[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_8BfoDZGgEJBk9ysN6e1YDF-mwJixhLETfdpYCYqobg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},240,"Isäin pahat teot lasten päällä","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"240-paivarinta-pietari-isain-pahat-teot-lasten-paalla","240__Päivärinta_Pietari__Isäin_pahat_teot_lasten_päällä",null,"romaani",[],[],"fi",1887,36144,228028,false,15090,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Isäin pahat teot lasten päällä\" by Pietari Päivärinta is a novel written in the late 19th century. The story revolves around two brothers, Juho and Lauri, who are farmers living in a prosperous household where moral values and inheritance tensions unfold. The narrative follows Juho, the son of Lauri, as conflicts arise around upbringing, familial expectations, and the corrupting influence of wealth.  At the start of the novel, we are introduced to the stable family dynamic within the Kanniainen household, contrasting the older brother Juho's childless, reserved life with Lauri, who is struggling with the financial pressures of raising his children. Tensions grow as Lauri's envy over Juho's savings leads him down a path of moral decay, prompting a series of troubling decisions that ultimately affect their families. Lauri's permissive parenting and Juho's reckless ways come to a head, suggesting the deterioration of both family and community values in the face of wealth and ambition. (This is an automatically generated summary.)",[],347,"Kertomus sijoittuu vauraaseen Kanniaisen taloon, jossa veljekset Juho ja Lauri asuvat perheineen. Romaani seuraa suvun vaiheita usean vuosikymmenen ajalta ja tarkastelee, miten vanhempien valinnat ja moraaliset ratkaisut vaikuttavat seuraavan sukupolven elämään.","Pietari Päivärinnan 'Isäin pahat teot' lasten päällä on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 240. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","ISÄIN PAHAT TEOT LASTEN PÄÄLLÄ\n\nKirj.\n\nP. Päivärinta\n\n\n\nAdolf Allardt, Pori, 1887.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nEntisyys ja nykyisyys.\n\n\nMaamme eräässä pitäjässä on eräs vankka talonpojan talo. Se sijaitsee\nison järven rannalla, luonnon ihanalla paikalla. Vuorattu ja keltaiseksi\nmaalattu kaksikerroksinen vinkkelipytinki seisoi kauniisti ja loivasti\njärveen päin viettävällä mäen rinteellä. Toisella puolen pihaa oli\ntoinen pienempi pytinki, sekin kaksikerroksinen, vuorattu ja maalattu.\nMolemmat pytingit olivat ulkoa ja sisältä hyvässä kunnossa, samoin\nmuutkin taloon kuuluvat huoneet. Kanniainen on talon nimi.\n\nVanhoista ajoista asti oli talo ollut varakas, jolla ajalla talon\nasukkaat olivat polvesta polveen käsissänsä pitäneet pitäjän kunnia- ja\nluottamusvirkoja. Niin kaukaa kuin voitiin muistaa olivat he tunnetut\nrehellisiksi, ymmärtäviksi ja kunniallisiksi ihmisiksi; siitäpä tuo\nluottamus, kunnioitus ja ehkäpä varallisuuskin.\n\nSiitä on kulunut aikaa yli viidenkymmenen vuoden, josta tämä kertomus\nalkaa. Silloin oli talossa kaksi veljestä; Juho oli vanhemman ja Lauri\nnuorimman veljen nimi. Molemmat veljekset olivat naineita miehiä.\nJuholla ei ollut yhtään lasta, mutta Lauri oli onnellisempi siinä\nsuhteessa, sillä hän oli avioliitossa saanut yhden pojan ja useita\ntyttäriä. Tuo poika oli vanhin lapsista ja sedän kunniaksi sai hän\nnimekseen Juho. Hänestä siis tuli Juho Laurin poika ja hän se on, joka\ntulee olemaan kertomuksen pää-esineenä.\n\nVeljekset olivat hyvässä sovinnossa keskenänsä, sillä heissä asui vielä\nkauvan talossa vallinnut hurskaus, siltä ainakin näytti. Talo asuttiin\nnytkin hyvin toimellisesti kaiken puolesta. Ja kun talo oli hyvissä\npohjavaroissa, niin oli tuloja monelta taholta: hyvästi hoidettu talous\nantoi hyviä tuloksia ja lainoissa olevat rahat toivat vuosittain korkoa,\njoiden vuoksi varallisuus talossa nytkin karttui karttumistaan. Talouden\ntarvetten yli jääneet rahat jaettiin aina vuoden lopussa rehellisesti\nveljesten välillä, oikein tilin jälkeen, minkä Lauri teki, sillä hän oli\nkaiken talouden hoitaja, vaikka oli nuorempi Juhoa. Noista noin\nkarttuneista vuosituloista teki kumpanenkin veli eri kassansa. Juhon ei\ntarvinnut koskaan kuluttaa vuosisäästöjänsä, sillä olihan hänellä kaikki\nelämän tarpeet saatava varakkaasta kodistansa. Kun ei hänellä ollut\nlapsia, ei hänen tarvinuut heidänkään tähtensä mitään kuluttaa, vaan sai\npanna kaikki säästöön, mitä oli osaksensa saanut. Hän ei lainannut\nkoskaan erikoisia rahojaan, vaan säilytti niitä eräässä kaapissa\nylimmäisen kerroksen kamarissa, missä hän säilytti muitakin\ntavaroitansa, vaikka hän muutoin itse asui saman rakennuksen\nalimmaisessa kerroksessa. Pienempi pytinki olikin yksin-omaisesti hänen\nja vaimonsa hallussa, missä he asuivat erillänsä talon muun väen\nelämästä ja touhusta; sinne tuotiin heille valmiina ruoka ja juoma sekä\nmuut elämän tarpeet.\n\nToisin oli Laurin elämän laita. Hänellä oli lapsia ja lapsethan\nkuluttavat niin paljon. Hän ei siis voinutkaan kaikkia erityisiä\nvuositulojansa panna säästöön, vaan hänen täytyi kuluttaa niitä yhteen\nja toiseen tarpeesen. Vaikkeivät hänenkään erikoiset varansa menneet\nkaikki yksityisiin tarpeisin, ei hän kuitenkaan voinut salaiselta\nkateudelta katsella vanhimman veljensä täysin säästyneitä ja melkoiseksi\nkasaantuneita vuosisäästöjä. Hän olisi ne niin mielellään suonut\njoutuvan omiin, ja niin vihdoin perillistensä käsiin. Hän kyllä älysi\nveljensä kuoleman jälkeen niin käyvän, mutta hän älysi myös, että Juhon\nvaimo perii niistä osansa, vaikkei veli tekisikään jälkisäädöstä, missä\ntapauksessa hän perisi kaikki. Tuo ajatus kiusasi Lauria yötä ja päivää,\nniinkuin painajainen. Kauan salasi hän tuota mielipidettään, mutta se\nvarttui ja vahvistui yhä kiinteämmäksi ja viimein ei hän voinut sitä\nsalata vaimoltaan ja pojaltaan; poika olikin jo siinä ijässä, että hän\nkäsitti täydellisesti asian. Laurin vaimo ei hyväksynyt tuota miehensä\nmielipidettä. Hän koki alusta alkain tukahduttaa sitä, sillä hänen\nterävä, kristillismielinen älynsä kohta huomasi, että miehensä sydämeen\noli päässyt tunkeumaan väärä rikkauden suru.\n\nMolemmat veljekset olivat paikkakunnassa nytkin arvossa pidettäviä\nmiehiä, ja heillä molemmilla oli yhteiskunnallisia luottamusvirkoja. He\nolivat siivo-luontoisia miehiä jokaista, niin köyhää kuin rikastakin\nkohtaan. Koko talon väki kävi ahkerasti kirkossa, ja hyvä sopu vallitsi\nkoko talon väen kesken -- kuinkas muutoin.\n\nKenties oli heissä liikaakin siivoluontoisuutta, ainakin Laurin suhteen,\nsillä lapset saivat kasvaa mielivaltansa mukaan, aivan niin kuin heidän\nitse halutti. Väärä elämän katsantotapa, väärä elämän huoli oli ensin\njuurtunut isän sydämeen; sitähän istutti tietämättään lapsienkin\nmielipiteisiin, ja siemen lankesi hyvään maahan, sillä onhan ihmisen\naivoitus paha hamasta lapsuudesta. Kaikkien parhaiten kuitenkin näytti\npoika käyttävän hyväkseen tuota höllyyttä, sillä jo aikaisin alkoi\nhänelle ilmestyä pahoja ja rivoja tapoja. Laurin vaimo oli kristillinen\nja siveä ihminen. Hän varasi aina lapsiansa, eikä antanut heidän\npieniäkään rikoksiansa sivu mennä muistuttamatta ja nuhtelematta heitä\nniistä. Mutta sitäpä ei Lauri kärsinytkään. Lastensa kuulten sätti ja ja\nnurkui hän vaimonsa käytöstä lapsiansa kohtaan ja puolusti pieniä\nrikoksellisia äitinsä nuhteita ja muistutuksia vastaan. Erittäinkin\npoikaansa, tuota ainoaa talon perillistä, viljeli hän niinkuin\nsilmäteräänpä äitin nuhteilta ja varaamisilta, ja peitteli hänen\nrikoksiansa niin paljon kuin suinkin voi. Tämä tuli siitä, että hän\nrakasti tuota ainoaa poikaansa kaikella luonnollisella isän rakkaudella,\nja sentähden ei hän sallinut kenenkään, ei edes hänen äitinsäkään,\ntekevän pojalle millään tavalla minkäänlaista mielipahaa. Äiti näki\nsuurella sydämen-surulla, kuinka vahingollisesti isän käytöstapa\nvaikuttaa lapsiin. Hän koki usein kahdenkesken siitä miehellensä\npuhella, mutta ei se mitään vaikuttanut, sillä Laurin katsantotapa pysyi\nvaan semmoisena. Tämän tähden itki äiti monta itkua. Kuitenkaan ei tuo\nheidän keskinäinen ristiriitaisuutensa tullut kenenkään tietoon, sillä\näiti kantoi mykkänä kuormaansa ja talon elämä näytti olevan entisellään.\n\nLaurin lapset eivät olleetkaan mitään erinomaisen pahoja ja rivoja. He\nolivat hiljaisia ja siivoja, kun vaan saivat päänsä nauttia ja tehdä\nvälistä semmoistakin, mikä ei ollut oikein. Mutta kun vaan niistä heitä\nmuistutettiin ja kiellettiin huomattiin aivan pian, mitä isän\npuolustaminen oli vaikuttanut: silloin tulivat he hävyttömiksi\nsuupaltoiksi ja pitivät vääriä tekojansa oikeina.\n\nKaikista noista lasten vähäpätöisistä rivouksista huolimatta, elettiin\ntalossa edelleenkin rauhallista ja sovinnollista elämää. Semmoisenaan\nriensi aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta, se vaan, että\nLaurin lasten, erittäinkin pojan elämä, kävi yhä rivommaksi ja\nsietämättömämmäksi. Tämmöisen hiljaisen edistymisen ohella kului aika\nniin, että poika Juho oli kohta parinkymmenen vuoden vanha. Mutta\nviimeiseltä oli hän jo useat kerrat julkisesti juovuksissa ja osallisena\nuseassa tappelussa. Kuiskittiinpa kerran, että hän olisi ollut\nvaeltamassakin, mutta sen kuultuansa nosti Lauri poikansa puolesta\nsemmoisen metelin, että kiittivät ihmiset, kun saivat olla hiljaa.\n\nVanhat veljekset olivat jo ikäpuolia, sillä naimiseen mennessään olivat\nhe yli tavallisen naima-ijän. Setä Juho oli tullut kivuloiseksi. Hän ei\nkäynyt missään työssä, sillä ei hän siihen kyennyt. Hän eleli ja oleili\nvaan toisella puolen kartanoa olevassa pienemmän pytingin kamarissa,\nkuten parhaiten taisi. Hänestä pidettiin kaiken puolin hyvä huoli ja\nkaikki elämän tarpeet kannettiin hänelle sinne. Kaikki osoittivat setä\nJuholle kunnioitusta, yksin poika Juhokin. Mutta sairaloinen setä ei\nkärsinyt häntä. Kylmiä ja tönkeitä sanoja antoi hän vastaukseksi, jos\npoika Juho milloin yritteli hänelle jotakin puhumaan, usein antoi sairas\nselvin sanoin tiedoksi, että hän saisi mennä. Tämä ei kuitenkaan estänyt\nsairaan hyvää hoitamista kaikin puolin. Hänelle laitettiin vaimonsa\navuksi erityinen hoitaja ja hänen elämänsä koetettiin tehdä niin\npuutteettomaksi ja mukavaksi kuin suinkin mahdollista oli.\n\nEräänä kertana tuli Lauri sairaan ja riutuneen veljensä kamariin. Sairas\noli siellä yksinään, sillä Lauri oli semmoisen hetken valinnut. Sairas\nmakasi vuoteessansa riutuneen ja kuluneen näköisenä, ja hengitti tiheään\nja raskaasti. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään, mutta Juho\nloi Lauriin kolkkoja kysyväisiä silmäyksiä.\n\n\"Sinä näytät huononevan aika ajalta\", sanoi Lauri viimein, katkaisten\näänettömyyden.\n\n\"Niin minä teen\", vastasi Juho lyhyesti, kolkosti ja kylmästi.\n\n\"Minun luullakseni ei mahda loppusi enään olla kaukana\", pitkitti Lauri.\n\n\"Ei mahda -- siitähän tuntuu voimat alkavat vähetä\".\n\n\"Mieleeni on juolahtanut eräs asia; jaksaisitko sitä kuunnella?\"\n\n\"Eräs asia! Mikä se olisi?!\"\n\n\"Sinulla on paljon rahoja koossa\".\n\n\"Onhan noita joita kuita tuhatmääriä; entä sitten?\" sanoi sairas ja\nkatsoi Lauria kolkosti ja kysyvästi silmiin.\n\n\"Sinä näyt kohta jättävän tämän maallisen majan; sinä et tarvitse\nsilloin enään rahoja: testamenttaa rahasi kirjallisesti minulle!\"\nesitteli Lauri.\n\n\"Semmoistako asiaa sinulla olikin? Mutta sitä en tee koskaan\", sanoi\nsairas jäykästi.\n\n\"Jos et minulle sitä saata tehdä, niin anna rahasi pojalleni!?\" pitkitti\nLauri.\n\n\"En kenellekään ja pojallesi kaikkein vähemmän\", sanoi sairas kolkosti.\n\n\"No, miksikä niin? Hänhän on ainoa talon perillinen ja ainoa sukumme\nkunnia\", sanoi Lauri, hämmästyneenä sairaan veljensä jäykästä puheesta.\n\n\"Sukumme kunnia! -- Sanotko, Lauri, niin? Sukumme häpeä hän on nytkin\njo, mitä sitten vasta. Minä aavistan pojastasi pahaa ja hän on kerran\nperinpohjin häväisevä sukumme mainehikkaan kunnian\", sanoi setä Julio\nennustavaisesti.\n\n\"Mistä syystä sinä semmoisia ennustat?\" kysyi Lauri.\n\n\"Sinä olet lapsesi kasvattanut löyhästi\", sanoi setä Juho.\n\n\"Niin! Kyllä sinun on hyvä niin sanoa, jolla ei ole lapsia, etkä tiedä\nvanhimman rakkaudesta mitään\".\n\n\"Väärä vanhimman rakkaus on sinulla ollut. Minä olen aikaa havainnut,\nminkä kaltainen sinun vanhimman rakkautesi on. Sinä olet julkisesti\npuolustanut lastesi pieniä pahoja tekoja ja se käytöksesi on vaikuttanut\nlapsissasi sen, että he ovat saaneet väärät käsitteet, väärät\nmielipiteet ihmisen elämän velvollisuuksista ihmisenä ja kansalaisena.\nSe on kyllä tosi, ett'ei itselläni ole ollut lapsia, mutta minä olen\nkerran itse ollut lapsena ja hyvin kyllä muistan mitenkä meitä\nkasvatettiin. Eivät meidän vanhempamme antaneet pieniä eikä isoja\nrikoksiamme mennä muistuttamatta, nuhtelematta eikä rankaisemattakaan,\njos niin tarvittiin, eikä heiltä sentään puuttunut hellää ja lapsiansa\nrakastavaa vanhimman sydäntä; se oli oikeaa vanhimman rakkautta, jota\nsinä väärällä tavalla koetat itsellesi anastaa. Niin kauvas kuin sukumme\nhistoriaan voimme taaksepäin tunkea, näemme esivanhemmissamme asuneen\nkristillisen mielen, jonka valossa he ovat polvesta polveen kasvattaneet\nlapsiansa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Sinä olet suvussamme\nensimäinen löysä lasten kasvattaja ja minä pelkään pahaa, sillä hedelmät\nalkavat jo näkyä\", puhkesi setä Juho puhumaan.\n\n\"No mutta eiväthän, herrantähden, nuot minun lapseni ole tehneet mitään\nerinomaisempia pahoja töitä\", puolusteli Lauri.\n\n\"Tosi sekin, ett'eivät he ole vielä mitään semmoista tehneet,\njonkatähden olisivat joutuneet kruunun käsiin, mutta pojastasi alkaa jo\nkuulua pahoja huhuja ja Jumala sen tietää, kuinka pian se siksi tulee.\nHeillä on tusinoittain päivässä pieniä rikoksia ja epärehellisyyksiä,\njotka kaikki jäävät nuhtelematta ja rankaisematta, jonkatähden he nyt jo\npitävät väärän asian ja teon oikeana ja jos he jossakin noudattavat\nihmisyyttä, pitävät he sen ulkonaisena pakollisena velvollisuutena,\nmutta sisällinen vakuutus heissä sanoo, että se on väärää\", sanoi setä\nJuho.\n\n\"Sinä olet, veljeni, tänään erinomaisella kärtytuulella!\" sanoi Lauri,\nikäänkuin lepyttääksensä mielestänsä tällä kerralla tuimaa veljeänsä.\n\n\"Minä en ole kärtytuulella; tuo asia on kauvan painanut minua ja nyt\nolen sen sanonut; se vaan oli totuutta, jota nyt olet kuullut, mutta\njonka sinä näyt otaksuvan joksikin muuksi\", sanoi setä Juho.\n\n\"Niin, mutta jos et sinä anna rahojasi minulle, etkä pojalleni, niin ne\njoutuvat suvusta pois, vieraan käsiin\", sanoi Lauri, ikäänkuin unhottaen\ntuon ikävän veljensä nuhdesaarnan ja päästäksensä taas käsiksi sydämensä\nhartaimpaan asiaan, nimittäin setä Juhon -- rahoihin.\n\n\"Kenenkä vieraan käsiin?\" kysyi setä Juho.\n\n\"Niinkuin tiedät, ei vaimollasi ole mitään osaa meidän talon\nkiinteistössä, mutta rahasi saattaisivat joutua kaikki, kuolemasi\njälkeen, hänelle ja hän saattaisi ne kaikki hutiloiden ympäri maailmaa.\nSiinä tapauksessa joutuisivat rahat pois suvusta; paras on, että annat\nrahasi minulle, taikka pojalleni, vaimosi kyllä saa elääksensä talosta\nkuolinpäiväänsä asti\".\n\n\"Minun vaimoniko on vieras?! Minä en pidäkkään vaimoani vieraana,\nniinkuin sinä ehkä teet\", sanoi setä Juho.\n\n\"No mutta, Juho! Olemmehan koko ikämme olleet hyvässä sovussa\nkeskenämme, kuinka sinä nyt saatat olla noin riitaisa?\" sanoi Lauri,\njoka ei vielä ollut heittänyt toivoaan.\n\n\"Niin olemmekin olleet ja sen olemme tehneet tavallisesta\nihmisvelvollisuudesta ja sovintomme on ollut meille itsellemme ja muille\nihmisille hyödyksi. Mutta en olisi sinusta, Lauri, semmoista uskonut,\nettä minun pitää kuolemaisillani ollessani sinulta ostaa, eli toisin\nsanoen, sinulle maksaa tuo veljellinen rakkautesi ja vielä niin\nkalliilla hinnalla kuin rakkaan vaimoni mieron tielle saattamisella!\nHäpeä, Lauri! Sinun vehkeesi ovat häpeälliset ja synnilliset. Mihinkään\ntoisen etuja loukkaavaan toimeen en minä rupea. Minä toivoisin, että\njättäisit minun nyt rauhaan!\" sanoi setä Juho, nähtävästi väsyneenä ja\nkauhistuneena veljensä iljettävistä vehkeistä.\n\nLauri lähti nyt toivotonna pois setä Juhon kamarista. Ensi aikoina tuon\nkeskustelun jälkeen, näytti hän alakuloiselta ja tuon alakuloisuuden\nsynnytti varmaanki pettynyt toivo. Hän tiesi veljellään olevan puhtaita\nrahoja useampia tuhansia; niitä oli hän toivonut omaksensa ja se toivo\n-- väärä halu -- oli saastuttanut hänen sielunsa. Nuot veljensä\nomistamat rahat olivat säästöjä yhteisistä tuloista ja senvuoksi\ntuntuivat ne Laurista aivan omilta rahoiltansa. Jos kohtakaan ei tuo\nsetä Juhon vaimo ollut osallinen heidän kiinteistöönsä, oli hän\nkuitenkin perillinen kaikkeen miehensä irtaimistoon, kolmannelta osalta,\nja saattoihan jäykkä veli antaa testamentin kautta omansakin\nvaimollensa, ja se tunto ja tieto vaivasi kovin Lauria.\n\nLauri ei kuitenkaan näyttänyt tuon keskustelun jälkeen tylymmältä eikä\nkylmemmältä veljelleen kuin ennenkään, sillä hänellä oli jäljellä\nkuitenki vielä sukunsa siivous ja hän katsoi häpeäksi riitauta kipeän\nveljensä kanssa. Ei Lauri myös kertaakaan puhunut kenellekään heidän\nvälillänsä tapahtuneesta keskustelusta, eikä tavaran himostaan\nveljeltänsä; lieneekö hän sitten noista asioista puhunut oman perheensä\nkanssa? Varma vaan on, että poika Juho tuli tuon keskustelun jälkeen\nkylmäksi, tylyksi ja hävyttömäksi setä Juholle ja hänen vaimollensa.\n\nSetä Juho tuli nyt oikein sairaaksi ja silmin nähtävä oli, ettei hänen\nloppunsa ollut kaukana. Sairasta hoidettiin hyvästi jos, hyvästi, eikä\nvalkea sammunut koskaan öillä hänen sairashuoneestansa. Sairaan vaimo ja\neräs piika valvoivat vuoroon yöt päivät hänen vuoteensa vieressä.\nNäyttipä siltä, kuin Laurikin olisi unhottanut veljensä rahat, sillä\nhänkin kävi usein katsomassa sairasta ja niillä kerroilla ei hän\nkertaakaan sanallakaan maininnut niistä mitään. Lieneekö sairaan\nviimeiset puheet vaikuttaneet sen, taikka kammoiko hän kuolemaa noin\nsilmien edessä ollessa?\n\nSetä Juho huononi huononemistaan ja läheni loppuansa. Vuorokauden aika\nkatsottiin häntä loppuvaksi ja koko talon väki seisoi myötäänsä hänen\nsairasvuoteensa vieressä melkein liikkumatta. Kuoleva sairas oli\ntäydellä järjellä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän puhui harvaan ja\nheikosti, mutta hänen sanansa olivat painavia. Kättä vienosti puristaen,\npuhui hän vielä siinäkin Laurille ja pyysi hänen ottamaan vaaria\nlastensa kasvatuksesta. Kaikki läsnä-olevat tulivat liikutetuiksi\nkuolevan viimeisistä puheista ja Laurinkin silmissä havaittiin\nkyyneleet. Eihän se kummaa olekaan, jos ihmissydän heltyy tuona\npainavana hetkenä, jolloin niin tärkeä matka on aloitettava, jolloin\nihminen lähtee töistänsä palkkaa saamaan ja nauttimaan, ja jolloin hän\nlähtee sille tielle, jolle kaikki viimein lähtevät ja jolta ei yksikään\nvielä ole koskaan palannut. -- -- Useinkin nuot kuolinvuoteen vieressä\nheltyneet sydämet kovettuvat yhtä pian kuin ne heltyvätkin: kun tapaus\nunohtuu, unohtuvat tunteetkin ja maailman meno, humu ja touhu saa vallan\nsydämessä.\n\nOlikohan nuot Laurin kyyneleet sen laatuisia, että ne olivat pysyväiset\nsydämessä? Ajattelikohan hän tuossa veljensä kuolinvuoteen vieressä\ntodellakin ottaa vaaria lastensa kasvatuksesta, semminkin kun kuoleva\nveljensä sitä vielä viimeisillänsäkin niin hartaasti pyysi? Nekin\nkysymykset jätämme tulevien tapausten vastattavaksi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nEnsimäinen rikos.\n\n\nNo niin. Edellä mainitsimme, että koko talon väki oli vuorokauden ajan\nsetä Juhon kuolinvuoteen vieressä. Siihen lauseesen tuli vähän vikaa,\nsillä asia ei ollut aivan niin. Kyllähän he näyttivät ottavan osaa\nkuolevan kuolon kamppaukseen, jotka siinä pysyivät, mutta eräs talon\nhenkilö näytti tuolla tärkeällä ajalla aivan päinvastaiselta, se oli --\npoika Juho. Hän ei käynyt juuri monasti setä Juhon kuolin huoneessa,\nmutta silloin kun hän sen teki, seisahtui hän oven suuhun muiden taa,\nkiilisteli ja pilkisteli setänsä kuolinvuodetta kohden, ja sitten\npujahti hän taas ulos. Kolme kertaa teki hän tuon temppunsa sinä\nvuorokautena ja muut kummastelivat mielessään poika Juhon käytöstä.\nViimeisen kerran kun hän tuli tuohon murhe-huoneesen, oli sairas\nloppumaisillaan. Hänen silmänsä olivat jo himmenneet, mutta hengellänsä\nhän vielä puhui. Hän näytti tahtovan nytkin jotakin sanoa ja kun\npantiin korva likelle sairaan suuta, kuultiin hänen kuiskaavan: \"onko\npoika Juho täällä?\" Se oli setä Juhon oma vaimo, joka oli tuota sairaan\nkuiskausta kuunnellut. Hän oikasi itsensä suoraksi, kääntyi oven suussa\nseisovaa poika Juhoa kohden ja sanoi: \"setäsi kysyy sinua\", mutta poika,\ntuon kuultuaan, pyörähti heti ulos, eikä tullut sinne enään ollenkaan.\nSairaan vaimo kallistui nyt hiljaa sairaan puoleen ja sanoi varovasti:\n\"poika Juho oli täällä, vaan hän meni ulos, kun kuuli häntä\nkaivattavan.\"\n\n\"Se oli paha merkki\", kuiskutti sairas, \"sitä miestä ei hyvä peri;\nJu-ma-la-ni!\" Ne olivat hänen viimeiset sanansa -- elämä oli hänen\njättänyt, mutta poika Juhoa ei ollut katsomassa setänsä\nijankaikkisuuteen muuttoa! Missäs hän oli? Sen saamme edempänä tietää.\n\nMitäpä siinä oli, kuollut se oli, joka kuollut oli, eikä hän enään\neläväksi tullut.\n\nVäki hajausi nyt pois kuolleen ympäriltä ja itse kukin meni omaan\nhuoneesensa. Kaikki näyttivät olevan raskaalla mielellä, mikä heillä\nsitten milläki lienee ollut syynä -- eikö niin tuore kuoleman tapaus? No\nniin sen kaiketi luulisi.\n\nLaurikin vetäysi toiseen pytinkiin ja meni omaan kamariinsa, hänen\nvaimonsa myös. Lauri istui tuolille ja oli siinä vaiti ja hyvin\nalakuloisena. Nyt tuli poika Juhoki kamariin. Hän ei ollut yhtään\nsurullisen näköisenä, paremmin vaan iloisena. Lauri istui vaan yhä\näänetönnä, eivätkä toisetkaan puhuneet mitään ja siitä syntyi pitkä\näänettömyys.\n\n\"Ämmä-raato perii nyt kaikki setä Juhon rahat\", sanoi Lauri yht'äkkiä,\nkatkaisten äänettömyyden ja tuosta lauseesta tulemme tietämään, mikä oli\nLaurin nykyisen surun suurin syy.\n\nLaurin vaimo säpsähti.\n\nPoika Juhon kasvot loistivat; ne oikein säteilivät; hänellä mahtoi olla\njoku erinomainen sisällinen ilo.\n\n\"Ei ole hätääkään, isä. Setä Juhon rahat ovat hyvässä tallessa; ne eivät\ntule koskaan enään ämmän käsiin\", sanoi poika Juho, ilosta loistavin\nkasvoin.\n\nLaurikin nyt säpsähti ja Laurin vaimo vielä enemmän. Siinä oli kaksi\nsäpsähtäjää yhdestä ja samasta asiasta, mutta oliko heidän\nsäpsähdykseensä saman kaltainen syy? Ei, ei ollut, sillä toinen säpsähti\nsen vuoksi, kun luuli olevan tekeillä jonkun hirmuisen rikoksen, ja\ntoinen sentähden, kun luuli hankittavan jotakin erinomaisen oikeaa ja\nhyvää. -- Niin erinkaltaiset saattavat ihmisien mielipiteet olla yhdestä\nja samasta asiasta, aina sen mukaan kuinka kunkin sisällinen ihminen on\nkehittynyt.\n\n\"Minä en ymmärrä sinua, poika, selitä tarkemmin!\" sanoi Lauri, hypäten\nylös istualtaan.\n\n\"Se on pian tehty. Sill'aikaa kun setä teki loppuansa, menin minä hänen\naarrekamariinsa, ylikerroksessa ja väänsin rahat poveeni\", sanoi poika\nJuho, vähääkään hämyilemättä.\n\n\"No miten sinä pääsit niin lujasti lukittuun kaappiin?\" kysyi isä\npojaltaan, nähtävästi ja ja täydellisessä voittoriemussaan!\n\n\"Minäpä olenkin jo varoselta pitänyt varani. Kauvan olen tehnyt tuohon\njuonikkaasen lukkoon avainta, mutta vihdoin se onnistui. Sillä minä\navasin ja lukitsin kaapin juuri kuin omalla avaimellaan\", sanoi poika\nylistellen sankari-tekoaan.\n\n\"Mutta jos vain joku näki sinun siinä työssä, silloin olet hukassa\",\nsanoi Lauri pelkääväisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi saanut uuden\nmurheen poikansa rikoksen ilmi tulemisesta.\n\n\"Siitä saatte, isä, olla aivan huoletta. Minä katsoin sen ajan, ett'ei\nsilloin kukaan joutunut kurkistelemaan mitä sedän aarrekamarissa\ntapahtui; siitä olen varma, ett'ei asiasta ole tietoa kenelläkään muilla\nkuin minulla ja nyt teillä ja äidillä\", sanoi poika luottavasti.\n\n\"Lempo vieköön! Sinä olet toimellinen poika, sen takaan\", sanoi isä,\nhypäten poikaansa syliksi ja syleillen häntä, ja Lauri tuli nyt niin\niloiseksi, ettei häntä oltu koskaan niin iloisena nähty.\n\nKun Laurin vaimo kuuli isän ja pojan rikokselliset keskustelut, vapisi\nhän niinkuin haavan lehti. Kun he olivat keskustelunsa lopettaneet,\npurskahti hän katkeraan itkuun.\n\n\"Tuo äiti on niin arvonen!\" sanoi poika, mutta Lauri ei puhunut mitään.\nHe eivät häirinneet kristillisen perheen äidin itkua, sillä he kumpikin\ntiesivät, mistä pohjasta nuot kyyneleet vuotivat.\n\nKun Laurin vaimo tyyntyi niin paljon, että hän voi puhua, sanoi hän:\n\"Voi onnettomia ihmisiä, mitä te olette tehneet, josta vielä päälliseksi\nnoin iloitsette! Poika on tehnyt hirveämmän rikoksen, mitä ihminen ikänä\ntehdä saattaa -- varastanut kuoleman hetkellä, ja isä iloitsee poikansa\npahasta teosta ja vahvistaa hänen rikoksensa oikeaksi! Luuletteko että\nJumala jättää tekonne rankaisematta?\"\n\n\"Eihän tämä ole mikään varkaus\", sanoi Lauri.\n\n\"Mikäs sitten?\"\n\n\"Talostahan nuot tavarat ovat tulleet, joutavathan ne taloon jäädäkin\",\npuolusteli Lauri.\n\n\"Talosta ne tosin ovat kotoisin, mutta ne ovat oikeudella tulleet toisen\nmiehen omaksi ja sentähden ei pojan teko ole sen parempi kuin hirveä\nvarkaus, puolustakaa sitä miltä kannalta tahansa. Ja sinä rakas Laurini,\nolet varkaan kasvattaja, puolustaja ja suojelia, et parempi etkä\npahempi! Minä rukoilen teitä: viekää rahat takaisin, ennenkun niistä saa\nkukaan mitään tietoa!\" puheli murheellinen äiti.\n\n\"Sitä emme tee, emme koskaan. Sinä et ymmärrä asioita, joiden avulla\nomaisuus talossa pysytetään, ja miten suvun kunniaa kannatetaan\", sanoi\nLauri.\n\n\"Ymmärrän minä sen verran asioita, että varkaus on varkaus, mutta suvun\nkunnia ei pysy pystyssä -- rikoksilla. Suvulla on ollut kyllä kunniaa\ntähän asti, mutta tuo kunnia on rehellisyyden hedelmä, joka tähän asti\non suvussa vallinnut, mutta nyt näyttää rehellisyys loppuneen, ja kuinka\nkunnian kanssa käypi, sen on tulevaisuus osoittava\", pitkitti äiti.\n\n\"Kyllä kaiketi tuo äiti on semmoinen hupakko, että hän huutaa koko\ntapauksen ympäri kylää\", sanoi poika, isänsä puolustuksesta rohjenneena,\nsillä hän oli joutunut vähän hämille äitinsä puheesta.\n\n\"Lempo vieköön, sitä hän ei saa tehdä. Tätä asiaa ei tiedä kukaan muu\nkuin me kolmen. Jos asia tulee tiedoksi hiljan tahi hitain, niin se ei\nole keneltäkään muulta ilmi tullut kuin häneltä\", sanoi Lauri jäykästi.\n\nVaimo-raukka tiesi jo vanhastaan, mitä hänen miehensä tuommoinen puhe\nmerkitsi. Hän vaikeni, vaikeni ijäksi koko asiasta, mutta hänen\nsydämensä itki. Mykkänä kantoi hän nyt raskasta salaisuuttansa, mutta\nsen koommin ei hänen nähty nauttivan ainoatakaan iloista hetkeä; oma\nmiehensä, oma poikansa olivat häneltä ryöstäneet sydämen rauhan --\nainiaaksi!\n\nSetä Juhon leski ei pitänyt mitään lukua tavaroistansa, sillä hänellä\noli nyt paljon surua kannettavana, rakkaan miehensä kuoleman tähden. Hän\nei ollutkaan mikään saituri, joka olisi tavarainsa päällä maannut ja\nniiden katselemisella saanut kaiken muun haihtumaan. Sen vuoksi pysyi\nasia salassa setä Juhon kalunkirjoitukseen asti, jota toimitusta ei\nkauvaksi lykättykään.\n\nSetä Juhon maallisia jäännöksiä ruvettiin nyt hankkimaan maan poveen.\nPeijaisiin käskettiin mahdoton paljous väkeä, sillä arvokkaasti\ntahtoivat he maahan saattaa yhden arvokkaimmista sukunsa jäsenistä.\nSaattoväki kokoontui pitäjän kirkkomaalle ja hautaaminen tapahtui\ntavallisilla menoilla. Ei kukaan koko lukuisasta saattojoukosta itkenyt\nniin hartaasti kuin Lauri ja -- poika Juho. Uskoivatko ihmiset heidän\nsurunsa oikeaksi? Uskoivat, sillä ihminen ei näe toisen sisälle\netemmäksi kuin hampaisin asti. Ihmiset kuiskivatkin toisilleen:\n\"katsokaa, kuinka syvästi setä Juhon kuolema on koskenut Lauriin ja\npoika Juhoon!\" Laurin vaimo kuuli tuon kuiskeen; hän säpsähti ja\ntuijotti kuiskaajiin kummallisesti ja silmänsä kiilsivät niin oudosti,\nkuin sisällinen tuli olisi niiden lävitse kiilunut. Hänen silmissään ei\nollut yhtään kyyneltä; hän oli kuin kivettynyt. Mitä tunsi hän nyt?\nEiköhän miehensä ja poikansa todellisen surun syytä?\n\nHaudalta tultiin taloon ja syömiset ja juomiset alkoivat. Poika Juho\nnäytti erinomaisen suru- ja raskas-mieliseltä, eikä Laurikaan näyttänyt\niloiselta. Vieraat puhuivat paljon talon rikkaudesta, suvun\nmainehikkaasta kunniasta ja vainajan hyvistä avuista. Vaikka Lauri\npoikineen oli noin kovin suruissaan, kuulivat he kuitenkin\nteko-murheensa lävitse tuon heille niin mieluisen soitannon --\nrikkauksiensa ja kunniansa kehumiset, ja se kutkutti heidän tuntoansa.\n\n\"Kovinpa on poika Juhoon ottanut setänsä kuolema, koska hän on noin\nkovin murheellinen\", sanoi joku vieraista.\n\n\"Niin. Poika-rukka suree kovin setänsä kuolemaa. Hän rakastikin poikaa\nsanomattomasti ja poika häntä, sillä sedällä oli paljon hyviä neuvoja\nantaa pojalle\", sanoi Lauri.\n\nSamassa kuului kipeä kiljahdus ja kaikki kääntyivät sinne päin, josta\nkiljahdus kuului. -- Laurin vaimo makasi tunnottomana lattialla. Hän oli\nkuullut vieraan väärän osan-oton poikansa väärään suruun, oli kuullut\nmiehensä valheelliset ja väärät selitykset pojan surusta, sekä sedän ja\npojan keskinäisestä rakkaudesta. Hän tiesi millinen tuo rakkaus oli\nkummankin puolisesti ollut. Setä oli kyllä poikaa viimeiseltä usein\nvarannut ja nuhdellut vääryydestä, mutta poika oli häntä kohdellut\nhävyttömästi. Isä oli puoltanut pojan vääryyksiä ja pojan hävytöntä\nkäytöstä setäänsä kohden ja setä oli viimeiseltä ruvennut aavistamaan\npahaa ja varaamaan isää, ottamaan vaaria poikansa kasvatuksesta; tuosta\noli poika sydäntynyt sedälleen vielä enemmän.\n\nSedällä kyllä oli ollut pojalle antaa paljon hyviä neuvoja, niitä ei\npoika ottanut vastaan, mutta sedän rahat, ne hän varastamalla otti\nvastaan, setänsä kuolin-hetkellä. Nuot tiedot yhteensä ja kuullessansa,\nkuinka valheellisella tavalla he tuota teko-murhettansa koettivat\nluuloitella ja uskotella ihmisille todelliseksi rakkaudeksi vainajaa\nkohtaan, nehän ne tekivät niin kipeää rehellisen perheen-äidin\nsydämelle, että hän pyörtyi. Pyörtyneenä kannettiin hän kamariinsa ja\nlaskettiin vuoteellensa; tovin virvoittamisen perästä toipui hän\nkuitenkin, mutta jäi sairaaksi.\n\n\"Tuo vaimoni saa tavasta äkkiä niin ankaran pään-kivistyksen, että hän\npyörtyy; vierasten ei pidä koko tapauksesta olla millänsäkään\", sanoi\nLauri, vaikkei hänen vaimonsa ollut kertaakaan ennen pyörtynyt.\n\nMuuta ei ole koko peijais-jutusta enään kerrottavaa kuin että peijaiset\nloppuivat isoilla syömingeillä ja loistavalla, lukuisalla\nvieras-joukolla, isän ja pojan raskaalla surulla tahi oikeammin ilolla\nsekä äidin todellisella ja monenkertaisella sydämenkivulla. Niin\nloppuivat hautajaiset ja vieraat menivät kotiansa.\n\nJonkun viikon kuluttua peijaisista, toimitettiin setä Juhon jälkeen\nkalunkirjoitusta, jota toimittamaan oli kutsuttu nimismies. Setä Juhon\nleski toi esille laillisesti tehdyn keskuus-testamentin, jossa oli\njälkeen jäänyt puoliso määrätty kaiken jääneen omaisuuden haltiaksi\nelin-ajakseen; molempien kuoltua perisivät kummankin puoliset sukulaiset\nosansa jälkeen, mitä jäljelle jäisi kummankin kuoltua.\n\n\"Tuo testamentti ei pidä, minä riitelen sen kumoon\", sanoi Lauri\nulkokullaisesti, kun nimismies oli testamentin lukemisen päättänyt.\n\n\"Joo, kyllä tämä pitää, kun se vaan laillisesti valvotaan, sillä\ntestamentti on tehty, niinkuin se tehdäkin pitää\", sanoi nimismies.\n\nNimismies jatkoi toimitusta eteenpäin. Nyt tuli kysymys talon\nsaamisista. Lauri ilmoitti ett'ei vainajalla ole erikoisia eikä yhteisiä\nsaamisia.\n\nSetä Juhon leski sanoi: \"onhan talossa paljonkin saamisia\".\n\n\"Ne eivät kuulu tähän; mitä talossa on saamisia, ne ovat minun erikoinen\nomaisuuteni\". sanoi Lauri.\n\nNimismies vaati talon velkakirjat nähdäkseen. Lauri toi esille paksun\ntukun velkakirjoja. Nimismies silmäeli niitä ja vaaleni. Koko\npaikkakunnassa hyvin kyllä tiedettiin, että talossa oli paljon rahoja\nlainoissa ja että ne olivat lainatut molempien veljesten nimessä; niistä\nsaadut kasvut tiedettiin myös jaetun veljesten välillä joka vuoden\nlopussa. Nyt ei noissa velkakirjoissa näkynyt ainoatakaan setä Juhon\nnimeä, ne olivat kaikki tehdyt -- Laurin nimeen. Tuo seikka se oli, joka\nsai nimismiehen vaalenemaan. Lauri oli, setä Juhon kuoltua, kulkenut\nkaikkien talon velkamiesten luona ja muutattanut velkakirjat omaan\nnimeensä.\n\n\"Eikö vainajalla ole ollenkaan saamisia?\" kysyi nimismies ja katsoi\nLauria tuimasti silmiin, sillä hän tiesi selvästi, että tässä oli tehty\niso vääryys.\n\n\"Ei ollenkaan\", vastasi Lauri kylmästi.\n\n\"Kuinka tämä asia on ymmärrettävä? Tunnettu asiahan se on, että talossa\non paljon saamisia ja ne yhteisiä\", sanoi nimismies.\n\n\"Meillä on olleet raha-asiat aivan erillään; kumpikin on hoitanut omat\nasiansa ja vainaja ei lainannut rahojansa, ne ovat lesken hallussa\"\nselitti Lauri.\n\n\"Minusta näyttää siltä, ett'eivät asiat ole oikeassa, mutta minä tällä\nkerralla en voi siihen mitään, mutta ehkäpä asiat vasta selkenevät\",\nsanoi nimismies.\n\nLauri sioitti itsensä jalan sian verran toiseen paikkaan ja hengähti\ntavallista raskaammin. Hän oli ollut vähän levotonna; luultavasti\npelkäsi hän joutuvansa kiinni tuossa väärässä tavaran anastamisessa,\nmutta kun hän näki asiain menevän toivottua rataa, hälveni häneltä tuo\nvähäinen pelko ja hän rauhoittui taas täydelliseen omantunnon lepoon.\n\nNyt tuli kysymys vainajan omistamista valmiista rahoista.\n\n\"Vainajan vaimopa sen tiennee, kuinka paljon heillä on erikoisia\nrahoja\", sanoi Lauri ja siirtyi taas askeleen toiseen paikkaan, mutta\nsamassa vaaleni ja punastui hän; luultavasti joku sisällinen ääni, joku\ntunne vaikutti hänessä tuon veren muuntelemisen.\n\n\"Minä en tiedä minkä verran lienee valmiita rahoja; sitten vainajan\nkuoleman en ole heitä muistanutkaan; minä menen noutamaan rahat tänne\",\nsanoi vainajan leski ja hän lähti.\n\nLaurin vaimo päästi valittavan äänen mutta Lauri loi synkän katseen\nhäneen: tuon nähtyään vetäysi vaimo kiireesti kamariinsa.\n\nPoika Juho seisoi niin levollisena ja kylmänä, kuin kaikki asiat\nolisivat oikealla kannalla. Hän oli huomannut tuon äitinsä äänen ja\ntietänyt mistä pohjasta se lähti, mutta hän oli myös huomannut isänsä\nsynkän ja kolkon silmäyksen äidillensä, ja tuo silmäys teki poika Juhon\nnoin kylmäveriseksi. Tuo silmäys oli murtanut toisen sydämen, mutta\ntoisen sydämen oli se vahvistanut, rauhoittanut: niin erinkaltaiset\nsaattavat ihmissydämet olla.\n\nSetä Juhon leski tuli nyt huoneesen. Hän oli vaalea kuin palttina ja\nhänen polvensa tuskin kannattivat häntä. Hänen huulensa vapisivat ja hän\nnäytti tahtovan jotakin puhua, mutta sanat eivät lähteneet liikkeelle.\n\n\"Mikäs mummoa nyt vaivaa?\" kysäsi nimismies, sillä hän oli heti\nhuomannut lesken hämmennyksen. Kaikki kääntyivät nyt häneen päin.\n\n\"Mikä tädille nyt on tullut?\" sanoi poika Juho levollisena.\n\n\"Herra Jumala! Mikä teitä vaivaa?\" huudahti Lauri, \"tuokaa kylmää\nvettä!\" hätäili hän ja oli valmis ensimäisenä antamaan ulkokultaista\napuansa tuolle hänen pahan tekonsa tähden hätääntyneelle leskelle.\n\n\"Sanokaa Jumalan tähden, mikä teille on tullut!\" uteli Lauri, hieroen\nkylmällä vedellä hänen aiveniansa ja otsaansa. Kaikki hätäilivät ja\nkummeksivat tuota outoa kohtausta.\n\nTovin noin hämmästyksissä oltuansa, toipui leski viimein.\n\n\"Valmiita rahoja ei ole yhtään, ne on kaikki -- varastettu, sitte\nvainajan kuoleman\", sanoi leski, vieläkin vapisevana.\n\n\"Varastettu!\" sanoi nimismies ja katsoi hämmennyksissä olevaa leskeä.\n\n\"Sitä en usko, kukapa olisi voinut niin rohkea olla?\" sanoi Lauri.\n\n\"Mutta kuitenkin on asia aivan tosi\", sanoi leski.\n\n\"Kuinka varas olisi voinut ensinnäkin päästä kamariin ja saada sitten\nniin lujasti lukitun kaapin auki?\" sanoi Lauri.\n\n\"Näkyypä se voineen tapahtua. Varkailla on ollut oma avaimensa, jolla\nhän on kulkenut kuin omassa kaapissansa.\"\n\n\"Jos ette usko, niin lähtekää katsomaan!\" kehoitti leski.\n\nKaikki lähtivät -- Lauri ja poika Juhokin.\n\nPerille päästyä havaitsi jokainen aivan pian lesken puheen todeksi.\nHuonetten ovissa ei ollut yhtään väkivallan merkkiä eikä kaapissakaan.\nSen lukko oli eheä, mutta laatikoissa oli kaikki esineet viskattu sikin\nsokin ja mullistettu kaikki sekaisin. Kun leski tunnettiin ankaraksi\njärjestyksen ihmiseksi, älysi usea läsnä-olija, että vieras on kaapilla\nkäynyt ja vienyt rahat.\n\n\"Jopa se on ollut rohkea veitikka!\" ehätti poika Juho sanomaan,\nikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä muiden mielipiteisiin ja tunnustaa\nvarkauden tapahtuneen, ollen samassa niin yhtäkaikkisen ja kylmän\nnäköinen koko asian suhteen, kuin ei se olisi ensinkään häntä\nliikuttanut.\n\n\"Kaikista merkeistä näyttää, ett'ei varas ole ollut outo\", sanoi\nnimismies.\n\n\"Niin minustakin näyttää, ja melkeinpä luulen tietäväni kuka varas on\",\nsanoi Lauri.\n\n\"No kuka vaan?\" kysyi leski.\n\n\"Varas ei ole kukaan muu kuin sinä itse. Sinä olet korjannut rahat pois,\npeläten niiden joutuvan yhteiseen jakoon\", sanoi Lauri kylmästi.\n\nLeski vaaleni. Hän tiesi tunnossaan, että tuo raaka syytös oli viskattu\naivan syyttömästi häntä vastaan.\n\n\"Se syytös on väärä, hirveän väärä\", sanoi leski, toinnuttuaan\nhämmästyksestään.\n\n\"Siltä minustakin tuntuu\", sanoi nimismies. \"Mikä pakko hänen olisi\nollut omia rahojansa salaa pois viedä ja tuolla tavalla kaappiansa\nmyllätä?\" sanoi nimismies.\n\nSitten lähdettiin pois tuosta ilkiön hävittämästä paikasta, jatkamaan\nkalunkirjoitusta.\n\n\"Minusta näyttää siltä kuin leski jäisi aivan lumelle suin. Häneltä on\nerikoinen omaisuus varastettu, hänellä ei ole saamisia, hänellä ei ole\nmuuta kuin vähäinen osa irtaimeen! Tämä on kummallista ja\nselittämätöntä\", arveli nimismies.\n\n\"Minulta on ryöstetty vielä paljon jalompaa ja kalliinpaa, kuin\nmaallinen tavara onkaan; minulta on ryöstetty -- kunnia, minua on\nsoimattu varkaaksi, jota en olisi uskonut saavani kuulla lankoni Laurin\nsuusta\", sanoi leski värisevin äänin.\n\n\"Niin. Se oli minustakin liian rohkea ja törkeä syytös!\" sanoi\nnimismies.\n\n\"No en ininä häntä nyt niin todesta sanonut, minä arvelin vaan\", sanoi\nLauri.\n\n\"Arvelun nojalla ei pidä koskaan toista ihmistä syyttää niin törkeästi.\nLauri, Lauri! Sinä ehkä tietäisit tämän solmun selittämiseksi sanoa\njotakin muutakin kuin paljaita arveluita, mutta nyt ne ovat salatut ja\nminä vaikenen\", sanoi leski särkynein äänin. Nimismies katsoi kiinteästi\nLauriin, joka tuli levottoman näköiseksi, lesken noita puhuessa.\n\n\"No ei tässä siis tule leskelle mitään, ei edes eläkettäkään, hänen\ntäytynee lähteä pois talosta yhtä tyhjin käsin kuin minunkin.\nKummallista! -- Sekava solmu, mutta ehkä tämä kerran selviää!\" sanoi\nnimismies.\n\n\"Noo -- jos kohtakaan leskelle ei jää omaisuutta, niin en häntä\nkumminkaan aja pois talosta; hän jääköön taloon ja syököön talon\npöydältä kuolemaansa asti. -- Mutta missähän poika Juho on, pitäisi\nhänenkin mieltänsä kuulustella asiassa; hän se tulee talouden hoitajaksi\ntästä lähtien\", sanoi Lauri.\n\nKutsuttuna tuli Juho huoneesen.\n\n\"Setäsi leskelle ei jää mitään omaisuutta; saamisia ei hänellä ole ja\nrahat ovat varastetut niinkuin tiedät. Hänen tulisi tyhjin käsin lähteä\npois talosta, mutta minä olen luvannut antaa hänen olla meillä\nkuolemaansa asti ja syödä talon pöydältä; mitä siinä siihen sanot?\"\npuhui Lauri poikansa tultua.\n\nPoika Juho otti juhlallisen, arvokkaan ja tunnollisen muodon ja aseman\npäällensä. Hän heittäysi totiseksi, nosti silmänsä kattoa kohden ja\nräpäytteli niitä harvakseen, ikäänkuin itkua tehdäkseen; näyttipä siltä\nkuin itku olisi tukeuttanut sanat hänen kurkkuunsa, sillä ei hiin\npuhunut isoon aikaan, mitään.\n\n\"Minäkö estäisin tädin meillä olemista? Setä-vainaja ja täti ovat olleet\nminulle niin hyvät. Ennen antaisin oikean käteni, kuin päästäisin tätini\nkotoa pois\", sanoi poika teeskennellyllä jalomielisyydellä.\n\n\"Kyllähän minä sen arvasinkin, ett'ei poika tahdo tätiänsä kotoa pois,\nvaikk'ei hän toivo mitään tädiltä saavansa; pojalla on hellä ja\njalomielinen sydän\", sanoi Lauri.\n\n\"Kyllähän te olette kylliksi jalomieliset, vääryydellä puoleenne\nkäärimään muiden ihmisien omaisuutta! Kukaan muu ei ole tehnyt tuota\nvarkauttakaan kuin te itse, jota nyt kaikin tavoin koette peitellä\",\nmutisi leski puoli-ääneen, sillä hän tunnossaan tiesi asian oikean\nlaidan, vaikk'ei voinut saada sitä valkeuteen.\n\n\"Mitä te sanoitte?\" kysyi Lauri, kuultuansa lesken hiljaisen mutinan.\n\n\"En juuri paljon mitään\", sanoi leski ja meni raskaalla mielellä pois.\n\nSiihen se toimitus loppui ja itsekukin meni kotiansa. Lauri ja poika\nJuho olivat täydellisesti onnistuneet väärässä ja synnillisessä\ntyössään. Turvattoman lesken laillinen omaisuus oli nyt saatu\nhirveimmällä tavalla anastetuksi ja tuota rikostansa kokivat he peittää\nvalheellisella teko-hurskaudella! Tuo onnistuikin ja he tunsivat siitä\nsisällistä iloa, he iloitsivat -- vääryydestä. Väliin oli heillä jotakin\npelkoa asian ilmi tulemisesta, sillä siltä kannalta katsoen tunsivat he\nsen vääryydeksi, mutta muutoin ihan luonnolliseksi ja oikeutetuksi\nasiaksi. Nyt heidän oli niin hyvä ja mieluisa olla ja elämä oli niin\nkeveää. Mitäpä siitä, jos eräs leski olikin riistetty puti puhtaaksi ja\njos hänen elämänsä oli tehty aivan heidän mielivallastansa riippuvaksi,\nhyväksi tai huonoksi. Mitäpä siitä, jos Laurin vaimon, Laurin pojan\näidin sydän olikin tullut kauheasti haavoitetuksi, sillä suvun kunnia\noli tullut turvatuksi tuhansilla ja sen kunnian rinnalla, jonka raha\ntuottaa, ei noiden kahden ihmisen kärsimykset ole mistään arvosta.\nMitäpä siitä, jos nuot kaksi henkeä tietävätkin, millä tavalla suvun\nrikkautta on lisätty, sillä toinen ei tohdi puhua asiasta mitään ja\ntoinen ei saa asiaa toteen, jospa vaikka tahtoisikin, ja sen vuoksi\ntäytyy hänen olla hiljaa kuin myyrän.\n\nNoin oli Laurikin harkinnut asian oikeaksi. Hän oli ensimäinen suvun\njäsenistä, joka oli väärän tavaranhimon antanut sokaista sielunsa, ja\ntuo seikka turmeli hänen sävyisän ja miehekkään luontonsa niin, ett'ei\nhän nähnyt sitä vaaraa, johon hän vaimonsa syöksi, eikä sitä suurta\nturmelusta, minkä hän istutti lapsensa sydämeen, joka sittemmin tuotti\nniin katkeria hedelmiä niin monelle ihmislapselle ja niin monta surua,\ntuskaa, kärsimystä ja ahdistusta lukuisalle ihmisjoukolle, ja niin\nsuurta häpeää ihmiskunnalle.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nVielä menee.\n\n\nNoin oli setä Juhon elämä päättynyt ja hänen maalliset tavaransa olivat\nhaihtuneet kuin savu tuuleen. Hänen vaimonsa oli joutunut armoilla\nelämään, vaikka hän olisi oikeastaan ollut puolen omistaja tuolle\nrikkaalle ja vankalle talolle. Raskaalla mielellä ja mykkänä kantoi\nleski tuota alennettua ja sorrettua tilaansa ja usein kasti hän\nkyyneleillä palansa, jota hänelle oltiin armosta antavinaan. Kälynsä,\nLaurin vaimo, koki häntä lohduttaa minkä voi, mutta ei hän henkensä\nhaastolla tohtinut ilmoittaa mitä hän tiesi. Vaikkei hän kantanut\ntervettä päivää sen koommin, kun hän sai tietää miehensä ja poikansa\nteon, koki hän kuitenkin ottaa osaa kälynsä murheelliseen ja sorrettuun\ntilaan. Usein he istuivat kahdenkesken ja vuodattivat kyyneliä. Laurin\nvaimo tiesi kyllä kälynsä surun syyt, mutta leski ei tiennyt minkä\ntähden Laurin vaimo oli niin raskas- ja suru-mielinen. Hän ei tiennyt,\nettä lapsikas äiti suri lastensa tilaa, suri poikansa raskasta rikosta,\nsuri lastensa tulevaisuutta. Vaikk'ei Lauri ollut koskaan vaimollensa\nerinomaisen paha, oli vaimon kuitenkin ehdottomasti totteleminen\nmiestänsä, sen leski hyvin kyllä tiesi; hän luuli taas jonkun kovan\nkohdan olleen Laurin ja hänen vaimonsa välillä, jota ei kälynsä voinut\nilmoittaa, ja siitä luuli leski saaneen hänen niin raskaan mielen. Eikä\ntuo luulo väärä ollutkaan, mutta sen oikeaa syytä ei hän osannut\naavistaakaan.\n\nMuu talon väki eli tavallista rataansa. Lauri oli iloinen ja toimelias,\nniinkuin ison ja rikkaan talon isäntä ainakin. Hän hyöri ja pyöri\nkaikkialla ja näyttipä siltä kuin hän olisi tullut setä Juhon kuoltua\nkymmenisen vuotta nuoremmaksi. Poika Juho kasvoi ja muodostui isoksi\nmieheksi, samoin hänen sisarensa kasvoivat aika ihmisiksi. He elivät ja\nolivat nytkin niinkuin itse tahtoivat, eikä murehtivan äidin neuvot ja\nkyyneleet olleet heille mistään arvosta, sillä olihan heidän puolellansa\n-- isä!\n\nKun murheellinen äiti sattui kahdenkesken lastensa kanssa, koki hän\nsilloin varata heitä pahuudesta ja puhua heille Jumalan pelvosta ja\nihmisten hävystä, mutta ilman vaikutuksetta, sillä mitä auttoi se, jos\ntoinen rakensi, kun toinen repi rakennukset. Jos hän sattui poikansa\ntapaamaan kahdenkesken, puhui hän hänelle aina siitä hirveästä\nrikoksesta, jolla hän jo niin nuorena oli saastuttanut sydämensä ja\njonka teolla hän oli saattanut semmoisen raskaan tunnon-vaivan vanhalle\näidillensä. Hän rukoili kyynel silmissä poikaansa, että hän sovittaisi\nrikoksensa ja että hän vieroittaisi semmoiset rikastumisen halut pois\nmielestänsä, jotka kumminkin saattavat ihmisen surkeaan perikatoon.\n\n\"Kumma kuinka tuo äiti on arvonen! Enhän minä tiedä väärin tehneeni\",\nsanoi poika tavallisesti semmoisissa tiloissa, ja tuommoiset vastaukset\nne vasta oikein lisäsivät kiviä äitinsä jo muutoinkin raskaasen\nkuormaan.\n\nPoika ei ollutkaan pahempi kuin useat muutkaan paikkakunnan pojat. Hänen\nrikoksestaan ei ollut ihmisillä pienintäkään tietoa, mutta että hän oli\nrikkaan talon perillinen, sen kyllä kaikki tiesivät. Jos hän ryyppi\njoskus itsensä juovuksiin, jos hän juoksikin kylässä ja tanssipaikoissa,\njos hän joskus sekausikin korttipeleihin, niin oli hänellä hyviäkin\npuolia: hän oli joskus niitä tekemättäkin ja hän kävi joskus\nkirkossakin, mutta painavin syy noiden hänen pienten virheittensä\nkuittaamiseen oli hänen tietty rikkautensa. Noiden avujen varjossa\nhävisivät hänen \"nuoruuden huikentelemisensa\" -- niinkuin hänen\nvirheitänsä kutsuttiin -- aivan tuntumattomiin, ja kunniaa, arvoa,\nmainetta saavutti hän aina enemmän ja enemmän, sillä kyllähän nuot\npienet \"koirankurit\" loppuvat, kun mies tuosta vähän vanhenee, ja\nsemmoistahan se tahtoo olla melkein kaikkien nuorten miesten laita ja\nmiehiäpä heistä on tullut. Tuolla tavalla arvostelivat ja mittailivat\nihmiset poika Juhon ulkonaista ja sisällistä ihmistä. Muuten oli poika\numpimielinen ja salavehkeinen, ett'ei juuri kukaan saanut selvää, mitä\nhänen sisällänsä oikeastaan liikkui.\n\nNoin elettiin talossa eteenpäin. Kaikki talon toimet näyttivät\nmenestyvän, ja maine ja kunnia kasvoi vaan sekä isälle että pojalle.\nLaurin vaimo ja vainajan leski eivät vaan näkyneet menestyvän, sillä he\nkuihtuivat yhtä-rintaa ja näkyivät lähenevän loppuansa.\n\nPoika Juho oli nyt jo liki kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän ei malttanut\nennen naida, sillä hän tahtoi kauvan hekumoida kunniansa, maineensa ja\nrikkautensa hurmaavassa loistossa. Hänelle teki niin hyvää, kun ihmiset\nkilvan pyrkivät häntä mielistelemään ja imartelemaan. Tuohon oli\nihmisillä monenkaltainen syy: poika oli nyt jo osaksi tuon rikkaan ja\nmahtavan talon haltia, ja pitkiä aikoja ei kulune ennenkuin hän saa\nkaiken hallituksen käsiinsä. Pitkinä, menneinä aikoina olivat ihmiset\noppineet saamaan _apua_ tuosta mahtavasta talosta, jos kohtakin kallista\nja useinkin moninkertaista kasvua vastaan, sillä Lauri oli vasten talon\nentistä tapaa muuttunut nyt kauheaksi koronkiskuriksi. Mutta apuna he\nyhtäkaikki pitivät sen, kun he saivat hätänsä silmään talosta mikä\nmitäkin. Milloin he saivat vero-rahoilleen lisää ja täyttöä, milloin\nsiemenen apua, milloin syömisen jatkoa, että uutiseen päästiin, milloin\ntaas karjan rehun puutteessa jonkun vähän heiniä, olkia, ruumenia\nj. n. e. Sopihan tuommoisen talon tulevaa isäntää jo ennakolta\nmielistellä, kesutella ja pyrkiä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa.\n\nToisilla ihmisillä oli taas toisenlaisia syitä tuon rikkaan ja mahtavan\npojan ystävyyteen pyrkiä. Jotka olivat kasvattaneet kaunottaria ja\nsaaneet heidät jo aika-ihmisiksi, katsoivat tuohon maan mahtavaan\nnuoreen mieheen, tai oikeammin tuon nuoren miehen tulevaan taloon. Mutta\nolihan tuo nuori mies ikäänkuin liekkona tuohon vinkkeli-pytinkiseen ja\nkaksikerroksiseen taloon ja samassa monikerroksisiin rikkauksiin, ja\nkaiken tuon tähden oli hyvin sopivaa ja välttämätöntä päästä tuon onnen\navaimen kanssa välittömään yhteyteen ja ystävyyteen, niin pian ja\naikaisin kuin suinkin mahdollista.\n\nTuon johdosta tulivat kaikki isät, äidit ja tädit niin herttaisiksi ja\nlempeiksi hallussaan oleville nuorille naimattomille neidoille, että\nheidän olisi luullut muuttuneen äkkiä pelkäksi hunajaksi. Kankea- ja\nharva-puheiset, neitoja omistavat isä-Matit, Paavot ja Jaakot, ja mitäpä\nhe vielä lienevätkin olleet, tulivat oikeen kauno-puheliaiksi ja\nmelkeimpä runollisiksi, kun he pääsivät kaunokaisillensa, vaikkapa vaan\nviittailemalla ja arvoitusten kaltaisesti puhelemaan tuosta suuresta\ntoivotusta onnesta. Silloin nuot muutoin niin jöröt ukot koettivat\noikein hymyillä, jota ihmettä ei oltu nähty moneen herran aikaan.\n\nÄidit taas kokivat kukin puolestansa kuvailla mielessään\nsydän-käpystänsä niin kauniiksi, solevaksi, sävysäksi ja siveäksi,\nett'ei hänen vertaansa löydy missään, ja itse kukin puolestansa ajatteli\nkaunokaistansa tuon mahtavan pojan kainaloiseksi kanaksi. Tuon pienen\nviattoman kateuden tähden ilmestyi pitäjääsen monenkaltaisia pieniä\njuoruja. Yksi ja toinen äiti tiesi kuiskata jollekin tädille tai äidille\njotakin siitä ja siitä tytöstä, joka ei ollut mitään erin-omaisen hyvää,\nvaan paremmin jotakin pahaa ja sopimatonta, jonka vuoksi ei hänen\nmielestään sekään, eikä sekään sopisi ensinkään tuon rikkaan pojan\nkumppaniksi. Noita pikku tietojaan ja viattomia sortojaan puhuivat äidit\nhyvin varovasti, samassa muistuttaen toiselle äidille tai tädille, jolle\nhän juuri noita tärkeitä salaisuuksia ilmoitti, ettei hän suinkaan tahdo\nkenenkään kunniaa loukata, eikä kenenkään arvoa alentaa, vaan kun asia\non niin totinen tosi, niin hän nyt sen sanoo parhaalle ystävälleen, vaan\nei kenellekään muille, samassa hyvin hartaasti muistuttaen, ett'ei tätä\ntärkeää salaisuutta saisi suinkaan kenellekään ilmoittaa. Sehän nyt on\ntietty. Mutta toiset äidit tai tädit kertoivat heti saadut uutisensa\nystävällensä ja niin asia oli pian tietona ympäri kylää! Ja useinpa kävi\nniin, että tuo vaarantava uutinen oli lopen puheen alkuun panian\nkaunottaren kannettavana.\n\nMuuten kokivat äidit valvoa sydänkäpystensä koristusten, kaunistusten,\ns. o. vaatteus-asioita, ett'ei hänen lintuisensa tulisi olemaan suinkaan\nmitään vailla, joka vähänkään somentaisi, sorentaisi ja kaunistaisi\nhänen lemmikkiänsä näin tärkeällä ajalla. Isät joutuivat nyt pahempaan\nkuin pulaan vaimonsa ja tyttäriensä yhteisten mankumisten ja\nponnistusten tähden. Milloin oli tytär uusia kenkiä vailla, sillä\nentiset olivat kuluneet rikki tanssi-salien lattioilla. Milloin oli uusi\nja sopivampi huivi tai muodinmukaisempi läninki saatava, sillä\nmahdotontahan oli hänen Leenunsa, Priitunsa tai Kaisunsa tulla toimeen\nja näyttäytyä muiden nuorien seuroissa noin vanhan-aikaisilla ja\nkuluneilla vaatteilla. Tuota mielityötään tekivät äiti ja tytär useinkin\nniin suurella pontevuudella, että isät saivat pinnistää kaikki\nsäästäväisyytensä artikkelit liikkeelle, jos mieli oli heiltä puoltansa\npitää. Isät olivatkin koettaneet ensimältä myöntää niin paljon kuin\nmahdollista, tuon tärkeän asian auttamiseksi, noin otollisella ajalla ja\nnoin otollisen asian auttamiseksi, mutta tuo hyökkäys, liittoontuneilla\nvoimilla, uudistettiin niin usein, että isäin täytyikin panna viimein\nvastaan. Mutta silloinkos äiti ja tytär rupesivat väkisinkin kyyneliä\npuristelemaan ja viimein he hoilahtivat täyttä kurkkua itkeä\nlojottomaan, ja niin kovaa Mikkoa ja Mattia ei löytynyt, jonka sydän ei\nolisi heltynyt tuossa helteessä ja joka ei olisi myöntynyt.\n\nKaikilla tädeillä oli nyt kultainen aika. Heillä oli nyt yllin kyllin\nvaikutusalaa, niin kertomista ja kuljettamista paikasta paikkaan. Itse\nkullakin heillä oli oma ehdokkaansa valmiina tuohon kultaiseen onnelaan\ntulemaan ja itse kukin täti piti oman kokelaansa ainoana mahdollisena\ntuota onnea saamaan. Tädit kulkivat varovasti ympäri kyliä, joissa he\nviekkaudellaan pian pääsivät neitojen äitien kanssa hyviksi tutuiksi.\nPian ruvettiin kahdenpuolin toisilleen kertoelemaan päivän\npolttavimmasta kysymyksestä, nim. tuosta tulevasta onnettaresta, joka\nvoittaisi tuon mahtavan pojan sydämen. Tavallisesti kävi niin, että täti\nensinnä laski nuottansa apajalle ja kun hän sitä varovasti tovin\nlappeli, niin -- voi ihmettä -- tuon ikäänkuin arpomisen kautta apajalle\nheitetyn nuotan perässä ei ollut kukaan muu kuin juuri saman emännän\ntytär, jonka kanssa täti juuri niin hartaasti ja sydämellisesti haastoi.\nNytkös vasta kielet oikein valloillensa pääsivät, ja ennenkuin tuon\narpomisen perästä tulelle pantu kahvipannu oli kypseksi kiehunut ja\nselkeäksi laskeutunut olivat kummankin puoliset salaisuudet molemmin\npuolin tiettynä. Ja kun täti viimeinkin lähti, oli hän runsaasti\npalkittuna leipä-möykyillä lampaan-kintuilla, villa-hyppysillä tai\nmuulla vaatteen-avulla, mutta suurin saaliinsa kumminkin oli ne\nsalaisuudet, jotka hän sai tietoonsa tuolta hellältä ja tytärtään niin\npaljon rakastavalta äidiltä.\n\nKylän neitoset puolestaan olivat niin pyörällä tuona sekamelskeen\naikana, ett'eivät he tienneet mitä tehdä ja ajatella. Kukin heistä\nkohdastansa koetti itsensä tehdä niin miellyttävän ja suloisen\nnäköiseksi kuin suinkin mahdollista. Yleisissä nuorison kokouksissa\nkoetti kukin olla niin keveän, notkean ja hilpeän näköinen, ja sekin\nkoetti hymyillä, jonka ei oltu koskaan ennen nähty sitä tekevän. He\nkokivat olla oikein kokka- ja leikki-puhujia ja kukin vuovasi sanoa ja\nlausua jotakin niin merkillistä, viisasta ja painavaa, että se olisi\nvoittanut suosion ja vetänyt huomion puoleensa ja saanut seuran\niloiselle tuulelle. Itsekullakin neidillä oli työtä vaatteuksestaan ja\nkukin koetti siinä suhteessa saada aikaan niin uutta ja muodinmukaista,\nkuin mahdollista oli. Jos he toisillaan näkivät jotakin uutta ja\nkuosinmukaista, niin hänkös sai seisoa tuntikaudet toisien uteliasten\nneitien edessä, jotka kilvan kyselivät, kuinka tuo noin soma ja mukava\nkuosi on syntynyt, ja mitenkä tuo ja tuo vaate on kudottu, joka on niin\nkaunista ja sievää. Nuot uteliaat eivät tyytyneetkään paljaaseen\nkatselemiseen ja utelemiseen, vaan he tahtoivat oikein käsin pidellä ja\nkoetella tuota somaa ja mallikasta vaatetta ja pukua, ja tuo\nkoetteleminen oli niin ankaraa ja pitkällistä, että tuon onnellisen\nvaatteet olivat tulla vanhoiksi jo samana päivänä, jona ne olivat\nensikerran päällä. Kaikki neidot olivat hyviä ystäviä keskenänsä,\nnauroivat toisillensa, halailivat toisiansa ja istuivat toistensa kanssa\nsylitysten, mutta kullakin heistä oli erikoinen ystävänsä, erikoisia\nasioita varten, ja tuo erikoinen ystävä oli yleisenkin ilon aikana\nkullekin kalliimpi, kuin yleinen ilo ja hupi. Sentähden halusi kukin\npäästä tuon erikoisen ystävänsä pakeille, ja kun se vaan voi tapahtua,\nsilloin ei yleinen ilo miltään maistunut. Kun nuot erikoiset ystävät\npääsivät kahden kesken, muuttui heidän ilonsa puoli suruksi ja haikeita\nhuokauksia alettiin vaihtaa. He rupesivat toisillensa kertomaan, kuinka\nsekin ja sekin tyttö oli typerä ja kuinka sekin oli huonosti pukeunut,\nkuinka joku oli pahasti puhellut ja juuri -- \"sinusta ja minusta\",\nkuinka sekin oli niin typerä, että luuli itsensä parhaaksi neidoksi koko\nkylässä, vaikk'ei ole paljon minkään väärtti. Mutta tuosta rikkaan talon\npojasta ei kumpikaan maininnut niin sanaakaan, vaikka hän oli kummankin\nmielitietty ja joka oli heissä juuri tuon surullisen rauhattomuuden\nmatkaan saattanut.\n\nNäin oli tuon rikkaan talon ainoa poika pannut pyörälle koko kylän sekä\nnuoret että vanhat ihmiset, ja tuon tiesi, tunsi ja näki poika Juho\ntäydellisesti ja tuo paisutti hänen mielensä ylpeäksi kaikkia ihmisiä\nkohtaan, ja kutkutti hänen kunnianhimoansa ihmisien turhamielisyydellä.\n\nOli kylässä kuitenkin eräs neiti, joka ei tullut hurmatuksi poika Juhon\nrikkauden ja loiston kiillosta. Hän oli erään pienen talon tytär,\nseitsemän sisaruksen joukosta, ja Elsa oli hänen nimensä. Hän yksin\npysyi rauhallisena ja tyynenä koko niin paljon liikuttavan asian\nsuhteen, eikä hänessä näkynyt mitään muutosta, ei vaatetten eikä\nmielenlaadun suhteen. Hän oli siveästi ja hurskaasti kasvatettu tyttö,\nsillä hänen vanhempansa olivat hurskaita ihmisiä; muuten oli Elsa\nkauniimpia ja sievimpiä pitäjään tyttöjä. Elsan vanhemmat olivat hyviä\ntuttuja setä Juho-vainajan ja hänen vaimonsa kanssa, ja setä Juhon\nkuoleman jälkeen kävi leski usein vanhojen tuttujensa tykönä.\n\nKylässä oli tapana neitien kokoontua pitkinä talvisina iltoina jonkun\nneidin kotia, johon kukin toi käsityötä tullessaan; toisena iltana\nkokoonnuttiin toisen, kolmantena kolmannen tykö j. n. e. Niissä he\nistuivat korkeaan puhteesen, tehden iloisesti käsitöitään, ja yhtä\niloisesti rähisten niitä näitä. Semmoisia puhde-iltamia kutsuttiin\n\"kökäksi\". Noista kökistä oli paljon hyötyä, sillä se synnytti neideissä\nsekä valppautta että kätevyyttä. Kukaan ei joutanut siellä torkkumaan ja\nitsekunkin työ tuli siellä arvostelluksi. Tyttöjen kökkään eivät pojat\nsaaneet koskaan tulla, sillä vanhat ihmiset eivät sitä sallineet\nkahdesta syystä. Jos pojat olisivat saaneet tavakseen kulkea tyttöjen\nkökissä, niin he olisivat joutuneet pois koti-ruhmon ja höyläpenkin\näärestä ja niin vierauneet omasta työstään, ja tyttöjenkään käsitöiden\nteosta ei olisi tullut mitään.\n\nEräänä iltana oli taas kylän tytöillä kökkä ja Elsakin oli siellä.\nPuheltiin ja rähistiin sitä ja tätä. Kauvan ei kuitenkaan viipynyt\nennenkuin puhe kääntyi tuohon rikkaasen poikaan, sillä se oli kiihkeä\nasia.\n\n\"Saa nähdä kuka Kanniaiselle tulee emännäksi\", sanoi eräs neiti\njoukosta.\n\n\"Olisiko tuo sitten mikään erinomainen onni?\" kysyi Elsa rohkeasti.\n\n\"Missä olisi suurempi onni tarjona jollekulle tytölle? Semmoisen talon\nemännäksi!\" sanoi joku neiti joukosta.\n\n\"Talo ja rikkaus ei ole aina ihmisen suurin onni\", sanoi Elsa.\n\n\"Elsa tulee Kanniaiseen emännäksi, kuuleehan sen\", virkkoi muuan.\n\n\"Kas minä en hänestä huolisi, vaikka paikalla tulisi kosimaan,\" sanoi\nElsa lujasti.\n\n\"Voi, voi, Elsa, mitä sinä puhut\".\n\n\"Niin minä puhun\".\n\n\"Ja minkä tähden?\"\n\n\"Sitä ei ole minun pakko tarkemmin selittää.\"\n\nTuo ja tuonvertanen puhe teki kökkääjissä niin syvän vaikutuksen, että\nheidän iloinen puheensa ja melunsa taukosi hetkeksi siihen; näyttipä\nsiltä kuin he olisivat tulleet vihamielisiksi toisilleen. Ensikerran\neläissään olivat he kuulleet lausuttavan halveksivaisia sanoja\nmahtavasta Kanniaisen poika Juhosta, ja tuo oli heistä niin outoa,\nkäsittämätöntä, harmillista ja vieläpä uhkarohkeaakin. Se kökkä ei\ntullut oikein hauskaksi, sillä itsekukin oli saanut äkki-arvaamatta\njotakin uutta miettimistä. Koetettiin teko-keinoilla saada entistä\niloisuutta vireille, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa, ja\ntavallista aikaisemmin erkausivat kökkärit jotenkin hajamielisinä.\n\nMonta päivää ei viipynyt, ennenkuin tuo Elsan kökkä-puhe oli Kanniaisen\nJuholla tietona. Neideilläkin -- kauniilla sukupuolella -- on se ruma\nvika, ett'eivät he ole kielimisestä vapaat, varsinkin kuin joku oma etu\non kysymyksessä. Joku noista kökkä-tytöistä oli katsonut soveliaaksi ja\nehkäpä edulliseksikin kertoa Kanniaisen Juholle Elsan uppiniskaiset\npuheet, joihin hän höysteeksi pani omiansa lisäksi.\n\nTuo otti Kanniaisen Juhoon kipeästi. Kukaan nuorisosta ei ollut vielä\nkoskaan rohjennut hänestä lausua muuta kuin hyvää ja olivat he kaikin\nkokeneet hänen ystävyyttänsä ja suosiotansa saavuttaa, ja nyt tuo köyhä\ntyttö-lunttu rohkenee hänestä lausua halveksivaisia sanoja. Tuo kaikki\noli enempi kuin hän jaksoi kantaa ja hän aikoi kovasti Elsalle kostaa.\n\nEnsi pyhä-iltana oli kylän nuorisolla tanssit. Kanniaisen Juho ja Elsa\nolivat myös siellä, sepä nyt on tietty. Suuri, komea sali oli\ntanssi-huoneena. Kun tanssi alkoi, otti Kanniaisen Juho Elsan\ntanssi-kumppanikseen ja vei hänen ensimäisenä permannolle. Kun hän oli\njonkun kerran hänen kanssaan pyörähtänyt, heitti Juho Elsan äkkiä irti\nja sanoi:\n\n\"Kunniani kautta! Eipä iso mahtava taida olla niinkään ylpeä kuin\nluulisi, koska olisi mahtunut tanssimaan näinkin huonoin kanssa; muutoin\nen sinua tahdo ollenkaan, minä kostin vaan\".\n\nElsa punastui. Hän älysi paikalla mistä tuo oli tullut. Hän muisti\nsilloiset kökkä-puheensa ja harmistui kovin, kun neitienkin joukossa oli\nkieliöitä, joista hän oli tähän asti uskonut paljasta hyvää. Hän ei\nollut kielijä itse ja sentähden ei hän uskonut muistakaan semmoista;\nmuutoin ei Elsa katunut ollenkaan mitä hän oli tullut Kanniaisen Juhosta\nsanoneeksi.\n\n\"Enpä minä olekaan sinulle kaupankaluksi\", sanoi Elsa ujosti.\n\n\"Jumal'auta! Jos niin olisikin, niin sinulla olisi silloin kelpaamatonta\nkaupankalua\", sanoi Kanniaisen Juho pöyhkeästi.\n\nMonenlaisia vaikutuksia teki tuo Kanniaisen Juhon pilkan-teko\nkuulioihin. Mikä punehtui harmista, mikä vihasta, sillä Elsasta pitivät\nkaikki paljon, hänen siveytensä ja sievyytensä tähden. Harvat olivat ne,\njoille tuo pilkan teko olisi iloa tuottanut, mutta oli niitäkin\nkuitenkin joku. Varsinkin erään tytön kasvoissa nähtiin loistava\nvoittoriemu, mutta sillä ilmasi hän itsensä kielijäksi ja koko nuoriso\nrupesi halveksumaan häntä. -- Nuoriso olisi tahtonut arvossa pitää sekä\nKanniaisen Juhon että Elsan, mutta he eivät odottaneet Juholta\ntuommoista käytöstä siveää tyttöä kohtaan, jonkatähden koko pila enemmän\nvähensi kuin toi kunniaa Juholle nuorison silmissä.\n\nKanniaisen Juho oli kyhännyt kokoon jonkunlaisen laulun-renkutuksen,\njonka tarkoituksena oli perinpohjin häväistä, polkea ja kukistaa tuo\nitsestään paljon pitävä Elsa. Nyt otti Kanniaisen Juho hyvin rehtevän\naseman isolla aukealla paikalla tanssi-salin lattialla. Hän pani\nmolemmat kätensä puuskaan ja toisen jalkansa etupotkaan. Siinä asemassa\nrupesi hän laulaa rallattamaan renkutustansa, samassa jalallaan polkea\nrompottaen kovasti lattiaan. Laulun ensimäinen värsy kuului:\n\n      \"Elsa-herran hame on kuin\n      Yhden-veitsen tuppi,\n      Elsa itse ihmiseksi\n      Juuri niinkuin pukki.\n      Mamselli on mahtava ja...\"\n\n\"Nytkö olen mamselli ja ensin olin herra? Ihmeellisen äkkinäinen\nmuutos!\" keskeytti hänet Elsa.\n\n\"Niin mutta herrana sinä, kerjäläinen, itseäsi pidät, vaikk'et ole\nminkään väärtti\", sanoi Kanniaisen Juho.\n\n\"En suinkaan niin tuhma ole, sillä olenhan nainen ja herrat ovat\nmiehiä\", intteli Elsa.\n\n\"Oli mitä oli, mutta:\n\n      Elsa-herran hame on kuin\n      Yhden-veitsen tuppi...\"\n\n\"Kuules Juho! Minulla on oma tekemäni hame ylläni, ja ei minun eikä\nmuiden ole tarvinnut sitä koskaan hävetä\", keskeytti häntä taas Elsa.\n\n\"Niin, mutta se on kuin yhden-veitsen tuppi\".\n\n\"Ei suinkaan, koska se on aivan samaa mallia kuin muidenkin neitien\",\nsanoi Elsa.\n\nSitten astui Juho aivan Elsan nenän alle, otti lakin pois päästään,\nkumarsi ja sanoi: \"hyvää päivää Elsa-mamselli! Miltäs tuntuu?\"\n\n\"Tuo nyt ei tunnu vähän päästä miltään\", sanoi Elsa yhtäkaikkisesti.\n\nKoko tuon rikkaan ja kunniastaan aran pojan tavattoman käytöksen ajan\noli eräs solakka, sinisilmäinen, vaalea-tukkainen poika vuoroon\nvaalennut, vuoroon punastunut. Luultavasti oli jotakin tapahtunut, joka\nei ollut hänelle mieleen, tahi likeisesti koski häntä itseänsä ja\nkenties jommasta kummasta syystä tuli hänen punastumisensa ja\nvaalenemisensa.\n\nNyt otti Kanniaisen Juho entisen rollottavan asemansa ja alkoi:\n\n      \"Mamselli on mahtava ja\n      Suuri häll' on suukin,\n      Leuka pitkä, nokka paksu...\"\n\n\"No kunniani kautta! Sinun täytyy antaa Elsalle rauha! Äläpäs tämä nyt\ntoki, jolta ei ihmiset saa enään silmiänsä auki. Elsa on kovin paljon\nparempi ja kauniimpi sinua; hän on liian hyvä sinun raa'an ivasi\nesineeksi. Vaikk'ei sinun kostosi tuumat kuulu kumpaankaan laitaan,\npaljastaahan vaan oman tyhmyytesi, mutta on tuota ilkeä kumminkin\nkuulla\", sanoi äsken mainittu vaalea-tukkainen nuorukainen, hypäten\nseisoalleen, ja siten keskeytti hän Juhon renkutuksen.\n\n\"Kuka niin on sinulle sanonut?\" kysyi Kanniaisen Juho, vihasta kiiluvin\nsilmin.\n\n\"Kaikki meistä, joilla on vähänkään kunnian ja rehellisyyden tuntoa\",\nsanoi vastustaja.\n\n\"Nähdäänpä! Köyhä sinä olet itsesikin, saatikka sitten muiden puolesta\n\"pulmahin\" virkaa pitämään\", sanoi Juho ja käveli vastustajaansa kohden,\nnyrkki pystyssä.\n\n\"Minäkö köyhä? Sen sinä valehtelet. Meillä on kodissa kaikkina aikoina\nollut elämän tarpeet omasta ta'asta, emmekä ole kuuna herran valkeana\ntarvinneet sinulta eikä sinun kodistasi saada pennin apua, eikä meidän\nole koskaan tarvinnut _kourakaupalla_ omaisuudellemme lisää hankkia\",\nsanoi uhattu.\n\n\"Kourakaupalla!? Mitä se sana tietää?\" sanoi Juho ja laski nyrkkinsä\nalas; samassa hän vaaleni nähtävästi.\n\n\"Sen merkityksen sinä mahdat itse parhaiten tietää\", sanoi hänen\nvastustajansa umpikuljuisesti.\n\n\"Sinä tarvitset saada kalloosi, mokoma lurjus\", sanoi Kanniaisen Juho ja\ntörmäsi vastustajansa päälle, mutta samassa töyttäsi pari rivakkaa\npoikaa häneen käsiksi ja viedä nujuuttivat hänen aika kyytiä ulos,\nsysäsivät hänen porrasten päähän, palasivat huoneesen ja panivat oven\nlukkoon. Sinne jäi tuo mahtava ja rikas Kanniaisen Juho hammasta\npuremaan, nyrkkiänsä puristelemaan ja uhkaamaan.\n\nElsa pillahti nyt itkemään. Hän oli koettanut olla luja, silloin kun hän\noli itse hävyttömyyttä vastapäätä. Hän tunsi itsensä syyttömästi\nloukatuksi ja sorretuksi ja siinä hän voi kyllä kestää, mutta hän tunsi\nmyös itsensä puolustetuksi ja sitä hän ei voinut kestää, se särki hänen\nsydämensä.\n\nToiset kokivat häntä lohduttaa minkä voivat ja pyysivät, ett'ei hän\nolisi millänsäkään noin mitättömistä puheista ja parjauksista, sillä\njokainen muka hyvin kyllä tiesi miten asiat oikeastaan olivat.\n\n\"En minä hänen pilkkansa tähden itke, mutta minun on niin paha tahi hyvä\nmieleni; en minä itsekään oikeen tiedä mitenkä se on\", sanoi Elsa\nitkunsa seasta.\n\nPelimanni kehoitettiin sompastaan päästämään oikein iloinen polska, että\nsaataisiin iloisessa tanssissa nuot surumielet haihtumaan, ja pelimanni\nalkoikin koko mahdillaan sysätä iloista kansallis-polskaa, ja niin\ntanssi aloitettiin uudestaan. Mutta jos kuinkakin olisi koetettu, ilo ei\nvaan nyt ilolle tuntunut, kaikkien mieli oli apea ja alakuloinen, sillä\nniihin oli painunut jotakin outoa, joka siellä painoi.\n\nKun tuo teko-ilo ei luonnistunut, kuiskasi tuo Elsaa puollustava poika\njotakin pelimannin korvaan ja hän rupesi paikalla sysäämään \"Porin\nmarssia\" ja koko nuoriso ymmärsi mitä tuo merkitsi. Kynsi kansi lähti\nnyt pois tansseista, ja niin ne tanssit loppuivat.\n\nAsian selkeydeksi olkoon mainittu, että Elsa ja hänen puoltajansa\nkuulutettiin avioliittoon seuraavana sunnuntaina, eikä kummaltakaan\ntullut koskaan syytä katua kauppaansa ja he olivat elämänsä ajan koko\npaikkakunnassa kunnioitettuja ihmisiä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKunnian kukkula.\n\n\nTuon tanssi-tapauksenkos perästä kylän nuorisolle jauhamista tuli.\nEnsinnäkin iljetti heitä Kanniaisen Juhon käytös Elsaa kohtaan, sillä\nheidän aikanaan ei ainakaan oltu koskaan nähty sievää tyttöä noin\nkohdeltavan. Minkätähden tuo sinisilmäinen poika etupäässä tunsi\nolevansa velvollinen Elsaa puolustamaan ja pelastamaan ra'an ja\ntunnottoman pilkkaajan käsistä, selkeni pian itsestänsä, kun he\nkuuluutettiin avioliittoon. Mutta se ei selvennyt heille, mitä tuo\n\"kourakaupalla\"-sana merkitsi, jonka Elsan sulhanen oli Kanniaisen\nJuholle sanonut ja joka sana oli niin pahaa Juhossa vaikuttanut. He\nkoettivat kaikilla keinoilla, ystävien oikeudellakin, saada tietoonsa\nElsalta ja hänen sulhaseltansa tuon sanan perustusta, mutta turhaan,\nasia pysyi vaan yhtä pimeänä kuin ennenkin, sillä vaaditut eivät\nantaneet minkäänlaisia selityksiä.\n\n\"Aikapa sen näyttää\", oli Elsa vaan eräälle ystävälleen lausunut, kun\ntämä kovin häntä kahdenkesken uteliaisuudellansa hätyytti. Siinä\nkaikki.\n\nLuultavasti oli Elsalla ja hänen sulhasellansa tieto siitä rikoksesta,\njonka Kanniaisen Juho oli setänsä kuolema-hetkellä tehnyt, ja tuo tieto\nlienee heille kulkenut setä-Juhon lesken kautta, joka -- niinkuin jo\ntiedämme -- usein seurusteli Elsan vanhempien kanssa. Elsa, sulhasineen,\npiti tuon salaisuuden tarkasti hammastensa takana, heittäen todellakin\najan vastattavaksi ja selvitettäväksi ne kysymykset, joihin heiltä\nvastausta vaadittiin, ja se ehkä olikin paras keino.\n\nNiin tuo rettelö loppui ja vähitellen joutui koko asia unhotuksiin.\nKanniaisen Juhokin rupesi itseänsä sievemmästi käyttämään nuorison\njoukossa, sillä hän selvästi huomasi, ett'eivät neidet ja toiset\nnuorukaiset hyväksyneet hänen käytöstänsä. Nuoriso piti taas Juhon ennen\npitkää samassa arvossa kuin ennenkin, kun näkivät hänen parantaneen\nelämänsä.\n\nKanniaisen Juho rupesi nyt naima-hommaan. Oli pitäjäässä maan valio,\nrikas talo, jossa oli Kaisa niminen tytär. Hän oli talon haltiain ainoa\ntytär, vaan ei ainoa lapsi, sillä heillä oli myös yksi poika. Kaisan\nvanhemmat olivat siivoa väkeä, mutta sen hekin kyllä tiesivät, että he\nolivat rikkaita. Kun Kaisan isä sattui joskus olemaan vähän hiplakassa,\npuhui hän silloin, kuinka onnellisen naimisen se saa, joka voittaa\nKaisan -- sydämenkö? Ei vaan, joka voittaa Kaisan hänen -- isältään.\nSilloin luopuisi muka tuhansia myötäjäisiksi. Hyvin kyllä ymmärrettiin\nmitä tuohon Kaisan voittamiseen tarvittiin pääasiallisesti, nim. --\nrahaa -- rikkautta. Vaikka he olivat siivoja ja kaikilta kunnioitettuja\nihmisiä, täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidän katsanto-ja\nkäsitys-tapansa olivat aikojen kuluessa tulleet hiukan itsepintaisiksi\nja -- teidän luvallanne sanoen -- typeriksikin, ja tuo oli tapahtunut\nheidän rikkautensa vuoksi. Sentähden eivät he koskaan voineet katsoa\nihmissydämeen, sillä siinä oli aina edessä joko rikkaus tai köyhyys,\njoiden tähden ihmiset näyttivät heidän silmissään aina sennäköisiltä,\nminkälaiset rinta-varustukset kullakin oli. Noiden rinta-varustuksien\nylitse katselivat he ihmisiä, niinkuin kuvapatsaita, vaan ei niinkuin\neläviä, tunnokkaita ihmisiä. Jos jonkun rintavarustukset olivat tehdyt\nrikkaudesta, rahasta, tavarasta, viljasta, karjasta, näytti niiden\ntakana olija heistä pitkältä kulta-möhkäleeltä mutta oliko jonkun\netuvarustukset raketut paljoista lapsista työstä, vaivasta, hiestä,\nkärsimyksistä, kyyneleistä ja tyhjistä kukkaroista, silloin ei niiden\ntakana olija Kaisan vanhempien silmissä näyttänyt kuin laho-kannolta,\njoka saisi mädätä ja kaatua, mitä pikemmin sen parempi, pois tuosta\ntieltä ja ihmisien vaivoina olemasta. Semmoinen katsantotapa Kaisan\nvanhemmilla oli. --\n\nMitä itse Kaisaan tulee, oli hän siveä, helläluonteinen ja kaikin puolin\nmoitteeton tyttö. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, ett'ei Kaisa ollut\nperinyt vanhempiensa katsanto-tapaa ihmisien tuntemisessa, sillä:\n\"sukuhunsa on suopetäjä\" ja \"omena ei kauas puusta putoa\".\n\nTuommoiset olivat ne ihmiset, joiden tykö Kanniaisen Juho kääntyi\nnaima-tuumissaan. Edeltäpäinkin jo voimme arvata, että Juhon asiat hyvin\nmenestyivät sekä vanhempien että tytön luona. Olivathan he rikkaita\nkahden puolen; siinä oli kylläksi, sillä ihmis-sydän, tuo sisällinen\nihminen, ei tullut kysymykseenkään kummaltakaan puolelta. Päätä pahkaa\ntehtiin naima-liitto ja siitä liitosta iloittiin molemmin puolin, mutta\niloakin iloisempaa oli Kanniaisella, sillä siellä tiettiin talon jo\nennestäänkin suurien varojen saavan tuossa kaupassa runsaan lisäyksen.\n\nOlipa Kanniaisellakin kuitenkin niitä, joita ei enään mitkään ilot\niloittaneet. Ne olivat Laurin vaimo ja setä-Juhon leski. Kärsivä\näiti-parka tiesi aivan hyvin, ett'ei veriruskea rikos lähde pois eikä\nlakkaa kostoa huutamasta sillä, jos uutta lisä-rikkautta tuodaan taloon,\nvaan että siihen tarvitaan totinen katumus ja elämän parannus ja\nrikoksen sovittaminen; semmoisia ei ollut isällä eikä pojalla, ja siitä\nymmärsi, siitä huomasi äiti, että koston käsi ei ollut poistettu,\nnäyttäköönpä elämä kuinkakin loistavalta ja lupaavalta tahansa.\n\nVainajan leski suri kovin miehensä kuolemaa. Entinen tahi oikeammin\nnykyinen koti tuntui hänelle kaiken haaran kautta ikävältä ja kolkolta.\nHän tiesi ja tunsi selvästi tunnossaan, että hänelle oli tehty paljon\nvääryyttä: hänen omaisuutensa oli anastettu yhdellä tahi toisella\ntavalla: hänen rahansa olivat varastetut, ja ett'eivät varkaat olleet\nmistään muualta kotoisin kuin kotoa, sen hän hyvin kyllä tiesi, sillä\nhänelle oli jäljestä päin ilmestynyt vissejä merkkejä siihen, vaan ei\nkuitenkaan niin riittäviä, että olisi asian toteen saanut. Kolkko,\nraskas oli hänen elämänsä noiden tähden talossa, jossa häntä muka\nsuuresta armeliaisuudesta ylönkatseellisesti hoidettiin ja elätettiin.\nHän olisikin jo aikoja mennyt tipotiehensä koko talosta, sillä hänestä\ntuntui paremmalta elää vaikka kiven raossa kuin tuommoisessa vääryyden\npesässä, mutta hänen kälynsä murheellinen ja kituva tila pidätti häntä\npysymään paikallansa, sillä hänen kävi kovin sääliksensä käly-parkaansa,\njolla ei ollut yhtään ihmistä koko talossa, jolle hän olisi saattanut\nsydämensä avata.\n\nMitä siitä oli. Noiden kahden olennon murheellinen ja raskas tila ei\nvoinut vähääkään masentaa sitä iloa, mikä isällä ja pojalla oli taas,\nkohti tulleen uuden onnen tähden. Kanniaisen talossa oli nyt vaan paljon\nhommaa tulevien häiden tähden, jotka piti saada komeat jos komeat niin\nrikkaalle naima-miehelle ja naitavalle kuin heistä kumpikin oli. Mitäpä\nsiitä jos talon emäntä makasikin vuoteessa liikkumattomana ja läheni\nloppuansa. Mitäpä siitä jos setä Juhon leski olikin iloton ja raskaalla\nmielellä, sillä hänen rahansa ja muut tavaransa olivat hyvässä tallessa,\nyllä pitämässä suvun kunniaa, ja toista oli tulossa. Ei nyt joutanut\nlukua pitämään kahdesta nurrusunterista, he saivat elää ja olla kuten\nheidän halutti; tässä oli muita parempiakin tehtäviä ja toimitettavia.\n\nMäärätty hääpäivä tuli. Suuri, mahtava ja lukuisa häävieras-joukko\nkokousi taloon. Vihkimys toimitettiin tavallisilla kirkollisilla\nmenoilla. Sen jälkeen kääntyi parikunta selin salin peräseinään ja\nhääväki rupesi onnea toivottamaan nuorelle parikunnalle, pappi edellä,\nmuut jäljestä.\n\nJuuri kun onnentoivotus oli alkanut, tuli talon piika-tyttö kiireesti\nhää-huoneesen ja katseli hätäisesti ympärillensä. Viimein hän sukelsi\nväkijoukon lävitse erääsen nurkkaan; siellä oli setä Juho-vainajan\nleski.\n\n\"Emäntä käski teidän kiiruusti tulla hänen tykönsä\", kuultiin pii'an\nkuiskaavan lesken korvaan.\n\nLeski ja piika lähtivät heti.\n\nSairaan kamariin tultuansa, havaitsi leski heti, ett'ei hänen kälynsä\nloppu ollut kaukana. Sairas viittasi piika-tytön poistumaan ja hän\ntotteli. Kun he olivat jääneet kahden kesken, sanoi sairas heikolla\näänellä:\n\n\"Minä tunnen lasini jo juosneen tyhjille. Minun omaatuntoani painaa\nhirmuinen salaisuus, jota en ole tohtinut kenellekään ilmoittaa, mutta\nminä en tohdi sen kanssa mennä Jumalan tuomioistuimen eteen, jos en minä\nsitä ilmoita. Minulla ei ole yhtään ihmistä koko maailmassa muita kuin\nsinä, rakas kälyni, jolle voisin sydämeni avata, mutta sinultakin on\nminun täytynyt salata tähän asti tuo hirmuinen omantunnon vaivani. Voi\nrakas kälyni! Sinua on julmasti petetty ja -- varastettu...\"\n\n\"Minä tiedän sen\", keskeytti hänet leski.\n\n\"Niin mutta et tiedä kuka varas on. -- Oi, Jumalani, mitä minun täytyy\nilmoittaa! Varas on minun -- minun poikani\", sanoi emäntä ja raukesi\nvoimattomuuteen.\n\n\"Minä olen jo kauvan aavistanut rahojemme varkaan olevan kotoa, mutta en\nole osannut ajatella, että varas olisi juuri poika Juho. Paremmin olen\ntuota ilkitekoa luullut Laurin työksi\", sanoi leski.\n\n\"Lauri ei sitä ole tehnyt, mutta ei hän ole parempi kuin poikakaan,\nsillä hän tiesi heti asian tapahduttua poikansa ruman teon ja hän vaan\niloitsi siitä. Oikeastaan onkin tuo kauhea rikos Laurin syy, sillä hän\non pienestä pitäin puollustanut lastemme rikoksia ja herättänyt heissä\nahneuden himoa, ja nyt se on mennyt jo niin kauas. Tuo on tehnyt kovin\nkipeää sydämelleni, mutta minun on täytynyt kaikissa vai'eta ja mykkänä\nkantaa raskasta suruani. Minä en kestänyt sitä ankaraa sydämeni tuskaa,\njoka jo kauan, yötä ja päivää on raskaana taakkana painanut minua. Minun\nterveyteni, voimani ja henkeni ovat riutuneet murheesta lasteni tähden\nja pian ovat minun vaivani ja murheeni loppuneet. Kenties onkin se\nparas, kun pääsen pois, näkemästä sitä vanhurskaan Jumalan kostoa, joka\nheitä vielä kerran kohtaa, sillä ei Herra jätä rankaisematta niin\nsyvään turmelukseen langenneita. Ainoa keino tuon rangaistuksen\nvälttämiseen olisi totinen parannus ja katumus, mutta minä pelkään sen\nheiltä jäävän tekemättä, sillä tämän maailman elämän suru ja rikkauden\nhimo on heidän sydämiinsä jo niin syvälle juurtunut, ett'ei siellä ole\nenään siaa paremmille tunteille -- -- jospa he kuitenkin vielä\nheräisivät, jospa he saisivat silmänsä auki ennenkuin heidät saavuttaa\najallinen ja ijankaikkinen kosto, -- Jumalani, voi, voi!\" vaikeroitsi\ntuo kuolemaisillansa oleva, miestänsä ja lapsiansa säälittelevä ja\nrakastava äiti.\n\n\"Millä ajalla poika Juho teki tuon ruman työnsä?\" kysyi leski.\n\n\"Voi Jumalani! Juuri setä vainajan kuolema-hetkellä. Sepä se tekee\nrikoksen raskastakin raskaammaksi. Siitä sen selvästi näkee, kuinka\nsyvälle turmelus on istunut ja istutettu, kun saattaa juuri samalla\nhetkellä mennä varastamaan, jolloin toinen kutsutaan Jumalan\ntuomioistuimen eteen tiliä tekemään töistänsä. Oi Jumalani! Semmoinen\nomatunto on paatunut; se on jo poltinraudalla merkitty. Voi, voi! Se on\nkauheaa ajatella\".\n\n\"Rakas kälyni!\" sanoi leski. \"Minä pyydän sinua: älä vaivaa heikkoja\nsielusi ja ruumiisi voimia noin surullisilla ajatuksilla. -- Ne\nheikontavat sinua. Heitä kaikki Jumalan käteen, Hän toimittaa kaikki\nparhaiten\".\n\n\"Voi, voi! Minä en saa niitä ajatuksia pois mielestäni, puolisonna ja\nlasten äitinä. Minä rakastan ja -- -- kärsin paljon, kovin paljon --\nvoih -- voih\", puheli sairas heikolla äänellä ja samassa vaaleni hän\naivan kalpeaksi ja kuollon kalvo peitti hänen himmeät ja\nriutuneennäköiset silmänsä.\n\nLeski näki kälynsä lopun lähestyvän. Sentähden juoksahti hän toisesta\nhuoneesta käskemässä sen piikatytön, joka häntä oli käynyt sairaan tykö\nkäskemässä ja joka oli sairasta jo pitemmän aikaa hoitanut.\n\nKun he tulivat sairas-huoneesen, ei sairas jaksanut enään puhua. Hän\nojensi kätensä kälyllensä ja leski otti sen omaansa. Siihen jätti hän\nkätensä lepäämään hermotonna ja rupesi tekemään loppua. Tovin ajan\nperästä ei hän ollut enään elävien joukossa. Leski olisi toimittanut\nsanan muillekin, mutta ei hänellä ollut siihen aikaa.\n\nKun leski ja piikatyttö olivat enimmästä surustaan ja itkustaan\ntyyntyneet, menivät he hää-huoneesen. Siellä eli iloinen melu ja pauhu.\nEi yksikään häätuvassa olijoista osannut aavistaakaan, että eräs sydän\njuuri oli katkennut siitä syystä, josta isä ja poika ehkä juuri\nparahillaan sydämestänsä iloitsivat, nimittäin väärän tavaran ja\nrikkauden saamisesta.\n\nKun Lauri havaitsi pii'an ja lesken silmien olevan vesissä, käveli hän\ntytön ohitse ja nykäsi häntä hihasta mennessään. Tyttö ymmärsi\nnykääsemisen ja lähti jälkeen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi Lauri, kun olivat tulleet kahden kesken.\n\n\"Emäntä on kuollut\", sanoi tyttö itkunsa seasta.\n\n\"Eikö muuta? Se ei ollut mikään odottamaton asia\", sanoi Lauri\nyhtäkaikkisesti.\n\n\"Niinkö sanotte?! Eikö siinä jo ole syytä suruun? Voi, voi! Emäntä oli\nniin hyvä\", sanoi tyttö, kummastuksissansa isäntänsä kylmästä\nkäytöksestä noin surullisia uutisia kuullessansa, yhä vielä itkeä\ntyrskien.\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta hän oli jo kauvan kivuloinen; ei ollut muuta\nodottamista. Rauhoitu nyt jo! On sopimatonta itkeä näin paljojen\nvierasten aikana ja tämmöisissä pidoissa. Meidän on unhottaminen tänään\nsurulliset asiat\", sanoi Lauri, ikäänkuin korjaten tytön mielestä\nsopimatonta ensimäistä puhettansa, mutta joka ei ensinkään tullut tytön\nmielestä korjatuksi. Tuon sanottuansa, lähti isäntä pois, mutta tyttö\njäi itkeä nyhkimään.\n\nSillä välin oli hääväki havainnut lesken surullisen tilan ja kääreytynyt\nhänen ympärillensä. He kyselivät syytä hänen ja tuon pii'an suruun, joka\nisännän jäljessä meni toiseen huoneesen. Leski selitti heille, että\ntalon emäntä oli juuri kuollut ja että tuo tapaus oli heidät tehnyt\nsurumieliseksi.\n\nSilloin olivat häämenot sillä rajalla, että häätanssi olisi pitänyt\njuuri aloittaa, kun tuo kuollon sanoma levisi hääväkeen. Tuo tieto teki\nheihin syvän vaikutuksen. He tulivat kaikin alakuloisiksi ja\nnuorisoltakin näytti tanssihalu kokonaan loppuneen.\n\nJuuri kuin tuo alakuloisuus oli hääväessä korkeimmallaan, tuli Lauri\nhäähuoneesen. Harmikseen havaitsi hän hääväen saaneen tiedon asiasta,\njonka hän oli huolellisesti aikonut heiltä salata ja jota hän oli\ntytönkin kieltänyt kenellekään sanomasta. Pelimannit olivat jo ennen\ntuota surullista uutista viritelleet viulujansa, lumputelleet niitä\nsormillansa ja tavasta päräyttäneet niistä jonkun mieleisensä\netusäveleen, ikäänkuin kutkuttaaksensa tanssihaluisten korvia ja\nherättääksensä heissä intoa kohta alkavaan huimaavaan työhön. Mutta tuo\nkuollon sanoma oli heiltäkin vienyt kaiken peli-innon: viulut riippuivat\nmykkinä seinällä nauloissaan ja pelimannit istuivat \"allapäin, pahoilla\nmielin, kaiken kallella kypärin\", hekin mykkinä ja miettivän näköisinä\nja koko hääväessä vallitsi semmoinen alakuloisuus, että olisi noiden\nhäiden luullut muuttuneen peijaisiksi, ainoastaan joku nuorukainen tahi\nneito loi kysyvän ja samassa pelkäävän silmäyksen joko pelimanneihin\ntaikka heidän soittoneuvoihinsa.\n\nHeti ensi silmäyksellä huomasi Lauri, mikä tuon alakuloisuuden oli\nsynnyttänyt. Hän tuli keskelle häähuonetta ja siis keskelle tuota\nalakuloista hää-joukkoakin ja silmäeli synkästi ympärilleen, nähtävästi\nhaparoitsi hän jotakin kokoon, sanoaksensa sen sitten vieraillensa.\n\n\"Hyvät vieraat! Miksikä te olette nyt niin hiljaa ja surullisen\nnäköisinä kuin hautajaisissa?\" sanoi Lauri, tovin mietittyänsä.\n\n\"Eivätkö nämät häät ole tavallansa muuttuneetkin hautajaisiksi?\" sanoi\njoku viimein vierasten joukosta.\n\n\"Hyvät ystävät! Ei niin. Tosin tuo tapaus on jotenkin surullinen, vaan\nei mikään odottamatoin. Hänen aikansa oli tänään, meidän huomenna. Älkää\nantako sen iloanne häiritä, sillä nyt on häät, hautajaiset pidetään\nsitten kun niiden aika tulee. Antakaa vaan, pelimannit, sompanne keikkua\nja kielien laulaa!\" sanoi ja kehoitti Lauri.\n\nPelimannit ottivat viulut seinältä ja rupesivat niitä taas\nvirittelemään. Sitten he rupesivat koettelemaan, löytyisikö niissä vielä\nnäinkin surullisena aikana iloisia säveliä, mutta tuo koetteleminen ja\ntunnusteleminen kävi heiltä niin arasti ja ujosti, kun he olisivat\npeljänneet jonkun koston taivaasta lankeavan heidän päällensä.\n\nTuohon yhtyi vielä se kumma, että nyt juuri nousi ankara ukon-ilma,\nsillä kesä oli kauneimmallansa.\n\nJuuri kuin pelimannit päästelivät viuluistansa ensimäisiä tanssin\nsäveliä, tärähti hirmuinen ukkosen pamaus. Tuota odottamatonta uutta\nestettä, uutta omantunnon säikyttäjää, säikähtivät pelimannit niin, että\ntoiselta heistä putosi viulu lattialle ja kaikki hääväki tyhmistyi kovin\nja itsekukin lysmistyi ja kyyräysi mihin suinkin pääsi, mutta pois nyt\nvaan kunkin teki mieli keski-lattialta. Laurikin säikähti tuota\nodottamatonta kohtausta niin, että hän jäi seisoa tollottamaan keskelle\nlattiaa, eikä hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa.\n\nSe, joka ensiksi toipui hämmästyksestä, oli sulhanen. Häntä harmitti\nkovin nuot häille niin sopimattomat ja odottamattomat vastakohdat kuin\nkuolema ja ukon-ilma olivat, jotka näyttivät ikäänkuin liittoontuneen\nyhteisillä voimilla turhaksi ja surulliseksi tekemään hänen kunnia- ja\nilopäiväänsä. Hän ei olisi mielellänsä nähnyt noiden tapausten noin\nsyvästi vaikuttaneen vieraisiin, eikä pelimanneihin, kuin se kumminkin\nnyt oli tehnyt, ja tuota surullista tilaa oli hän nyt mielestänsä\nvelkapää kaikin tavoin poistamaan ja hajoittamaan.\n\n\"Miksi te kaikin olette noin säikäyksissä ja murheellisina?\" sanoi hän.\n\"Luonnollisia asioitahan kuolema ja ukkonen ovat, joita kumpaakaan emme\nvoi surullamme olemattomiksi tehdä. Alotetaan tanssi! Jumala tietää\nmeidät kaikkein olevan syntisiä ihmisiä, vaikk'emme tanssisikaan.\nPelimannit, alkakaa!\"\n\nPelimannit alkoivat taas pelvolla ja varovasti päästellä viuluistaan\nsäveliä, mutta niin arasti ja hiljakseen kuin olisivat he varoneet,\nett'ei Jumala olisi kuullut tuota heidän synnillistä työtänsä,\njonkalaisena he olivat omissatunnoissaan oppineet sen lapsuudesta opitun\nkäsityksen ja opin mukaan pitämään, mutta joka heille muutoin oli niin\nmieluista työtä. Tuota arkuutta ja pelkurimaisuutta enensi heissä vielä\nyhä uudistetut ukkosen jyrähdykset, jolloin he aina uudestaan\nsäpsähtivät, vetivät niskansa kyyryyn ja hiljaa siunailivat. Koko\nhääväki siunaili myös joka kerta kun salahma välähti, jonkatähden koko\ntuossa suuressa ihmis-joukossa ei kuulunut muuta kuin yhtä ja samaa\nässän sihinää. Kun kaikki olivat noin arkana ja hartaana, niin\nitsestäänhän seurasi se, että pelin yritykset raukesivat nyt joka uuden\njyrähdyksen aikana. Tuo ukkonen näyttikin tällä kerralla olevan hyvin\ntyly häämenoja kohtaan, sillä se ei leppynyt eikä talttunut yhtään\nsulhasen lepytys-puheesta, eikä hääväen hartaista siunauksista, vaan\njyräytteli, paukautteli ja salamoitsi kelpo lailla kaikista niistä\nhuolimatta. Päälle päätteeksi oli ukkonen tällä kerralla tuiki\npitkäveteinen ja harvatoiminen, sillä pilvet kulkivat hyvin hitaasti,\npamaukset ja salahmat olivat harvat, mutta sen ankarammat, ja seuraus\noli, että pelimannit eivät uskaltaneet pelata enään ensinkään noin usein\nuudistettujen ankaroiden muistutuksien tähden; he panivat viulunsa taas\nseinälle naulaan ja odottivat pelvolla mikä tuosta viimeinkin tulisi.\n\nMutta \"pää se tulee vetävälle\", ja niinpä kävi tässäkin. Pilvet menivät\nkumminkin ohitse, vaikka hitaastikin, jyrähdykset ja salahmat alkoivat\nkuulua ja näkyä yhä etempää pohjoisesta ja taivas alkoi selvetä ja\nkirkastua.\n\n\"Nyt ainakin uskallamme alkaa tanssin; ottakaa pelimannit viulunne ja\nalkakaa! Jos ikämme olemme noin arkoja, niin emme saa tanssia koskaan\nnäissä häissä\", sanoi sulhanen.\n\nSulhasen kehoitus tuntui nyt jo häävierasten mielestä oikeutetulta.\nTaivas näytti selkenevän ja ukkosen jyrähdykset kuuluivat jo kaukaa\npohjoisesta. Tuo äkkinäinen kuollon sanomakin oli mielissä laimennut ja\nvakaantunut. Jaksettiin nyt jo maltillisesti ja tyyneesti ajatella, että\nkuolema on välttämätön kaikille ihmisille, ja niin heille itselleenkin.\nSen vuoksi ei se tuntunutkaan heistä enään niin hirmuiselta ja oudolta,\nkuin se äskettäin oli tuntunut. Siis tuo vast'ikään niin tunnokas ja\nkuoleman pelvosta harras joukko oli vaaran poistuttua valmis vaihtamaan\näskeiset surulliset, lannistavat ja säihkyvät tunteensa ja ja\najatuksensa iloisempiin käytännöllisiin toimiin, -- tanssiin.\n\nEsitys siis hyväksyttiin yleisellä suostumuksen äännähdyksellä. Sulhanen\nja morsian rupesivat ylkäpojista ja morsianpii'oista lajittelemaan\npareja, sillä semmoinen oli paikkakunnan tapa, että heidän tuli sulhasen\nja morsiamen kanssa yhtenä alkaa häätanssi, jota kuitenkin puhemies\nmuorinsa kanssa etunenässä johti. Kun parit oli saatu valmiiksi, mentiin\ntoiseen huoneesen, jossa ne lopullisesti järjestettiin peräkanaiseen\nriviin. Pelimannit asettuivat etummaisiksi, ja päästivät soittimistansa\niloisen häämarssin. Samassa lähtivät he astelemaan edellä häähuoneesen,\nja koko parillinen nuoriso-joukko marssi ryhdikkäässä tahdissa perässä.\nHäähuoneesen tultuansa marssivat he renkaassa ympäri huoneen, mutta\npöydän päähän tultuansa seisahtuivat pelimannit ja samassa koko joukko.\nPelimannit istuivat pöydän päähän ja virittelivät viulujansa muiden\nseisoessa parittain siinä paikassa, mihin kukin oli jäänyt.\n\nTapa oli semmoinen, ett'eivät tanssin aloittajat lähteneet liikkeelle\nensimäisen eikä toisenkaan pelin yrityksen jälkeen, mutta vasta\nkolmannella. Sillä välin virittelivät pelimannit viulujansa, ikäänkuin\nmielipahoissaan kuin ei tuokaan muka kelvannut, vaikka he kokivat\nparastansa panna.\n\nJuuri kuin pelimannit oikein haltioissaan laskettivat kolmannen\npolskansa ilmoille ja kun tanssin aloittajat olivat kumartaneet\ntoisillensa, ja ottaneet muutamia tahdikkaita askeleita, tapahtui niin\nhirmuinen räjähdys, että koko huone vapisi perustuksiansa myöden\nniinkuin sarpa virrassa. Kartanon puoleinen seinä näytti lentävän\nkaikenni pois, sillä se sujui ja lainehti juuri kuin joku vaippa. Joka\nliite näkyi silmän räpäyksen ajan lävitse ja niistä näytti tuli pursuvan\nhuoneesen. Morsius-kruunu päässä oleva morsian sai niin kovan täräyksen,\nettä hänet täytyi tunnottomana kantaa toiseen huoneesen. Häähuoneen\ntakassa oli kiehumassa kauhean iso kahvipannu. Tuon räjähdyksen\ntapahtuessa kimahti se tiukealla äänellä ja samassa silmän räpäyksessä\nilmestyi sen kylkeen peukalon pään kokoinen reikä, niin pyöreä ja sileä,\nettä se oli juuri kuin sorvattu. Siitä rupesi kuuma kahvi hölisemään\nkuumaan poroon, ja siitä syntyi semmoinen pauhu ja porina, ettei kukaan\nhuoneessa olija voinut toisensa puhetta kuulla. Eipä paljon paremmin\nollut näkemisenkään kanssa, sillä kuuma höyry ja tuhka täytti huoneen\ntuokiossa. Se tunkeusi ihmisien henkeen ja silmiin, niin ett'eivät he\nkyenneet muuta tekemään kuin ähkimään, puhkimaan, yskimään ja silmiänsä\nsuojaamaan tahi raapimaan. Eräs vanha ukko sattui tuon iskun aikana\nistumaan takan luona tuolilla. Hän oli juuri pannut tupakkaa\nmessinkihelaiseen ja lyhytvartiseen niveräpiippuunsa. Hän oli sytyttänyt\nsen takasta otetulla valkealla, ja veteli siinä lepeellisesti savuja.\nTuon räjähdyksen sattuessa kirposi piippu ukon suusta. Se pingahti\nensinnä takanperään, sieltä lattialle, ja siinä se hyppeli kuin papu\nrummun pohjalla. Ukko paljahti tuolineen kumoon, ja hänen tukkansa oli\nsyttynyt palamaan. Hän oli senverran toperruksissa, ettei hänellä\nitsellään olisi ollut älyä sitä sammuttaa. Mutta kaikeksi onneksi oli\neräs kokki niin luja, että hän heti sai käteensä suuren vaskikauhan,\njonka sama iili oli hänen kädestänsä pois lyönyt. Sen pisti hän vettä\ntäyteen ja holvasi sen ukon päähän. Siitä sammui ukon tukka ja hän\nitsekin selveni tuon kylmän ja runsaan kasteen saatuansa, mutta hyvin\nhän sanoi korviansa kirvelevän. Rupesipa tuo avulias kokkikin, joka ukon\npään sammutti, jäljestäpäin kipuansa ja pahoinvointiansa valittelemaan.\nSiellä täällä sai aina joku jonkunlaisen komauksen, pyyhkäyksen,\nnyhjäyksen tai survauksen ja noiden tähden oli ihmisiä siellä täällä\nnurin narin ja hämmästys oli ensimältä niin suuri, ett'ei tietty mitä\najatella ja tehdä.\n\nLukia kai tahtoisi tietää, mistä tuo räjähdys tuli. Ennestään jo\ntiedämme olleen kovan ukonilman juuri silloin kun ensikerran tanssia\naivottiin aloittaa. Vaikka ukon-ilma näytti jo menneen sivu, oli\nkuitenkin eräs sen haara eli piili tullut vielä jäljestä, ikäänkuin\nkatsomaan kuinka pysyväinen tuo äsköinen ihmisien katumus ja jumalisuus\noikeastaan oli.\n\nUseissa paikkakunnissa on kansalla se tapa, että Juhannukseksi tuodaan\nmetsästä kotia pitkä sirokuusi. Se kuoritaan puhtaaksi, joka on mahlan\naikana helppo tehdä. Latvaan jätetään tupsu ja sitten pystytetään kuusi\nkeskelle kartanoa, jossa se saapi sitten olla tulevaan Juhannukseen,\njolloin uusi kuorittu kuusi poistaa vanhan.\n\nTuommoinen uljas kuorittu kuusi oli Kanniaisenkin kartanolla. Kesä oli\njo siksi kulunut Juhannuksesta, että kuusi oli kuivunut kokonaan. Tuohon\nkorkeaan nirkkoon oli ukkosen jälki-iilin mieluinen iskeä. Ja kun kuiva\npuu oli huono johdattaja, repäisi salahma sen tuhansiksi pirstaleiksi.\nJoku häävieraista oli toperruksistansa sen verran selvennyt, että oli\nkontturoinut ulos. Sieltä palatessaan toi hän sen ilo-sanoman\ntyhmistyneelle väelle, että ukkonen oli särkenyt kartano-kuusen. Tuo\ntieto loi hieman lohdutusta säikähtyneiden ihmisien silmiin, sillä asia\nalkoi näyttää aivan ihan luonnolliselta. Mentiin miehissä ulos katsomaan\ntuota ihmettä ja kummaa. Siellä havaittiinkin tuo vasta saatu viesti\ntodeksi ja paljon muuta oikeaa keksittiin siellä. Kuusi oli hävinnyt\naivan maata myöden. Kuusesta lähteneitä sirpaleita oli ukkosen iili koko\njoukon paiskannut häähuoneen seinään. Toiset niistä olivat seinässä\npystyssä juurikuin moukarilla lyödyt vaajat; toiset taasen olivat\nsattuneet lappeelleen seinään ja olivat uurtaneet syviä vakoja ja uria\nsiihen.\n\nKaikki nuot havainnot tekivät sen, että elämä alkoi käydä entiselleen ja\nmelkeinpä katuen entistä pelkurimaisuuttaan ja poikamaisuuttaan, oli\nyhdellä ja toisella nyt jotakin sanottavaa ja selitettävää, kuinka hän\nja hän sen asian käsitti, vaikk'ei hän tahtonut edeltäpäin sitä muille\nsanoa, ja melkeinpä naurettiin nyt tuolle äskeiselle poikamaisuudelle.\n\nJuuri kuin asia oli vakaantumaisillansa ja ilo uudestaan alkamaisillaan,\ntuli setä Juho vainajan leski häähuoneesen. Hän kuunteli ihmisien ilo-\nja moni-mielisyyttä ja hänen katsantonsa ja käytöksensä olivat synkän\nnäköiset.\n\n\"Älkää tehkö turhaksi Herran töitä; se oli ensimäinen Jumalan merkki\",\nsanoi leski.\n\n\"Mikä on Jumalan merkki?\" kysyi Lauri, mutta nähtävästi hän säpsähti\nnuot lesken sanat kuultuansa ja katsoessaan häntä.\n\n\"Juuri tuo ukon-ilma ja se merkillinen isku, jota nyt olette valmiit\nselittämään luonnolliseksi sattumaksi. Raskas rikos, sovittamaton rikos\nmakaa teidän päällänne ja Herra ei jätä sitä rankaisematta. Minä en\njaksa olla enään kauemmin tässä talossa, sillä minä tahdon paeta tästä\nniinkuin Sodomasta. Hyvästi! Iloitkaat ja riemuitkaat vaan, niin kauan\nkuin voitte, sillä teidän ilonne kääntyy vielä kerran itkuksi; hyvästi!\"\nNuot sanottuaan lähti hän kiireesti ulos huoneesta, eikä hän sen koommin\nastunut jalkaansa Kanniaisen kynnyksen yli, kuin yhden ainoan kerran.\n\nKun hänen kälynsä kuoli, ainoa, jota hän sitten miehensä kuoleman\njälkeen talossa rakasti, ei hän voinut kauemmin siinä olla, semminkin\nkuin hän oli kälyltään tarkasti kuullut tuon hirmuisen rikoksen oikean\nlaadun. Paikalla kokosi hän kokoon kaikki mitä hänellä oli omaa ja meni\nystäviensä, Elsan vanhempien luo.\n\n\"Mitä puhetta tuo nyt oli?\" kysyi morsiamen isä, kuultuansa lesken\npuheen.\n\n\"Hän on kadottanut ymmärrystänsä miehensä kuoleman jälkeen sen verran,\nettä hän tavasta hourailee tuommoisia\", sanoi Lauri, mutta kylmä hiki\njuoksi hänen otsaltansa.\n\n\"Semmoistako se vaan olikin? Olinpa joutua oikein hämille niin raskaasta\npuheesta\", sanoi hän nähtävästi rauhoittuneena Laurin puheesta.\n\nItsestänsä on arvattava, että säännöllinen tanssin aloitus jäi sikseen\ntuon tapahtuneen luonnon sattuman tähden. Mutta nythän oli selvillä syyt\ntuohon äskeiseen hirmuiseen hämmästykseen ja päälliseksi oli synkkä\nhourailia, haaveksia, hääväen mielestä järkensä murheen tähden\nkadottanut setä Juhon leskikin poistunut näkymöltä; taivas oli nyt\nainakin selinnyt ja ilma kaunistunut -- eipä siis ollut enään mitään\nsyytä mihinkään pelkoon, eikä olla tanssimatta. Siltipä ruvettiinkin\nnyt yleisesti tanssimaan niine aloituksineen ja juhlamenoineen, ja pian\noli ilo ylimmällään ja itsekukin -- -- niin, niin, olihan heillä nyt\nsyytä unhottaa kaikki mikä vaan vastahakoiselta tuntui.\n\nPelimannit huiskuttivat nyt sompaansa niin hartaasti, että hiki päästä\njuoksi, eivätkä he näyttäneet enään ollenkaan pelkäävän Jumalan kostoa\ntaivaasta päällensä putoavan.\n\nKaikki ruo'at ja juomat olivat noissa häissä erin-omaista laatua ja\nkaikki pitokalut niin loistavat, ett'eivät häävieraat voineet kyllin\nniitä ihmetellä. Ruokia oli syöty vatsat täyteen ja juomia maisteltiin\nehtimiseen. Ja kun peli vielä pauhasi korvissa ja kun nuoriso koetti\nkilvoitella toisiensa kanssa hilpeydessä ja notkeudessa hurjassa\ntanssissa, niin ei ollut kenelläkään syytä nurkua huonosta toimeen\ntulostansa eikä raskasmielisestä tilastaan.\n\nKaikista noista seurasi se, että talon rikkaus ja loistoisuus rupesi\npistämään yhä enemmän häävierasten silmiin ja valloittamaan heidän\nmieliään. Usea häävieras oli tullut hyvin puheliaaksi noiden oivallisien\nhää-juomien vaikutuksesta, jonkatähden he rupesivat julkisesti\nylistelemään talon uljuutta ja rikkautta, ja pian yhtyivät tuohon\nvirteen kaikki häävieraat; jos kohtakaan eivät kaikki tuohon puheillaan\nyhtyneet, mutta ajatuksissaan he ottivat ainakin hartaasti osaa toisien\nsuulaampien ylistelemisiin.\n\nSe teki kovin hyvän vaikutuksen Lauriin ja sulhaseen. He höröstyivät\ntuosta niin kovin, että ennen pitkää olivat kaikki häävieraat saaneet\nnähdä kaikki talon rikkaudet ja kalleudet, jopa valmiit rahatkin, sillä\nisäntä ja sulhanen näyttelivät kilvan heille niitä.\n\nTuo uusi voitto sai Laurin ja sulhasen erinomaisen hyvälle tuulelle.\nPaljon enemmänkin olisi nyt saanut olla heidän omantuntonsa päällä kuin\nsetä Juhon rahojen varkaus ja sentähden kesken katkennut elämänlanka,\neikä kuitenkaan se olisi painanut mitään sen hurmauksen ja ilon\nrinnalla, jonka tuo kunnian voitto oli heissä matkaan saattanut.\n\nIllan tultua tanssi sulhanen ylkäpoikiensa kanssa yljäntanssia. Hän\ntanssitti kutakin erikseen hurjassa rinki-tanssissa ja kun hän oli sen\nlaumansa yli tehnyt, riensivät he kaikin viulujen raivokkaasti jotakin\nmarssia soittaessa hyvästi katetun pitkän pöydän ympärille, ja istuivat\nsiihen. Pöytä oli varustettu muun muassa monenlaisilla juotavilla ja\njuoma-astioilla. Siinä oli isompia ja pienempiä maljoja ja kannuja,\nkaikki puhtaasta hopeasta, sisältä kauniiksi kullatut, talon omasta\nvarasta ja talon nimikirjaimilla merkityt. Kun sulhanen tuossa uljaana\nja punakkaana jakeli ryyppyjä ylkäpojillensa, pitäen samassa jokaiselle\nerikseen lyhyen ja leikillisen puheen, ja kaunis ja rikas morsian hyöri\nja hääri morsianpiikojensa kerällä, valmistellessaan heitä\nmorsian-tanssiin, ja kun vielä Lauri-ukkokin kaikesta tuosta\ninnostuneena ja hurmaantuneena viittasi ylevästi kädellänsä ja iloisen\nmelun yli ottavalla äänellään huudahti: \"eikös tässä ole?\" -- niin ei\nyhdenkään häävieraan mieleen juohtunut, että tässä oltaisiin mitään\nvailla, ei vaan he kaikin pitivät heitä onnellisimpina ihmisinä maan\npäällä. Ja melkeinpä he kadehtivat tuota tämänpäiväistä onnellista\nnuorta paria; mutta tavallinen kainous esti heidät sitä julki puhumasta,\nmutta toisilleen he sitä salakähmää kuitenkin kuiskaelivat. -- Sulhanen\nja morsian olivat nyt kunniansa kukkulalla.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nLisää kunniaa.\n\n\nNiin. Nuot Kanniaisen Juhon häät loppuivat kaikella komeudella ja\nloistolla. Kaikki vieraat menivät kotiansa tyytyväisinä ja he olivat\nkaikin tunnoissaan vakuutettuina nuoren parikunnan onnellisuudesta.\nKaukaan aikaan ei kylässä puhuttu paljon mistään muusta kuin Kanniaisen\nhäistä. Itse kullakin oli niistä yhtä ja toista muistelemista ja\nmelkeinpä kadehdittiin kylässä niitä onnellisia, jotka olivat noissa\nloistavissa häissä saaneet vieraina olla. Kun noista häistä ja talon\nrikkauksista oli kerran ruvettu ylistelemällä puhumaan, oltiin niihin\nkernaat panemaan lisää, jonka tähden Kannaisisen maine levisi ympäri\nmaakuntia melkein yhtä ihmeellisinä kuin itämaiset sadut. Setä Juhon\nleski ja hänen nykyisen maanpaikkansa väki eivät vaan ottaneet osaa\nnoihin ylistelemisiin ja imartelemisiin. He pitivät todelliset tietonsa\nsalassa, eivätkä kielineet ja huudelleet niitä muiden tietoon. Kun he\nsattuivat olemaan niissä paikoissa, joissa puhuttiin ja ylistettiin\nKanniaisen rikkauksia, kokivat he hynttiä pois, ett'ei heiltä\nvahingossakaan olisi päässyt joku varomaton sana, sillä heidän oli\nvaikea olla muuton totuutta sanomatta. He uskoivat vahvasti, ett'ei\nJumala jätä rangaisematta niin hirveää rikosta, joka jo oli kostoa\nhuutamassa heidän ylitsensä. Tuon Kanniaisen nykyisen väärin hankitun\nrikkauden lisän ja siitä saadun kaksinkertaisen kunnian käsittivät he\nsiltä kannalta, että se kerran oli kantava katkeria hedelmiä. Kun\nihmisien ylistykset Kanniaisista kävivät kovin ylöllisiksi, silloin\ntavallisesti pois lähtiessään sanoi setä Juhon leski mutisten: \"aikapa\nhänen näyttää\".\n\nVaikka setä Juhon leski ja hänen kotiväkensä noin ajattelivat, eivät\nkuitenkaan heidän aavistuksensa näyttäneet toteutuvan; päinvastoin\nnäytti elämä Kanniaisella vakautuvan. Lauri oli vielä hyvissä voimissa\nja hoiti talouden ja muut talon varat entisellä huolella ja\ntarkkuudella, eikä nuoresta parikunnastakaan kuulunut mitään\nerinomaisempia. Juhon nuori emäntä hoiti taloutta ja Juho teki\ntavallista talon työtä ja niin sitä mentiin eteenpäin. Setä Juhon\nleskikin iloitsi jo sydämessään ja toivoi heidän parantavan elämänsä.\nHän uskotteli Laurin muuttaneen ajatustapansa ja rupeavan lapsillensa\nopettamaan parempia mielipiteitä ja istuttamaan heidän sydämiinsä\nJumalan pelkoa, ja niin tavoin tulevan heistä hyviä ihmisiä. Setä Juhon\nleski ei ollutkaan semmoisia ihmisiä, joilla on ilo toisen vahingosta,\nei, vaan hän olisi ennen kaikkea suonut Kanniaisen väen palajavan pois\nrikokselliselta tieltään, katuvan pahat tekonsa ja sovittavan\nrikoksensa. Tähän asti oli hän heidät tuntenut semmoisiksi, jotka\nihmisten silmissä olivat siivoja, kunniallisia ja arvossa pidetyitä\nihmisiä, mutta jotka totuudessa olivat vilppiä ja petosta täynnä, joihin\nei entisin mikään parempi tunne voinut siaansa saada, mutta nyt toivoi\nhän paljon heistä.\n\nVaikk'ei Kanniaisen Juhon nuori emäntä ollut saanut sen parempaa\nkasvatusta, oli hän kumminkin hellä- ja siivo-luontoinen ihminen ja hän\nsai paljon aikaan miehensä hillitsemiseksi. Siivolla, hiljaisella ja\nlempeällä käytöksellään lannisti hän monta miehensä pahaa taipumusta, ja\nnäyttipä siltä kuin hän olisi todellakin tullut hänen hyväksi\nenkelikseen. Hänen miehensä kuunteli ja totteli vielä mielellään\nvaimonsa ystävällisiä neuvoja ja varoituksia, sillä hän ymmärsi ja\nkäsitti ne oikeutetuiksi. Vaikka Juho oli saanut niin pintapuolisen ja\nväärän kasvatuksen ei hän ollut kuitenkaan tottunut vielä juomaan, joka\nniin pikaan on monen syöstänyt perikatoon.\n\nKaiken tuon havaittuaan, rohkeni setä Juhon leski mennä Kanniaiselle.\nHeti sinne tultuaan käski hän Laurin ja Juhon kamariin kolmenkesken.\n\n\"Ettekö te maksaisi osaakaan minulle takaisin niistä rahoista?\" sanoi\nleski, kun olivat tulleet huoneesen.\n\n\"Mistä rahoista?\" kysyi Lauri tuimasti.\n\n\"Niistä, jotka olette minulta varastaneet\", sanoi leski rohkeasti.\n\n\"Varastaneet? Milloin sinulla olisi rahoja ollut meidän tai muidenkaan\nvarastaa?\" kysyi Lauri kiertelevästi.\n\n\"Minun miesvainajani oli yhtä iso perillinen taloon kuin sinäkin ja\nhänellä oli yhtä paljon rahoja kuin sinullakin ja vielä enemmänkin. Sinä\nolet vääryydellä anastanut itsellesi kaikki talon yhteiset saamiset ja\npäälliseksi olette meidän erikoiset rahamme varastaneet ja siten\nlaittaneet minun lumelle suin. Sentähden pyydän teitä, omantuntonne\nnimessä antamaan minulle takaisin mitä olette vääryydellä minulta\nanastaneet\", pyyteli leski.\n\n\"Milloin olemme sinulta varastaneet? mitä sinä semmoisia puhut?\" intteli\nLauri.\n\n\"Silloin juuri kuin rakas miesvainaani taisteli kuoleman kanssa, oli\nsinun poikasi ryöväämässä rahoja\", sanoi leski.\n\n\"Tuhannen pirua, sanotko, puhutko niin? kuka sinulle semmoisia tietoja\non antanut?\" sanoi Lauri hämillään ja puoleksi vihassa.\n\n\"Sen on minulle sanonut se, joka on teidän tekonne tietänyt yhtä\ntarkkaan kuin te itsekin\", sanoi leski vakavasti.\n\nTuon sanan kuultuansa selkeni Lauri, joka lesken puhetten tähden oli\njoutunut jotenkin hämille. Hän oli luullut heidän tekonsa tulleen\ntodistettavasti ilmi ja siitä tuo hänen hämminkinsä. Tuosta lesken\nviimeisestä puheesta huomasi hän, ett'ei leski ollut saanut tietojansa\nmuualta kuin hänen vaimovainajaltansa ja hän ei suinkaan kelvannut\nasiassa todistajaksi. Sentähden pääsivät Lauri ja Juho äkkiä irti siitä\nahdistuksesta, johon he olivat joutuneet.\n\n\"Jos sinä semmoisia todistamattomia juoruja rupeat levittämään, niin\nvaro itseäsi, sillä siinä tapauksessa minä näytän sinulle, mitä toisen\nkunnian loukkaaminen maksaa\", sanoi Lauri uhkaavasti voittoriemulla.\n\n\"En suinkaan minä asiaa toteen saa, mutta omissa tunnoissanne tiedätte\ntekonne ja sen todistajan nojalla pyydän teidän maksamaan minulle\nvähänkin\", pyyteli vieläkin leski.\n\n\"Me emme maksa sinulle mitään, hae lain kautta, jos luulet saavasi\",\nsanoi Lauri ylpeästi.\n\n\"Onpa kuitenkin yksi, joka näkee ja tietää tekonne\".\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Jumala\".\n\n\"No tuo sitten Jumala todistajaksi käräjiin!\" sanoi Lauri uhkarohkeasti.\n\n\"Hänen ei tarvitse tulla todistajaksi maalliseen oikeuteen eikä lakiin.\nHänellä on lakinsa ja oikeutensa ja Hän ei tarvitse todistajia\ntuomitessaan. Ja Hän tuomitsee vielä kerran tämän meidänkin asiamme ja\nHänen tuomionsa ovat oikeat. Minä luulin teidän omantuntonne jo auenneen\nkatumaan rikostanne, mutta nyt huomaan luuloni olleen suuren erehdyksen.\nMinä rukoilen teitä: älkäät kootko vihaa päällenne vihan päiväksi!\nÄlkäät viivytelkö, vaan tehkäät parannus, ennenkuin Vanhurskaan Jumalan\nkosto joutuu, sillä Hänen kostonsa on hirmuinen\", nuhteli ja pyyteli\nheitä leski.\n\n\"Me emme tarvitse sinun saarnojasi ja olisi varsin suotuisa asia, jos\nmenisit pois täältä hulluttelemasta\", sanoi Lauri.\n\nLeski meni. Hän näki nyt perinpohjin erehdyksensä. Hän meni murtuneella\nja särkyneellä mielellä majataloonsa ja suri siellä yksinänsä entisen\nkotitalonsa asukasten paatunutta ja jumalatonta tilaa. Hän oli jo\nruvennut toivomaan hyvää, toivomaan heille elämän parannusta,\njonkatähden hän ei ollut isoon aikaan enään mutissut noita ennustavaisia\nsanoja: \"aikapa hänen näyttää\", mutta tuon tapauksen jälkeen mutisi hän\nne taas aina silloin kuin kuuli ylistettävän Kanniaisen asukasten\nonnellisuutta.\n\nOlipa tuo lesken suora puhe saattaa levottomaksi Laurinkin ja Juhon,\nvarsinkin Juho hätäili kovasti, sillä hän oli arka kunniastaan, vaan ei\nrikoksestaan. Leskellä oli tarkat tiedot hänen rumasta teostansa ja jos\nhän nuot tietonsa levittää maailmalle, niin Juhon kunnia on huutavassa\nhukassa. Tuo ennakkoluulo vaivasi kovin Juhoa, sillä hänellä oli nyt jo\nenempi kunniaa maailman silmissä kuin kenelläkään muulla paikkakunnassa\nja sen menettäminen tuntui hänestä kovin kauhealta.\n\n\"Voi, voi! Tuo setävainajan rahojen katoaminen on kohta tietona ympäri\nkylää oikeassa karvassaan\", päivitteli Juho isälleen, kun he olivat\ntulleet kahdenkesken.\n\n\"Ei sinun tarvitse tuosta olla noin huolissasi, kyllä asia salassa\npysyy\", sanoi isä lohdutukseksi rauhattomalle pojalleen.\n\n\"Mutta leski tuntuu tietävän kaikki\", sanoi Juho yhä huolissaan.\n\n\"Vaikka, mutta hän onkin ainoa, joka asiasta tietää\", sanoi Lauri.\n\n\"Mutta hänpä jo saattaa levittää asian ympäri kylää\", sanoi Juho, yhä\nvielä peljäten.\n\n\"Hän ei tohdi sitä tehdä, sillä hän ei voisi, todistajain puutteessa\nsitä todeksi näyttää; annoinhan minä jo hänen tietää, mitä siitä\nseuraisi, jos hän asian levittelisi\", sanoi Lauri suurella varmuudella.\n\nJuho päästi syvän huokauksen, sillä hänen sydäntänsä helpoitti tuo isän\nrauhoittava ja lohduttava puhe.\n\n\"Mistähän leski on asiasta saanut niin tarkat tiedot?\" kysyi Juho\nmelkein jo iloisesti.\n\n\"Luultavasti on äitivainajasi sen hänelle kertonut. Hän raukka oli niin\nyksinkertainen, että yötä päivän uneksi ja höpisi tuota mitätöntä asiaa,\nja oli niinkuin omantunnon vaivassa. Hän piti hirmuisena rikoksena sitä,\nettä otimme oman omaisuutemme omaan talteemme; luultavasti on hän\nomantuntonsa vaivoissa kertonut asian kuolema-hetkellään leskelle, sillä\nhän oli juuri silloin hänen luonaan\", selitteli Lauri pojallensa niin\nkeveällä mielellä kuin olisi hän puhunut hyvin iloista tai aivan\nvähäpätöistä asiaa.\n\nTuo rauhoitti Juhon kokonaan. Jos hänen tuntonsa väliin nuhtelikin hänen\ntekoansa vääräksi, niin nuot isänsä puheet ja mielipiteet tekivät hänet\naivan terveeksi, ja hänen paha työnsä tuntui nyt hänen omassa\nmielessänsäkin aivan oikealta. Äitivainajansa piti hän nyt vaan\njoutavana hupakkona, joka ei muka asioita oikein ymmärtänyt, ja Juho oli\nnyt melkein mielissään, kun oli hänestä päässyt, ettei tarvinnut enään\nkuulla hänen alituisia horinoitansa ja haukkumisiansa, jommoisina hän\noli äitinsä neuvomiset ja varoitukset oppinut pitämään. Mutta että äidin\nsydän oli poikansa rikosten painon alla kesken ikänsä murtunut ja\nkatkennut, sitä ei Juho ollut koskaan tullut ajatelleeksi, sillä hänen\nsydämestään oli sen tunnon poistanut -- isä.\n\nNoin rauhoittuivat taas isän ja pojan mielet ja heidän uskaltamisensa\ntavaroihinsa kasvoi aika ajalta aina isommaksi.\n\nOnni ja menestys näytti olevan Kanniaisilla nyt kaikissa. Juhon vaimon\nisolla perinnöllä lisättiin talon ennestäänkin jo suuria varoja. Niitä\nja muita talon varoja hoidettiin edelleenkin hyvästi, ja varat, tavarat,\nrikkaus, kunnia ja maine kasvoivat aina isommiksi. Pian oli yleisenä\npuheena monessa pitäjäässä, ett'ei koko paikkakunnassa löydy Kanniaisen\ntalon eikä miesten vertaa, mutta setä Juhon leski mutisi nyt tiheämpään\nkuin ennen: \"aikapa hänen näyttää\".\n\nLauri oli nyt jo jotenkin vanhentunut. Päästäksensä elämän huolista\nvähemmälle, antoi Lauri pojallensa isännyyden talossa ja kaiken muun\ntavaran hoidon. Juho otti sen ilolla vastaan, sillä se oli jo kauan\nollut hänen sydämensä haluna, vaikk'ei hän koskaan julkisesti siitä\nmaininnut.\n\nLauri oli nyt oikein hyvillä mielin, kun hän näki poikansa noin\nturvatussa tilassa. Hän oli kokenut kannattaa suvun kunniaa ja sen hän\noli tehnyt mielestänsä niinkuin mies. Hän oli oikein ja väärin kokoon\nkäärinyt, eikä ollut koskaan ylön antanut työtä. Kaiken tuon työnsä ja\nvaivansa hedelmän oli hän nyt laskenut poikansa käteen ja se ei ollut\nhänen mielestään vähä. Oltiinhan monessa sukupolvessa oltu rikkaita ja\nse on hyvästi säilynyt, vieläpä melkoisesti karttunutkin. Nyt oli tuo\nrikkaus vähällä mennä kahtia, toisen veljen vuoksi, mutta tuo\nvaarallinen jakauminen saatiin toki estetyksi ja koko omaisuus on\ntarkasti suvun käsissä. Hän oli nyt jo vanhentunut, mutta hän oli\ntehtävänsä toimella tehnyt ja Juho oli siihen vielä lisäksi tuonut\nsuuret vaimonsa perinnöt. Noita tekojaan, noita töitään peilaili Lauri\nnyt mielessään ja silti silmäili hän menneeseen aikaan. Se heijasti\nhänelle niin loistavalta ja tuota kunnollisuutensa heijastusta\nnähdessään ja tuntiessaan, ei hän voinut olla perheensä edessä\nlevittämättä käsiänsä ja huudahtamatta: \"eikös tässä ole?\"\n\nLauri ei suinkaan ollut niitä ihmisiä jotka pitivät itsensä\njumalattomina, ei, vaan hän tunsi tykönänsä, että hän on tehnyt kaikki\nmitä tehtämän piti. Hän oli välttävä kirja-mies ja kirkossa kävi hän\nahkerasti. Hän kävi usein Herran ehtoollisella ja varoi tarkoin, ett'ei\nhän syönyt einettä niinä aamuina. Kirkon jälkeen lukea tankkasi hän\nkorkealla nuotillisella äänellä raamattua. Hän ei käynyt sinä päivänä\nkoskaan kylässä; ei hän myöskään ryhtynyt mihinkään maalliseen toimeen\nniinä päivinä. Usein, kun Lauri lukea pomotti raamattua, pitivät nuoret\nmeluaan ja ilveitään samassa huoneessa, eikä he häirinneet Laurin\nhartautta, eikä Laurin hartaus heitä, sillä kumpikin puolue teki vaan\nvapaasti mieli-työtään, olematta vähintäkään haittana toisillensa!\nKatsoen kristilliseltäkin kannalta mennyttä elämäänsä, oli Laurilla syy\nolla tyytyväinen siihenkin. Noita kaikkia katsellessaan ja\ntutkistellessaan, pani Lauri kätensä ristiin ja lausui nuot hurskaan\nSimeonin sanat: \"Nyt sinä Herra lasket palvelias rauhaan menemään, sillä\nminun silmäni ovat nähneet sinun autuutes\".\n\nTulipas nyt pitäjäässä lautamiehen virka avonaiseksi. Jos missä tuli\npuheeksi uudesta, tulevasta lautamiehestä, olivat kohta kaikki siinä\nyksimielisessä päätöksessä, ett'ei siihen ollut sen sopivampaa,\nrehellisempää, arvokkaampaa ja rikkaampaa miestä pitäjäässä kuin\nKanniaisen Juho. Kun kysymys tuli oikeudessa, kuka olisi sopivin siihen\nammattiin, puoltivat käräjäkuntalaiset yksimielisesti Kanniaisen Juhoa.\nTuomari kysyi nimismiehen ajatusta asiassa ja nimismies sanoi tosin\najatelleensa ensimältä huonosti Kanniaisen Juhosta, vaan ett'ei hän ole\nviime aikoina havainnut mitään vilppiä hänessä, jonkatähden ei hänellä\nole mitään vastaan sanomista; seuraus kaikesta tuosta oli, että Juho sai\nluottamusviran, ja asianomaiset iloitsivat noin onnistuneesta\nvaalistaan.\n\nKanniaisen Juhosta tuli nyt Kanniaisen lautamies. Hän ei ollut osannut\naavistaakaan, että noin suuri kunnia juoksisi itsestänsä hänen syliinsä.\nTuo uusi, odottamaton onni hurmasi hänen kokonaan, sillä hänen ankara\nkunnianhimonsa sai siitä semmoisen lisäyksen, ett'ei sillä ollut enään\nmitään rajoja. Lauri myös iloitsi sydämestään, sillä hän näki uuden,\nrunsaan lisäyksen muutoinkin jo niin mainehikkaassa sukunsa kunniassa,\nja tuo lisäys oli Laurin mielestä ikäänkuin loistokivi sukunsa elämän\nkruunussa, jota se oli vielä tähän asti puuttunut.\n\nElämä Kanniaisella muuttui nyt kokonaan toiseksi; se muuttui\ntyöteliäästä talonpojan elämästä loistavimmaksi herras-elämäksi, sillä\nkuinkapas se muutoin sopisi noin korkeassa asemassa. Toisen pytingin\nhuoneet laitettiin mitä hienoimpaan asuun: seinät tapiseerattiin,\nlattiat ja katto maalattiin, takat muurattiin uudestaan kaakelitakoiksi,\nhuoneet sisustettiin kiilloitetuilla ja uuden mallin mukaan\nvalmistetuilla huonekaluilla, suuret peilit asetettiin seinille ja\nsaliin loistava kristallikruunu kattoon; eipä niiden huoneiden\ntarvinnut hävetä parhaimman ja hienoimman herran asuntoa.\n\nJuho heitti nyt kaiken työnteon ja työn perään katsomisenki pois, sillä\nhän tunsi, ett'ei hänen korkea asemansa sitä sietänyt. Työtä tosin\ntehtiin talossa niinkuin ennenkin, mutta työ oli palkollisten ja\npäiväläisten käsissä, jonkatähden työt tulivat tehdyiksi kuten sattui.\n\nLautamies rupesi oman perheensä kanssa syömään eri pöydässä ja herkkuja\nei suinkaan puuttunut. Herrasväkeä kutsuttiin usein taloon ja heitä\nkestittiin mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella. Useat kerrat vuodessa\npidettiin isot kemut, joissa oli runsaasti vieraita -- ylhäisiä --\ntiettypä se. Niissä ei puuttunut ruokia eikä juomia ja kaikki\nihmettelivät talon loistoa ja vieraanvaraisuutta.\n\nKun lautamies kulki käräjämatkoillansa, oli hänellä aina muassa\nkyytimies, joka häntä palveli. Hänellä oli vissit, rikkaat käymätalot,\njoissa hän majaili kulkiessaan ja joissa hän otettiin vastaan suurella\nmielihyvällä. Hänen kiiltävä ja korskuva hevosensa pantiin talliin,\nruokittiin ja hoidettiin kuin parhain taittiin, ja mies oli niissä\ntaloissa kuin kotonansa. Hänellä oli hopea-helainen meren-vahapiippu,\njossa oli niin pitkä helmillä koristettu varsi, ett'ei hän ylettynyt\nsitä muutoin sytyttämään kuin pitkällä päreellä. Kun hän tuli taloon ja\nsai vaatteet riisutuksi päältään, otti hän kauniin kukkaron esille, pani\nsieltä hienoimpia kartuuseja piippuunsa, istui sitten johonki\nnäköisälle paikalle kenossa selin ja sanoi talon lapsille: \"tuokaasta\nnyt papan piippuun poppaa!\" Lapset riensivät kilvalla täyttämään tuota\nkunniakasta käskyä, sillä he tiesivät, ett'eivät he nyt palvelleet\nmitään kunniatonta ja arvotonta miestä; olipa heillä toivossa voiton\npyyntikin, sillä lautamies jakeli lapsille palveluksien edestä runsaasti\nmakeisia, joita hänellä oli aina muassa. Käräjäpaikassa oli hänellä\nerityinen komea majapaikka, jossa hän usein kestitsi käräjäherroja,\nvirkaveljiään ja muita arvokkaita ystäviänsä. Käräjäkunnassa ei oltu\nkoskaan ennen nähty semmoista lautamiestä, ja hänen maineensa ja\nrikkautensa loisto levisi ympäri maakuntaa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nToinen rikos.\n\n\nLaurin tyttäristä ei ole tullut puhutuksi isoon aikaan mitään, ei\nsittemmin kuin lapsina. Jos heidän kasvatuksensa oli lapsina ollessaan\nlöyhää isän puolustuksen tähden, niin äidin kuoleman jälkeen se jäi\nkokonaan takapajulle. Kaksi oli heitä ja he olivat saaneet kasvaa\nkaikessa vallattomuudessa. Ei koskaan Lauri heitä nuhdellut riettaista\nja siivottomista puheista, eikä kysynyt heidän peräänsä, vaikka he\nuseinkin olivat yönkin poissa kotoaan, tanssi-retkeillään. He olivat\nJumalan luoman puolesta kauniita ihmisiä, mutta tuommoisen kasvatuksen\ntakia jäi heidän sydämensä kovin mustiksi.\n\nNoin vallattomina kasvaneina tulivat Kanniaisen Laurin tyttäret siihen\nikään, että he alkoivat hankkia miehelään menoansa. Kosioita heillä oli\nmonenlaisiakin, mutta vaali valta oli Laurin ja hänen tytärtensä\nvallassa. Rikkaan Kanniaisen tyttärinä eivät kosiat pitäneet niin\npaljon lukua heidän sisällisestä ihmisestänsä kuin heidän ulkonaisista\nja heidän kanssaan saatavista tavaroistaan. Moni siveä ja syvemmälle\nnäkevä poika kyllä sanoi, ett'ei hän naisi Kanniaiselta, vaikka heillä\nolisi perintönä vuori kultaa vieressä, mutta kaikki pojat eivät niin\najatelleet, eivätkä sanoneet, ja kosioita oli kosolta. Tytärten\nmielipiteisiin oli juurtunut isänsä ajatustavat, ett'ei muu ole mitään\ntässä maailmassa kuin rikkaus ja rikkauden kanssa seuraa kunnia\nitsestänsä, ja niin säilyy suvun kunnia mainehikkaana. Asiain näin\nollessa eivät nuot vaalin ääntövaltaisetkaan katsoneet kosiain sydämiin\neikä heidän mielenlaatunsa, vaan ainoastaan heidän ulkonaisiin\ntavaroihinsa.\n\nKosiain joukossa oli kaksi, jotka olivat kaikkia muita rikkaammat;\ntoinen heistä tunnettiin juoppo-rentuksi ja toisesta oli huhuja\nliikkeellä, että hän olisi ollut osallisena eräässä ikävässä rettelössä.\nNuot pienet epäkohdat eivät vaikuttaneet tytärten eikä isän mielissä\nmitään vastakohtaa heidän rikkautensa rinnalla ja tyttäret valitsivat\nheidät miehiksensä, toinen toisen ja toinen toisen, arvaapas sen. Lauri\nsuostui ehdottomasti vaaliin ja sitä tehdessään selitti hän tuosta\njuoppo-rentusta: \"kyllä hän siitä vakaantuu, kun akan saa\" ja toisesta:\n\"se on perätön ja todistamaton huhu, kateudesta tullut\", ja Lauri\niloitsi sydämestään, kun oli tyttärensä saanut niin onnellisiin\nnaimisiin ja hän huudahti: \"Kaikki on hyvin asiat!\"\n\nNo mitäpä siinä oli; kun kaupat kerran tehtiin vissit, tuli asiasta\ntosi ja molempien tytärten häät pidettiin samalla kerralla komeasti jos\nkomeasti. Mutta, koska noissa häissä ei tapahtunut mitään erinomaista,\nniin emme kerro niistä mitään. Heitämme hetkeksi Kanniaisen tyttäret\nonnelaansa, miehinensä odottamaan Kanniaiselta suuria perinnöitä heidän\nisänsä kuoleman jälkeen, sillä Lauri ei ollut antanut pojallensa, tuolle\nnykyään uljaalle lautamiehelle, mitään erikoista omaisuutta jos kohtakin\nhän oli hänelle antanut isännyyden koko talouden ylitse; \"sillä\", oli\nLauri sanonut \"yksi sormi on niin kipeä kuin toinenkin\".\n\nAsiat menivät Kanniaisella ennen alkanutta, loistavaa menoansa. Mutta\nmaa oli mennyt rappiotilaan useamman lautamiehen herrastelemis-vuoden\najalla ja siitä syystä rupesi se vuosi vuodelta antamaan niukempia\ntuloja, mutta siitä ei lautamies paljon lukua pitänyt, sillä hän tiesi\nolevansa rikas mies. Hän pitkitti vaan yhä eteenpäin samaa loistavaa\nelämää, työttömänä ja työn perään katsomattomana ja päälle päätteeksi\noppi hän vähitellen -- ryyppimään. Vieraita rupesi Kanniaisella\nasustamaan tavallista tiheämmästi, ja sitten pidettiin huikaisevaa\nelämää ja oltiin pöhnässä. Laurin tarkka silmä näki miten viimein oli\nkäyvä, jos tuonlaista elämää kauvan pitkittää. Pitkän elämänsä ajalla\noli hän tullut huomaamaan sen tosi-asian, ett'eivät suuretkaan tavarat\nkestä, jos ei taloutta hyvästi hoideta ja jos vielä päälliseksi eletään\ntuhlaavaisesti. Hän oli jo vanha mies, ja oli maailmassa paljon\nkokenut, paljon hyörinyt ja pyörinyt tavaran perään; hänpä sen hyvin\ntiesi miten tavaraa kootaan ja miten sitä säästetään. Sentähden huudahti\nhän eräänä kertana, katsoen nykyistä talouden hoitoa ja muuta elämän\nmenoa: \"nyt pitäisi Laurin olla Juhona, Juhon Laurina, niin kyllä tässä\nvielä mentäisiin\".\n\nLauri rupesi jo käymään kovin vanhaksi ja luonto rupesi vaatimaan\nhäneltä velkaansa, jonka maksaminen lihalle ja verelle on niin\nvastahakoista; hänen otsaansa oli ikäänkuin piirretty sanat: \"tee luku\nhallituksestasi, sillä täst'edes et sinä enään hallita saa\". Hän kävi\npäivä päivältä huonommaksi ja viimeiseltä ei hän näyttänyt pitävän\nmitään lukua tästä maailmasta. Vanhuudessaankaan ei hän puhunut\nlapsillensa eikä poikansakaan lapsille, joita nyt oli jo useampia,\nyhtäkään neuvovaa eikä opettavaista sanaa, vaan he saivat elää ja olla\naivan niinkuin heidän itsensä halutti.\n\nViimeiseltä kaatui hän vuoteen omaksi, jossa hän vielä vuosikauden\nvietti paremmin kuolleen kuin elävän elämää. Eräänä aamuna, kun häntä\nmentiin katsomaan, ei hänessä henkeä enään ollutkaan; elämä oli Laurin\nhyljännyt. Siinä makasi nyt tuo uskollinen tavaran kokooja ja palvelia,\nyhtä tyhjänä, yhtä köyhänä kuin kaikkein köyhin kerjäläinen.\n\nVainaja saatettiin hautaan komeilla juhlamenoilla, ja hautajaiset\npidettiin komeat jos komeat. Ne menivät tavallista menoaan, eikä niistä\nsen enempää.\n\nNyt oli tuo toivottu hetki -- Laurin kuolema -- tullut. Kauvan olivat\nLaurin tyttäret miehineen tuota hetkeä odottaneet ja nyt kun se tuli,\nheidän sydäntään oikein helpoitti. Ei suinkaan sentähden, että heidän\nolisi tarvinnut milloinkaan tuota \"siivoa isää\" peljätä, niinkuin he\nsanoivat, vaan sen vuoksi, että he nyt tiesivät saavansa tavaraa --\nsuuret perintönsä. Kauan oli lautamieskin odottanut isänsä kuolemaa, ei\nsenvuoksi, että hän olisi ollut koskaan hänen tiellänsä, vaan sentähden,\nettä hän saisi hänen tavaransa omiin käsiinsä ja talouden hoidon omiin\nnimiinsä, sillä kaikki olivat olleet hänen isänsä nimissä ja se suuresti\nharmitti häntä.\n\nLautamies ei näyttänyt pitävän mistään lukua eikä kiirettä isävainajansa\nperinnön selvityksestä; pikemmin hän näytti kammovan ja pelkäävän sitä,\nkun asiasta tuli joskus puhe. Kun tyttäret ja vävyt huomasivat, ett'ei\nasianomainen pidä siitä mitään lukua, hätäilivät he kovin, ja vihdoin\nvaativat he laillisessa järjestyksessä pidettäväksi kalunkirjoituksen ja\nperinnön ja'on isävainajansa jälkeen; heidän sydämensä oikein hyppi\nilosta, kun he kuulivat kirkossa ne toimitukset kuulutettavan vissinä\npäivänä pidettäväksi ja nimismiehen tulevan niiden toimitusmieheksi.\n\nTuo toivottu ja ikävöity päivä vihdoinkin tuli ja aamulla aikaisin\ntulivat vävyt ja tyttäret jo Kanniaiselle, saamaan isoa perintöä.\nNimismies tuli taloon ja alkoi toimituksen. Maat ja mannut, kilut ja\nkalut, saamiset ja valmiit rahat pantiin tarkoin kirjaan ja niitä ei\nollut vähäsen.\n\nKalunkirjoituksen jälkeen tuli perinnön jako eteen. Silloin meni\nlautamies hitaasti ja varovasti kaapillensa ja otti sieltä joukon\npapereita, joita hän selaili ja käänteli hitaasti, melkeinpä niinkuin\nhän olisi jotakin peljännyt. Vihdoin hän otti niistä pari paperia ja toi\nne nimismiehelle, mutta niitä tuodessa vapisivat hänen huulensa ja hiki\njuoksi hänen otsaltansa. Nimismies silmäili papereita ja hän näytti\nmenevän kummiinsa.\n\n\"Tässä on lopulliset kuitit molemmilta vainajan tyttäriltä ja vävyiltä,\nettä he ovat kaiken perintönsä saaneet ja ett'eivät he enään mitään\nkaipaa\", sanoi nimismies vihdoin.\n\nNyt tuli tytärten ja vävyjen vuoro hämmästyä.\n\n\"Kuitit! Me emme ole mitään saaneet, emmekä minkäänlaista kuittia\nkoskaan antaneet\", huusivat tytöt ja vävyt yhteen ääneen.\n\n\"Mutta semmoiset ovat tässä kuitenkin olemassa\", sanoi nimismies.\n\n\"Ne ovat väärät kuitit, me emme ole niitä antaneet; minkälainen on\nniiden sisältö?\" hätäilivät hämmästyneet perinnön odottajat.\n\n\"Meidän rakas isämme on katsonut hyväksi jo eläissään meille maksaa\nrakkaan ja aina muistossamme pysyvän äiti-vainajamme ja omasta\nperinnöstään, kolmetuhatta ruplaa kummalleki erittäin, jotka rahat\nolemme paikalla käteemme saaneet ja joista rakkaalle isällemme\nlopullisen ja täydellisen kuitin annamme, niin ett'ei meillä ole hänen\nkuolemansakaan jälkeen mitään kaipaamista, joka vakuutetaan ...llä 7\npäivä Huhtikuussa 18..\", luki nimismies.\n\n\"Onko siellä meidän nimemme ja puumerkkimme?\" kysyivät asianomaiset\nhädissään.\n\n\"Kaikki täydellisesti, sekä tytärten että vävyjen nimet ja puumerkit\",\nselitti nimismies.\n\n\"Kuka on ollut kirjoittajana? hän saa katkerasti vastata väärästä\ntyöstään\", utelivat asianomaiset yhä.\n\n\"Kirjoittajana on ollut viime vuotena kuollut -- pastorimme\".\n\n\"Ja entä vieraina miehinä?\"\n\n\"Tankilan ja Pyrylän kuudennusmiehet, myös molemmat jo kuolleet\",\nselitti nimismies yhä edelleen.\n\n\"Vaikka heissä vielä kukakin lienee pantu kirjoittajaksi ja vieraiksi\nmiehiksi, mutta kuittien täytyy tulla vääriksi, sillä ne ovatkin väärät.\nNarrit eivät ole kumminkaan osanneet matkia tarkalleen pastori-vainajan\nkäsi-alaa, eivätkä tehdä asianomaisten puumerkkejä semmoisia kuin ne\nomista käsistä lähteneinä olisivat\", sanoivat puoli toivossa vävyt ja\ntyttäret.\n\n\"Mitenkähän lienee? katsotaanpa\", sanoi nimismies.\n\nNyt menivät vävyt ja tyttäret katsomaan kuitteja ja voi ihmettä!\nkaikkien heidän ja Tankilan ja Pyrylän kuudennusmiestenkin puumerkit\nolivat niissä niin selvät ja oikeat kuin kukin olisi ne omalla\nkädellänsä piirtänyt, ja käsi-ala oli kuiteissa aivan samanlaista kuin\npastorivainaja tavallisesti kirjoitti! Haettiin muita pastorivainajan\nkirjoituksia, pantiin niitä kuittien kanssa rinnakkain, nuuskittiin ja\nsihdattiin, eikö jossakin kirjaimessa olisi jonkunkaan mutkan eroitusta,\nmutta vaikka kuinkakin olisi koettu olla tarkkoja ja kärkkäitä löytämään\nnoita eroituksia, ei niissä kuitenkaan mitään semmoista löytynyt.\n\n\"Tahdotko maksaa meille hyvällä osamme?\" kysyivät sisaret ja vävyt\nlautamieheltä.\n\n\"En penniäkään\", vastasi Juho kylmästi.\n\n\"Tästä tulee surkea juttu. Tuo sinun väärä kuittisi ei kelpaa mihinkään,\nme haemme sen vääräksi ja sinulta omamme pois\", sanoivat sisaret ja\nvävyt, kun näkivät ett'ei tässä muu auttanut.\n\n\"Koetelkaa vaan\", sanoi lautamies yhtä kylmästi.\n\n\"Niin. Tämä näyttää tosiaankin kummalliselta! Toisen kerran olen minä\ntässä talossa samanlaisessa työssä ja samankaltaiset jahkinat ovat\nkummallaki kerralla. Onpa se niin outoa, ett'ei niitä voi muuksi otaksua\nkuin väärennykseksi, sillä vaikea olisi uskoa perillisienkään tyhjää\nväittävän, mutta tuota kuittiakaan ei saa mitenkään vääräksi\", sanoi\nnimismies.\n\n\"Mitä te joutavia uskotte! Varmaan he ovat kaikki sen saaneet mitä\nkuiteissa seisoo\", sanoi lautamies.\n\n\"Kyllä sen vielä näet, olemmeko kaikki saaneet. Vaikka kuittikin olisi\noikea, ei se olisi kuin pilkkahinta\", sanoivat sisaret ja langot, ja\nlähtivät tyytymättöminä pois.\n\nNimismies lähti myös talosta, sillä hänellä ei ollut enään mitään\ntekemistä. Hän oli mielessään kovin kummastuksissa noiden hämäräin ja\nvääriltä tuntuvien, toisen kerran talossa tapahtuneiden perintöseikkain\nvuoksi ja selvään tunsi hän tunnossaan, että tuo vainajan perillisien\nmaksukin oli hirveä ja kavala väärennys ja rikos, mutta niin kavalasti\nja mestarillisesti tehty, ett'ei sitä ollut suinkaan helppo valkeuteen\nsaada. Summa vaan kaikesta tuosta oli se, että nimismies rupesi\nlautamiestä taas epäluulolla katselemaan.\n\nHuhu levisi pian ympäri kylää, että Kanniaisen Laurivainaja on jo\neläessään maksanut molempien tyttäriensä perinnön ja että lautamiehellä\non ollut sisariensa ja lankoinsa antamat kuitit, ja että sisaret ja\nlangot ovat noita kuitteja väittäneet vääriksi. Kun tuo puhe tuli setä\nJuho vainajan lesken korville, sanoi hän: \"se ei ollut Kanniaisen\nJuholla ensimäinen kerta\". Kun häneltä kysyttiin: \"mikä ei ollut\nensimäinen kerta?\" vastasi hän vaan: \"aikapa hänen näyttää\".\n\nLautamies ei ollut iloinen tuon tapauksen perästä. Hän oli harvapuheinen\nja umpimielinen, ja haki yksinäisyyttä; milloinkaan ei oltu hänen nähty\nnoin alakuloisena olevan. Perikunta nosti riidan lautamiestä vastaan\nperinnöstään ja nimismies rupesi heidän asiansa ajajaksi; se seikka ei\nsuinkaan vähentänyt lautamiehen alakuloisuutta.\n\nKäräjät tulivat. Lautamies toi kuitit oikeuteen. Kantajat eivät voineet\nmillään tavalla niitä vääriksi näyttää, sillä kirjoittaja ja vieraat\nmiehet olivat kuolleet, heitä ei voitu kuulustella; ilman sitä olivat he\ntunnetut rehellisiksi miehiksi; muita vieraita miehiä ei ollut, ja\noikeus tuomitsi asian lautamiehelle eduksi.\n\nNytkös tuli toinen ääni lautamiehen pilliin. Hän tuli niin iloiseksi ja\npuheliaaksi, ett'ei hän ollut koskaan sen iloisempi ollut. Hän piti\nniiden käräjäin aikana monet semmoiset kestit, ett'ei hänen oltu nähty\nkoskaan ennen semmoisia ja niin loistavia pitäneen, vaikka hän kyllä\nennenkin oli ollut vierasvarainen.\n\nNiinkuin luonnollistakin on, tuli hän käräjäin loputtua kotiinsa. Hän\nkutsui kokoon ystävänsä ja kylän miehensä iloitsemaan kanssansa.\nLautamies oli nyt vierasten mielestä erinomaisemman iloisena, puheliaana\nja vierasvaraisena, ja tämän syytä eivät he voineet käsittää. Kun kaikki\ntulivat iloisiksi viinasta, löi lautamies yht'äkkiä reiteensä ja\nhuudahti: \"toisin pitää olla maailman ja toisaalta pitää auringon\npaistaa, ennenkuin Kanniaisen Juholta rahat loppuvat\".\n\nVieraat käsittivät tuon lautamiehen lauseen niin, että hän oli noin\niloinen ja lausui tuon kerskauksensa sen vuoksi, kun hän oli nyt saanut\ntalon ja omaisuuden omaan haltuunsa. Hänellä ei tavaraa ollutkaan nyt\nvähän, sillä hänellä oli oma, runsas osansa, setä Juhon osa ja --\nsisartensa osa, ja nuot muiden osat oli hän niin toimella ja sukkelasti\nosannut itsellensä kääriä. Tuohon oikein ja väärin saatuun tavaraansa\nlienee lautamies ehdottomasti luottanut noin huudahtaessaan, ja ehkäpä\nhän huomasi itsensä jo niin oppineeksi tuossa isänsä opettamassa\ntaidossa, että se saattaisi häntä auttaa ainian.\n\nLukia kai tahtoisi tietää kuinka noiden kuittien ja sisarten perintöjen\nlaita oikeastaan oli; minä selitän ne ihan paikalleen, mutta sitä\ntehdessäni täytyy minun poiketa vähän syrjä-asiaan.\n\nPaikkakunnassa asui siihen aikaan eräs nurkkasihteeri. Hän oli koulua\nkäynyt melkoisen määrän; lieneekö hän jonkun rikoksensa vuoksi tullut\nkesken koulusta pois pannuksi taikka jostakin muusta syystä virkaan\nkelpaamattomaksi tullut, en tiedä, mutta summa vaan on se, ett'ei hänen\ntiedetty koskaan missään virassa olleen. Hän oli pieni, suippopäinen\nmies. Hänellä oli punainen tukka ja parta, matala otsa ja jotenkin\nsuurehko, vähän kyömyinen nokka. Tuon matalan otsan alla, oudosti liki\ntoisiaan, kiilui kaksi pientä, pih'an-karvaista silmää, jotka alati\nvilkkuilivat sinne tänne ympärillensä. Noiden tähden ei hän ollut mikään\nmiellyttävän näköinen mies.\n\nHän oli maakunnassa kaikkena kaikissa. Hän kirjoitteli ihmisille kauppa-\nja velka-kirjoja, piti kalunkirjoituksia ja huutokauppoja niille, jotka\nhäntä niihin vaativat, ajoi ihmisien käräjä- ja muita oikeuden asioita,\nsanalla sanoen: hän teki kaikkia niitä töitä, joita paras nurkkasihteeri\nlienee koskaan maailmassa tehnyt -- kelpo maksua vastaan tietysti.\nHänellä oli erinomaisen kaunis käsi-ala ja niin selvä, että oli sen\nluullut painosta lähteneen. Hänellä oli jokseenkin hyvä asioimiskyky ja\npäälle päätteeksi oli hänellä niin erinomainen jäljittelemis-kyky, että\nhän osasi jäljitellä joka-ikisen käsikirjoitusta, olipa se hyvää tai\nhuonoa, niin tarkkaan, ett'ei hänen jäljittelemistään voitu oikeasta\neroittaa. Kun hänellä oli noin vaaralliset aseet käsissänsä, voi hän\ntehdä melkein mitä tahtoi. Hänen sydämensä ei ollut vilpistä puhdas,\nettä hän olisi voinut hillitä noita hyviä lahjoja poikkeemasta tieltä,\nja sen tähden olivat nuot lahjat monelle valistumattomalle ihmisraukalle\nsuureksi vahingoksi. Hän ei kammonut rahan edestä tehdä vaikka mitä,\nsillä hänen omatuntonsa oli paatunut ja sielunsa mustunut pitkällisessä\nrikosten koulussa, ja noita rikoksiansa kylvi ja istutti hän muihinkin,\nopettamalla ja kiehtomalla heitä tekemään lähimäisilleen vääryyttä. --\nMoni leski ja lapsi itki vielä toisessa polvessakin tuon nurkkasihteerin\ntekemien vääryyksien vuoksi.\n\nMaakunnassa kutsuttiin häntä \"Valvoherraksi\" ja tuon nimen sai hän\nsiitä, että hän, kun ihmiset pyysivät häntä asioitansa ajamaan, sanoi:\n\"kyllä minä valvon, kyllä minä valvon\".\n\nOliko Valvoherra rikas, kun hän oli saanut noin suuren vallan tyhmien\nihmisien ylitse ja kun hänellä oli niin isot tulot? Ei, rikas ei hän\nollut, sillä hänen punainen partansa ja tuhkaharmaa naamansa veti niin\npaljon, kun hänellä oli \"paloviina ostamisessa\", niinkuin hän itse usein\nsanoi.\n\nSemmoinen mies oli Valvoherra, ei parempi eikä pahempi. Hän oli viime\naikoina usein oleskellut Kanniaisella ja tuohon vierastelemiseen lienee\nhänellä ollut useamman laatuiset syyt. Kanniaisen lautamies ei ollut\n\"raaka talonpoika\", jonkatähden hänen kanssaan sopi seurustella. Talossa\noli hänellä valmis, maksuton ruoka ja juoma, ja ehkäpä hänellä oli\ntalossa vähän -- työtäkin, jos ei isompaa, niin ainakin pari kuitin\ntekoa. Siinäpä sitä olikin, sillä siitä oli lautamiehelle ainakin\nkahdentoista tuhannen markan hyöty jos ei enempää; mitä lienee itse työn\ntekiä saanut, kun teettäjäkin niin paljon sai, sitä ei kukaan tiennyt,\nmutta sen vaan kaikki tiesivät, että kauan oli Valvoherralla hyvät\npäivät Kanniaisella.\n\nKaikki ihmiset arvasivat, että Valvoherra oli Laurin kuoleman jälkeen\ntehnyt kuitit ja tuomarikin sen tunnossaan tunsi, vaan ei voinut\ntodistajain puutteessa asiaa oikaista, eikä kuitteja vääriksi tuomia.\n\nNoin oli lautamies jo kahdesti onnistunut toisen omaisuuden\nanastamisessa ja siitä hän iloitsi. Hän oli niin korkealla nyt\nmielessään, että luuli Jumalan täytyvän ennen muuttaa järjestyksensä,\nkuin itsensä köyhäksi tulevan. -- -- -- Isän opin siemen oli langennut\nhyvään maahan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nEi aina niin.\n\n\nNyt tuli elämä Kanniaisella peräti rajattomaksi. Työttömyys,\nhuolettomuus, kestaaminen, juominen, kulkeminen, hoijottaminen ja\npöyhkeileminen olivat nyt lautamiehen varsinaiset ja alituiset työt.\nKaikki oikeat ihmiset kammoivat nyt jo Kanniaisen elämää, eivätkä\nkäyneet talossa vieraina, mutta sen enemmän nähtiin kumminkin\nKanniaisella vieraita. Valvoherra oli talossa pöntiönä, ja kaikki juopot\nja roistot, läheltä ja kaukaa, saivat Kanniaiselle tehdä pesänsä. Viinaa\nkannettiin kylästä, kun talosta loppui ja juotiin viikkokausia yhteen\npyllyyn. Parku, pauke, sadatus, tora, riita, väliin tappelut, oli\nmelkein joka-aikaisena soitantona Kanniaisella. Juopot ylistelivät\nehtimiseen lautamiehen rikkautta, viisautta, loistavuutta, mahtavuutta\nja tuota tekivät he saadaksensa paremmin suuhunsa. Tuo imarteleminen ei\nmennytkään hukkaan, sillä se teki kovin hyvää isännän kunnian ahneille\nkorville ja kehumisen vaikutukset olivat semmoiset, että kaikki oli\nheille talossa altisna. Kauan oli lautamies jo halunnut saada kunniaa;\nsitä oli hän saanut ja sai vieläkin, mutta ei hän osannu pitää väliä,\nkeiltä tuo kunnia olisi oikeastaan saatava ja millä tavalla. Ja totta\non, ett'eivät hänen nykyiset kunnioittajansa suinkaan suuresti lisänneet\nhänen kunniaansa.\n\nItsestänsähän on arvattava, että lasten kasvatus Kanniaisella jäi nytkin\ntuommoisen elämän vallitessa aivan takapajulle. Lapset, joita oli\nuseita, elivät ja olivat oman mielivaltansa mukaan, niinkuin heikko\ntou'on taimi huonosti ruokotussa ja rikkaruohoisessa maassa. Ei kukaan\nheitä ohjannut mihinkään hyvään, eikä varannut mistään pahasta.\nJokapäiväinen turmiollinen elämä talossa oli lapsille ainainen koulu.\nJoka juopon suuhun olivat he katsoa töllöttämässä ja kuuntelemassa\nheidän rivoja, siveyttömiä, epärehellisiä ja jumalattomia puheitansa, ja\ntuo vaikutti lapsiin kovin vahingollisesti. Aikaisin jo oppivat he\nvalhettelemaan, kiroilemaan, vertaisiansa pettämään, muita ihmisiä\nkatsomaan ylön, tottelemattomuuteen, laiskuuteen ja lukemattomiin muihin\npaheisin ja isä vaan nauroi, kuinka nuot \"kakarat ovat viisaita\".\n\nÄiti? -- Niin, niin, äidistä ei ole tullut puhutuksi paljon mitään.\nRikkaan Kanniaisen nuori emäntä, loistavan lautamiehen vaimo ja noiden\nvallattomien lasten äiti, hän on kohta mennyt ihminen. Hän on aikaa jo\nelämän kokemuksesta tullut tietämään, ett'ei rikkaus ole suurin onni\nihmisellä tässä maailmassa. Kova on tuo kokemus ollut emännälle, sillä\nennen aikojaan on se katkaissut hänen elinvoimansa. Hän on monta\nunetonta yötä valvonut miehensä tähden. Hän on saanut vihiä miehensä\nmolemmista rikoksista: hän on kauhistunut niitä, vaikk'ei ole tohtinut\nvirkata niistä mitään. Hiin on rukoillut miestänsä -- rukoillut,\npyytänyt kyyneleet silmissä, rukoillut itsensä ja lastensa tähden,\nrukoillut häntä kierrellen, parantamaan elämänsä. Hän rukoili miestänsä\npitämään huolta lasten kasvattamisesta ja koetti maalata hänelle sitä\nvaaraa, joka heitä tulevaisuudessa kohtaa, jos he tuota jälkeä kasvavat\n-- niin hän rukoili itsellensä valtaa -- omain lastensa ylitse, jota ei\nhän ollut miehensä tähden tähän asti saanut; noin rukoili, toivoi,\nodotti ja kärsi perheen äiti, mutta mitä auttoivat kaikki hänen\nrukouksensa ja huolensa. -- Selkäänsä sai hän useasti rukoustensa\nedestä, ja lasten kasvatuksessa sai hän sen ohjeen, että hänestäkin on\ntullut _mies_, vaikk'ei häntä ole lapsena piesty eikä lahdattu.\n\nNähdessään ja käsittäessään raukenevan kaikki pyrintönsä ja toivonsa\ntyhjiin, nähdessänsä mikä kohtalo lähimmässä tulevaisuudessa jo odotti\nhänen miestänsä ja lapsiansa, tuommoisen elämän ja kasvatuksen\nhedelmänä, raukesivat heikon ja paljon kärsineen äidin voimat, ja\nmykkänä, murheellisena odotti hän ikävällä sitä hetkeä, jolloin kuolema\ntulisi ja pelastaisi hänet enempää näkemästä.\n\nTuommoinen elämänlaatu oli Kanniaisella ollut jo monta vuotta ja se ei\nvoinut hyvään loppua. Nuot lautamiehen hyvät tavat ja hänen mielestään\nniin kunnialliset menot, olivat hänen tietämättään ja huomaamattaan\nyksissä neuvoin vähennelleet häneltä loppumattomiksi luultuja tavaroita\nja kylässä tiettiin kuiskaella, että Kanniaisen lautamies on vähitellen\nurkkinut pois ympäristöllä olevat saatavansa.\n\nKanniaisella oli elämä ollut kauan aikoja hiljaisempaa, eikä kaukaan\naikaan oltu talossa nähty Valvoherraa eikä muita renttuja, ja kylässä\nihmeteltiin tuota elämän muutosta.\n\nEräänä iltana käski lautamies poikansa, Juhon, joka nyt oli jo kohta\ntäydessä miehen ijässä, tykönsä ja sanoi hänelle:\n\n\"Tiedätkö sinä missä Valvoherra asuu?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi poika.\n\n\"Hyvä! Pane hevonen aisoihin, aja hänen asunnolleen ja pyydä hänen\ntulemaan heti luokseni, minulla on hänelle tärkeä asia\", sanoi lautamies\npojallensa.\n\nPoika totteli.\n\nLautamies jäi pojan mentyä yksin huoneesen. Hän käveli edestakaisin\nhuoneen lattialla ja mutisi itseksensä: \"kummallista! Paljon oli minulla\nrahoja, mutta paljon on niitä mennytkin; mahdottoman paljon saattaa\nihminen tuhlata, mutta ehkä tässä joku keino auttaa -- ovathan ne ennen\nauttaneet; häntä minä tarvitsen nytkin, hän on minua ennenkin auttanut\nja auttaa varmaan nytkin -- ei tässä vielä hätää\". Lautamies ei ollut\nhuomannut, että talon piika-tyttö oli tullut huoneesen, juuri silloin\nkun poika lähti isänsä asialle, sillä hän seisoi ovipielen ja takan\nkulmauksessa, jossa oli jokseenkin varjokas paikka.\n\n\"Mitä sinä täällä teet?\" kysyi lautamies, jotenkin kiivaasti, kun\nhuomasi tytön.\n\n\"Minulla on asiaa\", sanoi tyttö.\n\n\"Minä puhuin tai oikeimmin ajattelin ääneeni, kuulitko ja ymmärsitkö\nmitä puhuin?\"\n\n\"Kuulin kyllä teidän jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt siitä yhtäkään\nsanaa\", sanoi tyttö kierrellen, vaikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki.\n\n\"No, hyvä! Mikä on asiasi?\"\n\n\"Emäntä laitti minun teiltä kysymään, mihin poika Juho meni hevosella\",\nsanoi tyttö.\n\n\"Se ei ole semmoinen asia, jonka välttämättömästi pitäisi emännän\ntietoon tulla. Sano emännälle, ett'ei poika Juhon matkan tähden kukaan\nmaalta merelle joudu ja sen vastauksen kanssa saat mennä!\" sanoi isäntä.\n\nEmäntä makasi voimattomana vuoteella. Sieltäkin loi hän vakoilevia\nsilmäyksiä miehensä ja lastensa elämään, sillä hän toivoi vieläkin,\ntoivoi heidän elämänsä parannusta. Kun poika Juho oli lähtenyt hevosella\npois kotoa, oli huolehtiva perheen äiti aavistanut taas jotakin\nturmiollista hanketta, ja sentähden oli hän laittanut piika-tytön\nmieheltänsä kysymään, mihin pojan retki piti. Tyttö toi emännälle\nlautamiehen vastauksen, jonka kuultuansa emäntä sanoi huo'aten: \"senhän\nminä tiesinkin; eihän sieltä sen parempaa tule\".\n\nValvoherran majapaikka ei ollut kovin kaukana Kanniaiselta. Poika Juho\ntulikin myöhään kotio samana iltana, tuo toivottu ja ikävöitty vieras\nmukanansa. Heti kartanolle päästyä, hyppäsi eli oikeimmin kömpi\nValvoherra ylös lautamiehen omasta, karhun nahkaisilla peitteillä\npeitetystä ajo-reestä. Hän mennä kolusi suoraan lautamiehen kamariin,\nsillä olipa se ennestäänkin hänelle tuttu paikka.\n\n\"Ahaa! Täälläpä sinä, veli, istut, vaaleana ja kalpeana juuri kuin\nolisit pitänyt oikein pitkän paaston ja syönyt pari puolikkoa\nhapantakaalia etikan kanssa. Hiisikö sinun on noin nolostuttanut ja\nkalvistuttanut? En koskaan ennen ole sinua nähnyt tuommoisena! 'Hei,\nhopsaljaa, olutta on kannussa vaan ei kaljaa', hoihkasit sinä ennen jo\nkaukaa minun nähdessäsi ja nyt sinä istut vesissä silmin ja\nnäivettyneenä kuin hohkaantunut nauris-paistikainen\", sanoi ja puhui\nValvoherra kamariin tultuansa.\n\n\"Mies toinenkin, vaikka lujakin, ei jaksaisi minun nykyisessä tilassani\nolla iloinen\", sanoi lautamies.\n\n\"Mikä, hiton nimessä, sinua sitten vaivaa?\" kysyi Valvoherra.\n\n\"Voisitko minua auttaa? sinä hiton henki, puna-harjainen käärme\", sanoi\nlautamies omantunnon tuskissaan.\n\n\"He-he-he-hee! Kunniani kautta! Minä voin auttaa ketä tahdon ja olenhan\nsinua ennenkin auttanut, miksi en nyt auttaisi, vaikka oletkin tänään\nvähän närkkäällä tuulella; se tulee kait, arvaan ma, jostakin raskaasta\nkiusauksesta, mutta siitä sinut pian päästän. Mutta pullo ensin tänne,\nsillä kurkkuni on kuiva ja janoinen kuin korvennettu kiukaan harja\",\nsanoi ja lohdutteli Valvoherra alakuloista lautamiestä.\n\n\"Tuo tyttö saisi poistua\", sanoi lautamies, katsahtaen oven suussa\nolevaa piikatyttöä, jonka emäntä oli taas laittanut katsomaan, kuka\ntullut vieras oli.\n\n\"Oikein, oikein! Hi, hi hi hi! Me emme tarvitse narttuja seurassamme,\nsillä harvoin he ennustavat hyvää miehisten miesten toimille, hi, hi hi\nhi! Kuulithan tyttö-hupakko, mitä lautamies sanoi, tottelepas ja mene\nkiireesti pois, kanojasi ja porsaitasi ruokkimaan ja koiran koppelia\nsiivoamaan; semmoinen työ on parhaiksi semmoisille nassikoille kuin\nsinäkin olet, eikä tyhjä nuuskiminen ja urkkiminen miesten toimista ja\npuuhista. Koreasti nyt ulos vaan\", lirisi Valvoherra tytölle.\n\nTyttö seisoi vielä ovipielessä.\n\n\"Hyvän nimeni kautta! Eipä sinua, veli, liikuta enään mikään, ei janoni\neikä avuliaisuuteni. Sinä et ole kuulevanasikaan minun pyyntöäni etkä\ntietävinäsikään janostani mitään, vaikka jo kerran olen tahtonut pulloa;\ntuskin sinulla onkaan minkäänlaista suun avausta, pelkään ma\", sanoi\nValvoherra lautamiehelle.\n\n\"No vieköön hiisi sinun koko pura-silmän ja punatukan, tuommoisia\narvellessasi. Milloin olet meiltä kuivinsuin ja selvinpäin lähtenyt?\nKontallasi olet aina kömpinyt kuin kaksivuotias karhun pentu ja märkänä\nolet päältäkin päin ollut melkein yhtä paljon kuin sisältäkin. Nytkään\neivät puutu pullot sinun varaltasi, sen takaan, eikä sinulla tee kukaan\nihminen mitään muutoin, jos et saa janoovaa vatsaasi siemastuksi täyteen\nkuin puhallettua rakkoa\", sanoi lautamies Valvoherralle.\n\n\"Hi, hi hi! Onpa sinussa vielä entistä Kanniaisen lautamiestä. Lystikäs\nmies kuin peijakas, vaikka tänään vähän hidas. Vedäpäs pullo näkösälle,\nmies!\" liverteli Valvoherra, kun kuuli hyvät ajat olevan tulossa.\n\nLautamies avasi kaappinsa ja veti sieltä esiin täysinäisen pullon.\nSitten sanoi hän piika-tytölle: \"mene tiehesi siitä töllöttämästä ja\ntottele!\"\n\nTyttö meni ja lautamies otti avaimen pois suulta ja pani oven lukkoon.\n\nSinä yönä ei sammunut valkea lautamiehen kamarista. Mitä siellä tehtiin,\nei tiedetty, mutta väliin kuultiin sieltä iloista naurua, mutta\nenimmiten oli kamarissa haudan hiljaisuus. Kauas päivään asti oli\nlautamiehen kamarin ovi lukossa ja kun se viimein avattiin, oli siellä\nviheliäinen näkö nähtävänä. Valvoherra oli oksentanut lattian ja sängyn\nhulveisilleen ja tuossa liiassa hekumansa nesteessä oli hän rypenyt\nitsensä ylt'ympäri. Pörröisenä kuin karhun penikka, kiiluvine silmineen\nja punaisine partoineen, joka paikasta oksennukseen tahraantuneena,\nnäytti hän paremmin siivottomalta elukalta kuin järjelliseltä ihmiseltä;\nhän oli siis saanut yön kuluessa kylläksensä illalla niin haluttua\nmielijuomaansa. Lautamies ei ollut tosin oksentanut, mutta raskas oli\nhänenkin päänsä ja pörröinen tukkansa.\n\nSen siaan kuin piika-tyttöä oli illalla kitistetty pois kamarista,\nkutsuttiin hän nyt sinne. Lautamies antoi hänelle käskyn, että hänen\ntulee siivota kamari, Valvoherran vaatteet ja vuode. Tytön täytyi\ntotella, vaikka sydäntä ellosteli ja nostatti.\n\n\"Korjaa nyt, piikani, vaatteeni ja sänky hyväksi, niin minä annan\nsinulle juomarahaa\", örisi Valvoherra tytölle.\n\n\"Illalla sanoitte minun olevan omiani koirien ja sikojen hoitajaksi;\nkuka olisi saattanut uskoa teidän olevan niin profeetallisen, sillä\nolenhan nyt oikeassa työssäni\", sanoi tyttö kekseliäästi.\n\n\"Kas saakeli, kuinka nenäkäs jo noin nuorena! Sinusta tulisi kelpo\nkasvatuksella oiva ihminen. Koe nyt vaan puhdistaa, niin saat\njuomarahaa\", sanoi Valvoherra hänelle.\n\n\"Minä luulen teidän itse tarvitsevan rahanne juodaksenne\", sanoi tyttö\nja koki nenä tukittuna siivota paikkoja.\n\n\"Huutiton! Etkö ai'o antaa rauhaa minun vieraalleni?\" ärähti lautamies\näreästi tytölle.\n\n\"Tuommoiselle vieraalle!\" mutisi tyttö puoliääneen.\n\n\"Mitä sanoit?\" kysyi lautamies tiukasti.\n\n\"En juuri mitään\", sanoi tyttö ja teki iljettävää työtänsä.\n\nSe päivä meni lautamieheltä ja Valvoherralta sairastaessa ja kohmeloa\nparannellessa, sillä huimasti olivat he ryyppyjä ottaneet viime yönä.\nTuota tekosairautta kokivat he parannella tuolla vaarallisella\nlääkkeellä -- uusien ryyppyjen ottamisella, jolla lääkitys-keinolla\nuseimmiten on se paha vika, ett'ei siinä tahdo arvata kohtuutta, sillä\nkohtuus siinä kohdassa on hyvin kaitainen; kumminkaan eivät he juoneet\nitseänsä nyt siaksi, mutta kuitenkin jotenkin hyvään hujakkaan.\n\nKanniaisella ruvettiin nyt laittamaan pitempää kaupunki-matkaa, aina\nläänin pääkaupunkiin saakka, johon lautamies aikoi itse lähteä.\nHuolellisena kuuli huolellinen ja sairastava emäntä tuon uutisen. Hän\nkutsutti miehensä kamariinsa jossa seuraava kanssapuhe syntyi heidän\nvälillänsä:\n\n\"Mitä tahdot minusta?\" kysyi lautamies kylmästi, huoneesen tultuansa.\n\n\"Käsketin sinun tänne; sanotaan sinun lähtevän kaupunkiin?\"\n\n\"Niin olen aikonut\".\n\n\"Mitä, Jumalan tähden, sinä sinne taas menet?\"\n\n\"Sinun ei tarvitse niin tarkkaan tietää minun asioistani\".\n\n\"Minä aavistan, että jotakin on taas tekeillä, koska tuo ilkiö on ollut\nmeillä yötä\".\n\n\"Kuka ilkiö?\"\n\n\"Valvoherra\".\n\n\"Et sinä tiedä mitä puhut; hän on parhaita miehiä maan päällä\".\n\n\"Saattaa niin olla sinun ja monen muun mielestä, mutta minä en häntä\njaksa kärsiä\".\n\n\"Mutta oletpa häntä kumminkin useasti kärsinyt\".\n\n\"Pakosta, kauheasta pakosta olen sitä tehnyt\".\n\n\"Sanoit _taas_ olevan jotakin tekeillä, milloinkas myös?\"\n\n\"Onko se tosi -- minä rukoilen sinua: älä suutu minuun, vaan sano suora\ntotuus -- onko se tosi, että olet -- voi, älä suutu! että olet setä Juho\nvainajan kuolema-hetkellä varastanut hänen rahansa ja että olet väärillä\nkuiteilla anastanut sisariesi perinnön? Voi, voi! Jumalan viha makaa\npäällämme, rakas mieheni\".\n\n\"Kirottu mitä puhut! Mistä olet semmoisia tietoja saanut?\"\n\n\"Voi, älä sinä kiroa minua. Minä en tarkoita muuta kuin hyvää sinulle ja\nperheellemme\".\n\n\"Mistä olet nuot kirotut tietosi saanut, mistä, pirun nimessä, mistä?\"\n\n\"Maailmalta, salaisina kuiskeina\", sanoi sairas vaimo surullisesti,\ntuskin kuultavasti.\n\n\"Ja noita maailman hulluja juoruja uskot sinä!\"\n\n\"Minä en mielelläni uskoisi niitä, mutta mieleni on niin kummallinen.\nLastemme tila huolettaa kovin minua. Synnillisessä ja irstaassa elämän\nhumussa kasvavat he pahemmiksi luontokappaleita. Ei ole sitä, joka\nheitä kerrankaan ohjaisi oikeaan; heikko, huono äiti ei saa eikä tohdi,\nisä ei tahdo ja niin he saavat vallattomina rientää turmiotansa kohden.\nVoi surkeus!\" Ja hellä äiti purskahti haikeaan itkuun.\n\n\"Tyhjä saarna, porina ja turina. Minä kyllä olen siksi mies ja tunnen\nlakia ja oikeuksia ja muitakin asioita niin paljon, että tiedän, miten\nelää tulee, enkä tarvitse neuvoikseni akkojen kontturasaarnoja ja sillä\nhyvä\", sanoi lautamies kiivastuneena sairaalle vaimollensa.\n\n\"Älä nyt suutu minuun, rakas Juho! Minä rukoilen sinua: älä lähde\nkaupunkiin!\"\n\n\"No mutta herran tähden miks'en?\"\n\n\"Se ei ole hyvä matka, sillä minusta tuntuu niin kummalliselta; en minä\ntiedä mitä se on, mutta niin se on\".\n\n\"Ja mikä on oikeana syynä pelkoosi? puhu suusi puhtaaksi!\"\n\n\"Kaupunkiin lähtösi on yhteydessä tuon ilkiön täällä olon kanssa,\njonkatähden luulen teillä olevan jotakin vehkeitä, jotka eivät suinkaan\nennusta mitään hyvää; semmoinen on luuloni ja siitä pelkoni. Ilman tuota\nsydämeni vaivaa, luulen, ett'en elä enään kauan ja soisinpa sinun olevan\nkuolema-hetkelläni vuoteeni vieressä\".\n\n\"Sinä puhut niinkuin keitetystä lampaan päästä. En suinkaan minä voi\nsinua kuolemasta estää, vaikka kymmenenä seisoisin alituisesti vuoteesi\nvieressä. Etkä sinä ymmärrä minun asioitani enempää kuin sika tuuli\nmyllystä: minun tässä tulee huoli kaikista pitää\", sanoi lautamies\nvaimollensa ja lähti kylmänä, ynseänä ja vihoissaan sairaan vaimonsa\nluota pois.\n\nEmäntä purskahti kauheaan itkuun miehensä mentyä. Kauan, kauan ja\nkovasti oli pehmitetty hänen sydäntänsä, ja se oli heltynyt lähes\nkatkeamiseen asti, mutta nyt oli se lyöty murskaksi. Hän oli kauan\ntoivonut miehensä elämän paranevan ja siinä samassa lastensa. Joka\nsopivassa tilaisuudessa, kun hän vaan luuli tohtivansa, oli hän kokenut\nvaroittaa miestänsä palajamaan pois vilpilliseltä ja synnilliseltä\ntieltä, mutta useasti oli hän saanut korvillensa tuosta rakkauden\ntyöstään. Usein sai hänen ruumiinsa silloin haavoja ja sinimarjoja,\nmutta hänen sydämensä sai myös samassa haavoja, joita suuresti lisäsi\nisän puolustamain rikollisten lastensa pilkka ja ylönkatse. Hän tunsi,\nett'eivät hänen hetkensä enään olleet lukemattomat ja hän luuli voivansa\njärkäyttää miehensä kivikovaa sydäntä kuolin-vuoteellansa, mutta pettyi\nsiinä niinkuin ennenkin. Entinen elämän kova koulu oli jo laskenut hänet\nvuoteelle ja edessään näki hän nyt välttämättömiin kovan kohtalon\nmiehellensä ja lapsillensa, hedelmänä väärästä ja jumalattomasta\nelämästä ja huonosta lasten kasvatuksesta. -- Oliko kumma, jos murhe\nkovin rasitti riutuvaa äitiä?\n\nKaupunkiin lähti vaan lautamies vielä saman päivän illalla. Valvoherra\nlähti myös hänen kanssaan pois talosta, sillä hänen majapaikkansa oli\nlautamiehen matkustettavan tien varrella. Komea hevonen pantiin heidän\neteensä ja komea oli reki, karhun nahkaisine peitteineen ja alustoineen.\nKulkusien soidessa ja aisakellon huikeasti vinkuessa, ajoivat he illan\nhämyssä ulos Kanniaisen mahtavasta kartanosta, mutta kotia jäi\nhuolestunut, sairastava vaimo.\n\nOnnellisen matkan päästä tuli lautamies onnellisesti kaupunkiin;\nseuratkaamme häntä sillä retkellä. Mutta me emme voi katsoa hänen\nsydämeensä, jos emme saa tietää hänen asiaansa kaupunkiin. No niin.\nKanniaisen lautamies oli nyt raha-metsässä, rahan haussa, komea\nvelkakirja lakkarissa. No, mutta oliko häneltä sitten jo kaikki omat\nniin runsaat ja niin monikertaan saadut varansa, taikka tarvitsiko hän\nvaan satunnaista lainaa? Ei se ollut jälkimäistä, vaan edellistä laatua\nse lainan haku. Kaikki olivat nyt lautamieheltä rahat ja hän tarvitsi\nnyt toisia saada turmeltuneen elämänsä ja luullun kunniansa\nylläpitämiseksi. Niinhän se käypi useinkin tässä maailmassa. Maailma oli\naivan ihan samalla kannalla ja samoin päin kuin ennenkin ja Herran\naurinko paistoi aivan samalta paikalta kuin ennenkin, ja kuitenkin\nolivat Kanniaisen Juholta nyt rahat kaikki.\n\nKaupungissa oli eräs varakas kauppamies, joka usein luotettaville\nperustuksille lainasi rahoja, semminkin hyödyllisiin yrityksiin: hänen\ntykönsä kääntyi lautamies tarpeessaan. Kun sovelias aika tuli, meni\nlautamies hänen tykönsä ja esitteli hänelle asiansa.\n\n\"Paljonko te tarvitsisitte?\" kysyi kauppamies.\n\n\"Puolitoista tuhatta ruplaa, tuon joutavan pienen summan vaan\", sanoi\nlautamies punastellen. \"Onpa tuossa sentään summaa, eipä summa ole\nmielestäni perin joutava, mutta tahdonpa miettiä asiaa; onko teillä\nvelkakirja?\" sanoi kauppamies.\n\n\"O-on\", sanoi lautamies ja rupesi pitkäveteisesti sitä kaivamaan\ntaskustansa.\n\nKauppamies piti kauvan kättänsä koholla, odottaen tuota hitaasti\nlähtevää velkakirjaa. Kun hän viimeinkin sai sen käteensä, silmäili hän\nsitä. Hänen mustat, tuuheat ja kaarevat kulmakarvansa rypistyivät yhteen\nmyttyyn, katsellessaan velkakirjaa ja koko hänen muotonsa synkistyi,\nmutta lautamiehen kasvot punastuivat. Kova oli velkakirja, sillä velan\nottajana oli allekirjoittanut koko maakunnassa kuuluisaksi tullut ja\nrikas Kanniaisen lautamies ja takuumiehinä oli varakkaaksi tunnettu,\ntoisessa kaupungissa asuva sorvari, ja sen likitienoolla oleva\nmahdottoman rikas provasti.\n\n\"Miks'eivät takuumiehet antaneet itse teille rahoja lainaksi?\" kysyi\nkauppamies lautamieheltä, ja katsoi häntä tuikeasti ja terävästi\nsilmiin.\n\n\"Heillä ei sattunut itsellänsä olemaan rahoja käsillä\", vastasi\nlautamies hymyillen ja punastellen.\n\n\"Sitä on minun melkein mahdoton uskoa, mutta miks'eivät he panneet\nsinettiänsä alle?\" kysyi taas kauppamies.\n\n\"He eivät sattuneet kotiinsa\".\n\n\"Missäs he olivat silloin kuin takuunsa kirjoittivat?\"\n\n\"He olivat matkalla meidän pitäjäässä\".\n\n\"Soo!\" sanoi kauppamies ja katsoi tarkasti lautamiestä silmiin.\n\nLautamies huokasi keveän huokauksen ja sioitti itsensä vähän toiseen\nasemaan; nähtävästi oli joku sisällinen tunne ahdistanut häntä, joka\ntuosta kauppamiehen \"soo\" sanasta lieveni.\n\n\"Tunnetteko paikkakunnassanne erästä miestä, jota kutsutaan\nValvoherraksi?\" kysyi kauppamies äkkiä.\n\n\"Minäkö? En minä häntä tunne, enkä ole nähnyt koko miestä koskaan\",\nsanoi lautamies säpsähtäen ja hätäyksissään.\n\n\"Sepä olisi kummallista, niin kuuluisaa miestä! Minä ajattelen asiaa\ntämän yön seutuna; huomenna saatte vastauksen. Missä teillä on\nkortteeri?\"\n\nLautamies selitti missä hän on \"sisällä\".\n\n\"Nyt saatte mennä\", sanoi kauppamies ja lautamies meni pois jotenkin\nsekavalla mielellä, sillä hän oli pyörällä kauppamiehen kummallisten\nkysymysten vuoksi; velkakirjan heitti hän kauppamiehen haltuun,\nodottamaan rahoja.\n\nLautamies tuli maja-paikkaansa ja riisui itsensä hiasilleen. Kun hän oli\nsyönyt evästänsä, haki hän matka-repustansa pitkä vartisen merenvaha\npiippunsa, pisti siihen kartuusitupakkaa, sytytti sen pitkällä\npärevalkeella, ja istui sitten mukavaan nojaan sohvan kannelle,\npolttelemaan tuota mahti-piippuansa, joka hänellä oli aina mukana. Kun\npiippu oli juhlallisesti pohjaan poltettu, haki hän esille konjakki\npullon ja hyvän paakun sokeria, sitten pyysi hän majatalon emännältä\nlämmintä vettä ja laseja ja samassa majatalon isäntää olemaan hyvän ja\ntekemään seuraa hänelle. Emäntä toi sekä vettä että lasit ja pian\nhöyrysi punertava ja voimakas toti-lasi kummankin miehen nenän alla.\n\nNiin teki lautamies majatalossaan ja mahdotonhan olisi hänen, kuuluisan\nja rikkaan vieraan ollut olla ilman tuota välttämätöntä sivistysjuomaa\nja tarjoamatta sitä majatalonsa isännälle, jos hänen oli mieli arvokkaan\nmiehen nimeä kantaa.\n\nKun tuolla pienellä seuralla oli toiset lasit puoli tekeissä menossa,\nastui huoneesen kolme poliisimiestä.\n\n\"Pitääkö tässä majaa eräs lautamies Juho Kanniainen?\" kysyi eräs heistä,\njoka näytti päälliköltä.\n\n\"Tekö olette Kanniaisen lautamies?\" kysyi poliisipäällikkö.\n\n\"Minä se olen, teidän mieliksenne\", sanoi lautamies, mutta hänen\nhuulensa vapisivat.\n\n\"Oikeuden nimessä vangitsemme teidät\", sanoi poliisipäällikkö.\n\n\"Minun?!\"\n\n\"Juuri teidät\".\n\n\"Ja kenen käskystä, jos saan luvan kysyä?\" sanoi lautamies vapisten\nniin, että housun lahkeet läpättivät.\n\n\"Käskymme olemme saaneet viskaalilta\", sanoi poliisipäällikkö.\n\n\"No mutta herran tähden! mistä syystä tämä tulee?\" hätäili lautamies.\n\n\"Siitä vastatkoon viskaali\", selitti poliisipäällikkö.\n\n\"Hym!\" hyngähti lautamies.\n\n\"Meidän täytyy tehdä tehtävämme; seuraatteko meitä hyvällä?\" kysyi\npoliisipäällikkö.\n\n\"En hyvällä enkä pahalla\", sanoi lautamies.\n\n\"Varmaankin toisella tai toisella tavalla; lain koura on perään\nantamaton\", intteli poliisipäällikkö.\n\n\"Minä olen lain mies itsekin ja tiedän mitä maksaa vangita viaton mies;\npois täältä menkää ja paikalla!\" uhkaili lautamies.\n\n\"Siitä vastatkoon viskaali, niinkuin jo sanoin; me teemme tehtävämme,\nemmekä katso persoonan muotoa, syyllisyyttä tahi syyttömyyttä, ne välit\nselvittää laillinen tutkinto\", selitti poliisipäällikkö.\n\n\"No mutta herran tähden...\", sopersi lautamies.\n\n\"Ei mitään mutkia eikä metkuja; aiotteko seurata meitä hyvällä?\" sanoi\npoliisipäällikkö jäykästi.\n\n\"No, no, malttakaahan nyt hetkinen. Juodaan lasi totia mieheen, koska se\non tässä aivan valmiina\", sanoi lautamies hädissään poliisimiehille.\n\n\"Ei yhtään lasia, eikä mitään viivytyksiä. Hän juonittelee; Pihtari, tuo\nraudat esille!\" sanoi poliisipäällikkö likellä seisovalle toiselle\npoliisimiehelle.\n\n\"No, koska, te olette niin kiinteöitä vaatimuksissanne, niin minä lähden\nhyvällä; ei tarvita rautoja, minä lähden hyvällä, mutta tämän saatte\nvielä katkerasti maksan, maksaa luita ja ytimiä myöden\", sanoi lautamies\nja rupesi kokoilemaan kalujansa.\n\n\"Niistä ei teidän tarvitse pitää mitään huolta, sillä reppunne otamme\nsamalla takavarikkoon kuin miehenkin. Pankaa päällenne vaan kiireesti ja\nmars!\" sanoi poliisipäällikkö.\n\n\"Voi hyvä Jumala! Kaikissa näissä ollaan\", sanoi lautamies ja puki\nvavisten kiireesti vaatteita ylleen.\n\n\"\"Niin on, kissa, asiat\", sanoi Möykkälän Matti, kun hän löi kissan\nhännästä lattiaan puolikuolleeksi -- mars!\" sanoi poliisipäällikkö,\npilkaten siten lautamiehen nähtävää hätää.\n\nSitten he lähtivät. Poliisipäällikkö seurasi lautamiestä aivan\nkannaksilla, ja toiset poliisimiehet kävelivät hänen sivullansa kahta\npuolta niin liki, että syrjästä katsoja luuli heidän pitelevän\nlautamiestä rinnuksista kiinni. Semmoisessa asemassa telläsivät he\npitkin kaupungin katua vankihuonetta kohden, ja sinne päästyänsä\ntyrkkäsivät he lautamiehen pimeään, kolkkaan, kosteaan tyrmään. Sitten\nlöivät he kiinni raskaasti raudoitetun oven, ja kitinällä ja narinalla\nmeni kolea, moni keinoinen lukko kiinni poliisimiesten vääntäessä. Sinne\nypö yksin jäi rikas, uljas ja mainehikas lautamies, viettämään ikävää\nyötänsä ja miettimään arveluttavaa tilaansa. Majataloon jäi häneltä\nhöyryävä, viettelevä toti ja majatalonsa väki, joille hän oli kokenut\nnäyttäytyä niin ylevältä, mahtavalta ja suurelta kuin suinkin\nmahdollista -- töllistelemään ja ihmettelemään jäivät he suuren ja\nmahtavan vieraansa niin perinpohjaista ja äkkinäistä alennusta.\n\nTuo varakas kauppamies, jolta lautamies meni saamaan rahoja lainaksi,\noli iso asioitsija. Kotkan silmillä iski hän katseensa kaikkiin hänelle\ntulleisin asiakirjoihin. Pitkällinen kokemus ja alkutoimissaan useat,\nväärennyksien kautta tapahtuneet vahingot, olivat teroittaneet hänen\nnäkönsä niin tarkaksi, että hän tunsi jokaisen asioitsian\nkäsikirjoituksen niin tarkkaan kuin omansakin, nim. niiden, joiden\nkanssa hän vaan kerrankaan ennen oli kirjeenvaihdossa ollut. Siihen\nvielä lisäksi tuli se kummallinen ja lautamiehelle eduton seikka, että\nlautamiehen tuomassa velkakirjassa olevat takuumiehet olivat molemmat\nkauppamiehelle sukua, toinen vävy ja toinen lanko. He sattuivat molemmin\nolemaan kaupungissa ja oitis tiedusteli kauppamies heiltä kuinka asia\noikeastaan oli. He kielsivät kovasti koskaan matkustaneensa lautamiehen\nkotipitäjäässä, sitä vähemmin hänelle taanneensa. Sitä he vaan\nihmettelivät, kuinka oli voitu niin mestarillisesti jäljitellä heidän\nkäsikirjoitustansa. Tämän kuultuansa hän vähääkään epäilemättä pyysi\nviskaalilta lautamiehen vangitsemista, joka tapahtuikin, niinkuin olemme\njo nähneet.\n\nSiihen aikaan ei ollut sähkölennättimiä, eikä rautateitä, joiden avulla\nolisi saatu pikainen tieto asianomaisille, sentähden laitti kauppamies\nerään poliisipalvelian haastamaan molemmat velkakirjassa olevat vieraat\nmiehet ja kirjoittajan todistajiksi, kaupungin neuvohuoneessa määrättynä\npäivänä tapahtuvaan asian tutkintoon.\n\nMäärätty päivä tuli ja kutsutut vieraat miehet olivat saapuneet\npaikalle. Poliisimiehet saattivat kunnian lautamiehen oikeuden\ntutkittavaksi, ja viskaali oli kannustaja.\n\n\"Oletko sinä tällä velkakirjalla yrittänyt saada rahaa lainaksi?\" kysyi\noikeuden esimies lautamieheltä, näyttäen hänelle velkakirjaa.\n\n\"En minä ymmärrä koko kysymyksessä olevasta velkakirjasta mitään, enkä\ntiedä koko asiasta sen enempää\", sanoi lautamies.\n\n\"Sinä siis kiellät koko asian?\"\n\n\"Kiellän\".\n\nVieraat miehet kuulusteltiin. Molemmat takuumiehet todistivat, ett'eivät\nhe ole koskaan tuon takauksen alle kirjoittaneet. Velkakirjan\nkirjoittajaksi ja toiseksi todistajaksi kirjoitettu todisti, ett'ei hän\nikänä ole tuota velkakirjaa kirjoittanut, vaikka -- ihme kyllä! --\nkirjoitus on ihan hänen käsikirjoituksensa näköistä; toinen todistaja\ntodisti myös, ett'ei hän ole koskaan ollut todistajana tuota velkakirjaa\ntehdessä. Kauppamies todisti juuri tämän oikeuden edessä seisovan\nKanniaisen lautamiehen tulleen häneltä tällä kysymyksessä olevalla\nkirjalla eräänä iltana rahaa pyytämään lainaksi.\n\n\"Asia on selvä: sinä olet tehnyt ruman väärennyksen, sinulla on\nrikos-veli samassa asiassa, tunnusta se!\" sanoi oikeuden esimies\nvapisevalle lautamiehelle.\n\n\"En\".\n\n\"Etkö tunnusta?\"\n\n\"En\".\n\n\"Mutta se saattaisi tuoda ilmi lievittäviä asianhaaroja sinulle\nitsellesi\".\n\n\"Vaikka tunnustukseni toisi minulle taivaan autuuden, en sittenkään\ntunnustaisi\", sanoi lautamies jäykästi.\n\n\"Taivas ei lienekään sinulle juuri isosta arvosta\", mumisi esimies ja\nkirjoitti pöytäkirjaa.\n\nAsia oli selvä. Oikeus tuomitsi väärennyksestä lautamiehelle\nneljäkymmentä taalaria sakkoa ja kunniansa menettäneeksi. Siinähän se\nmeni lautamiehen virkakin -- sepä nyt on tietty.\n\nLautamiehen kotipitäjäästä oli tahdottu hänen papinkirjansa oikeuteen.\nSen kautta oli levinnyt huhuja pitäjääsen, että Kanniaisen lautamies on\nkaupungissa joutunut kiinni. Kun tuo huhu joutui Kanniaisen setä\nJuho-vainajan lesken korville, mutisi hän: \"olkaasta vaiti! Jokohan aika\nrupeaa jotakin näyttämään?\" Pahempaa teki tuo huhu lautamiehen\nsairastavalle vaimolle. Kun hän sen kuuli, huudahti hän sydäntä\nsärkevällä äänellä: \"voi Jesus! Enkö minä samaa aavistanut\", ja hän tuli\nsiitä hetkestä pitäen paljon entistänsä heikommaksi.\n\nKylässä tultiin nyt tuiki uteliaiksi lautamiehen asian suhteen. Joka\nkaupunki- ja matkamieheltä kyseltiin lautamiehen kuulumisia, ja pian\nsaatiin tietoon, että hän on menettänyt kunniansa ja virkansa, vieläpä\nsaanut sakkoakin. Kun se sanoma ehti riutuneen lautamiehen vaimon\nkorviin, parahti hän pari kertaa, juuri kuin sydäntä olisi häneltä\npoikki leikattu, ja sen erän perästä ei hän puhunut yhtäkään sanaa;\npuolen vuorokauden kuluttua oli hän -- ruumiina -- hengetönnä. Sammunut\noli suitseva kynttilä, katkennut oli kärsivä sydän, turhaksi oli käynyt\npettynyt toivo; niin oli käynyt sen sielun, sen sydämen, sen toivon ja\nniin käypi monasti maailmassa.\n\nKun setä Juho-vainajan leski sai kuulla todellisesti, kuinka lautamiehen\noli kaupungissa käynyt, sanoi hän: \"aika on jo näyttänyt, totuus on\nvoittanut\". -- Lautamiehen vaimon tilaa oli hän kauan surrut ja\nsäälinyt, mutta hänen kuolemaansa piti hän vainajan pelastuksena, ett'ei\nhänen tarvitseisi enempää nähdä, sillä hän aavisti, ett'ei tämä kaikki\nvielä ole kuin \"alkutanssia\", niinkuin hän usein sanoi. Setä Juhon leski\noli nyt jo sangen vanha ihminen ja hänkin kääntyi pian tautivuoteelle.\nKauan eivät kestäneet hänen riutuneet voimansa taistella kuolon\nrautaisia kouria vastaan, ennenkuin hän heitti henkensä ja kallisti\npäänsä lepoon, mutta hänellä oli vääryyttä, kärsineenäkin oma leipänsä\nkuolemaansa asti. Näyttipä siltä kuin Jumala olisi sallinut hänen niin\nkauan elää kuin \"aika näytti\".\n\nLautamies ei vetänyt asiaansa ylempiin oikeuksiin. Hän oli lautamiehenä\nolonsa aikana tullut jo sen verran tuntemaan lakia, ett'ei asia niin\nraskaassa rikoksessa ja niin tukevilla todistuksilla niissä suinkaan\nparane, vaan pikemmin pahenee. Hän siis tyytyi tuomioonsa.\n\nKöyhänä, rahoja saamatonna, entisenkin muassaan olevan omaisuutensa\nmenettäneenä ja kunniansa tuhlanneena palasi Kanniaisen Juho vihdoin\nkotiansa. Hänellä ei ollut niin paljoa omaisuutta muassaan, että olisi\nvoinut ostaa ruokaa nälkäisen vatsansa täytteeksi, vaan hänen täytyi\nanella välillä. Eikä hän ollutkaan enää liika komea kerjäläiseksikään,\nnäin oli hänen maailman ranta neuvonut kaikin puolin. Oudoissa ihmisissä\nsalasi hän huolellisesti nimensä, mutta tultuansa tuttujen ihmisien\npariin, itki hän hartaasti, kuinka hän aivan syyttömästi ja vääräin\ntodistusten nojalla oli niin hirmuisesti saanut kärsiä.\n\nNoin viheliäisenä tuli, muinoin niin mahtava Kanniaisen lautamies nyt\nkotiansa. Ei hän näyttänyt pitävän mitään lukua vaimonsa kuolemasta;\nlieneepä se hänelle ollut mieluistakin, sillä olihan hän nyt poissa\nkurisemasta, kärisemästä ja morkkaamasta häntä ja hänen kelpo lapsiansa.\nTosin suri Juho nyt, mutta ei hän surrut kuollutta vaimoansa eikä\nmennyttä rikoksellista elämäänsä, ei tehtyjä rikoksiansa, ei huonoa ja\njumalatonta lastensa kasvatusta, ei, vaan hän suri mennyttä tavaraansa,\nmennyttä kunniaansa; niitä hän suri. -- Ensi aikoina kotia tulonsa\njälkeen kuultiin hänen usein jonkun veisun tapaisesti yksinänsä\njollottelevan:\n\n      \"Täällä minun täytyy oleskell', ja käveskell',\n      Häpeän ja kunnian välill\".\n\nNo niin. Taisipa tuossa nyt tosiaankin olla jonkunlaista häpeän ja\nkunnian väliä, mutta ei niiden välillä ollut niin suurta rajaa kuin Juho\nitse luuli, sillä aikaa oli hän jo menettänyt suurimman osan kunniastaan\noikeain ihmisten silmissä; hän oli menettänyt vaan viimeisen hitusen\nkunniastansa, vaikka hän luuli sitä tähän saakka itsellänsä niin\nrunsaasti olleen.\n\nJuho oli pari kertaa jo ennen saanut vääryydellä paljon rahaa\nitsellensä. Sentähden kai hän luuli, että kavala vääryys menestyy\nhäneltä aina yhtä onnellisesti kun ennenkin, mutta -- ei aina niin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nTäysi mitta.\n\n\nNyt vasta elämä Kanniaisella vallattomaksi ja rajattomaksi tuli. Kaikki\nroistot ympäri maailmaa saivat siinä nyt mukavan ja suotuisan\nmajapaikan. Heillä oli rajaton vapaus, sillä talossa ei ollut\nainoatakaan ihmistä, joka vähänkään olisi hillinnyt talon väkeä ja\nalituisten, epärehellisten vierasten jumalatonta ja hillimätöntä elämää.\nPoissa oli nyt emäntäkin, ainoa koko talossa, joka heitä tähän saakka\noli hieman orjallisina pitänyt. Alinomainen juopuneitten pauhu,\nsadattelemiset, epärehelliset ja riettaat puheet, olivat jokapäiväisenä\nKanniaisen nuoren väen kouluna juuri heidän aikaisiksi ihmisiksi\ntultuaan. Isä kyllä juovuspäissään usein vuodatti kyyneleitä, ja\nkollotti: \"täällä minun täytyy oleskell' ja käveskell'\" virttänsä, mutta\neipä tuo hartaus tainnut paljon pehmittää hänen lastensa eikä\nvierastensa sydämiä.\n\nOlen unohtanut mainita, että ihmiset rupesivat tuota ennen niin mahtavaa\nKanniaisen lautamiestä kutsumaan \"Vanhaksi viraksi\", siitä saakka kuin\nhän menetti lautamiehen viran. Sillä nimellä täytyy meidänkin häntä\nkutsua kertomuksen loppuun asti, koska ei häntä muulla nimellä täst'edes\npaikkakunnassa tunnettu.\n\nNiin. Olipa Kanniaisella nyt elämä semmoista, että kaikki oikeat ihmiset\nkauhistuivat ja kammoksuivat sitä. Tuossa melussa ja mäikkinässä riensi\naika eteenpäin, ja Vanhavirka oli unhottanut tuon ainoankin\nmurhe-pahasensa. Kylillä ruvettiin puhumaan kaikenlaisia rivoja töitä\nVanhanviran molempien poikien, Juhon ja Antin päähän, muiden muassa\nsemmoisiakin salaisia kuiskeita, että he olisivat olleet varastamassa\nsiellä ja siellä. He osasivat ja kykenivät jo tyhjentämään ryyppynsä\nniinkuin \"kelpo miehet\", kuten he itse sanoivat, ja joka tappelussa\nolivat he ensimäisinä miehinä, puukon kanssa heilumassa.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli Vanhalleviralle oikein hyvät päivät. Likellä\nKanniaisen taloa, jossakin syrjäisessä niittyladossa, oli iso ankkuri\npuusta tehtyjen jalkojen päällä. Se oli sioitettu jalkoineen keskelle\nlattiaa ja oli täynnä oivallisinta viiniä. Pulskea hana törötti astian\ntoisessa päässä, ja niin antelias, ett'ei tarvinnut muuta kuin kierasta\ntappia, niin alkoi jo tulla jorrotella tuoppiin vaahtoava punainen\nviini. Sen ääressä tääräsi ja hääläsi Vanhavirka poikinensa ensimäisinä\nmiehinä ja ryyppyjä otettiin ahkerasti. Vaikka paikka olikin niin\nsyrjäinen, osasi sinne kuitenkin tulla vieraita läheltä ja kaukaa,\ntuttuja ja tuntemattomia, sillä \"kussa raato on, sinne kotkat\nkokoontuvat\".\n\nKoko tuon meluavan ja inhottavan joukon työnä oli nyt vaan juominen.\nKuitenkin pidettiin taloudellisistakin asioista niin paljon huolta, että\njoten kuten tolkullaan olevat kantoivat kylästä paloviinaa lisäksi,\nett'eivät kantavarat niin pian loppuisi ja että se paremmin tepsisi. Ken\nheistä kykeni vähänkin jaloilleen, oli hän aina ottamassa viinaa ja\ntarjoili sitä toisille huonommasti voiville tovereilleenkin.\n\nKummalliselta ja inhottavalta näytti tuo seura. Mikä makasi seposten\nseljällään tiedottomana, syltä suorana ja tukka pörröllään kuin kosken\ntakkuinen kivi. Kuka oli kömpinyt ryntäillensä, jossa asemassa hän\nhartaasti, oikeinpa sydämen pohjasta pusersi ylön-antamista. Mikä taas\noli saanut tehdyksi jo tuon vaivaloisen työn ja päässyt lepoon, jossa\nhän uupuneena ja väsyneenä ankarasta ponnistuksesta makasi raukeana ja\npäästä jalkoihin asti tahraantuneena vaivojensa hedelmään. Jotkut heistä\ntoikkeroitsivat vielä pystyssä, mutta he horjuivat ja hoipertelivat\nsinne tänne, tavasta kompastuen lattialla makaaviin, ja kaatua\nrötkähdellen ylenkuppuraisiaan heidän päällensä juuri kuin märät\nvasikat. Ken vaan kykeni, koetti halvaantuneella ja kangistuneella\nkielellänsä tehdä suonenvedon tapaisia ponnistuksia, saadaksensa kokoon\nkaikenlaisia jumalattomia ja iljettäviä sanoja ja lauseita.\n\nSe oli kevätkesä, jolloin noita kuuluisia kestejä pidettiin. Kaiketi\nolivat he tuon syrjäisen paikan valinneet juomapaikakseen sentähden,\nettä he saisivat kenenkään huomaamatta tehdä mielityötänsä, ja siten\nsalataksensa jotakin ehkä vielä pahempaa. Kumpaakaan tarkoitustansa\neivät he kuitenkaan voittaneet, sillä heidän metelinsä kuului tuotakin\ntuokemmaksi, ja pian oli se tietona ympäri kylää.\n\nMelkein samaan aikaan kuin Kanniaisen niittyladossa noin iloisia pitoja\npidettiin, levisi tieto, että naapuri pitäjän kirkosta on varastettu iso\nviini-ankkuri ja muuta kirkon omaisuutta. Nimismiehenkin tietoon oli\ntämä asia tullut, samaten nuot merkilliset kestit Kanniaisen\nniittyladossa.\n\nUseampia vuorokausia oli jo mellastettu viini-astian ympärillä. Se oli\njo ehtinyt melkein kuivaksi, samaten muutkin kylältä kannetut\npaloviinavarat. Tämän huomattuaan rupesivat pitovieraat harventamaan\nannoksia tahi oikeammin otoksiansa, ja siitä selvästä syystä olivat\nkestin pitäjät osaksi jo selvenneet.\n\nNoiden tietojen johdosta lähti nimismies liikkeelle, ja eräänä päivänä\ntulla pölähti hän rättärin kanssa tuon vierasvaraisen niittyladon eteen.\nHe astuivat suorastansa latoon, ja kaikki siellä olijat hämmästyivät\nnoiden suomattomien vierasten äkkinäisestä ilmestymisestä.\n\n\"Täälläpä on kaunis seura koolla\", sanoi nimismies.\n\n\"Mihin herra vallesmanni nyt on kulkemassa?\" kysyi Vanhavirka,\ntoikkeroiden nimismiestä lähemmäksi.\n\n\"Kuljen virkamatkoillani. Kenen on tuo viini-ankkuri tuossa lattialla?\"\nsanoi nimismies, päätänsäkään kääntämättä lakki kourassa edessään\nseisovaa Vanhaavirkaa kohden.\n\n\"Mitä varten te sitä tahdotte tietää?\" kysyi Vanhavirka.\n\n\"Minä kysyn vaan: kenen on tuo astia, ja kuka on sen tänne kuljettanut?\"\nuteli nimismies.\n\n\"Ankkuri ja sen sisusta ovat minun, minä olen sen viime viikolla itse\ntuonut kaupungista: mitäs tahdotte?\" sanoi Vanhavirka vähän ylvästellen\nja voittoriemulla.\n\n\"Naapuripitäjän kirkosta on kadonnut juuri tämänkaltainen nassakka, eikä\nole yhtään takaamista, ett'ei tämä ole se sama. Lain nimessä otan minä\nsen takavarikkoon sisältöineen päivineen\", sanoi nimismies.\n\n\"Te ette saa koskea minun omaisuuteeni, minä kiellän sen\", sanoi\nVanhavirka.\n\n\"Vai niin! Sinun kiellostasi emme huoli mitään, mutta sanoppas, mies,\nmiltä kauppiaalta olet tuon astian täysilleen ostanut?\" sanoi nimismies\nkiivastuneena.\n\nVanhavirka sommerteli hädissään sitä ja tätä. Vihdoin hän suurella\nvarmuudella ja pontevuudella koki selittää, keneltä hän on astian ja\nviinin ostanut. Siitä huolimatta otti nimismies astian haltuunsa,\nmittasi jäljellä olevan viinin; sitä ei ollut enään kuin puolitoista\nkannua.\n\nSitten kääntyi hän Vanhanviran puoleen ja sanoi: \"Minä olen pari kertaa\njo ennen käynyt sinun luonasi, ja kummallakin kerralla ovat asiat olleet\nkummalliset, mutta vähitellen rupeavat asiat selvenemään. Varmana asiana\nnyt jo pidän sen, että sinä olet se, joka setäsi kuolemahetkellä\nvarastit hänen rahansa. Väärillä kuiteilla anastit sittemmin sisariesi\nperinnön. Ne temput onnistuivat sinulle, mutta vääryydellä saadut rahat\novat sinulta menneet ja kaupanpäälle vielä omasikin. Tämän kaiken\nuskallan nyt jo sanoa vasten silmiäsi, sillä oletpa jo kerran käynyt\nkäpyyn konnan koukuistasi. Tästä ankkurista saat myös oikeuden edessä\ntehdä selityksen, mistä sen olet saanut, ja haastan sinut nyt oikeuteen\nlain nimessä. -- Ja teidät muut hyvät kestivieraat haastan minä myös\nsamoihin kemuihin, antamaan asialle jotakin selkoa, ja vastaamaan näistä\nliian hyvistä päivistänne\".\n\nSitten kirjoitti nimismies kirjaansa kaikki nuot nykyjänsä nolot\nkestivieraat, loi heihin kiinteän ja yleisen katseen ja lähti pois.\n\nSiihen jäi Vanhavirka poikinensa ja vierainensa ällistyneenä\nhaukottelemaan ja töllistelemään. Mutta kappaleen ajan päästä selvisivät\nhe hämmästyksistänsä, ja nytkös heillä oli sitä ja tätä sanottavana\npuolustukseksensa, hyvin pontevaa ja vaikuttavaa tietysti. Tovin päästä\nolivat he mielestänsä kaikin paljon paremmalla puolella kuin nimismies.\n\nVirkansa puolesta kuulusteli nimismies kaupungissa: onko Vanhavirka\nsieltä ostanut täyden viini-ankkurin. Sieltä sai hän semmoiset ja varmat\ntiedot, että Vanhavirka oli pari kuukautta takaperin kaupungista ostanut\nviiniä ainoastaan viiden kannun, ja senkin vienyt lasipulloissa\nkotiansa. Sittemmin ei oltu häntä kaupungissa nähty.\n\nTämän johdosta antoi nimismies tiedon sen pitäjän johtaville hengille,\njonka kirkosta oli varustettu. Nämät tulivat heti tarkastelemaan\nankkuria ja tunsivat heti sen samaksi astiaksi, joka heidän kirkosta oli\nvarustettu. -- Tästä sai Vanhavirka oitis eri haasteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä mainittiin jo Vanhanviran pojasta, Juhosta; nyt täytyy meidän\nsitä taas vähän jatkaa, koska se on asian kanssa yhteydessä. Hän oli jo\nennättänyt jotenkin pitkälle isänsä opettamissa tavoissa. Eräänä kertana\noli hän pieksänyt isänsä pahanpäiväiseksi. Kauan aikaa poti Vanhavirka\npoikansa antamista haavoista, kuhmuista ja vammoista. Olipa Vanhanviran\nvanhimmalla pojalla jo muitakin urostekoja. Niinkauan kuin talossa oli\njotakin saatavissa, varasteli hän mitä käsiinsä sai, kantoi ne kylille\nja möi niitä mistä hinnasta milloinkin, tahi vaihetteli suorastaan\nviinaan, kostutellaksensa kovin janoovaa kurkkuansa, joka jo jaksoi ja\nhalusi juoda kaikki hänen oikein ja väärin saadut tavaransa. Pian tuli\nkotisaanti kovin niukaksi, sillä varat talossa vähenivät sitätehden\nkuin hänen janonsa eneni: ilman sitä oli talon varoja kuluttamassa monta\nmuuta kättä, lisäämässä ei yhtäkään. Niinkuin jo ennen on mainittu,\nkuului usein kylältä huhuja, että Vanhanviran \"Jussi\" on ollut\nosallisena kylässä usein tapahtuvissa varkauksissa, mutta ei niitä voitu\ntoteen näyttää.\n\nVanhanviran Jussi kävi usein markkinoilla ja olipa silloin ihmisien\nkesken puheena Jussin niilläkin retkillä varastelleen. Mitenkähän lienee\nollutkin, mutta markkinain väli-ajat oli Jussi rikkaana, sillä hänellä\noli alkupäästä rahoja oikein kosolta ja useampia taskukelloja, mutta\nkauaksi tuota hyvyyttä ei riittänyt, ennenkuin ne olivat puti puhtaaksi\njuodut.\n\nJussi meni taas markkinoille tuon viini-juhlan ja käräjäin välillä.\nSiellä hän ryhtyi uusiin ja päteviin keinoihin. Hän varasti sukkelasti\neräästä tallista hevosen, ja möi sen samoilla markkinoilla jollekin\nostajalle. Hänellä oli takavarikossa useampia lakkeja ja muita\npäällysvaatteita, joita hän muutteli tarpeen mukaan; kun hän möi\nvarastetun hevosen, muutti hän kohta salaa toiset vaattet yllensä. Asia\nluonnistui sanomattoman hyvin ja rahoja oli Jussin lakkarissa nätti\nsumma. Kun oli alku tehty noin hyvällä menestyksellä, kiihoitti häntä\nhyvä saalis toimimaan nyt oikein miehen lailla; hän meni siis ja varasti\ntoisen hevosen; möi senkin, muutti vaatteensa, ja nyt oli kahden hevosen\nhinta lakkarissa.\n\nVarastettuja hevosia haettiin oikein poliisin avulla. Varkaita ajettiin\ntakaa jokaista kaupungista lähtevää tietä, mutta missään ei oltu nähty\nsenlaisien hevosien kuljettajia. Äkkiarvaamatta tavattiin sattumalta\ntoinen varastetuista hevosista kaupungissa. Onneksi sattui sen ostajalla\nolemaan vieraat miehet, kun hän hevosen osti. Sekä ostajan että\nvierasten miesten silmiin oli pistänyt hevosen myöjän vasemmassa\nposkessa oleva iso arpi. Tuon arven oli Vanhanviran Jussi saanut eräässä\ntappelussa vastustajansa veitsestä ja sitä kantoi hän hautaansa asti.\n\nRuvettiin nyt poliisein kanssa koettamaan saada itse varasta kiinni.\nMentiin suorastaan siihen kaupungin osaan, jossa majaili sen pitäjän\nmarkkinamiehiä, josta Vanhanviran Jussi oli kotoisin, sillä he olivat\nyleiseen jo pahassa huudossa. Sattumalta menivät etsijät siihen taloon,\nmissä Jussikin piti majaa. Heti huoneesen tultua selitti poliisi mitä on\ntapahtunut, ja mitä heillä on asiana. Silloin oli jo niin myöhäinen\nilta, että kaikki markkinamiehet olivat majapaikassaan. Kaikki rupesivat\nkummailemaan ja kauhistelemaan tehtyä tekoa, ja poliisein asiaa.\nJokainen majamies antoi itsensä mielellään tarkastaa, niinpä Vanhanviran\nJussikin.\n\n\"Ei täällä ole sitä miestä, joka minulle möi hevosen, sen tunnen\nhelposti näiden majamiesten vaatteista; parasta on meidän lähteä muualta\netsittäväämme etsimään\", sanoi varastetun hevosen ostaja.\n\nVarkaan hakiat alkoivat kävellä ovea kohden pois mennäkseen. Erään\npoliisin kädessä oli lyhty, jonka hän oli kotoansa ottanut mukaansa,\nsillä nyt oli sangen pimeä. Heidän mennessä majamiesten sivu, valaisi\nlyhdystä lähtevä valo markkinamiesten kasvoja. Eräs hevoskaupassa ollut\nvierasmies sattui samassa tuokiossa luomaan silmänsä heihin.\n\n\"Seis!\" huudahti hän yht'äkkiä. \"Tarkastetaanpas vielä näitä miehiä!\"\n\n\"Mitä mietit?\" kysyi poliisi.\n\n\"Näinpä tuossa joukossa eräät oudot, tahi oikeammin sanoen, tutut\nkasvot\", sanoi mies.\n\n\"Ei meillä ole nyt aikaa kaikkien tuttuja puhuttelemaan\", sanoi\npoliisimies.\n\n\"Ei, mutta minä tarkoitan juuri niitä kasvoja, joita haemme\", sanoi mies\nvakavasti.\n\n\"Mitä puhut?\" sanoi petetty hevosen ostaja.\n\n\"Sanon kun sanonkin: tarkastellaanpas vielä tämän talon nykyiset\nvieraat. Minä luulin lyhdyn valossa nähneeni arpiposkisen miehen\", sanoi\nmies päättävästi.\n\nAsia alkoi kuulua toden mukaiselta ja uusi tarkastelu alkoi.\n\nNuot puheet kuultuansa, paitsi Vanhanviran Jussi kiireesti muiden taa,\nmutta tuo hänet havainnut mies seurasi häntä kotkan silmillä.\n\n\"Tätä miestä minä tarkoitan\", sanoi mies, tarttuen hänen rinnuksiinsa ja\nlaahaten häntä muiden takaa valkean näköön.\n\n\"Ei saakeli! Hän ei ole se mies, jolta minä hevosen ostin; hän ei ole\nsaman näköinen ensinkään; heitäpäs mies irti ja pyydä häneltä anteeksi\npieni, mutta harmillinen erehdyksesi\", sanoi hevosen ostaja.\n\n\"En minä häntä niin vähällä laske. Otetaanpas hänen päästään pois tämä\ntoinen lakki, jonka hän näkyy kaupan jälkeen päähänsä tupanneen, ja\nkatselkaa sitten tarkemmin hänen kasvojansa; sitten vasta saatte hänen\nvapaaksi julistaa, jos tahdotte\", sanoi mies, kuotasten lakin Jussin\npäästä pois.\n\n\"Jumalisten! Hän on totisesti sama konna, joka minulle hevosen möi,\nvaikk'en olisi häntä ilman sinutta, veli kulta, tuntenut. Hän on,\nnäemmä, sitten kauppamme muuttanut pukunsa ihan toisenlaiseksi. Minä\npyydän teidät hänet vangitsemaan\", sanoi hevosen ostaja, kääntyen\npoliisein puoleen.\n\nPoliisit täyttivät heti käskyn ja Vanhanviran Jussilla ei ollut mitään\nmuuta sanomista kuin että hän nyt ihka syyttömästi pantiin kiinni.\n\nPaikalla pidetyssä poliisitutkinnossa tuli sitovia asianhaaroja ilmi.\nUsea markkinamies oli Jussin nähnyt useamman kaltaisessa pukimessa\nmarkkina aikana. Eräs heistä oli nähnyt hänen useasti tulevan ulos\ntalossa olevan tallin parvelta, jolloin hän aina oli ollut erilaisissa\nvaatteissa; sentähden hän oli ruvennut häntä epäluulolla katselemaan.\nMentiin tarkastelemaan tallin parvea ja sieltä löydettiin usea\nvaatekerta, jotka tunnettiin olleeksi Jussin päällä. Häneltä ei\nlöydetty yhtään niitä rahoja, joita hän oli hevosesta saanut, mutta kun\nruvettiin tarkastamaan noita hänen varavaatteitansa, löydettiin sieltä\nenemmänkin kuin ne rahat, mitkä hän oli varastetulla hevosella saanut;\nnoista vara-vaatteista löydettiin myös se puku, joka hänellä oli päällä\nsilloin kuin hän hevosen möi. Asia oli selvääkin selvempi ja poliisi\nkorjasi Jussin koreasti talteensa.\n\nHuhu tuosta merkillisestä tapauksesta levisi pian ympäri kaupunkia ja\ntoivon säde lensi toisenkin hevosensa kadottaneen miehen mieleen. Oitis\nlähti hän nyt hevostansa kaupungista haeskelemaan ja ihme kumma! pianpa\nhän sen löysikin, mutta ei ostajalta eikä varkaalta. Ruvettiinpa tuosta\narvelemaan ehkä olisi tämänkin asian kanssa käynyt samalla tavalla kuin\nedellisenkin. Mentiin tuosta asiaa tarkastelemaan vankilaan ja katso!\nVanhanviran Jussi tunnettiin heti senkin hevosen myöjäksi.\n\nTutkinto tapahtui piakkoin kaupungin neuvohuoneessa ja molemmat asiat\nolivat niin selvät, että oikeus tuomitsi Vanhanviran Jussille\nneljäkymmentä paria raippoja ja kaksi tuntia seisomaan rautakaulassa.\n\nMerkillinen kohta tässä tapauksessa on se, että hänen entinen pahuutensa\noli nykyisen rikoksensa ilmisaattajana. Sillä tuskinpa olisi hänen\nvarkauttansa ilmi saatu ilman tuota arvetta hänen poskessaan, sillä hän\noli petoksensa ajatellut ja rakentanut niin kavalasti, että häntä olisi\nollut mahdoton tuntea.\n\nVanhavirka oli poikansa haastattanut kihlakunnan oikeuteen isänsä\npieksemisestä. Sentähden lähetettiin hän kiireesti parast'aikaa\npidettäviin kihlakunnan käräjiin, johon isä oli jo tullut vastaamaan\nkirkon varkaudesta.\n\nNyt tuli Vanhalleviralle kaunista ja uljasta seuraa -- oma poikansa ja\nniin loistavilla matkapasseilla, jotka hänen mukanaan tulivat\nkaupungista. Olipa poika nyt jo neljänkymmenen mies, vaikka hän oli\nvielä niin nuori; kuinka korkealle hän voisikaan nousta ennen elämänsä\nehtoota?\n\nIsän asia tuli ensinnä tutkittavaksi. Kaikki asianhaarat todistivat\nVanhanviran omistaman ankkurin olevan saman, joka kirkosta oli\nvarastettu. Hänen osoittamansa kauppamiehet todistivat, ett'eivät he ole\nkoskaan nivoneet Vanhalleviralle tuota astiaa eikä sen täyttä viiniä.\nAsia kävi Vanhalleviralle eduttomaksi ja oikeus tuomitsi hänelle\nasianhaarain mukaan neljäkymmentä selkään ja kymmeneksi vuodeksi\nkuritushuoneesen, vaikk'ei varastetun arvo noussutkaan sataan\ntaalteriin.\n\nToisenlaisessa asemassa ja toisenlaisena miehenä oli nyt Vanhavirka\nkäräjissä kuin koskaan ennen. Toistakymmentä vuotta oli hän nähty\nkäräjäpaikassa uljaana, rikkaana ja loistavana lautamiehenä,\njonkalaisena hän oli usein ottanut osaa pahantekiäin\nrangaistus-tuomioihin. Nyt hän oli itse saman oikeuden edessä, ennen jo\nrangaistuna ja nykyään tuomittuna rumasta rikoksesta. Ennen hän oli\nkunniasta loistavana, nyt häpeästä tukehtumaisillansa ja mikä oli\ntehnyt tuon kauhean muutoksen? Huono kasvatus, se seikka, että hänen\nisänsä oli hyväksynyt hänen ensimäiset rikoksensa, ett'ei isä ollut\nojentanut häntä oikeuden ja totuuden tielle, että isä oli puoltanut\npoikansa rikoksia hänen äitinsä edessä, joka olisi sydämestään tahtonut\npoikansa kasvattaa kurituksessa ja herran nuhteessa -- nehän ne olivat\nsyyt, jotka tuon hirveän muutoksen olivat aikaan saaneet Vanhanviran\nelämässä. --\n\nPojan asia tuli nyt esille. Päteviä todistuksia puuttui, jonkatähden\noikeus vapautti Jussin isänsä pieksemisen kanteesta, mutta olipa hänellä\njo kylläksi ennen saatua, vaikka laillaan vielä saamatonta.\n\nMolemmat vangit -- isä ja poika -- vietiin nyt vangin vartian luoksi\nvartioittaviksi. Hänellä oli niin vähän käsi- ja jalka-rautoja, etteivät\nne riittäneet kaikkien käräjäkunnan rikollisien kiinni-pitimiksi, sillä\nnyt oli niin paljon rumista rikoksista vangittavia, ett'eivät ihmiset\nkoskaan olleet nähneet eivätkä kuulleet siinä käräjäkunnassa niin paljon\nvankeja. Ruvettiin tuumimaan, että täytyy panna kaksi vankia yksiin\nrautoihin, toinen oikeasta ja toinen vasemmasta jalasta ja Vanhavirka\npoikineen katsottiin sopivimmaksi pariksi. Tuumasta tekoon, ja pian oli\nisä ja poika yksissä ja samoissa kahleissa. -- Kaunis pari!\n\nKumpikin heistä oli hankkinut itsellensä surun lievikettä -- viinaa,\nsillä eipä puuttunut niitäkään, jotka niin mielellänsä tuossa tilassa\nmurheellisia lohduttavat, vaikka tuo laupeuden työ on kovasti\nkielletty. Kumpikin heistä oli hyvästi hutikassa, kun heitä kytkettiin\nyksiin kahleisin. Oitis rupesivat he pitämään pahaa elämää ja\nriitelemään toisiensa kanssa. Vanginvartia koki heitä hillitä ja kieltää\nminkä voi, mutta se ei vaikuttanut mitään. Hän uhkasi mennä\nnimismiehelle sanomaan, turha sekin, sillä he yltyivät vaan\njumalattomassa elämässään, ja vihdoin he rupesivat -- tappelemaan.\nTietääpä tuon, minkälaiseksi tuo taistelu tuli, kun molemmat olivat\nkiinni yksissä raudoissa. He kaatuivat aivan pian yhdessä nipussa\nlattialle, jossa he kierivät ympäri kolisten, temmeltäessään. Poika ei\nnyt vuovannut pieksemään isäänsä, piti vaan itseänsä\npuollustus-asemassa; se oli isä, joka nyt rankaisi poikaansa, mutta tuo\nrangaistus oli liian hiljaista, liian sopimattomassa paikassa tehtyä,\njonkatähden ei siitä liene suurta elämän parannusta vuotanut. Kaikki\nläsnäolevat saivat pyöriä ja häälätä heidän välissään, ett'ei isä olisi\nsaanut ruhtoa poikaansa palaisiksi. Poika ei sen vuoksi uskaltanut\nmuokata isäänsä, kun oli niin paljon vieraita miehiä saapuvilla, sillä\nhän oli juuri nykyään oppinut sen, kuinka hyvä asia olisi, kun ei olisi\nvieraita miehiä läsnä rikosta tehdessä.\n\nHeitä ei saanut asettumaan mikään voima. Sentähden juoksi vanginvartia\nhätäpikaa ilmoittamassa nimismiehelle; hän tuli paikalla, pamppu\nkourassa, sinne.\n\n\"Tekö ette täällä pidä siivoa edessänne?\" ärjäsi nimismies huoneesen\ntultuansa.\n\nTuon nähtyänsä ja kuultuansa, lakkasivat he tappelemasta ja kömpivät\nlattialta ylös ja rupesivat taas haukkumaan ja sättimään toisiansa.\n\n\"Pankaa vatsallenne tuohon lattialle!\" komensi nimismies.\n\n\"Miksi!\" kysyi Vanhavirka, vähän hämillään.\n\n\"Sittepähän nähdään\", sanoi nimismies.\n\nHe tottelivat vastahakoisesti, tietämättä kumminkaan mitä tuo oikeastaan\nmerkitsisi; luultavasti luulivat he osaksi, että nimismies ottaa raudat\nheidän jaloistaan pois.\n\n\"Mies kummankin niskan ja samoin jalkojen päälle!\" komensi taas\nnimismies ja pian oli käsky täytetty. Nimismies alkoi nyt pampullaan\nmätkiä kumpaakin selkään. Tovin aikaa olivat he hiljaa, vuoraten siten\näkäisyydellänsä kunniaa. Mutta kun nimismies yhä vaan hutki, äykähti\nVanhavirka viimein: \"aih, s--na! Kipeästihän se käypi\".\n\n\"Sitähän minä juuri vuovaankin, että osaisitte siivolla olla\", sanoi\nnimismies ja lujenti lyöntiään.\n\nKoettivat he vielä tovin olla äkäisinä mutta viimein he hoilahtivat\nhuutamaan ja rukoilemaan täydeltä kurkkua, Nimismies heitti lyönnin pois\nja kysyi, jos he nyt lupaavat olla siivolla. Vihan-kyyneleet silmissä\nlupasivat he olla rauhassa ja ja nimismies lähti pois.\n\nTuskin lienee nimismies päässyt kotiansa, niin alkoivat he taas\njyräköidä ja riidellä. Ei siinä auttanut suolat ei jauhot, vaan heidät\npiti päästää irti yksistä kahleista ja raudoittaa kumpikin erikseen.\nVankien joukossa oli kaksi mustalaista, he kytkettiin yksiin kahleisin,\nja he sopivat vallan hyvin kantamaan yhteistä ijestä, mutta ei isä ja\npoika.\n\nVanhavirka poikineen tyytyi oikeuden päätöksiin; Jussi erittäinkin sen\nvuoksi, kun hänen isällänsä oli matka tiedossa, jonkatähden hänen tuli\njouduttaa itsensä isännäksi Kanniaiselle.\n\nTuli huominen päivä, jolloin isä ja poika olivat päättäneet kärsiä\nrangaistuksensa. Ilma oli sangen kaunis: aurinko nousi kirkkaana ja\nlempeän näköisenä. Oli niin tyyni, että huokauskin kuului useamman sadan\nsylen päähän. Tieto tuosta merkillisestä Vanhanviran ja hänen poikansa\nalennuksesta eli -- puuhun ylennyksestä, oli levinnyt kauas ympäristöön\nja jokainen tahtoi tuota näytelmää olla katsomassa. Sen takia kokoontui\nmahdoton väen paljous paikalle. Uteliaina odottivat ihmiset tuota\nsurullista näytelmää. Monenlaisia keskusteluja kuului odottavain\nihmisien kesken asiasta. Mikä ylisteli ja kunnioitti jo varalta sitä\nurheutta ja raakamielisyyttä, jota he kenties tulevat osoittamaan\nrangaistustaan kärsiessään: mikä taas tuntui pitävän melkein sulana\nvääryytenä sitä, kun heidän täytyy kärsiä, toiset taas säälittelivät\nVanhanviran Jussin niin kovaa, äkkinäistä ja ankaraa kunnian alennusta.\nTuolla huonetten sisäpuolella oli taas Vanhallaviralla ja hänen\npojallansa niin paljon ystäviä ja suosioita, että tuskinpa\nsuurimmallakaan ihmiskunnan hyväntekiällä on enempää ollut suosioita ja\npalvelijoita. Kilvalla he pyrkivät tekemään kunniaa ja palvelusta kohta\nkärsiville vangeille, ei senvuoksi, että he olisivat tahtoneet heitä\nsaattaa parannuksen ja katumuksen tielle, vaan sentähden kuin heidän\nsisällinen ihmisensä oli sopusoinnussa vankien sisällisen tilan kanssa.\nHe olivat niin innokkaita rakkauden ja laupeuden työssään, että\nläpikätten olivat he vangit juottaa juovuksiin, vaikka kyllä koetettiin\nheitä tarkasti vartioida.\n\nSemmoinen oli asema, kun hälinä ja liike syntyi ulkona odottavan väen\nsekaan. Vanhanviran Jussi tuli nyt rangaistuspaikalle, nimismiehen ja\noikeuden palveliain seuraamana. Rautojen kolina ja kalske raikui\nkamalasti tyyneessä aamuilmassa. Jussi kiinnitettiin nyt kaakkiin ja\nmäärätty paino pantiin rautaa hänen kaulaansa, ja nyt hän rupesi siinä\nseisomaan tuomittua kahta tuntiansa. Kansa sohisi ja hälysi sitä ja\ntätä, josta nousi jonkinmoinen melu, jonka takia ei voinut mitään\nyleistä puhetta kuulla.\n\n\"Olkaasta hiljaa!\" kuului yht'äkkiä korkea ja kimakka ääni tovin ajan\npäästä, ja kun tarkastettiin keneltä tuo pyyntö olisi lähtenyt,\nhavaittiin sen lähteneen Vanhanviran Jussin suusta.\n\nKaikki vaikenivat.\n\nKun vanki huomasi, että kaikki olivat hiljaa, nosti hän päänsä pystyyn,\njossa asemassa hän näytti kuuntelevan jotakin hyvin tarkasti. Kysyttiin\nhäneltä vihdoin, mitä hän kuuntelee? \"Minä kuuntelen, jos kuuluisi\nhevosien kelloja\", sanoi hän pilkallisesti. Melkein kaikki ihmiset\nremahtivat nauramaan, niin mieluinen oli heille tuo heidän mielestään\nniin viisas ja urhoollinen sukkeluus.\n\n\"Paatunut konna! hän ei ole viimeistä kertaa tuossa\", mutisi silloin\neräs vanha äijä puoliääneen, mutta tuon lauseensa vuoksi sai hän niin\npaljon vihaisia katseita, että hän katsoi parhaaksi siirtyä siitä\npaikasta pois.\n\nSitten alettiin Jussille toimia raippoja. Raippojen läjähdykset, kansan\nkohina ja rangaistavan ähkymiset, solahtivat kauas lempeään ja tyyneen\naamu-ilmaan, ikäänkuin todistuksina ihmisien pahuudesta, Luojan hyvyyttä\nja lempeyttä vastaan.\n\nKun raippojen lyönti oli noin puolitiessä, sanoi rangaistava yht'äkkiä:\n\"minä olisin oikeastaan ansainnut sata paria, mutta oikeus vähensi minun\nsaataviani kokonaisella kuudella kymmenellä, eikö vallesmannin sopisi\nminua armahtaa sen verran, että antaisitte minulle kaikki saatavani --\nsata paria?\"\n\nYleinen naurun hohahdus palkitsi tuon paatuneen kompan.\n\nKappaleet sinkoilivat lyötävän seljästä, mutta hän ei huutanut, puri\nvaan hampaansa yhteen, että karske kuului tuotakin tuonnemmaksi ja\npäästyään kerskasi hän, ett'eivätpä saaneet hänestä \"lukkaria\".\n\nNiin. Hän oli rikoksellisella elämällään menettänyt inhimillisen\nkunniansa, hänen piti saada kunnian -- äkäisyydellänsä ja tunnustaa\ntäytyy että hän sitä saikin, eikä aivan vähäiseltä joukolta.\n\nMoni katseli säälillä tuota kaunista ja Jumalan luoman puolesta kaikin\npuolin uljasta, solevaa ja miellyttävän näköistä nuorukaista, joka jo\nnoin nuorena oli seisomassa ankarinta pahantekiän rangaistusta ja niin\npaatuneella sydämellä. Moni katselia teki silloin kysymyksen\nsydämessään: jos tuokin olisi saanut lapsuudessaan oikean kasvatuksen,\nmitä olisikaan hän voinut, kunniallisena kansalaisena tehdä hyötyä\nyhteiskunnalle ja isänmaalle? Tuo kysymys sydämessä, käänsi moni\nkatselia kammolla päänsä pois tuosta surullisesta näytelmästä, saamatta\nkumminkaan selvää vastausta kysymyksellensä, mutta siitä he tulivat\nkumminkin vakuutetuiksi, ett'ei hän ainakaan olisi nyt tuossa asemassa.\n\nKun poika oli kärsinyt rangaistuksensa, tuotiin -- isä.\n\nSiinä ei ole muuta kertomista kuin että Vanhavirka huusi, porasi ja\nrukoili koko lyönti-ajan, niin että ilma kajahteli, mutta ei se mitään\nauttanut, sillä laki teki tehtävänsä.\n\nRangaistuksensa kärsittyään pääsi poika vapaaksi, mutta isä vietiin\nkymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, sovittamaan viimeistä osaa tuomiostaan.\n\nHeitämme nyt tällä kerralla isän ja pojan siihen ja käymme katsomaan\ntapauksia sivu-suvussa, mutta kumminkin tapaamme vielä Vanhanviran\npoikineen ennen kertomuksemme loppua.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nSukuhunsa suopetäjä.\n\n\nEnnen olemme jo nähneet Kanniaisen Laurin tytärten joutuneen naimisiin.\nOlemme myös jo silmäilleet, minkälaisen kasvatuksen he olivat saaneet.\nHe olivat terveet ja hyötyisät ihmiset ja tulivat tavallisessa luonnon\njärjestyksessä äideiksi. Vanha sananlasku sanoo: \"minkä nuorena oppii,\nsen vanhana taitaa\" ja niinpä kävi näidenkin äitein. He olivat itse\nkasvaneet mielivaltansa mukaan, kaikessa hillitsemättömässä elämässä,\nisänsä puoltamina, tottelemattomina heitä nuhtelevaa äitiänsä kohtaan,\nja tottelemattomina kasvoivat nyt heidänkin lapsensa.\n\nTäytyy surulla tunnustaa, että huonoa jälkeä tekivät Vanhanviran sisaret\nlastensa kasvatuksessa, sillä heissä vallitsi samat mielipiteet kuin\nennen Kanniaisella. Niinkuin ennen olemme nähneet, eivät heidän\nmiehensäkään olleet käsittäneet elämän onnellisuutta muulta kun\nvarallisuuden kannalta, jonka vuoksi he pian kaikessa muussakin\nsulasivat mielipiteissänsä vaimoinsa kanssa yhteen.\n\nEnsi aikoina naimisensa jälkeen olivat Kanniaisen vävyt hyvässä sovussa\nvaimoinsa kanssa, sillä he toivoivat isoja perinnöitä vaimoinsa isän\nkuoleman jälkeen. Mutta kun tuon perinnön saamisen kävi niinkuin\ntiedämme, tulivat he nyrpeiksi ja kylmiksi vaimoillensa, ja alkoivat\nheitä sättiä köyhyydellä ja millä vaan osasivat. Vaimot taas, kasvaneena\npahojen sisujensa täydessä vallassa, eivät osanneet lempeydellä ja\nvienolla surumielisyydellänsä -- noilla vaimojen suurimmilla ja\nvaikuttavimmilla lahjoilla -- lepyttää ja hillitä miestensä vääriä\nmielipiteitä ja sättimisiä, ei, vaan he panivat kiukun kiukkua vastaan\nja antoivat \"sanan sanasta ja kaksi parhaasta\", niinkuin sananlasku\nsanoo.\n\nKauan ei tuo miesten ja vaimoin keskinäinen väli pysynyt paljaalla\ntieteellisellä kannalla, ennenkuin he rupesivat käytännöllisellä tavalla\nväitöksiään toteen näyttämään. Tappelu ja melu oli nyt heidän välillänsä\njokapäiväisenä työnä ja silloin olivat tukat pöläkässä. Eivätpä nuot\nheikommat astiat näyttäneet tuossa taistelussaan kovinkaan heikoilta,\nsillä monasti tapahtui niinkin, että he verestivät miehensä kasvot vielä\nsittenkin, vaikka olivat jo kovasti selkäänsä saaneet.\n\nMerkillinen ilmaus tässä sisarusten elämän laadussa oli se seikka, että\nheidän molempien kotitapansa olivat samankaltaiset kuin purtu nielty,\nei paremmat eikä pahemmat toisiansa; se lienee siitä tullut, että\n\"sukuhunsa on suopetäjä\".\n\nKumpi sisaruksista saikin vaan selkäänsä, oli hän kohta valmis menemään\narmaan sisarensa luokse, jossa sitten kilvalla koetettiin miehiänsä\nhaukkua, ja viimeiseltä tuo heidän mielityönsä liikutti heidän\nsydämiänsä niin, että he lopulla molemmin purskahtivat katkeraan itkuun.\n\nMiehet taas eivät katsoneet vaimojansa muuna kuin kauheana ristinänsä ja\nvaivanansa ja tulivatpa he oikein murheellisiksi mielissään, kun he\nsaivat niin köyhät ja pahankuriset akat. He rupesivat viinalla\nlieventelemään tuota ajallisen elämänsä surua ja ristiä. Silloin kuin he\nolivat juovuspäissään, kokivat he käytännössä oikein hartaasti toteen\nnäyttää, että mies on vaimon pää, ja saivatpa vaimot silloin usein\ntöppöstellä melkein alasti talvisina aikoinakin käpälämäkeen, jolloin he\ntavallisesti saivat yönsä viettää lammas-navetoissa, lehmien parissa ja\nmikä missäkin.\n\nMiehet tavallisesti jäivät silloin, niinkuin tappelussa voittaneet\nkukot, pöyhistelemään muka voitostansa ja vielä paukkaamaan ja\nmöykkäämään jälkisoinnuksi onnellisesti päättyneelle tappelulleen\nmerkiksi, että he ovat herrat kotonansa ja että heidän vaimoinsa pitää\nheidän tahtonsa ala annettu oleman. Mutta eipä miehet olleet vielä\nennättäneet kämpiä vuoteiltaan seuraavana aamuna, kun jo heidän\nkotiristinsä palasivat hajallansa olevilla ja revityillä hapsilla,\nveriset naarmut ja siniset kuhmut kasvoissa, pilkkuja, laattoja ja\nmustelmia käsivarsissa ja selässä -- miehiensä tykö. Ja noita illallisia\nsaaliitansa olivat he nyt oikein innokkaat esittelemään miehillensä\nitkun, parun, kirkumisen, sättimisen ja haukkumisen kanssa ja näkivätpä\nmiehet silloin, ett'ei heidän voittonsa ja herruutensa ollut kovin\npitkällinen.\n\nTuommoinen oli sisarusten koti-elämä ja tuommoisina olivat isät ja äidit\njokapäiväisinä esikuvina lapsillensa.\n\nVaikka aviopuolisot olivat noin riitaiset keskenäisessä elämässään,\nolivat he kumminkin yksimieliset puoltaessaan lastensa rikoksia. Niitä\nei ollut asia yhdenkään ihmisen ilmoittaa, ei lapsille itselleen, isälle\nja äidille sitäkin vähemmin, sillä siitä nousi kohta ankara sanakiista\nja haukkumiset. Otamme nyt erinänsä tarkastettavaksi vanhemman sisaren\nkodin tapoja siinä asiassa.\n\nMiniällä, jonka nimi oli Kaija, oli kaksi poikaa, joista toisen nimi oli\nIsrael ja häntä kutsuttiin lyhennettynä \"Issu'ksi\"; toisen pojan nimi\noli Leonhard, jota kutsuttiin \"Nartiksi\". Kaijan miehen vanhemmat elivät\nja he molemmat olivat vielä täysissä voimissa. Vanhukset olivat niitä\nihmisiä, jotka olivat oppineet vaatimaan kuuliaisuutta lapsiltansa.\nTosin eivät hekään olleet lapsiinsa kuuliaisuutta istuttanut\nhelleydellä, mutta sitä ankarammin ruoskalla ja kepillä. Oli miten oli,\nmutta hyvä ei ollut heidän lastensa silloin tiristä, kun heidän\npuhevuoronsa oli, ja kun lasten tuli osoittaa kuuliaisuutta. Sen vuoksi\npitivät vanhukset kovin kummana poikansa ja miniänsä lapsien\ntottelemattomuutta ja suulautta, ja kummastelivat, että heidän niin\nannetaan olla.\n\nEräänä kertana tapahtui niin, että Issu rupesi kieputtamaan keitto-pataa\nvipu-koukussa.\n\n\"Älä kieputa, poika, sitä pataa, pudotat sen vielä ja särjet\", kielteli\nukko.\n\nPoika ei ollut kuulevinaankaan, kieputti yhä vaan.\n\n\"Kuulitko, poika! Älä särje sitä pataa\", toisti ukko kiivaasti.\n\nPoika katsoa muljautti kiivaasti ukkoa silmiin, mutta ei totellut; yhä\nhän kieputti vaan ja -- pauskis -- pata putosi lattialle ja siinä se nyt\noli -- tuhansina pirstaleina.\n\nUkko kiivastui tuosta pojan uppiniskaisuudesta niin, että hän sivalsi\nkepakon ja lyödä navautti sillä poikaa housuille. Poika painoi heti\nkäsiselkänsä koskettuun paikkaan ja päästi kauhean porun. Samassa\nhyppäsi hän heti vanhemmilleen sanomaan, jotka eivät silloin sattuneet\nolemaan saapuvilla. Tulisissa tauloissaan syöksähtivät isä ja äiti ukon\nkimppuun ja nytkös ukko raiska oli pöläkässä.\n\n\"Mitä sinä, sen tuhannen kallas, minun sikiöistäni tahdot?\" tiuskasi\näiti uhalla heti huoneesen tultuaan.\n\n\"Hän särki padan, eikä totellut, vaikka ma kielsin häntä useat kerrat\",\npuolusteli ukko itseään.\n\n\"Vaikka hän olisi särkenyt tusinan patoja, niin en salli Teidän\npieksevän lapsiani\", säesti isä.\n\n\"Lapsenne ovat jo niin huonolla jäljellä, että, jos ette rupea heistä\nvaaria pitämään hyvä ei heitä peri. Eivät he vääjää enään teitä eikä\nmuita, ja ihmiset eivät saa heiltä silmiänsä auki\", sanoi ukko tuimasti.\n\n\"Älä tuossa, kotka, pakkaudu saarnaamaan, kyllä me itse vastaamme\nlastemme kurituksesta ja tulevaisuudesta\", sanoi äiti tiuskuen.\n\n\"Hym!\" hyngähti vanhus ja sitten hän vaikeni.\n\nUkon päällekantaja -- Issu poika, oli myös saapuvilla tuon keskustelun\naikana. Hän porasi tavasta vielä nytkin ja painoi käsiseljällään sitä\npaikkaa, johon ukon keppi oli koskenut. Mutta tuo hauska keskustelu\nukon, isän ja äidin välillä, joka vielä päälliseksi koski hänen omaa\nasiaansa, saatti pojan aina tavasta vaikenemaan ja silloin hän katsoi\nvuoroon isän ja äidin, vuoroon ukon silmiin, mutta ukkoa silmiin\nkatsoessaan muutti hän muotonsa; ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa:\n\"älä huoli! Kyllä minä vielä muistan\".\n\nTuonlaisella kasvatus-tavalla paatui lasten sydän kovaksi ja häijyksi\nvanhuksia kohtaan, ja sen erän perästä eivät he pitäneet heitä koiraa\nparempina; se tuotti vanhuksille paljon harmia ja mielikarvautta heidän\nvanhoilla päivillänsä.\n\nKun pojat kasvoivat vähän isommiksi, varttuivat he päivä päivältä\nrajummiksi niissä tavoissa, joissa heitä oli opetettu.\n\nSamassa kartanossa, jossa hekin asuivat, asui toisenkin talon asukkaat,\nvaikka eri rakennuksessa. Kummallakin talolla oli vesi-paikka vähän\nulohtaalla, jonkatähden kummankin talon piti vesi talouden tarpeeksi\nvetää kelkalla. Kun toisen talon asukkaat vetivät vettä, olivat aina\nIssu ja Nartti vahdissa porrasten päässä, ja he kaasivat usein\nvesi-saavin siihen. Tuosta närkästyivät eräänä kertana veden vetäjät\nniin, että he ottivat pojat kiinni ja tukkivat heidän housunsa,\ntakkinsa, liivinsä ja kaikki paikat niin täyteen mätälunta, ett'eivät he\npäässeet enempää liikkumaan kuin lumi-ukot.\n\nKun kolttosen tekijät menivät pois, rupesivat pojat täydellä kurkulla\nhuutaa molottamaan, hyvin tietäen siten saavansa pikaista ja tehokasta\napua vanhemmiltansa.\n\nVoi taivasten tekijä, kun heidän äitinsä kuuli tuon sydänkäpystensä\nporun ja kirkunan. Tuiskuna syöksi hän esille, mutta hänen ensimäinen\ntyönsä oli pelastaa pienokaisensa tuosta pahasta pälkähästä. Mutta sen\njälkeen tulikin veden vetäjien eli oikeammin poikien housujen täyttäjien\nvuoro kuulla oikeat ape-marjat, sillä huolellinen äiti ei heittänyt niin\nvähällä pienokaistensa solvaisemista. Hajalla hapsin ja kiiluvin silmin\ntöytäsi hän toisen talon tupaan, uunin hiili-hanko kädessä, jolla hän\nalkoi hosua ja hutkia asianomaisia, samalla kirkuen, noituen ja huutaen\nminkä vaan jaksoi, olipa koko talon väki hädässä hänen kanssaan ja\nviimein täytyi hänet miesvoimalla panna ulos.\n\nEräänä kertana oli Issu-viikari kähminyt toisen talon hohtimet: niiden\nvarret oli hän sitten kuumentanut tulikuumiksi ja sitten tarjosi hän ne\ntoisen talon Liisu nimiselle tytölle, isälleen vietäväksi. Tyttö parka\nei arvannut petosta välttää, vaan otti hohtimet vastaan. Mutta samassa\ntuokiossa säntäsi Issu puristamaan tytön käsiä, ett'ei hän saanut kuumia\nhohtimia käsistään pois. Ennenkun ihmisiä oli ehtinyt apuun, olivat\ntyttö raiskan kädet palaneet pahan päiväiseksi. Tytön äiti pölyytti\nIssua tukasta oikein kelpolailla tuon ilkityön tähden. Issu sydääntyi\ntuosta kovasti ja lähti poruten huoneesta ulos. Sieltä oli hän hakenut\npärehalon itselleen aseeksi ja sen kanssa palasi hän pimeään porstuaan,\nvahtaamaan tytön äitiä tulevaksi ulos. Vihdoin hän tulikin ja Issu alkoi\npärehalollaan häntä huimia niin paljon kun vaan ennätti. Se oli kostoa\ntukasta puistamisesta. Se temppu ei kuitenkaan pitkälle onnistunut,\nsillä tytön äiti väänsi pärehalon pois pojan kädestä ja pölyytti häntä\ntoisen kerran tukasta paljoa kovemmasti. Poika rupesi taas poruamaan ja\nniin poruten meni hän kotiansa, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin äiti\noli taas pauhaamassa poikansa puolesta ja pitämässä jumalatointa elämää.\n\nOlipa siinä likitienoilla asumassa eräs mökkyri, jolla oli Jaakko\nniminen poika: häntä kutsuttiin Haka-Jaakoksi, sillä mökin nimi oli\nHakala. Tuo poika oli siivo poika ja niin vankka ja roteva ikäisekseen,\nett'ei hänen vertaansa ollut ikitienoilla. Issu ja Nartti, tappelun ja\nriidan haluisia kun olivat, kävivät joka tilaisuudessa Haka-Jaakon\npäälle. Hän väisteli vihollisiansa minkä voi, mutta Issu ja Nartti\nvainosivat häntä kaikkialla. Eräänä kertana olivat nuot pienet\nvainolliset menneet vahtiin Jaakkoa erään metsäpolun varrelle, jota\nmyöden he tiesivät hänen tulevan. Niinkuin tiikerit hyökkäsivät\nviholliset piilostansa huolettomana kulkevan pojan kimppuun, sillä he\ntahtoivat kaikin mokomin löylyyttää ja nöyryyttää tuon köyhän, mutta\nvankan naapurinsa. Ankara ottelu ja temmellys syntyi nyt noiden kolmen\npoikasen välillä -- ankara ainakin taistelijain ikään, kokoon ja väkeen\nkatsoen. Haka-Jaakko oli nyt pakoitettu puolustamaan itseänsä, sillä hän\nei päässyt puuhun eikä pitkään heidän kynsistänsä. Kauan oli taistelun\nonni tietämättömissä, kummalle puolelle se kallistuisi, mutta viimein\nsai Haka-Jaakko voiton ja hän löylytti Issua ja Narttia oikein\nkelpolailla. Nyt näkivät veljekset, ett'eivät he voi sitä tietä\nnöyryyttää tuota jäykkää vastustajaansa; täytyi keksiä muita keinoja.\n\nOli niityn aikana useampia sade-päiviä, jonka tähden ei Issun ja Nartin\ntalon väki menneetkään eräänä semmoisena päivänä niitylle, vaan panivat\nsen päivän aitaa, kuusi-vitsasten kanssa. Huomenna, tuli pouta ja väki\nmeni taas niitylle, mutta Issu ja Nartti ottivat kirveen, menivät ja\nhakkasivat kaikki vitsakset poikki eilen pannusta aidasta. -- Kun väki\npalasi niityltä, havaitsivat he joka syllän olevan hakattuna maahan.\nTulissaan tauloissaan tuli Issun ja Nartin isä kotia ja tahtoi kiivaasti\ntietää kuka aidan on hakannut.\n\n\"Haka-Jaakko lurjanteli tässä tänä päivänä kirveen kanssa\", olivat\nveljekset kohta valmiit sanomaan.\n\nIsä suuttui tuosta silmittömäksi Haka-Jaakolle ja rupesi vaanimaan,\nsaadaksensa häntä piestä.\n\nEnnenkuin hän sai pojan käsiinsä, oli hänelle toteen näytetty, että\naidan olivat hakanneet juuri hänen omat poikansa. Mutta isä ei ottanut\ntutkiakseen asiaa siltä kannalta, eikä uskoakseen semmoisia kuulumisia,\nvaan hän uskoi enemmän vilpillisiä poikiansa; hän luuli vaan, että\nihmiset vihaavat heidän hyviä lapsiaan ilman syyttä, ja noille totuuden\nsanojille sanoi hän: \"aina teillä kaikilla on aita matalin minun lasteni\npäälle\".\n\nKerran sai kun saikin hän Haka-Jaakko raiskan käsiinsä ja poikiensa\nnähden pieksi hän, aivan viattoman pojan lähes vaivaiseksi, mutta Issu\nja Nartti terjuivat vieressä ja huusivat: \"kas niin, menestä vielä\nmeidän aitaa hakkaamaan\".\n\nTuommoisia tepposia tekivät Issu ja Nartti jo noin nuorina ja monta\nmuuta kolttosta tekivät he, joita kaikkia kertoellessa kävisi asia liian\npitkäksi. Sentähden olkoon edellisessä jo näytteeksi, minkälaisen\nkasvatuksen he saivat.\n\nVielä mainittakoon se, että elämän tavat ja lasten kasvatuksen muoto oli\nmolempien sisaruksien kodeissa niin yhdenkaltaiset, ett'ei nuoremman\nsisaren kodista ole mitään erinäistä kerrottavaa, sillä vanhemman\nsisaren elämän laatu ja hänen lastensa elämän alku, antaa hänenkin\nelämästään täydellisen kuvan. Semmoinen summa on vaan heidän silloisesta\nelämästään, että heitä miehineen pidettiin kaikkien riitasien\nparikuntien esikuvina, ja että heidän lapsiaan nyt jo pidettiin koko\nkylän kauhistuksena ja Issua rupesivat kyläläiset kutsumaan \"Kissuksi\"\nja Narttia \"Artiksi\", kummankin tappelu-halun tähden. -- Mutta\nryhtykäämme tarkastelemaan mitä hedelmiä tuommoinen kasvatus ja\ntuommoinen elämän aamu tulee kantamaan poikien vastaisessa elämässä.\n\nKun nuot sisarusten pojat kasvoivat isommiksi, hakivat he kaltaisiaan\nseurakumppaneita ja semmoisia löysivätkin he -- enonsa pojissa,\nKanniaisen Jussissa ja Antissa. Niin pian kuin he kynnelle kykenivät,\nhakivat he alati toisiensa seuraa ja pian sulivat heidän käsityksensä ja\nmielipiteensä yhteen. He tulivat toisillensa niin välttämättömiksi,\nett'eivät he voineet toisittansa toimeen tulla; kuinkas muutoin, sillä\n\"mukaistaanhan mullikin puskee\".\n\nPienistä poikasista pitäen oleskelivat sisaren pojat usein enolassa ja\nmitä heidän opetuksestansa kotona puuttui -- pahuuteen, se täydennettiin\nja kehkeennytettiin vähitellen enon ja hänen poikiensa elämän koulussa\noikein käytännöllisellä tavalla. Sisaren pojat olivat aivan yhden\nikäiset enon poikien kanssa ja yhden vertaiset olivat he myös opissa ja\nelämässä. Yht'aikaa oppivat he enon poikien kanssa tottelemattomiksi\nvanhemmilleen ja muille ihmisille, yht'aikaa viekkaiksi valhettelioiksi\nja tekemään kaikenlaisia konnan koukkuja. Yht'aikaa oppivat he\nkiroilemaan, vannomaan ja -- tappelemaan ja mikä vielä surkeampi:\njuomaan ja varastelemaan, ja noiden nepainten väli oli ystävyyden väli,\noli erottamaton.\n\nKunniaa, loistoa näkivät nuot nuoret miehet elämänsä alussa osanansa\nolevan ja muissa ihmisissä näkivät he kovin heikon vastapainon omalle\nkorkeudellensa. Tuosta tuli heihin se suunnattoman korskea ylpeys, joka\nheissä oli jo aivan nuorina silmään pistävästi inhottavana nähtävänä.\n\nTosin oli tuo nepainten vahva ystävyys saanut pahan kolahduksen silloin,\nkun tiedoksi tuli, ett'eivät sisaret saakkaan perinnöitä kantaa\nKanniaiselta. Mutta ei tuo pieni riesa kauaksi kestänyt, sillä heillä\noli yhteiset asiat, yhteiset pyrinnöt ja riennot, yhteiset työt ja\ntoimet, yhteinen päämäärä ja tarkoitus -- niin, miks'ei heidän sopinut\nolla ystävyyksinä? Vanhanviran onnen aurinko tosin laskeentui ja lakkasi\nloimoamasta, mutta mitäpä siitä, olivathan nepaimet jo niin oppineita ja\nkokeneita miehiä, että he voivat omin päinsä toimeen tulla.\n\nHeidän sydämiinsä kylvetyn siemenen olemme jo havainneet hyvästi jos\nhyvästi itäneen, orastaneen ja kasvaneen, nyt jo alkavat hedelmät näkyä.\nIssu oli jo siksi ijäkäs ja muistava silloin, kun hän vaariltaan sai\ntuon kepin nauvahduksen padan särkemisen tähden, ett'ei se voinut hänen\nmielestänsä haihtua. Mustana koston pyyntönä pysyi tuo kepin lyömä tuon\nhuonosti kasvatetun lapsen sydämessä; sitätehden kun hänen ruumiillinen\nkokonsa ja voimansa karttui, sitätehden paisui myös hänen musta koston\npyyntönsäkin. Sentähden kantoi Issu ukolle alati yrmeää mieltä ja\nyrmeästi hän kohteli vanhusta joka päivä. Pojan vanhemmat eivät koskaan\nkieltäneet vanhusta ylenkatsomasta ja antamasta hänelle pahoja,\nylenkatseellisia ja hävyttömiä sanoja; useinpa he vaan nauroivat ja\nsanoivat: \"voi kuinka tuo poika on -- viisas!\" Kun Issu tuli isommaksi,\nalkoi hän tulla usein juovuspäissään kotia. Silloin sai ukko-raiska\nkuulla hävyttömältä herjausta, mutta lopulta sai hän ruveta varomaan\npäätänsä. Ukko koki usein puhua vanhemmille pojan vallattomasta ja\nhävyttömästä käytöksestä kohtaansa ja hän pyysi heidän poikaa kurissa\npitämään ja hälväisemään, mutta tavallisesti vastasivat he: \"eihän nuot\nole teiltä vielä kertaakaan silmää vieneet, jaksaahan nuot kärsiä ja\nminkäpä me heille teemme!\"\n\n\"Hym!\" nurmahti silloin ukko ja meni surumielin pois.\n\nKun Issu oli jo aikamies, tuli hän taas eräänä kertana päissään kotiin.\n\n\"Kattilat ja sangat ja itse pata -- p-le-kin\", kirkasi hän heti tupaan\ntullessaan ja töytäsi ukkoa, jonka seurauksesta ukko rymähti kumoon.\n\n\"Ole hyvä ihminen siivolla!\" sanoi ukko ja kömpi ylös.\n\n\"Nauskis, sanoi keppi, kun kävi pojan housuille\", sanoi Issu ja samassa\nhän lyödä läimäytti kasvoille juuri ylös päässyttä vanhusta. Vanha mies\nei voinut kestää tuota nuoren miehen viinasta raivostunutta iskua; hän\nhorjahtui -- ei hän kaatui kuin ranka kumoon, silmä kävi tuolin nurkkaan\nja nyt oli ukolta mennyt -- silmä. Kauhea haava tuli myös hänen\nkulmaansa, josta veri rupesi virtana vuotamaan. Vanhus pyörtyi saadun\nkovan kolahduksen vuoksi ja Issun vanhemmat itkivät nyt suden kolloa,\nmutta nuot kyyneleet olivat krokotiilin kyyneliä, sillä pojan työt\nolivat hedelmiä heidän omasta varhaisesta ja ainaisesta kylvöstänsä.\nIssu ei ollut kaikesta tuosta millänsäkään; hän hyppeli, noitui ja\nmaikkasi vaan ja sanoi: \"hei! tässä poika on, tämä ei pelkää, vaikka\ntulisi viisi; tässä oikein kruunun ja Viaporin korea on\".\n\nVihdoin saatiin vanhus virkoamaan ja hänen haavansa sidotuksi muiden\nihmisien avulla, mutta kauan sai vanhus kärsiä kauheita tuskia haavansa\nja silmänsä tähden. Usein ukko-rukka itki tuskissaan ja sanoi: \"voi,\nvoi! nythän se on silmä minulta mennyt; lieneekö sekin heidän\nmielestänsä tapahtunut liiaksi hiljaa\".\n\nNoin varttuivat Vanhanviran sisarten pojat heille lapsuudesta pitäen\nopetetussa elämän kaavassa aina uljaammiksi, ja pian olivat he\npaikkakunnassa kaiken pahuuden, ilkeyden, jumalattomuuden, saastaisuuden\nja riettauden esikuvina.\n\nParin vuoden perästä tuon surullisen tapauksen jälkeen, jolloin ukko\nmenetti silmänsä, oli Issu joutunut jo niin korkeaan määrään, että hän\nseisoi kaakin vieressä rautakaulassa, sovittamassa oikeuden antamaa\ntuomiotansa kalliin hevosen varkaudesta, ja sen kärsittyään annettiin\nhänelle samassa kaakissa neljäkymmentä paria raippoja selkään. Tuo\ntapahtui samoina aikoina kuin Kanniaisen Jussikin seisoi samankaltaisen\nrangaistuksen, niinkuin ennestään jo tiedämme. -- No niin. Olivathan\nnuot nepaimet käyneet yhtäläistä koulua, ja yhtäläiset olivat heidän\nkäsitys-voimansa omaamaan koulunsa opetuksia, sen selvästi todistaa sekä\nIssun että Jussin ensimäinen tutkinto tuon koulun opista, jonka he\nkumpikin niin loistavasti ja niin suurilla tahi korkeilla arvolauseilla,\nmelkein yksin ajoin suorittivat; siis kumpikaan heistä ei ollut\ntoistansa korkeampi, vähempi tahi suurempi.\n\nNepaimet alkoivat tulla nyt oikein oiva-mestareiksi. Heillä oli jo\nmuitakin seurakumppaneita ja oppilaisia, ei vaan omat nepaimensa ja\nkoulumestarein oppi rupesi juurtumaan muidenkin paikkakunnan\nnuorukaisten sydämiin. Hedelmät rupesivat aivan pian näkymään tuosta\nuudesta ja vapaasta opista, joka alkuaan oli perustettu hellään ja\nvaraamattomaan lasten kasvatukseen heidän rikkoessaankin, ja suvun\nkunnian ylläpitämiseen. Juoppous, irstaisuus, haureus, tappelukset,\npuukottamiset, murhat ja varkaudet alkoivat pitäjäässä tulla nyt niin\nyleisiksi ja jokapäiväisiksi, että se paikkakunta ennen pitkää tuli\nkaikkien oikeain ihmisten kauhuksi ja kammoksi ja pahuudestaan\nmainioiksi koko maassamme. Kaikilla roistoilla olikin nyt hyvät\nturvapaikat Kauniaisen Jussin ja hänen täteinsä poikien tykönä, sillä\nhe olivat ottaneet kotonansa semmoisen ylivallan, ett'eivät heidän\nvanhempansa tohtineet heille puhua mitään, vaikka nyt jo olisivat sitä\ntahtoneet tehdä, sillä he itsekin jo huomasivat lapsiensa olevan\nväärällä tiellä, olevan semmoisia, jommoisia eivät he heidän olisi\nsuoneet olevan, olevan ihmiskunnan ja itsensä pahennuksena ja kauhuna;\nmutta vitsa ei ollut enään väännettävissä.\n\nLäheltä ja kaukaa tulvaili nyt kaikenkaltaisia epärehellisiä ihmisiä\npaikkakuntaan, nepainten hyvän suojeluksen vuoksi ja niiden kautta\npaikkakuntaan tullut väen lisäys ei suinkaan parantanut sen asukasten\nsisällistä tilaa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nHedelmät.\n\n\nKukaan kuolevainen ei voi kertoa sitä viheliäisyyttä, surkeutta ja\njumalattomuutta, minkä tuo Kanniaisen Laurin liian hellitelty ja\nvaromaton lasten kasvatus ja heidän rikoksiensa hyväksyminen\npaikkakuntaan toi. Hänen poikansa, Vanhavirka, oli nyt jo saanut\nselkäänsä ja parast'aikaa oli hän Viaporissa kärsimässä kymmenvuotista\nrangaistustansa. Hänen poikansa poika oli saanut seisoa häpeällisimmän\nrangaistuksen ja saanut selkäänsä korkeimman määrän raippoja. Hänen\ntyttärensä olivat huonosti kasvatettuina joutuneet äideiksi, jonkatähden\nhe kehnosti toimittivat kalleimman elämänsä velvollisuuden, lastensa\nkasvatuksen, niinkuin olemme jo edellä nähneet. He hoitivat huonosti\nniitä pikkuisia taimia, jotka Jumala oli heille uskonut, sillä he\nistuttivat pienoisiin sen myrkyllisen siemenen, jonka he itse jo pieninä\nollessaan olivat isältään entisessä kodissaan omiin sydämiinsä imeneet:\nliian höllän kasvatuksen vaan, liian suuren vapauden vaan. Tuota\nperus-aatetta seurasivat he sitten lastensa isommiksikin tultua, aina\nsiihen asti, kun he näkivät, minkälaisia hedelmiä tuommoinen kasvatus\nmatkaan saattaa, että se, nimittäin, tuottaa aineellista vahinkoa,\nruumiillista kipeää ja kunnian siaan häpeää, mutta sielusta ei tullut\nkysymystäkään; tuon kaiken havaittuansa, olisivat he suoneet asiain\ntoisinkin olevan, mutta se tunto tuli heille liian myöhään. Kerran pahaa\nsiementä saatuansa, tulivat Vanhavirka sisarinensa paljoa huonommiksi\nlasten kasvattajiksi kuin heidän isänsä, Lauri, olikaan ja ihmispetojen\nisäksi ja äideiksi tulivat he.\n\nEdellä on jo mainittu, kuinka noilla nepaimilla oli oppilaisia ja tosi\non, ett'ei niitä ollut vähä, ja noiden opettajien oppi levisi kuin\nruttotauti paikkakunnan nuorisohon; eipä ihmekään, sillä paha on niin\nkärkäs istumaan kiinni ihmissydämeen. Kanniaisella nyt vasta elämä\n\"rennoksi\" muuttui, vaikk'ei se hääviä ollut Vanhanvirankaan aikana.\nSiellä tanssittiin harva päivä, juotiin ja tapeltiin, pauhattiin ja\nmeuhuttiin. Noihin oli hyvä tilaisuus tulla kokoon sekä opettajain että\noppilasten, tuumittelemaan tulevista varastuksista ja muista tuhotöistä.\nSilloin kun ei noita iloja eli riemuja ollut Kanniaisella, olivat ne\ntädin poikien luona ja sopihan sinne tulla lystiä pitämään ja\nneuvottelemaan yhtä luottavasti kuin Kanniaisellekin, sillä olivathan\nniiden talojen vallitsevat henkilöt kyllin oppineita ja koeteltuja\nihmisiä.\n\nSeuraukset tuosta kaikesta alkoi pian tulla laajemmalta näkösälle.\nTavallista useammin kuului nyt ympäristöllä varkauksia, tappeluksia,\npahoja haavoja ja murhia. Matkustajat eivät olleet enään turvassa\nkulkiessaan tuon kammottavan pitäjän läpi. Usein tulivat he taipaleilla\nryöstetyiksi ja raastetuiksi puti puhtaiksi ja jos he rohkenivat\nvastustaa tuota heidän mielestänsä niin luvatonta anastamista, tulivat\nhe tavallisesti piestyiksi liki henkeä. Ulkopitäjäläisillekin tuli\ntuosta semmoinen kammo, ett'eivät he uskaltaneet matkustaa paikkakunnan\nkautta, muutoin kuin isoissa partioissa, kovasti varustettuina\nkaikenlaatuisilla puolustus-aseilla, niinkuin seipäillä, kangilla,\npuukoilla, kirveillä j. n. e. Usein syntyi sittenkin oikein\nryskä-tappelu matkustajain ja kylän asukkaiden välillä, ja siinäkös\nseipäät suhahtelivat, kanget kalahtelivat, puukot välähtelivät ja\nkirveet kimaltelivat. Siinä porua ja pauhua, huutoa ja meuhua, kirkunaa\nja karjuntaa, oihkaa ja ähkää; siinä hypeltiin, sadatettiin, lyötiin,\nlykättiin, kaaduttiin ja noustiin, voitettiin ja tapattiin, ja tuosta\nankarasta temmellyksestä syntynyt melu kuului usein useampain virstojen\npäähän. Tappelun lakattua oli tappelukentällä kummallinen näkö. Hevoset\njuoksentelivat valjaitta, pelästyneinä sinne tänne tappelukentällä,\nsillä aisat, luokat y. m., olivat lopen tarvittu tappelu-aseiksi ja\nmuutoinkin vastustus-puolue koetti saada vihollisien hevosia pois\nvaljaista, siten estääksensä heitä pakoon pääsemästä, jos -- niinkuin\ntoivottiin -- sotaonni kääntyisi heille epä-edulliseksi. Rikkeimiä\najokaluja: rekiä, häkkejä, katkotuita köysiä, aisoja, luokkia, länkiä,\npäitsiä, mäkivöitä ja särjetyitä sekä sinne tänne viskotuita kuormia oli\nsikin sokin ympäri tappelukenttää, sillä ei tuota sota-onnelle niin\nedullista hevosten riisumistyötä tehty juuri niin laupealla kädellä.\nSiellä täällä kömpi mies suurella vaivalla ylös, sillä he olivat saaneet\npahoja ruhjevammoja tuossa mieli-työssään. Mikä oli saanut päähänsä\npahoja, isoja haavoja, jotka yhdessä kovan veren-juoksun kanssa\nvaikuttivat sen, että tuo pää tuntui niin hirveän raskaalta, ett'ei sitä\nvoinut nostaa maasta ylös. Miltä oli mennyt käsivarsi, miltä sääri,\nmiltä olkavitsa tai joku kylkiluu poikki ja nuot vammat pahuukset\ntekivät semmoista kiusaa ja vaivaa, ett'eivät kyenneet omin avuinsa ylös\nnousemaan, vaan toisien vielä pystyssä olevien täytyi heitä nostaa ja\nrekeen vääntää, ja tuo heille tehty apu tuotti lisää kipua ja tuskaa.\nUseasti noissa taisteluissa pääsivät matkustajat voitolle, sillä he\nolivat enimmästi lukuisammat, mutta kävipä joskus niinkin, että he\njoutuivat tappiolle ja silloin ei heillä ollut syytä kehua kauppaansa.\nHirviöt eivät silloin säästäneet mitään, vaan he haaskasivat ja\nraiskasivat kaikki mitä haaskattavissa oli. Semmoisissa tapauksissa\neivät matkustajat saaneet useinkaan omaisuudestansa mitään takaisin;\nhyväpä oli että saivat puolikuolleeksi pyntätyn henkensä pitää, mutta\ntapahtuipa joskus niinkin, että joku matkustaja menetti senkin.\n\nTietysti olivat nuot nepaimet aina paraina miehinä, jopa oikeen\njohtajinakin tappeluissa ja muissa ilkitöissä. Ei ollut niitä häitä,\njossa eivät he olisi nurkkareina olleet, häiriötä ja pahennusta aikaan\nsaattamassa; jos missä he olivat, ei silloin ollut ihmisillä mitään\nhyvää odotettavana. Tanssi-ja kuuliais-paikoissa oli heillä aina tappelu\nvälttämättömänä tehtävänä, ja sitävarten olivat he varustettuna\nkirveillä ja monenkaltaisilla aseilla. Loppusointu tavallisesti\ntuommoisissa tilaisuuksissa oli se, että tanssi- tai kuuliais-talojen\novet, akkunat, muurit, jopa huonekalutkin olivat lopen tuhansina\npirstaleina. Hääpaikoissa he tavallisesti taas repivät tai muutoin\nhäväsivät morsiamen kruunun, sotkivat ja kaatelivat ruo'at, tekivät\nvahinkoa ihmisien hevosille ja ajokaluille. Täytyipä paikkakunnassa\nvihdoin kokonaan hävittää nuot kansallis-kemut aivan noitten riivattujen\njunkkarien tähden.\n\nItsestänsä on arvattava, ett'ei tuommoisen elämän vallitessa työn teosta\ntullut mitään, joka kumminkin on välttämätön elämän ehto maata\nviljelevälle kansalle. Siitä aivan helposti johtui, että maat rupesivat\nantamaan huonompia satoja, ja sen likeisempänä seuraajana olivat:\nköyhyys ja puutokset. Ja ne, joiden maanviljelyksen noin oli käynyt,\nolivat niin monet, että tuo takaperäisyys koski koko paikkakuntaan. Tuon\ntaloudellisen vajavuuden täyttämiseksi täytyi heidän keksiä uusia\nkeinoja ja sen he olivatkin jo löytäneet, nimittäin -- varkauden. Tuota\nuutta ja heidän mielestään oivallista elinkeinoaan kokivat he edistää\nkaikilla keinoilla. Parvittain miehiä kulki kyläläisiä markkinoista\nmarkkinoille ja heidän jälkensä kuului, missä ikänä he vaan\nliikkuivatkin.\n\nMarkkinapaikoissa oli tuo seura kaikissa asioissaan yksimielinen.\nKaikilla keinoin kokivat he pettää ihmisiä. He varastivat, ostivat ja\nmöivät, ja missä ei pettäminen ja salaa ottaminen menestynyt, käytettiin\nsiinä ryöväämistä, kun tilaisuus sen vaan salli. Kaupassa he kokivat\npettää sillä tavoin, että toiset olivat ostamassa jotakin ja\ntarjoilemassa pilkkahintaa kalulle. Siihen tulivat toiset veijarit\nsyrjästä outoinakin miehinä, ja rupesivat kyselemään mitä kalulla on\nhintana ja mitä siitä tarjotaan. Asiasta kahden puolen selvän saatuaan,\nrupesivat he kohtikurkkua nauraa hohottamaan, kuinka muka tuo ostaja on\ntuhma, kun tarjoaa kaksinkertaista hintaa tuommoisesta mitättömästä\nkalusta, jota he muka eivät viitsisi tieltä korjata. Moni yksinkertainen\nihminen takertui noiden konnien koukkuun ja sai jälestä päin katua\ntuhmuuttansa; kävipä usein niinkin, että tuonlainen kalunsa myöjä näki\naivan oudon miehen jonkun tunnin päästä myövän hänen vasta myötyä\nkaluansa kaksin- ja usein monin-kertaisiin hintoihin; sydäntä silloin\nkyllä karvasteli, mutta mitäpä se enään auttoi.\n\n\"No miks'ei noita kaikkia konnia annettu lain rautaisen kouran\npuristeltaviksi ja kuritettaviksi?\" kysyy kai lukija. Kyllä olisi ollut\nniin tehtävä, vaan sepä ei käynytkään laatuun niin helposti kuin outo\nluulisi.\n\nPahuus oli jo paikkakunnassa levinnyt niin yleiseksi, ettei\njulkisempiakaan asioita saatu toteen, todistajien puutteessa, vaikka\nkatsojia oli rikosten tapahtuessa väliin useampiakin, he vaan valansa\npäälle puhua helistivät, ett'eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.\nSilloin jo, kun Kanniaisen Jussi kärsi edellä kerrotun rangaistuksensa\nhevosten varkaudesta, oli tuon \"komppaljuunin\" oppi niin levinnyt ja\njuurtunut kansaan, ett'eivät kruunun kahleetkaan riittäneet kaikille\npahantekiöille ja sen takia joutuikin Vanhavirka poikansa kanssa silloin\nyritykseen yksissä kahleissa olemaan.\n\nNe taas, joilla oli halua totuutta esiin tuomaan ja puolustamaan, olivat\nalituisessa hengen vaarassa. Sentähden eivät he tahtoneet heitä ilmi\nantaa, sillä roistot vainosivat kaikkialla ja kaikilla keinoin niitä,\njotka heitä jollakin tavoin hätyyttivät ja oikeuteen saattivat. Siitä\nseurasi aivan helposti se, ett'eivät vahingon kärsineet uskaltaneet ilmi\nantaa noiden roistojen tekoja ja ilkitöitä. Ja oikeat ihmisetpä ne\nolivatkin juuri noiden läpi turmeltuneiden roistojen tähtäämisien ja\nkoston alaisina, kun eivät he yhtyneet heidän jumalattomiin vehkeisiinsä\nja julmuuksiinsa ja vieläpä väliin kokivat heitä saattaa rangaistuksen\nalaisiksikin; toisilleen nuot veinarit antoivat kyllä kelpo rauhan,\nsillä \"vaivainen lintuhan se on, joka pesänsä sotkee\".\n\nMainittakoon muutamia esimerkkejä noiden oikeuden hylkääjien koston\ntuumista.\n\nKanniaisen Jussi rupesi kosimaan erään varakkaan talon ainoaa, kaunista\nja siveää tytärtä. Kaunis oli kosiakin Jumalan luoman puolesta, kylän\nuljain ja komein poika, mutta hänen kunniansa oli silloin jo\ntahraantunut. Häpeällisesti oli hän käyttänyt itsensä senkin jälkeen,\neikä se suinkaan pyyhkinyt pois hänen entistä tahraansa. Kaikki nuot\ntekivät yhteensä sen, ett'ei Jussin kauneuskaan vaikuttanut tytön\nmielessä mitään, joka niin monen neidin on sokeaksi ja onnettomaksi\nsaattanut, ja tuon vaikuttamattomuuden seuraukset olivat semmoiset, että\ntyttö antoi Jussille oikein komeat rukkaset. Jussi ei pitänyt tuota\ntotenakaan ja piiritti yhä vaan tyttöä. Kun tyttö ei päässyt hänestä\nmuutoin erillensä, ilmoitti hän asian isällensä, joka oli tunnettu kylän\nvahvimmaksi mieheksi. Tytön isä piti suorana hävyttömyytenä tuommoisen\nmiehen kosimista ja antoi Jussi-raiskalle semmoisen kyydin, ett'ei hän\nollut äskeen mokomampaa saanut. Tuo oli Jussin mielestä anteeksi\nantamaton loukkaus niin hyvää miestä kohtaan kuin hän muka mielestänsä\noli. Pitkiä aikoja ei kulunut tuon tapauksen jälkeen, kun kositun neidin\nkotoa paloi iso luuva rakennus eloineen päivineen. Jonkun ajan takaa\nleikattiin usealta saman talon raavaalta kaulat poikki navetassa. --\nEikö tuo ollut hirveää? Selvään nyt jo arvattiin, että entinen armas\nsulhanen, kumppaniensa kanssa, oli nuot turmat tehnyt. Nyt ei talossa\nenään tohdittu muutoin elää ja olla, kuin täytyi laittaa useita miehiä\nvahtiin, jotka yökaudet kiertelivät taloa, varustettuina aseilla.\nVahdeilla oli muun muassa pyssyt, joilla he tavan takaa ampua\npaukuttelivat, ikäänkuin antaaksensa ilkiöille tietää, ett'ei sinne\nollut hyvä tulla.\n\nKauan aikaa oltiin talossa noin varusalla, mutta mitään erinomaisempaa\nei näkynyt eikä kuulunut: tuntuipa siltä kuin tuo koko vahtiminen olisi\nollut aivan turhaa työtä ja sen ajatuksen takia rupesivat vahdit\nveltostumaan. Eräs heistä ei kuitenkaan antanut ennakkoluulojen itseänsä\npettää, sillä hän tunsi perinpohjin ilkiöiden kavaluuden; hän vahtasi\nvaan silloinkin, kun toiset vahdit veltostuivat ja pötkivät levolle.\n\nEräänä myrskyisenä, pimeänä yönä istui tuo valpas vahti tuvan akkunan\nluona pöydänpäässä ja tirkisteli sekä kuunteli, näkyisikö ja kuuluisiko\nulkoa mitään epäselvää; toiset vahdit olivat silloinkin panneet maata ja\nvetelivät hartaasti tuota kaikilta niin haluttua unta. Myrsky pauhasi\nulkona ja synnytti monenlaisia epäselviä ääniä ja kolahduksia, mutta\nnoiden seasta oli valpas vahti kuulevinaan jonkun lyhyen väliajan takaa\njotakin säännöllistä karnutusta. Tuota piti hän jonakin epäluulon\nalaisena, jonkatähden hän hiipi hiljaa porstuaan, avasi varovasti\nporstuan oven raolleen ja tirkisteli ja kuunteli siitä. Tuon tarkastelun\nkautta tuli hän huomaamaan, että tallin lukkoa sahattiin irti, sillä\nkaikki huoneet täytyi pitää lukossa näinä vaarallisina aikoina, jos\nmieli oli jotakin saada säilytetyksi. Heti tuon huomattuansa, kiirehti\nvahti tupaan ja herätti hiljaisesti toiset nukkuvat vahdit. Kun he\ntoipuivat, selitti vaaran keksinyt hätäpikaa heille, mitä hän luuli\nolevan tekeillä. He varustausivat heti ja hiipivät hiljaa porstuaan;\nisännälle myös annettiin sana hiljaisuudessa ja hän myös tuli porstuaan.\nIsännän kehoituksesta päätettiin olla niin kauan hiljaa kuin he\npääsisivät talliin; sieltä olisi heitä muka helppo kiinni ottaa.\nHelposti kuulivat he nyt, kuinka soukan puukko-sahan karskahdukset\nhitaasti, mutta varmasti jouduttivat lukon irtaumista. Jo irtausikin se,\novi aukeni narahtain, ja selvään kuultiin, että useampia miehiä\nluiskahti talliin. Mutta samassa tuokiossa törmäsivät vahdit tallin\novelle, isäntä edellä.\n\n\"Ahas, junkkarit! Satuittepa\", sanoi isäntä, tormaten talliin ja pimeän\npäässä tarttuen kauluksiin kiinni ensimäistä miestä, joka hänen käsiinsä\nsattui; toiset olivat aseilla varustettuina jääneet ovea vartioimaan.\n\nSamassa tuokiossa välähti puukko yön tuiki heikossa valossa, ja isännän\nmiestä pitävä käsivarsi oli samassa silmänräpäyksessä luuta myöden --\npoikki. Silloin töyttäsi tallista kolme miestä ovea kohden; ovella\nseisovat vahdit horjahtuivat oven reijältä, sillä eivät he osanneet\naavistaa niin voimakasta ja äkkinäistä hyökkäystä ja noiden vahtien\nlävitse syöksähtivät ilkiöt päätänsä myöden kartanolle.\n\nSe, jota isäntä kiinni piteli, oli viimeinen, joka ulos tormasi ja\nhänelle ennätti eräs ovella seisova vahti antaa kirvespohjalla lanteille\noikein aika kolahduksen. Tuon saatuaan hän vauhtinsa turvissa vielä\nmennä hyökkäsi kappaleen matkaa kartanolle, mutta sitten hän kaatui eikä\npäässyt paikalta pökähtämään. Toiset veijarit näkivät paikalla, mitenkä\nheidän toverinsa kävi; he juoksivat kiireesti kova-onnisen kumppaninsa\nluo, kaappasivat hänet syliinsä ja veivät kiireesti nurkan takana\nodottavan hevosensa rekeen; sitten lähtivät he täyttä vauhtia ajaa\nkaristamaan, ja niin he veivät vamman saaneen toverinsa kiireesti pois,\nennenkuin hän ennätettiin kiinni saada.\n\nIlkiöt eivät ennättäneet hevosille tehdä väkivaltaa, joka heillä\ntarkoituksena oli, mutta eivät vahditkaan voineet heitä kiinni saada,\nniinkuin toivottu oli. Mutta saatiinpa kuitenkin tietoon, eräs noista\nilkiöistä, sillä talon tyttären onnistumaton kosia -- Kanniaisen Jussi\n-- makasi monta viikkoa kirvespohjasta lanteillensa saatua kolahdusta.\n\nIsännän käsi parani terveeksi lääkärin hoidolla ja hän laitti\nkaksinkertaiset vahdit taloonsa ja vahtimista käytettiin nyt suuremmalla\nvalppaudella kuin tähän asti, jonkatähden eivät roistot uskaltaneet\nenään hätyyttää sitä taloa.\n\nOlisipa luullut nuot kosimisen koston tuumat loppuneen jo siihen, mutta\nniin ei käynyt. Kysymyksessä oleva tytär naitiin jonkun ajan kuluttua\nerääsen varakkaasen ja siivoon taloon. Onnellisena aloitti nuori\nparikunta elämänsä aamun. Vapaina roistojen pelvostakin, eivät he\nosanneet aavistaakaan mitään kostoa ilkiöiltä, sillä he olivat asumassa\nsiksi kaukana tuosta pahamaineisesta paikkakunnasta, hyvien\nkylänmiestensä keskellä. Ensi vuotena, kun miniä oli asumassa\nrauhaisassa kodissa, nukkui talon perhe levollista untansa eräänä\npimeänä lokakuun yönä. Silloin lyötiin yhdellä rämäyksellä talon\nakkunat, kehyksineen päivineen palasiksi, ja kiviä alkoi sataa\nakkunoista sisälle niin paljon kuin ennätti; usea sisällä olija sai\nhaavoja ja kuhmuja. Kylläpähän sen arvaa, minkälaiseen hämmästykseen\nhuoneessa olijat joutuivat tuommoisen julman yöllisen päälle-karkauksen\nvuoksi. Lapset parkuivat, vaimot voivottivat ja pakenivat lastensa\nkanssa mihin turvapaikkaan mihin pääsi. Eipä ollut juuri paljoa\nparemmasti talon miestenkään laita, sillä he kovin hämmästyivät\ntuommoisesta oudosta ja hirveästä rynnäköstä ja hyppäsivät alastomina\nvuoteiltansa nurkkiin seisomaan, jossa he vapisivat kuin haavan lehti.\nViimein toipuivat he kumminkin hämmästyksestänsä ja sieppasivat seinältä\nluoti-pyssynsä joilla he alkoivat ampua akkunoista summassa yön\npimeyteen, sillä kaikki talon miehet olivat metsästäjiä.\n\nHirveä oli tuo näky pimeänä syksyisenä yönä. Lapset ja vaimot parkuivat,\nmiesten ampuessa särjetyistä ikkunoista. Pyssyjen paukahdellessa\nleimahteli tuli ja valaisi kolkkoa, pimeää yötä; seiniin paukahtelevat\nkivet, jotka eivät sattuneet akkunain reikiin, lisäsivät vielä melua;\nnäyttipä tuo ikäänkuin pienen linnoituksen valloitukselta, jota\nurhoollisesti puollustettiin. -- Tuo roistojen rynnäkkö maseni osaksi\nkumminkin heti kun miehet rupesivat ampumaan, mutta olipa tuohon\ntoinenkin vaikuttava syy: talon navetta-kartano oli näet ilmitulessa.\nRoistot olivat sen sytyttäneet ennen rynnäkköänsä. Palosta nouseva savu,\nhuuto, parku, pyssyjen paukaukset ja kaikesta tuosta nouseva melu oli\nherättänyt kylän väen ja hengen kiireissä riensi nyt ihmisiä hätään ja\ntuon havaittuaan pötkivät hirviöt kiireesti käpälämäkeen. Hädintuskin\nsaatiin ihmisien avulla eläimet pelastetuiksi, mutta huoneet paloivat\naivan poroksi. Niin olivat sekä ihmiset että eläimet suojattomina talven\nlähestyessä aivan pahan-ilkisen ihmisen vuoksi.\n\nTalon tyköä löydettiin eräs lakki, joka tunnettiin Kanniaisen Jussin\nomaksi ja siittä arveltiin tuho hänen tekemäkseen ja olevan vielä\nhyljätyn kosijan kostoa. -- Hyi! -- Ja niin se olikin, sillä Kanniaisen\nJussi veljineen ja nepaimineen ynnä muiden hyvien ystäviensä kanssa oli\nmenossa taas markkinoille, ja syrjä-asianaan tekivät he tuon koston\ntyönsä.\n\nNepaimet haastettiin oikeuteen asian-omaisina ja kaikki muut vieraiksi\nmiehiksi, joita oli parikymmentä miestä, mutta yksikään heistä ei ollut\nmuka kuullut eikä nähnyt mitään, eikä siis tietänyt koko asiasta niin\nmitään. -- Ja narrit pääsivät vapaiksi syytöksestä.\n\nEräs isäntä pani Issun syytökseen varkaudesta. Ennenkuin asia oli\noikeuden edessä tutkittavanakaan, tapahtui tuon rohkean päällekantajan\ntalossa jo useampia murhapolton yrityksiä. Todistusten puutteessa ei\nasia tullut valkeuteen, sillä todistajat kaikki kuuluivat samaan pyhään\nliittoon, johon syytettykin kuului. Olisipa noin onnistuneen\nkäräjä-asian jälkeen luullut koston-pyynnin jääneen siihen, mutta niin\nei käynyt tässäkään. Monen onnistumattoman kokeen perästä paloi\nmurhapolton kautta päällekantajan talo aivan puti puhtaaksi.\n\nEräs talon isäntä kävi etsimässä varastettuja kalujaan Issun ja Nartin\nkotona. Näitä ei hän löytänyt, mutta kallishintaisen hevosen hän kyllä\nlöysi ensi-aamuna hevoshaastaan -- hirtettynä.\n\nTuommoinen oli elämän laatu, ja yhteiskunnallinen turvallisuus\npaikkakunnassa, semmoinen oli oikeuden tunto. Oliko sitten kumma, jos\nlaki ei saanut heille voimaansa osoittaa? Oliko kumma, jos ne harvat,\noikeat ihmiset, jotka paikkakunnassa löytyivät, eivät enään viimeiseltä\nuskaltaneet heitä yrittääkään ilmiantaa? Eipä ollenkaan ja sen takia\npääsi turmelus aina syvemmälle juurtumaan paikkakunnassa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nKatsahdus suvun kunniaan.\n\n\nNiin. Suvun kunniaa oli Kanniaisen Lauri lähtenyt kannattamaan ja\nturvaamaan. Hänen sielunsa oli siksi pimeä, että hän luuli tuon kunnian\nriippuvan rikkaudesta. Puhtaasta, rehellisestä omastatunnosta ei hän\ntietänyt mitään, ja sentähden ei hän kammonut lastensa sydämiin istuttaa\nvääriä, vilpillisiä mielipiteitä. Me olemme jo osaksi nähneet,\nminkälaisia hedelmiä, minkälaista kunniaa tuo varomaton lasten kasvatus\ntoi sekä itse suvulle että paikkakunnalle, ja kuinka oli kolmannessa\npolvessa jo kasvanut suureksi, mutta me emme vielä tiedä minkälainen\ntuon kunnian loppu oli. Katselkaamme siis sitä.\n\nKun ihminen paatuu ja piruttuu semmoiseksi, ett'ei hänellä ole enään\nmitään pyhää, kun hän antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa kanssa pahojen\nhimojensa orjaksi, palvelemaan syntiä joka jäsenellään, niin näyttääpä\nusein siltä kuin ei löytyisikään enään totuutta koko maassakaan;\nnäyttääpä siltä kuin Jumala ei etsiskeleisikään isäin pahoja tekoja\nHäntä pelkäämättömien lasten päälle; näyttääpä siltä kuin pahuus saisi\nkukoistaa ijankaikkisesti, mutta niin ei ole. Jumala on pitkämielinen,\nsentähden kokee hän kaivaa ja lannoittaa vääräksi kasvaneen puun juuria\nja sitten Hän odottaa, toivoo hedelmiä. Vasta sitten kun Hän on nähnyt\nkaikki kaivamisensa, lannoittamisensa, odottamisensa ja toivomisensa\nturhaksi, vasta sitten antaa Hän vanhurskaan vihansa langeta paatumuksen\ntuomion alle langetetun ylitse ja silloin ei enään pahuus menesty.\n\nKauan menestyi hirvein rikoksellisuus tässäkin kysymyksessä olevassa\npaikkakunnassa. Kauan välttivät paatuneet pahantekiät lain rankaisevaa\nkättä joukkonsa laajuuden nojalla, puuttuvan oikeuden tunnon vuoksi ja\nhirmuisen pelottelemisiensa tähden; kuitenkaan ei se heille menestynyt\nikäkauttansa, sillä pää tulee viimein vetävälle.\n\nKanniaisen nuorten miesten isä oli Viaporissa sovittamassa rikostansa,\ntuosta ei ottaneet pojat ojentuaksensa, ei parantuaksensa, vaan monta\nkertaa hurjempaa ja rikoksellisempaa elämää viettivät he kuin heidän\nisänsä oli koskaan viettänyt -- mitenkäpäs muutoin, sillä eipä heille\noltu parempaa opetettukaan. Vanhanviran nuorempi poika, Antti, sai kohta\nisänsä Viaporiin lähdön jälkeen, juuri kun hän oli ripille päässyt,\nselkäänsä kahdeksantoista paria raippoja varkaudesta. Tuo ei ollut kyllä\nkorkein määrä, mutta kumminkin jo hyvä alku kunnian leikkaamiseen niin\nnuorelle miehelle. Tuokin annos tapahtui sillä aikakaudella, jolloin\nheihin vielä voitiin ja uskallettiin käydä käsiksi.\n\nNoin loistavasti aloitti Antti elämänsä aamun ja noin loistavasti\nosoitti hän työllä ja totuudella, mitä hänessä oli vaikuttanut ne\nopetukset, joita hän oli rippikoulussa saanut. Siellä tietysti ei\nhänelle pahaa opetettu -- hyvää siellä opetettiin, mutta hyvä ei enään\npystynyt häneen, sillä aikoja ennen oli hänen sydämeensä istutettu paha\nturmeluksen siemen ja tuo siemen oli siellä jo niin juurtunut ja\nkasvanut, ett'ei hyvä voinut siellä sijaansa saada.\n\nPoika Antilla oli kumminkin vielä jäljellä hiukka vanhemman rakkautta,\nsillä hän kävi asian-tehden katsomassa isäänsä Viaporissa, jolloin hän\nvei rangaistusta kärsivälle isällensä ruokaa ja rahaa minkä voi kokoon\nsaada. Oikeat ihmiset pitivät tuota hyvänä merkkinä ja toivoivat Antin\nvielä vakaantuvaa mieheksi. Kun Kanniaisen Jussi, Antin vanhempi veli,\ntuon kuuli, selitti hän veljensä vanhemman rakkauden omituisella\ntavalla.\n\n\"Ei Antilla ollut asiana isänsä tervehtiminen, eikä ikävä häneen, vaan\nhän kävi Viaporissa katsomassa itselleen -- talonpaikkaa\", sanoi hän.\n\nKumpikahan puoli noissa ennustajissa oli oikeassa? Kenties Jussi tunsi\nveljensä sisällisen ihmisen paremmin kuin muut ihmiset. Niin, kenties.\n-- -- --\n\nEräänä kertana lähtivät taas nepaimet kumppaniensa kanssa eräille\nmarkkinoille -- kuinkas muutoin. Oltiin jo poissa kotipitäjäästä,\nkaukana vieraassa paikkakunnassa. Yö läheni ja nuot oivalliset\nmarkkinamiehet valitsivat itselleen yöpaikaksi erään kylän. Nuoria,\niloisia olivat nuot markkinamiehet ja saman näköisiä katsella kuin\nmuutkin ihmiset; vieläpä kauneempiakin kun moni muu, ja kyläläiset eivät\nosanneet aavistaakaan mitään pahaa noista iloisista\nmarkkinavieraistansa.\n\nEihän muuta. Markkinavieraat laativat heti tanssit majataloonsa, sillä\neihän muutoin ilo ilolle tuntunut. Kylän pelimanni haettiin paikalle ja\nviinaa hankittiin sekä hänen että omiksi tarpeeksi. Kylän nuori väki\nkokousi äkkiä noihin kemuihin ja pian oli tuvan lattia täynnä iloisia\npareja. Erinomainen ystävyys vallitsi kyläläisien ja vierasten välillä\nja edelliset oikein kunnioittivat noita iloisia ja vierasvaraisia\nvieraitansa. Siinä sitten tanssittiin, jotta vesi päältä lähti ja hiki\notsalta valui.\n\nKeskellä \"silmää\" pistäysi Vanhanviran Jussi ulos, pyyhkien valkosella\nnenäliinalla, jonka hän oli kylän parhaalta neidiltä lainaksi saanut,\nrunsaasti valuvaa hikeä pois otsaltansa. Silmä ei ollut vielä loppunut,\nkun hän palasi takaisin tanssi tupaan, mutta silloin hän jo voi kuiskata\nIssun korvaan:\n\n\"Täällä te turhaan näette vaivaa palavissa päin, mutta minulla on toki\njo jotakin tallessa\".\n\nNo, mitäpä oli sitten Jussilla tallella? Vaikk'ei hän sen enempää aikaa\nollut poissa tanssituvasta, oli hän jo kumminkin ennättänyt käydä\nmuurista irti repimässä talon ison, vaskisen muurikattilan. Tuon oli hän\npolkenut luttuun ja kuopannut rekeensä; tuon työn tähden se oli, kun\nKanniaisen Jussi tuli niin tyytyväiseksi ja hyvälle omalletunnolle.\n\nKylän nuoriso ja vieraat pitkittivät vaan tanssiansa, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Vieraatkaan eivät kiirehtineet sen enempää lähtöänsä,\nsillä nyt oli jo niin myöhäinen aika, ett'ei kukaan enään näin hiljan\ntarvinnut valkeaa kodan muurissa; siitä tuo rauha ja hätäilemättömyys\nvierailla. Viimein lähti kylän nuoriso pois ja vieraat panivat maata.\nKauan eivät he kumminkaan maanneet, ennenkuin he löivät hevosensa\naisoihin ja lähtivät ajamaan edessään olevaa pitkää talotonta taivalta.\n\nMelkein heti kun vieraat lähtivät, nousi talon karja-piika ylös. Hän\npuki päällensä ja meni kiireesti virittämään kodan pesään valkeaa, mutta\nvoi hirmua! Muurikin oli revitty rikki ja kattilaa ei ollut\nolemassakaan. Piika kiiruhti heti asian ilmoittamaan muulle talon\nväelle. Heti huomattiin mitä tietä kattila oli talosta pois juossut.\nPari roimaa hevosta valjastettiin heti, ja rekihin siepattiin kylän\nreippaita nuoria miehiä ja siitä nyt lähdettiin veijareita takaa\najamaan. Puoli taipaleessa saavuttivat takaa-ajajat jo illalliset\nvieraansa ja vaativat heidät seisahtumaan syynäi varten. Veijarit\nkieltäysivät siitä ja matkustivat vaan eteenpäin. Takaa-ajajat yrittivät\nväkivallalla tekemään sitä, jota eivät hyvällä saaneet toimeen. Mutta\npian huomasivat he sen keinon turhaksi, sillä koko rosvo-joukko alkoi\nkäydä heidän päällensä ja takaa-ajajat saivat kiittää onneansa, että\npääsivät eheinä pois heidän kynsistänsä. Takaa-ajajat valitsivat nyt\ntoisen keinon: he seurasivat ullonkanteella roistoja, aina ensimäiseen\nkylään asti. Kylään tultua alkoi takaa-ajajain joukko kasvaa ehtimiseen,\nsillä kaikille ihmisille, joita vaan näkivät, selittivät he lyhyesti\nasiansa, ja kun he asian kuulivat, liittyivät he takaa-ajajain joukkoon.\nKylän tiheämmäksi tultua sai tuo matkaava, iso armeija kylän väen\nliikkeelle heidän edellänsäkin; niille huusivat takaa-ajajat, että he\nottaisivat menijät kiinni, ja pian oli takaa-ajettaville tie pystyssä.\nLurjukset eivät ruvenneet enään tappelulla itseänsä puolustamaan, sillä\nhe näkivät sen aivan turhaksi noin isoa joukkoa vastaan, semminkin\nselkeällä päivällä.\n\n\"Kyllä kaiketi meidät saatte syynätä vähemmälläkin, mutta mikä häntä nyt\nkeskellä tietä rupeaa mokomaan työhön; ajetaan likimäiseen taloon\",\nesitteli Kanniaisen Jussi rehevästi.\n\nKaikki suostuivat ehdotukseen ja niin ajettiin ensimäisen varakkaan\ntalon kartanolle, mutta Jussi ajoi hevosensa liki navetta-pihaa.\n\nSiinä sitten syynättiin yhden ja toisen rekeä, mutta mitään ei löytynyt.\nNoin puolitekeissä oli syyni, kun Vanhanviran Jussi sanoi: \"Kovin paljon\non kokoontunut suuteita rekeeni, niitä täytyy kantaa tunkiolle\" ja\nsamassa hän kohmusi vankan sylin heiniä reestään ja lähti viemään niitä.\nLähellä seisova mies sattui ikäänkuin tapaturmassa kirvespohjalla\nkopasemaan tuohon hänen sivutsensa vietävään suude-syliin. Kopsis!\nkirvespohja rämähti suoraan heinä-sylin sisällä olevaan, luttuun\npoljettuun kattilaan ja heinä-syli kattiloilleen putosi maahan, kattila\npäällimmäksi. Siihen seisahti kantajakin ja syynääjät huudahtivat: \"kah,\nsiellähän se meidän kattila onkin, mutta runneltuna\".\n\n\"Mistä olet tämän rekeesi saanut?\" kysyi kattilan omistaja ja katsoi\nJussia tuimasti silmiin.\n\n\"Mikä p--le lienee tuon minun rekeeni tietämättäni työntänyt, minä itse\nen ole sitä pannut\", sanoi Jussi hätäyksissään.\n\n\"Sen selittäköön oikeus, kuka kattilan sinun rekeesi on pannut\", sanoi\nkattilan omistaja ja vanui Jussin kauluksiin kiinni.\n\n\"Jos vaan panette minut kiinni, niin sen saatte vielä katkerasti katua\",\nsanoi Jussi uhkaavasti.\n\n\"Sepähän nähdään\", sanoi mies ja alkoi nuorittaa häntä saapuville\ntuoduilla köysillä.\n\n\"Mikä on nimesi mies?\" kysyi hän Jussilta, kun oli saanut hänen\nsidotuksi.\n\n\"Nimeni on Matti Vekarainen, Savosta\", vastasi Jussi.\n\n\"Ei vainenkaan, hän on Vanhanviran Jussi, jos olette ennen kuulleet\nhänestä mainittavan\", sanoi eräs juuri kartanolle saapunut kulku-akka.\n\n\"Oletko varma siitä?\" kysyi moni ääni yht'aikaa vaimolta.\n\n\"Hänet tunnen yhtä tarkkaan kuin oman miehenikin\", sanoi vaimo\nluottavasti.\n\n\"No peeveli! Sittenhän olemme saaneet paremman linnun kiinni kuin\nluulimmekaan. Lisää nuoria tänne! Hän ei taida olla juuri niin hyvä\nhäkissä pysymään. Vai sitä komppaljuunia tämä joukko onkin. Olkaa hyvät\nja painakaa muut tielle ja pian, jos ette tahdo kaikin tulla kiinni\npannuiksi\", sanoi sitten sitoja toisillekin samassa kun hän vielä\ntoistamiseen siteli arvokasta saalistansa, josta kansa oli kuullut niin\npaljon pahaa. \"Kas niin! Luulempa että pysyt koreasti kiinni tutkintoon\nasti\", lisäsi hän sitten ja heitti Jussin siihen.\n\nJussin toverit vannoivat sielunsa ja Jumalan kautta, ett'eivät he ole\ntietäneet mitään koko asiasta -- sepä nyt on tietty -- ja toimittivat\nitseänsä aikakyytiä matkalle.\n\nJussi-parka vietiin heti nimismiehelle, joka hänet kahlehti lujaan jos\nlujaan, ja lähetti sitten läänin vankilaan, odottamaan laillista\ntutkintoa huonosti onnistuneelle asiallensa.\n\nKun tutkinto tuli, oli asia niin selvä ja todistukset niin pätevät, että\npitemmittä mutkitta oikeus tuomitsi hänelle taas neljäkymmentä paria\nraippoja ja kaksi vuotta kruunun pakkotyötä. Hän tyytyi tuomioonsa ja\nlähti heti täyttämään hänelle määrättyä rangaistustansa, että pikemmin\npääsisi irti, harjoittamaan entistä rikoksellista ja jumalatonta\nelämäänsä.\n\nKun hänelle tuomittu rangaistus-aika oli loppunut, tuli hän taas\ntakaisin kotipitäjääsensä. Pian havaittiin, ett'ei hän ollut tuolla\noppi-ajallansa yhtään parannut, vaan päinvastoin paatunut entistäkin\npahemmaksi, sillä yhä raa'emmaksi, hurjemmaksi, rikoksellisemmaksi ja\njumalattomammaksi kävi elämä pitäjäässä. Mutta yhä ankarammiksi ja\nkiinteämmiksi kävivät myös oikeat ihmiset heitä vastaan. Pitääksensä\nyleistä turvallisuutta vähänkään voimassa, laittivat he kylään poliisin,\njotka vuorottaisin monissamiehin kulkivat öisin aseilla varustettuina\nympäri kyliä, tarkastamassa roistojen tuhoja ja ilkitöitä ja moni vekara\ntarttui heidän koukkuunsa. Päivin he myös ottivat niin paljon vaaria ja\ntietoja heidän umpikuljuisista vehkeistänsä kuin vaan voivat, ja se oli\nsuureksi avuksi useinkin heidän öillisille toimillensa. Kauan ei\nVanhanviran Jussikaan saanut nauttia tuota kahden vuoden kruunun työllä\nansaittua vapauttansa, sillä parin vuoden päästä irti pääsönsä jälkeen\njoutui hän noiden kylän poliisien kautta itse työssä kiinni\nmurtovarkaudesta.\n\nJussin syntirekisteri oli jo niin iso, että hän kolmannen kerran sai\nselkäänsä neljäkymmentä paria raippoja ja kymmenen vuotta kruunun\npakkotyötä, ja nyt hän oli jo isänsä edellä rikoksissa ja\nrangaistuksissa.\n\nVanhavirka palasi juuri kotiansa Viaporista, kun poikaa alettiin toimia\nsinne vietäväksi. Isä meni poikaansa katsomaan vankien kulettajalle,\njuuri kun puikaa lähdettiin viemään samaan kolkkaan ja pitkälliseen\nvankeuteen, josta hän itse juuri oli päässyt. Kokonaista kymmenen vuotta\noli kulunut, jolla ajalla eivät kumpikaan olleet toisiansa nähneet.\nKuihtunut, harmaantunut oli isä tuolla kolkossa, kovassa kruunun työssä.\nKolkostuneet, piruttuneet olivat pojankin kasvot, sillä monet kovat\nrangaistukset, hurja ja rikollinen elämä olivat tylystäneet ja\ntuimistaneet hänen katseensa, joka viattomana ollessaan oli niin lempeä\nja suloinen kuin parin tähtösen vilkkuva kiilu aamutaivaan rannalla\nlempeällä talvi-ilmalla. Myrskyä, ukkosta, pelkoa, kauhua -- paatumusta,\nosoittivat nyt ne villit katseet, joita kovasti kahlehdittu vanki loi\nympärilleen; olisipa luullut toisen maalarin käyneen siveltimellään\npilaamassa tuota Luojan alkuperäistä työtä ja niinpä oli käynytkin. Hän\noli vangin kasvoihin uurtanut nuot syvät, kolkot ja säännöttömät va'ot,\njotka hänet tekivät niin inhottavan ja villin näköiseksi.\n\nLaskiessaan raakoja kokka-puheita ja katsellen villisti ympärillään\nolevaa uteliasta väkijoukkoa, sattui vanki näkemään isänsä. Tulta\nsäkenöitsivät hänen silmänsä ja hänen suunsa vetäysi ilkeään ja\npirulliseen ilve-hymyyn.\n\n\"Ahaa! Tulkaapas lähemmäksi, kulta isäni. Te olette ennenkin antaneet\nminulle hyviä neuvoja ja opetuksia ja varmaan voitte niitä nytkin antaa.\nPoika on nyt jo hyvällä varalla isän veroinen, opissa, elämässä ja\nvieläpä palkan saamisessakin. Tehän juuri tulette, luulen ma, meidän\nyhteisestä kotitalosta, johon poika juuri nyt lähtee yhtä uljaalla\nmatkapassilla kuin tekin, isä. Te mahdatte tietää, oliko siellä hyvin\nviinaa ja koreita tyttöjä; jos niin on, niin sitten siellä kyllä tulee\ntoimeen. Siellä kai pitää kynnet pitää lyhempinä, ett'eivät ne takerru\njoka hevosen marhamintaan, taskukellon peräsimiin, kukkaron nauhoihin ja\naitan avaimiin, vai kuinka, isä? Kyllä minä olen koettanut elää niin\npaljon kuin olen voinut oppinne jälkeen, mutta ei se ole niin onnistunut\nkuin teiltä, sillä minulla ei ole ollut Valvoherraa kumppanina -- älkää\nnyt noin ujostelko, isä, yhteisethän meillä asiat ovat, vai kuinka?\"\n\nNoin Vanhanviran Jussi puhutteli isäänsä kymmenen vuoden päästä. Isä ei\nvoinut hälkyilemättä kestää poikansa puheen ja villien silmäyksien\nedessä, vaan hän koki vetääntyä muiden taa piiloon, mutta poika piti\nhänet niin ankarasti silmällä, ett'ei hän päässyt lymyämään koko puheen\najalla; lieneekö tuo silmällä pitäminen ollut sitä, josta Lutherus sanoo\nneljännen käskyn selityksessään: \"ja pidämme heitä meidän silmäimme\nedessä?\"\n\nVangin puhe teki kuulijoissa eri vaikutuksen, aina sen mukaan\nminkälainen kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli. Suurin osa purskahti\nimelästi nauramaan; ne olivat niitä, jotka vangin puheen pitivät\noikeana, viisaana puheena, sillä heidän mielipiteensä olivat enemmän tai\nvähemmän sopusoinnussa hänen mielipiteittensä ja tekojensa kanssa.\nVähempi osa pysyi mykkänä koko vangin puheen ajan, ja he näyttivät\nkauhistuvan jokaista hänen sanaansa. He katselivat usein toisiansa\nkysyvästi silmiin, ikäänkuin olisivat kysyneet: eikö tuo ole hirveää ja\npirullista? Eräs vanha harmaapää ukko avasi suunsa ja rupesi puhumaan:\n\n\"Eikö tämä ole hirveää ja jumalatonta?\" alkoi hän. \"Mistä on tämä hirveä\nrikoksellisuus, tämä saasta ja jumalattomuus pitäjääsemme tullut?\nTuntuupa siltä kuin ilmakin olisi saastutettu ja Herran käsi raskaasti\npainaa meitä. Muistan ajan, jolloin ei pitäjässämme kuulunut yhtään\nrikosta ja rauha, rakkaus vallitsi silloin ihmisien kesken. Jumalan\npelko asui silloin ihmisien sydämissä, ja se teki kaikki nöyriksi toisia\nkanssa-ihmisiäkin kohtaan. Lyhyessä ajassa on elämä pitäjässämme\nmuuttunut pahojen henkien elämän kaltaiseksi, sillä muuta nyt ei enään\nkuulukaan, muusta ei nyt enään ole puhettakaan kuin rikoksista,\nmurhista, murhapoltoista, murtoja muista varkauksista, juomisista,\nvankituksista ja rangaistuksista. Mistä tämä kaikki on tullut? kysyn\nvieläkin. -- Kanniaiselta alkoi se saasta vuotaa. Väärällä tavaran\nhimolla, setä Juhon rahojen varastamisella, varomattomalla lasten\nkasvatuksella, väärillä, petollisilla kirjoilla alkoi se ja Jumala sen\ntietää mihinkä se päättyy, sillä pahuus ja jumalattomuus paisuu nyt jo\nyli reunojensa, loppua eikä kumminkaan kuulu kustaan; se on hirveää\najatellakin. Rikokset pidetään nyt jo kunnia-asiana ja rikoksistaan\nvangittu poika puhuu rangaistulle isällensä levollisena niin hirveitä\nasioita ja sanoja, että kaikki harmaat karvani nousevat pystyyn, ja\ntuommoiset puheet saavat suosijoita -- nauravia suosijoita!! -- Jumala\nmeitä armahtakoon!\"\n\nSen sanottuaan lähti ukko hitain askelin kävelemään ulos. Ei yksikään\nvoinut tuohon kunnian vanhuksen puheesen virkata ainoatakaan iva- ja\npilkka-sanaa, vaan kaikki olivat lyötyinä, ja Vanhavirkakin ja vangittu\npoikansa seisoivat pää rinnoilla ja katsoa tuijottivat alakuloisina\nlattiaan. Miksikähän tuo ukon puhe teki niin syvän vaikutuksen kaikkein\nhurjimmissakin kuulioissa? Siksi että se oli huutavan ääni korvessa,\njonkalaista ei oltu kaukaan aikaan kuultu. Ukko havaittiin olevan Elsan\nisän.\n\nPitemmittä mutkitta taljattiin Vanhanviran Jussi raskaine rautoineen\nrattaille ja mykkänä, synkkänä alkoi hän vieriä hitaasti kolkkoa\nrangaistus-paikkaansa kohden; yhtä mykkänä hajausi myös väki pois\nvankien kuljettajan talosta. --\n\nTuo ennen niin loistoisa ja mainehikas Kanniainen oli nyt perinpohjin\nhävinnyt talo. Eipä olisi kukaan enään tuntenutkaan sitä Kanniaiseksi,\njos ei entinen paikka ja kammottava nimi olisi sitä mieleen\njohdattaneet. Maa oli myöty vähitellen suurien rahasakkojen, kulujen ja\ntuomittujen takamaksujen maksuiksi ja muiden isojen velkojen maksuiksi.\nOstajat olivat osinkojensa mukaan vähitellen vedättäneet pois huoneet\ntuosta niin komeasta kartanosta. Ainoastaan talon entinen kota oli\njäänyt paikalle sen vähäisen maan kipeneen kanssa, joka vielä oli\njäljellä, kun Vanhavirka palasi Viaporista. Tuon kodan olivat pojat,\nJussi ja Antti, varustaneet tulisialla ja muutoinkin asuttavaksi,\nsill'aikaa, kun heidän isänsä oli vielä rangaistustansa kärsimässä.\nTuossa kota-tuvassaan asui nyt Vanhavirka poikansa Antin kanssa, ja he\njoivat mitä vaan hengestä irti oli. Niin autiona ja kolkkona oli nyt\nmuinoin niin uljas Kanniaisen talo, yksinäisellä paikallaan, kuin autio\npuuton kallio-saari jäätyneen järven keskellä. Kolkkona, kammottavana\nesimerkkinä törötti yksinään kota-tupa tuossa ja kun tyyneenä, selkeänä\ntalvisena aamuna savu kohousi pystysuorana korkealle ilmoihin kota-tuvan\ntornista, niin tuntuipa silloin siltä kuin se olisi suoristansa tullut\nkirouksen pätsistä.\n\nKun isä ja poika olivat jonkun ajan kahden viettäneet synnillistä elämää\njuomisessa ja varkaudessa, tuossa kolkossa yksinäisessä asunnossaan,\najoi eräs mies eräänä pyhä-iltana kota-tuvan eteen vähäsen, hevosen\nloimilla peitetyn kuorman kanssa. Mitä oli noiden peitetten alla? Siellä\noli miehen -- ruumis! Yksin oli Vanhavirka nyt kota-tuvassaan majaa\npitämässä, sillä Antti oli jo aamulla lähtenyt kylälle, tavallisella\nlaillaan pyhäpäivän pyhittämiseen juomisella ja tappelulla. Tuolta\nretkeltään tuli hän nyt kotiansa hevosella, ei ajajana, vaan tuona\nvähäisenä peitettynä kuormana, jonka olemme jo nähneet.\n\nVanhavirka kuuli kota-tupaansa, että hevosella ajettiin sen eteen. Hän\nastui kiireesti ulos, katsomaan tullutta.\n\n\"Näkyikö siellä meidän Anttia?\" kysyi hän hätäisesti reen vieressä\nseisovalta mieheltä, jonka hän tunsi.\n\n\"Näkyipä tuo\", sanoi mies ja sivalsi peitteet pois komian kuormansa\npäältä.\n\nYltä päältä verisen ruumiin kalveat kasvot tulivat silloin näkyviin ja\nVanhavirka tunsi niissä poikansa kalvistuneet kasvot.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän hätäisesti ja astui askeleen takaperin.\n\n\"Tapahtumat näette edessänne olevassa poikanne verisessä ruumiissa.\nAamulla aikaisin kokousi koko roisto-joukko kirkon kylään. He hankkivat\ntavallisuuden mukaan viinaa ja joivat itsensä juovuksiin. Issulla ja\nAntilla oli riita keskenänsä jostakin asiasta, sen jälkeen mitä muut\nymmärsivät, varastetun yhteisen omaisuuden väärästä ja epärehellisestä\nja'osta. Heille tuli tappelu ja ennenkuin ennätti aavistaakaan, paiskasi\nIssu puukon Antin sydämeen umpipäähän, josta iskusta hän kaatui paikalle\nhengettömänä. Siitä oli kumminkin hyvä, että siinä meni kaksi kärpästä\nyhdellä lyönnillä\", sanoi mies ja nosti ruumiin koto-tuvan lattialle.\n\n\"Sekö nyt vielä?\" sanoi Vanhavirka ja purskahti itkuun.\n\n\"Niin, nyt alkaa olla töillänne täysi mitta. Oman sukunne, sisarenne\npojan työtä on tämä ja Issu vaan kerskuu muun muassa maksaneensa --\näitinsä perintöä\", sanoi mies ja lähti pois.\n\nSiinä oli Kanniaisen Antin loppu. Ei hänen veljensä, Jussin, ennustavat\nsanat käyneetkään toteen? Ei Antin talonpaikka ollutkaan Viaporissa,\nniinkuin Jussi oli ennustanut; kolkompi, synkeämpi -- kauheampi oli se\nkammitsa, johon Antti nyt joutui, kuin Viapori on koskaan ollut. Antin\nvankeudesta ei päässytkään ulos vuosituomiolla, ei kymmenessä vuodessa,\nei sadassa -- voi! ei koskaan, ei koskaan. Ei mitään parannuksen aikaa,\nei mitään armoa, ei mitään toivoa -- kauheata!\n\nNiin, Antin isähän itki. Mitä hän itki? Hän itki sitä, että hänen\npoikansa oli tapettu. Hän tunsi itsensä nyt niin yksinäiseksi ja\nturvattomaksi. Hänellä ei ollut nyt enään yhtään, joka hänelle olisi\nhankkinut ja kantanut -- viinaa ja varastellut hänelle elintarpeita\nkurjan henkensä ylläpitämiseksi -- sitä hän itki.\n\nNyt olemme jo osaksi tutustuneet rintaperillisien, etevän suvun\nkunniaan; katselkaamme vähän syrjäperillisienkien, sisaren poikienkin\nkunniaa.\n\nVanhanviran sisaren poika joutui paikalla kiinni nepaimensa, Antin,\nmurhasta. Asia oli niin selvä, että hän sai kovimman rangaistuksen,\nnimittäin neljäkymmentä paria raippoja ja elin-ajakseen pakkotyötä\nSiperian vuorikaivannoissa. Niin hän meni ja se hänen juoksunsa ja\npyrintönsä pää ja pohja oli; se oli hänen -- kunniansa.\n\nOlemme jo ennen nähneet, kuinka Vanhanviran Jussi joutui kiinni,\nkattilan varkaudesta, markkina-matkallaan. Toiset veijarit menivät\nkuitenkin markkinoille, vaikka Jussin niin kävi. Siellä he pitivät\ntavallista menoaan: joivat, varastivat ja -- ryöväsivät, kun niin\nsattui. Kaikissa heidän vehkeissään oli Vanhanviran Jussi ennen\npäämiehenä ollut, mutta kun hänen noin hullusti kävi, valitsivat\nveijarit hänen nepaimensa, Nartin, yksimielisesti johtajakseen. Uljaasti\ntoimitti Nartti hänelle uskotun luottamusviran. Kaikki menestyi hyvin ja\nniin kavalasti, ett'ei pienintäkään epäluuloa syntynyt heitä vastaan. He\nkokosivat runsaan saaliin, ja palasivat iloiten ja riemuiten kotiansa.\nSamoilla markkinoilla ryövättiin tiellä eräs varakas pappi, ja piestiin\nvähiin henkiin. Papilla oli paljon rahoja muassaan ja muutakin arvokasta\nkalua, muun muassa kultakello kalliine perineen. Tieto tuosta rumasta ja\nhirveästä rikoksesta levisi nopeasti joka paikkaan ja pahantekijöitä\nkoetettiin kaikilla keinoilla saada ilmi ja kiinni, mutta turhaan;\nmitään ei kuulunut ei näkynyt ja varastetut rahat ja kalut katosivat\nkuin nukkuneen rukous.\n\nPahantekijäin ilmisaaminen jäi siihen, eikä kukaan enään piitannut koko\nasiasta huita haita. Mutta hallitus ei heittänytkään asiaa niin vähällä,\nsillä rikos oli kovin hirveää laatua.\n\nOli kulunut tapauksesta aikaa noin pari vuotta. Silloin sai paikkakunnan\nnimismies käskyn kuvernööriltä, syynätä kaikki ne henkilöt ja heidän\nasuntonsa, joiden tiettiin olleen niillä markkinoilla, joilla papin\nryöstö tapahtui. Tämä tapahtui ehkä siinä toivossa, että siten\nsaataisiin jotakin selkoa pahantekijöistä. Tuo käsky tuli sen vuoksi,\nettä pitäjän paha maine oli ehtinyt jo hallituksen korviinkin. Heti\nkäskyn saatuansa ryhtyi nimismies työhön, ja Nartin koti oli se, jota\ntuo syyni ensimäiseksi kohtasi. Nartti oli nainut mies ja koki vielä\nasua remuta isänsä maalla, vaikka se oli jo hyvin riepakolla. Kun\nnimismies tuli taloon, oli Nartti poissa kotoa.\n\n\"Hyvää päivää! onko Nartti kotona?\" sanoi nimismies huoneesen tultuansa.\n\n\"Mitä hänestä tahdotte?\" kysyi Nartin vaimo tuimasti.\n\n\"Onko Nartti pari vuotta takaperin ollut J--n markkinoilla?\"\n\n\"Mitäs sitten?\"\n\n\"Älä mutkittele, akka, vastaa vaan suoraan minun kysymykseeni; onko\nmiehesi kotona?\"\n\n\"Hän ei ole kotona\".\n\n\"Toinen kysymys?\"\n\n\"Jos se on teille mieliksi, niin muistelen hänen siellä olleen\".\n\n\"Sen tiesin kyllä sinun todistamattasikin, ja me syynäämme nyt talonne\njoka nurkan\".\n\n\"Ja mitä varten?\"\n\n\"Jos jotakin löytäisimme; tuo nurkassa oleva arkku ensiksi käsiin; arkku\nauki!\"\n\n\"Kenen luvalla tulette häiritsemään meidän rauhaamme?\"\n\n\"Emme suinkaan sinun luvallasi, se on tietty; pitemmittä juonitta arkku\nauki!\"\n\n\"Sitä ette tarvitse ettekä saa syynätä\", sanoi akka, rynttäsi arkun\npäälle ja vanui sylin siihen kiinni.\n\nNimismiehen apumiehet kiskoivat akan irti arkusta ja mursivat arkun\nauki. Toiset pitivät kiinni akkaa, joka huusi, parkui ja kiemuroitsi;\ntoiset syynäsivät arkun sisustaa. Arkku ei juuri paljon sisältänyt,\nmutta kuitenkin syynimiehille jotakin hyvin tärkeää, sillä sieltä löytyi\neräs kultakello, joka nimimerkeistä tunnettiin papilta ryöstetyksi\nkelloksi.\n\n\"Mistä miehesi on tämän kellon saanut?\" kysyi nimismies, näyttäen akalle\narkusta löydettyä kelloa.\n\n\"Se on Nartin kello, ette saa siihen koskea\", tirskui akka. Hänkin oli\nepärehellinen ihminen, sillä \"kyllä vakka kantensa valitsee\".\n\n\"Vai niin! Mutta mepä emme aiokaan sinun luvistasi pitää minkäänlaista\nlukua\", sanoi nimismies, pisti kellon lakkariinsa ja niin lähtivät\nsyynimiehet pois.\n\nJo samana iltana istui Nartti koreasti kiinni, vahvasti raudoitettuna.\n\nTuon kellon asiat olivat kummallista laatua. Martti oli sen saanut\nosaksensa markkinoilta varasteltua kalua jaettaissa asianomaisien\nkesken. Niin tarkasti ja varovasti elivät he kaiken varastetun kalun\nkanssa, että hän oli pari vuotta säilyttänyt tuota kelloa, jonkun vanhan\nkivinavettalöksän seinässä olevassa sopivassa kiven kolossa. Nyt hän\noli ruvennut pelkäämään pilalle menevän koko kellon. Juuri syynipäivän\naamuna, kotoa pois lähtiessään, oli hän, tuon pelvon vaikuttamana,\ntuonut kellon kamariinsa ja kätkenyt sen arkkuunsa, josta se oitis\njoutui syynimiesten käsiin. Kaikella varovaisuudellaan ei hän siis\nvoinut välttää sallimuksen pettämätöntä kättä.\n\nNimismies pitkitti syyniään ja toisen Vanhanviran sisaren kahdelta\npojalta löytyi myös papilta ryöstetyitä kaluja, ja he myös pistettiin\nkohta kiinni. Suvun ulkopuolellakin löydettiin yhdeltä ja toiselta\nepäluulon alaiselta sitä ja tätä papilta ryöstettyä tavaraa, joista\nhekin joutuivat kitimiin.\n\nTodellakin siis olivat nuot roistot tuonkin hirveän rikoksen tekijöitä.\nHe eivät liene jakaneet saalistansa tasaisiin osihin miehiä myöden, vaan\nsen mukaan kuinka suuri osa ja miehuus kullakin oli ryöstäessä ja\nvarastaessa. Tuosta osinkojen epätasaisuudesta lienee Issullekin ja\nVanhanviran Antille tullut riita, joka päättyi murhalla ja josta Issu\noli jo huilannut Siperiaan.\n\nAsia tuli tietysti oikeuden käsiin. Nartti ja molemmat nepaimet sekä\nkaikki ne, joilta löydettiin papilta ryöstetyitä kaluja, saivat\nneljäkymmentä selkäänsä ja sen saatuansa vietiin he koko elin-ajakseen\nkruunun pakkotyöhön, sovittamaan hirveää rikostansa. Semmoinen oli\nheidän kunniansa.\n\nNyt ei ollut enään jäljellä tuosta väärällä tavalla kunniaan korotetusta\nsuvusta muuta kuin Vanhavirka. Hän se oli, jonka kunniaa, jonka\ntulevaisuutta oli koetettu tehdä oikein loistavaksi ja mainehikkaaksi\nväärällä tavalla anastetulla tämän maailman mammonalla. Hän se oli,\njonka sydämeen jo nuorena oli istutettu se periaate, että ihmisen suurin\nonni tässä maailmassa on rikkaus, saipa häntä sitten mitä vielä saikin.\nHän se oli suvussa, joka ensikerran omin luvin ojensi kätensä\nanastamaan, jonkun oikeuden muodolla, toisen miehen omaisuutta ja jonka\nteon hänen isänsä niinkuin sinetillä lukiten todisti oikeaksi, suvun\nkunnian ja maineen turvaamisen nimellä. Hän se oli ensimäinen suvussa,\njoka mielivaltansa mukaan sai kasvaa kristillisettä kasvatuksetta isänsä\npuolelta, sai kasvaa kurituksetta ja Herran nuhteetta, sai kasvaa oman\nturmeltuneen sydämensä himoissa ja haluissa. Niissä sai hän mielin\nmäärin juurtua ja varttua, ja nyt olivat hedelmät jo näkösällä. Yksin\noli hän nyt suvustansa jäljellä niinkuin jäkäläpäinen kanto, kulovalkean\nhävittämällä karulla kankahalla, josta kaikki hävittävä tuli on kaiken\nkasvullisuuden, kaiken tuoreuden, kaiken elon hävittänyt, niin ett'ei\nsiinä muuta näy kuin joku savuava, joku kytevä kekäle, jonkatähden seutu\nnäyttää niin kolkolta, mustalta, kaamialta ja vihan ylikäyneeltä.\nSemmoiselta näytti Vanhanviran kota-tupakin autiolla Kanniaisen talon\npaikalla. Semmoiselta näytti tuvan ainoa asukaskin -- Vanhavirka --\nharmaantuneine hiuksineen ja kuivettuneine ja kyyristyneine ruumiineen;\nnäyttipä siltä kuin hänen olisi sallittu jäämään Jumalan vihan koston\nkammottavaksi muistomerkiksi. --\n\nHänen poikansa ja hänen sisartensa pojat olivat menneet sille tielle,\njosta ei enään palata: ainoastaan hänen vanhin poikansa, Jussi, voi\nvielä sen tehdä, kärsittyänsä pitkän rangaistuksensa ja sitä toivoi\nVanhavirka, sillä hänkin oli laillaan -- isä.\n\nAika kului ja Jussi tuli kotia. Hänellä oli hyvät tuliaiset isällensä,\nsemmoiset, joita ei isä ollut köyhyytensä vuoksi juuri usein viimeiseltä\nsaanut. Hänkin oli laillansa poika ja viinaa oli hänellä tullessaan koko\nkannu. Siitä otettiin aika tulijaiset ja kaikki oli mielestä taas hyvin,\nsillä olihan poika nyt unhottanut vihansa ja ylenkatseensa isäänsä\nvastaan ja osottanut lapsellista rakkauttansa. Syytähän oli iloita.\n\nOli iltapäivä, jolloin Jussi tuli. Kun isä ja poika olivat sovinto- ja\ntulomaljat juoneet ja tulleet kumpikin hyvään nujakkaan, lähti Jussi\nkylälle \"tervehtimään tuttujansa\", niinkuin hän sanoi. Aamulla sai isä\ntiedon, että hänen poikansa, Jussi, oli -- kiinni, kovasti\nraudoitettuna. Isä säpsähti ja purskahti itkuun taas, mutta hän ei\nmaininnut minkä vuoksi hän itki -- luultavasti sitä, että poika joutui\nkiinni. Jussi oli ensi yönä toveriensa kanssa tehnyt murtovarkauden,\njosta hän ja eräs toinen hänen tuttunsa saatiin itse työssä kiinni ja\nodottivat nyt palkkaansa. Isä kontturoitsi katsomaan vankein vartian luo\nvielä viimeisen kerran poikaansa.\n\n\"Hyvää päivää, isä! Kiittäkää Jumalaa, kun saitte viime iltana niin\nhupaisen ja ylitse vuotavan illan viettää, joita teillä ei enään liene\njuuri niin tiheästi; eikös pojastakin ole joskus jotakin hyvää?\" sanoi\nJussi hilpeästi isänsä tupaan tullessa.\n\nIsä ei vastannut mitään, loi vaan katseensa maahan.\n\nJussi oli jo ennestäänkin korvissa ja oikeus tuomitsi hänet muun\nkorkeimman ruumiin rangaistuksen ohessa ikuiseen vankeuteen ja niin meni\nJussikin -- kunniaansa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nLoppukatsahdus.\n\n\nNyt vasta Vanhavirka yksinäisenä, toivotonna oli. Olipa hän niin kauan\ntoimeen tullut, kun poikansa, Antti, eli. Olipa hän vielä silloin\nuseinkin saanut haluttua ilojuomaansa -- viinaa ja muutakin ruokaa\nkurjan henkensä yllä pitämiseksi. Tuo turva tuli häneltä pois ja\npuutetta, kurjuutta kärsi hän kota-tuvassaan. Hänen ainoa toivonsa ja\nlohdutuksensa oli ollut vankeudestaan palaavassa pojassaan, Jussissa --\nsemmoinen toivo, että hän hankkisi hänelle ruokaa ja viinaa, -- miten\ntahansa, siitä ei ollut kysymystä. Eikäpähän poika ollutkaan kuulematon\nisänsä toiveille eikä tahdolle: sen osoittivat hänen ensi-yölliset\nyrityksensä, mutta se ei onnistunut. Kurjaksi, turvattomaksi, köyhäksi,\npuutosta kärsiväksi jäi nyt Vanhavirka ypö yksinään kota-tupaansa. Hän\nei ollut koskaankaan tottunut työtä tekemään, sillä vähemmin hän nyt\nvanhalla, rangaistuksista kyyristyneellä ja kutistuneella ruumiillaan\nkykeni henkeään elättämään. Jonkun vuoden kuluttua pyysi hän pitäjän\nvaivaishoidon toimittamaan hänet ruodulle. Sitäkään ei hänelle sallittu,\nsiitä syystä, että hänellä oli vielä maata, ja -- kota-tupa. Hän oli sen\njohdosta pakotettu myömään tuon ainoankin omaisuutensa. Siitä saaduilla\nrahoilla eli hän vielä jonkun ajan entistä elämäänsä -- joi, kun sai\nviinaa, ja oli juomatta, kun ei saanut -- selvä asiahan se.\n\nEi koskaan kuultu hänen suustansa mitään katumuksen sanaa, ei mitään\npäivitystä siitä, että hän itse oli onnettomuuteensa syypää, ei mitään\nsiitä, että hän oli huonosti kasvattanut lapsensa, ei mitään siitä, että\nhän oli itse syöstänyt lapsensa perikatoon, ei mitään siitä, että hän\noli turmellut, myrkyttänyt tuhansia ihmissydämiä.\n\nTosin kuultiin hänen nytkin, kun hän sai viinaa päähänsä, jonkun veisuun\ntapaisesti, murheellisen näköisenä jörröttelevän: \"Täällä minun täytyy\noleskell' ja kiiveskell', Häpeän ja kunnian välill',\" mutta ei hän\nkoskaan lisännyt veisuusensa: \"Vaan jos käyn Kristuksen jälill',\" joka\non seuraava sä'e siitä kirkkovirrestämme, josta hän oli tuon muka\nhänelle sopivan ja mieluisen paikan valinnut. Mutta siihenkin oli hän jo\npannut omiansa lisäksi, jonka hän lienee paremmin taitamattomuudesta\ntehnyt kuin vapaasta tahdostaan. Niin. Hän ei ollutkaan koskaan\nviljellyt Jumalan sanaa, eikä hän siihen kyennytkään, sitä vähemmin\nymmärsi hän sitä.\n\nKauan ei hänelle ollut turvaa tuon ratki pienen ja mitättömän maan\npalasen ja kota-tuvan vähäisessä hinnassa, ja yhä suurempaan kurjuuteen\nvajosi hän, mutta hätä neuvon keksii. Kun kaikki turva ja toivo oli\npettänyt, hankki hän itselleen yksinkertaiset köydenkehruukalut. Ne\nmuassa kulki hän kylästä kylään, talosta taloon, kehräten köysiksi\njouhet, sian-villat ja tappurat niissä taloissa, joissa niitä sattui\nolemaan. Sillä tavalla elätteli nyt viimeiseltä henkeään tuo ennen niin\nloistava, rikas ja mainehikas Kanniaisen lautamies -- joi kun sai, ja\nsöi, kun sai, mutta usein oli liian pitkät välit kumpaisellekin\ntarpeelle.\n\nToinen Vanhanviran sisarista asui pienessä, köyhässä, kurjassa mökissä;\ntoinen sisar oli jo aikoja ollut -- ruodulla. Tuo mökki oli nyt ainoa\nsuvun omaisuus, sillä sisaretkin miehineen olivat joutuneet häviöön\njumalattoman elämänsä ja poikiensa vuoksi. Tuossa sisarensa mökissä piti\nVanhavirkakin majapaikkaa sitä myöden, kun hän oli pakotettu myömään\noman kota-tupansa. Kun hän sai köysien kehruulla sen verran kokoon, että\nhän voi saada viina-hallin, tuli hän sen kanssa sisarensa mökkiin\nryypiskelemään saalistansa. Vuoteena hänellä tuossa kurjassa ja ahtaassa\nmökissä oli vaan pehku-koko nurkassa, joka aina ulkoa tuotiin mökkiin\nsilloin kuin veli tuli kotiin retkiltänsä. Siihen hän kallistui maata,\nkun hän oli kyllikseen saanut maistella taskumatistaan ja mustia,\nlikasia ryysyjä sai hän peitteekseen.\n\nOli hirveän kylmä ja ankara lumipyry eräänä talvena. Kurjassa mökissä\nei ollut paljon suojaa ulkona vallitsevaa hirmuista myrskyä vastaan,\nniin hatara oli mökki. Oli muuten hiljainen ilta. Mökin ainoa asukas oli\nnyt saanut vieraan, erään köyhän akan, joka sattumalta oli tähän\njoutunut, eikä päässyt pois lähtemään pahan ilman vuoksi. Kahden he\nolivat nyt mökissä, jossa he kokivat itseänsä suojella vilulta, niinkuin\nparhaiten taisivat; mökin omistajan mies oli aikoja jo kuollut. Ainoista\nmökin puuvaroista oli tehty valkea takkaan, lisäämään tai oikeammin\nsanoen palkitsemaan sitä vähäistä lämpöä, jonka myrsky oli tuiki\ntarkkaan nuolaissut hatarasta, porstuattomasta mökistä, mutta tuossa\nkituvassa tilassaan ei valkea voinut juuri paljon lämmittääkään, jos ei\nkylmiäkään noita kahta mökissä olijaa.\n\nTuommoinen oli mökin sisällinen tila ja asu samana hetkenä, jolloin\nmökin ovea ruvettiin ulkopuolelta kovasti rytyyttämään. Vaimot\nkiirehtivät sitä avaamaan, sillä he olivat panneet oven, vointinsa\nmukaan, kiinni sisäpuolelta. Ovi aukeni ja sisään kompuroitsi puoleksi\nkohmettunut ja kylmettynyt mies; se oli mökin väli-aikainen asukas --\nVanhavirka. Heti huoneesen päästyänsä tunki hän kohmettuneet kätensä\nhuonosti palavaan valkeaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kerralla\nnielaista sen vähäisen lämmön kipinän, joka huonosti palavista puista\nlähti. Hän värisi ja vapisi vilusta, niin että hänen repaleiset nuttunsa\nniemekkäät ja hetuleiset liepeet ja irti ratkenneet paikat tärisivät\nkuin haavan lehti. Hän ei hiiskunut mitään, käänteli ja lämmitteli vaan\nitseänsä niin paljon kuin vaan voi.\n\n\"Mitähän sinäkin, onneton, olet lähtenyt liikkeelle ihmisistä näin\nkovalla ilmalla?\" sanoi mökin akka vihelijäiselle veljelleen.\n\nKurja veli ei vastannut mitään suullisesti, sanallisesti, mutta\nrepaleisen nuttunsa povesta veti hän täysinäisen viinapullon, josta hän\nalkoi ehtimiseen maistella suulta. Tuo taskumatista maisteleminen oli\nenempi kuin suullinen vastaus. Kun hän oli huonon valkean ja\nviinapullonsa avulla vähän sulannut kohmetuksistansa, istui hän takan\nviereen hirren päästä tehdylle jakkaralle, eikä puhunut yhtäkään sanaa;\nistui vaan kumarruksissaan ja tuki päätänsä kädellään; ainoa tehtävänsä\noli vaan väliin maistaa pullostaan.\n\nPehku-kupo tuotiin nyt ulkoa mökin nurkkaan. Puku päällä köyrähti\nVanhavirka kylmille pehuille, ja mustat ryysyt nakattiin hänen\npäällensä. Äänettömänä, mykkänä tyytyi hän kohtaloonsa -- siltä ainakin\nnäytti; taskumattinsa pani hän huolellisesti pystyyn lattialle\nviereensä, kenties kylmän ja surunsa varalta. Vaimot laittivat myös\nitsensä maata, sitten kun he olivat sammuttaneet ainoankin valkean\ntakasta. Kun valkea oli sammutettu, alkoi kuulua lattialta hiljaista\nitkun nyhkimistä. Se oli tuo pehuilla makaava kurja mies, joka tuota\nteki. Mitä itkikään, mitä miettikään hän nyt? Kenties oli hänen entinen\nelämänsä ensikerran eläessään nyt hänen edessään paljastettuna -- niin,\nkenties. Pimeässä kuulivat vaimot selvästi, kuinka pullon pohja hiljaa\ntavasta naksahteli ja kolahteli lattiaan, joka osoitti, että tuosta\nlähteestä tavasta otettiin lievikettä käsillä olevalle surulle.\n\n\"Voi, Maija -- Maija oli sisaren nimi -- Voi, Maija! Ei rikkaus ole\nsuurin onni ihmiselle tässä maailmassa\", sanoi itkun seasta värisevä\nääni lattialta -- se oli Vanhanviran ääni.\n\n\"Ole joutavoimatta ja nuku pois\", sanoi sisar.\n\n\"Niin sinä sanot\", kuului taas lattialta.\n\nSitten oli kaikki hiljaa, niin hiljaa, ett'ei muuta kuulunut kuin joskus\npullon pohjan hiljaiset kolahtelemiset.\n\nNe olivat ainoat sanat, jotka kurja mies lausui sinä iltana. Ja\nsemmoisia sanoja ei hänen oltu kuultu ikinä lausuvan. Olivatkohan nuot\nsanat hiljastuneen katumuksen sanoja? Kenties, kenties.\n\nVaimot nukkuivat vihdoin, nukkuiko mieskin? Sitä ei tiedetty.\n\nAamu tuli. Vaimot heräsivät. Kylmä viima tuntui mökissä käyvän ja\nyksinkertaiset, päreillä paikatut, rikkeimet akkuna-ruudut olivat niin\njäässä, että alkava aamu näkyi mökkiin niinkuin lumihangen läpi.\nVaimojen suusta lähtevä henki näkyi mökissä niin vahvana vesikaasuna\nkuin kaksi vankkaa savutorvea olisi purkanut savuansa tyyneesen ja\nselkeään talvi-aamuun. Vaimot raottivat ovea; ilma oli kaunis ja\ntyyntynyt.\n\n\"Jussi, nouse ylös!\" sanoi sisar joksikin kovasti.\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Jussi, nouse ylös! Nyt on jo päivä\", toisti sisar, ja samassa hän\ntölmäsi jalallansa pehku-koossa makaavaa ja ryysyihin käärittyä\nveljeänsä.\n\nEi nytkään mitään vastausta.\n\n\"Miten hän nyt niin siki nukkuu?\" sanoi sisar ja sieppasi samassa\nryysy-peitteen pois makaavan päältä.\n\nKauhistuen vetäysi hän takaisin. Makaavan veljensä lasittuneet,\navonaiset silmät tuijottivat häntä vasten silmiä ja suu näytti siltä\nkuin se olisi aikonut sanoa: \"niin sinä sanot\". Hän oli -- kuollut, tuo\nveli tuossa lattialla pehku-koossa. --\n\nViinapullo oli kauniisti pystyssä lattialla; se ei ollut aivan tyhjä,\nmutta tyhjä oli nyt sydän -- henki, elämä oli sieltä paennut. -- Hän oli\nsukunsa viimeinen mies, joka näitä maita oli viimeksi polkenut.\n\nNiin. Paennut oli nyt hänen henkensä, mutta se oppi, jota hän oli\naikanaan levittänyt ja istuttanut, ei ollut paennut; se vaan juurtui,\nkasvoi, varttui, leveni, kyti, kaatoi, haaskasi ja turmeli ihmiskuntaa.\nVainajan vaikutuspiiri ei pysähtynytkään hänen omaan sukukuntaansa,\njotka kaikin olivat nyt menneitä miehiä, niin aineelliselta kuin\nhenkiseltäkin kannalta katsoen, ei, vaan se ulottui paljon laajemmalle,\nkylihin, pitäjiin, maakuntiin, niin laajalle ulottui se. Paljon oli\nkruunun rautainen käsi korjannut pois tuon opin seuraajia, mutta eipä\npahuus ja hirveät rikokset kuitenkaan loppuneet, sillä ne vaan elpyivät\nja kukoistivat. Uusia aina pirumpia veijareita ilmestyi sialle, jos\nkuinkakin paljon olisi entisiä kiinni saatu ja pois viety, ja yhä\nsuuremmassa määrässä; näyttipä siltä kuin helvetti olisi kitansa\naukaissut siltä kohdalta maatamme, josta se olisi pahoja henkiä syösnyt\npaikkakunnan täyteen. -- Niin pian paha levenee ja niin suuressa\nmäärässä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nYstäväni! Tässä olen silmiesi eteen laskenut erään hirveän, mutta\nkumminkin tosikuvan elämästä. Hirveä on tämä kuva, mutta hirveää oli se\nihmiselämäkin, josta tämä kertomus on otettu. Yhdestä ainoasta\nihmisestä, Kanniaisen mahtavasta Laurista sai tuo turma ja saasta\nalkunsa. Väärällä, vilpillisellä lastensa kasvatuksella alkoi hän sen.\nHän ei pitänyt vilpillistä tekoansa muuna kuin joutavana rikosten\nmuoti-asiana, mutta sillä veti hän Jumalan kostavan käden sukunsa ja\nsuuren osan kanssa-ihmisiensäkin päälle. Ei koskaan liene vanhurskaan\nJumalan omat pyhät sanat paremmin toteentuneet kuin ne tässä\npaikkakunnassa toteentuivat, nimittäin nämät: \"Minä Herra sinun Jumalas\nolen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle\nkolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat\".\n\nEräs sen ajan virkamies laski lukua, kuinka monta kymmentä syltää olisi\njonkun vuosikymmenen päästä tullut halkoja niistä raippavitsoista, jotka\ntuosta yhdestä vilpillisestä lastenkasvatuksesta juontuneiden\npahantekijäin selkiin murskaksi pyntättiin. Eikö tuo ollut kummallinen\nja harvinainen lasku? Ja että tuommoiseen laskuun on voitu ryhtyä,\nmitäpä todistaa se? Mitäpäs muuta kuin että asia on ollut olemassa. Eikö\ntosiaankin kumma kuin luontokin, metsä voipi kärsiä ihmisien pahuuden\ntähden?\n\nJospa joku ottaisi vaivaksensa laskea lukua, kuinka paljon turmelusta ja\nhäviöä, kuinka paljon viheliäisyyttä, surua, tuskaa ja kyyneliä, kuinka\npaljon hirmua, pelkoa ja kauhistusta, kuinka paljon riettautta, syntiä\nja jumalattomuutta, kuinka paljon sielun vaaroja ihmiskunnalle tuotti\ntuo vilpillinen lasten kasvatus. -- Niin, jospa sen kykenisi joku\ntekemään, niin olisi se hyvä olemassa selvillä. Mutta tuohon laskentoon\nei kykene yksikään kuolevainen, sillä liian kallisarvoista, liian\npainavaa on tuo Luojan kädestä lähtenyt kaikkein kallein,\nkuolemattomilla sieluilla varustettu tavara, mitattavaksi ja\npunnittavaksi ihmisien vaakakupilla tahi arvosteltavaksi ja\nmääriteltäväksi kuolleilla, hengettömillä numeroilla ja luvuilla. --\nSiihen ei pysty yksikään, sanon vieläkin.\n\nJospa minulla olisi ukkosen ääni, niin minä täristäisin kaikkien isien\nja äitien sydämiä ja huutaisin heille: ottakaa vaari lastenne\nkasvatuksesta, joiden haltiaksi Jumala on teidät uskonut. Varokaat,\nett'ette kylvä heidän nuoriin sydämiinsä turmeluksen ja turhuuden\nsiemeniä, sillä suuri on teidän edesvastauksenne oleva, jos lapsenne\nteidän tähtenne joutuvat Kanniaisen Laurin lasten tielle. Minä huutaisin\nja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he kasvattaisivat lapsensa\nJumalan pelvossa ja ihmisten hävyssä, sillä, joka ei häpee ihmisiä, ei\nse pelkää Jumalaakan, ja kuitenkin Herran pelko on viisauden alku. Minä\nhuutaisin ja rukoilisin kaikkia isiä ja äitejä, että he yhdistäisivät\nvoimansa tuota tärkeää kutsumistansa täyttämään, sillä mitä auttaa se,\njos toinen rakentaa, kun toinen maahan lyö, jos toinen istuttaa, vaan\ntoinen repii, jos toinen puhdistaa rikkaruohoista, mutta toinen kylvää\nniitä. Vanhemmat! Tutkikaa itseänne ja jos näitä merkkejä löydätte\nitsessänne, niin silloin jo synti väijyy oven edessä, ja ellei\nparannusta tule, pistää se teihin, pistää lapsiinne ja kenties kuinka\nmoneen ihmiseen se vielä pistääkin kuolettavan haavansa.\n\nNäitä minä huutaisin, jos voisin, mutta mitäpä minä voin, sillä olenhan\nvaan kuolevainen, vihelijäinen mato.\n\n\n\n"]