[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGotJnbaUe7aSI6koJbmLo0UwHA50VLOy9HNktlDeSYU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2399,"Salakuljettajan tytär","Nonnen, Emily",1812,1905,"2399-nonnen-emily-salakuljettajan-tytar","2399__Nonnen_Emily__Salakuljettajan_tytär","eli Mitä aallot kertoivat","romaani",[],[],"fi",1873,1890,31195,199437,false,63941,[23],"Sweden -- Fiction",[25],"Novels","\"Salakuljettajan tytär eli Mitä aallot kertoivat\" by Emily Nonnen is a novel written in the late 19th century. The story centers around a young girl named Elsa, who navigates the challenges of her harsh environment, dealing with issues of loneliness, parental absence, and the ominous activities surrounding smugglers in her coastal village. The narrative paints a vivid picture of Elsa's struggles and the mystical allure of the sea as a companion.  At the start of the novel, readers are introduced to Elsa, a girl who lives in Svartviikki, a place shadowed by tales of ghostly occurrences and dark history. The opening chapters depict a picturesque yet eerie coastal scene, setting the tone for Elsa's internal and external conflicts. Two local women discuss the mysterious girl who often gazes out to sea, hinting at her family's troubled reputation. As the story unfolds, Elsa grapples with her oppressive household, where she faces neglect and abuse, particularly from her mother, Ulrika. Following a series of tragic events, including her father's imprisonment and her mother's death, Elsa finds herself alone and determined to escape her dire circumstances, seeking a fresh start in a world filled with uncertainty. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Bärlund, Johan",296,"Elsa on kalastajan ja salakuljettajan tytär, joka varttuu karussa Svartviikissä. Kertomus seuraa tytön vaiheita, jotka vievät hänet rannikkokylän salakuljetuspiireistä ja vankilavierailuista aina matkoille Italian historiallisiin kaupunkeihin.","Emily Nonnenin 'Salakuljettajan tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2399. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SALAKULJETTAJAN TYTÄR\n\neli Mitä aallot kertoivat\n\n\nKirj.\n\nEmily Nonnen\n\n\nSuomennos Johan Bärlund\n\n\n\n\n\nRaumalla,\nRauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n     I. Kalastajan tyttö Svartviikissä.\n    II. Kylässä.\n   III. Salakuljetus.\n    IY. Urhea päätös.\n     V. Maantiellä.\n    VI. Pieni kukkaistyttö.\n   VII. Niilo.\n  VIII. Titania.\n    IX. Elsan ensimäinen esiintyminen.\n     X. Yliskamarissa.\n    XI. Lääkäri ja hänen sisarensa.\n   XII. Vankilassa.\n  XIII. Ekepyy.\n   XIV. Muuan käynti sairaan luona.\n    XV. Tunnustus.\n   XVI. Mitä Elsa arveli.\n  XVII. Venetsiassa.\n XVIII. Matkustus.\n   XIX. Spezzian lahdelma.\n    XX. Florensissa.\n   XXI. Ikuinen kaupunki.\n  XXII. Jälleennäkeminen.\n XXIII. Vieraissa käynti.\n  XXIV. Lopputapauksia.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKalastajan tyttö Svartviikissä.\n\n\nOli kaunis aamu. Keveä sumu levisi ikäänkuin vaippa taivaalla,\nlieventäen auringon säteitä; taivaan rannalla lepäsi meri kirkkaana\nkuin peili; mutta rannalla kuului kumisevaa suhisemista, jossa aallot\nuneliaasti loiskuivat kallioita vasten; etäinen saaristo loisti kuin\nhopea, kun joku himmeä auringon säde silloin tällöin lankesi sen\nrinteille; taivas, meri ja maa, kaikki vivahti yhtä hopeanharmaalta,\njolla on niin hyvä ja mieltä rauhoittava vaikutus.\n\nJyrkkää kalliopolkua, joka vei rannalta ylöspäin, tuli kaksi\ntalonpoikaisnaista käyden; vanhempi heistä kantoi suurta koria, täynnä\nhauroja.\n\n\"Tuo kori on ylen raskas teille, äiti Maija\", sanoi nuorempi; \"tulkaa,\nminä tulen auttamaan teitä sitä kantamassa; täällä on niin liukasta\nkivillä sateen jälkeen. Mutta mitä se on, jota te katselette? ei\ntodellakaan ole niinkään huokea kulkea täällä, jollei tarkoin varo\nitseään; jalka luiskahtaa huokeasti, ja jos kerran putoo alas näiltä\njyrkiltä kallioilta, niin ei konsanaan pääse ylös, se on varma, se.\"\n\n\"Niin, katsoppas Anna Leena, minä kurkistan juuri kalastajan tyttöä\ntuolla kaukana; Musta Jussin lasta, kuten tiedät. Sangen harvoin käyn\ntätä tietä; vaan ani harvoin, silloin kun tahdon tuoda erästä toista\nlaatua hauraa, jota ainoastaan löytyy perukassa tuolla alhaalla, ja\njota ukollani on tapana viedä mukanansa Almsjön vapaaherrattarelle,\nkäydessään kaupungissa; sillä hän on kivulloinen, ja lääkäri on\nsanonut, että hänen on lepääminen hauralla. Kaikkia merkillisiä\nihmiset nyt löytävät tähän aikaan! Mutta mitähän se olikaan, jota,\nminun piti sanoa? Niin, silloin näen aina kalastajan tytön istuvan\nsamassa paikassa kalliolla ja kurkistelevan merelle päin, ikäänkuin\nnäkisi hän kummituksia; se on kaunis tyttö, sitä ei voi kieltää,\nkatso miten tukkansa lentää tuulessa, kun vähäkin puhaltaa; se hohtaa\nkuin kulta, ja nuo suuret mustat silmät sitten; luulen että lapsi on\nlumottu, hän ei koskaan liikahda, istuessaan tuolla kivellä; jonakuna\nkauniina päivänä voi tapahtua että vesi viruttaa hänet pois, ja kuka\ntietää vaikkapa hän taas nousee ylös vedenpeikkona; tuollaista sattuu\ntoisinaan, olen kuullut\", kuiskasi eukko sala-kähmää.\n\n\"Voi\", sanoi Anna Leena, joka ei näyttänyt kuulevan tuota viimeistä\nmuistutusta, \"sitte se ehkä on sama pieni tyttö, josta isäni puhuu; hän\nnäkee hänet, kun hän joskunaan tule tänne Svartviikiin kalastamaan,\naina hän istuu harmaassa hameessa tuolla harmaalla kalliolla; isä\nsanoo häntä merikajakaksi, hän näyttää ikäänkuin kuuntelevan jotakin;\njoko sitten aaltoja tai myrskyä, joka on tulossa, niinkuin sanotaan\nmerikajakankin tekevän. Mutta enkö nähnyt noita pieniä kalpeita kasvoja\nkirkossa viime sunnuntaina? Hän näytti niin hartaalta, ja oli kovin\narka.\"\n\n\"Niinpä, varsin oikein; hän oli siellä äitinsä kanssa, muuten ei\ntapahdu usein, että tuo väki käy Jumalan huoneessa. Lapsi parka, tulee\nsurku häntä, vanhempain sanotaan olevan äreät häntä kohtaan, erittäin\näidin, joka näyttää kolkolta kuin kallis aika, aina tuima ja synkkä,\nluulisi hänellä olevan jotakin omalla tunnollaan ja hyvinpä voi niin\nolla, sillä he ovat häijyä väkeä, vaikka minä en paljonkaan tunne\nheitä, sillä he ovat niin vähässä yhteydessä kylän kanssa; harvoin\ntulevat kaloinensa kaupoille, vaikka siitäpä juuri heidän pitäisi\nelämän.\"\n\n\"Asuvatko he tuossa pimeässä mökissä tuolla kallion vieressä?\" kysyi\nAnna Leena.\n\n\"Asuvat niinkin,\" vastasi äiti Maija, \"vanha hökkeli, jossa kukaan\nei tahtonut asua ennenkuin he tulivat sinne. Sanotaan että siellä on\nkummituksia, pitäisi kuulua merkillisiä ääniä yöllä, ja mustia haahmuja\nliikkuu ympärillä, niin että kukaan ei tohdi mielellänsä mennä sinne\nhämärässä.\"\n\n\"Voi, niin pöyhistävää!\" sanoi nuorempi naisista ja näytti kokonaan\naaveita pelkäävältä, vaikka oli kirkas päivä.\n\n\"Niin, kyllä minä sanon sinulle kuinka tuon seikan laita oikein on\",\nsanoi eukko sala-kähmää. \"Kerrotaan että täällä monta vuotta sitten\neli kaksi merirosvoa, jotka olivat kaksoisveljekset. He tekivät retkiä\nja ryöstivät eikä kukaan ollut varma niiltä, ja siihen aikaan kukaan\nei tohtinut tulla aluksella Svartviikkiin. Mutta eräänä päivänä tuli\nheille riita saaliista, ja silloin löi toinen veli toisen kuoliaaksi,\nja sitten hän pakeni, kukaan ei tiedä minnekä; mutta ensin kaivoi\nhän maahan osan saaliista, ja aina siitä lähtien kuullaan kumisevia\nääniä ja merkillistä kolkutusta kallionseinästä, ja tuolla etäämpänä\npitäisi olla suuri punainen verentahra kivillä, jonne mitään sammalta\nei konsanaan kasva, ja jota ei koskaan ankarinkaan rankkasade viruta\nnäkymättömäksi. Sen jälkeen ei kukaan tahtonut mielellään tulla lähelle\nSvartviikkiä, eikä kukaan asunut töllissä, kunnes Musta Jussi, joksika\nhäntä sanotaan, tuli tänne muutamana kauniina päivänä omaisinensa,\nja nyt oleskelevat siellä, mutta minä en tahdo mennä sinne sisälle,\nsen vakuutan, koskaan en tahdo käydä tuon pöyhistävän punaisen kiven\nohitse, jonka pitäisi haisemaan vereltä vielä tänäkin päivänä!\"\n\n\"Voi, äiti Maija, menkäämme täältä\", sanoi Anna Leena kovalla\ntuskalla, \"minä ihmettelen mitenkä voitte tulla tänne kokoomaan tuota\nviheliäistä meriruohoa, kun tuollainen kirous lepää paikalla, se ei\nkonsanaan voi tehdä kenellekään ihmiselle hyötyä; mennään, käy oikein\njäätävä kylmyys seljässäni.\"\n\nJa molemmat naiset ottivat raskaan korin, jonka hetkeksi olivat\nasettaneet kalliolle ja riensivät pois jyrkkää polkuansa.\n\nMutta pieni tyttö, josta olivat puhuneet, istui varsin tyyneenä kallion\nreunalla ja katsoi merelle päin. Kaukana alhaalla hänen jalkainsa\nalla pieksivät aallot jyrkkää rantaa ja heittivät monta valuavaa\nmeriruohonseppelettä, monta kirjavaa simpukkaa kiville. Se oli kuin\nihana soitto, jota tuo pieni tyttö kuunteli, ikäänkuin unessa; mutta\ntuon tuostakin liitelivät katseensa etäämmälle, ikäänkuin olisi etsinyt\njotakin.\n\n\"Voi!\" sanoi hän itseksensä, \"koska he mahtavat tulla kotia. Tässä\nolen istunut koko päivän ja odottanut ja minä en tohdi mennä sisälle,\nsillä silloin vanha Kaisa lyö minua, hän on niin vihainen tätänykyä;\ntosin kyllä äitikin lyö minua toisinaan, mutta häneltä kärsin sitä\nparemmin. Voi tuskinpa kenelläkään pienellä tytöllä on niin ikävää kuin\nminulla? Oi, kuinka näyttivät terveiltä ja iloisilta kaikki ne pienet\nlapset, jotka istuivat kirkossa vanhempainsa vieressä tässä muutamana\nsunnuntaina; voi, niin kaunista kuin oli siellä sisällä, en koskaan ole\nnähnyt niitäkään niin koreata ja juhlallista! Suuret valkoiset enkelit,\noikein kulta-siivillä varustetut seisoivat molemmin puolin alttaria,\nja kun aurinko paistoi heihin korkeista ikkunoista, oi, kuinka ne\nsäteilivät! Voinevatko enkelit taivaassa näyttää kirkkaammilta? Ja\npappi puhui niin kauniisti, minä en ole koskaan kuullut sellaisia\nsanoja. Hän puhui Jumalan Pojasta, joka sanoi: 'Sallikaa lasten tulla\nminun tyköni.' -- Mutta lieneekö hän koskaan tahtonut ottaa vastaan\nketäkään sellaista kuin minä olen, joka aina saan niin paljon toria ja\nkuulen ja näen ainoastaan sitä mikä on ikävää? Ehkä, jos minä rukoilen\nHäntä oikein paljon! Mutta täällä ei kukaan huoli siitä mitä minä\nrukoilen! Niin ja entäpä sitä veisua sitten! Kun urut alkoivat soida,\noli aivan kuin meri kuohuu syvälle ja korkealle, ja äänet, -- ne olivat\nkuin pienet aallot, jotka helähtelevät ylös rantaa vasten Minusta on\nusein tuntunut ikäänkuin aallot laulaisivat, ja nyt, kuultuani virret\nkirkossa, tuntuu minusta juurikuin taitaisivat ne veisata muutamia\nsamallaisia kappaleita kuin ne, joita kuulin urkujen niin koreasti\nhumistessa. Odotappa, minä kuuntelen, ehkä saan kuulla jotakin\nkaunista.\"\n\nJa pieni tyttö kuunteli. Aaltojen loiske oli aina vaikuttanut\nrauhoittavaisesti hänehen, ikäänkuin enkelien kuiskutus; ne olivat\nolleet hänelle ainoat lohduttajat hädässä, mutta nyt tuntui niiden\nhumina saaneen selvemmän merkityksen, sillä siihen yhdistyi muutamia\nsanoja eräästä virrestä, jonka hän oli kuullut kirkossa; hän oli\nmelkein unhottanut ne, mutta nyt ne alkoivat äkisti elää uudelleen\nhänen muistissansa taas ja tiedämmehän kaikki, kuinka muutamat sanat\ntoisinaan ikäänkuin köyttyvät kiinni johonkin vissiin säveleen,\nniin että tuo seuraa meitä, menimme minne tahansa, ja aina kajahtaa\nkorvissamme.\n\n\"Olipa se merkillistä\", sanoi pieni tyttö, \"mutta minä en koskaan\nennen ole kuullut aaltojen veisaavan niin selvästi; ne sanovat aivan\nselvästi: Älä pelkää, lapsiparka, älä pelkää:\n\n    \"On linna luja Jumala\n    Kaikessa hädäss' auttaja.\"\n\n\"Oi, kuinka tuo kuuluu kauniilta; Hän on auttaja, Hän auttaa sinua\nkaikessa hädässäsi!\" Niinhän käy yhäti; niin, nyt tuntuu minusta että\nminun ei enään ole pelkäämistä, minä tahdon aina ajatella tätä ihanaa\nlaulua, ja silloin kiusatkoot he minua ja lyökööt niin paljon kuin\ntahtovat, se kuitenkin loppuu kerran, ja Jumala auttaa minua kylläkin\nkaikessa hädässäni ja murheessani.\"\n\nSilloin kuului äkisti kimeän äänen huuto: \"Elsa, Elsa!\" ja pieni tyttö\nsäpsähti niin kovin, että hän melkein oli syöksyä alas kalliolta jolla\nistui.\n\n\"Elsa\", huudettiin taas, \"istutko sinä siellä taas ja laiskottelet,\nsen sijaan että auttaisit vanhaa Kaisaa, niinkuin minä sinua käskin,\nkun lähdimme pois,\" ja samassa tuli muuan naisihminen äkisti esille\nulkonevan kallion takaa ja tarttui lapsen käteen melkein peloittavalla\nliikenteellä. Naisen kasvot olivat vaaleat ja laihat; siniset silmät\nolivat kadottaneet loisteensa ja synkkä mielen-ilmaus kuvautui niissä,\nmutta vielä voi nähdä että hän kerran oli ollut kauniskin, kenties\nhienommasti sivistynytkin, vaikka monet huolet ja surut olivat\nkaivanneet hänen muotoansa ja raivoittanut hänen mieltänsä. Elsa parka\n(se oli tuon pienen tytön nimi), vapisi äidin lujista kourailemisista\nja saattoi ainoastaan vaivalla änkähyttää: \"Kaisa ajoi minun ulos\nja sentähden istuin tuolla ylhäällä nähdäkseni eikö isä ja äiti jo\npiankin tulisi; mutta minä en nähnyt mitäkään venettä, se tuli ehkä\ntoista tietä Elgaskärin sivutse; minä odotin niin kauvan, ja tulin niin\nväsyneeksi\", ja kyynel vieri alas lapsen poskille.\n\n\"Väsyneeksi tulee laiskuudesta\", huudahti äiti tuimasti, \"Kaisa ehkä\nei olisi ajanut sinua ulos, jos olisit ollut joksikin hyödyksi; katso,\ntuolla hän tulee\", ja Elsa kauhistui, kun tuvan ovi aukeni ja sieltä\nämmä pisti ulos petolinnun näköiset kasvonsa ja oijensi parin käsiä,\njotka melkein näyttivät pedon kynsiltä. Paksut vanukkeiset jäänharmaat\nhiukset riippuivat alas tykkimyssyn alta, joka kerran oli ollut\ntulipunainen, mutta jonka väriä nykyjään ei kukaan voinut eroittaa.\nKeltaisista, ryppyisistä kasvoista loisti pari teräviä harmaita silmiä,\nja väärä nenä kaareutui sisään laskeuneen suun yli, jossa löytyi\nainoastaan yksi ainoa hammas jälellä. Vanhaan aikaan olisi tuo ilkeä\nakka ollut vaarassa tulla noitana poltetuksi; varma on että kaikki\nlapset juoksivat tiehensä kun näkivät hänen etäällä, ja sen olisi\nElsakin mielellään tehnyt, jos olisi saanut luvan; mutta nyt hän seisoi\nvavisten eukon vuodattaessa toria oikein virtana. \"Koskaan hän ei ollut\nnähnyt niin ilkivaltaista penikkaa; mitään hän ei tehnyt, vaan istui\nja uneksui kuni hupsu\", y.m. ja jokaiselta uudelta syytökseltä tarttui\näiti lujemmasti hänen pienokaiseen käsivarteensa, kunnes tyttöparka oli\nruveta huutamaan tuskasta.\n\nSilloin kuului raskaita askeleita kallion takaa, ja muuan suuri,\ntummanverevä mies, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä, riensi\njyrkkää polkua ja seisoi naisten edessä.\n\n\"Anna lapsen olla, Ulrika\", huusi hän, \"aina sinä torut raukkaa\npienokaista! Tule tänne, Elsa, mitä heillä nyt on sinua vastaan\ntyttöseni?\" ja hän silitteli suurella kädellänsä hänen ruskeita\nkiehkuroitansa, ja lapsi nojautui hänen käsivarteensa ja itki hiljaan.\n\n\"Niin sillä tavoin se aina on\", sanoi vaimo katkerasti, \"kukaan muu ei\ntaida tehdä sinulle mieliksi, vaan on aina toraa ja harmia; mutta tuo\ntyttö saa tehdä mitä hän tahtoo eikä saa koskaan kovaa sanaa. Sentähden\nhän onkin niin pilaunut, että sitä ei voi kärsiä.\"\n\n\"Niinpä, teillä naisilla pitää aina olla viimeinen sana, sen tiedän;\nmutta nyt minulla ei ole aikaa kuunnella teidän jupinatanne; rientäkää\nsisälle kaikkityyni, ja toimittakaa minulle tänne ulos muutama pullo\nviinaa, sillä minulla on paljon puhuttavaa miesten kanssa ja tuolla\nsisällä on niin helteistä, ja sitäpaitsi ei siellä saa ensinkään rauhaa\nnaisväen toralta myöskään.\"\n\nNämät sanat sanottuaan kääntyi Musta Jussi sivullepäin, jossa venhe\noli, ja vihelteli toverillensa, ja Ulrika meni Elsan ja vanhan Kaisan\nkanssa sisälle tupaan, joka näytti kovin siivottomalta ja hävinneeltä;\nsisällä oli kuitenkin hiukan parempaa kuin mitä ulkomuodosta voi\notaksua, muutamia tummasta tammesta tehtyjä huonekaluja kaunisti\nseiniä, erään kulmakaapin päällä seisoi raskas hopeainen kannu, joka\nvarmaankin oli nähnyt parempia päiviä, liedellä paloi räiskyvä tuli,\njonka valossa akka sai vieläkin noitamaisemman muodon kuin ennen.\n\n\"Katso täällä, kiiruhda itseäsi, Elsa\", sanoi hän tuimasti kaapin luona\naskaroiden, \"vie ulos tuo tarjotin pulloineen ja laseineen isällesi,\nja tässä on muuan kirje, jonka lähetti kaupungista, tuo yksisilmäinen\nmatruusi tänäpänä aamulla jätti tänne lähteissänsä.\"\n\nElsa otti kaikkityyni pieniin vapiseviin käsiinsä ja meni paikalle,\nmissä isänsä muutamien toisten miesten kanssa oli asettunut pehmeään\nsammalistoon ulkonevan kalliolohkareen alla.\n\n\"Niin, tässä on meidän pieni kaunis Elsamme\", sanoi muuan seurasta,\npitkä, ahvettunut nuorukainen vaaleankeltaisilla hiuksilla; \"tule tänne\nrakas orpanani, ja istahda hiukan polvilleni; siitä on paljon aikaa kun\nme näimme toisiamme.\"\n\n\"Anna lapsen olla, Kalle\", sanoi isä ankarasti, ja Elsa asetti\ntarjottimen litteälle kivelle, joka oli pöydän asemesta, ja riensi pois\nniin pikaan kuin mahdollista.\n\n\"Nyt, hyvät ystävät\", sanoi Musta Jussi laseihin kaataessaan, \"kylläpä\nnyt tarvitaankin aimo kulaus sellaisen retken perästä kuin tämä; se\noli oikein tanssi, se oikein särkee käsivarsissa, sellaisia sutkauksia\nkun sai tehdä; mutta sitte pääsimmekin pakoon noilta kurjilta\ntullinuuskijoilta. Ajatelkaapa, mitenkä ne etsivät meitä! Kukaan ei\naavista, että meillä on olopaikkamme täällä vanhassa merirosvojen\npesässä. Juokaa ukot; olkoon meillä yhtä hyvä onni ensikerralla kun\nmenemme retkillemme. Nyt pitää minun katsoa tuohon kirjeesen; niin, se\non kauppias Sidengreniltä G:ssa, saa nähdä, mitä ukolla on sanottavaa.\"\n\nHetkisen kuluttua, jolloin miehet joivat tuiki vankasti, alkoi Jussi\ntaas puhua:\n\n\"Ensiksikin kiittää ukko Sidengren viime lähetyksestä kun on saanut.\"\n\n\"Siihen hänellä ehkä saattaa olla syytä\", mutisi Matti, muuan\nkarsosilmäinen, terävä-nenäinen mies, joka oli käynyt punaiseksi\nkasvoiltansa paljosta juomisesta, \"olemmehan uskaltaneet henkemme ja\njäsenemme hänen tavaroittensa tähden!\"\n\n\"Tilin tekee hän\", jatkoi Jussi, \"jahka minä vaan käyn hänen\nkonttorissansa.\"\n\n\"Emmepä siitä paljonkaan saa\", mutisi Matti taas.\n\n\"Vielä kirjoittaa hän, että hän näinä päivinä odottaa suurempaa\nalusta kallisarvoisella rahtitavaralla, ja että kapteeni, ikäänkuin\nsattumalta, tulee hetkeksi pysähtymään saaristossa tässä läheisyydessä.\nHän tahtoo niinmuodoin, että meidän pitää olla urkkimassa, ja pitämän\nitsemme valmiina ottamaan vastaan osan pakoista, kun hän antaa\nmerkin, ja sittekun olemme saaneet ne vahingoittumatta aluksesta ja\nmeidän on onnistunut päästä rannikkovartijoista, tulee meidän pitää\nne salassa, kunnes hän saa tilaisuuden lähettää niitä noutamaan.\",\n-- \"Tuokaan jutku ei käy päinsä ilman vaaraa\", lisäsi Musta Jussi\nhetkisen vaiti-oltua, \"mutta tohdin minä yrittää kepposta, kukaan ei\nvoi sanoa että Jussi Svartviikissä on antanut jonkun vaaran peljättää\nitseänsä. Sitäpaitsi tulee siitä rikas saalis, ja olemmepa me olleet\npahemmassakin pulassa odottamatta niin suurta palkintoa. Noh, ukot,\nketkä teistä tahtovat olla mukana; kenenkään ei pidä lähteä, jolla ei\nole halua kestää seikkailua, sitte mietimme miten parhaiten toimitamme\nasian.\"\n\n\"Minä tahdon olla mukana!\" huudahti Kalle ja löi nyrkillänsä kiveen,\nniin että lasit helisivät, \"siellä missä eno johtaa, ei Kallekaan\njää jäljelle, se on varma, se, joskin mentäisiin vaikka kalmaaseen\nkuolemaan!\"\n\n\"Aivan oikein, poikani! Entä te sitten?\"\n\n\"Voit luottaa meihin\", sanoi Pietari ja Kristian; mutta Matti istui\nvaieten ja vaan vilkutteli silmiänsä punaisen tukkansa alta. Vihdoin\nsanoi hän:\n\n\"Enpä minä mene mukana, ellen saa kuitenkin kaksikertaa niinpaljon\nkuin viimein; yhden kurjan viidenkymmenen setelin! Sentähden pitää\nuskaltaman hengen ja jäsenet. Ei, enemmän kuin sata pitää minun saada\nosakseni, muuten en minä tule mukana.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Jussi tuimasti, \"luuleeko hän saavansa enemmän kuin\njonkun toisen on juolahtanut mieleen pyytää; hän, joka milt'ei teki\ntyhjäksi koko asian, hullunkurisilla vehkeillänsä.\"\n\n\"Minä! hullunkurisia vehkeitä. Mitä tarkoittaa Jussi tuonlaisella\njupinalla? Hän on yksivaltias ja luulee että kaikkein pitäisi mukautua\nhänen käsityksiinsä, mutta siitä voi tulla toista, sen hän saa nähdä.\"\n\nMatti syöksi ylös ja sieppasi pullon käteensä, jonka tahtoi heittää\nJussin päähän, mutta samassa tarttui Kalle hänen käsivarteensa. Me emme\ntahdo kertoa niitä hirveitä sanoja ja kiromisia, joita vaihdettiin\nmiesten kesken, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneessä\ntilassa; siitä tuli sellaista riekumista ja kiljumista, että naiset,\nvaikka olivatkin tottuneet tällaisiin ilveihin, syöksivät tuvasta ja\npieni Elsa kietoi käsivartensa isänsä ympäri, ikäänkuin olisi tahtonut\npuollustaa häntä.\n\n\"Sinä olet oma rohkea tyttöni\" sanoi tuo villi merenpeikko ja otti\nlapsen syliinsä, \"sinun tähtesi saapi ehkä tuo viheliäinen Matti mennä\nenemmittä nuhteitta.\"\n\nUlrika puhui myöskin rauhoittavia sanoja, mutta Kaisa-äiti otti Matin\nerinänsä ja lie kuiskuttelivat kauvan keskenänsä. Vihdoin tuli akka\ntakaisin ja sanoi: \"Isä Jussi, Matti on suutuksissa siitä että hän\noli ollut niin tuima ja ylvästelevä, teidän täytyy kai antaa hänelle\nanteeksi ja antaa kaikki olla hyvin taas.\"\n\n\"Kuule nyt, Jussi\", sanoi hänen vaimonsa ja veti häntä toiselle\npuolelle, kun näki että hän näytti epäilevän päätöksessänsä; \"tahdotko\ntodellakin mennä mukana ja antaa hänen tulla seuraan? Minä en luota\nhäneen, joka ei koskaan katso ihmistä suoraan silmiin; ole varoillasi\nhänestä, sen neuvon annan sinulle.\"\n\n\"Niin, niin te naisväki olette aina epäluuloisia, sen tiedän\", vastasi\nmies; \"sitäpaitsi tietää hän nyt niin paljon meidän puuhistamme,\nettä ei olisi hyvä saada häntä viholliseksemme. Noh niin\", sanoi hän\nkorkealla äänellä, kääntyen toiselle puolelle, missä Matti seisoi\nallapäin ja nöyrällä katseella, \"koska kaikki välillämme nyt on oikein\nja hyvin, ja paloviinatippa on vahvistanut meitä vaivaloisen matkamme\njälkeen, on paras että menemme alas venheelle ja autamme miehiä siellä\nkantamaan ylös raskaita pakkoja. Alkaa käydä pimeäksi, ei yhtään\nkalastajaa näy merellä, niin ei kukaan näe mitä meillä on toimena.\"\n\nNyt meni Musta Jussi, toisten miesten seurassa, venheen luo, joka oli\nsijoitettu pieneen lahdelmaan; Matti yksinään jäi jälelle tuokioksi.\n\n\"Hän on sanonut minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi\", kihisi hän\nhampaittensa välistä, \"sitä hän on saava katua! Mutta äiti Kaisalla on\noikein, -- aika ei ole vielä sisällä.\"\n\nHetkisen kuluttua näkyi veneen miehistö, Musta Jussi edellä, kantaen\nraskaita pakkoja liukasta kalliopolkua ylös. Mielittelevillä\nliikenteillä meni Matti heitä vastaan, otti raskaimman kuorman\nselkäänsä, ja sitte mennä ryömi tupaan, jossa Jussi nakutti\nikkunaruutuun ja pyysi erästä avainta, jonka hän kohta sai vaimoltansa.\n\nTuvan takapuolella kasvoi tiuha pensasto, ja kohta takana kohosi\nkorkea kallioseinä, monen syvän halkeaman leikkaama, peitettyinä\nmuurivehreä-köynöksillä, jotka sangen hyvin menestyivät meren tuulilta\nhyvin varjellun salmen reunalla. Suurimpaan näistä halkeamista, eli\noikeimmiten sanottu luolista, meni Musta Jussi sisälle, mutta kääntyi\nkohta takaisin taas. \"Täällä on jo ylen pimeä,\" sanoi hän, \"minä en näe\navaimen reikää; meidän täytyy ottaa valkeaa.\"\n\n\"Tulen kohta\", vastasi Kalle, rientäen pois, ja tuokion kuluttua tuli\nhän takaisin palava männyn kalikka kädessä. Tämän valossa pisti Jussi\navaimen vanhan, ruostuneen rautaoven lukkoon, joka johti luolaan\nsisälle.\n\nHitaasti ja rätisten aukeni ovi, ja eriskummallinen näky kohtasi\nsisäänastuvien silmäyksiä. Tultiin jokseenkin suureen luolaan, jonka\nhimmeitä seiniä haaveellisesti valaisi tulisoiton liehuva valo;\nsiellä ja täällä kiilsivät kvartsikristallit kuni tiamantit; vihreä\nsammalisto kiilui, muutama kostea juova välkkyi kalliolla kuni hopea\nja eräästä halkeamasta katossa näkyi välistä joku tähti korkeudessa\nmenevän ohitse. Mutta kalliolla kimalteli puhdas valkoinen santa, jota\noli jokseenkin paksulta levitettynä, ja ulkonevain kalliopilarien\nvälisiin syvennyksiin lankesi valo monenmoisiin merkillisen muotoisiin\nesineihin, jotka tarkemmin silmäillessä havaittiin olevan tapuliin\nasetettuja laatikoita, pakkoja, muutamat ommeltuja karkeaan kankaasen,\ntoiset niinimattoihin; nassakkoja, pullakkoja, lekkeriä y.m.,\nkaikenlaista sekatavaraa, joka tuon tuostakin oli löytänyt varman\npiilopaikan.\n\n\"Täällä löytyy todellakin vielä suuri varasto jälellä\", sanoi Jussi,\n\"mutta huomenna lähettänee Sokuritoppi & Kumpp. noutamaan omansa, ja\nAlmkvistin ja Saksmanin, noitten nuhjustelijain, täytyy lopultakin\nviedä pois sertinkinsä ja liinansa. Kuitenkin saatte te asettaa\ntuotavanne tänne nurkkaan, siellä löytyy tilaa vielä\", sanoi hän\nmiehille, jotka, raskaiden taakkojensa alla puuhkuen, kömpivät ahtaasta\naukeamasta sisälle.\n\n\"Tiedättekö eno, täällä en minä ole ikänään ollut\", sanoi Kalle,\nkatsellen ympärillensä kummastuksella ja ja heiluttaen tulisoittoa niin\nettä sen punainen valo tanssi eriskummallisesti kallioseinillä ja pihka\nvalui maahan; \"tämä onkin ikäänkuin kuninkaan linna, sellainen josta\nsaduissa luetaan, varustettu kupukäytävillä, pilareilla ja tähdillä,\nikäänkuin lamppuina katossa.\"\n\n\"Niin siitä saamme kiittää ystäviämme merirosvoja\", vastasi Jussi\nnauraen, ja hänen naurunsa kajahteli kumeasti ja merkillisesti pimeissä\nkalliokäytävissä; \"entäs sitä, tuollaisen oivallisen piilopaikan heidän\nsukkeluutensa on hankkinut meille; ja sitten luulotellaan joka paikassa\nympäristöllä nähtävän kummituksia täällä tuvan ympärillä veljenmurhan\ntähden; sentähden ei kukaan tohdi tulla sen läheisyyteen, vaan voimme\nvapaasti toimia mitä mielimme.\"\n\n\"Luullaanko todellakin, että täällä kummittelee?\" sanoi Matti, joka oli\npistäynyt sisälle pieni nassakka kainalossa, ja hänen keltaisen vaaleat\nkasvonsa kävivät vieläkin kalpeammiksi katsellessansa tuskallisesti\nympärillensä luolassa.\n\n\"Luullaan niinkin!\" sanoi Musta Jussi; \"mutta mitä se tekee tuollaiselle\nurhoolle, kuin Matti, jos aaveenkasvot irvistelisivät jokaisesta\nnäistä pakoista. Eläköön merirosvot! He ryöstävät kokonaisia laivoja;\nme olemme rauhaisempia, me toiset, me ryöstämme ainoastaan valtiota,\nja se saattaa huokeasti kärsiä sen. Niin, pojat, oletteko valmiit,\nniin lähdemme\"; ja he hiipivät taas ulos rotkosta, jolloin Matti piti\nitsensä Jussin likeisyydessä ja autti häntä ovea lukitsemassa, joka\nsilminnähtävästi vapisi ruostuneilla saranoillansa.\n\n\"Hyvää yötä, hyvät ystävät\", sanoi Jussi hiljaisesti, kun olivat taasen\ntulleet ulos vapaasen ilmaan; \"huomenna tapaamme taas ehkä toisemme.\nTuolla on vene; tervehdä äitiäsi, Kalle, hyvää yötä.\"\n\nJa salakuljettajat sousivat jokainen hiljaisesti kotiinsa, Mustan\nJussin mennessä vanhaan merirosvotupaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKylässä.\n\n\nSeuraavana päivänä sai Elsa mennä läheisimpään kylään viemään kaloja.\nMuuten oli äidillä tapa käydä siellä joskunaan, että ihmiset luulisivat\nheidän ainoastaan harjoittavan kalastusta, jonkun muun, vähemmän\nluvallisen käsityön asemesta. Mutta tänäpänä oli vanhemmilla muuta\ntekemistä, jonkatähden Elsa lähetettiin yksin, vieden mukanansa korin,\nniin suuren kuin hän voi kantaa. Hän oli sangen harvoin käynyt kylässä,\neikä koskaan yksinänsä; kyllä se hänestä oli hauskaa, mutta hän oli\nmyöskin vähän murheellinen että noin koettaa onneansa omin päin.\n\nTie oli jokseenkin pitkä ja syrjällinen; toisella sivulla kohosi rivi\npaljaita kallioita, joiden rinteiden välistä siellä täällä nähtiin\nvivahdus merestä; toisella puolella sijaitsi huonosti viljeltyjä\npeltoja, joissa harvan kauran tai ohran melkein tukahduttivat\nohdakkeet, ja hävinneet aidat tuskin eroittivat laihoja maatilkkuja\ntoisistansa. Pitkän ajan tuskalla ja vaivalla käytyä tuli Elsa\nvihdoinkin raskaine taakkoineen perille kylään ja asettui aukealle\nruohoiselle paikalle, joka kävi torista ja jossa muutamia talonpoikia\nseisoi rattaittensa vieressä ja akat kävivät ympäri ja tekivät kauppaa.\n\n\"Katso tuolla on tosiaankin tuo pieni kalastajantyttö Svartviikistä,\"\nsanoi Maijaäiti naapurieukollensa. \"Minä kyllä olisin tarvinnut vähän\nkaloja, mutta minä en huoli ostaa mitäkään siltä väeltä; siellä pitäisi\nkäydä vähän niin ja vähän näin, eikä sitä voi tietää miten heidän\nkalansa vaikuttaisi.\"\n\n\"Ne ovat ne jotka asuvat siinä tuvassa, jonka ympärillä aaveita\nnähdään\", sanoi Anna Leena. \"Hui, hui, paras on, ett'ei ole missään\ntekemisessä heidän kanssansa.\"\n\nJa akat kävivät edemmälle; mutta vaikutus heidän sanoistansa jälelle.\nKukaan ei tahtonut ostaa Elsa raukan kaloja, huolimatta siitä\nliikuttavasta rukouksesta, joka näyttäytyi hänen kauniissa, tummissa\nsilmissänsä, joita vähä vähältä himmensi kyyneleet, jotka hän tuskalla\nsai pidätetyksi. Vihdoin tuli kievarin isäntä, jonka pidettiin\nomaavan \"vahvan sielun\", ja joka juuri oli saanut vieraita, jotka\nvälttämättömästä tahtoivat tuoreita kaloja, ja hän osti koko Elsan\nkalavaraston. Kovin iloiseksi tuli hän nähdessään korinsa tyhjänä ja\npienen nahkakukkaronsa rahoista pinnoitettuna. \"Mutta voi\", ajatteli\nhän, \"jospa joku olisi puhunut yhdenkin ystävällisen sanan minulle,\nkuten tekevät muille lapsille!\"\n\nSamassa aukeni kouluhuoneen ovi, ja suuri lauma iloisia koululapsia\ntuli reuhaten hänen sivutsensa; mutta kukaan ei tervehtinyt, he\njuoksivat pienelle ruohokentälle, joka yhdellä puolella muodosti torin\nrajan. Siellä alkoi osa sitoa seppeleitä niityn kukista, muutamat\ntanssivat ympyrässä, toiset juoksivat leskisillä, mutta kun Elsa tuli\nheidän tykönsä ja nyykäytti päätänsä ystävällisesti ja tahtoi kysyä\nsaisiko hän olla mukana hetkisen, kääntyivät he arasti hänestä, tai\nloivat epäileviä katseita tyttö raukkaan ikäänkuin olisivat tahtoneet\nsanoa: \"mitä sinulla, joka tulet tuolta aaveiden pesästä, on tekemistä\nmeidän kanssamme?\"\n\nSilloin läksi Elsa raukka pois ja istui muutamalle kivelle, jossa\nkukaan ei voinut nähdä häntä, ja itki katkerasti.\n\nMutta hetkisen kuluttua kuuli hän etäällä meren kuohuvan paljaitten\nkallioiden juurella, ja hänen mieleensä juolahti mitä aallot olivat\nkertoneet, kun hän viimein oli niin ikävällä mielellä, ja hiljainen\nrauha valtasi hänen, ikäänkuin enkelin siivestä lähtenyt leyhkä.\n\nTyhjällä korilla ja kevennetyllä sydämmellä lähti hän taas\nmatkallensa, kuljettuansa melkein puolen matkaa, oli hän kuulevinaan\nkumeata ähkynää vähän etäämmältä. Hän tunsi itsensä vähän\narkamieliseksi. Jyrkässä tienmutkassa näki hän hevosen, joka seisoi\nja pureksi ruohoja ojan pyörtänöllä, ja ojassa makasivat rattaat\nrikottuine pyörineen; aisat olivat myös rikki, niin että hevonen oli\nvapaa, mutta rikas syötinmaa pidätti sen siinä. Makasiko joku ajopelien\nalla? Elsa juoksi lähemmäksi nähdäksensä, mutta ketään ei näkynyt. Ja\nkuitenkin kuuli hän tuota ähkyvää ääntä, vaikka vähää tuonnemmalta; hän\nmeni hiukan kauemmaksi ja havaitsi mustan esineen, joka makasi ojassa\nnoin kaksikymmentä kyynärää hänestä, tultuaan lähemmäksi, näki hän sen\nolevan erään miehen, joka oli kovin kalpea ja melkein tunnoton, ja\nvertä juoksi hänen oikeasta kädestänsä.\n\nElsan ensimmäinen ajatus oli mennä tiehensä, sillä hän alkoi peljätä;\nmutta huomattuansa että hän mahdollisesti voisi olla joksikin avuksi,\noivalsi hän heti aseman, juoksi pienelle purolle tien syrjään, otti\nvettä sieltä ja ripsutti miehen kasvoille, josta tämä avasi silmänsä ja\nkoetti nousta seisaalle.\n\n\"En luule että olen niin pahoin loukkaantunut\", sanoi hän ruotsiksi,\nmutta kovin murteellisesti, että Elsalla oli vaikeata ymmärtää häntä.\n\n\"Tahtooko pieni tyttö auttaa minua riisumassa takkiani niin että saatan\nnähdä miten on käsivarteni laita?\"\n\nElsa teki sen, ja sitoi haavan vieraan nenäliinalla sangen taitavasti;\nsillä hän oli nähnyt miten meneteltiin, kun salakuljettajat toisinaan\ntulivat pahoin ruhjotuksi vaarallisessa toiminnassaan.\n\n\"Paljon, paljon kiitoksia\", sanoi muukalainen, joka oli erittäin\nhyvänluontoinen mies; \"mutta pieni kiltti tyttöni, mitä meidän nyt on\ntehtävä, minä olen kadottanut matkakumppanini, ajopelit ovat rikki,\nmiten tulla edemmäksi?\"\n\n\"Jos te voitte käydä kappaleen matkan\", sanoi Elsa, \"niin muistan\nettä tässä läheisyydessä löytyy pieni kestikievaritalo, tosin kovin\nyksinkertainen, mutta tapana on muuttaa hevosia siellä; sieltä\nvarmaankin voitte saada sitä mitä tarvitsette, ja he pitävät kylläkin\nhuolta hevosesta ja rattaista; kyllä minä osotan tien, mutta minun\ntäytyy sitten kiiruhtaa kotia.\"\n\nHe kulkivat hitaasti eteenpäin, sillä vieras oli huumeuksissa\nputoomisestansa. Pienessä kievaritalossa tuli muuan leppeä akka heitä\nvastaan, hän lupasi pitää huolta vieraasta parhaammalla tavalla, jonka\njälkeen tämä otti Elsan käden omaansa ja vei ne huulillensa, ikäänkuin\nElsa olisi ollut kuningatar; mies laski sitten toisen käden rinnallensa\nja kiitti tyttöä sydämmestä. Lähdettyänsä matkalle näki Elsa vielä\nkauan hänen seisovan veräjällä, monen uteliaan porsaan ympäröimänä, ja\nviittaavan kädellänsä jäähyväisiä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nSalakuljetus.\n\n\nOli helteinen ilta; mustia pilviä kokoontui taivaalle, meri oli\ntuhkanharmaa, ainoastaan verenpunainen juova näkyi taivaanrannalla.\nSilloin kokoontuivat kaikki salakuljettajat, Mustan Jussin käskystä,\nsillä hän oli tiedustelijoittensa kautta saanut tietää että se laiva,\njosta kauppias Sidengren oli kirjoittanut, vihdoinkin oli saapunut\nheidän vesillensä ja makasi nyt ankkurissa luodon sivulla, ei\nkaukanakaan Svartviikistä, siellä odottaen niiden tuloa, joitten piti\nauttamaan salaa viemään osan sen kallisarvoisesta rahtitavarasta. Kaksi\nvenhettä oli valmiina heti paikalla lähtemään, kun Elsa tuli isänsä luo\nja pyysi hartaasti saada seurata mukana. \"On niin ikävää\", sanoi hän,\n\"aina jäädä kotia vanhan Kaisan kanssa, joka on niin nurja ja äreä;\nvoi, isä, enkö saa tulla mukana?\"\n\nJussilla oli vaikeata kieltää tytöltä niitäkään, sillä Elsa oli ainoa\nolento, josta hän todellakin piti, ja kuinkakin julma ja kova hän oli\ntuli hän tavallisesti lempeämmäksi kun tyttö katsoi ystävällisesti ja\nrukoilevaisesti häneen. Mutta samassa tuli Ulrika heidän luoksensa ja\nsanoi tuimasti: \"Mitenkä Elsa tohtii tuoda esiin sellaista pyyntöä,\nmene heti paikalla sisälle ja ole joksikin hyödyksi siihen sijaan että\nseisot täällä ja ammottelet.\"\n\nMutta Jussi käski vaimonsa erikseen ja lausui matalalla äänellä, että\njoskunaan voi olla hyvääkin ottaa naisia ja lapsia mukaan. Jos ehkä\nolisi joku tullivene ulkona, niin voisi paremmin päästä epäluuloista,\nsillä kun sellaista tavaraa oli venheessä, oli uskottavaa ettei\nniitäkään tärkeämpää ja suurempaa tointa ollut käsillä; sitäpaitsi\nei olisi mitään vaaraa tänä iltana, kun olivat niin hyvin varoneet\nitseänsä, vaan Jussi tahtoo nyt että hän sekä Elsa tulisivat mukaan.\n\nTätä mahtisanaa vastaan ei ollut mitään sanomista; ja vaimon täytyi\nhyväksyä sen, vaikka se aikaansai Elsalle useoita salaisia nyhjäyksiä.\nTämä kuitenkin oli mielissään siitä että sai olla mukana näissä\nvaarallisissa matkoissa, joista usein oli kuullut kerrottavan; sillä\naina siitä asti kun olivat tulleet Svartviikkiin, hänen ollessaan vielä\nhyvin pieni, olivat salakuljettajat ainoat, joita hän näki, ja hän oli\nniin tottunut kuulemaan heidän kertomuksiansa, että hän koskaan ei ollut\ntullut ajatelluksi oliko heidän toimensa rehellistä vai epärehellistäkö.\nHän ei tiennyt niistäkään muusta; mutta samoinkuin verisellä\ntaistelutantereella joskus voi tavata valkean ruusun, joka on säilyttänyt\npuhtautensa ja tuoksunsa, olematta kauhean ympäristönsä saastuttama,\nniin oli Elsankin hurskas, viaton luonto varjellut hänen paljolta\npahalta, jota hänen muuten olisi ollut mahdotonta välttää.\n\nMolemmat venheet rohkeine miehistöineen purjehtivat toistensa kanssa\nkilpaa; ja Elsa nautti tuimasta vauhdista. Pitkään aikaan ei näkynyt\nheidän matkansa päämäärää, mutta kun he äkisti suuntasivat kulkuansa\nmuutaman ulkonevan niemen ympäri, makasi tuo suuri laiva suoraan heidän\nedessänsä turvallisessa satamassa, jonka korkeat saaret muodostivat.\n\n\"Tuletteko vihdoinkin\", huudahti kapteeni laivan kannelta, \"olin juuri\nankkuria nostamaisillani sillä en tohdi viipyä täällä kauvemmin, se\nsaattaisi herättää huomiota.\"\n\n\"Minä tulin niinpian kuin sain tiedon, että laiva oli tavattavana\",\nsanoi Jussi, \"nyt saamme kiiruhtaa!\"\n\nSuurimmassa kiireessä laskettiin joukko pakkoja, ensin toiseen\nveneesen, sitten toiseen.\n\n\"Mitä sinä siellä seisot ja ammottelet, Matti\", huusi Jussi pienemmässä\nvenheessä olevalle toverille, jolla ei näyttänyt olevan mitään\nkiirettä; \"auta häntä Kalle, kaikella muotoa, ettemme kuluta aikaa\nturhaan, ja tule sitten tänne. Noh, niin, nyt ollaan valmiit; hyvästi\nkapteeni, kiitoksia suunavauksista: tässä ovat lasit takaisin.\"\n\n\"Jääkäät hyvästi, hyvät ystävät; onnea matkalle\", ja tuo suuri laiva,\nkaikki purjeet pingoitettuna, purjehti hitaasti ja majesteetillisesti\nluotojen välistä, raskaasti lastattujen salakuljettaja venheitten\nkääntyessä takaisin nopeasti tullakseen varmempaan turvapaikkaan.\n\nMutta sinä aikana oli ilma muuttunut. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon\nja alkoi puhaltaa; raskaita pilviä alkoi levitä kautta koko taivaan,\nsuuria vesipisaroita lankesi tervavaatteille, joilla pakat venheen\npohjassa kiireessä olivat tulleet peitetyksi. Ukkonen kuului kumeasti\njyryävän etäällä; sinisenvalkeita salamoita lenteli kuni nuolia\nilmassa. Purjeita täytyi suurimmassa kiireessä reivata, sillä tuima\ntuulenpuuskaus oli kaatamaisillansa suuremman venheen, ja pienempi\nerkaantui kauvaksi seuralaisestansa. \"Pidä niin lähellä Elgaskäriä kuin\nmahdollista, Matti\", huusi Musta Jussi, mutta tuulen viuhina esti äänen\nkuulumasta ja vene katosi. Oli täytynyt tarttua airoihin, mutta tuo oli\nvaikeata työtä tässä raskaasti lastatussa venheessä.\n\n\"Kääri tervapeite ympärillesi, Elsa\", sanoi isä; \"lapsi parka mitenkä\nhän tutisee.\"\n\n\"Niin, miksikä tahdoit ottaa häntä mukaan, sanoi vaimonsa. Tällaista\nhirveätä ilmaa kun siitä nyt tulikin. Voi, armahda, mitenkä salamoi\",\nja eukko peitti silmät käsillänsä, huusi ja valitti kuin lapsi.\n\n\"Hiljaa\", huudahti hänen miehensä; \"mikä se oli?\" Ja samassa kuului\nkimeä vihellys, jota etäämpänä vastattiin samallaisella heikommalla\nvihellyksellä.\n\n\"Onko mahdollista että ne ovat tulleet jäljillemme, nuo viheliäiset!\nKalle, Kristian, soutakaa kaikin voimin; ei yhtään sanaa, vaietaan kuin\nkuolema, tuuli tekee sen että he eivät voi kuulla meitä.\"\n\nMiehet sorisivat ikäänkuin olisi ollut henki vaarassa, mutta aallot\nkohoutuivat kohoamistansa, ja vene heittäytyi edes ja taakse kuni\npalli. Elsa lepäsi liikkumattomana pohjalla ja itki, äiti väänteli\nkäsiänsä epä-toivosta. Oli niin pimeä että joka hetki olivat vaarassa\ntulla heitetyksi kallioita vastaan; ainoastaan Jussin taitavuus ja\ntarkka tieto rannikosta voi pelastaa heidän tästä vaikeasta sattumasta.\n\nSalakuljettajan tytär.\n\n\"Nyt on pahin vaara koht'ikään ohitse\", kuiskasi Kristian; vielä\nhetkisen ponnisteltuamme olemme tyvenessä vedessä!\n\n\"Hiljaa, mikä on tuo musta esine, joka liikkuu tuolla?\" sanoi Kalle,\n\"ehkä se on Matin vene; silloin olemme molemmat pelastetut.\"\n\nTaaskin salamoi, ja silloin lensi kamala sadatteleminen Mustan Jussin\nhuulilta; se ei ollutkaan Matin venhe, vaan eräs toinen, paljoa\nsuurempi, joka näytti kaikin voimin ajavan takaa heitä. Se oli\ntullijahti! Jussi oli kuullut, että se juuri sinä iltana muka olisi\nperäti toisilla vesillä. Hurjistuneena odottamattomasta näystä syöksi\nhän ylös säihkyvillä silmillä ja tarttui pistooliin, jonka oli pistänyt\nvyöhönsä; mutta Elsa, joka lepäsi käärittynä paksuun kauhtanaan hänen\njalkainsa juuressa, näki liikkeen, syöksi ylös ja hänen onnistui saada\nkiinni isän käsivarteen ennenkuin laukaus pamahti. \"Oi isä, älä tee\nniin!\" huusi hän tuskallisella äänellä.\n\n\"Anna minun olla, tyttö\", sanoi isä hirmustuneena ja viskasi tytön\nveneen pohjalle.\n\n\"Rauhoita itseäsi, Jussi\", sanoi vaimonsa; \"jospa vaan vähänkin\nennätämme nopeammin, ja se voi huokeasti tapahtua nyt kun tuuli on\nvähän kääntynyt, niin olemme tuossa paikassa rauman suojassa, ja sinne\ntuo suuri vene ei voi tulla meitä lähelle, eikä lahteenkaan.\"\n\nNyt oli soudettava kovin. Tuuli oli vähän heikentynyt, rajuilma oli\ntaantumaan päin, vene hyppi suurenmoisilla sutkauksilla aaltojen yli ja\npian olivat he saariston suojassa, joka muodosti soukan sisäänkäytävän\npieneen lahteen, joka lepäsi syvimmässä pimeydessä melkein ympäröitynä\nryhmäisillä, harmaanmustilla kallioilla, josta se oli saanut nimekseen\nSvartviikki. Ylempänä mäellä loisti valo salakuljettajan tuvan\nikkunasta.\n\n\"Niin\", huudahti Musta Jussi ja pyyhki raskaat pisarat otsaltansa,\n\"tuolla on Kaisaäiti laittanut ruokaa meille; tuo armahinen velho-akka\ntiesi kyllä miten meille oli käyvä; mitenkä puuro sentään maistuu\ntällaisen huuhtomisen perästä. Anna minulle muisku, Elsa pieni, minä\nolin häijy sinulle sen kerran! Mennään tästä maalle, Kalle. Odotappa,\nonko tämä oikea maallemenopaikka?\"\n\nMiehet sousivat hiljaan kunnes olivat ehtineet paikalle, jossa muutamat\nleveät kivet, asetettuina toinen toistensa päälle, muodostivat\nluonnolliset portaat; pienet karehtivat aallot läikkyivät keveästi\nja iloisesti keulan ympäri, kun vene kiinnitettiin lähellä olevaan\npaaluun, ja Jussi toisten seurassa loikkasi maalle.\n\n\"Hei vaan!\" huudahti hän nyt heiluttaen leveää keltaista\nmerimieshattuansa, yhtä iloisena kuin hän ennen oli ollut\nvimmastuneena, \"nyt voimme kääntää noille ilkiöille tullinuuskijoille\nseljän; onnellista matkaa, herrani, tänne ei tule mikään tullijahti;\njos vaan kerran olemme saaneet pakat merirosvoluolaan, niin ei kukaan\nkuolevainen olento ole saava selvää niistä. Hurraa!\"\n\nTaaskin heilutteli hän hattuansa, mutta samassa tunsi hän kaksi vahvaa\nkättä tarttuvan häneen. Mustat pilvet hajautuivat ja kuun säteet\nlankesivat kohtisuoraan pieneen lahteen. Oi, mikä näky! Siellä oli\nkolme venettä: Jussin, Matti Matinpojan ja vielä yksi, ja tuossa\nviimeisessä, joka oli vähän pienempi toisia, nähtiin tullimiesten\nsiniset jakut; muutamat miehistöstä olivat jo pimeyden varjoomina\njuosseet maalle ollakseen salakuljettajia vastassa, ja se oli yksi\nnoista, joka nyt tarttui Mustan Jussin käsivarteen. Hirveällä\nkiljunnalla repi hän itsensä irti, veti pistolin vyöstänsä ja painoi\nhanaan. Pamaus kuului, kumea huuto ja tullivirkamies kaatui romahti\nkalliolta alas mereen.\n\n\"Varo itseäsi, Musta Jussi\", huusi nyt muuan jylisevä ääni, ja\njahtiluutnantin suuri, voimakas vartalo, seisoi hänen edessänsä ja\nväänsi kerrassaan pistoolin hänen kädestänsä.\n\n\"Paras on että antaudut meidän armoillemme, sillä täällä ei auta\nasettumaan vastarintaan.\"\n\n\"Niin, niin, Jussi\", sanoi muuan soriseva ääni hänen takanansa, sitä\nminäkin neuvon sinulle; kuka sanoi minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi,\nja kielsi jakamasta saalista, joka oikeus ja kohtuus oli? Nyt saat\npalkan siitä ukkorenttu.\n\n\"Voi, sinua lurjusta\", huusi Jussi vimmastuneena, ja hänen silmänsä\nsäihkyivät kuin tiikerin; \"se olet niinmuodoin sinä, joka olet pettänyt\nminun. Kuinka taisinkaan luottaa sinun viistoon katseesesi? Odota,\ntästä saat sen palkan, joka oikea ja kohtuullinen on,\" ja hän tarttui\ntuohon pieneen keltaisenkalpeaan mieheen kauluksesta kiinni ja viskasi\nhänen kalliolta alas, jossa hän makasi ja väänteli itseänsä kuin mato.\n\n\"Musta Jussi ei anna itseänsä ikinään tullinuuskijain käsiin\", huusi\nhän hurjistuneena, \"ei koskaan! Kalle, Pietari, kaikki ripsaat\nvekkulit, me olemme kylliksi monta, että voimme puollustaa itsiämme\nnoita vastaan; tulkaa, taistelkaamme henkemme edestä ja heittäkäämme\nnuo alas, joko sitten elävänä tai kuolleina, veneesen tuonne.\"\n\nMiehet tunkivat esille kaikilta tahoilta, hirveä kahakka ja tappelu\nsyntyi. Useampia haavoittui; vertä juoksi taas niillä kivillä, joita\nvelimurhan veri oli punastuttanut. Ulrika väänteli käsiänsä ja repi\ntukkaansa, Elsa riippui isän vaatteissa, Matti makasi ja valitteli,\ntuolla ylhäällä tuvan ovella seisoi vanha Kaisa ja irvisteli, ja hänen\nilkeät silmänsä välkkyivät harmaiden ripsien alta.\n\nNäin jatkui tappelua hetkisen; mutta huokeata ei ollut seisoa\njahtiluutnantin vakavaa rohkeutta ja hänen suurempilukuisia\nseuralaisiansa ja heidän hyvää järjestystänsä vastaan. Toinen\nsalakuljettaja toisensa perästä tuli vangiksi; lopulta oli Musta Jussi\nyksin jälellä; hän taisteli kuni villipeto, mutta hänenkin täytyi\nlopultakin antautua, kun molemmat kädet olivat sidotut ja hän näki\nitsensä yksin olevan jälellä taistelutantereella.\n\n\"Ottakaa ja heittäkää kaikki vangit noihin kahteen vähempään veneesen\",\nkäski päällikkö; \"heidät pitää kohta viedä vankeuteen; kaksi miestä\njää tänne yöksi suureen veneesen vartioimaan tavaroita, joita\nemme kohta voi viedä mukanamme. Nyt kun olemme saaneet päämiehet\nomasta pesästänsä, luulen että meillä paljonkaan ei ole pelkäämistä\nsalakuljettajoita tällä osalla rannikkoa; te ette missään tapauksessa\nsaa jättää venettä ennenkuin tulen takaisin huomenna ottamaan tavarat\ntakavarikkoon, joita he, Matti Matinpojan sanojen mukaan, lymyttävät\nryövärinluolassa tuolla; siitä tulee rikas saalis, saatte nähdä. Nyt\npois vankien kanssa; tullijahti makaa Uddön takana, soutakaa ensin\nsinne.\"\n\nLuutnantti tahtoi juosta veneesen toisten seurassa; mutta Elsa, joka\ntuskasta ja pelvosta väristen oli seisonut isän vieressä, lankesi nyt\npolvilleen tuon tuiman miehen eteen; tyttö puristi hänen käsiänsä,\nmelkein tietämättänsä mitä teki, ja rukoili liikuttavilla, puoleksi\nkyynelien tukahduttamilla sanoilla, että hän säästäisi hänen isäänsä\neikä veisi häntä pois; se olisi hänen surmansa, siitä tyttö oli varma.\n\nMutta rannikkokersantti ei ollut se, jota olisi saanut taipumaan; hän\nvaan hymyili, nosti pienen tytön ylös maasta ja sanoi:\n\n\"Ei, ei, rakas lapseni, kun kerran on onnistunut saada tuollaisen\nsuuren kalan, ei sitä niinkään hevillä päästetä pois taas, on maksanut\nylen paljon vaivaa, ennenkuin olemme ehtineet niinkin kauaksi. Mene\nsinä sisälle; kyllä minä pidän murhetta isästäsi.\"\n\nMustan Jussin kasvot kävivät entistä tummemmiksi, tuntui ikäänkuin\ntäytyisi hänen irroittaa itsensä saadaksensa vielä viimeisen kerran\nottaa lapsensa syliin; Elsa kietoi käsivartensa hänen ympärillensä\nhaikeasti nyyhkien.\n\n\"Pieni Elsani\", sanoi hän kumealla äänellä, \"miten lienee käyvä sinulle,\nkun olet yksin noiden naisten kanssa, jotka aina ovat niin äreitä\nsinulle, lapsi parka! Missä on äitisi? Tahtoisin mielelläni nähdä hänen\nja sanoa hänelle pari sanaa jäähyväisiksi ja pyytää hänen olemaan\nystävällisen sinua kohtaan minun poissa ollessani.\"\n\nElsa katseli ympärillensä joka taholle, mutta äitiä ei näkynyt.\n\n\"Äiti ehkä on mennyt sisälle\", sanoi hän surullisesti.\n\n\"Niin, niin, hän ehkä ei huoli minusta, eikä sitä voi juuri niin\nihmetelläkään\", sanoi hän katkerasti. \"Sinä saatat kuitenkin tervehtää\nhäntä ja sanoa hänelle että hän saa muuttaa täältä; se häijynilkinen\nakka lähteköön myöskin tiehensä, sillä luulen että hän on ottanut\nosaa meidän pettämiseemme, minä en koskaan voinut kärsiä häntä, mutta\nhän tiesi asettaa itsensä hyviin väleihin Ulrikan kanssa, mokoma\nloihtuakka! Muista vaan, ett'et jää olemaan tuolla rosvojen pesässä,\nlapseni!\"\n\n\"Noh niin, onko hän jo jupissut tarpeeksi tyttöpentun kanssa, niin pois\nsitten hänen kanssansa\", huusivat miehet; \"ei meillä ole aikaa maata\ntäällä koko yötä.\"\n\nHe vetivät hänen alas veneesen, jossa toiset vangit jo olivat,\njahtiluutnantti juoksi viimeiseksi veneesen ja antoi käskyn alkaa\nsoutamaan, jonka jälkeen miehet tarttuivat airoihin; aaltojen\nhuuhtomista ja airojen kalsketta kuului; tuimilla sutkauksilla\nlähdettiin rannasta.\n\nKatkerasti itkien seisoi Elsa kauimmaksi pistäyvällä kallioniemellä ja\nkatseli miten veneet kiitivät eteenpäin luotojen välitse; oli ikäänkuin\nkuun vaalea hohto olisi raivannut tietä heille, kutoen hopeaverkkoa\nhiljaisesti lainehtivan meren pinnalla, kunnes he kokonaan olivat\nkadonneet näkymöltä.\n\nSilloin palasi hän takaisin hakemaan äitiänsä; nyt hänellä ei ollut\nketään muita jälellä, ja häntä suututti kovin, että äiti ei ollut\ntullut rannalle ottamaan jäähyväisiä mieheltänsä; isä oli tosin\naina ollut kova äitiä kohtaan, mutta he eivät ikinään enää kohtaisi\ntoisiansa, ja olisipa äiti saattanut sanoa pari ystävällistä sanaa\nlopuksi, ajatteli Elsa, hitaasti ja kyynelillä täytetyillä silmillä\nkäydessänsä polkua, joka johti heidän kotiinsa.\n\nKuu oli mennyt pilven taakse, ja kovin oli pimeä kallioiden välissä,\njotka kohosivat molemmin puolin, ja käydessänsä surullisiin\najatuksiinsa vaipuneena, kompastui Elsa äkisti johonkin tiellä olevaan\nesineesen. Peljästyneenä kumartui hän nähdäkseen, mikä se oli; samassa\nvalaisi kuu taaskin, vaalea hohto lankesi maahan ja Elsa huudahti\nkimeästi, sillä se oli hänen oma äitinsä, joka hengetöinnä makasi hänen\njalkainsa edessä.\n\n\"Hän on kuollut! äiti on kuollut!\" huudahti hän kauhistuksella, ja\nyritti nostaa häntä päästä, mutta sitä hän ei jaksanut; kasvot olivat\nkeltaisen vaaleat tuijottavin silmin, ja kapea verijuova juoksi hänen\nhuuliltansa.\n\n\"Apua, apua!\" huusi Elsa toivotonna. Silloin aukesi tuvan ovi, ja Kaisa\ntuli ulos kynttilä kädessä ja harmaat hiukset häilyivät kuunvalossa.\n\n\"Mitä nyt taas on tekeillä?\" sanoi hän tuimasti; \"eikö koskaan pidä\nsaaman rauhaa tässä töllissä? Minä luulin että kun hän tuolla\", ja\nosoitti merelle päin, \"oli poissa, saataisiin elää rauhassa, mutta\nsitte alkaa tuo siunattu penikka ulvomaan, kuin porsas tapettaissa.\"\n\n\"Oi Kaisa, Kaisa\", huusi Elsa, \"tulkaa tänne katsomaan, äiti on\nkuollut; oi, eikö kukaan voi auttaa?\"\n\nNyt tuli Kaisaäiti vihdoinkin ulos, mutta pysähtyi peljästyksestä,\nnähdessään Ulrikan, ja antoi valkean loistaa hänen kalpeille\nkasvoillensa.\n\n\"Luulenpa todellakin että hän on kuollut\", sanoi hän pitkään; \"hän ehkä\non saanut halvauksen tai verensylyn kaikesta tästä meluamisesta.\"\n\nJa niin olikin. Tuimat ponnistukset veneessä, kun kaikkein piti\nauttaa soutamisessa, ja sitten peljästys tullimiesten äkillisestä\nhyökkäyksestä, hurja taistelu ja miehensä vangitseminen oli tuottanut\neukko-raukalle, joka aina oli ollut heikko terveydeltään, veren sylyn\nja siinä oli hän maannut kauan kallion varjossa, toisten huomaamatta,\njotka olivat puuhassa toisaalla päin.\n\nElsan rukouksesta tuli muuan miehistä veneestä, vaikka oli ankarasti\nkielletty jättämästä sitä, ylös ja autti häntä ja Kaisaäitiä kantamassa\näitiä polkua myöten tupaan, jossa hän asetettiin vuoteelle, ja eukko,\njoka ei ollut kokematon lääkitysneuvoissa, alkoi toimia hänen kanssaan\nja koetti sellaisia keinoja, joita oli käsillä, nähdäkseen eikö häntä\nsaattaisi palauttaa henkiin. Merkillisellä tuimalla tavallansa piti\nhän Ulrikasta, joka oli kaukainen sukulainen ja joka oli ottanut hänen\ntykönsä kun hän tulipalossa oli kadottanut kaikki ja seisoi varsin\nyksin ja maailman hylkäämällä; sillä hänen naapurinsa pelkäsivät häntä\nja uskoivat lujasti, että hän oli liitossa pahojen henkien kanssa.\n\nAlussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat;\nmutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä;\npikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi\nsilmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.\n\n\"Jussi! missä on Jussi?\" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin\nett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin\nalallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin\nloppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa\nmeni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, \"sillä ei taida elää\neikä kuolla ilman kahvitippaa\", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn\nvieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät\nhänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään\nei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului\nmelkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.\n\nNyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni\nhuusi: \"Elsa!\" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui\nsängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.\n\n\"Eikö kukaan muu ole täällä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä.\"\n\nSilloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja\nkostealta.\n\n\"Elsa\", sanoi hän kovalla ponnistuksella; \"minä olen ollut kova sinua\nkohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?\"\n\n\"Oi, äiti\", nyyhki Elsa.\n\n\"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen\nvielä. Minä tunnen... että tulee loppu pian...\" Hän voi tuskin saada\nlausutuksi sanansa. \"Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä\nsaat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo... sinä löydät hänen\nosoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta... hän pitää sinusta\nmurhetta... hän sanoo sinulle...\"\n\nNyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen\nvaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin\npäänaluiselle, -- hän oli kuollut.\n\nElsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. \"Vai niin, nyt\non loppu käsissä hänelle pienokaisraukka\", sanoi hän lyhyesti, mutta\nhän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin\nkuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti\nhänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla\nhiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.\n\nElsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi\nollut pakahtua. \"Yksin, aivan yksin maailmassa!\" niiskutti hän, \"isä\nvankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!\"\n\nKuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului\nikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään\nlohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja\nviereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin\ntasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta\nvähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi,\nkuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä\nnukuksiin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nUrhea päätös.\n\n\nAuringon ensimmäiset säteet levittivät jo valoansa huoneesen, kun Elsa\nheräsi. Kukapa ei olisi tuntenut mitä se tahtoo sanoa herätä suureen\nsuruun, jonka uni on saanut vähäksi aikaa unhottumaan. Hän tiesi, että\njotakin vaikeata oli tapahtunut, mutta ei voinut ensin saada muistiinsa\nmitä se oli. Voi, ennen pitkää kävi se kuitenkin hänelle selville.\nOrpo! Ei yhtään ystävää suuressa, avarassa maailmassa! Löytyykö\nsurkuteltavampaa asemaa?\n\nOvesta, joka oli raollansa, tirkisti hän toiseen huoneesen. Siellä\nlepäsi hänen äitinsä hiljaa ja kalpeana, ikäänkuin nuo valkoisiksi\nmaalatut enkelit kirkossa; rauha ja levollisuus joita hän oli puuttunut\neläessään, vallitsi hänessä nyt kuolleena ollessaan, hänen entinen\nihanuutensa, jonka elämän taistelut ja puutokset olivat melkein\nhävittäneet, oli palannut takaisin, hienosti muodostettu nenä,\nkaareutuvat silmäripset, suun hymyilevä muoto, -- semmoisena ei Elsa\nollut koskaan nähnyt häntä; hiljaan ja juhlallisesti, ikään olisi\nhän ollut kirkossa, meni hän kuolleen luo ja suuteli hänen kylmää,\nvalkoista otsaansa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli\nsuudellut äitiänsä.\n\nSilloin juolahti äidin viimeiset sanat hänen muistoonsa: \"sinä et saa\njäädä olemaan täällä.\" Samaa oli hänen isänsä sanonut ennenkuin oli\nviety pois; oli ikäänkuin kaikki huoneessa olisi kuiskuttanut \"sinä et\nsaa jäädä tänne!\" Hän kurkisti puoliksi avoimesta ovesta keittiöön.\nSiellä istui Kaisaäiti mukavalla nojatuolilla muurin nurkassa ja\nkuorsasi. Hän ei koskaan näyttänyt vilheämmältä kuin nyt, harmaa tukka\nhajallaan riippuen siivomatonna hänen kasvoillansa, ja ilkeä hymy\nhuulilla, joka sai Elsan vapisemaan. \"Ennen kuolla\", ajatteli hän,\n\"kuin jäädä olemaan tuon häijyn akan luona\".\n\nNyt oli kiiruhtaminen. Jos akka heräisi, niin ei siitä minnekään\nmentäisi, mutta Elsa oli tehnyt päätöksensä, ja niin lapsi kuin hän\nolikin ei häneltä kuitenkaan puuttunut rohkeutta täyttää sitä. Hän\nmeni hiljaisesti kaapin luo, aukaisi sen ja löysi äidin tarkoittaman\nlompakon; sisällä löytyi osoite sekä hiukan rahaa; hän pisti sen heti\ntaskuunsa, keräsi kokoon pienen mytyn, jonne pani vähän leipää ja pari\nmuuta tarvittavaa kapinetta, otti päällensä pienen lämpimän nutun,\nlankesi hetkiseksi polvilleen kuolleen äitinsä viereen ja hiipi sitten\nhiljalleen pimeästä, ahtaasta huoneesta ulos vapaasen ilmaan.\n\nSiellä oli avara meri levinneenä hänen edessänsä; niin juhlallinen,\nniin ihmeteltävän suuri saarineen, jotka näyttivät melkein\nläpihohtavilta auringon ensimmäisissä säteissä, ja siellä täällä\njoku valkea purje, välkkyen kuin tähdet hopeanheleällä vesipeilillä.\nSe oli niin sydäntä koskeva näky, että Elsa tahtomattansa pysähtyi\nkynnykselle ja ihmetteli mitenkä hänen olisi mahdollista jättää kaikki\ntämä ihanuus, johon hän hamasta lapsuudestansa oli tottunut; mutta\nsilloin havaitsi hän äkkiä veneen, joka häilyi kaukana lahdelmassa ja\nne molemmat miehet siinä, joitten olisi pitänyt vartioida mutta jotka\nnyt näyttivät nukkuvan makeasti, ja sellainen pelko valtasi hänen\najatellessaan tuota hirmuista jahtiluutnanttia, joka oli ollut niin\ntyly hänen isäänsä vastaan ja joka varmaan ottaisi ja sulkisi hänenkin\nvankeuteen nyt taasen palatessansa takaisin, että hän nopeasti sulki\noven jälkeensä ja juoksi alas kalliolta niin pikaisesti kuin jaksoi.\n\nEhdittyänsä alas toiselle puolelle, ei hän lähtenyt sitä tietä,\njoka johti kylään, jossa hän tunnettiin, vaan meni vastakkaiselle\nsuunnalle, vaikka ei tiennyt minne se meni; tämä tie vei hänen kaikessa\ntapauksessa pois tuosta kammoittavasta paikasta, jossa hän millään\nehdolla ei enään saattanut oleskella kauvemmin.\n\nHetkisen kuluttua tohtei Elsa käydä vähän hitaammin, sillä hän tiesi\nettä vanha Kaisa ei jaksanut seurata häntä ja tuolla ei löytynyt\nketään, jonka hän saattaisi lähettää havaitessansa tytön pötkineen\npakoon. Veneessä olevat miehet eivät saaneet jättää sitä, ja tuo\nkammoittava jahtiluutnantti ei tulisi ennenkuin myöhempänä; päivällä;\nhän tunsi niinmuodoin olevansa turvallisemmassa olossa, ja sitten oli\nhän vapaa! Vapaa kuin lintu, kun on päässyt häkistä, koko maailman\nollessa alttiina hänelle. Tämä oli ihana tunne, ja keskellä tätä surua,\njonka viimeiset kauheat tapahtumat kodissa olivat aikaan saattaneet,\nei Elsamme muuta saattanut kuin nauttia tästä vapauden tunteesta.\nOli suloinen aamu, ukkoisilman jälkeen oli ilma tullut raittiiksi\nja puhtaaksi, ja luonto vaikuttaa aina elähdyttävästä ja hyvää\ntekeväisesti uupuneimpaankin mieleen; tämän tunsi Elsa, tietämättänsä\nminkätähden, ja hänen huolensa näyttivät katoavan, katsellessansa\nympärilleen tässä kauniissa seudussa, jossa hän ei koskaan ennen ollut\nkäynyt.\n\nToisella puolella löytyi pieni järvi; sen tyyneellä pinnalla lepäsi\nkeveä sumu; juuri hänen sitä katsellessansa nousi aurinko korkeain\nmetsistyneitten kukkulain takaa, jotka muodostivat sen itäisen rajan,\nja merkillinen oli nähdä miten koko järvi äkisti muuttui pelkäksi\ntuleksi; liekkiä liehui edestakaisin ikäänkuin leimuavasta padasta,\nruusunpunaisina, kullankeltaisina suikertelivat ja pyörivät ne\nvedenpinnalla, keveästi ja sukkelasti ikäänkuin loihtutanssia. Elsa\nseisoi hetkisen kummastellen ja katseli tuota harvinaista näytelmää.\nHän ei ymmärtänyt silloin, kuinka usein elämässä tiheimmät usvat voivat\nsaada ruusunpunaisen hohdon ja muuttua ikäänkuin alttariliekeiksi, kun\nuskon aurinko on koittanut ihmissydämmelle. Me saamme toivoa että hän\nkerran tulee siihen käsitykseen, ja silloin muistaa tätä säteilevää\njärveä, joka oli ollut kuvaus siitä.\n\nVielä ei näkynyt yhtään ihmistä tiellä, mutta hetkisen kuluttua\ntuli tuolta ja täältä esille joku talonpoika, ajaen tai käyden;\nmuutamilla harava tai joku muu työase olalla. Akat katselivat\nvälimmiten kummastuksella tuota pientä tyttöä, joka kuljeskeli yksin\nmytty kädessä, ja hänen suuria ruskeita silmiänsä, joissa asui\nsynkkämielisyyttä. Mutta harvoin he häntä puhuttelivat, sillä maalaiset\neivät ole niinkään uteliaita, ja jos joku kysyikin häneltä jotakin,\nvastasi hän vaan että hän meni tervehtimään tätiänsä mutta ei sanonut\nmissä tämä asui; hän tahtoi odottaa kunnes tulisi kauemmaksi kotoa,\nsilloin hän kyllä ehtisi kysyä oliko hän oikealla tiellä kaupunkiin,\njossa täti asui.\n\nMuutamassa äkkinäisessä tienmutkassa sai hän taaskin nähdä mertä\nja kävi ensin kokonaan hämillensä, sillä hän luuli tietämättänsä\ntulleen takaisin entiseen kotoonsa, eli että tullijahti saattoi olla\nläheisyydessä häntäkin kiinni ottaaksensa. Mutta mitään venettä ei\nnäkynyt, ja hän havaitsi pian että maisema ei ensinkään ollut sen\ntapainen, joka ympäröi merirosvotupaa; väsynyt ja nälkäinen kun oli,\nistui hän kivelle rantaan ja otti hiukan leipää mytystänsä. Hän tunsi\nitsensä voimattomaksi ja kyyneleet viruivat leivälle.\n\n\"Voi\", ajatteli hän, \"kuka koskaankaan tulisi välittämään minusta,\nkun olen tällainen lapsi raukka ja äiti makaa kuolleena ja isä istuu\nvankeudessa?\"\n\nMutta aallot kohouivat hänen jalkainsa edessä, nuo kirkkaat, kuohuvat\naallot; ja silloin muisti hän ne vanhat säveleet, ja ne sanat, jotka\noli kuullut kirkossa, ja tuntui ikäänkuin laulaisivat ne niitä\ntoistamiseen, niinkuin ne kerran olivat laulaneet niitä hänen vanhassa\nkodissaan, näitä lohduttavaisia sanoja:\n\n    \"On linna luja Jumala\n    Kaikessa hädäss' auttaja.\"\n\nJa hän tunsi että hänellä oli Isä taivaassa, joka ei koskaan heitä\nuskovaisia lapsiansa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMaantiellä.\n\n\nMe emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa\npäivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs\nhyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä\nkoskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä,\njoihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa\nväsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän\ntunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä\nja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun\ntorpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte,\nkadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin\nElsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle\nlapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä\nLottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin\ntykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja\nvaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti\nasui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi\nlähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin\nhyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.\n\nTie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja\nkun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka\nympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita\nkukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti\npoimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän\njärjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla,\njoka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä\nkukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin\noli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.\n\nAskaroidessansa näissä toimissaan, näki hän tulevan yhä enemmän\nelollisuutta maantielle; useampia kävelijöitä näkyi, maalaisia ajeli\nrattailla ja suurilla kuormilla, sievästi puettuja naisia ajeli\npienissä rillavaunuissa ja yksinvedettävissä, ja tultuansa hiukkasen\nkauemmaksi, näki hän etäällä valkeaksi sivutun kirkon mustalla\ntornilla, ja huoneriviä, monenmoisilla väreillä ja suurempia kuin hän\nkoskaan ennen oli nähnyt. Tuo oli niinmuodoin oikea kaupunki, ja hän\ntuumi lieneekö se sama kaupunki, jossa hänen tätinsä asui.\n\nJuurikun hän miettei tätä, näki hän. pienen paksun, punaposkisen ukon\ntulevan ajaen rattailla täynnä koreja, joissa havaittiin monenlaatuisia\nvihanneksia ja marjoja, aikaisia omenia, kaalinpäitä ynnä muuta.\n\n\"Kuuleppa nyt, pieni tyttöseni\", huusi ukko Elsalle, joka seisoi tien\nreunalla kukkavasu kädessä, \"tahdotko olla kiltti ja pitää vaaria\nhevosesta hetkisen, niin että saatan mennä tuonne alas lähteelle\nsaamaan hiukkasen raitista vettä; kurkku käy niin kuivaksi tässä\nkovassa kuumuudessa\", ja tuo pieni mies pyyhki otsaansa sinisen\nruutuisella nenäliinallansa.\n\nElsa oli kohta valmis pitämään vaaria hevosesta, joka varsin tyynenä\npainoi päänsä alas ja alkoi syödä tienreunalla.\n\n\"Kiitoksia, pieni kaunis tyttöseni\", sanoi ukko, kun hän hetkisen\nkuluttua palasi takaisin; \"mutta mitä on sinulla tuossa lystellisessä\nviheriässä vasussa? aiotko myydä kukkia kaupungissa? Silloin sinä\npatustelet minun elinkeinossani, sillä minä olen puutarhuri, tietänet,\nja harjoitan hedelmä- ja kukkakauppaa omasta pienestä tilustuksestani\nei kaukanakaan tästä. Ja kuka olet sinä, pieni tyttöseni? Näyttää\nikäänkuin sinä olisit käynyt pitkät matkat kukkinesi?\"\n\nElsa selitti nyt, että hän vaan poimi kukat omaksi huviksensa; itkien\nkertoi hän että hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä poissa (sillä\nmahdotointa oli hänen sanoa että hän istui vankeudessa), ja että hän\nitse oli matkalla erään tädin luo, joka asu H----ssa. \"Ehkä on tämä\nH----?\" lisäsi hän arasti, näyttäen kaupunkia päin.\n\n\"Ei ole\", vastasi puutarhuri; \"H---- on suurempi kaupunki; mutta ei\nsinne ole niinkään lyhyt matka; niin että sinun ei ole hyvä mennä\nyksin sinne; mutta odota, minun juolahti jotakin mieleeni...\"\n\nHän pysähtyi tuokioksi ja alkoi miettiä, jonka jälkeen hän kääntyi\ntaas Elsan puoleen ja sanoi hänelle, että sen tytön, joka autteli\nhäntä puutarhassa, äkkiarvaamatta oli täytynyt muuttaa kipeän äitinsä\ntykö; mutta koska hän Elsan seppelestä näki, että hänellä oli makua\nja kätevyyttä tuollaiseen toimeen, ja hän piti hänen rehellisistä\nkasvoistaan, esitti hän nyt Elsalle että hän jäisi hänen ja hänen\nvaimonsa luoksi, ainakin niin kauaksi kunnes hänen onnistui löytää joku\ntoinen kelpo tyttö poislähteneen sijaan.\n\n\"Jos olemme tyytyväisiä toisiimme\", jatkoi ukko, \"niin saatat sinä\nkernaasti jäädä olemaan meillä; sillä äiti tarvitsee tuollaista\npientä apua, joka näyttää kiltiltä ja sievältä ja on taipuisa\nauttamaan yhdessä ja toisessa kohdassa, sekä puutarhassa että sisällä\naskaroimisessa. Mutta jos jonkun viikon koetusajan jälkeen mieluummin\nmuuttaisit tätisi luo, niin koen saattaa sinua sinne. Jos tahdot\nseurata minua, niin nouse rattaille, sillä minä olen viivytellyt jo\nylen kauan.\"\n\nMitenkä taisikaan pieni Elsa, väsynyt ja nälkäinen kun oli, hyljätä\nniin ystävällistä tarjousta? Hänen silmänsä loistivat ja hän kiitti\nukkoa niin hilpeästi, että hän kohta voitti hänen sydämmensä. Sitte\nnosti ukko hänen kaikkein korien yli, asetti hänen pienelle istuimelle\nviereensä ja niin lähtivät yhdessä kaupunkiin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nPieni kukkais-tyttö.\n\n\nHerra Rosenkvistillä, niin oli puutarhurin nimi, oli sekä hyötyä\nettä iloa Elsasta sinä päivänä; sillä kun hän meni tekemään muutamia\nvälttämättömiä ostoksia kaupunkiin, jäi Elsa rattaiden luo torille ja\nmöi, ja hän onnistui toimessaan niin hyvin, mies oli varsin ihastunut\nja väitti että hän ei koskaan ollut tehnyt noin loistavaa kauppaa;\nmutta tämä tuli siitä, että kaikki mielellään tahtoivat ostaa tuolta\npieneltä somalta tytöltä.\n\n\"Hyvä Rosenkvistini, mistä olette saaneet tuon kauniin kukkaistytön\",\nkysyttiin yleisesti; mutta hra Rosenkvist vaan hymyili ja näytti\nsalaperäiseltä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän suoraan oli\npudonnut pilvistä.\n\nKevennetyllä kuormalla, sillä kaikki korit olivat tyhjät, hyrrytti\nPolle takaisin kotiansa.\n\nAlussa näytti tuo kiltti ukko varsin iloiselta ja riemastuneelta;\nmutta vähä vähältä muuttui hän harvapuheisemmaksi ja näytti hiukan\nepätietoiselta. Elsa ei tietänyt, että hän mietti parasta keinoa\nilmoittaaksensa vaimollensa tuota ehkä ylen pikaista askelta, jonka oli\nottanut, nimittäin viedä pieni tuntematon tyttö heidän kotiinsa. Sillä\nherra Rosenkvist oli, kuten sanotaan, tohvelin alla. Satoja kertoja\nsaattoi hänen hyvä sydämensä hänen tekemään töitä, joita hän sitten sai\nkatua ja joista hänen terävämpi katseinen vaimonsa ankarasti moitti\nhäntä. Mahdollisesti voisi noin nytkin tapahtua; mutta katsellessansa\nElsan perin viattomia, uskollisia silmiä, ja sitä synkkämielisyyttä,\njoka lepäsi hänen hienoilla lapsenkasvoillansa, silloin ajatteli hän\nettä vaimonsa ei olisi hyväksymättä mitä hän oli tehnyt.\n\nHe tulivat pian tielle, jonka molemmin puolin oli riippakoivuja ja\nhaapoja ja jonka lopussa näkyi valkea veräjä, joka vei pieneen taloon,\nja Elsa ei mielestään ollut koskaan nähnyt niitäkään sievempää ja\nparemmin järjestetty, kuin tämä oli. Hän ei suinkaan ollut pilaantunut\ntässä suhteessa, lapsi raukka, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin\nkeskellä tuota raakaa salakuljetus-elämää, entisiltä, paremmilta\najoilta säilyttänyt hienompain ja sievistyneempäin tapain makua,\njoka näytti käyneen perintönä hänen pienelle tyttärellensä, ja sen\ntähden ihastui hän siitä mitä hän nyt näki. Sannoitetut käytävät,\nvalkoiset ja puhtaat, ympäröivät hyvin hoidettuja sarkoja, joihin\noli istutettu monenmoisia puutarhakasveja; täällä kiertyivät pavun\norret keppiensä ympäri, tuolla peittyivät risut herne-palkojen\nrunsaudesta, hyvinhoidettu perunamaa näkyi olevan täydessä\nkukkimisessa, mansikkamaassa nähtiin vielä muutamia korallinpunaisia\nmarjoja, vaarain- ja viinimarjapensaat hehkuivat, hedelmäpuut\nlupasivat jokseenkin hyvän sadon, reseeda- ja lavendeliryhmissä\nlentelihe valkeita perhosia, mehiläiset surisivat kirsikkapensaisessa\nlehtimajassa ja keskellä kaikkea tätä juhlallisuutta, joka hämmensi\nElsan ainoastaan mereen ja harmaisiin kallioihin tottuneita silmiä,\nnäkyi pieni punaiseksi maalattu rakennus, valkeilla ikkunalaudoilla ja\nsavupiipuilla, ja ovella seisoi hoikka, keski-ikäinen nainen, kiiltävän\nvalkealla lakilla, sileillä harmahtavilla hiuksilla, pitäen kädessään\nvasua, jossa löytyi muutamia äsken munittuja munia.\n\n\"Katso tuolla on akkani\", sanoi herra Rosenkvist, ja hyppäsi nopeasti\nrattailta ja pyysi Elsan pysähtymään hiukan ulkopuolelle veräjää,\nkunnes hän oli puhellut pari sanaa äidin kanssa. Tämä tuli häntä\njonkun askeleen vastaan, moittien häntä että hän oli viipynyt niin\nkauan, jonka jälkeen ukko veti kukkaronsa esille ja näytti kuinka\npaljon rahaa se sisälsi; nähdessänsä vaimonsa kasvojen kirkastuvan,\nkuin syksyinen maisema auringon sädetten äkisti puikahtaessa sumun\nläpi, sanoi ukko saavansa siitä kiittää pientä kilttiä tyttöä, joka\noli niin sipsi että kaikkein välttämättömästi täytyi ostaa häneltä,\nniin että toiset puutarhurit oikein tulivat pulaan, hän ei koskaan\nollut tehnyt sellaista kauppaa, siinä oli kaksi kertaa niin paljon\nrahaa, kuin Niilon oli tapana tuoda kotia torilta. Silloin kävi\nvaimo taaskin pitkäksi kasvoiltansa, ja hän kysyi äreällä mielellä,\nmitä tämä merkitsisi; nyt oli ukko kai taaskin tapansa mukaan tehnyt\nhullusti jossakin asiassa; mitä tarkoitti hän pienellä kiltillä\ntytöllä, joka oli niin sipsi j.n.e. Kun rouva Rosenkvist kerran alkoi,\ntäytyi kärsivällisesti odottaa kunnes kaunopuheliaisuuden lähde oli\njuossut kuivaksi. Sen teki hänen miehensä, ja kun oli löytänyt sopivan\ntilaisuuden pistääksensä hänkin puolestansa jonkun sanan, kertoi hän,\nvaikka vähän värisevällä äänellä, kuinka hän oli tavannut Elsan tiellä\nja mitä sitten oli tapahtunut.\n\n\"No, ja missä on sitten tuo tyttö?\" kysyi akka epäilevästi; \"minun\ntäytyy itse nähdä hänen, sillä sinä et koskaan taida arvostella\nminnekä väki kelpaa, jos sinä näet kauniit kasvot niin järkesi heti on\npoikkeessa!\"\n\n\"Niin, niin, noin ehkä kerran on ollut\", sanoi tuo pieni mies\nhymyillen, \"kun nain Saaran\", ja hän riensi pois, niin pikaisesti kuin\nhänen lyhyet säärensä voivat myöntää, oikein iloisena että oli päässyt\nniin huokealla kaupalla.\n\n\"Elsa, tuleppa tänne äidin puheille\", huusi hän, ja Elsa hyppäsi\nalas rattailta, kävi vapisevilla askelilla puutarhaan ja seisoi\nkainostellen ja punehtuen tuon ankaran emännän edessä, joka tutki häntä\nläpitunkevilla silmäyksillä.\n\nMutta huokeata ei ollut vastustaa tuota rukoilevaa katsetta Elsan\ntummissa silmissä; rouva Rosenkvistin katse lieveni silminnähtävästi,\nja hetkisen kuluttua käski hän Elsan mennä sisälle ja syödä vähän.\n\"Sinä saatat ehkä olla nälkäinen, kun et ole syönyt mitäkään koko\npäivänä\", sanoi hän; \"sitten puhun enemmän kuin minä otan vaaria\nminnekkä sinä kelpaat. Totta tosiaankin, eikö Niilo ole syönyt kaiken\npuuron! Poika raukka, hän tavallisesti on hyviä vähäruokainen. Mutta\npadassa löytyy hiukkasen enemmän. Mene nyt sisälle ja syö.\"\n\nElsa totteli kohta, ja meni kovilla askelilla puhtaaksi pestyn lattian\npoikki joka tuoksui raittiista kuusen havusta. Istuessansa puhtaan\npöydän vieressä ja maistellessansa höyryävää puuroa, oli hänestä kuin\nhän ei koskaan olisi voinut paremmin.\n\n\"Voi\", ajatteli hän, \"jospa isä tietäisi kuinka hyvä olo minulla nyt\non! Ja äiti rukka, jota en enää koskaan tule näkemään!\"\n\nMonta tuollaista ajatusta juolahti hänen päällänsä, ja kun oli lukenut\nruokarukouksensa, kuten äiti oli hänelle opettanut ja kiittänyt hyvää\nisäntäväkeänsä ruoan edestä, päätti hän tehdä kaikki mitä hänen\nvoimansa myöden antoivat ollaksensa heille mieliksi, sillä hauskempaa\nkotoa kuin tämä oli, ei hän voinut ajatella itsellensä.\n\n\"Aallot olivat todellakin oikeassa kun lauloivat: 'Jumala kaikessa\nhädäss' auttaja',\" sanoi hän itsellensä. \"Sekin oli niin kaunista mitä\npappi sanoi, sen kerran kun olin kirkossa; kuinka hauskaa olisi saada\nkuulla hiukan enemmän sellaista! Kotona siitä tuskin koskaankaan tuli\nkysymystä.\"\n\n\"No, Saaraseni, mitä luulet tyttösestä, eikö hän ole kiltti? Ja niin\nkauniit silmät kun hänellä on!\" sanoi herra Rosenkvist vaimollensa,\nkun illalla istui kaprifolia-lehdossa ja poltteli piippuansa ja vaimo\nasetti herneitä kuivumaan.\n\n\"Niin, niin miehet katselevat ainoastaan ulkopuolta\", vastasi hän\nterävästi. \"Tyttö ei ole hullumpi, mutta saadaan häntä nähdä miksikä\nhän muodostuu; minä en tuomitse koskaan niin äkisti kuin muutamat muut\nihmiset. Mutta kas tuolta tulee Niilo; minä olen tallettanut hiukkasen\nmansikoita hänelle.\"\n\n\"Aina vaan Niilo\", mutisi ukko, jahka akka käänsi selkänsä häntä\nkohden; \"tuo ilkuri saakin tehdä mitä vaan mielii, kun on kysymys\nhänestä, silloin hänen arvostelunsa tosiaankaan ei ole niin sattuva,\nkuin silloin kun se koskee muita kunniallisia ihmisiä.\"\n\nJa ukko pudisti päätänsä puhaltaen pari suuren suurta savupilveä\npiipustansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nNiilo.\n\n\nHerra Rosenkvist oli muutamia vuosia sitten nainut erään ryytikauppiaan\nlesken kaupungista. Tämä emäntä oli, kuten olimme nähneet, sekä\ntoimelias että mahtava, hän oli oikein järjestyksen ihminen, joka\noli tuonut rahoja mukanansa pesään ja hänellä oli sentähden myöskin\njotakin sanottavaa. Jotakin sanottavaa, sanon minä? Tuota lausetta\nhänen miehensä tuskin hyväksyisi, sillä akan kaunopuheliaisuusvirta\nryntäsi usein äkisti hänen, tuon kiltin ukon, päälle; mutta muuten teki\nhän kodin sangen hauskaksi ukolle ja hoiti hänen raha-asioitansa paljon\nparemmin kuin tämä itse olisi taitanut tehdä. Tuo edellämainittu Niilo\noli hänen poikansa ensimmäisestä naimisesta, kahdeksantoistavuotias\npoika, jota piti kasvatettaman puutarhuriksi, mutta joka piti parempana\nkuleksia ympäri muutamien laiskojen kumppanien kanssa, jotka saattivat\nhänen monenmoisiin hulluuksiin, tahtoen käyttää hyväksensä hänen\nrahojansa, joita he luulivat hänellä olevan loppumattomasti. Mutta\nkuinka paljon äiti muuten pilasikin poikaansa, niin oli hän ylen\nsäästävä täyttämään hänen usein uudistamaa pyyntiänsä saada \"yhden\nainoan viitosen tai kymmenen, mamma kulta.\" Muuten hän ei koskaan\nollut kieltänyt häneltä mitäkään, sillä tuo pitkä heittiö oli hänen\nsilmäteränsä ja pojalla oli rajaton voima äitinsä ylitse. Mutta\ntarvittavain varojen puute saatti hänen usein pulaan ja vaati hänen\nottamaan pakonsa muihin keinoihin, joista hänen äidillänsä ei ollut\nmitään aavistustakaan.\n\nElsa oli nyt tullut suureksi lemmikiksi kaikille perheessä; ainoastaan\nNiilo katseli häntä kateellisilla silmäyksillä nähdessänsä hänestä niin\npaljon pidettävän. Ukko Rosenkvistin pienet pyöreät kasvot kävivät\nsitäkin kiiltävämmiksi kun tyttö oli lähellä häntä, ja kiukulla\nhavaitsi Niilo, että hänen äitinsäkään ei voinut vastustaa tuon pienen\nahkeran ja avuliaan tytön vetovoimaa.\n\n\"Tuo tyttö on oikea aarre\", sanoi ukko vaimollensa toisinaan; \"niin\npaljon rahoja kun hänellä aina on torilta tullessansa\", sillä oikein\nnyhjittiin tungoksessa ostaessa noita maukkaasti kokoonpantuja\nseppeleitä, joita \"mestari Rosenkvistin pieni kaunis kukkaistyttö\"\noli tuonut. Muut puutarhurit katselivat kateellisilla silmillä hänen\npikaisesti tyhjennettyjä korejansa, sillä kukaan ei voinut kilpailla\nhänen kanssansa, ja kun hän otti päällensä tuon rukoilevan muotonsa,\nväittivät ostajat että he eivät voineet vastustaa häntä.\n\nAlussa ajoi Rosenkvist aina torirattaat itse, sillä hänellä oli paljon\ntoimitettavaa kaupungissa; mutta kun häntä kohtasivat tavalliset\nleinikohtauksensa, lähetettiin Niilo hänen sijastansa, muutos, johon\nElsa ei ensinkään ollut tyytyväinen.\n\nKerran istui hän pienessä nurkassansa torilla koriensa ympäröimänä, kun\nNiilo tuli hänen tykönsä ja mielittelevällä nenänniuristuksella, joka\nkovin pisti esiin vastoin hänen tavallista äreätä tapaansa, pyysi häntä\nlainaamaan hänelle muutamia markkoja niistä, joita juuri oli saanut;\nhän tarvitsisi niitä välttämättömästi juuri nyt, ja luonnollisesti\nmaksaisi ne ensi tilaisuudessa takaisin. Eihän hänen tarvitsisi\npuhua niistä niin kauan mitäkään, sillä ukko oli niin visu, että hän\nei koskaan suonut kenellekään penniäkään; mutta hänen oli huokeata\ntoimittaa itsellensä rahaa äidiltä, joka ei koskaan kieltänyt häneltä\nmitäkään, ja silloin Elsa ne kohta saisi takaisin. \"Minä lahjoitan\nsinulle jotakin kovin kaunista\", lisäsi hän, ojentaen kättänsä,\nikäänkuin tarttumaan rahoihin; \"ja voithan sinä huokeasti sanoa että et\nsaanut niin paljon hintaa vihanneksista tänäpäivänä.\"\n\nNämät sanat kuultuansa tuli Elsa kovin hämillensä. Tosin kyllä ei hän\nvanhempain kodissa koskaan ollut oppinut oikein erottamaan oikeata\nväärästä; mutta hänessä löytyi luonnollinen, vaikka kehittymätön\nvelvollisuuden tunne, ja joku sisällinen ääni sanoi hänelle, että olisi\nsynnillistä vähimmälläkin tavalla pyytää pettää hyväntekijäänsä. Hän\nvastasi niinmuodoin hiljaisesti, mutta vakaasti, että hän ei taitanut\nmyöntyä hänen pyyntöönsä. Ensin koetti Niilo imartelevilla sanoilla\nsaada häntä muuttamaan päätöstänsä, mutta kun havaitsi että Elsa\nseisoi lujasti siinä, ja sanoi olevan mahdotonta jättää rahoja siitä\nmainitsematta isännällensä, tuli hän hehkuvan punaiseksi kasvoiltansa\nja mutisi että hän tulisi katumaan sitä mitä hän oli tehnyt. Tuollainen\nkarkulais-kerjäläinen tohtisi vastustaa hänen tahtoansa! Se saataisiin\nnähdä! Jonka jälkeen hän alkoi kuiskutella kumppaniensa kanssa, jotka\nseisoivat vähän matkan päässä, eikä Elsa voinut tehdä siihen mitään,\nettä hän tunsi itsensä kovin levottomaksi, vaikka hänen omatuntonsa\nsanoi hänen tehneen oikein.\n\nMatka kotiin ei ollut, kuten ajatella saattaa, hauska. Niilo oli kovin\npahalla tuulella ja käytti joka tilaisuutta tiuskiaksensa Elsaa.\n\nNiilon oli tapana pitää torirahat lompakossansa, sillä katsottiin\nhänen voivan pitää ne varmemmassa säilössä kuin tuo pieni tyttö. Mutta\nkerran, ei kauankaan tuon viimeksi mainitun tapahtuman jälkeen, puuttui\nosa siitä summasta, jonka Elsan piti saaneen puutarhatuotteistansa,\nja jonka hän myöskin sanoi vastaanottaneensa. Kuinka tuo oli taitanut\ntapahtua? Hän oli varma että hän oli jättänyt Niilolle oikean summan;\nhän taas väitti ei saaneensa niin paljoa. Luonnollisesti uskoi hänen\näitinsä täysin ja hyvästi lempilapsensa sanat, ja Elsa sai pitää\nhyvänänsä monta epäilyksen katsetta ja ankaria muistutuksia, jotka\nkävivät vieläkin tuskallisemmiksi kun sama asia pari erää uudistui\nilman että kyettiin saamaan ilmi miten asian laita oikeastaan oli;\neikä ainoastaan tämä, vaan muutamia rouva Rosenkvistille kuuluvia\nkorukapineita sekä myöskin vähempiä rahasummia tuli pois toisinaan,\nja epäluulot voivat luonnollisesti ainoastaan langeta tuon pienen\näskentulleen niskoille, sillä sekä renki että piika perheessä olivat\nvanhoja uskottuja palvelijoita, eikä kukaan muu ollut käynyt sisällä\nhuoneissa.\n\n\"Rakas Rosenkvistini\", sanoi hänen vaimonsa, kun he illalla istuivat\nyhdessä kirsikkapuulehdossa, ukko tapansa mukaan piippu suussa, eukko\nsukankudin kädessä. \"Tuo ei käy kauemmin laatuun. Minä tiedän että\nsinä pidät tytön puolta, jos sitten olisikin vaikka omaa vaimoasi\nja poikapuoltasi vastaan; Niilo raukka, se oli pahin kaikista, että\nElsalla oli rohkeutta sanoa minulle eilen, ettei kukaan muu ollut\nkäynyt huoneessa kuin Niilo, kuu viitonen katosi, jonka juuri olin\nsaanut kanoistani!\"\n\n\"Noh, mutta kukaties on se totta, akkaseni\", sanoi ukko sävyisästi.\n\n\"Mitä!\" huudahti vaimo ja kyynelvirta vierähti silmistään. \"Oma\npoikani! Tahdotko hänen ennemmin katsoa varkaaksi kuin tuon pienen\nkatukulkurin! Voi! kun vielä semmoisenkin häpeän täytyy nähdä! Oi, että\nmilloinkaan menin naimisiin!\"\n\nHän peitti kasvonsa esiliinaansa ja tärkätyt lakinnauhansa tulivat\npehmeiksi kyyneleistä.\n\n\"Mutta, rakas Saarani\", sanoi miehensä hänelle, \"olehan toki\njärjelläsi, eihän meillä ole mitään todistusta; täytyy ensin tutkia\nasiaa ennenkuin niin rohkeasti tuomitsemme tuon isättömän ja äidittömän\nlapsiraukan.\"\n\n\"Isättömän ja äidittömän! niin, niin, hänen isänsä oli salakuljettaja\nja istuu nyt vankina, eikä äitinsäkään ollut parempi, sitä ei ole hän\nvoinut salata minulta, kyllä minä kohta huomaan mikä kukin ihminen on.\nMimmoiset vanhemmat, semmoiset lapset; omena ei kauas puusta putoa. Ja\nsen sanon sulle varmaan, että joko tyttö lähtee pois tahi minä. Niilo\nraukkani, hän ei suvainnut tyttöä ensi alusta asti, kummallisen tarkka\nsilmä pojalla onkin, se on hänellä äitinsä perintöä; kaikki ihmiset on\ntyttö lumonnut ulkokullatuilla kasvoillansa; mutta, sanon vielä sinulle\nkerrassaan, sen varkaan penikan täytyy mennä tiehensä!\"\n\nJa kiihkossaan kuivasi rouva Rosenkvist kutimellaan silmänsä, jotta\npuikot olivat pistää silmät pilalle ja lähti huoneesta mieheensä\nkatsomatta.\n\nKauan aikaa istui herra Rosenkvist hiljaa ja miettivänä; rakkaassa\npiipussaan oli tulikin sammunut hänen huomaamattansa. Silloin katsahti\nhän ylös ja huomasi Elsan, joka hiljakseen käveli ympäri ja sitoi\nkiinni muutamia neilikoita, joiden päät olivat riipuksissa runsaan\nlämpimän vaikutuksesta.\n\n\"Tule tänne, lapsi raukka\", sanoi hän vakaasti, ja pieni tyttö seisoi\nkohta hänen vieressään.\n\n\"Elsa, ethän toki voi valhetella vanhalle miehelle, joka on suonut\nsulle niin paljon hyvää? Onko tämä, josta he syyttävät sinua, totia vai\neikö? Minä olen uskonut sinun rehellisiä kasvojasi; olenko siis niin\nhirveästi pettynyt? Se olisi suuri suru minulle, mutta pahin sinulle,\nlapsi raukka, joka et kenties ole milloinkaan parempaa oppinutkaan.\"\n\nElsa kumartui maahan ukon jalkoihin. \"Oi, herra Rosenkvist\", huudahti\nhän, katsoen häneen synkkämielisillä uskollisilla silmillään ja\nnyyhkytys keskeytti äänensä; \"uskotteko todellakin, että minä voisin\nolla niin häijy, niin kurja! Te, kun olette ollut niin hyvä minua\nkohtaan! Olen kyllä nähnyt... kotonani... mihin semmoinen jumalaton\ntoiminta johtaa. Ja nyt, kun niin mielelläni tahdon olla kiltti... ja\npalvella teitä ja tehdä kaikki mitä te ja rouva Rosenkvist minulle\nkäskette, nyt kuitenkin luulette minut varkaaksi!\"\n\nHän peitti kasvonsa käsillään ja itki; sitte puhkesi hän taas\nsanomaan: \"Oi, älkää uskoko heitä, herra Rosenkvist, älkää uskoko mitä\nlie sanovat; minä en ole koskaan, en koskaan liikuttanut semmoista,\njoka ei minulle kuulu, niin, Jumala sen tietää\", lisäsi hän vitkaan ja\njuhlallisesti, pannen kätensä ristiin, aivan kuin rukoukseen, \"Jumala\ntietää, että niinä toden sanon.\"\n\n\"Niin, sen tahdon mielelläni uskoa, lapsukaiseni\", sanoi ukko\nystävällisesti. \"Mutta kukas sitte on syyllinen? Tiedätkö siitä\njotakin? Kysyn omaantuntoosi vetoon, Elsa, ja vaadin vilpitöntä\nvastausta.\"\n\nElsa vaikeni. \"Enkö saa olla vastaamatta?\" sanoi hän vihdoin,\nsurullisesti katsoen akkunaa kohden.\n\nSamassa näki ukko hänen säpsähtävän kuten hän olisi tallannut käärmeen.\n\"Se on hän!\" kuiskasi tyttö säikähtyneenä ja juuri silloin näkyi Niilo\nhiljaa hiipivän syreenipensaan takana samassa heittäen rauhattoman ja\nuhkaavan katseen Elsaan. Sitte katosi hän yhtä pikaisesti, kuin oli\ntullutkin.\n\nUkko Rosenkvist istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\n\"Elsa\", sanoi hän lopuksi, \"uskon sinun olevan syyttömän, mutta\ntajuathan sen itsekin ettet mielelläsi voi jäädä tänne. Sanoit että\nsinulla on täti, joka asuu H- ssa, ja minä lupasin auttaa sinut sinne,\njos et meillä tulisi olemaan. Tämän lupaukseni olen pitävä, vaikka\nikävältä tuntuu erota sinusta; kaikin puolin on se niin kuitenkin\nparas. Nyt sattuu niin että Niilo näinä päivinä matkustaa sinne päin\ntervehtimään erästä sukulaistaan. Kylläkai sinun on vähemmän hauskaa\nmatkustaa hänen seurassaan, mutta annan sinut kyytimiehen huostaan, en\ntiedä muuta keinoa, jolla voisit päästä perille.\" (Siihen aikaan ei\nvielä löytynyt rautateitä niillä seuduin.)\n\nElsa olisi kiittänyt vanhaa miestä hänen hyvyydestään, mutta oli niin\nliikutettu ettei saanut sanaa suustansa; hän tarttui ainoastaan miehen\nkäteen ja suuteli sitä, sitte kiiruhti hän pois, saadakseen itkeä\nrauhassa.\n\nTämä oli herra Rosenkvistille vaikea hetki. Hän aavisti että se oli\npoikapuolensa, joka oli varastellut ja hänet pettänyt; mutta hän ei\nuskaltanut puhua siitä, sillä hän tiesi vallan hyvin mihinkä tilaan\nhän vaimonsa siten saattaisi; mahdoton oli hänen sanoa vaimolleen että\nhänen rakas poikansa oli varas. Hän oli hiljainen mies ja hänelle\noli kotirauha kaikkia muita kalliimpi. Hänen täytyi vaan odottaa\nsopivaa aikaa ja pitää Niiloa tarkasti silmällä; varmaankin oli totuus\ntuleva ilmi muutenkin, ettei juuri hänen tarvinnut sitä ilmaista.\nPitihän hän Elsa raukasta parhaimmalla tavalla murheen lähettäissään\nhänet sukulaisensa luokse, jonne oma äitinsä oli hänet määrännyt.\nNäin lohdutti hän omaa tuntoaan ja kiiruhti vaimolleen ilmoittamaan\npäätöksensä.\n\nMutta siihen ei tämä ensinkään tyytynyt. Kyllä hän Elsan tahtoi\nlähettää pois, mutta ensin oli tutkimus tapahtuva, jotta hän myöskin\ntodistettaisiin syylliseksi. Nyt tuli Niilo, käski äitinsä erikseen\nja puhui hänelle että väärin olisi paljastaa tyttö siten maailmalle,\nehkäpä hän katuisi ja parantaisi itsensä jos häntä kohdeltaisiin\nlempeydellä.\n\nNiilolle oli luonnollisesti suurimmasta tärkeydestä ettei mitään\ntutkimusta toimeen pantaisi, mutta äitinsä vaan ihaili hänen\njalomielisyyttään.\n\n\"Hän on jalo poika\", sanoi äiti, \"koska hän voi olla niin hyvä tyttöä\nkohtaan, vaikka tämä on koettanut hänestä herättää epäluuloa hänen\nomassa äidissään!\"\n\nNiilo iski silmiään ja Elsa tuli hehkuvan punaiseksi; mutta ukko\nravisti päätään, miettien: \"äiti raukka, mitenkä käyneekään kun\nvihdoinkin saat tietää totuuden!\"\n\nAurinko oli juuri noussut, linnut visertelivät metsässä, yökasteen\nvirkistäminä aukasivat kukat lehtensä, koko luonto näytti iloiselta\nja hymyilevältä, kun Elsa surumielin istui rattaille, joiden piti\nviemään hänet pois siitä paikasta, jossa hän kerran luuli tulevansa\nniin onnelliseksi. \"Ja kuitenkin\", ajatteli hän, syvillä henkäyksillä\nnauttiessaan aamu-ilmaa, \"on minun laitani paljon parempi kuin isä\nraukan, jonka täytyy istua vankeudessa. Ah, jospa kerran saisin nähdä\nhänet niin vapaana kuin minä olen!\"\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, lapseni\", kuiskasi herra Rosenkvist hänen\nkorvaansa. \"Ilmoita minulle joskus kuinkas voit\"; ja salaa pisti hän\ntytön käteen vähän rahaa ja eväskorin matkalle. Rouva Rosenkvist\nsyleili poikaansa ja käski hänen tulemaan pian takaisin, ajuri\nläiskähytti piiskallaan ja niin he läksivät.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nTitania.\n\n\nMatkansa perille päästyään oli Elsa eräässä kaupungissa, joka oli\npaljon isompi kuin mikään niistä, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän\nihmetteli mitenkä voidaan viihtyä tämmöisissä korkeissa huoneissa, ja\najatellessaan isäänsä, joka kenties iäkseen oli suljettu semmoiseen\nhuoneesen, oli hän vähällä tukehtua. He kulkivat pari pitkää katua ja\ntulivat vihdoinkin sille huoneelle, jonka osoite oli hänen vanhassa\nkirjassaan. Se oli vähäinen kaksikerroksinen puurakennus erään kapean\nkadun varrella, kaupungin toisessa päässä. Ajokalut seisahtuivat. Elsa\nastui alas ja kolkutti vapisevalla kädellä ovelle. Hetkisen perästä\naukasi oven eräs piika hiukset hajallaan ja hyvin huolettomasti puettu.\n\n\"Onko matami Ljungström kotona?\" kysyi Elsa.\n\n\"Matami Ljungström? Ei täällä asuu ketään sen nimistä.\"\n\n\"Ah. niin, hän on tätini, tässä on minulla hänen osoitteensa: n:o 8,\nPieni Myllykatu.\"\n\n\"Niin, kyllä se on oikein, mutta ei hän asu täällä.\"\n\nNähdessään Elsan hämmästyksen, käski piika hänen odottaa porstuassa\nhetkisen, hän lupasi kysyä niiltä jotka huoneessa asuivat tuntisivatko\nhe ketään semmoista henkilöä. Hetken perästä tuli hän takaisin samalla\nvastauksella; ei kukaan huoneessa tietänyt mitään matami Ljungströmistä.\n\nKauhistuneena juoksi Elsa ulos sanomaan tätä Niilolle; mutta hänen\ntullessaan kadulle olivat ajokalut poissa.\n\n\"Voi sitä häijyä Niiloa!\" huudahti hän ja aikoi juosta rattaiden\nperässä, muttei tietänyt minnekkä päin ne olivat lähteneet.\n\nTämä oli surkea kohtalo! kuinka hänen nyt kävisi? Hän oli tuntenut\nitsensä yksinäiseksi maantiellä, ensin jättäessään kotinsa; mutta nyt\noli hän paljon yksinäisempi suuressa kaupungissa, jossa sadottain\nihmisiä kulki sivuitse, huolimatta pienestä tytöstä, joka seisoi ovella\nniin surullisen näköisenä.\n\nNiillä oli kaikilla omat toimensa mietittävänä, ja jos joku vähäsen\nseisahtikin kysymään mitä hänelle oli tapahtunut, kulkivat he kuitenkin\nedelleen, vastausta odottamatta.\n\nAivan neuvottomana istuutui Elsa kynnykselle, ja antoi kyyneleensä\nvapaasti tulvata. Mitä pitäisi hänen nyt tehdä? Vastapäätä olevat\npitkät akkunarivit, näkyivät aivan kuin irvistelevän hänelle; hänestä\ntuntui niin tukehuttavalta ja peloittavalta kapealla kadulla, jossa\neivät mitkään aallot laulaneet hänelle: \"On linna luja Jumala.\" Ah,\neikö Hän vieläkin voisi auttaa häntä surussaan? Ehkäpä jos hän oikein\nsydämmellisesti rukoilisi, koska Hän on sanonut: \"Tulkaat minun tyköni\nkaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä\nvirvoittaa\", ehkäpä Hän ei hylkäisikään tuota lapsi poloista, kuten\nkaikki ihmiset hänen olivat hylänneet.\n\nSiten istui hän hetken aikaa ristissä käsin ja kyyneleet vuosivat\nsilmistään, kun kaksi miestä tuli ulos eräästä läheisyydessä olevasta\nhuoneesta ja lähenivät hänen istuinpaikkaansa. Toinen heistä oli\nhyvin synkkä ja keltasenvaalea kasvoiltaan; vaikka ilma oli lämmin,\noli hänellä iso takkikulu hartioillaan, harmaa huippuhattu mustilla\nhiuksillaan ja pumpulinen sateenvarjo kädessään, jolla hän ilveili ja\nhuiski ympärilleen, niin että muut jalankävijät koettivat väistää häntä\nniin paljon kuin mahdollista, välttääkseen odottamatonta lyöntiä, jonka\nmuuten olisivat voineet saada päähänsä. Toinen mies näytti enemmän\njäykältä ja kopealta mutta molemmat: näkyivät vilkkaasti haastelevan\nkeskenään. Samassa, juuri kun he menivät Elsan sivutse, seisahti\ntumma mies yhtäkkiä ja huudahti: \"Mutta mitä merkillistä sinulle on\ntapahtunut, lapsi parka? _Poverina_! Minä en salli milloinkaan pienen\ntytön itkevän; silloin muistan kohta pienen Marketani kotona. Mutta\nolenkohan nähnyt, nuo kasvot ennen?\"\n\nElsa katsahti ylös; hän luuli tuntevansa tuon eriskummaisen\nvierasmurteisen äänen. Niin, nytpä hän tunsikin että se oli sama\nvieras, jonka oli tavannut ojassa, kun pyörä oli hänen rattaistaan\nlähtenyt; mitä kaikkia olikaan hänelle sen jälkeen tapahtunut! Samassa\ntunsi vieraskin tuon pienen tytön, joka oli ollut niin hyväntahtoinen\nja avulias häntä kohtaan.\n\n\"Sano, miksikä itket, _mia cara_\", sanoi vieras; \"minulle olisi hauskaa\njos voisin tehdä jotakin vastapalvelusta.\"\n\nElsa kertoi nyt muutamilla yksinkertaisilla sanoilla mitä hänelle\noli tapahtunut. Tumma mies kuulteli tarkkaavasti, sitte kääntyi hän\npikaisesti seuraajaansa ja sanoi: \"_È si bella_! hän on hyvin kaunis!\nSignore... mieleeni juolahti jotakin... juuri sen johdosta, josta äsken\npuhuimme. Entäs jos olisimme hänessä löytäneet Titaniamme... jonkun\njonka voisimme asettaa tuon ikävän Lottan sijaan!\"\n\n\"Niin, se maksaa vaivan miettiä\", vastasi toinen terävästi tarkastaen\nElsaa, jotta tämä tuli punaiseksi ja vaaleaksi miesten katsellessa\nhäntä. Sitten puhelivat he hetkisen erikseen keskenänsä, jonka jälkeen\ntummapartainen tuli taas Elsan luo ja kysyi tahtoisiko Elsa seurata\nhäntä, hän voisi ainakin tarjota hänelle suojaa katosalla kiitokseksi\nsiitä palveluksesta, jonka oli häneltä saanut, hän tahtoisi sitäpaitsi\nehdoittaa hänelle jotakin, jos hän myöntyisi siihen, olisi hän aikaa\nvoittain tuleva itsenäiseen asemaan.\n\n\"Älä pelkää, _mia cara_\", sanoi hän, huomattuaan että Elsa oli hyvin\nhämmästyneen näköinen, \"en tahdo vahingoittaa hiuskarvaasikaan, orpo\nraukka.\"\n\n\"Niin, sen minäkin vakuutan\", sanoi toinen, \"tiedän ettei kukaan ole\nniin lapsia lempivä, kuin Crespini, ja aina Marketan tähden, kuten hän\nsanoo. Ilmoittakaa minulle päätöksenne niin pian kuin voitte. Hyvästi.\"\n\nKun ei Elsa tiennyt mitään muutakaan neuvoa, ja mies näytti hänestä\nhyvältä ja ystävälliseltä, otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan\nja seurasi miestä hänen asuntoonsa.\n\nSe oli pieni yliskamari, varustettu hyvin kohtuullisilla huonekaluilla,\nedessä oli pieni kammio, joka oli sopiva Elsalle makuuhuoneeksi niin\nkauaksi kun hän siellä oleskelisi. Vieras pani hänelle voita ja leipää,\nparasta mitä talossa löytyi, kuten hän sanoi. Sitte kertoi hän että\nhänen kanssaan kävellyt vieras herra oli eräs teaatterinjohtaja,\njoka matkusteli seurueneen ympäri ja oli äskettäin yhtynyt erään\nsirkuksen kanssa, jotta he nykyään antavat molempia, näytelmä- ja\nsirkusnäytäntöjä toistensa yhteydessä. Hän, Martino Crespini, näytteli\nPajatson osaa; \"kun minä vaan esiinnyn näyttämölle, nauravat kaikki\nsekä vanhat että nuoret vallan menehtyäkseen, ja kuitenkin on väliin\nvaikeata keksiä naurettavia temppuja, kun sydän painaa rinnassa,\nkuni kivi, joka tapahtuu usein, ajatellessani ihanaa kotimaatani, ja\nvaimoani ja lastani siellä kaukana\", sanoi hän pyyhkien kyyneleen\nsilmästään. Lisäksi kertoi hän että he olivat näytelleet erästä\nkappaletta, joka oli tavattoman miellyttävä, nimeltään Prinssi ja\nKeijuis-kuningatar, mutta Lotta, joka näytteli Titanian osaa, oli\njuonikas ja ilkeä ja sanoi olevansa niin kipeä ettei hän voinut enää\nesiintyä; mutta yleisö ei kuitenkaan ollut vähempään tyytyväinen, vaan\nkappaleen _täytyi_ näyttää. Hän ehdotteli siis, että Elsa ottaisi hänen\nosansa näytelläkseen; hän oli paljon sievempi ja kauniimpikin kuin\nLotta ja olisi varmaankin onnistuva oivallisesti.\n\nMutta Elsa väitti sen olevan ihan mahdottoman; eihän hänellä ollut\nvähintäkään käsitystä kuinka siellä piti oltaman; hän käyttäytyisi\ntyhmästi ja olisi vaan herra Crespinille harmiksi.\n\nTämä vaan ei tahtonut kuullakaan hänen kieltävää vastaustansa. Johtaja\nolisi kyllä pitävä murheen siitä että hän osansa oppisi; olisi kai\nse väliin vähän hankalaa, mutta ei hänen siltä tarvinnut pelästyä.\n\"Olenhan minä aina sivullasi\", lisäsi hän; ajatteleppa, \"minä olisin\nluultavasti kuollut ojaan veren vuodosta, ellet sinä olisi ollut niin\nälykäs, nyt tahdon tehdä mitä voin. Jos käyttäydyt hyvästi saat hyvän\npalkan, enkä näe muuta neuvoa sinulla olevankaan.\"\n\nSe olikin totta. Elsan täytyi myöntyä, ja samana päivänä vietiin hän\nteaatterinjohtajan luokse oppimaan rooliansa.\n\nNyt alkoivat lapsi raukalle uudet koetukset. Todella kyllä oli\nhänellä luonnostaan keveä ja hoikka vartalo, joka oli tullut vielä\nketterämmäksi ja notkeammaksi hänen kiipeillessään kallioilla, joka oli\nollut hänen ainoa huvituksensa yksinäisessä saaristo-elämässään, ja\nkauniille kasvoilleen antoivat silmänsä omituisen lumousvoiman; mutta\nyhtähyvin oli hänen vaikea tehdä ankaralle opettajalleen mieliksi.\nHänelle, joka oli täydellinen luonnonlapsi, ei ollut huokea taipua\nkaikkiin niihin mutkikkaisiin asentoihin ja mielisteleviin kasvojen\nliikuntoihin, jotka kuuluivat hänen rooliinsa, ja sitte sai hän kokea\nkorvapuusteja ja kovia sanoja, joista hän kokonaan peljästyi ja rupesi\nitkemään, mikä vaan teki asian hullummaksi, ja hän lähetettiin kotiin\nsillä arvolauseella, ettei hän milloinkaan kelpaisi mihinkään.\n\nMutta kun Elsa siten tuli niiskuttain sisään ystävänsä Crespinin\nluokse, osasi tämä hyvin lohduttaa häntä ja antaa hänelle uutta\nrohkeutta. Hän tunsi taas itsensä kokonaan iloiseksi istuessaan\nCrespinin vieressä ja kuullellessaan hänen innokasta kertomustaan\nkauniista Italiasta, hänen isäinsä kaupungista Florensista, jonne hän\noli jättänyt vaimonsa ja lapsensa. \"Ah, Firenze la bella!\" huudahti\nhän, \"ajatteleppa, _carissimo_ jos kerran voisimme tavata toisemme\nsiellä ihanan taivaan alla ruokamäntyjen varjossa. Voi, jos ei minun\nkauemmin tarvitsisi kuljeskella ympäri vierailla mailla ja naurattaa\nkansaa hullunkurisilla vehkeilläni, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan\najatellessani rakkaitani kotona!\"\n\nJa tämä jalomielinen mies istui valkeassa ilvehtijäpuvussaan pitkine\nhioineen ja avaroine housuineen ja itki niin että kasvomaali juoksi\npitkin poskiaan. Nyt oli Elsan vuoro lohduttaa häntä, ja näin\nistuskelivat he kauan uneksuen iloisemmasta tulevaisuudesta, jolloin\nhän olisi koonnut niin paljon rahaa, että he yhdessä voisivat matkustaa\nItaliaan ja Elsa olisi tuleva Marketan ystäväksi, -- kunnes huudettiin\nPajatsoa. Hän pyyhki pikaisesti kyyneleensä, ja Elsa kuuli etäämpää\nvaltaavan naurun, jolla yleisö otti hänet vastaan.\n\nVaikka tämä Elsalle alussa olikin hyvin ikävää, alkoivat asiat\npian kuitenkin käydä paremmin; hänen hyvä tahtonsa ja luonnollinen\nsuloutensa voitti vähittäin kaikki vaikeudet niin että itse äreä\nteaatterinjohtajakin herkesi häntä torumasta. Näyttelykumppaninsa\nolivat kokonaan ihastuneina häneen, ainakin miespuoliset, mutta\nnaiset katselivat häntä karsain silmin, sillä he aavistivat hänessä\nsaavansa vaarallisen kilpailijan. He tekivät hänelle monta kepposta ja\nkujetta, joten lie antoivat vihalle ja kateudelle vallan, jonka hänen\nmiellyttävät kasvonsa ja soma käytöksensä oli heissä herättänyt.\n\nMutta hänelle itselle oli vaara suurempi kuin heille, sillä\nkunnianpyynnön myrkky hiipi jo hänen sydämeensä. Hän, joka oli ollut\nkehumisiin niin tottumaton, näki nyt monen ihailevin silmäyksin\nkatselevan hänen jokaista liikuntoaan. Hän oppi itse tuntemaan,\nettä hän oli kaunis, ja siinä kadotti hän suurimman suloutensa,\nsillä kauneudestaan tietämättömänä oleminen juuri antaa nuorelle\ntytölle suloisimman viehätysvoiman. Hän alkoi suurella mielihyvällä\nkuullella mauttomia ylistyksiä hurmaavista silmistään, ihastuttavasta\nkäytöksestään y.m., eikä enää luullut ilman niitä voivansa elääkään.\nNiin oli pienestä teeskentelemättömästä olennosta tullut -- eikä juuri\nvähänkään -- teeskentelevä ja turhamielinen, varsinkin ensimäisen\nyleisen harjoituksen jälestä, siinä kun oli useampia henkilöitä\nläsnä, jotka, osaksi kehoittaakseen häntä, osaksi hurmautuneina hänen\nkauniista kasvoistaan ja viehättävästä käytöstavastaan, puhkesivat\nhurjiin mieltymyksen osoituksiin.\n\nEsiripun laskettua kääntyi teaatterinjohtaja Crespiniin ja sanoi:\n\"Kiitän teitä oivallisesta aatteestanne, että toimititte tytön meille,\nse oli oikea ihmetapaus. Saatte nähdä, että hän herättää huomenna\nsuuren riemastuksen.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nElsan ensimäinen esiintyminen.\n\n\nSiinä kappaleessa, jossa Elsa oli esiintyvä, näytteli hän Titaniaa,\nkeijuisten kuningatarta, joka tulee pilvistä elefantinluisissa\nvaunuissaan suurten perhosten vetämänä; jättäen ne korkeuteen liitelee\nhän puiden välitse maahan, jossa lumottu prinssi, paimenpojaksi\npuettuna, nukkuen makaa sammalvuoteella. Miten hän koskettaa häntä\ntaikasauvallaan, mitkä merkilliset kohtalot prinssi sitte kokee, ja\nkuinka Titania aina osoittautuu pelastavana hengettärenä pahimmassa\nvaaran hetkessä, sitä emme aio tässä kertoa, vaan kääntykäämme sen\nsijaan vanhan teaatterihuoneen vaatetuskammioon, juuri kun siellä\nkaikki makaa hujan hajan suurimmassa sekasorrossa. Täällä seisoi\nvanha laiha kellanvaalea-ihoinen näyttelijätär koettaen nuorentaa\nitseään mustuttamalla silmäluomiaan ja maalaamalla poskiaan; tuolla\ntaas nuorempi, joka oli puristanut täyteläisen vartalonsa niin\npiukkaan, että tuskin sai hengitetyksi; lattialla ja tuoleilla oli\nhuiskin haiskin vaaleita perukkeja, tummia varatukan kiehkuroita,\nkuningaskaapuja vaalistuneesta sametista kultapaperireunuksilla;\nkukilla ja nauhoilla varustettuja paimenhattuja, puumiekkoja, pahvisia\nkypärejä liehuvine töyhtöineen, taikakeppejä, paimensauvoja, siipiä\nj.n.e. Yhdellä puolella makasi Pajatson valkea puku, johon kuului suuri\nvaranenä ja huippuhattu kilisevine kulkusineen; toisella puolella\nnäkyi Titanian maalatusta ja öljytystä läkistä tehty perhoispari,\nkultasilla siioilla valjastettu vaunuihin, jotka lähemmin katsottuna\neivät olleetkaan elefantinluusta, vaan valkeasta pahvista, kimröökillä\nvarjostetut. Keskellä tätä sekasortoa seisoi Elsa, salakuljettajan\ntytär, antaen puettaa itseään keijuiskuningattareksi. Hän puetettiin\nhyvin lyhyeen ja avaraan harsokankaasta tehtyyn, koruompeluksilla\nja hopealehdillä kirjaeltuun hameesen; keijukaisen siivet, hienosta\nharsosta, kiinnitettiin olkapäihin; pienet sandaalit pantiin jalkaan\ntrikoosukkien päälle, ja mukailluista mutta kuitenkin kiiltävistä\nkivistä sai hän otsakoristuksen kullankeltaisille kähäröilleen.\n\nNäin puetettuna katseli hän mielihyvällä itseään pöydällä olevassa\nrikkeimessä peilissä ja loi itseensä tyytyväisen katseen ympärillään\nseisoviin naisiin, mutta sai vastaukseksi paljaita pistosanoja ja\npilkallisia moitteita. Samassa huudettiin: \"Titania!\"\n\n\"He odottavat sinua\", sanoi Pajatso, joka tuli äkkiä sisään tarkasti\nsilmäillen häntä.\n\n\"No, enkö kelpaa sitte, isä Pajatso?\" sanoi hän hymyillen; mutta\nsydämmensä sykki kuitenkin vähän tuskallisesti hänen astuessaan\nvaunuihin; perhoset alkoivat kömpelömäisesti liehutella siipiään ja\nnäkymätön koneisto pani koko laitoksen liikkeesen, vaikkei juuri niin\nylä-ilmaisella keveydellä, kuin hänen majesteetilleen keijuisten\nkuningattarelle olisi ollut sopiva.\n\nTeaatterisalonki oli ihan täpötäynnä, sillä uuden Titanian kauneudesta\noli huhu laajalle levinnyt. Ja kun Elsa ajoneuvoissaan hitaasti\nkeikutteli pilvien seasta esiin, otettiin hän vastaan kaikuvilla\nkäsientaputuksilla. Keveästi tervehti hän yleisöä, kuten hänelle oli\nopetettu, astui mahtavasti ulos vaunuistaan, laskeutuakseen muutamia\nsalaportaita myöden, ikäänkuin ilmassa liidellen, alas näyttämölle.\nSeisoessaan ylimpänä portailla heilutti hän taikasauvaansa, ja melkein\ntietämättänsä lennähti katseensa vieraasen ihmisjoukkoon, joiden kasvot\nmuodostivat pitkiä riviä. Silloin äkkäsi hän yht'äkkiä eräät kasvot,\njotka hän tunsi. Aivan vastapäätä häntä, teaatteriparvella, istui\njahtiluutnantti, joka oli hänen isänsä vanginnut! Jahtiluutnantin\nnäkeminen herätti hänessä kaikki surulliset muistot uudestaan eloon,\ntuskallisesti päästi hän lyhyen huudahduksen, pikainen huimaus kohtasi\nhänet, jalkansa luiskahti ja hän putosi korkeasta asemastaan alas\nlaattialle.\n\nKauhistuksen hälinä kävi läpi koko huoneen; \"voi tyttö raukkaa, hän on\nkuollut!\" huudettiin joka taholta.\n\nLiikkumattomana makasi hän, otsakoristus oli singahtanut kauas pois.\nIrtonaiset tukkakiehkurat tuoksuivat hänen ympärillään. Vaaleana\nkuin ruumis makasi hän siinä kaikkine komeuksineen, koruilleen.\nSilmänräpäyksessä oli Pajatso hänen vieressään; ainoassaan\npuoleksi puettuna, roikkuvine varanenineen syöksähti hän sisään ja\nvalitushuutoja huutaen otti hän tytön syliinsä. Samassa kiiruhti\nteaatterinjohtajakin esiin näyttämölle niin kiukkuisena että hän tuskin\nsaattoi puhua.\n\n\"Viheliäinen kun nostat semmoisen metelin!\" kiljui hän, tahtoen\ntukasta vetää tytön pois näkyvistä, mutta Pajatso esti voimakkaasti\nhänen julman hankkeensa, nosti tytön varovasti käsivarsilleen ja kysyi\nkääntyen teaatteriparvea kohden, olisiko katsojain seassa ketään\nlääkäriä, joka tahtoisi sääliä tyttöraukkaa ja ottaa hänet hoitaakseen,\njos hän vielä eläisi.\n\nMutta jo ennen kun hän oli ehtinyt toivomuksensa lausuakaan, oli eräs\nvanhanpuoleinen, mustiin puettu herra lähtenyt paikaltaan parketilla\nja kohtasi rappusilla Crespinin, joka oli juuri kantamassa hengetöntä\ntaakkaansa asuntoonsa, yliskamariin teaatterirakennuksessa.\n\nTohtori seurasi jälestä. Elsa pantiin varovasti pienelle vuoteelleen.\nPajatso juoksi hakemaan vettä, viinaa, etikkaa ja kaikkia mitä\nmieleensä muistui, sillä aikaa kun tohtori tarkasteli tytön vammoja.\n\n\"No, herra tohtori, miten on hänen laitansa?\" kysäsi hän sitte\ntuskallisen rauhattomana.\n\n\"Käsivarsi on taittunut, hän on pahasti loukkautunut useammasta\npaikasta, ja on putouksesta tainnuksissa, mutta mitään hengen vaaraa en\nluule löytäneeni.\"\n\n\"Taivaan ja pyhän neitsyen olkoon kiitos!\" huudahti Crespini lämpimästi.\n\n\"Onko hän tyttärenne?\" kysyi tohtori; \"hän näyttääkin etelämaiselta.\"\n\n\"Ah ei, tyttäreni ei hän toki ole, mutta hän on orpolapsi ja niin hyvä!\nHän on kerran pelastanut minun henkeni; _povera piccola_; voi jospa\nminäkin voisin pelastaa hänen henkensä!\"\n\n\"Jumalan avulla koetamme sen tehdä\", sanoi tohtori vakaasti. Tytön\nystävän ja suojelijan käydessä noutamassa määrättyjä lääkkeitä, sitoi\ntohtori hänen käsivartensa; sitte istuivat molemmat miehet hänen\nvieressään kunnes puna vähitellen taas palasi hänen huulilleen ja\nposkilleen, hän aukasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan ettei hän\nollutkaan vanhassa salakuljettajakodissaan.\n\n\"Isä poloiseni\", jupisi hän koottuaan ajatuksensa ja muistellessaan\npelottavaa luutnanttia, joka niin eriskummallisella tavalla oli\nsekaantunut hänen elämän vaiheisiinsa.\n\nTohtori istui hänen tykönänsä kauan yli puolen yön ja lähti vasta\nsitten kun hän arveli kaiken vaaran toistaiseksi olevan ohitse.\nAikaiseen seuraavana päivänä lupasi hän taas tulla katsomaan pientä\nsairastaan, joka nyt vihdoinkin sulki silmänsä ja vaipui pari tuutia\nkestävään levottomaan uneen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nYliskamarissa.\n\n\nTohtori Edelstedt kävi joka päivä, tehden kaikki mitä hän saattoi,\nlieventääkseen Elsan tuskia. Crespini oli väsymätön huolissaan,\nvieläpä uhrasi oman elatuksensakin voidakseen hankkia hänelle\njotakin hupaisuutta. Tohtoria liikutti syvästi tuon iäkkään miehen\nalttiiksiantavaisuus nuoren tytön hyväksi, ja kiitollisuus, joka\nilmautui tytön sanoissa, ja hänen raukeissa katseissaan.\n\nMutta eräänä päivänä tullessaan ylös heidän luokseen, näki hän\nitalialaisen kävelevän huoneessa edestakaisin levottomilla liikenteillä\nja Elsan seuraavan häntä silmillään, samalla kun kasvoilleen levisi\nkuumeentapainen puna. Tohtorin kysymykseen, mitä oli tapahtunut,\nvastasi Crespini että teaatterinjohtaja oli ollut niin vihastunut\nja saanut niin paljon harmia Elsan tähden, että päätti kohta jättää\nkaupungin ja etsiä muualla onneaan ja hänen oli täytymys seurata mukana\nkoska hän ei muulla tavalla voinut ansaita jokapäiväistä leipäänsä.\n\n\"Kyllä minulla on ikävä ammatti, signor Dottore\", sanoi hän, \"mutta --\nen taida mitään muuta ja opettelemaan olen jo liian vanha.\"\n\nMutta miten olisi Elsan nyt käyvä? Hän oli ihan neuvottomana\najatellessaan tyttöä, ja hänen ainoa toivonsa oli että tuo jalomielinen\ntohtori ehkä mahdollisesti tietäisi jonkun neuvon.\n\nTämä vastasi, että hän jo kauan oli toivonut saavansa tytön\nsairashuoneesen, sillä hän tiesi että Crespinin, joka itse oli vetäynyt\ntuohon pieneen kammioon ja kieltäytynyt kaikista, oli varmaankin\nvaikea hoitaa häntä; mutta nykyään ei ollut sairashuoneessakaan yhtään\navonaista paikkaa. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa ja antaa hänelle\ntarkemman tiedon jälestä puolenpäivää.\n\nIllalla seisahtuivat eräät vaunut ulkopuolelle; hitailla askeleilla\nkuului joku tulevan portaita ylös, ovi avattiin ja naisolento astui\nsisään tohtorin seuraamana. Hänellä oli yllään jostakin hienosta\npehmeästä kankaasta tehty harmaa puku; hopeanvaaleat hiuksensa olivat\nsileäksi kammatut kahden puolen kasvoja, jotka olivat niin vaaleat\nja puhtaat, kuin olisivat olleet elefantinluusta; sisäänpainuneet\nsiniset silmänsä osoittivat ruumiillista kärsimistä, mutta sielun\nrauha kuvastui myöskin niissä, ja kun hän hitaasti elefantinluisella\nkädensijalla varustettuun sauvaansa nojaten tuli esiin, katsoi Elsa\nkummastuksella häneen; hänestä tuntui kuin joku olento toisesta\nmaailmasta olisi tullut hänen pieneen huoneesensa, täyttäen sen\nsuloisella hupaisuudella.\n\n\"Tämä on sisareni Eleonore, joka itse tahtoo nähdä pienen sairaani\",\nsanoi tohtori. \"Hän onkin parempi lääkäri kuin minä\", lisäsi hän\nhymyillen, \"tässä on Elsa ja tämä on hyvä ystäväni signor Crespini.\"\n\nNähdessään tuon oudonnäköisen miehen, joka eriskummallisesti\nviittomalla sanoi hänet tervetulleeksi, oli neiti Edelstedt vähällä\nperäytyä takaperin, mutta rohkasi heti itsensä, kiitteli häntä\nmuutamilla ystävällisillä sanoilla hyväntahtoisuudestaan tyttö raukkaa\nkohtaan, joten hän kohta voittikin hänen sydämensä. Sitte meni hän\nvuoteellaan makaavan Elsan luokse, joka oli niin vaalea ja laihtunut,\nettei hänessä paljon muuta näkynyt kuin suuret tummat silmänsä, joiden\nkiilto kuumeesta oli lisääntynyt. Sangen hyvältä tuntui hänestä kun\nneiti silitti pehmeällä kädellään hänen polttavaa otsaansa, ja hänen\npuhuttelunsakin kuului hänestä soitannolta. Lyhyellä iällään oli Elsa\nenimmäkseen nähnyt raakoja ja rajuluontoisia ihmisiä, mutta nyt tunsi\nhän, vaikka luonnollisesti ei voinut sitä käsittää, mikä voima on\nsalattuna korkeammassa sivistyksessä, minkä jalostuttavan hohteen saa\nkoko olento, jonka sydän ja ymmärrys ovat kehittyneet sopusointuiseksi\nkokonaisuudeksi ja kun hienosti sivistynyt mieli kuvastuu jalolla\npinnalla; tämä koskee raaimpaankin sydämeen ja vaikuttaa terveellisesti\nkuni auringon paiste ja virkistävästi kuni aamukasteen puhtaat pisarat\nkuivuneesen maahan.\n\nTämmöisen vaikutuksen teki neiti Edelstedt kaikkiin, joidenka seuraan\nhän tuli. Veljensä vertasikin häntä resedaan, joka itse pienenä hentona\nja melkein näkymättömänä kuitenkin levittää tuoksua, joka miellyttävänä\ntäyttää ilman. Tämän tunsi myöskin hän, kipeä tyttö, hänestä tuntui\nkuin olisi hän uudestaan elpynyt elämään, kun neiti niin ystävällisesti\nja lempeästi häntä puhutteli. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin\navomielisesti ja vieläpä luottavaisuudellakin, jota ei hän tähän asti\nvielä milloinkaan ollut osoittanut kenellekään.\n\nHetkisen kuluttua menivät tohtori ja sisarensa akkunakomeroon ja\npuhelivat hiljaa keskenään, jonka jälkeen tohtori kääntyi Crespiniin,\nsanoen sopineensa sisarensa kanssa, että Elsa saisi olla heidän\nluonaan, kunnes hän tulee terveeksi; jos hän sitte käyttäytyisi hyvin,\npitäisivät he hänestä huolen eteenpäinkin. Kasvatusisänsä ei siis\ntarvinnut mitään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.\n\nNyt olisi maksanut vaivaa nähdä Crespinin. Hän heittäytyi polvilleen\nneiti Edelstedtin jalkoihin, suuteli hänen käsiään, vieläpä vaatteensa\npalteitakin; hän nauroi ja itki vuorotellen, hän viittaili ja\njuoksenteli ympäri kummallisimmalla tavalla; mutta kun Elsa käärittiin\nlämpimään vaippaan, joka tohtorilla oli muassaan vaunuissa, ja piti\nkannettaman alas, tuli Crespini kokonaan hiljaiseksi ja vaaleaksi.\nElsa tahtoi jättää hänen hyvästi, kiittää häntä hyvyydestään\nvierasta orpolasta kohtaan, mutta niin voipunut hän oli ettei saanut\nsanaakaan suustansa, vaan laski kähäräisen päänsä hänen rinnoilleen\nja kyynelvirta puhkesi tulvamaan silmistään. Oi Pajatso raukkaa!\nHänen kyyneleensä vuosivat tytön kyynelien kanssa yhteen; mutta äkkiä\nhypähti hän sivulle, aukasi erään laatikon, otti sieltä esiin pienen\nkarneolikivisen ristin ja sitoi sen Elsan kaulaan. Tätä oli Marketa\nkantanut ja hän piti sen parhaana aarteenaan.\n\n\"Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoon sinua lapsukaiseni\", sanoi hän, \"älä\nunhota vanhaa Pajatso-isää.\"\n\n\"En milloinkaan!\" vastasi tyttö nyyhkyttäin; sitte otti Crespini hänen\nvarovasti syliinsä ja kantoi alas vaunuihin, johon tohtori ja sisarensa\nolivat muodostaneet hänelle mukavan sijan.\n\n\"Signor Crespini\", sanoi jälkimäinen ottaen kellonperistään pienen\nsydämen muotoisen emaljoidun medaljongin, \"ottakaa tämä muistoksi\nhoidokkaaltanne, ja pantiksi meiltä, ettemme koskaan ole häntä\nhyljäävä, vaan hän on saava hyvän kodin minun ja veljeni luona.\"\n\nIhastuneena suuteli Pajatso muistomerkkiä, tohtori puristi hänen\nkättään, Elsan tummat silmät olivat kiitollisena häneen kiintyneinä.\nVaunut vierivät matkaansa. Italialainen tuijotti niiden jälkeen,\nkunnes ne katosivat kadun kulman taakse, sitte meni hän hitaasti ja\nsurullisena takaisin pieneen yliskamariinsa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nLääkäri ja hänen sisarensa.\n\n\nNyt alkoi Elsalle uusi elämä. Tohtori Edelstedtin hoidolla ja hänen\nsisarensa hellällä huolenpidolla parani hän vähitellen. Hänen\nkäsivartensa tuli taas kykeneväksi ja terveyden ruusut kukoistivat\nhänen ennen niin vaaleilla kasvoillaan. Hyvä ruoka, säännölliset\nelantotavat ja ennen kaikkia häntä ympäröivä hiljainen mutta\nhyödyllinen toimeliaisuus teki häneen, jolle tämä kaikki oli aivan\nuutta, sanomattoman hyvän vaikutuksen.\n\nTohtori Edelstedt oli asunut yhdessä sisarensa kanssa aina siitä asti\nkun hän alkoi toimensa harjoittelevana lääkärinä. Sisarensa, joka\njuuri oli menettänyt vanhempansa, tuli silloin veljensä luokse hänen\ntalouttaan hoitamaan, eikä he siitä saakka olleet toisistaan erkauneet.\nSaman hengen elähyttäminä työskentelivät he yhdessä lähimmäistensä\nhyväksi; missä eivät lääkärin keinot voineet auttaa, siellä tuo hurskas\nnainen lievensi tuskat sanoillaan, joilla oli huojentava vaikutus kuten\nparantavalla palsamilla kipeään haavaan. Ruumis ja sielu ovat niin\nläheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että ruumiisen voidaan välin\nvaikuttaa terveellisimmästi siten että sielussa herätetään suurempi\nvoima ja vakaampi luottamus Jumalan rakkaasen hallintoon. Tämän ymmärsi\ntohtori Edelstedt sangen hyvin, aivan sairaan aavistamatta, tehdä;\nhän oli aina valmis tarpeen tullessa auttamaan neuvolla ja työllä, ja\nsisarensa oli hellästi rakastavana aina hänen kanssaan. Näin täyttivät\nhe uskollisesti Vapahtajansa käskyä; he \"ruokkeivat ja juottivat\nisoovaisia ja janoovaisia, ottivat outoja huoneesensa, vaatettivat\nalastomia, oppeivat sairaita ja kävivät vankien luona.\"\n\nMutta muutamia vuosia oli kova lannetauti estänyt neiti Edelstedtin\nkäymästä veljensä kanssa köyhien sairaittensa luona; kuitenkin oli\nhän kärsivällinen ja mieltynyt Jumalan tahtoon, niin ettei kukaan\naavistanut kuinka paljon hän kärsei; mutta hyödyllisen vaikutusalan\ntäytyi hänen kuitenkin hankkia itselleen. Sitä varten oli hänellä\ntapana koota ympärilleen muutamia nuoria tyttöjä, joille hän jakoi\ntietojensa rikkaita aarteita. Päämääräkseen asetti hän sekä sydämmen\nettä ymmärryksen kehittämisen, yhteiskunnalle hyödyllisten jäsenten\nkasvattamisen, samalla antaen heille käytännöllisiä tietoja,\nsaattaakseen heitä perhe-elämään kelvollisiksi, johon useimmat heistä\narvattavasti tulisivat kutsutuiksi.\n\nVähää ennen Elsan perheesen tuloa oli neiti Edelstedt kuitenkin ollut\ntavallista heikompi eikä ollut voinut täysin antautua tähän toimeensa;\nmutta tehdäkseen veljelleen mieliksi ei hän kuitenkaan säästänyt\nvaivojaan, vaan kävi itse tuota kipeää tyttöä katsomassa ennenkuin he\npäättivät hänen ottaa luoksensa kotiin.\n\nLukemaan ja kirjoittamaan oli Elsa oppinut äidiltänsä, mutta kun\ntämä tuli niin paljon kiintyneeksi miehensä salakuljetustoimiin,\nunohti nuori tyttö suurimman osan siitä mitä oli oppinut. Nyt\nsitävastoin alkoi hän heti, senverran toinnuttuansa, omistaa itselleen\nrakastettavan opettajattarensa antamia tietoja. Hoitaa häntä, oli\nsitäpaitsi Elsan suurin ilo; huomattuansa hänen silmistään että hän\nhaluaisi jotakin, juoksi hän aina kohta sitä noutamaan ja koetti\nkaikissa olla niin paljon hyödyksi kuin hän mahdollisesti taisi.\n\nNuoren tytön harrastuksesta ja hartaasta edistymisen halusta\nliikutettuna päättivät tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa, että he,\nainakin toistaiseksi, pitäisivät hänen luonaan ja huolehtisivat hänen\nkasvatuksestaan. Kun he ilmoittivat tämän hänelle, oli hänen ilonsa\nsanomaton; tummat silmänsä himmentyivät ilokyynelistä ja laskeutuen\npolvilleen hyväntekijättärensä sohvan viereen, kasteli hän hänen\nkättänsä suudelmillaan.\n\n\"Ah\", kuiskasi hän, \"aallot olivat toki oikeassa, laulaessaan:\n\n    \"On linna luja Jumala,\n    Kaikessa hädäss' auttaja.\"\n\nMielihyvällä oli tohtori tehnyt huoneen, jossa sisarensa oleskeli,\nniin hauskaksi kuin mahdollista. Hänen sohvansa oli ikkunan luona,\njosta oli ihana näkyala puutarhoihin ja niityille -- sillä talo,\njossa he asuivat, oli kaupungin äärimmäisellä rajalla -- seinät\nolivat tauluilla koristellut, vaasit olivat täynnä tuoksuvia kukkia,\nviheriöitä loisto-kasveja kohoutui kukkavasuista, linnut lauloivat\nkullatuissa häkeissään, monta kaunista taideteosta ihastutti silmiä,\npieni lumivalkea kissa makasi somana keränä hänen jaloissaan, pöydällä\nnäkyi parhaita teoksia, mitä uusin kirjallisuus voi tarjota, kirjoitus-\nja piirustuskoteloita ja kaikenlaisia käsitöitä oli hänellä, sillä\nhän ei saattanut milloinkaan olla toimettomana. Tässä huoneessa\nviihtyi Elsakin erinomaisen hyvin, sillä tämä häntä ympäröivä hienous\nja huolellisuus miellytti häntä sanomattomasti, vaikka se olikin\nhänelle kokonaan uutta. Tohtorin tullessa iltasina väsyneenä ja\npäivän sairashoidosta uupuneena kotiin, toi tyttö hänen tohvelinsa\nja mukavan yönuttunsa, pani pöydälle hänen lemmikkikirjansa; veli ja\nsisar olivatkin siitä yhtä mieltä että heidän pieni hoidokkaansa lisäsi\npaljon hauskuutta perheesen, ja että se todellakin oli onnellinen\nhetki, jona he toivat hänen mukanaan tuon lämminsydämisen Pajatson\npienestä yliskamarista.\n\nTäällä oppi Elsa paljon sellaista, joka oli hänelle hyödyksi\ntulevaisuudessa; eikä ainoastaan tässä, vaan myös -- joka onkin paljon\ntärkeämpää -- ijankaikkisessakin elämässä. Taivaallista Isäänsä tunsi\nhän sangen vähän; hän oli tuskin kuullut puhuttavankaan Vapahtajastaan,\njoka oli antanut henkensä hänen edestään. Oi, mikä kokonaan uusi elämä\naukesi hänelle, kuullessaan hyväntekijättärensä lukevan Vapahtajansa\nlempeitä sanoja ja oppiessaan laskemaan kaikki huolensa Hänen\njalkoihinsa. \"Kaikki teidän murheenne pankaat Hänen päällensä, sillä\nHän pitää murheen teistä.\"\n\nKuinka usein eikö hän sydämessään siunannut putoamistaan, joka oli\nhänet pelastanut vaaralliselta tieltä, sillä nyt havaitsi hän, että\nse olisi johdattanut hänen suureen kurjuuteen. Hän tunsi kuinka\nturhuus ja kunnian pyyntö jo olivat alkaneet juurtua hänessä ja hän\nponnisteli uutterasti kukistaakseen niitä, ett'ei pienintäkään jälkeä\nolisi jälellä tuosta onnettomasta ajasta, joka ei ensinkään ollut\nhänen nykyisen onnellisen elämänsä kaltainen; koko hänen entinen\nolonsa oli kuten kolkko uni hänen takanaan. Ainoastaan yksi asia vielä\npainoi hänen mieltään: hän oli salakuljettajan tytär ja isänsä istui\nvankeudessa. Opittuansa eroittamaan hyvän ja pahan, havaitsi hän mitä\nisänsä oli rikkonut; mutta hän oli kuitenkin hänen isänsä ja oli aina\nollut hyvä hänelle. Vähittäin heräsi hänessä ajatus, että hänen oli\netsiminen isäänsä, sanoakseen hänelle kuinka onnellinen tyttärensä\noli uudessa kodissaan ja nähdäkseen voisiko hän tehdä jotakin\nsulostuttaakseen hänen surullista elämäänsä. Tätä ajatteli hän usein\nja vihdoin rohkeni hän puhua siitä neiti Edelstedtille, johonka hän\nrajattomasti luotti.\n\nTämä mainitsi asiasta veljelleen.\n\n\"Jospa voisimme saada tietoomme, kuka se herra on, jota hän\npelästyi teaatterissa\", sanoi tohtori miettivästi; \"tyttö sanoo\nsalakuljettajani aina kutsuneen häntä jahtiluutnantiksi; eihän se\ntoki ollene rannikko-kersantti Holmers? Hän on hiljattain tullut\nmuutetuksi näille paikoin. Minä kysyn kaikissa tapauksissa mitä hän\ntietää asiasta, kun menen sinne, sillä minulla on muuan sairas samassa\ntalossa kuin hän asuu. Varmaankin hän tietää missä ne salakuljettajat\novat; Elsan isä on luultavasti saanutkin kovemman rangaistuksen kuin\ntoiset, sillä sanoihan tyttö hänen lyöneen melkein kuoliaaksi yhden\ntullivirkamiehistä.\"\n\nKun tohtori Edelstedt samana päivänä tuli kotiin päivälliselle, seurasi\nhäntä muuan vieras herra, ja vaivoin sai Elsa olluksi huudahtamatta,\ntuntiessaan tämän samaksi hirveäksi jahtiluutnantiksi! Mutta nyt ei hän\nnäyttänytkään juuri tylyltä, kun hän, tarttuen tytön käteen, sanoi:\n\n\"Vai niin, sinä olet täällä, lapsi raukka! Kyllä me etseimme sinua,\ntultuamme takaisin ylös rosvoluolalle, kun näimme että äitisi oli\nkuollut, tyttö poissa ja vanha noita-akka piti hirveätä elämää.\nVihdoinkin luulimme löytävämme sinut erään vanhan puutarhurin luota,\nnimeltä Rosenkvist, mutta siellä kadotimme jäljet. Puutarhuri oli hyvin\nmurheissaan, kun ei hän tiennyt miten sinun oli käynyt.\"\n\n\"Ei hän siis ollut saanut kirjettäni, jonka äskettäin hänelle\nkirjoitin\", sanoi Elsa.\n\n\"Ikävää oli\", jatkoi herra Holmers, \"kun minut nähtyäsi niin\npelästyit, että teit semmoisen kuperkeikan teaatterissa; mutta se\noli kaikki kuitenkin onnen sattuma sinulle, tyttöseni, sen voin\nvakuuttaa.\" Mielihyvillään katseli hän ympärilleen tässä hupaisessa\nhuoneessa ja nyökkäsi päätään neiti Edelstedt'ille, joka sauvaansa\nnojaten juuri oli tullut huoneesen ja istuutui sohvalle. Sitte\nkertoi hän, että Musta Jussi eräästä sattumasta, vähän aikaa sitten\noli muutettu lääninvankilaan tässä kaupungissa, jossa uusi tutkimus\nsalakuljetusliikkeestä olisi pidettävä. Sen jälkeen vietäisiin hän taas\ntakaisin, mutta luutnantti Holmers lupasi ensi tilassa toimittaa niin\nettä tyttärensä saisi käydä häntä katsomassa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nVankilassa.\n\n\nMuutama päivä sen jälkeen käveli Elsa kaupungin katuja aivan\nturvallisesti saman miehen rinnalla, jota hän niin suuresti oli\npelännyt. He tulivat vihdoin erään suuren tumman kivirakennuksen\nluo, joka oli kaupungin ulkopuolella, sen vastakkaisessa päässä.\nElsan sydän tykytti kovasti, kun hänen kumppaninsa meni suurelle\nmustalle rautaportille ja soitti kelloa, joka kaikui kimeästi ja\nilkkuvasti hiljaisessa avaruudessa. Pian kuuluikin lukko narisevan.\nOvi aukaistiin. Herra Holmers puhui muutamia sanoja vanginvartijalle,\njoka näytti hyvin äreältä, mutta tuokion mietittyään päästi hän\nheidät kuitenkin sisään, otti sitte suuren kimpun avaimia esiin ja\nosoitti heille tietä pimeiden käytävien lävitse. Siihen aikaan ei\npidetty vangeista paljon huolta; nykyaikaa on meidän kiittäminen\njärjellisemmästä menettelystä heitäkin kohtaan niinkuin paljosta\nmuustakin, jolla ihmiskunnan hyvää edistetään.\n\nElsa vapisi niin ankarasti, että hän töin tuskin pysyi pystyssä,\nvanginvartijan pannessa avaimen erään toisen rauta-oven suulle, joka\nrämisten aukesi. Tytön katsetta kohtasi suuren pimeän huoneen sisusta.\nSitä valaisi ainoastaan muutamat pienet rautaristikolla varustetut\nakkunat, jotka olivat ylhäällä, aivan katon rajassa. Huoneessa oli\nuseampia, sekä vanhempia että nuorempia ja enimmäkseen kolkonnäköisiä\nmiehiä, jotka loikoilivat ryhmissä laattialla, hoilottaen ja nauraen\nja käyttivät niin kauheita sanoja, että Elsan jäähtyi veri suonissaan.\nMutta vanginvartija käski heidän vaikenemaan, ja osoittaen erästä\nryhmää, jotka pelasivat korttia kauimpana nurkassa, huusi hän Musta\nJussia. Tämä nousikin hitaasti seisoalleen, heittäen kolkon katseen\nsisääntulijoihin. Nyt näytti hän entistään vielä raivokkaammalta;\nmusta vanukkeinen partansa teki hänen kammoittavan näköiseksi.\nTahtomattansakin peräytyi Elsa takaperin, sillä hän ei tahtonut tuntea\nomaa isäänsä.\n\n\"Mitä minusta tahdotte\", jupisi musta Jussi kumeasti, \"enkö saa tässä\nviheliäisessä pesässä kertaakaan olla rauhassa?\"\n\nMutta samassa sattui hän katsahtamaan Elsaan, joka seisoi puoliksi\npiiloutuneena vanginvartijan takana.\n\n\"Mitä tämä on?\" kiljasi hän sitte, kuten olisi aaveen nähnyt, \"kuka tuo\ntyttö on? Onpa hän juurikuin minun Elsani!\" Hän tuijotti niin julmasti,\nettä Elsa kauhistui vielä enemmän.\n\n\"Kaunis tyttö hän on joka tapauksessa\", huudahtivat muutamat toiset\nvangit, tahtoen tarttua häneen, mutta Musta Jussi syöksähti esiin kuni\nleijona. \"Älköön kukaan uskaltako koskea häneen!\" kirkui hän, \"voi kuu\nhän on Elsan näköinen!\"\n\n\"Ja Elsa minä olenkin!\" sanoi tyttö ja koko ruumiinsa vapisi; \"ettekö\nisä minua enää tunnekkaan?\"\n\n\"En, sinä olet liian hieno, ollaksesi kurjan salakuljettajan tytär.\nUlrika raukka on kuollut, sen tiedän, vaimo raukka, hänellä ei ollut\npaljon iloa tässä maailmassa; mutta siitä en tiennyt mihin lapseni on\njoutunut.\"\n\nRohkaistuen isänsä lempeämmästä äänestä, pujahti Elsa hänen luoksensa\nja kertoi hänelle, mitä itselleen oli tapahtunut sen onnettoman\nyön jälkeen, jona viimeksi olivat nähneet toinen toisensa, kuinka\nonnellinen hän nyt oli tuon hyvän tohtorin ja hänen sisarensa luona,\nja kuinka paljon hyvää hän siellä on saanut oppia. \"Ah\", sanoi\nhän, \"Jospa voisin lukea isälle jonkun kauniin kappaleen uudesta\nevankeliumikirjasta, jonka olen saanut neiti Edelstedtiltä!\"\n\n\"Niin, kyllä se saa jäädä toiseksi kerraksi; nyt tunnen itselleni\ntehdyksi paljon hyvää, kun olen saanut nähdäkin pienen Elsani ja\ntietää, että hän voi hyvin. Monta raskasta hetkeä olen viettänyt,\nkun en ole tiennyt mihin lapseni on joutunut. Jos ei sinulle ole\nkovinkaan vaikea tulla tänne kammoittavaan vankilaan, niin tule vielä\njoskus muulloinkin, rakas lapseni; kyllä kai minä pian muutetaankin\nMarstrandiin, tahi mihin hyvänsä, pidettäväksi aikani vankeudessa.\nMutta hyvältä tuntuu saada väliin nähdä täällä sellaisen pienen Jumalan\nenkelin; kyllä meillä täällä pahuutta kylliksi on, sen saat uskoa.\nKatsoppas vaan, yksin nuo raa'at roistotkin tulevat niin hiljaisiksi\nsinut nähdessään.\"\n\nJa totta olikin että toiset vangitkin olivat aivan hiljaa ja katselivat\ntuota nuorta tyttöä, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan tähän pahaan\nmaailmaan, jossa he oleskelivat.\n\nMutta vanginvartija huusi häntä, ja kyynelsilmin jätettyään isänsä\nhyvästi ja luvattuaan taas tulla niin pian kuin mahdollista, meni\nElsa vanginvartijan kanssa erästä toista tietä ulos, josta he tulivat\npihalle. Siellä kohtasivat he useampia vankeja, jotka olivat ulkona\ntyössä; Elsa tahtoi kiiruhtaa heidän ohitsensa, mutta huomasi erään\nniistä salaa tirkistävän häneen. Katsahtaessaan ylös, näki hän\nnuorukaisen vankipuvussa, jonka vaalean, laihtuneen muodon hän luuli\ntuntevansa. Niin, kyllä sen täytyi olla Niilo, rouva Rosenkvistin\npoika! Hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta hänen katsahtaessaan\njälleen ylöspäin, oli nuorukainen kadonnut. Tytön huolestuneihin\nkysymyksiin vastasi vanginvartija sen olevan hyvin surullisen\ntapauksen: Poika oli pitemmän ajan näpistellyt isäpuoleltaan, mutta kun\ntämä jostakin sattumasta rupesi häntä epäilemään ja pitämään rahoistaan\ntarkkaa vaaria, ja kun pojan kuitenkin välttämättömästi täytyi hankkia\nitselleen rahoja pelaamisiinsa ja lurjustelemisiinsa kelvottomien\nkumppaniensa kanssa; olivat nämät saaneet hänen houkutelluksi\nanastamaan jonkun summan rahaa eräästä puodista, kauppapalvelijan\nmennessä hetkeksi ulos noutamaan jotakin tavaroita. Tämä näki kuitenkin\nhänen eräästä reiästä, hän tavattiin siis rikoksen teosta, asiaa ei\nvoitu peittää ja nyt oli hän passitettu lääninvankilaan, kärsimään\nrangaistustaan ensikertaisesta varkaudesta.\n\n\"Ettei poika vaan olisi täältä lähteissään pahempi kuin tullessaan\";\nlisäsi vanha mies, pudistaen päätään. Murheellisena ajatteli Elsa\npojan äiti-parkaa, joka niin oli poikansa pilannut ja sai tällaisen\nsurullisen palkan sokealle rakkaudelleen. Iloinen oli Elsa sentään\nsiitä, että hänen viattomuutensa oli siis tullut ilmi, ja hän päätti\nkohta kirjoittaa muutaman sanan herra Rosenkvistille ja antaa hänen\ntietää kuinka hyvä hänen oli olla, pojasta hän kuitenkin päätti olla\nmitään mainitsematta.\n\nHerra Holmers, joka oli ollut asioillaan naapuristossa, kohtasi tytön\nvankilan portilla; hiljaisena ja murheellisena kääntyi hän taas\nkotiinsa.\n\nVielä pari kertaa pääsi Elsa linnaan isänsä luokse. Nämät olivatkin\nMustan Jussin ainoat iloiset hetket, mutta tyttäreen koskivat ne\nniin syvästi että tohtori Edelstedt katsoi tarpeelliseksi kieltää\nhänen enempää siellä käymästä. Pian ei kuitenkaan enää ollut kielto\ntarpeesenkaan, muutamana päivänä saivat he näet kuulla, että Musta\nJussi oli muutettu toiseen vankilaan, ja Elsa ei häntä enää saanut\nnähdä.\n\nMutta hänen mielellensä jäi suru jälelle. Ikäväkseen huomasi neiti\nEdelstedt äsken puhjenneiden ruusujen vaalistuvan hänen kasvoillaan.\nUsein valitti hän päänsärkyä, näytti rauenneelta ja elottomalta ja\nvaikea oli hänen koota ajatuksiaan, kun hänen olisi pitänyt lukemaan\ntai toimittaman jotakin muuta. Huomasi tohtorikin tuon muutoksen heidän\npienessä hoidokkaassaan, hän arveli että tyttö istuskeli liian paljon\nsisällä ja että hänen nykyinen elämänsä oli liian yksitoikkoista ja\nerakkoista hänen ikäiselleen nuorelle tytölle, joka ei milloinkaan\nollut tottunut niin paljoa istuskelemaan lämpimässä huoneessa. Talvi\noli ollut pitkä ja kylmä, neiti Edelstedt ei koskaan mennyt ulos muuten\nkuin kattovaunuissa ja Elsa oli mieluimmin sisällä hänen luonaan,\nsillä hän piti kiusallisena yksin kävellä kadulla, hän luuli näet aina\nettä kansa katsoisi häntä ja sanoisivat: \"tuossa menee sen mustan\nsalakuljettajan tytär.\" Ja sitä ei kukaan kuitenkaan ajatellutkaan,\nsillä jokaisella oli omat asiansa hoidettavana.\n\nJonkun ajan tuumaili neiti Edelstedt lähettää hänen kouluun, jotta hän\nolisi tullut enemmän muiden lasten seuraan, mutta siellä ei ollut juuri\nketään, johon hän olisi erittäin luottanut, ja sitä paitsi pelkäsi hän,\nettä koulukumppanit tuottaisivat hänelle uutta sydämen tuskaa, joko\najattelemattomasti tahi pahanjuonisesti muistuttamalla häntä isästään.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nEkepyy.\n\n\nNiiden nuorten tyttöjen seassa, joiden kanssa neiti Edelstedt Elsan\nsinne tullessa vielä työskenteli, oli kaksi, jotka olivat hyvin\nystävälliset pienelle tulokkaalle, ja joihin hän erittäin mieltyi.\nHeidän nimensä oli Alma ja Silja Elgenström. Heidän äitinsä oli\nEleonore Edelstedtin nuoruuden ystävä ja rakasti ja kunnioitti häntä\nsuuresti, ja kuultuansa hänen huolensa kasvatustyttärestään, (jona Elsa\nnyt pidettiin perheessä) ehdotti rouva Elgenström, että Elsa seuraisi\nheidän mukanaan, kun he menivät uudelle maatilalleen, jonka hänen\nmiehensä oli ostanut, ja viettäisi osan suvesta heidän luonaan. Siellä\ntapaisi hän paljon nuorisoa ja saisi usein oleskella ulkona raittiissa\nmaaseutu-ilmassa. Muuan taitava opettajatar, joka johti hänenkin\nlastensa opintoja, saisi toimiskella Elsankin kanssa.\n\nSydämestään kiitollisena myöntyikin neiti Edelstedt ystävänsä\nehdotukseen, vaikka hänen oli haikea erota Elsasta, sillä sekä hän että\nveljensä olivat niin kiintyneet nuoreen hoidokkaasensa, että kaikki\noli tuntuva aivan tyhjältä ilman häntä. Tyttö oli niin rakastettava,\nniin tarkkaavainen ja oppivainen, ja sitte vielä tuo vähän\nsynkkämielinen katse hänen tummissa, uneksuvissa silmissään lisäsi\nhänen viehätysvoimaansa näihin hyviin ystäviinsä, jotka niin hellästi\nhuolehtivat hänen todellisesta hyvästään.\n\nKuitenkin iloitsivat he hänestä, kun eräänä kauniina kevät-aamuna\nkahdet vaunut tulivat tohtorin asunnolle ja Elsakin sai sijansa toiseen\nvaunuun kokoontuneen nuorison joukkoon. Niin monta raitista naamaa\nnäkyi siitä, että ajopelit, vieriessään matkaansa, näyttivät kukilla\ntäytetyltä korilta, Elsan viitatessa viimeisen jäähyväistervehdyksensä\ntohtorille, joka seisoi portailla, ja hänen sisarelleen, ylhäällä\navonaisen akkunan luona.\n\nAlussa tuntui tytöstä vähän ikävältä ja ahdasmaiselta tässä uudessa\niloisassa seurassaan. Mutta lasten riemu ja vielä enemmän suloinen\nkevätilma ja ihana seutu, jonka lävitse he kulkivat, hälvensi pian\nkaikki ikävät ajatukset ja hän antautui kokonaan hetkelliseen\nnautintoon.\n\nAamu oli ihana, kasteen pisarat rippuivat vielä välkkyen kukkien\nnupuissa, viheriät metsäiset kummut kohoutuivat tien varrella; koivut\nja monet muut puulajit seisoivat komeissa viheriöissä kevätpuvuissaan\nheiluellen keveässä aamutuulessa. Etäältä kuului käen soinnukas\nkukunta; linnut riemuitsivat toistensa seurassa; laulurastaan\nhuiluntapaiset säveleet kaikuivat puiden latvasta, tie kun johti\nsulotuoksuisen kuusiston keskitse. He olivat juuri kulkeneet sellaisen\nlävitse ja tulivat muutamalle ylänteelle, josta suurenmoinen näkyala\naukesi heidän katseilleen. Alhaalla laaksossa oli välkkyvä järvi,\nsaarien ja luotojen kaunistamana, kauniit pellot ulottuivat sen\nrantoihin, eräällä kummulla kohoutui vanha maalaiskirkko kukoistavien\norapihlajain ympäröimänä, somannäköisiä torppia pilkisti esiin puiden\nvälistä, ja aivan niiden edessä, eräällä järveen päin viettävällä\nviheriällä lakealla, jota vuosisatoja vanhat tammet siellä täällä\nvarjoivat, seisoi suuri valkea rakennus, aamuauringon säteiden\nvalaisemana.\n\n\"Siellä on Ekepyy, uusi kotinne, lapset\", huusi isä toisesta vaunusta.\n\n\"Ekepyy, Ekepyy! Voi kun on hauskaa!\" riemuitsivat kaikki lapset. Elsa\nmietti mitenkä onnelliset he olivat, joilla oli semmoinen koti ja niin\nsiivot ja hyvät vanhemmat.\n\nPian saapuivat he pihalle, johon kansa oli kokoontunut uutta isäntäänsä\nvastaanottamaan. Nyt oli lapsilla juoksemista katsomassa kaikkia\nhuoneita, puutarhaa, tallia, kanakoppia ynnä muita, ja Elsa tuli\naivan päästä pyörälle kaikista näistä uusista esineistä, jotka häntä\nympäröivät, ja ujo kun oli, vetäytyi hän erikseen toisista, sillä hän\najatteli, että hän vaan häiritsisi heidän iloansa. Muistellessaan\nomaa lapsuuden kotiansa tulivat kyyneleet hänen silmiinsä; mutta\nhuomattuansa hänen ikävystyneenä, tuli Alma Elgenström heti\nystävällisesti hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja näytti\nhänelle kaikki mitä hän luuli häntä parhaiten huvittavan, joten Elsa\npian unohti surunsa ja tuli melkein yhtä iloiseksi kuin toisetkin.\n\nHerra ja rouva Elentrömillä oli iso perhe. Muutamat lapsista olivat\njo kasvaneita, toiset vielä pieniä. Vanhin poika oli laivastossa\nja vanhin tytär oli eräässä kasvatuskoulussa Tukholmassa. Alpi,\ntoinen järjestyksessä, oli aikaisin osoittanut nähtävää taipumusta\nkuvanveistämiseen, ja kun isänsä antoi hänen vapaasti virkansa\nvalita, päätti hän antautua tähän taiteesen. Hän oli käynyt Tukholman\nakateemian lävitse ja tuli Ekepyyhyn vasta muutamia päiviä muun\nperheen jälkeen. Täällä aikoi hän jatkaa opintojansa luonnon mukaan ja\nsitte matkustaa ulkomaille täydellisesti harjaantuakseen. Nähtyänsä\nElsan vaaleaveristen sisariensa seurassa, ihastutti tämä kohta hänen\ntaiteilija-silmiään, ja hän sanoi Almalle, joka aina oli hänen\nuskottunsa: \"Kas tässä olen vihdoinkin löytänyt esikuvan Mignon'iini,\njota kauan olen etsinyt. Jos sinä saat hänen mielistymään istumaan\nedessäni, niin luulen varmaan, että se onnistuu hyvin.\"\n\nJa Alman hartaasti ajaessa veljensä asiaa, täytyi Elsan voittaa\nujoutensa ja olla mallina ei ainoastaan Mignoniin, vaan myös\nItalialaiseen kalastajatyttöön, metsä-impeen ja useampiin muihin\nopiskeluihin, joita tämä nuori taiteilija aloitteli, vaikka ei aina\nvalmistanut. Tämmöinen näin erityinen huomio, jota hänelle osotettiin\nenemmän kuin kenellekään muulle niistä tytöistä, jotka vierastelivat\nEkepyyssä, olisi hänessä taas helposti voinut herättää samaa\nkunnianpyyntöä, joka hänen niin oli vallannut \"Titania\"-aikanaan; mutta\nollessaan yhdessä neiti Edelstedtin kanssa, oli hän saanut kokonaan\ntoisen mielen. Korkeampia pyrintöjä oli herännyt hänessä, hän oli\noppinut käsittämään mielettömäksi kiinnittää liian paljon huomiota\npäällimäiseen kuoreen, joka pian katoaa, sen sijaan kuin pitäisi\nkehittää ja vaurastuttaa sisimmäistä sydäntä, joka kestää ja elää\nijankaikkisesti.\n\nNäin kului suvi kaikenlaisissa hupaisissa ja hyödyllisissä toimissa.\nElsa oli taas saavuttanut terveytensä ja viihtyi hyvin nuorten\nystäväinsä seurassa; mutta usein ikävöi hän kuitenkin rakasta neiti\nEdelstedtiänsä, eikä ollut ensinkään pahoillaan, kun tohtori muutamana\nkauniina päivänä tuli ajaen pienillä matkarattaillaan ja pyysi Elsan\ntulemaan takaisin. Hänen sisarensa oli pahoin voipa ja ikävöitsi pientä\nhoidokastaan, joka hellällä huolehtimisellaan usein oli lieventänyt\nhänen kärsimisiään.\n\nAlma ja muut lapset olivat ikävissään kun niin pian menettäisivät\nkiltin leikkikumppaninsa, joka aina oli niin myöntyväinen ja osasi\nkeksiä jotakin uutta, toisten ollessa väsyneitä ja nurpeamielisiä.\nAlpikin huoahti, katsellessaan viimeistä puolivalmista korkokuvaansa,\nesittävä greikkalaista kukkaistyttöä, joka tarjoo voittoisalle\nsotilaalle orvokeista tehtyä kukkakiehkuraa; nyt ei voitaisi sitä\nvalmistaa, väitti hän, ja se olisi kuitenkin varmaan taidenäyttelyssä\npidetty hyvin onnistuneena! Elsa tahtoi että hän olisi ottanut\ninallikseen Siljan, joka oli niin sievä ja kaunis! Ei kukaan siihen\nparemmin sopisi kuin hän.\n\n\"Ei sovi\", sanoi Alpi, \"hän on pitkine vaaleine hiuksineen oikea\npohjalaisen perikuva; hänen esitän joskus Aslööginä tulemassa ulos\nkuningas Helmerin kanteleesta; mutta Elsa näyttää tummanveriseltä ja\netelämaiselta, hän sopii niin hyvin greikkalaiseksi kukkaistytöksi,\nja olisi hyvinkin voinut jäädä tänne, kunnes olisin saanut teoksen\nvalmiiksi.\"\n\nRukouksilla ahdistettiin tohtoria, että hän jäisi sinne edes muutamiksi\npäiviksikin; lapset eivät voisi erota Elsasta, joka oli tullut kaikkein\nlemmikiksi, ja hyväähän olisi tehnyt tohtorillekin viettää muutaman\npäivän maalla ja levätä uutterasta työstään kaupungissa. Tämän myönsi\nhän mielellään, mutta juuri nyt oli se mahdotonta, aika oli taudillinen\nja hänen täytyi lähteä takaisin kohta aikaiseen seuraavana aamuna.\n\nLiikutettuna ja kiitollisena jätti Elsa hyvästi uudet ystävänsä,\nasettautui rattaille tohtorin viereen, kyytipojan istuessa takana,\nja niin lähtivät he matkaansa, kulkien sinisen järven rantaa pitkin\nja lemuavien metsien lävitse, jotka jo olivat alkaneet vivahdella\nmonen värisenä. Pari tuntia kuljettuansa saapuivat he kaupunkiin ja\nElsa riensi ylös rappusia rakkaan ystävänsä huoneesen, jossa hän pian\nistuutui vanhalle paikalleen pienelle tuolille neidin sohvan viereen ja\nhuvitteli häntä vilkkailla kertomuksillaan oleskelustaan Ekepyyssä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nMuuan käynti sairaan luona.\n\n\nOli hirveän raju ilma. Sade valui alas virtana ja rakeet löivät ikkunia\nvasten, jotta olisi luullut niiden menevän säpäleiksi. Tuuli vinkui\nkaduilla, pilvet kulkivat kuten villipetojen ajamana, oli niin kylmä ja\npimeäkin, kuin olisi talvi jo tullut. Liekit häilyivät katulyhdyissä\nniin että olisi luullut niiden joka silmänräpäyksenä sammuvan.\n\nNoin yhdeksän aikana tuli tohtori Edelstedt sisään sisarensa luokse,\njoka lepäsi sohvalla perähuoneessa. Hupaisa tuli hehkui vielä uunissa.\nElsa oli jo pannut maata. Tohtori oli väsynyt ja vähän pahoinvoipa,\nkun oli tehnyt vaikeamman leikkauksen ja käynyt monen sairaan luona\nsinä päivänä. Hän heittäytyi nojatuolille tulen ääreen, ja levättyänsä\nhetkisen ja juotuansa kupin teetä, jonka sisarensa hänelle tarjosi,\npäätti hän mennä levolle. Mutta ensin meni hän akkunan luo aukaisten\nluukun.\n\n\"Nyt on hirveä ilma\", sanoi hän, \"ei nyt laskisi ulos koiraa\neikä kissaakaan. Jospa ilma kaunistuisi aamuksi, sillä minun on\nmatkustettava aikaisin maalle erään sairaan tykö, ennenkuin pidän\nluennon sairashuoneessa. Hyvää yötä, rakas Eleonoreni, tarvitset\nsinäkin levätä.\"\n\nHän oli juuri ottamansa kynttilänsä, aikoen poistua, kun tampurin kello\nalkoi soida.\n\n\"Kuka se nyt ollenee?\" sanoi hän ja meni ovelle.\n\nSe oli sana eräältä rouvalta, joka oli sangen kipeä ja pyysi\nhartaimmasti, että tohtori tahtoisi sääliä häntä ja tulisi hänen\nluoksensa vielä tänä iltana. Hän ei asunut kaukana siitä, nimensä oli\nAlgren, oli köyhä leski, mutta hän oli kuullut niin paljon hyvästä\ntohtorista, että hän pani ainoan toivonsa häneen.\n\n\"Ethän sinä kumminkaan tänä iltana mene ulos, rakas Kaarleni,\ntämmöisellä ilmalla, niin pahasti kun jo olet itsesi kylmännyt!\" sanoi\nhänen sisarensa huolestuneena.\n\n\"Niin, ei se niin erittäin mieluistakaan ole\", sanoi tohtori, pannen\ntakkinsa napit kiinni taas ja katsellen akkunaan, jota sadepisarat\npieksivät; \"mutta sitä ei voi auttaa, en ole milloinkaan kieltäynyt\nmenemästä köyhän sairaan luo, enkä tee sitä nytkään.\"\n\n\"Mutta täytyy sitte ainakin käskeä Jannen valjastamaan hevosen!\"\n\n\"Ei ei, hän raukka on istunut kuskilaudalla koko päivän ja saa ajaa\ntaas huomen aamulla varhain; sairas kun on varsin lähellä, niin saatan\njuuri hyvin kävellä; hyvää yötä, rakas Eleonore, mene nyt maata.\"\n\nJa tohtori otti paksun päällystakkinsa ylleen, lämpimän villasaalin\nkaulaansa ja läksi ulos sateesen, pienen tytön seuraamana, joka oli\nsanan tuonut.\n\nSeuraavana päivänä ei neiti Edelstedt saanut nähdä veljeänsä ennenkuin\npuolisen aikana. Kysyttyään iltasesta sairaan luona käynnistä sai hän\nkuulla rouva Algrenin kuolleen muutama tunti sitten; kun tohtori taas\ntuli hänen luokseen edellä puolenpäivän, oli hän jo loppunut.\n\n\"Ihmisparka\", sanoi tohtori, \"hänen tilansa oli surkuteltava.\"\n\nHän kertoi tavanneensa sairaan melkein typö tyhjässä tilassa; --\nainoasti puheensa ja jotakin hänen käytöksessään todisti hänen nähneen\nparempia päiviä. Hän ei tiennyt elikö miehensä tahi ei, hän oli\nkarannut Amerikaan, tuhlattuansa kaikki mitä hänellä oli, eikä vaimonsa\nollut hänestä sitte enää koskaan mitään kuullut. Tämän sai tohtori\ntietää pieneltä tytöltä, joka oli häntä hakemassa, hän oli erään\nsamassa talossa asuvan matamin tytär, jota tohtori Edelstedt kerran oli\neräässä vaikeassa taudissa lääkinnyt.\n\n\"Minä olin jo unhottanut lapsen\", sanoi hän, \"mutta tyttö muisti aivan\nhyvin minun ja oli aina sanonut sairaalle, että hän vaan kysyisi\nminulta neuvoa, niin tulisi hän varmaan terveeksi. Nuo ihmispoloiset\nluulevat aina meidän lääkärien olevan jonkunlaisia loihtijoita,\njotka voisimme manata taudit pois, ja me voimme kuitenkin niin vähän\naikaansaada kaikella viisaudellamme, kun sairaan aika on tullut.\nNäin kohta että niin oli laita rouva Algrenin kanssa. Hän makasi\nkeuhkotaudin viimeisellä asteella, mutta ei luullut olevansa niin\nkipeä kuin hän todellakin oli. Ei näkynyt hänellä olevan ketään, joka\nolisi hänestä huolta pitänyt, paitsi pientä tyttöä, jonka äiti aina\noli ulkona työssään; tyttönen onkin hyvin kiltti lapsi, saamme nähdä\nmitä voimme hänelle tehdä. Kuitenkin luulin huomaavani tuon kurjan\nnaisen sielun kärsivän yhtä paljon kuin ruumiinkin, joku suru taikka\nrauhattomuus näkyi hänen mieltänsä painavan, hän katseli useampia\nkertoja ympärilleen huoneessa tuijottavin katsein, ja tytön sattumalta\nmentyä ulos, otti hän äkisti päänalusen alla olevan pienen sinetillä\nvarustetun kääreen ja sanoi läähättäen ettei hän voinut ennen rauhassa\nkuolla, kun hän oli jättänyt sen jonkun uskottavansa henkilön käsiin;\nliikuttavalla äänellä pyysi hän minun lukemaan siinä olevan pienen\nkirjoituksen hänen kuolemansa jälkeen, ja lupaamaan, jos mahdollista,\nsovittaa sen raskaan hairahduksen, johonka hän oli tullut syylliseksi.\nHän katsoi minuun niin kummallisen rukoilevasti, etten voinut muuta\nkuin luvata tehdä kaikki mitä minun vallassani oli; tämä näkyi\nsilminnähtävästi rauhoittavan häntä, sillä hän sulki taas silmänsä,\nja hetken perästä huomasin hänen nukkuneen, jonka jälkeen jätin\nhänet. Tänään aamulla, kun taas tulin sinne, oli hän kuollut. Annoin\ntytön äidille vähän rahaa, ja pyysin hänen pitämään tointa ruumiin\nsäädyllisestä hautaamisesta; sillä vaimoraukalla ei näkynyt olleen\nketäkään läheisempää omaista. Hänen kirjoituksensa panen pulpetin\nlaatikkoon, kunnes saan aikaa lukea sen lävitse. Jälkeen puolen päivää\non minulla monta sairasta katsottavana.. Hyvästi, hyvä Eleonoreni.\"\n\n\"Älä vaan tule kotio peräti myöhään illalla, jotta saat vähänkin\nlevätä, rakas Kaarle, sinä hivut kokonaan.\"\n\n\"Saa nähdä,\" vastasi tohtori hymyillen, suuteli sisarensa kättä, otti\nhattunsa ja meni.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nTunnustus.\n\n\nHarvinaisempi hälinä oli vallalla Edelstedtin perheessä. Tohtori\noli alkanut vähän huolehtia sisarensa tilasta ja kutsunut luokseen\npari muuta lääkäriä; seurauksena heidän neuvottelustaan oli että\nneiti Edelstedtin olisi viettäminen talvi lämpimämmässä ilmanalassa.\nTohtorille oli mahdotonta seurata mukana, mutta kevääksi lupasi hän\nhankkia itselleen virkavapautta, voidakseen käydä hänet noutamassa.\nHänen piikansa, uskollinen palvelijatar, joka useampia vuosia oli häntä\nhellästi hoitanut, olisi matkustava mukana; mutta nyt tuli kysymys,\nminne Elsa joutuisi. Jätettäisikö hän johonkin kasvatuslaitokseen?\nRouva Elgenström ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen talveksi;\ntämä oli houkutteleva tarjous, ja neiti Edelstedt mietti asiaa paljon;\nmutta joka kerta kun hän todella ajatteli erota rakkaasta kasvatistaan,\ntuntui kuin olisi joku sisällinen ääni sanonut hänelle, ettei hän\nsitä tekisi; se olisi liian vaikeata. Aikomuksena oli kasvattaa tyttö\nopettajattareksi; sen vuoksi oli erittäin hyödyllistä, että hän pääsisi\nvähän ulos maailmaan oppiakseen vieraita kieliä ja paljon muuta,\njohon hänellä siellä oli tilaisuutta. Vihdoin viimeinkin päätettiin\nsiis, että Elsa matkustaisi mukana, ja hän olikin suuresti iloinen,\nkuultuansa saavansa seurata rakasta neitiänsä. Talvi oli vietettävä\nNizzassa, jossa tohtori olisi heidät kohtaava, ja jos neiti Edelstedtin\nterveys salli, oli aikomus sitte käydä jossakin poshois-Italian\nhauskimmassa paikkakunnassa.\n\nVuoden aika oli jo kulunut pitkälle ja matkan valmistuksissa oli hyvin\nkiire.\n\n\"Kas, tässä olen kirjoittanut kirjeen, jonka saatat antaa Nizzan\nlääkärille,\" sanoi tohtori sisarelleen; \"olen kohdannut hänen\neräällä matkallani ja tulimme sangen hyviksi ystäviksi. Mutta, se on\ntotta, olleeko hän kotona sinne saavuttuasi; täytyy katsoa viimeistä\nkirjettänsä, jonka sain häneltä. Mihinkäs olen sen pannut?\"\n\nTohtori meni kirjoituspulpettinsa luo ja rupesi haeskelemaan\npapereitansa. Sieltä sai hän äkkiarvaamatta kellahtavan, sinetillä\nvarustetun kirjekotelon käsiinsä.\n\n\"Ai, tämä on sen rouva raukan kirje!\" huudahti hän hämmästyneenä;\n\"lukuisissa askareissani olen sen kokonaan unohtanut, menen kohta\nhuoneeseni ja luen sen; katso ettei kukaan häiritse minua sinä aikana.\"\n\nVähän ajan perästä tuli hän taas.\n\n\"Oletko yksin, Eleonore?\" sanoi hän.\n\n\"Olen, Elsa on mennyt ulos tekemään muutamia ostoksia. Onko jotain\ntapahtunut? Näytät niin totiselta?\"\n\n\"Ei mitään erinomaista tapahtunut ole, mutta jos sinulla on aikaa, luen\nmielelläni rouva Algrenin kertomuksen sinulle.\"\n\nHän istui sohvalle sisarensa viereen ja luki seuraavan:\n\nRouva Algrenin tunnustus.\n\n\"Minä tiedän etten enää kauan saa elää. Mutta en voi seisoa Jumalan\ntuomioistuimen edessä, jättämättä ensin kanssaihmisilleni tunnustuksen\nrikoksesta, jonka rukoilen Jumalan itselleni anteeksi antamaan ja\npoistamaan sen seuraukset, mitkä ne ollevatkin. Vaikealta yskältäni en\nsaata enää puhua, mutta kirjoittaa voin vielä, vaikka hitaasti, ja jos\nei kuolema minua estä, olen jättävä tämän paperin jonkun papin tahi\nlääkärin käsiin, jonka toivon kristillisessä rakkaudessaan hankkivan\ntietoja asiain nykyisestä tilasta.\"\n\nMeitä oli useampia sisaruksia, joilla oli hyvä ja hauska koti. Vanhin\nsisaremme ja minä pidimme erittäin toisistamme, mutta hän meni\nnaimisiin vasten vanhempiensa tahtoa, ja he kuolivatkin pian hänen\nkodista lähtemisensä jälkeen. Meidän pieni omaisuutemme oli silloin\nhajonnut ja minä olin iloinen saadessani muuttaa naineen sisareni\nluokse ja autella häntä yksinkertaisessa kodissaan. Hänen miehensä,\nhyvin kaunis, mutta pikainen ja rajuluontoinen mies, oli majakkamestari\nN----n majakalla. He asuivat pienessä huoneessa ihan majakan vieressä,\njoka seisoi eräällä kallio niemen kärjellä, usein melkein meren\nympäröimänä; myrskyn raivotessa oli siellä kauhistava olla.\n\nSisarellani oli ollut useampia lapsia, mutta ne kuolivat kaikki kohta\npieninä. Tämä karvasteli hänen mieltään, sillä hän piti sen kirouksena,\njoka lepäsi hänen päällänsä tottelemattomuutensa tähden vanhempiansa\nkohtaan. Hän sai kärsiä paljon mieheltäänkin, joka kohteli häntä\nhyvin kovasti, kun ei saanutkaan rahoja hänen mukanaan, kuten oli\nodottanut, ja joka kerta kun lapsi kuoli tuli hän synkkämielisemmäksi,\nsillä hän piti paljon pienokaisista, enemmän kuin olisi voinut niin\nkovasisuiselta mieheltä odottaa. Vihdoinkin, muutaman vuoden väli-ajan\nperästä, sai sisareni pienen tytön, joka oli suloinen ja kaunis lapsi,\ntummanverinen niinkuin isänsäkin. Kun lapsi oli parin kuukauden vanha,\noli Bryngelson (tämä oli lankoni nimi) pakoitettu matkustamaan pois\nmuutaman perintö-asian tähden; matkallaan viipyisi hän viikon tai pari.\nSillä ajalla olisi sisareni ja minun hoidettava majakkaa, jota usein\nolimme ennenkin tehneet, hänen ollessa muutamia päiviä poissa. Ennen\nlähtöänsä otti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä, ja kääntyen meihin,\nsanoi hän tuiman näköisenä: \"Voi teitä, jos lapselle jotakin pahaa\ntapahtuu, ollessani poissa!\"\n\nEn milloinkaan unhota hänen katsettaan tätä sanoessaan.\n\nLapsi menestyi hyvin ja äiti tuli mieleltään iloisemmaksi kuin isoon\naikaan olin häntä nähnyt.\n\nEräänä päivänä oli ilma tavattoman helteinen; minun oli vaikea pitää\nsilmiäni auki. Sisareni istui ja kiikutteli pientä lemmikkiänsä\npolvillaan, lapsi makasi, leperrellen tavallaan ja näytti niin\nraittiilta ja kukoistavalta kuin ruusun-nuppu; vihdoinkin nukkui se,\nja lämpimän valtaamana nukahti äitikin, mutta vaan silmänräpäykseksi.\nKimeä kirkahdus herätti hänen. Sanomattoman kauhistuneena nousi\nhän ylös. Siinä makasi lapsi laattialla, pää kovaa muurin kulmaa\nvasten. Pieni verijuova juoksi alas kivelle. Lapsi oli liukunut alas\näidin polvelta, hänen nuokkuessaan. Tuon kurjan äidin epätoivoa oli\nkauhistava nähdä; hän kaatui melkein hengettömänä lapsen viereen. Minä\nhypähdin lapsen luokse ja otin sen syliini; se ei ollut kuollut. Toivon\nsäde elähtyi äidin kasvoilla, me huuhdoimme haavaa, teimme kaikki mitä\nvoimine, pelastaaksemme heikkoa elonkipinää. Välin heräsi toivo, välin\nkatosi taas; pienokainen ei itkenyt, hän vaikeroitsi vaan hiljaa, niin\nettä se kävi läpi sydämen, kasvot vaalenivat vaalenemistaan, suurista\ntummista silmistään katosi kiilto; lapsi oli varmaan saanut jonkun\nsisällisen loukkauksen, sillä haava oli varsin mitätön.\n\nAikaa myöten alkoi ukkosilma purkautua. Meri oli ollut tyyni kuin\npeili, mutta nyt alkoi tuulemaan niin hirveästi, että tuskin olin\nsemmoista ennen nähnyt. Koko pieni majakkamestarin huone keinui, meren\nvaahto peitti ikkunat, salama salaman perään valaisi sysimustaa yötä,\njyrisi ja kohisi niin kovin, ettei voinut omaa puhettaan kuulla,\nmutta lapsen ruikuttavat äännähdykset, kuuluivat kuitenkin, ja vielä\nkuukausia sen jälkeen kuuluivat ne korvissani.\n\nKello seinässä löi kaksitoista. Äiti istui lapsi sylissään, minä olin\nhänen edessään polvillani, hieroen lapsen pieniä jalkoja. Silloin\nkuului äkkiä kumea laukaus mereltä; varmaankin hätälaukaus hukkuvasta\nlaivasta. Minä kuultelin; samassa lensi kirkas salama huonosti\nvalaistun huoneen läpi, sen valossa näimme miten lapsen pää vaipui\ntaaksepäin äidin polvelle, ruumis kangistui, henki oli paennut.\n\nTämä oli kauhea hetki. Keskellä meidän epätoivoamme kuului sama kumea\nhätälaukaus kolmannen kerran. Samassa syöksähdin äkkiä ylös. \"Emme\nolekkaan sytyttäneet majakkatulta!\" huusin minä melkein mielettömänä,\njuoksin ulos sateesen ja ylös jyrkkiä portaita, lyhty kädessäni.\nSeisoin siellä, hiukset vedestä valuvina, sytyttäen liekin toisensa\nperästä; niiden valo levisi kuohuville aalloille, ja samassa näin\nerään laivan. Siellä seisoi se mustana salamain valaisemassa meressä;\nsilmänräpäys, ja se oli kadonnut, aallot olivat sen nielleet.\n\nTultuani jälleen alas, istui sisareni vielä kuten kuvapatsas, kuollut\nlapsi sylissään. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen silmissänsä,\nainoastaan silloin tällöin mutisi hän sekavalla äänellä: \"hän on lyövä\nminut kuoliaaksi.\"\n\n\"Kuka sinut kuoliaaksi on lyövä?\" kysäsin kauhistuneena.\n\n\"Mieheni\", vastasi hän. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin\ntaisin, mutta turhaan. \"Hän lyö minut kuoliaaksi, tultuaan kotiin ja\nlöydettyään lapsen kuolleeksi, ja se olen minä, joka olen tappanut\noman lapseni!\" En milloinkaan unhota noita kauhistavia sanoja ja\nhänen epätoivoaan niitä lausuessaan. Vihdoinkin uupui hän ja vaipui\nlevottomaan uneen; minä otin pienen ruumiin häneltä ja panin sen\nkehtoon. Myrsky oli vähän tyyntynyt, ja heti kun päivä koitti, menin\nalas rantaan, katsomaan myrskyn tekemiä hävityksiä; koko ruumiini\nvapisi vielä yön tapahtumista.\n\nMaininki kävi vielä korkealle, ja meri oli peittynyt laivahylyn\npirstaleilla. Palkkeja, mastonkappaleita, rikkeimiä tynnyreitä ja jos\njotakin uiskenteli veden pinnalla, tahi ajautui rannalle. Pienessä\nlahdelmassa, jossa matalalle mudalle kasvanut meriruoho muodosti\nviheriän kehyksen kallioiden ympäri, äkkäsin kummallisen esineen\nkeikkuvan edestakaisin aalloilla, jotka heittivät sitä rantaa vasten\nja taas takaisin; vihdoin tuli isompi aalto, vieden sen kauas kiville,\njossa se tarttui hauroihin. Menin sen luokse tarkastamaan sitä, ja\nlöysin ison pitkulaisen korin, jonka kannessa oli pieni reikä. Jotakin\nnäytti liikkuvan sen sisässä, nostin varovasti kantta ja näin -- pienen\nhennon lapsen, joka juuri aukasi silmänsä ja heikosti äännellen kurotti\nkäsiänsä minua kohden. Lapsella oli tummat silmät, oli jotenkin saman\nikäinen, eikä ensinkään toisen näköinen, kuin pienokainen, joka äsken\noli kuollut siellä ylhäällä. Nyt kuiskasi kiusaaja korvaani: \"Miksei\notettaisi tätä lasta kuolleen sijaan? Isä ei milloinkaan ole sitä\nhuomaava.\"\n\nAiottu ja tehty! Otin tuon pienokaisen, joka katseli minua pyöreillä\nkummastelevilla silmillään, ja vein hänen sisään sisareni luokse, joka\njuuri oli herännyt ja tuijotti minuun aivan kuin ei hän olisi ollut\ntäysin tunnollaan.\n\n\"Kas, tästä saat, Riika, toisen lapsen, jonka Jumala on lähettänyt\nsinulle poissa olevan lemmittymme sijaan.\"\n\nHämmästyneenä katseli hän pientä muukalaista, ymmärtämättä\ntarkoitustani; kun hän vihdoinkin sen käsitti, ei tahtonut hän\nsemmoisesta kuulla puhuttavankaan, mutta muistutettuani häntä siitä,\nmitä hän saisi kärsiä mieheltään, miten hän itsekin oli sanonut että\nmiehensä löisi hänet kuoliaaksi, havaittuansa hänen syylliseksi lapsen\nkuolemaan, alkoi hän kuunnella sanojani ja heikko toivo näkyi heräävän\nhänen sielussaan. Jättämättä hänelle mitään ajatusaikaa, panin pikku\nLiisan vaatteet tämän vieraan lapsen ylle; kun tämä oli tullut hyvin\nkapaloituksi, saanut yllensä pienen siniruutuisen nutun ja päähänsä\nkudotun lakin, voin vastata ettei yksikään _isä_ olisi tuntenut mitään\neroitusta lasten välillä; miten olisi _äidin_ kanssa käynyt, en uskalla\nsanoa.\n\nSitte otin pienen ruumiin, käärein sen vieraan lapsen hienoihin\nyövaatteihin, ja äidin seuraamana, joka kulki kuten unissa, vein\nsen alas rantaan; tultuani vakuutetuksi, ettei yhtään ihmistä ollut\nläheisyydessä, panin ruumiin koriin sekä pari raskasta kiveä ja upotin\nsen mereen. Kohta se upposikin, ainoastaan pari vesikuplaa osoitti\npaikkaa, johon se vaipui. Luin muutamia hautausvirren värsyjä ja äiti\npuhkesi valtaavaan itkuun, joka teki hänelle hyvää; muuten olisinkin\nluullut hänen menettävän järkensä, sillä niin kovasti koskivat nämät\ntapahtumat häneen.\n\nTuskin tiedän itsekään tänä päivänä miten kaikki tapahtui; ainoasti\nmuutamat tapaukset ovat aivan kuin poltettuina muistiini.\n\nAikaa kului jotenkin kauan ennenkuin lankoni tuli kotiin. Kohta kysyi\nhän lasta, äänellä sellaisella, kuin olisi hän pelännyt sille jotakin\npahaa tapahtuneeksi. Äiti osoitti vaan kehtoa. Minä otin pikaisesti\npienokaisen ylös, pitäen häntä niin, ettei päivä olisi paistanut\nkasvoille; polveni vapisivat, täytyi nojautua tuoliin, jotten olisi\nmaahan vaipunut.\n\n\"Kuinka hän on kasvanut!\" huudahti isä ihastuneena, \"ja niin ketterältä\nhän näyttää! Sanotaan aina että lapsi tuossa iässä paljon muuttuu\nparissa viikossakin, sen on hän tehnyt; mutta katsoppa, nuo tummat\nsilmät on hänellä jätellä samoinkuin hymyilevä suunsakin. Kas vaan, hän\npelkää vähän minua; mutta ei se ole ihmekään, niin musta ja partainen\nkun olen!\"\n\nHetkisen perästä meni pienokainen jo hänelle itkemättä, hän kanneskeli\ntyttöä ympäri huonetta, antoi hänen hyppiä korkealle ylös kattoon ja\nriemuitsi tytön kirkahdellessa ilosta. Vähän ajan perästä kyseli hän,\nmikä vaimoaan vaivasi kun hän oli niin vaalea ja surkean näköinen;\nsisareni istui mykkänä, mutta minä kiiruhdin vastaamaan, että hän\noli ollut kovin kipeä sinä yönä, kun myrsky kävi, niin että luulin\nhänen kuolevan, eikä hän ollut siitä vielä oikein toipunut. \"Nuo\nnaisväki ovat niin hirveän hupsumaisia ukkosen käydessä\", sanoi hän\nvälinpitämättömästi ja rupesi taas leikkimään lapsen kanssa. Selvästi\nnäkyi, ettei hän mitään petosta aavistanut, ja tämän kautta pääsimme,\nminä ja Riika, levottomuuden raskaasta taakasta; mutta salaisuus\npainoi kuitenkin mieltäni, väliin tuntui minusta, kuin täytyisi minun\nkuiskata siitä meriruohoille, jotka heittäytyivät ylös rannalle\nja yksinkertaisissa mielikuvituksissani kuvittelin niiden olevan\ntervehdyksiä pieneltä Liisaltamme, joka korissaan oli sillä paikalla\npohjaan laskettu. Mitä sisareeni tulee, en nähnyt häntä enää koskaan\noikein iloisena; miehensä hyväillessä lasta, näytti välin siltä kuin\nolisi hän saanut käärmeen piston, ja usein ihmettelen kuinka tuo oli\nmahdollista, ettei miehensä huomannut petosta.\n\nPian tuli kumminkin uusia huolia. Korkeampaan paikkaan oli tehty\nilmoitus siitä ettei majakkatuli ollut sytytettynä edellä puolenyön\ntuona turmiollisena yönä, ja että seurauksena siitä eräs laiva oli\nhukkunut ja useampia muita oli ollut haaksirikkoon joutumaisillaan.\nTarkka tutkimus tapahtui, ja päätökseksi tuli että lankoni menetti\nmajakkamestari-virkansa. Tästä oli hän raivoissaan; etenkin kiukustui\nhän minulle, sillä kun hänelle olin sanonut vaimonsa sinä yönä olleen\nniin kipeän, olisi minun velvollisuuteni ollut pitää huolta lyhtyjen\nsytyttämisestä. Minusta näytti kuin olisi Riikakin soimannut minua sekä\ntästä että muustakin; olin siis kovin ikävässä asemassa, ja koska he\nsaivat kohta muuttaa pois majakkamestari-huoneesta, päätin minä etsiä\nitselleni toisen kodin. Heidän luokseen jäin vaan niin kauaksi, että\nvoin auttaa sisartani muuttamisessa.\n\nBryngelsonin hakemasta perinnöstä ei tullutkaan mitään, ja he olivat\nhyvin vähissä varoissa, jotta ei ollut muuta neuvoa kuin asettua\nerääsen pieneen riutuneesen tupaan jossakin paikassa saaristossa,\njossa kukaan muu ei tahtonut asua, koska huhu kulki että huoneessa\nkummitteli. Siellä on hän sitte elänyt kalastelemalla, jollei, kuten\nolen kuullut kerrottavan, jollakin luvattomammallakin keinolla, johon\nseutu ja muuan piiloituspaikka, joka lienee läheisyydestä löydetty,\nerittäin hyvin näyttivät sopivankin.\n\nMinä muutin majakkamestari-huoneesta muutamaan perheesen H----n\nkaupungissa. Täällä rupesin palvelukseen kamarineitsyenä, ja menin\nsitte naimisiin erään hyvin voivan suutarin kanssa. Silloin oli minun\nerinomaisen hyvä olla; mutta hyvä mieheni kuoli ja minut saatiin\nhoukutelluksi toistamiseen naimisiin eräälle nuorelle kirjanpitäjälle\nTukholmasta, nimeltä Algren.\n\nPian huomasin kuitenkin hänen ottaneen minut ainoastaan rahojeni\ntähden; hän kohteli minua sangen pahasti, ja tuhlattuansa omaisuuteni\njuominkeihinsa, karkasi hän Amerikaan. Minä kärsein paljon; menetin\nterveyteni ja olen aina pitänyt tämän rangaistuksena tuosta lankoni\nluona tekemästäni rikoksesta.\n\nSisarestani en ole paljon mitään kuullut siitä asti kun muutin H----iin.\nViime vuosina en ole koskaan saanut vastausta kirjeihini, mutta minulla\non syytä uskoa että hän on viettänyt raskasta ja hurjaa elämää,\nikäänkuin tukahuttaakseen muistostaan rikosta, johon minä hänet\nviekottelin. Jumala suuressa armossaan antakoon meille anteeksi!\n\nJos tämän lukee joku sääliväinen ihminen, joka taitaa eli tahtoo saada\nselville tämän surullisen asian ja mahdollisesti löytää lapsen oikean\nsukuperän, tahdon nyt, niin pitkälle kuin heikot voimani sallivat,\nantaa muutamia laveampia tietoja mitä tunnen asian laidasta.\n\nEnsiksi saatan mainita, että sisareni oma lapsi kastettiin\nElisapetiksi, mutta tavallisesti kutsuttiin Liisaksi. Sisareni ei\nkuitenkaan voinut kärsiä tätä vaihto-lasta kutsuttavan samalla nimellä,\nvaan jo ennen majakasta lähtöänsä oli hän saanut miehensä suostumaan\nsiihen, että kutsuttiin tyttö äitimme mukaan, joka myös oli saanut\nsaman ristimäniinen, mutta aina kutsuttiin Elsaksi.\n\n\"Elsa!\" huudahti neiti Edelstedt ja työnsä putosi käsistään lattialle;\n\"voi, rakas veljeni, olleekohan se meidän Elsamme?\"\n\n\"Niin, rakas Eleonore\", vastasi tohtori, \"minulla on todellakin\nkyllä syytä uskoa niin olevan. Voit itse lukea lopun vaimoraukan\nkertomuksesta. Siinä kertoo hän muun muassa ensimmäisen miehensä nimen\nolleen Ljungström, jonka hän ennen oli unhottanut mainita. Hän ei\nvoi olla kukaan muu, kuin Kristiina Ljungström, Elsan täti, jota hän\nturhaan etsei, koska hän jo kauan sitten oli mennyt toisiin naimisiin\nja muuttanut täältä. Hän tuli tänne taas, mutta vaan kuollakseen. Voi!\njospa olisin tämän kaiken ennen tiennyt ja voinut sanoa tuolle niin\npaljon omantunnon tuskaa kärsineelle ihmisraukalle, että tuo pieni\nlöytölapsi oli täällä ja hyvässä turvassa rakkaan sisareni luona!\"\n\n\"Ja ajatteleppa jos hänen oikeat vanhempansa elävät ja ovat surreet\nhäntä näin monta vuotta\", sanoi neiti Edelstedt. \"Kenen lapsi hän\nmahtaa olla?\"\n\nTohtori sanoi että hän kohta lähettäisi ilmoituksia sekä kotimaisiin\nettä ulkomaisiin sanomalehtiin, joissa hän mainitsisi, että eräs lapsi\nsillä tavalla on tullut pelastetuksi, ja kehoittaisi niitä, jotka\nvoisivat asiasta jotakin tietoja antaa, kohta siitä ilmoittamaan.\nKaikkiin mahdollisiin keinoihin olisi tässä tarkoituksessa ryhdyttävä.\n\n\"Mutta onko meidän mainitseminen tästä mitään Elsalle?\" kysyi neiti\nEdelstedt. Hän arveli että nuoren tytön mielikuvitus kiihottuisi\nliian paljon; epätietoisen tulevaisuuden unelmat, jotka kentiesi\neivät milloinkaan toteutuisi, tulisivat pyörimään hänen päässään ja\nsaattaisivat hänen todelliseen elämään kelvottomaksi. Mutta tohtori\noli toista mieltä; semmoiset seuraukset siitä kyllä saattaisi olla,\nmutta hän toivoi sisarensa voivan ne poistaa. Tähän asti ei ollut hän\nmilloinkaan nähnyt salaisuutten perheessä mitään siunausta tuottavan.\nPäinvastoin, jo varhaisessa nuoruudessa olisi harjaannuttava katsomaan\ntotuutta suoraan silmiin, puhdas toiminta olisi aina paras. Sitä\npaitsi oli Elsalla ollut niin paljon surua siitä että hänen täytyi\nolla salakuljettajan tytär ja pitää isänsä rikoksentekijänä ja häpeään\njoutuneena kansalaistensa silmissä; nyt pääsisi hän ainakin tästä\ntaakasta. Päätettiin siis sanoa Elsalle koko totuus, mutta vasta\nseuraavana aamuna, jottei hänen yölepoaan häirittäisi. \"Lapsi raukka\",\nsanoi neiti Edelstedt, \"kyllä hänen uneksumisensa rauhattomiksi\ntulisivat jos hän olisi lukenut tämän paperin.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMitä Elsa arveli.\n\n\n\"Elsa, lapseni\", sanoi neiti Edelstedt seuraavana päivänä, \"istuppas\ntähän viereeni; minulla on jotakin tärkeää puhuttavaa sinulle. Elsa\nmitäpäs sanoisit jos kertoisin sinulle ettet luultavasti olekkaan\nheidän tyttärensä, joita tähän asti olet vanhempinasi pitänyt?\"\n\nElsa tuijotti häneen, käsittämättä hänen tarkoitustaan.\n\n\"Niin, meillä on kyllin syytä luulla ettet olekkaan Juho ja Ulrika\nBryngelsonin tytär, vaan löytölapsi, jonka aallot ovat heille tuoneet.\"\n\n\"Aallot?\" sanoi Elsa, kuten unissa. Ikäänkuin äkisti heräten huudahti\nhän sitten: \"Oi, neiti, eikö hän olekkaan minun isäni, joka on\nlinnassa? Kukas sitte on minun isäni? Ehkäpä\", lisäsi hän tuskin\nkuultavasti, \"ehkäpä hän ei olekkaan salakuljettaja!\"\n\nTuo tuskallisesti rukoileva ääni, jolla Elsa puhui viimeiset sanansa,\nliikutti neiti Edelstedtiä niin että kyyneleet tulivat hänelle silmiin.\n\n\"Kutka vanhempasi ovat, en voi sinulle sanoa, lapsi raukkani\", vastasi\nhänen ystävänsä; \"lue tämä paperi, se sisältää kaiken mitä minä\nasiasta tiedän\", ja neiti antoi hänelle rouva Algrenin tunnustuksen.\nElsa otti sen ja aikoi lukea, mutta kirjaimet pyörivät ympäri hänen\nsilmissään. \"Minä en tiedä, -- on niinkuin en voisi nähdä\", sanoi hän.\nja neiti Edelstedt huomasi hänen pitävän paperia ylösalasin vapisevissa\nkäsissään.\n\n\"Kyllä minä luen sen sinulle, lapseni\", sanoi hänen ystävänsä ja luki\nkoko kirjeen lävitse. Elsa istui mykkänä ja liikkumattomana; ainoastaan\nkasvojensa vaihteleva väri osoitti mitä hän tunsi.\n\nVihdoinkin sanoi hän: \"Oi isä raukkaa; hän sanoi aina minun olleen\nhänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa. Kuinka kovin hänen mielensä on\ntuleva katkeraksi, kuultuaan tämän. Ja olihan hän aina hyvä minulle,\nvaikka hän olikin tyly muita kohtaan. Ah, neitikulta, olleeko suuri\nsynti, että siitä kuitenkin tunnen kuten kevennyksen etten ole\nsalakuljettajan tytär?\"\n\nHän puhkesi valtaavan itkuun. Mutta neiti Edelstedt suuteli häntä ja\npuhutteli hyvin ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä, ja samassa tuli\ntohtori sisään ja osoitti hänkin hellimpää osanottavaisuutta ja lupasi\naina olla isänä hänelle jos ei onnistuttaisi löytämään hänen oikeita\nvanhempiansa, jotka luultavasti olivat hukkuneet samalla kertaa kun hän\najautui maalle. Tohtori muisti hyvin tuon silloisen haaksirikon kun\nmajakkatuli ei ollut sytytettynä. Ei yhtään ihmistä ollut pelastettu;\nse oli noin neljätoista vuotta sitten ja hän oleskeli juuri silloin\nsaaristossa, levätäkseen pari viikkoa, aivan lähellä sitä paikkaa,\njossa onnettomuus tapahtui.\n\nElsa sanoi, että koska hän oli pelastunut niin ihmeellisellä tavalla,\nolivat muutkin voineet pelastua; eihän sekään ollut sanottu että\nmolemmat vanhemmat olisivat olleet mukana; hän tahtoi sentään toivoa\nniin kauan kuin mahdollista.\n\n\"Tee niin, rakas lapsi\", sanoi tohtori; \"minä olen tekevä kaikki mitä\nvoin, hankkiakseni selvitystä asialle; kuitenkin on sinulla täällä koti\nniin kauan kuin me elämme.\"\n\nElsa oli liian kovin liikutettu, voidakseen puhua; hän tarttui tohtorin\nkäteen, vei sen huulilleen, kietoi kätensä neiti Eleonoren vyötäisille\nja nyyhkytti ääneensä. \"Niin, aallot olivat oikeassa\", sanoi hän\nvihdoin. \"Mutta isä raukka, -- niin täytyy minun vielä kutsua häntä --\nraskaaksi tulee sanoa hänelle...\"\n\n\"Sitä emme vielä teekkään\", sanoi tohtori, \"hän on ollut sinulle\nisänä niin hyvin kuin hän taisi, älkäämme riistäkö häneltä viimeistä\niloaan ilman täytymystä. Sinä et saa häntä nähdä; kirjoita muutamia\nystävällisiä riviä ennenkuin matkustat, minä toimitan niin että hän saa\nne. Luulen hänen rangaistusaikansa pian olevan loppuun kuluneen; sitte\ntahdon minä katsoa mitä voidaan hänelle tehdä, jotta sinun ei tarvitse\nhänen tähtensä rauhattoman olla. Kas niin, nyt olen seisonut tässä\nja unhottanut että vähintäin kaksikymmentä sairasta odottavat minua;\nhyvästi, hyvästi.\"\n\nSamana päivänä kirjoitti Elsa hellän kirjeen luullulle isälleen ja\nlähetti hänelle muutamia hyviä kirjoja. Seuraavana päivänä seurasi\ntohtori sisartaan ja hoidokastaan Göteporiin, jossa hän jätti heidät\nhyvästi ja he matkustivat eteenpäin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nVenetsiassa.\n\n\nTalvi vietettiin Nizzassa, kuten lääkärit olivat määränneet. Sinä\naikana parantui neiti Edelstedtin tila melkoisesti; tuo lauhkea ilma\nteki hänelle niin hyvää, ja hänelle, joka oli tottunut viettämään\npitkän, kylmän vuodenajan suljettuna huoneissansa, oli sanomaton\nnautinto saada istua ulkona vapaassa luonnossa ja henkiä sisäänsä\nlauhoja merituulahduksia. Elsa hoiti häntä suurimmalla hellyydellä\nja antautui aina sillävälin suurella innolla opiskeluihinsa. Hän\ntuli pian ystävyyteen muutaman samassa talossa asuvan englantilaisen\nperheen nuorempien jäsenten kanssa, ja sai olla opinnoissa heidän\nkanssaan yhdessä; siten tuli hän myös perehtyneeksi englannin kieleen\nja sai rakastettavilta, hyvin kasvatetuilta nuorilta ystäviltään\nlainaksi monta erinomaisen hyvää englanninkielistä kirjaa, joiden\ntosikristillinen ja siveellinen luonne teki häneen syvän vaikutuksen.\nMutta istuessaan yksinään rannalla ja kuunnellessaan rakkaiden aaltojen\nlaulua tahi yöllä maatessaan hiljaisessa kamarissaan, ajatteli hän\ntuntemattomia vanhempiaan, jotka joko makasivat meren pohjassa tahi\nolivat niin monta vuotta surreet häntä aaltojen saaliina. Usein uneksui\nhän että hän oli hukkumaisillaan ja että silloin muuan suurilla\nvalkeilla siivillä varustettu korkea olento tuli pelastamaan hänet\nja likisti häntä hellästi rintaansa vasten, ja hän tunsi selvästi\nsen olevan hänen äitinsä. Kun neiti Edelstedt tämän kuuli (sillä\nElsa puheli kaikki äidilliselle ystävälleen), tunsi hän väristyksen\nruumiissaan, sillä hänestä tuntui tämä merkitsevän sitä että äiti oli\nkuollut ja vasta enkelinä olisi vastaanottava kadonneen lapsensa. Mutta\nei hän puhunut tästä mitään, vaan Elsa sai pysyä iloisissa toiveissaan.\nJoka kerta kun tohtorilta tuli kirje, luuli Elsa sen sisältävän jotakin\ntietoja hänen kauan kaivatuista vanhemmistaan. Mutta turhaan.\n\nVihdoinkin tuli tohtori Edelstedt itse, ja suuri oli hänen ilonsa\nnähtyään sisarensa voittaneen niin paljon oleskelullaan etelässä. Nyt\nolisi heidän matkustettava yhdessä edemmäksi ja päätettiin ensin käydä\nVenetsiassa, sillä sinne oli neiti Edelstedt aina erittäin ikävöinnyt.\n\nOli iltapäivä kun matkustavat ystävämme ensikerran näkivät meren\nkuningattaren kaikkine kupooleineen ja huippuineen ylevästi kohoutuvan\nsinertävien aaltojen helmasta. Kohta ympäröitsi heitä joukko\nvenemiehiä, jotka kirkumalla ja vilkkailla liikkeillä tarjosivat\npalvelustaan, ja pian olivat he gondoolissa (eräs laji soutuveneitä,\njoilla kuljetaan Venetsiassa huoneiden välillä). Tuntui kuten unelta\nsiten nähdä ihanimmat toiveensa toteutuneiksi. Nopeasti ja äänettömästi\nliukuivat he eteenpäin tuolla kristalli-kirkkaalla vedenpinnalla,\npehmeillä tyynyillä leväten, ja tuo synkkä värikin, sillä sekä\ngondoolit että teltat olivat mustat, näkyi hyvin sopivan yhteen tämän\nkoko näkymöllä vallitsevan runollisen salaperäisyyden kanssa.\n\nSeuraavana päivänä, hyvin levättyään hotellissa, saivat ystävämme\nihailla erästä näytelmää, joka muistutti Venetsian muinaisista,\nloistavammista päivistä. Tämä oli kilpasoutu Canal grandella, joka\npidettiin Venäjän keisarinnan siellä käynnin johdosta. Sadottain\nrikkaasti koristettuja gondooleja, joilla useilla oli soitantoa mukana,\nliukui edestakaisin välkkyvällä veden pinnalla. Gondoolein soutajat\nolivat puettuina muinais-ajan ihanteellisiin pukuihin -- muutamilla\noli mustat puhkahihaiset samettitakit, ja valkeat höyhentöyhdöt\nlakeissaan, muutamat olivat vaaleansinisissä ja hopeisissa puvuissa,\ntoiset sitävastoin loistivat kullankeltaisessa atlas'issa. Kun kansa\ntunsi jonkun puvun, joka kuului jollekin Venetsian vanhalle aateliselle\nperheelle, huudettiin nimiä \"Foscari\", \"Manfrini\" ynnä muita, ja näitä\nlemmikkigondooleja tervehdittiin vilkkailla hurraahuudoilla. Hetkisen\nkuluttua näkyi ruhtinaallinen seura, keisarinna runsaasti koristetussa,\nsisältä valkealla silkillä ja kullalla verhotussa gondoolissa;\nsuuriruhtinattaren, joka seurasi häntä, loisti sinisessä ja hopeassa.\nKoko tämä kirjava värien koreus, kuvastuen selkeällä vedenpinnalla,\nkaikkien yli kaareutuvan taivaan ja noiden kanaalin varsilla\nkohoutuvien komeiden rakennuksien kanssa, muodosti ihanteellisimman\ntaulun, ja omituiselta tuntui siten huomata itsensä siirretyksi\nkeskiaikaan näkemään sen komeita päiviä kaikkine loistoineen ja\nväririkkauksineen.\n\nNeiti Edelstedt oleskeli enimmiten gondooleissa; kiikkuminen veden\npäällä sopi erittäin hyvin hänen heikoille voimilleen. Sillä väliin\nkuljeskelivat tohtori ja Elsa kaikkialla katselemassa noita loistavia\ntaulukokoelmia, ja saivat nähdä monta muistomerkkiä, jotka todistivat\nVenetsian muinaisesta voimasta ja ankaruudesta. Sala del Senatossa,\nDogepalatsissa, nähtiin sama puhujaistuin, jolla nuo uljaat senaattorit\nolivat muinoin istuneet, vieläpä samat kynttiläjalatkin, joita he\nolivat käyttäneet, neuvottelujensa kestäessä myöhään yli puoliyön.\nKymmenmiehistön salissa ei voinut vavistuksetta katsella niitä\nistuimia, kuluneine ja vaalistuneine punaisesta sahviaanista tehtyine\ntyynyineen, joilta niin monta peljättävää tuomiota oli julistettu.\nVielä kauhistuttavampia muistoja herätti se pienempi sali, jossa\nkolmemiehistön neuvoskunta oli pitänyt salaperäisiä kokouksiaan; ei\nmitkään koristukset kaunistaneet huonetta, seinällä näkyi ainoastaan\nkapean käytävän suu, joka oli yhteydessä ulkopuolella olevien\njalopeurain kitain kanssa; voi sitä, jota vastaan oli syytös tehty\nnäihin julmiin kitoihin pistetyllä paperilapulla; hän katosi, hänen\nnimensä hävitettiin, hänestä ei enää koskaan kuultu puhuttavan.\nScala d'oron (kultaisen portin) luona oli nähtävänä kaikki mitä on\njälellä näistä jalopeuroista. Täältä tultiin Scala dei Gigantille,\njoka johti eräälle erittäin kauniille ruiskulähteelle, keskellä\nDogepalatsin pihaa. Heidän katsellessaan selitti tohtori aina nuorelle\nkumppanilleen kaikki näihin esineihin yhdistyneet historialliset\nmuistot, joten hän sai täydellisesti havainnollisen kuvan menneen ajan\nhistoriasta; sillä parempaa keinoa historian tapahtumien muistoon\nteroittamiseksi ei löydy, kuin olla itse samalla paikalla, jossa ne\novat tapahtuneet ja saada sellaisen oppaan kuin tohtori Edelstedt oli.\nHänen kanssaan nousi Elsa myöskin Campanilen korkeaan kellotapuliin,\njossa rappuset kiertelivät erään sisäisen tornin ympäri, joka useista\nkohdin oli jätetty avoimeksi. Elsasta tuntui peloittavalta katsoa sen\nsisäpuolelle, pimeään syvyyteen mutta hän käänsi silmänsä toisaalle,\nja kerran onnellisesti tultuaan ylös korkeuteen, saivat he vaivastaan\nrunsaan palkinnon tuossa komeassa näkyalassa, jossa Adrianmeren\nmorsian heloittavine kanaaleilleen, kullattuine kupukattoineen ja\nminareetteineen lepäsi heidän jalkainsa juuressa.\n\nMutta ei tämän huvittavan kaupungin mikään paikka ihastuttanut\nmatkustajiamme enempää kuin Markuskenttä. Sinne seurasi tavallisesti\nneiti Edelstedtkin heitä, sillä siellä sai hän istua noiden pienien\npöytien ääressä, joilla kahvia ja jääkylmää vettä tarjottiin,\nsillä aikaa kun muut kävelivät ympäri katselemassa tämän kuuluisan\npaikan merkillisyyksiä. Täällä avautui koko Venetsian historia\nheidän nähtäväkseen. Dogien palatsi ja kappeli, noiden korkeiden\nvirkamiesten asunnot, kamoittavat vankilat, joihin rikoksen-tekijät\nsuljettiin -- kaikki, mikä puhui Venetsian uskonnosta, sen vallasta\nja arvollisuudesta -- oli aivankuin samaksi kokonaisuudeksi tähän\nyhteen paikkaan kerättynä. San Markuskirkon kupoolit, sen välkkyvät\nharjat ja kultaiset mosaikit, nuo melkein elävät kalkkimaalaukset,\npitkät loistavimmista väreistä hohtavat marmoriset pylväsrivit,\nnuo kuuluisat, kullatut pronssihevoset suurportin päällä, kaikki\nmuodostavat täällä lumoavaisimmasti vaikuttavan taulun. Oikealle\nDogepalatsissa, ei kaukana siitä, on kaksi korkeaa graniittipylvästä,\ntoinen kannattaa apostoli Markuksen siivillistä jalopeuraa, toinen\npyhän Theodorin kuvapatsasta; nuo kolme mastoa, joissa muinoin liehui\ntasavallan kolme lippua, mutta joissa siihen aikaan, josta nyt puhumme,\nnähtiin Itävallan punainen ja valkea viiri; vähän kauempana tuo vanha\nvakainen Campanile, ja lähimpänä tuomiokirkkoa tuo komea kellotorni,\njoka täydentää ryhmän, kullalta ja taivaan sinertävältä kimeltäväne\nkelloneen, jonka päällä kaksi suurta pronssikuvaa aimo vasaroillaan lyö\ntunteja välillään riippuvaan jättiläiskelloon, ja kaikkein yläpuolella\nselvä pilvetön taivas; ihastuttavampaa kuvaa ei olisi voinut ajatella\nja matkustajamme nauttivat siitä täysin mielin.\n\nMuutamana päivänä näkivät he omituisen näytelmän. He tulivat\nPiazzan luo juuri siihen aikaan kun oli ruokittava sinisiä\nkyyhkysiä, joita Venetsiassa pidetään pyhinä, jopa melkein kaupungin\nsuojeluspyhimyksinä, sillä tapahtukoon mitä tahansa, ei niitä saa\nmilloinkaan unohtaa; piiritys-aikoina, nälänhädässäkin, ihmisten\nollessa aivan nääntymäisillään, saivat kyyhkyiset kuitenkin runsaan\nravintonsa muinaisaikoina ja vieläkin hoidetaan niitä suurimmalla\nhuolella.\n\nKello löi juuri kaksitoista, matkustajiemme tullessa Markuskentälle\nja samassa tuli muuan mies esiin, suuri kori kädessään, hän vihelsi\nja äkkiarvaamatta täyttyi ilma siivellisistä joukoista, jotka\nmelkein himmentivät auringon; tuhansien siipien räpytys kuului\nkyyhkysten laskeutuessa maahan ja nopeasti nieleskellessä heille\nrunsaasti riputeltuja jyviä. Elsalle oli sanomattoman hauskaa nähdä\nnoita näppäriä lintuja, jotka noikkivat ja nokkivat, leikkivät ja\nriitelivät ja vihdoin lensivät tiehensä, koska ei enää löytynyt mitään\nnoukittavaa. Mutta kuherruksen ja räpytyksen loputtua kuului lukematon\npaljous muita ääniä, jotka melkein tukkivat korvan. Miehiä, naisia\nja lapsia kuljeskeli ympäri, tarjoellen jos jotakin tavaroita; millä\noli limunaadia tahi jäätelyitä, millä melooneja ja muita hedelmiä,\nmuutamilla oli näkinkenkiä; kilpikonnia tahi lintuja; täällä näkyi\ntanssiva apina, tuolla näytteli narrittelija temppujaan, mutta mikä\nenimmän kiinnitti Elsan huomiota, oli eräs ryhmä, ei kaukana siitä,\njossa hän seisoi; useampia henkilöitä istui portailla tahi seisoivat\nnojautuen pylväihin, jännitetyllä tarkkuudella kuunnellen erästä runo-\nja taruniekkaa, joka vilkkailla liikenteillä ja monimutkaisimmalla\näänellä kertoi jotakin juttua heille. Hän käänsi selkänsä Elsaa kohden,\nmutta hänen liikkeissään oli jotakin, joka hämmästytti tyttöä. Juuri\nlopetettuaan kertomuksensa, kääntyi hän ympäri, samassa päästi Elsa\näännähdyksen ja kiiruhti esiin miehen luokse.\n\n\"Signor Crespini!\" huudahti hän. Mies katseli kummastellen ympärilleen\nja Elsa vetäytyi vähän ujostuneena taaksepäin.\n\n\"Kuka nuori neiti se on, joka minua puhuttelee?\" kysyi mies\nkohteliaasti.\n\n\"Isä Pajatso\", kuiskasi Elsa, tuskin rohjeten katsahtaa ylös.\n\n\"Mitä? Kuka minua siksi nimittää? Voikohan se olla? Ah ei, eihän tämä\nhieno Signorina ole la mia povera Elsa!\" sanoi taruniekka, katsellen\nällistyneenä tuota nuorta tyttöä, kuuntelijainsa vähitellen hajautuessa.\n\n\"Tunnetteko tätä?\" sanoi tyttö punastuen ja otti esiin Crespinin\nhänelle muistoksi antaman pienen karneoliristiu.\n\n\"Ai! la mia Marketani risti! Niin, nytpä tiedän! Voi, kun vielä piti\nelämän siihen päivään, jona saan jälleen nähdä rakkaan Titaniani,\nihka elävänä ja niin hienona ja kauniina! Ja il Signor dottore, ja la\nSignora\", sanoi hän, kumartaen ainakin kaksikymmentä keltaa, \"tämä oli\nodottamaton ilo ja kunnia. Ja kas, tässä\", jatkoi hän, ottaen vanhasta\nkukkarostaan esiin pienen emaljoidun medaljongin, \"on la Signoran\nmuistolahja joka on ollut kalliimpana aarteenani; en milloinkaan ole\ntahtonut siitä erota, kuinka suuri hätäni välin on ollutkin.\"\n\n\"Tulkaa nyt kanssamme tänne pieneen kahvilaan, rakas ystäväni\" sanoi\ntohtori, \"tulkaa kertomaan kuinka teille nyt menestyy; ei aivan hyvin,\npelkään minä,\" lisäsi hän, samassa säälivästi katsellen Pajatsoraukan\nkuluneita vaatteita ja laihaa vartaloa.\n\nHe menivät erääsen erityiseen huoneesen kahvilassa, siellä kestittiin\nCrespiniä jääkylmillä juomilla, makaroonilla ja kaikella mikä\ntavallisesti enimmän miellyttää italialaista.\n\nVihdoinkin tarpeeksi syötyään, joka luultavasti ei ollut pitkiin\naikoihin tapahtunut, rupesi hän kertomaan kohtaloitaan siitä asti kun\nhän erkani Elsasta. Silloin matkusti hän edelleen teaatterinjohtajan ja\nhänen seuransa kanssa; mutta he eivät olleet kauan yhdessä. Crespini\nei saattanut unohtaa johtajan kovuutta Titania raukalle ja tämä\noli syynä paljoon riitaan ja eripuraisuuteen heidän välillään. Tämä\nmeni niin pitkälle, että Pajatso muutamana kauniina päivänä karkasi\nesimieheltään. Sen jälkeen oli hän koettanut onneaan monella eri\ntavalla. Pajatson osan näytteleminen tuli hänelle ajan pitkään ylen\nkiusalliseksi, välin matkusteli hän ympäri, näytellen apinaa, välin myi\nhän kipsikuvia, aikomuksessa koota niin paljon rahaa, että hän olisi\nvoinut kääntyä takaisin Italiaan vaimonsa ja lapsensa luokse. Hän oli\nvihdoinkin saanut paikan matkapalvelijana eräälle herralle, joka aikoi\nkäydä Venetsiassa. Tämä oli kuitenkin saanut matkalla tietoja, jotka\npakoittivat hänen kääntymään takaisin kotiinsa, itse oli Crespini\nsairastunut ja hänen oli täytynyt kuluttaa kaikki kootut rahansa\nennenkuin saattoi päästä kauemmaksi. Taas jotakin ansaitakseen oli hän\nnyt koettanut kykyään taruniekkana; ulkomaalla ei ollut hänellä tästä\nmitään hyötyä, sillä siellä ei ymmärretty häntä, mutta täällä sai hän\nkansan nauramaan eli itkemään aivan niinkuin hän tahtoi. Ja niin toivoi\nhän ettei kovin kauvan viipyisi ennen kuin hän saisi nähdä ihanan\nFlorensinsa, vaimonsa ja rakkaan Marketansa.\n\nSilloin sanoi tohtori Edelstedt, että hän luuli saattavansa Elsalle\nsuuren ilon ja tekevänsä sekä Crespinille että heille kaikille\npalveluksen esittämällä erästä ehdotusta; Crespinille olisi vapaassa\nvallassa myöntyä siihen tahi ei. He aikoivat suoraan Venetsiasta\nSpezziaan, jossa sisarensa tulisi oleskelemaan jonkun ajan, saadakseen\nnauttia sen suloista meri-ilmaa. Sieltä aikoi hän tehdä pienen matkan\nFlorensiin ja ottaa Elsan mukaansa; jos hänen sisarensa voisi jotenkin\nhyvin, noutaisi hän kenties myöhemmin hänenkin sinne. Nyt tahtoi hän\nehdoittaa Crespiniä, joka niin hyvin tunsi maan ja kaikki sen olot,\nseuraamaan heitä apulaisena matkalla, ehkäpä viipyisi vähän kauemmin\nennenkuin hän saapuisi kotiinsa, mutta sitten voisi hän samassa\nsaattaa Elsan tuttavuuteen Marketansa kanssa, josta hän oli niin\npaljon puhunut. \"Mitähän sanotte tästä, rakas Crespini?\" sanoi tohtori\nlopuksi, \"haluttaako teidän myöntyä tähän ehdotukseen?\"\n\nHaluttaisiko hänen? Mies raukka oli aivan mielettömänä ilosta.\nNiin, hän tahtoi tehdä vaikka mitä, -- vaikkapa tuo maksaisi hänen\nhengensäkin, tahtoi hän tehdä kaikki valmistaakseen heille tämän\nhauskan matkan! Sairas signora ei tulisi vähintäkään kärsimään; he\nsaisivat katsoa kaikki mitä katsottavaa oli, tulematta vähintäkään\nväsyneiksi; ihastuksissaan ja etelämaisessa vilkkaudessaan lupasi hän\nniinhyvin mahdollisia kuin mahdottomiakin, hypellen ja juoksennellen\nympäri huonetta niinkuin olisi ollut vähän hupsu.\n\nElsakaan ei ollut vähemmän iloinen, vaikk'ei hän osoittanut iloaan niin\nrajuilla liikenteillä.\n\n\"Ah!\" sanoi tyttö, \"minä olen niin kauan halunnut saada tehdä jotakin\nhyvän isä Pajatson avuksi, joka teki niin paljon hyvää minulle, silloin\nkun ei minulla ollut muuta ystävää maailmassa. Nytkään en kyllä voi\nmitään tehdä, mutta voin toki koettaa osoittaa kiitollisuuttani\nsanoilla jos en töillä.\"\n\nJa hän päätti käyttää kaikki säästörahansa ostaakseen Crespinille\njotakin kaunista, ja sitäpaitsi kirjaella hienoimman pienen kauluksen\nMarketalle.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nMatkustus.\n\n\nPari päivää sen jälkeen olivat matkustajat valmiit lähtemään, ja\nliikutetulla sydämellä jättivät he hyvästi meren morsiamen, tuon\nmuinoin niin uljaan ja aina lumoavan Venetsian.\n\nSiihen aikaan ei ollut mitään rautateitä, ainakaan Italiassa, mutta\ntohtori Edelstedt oli hankkinut itselleen mukavat matkavaunut,\nja jotta sisarensa olisi väsynyt niin vähän kuin mahdollista,\nkulkivat he hitaasti, ainoasti lyhyitä päivämatkoja. Crespini oli\nväsymätön toimittamaan kaikki parhain päin, niin että he saivat\nnähdä maan kauniimmat paikkakunnat; hän osoitti kaikki kohdat, jotka\nhistoriallisesti enimmän huvittivat ja myöskin ne kestikievaritalot,\njoissa nykyään oli tarjona parhaimmat yökortteerit.\n\nPietra Malan luona näkivät he omituisen luonnonilmiön, joka kutsutaan:\n\"Fuoco di Legno.\" Kulettuansa kappaleen matkaa kylästä ja melkein\npimeän tultua, saapuivat he erään irtonaisilla kivillä peitetyn\nympyrän luo, joka oli korkeintaan kymmenen tahi kaksitoista jalkaa\nläpimitaten. Täällä nousi lukemattomia pieniä liekkejä ylös maasta,\njotka väriltä ja ulkomuodolta sekä nopeilta liikkeiltään olivat palavan\nväkiviinan kaltaisia. Jotakin erittäin salaperäistä, jopa melkein\nyliluonnollista oli tuossa kirkkaassa, liekehtivässä pilkussa vuoren\ntummalla rinteellä, ja Elsan tuli tahtomattansakin mieleen ihmeellinen\nnäytelmä, jonka hän oli nähnyt järvellä kohta sen jälkeen kun hän oli\npaennut vanhasta kodistaan, ja sydämessään kiitti hän Jumalaa, joka\nniin hellästi oli johdattanut häntä hänen teillään tuosta kovan onnen\npäivästä asti. Niin, Hänen päällensä tahtoi hän uskaltaa, mikä hyvänsä\nkohtalokseen tulisikin.\n\nPian tulivat matkustajamme enemmän jylhille ja kolkoille\nvuoriseuduille, jossa Apenninni-vuoriston haarat ulottuvat pitkälle\nsisämaahan. Synkät laaksokäytävät kiertelivät metsäisten ylänköjen\nvälitse, kohisevat vuorivirrat juoksivat alas jyrkkiä rinteitä myöten.\nLuonnon hymyily oli kadonnut, tuntui siltä kuin nyt nähtäisiin\nainoastaan sen ryppyinen otsa.\n\nIllalla tultiin pieneen \"osteriaan\", eli kestikievaritaloon, joka oli,\naivankuin linnun pesä, sijoitettu vuorten väliin. Tohtori Edelstedt\nei pitänyt tästä paikasta, ympärillä oleva kansa näytti hänestä\nepäilyttävältä, oli kuultu puhuttavan paljon rosvoamisista vuoristossa,\nmatkustajien päälle oli hyökätty ja ryöstetty maantiellä ja tohtori\narveli mahdollisesti ennen pimeän yön tuloa ennätettävän parempaan\nyökortteeriin.\n\nMutta Crespini oli jyrkästi tätä vastaan. Hän vaatei että heidän oli\npysähtyminen tähän, sillä seuraava pysäyspaikka olisi vielä huonompi;\nhe voisivat lähteä liikkeelle kohta päivän koittaessa, mutta tänne\ntäytyi yöksi jäädä, jos eivät tahtoneet saada rosvoja kimppuunsa ja\nkaikkea omaisuuttaan ryövätyksi; tohtori saattaisi kyllä maata sapeli\nja ampumakivääri vieressään. Vasta jälkeenpäin saivat he tietää\nCrespinin koko yön istuneen naisten huoneen kynnyksen edustalla,\nviritetty pistoli kädessään.\n\nSeuraavana aamuna heti päivän valjetessa oli Crespini ylhäällä\npanemassa kaikkia kuntoon matkaa varten, joka kiireimmän mukaan\nalotettiinkin. Hän istuutui kuskilaudalle ajurin viereen, pistoli\nvyössään. Tie kulki ylös ja alas, yli vuorten ja laaksojen,\nläpi metsien ja pensastojen, ja hurmaava oli ylängöltä, tummien\nkastanjapuiden luoman varjon lävitse, nähdä nousevan auringon\nmajesteetillisesti esiintyvän leimuavien pilvien sylistä. Silloin\nluikersi tie äkkiä muutamien suurten maahan pudonneitten kallion\nlohkareiden välitse, jotka olivat hajallaan paksun risukon ympäröimänä.\nKeskellä tietä näkyi suuri musta esine, joka näytti sulkevan tien\nja estävän kaiken eteenpäin pääsyn; tohtori Edelstedt hyppäsi\nalas vaunuista, nähdäkseen mikä se oli, ja kohtasi suuren tyhjän\nmatkavaunun, ovet avoinna ja hevoset pois valjaista päästettyinä.\nMatkustajamme katselivat hämmästyneinä toisiinsa ja rupesivat toimeen,\nsaadakseen niin pian kuin mahdollista vaunun pois tieltä. Samassa\nkuului heikko valitus risukossa, ja etsittyä niiltä paikoin, mistä\nääni kuului tulevan, löydettiin naisihminen, rikkirevityin vaattein,\nvaaleana ja värisevänä istuvan kivellä ja vaikeroitsevan. Kului hetken\naika, ennenkuin he voivat saada hänet puhumaan, niin peljästynyt\nhän oli, mutta vihdoin sai hän kerrotuksi lyhyillä keskeytetyillä\nlauseilla, että hän oli matkustanut emäntänsä, kreivinna d'Osoglion\nkanssa, joka aikoi erääsen paikkaan, ei kaukana Spezziasta, ja\noli hänellä hyvin kiire, hän kun olisi tahtonut kohdata muutaman\nsukulaisensa, joka näinä päivinä aikoi muuttaa paikkakunnalta. Tuossa\npienessä \"osteriassa\" vuoristossa oli houkuteltu hänet matkustamaan\nlähimpään pysäyspaikkaan, voidakseen varhain aamulla sieltä lähteä,\nmutta tiellä olivat rosvot, joiden kanssa kyytimies luultavasti oli\nyksissä neuvoin, karanneet heidän päällensä ja ryöstäneet heidän\nkokonaan; matkapalvelija oli juossut tiehensä, hevoset päästettiin auki\nja hän ja kreivinna heitettiin risukkoon. Täällä makasi hän tunnotonna,\nkunnes hän luuli kuulevansa ääniä ja nousi työläästi ylös, koettaakseen\nhuutaa apua.\n\nCrespini otti naisraukan kainaloonsa ja vei hänen vaunuun, toisten\netsiessä kreivinnaa.\n\n\"Täällä hän on!\" huusi Elsa, \"mutta oi, hän on varmaan kuollut!\"\n\nTohtori kiiruhti sinne ja tapasi Elsan polvillaan erään naisen\nvieressä, joka hengetönnä ja verisenä makasi maassa. Hänen jalo\nmuotonsa oli vaalea kuin marmori, rikas surupukunsa rikkirevitty,\nsormensa pitivät suonenvedon tapaisesti kiinni jostakin nauhasta, josta\nluultavasti joku medaljonki oli pois reväisty.\n\n\"Onko hän kuollut?\" sanoi Elsa.\n\n\"Oi!\" huudahti kamarineitsyt, vaivaloisesti laahustaen itsensä sille\npaikalle, jossa kreivinna makasi, \"ovatko ne roistot ottaneet kreivin\nvalokuvan? Voi kuinka suuren surun tämä saattaa kreivinnalle, hänen\ntaas virotessa henkiin!\"\n\nTohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. \"Hän ei ole kuollut,\" sanoi\nhän; \"missä on viinisi, Eleonore? Anna hänelle vähäsen ja tuo vettä,\nhuuhtoaksemme häntä; kas noin, hän liikuttelee jo.\"\n\nKreivinna aukasi suuret tummansiniset silmänsä, katsellen ympärilleen\nkauhistuneen näköisenä, mutta nähdessään nuo ystävälliset kasvot,\nnäytti hän rauhoittuvan, hän sulki taas silmänsä ja antoi päänsä hiljaa\nlevätä Elsan olkapäällä. Hetken perästä nousi hän äkisti, tarttui\nnauhaan kaulassaan ja huomasi medaljongin olevan poissa. \"Oi Fernando!\"\nhuusi hän epätoivoisena, \"minä olen kadottanut sinut toisen kerran!\nEnnemmin olisivat saaneet ottaa kaikki mitä minulla on, kuin tämän\nvalokuvan!\"\n\nHän tahtoi nousta ylös, mutta uupui ja kaatui. Silloin kehoitti\nCrespini heitä kiiruhtamaan, ja tohtori asetti vieraan naisen pehmeille\ntyynyille vaunuissa, ajomies jätettiin ryöstettyjen ajokalujen luokse,\njoita hakemaan he lähettäisivät hevosia asemalta, Crespini otti ohjat,\ntohtori istui hänen viereensä, nuo neljä naista saivat paikkansa\nvaunuissa ja niin kulkivat he hiljaista vauhtia alaspäin, kunnes\nennättivät lähimpään pysäyspaikkaan, jonka jälkeen viljavampi seutu\nvähitellen aukeni matkustajien katseille.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nSpezzian lahdelma.\n\n\nMatkalla makasi kreivinna enimmäkseen jonkunlaisessa horrostilassa,\nmitään puhumatta ja tiedustelematta. Mutta heidän saavuttuaan\nSpezziaan, ilmestyi kuume ja hän houraili paljon. Sydäntä särkevää oli\nkuulla hänen puheitaan, sillä hän luuli aina makaavansa meren pohjassa,\naaltojen lyövän ylitsensä ja kauheiden elävien matelevan ympärillänsä,\nuhaten niellä hänet. Silloin huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä\nmiestään ja lastaan ja hapuili usein kaulassaan olevaa mustaa nauhaa,\nikäänkuin olisi hän hakenut ryövättyä medaljonkiaan. Sillä välin puhui\nhän useampia kieliä, ranskaa sekä englanninkieltä ja välin kuuli\ntohtori Edelstedt hämmästyksekseen hänen puhuvan ruotsiakin, vaikka\nhyvin murteellisesti. Tohtori oli katsonut parhaaksi viedä hänet\nSpezziaan sekä ottanut hänelle huoneen samassa hotellissa, kuin hän ja\nsisarensakin asui. Väsymättömästi piti tohtori huolta sairaasta; ei\nkukaan saanut tulla häntä lähelle, paitsi hän itse ja kamarineitsyt,\njoka sairasta hoiti, ettei hänen lepoaan olisi häiritty.\n\nKun tämä kuume-tila oli kestänyt pari päivää, vaipui kreivinna\nsyvään uneen, joka luultavasti oli taudin käännekohta, sillä hänen\nherättyään näkyi vaara olevan kaikki ohitse ja voimansa lisääntyivät\nhuomattavasti, jotta hän pian saattoi jättää sängyn ja tämän pimeän\nhuoneen, jossa hän tähän asti oli oleskellut.\n\nNyt tahtoi tohtori valmistaa hänelle jotakin odottamatonta. Hän oli\nhäntä varten tilannut mitä kauniimman huoneen hotellissa, jonka\npalkongilta ja kolmesta suuresta alas laattiaan asti ulottuvasta\nakkunasta oli loistava näkyala Spezzian lahdelman tummansinisille\nlaineille ja sitä ympäröiville ihanoille rannoille.\n\nMuutamana auringonpaisteisena aamuna vietiin kreivinna tähän huoneesen.\nTohtori tuki häntä toisesta kädestä, Rosina, kamarineitsyensä,\ntoisesta. Hän pantiin sohvalle akkunan vastapäätä ja tohtori meni\naukasemaan luukut. Minkälainen näkyala nyt kohtasikaan heidän\nkatsettaan! Edessään lepäsi meri, välkkyvänä kuni puhtaat timantit,\nraittiissa aamutuulessa, joka muodosti veden sieviin aaltoihin, joilla\nlaivat tanssivat vallattomina ja iloisina, jättäen taaksensa pitkiä\nlumivalkeita vahtovakoja. Tohtori Edelstedt katsahti sairaasen, hän\nluuli tämän näytelmän vaikuttavan hänessä uutta eloa, mutta hänen\nsuureksi hämmästyksekseen piti sairas kätensä silmillään, käänsi päänsä\npoispäin, huudahtaen tuskallisimmalla äänellä: \"Oi, ei, ei, tätä en voi\nkatsoa! Ottakaa pois minut täältä. Voi, kun on kauhistavaa; tänne en\nvoi jäädä, se on mahdotonta!\" Hän kätki päänsä tyynyihin, hän kuului\nnyyhkyttävän, ja koko ruumiinsa vapisi väkinäisesti.\n\nTohtori Edelstedt katseli ällistyneenä sairastaan; hetken aikaa käveli\nhän sanaakaan sanomatta edestakaisin huoneessa, sitte asettautui hän\nkreivinnan eteen ja sanoi vakaasti ettei käy laatuun antaa siten\nmyöten tunteilleen; niitä vastaan on taisteltava; sillä jos annetaan\nsemmoisten hermoispuuskausten päästä valtaan, tulee pian sekä sielu\nettä ruumis kykenemättömäksi mihinkään ponnistuksiin.\n\nKreivinna d'Osoglio piti vielä silmänsä kiinni, mutta kuunteli nöyrästi\nlääkärin neuvoa ja pyysi häneltä anteeksi nähtävästi vallatonta\nkäytöstään; jos hän jätettäisi yksinään hetkiseksi, lupasi hän koettaa\ntointua ja koota voimiaan, sitten selittääkseen tohtorille syyn\nomituiseen menettelyynsä; hän ei saattanut muuta kuin uskoa tohtoria\npitävän sen anteeksi annettavana, niin lapselliselta kuin se nyt\nhänestä näyttikin. Itkusilmin vaipui hän takaisin sohvalle ja tohtori\njätti hänen kahdenkesken Rosinan kanssa.\n\nIltapäivällä tuli hän takaisin sisarensa kanssa, joka halusi käydä\nsignoraa katsomassa. He tapasivat hänen samassa huoneessa, istuvan\nsohvalla, joku ompelus kädessään; silmänsä olivat vielä punaiset,\nmutta hän näytti lempeältä ja tyyneeltä ja kun he olivat puhelleet\nhetkisen ja hän oli lämpimin sanoin ilmoittanut kiitollisuutensa\nkaikesta heidän hänelle osoittamastaan hyvyydestä, kääntyi hän tohtorin\npuoleen ja sanoi olevansa velvollinen antamaan hänelle selityksen\noikulliselta näyttävästä käytöksestään, ja vaikka kuinka kovasti se\nhäneen koskisikin, oli hän päättänyt sen kohta tehdä. Hän tunsi itsensä\nvoimakkaammaksi ja tohtorin sanat olivat syvästi häneen vaikuttaneet,\nhän tahtoi taistella tunteitaan vastaan. \"Aukase, Rosina, akkuna, jotta\nraitis merituuli pääsee vahvistamaan minua\", sanoi hän; \"istukaa,\nystäväni, minä tahdon kertoa teille elämäkertani.\"\n\n\"Olette varmaan kummastelleet kuullessanne minun välin puhuvan muutamia\nruotsalaisia sanoja, mutta isäni oli ruotsalainen, vaikka hän oli\ntullut naimisiin italialaisen naisen kanssa; hän oli nimittäin Ruotsin\nkonsuli Roomassa, mutta kuoli minun vielä aivan nuori ollessani. Äitini\neli ainoastaan muutaman vuoden hänen jälkeensä; hän kuoli kohta sen\njälkeen kun minä olin mennyt naimisiin jaloimmalle, rakastettavimmalle\nmiehelle, nimeltä Fernando d'Osoglio, rikkaasta ja arvossa pidetystä\nperheestä Roomassa. Hän rakkaudessaan ikäänkuin kantoi minua sylissään\nja minä jumaloin häntä; ei milloinkaan ole löytynyt onnellisempaa\navioliittoa, vaikka tämä onnellisuus valitettavasti tuli sangen\nlyhyeksi.\n\n\"Meillä oli pieni poika, mutta hän kuoli muutaman kuukauden vanhana.\nSitte sain tyttären, Angelani; ah, hän on nyt enkeli taivaassa. Hän oli\naivan pieni vielä, kun Tukholmassa asuva isäni kaksoisveli sairastui\nkovasti, ja lähetti meille niin sydämellisen ja hartaan toivomukseni\nsaada nähdä minua, veljensä ainoata lasta, ennen kuolemaansa, että me\npäätimme tehdä tuon pitkän matkustuksen pohjoiseen, ja lastani kun en\nsaattanut jättää, otimme hänen mukaamme.\n\n\"Oleskelimme muutaman viikon Tukholmassa, kunnes setäni kuoli, ja\nSyyskuu oli jo tullut, kun olimme matkalla Göteporiin, sieltä\nlähteäksemme laivalla Kööpenhaminaan.\n\n\"Kauan emme vielä olleet merellä olleet ennenkuin rupesi kovasti\ntuulemaan ja pian alkoi mitä hirvein myrsky. Yö oli pilkkopimeä,\nsitä valaisi ainoastaan salamat, jotka verhoivat taivaan ja meren\nkansoittavalla loistollaan. Ei kukaan uskaltanut mennä alas,\nseisoeltiin tahi levättiin kannella huolestuneissa ryhmissä, usein\nmahtavien hyökyaaltojen valelemina. Kerran kuulin kapteenin sanovan,\nettei hän voinut käsittää, missä hän oli; hän piti majakan olevan\nläheisyydessä, mutta koska sitä ei näkynyt, oli hän kai erehtynyt\nsuunnalta, nyt oli hän kokonaan neuvottomana, eikä tiennyt mihin\nolisi laivaa ohjannut. Minä en saattanut seisoa, vaan olin polvillani\nja koetin pysyttäidä aivan lähellä miestäni; palavasti rukoillen\nJumalaa säästämään rakkahimpiani. Lapsemme makasi vieressämme pienessä\nvahasilkillä verhotussa korissa, jonka olimme teettäneet matkaa varten,\nleikkien huoletonna muutamilla liehuvilla nauhoilla; tämän näin\nsalaman valossa, imettäjä, joka piti koria, huusi sydäntä särkevällä\näänellä kaikkia pyhimyksiä. Samassa kuului äkisti hirveä ryskähdys,\ntuntui kuin olisi laiva revennyt keskeltä kahtia, Fernando reväistiin\nkäsistäni, lapsi katosi, miten minun kävi, en tiedä, ainoastaan\nhämärästi tahdon muistaa tarttuneeni kiinni johonkin minua kohden\nuiskentelevaan esineesen ja että meri pauhasi ja aallot loiskivat\nylitseni. Kun vihdoinkin taas tulin tunnoilleni, nousi aurinko, kuni\nkultainen pallo, pilvettömälle taivaalle, makasin pienellä saarella,\njohon aallot olivat minut heittäneet; kaikkialla ympärilläni levisi\nääretön meri, vielä liikkuvana ja vahtoisena yöllisestä myrskystä,\nmaininki kävi korkealle ylös pienen kallion ympärillä ja peitti usein\nminut suolaisella vainiollaan. Makasin siinä hetken aikaa tuskin voiden\nliikuttaa itseäni ja odotin kuolevani ja taas pääseväni Fernandoni ja\nAngelani seuraan. Mutta äkkiarvaamatta huomasin etäällä suuren laivan;\n-- se läheni. Nälkään kuolemisen pelko, ajatus, että rakkaimpani\nmahdollisesti olisivat voineet pelastua yhtähyvin kuin minäkin, antoi\nminulle voimia, nousin ylös ja kiipesin kallion korkeimmalle huipulle,\nseisoin siellä kuroittavin käsin, kunnes laivasta huomattiin minut.\nMerimiehet luulivat tuon kalliolla seisovan eriskummallisen olennon\nvalkeine vaatteineen ja hajanaisine hiuksineen, välkkyvän vahdon\nympäröimänä, olevan jonkun veden haltijan, ja tuskin uskalsivat lie\nkoskeakaan minuun, kun kapteeni laski veneen ulos ja onnistui suurella\nvaivalla saamaan minut laivalle.\n\n\"Se oli englantilainen laiva. Kapteenin vaimo ja useita muita\nmatkustajia oli mukana, ja kaikki laivalla, alhaisimmasta ylhäisimpään,\nkilpailivat toistensa kanssa osoittamassa hyvyyttään kurjaa vierasta\nkohtaan. En milloinkaan voi unhoittaa sitä ystävällisyyttä, jolla minua\nkohdeltiin. Saavuttuamme Englantiin, pyysi muuan erittäin rakastettava\nvanhempi pariskunta minua seuraamaan mukana heidän kauniisen kotiinsa\nmaalla. Jos jollakin keinoin koetettiin saada jotakin tietoa tuosta\nhukkuneesta laivasta, mutta turhaan; ei milloinkaan kuultu kenenkään\nmuun pelastuneen, ei matkustajista eikä miehistöstä. Sillä välin\nkoettivat jalomieliset ystäväni kaikin tavoin lievittää suruani;\nheidän luonaan opin tuntemaan, mistä yksinään oikea lohdutus voidaan\nlöytää, sillä tähän asti, kun olin tuuditeltu maallisen onnellisuuden\nlaineilla, olin harvoin ajatellut elämän todellisuutta, joka nyt\nmelkein kokonaan masenti minut; mutta -- toivon että Jumalan armon\nkautta, joka johdatti minut tähän tosi-kristilliseen Davenantin\nperheesen, eivät ole nämät kovat koetuksetkaan olleet hyödyttämättä\nminua. Mielelläni olisin viettänyt ne muutamat päivät, jotka\nsilloin luulin enää saavani elää, näiden jalojen ystävien luona,\ntuossa ihanassa maassa, joka on ollut niin monelle onnettomalle\nvieraanvaraisena turvapaikkana; mutta appivanhempani eivät tahtoneet\nkauemmin olla minua paitsi, he olivat jo kadottaneet niin paljon\nainoassa pojassaan, joka oli ollut heidän silmäterällään, ja pienessä\nrakastetussa lapsenlapsessaan, he kirjoittivat kerran toisensa perästä,\netteivät he saata elää ilman minua, ja niin annoin minä sydämelliset\njäähyväiset ystävilleni Fernyhurstissa ja matkustin takaisin Roomaan,\njossa appivanhempani asuvat. Roomassa ja sen lähistössä olen siitä\nasti oleskellut, enkä siitä saakka, kun sinne takaisin tulin, ole\nkoskaan nähnyt mertä, tuota kauhistavaa mertä, joka kaiken elämäni ilon\nryöstänyt on. Älkäät siis rakkaat ystävät ihmetelkö, vaikka tämä näky\nniin valtasi minut heikossa liikutetussa tilassani, kun katseeni aivan\nodottamatta sen kohtasivat! Te tahdotte antaa minulle anteeksi, eikö\ntotta? Niin, näen teidän olevankin hyvin liikutettuna. Silmänräpäyksen\najan pyydän olla yksinäni, kootakseni ajatukseni, sitten on tekevä\nsydämelleni hyvää saada taas nähdä teidän sääliväiset kasvonne.\"\n\nKreivinna vaipui takaisin sohvalle, peittäen kyyneleiset silmänsä\ntyynyihin; mutta neiti Edelstedt tarttui veljensä käsivarteen ja\nkiiruhti ulos huoneesta.\n\n\"Oi Kaarle, Kaarle!\" huudahti hän kohta kun sai jonkunkin sanan\nsuustaan, \"olemme löytäneet Elsan äidin! Kuinka ihmeelliset eivätkö ole\nJumalan tiet! Niin, minä suon mielelläni heille tämän äärettömän ilon,\nvaikka kuinka raskaaksi tulisikin erota tästä rakkaasta lapsesta! Mutta\nuskallammeko puhua tästä kreivinnalle, koska hän on niin heikko vielä?\"\n\nTohtori katsoi sen ei olevan vaarallista, kun vaan menetellään\nvarovasti, ilo ei kuoleta; olisi sentään ensin tultava vielä enemmän\nvakuutetuksi asiasta. Heidän tässä neuvotellessaan toistensa kanssa\ntuli Rosina sisään ja sanoi Signoran nyt olevan tyyneemmän ja haluavan\nnähdä heitä.\n\nSykkivin sydämin meni neiti Edelstedt sisälle hänen luokseen, istuutui\nsohvalle hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja kysyi, oliko tämä\nonneton haaksirikko tapahtunut Syyskuun 12 päivänä, neljätoista ja\npuolen vuotta sitten?\n\n\"Niin, silloin se tapahtui\", vastasi kreivinna, katsoen hämmästyneenä\nhäneen.\n\n\"Ja majakka? kuulitteko koskaan sen nimeä? Oliko se N----n majakka?\"\n\n\"Ah, oli! kuinka niin? te tiedätte jotakin! Oi, sanokaa!\"\n\nHän oli niin liikutettu, ett'ei neiti Edelstedt uskaltanut sanoa enää\nmitään, vaan katsahti huolestuneena veljeensä.\n\n\"Ajatelkaamme asiaa levollisesti ilman kiihkeyttä\", sanoi tohtori,\ntavallisella tyyneydellään hymyillen, ja lisäsi sitten, että heillä\noli syytä uskoa kreivinnan lapsen ainakin pelastuneeksi. Mutta äidin\nrauhattomuutta ja palavaa odotusta ei voitu hillitä; parin minuutin\nperästä tiesi hän kaikki.\n\n\"Tyttäreni on tässä talossa! Oi, antakaa minun kiiruhtaa hänen\nluokseen!\" huudahti hän, tahtoen syöstä ulos, mutta tohtori kielsi.\n\n\"Rakas Eleonore\", sanoi hän, \"mene valmistamaan Elsaa tähän häntä\nodottavan onneen, ja tuo hän tänne.\"\n\nNeiti Edelstedt kulki hitaasti ja horjuvin askelin käytävää pitkin,\njoka vei hänen omaan huoneesensa. Siellä istui Elsa, ompeluksensa\nkädessään, katsellen uneilevana ulos tummansinisille välkkyville\naalloille.\n\n\"Elsa!\" sanoi neiti Edelstedt. Nuori tyttö säpsähti; hän käänsi päänsä\npois akkunasta ja katseli kummastellen ystävättäreensä.\n\n\"Rakas neiti, mitä se on?\" huudahti hän, \"näytätte niin vaalealta ja\nliikutetulta, onko jotain tapahtunut?\"\n\n\"Niin, lapseni\", vastasi neiti Edelstedt, \"jotakin on todellakin\ntapahtunut, ja sinulle ainakin on se iloinen sattumus, joka on\ntapahtunut.\"\n\n\"Oi, sanokaa, mitä se on?\" huudahti Elsa; \"onko kuulunut?...\"\n\nHän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut mielellään kenenkään\naavistavan kuinka paljon hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän\nlöytäisi vanhempansa.\n\n\"Niin, Elsani, on sekä kuulunut että löytynyt,\" vastasi neiti\nEdelstedt, tavallisella lempeydellään hymyillen.\n\n\"Isäsi valitettavasti ei enää elä, hän hukkui sinun pelastuessasi,\nmutta äitisi --\"\n\n\"Äitini! huudahti Elsa melkein hengetönnä. Oi, rakas neiti, kuka\nhän on? Missä hän on? oi sanokaa, en voi kauemmin kestää tätä\ntietämättömyyttä!\"\n\n\"Tule, lapseni\", sanoi neiti Edelstedt, \"minä vien sinut hänen\nluoksensa.\"\n\nHän kiersi kätensä tuon melkein tiedotonna olevan tytön ympärille, joka\nkovasti vapisten hiipi ystävättärensä luokse, ja vei hänen käytävän\nlävitse kreivinna d'Osoglion huoneesen. Hän aukasi oven; kreivinna\nseisoi siellä, vaaleana kuin marmorikuva, nojaten Rosinan käsivarteen.\nElsa ei rohjennut mennä esiin, vaan seisoi ovessa, vapisten kuni haavan\nlehti.\n\n\"Elsa\", sanoi neiti Edelstedt, \"tämä on äitisi. Kreivinna, kas tässä\non tyttärenne; tulkoon hän olemaan teille kaikki mitä hän on minulle\nollut! Jumala siunatkoon teitä molempia.\"\n\nSilmänräpäyksen katseli kreivinna tutkivin silmäyksin nuorta tyttöä.\n\n\"Niin, hänellä on Fernandon silmät!\" huudahti hän. \"Oi kauan kaivattu\nlapseni, sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jälillä elämän iloa;\ntule, oi tule äitisi syliin!\"\n\nHän levitti kätensä ja Elsa lepäsi äitinsä rinnoilla.\n\n\"Tällaiset hetket ovat pyhiä\", sanoi tohtori hiljaa. \"Tule, rakas\nsisareni, sinä tarvitset levätä kaikista näistä mielenliikutuksista;\nsinulla on voimakas sielu, sen tiedän, mutta ruumis on heikko vielä\",\nja hän tarttui hänen vapisevaan käteensä ja vei hänen huoneisinsa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nFlorensissa.\n\n\nIloinen oli se seura, joka sinä iltana kokoontui kreivinna d'Osoglion\nhuoneisin. Elsa, tahi Angela, joksi nyt saamme nimittää häntä, ei\ntiennyt, mitenkä olisi osoittanut onnellisuuttaan. Välin makasi hän\nkuten pieni lapsi äitinsä sylissä, välin laski hän polvilleen neiti\nEdelstedtin viereen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, välin hyväili\nhän rakasta tohtoriansa; eipä isä Pajatsokaan jäänyt osaansa paitsi\ntässä yleisessä ihastuksessa. Alussa oli hän vähän ujoksissa, sillä hän\nluuli ettei \"la contessina\" milloinkaan enää mitään huolisi köyhästä\nnaurattajamestarista ja hänen Marketastaan, mutta kauaksi ei jäänyt\nhän tähän luuloon, sillä sekä Angela että hänen äitinsä kilpailivat\nkeskenään osoittamassa Pajatsolle kiitollisuuttaan.\n\n\"Ensi tiistaina matkustamme kaikin Florensiin\", sanoi kreivinna, \"sitte\ntulemme tervehtimään teitä, rakas Crespini. Olette olleet lapselleni\nisänä, hänen ollessaan aivan yksinään maailmassa, ja olette olleet\napuna pelastamassa henkeäni; siitä olen kyllä huolen pitävä ett'ette\nte eikä teidän perheenne mitään hätää kärsi niin kauan kun minä elän.\nSitte matkustamme suoraan Roomaan, sillä minä ikävöitsen saada esitellä\nFernandoni tyttären hänen iäkkäille vanhemmilleen.\"\n\nMuutamana kirkkaana aamuna saivat matkustajamme nähdä ihanan Florensin,\njoka maailman mainioine kupooleineen ja huippuineen, kypressien ja\npoppelipuiden ympäröimine hymyilevine huviloineen ja kaikkine muhkeine\nrakennuksineen lepäsi heidän edessään.\n\nKohta heidän tänne tultuansa, pyysi kreivinna Crespiniä kiiruhtamaan\nkotiinsa; samana iltana aikoivat he käydä tervehtimässä häntä.\n\nJa sen he tekivätkin. He kulkivat useampia kapeita katuja, eivätkä\nilman vaivatta, kunnes vihdoin löysivät tuon pienen asunnon. Se\noli pihan sisässä, yhdessä noista hävinneistä palatseista, joissa\nFlorensin uljaat aateliset muinen olivat asuneet. Hauskannäköiset\nsammalpeitteiset kiviportaat veivät eräälle rautaristikolla\nvarustetulle portille, jonka ympärille viiniköynnös oli poimutellut\nloistavat kukkakiehkuransa, tuoksuva myrtti tunkeutui siellä täällä\nesiin kivien välistä ja heleät konvolvulus-kukat kiemurtelivat\nmuutamien rikkeimien marmorikuvien ympärillä, jotka vielä olivat\njälellä muinoisesta komeasta suihkulähteestä pihan keskellä.\n\nVaunujen tullessa esiin, aukesi ovi äkkiä ja Crespini seisoi siinä\nparhaassa juhlatakissaan, toisella puolellaan oli pieni iloisa akkansa\nja toisella hoikka mustasilmäinen Marketa, joka seisoi punastuneena\npuhtaassa hienosti tärkätyssä pääliinassaan ja nypisteli ujostellen\nmonivärisen esiliinansa nauhaa.\n\nKaikki tervehtivät, syvästi niiaten ja kumarrellen ja veivät nämät\nylhäiset vieraat sisään huoneisinsa, jotka olivat hyvin pienet\nja yksinkertaisimmilla huonekaluilla varustetut; mutta tässä\nyksinkertaisuudessakin tuntui olevan joku taiteellinen aisti. Yhdessä\nnurkassa oli Marketan mandoliinikantele ja pöydällä puolivalmis\nmosaikkiteos, sillä tämä nuori tyttö oli tullut hyvin taitavaksi\ntällaisten teosten valmistamisessa. Näkyipä siellä myöskin äidin\nnypläystyyny ja värttinä, ja kaikki todisti tuon köyhän kansan\nahkeruudesta ja uutteruudesta.\n\nAngela vei kohta Marketan erikseen ja lahjoitti hänelle sitävarten\nkirjaelemansa kauluksen ja kauniin korallikoristeen, jonka äitinsä oli\ntähän tarkoitukseen hänelle antanut. Marketa oli ihastuksissaan; hän\nnäytti kuinka hän asetti kokoon pienet lasipuikkonsa mosaikiksi ja\ntoivoi ettei neiti halveksisi hänen juuri nyt tehtävänään olevaa pientä\nrintasolkea, joka esitti kyyhkystä öljypuun oksa nokassa. Angelan\nmielestä oli se ihastuttava, hänellä ei ollut koskaan ollut mitään niin\nkaunista.\n\nSillä välin kysyi kreivinna Crespiniltä pitikö hän tästä\nyksinkertaisesta asunnostaan, tahi eikö hän mieluummin tahtonut muuttaa\nisompaan? Hän sanoi ei milloinkaan toivoneensa mitään parempaa, mutta\nisäntä oli hänen suureksi surukseen juuri sanonut heidät ylös, kun ei\nhän jaksanut maksaa korkeampaa hyyryä. Kreivinna pyysi saada puhua\nisännän kanssa, ja tämän tultua, suuresti kumarrellen ylhäiselle\nherrasväelle, sopi kreivinna hänen kanssaan niin että Crespini saisi\nasua siinä niin kauan kuin hän itse haluaisi, määrättyä vuokraa\nvastaan, jonka kreivinnan asiamies olisi vuosittain maksava. Hän\nvakuutti myöskin Crespinille pienen vuotuisen elinkoron ja määräsi\nsumman rahaa, joka olisi Marketalle maksettava hänen hääpäivänään tahi\nkaikessa tapauksessa hänen täytettyänsä viisikolmatta vuotta. Kuka voi\nkuvata tämän pienen perheen iloa? Ei ainoastaan sen jäsenet olleet\ntavanneet toisensa monivuotisen erinänsä olon perästä, vaan tuntui\nkuin onni tahtoisi heille jakaa kaikki antimensa tänä päivänä! Neiti\nEdelstedt tilasi muutamia mosaikkiteoksia ja pitsejä, ja monta käden\npuistutusta toiselta puolen ja siunauksia toiselta puolen annettua,\nerkanivat matkustajamme vihdoin köyhistä ystävistään, jättäen iloa ja\nkiitollisuutta tuon pienen hauskan kodin jäsenten sydämiin.\n\nHe pysähtyivät Florensiin ainoastaan pariksi päiväksi, ja viettivät\naikansa taulukokoelmien ja muiden arvollisten esineiden katselemisessa,\nniin paljon kuin neiti Edelstedtin heikot voimat myöden antoivat.\nKreivinna d'Osoglion hieno taideaisti ja syvälliset tiedot olivat tässä\nerittäin hyvin paikallaan, sillä hän taisi aina osoittaa kaikki, mitkä\nparhaiten ansaitsivat katsomista, eikä tarvittu tuhlata aikaa mihinkään\nvähemmän arvollisiin.\n\nJälkimäisenä päivänä olivat he Palazzo Pitti'ssä ja katselivat juuri\nRafaelin ihanaa Madonna della sediaa, kun Angela huomasi erään nuoren\nmiehen, joka teki muutamia muistiinpanoja.\n\n\"Eikö hän ole Alpi Elgenströmin näköinen?\" kuiskasi hän neiti\nEdelstedtille. Samassa kääntyi mies heitä kohden, se oli todellakin hän!\n\n\"Kuinka odottamaton ilo on minulla saadessani tavata niin hyviä\nystäviä täällä\", sanoi hän tohtorille ja hänen sisarelleen. \"Ja onko\nmahdollista? onko tässä pieni mallini, joka on tullut niin suureksi ja\nkomeaksi! Hän on koko nuori neiti, jota en saa enää kutsua Elsaksi.\"\n\n\"Ei, ette saakaan, se on totta se,\" vastasi tohtori hymyillen, ja\nnyt tapahtui yleinen selitys; Alpi esitettiin kreivinnalle nuorena\nruotsalaisena taiteilijana, jonka sisaret olivat erittäin hyviä Angelan\nystäviä ja Alpi kuulteli suurimmalla jännityksellä Angelan kummallisia\nkohtaloita. Kreivinna pyysi häntä käymään heidän luonaan Roomassa.\nHänellä oli vielä jotakin teoksia valmistamatta Florensissa, mutta\nmielihyvällä lupasi hän tulla, kohta kun hän taas palajaisi taiteen\npääkaupunkiin.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nIkuinen kaupunki.\n\n\nRooma! Kummallisin tuntein astuivat matkustajamme ensin tuohon\nmaailman mainioon kaupunkiin, jossa on niin äärettömän paljon huomiota\nherättävää sekä sielulle että silmille. Kreivinna d'Osoglio meni kohta\nAngelan kanssa appivanhempansa luokse. Hänen mielensä paloi antaa\nheidän nähdä kuinka tyttö oli isänsä näköinen, tämä yhdenkaltaisuus\nmiellytti yhä enemmän hellää äitiä. Angela oli nyt niin kiintynyt\näitiinsä, että hän tuskin hetkeksikään tahtoi erota hänestä; hän\nkaiheksui vähän noita vanhoja isänvanhempiaan; tultuansa heidän komeaan\nhuoneesensa, ja nähdessään tuon iäkkään pariskunnan loistavissa\nvanhanaikaisissa puvuissaan, istuvan kumpikin korkeassa nojatuolissaan,\ntykytti hänen sydämensä tuskallisesti ja hän olisi mielellään juosnut\ntiehensä, jos olisi saanut luvan. Mutta vanhukset nousivat hitaasti ja\nastuivat pari askelta miniäänsä vastaan, syleilivät häntä ja suutelivat\nhänen otsaansa.\n\n\"Tässä\", sanoi kreivinna värisevällä äänellä, vetäen Elsan esiin, joka\noli piiloutunut hänen taaksensa, \"tässä on Fernandoni tytär.\"\n\nVanha kreivinna purskahti itkemään; kaikki jäykkyys oli kadonnut, sekä\nhän että miehensä likistivät tuota nuorta tyttöä rintaansa vasten, he\nitkivät ja nauroivat vuorotellen, puhelivat Fernandosta, että hän oli\nniin rakastettava ja kuinka Angela oli isänsä muotoinen. \"Ah niin, ihan\nhänen silmänsä\", sanoi isän-äiti; \"ja hänen suunsa sitte! Katsopas kuu\nhän hymyilee!\" sanoi iso-isä, \"niin, hän on oikea d'Osoglio, siitä ei\nvoi kukaan erehtyä.\"\n\nAlussa Angela vähän ujoksui kaikkia näitä huomautuksia, mutta hän\ntottui niihin, ja hetkisen kuluttua oli hän aivan kokonaan kotiutunut\nvanhusten luona, jotka päivän päästänsä tahtoivat kestitä häntä\nkonvehteilla ja jos jonkinlaisilla makeisilla.\n\nMutta mieluimmin oli hän toki aina äitinsä tahi neiti Edelstedtin\nja hänen veljensä luona. Hän nautti, melkein tietämättänsä, siitä\njalostuttavasta vaikutuksesta, jonka tosi kristillisellä pohjalla\nlepäävä korkeampi sivistys tekee ihmiseen. He olivat käyneet\nkärsimyksen koulun; he olivat \"pesneet vaatteensa ja ne Karitsan veressä\nvalkaisneet\", nämät kaksi naista, joihin Angela veren ja rakkauden\nsiteillä oli niin kiintynyt, ja heidän omansa ollessaan oli hän\nonnellinen.\n\nAamupäivät vietettiin kaiken tuon loiston ja jalouden katselemisessa,\njota Roomassa on nähtävänä paljon enemmän kuin missään muussa\nkaupungissa maailmassa. Sillä Rooma on ikäänkuin elänyt kolme elämää.\nEnsin vanha, ankara tasavalta, josta Rooman Forumi, Kapitoliumi\nja vanhemmat temppelit ovat näytteenä; sitten keisari-aika\nylellisyyksilleen ja tapain turmeluksineen; mutta niinkuin sairas\npuukin usein kasvaa runsaimmin kukkia, niin näemme tältäkin ajalta\nsemmoisia uhkeita rakennuksia, kuin Colosseumi, voittoportit, Cesarien\npalatsi y.m. Mutta vielä kolmannen kukoistusaikakauden oli Rooma\nnäkevä, nimittäin kristillisyyden aikakauden, jolloin Pietarin kirkko\nrakennettiin, jolloin Rafael ja Mikael Angelo maalasivat mainiot\ntaulunsa, joiden vertaa ei milloinkaan ole löydetty, ja jolloin sinne\nkokoontui äärettömän paljon muidenkin taiteilijain mestarituotteita.\nTämä kaikki oli nyt tuleva matkustajiemme katseltavaksi, ainakin t:ri\nEdelstedtin ja Angelan, jotka olivat väsymättömät.\n\nNykyään elävienkin taiteilijain työpajoissa käytiin, mutta nuorta\nElgenströmiä ei kuulunut mistään, he eivät tienneet oliko hän\nmatkustanut kotiin tai niissä hän oli.\n\nEräänä päivänä kävivät matkustajamme näyttelyssä, jossa oli nuorempien\ntaiteilijain teoksia; näistä oli Akademia dell'Arte antanut\nmuutamille palkinnon. Neiti Edelstedt oli juuri katselemassa muutamia\nakvarelliluonnoksia, kun Angela äkkiä punottavin poskin tuli hänen\nluokseen, sanoen: \"rakas täti, tulkaapas katsomaan mitä minä olen\nnähnyt tuolla sisällä.\"\n\nHän vei hänen toiseen huoneesen, jossa kuvanveistoteokset olivat\nnäytteillä, ja osoitti erästä keittosavesta tehtyä korkokuvaa, joka oli\nsaanut kunniapaikan; se esitti kivistä rantaa, jossa oli kaksi kaunista\nnaisolentoa keveissä kalastajapuvuissa; toinen seisoi ristissä käsin,\ntoivottoman surun ilmaus kasvoilla; toinen oli polvillaan, nostaen\npientä lasta korista, jonka myrskyiset aallot olivat rannalle ajaneet;\nodottamaton ihastus kuvautui hänen toiseen naiseen käännetyissä\nkasvoissaan; takapuolella näkyi majakka ja laivahylyn pirstaleita\nuiskenteli merellä. \"Palkittu\" oli suurilla kirjaimilla luettavana sen\nyläpuolella.\n\n\"Hämmästyttävä!\" sanoi neiti Edelstedt, hetkisen sitä katseltuaan.\n\n\"Tuntuuko tädistä, että se kuvaa tapauksen jotakuinkin hyvin?\" kuului\ntuttu ääni sanovan heidän vieressään.\n\n\"Herra Elgenström!\" huudahti Angela.\n\n\"Niin; aina siitä asti kun kohtasimme toisemme Florensissa, on pyörinyt\npäässäni, että olisin esittävä tämän kohtauksen, olen työskennellyt\nsen kanssa suurimmassa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ole siitä\nmitään tietänyt, ja ilokseni ja kummastuksekseni näen tänään sen olevan\nkatsottu ansainneeksi akateemian suuren hopeamitalin.\"\n\nSamassa tuli kreivinna esiin, kummastellen mihin toiset olivat\njoutuneet; nähdessään korkokuvan, joka esitti hänelle niin tärkeää\ntapahtumaa, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Sydämellisen lämpimästi\ntarttui hän nuoren taiteilijan käteen, pyytäen hänen mitä pikimmin\nmuodostamaan sen marmoriin hänelle; liikuttavine muistoineen olisi\nse oleva suurimpana koristuksena hänen huvilassaan. Tämän lupasi\ntaiteilija mielihyvällä; hymyillen sanoi hän sen olevan suurimman\ntilauksen mitä hän oli saanut, ja toivoi sen olevan useampien\nmuiden enteenä; \"mutta\", jatkoi hän, kääntyen neiti Edelstedtiin,\n\"alkuperäisen olen aikonut täti Eleonorelle, jos tahdotte sen pitää\nhyvänänne; teillekin, joka olitte tämän pienen löytölapsi-raukan äitinä\nennenkuin hän oli niin onnellinen että löysi oman äitinsä, saattaa tämä\nmuistorikas tapaus olla miellyttävä. Neiti Angela on useammat kerrat\nollut mallina minulle; nyt on hän sen tehnyt tietämättänsä!\"\n\nNeiti Edelstedtin liikutetulla sydämellä kiittäessä tästä kalliista\nlahjasta, seisoi Angela hiljaa ja miettivänä kuvan edessä; äkkiä sanoi\nhän ikäänkuin unelmasta heräten:\n\n\"Niin, se on kaunis, sangen kaunis, mutta yhtä puuttuu vielä, ja sen\ntäytyy teidän luvata minulle lisätä siihen.\"\n\n\"Ja se on?\" kysäsi Alpi.\n\n\"Saatte asettaa sen alle tämän kirjoituksen:\n\n    \"On linna luja Jumala;\n    Kaikessa hädäss' auttaja.\"\n\n\"Nämät ovat ne sanat, jotka aallot minulle lauloivat, ollessani\nkaikkien ihmisten hylkäämänä, ja kuinka ovatkaan nämät sitte\ntoteutuneet! Ne tulevat olemaan mielilauseenani koko elinikäni.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nJälleennäkeminen.\n\n\nTohtori Edelstedtin kolmekuukautinen virkavapaus oli jo lähellä\nloppuaan. Sekä hänelle että sisarellensa oli tämä aika ollut sanomaton\nnautinto, sinä aikana oli sisaren terveys niin suuresti parantunut, ja\njokapäiväinen seurustelu kreivinna d'Osoglion kanssa, sekä kaikki se\nviehättävyys ja jalous, jota olivat nähneet hänen ja Angelan seurassa,\noli vieläkin enemmän lisännyt tätä nautintoa.\n\nMutta nyt tuli tuo surullinen hetki, jona heidän piti erkaantuman.\nNeiti Edelstedt saattoi tuskin nähdä Angelaa saamatta kyyneliä\nsilmiinsä; tuo nuori tyttö, joka hänen johdannollaan oli alkanut\nkehittyä niin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, oli tullut hänelle\näärettömän rakkaaksi, ja tytön saavuttamaa tilaa hänen sydämessään\nolisi tuleva vaikeaksi täyttää, mutta kuitenkin hylkäsi hän kaikki\nrukoukset, joilla kreivinna ja Angela ahdistivat häntä, jäämään heidän\nluokseen seuraavaksi talveksi. Hänen veljensä oli hänelle lähin ja\nrakkain maailmassa. Olla hänen luonaan sulostuttaakseen hänen elämäänsä\nniinä lyhyinä välihetkinä, jotka hän saattoi omistaa perhe-elämälle,\noli neiti Edelstedtin suurin ilo, ja hän tiesi sen olevan\nveljellensäkin suuren arvoisen; he olivat aina niin yhden mieliset;\nravintola-elämä, jonka niin monta nuorta miestä parhaana pitää, oli\ntohtorille vastenmielinen, ja sisar oli sydämessään päättänyt ett'ei\nmilloinkaan häntä jättäisi niin kauan kuin terveys ja voimat riittivät;\nsiis pysyi hän tässä päätöksessään, niin houkuttelevaa kun se hänelle\nmuuten olikin suostua kreivinnan kutsumukseen. Tämä oli kuitenkin\nluvannut myöhempään suvella käydä heitä katsomassa Ruotsissa, ja\ntällä hauskalla toivolla vastaiseksi erkanivat ystävämme toisistaan.\nRaskaalta tuntui Angelasta nähdä heidän lähtevän; hän oli kyllä\nonnellinen rakkaan äitinsä kanssa ja koetti hellällä huolenpidollaan\npalkita hänelle kaikki ne surulliset vuodet, jotka äitinsä oli\nyksinäisyydessään viettänyt, mutta hän oli myöskin niin kiintynyt\nnäihin ystäviinsä, jotka hänen turvattomana lapsena olivat hoitoonsa\nottaneet, ja suuntaneet hänen mielensä elämän korkeampaa päämäärää\nkohden, että kyyneleensä tulvasivat alas poskille hänen kuiskatessaan\nheille viimeiset jäähyväisensä.\n\nMutta hänen äitinsä suuteli pois nuo kirkkaat pisarat, sanoen:\n\"rakastan sinua, lapseni, vieläkin enemmän sentähden että niin paljon\npidät näistä jaloista ihmisistä. Emme koskaan saata olla heille\nkylliksi kiitolliset siitä, mitä ovat meille kummallekin tehneet!\"\n\nOli muuan päivä heinäkuussa, kun tohtori Edelstedt ja hänen\nsisarensa saivat ilon Ruotsissa omassa kodissaan vastaanottaa\nrakkaat matkustajansa. Angelasta tuntui unelmalta muistellessaan\nsitä päivää, jona hän sinne kannettiin, niin sairaana ja kurjana,\nPajatsoraukan yksinkertaisesta yliskamarista ja piti tulleensa toiseen\nmaailmaan, jossa jalommat henget häntä ympäröivät ja hoitivat. Kuinka\nolivat kaikki siitä muuttuneet! Mutta koko hänen entinen elämänsä,\nkoetuksineen ja kärsimyksineen, oli aivan kuin taulu levittynä hänen\nmuistissaan, ja ensimäinen, jota hän kysyi, oli hänen isänsä, eli\nisänään pidetty, Juho Bryngelson. Oliko hän vielä vankina tahi missä\nhän oli? Mutta tohtori Edelstedt vastasi että hänellä siitä asti, kun\nhe kotiin tulivat, oli koko ajan ollut niin kiire että hänen oli ollut\nmahdoton tiedustella häntä; kuitenkin koettaisi hän hankkia tietoja\nensitilassa. Luutnantti Holmers tulisi pian sinne ja hän voisi heille\ntästä antaa tiedon. Tähän oli Angelan tyytyminen, vaikka hänestä\ntuntui, ett'ei tohtori nyt ollut oikein kaltaisensa.\n\nParin päivän perästä aikoivat he tehdä pienen huviretken vaunuissa,\nnäyttääksensä kreivinnalle lähiseutuja ympäristöllä. Tohtori oli\nhankkinut itselleen muutaman tunnin joutilasta aikaa, ja hauskalla\nmielellä lähtivät he menemään. Tie johti hymyilevien laaksojen ja\nviljavien kenttien lävitse, missä ruis oli kellastumassa ja apila\nlevitti punaisen tuoksuvan vaippansa. Kuljettiin Ekepyyn sivuitse,\nsillä Elgenströmin perheestä ei ollut ketään kotona; he olivat kaikin\nmatkustaneet johonkin kylpypaikkaan.\n\nVähitellen tuli seutu autiommaksi ja jylhemmäksi, kalliot saivat\nharmaan, pyöreämäisen saaristoluonteen, ja muutamassa tienkäänteessä\nsaivat he äkkiä nähdä meren. Angela hämmästyi, sillä hän ei luullut\nsen olevan niin lähellä heitä. Nyt kulkivat he pienen kalastuspaikan\nsivuitse, jonka pienet punaiset tahi harmaat huoneet olivat hajallaan\nkalliolla, tahi ikäänkuin kohoutuivat merestä, ja kiville oli ladottu\npitkiä kiemuroita kuivattavia kaloja, jotka täyttivät ilman hyvin\nvastenmielisellä löyhkällä.\n\nSitte tulivat he eräälle paremmin suojassa olevalle paikalle, jossa\nmuutamat tammet levittivät merituulien typistämiä oksiaan pienen töllin\nylitse, jonka akkunat olivat hopeakirkasta lahtea kohden. Edustalla\nistui harmaatukkainen ukko kutoen verkkoa, ja hänen vieressään seisoi\npitkä nuorukainen, myöskin askaroiden jonkun kalastuskapineen kanssa.\n\nVähän matkan päässä tuvasta pysähtyivät vaunut ja seurue lähti ulos.\nNaiset asettautuivat ruohostoon, mutta tohtori Edelstedt tarttui\nAngelan käteen, vieden hänen vähän erikseen.\n\n\"Tunnetko tuota ukkoa, Angela?\" sanoi hän.\n\nTyttö katsoi kysyväisesti häneen.\n\n\"Hän on Juho Bryngelson, kasvatusisäsi, jos siksi saan häntä kutsua.\nKreivinna d'Osoglio on pyytänyt minua pitämään huolta että hän saisi\nsuotuisat päivät vanhuudessaan, päästyänsä vankeudesta. Minä arvelin\nettä hän parhaiten viihtyisi meren rannalla; hän on kai jo unohtanut\nvanhan salakuljetustoimensa, ja sitäpaitsi ei ole täällä mitään\ntilaisuuttakaan siihen. Ostin siis tämän pienen mökin ja veneen\nhänelle; muuan tänne muuttanut nuori sukulainen auttaa häntä, ja ukko\nnäkyy kyllä hyvin voivan. Nyt laskeumme me tähän viheriään ruohostoon\nsiksi aikaa, kun sinä menet hänen luoksensa puhelemaan hänen kanssaan.\"\n\nVapisevin askelin meni Angela istuimen viereen, jossa vanhus istui;\ntuskin hän tunsikaan enää häntä, niin paljon oli hän vanhentunut\nsiitä kun he viimeksi tapasivat toisensa; hänen tukkansa oli tullut\njääharmaaksi, silmät näyttivät himeiltä ja kuoppaisilta, ennen niin\nvoimakas vartalonsa oli kyyristynyt kokoon, verevät ahavoittuneet\nkasvonsa olivat keltasen vaaleat, häntä ei voitu enää kutsua _Mustaksi_\nJussiksi.\n\nSilmänräpäyksen seisoi Angela hänen edessään; mutta hän katsoi alas\nverkkoonsa, eikä huomannut häntä.\n\n\"Isäni\", sanoi Angela sitte matalalla äänellä, \"ettekö enää tunne\nElsaanne?\"\n\n\"_Minun_ Elsaani\", mutisi ukko, \"missä hän on? Häntä ei ole milloinkaan\nollutkaan. Ja minä pidin kuitenkin hänen niin rakkaana. Se oli\njulmasti, hyvin julmasti tehty, niin pettää minua.\"\n\n\"Niin se oli todellakin. Mutta Elsa löytyy kuitenkin ja vaikka hän on\nsaanut toisen nimen, on hänellä kuitenkin jälellä sama sydän. Isä, ette\nsaa hyljätä häntä. Katsokaa minua, minähän olen teidän Elsanne; vaikka\nolenkin tullut vähän suuremmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka vaatteeni\novat hienommat, eihän se mitään tee; olen kuitenkin sama Elsa.\"\n\nSilloin vasta katsahti vanhus ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkin oli\nkatse lakastunut ja välinpitämätön. Mutta kun hänen luonaan oleva pitkä\nnuorukainen tuli esiin, sanoen: \"niin, toden tottakin on tällä hienolla\nneidillä ihan täsmälleen meidän Elsamme silmät!\" ja Angela huudahti:\n\"orpana Kalle! Se onkin hyvä että hän tulee auttamaan isää\", niin\nnäytti ukon katse vähitellen kirkastuvan, hän otti tuon pienen pehmeän\nkäden silmänräpäykseksi omaan kovaan käteensä, mutta antoi sen kohta\npudota, otti lakin päästään, sanoen: \"melkeinpä unohdin että olen ollut\nkurja linnanvanki ja että te olette ylhäisen kreivin tytär, -- mutta\nsinä olit kuitenkin kerran minun Elsani, minun oma, rakas Elsani!\"\nhuudahti hän kiivaasti, kurottaen käsiään häntä kohden, ja nuori tyttö\nheittäytyi tulvaavin kyynelin ukon rinnoille.\n\nKun he olivat vähän tyyntyneet, kertoi ukko tytölle kuinka hänen\nkäyntinsä olivat olleet ikäänkuin auringon säteitä hänen pimeässä\nvankilassaan; ne olivat estäneet hänen mielensä kokonaan villiytymästä;\nhän oli lukenut hänen lähettämiään kirjoja, koska ne tulivat _häneltä_,\nhuolimatta toverien pilkasta ja ilkkunaurusta; vihdoin olivat tohtori\nEdelstedt ja saaristokersantti Holmers toimittaneet, että hän saisi\nolla eri huoneessa sen lyhyen ajan, minkä hänen vielä täytyi siellä\nolla. Mutta kun tohtori ja hänen sisarensa tulivat kotiin Italiasta,\nkävivät hänen luonaan hänen yksinäisessä vankilassaan ja kertoivat\nhänelle koko jutun hänen oman lapsensa kuolemasta, Elsan ajautumisesta\nmaalle laivahylystä, kuinka hänen oma vaimonsa ja kälynsä olivat\nElsan asettaneet hänen kuolleen lapsensa sijaan, kuinka tämä kaikki\noli tullut ilmi ja kuinka Elsa lopuksi oli löytänyt oman äitinsä,\nrikkaan kreivinnan, niin tuntui hänestä kuten toivon viimeinen\nankkuri olisi häneltä otettu, kuten olisi hän menettänyt kaiken ilon\nelämässään; sillä hänellä oli viimeisinä aikoina, ruvettuansa parempia\najattelemaan, aina ollut lempiunelmanaan, että hän ja Elsa yhdessä\nasuisivat jossakin pienessä töllissä, jossa hän olisi koettanut saattaa\nhänen elämänsä iloisammaksi kuin ennen tuolla jylhässä Svartviikissä.\nNyt oli kaikki tämä turhaa, mutta kuitenkaan ei hänellä suinkaan ollut\nmitään valittamisen syytä, sillä kreivinna oli ollut niin erinomaisen\nhyvä ja lahjoittanut hänelle tämän pienen asunnon, jonne hän kohta\nvankilasta päästyään oli muuttanut, ja oivallisen veneen. Ja Kallekin,\ntuo hyvä poika, joka aina oli ollut uskollinen, oli muuttanut hänen\nluokseen auttamaan häntä, mikä olikin varsin oikein, sillä ei hän\nenää nähnyt eikä kuullutkaan niin hyvin kuin ennen. Näin tuli siis\nolo hänelle vähän hauskemmaksi, kuin jos hän olisi aivan yksinään\noleskellut. Nyt tuntui hänestä niin hyvältä, nähtyään ettei Elsa,\nsillä siksi saisi hän kai vieläkin häntä kutsua, ollut häntä kokonaan\nunohtanut ylhäisten sukulaistensa vuoksi.\n\n\"Ah, ei\", sanoi Angela, \"kuinka saatoitte luulla sen olevan\nmahdollista? Ja te, Kalle, teette sangen hyvin hoitaessanne\nvanhaa isää; siitä on Jumala teitä siunaava.\" Tyttö tarttui niin\nystävällisesti nuorukaisen käteen, että hän punastui ilosta. \"Minä\npyydän äidiltä lupaa saada lähettää teille hyviä kirjoja, joita\nteidän on hauska lukea isälle, ja muutamia muita pieniä tavaroita,\njotka voivat saattaa huoneenne vielä hupaisemmaksi. Mutta kas,\ntuolta tuleekin äiti itse tädin ja tohtorin kanssa. Oi, rakas äiti,\nhyvät ystävät, kuinka olen kiitollinen kaikesta mitä olette tehneet\nisäraukalle.\"\n\nJuho Bryngelson katsoi hyvin arasti kreivinnaan, eikä tiennyt mitä\nolisi hänelle sanonut, mutta kreivinna oli niin ystävällinen ja\nkohtelias, että ukon ujous vähitellen katosi, hän rohkeni kiittää häntä\nkaikesta mitä kreivinna oli hänelle tehnyt, ja puhua muutamin sanoin\nomista tunteistaankin; hän sanoi katuvansa, ettei hän paremmin ollut\nelämäänsä ja voimiansa käyttänyt. Mutta nyt tulisivat hän ja Kalle\nkyllä viettämään rauhallisempaa elämää.\n\n\"Kalle saa hankkia itsellensä hyvän vaimon\", sanoi tohtori Edelstedt,\n\"niin hän saa olla tyttärenä ukolle ja hoitaa häntä\"; jonka jälkeen\nKalle punehtui ja naureskeli hämmästyneenä; mutta neiti Edelstedt'in\nviittaamana tuli ajuri esille pari koria käsivarrella täynnä ruoka-\nja juomatavaroita; pöytä katettiin niillä, ja seura oli juuri\nistumaisillaan pöytään, kun tohtori huusi: \"Pysähtykää, ystäväni, minä\nodotan toista vierasta, jok'ei vielä ole saapunut. Hiljaa, eikö jokin\najanut tuolla?\"\n\nSamassa kuului pyöräin pärinää, pienet kiesit ajettiin oven eteen, ja\npitkä, leveäharteinen mies hyppäsi niistä alas.\n\n\"Tervetuloa, rakas herrani Holmers,\" sanoi tohtori; \"me vietämme täällä\nystävyyden ja sovinnon juhlaa, eikä se olisi täydellinen ilman teidän\nläsnäoloanne.\"\n\n\"Olen iloinen saadessani olla muassa\", sanoi rannikkokersantti,\nkumartaen naisille. Kun hän oli esitetty kreivinnalle, sanoi hän\nAngelalle: \"Pyydän tuhat kertaa anteeksi, että kerran niin pahoin\npeloitin teitä, paras neitini; mutta onhan se tuottanut teille\nonnea. Ja katsos tässä, rakas Bryngelson; olemme olleet vihamiehiä\nmonta vuotta, mutta nyt saatte mielellänne tarttua käteeni; tein\nvelvollisuuteni ja te olette sovittanut rikoksenne, ja niin on asia\nselvitetty.\"\n\n\"Niin, herra luutnantti\", sanoi salakuljettaja, \"kiitos olkoon\nElsalleni ja näille hyville ystäville, että olen vihdoinkin käsittänyt\neläneeni rikollisesti ja hullusti; nyt olen vanha ja voimani ovat\nmurtuneet, mutta koetan elää enemmän mielevää ja jumalanpelkoa\nosoittavaa elämää. Antakaa minulle kaikki se paha anteeksi, mitä olen\nteille tehnyt.\"\n\nNuori, ja ennen aikaansa vanhentunut mies tarttuivat voimakkaasti\ntoistensa käsiin, ja iloisella sekä juhlallisella mielellä istuivat\nhe kaikki pöytään. Angela istui äitinsä ja Mustan Juhon välillä,\ntätä lähinnä istui luutnantti, sitten neiti Edelstedt, Kalle ja\ntohtori, ja harvoin on mikään puolinen maistunut paremmalta, kuin\ntämä pienessä kalastajamajassa, samalla kun leyhkeät merituulahdukset\nvirtasivat sisälle avonaisesta ovesta ja aaltojen kuohu piti suloista\npäivällis-soittoa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nVieraissa käynti.\n\n\nKreivinna d'Osoglio halusi osoittaa kiitollisuuttaan kaikille, jotka\nolivat olleet ystävällisiä hänen tytärtänsä kohtaan hädän ja surun\naikoina. Sen vuoksi matkustikin hän hänen kanssaan eräänä päivänä\nsiihen pieneen kaupunkiin, jonka läheisyydessä herra Rosenqvistilla oli\npuutarhansa.\n\nHeti tultuansa puutarhan veräjälle, astuivat he vaunuista ja menivät\nalas puutarhaan; mutta Angela hämmästyi kohta sitä muutosta, mikä\nsiellä oli tapahtunut. Hyvin järjestettyjen pengerten sijaan, kauneine\nkukkasryhmineen, olivat kukat nyt melkein rikkaruohon vallassa,\npienet hedelmäpuut olivat irtaantuneet tukipuistaan, käytävät\nolivat hiedoittamattomia ja kaikki näytti huonosti hoidetulta ja\nhuolettomuuteen heitetyltä.\n\n\"Kenties jokin muu asuu täällä nyt?\" sanoi Angela; mutta kun hän\noli ehtinyt vähän kauemmaksi eteenpäin, näki hän ukon istuvan\npensasmajassa, piippu suussa, ihan kuin ennenkin; mutta hänen pyöreät,\npunahkot kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja hän istui\nikäänkuin unessa, pyörivien savupilvien ympäröimänä.\n\nNähtyään naiset, nousi hän ylös ja sanoi vanhan tottumuksen mukaan:\n\"Käskettekö mitään? Erinomaisen kauniita kasviksia ja hedelmiä ja\nerittäin hienoja kukkaiskimppuja.\"\n\n\"Herra Rosenqvist\", sanoi Angela, \"ettekö muista Elsaa, teidän pientä\nkukkaistyttöänne?\"\n\n\"Elsa\", hän sanoi, \"siitä on jo pitkä aika, siitä. Minä uskon että\nkaikki on jo mennyttä minulle.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Angela, \"ettekö ole milloinkaan kuullut hänestä?\nKirjoittihan hän monta kirjettä.\"\n\n\"En milloinkaan\", vastasi hän; \"siinä tapauksessa niitä on salattu.\nLapsi parka; minä jätin hänen, ja nyt hän on poissa; niin, kaikki on\npoissa.\"\n\nAngela kävi kovin murheelliseksi kuullessaan ukon puhuvan noin, ja hän\nkoetti selittää hänelle, että hän ja tuo kadonnut pieni kukkaistyttö\nolivat sama henkilö; mutta se oli vaikeaa, sillä ukko pysyi aina\nsiinä ajatuksessa, että hän oli uhrannut viattoman tytön ja että se\noli jäljettömiin kadonnut. Vasta vähitellen, kun Angela puhui siitä,\nmitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli hänen huoneessaan, ja niistä\nkohtaloista, joissa hän oli elänyt sittemmin, alkoi ukon pää selvitä\nja hänen tylsät silmänsä elähtyivät. \"Jos olisin tämän tiennyt ennen\",\nhän lausui, \"olisi minulla yhtä vähemmän omantunnon vaivoja. Mutta he\nolivat kovia minua vastaan. Saara parka, olihan hänellä itselläkin\nkyllä kärsimistä.\" Sitten hän kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut\nnoin vuosi sitten; hän ei voinut kantaa sitä surua, että hän tiesi\npoikansa, jota hän oli niin hemmoitellut, olevan varkaan. Kohta sen\nperästä, kun hän vangittiin, kävi hän kipeäksi, eikä koskaan enää\nparantunut. Kun Niilo oli ollut määrätyn aikansa, muutti hän Amerikaan,\n\"ja siellä, luulen minä\", lisäsi hänen isäpuolensa, \"hänelle käyvän\nhyvin, kuten niin monelle hänen kaltaisellensa.\"\n\nNyt istui ukko yksin jälellä pienessä talossaan, mutta asiat eivät\nkäyneet nyt, niinkuin ennen. Kaikki oli käynyt huonosti sitten, kun\nElsa tuli sieltä pois. \"Tyttö raukka, tyttö raukka,\" sanoi hän välistä,\n\"minä pidin hänestä niin paljon; mutta eiväthän he tahtoneet jättää\nminua rauhaan!\"\n\nKesti kauan, ennenkuin hän kyllin voi käsittää, että tuo hieno nainen,\njoka nyt seisoi hänen edessään valkeassa musliinivaatetuksessaan\nja pieni siro olkihattu päässä sinisine nauhoineen, oli sama kuin\ntuo pieni kerjäläistyttö, jonka hän oli ottanut maantieltä. \"Niin,\nJumalan tiet ovat ihmeellisiä\", hän sanoi; \"mutta se oli hauskaa,\nerinomaisen hauskaa!\" Angela kertoi silloin, että hänen äidillään oli\nmuutamia kauniita, harvinaisia kasvia hänelle muassa, joitten hän luuli\nmenestyvän hänen puutarhassaan; tämä näytti miellyttävän häntä; mutta\nkun kreivinna kysyi, voisiko hän tehdä mitään muuta hänen hyväkseen,\npudisteli ukko vain päätään ja sanoi, ett'ei hänellä ollut enää monta\npäivää jälellä tässä maailmassa; siksi lyhyeksi ajaksi oli hänellä\nkaikkea, mitä hän tarvitsi; sen ainoan, jota hän oli odottanut, oli\nhän nyt saanut; hän tiesi ettei hänen Elsa parkansa ollut joutunut\nhukkaan; vaan oli hyvässä hoidossa ja oli saanut niin korean ja kauniin\nrouvan äidikseen! Tämä oli parasta mitä nyt enää voi tapahtua hänelle.\nKuitenkaan eivät he saaneet jättää häntä, maistamatta vähän hänen\npuutarhatuotteistansa; hän kävi itse hakemassa melonin ja kauniimmat\nkukat, mitä hänellä oli tarjota, ja kun heitä siten oli kestitty, jätti\nAngela liikutetulla sydämellä hyvästi vanhalle ystävälleen, ja he\nlähtivät matkaan.\n\nKun ukko sitten tuli sisälle huoneesensa, näki hän korin täynnä\nerinomaisen kauniita kasvia, useampia pulloja hyvää viiniä sekä muita\nhyödyllisiä kapineita, ja paketin kirjoja, joitten joukossa korukansiin\nsidottu raamattu, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu:\n\n\"Elsalta hänen ensimäiselle ystävälleen ja holhojalleen maan päällä.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nLopputapauksia.\n\n\nLähellä Svartviikkiä saamme nyt nähdä kaksi vanhaa tuttavaa, joita\nemme ole pitkään aikaan tavanneet; ne ovat Maija ja Anna Leena, jotka\nkantavat hauroilla täytettyä koria ylös jyrkkää kalliopolkua pitkin,\nkuten silloinkin, kun ensi kerran tulimme heidän tuttaviksensa. Nyt he\ntaasen puhelevat vilkkaasti.\n\n\"Oletteko kuullut, Maija äiti\", sanoi nuorempi nainen, \"että tänne on\ntullut koreat vaunut, jotka pysähtyivät tuonne alas kylään, ja niissä\noli niin hienoa herrasväkeä, joka nousi niistä, ja he ovat nyt menneet\nylös nähdäkseen sitä vanhaa ryövärinluolaa, missä Musta Jussi piti\nelämää; ihmettelen, mitä siitä pienestä tytöstä on tullut, joka aina\nistui kalliolla mietiskellen; siellä ei ollut lainkaan siunausta tuossa\nruojassa, sitten kun tuo kauhea kertomus veljesmurhasta tapahtui. Nyt\non jokin kaupungista ostanut sen, ja se tulee revittäväksi ja uudestaan\nrakennettavaksi; saa nähdä, kuinka käy. Tule, pankaamme kori maahan\ntässä ja menkäämme ylös katsomaan niitä ylhäisiä vieraita; mikä on\nvoinut tuoda heidät tänne?\"\n\nHe menivät ylös kallioille, kunnes he olivat tulleet vanhalle\nsalakuljettajan tuvalle, missä he näkivät vanhemman naisen ja nuoren\ntytön, jotka tulivat vastaiselta taholta. Siinä oli Angela äitineen.\n\n\"Voi, äiti\", sanoi Angela, \"kuinka on ihmeellistä nähdä tätä kauheaa\npaikkaa jälleen; mutta halusin kuitenkin taasen niin mielelläni käydä\ntäällä. Katsos tässä, tällä kalliolla minä tavallisesti istuin ja\nkuuntelin aaltoja, kun ne lauloivat niin lohduttavia sanoja, jotka\nsitten niin hyvin ovat toteutuneet:\n\n    \"On linna luja Jumala,\n    Kaikessa hädäss' auttaja.\"\n\n\"Voi, rakas lapseni\", sanoi kreivinna, \"mitä kärsimyksiä sinulla on\nollutkaan tällä paikalla. Jumalan olkoon kiitos ja kunnia, hän on\nsuojellut sinua ja saattanut sinun takaisin äitisi syliin!\" Molemmat\ntalonpoikaisvaimot seisoivat ihmeissään, kun he kuulivat nämät sanat,\nmutta samalla huomasi Angela heidät. \"Kas, eikös se ole Maija äiti ja\nAnna Leena alhaalta kylästä! Te ette olleet aivan ystävällisiä minua\nkohtaan, kun teidän viimeiseksi näin, mutta sellaisen voi helposti\nunhottaa; ette tienneet paremmin.\"\n\nVaimot eivät voineet ymmärtää hänen tarkoitustansa, mutta asia\nselveni pian, ja kun he kuulivat, että hän oli sama pieni tyttö, joka\ntavallisesti istui kalliolla ja katseli merelle, sill'aikaa kun hänen\nvanhempansa olivat ulkona salakuljetusretkillä, ihmettelivät he sitä\nsuuresti.\n\n\"Mutta rakkaat ystäväni\", sanoi Angela silmänräpäyksen vaiettuansa,\n\"voitteko sanoa minulle, minne vanha Kaisa on joutunut, tuo ilkeä\nihminen, joka oli lapsuuteni pahin vitsaus?\"\n\n\"Kyllä, sen voin sanoa neidille\", vastasi Anna Leena. \"Hän jäi vielä\nvähäksi aikaa tänne ylös Ulrika Bryngelson'in kuoltua; hänen sanottiin\nolevan rikas, koska hän oli omaksi hyväkseen piilottanut osan kalliista\nsalakuljetustavarasta, mutta kukaan kylässä ei tahtonut lähestyä häntä,\nsillä kaikki pelkäsivät tuota ilkeää akkaa. Kumminkin oli Matin,\ntuon ilkiön, joka petti Mustan Jussin, täytynyt saada vihiä hänen\naarteistansa, sillä hän tuli usein hänen luoksensa ja esitti hänelle,\nettä olisi vaarallista asua noin yksinään, eikä antanut hänelle\nrauhaa, ennen kuin hän muutti alas hänen luoksensa. Silloin tuli hän\neräänä päivänä veneillensä, johon he kokosivat Kaisan tavarat; mutta\njuuri, kun heidän piti nostaa suurinta arkkua veneesen, putosi se sen\nlaidalle; vene kallistui, Matti ja Kaisa suistuivat suin päin mereen,\nja koska vesi on syvä siinä paikassa, täytyi heidän heti upota, sillä\nsittemmin ei heitä näkynyt. Kukaan ihminen ei tiennyt tästä, sillä se\ntapahtui kaikessa hiljaisuudessa; kuitenkin sattui niin, että veljeni\noli tuolla kaukana kallioilla kokoilemassa linnunmunia, ja hän näki,\nkuinka kaikki tapahtui; mutta kun hän oli ehtinyt alas, oli jo liian\nmyöhäistä. Ylös alasin kääntynyt vene ajaantui rannalle ja parin päivän\nperästä tavattiin Matti Mattsonin ruumis merellä uiskentelemassa; mutta\nKaisa äitiä ei ole koskaan nähty. Hän kai on haudattuna arkkujensa\nalle.\"\n\n\"Se oli kauhistuttava kertomus\", sanoi Angela vakavasti.\n\n\"Niin, sillä tavalla käy sellaisten ihmisten; -- joka pahaa tekee, se\npahaa kokee\", sanoi Anna Leena. \"Mutta kas tuolla tulee se nuori herra,\njoka asuu meidän luonamme kylässä. Kenties herrasväki tuntee hänet?\"\n\nNuori mies, kirjelaukku kainalossa, astui samalla kallioita ylös ja\nseisahtui hämmästyneenä, kun hän sai nähdä kreivinnan ja Angelan.\n\n\"Te täällä, herra Elgenström?\" sanoi edellinen; \"luulin teidän jääneen\nRoomaan.\"\n\n\"Ei, heti sen jälkeen, kun te olitte matkustanut, sain semmoisen\nkoti-ikävän vanhempieni perään, että jätin kaikki työni ja lähdin\nkotia. Mutta tultuani Ekepyyhyn, sain tietää, että koko perhe oli\nmuuttanut Varberg'iin; matkustin sinne, mutta ikävystyin vihdoin\nkylpylaitokseen, ja silloin lähdin saaristoa kohden ja täällä olen\nkuleksinut ympäri, tehden luonnoksia ja modelleja. Erittäin hauska\noli tulla tähän paikkaan, missä on kesytön luonto ja omituisia\nmuistoja. Olen myöskin käynyt N----n majakalla, sillä halusin nähdä,\nolenko esittänyt sitä oikein korkokuvassani, mutta sitä ei enää ole\nolemassakaan. Sen hävitti hirveä myrsky vuosi sitten, ja nyt he\nrakentavat par'aikaa uutta sopivammalle paikalle.\"\n\n\"Sepä oli vahinko\", sanoi Angela, \"olisimme muuten matkustaneet\nsinnekin; mutta nyt saamme tyytyä siihen, että merirosvojen pesä vielä\non jälellä; pian, saan nyt kuulla, ei sitäkään enää olisi.\"\n\n\"Jäättekö tähän kauemmaksi?\" kysyi kreivinna, \"vai seuraatteko meitä\nkotia? Meillä on tilaa vaunuissa!\"\n\n\"Koska vanhempani luultavasti ovat palanneet Ekepyyhyn, vastaan otan\nmielelläni teidän tarjoomuksenne, matkustaakseni edes niin kauaksi\nteidän seurassanne\", vastasi Alpi, ja koottuaan tavaransa sekä\nheitettyänsä hyvästi kalastaja- ja talonpoikaisvaimo-joukolle, joka oli\nkeräytynyt vaunujen ympärille näkemään \"Salakuljettajan tytärtä\", josta\nnyt oli tullut ylhäinen neiti, mutta joka kuitenkin näytti niin hyvältä\nja kelpo tytöltä, matkustivat he takaisin kotiansa tohtori Edelstedt'in\nluona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos hyppäämme parin vuoden yli, saamme nähdä Angela d'Osoglio'n\nvalkeassa hääpuvussaan, myrttikruunu hiuksissa Alpi Elgenström'in\nonnellisena morsiamena.\n\nAlpin sisaret, Alma ja Silja, jotka ovat olleet Angelan ensimmäisiä\nystäviä, olivat nyt myöskin hänen morsiustyttöinänsä. Mutta häitä ei\nvietetty Italiassa, vaan Ruotsissa, sillä appivanhempiensa kuoltua oli\nkreivinna antanut Edelstedt'in houkutella itsensä hänen vaimonansa\nmuuttamaan hänen pohjoiseen kotiinsa. Hän oli tosin vanhanpuoleinen\nmies, vaan ei kreivinnakaan niin nuori ollut, ja he soveltuivat\nniin hyvin toisillensa, että heidän avioliittonsa tuli erittäin\nonnelliseksi. Eleonore Edelstedt jäi ainaiseksi veljensä luokse; he\nolivat luvanneet toisillensa, ett'eivät he milloinkaan eriä, ja nyt\nkun Alpin vaimo oli Eleonoren paras ystävä, tuli hänen olonsa heidän\nkotonaan kaksinkerroin viehättäväksi. Alpi Elgenström'in korkokuva\nkaunisti hänen huonettansa; jäljennöksen marmorissa oli Angela saanut\nlahjaksi äidiltään, kun hän meni naimisiin. Hän ja hänen miehensä\nviettivät talvensa tavallisesti Roomassa, jossa hän työskenteli\nahkeraan atelierissaan sekä voitti pian tunnetun nimen taiteilijain\njoukossa, kun Angela levitti hauskuutta kodissaan, josta pian tuli\nkokouspaikka kaikille merkittävimmille henkilöille taiteen ja\nkirjallisuuden maailmassa.\n\nKesällä he olivat usein Ekepyyssä taikka Edelstedt'in luona. Angela\ntoi hauskuutta kaikkialle muassaan, minne hän vain tuli. Hänen\nsuurista silmistään oli kadonnut mietiskelevä katse, sillä hän\noli löytänyt haluttunsa: avun kaikissa suruissa, onnellisen kodin\ntäällä maailmassa sekä toivon vielä onnellisemmasta, kun tämä elämä\nmonine koettelemuksinensa oli loppunut. Tässä toivossa kasvattaa\nhän lapsiansakin, kahta poikaa ja kahta tytärtä, tervettä, eloisaa\nnelilehtistä, joka näyttää tulevan vanhempain iloksi vanhoina päivinä.\n\n\n\n"]