja oli laiminlyönyt auttaakseen sinua selvyyteen. Tunsit tarvitsevasi toisen, korkeamman elämänuran, että toiset pyrinnöt olivat sinulla tarjona, mutta et tietänyt millä tavoin sinun tulisi päästä alkuun tällä uralla, ja epäluuloisena rupesit vihaan kaikkea, mikä vain tiellesi sattui osumaan. Mutta kurjuutesi ja köyhyytesi vuodet eivät ole hukkaan kuluneet; sinä olet opiskellut, olet ajatellut, olet oppinut tuntemaan oman itsesi ja voimasi, nyt käsität sinä jo taiteen ja tehtäväsi. Ystäväni, sinun täytyy olla kärsiväisen ja rohkean. Kohtalosi saattaa tulla kadehdittavaisemmaksi kuin minun, sinä olet suurempi taiteilija kuin minä, mutta lahjoittakoon Jumala sinulle kymmenennen osan minun kärsivällisyydestäni! Opiskele äläkä – juo, niinkuin hyvä isäntäsikin sinulle sanoi. Mikä sinua sitten oikeastaan vaivaa? Köyhyyskö ja hätä? Mutta köyhyys ja hätähän kehittävätkin taideniekan – nehän hänen uransa alussa ovatkin hänen alituiset seuralaisensa. Ole rohkea! Ethän ole niin köyhä, ettet voisi elää ja työskennellä. Mutta sinulta puuttuu kärsivällisyyttä ja se se juuri tekee sinut sairaaksi, olet suuri puheissasi, mutta vapiset, kun tulee tarttua jouseen; olet hyvin itserakas, mutta rohkeutta puuttuu sinulta kokonaan. Nosta pääsi pystyyn ja rupea opiskelemaan! Sinussa on tulta, sinä olet tunnokas, lopulla olet kenties kumminkin pääsevä tarkoitustesi perille; ethän missään tapauksessa kadota mitään. Rohkeutta siis, ystäväni!"
Jefimoff kuunteli alussa ystävänsä puhetta hyvin liikutettuna. Mutta vihdoin katosi kalpeus hänen kasvoistansa; ne kävivät hehkuvan tulisiksi, hänen silmänsä säihkyivät rohkeudesta ja toivosta – ja nyt muuttui tämä jalo rohkeus pian itseensä luottamukseksi ja sitten tuoksi tavalliseksi hävyttömyydeksi, ja kun B. oli lopettamaisillaan kehoituksensa, kuunteli Jefimoff ainoastaan väkinäisesti ja kärsimättömästi häntä. Hän puristi kumminkin ystävällisesti toverinsa kättä, kiitti häntä ja vakuutti itserakkaasti ja tavallisella kevytmielisyydellään, ettei ystävän tarvitsisi olla rauhaton hänen tähtensä; hän kyllä tiesi kuinka hänen tuli järjestää elämänsä, hän oli pian löytävä suojelijan, jonka suosituksella antaisi soittajaiset ja sitten piankin ansaitsisi kunniaa ja rikkautta.
B. kohautti olkapäitänsä, mutta ei vastustanut ystäväänsä, ja niin erosivat he toisistaan luonnollisesti ei pitkäksi aikaa. Jefimoff oli tuhlannut B:ltä saamaansa rahat ja haki hänet uudelleen saadakseen lisää; hän kävi hänen tykönänsä viisi, kymmenenkin kertaa kunnes B:n kärsivällisyys loppui ja hän oli pakoitettuna ilmoittamaan, ettei hän ollut tavattavissa kotona. Siitä lähtien ei ollut hän pitkään aikaan kuullut Jefimoffista mitään.
III.
Moniaita vuosia kului. Eräänä päivänä, kun B. palasi näytelmäharjoituksesta, tapasi hän muutaman likaisen anniskelupaikan edustalla huonosti puetun hieman juopuneen miehen, joka mainitsi hänen nimeänsä. Se oli Jefimoff. Hän oli muuttunut paljon entisestään: kasvot olivat pöhöttyneet, iho oli kellertävä; hurja elämä oli painanut pysyväisen leimansa hänen ulkoasuunsa. B:tä ilahdutti suuresti kohdatessaan hänet ja seurasi Jefimoffia ravintolaan, johon tämä häntä kiusasi ennenkuin oli ehtinyt puhettakaan hänen kanssansa vaihtaa. Siellä saattoi hän kaukaisessa, siivottomassa huoneessa tarkemmin katsastaa entistä kumppaniansa. Jefimoff näytti olevan puettuna miltei ryysyihin, saappaat olivat rikkonaiset, likainen paita täynnä viinatahroja. Tukka oli harventunut ja ruvennut käymään harmaaksi.
"Kuinka on laitasi? Missä oleksit tätä nykyä?" kyseli B.
Jefimoff näytti käyvän hämilleen; hän vastasi arastelevasti sopertamalla, niin että B. alussa luuli näkevänsä mielipuolen edessään. Vihdoinkin myönsi Jefimoff, ettei hän voinut puhua, jollei ensin saanut vähäisen juodakseen ja ettei hän täällä saanut mitään velaksi. Näin sanoessaan vetäytyi hieno puna hänen kasvoillensa; mutta B. huomasi heti pelkonsa vanhan toverin suhteen toteutuneen ja se herätti hänessä sääliä. Hän tilasi sentähden viinaa hänelle. Iloinen kiitollisuus loisti nyt Jefimoffin silmistä ja hän tuli niin liikutetuksi, että kyynelsilmin olisi voinut suudella hyväntekijänsä käsiä. B. sai nyt kummastuksekseen tietää tuon onnettoman olevan naimisissa. Mutta suuremmaksi kävi hänen kummastuksensa, kun Jefimoff selitti vaimonsa saattaneen hänet onnettomaksi ja että avioliitto oli kokonaan tehnyt lopun hänen luonnonlahjoistaan.
"Millä tavoin sitten?" kysyi B.
"En ole kahteen vuoteen liikuttanut viuluani", vastasi Jefimoff. "Vaimoni on raaka sivistymätön ihminen – piru hänet vieköön! Me tappelemme päivät läpeensä keskenämme, siinä kaikki mitä teemme."
"Minkätähden menit naimisiin?"
"Minulla ei ollut mitään syötävää. Tulin tuntemaan hänet; hänellä oli rahoja, tuhat ruplaa – ja minä nain hänet aivan umpimähkään. Hän heittäytyi itse päistikkaa syliini, oli näet rakastunut minuun – ei kukaan häntä pakoittanut! Rahat ovat lopussa, syödyt, juodut, kunnianveljeni – mitä hyvää enää luonnonlahjoistani? Kaikki on jo mennyttä!"
B. näki, että Jefimoff koetti puhdistaa itseänsä hänen edessänsä. Hän sanoi että vaimonsa viime aikoina oli saattanut hänet kokonaan tunnottomaksi. Nauraen vannoi hän, ettei koskisi viuluansa ennenkuin vaimonsa olisi kuollut, ja sen sanoi hän hirmuisella avomielisyydellä. Äitini joka huolimatta kaikesta tästä rakasti häntä intohimoisesti, tuskin jaksoi mokomaa elämää kärsiä. Hän oli aina surumielinen, kurjuuden ja puutteen kalvama, eli alituisessa kiusauksessa, täytyen yksin elättää koko perhettä. Hän oli alussa koettanut valmistaa ruokaa vieraille kotiin noudatettavaksi, mutta isintimeni otti salaa rahat häneltä, niin että ruokamiehet usein saivat jäädä tyhjin suin. Nyt B:n käydessä luonamme, elätti hän meitä pesijättärenä ja vanhoja vaatteita värjäämällä.
Köyhyytemme ja kurja elämämme saattoi B:n hämille.
"Kuules ystävä", sanoi hän isintimelleni, "kaikki lörpötyksesi menetetystä luonnonlahjastasi on sulaa hullutusta. Vaimosihan sinua elättääkin – mitä teet sinä?"
"En niin mitään", vastasi Jefimoff.
Mutta B. ei tuntenut vielä äitini kaikkia kärsimyksiä ja murheita. Välin tuli isintimeni kotia kurjaan asuntoomme muassaan koko liuta rajuja juomaveikkoja, ja silloin vasta syntyi elämä talossa.
B. puhui kauan ja innokkaasti entisen toverinsa kanssa ja selitti vihdoin, ettei hän millään tavoin voinut häntä auttaa, jollei hän tahtonut parantaa itseänsä. Hän sanoi suoraan, ettei hän antaisi hänelle mitään rahoja, koska ne kumminkin joutuisivat kapakkaan. Vihdoin pyysi hän Jefimoffia soittamaan itselleen jotakin, jotta hän näkisi mitä hänen hyväksensä vielä saattaisi tehdä. Kun isintimeni läksi viuluansa hakemaan, pisti B. salaa äitini käteen rahasumman, mutta hän ei ottanut sitä – ensimmäistä kertaa olikin hän siinä tilaisuudessa, että hänelle tarjottiin almua! Silloin jätti B. rahat minulle ja kyynelvirta tulvasi samassa äitini silmistä.
Jefimoff palasi silloin juuri viulunensa ja pyysi ensin kulauksen paloviinaa, koska hän muuten ei sanonut osaavansa soittaa. Lähdettiin noutamaan sitä; hän ryyppäsi lasillisen ja rupesi sitten soittamaan. B. näki, että hänen entinen toverinsa heidän erottuansa todellakin oli harjoitellut ja oppinut paljon, vaikka hän olikin kehunut, ettei hän naimisensa jälkeen ollut viuluansa edes koskettanutkaan. Oh, kuinka iloiseksi äitini tuli nyt! Täynnä ylpeyttä katseli hän nyt puolisoansa ja oli unhottanut kaikki surunsa ja kurjuutensa! Todellisella ilolla päätti tuo hyväsydäminen B. hankkia isintimelleni paikan. Hän olikin jo silloin mitä ystävällisimmissä suhteissa usean arvossa pidetyn ja mahtavan henkilön kanssa, joille hän hartaasti suositteli ammattiveli-raukkaansa, jonka vakavasti nyt täytyi luvata käyttäytyvänsä hyvin. Hän osti hänelle uudet, vaatteet ja vei hänen mukanaan muutamain vaikuttavain henkilöitten tykö, joista riippui paikan määrääminen Jefimoffille. Isintimeni oli vielä jokseenkin vaativainen, mutta näkyi kumminkin suosivan vanhan ystävänsä ponnistuksia ilolla. B. kertoi sitten usein punastuneensa niitten imarrusten tähden, joita isintimeni käytti hänestä, pelätessään kadottavansa hänen suosionsa. Hän ymmärsi että tarkoitettiin yksinomaa hänen omaa etuansa, jonkatähden hän lakkasi ryyppimästäkin.
Vihdoin sai hän toimipaikan eräässä isossa teaatteriorkesterissa. Hän suoritti koesoittonsa hyvin, koska hän kuukauden kestäneitten ahkerain harjoitusten kautta oli voittanut, takaisin mitä puolentoista vuoden ahkeruudella oli menettänyt. Hän lupasi myöskin yhä vastedes työskennellä ahkerasti ja niin uskollisesti kuin mahdollista täyttää uudet velvollisuutensa.
Toimeentulomme ei siitä huolimatta parantunut, sillä äitini ei saanut vähintäkään hänen palkastansa, jonka hän joi muutamain uusien kumppaneinsa kanssa, joista hän heti oli muodostanut vähäisen seurueen ympärillensä. Ne olivat enimmäkseen ala-arvoista näyttelijä-väkeä, köörilaulajia ja muita semmoisia, joitten joukossa hän taisi esiytyä mestarina. Hän vältti tuttavuutta todellisesti nerokkaitten henkilöitten kanssa. Hän taisi juomaveikoissaan herättää kunnioitusta itseään kohtaan, selittäen heille, että hän omisti isoja, vaikk'ei tunnustettuja luonnonlahjoja, että hänen vaimonsa oli tukahduttanut nämät luonnonlahjat ja vihdoin ettei soittokunnan johtaja todellakaan käsittänyt soittotaidosta niin mitään. Hän pilkkasi kaikkia muita soittajia, ivasi valittuja soittokappaleita ja esitettyjä oopperoita ynnä muita sävellyksiä. Vihdoin riitaantui hän kumppaneinsa ja johtajan kanssa, ärsytti esimiehiänsä, hankki itselleen pahan nimen ja joutui siten vähitellen kaikkein inhoamaksi.
Kun hän sitten vihdoin riitaantui B:nkin kanssa, josta hän oli levitellyt likaisia ja halpamaisia huhuja, tuli hän puolen vuoden säännöttömän palveluksen jälkeen eroitetuksi soittokunnasta juoppouden ja huolimattomuuden tähden. Mutta hän ei luopunut seurueestaan niinkään hevillä. Pian nähtiin hän taaskin entisten juomatovereinsa seurassa, vanhoihin, repaleisiin vaatteisiinsa puettuna, sillä paremmat oli hän joko myynyt tai pantannut. Hän levitteli kaikenmoisia valheellisia juttuja välin yhdestä välin toisesta tuttavastansa, laverteli kaikenlaisia hullutuksia, valitti kurjaa eloansa ja kehoitti jokaista käymään tykönänsä, että hän voisi näyttää heille ilkeätä vaimoansa. Oli luonnollisesti ihmisiä, joita Jefimoffin narrinpeli huvitti, kun ensin olivat juottaneet hänet päihinsä, sillä hänen lauseensa olivat aina sukkelia ja häpäisevillä sanansutkauksilla höystettyjä. Häntä kohdeltiin puoleksi höyrypäisenä, jonka välin annetaan laverrella, kun mitään muuta ei ole tehtävänä; huvitti näet ilveillä hänen kanssansa ja kertoa hänelle jostakin uudesta taideniekasta. Heti kun puhe kääntyi tähän aineesen, kalpeni Jefimoff tavallisesti, päätti ottaa tarkat tiedot tämän kaiken johdosta ja kadehtimalla moittia uuden kilpailijan saavuttamaa kunniaa. Hän tunsi kaikki Pietarin viulutaitelijat ja luuli, ettei yksikään heistä voisi kilpailla hänen kanssansa, ja ilvehtiäksensä hänen kustannuksellaan, suuntasivat he puheen johonkin nerokkaasen, tunnettuun viuluniekkaan. Heitä huvitti nähdessään hänen suuttumuksensa, kuullessaan hänen pisteleviä muistutuksiansa ja usein sattuvia lausuntojansa, kun hän arvosteli luultujen kilpailijainsa soitantoa. Usein eivät he häntä ollenkaan ymmärtäneet, mutta he tiesivät, ettei kukaan osannut niin taitavasti ja julkeasti tehdä ivaa aikuistensa soitannollisten kykyjen kanssa. Oltiin totuttu näkemään häntä teaatterin etehisissä ja kulissein välissä; portinvartija salli hänet esteettömästi kulkea mihin hän halusi, pitäen häntä jonakuna kesynä elukkana.
Tätä tämmöistä elämää kesti lähes kolme vuotta. Vihdoin suuttuivat häneen kaikki nuot ivantekijätkin. Hän suorastaan häädettiin pois teaatterista. Kahtena viimeisenä elinvuotenaan häntä tuskin nähtiinkään. Kahdesti kohtasi B. hänet kadulla, ja taas valtasi todellinen sääli hänen sydämensä nähdessään entisen ystävänsä tuossa kurjassa tilassa. Hän huusi Jefimoffia nimeltä, mutta tämä tunsi itsensä loukkautuneeksi, ei ollut ollenkaan kuulevinaan, painoi rasvaisen, kurttautuneen hattunsa syvemmälle otsaansa ja astui edemmäksi. Viimein eräänä juhlapäivänä ilmoitettiin B:lle jonkun entisen toverin, Jefimoffin, pyytävän saada häntä onnitella. Jefimoff oli juovuksissa kumarteli vanhaa ystäväänsä kumartamistaan, värähdytteli huuliansa kykenemättä sanaakaan suustansa päästämään, ja kieltäytyi seuraamasta B:tä huoneesen; näytti siltä kuin hän olisi mielinyt sanoa: tämänlaiselle otukselle on etehinenkin kyllin kelvollinen vastaanotto-huone, kumarran ja pötkin paikalla tieheni. Tämän jälkeen ei B. kohdannut häntä pitkään aikaan, ei ennen kuin vähää ennen luota kauheata tapausta, mikä teki lopun tästä surullisen kurjasta, hyödyttömästä elämästä. Tämä kamala tapahtuma on kiintynyt ei ainoastaan aikaisempiin lapsuuteni muistoihin, vaan koko elämääni. Se yllätti niin äkkiä meidät – - mutta ensin tulee minun kertoa millainen lapsuuteni on ollut ja kummoinen hän oli minua kohtaan, tämä mies, joka on leimannut niin synkän kuvan ensimmäisiin elämäni havantoihin ja joka oli syynä äiti-raukkani kuolemaan.
IV.
Vasta hyvin myöhään, yhdeksännestä ikävuodestani, muistelen lapsuuteni eri vaiheita. Kaikki mitä sitä ennen on tapahtunut, ei ole muistiini vähintäkään jälkeä jättänyt. Mutta yhdeksännestä vuodestani muistan kaikki tapahtumat, päivä päivältä, yhtämittaisesti, niin selkeästi aivan kuin ne olisivat eilen tapahtuneet. Unennäkönä kuvaisteleiksee tosin yhtä ja toista aikaisemmista päivistäni: tuo alati liehuva valo pyhimyskuvan edessä, kuinka muuan hevonen kerran työkkäsi minut kumoon kadulla, jonka jälkeen, kuten perästäpäin kerrottiin, makasin sairaana kolme kuukautta; muistan vielä myöskin mitenkä tämän sairauteni aikana kerran heräsin yöllä äitini vieressä, kuinka kauhistuin kuumeenhoureissani yön hiljaisuudesta, mökin nurkassa nakertavain rottain vikinästä, ja kuinka koko yönä, peitteen suojassa, piehtaroin ja vapisin enkä kumminkaan uskaltanut herättää äitiäni, josta voin päättää enemmän pelänneeni häntä kuin kaikkia noita mielikuvitukseni hirmukuvia.
Mutta siitä hetkestä saakka kuin rupesin selvästi muistelemaan mitä ympäristössäni tapahtui, kehiydyin tavattoman nopeasti ja monet aikuiselle ihmiselle epäselvät varjopuolet esiytyivät selkeinä ja melkein kauhuaherättävinä silmieni eteen. Kaikki kävi minulle äkisti selville.
Nyt tuntuu minusta ikäänkuin olisin odottamatta herännyt jostakin sitkeästä unesta, vaikken lapsena tuntenut sitä niin elävästi. Oleksin isossa, likaisessa, matalassa ja tukehduttavassa huoneessa. Seinät olivat sivelöidyt likaharmaalla värillä, nurkassa kohosi iso venäläinen uuni, akkunat viettivät kadulle, tahi oikeammin sanottuna, vastassa olevan talon kattoa kohden; ne olivat matalat ja näyttivät miltei läveltä muurissa. Akkunalauta oli niin korkealla, että täydyin nousta tuolille tai penkille kiivetäkseni sinne, jossa yksin ollessa kotona mielelläni oli tapani istua. Huoneemme akkunasta saatoin nähdä puolen kaupunkia; asuimme näet avarassa, kuusikerroksisessa kivitalossa. Huonekaluinamme oli vanha, rikkonaisella gummikankaalla verhottu sohva, valkoinen pöytä, kaksi tuolia, äitini vuode, pikkuinen, nurkassa sijaitseva kaappi, vanha piironki, joka aina pysyi kallellaan, sekä repeleinen, paperilla liisteröity vuoteenverho.
Muistan olleen illan; kaikki tyyni oli hujin-hajin huoneessa: harjoja, puuastioita ja herra ties mitä kaikkia. Muistan myöskin äidin rauhattomana käyneen edestakaisin lattialla ja itkeneen. Isintimeni istui huoneen loukossa ainoaan rääsyiseen nuttuunsa puettuna. Hän sanoi ivaten jotakin äidilleni, ja taasen sinkoilivat harjat ja puuastiat alas lattialle. Minä parkasin, aloin itkeä ja syöksyin isintimeni luo. Olin säikähdyksestä menehtymäisilläni ja syleilin isääni, aivan kuin olisin tahtonut suojella häntä. En tiedä miten oikeastaan liene ollut laita, mutta minusta tuntui että äitini teki isälleni väärin ja että hän oli viaton; tahdoin pyytää anteeksi hänen puolestansa ja kärsiä minkä rangaistuksen hyvänsä hänen tähtensä. Pelkäsin kovin äitiäni ja luulin että kaikki tekivät samoin. Äitini katsoi terävästi minuun, tarttui käteeni ja vei minut verhon taakse; silloin loukkasin käteni vuoteen laitaan, mutta pelkoni oli suurempi kipua enkä sentähden edes räpytellyt silmiäni. Osoittaen minua, äkäytyi sitten äitini ankarin sanoin isän puoleen (tahdon vieläkin nimittää häntä siksi, koska vasta paljoa myöhemmin sain tietää, etten ollutkaan hänen tyttärensä.) Tätä kesti noin pari tuntia, ja vavisten levottomasta odotuksesta koetin arvata kuinka se olisi päättyvä. Vihdoinkin lakkasi riita ja äitini läksi ulos. Nyt huusi isäni minut tykönsä, suuteli minua, silitti tukkaani, nosti minut polvillensa ja puristauduin hänen rintaansa vastaan. Tämä oli kenties ensimmäinen hyväily, jonka vanhemmiltani sain osakseni, ja siitä syystä lieneekin muistini tästä tapauksesta alkaen selvinnyt minulle. Käsitin myöskin ansainneeni isäni hyväilemisen siitä, että olin tahtonut suojella häntä, ja nyt syntyi minussa, kuten luulen ensimmäisen kerran, se ajatus, että äiti kohteli pahoin isää. Kaikissa tapauksissa sai tämä ajatus vallan sielussani ja teki minut yhä enemmän katkeraksi mielessäni.
Samasta hetkestä heräsi minussa myöskin rajaton, mutta kovin kummallinen rakkaus isääni kohtaan; se ei tuntunut miltään lapselliselta rakkaudelta. Tahtoisin sanoa sitä sääliväiseksi äidilliseksi tunteeksi, jollei tämä kuuluisi naurettavalta. Isäni tuntui minusta kärsivältä, kohtalon hirveästi vainoamalta ja muserretulta ihmiseltä, että olisi ollut syntistä ja luonnotonta jollei häntä rakastaisi ja lohduttaisi. Ja kumminkaan en vielä tälläkään hetkellä voi ymmärtää kuinka se ajatus sai vallan minussa, että isäni oli onnettomimpia ihmisiä maailmassa! Mitä saatoin minä, lapsi kun olin, käsittää hänen persoonallisia vastoinkäymisiänsä? Ja kumminkin luulin käsittäväni kaikki, kun mielikuvituksessani koin saada niistä selkoa. Kenties oli äitini liian ankara minulle, josta syystä liittäysin häneen, koska hänkin kärsi yhtä paljon kuin minä.
Herättyäni lapsuuteni unelmista, alkoi kehitykseni tavattomalla, huimaavalla vauhdilla. Yksin ulkonaisine vaikutuksine en voinut enää olla tyytyväinen; rupesin ajattelemaan, huomaamaan, muodostamaan tajuntakykyä. Mutta nämät havaintoni tulivat niin luonnottoman aikaisin, ettei kuvitusvoimani voinut olla muodostamatta kaikki omalla tavallaan, joten äkkiä huomasin eläväni sangen omituisessa maailmassa. Kaikki ympärilläni näytti muistuttavan noita keijukaissatuja, joita isäni niin usein oli minulle kertonut ja joita lapsena pidin tosina. Outoja käsityksiä syntyi minussa. Minusta vanhempani eivät olleet kuten muut ihmiset, joita tähän aikaan rupesin tuntemaan. Minkätähden, ajattelin usein, näen ihmisiä, jotka niin suuresti eroavat vanhemmistani? Miksi olen nähnyt toisten nauravan, kun sitävastoin meidän kodissamme – se juolahti nyt äkkiä muistiini – ei milloinkaan naurettu, ei mitään iloisuutta koskaan ollut havaittavalla? Mikähän voima pakoitti minua, pientä tyttöä, niin uutterasti katsomaan ympärilleni ja kuuntelemaan jokaisen ihmisen sanoja, joita kohtasin rapuillamme tai näin kadulla, kun aina iltasin kääriytyneenä äitini vanhaan nuttuun ja kuluneessa hameessani läksin moniaalla kopekalla ostamaan teetä, sokeria tai leipää? Minä käsitin – en tiedä kuinka – ikuisen, kärsimättömän kurjuuden vallitsevan kodissamme. Ponnistelein arvatakseni syytä siihen, ja tulinkin siitä omalla tavallani vakuutetuksi: syytin äitiäni siitä, että oli turmellut isäni tulevaisuuden. Ja mitä lähemmin liittäydyin isääni, sitä enemmän paatui sydämeni äiti raukkaani kohtaan. Vielä tänäkin päivänä kirveltää sydäntäni sitä muistellessani.
Eräs toinen tapaus oli myöskin syynä minun omituiseen lähenemiseeni isääni. Muutamana iltana noin kello kymmenen seuduissa oli äitini lähettänyt minut käytettä hakemaan; isäni ei ollut kotona. Kotimatkalla kompastuin kadulla ja kaasin kaikki tyyni maahan. Ensimmäinen ajatukseni oli äitini viha. Tunsin ankaraa kipua vasemmassa kädessäni enkä omin voimin päässyt ylös. Väkeä keräytyi kadulle, eräs vanha vaimo koetti nostaa minua ylös, ja muuan poika, joka juoksi siitä ohi, löi minua päähän isolla avaimella. Vihdoin saatiin minä jaloille, poimin särkyneen maljan sirpaleet ja koetin astua, vaikka tuskin hennoin luottaa jalkoihini. Silloin huomasin äkkiä isäni. Hän seisoi ihmislaumassa vastassa olevan ison talon edustalla. Se kuului eräälle rikkaalle perheelle ja oli komeasti valaistuna; portin edessä seisoi suuri joukko vaunuja ja sisältä kuului soittoa. Nykäsin isääni takinliepeestä, näytin hänelle siruset, aloin itkeä ja sanoin pelkääväni mennä kotia äitini luokse. Olin aivan varma siitä, että isäni suojelisi minua. Hän tarttui käteeni, lohdutti minua ja sanoi tahtovansa näyttää minulle jotakin, ja sitten nosti hän minut ylös. Hän oli koskettanut ankarasti särkevää kättäni, mutta minä en huutanut, sillä en tahtonut pahoittaa hänen mieltänsä. Hän kysyi tokko näin mitään. En tosin nähnytkään mitään, mutta koetin kumminkin vastata hänen mielikseen ja sanoin näkeväni punaiset akkunanverhot. Kun hän aikoi kantaa minut kadun poikki lähemmäksi taloa, rupesin itkemään, en tiedä minkätähden, syleilemään häntä ja rukoilemaan, että hän heti veisi minut äitini tykö. Äitini ei ollenkaan vihastunut minulle, vaan pani minut levolle. Muistan, että kivut kädessäni yltyivät yltymistään ja että kuume rupesi ruumistani vaivaamaan. Kaikki päättyi kumminkin onnellisesti ja minä uneksin koko yön talosta, jossa oli punaiset akkunaverhot. Ja kun seuraavana aamuna heräsin, oli ensimmäisenä ajatuksenani talo punaisine akkunaverhoineen. Tuskin oli äitini lähtenyt ulos, ennenkuin kiipesin akkunaan tuota taloa tarkastaakseni. Se oli jo niin kauan vetänyt lapsellisen uteliaisuuteni puoleensa. Varsinkin iltasin, kun lyhdyt sytytettiin ja tuon kirkkaasti valaistun talon purpuranpunaiset akkunaverhot rupesivat vivahtelemaan omituisesti verenkarvaisina, saatoin istua ja katsella niitä tuntikausia. Melkein joka päivä saapui siihen komeita vaunuja, jota kauniit, tuliset hevoset kiidättivät, ja kaikkiin kiintyikin huomioni: palvelijain huutoon, vilinään porttikäytävissä, monivärisiin vaununlyhtyihin ja ajoneuvoista edesastuviin komeasti puettuihin naisiin. Lapsellisessa haaveilussani tuntui tämä kaikki kuninkaalliselta, tarumoiselta loistolta. Nyt, kun olin tavannut isäni tuon komean talon edustalla, tuli se yhä ihmeellisemmäksi ja viehättävämmäksi minulle. Ja sitten rupesivat merkilliset ajatukset ja luulot heräjämään vilkkaassa mielenkuvituksessani. Nyt ei minua ollenkaan kummastuta, että minusta kahden niin omituisen ihmisen keskuudessa kuin vanhempani olivat itsestäni tuli niin haaveellinen lapsi. Heidän luonteittensa vastakohta teki minuun omituisen vaikutuksen. Minua kummastutti esim. se, että äidilläni aina oli suuri huoli kurjasta taloudestamme ja että hän aina oli ahkerassa työssä ja alati nuhteli isääni siitä, ettei hän ollut hänelle missään avullinen, vaan jätti kaiken huolenpidon hänen huostaansa. Ehdottomasti täytyi minun kysyä itseltäni: minkätähden ei isä auta äitiä ja miksikä hän elää parissamme aivan kuin vento vieras olisi? Joku sana, minkä kuulin äidiltäni, loi sittemmin jonkinlaisen valon asiaan, ja siten tulin vihdoinkin suureksi kummakseni tietämään, että isäni oli "taiteilija" (tämä nimitys kiintyi lujasti muistiini), ja nyt kuvasin mielessäni, että "taiteilijan" täytynee olla aivan erinlaisen ihmisen, jota ei käy vertaaminen muihin. Kenties oli isäni tapa saanut tuon ajatuksen päähäni, kenties olin myöskin kuullut jonkun sanan, mikä viittasi sinnekäsin. Varsinkin vaikuttivat isäni sanat valtaavasti minuun, kerrankin sanoessaan, että oli vielä tuleva aika, jolloin hän ei enää olisi köyhä ja ylenkatsottu, vaan eläisi rikkaana herrana, mutta että se tapahtuisi vasta silloin kuin äitini oli kuollut. Muistan alussa säikähtyneeni tämän kuultuani, en voinut pysyä edes huoneessakaan, vaan juoksin kylmään etehiseen, peitin kasvot käsilläni ja rupesin kovasti itkeä nyyhkimään. Sitten, kun kerran olin tottunut tähän isäni kauheaan toivomukseen, tuli kuvitteluni minulle avuksi. En tiedä kuinka lienee ollut laita, mutta vihdoin sai se luulo minussa vallan, että isäni, niin pian kuin äitini oli kuollut, jättäisi nykyisen epämukavan asuntomme ja muuttaisi pois minun kanssani. Mutta mihin? Sitä en tiennyt. Sen tiedän ainoastaan, että kaikki mitä oli kaunista, loistavaa ja suurenmoista, mitä mielikuvitukseni taisi lumota eteeni, tulisi koristamaan sitä paikkaa, johon meidän olisi asettuminen (olin aivan varma siitä, että hän ottaisi minut mukaansa). Ja nyt kiintyi lapsellinen mielikuvitukseni tuohon isoon taloon punaisine ikkunaverhoineen, ja oletin, että juuri tähän taloon meidän piti muuttaa ja elää siellä alituisissa juhlallisuuksissa ja keskeytymättömässä onnessa. Sitten katselin tätä loihtulinnaa iltasin vieläkin jännittävämmällä huomiolla, ajattelin vieraita, jotka olivat komeammasti puetut kuin mitä koskaan ennen olin nähnyt. Luulin alati kuulevani tuon suloisen soitannon sävelten kaikuvan korviini; seurasin ihmisten varjokuvia akkunaverhoissa ja koetin arvata mitä tuolla sisässä mahtoi tapahtua – luulin siellä olevan todellisen paradiisin, jossa aina vietettiin juhlia. Rupesin vihaamaan kurjaa mökkiämme ja ryysyjä, joihin olin puettuna, ja kun äitini kerran käski minua laskeutumaan alas akkunalta, jossa silloinkin tavallisuuden mukaan istuin, niin luulin hänen tekevän sen siitä syystä, ettei hän suonut minun näkeväni tätä taloa, koska hän oli hävittänyt vastaisen onnemme ja tahtoi asettua sen ja meidän välillemme.
Kuinka saattoikaan semmoinen kiukku syntyä minussa semmoista marttyyria kohtaan kuin äitini oli? Nyt vasta tajuan selvään mitä sanomattomia kärsimyksiä ja tuskia hänen oli täytynyt kestää enkä saata nyt ajatella häntä muutoin kuin suurimmalla mielen katkeruudella. Myöskin kummallisen lapsuuteni hämäränä aikakautena ja ensimmäisen sielunelämäni luonnottoman kehityksen päivinä pamppaili sydämeni joskus surusta ja sääliväisyydestä, ja levottomuus, sekamielisyys ja epäilys saivat sijan sielussani; jo silloinkin teki omatuntoni vastalauseen, ja tunsin rintaani kalvaavan, että olin epärehellinen äitiäni kohtaan.
Eräänä iltana, kun isäni ei ollut kotona, tahtoi äitini lähettää minua teetä ja sokeria noutamaan, mutta hän epäili ja näytti olevan hyvin epävarmana; hän luki kuuluvasti noita muutamia kopekoita, jotka hänellä vielä oli. Ainakin puolen tunnin ajan luki hän eikä sittenkään vielä tullut mihinkään päätökseen. Muistan sen aivan kuin eilisen päivän: kuinka hän pudisteli päätänsä rahoja lukiessansa, ja hiljoilleen, vitkallisesti puheli jotakin itsekseen; hänen huulensa ja poskensa olivat kalpeat, kätensä vapisivat.
"Ei, ei tarvitse", sanoi hän vihdoin ja katsahti minuun. "Minä lähden levolle. Ja sinä, Annushka, etkö tahdo nukkua?"
Minä vaikenin. Hän kohotti päätäni ja katsoi minuun niin lempeästi ja ystävällisesti, ja hänen kasvoistaan kuvastihe niin hellä, äidillinen hymyily, että sydämmeni vavahteli ja rupesi ankarasti sykkimään. Kun hän nimitti minua Annushkaksi (lellittelynimi Annasta), tiesin hänen silloin tahtovan osoittaa suurinta lempeä minua kohtaan. Olin syvästi liikutettuna; olisin halunnut syleillä häntä, hiipiä hänen rinnoillensa ja seoittaa kyyneleeni hänen kyyneleihinsä. Hän silitteli kauan aikaa tukkaani, kenties koneellisesti, sillä hän oli jo vaipunut ajatuksiinsa, ja kuiskasi: "Lapseni, Annuseni, Annushkani!" Kyyneleet vierivät silmiini, mutta taistellen vastaan, pakoitin ne takaisin; itsepäisesti ja ylpeästi tahdoin salata tunteitani, vaikka kärsinkin siitä. Niin, luonnoton katkeruus oli juurtunut minuun. Paljaalla ankaruudella ei hän koskaan olisi voinut ärsyttää minua itseänsä kohtaan. Ei, haaveellinen, sammumaton rakkaus isääni kohtaan oli tehnyt minut näin paatuneeksi. Välin heräsin yöllä unestani sopessa, jossa viruin lyhyellä patjalla ohuen peitteen verhoamana, ja tuskallinen kauhu valtasi aina silloin minut. Ajattelin kuinka vielä joku aika sitten, pienenä ollessani ja äitini vuoteella nukkuessani, en ollut niin arka luonnostani, sillä en tarvinnut muuta kuin sulkea silmäni, hiipiä likemmäksi äitiäni ja syleillä häntä, niin nukuin heti jälleen. Tunsin, etten kumminkaan voinut muuta kuin salaa pitää häntä rakkaana. Olen sittemmin tehnyt sen havainnon, että lapset usein ovat niin ihmeen tunnottomia, mutta jos he kerran rakastavat ketä, niin omistavat he koko rakkautensa hänelle. Semmoinen olin minäkin.
Väliin vallitsi kuolonhiljaisuus meillä viikkokausia. Isä ja äiti väsyivät riidellessänsä, ja minä elin päiväni kuten ennenkin, aina äänettömänä, aina miettiväisenä, aina uneksivana ja jotakin odottaen. Seuratessani vanhempaini menoa, opin vähitellen täysin käsittämään heidän suhteensa toisiinsa: tuon ikuisen riitaisuuden heidän keskuudessaan, surut ja kurjuuden ja säännöttömän elämän, mikä juoppouden seuralaisena oli tullut meille vierailemaan – luonnollisesti selvästi tuntematta perussyytä siihen.
Tämä hiljainen yksinäisyyteni kävi minulle päivä päivältä yhä raskaammaksi. Nyt olin jo kokonaisen vuoden elänyt itsetietoista elämää, salaisesti epäselvän ikävän rasittamana; minä villiinnyin aivan kuin olisin elänyt metsässä. Isäni huomasi sen ensin; hän huusi minut luoksensa ja kysyi minkätähden katselin häneen niin tuijottavaisesti. En tiedä mitä hänelle vastasin; sen ainoastaan muistan, että hän kävi hyvin totiseksi ja vihdoin sanoi minulle, että hän huomenna hankkisi minulle aapisen ja itse ryhtyisi minua opettamaan lukemaan. Heti ymmärsin mitä minulta vaadittiin, ja minä opinkin nopeaan ja helposti, koska tiesin siten valmistavani hänelle iloa. Se oli elämäni onnellisin aika, Kun hän kiitti edistyksistäni, silitti päätäni ja suuteli minua, niin itkin ihastuksesta. Vähitellen oppi isäni pitämään minusta, ja nyt uskalsin jo kysyä häneltä yhtä ja toista, ja me puhelimme pitkät hetket keskenämme, vaikka usein en ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä hän sanoi. Mutta minä pelkäsin, että hän luulisi, etteivät hänen puheensa minua miellyttäneet, jonkatähden koetin kaikin mokomin luulotella häntä käsittäväni kaikki tyyni. Vihdoin tuli hänelle tavaksi viettää illat minun seurassani. Niin pian kuin alkoi hämärtää ja hän palasi kotia, menin heti hänen luoksensa aapiskirjoineni. Hän nosti minut viereensä penkille ja rupesi minua opettamaan. Kun opetustunti oli lopussa, otti hän jonkun kirjan ja luki minulle siitä. Minä en käsittänyt mitään mutta nauroin ääneeni, ja huomasin samalla häntä miellyttävän nähdessään ja kuullessaan minun nauravan.
Kerran kertoi hän minulle erään sadun. Kuuntelin häntä aivan kuin lumottuna, jännitetyllä kärsimättömyydellä, luullen itsekin olleeni siinä kummallisessa maassa, jossa sadun tapaukset liikkuivat, ja olin aivan hurmaantunut noihin juttuihin, en sentähden, että ne itsessään olivat niin ihania, vaan koska niistä haaveiluilleni sain uutta yllykettä. Mielikuvituksessani esiintyi taaskin tuo talo punaisine akkunaverhoineen, ja pääni kävi niin sekavaksi, että kadotin kaiken todellisuuden tunteen ja elin ikäänkuin toisessa maailmassa. Tuskaannuin kärsimättömyydestä saadakseni puhua isäni kanssa siitä mitä meidän oli odotettava, mitä hän itse toivoi ja mihin hän veisi minut, kun hän vihdoin lähtisi tästä ullakkohuoneesta. Ja kerran, kun äitini ei ollut kotona, valitsin näytti minusta hyvin iloiselta – ja se tapahtui aina kun hän oli hieman juonut – lähestyin häntä ja sanoin jotakin jokapäiväistä, päästäkseni siihen aineesen, johon kaikki ajatukseni olivat kiintyneet. Vihdoin onnistui minun saada hänet nauramaan, ja nyt syleilin häntä lujasti ja rupesin puhumaan, vavisten pelosta, aivankuin minulla olisi ollut joku kauhea ja salainen asia paljastettavana, mutta vähän väliä sammalsin ja tulin yhä aina enemmän hämilleni. Kysyin häneltä mihin ja milloin meidän tulisi lähteä, mitä rupeaisimme tekemään, kuinka mukavata olomme tulisi olemaan sekä vihdoin, josko todellakin aiomme muuttaa tuohon taloon, jossa nuot punaiset akkunaverhot olivat.
"Talo punaisine akkunaverhoineen? Mitä haaveksit, lapseni?"
Vieläkin enemmän peljästyneenä selitin, ettemmehän enää asuisi ullakkokamarissa kun äiti oli kuollut, että kumpikin tulisimme rikkaiksi ja onnellisiksi; vakuutin hänen itsensä luvanneen minulle kaiken tämän y. m. semmoista.
"Kun äitisi on kuollut – kun äitisi on kuollut?" kertoi hän kummastuen, samassa nyrpistäen paksuja, jo harmaantuneita kulmakarvojaan ja vivahtaen kasvojen väriä. "Mitä lavertelet sinä, raukka lapsi-hupakko?"
Hän rupesi minua torumaan ja puheli kauan, että olin tyhmä tyttö, joka ei ymmärtänyt mitään – häntä näytti tämä kovin surettavan. En käsittänyt mitään hänen nuhteistansa, en ymmärtänyt kuinka suuresti häntä pahoitti että olin kuullut ne sanat, jotka hän vihassa ja epätoivossa oli lausunut äidilleni, että ne olivat tarttuneet muistiini ja että jo paljon olin niitten merkitystä aprikoinut. Tulin niin pahoilleni ja parahdin itkemään. Nähtyänsä kyyneleeni, koetti hän lohduttaa minua, pyyhki kyyneleet silmistäni takinhihallaan ja kehoitti minua rauhoittumaan. Ääneti istuimme hetken vieretysten; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän näytti jotakin miettivän. Sitten rupesi hän taas puhelemaan kanssani, mutta vaikka kuinka huomiolla kuuntelinkin häntä, tuntuivat kaikki hänen puheensa minusta epäselviltä ja käsittämättömiltä. Muutamista sanoista tulin kumminkin siihen johtopäätökseen, että hän koetti selittää mitä miehiä hän oikeastaan oli, että hän oli etevä taideniekka, mutta ettei kukaan ymmärtänyt oikein arvostella häntä, jotta hänellä oli suuret luonnonlahjat. Muistan vielä hyvin kuinka hän, kysyttyään tokko olin kaikki käsittänyt ja luonnollisesti oli saanut myöntävän vastauksen, vielä kerran uudisti kysymyksensä: "Onko minulla luonnonlahjoja?" Ja kun vastasin niin olevan, naurahti hän – kenties tuntui hänestä naurettavalta, että oli niin vakavista asioista kanssani laverrellut.
V.
Tähän aikaan herätti suurta innostusta koko Pietarissa eräs uutinen – tuo kuuluisa viulutaiteilija S. oli saapunut kaupunkiin. Kaikki, jotka soitantoa harrastivat, puhuivat ainoastaan hänestä. Laulajat, näyttelijät, taideniekat, taiteenharrastajat, jopa nekin, jotka kehuivat, etteivät soitannosta mitään käsittäneet, kaikki olivat uteliaita saadakseen kuulla häntä, ja saliin, jossa soittajaiset aiottiin pitää, saattoi tuskin sopia kymmenes niitä, joilla oli varaa lunastaa tuon kalliin pääsylipun. Taiteilijan kuuluisa nimi, hänen laakereilla palkittu vanhuutensa, hänen lahjainsa kuihtumaton tuoreus, maine että hän nyt viimeisen kerran esiytyisi yleisölle, että hän viimeistä kertaa nyt matkusteli Euroopassa, aikoen sitten loppuijäkseen vetäytyä yksityiselämään, tämä kaikki oli omiansa vetämään huomion aimo taideniekan puoleen.
Olen jo kertonut, että aina kun joku kuuluisampi viulutaiteilija oli tulossa paikkakunnalle, niin vaikutti se hyvin vastenmielisesti isääni. Hän oli aina ensimmäisiä, joka tiedusteli tulokkaan ominaisuuksia, sillä hänen täytyi välttämättömästä tuntea miehen taitavuuden. Usein hän oikein sairastui kun hänelle tuntemattoman taideniekan mainetta kaikkialla ylistettiin, ja hän rauhottui vasta silloin kuin hänen oli onnistunut keksiä joku virhe tuon kuuluisan miehen soitossa, jonka jälkeen hän jokapaikassa, mihin vain sai tilaisuutta, levitteli omia mielipiteitänsä siitä. Tuon soitannollisen neron S:n tulo teki häneen sangen ikävän vaikutuksen. Kuultuaan ensimmäisen huhun kuuluisan viuluniekan tulosta ilmaantui isäni äkkiä teaatterin etehisiin, vaatien levottomana tietoa minä aikana soittajaiset tulisi tapahtumaan, kysellen entisiltä tovereiltaan kaikista mahdollisista seikoista taiteilijan suhteen. B. kertoi, että hän eräänä iltapäivänä juuri hämärtäessä ruhtinas H–w:n seurassa, joka oli hieno soitannon tuntija ja harrastaja, yhtäkkiä muutaman kadun kulmassa havaitsi isäni seisomassa kirjakaupan akkunan edessä, innokkaasti lukien ilmoitusta S:n soittajaisista.
"Näettekö tuota miestä?" kysyi B. ruhtinaalta ja osoitti isääni.
"Ken on hän?" kysyi ruhtinas.
"Te tunnette hänet jo. Sehän on Jefimoff, josta olen kertonut teille niin paljon ja jota kerran puollustitte kun oli kysymyksenä paikan hankkiminen hänelle teaatterisoittokuntaan."
"Ah, se minua huvittaa", lausui ruhtinas. "Hänen sanotaan olevan kummallisen otuksen. Tahtoisin tehdä tuttavuutta hänen kanssansa."
"Hänen elämänsä on ollut murhenäytelmää", vastasi B., "ja niin rappioutunut kuin hän onkin, ei ystävyyteni häntä kohtaan ole vielä sammunut. Sanoitte olevan hauskaa tehdä tuttavuutta hänen kanssansa. Te voitte olla oikeassa, mutta sen vaikutuksen, minkä hän nyt tekee on vastenmielinen. Mitäpä luulette tuon onnettoman paraillaan haaveilevan? Kaikkein hulluinta ja naurettavinta mitä saattanee olla: kumpiko on suurempi viuluniekka S:ko vai hänkö. Hän on aivan varmaan vakutettuna siitä, että hän itse on suurin ja etevin taiteilija koko maan päällä. Riistäkää häneltä tämä vakuutus, niin on hän raukeava kuin salaman iskemällä, sillä kauheata on luopua mielipuolen aatteestaan, jonka tähden on uhrannut kaiken elämänsä, ja tosin olisikin hänestä saattanut kehittyä todellinen taideniekka."
"Mitähän tapahtuisi, jos hän saisi kuulla S:n soittoa?" tuumaili ruhtinas.
"Niin, silloin -!" vastasi B. miettien. "Mutta ei! Hän on vaipuva entisiin haaveilemisiinsa, sillä hänen sairasmielinen sokeutensa on totuutta voimakkaampi."
"Luuletteko niin?"
Samassa lähestyivät he isääni. Hän tahtoi lymytä tiehensä huomaamatta, mutta B. esti hänet ja kysyi jos hän aikoi soittajaisiin. Isäni vastasi ettei hän vielä tiennyt; hänellä oli muka tärkeimpiäkin asioita toimitettavana kuin käydä kuulemassa matkustavaisten soittoniekkain esityksiä; jos hänen aikansa myöntäisi, niin kenties hän menisi. Luoden pikaisen silmäyksen ruhtinaasen ja B:hen, naurahti hän luulevaisesti, kosketti päähinettänsä, kumarsi ja läksi astumaan, sanoen itsellään ei olevan aikaa enempiin puheluihin sekä katosi.
Minä tiesin jo, että isälläni oli uusi suru; mikä häntä vaivasi, se ei tosin ollut selvää minulle, mutta jo edellisenä päivänä olin nähnyt hänet mitä levottomimmassa mielentilassa; myöskin äitini oli huomannut sen. Hän oli näihin aikoihin hyvin sairas ja saattoi tuskin käydä. Isäni meni alituisesti ulos ja palasi taaskin heti eikä hänellä nähtävästi ollut mitään rauhaa. Aamulla oli muutamia hänen entisiä kumppaneitansa käynyt hänen tykönänsä, mikä minua suuresti kummastutti, sillä ei kukaan ollut käynyt perheessämme siitä saakka kuin isäni oli eroitettu teaatterista. Koetin päästä perille mistä he puhelivat, ja muistan nyt ensi kerran kuulleeni S:n nimen. Myöskin muistan heidän sanoneen, että häntä kuullakseen täytyi olla vähintäin viisitoista ruplaa. Isäni oli hyvin kiihkossaan ja väitti tuntevansa kaikki mokomat viulunvinguttajat, nuot maailman kummitukset. Myöskin S:n sanoi hän tuntevansa; kaikki olivat he koronkiskureita, jotka urkkivat venäläistä kultaa, koska venäläiset yksinkertaisuudessaan uskovat kaikkia tyhmyyksiä, varsinkin jos ranskalaiset niitä ovat ylistelleet. Vieraat rupesivat nauramaan ja menivät tiehensä. Lohduttaakseni isääni, astuin pöydän tykö, jolle vieraat olivat jättäneet erään ohjelman, rupesin tavaamaan sitä ja luin ääneeni S:n nimen. Katsoin nauraen isääni, joka istui siinä ajatuksissaan, ja sanoin: "Tuosta ei kukaan tule pitämään!" Isäni kavahti ylös, tempasi ohjelman kädestäni, polki jalkaa, otti hattunsa ja syöksyi ulos huoneesta, mutta palasi pian takaisin, vei minut syrjään, suuteli minua ja rupesi levottomana, jollakin pelonalaisuudella sanomaan että olin kiltti ja ymmärtäväinen tyttö, etten tahtonut pahoittaa hänen mieltänsä ja että tekisin kai hänelle suuren palveluksen – mitä se olisi, sitä ei hän sanonut. Hänen käytöksensä teki minuun tuskallisen vaikutuksen; näin heti etteivät hänen sanansa eikä ystävällisyytensä olleet vilpittömiä ja rasittava levottomuus valtasi minut.
Seuraavana päivänä – se oli soittajaisten edellinen päivä – istui hän päivällispöydässä aivan kuin muserrettuna. Hän ei ollut entisellään, katseli lakkaamatta äitiäni, puhelikin hänelle, mikä minua kovin kummastutti, sillä hän ei tavallisesti koskaan lausunut sanaakaan hänelle. Päivällisen syötyä oli hänellä paljon tekemistä minun kanssani, huusi minua vähän väliä luoksensa, katseli arastellen ympärilleen, aivan kuin olisi jotakin tavatonta odottanut, silitteli tukkaani ja poskiani, sanoen taaskin että olin kiltti ja kuuliainen lapsi, että varmaankin pidin hänestä ja epäilemättä tekisin mitä hän minulta pyytäisi. Hänen kummallinen katseensa viilsi sydäntäni. Vihdoin kuin hän ainakin kymmenen kertaa oli huutanut minua portaille luoksensa, ilmaisi hän minulle toivomuksensa. Hämillään ja levottomasti katsellen ympärilleen, ikäänkuin peljäten että joku sattuisi kuulemaan, kysyi hän minulta josko tietäisin mihin äiti oli kätkenyt ne viisikolmatta ruplaa, jotka hän eilen aamuna oli saanut. Veri pakkautui sydämessäni kuullessani tämän kysymyksen. Samassa kuului askeleita astuttavissa ja hän kiiruhtihe peljästyneenä sieltä. Vasta illan suussa palasi hän, hämillään ja alakuloisena vaipui hän alas tuolille ja loi silloin tällöin arastelevan silmäyksen minuun. Tuskallinen, raskauttava tunne valtasi minut ja minä kaihdin hänen katseitansa. Äitini, joka koko päivän oli ollut vuoteen omana, huusi vihdoin minut luoksensa ja pisti vähän rahaa käteeni; minun tuli mennä ostamaan hiukan sokeria ja teetä. Teetä oli meillä hyvin harvoin; ainoastaan kun äitini tunsi itsensä pahoinvoivaksi raatsi hän sitä hankkia. Minä otin rahat, ja tuskin olin päässyt portaille, niin aloin juosta, juurikuin peljäten että joku koettaisi minua pidättää. Mitä pelkäsin se tapahtuikin: isäni tuli jäljessäni ja huusi minua portailla palaamaan.
"Annushka", sanoi hän väräjävällä äänellä, "pikku kiltti tyttöni, anna minulle nuot rahat, aamulla saat ne jälleen takaisin."
"Isä, rakas isäni!" huudahdin, langeten polvilleni ja rukoilevaisesti kuroittaen käteni hänen puoleensa, "minä en voi! Äiti tarvitsee teetä. Me emme saa tehdä sitä, minä en voi – toisen kerran koetan kyllä!"
"Sinä et tahdo, et tahdo?" kuiskasi hän melkein mielipuolen tavoin. "Sinä et tahdo pitää minusta? Hyvä! Pysy äitisi tykönä, mutta minä lähden pois enkä tule enää takaisin ja annan sinun olla missä nyt olet. Kuuletko sen, kurja tyttö!"
"Isä!" huusin minä, sanomattoman pelon valtaamana. "Ota rahat – tuossa ne ovat! – Mitä olen nyt tekevä? Äiti itkee varmaankin ja toruu minua", huudahdin ja tartuin epätoivoisen voimalla hänen takkiinsa liepeesen.
Hän ei ollut, niin ainakin näytti, odottanut mitään vastarintaa minun puoleltani. Hän otti rahat ja juoksi ulos kadulle, koska ei enää voinut kärsiä minun vaikeroimisiani ja nyyhkytyksiäni. Minä ryömin portaita ylös, mutta asuntomme ovella luopuivat voimani. En uskaltanut enkä tahtonutkaan astua yli kynnyksen, sillä sydämeni vuosi verta. Peitin käsillä kasvoni ja kumarruin akkunasta ulos, aivan kuin silloin kun ensi kerran kuulin isän lausuvan toivomuksenaan, että äiti kuolisi. Kaikki jäseneni olivat kuin rauenneet, mutta kumminkin kuuntelin vähintäkin kolinaa, mikä portailta sattuisi korvihini kuulumaan. Vihdoin kuulinkin jonkun kiireisesti astuvan portaita ylöskäsin, Se oli isäni; minä tunsin hänen askeleensa.
"Oletko sinä täällä?" kysyi hän kuiskaamalla.
Syöksyin hänen luoksensa.
"Tuossa – tuossa ovat rahasi!" huudahti hän ja pisti jotakin pivooni. "Minä en niitä tarvitse. En ole enempää isäsi, en tahdo enää olla se. Sinä rakastat enemmän äitiäsi kuin minua, jää sentähden hänen luoksensa. Minä en tahdo enempää tietää sinusta."
Hän työkkäsi minut luotansa ja syöksyi portaita alas. Itkien riensin hänen jäljestänsä.
"Isä! Rakas, armas isäseni! Minä teen kaikki mitä tahdot. Pidän sinusta enemmän kuin äidistä, ota rahat!" huusin hänelle itkien.
Mutta hän ei kuullut minua, hän oli kadonnut. Koko illan kävelin ympäriinsä kuin muserrettuna ja kuumeenoireet vavahuttelivat ruumistani. Äitini puheli minulle, huusi minua luoksensa, mutta minä en kuullut enkä nähnyt mitään. Vihdoin päättyi päivä vetotaudin kohtauksella. Minä itkin ja paruin. Äitini säikähti ja otti minut tykönsä vuoteesen. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja nukuin viimeinkin, vaikka kuumeväristykset yhä minua tärisyttelivät.
Seuraavana aamuna heräsin myöhään ja huomasin äitini jo lähteneen ulos. Isäni tykönä oli eräs vieras, jonka kanssa hän vilkkaasti puheli. Tuskin taisin odottaa, kunnes tämä oli mennyt. Yksin jäätyämme, karkasin itkien isäni kaulaan ja pyysin häneltä anteeksi että olin ollut hänelle niin vastahakoinen eilispäivänä.
"Tahdotko olla kiltti lapsi kuten ennenkin?" kysyi hän minulta vihaisesti.
"Tahdon, isä, minä tahdon!" huudahdin minä.
"Tahdon sanoa sinulle mihin äiti on kätkenyt rahat – tuonne rasiaan."
"Minne?" huudahti hän ja kavahti ylös tuolilta.
"Tuonne lukittuun arkkuun", vastasin minä. "Odota iltaan, silloin lähettää äiti minut vaihettamaan sen ison setelin pieniksi."
"Minä tarvitsen ainoastaan viistoista ruplaa, Annushka – kuuletko, ainoastaan viisitoista ruplaa – annan ne sinulle taas aamulla takaisin. Ostan sinulle makeisia ja pähkinöitä, jopa nukenkin – kaikki mitä haluat, jos vain olet kiltti tyttö."
"Minä en tarvitse mitään, en tahdo mitään", huudahdin minä kyynelten tukahduttamalla äänellä. Tunsin nyt, ettei hän minusta mitään välittänyt. Hän ei havainnut kuinka suuresti häntä rakastin, vaan luuli, että tekisin hänelle mieliksi ainoastaan makeisten ja pähkinäin tähden. Tässä tuokiossa tulin, lapsi kuin olinkin, tarkoin tuntemaan koko hänen luonteensa ja tunsin tämän seikan tehneen sydämmeeni parantumattoman haavan, etten enempää voinut pitää hänestä, että olin kadottanut entisen rakastetun isäni. Hän sitä vastoin näytti ikäänkuin hurmautuneena lupauksistani ja päätöksestäni, että tekisin kaikki hänen hyväksensä, Jumala taivaassa tietää mitä tämä kaikki maksoi minulle! Tiesin hyvin mistä arvosta nämät rahat olivat äiti-raukalleni. Tiesin hänen joutuvan epätoivoon kadottaessansa ne, ja katumus tuotti minulle sanomattomia tuskia. Mutta isä ei nähnyt eikä ymmärtänyt mitään, hänen ihastuksensa rahain tähden ei tuntenut mitään rajoja: hän suuteli minua, koetti rauhoittaa ja estää minua itkemästä, lohduttaen minua lupauksella, että me jo tänä päivänä lähtisimme tästä huoneesta ja äidin tyköä sekä muuttaisimme pois. Sitten otti hän esille soittajaisohjelman taskustaan ja vakuutti minulle, että se mies, jonka hän tänään kuuli soittavan, oli hänen kuolinvihollisensa, mutta ettei vihollisten vehkeet tulisi onnistumaan. Hän näytti minusta tällä hetkellä aivan lapselta!
Huomattuaan, että kävin aivan vakavan näköiseksi enkä edes hymyillytkään kuten ennen, otti hän hattunsa ja läksi, suudeltuaan minua vielä kerran ja nyykäyttäen päätänsä minulle kehoitukseksi.
Olen jo sanonut, ettei hän ollut aivan täydellä järjellä. Hänen omituinen tapansa näyttäytyi vieläkin enemmän pöydässä. Hän ei saattanut istua sijallaan hiljaan eikä maistanut ruuanmuruistakaan; välin nousi hän ylös heti taas istuaksensa, välin taas tavoitti hän hattuaan juurikuin hänen olisi ollut kova kiiru lähteä, mutta hän ei lähtenyt kumminkaan huoneesta, väliin katseli hän hajamielisesti ympäriinsä ja kuiskaili hiljoilleen itseksensä ja muistutti levottomilla ja kärsimättömillä katseillaan minua lupauksestani. Äitikin kummasteli hänen omituista käytöstänsä ja katseli häntä säikähtyneenä. Mutta minä tunsin itseni aivan kuin kuolemaan tuomituksi. Kun oli syöty, hiivin erääsen soppeen ja luin, kuumeentapaisesti vavisten, minuutteja, kunnes äitini tapansa mukaan lähettäisi minut ostoksille. En koskaan sen jälkeen ole tuntenut tuskallisempia hetkiä kuin nämät olivat; ne eivät milloinkaan lähde muististani. Uusia tunteita, uusia tähän saakka tuntemattomia toivomuksia, uusia kysymyksiä tunkeutui kaikkialta mieleeni, kiusaten minua, jotta sydämmeni oli haljeta.
Vihdoin pani äitini työnsä pois ja huusi minua luoksensa. Vavisten lähestyin häntä. Hän otti rahat laatikosta ja sanoi: "Mene nyt, Annushka, mutta Jumalan tähden ole varovainen, jottei sinulle lueta väärin niinkuin tässä viimein, ja kavahda, ettet pudota mitään." Rukoilevalla katseella silmäsin isääni, mutta hän nyökäytti ainoastaan päätänsä, hymyili minulle ja hykersi kärsimättömänä käsiänsä. Kello löi viisi; kello seitsemän alkaisi konsertti.
Portailla seisahduin odottaakseni isää. Hän oli niin liikutuksissaan ja kärsimättömänä, että seurasi minua aivan kantapäissäni. Annoin hänelle rahat. Käytävässä oli pimeä, joten hänen kasvojansa en voinut nähdä, mutta tunsin koko hänen ruumiinsa värähtelevän rahoja minulta ottaessaan. Olin kuin kivitettynä enkä voinut liikkua paikoiltani. Vihdoin nousin ylös, kun hän käski minua noutamaan hänen hattunsa. Minä vavahdin juurikuin jääkylmä käsi olisi minuun tarttunut, parkasin, survasin hänet luotani ja juoksin portaita ylöskäsin.
Kun tulin huoneesemme, tunsin itseni kalman kalpeaksi, ja jos olisin sanonut äidille rahat minulta varastetuiksi, olisi hän uskonut minua. Mutta en saanut sanaakaan suustani. Vetotaudin epätoivottomuudella heittäysin äitini vuoteelle ja peitin kasvot käsilläni. Heti senjälkeen aukeni ovi hiljalleen ja kuulin isäni astuvan sisään. Hän tuli hakemaan hattuansa.
"Missä ovat rahat?" kysyi äitini, joka heti arvasi, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. "Missä ovat rahat? Sano heti se!"
Hän riuhtoi minut alas vuoteelta ja veti minut keskelle huonetta. Loin silmäni maahan ja vaikenin; tuskin ymmärsin mitä läheisyydessäni tapahtui tai mitä minusta tahdottiin.
"Missä ovat rahat?" kyseli äitini ja kääntyi äkkiä minusta isäni puoleen, joka nyt tempasi hattunsa. "Missä ovat rahat? Ah, sinä olet ottanut ne, kurja! Sinä tahdot syöstä myöskin hänet turmioon samoin kuin minut – hänet, lapsen! Ei, niin et toki pääse täältä!"
Hän riensi ovelle, salpasi sen ja pisti avaimen taskuunsa.
"Sano nyt suoraan mihin rahat ovat joutuneet!" sanoi hän minulle taas äänellä, minkä mielenkiihko melkein tukehdutti. "Tunnusta kaikki, tai – en tiedä mitä kanssasi tulen tekemään!"
Hän tarttui kasvoisimeeni, miltei raivostuneena. Minä päätin vaieta, mutta loin kumminkin rukoilevaisesti katseeni isääni – yksi katse hänen silmistään, yksi ainoa sana hänen huuliltaan, ja minä olisin ollut onnellinen, kaikista kärsimisistäni tuskista huolimatta. Mutta, Jumalani! tunnottomana käski hän minut vaikenemaan, aivankuin tässä tuokiossa olisin peljännyt mitään uhkausta! Ääneni takertui kurkkuun, hengitys hidastui, minä horjahdin ja putosin tunnottomana permannolle – sain taaskin tuollaisen vetotaudin kohtauksen kuin eilispäivänäkin.
Kun sitten uudelleen pian toinnuin, kuulin jonkun kolkuttavan ovea. Äitini aukasi ja livreesen puettu palvelija näyttäikse kynnyksellä, katseli kummeksuen ympärilleen ja kysyi soittotaiteilija Jefimoffia. Hänellä oli isälle kirje B:ltä, joka oleskeli juuri ruhtinaan tykönä. Tämä kirje sisälsi pääsylipun S:n soittajaisiin.
Tuon livreepukuisen palvelijan esiintyminen ja hänen herransa tervehdys tuolle köyhälle Jefimoff-nimiselle viuluniekalle vaikutti äkkiä äitini kokonaan lumoavaisesti. Olen jo sanonut, että hän, huolimatta kaikesta kurjuudestamme, vielä rakasti isääni ja että hänen sydämmensä oli muuttumaton, vaikka kahdeksan vuotta kestäneet yhtämittaiset kärsimykset sitä olivatkin kyllin raadelleet; hän saattoi vieläkin lempiä onnetonta isääni! Hän uskoi kenties, että äkillinen muutos nyt oli tapahtuva hänen miehensä kohtalossa ja tämäkin toivon varjokuva vaikutti toisen mielipiteen hänessä. Ruhtinaan jalomielisyys herätti luottavasti tuhansia haaveellisia aatoksia hänessä eloon, sillä nyt saattoi hän taaskin puhella ystävällisesti isän kanssa, antaa hänelle kaikki anteeksi, vieläpä tuon viimeisen rikoksenkin, ainoan lapsensa uhrauksen. Äiti kai pitikin uusien toiveittensa huumauksissa tätä tapausta ainoastaan köyhyyden ja kurjuuden aikaansaamana neuvottomuutena.
Myöskin oli ruhtinaan huomio isääni tehnyt silminnähtävän vaikutuksen. Hän tuli ilosta hämilleen ja kuiskasi jotakin äidilleni, jonka jälkeen tämä lähti ulos ja moniaan minuutin kuluttua palasi vaihetettujen rahojen kanssa, joista isäni antoi ruplan palvelijalle, joka poistui kohteliaasti kumartaen. Isäni pukeutui ja otti esille vanhan hännystakkinsa, joka jo oli hieman kulunut. Äiti itse kiinnitti valkoisen huivin hänen kaulaansa, ja kun kaikki oli saatu säntilleen otti hän hattunsa ja pyysi lasin vettä. Isä oli kalpea ja vaipui väsyneenä tuolille. Sitten poistui hän.
VI.
Me jäimme kahden. Minä ryömin huoneen loukkoon ja katselin kauan äitiäni ääneti. En koskaan ollut nähnyt häntä semmoisessa mielenkiihkossa; huulensa värähtelivät, nuot kalpeat kasvot rupesivat yhtäkkiä hohtamaan ja välin vavahteli koko hänen ruumiinsa. Vihdoin puhkesi hänen tuskansa valituksiin, raskaisiin huokauksiin ja katkeriin nuhteluihin.
"Minä olen syyllinen kaikkeen, minä yksin!" puheli hän itsekseen. "Mitä on tytöstä tuleva minun kuoltuani?" jatkoi hän ja pysähtyi keskelle lattiaa, aivan kuin tämä ajatus olisi salaman lailla häneen sattunut. "Annushka, lapseni, kurja, onneton lapseni!" huudahti hän ja syleili minua intohimoisesti ja suonenvetomoisesti. "Mikä on sinusta tuleva, kun en minä itse saa kasvattaa ja ohjata sinua? Ah, ethän sinä minua käsitä! Vai ymmärrätkö minua todellakin, Annushka, ajatteletko mitä nyt olen sinulle sanonut?"
"Kyllä, äiti, kyllä!" vastasin minä.
Hän piti minua kauan syleilyssään, ikään kuin eronhetki jo olisi saattanut hänelle sanomattoman tuskan tunnon.
"Äiti, äiti", itkeä nyyhkytin, "minkätähden – miksi et pidä isästä?"
Kyyneleet tukahduttivat ääneni, samalla kuin tuskallinen huokaus kohosi äitini äitini rinnasta. Taas alkoi hän epätoivossaan astua edestakaisin huoneessa, hiljoilleen mutisten itsekseen: "Kurja kurja lapsi, en ole ollenkaan huomannut kuinka hän on kehittynyt, hän tietää jo kaikki, kaikki. Jumalani, minkälainen esimerkki!" Hän väänteli käsiänsä ja oli menehtymäisillään. Sitten palasi hän luokseni ja suuteli minua sanomattoman lempeästi, suuteli käsiäni, kostutti ne kuumilla kyynelillään ja pyysi anteeksi. En koskaan ollut nähnyt häntä niin liikutettuna. Näin kului tuntikausi. Rauenneena ja väsyksissään kehoitti hän vihdoin minua menemään levolle. Vetäydyin takaisin loukkooni, mutta en saanut unta. Ajatellessani äitiäni sekä isääni tunsin ääretöntä tuskaa. Suurimmalla levottomuudella odotin hänen kotiintuloansa. Puolen tunnin kuluttua tuli äitini palava kynttilä kädessään katsoakseen tokko olin nukkunut. Rauhoittaakseni häntä, suljin silmäni. Luullen minun todellakin nukkuvani, kääntyi hän pois minusta, astui hiljoilleen kaapin tykö ja kaasi lasillisen viiniä itselleen. Hän tyhjensi lasinsa ja kävi sitten levolle. Hän jätti oven auki ja asetti kynttilän pöydälle, niin kuin tapansa oli kun isäni palasi myöhään kotia iltasin.
Makasin kauan sekavassa puolihorroksissa ja mitä kamalimmat unet häiritsivät minua. Olisin mielelläni huutanut, mutta en voinut saada sanaa suustani. Vihdoinkin kuulin ovea avattavan – yötä oli jo melkoisesti kulunut. En tiedä kuinka pitkä aika jo oli kulunut, mutta kun äkkiä aukasin silmäni, huomasin isäni istuvan aivan oven suussa, kalpeana ja synkkiin haaveiluihin vaipuneena. Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa. Miltei loppuun palanut talikynttilä loi himmeän valon huoneesen.
Katselin kauan isääni, mutta hän istui yhä vielä liikkumatta ja samassa asennossa, pää kumarruksissa ja kädet lujasti polviin nojautuneina. Koetin pari kertaa huutaa hänelle, mutta en sanaakaan saanut päästetyksi kurkustani. Vihdoin näytti hän äkkiä heräävän ajatuksistaan; hän kohotti päänsä ylös ja läksi oven luota, pysähtyen keskelle lattiaa, aivan kuin ei vielä olisi ollut varma päätöksessään. Sitten astui hän nopeasti äitini vuoteen tykö, kuunnellakseen josko hän jo nukkui ja meni, äidin nähtyään nukuksissaan, viululaatikolleen. Hän otti soittokoneen mustasta kotelostaan ja asetti sen pöydälle, taaskin vilkaisten ympärilleen. Hänen katseensa oli sekava – semmoisena en ollut häntä koskaan nähnyt.
Hän tarttui viuluun, mutta pani sen heti pois ja sulki laatikon. Nähtyään sitten tuon avonaisen kaapin, hiipi hän hiljaa sen luo, kaasi lasillisen viinaa itselleen ja tyhjensi sen ahnaasti. Kolmannen kerran tarttui hän viuluunsa ja – kolmannen kerran pani hän sen taas pois ja astui äitini vuoteelle. Kivettyneenä tuskasta ja kauhusta seurasin liikkumattomana kaikkia hänen liikkeitänsä. Seisten vuoteen ääressä, näytti hän kauvan kuuntelevan jotakin, sitten kohotti hän nopeasti peitteen silmiltä ja kosketteli kasvoja kädellänsä. Minua kauhistutti. Hän kumartui vielä kerran alas ja näytti puristavan päätänsä lujasti äidin kasvoja vastaan. Mutta kun hän kohotti sen taas ylös, näytti jonkunlainen hymyily levinneen hänen kamalan kalpeille kasvoillensa. Hiljaan ja varovaisesti veti hän peitteen äitini pään ja jalkojen verhoksi, ja minä aloin väristä tavattomasta tuskasta: äitini syvä uni täytti minut kauhulla, ja levottomuudella tuijotin noita kangistuneita, liikkumattomia viivoja, jotka peitteen läpi paljastivat hänen jäsentensä ulkopiirteet. Salaman tavoin juolahti kauhea ajatus aivoihini.
Kun isäni oli lopettanut kaikki alkuvalmistukset, läksi hän taaskin kaapille ja tyhjensi paloviinatähteen. Koko hänen ruumiinsa vavahteli ja hän kävi äkkiä niin kalpeaksi, että tuskin saatoin häntä tuntea. Hän otti esille viulunsa – olin ennen nähnyt sen ja tiesin sen olevan soittokoneen, mutta nyt odotin jotakin kauheata ja kummallista – – ja säpsähdin kovin ensi säveleen kuultuani. Isäni rupesi soittamaan. Mutta säveleet, kajahtelivat epäjärjestyksessä ja katkonaisina viulusta. Aina välin keskeytti hän soiton, aivan kuin olisi jotakin haaveillut; vihdoin pani hän synkän ja toivottoman näköisenä jousen pois ja loi katseensa äitini vuoteelle. Siinä mahtoi olla jotakin, mikä häntä vaivasi. Hän lähestyi taaskin vuodetta – ja äkkiä rupesi hän hakemaan jotakin, hän tempasi kiireesti käsiinsä mitä suinkin huoneessa sattui olemaan: vaatteita, äitini vaipan, oman vanhan takkinsa, jopa minunkin repaleeni ja asetti kaikki äitini peitteeksi, mutta äiti pysyi kuitenkin liikkumattomana.
Hän nukkui tavattoman raskaasti!
Nyt näytti isäni hengittävän keveämmästi, aivan kuin ei mikään häntä enempää vaivaisi. Hän siirsi kynttilän syrjään ja käänsi selkänsä vuodetta kohden, otti viulunsa ja rupesi soittamaan, ensin vetäisten jousella kiivaasti pitkin kieliä.
Mutta tuopa ei ollutkaan mitään oikeata soittoa. Muistan aivan hyvin tuon hetken. Ei, se ei ollut mitään soittoa, jommoista sittemmin useasti olen saanut kuulla. Ne eivät olleet viulun säveliä, vaan ihmissielun kauheata vaikeroimista, mimmoista ei koskaan ollut ennen kuulunut synkässä huoneessamme. Mielikuvitukseni oli kenties sairas ja aistimeni ärryttyneet kaikesta siitä mitä olin nähnyt, mutta luulen aivan varmaan kuulleeni ihmissydämen voihkimista ja vaikeroimista, sillä mielipuolen toivottomuus ilmautui näissä äänissä, ja kun vihdoin tuo kauhua herättävä loppusävel kajahti, vihlovana epätoivoisena sieluntuskana – silloin en sitä enää kestänyt: kyyneltulva virtasi silmistäni ja hirvittävällä, epätoivoisen parahduksella syöksyin isäni luo ja kiedoin käteni hänen kaulaansa.
Hän säpsähti ja viulu vaipui hänen käsistään. Tuokion seisoi hän siinä kuin kiinninaulattuna, hänen katseensa harhaili arastelevasti ja levottomasti ympäriinsä, ikäänkuin hän olisi jotakin hakenut – sitten tarttui hän äkisti viuluunsa ja heilutti sitä päänsä yllä – vielä hetkinen, ja hän olisi surmannut minut!
"Isä!" huusin minä. "Isä!"
Hän rupesi vapisemaan ankarasti ja peräytyi pari askelta takaperin.
"Vai niin, oletko sinäkin täällä! Vielä ei ole kaikki lopussa. Sinä olet siis vielä täällä!" huusi hän ja nosti minut maasta.
"Taivaan tähden, minua niin kovin peloittaa!" huusin minä yhtenään.
Kyyneleeni saivat hänet taas järkehensä. Hän asetti minut vitkalleen alas ja katseli minua ääneti. Vihdoin näytti hirvittävä muutos kerrassaan tapahtuneen hänen sielussansa. Hänen oudosti tuijottavista silmistään valui kyyneleitä, hän kumartui puoleeni ja katseli minua yhtämittaisesti silmiin.
"Isä!" huusin minä kauhussani. "Älä katsele minua noin hirveästi! Lähtekäämme tästä talosta, paetkaamme heti!"
"Niin, paetkaamme! Pian, pian, Annushka!"
Minä pukeusin kiireesti ja rupesin sälyttämään kokoon kaikkein tarpeellisimmat esineet.
"Onko kaikki valmiina?" kysyi isäni. "Kiiruhda!"
Sidoin kaikki yhteen myttyyn, kiinnitin huivin päähäni ja olimme juuri lähtemäisillämme, kun isäni pysähtyi epäilevänä. Hän hieroi otsaansa, juurikuin hänellä olisi vielä ollut jotakin tärkeää tehtävänä. Vihdoin näytti asia hänelle selkenevän. Hän otti esille piirongin avaimen, joka oli äitini päänalustan alla, otti moniaita kultarahoja ja pisti ne käteeni.
"Kas tuossa, ota ne", kuiskasi hän, "pidä niistä vaari äläkä hävitä niitä!"
Nyt olimme taaskin valmiit lähtemään, mutta vieläkin kerran hillitsi hän itsensä.
"Annushka", alkoi hän, taistellen sekavia tunteitansa vastaan, "lapseni, olen unhottanut vielä jotakin – mutta mitä? Sitä en tiedä. Kas nytpä muistanenkin: Tule tänne, Annushka!"
Hän vei minut siihen nurkkaan, jossa pyhimyskuva riippui, ja käski minua laskeumaan polvilleni.
"Rukoile, lapseni, rukoile – se tuottaa sinulle helpoitusta! Niin, se on varmaankin tuottava sinulle helpoitusta, jos rukoilet", kuiskaili hän, osoittaen pyhimyskuvaa ja tuijottaen minuun niin kummallisesti.
Minä polvistuin ja lankesin, tuskaa ja toivottomuutta täynnänsä, kasvoilleni. Koetin rukoilla, koetin luoda kaikki ajatukseni ja tunteeni rukoukseen, mutta turhaan; tuska sai vallan minussa. Kiusattuna ja uupuneena nousin ylös; nyt en enempää tahtonut seurata häntä, vaan päätin pysyä kotona. Vihdoin en enää saattanut pidättää tuota kysymystä, mikä minua niin hirveästi vaivasi.
"Isä", sanoin kyynelsilmin, "entäs äiti? Miten on äidin laita? Miksi -"
Muuta en voinut sanoa, en saanut ääntä huuliltani.
Hän katseli ääneti minua ja kyyneleitä kiilui hänen silmissään. Sitten tarttui hän käteeni, vei minut äitini vuoteen tykö, korjasi pois kaikki vaatteet, jotka oli hänen yllensä heittänyt, ja kohotti peitettä. Jumalani! Kuolleena, kankeana ja kylmänä virui siinä äitini ilman elon merkkiä. Epätoivossani heittäysin ruumiin ylle.
Isäni nosti minut maahan ja käski polvistumaan vuoteen ääressä, tekemään ristinmerkin kuolleen rintaan ja jättämään hyvästi.
Hänkin laskeusi polvilleen viereeni ja teki samoin kuin minä. Hän oli aivan kuolonkalpea ja hänen huulensa liikkuivat tuskin kuuluvaan kuiskeesen:
"Minä en ole tätä tehnyt, Annushka, en minä – kuuletko, en minä. Olen viaton tähän. Muista se, Annushka!"
"Tule, isä, tule!" rukoilin tuskissani.
"Niin, nyt on aika – paras aika!" sanoi hän, tarttuen käteeni ja kiireesti lähtien huoneesta. "Nyt on, Jumalalle kiitos, kaikki ohi – ohi!"
Me astuimme käytäviä alas. Uninen portinvartija aukasi portin ja katseli meitä luulevaisesti. Isäni näyttikin ikäänkuin pelkäävän että portinvartija pidättäisi häntä, sillä hän kiiruhtihe edellä, että tuskin ennätin seurata häntä. Oli satanut lunta ja vieläkin tuprutteli lumihiutaleita alas pilvistä. Oli kylmä; minua palelti ja juoksin niin nopeasti kuin taisin isäni jäljestä ja iskin kiinni hänen takinliepeesensä. Kainalossaan kantoi hän viululaatikkoansa ja pysähtyi aina välin paremmin kohentaakseen taakkaansa. Näin astuimme ainakin kolmeneljännestuntia. Vihdoin poikkesi hän kadulta alas venelaiturille kanavalla ja istuihe kivelle noin kyynärän etäisyydelle avannon luota jäällä. Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt läheisyydessä, Taivaan Jumala, tuota kauhistavaa ajatusta, mikä nyt valtasi minut, en koskaan unhottaa, vaan muistan sen kuin eilisen päivän! Vihdoin oli tuo nyt tapahtunut, tuo, josta kokonaisen vuoden olin uneksinut: olimme hyljänneet asuntomme. Mutta tätäkö olin sitten odottanut, tästäkö lapsellinen haaveiluni oli uneksinut, ajatellessani sanomattomasti rakastetun isäni vastaista onnea? Ennen kaikkea vaivasi minua nyt ajatellessani äitiäni. Minkätähden olimme hyljänneet hänet ja jättäneet hänen ruumiinsa hyödyttömänä esineenä?
"Isä", aloin minä, kun en enempää jaksanut taistella suruani vastaan äitini tähden, "minkätähden jätimme äidin? Palatkaamme jälleen hänen tykönsä!"
"Niin, niin", huusi hän äkkiä ja nousi ylös kiveltä, aivankuin joku uusi ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Niin, Annushka, mene äidin tykö. On niin kylmä. Mene, Annushka, mene! Kynttilä palaa kotona, sinun ei tarvitse peljätä; ja tule sitten tänne taaskin; mene yksin, minä odotan sinua täällä – minä pysyn aivan varmaan täällä."
Minä noudatin hänen käskyänsä, mutta tuskin olin poistunut pari askelta, ennenkuin omituinen kirvelevä tunne pakoitti minua vilkaisemaan taakseni – ja minä näin kuinka isäni paraillaan juoksi päinvastaiselle suunnalle, pakeni minua, hylkäsi minut tämmöisenä hetkenä! Minä parkasin ja syöksyin hurjasti säikähtyneenä hänen jälkeensä. Hengitykseni kävi tukehduttavasti – hän lisäsi vauhtiaan – olin jo kadottamaisillani hänet näkyvistäni! Näin juostessani pysähdyin korjatakseni hänen hattunsa, jonka hän oli pudottanut kadulle; sitten jatkan juoksuani saavuttaakseni hänet. Voimani uupuvat, jalkani eivät tahdo enää kantaa – tunnen jotakin erinomaista tapahtuvan minussa: luulen kaiken tämän paljaaksi uneksi ja sama tunne vallitsee minussa kuin unessa luulemme jonkun meitä hätyyttävän; silloin tahdomme paeta, mutta siihen emme kumminkaan kykene. Sieluani raatelee tuskallisimmat tunteet; minua säälittää hän, ajatellessani kuinka hän pakenee takitta ja hatutta minua, omaa rakasta lastansa. Minä tahdon ennättää hänet, ainoastaan sanoakseni hänelle, etten enää häntä seuraa, jollei hän sitä halua – että ainoastaan tahdon suudella häntä. Vihdoin näen hänen poikkeavan eräälle syrjäkadulle, ja nyt ovat voimani kokonaan lopussa; parahdan itkemään, päästän sydäntä särkevän huudon. Muistan työntäneeni kahta henkilöä vastaan, jotka katselevat meitä kummastellen. – "Isä! Isä!" huudan minä viimeisen kerran, horjahdan ja vaivun suin päin katukivitykselle erään portin edustalla. Tunnen kuinka kuumaa verta valui kasvoilleni ja minä menen tunnottomaksi.
Kun sitten tulin tajuntaani, makaisin pehmoisella vuoteella lämpymässä huoneessa ja näin ystävällisiä, hellästi levottomia kasvoja ympärilläni, jotka tervehtivät heräämistäni ilolla. Näin erään vanhan vaimon silmälasineen, uljaan herran, joka katseli minua suurella osanotolla, erään nuoren kauniin neidin sekä vanhan herran, joka piteli minua kalvostimesta ja katsoi kelloansa. Muuan niistä, johon yöllä olin törmännyt yhteen, oli ruhtinas, jonka talon eteen olin vaipunut maahan. Kun tyystin oltiin tiedusteltu ken minä olin, päätti ruhtinas – sama mies, joka oli lähettänyt isälleni pääsylipun soittajaisiin – tästä omituisesta kohtauksesta liikutettuna, ottaa minut perheesensä ja kasvattaa minut omien lapsiensa kanssa. Tiedusteltiin myöskin mihin isäni oli joutunut, ja saatiin tietää hänen ulkopuolella kaupunkia joutuneen mielipuolen raivoisuuteen ja että hän oli viety sairashuoneesen, missä hän seuraavana päivänä oli kuollut.
Hänen kuolemansa oli luonnollinen seuraus hänen elämästään. Hän kuoli kun viimeinen toivon kipinä oli sammunut, kun se, mikä tähän saakka oli pitänyt häntä elossa, äkkiä oli näyttäytynyt narrinpeliltä. Totuus sokaisi hänet sietämättömällä loistollaan, ja mikä oli valetta, se ilmautui vihdoin hänenkin silmissään valeena. Viimeinen sävel, joka kajahti tuon kuolemattoman S:n kielistä, paljasti hänelle taiteen salaisuuden, ja nero, tuo ikuisesti nuori, mahtava todellinen nero musersi hänet suurenmoisella jaloudellaan. Nyt oli äkkiä tapahtunut se, jota hän koko elämässään tuskalla ja kaiholla oli odottanut. Miekka, joka aina oli riippunut hänen päänsä yllä, oli suistunut alas ja haavoittanut hänet kuolettavaisesti. Hän tahtoi paeta tuomiotansa, mutta hänellä ei ollut enempää mitään pakopaikkaa, sillä viimeinenkin toive oli kadonnut. Hän oli yksin – hän oli nyt vapaa kun vaimonsa, tuo hänen luulemansa paha hengetär, oli kuollut! Viimeisen kerran oli hän aikonut epätoivossaan laatia ankaran ja järkähtymättömän arvostelun maailman kuulun viulunsoittajan taidosta, mutta hänen voimaton jousensa ei ollut kyennyt viulustaan virittämään suuren neron aimo säveleitä – ja samalla hetkellä joutui hän auttamattomasti sen mielisairauden uhriksi, mikä jo kymmenen vuotta oli hänen sielussaan vieraillut.