[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0K5YsAKiqax0sc3E_gnqoRklRBLQ1AwrX9iLCduhqbM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2400,"Taka-Lappia","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"2400-paulaharju-samuli-taka-lappia","2400__Paulaharju_Samuli__Taka-Lappia",null,"tietokirja",[],[],"fi",1927,67332,469953,false,75622,[22,23],"Lapland -- Social life and customs","Sami (European people) -- Social life and customs",[25,26],"Archaeology & Anthropology","Travel Writing","\"Taka-Lappia\" by Samuli Paulaharju is a travelogue and ethnographic work written in the early 20th century. The book explores the geography, culture, and peoples of Lapland, focusing particularly on the Sami community and their connection to the land and nature. The narrative is intertwined with Paulaharju's personal travel experiences in the northern Finnish wilderness.\"  \"The beginning of \"Taka-Lappia\" recounts the author's journeys through Taka-Lappi and Inari, where he immersed himself in the landscapes and traditions of the Sami people. Paulaharju shares insights from his travels, describing the vast and varied terrain, including the mountains and lakes, while also highlighting the interactions he had with local inhabitants. His narrative touches on the oral history and cultural practices of the Sami, drawing from conversations with both young and old members of the community, thus setting the stage for a deeper exploration of their way of life in the wild and remote regions of Lapland.\" (This is an automatically generated summary.)",[],183,"Kansatieteellinen kuvaus Taka-Lapin elämästä, luonnosta ja asukkaista 1900-luvun alkupuolella. Teos pohjaa keräysmatkoihin ja tallentaa saamelaisten perinteitä, elinkeinoja, uskomuksia sekä arkipäivän tapoja Inarin ja Tenon seuduilla.","Samuli Paulaharjun 'Taka-Lappia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2400. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","TAKA-LAPPIA\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nAluksi\nTunturi\nAutiotupa\nJärvikansaa\nTenolaisia\nTenomies kalamiehenä\nTunturien viljaa\nKarjanhoitoa\nVanhaa tunturiväkeä\nTämän ajan poromiehiä\nPoronhoitoa\nTaivaan ja maan merkkejä\nKotaväen perukirjoista\nKaarasjoki\nLapin joulu\nLapin nainen\nLapin naisen käsitöitä\nHäätapoja\nLapin lapsi\nLapin katekeetta\nPielpajärven kirkko\nUtsjoen kirkko\nVanhat jumalat\nSanaselityksiä\n\n\n\n\nAluksi\n\n\nKesällä 1910 jouduin ensi kerran käymään Taka-Lapissa, Inarin\nitärajalla, Patsjoen puolessa. Sitten kesällä 1914 kulkiessani\nSuomalais-ugrilaisen seuran lähettinä kolttain luona sain taas tutustua\nInarin-maahan, etupäässä kaakkoiseen rajaseutuun ja sen kansaan. Mutta\nvasta 1925 pääsin uudelleen kiertämään Inarin suuria erämaita, jopa\nkoko Taka-Lappia. Tätä matkaa varten sain avustusta Alfred Kordelinin\nsäätiöltä. Jutaminen kävi Inarin kirkolta järviseutujen kautta ja\nVaskojoen vartta Angeliin, ja siitä Inarijokea sekä Tenoa alas\naina Jäämerelle asti, poiketen matkalla Kaarasjoella, Puolmakissa,\nPuolmakjäyrillä, Uuniemessä ja Vesisaaressa sekä palaten Utsjoen kautta\nInarin kirkolle. Tuli sitten vielä toinenkin matka. Kesällä 1926\nkuljin Patsjoen kautta Vesisaareen ja sieltä Taanaan, Reisivuonoon,\nVuoreijaan, Hammerfestiin, Alattioon, Bossekoppaan, josta Repparfjordin\nja Porsangerin kautta Kaarasjoelle. Täältä oli taas tuttu taival Tenoa\nalas Utsjoen Maddajäyrille sekä edelleen yli Petsikon Inarin kirkolle.\n\nNäiden keräysretkieni tuloksia olen tämän kirjan kappaleisiin\nsovitellut, lisäten myös jonkin verran asioita ennen Länsi-Lappiin\ntekemiltäni retkiltä. Muistelijoina on ollut nuorta ja vanhaa\nlappia, kota- ja pirttikansaa, kalanpyytäjää, jokimiestä ja\ntunturilaista, miestä ja naista. Vanhimmat tietomiehet ovat olleet jo\nyhdeksättäkymmentään lähenteleviä ikävaareja. Kuollan-Lapin retken\naikaisista puhekumppaneista moni jo makaa Inarin maassa, jopa kolme\n1925:nkin kesän kertojamiestä, Andaras Kitti, Heikki Mattus ja Juhana\nLantto, ovat isiensä luona. Nämä kolme vanhaa vaaria olivatkin parhaita\n\"saarnujia\", Heikki Mattus koulumiehenä, Lantto ja valkkopäinen Andaras\nvanhoina tunturimiehinä. Hiljainen, hyvänsävyinen Lantto-ukko vaipui\njo parin kuukauden kuluttua, kun oli tietonsa sanellut, Kitti-äijä\npääsi paremmille porotuntureille viime pääsiäiseksi, ja entinen\nedelläveisaaja ja nousevan lapin opastaja kutsuttiin lepoonsa kesän\nkoittaessa. Näitä ikiteilleen menneitä mieluisia ukkoja kirjoitusmies\nsaa kiittää monista kirjaanpanoistaan, uskoen, että vanhan\nAndaraksenkin ääni, joka ei enää tahtonut sujua joikaukseen, on saanut\nkirkkaamman soinnun. Hyviä muistelijoita olivat myöskin Jalven muori,\nLeppälän Uula ja Ollilan Piettar sekä Lemminvuonon Rasmus Porsanger\nynnä vanha Piera Saara. Monet vielä sekä Inarissa että Tenolla ja\nTunturi-Lapissa mahtoivat kirkkaasti joiatakin.\n\nKansan muistelusten ja tietojen kirjoitusmiehen on monessa asiassa\ntäytynyt turvautua myös pappilain papereihin täydentääkseen kuulemiaan.\nSamoin on monesti tullut käytettyä kynää piirtämiseenkin sekä\nvielä useammin askaroitua valokuvauskoneella. Pieninä innokkaina\npiirtomestari-apulaisina on kynämiehellä ollut joitakuita 10-12,\n20-vuotiaita lapinpoikia, kuten Sammel Valle Inarin Jurmusta, Juhana\nja Uula Lantto Angelista, Niila Poini Kaarasjoen Inarijoelta ja Oula\nLukkari Utsjoen Veätshagnjargasta. Muutamia heidän lyijykynänsä\ntuotteita on tushipiirroksina jäljennetty alku- ja loppukuviksi.\nNäinpä kirjan tekijä saakin monesta mainiosta otsakkeesta ja hyvästä\nluvunlopusta olla kiitollinen pienille apumiehilleen. Auliista\nvalokuva-avustuksesta saan kiittää metsänhoitaja O. Virkkulaa, ja\npappilan paperien monipäiväisestä penkomisestani taas kirkkoherroja\nJ. Aholaa Utsjoella sekä T. Itkosta Inarissa.\n\nTaka-Lapin pitkillä taipaleilla on erämiestä juovatellut\nvaimonsa, Jenny Paulaharju, myöskin lappeja haastatellen. Hänen\nmuistiinpanoihinsa pohjautuvat suureksi osaksi naisen elämää, lasten\nhoitoa, häätapoja sekä naisten käsitöitä ja karjataloutta koskevat\nselostukset.\n\nLukujen alkukirjaimina on käytetty vanhojen lapinukkojen puumerkkejä,\njoita on poimittu kirkonarkistoista, ja otsakkeihin on jäljennetty\nUtsjoen entisten kirkkoväärtien, P. Helanderin, Andaras Helanderin ja\nJousep Lukkarin sekä seksmanni J.W. Holmbergin käsialoja.\n\nOulussa marraskuulla 1926.\n\nSamuli Paulaharju.\n\n\n\n\nTunturi.\n\n\nLapinmaa on suuri äärimmäisyyksien maa. Kun Lappi tahtoo laatiutua\noikein järveksi, se levittäy rannattomaksi tuhatsaariseksi Inariksi, ja\nkun se paneutuu erämaaksi, se pystyttää miltei läpi käymättömän korven.\nKun lappi laskeutuu matalaksi jänkämaaksi, syntyy ääretön aapa, ja kun\nSaamienmaa kohottaa kamaransa, nousee taivaita tavoitteleva tunturi.\n\nTunturit ovatkin laajan Lapinmaan kaikkein valtavimpia ja\nihmeellisimpiä ilmennyksiä, sellaisia suuren Lapin Mestarin\nkäsi-aloja, joiden rinnalla lattean Lannanmaan suuruudet painaltuvat\nmatalaan maakamaraan. Aivan sanattomaksi etelän asukas joutuu ensi\nkerran nähdessään taivaan rannalla kohoavan tunturin, joka ylväänä ja\npaljaslakisena katselee yli metsien.\n\nYksinäisinä tahi harvalukuisten vertaistensa seurassa Lapin\neteläisimmät tunturit saavat katsella ympäristöänsä, mikä Lannanmaata\nkohden vain latistuu, mutta pohjoiseen päin käy yhä ylpeämmäksi.\nSellaisina Lapinkorven ensimmäisinä etumiehinä seisoo Tornion tiellä\nkolarilainen Yllästunturi, Ounaan pitkän tunturijuonnon komea\nloppunousu. Kittilänmaan etumaisimpina kumottavat Kumpu-, Levi-, Kätkä-\nja Aakenustunturit, ja Sodankylän tien vartiota hoitavat Käyräs ja\nLuosto. Kemijärven takalistoilla on taas paljon kuultu Pyhätunturi\nseuralaisineen, Kuolajärvellä komeat naapurukset, Salla ja Rohmoivi,\nmuita mahtavampina, sekä vielä Kuusamossa Ruka- ja Lunnastunturit\nmonien pienten joukossa.\n\nMaanselän vedenjakaja-ylämaa on jo palanen aitoa tunturien Lappia.\nTäällä korkeat pyöreälakiset \"oaivet\" epälukuisina sivuavat toisiaan\nulottuen pitkänä jonona poikki maan aina mahtavaan Talkkunaoaiveen ja\nKorvatunturiin saakka. Mutta vasta näiden taivaanpankkojen takainen\nlappalaisten maa, Taka-Lappi, on täyttä tunturien maata. Vasta täällä\nsaa nähdä Lapin luonnon kaikessa mahtavuudessaan, täällä koko maailma\non, niin pitkälti kuin katse kantaa, alastonta puutonta erämaata, jossa\nei metsä peitä silmän tietä. Koko neljän valtakunnan Lapin äärimmäistä\ntakamaata vallitsevatkin yhtämittaiset ylpeät tunturit kohoten toinen\ntoistaan korkeammalle, jopa Norjan-Lapissa yleten ikuisen lumen\nkattamiksi \"gaissoiksi\", kunnes Ruijan rannoilla kaikki pirstoutuvat\ntuhansiksi kalliopahdoiksi ja äkkipäätä aivan alastomina syöksyvät\nsumuiseen Jäämereen.\n\nToinen jumala lienee luonut ja myllertänyt Lapin tunturit ja toinen\nkyhännyt Lannanmaan kuuluisuudet, Pyynikit, Puijot, Pisavuoret,\njylhähkön Kolin ja harmajan Vuokatti-Pöllyn sekä Perä-Pohjan korkeahkot\nAavasaksat ja Ounasvaarat, Kivalon-penikat ja Karhujupukat. Etelän\nylhäisyyksien tekijä lienee ollut hyväntahtoinen hymyhuulinen\ntaivahainen Taatto, joka hymähdellen on paiskinut kallioita kokoon\nja kuopaissut niiden väliin hymyileviä lehtorantaisia tuhatjärvlä.\nVähän vain Ukko lienee kulmiaan rypistänyt Kolia kokoon pannessaan ja\nvalmistaessaan Vuokattia sekä puristaessaan kourastaan Perä-Pohjan\nvaaroja. Mutta Lapin tunturien luoja on ollut mahtava korkeuksien\nHerra, totinen ja yksivakainen valtias, jonka synkkiä kasvoja ei\nliene koskaan hymy liennyttänyt. \"Hän katsahtaa maan päälle, niin se\nvapisee; hän rupee vuoriin, niin ne suitsevat\", saattaa hänestä sanoa.\nJa kun hän tahtoo, niin \"vuoret astuvat ylös, ja laaksot astuvat\nalas sijallensa, johonkas heidät perustanut olet\". Valtavalla, koko\nmaailmaa tärisyttävällä ukkosen jyrinällä Kallionjylkyttäjä lienee\nvyöräytellyt mahtavia vuoria helmoistaan ja sitten suunnattomalla\nvoimalla ja pitkäisenjylinällä myllertänyt ne epälukuisiksi, taivaita\ntavoitteleviksi harjanteiksi, kumuiksi, keiloiksi ja kukkuloiksi.\nJa niin onkin sitten syntynyt Lapin jylhä ja karu, mutta valtava\ntunturimaailma, joka ei hymyillen hemmoittele kansaansa.\n\nTuskin mikään vaikuttaa erämaan matkamieheen niin voimakkaasti kuin\ntaivaanrannan täyttävä suurtunturi. Jo kauas, penikulmien päähän, se\nmonilakisena ja ylväänä komottaa -- muistamme vaikkapa suurta\nPallastunturia Muonion ja Kittilän rajoilla tahi eteläisempää\nYllästunturia, muistamme Inarin Maarastatunturista a ja Peldoaivea\ntaikka Utsjoen kolmea komeaa Ailigasta, muistamme Ruijan monia mahtavia\ngaissoja. Oikein päiväkaupoin saa tunturia lähestyä, sen pysyessä aina\nvain yhtä etäällä, miltei yhtä käsittämättömissä kuin aavisteltu onni\ntaikka itse korkeuden Herra. Näet sen joka päivä silmäisi edessä,\ntiedät sen olevan taivaan äärellä, vaikka et aina näekään, mutta et\ntunne pääseväsi sen lähemmäksi. Ja iltaan painuvassa päivässä tahi\nsydänyön auringossa tunturi heittää ylleen kaikkein värikkäimmän ja\npyhimmän haltiahuntunsa sulkeutuen ihmislapsen pääsemättömään\nsalaperäiseen satujen ja maahiaisten valtakuntaan. Monet suuret jängät\nja vuomat saat vaeltaa, monet porojen polkemat ranniot kierrellä, monet\npurot kahloa tahi muuten ylitse keinotella, viimeiset voimasikin\nponnistaa, ennenkuin olet päässyt tunturin jalkojen juurille.\n\nSiinä se on edessäsi, kohoten niin korkeana ja ylväänä kuin itse\nJumala. Maallisilla mittakaavoilla et saata sitä määritellä, niin\nvaltava voima ja suuruus asuu suunnattomassa jättiläiskumussa, mikä\nharmaanruskeana, jylhäntotisena nostaa pyöreää lakeansa pilvien äärille\nasti. Tunnet itsesi vain pieneksi ihmisraukaksi, ja alhaalla aukeava\nmaailma näyttää kovin kaukaiselta, matalalta ja vähäpätöiseltä.\n\nJa kuitenkin olet vasta erämaan valtiaan vierillä, puurajassa, jossa\nkäkkyräiset koivut vielä kasvavat harvana outana, ja siellä täällä\njoukossa seisoo joku kuivunut piippolatvainen kuusenkärrikäs tahi\nmatala männynkärväs taikka vielä elämästään taisteleva kuusiparka, joka\nihan maahan kyyristyen nöyränä matelee tunturin rinteessä hädissään\ntarrautuen joka kynnellään kiinni kovaan kamaraan.\n\nSillä suuri tunturi tahtoo olla yksinään. Se ei suvaitse kiireellään\neikä hartioillaan matalan maan kasvillisuutta, vaan ylpeänä, voimansa\ntuntevana valtiaana se tahtoo kohota kaikkien kuolevaisten yläpuolelle.\nEnintään ne saavat seisoa hänen juurellaan ja suojata hänen jalkojaan,\nmutta niiden, jotka uskaltavat yrittää ylemmäksi, täytyy madella\nmaassa tahi kumartaa selkänsä köykkyyn. Ja sittenkin suuri valtias\nhetken kärsittyään karistaa ne pois tahi kohtelee niin yrmeästi, että\nitsepintaisimmankin täytyy vähitellen nääntyä ja kuolla. Vain ruskea\nriekko ja pieni kiiruna saattavat kesäisin asustella ylhäisimmissäkin\npensaikoissa, ja yksinäinen tunturikurmitsa, kapustarinta, lentelee\nkuin haltialintu mättäältä toiselle lasketellen pitkiä haikeita\nvihellyksiä. Ja vilpoista tunturituulta noudattaen Lapin sataiset\nporolaumat laukkaavat pahimman räkän aikana tunturin raittiiseen\nilmapiiriin. Mutta talven lähestyessä nämäkin elävät pakenevat\narmottomasta korkeudesta alemmaksi. Vain tunturien ylimpien rinteiden\nkuruissa ja notkelmissa lorisevat pienet hopeanhohtavat puroset\nkokoontuen kirkkaiksi kaltioiksi, joista sitten syvistä uumenista\npulpunnut elävä vesi lähtee hyppelehtien rientämään alas avaraan\nmaailmaan. \"Sinä annat lähteet laaksoissa kuohua, niin että ne vuorten\nvälitse vuotavat\", sanakin toteaa.\n\nTunturin suuruuden tulet oikein tuntemaan vasta, kun lähdet kiipeämään\nsen pyhiin korkeuksiin. Ylin huippu näyttää olevan aivan edessäsi,\nettei muuta kuin juoksaiset ylös. Mutta kun väsyksiin asti ponnistellen\nolet sinne päässyt, huomaatkin pettyneesi: olet vasta puolitiessä,\ntunturinlaki on vielä korkeammalla. Saatpa toistamiseenkin, vieläpä\nmonet kerrat pettyä, sillä yhä vain ylin ja pyhin pakenee edestäsi.\nMutta noustessasi saat sentään huomata, että on sitä helpompi\nhengittää, mitä korkeammalle kohoat. Sillä pyhien korkeuksien ilmapiiri\non aina raitis ja puhdas. Kun vain jaksat alhaisen maan raskaasta,\ntukahduttavasta ilmasta kohota tunturien korkeille vierille, saat\nsiellä tuntea uuden ja ihanan, ylhäisen ilmanalan, joka ihan kannattaa\nja nostaa sinuakin ylöspäin pyrkiessäsi.\n\nPääset viimeinkin tunturin korkeimmalle laelle. Se on suuri, pyöreä ja\ntasainen tanner, joka saattaa joka suunnalle syöksyä jyrkkänä alas.\nPaljasta alastonta kivirakkaa se vain on, tahi tuulenpieksämä kova\nsammal ja jäkälä sekä joku lyhyt korsi kattavat kamaran. Ja ympärilläsi\non avara erämaa levällään kuin suunnaton korkokartta. \"Koko maailma\" on\ntäällä silmäisi edessä, niinkuin ennen muinoin Ihmisen Pojalla, koska\nhän kiusaajan kanssa seisoi sangen korkealla vuorella. Mutta Lapin\ntunturien korkeuksiin ei näy maailman valtakuntia eikä niiden kunniaa,\nvaan sieltä saa katsella ainoastaan köyhää ja karua Lapin maata. Ja --\ntämän saa suurten ponnistustensa palkaksi.\n\nMutta sittenkin: \"Huutakaat korkeasti te korvet, riemuitkaat te, jotka\nkallioissa asutte ja huutakaat vuorten kukkuloilta\". Sillä tämä köyhä\nja karu maa on rikas ja suuri ja ihmeellinen. Tunturinnousija saa\nnähdä, miten koko Saamienmaa on täynnä tuntureita, tuntureita vielä\ntunturien takanakin aina kaukaisimpaan maailmanrannan sineen saakka,\nmissä etäisimmät huiput nousevat pilvenlonkina taivaanliepeille.\nToisaalla juoksevat pitkät monijaksoiset tunturienjuonnot, toisaalla\nkohoavat yksinäiset pyöreät oaivet ja tshohkat, skaidit, gielakset,\nvaddat ja varret. Ja näiden välissä välkkyvät monilukuiset järvet\nja lammet, kohisevat virrat ja koukkuiset joet pikku lompoloineen,\ntaikka aukenee tunturin alla ääretön alaston aapa tahi suuri\nkäkkyrämäntyjen seivästämä ruskea jänkä. Joltakulta suunnalta saattaa\nnäkyä kaukainen lapinkylä, toisaalta pieni pirtti, ja jostakin\ntunturin turvasta nousee yksinäisen erämaan eläjän sininen savusuitsu.\nPilkoittaapa jonkin tunturin lomasta pieni valkea kirkkokin,\nsyrjäisen erämaaseurakunnan vaatimaton Kaikkein Pyhin. Äärimmäisenä\npohjoisessa täyttää taivaanrannan Ruijan tunturien pitkä piiri.\nSiellä komeat keilahuippuiset gaissat monikymmenlukuisina, lumisina\nja sinisinä kiertävät ilman äärtä rakentaen suurta selkää halki\nRuijan Tshorgashnjargaa kohden. Ylinnä muita ylpeilee pyhä ja suuri\nRastegaissa, joka monesti peittää päänsä pilviin, joskus nousee pilvien\nylitsekin kurkistelemaan maailmaa. Rohkealle kiipeejälle se näyttää\nhuipultaan yhdeksän suohkanan maat -- Utsjoen ja Inarin, Kaarasjoen,\nKoutokeinon, Porsangerin, Läijispiirin, Taanan, Puolmakin ja Uuniemen\n-- lisäksi vielä suuren Jäämeren.\n\nAlkuperäinen ja villi on tuntureille näkyvä erämaa. Se on vielä miltei\nsamassa luonnontilassa, mihin Lapin suuri ja totinen Luoja ajan alussa\nsen laittoi. Suurta ja mahtavaa hän silloin rakensi, suurena ja\nmahtavana on hänen tekonsa pysynyt.\n\nTämä suuri ja mahtava erämaa on saamekansan vanha asuinmaa.\nVäkevämpäinsä vainoamana lappalainen on saanut kerta kerralta heittää\nmonet mieluisemmat maat ja rehevämmät asuinpaikat joutuakseen viimein\njylhän ja karun tunturimaan isännäksi. Mutta jylhässä ja karussa\ntunturimaassa lappi sai ammentaa vesistä kaikkein rasvaisinta kalaa,\npyytää erämaista kaikkein komeinta villipeuraa ja jutaa tuhatpäisine\nporotokkineen parhaita jäkäläkankaita myöten tunturista tunturiin. Ja\nautio maa oli avoinna joka ilman äärelle, meni minne tahansa. Eikä\nsiellä hako jalkaan pistänyt. Jopa moniin tuntureihin asettuivat\nkaikkein väkevimmät lapinjumalat, toiset taas ottivat sijansa\ntunturien, vaarojen ja vesien vierille merkillisen näköisiin pyhiin\nseitakiviin, ja muutamissa tuntureissa ja tievoissa nähtiin majailevan\nihmeellistä, salaperäistä maahiaiskansaa. Osasipa hirveä Staalukin\nvalita olinpaikakseen kaikkein kamalimmat erämaat.\n\nNiinpä tunturienmaa tuli lappalaisten luvatuksi maaksi ja saamekansa\ntunturien omaksi kansaksi. Vanha lapinhenki huokui joka suunnalta, ja\nlappalaiseen meni tunturinhenki, niin että hän pian oli samaa verta\nkoko erämaansa kanssa. Pieni nahkoihin puettu saamelaisäijä kepsutteli\ntunturien yläisillä puolilla yhtä tuttuna ja pehmeänä kuin pikkuinen ja\nkarvainen gufitaräijä tunturien alaisilla mailla.\n\nSama erämaan kasvatti saamelainen on vieläkin. Järvet ja virrat,\njängät, vuomat ja aavat ovat yhäkin hänen mielimaitaan, mutta\nkaikkein parhaita ovat korkeat vapaat tunturit. Matala käkkyräinen\ntunturikoivikko on hänen kaunein metsistönsä, vaivaiskoivu,\n\"tunturipuu\", hänen mieluisin polttopuunsa, ja vilpoinen tunturien\ntuuli hänen ihanin ilmanhenkensä.\n\n\n\n\nAutiotupa\n\n\nVanhan avaran valtamaansa on pikkuinen lappalaisväki jaksanut\nkansoittaa kovin harvaan. Vain omille mielipaikoilleen järvien ja\njokien rannoille se on raajinut pälven sinne, toisen tänne. Matkamies\nsaa monesti päivämäärin painella tunturien palkaita päästäkseen\nlappalaisen lämpöisistä toisen lappalaisen lämpöisiin. Varsinkin ne\nlapinkeinot, jotka ajavat toisesta asutusta maasta toiseen, kulkevat\nleveiden autiomaiden halki. Niinpä Utsjoelle pyrkijän täytyy talven\naikana taivaltaa neljättä penikulmaa autiota järvenselkää ja\ntunturia, ennenkuin Inarin Syysjärveltä lähdettyään joutuu Utsjoen\nMierasjärvelle Sammel Laitin uuden pirtin piisin ääreen lämmittelemään.\nKittilän--Inarin pitkän tien taivaltaja saa Ivalo-Matin jätettyään\ntunnustella erämaata viisin penikulmin päästäkseen Menesjärvelle,\nJomppas-Jussan turviin, ja jos joku mieletön lähtee Enontekiön\nNunnasesta oiustamaan Inarijoen Angeliin, hänen täytyy kuin metsän\nelukan tarpoa villitunturia seitsemin, kahdeksin penikulmin. Mutta\npuhkaistakseen autiomaan Koutokeinosta Päiveskentän kautta\nKaarasjoelle lapinkävijä joutuu parin-, kolmensadan kilometrin\neräpolulle.\n\nNäillä loppumattomilla erämaan keinoilla, jotka eteläisessä\nLapissa halkovat tummia korpimaitakin sekä Taka-Lapissa ajautuvat\nviittoja seuraten yli suurien tunturilakeuksien, matkamiehen ei\nkuitenkaan tarvitse joutua kokonaan paljaan taivaan armoille, ei\naavalla tunturiselälläkään. Sillä valtateiden varsille on suuriin\nautiomaihin pystytetty penikulman, puolentoista päähän pikku pirttejä,\n\"autiotupia\", \"välitupia\", tienkävijän levähdyspaikoiksi. Utsjoen\ntien tunturitaipaleella matkaavainen saa huoahtaa kolmessakin pirtissä:\n_Perum-ämmirillä, Petsikolla ja Mierastuvalla_. Kittilän--Inarin\ntien kävijälle on varattu _Nilitupa, Mirhaminpirtti, Karvaselän ja\nMenesjoen_ välituvat. Ylimuoniosta Hettaan suoraan astuttaessa voidaan\nlevähtää _Petäjämaan_ pienessä pirtissä ja Hetasta Näkkäläjärven\nlappalaisiin käytäessä _Kaijanmaan_ pikku tupasessa. Joka suunnalla,\nkaikkein etäisimmissäkin erämaissa, missä ei lappalainenkaan\nhalua asustaa, on autiotupa saanut sijansa, kun sinne lapinkansa\nvain on tallannut valtatiensä. Isolta Inarilta Ruijaan vetävien\nvanhojen keinojen kulkijat saavat vieläkin levähtää Tshuolisvuonon\nsuulla _Pisterinniemen_ pirtissä sekä _Tshuolisvuonon_ tuvassa\nja _Kahkusaaren_ tuvassa Väylävuonon varrella, ja Inarin suurien\nselkien soutajat saattavat matkansa mukaan laskea maihin milloin\n_Kärppäsaaren_, milloin _Petäjäsaaren_ tuvalle. Inarin takaisen\nIijärven tunturimaiden kiertäjä voi viivähtää vanhassa _Tshielgjäyrin_\ntuvassa Iijärven takana, ja Inarista Tenolle oiustettaessa saadaan\npysähtyä huokaamaan Muotkatunturien mailla, _Giellajoen ja\nLuomusjoen_ uusiin pirtteihin. Voipa tummien kiveliöiden kiertäjä\nlöytää vanhan autiopirtin, _Skietshemtuvan_, Enontekiön, Inarin ja\nNorjan rajamailta, Nunnasen ja Angelin väliseltä suurtaipaleelta.\n\nJokaiselle lapinkävijälle on autiotupa kyllä tuttu käymätalo.\nYksinäisenä, isännätönnä, emännätönnä se kyhjöttää kaukaisessa\nerämaassaan. Milloin vilkahtaa sen harmaa seinä harmaasta lepiköstä\npikku tievalta, milloin se töröttää mäntyisellä kalliosaarella suuren\njärven ulapalla; milloin taas pitää vartiota kohisevan erämaan virran\nrantatörmällä. Joskus löytää pikkupirtin tunturijärven liepeeltä niin\npiiloutuneena, että vain palanen kirkasta järveä, korkeat rantakalliot,\nkohiseva pikku puronen ja halkopino mahtuvat samaan maailmaan eräpirtin\nkanssa. Mutta tapaa taas aukealla tunturiselänteellä jo kauas\npilkottavan pirtin, joka ylhäisellä asentopaikallaan näyttää olevan\nkoko Lapinmaan keskellä ja ylimmäisenä. Veden äärelle autiotupa on aina\nasettunut, ellei isomman niin ainakin pikkuisen tunturipuron kaltaalle,\nniin että puronen voi tarjota erämaan väsyneelle vaeltajalle raitista\nvirvoittavaa vettänsä.\n\nIsännätönnäkin autiotupa ottaa ja päästää vieraita kuin ainakin\nkestikievari, ja emännätönnäkin toimittaa matkamiehille lämpöisen\nyösijan yksin tammipakkasellakin. Kovan laajan lautsan se vain levittää\nmakuusijaksi ja seinän takaa pitkästä pinosta tarjoo tunturimaan\nkäkkyräkoivuista hakatuita puita piisiin; lainaapa joskus hyvän\nkeittokattilankin, vesiämpärin sekä kauhan, ja akkunan edessä on pöytä\nraheineen aina valmiina. Ja majan ovelta on tasoitettu pieni palas\ntievan alle, niin että outokin heti osaa astua puron parhaalle\npaikalle, missä vesi on kirkkain ja rantamätäs matalin.\n\nHyvin hauska on levähtää erämaan hiljaisessa pirtissä, ja varsinkin\non mieluista yöpyä yksinäiseen tuntuntupaan yläpuolelle matalan\nmaailman. Alhaalle painunut kesäpäivä kyllä hiipii pohjoisella\ntaivaalla tunturihuipulta toiselle, mutta vaisuna ja unihuntu\nsilmillään, ja tunturi sekä tunturitupa verhoutuu herkkään ja\npehmeään, punertavaan kesäyön harsoonsa. Pirtin piipusta nouseva,\nelämää ja asutusta ilmaiseva savukin ylenee punertuen ja hiljalleen\nhäipyy yhteiseen yötunnelmaan. Mutta alhaalla maailmassa ja\nlapinjängillä asuu hallava autereinen murku, aapahaltioiden kostea\nöinen hengähdys... Iloisesti tuli liekehtii ja tarinoi avonaisessa\nharmaassa lapintakassa tuvan ovinurkassa. Hämärässä pirtissä\ntunturikoivujen tuli häilähtelee ja kisailee pienestä ikkunasta\nhiipivän öisen päiväpaisteen kanssa. Päivä levittää hienon punahuntunsa\npirtin pöydälle, leveälle lautsalle, ja lopuksi ripustaa sen tummalle\nseinällekin yhä uuteen ja uuteen kohtaan, mutta lapintakka\nleiskahdellen yrittää aina pyyhkäistä sen pois. Viimein siirtyy päivä\nsyrjään ja tunturikoivutkin valahtavat nukkuvaksi hiilokseksi. Pirttiin\nastuu hiljainen lyhyt tunturin kesäyö. Pirtinhaltiakin, joka tupaan\ntulijalle antoi äänettömän tervetulonsa, lepää jossakin lautsan alla\ntahi piisin takana. Pieni puro pihan vieressä vain ymmärtävän\nhiljaisesti, kuin matkamiestä uneen viihdytellen, haastelee haltioin ja\ngufittarien kanssa. Mutta muuta elämän ilmausta ei kuulu. Tunturimaja\nvieraineen on nukahtanut, ja erämaa haltioineen on sulkenut suureen\nsyliinsä pienen pirtinkin.\n\nAamulla herättäessä lapinaurinko kiirii jo korkealla tunturien\nyläpuolella. Maailma on jälleen laajentunut ja ruvennut elämään.\nSuurena kumuna kohoaa taivas yli avaran tunturimaan, yli kaukaisten\nilmanpieliä kannattavien gaissojenkin. Eilisiltainen, öiseen hämärään\nhäipynyt polkukin on avautunut ja näyttää vetävän viitta viitalta\navaraan rannattomaan maailmaan. Sinne on taas matkamiehen painuttava,\nja palkaalle lähdettäessä tuntuu pirtin lämpöinen haltia äännähtävän:\n\"Lihku matki!\"\n\nHyvän suojan tunturien tupa suo vaeltajalle synkällä syyssateellakin,\njolloin avara korkeuksien maailma näyttää häipyvän olemattomiin,\nyksin ylhäinen taivaskin alentuvan tavoittelemaan tunturikoivikkoa,\njopa jänkien matalaa vaivaispensastoakin. Vettä tihkuvasta harmaasta\nhämäryydestä silloin pirtti nousee polun viereen avaten ovensa ja\ntarjoten takkavalkeansa iloisen loimun, joka kuivaa märät rievut ja\nlämmittää myrtyneen mielen.\n\nMutta vasta talvella, kun pimeä ja pakkanen ovat ohjaksissa tahi\nmäärätön purkuilma riehuu tunturissa ja jängillä, on tunturin pieni\ntupa matkamiehelle pelastuksen pirtti. Miltei kokonaan lumeen\nhautautunut pahainen pöksä on umpeutuneen tien tarpojalle kuin taivaan\ntalo, ja lapintakan tuli lämmittää suloisemmin kuin konsanaan kotoinen\ntakkavalkea. Pohjaton yö on kyllä ulkona ja saattaa vielä myrsky\nseiniä ryskyttää, taikka taas pakkanen panee parhaansa ja pohjoinen\ntaivas yhä vain loimuaa pakkasiksi, mutta pirtissä on lämmintä ja\nvaloisaa. Keskellä autiointa lumitunturia lapinvaeltaja on löytänyt\npienen turvallisen kodin, jonka onnellinen asukas, jopa isäntä hän\nsillä hetkellä tuntee olevansa. Tuli takassa vain hulmuaa, tohisee ja\ntarinoi, ja hehkuvia kipunoita kimmahtaa tuon tuostakin savutorvesta\npiirtäen mustaan yöhön kymmeniä kirkkaita kaarroksia... Lapin myrsky\nmöyrytköön seinän takana mielensä mukaan... kunhan vain vanhat\nlapinhenget antavat pirtin asukkaalle yörauhan.\n\nSillä kaikissa tunturituvissa ei matkamiehelle anneta rauhallista\nyösijaa, vaikka hän sitä sievästi pyytäisikin. On sellaisiakin suuren\nerämaan pirttejä, joissa vanhat henget elämöivät joskus niin kovasti,\nettä kulkijan täytyy paeta yön selkään. Kaijanmaan tuvastakin on\nyöpyjä väliin ajettu pois kesken unensa, ja Vaddevarren pirttiin Ruijan\ntuntureilla vanhat äijät tulevat toisinaan sellaisella voimalla, että\nmaa jalmahtelee ja seinät sekä kaapit tärähtelevät. Moonas-Mooninkin\ntäytyi sieltä kesken yötä painua viisipenikulmaiselle talvitielle,\nkun äijät rupesivat repimään kattoa pois päältä. Samanlaista möykettä\npidetään eräässä Taanan tunturien pirtissäkin ja pelotellaan vieraita\nulos. Mutta Uulas-Aslak ei kyllä pelännyt, keitteli vain lihaa ja kalaa\nja heittäytyi lautsalle nukkumaan, vaikka vanhat tulivat jyristen\npihamaalle ja lopulta nostivat katonkin pois, niin että tähdet vain\nlautsalle tuikkivat. Mutta kun Aslak makasi vain ja odotteli aamua,\npantiin katto paikoilleen ja lakattiin meluamasta.\n\nAutiotuvan ovi on alati avoinna kaikille käydä mielensä mukaan ulos\nja sisälle sekä yöllä että päivällä, niin kesällä kuin talvellakin.\nTuli vaikka kuninkaasta ensimmäinen suurherra Englannista tahi Aukusti\nHietanen Muoniosta, tulivat vaikka herrat Thingstad ja Iversen\nBerlevaagista tahi Sateri Iämsä ja Jauhiainen Lannanmaasta, tuli\nFilemon Flink etelästä tahi Klemet Helander Utsjoelta, kaikki otetaan\nvastaan samalla tavalla. Iso-Kruunu onkin isännättömän talon näkymätön\nisäntä, ja Ison-Kruunun sekä Oulun länin \"Kuvernöörinviran puolesta\"\nIvar Poppius ja A.V. Lindholm julistavatkin seinään kiinnitetyn\npaperin, N:o 4663, ensi pykälässä, että \"Jokainen matkustaja tahi\nluvallisilla asioilla kulkija on oikeutettu yhden vuorokauden ajan\nasumaan autiotuvissa ja sinä aikana tarpeekseen polttamaan tuvalla\nolevia kruunun halkoja\". Vain \"Riekonpyytäjät, poromiehet ja\nkalastajat, jotka oleskelevat samalla seudulla... eivät saa käyttää\nmatkustavaisten tarvetta varten rakennettuja autiotupia asuntoinaan\".\n\nJa Suomen sekä Lapinmaan kansa vaeltaa tietä ja käy tuvassa, ynnä\nsuuren maailman matkamiehetkin tulevat ja menevät. \"Tästä ovesta\non moni poika kulkenut\", toteaa erään tuvan ovipieleen piirretty\nkirjoituskin. Oven ahkerasta käynnistä kyllä kertovatkin monen\npirtin kiiltäviksi hankautuneet lautsat, kulunut lattia ja kaikkein\nenimmin lukemattomat nimikirjoitukset ja kuvat pitkin seiniä, ovi- ja\nikkunapieliä. Poppius ja Lindholm kyllä paperinsa neljännessä pykälässä\nlukevat lakia. \"Nimien, puumerkkien y.m. piirteleminen seiniin tahi\nmuualle tuvissa sekä kaikellainen muu vahingonteko tuville tahi\nkalustolle on ankarasti kielletty\", he sanovat, terästäen kuudennessa\npykälässä: \"Rikkomuksesta rangaistaan uhkasakolla 10-20 markkaan\".\nVieläpä jotkut tuntemattomat matkamiehet esiintyvät virkamiesten\napumiehinä ja muiden kulkijain kirjallisina neuvonantajina. \"On kovin\nruma että seiniin piirtelevät nimiä\", joku moitteeton moittii, toisen\ntoimittaessa ilmiannon: \"Jauhiainen on pilannu huonee\", ja kolmannen\nkirjanoppineen manatessa: \"Net on laiskat ja sivistämättövät ihmiset\nsanno Pramatu\".\n\nMutta matkamiehen, niin suomalaisen kuin lappalaisen sekä\nulkomaalaisenkin, pitää sakon uhallakin saada kirjoittaa, piirtää\ntaikka veistää nimensä tahi puumerkkinsä ja varsinkin \"y.m:n\" joka\npaikkaan, missä vähänkin on sijaa. Vielä enemmän, kun tunturikievarissa\nei ole vieraskirjaa, johon saattaisi piirtää ja merkata, mutta seiniä\nkyllä on. Ja seinät sanovatkin tuvassa majailleen, milloin Gabriel\nMujoa, Jaako Kempiä, Olli Tapijolaa, Magga Katarina Helanderia, J.V.\nHolmbergia, Piera Lensmania, Juhan Erkki Angelia, milloin ketäkin.\nOtto Grönholma antaa tietää tulevansa Norjasta, ja Villiam Mämmi\nilmoittaa: \"På väg till sverge, reser genom finlant till sverge\". Mutta\npitkä Roopinpoika on lyhykäisten lappalaisten kummaksi lyijykynäillyt\nkäyntikorttinsa suoraan kattohirteen: \"J.R. Robinson Clements\nStrand London\". Nimismiehen ajelema viinatrokarikin on heittänyt\nvierailukorttinsa Petäjäsaaren pirtin oviseinään ohjeeksi jäljestä\ntulijalle: \"kulki tästä kerran Villeeniki ohi\". Jopa samassa pirtissä\nnähdään, että \"tästä kulki kolme hessua ja yksi kuollehen ruumis\".\n\nMutta \"luvallisilla asioilla kulkijat\" eivät riipustele autiotupiin\nainoastaan luvattomia nimikcrttejaan, vaan paljon muitakin sydämensä\nkyllyyksiä. Kun Ivar Poppius kumppaneineen manaa: \"Jokainen\nautiotuvissa kävijä lakaiskoon tuvalta lähtiessään lattian, kantakoon\nrikat paikkaan, joka on vähintäin 10 metrin päässä tuvalta\", ja tämän\nvielä joku suurkiitoksen ansaitseva vieras vahvistaa, lisäten paperiin:\n\"Huomaa jokkainen tuvasa kävijä laskan lattian\", niin jo muuan epeli\nniskuroi: \"Enkä viitti lakasta lattian kun en ole talon mies\". Toinen\nvähän toimellisempi kyllä todistaa: \"Lattian lakasin muta en viiti\nkanta rikoja 10 m pähän\".\n\nVaikeat ovat Lapin tunturitien taipaleet, jos ne niikseen heittyvät,\nja matkamiehen täytyy toisinaan viimeisin voimin riehkaista talvisissa\nerämaissa. Moni matkustavainen onkin huokaillut tunturituvan seinille\nmatkansa vaivoja. Niinpä muuan on piirtänyt Peruna-ämmir-tuvan\novipieleen: \"minä tullin 5.6.-23 utsjovelta Ja lunta olli niin paljon\nettä en voinut kostuvan paikoin olli 3 korteli Olli kova pakkanen\".\nToinen taas pelkää, kun \"Lunta sataa oikein kosolta en tietä miten\npitänee päästä yli petsikon\". Tähän kyllä kolmas höräyttää: \"huono mies\nkun yhen Petsikon ei pääse yli\". Mutta Utsjoen lappalais-paralla on\nkyllä ollut kaikkein kovimmat kokemukset. Hänen matkakertomuksestaan\nsaamme palasen lukea Perum-ämmir-tuvan oviseinästä: \"minä dulin\nJnarissa marrasgun vimisen Päivä mutta se oli gehnoton matka gun Jnarin\nlaiset oliivat goonet däitä Pussia minun dian Palle\". Mutta vieläkin\nkovemmat vastukset olivat inarilaisella Utsjoelta tullessaan. \"Utsjoven\nJsot tääi laukoivat tietää pitkin että olivat ainna poikitai nin kuin\ntunturi\", Inarin ukko selostaa Petsikko-taivallustaan, lisäten perään:\n\"eikö ollut Jso tääi\".\n\nPorojenmailla puhutaan poroista, ja poroissa tunturitupienkin\nlappalais-vieraitten ajatukset usein askaroivat. Perum-ämmir\n-tuvankin seinässä nähdään muiden kuvatusten rinnalla useita porokuvia\nselityksineen. Siellä muuan lapinukkopahanen päästää pitkäkoipista\njutoaan puusta huutaen: \"Ostaka hyvä ajohärgä tästä niin saatte monta\nlystijä tunnija ajosta\". Seisoo siellä tunturinharjalla, Utsjoen\ntienviitan juurella, \"Kouho utsjokilainen\" kädet levällään uhkaamassa\netelänmiestä, joka mäen alta ajaa porolla manaten: \"kyllä piru väistyt\nsilmäni verran\". On seinälle kuvattu kokonaiset kilpa-ajotkin lapin\njudoilla. Siinä eräskin peskiukko rukattaa Jäärällään täyttä laukkaa\narvellen saavansa ensi palkinnon, toiset ruukaltavat perässä minkä\nennättävät, ja kaikkein kauimmaisena ajaa jutkistaa piippusuinen vaari\nlaiskalla porolla. Mutta tämän viimeisenkin vain \"ensimmäisen palkinon\npitäs savuta\".\n\nMuutamat matkamiehet taas ovat vaivattuja muista asioista, kuka\nmistäkin. Joku tytär-ihminen purkaa harmiaan eräpirtin oviseinälle:\n\n    \"Ennen minä kiviä\n    ja kantoja niitän\n    ennenku oman kylän\n    poikia kiitän\".\n\nMuuan luvallisilla asioilla kulkija on luultavasti kateellisin mielin\nahertanut esiin:\n\n    \"Eigä se kellän\n    niin hauska oo olla\n    kuin Kunnan antin muialla\".\n\nMutta kun Mamselli-Pekka on päässyt rikkaan lesken isännäksi, niin jo\nmuuan, luultavasti osattomaksi jäänyt kilpakosija, paiskaa mielialansa\nPetäjäsaaren pirtin peräseinään, ihmetellen: \"Miksi on tuolla mamselli\nPekalla niin pitkä ja väärä nenä ja kuin se on vielä akanki saanu\".\n\nYksinäisen erämaan tuvan suuressa painostavassa hiljaisuudessa\nlapintien taivaltaja, yksinään pitkää pimeää iltaa istuessaan ja\nsammuvaan hiilokseen tuijottaessaan, joutuu helposti mietiskelemään\nikävänsä ja apean mielensä perusteita. Viimeistä savukettaan haiutellen\nhän saattaa silloin pistellä tyhjän savukelaatikon kanteen:\n\n    \"Miksi kaipaa Ihmis\n    lapsi miksi kaipaa\n    ystävän miksi ei vihdy\n    Ihmis lapsi miksi ei\n    vihdy yksinän.\n\n    Siksi kaipa Ihmis\n    lapsi siksi kaipa\n    ystävän: kun on\n    luotu Ihmis lapsi\n    kuin on luotu\n    lempimän\".\n\nMonet autiotuvan matkamiehistä lienevät ikuisia maailmanrannan\nkiertomiehiä, jotka alituisesti ollen menossa ovat polkeneet jänkää jos\ntunturiakin. Sellainen ikuinen vaeltaja saattaa lopulta jo katkerana\nkapinoiden vuodattaa sydäntänsä äänettömälle pirtillekin:\n\n    \"Voi jos sais jo tästä\n    kulkian elämästä laata\n    ettei aina tarttis täsä\n    autiotuvan pritsillä maata\".\n\nMutta toinen maailman matkalainen ei viritä valitusvirttä, vaan\nalistuen kohtaloonsa ottaa vastaan tuulet ja tuiskut vain lauleskellen:\n\n    \"Kulkia poika huikeissaan\n    näkee myötä ja vasta maata\n    ajatella tuulella tyventä\n    ei kulkia poika saata\".\n\nNäin kaukaisen tunturituvan vieraat tulevat ja menevät, toiset\nhuolissaan ja vaivojansa valitellen, toiset vain nauraen, leikkiä\nlaskien ja lauleskellen. Sillä sama tapa on ylhäällä tunturien mailla\nkuin alhaalla isossa maailmassakin. Toiset lähtiessään paukauttavat\ntyytymättöminä tuvan oven kiinni, kiroilevat hyvästiksi ja iskevät\nseinään: \"Hyvästi nyt hiton mägitupa en ole vain huomena täsä se on\nensimäine ja viminen\". Mutta toiset taas eroavat hyvässä sovinnossa\npirtistä ja pirtinhaltiasta saaden mukaansa haltian matkasuosion.\nElli Maarit Nuorgamkin piirtää ihastuneena Petsikkotuvan ovipieleen:\n\"Hyvästi Nyt Kaunis Talo\".\n\nNiinkuin vaihtuvat päivät ja yöt, aurinkoiset kesät ja pimeät talvet\naution erämaan tuvan vaiheilla, niin alituisesti erämaan palkaiden\nkulkijatkin tulevat ja menevät. Lapin loputon keino tuo ja vie,\npitää ja päästää. Matkamies saapuu tunturista, viivähtää tuvassa ja\ntaas katoaa tunturiin, monet enää koskaan palaamatta. Eikä tie tiedä\nkävijäänsä, eikä tupa tunne tulijaansa. Mistä lienee tullut ja mihin\nmennyt sekin matkamies, joka on piirtänyt Petsikkotuvan seinään kenties\nhyvinkin monen tuvasta lähtijän ajatuksen:\n\n    \"Edesmenneet\n    jättävät terveisiä\n    peräs tuleville\".\n\n\n\n\nJärvikansaa.\n\n\nInarinmaa on suurien järvien sekä suunnattomien jänkien ja aapojen\nmaa, jota vahvat tunturit ja tunturijonot pitävät vallassaan vain\nreunapuolilta ja rajamailta. Kaikkein ylpeimpänä vallitsee täällä\nmahtava Inari, kaikkien Lappien laajin järvi, melkein merellinen\nulappa, johon mahtuu kolmisentuhatta saartakin, vielä saarillekin pikku\njärvensä, ja jonka kymmenet vuonot ja rantapoukamatkin, Joensuunselät,\nUkonselät, Satapetäjäselät ja Tsharmivuonot jo saattavat käydä\nsuurjärvistä. Rannatonta ilmanäärta kohden Inari saattaa soudattaa\ntuntikaupoin pitäen kuitenkin aina vierillä saaren saarensa perästä, ja\ntaas vuorostaan ohjailla kulkijaa monin neljänneksin kapeita \"nuoria\"\npitkin selältä toiselle. Pieniksi jäävät tämän valtaveden rinnalla\nInarin muut isot ulapat, _Paadar- ja Muddusjäyritkin_ länsipuolen\ntunturien lähiseuduilla sekä _Iijärvi_ pohjoisissa erämaissa,\npuhumattakaan vähän pienemmistä vesistä, _Hammas- ja Syysjärvistä,\nPeldo-, Säyts-, Paudi- ja Njaammijäyreistä_ ynnä monista muista.\nAvarat ovat Inarin aapamaatkin. Monet järviseutujen jängät ajautuvat\nkomeina tunturista tunturiin vain kurotellen kättä toisilleen\npetäjäisten karimaiden ja koivikkosaarekkeiden lomitse, rakennellen\nkaikkein mieluisimpia kesämaita kenokaulaisten kurkien kahlata ja\nluikkailla sekä reheviä rantapuolia lappalaisen viikatteineen liikkua.\nToimeentulostaan ja arvostaan arka synkkäluontoinen kuusi ei enää\nviihdy näillä mailla, vaan pysähtyy jo Ivalon lantalaisrannoille.\nMutta vähemmän ylpeä petäjä kyllä saa riittävän elatuksen ja pystyttää\nsuuren seurakunnan vielä Syysjärven rantamaille, jopa kokoaa joukkonsa\nkaukaiselle Puksaljäyrillekin, muutamien rohkeimpien ponnistellessa\nylös aina Utsjoen suulle asti sekä seikkaillessa kevein kengin kauas\nvetelien jänkien navoille.\n\nTäällä kuusimetsien takana, petäjien ja koivujen kasvinkumppaleina,\nelää Inarin lappalainen. Monilukuisten järviensä ja jänkiensä vaiheilla\ntämä järvikansa asuu ja hyvin viihtyy, vieläpä pitää maatansa kaikkein\nkauneimpana ja parhaimpana maailmassa, ainakin Utsjoen, Reisivuonon,\nKoltan ja Lannanmaan rinnalla. \"Kauniimpi paljon on Inari... ja\npuoremus\", järvilappalainen ylistää asuinmaataan, \"koska täällä ei ole\nvuoria eikä korkeita maita... suuria jänkiä vain isojen ja kalaisten\njärvien ympärillä\".\n\nJo ikivanhoista ajoista ovat inarilaiset, Suomen muinaisten\nlappalaisten lapintavoissa säilynyt jälkijoukko, eläneet erämaassaan.\nToistakymmentä sukua kierteli kiveliöitä siihen aikaan, kun heistä\nruvettiin pitämään pykällyskirjaa, ja toistakymmentä vanhaa sukua\nasustaa samoilla järvikentillä vieläkin. Suurimpana sukuna,\nsadankolmenkymmenen sielun voimana, vallitsee vanha _Valle_, joka\nennen eleli etupäässä Patsjoen puolessa. Miltei yhtä suurena ja\nvanhana, yli satalukuisena, asuu _Aikiokin_, joka piti majaansa\nInarinmaan keskivaiheilla, mutta on jo nostanut vankkaa polvea\nulkopuolelle Inariakin, Utsjoen varsille, Varenginvuonolle,\nKaarasjoelle ja kaukaiselle Puolmakjäyrillekin. Lähes satasieluinen\non Patsjoen puolia kansoittanut _Sarren_ suku, ja keskimaita hallinnut\n_Saijets_ on saanut maailmaan kahdeksisenkymmentä inarilaista.\nVahva ja vanha on _Morottajan_ seitsenkymmeninen pesue, joka on\nraapinut parhaastaan Patsjoen seutuja ynnä Ivalon suupuolen maita\nsekä antanut alun lantalaistuneille Akujärville, Kiviniemille ja\nHuhtamelloille, joita lienee yhtä iso pahna kuin vanhaa pääsukuakin.\nSeitsemääkymmentä lähentelee _Mattustenkin_ joukkokunta, joka asustaa\nparhaastaan Paadarjäyrin seuduilla. Paljon on _Paadareitakin_, lähes\nkuusikymmeninen kansa, vaikka he näyttävät polveutuvan Aikioista,\njotka entisaikaan asettuivat kalamiehiksi Paadarjäyrille, sekä taas\npuolestaan joutuessaan lantalaisten kanssa sekauksiin muuttuivat\nMannermaiksikin. Vanha _Kuuva_ on saanut nimiinsä vain kolmisenkymmentä\nlapineläjää, eikä itäpuolen mailla liikkunut _Paltto_ ole ennättänyt\nkolmeenkaankymmeneen inarilaiseen, mutta on sensijaan toimittanut ison\njoukon jälkeläisiä Utsjoen Tenolle. Mutta _Mustan_ pahnasta on päässyt\nvain parikymmentä eläjää, ja pohjoisia erämaita raatavan _Mujon_\nkietkamessa kiikuteltuja seurakuntalaisia on pystyssä ainoastaan\npuolitoistakymmentä.\n\nSeitsemänsadan vaiheilla on tämän järvikansan koko nykyinen pääluku.\nMutta parisataa vuotta takaperin asui Inarin järvikentillä vain\nviitisenkymmentä kotakuntaa käsittäen puolikolmatta sataa kalansyöjää.\nSilloin -- vv. 1731-1750 kirkonkirjan mukaan -- kierteli Inarin\nerämaita Valleja jo kuusitoista perhettä, Aikioita seitsemän\nkotakuntaa, Saijetseja viisi ja Morottajia neljä joukkuetta, Kuuvaa\nja Mattusta kolme kotaa sekä Palttoa ja Mujoa kaksi savua. Mustaa ei\nsilloin vielä ollut mukana, ei myöskään Sarrea eikä Paadaria. [Musta\nja Paadar esiintyvät ensi kerran kirkonkirjoissa 1751-1765. Sarre\nvasta myöhemmin.] Mutta sen sijaan oli joukossa vanha _Paukuni-Jouni_\nperillisineen ynnä _Uddaisin Yrjänä_ ison joukkonsa kanssa sekä pari\nkotaa vanhaa _Sauvan_ sukua. Näistä kyllä Taukurn joutui aikaisin\nRuijan puolelle, ja sinne Uddais-Yrjänänkin pojanpojat 1800:n vaiheilla\nsukeusivat. Sauvan Sammel-Andaraksen pojat, Piettar ja Jussa,\nsiirtyivät Utsjoelle, edellinen asettuen Mierasjärvelle kotamieheksi,\njälkimmäinen lasketellen alas Nuorgamiin, jossa nai Norganin Mikkelin\nBiritin, nousi seksmanniksikin ja mainittiin vanhana \"Kontti-Hannuksi\",\nkoska halvauksen saaneena liikkui konttaamalla.\n\nMutta hyvin kaukaisina kirjattomina aikoina oli Inarin järvi-kansaa\nollut vielä vähemmän. Vanhan Paltto-Sammelin tutkimusten ja\nmuistelusten mukaan oli Inarin saarilla ja erämaissa asustanut\nmuinaiseen aikaan vain joitakin kymmeniä metsäläisiä, joista\nmuu maailma ei tietänyt mitään. Omia olojaan olivat inarilaiset\neläneet, tulenkin tehneet vain kahta kuivaa koivukalikkaa vastakkain\nhiomalla ja ruukaltaneet pakoon kuin metsänelukat, kun heidät oli\nsattumalta löydetty. He olivatkin olleet tavattomia juoksemaan,\nkoska olivat syöneet vain peuran ja linnun lihaa sekä kalaa, eivätkä\nensinkään olleet harjaantuneet suolaan. Sillä se ihmissuku, joka\nei syö suolaa, on paljon keveämpää kuin suolaan harjaantunut. Vain\ntalvella paksun lumen aikana oli inarilaiset voitu ajaa kiinni sekä\nkastaa kristinuskoon, ja sitten oli heille annettu suolaakin. Mutta\nkun metsäläiset olivat keittäneet jousella ammuttua viljaansa, he\nolivat paiskanneet lihakattilaansa erinomaisiksi kiitettyjä suoloja\nkauhallisen jokaista syöjää kohden ja saaneet väkevän keiton. Kiireesti\nolivat vastakristityt lennättäneet suolan takaisin antajilleen, että\n\"i lee puerre...\" ei ole hyvää.\n\nEri heimoa on tämä Inarinmaan järvikansa kuin muu lapinsuku.\nSen tietävät inarilaiset kyllä itsekin, ja sen tietää koko Lappi\nja varsinkin Tunturi-Lappi sekä Utsjoki. Kolttain rajanaapurina\ninarilainen on aina asunut, jopa monet koltat muistelusten mukaan\novat ennen asustelleet monilla inarilaisten nykyisillä olinsijoilla\nkalaa pyytäen, yksin talvellakin verkoilla jään alta juomustaen, ja\njättäen kotasijojaan kaikkialle kaukaisten tunturi- ja metsäjärvien\nsaariin ja rantamille. Joku inarilainen taas on puolestaan ajautunut\nKoltanmaalle. Utsjokelainen uskookin inarilaisen olevan koltan kanssa\nsamaa sukujuurta. Ja kaikki kyllä tietävät koltan puolestaan olevan\nitse kontion kanssa samaa pahnaa, jopa niin vahvasti, että kolttaäijä\nvieläkin saattaa milloin tahansa muutaltua karhuksi ja nukkua talvensa\nryteikössä hangen alla, päältä kyllä vain kontiona, mutta sisältä\nkolttana. Siksi koltta ei syökään karhun lihaa eikä salli rikkoa sen\nluita. Eikä vanha inarilainenkaan rikkonut kontion konttiluita, mutta\nlihaa kyllä söi. Luut hän vei metsään kiven alle, kallon nosti puuhun\nja pari hammasta ripusti vyöhönsä selän taakse.\n\nInarilaisen puheenparsikin on toisenlaista kuin muu lappi. Senkin\ntietää koko Lappi. \"Se on sellaista kuin se alussa on ollut, kun siellä\nsaarissa ovat asuneet ja puhuneet\", utsjokelainenkin on Paltto-Sammelin\nmukaan tutkinut. Ja niin onkin, Inarinkieli on ikivanhan suomeniapin\nrikasäänteistä haastelua, joka vieläkin soi pehmeäsävyisenä ja\ntaipuisana kuin linnun liverrys -- samoin kuin itse inarilainenkin\non liikkeissään sävyisä ja hillitty. Yksin kotoiset kirosanansakin\ninarilainen suhauttaa pehmeästi ja sievästi. \"Puallu-njunni!\" hän\nsaattaa suutahtaessaan noitaista, ja se merkitsee samaa kuin nappinenä,\npaholainen, tahi hän manaa: \"Tuonne-rokke!\" vainaja-raukka, taikka\nsuhahtaa: \"Tshuajatsh!\" varjo, kuvajainen. Voi hän manata vieläkin\nvaatimattomamman asian kautta, niinkuin \"Tshote-piddä!\" takinkappale,\nvieläpä saattaa joskus kuulla vanhan muorin vannovan: \"Vuoi,\nmiessi-rokki, fiermi ko lie tshurrum\". [Voi vasaraukka, vasanraato,\nverkko kun on sotkeutunut.] Vain ankarammin paatuessaan inarilainen voi\nkirota lannanmaan tapaan: \"berkkula -- berk-rokoo\" tahi voivotella:\n\"Vuoi Anarish birru, kullaa munji!\" [Voi Inarin piru, kuule minua.]\n\nMutta muu Lappi ei pidä inarilaisen kielestä eikä puheenparresta.\nKaikki naapurit sitä vain halveksivat. Koko Lappi tietää kyllä, että\nsilloin kuin Baabelissa kielet sekoitettiin, sekaantui lappalaistenkin\nkieli, mutta \"inarinkieli meni niin sekaisin, ettei selvene ennenkuin\ntuomiopäivänä\". Tenolaisenkin täytyy todeta, että \"inarinkiili on\nhuonu lappi... Se on niin kuin russankiili... mii emmen ummarra\".\nNiinpä inarilainen sanoo, että hän \"saarnuu\" silloin kun hän puhuu,\nmutta tenolainen taas \"haarlaa\", ja kun järvikansa sanoo saarnuvansa\n\"sudnista\" tarkoittaen hiekkaa, Tenon asukas haarlaa \"sandusta\".\nJärvillään Inarin kalamies soutelee \"käärbasilla\", kun taas tenolainen\nistuu onkineen \"vanasissa\", ja kumppalina on Inarin ukolla \"kueimin\",\nkun tunturimiehellä on \"skihpar\". Länsipuolen inarilaisen kanssa\nTenon mies jotakuinkin pysyy asiassa, mutta \"toisen puolen\", Patsjoen\nseudun lappalaisen puhe jo menee käsityskyvyn ylitse. Tenojokelainen\nei ennätä kuulla, mitä Patsjoen puolelainen puhuu, \"kun sen kieli\non kuin maahiaisen kieli... se puhisee vain kuin manalainen... puhe\nmenee kuin koski, elikkä Porsangarin kieli... po-po-po-po-po...\"\nNauraa utsjokelainen ja tunturilappi vain inarilaisen palvelustyttönsä\nmerkilliselle saarnumiselle ja surkuttelee hänen taitamattomuuttaan.\n\nKöyhiksikin isoisemmat naapurit Inarin järvikansaa halveksien sanovat.\n\"Vieläpä ne... Mitäpä kun inarilainen\", Teno ja tunturilappi helposti\nnaurahtaa. Tshorgashnjargankin entinen noita vanhassa, kautta Lapin\ntunnetussa, eri seutujen lappalaisia pilkkaavassa joiussaan sanoo\ninarilaisia \"Anarash kaitshiijuöligeiksi\", Inarin keiturikoiviksi.\nEivätkä vähäväkiset järviensoutajat suinkaan mitään maannapoja olekaan,\neivätkä suuria tunturien isäntiä. Järviensä rannoilla inarilaiset ovat\niänkaiken asuneet, kesänsä isolla Inarilla tahi muulla suurjärvellä,\ntalvensa taas syrjempänä suojaisessa metsässä pikku järven tai\njokipahasen äärellä.\n\nTurvekodassa entinen inarilainen yletaikojaan asui. Se oli paljaalle\nmaalle, kolmi-, nelikertaisen hirsisalvoksen varaan tahi vain\nhirsisalvoksettakin istutettu matala metsäläismaja. Käyrät\npuunrungot sekä niihin isketyt poikkirungot kannattivat seinä- ja\nkattopuita, peittona oli turvetta ja turpeen painona muutamia rankoja\nja riukuja. Lattia oli ladottu koivunrisuista ja jaettu puunrungoilla\neri osastoihin turvetalon isäntäväkeä, lapsia ja muuta perhettä sekä\nkotakalustoa varten. Mutta keskellä oli kodan paras paikka, kivillä\nvarattu tulisija, josta lämmin lähti ja saatiin rasvainen höyryävä\nkalakeitto. Ja savu kohosi kattoräppänän kautta ylös taivaalle yhtä\niloisesti ja sievästi kuin rikkaan tunturilaisenkin asunnosta tahi\nylpeän lantalaisen hirsipirtin kivisestä piisistä.\n\nMutta vanha turvekota on jo aikoja sitten vaihtunut hirsistä salvetuksi\npirtiksi. Köyhimmälläkin järveläisellä on jo hirsikömmänänsä, eikä\nturvekota enää jaksa lämmittää ketään talvipakkasella. Vain joku vanha\npyyntiukko kaukaisella kalaretkellään saattaa kesäiset viikkonsa\najelehtia entiseen tapaansa risupermannolla kotatulen ääressä, ja\njonkun lapintalon pihamaalla vielä vanha lautakattoinen hökkeli hoitaa\nkeittokodan ammattia.\n\nJo satakunta vuotta ovat aikaisimmat lantalaisilta opitut hirsipirtit\nsavunneet Inarin lappalaismailla. Vain neliseinäisinä matalina\nmetsänmökkeinä nämä lapintupien esikoiset kyhjöttivät. Korkeutta\nsaattoi olla kattoharjaan ainoastaan vähän kolmatta metriä, räystääseen\nseitsemän, kahdeksan hirsikertaa, ja katto oli kodan tapaan vain\nyksinkertainen, laudoista ja turpeista ladottu, lattia rakennettu\nkoivunrisuista tai pahaisista puunrungoista. Ovikin oli pieni ja\nmatala, metrin korkuinen kota-aukko, josta piskuinen peskiukkokin sai\nkyyristyen kömpiä. Ikkunatkin olivat hyvin pienet, pielipuuttomat,\novipielessä maakivistä koottu avonainen, avopiippuinen lapintakka,\nja peränurkassa seinään isketty lintukotolaisen sänky. Mutta\niänikuisesta kotakansasta oli tällainenkin hirsimaja jo kuin suurtalo\nja pikku pirtin pikkuinen äijä kuin aikatalon isäntä. Ja tavallisesti\nolikin pirtti-isännäksi noussut ukko muutenkin muita verrempi: joku\nkirkonisäntä, lukkari tai katekeetta tahi lautamies. Mutta silti pirtin\niso isäntä ei elänyt juuri komeammin kuin kotanaapurinsa. Lampaatkin\njoskus saattoivat talvella ottaa osaa kanssa-asumiseen, niin että\nkiiltävät silmät vain pimeässä killistelivät sängyn alta.\n\nNeliseinäinen pikku pirtti on vieläkin monen rantalaisen kotina,\nja moni taas on koonnut talonsa parista pöksästä asettaen ne vain\nvastakkain, niin että väliköstä pääsee toiseen ja toiseen pirttiin,\njoskus vierekkäinkin, ovet samalle suunnalle. Mutta monen pirtti on\nkohonnut korkeammaksi, levittänyt lattiansa ja avartanut ikkunansa,\nvaatinut välikatonkin. Parhaat ovat saaneet pienen porstuankin\nja pikkuisen porstuakamarin, jopa lapintakan sijalle lantalaisen\nleivinuunin keittoliesineen. Ja penkit kiertävät seinäin viertä aivan\nkuin lannanpirtissä, on seinähyllyjä ja vaatenauloja, lattialla\nraheja, jakkaroita ja joku tuolikin sekä katon alla orsia. Entisestä\nkotalapista ei ensi hetkellä huomaa muuta muistoa kuin pirttikansan\noudon kielen ja yhtä oudon puvun.\n\nMutta on vielä paljon vanhaa lappia. Isiltä peritty, jo kotapäivinä\nperustettu lapinkenttä on kyllä laajentunut sieväksi niittynunnikoksi\nja saanut monien rakennustensa joukkoon pienen, matalan ja pimeän\nnavetankin latopahasineen. Mutta pihamaalla tönöttää kuin ylpeänä\nkansallismerkkinä pystyinen musta seiväskota, liemus-koatte,\nkeittosuojana, ellei siinä ole vieläkin vanhempana perintönä vain\nsuojaton paljas tulisija liesikivineen ja keittovipuineen. Ja\nikivanhat, petäjänkuorilevyillä katetut pikku aitat pikkuruikkuisine\nkonttausovineen seisovat yhä edelleenkin neljin jaloin kentän\nreunapuolessa, rantavierellä on isien rakentama kahdella tai neljällä\npatsaalla lepäävä _arttu-kadus_, ja vastaisella laidalla metsän\nreunassa kohoaa moniorsinen _saldeluövvi_, siltalava, kymmenien\nvartain tuettuna ja seivästettynä. On metsän laidassa vielä vanha\nlammaskettakin, _sautsa-puore_, kodan malliin rakennettu turvemökki\ntahi pieni turpeilla katettu hirsihökkeli. Rannassa on entiseen\ntapaansa veneet, verkot ja nuottaulut sekä rannassa että pitkin kenttää\npystyyn kuivaneita oksikkaita petäjänrunkoja kalanpääkiestojen,\nverkkojen, köysien, vaatteiden ja kenkien kesäisinä kuivaustelineinä.\nAittojen alla on vielä Lapin ajopelejä, ahkioita ja poronlänkiä tahi\najelehtii niitä kentällä. Vanhalappi elää vielä entisellä kotamaallaan.\n\nEntisinä kotapäivinään inarilaiset kiertelivät järviseutuja, asuen\nmilloin missäkin, kukin omilla perityillä pyyntimaillaan, samoin\nkuin vielä nytkin Petsamon ja Kuolan-Lapin koltat. Niinpä entinen\nMattuksen Junnas-ukko asui kesäpuolen Paadarjäyrillä Junnaksen\nkentällä, muuttaen syksyllä Keptujoelle ja talvella taas ylemmäksi\npienen metsäjärven rannalle. Hannu Mattus eleli talvensa Vaskojoen\nmutkassa, Tirrossa, mutta muutti juhannuksen tienoissa kesäkaudeksi\nMuddusjäyrin salmelle. Paadarin vanha Jussa-vaari sekä hänen isänsä,\n\"Utshavielja\", asustelivat kesällä Paadarjäyrillä, Lusmaniemen kodassa,\nja talveksi vetivät väkensä Kotkajärven metsäkulmalle. Samalla\nLusmaniemellä oli kesäkenttä myöskin Sammun-Heikillä -- Mattuksella --\nsekä Iisakin-Andaraksella -- Morottajalla --, mutta talveksi Heikki\nmeni Vaskojoen suuhun ja Andaras Lemmetsuuhun. Vanha Sammel Mattus\ntaas asui kesällä Ahkioniemessä, syksyllä Junnussa, talvella Illesjoen\nmetsässä ja keväällä Honkalahdessa. Entinen Sarre-ukko, Väri-Matin\nisävaari, vietti kesää Paltossa, syksyä Akonsaaressa, talvea Akonvaaran\nmökillä, ja keväällä ukko oleskeli kesää odotellen Akonlahdella.\nSamoin myöskin Inarin takaiset erämaan eläjät ja Patsjoen puolen\nlappalaiset kiertelivät metsiään, toiset kaksin verroin, toiset kolmin\nja neljin kiertokerroin. Sulkushjäyrin Sarre-äijä pysytteli isohkolla\njärvellään kesäkalan pyynnissä, mutta talvet möyri metsäkömmänässä\nKivijärvenlompolon vierillä. Vuoskujäyrin Morottaja muutti talveksi\nKodojäyrille, ja Mujon Andaras-äijä asusteli talvikauden Paksunmaan\nmetsissä mennen kesäkalan mieliteoissaan Säytsjäyrin rannalle. Mutta\nentinen \"Pittus-Maaret\", pahankurinen ämmä, karjan kähveltelijä ja\nnaapurien lampaiden kivittäjä, muutteli asuinpaikkaansa alinomaa,\nrähjäten milloin missäkin järvenrannalla tahi tunturissa, niin että\n\"Pittus-Maaretin kotasijoja\" on ympäri erämaita ja Kaamasjoessa on\nvielä \"Pittus-Maaretin koskikin\".\n\nLapin iänikuinen eränkiertäjäveri ja vanha vatsa panivat kotakunnat\nnäin muuttelehtimaan ja etsimään evästään toisesta ja toisesta\njärvestä, ja ankaran talven ajaksi oli aina sopivin asettua suojaiseen\nmetsäseutuun. Oli paljon helpompaa siirtyä koko syöjäjoukon\nkanssa kalajärven rannalle ja oleskella siellä kylläisenä kuin\nneljänneksittäin, penikulma-määrinkin kanniskella raskaita kalasaaliita\nmoniin nälkäisiin suihin. Saattoipa lapinäijä, sattumalta löydettyään\nhyvän kalapaikan, saatella koko perhekuntansa sen äärelle muutamiksi\nkesäpäiviksi herkuttelemaan. Ja siellä voitiin hyvin. Kelleteltiin\nvain rannalla päiväpaisteessa tahi tilapäisessä havumajassa ja syötiin\nrasvaista siikaa, niin paljon kuin vatsa veti. David Högmankin, vanha\ntunturimies, näin kerran marssitti väkensä metsän halki Iijärven\nluusuan kylläisille kala-apajille.\n\nMuinaisten ukkojen lapinkenttä kasvatti vain ruohoa, jota lampaat\nkesällä saivat näperrellä. Silloisilla kotakunnilla olikin toisinaan\nparikymmentäkin sautsa-puoren asukasta, joita emännät milloin\nlypsivät saadakseen makeita pikku juustoja, milloin taas keritsivät\nvalmistaakseen vahvoja koreita vanttuita ja kestäviä sarkoja, ja\nlopuksi, lihan himoaan tyydyttääkseen, käsittelivät suurpuukolla. Mutta\nlehmiä ei entisillä emännillä ollut. Noin 60 vuotta takaperin oli\nInarissa vain neljä, viisi lehmälappia: Hoikkaniemen Piettar Paadar,\nMusta-Yrjänä ja Nuorran Saijets-ukko Inarin eteläpuolella, Heikki Aikio\nKaamaksessa ja Mattuksen Sammel-ukko Suolujäyrin Jurmussa. Vain lehmä,\npari oli kullakin. Kentältä niitettiin niille talvielatusta, kalvettiin\nmetsäjänkiä ja karhottiin jäkälää kankailta. Vähitellen kyllä muutkin\nkalanpyytäjät opastuivat hoitamaan lehmää, niin että viimein miltei\njoka mökissä oli matala navetta ja navetassa maitomuori, toisissa\nkolme, neljä, parhaissa viisi, kuusikin. Silloin jo täytyi raivata\nniittyjä matalille jokivarsille ja järvien rannoille, rakennella\nniityille heinäpieleksiä ja kotikentille korkeita siltalavoja. Mutta\nsaatiin maitoa kotiväelle, saatiin joskus juustoakin, ja voita riitti\nvähän ruijalaisellekin, jopa lehmännahasta tuli parkittuna kesäksi\nkestäviä vuotakenkiä.\n\nEntinen kotakenttä ei tuottanut isännälleen jumalanviljaa, ei edes\nperunan-pyöreää.\n\nVasta 60-70 vuotta sitten peruna rupesi saamaan olinsijaa\nlapinkentässäkin. [Inarin kappalainen J.W. Durchman on 1839\nkirjoittanut kirkonkirjan kanteen m.m.: \"Kyrössä ei ohrankylvöä kuin\nkolmessa talossa. Halla ei pannut, potakat menestyvät\".] Hoikkaniemen\näijän hoivissa oli Ulkuniemen 70-vuotias ukko pikku poikasena nähnyt\npienen pienen tuherruksen kasvattamassa perunanvartta, ja Säytsjäyrin\nkahdeksattakymmentään käyvä Sammel Mujo toisellakymmenellään näki\nensimmäiset perunat Veskonniemen Iisakin kentässä sekä pian taas Aatami\nTepsellin pellossa Kaamaksessa. Mutta hiljalleen peruna lisääntyi\nlapinjärvien rantamullassa, vaikka halla monesti teki vastakynttä\nja korjasi koko kylvön. Helposti se oli korjattukin. Sillä useimmat\nperunamaat olivat vain pieniä, muutama-sylisiä aitauksia navetan tahi\npirtin takana. Vain joku toimekkaampi ukko saattoi peittää kenttäänsä\nkymmenkunta leiviskää. Suomalaista valkeaa perunaa viljeltiin\nensi aikoina, mutta sitten nimismies Nordling toi amerikkalaisen\npunaperunan, ja sitä on nyt meikein jokaisella. -- Ohraa ei järveläinen\njuuri ole yrittänyt viljellä. Vain Lusmaniemen Piettar Paadar kerran,\nkymmenkunta vuotta takaperi kylvi perunatilkkunsa laitaan muutaman\nsylen levyisen kaistan oikeata Lannanmaan viljaa. Se nousi sievästi\noraalle, kasvatti pitkätukkaisen tähän, tekipä teränkin, ja Piettarin\nmuori sai ukkonsa siemennyksestä monta hyvää kahvikeittoa.\n\nVanhaan aikaan järvikansalla ei juuri ollut poroja, vaan se tuli\ntoimeen vain lammastensa ja kalan sekä metsänotusten varassa. Mutta\nsitten Järveläiset oppivat tunturilaisilta porojen hoitamisen, saaden\nsiitä entisten pyytöjensä lisäksi hyvän elämisen avun ja työmaan.\nMitään mahtavia poromiehiä järvirantojen miehistä ei kyllä tullut,\neikä tunturilappalaisten kaltaisia alituisia erämaan kiertäjiä, vaan\nhe asuivat edelleenkin kiintonaisissa majoissaan paimentaen niistä\nkäsin poroeloaan vain talviaikoina, mutta laskien laumansa kesäkaudeksi\nomiin valtoihinsa. Muutamia satoja sarvipäitä oli parhaiten toimeen\ntulevilla Inarin kalamiehillä. Sammel Mujollakin oli kolmisensataa,\nJouni Saijetsilla ja Paulus Vallella parisataa, samoin Jouni ja Oula\nPaadarillakin. Mutta lukkari Mattuksella Jurmussa oli tuhatkuntainen\ntokka, ja miltei yhtä iso elo liikkui mahtavan äijän, Junnas\nMattuksen hoidoissa. Poroistaan järvikansa sai rasvaisia, lämmittäviä\nlihakeittoja talvipakkasten aikana, sai lämmittäviä peskejä sekä muita\ntalviparseeleja, sai vielä kauppatavaraa ruijalaisillekin. Ja talvisin\ntehtiin poroilla parikymmenpenikulmaisia raitoretkiä Jäämeren rannalle\nReisivuonoon tai Näätämöön, milloin hakemaan elämisen tarpeita omiksi\nvaroiksi, milloin noutamaan kauppamiesten rahtitavaraa, milloin taas\nannettiin hyvää kyytiä Lannanmaan herroille, kun he vaelsivat Lapissa\nvirkamatkoillaan tahi muilla asioilla. Viemisinä Jäämerelle inarilaisen\nahkiossa oli porontaljoja, -lihoja ja -juustoja, lampaanlihaa sekä\nriekkoa ja metsoakin, ynnä oravan, kärpän ja muidenkin metsänelukkain\nnahkoja, ketun, naalin, ahman, hukan ja joskus karhunkin. Väliin ukolla\noli ahkiossa jäkäliäkin. Ja paluukuormiin sälytettiin jauhoja, suoloja,\ntupakkaa, kahvia, sokeria, jopa Jäämeren kalaakin, enimmin saitaa.\nKauppoja tehtiin tavaraa tavaraan vaihtamalla, jäkäläahkiostakin\nvoitiin saada 15-20 saitaa.\n\nEntinen inarilainen oli ahkera metsänmieskin. Riekkoja, vähin\nmetsojakin, hän pyyteli ansoilla, kärpille hän viritteli loukkuja,\nketuille pystytti käpylautoja, oravia otti ampumalla. Syksyllä ukko\nkiersi karhun pesäänsä, tehden sen niin salaisin puolin, ettei\nmuistellut asiaa edes kotiväelleen, eikä naisille ensinkään. Sillä\nsilloin olisi kontio saanut asiasta tiedon ja paennut kierroksesta,\nennenkuin kiertäjä-ukko olisi ennättänyt käydä tarinoille. Keväällä\ninarilainen taas hiihtää kalhusi toisen karhun kintereillä, kun se oli\ntalviselta makaukseltaan noussut keväthangille jaloittelemaan. Jotkut\nkontiot eivät kyllä osanneet olla varuillaan, pahnassaan vain uneksivat\nkesäntulosta ja joikailivat naapurilleen:\n\n    \"Katso jo veliseni,\n    nanna nan nan nan naa:\n    Päivä jo vaaroihin paistaa,\n    nanna nan nan nan naa,\n    nanna nan nan nan naa,\n    lintujen laulu jo korviin ottaa,\n    nanna nan nan nan naa,\n    nanna nan nan nan naa,\n    muurahaiset jo puissa juoksevat,\n    nanna nan nan nan naa,\n    akka jo nuottaansa korjailee,\n    nanna nan nan nan naa,\n    ukko jo käpyään käyttelee,\n    nanna nan nan nan naa,\n    nanna nan nan nan naa\".\n\nSitten kesäisten muuttolintujen palattua syntymäseuduilleen alkoi\nlintujen verottaminen. Käytiin hanhien, joutsenien, sorsien, kuikkien,\nkoskeloiden sekä kaikenlaisten vesilintujen ja kahlaajain kimppuun.\nPatsjoen puoli ja jokivarsi ahdisteli varsinkin joutsenia ja muita\nsuurlintuja, joiden valtatie Jäämerelle oli viitoitettu Patsjoen\nkautta. Kesällä taas ryöstettiin lintujen pesiä, keitettiin munia ja\nherkuteltiin, laitettiinpa kelohongasta pesäpönttöjä pitkin rantoja\ntelkille, sotkille ja koskeloille ja munitettiin niitä viikkomäärin.\njopa joskus kaiken lopuksi viritettiin ansa pesäaukolle, niin että\nkurja pesänemäntä viimein joutui kuristuneena riippumaan kotinsa\novelle. Kaapin-Kaapikin ennen pyhäpäivätkin raatoi, rakenteli\npesäuuttuja, viritteli ansoja ja pyyteli hanhia ja sitten antoi\nsaanneistaan kiitokset Herralle, niinkuin vanha joikukin muistelee:\n\n    \"Kaapin-Kaapi,\n    nannana nannaa,\n    pitkin pyhäpäivää\n    hilloja kokoo,\n    nannana nannaa,\n    pitkin pyhäpäivää\n    hanhia pyytää,\n    nannana nannaa.\n    Papin polven vieressä\n    polvillaan kyköttää,\n    nannana nannaa,\n    hanhisaaliin edestä\n    Jumalaa kiittelee,\n    nannana nannaa,\n    sormet ylös haroittaa,\n    nannana nannaa\".\n\nMutta kaikkein suurinta ja arvokkainta entisäijien eränkäyntiä oli\nvillipeurojen pyynti. Silloin vielä villipeuroja laumoittain liikkui\nInarin tunturi- ja vaaramaillakin, tullen Ruijan lumisilta gaissoilta\nja taas sinne palaten. Samoin kuin tunturien villit sarvipäät\nliikkuivat joukoittain, samoin metsien lappalaisetkin liittyivät\nsuuriin seurauksiin ajelemaan metsän toisia kiertolaisia. Suuret\npiilukkoiset peurapyssyt vain naksuivat ja paukkuivat, kun\npeskijoukosta lenteli surmanluoteja peurajoukkoon. Monesti lappalaiset\nrakentelivat pitkiä aitoja, _hankaita_, yli vaarojen viritellen\naidanaukkoihin vahvoja ansoja, ja sitten suurin meluavin parttioin\najoivat peuralaumoja ansoja kohden. Peurojen palkimapaikoille ja\nrannioille ukot kaivoivat kavalia hautoja, _kodde-haudi_, joihin\ntaas peuraparat sortuivat. Hautoja saattoi olla kymmenittäin samalla\njänkien tahi järvien välisellä kankaalla, ja vieläkin näkee näiden\njäännoskuoppia pitkät rivit pitkin kankaita, kymmenen, parikymmentä\nmetriä aina väliä. Peurojen pyyntimaat oli jaettu, niinkuin muutkin\npyyntimaat, ukkoja myöten. Niinpä Lusmaniemen Paadar-Jussa,\nHammasjärven Jouni Morottaja ja Suolujäyrin vanha Sammel Mattus\nrakentelivat hankaita ja muutenkin pyydystelivät Korsa-, Appis-\nja Viipastunturien mailla. Sulkushjäyrin Sarre-äijän appivaarilla\noli peurain pyytömaana Luton ja Suomujoen väliin pistäytyvä laaja\nSuomuniemi.\n\nYhteisiä pyyntimaitaan ja pyyntejään varten Lapin peuraukot joskus\nlaativat oikein kirjallisen sopimuksen, jossa tarkoin määriteltiin\npyyntiajat ja jota kaikkien piti tarkasti noudattaa. Niinpä Ivalon\nseutujen lappalaiset yhdessä Kyrön kylän lannanmiesten kanssa kerran\nkirjoituttivat, puumerkeillään vahvistivat ja vieraillamiehillä\ntodistuttivat seuraavan ankaran paperin:\n\n    SOPIMUS\n\n    joka koskee villipeurain pyyntiä Ivalon kylässä Inarin Lapissa,\n    on tehty allekirjoittaneiden kesken.\n\n    1:ksi. Ei kukaan saa aloittaa pyyntiä syksyllä ennen 22 p. syysk.,\n    josta päivästä se saa keskeytymättä jatkua jouluun asti.\n\n    2:ksi. Talvipyynti toimitetaan erityisen sopimuksen mukaan,\n    kuitenkin niin, että koko kyläkunta saa siitä tiedon sekä jatkuu\n    1 p:ään toukok., jolloin se lakkaa vasomisajaksi eli 18 p:ään\n    toukok., josta ajasta se jälleen saa jatkua räkänaikaan asti.\n\n    3:ksi. Ei kukaan saa kiellettyinä aikoina tehdä matkoja\n    metsästysmaille muka sitomaan ja asettamaan peuranansoja, jotka\n    kaikki on syksyllä jokaisen asetettava yhtaikaa.\n\n    Näin sovituksi todistetaan. Inarissa 28 p. jouluk. 1843.\n\n    Michel Jonsson Kyrö Anders Johansson Kyrö Henrik Johansson Kyrö\n    Michel Michelson Kyrö Pehr Samuelsson Saijets Jonas Isaaksson\n    Padar Johan Jonsson Hammasjärvi Matts Henriksson Kyrö Jonas\n    Mattisson Veskoniemi Jon Huhtamella Johan Riesto Anders Jonsson\n    Aikio Pehr Jakobsson Viekonelo Johan Johansson Mudenia\n\n        Todistavat:\n\n    Henrik Aikio eli Muddusniemi Johan Fredrik Högman\n\n        Kirj. Carl Jacob Asp.\n\nMutta sitten Utsjoen tunturilappalaiset tuhantisine porolaumoineen\ntunkeutuivat Inarin tunturimaihinkin elämöimään ja tupruttelemaan\nkotasavujaan kaikkialla. Siitä arat villipeurat pelästyivät ja\nkaikkosivat Inarin mailta pois Sompion-Lappiin ja Kittilänmaahan sekä\nKuollan-Lapin äärettömiin tunturiseutuihin. Ja Inarin järvikansalta\nloppui peuranpyynti, eikä enää tarvittu peuranpyynti-sopimuksiakaan.\n\nMutta järvi oli inarilaisen paras pyyntipaikka. Se antoi melkein\naina ja ahkerasti, ja suurten järvien hengessä oli kaikkein mokaisin\noleskella. Lusmaniemen Paadar-Piettarkin eleli niemennokassaan, sai\nja söi tynnyreittäin kalaa ja oli kylläinen, niin että naapuritkin\nvoivat häntä joikailla:\n\n    \"Na, järvenranta-herra,\n    niin niin niin niin,\n    pukinnahka-roukoin alla nukkuu,\n    oi joi joi jaa jaa,\n    pukinnahka-roukoin alla,\n    ai jai jaa jaa\".\n\nKala olikin entisen inarilaisen kaikki kaikessa, hänen jokapäiväinen\nleipänsäkin, kun maa ei kasvanut leipäviljaa, eikä metsänpyynti\neikä poronhoito tuottanut kylliksi varoja vaihtaa leivänaineita\nruijalaiselta. Hyvä ja rasvainen kala kasvoikin inarilaisen järvissä.\nJa kasvaa vieläkin. Siikakin on lihavampi ja taurompi kuin Lannanmaan\nparhaimmisssakaan siika-apajissa. Lappalaisen mielestä sitä vain\nkannattaakin nimittää kalaksi, _kuelliksi_, muut kalat ovat mitä mikin.\nMakeata kuelliaan inarilainen joikaakin:\n\n    \"Kuelli, kuelli, kuelli ui,\n    nannaa nannaa,\n    nuotanpovessa ui,\n    nannaa nannaa\".\n\nHyvä ja rasvainen on sentään taimenkin, kuovtshas, niin että sitäkin\nkannattaa joikastaa:\n\n    \"Na, kuovtshusdets se uipi,\n    järven pohjassa uipi,\n    niin niin niin niin\".\n\nVieläpä harriakin, _suavvilia_, kelpaa keittää, kuoria rasvaa kauhaan,\nkastaa siihen kalaa, syöntipalaansa, ja kylläisenä sitten joiata:\n\n    \"Na, suavvilatsha-go,\n    niin niin niin-go,\n    juroo pohjassa-go,\n    niin niin niin niin-go,\n    uiskentelee piilossa-go,\n    niin niin niin-go\".\n\nMutta laajakitainen hauki, pusko, on vain pusko joiussakin. Syö\ninarilainen kyllä sitäkin paremman puutteessa ja joikaa:\n\n    \"Pusko de-go pusko,\n    nanna nannaa,\n    pusko de-go pusko,\n    nanna nannaa\".\n\nNuotta on jo vanhastaan ollut järvikansan parhaita kalanpyydyksiä,\nja samoin myöskin kotona kudotut, monilukuiset verkot. Pyyntiaikana\ninarilainen ahertaa kaiket kesäillat kalajärvellään. Kaksin venekunnin\nrantakansa hoitelee suurta, lähes satasylistä nuottaa, vetäen apajan\ntoisensa perästä. Ilta kuluu, päivä painuu pohjoiselle, pysyttelee\ntaivaanrannalla uneliaana katsellen hiljaisella järvellä hääriviä\nihmisiä, ja sitten jo taas sipaisee verhon silmiltään ruveten uudelle\nkorkealle kierrolleen. Silloin vasta nuottakansakin soutaa rantaan,\nlaittaa pyydyksensä uluille, puhdistaa saaliinsa, panee parhaat pataan,\nsyö ankaran panoksen ja väsyneenä kellahtaa kyljelleen. Kiireimmän\nheinänteon aikanakin inarilaisen pitää olla kalamies ainakin senverran,\nettä illansuussa käy kotijärvestään vetämässä vereksen kalakeiton\nmaatamenoikseen.\n\nVälitöinä hoidellaan verkkoja järven rantapuolissa. Vanha muorikin\nsaattaa niiden kanssa puuhailla illoin aamuin, laskien ja kokien. Vanha\nvaari voi taas yksinään hoidella taanneja, rysiään, viritellen niitä\npikku jokiin saadakseen taimenta ja harria, sekä keväällä potkien niitä\nsuliin jokisuihin nousuhaukien surmaksi. Talvellakin järvikansa käy\nkalan kimppuun juomustaen saalista jään alta. Avantoja vain hakataan\njäähän, lasketaan verkot, juomukset, järveen ja nostetaan talviruokaa,\nsillä kala liikkuu ja menee pyydyksiin niinkuin kesälläkin.\n\nMutta pimeinä syysöinä, kun päivän valo puuttui, entinen lappalainen\nlähti omine valoineen koskisille virroille ja jokisuvannoille\ntuohustamaan. Tuli loimotti vain veneen kokassa paarrelissa, kun\näijä härssee kädessä vaani pimeää syvyyttä ja porautteli vedeneläjiä\nniskaan. Lemmetjoki varsinkin antoi yöpyytäjälle paljon haukea ja\nharria. Entisten ukkojen pyytöjä oli myöskin pahainen _muorru-vuogga_,\nkatajainen koukku, joka veti mateita. Syyskesällä, kun yöt pimenivät,\nmuorru-vuoggaila ongittiin, samoin talvella avannosta. Pikkuinen siika\nvain pistettiin koukkuun syötiksi, ja pyydys laskettiin pitkän siiman\nnokassa järveen yöksi odottamaan pohjassa jurovaa madetta.\n\nVaikka Inarin järvissä oli kalaa kaikenlaista yltäkyllin, ei sitä\nentiselle kalamiehelle annettu, ellei hän ollut oikea pyytäjä. Piti\ntietää vanhojen hyvät tavat ja noudattaa niitä. Niinpä piti muistaa,\nennenkuin nuotalle lähdettiin, kaapia kalan paistinvarras entisistä\njätteistään aivan puhtaaksi, jos tahtoi saada verestä saalista.\nSattui joskus asia unohtumaankin, niin että muori vasta järvellä\näkkäsi: \"Ukko, et muistanutkaan varrasta puhdistaa!\" Eikä ollut muuta\nneuvoa kuin soutaa rantaan, juosta kaapimaan varras puhtaaksi, ja\nsitten vasta ruveta karistamaan nuottaa järveen. Hyvin tarkka ja\nvarovainen piti olla kalansaanneiltaan. Vanha kalamies ei näyttänyt\nsaalistaan vieraalle, eikä myös muistellut pyyntejään, ja jos vieras\nsattui huomaamaan saaliin, oli paras viskata kalain joukkoon puukko,\nettei paha silmä panisi piloja. Jos tahtoi pitää kalaonnensa, ei\nollut hyvä laskea saaliinsa päälukua, ei ainakaan kevätpyynnistä\ntultua. Eikä saanut koskaan panna kalaa kuivaan keittokattilaan, ja\nkaloja kattilasta ammennettaessa oli aina ensin kostealla kapustalla\npiirrettävä kaaraan risti. Vanhakansa kyllä tiesi kalaonnensa pysyvän,\njos kalat pyydyksestä veneeseen viskattuina sattuivat käännähtämään\nuimukset pystyyn, samoin myös, jos ne keittokattilassa kellettelivät\nevät pystyssä, ja vielä, kun kapustan kärkeen jäi vaahtokierre.\n\nKeittokattilaan inarilainen heti heitti saaliinsa parhaat, loput taas\nlaittoi suolaan taikka kuivamaan. Varsinkin entiseen aikaan, kun\nsuolaa oli kovin vähän, kuivattiin kaloja paljon. Haukea, ahventa,\nhartia, siikaa, mitä vain järvi antoi, laitettiin koshkkuelliksi.\nKalat vain perattiin, isot viillettiin selästä halki ja pingoitettiin\npuutikuilla levälleen, pienemmät avattiin vatsapuolesta tahi leikattiin\nkyljittäin lävitse ja pikkuisimmista kiskaistiin vain suolet pois\nsekä pistettiin pyrstöpuoleen rassinreikä. Pikku vartaisiin ja\nrasseihin pujoteltuina kalat saivat kuivaa petäjän juurella ulkujen\nvarassa tahi vartavastisissa arttukatoksissa, joita oli kaikilla\nvanhoilla lapinkentillä, vieläpä monilla Inarin kalastussaarillakin,\nhauskannäköisiä, patsailla seisovia, petäjänkuorista ja tuohista\nladottuja kattosuojia. Sadoittain, monissa pitkissä riveissä, riippui\nisoa ja pientä kalaa katon alla, riippui viikonpäivät, parikin, kunnes\nkaikki joutuivat aittaan talven varaksi, isot kalat vitsanippuihin,\n_kiemortoksiin_, kytkettyinä, pienet koreihin sullottuina.\n\nMutta kallista suolaansa köyhä inarilainen käytti hyvin säästellen.\nPienen, maahan istutetun kala-aittansa astioihin ja metsän maapurnuihin\njärveläinen suolasi kalansa, pannen tuohia peitoksi ja vielä kiviä\npainoksi. Mutta vähäsuolaisina kalat säilöissään kovin kesäytyivät.\nSamoin myöskin metsäluoveihin ja njolliin pyyntiretkillä kerätyt\npeurojen lihat ennättivät lahoa ja hapata haiseviksi makupaloiksi,\nennenkuin niihin käytiin. Mutta pehmeäksi kesäytynyt kala oli\ninarilaisen mielestä väkevää ja herkullista sekä helpommin syötävää\nkuin kovasuolainen kala, jota saattoi purra vain jonkun palasen,\nennenkuin jo alkoi janottaa. Koko kotakunnalle, pirtille ja\nlapinkentälle kala antoi väkevän henkensä, vieläpä parhaana aikana\nseurasi järvikansaa kirkkoonkin, niin että sielunpaimenkin, ainakin\nHornborg, joskus sai aihetta huomauttaa saarnatuolista laumaansa:\n\n-- Te syötte niin väkeviä ruokia, että se tulee minun nokkaani.\n\nEnnen, kun inarilaisella \"ei ollut leipää, ei jauhoja, ei pernoita,\nei maitoa, ei kahvia, eikä paljon suolaakaan\", järvikansa eleli aivan\nomilla erämaan eväillään: vedenviljalla ja metsänviljalla ja poroelon\nviljalla. Hyvää metsänviljaa oli petäjäinenkin, jolla monet keitot\nsuurustettiin. Tuoretta petäjänkuorta hienonnettiin kalakeittoon ja\nsaatiin makeaa velliä, _peetshimälliä_, ja kuivattua petäjänkuorta\nsurvottiin sarviteräisellä petkeleellä, _norddomoksella_, suurimoiksi\nja keitettiin suurimoista rasvaiseen kalaliemeen vielä makeampi\npaksu puuro, _vueijepeetshi_, rasvapetäjä. Ja kapakalaansa, jota oli\ntulen loisteessa paistanut mureaksi, lappalainen syödä karskutti\nkeittojen ohella hyvänä ja ravitsevaisena leipänä. Hyvät kyllä\nolivat järvikansan metsälliset eväät, ja hyvin se jaksoikin, oli\npunaveristä ja pulleaposkista. Tenolaiset ja muut ylpeät naapurit kyllä\nmoittivat järveläisiä likaisiksi ja keittoasioissaan epäsiisteiksi.\nJotkut levittivät sellaistakin juorua, että inarilainen puhdistaa\nkeittokattilansa ainoastaan kerran kolmessa vuodessa, arvellen vain:\n\n-- Ei tarvitse puhdistaa... eihän ruoka ruokaa pilaa.\n\nJärvillään inarilainen liikkuu kolmilaitaisella veneellä,\n_käärbasilla_, soudellen. Se on omien veneseppien, _Musta-Yrjänän,\nSammutjäyrin Hannun, Mikko Aikion_ tahi muidenkin rakentama, toista\nmetriä leveä järvivene, joka äkkijyrkkänä keikauttaa ylpeän keulansa\nvedestä ylös. Matalan rotomaan sitkasta petäjää on täydenkuun aikana\nhakattu veneen laitalaudoiksi ja emäpuuksi, petäjän juurikäyristä\nhankittu keula- ja peräjatkot ja luonnonkäyristä petäjistä tahi\npetäjän oksista tai juurakoista katsottu kaaret, jotka vielä vanhaan\ntapaan on petäjäisillä nelikulmaisilla puunauloilla kiilaten isketty\nlaitoihin. Ja vanhat vaarit vetelivät veneeseensä omatekoisen tervan,\n_biegga-bihkan_, tuulitervan, jota sopivalla säällä, tuulen puhuessa,\noli pienessä pitkäkkäässä maakuopassa, turpeiden ja keskusten\nvälissä korvennettu tervaisista juurakoista. Vuorokauden äijä oli\n\"pihkahautaansa\" kytöstänyt ja joikaillut ja saanut muutaman kannun\npaksua tervaa.\n\nEnnenvanhainen Inarin mies osasi kyllä joiata yhtä hyvin kuin\ntunturilappalainenkin, vaikka elelikin vain köyhästi ja söi paljon\nkalaa. Moni mahtaa vieläkin lasketella komeita joikauksia, vaikka\nnuori väki on jo opastunut muihinkin lauluihin, ja hurskas tenolainen\n-- joka kyllä salaisin puolin itsekin joikaa -- kauhistuen nimittää\njoikauksia ryöttälauluiksi ja pirunvirsiksi sekä joikaamista suruttoman\nihmisen pirunpalvelukseksi. \"Mitäpä kun inarilainen... mahtaahan se\npirunvirsiä\", tenolainen halveksii. Mutta inarilainen vain joikaa, kun\nsen pään ottaa. Tunturien Pikku-Hannuakin hän kuvailee:\n\n    \"Pikkuu-uu Hannuu-uu,\n    niin niin niin niin,\n    Pikkuu-uu Hannuu-uu,\n    niin niin niin niin\".\n\nJa Pikku-Niilaa:\n\n    \"Pikku de-go Niila,\n    nin nin nin nii,\n    Pikku de-go Niila\n    nin nin nin nii\".\n\nJounin Kiilasta inarilainen saa joiun:\n\n    \"Jouni-Niila-sa no,\n    niin niin niin,\n    Jouni-Niila-sa no,\n    nin nin nii\".\n\nSuurta metsärosvoa, Menes-Jussaa, joka koko tunturimaailman poroja\nnaaki, tappoi ja nylki ja söi, vanha lukkari ja Musta-Matti, Jussan\nkäräjiltä palatessaan, alkoivat Karvaselän tunturituvalla joikastaa:\n\n    \"Junna-i nen-gu,\n    niin niin Junna,\n    kaikkein pahinta rosvoa,\n    niin niin niin-gu,\n    Inarin ja Koutokeinon\n    välille-gu palkisenki teki, joo,\n    niin niin niin-gu, Junna-i nen-gu.\n    Rauta-gu oli kaulassa-gu\n    ja suolissa-gu suuri vanne-gu,\n    niin niin Junna\".\n\nKun Yrrin-Heikki komeasti ajeli huuliharppua soitellen, inarilainen\nkatsoi, kummasteli ja rupesi ylpeätä ajomiestä joikaamaan:\n\n    \"Yrrin-Heikki kun ajeli,\n    niin niin niin niin,\n    etupuolella meni hurraa,\n    niin niin niin,\n    itse Heikki ajoi perässä,\n    ai jai jai jaa\".\n\nMutta kun maisteri Forsman kulki runonkeräysmatkalla Inarin\njärvikylillä, niin Lusmaniemen Piettar Paadar puristi komean\njoikauksen, jota hän vieläkin, vuosikymmenien perästä, hyvillään\nmuistelee:\n\n    \"Na, härra oli Forsman,\n    härra oli nannan nannaa,\n    härra oli nannan nannaa,\n    nappirinta härra, nannaa,\n    saappaissa käveleskeli,\n    nannan nannaa,\n    mustatkengät narisivat,\n    niin niin niin niin.\n    Hammarfeestast oli tullut,\n    nannan nannaa,\n    ja dampskiipillä oli ajanut,\n    niin niin niin niin,\n    härra oli nannan nannaa\".\n\nRikasta kauppasaksaansakin inarilainen uskaltaa ainakin selkäpuolella\nhiljalleen joikailla:\n\n    \"Ransu de-go Ransu,\n    niin nin nii,\n    peeri de-go ruhtaid,\n    niin nin nii.\n    Ransu niinku Ransu,\n    aivan niinkun rahoja,\n    niin nin nii\".\n\nMutta kun Lannanmaan mies asettuu Inarin järvimaille rehkimään ja\npukee päälleen oudot Lapin parseelit, käyvät ne hänen hoidoissaan\npian niin hullunnäköisiksi, että lapinmiestä oikein huvittaa, jopa\nsiksi, että hän joutuu joikaustuulelle. Ja kohta järvikansa saa kuulla\nlaulun lannanmiehestä, joka käyskentelee risaisissa, karvattomissa\npaltsarajoissa ja lapinkengät länttäisevät jaloissa, niin että pohja\nsivulla heilahtelee. Joikaus saattaa ukkopahasta muistella:\n\n    \"Na, Lohilahti-ga joo-o,\n    niin niin niin niin,\n    Lapin-ga lakkikin joo-o,\n    nejjän-gä-tuulenkin joo-o,\n    Lapin-ga vilkkimet joo-o\n    jalan-ga vieressä heiluvat-taa joo-o,\n    Lapin-ga paltsarajat-taa joo-o,\n    päälle-gä vääntää joo-o,\n    pitäishän paltsarajat joo-o,\n    päälle-gä vääntää joo-o\".\n\n\n\n\nTenolaisia\n\n\nSuuri Teno ajaa halki koko perimmän Lapin laajan tunturimaan. Lähtien\nMaanselän vedenjakaja-erämaista, Jäämeren ja Lannanmaan vesien\nrajaseuduilta, se taivaltaa Taka-Lappia neljättäkymmentä penikulmaa,\nkunnes päätyy suureen Jäämereen. Tunturien päivättömällä puolella,\njota vain kesäyön auringon hiljainen punerrus sivelee ja talvisten\ntaivaanvalkeoiden kumma loimu kohtaa, Tenon kaukaisimmat haarat,\n_Skietshem, Njuolas- ja Bauhtajoet_ sekä monilukuiset muut pienet\nalkupurot nuorekkaina kuohuvat, kunnes _Inari- ja Kaarasjokina_\nyhtyvät valtavaksi _Dädnuksi_, Tenoksi. Päin pohjoista, kuin entisten\nnoitien taikavirrat, käy jo alkupurojen veto, ja samoin sitten\npäätenokin miltei koko matkansa pitää pääsuuntanaan ilmojen pimeintä\nja ankarinta puolta sekä kylmää Jäämerta. Ja kiire on pitkän erämaan\njuoksijalla. Sadoin kerroin se kiihtyy nopeaksi nivaksi, kymmenisti\nhyppelee kohisevana koskena ja pari, kolme kertaa kuohahtaa kiivaaksi\näkäpäiseksi könkääksikin: Ala- ja Yläkönkäässä sekä Inarijoen\nkapeassa köngäskurussa. Äkäisiä mutkia virta heittelee, kahmaisten\nmatkaansa kappaleen pehmeää hiekkatöyrää milloin Suomen rannasta,\nmilloin Norjan maaemästä. Mutta kun joskus rannat kohoutuvat jyrkiksi\nkoviksi kallioiksi, täytyy virran ähistä omassa uomassaan. Korkeat\nhiekkaiset rantatievat vartioivatkin melkein myötäänsä virran juoksua,\nuseasti työntyen veden vaiheelle. Mutta monesti myöskin lukemattomat\npaljaslakiset vaarat yhtyvät rantavartioon, ja kerran itse pyhä\nAiligastunturikin astuu erämaan vaeltajan vierelle. Nuvvuksessa sen\njylhät ja jyrkät korkeudet käyvät kiipeemään heti virran ääreltä, ja\nAiligasnjargassa tunturi kuuntelee kosken kuohuja aivan Lasse Pokan\nasuntokentän tauksilta, samalla kuin vastaista rantaa vallitsee korkea\nKualssinjunni. Ihan vieriltä katselee Tenoa toinenkin pyhä tunturi,\nUtsjoensuun Ailigas, mutta Eliastshohka Veätshagnjargassa työntyy niin\ntuttavaksi, että kosken kuohut huuhtelevat sen kivisiä perusteita.\nMiltei pystyinä ponnahtavat Eliaan kalliopahdat kymmenien sylien\nkorkeuteen, jylhinä ja harmaina tunturiväylän vartijoina. Mutta kaukaa\nkaikkien pienempäinsä takaa katsoo suuri Rastegaissa sekä muut Ruijan\ngaissat.\n\nMäntymetsien mailla Teno syntyy, koivuoutain valtamaita se kulkee\npisimmät taipaleensa, ja alastomien kalliopahtojen katsoessa se\nkatoaa Ruijanmereen, työntäen tummat saivovetensä Jäämeren suolaisiin\nvihreäharjäisiin aaltoihin. Ja koko erämaan matkansa se vaeltaa\nlappalaisten mailla. Tenolaiset asuvat tämän lapinvirran varrella.\n\nNiinkuin Inarin suuret järvet ovat vetäneet äärilleen miltei kaikki\ninarilaiset ja kasvattaneet heistä rantamailla viihtyvän järvikansan,\nniin on valtava Tenokin kutsunut varsilleen enimmän osan Utsjoen\nlappalaisia, opastaen heidät toimekkaiksi jokirantalaisiksi. Jo\nsilloin, kun inarilainen vaatimattomana ja omia aikojaan eleli\njärviensä piiloissa, utsjokelainen souteli ja aherteli Lapin suurella\nkulkuväylällä, tullen tuon tuostakin kosketuksiin liikkuvan maailman\nkanssa. Sillä Tenoa myöten kävi ennen, ja käy vieläkin, koko jokivarren\nmatka sekä kesällä että talvella. Milloin mennään Maddajäyrin\nkirkkopaikalle, milloin Kaarasjoen suureen kirkonkylään, milloin\nlasketaan alas Ruijaa ja Jäämerta kohden ja taas takaisin. Se on\nNorjan puolenkin kulkuväylä. Iso Kaarasjokikin sitä monesti vaeltaa,\nja Ruijan posti, tehdessään laajan tunturimaa-mutkan Kaarasjoen kautta\nJäämereltä Jäämerelle, laskee ja sauvoo Tenoa aina Puolinakin kirkolle\nja Suoppanjargaan asti. Silloin tällöin joku lantalainenkin joutuu\nvaeltamaan Taka-Lapin vanhaa valtaväylää.\n\nTenolainen, valtaväylän vanha vartiomies, onkin mielestään jo\nkoko maailman viisas köyhän ja vähäpätöisen järvikansan rinnalla.\nTshorgashnjargan noita kyllä pilkkajoiussaan soimasi utsjokelaisia\n\"Otsjohka skoarre-muoddak'eiksi\", Utsjoen kinnipeskeiksi, mutta\ntämä on tapahtunut jo niin vanhaan aikaan, ettei sitä enää kannata\nmuistellakaan. Se oli ainakin jo silloin, \"kun utsjokelaiset, vaikka\nolivatkin kristityitä ihmisiä, olivat vielä niin eksyneitä, etteivät\nkäyttäneet paitaakaan\" -- enempää kuin muutkaan \"eksyneet\" lappalaiset.\nMutta nyt Utsjoen lappalaiset ovat niinkuin kaikki muutkin kristityt\nihmiset, jopa viisaammukset kaikista Taka-Lapin asukkaista, sellaisista\nkuin Kaarasjoen \"ylpeät\", Koutokeinon \"vorraniibit\" [veriveitset],\nAvjovaaran \"gibmipollut\" [kiimajoukot] ja Varenginniemen \"tshermak\nkuhkemus ruovgad\" [kermakat kauimpaa roukuvat], puhumattakaan\nLäijisvuonon tihkiturkkisista ja mädänneistä \"jaaroista\", jotka ovat\nkaikkein huiluimpia ihmisiä, sekä Porsangerin merilappalaisista, jotka\nkirkossakin papin parhaillaan toimiessa vain istuvat ja tuhnaavat ja\njyrsivät kapakalaa keskustellen: \"Juo lek dievdnasin? -- Naa, im lek\nmonnom, muhto aikum galle\". [Joko olet käynyt Herran Ehtoollisella? --\nNaa, en ole käynyt, mutta aion kyllä.]\n\nTenolainen saattaa ylpeillä jo kielestäänkin. Inarilainen,\npehmeän kielen sievästi haastaja, sanoo kyllä tenolaisen -- ja\ntunturilappalaisen -- puhuvan karkeankovasti ja kolinalla, ja\nutsjokelainen itsekin tietää, että \"meidän kieli on raskas kieli\",\nmutta \"me puhumme oikeaa kieltä niinkuin täällä puhutaan\", sillä\n\"mii kiela lee dego girjest lee\", meidän kieli on niinkuin kirjassa\non. Utsjoen puhe on nimittäin hyvin samanlaista kuin lapinkielisissä\nkirjoissa enimmin käytetty Norjan-Lapin murre, utsjokelaiset \"ei muuta\nkuin venyttävät vähän pitempään vain puhettaan\". Jopa tenolainen pitää\nkieltään parempana darokieltäkin, norjaa, joka hänen mielestään on\n\"keuha kiela\". Siinä kun hänen tutkimustensa mukaan \"on monta sanaa,\njotka sanoo samaa... Ja se on otettu lapista ja suomesta... ja\nsentähden se on keuha kiela\".\n\nMuutenkin Tenon tarpojat ovat erilaista lapinrotua kuin Inarin järvien\nsoutajat. Entiseen aikaan, 1750:n vaiheilla, merkittiin Utsjoen\nseurakunnan pieneen, muutama-kymmenlehtiseen kirkonkirja-vihkoseen\nviidettäkymmentä kotakuntaa. Siinä nähdään lukusorkkineen ja\nripilläkäynti-merkkeineen enimmäkseen sukunimetöntä joukkoa:\nPehrssonia, Påhlssonia, Nilssonia, Jonssonia, Aslakssonia,\nKlemetssonia, Mårtenssonia, Rasmussonia ja Olofssonia. Mutta on\njoukossa sentään joku sukunimellinenkin, kuten Guttorm, joka lienee\nsaanut nimensä Guttorm-äijästä -- vanhin kirkonkirjan Guttorm on\nGuttorm ja Pehr Olofssonin isä, 1662 syntynyt Olof Pehrsson Guttorrn.\nOn kirjassa myöskin kuulu vanha lappi, Päiviö (Anders Pehrsson s.\n1688), sekä muutamia muita vanhoja lapinsukuja, _Inger, Paut, Taita,\nPaavi,_ vielä _Pieti, Nicki ja Laitikin_. Melkein kaikki nämä entiset\nalkuasukas-suvut vanhoissa nimissään ovat jo Utsjoelta hävinneet,\nmenneet Ruijaan, Kolttaankin ja muualle, tai muuten loppuneet. Mutta\nGuttormin jälkipahna on vieläkin pystyssä, jopa kaikkein lukuisimpana\njokivartelaisten joukossa. Samoin Laidinkin perikunta asuu vielä\nvanhoja kenttiään levittäen sukupuutaan pitkin Tenoa, jopa Tenon\ntoisellekin rannalle. Laidit kertovatkin esi-isänsä, \"Laites-Aanundin\",\nsatoja vuosia sitten saapuneen Suomesta Kittilänmaasta tahi\njostakin Suomen Laitilasta. Vanhimpana Laiti-ukkona nähdäänkin\nkirkonkirjoissa Anund Niilanpoika, joka on syntynyt 1688. Mutta\nhävinneiden sukujen ja nimien tilalle on noussut uusia sukuja, ja\nentiset nimettömät isänsä-pojat ovat ansainneet ja saaneet sukunimen.\nMuuan, 1675 syntynyt Pehr Pehrsson, \"Pieras-Piera\", veisaili kirkossa\nitselleen ja jälkeläisilleen sukunimen Klockare, _Lukkari_, jopa\nniin vahvasti, että Lukkareita elää vieläkin Utsjoella. Veätshagjoen\nsuussa on vanha, 5-6-taloinen Lukkarikylä useine Lukkareineen,\nja seurakunnan hiljakkoin kuollut, yli 80-vuotias edelläveisaaja,\nJousep Lukkari, oli vanhan Pieras-Pieran ansaitseman nimen ja viran\npitäjä. Muuan toinen Pieras-Piera, syntynyt 1713, paukutti Lapin\nkatekeetta-koulumestarina niin voimallisesti, että sai papin kirjoihin\n_Katekeetta_-nimen, joka on pysynyt jälkimiehillä aina näihin asti,\nviidenteen, kuudenteen polveen. Monet nimettömät saivat myöhemmin\nsukunimen asuinpaikkansa mukaan. Niinpä eräs _Outakoskelle_ asettunut\nPieras-Piera, syntynyt 1725, ristittiin Outakoskeksi, kun taas\nhänen pojastaan, Pieras-Klemmasta, joka siirtyi ylemmäksi Nillukan\nrantakentälle, syntyi _Nillukoita_. Mutta toisen pojan, Pieras-Niilan,\nperillisestä, Karigasjoen seuduille asettuneesta Niilas-Uulasta, kasvei\nNiittyvuopioiden joukkokunta. Nuorgamin kotamaalla asuva kalalappi sai\nnimekseen _Nuorgan_ (Norgan, Nuorgam). Toisia sukuja sekä nimiä saapui\nInarista, Ruijasta ja Ruotsista. Ruijasta tuli varsinkin poromiehiä,\nInarista asteli _Aikio, Paltto, Valle, Sauva, Mattus ja Morottajakin_,\nja Ruotsin-Lapista kerrotaan koituneen vanhan _Pokka_-ukon, jonka\nviimeinen jälkimies elää vielä Lasse-Pokkana Ailigasnjargassa.\nPorsangerista sanotaan jutaneen _Vestin_, jota vielä tavataan\nTenolla, ja samalta Jäämeren vuonolta polveutui lantalaisrotuinen\n_Porsanger_-ukkokin, Pieras-Klemma, joka jätti jälkeensä koko pahnan\nPorsangereita.\n\nOnpa Tenon mailla muutaman papinkin jälkijoukkoa, ja tunturien\nhengessä on sielunpaimenesta lähtenyt haara, saadessaan yhä ja yhä\nuutta lapin verta, paisunut monikymmensieluiseksi lapinsuvuksi. Suuri\ntokka \"Heugmanneja\" sai alkunsa entisen papin David Högmanin ja Maria\nGarvolian pojasta, nimismies Högmanista, joka jäi lapineläjäksi.\nUtsjoen ensimmäisen papin, Anders Hellanderin sukulainen, joku\nrakennusmestari Anders Abram Hellander, maatui emäntänsä, Sofia\nEkengrenin, kanssa kokonaan Lappiin, ja heistä juontuu Tenon\nHelanderien monipäinen sukukunta. Mutta Holmbergien sukujuurta eivät\npapin kirjat täysin selvittele. Sen vain, että Nuorganin Mihkelin\ntytär, Birit, \"Mikku-Bigga\", joka meni emännäksi Inarista tulleelle\nSauvan Andaras-Jussalle, \"Kontti-Hannulle\", on ensimmäisen Holmbergin\näiti, mutta isästä ei ole tietoa. Tämä Johan Vilhelm Holmberg\neli sitten Nuorgamissa seksmannina niinkuin isäpuolikin, vieläpä\nlisäksi porvarina. [Tenolla kerrottu tarina, että Holmbergit olisivat\nkirkkoherra Stjerncreutzin jälkeläisiä, ei ole tosi. Miggu-Biggan\npoika, J.W. Holmberg, on syntynyt 1820, ja Stjerncreutz, s. 1809, tuli\nUtsjoelle papiksi vasta 1845.]\n\nNäin on suuren Tenon satapäisessä kansassa sekä lapin- että lannanverta\nmonikertaan sekaisin seulottuna ja saatuna joka ilmansuunnalta,\npappeja, inarilaisia ja tunturilappalaisia myöten.\n\nMutta monissa paikoissa Tenolla on jo ennen nykyisten eläjien tuloa\nasunut toista kansaa. Niinpä Lukkarpaikankin törmillä, Valjasjoen\nlähellä, on useita entisten asujainten kotasijoja. Vanhat ovat\nmuistelleet, että lapinsukua, \"selviä lappalaisia\", on siinä ennen\nasustellut, ja \"siitä on ainakin kaksisataa vuotta\". Sitten vasta\n\"oikea ihmissuku\" saapui paikalle, ensinnä joku Jooreppi-äijä, joka\nasui jonkin aikaa turvekodassa, kunnes muutti Ruijan puolelle, ja\nsen jälkeen Sammel-ukko, joka rakensi paikalle hirsikömmänän. Tämän\nhävittyä tuli viimein Guttormin lukkari Oula vallaten koko kentän\nomiin nimiinsä. Samoja selviä lappalaisia lienee asunut muissakin\nvanhoissa autiokentissä ja kotasijoissa, mutta muutamista \"ei tiijä\nmuut kuin Jumala\", minkälainen äijä missäkin kentässä on möyrinyt,\nennenkuin se on saanut oikeat eläjänsä. Ei tiedetä, kuka on Laitinkaan\nkentän laidassa asustellut, mutta kotasijoja siinä vain on. Oli kyllä\nkerran, kun Laiti-ukko kuokki peltotilkkuansa, outo mies tullut unissa\ntorumaan, että rupesit hänen taloaan hävittämään, ja toisen kerran\ntaas Laitin tyttö oli hilloja poimiessaan nähnyt ruskean, \"tervalla\nkuivatun\" ruumisarkun, joka kuitenkin yhtäkkiä oli hävinnyt. Mutta\nGaavan talon lähellä olevan Kivikosken vanhan kotasijan entinen\neläjä oli kerran valkoisena vaarina tullut Uula Helanderille unissa\nmuistelemaan, että hänen nimensä on Kirkas ja hänet on vainolainen\npolttanut kotineen kaikkineen. Nuorgamin muinaisilla kotasijoilla\nkerrotaan vanhaan aikaan asustelleen Vuoinga-Erkin, ja Nuvvuksen\ntienoilla oli majaillut entinen Stuorra-Jouni, iso ja peloton\nlapinäijä, joka kerran oli sivakoilla laskea huijauttanut Tsihkagurraa\nmyöten Ailigastunturin harjalta alas Tenolle, niin että suksenjäljet\nvieläkin näkyvät kurussa. Ankaraa vauhtia Jouni oli luikunut, väliin\njalkapuolellakin seisten ja vain keskimyötäleen suuressa luokassa\nhätääntyen, niin että kalliossa yhäkin tuntuu musta jälki. Ruijan\npuolelle, Iikkajoelle, sivakka-lappi oli sitten lähtenyt ja kaatanut\nsiellä niin suuren petäjän, että sen rungosta oli tullut talo, oksista\nsuuria sahatukkia, oksain oksista hirsiä, oksain oksain oksista veneen\nemäpuita ja niiden oksista veneen perä- ja kokkapuita sekä niiden\noksista veneen kaaria. Ruijassa sanotaan Jouni-äijän sukua tänäänkin\nasuvan, ja Ailigasnjargan luona Kualssinjunnin rinteellä kasvaa vielä\ntoinen Stuorra-Jounin suurpetäjä, joka on tyvestä ympäri mitattuna\npuolikolmatta Lasse Pokan syltä.\n\nStuorra-Jounit ja Vuoinga-Eerikit ja muut vanhat lapit ovat Tenolta\nhävinneet, ja uutta lappia on tullut vanhoille kentille. Pitkin koko\nTenoa asukkaita onkin aina vähän päästä, alkaen Inarijoen Angelista,\njonka sekarotuiset, Enontekiön Peltovuoman sekä Koutokeinon kautta\nsaapuneen Lanton Jussan jälkeläiset, Eirat ja Lantot, mieleltään ja\nkieleltään lukeutuvat tenolaisiin, vaikka nimi onkin Inarin papin\npapereissa. Mutta vasta Utsjoen rajalta alkaa oikeiden tenoihmisten\nvaltakunta, ja ensimmäisenä on vastassa muuan vanhan Laiti-suvun\njälkimies, vaikka muita Laiteja tavataan vasta alempana, Parssissa,\nNuvvuksessa sekä Utsjoen suun alapuolella, Kamnjargassa, missä\nLaidit askaroivat jo ainakin viidennessä polvessa. Laites-Aanundin\npojanpoika, 1756 syntynyt Mahti-Aanund, oli siihen nostanut kotansa\nja samalla kentällä oli sitten asunut ja kalastellut Aanundin poika\nHans, ja Hansin poika Hans, ja siinä edelleen elävät Hansin pojat\nHans ja Uula perillisineen. Mutta vanhan Mahti-Aanundin veljen,\nMahti-Sammelin, jälkimiehet menivät ylöskäsin Parssiin ja Nuvvukseen\nTenoa kansoittamaan. Ja Laiteja asuu Tenon mailla, Suomen puolella,\nnykyään neljäkymmentä henkeä. Sitten on kullakin sukukunnalla oma\nvanha valtapiirinsä. Niinpä Outakoskien jälkeläisten Niittyvuopioiden\nrantamaa ulottuu Kuoppanivasta Kangasniemen ohitse alas aina\nKaarasjoen suun vanhaan Uulas-Uulaan asti ja käsittää heidän väkensä\nkolmattakymmentä sielua. Helanderien hallussa taas on koko jokiranta\nUtsjoen suusta ylös Paadukseen saakka, onpa pari ukkoa sauvonut vielä\nylemmäksi, Rovasuvantoon ja Iskuraksen äärelle, kansoittaen Suomen\nrannan lähes 70:llä jäsenellään, lisäksi vielä antaen sukua Norjan\npuolelle. Yli kolmikymmenlukuisen Lukkari-suvun vanha kotimaa on\nLukkarikylä Veätshagnjargassa, ja siitä on joku Lukkari kohonnut\nylemmäksikin jokivarrelle, muuan Utsjoen suun seuduille ja muuan\naina Piessjoen suulle. Porsangerien pääpaikkana on Akkukoski, josta\nhe ovat saaneet Tenon rannoille puoliväliin neljättäkymmentä isoa ja\npientä Porsangeria, ja Guttormeja on pitkin jokivartta Lukkarpaikassa,\nNuvvuksessa, Paaduksessa sekä Utsjoen suun alapuolella parissa,\nkolmessa rantakentässä, aina Ala-Jalvessa asti niin runsaasti, että\nheidän nimissään on yli 70 sielua. Holmbergejä on vain kolmattakymmentä\nja heidän kotiseutunaan ja asuinmaanaan on Suomen pohjoisin kylä,\nNuorgam, Puoltoakin kirkonkylän naapuri. Katekeetoilla, kirkonmiehen\njälkeläisillä, on asuntona Talvadaksen vanha kirkonpaikka, ja\ntämännimisiä utsjokelaisia on vain kuusi henkeä. Inarin lähtöiset\nPaltot, kuusi, seitsemän perhettä, asuvat enimmäkseen köyhinä\nmuukalaisina, nelikymmenlukuisena väkenä muiden joukossa siellä täällä\npitkin rantaa Uulas-Uulasta alaskäsin. Ruijalaisen jälkimies, Vest,\nelää perheineen Rovasuvannossa ja muuan vanhan Norganin jälkeläinen\nasuu Nuorgamin kylän yläpuolella. Högmanit eivät kuulu tenolaisiin,\nvaan he elelevät entisillä maillaan Utsjoen \"sisällä\" Jomppalassa,\neikä Maddajäyrin pappilan kirjoissa ole koko vanhan papin pahnaa\nenempää kuin toistakymmentä ihmistä, koska poromiehiksi muuttuneet\nHögmanit ovat muuttaneet muualle. Utsjoen latvoilla ja latvavesillä\nasustaa Inarista tulleiden Alkioidenkin jälkijoukko nelikymmenisenä\njärvikansana.\n\nTenon korkeat karut rantatörmät eivät kyllä juuri ole aiotut ihmisten,\nei lappalaistenkaan, asuinsijoiksi. Mutta sinne tänne mutkapaikkoihin,\nrantavaarojen ja luokkien vierille, joki on luonut matalahkoja\ntasamaita ja kuolpanoita, ja monilukuiset, penikulman, parin kolmen\npituiset pienet tunturijoet, jotka iloisesti kohisten laskettelevat\njyrkkiä myötäleitään, ovat suupuoleensa rakennelleet ja tasoitelleet\nkuin vartavastisia asuntokenttiä, jopa muutamat, niinkuin isohko\nKarigasjoki, luoneet suuren sievän suistomaankin.\n\nVähään tyytyvä lappalainen on omistellut parhaita rantapaikkoja sekä\nraajinut niihin asuinsijansa. Ja vähän pyytävälle on annettu paljon:\nedessä rantatöyrään alla on komea kohiseva koski, vieressä pieni\nsoliseva tunturipuro, ympärillä matalien tunturikoivujen viheriä\nmetsistö ja takana taivaita hipova tunturi, jonka laelta saa katsella\nkoko tenolaisten valtakuntaa sekä Tenon takaista erämaata, missä\nkymmenet ylpeät gaissat pitävät isännyyttä. Mutta laajojen järviensä\nja jänkiensä hengessä asuva inarilainen ei kyllä ihaile tenolaisen\ntunturimaata. \"Se on ruma maa\", Inarin ukko saattaa paneskella, \"se on\njoka paikasta yhtä rumaa... ei ole muuta kuin tuntureita... vaaratkin\nniin jyrkkiä, ettei pääse tuntureihinkaan... Kauniimpi paljon on\nInari\".\n\nReppänäkattoinen, koivunrisu-permantoinen turvekota oli tenolaisenkin\nentisaikaisia asumuksia, ja vieläkin joku alokas pyrkiessään\nhirsipirtin isännäksi viettää vaihtovuotensa pienessä turvegammissa,\njoka kyllä on jo saanut lämmityslaitoksen nurkkaansa sekä lasi-ikkunan\nseinään ynnä laudoista ladotun lattian. Pienenlainen on tenomiehen\npirttikin ja lapintalojen tapaan useinkin porstuaton. Suoraan\nulkoilmasta siihen vain työnnytään, pakkasen ja lumipyryn puhaltuessa\nkintereillä aina peräseinään asti. Vanhat pirtit ovat vain matalia\nlapintupia, joiden tuohilla tiivistetty, turvemättäillä peitetty\nvesikatto on samalla lämpöisenä kattona, ja ovinurkkaan on kasattu\nharmaa lapintakka. Mutta uusien pirttien mestarit -- tenolaiset\novat melkein järjestään omia rakennusmestareitaan -- ovat jo paljon\nsuurellisempia. Rakennus on nostettu entistä korkeammaksi, niin että\npirtin yläpuolelle on saatu lisähuone, useinkin makuusuojana käytetty\n_lohta_, mihin päätyikkuna antaa valoa. Ovinurkasta kiipaistaan lohtaan\npystyjä lautarappusia myöten, ja laudoista ladottu, yksinkertainen\nlohdanlattia on samalla pirtin välikattona. Vesikattona on edelleenkin\nlämpöisen pitävä tuohiturvekatto, joka kesäisin kukkii ja vihannoi\nkuin paras nurmikenttä, tehden koivikosta pilkoittavan pikku majan\noikein mieluisen näköiseksi. Lapin vanhasta takasta moni tenolainen on\njo luopunut ja tuonut Ruijasta pirttinsä peränurkkaan rautaisen uunin,\nmikä sukkelaan keittää ja paistaa ja antaa äkkiä kovan lämpöisen,\nmutta yhtä nopeasti sen lopettaakin. Talvella tammipakkasessakin on\nTenon ukon rautauuni-pirtissä illalla hiottava lämmin, niin että\nsaattaa ohuissakin vaatteissa oleskella, mutta aamulla jo peskeihinkin\nkääriytynyt lapinäijä tuntee pikku hytinää. Ankara lämmin on yön aikana\npainunut joskus pakkasasteiksi. Sillä vähäinen rautakamiina on pian\nhuokunut lämpöisensä, pirtin ohuet, hatarahkot seinät eivät jaksa\npitää pakkasta ulkona, ovi on hatara, ja ikkunoissa on useinkin vain\nyksinkertainen jäätynyt lasiruutu.\n\nUuden pirttirakennuksensa oven suojaksi tenomies on tavallisesti saanut\nlaudoista kyhätyn eteisen, ja pirtin perässä on vielä pieni kamari,\noikein tiiliuunilla lämmitettävä. Onpa joku rikas mies päässyt parin,\nkolmenkin kamarin, vieläpä maalitalon herraksi, niinkuin Hans Laiti\nKarnnjargassa ja Fredrik Holmberg Nuorgamissa.\n\nKentän laidassa joen äyräällä tahi rantavaaran alla ovat talon\nulkohuonerakennukset, aitat, navetta, sautsapuore, niinkuin talossa\nainakin. Sautsapuore on usein lyöty turpeista, joskus navettakin, ja\nvanhat hauskat nelijalkaiset lapinaitat, jotka vielä Inarin järvillä\nentisillään seisoa tönöttävät, ovat täällä asettuneet maahan tai\nainakin laskeutuneet matalammille jaloille.\n\nTenolaisen pihamaalla, vastapäätä pirtin ovea, pitää olla talon\npolttopuuvarasto. Lastukon, _muorrarändegis_, ääressä, toistensa\nnojalle pystyyn ladottuina, on iso röykkiö käkkyräisiä koivurankoja,\njalastukolla on kirves sekä hakkuupölkky, niin että tarvittaessa aina\nvoidaan pystypuista pilkkoa polttopuita. Tunturikoivuista talo sentään\nsaa lämmitys- ja keittopuunsa, mutta rakennuspetäjänsä tenomiehen pitää\nhakata ja lautata valtion metsästä, kaukaa Inarijoen varrelta. Omien\ntunturien alarinteiden muutamiin petäjänkäkkyröihin ei utsjokelaisen\nole lupa kirveellään koskea, vaan pahainenkin männynkärväs saa Utsjoen\nmatalissa koivumetsissä rehennellä sen kuin jaksaa. Ankara ilmanlaatu\nkyllä pitelee mäntyparkaa niin kovilla, ettei se paljoon kykene, eikä\nkoskaan täytä aikapetäjän mittaa.\n\nTeno on rantakansansa, paitsi viljava kalakaukalo, myös hyvä\nkulkukeino, ja vene, _vanas_, on rantalaisen paras kesäinen liikeneuvo.\nHarvoin tenolainen viitsii lähteä jalkaisin juoksemaan lyhyttäkään\nrantapalasta. Veneellään hän vain laskettelee keskijokea myötävirtaan,\npahimmissa koskissa sauvoimilla kulkua pidätellen, ja veneellä taas\nnousee vastavirtaan sauvoen pitkin rantapuolia. Köyhä tenolainen,\njoka ei talvella ole jaksanut hankkia kylliksi kesävaroja, saa joskus\nsadoin kilometrin jutaa virtaansa ylös ja alas, noutaakseen muutamaisen\nkalliin jauhosäkin Ala-Tenolta, Suoppanjargan Tapiolta, tahi ylhäältä\nKaarasjoen kauppiailta. Kesäkuivan aikana suuri Teno on kovin matala\nsekä lukemattomien virran ajamien hiekkasärkkien, fierramien,\npoikittelema, niin että kulkija saa alituisesti luovia rannalta\ntoiselle ja tuon tuostakin tarttua sauvoimeen veneen puuttuessa\nhiekkasärkkään. Mutta keväällä, kun pitkä talvi on viimeinkin voitettu\nja jäät suurella rytinällä siinä toukokuun lopulla ajettu alas [Tenon\njäidenlähtö tapahtui 1924 27.5; 1918 24.5; 1910 12.5; 1909 3.6;\n1908 29.5; 1905 8.5. Levojoen tunturituvan päiväkirjasta], Tenon\npohjasärkät eivät tunnu. Kun kaikki rantapurot täysin sylin kaatavat\nkevätvesiään, kuohahtaa tunturimaan virta joskus kolme, neljäkin\nsyltä yli määränsä, käyden toisinaan uhkaamaan rantavartioitaankin,\nhuuhtelemaan Uulas-Uulan seinänvierustoita sekä viruttelemaan\nUulas-Uulas-Uulan pirtin permantoa tahi ahdistelemaan Talvadaksen\ntaloja. Viimeisten villivetten matkassa, kun virta on vähän tyyntynyt,\nNorjan puolen lappalainen laskettelee ylpeästi suurella puulautallaan\nalas Tenon suulle, Taanaan, myymään alastomien kalliorantojen\nasukkaille kalliita poltto- ja rakennuspuita. Joskus on Suomen puolen\nukkokin ruijalaisen renkimiehenä samassa matkassa, ja veneellä miehet\nsitten ponnistelevat takaisin.\n\nVeneensä tenomies rakentaa virtansa mukaisen: pitkän ja kapean\nsukkulaisen, joka helposti ui sekä myötä- että vastavirtaan ja keveästi\npujahtelee kovissakin koskissa kivien lomitse. Tavallisen veneen\npituus on 7-8 metriä, leveys 80-90 cm, ja syvyyttä on vain 30-35 cm.\nKolmilaitaiseksi on vene rakennettu, Inarijoen rantapetäjistä on\nsahattu sen laudat, kaaret katkottu kotikoivuista, ja oman rannan\ntervalla sekä omilla poronkarvoilla tiivistetty sen saumat. Monet\nrantamiehet osaavatkin itse valmistaa veneensä, mutta parhaita\nvenemestareita on _Fredrik Högman_, Utsjoen Jomppalan seppä, joka\nennen on omassa pajassaan joskus nakutellut venenaulatkin. _Erkki\nKatekeetta_ Talvadaksessa myös veistää veneitä, samoin _Jousep\nLaiti_ Veätshagnjargassa, onpa Tortti-Jousepkin, Laiteja hänkin,\nentisen torttimestarin poika Parssista, yrittänyt laatia alusta.\nAinakin muuan parisylinen purtilo, jota saattaisi kanniskella\nselässään tunturijärvestä toiseen, on Parssin vanhallapojalla ollut\ntekeillä jo kolmattakymmentä vuotta, keskeneräisenä vieläkin sekä\nharmaana ja aidastuneena. Mutta oikein vanhaan aikaan oli jossakin\nUtsjoen suupuolessa tehty veneitä neulomalla. Puunjuurista oli vain\nvärttinällä, _snaldulla_, punottu säiettä, jolla veneen laidat oli\nvetäisty kokoon.\n\nMoni tenolainen oppi tunturimiesten tavoin jo aikoinaan\nporomieheksikin. Tunturilaisilta jokimies sai poroja sekä\nporonhoitotaidon, hankkien siten hyvän lisän pieneen omaisuuteensa\nja keittokattilaansa. Usea kalanpyytäjä onnistui pyytämään rikkaan\nporoäijän tyttären emännäkseen, vieläpä tyttären turvissa ison\njoukon äijän eloakin hyväksi aluksi omalle karjalleen, jota sitten\nomin neuvoinsa rupesi hoitamaan ja kartuttamaan. Poroja omistavat\ntenolaiset ovatkin aina olleet koko rantakansan rikkaammuksia, niinkuin\nNiittyvuopion veljeksetkin Kangasniemen kentällä ja Kaarasjoen suulla\nsekä Rasmuksen ukko Talvadaksessa.\n\nToimeen tuleva tenomies ajaa rukatti komeasti porolla. Eikä entiseen\naikaan koko Tenon valtakunnassa ollut ainoatakaan hevosta. Vasta\nviitisenkymmentä vuotta takaperin Nuorgamin porvari Holmberg,\nMikku-Biggan poika, toi Kittilän Välimaasta ensimmäisen hevosen,\nyhdeksäkorttelisen punaruunan koko seudun kummaksi, ja Puolinakin\nporvari Skanke hankki toisen. Mutta useat ukot, joilla ei ollut poroja\neikä hevosta, ajella julkistivat vain _sonnilla_ -- ja monet miehet\najavat vieläkin. Litteät länget luokkeineen painettiin niskan kautta\nsonnin kaulaan ja ajohihnapari -- tai vain yksi hihna -- pujotettiin\nkuvetta pitkin aisainpäiden ylitse pankaan sonnin leuan alle, ja siitä\nohjattiin. Aikuinen navettajuto oli aika väkevä: saattoi hyvinkin\nkiskoa parin, kolmen hevosen kuorman, eikä ajomiehen tarvinnut\nmuuta kuin astella sivulla ja risulla rapsutella hännänjuurta.\nKirkkoherra Gummeruskin istui ajopukilla ohjaillen sarvipäätä rouvan\nkenottaessa perässä. Edelläveisaajakin, Veätshagnjargan Jousep\nLukkari, ajeli pullilla, ja joskus kirkonmiehet saattoivat väkäisillä\njudoillaan peräkkäin mennä junnata Isonvuonon markkinoille. Kaukaisen\nPuolmakjäyrin Aikion muorikin istui ja ajeli navettaäijällä aina\nTaanassa ja Uuniemessä asti. Samoin myöskin monet Norjan Puolinakin\nukot käyttivät sonnia vetojuhtanaan, ja Inarissa ainakin Tepsellin äijä\najeli pullilla. Mutta kun Jakolan Sammu sonnillaan juti Reisivuonoon,\nniin Gunnarin Tuomas vei vetäjän vanhoista veloista, ja Sammu sai\npalata takaisin kasvattamaan uutta sonnia.\n\nRuijanrannan markkinoille Utsjoki ajoikin monet kerrat talvessa sekä\npororaidoilla että sonnipeleissä. Tenomiehet laskettelivat poroillaan\nyli tunturien Kaarasjoen kautta _Porsangeriin_ Lemminvuonoon tahi vielä\netemmäksi _Alattioon_ ja Bossekoppaan, tahi suuntasivat kulkunsa pitkin\nTenoa jokisuulle Taanaan. Mutta kaikkein ahkerimmin ja suurimmalla\nkansanpaljoudella ajettiin _Stuorravuodnaan_, Isoon vuonoon. Siellä\nVarenginvuonon perässä, eteläisen lahden pohjukassa, pidettiin\nentisaikaan joulun edellä suuret Jäämeren maiden markkinat, joille\nkokoontui lapinkansaa, paitsi Ruijan rannoilta, Utsjokea, Inaria,\nKaarasjokea, Koutokeinoa, Enontekiötä, Kaaressuvantoa, Muoniota,\nKittilää ja Sodankylää myöten. Tunturikansa tuli pororaidoissa, rikkaat\nRuijan kauppasaksat saapuivat hevosilla helkytellen, ja tenomiehet\najoivat sekä porolla että sonnilla, niin että väliin sonnimiehiäkin\noli koko raito. Navettajutoineen saattoi siinä hääriä Rovasuvannon\nPiennas-äijä sekä Kuoppanivan ukko ja Piessjoen Hansi-Uula ynnä\nÄimäjoen Piettar Helander, käppelehtipä joukossa vielä Uulas-Uula,\njoka kerran oli rinnustellut länsmannin kanssa, jopa pitkä\nPiittus-Pierakin, joka kerran oli tapellut itse kirkkoherran kanssa.\nMutta jos Tenojoki oli jääkaljamalla, sonnimiehet nousivat Utsjoen\ntai Veätshagjoen suusta tunturiin ja jutivat suoraan Puolmakjäyrille\nsekä alas Puolmakkiin, josta keinoteltiin vähän matkaa jokivartta,\nkunnes taas oiustettiin tunturimaita Varenginvuonolle. Joen ylitse\nyritettäessä täytyi kirvestää jäähän koloja sekä syytää tuhkaa\ntielle, etteivät kengättömät juhdat olisi keikahtaneet pitkälleen.\nMutta umpisella taipaleella sonniäijät puskivat paremmin kuin hyvät\nhevosetkaan. Äimäjoeltakin lähdettäessä sonnit painuivat edellä\ntekemään reikää hevosmiehille. Ja hyvällä tiellä sonnit taas\nnulkkasivat kuin hevosetkin, mutta hiostuessaan ne helposti rapasivat\nkoko keinon mustaksi.\n\nPorontaljoja, kallo- ja koipinahkoja, suonia, lihoja sekä juustoja,\nverivatsoja ja maitotshalmaksia, peskejä, lapinkenkiä, eläviä\nporojakin, sivakoita, ajo- ja raitoahkioita, vasikannahkoja,\nmetsänelukkain turkiksia, riekkoja ja jäniksiä, kenkäheiniä ja\nlattialuutiakin oli markkinamiehillä myytävänä. Ruijan kauppamiehillä\ntaas oli omat tavaransa: Norjan ja Venäjän jauhot, ryynit ja suolat,\ntupakat, kahvit ja traanit, lisäksi monenlaisia merikaloja ladottuina\nseinävieret täyteen niinkuin halot pinoon, vielä valtavat kasat kuivia\nkalanpääkiestoja. Näihin merimaan tavaroihin vaihtuivat tunturimaan\ntuotteet, sillä näitä kaikkia kalanpyytäjä ja poromies tarvitsi\nkotoisen ruokahoitonsa täytteeksi. Tarvitsi kylmien maiden mies\nvielä kovat annokset viinaakin, joka pahassa pakkasessa piti miehen\nlämpöisenä, antaen vielä hyvän mielen ja erinomaisen joikausluonnon.\nJo markkinasiljolla tunturi- ja jokikansa eli hyvässä nousussa ajellen\nporoilla ja sonneilla edestakaisin iloisesti joikaillen. Itse pitäjän\npääpaimenkin saattoi täällä karistaa pois papillisuutensa ja todistaa:\n\"Utsjoella mie olen kirkkoherra, mutta täällä niinkuin muutkin\nihmiset\". Ja niin sitten olikin.\n\nHyvällä tuulella ja mieluista lämmintä tuntien markkinakansa lähti\najelemaan kotikenttiä kohden. Jo monen neljänneksen päästä kuului\npitkin Tenoa porokellojen pouke ja iloisten äijien juorotus:\n\n    \"... joi joi joi joo,\n    joi joi joi joi joo...\"\n\nJa kun matkue saapui lähemmäksi, erottui jo tenomiehen joikaileminen:\n\n    \"Pieras-Piera-aa jo go,\n    lollol lollo,\n    Pieras-Piera-aa jo go,\n    lollol lollo\".\n\nTahi kuului Koutokeinon \"veriveitsien\" mainelaulu:\n\n    \"Naa, Koutokeino,\n    niin niin niin niin,\n    vuoi, te veriveitset,\n    niin niin niin niin\".\n\nSitten kuului joen keinolla joku juorottavan:\n\n    \"Länsmanni nyt Hiegga,\n    nu nu nu goo,\n    saaminieidain go,\n    lu lu lu goo,\n    kultakoppana on,\n    nu nu nu goo\".\n\nKirkkaana kuutamoiltana oli Tenon rantakansasta hyvin hauskaa seisoa\nkorkealla töyräällään katsomassa, kun markkinakansan pitkät raidot\nalhaalla joenuomaa myöten jutivat ohitse. Sen mukana yksinäiselle\nlapinmiehelle tuli kuin tuulahdus tuonnempaa iloisesta maailman\nmenosta. Hyvin kauniisti helkyttelivät monilukuiset kulkuset ja\ntiuvut, jääkin toisinaan pitkään ulvahteli joukkoon, porojen sorkat\nnaksuivat ja sarvet keikkuivat, ja lumiset rannat sekä valkeat tunturit\nkajahtelivat, kun jutava lappi komeasti joikaili:\n\n    \"Oulas-Oula go,\n    lei lei lei lee,\n    lei jo niinkuin heinäkäärö go,\n    lei lei lei lee,\n    ja go takka go oli selässä,\n    niinkuin heinäkäärö go,\n    lei lei lei lee\".\n\nKauan Tenon rantakansa seisoi ja kuunteli, ja mieli paloi samaan\njoukkoon. Vasta sitten katsoja siirtyi pikku pirttiinsä, kun raito oli\nkadonnut niemen taakse ja kuului enää vain kaukainen:\n\n    \"... lei lei lei lee\".\n\n\n\n\nTenomies Kalamiehenä\n\n\nKala on vetänyt lappalaisen Tenolle, kala vieläkin häntä parhaasta\npäästä elättää ja kaikkein parhaiten _luossa_, lohi. Lohta onkin\nTenossa ollut kautta maailman aikojen. Tenon puhtaat tuntunvirrat\novat aina olleet lohen mielivesiä. Jäämeren kirkkaassa suolavedessä\nlohi helposti tuntee Tenon tumman, raittiista tuntureista eikä\nmistään turmiollisista jängistä tulevan saivoveden ja lähtee sitä\nnoudattamaan. Koko kesän lohi jutaa Jäämerestä ylös joen latvoja\nkohden, nousten Inarijokea aina Angelin yläpuolelle sekä Kaarasjokea\nainakin Jiesjoen yhtymille. Keväällä jo heti tulvan aikana, joskus\ntoukokuun loppupäivistä alkaen, lohi on matkalla kesävesilleen, ja\nsitten pitkin suvea, kun vesi vähänkään nousee, Tenon taivaltaja myös\nnousee, levähdellen vain nivojen ja koskien kivikoloissa. Yhä ja yhä\nvain suolaisen veden vaeltajain pitää jutaa makeisiin maavesiin aina\nelokuuhun asti, kaikkein ahkerimmin kesä- ja heinäkuun vaiheilla.\nMutta sitten taas syksyllä alkaa kesämajoilta muutto kovasuolaisille\ntalvivesille Jäämereen. Lokakuulla lohet jo laskettelevat alas\nmyötävirtaa, yöllä ollen kutupuuhissa, päivällä menossa. Muutamat kalat\nkyllä ovat niin hitaita toimissaan ja niin hyvästyneet kesäoloihinsa,\netteivät ennätä muiden muuttomiesten mukaan, vaan jäävät Tenoon koko\ntalveksi ja vasta keväällä rupeavat luikumaan alas, ollen kumminkin\nsitten taas jo kesän mittaan toisten matkassa yrittelemässä ylöspäin.\nSellaiset aikaansa seuraamattomat talvikot, _vuorrut_, ovat pyydykseen\njoutuessaan hyvin laihoja ja huonoja, eikä niistä pyytäjä paljon\nkostu. Jotkut lohet taas ovat niin päättömiä, että syksyllä, kun Tenon\nkesävieraat oikeassa järjestyksessä ovat alamatkallaan, täysissä\ntosissaan nousta hoseltavat ylöspäin. Tällaiset syksynnousijat,\n_tsuentsät_, ovatkin vain mahoja kummittelijoita, joista ei kenellekään\nole suurta lukua, vaikka tsuentsä onkin hyvin lihava ja rasvainen kala.\n\nMutta Tenon oikea kesälohi on kumminkin kaikkein paras kala. Se on niin\nmakeaa ja rasvaista, että se hyvin pitää miehen kylläisenä ja sulana\npakkasellakin. Eikä missään ole, koko Teno sen kyllä tietää, parempaa\nlohta. Taanankin kauppamies, Niilas Hansen, joka tunnetaan koko\nNorjassa ja joka tuntee koko Norjan, on sanonut, että Taanan luossa on\nparasta koko maailmassa, vaikka Norjassa on paljon jokia ja maailmassa\non paljon lohia. Vain inarilainen pitää omaa järvikalaansa parempana,\nsillä se ei janota, vaikka sitä söisi paljonkin. Mutta jos Inarin ukko\npistää palasenkin Dädnun luossaa, rupeaa häntä heti janottamaan.\n\nTenolaista ei kyllä luossansa liikoja janota, vaan hän pyytää\nja syö sitä niin paljon kuin saa. Keväällä, heti kun jäät ovat\npaenneet ja sameat villivedet vielä ovat vallassaan, rantalainen\nkäy ajoverkoillaan, _kulkutusverkoillaan_, vetämään tuoretta kalaa\ntalvipaastonsa päättimiksi. Kaksi venemiestä on silloin toimessa.\nHe laskevat virtaan, puoliväylään, etemmäksikin ulottuvan verkon,\njonka ulkopäätä ohjailee vedessä kelluva ristilauta ja rantapuolta\nhoitelee veneen perämies, toisen miehen airoilla ohjaillessa\nvenettä. Teno työntää verkkoa alaspäin, samoin kuin venettäkin, jota\nsoutaja pysyttelee lähellä rantaa. Lasketaan, lasketaan... sitten\npysähdytään ja annetaan verkon väyläpään painua rantaan sekä korjataan\nkalat, joiden varhainen kevätretki on päättynyt kulkuttajamiesten\nkavalaan liikkuvaan surman aitaan. Sekä suvantoja että nivoja ja\nkoskia tenolainen ajaa verkoillaan, leveitä suvantoja laskee väliin\nparikymmensyliselläkin aidalla, mutta kapeita koskia ja könkäitä hän\nkalkuttaa vain seitsemä-, kahdeksasylisellä verkolla.\n\nHyvin tuotti kulkuttaminen entiselle tenolaiselle kevätlohta. Mutta\nvielä paremmin Jumala antoi kalansa eksyä tenomiehen ajoverkkoon, jopa\nsoi hänelle vedenviljaa koko kesänkin, jos kalakansa kevätpyynnin\nalkaessa kävi Maddajäyrin kirkossa Jumalaa palvelemassa. Siihen\noli helluntain kirkkopyhä varsin sopiva, ja seurakunnan papitkin\nsiitä muistuttivat. Johan Michael Stenbäck ilmoitti kansalleen\n5. toukokuuta 1833: \"Tästedes tuleva kokous pidetään Helluntaina,\njoka sisälle lankee kolmen viikon perästä tästä päivästä ja odotan\nminä teitä silloin yksimielisesti tänne Herran huoneeseen. Kuitenkin\ntoivon minä teidän tulevan jos Jumala meille siksi antaa venet-kelin.\nSilloin alkaa teidän kalastamisenne-aika ja pitäisi teidän sentähden\nhalullisesti tulla Jumalan Templin -- Häneldä onnia ja apua anomaan\".\n\nMutta sitten, kun kevättulva on laskeutunut, pitkä Teno panee\npystyyn _lohipatonsa_. Patoja ilmestyy virtaan sadoittain, avarasta\nsuupuolesta aina ahtaille latvavesille asti. Niitä on rakennettu\nniva- ja koskipaikkoihin sekä suvantoihin pitkin rantoja, aina vähän\npäästä, joskus miltei aivan peräkkäinkin, milloin Suomen, milloin\nNorjan puolelle. Ne on työnnetty rannasta aina puoliväylään, joskus\nkauemmaskin, niin että nousijalohi saa mitä taitavimmin sukkuloida\nja keinotella päästäkseen mieluisille ylimaiden vesille. On oikein\nihmeellistä, että ainoatakaan vaeltajaa ennättää kaukaisen Angelin\nrannoille tahi Jiesjoen vesille. Mutta Jumala, joka pitää huolen\nlappalaisistaan, pitää myös huolen kaloistaankin. Hän sallii tämän\nkalan joutua lappalaisen ravinnoksi, mutta tuon hän ohjaa kaikkein\nvaaranpaikkain ohitse niin, ettei sitä ihminen voi estää. On monesti\nnähty, että patoon joutunut lohi äkkiä ponnahtaa aidan ylitse ja\nui eteenpäin. Entiseen aikaan vesien vaeltaja oli vielä enemmän\ntarvinnut jumalansa ohjausta, sillä vanhat lappalaiset olivat vetäneet\nlohipatonsa yli koko väylän, niin ettei kalalle jäänyt vapaata\ntietä ensinkään. Sellainen poikkipato, _rastä-puoddu_, oli ollut\nm.m. Outakoskella vanhan rukoushuoneen seuduilla, Njuärbinjargassa\nJäggelvedjen luona, ja siinä olivat yhteisesti saalistaneet sekä\nSuomen että Norjan miehet. Olipa patoon ollut osaa Utsjoen papillakin,\nvaikka hänellä oli oma poikkipatonsa kirkon alapuolella, Utsjoen\nMaddakoskessa. Mutta entisen papin jälkeläisellä, Högmanilla, oli\npoikkipato Jomppalan alapuolella Patonivassa.\n\nTenon kalamiehillä on kullakin oma vanhastaan katsottu, \"joka talolle\nnimitetty\" pyytöpaikkansa, johon saa rakentaa patonsa. Niinpä Angelin\nVuollin talolla on pato kylän yläpuolella, Hukkasaaren rannassa, ja\nsiitä alaskäsin järämän alla, Reikäkiven niskassa, on Lanton patosija,\nRanttilan ukolla on pato kotikoskessaan, Niittyvuopion Uulas-Uulan\nHansilla jonkin matkan yläpuolella asuinkenttäänsä. Samoin muutkin\npadot ovat tavallisesti isäntänsä lähimailla.\n\nHyvin yksinkertaisen ja alkuperäisen padon lapinukko pystyttää,\nsamanlaisen kuin isätkin ovat laittaneet, ties kuinka monessa polvessa.\nPalomestari istuttaa vain kolmijalkaisia, kivillä kuormitettuja\nkoivunrunkohaarukoita, _renkkuk_, virtaan -- tahi tyynempään veteen\nainoastaan yksinäisiä patsaita -- vähän matkan päähän toisistaan,\njoko suoraan väylälle käsin tahi hiukan vastavirtaan kaartaen.\nRenkkujen ja patsaiden varaan patomies rakentaa pystyrisuista tiheän\naidan, ja aidan selälliseen päähän pitkälleen ladotuista risuista,\nkoivunoksista ja lehtisistä latvuksista myötävirtaan juoksevan pitkän\njohteen, _shuolluh_, tekaiseepa joskus koko padonkin päällekkäin\nlyödyistä risuista. Aukottomaan risuaitaansa kohenpyytäjä virittää\ntoistakymmentä syltä pitkän, mutkalle lasketun _joddu-verkon_, toisiin\nparikin verkkoa, joiden nieluun asettaa vielä lisäjohteet niin, että\nlohi risukon takaisin käännyttämänä sukeltuu verkonmutkaan, jonka\nperä- ja alapaulat on vetäisty yhteen, samoin kuin yläpaulatkin, niin\nettä on saatu säkintapainen povi. Tällaista aukotonta verkkopatoa\nlappalainen sanoo _joddu-puodduksi_. Mutta koskipaikkoihin tenolainen,\nvarsinkin Inarijoen asukas, istuttaa _märti-puoddun_, mertapadon, joka\non samanlainen kuin verkkopatokin, mutta patoaidassa on aukko, johon\nvoidaan sovittaa vastavirtaan potkettu pitkä rysä, märti.\n\nPato pyytää kalaa yöt, päivät, ja lappalainen käy sen padolta\npyytämässä. Uulas-Uulan Hanskin sauvoilee pyytöaikana joka yöksi\npatorannalleen turvekotaan vartioimaan, käyden yölläkin kokemassa.\nSillä Hans on huomannut, että lohi liikkuu ja menee pyydykseen\nparhaiten kuuden ja kymmenen välillä illalla sekä taas aamulla\nneljästä kahdeksaan. Ja kala pitää heti ottaa pois pyydyksestä, jotta\ntoinenkin pelkäämättä menisi. Sieltä nouseekin väliin kovalla tohinalla\noikein aikamiehinen, yli leiviskäinen _stuorra-luossa_, suurlohi,\nkoukkuleukainen _guatjim_ tai naaras _duövvi_, väliin vähäisempi,\nleiviskäinen johtuu-luossa tahi puolileiviskäinen _luossa-juölgi_,\nlohijalka, jopa joskus vain pikkuinen, muutamakilonen _diddi_. Hyviä\nkyllä kaikki ja mieluista vedenviljaa. Entisaikainenkin lappalainen\nkyllä ymmärsi suuren saaliinsa arvon ja otti pyytönsä kiitoksella\nvastaan. Ainakin Jäyribainjargan pyytömies rukoili hyvää kalaonnea\nja taas kantoi kiitosuhrinsa jokirannan komealle seitakivelle. Mutta\nUulas-Uulan Hans, Niittyvuopio, astelee sellaisten kivien ohitse antaen\ntunnustuksen vain taivaan Herralle. Hans saakin lohta paremmin kuin\nmoni muu. Kaikki näet eivät saa, vaikka pyytävätkin, jotkut eivät\nsaa juuri koskaan, vaikka heillä on aivan samanlaiset pyytöneuvot\nkuin muillakin. Mutta toiset taas saavat kalaa, vieläpä jotkut,\n\"ihet ainuat\", ovat sellaisia onnenihmisiä, että saavat aina. Sillä\nJumala antaa muutamille, mutta ei kaikille, eikä oikein köyhille ja\nsaamattomille Jumala anna muutakaan kalaa, mitäpä kun lohta. Ja \"tämä\nkyllä lienee sanottu Bibalissakin, johon on kaikki asiat kirjoitettu\".\n\nOnhan Bibalissa kyllä kirjoitettu kaloista ja kaikenlaisista\nvesieläimistä, mutta lieneekö puhuttu suuresta merikäärmeestä, joka\nkerran Tenon lohimiehiä piti suuressa pelossa ja vapistuksessa. Oli\nhyvin uskallettua liikkua Tenolla, varsinkin öisin, sillä juuri\nsilloin, iltakahdeksasta aamukuuteen, meripeto oli menossa, vönkien\nparikymmensylisenä hirviönä, milloin ylöspäin, milloin alaskäsin,\nväliin poikkivesinkin, heitellen koukkua niin, että päivä katseli\nalatse. Sen kyllä monet lapinukot näkivät, parhaiten ne rohkeat äijät,\njotka kerran myöhäisenä pyhäiltana seisoivat Kuahpiljoen luona hyvin\nkorkealla töyräällä, oikein uhalla huutaen ja meluten ja taajoen, vielä\nvasiten ollen puettuina valkoisiin parseeleihin. Sillä ukot olivat\nkuulleet, että merikäärme aina yrittää valkoisen olion kimppuun. Mutta\npeto ei sittenkään tullut kovin lähelle. Eikä se koskaan erehtynyt\ntenolaisen lohipatoon, ei sitä tavannut Puolmakin länsmannikaan,\nvaikka pyssyineen etsiskeli, eikä se liioin puuttunut monilukuisten\nlohimiesten ongenkoukkuihin. Ja viimein se omia aikojaan katosi. Jotkut\nviisastelijat, jotka eivät edes olleet otusta nähneetkään, koettivat\nkyllä uskotella, että Tenon merikäärme oli vain karkuun päässyt\nstuorra-luossa, joka uitti perässään lohimiehen pitkää ongensiimaa.\n\nMerikäärme ei -- ainakaan tiettävästi -- vahingoittanut tenolaisten\nlohipatoja. Mutta kateelliset naapurit kyllä joskus saattoivat tehdä\nsitäkin. Ainakin Andaras Helanderin, saman ukon, joka ensimmäisenä\nasettui Paaduksen alapuolelle, Kuadnil-joen suuhun, lohipatoa pitkät\najat pahoittiin niin kovasti, ettei se antanut mitään. Mutta sitten\nAndaras kerran unissaan näki Piittus-äijän istuvan kahdareisin padolla\nja heti juoksi ja ampua pamautti niin, että Piittus putosi Tenoon. Kun\nAndaras vielä katajoilla pieksi ja piiskasi sekä patoa että äijää,\nniin pato kyllä rupesi ottamaan ja antamaan kalaa niinkuin ennenkin.\nMutta kun Oulas-Hans sattui rakentamaan patonsa \"hiukan\" kauemmas\nkeskiväylää, ja sai hyvästi luossaa, niin jo kateelliset kylänmiehet\nkantelivat tämän länsmanille, joka tuli ja puratti padon. Siitä\nkylänmiehet olivat mielissään, mutta Hansin pieni Birit-eukko itkeä\ntuherteli, pyyhki silmiään ja päivitteli: \"Eikö nyt jumalanmiehet\nSuomesta tulisi ja auttaisi, että Kansikin saisi muutampia diddejä\".\n\nMutta kun padot ovat oikeassa järjestyksessä rakennetut, saavat ne\npyytää kalaa koko kesäkauden, diddiä ja stuorra-luossaa tarvitsematta\nkutsua jumalanmiestä avuksi. Vasta syyskuulla pitää padot purkaa pois,\nvetää risut, vaajat, renkut ja kivet rannalle vartomaan seuraavaa suvea.\n\nKesäkuun lopulla ja heinäkuulla, kun kevättulva on kokonaan loppunut,\nalkaa lohen pyytäminen _onkimalla_. Silloin koko jokivarren mieskansa\non ahkerasti \"Tenolla\" -- tenolainen sanoo jokeaan lyhyesti vain\nTenoksi, Dädnuksi (= väylä, virta), ja joella olemista \"tenolla\"\nolemiseksi; Inarijoella olijakin on \"tenolla\", sillä \"vaikka joen\nnimi onkin Inarijoki, niin se kuitenkin on dädnu, ja iso Patsjoki on\nPatsvei-dädnu\". Yökausin ja päivälläkin aamuhetkin ynnä iltapuolisin\nTenon mies soutelee nivojen ja koskien vaiheilla sekä suvannoilla,\nmissä nousulohi matkallaan levähtelee, soutelee, soutelee kuin tunnon\nvaivoissa tuntikausia äänetönnä sinne, tänne uistaen onkeaan. Vuoroin\non soutaja lohen kuljettamana, vuoroin hän taas kuljettaa lohta, kunnes\nhetki on täytetty, stuorra-luossakin vaipuu ja joutuu veneen viereen,\nniin että terävä kalakoukku vain heilahtaa ilmassa, iskee kyntensä\nkalan selkään ja kiskaltaa sen veneeseen.\n\nToiset lohimiehet liikkuvat vain kotivirrallaan, mutta toiset sekä\nylempää että alempaa keräytyvät hyvien pyyntipaikkojen lähelle\ntaloihin oikein viikkokausiksi asennoimaan ja \"tappamaan\" lohta.\nLukkarpaikankin pojat laskevat Levojoelle, Pihtiojalainen Jalveen,\nÄimejoen Helanderit nousevat Aslak Helanderin kesäpaikkaan, ja\nRovakentän Helander, \"Ulkomaan Iivari\", sauvoo Gaavan taloon. Päivänsä\npyytömiehet nukkuvat talon aitassa tai ladossa, yönsä kellivät Tenolla.\nMutta yhdeksättäkymmentään nouseva Uulas-Uula Niittyvuopio laskee\njo juhannukselta Ylä-Jalven Yläkönkään niskalle, pystyttää rannalle\nhurstisen laavun, rötistää koskenlaitaan pari-, kolmisylisen risupadon,\nvirittää siihen verkon ja sitten pyytää lohta ongellakin. Saaliinsa\nukko suolaa astioihin puun juurelle maakuoppaan, paistaa kalansa ja\nkeittää kahvinsa rannalla kivenkolossa ja joutoaikansa nukkuu laavussa\nroukojen alla. Syksyyn asti Uula-äijä tuhertaa kalarannallaan, pimeinä\nöinä vain nukkuu kuin kontio pesässään. Kalaa pyytäjä saa, väliin\nkolmatta leiviskää painavia stuorra-luossiakin, vaikka joskus sattuu\nkäymään niinkin, että äijärukka luossan kanssa kamppailussaan horjahtaa\nTenoon. Mutta \"Jumala on varjellut\" vanhaa pyytömiestä, niin ettei Teno\nole vielä häntä ottanut.\n\nJokaisella lohensoutajalla on pieni lukollinen kiisa, jossa hän\nsäilyttää kalleutensa: monilukuiset Oulusta, Helsingistä, Oslostakin\nasti tilatut, rahoja maksaneet lohionkensa. Mutta on joukossa omienkin\nseppien tekemiä neuvoja, pyrstöuistimia ja lusikkapäitä. Uula Laitikin\nKarnnjargassa laittelee kuparisia ja messinkisiä pyytöneuvoja\nmuillekin, samoin Lukkarin miehet Veätshagnjargassa ovat seppiä\nrakentamaan monenlaisia uistimia. Englantilaisilta lohimiehiltä Tenon\nmies on oppinut onkitaitonsa, ja onkilajeista sekä lohiuistimista\nhän juttelee kuin paras pyytömies, osaten niitä aina asian mukaan\nkäytölläkin. Ja saa kalaa myös. Keskenkasvuisetkin Guttormin lohipojat\nsaattavat pika pikaa palata takaisin iltapyynnistään tuohatuksissaan\nkantaen parileiviskäistäkin suurlohta. Ja samaa vauhtia pojat rientävät\nuudestaan Tenolle. Juokseepa veljesten perässä nuorinkin vesa, joka\nei kyllä vielä kykene lohta tappamaan, mutta on mukana oppipoikana ja\nharreja onkien harjoittelemassa. Toisinaan kyllä pyytäjiltä pääsee\nhyväkin saalis karkuun, juuri kun on veneeseen nousemassa, viepä joskus\nmuassaan hyvän ja kalliin ongenkin. Mutta uusi koukku on kiisassa\nvarana ja entistä kiihkeämmin heitetään se veteen.\n\nMutta kun syksyn hämärät yöt saapuvat, tenomiehet lähtevät taas\nkäyttämään ajoverkkojaan, jopa oikein koko joukolla. Suomen ja Norjan\npuolen lappalaiset yhtyvät samaan kulkutukseen, jamaavat verkkonsa\nyhteen yli joen, hoidellen sitten pyydystään veneestä käsin kummastakin\nrantapuolesta sekä keskijoelta. Hyville kulkutuspaikoille, Piltamoon,\nAlakönkäälle, Sirman seuduille, keräytyy toisinaan useita venekuntia.\nSilloin ruvetaan sovinnossa vuorotellen ajamaan verkkoineen alas,\nkulkutetaan koko yö ja työnnetään kalat yhteiseen kasaan. Aamulla\nsitten jaetaan saalis yhtä moneen osaan kuin veneitä miehineen on\npyynnissä, ja määrätään arvalla, kuka minkin osan saa. Pyyntimiehet\nvalitsevat rannalta kukin oman merkkikivensä yhteiseen kasaan, josta\nsyrjässä ollut mies asettelee ne kalaosien viereen, siten merkiten\nkullekin omansa. Mutta sattuupa jaettaessa osa joutumaan juuri omalle\nkohdalle, on se huono merkki. Tyytymätönnä kalamies päivittelee: \"Emme\ntaida enää saada kalaa, kun noin sattui juuri nokan alle\".\n\nMutta kun syksyn yöt oikein pimenevät, tenonukot kummaltakin rannalta\nlähtevät yhteiselle _goldemille_. Silloin jamataan raskaiksi kivitetyt\nverkot poikki joen, takapaaluja vasten, ja sitten kaukaa yläpuolelta\nlähdetään toisella poikkiverkolla miehissä ja veneissä ajamaan\nalaskäsin samalla tavalla kuin kulkuttaessakin. Ajetaan alla olevaan\npatoverkkoon asti ja kierretään ajoverkolla sen viereen karsina, josta\nsitten nuotalla kaivetaan esiin kaikki kalat. Tämä pimeän syysyön\nsalakähmäinen kalansaalistus oli varsinkin vanhojen tenomiesten\nmieluisimpia ja tuottavimpia pyyntejä. Monissa sileäpohjaisissa\nsuvannoissa ajoverkko liikkui ennen varsin ahkerasti. Vahdit vain\nolivat kahden puolen vartioimassa, ettei kukaan syrjäinen päässyt\nukkoja yllättämään. Inari- ja Kaarasjoen yhtymiltä entiset äijät\nvetivät verkkoaan penikulman matkan aina Biesnjargaan asti, samoin\ntaas Ailigasnjargasta lasketeltiin verkkojen kanssa alaskäsin Andaras\nLukkarin kesäpaikan seuduille. Vanhoja hyviä goldim-paikkoja oli\nmyöskin pitkä Kesäsuvanto Pihtijoen alapuolella ja Suoppasuvanto\nLevojoen luona sekä Gortshamin ja Äimejoen välinen suvanto.\n\nPaljon kesän mittaan Tenon lohta nostetaan, mutta se ei silti, joskin\nentisestä yltäkylläisyydestään on kovin vähentynytkin, lopu, \"vaikka\nihmiskunta sitä tappaa koko kesän, muutamat alhaalla niin, että oikein\nrikastuvat\". Vähän kyllä Tenon mies saattaa myydä hyvää lohtansa,\nsillä kaikilla on kalaa kylliksi, Ruijan rannoilla liiatenkin.\nEntisaikaan sentään vietiin Outakoskelta asti lohta Tenonsuun\njuhantiusmarkkinoille, ja nytkin monet Ala-Tenon porvarit toimivat\nlohen ostajina. Hans Laitillekin jo saa kaupata kalansa, samoin Sirman\nHansille sekä Vanasgiedden Klemetille, ja sitten pitkin jokivartta on\nrahaporvareita: Alleknjargan Jounas-Niilan Aslakka, Horinan Niilas,\nSuoppanjargan ja Seidan Tapiot, vieläpä Maskjoen Andaras Pihtikin tekee\nlohikauppoja ja Olli Koskamokin ostaa ainakin omiksi tarpeikseen.\nPyydettäessä vikaantuneet lohetkin saa kyllä menemään kauppiaille\ntäydestä kalasta, kun vain taitavasti paikkaa vertyneen kohdan\nterveellä lohenkappaleella. Mutta Yli-Tenon miehet eivät enää paljon\nkulje kalatarjoilulla, vaan enimmäkseen itse syövät saantinsa. Suolaan\nlohimies painaa kalansa sekä osan saaliistaan kuivaa -- entisaikaan\nlohen pääpuoli syötiin tai suolattiin, mutta pyrstöpuoli kuivattiin.\nAinakin 50-60 kg taloa kohden suolataan lohta talvivaroiksi, mutta\nmonet ahkerat ja taitavat pyytömiehet saavat kesäkautena Tenon\nkomeata kalaa kolme, neljä, jopa viisikinsataa kiloa. Lihavaa\npunaista lohtansa, toisinaan kovin kesäytynyttä, Tenon asukas syö koko\ntalvensa. Mutta kevättalvella oma kala jo rupeaa puuttumaan, ja sen\ntilalle nousee Ruijasta tuotu merikala, turska ja saita. Mutta koko\nkesänsä tenolainen syö vain lohta ja muuta hyvää kalaa.\n\nTätä muuta hyvää kalaa, erinomaista harria, samoin kuin kolmattakin\nmielikalaa, siikaa, pyydetään verkoilla ja nuotalla pitkin kesää.\nVerkot, niin tavalliset kuin patoverkotkin, saavat kyllä pyytää yötä\npäivää, vaikka pyhisinkin, ja nuottaa vedetään aina silloin tällöin,\nmilloin arvellaan kalaa lähtevän. Nousee joesta harria ja siikaa, jopa\nsyksyllä taimentakin, joka Jäämerestä on lähtenyt Tenoon vierailemaan.\nJoskus tapaturmasta tulee pyydykseen haukikin, ja tämä on ainakin\nhuonoksi kalaonneksi, ellei suorastaan pahemmaksi onnettomuudeksi.\nGuttorm-ukkokin kerran sai hauen, eikä heittänyt sitä takaisin Tenoon.\nEi kyllä ukko enää muista, sattuiko sinä vuonna mitään onnettomuutta,\nmutta kova tauti on äijää sen jälkeen jäytänyt. Paras on siis olla\nhaukea ottamatta, vaikka Teno sitä tarjoisikin. Voi tulla mitä hyvänsä\nikävyyttä.\n\nEikä liioin ole hyvä lauantaina kuuden jälkeen mennä nuottineen\nTenolle, jos tahtoo ikävyyksiä välttää. Andaras Porsangerkin oli kerran\nlauantai-iltana nuotalla, kun Kaarasjoen länsmanin assistentti sattui\nsoutamaan ohitse. Tämä oli niin kelvoton, että juorusi asian Utsjoen\nlänsmanille, joka olisi tuominnut Andaraksen suuriin sakkoihin, mutta\nonneksi sattui olemaan armovuosi, koska keisarille oli syntynyt poika,\nja Andaras pääsi pelkällä säikähdyksellä. Nimismies oli kyllä hyvä\ntuttu, jopa väärtikin, mutta \"laki menee keinoansa eikä armahda, vaikka\ntuomari armahtaisikin\".\n\nMutta tunturijärvissä saa kyllä pyytää kalaa vaikka pyhäpäivätkin,\nsillä Kaarasjoen länsmanin assistentti ei siellä kuljeskele asioillaan,\neikä liioin ole lähellä pahansuopia naapureita, jotka myöskin\nsaattaisivat käydä kantelemassa. Vaikka vähän kyllä tenolaiset\nturvautuvat tunturijärviinsä. Jumalan hyviä, ja kauniita järviähän\nne kaikki ovat ja kaikille lappalaisille hyväksi annettu, niin että\nniistä saa pyytää, kuka vain haluaa. Sellainen on isohko kaunis\nLuomusjärvikin, joka on aivan tunturien hoidoissa parin penikulman\npäässä, Ruöhtudoaiven takana. Sinne kyllä toisinaan Kangasniemen,\nRovasuvannon ja Outakosken seutujen tenolainen käy kalalle, saattaapa\njoskus tenotalon emäntäkin apulaisineen astella sinne kontti\nselässä. Viikkokauden kalamiehet asustelevat tunturijärven\nturvekodassa, iltaa, aamua laskien ja kokien verkkoja, saaden ja\nsuolaten hyvää rautua ja taimenta talven varaksi. Lukottomaan\nturvekotaan heitetään kala-astiat odottamaan talvea, jolloin ne\nporoilla noudetaan kotiin. Liian vähän ripoteltu suola ei kyllä ole\nvoinut varjella turvekotaankaan kätkettyjä kaloja kesäytymästä. Eikä\nole tarvinnutkaan, sillä vähän kesääntyneenä maistuu tunturijärvenkin\nkala vielä paremmalta.\n\nMutta pikku lompolostaan Tenon rannalta, aivan kesäkotinsa viereltä,\nGuttormin ukko ei viitsi vaivautua vetämään kalaa, vaikka tietääkin\njärven ihan porisevan muikkua ja pikku siikaa. Poriskoon vain, mutta\nTeno antaa lohta, harria ja isoa siikaa.\n\nUtsjoen itäisillä tunturijärvillä tenolaiset eivät juuri kalastele.\nVeätshagjäyriä ja Tuolbajäyriä käyttävät kalavesinään \"Utsjoen sisällä\nasuvaiset\" Aikiot, Inarin järvikansan jälkeläiset, Leppälän, Ollilan\nja Mieraslompolon asukkaat. Jo vanhastaan Aikioiden suuräijä, Sauvan\nPiettarin vävy, Ollilan Paksujalka, kävi Veätshagjäyriä ahkerasti\npyytämässä, ja yhtä ahkerasti vieläkin vanha Ollilan Piettar ja nuori\nLeppälän Uula liikkuvat samalla järvellä. Miehillä on kalapirtit\njärvenrannalla, ja kesäisin he oleskelevat erämaassa toisinaan\nkuukausittain, syksylläkin aina lumiin saakka. Verkkoja ukot vain\nkäyttävät pyytöneuvoinaan ja saavat enimmäkseen siikaa, joka on järven\nvaltakala, mutta antaa vesi heille harria ja haukeakin. Kalamajassaan\nerämiehet asustelevat, pyhäpäivin ja muinakin joutohetkinä he\nvuorottain lueskelevat ääneensä Raamattua, Salmakirjaa, Andelinin\npostillaa sekä kirjaa \"Sielu ja Jeesus puhuvat\", ynnä muita hyviä\nkirjoja.\n\nMutta kaukainen tunturien kiertämä Puolmakjäyri on omien rantalaistensa\nkalavesi. Vain pari, kolme talonsavua ison järven autioita rantoja\nelähdyttää, muuan Aikio täälläkin savustamassa sekä vanhan porolapin\nLänsmanin perikunta. Siialla ja harrilla järvi rantakansaansa ruokkii\nja syksyisin taas antaa heille hyvää muikkua, _reäskaa_, talvikalaksi.\n\n\n\n\nTunturien viljaa\n\n\nVanha tenolainen, oltuaan kesän ahkerana kalamiehenä, muuttui -- kuten\nInarin järveläinenkin -- syksyn tullen talvikautiseksi metsämieheksi.\n\nVillipeuroja entinen utsjokelainen ajeli tuntureillaan sekä kaivoi\nniiden surmaksi kankaille kymmenittäin salahautoja. Oikein vanhaan\naikaan peuroja ei kyllä ollut Lapin tuntureissa, ennenkuin suuri ja\nkuuluisa noita, Paavus-Niila, joikaten kutsui ja juovsatti Suomenmaasta\nniitä mahdottoman tokan. Suomen noidat kyllä kolmena peurahirvaana\nrukattivat perässä. Mutta kun Paavus-Bigga, Niilan sisar, suuri\nnoita-akka, purhautti puksujaan ja heilautti takinhelmojaan, niin\nhelmain alta yhdeksän sutta syöksähti hirvaiden kimppuun, ja peurat\njäivät Lapin tuntureihin. Kun vielä Paavus-Niila ja Bigga sitoivat\npeuravaatimen Gallupuoltsaan manaten: \"Tässä pitää löytymän peuraa\nvielä pojanpojallekin\", niin villipeuran suku pysyi Lapissa. Sataisin\nparvin villejä peuroja ennen vaelleli villituntureissa, mutta nyt\nei niitä enää montakaan liene. Viimeiseksi on niitä kyllä nähty\nGallupuoltsassa Rastegaissan takana sekä Rastegaissan jäätiköillä.\nSiellä entisinä aikoina Rasti-äijäkin peuroja juovsatteli, antaen\nnimensä suurelle tunturille.\n\nPaljon Utsjoen mies surmasi muutakin metsänriistaa, susia, ahmoja,\nkärppiä, näätiä ja saukkoja, ynnä naaleja sekä repoja, mustia ja\nristikettujakin, vieläpä joskus sinisiäkin naaleja. Kettuja tenolainen\npyysi samoin kuin inarilainen, käpylaudalla, _rievsa-säggillä_, johon\npani riekonpään syötiksi, ja ahmoille hän rakensi raskaan loukun,\n_ridän_. Mutta jäniksestä lappalainen ei ole koskaan suuria välittänyt.\nVaikka se on kaunis ja pehmeäkarvainen elävä, on sen liha niin huonoa,\nettä lappalainen mieluummin kuin syö, myö sen ruijalaiselle karvoineen\nkaikkineen kruunu-parista. Sitäpaitsi jänis aina ennustaa näkijälleen\nhuonoa onnea.\n\nKarhujakin oli ennen tuntureissa. Ainakin kolme hullua kontiota, suurta\nja pelkäämätöntä pahantekijää, liikkui vanhassa Lapissa. Muuan teki\ntuhojaan tunturissa, Kitin porokylässä ja Karigasniemen seuduilla,\nrepien eväikseen eläviltä häriltäkin lapoja sekä ryöstellen luovista\nrasvaisia paisteja, toinen elämöi Inarissa Jurmun lukkarin tanhuvilla,\nja kolmas kouhotteli yökausittain Kaarasjoen porosiidoissa paiskellen\npalasiksi ahkiot, kattilat ja kirvesvarretkin. Mistä lienevät äijät\ntulleet, vaikkapa aina Spetsbergistä, jossa sanotaan olevan kovin\nvihaisia kontioita, mutta äkäisiä ne vain olivat. Inarilaiset kyllä\nsaivat ilkimyksensä tapetuksi, ja iso peto se olikin. Nahkakin oli\nruma ja suuri kuin sonninnahka, ja viisi sieppuria siitä lapinäijät\nsaivat, vaikka tavallisesta karhunnahasta tulee vain kolme. Kaarasjoen\nkarhun tappoi Piemmu-Andaras erään toisen miehen kanssa. Kolmena\nyönä miehet saivat kodalla naakia karhua ja joka yö sitä yhä uudelleen\npamauttaa, ennenkuin saivat sen lihat keittopataan. Mutta vanhan\nrumahisen paistitkin olivat niin kuivettuneet, etteivät pehmenneet,\nvaikka kuinka kauan olisi keitetty.\n\nMutta _rievska-bivdo_, riekonpyynti, on aina ollut koko Lapin\ntunturimaan kaikkein tuotteliainta pyyntiä. Samoin vieläkin. Tenolaiset\novat yhäkin ahkeria riekkomiehiä, samoin monen inarilaisen miltei\nainoana talvityönä on liikkua riekkomailla ja tappaa talven valkoista\nkanaa.\n\nRiekko on tunturimaan talvivilja. Sen on Jumala antanut\ntalvielatukseksi köyhälle tunturien kansalle, niinkuin hän on antanut\nmerikalan ruijalaiselle ja lohen tenolaiselle kesäruoaksi ynnä\ninarilaiselle järvikalan. Jumala itse hoitaa ja lähettää sekä kalan\nettä \"riekun\". Niinkuin merikala tulee ja menee, niin että sitä väliin\non yltäkyllin, eikä sitten taas ole yhtään, ja niinkuin lohikin\nnousee Tenoon sataisin laumoin ja taas pakenee pois jättäen koko joen\ntyhjäksi, niin myös riekkokin Jumalan käskyä seuraten tulee ja menee.\nToisinaan se niinkuin lumisateena lankeaa maalle, mutta sitten se\ntaas katoaa aivan yhdettömiin. Korkeille tuntureille saattaa joskus\ntuntuririekko, kiiruna, ilmestyä sata-, jopa tuhatlukuisin parvin, niin\nettä ilma on ihan sakeana siipien suhinaa.\n\nKiiruna onkin asetettu tunturien ikuiseksi asukkaaksi. Korkeilla\naukeoilla, puurajan yläpuolella, tämä viiruposkinen, mustahelmainen\ntunturien lapsi elelee kesät ja talvet. Siellä se syntyy ja kasvaa ja\netsii köyhän ravintonsa talvellakin. Kun tuuli lietsoo pälviä tunturien\nlumikinoksiin, riekko rientää niistä etsimään niestaansa. Varpujen\nkovia kylmettyneitä lehtisilmuja sekä jäätyneitä marjoja on siellä vain\ntarjona, mutta tyytyväisenä kiiruna nappii niitäkin, syöden samalla\nkertaa lyhyen talvipäivänsä aamiaisen, murkinan ja ilta-aterian, ja\nsitten se menee sekä nukkuu pitkän yönsä pehmeässä lumikiepissä.\nVain pahojen ilmojen ja pakkasten aikana kiiruna laskeutuu alemma\noutaseutuun, sitä alemmaksi, mitä ankarampi ilma on liikkeellä. Mutta\npahan sään tauottua, tunturilainen heti palaa ylhäiseen kotimaahansa.\n\nMutta tunturien riekkoa hiukan isompi maariekko eli pajuriekko asustaa\naina alhaalla tunturin laidassa, outamaassa, eikä sen heikko pää kestä\nkoskaan nousta yli puurajan suurille vapaille tunturilakeuksille,\nmissä sen sisar majailee. Ollen matalaa jo syntyperältäänkin, ei\nse ymmärrä suuria korkeuksia kaivatakaan. Sillä maariekko rakentaa\npahaisen kotinsa vain alarinteelle katajan alle, hoitaen siinä ja\nilmoille saattaen kaksitoistakymmenisen perillisparvensa. Mutta niin\nankarasti katajaperän muori vartioi matalaa majaansa, että vasta\nsitten, kun ollaan hänet ihan polkemassa, poistuu kotoaan noituen ja\nsiipivalkeaisiaan välkytellen.\n\nTalven tullen kumpaisetkin riekot riisuvat ruskean kesäverhonsa\nja pukeutuvat puhtaisiin valkoisiin, pysyen siten hyvässä\nyhteisymmärryksessä lumisen kotinsa kanssa. Samalla läheiset\nkatajaperäläiset ja vaivaiskoivujen alaiset yhtyvät samaan seurueeseen\njutamaan tunturiseutua. Outamaan riekko rakentelee lentokuntia, joihin\nliittyy pari \"pesällistä\" eli neljä-, viisikolmatta siivekästä, ja\nhyvinä vuosina voi syntyä neljänkin pesällisen tunturikiertueita.\n\nOn tunturien valkealla lentäjällä vainoojansa. Maankiertäjät ketut ja\nnaalit ja ahmat ja kärpät ovat alituisesti sitä uhkaamassa, ja ilmasta\nsaattaa milloin tahansa iskeä suuri kotka, haukka tahi viirunaamainen\ntunturipöllö. Mutta kaikkein hirmuisin vainolainen on kaksin jaloin\nkulkeva karvainen hirviö, joka saattaa siepata sekä ilmasta että\nmaasta. Kesällä kyllä lappalainen ei häiritse Jumalan lähettämää\nriekkoaan, eikä juuri ryöstä sen kodin ainoita kalleuksia, kuten\nsäälimättä tyhjentää monien vesilintujen pesät. Mutta syksyllä alkaa\nankara aika. Silloin lapinmies ei enää säästä tunturiviljaansa, vaan\nsäälimättä pyssyineen naakii pitkin erämaita ampuen minkä ennättää.\nRiekkoja pyssymies ei kyllä kovin monia saa ammutuksi, sillä koko tokka\ntohauttaa tiehensä, kun yhden pudottaa. Mutta kiiruna on vähemmän arka\nja joutuu useammin surmilleen.\n\nMutta vasta talvella alkaa riekko parkojen ankarin aika. Silloin kun\nlumi paksuna peittää maan, ja pakkanen oikein porottaa, ja riekko\nrukka kylmissään ja nälissään parvittain kiertelee ruokapaikasta\ntoiseen, on koko Lappikin nälissään. Kymmenin, sadoin miehin se\nvirittelee tuhantisia surmansilmukoitaan pitkin riekkojen ja kiirunain\nikivanhoja perintömaita.\n\nRiekkojen talvisia mielimaita ovat tunturijokien ja purojen\npajukkorannat, joita kyllä on lukemattomat määrät pitkin laajaa\ntunturimaata, sekä isoja jokiuomia ja kuruja että pieniä puro-orkuja\nja lompoloiden notkelmuksia. Niiden vaiheilla riekot asustavat pitkät\nyönsäkin painautuen heti iltakoiton valahdettua lumikieppiinsä\nja taas aamukoitolta heräten askareihinsa. Alemmilla jokirannoilla\noutamaiden riekko asustelee, mutta ylhäisillä latvoilla liikkuu\nkiiruna.\n\nNäin ovat tunturinotkelmien pajukot riekkoparvien lumisia\nelämänkenttiä. Mutta ne ovat myöskin niiden valkoisia kuolemanlehtoja.\nSillä lapinmies on virittänyt rantapajukkoon kavalia ansojansa.\nPitkin pensaikkoa ristiin, rastiin hän on rakennellut risuaitauksia,\ngärdejä, jättäen aina sinne tänne giella-muorrakien väliin pikku\n_gärd-uksan_, aukon, johon on sonnustanut hamppurihmaisen\n-- tai messinkilankaisen -- giellan. Kävdag-haarukkaan kiinnitettynä\nse on aina avosuin odottamassa. Sadoittain saattaa samalla pyytäjällä\nolla ansoja vireissä, kolmesataa, neljäsataa, jopa ahkeralla\nriekkomiehellä viisikinsataa yhtaikaa yrittämässä. Näihin sitten\nvalkoinen varpujen näpertelijä sotkeutuu ja kuristuu kuoliaaksi.\nLumisesta levostaan vasta nousseena riekko, käkertäen aamuvirttään,\nkiirehtii suuruspalalleen tassutellen karvaisin tallukoin pehmeää\ntannerta, väliin napaten varvunnenän sieltä, toisen täältä. Ja siinä\nhalpaa aamuateriaa nauttiessaan, taapertaessaan ja käkertäessään\ntaitamaton tunturinlapsi erehtyy viisaamman vehkeisiin. Erehtyy\ntoinen... kolmaskin... ja valkoiselle hangelle kuukertuu sinne\ntänne pieni valkoinen höyhenpallero, kylmettyen varpu vatsassaan\nsuuruspalansa viereen. Toiset, joiden hetki ei ole vielä tullut,\nkerääntyvät taas iltakoitolta yömajaansa. Ehkä muutamat tyhjät\nmakuusijat haastavat heille kaameaa kieltä, ehkä jollakulla on hämärä\nmuisto pensaikkoon temmeltäen kuukahtaneesta sisarestaan, vaikka\npienet kananpäät eivät osaakaan lukua laskien määritellä, että parvi\non pienentynyt. Ja aamulla taas vain käkerretään huomenvirsi sekä\nriennetään ruokarannalle. Sillä pikku kupu jo jälleen vaatii täytettä,\nsamalla kun hangelle sinne tänne tulee siroteltua pieniä ruskeita\nkierukoita. Saapa riekkoparvi toisinaan säikähtyäkin, jopa aivan kurjan\nkupunsa pohjia myöten. Karvainen jättiläishirviö kahahtaa hiihtäen\npensaikkoon. Luminen pyrähdys ja tohahdus, siipien hengenhätäinen\nhosuminen ja väkättävä hätähuuto sekoittuvat suureksi pakokauhuksi,\nkun ruokakunta tohistaa tunturin toiseen pensaikkoon. Kuolemanlehto\nsekin. Sinnekin on lapinmies rakennellut surmanaitauksiaan. Saattaapa\npieni riekonpää pian unohtaa vanhat vaaranpaikkansa ja kohta uudelleen\nohjata lentonsa entiseen ansapajukkoon.\n\nMonet rantapajukot lappalainen ennättääkin ansoittaa. Jokaisella\nriekkomiehellä on oma vanha pyytömaansa, jonka isäntänä hän\nyksin häärii. Eikä toinen pyri hänen pajukkoihinsa, sillä \"se\non omantunnon laki, joka kieltää\". Niinpä Uulas-Uulan Hansin,\nNiittyvuopion, riekkopensastot ovat Luomusjoen rannalla tunturissa,\nkarigasniemeläisten Karigas- ja Passejokien rannoilla, Veätshagnjargan\npyytäjillä Veätshagjoen varsilla, ja niin aina kullakin omalla\nlähiseudullaan. Puolmakjärveläiset riekostavat järven rantapurojen\npajukoissa, ja Mieraslompolon miehet Mierasjärveen laskevan Kuhktsjoen\nuomassa, Kuorbusoaiven seuduilla, sekä Leppälän Uula, uupumaton\nerämies, pitää pyytömaanaan talon niittyseutuja Veätshagmukassa.\nUtsjoen kirkolla ennen turvekodassa asustellut Aapo Helander piti\neukkoineen riekkomainaan Seitikkojokien kuruja, viritellen ansojansa\nihan pappilan aidan taakse. Inarin parhaat riekkomaat taas ovat\nInarijärven takaisilla tunturiseuduilla. Siellä m.m. Iijärven ja\nSammutjärven Aikiot rakentelevat pyytöaitojaan.\n\nParin neljänneksen, penikulmankin mittainen pyytömaa on monella\nriekkomiehellä hallussaan. Tunturiin, erämaansa vierille,\nmoni on rakentanut vartavastisen turvekodankin, jossa saattaa\ntalvisella eräretkellään asustaa, syksytalvella jo useat kerrat ja\ntaas kevätpuoleen parhaana pyyntiaikana, helmi- ja maaliskuussa,\noikein viikoittain. Kodalta käsin sitten hyvin ehtii joka päivä\npistäytyä ansoja kokemassa ja korjaamassa saaliin, ennenkuin pedot ja\nriettalinnut ennättävät niitä kovin raastaa. Sillä nekin, niinkuin\npyytömiehet ainakin, käyvät kokemassa saalista, eikä heitä omantunnon\nlaki kiellä koskemasta.\n\nUseat eränkävijät, kuten Veätshagnjargan miehet, nousevat\nriekkotunturiinsa porolla, heittäen jutonsa pyytöajaksi jäkälää\nkaivamaan, jotkut, niinkuin Uulas-Uulan Hans, ajavat hevosella --\npyytäjillä on tunturissa turpeinen hevostalli -- tuoden palatessaan\ntunturiniityltä heinäkuorman. Hans saattaa elellä erämaassa viisin,\nkuusin viikoin, aina pyhäaikana ajaen heinäkuorman ja riekkosaaliin\nkotiin. Mutta monet taas taivaltavat riekkotanhuvilleen sivakoilla\nhiihtäen. Vetäen perässään leveäjalaksista keveätä kelkkaa, he\nvievät mennessään viikon eväät sekä tuovat palatessaan viikon saaliit.\nLukkarpaikan Jouni kyllä, päästyään kelkka perässä tunturikodalleen,\nasustaa siellä yhteen menoon kolme, neljä viikkoa, ja Leppälän Uula\nmöyrii Veätshagmukan niittypirtillä yksinään koko talven. Muutamat\ntaas, joiden riekkorannat ovat lähiseuduilla, käyvät vain kotoa käsin\nkokemassa pajukkojaan. Monet naisetkin siten liikkuvat riekkomiehinä.\nVanha, 75-vuotias Aikion muorikin Puolmakjäyrillä hiihtää kahnustelee\nansoja viritellen ja kokien. Viime talvenakin, vaikka riekkoja oli\njotenkin vaana, muori oli saalistanut toistakymmentä lintua.\n\nVanhalle muorille, joka vain silloin tällöin joutaa muutamaisen\nansan virittämään, on tällainenkin saalis jo kylliksi. Mutta miehinen\nriekonpyytäjä, joka tosityönään hoitelee ansojansa, tahtoo ja saa\ntoki paljon enemmänkin. Inarin kaamakselaisetkin ja Patsjoen puolen\nerämiehet, vaikka ovat huonojen riekkomaiden isäntiä, saavat\nparisataa talvessa, Mieraslompolon miehet pari-, kolmesataa, hyvinä\ntalvina neljä, viisikin. Mutta tenolaiset tuovat tunturistaan\ntavallisina talvina kolme-, neljäsataa, ja hyvän vuoden tulona hyvät\npyytäjät, niinkuin Jouni Guttorm, saavat viisin-, kuusinkinsadoin,\njopa Niilas Paltto kahdeksinkin. Oikein ahkerille ja hyväonnisille\nriekkomiehille annetaan joskus tuhatkin lintua. Uula Aikiokin,\nRiekko-Uulaksi sanottu, oli aikoinaan Iijärven paras pyytäjä ja sai\njoskus toistatuhattakin kanaa talvessa. Pyytömiehet eivät kyllä\nkoskaan ilmoita oikein saantejaan, olivat ne hyvät tai huonot.\nUulas-Uulan Hanskaan ei milloinkaan muistele muille, paljonko on\nmistäkin pajukosta korjannut, sillä \"kateus on maailmassa suuri\". Monet\nsaattaisivat tulla kateellisiksi ja tehdä pahat. Hans kyllä onkin\nkaikkein parhaita pyytömiehiä ja saamamiehiä. Vahvasti hän uskoo, että\nJumala antaa, kun vain pyytää, mutta se, joka ei viitsi pyytää, saa\nnälkyä.\n\nMutta Jumala ei aina anna hyvällekään pyytömiehelle. Riekko ei kyllä\nlopu maailmasta, vaikka kuinka paljon tahansa sitä tapettaisiinkin.\nJumala vain kuljettaa riekot toisina vuosina toisiin maailman osiin,\nniin että Tenon tunturit tahi Inarin tunturimaat jäävät aivan tyhjiksi.\nSillä Jumala antaa riekon lappalaiselle, kun on siihen tyytyväinen,\nmutta jos Hän tahtoo rangaista tunturiväkeänsä, ottaa Hän \"riekun\"\npois, niin että sitä on hyvin vaana. Voi kesken talvea tulla suuri\nsuvi, ja sitten heti kova pakkanen, joka jäätää pajukot, niin ettei\nriekko saa ravintoansa. Sillä riekko ei syö jäätynyttä varpua, vaan\nlähtee sinne, mistä löytää puhtaan varvun, vaikka se olisi kaukanakin.\nSilloin hyvän pyytäjänkin koko talvinen saalis saattaa supistua\nkymmenkuntaan kanapahaseen, jopa joskus, niinkuin kerran Lukkarpaikan\nJouni Guttormin, yhteen ainoaan.\n\nSellainen talvi on pyytömiehelle ankara talvi, ja sitä seuraava\nkesä miltei vielä ankarampi. Sillä tunturien valkoinen suuri sato on\nmonen lapinmiehen sekä talvenniesta että kesän leipä. Ruijanrannoille\nAlattioon, Porsangeriin, Taanaan, Nyborgiin, Reisivuonoon\nriekonpyytäjät ajavat saaliinsa, saaden 1:40-1:60 kruunua kappaleesta,\nsaman kiirunasta minkä maariekostakin. Jauhoiksi, ryyneiksi, suoloiksi,\nkahviksi ja tupakaksi vaihtuvat tenolaisen taivisaaliit. Ahkera\nriekkomies saakin ei vain talven ruokatarpeita, vaan koko seuraavan\nkesän varastonkin. Mutta pienet pyytäjät ja porottomat miehet joutuvat\nmyymään saaliinsa kotonaan 1:30-1:40 kruunusta kauppasaksoille,\ntoimellisille jokivarren miehille, jotka, niinkuin Andaras Porsanger,\najelevat taloja myöten ostellen kaikenlaista poro- ja riekkomiesten\ntuotetta ja kuljettaen niitä voitoikseen Ruijaan.\n\nTavattomat määrät tunturien kanaa karttuukin Ruijanrannan\nmarkkinasiljoille, joille joka suunnalta jutaa lappalaista, ja miltei\nkaikilla on riekkoa ahkioissaan. Alattionkin markkinoilla oli kerran\nsamana päivänä kaupattu 30,000 riekkoa ja kiirunaa. Samoin muillakin\nJäämeren maiden markkinoilla, missä meren ja tunturien kansa liikkuu\nmeren ja tunturien viljaa vaihtaen. Niinkuin siellä aavan meren suurta\neloa, turskaa, hyysää ja saitaa, liikutellaan tuhatmäärin, niin\nmyöskin avaran tunturimaan satoa, riekkoa ja kiirunaa, käsitellään\nkymmenintuhansin. Merien taakse kumpaisetkin suurviljat suurimmaksi\nosaksi vaeltavat, ja sijaan saadaan mereltä tuotua etelän tavaraa.\n\nLeivätön tunturien Lappikin, jonka karu maa ei jaksa kasvattaa\npellonviljaa, saa tunturiviljallaan sitä Ruijan rannoilta kumminkin\nvaihettaa.\n\n\n\n\nKarjanhoitoa\n\n\nJo kauan Tenon kalamies on osannut hoitaa Lannanmaan karjaakin, ensin\nvähään tyytyvää lammaskatrasta, sitten jo lisäksi vaateliaampia\nlehmiäkin. Asunnon äärinen rantakenttä on vähitellen muuttunut\nkauniiksi nurmikentäksi, joka kasvattaa heinää karjalle talven\ntarpeiksi, -- samalla kun se antaa hiukan perunoita talonväelle.\nMonta suurta ja rehevää asuntomaata on noussut Tenolle, sellaisia\nkomeita raivauksia kuin Niittyvuopion Niila-äijältä peritty viiden\nveljeksen omistama tasamaa Karigasjoen suistamolla tai Talvadaksen\nvanhan kirkkopaikan iso nurmikko Nilijoen suulla tai Klemet Laidin\nkomea koivikkoheinikko Nuvvuksessa tai Outakosken kansakoulun seutu,\nParssin kenttä, Lukkarpaikka, Uulas-Uulan asuinkylä, Veätshagnjarga,\nLaidin perintömaa, ja Nuorgam, tahi monet hyvin raajitut kentät\nNorjan puolella, kuten Iskurasjoensuu, Sirman seutu, Vanasgiedde ja\nAlleknjarga.\n\nPienet kyllä ovat lappalaisten heinämaat etelän niittyjen rinnalla,\neikä niistä, vaikka lisäksi käydään tunturissakin kalvamassa jänkiä\nja jokivarsia, kerätä kovin suuria heinävarastoja. Mutta lapintalon\nkarjakaan ei ole varsin monipäinen. Kolmen, neljän lehmän emäntä on jo\nhyvän talon emäntä, ja viisi-, kuusilehmäinen talo on jo aikatalo.\nHans Laitikin, kaupanmies, on jo aikamies, omistaessaan kolme hevosta\nja neljä lehmää, ja entinen Niittyvuopion äijä Karigasniemessä\noli suuri rikas ajaessaan kahdella hevosella heiniä kuudelle,\nseitsemälle lehmälleen. Samanlainen suuräijä on Norjan rannalla\nnykyinen Iskurasjoen isäntä hevosineen ja kahdeksine lehmineen, vaikka\ntaloon onkin toisinaan lainattava pulli viiden penikulman päästä Inarin\nAngelista. Lukkarpaikan Jouni Guttormkin on jo isäntäin joukkoa,\nkoska ajaa hevosella ja ruokkii viittä lehmää, kolmea vasikkaa ja\nneljäätoista lammasta, samoin Talvadaksen Andaras Rasmussen hevosineen,\nkuusine lehmineen ja neljine nuorukaisineen, niinikään Uula Porsanger\nhevosineen ja neljine lehmineen. Mutta monet talot ovat tavallisia\ntenolaisia koteja parine, kolmine lypsävineen ja nuorukaisineen.\nToimeen tuleva on jo Paalkatjoen Helanderkin, Iskuras-ukon naapuri,\nomistaessaan lehmän, kahdeksan lammasta, lohipadon ja tervahaudan, ja\nelää köyhä Aikiokin, vaikka turvenavetassa ynisee vain yksi lehmä ynnä\npurruvasikka.\n\nMonella karjaa hoitavallakin lapinmiehellä on lappalaisen luonto,\njoka ajaa hänet muuttamaan asuinsijaa ainakin kesää ja talvea\nseuraten. Omalle Tenolleen, mutta vain ylemmäksi, joskus alemmaksi\nkotikenttäänsä, harvoin syrjään tunturijärvelle tai -joelle,\nrantalainen on raivannut toisen kotimaan, kesäpaikan, asuntoineen,\nturvenavettoineen, sautsapuoreineen ja ruohokenttineen. Kesäpaikan\nasuinmajana on monesti vain matala turvegammi tai pienen pieni\npirtti, joka samalla on maitohuoneena. Joskus on pirtin peräpuolen\nmaapermanto peitetty vain koivunrisuilla ja hirrellä erotettu\nmakuualaksi, mutta usein on pirtissä tavalliset lapintuvan laitokset.\nLäheiset talvinaapurukset ovat useasti asettuneet kesänaapureiksikin,\nrakentaen kesätalonsa samalle kentälle. Niittyvuopionkin\nveljesviitosella on Koihkenavven äyräällä pitkä rantamaa, jossa\nkullakin on oma navettansa, sautsapuorensa ja ruohokenttänsä\naitauksineen ja heinähaasioineen, mutta pirttejä on vain pari, kolme\nsekä muuan turvekota. Entiseen aikaan Tenon ukot joskus soutivat vain\nNorjan rannalle ja raajivat sinne kesäpaikan, samoin taas tuon puolen\nmiehet asuivat kentän tälle rannalle. Eikä kukaan sanonut mitään.\nLaidin Hansin Mattikin, Sauvan Piettarin vävy, laittoi kesätalon Norjan\npuolelle, jopa vanhana muutti sinne talveksikin asumaan, ja pari\nukon poikaa jäi kentälle edelleenkin, ruveten viimein Norjan miehiksi.\nTurvekömmänöissään pojat vieläkin vanhoinapoikina, ikä-äijinä, ypö\nyksinään isän perinnöllä oleskelevat.\n\nSilloin, kun Lannanmaa viettää suven suurta juhannusjuhlaa, kesä\non ennättänyt Tenollekin jo niin toimellisena, että koivu täysissä\ntosissaan työntää esiin pientä tuoreelta tuoksuvaa pihkalehteä, ja\nrantanurmikko nostaa viheriää teräänsä, ja puron viertä ilahduttaa\najarassin, rentukan, kullankeltainen kukka, sekä lampaat ja pikku\npullit iloisina kirmailevat pitkin kenttää, ja vanha karjakin on\nhyvillään tuoreesta ruohosta, joka tuoksuu ja maistuu toiselta\nkuin surkeat talviravinnon jätteet ynnä kankailta nälissään koottu\nkova kanerva ja kuiva jäkälä. Lunta kyllä komottaa vielä suurissa\ntuntureissa, ja Tenon varjoisissa rantapoukamissa piilee isoja\njääharkkoja, ja päivän painuessa pojoiselle puhaltuu viileä hengähdys\nyli koko maan. Mutta päivällä, kun aurinko alkaa kiiriä korkeimmilleen,\nja tenopirtit aamukahvia keitellen suitsuttavat ensimmäisiä savujaan,\nlaskeutuu heräävän suven suuri tuntu pienen rantakylän vaiheille.\nRohkeasti levittää lehti laitaansa, ruoho nostaa varttansa, ajarassi\nlisää kultakukkiaan, ja kesälinnut tirittävät pensaikossa, västäräkki\nkeikuttaa pyrstöänsä sautsapuoren harjalla, pääskynen korjailee\npesäänsä pirtin räystään alla ja leivonenkin jaksaa kohottaa\nlaulunsa taivaan siniin, jopa ensimmäiset sääsketkin, kirsisääsket,\nhoippuen yrittelevät ensi lentojaan, jotkut koettaen hyräillä suuren\nkesävirtensä alkusointuja.\n\nKesän tuleminen kaukaiselle Tenolle onkin kuin suuren herran\njuhlakulkua. Ryskien ja tohisten talvi lähtee matkaansa, huutaen ja\npauhaten Tenokin purkaa jääpeittonsa, ja sitten saapuu viihdytellen ja\nlepytellen ja iloa tuoden ihana kesä.\n\nJuhannuksen tienoissa ja jo ennen juhannustakin tenolainen muuttaa\nkesämajalleen. Tavallisesti koko talo lähtee liikkeelle, lampaat,\nlapset ja purrutkin juoksemassa mukana. Veneellä sauvotaan pienimmät\nperilliset ja muut tavarat. Sautsat saattavat kyllä jo etukäteen omin\npäinsä vanhasta lampaanpään muististaan juosta kipittää pitkin rantoja\nmieluisille kesämailleen, jopa pitkällä matkalla viettää yönsä tien\nvarrella naapurin kesätalossa.\n\nMutta kun Angelin Andaras Nuorgam muutti pitkän, tiettömän penikulman\npäähän uudelle kesäpaikalleen Vaskojoelle, hän jo edeltäkäsin\nselässään kanniskeli sinne kahvit, jauhot, suolat, lihat, makaukset,\nkeittokalut ja muut astiat. Ja sitten muuanna lauantai-iltana\nperhe lähti koko joukolla astumaan. Pari lehmää kelkutteli edellä,\nviisivuotias Niila-Andaras ja vasikka sekä neljä lammasta kepsuttelivat\nniiden perässä, parivuotias Juhan-Aadolf ratsasti säkkiin sidottuna\nvanhalla sitkeällä Maiju-tädillä, joka samalla hypäten ja huutaen\nhuolehti, että vilkkaat lampaat pysyivät samassa matkassa; sitten\nasteli isä-Andaras kantaen suurta evässäkkiä, ja joukon viimeisenä\noli ketterä Eeva-emäntä, jolla oli selässään komsio nelikuukautisine\nUula-Hanseineen. Yötä myöten matkattiin, levähdettiin ja matkattiin, ja\nperille päästyä oli ensimmäisenä työnä turvekodan rakentaminen.\n\nKesäpaikallaan tenolainen asustelee syksypuoleen saakka, aina siksi,\nkunnes talvinen kotikenttä on niitetty ja korjattu. Kalastellen ja\nkarjaa hoitaen eletään kesärannalla, muokataan ja siemennetään pikku\nnaurisaitauskin viljelyksen merkiksi ja silmäniloksi. Naiset hoitavat\nmaitotaloutta, laittaen viilit nousemaan ja pikkuisella kirnulla\nsylkyttäen sylissään voita. Juustoakin emännät laittavat. Lampaankin\njuustoa, kun loppukesästä ruvetaan lypsämään lammasta, he tekevät\npieniä pyöreitä levysiä, joita kuivaavat vitsaristikon varassa orsilla.\nJa lampaanjuusto on melkein yhtä makeata kuin poronjuustokin, mutta\nlehmän juusto on huonoa, eikä sitä monesti tehdäkään. Välitöikseen\nnaiset suoltavat koreita pauloja ja vöitä, kurovat kenkiä, karttaavat\nja kehräävät saranloimia, leikkaavat kenkäheiniä, kurikoivat ja punovat\nniitä talven tarpeiksi. Mutta kun tulee pyhä passebäivi, niin maataan\npitkin pirttiä tai kotamaata koko joukolla ja nukutaan viettäen\ntaivaan Herran sapattia. Vain vanha muori saattaa pyhäpäivästään\nuhrata hetkisen sen antajallekin, lueskellen Odda-Testamenttia\ntai Salmagirjiä, ja pikku tytärten ja poikapahasten pyhätyönä on\nkatkismuksen tankkaaminen. Jonkin pienen pirtin ovinurkassa voi\nkylmän alkukesän päivinä nuhjustella paripäiväinen pullivasikkakin,\nja sen virkana on vain pysytellä horjuvilla säärillään, juoda maitoa\nkauhasta, imeä tarjottua sormea, ynistä ja haileilla silmillään\nkatsella muuta pirttikansaa.\n\nPerttulin aikoina on vanha kotikenttä jo valmiina ottamaan vastaan\nasukkaitaan. Ja silloin taas tulee maaltamuutto. Karjakansa saapuu\ntalvitalolleen kesän rehevällä ruoholla kyllästettynä sekä pirttiväki\nkalaruoan kasvattamana ja kesäpäivän paahtamana.\n\nLantalaisperäisen karjansa tenolainen tavallisesti ristii\nlantalaisperäisillä nimillä. Niinpä lapinkentällä käydä kelkuttelee\nKirjua, Perjua, Kesua, Laukua, Tuorikia, Sunnikia, Kaunikia, Kyllikiä,\nMuarijaa... Sonni vain häärii Staffanina joukossa, ja joku maitomuori\non saanut saamelaiset ristiäiset, tullen Kobbaksi, Kuällaksi,\nTshelkuksi, Tshoarvaksi, Tuövletiksi. Mutta vanhastaan hoidetut\nlampaat on enimmäkseen ristitty lapiksi. Emännän sautsaparvessa\nsaattaa olla pitkävillainen Koiba-sautsa, laiha Rueida-sautsa, harmaa\nRaanis-sautsa, huppukorvainen Hubba-sautsa ja Piennäs-Ingalta ostettu\nPiennäs sekä Uula-Hansille nimitetty Uula-Hansin-sautsa.\n\nHiljaisessa tunturimaassaan tenolainen asuu hyvässä ystävyydessä\nkarjakuntansa kanssa. Vaikka tenotalo kyköttääkin suurväylän varrella,\nse sentään harvoin saa nähdä muita eläviä olentoja kuin oman kenttänsä\npirtti-, navetta- ja puorekansan. Niinpä lapintalon koko elävä väki\nisännästä nelijalkaiseen purravasikkaan ja pahaiseen karitsaan asti\ntuntee tavallista enemmän olevansa samaa joukkokuntaa ja saman talon\nkansaa. Tunturista pitkältä virkamatkalta palattuaan karja käyskentelee\npihamaalla pirtin luona nuuskien ikkunoita, portaita ja ovia ja\nseurustellen ihmiskunnan kanssa. Talonväki puhuttelee ja kohtelee\nhyvin ystävällisesti navettaväkeä, lampaatkin saavat kepsutella\nkesäkentällä kaiket päivät, lepäillen väliin pirtin seinustalla vieri\nvieressä suutaan käyttäen, väliin kelletellen omassa viileässä\nsautsapuoressaan, joka alituisesti avoimine ovineen kyhjöttää\npienessä aitauksessa. Jos kentälle ilmestyy joku vieras kulkija,\nniin koko talo kerääntyy uteliaana häntä puhuttelemaan, ei vain\nihmiskansa, vaan myöskin karjakunta väkäisistä lehmistä aina ketterästi\nkeikkuvia karitsoita myöten. Silloin kun talon isäntä tai emäntä muun\nväen avustaessa kysellen tutkii tulijaa, saattaa talon lehmämuori tai\nnuorukainen tahi pikku pulli ottaa hänestä selvää nuuskien reppua ja\nnuoleskellen kättä. Ja tämä kaikki toimitetaan karjakansankin puolesta\nmitä herttaisimmassa ystävyydessä. Pieni musta nappulasaparo\nkaritsainenkin voi pian olla niin opas ja luottavainen, että kentällä\nistuttaessa asettuu vieraan säärtä vasten kellelleen, leväten siinä\nmustakielistä suutaan sukkelasti naputtaen ja toisinaan pikku saparoaan\nviipertäen.\n\nYli kahdeksan kuukautta, syyskuun lopulta kesäkuun alkupuolelle,\ntenotalon emäntä saa ruokkia karjaansa talvinavetassa. Kenttä- ja\njänkäheiniä on sitä varten varattu, jopa jotkut ovat kylväneet ja\nniittäneet kauraakin. Moni emäntä on pikku viikatteella leikannut\njärven rantapajukoista \"lehtiheiniä\", moni taitellut lehteviä\nkoivunoksia, joku yksitellen poiminut rannoilta pieniä makeita\nvesikortteitakin, ja joka talossa on koottu suuret varastot jäkäliä.\nSyksyllä, kun muut kesätyöt ovat päättyneet, on toimekas talo voinut\npanna kasaan kahdeksansataa, tuhannen, pari tuhattakin \"limppua\"\njäkäliä, eli parisataa kutakin lehmää kohden, lisäksi jonkun määrän\nnuorukaisille ja lampaille. Leiviskän, parinkin painoisiksi pyöreiksi\nlimpuiksi on jäkälät koottu, häärien monta päivää vaarojen vierillä,\nahkerimmat keräten syyskuisena päivännäkönä 80-100 limppua, jopa\noikein äkäiset nuoret naiset 140:kin.\n\nNäistä kaikista: lehdistä, kortteista, jäkälistä ja lehtiheinistä\nkeitetään navettapadassa karjalle haudetta, lisäksi vielä pannaan\nkeittoon kesällä koottuja kalantotkuja ja kesällä kuivattuja kalanpäitä\nynnä talvella Ruijasta tuotuja kuivia turskanpäitä. Varsinkin\njäkälistä ja merikalan päistä keitetty moska on navettaväen\nmieliruokaa, jonka lehmäkin palkitsee runsailla maitomäärillä.\nPikkuvasikalle keitettyä koivunlehti- ja kalantotkusoppaa suurustetaan\nhiukan jauhoillakin, jotta vasikka hyvin hyötyisi, mutta aikuiselle\nkarjalle ei kallista jumalanviljaa juuri kannata tärvätä. Muutamat\nvanhat lappalaiset olivat ennen vanhojen lantalaisten tapaan keittäneet\nväkevää haudetta ihmissonnasta, josta karja oli oikein hyvin\nhyötynyt ja antanut sijaan oikein rasvaista maitoa. Lampailla on\ntavallisesti sama niesta kuin lehmilläkin, mutta toisinaan heitetään\nniille puoreen vain vettä, kuivia heiniä ja kuivaa jäkälää. Mutta\nkun lammas tulee kuivasta ruuasta ummelle, sidotaan sen kaulaan\nhelminauhaksi koko joukko petäjäpäreistä kiskottuja oksanreikiä.\nMutta jos sautsan jalka naksahtaa poikki, sivellään se tervalla ja\nkääräistään lepänkuoritorveen siksi, kunnes luunpäät ovat juuttuneet\nyhteen.\n\nMutta kun Levojoella painajainen tuli navettaan istahtaen lehmän\nselkään, kutsuttiin naapurin äijä, joka meni ja sohaisi rietasta\nsuurpuukoila. Siitä painajainen säikähti ja jätti Levojoen lehmän\nrauhaan. Ja kun Ränhtel-Mahtin lehmä lypsi verta, kaadettiin sitä\nnurkan taakse sellaiseen paikkaan, jota ei kukaan saattanut jaloillaan\npolkea.\n\n\n\n\nVanhaa tunturiväkeä\n\n\nSellaisia saamelaisia kuin kurjia kolttia ja täiturkkisia Läijisvuonon\nasukkaita ynnä likaisia Uuniemen merilappalaisia ei kehtaa juuri\nmainoakaan, eikä myös paljon pakista köyhistä inarilaisista, eikä\nliioin pitää pitkiä puheita tenolaisistakaan silloin, kun on saapuvilla\nsuuri tunturien isäntä, jonka rinnalla ylpeä tenolainenkin käpertyy\nvain vähäpätöiseksi kalankaivajaksi. _Tuoddar-olbmusta_, tunturimiestä,\neli padje-olbmusta, yli-ihmistä, ylilappalaista kannattaa kyllä\nmuistella, sillä tunturiväki on aina ollut kaikkein ylpeintä ja arvossa\npidettävintä kansaa lappalaisten joukossa.\n\nNiinkuin ylhäisiä tuntureita jutava porolauman haltija suuren osan\nelämästään liikkuu yläpuolella matalan maan kansaa, niin hän tuhantisen\nporotokan omistajana tuntee myös olevansa yläpuolella kaikkia\nmuita tunturimaan eläjiä, jopa kuin koko Lapinmaan isäntä. Jo\npuvusta, käytöksestä ja liikunnasta kyllä tuntee tunturilappalaisen,\nsillä rikkaana miehenä hän käy ylpeästi puettuna, ajaa komealla\nporolla ja osoittaa jo koko olennollaan olevansa muita parempi --\njopa luulee olevansa muita viisaampikin. Muut melkein peräperää ovat\nhänen mielestään \"fastak\", köyhiä ja rumanrepimiä, joille saattaa\nylpeimmällä päällä ollessaan kyllä joikastaakin, raamoa ja haukkua:\n\n    \"Minä olen rikas,\n    ai jai jai jaa,\n    köyhät perkeleet saavat pelätä\n    minun jälkiänikin,\n    ai jai jai jaa.\n    Minä olen rikas kuitenkin\".\n\nTällaista ylpeiden maiden ylpeätä itsetietoista isäntää, Lapin\n\"yli-ihmistä\", voi aivan hyvin mainoa, vaikka hän onkin vain pieni\nlänkisäärinen tunturikotolainen, pienempikasvuinen kuin esim.\nlannanverellä kostutettu tenomies, johon verraten tuoddar-olbmus\non kuin tuntuririekko maariekon rinnalla. Varsinkin muinaiset\nsuuret poroisännät, jotka tuhantisine suurlaumoineen iät kaiket\njutivat tunturista tunturiin antaen elämää autiolle erämaalle, ovat\nmuisteluksen arvoisia. Niinpä vanhalappi vielä nytkin joskus tarinoi\nmonesta entisen ajan pienestä suuräijästä, jopa sellaisistakin\nvanhoista tunturivaareista, jotka ovat jutaneet Lapinmaata jo satoja\nvuosia takaperin.\n\nSellaisia vanhojen muistelusten ukkoja oli _Niku-Fulli_, jonka\nsanotaan olleen kaikkein ensimmäinen lappalainen koko Ruijan ja\nUtsjoen kulmakunnalla sekä epälukuisten tunturimiesten alkuisä.\nEi tiedä jälkipolven ukko, mistä lienee etelästä esi-isä tullut,\nmutta seitsemän, kahdeksan polvea sitten hän on elänyt eli \"ainakin\nseitsemänsataa vuotta\" takaperin. Tämän alkulapin tyttäriä oli\n_Niku-Fullis-Raudna_, joka synnytti pojan, _Raudn-Niilan_.\nTämä taas siitti _Raudn-Niilas-Pieran_, jonka perillinen oli\n_Raudn-Niilas-Pieras-Niila_. Samaa suurta sukua olivat myöskin tyttäret\n_Raudn-Niilas-Birit, Raudn-Niilas-Kristi ja Raudn-Niilas-Kadja_. Ja\nkaikki he olivat Lapin alkuihmisiä; he asuivat Ruijassa, ynnä naivat\nsiellä, ja monet vanhat tunturilappalaiset ovat siitä pahnasta\nlähtöisin.\n\nNiku-Fulli ja muut vanhimmat ukot olivat vanhojen jumalien\npalvelijoita. Raudn-Niilas-Pierakin kävi miehuutensa päivinä ahkerasti\naina Koitanmaalla kumartamassa seitojansa, tehden sen niin hartaasti,\nettä sai porotokkansa nousemaan 12,000:een. Mutta sitten vanhana ukko\ntuli kristityksi, jopa oppi lukemaankin. Polvillaan Piera rukoili ja\ntaas luki kirjaa, ja taas rukoili ja luki. Äijä pelkäsi ankarasti, kun\npiti mennä papin eteen osoittamaan kirjantaitoaan. Mutta varasi Piera\nkirkkoon mennessään hyvän raitoporon sakastin ovipieleen, jotta pappi\nnäkisi. Pappi näki ja rupesi luettamaan uskontunnustusta:\n\n-- Juo mon uskum killa... juo mon uskum killa... [Jo minä uskon\nkyllä] Piera luki.\n\n-- Lukkee, lukkee se vähä Pierakin, pappi todisti. Ja Piera hyvillään\nsitten saarnaili toisille, että kyllä hän sen arvasikin... se oli hyvä\nraitoporo.\n\nMutta niin vain sitten tapahtui, vaikka Piera polvillaan rukoilikin\nja luki pyhää kirjaa, että kaksi kolmannesta hänen suuresta\nporolaumastaan karkasi Koltanmaalle, mennen tolvaa-nulkkaa, niin että\nmaa jytisi, eikä perään rukattanut Niila-poikakaan saanut palautetuksi\ntakaisin muuta kuin yhden ainoan härän. Ei auttanut Pieraa sekään, että\nakka vanhassa uskossaan pysyen koetti hoitaa eloa, kun kerran ukko itse\noli hylännyt Koltanmaan jumalansa.\n\nVanha suuri tunturiäijä oli _Riggis-Hans_, Rikas-Hannu, Hans Jonsson,\njoka 1700:n vaiheilla, eli \"vanhan puukirkon aikana\", asui Utsjoen\nmaassa. Eivät tiedä vanhat enää, mitä sukua Rikas-Hannu lienee ollut,\nvaikkapa Niku-Pullinkin lähtöä, mutta rikas ja mahtava hän kyllä\non ollut ja oikea kristitty sekä harras taivaan Herran kumartaja.\nUtsjoen vasta rakennetulle ristinkirkollekin hän lahjoitti messinkisen\nkynttiläkruunun, joka painoi leiviskän ja neljätoista naulaa, ja sama\nmessinkikruunu on vieläkin Utsjoen kirkossa.\n\nRikkaalla-Hannulla oli paljon poroja, ja hänen tokassaan oli\nsellainenkin merkillinen pailakkaporo, jonka selässä \"saparon kautta\noli linnunhöyhemiä\". Se oli mainio poro, onnen poro, ja kova menemään.\nMutta enemmän kuin porokarjallaan, Hannu sai rikkautta tappelemalla\nStaalujen kanssa, surmaten heitä ja perien heidän määrättömät\nhopeavarastonsa. Tunturissa Hannu voitti ja tappoi yksitoista\ntavallista Staalua, mutta sitten kahdestoista, edellisiä ylpeämpi, jo\nuskalsi tulla Hannun kodanovesta huutamaan:\n\n-- Kost lee Riggis-Hans? Olet piilottanut minun silparahani...\nTuleppas tappelemaan!\n\nHannu jo peloissaan vapisi. Mutta Hannun akka hyppäsi kodannurkasta\nroukojen alta kirves kourassa ja ilkoisen alastonna, karjaisten:\n\n-- Tast lem, tässä olen!\n\nStaalu säikähti alastonta, mieletöntä kimppuunsa hyökkääjää ja laukkasi\npakoon parkuen:\n\n-- Hullu mies ja guolak rinnassakin!\n\nMutta kirveskourainen akka rukatti perässä ja tappoi Staalun, ja\nsaatiin taas periä kahdennettoista silparahat.\n\nStaaluilta valtaamansa rahat Rikas-Hannu piilotti neljässä isossa\nkuparikattilassa tunturiin, Uvjaladnejoen jylhään rumaan kortsiin,\nkönkään viereen pajukkoon, suuren pahdan alle niin salaisesti,\netteivät niitä ole sukulaiset eivätkä kutkaan muutkaan löytäneet, ja\nniin väkeväin haltiain hoitoon, ettei niitä kukaan saisikaan, vaikka\nlöytäisikin. Moni on nähnyt kurusta tuikkivan tulia sekä kesällä\nettä talvella, ja moni on rohjennut mennä aarretta etsimäänkin.\nNorjalaisiakin kerran tuli aikoen ruudilla pamauttaa kalliopahdan\npalasiksi, mutta kun pari päivää olivat kurun äärellä paukutelleet,\nilmestyikin heille manalaisia ja vaikka minkälaisia kuolleita\ntunturien äijiä, pelottaen miehet pois. Saapui kaukaa Norjasta\ntietäjäkin yrittämään, mutta aarteenhaltia ilmoitti, ettei tarvitse\ntulla, kyllä täällä tiedetään enemmän. Jotkut Ruijan suomalaisetkin\novat turhaan kokeilleet, mutta Västälän tietäjäntapainen ei ole\nuskaltanut koettaakaan. Mutta Joun-Niilas, Puolinakin vallesmanni,\npukeutui koreisiin vanhanlapin parseeleihin, astellen itse\njuhannusyönä jokitörmälle istumaan ja odottamaan, että haltia\nilmestyisi rahoineen. Silloin koko töyrä äkkiä rupesi ankarasti\nvyörymään, suuri pahtakin paukahti alas, ja kuului vain rautakankien\nhelinää. Joun-Niilaksen täytyi nopeasti paeta pois. Viimein\nAapa-Hanskin, voimallinen sananselittäjä ja seurojen pitäjä, lähti\nraamattu kainalossa Uvjaladnen rahakurulle aikoen jumalansanalla ajaa\npois pahat henget ja vallata Rikkaan-Hannun perinnöt. Mutta jymähti\ntunturista ukonilma ja ankara raekuuro pakottaen raamattumiehenkin\nhenkensä edestä kiirehtimään kotiin.\n\nVanhojen staalujen rahoja ei kyllä viekoiteltu jumalansanallakaan,\nei noitavoimalla eikä vanhanlapin kuvatteluilla. Tunturien perinnöt\ntuskin olisivat sittenkään irtautuneet, vaikka niitä olisi lähtenyt\nkaivamaan sellaisella sauvalla, joka kahdesta eri puulajista oli\nkasvettunut yhteen. Vielä vähemmin, kun ei sitä tahtonut siunatussa\nmullassa makaava rahojen kätkijäkään.\n\nSamoihin kaukaisiin aikoihin, jolloin Rikas-Hannu eli ja tappeli\nStaalujen kanssa, vaelleli Utsjoen papin paimennettavina monia muitakin\ntunturilaisia, jotka kyllä eivät tehneet sen merkillisempää kuin,\npaimentaen hekin laumaansa, kuljeskelivat tuntureissa ja huolehtivat\nomalta osaltaan, että tunturien kansa heidän edesmentyäänkin\njäisi jutamaan luvattua maatansa. Näistä tarinain tuntemattomista\ntunturimiehistä on kyllä heidän paimenensa pitänyt pykällyskirjaa,\npiirtäen talteen nimiä, numeroita ja taitopiiruja, niin että monet\nsellaisetkin erämaan kiertäjät, joiden jälkipolvi on jo seudulta\nhävinnyt tahi supistunut muutamaan nimeen, ovat saaneet piirunsa.\nNiinpä nähdään kirjoissa _Pauteja_, aina 1671 syntyneestä\nJouni-vaarista alkaen 1808 seuduille, jolloin monet Pantit rukattivat\nRuijan puolelle, sekä 1865:een, jolloin Jouni Paut muutti Inariin.\nRikkaan-Hannun aikaisia tunturienkiertäjiä olivat myöskin _Ingerit_\n-- merkitty myös Ingriksi --, joiden esiäijänä esiintyy 1695 syntynyt\nJounas-Jouni ja viimeisenä ukkona toinen Jounas-Jouni, kuollen 1879.\nSamoja ikä- ja tunturimiehiä olivat vielä _Tuutiot_ -- mainittu myös\nnimillä Tuita, Tuitio, Tutio -- juovattaen monipolvisena joukkona\nensimmäisen, 1707 syntyneen Oula-vaarin jälkiä, niin että Tuution\nnimissä on viime aikoihin saakka joku henkilö vaeltanut isiensä maata.\n\nVanhimmat _Jomppaisetkin_ olivat Rikkaan-Hannun aikaisia erämaan\nkulkijoita. Ainakin papinkirjojen vanhimus, 1716 syntynyt Jounas-Klemma\n\"Iompanen\" sekä hänen poikansa, Klemmas-Jouni ja Klemmas-Andaras --\n\"Iumpanen\" ja \"Iumpainen\" -- jo mainitaan poromiehinä, ja sitten heidän\njälkeläisensä monin polvin vaeltavat maata. Klemmas-Andaras asennoi\nUtsjoen Jomppalassakin saaden tyttärensä Biritin avulla vallesmanni\nHögmanin vävymiehekseen, kun taas hänen poikansa, Andras-Andaras,\nvuorostaan pääsi saman vallesmannin vävyksi naimalla hänen tyttärensä\nMarian. Joku Jomppais-Andaras muutti Ruijaan, ja muuan viidennen polven\nmies, Niilas-Aslak, meni Inariin, asuen sinne uuden Jomppais-joukon,\nkun vanha rupesi Utsjoelta loppumaan. Moni muukin lapinmies, paitsi\nHögman nimismies, sai Jomppaisten tyttäriä, kuten Kitti, Pieski,\nLänsman, Vuolabba, samoin kuin Jomppaiset korjasivat Pauteja, Hagmaneja\nsekä muita arvoisiansa.\n\nMutta jo vähän myöhemmin esiintyviä tunturilaisia olivat monet\nNorjasta tulleet _Poinit_, Aslakat ja Aslakkain pojat, Klemetit,\nJounit, Jousepit, Pierat, jotka kumminkin jälleen vähitellen\njutivat takaisin Ruijaan, jättäen vain tyttäriään emänniksi Utsjoen\nporomiehille. Poinien ikätovereita taas olivat rikkaat _Tommat\nja Biggat_, Raudn-Niilas-Pieran heimolaiset, jotka kyllä olivat\naivan \"nuortta-padje-olbmuksia\" -- itätunturilaisia -- sekä jutivat\nvain Tshorgashnjargan, Utsjoen ja Inarin tunturien väliä, joskus\naina Sompion, Sodankylän ja Kittilänmaan ääriä myöten, mutta eivät\npanettaneet nimiänsä Utsjoen paimenkirjoihin, vaan pysyivät Ruijan\nvaltakunnan alamaisina. Vanha Oula Tomma, 1800:n vaiheilla elänyt\näijä, oli tunturilaisten rikkaammuksia, sellainen suurtaatto, että\nsaattoi jo eläessään osittaa pojilleen, Andarakselle ja Aslakalle,\nparituhatta poroa kummallekin, saman määrän Elle-tyttärelleenkin,\nja silti itselle jäi vielä parituhatta. Mutta Tshorgashnjargan\nPieras-Niila Bigga oli kerrassaan tunturiennapa rytistäessään\nerämaata 12,000:n porolauman kanssa Jäämeren rannalta Inariin ja\ntaas takaisin. Suuri oli Kadja-Piera Biggankin sekä hänen sisarensa,\nKadja-Biritin karja, kun yhtaikaa 4,000 sarviparia keikkui kummankin\nhoidoissa. Poroineen, poikineen ja tyttärineen Tomman ja Biggan\nukot mennen tullen jutivat Utsjoen maan halki, vieden aina poronsa\nmukanaan Ruijan rannoille. Mutta tyttäriään he eivät aina saaneet\nviedyiksi, ja samalla kun jäi tyttäriä, puuttui porojakin.\nTomma-äijän Ellenkin parituhantisine tokkineen sai suopunkiinsa\nPieras-Jouni Vuolabba, Bigga-Oulan Kristi joutui Niilas-Jousep\nVuolabballe ja Bigga-Niilan tyttärykset, Kristi ja Inga, päätyivät\nperintöeloineen Kitti-veljesten, Jounin ja Hansin, hoitoihin.\n\nTavattomia tunturitaattoja ja nuortta-padje-olbmuksia oli myöskin\nentinen Pannen ukko, _Panne-galles_, jota niinikään mainitaan\nRaudn-Niilas-Pieran sukulaiseksi. Niinkuin Tomma ja Bigga,\nPanne-galleskin vaelsi 1800-luvun vaiheilla karjoineen edestakaisin\nTshorgashnjargan ja Inarin tunturien väliä. Mutta Panne-äijä oli\nniin hurskas mies, että hän joka aamu auringon noustessa käväisi\nsyrjäpuolessa rukoilemassa, jopa toisinaan vielä kauempana\nyksinäisyydessä uhraamassa isien jumalillekin. Vanhana totisena\ntunturiäijänä Panne-galles osasi niin hyvin palvoa ja niin taitavasti\nhoitaa elonsa, että siinä aina asui onni, ja lauma yhä lisääntyi. Mutta\noli äijällä sellainen muorikin, joka myös saattoi osansa säilyttää.\nKaaren-akka oli aikoinaan saanut maanitelluksi hoitoihinsa gufittarien\nporotokan ja onnen sellaisella välipuheella, ettei koskaan anna\nvieraalle porojansa, ei pahaista kisuraakaan, ei rahasta eikä ilman.\nJa muori muisti aina välipuheensa. Yhdessä äijänsä kanssa Kaaren-akka\naina juti Jäämerelle ja taas takaisin vanhoja keinojaan. Ja kun porot\npudottelivat sarviaan, muori muisti aina ne vanhaan lappalaisten\ntapaan asettaa pystyyn jutamakeinon viereen. Niinpä Pannein tokka\nkasvoikin viimein valtavaksi eloksi. Sanotaan Panne-parin aikoinaan\nraitioineen 12,000:n suurlaumaa.\n\nPanne-galles olikin mahtava mies, ja hän oli vielä senluontoinen äijä,\nettä kaikki pahankuriset tappelusmiehet ja poronvarkaat sekä muut\nyltiöpäät määrättiin hänen rengeikseen sen sijaan, että sellaiset nyt\ntoimitetaan Kittilän linnaan tahi Trondhjemiin. Panne-äijä nimittäin\nvarta vasten maksoi \"staatille\" ison veron, saadakseen palkattomia\nrenkejä paimentamaan suunnatonta karjaansa. Houvi tai suntio miehet\nsinne tuomitsi, ja ilmaiseksi piti äijää palvella kuukausittain,\nvuosiakin. Mutta Panne-galleen siidassa oli hyvä olla. Jos ei palkkaa\nsaanutkaan, sai ainakin syödä poronkuuta ja konttiluun ydintä vatsan\ntäydeltä, jopa juoda viinaakin ja tapella nujuuttaa toisten renkien\nkanssa. Piettar-Niilakin Iskurasjoelta ja Guttorm-ukko saivat\npalvella Panne-äijää ja purra hänen poronkuutaan kuusi kuukautta.\nMutta Klemmas-Lasse, vanha poronvaras, joka oli Kaarasjoen läänin\nlappalaisia, sai laukkoa Pannen porokarjan perässä neljä vuotta.\nSiidaan mennessään Lasse sai kyllä viedä mukanaan omatkin poronsa,\n40-50 hengellistä elukkaa, ja kun palvelus oli päättynyt, Panne-galles\nsanoi Lasselle:\n\n-- Saat ottaa kaksisataa poroa.\n\nSuuresta porokarjastaan hurskas Panne-galles kyllä jakeli elukoita,\nkisuraporojakin anniskeli ilmaiseksi kaikille köyhille, kuka vain tuli\nkerjäämään. Mutta akka-Panne kyllä ei antanut. Hän marisi vain, kun\nukko tuhlasi, ettei heille itselleen lopulta enää jää vetoporoakaan,\njotta voitaisiin edes kotaa muuttaa. Mutta ukko-Panne vain paneskeli:\n\n-- Naa, kyllä me kota voidaan muuttaa... minä vedän yhden ahkion, ja\nsinä vedät toisen ahkion.\n\nEivätkä äijän porot loppuneet, vaikka hän niitä jakeli osattomille.\nMutta tuli kerran vanha ruijalais-muori kerjäämään tappoporoa Pannen\nmuorilta, eikä saanut. Sanoi Ruijan muori silloin Pannen muorille:\n\n-- Et antanut minulle, mutta vielä annatkin, kun tulee sellainen,\njoka ottaa... Oarjesta ovat porosi tulleet ja oarjes-bieggaan ne taas\nmenevätkin.\n\nJa pian sitten suuri susilauma tulikin, ajoi tokan järvelle\n-- Panne-galles asusti silloin Kaaren-muorinsa kanssa\nKaare-aahu-koatte-sai-jäyrillä, Juollomoaiven luona Inarin\ntunturimaassa -- ja kaatoi kymmenittäin muorin poroja. Mutta kun\nPanne-galles antoi suden tappaman poron raadon Syysjärven Martille,\ntuli vielä suuremmat tuhot. Panne-äijä ja Panne-muori olivat juuri\nennättäneet suurlaumoineen Varenginniemelle, kun melkein koko tokka\nyhtäkkiä lähti jutamaan oarjes-bieggaa kohden välittämättä vähääkään\nentisistä rajoista. Koutokeinoon asti porot mennä rynnistivät, ja sinne\nne jäivät. Ja siitä ovat koutokeinolaisten porot vieläkin suivakoita ja\nvalkoisia. Mutta jäi poroja vähän Panne-ukollekin, niin ettei hänen\nvarsin tarvinnut muorinsa kanssa kiskoa kota-ahkiota. Jäi sukua\nsitten äijän jälkimiehillekin, joista pari Pannea, Aslakan pojat,\nMaggas-Andaras ja Maggas-Oula, panettivat nimensä Utsjoen\nkirkonkirjoihin. Maggas-Oula yritti jo elää uudisasukkaana\nPuolmakjäyrillä, ja Andaras joukkoineen muutti Inariin 1862, tullen\nkuitenkin heti takaisin omille tuntureille kuolemaan. Mutta Inarin\nhyville jäkälämaille ukon pojat jonkin ajan kuluttua taas jutivat.\n\nPanne-Oulan ja Andaraksen aikaisia poromiehiä oli jo pari\n_Högman_-papin jälkimiestäkin. Lappiin jääneellä papinpojalla,\nnimismies Johan Högmanilla, Andaras Jomppaisen vävyllä, oli kymmenen\nperillistä, puoliksi kumpiakin, niin että niistä kyllä jo pari poikaa\nvoi antautua tunturilaiseksikin elämään poroista ja porojen kanssa,\nsilloin kun isä-äijä vallesmannin virkaa hoitaessaan asusteli\nja kalasteli, valtasi ja raivasi niittyjä milloin Jomppalassa\nja Kevonsuussa, milloin Puksaijäyrillä, Mieraslompolossa ja\nMaddajäyrillä. Lapintyttären saamina tuli nimismiehen pojista,\nJohan Fredrikistä, Pannen vävystä, sekä David Erik Evaldista\nhelposti tunturimiehiä, ja heidän jälkeläisistään yhä lapinverellä\nkyllästettyinä tuli täysiä tunturin tuttuja. Padje-olbmus Johan Fredrik\npysyi eloineen Utsjoen kirjoissa toimien samalla kyytirättärinä, samoin\nDavid Erik Evaldkin kierteli Utsjokea. Mutta Davidin pojat muuttivat\nsitten myöhemmin Inariin lisäämään sekä porojen että poromiesten\nsukua ja lukua. Neljän tuhannen poron tokkaa sanotaan Davidin pojan\nJohaninkin raitioineen.\n\nPanne-galleen jutamakumppaneita olivat Utsjoelle merkityt _Vuolabbain_\nvanhimmat veljekset, Jousepinpojat Niila ja Oula, jotka 1800:n\nvaiheilla vaeltelivat milloin Suomen-Lapin, milloin Ruijan tuntureita,\nkäyden papin pyhinä kirkon alttarin ääressä ja taas toisin vuoroin\nomina pyhinään Ailigastunturin alttarin ääressä. Suomesta sanotaan\nVuolabbain jutaneen pohjoisiin tuntureihin. Rikkaita äijiä he olivat,\nja rikkaita olivat Vuolabbain pojatkin, Jomppaisten, Biggain, Tommain\nja Poinien vävymiehiä, jotka taas naittivat tyttäriään toisille\nrikkaille ympäri tunturimaata Suomeen ja Ruijaan, Panneille,\nPieskeille, Porsangereille ja muille. Norjan puolelle muutamat\nVuolabbat muuttivat, Ivvars-Oulakin jo 1833, samoin Oulas-Aslak ja\nsitten jo 1846 Oulas- Niilakin, ankaran Kadja Poinin siivo ja hiljainen\nukko, jota Kadja porokarjoineen kuljetteli ympäri Ruijan tuntureita.\n\nNiila Vuolabban Kadja, _Juoksan-Kadja_, olikin aivan erinäinen\nlapinmuori. Eukko oli sekä Niila-äijänsä että koko porotokkansa ynnä\nrenkiensä ja piikojensa vääjäämätön isäntä, joka aina oli äänessä,\nantoi käskyjä joukoilleen, johtaen kotakuntansa muuttomatkoja, osti\ntavaraa ja myi poroja mielensä mukaan ja kokosi paljon silparahoja\nsekä vaatetti itsensä koreaksi. Väliin muori komeili sinisissä, väliin\nviheriäisissä verkatakeissa, väliin hän taas pöyhisteli punaisissa\ntai keltaisissa veroissa. Ja suuri laajukappir keikkui äkäisesti\nmuorin päälaella. Mutta kun Kadja oikein paneutui parhaisiinsa ja ajoi\nmarkkinasiljolle, hän oli kuin Pranskan kuningas. Leveä vyö oli täynnä\nvanhoja silparahoja, speisejä, ortteja, killinkejä ja päivätaalojakin,\njoita muori oli reikinyt ja siihen ripustellut. Samoin oli rinta sekä\nhihansuut täynnä hopearahoja ja soljuja. Helisi vain ja kilisi ja\nkalisi, kun korea Kadja-muori liikahteli, ja kaikki katselivat häntä\nihastellen. Saattoi muori helposti ryypätä viinaakin ja sitten\njoikastaa kuin parhaat miehet. Ajaessaankin Kadja aina joikasi, niin\nettä etemmäksikin jo kuului, missä muori oli menossa.\n\nLiikoja silparahojaan Vuolabban Kadja piilotteli tuntureihin tehden\naarteita milloin mihinkin salaiseen paikkaan ja hoidellen niitä niin\nvisusti, etteivät sivulliset niitä löytäneet. Aina kolmen vuoden\nkuluttua muori kävi katsomassa kätköjänsä, joko lisäten tai ottaen,\nettei maanhaltia olisi saanut niitä haltuunsa. Vielä ikäloppunakin\nKadja-muori laittoi ison aarrekätkön Porsangerinvuonolle,\nSpierttanjargaan. Soalakentästä, jossa muorin kesäsiida silloin\noli, Kadja kannatti raskaan rahakiisansa tunturiin, itse laahustaen\nperässä, ja sitten salaisesti hautasi sen sinne Pyssyjoen latvoille\nLuostegaissaan. Pian sen jälkeen muori kuoli, eikä hänen kätköjään\nole löydetty, vaikka monta kertaa on etsitty. Muorin poikakin,\nKadja-Nilla, oli kerran aikojen kuluttua mennyt eukkoineen äitinsä\nvanhalle kotasijalle Luostegaissan luo Soalakenttään, uneksiakseen ja\nlöytääkseen edes jonkin maakätkön. Aarretta ei ollut kyllä ilmoitettu,\nmutta aamulla oli tunturista kuulunut vanhan Kadjan komea joikaus.\nVain yksi muorin aarteista lienee löydetty, sama, jota hänen sanotaan\nlähteneen viemään tyttärelleen Maaritille, Niila Pieskin emännälle,\nmutta kätkeneenkin erämaahan. Kadjan pojan, Oulan, tytär Kristin oli\nsen sattumalta löytänyt Porsangerinvuonon tuntureista. Muorin vanha\nsauva oli ollut lähellä pystyssä ja kymmenen suurpuukkoa lyöty maahan\naarteen ympärille. Pienessä kuparikattilassa oli ollut hopearahoja\nja iso kuparikattila kumollaan päällä sekä kaiken peittona vanha\nmädännyt raanu.\n\nKadja-muori ja Niila-ukko kuolivat Ruijan suuriin tunturimaihin,\nmutta heidän poikansa, Kadja-Nilla, ei kyllä jäänyt Norjaan, kuten\nvanhempi veli Oula. Kierreltyään vuosikymmenin Ruijan erämaita\nNiila palasi 1894 isiensä entisille jutamakeinoille Utsjoen ja\nTenon maille lisäämään vanhan Vuolabban sukua Suomen tuntureissakin.\nMuotkatuntureista Ailigaksiin asti Niila-äijä ajeli laumoineen, ja pian\ntunturit kaikuivat, kun Ruijasta tullutta tunturimiestä joiattiin:\n\n    \"Kadja-Nilla-go lollo,\n    lollo lollo lollo-go,\n    Ailigas-go lollo-go,\n    pyöreälakki-go lollo-go,\n    lollo lollo lollo-go,\n    Muotkatunturien hukka-go,\n    lollo lollo lollo-go\n    kelloja, tiukuja täytyi sitoa,\n    lollo lollo lollo-go\".\n\nEntisten Vuolabbain ja Pannein aikoina esiintyivät Utsjoen tuntureissa\nmyöskin Pieskit, joiden ensi ukkona mainitaan 1792 syntynyt\nOulas-Niila, Jomppais-Jounin vävy ja suuri poromies. Mahtavana\nporomiehenä, jopa aikoinaan Utsjoen rikkaimpana liikuskeli Niilan\npoikakin, Ivvar Pieski, vanhan Niila Vuolabban vävy. Ei kyllä ukolla\nollut sellaista suurlaumaa kuin Tshorgashnjargan suurmiehillä, mutta\nneljäntuhannen tokan päämiehenä sanotaan hänen kuljeskelleen erämaissa,\njopa rakennelleen tuntureihin kivisiä porokaarteita ja saaneen\ntyttäriä toisille pororikkaille emänniksi sekä poikia ottamaan\nheiltä jälleen korvauksen luonnossa. Niilakin, Ivvarin poika, juovatti\nisänsä jälkiä naiden Vuolabbeja, Kadja-Maaritin, ankaran Kadja Poinin\ntyttären, äitinsä serkun, Oulas-Niilan perillisen. Parintuhannen lauman\nhaltijana Niila kierteli niinkuin isä-Pieskikin kesällä Paistunturien\nmailla, talvella Kevujoen ja Utsjoen laaksossa Mierasjärveä myöten.\n\nJo puukirkon aikoina ja suurten poromiesten päivinä saapui Ruijasta\nTaka-Lapin tuntureille pari veljes-kotakuntaa panettaen nimensä\nUtsjoen pappilan papereihin. Isänsä poikina, Pehrssoneina,\nPieras-Niila ja Pieras-Piera merkittiin puukirkon miehiksi,\nriipustettiin hakumerkkien paikalle: \"läser Danska språket\", vieläpä\npantiin paperin otsikkoon: \"Länsmans son ifrån Norige\". Sillä miehet\nolivat oikein \"vallismannin poikia Vuoreijan fästingistä\", jopa\nolivat olleet siellä \"kolme vuotta ekseeringissäkin\" ja osasivat\nhaastaa sekä suomea että lappia ja ruijankieltä. Mutta oikeita\ntunturilaisia miehet silti olivat, jopa sanottiin olevan alkulapin,\nRaund-Niilas-Pieran sekä muiden suurten poromiesten heimolaisia.\n\nRuijasta tulleen länsmanin pojista polveutui sitten Suomen tuntureihin\nsuuri Länsmanien poromiessuku; varsinkin nuoremman veljen, 1788\nsyntyneen Pieras-Pieran perilliset levisivät Taka-Lapin tunturimaille\nlaidasta toiseen. Piera-ukko oli iso pitkä mies, joka pystyi\ntappelemaankin vaikka kolmea tavallista lappalaista vastaan, ja\nTshalkku-Pieraksi häntä nimitettiin, koska hän sanoi vettä \"kuin russan\nkoltta, tshaaska\", ja Tshalkku-lisänimellä mainittiin sitten myös\nkaikkia hänen perillisiäänkin. Niitä Tshalkku-Piera saikin Aslak Pantin\nBiritin kanssa kolme Tshalkku-poikaa, Pieran, Aslakan ja Niilan, jotka\ntaas vuorostaan saivat uusia Tshalkkuja. Aslak sentään eli vain\nvanhanapoikana Tshakmokjäyrillä Paltto-Uulan Kristin kanssa, vaikka\nolikin niin vahva mies, että Anundi-Hans ja Niila Pieski poikineen\nvaivoin saivat hänet pieksetyksi jostakin pororötöksestä.\n\nMutta toiset veljet naivat -- Piera otti Outakosken Annan sekä\nNiila ensin Niila Jomppaisen Margitin, sitten Oula Tuution Maggan\n-- ja saivat perikuntaa ja olivat suuria poromiehiä sekä oikeita\ntunturilaisia. Aslakin porokarja oli vain muutamia satoja, mutta Pieran\nja Niilan tokka laskettiin tuhansissa. Nuorempi Tshalkku-Piera oli\nparhaillaan parintuhannen päänä, oleskellen kesäisin Utsjoensuun\nAiligaksessa ja Annivaarassa sekä muissa itäpuolen tuntureissa ja\ntalvella jutaen Inarin mäntymetsiin aina Kaamasjoen seuduille. Kodassa\nukko aina asusteli muutellen vain porotokkansa perässä paikasta\ntoiseen. Niin oli äijä musta kuin \"pataräydi\", puri mälliä niin\nettä sylki valui leuoille ja peskin rintamukselle, ja taas päissään\nollessaan ulvoi, kiroili ja joikaili niin että tunturi kaikui. Mutta\nPieran perilliset muuttivat 1880 Inariin, ja sinne ukko-Pierakin\njuti eukkoineen. Vain Oula, vanhimus pojista, Ivvar Pieskin Margitin\nmies, jäi isien tunturien poromieheksi, rakentaen viimein uudistalon\nRauduskaidiin, Utsjoen latvojen erämaahan. Tuli Inarista taas\ntakaisin Andaraskin jättäen asuntonsa Giellajoella autioksi, asettui\nPuolmakjäyrin itärannalle tehden sinne talon.\n\nVaikka vanha Tshalkku-Piera oli osannut selvittää kirjaa\nnorjankielellä, ei poika Tshalkku-Piera tahtonut oikein selvitä sanasta\nomalla kielelläänkään eikä suomen luvuilla. Ainakin papin papereihin on\nPieran tiliin pistetty: \"ytterst dålig läsning\" [kovin huono lukemaan].\nMutta Piera-äijä ei silti sentään ollut aivan kirjantaitamaton.\nKerrankin hän kinkereillä osasi lukea ihan kirjaan katsomatta:\n\n-- Sallikat lasten tulla minun tikeni...\n\nJa siinä olikin kyllä siksi kerraksi: neljä, viisi selvää raamatun\nsanaa, joihin pappikin sai tyytyä, kun Piera ei antanut enempää.\n\nMutta silti Piera aina tarvitsi ja harrasti aapistaan. Isämeitää\ntutkien äijä vain istuskeli kodassa, kun porot olivat tunturissa, ja\nsaattoi siinä kirjamies yhtäkkiä sanoa: \"Kaksi hukkaa on tokassa...\nvalkean runon kaatoivat petäjän alle... Rukattakaa kiivaasti hätään!\"\nJa näin asia olikin. Taikka ukko voi lukea aapisestaan: \"Naa, postimies\neksyi nyt tunturiin, kun on siellä kovin paha murku... Mennäänpä\nse hajoittamaan\". Ja Piera-äijä köppelehti kodasta ulos, asteli\ntunturiin päin ja kiljahti kolme kertaa, ja siitä sumu hajosi. Muitakin\nasioita ukko aapisestaan tutki ja ennusteli, selvittipä sen avulla\nkuolemansakin niin tarkoin, että kun tulee kolme kahdeksaista, ottaa\nniin koville, ettei hän enää kestä, mutta kun tulee kolme yhdeksäistä,\non se niin kova paikka, ettei kestä enää mikään. Piera-ukko kuolikin\nkolmella kahdeksaisella eli 1888.\n\nKolmas veli, Tshalkku-Niila, oli muita Tshalkkuja sekä Länsmaneja\nmahtavampi poromies. Nuorena ollessaan hän juti Utsjoen tuntureita,\npysyen puukirkon papereissa, mutta vanhempana mies muutaltihe Inarin\nPielpajärven kirkon kirjoihin ja tuntureihin, asettuen viimein\nuudismökkiin Ivalon latvoille Lismajoen suuhun. Sieltä käsin Niila\npaimenteli 4,000-5,000:n tokkaansa Hammas- ja Appistuntuteissa ja\nkävi ahkerasti tunturien piiloissa vanhojen seitojen luona sekä\nlaitteli silparaha-aarteita erämaihin. Tshalkku-Niilalla sanotaan\nOlleenkin jo äidiltä peritty onnenmerkki, veriristi rinnassa. Vai\nlieneekö ollut onnettomuuden ja kärsimysten risti. Sillä vanhana ukko\nmenetti kaiken omaisuutensa peräperää tulleisiin onnettomuuksiin: porot\nkuolivat joukoittain ruttoon, katosivat parttioittain erämaihin, ukon\nrahakätköjä löydettiin ja varastettiin, ja viimein Lismajoen pirttiin\nilmestyi kamala möykkääjä, joka vuosikausittain piti kaiket yöt ihmisiä\nalituisessa pelossa. Ikäloppuna, kiusattuna raukkana, 90-vuotisena\nvanhana höperönä ja melkein tyhjäksi riistettynä entinen suuri\ntunturimies viimein kuoli 1912. Mutta pari poikaa ja suuri tytärparvi\njäi elämään Inarin poromaille, sekä Tshalkku-Niilan joiku:\n\n    \"Na vuoi Tshalkku-Niila,\n    niin niin niin niin niin,\n    Tshalkku-Niila niin niin niin,\n    na peurakorva vasa,\n    niin niin niin niin niin,\n    ympäri elotokan laukkasi,\n    niin niin niin niin niin\".\n\nSamoihin aikoihin kuin Tshalkut, vaelteli Utsjoen tuntureita\nmyös suuri Kittien suku. Silloin kuin Länsmanit tulivat Taka-Lapin\ntuntureihin Ruijasta käsin, Kitit saapuivat muistelusten mukaan\netelästä Kittilänmaasta, missä jo aikoja sitten oli elänyt\nKitti-niminen lappalainen antaen nimensä koko seudulle. Ensimmäisenä\nKittinä merkittiin Utsjoen kirjoihin Andaras Hansinpoika, 1786\nsyntynyt tunturimies, jolla oli emäntänä Andaras Jomppaisen Magga,\n\"vanhan Heugmannin rouvan systeri, oikein herrastalosta\". Vain 60 poroa\noli Andaraksella ja 60 poroa Maggalla perintöinään, kun he aloittivat\nyhteisen tunturi kiertonsa, mutta niin hyvin he menestyivät, että\nlopulta yhteinen tokka oli jo 1,500, ja poikia oli sekä tyttäriä\nyhteensä puolentusinan parttio. Näistä sitten monilukuinen Kittien\ntokka laajeni Taka-Lapin maille. Klemetkin, Jomppaisen Niilan\nBiritin korjaaja, sai pojan sekä useita tyttäriä, ja Hansia, Niila\nBiggan vävyä, seurasi puolitusinainen perillisten joukko, jotka taas\ntoimittivat uutta kansaa poromaille. Tuntureita kaikki kiersivät\nelämänikänsä, ensin jutaen Utsjoen ja Inarin väliä, mutta sitten\nmuuttaen melkein järjestään 1880:n vaiheilla Inariin, jääden yksinomaan\nsen maan kiertolaisiksi. Sinne Klemma juti joukkoineen, sinne Hans\nrukatti poikineen, samoin kolmas veli, Jouni, joutui perillisineen, ja\nkun koko Kittien porokunta oli samoilla tuntureilla, saattoi siinä olla\nkoolla 7,000-8,000:n lauma poroja sekä koko tokka poronkaitsijoita.\nSiinä toisen polven vanhat, Klemma-, Hans- ja Jouni-äijät\nköpöttelivät, siinä kolmannen polven Hansit, Andarakset, Niilat ja\nJounit liikkuivat parhaina miehinä, ja siinä jo neljännenkin polven\nNiilat, Hansit ja Oulat pikkupeskeissään pyörähtelivät heitellen\nsuopunkia toistensa kaulaan. Tällaisen hyvän siidan ja suuren lauman\nkokoamiseksi vanhat Kitti-äijät kyllä olivat saaneet käydä joskus\nMuotkatunturien vanhoissa pyhissä paikoissa palvomassa. Mutta sitten\nelo menestyikin hyvin, ja uusi polvi Kittejä nousi tuntureihin.\n\nNämä ovat mainittavimmat Taka-Lapin porolappalaiset Niku-Fullista ja\nRiggis-Hansista alkaen nykyisen poromiespolven rajoille. Tunturissa\nkaikki nämä entiset ukot syntyivät ja tunturista löysivät parhaan\nkiertolaiskumppalinsa, tunturien kiertäjiksi he opettivat poikansa\nja tunturimiehille kasvattivat tyttärensä, ja viimein he ikäloppuina\nkupsahtivat erämaahan saaden ikuisen leponsa siunatussa kirkkokentässä\nomien tunturiensa äärillä.\n\nTunturi ja poro olikin padje-olbmuksen koko elämän sisällys, niesta\nja ylläpito. Lapinmies oli aikoinaan taamonut villin tunturien\nelävän alamaisekseen, mutta villi erämaan elävä oli samalla taamonut\nlapinmiehen alamaisekseen, pakottaen hänet jutamaan autiomaata\nsen mukaan kuin porolauman mielihalu kulloinkin vaati. Ja niin\ntuli lapinmiehestä tunturimies ja ikuinen erämaan kiertäjä sekä\nvillin poron ainainen toveri. Entiset äijät elivätkin niin hyvässä\nyhteisymmärryksessä porojen kanssa, että alituisesti asustivat elonsa\näärellä sitä vaalien ja pitäen silmällä, ja monet turvautuivat elonsa\nhyviksi erämaan ikuisiin jumaliinkin. Siksipä saattoikin vanhojen\nukkojen lauma laajeta tuhatpäiseksi, jopa muutamien suuräijien tokka\nnousta toisellekymmenelle tuhannelle. Mutta kun tunturit olivat\navarat, ja maa avoinna sekä porokansa harvalukuinen, niin oli kyllä\nkaikille elämisenainetta. Yksin Muotkatuntureissakin saattoi entiseen\naikaan palkia samalla kertaa parikymmentätuhatta poroa.\n\nTällainen suuri tunturielo jo tuottikin isännälleen kasoittain\nkiiltäviä silparahoja, speisejä ja päivätaalereita, joita säilytettiin\nlukollisissa kiisoissa omassa kotanurkassa tahi hyvin lukituissa\naitoissa taikka kaikkein salaisimmissa metsien piiloissa,\njoskus tulisijan arinakivien alle kotapermantoon kuopattuina,\njoka oli kaikkein vakaisin kätkö. Tuotti elo vielä komeita\nhelylaitaisia silpatsherggejä, silpabastuja, heliseviä silpasuorbmaksia\nja kiiltäviä hopeasolkia, rintataskuja sekä monihelaisia hopeavöitä\nynnä kaulaketjuja isoine hopeapolluineen. Ja näillä koristeltuina\nrikkaimmat tunturimiehet sekä tunturinaiset suurina juhlina helisten ja\nvälkkyen, sekä sinisissä, punaisissa ja keltaisissa veroissa hohtaen\nylpeinä kulkea kepsuttelivat kirkkokentällä.\n\nMutta tunturissa nämä markkinasiljojen ja kirkkopyhien monikirjaiset\nja hopeavälkkyiset valtiaat asustelivat vain ahtaissa savuisissa\nloudekodissa, useallakin ainoastaan likainen lammasnahkarouko mustalla\nihollaan sekä siivoton paltsaraja lammasnahkarouon peittona. Paitaa\nentinen tunturin asukas ei tarvinnut, eikä myöskään tunturilaisen\nruumis, enempää kuin vaatekaan, kaivannut pesemistä. Oli kylliksi,\njos joskus kasvoja pesaistiin. Tshalkku-Piera ei kyllä pessyt\nkoskaan kasvojaankaan, enempää kuin Koutokeinon ja Kaarasjoen\ntunturilaisetkaan, joiden naama oli aina pesemätön ja musta kuin\nkotapuun nokka. Ellei ihoa pesuilla rasitettukaan, saattoi sitä\nkynsimällä ja kyhnyttämällä pitää kurissa ja raaputtaa varsinkin\nsilloin, kun epälukuinen \"tihki porai\". Eikä monen tunturiäijän\ntuulen ja pakkasen ja tihkin purema iho, joka oli \"kova kuin\npullinnahka\", kovin pientä nipistystä tuntenutkaan. Eikä liioin\nnenäkään vieroksunut ikivanhoja padje-olbmuksen tuoksuja, jotka kyllä\nhelposti haihtuivat tunturien raittiisiin tuuliin sekä avoräppänäisestä\nkodastakin kohosivat ja katosivat laajaan erämaahan. Mutta\nkun pesemätön, omissa oloissaan ja nahoissaan asuva tunturimies\nkotanokineen ja kalantraanilla muokattuine parseeleineen ja kosteine\npaltsarajoineen työntyi lämpöiseen pirttiin, saattoi hän yksinäänkin\nvahvalla tuoksullaan täyttää ja kyllästyttää koko huoneen ilmanalan\nniin, \"että oikein syämet pilausi\". Samanlaista menoa oli monen\ntunturilaisen ruokahoitokin. Tshalkku-Pierankin kodassa sanotaan\nolleen vain yksi vanha pata, yksi puukaara ja yksi kauha, jotka kaikki\nkelpasivat hyvin monenlaisiin asioihin. Vettä ja velliä kaivettiin\nsamalla kauhalla, kattilassa keitettiin ihmisten syötävät, ja sitten\nsiitä porokoirat hökelsivät herkkunsa, ja vielä se sai olla pienen\ntunturilaisen pesualtaanakin. Saattoipa Koutokeinon kotaemäntä joskus\nhuuhtoa perillisensä lihankeittoliemessä ja tyynnytellä hätiköivää\npesulle pyrkijää:\n\n-- Älä vielä, poika! Isä ensin juo sitä kyllikseen... kyllä sitten\nsaat mennä.\n\nPoronliha ja varsinkin poronkuu ynnä ydin oli parasta poromiehen\nherkkua. Mitä rasvaisempaa, sitä parempaa keitto oli, ja sitä paremmin\nse piti pakkasella sulana. Mutta viina lämmitti vielä paremmin kylmien\ntunturien miestä. Sille ei vetänyt vertoja paraskaan poronkuu,\nei rasvaisinkaan lihaliemi, eikä kalanmaksatraani. Sitä kun\ntunturilainen sai majaansa, niin lämmin tunnelma ja iloinen mieliala\nläikähti koko kodassa, vaikka pakkanen olisi kuinka paukannut\nseinäraanujen takana. Matkoillaan tunturimies kuljetti tätä parasta\nainettaan puolenkannun eli \"kahen peilin\" vetoisessa _tadnii-laskussa_,\ntinapuilossa, joka aina oli peskinpovessa, rintaa vasten mieluisesti\nmölkkerehtämässä. \"Hiva on viina, kun on pakkanen... pari riippia kun\njuopi, niin on niin hiva olla\", tunturilainen tunsi ja totesi. Mutta\nmoni poromies ei lämmennytkään parilla ryypyllä, vaan tarvitsi koko\ntadnii-laskun. Monet vanhat tunturiäijät olivat tavattomia\nviinanjuojia, usean sanotaan kiskoneen sitä kuolemakseen, kuten vanhan\nVuolabban sekä entisen Pieski-ukon. Guttorm-äijäkin ja Morottaja kerran\nsärpivät Andaras Kitin väärteinä ollessaan seitsemän kannua suoraan\nankasta vain, niin että Guttorm huokaisi henkensä ulos. Eikä Andaras\nsäälinyt hyvää juotavaansa, selittihän vain sitten vallesmannille:\n\n-- Kun väärtille antaa viinaa... kun on hiva tuttu... niin pitää antaa\nniin paljo kun se haluaa...\n\nKylmässä kärvistelevät Lapin äijäparat erehtyivätkin helposti,\nvarsinkin markkinasiljolla ja kirkkopaikalla liikkuessaan, lämmittämään\npakkasen puremaa pientä varttaan liiaksi, niin että seurasi\npahennus. Kruununmies oli kohta ukkopahasen kimpussa, jopa tuli ruma\nmerkki papereihinkin. Hyvin monen tunturimiehen papinkirja saikin\nlisämerkinnän: \"pliktat första resan fylleri... pliktat för andra resan\nfylleri...\" [Sakotettu ensimm. kerran juopumuksesta... sak. toisen\nkerr. juopum.] Tällaisista joutavista riipustuksista tunturiäijä ei\nkyllä paljoa perustanut. \"Mitäpä kun pahpan paperi\", äijä saattoi vain\narvioida, \"mutta kun piti maksaa rahat\". Mutta vanha Kitti-Hans kiitti\nJumalaa siitä armosta, että oli poro- ja muista rötöksistään joutunut\nistumaan toistakymmentä vuotta linnassa sekä siten pelastunut viinan\njuonnista. Muuten olisi \"kuollut viinaan niinkuin Pieskin äijäkin\".\n\nMutta kaikkein kovin paikka tunturimiehellä oli silloin, kun pappi\npani hänet tilille kirjantaitamisesta. Siinä asiassa rikas ja ylpeä\npadje-olbmus oli aivan alakynnessä muista lappalaisista. Yksin\nhalveksittu Inarin järveläinenkin kykeni häntä nauramaan silloin,\nkun oltiin yhtaikaa papin pöydän edessä. Eihän kylmässä ahtaassa\nloudekodassa asuvalla, porojen perässä laukkovalla tunturilaisella\nollut koskaan sellaista rauhanhetkeä eikä paikkaa kirjallisiin\nharrastuksiin ja sanan viljelemiseen kuin hirsimajoissa asuvaisilla.\nNiinpä tunturimies aina saikin papilta ensin ankaria sanoja, sitten\nkirjatiliinsä vain viiruja sekä sorkkia, kun muut saivat jopa kiitoksia\nja ristejäkin. Ja kun piispa tuli tarkastamaan seurakuntaansa,\ntäytyi kirjoihin useinkin merkitä tunturimiesten tiliin, että he\novat paljon huonompia lukemaan kuin muut lappalaiset, eivätkä opeta\nlapsiaankaan kirjalle.\n\nMutta olisipa pappi pannut tunturimiehen joikaamaan, silloin mies\nolisi laskenut sellaisen laulun, että kirjanoppinut inarilainen\nolisi saanut hävetä. Inarilaisten joiut olivatkin padje-olbmusten\nmielestä kaikkein huonoimmuksia, melkein kuin koltan lauluyritykset\ntahi niinkuin varenkilaisten, jotka samalla rumalla sävelellä laulaa\njutkuttivat melkein kaikki joikunsa. Mutta tunturilaisten joikaukset\nolivat kauniita ja kirkkaita. Komeasti ne kaikuivat poromailla, ja\nniitä kehtasi laulaa, vaikka itse pahpalle, jopa joskus pahpakin\nniitä kuullessaan niin innostui, että joiaten lähti astelemaan. Hyvin\nosasivat vanhat poroäijät juorottaa sekä Suomen tuntureissa että\nKaarasjoella ja Koutokeinossakin ynnä Puolmakissa, mutta kaikkein\nparhaiten joikasivat Tshorgashnjargan miehet. Ei joikaamista kyllä\nkouluissa opetettu, eikä Lapin katekeetat niitä neuvoneet, vaan\nporomiehet itse sepittivät niitä toisistaan. Kaarasjoellakin oli\nmelkein joka miehestä joiku, muutamista kolme, neljäkin. Useat\njoikasivat oman elämänsä menoa, rikkauttaan ja tavaroitaan, suurta\nsukuaan ja hyviä porojaan taikka jurnuttivat omaa kulkunuottiansa\nmainiten niitä maita ja tuntureita, joiden kautta he karjoineen olivat\njutaneet. Monet vanhat lappalaiset, kuten Kitti-Niila, joikasivat\ntunturijumalalleen. Mutta kovimmin joiattiin tunturissa, kun pimeinä\nöinä oltiin eloa raitioimassa. Silloin ei susi uskaltanut tulla\ntokkaan. Siellä vanha Kitti-Andaraskin luikautteli kirkkaasti ja oli\niloisella mielellä. Mitäpä kun ei ollut! Olihan miehellä \"raitis ruumis\nja terveus kans hiva\", ja avara jumalan tunturimaa oli ympärillä, niin\nettä siihen kyllä yhden miehen ääni mahtui kiirimään, vaikka olikin\npimeä yö, ja tunturit mustina köyryinä komottivat taivaan rannalla.\nMutta sitä komeammalta kajahti, kun kaukaa kuuluvaan hukan ulvontaan\nyhtyi pimeässä hiipivän hukan vihamiehen täysiääninen kumppi-joikaus:\n\n    \"Hukka se hiiviskeli,\n    noo noo niin niin,\n    pimeässä yössä-goo,\n    joi joi joi joo,\n    hukka se hiiviskeli,\n    luu luu luu luu\".\n\nMutta nyt on vanhan Andaraksen raitis ruumis jo marrastunut, niin\nettei joikauskaan enää juokse. Käheästi vain pihisee rintaputki, ja\nsanat lähtevät epäselvinä ja voimattomina, kun Andaras yrittää laulaa\nGalguoaiven gabba-jievjaa. Vanhan poromiehen suuri tunturiaika on jo\nmennyt.\n\n\n\n\nTämän ajan poromiehiä\n\n\nVanhat tunturimiehet, jotka jo entisinä aikoina jaksoivat viljellä ja\nelävöittää äärimmäisen Lapin suuria alastomia erämaita, lepäävät jo\nhyvin ansaitsemassaan rauhassa isiensä vierellä, toiset maaten papin\nsiunaamassa kentässä kirkon juurella, toiset, kaikkein vanhimmat\nvaarit, leväten isien katsomissa kalmasijoissa autiossa tunturissa tai\njärvien saarissa. Vain silloin tällöin vanhalappi vieläkin vaeltaa\nentisiä erämaitaan. Ei kyllä ole mitään nähty, mutta monesti vain\nkuultu, kun tunturissa äijät ovat kiljuneet, koirat haukkuneet, kellot\nkilkattaneet, vasatkin ja kermakat roukuneet, ja maa on tuntunut\nihan jytisevän, niinkuin suuri tokka olisi mennä rymistänyt ohitse.\nEdesmenneet suuret taatot eivät ole malttaneet kokonaan jättää\nmieluisia tuntureitaan, vaan yhä vieläkin nousevat entiseen eloonsa.\nVuolabban toimekkaan Kadja-Poininkin on kuultu joikailevan vanhan\ntunturikotansa tienoilla vielä senkin jälkeen, kun aika oli hänet\njättänyt.\n\nVanhat tunturikotolaiset olivatkin erämaiden suurtaattoja, joiden\nmonituhantinen elo lainehti laajassa Lapinmaassa laidasta laitaan.\nSilloin elettiin Lapissa suurten poromiesten valta-aikaa.\n\nMutta nykyiset tunturimiehet, edesmenneitten suurtaattojen pienet pojat\nja jälkeläiset, ovat vain vähäisiä poropaimenia entisten isiensä\nrinnalla, hirsipirteissä pehmenneitä paitapoikia, jotka vain kotoa\nkäsin kaitsevat karjaansa. Hirsistä salvettu, maakiville istutettu,\nvielä multiaisilla sisältä ja ulkoa tukehdutettu tunkkainen tupa on\njo jokaisen poromiehen parhaana tyyssijana. Ja tuvan ympärille on\nkoottu muitakin lannanmiehen laitoksia: latoa, aittaa, jopa talliakin.\nOn käyty karhoamaan lantalaisen lailla perunapeltoakin ja ruvettu\nelättämään siivottomia, tyhmiä lehmiä, joita ei entinen padje-olbmus\nkärsinyt nähdäkään. Sellaisetkin poromiehet, jotka ovat tunturikodassa\nsiinneet ja syntyneet ikuisista tunturien kiertäjistä, ovat jo\nhylänneet isäinsä elintavat ja syntymämajansa sekä asuneet itselleen\nhirsitalon. Jopa kauimmas isäinsä poluilta poikenneet nukkuvat yönsä\nmaalisängyssä roukojen piilossa, vaikkeivät isävaarit saattaneet edes\nyhtä yötä huokua ummehtuneessa hirsitalossa, vaan täytyi äijäpahasten,\nmilloin sattuivat lannantaloon, kovimmallakin pakkasella etsiä\nyösijansa avonaisen ladon nurkasta tahi lumihangesta. Eikä nykyisten\ntunturimiesten tokka ole niin yletön kuin entisten isien: nyt lasketaan\nelo vain kymmenissä, mikä ennen sadoissa, sekä sadoissa, mikä ennen\ntuhansissa.\n\nUseimmat entisten tunturimiesten jälkeläisistä ovat vallanneet Inarin\nsuuret tunturiseudut porolaitumikseen. Inari, järvikansan valtamaa,\nei omasta puolestaan olekaan juuri koskaan kasvattanut varsinaista\ntunturiväkeä. Vanhat _Ingerit, Skåret, Haltit_ sekä jotkut Pehrssonit\nja Johnssonit, jotka satakunta vuotta takaperin poromiehinä kiertelivät\nInarin tuntureita ja piirrettiin Pielpajärven pappilan kirjoihin,\nolivat Norjasta tai Utsjoelta tulleita tunturilaisia, jotka taas\nsiirtyivät pois tahi kuolivat tai muuten menettivät nimensä. Mutta\nUtsjoen ja Tshorgashnjargan suuret poromiehet kävivät laumoineen joka\ntalvi Inarin tuntureissakin, ja siitä perillisetkin opastuivat sekä\nviimein olojen muututtua kokonaan antautuivat Inarinmaan alamaisiksi.\nSiellä kun muun hyvän lisäksi piti olla halvat verotkin.\n\nEnsimmäisiä Inarin nykyisiä tunturilaisia oli _Lasse-Pieras Jouni\nVest_, nimismies Högmanin tyttärenpoika, Kitti-Biritin kolmas\nmies, joka tuli Inariin 1864, mutta kuitenkin jo taas 1892 muutti\nEnontekiölle. Vestin poromiespolvi pääsi kumminkin jälleen pystyyn,\nkun kymmeniä vuosia myöhemmin tuli toinen veli, Lasse-Pieras-Lasse,\nUuniemestä Inarin tunturilaiseksi. Hänen poikansa, Lasse-Oula,\nKitti-Klemman vävy, asettui Paadarjäyrin puoleen.\n\nMutta sitten 1865 Tshalkku-Niila joukkoineen saapui Inariin sekä\nmyöhemmin 1880 Tshalkku-Pieran perikunta, ja näistä tulijoista sekä\nheidän poroistaan Inarin länsitunturit pian elävöityivät. Siinä\noli Länsmaneja kumpaakin puolikuntaa, Niilas-Pieraa, -Niilaa,\n-Oulaa, -Biritiä, -Margitia, -Elleä, -Raudnaa ja -Inga-Maria sekä\nPieras-Pieraa, -Andarasta, -Niilaa, -Aslakia ja -Biggaa, jotka kaikki\nolivat pororaitioita ja porojen omistajia pienestä pitäen. Miehet\nnaivat lapintyttäriä, ja tyttäret siirtyivät lapinmiehille, joten\nporokansa yhä jatkui, ja niinpä on taaskin uusi tunturilaispolvi\nmiestymässä, vaikka vain pienien porotokkien isäntinä. Lismajoella,\nvanhassa Tshalkun kylässä, elää entisen Tshalkku-Niilan Niila\nKaapin Ellen kanssa, Naunagaksessa asuu Niilas-Oulan joukko, mutta\nVaskojoella, Njärrijäyrin uudistalolla, liikkuu Pieras-Niilan\npoikakolmikko, tuhatkuntaisen yhteistokan hoitajana, raitioiden\nlaumaansa Muotkatuntureissa.\n\nSaapui taas 1878 Niilas-Aslak, vanhan _Jomppaisen_ suvun miehiä, jolla\noli emäntänä inarilainen Elle Sarre sekä suuri porotokka, ynnä poikia\nja tyttäriä. Länsitunturien maille Utsjoen mies poroineen ja komeine\npailakkoineen asettui palkimaan. Järvikansa katseli miehen menoa ja\nkohta joikasikin:\n\n    \"Nikku-Aslak niin niin niin,\n    viisikymmentä pailakkaa,\n    niin niin niin niin,\n    seisoi niinkuin yksi,\n    niin niin niin\".\n\nJa siitä taas kolme Jomppais-poikaa pääsi Inarin tuntureihin.\nMenesjärven puolessa ja Lemmetjoella miehet pirteissään asuvat ja\nlähituntureissa hoitelevat porotokkiaan. Siellä veljesten vanhimustakin\njoiku rupesi mainomaan:\n\n    \"Jouna-go, Jouna-go,\n    lei jaa lei jaa goo goo,\n    äänestää niinkuin sopuli\".\n\nSamana vuonna kuin Jomppaiset, jutivat Inariin myöskin Johan Högman,\nDavidin kodan poika, sekä Aaslak Panne, Maggas-Andaraksen poika,\nsuuren Panne-galleen sukua. Itäpuolen tuntureita Näätämön rajamailla\nkumpaisetkin rupesivat kansoittamaan. Täällä itäisillä erämailla,\nSuprussa, Jalossa ja Varpuniemessä, \"Heugmanin\" pojat, Johan ja\nDavid, poikineen ja tyttärineen ja muutamine satoine poroineen vielä\nviljelevät tunturia ja pirttikenttää, Uuniemestä tulleen poromiehen ja\nvävymiehen, Piera Siirin -- nyt jo kuollut -- poikineen ja tyttärineen\nollessa apumiehinä. Pirttimiehinä ja poromiehinä Aslak Pannenkin pojat\nja tyttäret sekä vanha äitimuori, Kitti-Klemman Birit elävät Tshurnussa\nmuutamasataisen porotokan kanssa.\n\nKaikkein suurimmalla voimalla vyöryivät Inarinmaahan 1880-81\n_Kitti-veljesten_ jutamakunnat. Länsipuolen Hammas-, Viipas-, Appis-\nja Maarestatunturit he yhdessä Länsmanien ja Jomppaisten kanssa\nvaltasivat alusmaikseen. Kaikki Kitit olivat suuria poromiehiä,\nPikku-Hannollakin, joka asettui Tshalkku-Niilan, appiukkonsa,\nvierusmieheksi Lismajoelle, oli aikoinaan 2,000-3,000:n tokka, onpa\npuhuttu 4,000-5,000:stäkin. Mutta kova kohtalo käyskenteli Kittien\nkantapäillä. Vanha Hans menetti viimein suuren karjansa, eikä\nPikku-Hannullakaan ole enää kuin joku poro, ja entinen tuhannen poron\nAndaras on nyt aivan valkkopäiseksi haalistunut poroton poromies,\njolta tunturi on ottanut lainansa takaisin viimeistä myöten. Vain\nvalkko-äijän pojalla, Hansilla, on jo taas kolmisensataa poroa, ja\nköyhälle Pikku-Hannulle Enontekiön pororikas Näkkälä antaa joka talvi\nlahjaksi jonkun niestaporon. Mutta Pyhäjärvellä elää Kitti- Niilan\nUula, Tshalkku-Niilan vävy hänkin, Kittien parhaimpana poromiehenä,\nraitioiden Muotkatuntureissa tuhatkuntaista tokkaansa. Siinä kyllä on\npoikien ja tyttärienkin nimikkoja, Birit-Annellakin 100 poroa, Ellellä\n60, Niilalla 100 ja Kristillä 90 sekä 13-vuotisen Hansin merkeissä 300.\nIsä kyllä kieltää kuopuspoikansa merkit, mutta Kristin parttiota äijä\nlupaa parantaa, jos saa vävykseen mainion Lantto-Hansin, jonka mukana\nnäyttää tokkaan tulleen onni ja hyvä menestys. Ja välitöinään\nUula-ukko saarnaa kansalleen parannusta ja syntien anteeksi saamista,\nvaikka synnit veriruskeatkin olisivat. Mutta joikaamista Uula ei\nharrasta, vaikka isä-Niila kyllä joikasi ja oli sellainen äijä, ettei\njuuri koskaan ottanut kirjaa käteensä.\n\nTulipa Inarin tuntureille joku asuntamies lännestäkin päin,\nKoutokeinosta ja Enontekiöstä. _Mihkel Gaup_, Kauppi, tuli\nKoutokeinosta, korjasi Tshalkku-Niilan Raudnan ja sai poroja sekä\nlapsia. Käväisi kerran suuri porokas, _Ponku-Mattikin_, painuen\npian taas Sodankylän Purnumukkaan ja Sompioon. Jo tuli iso rymyäijä\n_Guttorm Magga_ Enontekiöstä, \"Kutturana\" kuulu kautta Lapin, asettuen\nmaanselän tuntureihin. Ja pian äijälle alkoi karttua tunturieloa\nsekä vasoittamalla että peurakorvia merkitsemällä. Sanotaan vanhan\nKutturan merkeissä liikkuneen 3,000-4,000 nulppoa ja suurta ynnä\npientä sarvipäätä. Mutta sitten joku vielä suurempi sarvipää lienee\npistänyt keiturinkoparansa porotokkaan, niin että Kuttura-paran\nlauma kutistui vielä nopeammin kuin se oli kasonnut. Pahnan\nperillisellä, Kuttura-Niilalla, joka asuu Ivalojoella, kolmisen\npenikulmaa Ivalo-Mattia alempana, on enää ainoastaan kolmetoista\nporoa, vaikka häntäkin aikoinaan joiattiin:\n\n    \"Gutturm Niila-sa,\n    noo läi joo,\n    rikas poika oli joo,\n    nun nun nuu\".\n\nVieläpä muistettiin hänen emoaankin, Kadja Nikodemusta:\n\n    \"Kadjis-ahku oli joo,\n    lullul lullul luu,\n    Kadjis-ahku oli joo,\n    niin niin niin niin\",\n\nPalasipa Inariin viimein taitavana poromiehenä Utsjoella opin käynyt\njärvikansankin jälkeläinen. Aikoinaan oli Inarista muuttanut Utsjoen\njärville ja jokivarrelle kalamiehiksi useita _Aikioita_, toiset suopuen\nsinne vakinaisiksi asukkaiksi, toiset jatkaen muuttoaan Norjaan asti,\nja jotkut opastuen tunturimiehiksi. Niinpä Puolmakjäyrille asettuneen\nGabrielin pojan, Kaapin Jounin, poika-Gabriel, Armas-Kaapi, saatuaan\nJouni Vuolabban Ellen emännäkseen, palasi 1890 Inariin ulosoppineena\nporomiehenä. Avaroihin länsituntureihin, entisten poromiesten\nlähimmäiseksi, tämäkin tulija asettui, ja rikkaana padje-olbmuksena\nhäntäkin joiattiin:\n\n    \"Armas-Kaapi,\n    niin niin niin niin,\n    suuri-go rikas,\n    niin niin niin niin\".\n\nNäillä samoilla mailla jutavat vielä ukon pojat, Kaapin-Aslak ja\nKaapin-Jouni. Aslak on pieni poromies, mutta Jouni hallitsee 500-600:n\ntokkaa liikkuen milloin Maarestatunturissa, milloin Hammas- ja\nViipastuntureissa sekä asuen väliin Lemmetjoella, väliin Ivalo-Matissa.\nPunaisissa lakeissa ja fietter-housuissa mies aina liikkuu,\nvakuutellen, ettei hänellä kyllä koskaan housunmalli muutu, vaikka\nmuut kuinkakin uudenmallisia laittaisivat. Vaikka tämä Kaapin-Jounin\ntoinen panos on lappalaiseksikin jäänyt aivan pikkuruiseksi\ntunturitontuksi, vain \"kinthankokoiseksi\", on hänessä kyllä sekä\nmiehen mieli että varsinkin ääni. Jos Jouni osaa hyvin käsitellä\nsuurta tunturieloaan, niin vielä paremmin hän taitaa käsitellä isoa\nkurkkuansa. Jouni onkin ankara joikaamaan. Kun pikku mies tunturilla\npuhaltaa kurkustansa joikauksen, on koko kehveli äänenä, niin että\nsananpuhuvainen Kitti-Uulakin neljänneksien päässä sen kuulee ja\nkauhistuu. Mutta toiset tunturimiehet joikaavat pikku toveriaan:\n\n    \"Naa Kaapin-Jouni,\n    niin niin niin,\n    pikku poika sannaa lei,\n    lullu lullu lugu luu\".\n\nPari muutakin Inarin järvimiestä ihan kotoisiltaan vain lyöttäytyi\ntunturilaiseksi ja poromieheksi, niinkuin _Iisko Paadar_ naituaan\nIngerin Ellen eloineen sekä _Heikki Valle_ saatuaan Tshalkku-Pieran\nBiggan poroperintöineen. Vallesta tuli jo taitava poromies, ja Vallen\nNiilasta vielä taitavampi, Niila etsi ja nai rikkaan Panne-äijän,\nMaggas-Andaras-Jounin lesken Kaaren Aikion, saaden samassa kaupassa\nsekä itseään iäkkäämmän eukon että paljon poroja. Porotokkineen ja\nKaarenineen Niila muutti Utsjoen puolelle sen sijaan, että entiset\nporomiehet olivat Utsjoelta tulleet Inariin. Muotkatunturien\npohjoispäähän, Kaamasjoen latvoille, Kaamasmukkaan, Niila asettui\nentiseen Jomppaisen taloon, ruveten siitä käsin kaitsemaan karjaansa\nlähituntureissa. Sanotaankin Niilan olevan tämänaikaisen Utsjoen\nsuurimman poromiehen, 500-600:n porotokan isännän.\n\nSillä kovin pieniksi ovat Taka-Lapin entiset tunturiennavat jo\njoutuneet. _Kadja-Nillakin_, suuren Vuolabban suvun viimeisiä suuria\nporomiehiä, Kadja Poinin poika, joka juti Ruijan tuntureitakin\nja aikoinaan ajeli 3,000:n laumaa Utsjoen tuntureissa, tullen\nmonissa joiuissakin mainotuksi, on nyt vain parinsadan omistaja,\n70-vuotias tunturiäijä. Suuret porolaumat ovat sulaneet kuin\nlumi, hävinneet niinkuin tuuli olisi puhaltanut, entiset komeat\nvalkkoporotkin menneet, ja ukko itse nyt vanhana valkkoäijänä asustelee\nKevujoen jylhässä tunturimaassa pienessä uudismökissä hoidellen\nnautakarjaakin. Ja entisaikaan häntä joikailtiin:\n\n    \"Kadja-Nilla,\n    joo jou joo jou,\n    menee kuin lintu,\n    joo jou joo jou\".\n\nKaikki muut Utsjoen muutamat poromiesten jälkeläiset ovat jo\nnuorempaa polvea, eivätkä juuri vanhaa poroisäntää parempia.\nKadja-Nillan pojallakin, Pikku-Nillalla, joka asuu isänsä entisessä\nkomeassa maalitalossa Nilijoen suussa Tenolla, on vain 400-500:n\nsarvipään omaisuus, vaikka on saanut emäntänsä Maaritin avulla\nperiä Pieras-Niila-vainajankin karjasta 70-80 päätä. Samanlaisia\nporomiehiä ovat _Niila ja lvvar Pieski_, parituhantisen Niilan\npoikia, joista jälkimmäinen asuu appiukkonsa, Oula Länsman-vainajan\nja anoppitätinsä talossa Rauduskaidissa, samanlaisia vielä Jomppalan\nlähimailla asustava Rauduskaidin poika, _Piera Länsman_. Kaikki vain\nparinsadan poron miehiä. Vain Puolmakjäyrille asettuneen Andaras\nLänsmanin lesken, Kristin Siiman, ja viiden pojan yhteisissä hoidoissa\nliikkuu viisi-kuusisatainen tokka. Mutta vanhalla _Jomppaisella_,\nMahtis-Niilalla, joka asuu Niila Vallen kanssa Kaamasmukassa, on vain\nmuutama kymmeninen, vaikka ukko hurskaana raamatun ja evankeliumin\nmiehenä kulkee sanaakin saarnaten.\n\nMutta monet tenolaiset ovat lohen ja riekonpyyntinsä sekä karjanpitonsa\nlisäksi ruvenneet hankkimaan toimeentuloa poroillakin, yrittäen matalan\nrannan tenokansasta nousta, ellei juuri tunturiväeksi, niin kumminkin\nhyviksi poromiehiksi. On kyllä monissa tenotaloissa vain joku poro\nja ajohärkä, jolla saattaa pyöräyttää \"handelissakin\" sukkelammin\nkuin entisellä navettasonnilla, mutta on myös jo monia parempiakin\nporotaloja. Karigasniemen heinäkentällä asuvaiset ja hyvin toimeen\ntulevat Niittyvuopion veljeksetkin omistavat kukin muutaman satasen,\ntoimekkaimmat pari, kolmekin, samoin Mierasjärven eteläpään erämaahan\njutanut uudispirttiläinen, Sammel Laiti, tunturilaiseksi lyöttäytynyt\nOula Länsmanin entinen ruokkopoika ja oppipoika sekä renkimies. On\nsitten tenomiehiä, joiden poroluku lasketaan kymmenittäin, kuten\nPorsangerin veljesten, Uulas-Uulan poikain, jonkun Palton ja Nillukan\nynnä Laitin, joilla on kenellä neljä-, viisikymmentä, kenellä\nkahdeksankin. Muutamilla Helandereilla on vain joku kymmen, toisilla\nvain nimeksi, vaikka entisaikoina muuan katekeetan poika, Jouni\nHelander, naituaan kyytirättärin ja poromiehen Johan Högmanin tyttären\nEllen, tuli niin suureksi poromieheksi, että rupesi muoreilleen\ntuhrailemaan kodassa sekä juti muiden isoisten mukana Inarin\ntuntureihin, kulkien aina Luttojoelle asti ja merkityttäen nimensä\nInarin kirjoihin. Mutta rajantakaiset hukat, koltat, söivät melkein\nkaikki ukon elukat, ja Jouni Helander kuoli Luton jäkälätuntureissa\nyhtä porottomana kuin oli Tenon mailla syntynytkin.\n\nMuotkatuntureissa ja Paistuntureissa sekä Ailigaksissa pitkin koko\nUtsjoen läntistä valtamaata länsipuolen miesten eli Paistunturin\npaliskunnan porot kiertävät, kun taas itäpuolen porolaisten eli\nKaldoaiven paliskunnan elukat pitävät valtamaanaan suuria\nitätuntureita Utsjoesta ja Tshuoggajoesta alkaen Puolmakjäyrille ja\nNorjan rajaan saakka. Vaikka isännät ovatkin vain pikku parttioiden\nmiehiä, karttuu heidän kymmenistään ja sadoistaan koko iso tokka,\nkun porot tunturissa käyvät yhteiseen seuranpitoon. Länsipuolen\nmiehet joskus raitioivatkin elukoitaan yhdessä laumassa. Niinpä Niila\nValle, Niila Niittyvuopio, Niila Jomppainen, Uulas-Uulan Andaras, Uula\nPorsanger, Andaras Paltto ja Anne Nuorgam koitelevat eloaan yhdessä\ntokassa sekä kesällä että talvellakin, samoin taas Hans Kitti ja\nPikku-Niila Vuolabba ynnä jotkut muut ovat yksissä tokissa. Vallen\nja kumppanien hoivissa saattaa olla lähes parituhatta poroa sekä\nKitin ja Vuolabban vaalittavina tuhatkuntakin. Koko Paistunturin\npaliskunnassa onkin poroja kohta kolmisentuhatta. Mutta Kaldoaiven\nympärystuntureita kiertelee vain parituhatta sarvipäätä, enimmät\nniistä Andaras Länsmanin perillisten, Piera Länsmanin ja Sammel\nLaitin korvamerkeissä.\n\nMutta ennen sanotaan Paistunturin paliskunnassa yksinäänkin olleen\n6,000-7,000. Ja vanhaan aikaan juti Utsjoenmaan halki poroja kymmenin\ntuhansin. Nykyisen tunturiväen poronhoito on vain entisen suuren\nelämän heikkoa kuvattelua.\n\n\n\n\nPoronhoitoa\n\n\nOikein vanhoina aikoina Lapinmaassa eli paljon ihmisiä, ja heillä\noli isot tokat poroja. Mutta sitten tuli joukoittain vihollisia ja\nrosvoja Ruotsista ja Suomesta ja Russanmaalta, ja he tappoivat melkein\nkaiken kansan, niin ettei ihmisiä jäänyt juuri muualle kuin meren\nrannalle Läijisvuonoon sekä Inarin saarille. Porot jäivät hoitajitta ja\nvilliintyivät, ja siitä villipeurat saivat alkunsa. Peurat saattoivat\nelää ja lisääntyä rauhassa, kun metsät ja tunturit olivat autiot, eikä\nihmisiä ollut missään. Ja peuroja oli Lapinmaassa hyvin paljon.\n\nMutta sitten Niku-Fulli tuli, ja hän oli taas Lapinmaan alkuihmisiä\nsekä ensimmäisiä poromiehiä. Hän otti kiinni villipeurojen vasoja ja\nkermakoita sekä niitä paimentaen ja hihnassa pitäen kasvatti itselleen\nporoelon. Aikuisista villipeuroista ei kyllä olisi saanut kesytetyksi\nporoa, mutta vasoista ja kermakoista sai, niinkuin Niku-Fullikin\nteki. Ja Niku-Fullista sikisi koko Lapinmaahan taas uusi suuri\nporokansa sekä Niku-Fullin kasvattamasta karjasta nousi ja lisääntyi\ntuntureihin uusi suuri porosuku.\n\nNäin vanha saamelaisäijä muistelee Lapinmaan suuren poroelämän\nalkuhistorian.\n\nNeljän valtakunnan Lappi on avara maa, jossa on yltäkyllin sekä kylmää\npuutonta tunturia että tiheätä mäntymetsää, ynnä kolkkoa Ruijanmeren\nrannikkoa ja matalaa koivuoutaa. Siitä seuraakin, että laajan\nLapinmaan poro on hyvin monenlainen. Maanlaadun mukaan se on kullakin\nmaanpaikalla kasonnut erilaiseksi, jopa niinkin paljon, että vanha\nporomies nähdessään tunturissa poroparttion jo kaukaa tuntee, ovatko\npalkijat Inarin, Utsjoen vai Ruijan poroja.\n\nInarin porot kyllä tuntee. Ne kun palkivat mäntymetsissä, niin ne\nmuuttuvat muita tummemmiksi ja ruskeammiksi, niinkuin olisi nokea\npyyhkäisty karvoihin. Mäntymetsistä karisee naavaa porojen selkään\nantaen väriä valkealle karvalle, lisäksi porot syövät tummia\npihkaisia havuja, niin että sekin vaikuttaa, sitä enemmän, kun sitten\nvielä päivä paahtaa päällisiksi. Mutta Utsjoella ei ole mäntymetsiä,\non vain tunturi- ja jokilaaksoissa harvoja koivuoutia, joissa ei ole\nsellaista voimaa kuin pihkaisissa, tervaa antavissa männiköissä.\nSiitä syystä Utsjoen porot ovatkin ylipäänsä vaaleammat Inarin\nporoja. Norjankin porot ovat vaaleahkoja. Siellä tunturimaa vaikuttaa\nsen, että mutsikkaporojenkin karvannokka on vaalea niinkuin olisi\nhuurteessa. Ja kylmässä Jäämeren tunturi-ilmassa Ruijan porot\nkasvattavat pitemmän ja tiheämmän karvan kuin Suomen porot, jotka ovat\nnärpeämpikarvaisia.\n\nInarin suurissa tuntureissa ja kiveliöissä on aina ollut hyviä\njäkäläkenttiä ja kaivosmaita suurellekin porolaumalle. Sentähden\nInarin porot saavat syödä hyvin ja siitä kasvavat isoiksi ja väkeviksi,\nniinkuin myös kuuluvat Koltanmaan porot olevan, jotka varsinkin\nentisaikaan olivat hyvin vahvoja ja kestivät ajaa, kun vain neuvot\nkestivät. Mutta Ruijan poroilla on talvella huono jäkälä, ja kesällä\nne meren rannalla saavat jyrsiä vain kivienkarpeita sekä juoda\nsuolavettä Maahkarasmerestä. Niinpä Norjan porot ovat paljoa pienemmät\nkuin Suomen porot ja keveämmät, jos puntarinnokkaan pannaan. Niin myös\nMuonion porot ovat suurempia kuin Näkkälän ukkojen judot, jotka taas\novat Lätäsenon puolen tunturiporoja paremmat. Mutta kaikkein huonoin\non Koutokeinon poro. Se on pieni, lyhyt ja matala, hoikkakoipinen ja\nlyhytturpainen, mutta pitkäkarvainen. Se on vain sellainen kisuraporo.\n\nVarsinkin ennenvanhaiset Inarin porot olivat isoja ja komeita.\nInarilaiset kun laskivat poronsa kesäksi vapaasti tuntureihin\npalkimaan, niin peurahirvaitakin sattui joskus siellä tokkaan, ja\nsiten saatiin eloon villipeuran suurta ja ylpeätä sukua. Iisakin\nAndaraksenkin poroissa oli peuransukuisia isoja härkiä, niin että niitä\nmainottiin kyllä kauempanakin. Lusman Piettarkin sai Andarakselta\npeuran polkeman ajokkaan, joka oli pitkäraatoinen ja säärevä ja osasi\nkatkaista taivalta paremmin kuin kenenkään muun poro.\n\nPaimennettavaan tokkaan villipeura ei juuri uskaltanut tulla. Jos se\njoskus sattui siihen eksymään, niin heti ruukalti pakoon, kun tuuli\nvähänkään pyyhkäisi sen nokkaan ihmisenhajua. Porokelloakin se\npelkäsi. Kadja-Nillan tokassa peurahirvas sentään usein nähtiin ja\nväliin taas Niila Eiran porolaumassa.\n\nVaikka porot eri maanpaikkojen mukaan ovat vaalea- tai tummataljaisia,\nja niiden pääväri on vaaleanharmaa, on sentään joka tokassa\nhyvin tummiakin tahi aivan vaaleita elukoita. Voi joku poro olla\naivan mutsikka, niin että vatsanaluskin on musta, tahi tumma,\nvalkeaturpainen _kalppinokka_, tahi kauniinharmaa _suivakko_, tahi\nvaaleakylkinen _luostakko_, tahi aivan valkea _valkko_ eli _vielkis_.\nJa valkkoporo saattaa olla hyvin valkea _jievja_ tai vaaleankirjavahko\n_raanis-jievja_ tai vaaleanruskea _ruossa-jievja_ eli _koltta-valkko_,\nKoltasta alkuaan saatu porolaji, rumakarvainen kuin keväthukka.\nMutta Tshorgashnjargasta on taas lähtenyt oikein valkea poro,\n_gabba-jievja_, jonka koparatkin sekä silmät ovat aivan valkeat.\nTällaiset ihmeelliset vaikot ovat kyllä alkuperäisin gufittarien\nkarjasta, vaikka ne nyt vaatimesta syntyvätkin. Ne ovat kaikki\nmerkillisen unisiakin. Niitä aina nukuttaa, jopa niin raskaasti, että\nne muiden porojen lähtiessä voivat jäädä torkkumaan, ja niitä täytyy\noikein kopsaista päähän, ennenkuin ne heräävät. Samoja gufittarien\njutoja lienee sellainenkin elukka, jonka etupää on valkea ja takapää\nmusta. Mutta niin kovin hervoitetusta porosta ei ole muuta kuin hukan\nruoaksi. Gufittarien gabba-jievjoja oli aikoinaan ollut Kadja-Piera\nBiggalla, olipa Andaras ja Hans Kitilläkin kerran muutamia\nvalkkovaatimia, vaikka ne sitten katosivat tunturiin. Kun gabba-jievjat\nhyötyivät hyvin ja kasvattivat sarvensa sakeiksi, merkitsi se karjalle\nmenestystä, mutta huonoa onnea seurasi, jos valkkojen sarvet rupesivat\nheikontumaan, ja vielä enemmän, jos porot kokonaan katosivat.\nKitti-veljeksetkin vähitellen menettivät koko karjansa, kun ensin\nkadottivat gabba-jievjansa.\n\nYhtä merkillisiä kuin gufittarien valkot, olivat sellaiset porot,\njoilla oli linnunhöyheniä selässä saparon puolessa. Rikkaalla-Hannulia\nsellainen oli ollut, ja toisellakin rikkaalla Hannulla, Kitti-Hannulla,\noli samanlainen ihmeporo, ja se oli kova menemään. Mutta jos\nsai sellaisen härän, jolla oli yhdeksän hammasta leukapielessä --\ntavallisesti on vain kahdeksan --, niin ei tarvinnut toisella kiinni\ntavoitella. Kitti-Andaraskin oli sellaisella kerran päivässä ajanut\nJalvesta Inarijoen Matti Saijetsiin, eikä muuta kuin \"biegga helmiid\npadjel\", tuuli helmoja nosteli.\n\nOn lappalainen kyllä sellainen herra, että lennättää vaikka gufittaren\nporollakin, niin että tuuli helmoja heittelee, onpa vielä niinkin\nmahtava poronsa isäntä, että voi milloin tahansa kuoraista taljan\nsen selästä tehdäkseen siitä pöykkyrin omaan selkäänsä. Mutta\nsittenkin hän on vain tunturielonsa paimenpoika ja renkimies,\njonka täytyy asettaa päivänsä ja vaelluksensa sen mukaan kuin\nmonipäinen lauma yksituumaisesti päättää. Tunturimiehen hoidokissa\non yhä vieläkin vanhaa erämaan eläjän verta. Vielä satojen vuosien\nkuluttua tunturipeuran monien polvien takaisella perillisellä on\nyhä samat mieliteot kuin esivanhemmillaankin. Se ei juuri kovin suovu\nihmiseen eikä kaipaa talvellakaan hirsiseinien suojaa, se ei ole\nkauan tyytyväinen samoilla kentillä, eikä se viihdy synkkien metsien\npimennoissa. Mutta suuret aavat tunturilakeudet sekä valkeajäkäläiset\npetäjäkankaat ovat sen mielimaita. Niillä sen pitää saada vapaana\nvaeltaa jokaiseen ilmansuuntaan, mutta varsinkin pohjoiseen silloin,\nkun kesä nousee tunturiin, ja taas etelään, kun päivä rupeaa katoamaan\nLapista. Tämän mukaan entiset suuret poroisännät vaelsivatkin\nlaumoineen Jäämeren rannan ja Inarin tunturien väliä, vaelsivat\nikuista vuoroaan niinkuin kesä ja talvi. Suurlauma määräsi suunnan ja\nmatkan menon, isännät vain kulkivat paimenina mukana, ohjaten karjansa\nparhaita maita. Miltei samoja seutuja myöten tokka joka vuosi vaelsi.\nMuuan vanha Jouni-äijäkin kulki aina Tenon poikki nykyisen Gaavan talon\nluota suuren kiven vieritse, jota vieläkin sanotaan _Jounas-gädgeksi_,\nja Koutokeinon tunturikiertäjät ajoivat keinonsa Shusjäyrin ohitse.\nVanhoja tunturilaisia ei häirinnyt vielä rajakieltokaan, vaan kaikki\nsekä Suomen että Ruijan porolaumat ja -paimenet saivat vapaasti\nvaeltaa rajan yli puolin ja toisin. Inarinmaankin \"sisään\" mentiin\naina kirkon seuduille ja Vaskojoelle asti, niin että \"eikö siinä\njo nokko ollut jäkälämaata\" Tshorgashnjargan ja Vaskojoen välillä.\nMutta sitten 1852 vedettiin raja niin tiukaksi, että kummankin puolen\nporomiesten oli karjoineen pysyttävä omilla maillaan. Koutokeinon ja\nKaarasjoen lappalaiset saattoivat kyllä tämän jälkeenkin laumoineen\nlaskeutua kesäksi Jäämeren niemille ja saarille, Vuorjenjargaan,\nMahkarauvnjasaarelle, Spierttanjargaan, Tshorgashnjargaan... ja taas\ntalven kanssa nousta omaan tunturimaailmaansa sekä niiden outaseutuihin\naina Alattio- ja Inarijokien latvoille asti. Mutta Utsjoen ja Inarin\ntunturimiesten, joille ei merenrantaa sallittu, täytyi totuttaa\ntokkansa pysyttelemään aina vain meren näkemättömillä tuntureilla,\njängillä ja metsämailla, jutaen kesäksi pohjoiseen Utsjoen tuntureille\nja talveksi palaten Muotkatunturien tienoille.\n\nTalvella tummimpana kaamosaikana Muotkatunturien kiertolaiset\nasustelevat Angelin seutujen ja Vaskojoen varsien jäkälöisillä\nkankailla. Kuukauden päivät voivat porot täällä viettää pisimmän\ntalviyön pimeitä viikkoja, vaikka muuten talvisilla hangilla viihtyvät\nsamoilla ruokasijoilla vain parisenkin viikkoa. Inarijoen takana\nvastaisella Norjan puolella palkivat Kaarasjoen porot raitioineen ja\nkotakuntineen, ja päiväkaudet kuuluu Tenon takaa poromiesten mekastus,\nkorraaminen ja joikaaminen, koirain haukunta ja kellojen kalkatus.\nSamoin Suomenkin puolella on ääntä ja elämää. Sielläkin metsä kaikaa,\nlapin vilja liikkuu lumisella tantereella, ja elomies vartioitsee\nlaumaansa.\n\nHajaantuneina ympäri kangasta puolen neljänneksen ja neljänneksenkin\nalalle porot liikkuvat lumisella laitumellaan. Helposti ne vaistoavat\njäkälän hangen alta ja sukkelaan kaapaisevat etukoparoillaan paksunkin\nkinoksen puhki, jyrsivät kaivoksensa jäkälän ja taas kaapivat uuden\nlumikuopan, joutuen usein naapurinsa kanssa sarvirysyynkin hyvästä\njäkäläpaikasta. Laidunta kyllä riittää, vaikka kaivosmestareitakin on\nmetsä täynnä, väliin vieri vieressä pyllyämässä turpa syvällä hangessa,\nniin että sarvihäkyrät vain karhoavat kaivoksen reunaa, ja kuopasta\nkuuluu kellon kalahtelu. Usean poron kaulassa on rautainen kello,\nmessinkikulkunen tai pikku tiuku, jota kuunnellen tokkakin pysyy\nparemmin koossa, ja taas paimen kuulee, jos ylpeä kellopailakka yrittää\nkarata laumasta. Kun poro on saanut kaivetuksi jäkälätarpeensa, ei\nsillä ole muuta tehtävänä kuin heittäytyä lepäämään ja märehtimään.\nLepohetkensä poro käyttää vanhassa hyvässä järjestyksessä, huoahtaen\nkolme kertaa vuorokaudessa. Rakennettuaan talvisen päiväsydämen\nlumikuoppia se iltakoiton joutuessa paneutuu hetkiseksi iltalevolle ja\ntaas nousee yötyöhönsä, mutta sydänyön hetket se jälleen lepäilee ja\ntaas aamuyön töikseen kaivelee kuoppia päivänkoittoon asti. Aamukoiton\naikana poro laskeutuu kolmannelle levolleen, ja sen perästä aloittaa\npäivätyönsä. Kevättalven ja kesän pitkinä päivinä poro levähtää\npäivälläkin, mutta sen sijaan silloin on yöllä kaivamassa. Suuria\nlepoja ja ettoneita ei virkeä tunturienkasvatti tarvitse. Tunniksi,\npariksi se kellahtaa kyljelleen ummistaen hetkiseksi silmänsä. Vain\ngufittaren aito- valkoinen gabba-jievja nukkuu sikeästi, ja\nvalkeakoparainen mutsikkakin lepää raskaammassa unessa kuin muut porot.\n\nPian on koko kenttä suurena myllerryksenä, kun porolauma on siinä\njonkun aikaa häärinyt kaivostöissään. Tällaiseen kovaksi tallattuun\nkiekeröön poron kopara ei enää pysty, vaan täytyy koko lauman\nsiirrältyä verekseen hankeen tekemään uutta kiekeröä. Heitetään\nvain hiljainen, rauhallinen _laidistaja-härkä_ kiinni, talutetaan\nsitä edellä ja koirien kanssa ajetaan toisia perässä. Ja kohta\ntaas tunturikarja on turpa hangessa kylmällä ateriallaan. Mutta\nkevätpuoleen, kun päiväpaiste ja yöpakkanen rakentelevat kovia hankia,\non porolla ankara koparoiminen saadakseen jäkälän esiin. Kun poro ei\njaksa koparoida hankea rikki, se laukkaa nälissään ympäri metsiä\netsien pehmeitä kenttiä ja pälviä. Ja poromiehen täytyy koirineen\nrukattaa perässä pitääkseen laumansa vähänkään koossa. Siinä miehillä\non täytinen työ, ja koiratkin saavat henkeään haukkoen laukata pitkin\nhankia ja räkyttäen ajaa elukkaa sieltä, toista täältä.\n\nKoira onkin poromiehen paras apulainen, parempi kuin hyväkään mies.\nKoiratta ei tunturilainen tulisi toimeen eikä saisi pidetyksi\nlaumaansa koossa, ei tavoitetuksi ainoatakaan poroa. Mutta koira kyllä\ntavoittaa pahimmankin menentelijän ja ajaa sen takaisin tokkaan.\nMilloin vain porot poistuvat laumasta kovin kauas, paimenen ei tarvitse\nmuuta kuin viitata kädellään ja sanoa: \"Tshouh, tshouh!\" niin kohta\nrakki kapaisee perässä ja haukkuen lennättää porot muiden joukkoon.\nPorot kovin pelkäävät koiraa. Ne ovat monikertaan kokeneet, että vaikka\nkuinka yrittäisi paeta, rakki aina rukattaa räkyttäen kintereillä,\njopa hampainkin napsii kinttuja, ellei poro käänny takaisin. Älyääpä\nviisas koira komentamattakin laukata palauttamaan karannutta poroa,\nonpa joskus yksinään kapaissut omille teilleen lähteneen tokan jälkeen\nsekä haukkuen ja kinttuja näykkien tuonut sen rytinällä takaisin\npenikulmien päästä.\n\nJo pennusta pitäen koira on tottunut toimeensa. Emoltaan se on\njo perinyt hyvän halun, ja koiran isäntä vielä valinnut pentupahnasta\nparhaansa: tavallisesti urospuoliset sikiöt, joilla on pitkä\npääkallon niskaluu ja takajaloissa kaksinkertaiset pikkukynnet\nsekä turvannokka myötäänsä kostea ja jotka selälleen käännettyinä\neivät pysy kohdallaan, vaan heti vierähtävät kyljelleen. Mutta\npienet naaras-vielpikset isäntä on useinkin vetänyt hirteen. Muuten\ntunturilappi ei välitä koirarotunsa jalostamisesta. Hallit saavat\nvain oman etsiskelynsä mukaan taajoa, ja sitten poromies toimittaa\npentupahnassa valintansa. Kotakentällä pieni pentu saa jo opetella\nhaukkumaan poroa, kotalaisten usuttaessa terhentämään vielä äkäisemmin.\nIsompana se pääsee jo tokkaankin katsomaan, miten mestarihaukkujat\nmenettelevät, ja pian pikku rakkikin on mukana hampaat irvessä ja ääni\nkimakkana. Mutta jos se yltyy haukkumaan, laukottamaan ja puremaan\nporoa tokassakin, saa se selkäänsä. Jokaisella paimenella on oma\nkoiransa, joka juovattaa vain häntä ja tottelee hänen käskyjänsä,\nmakaa kodalla silloin kuin paimenkin ja taas hänen mukanaan lähtee\ntokkaan. Mutta muiden saman kotalaistenkaan seurassa se ei halua\nlähteä virkatöihinsä. Muutamat paimenet kulkevat kaksin koirin.\nLantto-Jussaakin aina juovatti kaksi pystykorvaista karvarakkia, ja\nvuoroonsa hän niitä laukotti. Ensin viittasi toista oikealla kädellä,\njotta tshouh, tshouh, mutta toista vasemmalla kielsi, sitten taas\nviittasi toista vasemmalla kädellä ja toista oikealla epäsi. Näin\nkoirat saivat vuoroonsa levätä ja laukata, eivätkä koskaan väsyneet.\nSillä jos poromiehen koira vaipuu, on hän laumoineen hukassa. Joskus\nkoira on kovin innokas laukottamaan poroa ja ajamaan sitä aivan\narmottomasti. Sellaisen villikon kaulaan ripustetaan puuhaarukka tai\niso puukalkare, tshulkku, eikä silloin rakki saata kovin kovasti\nlaukottaa eikä tyhjään taajoa. Ovatpa jotkut koirat niin villejä, että\npurevat kuin hukat kuoliaiksi vasoja sekä kermakoita. Sellaisesta\nrikoksesta koira saa kovan selkäsaunan, vieläpä se, ellei tee\nparannusta, joutuu hirteen.\n\nKoko parttio, toistakymmentä avosuuta, on ison lapinkodan\npalveluksessa, ollen vuoroin työssä, vuoroin levolla tahi kodan luona\nräyhäämässä. Siinä on monennäköistä haukkujaa: mustakarvaista\nMurjua ja Tshähpistä, punaruskeaa Runnea ja Ruisea, valkeaa Jievjaa,\nvaaleaa Kuugea ja Skuolehvia, kirjavaa Kirjistiä, harmaata Rannea,\nvalkeajalkaista Piittusta, pilkkaniskaista Tilkkua, sepelkaulaista\nSirkistä, vielä Karrista, Tshammoa, Tsorgia, Tshuorista ja Nästiä.\nOn joukossa joskus pitkäkarvainen Borgi, närpeäkarvainen Naugi ja\npaksu Parri, jonka pitkät peräkarvat kähärinä reuhuavat. Jossakussa\nsiidassa on vielä kovakurkkuinen Shaihki, kippurahäntäinen Seippu,\nreppukorvainen Luuhke ja iso riippukitainen Lumpu. Vieläpä muiden\nmukana pieni Penne, lyhyt tassukka Norri ja töpöhäntäinen Naappulkin\npanevat parastaan, ja joukossa koettaa kiepsahdella aivan hännätön\nJorbikin, vaikka se ei oikein osaakaan hallita menoaan, vaan\ntöksähtelee tuon tuostakin turvalleen, koska sillä ei ole häntää, joka\non \"koiran styyri\".\n\nKodassa taljavuoteella koirat saavat isäntänsä kanssa nukkua, ja\nverivelliä keitetään vartavasten heidän ateriakseen. Velli aamulla ja\nvelli illalla on heille varattu, ja päivällä haukattaessa heitetään\nvielä suupalasia. Ruokapalkoilla ja kotasijan oikeudella tunturimies\nsaa parhaan palvelijansa. Jos hän joskus rupeaa sitä toiselle\nluovuttamaan, hän saattaa vaatia hinnaksi hyvän poron, eikä oikein\nhyvää koiraa myydä monesta porostakaan.\n\nMutta porotokka ei sentään pysy koossa vain pelkkien koirien\navulla, vaan tarvitaan vielä paimeniakin, ihmisälyä, ohjaamassa\nkoirien taitoa ja toimintaa. Iso karja vaatii useita raitioita,\ntuhannenkin tokka tarvitsee jo neljä hoitajaa, jotka kaksittain\nkäyvät vuoroin paimenessa, vuoroin lepäävät. Poromiesten omat pojat\nja tyttäret joutuvat jo toisellakymmenellään porosiidaan, ja ellei\nporomiehellä itsellä ole menijää, täytyy hänen ottaa vieraita\nraitioita. Entisillä suurilla tunturi-isännillä oli renkejä ja piikoja\nkaksin, kolmin kumpaistakin. Jotkut ahneet äijät eivät kyllä raskineet\npalkata palvelusväkeä, mutta silloin tuli karja huonosti hoidetuksi.\nPikku-Hannunkin tokka katosi lopuksi Näkkälän tuntureihin sekä joutui\npitäjän kauppasaksalle. Mutta ne, jotka monien raitioiden kanssa aina\nolivat elonsa äärellä, menstyivät paremmin. Eikä palkkaväelle tarvinnut\nsuuria maksaa, eikä juuri kaivella kiisasta kalliita silparahoja.\nNiinkuin Lannanmaan isäntä ennen hyvitti työmiehensä pellonviljalla,\nniin tunturi-isäntäkin korvasi renkinsä ja piikansa työt tunturielossa.\nKitti-ukkokin antoi piialleen vuodessa kolme vasavaadinta, Kadja-Nilla\ntyönsi neljä, ja Lantto-Jussa sai Ruijan lappalaisilla \"renkyessään\"\nvuosipalkakseen neljä hyvää tiinettä vaadinta. Joidenkuiden pienien\npiikatyttöjen isä sai tyttärensä palkkana periä poroisännältä pari,\nkolme tappoporoa. Lisäksi palvelijat saivat vasannahkoja peskikseen,\nkoipinahkoja kenkiä varten, vieläpä verkatakinkin. Lantto-Jussalle\nannettiin Ruijassa kaikki arkiset pitovaatteet sekä vuoden lopussa\nkirkkopeski, lakki ja verkatakki. Jos rengille maksettiin rahapalkka,\nansaitsi parhain mies sata kruunua, joskus 30 speisiä. Hyvä oli\nrikkaassa lapinkodassa palvella, poronkuutakin ja vasanlihaa sai\nsyödä ja röyhtäillä, antoipa hyvä isäntä viinaakin. Monet rengit ja\npiiat jo palvelusvuosinaan kokosivat omiin merkkeihinsä poroja pikku\nparttion, ja toimekkaat piiat pääsivät joskus palveluskotansa\nemännäksi.\n\nPororaitiolla oli kyllä ankara työ. Talvellakin, pyryllä ja pakkasella\nsekä kevään ja syksyn lumisohjuissa ja vetisillä jängillä piti\nkoko vuorokauden yhteen menoon olla tokkaa vartioimassa, vaikka\nsitten taas vuorostaan sai vuorokauden makailla kodalla.\n\nMutta silloin kun hukka oli mailla, paimenet eivät paljoa\njoutaneet huoahtamaan. Entiseen aikaan hukkia olikin hyvin paljon.\nLantto-Jussankin tokkaa kerran ahdisteli viisi-, kuusikymmeninen\nsusilauma, ja Inarin Suolujäyrillä nämä \"helvetin hurtat\" monina\ntalviöinä esiintyivät sellaisella metsäläisulvonnalla, ettei Jurmun\nlukkari saanut nukkumarauhaa. Hukkien ulvonnan kuuluessa piti porotokka\npitää hyvin koossa ja koirien kanssa alituisesti valvoa, ettei\nyksikään elukka erkanisi kovin kauas toisista. Raitiot hiihtivät yhtä\npäätä elon ympäritse tai ajoivat porolla ahkiossa istuen ja kovasti\nhuudellen. Sivakkamiehet löivät tuon tuostakin sauvalla sivakkaa tai\nkuivan puun kylkeä ja hoilasivat rumalla äänellä:\n\n    \"Ho-ho, ero-go guu-umppee,\n    don suoladet, poattek dee-eikkii!\"\n\n[Ho-ho, mene pois hukka, sinä varastat, tulet tänne.]\n\nMuutamat taas kovasti joikailivat hukan nuottia:\n\n    \"Luossagaissan alla hukka laukkaa,\n    sitten hän näkee poron,\n    sitten hän rukattaa jälkeen,\n    sitten hän kaataa poron,\n    sitten hän syöpi poron.\n    Kun hän on poron syönyt,\n    niin hän juoksee pois\".\n\nMutta kaunista lapinjoikua susi ei pelkää, oikein rumaa karjuntaa vain.\n\nPimeän keskiyön aikana hukka ei kyllä ole kärkäs käymään poron\nkimppuun, peläten metsässä risun rapsaavan silmään, mutta hämärässä\niltayössä se uskaltaa ja kaikkein parhaiten aamun vaietessa. Silloin\nse tulee jos tulee, ajaa poron aavalle jängälle, missä ei ole risua\nsilmää sorkkimassa, ja kaataa elukan. Oikein nälkäiset pedot eivät\npelkää karjuvaa ihmistäkään. Silloin kun paimen huutelee tokan toisella\nreunalla, sudet sieppaavat toiselta laidalta poron, repivät ja syövät\nsen karvoineen kaikkineen, ennenkuin raitio ennättää häsyihin. Pahimmat\nroistot eivät enää säiky pyssynkään pauketta, ja paimenen varomattoman,\nliian rohkean koiran ne helposti saalistavat. Mutta vasavaadin on\njoskus sikiönsä puolesta niin äkäinen, että uskaltaa hyökätä vasaa\nahdistavan rosvon kimppuun. Sammel Laitikin oli pikku poikasena poroja\nkaivattamassa, kun susi häsähti erään vasan kimppuun. Silloin emo\njulmana kävi sarvillaan häkyröimään ja laukottamaan sutta niin, että\nsen hädissään täytyi turvautua Sammeliin. Mutta kun poika päästi kovan\nkarjunnan, peto pelästyi vielä enemmän ja pakeni poron sarvillaan\nsohikoidessa metsään. Monta kertaa sudet kyllä tulevat suurin laumoin\nja saattavat samana yönäkin surmata samasta tokasta kolmattakymmentä\nporoa, kuten kerran Lasse Porsangerin ja Sammel Laitin nelisataisesta\nkarjasta, niin että oli vain raato raadon vieressä, ja taas toisesti,\nlokakuussa viisi vuotta sitten, Tshalkkulaisten ja Sammel Laitin yli\n1,000:n laumasta puoli toistasataa.\n\nHyvillään hukat vain olivat, kun saivat oikein raastaa tunturimiehen\neloa ja vetää verta ja höyryävää lihaa suureen nälkäiseen\nkitaansa. Niiden silmät sitten vain loistivat pimeässä kuin\nkahdenkymmenen äyrin silparahat, ja elukka ulvoi hyvillään.\nKevujoellakin sudet kylläisinä kokoontuivat Paldojäyrin lähelle\nGumppi-kirkun pikku kukkulalle kuin kirkonmenokseen yhteiseen suureen\nulvontaan. Kadja-Nillan poroja metsäläiset olivat saaneet vatsaansa\nja siitä sitten talviaamuna veisasivat villiä kiitosta. Lieneekö\nsitten Kadja-Nilla erehtynyt ydintä kaivaessaan ja jättänyt jonkun\nporonkonttiluun osan eheäksi putkeksi, ja siitä hukka heti saanut\nkiikertin, katsonut sillä, nähnyt ja rukattanut Nillan tokkaan.\n\nMutta vanhaan aikaan poroja ahdistavassa susijoukossa saattoi\njoskus olla ihmishukkakin. Koltta-äijät ja jotkut muutkin pahat\nnoitalappalaiset näet voivat noitua ihmisen hukaksi. He etsivät\nvain käyrän puun, soju-muorran, sujauttivat sen latvan maahan asti\nja taikoen työnsivät ihmisen siitä alitse vastapäivään -- ja heti\nihmisrukka lähti hukkana laukkomaan. Aslak Pannenkin tokkaa sellainen\nihmishukka oli juovattanut kolme vuotta tappaen paljon poroja. Viimein\noli Aslakan eukko saanut sitä ampua, ja metsästä oli alkanut kuulua\nkuin surkea ihmisen valitus:\n\n    \"Hoo hoo hoo hoo,\n    hoo hoo hoo hoo!\"\n\nJa kun vasta kuukausien perästä oli uskallettu mennä katsomaan, oli\nmetsästä löytynyt hukanraato, jonka nahan alla oli ollut lappalaisen\ntuppivyö.\n\nTalven kuluessa porotokka, muutellen paikasta toiseen, vähitellen\njutaa pohjoiseen päin, ja kotakansa seuraa mukana, raitiot ja\nisäntäväki kotineen, kaikkineen. Ja elo on aina päivän ja yön huolena.\nHurskas lappalainen ei kiroile porojaan, siivosti vain sivupuolesta\nkoirilla haukuttaa ja ohjailee. Raudn-Niiias-Pierakaan, ristinkirjalle\nopittuaan, ei enää kiroillut, vaikka paimenteli 12,000 poroa. Vain\nsilloin kun häpeemätön hukka tulee tokkaan, hurskaskin lappalainen\nsaa lasketella \"pärgalakkeja\" suun täydeltä, samoin kuin silloinkin,\nkun suurta porolaumaa muutettaessa tulee sekaannus.\n\nSuurlauman liikehtiminen onkin kuin koko maailman menoa. Siinä tuhannet\nsorkat naksuvat, sadat kellot ja kulkuset kilisevät, kalisevat ja isot\nhäränkellot möykyttävät, vasat ja emot roukuvat, raitiot puolin ja\ntoisin kiljuvat ja kiroilevat koirilleen ja toisilleen, ja maa jytisee,\nniin että neljänneksen päähän kuuluu, missä elo on menossa. Jos kesällä\nukkonen liikkuu samoilla mailla kuin suurtokkakin, ei kuulla ukkosen\njyminääkään, salamain vain nähdään leimahtelevan.\n\nTällainen suuri meno saattaa tulla kevättalvella, kun porot\nihan itsestään lähtevät jutamaan pohjoiseen, Inarin porotkin\nMuotkatuntureita kohden. Silloin kantavat vaatimet johtavat koko\njutamakuntaa, sillä porot vanhasta vaistostaan aina kiirehtivät\npoikimaan entisille syntymä- ja poikimasijoilleen. Vaatimet menevätkin\nsellaista vauhtia, etteivät hyvät härätkään tahdo pysyä matkassa.\nKova kiire niillä vain on, jängät, metsät ja vaarat nulkataan samaa\nmenoa, eikä paljon malteta syödäkään. Jotkut emot laukkaavat vielä\nneljänneksittäin, vaikka vasan jalat näkyvät, jotkut saavat vasan\nkesken menoansa ja sitten roukuen juoksevat ahkion perässä, jossa pikku\ntulokasta vedätetään.\n\nToukokuussa vaatimet vasovat, ja silloin ne tavallisesti ovatkin jo\nvanhoilla vasomakentillään, kankaalla jonkun vetisen jängän reunassa.\nSiellä vaatimet, raitioiden tarkasti valvoessa, saavat asua vain omassa\nrauhassaan, sillä härät ja hirvaat ja kaikki urosporot kermakoita\nmyöten on erotettu eri tokkaan ja viety syrjään koko vasomissiidasta.\nAsian ymmärtämättöminä niistä ei olisi muuta kuin vastusta. Kermakatkin\ntuppautuvat haistelemaan pientä kummannäköistä lynkäpolvea,\nlaukottavatkin sitä ja kopsivat koparoillaan, vaikka se olisi omia\nsisaruksia. Siksipä emo on äkäinen viimevuotiselle kermakalleenkin\nja ajaa sen heti pois. Mutta keskenään kaikki vaatimet ja vasat\nelävät hyvässä sovussa. Jos pienet ällipäät joskus aivan sekautuvat\nkeskenään ja eksyksissä nostavat surkean rouvunnan, selviää asia\nkinastelematta, ja jokainen emo roukuen ja nuuskien löytää pian omansa.\nJa kaikki ovat saaneet parhaan ja ovat tyytyväisiä. Mutta joskus nuori\naivan kokematon vaadin hylkää vasansa. Vastasyntynyt sikiö kun alkaa\nhoippuen lähestyä kantajaansa, nuori emorukka säikähtää oudonnäköistä\noliota niin pahasti, että laukkaa pakoon. Eikä se sen jälkeenkään\nenää huoli sikiöstään, vaan täytyy vasaparka, jota ei kukaan muukaan\nkykene hoitamaan, surmata. Kuolee vasoja kyllä paljon tappamattakin.\nSattuu vain vasomisaikana kylmät ilmat ja lumisateet, niin pienet arat\nvasaparat paleltuvat kuoliaiksi. Huonona keväänä saattaa isosta tokasta\nkylmettyä vasoja kymmenittäin, ja pienet kotalapset saavat peskinahkoja\nsekä viimevuotiset kermakat pääsevät taas emonsa armoille. Muutaman\nkymmenen menetys ei isossa tokassa, jossa saadaan satoja vasoja --\nKutturallakin oli usein kolmesataa -- paljon tunnu. Mutta sellainen\nkato jo tuntuu, mikä kerran sattui Kitti-Hansin suurlaumalle. Tuli\nkova lumipurku ja kylmä sää surmaten äijän vasat niin tarkoin, ettei\njäänyt kuin kolme viluista raukkaa.\n\nMutta _runo_ ei saa vasaa niinkuin muut vaatimet, vaan se jää syystä\ntai toisesta tilapäisesti mahoksi. Eikä urosmainen _stainak_ tee vasaa\nmilloinkaan. Se onkin väkevä ja luja kuin härkä ja sarvet sillä on\nkuin kunteuksella, ja _piippu-stainakan_ \"pahta heilaa ja hengaa kuin\npiippu\". Mutta oikeiden hyväonnisten vaatimien vasa, kylmettymisistä ja\nmuista turmista pelastuneena, juoksee emonsa perässä niin ketteränä ja\nnopsana, että poron isäntäkin sitä hyvillään katsoo ja joikaa:\n\n    \"Vasa ja vasa,\n    niin se se niin se,\n    roukuu ja roukuu,\n    emonsa perässä,\n    niin se se niin se,\n    roukuu ja roukuu\".\n\nKeskikesällä, kun vasat ovat niin varttuneet, että saattavat seurata\nemoansa erämaan retkillä, päästetään porot omiin valtoihinsa.\nTuntureihin ne heti kaikki kapaisevat, härätkin ja muut porot yhtyvät\nsamaan seuraan. Muotkatuntureihin keräytyvät Kittien, Länsmannien\nja muiden lähiseutulaisten porot. Siellä onkin tilaa suurellekin\nlaumalle, penikulmittain kun on vaaroja, tshohkia ja oaiveja,\nGaissavaarasta ja Kaskugielaksesta Vihellyspäähän ja Pirunhartioihin\nasti. Laaja tunturisto kesäporon poljeskella on myöskin Maaresta-,\nViipas-, Appis- ja Hammastunturien juonto, samoin kuin Utsjoen ylpeät\nPaistunturit sekä monet Ailigakset ynnä itäinen Kaldoaiven seutu.\nPitkin tuntureita ja tunturijänkiä porot vapaina samoilevat. Eikä\ntarvitse niiden nyt kaivella kuivaa jäkälää hangen alta, vaan ne\nsaavat mielin määrin haukata kesän rehevää ravintoa, puiden lehtiä,\nmaan ruohoa ja jänkien saroja sekä makeita kortteita. Palavimman\npäiväpaisteen ajaksi porot vain painuvat varjoisiin metsiin, mutta\nyöksi taas juoksaisevat viileille tuntureille.\n\nVanhat tunturimiehet paimensivat porojaan kesälläkin, niinkuin\nNorjan lappalaiset vieläkin tekevät, Koutokeinon ja Kaarasjoen\ntunturilaisetkin ovat itse aina porojensa mukana Jäämeren\nrantatuntureissa, merivuorissa, alituisesti huolehtimassa elostaan.\nVain Puolmakin ja Uuniemen poromiehet laskevat tokkansa merituntureihin\nhajalleen kuin riekkoparven. Jäämerelle Ruijan porot kyllä menisivät\nväkisinkin, vaikka yksittäin, elleivät pääsisi tokissa, samoin kuin\ntaas sieltä talveksi oman päänsä mukaan palaisivat pois. Suomen\ntunturiäijät hoitivat rajasulun jälkeen kesäporonsa omilla tuntureilla,\nollen aina itse matkassa. Ja kotakansalla koko joukkoineen oli kyllä\ntyötä ja huolta suuresta elostaan. Yötä päivää raitiot olivat tokan\nmukana. Viileähkö kaalo alkukesä kyllä meni hyvin ja helposti, joiaten\nvain ja päivää paistatellen. Mutta kun tuli kuuma heinäkuu sääskineen\nja saivartajineen, se oli seka porokunnan että kotakunnan kaikkein\nraskain ja kamalin aika.\n\nSillä pieni sääskipaholainen on Lapinmaan suuri vitsaus ja pahin peto.\n\nKesäkuulla jo lentää hoipperoi kömpelö _jienga-tshuöikka_, joka\nkyllä ei vielä kykene suuriin kiusantöihin. Mutta vasta kesäpäivän\npalauksen jälkeen, heti kun ilmat lämpenevät, alkaa oikean _tshuöikkan_\nvuoro. Vanhat lappalaiset sanovat, että sääsket tulevat Stokholmista\nRuotsinmaalta, toiset taas ovat nähneet niiden nousevan maasta.\nTulivat mistä tahansa, sääsket itse sanovat, että heidän pitää jo\njuhannukselta olla Lapinmaassa laulamassa, vaikka kahden sauvan\nvarassa. Niinpä ne sitten ovatkin, kaikkein pahimmin tunturien\nvarjoisissa notkelmissa, missä ilmanheki ei liiku. Miltei mustana\npilvenä ne inisevät ilmassa kiusaten kaikkia, joissa elävä henki on.\nAhkerina niiden pitääkin olla, kun niillä ei ole elämänaikaa enempää\nkuin kolme päivää ja kolme yötä. Jos ne eläisivät kauemmin, tulisi\nLappi sääskillä niin täytetyksi, ettei siellä mikään muu voisi elääkään.\n\nPahaisen sääsken apupirulaisina pörisevät isot _poattso-poarut_ ja\n_njunni-poarut_, jättäen porotokkaan kamalat jälkensä. Edelliset\npainavat takapäänsä poron selkään ja työntävät siihen aineksensa, jotka\nvasta kevättalvella mätänevät ilkeiksi kurmuiksi täyttäen ja reikien\ntoisinaan poron koko selkänahan. Njunni-poaru taas purkaa sisunsa poron\nsieraimiin, niin että siitä syntyy pahoja matoja, _saulakoita_, elukan\nkurkkuun. Kevättalvella poro niitä joukoittain yskii hangelle.\n\nMiljoonaisissa parttioissa sääsket piirittävät poron, ja tuhatlukuisin\ntokin poattso- ja njunni-poarut pörräävät mukana, niin että\nelukat ihan hulluina laukkaavat sinne ja tänne, työntyen viimein\ntuulisille tuntureille kokoon suuriin tokkiin. Silloin ne saavat\nparemmin olla rauhassa, sillä porojen erittämä väkevä hikinen höyry\npeloittaa räkkää.\n\nPahimman räkän aikana vanhat lappalaiset ajoivat porotokkansa joka\npäivä tunturien rinteille suuriin aitauksiinsa ja laittoivat savuja\ntuulenpuoleiselle laidalle, ja silloin elo viihtyi hyvästi. Aitaukset,\n_gärdet_, oli rakennettu maahan kaadetuista lehtikoivuista ja risuista,\nja niitä oli useilla porolappalaisilla sopivissa tunturimaissa\nkoivumetsien läheisyydessä. Mutta puuttomiin tuntureihin jotkut suuret\ntunturiäijät kasailivat porokaarteita kivistä. Sellaisia vanhojen\nvuorelaisten suurtöitä on Utsjoen tuntureissa ainakin kolme. Jalven\nlähimailla on entisen Kitti-Jounin rakentama pieni Paukkuoaiven\n_gädge-gärde_ jo kovin maahan sortuneena, ja Paaduksen lähellä\ntunturissa on Ivvar Pieskin latoma Paaduksen kivikaarre, joka vielä\nkorkeaseinäisenä kohoaa Paadusjoen varrella, louhisella perustalla.\nMutta isoin ja parhaiten säilynyt ja parhaalla maalla on Erttigvaaran\nkaarre. Sekin on vanhan Pieskin suurtöitä, ja sitten jälkeenpäin\nKadja-Nilla on sitä korjaillut ja laajentanut. Tämä kivikaarre onkin\nkuin mikäkin tunturipeikkojen linnoitus, kuudettakymmentä metriä\nleveä, pyöreähkö kenttä, ympäröitynä laakakivistä ladotulla, paikoin\nlähes puolitoista metriä korkealla aidalla. Se on aivan autiossa\ntunturimaassa, Erttigvaaran huipulta neljänneksen päässä etelään,\npieneen tunturipuroon kallistuvalla rinteellä, ja pitkät maahan\nsortuneet, kivistä, koivunrungoista ja risuista ladotut johtoaidat,\nsaajat, ohjaavat sekä yläpuolen että alareunan leveälle veräjälle.\nParituhatta poroa sanotaan kaarteeseen yhtaikaa mahtuneen. Vastatörmään\nporot siihen ajettiin, sillä poron luonto on sellainen, että se aina\npakenee -- hukankin edellä laukatessaan -- vastatörmään, mutta alaspäin\nse ei mielellään juokse. Kaarteeseen porot kyllä, kun olivat\nopastuneet, menivät mielellään, oleskelivat sen savuisessa ilmassa\niltapuoleen ja sitten taas lähtivät ruokamailleen.\n\nPorokaarteita vanhat lappalaiset eivät käyttäneet ainoastaan sääskiä\nsavuttaakseen, vaan yhtä paljon myöskin lypsytarhoina. Sillä\nentiseen aikaan kaikki tunturilaiset lypsivät eloaan, kesäpuolesta\naina marraskuulle asti, niinkuin Enontekiön, Koutokeinon ja\nKaarasjoen lappalaiset vieläkin tekevät, jopa Niila Vallenkin\nKaaren Kaamasmukassa. Inarin ja Utsjoenkin raitiot joskus, kun ovat\njanoissaan, lypsävät poroa kouraansa ja ryyppäävät suuhunsa.\n\nKaarteessa miehet heittelivät suopungilla vaatimia kiinni, sitten\npojat niitä pitelivät ja naiset kävivät nykäisemässä maidon pyöreään\npahkanaappuun. Vasa kyllä vieressä roukui osaansa, ja emon irti päästyä\nse heti rupesi heruttelemaan tyhjää ruokamaataan. Vähän ajan päästä\nsieltä kyllä tirahti jotakin sillekin, ja vasa saikin pitkät ajat\npitää omat jälkivuoronsa. Mutta kun sitten poron nisät töhrittiin\nporonsonnalla, johon oli vielä sekoitettu poronverta ja vasan omaakin\nlantaa, oli se niin sydäntä ellottava paikka, että vain harva vasa\nkykeni siitä ruokailemaan. Mutta lappalaiset ottivat vasankin osan, ja\nvasaparka sai vain nälissään roukua.\n\nIsot kattilat ja leilit lypsettiin täyteen poronmaitoa. Lappalaiset\nsöivät sitä vähän siltäänkin, ja se oli paljon parempaa ja\nterveellisempää kuin lehmän ja lampaan maito. Paljon ei sitä saanut\nsyödä, sillä se oli niin väkevää, että kovotti lappalaisen vatsan\naivan lampaan papanoille. Niinpä laitettiinkin maitoa paljon kuivamaan.\nHyvin puhdistettuja vatsalaukkuja ja tshalmaksia täytettiin tuoreella\nmaidolla -- vatsalaukkuun mahtui kolme kannua, tshalmakseen kannu --,\npantiinpa sekaan hiukan mustikoitakin, mutta juoksutinta ei tarvittu.\nSitten sidottiin laukunsuu kiinni ja pisteltiin neulalla pieniä reikiä,\nettä hera pääsi valumaan pois. Ulkona luovassa sateelta suojattuna,\npuuristikoilla, maitovatsat litteähköiksi painettuina kuivattiin sekä\nlopuksi kodan suovvumuorrassa, kunnes kyllin kovina ja kuivina vietiin\naittaan. Kymmenkuntakin maitovatsaa saattoi olla isolla poromiehellä\nkotaväen vatsojen hyviksi. Tehtiin myöskin juustoja, vuostait. Poron\ntungalla, toggilla, juoksutettiin äsken lypsetty maito kattilassa, ja\njuustoaine puristettiin reikäpohjaisessa pyöreässä kaavassa, kiertussa,\nkiinteäksi korttelin, puolentoista levyiseksi kiekoksi. Semmoisena\njuusto vain kuivattiin ulkona luovassa ja kodan orressa. Samankokoisia\nkaikki juustot olivat, ja kymmenittäin kotaeukko niitä ennen teki, myi\nja söi. Mutta Näkkälän poroemäntien sanotaan poronmaidosta valmistaneen\nvoitakin. Isossa kattilassa eukot vain olivat paljaalla kädellään\nvelkuttaneet maitoa, ja paljon oli tullut väkevää voita. Lehmiä\nhoitavat poroemännät panivat joskus vasta poikineen poron maitoa lehmän\nmaidon sekaan keittäen väkevää terniä, ja se maistui lappalaisen suussa\noikein makealta.\n\nSamalla kun porot olivat kaarteessa sääskisavussa tai lypsettävinä,\ntoimitettiin peurakorvien vasojen merkitseminen. Se oli tarpeellinen\ntoimitus, sillä parhaitenkin paimennetut porot pääsivät tuon tuostakin\nsekaantumaan toisiin tokkiin, eikä niitä voinut sieltä mitenkään\nmuuten tuntea ja erottaa kuin korvaan leikatuista merkeistä. Lisäksi\nvielä peurakorviksi jääneet vasat villiintyivät kovin helposti ja\npelkäsivät ihmistä enemmän kuin merkityt. Mahkara-Jouninkin vasoja\njäi kerran peurakorvina Jäämeren niemelle, ja ne olivat kohta niin\nvillejä, ettei niitä tavoitettu muuten kuin ampumalla.\n\nSuurpuukollaan poromies sivaltelee vasan korviin omat pykälänsä,\n\"sanansa\", jotka ilmoittavat elukan olevan hänen porotokkansa jäsen.\nOn satoja poronomistajia ja satoja erilaisia merkkejäkin tarvitaan.\nLeikataan monenlaista lovea, halkeinta, isoa ja pientä viillettä:\n_rastää, pihtää, guoviriä, skievniä, njauhkia, tsärgiä, tsoastakia,\nluddistasta_... Näistä jokin tai useampiakin nipistetään vasan oikeaan\ntai vasempaan tahi molempiinkin korviin, niin että saattaa olla toinen\npeurakorva, toinen merkitty tai molemmat merkityt monellakin sanalla,\nvaikkapa: vasemmassa alla skievni ja siinä tsärgi, päällä pihtä,\noikeassa päällä njauhki ja siinä tsärgi, päällä ja alla pihtä.\n\nVasaa merkitessään vanhat ukot työnsivät silpomansa korvanpalaset\nleikkauspaikalle maanpeittoon, ennenkuin laskivat elukan irti.\n\nPeurakorvista ja merkityistäkin poroista lappalaiset joutuivat hyvin\nusein keskinäisiin riitoihin. Varsinkin ennenvanhaiset tunturilaiset\nolivat tavattomia toraamaan, sillä vaikka \"sielu heillä kyllä oli, he\nolivat muuten niinkuin elävät, tappoivat ja söivät kuin hukat toistensa\nporoja\". Ruijan puoleltakin joskus kuului Angeliin pakanallinen meno,\nkun Kaarasjoen lappalaiset siellä oikein riitelivät ja kiroilivat\nja syyttivät toisiaan poron varastamisesta. Joltakin äijältä oli\ntaas hävinnyt muutamia elukoita, jonkun härkä oli löydetty metsästä\nkinttusuonet poikki viillettyinä. Käräjilläkin ukot siellä toisiaan\nuhkailivat, mutta kun ei kukaan ollut nähnyt korven tihutöitä, täytyi\ntyytyä vain toisiaan haukkumaan, kiroilemaan ja joikaamaan, sekä\nsitten taas sopivassa tunturikurussa ottamaan lainansa takaisin tai\nmaksamaan velkansa tuhoamalla toisen elukoita. Torailivat Suomenkin\ntunturiäijät eloistaan monta kertaa, ja moni tuntureita kiertävä\npeskipoika päästi päiviltä sattumalta kohtaamansa yksinäisen poron,\nuseampiakin. Metsän elukoitahan ne vain olivat, vaikka olivatkin\nsaaneet korviinsa joitakuita naarmuja. Jotkut ahneet tunturipojat\nkähvelsivät ja tappoivat poroja vanhan isävaarinsakin karjasta, ja\nkerran eräät inarilaiset iskivät ja nylkivät rikkaan Pieras-Jounin\ntokasta pari nulppoa sillä aikaa, kun äijää kohdeltiin talossa hyvänä\nväärtinä. Heinäpuoressa pojat vain Jounin matkaan sonnustautuessa\npaloittelivat saalistaan ja joikailivat.\n\n    \"Kaksi nulppoa, niin niin,\n    syömävälissä heitettiin,\n    niin niin niin,\n    ja nyljettiin, niin niin,\n    eikä Pieras-Jouni tiennytkään,\n    niin niin niin\".\n\nHyvin moni lapinmies joutui \"metsän elukan\" hävittämisestä kaakinpuuhun\nja linnaan. Mutta oli sellaisiakin tunturipeikkoja, jotka mestaroivat\nporon entiset merkinnät omikseen. Siinä kyllä tarvittiinkin taitoa.\nMuutamat purivat hampain elukan korviin omat pykälänsä kuolleelle\nlihalle, niin että merkityt kohdat vähitellen itsestään lohkesivat\npois. Toiset taas keväällä sarvien kasvaessa leikkasivat korviin\nmerkkinsä ja vielä viilsivät puukolla sarvenjuuret ympäriinsä. Eikä\nsarvi siihen enää milloinkaan noussut. Poro jäi nulpoksi, ja sillä\nsaattoi vaikka kirkkaana päiväsydännä ajaa entisen omistajan kodalle,\nomistajan tuntematta jutoaan. Vanhan Kutturan sanotaan Patatuntureissa\nmonet kerrat häärineen poronkorvien kimpussa. Siitä sitten Kutturan\ntokka nopeasti nousikin tuhatlukuiseksi. Pariin, kolmeen otteeseen\nKuttura kyllä joutui korvanparannustöistään asustamaan Lannanmaan\nkivitaloissa. Mutta Menes-Jussa, taitava suopungin heittäjä, ei\nviitsinyt ruveta merkkejä mestaroimaan. Hän vain pisti poroja puukolla\nja söi, joutui Kittilän linnaankin, tuli takaisin ja taas pisti poroja\nja söi, joutui jälleen linnaan parit kerrat, mutta tuli taaskin\ntakaisin poroja tappamaan ja syömään, kunnes viimein äijäpaha katosi\ntunturiin niin tarkoin, ettei löytynyt muuta kuin kahvipannu. Suuri\nporojensurma oli entinen Jullas-Mahti-Klemmakin, joka joutui töistään\nkahdeksan vuoden palvelukseen, ja erinomaiset tunturityöt veivät kerran\n1858 vanhan Kitti-Andaras-Andaraksenkin Trondhjemin linnaan, josta\npäästyään Andaras kuitenkin vielä huijaili komeassa kaupungissa, niin\nettä Trondhjem sai aihetta velkoa Utsjoen kunnalta ukolle antamaansa\n15 taalerin 2 ortin avustusta, mitä se kyllä ei saanut. Mutta eri mies\noli entinen Kitti-Hannu, Kunku-Hansiksi sanottu ja hyvin tunnettu\nmenoistaan aina Porsangerissa asti. Monet kerrat äijä tarttui kiinni\npororötöksistään, saaden raippoja, seisoen rautakaulassa ja viimein\njoutuen Käkisalmen linnaan syytettynä inarilaisen tappamisesta.\nIkipäiviksi mies joutui, \"kun oli voimassa se Vanhan Testamentin\nlaki, mutta keisari armahti sitten\". Kahdeksan vuotta tunturimies\npalveli Suomen kruunua, palaten takaisin lihavana ja komeana ja hyvissä\nparseeleissa. Mutta kun äijä pian taas rötösteli Ruijan puolella,\nniin joutui hän Trondhjemin linnaan neljäksi vuodeksi. Eikä siellä\nsaanutkaan syödä muuta kuin suolaista silliä ja vanhan konin lihaa.\nLaihana ja resuisena Hans horjuen palasi Norjan kruunun palveluksesta,\nja nälissään ensi töikseen tappoi lihavan pailakan, ahmien ensi\npaloikseen sen paistit ja kuut sekä imien ytimet.\n\nMutta kun porot pääsivät Ruijan puolelle, niin sinne ne usein\nkatosivat, samoin kuin taas vuorostaan ruijalaisten porot Suomen\ntuntureissa. Piera-Niilaltakin kerran hävisi 300:n tokka niin tarkoin,\nettei karvaakaan löydetty, samoin Tshalkku-Niilalta karkasi ja\nkatosi suuret parttiot. Vanhat viisaat Ruijan tunturipeikot olivat yhtä\nhyviä mestareita kuin Suomenkin poroäijät kadottamaan poroja sekä\npuremaan korvamerkkejä.\n\nSattui tunturimiehelle toisinaan suurempiakin menetyksiä kuin sataisen\ntokan katoaminen naapurimaan tuntureihin. Tuli joskus hirveä\npororutto ja kaatoi koko karjan. Siitä on ainakin kolmekymmentä vuotta,\nkun rutto alkoi Peldo-oaivesta tappaen härkiä ja emäporoja ja vieden\nvasat perässä. Piera-Niilaltakin se tappoi Muotkatuntureihin samaan\nmakaukseen kolmesataa elukkaa, eikä Kitti-Uulankaan tuhantisesta\ntokasta jäänyt kuin yksi kermakka ja muutamia vaatimia. Äkeissään\nUula tappoi viimeisenkin kermakan sanoen: \"Siina on nit koko vuuen\nsaalis!\" Piera-Niila ja Kitti-Uula eivät olleet kyllin nopeita\npakenemaan pois ruttotunturista. Mutta toisilta lappalaisilta ei mennyt\nkoko eloa, kun he kiireesti, niinkuin Kitti-Andaraskin, lähtivät\njutamaan pois rukattaen vastatuuleen, minkä ennättivät, että rutto\nyhä vain jäisi jäljemmäksi. Sillä rutto ajaa aina myötätuuleen,\nvaikka ihimisiä surmaamaan lähtenyt espanjan paha rutto, joka alkoi\nInarin Pyhäjärvestä, kulki laitatuuleen, jutaen päivää vasten\nViipastuntureihin ja Maarestaan tappaen lappalaisia, mutta ei\nsaanut surmatuksi Kitti-Andarasta, koska hän aina maatessaan sulki\npeskinsä sepaluksen ja peitti tyynyllä nenänsä. Sattui taas joskus\nhyvin kuuma ja kuiva kesä, jolloin ei satanut vähääkään, ukkonen\nvain jyrisi, niin että tunturit jalmahtelivat mutta ei vain annettu\nsadetta. Silloin pororievut nälkyivät ja laihtuivat ja lopuksi\nkuolivat, vasatkin suurin joukoin. Kitti-Andarakseltakin joutui hukkaan\n300-400 poroa ja vasaa. Se oli paha vuosi. Mutta tuli taas kerran\nankara sadekesäkin, vaikka niin lämminsyksyinen, että paarmojakin oli\nmikkeliin asti. Alituisesta sateesta kurmujen tekemät reiät eivät\npäässeet kuivamaan eikä paranemaan, vaan rupesivat kasvattamaan matoja\nmädättäen poron koko selän. Sekin oli paha vuosi, vei melkein puolet\nkarjasta.\n\nSuuria kylmiä tuntureita ja suunnattomia vetisiä aapoja sekä jänkiä\niät kaiket samoilemaan pantu pororukka saa kyllä kokea monet taudit\nja tuskat. Kun kuivana kesäaikana poron koparat kuluvat ja sitten\nmenee niihin vesi sekä kauan samaa kesämaata polkiessa virtsan\nja lannansekainen sotku, niin siitä tulee pilaus, paha _slubbu_,\nsaattaen koparan märkimään. Siitä koko jalka turpoaa, ja tauti\nnousee suonia myöten sydämeen ja tappaa. Varsinkin etukoparasta\nkuolee äkisti. Toisiinkin poroihin tauti helposti tarttuu, eikä sitä\nsaata parantaa millään keinolla, ei tervalla, ei pikiöljyllä, eikä\npajunparkkivedellä. Ei parane myöskään päätauti, _oaive-vihki_,\nkun se iskee poroon, eikä liioin _vaibmu-tauda_, sydäntauti, joka\nkasvattaa märkää sydämen ympäryskalvoon ja ajaa siitä surman sydämeen.\nUmpitaudit kyllä saa paranemaan rasvaa ja karvoja syöttämällä ja\nhullun _vuerrii-taudan_, pyörätaudin, korvasta verta leikkaamalla,\nmutta kun vihamiehen panema kirous sattuu jutoon, niin se keikahtaa\najomatkallakin ahkion eteen samoista jalansijoista sukkelammin kuin\npuukolla pistäen.\n\nSyksyllä painuessaan tuntureista outamaihin kaikki porot ovat mitä\nparhaimmissa voimissaan saatuaan pitkän valoisan kesän kuljeskella\ntuntureilla ja jängillä parhaita ruokamaita myöten. Talven pitkä, jo\nkeväällä ruokoton takku on kesän kuluessa karissut pois, kurmujen\nrumat reiät ovat kasvaneet umpeen, ja uusi komea pehmeä karva, joka\nhyvin kelpaa sekä pyhänä että arkena, on kaiken peittona. Hontelot\nvasatkin ovat varttuneet niin nopsajalkaisiksi, ettei niitä enää\npahinkaan hukka eikä ketterinkään koira tavoittaisi. Mutta hyvät\nhirvaat ovat saaneet kaikkein komeimman ja ylpeimmän asun. Suuret\nkiiltävät kelosarvet keikkuvat äkäisinä, koparat naksahtelevat\nkiukkuisesti, ja kaula on paisunut paksuksi ja väkeväksi. Hirvas on\nliikkeiltään ja ryhdiltään kuin koko tunturitokan isäntä. Se se\naikoo ollakin, ja sitä varten se on paneutunut parhaisiinsa. Tulee\nkolea mikkelin aika ja porotokan suuri _rahkam-aike_, rykimäaika,\njolloin hirvaan pitää vimmatusti tapella kaikkein muiden hirvaiden\nkanssa saadakseen yksin vallita vaikka tuhantistakin laumaa. Silloin\nhirvaat ovat täysiä tappelupukareita, min äkäisiä, että joskus käyvät\nihmisenkin kimppuun, eivätkä ylpeyksissään syökään muuta kuin\nhiekkaa ja vettä. Pienet hirvaat eivät uskalla tulla lähellekään,\nisot ja vankat vain vartioivat tokkaa, ja kun sattuu vastakkain kaksi\nsamanväkistä sarvikasta, isketään siinä yhteen niin kiukkuisesti,\nettä sarvet raksahtelevat, eikä loppua tule, ennenkuin toinen\nmakaa raatona. Huonosti purrut härätkin pyrkivät rykimään, jopa\ntappelemaankin hirvaiden kanssa, mutta pian on tällaisilta piettiöiltä\ntappeluinto pois, kun niiltä sahataan sarvet poikki. Jotkut härät\nkuitenkin ennättänevät saada aikaan huonoja vasoja; ainakin\nlappalaiset kehnosyntyisistä vasoistaan syyttävät piettiöitä. Vieläpä\nstainakatkin innostuvat taajomaan, iskien sarvikkain härkien ja\nhirvaiden kansa ja keikkuen ylpeästi kuin parhaat hirvaat. Kolme,\nneljäkin viikkoa rykiminen kestää, eikä sinä aikana paimenten tarvitse\nhuolehtia tokan koossa pitämisestä, sillä sen kyllä hirvaat tekevät.\nNe eivät laske ainoatakaan vaadinta laumasta pois. Sarvilla tönien\nja koparoilla kopsien ne ajavat jokaisen karkulaisen takaisin tokkaan.\nMutta kun rykiminen on loppunut, hirvaat vaipuneina poistuvat koko\nkarjasta, mennen metsään yksikseen makailemaan. Siellä ne syövät ja\nlihovat, pudottavat pian sarvensakin ja palaavat sitten nulppoina\nja rauhanmiehinä takaisin muiden joukkoon. Rykimiseen osallistuneet\npiettiötkin pudottavat syksyllä sarvensa, mutta muut härät kadottavat\nne vasta kevättalvella samoin kuin runotkin. Vasavaatimet saavat\npitää sarvihäkyränsä aina siihen saakka, kunnes ovat vasoneet.\n\nKomeiden sarvien jokavuotinen uudistaminen on porokunnan tavaton\nsuurtyö. Kesäkauden kun elukka on saanut niitä karvaisella nahalla\nsuojattuina _naamasarvina_ kasvatella ja loppukesällä joka pensaaseen\nkahnuttaen ajaa ne nahattomiksi kiiltäviksi kelosarviksi, niin\njo muutaman kuukauden komeilun perästä ne heittävät vahvoista\nkannoistaan ja putoavat pois. Ja ikääntyessään poro kasvattaa yhä\nsuuremmat sarvet, kunnes aikuiseksi päästyään pitää joka vuosi aivan\nsaman mallinsa, ja sitten taas jo vanhenemaan ruvetessaan saa\nhäkyröihinsä yhä vähemmän oksia. Vanha poromies tietää kyllä, että\nporon miehuudenaika on painumassa, kun se alkaa muuttaa sarviansa.\nOn emosta lähtien aina joitakuita poroja sarvettomiakin, nulppoja,\nvarsinkin vaatimia. Mutta kerran syntyi Oula Vuolabballe nulppo hirvas,\nsamoin Panne-ukolle Varenginniemellä sekä vielä Inarin kuululle\nKutturalle. Sellaisen hirvaan tuleminen on kyllä onnettomuudeksi.\nVuolabba-ukkokin pian kadotti poronsa, samoin kävi Panne-äijälle ja\nniin myös rikkaalle Kutturalle. Mutta Kitti-Andarakselle annettiin\nkerran kaksi kolmisarvista kermakkaa ja yksi vaamen, ja siihen aikaan\nAndaras kyllä eli parhainta porokauttaan.\n\nSyksyllä mikkelin tienoissa toimitetaan hirvaitten kuohitseminen,\n_kaskimus_ eli pureminen. Vahvat miehet voivat yksinäänkin\nkeikauttaa ja lujin leuoin purra heikon poron, mutta tavallisesti\ntoinen on pitämässä, ja toinen käyttää hampaitaan. Mutta kun sattuu\nkäsiteltäväksi oikein väkevä elukka, niin siinä kolmekin tunturiukkoa\nsaa olla toimessa, ja hirvas voi sittenkin suopungin mutkassa\nlennättää asiakkaitaan ympäri kenttää, niin että kodat keikkuvat\nkumoon. Poro purraan tavallisesti kunteuksena, mutta kaunista valkkoa\ntai mutsikkaa ei raskita menettää, eikä hyvää luostakkoakaan, vaan\njätetään ne rykimään uutta sukua. Samoin oikein iso ja väkevä hirvas\nsaa pysyä semmoisenaan ikämieheksi asti.\n\nViisikymmentä hirvasta, enemmänkin voitiin entisaikaan isosta laumasta\nsamalla kertaa muuttaa härkäporoiksi, eikä vielä suku loppunut.\nTuhatlukuisessa laumassa olikin poroa kyllitellen joka lajia, niistä\nhyvinkin puolet vasan tekeviä vaatimia. Tuhannen pään tokassa saattoi\nurosporoja, ikähirvaasta urakkaan ja kermakkapulliin asti, olla\nparisataa, täysiä härkiä satakunta ja vaatimia viisisataa sekä loppu\nvasaväkeä, joka voi olla suurempi tai pienempi aina vuosia myöten.\nToiset poromiehet kyllä pitivät paljon vaatimia, että elo yhä kasvaisi\nja lisääntyisi, ja Tshalkku-Pieran isossa tokassa oli täysiä härkiä\nkuusisataa. Eri porolajiensa määrää tunturimies ei oikein tietänyt,\neikä hän liioin tietänyt tarkoin koko karjansa lukua. Oikein suurta\nlaumaa ukko ei osannut laskeakaan, mutta sen vain tiesi, että paljon\noli poroja; ja vaikka äijä olisi elonsa määrän tarkoin tietänytkin, hän\nei ruvennut sitä muille muistelemaan. Joskus vain viinanhöyryissään\näityi rikkauksiaan raamomaan ja joikaamaan, ja silloin äijän tokassa\nkyllä oli sukua enemmän kuin oli kuultukaan.\n\nTunturimiesten suuret tokat joutuivat toisinaan sekaannuksiin\ntoisen tunturitokan kanssa. Oli suuri työ niitä selviteltäessä.\nRuijan puuttomilla tuntureilla toimitettiin sekaantuneiden laumojen\nerottaminen siltään sauvoilla _ratkomalla_. Asteltiin vain sauva\nkädessä laitapuolta erotellen vieraita elukoita syrjään, toisten\npaimenten pitäessä huolta, etteivät erotetut enää päässeet sotkeutumaan\nlaumaan. Suopungilla heitettiin ja kiskottiin porot tokan sisästä, ja\nsitten kun oli karjat erotettu, lähdettiin kumpaisiakin viemään eri\ntaholle. Kellohärkää vain talutettiin edellä puhellen, \"tsis, tsis,\ntsis\", ja toisia ajettiin perässä haukuttaen koirilla ja huudellen:\n\"huh, huh, huh!\"\n\nMutta metsäseuduissa rakennettiin erottamissijoiksi pieniä aitauksia,\ngärdeja, kaarteita. Iskettiin vain maahan pystyyn koivunrungon\nkappaleita ja tuettiin niiden yläpäät poikittain vitsastetuilla\nriuvuilla, ja tällaiseen pikku aitaukseen saattoi mahtua 100-200\nporoa kerrallaan. Käytettiin erotukseen myös lypsytarhoja sekä\nisoja kivikaarteita. Tokka ajettiin lähelle aitausta, vieraan siidan\nporot heitettiin suopunkiin ja kiskottiin tarhaan, vedettiin sinne\nsarvistakin, ja pieniä elukoita raahattiin takajaloista maata myöten\nmakuullaan. Säikähtynyt tunturielo laukkasi ympäri kaarretta älyttömänä\nkuin juopunut lappalainen, ja yhä uusia tuotiin samaan piirihyppyyn.\nMutta kun kaikki vieraat oli saatu karsinaan, ja sitten tokanisäntä\nlähti ajamaan ahkiolla, juoksuttaen kellokaulaista laidistushärkää\nperässään ja vielä komeasti joikastaen, ja kun sitten avattiin tarhan\nveräjä sekä huudettiin, \"huh, huh, huh!\" niin koko karsinakansa lähti\nrukattamaan kellohärän ja joikaavan miehen jälkeen. Tällaisia\npieniä erotuskaarteita oli ennen siellä täällä Muotkatuntureissa ja\nPaistuntureissa, ja niitä käytettiin aina, milloin tarvittiin erottaa\nvieraan siidan eloa tokasta, sekä silloinkin, kun elosta piti erottaa\niso joukko myytäviä elukoita.\n\nMutta sitten saatiin Suomen tunturimaihin suuria poronhoitoyhtymiä,\n_paliskuntia_ eli palkisia, ja ne rakensivat yhteisiä isoja\nporotarhoja, _pykällyskaarteita_, joihin syystalvella koko seutukunnan\nporot koottiin erotettaviksi ja merkittäviksi pykällysluetteloihin.\nPykällyskaarteita saatiin m.m. Utsjoen Paistuntureihin ja Kaldoaiven\npuoleen Ivvanastautsin lähelle sekä Inarin Muotkatunturien maille,\nmissä ne ovat vieläkin. Kaarteessa on tavaton satasylinen päätarha,\njohon pienen parikymmensylisen esikartanon kautta ohjaavat\nmonisatasyliset leveälle haarautuvat siulat. Päätarhan sivuissa on\nympäriinsä pieniä kymmensylisiä aitauksia, _konttuureita_, joihin vie\nveräjä aitauksesta, ja toinen saattelee ulos.\n\nKoko paliskunnan porokansalla ajettiin porotokkaa kaarteeseen.\nKellohärkää talutettiin edellä, ja ihmistokka koirineen kävi\njärjestystä pitäen jäljessä, kunnes saatiin elukat siipiaitojen\nsuojaan ja siitä hiljalleen pääkaarteeseen. Tuhansia poroja saattoi\njoutua samaan aitaukseen, ja siellä ne sitten korvamerkkiensä mukaan\nheitettiin kiinni ja vedettiin oman isäntänsä karsinaan. Oli kaarteella\nelämää. Porot laukkasivat yhtä päätä ympäriinsä pitkin aidan viertä ja\nsaaloivat, niin että höyrypilvi vain asui kaarteen yllä pakkasilmassa,\nmiehet häärivät ja suopungit viuhahtelivat sinne ja tänne. Vaikka poro\nolisi kuinkakin laukannut, suopunki sittenkin sujahti, kymmenenkin\nsylen päästä lennätettynä, sarveen tai kaulaan tahi takakoparaan,\nkiristyi ja alkoi kiskoa mukaansa. Viikon päivätkin isolla kaarteella\nison porotokan kanssa taajottiin, maattiin yöt vain nuotiolla syöden\nporonlihaa ja taas päivät telmäten porojen kanssa. Oli poronostajia,\nRansu-porvarikin oli tavarakuormineen, viinasaksojakin oli joukossa, ja\nkaiken keskustana oli tarhassa höyryten laukkaava porokunta.\n\nMiehet kyllä saivat pykällyskaarteella istuskella lihapatain\nääressä ja juoda viinaa, mutta poroille oli kaarre kauhun ja\nkiusaannuksen kenttä, vieläpä kymmenille kuoleman tarha. Siellä nämä\nvapautta rakastavat tunturilaiset joutuivat nälkymäänkin monia päiviä\nja yhtä päätä suopungin viuhahdellessa säikkymään ja polkemaan\nheikompiaan kuoliaiksi. Vanhat poromiehet eivät rykimisen jälkeen\nkovin koirillakaan ajattaneet poroja, mutta sitten jo jälkimiehet\najoivat elonsa turmiollisiin pykällysaitauksiin. Muotkatunturien\nja Paistunturien palkijat ovat kyllä taas jo hylänneet suuren\npykällysaitansa, erotellen elonsa entiseen tapaan vain pienissä\ntarhoissa. Mutta Kaldoaiven miehet edelleenkin ajavat joka syksy joulun\nedellä karjansa Ivvanastautsin isolle kaarteelle, missä sitten\ntaajotaan kolme, neljäkin vuorokautta.\n\nSyksyllä ja syystalvella poroerotuksien ja pykällyksien jälkeen\ntoimitetaan porojen joukkoteurastus. Keväisiä vasoja on kyllä\nmenetetty jo syyskuulla närpeän karvan aikana ja riistetty niiltä\npehmeät taljat peskinahoiksi, mutta isojen porojen aika täyttyy\nvasta talven saapuessa. Silloin porolla on kaikkein paksuin pinta\npäällään ja vahvimmat vatsakuut, vaikka Ruijan porojen sanotaan olevan\nlihavimmillaan vasta joulun jälkeen.\n\nRikas tunturimies saattoi samalla kertaa teurastaa toistakymmentäkin,\npari-, kolmekinkymmentä poroa omiksi ruokaveroikseen. Vanhahkot ja\nhuonosaattoiset ajohärät, runot sekä vasansa kadottaneet vaatimet\nsilloin ensinnä joutuivat surmilleen. Kotakentälle kodan taakse\nporot vain talutettiin ja siinä vuoroonsa iskettiin entisiltä\nukoilta perittyyn tapaan. Elukka väännettiin maahan ja söhäistiin\nsuurpuukko rintaan, niin että se puri sydämeen asti, ja jos puukko oli\nkovarautainen, elukka kuoli melkein värähtämättä. Piti vain varoa,\nettei kovalla huutamisella säikäyttänyt poroa, sillä silloin ei veri\nolisi juossut hyvästi. Poron piti saada rauhassa heittää henkensä ja\nveren valua rintakomeroon. Mutta jos kotakunnassa sattui olemaan joku\nkylmänvikainen tai heikkoverinen ihminen, hän saattoi mennä imemään\nverta puukonreijästä saadakseen elävää lämmintä sisäänsä, ja veri oli\nniin makeaa kuin rieskamaito. Vain ulkona lumihangessa poro nyljettiin\nja paloiteltiin, veri kaadettiin vatsalaukkuun, vatsarasvat ahdettiin\ntunkaan ja tshalmakseen, suolet ja osa verta vietiin naisväelle\nkotaan makkaratarpeiksi, talja levitettiin hangelle kylmettymään, ja\nlihakappaleet, verivatsat, tshalmakset, ripustettiin puiden oksille.\nKeuhkot ja perna joutuivat koirien osalle. Mutta poron selkäpuolesta\nkiskaistiin kaksi kolmen sormen levyistä, pitkää ohutta suonivyötä,\nsamoin takakoivista saatiin neljä, etujaloista kolme sormenpaksuista\nsuonikimppua. Nekin ripustettiin puuhun jäätymään ja kuivumaan, sillä\nne tulivat siten pehmeämmiksi kuin kodassa kuivattaessa. Joskus sattui\nkomean poron kaulasta nahan alta löytymään pieni sormenpituinen ja\n-paksuinen nahkapeittoinen karvatuppi, _tshorgi_. Se otettiin talteen\nja säilytettiin kiisassa, jotta elo paremmin pysyisi onnessaan.\n\nTeurastuspäivän aterioikseen isäntä laittoi porostaan kymmenen kannun\nkattilaan selkäkappaleen, maksan ja munuaiset. Vielä pantiin samaan\npataan naisten laittamia makkaroitakin, joita oli saatu viisi joka\nporosta. Ja kattilasta nousi tunturikansalle voimallinen ateria.\nMutta muut lihat saivat olla jäätyneinä koko talven. Vasta keväällä,\nkun ne sulivat, isäntä laittoi ne suolaan muutamiksi päiviksi ja\nsitten ripusti luovan orsille kevätahavan kuivattaviksi. Niistä tuli\nerinomainen kesäniesta, joka isoilla isännillä riitti seuraavaan\nsyksyyn ja jouluunkin asti, jopa napaäijillä aina siksi, kunnes saatiin\nuutta kuivaa lihaa. Jotkut kuivasivat lihaa syksyisin kotasavussa, ja\nse oli kuin palvattua paistia ainakin. Entiset ukot eivät kovin paljoa\nporon teuraslihoja myyneet, paisteja vain veivät Norjaan sekä suuret\nmäärät taljoja ja sarvia. Tshalkku-Piera ei myynyt eläviä porojaan kuin\nyhden kerralla. Jos ostaja halusi toisenkin, hän sai tulla uuden kerran\nvaikka jo viikon perästä.\n\nMutta pitkin syksyä ja talvea piti saada aina tarpeen mukaan\ntuoretta lihaa. Suuresta tunturiviljasta sitä kyllä riittikin.\nTshalkku-Pierankin kodassa syötiin syys- ja lokakuulla melkein joka\npäivä kermakka tai urakka, Piera-äijä itse iski elukkansa sekä laittoi\nlihakeitot, pannen vielä kuivaa lihaa tai poronkuuta kattilaan, koska\nvasanliha yksinään ei ollut kylliksi rasvaista. Talven selällä ukko\ntaas tappoi joka viikko ison poron, joskus kaksikin, aina Maariaan\nasti. Kymmenkunta suuta olikin Pietan kaaran ympärillä käynnissä,\nkoirat vielä lisäksi luita kaluamassa ja kaaroja nuolemassa.\nTunturikodan isäntä aina oli itse lihakeiton päämestarina. Vanha\nKitti-Andaraskin suurpuukollaan paloitteli poronlihat karvaisella\ntaljalla vain, ja sitten viskeli karvoineen kattilaan, keitti ja söi,\nvaikka se keitto ei kelvannut emännälle, joka oli vallesmannin rouvan\nsisar Jomppalasta.\n\nPorometsässä liikkuessaankin raitiot voivat teurastaa poron, kun\nkaukana kotakylästä oltaessa eväs sattui loppumaan. Miehet laittoivat\nsilloin maahan pari kivilaakaa syrjälleen ja kolmannen koperolaa'an\nniiden varaan lappeelleen. Teurastamansa poron vatsalaukun he täyttivät\ntuoreella lihalla ja sitoivat suun kiinni, latoivat kiven koperoon\nsammalia, panivat siihen lihapanoksensa ja vielä peittivät sammalilla\nsekä lopuksi valoivat vedellä. Kun sitten hyvästi hoidettiin tulta\nkoperolaa'an alla ja aina valettiin vettä sammaliin, ettei keitto\npalaisi pohjaan, saatiin mitä mieluisin tunturilaisen ruoka-ateria.\n\nVanha tunturikansa asui aina kodassa, niinkuin ennen muinoin\nsuuret karjatokkain isännät, Aapraham ja Loot. Ja niinkuin nämäkin\npyhät miehet karjoineen ja tavaroineen vaelsivat ympäri maata \"ja\nvielä hyvästi pärjäsivätkin\", vaikka heidän raitionsa kyllä joskus\nriitelivät, niinkuin Lapin raitiotkin, niin myös lappalaiset\nvaelsivat tunturia ja outamaata ja tulivat hyvin toimeen ynnä olivat\nterveitä, ja heillä \"seisoi tavara niinkuin Aaprahamillakin, jonka\npäälle ei Jumalan kirous langennut\". Kotapuiden, neljän käyräkön,\nharjapuun ja pitkien riukujen varaan laitettu vaatekota oli porokansan\nainaisena kotina sekä kesän helteellä ja syksyn sateella että talven\npurkuilmalla ja pakkasella. Kesällä vain sonnustettiin kotapuiden\nvaraan suuret valkeat louteet, talvella saatiin seinät paksuista\nkaksinkertaisistakin villaraanuista. Kylmä routainen tanner oli\ntalvimajan pohjana, ja siinä vain peittona koivunrisukerros sekä\nraanut ja porontaljat makuusijoina. Kivillä ympäröity tulikenttä\nkeskellä kotaa tuotti mieluisaa lämmintä sekä antoi kuumaa kahvia\nja keittoruokaa, vaikka tunturimaissa lumen alta kaivettava matala\nvaivaiskoivikko oli lappalaisen pclttopuumetsänä. Mutta kodassaan ja\nkodallaan lappalainen askaroi kuin kotonaan ainakin, vaikka hänellä\nkotinaan oli koko tunturimaa. Tehtiin kotatöitä, minkä tarvittiin\nja voitiin, ja paimenet vuorottain tulivat ja menivät, sekä kesyt\n_siljoporot ja kusikkaat_ kuljeskelivat useasti kotakentällä ollen\nniin leppeitä, että sallivat kotakansan kosketella sarviaankin ja\ntaputella selkäänsä. Varsinkin aamuhetkinä tällaiset porot tulivat\nnuuskimaan ja koparoimaan kotasiljoa, etsien ja napsien sieltä täältä\nmieluisia lumikinoksia.\n\nSen mukaan kuin porotokan piti siirtyä uuteen ruokamaahan, kodankin\ntäytyi siirtyä toiseen paikkaan. Vieläpä kesällä, vaikka pitkät ajat\nasuskeltiin samoilla tuntureilla, muutettiin kota aina jonkin ajan\nkuluttua uuteen kohtaan. Sillä maa tuli \"pahaksi\", kun siinä kauan\nyhtä päätä oleskeltiin, ja lappalainenkin tahtoi mielellään asustaa\npuhtaalla sijalla. Talvella ladottiin kotapuut isoon _kota-ahkioon_,\njota kuljetettiin viimeisenä viiden, kuuden ahkion perässä, joihin\noli kuormitettu muita taloustarpeita. Kotapuut vain piirtelivät\npitkin hankia piirujansa, niin että hyvin näkyi, mistä lapintalo oli\njutanut. Kesäisin taas sälytettiin tavarat poron selkään, kotapuutkin\nladottiin _kotapuuhärän_ kannettaviksi kahden puolen perään venymään,\nniin että latvat viistivät maata.\n\nKovin suurta porolaumaa ei saattanut samassa siidassa paimentaa, koska\nse olisi kaivanut ja polkenut hangen niin laajalti, että toisille\nolisi jäänyt kaivettavaksi vain kovaksi tallattu kiekerö. Isot tokat\njakautuivatkin eri siidoihin. Vanhan koutokeinolaisen Asiak-äijän\nsanotaan hajoittaneen 8,000:ntisen tokkansa talvella viiteen siidaan.\nKitti-Hans juti tyttärineen ja kaimapoikineen samassa kotakunnassa, kun\ntaas toiset pojat, Andaras ja Niila, raitioivat omaa siidaansa.\n\nPoro on tunturimiehen ainoa ajokas. Sen hän talvella sonnustaa\nahkionsa eteen ja laskettelee tuntureiltaan asuttuun maailmaan, ja\nsillä hän vedättää tavaransa muuttomatkoillaan. Isossa siidassa ja\nporotalossa tarvitaan kymmeniä ajoporoja. Tshalkku-Pierallakin oli\n60-70 vetohärkää. Ajohärät ovatkin porotokan ahkeria työmuurahaisia,\njoiden varassa koko kotakunnan veto- ja ajotyöt ovat. Silloin kun\nmuut porot saavat olla miten kuten, vuoroin kaivaa jäkälää, vuoroin\nlepäillä, ajohärkien täytyy alituisesti raataa, kiskoa raskaita\nahkioita tai kiidättää isäntäänsä yli maiden. Vain kesällä vetoporot\nsaavat kuljeskella vapaina muiden mukana. Hyvässä kotakunnassa on\njokaisella kykenevällä kotalaisella oma nimikkojutonsa, muutamilla\nkolme, neljäkin, isännällä ja emännällä parhaat, rengillä ja piialla\nhuonoimmukset. Varsinkin isännällä pitää olla kova ja hyvä juto,\nemännällä taas hiljainen ja vireä, samoin tyttärellä, mutta pojat\ntarvitsevat kovan ja vireän menijän. Toiset porot nimittäin ovat\nkovia menentelijöitä, toiset hiljaisia ja vireitä, mutta muutamat\naivan laiskoja. Ajokkaiksi kyllä aina koetetaan valita parhaita\nporoja, sellaisia vireitä pitkäruumiisia, hoikkavatsaisia härkiä,\njoiden lapaharja on saparonpuolta korkeampi. Lyhytraatoinen,\nisovatsainen elukka on nähty laiskaksi. Jotkut tunturimiehet ennen\najoivat vaatimellakin, ja kun oli hyvä iso vaamen, se saattoi mennä\nniin kovasti, että lumiryöppy vain \"niinkuin sauvu seisoi kahta\npuolta\". Lantto-äijäkin kerran pyräytti vaamella hevospelin ohitse niin\näkäisesti, että tallijudon ajaja jäi vain ihmettelemään: \"Kuka oli se,\njoka lennätti vastaan niinkuin olisi vihollinen ajanut?\" Inarilaiset\nennen kulkivat vaamiraidoilla Reisivuonossa asti, jopa jotkut\nvaljastivat tiineenkin elukan ahkion eteen. Norjan lappalaiset useasti\najelivat runolla ja stainakalla, ja nekin olivat tavattomia menemään.\n\nVain hiljaisen ja lauhkean, _kesun_ siljoporon, joka ahkerasti\nasustelee kotakentällä kotakansan kanssa seurustellen, saa kiinni\nvaikka sarvesta ottaen. Ne saattavat tuntea isäntänsä sekä näöstä\nettä äänestä ja olla hyvillään kuullessaan isäntänsä puhelevan:\n\"Tsissa paarni... tsissa paarni\". Mutta niin paljon parhaimmassakin\nporossa on villiä erämaan elävää, ettei se opi tuntemaan nimeään.\nJa tavallisesti täytyy poro ottaa kiinni _suopungilla_, joka\nraitiolla ja poromiehellä on aina matkassa olkapäällä kainalon alatse\nvyyhdettynä, samoin kuin vanttuut edessä vyön alla sekä _tuhpapursa_\ntoisessa kainalossa, kannatusnauha ristissä suopungin kanssa. Suopunki\non 12-13 syltä pitkä, tervattu ohuehko hamppunuora. Sen toisessa\npäässä on sievästi tehty solmu, toisessa poronsarvesta kaverrettu\nrengas, _giella_, jonka lävitse koko nuora helposti saattaa sujahtaa\nsilmukaksi. Suopungin poromies vyyhteää oikeaan käteensä ja pitäen\nsolmupäätä vasemmassa, heittää sujauttaa sitten, niin että yhä\nsupistuva silmukka sattuu määräänsä. \"Galle lek, birra, gidda!\" [kyllä\nolet, p--u kiinni] mies vain manailee, vatkaten vaikka alakäteen\npaulansa poron kopataan, ellei saata sarviin heittää, kun elukka kovin\ntaajoo toisten joukossa. Menentelijäporosta on ihminen melkein kuin\nhukka. Sitä täytyy koiralla laukkauttaa saapuville ja suopunkia hyvin\npiiloitellen lähestyä sekä sitten viuhauttaa kiinni.\n\nPienet kotapoikaset, jotka talvitöikseen alituisesti häärivät pikku\nsuopunkeineen ja monet kerrat valjastavat porokoirankin lautapalasen\neteen ajellen kuin porolla pitkin kotakenttää, rupeavat jo _urakan_,\ntoisvuotisen poron kanssa taajomaan, valjastellen sitä ajopeliensä\neteen, mutta vielä _vuorsonakin_ poro saa juoksennella pailakkana.\nVasta sitten, kun hirvas kunteuksena on purtu, alkaa sen varsinainen\ntaamominen. Silloin on poron paras oppiaika, kosotuksena ja\nmaakkanaksena se on jo liian vanha taamottavaksi, jopa jo liian\npehmeäkin karaistuakseen ajokkaaksi, seitsenvuotisesta nimilapusta\npuhumattakaan. Vanhoilla lappalaisilla oli kyllä laumassaan vanhojakin\npailakkahärkiä, joilla ei ollut muuta virkaa kuin olivat vain muiden\njoukossa, ja isäntäkin voi ylpeänä katsella komeaa tokkaansa.\n\nPoroa saattaa taamoa kuka vain kulloinkin ennättää. Naiset eivät\njuuri taajo pailakan kanssa, vaikka monet kyllä kykenevät suopunkia\nheittämään. Monesti lappalaiset lainaavat porottomille naapureilleen\npailakoita ajoporoiksi, saaden ne sitten taamottuina takaisin.\nHyvin opetetulla porolla voidaan sitten ajella, miten halutaan.\n_Garraa-herggi_, kova härkä kyllä taajoo niin kovasti, että pitää\nväliin olla kaksi miestä valjastamassa, ja menentelijäporo laukkaa\nkuin vimmattu ahkion edessäkin, mutta _oius- härällä_ saattaa ajaa\nvaikka umpihankeakin. Kun vain ajohihnalla sitä hoputtaa ja kädellä\nsiivosti viuhtoo, niin se menee suoraan kuin sivakkamies latuaan.\nLauhkea _laidistushärkä_ taas kaaloo vakavasti koko raidon johtoporona\nsivakkamiehen perässä mihin tahansa.\n\nEnnen käytettiin poron kaulassa länkien asemesta pehmeää nahkavyötä,\n_kesättiä_, johon jalkojen välitse kulkeva vetohihna, _vuottoraippa_,\noli kiinnitetty, ja selässä oli vielä komea leveä kirjovyö. Mutta\nsitten opittiin käyttämään länkiä, ja käytetään yhäkin, ja niihin\nsonnustetaan vuottoraippa. Ajohihna, _vuodjim-labtsi_, taas\nkiinnitetään poron päitsiin leuan alle. Tällä ainoalla hihnalla poroa\najettaessa ohjataan, milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin\ntaas pysäytetäänkin, jopa anotaan kovempaakin vauhtia. Vain ajohihnaa\ntaidolla käyttäen saattaa hyvin opetetulla judolla laskettaa vaikka\npirtin porstuaan, eikä tarvitse muuta kuin joikastaa vain. Taidolla\nporon kanssa pitää elääkin, voimalla ei sen kanssa auta. Kun taitavasti\nohjaa ja komeasti joikaa, niin poro nulkkaa, tolvaa ja laukkaa, että\nsorkat vain naksuvat. Ja se on komeaa menoa. Elleivät poron jalkasuonet\npääsisi niin liikkumaan sinne tänne, että oikein naksuvat ja paukkuvat,\nniin poro ei olisi niin kova menemään. Poron komeasta menosta\nlappalainen joikaakin jutonsa jalantahdin mukaan:\n\n    \"Poro se, poro nulkkaa nulkkaa,\n    nannana nannaa nannana nannaa,\n    härkä se nulkkaa nulkkaa nulkkaa,\n    nannana nannaa nannana nannaa,\n    sarvetkin päässä käyristyvät,\n    nannana nannaa nannana nannaa\".\n\nTunturimiehet kohtelevat jutojaan jotenkin hyvin, paitsi viinapäissä\nollessaan, jolloin he hulluina riuhtovat ohjasta ja huutavat säikyttäen\najokkaansa suunniltaan, ajavatpa elukkansa aivan uuvuksiin. Poro kyllä\nusein ajautuu loppuun, ja meneekin silloin niin loppuun, ettei pysy\nedes seisoallaan. Äkäinen se silloin vain on ajomiehelleen, yrittäen\nvielä kimppuunkin käydä aina välillä kaatuen maahan. Mutta pitkässä\nraidossa, johon on toistakymmentä vetäjää kollostettu peräkkäin aina\nedellisensä ahkioon, judetaan hiljalleen ja siivosti. Kello vain\nkalkattaa johtohärän kaulassa, ja kello on viimeiselläkin vetäjällä,\njotta etumies kuulee, onko jälkipää matkassa. Ja kaikkein perimmäisenä\nnulkuttaa ahkioton varaporo samalla ollen myötäleissä vastahangan\nvetäjänä. Eikä pitkille Ruijanrannan matkoillekaan tarvitse varata\nmukaan ajokkaan ruokaa. Lepopaikoissa saa elukan vain laskea laitumelle\netsimään lumen alta evästänsä. Ja pari kolme penikulmaa saattaa\nporolla ajaa yhteen menoon samalla syöttämällä. Hyvin levähtäneellä,\n_vuongahana_ seisoneella härällä voi laskettaa penikulmittain samaan\nmenoon.\n\nAhkio, _kierris_, on ylilappalaisen ikivanha ajovehe. Entislappalaiset\nkyllä jättivät Jäämerelle mennessään, talven lopuilleen joutuessa,\nahkionsa taipaleelle jutaen muilla keinoin loppumatkan. Ruijan\nlappalaisetkin, Koutokeinon ja Kaarasjoen ja Gaissatunturien miehet\njättävät vieläkin ahkionsa, talvikotansa ja talvivaatteensa matkan\nvarrelle ja tehdä kopeltavat tuoreista koivunkappaleista pikku\nkelkkoja, joilla jutavat Jäämerelle keittäen siellä kelkkapuillaan\nkahvia ja merikalan tauroa. Ja entisaikaan tunturiäijät syksyllä\nmerimaasta pois lähtiessään käärivät ja sitoivat omaisuutensa\nhylkeennahkaan, jonka sonnustivat vuottoraippaan laahaten sitä poron\nperässä, kunnes taas pääsivät ahkioilleen. Ovatpa monet lappalaiset\nviime aikoina lannanmiehiltä oppineet rakentamaan keveitä jalaksellisia\nporokelkkojakin, joita käytetään paljon ajetuilla kulkuteillä. Mutta\nahkio on lappalaisen oikea ajopeli. Sillä hän poronsa perässä soutelee\nmetsät ja jängät ja tunturit, siihen hän kaaristaa tavaransakin. Ja\nisoilla poromiehillä, tullakseen toimeen, pitää olla kymmenkunta,\nparikymmentäkin ahkiota. Komesti tehdyllä _vuodjem-kierriksellä_,\njossa on korkea, mukava selkänoja ja ylpeä nokkapuu, hän itse ajelee,\nleveällä avoperäisellä _raiddu-kierriksellä_ hän kuljettaa tavaransa\nraidossa sekä toimittaa kotoiset ajonsa. Isolla kota-ahkiolla\ntunturilainen ennen vedätti kotapuunsa, ja kansipeittoiseen\n_lohk-kierrikseen_ hän lukon suojaan uskoi muuttoretkellä parhaat ja\nmieluisimmat esineensä. Veneen malliin, emäpuun ja käyrien kaarien\nvaraan rakennettu suippokeulainen ahkio sukellelee ja ui keveästi\numpihangessakin, ja lylyinen emäpuu liukuu kovalla pohjalla kuin\nhiihtomiehen siloinen sivakka.\n\nOmat lapinmestarit rakentelevat ahkioita oman seutukunnan tarpeiksi\nniinkuin veneitäkin, mutta utsjokelainen seppämies saa hankkia\ntarvepuunsa monien penikulmien päästä Tenolta tahi Inarin rajamailta.\n\nNiinkuin muuallakin maailmassa rikkaus ja köyhyys vaihtelevat sekä\nviljavuodet ja nöyrät vuodet vuorottelevat, niin myös tunturilaisen\nelon kaitsennassa. Kun on onnea ja hyviä vaatimia, niin porot toisina\nvuosina hyvin lisääntyvät, mutta sitten ne taas toisina vuosina\nonnettomuuksien tullessa vähentyvät, ja vähentyvätkin paljoa nopeammin\nkuin konsanaan lisääntyivät. Jumalan käsissä on tunturimiehenkin elo,\ntaivaan ilmat vaikuttavat hänenkin vuodentuloonsa.\n\n\n\n\nTaivaan ja maan merkkejä\n\n\nAvaraa tunturimaata jutava kotakansa eli alituisesti taivaan armoilla.\nTaivas häntä paahtoi ja satoi, joka pakkanen häntä puri, joka tuuli\noli hänen tuttunsa, ja jokainen rajuilma häntä riepoitti, taivas\nkatsoi aina avoimen räppänän kautta häntä silloinkin, kun hän lepäili\nkodassaan. Niinkuin laivakansa purjehti maailmanmerillä paikasta\ntoiseen taivas vain kattonaan sekä oppainaan taivaan ja maan merkit,\nniin Lapin erämaiden kiertäjäkansakin kulki porotokkineen ja kaikkineen\nympäri rannatonta tunturimertaan reimareinaan tunturien huiput sekä\noppainaan ja ajanmerkkeinään taivaankannen kirkkaat nastat ynnä\naurinko ja kuu. Avara tunturimeri olikin ylilappalaiselle vain laaja\nkotikenttä, jossa kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olivat samaa\njumalan suurta luontoa, samaa kotiseudun oliota kuin padje-olbmuskin.\nKulki tunturilainen missä tahansa Jäämeren rannan ja Maanselän välillä,\naina hän liikkui kuin kotasiljollaan. Pimeä ei häntä pelottanut,\nmurku ei häntä eksyttänyt, eikä hän liioin kovassa lumituiskussakaan\nhäkärtynyt. Kaikkialla erämaan kiertäjä tapasi tuttujaan. Tunturit,\njärvet, jängät ja virrat tervehtivät vanhoina väärteinä, isot petäjät\nja käkkyräiset koivut kohtelivat oppaanaan, ja vakaiset harmaat\nkalliopahdatkin jo etäältä viittoivat ohjaamaan keinonsa heidänkin\nlähettyvilleen. Vanhat tunturijumalatkin näyttivät kutsuvan juurelleen.\n\nAurinko oli kaikkein parhain kaikista näkyväisistä. Se antoi\ntunturikansalle päivät ja päiväpaisteet. Aamulla herättyään se aina\nkaikkein ensimmäiseksi paistoi tavattoman korkeaan Siioninvuoreen,\njonka laella kohosi Jumalan kaupunki, vaikkei sen vuoren nimeä joka\ntunturiäijä muistanutkaan, koska se oli kirjoitettu vain isoon\nRaamattuun eikä pikku Raamattuun. Sitten valo kohtasi Ruijan korkeita\ngaissoja sekä sen jälkeen Lapin muita tuntureita. Kesällä päivä paahtoi\ntunturimaata pari kuukautta samaan vetoon, mutta talvella kaamosaikana\nse tuskin paistoi Siionin tunturiinkaan; ainakin Lapin tunturit se\nheitti parikuukautiseen pimeyteen. Aurinko oli melkein aina kaunis ja\nkirkaskatseinen, mutta joskus sekin vikaantui, jopa niinkin pahoin,\nettä aivan mustaksi meni koko näkö. Silloin ihminen ei saanut sitä\nkatsoa, koska siitä silmätkin saattoivat vikaantua ja pimetä niin\npahasti, etteivät selvinneet muuten kuin kurkistelemalla kuutamossa\nkalmakaltioon tahi vaskikattilaan silloin, kun siihen paistoi kuu.\n\nAuringon mukaan vanha lappalainen järjesti menonsa. Kotaukolla ei\nollut kelloa, joka olisi hänelle näyttänyt päivän kiertokulkua.\nSellainen ihmeellinen laitos, jopa oikein liivin rintaankin\nkollostettu pikku elävä, oli vain papilla ja vallesmannilla\nsekä Kaarasjoen rikkaalla kauppamiehellä, jotka muuten eivät\nymmärtäneetkään päivänmenosta paljon mitään. Mutta lappalainen kyllä\nymmärsi. Kesäyön vaisusta auringostakin hän huomasi, että se heti, kun\noli ajanut sydänyönhetkensä ohitse, alkoi katsella kirkkaammin, ja\npäivällä taas tunturienhuiput mittailivat hänelle auringon taivalta.\nPilvipäivinä ja kaamosaikana Lappi eli entisestä tottumuksestaan,\nmaaten ja valvoen parhaan ymmärryksensä mukaan. Aika vain vieri\nedelleen, ja Lappi pysyi matkassa.\n\nMutta pitkien talviöiden mittaajina toimivat taivaan tähdet, jotka\nvanhalielapille olivat paljon parempia ajantietoja kuin konsanaan\npappien ja vallesmannien tikuttavat vehkeet.\n\n    \"Tähdet ja merkit taivahast'\n    neuvovat meitä hartahast'\" --\n\nvanha lapinukko tiesi sanassakin muisteltavan, ja hän kyllä osasi\nparemmin selvitellä taivaan lukemattomien tähtien juoksua kuin kirjan\nmonilukuisia koukeroita. Varsinkin vanhat ylilappalaiset olivat niin\nviisaita, että tiesivät kaikkien isojen tähtien nimenkin. Olisivatpa he\nheti ruvenneet kaipaamaan, jos yksikään tähti olisi joukosta kadonnut.\nJa vanhat tunturimiehet ovat vieläkin oppaita taivaannastojen kanssa.\n\nPohjantähti, _buahi-nasti_, on koko taivaan vahvuuden napana, joka ei\nkoskaan liiku minnekään. \"Se pisyy niinkuin se on\", ja aurinko, kuu\nsekä tähdet juoksevat sen ympäritse samoin kuin merennavan ympäritse\nkaukana pohjoisessa paljon vettä alituisesti kiertää ja juoksee.\n\nPohjantähdessä taivaannavalla riippuu komea seitsennastainen _taugak_\npyörittäen pyrstöään ympäriinsä sitä myöten kuin päiväkin vaeltaa.\nTaivaannavoilla, lähellä pohjantähteä, majailee myöskin _sarva_,\ntaivaan iso sarvipäinen hirvi. Mutta niinkuin maallisella hirvellä\nusein on ajajansa, niin taivaallisellakin suursarvalla. Sarvan\nrukattaessa ympäri taivaan avaruutta viuhtoo sen kintereillä kaksi\nsivakkamiestä, _tsuiga-täddik_, kummallakin vielä koira nuorassa\nmukanaan: pikku tähti kumpaisenkin ison tähden vierellä, toisella\naivan lähellään, toisella hiukan etempänä. Eikä sarva näytä pääsevän\npakoonkaan, sillä yksinäinen vanha akka, _boares-galgu_, on\nasettunut sen eteen peloittaakseen saaliin ajajien käsiin. Vanhalappi\nporopaimenessa ollessaan aina jännityksellä seurasi öistä sarvanajoa,\nja kun sarva oli rukattanut tutun tunturihuipun liepeille, oli aina\naamunkoitto alkamassa. Sarvan lähilaitumilla, keskellä avaruutta,\nmajailee myös kaksitahtinen _reiggik_, kuitenkin yön kuluessa kääntyen\nlänttä kohden ja asettuen aamukoitolla puoltapäivää vasten kohdakkain\nkuin kellonosoittajat. Samoilla korkeilla navoilla viettää iltayötään\n_nieida-kärreg_, neitojen kokous. Kuusin, seitsemin pieniä kauniita\nja lempeitä yön tyttäriä istuu pikku parttiossa katsellen alhaalla\nikävissään vaeltavaa tunturien öistä raitiotytärtä ja valvoen hänen\nkanssaan pitkää ja kylmää pimeyttä samalla hiljalleen hipuen ja\npainuen päivän noustessa länteen maan äärelle. Yön tietämöisissä\nvanha paimen näkee idän äärellä nousevan myös kolme onkimiestä,\n_oagguk_, jotka kantavat kädessän _kiedda-vaddaa_, käsisiimaa, pikku\ntähtiä kun on tähtikolmikon alla rivissä kuin ongensiimana. Mutta\nonkijain yläpuolella on _jakta_, useita tähtiä niinkuin mastona tahi\nvaa'an vartena kohoten pystyyn. Oagguk ja jakta ovatkin taivaallisia\npunnitsemislaitteita, jotka arvioivat taivaan menoa ja avaruutta.\nJoka yö pororaitio saa nähdä jaktan seisovan vakaana pystyssä, mutta\noaggukin kallistuvan ja painuvan toiselle puolelleen sitä enemmän, mitä\npitemmälle yö kuluu. Yön pimetessä ilma tulee yhä raskaammaksi painaen\noaggukin vinoon.\n\nMutta aamukoiton sanansaattajana kulkee ennen joulua kirkas ja kaunis\n_guovsa-nasti_, kointähti, joka niinkuin päiväkin nousee Siionin vuoren\nkautta. Mutta joulun jälkeen kointähti rupeaa jutamaan päivän perässä\nkulkien yönilmoittajana ja heittäen aina viimeiset katseensa Lapin\ntuntureihin ja Siioninvuoreen. Suuren maailmansodan edellä nähtiin\nLapin tunturimaailmassa yhtaikaa kaksikin kointähteä, vaikka toinen\nviimein katosi kokonaan. Muut tähdet eivät kyllä tykkänään katoa,\nvaikka ne lykkäävät itsestään pikku palasia niinkuin tulikipunoita\nvinkuen ilmaan. _Nasti luhtso_, poropaimen sanoo katsellessaan taivaan\ntuliviirun heittoa.\n\nTaivaan avaruuksien vaeltaja on kummallinen kuukin, _maano_, joka\nvuoroin kasvaa ja vuoroin kuluu ja taas joskus menee vialle niinkuin\npäiväkin. Se on merkillinen taivaan valkeus, kun se loistaa vain\npimeässä niinkuin jumalattoman ihmisen pahat työt, mutta päivällä\nei jaksa valaista vähääkään. Mutta vielä merkillisempää on, että\ntällä pimeän yön kulkijalla on väkevä vaikutus ihmisiin ja eläimiin\nja kaikkiin kuin maan päällä on. Kasvavan kuun aikana lappalainen\nhakkaa tarvispuunsa ja kiskoo koivun parkkinsa, koska ne silloin\ntulevat parempia, ja kasvavalla kuulla hän teurastaa poronsakin\nsaadakseen makeampaa lihaa. Onpa uudenkuun aikana purtu porokin luja\nja kelopäinen, kun taas kuluvalla kuulla purtu jää mätäsarveksi\nja naamasarveksi, jopa kasvavalla kuulla maailmaan lähtenyt\ntunturilainenkin on paljon lujempaa tekoa kuin vanhallakuulla saatu\nsikiö. Mutta kuppaaminen pitää toimittaa vanhallakuulla. Silloin ei\npaha veri enää lisäänny, ja uudellakuulla veri juoksisi liian kovasti.\n\nÖitä myöten kuu kiertää ympäri Lapin tunturimaata yhä ja yhä kadoten\nja taas uudistuen. Kolmetoistakymmentä kertaa se vuoden mittaan\nloistaa täysin muodoin, ja kolmetoista kuuta \"päivän jälkeen\"\nmahtuu lappalaisenkin ajastaikaan, vaikka kuun nimiä hänelläkin\non vain kaksitoista. _Odda-jagi-maano_, uudenvuodenkuu astuu\nlapinkodalle ensimmäisenä joulun mentyä, ja sen perässä käy ankara\n_garraa-guovva-maano_, kova kurja kuu pakkasineen ja pyryineen.\nMutta tämän kintereillä seuraavat kevättuntuiset _njuvtsa-maano_ ja\n_gaaranas-maano_, joutsen- ja korppikuut. Sitten tunturienmaahan\njoutuu jo _tsuongu-maano_, hankikuu, jolloin Lannanmaa laatii\ntoukopeltojaan, mutta Lappi viettää vielä hankien aikaa ja sulattelee\npaksuja kinoksiaan. Tulee ihana _miessi-maano_, vasakuu, vasojen\naika ja kesän valoisa alkupuoli. Mutta kun päästään _kässe-maanoon_,\nkesäkuuhun, jolloin Lannanmaa elää jo heinäkuutaan, kesä vasta paahtaa\nlappalaiselle kaikkein kuumimpana, ruohot ja korret työntävät terää\ntäysin voimin ja pihlajakin jokivarsilla jo avaa valkean tuoksuvan\nkukkansa sekä räkkä kaikkein kiukkuisimmin ahdistaa eloa, joka\ntakkukarvaisena kuljeskelee tuntureilla. Mutta _snjilttsha-maanon_\naikana elo ajaa pois lopunkin vanhaa karvaansa, niin että kaikilla\non _borhge-maanossa_, purkakuussa, uusi ja komea karva hyvässä alussa.\nSeuraavassa _rahkam-maanossa_, jolloin etelä elää kesänloppuista\nlokakuutaan ja Lappikin korjaa vuodentuloaan, tapahtuu tunturien\ntokassa tuimat temmellykset. Silloin on tuntureilla \"rykimäkuu\" ja\nvillipäiset hirvaat vallitsevat lappalaisen koko eloa. Mutta kun tämä\non loppunut, tulee _golggo-maano_, vaipumisen ja väsymisen kuu. Hirvaat\novat vaipuneet, kesä ja syksykin ovat vaipuneet, ja päivä on kokonaan\npainunut tunturien taakse. Mutta tämän jälkeen jo joutuukin suuri\n_juovla-maano_, joulukuu, jota seuraa uusi vuosi uusine päivineen.\n\nYöllä valaisevat myöskin _guovsa-kazah_, revontulet, Lapin suuret\ntalviyön nuotiot, jotka pohjoisella ilmanäärellä väliin leimuavat\ntaivaannavalle asti. Kun ne oikein kovasti riehuvat ja lentävät kuin\nsavu joka haaralle, ne ennustavat lumimyrskyjä, mutta kun ne vain\nkojottavat poikittain pohjoisella taivaanrannalla, ne palavat\npakkasiksi. Monen pimeän talviyön ne lietsovat valoisaksi, ja\nvasta kevättalvella, kun koitto rupeaa käymään läpi yön, niin että\niltakoitto ja aamukoitto kohtaavat toisensa, taivaantulien valo\nsammuu.\n\nKova tulen voima saattaa nämä Lapin öiset taivaanpalot roihuamaan\ntalvipakkasellakin. Onkin olemassa neljä kovaa ainetta, _päivä, tuli,\nvesi ja tuuli_. Kun päivä Lapissakin ja Ruijanmerellä oikein lämmittää\n-- ja suurella päivällä on voimaa lämmittää koko maailma ja Lapinmaa\n-- niin höyryt ja kovat aineet nousevat merestä ilmaan, tuulikin tulee\nja pilvet ja taivaanpalot, ja aurinko yhä antaa niihin voimaa. Siitä\nsyntyy ukkonenkin, _äijig_ eli _pajan_, joka väliin jyristen aukaisee\nilmaa ja lennättelee loistavia tuliaan tunturista tunturiin, pilvestä\ntoiseen sekä taivaasta maahan. Kovalla terävällä kivikynnellään äijig\ntoisinaan pirstoo pitkänkin puun sälöiksi ja karheaa vielä maata ja\njänkää, joskus kouraisee lappalaisen isoa porotokkaakin tappaen\n300-400:kin elukkaa. Jota lämpöisempi ilma on, sitä ärhäkämpänä äijig\njymäyttelee, mutta kylmällä ilmalla äijig _kullaa_ aivan eri äänellä,\neikä sen leimuava _aaldagas_ silloin iske niin äkäisesti.\n\nKovat aineet ovat tuulessakin, koska se saa alkunsa päivästä ja\nmerenhöyryistä, ja vielä kovempi se on silloin, kun siihen iskee\n_biegga-oaivadag_, tuulispää, ruveten pieksämään hirveänä pyörteenä\nkoko maata. Eri ilmoilta puhaltavat tunturimaahankin erilaiset\ntuulet. Etelän tuuli, _lulle-biegga_, on alussa kylmää, mutta kun se\non kolme päivää puhaltanut, niin se ajettuaan kylmän pois muuttuu\nlämpöiseksi. Tästä tuulesta tunturilainenkin kyllä pitää ja kutsuu sitä\ntulemaankin, huutaen: \"Lannan ptruu... lannan ptruu!\" _Oarjes-biegga_,\nlounastuuli, taas on luja ja kylmä tuuli, jopa monesti niin pahakin,\nettä heittelee tunturilaisten kodatkin nurin. Se ei ole lappalaisesta\nhauskaa, eikä hän sitä tuulta koskaan kerjääkään, päinvastoin vanhat\nkotamuoritkin sitä ajavat pois, kumarrellen ja huitoen ja äkäillen:\n\"Ei pidä tulla... ei pidä tulla!\" Idästä puhuva _nuortti-biegga_ on\nkesällä kyllä lämmin tuuli, mutta tuo tauteja matkassaan, koska se\ntulee Russanmaalta. Syksyllä se taas lietsoo kylmyyttä, ja silloin\nlappalainenkin sitä maanittelee: \"Nuortta-biegga, tule kilmuta kaikki,\njotta porolla päästään\". Mutta pohjoisesta puhaltaa kaikkein parhain\ntuuli, _davve-biegga_. Se on raitis ja terveellinen, siellä pohjoisessa\nkun ovat kylmät Spetsbergit ja suuri Jäämeri. Kylmiltä periltä\ntullessaan pohjatuuli tuo tunturimaihin lumituiskut ja vesisateetkin.\nDavve-bieggaa tunturilainen monta kertaa kerjää huhuten: \"Meri musta\ntule maalle!\"\n\nVesikin on väkevää ainetta, ja se on hyvin erilaista eri paikoissa.\nNorjanmeressä on kovin suolainen vesi sekä paljon valkeampi ja\nkirkkaampi kuin Lapinmaan suolaton saivovesi. Meressä varsin selvästi\nnäkyy tumma raja, kun keveä saivo tunturivesi siihen jokia myöten\npuskeutuu. Kaikkein parhain, kaunein ja terveellisin vesi tulee\nmaan sisästä, varsinkin puolta päivää vasten tunturista. Sitä kyllä\nuskaltaa juoda sekä pestä sillä silmänsäkin, minkään pahan tarttumatta.\nMuutamissa tunturijärvissä ja lammikoissa on kuollut vesi, jossa ei\nkalakaan saata elää. Mutta lätäköissä ja kuoppapaikoissa on kaikkein\nhuonoin ja myrkyllisin vesi, josta helposti saattaa tulla tappavia\ntautejakin. Sellaista vettä ei voi juoda edes poron sääriluusta\ntehdyllä _tshatshi-juhkam-pottshillakaan_, vedenjuontiputkella,\njolla vanhat lappalaiset janoissaan joivat huonoja ja kylmiä\nkevätvesiä. Niistä voi saada sisuksiinsa kaikenlaisia tiuria, vaikkapa\nkuolemankin kalvamaan. Piittuksen eukko veti pahasta vedestä sisäänsä\nsammakonkutua, niin että siitä sammakot rupesivat kasvamaan muorin\nvatsassa pudistaen sen suureksi ja rumaksi ja kovasti roukuen, kun\nmuori vähänkään liikahti. Eikä ymmärretty edes suolavedellä ajaa niitä\nulos. Saattaa huonoista vesistä pahat tarttua kahlaajaankin, ja silloin\npitää mennä polskimaan ja huuhtelemaan itseään puhtaissa vesissä,\njotka ajavat pahan pois. Puhtaassa Patsveidädnussa Patsjoen koltatkin\nloppiaispakkasella aivan alastomina käyvät avannossa huuhtomassa\nsuddua, syntiä, pois itsestään. Mutta lähteneekö silti suddu suuren\nporovarkaan sisästä, vaikka vahva likaisuus ulkoa vähän liukeneisikin.\n\nMaasta huono vesi saa myrkkynsä, sillä maassa on myrkkyä paljon.\nVarsinkin keskikesällä, kun vesi rupeaa kuivumaan kuopista, on maa\nhyvin myrkyllinen. Silloin ei saa paneutua nukkumaan paljaalle maalle,\njos tahtoo pysyä terveenä. Huono ja myrkyllinen on jänkämaakin sekä\njänkien suuret pounikot. Mutta suuret ja korkeat tunturit ja kuivat\nkuolpanat sekä hiekkatievat ovat terveellisiä. Kuivien maiden peittoon\nvanhat lappalaiset uskoivat rahakätkönsäkin, ja kuivissa tievamaissa\nuseimmin gufittaretkin majailevat.\n\n\n\n\nKotaväen perukirjoista\n\n\nTavallisen erämaita kiertävän tunturimiehen maallinen omaisuus\nei ollut kovin yletön, enempää kuin järviä porkkailevan\nkalastajalappalaisenkaan. Koko tunturisto jänkineen, aapoineen ja\njäkälistöineen oli kyllä poromiehen ikivanhaa perintökiinteimistöä,\njota hän karjoineen sai mielin määrin nauttia aina Ruijanmeren\nrantoja myöten, samoin kuin kalanpyytäjäkin sai käytellä vanhoja\nviljavia vesiään. Mutta irtaimisto, kuten vaatteet, koto, kartano\nja muut jokapäiväiseen leipään liittyvät asiat, joita padje-olbmus\naina kuljetteli matkassaan sekä usein kalamieskin siirteli paikkaa\nvaihtaessaan, oli jotenkin vaatimaton. Tunturilaisen elämäntarpeet,\npääomaisuutta, poroeloa lukuun ottamatta, mahtuivat loudekotaan,\nmuutamaan luovaan, suonjeriin ja pikku aittaan sekä kotakentälle, eikä\nkalastajan pieni pirtti, enempää kuin pienet aitatkaan, ollut liiaksi\ntavaralla täytetty.\n\nEi ollut erinomaisen suuri padje-olbmuksen, Jousep Vuolabban\nomaisuus, kun hän varsin nuorena kutsuttiin pois tuntureistaan 1847.\nToistasataa poroa -- 40 härkää, 60 vaadinta, 10 vasaa -- ja vuoden\nvanha Niila-poika jäi leskelle, Kristin Biggalle, sekä rahoja 5 Ruotsin\nhopeariksiä ja 5 Norjan speisiä, ynnä saatavia Oula Bonakakselta\n5 speisiä, Erik Peltovuomalta 4 speisiä, kauppias Skankelta kolme\nporoa, herastuomari Sammel Laitilta pari poroa ja Oula Aikiolta\nyksi. Muuta tavaraa oli samanmukaisesti. Niinpä Kristin sai poikineen\nperiä vanhan rikkinäisen hopeatserkin, messinkisen porokellon, neljän\nkannun kuparikattilan, neljän kannun rautapadan, luotipyssyn ja\nketunraudat, vielä kirveen, näverin ja vuolimen ynnä pienen\nhöyläpahasen, lisäksi puisia ruoka-astioita kaaran ja kauhan.\nPitoparseeleita jäi Jousepilta kaksi verkatakkia, puolipitoinen\nsarkatakki, vanha peski sekä kintaat ja koipikengät, makuuvaatteita\npari ruijanraanua ja vanhat lammasnahkaiset rouot. Poroaskareissaan\nVuolabba-vainaja oli tarvinnut suopungin, 3 kesättiä, 3 vuottoraippaa,\n5 ajohihnaa, pari raitoahkiota ja yhden ajoahkion sekä kaksi\nkaaristusremmiä ynnä suksiparin. Siinä oli koko perintö, josta Kristin\nsai kolmanneksen huomenlahjoineen ja naimaosineen sekä Niila kaksi\nkolmannesta. Perintöineen ja poikineen nuori leski joutuikin jo parin\nvuoden kuluttua kaarasjokelaisen Porsangerin emännäksi.\n\nKuulun Tshalkku-Niilankaan tavarasto ei ollut vielä kovin tavaton,\nkun hän pienen Piera poikansa kanssa toimitti perunkirjoituksen\nensimmäisen vaimonsa, Marget Jomppaisen jälkeen, joka kuoli 1852.\nNiila-ukon kiisassa, jossa myöhemmin läikkyi satoja silparahoja,\npiileskeli silloin vain kaksitoista ruplaa 25 kopeekkaa, lisäksi oli\nsaatavaa Andaras Nuorgamilta rupla 37 kopeekkaa. Hopeatavaroita\noli Tshalkun kätköissä viinatserkki, pari solkea, sormus ja kolme\nnappia, vaikka niitä myöhemmin karttui monin verroin, aina läikkyviin\nhopeavöihin asti. Monituhantinen oli myöhemmin Tshalkku-äijän\nporotokka, vaikka tällöin Marget-vainajan perukirjaan saatiin vain 45\nhärkää, 80 vaadinta ja 30 vasaa. Loudekota oli pienellä perheellä ja\nsiinä Marget-vainaja oli häärinyt lieden ääressä käytellen milloin\nkuparikattilaa, milloin messinkikattilaa, milloin isoa 4 1/2 kannun\nrautapataa tai pikkuista 1/4 kannun patasta ja rautakauhaa, jopa\noli oppinut hoitelemaan pientä kahvipannuakin. Niila-ukon hallussa\noli tinainen viinapullo, mutta kotakentällä puukasan luona ajelehti\nvanha kirves, ja puukkopahanen oli missä milloinkin. Hopeatavarat ja\nrahat olivat lukollisessa kiisassa, jossa myös säilytettiin kotaväen\nainoata katkismusta. Perheen vuodevaatteina olivat lammasnahkarouot\nsekä villaraami, ja pitovaatteita pantiin Margetin perukirjaan\npeski, pari verkalakkia, uusi punainen lakki, keltapohjainen huivi,\nsinipohjainen huivi ja kaksi punapohjaista huivia sekä uusi sininen\nverkatakki, uusi viheriäinen verkatakki ynnä uusi vaaleansininen\nverkatakki, lammasnahkaiset turkit sekä vyö ja paulat. Porolla\najaessaan Tshalkut olivat tulleet toimeen yhdellä ajoahkiolla, kolmella\nraitoahkiolla, kuudella vuottoraipalla, kolmella kesätillä ja\nviidellä ajohihnalla.\n\nMutta kun rikkaan porolappalaisen, Ivvar Pieskin, poika, Niila, joutui\n1891 jättämään tunturit, oli hän edellisiin verraten pannut kokoon\naika ison elämäntarpeiden varaston, vaikka olikin ennättänyt vasta\nneljänkymmeniinsä. Rahaakin oli miehen kiisassa 157 markkaa 72 penniä\nsekä hopeatavaroita kaksi komeaa vyötä, kaksi koristeltua lusikkaa,\nkaksi pikaria ja ryyppytserkki. Porokuntaa oli Niilan hallussa 100\nhärkää, 450 vaadinta, 153 vuorsoa ja urakkaa sekä 200 kermakkaa; olipa\nkarjan jatkona vielä yksi viidenkymmenen markan hintainen lehmäkin.\nJa pororaitioita oli omasta kodasta nousemassa kolme poikaa, kolme\ntytärtä. Kesäkota ja talvikota lisälouteineen, arvioidut yhteensä\n79 markkaan, olivat poroperheen asuinmajana, ja ainoana kirjoihin\nmerkittynä varastosuojana oli 20:n markan arvoinen aitta Jomppalassa.\nKodan emäntä, Marit Vuolabba, Kadja Poinin tytär, voi aivan komeasti\naskarrella asunnossaan. Kahviakin hän saattoi keittää vaikka kolmella\npannulla ja muita keittoja toimitella kolmella vaskikattilalla,\nviidellä, kuudella isolla ja pienellä rautapadalla, vieläpä voi samalla\nkertaa ripustaa kolmekin keittovehettä tulelle suovvumuorran kolmiin\nrautahaahloihin. Härkkimellä Maarit voi hämmentää keittoansa, kolmella\npuukauhalla ammentaa ruokaa neljälle puukaaralle, ja kymmenelle\nsuulle talo saattoi tarjota sievän sarvilusikan tarvitsematta\nkoskea hopeatavaroihin. Vettä ei kotaväen tarvinnut kanniskella\nkattilalla, koska oli kolme kannellista ämpäriä, vieläpä kannellinen\nsaavikin. Lehmän hoitoa varten oli lypsyämpäri ynnä kahdeksan\nmaitopyttyä. Maitoa voitiin säilyttää leilissäkin sekä kolmen\nkannun läkkipeltiastiassa, mutta viinaksiansa Niila oli hoidellut\nottingissa, vanhassa ankassa ja tinapullossa.\n\nTavarain talletusesineitä oli lapintalossa poronkoipisäkki,\nhylkeennahkainen säkki ja vasikaxmahkainen säkki sekä neljä kiisaa.\nNiissä oli minkä mitäkin, vaatetavaraa ja muuta; vanhassa kiisassa\noli kymmenen markan arvosta roskatavaraa. Kiisoissa, kodannurkassa\ntai kesäisellä kentällä kannonnoksassa tai puukasalia saivat omin\nneuvoinsa ajelehtia muutamat työkalut. Niitä oli Niilan varastossa pari\nkirvestä, vasara, hohtimet, pari näveriä, pieni höylä sekä 10 pennin\narvoinen nahkatuppi ja 20 pennin hintainen vanha läkkipelti-lyhty ynnä\nlamppu ja pari puntaria. Susia oli Niila ahdistellut kaksilla raudoilla\nja parilla pyssyllä -- vanha pyssy arvioitu vain 50 penniin -- kantaen\npovessaan 50 pennin hintaista ruutisarvea.\n\nPieski-ukon vaatevarasto oli runsaanlainen. Valkoisia sarka- takkeja\ntuli Niila-vainajan kirjoihin neljä, ynnä yksi verkatakki ja yksi\n\"halkaistu\" takki, lisäksi kuusi kyynärää valkoista sarkaa. Muuta\npukupuolta oli valkkopeski, uusi peski ja kermakkapeski, ynnä\nkahden markan arvoiset housut, markan hintainen vanha sieppura ja\nkahteen markkaan arvioitu sarkaluhka. Päähineitä oli kesä- ja\ntalvilakki sekä saukonnahkainen lakinvierki, käsineitä valkkokintaat,\njalkavarusteitä valkoiset kallokkaat, kahdet vuotakengät, kuntura\nvalkkokoipia ja puolikas sonnin- nahkaa, vielä vyötärölle nahkavyö sekä\nkaulaan rintaliina. Makuutilaa varten Niila oli tarvinnut härän- ja\nkermakantaljan, kolme villaraanua, joista yksi oli aivan uusi, toiset\nvanhoja, lisäksi talvella tarvittiin uudet ja vanhat rouot sekä kesällä\nsääskien varalta rankisvaate.\n\nLähes tuhantisen poroelon hoitoon ja käyttelyyn oli Pieskin\nkotakunnalla tarpeelliset varusteet. Pari messinkistä porotiukua\nvoitiin ripustaa elukkain kaulaan, suopungilla heitettiin poro kiinni\nja sivakoilla sai hiihtomies lennättää tokan kintereillä. Poron\ntakkasatuloita oli kuusi paria, kesättejä tusina sekä länkejä\nseitsemät. Vuottoraippoja oli yhdeksän, kaaristusnuoria, joilla tavarat\nköytettiin ahkioihin, oli neljä sekä hylkeennahkaisia ja lehmän\nvuotaisia hihnoja kymmenkunta. Ahkioita tarvittiin toistakymmentä,\nniistä pari ajoahkiota, yksi kansiahkio, ynnä yhdeksän raitoahkiota.\n\nJumalansanaakin harrastettiin tunturimiehen asunnossa. Ainakin\nkiisoissa talletettiin vanhaa ja uutta virsikirjaa, suomen- ja\nlapinkielistä Uutta Testamenttia, ja Maarit-emännän mielikirjana\noli pieni lapinkielinen katkismus sekä Pontoppidanin lapin- ja\nnorjankielinen hartauskirja.\n\nSaamisiakin tunturimiehellä oli hiukan. Eerik Katekeettakin oli\nunohtanut suorittaa kirveen hinnan, 5 markkaa, Klemet Laiti oli velkaa\n12 markkaa 80 penniä, Jousep Guttorm 11 markkaa 40 penniä, ja Andaras\nRasmussenin oli maksamatta kahden vuoden poronhoito eli 67 markkaa\n40 penniä. Koko kotakunnan omaisuus arvioitiin 12,483 markaksi 47\npenniksi. Tästä summasta oli kyllä vähennettävä pois jonkin verran\nmenojakin, kuten Vuolabba-äijän saatava sekä kunnan ja kruunun verot.\n-- Olihan entisaikaan kyllä tunturilaisia, joilla saattoi olla\nparemmatkin maalliset varustelut kuin Niila Pieskillä, ja oli taas\nmonia huonompiakin.\n\nMutta kaikkein vähimmillä jokapäiväisen leivän apuneuvoilla\nkeinottelivat itsensä maailman lävitse köyhät kalastajalappalaiset.\nInarilainen Jouni Aikiokaan ei ollut suinkaan maailmanrikas, vaikka\nolikin monia muita kalanpyytäjiä verrempi omistaessaan parin lampaan\nlisäksi kymmenkunta poroakin -- neljä vaadinta, kaksi härkää, kaksi\nvasaa, urakan ja vuonnilon. Kun Jounin emäntä, Andaras-Mari, 1853 kuoli\njättäen miehensä Jouni-pojan kanssa pikku pirttinsä perillisiksi,\nsyntyi kalamiehen toimeentulosta vain jotenkin lyhykäinen perukirja,\nainoastaan muuan köyhä sivu luetellen pienen rantaeläjän jokapäiväisiä\nhalpoja kapistuksia ja parseeleja. Niinpä rautatavaraa saatiin\nkokoon kolme pataa, -- kahden, neljän ja kuuden kannun padat\n-- kirves, viikate ja jäätuura, ketunraudat ja luotipyssy sekä\nmuuta metallia messinkinen porokello ja korttelin vetoinen tinapullo.\nVaatteita merkittiin Mari-vainajan papereihin kaksi sarkatakkia,\nvanha peski, liivi, kaksi lakkia, lapinkengät, lammasnahkaiset turkit\nja rouot sekä vanha rankinen. Oli Mari-emännän peruissa vielä puolen\nruplan arvoinen rukkikin.\n\nKalanpyyntiä varten Aikiolla oli kuuteen ruplaan arvioitu nuotta sekä\nviisi hyvää verkkoa, kahden ja puolen ruplan arvoisia, ynnä sama\nmäärä huonompia ruplan hintaisia verkkoja. Nuottaa oli Jouni Marinsa\nkanssa soutanut ja Mari hoidellut verkkoja kahdella veneellä, joista\ntoinen oli arvioitu puolentoista, toinen puolen ruplan hintaiseksi.\nPorollakin oli ajettu ja ajoneuvoja oli merkitty perukirjaan viisi\npuolen ruplan vuottoraippaa, kolme hyvää 90 kopeekan, ja viisi huonoa\n50 kopeekan ajohihnaa sekä viisi puolen ruplan ahkiota.\n\nEi ollut Aikio-ukon tallessa rahoja papereihin panemisen arvosta,\neikä ollut hänellä saamisiakaan. Mutta velkoja pikku pirtin\nisännällä oli. Tunturimies Andaras Aikio oli saamassa kaksi ruplaa,\nja kaupustelija Oula Paadar velkoi ruplaa 38 kopeekkaa, vieläpä pesän\narviomiehetkin verottivat ruplan 64 kopeekkaa ja \"köyhien\" tiliin piti\nmerkitä viisi kopeekkaa. Eikä Aikion Andaras-Marin jälkeen jäänyt\nomaisuus, joka kaikkiaan arvattiin 40 ruplaan 10 kopeekkaan, ollut\nlopulta kuin 34 ruplan 53 kopeekan arvoinen.\n\n\n\n\nKaarasjoki\n\n\nKaukana Lapin sydämessä on _Kaarasjoen_ kirkkopaikka, Norjan-Lapin\nsisämaiden suurin tunturiasutus. Monikymmentaloinen suurkylä\non valinnut laakean asuinkenttänsä isohkon Kaarasjoen laajalla\nrantasiljolla, saaden siihen tarpeelliset ja erinomaiset\nkristikansan laitoksetkin, kirkot, pappilat ja komeat koulut,\nvallesmannit, metsäherrat, tohtorit ja sairastalot sekä suuret\nkauppapirtit ja matkailijamajat, vieläpä hyvän postinkäynninkin\nynnä puhetta kuljettavat ilmalangat, jopa jonkin kansaa kuljettavan\n\"moottorbootinkin\".\n\nTuntuu melkein, että tämä on jotakin muuta kuin syvintä saamienmaata.\n\nMutta samaa tunturien Taka-Lappia kuin Tenon itäpuolienkin lappikunta,\non Kaarasjoki. Saamekieltä haastava lapinsuku on täällä kylän kaiken\npohjana sekä ympärillä aito lappalainen maailma. Kaarasjokelaisella on\nalituisesti tunturi silmäinsä edessä, ja tunturit sekä monet korkeat\ntunturivaarat häntä alinomaa katselevat, kaukaisimmat valkopäisinä\ntoisten takaa kurkistellen. Itse kyläsiljo on toistasataa metriä\nkorkealla, mutta ympärysvaarat ja tunturit, Olgevarre, Tofteroavve,\nJäilvarre, Tiljavarre, Haldde, Iesvarre ja muut nostavat lakensa\nneljä-, viisi- ja kuusikinsataa metriä korkealle, jopa kaukaiset\ngaissat, Vuorjegaissa, Suonirgaissa, Rastegaissa, kohoavat toiselle\ntuhannelle.\n\nMaanselän tuntureilta tuleva Kaarasjoki jutaa kylän ohitse kääntäen\nsen suureen kierrokseensa, ja sitten se jatkaa alasmenoansa heitellen\nyhtämittaista vikerkoukkua, kalvaen joka mutkassa hiekkatievojaan\nja raastaen alas köyhiä rantakoivuja sekä alituisesti rakennellen\nja muutellen uusia fierrameja yli väylän, kunnes pari penikulmaa\nkoukuteltuaan yhtyy pää-Tenoon vanhan Uulas-Uulan luona. Laihaa petäjää\nkasvaa hiekkatievoilla ja alamailla, jaksaen joku tössäke kohota\ntummana tunturiäijänä alarinteellekin, mikä on varattu vihannalle\nkoivuoudalle. Mutta kauemmas ja korkeammalle erämaahan noustaessa\njoudutaan avaraan tunturien maailmaan, joka on aina autio ja tyhjä.\n\nParisataa vuotta takaperin ei Kaarasjoesta vielä paljoa tiedetty, hädin\ntuskin se oli valtaherrojen papereissa, _Koutokeino, Avjovaara ja\nUtsjoki_ olivat kyllä jo vanhastaan tunnetuita veronkanto-, käräjä-\nja markkinapaikkoja, joihin voudit tulivat kiskomaan lappalaisilta\nveroa, tuomarit ratkaisemaan tunturimiesten riitoja ja Tornion porvarit\ntekemään kauppoja tunturimaan kanssa. Mutta Kaarasjoella ei toimitettu\nmitään tällaisia suuren maailman menoja. Avjovaarassa kyllä, joka\noli vain neljän, viiden penikulman päässä Kaarasjoelta ylöskäsin,\nIesjoen rannalla, aivan villitunturissa, Shusjäyrin lähimailla,\nkaarasjokelaisetkin saivat maksaa lapinveronsa, tehdä kauppoja\ntorniolaisten kanssa sekä käräjöidä keskinäisistä pororötöksistään ja\nmuista jutkuistaan. Vanhat muistelukset vieläkin kertovat Avjovaaran\n\"tinkasijasta\", jossa yhä näkyy entisen \"tinkatuvan\" kenttäkin,\nsamoin kuin vanha markkinasiljo _Marhkansai-kuoihkan_ rannalla. Kaksi\nhirsipirttiä sanotaan tinkasijalla ennen olleen, ja muitakin vanhoja\nasumusten jälkiä on pitkin kenttää. Onpa maata kaivettaessa löydetty\nluitakin, ihmisenluita, poron- ja savikarjankin luita. Kolmattakymmentä\nlapinmiestä oli Avjovaarassa suorittanut kuninkaanveroa, ja sitten oli\nvielä kiskottu tihunteja \"houville\", papille ja lukkarillekin. Mutta\nkäräjiä pidettäessä houvi oli sentään aina kysynyt lautamiehiltä,\njaksaako se ja se maksaa, ja jos lautakunta oli todistanut: \"Ei jaksa,\nse on keuha\", niin ei tarvinnut maksaa.\n\nPahaa ja synnillistä menoa tunturikansa oli viettänyt Avjovaaran\nmarkkinakentällä. Vieläkin muistellaan, että Kaarasjoki ja kaiken\nmaailman tunturiväki kokoontui sinne kauppaa tekemään ja riitelemään\nja juomaan sekä sitten pitkin kenttää suurissa rykelmissä joikaamaan\nja rumasti taajomaan niinkuin porot rykimäaikana tunturissa. Siksipä\nTshorgashnjargan tietäjäkin nimitti markkinasiljon väkeä Avjovaaran\n\"gibmi-polluiksi\".\n\nJumalansanalla oli kyllä tunturiväkeä johdettu jo pitkät ajat --\nsamalla kun Tornion kauppasaksat puolestaan ravitsivat sitä viinalla.\nPimeänperän karvaturkkista kansaa oli huuhdottu pyhillä kastevesillä,\nja Avjovaarassakin jumalanmies kävi julistamassa sanaa pari kertaa\nvuodessa, juuri silloin kun siellä pidettiin markkinoita ja kansa\nsynnillisimmin taajoi. Tunturilaaksoihin oli rakennettu temppeleitä,\njoista valkeuden piti paistaa pimeään ja pakanalliseen Lapinkorpeen.\nKoutokeinon lappalainen sai oman kirkkonsa 1701 -- papin se oli\nsaanut jo 1674 --, ja Kaarasjoen kansakin katsottiin kirkonarvoiseksi\nsekä määrättiin Tenon ja Avjovaaran lappalaiset vedättämään hirsiä\nHerran temppeliksi. Mutta tunturiväki ei halunnut taivaanpirttiä\nainakaan Kaarasjoen kaukaiseen erämaahan, vaan mieluummin Utsjoelle,\njohon kirkko kohosikin 1700. Maasiin, Alattijoen rannalle, neljän,\nviiden penikulman päähän Avjovaarasta, taas tanskalaiset ja Norjan\nmiehet Thomas von Westenin toimesta ehättivät kirkon 1721, ja siinä\noli kyllä herranhuonetta sekä Avjovaaralle että Kaarasjoelle. Tämän\nMaasin pikku temppelin perilliseksi sitten viimein Kaarasjoen kansa\npääsi, kun Koutokeino ja Kaarasjoki erotettiin Ruotsista ja liitettiin\nNorjaan 1751. Alattion jokirannan pyhäpirtti sanotaan jaoitetun maahan\n1778 sekä sen ikkunat ja kello ynnä muut pyhät tavarat, hopeakalkki,\nmessinkinen kynttiläjalkapari, tinainen kastemalja, messukasukat ja\nalttarivaate, viedyn Kaarasjoen vasta valmiiksi saatuun kirkkoon.\nViisi suomalaisukkoa oli ollut tätä tunturitemppeliä pystyttämässä, ja\nkoulumestari Petter oli veistellyt siihen saarnatuolin. Tämä temppeli\non kuitenkin jo hävinnyt, ja kylän kentällä kohoaa uusi, kukkoviirinen,\n1807 rakennettu kaunis ristikirkko, joka saattaa kerralla ottaa\nvastaan puolitoistasataa sielua. Inarista Varengin kautta tulleen\nlukkarinpojan, _Iisak Aikion_, Jounas-Iskon, sanotaan olleen kirkon\nrakennusmestarina.\n\nKaarasjoen vanhin kansa, sama, joka riiteli Avjovaaran tinkatuvassa ja\nmellasti markkinasiljolla, oli ollut pakanallista väkeä, vaikkapa itse\npaholaisen pahnasta polveutunutta. Sen kyllä koko nykyinen kirkkosiljo\ntietää. Piruja vain on siitä kansasta jäänyt pitkin tuntureita,\nkaikkein enimmin Avjovaaran tinkasijalle. Siellä vieläkin pimeällä\nkuuluu kiroileminen ja joikaaminen, eikä läheisessä tunturituvassa\nanneta matkamiehellekään lepoa. Ainakin muuan lapinäijä oli koko yön\nsaanut pitää tulta sekä polttaa kaikki lattiapalkit, penkit ja rahit,\nsillä heti, kun valkea oli ruvennut sammumaan, oli pimeästä ilmestynyt\ntavoittelevia käsiä ja peukaloita sekä keiturinkoipia. Samanlaista\njumalatonta menoa vietetään monessa muussakin tunturiseudussa ja\nautiopirtissä. Raunastuvallakin Johan Klemetsen Paltto oli kerran\nkuullut trollin parkaisevan tunturissa niin kamalasti, että vaarat\nolivat vastanneet, ja tukka seisonut Palton päässä. Toinen äijä\noli taas tuvassa nähnyt elävän birrun, hyvillä sarvilla varustetun\nvihollisen, joka oven kamanasta oli vain mennä kiristänyt ulos.\n\nNykyinen Kaarasjoki tuskin enää pystyisi kuolemansa jälkeen\nsaamaan aikaan tällaista menoa. Ovatkin eri väkeä: kristittyä\nporolappalaissukua ja yhtä kristillistä karjanhoitajakansaa.\nTunturilainen lienee jo satoja vuosia ollut tunturiensa ja porotokkansa\nisäntänä, mutta karjalappi on saapunut myöhemmin. Kaikkein vanhimpiin\nkarjamiesten ja pirtti-isäntien kanta pohjustuu Suomeen. Vanhat\nmuistelukset kertovat, että suurena sota- ja ruttoaikana tuli\nPeltovuomasta Ruijan tuntureihin kolme perhekuntaa, asettuen muuan\nKoutokeinoon, toinen Kaarasjoelle, kolmas Porsangerinvuonoile. Olikin\ntarpeellista, että väkeä tuli, sillä rutto oli tappanut kansan niin\ntarkoin, ettei ollut jäänyt kuin yksi vanha ämmä ilmaa haukkomaan. Jo\n1720-luvulla mainitaan Kaarasjoella asuneen neljä, viisi suomalaista\nuudiseläjää, jotka olivat tulleet Muoniosta ja Alkkulasta. Ja 1776\nnorjalainen pappi Hjort kertoo, että \"Kaarasjoki on kveenikylä\nmuutamine perheineen, aikaisemmin 10, mutta lastenrokon ja köyhyyden\ntakia (kun lohensaanti on vähentynyt) ei niitä enää ole niin monta\".\nTuli sitten jälkeenpäin muitakin Suomen ja Tornionlaakson miehiä,\ntuli myöhemmin myös järvilappalaisia Inarista ja jokimiehiä Tenolta.\nInarista paineli m.m. Paltto, joutuen vallesmannin rengiksi sekä\nAikio, ruveten kirkon rakennusmestariksi, ja heistä sai Kaarasjoki\nmonet _Palttonsa_ ja _Aikionsa_. Tenon ja Utsjoen joukkoa ovat\n_Guttormit, Jomppaiset, Painit_, ja Suomen puolelle vetänevät _Juksin_\nja _Pihtinkin_ haarat, samoin kuin monien Klemetsenien, Andersenien,\nJohansenien ja Persenien perimmäiset juuret. Jaakko Fellmanin aikana\nasui Kaarasjoen markkinasiljolla 15 talokuntaa, kaikki kainulaista\nperua, ja vielä nelisenkymmentä vuotta takaperin ei kylässä ollut\nkuin \"kolme darolaista: pahpa, länsmanni ja Fandröm\". Mutta nyt on\ntaloja kymmenittäin, darolaisiakin, sekä suomalaista ja lappalaista\njälkipahnaa.\n\nMuiden lappalaisten mielestä kaikki kaarasjokelaiset ovat ylpeätä\nväkeä, ja Tshorgashnjargan tietomieskin joikasi heitä Kaarasjoen\n\"goarggo-tsoarveiksi\", korkeasarviksi. Ylpeiksi ja korkeamielisiksi\ntenomieskin suurkylän naapureitaan mainoo ja niin korkeahenkisiksi,\nettä tahtovat loistaa komeudessa ja kauneudessa yli kaikkein sekä\nkäyskennellä niin pienissä kengissäkin, että varpaiden sijat näkyvät\nlumessa. Ja kumminkin komeat kaarasjokelaiset ovat tenolaisten mielestä\nrumia ja \"isunokkaisia\" sekä laihoja kuin kuivat kalat, eivätkä\nsuinkaan niin kauniita kuin muut ihmiset.\n\nHiukan eri kieltäkin kuin muu Lappi Kaarasjoki puhuu, antaen sanansa\n\"hoon päältä\", niin että sen sivullisetkin huomaavat, lisäksi vielä\nnimitellen asioita aivan eri sanoilla kuin muut. Koutokeinolainenkin\nkun sanoo: \"Njorri munji kaavi\", kaarasjokelainen käskee: \"Leihki munji\nkaavi\" [kaada minulle kahvia]. Ylpeä Kaarasjoen kansa uskoo kuitenkin\npuhuvansa aina oikein ja nauraa koutokeinolaisen \"homman\" kielelle.\nMutta Koutokeinosta tullut Andaras-Piera ei kyllä pitänyt Kaarasjoen\npuhetta omaansa parempana, eikä sitä käyttänyt, vaan oli pojalleenkin\näkäinen kuullessaan hänen sanovan kaarasjoeksi \"loimolu-lavtshi\",\nsen sijaan, että olisi maininnut Koutokeinon kielellä \"loim-lavtshi\".\nAntoipa ukko vielä perilliselleen risuakin, määräten:\n\n-- Pitää puhua äidinkieltä, vaikka onkin Koutokeinosta muutettu\nKaarasjoelle!\n\nSamanlaisissa hirsitaloissa kuin Tenon kansakin tämä Kaarasjoen\nkirkkosiljon korkeamielinen väki asuu. Vain isoisempia parhaat talot\novat, mutta rautainen uuni täälläkin antaa pirtille talvilämpöisen,\nja turvekatto vihannoi kesällä niinkuin tenolaisenkin pirtissä,\nkasvattaen keskikesän kauneudeksi päivänkukkia ja muita koreita\nruohoja. Taloja on pitkin jokinientä sekä latoja, navetoita, aittoja.\nKylätie vaeltaa vakaisena majatalon rannasta pappilan, vallesmannin,\nkirkon ja koulun, kauppiasten ja muiden pääpaikkain kautta, polut\npujottelevat ja juoksentelevat kuin lappalaiset ympäri kenttää\ntalosta toiseen, kierrellen pienistä veräjistä tahi kiipeillen yli\naitojen, jotka epälukuisina ovat kyläniemellä toimittaneet oikean\nsuurjaon, pirstoen kentän lukemattomiin pikku palstoihin. Vanhaa lappia\nhaastavat kylän monet pienet patsasjalka-aitat, lava-aitat ja ahkiot\naittojen luona sekä vanhat turvehökkelit ynnä talojen turpeiset katot\nsamoin kuin katonalainen kansakin. Mutta valtaherrojen ja porvarien\nnäökkäät, valkeiksi sivutut, peltikattoiset talot ja komea koulukartano\npuhuvat ylpeää darokieltä, niin myös pieni valkea kirkkokin ylhäisine\nkukkoineen katsoo valoisaan etelään, vaikkakin temppeli aivan\nvaatimatonna tasamaan olijana painautuu talojen taakse.\n\nMutta vanha kyläsiljo riitelee Lappinsa puolesta. Nurmea ja karjanrehua\nse kyllä lupaa nostaa, mutta Lannanmaan leipäheinälle ja hedelmille se\nei ole suopea. Jo Fellmanin aikaiset kainulaiset koettivat suostutella\nsiljoaan kasvattamaan edes ikivanhaa ohraa, ja kasvattihan se jotakin,\nmutta Lappi itse korjasi saaliin. Tämänaikaiset ukot ovat erästä\nentistä pahpaansa seuraten heittäneet heinäpeltoonsa kauraa, Johan\nPalttokin \"kilvanut kaksikimmenta mihtuu\", ja lehmänheinän mitalle\nkenttä on kylvön kasvattanut. Mutta perunaan on Kaarasjoenkin siljo\nsaatu suostumaan; Lukkar-Jousep, suurin peruna-ukko, kaivaa pellostaan\njoskus seitsemän, kahdeksan tynnyriä. Ja valtaherrat poimivat\ntarhoistaan sipulia, porkkanaa ja punajuuriakin.\n\nMutta karjanhoitaminen on elättävämpää työtä kuin perunapellon\npenkominen. Joka talossa, niin hyvin järvi- ja jokilapin syntyisessä\nkuin kveeninsukuisessa, on lehmiä kolmin, neljin, viisinkin,\nenimmäkseen valkoisia sarvipäitä, vielä lampaitakin kymmenkunta,\ntoistakymmentäkin. Ja kaarasjokelainen muuttaa niinkuin tenokansakin\nkarjoineen kesämajoille. Pari penikulmaa koukkupolvista jokea ylöskäsin\non Assebakten kesäpaikka, ja siitä vielä penikulma koskia sauvoen\ntullaan Buollanjargan kesäkentälle. Parikymmentä karjakuntaa asuu\nAssebakten pitkällä kapealla rantakentällä, ja Buollanjargassa on\ntoistakymmentä kesävierasta. Pikku-pikkuruisia turvekattoisia\nhirsipirttejä tai turvegammeja, turvenavetoita ja sautsapuoreja,\nmonilukuisia aitauksia ja heinäsauran luovia on koko kesäkenttä täynnä.\nJoku karjapirtti on kiivennyt rantavaaran vierteellekin. Ja heti kentän\nreunasta kohoavat korkeat hiekkaiset tievat, joiden takana asuu villi\nerämaa ääretönnä kuin iankaikkisuus. Koko talon kansa, pirttiväestä\nnavetta- ja tallikuntaan sekä sautsapuoren asukkaisiin asti, elää\nkesäkentällä. Päivätöikseen karja käy tuntureissa, mutta iltapuolisin\nkoko kesäranta on karjanlaitumena, 30-40 maidonkantajaa saattaa siinä\nkuljeskella, pari, kolme hevostakin joukossa. [V. 1900 Kaarasjoella oli\n186 lehmää, 246 lammasta, 59 hevosta.] Lampaat vain mielensä mukaan\nmilloin näpertävät kenttää, milloin pitkässä jonossa perä perää\nkepsuttavat omatekoisia, syviksi uriksi tallattuja polkujaan\nturvetaloonsa lepäämään. Miehet kesätöikseen onkivat lohta tai pyytävät\nverkolla siikaa ja harria -- \"hauki ja ahven ei ole hiva kala, emme\ntikkaa niistä\" -- tai makaavat pirtissä, naiset tekevät käsitöitä,\nlapset taajovat rantakentällä, ja Johan Klemetsen Paltto ajella\nsätkyttää vasta ostamallaan \"moottorbootilla\" jokea ylös ja alas\ntärkeänä kuin \"kapseeni\". Huonommat ja toimettomammat saavat soutaa ja\nsauvoa veneellä, elleivät tahdo laukata pitkin rantapolkua, joka kyllä\non \"akkurat som kongsvei\".\n\nKarjalla ja kalalla sekä pienellä perunapellolla Kaarasjoen\ntalokansa elää. Monella hyvällä isännällä on vielä hevonenkin --\nKlemmas-Klemmalla, Klemmas-Iisakilla ja Lindillä on parikin hevosta\n--, jolla ajelee kauppiaille ja herroille rahtia. Toisilla taas on\nmuutamia poroja lappalaisten hoidoissa, toiset elävät miten kuten\npäivästä toiseen. Onpa muutamilla äijillä vesisahakin rahaa sahaamassa.\nParikymmentä parhaanpuoleista isäntämiestä rakensi aikoinaan vesisahan\nGiemasjoen korkean suukönkään alle, aikoen ruveta sillä karskuttamaan\nkokoon komeita kruunuja. Alussa kyllä ei koko hoidosta tahtonut tulla\nmitään, kun Vesisaaresta saatu sahamestari oli \"sellainen trolli, että\nlasketti vettä aukirennilla niinkuin saavista, ettei juula pierinut\nihtaan\". Mutta kun Johan Klemetsen Paltto kirjoitti insinöörille, että\nsahamestari on trolli, että mitä nyt pitää tehdä, niin saatiin neuvot\nja laitettiin umpiränni ja laskettiin vettä vain luukunraosta, jolloin\njuulat ja sirkkelit alkoivat pyöriä kuin villit ja sahata ylijoelta\nuitettuja petäjiä laudoiksi. Mutta eivät sentään sahanneet tarpeeksi\npaljon kruunuja. Päinvastoin mylly karskutti miesten omia kukkaroita,\nniin että yhä vain piti laitokseen työntää kruunuja sen sijaan, että\nniitä olisi sieltä saatu. Johan Palttokin aivan tuskastui, kun oli\npannut osaltaan 60 kruunua, luopui pois ja sanoi, ettei hän enää\nviitsi köyhäin kanssa rähjätä. Se oli viisas teko, sillä Giemasjoen\nvesisaha laskettiin pian konkurssiin, jolloin Juun Klemetsen yngre\nseitsemän miehen etunenässä huusi sen 400 kruunusta, ja juulat ja\nsirkkelit alkoivat uudelleen pyöriä. Paltto-Johan on saanut rahaa\nkyllä muutenkin, sillä hän ei olekaan \"tien teolla rikastunut, mutta\nhommaamalla\". Äijä on toisinaan ostellut poroja, poronlihoja ja taljoja\nvieden voitoikseen niitä rantaporvareille. Paltto onkin napaäijiä\nvertaistensa joukossa, jopa niin yletön, että hänellä mielestään \"on\nparemmat päivät kuin Norjan kuninkaalla\". Sillä ukon \"ei tarvitse mennä\ntalvellakaan ulos... panee rengin vain polttopuitakin noutamaan\".\nVaikka hyvät päivät Paltto-ukolla oli kyllä silloinkin, kun hän\npistooli vyössä kahdellatoista porolla 26 vuotta ajoi postia tunturien\nylitse lähes parikymmentä penikulmaa Alattiosta Kaarasjoelle, ja piti\nolla taipaleella yhtä hyvin pyryssä kuin pakkasessakin. Eikä ole\nPaltolla ollut pahat päivät istuessaan seitsemän muun miehen kanssa 25\nvuotta \"häradstyyrissä\". Ja hätäkös oli miesten siellä istua\njaarittelemassa, kun \"ordföörarina\" oli lukkari Mats Isaksen Aikio.\nTämä, Matti lisakinpoika, Inarista tulleen kirkkomestarin,\nJounas-Iskon, poika, oli oikein Ruijan ensimmäisiä miehiä, \"oppinut ja\nviisas äijä, joka tiesi ainakin yhtä paljon kuin net, jotka ovat olleet\nsimenaareissa, ja osasi laulaa kirkossakin, vaikkei ollut simenaarissa\nollutkaan, eksaamissa vain\". Osasi Lukkar-Matti kyllä \"saarnata\nterveyttä Ruotsin kuninkaallekin\". Kesällä 1873 kun Oskar II matkusti\nRuijassa, Kaarasjoen etumies Tenolla Suoppanjargassa piti hänelle\nkomean lapinkielisen tervehdyspuheen, jonka professori J.A. Friis\ntulkitsi.\n\nMutta pää-äijiä ja tunturiennapoja ovat Kaarasjoellakin ylilappalaiset,\njotka porojensa kanssa alituisesti vaeltavat maailmanrannalla.\nNämä suuräijät sukuineen ovat Kaarasjoen tunturikunnan oikeita\nrintaperillisiä, jotka jo niinä aikoina kuin lannanmiehet\nTornionlaaksosta tänne tunkeutuivat, olivat vallanneet ja tehneet\nalamaisekseen koko erämaan. Täällä vieläkin tunturimiesten\njoukossa vaeltaa sellaisia vanhoja sukuvaareja kuin Vuolabba,\nSombi, Poini, Tuuri, Raudna, Siiri, Saara, Bigga, Jomppainen,\nUttsha, Kemi, Guttorm, joista useat ovat satojen vuosien ikäistä\ntunturien valtiassukua. Omilla kotanimillään ukkoja kyllä vain\nkunnioitetaan, kuten Ingas-Matti, Oulas-Niila, Pieras-Aslakas-Matti,\nja Pieras-Aslakas-Piera, Pikku-Heikki ja Pikku-Niila, Puorju-Jouni ja\nPuorju-Piera...\n\nIkivanhaan tapaansa Kaarasjoen tunturilaiset vaeltavat poroineen\njoka kevät Jäämerelle sekä taas talveksi palaavat tuntureihin ja\nmetsäseutuihin. Joulun edellä jo saavutaan Kaarasjoen tienoille, ja\njoulua ollaan Kaarasjoen kirkolla. Silloin on koko 700-800-lukuinen\ntunturiseurakunta koolla [v. 1900 oli Kaarasjoella 679 asukasta, niistä\ntunturilappalaisia 191, poroja oli samaan aikaan 15,615], tunturi- ja\nkarjalappi viettämässä sydäntalven kaamosaikaa, käyden vuoroin kirkossa\npappia kuulemassa, vuoroin seurapirtissä riemuitsemassa, vuoroin taas\njuoden ja tapellen kyläsiljolla. Sitten kyllä taas jaksetaan mennä\nmetsäkotaankin elämään.\n\nVarsinkin entisaikaan Kaarasjoki oli kova juomaan ja tappelemaan,\neikä ensinkään omistanut Jumalan armoa eikä tunnustanut uskoa. Vain\nvanha Aslakas-Andaras yksin oli uskomassa jo Koutokeinon mellakoista\nasti, mutta kaikki muu kansa eli synnissä. Pirtin permannolle vain\nasetettiin viina-ankka, josta miehissä ja naisissa kilvan särvettiin ja\nsitten ajeltiin hevosilla ja poroilla ympäri kylää kiljuen ja paiskien\ntyhjiä viinapulloja vallesmannin talon seinään, niin että se oli aivan\nkarrella, eikä vallesmanni uskaltanut pistää nenäänsä ovesta ulos.\nMutta kun Aapa-Hans ja Olli Koskamo tulivat saarnaamaan sinne Jumalan\nlakia ja iankakkista kadotusta ja helvetin tulta, niin kansaa luokonaan\nkaatui ympäri pirttiä ja ulkopuolellekin pitkin seiniä, muutamat\nmennen aivan hengettömiksi. Viina-ankkoja lyötiin palasiksi, pulloja\npirstottiin ja viina laskettiin hankeen, itkettiin ja huudettiin,\nja kymmeniä ihmisiä tuli luonnostansa hulluiksi. Oula Porsangerkin\nsilmät vain päässä seisoen laukkasi ympäri kylää huudellen: \"Sotomma\ntyhjäksi... Sotomma tyhjäksi!\" Mutta kun Olli Koskamo sitten rupesi\ntodistamaan kansalle syntien anteeksi saamisesta ja veriyljästä\nKristuksesta, niin tunnoiltaan lyödyt vähitellen selvisivät, ja ainakin\nviisikymmentä Kaarasjoen parhaimpia ja isoimpia miehiä heräsi, lisäksi\npaljon vaimoja sekä nuorta kansaa. Ja siitä alkaen on Kaarasjoen\nkirkkosiljolla aina joulun aikana, ensin Sammelin ja Lukkar-Jousepin\npirtissä, sitten seuratuvassa, saarnattu Kristuksesta, Aapa-Hans ja\nOlli Koskamo kaikkein ahkerimmin. Vanha Olli on joskus innostunut\nsaarnaamaan Siionin tyttäristä, jotka \"ovat ylpiät ja käyvät kenosa\nkauloin, kiilussilminä, kävelevät ja korjasti astelevat niinkuin jalat\nsidotut olisit\", saarnaamaan viisikin tuntia yhteen menoon täydelle\npirtille, jossa on istunut kuulemassa Kaarasjoen pappikin ja kaksi\ntinkaherraa, jopa Kristianian professorikin. -- Sitten Aapa-Hansin ja\nKoskamon jälkeen on kaarasjokelaisille käynyt uskoa saarnaamassa Niila\nJomppainen ja Kitti-Uulakin. Ja synninpalkaita kulkenut tunturimaa\non tehnyt parannuksen. Poronvarkaudetkin ovat vähentyneet. Suuri\nmetsäpeikkokin, Sarrin-Sammu, tuli aikoinaan niin uskoon, että kulki\nharmaissa eteläntakeissa taloja myöten puhuen Jumalasta, meni nöyränä\nkirkkoonkin ja notkisti polvensa kuin paavi.\n\nIsoja tunturiukkoja ovat Kaarasjoenkin entiset ylilappalaiset olleet,\ntuhansienkin isäntiä. Niinkuin Piera Raudnakin, joka oli ainakin\n4,000-5,000:n mies. Piera olikin gufittarien sukua; muuan vanha\nporoäijä oli hänet kerran löytänyt tunturista, ottanut ruokkopojakseen\nja ruvennut nimittämään Banneksi, poikaseksi. Ja Banne-Pierana\ntunturien löytöläinen pysyi koko ikänsä sekä tuli rikkaaksi mieheksi,\nkun kerran tavoitti tunturista suuren gufittarien poroelon. Saipa\nPiera rikkaan emännänkin, Oula Vuolabban Kristin, Kadja-Nillan tädin,\njota sanottiin Golle-ahkuksi, Kulta-akaksi, sillä hän oli löytänyt\nmaantavaran ja hänellä oli kiisoissaan paljon kultaa ja hopeaa. Mutta\nBanne- Pieran kuoleman jälkeen suuri porolauma taas katosi tuntureihin,\nja Golle-ahku kätki taas kiisansa maahan Tshalbmerai-geavtsheen,\nPyssyjoen rantaan Porsangerinvuonolla. Ei niitä ole hänen tyttärensä\nBanne-Biggakaan löytänyt, eikä Biggan poika Rasmus Larsen ole edes\netsinytkään.\n\nMutta ikuisesti erämaita kiertänyt Kaarasjoen porolappalainen ei\nole enää isiensä vertainen. Entiset äijät eivät säikkyneet tunturia\neivätkä kovintakaan lapinsäätä, tunturissa vain olivat joukkoineen\nyöt päivät, pojatkin avorinnoin viilettelivät pakkasviimassa. Jos\nviima näytti pojanpahasia leikkaavan, isä vain neuvoi: \"Menkää kivien\ntaakse piiloon... se on teidän rouko\". Mutta nyt jo tunturilaisetkin\ntekevät pitkiä mutkia taloja myöten saadakseen suojaisen yösijan. Ja\nmoni pehmennyt poroisäntä on jo rakentanut Kaarasjoen kirkonkylille\nhirsipirtin, jossa eukkoineen ja lapsineen kellettelee rautauunin\nlämpöisissä talven pahimmat pakkasajat, pannen vain renkinsä ja\npoikansa hoitamaan penikulmien päässä palkivaa porotokkaa. Joskus\nvain ukko asioikseen käy katsomassa porosiidaansa, joka kyllä ei\ntule niin hyvin hoidetuksi kuin silloin, jos äijä itse siellä aina\nisännöisi. Mutta on kyllä sellaisiakin tunturien vaareja, joita voidaan\njoikaillakin, niinkuin Rasti-Jussaakin:\n\n    \"Rasu-Jussan elo on on on,\n    kaksituhatta on on,\n    Rasti-Jussan elo on on on,\n    elo on kaksituhatta.\n    Maahkaraijanuoraa uimaan\n    huuhtoi ja hosui poroja,\n    Rasti-Jussa hosui,\n    porot laukkasivat\n    ja uivat nuoran poikki,\n    Maahkaraijanuoran\".\n\n[Maahkaraijanuora = Magerön salmi.]\n\nMutta moni rikas porojen isäntä on aivan yhdettömiin menettänyt isonkin\nelonsa, eikä ukkopahaselle ole lopulta jäänyt muuta kuin paljas\npaltsaraja päälle ja likainen akka. Meren rannalle, Läijisvuonoon,\nturvegammin asukkaaksi ja kalanonkijaksi, on tavallisesti ollut\ntällaisen tuntureiltaan hävinneen miehen matka. Läijisvuonon\npohjukassa eleleekin useita entisiä porojen isäntiä kurjan turvekodan\nisäntänä raviten itseänsä rasvaisen poronkuun ja ytimen sijasta itse\npyytämällään merikalalla. Talvellakin äijät kelkkoineen, kattiloineen\nja puukalikkoineen laahustavat jäätyneelle vuonolle, onkivat\nkututurskaa avannosta, keittävät sitä heti nälkäänsä, työntävät\nloput säkkiin ja vievät eukolle kotaansa. Mutta yhdeksättäkymmentään\nnouseva Piera Saara, joka ennen satojen porojen kanssa kesäkausin\nkierteli Porsangerin vuonon rantoja tunturista tunturiin, kiertelee nyt\nakkoineen ja kerjuupusseineen Lemminvuonon rantoja talosta taloon.\n\nKoulukin tekee pilaustaan tunturilaisissa, sanoo lapinkansa. Kun\ntunturien raittiissa tuulissa karaistut lapset tuodaan kuumiin,\nahtaisiin hirsihuoneisiin ja siellä makautetaan \"alastomina\" roukojen\nalla, niin siitä he pilautuvat niin pehmeiksi, etteivät enää viihdy\nkylmissä loudekodissa, joissa savu kirvelee silmiä, pakkanen istuu\nsuovvumuorralla, ja tuuli puhuu alta ja päältä sekä kaiken lisäksi\nmaataan ja nukutaan täysissä vaatteissa ja eletään siivottomuudessa\nkuin ainakin lappalaiset. Koulun käynyt, ihmistapoja ja darokieltä\noppinut, puolitoista-kymmeninen lapintytär ja poroisännän alku ei\nenää alistukaan vanhaan isien aikaiseen lappalaiselämään. Nousevista\ntyttäristäkin on paljon mieluisempaa käyskennellä korkeakantaisissa\nnarukengissä kuin karvaisissa, heinillä täytetyissä lapinlänttänöissä.\n\nEntiset suuret poroisännät olivat tunturiennapoja, mutta vanha Fandrem\noli entiseen aikaan koko Kaarasjoen napa ja Ruijan napa. Fandrem oli\nKomagfjordista tullut kauppamies, niin iso ja rikas, että täytti koko\nsuuren ahkion, ja hyvä porohärkä piti olla häntä vetämässä. Ukolla oli\nkauppatalo joen rannalla, nykyisen majatalon paikalla. Yksinään Fandrem\nhallitsi koko Kaarasjoen kaupantekoa myyden ja ostaen kaikenlaista\ntavaraa, viinaakin mitaten niinkuin muutakin kalua, Viina olikin\nparasta kauppatavaraa, varsinkin silloin, kun ylilappalaiset olivat\nlähimaissa. Siihen aikaan näet \"Lapissa oli vielä se saatanan valta\",\nja ylilappalaiset olivat kaikkein ahkerimpia viinanjuojia. Kalliita\nhopeariksejään ja taalereitaan sekä porojaan he kyllä raahtivat vaihtaa\nFandremin viinaan. Mutta kauppaäijä oli viisas ja järjellinen mies,\neikä viinan villitsemiä tunturilaisia varsin pettänyt, vaikka auttoikin\nheidät hyvälle joikausluonnolle. Oli Fandrem vielä sellainen mies,\nettä tunsi koko Ruijan ja tiesi sen asiat ja menot niinkuin olisi\nollut koko Ruijan kuningas, eikä vain Kaarasjoen kauppasaksa. Kaikki\nmaaherratkin asioissaan usein \"nojasivat häntä vastaan\". Ja isot Norjan\nherrat, kun ajoivat halki Ruijan Alattiosta Vesisaareen -- silloin ei\nollut vielä \"tampin\" kulkua -- poikkesivat Kaarasjoella aina Fandrenin-\näijän taloon, ja talon rikas isäntä antoi heille parhaan kestityksen\nsekä toimitti hyvät ajoporot ja kyytimiehet. Mutta kun iso\nFandremin-äijä istui suureen ahkioonsa ja lähti ajamaan, niin joka\npaikasta huudeltiin: \"Tule meille, tule meille!\" Pikkuiset\ntunturimiehetkin kumartelivat lakki kourassa kotansa ovella piipittäen:\n\"Boade deihki!\" Taanan rikas kauppamieskin otti hänet huoneeseensa\nniinkuin kuninkaan, mennen suuräijää vastaan ihan laivarantaan asti.\nIhmeissään tenolaiset katsoivat, kun Taanan porvarikin Fandremia oikein\nlakki kourassa kumarteli. Koko Ruija tunsi Kaarasjoen ison rikkaan, ja\nhyvin kyllä saatettiin hänestä sanoa: \"Käydä Ruijassa näkemättä\nFandremia oli samaa kuin käydä Roomassa näkemättä paavia\".\n\nIso Fandrem on jo aikoja sitten edesmennyt, poikakin jo makaa\nKaarasjoen pienessä vanhassa kalmistokoivikossa muiden edesmenneitten\nerämaan asukasten joukossa. Kaarasjoelle on noussut uusia suuria\nkaupanmiehiä kolmin, neljin, mutta Ruija tuskin lienee saanut uutta\nomaa kuningasta, jota vastaan kaikki maaherrat saattaisivat nojata.\n\nVanha Kaarasjoki jo makaa manalaisten maakunnassa. Kylän keskelle,\npieneen koivikkoon, on kuolleitten kansa koottu. Mutta kaikkein\nvanhimmat raatajat maatuvat joen takana hiekkatievassa. Sinne entiset\näijät on viety levolle, kuka ahkiossa, kuka puunauloilla kootussa\nlautakiisassa. Sieltä vain matalista maakuopista nousee muinaisten\ntunturienkiertäjien lahoneita luita ennen aikojaan ylös. Ovatpa etelän\ntietomiehet käyneet niitä vasiten kaivamassa.\n\nKaarasjoki, entinen pieni erämaan lapinsiljo, on kasvanut Ruijan\nsuurimmaksi tunturikyläksi. Sinne on keräytynyt jo niin paljon kansaa,\nettä metsän elukatkin pelkäävät ja karkaavat pois lähimailta,\nvesilinnutkin kaikkoavat muualle koko joelta, missä sätkyttäjä-vene\nahkerasti ajelee. Ihminen on erämaassakin sellainen peto, etteivät\nmetsän eläimet kestä hänen naapuruudessaan. Eivätkä liioin\noikeat hiljaiseloon kasvaneet lappalaisetkaan. Omaan rauhaansa\ntottunut tenolainenkaan ei vaihtaisi jokivarren pientä majaansa\nKaarasjoen suurkylän isoisimpiinkaan pirtteihin. Tuskin, vaikka\nsaisi osuuden Giemasjoen vesisahaankin, eikä sittenkään, vaikka\ntehtäisiin osalliseksi suureen moottorisahaan, jonka koko Kaarasjoki\nyhteisvoimin on vasta saanut valmiiksi Lukkar-Jousepin ollessa\npäämestarina.\n\nMutta kaarasjokelainen kyllä viihtyy laajalla komealla kotiniemellään,\njopa on ylpeäkin suurkylästään. Mutta hänpä onkin korkeahenkinen\nkylänasukas.\n\n\n\n\nLapin joulu\n\n\nMarraskuun lopulla, jo tuomiopyhän tai ainakin ensimmäisen\nadventtisunnuntain tienoissa, suuri päivä katsahtaa viimeisen kerran\nTaka-Lapin tunturimaata, heittäen sen sitten viikkokausiksi omien\nvalojensa hoitoihin. Tunturien takainen maa muuttuu silloin päivättömän\npohjoisen kotimaaksi, jossa asuu vain yksi ainoa pitkän pitkä yö.\nVain määräajoin, aina kahden kellonympäryksen täyttyessä, hipuu\netelätunturien ylitse hiljainen kalpea päivän haamu, josta yöpuolen\nkansa arvaa, että päiväpuolen lapset parhaillaan taajovat korkeimmassa\nvalkeudessa. Päivän harmaa häivähdys viivähtää vain muutaman tunnin, ja\ntaas kaikkivaltias yo rupeaa isännäksi tahtoen uuvuttaa iankaikkiseen\nuneen jokaisen, jossa elävä sielu asuu. Kummallinen, päivää pakeneva\nkuukin uskaltaa nyt ylpeillä mielin määrin, näytellen milloin kapeaa\nnäköpuoltaan laidalta ja toiselta, milloin taas antaen koko muotonsa\nkomottaa sekä pohjoisesta että etelästä. Pimeimmän Jäämeren kuohujen\nkautta nousevat ruijantuletkin saattavat roihuta entistä rohkeammin,\njopa kilpailla kuun kanssa öisten hankien valaisemisessa. Taivaan\nnastatkin killittävät kirkkaammin. Ylpeä sarva laukkaa säihkyvin sarvin\navaruuden kentillä, ja sivakkamiehet koirineen katsovat sitä tulisin\nsilmin. Pienet taivaan neitosetkin tiirailevat ylhäisyydestään, mutta\nsuuri taugak vakavana yhä osoittelee pyrstöllään, missä näkymätön päivä\nmilloinkin piilee.\n\nMutta yöhön ja pakkaseen painettu tunturimaan kansa ei sentään yöhönsä\nvaivu. Se on siitä saakka, kun on tunturien taakse sortunut, saanut yhä\nuudelleen ja uudelleen taistella pimeän kaamosajan kanssa. Tunturimies\nkuuhkii poroineen vain petäjäoudassa, pitää kodassaan tulta, valvoo\nja nukkuu. Pirttilappalainen polttaa näkövalkeaa takassaan tai\ntuhrailee lampun valossa yhtä päätä. Vanhat lappalaiset laittoivat\npienen puukoperoisen, merikalanrasvalla ravittavan _traanilampun_\npirttinsä seinänaulaan palaa tuikuttamaan, niin että Lapin pikku\npirtissä kiilui pienen pieni elävän tulen silmä, kansa asui valossa ja\ntoinen näki toisensa, vaikka seinän takana oli pohjaton yö. Koperoon\nvain kaadettiin yhä uutta voimaa, ja kupin laidalla olevalla tikulla\nkohenneltiin sydäntä.\n\nJuuri silloin, kun kaamosaika on kaikkein kovimmillaan, ja päivänhaamu\nkaikkein nopeimmin häivähtää ohitse, suuri _juovla_, joulu, saapuu\nlappalaisellekin. Se on tänne, kaiken pimeydenkin ja pakkasen\nkeskelle yhtä haluttu mielivieras kuin konsanaan päiväpuolen maille.\nYksitoikkoiseen talven yöhön se tuo aivan eri tunnun, pimeään kotaan\nja pieneen pirttiin se antaa elämää, jopa se kantaa matkassaan\nsuuren lupauksen uudesta päivänkoitosta, niin että jo siitäkin koko\nLapinmaa saattaa riemuita. Varsinkin vanha lappalainen piti kaamosajan\ntaittojuhlaa vuoden kaikkein suurimpana ja merkillisimpänä pyhäaikana,\njolloin elämä juovatti aivan toisia palkaita kuin muina aikoina. Joulua\nvarten piti hyvin varustautua. Jo kesällä kuivattiin suurimmat ja\nlihavimmat kalat joulukaloiksi, varattiin myös poronmaidot ja parhaat\njuustot, ja syksyllä teurastusaikana pantiin talteen parhaat paistit.\nTenolainen suolasi ja kuivasi sekä säästi parhaat lohensa, varasipa\nhän joulukseen maitoakin. Jos lehmä oli joulun alla ehtymässä, niin\ntenoemäntä jäädytti ja talletti maitoa joulun hyviksi. Sillä tenolaisen\njoulu kaipasi maitoa niin kovin, että sitä piti hankkia naapurista,\nvaikka penikulmien takaa, ellei itsellä ollut.\n\nPimeässä Lapissakin oli, niinkuin päiväpuolenkin mailla, hyvä syöminen\nja juominen joulun tärkeimpiä menoja. Mutta vanhojen lappalaisten piti\nmuistaa muitakin yhtä tärkeitä asioita. Jouluaatto, _ruohta-beivi_,\noli joulun ankarin ja pyhin päivä. Jo täksi ajaksi piti laittaa kaikki\nkuntoon: puita pilkkoa niin paljon, että riitti sekä ruohtapäiväksi\nettä joulunpyhiksi, ja vettä piti varata aina yöksi kotaan. Koko\nkotasiljo smakko-muorraa myöten oli siistittävä aivan puhtaaksi, ei\nsaanut jättää risuakaan hangelle, samoin piti pirtin pihamaalta korjata\npois kaikki kelkat ja puut ja joutavat risut. Sillä ruohtapäivän\nyönä oli näkymättömien olioiden joulu- ja markkinapäivä, jolloin\nne viettivät häitään ja kraviaisiaan ajaen kovasti ympäri koko\nneljän valtakunnan Lappia. Siinä oli menossa koko näkymättömien ja\nruohtagallesten ja juovla-staalujen joukkokunta, jutaen pitkissä\nraidoissa, mikä rukattaen porolla, kuka koiralla, mikä ajaen sonnilla,\njäärällä ja pullivasikallakin, kuka istuen keiturin kelkassa, jopa\ntoisilla oli jutoina jäniksiä, oravia ja hiiriäkin. Kotien ja pirttien\npihoitse ruukallettiin täyttä vauhtia, ja jos ahkiot tarttuivat\nkotasiljolla vaikka risuunkin, niin ajajat heti suuttuivat ja tuottivat\nkotaväelle onnettomuutta. Jotakuta ajajaa saattoi matkalla hyvin ruveta\njanottamaankin. Äijä pistäytyi silloin lähimpään kotaan juomaan, imien\nvaikka veren nuorimmasta lapsesta, ellei kodassa ollut vettä varattuna.\n\nTätä näkymättömän väen ja ruohta-gallesten markkinamenoa jotkut\nrohkeat tunturimiehet uskalsivat joskus mennä sivusta katsomaan\nnähdäkseen, millaisia äijiä siinä ajelee. Kitti-Andaraskin kerran\nruohtapäivän keskiyönä, kun koko kristitty markkinakansa nukkui, meni\ntovereineen Pielpajärven kirkkosiljolle kolmen tien haaraan istumaan\nja kuuntelemaan. Mutta ei näkynyt sen kummempaa, kuin että vanha\nkolttaäijä ketunnahkalakki päässä astui pimeästä kysyen Kittilän,\nUtsjoen ja Inarin teitä. Kitti-Andaras äyskähti:\n\n-- Mistä pärgalakista sinä olet, kun et tietä tiedä?\n\n-- Nah, ketunnahkalakki-äijä vain tuhahti, lähtien kepsuttelemaan\nkirkolle päin.\n\nVanhassa Lapissa tällainen ankara _säldi-igja_ kesti pari viikkoa.\nSilloin jok'ainoa vuorokausi iltapuolesta aamuun saakka oli pyhitettävä\nhiljaisella elämällä. Ei kukaan saanut tehdä minkäänlaista työtä,\neivätkä lapsetkaan taajoa, eivät edes mennä lähitievalta mäkeä\nlaskemaan, eipä yhtä sivakkaluikua pihatörmältä Tenolle. \"Siellä\non mäen alla Staalun laukku... joudutte sinne... Staalu tulee ja\nvie metsään ja syö\", vanhemmat peloittelivat lapsia. Ja pienet\npeskipojatkin olivat niin kauhuissaan, että luulivat jo näkevänsä\nStaalun killistelevän tievan takaa, eivätkä uskaltaneet mennä\nkelkkamäen lähellekään. Joku poika tai tyttö saattoi kyllä ylpeillä,\nettä hän potkaisee laukun rikki, mutta kun sanottiin, että laukku\non rautainen, niin eipä tehnyt mieli sitä koetella. Kaikkein\nsiivoimmin piti pienen väen olla ruohtapäivän iltana. Jos silloin\npahasti taajoi, joutui ehdottomasti Staalun käsiin. Näin surkeasti\noli kerran sattunutkin kotalapsille Turkihanvaarassa, Koutokeinon\nOskalon lähimailla. Siellä lapset olivat omin päinsä kodalla --\nvanhemmat olivat menneet joulukirkkoon Koutokeinoon -- ja taajoivat\nhyvin kovasti, ripustivat koiran kaulaan kelloja ja ajelivat sillä\nsekä muutenkin elämöivät huolimatta vähääkään, vaikka naapurikodan\nmuori kävi heitä kieltämässä, ettei saa taajoa, Staalu tulee. Viimein\nStaalu tulikin niinkuin täysikuuna istuen ensin koivunlatvaan, sitten\nsmakko-muorralle, jo räppänän reunalle, siitä jo suovvu-muorralle ja\nsiitä viimein rumana äijänä hypäten kotaan, jossa heitti lapset\ntoisen toisensa perästä kattilaan, keitti ja söi. Sitten Staalu\nmuutti kaikki, kodat ja porot ja porokoirat sekä kotiin palanneet\nvanhemmatkin, kiviksi. Ja samat kivet nähdään vieläkin Turkihanvaaralla\nRengajäyrin takana, ollen ne yhäkin näkyväisinä varoituksina\nvaarallisen ruohtapäivän rikkomisesta.\n\nRuohtapäivänä ainakin tenolaisella oli eri syötävänsä kuin muina\njoulunpyhinä. Silloin hän ravitsi itseään vain kesällä pyydetyllä\nkotivirran luossalla, kuivalla _raak-guellilla_ ja suolatulla lohella,\nsekä pisteli vielä lisäksi ruisjauhopuuroa maidon kanssa -- ja juuri\ntätä varten olikin maitoa varattu. Lihaa tenolainen ei uskaltanut\nruohtapäivänä syödä, sillä hän oli vanhoilta kuullut, että se olisi\nhalkaissut vatsan. Kalaa Koutokeinonkin lappalaiset keittivät\nruohtapäivän syötäväksi, joko Alattiosta tuotua merikalaa tai oman\nseudun tunturijärvistä saatua rasvaista siikaa ja taimenta.\n\nMutta sitten jo joulupäivänä koko Lappi sai syödä, mitä mieli teki,\neikä tarvinnut pelätä, että vatsaan tulee liikoja reikiä, sai pistellä\nporonpaistia, rintaa, kylkeä ja kuuta sekä konttiluun makeinta ydintä.\nJopa jokaisen piti saada kaikkea, mikä vain parasta oli, sillä \"suuri\nvika tuli, jos joku jäi ilman\".\n\nHyvä oli pimeän kaamosajan vaarallisina päivinä valita ruokansa,\nhyvä oli olla kovin taajomatta ja vielä parempi oli istua sanan\nääressä lukien vaikka salmakirjaa. Vanha Laiti-Hanskin luki ahkerasti\nsalmakirjaansa sekä aamuin että illoin. Silloin ei kyllä \"se\",\neikä mikään muukaan ilmestynyt. Mutta kaikkein parasta oli mennä\n\"markkinaan\" kuulemaan papin pauhaamista joulukirkossa. Silloin kyllä\nkaikki meni parhain päin, jos vain kotiin jääneetkin osasivat elää\noikein.\n\nVanhalappi olikin kyllä niin pyhä, että juti joulumarkkinaansa suurella\nkansanpaljoudella. Silloin rukatettiin kirkolle kaukaisimmiltakin\nmetsäperiltä, tunturilaisetkin jättivät siidaansa vain pari henkeä\nporoja paimentamaan, ajaen itse pitkissä raidoissa jutamakuntansa\npääraition pyhälle siljolle. Matkaa saattoi olla kymmenen,\ntoistakymmentäkin penikulmaa, mutta vanha joulutapa ja joulukirkko\nkutsui, ja vanhalappi kuuli kutsun. Piti vain lähteä jo päiviä ennen ja\nennättää kirkkosiljolle ainakin ruohtapäiväksi. Helisten ja kilisten\najettiin pitkissä jonoissa pitkin hiljaisia erämaita. Kaamosajan\ntaivaantulet, tähdet ja kuutamo vain antoivat vaisua valoa öiselle\ntaipaleelle, jota myöten kirkkokansa juti. Joka mies ja nainen, poika\nja tytär, ajoi omassa ahkiossaan. Kiedgamkääröt vain nukkua tuhersivat\nemonsa ahkion nokkaan kaaristettuina. Ja miehet, vaikka olivatkin\npyhiä kirkkomiehiä, joikasivat matkan menoksi. Talvisessa erämaassa\nkirkkokansa joutui yötäänkin viettämään. Suuren nuotion ääressä vain\nsyötiin ja levättiin, ja porot kaivoivat eväänsä hangen alta.\n\nErämaista keräytynyt kansa asettui kirkko kentälle pieniin\nkirkkotupiinsa. Mutta tunturimiehillä, joilla tuntureita jutaessaan\noli aina koti matkassa, ei tavallisesti ollut kirkkosiljolla omaa\ntupaa. Mutta äveriäinä äijinä he olivat tervetulleita muiden majaan.\nInarinkin Pielpaljärvellä kirkkotupiinsa tullut järvikansa jo kaukaa\nkuuli tunturilaisten tiukujen helinän ja riensi heitä vastaan tielle.\nJa kilvan siinä koetettiin tulijoita palvella, saatella omalle pirtille\nja päästää poroa valjaista. Jota rikkaampi ja ylpeämpi tunturimies oli,\nsitä useampi oli häntä palvomassa. Toiset järviäijät kumartelivat lakki\nkourassa tupansa ovelta ja puhuttelivat kuin herroja toivotellen:\n\n-- Buurist, buurist poattamist! [Terve, terve tuloa.]\n\nHerran näköisiä tunturilaiset olivatkin. Sillä kaikki, sekä suuret että\npienet, olivat parhaissa parseeleissa, joulukirkkoa varten laitetuissa\nuusissa purkapeskeissä, karhunnahkaisissa sieppureissa, koipikengissä\nja kirjokintaissa. Siinä suuret Tshorgashnjargan miehet parhaina\njoukossa, niinkuin Pieras-Jouni ja Stuorra-Jouni, Panne-galleskin ja\nOulas-Aslak sekä Paados-äijä, Tomma-Piera ja Piettar-Ivvarkin. Komeina\nukkoina liikkuivat omien tunturienkin kiertolaiset, Kitit, Länsmanit,\nVuolabbat, Pieskit, Jomppaiset. Köyhän inarilaisen silmät tämä loisto\nihan häikäisi, ja oli erinomainen kunnia hänen majalleen, kun suuri\ntunturiennapa saattoi sen pienestä ovesta sukeltua sisään.\n\nParhaina väärteinä otettiin tunturilaiset tupaan, ja annettiin parasta,\nmitä pieni pirtti oli saanut kokoon: kalaa kaikenlaista, lehmän maitoa\nja voita ynnä lampaanjuustoa. Tunturilaiset taas puolestaan tarjosivat\nrasvaista porokeittoansa sekä konttiluuta, ja näin puolin sekä toisin\noltiin väärtejä ja väärtinarvoisia. Vieläpä inarilaiset saivat\nylilappalaisilta lupaan pailakoita taamottaviksi, luvattiinpa heille\ntappoporojakin ilman mitään, kunhan käyvät tunturista noutamassa. Ja\nsuden repimiä poronraatoja oli heille tarjona, milloin vain hukka niitä\ntuntureihin laittelee.\n\nPitkin suurta siljoa erämaan kansa käyskenteli pirtistä pirttiin,\njoka pirtissä syöden ja juoden. Eikä tarvinnut pelätä vatsan\nrepeämistä, jos ruohtapäivä oli mennyt ohitse. Viinaakin saatiin.\nSillä kirkkokentälle oli saapunut Tornion porvarejakin ja lantalaisia\ntavaroineen ja viinoineen tekemään kauppaa lappalaisten kanssa.\nSiljolla voi ostaa tavaroita, ja viinaa sai salaisin puolin jossakin\nsyrjäpuolessa, vaikka kirkon takana koivikossa. Viina oli kylmän\ntunturien kasvattipojista hyvää ja lämmittävää. Sitä kyllä\nvanha kristitty lapinmieskin saattoi vaikka kirkonseinustalla\nruuvikorkkisesta tinalaskustaan kallistaa hopeaiseen pikku tserkkiinsä\nja kulauttaa kurkkuunsa. Se lämmitti miehen, lämmitti naisenkin,\nsaattaen hyvän joulumielen vielä paremmaksi, niin että tunturien\nyksinäisyydessä koko pimeän syksyn jutanut väki tunsi voimakasta iloa,\nkun kerrankin taas oli pitkästä pimeästä päästy yhteen. Toisinaan\npuskeuduttiinkin samaan karvapeskiseen kasaan, joka kirkkosiljolla\nlumihangessa pyöri ja hyppi niin voimallisesti, että vahva hikihöyry\nja viinahöyry ynnä suuri joikaus vain kohosivat pimeään avaruuteen.\nEikä tästä taajomisesta joulustaalokaan pahastunut, päinvastoin hän\nikivanhana tunturilaisena sille ymmärtäväisesti hymähteli. Ymmärsihän\nvanha tunturipeikko, että tulisessa Lannanmaan viljassa oli niin väkevä\nvoima, että se teki pienen tunturikotolaisen melkein mielettömän\niloiseksi. Vanhat vakavat äijätkin, jopa hiljaisen akkaväenkin se\nsaattoi samaan hyppyrysyyn ja joikaukseen.\n\nPitkin iltaa ja yötäkin kirkkokansa taajoi kentällä. Pimeää siljoa\nvalaisivat vain taivaan tähdet tai kuu ja ruijantulet, ja monien\npirttien matalista savupiipuista loimottivat honkaisten halkojen liekit\nylös taivaalle. Niinkuin suuret joulukynttilät ne valaisivat öistä\nlapinkenttää.\n\nMutta ruohtapäivän iltana parhaitenkin joikaillut tunturiväki ja\njärvikansa asteli jouluaamuna jo pimeässä pyhään temppeliin, joka pian\ntäyttyi seiniä myöten. Siellä kansaa istui peski peskissä kiinni,\nja Aikio-Heikin sytyttämät kynttilät loistivat kuin pyhät tulet ja\nBetlehemin tähdet, ja itse pappikin oli verhoutunut valkeaan pitkään\npaitaan, jonka rinnassa paistoi kirkas päivä sekä selässä kimalteli\nkultainen risti. Pappi pauhasi komeasti, Lukkari-Jouni ja koko kirkko\nlauloi salmakirjasta, kynttilät lepattivat kuin ruijantulet, ja\nkansa tunsi olevansa turvallisella tiellä, sillä tiellä, joka antaa\nsekä maallista menestystä että hyvän lopun. Eikä täällä ollut pelkoa\njoulustaalun eikä ruohtagalleen pahoistakaan. Saattoi Staalu-äijä\nsentään tulla salaa pilkistämään oven raosta tai avaimenreiästä,\nuskaltamatta kumminkaan kauemmaksi. Ja keskiyöllä, kun kristikansa\noli levolla, näkymättömät vuorostaan pitivät kirkonmenoa niinkin\nvoimallisesti, että kynttilätulet loistivat ikkunoista.\n\nToista viikkoakin lappalaiset viipyivät joulusiljollaan, ollen aina\nvuoroväärtejä toisilleen, käyden monet kerrat kirkossa ja myös\ntoimittaen asioitaan sielunpaimenensa kanssa. Tunturimiehet maksoivat\npapille tihuntejaan. Kitti-Andaraskin vei poron ryyhpypuolen, kielen ja\ntungan sekä vasan purkataljan. Ja pappi puolestaan kohteli Andarasta\nkuin parasta väärtiä, antaen sekä kahvia että pari hyvää ryyppyä.\n\nSamoin kuin inarilaiset keräytyivät Pielpajärven kirkolleen,\nsamoin Utsjoen lappi juti Maddajäyrin kirkkorannalle, ja samoin\nmyös Kaarasjoen erämaakirkko kokosi kansansa äärelleen. Kaarasjoen\njoulukirkolle keräytyikin ennen vanhaan laaja lappi viettämään\noikeita Lapin joulumarkkinoita ja joulumenoja. Tuli kansaa aina\nVarengista ja Alattiosta asti, ja Porsangerista lemminvuonolaiset ynnä\nPillavuonon lappalaiset tulivat tunturien ja gaissojen takaa kolmin-,\nneljinkymmeninkin ajopelein, väliin toistakymmentä hevoskuormaa\nsamassa jonossa, tuoden matkassaan pauloja, vöitä, toukoja sekä\nruijanraanuja, ynnä vantutparia ja kangaskyynärää, jopa merikalaakin\nja merikalantraania. Ala-Tenon miehet toivat ahkioita, ja Puolinakin\nlappi ajoi vain väärtiksi sukulaisiinsa. Mutta Inari, tenomies\nja Koutokeino tulivat vaihettamaan porontuotteillaan merenrannan\ntavaraa. Vanhat kauppaskipparit tuntureilta ja merenrantamaasta taas\ntapasivat toisensa ja vaihtoivat tuomisiaan. Lemminvuonon Anna\nNiittykuru antoi monivuotiselle kauppaskipparilleen, Angelin Eeva\nEiralle, korean paulaparin, joskus kaksikin, koipikunturasta sekä\nsuonikunturasta kirjaillun vantutparin. Kadja-Nilla taas työnsi\nkokonaisen tanskansäkillisen poronsuonia Parpalan ukolle jauhosäkistä,\nollen Nillan säkissä ainakin sata suonikunturaa, kun taas Parpalaisen\ntavara oli tavallinen jauhosäkki. Antoivatpa tunturimiehet vanhoille\ntutuilleen poronlihoja kuka selän, kuka kyljen, kuka kaulan, jotta\nsitten merenrantakylille mennessään taas saivat käydä heidän\nväärteinään.\n\nMarkkinain ohella käytiin Kaarasjoen kauniissa kirkossakin. Pieni\ntemppeli ahtautui peskiväkeä täyteen, käytävät sekä kapea ovenpäällinen\nlohtakin täyttyivät, ja vielä suuren joukon piti jäädä ulkopuolelle\narmonhuonetta ja sanaa. Mutta rikkaat ja hurskaat tunturilaiset\njoulukirkossa käydessään astuivat ennen saarnan alkua vuoro vuoroon\nkirkon perälle alttarin ääreen uhraamaan rahaa alttaripöydälle, jotkut\nvanhurskaat kymmenenkin kruunua. Niinkuin ennen vanhaan pyhät tietäjät\ntulivat joulupäivänä tuomaan lahjojaan Jeesus-lapselle, niin myöskin\ntunturien kiertäjät tahtoivat antaa pienen jouluroponsa.\n\nVasta sitten, kun vuosikin oli astunut uudelle palkaalle, lapinkansa\nlähti joulukirkoltaan ajelemaan erämaitaan kohden. Isoja remuavia\nraitoja rupesi markkinasiljolta komeasti ruukaltamaan joka\nilmansuunnalle. Mutta matkan varrella joukot yhä hupenivat, ja lopuksi\naina yksinäinen kotakunta tai pirttiväki joutui omin päinsä jutamaan\nhiljaisia pimeitä taipaleitaan päätyen viimein kaukaiseen kiveliöönsä,\njoka nyt vastasi entistä yksinäisemmältä ja hiljaisemmalta. Monesta\ntuntui oikein ikävältä, että kaamosajan suuri juhla oli niin pian\nvierähtänyt... ja oli vain edessä pitkä ankara talven taival, jopa\nkohta käsissä kyntteli, porottavin pakkasten aika.\n\nMutta kylmän kynttelin mukana jo nousi uusi päiväkin. Jos pimeän\nkaamoksen juhla oli hyvin odotettu, niin kovin koko Lappi vartoi uutta\nvaloakin. Lapsetkin yhä uudelleen kävivät katsomassa, eikö jo päivä\npääse tunturista. Pitkä yö lopultakin rupesi uuvuttamaan. Mutta sitten\njo Paavalin aikoina, siinä kolmannen loppiaissunnuntain tienoissa päivä\npilkahti Inariin, jopa punersi Utsjoen tuntureitakin, mutta syvään\nTenon laaksoon se jaksoi katsoa vasta myöhemmin. Tämä oli pimeälle\nLapille kuin uusi suuri joulu tai kaamosjoulun kaunis loppuhetki.\nTunturilappi viettikin niinkuin juhlana sitä päivää, jolloin aurinko\nensi kerrn hyväili ja kosketteli kotapuiden latvoja. \"Bäivve loktan\npasse!\" [päivä lohtaan paistaa] kotalainen totesi iloissaan, ja\nkoko joukolla kotakansa riensi tervehtimään vanhaa tuttuansa, pienet\npeskinpitäjät kaikkein iloisimpina. Kannettiinpa sairas lapsikin,\njonka pää vapisi ja niskat tutisivat, päivän nähtäväksi, että lapsonen\npäivää katsottuaan ja päivän katsomana saisi terveytensä. Kätensä\nristien vanha valkkopää äijäkin katseli kaunista kultakehrää muistellen\nsalmakirjansa sanoja:\n\n    \"Se on Kriste valo valkeuden,\n    Isäst' iankaikkinen,\n    Armas aurinko paistaa\n    Ja luo päivän uuden'\".\n\nTätä hetkeä varten tunturilainen oli varannut poronmaitoa ja juustoa,\njopa poronmaidosta kirnuttua voitakin. Olipa ukoilla viinaakin.\nJa siitä päästiin parhaalle joikausluonnolle, niin että kilvan\nkehuskeltiin toinen toistaan, kuinka kukin on rikas ja viisas ja suuri\nporomies.\n\nMutta Kaarasjoen vanha lukkari, Matti Aikio, lauloi sinä päivänä\nkoululastensa kanssa salmakirjasta jumalisia lauluja. Vanhatkin\nkokoontuivat sitä kuulemaan ja ylistämään Jumalaa, kun ovat jaksaneet\nelää pimeän ajan ja taas saavat nähdä Jumalan kirkkaan auringon.\n\nKovin lyhyen hetken päivä viivähti tunturin yllä, sen vain näytti,\nettä on vielä entisellään. Aamukoitto ja iltakoittokin yhtyivät\nsamaksi ihanaksi tunturien takaisen taivaan hehkuksi. Mutta tämäkin\noli kylliksi. Kansa, joka pimeydessä vaelsi, oli saanut nähdä suuren\nkirkkauden. Päivä oli taas koittanut päivättömään tunturimaahan, ja\nkoko Lappi rupesi jälleen elämään.\n\nRuohtagalleet eivät enää viettäneet markkinoitaan, eikä Staalun laukku\nollut tievan alla pikku poikia pelottamassa.\n\nPäivä oli paistanut kotapuihin.\n\n\n\n\nLapin nainen\n\n\nJylhä Lapinmaa pitää pientä kansaansa ankarassa kurissa. Tunturimaa\nei kovista kouristaan hellitä ilmaiseksi mitään, vaan vaatii kaikista\nantimistaan uupumatonta työtä. Köyhä järvikansa saa raataa vesillään\nyökaudet, samoin jokimies ahkeroida Tenollaan, samoin karjalappalainen\nalinomaa huolehtia elukkainsa konnusta, ja ennen kaikkea tunturilaisen\ntäytyy aina olla poroelonsa äärellä.\n\nJa sittenkin on lapinraatajan palkkana vain -- sama iankaikkinen\naherrus päivästä päivään, sama vaellus ahtaasta kiedgamesta hataran\ntunturikodan tai pienen kylmän pirtin kautta vielä ahtaampaan\nasuntoon kirkkomaan mullassa. Tämä on monen tunturien täkäläisen\nmaailmanvaelluksen mutkaton viiva. Sillä samaa iänikuista latteata\nsuoraa suuntaa ovat yksin tunturilaisen tuhannet mutkatkin porotokan\nmukana Lapin erämaissa, ja elämän nousuina sekä laskuina ovat vain\nvuotuiset vuorottelut taivahaisilta tunturiharjuilta mataliin\noutamaihin.\n\nTässä yksitoikkoisessa, ankarassa tunturi- ja erämaavaelluksessa\nlapinkodan ja pikku pirtin nainen on saanut kuljettavakseen yhtä\nvaikean ja raskaan palkaan kuin konsanaan mieskin. Jopa vielä\nraskaamman. Miehensä rinnalla lapinemäntä toimittelee melkein mitä\ntöitä tahansa, ja veljensä vierellä kotatytär hiihtelee pororaitiona\npolttavana pakkasyönäkin. Mutta kun mies pyytöjensä ja puuhiensä\nväliaikoina saattaa päiväkausia olla vain miten kuten, naisen täytyy\nsilloinkin ahertaa kotitoimissa. Lapin pieni hintelö peskiukko saattaa\nvähän aikaa riehkaista ankarastikin, mutta pian hän väsähtää, kyllästyy\nja luopuu. Mutta Lapin vielä pienempi ja hintelömpi nainen ei saa uupua\nkoskaan. Hänen täytyy olla aina toimessa.\n\nVarsin varhain alkaa lapintyttären kova koulu. Jo toisellakymmenellään\n\"nieida\" saattaa joutua poropaimeneksi; 12-13 ikäisenä hän jo kykenee\nvartioimaan vaatimia, kun ne keväällä vasomisaikana petäjään lieattuina\netsivät ravintoansa jängän reunapälvistä. Pikku tytöstä on kyllä\nhyvin mieluista olla aikuisten mukana \"porokylässä\". Kevätpäivä\njo lämmittää suloisesti, laavulla jängän rantatievalla on mukava\noleskella, ja pikku vasat ovat hyvin sieviä, jopa muutamat ovat pikku\ntyttären nimikkojakin. Mutta sitten isompana alkavat ankarammat päivät.\nTytön pitää täytenä raitiona muiden mukana hoitaa vartiovuoronsa.\nSuopunki hartioille vyyhdettynä, oma koira kintereillään, tyttö seuraa\nporotokkaa erämaissa, käskien ja kieltäen koiraansa, ja taas joikaillen\npeloitellakseen tuntureissa ulvovia susia. Monta kertaa tyttöpaimenkin\nsattuu vastakkain häpeemättömän hukan kanssa ja joutuu ajamaan sen\nhuudoillaan ja melullaan pakoon. Tuttuja ovat porotytölle koko seudun\ntunturimaat vaaroineen, jokineen ja metsineen. Hän saattaa yhtä hyvin\nkuin kuka lappalainen tahansa kulkea eksymättä erämaiden halki,\nottaen vain matkanmerkkinsä tutuista tunturihuipuista. Ilmansuunnat\nhän tietää auringosta ja tähdistä, ja päivän peittyessä pilviin\nlapinnainen, samoin kuin mieskin, ottaa oppaakseen luonnon, jolloin\npuut hänelle puhuvat sekä kivet ja kusiaispesätkin haastavat. Petäjän\npaksuimmat oksat viittaavat suvituulen puoleen, samoin koivujen ohuin\ntuohikerros: muurahaiskekokin on kaltossa päivään päin, mutta kivissä\non pohjatuulen puolella paljon jäkälää, kun taas eteläsivusta päivä\non sen polttanut pois, ja koivunkyljestä irtautunut tuohisuikale\nkäpristyy aina yöpuolelle. Tietää erämaan tytär vanhat pyhät paikat ja\nlähestyy niitä varoen ja vielä varovaisemmin vanhoja kotasijoja, joista\nsaattaa kuulua kaikenlaisten pelätysten ja näkymättömien rääkymistä\nja huohotusta niinkuin Luovusvaarankin kotasijalta Kaldautshijoen\nvarrella. Joutuu tyttö tunturissa joskus kosketuksiin salaperäisten\ngufittarienkin kanssa, kun ne tulevat houkuttelemaan häntä\nluokseen, saattaa hän nähdä, niinkuin Kadja Nillan pikku piikanen,\nhallavapeskisen gufitaräijän seisovan tievan laella katsoa tiiraillen\nhäntä kämmeniensä alatse.\n\nMutta keväällä, kun jängät ja joet ja kaikki notkot ovat tulvillaan,\nlapintyttö saa poropaimenessaan päiväkausin kahlailla kaaloja\nkevätvesiä, niin että vaatteet ovat likomärkinä, joutuupa vielä\nkanniskelemaan selässään raskaita evässäkkejä, kun ei enää saata ajaa\nporolla. Osaa tyttö kyllä ajaa porollakin. Täytenä poromiehenä hän\nhyvin kykenee hallitsemaan ja ohjailemaan ajokastansa, ja yksinäänkin\nlapintyttö vain laskettelee pitkät tunturitaipaleet. Aili Paadarkin jo\n12-vuotisena ajoi pororaidolla jäkäliä ja heiniä penikulmien päästä.\nMuiden matkassa lapinnainen saattaa tehdä pitkiä Jäämeren rannan\nretkiäkin, hoitaen jutojansa yhtä hyvin kuin muutkin poromiehet.\nRuijan matkalaisilla voi olla taivalta parikymmentäkin penikulmaa,\ntunturia vain ja aavaa aapaa, järvenselkiä, jokia ja autiota outamaata.\nYömajan antajana useinkin on vain luminen korpi ja metsänuotio petäjän\nsuojassa. Parhaana vieraanvaraisuutena ovat liehuvat loimot Ruijan\ntakaisella taivaalla sekä polttava pakkanen, mutta usein kohdellaan\nmatkamiehiä taivaantäytisellä lumen purkamisella. Tällaiseenkin yömajan\nhoitoon porotytär on kyllä tottunut.\n\nRaskasta raatamista on kalanpyyntikin. Inarin järvillä naiset häärivät\nmiesten mukana nuottaa vetämässä, ja pikku tytöt jo saavat veljiensä\nkanssa täysin voimin soutaa kiskaltaa nuottavenettä. Tenon naiset\nkäyvät tunturijärvilläkin kalassa sen lisäksi, mitä kotivirralla\nkäyttelevät nuottaa ja verkkoa, ja yhtä rintaa miestensä kanssa he\njokea noustaessa työntelevät sauvoimilla kapeaa venettään kokkapuolessa\nseisoen, kun taas miehen paikka on perässä. Jokea laskettaessa nainen\nniinikään on kokassa soutaa kiskomassa miehen kenottaessa perämelassa.\n\nKesällä on kiireellinen heinänteko, kotinurmen, jokirantojen ja\ntunturijänkien harvahapsisen sadon korjaaminen, ja sitten taas syksyllä\non kova jäkälänpano -- kaikki yhtä paljon naiskansan kuin miestenkin\nniskoilla. Vaikka onkin kesällä koreat, lämpöiset päivät, ja aurinko\npaistaa yhtä päätä, vuoroin edestä ja takaa, on lapinemännällä\nyhtämittainen työnhelle, miltei kuin lyhytikäisillä sääskillä porotokan\nkimpussa. Aamulla emäntä, saatuaan kahvinsa, kipaisee kiireesti\nlehmiä lypsämään mennessään levittäen eilen keräämänsä kenkäheinät\npihamaalle kuivamaan, saattelee sitten lehmät laitumelle ja virittää\nniille sääskisavun, käyttää lampaitakin ojalla juomassa, etteivät ne\nräkän käsissä kokonaan uupuisi johonkin aidannurkkaan. Sen jälkeen on\nkäytävä verkkoja kokemassa, sitten jo jouduttava niityllekin, jossa\npitää välitöikseen juosta rantapajukosta kenkäheiniä leikkaamassa.\nIltapuolella jo taas emännän on ehätettävä ennen muita kotiin\nennättääkseen kenkäheinät tuoreeltaan piestä pehmeiksi sekä lypsää ja\npalastaa lehmät ja sulkea navettaan, juottaa lampaat, keittää kahvia\nja laittaa ilta-ateria. Kaiken päivätyönsä ohella on emännän pitänyt\nmuistaa kiedgamkääröään ja kentälle levitettyjä kenkäheiniä. Kiedgamen\nasukasta hän on tämän tästä juossut vaalimassa, kenkäheiniä\nkääntelemässä päivän näköisälle. Ja vielä silloinkin, kun muut\njo aamupäivän noustessa kellahtavat yötilalleen, emäntä istahtaa\nkangaspuihin kapsatakseen muutaman langan sarkaan, josta pitäisi\nsaada talvipukuja, katsoo myöskin parkkiastiansa, missä kenkänahat\novat hautumassa. Ennättääpä emäntä pistää jonkin ompeleen\nkengänteokseensakin. Samanlaista paahdetta on myötäänsä syksyyn saakka.\nJäkälänpanoonkin lähtiessään äiti heittää vain pienet pahaiset kotiin,\nmutta avuttoman kiedgamkotolaisen hän kiepauttaa selkäänsä ja asettaa\nsen tunturissa kuivalle paikalle, käyden itse karhuna möyrimään\njäkäläkenttää, ja sitten samoin kuin karhukin aina sivusilmällään\nvartioiden lähellä olevaa pienokaistaan, ollen pikkuisenkin kirahduksen\nkuuluessa heti valmiina juoksemaan hätään.\n\nKesän kiireissä monen Inarin naisen pitää ennättää punoa\njuuriköyttäkin. Pehmeiltä petäjäkankailta vanhat muorit käyvät\nporonsarvikoukulla kiskomassa juuria, kuorien, halkoen ja keittäen\nniitä tuhkakattilassa sekä kelaten pitkiksi köysiksi, entisaikaan\nniinkin pitkiksi, että ulottuivat aina Tenolle ja Utsjoelle asti.\nOnpa vieläkin sellaisia mestareita kuin Mujonkin muori, joka on aina\nkelannut nuoraa niin paljon, ettei talossa ole koskaan tarvittu\npalastakaan ostoköyttä. Pitkät paksut nuottatauotkin muori on\nvääntänyt, puhumattakaan hienoista verkonpauloista. Saavat monet naiset\nvälitöinään vielä roukata verkkojakin, jopa silloin tällöin panna\nkokoon taloudessa tarpeellisen tuohiropeen, pienen _puartin_ tai ison\n_luastun_.\n\nEikä talvenkaan tullen Lapin naisen kiinnittäminen juuri helpota.\nLokakuun välitöinä jo alkaa talviparseelien, peskien, takkien,\nsäpikkäiden, kenkien, kintaiden laittaminen, ja kun tulee pimeä\nkaamosaika, jolloin ei voi toimittaa tarkkoja ompelutöitä, täytyy\npaikata vanhoja vaatteita. Silloin kun miehet ovat riekonpyynnissä,\nnaiset saavat huolehtia puidenkin pilkkomisesta, jopa useasti\nsilloinkin, kun miehet ovat kotosalla. Pitkät pystyrungot on kyllä\nmiesten toimesta saatu puurantteelle, mutta siitä saavat sitten tarpeen\nmukaan kirvestää milloin miehet, milloin naiset. Kirves ja pölkky,\n_smakko-muorra_, ovat aina ja kaikille valmiina. Huhtikuussa taas alkaa\nahkera kehruutyö, sillä talvipakkasten aikana lapintakka ei saata\npirttiä niin lämmittää, että siinä villaleve juoksisi, mutta vasta kun\nkevätpäivä hohtaa ja lämmittää ikkunoista, alkaa villakin juosta ja\nemännän tortti hyrrätä. Entiset emännät, \"äiti-vainajat\" ja jo kuolleet\nvanhat muorit, kuten Aili Helanderkin ja Kaarin Högman, saivat viruttaa\nvillansa värttinällä, _snaldulla_, jota vieläkin näkee jossakin\nlapintalossa talletettavan. Mutta jo kymmeniä vuosia on osattu käyttää\nrukkia, _torttia_. Vanha jo aikoja kuollut _Tortti-Aslak_ Outakoskella\noli niitä rakennellut, pikkuisia kömpelökehräisiä kojeita.\n\nVaikka tunturimaan nainen onkin vain pieni heikko leivättömän Lapin\nkasvatti, jonka ei luulisi voimavähäisillään saavan suuria aikaan,\non häneen kuitenkin panostettu väkeä ja sisua enemmän kuin moneen\nrehevämpäänkään Lannanmaan vaimoihmiseen. Lapin naiset saavat monesti\nraahata selässään raskaita heinä- ja puutaakkoja, ja tunturien\nkalajärville he nousevat kantaen painavia eväskurppia hartioillaan.\nEiran Maria-Susannakin, pieni ja kuivettunut, viisiinkymmeniinsä\npäässyt Angelin eukko, kantaa Kitti-Uulan palkkalaisena keväisin\nmonet kerrat parin leiviskän evässäkkejä parin penikulman päähän\ntunturikotaan. Päivässä kantaja mennä retuuttaa perille kahlaten parin\nvyötäisiin ulottuvan jäisen joenkin ylitse, levähtää ja kuivailee\nkodalla vähän aikaa ja palaa taas takaisin, lepää talossa yönsä sekä\nseuraavana aamuna uudelleen kiikertää säkki selässä tunturiin. Hammasta\npurren pikku eukko vain pinnistää, imee piippua ja syleksii, sillä\nsäkin kantonuorat kihnuttavat ja leikkaavat laihoja olkapäitä miltei\nverille asti.\n\nNuorina tunturien tyttäret kyllä kirmailevat kuin vuonniloporot\nvälittämättä jänkien viileistä kevätvesistäkään ja talvien\npurkuilmoista. Keveästi nousee nopsa jalka, nilkasta punapaulalla\ntiukkaan huoliteltu, pehmeästi sipsahtaa heinillä sisustettu\nkippuranokkainen kenkä, vaikka sen kärkipuoli käännähtääkin sisäänpäin\nja sitä liikuttelee hiukan käyrähkö säärivarsi. Hyvillä mielin vanha\nukkokin katsellessaan miniänsä reipasta liikuntoa toteaa: \"Se ei killa\njalkoihinsa sotkeuvu\". Eikä sotkeudukaan. Kahta maitopyttyä kantaen\nminiä kiepsahtaa ovestakin, pukaten vain varpaallaan oven auki ja\ntaas kantapäällään kopsauttaen sen kiinni. Mutta sitten aikaa ja ikää\nmyöten monelle Lapin naiselle annetaan ankarat jälkivaatimukset. Hyvin\nmoni, nuorena porosiidassa asunut ja poroja pakkasöisin paimennellut\nsekä talvisia erämaita ajellut ynnä kevätvesiä kahlaillut nainen saa\nikäihmiseksi tultuaan kiusaantua kovan kolotuksen kourissa, jopa\njalkavaivaisena kuukkia lopun ikäänsä. Tällaisia pakkasen panemia\nja kylmänvihoihin joutuneita, entisiä tunturimaan kiertäjiä tapaa\nvarsinkin Inarin pikku pirteissä, ja näkee niitä ylpeällä Tenollakin.\n\nMutta kaiken raatamisensa ja puutteensa ohella Lapin pienet naiset\novat iloisia ja tyytyväisiä. Tunturien pikkuisissa, vaatimattomissa\npirteissä ja kodissa voi tavata yhtä onnellisia emäntiä kuin missä\ntahansa isoisissa Lannanmaan salituvissa. Matalan turvekodan\npunamyssyinen äiti voi ruskeilla silmillään katsella pientä,\nvasannahkoihin käärittyä perillistään yhtä kirkkaasti kuin etelän\nsinisilmäinen riuku valkoisiin pitseihin vaalittua esikoistaan; ja\njärvenniemen köyhässä pirtissä kymmenlukuisen lapsiparven emo saattaa\nmaata lapsivuoteessaan yhtä onnellisen näköisenä kuin rikkaan talon\nkomea emäntä, jopa kaikessa puutteessaankin vain iloisena leperrellä\nparipäiväiselle kitisevälle käärölleen. Lannanmaan puheenparressa\non lapinkielen _vaibmu_, sydän, pantu vaimoksi, mutta Lapinmaan\nvaimoihmiset ovat yhtä hyviä kotansa ja kotinsa sydämiä, vaalijoita ja\nherkkämielisiä huoltajia sekä miehensä uskollisia apulaisia, vaikka\nheitä mainitaankin nimillä, _nisson, ahka ja galgu_. Ankara luonto\nja kova elämän taistelu ei ole vaivuttanut eikä taamonut lapinnaisen\nvaloisaa mielenlaatua. Pienet pirttiemännätkin saattavat joskus\nsaarnata ja pilpattaa ja laskea leikkiä hymyillen ja hyväntuulisina\nkuin nuoret tytöt. Kuuntelevatpa hyvillään pientä joikaustakin, jopa\nvaivaloisesti liikkuva vanha eukkokin yhtyy huvitettuna joukkoon.\nEntinen tunturikodan emäntä, tunturissa siinnyt ja syntynyt sekä\nsuurimman osan ikäänsä erämaassa elänyt, katselee kirkkain silmin\npitkää takataivaltaan, ollen hurskas ja hyvämielinen hyvässä\nhellapirtissäänkin, puhelias ja tarinakas, saattaapa vähäisen\njoiatakin, kun kovin hurskas ukkohyvänsä pistäytyy pihalle. Yksin\nvanhalle poroukolle mennyt nuorehko vaimokin osaa iloisesti\nhaastella ja muistella Staaluista, gufittarista, kummituksista ja\ngumppikirkoista, saattaa lopuksi laulellakin, laskea leikkiä ja\njoikailla, vaikka eukolla onkin vain vanha köyhä pirtti suojanaan,\npahainen lapsilauma kintereillään sekä elämäntovereinaan valkkopäinen\näijä ynnä kova nivelkolotus.\n\nOn kyllä joitakuita lapinnaisia, joille päivä ei juuri näytä paistavan,\nsynkkämuotoisia emäntiä, jotka vain jurovat omissa oloissaan, katsoen\nkarsaasti kaikkia vieraita, naapureitakin, joutuen joskus aivan pois\ntaidoltaankin, jotkut väliin kuollenkin ja taas viroten henkiin.\nTällaiset onnettomat lienevät kovien kohtaloiden liiaksi taamomia.\nYksinäisten jylhien tunturien ikuinen ankara taivallus ja alituinen\ntaistelu elämästä ja kuolemasta ja poroista, pimeine töineen ja\nkummituksineen, ovat käyneet ylimääräisesti painamaan herkkää mieltä.\nTaikka on voinut joku pahansuopa vihamies, poronvaras, panna hänelle\npahat, syöttää kirkonmullat tahi muuten saattaa hänet riettaiden\nvaivattavaksi niin ankarasti, ettei vanha kuulu Gooven-noitakaan ole\nkyennyt päästämään, puhumattakaan Puhakan yrityksistä.\n\nLapin naiset ovat aina miehellensä nöyrät ja alamaiset, sillä he\ntietävät, että mies on vaimon pää, ja ovat kuulleet senkin, että\nSaara oli Aaprahamille kuuliainen. Vain voimakkaat ja toimekkaat\nemännät, jotka ovat sattuneet saamaan heikon ja saamattoman miehen,\nottavat isännänkin ohjakset omiin käsiinsä ruveten itse johtamaan\nkoko kotakuntaa tai talonmenoa. Tällaisia toimennaisia tunturimaakin\npitää niin jaloina, että mainitsee heidän lapsiaankin emon nimellä\njättäen isän kokonaan pois luvusta. Lapissa näet sukunimet ovat\nainoastaan kirkonkirjoja ja muita papereita varten, mutta tavallisten\nihmisten kesken tenolaiset, järvimiehet ja padje-olbmukset ovat vain\nisän nimikkoja: Uulas-Uulia, Andi-Raudnoja, Pieras-Niiloja, jopa\nUulas-Uulas-Uuliakin, elleivät jollakin erikoisansiollaan tai muulla\ntavalla ole saaneet omaa tunnustaan, sellaisia kuin Njuammel-Sammel,\nKettu-Matti, Karhu-Antti, Riekko-Uula, Nirro-Piettar, Ranta-Antti,\nKumppus-Jussa ja Simperna-Hannu. Mutta äitivallan talossa lapset ovat\nkaikki äidin nimikkoja. Niinpä mahtavan Kadja-Vuolabban lapset olivat\nKadja-Nilloja, -Maaritia, -Biritiä, vaikka olivatkin Niila Vuolabban\nrintaperillisiä, eikä kukaan olisi heitä isän nimellä tuntenutkaan.\nSamoin Mattuksen Martin pojat olivat äidin merkeissä Leidna-Matteja\nja -Martteja sekä taas Aikion ukon aikaan saamat Saara-Ullia, -Jussoja\nja -Issoja, ja Aslak Pannen poikaparia mainittiin Maggas-Oulaksi ja\nMaggas-Andarakseksi.\n\nOppimattomia, koulua käymättömiä kaikki vanhan polven naiset\novat. Lukea he kyllä osaavat, toiset suomen-, toiset lapinkirjaa,\nmutta eivät kynällä lukua laskea eivätkä piirrellä paperille\nsanoja, kun \"ei ole opetettu... talvella piti poroa ajaa... käydä\nReisivuonossakin asti tavaraa noutamassa\". Mutta oppimattomuudessaan ja\nkoulunkäymättömyydessäänkin tunturien takaiset kasvatit ovat monesti\npaljon miellyttävämpiä ja taitavampia kuin opin käyneet tunturien\npäiväpuolen ihmiset. Savuisen loudekodankin emäntä tunturissa ottaa\noudot kulkijat vastaan niinkuin he olisivat vanhoja väärtejä. Nousee\neukko kiireesti makuutaljoiltaan ja heti laittaa kahvipannun\nhaahloihin. Permannolla tulen ääressä istuen hän hyväntahtoisesti\nhymyillen hoitaa väärtiensä kohtelun: kaataa kuppeihin kahvia, kaivaa\nsiihen poronmaitoa, pilkkoo sokeria suurpuukolla kämmenellään ja\nkurottaa tarjoilut tulen toisella puolella istuville vierailleen.\nEtsiipä kotaemäntä sitten ison poronkyljenkin varastostaan ja siitä saa\nvieras talon suurpuukolla itse mielin määrin kiskoa kuuta ja lihaa.\nSattuu tunturikotaan tulemaan köyhä merilappalaisakka poikineen.\nVäärtin kohtelut hekin saavat: ystävälliset puheet, poronmaitokahvit ja\nison poronkyljen suurpuukkoineen. Eihän ahdas asumus, ihmisillä ja\nkoirilla kansoitettu, ole suinkaan mallikunnossa. Poronkylkikin on\nkarvoissa, ruokatavarat ja astiat sekaisin kodan poassupuolessa, ja\nkotaemännän käsi pesun puutteessa, mutta iloisella katseella ja hyvillä\nsanoilla kurotettu kahvikuppi ja poronkylki maistuvat erinomaisesti.\nLuonnonkansan luontainen ja ihmeellinen vaisto opastaa usein matalan\nturvekodankin emännän sovittamaan koristelemattomat sanansa somasti\nja miellyttävästi, samalla kuin hän itse sulavasti ja pehmeästi\nsipsuttelee sinne tänne, älykkään hyvänsuopaisen ilmeen kirkastaessa\nkasvoja. Ei osaa erämaan emäntä parempiosaisten tapaan teeskennellä\nystävällisyyttä, vaan hän on ystävällinen omasta luonnostaan. Pienen\nuudismökin nuori haltiatar, jonka on pitänyt sijoittaa vieraansa\nyötiloille naapuritalon eteiseen ja sinne järven ylitse soutaa\nporontaljansa ja raanunsa, saattaa, vieraitten pahoitellessa hänen\nsuurta vaivannäköänsä, vastata:\n\n-- Ei tämä vaiva ole, mutta se minulle vaiva on, kun en saanut teitä\nomiin huoneisiin sijoittaa... kun ei aitta ole vielä valmis.\n\nEi ole opetettu Lapin naiselle kotiseudun rakkautta. Mutta sitä\nhänessä on opettamattakin. Tunturilaistytöstä ovat vapaat tunturit\nja suuret porolaumat kaikkein ihaninta, mitä hän tietää. Lannanmaan\nahtaaseen pirttiin joutuneena, laiskojen, tyhmien ja likaisten\nlehmien emännäksi sorrettuna, tunturien tytär ilman puutteessa ihan\nnäivettyy ja typertyy, ja aina, aina vain kaipaa korkeita gaissojaan,\nmissä raittiit ilmanhenget ja pohjatuuletkin vaeltavat pitäen pään\nselvänä sekä mielen kirkkaana ja raittiina. Järven takana kohoavalle\nvaatimattomalle tunturille hänen pitää vielä vanhana ja kivulloisenakin\nkiivetä saadakseen edes hetkisen hengittää tunturituulta sekä\nkatsella kaukaisia kotimaan gaissoja, jotka taivaanrannalta hänelle\nviittovat. Tenon koivikkorannoilla kasvanut emäntä taas ihailee\nkaikkein kauneimpina valoisia koivuoutiaan, joissa päivä pääsee\nhivelemään puiden tyveäkin. Mutta siellä täällä jurovat tummat\nkäkkyrämännyt ovat jo vikapaikkoja muuten kovin ihanan viheriässä\ntunturien koivurinteessä, ja Inarin mäntymetsästä hän kauhistuen\npakenee takaisin valoisalle koivurannalleen, koska siellä \"peetsit\"\nolivat synkkiä ja mustia kuin viholliset ja seisoivat suurissa tiheissä\ntokissa niikuin \"russat\". Vanha leskimuorikin, Kristin Laiti, joka\nypö yksinään hevosineen ja lehmineen ahertaa pikku talossaan Parssin\nkentällä pilviä hiipovan harmaan tunturin jalkain juurella, ihailee\nkovin \"kaunista vaaraansa\", jonka alarinnettä koivut koristavat. Inarin\nnaiskansasta kuitenkin on suuri järvimaansa, suunnattomat aapansa ja\npienet petäjämetsänsä kaikkein kauneimmuksia ihmisen asuinmaita. Etelän\nkuusikoissa kulkenut järvikansan nainen taas oikein ilomielin rientää\nkotimetsiinsä kiittäen hyvää Jumalaa, ettei tarvitse elää sellaisilla\nmailla eikä asua kaameissa kuusirotkoissa, joissa tuntuu niin kolkolta\nja raskaalta, ettei tahdo jaksaa henkeään huokua.\n\nSillä naisihmisenkin on sentään kaikkein parhainta ja mieluisinta elää\nja asua Lapinmaassa.\n\n\n\n\nLapin naisen käsitöitä\n\n\nPieni lapinkansa on, niin kauan kuin se on asustellut maailman\ntakamailla, aina liikkunut omissa parseeleissaan. Se ei ole koskaan\nrukattanut turhuuden markkinoilla eikä tavoitellut uusia pukumalleja,\nvaan se on aina vaatettanut itsensä omaan vanhaan tapaansa, monissa\npolvissa edesmenneitten isien ja äitien hyviksi katsomiin kappaleisiin.\nKoreutta lappi on kyllä halunnut, jopa oikein kyllitellyt loistavissa\nväreissä, mutta itse se on aina keksinyt loistovärinsä sekä sommitellut\nne sopivasti, eikä siinäkään asiassa juossut muiden jäljessä.\nLappalainen on aina pitänyt itsensä kyllin hyvänä mestarina -- tai\noikeammin pitänyt ahkansa maailman parhaana parseelitaiturina,\nkotaräätälinä ja kotiompelijana sekä kaikin puolin Lapinmaan mestarina.\nEikä lappalainen aivan väärässä olekaan, sillä lapinakka tyttärineen\npanee kokoon kaikki vaatteet, mitä koko kotakunta ja pirttikansa\nkaipaa, ja on seppä vielä paljoon muuhunkin. Nopsa pirttiemäntä ja\nkotaeukko kehrää, kutoo ja ompelee, muokkaa nahat, kuroo kengät,\npistelee vanttuut sekä suoltaa kymmenin kyynärin paulaa ja vyötä.\n\nJo nuorena täytyy lapintyttären aloittaa opastuakseen oikein sepäksi\nsekä jaloksi lapinemännäksi. Viisi-, kuusitalvisetkin pikku sormet\npannaan jo pitelemään sukkapuikkoja sekä tuhertamaan pientä vantutta,\njossa kapea ranneraita korvaa koristetta. Ja siitä sitten alkaa pitkä\ntaivallus. Kirjosuisen vanttuunkin, _hiervavattshan_, kudonnassa jo\ntarvitaan taitoa, vaikkeivät koristeet kovin monenlaisia olekaan;\nutsjokelainen koristaa vain kaitaisemmin, mutta värirakas inarilainen\nlaskee koreutta leveämmin. Silti kyllä muutamat mestarikutojat\nsommittelevat omasta päästään yhä uusia hiervoja. Vanha Birit\nLukkarikin Veätshagnjargassa rupesi jo nuorena sommittelemaan kuvia ja\nmiettimään, montako silmää punaista ja sinistä pitää pistältää, ja\nmiten kuvat sopisivat vanttuuseen. Sininen ja punainen valkoisella\npohjalla onkin Lapin tavallinen vanttuun väri, vaikka Inarin\nvärimestarit siihen lisäävät vielä viheriää, keltaista, mustaa, milloin\nmitäkin. Saattaahan värejä kyllä tuhlata, itsepä ne on laitettukin.\nVanha lapinemäntä värjäsi lankansakin omilla taidoillaan, keräten\nrannoilta, metsistä ja kivienpinnalta ruohoja ja jäkäliä tahi\nlepänkuoriakin painaen niillä keltaista, punaista ja ruskeaa.\n\nSuonirihman, _suodnan_, punominen on niinikään jo nuorten tyttöjen\nensimmäisiä oppitöitä. Kuivatuista poron kinttu- ja selkäjänteistä\ntyttö riipii hampain hienoja kuituja, niin että hampaat kitisevät,\nmutta samalla pysyvät kauniina ja terveinä. Kuiduista sitten hampailla\nkiinni pitäen ja kämmenellä poskeaan vasten hiertäen tyttö punoo\nsäiettä, punoo vielä polvellaankin sen sitkeäksi kaksinkertaiseksi\nrihmaksi. Paljon tytär saakin punoa, ja paljon lappalainen tarvitsee\nsuonirihmaa, sillä kaikki nahkapukineet kengistä alkaen ommellaan\nsuonella. Lapin naisella onkin aina mukana joko vanttuunkudin tai\nsuonikimppu. Poropaimenessakin ollessaan tyttö keväisinä päivinä\nvain istuu ulkona hangella kutoen vantutta tai hiertäen suonta.\nAhkerasta punomisesta on lapinnaisen arkitakin helma polvien kohdalta\ntavallisesti kovin kulunut, tai paistaa siinä iso paikka polvella jos\ntoisellakin. Jotkut ahkerat pieniperheiset emännät ennättävät punoa\nrihmaa toisillekin. Angelin emäntäkin muuanna talvena riipi ja hierteli\nkaarasjokelaiselle suonia kymmenen kunturaa eli kymmenen poron kinttu-\nja selkäsuonet, saaden joka kunturasta 25-30 rihmaa, joiden pituus oli\nkaksinkerroin hyppysistä olkapäähän (= 120 cm). Päivä kului kunturan\npunomiseen, ja puolitoista kruunua irtausi. Mutta suu siinä tahtoi\nloppua ja pilautua, kun yhtäpäätä piti suonia riipiä ja kastella.\n\nJo toisella kymmenellään tyttö joutuu käyttämään punomaansa suonirihmaa\nkenkien ja kintaiden ompelemiseen. Omaan pieneen jalkaansa hän saa\nensi töikseen yrittää kuroa pehmeää heinäkenkää. Äiti vain leikkaa\npalaset poronkoipinahasta, neuvoo kokoonpanoa, ja kippuranokkainen\nkenkä rupeaa syntymään. Terävä äimä, suonta perässään vetäen,\nsukeltelee vain nahanreunojen lävitse, kun pieni kenkäseppä sormeensa\npistetyllä nahkaisella _suorbma-goattella_ sitä työntelee. Myöhemmin\npikku mestari saa jo leikatakin ja pistellä kenkiä ynnä kintaita\nnuoremmille sisaruksilleen sekä vähitellen oppia muitakin jalkinetöitä.\nJa siinä taas on työmaa avoinna, sillä tunturienmaillakin tarvitaan\nmonenlaisia jalkineita. Kovilla pakkasilla vetäistään jalkoihin\nporon kallonahasta tehdyt kallokkaat, pikku pakkasilla pannaan\npehmeät, koipinahoista kurotut nutukkaat, ja suvisäillä astellaan\nlehmän- tai hylkeennahkaisissa karvakengissä. Mutta keväällä ja kesällä\nkäytetään paljaita parkkinahkaisia vuotakenkiä. Ja eri kengillä on\neri mallinsa. Inarilainenkin kuraisee koipikengän kymmenkunnasta\npalasesta sovittaen vielä saumoihin punaisen verkatereen. Tunturilainen\nkyllä tulee toimeen punatereettäkin, mutta hänen kenkäkoreutensa\nvaatii kapeata ruojuspuolta sekä pitkää kautoa ja matalaa kärkeä\nniinkuin tenolaisenkin kenkämalli, kun taas inarilaisen jalkineessa on\nruojuspuoli avarampi, niin että kenkä hyvästi menee jalkaan, sopiipa\nvielä nilkkapuoleen heiniäkin. Mutta kun Utsjoen kaunotar tahtoo\nsaada jalkaansa oikein sievän kirkkokepsuttimen, hän panee pohjan\nparkkinahasta, kaudon valkoisesta vasikan koipinahasta ja varren\nmustasta vasannahasta sekä vielä iskee saumoihin punaisen verkatereen.\n\nItse Lapin naiset muokkaavat ja parkitsevat sekä kenkä- että muut\ntarvenahat, nivottaen ne ensin vedessä, sitten käyttäen parkkiliemessä,\ntavallisesti pajunparkissa. Kiedgamensa päällisiksi katsotun ohuen\nvasannahan emo joskus parkitsee vain pureksien samalla kertaa sekä\nlepänkuorta että kiedgamnahkaa, niin että punainen liemi vain suusta\ntursuaa, ja nahka saa siinä sekä parkituksen että punaisen värin.\nJa joskus muitakin poronnahkoja inarilainen parkitsee lepänkuorella\npannen liemeensä avuksi vielä tuhkaakin. Toisinaan lappalainen käyttää\nlehmännahkaa nivottamattakin. Karvaisesta vuodasta leikatuista\nkengäksistä eukko vain kaapii puukolla karvan pois ja panee kengäkset\nparkkiastiaan muutamiksi päiviksi, näskää lihaa irti ja sitten jo\nkuraisee niistä kengät, käyttäen kautoon ja ruojukseen parkittua\nporonnahkaa. Törröttää kengänteoksessa vielä karvojakin, niin että\npitää niitä saksillakin keritä, ja yöksi pistetään suutarintyö\nkosteiden parkkien väliin, ettei se kuivettuisi käsiin. Mutta hyvät\nja kestävät kengät sitten tuleekin, kun vielä valmiina vetäistään\npintaan kotiukkojen tervaa sekä Ruijanmeren turskantraania.\nLannanmaan mestarimiestenkään kenkä ei kyllä ole niin hyvä ja kestävä\nkuin lapinnaisen laittama, sillä lantalainen ei osaa parkita nahkaa,\nvaan polttaa sen liian väkevillä liemillään ja pitkällä hautomisella.\n\nKenkänsä lappalainen täyttää heinillä tarvitsematta sukkia ollenkaan.\nElokuulla, kun maanruohot ovat kasvaneet täyteen mittaansa,\nlapinnaiset pikku viikatteella -- joskus vain puukolla -- leikkaavat\nrantapajukoista pitkiä _tshatsi-sueiniä_, vesiheiniä, saroja, jotka\nkasvavat kaikkein parhaimmiksi tunturijokien tiheillä pensaikkomailla.\nSäkillisittäin naiset saavat heiniä leikata ja kantaa kotiin\nsekä puunuijalla maakiviä vasten niitä tuoreeltaan pehmitellä,\nhieroa käsissään ja taas nuijia ja sitten huolellisesti kuivata\npäiväpaisteessa, punoa palmikkoihin tai kiertää suuriin leiviskäisiin\nrengaskääröihin, _suein-vierroihin_ ja viedä aittaan. Kolme, neljä isoa\nheinärengasta ison väen emännän pitää talveksi varata.\n\nEnemmän kuin parkkinahoista, naisilla on työtä peski-, kenkä-, kinnas-,\nlaukku- ja roukonahkojen sekä muiden karvanahkojen peittoamisessa\nja muokkaamisessa. Turskanmaksatraaniin tai vielä paremmin\npaltaanmaksatraaniin sekoitetulla jauhovellillä Lapin nahkapeitturi\nkäsittelee taljojansa, pitäen niitä vuoroin hautumassa, vuoroin\nkuivaten, hieroen ja näskäten jieggiöllä ja lopuksi sivuten jauhoilla\nvalkeiksi.\n\nValmiiksi pehmitetyistä porontaljoista -- sekä lampaannahoista --\nlappalainen saa parhaat talvitamineensa. Kovassa pakkasessa tunturien\nasukas onkin kokonaan verhoutunut eläinten nahkoihin käpsehtien\nlumihangessa pörheänä ja matalana kuin joku muukin metsienkiertäjä\nelävä. Lapinmaan naisväki näin vaalii ja vaatehtii kansansa kovan\ntalvenkin varalle. Karvaisia kenkiä ja kintaita kyllä osaa moni\nkuroa, samoin laittaa poronnahkaisia _kalssuhoita_ eli säpäkkäitä\nsäärien suojaksi, niinkuin parkkinahkaisia säärien kesäsuojuksia,\n_sistahia_, sisnakoita. Mutta taituri jo pitää olla tehdäkseen\nhyvät lampaannahkaiset villasisustaiset _fiettarpuvsat_, aukottomat\nnahkapuksut, jollaisia pieni Kaapin-Jounikin vielä käyttää, kuraisten\nne vain palmikoidulla _fiettar-päddillä_ niin lujasti vyötäröönsä,\nettä punainen pykälä vain jää tilalle. Taitava tekijä tarvitaan\nrakentamaan parkkinahkaisia sisnahousujakin, joita talviset suvisäät,\nkeväthölskeet ja kesäiset kalaretket kaipaavat. Mutta vasta täysi\nmestari pystyy tekemään peskejä, lappalaisen komeimpia ja kalleimpia\nparseeleita. Viisi, kuusi, seitsemänkin Perttulin aikana otettua vasan\nhienoa purkataljaa sekä punaisia ja keltaisia päärmenauhoja ompelija\nsaa tuhlata rikkaan lappalaisen hyvään peskiin, mutta karkeaan köyhän\nmiehen pöykkyriin kelpaa lumenaikanakin nyljetty pitkäkarvainen nahka\nynnä joku punapäärme. Moni rikas lappalainen pitää mustaa peskiä\nkaikkein kauneimpana, varsinkin utsjokelaiset sitä rakastavat, vain\nJomppalan Uula yksin ajelee valkkopeskeissä. Useat kyllä pitävät\nvalkkopeskiäkin kauniina ja rikkaan parseelina. Varsinkin vanhat\ntunturilaiset pitivät sitä kaikkein kauneimpana. Silloin vasta suuri\ntunturiäijä oli oikein järjestyksessä, kun hän valkkopeskissään istui\nahkiossa ajellen valkkohärällä.\n\nOli peski musta tai valkoinen, on se komea ja hyvä lappalaisen\nvaatekappale; samoin myöskin on kaunis samojen kaavojen mukaan\ntehty verka- ja sarkatakki, _mahtsak_, joka kesällä on lappalaisen\npäällimäisimpänä verhona. Takin tekoon tarvitaan yhtä hyvä taituri kuin\npeskien kokoonpanoon. Vain isot tyttäret kykenevät äidin apulaisina\nompelemaan, ja vasta aikuisina he saavat päähänsä peskin kaavat\nsekä koristetavat, jotka kullakin maanpaikalla ovat omaa malliansa,\njopa kaikkein parhainta ja kauneinta. Ja niitä kukin asianomainen\npaikkakuntalainen noudattakoon, jos tahtoo elää suvaittuna ja hyvänä\nkylänmiehenä kanssaihmistensä seurassa.\n\nJo ensi silmäyksellä lappalainen tuntee, mistä maasta vieras on\nkotoisin. Ainakin utsjokelainen arvaa inarilaisen vaatteista, sillä\nhänen takkinsa ja peskinsä on tenomiehen mielestä \"eri rumasti neulottu\nja laitettu niin kemiallisesti, että päältäkäsinkin tuntuu, ettei se\nole ihmisen vaate\". Kaarasjokelainenkin nauraa Inarin miehen takin\npunaista helmusta, jotta \"kun on naisen takki päällä... kyllä se\non hirviä, kun miehellä on hulpa...\" Värejä harrastava inarilainen\npuolestaan ilkamoi tenolaisten ja tunturilaisten punahulvatonta\nparseelia, vieläpä nauraa heidän leveitä hartiuksiaan, jotka ulottuvat\nja roikkua lököttävät kyynäspäissä asti.\n\nSivullinenkin kyllä oppii pian huomaamaan, mikä on tenolaista, mikä\ntaas \"konnallisesti\" tehtyä, mikä Kaarasjoen, mikä Uuniemen sukua,\nsillä paitsi mallissa, on eroa kirjallussakin. Niinpä värikylläinen\nInarin mestariemäntä ompelee yhtähyvin miehensä takkiin kuin omaansakin\nhartioihin leveän poikkivyön sekä kolme tähän yhtyvää pitkittäistä\npunaraitaa, kapeat keltaiset tereet vierillään, ynnä olkapäiden\netupuoleen leveät punaiset ja keltaiset verkanauhat vihreine tereineen.\nOmaan pukuunsa emäntä panee lisäksi selkäsaumoihin sekä punaisen että\nkeltaisen teresuikaleen. Mutta tenolalsemäntä ei osaa näin koreilla,\nvaikka onkin mielestään inarilaista etevämpi. Hän laittaa isäntänsä\ntakkiin vain leveän punaisen verkanauhan keltaisine tereineen\nhartioihin ja olkapäiden eteen sekä selkäpuolelle inarilaisten\ntiilikien asemesta vain kapeat keltaiset tai punaiset tereet saumoihin,\nsamoin helmaan kapean punanauhan. Oman takkinsa olkapäihin emäntä\nlaskee tereettömät punalistat, mutta hartiosaumoihin selkäpuolelle\nistuttaa kapeat punanauhat. Takin hiansuut utsjokelainen päärmää vain\nleveällä punaisella verkanauhalla, kun taas inarilainen siihen ompelee\nmonenväriset verkapäärmeet. Naisen takissa ei ole kaulusta enempää kuin\npeskissäkään, mutta miehen takissa ja peskissä se laaja-aukkoisena ja\nkorkeana tönöttää pystyssä. Miehen takin kauluksen utsjokelainen\nkoristaa vain punaisella ja keltaisella kapealla rannulla sekä\nyläreunasta leveällä punavyöllä, joka jatkuu ja kiertää sepalusta\nrinnalle asti, mutta Inarin mies saa koko kauluksensa sekä rinta-aukon\nympäryksen leveälti keltaisen ja punaisen verkanauhoituksen\nkoristamaksi. Silloin kun Inarin tytär laittaa helmaansa kolme, neljä\nvain hiukan rypytettyä moniväristä hulpaa ja miehenkin helmaan pari\nkoruvannetta. Utsjoen kaunotar ja emäntä rakentaa takkinsa helmaan\nainoastaan pari hulpaa -- ennen oli sentään useampiakin --, joista\nvain toinen saattaa olla punainen, mutta rypyttääkin ne niin kovasti,\nettä helma \"seisoo kuin vanne\". Inarilaista takkikoreutta noudattaa\nmyös Vuotson lappalainen, mutta Kaarasjoki liittyy Utsjoen\nyksitoikkoisiin punaväreihin, kun taas Varengin vuonon Uuniemi suosii\nrikkaampia värejä.\n\nEnnenvanhaisilla lappalaisilla oli monesti vain kotikutoinen valkea\nsarkatakki kirkkopukunakin. Eikä silloin -- n. 50 vuotta takaperin --\nlappalaisilla ollut paitaakaan. Sukellettiin ensin vain sarkatakkiin\nja sitten peskiin. Vanhoilla muoreilla oli vanha paltsaraja takin alla\npaitana, mutta Sammel Saijets oli sellainen äijä, joka saattoi kerskua,\nettei ole ikinä paita hänen päällään käynyt. Jalkojen suojina olivat\nsekä miesväellä että naiskansalla valkoiset, umpinaiset sarkahousut,\npehmeää lampaanvalkoista vain kaikki. Valkeissa takeissa ja housuissa\nvarakas Maaret Vallekin kepsutteli saaden sitä vielä vanhanakin\nmuistella: \"Vaikka olin ainua titar, niin valkeat vain oli\". Ainakin\nkerran vuodessa täytyi valkoiset pestä, kun satuttiin huomaamaan:\n\"Ka, kun viime vuonna pestiin, ja nyt on jo likainen\". Mutta sitten\nnaiset saivat mustan housumallin, ja vain miehet jäivät liikkumaan\nvalkoisissa, saaden mustistaan heti kuulla: \"Oletko pannut jalkaasi\nakkasi housut?\"\n\nOpastuttiin sitten verkaan ja ruvettiin siitä laittamaan kirkkotakkeja.\nKoreanhaluiset naiset laittoivat entisaikaan juhlatakkinsa\npunaisesta verasta ja hyvin koristivat sen keltaisilla ja sinisillä\nverkanauhoilla, ja Kadja Poini, Vuolabba, koreili punaisissa,\nkeltaisissa ja kaiken värisissä takeissa. Pari vuotta takaperin kuollut\nInga-muorikin, Katekeetta-sukua, kulki vielä punaisissa verkatakeissa.\nMutta nyt käytetään vain sinistä tai mustaa kirkkotakkia, inarilainen\nvarsinkin ahkeroi sinisissä veroissa. Kotikutoinen, nelivartinen\nvalkea mustaksi värjätty villasarka, kotona vanutettukin -- sarka\nkastellaan kuumassa vedessä ja sitten kahdelta puolen vastakkain\npotkitaan pohjattomassa, lattialle seinän viereen pitkälleen asetetussa\ntynnyrissä -- on enää vain arkivaatteena. Kirkkomatkalleen säästeliäs\nlappalainen saattaa kyllä lähteä vain arkisessakin takissa ja sitten\nvasta kirkkopaikalla pukea peitoksi paremman puvun. Saattaapa joku hyvä\nmuori toimittaa pukeutumisen vasta kirkossa, jopa kansan paljouden\ntakia astua kirkonperän väljemmille tiloille panemaan parasta päälleen.\n\nLappalaisilla on oma lakkimallinsakin, koltilla ketunnahkainen\nkorvalakkinsa, Ruotsin porokansalla korkea tupsuhuippuinen piippansa\nsekä Suomen ja Norjan tunturiperäläisillä hyvin tunnettu, komea\nnelikolkka-päähineensä. Mutta vaikka järvikansa ja tenomies\nkäyskenteleekin samassa lakkikunnassa, on heillä kumpaisellakin oma\nhyvä päähinemuotonsa. Musta tai sininen, linnunhöyhenillä täytetty\nverkaperä -- Kaapin-Jounilla on punainen -- ja saukonnahkainen alaosa,\n_viergi_, on kumpaisenkin lakissa, mutta hiljainen järvimies tyytyy\nvain tasaiseen nelikolkkaan, kun taas ylpeän jokipojan ja tunturilaisen\nlakinperän nurkat, _tshiuvat_, hyvin äkäisennäköisinä pukkaavat\nneljään suuntaan tai seisovat pystyssä kuin kiukkuisen suden karvat.\nInarin lakkimestari kyllä sovittelee saumojen koreaksi punaista ja\nkeltaista terettä, paneepa vielä saukonnahan alareunaankin vasannahkaa\nja väriverkaa, mutta tunturimies, Kaarasjoki ja Teno käydä jollottaa\nvain värittömänä ja pukkaavan näköisenä. Mutta tenolainen käyttää\nnelikolkkaansa, jossa saukonnahan sijasta on punaverka alareunassa,\nkesälläkin, kun taas inarilainen on jo suopeutunut Lannanmaan hattuun\nja lippalakkiin.\n\nVanhat Lapin naiset sekä Suomen että Ruijan tunturimaassa komeilivat\nylpeässä sarvilakissa, _laaju-kahperissa_, merkillisennäköisessä\npääkappaleessa, joka isona käyränä sarvena koukistui päälaelta\neteenkäsin. Puunrungosta koverrettu käyrä torvenkappale oli peitetty\npunaisella veralla sinisine ja keltaisine verkanauhoineen ja\npäärmeineen, ja päähän sopiva, nauhoilla leuan alle solmittava alaosa\noli niinikään värikästä verkaa sekä silkkiäkin. Laaju-kahpereita\nei kyllä osannut kuka tahansa rakennella. Anna Mujo \"Utsjoen tien\npäällä\" sekä vanhan lukkarin emännän sisar tekivät niitä ennen koko\nseutukunnalle, ja Varenginniemen Sammel Valle koverteli lakinsarvia.\nKomeannäköinen lapinnainen oli laaju-kahpereissaan, ja komeana\nnaiskansa istui omalla puolellaan kirkossa, jokaisen otsasarvi\nnököttäen pystyssä pappia kohden kuin koukatakseen kiinni jokaisen\nsanan, mikä saarnatuolista sinkosi. Mutta sarvilakki oli kovin\nepäkäytännöllinen. Metsissä oli vaikea kulkea, vieläpä piti selvä tie\nolla edessä porolla ajettaessakin, ettei otsasarvi olisi siepannut\npuunoksasta kiinni. Olipa se naisen niskojen kannettavaksi kovin\nraskaskin. Reisivuononkin matkalla jo oikein pää rupesi vaipumaan,\nulkona kun vielä piti huivi olla peittona, talvella varsinkin.\nNiinpä vanha lakki on jo aikoja kokonaan jäänyt pois -- Inarissa siinä\n1870-luvulla --, sarvi on kadonnut otsalta, ja vain päätä peittävä,\nleuan alle solmittava lapinnaisen tuttu punahilkka on jäänyt. Ja se\nkyllä on hyvin kaunis, jopa joka maanpaikalla kauniimpi kuin missään\nmuualla. Tenolaistytär ja emäntä asettaa lakkinsa pussipuolen taakse ja\nvetäisee koko lakin hyvin niskaan nauraen Inarin naiselle, jonka lakki\non otsapuolesta korkeampi sekä muutenkin enemmän otsalla kuin Utsjoen\npäähine. Mitäs metsässä asuva järvikansa ymmärtää, komeilee vain\nrumaksi moititussa lakissaan ja panee paljon koreuksia uskoen, että se\non kaunis.\n\nLapin omaa pukumallia on myöskin _luhka_, sarasta tai verasta\ntehty pääreiällinen hartiavaate, joka sadeilmoilla ja kylmillä\nsäillä asetetaan suojaamaan rintaa ja hartioita. Vanhalla rikkaalla\nlapilla oli ennen, ja vieläkin näkee jollakulla vanhalla äijällä,\nluhkanmallinen tuuhea, karhunnahkainen _sieppuri_, joka talvipakkasilla\npantiin hartioille. Silloin ylpeä tunturiäijä oli kaikkia muita\nmahtavampi, kun valkean purkapeskin päällä oli hopeavyö ja tummanruskea\nkarhunnahkasieppuri. Mutta kun Inarin eukko lammasnahkarouoissaan\nlaahusti pitkin talvista markkinasiljoa, niin että kaikki rikat\ntarttuivat helmasta riippuviin karvoihin, niin se ei ollut paljon\nminkäännäköistä.\n\nMutta kaikkein kauneimpia Lapin naisten käsialoja ovat kirjavat paulat\nja kirjovyöt, joilla koko Lappi, niin mies kuin nainen koreilee.\nPaulojen ja vöiden kutominen vaatii jo suurta taituruutta, ja vasta\n16-17-vuotisena tytöt rupeavat niitä harjoittelemaan, kun jo jokseenkin\nosaavat kaikkea muuta. Pauloja ja vöitä kutoessaan kauniita värejä\nrakastavat Lapin tyttäret saavatkin olla mielityössään, käsitellä\nkirkkaita, sinisiä, punaisia ja keltaisia ynnä monen muun värisiä\nlankoja sekä rakennella niistä monenlaisia hiervoja ja väriyhtymiä.\nUseita syliä pitkän loimiletin eriväriset langat kutoja pujottelee\nluupirtansa piinrakoihin ja -reikiin, kiinnittäen toisen pään seinään,\ntoisen vyöhönsä, istuu jakkaralle, ja kirjopaula pääsee matkaan.\nNopeasti liikkuu käyränokkainen sileäksi kulunut käpy, sukeltuen\nloimiin nostaa langan ylös, painaa toisen alas aina kuvan mukaan,\nvetäen kudinlangan perässään ja painaen sen parilla nykäyksellä\ntiukkaan. Toisen käden käyttelemänä pirta keikkuu yhä ylös ja alas,\nkäpy sukeltelee, ja kuva ajaa toista takaa. Saattaa kutoja koreana\nkesäpäivänä siirtyä uloskin istumaan kiinnittäen loimiletin vaikka\naidan seipääseen, saattaa hän ottaa paulatyönsä yksin porokyläänkin.\nEntiset ahkerat tytöt kyllä porosiidassa ollessaan jo keväällä, kun\npäivä kirkkaasti paistaen kutoi värejä tuntureihin, istuivat ulkona\nkodan seinustalla kutoen kirkkaita värejä kirjovyöhönsä.\n\nSyli syleltä jatkuu kudelma kiertyen kerälle, ja siitä sitten kutoja\nmittaa ja katkoo pauloja. Naisen syli ja pari korttelia on tavallinen\nmiehen paulamitta, lisäksi vielä pitkä tupsupäinen palmikkonauha,\njolla paulan nitominen nilkkaan päätetään, niin että kirjava tupsu jää\nsivulle lipattamaan.\n\nMestarikutojakaan ei kyllä saa rajattoman mielivaltaisesti suoltaa\nmillaista paulaa tahansa. Miehelle pitää kutoa miehen paulaa ja\nnaiselle naisen, ja vielä kussakin tunturimaassa pitää pysyä omassa\nvanhastaan hyväksi nähdyssä mallissa. Silloin kun miehen paula on\nkäsillä, pitää loimina olla valkeat pumpulilangat, vain vähän punaista\nja sinistä villalankaa joukossa, ja kuteena punaista villalankaa, mutta\nnaisen paula vaatii punaisen villaloimen, vähän sinistä ja keltaista\nsilmännäöksi sekä kuteeksi punaista villalankaa. Miesten paulan\nvalkoisella pohjalla ilakoivat monennäköiset risti- ja hakakuviot,\nmutta naisen punapaulassa käydä jonottaa vain yksinkertainen sininen\ntai keltainen koukutus keltaisen tai sinisen kaksoisrannun ohjissa, tai\npunainen koukutus sinisellä keskiviivalla, joskus mustiakin kuvioita\njoukossa. Vanhoissa Inarin naispauloissa esim. oli vain punaista,\nkeltaista ja mustaa väriä. Kauniita kyllä silti kaikki. Tenolainenkin,\nvaikka näpertää kapeaan naispaulaansa vain yhden houkutuksen\nkeskiviivalle sen sijaan kuin inarilainen paulaseppä koukuttaa kolmin\nkerroin, ihastelee kovin omaa käsialaansa, sillä \"ei vain Inarissa\nkuota näin kauniita... Utsjoella killa kuotaan\". Ja Utsjoen erinomaista\nmallia tunturilappikin seuraa. Mutta Inarin köyhä järvikansa ei\nvain saa tenolaisen tunnustusta, vaikka hän herkästä väriaististaan\npinnistäisi kuinka koreaa tahansa. Tenolainen ja tunturilainen\nlastaavat hänen leveää valkopohjaista vyötäänkin, kun itse sonnustavat\nvartalonsa kapeammalla punapohjaisella kirjanauhalla. Mutta inarilainen\nvain tässäkin pitää oman hyvän mallinsa, keikuttaa pirtaa, nappaa käpyä\nja kutoo kolme koreaa nauhaa, jotka sitten ompelee yhteen leveäksi\nvyöksi. Kolmesta nauhasta tenolainenkin kokoaa suolivyönsä, mutta kutoo\npunanauhansa kapeammiksi kuin inarilainen.\n\nKomeana ilmiönä tunturin asukas liikkuu juhlapuvussaan koristeltuna\njaloista ja nilkoista alkaen päänkukkuraa myöten. Loistavissa\nhehkuvissa väreissä välkkyy ja vilisee kirkkosiljo ja kirkkokin\nsilloin, kun on koko tunturimaan kirkkopyhä. Kylmän ja karun Lapin\nkaukainen kirkkokenttä on koonnut äärelleen kaiken erämaassaan piilevän\nväririkkauden. Kaikkein kauneimpana ja kirkkaimpana liikkuu ison Inarin\nmetsäkansa. Siinä joukossa paistaa sinisestä keltainen jos punainenkin,\nja vilkkuvat monikirjaiset paulat ja vyöt.\n\nJa kaiken tämän silmää ja mieltä ilahduttavan värikylläisyyden on\nsaanut aikaan Lapinmaan pieni ja ahkera, yksinäisissä metsäpirteissä ja\ntunturikodissa asustava nainen.\n\n\n\n\nHäätapoja\n\n\nPunaverinen, pyöreä muoto, pieni kiverä nenä ja pienet ruskeat silmät\novat parhaimmankin tunturipojan ja kalamiehen mieluisinta katseltavaa.\nNe ilahduttavat häntä enemmän kuin kauneinkaan ajohärkä tahi komeinkaan\nnousulohi, varsinkin jos vielä monikirjainen punahilkka puristaa\npyöreätä muotoa, ja hopeasoljet ynnä silkkiliinat hohtavat rinnoilla\nsekä kirjovyöt, paulat ja kaikki muut parseelit, jotka ympäröivät\ntervettä lihavaa vartaloa, ovat tyttären omaa käsialaa, ynnä vielä\ntytön merkeissä liikkuu jonkin satasen poroparttio. Jos lisäksi\nneidolla on lämmin veri, jota helposti hikoilevat kasvot todistavat,\nja hän osaa astella pystynä ja sievästi, on hän sitä mieluisempi.\nTällainen tunturien tytär on jo \"riggis ja tshabba\", rikas ja kaunis,\nniin kaunis, että koko Lappi häntä joikaa, eikä liene syntikään\nsellainen joikaus. Tunturista tunturiin saattaa kiiriä:\n\n    \"Janssa-Maaret, haa laa laa,\n    tshabba nieida, haa laa laa,\n    ja vielä kemppa ja komea\n    ja kauniisti kävelee,\n    ja niinkuin mustat kengät jaloissa,\n    haa laa laa\".\n\nJa toisaalta voi toinen joiku vastata:\n\n    \"Elle-Maaret on niin tshabba nieida,\n    ja viisi, kuusi, seitsemän poikaa\n    ajattelee hänen päälleen,\n    kun hän on niin kaunis.\n    Mutta Elle-Maaret on tshabba nieida\n    ja ajattelee kahden pojan päälle:\n    Siurin kaupparengin päälle\n    ja Lukkarpaikan Andaraksen\".\n\nSaattaapa vielä kolmannelta taholta kuulua oikein sydämen pohjasta\npurkautunut huikahtelu:\n\n    \"Vuoi jos minä saisin\n    tuon Iskon Saaran,\n    vuoi jaa vuoi jaa!\n    Se on näökäs ja kaunis,\n    vuoi jaa vuoi jaa,\n    ja se on vielä rikas\".\n\nKaunista nuoruuden neitoansa vanhat vaaritkin saattavat vielä\nmuistella. Piera Saarakin, 83-vuotias Kaarasjoen tunturiäijä,\nkerjäläiseksi vaipunut iso rikas, vieläkin hyvillä mielin hyräilee\nkuivettuneen pikku muorinsa muinaista joikua:\n\n    \"Andaras-Pieras-Susanna\n    on kaunis nieida,\n    ja se on vielä rikas.\n    Minä aion sinut ottaa.\n    Sinä olet niin punainen,\n    hyvä kaunis takki on päällä\n    ja silkkiliina kaulassa,\n    nanna nannaa voi voi voi\".\n\nMutta pitkämuotoinen, kalpea neito, jolla on niin hienot veret,\netteivät yhtään näy, ei kiinnitä poromaan poikien katsetta, sitä\nvähemmän, jos hän lisäksi on isonenäinen. Eipä liioin kovinkaan\njuovatella kovin mustaveristä tytärtä, sillä musta veri on huono ja\nrouvi veri. Hyvin vähän katsellaan tyttöä, jolla on terävät silmät,\nsillä ne puhuvat vihaisesta luonnonlaadusta, ynnä vielä vähemmän,\njos tytär ei ole kätevä käsistään, sekä kaikkein vähimmin, jos hän\nei ole poromerkinkään omistaja. Eipä sellaista sikiötä juuri kannata\njoiatakaan, joskus vain pilanpäiten jollottaa:\n\n    \"Naa Raudna-goo, Raudna-goo,\n    leija-goo leija-goo.\n    Raudna-goo, leija-goo,\n    gutsha-goo gurra-goo\".\n\nKäsien kätevyys on lapinneidon parhaita avuja. Näppäräkätisestä tytöstä\npojat puhuvat paljon hyvää, ja tunturien joikukin häntä mainoo:\n\n    \"Joenmukan Elle, sehän se on seppä:\n    hän kutoo paulat ja kuroo kengät,\n    ja kaunis hän on\".\n\nMutta sellainen tyttö, joka ei osaa edes kenkiä kuraista, on melkein\nhylätty. Jounin pikkuista Anne-rukkaakin joiataan, ymmärtäen kyllä\nhänen kohtalonsa:\n\n    \"Ei pidä, pojat, nauraa,\n    jos min' en mahda kenkää kuroa,\n    lollol lollol loilota nonnoo.\n    Minähän olenkin se Maaretan Mihkun\n    porotokan raitio,\n    lollol lollol loilota nonnoo\".\n\nMutta rikkaus, satainen poroperintö tahi paljon muuta maallista\nhyvyyttä, on kumminkin kaikkein suurin tunturitytön avu. Sillä köyhä\ntunturimaa rukattaa maailman mammonan perässä yhtä väkevästi kuin rikas\nLannanmaakin. Rikkaat, jotka hyvin tietävät, että silparahat ja iso\nporoelo tekevät miehen suureksi, väkeväksi ja mainittavaksi, varsinkin\nvalitsevat rikkaita ja mahtavia, mutta köyhien täytyy tyytyä\nvertaisiinsa. Iso Junnas-äijäkin, tuhannen poron isäntämies, tahtoi\ntehdä pojastaan vielä isoisemman valiten hänelle \"rikkaimmuksen ja\nparhaimmuksen akan\", mitä tiesi. Oula-ukko, toinen suuri tunturimies,\nkävi puhumassa pojalleen ison kauppamiehen komeaa punaveristä\ntytärtä. Hyvä on koota suuria rikkauksia, mutta vielä parempi on pitää\nne suvussa, kun kerran on saatu. Niinpä onkin tunturimailla tavallista,\nettä suku nai omaa sukuansa. Monesti ensi nepaimetkin naitetaan\nkeskenään, ettei tarvitsisi poroeloa ositella vieraille. Pojan äiti\nja tytön isä saattavat olla sisarukset, vieläpä joskus lisäksi tytön\näiti voi olla pojan isän kanssa toiset nepaimet. Näin ovat monet Kitit\nnaittuneet keskenään sekä Länsmanien kanssa, samoin myös Kitit ja\nJomppaiset, Pieskit ja Länsmanit sekä Pieskit ja Vuolabbat ynnä Poinit,\nniin että tunturien porokansa on järjestään samaa suurta pahnaa. Ja\ntällä keinoin poroelo sekä muu tavara kyllä monin kerroin pysytetään\nsamassa porokunnassa. Eikä ison rikkauden tarjolla ollen aina\nkatsota ihmisen muotoa. Sillä tunturimaankin mammona on monesti niin\nmahtava valtias, että se peittää pahan näönkin eikä pyydä punaveristä\npyöreyttä, oli sitten kysymyksessä oma pahna tai aivan vieras veri.\nNiilan-Pekkakin kulki Koutokeinosta asti kosimassa rikasta silmäpuolta\nporoneitaa niin ahkerasti, että oikein \"kuja\" syntyi taipaleelle, ja\ntunturi rupesi joikaamaan:\n\n    \"Na, Niilas-Pähki jo-go niin niin,\n    lähti Koutokeinosta-go,\n    kujan teki vielä niin niin,\n    läpi Koutokeinoon,\n    linjan teki vielä-go,\n    lullu lullu lullu luu\".\n\nNuori mies voi helposti ottaa vanhan ja ruman lesken päästäkseen\nmaailman rikasten rinnalle, ja yhtä hyvin voidaan työntää nuori tytär\nvalkkopäälle äijälle, jonka suuri elo täyttää tuntureita. Rikkaan\nleskiakan uutta isäntää Lappi kyllä saattaa vielä ihaillen joiatakin:\n\n    \"Vuoi sitä Koutokeinon miljuneeraa,\n    kun se pärjäilee rahan räntyillä,\n    vuoia naana naana,\n    aivan rahan räntyillä.\n    Emäntä istuskelee kullassa,\n    ja joka sormessa kultasormus,\n    vuoia naana naana\".\n\nJoskus sentään rikkaankin tytön rumuus saattaa säikäyttää nuoren\nkosijan. Vaimoa kaipaava tenolainenkin oli kuullut paljon kiitettävän\nKaarasjoen tytärtä, jonka merkeissä oli kolmesataa poroa ja rahaa ja\ntavaraa. Ja tenonsoutaja sauvoi Kaarasjoelle, ajatellen: \"Mie nouan sen\nSuomen puolelle\". Mutta tyhjin venein tenopoika lasketteli jälleen\nkotirannalleen, sillä \"nieida oli niin ruma... pitkä nokka ja väärä...\nja isu suu ja huulet paksut... eikä ollut punainen\". Ei auttanut\nsekään, vaikka tyttö oli verkatakeissa sekä näytteli omatekoisia\nvalkkopeskejään ja kirjopaulojaan.\n\nOvat Lapin nuoret miehet tunturissa joskus nähneet gufittarien\ntyttäriäkin, jotka ovat kaikkein kauneimmuksia, lihavia ja pyöreitä\nsekä koreasti puettuja. Tyttäret ovat tulleet houkuttelemaan\ntunturipoikia sekä joskus saaneetkin heidät yrkämiehikseen, toisinaan\ntaas ovat vain muuten ilvehtineet kauniin maanpäällisen pojan\nkanssa. Puolmakjärvenkin mies ollessaan kerran Nuorgamin tuntureissa\nriekonpyynnissä sai nähdä gufittarien tyttäriä. Kun mies muuanna iltana\nistuskeli turvekodassa kenkiään riisuskellen, helähti tunturissa oikein\nkaunis tyttärien joikaus, ja pian kuukahti kotaan pari punaveristä\nneitaa. Toinen alkoi heti ilvehtien nykkiä pojan paulaa ja naureskella,\nvaikka toinen kielteli: \"Älä petä... älä petä!\" Mutta kun poika\nhypähti ylös ja aikoi siepata ilkailijan syliinsä, tunturityttäret\njuoksivat nauraen ulos ja katosivat. Joikaus vain vielä kauan\nhelähteli, niin ettei kotapoika koko yönä päässyt uneen. Kauniiden\ngufitarneitojen mieliteoissa riekonpyytäjä sitten oli pitkät ajat, niin\netteivät verevimmätkään kristityt tyttäret näyttäneet hänestä takkuista\nkevätporoa paremmilta.\n\nJos lapinukko etsii rikasta pojalleen, niin rikasta hän toivoo\ntyttärelleenkin. Monet kosijat saattavat rikkaan punahilkan perässä\njuovatella, mutta iso äijä voi olla niin ylpeä, ettei aina lähde edes\nkodalleenkaan kosijoita katsomaan, äyskäisten vain kuin suuri Näkkälän\nukkokin: \"Ei Saara ole niin löyhässä kuin poro!\" Jousas-Niilakin,\nneljäätuhatta paimentava Raisin äijä voi yksin Alattion\nmarkkinoijiakin, Bossekopan siljolla huijautella:\n\n    \"Minä olen rikas, jaa jaa jaa,\n    ja minulla on poroja, jaa jaa jaa,\n    ja minä otan vävyksi, jaa jaa jaa,\n    kenen minä tahdon, niin niin niin\".\n\nJa sellaista menoa köyhät saavat katsella vain taampaa jostakin\ntunturikolosta. Sillä rikkaat siinä vain rehentelevät. Voi sentään\njoskus köyhää miestä onnistaakin: pääsee rikkaan rengiksi ja hoitaa\nniin hyvin isäntänsä tokkaa, että elo yhä ja yhä lisääntyy, ja oma\nparttiokin kasvaa. Siitä isäntä mielistyy niin, ettei päästäkään miestä\ntokastaan pois, vaan tarjoaa tyttärensä saadakseen pitää hyvän onnen\nomassa siidassaan. Samoin taas saattaa taitavasta piikatytöstä tulla\nkodanemäntä. Moni kotaisäntä on nainut reippaan piikansa mieluummin\nkuin laskenut pois. Mutta toisinaan köyhä mies jälkeenpäin joutuu\nharmittelemaan kohtaloaan, kun eukkonsa kanssa riidellessään saa\nkuulla, kenen rahat ja tavarat oikeastaan ovat.\n\nMutta ei jokainen rikaskaan ja hyvä lapintyttö ole aivan mielitietty\nja haluttu. Joku ylpeä tenolainen ei uskalla yhtyä tunturilappalaisen\ntyttäreen, sillä tunturilaisen suku on hänen mielestään huono suku.\nAnkara tunturi on padje-olbmuksen niin pilannut, että hän on pienempi\nkuin muu lappalainen, samoin kuin tuntuririekko on pienempi\nmaariekkoa. Lisäksi vielä tunturilaiset ovat kovin mustanahkaisia.\nNiinpä tuleekin, jos naittuu tunturilaisen kanssa, mustia, pieniä\nja laihoja lapsia. Entisaikaiset tunturimiehet varsinkin olivat\ntummaa kansaa, mutta aikaa myöten he ovat paljon vaalenneet ja tulleet\nsellaisiksi kaamosvärisiksi. Ja tämän lienee vaikuttanut ilmanala\nsekä sekaantuminen toisiin, vaaleampiin sukukuntiin. Eivät kyllä\nmuutkaan lappalaiset kaikki ole kiitettävän kaunista lajia. Inarilaisia\ntenolaiset pitävät rumanlaisina, koska heillä muka on \"isu suu ja isu\nnaama\". Suvuittain kulkee Utsjoellakin ihmisten ulkonäkö, niin että\ntoisia sukuja pidetään hyvin kauniina, kun taas toiset ovat rumia.\nMuutamat ovat kovin tummia. Toisilla ovat silmät terävät ja pystyvät,\nja jonkun suvun siittämät ovat sellaisia \"skuoivvia\", sekä kuivia ja\nlaihoja ja \"nokkakin niin kuiva\". Vieläpä muuan suku tuottaa ihmisiä,\njoilla järjestään on \"isu muoto ja nokka pitkä kuin hevosen tanko sekä\nsilmät pyöreät kuin jäneksellä\". Ja he kaikki ovat muiden mielestä\n\"oikein rumia\". Mutta on sitten kaunistakin lapinrotua. Guttormejakin\npidetään jotenkin hyvännäköisinä, eivätkä Tshalkutkaan, vaikka\novatkin mustia, ole rumia. Mutta Vuolabbat ovat kauniita, ja kaikkein\nkauneimmiksi kiitetään Kittejä, heillä kun on tavallisen kokoinen näkö\nja kiverä nenä ynnä punaiset veret.\n\nKelpaavathan sentään rumatkin tyttäret pojille, ellei toiselle,\nniin toiselle. Mutta joskus lapintyttärellä on sellainen merkillinen\n_luhka_ päällään, etteivät pojat saata heihin suopua, vaikka tyttö\nolisi kauniskin. Tytöllä on koko olemuksessaan sellainen hahmo,\nettei mies voi hänestä huolia. Sellaisen ilkeän luhkan joku\nkaarasjokelainen kerran pani Tenon tyttäreen, niin ettei kukaan mies\nhäneen katsonutkaan. Vasta sitten, kun tytär meni tietäjä Puhakan\npuheille, ja Puhakka käytti häntä kaltiolla, katsoi kaltiosta alaisin\npuolin ja julisti, että puhdas on, tyttö pääsi luhkastaan. Kermakan ja\nkruunu-kymmenisen se vain maksoi, ja miehen tytär sai seuraavana\ntalvena. Joillakuilla Läijisvuonon tyttärilläkin oli ollut huono\nmenestys yrkämiehen saannissa. Mutta kun Hilpis-äijä oli katsonut heitä\nsormiensa lävitse ja todennut, että \"luhka on\", ja sitten kuljettanut\nkaltiolle sekä tehnyt taikojaan, niin luhka oli pudonnut pois, ja pian\noli lapinpoikia alkanut ajella Läijisvuononkin rannoilla.\n\nMutta oikeat tavalliset punaveriset lapintyttäret, joita ei ole\npahottu, odottelevat _irgäänsä_ hiljaisin mielin ja katselevat kauniita\ntunturipoikiaan ruskeilla silmillään, jotka ihan ilosta loistavat, kun\nmielipoika tekee komeita suopunginheittoja tai ajelee joikastellen\ntahi komeana liikkuu Bossekopan markkinasiljolla ostellen tyttärille\nrintasokeria ja lakritsaa ja muuta makeaa. Parhaimpia poikia tytöt\njoikaavat monellakin nuotilla. Rikkaan oarjespojankin kunnioiksi\ntunturi monesti kaikuu:\n\n    \"Maaret-Mihkel rikas oarjella,\n    neljä-, viisituhatta veroa on on on,\n    kuusituhatta poroa on on on,\n    hän on Koutokeinon rikkain,\n    rahaa pankossa on on on,\n    ja poroja kuusituhatta on on on\".\n\nYhtä komeasti kaikuu tunturi, kun tytöt joikaavat Ammon-Hansia:\n\n    \"Ammon-poika, Päiveskenttä,\n    keittää kultaa kotona,\n    go luu luu luu,\n    Ammon kultaruoho,\n    go luu luu luu,\n    niinkuin kukko yhdellä jalalla seisoo,\n    go luu luu luu,\n    väkevänä seisoo niinkuin kukko\n    ja juo viinaa,\n    go luu luu luu\".\n\nJopa Tenon tunturit ja vaarat ihan helkähtelevät, kun ilmassa kiirii\nUulas-Andaraksen joiku:\n\n    \"Kitti-poika-go,\n    nu nu nu goo,\n    nieidain mielen pyöritti,\n    nu nu nu goo\".\n\nJa yhtä heleästi Tenon ranta kuuluttaa komeata poromiestä:\n\n    \"Uulas-Aslak-go,\n    luu luu lu-go luu luu luu,\n    Suomen tunturien kynttiläjalka,\n    luu luu lu-go luu luu luu\".\n\nMutta kaunis Andaras-Pieras-Susanna oli nuorena tyttärenä joikaillut\nKaarasjoen tuntureissa komeata Piera Saaraansa oikein ihanasti. Vanha\nPiera-äijä vieläkin, kuudenkymmenen vuoden kuluttua, muistaa, kuinka\nsuloisesti Susannan ääni kaikui, kun hän joikasi:\n\n    \"Jos sinä rupeat,\n    niin otan minä kyllä,\n    sinä olet kaunis poika:\n    käyrä nenä ja punainen muoto,\n    ja pesty takki päällä,\n    ja kultavyö ympärillä,\n    ja närpeä valkkopeski,\n    ja saukonnahkaviergi lakissa\".\n\nMutta kun ei kukaan tunturipojista ole vielä varmaa katsetta antanut,\ntyttösien täytyy keinoilla kokeilla saadakseen selville edes, miltä\ntuulelta mielipoika on tuleva. Niinpä tytöt heittävät keppiä ilmaan,\nniin että se maahan pystyyn pudottuaan kaatuu ja kaatuu sinnepäin,\nmissä tuleva oma asustaa. Mutta jos keppi putoaa pitkälleen, ei yrkää\nole olemassakaan. Pirtin lattian lakaisemisenkin tyttären pitää aina\ntoimittaa yhteen menoon, vielä rikatkin viedä ulos, ettei yrkämieskään\njättäisi kosimistaan kesken. Onhan tytöillä pieniä hyviä tapoja sekä\nkeinoja, joita eivät pojat tiedäkään. Mutta kun Birit-leski hökelsi\nsaadakseen uutta yrkää, niin se kyllä tiedettiin, jopa sitä joikukin\nmuisteli:\n\n    \"Birit juuriköyttä kelaa,\n    vääntää suopungiksi,\n    ja sillä heittää aikoo.\n    Kaksi nulppoa olisi,\n    mutta ei tiedä,\n    kumman niistä heittäisi.\n    Taitaa hän Mahti Sarren heittää.\n    Mutta sen jos ottaa,\n    tulee vanha paltsarajakin valkkopeskiksi.\n    Uula Sarrea hän ei taida --\n    se on kovin lämmin\".\n\nJo parissakymmenissään lapintyttö voi joutua naimisiin, saattaapa\njoku tulla valituksi jo 18 vuoden vanhanakin. Kolmenkymmenen ylitse\npäästyään nainen on jo kolkkakymmenellä, mutta jos tyttärellä vain on\npaljon rahaa ja tavaraa, käy hän kyllä vielä hyvästä neidosta, voipa\nrikas muori saada kosijoita vielä 70-80 ikäisenäkin. Mutta 20-25:n\nvälillä tyttärillä on parhain menonsa ja valinta-aikansa. Saaran\ntunturikodan 16-17-vuotias Kristikin, raitiotyttö, sanoo palvelevansa\nja ansaitsevansa poroja, kunnes 20 vuotta täytettyään menee naimisiin.\nEikä Kristillä vielä edes ole mielipoikaakaan.\n\nHarvaan kansoitetussa tunturimaassa nuorilla on harvoin yhdessäolon\niloa. Talvisilla markkinoilla joskus tavataan, mutta kaikkein parhaiten\nsuurina pyhinä kirkkosiljolla. Saman järven rantalaiset kyllä voivat\nmilloin tahansa soutaa toisiinsa, samoin taas Tenoa saattaa sauvoa\nylös ja alas, ja talvella pääsee porolla yli pahojen jänkienkin. Pojat\nhyvinkin osaavat ajaa etäisiinkin tyttäriin, ja tyttöset paneutuvat\nmieleisen miehen iloiksi parhaisiin pukuihinsa ja helyihinsä, jopa\npäästävät tulijan poronkin valjaista vieden sen jäkäläpaikan ääreen.\nSaattaapa käyntien yhä uudistuessa kylänkävijä pois lähtiessään jo olla\nniin hyvissä sovuissa, että valjastaakin tytön ajokkaan ahkionsa eteen\nlähtien sillä viilettelemään kotia kohden, tyttären samassa ahkiossa\nistuen myötäillessä mukana jonkun matkaa. Niinpä sitten tunturipoika,\nmieli kirkkaana kuin kevätpäivä lennättelee lainaporollaan joiaten\nsen iki-ihanaa omistajaa, ja kotatyttö taas vaalii ja hoitelee ja\nhyvänä pitää poikansa poroa ajellen sillä ahkerasti ja muistellen\njutonsa erinomaista isäntää. Mutta ennenkuin pojat käyvät etsiskelemään\nkaukaseutujen tyttäriä, he kyllä jo etukäteen tiedustelevat hänen\nrikkauksiaan ja muita avujaan. Tenopoikakin juovatellessaan Inarin\ntyttöä kävi naapureilta kuulustelemassa, onko tytöllä 50 poroa,\nniinkuin sitä mainotaan.\n\nNäin on asia saatu jo hyvälle palkaalle, niin ettei kosiskelijan,\nlähtiessään kosioretkelle, tarvitse antautua aivan tiettömälle\ntaipaleelle, eikä tytönkään kodassa tai kotipirtissä kovin hämmästytä,\njos kerran sitten hiilet takasta äkkiä poukkuvatkin lattialle\nilmoittaen vieraita saapuvaksi, ellei ennen niin ainakin huomispäivänä\nsamoihin aikoihin. Saattaapa syötäessä jonkun suusta pudota palanenkin,\nvieraan osa, niinikään ennustaen väärtien tuloa, saattaapa samoista\nsyistä joku kenkiessään saada paulansa moniin solmuihin.\n\nJopahan kerran koirat ulkona oikein ärhentelevät, ja kohta ajaakin\njänkätietä, tunturikeinoa tai Tenon töyrää kotikentälle komea väki\nmitä komeimmin vaalituilla härillä, niin että kulkuset ja tiuvut vain\nhelkkävät. Ajajat ovat parhaassa väriloistossaan, ja härkien kirjovyöt\nsekä monet tupsut välkähtelevät punaisina ja keltaisina. Edellä tulla\ntomauttaa yrkäpojan puhemies, perässä hän itse, ja vielä mukana\nkosijan isä, jopa jo äitikin asioita valvomassa. Suurina väärteinä\ntulijat saatetaan sisään, ja \"buörre bäivit\" sanotaan. Viina on hyvä\nasian alkuun panija. Puhemies heti kohteleekin hyvillä ryypyillä koko\ntalonväkeä, niin että kaikki ovat pian parhaalla puhetuulella ja\ntoisilleen hyviä väärtejä. Silloin puhemies jo rohkeneekin kysäistä:\n\"Onko täällä meille neitaa?\" Siihen voi tulla vastaus: \"On kyllä!\" Ja\nsilloin ollaan entistä parempia ja iloisempia ystäviä. Mutta saatetaan\nkysyjille myös vastata: \"Ei ole teitä varten neitaa\". Ja silloin on\nparas painua tunturiin.\n\nTunturi-Lapissa yrkämies saa varustaa kosintamatkalleen hyvät\neväät viinasta ja kahvista alkaen poron juustoihin, -paisteihin\nja -konttiluihin asti ja sitten evässäkkeineen, puhemiehineen,\nkihlakaluineen ja vanhempineen lähteä onnentaipaleelle mielitytön\nmetsäsiidaan. Sinne päästyään yrkämies helisevin kelloin ja joikaillen\najaa kolme kertaa ylpeästi ympäri koko kodan. Tuleepa kosittava\ntyttö kurkistamaan kodanovesta, se on jo pojalle mieluisa merkki,\nmutta jos ei tyttöä eikä ketään muitakaan kuulu, koirat vain\nkiukkuisina ärhentelevät kintereillä, kosijoista alkaa jo tuntua\nkolkolta. Astuu puhemies kotaan kysymään: \"Olisiko täällä kahvin\nkeittosijaa?\" -- \"On tässä vieraat ennenkin saaneet kahvia keittää\",\nkotaäijä voi vastata, ja se on hyvän alun merkki, mutta huonosti\novat asiat, jos ukko jurnuttaa: \"Kyllä talosta on vieraille ennenkin\nkahvi tarjottu\". Asian hyvin luonnistuessa toisetkin uskaltavat\nastua kotaan, sulhanenkin, joka odotellessaan on istua kyykähtänyt\nsmakko-muorralle. Kotaväen tarjoomaa kahvia juoden ja ruokaa syöden\npuhellaan poroista, hukista, Alattion markkinoista, Ruijanmatkoista\nja monista muista tärkeistä tunturikansan asioista. Jopa siitä\nyrkämiehen äitikin noutaa evässäkkinsä, keittää kahvit sekä syöttää\nja juottaa kotaväkeä, ja puhemies pitää huolen ryypyistä. Ja hyvän\nhuolen pitääkin, sillä sitä paremmin asiat jutavat, jota enemmän\nsulhanen on varannut viinaa. Jo viimein ryypyn antaja uskaltaa julistaa\noikean asiansa: \"Tämä nuorimies tahtoo tytärtä akakseen\". Kotaukko\nja -eukko siihen myöntyen sanovat: \"Se on oikein meidän mieleen... ja\njo aikoja ajateltu\". Näin tulee sulhasen isä-äijänkin vuoro. Hän kantaa\nkihlakalut tyttärelle, joka ne suostuen ottaa vastaan.\n\nKomeat ovat rikkaan tunturipojan kihlatavarat. Vanhat lappalaiset\nmiellyttivät tytön leveäkantaisilla hopeaisilla helysormuksilla,\nantaen niitä neljin, viisin, jopa kuusinkin, toiset oikein kullattuja\n_golle-suorbmaksia_. Antoipa oikein äveriäs mahtimies kahdeksankin\nkullattua sormihelyä. Sai hyvä tytär vielä hopeasolkia, sai\nhopeahelaisen vyönkin, _silba-boaganin_, sekä lasihelmet, _pärilit_,\nhopeapallukkoineen, ynnä punaisia, sinisiä, keltaisia, valkoisiakin\nsilkkihuiveja joskus neljin, viisinkin, ja kaiken kukkuraksi\nhopearahaa sata kirkasta helähtävää kruunua, jopa vieläkin komeammin:\nkaksisataisen kasan kruunun hopearahoja. Onnellinen morsian sai kätkeä\nkaikki \"kiiluvaiskiisaansa\". Ison rikkaan poika, Junnaksen Matti,\nantoi kihlatulleen kasan kultarahoja, mutta kuulun Kutturan Niila\nheläytti toistasataa, ja tämä oli niin komea teko, että sitä kelpasi jo\njoikastaakin:\n\n    \"Kuttura-Niila-sa joo,\n    satakaksikymmentä markkaa\n    kultarahoja nakkasi joo,\n    morsiamelleen joo joo joo\".\n\nVanhaan aikaan lapintyttäret olivat saaneet sulhaseltaan tinahelaisen\n_nasta-boaganin_, kauniin veralla päällystetyn nahkavyön, joka oli\nkoristeltu tinahelyillä päästä niin toiseen.\n\nRikkaan miehen kihloja nykyisetkin tunturipojat monesti antavat.\nSuomen padje-oibmuskin kihlasi Kaarasjoen tunturitytön seitsemänsadan\nkruunun koreuksilla, työntäen silkkejä, rintasolkia ja kultaisia\nsormuksiakin viisin, kuusin. Jopa joskus vähäväkisenkin tunturimiehen,\njärveläisen ja jokipojan pitää kosiessaan olla yhtä rikas ja ylpeä kuin\nkenen tahansa.\n\nKöyhtyneen tenolaisen poikakin, vaikka omistaa vain yhden ainoan\nkermakka-pahasen ja ajelee lainaporoissa sekä velkarahoissa, työntää\nsilkkiä ja kultaa Inarin porotyttärelle kehuskellen rikkauksiaan ja\nluvaten pitää niin komeat häät, ettei ole vielä koskaan sellaisia nähty.\n\nYötäkin sulhasväärtit viipyvät kosittavan kodissa lähtien vasta aamulla\nkotimatkalle. Elleivät nuoret jo ennestään ole niin hyvissä väleissä,\nettä olisivat vaihtaneet ajokkaitaan, niin onnellinen yrkämies saa\nnyt sonnustaa mielityttönsä poron ahkionsa eteen ja lähteä sillä\ntyytyväisenä joikaillen kotitaipaleelle. Ja morsian vuorostaan saa\npojan härän hoidokikseen.\n\nMutta onni ei aina näin ole kosiomiesten mukana. Jo ajomatkalla voi\nsattua vastusta, porokin vikuroida ja teniä, niin ettei kulusta tahdo\ntulla kalua. Ja se on jo niin huonö enne, että on paras kääntyä\ntakaisin ja yrittää toisen kerran. Sillä jos tästä huolimatta ajetaan\nperille asti, käy helposti niin, ettei tyttöä annetakaan, eikä luvata\nkodassa kahvin keittosijaa. Silloin sulhasmiehet saavat noloina istua\nja nauttia talonhyviä ja sitten eväineen ja kihloineen painua pois ja\najaa synkkinä kotiinsa, yrkämieskin kiukutellen oman jutonsa kanssa.\nMutta toisinaan yrkäväki kimpautuu ja lennättää toisiin tyttäriin, ehkä\nsiellä paremmin onnistaisi. Utsjokelainen saattaa kiertää läheisen\ntunturimaan, Enontekiön kosijat kulkea Koutokeinoa, Kaarasjokea ja\nKaaressuvantoa myöten, missä vain tietävät olevan mainittavia rikkaita.\nInariin enontekiöläinen ei juuri ohjaa ahkiotaan, eikä Utsjoelle, mutta\nutsjokelainen kyllä saattaa siepata inarilaistytön emännäkseen, vaikkei\nhän muuten pidä inarilaisia vertaisinaan.\n\nSaahan kyllä ajella, vaikka ympäri koko Lapinmaata, kun vain ei väkisin\nrupea tytärtä maanittelemaan eikä vastoin vanhempain mieltä. Silloin\nvoi helposti käydä niinkuin entisen Pieras-Klemman, joka kosiskeli\nrikasta Kadja Pannen Raudnaa. Kadja Panne kutsui avukseen Andi-Raudnan,\nnoitaämmän, ja yksissä tuumin galgut noituivat istuen vastakkain\nkotamaalla, sarvilakit takaisinpuolin päässä ja käsi toisen haaroissa,\nnoituivat ja manasivat Klemmaa, joka vain heitä nauroi. Mutta mustat\nrumat akat noituivat niin väkevästi, että Klemman nauru muuttui viimein\nhullun hohotukseksi ja sellaisena aina pysyikin. Mutta ei myöskään\nollut hyvä olla ylpeänä kenelle tahansa. Hylätty Kutturakin suuttui\nkovin, kun ei saanut Tshalkku-Niilan tytärtä. Sanotaanpa, että hän\nlaittoi Tshalkun pirttiin pahan möykkääjän, joka vuosikausia kiusasi\nLismajoen pientä erämaataloa.\n\nPian koko tunturiseutu saa tietää yrkämiesten turhan yrityksen, mutta\nyhtä pian sanoma kuuluu onnellisestakin matkasta. Nähdäänhän asian\nmeno jo vaihtoporosta, jolla iloinen poika palaa naimaretkeltään. Jos\non voitettu kuulu ja kovin kosittu tyttö, silloin kohta tunturitkin\nkaikuvat joikauksesta:\n\n    \"Nyt se meni rikas ja kaunis,\n    vuoi jaa vuoi jaa,\n    se suohkanan tähti\".\n\nEikä kaikkien kosima punapaula ole enää toisten tavoiteltavissa.\nSyrjään jääneet kosijat saavat vain kademielin katsella, kun tyttö\najelee toisen kanssa, katsella ja joiata neidon nimiin:\n\n    \"Ei minua tartte kenenkään koskea,\n    luu luu lugu luu luu luu,\n    minulla kun on jo Ränhtel-Mahti,\n    luu luu lugu luu luu luu\".\n\nJa läikkyvien silkkien, hohtavien solkien ja helysormusten onnellinen\nomistajaneito saa katsella kauniita korujaan sekä kuunnella niiden\nhiljaista kahinaa ja helinää. Anna Vallekin aina taloon tullessaan\npuukalikalla kovasti pudisteli lunta kengistään, jotta talonväkikin\nkuulisi, että hän tässä morsiamena helisee.\n\nKihlaus voi kyllä purkautuakin. Voi tapahtua vaikkapa niin, että\npojan isä käskee miniänkokelaansa, joka jo kuukausia on talossa\nollut yrkäsijassa, painua keinoonsa. Ja tyttö lähtee vieden satoja\nmaksavat kihlatavarat matkassaan. Joskus taas kotatytär voi ottaa\nkihlat poropojalta ja sitten pelätä ja piileskellä tunturissa, kun\nkihlainantaja tulee tapaamaan. Tällainen mielenmuutos on kyllä\njo ilkeiden ihmisten aikaan saamia pahuuden töitä. Saattaapa\njoku lapintyttö työntää kihlakoreutensa yrkäpojalle takaisin,\nvieläpä porohärällä ja kultarahalla viekoitella toisenkin tytön\nrikkomaan lupauksensa, saadakseen häneltä komean ja koreasti puetun\nJounas-Hannun. Jopa muuan tunturityttö kihlattunsa kanssa ajaa\nkahauttaa kuulutuksille, mutta pappilan veräjillä onkin jo odottamassa\ntoinen poika, joka nappaa ja taluttaa tyttären papin luokse. Kovin\nnolona syrjään heitetty kosija saa yksinään ajella takaisin erämaahansa\nja joikailla mielensä hyvitteeksi:\n\n    \"Jounas-Niila-sa,\n    niin niin niin niin,\n    vei minulta valmiin akan,\n    niin niin niin niin,\n    ja seitsemänsataa poroa\".\n\nSaattaapa joikaaja jouotukseensa jonkun kuukauden kuluttua lisätä:\n\n    \"Ja valmiit kaksoiset,\n    niin niin niin niin\".\n\nNuoret kyllä kävivät liitolleen saamassa papin siunauksen, mutta\nikämiesten kärrikät toisinaan asustivat katsottunsa kanssa vuosikausia\nvälittämättä papista vähääkään. Varsinkin tunturilaiset tahtoivat elää\nomin päinsä. Vanhaa Salkkoakin pappi sai monet kerrat manata, ennenkuin\nhän viimein irvistellen saapui emäntänsä kanssa vihille. Entinen\nKitti-äijä eli eukon kanssa tunturissa vain omien vihkilukujensa\nvarassa. Ja perillisiä tuli. Mutta ukko ei tullut kirkkoraadin eteen\neikä käräjiinkään, ennenkuin käytiin noutamassa. \"Laillisia esteitään\"\näijä sitten vain marisi, selittäen, ettei ole voinut tulla, kun on\nollut valvottavina \"hukat ja porot, koirat ja lapset, pata ja valkea\".\nOlisi ukko mennyt eukon kanssa yhteenkin, mutta eukko ei ole hänestä\nhuolinut... Joskus vain on huolinut, mutta silloin ei ole ollut pappia\nvihkimässä...\n\nKomeasti helisten ja kilisten, porotkin sinisissä ja punaisissa\ntupsuissa, Lapin nuoret ajavat kirkolle kuulutuksen ottoon, ja sitten\ntaas jonakin suurpyhänä sinne häitänsä viettämään. Yrkäpoika astua\nhepsuttelee komeana kuin paraskin tunturien isäntä, peskinhelma\nvain pyrstönä perässä keikkuen. Sillä sulhasen koko parseelisto on\nmorsiamen käsistä lähtenyt. Poika on vain vienyt tarpeet, ja tyttö\non pannut parhaansa, jotta yrkä saisi nähdä, mihin hän kykenee. Ja\nnäin lapintytär on ensi kerran saanut isännälleen mitata ja neuloa\nkengät, kintaat, säpäkkeet, housut, takit, peskit ja samalla joutunut\npitkän pitkälle työmaalle, jossa ei ole esillä vain isännän verhot,\nvaan kaiken tulevankin pirttiväen. Parhaissaan on morsiankin, uusissa\ntakeissa ja valkoisissa koipikengissä, silkit päässä ja hartioilla,\nhopeariskuja rinta täynnä, sormet täynnä sormuksia. Onpa sormuksia\nsulhasellakin. Koutokeinon kirkolla vihittäessä pannaan morsiamen\npäähän komea kruunu, joka saadaan lainata Riitta-Jussan Riitalta\ntai Speinin Biri-Hannalta. Rikkaalla Biri-Hannalla onkin komea\nlaitos, niinkuin lakki, josta korkea ja leveä, koreilla papereilla\nkoristeltu torni kohoaa ylös. Se kun istutetaan lapintytön päähän, niin\nsivullinenkin kyllä näkee, kuka on morsian.\n\nTaloissa asuvaiset viettävät häitään joko morsiamen tai sulhasen\nkotona, mutta tunturiväki toimittaa häämenonsa kirkolla suurpyhinä,\ntavallisesti talvenaikana, jolloin koko erämaan kiertäjäkansa jutaa\nyhteiseen suureen jumalanpalvelukseen. Entiseen aikaan hääkansa\niloitsi markkinasiljon kirkkotuvissa, nyt se kokoontuu pitoihinsa\njohonkin kirkonkylän taloon. Vieraita kutsutaan, mutta hyvä on,\nkun kutsumattomiakin saapuu. Kahvia juodaan poronjuustoineen ja\nvehnäsineen, sitten taas jo syödäänkin rasvaista lihakeittoa ja kalaa.\nEntiseen aikaan saatiin syödessä hyvät viinaryypyt. Sulhanen hankki\njuomiset, ja sulhasen sekä morsiamen omaiset pitivät huolen muusta\nravinnosta. Nostettiinpa oikein vaskinen viinakattila kauhoineen ja\nkuppeineen pöydälle, ja puhemies kuulutti: \"Jotka tässä on syöneet ja\njuoneet, muistais nyt varainsa jälkeen tätä nuorta paria!\" Heimolaiset\nheti vuoroonsa veivätkin isojakin rahasummia, ja kuuluttaja kohta\nsuurella äänellä kiitti ja ilmoitti, että se ja se antoi niin ja niin\nmuistettavan summan. Ja \"muistettavan summan\" antaja sai hyvän ryypyn,\nvieläpä oikein muistettavan summan lahjoittaja pullon poveensa. Siitä\ntoisetkin innostuivat. Ryypyn saaneet maiskutelivat hyvillä mielin\nsuutaan, saamattomienkin suu jo alkoi maiskahdella, kun he kopeloivat\npoveaan ja kaivoivat rintaliinansa taskusta helisevää hopeaa, jolla\nsaattoi vaihettaa ryyppyjä. \"Uusille ihmisille pitää antaa\", ukot ja\nakat sanoivat juoksuttaen lahjojaan niin ahkerasti, että kuuluttaja\nsai myötäänsä ilmoittaa, morsian ammentaa ryyppyjä ja sulhanen niitä\njaella, jopa aina jollekulle pistää pullon poveen. Monet antoivat\nkruunuja moneenkin kertaan, saaden joka annolleen kuulutuksen ja\nmieliryypyn. Naisväki antoi sekä rahoja että vaatetavaraa, huiveja,\nsilkkejä ynnä liinasia, ottaen ryypyn yhtä hyvällä halulla kuin\nmiehetkin. Monet pororikkaat lupasivat poroja, kymmenittäinkin,\nkun ryyppy oli ennättänyt tehdä sydämen iloiseksi. Niin kauan kuin\nkirkkopyhää pidettiin, häämenojakin kesti, pari, kolme päivää\nainakin ja viikonkin, jos vain kestivarat riittivät. Kansa kantoi\nlahjojansa \"uusille ihmisille\", saaden luonnossa kiitokset ja ryypyt,\nja oli tyytyväinen. Se kuului kaikesta menostakin. Joiattiin monella\nnuotilla, taajottiin väliin monessa kihermässä kirkkosiljolla, ja\njoka joukosta kuului oma juorotuksensa. Missä joiattiin sulhasparia,\nmissä muistettavan summan antajaa, missä morsiamen rikasta isää, missä\ntaas nuoret miehet laskettelivat pilkkajoikuja tyttökansasta tai\ntoisistaan. Ja aina väliin käytiin morsiusparin ryypyillä.\n\nViimein, kun viinat ja varat olivat loppuneet, hääilotkin loppuivat.\nLähdettiin helisten, iloiten ja remuten ajamaan joka suunnalle kohti\nkotia ja kotakenttää. Ja morsian lähti uudelle taipaleelle, yrkämiehen\nmatkassa uutta kotiaan kohden.\n\nTunturikotaan joutuessaan lapinnuorikko miehineen saa olinsijakseen\ntoisen puolen kotamaata, vanhan isännän emäntineen hallitessa toista\npuolta. Taloon viedyllä miniällä on sijansa pirtissä, ellei muuta\nhuonetta ole. Voimiensa mukaan nuoret kyllä pian hankkivat oman kodan\ntai jatkavat pirttiä uudella huoneella taikka nostavat oman pienen\npirttinsä.\n\nIsän majasta lähtiessään tytär saa mukaansa kaikki vaatteensa,\nraanunsa, roukonsa, taljansa ja polsterinsa. Annetaan hänelle\nvielä joku kattilakin, muutamia puumaljoja, kaaroja ja kiisoja. Ja\ntunturimiesten tyttäret saavat myötäjäisikseen vielä poroja. Monella\non jo omissa merkeissään koko parttio, ja tytön lähtiessä isä vielä\nsitä varojensa mukaan parantaa. Näkkälän Iskokin antoi tyttärelleen\n300 päätä, ja Tshalkku-Niilan sanotaan parhaana aikana palkinneen\ntyttärensä 700:n tokalla. Sata ja parikin monet vielä voivat luovuttaa.\nKitti-Uulakin on lupaillut toistasataa.\n\nJa siitä taas uusi kotakunta alkaa kiertää Lapin tuntureita, tahi uusi\npirtti nousee erämaahan levittämään saamekansan pientä sukukuntaa.\nTunturimaan ahkera tytär on päässyt virkaan, jota varten hän pienestä\npitäen on valmistunut, ja jota hän jo vuosikausia on haaveillut.\n\n\n\n\nLapin lapsi\n\n\nJokaisen lapinvaimon on saatava lapsia se määrä, mikä itse kullekin\non asetettu eli kirvoitettava ne solmut, jotka hänen kohtuunsa,\nyksi kutakin lasta kohden, jo syntymästä saakka on laitettu. Tämä\non Lapinkin vanha laki. Sillä vaikka suuren tunturimaan pieni\nlapinsuku on kansana tuomittu vähitellen katoamaan maailman isoisten\njoukosta, ei kuitenkaan tunturiväen suku ole loppumassa. Jumalan\nedessä on pienen turvegammin nahkoihin puettu aviopari yhtä otollinen\nkuin Lannanmaan suurtilan ylpeä isäntäväki, ja tunturikodassa\nkasvava aution erämaan raatajapolvi on Herralle yhtä mieluisa kuin\nrehevien ruispeltojen äärellä nouseva suku. Jos rukihinen isäntä\npitääkin itseään kovin tärkeänä tehdessään savimaillaan mahtavaa\njälkeä ja kasvattaessaan viljaa kaikelle kansalle, niin kyllä Lapin\npikku mieskin koettaa huolellisesti hoitaa pientä leiviskäänsä,\ntäyttäen parhaansa mukaan sen paikan, mihin hän on asetettu:\npitämään huolta karusta tunturimaasta. Eikä sentähden kaiken\nLuoja katso tunturikansaansakaan muita halvemmaksi, vaan antaa\npienten peskiniekkojensakin lisääntyä ja täyttää maata sitä mukaa\nkuin maa vetää ja suuret porolaumatkin lisääntyvät. Niinpä onkin\nLapin pirteissä ja kotasissa uusi polvi nousemassa yhtä nopeasti\nkuin vanha on vaipumassa, jopa lukuisampana kuin manalle menevä\npuoli. Neljin, viisin, kuusinkin on monissa perheissä perillisiä,\nonpa useita niinkin toimekkaita lapintaloja, että kahdeksinen,\nyhdeksinenkin lapsiparvi on kentällä taajomassa, jopa joskus\nkymmeninenkin. Vanhoissa tunturikotasissakin oli raitioita omasta takaa\ntoisinaan tuhansien tokalle. Ivvar Pieskilläkin oli kahdeksan,\nTshalkku-Niilalla ja Kitti-Niilalla yhdeksän perillistä, ja Aslak Poini\ntoimitti tunturiin kymmenen raitiota. Samoin vanhojen tenolaisten\nja järveläistenkin rantakentillä taajoi iso lauma pikkulappeja.\nPaksujalankin Oulan kalarannalla Ollilassa kasvoi kymmenen kalansyöjää\nsekä vanhojen Outakosken etumiesten, Niilas-Oulan ja Pieras-Klemman\nturvegammeihin saatiin mahtumaan kaksitoista jälkeläistä. Jonkun\nkotaäijän sanotaan kiittäneen Herraa, että se on antanut hänelle\nneljätoistakymmentä apulaista. Sillä aivan oikein lappikin ymmärtää,\nettä lapset ovat Herran lahjoja, ja oikein ilolla vastaan otettavia.\nVarsinkin tunturilappi on mielissään, kun saa paljon lapsia porojen\nperään laukkomaan, ja moni äiti on hyvillään saadessaan tyttäriä\navukseen lukemattomiin töihinsä, vaikka yleensä pojat ovatkin\nhalutumpia kuin tyttäret.\n\nSuomenkansan ikivanhaa lapsenpäästölaitosta, savusaunaa, ei\nlappalaisilla juuri ole -- koko suomenpuolisella Tenolla on vain\nneljä, viisi saunaa: Ranttilan Matilla, Outakosken koululla, Gaavassa,\nHans Laitilla, Nuorgamissa -- vaan hän aloittaa tämän maailman\nvaelluksensa milloin missäkin, tunturilappalaiset talvellakin vain\nkylmässä kodassaan. Onpa moni tunturilainen joutunut esivanhempiensa\nankaralle taipaleelle talvisella tunturilla tuottaen vain vähäisen\nkeskeytyksen emonsa ajoretkeen. Mutta sitten onkin kaksin hengin\njatkettu matkaa samassa ahkiossa, ja siinä pieni padje-olbmus on\nalkanut tunturivaelluksensa eli oikeammin, hänkin puolestaan on\nlähtenyt jatkamaan iankaikkista erämaan kiertoansa, jonka alku on\nkaukaisessa hämäryydessä ja loppukin tuntemattomassa tulevaisuudessa.\n\nOikeassa kristillisessä järjestyksessä lapinsuku tavallisesti saapuu\ntälle ilmalle. Jotenkin harvoin lapintytär vain omiin nimiinsä\ntuottaa kansalaisen, mutta aina sentään, kerran siellä, toisen täällä,\nnähdään pappilankirjoihin merkityn tytön jälkeen avioton perillinen,\njoskus kaksikin -- tyttären silti joutumatta naimattomaksi, jos vain\nhänellä on vähänkään varoja ja poroja. Sattuu joskus piikapaimenkin\nlahjoittamaan isännälleen pienen raition samoihin aikoihin, kuin emäntä\nilahduttaa kodan pää miestä samanlaisella pikku lahjalla. Ja moni\nlappalainen on käynyt seurakuntansa sielunpaimenen luona saamassa\nsynninpäästön paitsi poronvarkaudesta myöskin salavuoteudesta.\nHyviä lappalaisia sentään kasvaa siunaamattomankin liiton sikiöistä.\nJoskus kyllä lapinäiti on salassa saanut ja surmannut lapsensa sekä\npiilottanut metsään, ja siitä on syntynyt _äpärä_, jonka toisinaan\nerämaasta kuuluva rääkyminen kovin vistottaa kristittyä ihmistä.\nMutta jos äiti on asettanut hopearahan surmatun sikiönsä kielelle,\nniin äpärä ei ole saattanut äännellä, vielä vähemmän, jos pikkuraukka\non ennen surmaamista pantu hätäkasteeseen. Muuankin tunturiukko\noli piikansa kanssa saadun sikiön kastanut Kristiniksi, emäntänsä\nkaimaksi, sitten surmannut ja pannut vielä hopearahankin suuhun sekä\npiilottanut tunturiin. Lapsi rukka oli saanut rauhan, eikä ollut\nruvennut koskaan äpäränä syyttämään surmaajaansa, eikä häiritsemään\nmuitakaan. Vanhaan aikaan lapsensa surmaaja oli mestattu. Inarin\nkirkollakin oli muuan Parta-Hanna parka joutunut pölkylle pyövelin\npiilun alle. [Hanna Martintytär Aikio mestattiin lapsenmurhasta 18.\nhelmik. 1740 ja ruumis poltettiin.] Tämä, lähes parisataa vuotta\ntakaperin tapahtunut asia on niin hirveä, että edesmenneet vanhatkin\nolivat vielä sitä kammolla muistelleet. Siunaamattomaan maahan,\nkalmasaaren laitaan, oli ruumis kuopattu, ja haudalle nostettu suuri\nkanto. Mutta Saija-Valpu oli joutunut vain Kittilän linnaan, vaikka\nolikin piilottanut sikiönsä ruumiin kirkkotuvan lattian alle, mistä\nsitten alituisesti oli kuulunut raaputus ja sormennaputus. Pikku ruumis\noli kyllä löydetty ja asetettu arkkusessa kirkonporstuaan kaiken kansan\npelvoksi ja häväistykseksi.\n\nTällaiset asiat ovat niin harvinaisia, että kaamea muistelus vielä\nvuosikymmenien, satojenkin perästä niitä mainitsee. Kristikansaahan\non tunturimaan väkikin, ja siunaten sekä iloiten se ottaa vastaan\npienen tulokkaansa, pesee sen kuparikattilassa, ellei ole vartavastista\nristillä suojattua pesukaaraa. Eikä suinkaan kenkään etukäteen rupea\nodotetulle pikkuvieraalleen valmistamaan vaatteita, sillä siitä\nhelposti seuraisi lapsen kuolema, onpa jollekulle varomattomalle\nseurannutkin. Erään tenolaisvaimonkin lapsi kuoli ennen syntymistään,\nkun äiti ahkeroi sille vaatteita, ja isä hyvillä mielin jo koperteli\nkiedgamenpohjaa. On paras kääräistä pieni vain riepuihin tai lainata\nensihätään parseeleita naapurilta -- enontekiöläinen sentään\nvalmistaa vaatteita etukäteenkin. Avuttomanahan piskuinen tunturimaan\nkansakin tänne saapuu. Lastenmuorin, _jortamorin_ eli _sielgi-ädnin_\npitää yksin pääkalloakin käsin puristella paremmannäköiseksi kuin se\non omasta luonnostaan sekä hieroa valekuollutta henkiin tahi herättää\nse oikean käden pikkusormeen pistetyllä taulanpalasella. Äännellen\nkyllä moni aloittaa maailmankiertonsa, mutta pahanluontoisen ihmisen\nalku lähtee matkaan kovasti parkuen, vieläpä oikein pahansisuinen\njuuri kovimman myrskyilman ulkona riehuessa. Onnellinen on, joka\npääsee tänne kasvavalla kuulla, mutta kaikkein onnellisin sellainen\nharvinainen matkamies, joka astuu maailmaan _lihku-kahper_, onnenlakki,\npäässään. Tämä tuottaa iloa sekä omalle äidille että selkä-äidillekin.\nLakki kuivataan emon polvella ja talletetaan tarkoin, kunnes\nsen omistaja saattaa sitä hoitaa rahakukkarossaan ja hoitaa koko\nelämänsä iän, vieläpä kuoltuansa viedä arkussaan hautaan. Tällainen\nonnen ja menestyksen kappale oli aikoinaan ollut Lukkari-Jounilla.\nMyöskin Hans Laitin sanotaan saapuneen lihku-kahpereissa, ja hyvin on\nHans elämässään hyötynytkin, saanut komean talon sekä päässyt rikkaaksi\nkauppamieheksi.\n\nVain parin vuorokauden, yhdenkin pimeän talvipäivän katsomana pääsee\nerämaan pieni eläjä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Pikkuista\nkitisevää ja tuhisevaa kääröä ei kyllä penikulmien päästä lähdetä\npapille näyttämään, vaan isä itse tahi joku muu kirjanoppinut mies tai\nnainen valaa lapsen vedellä sekä lukee virsikirjasta hätäkasteen\nsanat, ja niin on asia valmis. Kastevesi on vain vietävä ulos\npuhtaalle kentälle ja viskattava korkealle ilmaan, että kastettu\nkasvaisi isoksi ja rikkaaksi. Junnas-Hannukin kastettuaan Piettar\nMorottajan kaahloi kauas puhtaalle hangelle ryöpsäyttäen veden\nhyvin komeasti ylös, ja Piettarista tulikin iso mies ynnä rikas\nmyös. Sitten vasta aikojen kuluttua kuljetetaan hätäkasteen saanut\nahkion keulassa kirkolle papin siunattavaksi, ellei kirkkoherra\npitäjänkierrollaan satu tulemaan aivan omille kentille. Mutta monesti\naika rientää llman vain, kasaten lapselle vuosia viisin, kuusinkin,\nennenkuin hän ennättää papin näköisälle. Joskus joutuu pappi metsän\npirttiin, jossa jo kaksikin eri-ikäistä sisarusta odottaa hänen\npyhiä sanojaan. Aksuniemenkin perillisiä pantiin pari samalla kertaa\nseurakunnan lukuihin, ja kolmella riekolla se asia korvattiin.\n\nLantalainen kyllä panee lapsilleen nimiä \"ilmanahkast\" mutta lapinsuku\njuovattaa tässäkin aina edesmenneitten isiensä jälkiä saatellen\nomia vanhoja nimiään polvesta polveen, antaen isiensä ja äitiensä\nuudelleen nuortua esikoisissaan ja ensimmäisissään, sitten jo muun\nsukunsa, lopulta tehden kaiman, \"Pikku-Nillan\", \"Pikku-Hansin\", omiksi\niloikseenkin. Niinpä onkin halki satavuosien Lapissa elänyt ja\nkierrellyt Aslakkaa, Niilaa, Pieraa, Oulaa, Jounaa, Jousepia, Sammelia,\nHansia, Klemmaa, Kaapia ja Andarasta sekä kota-emäntinä häärinyt Ailia,\nMaaritia, Biritiä, Maggaa, Biggaa, Ingaa, Saaraa, Raudnaa, Kadjaa,\nElleä, Kristiniä, Biri-Hannaa ja Kaarin-Maria. Viisin, kuusin parein\nlapsia kummitetaan, hyvistä sukulaisista ja tuttavista alkaen pitäjän\npappeihin ja vallesmanneihin asti. Jaksaapa joku äveriäs äijä\nkoota pojalleen kummeja koko kolloksen, ainakin kolmekymmentä henkeä\npitäjän parhainta väkeä.\n\nIsän kopertamassa, äidin nahoittamassa kiedgamessa pikku lappalainen\nsaa enimmät aikansa asua, kiikkuen siinä milloin kodan tai pirtin\norteen ripustettuna, milloin äidin polvella hypitellen tai selässä\nheiluen, milloin ahkion kokassa tai veneen keulassa matkaa tehden,\nmilloin ulkona puunoksassa riippuen tai kyköttäen kiveä vasten\nnojallaan. Niinkuin emolintu pesäänsä varten, äitikin keräilee metsästä\npehmikettä pienensä pesäkoperoon, kaapien ja puiden oksilla kuivaten\nisot kasat jänkäsammalia, punertavia poikalapsen, valkoisia tyttären\nkiedgamen pohjalle. Pieni untuvatyyny sekä jäniksennahkapalanen on\nkiedgamen päänalaisena, jäniksennahkaa jalkopuolenkin lämpöisinä, ja\netupuolen nahkaliepeet kaaristetaan peitoksi. Hyvä ja lämmin lapsen on\nsiinä majailla, ja kiedgamen etunauhoihin ripustetut napit, helmet ja\nhelyt vielä pitävät hänen mielikseen pikku kilinää ja välkettä.\n\nHyvä on siunata lapsen pesuallas ja kiedgam pohjaan piirretyllä\nristillä, hyvä on varustaa kiedgam pikku helyillä, ja tarpeellista\non vielä varoiksi piilottaa vanhoja virsikirjan lehtiä tai muuta\noikeaa sanaa pienen olijan kapaloksiin. Sillä Staalut ja gufittaret\nja maahiaiset sekä muut kummitukset ovat iänkaiken pitäneet valtaansa\ntunturissa ja vainonneet kristittyä ihmissukua. Varsinkin vakahaiset\nlapset ovat aina olleet kaikenkaltaisten pahojen ahdistamia. Hyvin\nhelposti gufittaret saattavat ryöstää kastamattoman lapsen, jota\nei vielä Jumalan henki ole varjelemassa, ja heittää sijaan oman\nmuodottoman sikiönsä, jonka pää vain kasvaa ja silmät vilisevät\nniinkuin Näkkälän vaihdokkaan, tahi kutistuu olio pikkuiseksi\nkurttunaamaiseksi hampaattomaksi muoriksi, kuten Vallen Maarit. Paras\non tällaista pahantuomaa hosua tulisilla katajanhavuilla, jotta\nvaihtajan täytyy tuoda oikea lapsi pois ja korjata omansa. Näkkälän\nsikiötäkin kun hosuttiin, jo maahiainen tuli hädissään huutamaan:\n\"Ei saa vanhaa äitiä piiskata!\" Tenolaiset teurastivat sonnin ja\ntekivät oikein suuren makkaran, ripustivat sen pirtinkattoon ja\nmenivät piiloon. Vuosikausia kiedgamessa lojunut vanhannäköinen, ruma\npoikasikiö syöksähti heti syötävän kimppuun hyvillään paneskellen:\n\"Näin hyvää ja suurta makkaraa en ole ikinä saanut, vaikka olenkin\njo kauhean vanha\". Mutta kun makkaramestarit hyökkäsivät pirttiin ja\npieksivät vaihdokasta katajilla, gufitar toi talon lapsen takaisin,\nvaikka olikin jo ennättänyt vääntää sen jalat nurinpäisiksi. Voivat\ngufittaret joskus vaihtaa kastetunkin lapsen, ennenkuin se on\nsaanut hampaita. Jomppalan Maaritinkin ne vaihtoivat puhumattomaan\nsikiöönsä, ja Kitti-Niilan poika, joka oli juuri kävelemään kostunut,\nkatosi kotakentältä ikipäiviksi, eikä annettu sijaan mitään. Vain pieni\npuukuppi, joka oli ollut poikasen kädessä, löytyi kodan vierestä.\nOn sentähden kovin tarpeellista pitää kastetun ja isonkin lapsen\nkiedgamessa kirjanlehtiä, varsinkin, jos viedään lapsi niitylle tai\nmetsään. Pirtissä ja kodassa ei niinkään ole väliä, koska siellä on\nkirjoja muutenkin. Angelin Eevakin, kun lähti metsään Vaskojoelle\nkesäkaudeksi, pisteli pienen Uula-Hansinsa kiedgameen vanhoja\nsalmakirjan lehtiä.\n\nPikku paita tai ainoastaan äidin huivi on kiedgamen asukkaan\nensi aikojen parhainta parseelia, mutta parin viikon vanhanakin\ntunturilainen jo alkaa ylvästellä turkeissa, oikein hienosta\npikkuvasan nahasta ommellussa pukineessa, jonka punertava\nsamettikarva painautuu paitaa vasten. Sitten lapsi saa jo lakin,\ntytär pienen punamyssyn ja miehenalku sinisen kairalakin, jossa on\npunaiset saumanauhat, ja jo ennen puolta vuotta on lapsella pienet omat\nhalkohousut sekä sukatkin ynnä parkki- nahasta karaistut paulakengät\njaloissa. Kävelemään ruvetessaan on lapinlapsi jo yhtä komeissa\nvaatekappaleissa kuin isätunturilamenkin, talvellakin pyöriskellen\nkotasiljon hangilla kuin pieni karvainen metsäläinen. Mutta jos lapsi\nsattuu kuolemaan, niin moni tunturiäiti polttaa hänen vaatteensa tahi\nantaa ne köyhille.\n\nElatuksensa pieni kiedgamlainen saa ottaa omasta emostaan tai taas\nimeä lehmänmaidolla täytettyä sarveakin, jonka kärkeen on sidottu\nporonnahasta kiskottua hienoa kalvoa, sekä sitten jo ikääntyessään\nimeskellä kuivaa lihapalaakin ynnä ydinluuta. Hyvin tyytyväisenä\nLapin pikku äiti kiikuttelee kiedgameaan, milloin polvellaan, milloin\norressa, loruten ja nauraen pienelle ystävälleen, joka killistelee\nnahkojen liepeiden välistä kiedgamen nahkakuomusta, loruten ja nauraen\nvastaan, kun äiti oikein herttaisesti hymyillen puistauttaa päätään ja\npainaa kasvonsa kuomua vasten. Kääröä uneen kiikuttaessaan äiti osaa\nsille laulaakin. Kadja-Nillan Maaritkin tullitteli pikku pojalleen:\n\n    \"Tuullii-i lullaa,\n    tuullii-i lullaa,\n    uttsha-a maanas.\n    tuullii-i lullaa.\n\n    Uttsha lee paarnas,\n    tuullii-i lullaa,\n    nohka-a dal paarnas,\n    tuullii-i lullaa.\n\n    Tuuli lulli lullaa,\n    tulli luuli lullaa,\n    nohkaa uttsha maanas,\n    nohkaa uttsha maanas\".\n\nKoutokeinon lappalainen lauloi kiedgamenisännälleen unta miltei kuin\njoiaten:\n\n    \"Uttsha-Mihkel-go le nohkaa,\n    tuuli lullaa-go lollaa,\n    tillillii de-go lollaa,\n    nohkaa uttsha-go Mihkel\".\n\nEntinen Kittilän lappalaiseukko huijautteli käärämälleen:\n\n    \"Viehk' Uula, viehk' Uula,\n    Uula uu!\n    Viehk' Uula, viehk' Uula,\n    Uula uu!\"\n\nMutta Pyhäjärven Kristin Länsman kiikutteli pikku piikastaan\nkiedgamessa polvillaan lullutellen vain:\n\n    \"Pissii lullaa maana,\n    pissii lullaa maana\".\n\nJa Angelin kirkassilmäinen Eeva-emäntä viihdytteli nelikuu- kautista\nUula-Hansiaan sievästi laulaa helkytellen:\n\n    \"Ullin tullin tuuliin,\n    pikku paska tuullin\".\n\nMutta entinen emäntä, joka salaa suositteli renkiään, lauleli isännän\npirtissä istuessa:\n\n    \"Aa kiiku lullaa,\n    musta kissa on aitan nurkassa,\n    aa kiiku lullaa,\n    avaimet on aitan portaan alla,\n    aa kiiku lullaa\".\n\n[\"Mustalla kissalla\" emäntä tarkoitti viinapulloa.]\n\nKiedgamen nauhat, helmet ja helyt ovat lapsen ensimmäisiä\nleikkitavaroita. Siinä muiden joukossa etumaisena kummin tuoma\nhopeasormuskin helisee ja välkkyy, joutuakseen vastedes lapsen omiin\nhoitoihin. Sitten jo vakahaisen varttuessa tuottavat iloa isän ja ison\nveljen veistämät tai päreistä taittelemat porot, ahkiot ja kelkat\nsekä äidin laittamat nuket ja pikku kiedgamet.\n\nMutta kun isona jo itse kostutaan ulos juoksentelemaan, niin otetaan\nleikin ohjat omiin käsiin ja haetaan ilo omin neuvoin. Pojat\nkopeltelevat puukapuloista poroja, tyttäret keräilevät käpyjä, ja\nsiitä päästään suuren poroelon rikkaiksi paimeniksi. Toisilla on\nlisäksi kivistä ja risuista rakennettuja aitauksia, joissa kivilehmät\nkäyvät laitumella, ja käpylampaat asustavat puoreinsa luona.\nPystytetään siinä kesäkentälle pieni louekotakin, jossa taas on\npaljon ahertamista. Muuttuvatpa jo muutamat tytöt ja pojat poroiksi,\njoita toiset suopungilla heittelevät kiinni, sitovat vaatimia kantoon\nlypsettäviksi, taajovat härkien kanssa kollostaen niitä raitoihin ja\najellen ympäri kenttää. Mutta yksinäisen Mierasjärven turvekodan pieni\nElle sonnustaa vielä pienemmän Kristi-sisarensa nahkahihnaan talutellen\nhäntä sinne tänne, niinkuin on nähnyt isänkin porohärkää taluttelevan.\nTalvella taas taajotaan lumisella kentällä, tievoilta ja jokitöyriitä\nlasketellen pikku ahkioilla, sivakoilla ja sivakankappaleilla,\nkiisankansilla ja vanhoilla kiedgamenpohjillakin. Mutta joulun\naikana entisen lapinlapsen piti siivosti istuskella pirtissä tai\nkotapermannolla.\n\nYksinäisissä metsäpirteissä sisarukset saavat aivan vain keskenään\ntaajoa näkemättä juuri muuta kuin omaa väkeä. Monet kasvavat niin\naroiksi, että ruukaltavat piiloon vieraan tullessa tupaan. Jonkin\ntunturitalon lapset ovat niin tottumattomia, että lappalaisenkin\ntullessa juoksevat toiseen pirttiin tiirailemaan ovenraosta, ja\nlantalaisen astuessa esiin he kapaisevat takan taa piiloon tai\nsukeltavat sängyn alle. Sarren Heikku pelkäsi vierasta niin kovasti,\nettä parkui itsensä tainnuksiin. Mutta Tenolla ja muilla suurilla\nkulkuteillä lapset ovat kyllä opastuneet vieraisiinkin, ja kun on\nlähellä naapureita, on pienillä lapsilla kahta somempi. Andaras\nPorsangerinkin perilliset, kuusivuotias Inga, nelivuotias Klemma\nja kaksiinsa päässyt, halkohousuinen turkkipoika Ivvar, juoksevat\njoka päivä koivumetsän taakse Klemet Lukkariin. Ja siellä on niin\npaljon työtä ja puuhaa, että äidin pitää väliin saatella heille\nsinne eväätkin, väliin taas on talon ruoka jos työkin. Mutta kun\nlapset sitten myöhään illalla palaavat päivätöistään, niin voileivän\nsyötyään heti kellahtavat pitkälleen kuka kunnekin, pikku Ivvarkin\nnurinpuolisissa lammasnahoissaan nutkahtaa lattialle, ja Klemet\nkäpertyy nurkkaan. Täydessä unessa päiväläiset jo tuhisevat, kun\nnaapurin leikkitoveri, kuutostaan täyttelevä Heikka, puoliyön seuduissa\nvielä saapuu iltavierailulle. Kesällä ei Lappia eikä Lapin lapsiakaan\npäivää paistava iltayö nukuta. Joskus vielä aamukahden ja -kolmenkin\naikana lapset saattavat kouhottaa ympäri kartanoa leikkien piilosilla,\nniin että kangas kumisee. Mutta sitten pidetäänkin uni vuoroa, kunnes\npäivä puolisilla käytyään jo alkaa vaipua alaskäsin.\n\nKirkolla, \"markkinassa\", käyminen, kirkon ja papin näkeminen, on\nerämaata laukkovan lapinlapsen suurin unelma. Jurmun lukkarin\nkymmenvuotias Sammelkaan ei ole vielä koskaan käynyt kirkolla,\nLusmaniemessä vain, penikulman päässä Paadarjäyrillä. Eikä ole\nAnna-Marikaan, vaikka on jo 12-vuotias, nähnyt kirkkoa. Mutta kunhan\nSammelin uusi takki joutuu valmiiksi, niin jo pian kirkkokin alkaa\nnäkyä. Lusmaniemen Anna-Birit, joka on jo puolissatoistakymmenissä,\ntaas kaikkein mieluimmin tahtoisi päästä Reisivuonoon, koska ei ole\nvielä milloinkaan \"sellaista taloa nähnyt\". Norjan tunturilapset,\njotka saavat jutaa erämaata sinne ja tänne ja asua kesänsä Jäämeren\näärillä, näkevät kyllä kirkkoja jos muutakin. Tunturikodassa syntynyt,\ntuntureilla kasvanut Maarit Vuolabbakin vielä vanhana muistelee erämaan\nkiertojaan ja Jäämeren kesiään, jolloin asusteltiin kylmien tunturien\nympäröimällä Porsangerinvuonolla, juostiin ja leikittiin rannalla,\nsoudeltiin vuonolla ja joikasteltiin. Ja kotikodat olivat tunturien\njuurella meren rantakentällä.\n\nJoikausluonto monella lapinlapsella onkin jo pienestä pitäen.\nMuutamat peskipojat alkavat huijautella jo heti, kun kieli rupeaa\npuhetta pitämään... Vanhan Uulas-Uulankin toisen polven perillinen,\nkuusivuotias Uula-kehveli uskaltaa joskus ovipuolesta luikaista äijille:\n\n    \"Uulas-Uula-go luu-go luu luu,\n    Ailigakselta kurppa kurppaa,\n    liha liha-go luu lu luu luu,\n    nylkee vaamen-go luu lu luu luu...\"\n\nMutta pienen miehen joikausesitys päättyy sukkelaan oven kahaukseen\nja kinttujen vilinään, kun suuttunut äijä ryöpsähtää laulajaa kohden.\n\nTunturilaisten ja poromiesten lapset, tyttäretkin, kasvavat jo\nkiedgamesta alkaen poroelon pitäjiksi. Sukujuuretkin jo vetävät\nsinnekäsin, sitten hyvät kummit panevat elolle pohjan luvaten kuka\nkermakan, kuka vuonnilon, kuka useammankin poron. Näkkälän Kaari-Marja\nsai kummiltaan valkkohärän ja sitten kun alkoi sanoja sommitella, sai\nkermakkavasan sekä Jussa-sedältä toisen vasan. Vanhemmatkin merkitsevät\njo muutamakuukautiselle perilliselleen poroja, sillä jokaisella\nlapsella on oma onnensa, haltiansa ja suojelijansa, jotka huolehtivat\nheistä ynnä heidän osastaan. Lusman Piettarinkin jokaisella lapsella on\nporotokan alku: Sammelilla vasa, Elle-Marilla vasa ja urakka,\nAnna-Biritiliä ja Aili-Valpulla vuonnilo kumpaisellakin. Ja jos vain\nonni on myötäinen, on jo parin, kolmen vuoden kuluttua heidän\nmerkeissään oma pieni parttio. Mierasjärven pienen pienellä\nKristilläkin on jo, vaikka hän taitamattomana pikku valkkona\njuovatteleekin vanhemman siskonsa nahkahihnassa ymmärtämättä mitään\nporoista ja korvaleikkauksista, omissa merkeissään toistakymmentä\nelukkaa, joita on saanut kummeilta, isoisältä, Martti-enolta,\nNiila-Vallen emännältä, ja isäkin on silloin tällöin merkinnyt hänelle\nvasan. Hyvän ja arvokkaan tunturiäijän lapset voivat saada kummien\nantimina toistakymmentäkin poroa, ja kun niitä isä vielä lisäilee,\nsaattaa Lapin vasta kävelemään kostuneella lapsella olla kymmenien\nporoparttio. Jos hän lisäksi on syntynyt kasvavalla kuulla sekä saanut\nihoonsa rikkautta ennustavan syntymäsyylän, jopa jos vielä sukeutunut\nmaailmaan onnenlakeissa, niin hän on aikuiseksi joutuessaan jo hyvän\njoikauksen arvoinen. Häntä kyllä koko tunturimaa mainoo. Jos hän on\ntyttö, on hän sellainen tyttö, että kymmenet pojat käyvät häntä\nkatsomassa, mutta jos hän on poika, niin kymmenet tunturien silmät\nhäntä odottavat ja vartioitsevat.\n\n\n\n\nLapin katekeetta\n\n\nSaattavat lapinlapset kyllä taajoa ja tehdä tosiakin töitä, mutta\nkristikansan perillisinä heidän pitää ajallaan oppia kirjaviisauttakin.\nJotkut vanhat valkkopäät äijät ja pienet hallavat muorit pitkine\nelämänkokemuksineen eivät kyllä enää tarvinne muuta, kunhan osaavat\nvain, että \"mun uskum killa\", mutta nousevassa lapissa tapahtuu\naina ankara taistelu sanan kanssa. Suuri tunturimaa ei kyllä kysy\nkirjantaitoa, sitä vaatii vain kirkon pahpa, jonka täytyy haltuunsa\nuskotuista sieluista kerran vastata Jumalalleen. Niinpä metsäpirtin\npitää pistää kirja jo pieneen käteen, ja tunturikodankin täytyy\nkoettaa pikkuraitioilleen opastaa kirjanmerkkejä, vaikka kodassa\nhelpommin muistetaankin sadat poromerkkien sanat kuin aapisen muutamat\nvikerkoukut. Mutta koska kirjan mustien koukeroitten oppiminen\nkarkoittaa paljon ikävyyksiä tästä ja varsinkin tulevaisesta elämästä,\ntäytyy joka pirtin ja kodan sitä harrastaa. Kota- ja pirttiopetus\ntahtoo sittenkin tuottaa epävarmoja tuloksia. Sillä kylmä ja savuinen\nporokansan asuinmaja ei ole varsin lukuhuoneeksi rakennettu, eikä moni\npieni hirsipirttikään ole noussut siinä hengessä, että sen asukas\nahkeroisi sanan ääressä. Lapin isien ja äitien pitää aina ensi sijassa\nmuistella tämän maailman asioita, niinkuin porotokan paimentamista,\nkalan- ja riekonpyyntiä ja Ruijanrannan matkoja sekä sitten vasta,\nminkä aikaa riittää, huolehtia sananviljelyksestä ainakin niin paljon,\nettä pysyy sovinnossa sielunpaimenensa kanssa. Ja mitäpä aikuinen\nihminen kovin tuhlaisikaan päiviänsä vaikeaan lasten opettamiseen,\nkun kerran on koulumestareita. Juuri sitä vartenhan _skulla-olbmaik_\novatkin, että he panevat sikiöitä kirjalle, ja siitähän heille\nmaksetaan suuret rahatkin. Mitäpä kun skulla-olbmaik. Hehän ovat\nkovin oppineita ja viisaita kirjamiehiä, jotka tietävät nokko yhtä\npaljon kuin huono pappi ja osaavat opettaa paremmin kuin taitamattomat\nihmiset, jotka ovat saaneet kirjanymmärrystä vain omiksi tarpeikseen.\n\nSkulla-olbmaik, koulumiehet, Lapinmaan katekeetat, ovatkin\nlapinkansaa, metsien pieniä lapsia ja metsien isojakin lapsia,\nopastaneet kirjalle jo satoja vuosia. Niinkuin muuta kristikansaa,\nruvettiin tunturimaan kansaakin jo hyvin aikaisin kasvattamaan\nkirjantaitavaksi, toisia jo verekseltään heti, kun pakanuus oli saatu\nkastevedellä huuhdotuksi pois. Jo yli parisataa vuotta takaperin\nensimmäiset Lapin erämaan lapset oppivat lukemaan. _Esaias Fellmankin_,\nSuomen Taka-Lapin ensimmäinen pappi, joka vaikutti pakanallisessa\ntunturimaassa toistakymmentä vuotta (1648-61), käänsi ja kastoi koko\nInarin metsäkansan, vieläpä opetti sen lukemaankin. _Olaus Sirma_,\nlappalaissyntyinen lapinpaimen, yritti jo 1700:n vaiheilla Enontekiön\ntunturilaisiaan lukumiehiksi, kääntäen heidän hyödykseen lapinkieleen\nkatkismuksenkin, joka kuitenkaan ei aikoinaan tullut painetuksi.\nJo 1744 mainitaan Enontekiöön asetetun ensimmäinen koulu, jossa\nseutukunnan kansaa istutettiin kirjan ääressä. Samoihin aikoihin\n_Anders Hellander_ toimi Utsjoen pappina ja koulumestarina opettaen\nkaukaisen Tenovirran kansaa ja tunturiväkeä, ja silloin askaroi saman\nkansan katekeettana myös _Iisak Tornensis_.\n\nLapin pappeja sekä pappien sukulaisia ensimmäiset lukumestarit olivat,\nmutta sitten jo lapinmiehet itsekin niin opastuivat ja tulivat\njaloiksi, että kelpasivat kotakansan opetusmiehiksi. Utsjoellakin jo\n1700-luvun jälkipuoliskolla _Pieras-Piera_ kiersi erämaata ja opetti\nsanaa saaden virkanimestään itselleen komean sukunimen, _Katekeetta_.\nUuden nimensä täyttäjänä Pieras-Pieran poikakin, _Guttorm Katekeetta_,\npysyi harjoittaen hänkin tenolaisia ja tunturikansaa kirjanoppineeksi\nristirahvaaksi. Anund _Laidinkin_ pari jälkimiestä, _Mattis-Sammel_ ja\n_Aslakas-Sammel_, opettivat sanaa kansalle, edellinen ollen samalla\nkirkkoväärtinä, jälkimmäinen seksmannina, ja vanhan Lukkari-suvun\njäsen, Jousas-Jousep, niinikään istutti kirjaa lapinlasten päähän.\nOulas-Oula Guttorm, lukkarin poika, oli yhtaikaa kahden kovan viran\nisäntänä, katekeettana ja lukkarina, ja Johan Hellander, papin\nsukulaisen jälkipolven mies, oli niin jalo mies, että pystyi samalla\nkertaa sekä seksmanniksi että kirkkoväärtiksi ja koulumestariksi.\n\nSamoin Inarinkin järvikansasta nousi kirjanoppineita ohjaamaan\nkalamiesten perillisiä sanan ymmärtämiseen. Niinpä jo vanhoina\naikoina 1800:n vaiheilla Jouni Aikio, Kaapin-Juhanin poika oli sekä\nlukkarina että koulumestarina. Entistä Vallen katekeetta-äijää vieläkin\nmuistellaan, samoin kuin Matti Morottajaa ja Mikkel Aikiota sekä\nUtsjoelta tullutta Aslak Laitia.\n\nKaarasjoen kansaa opetti aikoinaan lukkari Matti Aikio, Iisakin\npoika, kirkonrakentajan poika ja inarilaisen lukkari-koulumestarin,\nJouni Aikion pojanpoika. Ja Kaarasjoen tunturilasten lukupeikkona\nkierteli kotia myöten entisiin aikoihin Länsman-Andaras, kirjantaitava\nporolappalainen.\n\nLapin entiset koulumestarit olivat vain koulua käymättömiä kirjamiehiä.\nAinoastaan vanhan lukumestarin opastusta he olivat saaneet samoin kuin\nmuutkin lappalaiset, mutta olivat olleet muita jalompia selvittämään\nsanaa sekä kirjasta että ulkomuistista, ja siten vuorostaan päässeet\nlukutaidon johtomiehiksi. Vanhimmat koulumiehet eivät osanneet\nkirjoittaa edes nimeänsä, tuskalla tunsivat sen kirjoituksesta. Mutta\njoskus pitäjän papit opettivat joillekuille kirjoittamisen taidonkin.\nKirkkoherra Borgkin Inarissa pani nuoren Mattus-Heikin kirjoittamaan,\nopettipa virsiäkin veisaamaan sekä nuotteja tuntemaan, ja sitten ylensi\nmiehen katekeetaksi ja lukkariksi.\n\nKova oli kyllä tunturien koulumiesten työ. Talvi oli parasta\ntoiminta-aikaa, ja silloin piti kirjamiesten kiertää erämaata asunnosta\ntoiseen kooten opetuslapsia jalkojensa juureen. Inarin järvillä ja\nTenolla kävi kulku pirttejä myöten, mutta tunturilapissa oli vain kota\nkoulutalona. Jopa entiseen aikaan, kun koko Lappi oli kotalappina,\nkirjanoppinut sai aina jakaa jaloa taitoansa kotapermannolla.\n\nPorolla koulumestari ajeli, kirjakiisa matkassaan, ja pani heti taloon\npäästyään koulun käyntiin. Yksinäisissä metsäpirteissä ja kotapahasissa\nsaattoi olla vain yksi ainoakin ihmisalku opastettavana, mutta sitäkin\nkyllä piti muutamia päiviä saatella kirjantaipaleelle ja sitten taas\nrukattaa toiseen pirttiin, jossa voi odottaa pari, kolme neuvottavaa.\nToisinaan, kun oli lähellä naapureita, koulattavia kokoontui kuusin,\nseitsemin, ja silloin mestari viipyi talossa parikin viikkoa. Samassa\nahtaassa pirtissä, missä talon väki asui ja ahersi, koulumieskin\nahersi opetuslastensa kanssa, pimeän aikana takkavalkean valossakin\nlukien ja luettaen. Mutta vielä ahtaampi oli tunturikodassa. Lähes\nkymmenkuntakin opetettavaa keräytyi lähisiidoista koulukotaan. Lähellä\nvaloisaa oviaukkoa oppivaiset istuivat jalat ristissä porontaljoilla\noppi-isänsä ympärillä lukupuikolla tunnustellen aapisen merkkejä. Kodan\nperäpuolessa asui muu kotaväki, miehet maaten tai istuskellen, emäntä\nkyköttäen lieden luona keittohommissa, kuusi, seitsemän koiraa ollen\nomissa oloissaan. Mutta koulukansa vain ahkerasti aapisteli ovensuussa.\nVain silloin, kun koiraväki syystä tai toisesta sydäntyi tappelemaan,\ntäytyi heittää aapisen paukutus syrjään ja antaa koirille suunvuoro.\n\nAapinen, katkismus ja raamatunhistoria olivat pirtti- ja kotakoulujen\noppikirjoina. Pienet aloittelijat tuskailivat aapisen ääressä,\noppineemmat ajoivat päähänsä katkismusta ja raamatunhistoriaa,\nmutta pariakymmentäkin lähentelevä pororaitio saattoi joskus vasta\ntunnustella aapisen alkumerkkejä tahi tavoitella ulkomuististaan\nisämeitää, joka kyllä oli hyvä osata tunturissakin. Suomenkirjaa moni\nluki, varsinkin inarilaiset olivat siihen jo vanhastaan harjaantuneita.\nEntiset lappalaiset pitivätkin suomensanaa paljon voimallisempana\nkuin lapinkielista kirjaa ja sentähden opettelivat selvittelemään\nsuomenlukua. Sitähän moni pappikin vain ymmärsi, ja Jumalakin kuuli\nparemmin kuin halpaa lapinkieltä, jonka käyttäminen oikeassa kirjassa\noli melkein synnillistä. Eikä se kaikkien mielestä oikein sopinut papin\nsaarnakieleksikään. Saattoipa lapinakka kuullessaan saarnatuolista\npehmeätä kotikieltään arvella, että tuntuu kuin pahpa puhuisi ryöttiä.\nMutta silti sentään koetettiin lappeja heidän omalla kielellään opastaa\noikealle tielle, ja toimitettiin heille lapinkielistä sanaa. Suomenkin\nlapinpapit käänsivät muutamia kirjoja paimennettaviensa kielelle.\nVaikeinta kirjalappia oli \"Andeliinin lappi\", joka saamelaisten\nmielestä oli niin merkillistä, että sitä tuskin Jumalakaan ymmärsi,\nvaikka rovastin tarkastuksessa 1858 eräs vanha ukko seurakunnan\npuolesta sanoi, ettei Utsjoella ole koskaan ollut niin hyvää pahpaa\nkuin Andelin ja joka ei ymmärrä hänen lappiaan ei myös ymmärrä hänen\nsuomeaankaan. Tunturiväki ja tenolaiset, jotka osasivat heikosti\nsuomea, lukivatkin mieluummin omakielistä sanaansa, Norjassa painettuja\nnorjaniappalaisia kirjojaan. Vanha Maarit Vuolabbakin tallettaa\nvieläkin rakkaimpana sananaan pikkuruista \"Dr Morten Luther uccab\nKatekismusas\" kirjaa, joka on painettu Kristianiassa 1837, tallettaa ja\nmuistelee:\n\n-- Itkusilmin olen sitä kirjaa lukenut... enkä tuntenut puustaimia,\nkun vesi oli silmässä.\n\nPäivätyönsä koulumies aloitti ja lopetti rukouksella ja\nvirrenveisuulla, jota talonväkikin hartaana kuuntelu. Aikio-Mihkelkin\nveisasi ja veisautti omalla nuotillaan kaikkein pisimpiä virsiä, ollen\nsitten hyvin tyytyväinen päivänmenoonsa. Heikki Mattus, lukkarimies,\notti hyvän ja juoksevan nuotin virsikanteleesta, joka hänellä oli\nmatkassaan. Utsjoen koulumies, lukkari Oula Guttorm, luikautteli\nylpeästi vain virren alusta loppuun, vaikka oli unohtanutkin sen oikean\nnuotin. Mutta hyvin virsi vieri ja kaikui, sillä Oulalla oli oikein\nkova ja luja ääni.\n\nKoulumestarien virkana oli vielä rukousten pito pyhäpäivisin\nkouluseutunsa kansalle, joten he samalla puolestaan noudattivat 1828\nlappalaisille annettua määräystä, että jokaisessa lapintalossa ja\nkodassa oli pidettävä pyhäpäiväinen rukoushetki. Tällaiset pienet\nhartaushetket olivat suuria jumalanpalvelustilaisuuksia kaukaisten\nerämaiden asukkaille. Ne paloittelivat ja merkitsivät pyhäpäivien\nviitoilla pitkän talven harmaan arkitaipaleen. Tunturilaisetkin tulivat\nparin, kolmenkin penikulman päästä koulumiehen siidaan kuulemaan\nvirrenveisuuta ja sananlukemista. Koulumies istui kodan poassupuolessa\nopetuslapset vierellään ja sitten ympärillä muuta kansaa senkuin\nkotaan mahtui, toisia ulkonakin vain ristijaloillaan hangella\nistumassa. Taitonsa mukaan kansa yhtyi virteenkin. Heikki Mattus\nveisasi tavallisesti: \"Jesus ystävän' on paras\" tahi: \"Jesu, sanallas'\nsä sielun\" tai: \"Anna, Jesu, Henges valo, Sieluum' paistaa pimiään\".\nAvopäin, kädet ristissä rinnalla ja pää painuksissa, pieni tunturitokka\nkykötti kylmässä kodassa sekä ulkona hangella, kun koulumies aloitti\n\"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ammen\", lukien ensin rukouksen,\nsitten pitkän saarnan Ranckenin, Wegeliuksen tai \"Aataminpojan\"\npostillasta. Heikki Mattus luki useinkin Aataminpojan postillaa, joka\noli sama kuin \"M. Johan Samuel Adamin Pojan eli Misanderin Jumalalle\nPyhitetty _Sabbatin-lepo_, sisällänsä pitävä kaikkein sunnuntai-\nja juhla-päiväin evankeliumein jumaliset tutkistelemukset yli koko\nvuoden. Kaikille siviöille kristityille, liiatenkin maalla asuvaisille\neli matkustavaisille palvelukseksi ja hyödyksi kirjoitettu. Suomeksi\nkäännetty Dan. Wirzenius'elta\" [painettu Helsingissä 1873]. Päivän\nsaarnan Mattus luki lausuen lopuksi Herran siunauksen sekä veisaten\nvirren: \"Me sinua Jesu! ylistäm'\" tai \"Jesus puheen, aivoituksen\". Ja\ntunturien kansa tunsi olleensa kosketuksissa taivaan Herran kanssa.\nVanhat poroäijätkin puhelivat: \"Jumala armostansa auttakoon minua\", ja\npikku muorit kotakentällä pyyhkivät vanttuilla silmiään vakuutellen:\n\"Minä uskun, että minä Jumalan sanan kautta tulen autuaaksi\".\n\nTällaisissa tuntemuksissa oli taas mieluista ajella yksinäisille\nasunnoilleen.\n\nAhkerasti koulumestarit pitivät opetuslapsiaan kirjan ääressä.\nAikio-Mikkokin istutti aamusta iltaan asti miltei yhteen menoon, niin\nettei juuri ulkonakaan saanut käväistä. Mikkel-äijä opetti milloin\ni:tä tuntemaan, milloin isämeitää muistamaan, milloin taas antoi\nopetuslapsilleen ankaria toria viheltämisestä ja joikaamisesta,\nsillä \"se ei ole ihmisten tapa, vaan se on langenneen enkelin tapa\".\nSaivat pienet lappalaiset tietää myöskin, että \"maa ei pieri, vaikka\nniin sanotaan\", saivat kuulla senkin, että vanhanlapin palvoma pyhä\nseitakivi on niin väkevä, että sen saattaa hävittää ainoastaan \"Isän,\nPojan ja Pyhän Henkken nimmeen\". Utsjoen Jousep Lukkari oli niin\nahkera, että lasten lukiessa kaverteli luisia paulatiuhtoja, käpyjä\nsekä sarvilusikoita. Joskus ukko kyllä väsähti ja nukahti työnsä\nääreen, ja silloin lukumiehet kapaisivat mäkeä laskemaan. Mestarikin\nherättyään juoksi kentälle huutelemaan: \"Maanak, maanak, poatted\nlohkad!\" [Lapset, lapset, tulkaa lukemaan.] Ja sitten taas ruvettiin\nlukemaan ja luuta kavertamaan. Siitäpä Jousep Lukkari saikin rinnassa\nkannettavan kunniamerkin, johon oli kirjoitettu: \"Ahkeruudesta\". Heikki\nMattuskin oli iso koulumestari, joka luki ja veisasi ja otti nuotin\nvirsikanteleesta sekä piti opettaessaan aina risua näköisällä, sillä\n\"ilman risua lapsi ei ole myöntyväinen\". Ja niin myös Mattus-ukko sai\nhopeaisen kunniamerkin, jossa sanottiin: \"Isänmaan hyväksi\". Se oli\nniin kaunis ja mieluinen, että vanha mestari säilytti sitä kuolemaansa\nasti rintaliinansa taskussa, kätkettynä nahkakukkaroon karvojen\nväliin. Johan Hellander ei kyllä kiusannut kasvattejaan liian pitkillä\npäivillä, luettihan vain jonkin aikaa ja tavautti taitamattomia sekä\nsitten iltapuhteet saarnaili vain muisteluksia Staaluista, gufittarista\nja kaikenlaisista pelätyksistä, joita entiseen aikaan Lapinmaassa oli\nvielä paljon. Mutta jotkut koulumestarit ryypiskelivät viinaakin,\njopa joskus oman opetuslapsensa kanssa. Sillä kun isoa parrakasta\nmiestä piti asettaa aapisen ymmärtämiseen, niin siinä kyllä toinen\njos toinenkin tarvitsi vahvistusta. Sammel-Oulalla oli oppipoikana\npieni pyöreä paksu kummipoikansa, Jorba-Jousi, aikamies kyllä, joka\nseuraili opetusisäänsä koulupaikasta toiseen. Saattoi joskus pitkillä\ntaipaleilla, kun nähtiin tien ohessa poroja palkimassa, koulumestarille\ntulla tuoreen lihan himo, niin että hän ehdotteli:\n\n-- Na, kummipoikani, heittäkäämme ja nylkekäämme tässä kermakka.\n\n-- Eikös viides käsky kiellä, ettei saa varastaa, kummipoika vastasi,\nnojaten kumminsa opetuksiin.\n\n-- Naa, ajallansa se kyllä kieltää, mutta ei se nyt kiellä, oppi-isä\nantoi lisäselitystä \"viidenteen\" käskyyn vyyhdeten suopunkia, jolla\nheitti kermakan.\n\nSeurakunnan sielunpaimen oli koulumestarienkin pääpaimen. Häneltä\nkoulumies sai vitkansa ja työohjelmansa sekä myöskin palkkansa, mutta\nasian sattuessa pahpa saattoi ottaa viran poiskin. Rovastin- ja\npiispantarkastuksissa pidettiin koulumiehiä kovilla. Silloin hekin\nvuorostaan joutuivat näyttämään lukutaitoaan sen sijaan, että aina\nylpeästi vaativat sitä muilta. Niinpä 1757 tutkittiin katekeettojen\nSammu-Hansin ja Pieras-Pieran sisä- ja ulkolukutaitoa ynnä käsitystä\nsekä huomattiin heidät kelvollisiksi virkaansa. Tarkastuksessa\n1777 todettiin, että katekeetat opettivat kristinopin alkutietoja\nkodeissa niin paljon kuin mahdollista pitäen vielä rukouksia aamuin\nilloin. Sitten taas 1847 piispantarkastuksessa annettiin tietää,\nettä Jousep Lukkari ja Oula Guttorm innolla ja huolella hoitivat\ntehtävänsä opettaen lapsia, pitäen rukouksia ja lukien sunnuntaisin\nylösrakentavaisen saarnan. Mutta Johan Hellander sai muistutuksen,\nkoska joskus oli lyönyt laimin vitkansa vaatimukset.\n\nOli kyllä työtä tehdä kirjamiehiä lapinkansasta, joka koko elämänsä\neli erämaiden kiertolaisena. Tunturiväki juti alinomaa, ja kalakansa\nteki muuttoa vuodenaikojen mukaan, niin ettei kumpaisissakaan\nkirjanopetus oikein päässyt kantamaan hyvää hedelmää. Vaikka Esaias\nFellmanin sanotaan kymmenkunnassa vuodessa opettaneen koko Inarin\nkansan lukemaan, lienee silti jälkipolvessa elänyt monta ukkoa,\njotka eivät enää osanneet Esaiaksen taitoa. Njuammel-Andaraskaan ei\nmuistanut kinkereillä muuta kuin papattaa papin perässä, luullen\nkatkismusta lukevansa: \"Sinä-nuori-riski-mies-et-osaa-mitään...\" Mutta\nsittenkin Inarissa on Fellmanin kylvö parhaiten menestynyt. Inari on\naina ollut parempi kirjanoppinut kuin Utsjoki ja saanut taidostaan\nparhaan kiitoksen silloin kuin Utsjokea on lastattu. Mutta kaikkein\nhuonoimmin on sananselvityksessä menetellyt tunturiväki. Utsjoen\npiispantarkastuksessa 1847 kuultiin, että vaikka kirkkoherra ja kolme\nkatekeettaa oli kolme, neljä viikkoa työskennellyt seurakunnan 10-15\nrippilapsen kanssa, niin ei voitu ainoatakaan teno- ja tunturikansan\ntoivoa huonon lukutaitonsa takia laskea Herran Ehtoolliselle. Samalla\nmyös todettiin, että tunturilappalaiset vain häärivät porojensa kanssa,\neivätkä ensinkään pane lapsiaan kirjalle. Eikä koulumestarikaan\nsaata tunturilaisia paljon opettaa, kun he aina ovat muuttoretkellä.\nOlivatpa tunturiäijät jumalansanalle niin kovakorvaisia, etteivät edes\nsaapuneet piispantarkastukseen, vaikka oli hyvä ilma ja huhtikuun\nhankikeli. Muuta kansaa oli kyllä saapunut 120 henkeä, mutta 20:sta\nporolappalaisesta oli tullut vain yksi ainoa ukko, Oula Panne, ja\nhänkin olisi kyllä jäänyt tunturiinsa, jos olisi tiennyt saavansa\nkirkossa kovat nuhteet ja varoitukset jumalattomasta elämästään.\nRovastintarkastuksessa 1836 manattiin ankarasti padje-olbmuksia Piera\nVestiä, Andaras Ingeriä, Andaras Pautia ja Andaras Pannea sentähden,\nettä he olivat aivan taitamattomia kristinopissa, eivätkä sittenkään\nolleet saapuneet kuulusteltaviksi. Hyvin luonnollisesta syystä pois\njääneet poroukot tuomittiin hyvittämään kirkkoa kukin 24 kopeekalla.\nMutta tunturilaisen renki, Jouni Paut, joka ei osannut lukea\nsanaakaan, manattiin yhdeksi pyhäpäiväksi jalkapuuhun, ellei hän saavu\nensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen näyttämään pahpalle kyllä\ntunnettua lukutaidottomuuttaan. Kaikkein vähäisimmät olivat Inarin\ntunturilaisen, Lasse Haltin kirjalliset ymmärrykset. Ukko asusteli\nalituisesti kaukaisissa erämaissa saapumatta milloinkaan kirkolle,\neikä häntä tavannut koulumestarikaan, jonka kirkkoherra oli lähettänyt\nopettamaan edes hänen lapsiaan. Haltista ei tiedetty juuri muuta, kuin\nettei hän eivätkä hänen lapsensakaan käsitä Jumalasta paljon mitään,\ntuskin tietävät hänen olemassaolostaankaan, kun eivät osaa lukea.\nTurhaan kaivattiin tunturien Lasse-ukkoa tarkastustilaisuudessa 1851.\nÄijä antoi kirkonmiesten kaivata ja vaelteli vain omia teitänsä.\n\nSaivat katekeettojen opetuslapset näyttää taitoaan myöskin\nrippikoulussa sekä aina parikin kertaa vuodessa pidettävillä\nlukukinkereillä. Mutta näihinkään tilaisuuksiin eivät kaikki olleet\nhalukkaita tulemaan. Niinpä piispantarkastuksessa 1847 todettiin, että\ntenolaiset, Birit Katekeetta ja Pieras-Elle sekä Mierasjärven Piettar\nSauvan poika, Pieras-Oula, eivät olleet käyneet rippikouluaan, vaikka\nsen laiminlyömisestä oli määrätty ruplan sakko. Lukukinkereillekin piti\nmanata kansaa saapumaan. Johan Michael Stenbäck kuulutti huhtikuussa\n1833 Inarin kirkkopaikassa: \"Huomenna ja keskiviikkona pidetään täsä\nlukukinkerit ja pitävät net nyt markkinasa olevaiset itsens silloin\ntäällä löydyttää. Niin myös tulee kuudennusmiesten itsens saapuvilla\npitää antaman mitä valistuksia niildä vaaditaan -- kokous alkaa koska\nkello soipi\".\n\nVaikeahan erämaan kansan oli pitkien matkojen takaa jutaa epävarmaa\nlukutaitoaan esittämään. Ainakin talvimatkan vaikeutta metsien miehet\nkävivät papillekin valittamassa. Niinpä lappalaisten rakastama\n\"hyvä pahpa\", Jaakko Fellman, antoi 1821 kansalleen seuraavaisen\n\"Julistuksen\":\n\n    \"Niinkuin moni ja erinomattain ne kuin asuvat eembänä kirkosta\n    ovat valittanet sen olevan vaivaloisen että Talvi-aikana itsiänsä\n    luku Gingerihin löydyttä, jonga tähen erinomattain Lapset ovat\n    poisa ollet näistä heille sangen hyödyllisistä kokoustiloista, olen\n    minä vaadittu, että sinä 23 päivänä kesäkuusa, joka on Johanneksen\n    päivän aattona, pitä Luku-Gingerit, jona Gingeri-päivänä ei\n    ainoastansa kaikki ripillänsä käymättömät Nuorukaiset ja Lapset,\n    mutta myös ne mennen vuotiset rippilapset, jotka puutuit heidän\n    Christillisyydensä tiedosa ja Seurakunnasa saapuvilla ovat\n    välttämättömästi, ilman muitta syitä saapuvilla oleman. Utsjoesta\n    sinä 10 päivänä kesäkuusa vuona 1821.\n\n                                             Jacob Fellman\".\n\nJa tätä toisinaan kovakorvaistakin ja penseätä tunturiväkeä pahpat\nolivat tulleet kutsumaan Herran seurakuntaan, ja koulumiehet olivat\ntässä kutsumistyössä pahpojen parhaina apumiehinä. Katekeettain\ntärkeänä tehtävänä oli ensimmäisten viittojen pystyttäminen oikealle\nelämän palkaalle sekä kansan ohjaaminen sille ranniolle, jota taivaan\nvaltakunnan perillisten pitää vaeltaa. Parhaansa Lapin koulumestarit\nkoettivat, vaikka joskus panivatkin virren kulkemaan omaa nuottiaan\nsekä selittivät kymmeniä käskyjä omalla tavallaan.\n\n\n\n\nPielpajärven kirkko\n\n\nYlpeänä ja kovin uudenaikaisena Inarin kirkko kohoaa matalalla\nmäntykentällään Inarijärven lounaiskolkassa, Juutuanjoen suulla,\nseuranpitäjinään tavalliset kirkon naapurit: sairastalo ja tohtorin\nasumus ynnä Posti-Aikio, Uunon ja Hannun kaupat, Ransu-porvari ja\nRanta-Antti sekä muutamia mökkejä. Lapin kaukaisen kirkonkylän on\nsuuren maailman meno jo temmannut mukaansa. Siellä muuan ajelee autolla\nja moottoriveneellä, toinen ajelee niittokoneella ja moottoriveneellä,\nkolmas laskettelee joka vehkeellä, ja useat haastelevat keskenään tai\nmuun maailman kanssa vain rautaisia ilmalankoja myöten. Kyläkentällä\nkyllä kyhjöttää käkkyräinen lapinpetäjä, metsän takaa katselee\noudoissaan Otsamotunturi, ja järvikansa saapuu kirkolle kirjavissa\nlapin puvuissa. Mutta sittenkin: Inarin kirkolta löytää lapin kohta\nenää vain pappilan vanhoista isoista kirjoista.\n\nMutta metsän takana, kolme neljännestä koillista kohden, on\nmonien metsälamperoisten tuolla puolen pikkuinen metsäjärvi,\nPieni-Pielpajärvi, sitten hiukan tuonnempana vähän laajempi\nIso-Pielpajärvi, ja sen takana matalassa koivuoudassa kohoaa yksinäinen\nvanha lapin temppeli -- ennenmuinoinen järvikansan kirkko, mutta nyt\nvain metsänväen pyhäkkö. Sillä täällä ei asu kukaan, tänne ei kulje\nkukaan, ei tänne kuulu auton maailmallinen meno, eikä tänne osu\nvihoissaan puuskuttava moottorivenekään. Kovin kaukana tuntuu olevan\nsuuri maailma, ei näy edes isoa Inariakaan. Paljasharteinen Luosmavaara\nvartioi pohjoisen puolta, ja lännen äärellä on iso Otsamotunturi.\nSiksipä täällä vielä vanhalappi hyvin viihtyy, ja muinaisen\npeskikansan henget saavat asua hiljaisessa levossaan.\n\nVanha lapintemppeli on etsinyt itselleen oikean sijan.\n\nSiitä on jo kohta kolmesataa vuotta, kun pieni taivaan Herran\ntemppeli tehtiin Taka-Lappiin, Inarin metsärannoille. Jumalansanaa\noli kyllä jo pitkät ajat saarnattu erämaan kansalle ja ilmoitettu,\nettä metsäjärvien aroilla kalastajilla oli yhtä hyvä taivasosa kuin\nkenellä tahansa lantalaisella, kunhan vain hylkäävät vanhat jumalansa\nja antavat huuhtoa itsensä pyhillä vesillä. Mutta vasta sitten, kun\n1648 oli rakennettu ristinkirkko Pielpajärven metsäseudulle ja samana\nvuonna _Esaias Fellman_ tullut Inarin ensimmäiseksi papiksi sekä\nkastanut kaksi suurta lapinukkoa, sompiolaisen mahtiäijän, Suaksen,\nja Inarin ison napamiehen, _Vallen_, metsäkansa koko joukolla kääntyi\nuuteen oppiin. Arkana ja ihmeissään pieni lappalainen hiipi äsken\nrakennettuun Lannanmaan jumalan komeaan hirsikotaan, johon oikein\nisolla porokellolla kansatokka koottiin ja asetettiin istumaan, ei\njalat ristissä permannolle, vaan ahtaisiin parsiin ihan peski peskiin\nkiinni. Ei kyllä metsätemppeli ollut kuin toistakymmentä kyynärää\npitkä, eikä kymmentäkäan leveä ja korkeutta oli vain kahdeksantoista\nhirsikertaa. Mutta hartaana ja hiljaisena vasta kastettu kansa istui\npyhässä kodassa kuunnellen ja katsellen, vaikka ei ymmärtänytkään\nkauniisti puetun papin lukua ei laulua, ei ymmärtänyt sittenkään,\nvaikka tulkki niitä sovitteli lapinsanoiksi. Sen vain kansa käsitti,\nettä väkevää ibmeliä tässä kumarretaan ja palvotaan sekä sille luetaan\nlukuja ja joikaillaan. Oli siis hyvä olla nöyrä ja kuuliainen sekä\nkumartaa alamaisesti pappiakin.\n\nPielpajärven seutu oli koko Inarin ikivanha keskuspaikka. Entinen\nInari kokoontui sinne aina talvisydämeksi yhteiseen kaamosajan\nviettoonsa, kuten vielä nykyiset koltat erämaistaan vetäytyvät\ntalvikyliinsä. Kolmattakymmentä turvekotaa sanotaan entisaikaan\nkyhjöttäneen pienen metsäjärven rantakankaalla, ja _Talvas-koadih_\noli kotakylän yhteisenä nimenä. Tänne talvikotien lähimaille,\nkotakansan pyhäpirtiksi, rakennettiin Inarin ensimmäinen kirkko ja\nSuomen lapinkirkkojen esikoinen. Mutta ei tiedetä tarkoin tämän\nesikoistemppelin paikkaa, jotkut vanhat äijät vain muistelevat\nkuulleensa, että kirkko olisi ollut nykyisen Pielpajärven pyhäkön\nlähitienoilla, jopa muutaman tiedon mukaan Pielpajärven vanhalla\nKirkkoniemellä. Tämän temppelin turvissa tehtiin Inarin villistä\nmetsäkansasta kristikansa. Siinä ensimmäisenä pappina Esaias Fellman\npauhasi kotaväelle kaksitoista ajastaikaa asuen itsekin metsäläisenä\nkotapahasessa Kolmenkuninkaanjärvellä. Saamasi täällä Fellmanin jälkeen\nankara jumalanmies ja kiukkuinen vanhan uskon vainooja, _Gabriel\nTuderus_, sekä sitten moni muukin erämaan apostoli, _Forbus, Chydenius,\nHellander, Wegelius_... Alun toistasataa vuotta huudettiin tässä\ntemppelissä kansalle parannusta. Mutta sitten vanha metsäkirkko vaipui.\nJo 1752 todettiin temppelin olevan niin huonossa kunnossa, ettei siihen\nenää uskalla astua jumalanpalvelustakaan toimittamaan, jonka takia\nolisi saatava uusi kirkko. Vanhat turvekodatkin hävisivät. Pielpajärven\nmetsätanhuvilla onkin vielä vanhojen talvikotien sijoja siellä täällä.\nJa näiltä entiskansan aherruspaikoilta yhäkin \"luuta nousee ylös,\nvaikka minkä kautta siinä maata kaivaisi\".\n\nNostettiin uusi temppeli Pielpajärven rannalle 1760, sama matala\nmetsäpyhäkkö, joka siellä vieläkin hylättynä kyhjöttää. Ja kirkon\näärelle kohosi uusi kota- ja markkinakeuttä. Utsjoen papin\nsukulaisen, _Anders Abram Hellanderin_, joka oli oikein \"insinööri\neli rakennusmestari\", sanotaan olleen kirkon tekomiehenä, viisi\nkirvesmiestä apulaisinaan. Hyvä metsätemppelistä tulikin, vaikka\nvain pienoinen, niinkuin oli pieni kirkon hallitsema metsätokkakin.\nRistikirkoksi rakennettiin tämä toinen ristinkirkko. Pituutta oli\npohjoisrististä eteläoveen 23 ja 5/12 kyynärää sekä itäpäästä,\nsakastin ulkoseinästä länsioveen 22 ja 3/4 kyynärää, ja ristin leveys\noli 8 kyynärää. Korkeutta saatiin perushirrestä räystääseen vain 7\nkyynärää 9 tuumaa, lattia laskettiin veistetyistä haljispuolikkaista,\nja lautakatto kohotettiin keskikohdalta hiukkasen holville. Penkkejä\nmahtui kirkkoon 54, mutta kun käytävien leveys oli pari kyynärää, ei\npisimpiinkään sopinut istumaan kuin kolme, neljä pientä lappalaista,\njos he komeilivat isoissa peskeissään. Osa sanankuulijoista saattoi\nkyllä kaahaista kahteen lohtaankin, joko pohjois- tai länsiristille,\nsekä ahtautua kummassakin kolmeen pitkään penkkiin. Jumalan aurinkoa\npikku temppeli ja seurakunta sai kahdestatoista ikkunasta, joista 8\nisoa, 16-ruutuista oli sivuseinissä vastakkain, 4 pientä puolipyöreätä\n6-ruutuista ristien päätyseinissä tai ovien yläpuolella. Alttaripöytä\nlyötiin laudoista itäristille, ja saarnatuoli istutettiin itä- ja\npohjoisristien yhtymille, vieläpä saarnatuolin ylle nostettiin taivasta\nesittävä katos, jonka huipulla seisoi pyöreämuotoinen pasuunaa\npuhaltava keruubi paljaine miekkoineen. Lappalaiset kyllä luulivat,\nettä se oli \"Kristus, joka torvella puhaltaa julki, koska maailman\nloppu tulee\". Oli itäpäädyssä pikkuruinen sakastikin, ulottuen\npituuttaan seinästä seinään, mutta omistaen leveyttä vain kyynärän 18\ntuumaa sekä korkeutta 3 kyynärää 6 tuumaa. Toista korttelia leveä lauta\noli pienen ikkunan alla pöytänä sekä pöydän pääpuolissa pari seinään\niskettyä lautapalasta istuimina.\n\nPian saatiin, 1766, kirkon länsipäähän pieni matala kellotapulikin,\njonka 5 kyynärää korkea alaosa kannatti 8 kyynärää korkeaa yläosaa eli\nkellotornia. Kuusileiviskäinen malmikello siellä pyhäisinä hetkinä\nkumahteli juhlallisesti ja oli niin hyvä kello, että sen sanoma kuului\n\"puolen penikuorman päähän\". Kello olikin vanhan kirkon peruja,\nKristiina kuningattaren lahjoittama 1649. [Kello valettiin uudestaan\n1818, ja saatiin siihen kirjoitus: \"De gloria in exelsis gjuten af Joh.\nJac. Granberg. Stockholm 1818\".]\n\nHalpa ja yksinkertainen oli alussa temppelin sisustus. Mutta sitten\nsiveltiin ikkunapielet ja ovet öljymaalilla, jopa saarnatuoli\nkoristettiin kuvilla ja kultalistoilla, ja myöhemmin vielä maalattiin\nseinätkin valkoisiksi, penkit ja lehterinseinämät siniharmaiksi.\nSaatiin viimein kirkkoon uusi tervattu paanukatto sekä punamaalilla\nsivelty laudoitus.\n\nJoulukirkko kynttilöineen piti olla lapinkansallakin, ja pimeä\nkaamosaika kaipasikin sitä enemmän kuin valoisa Lannanmaa. Pielpajärven\nkirkossa pistettiin talikynttilät kuusihaaraiseen messinkikruunuun sekä\npariin seinäpitimeen, jotka olivat Tornion kauppasaksain, Hjulbergin\nja Tornbergin, lahjoittamat 1789. Tuikutti tuli myöskin vallesmanni\nEkdahlin kynttiläjalassa, ja alttaria valaisi kolmitulinen puujalka\nsekä pari tinaista kynttiläpidintä. Näistäkin harvoista käryävistä\nkynttilöistä loisti pimeänperän kansalle miltei kuin taivaan kirkkaus.\nMutta kun peskeihin puettu kansa astui alttarin äärelle, niin valkea\npahpa, joka oli kuin itse Herran valittu, tarjosi sille pyhän aterian\nhopeaisesta kalkista, joka kimalteli kauniimmin kuin kirkkainkaan\nsilpataaleri. [Kalkki painoi 25 1/2 luotia.] Sai siinä ehtoollisvieras\nsamalla ihailla vanhaa alttaritaulua, jossa itse Ehtoollisen asettaja\noppilaineen hartaana istui ensimmäisellä pyhällä aterialla. Mutta\nsaattoi tarkka katselija pelästyen mennä itseensä, sillä ruma perkele\nkatsella killisteli ehtoollispöydän alta. [Alttaritaulu oli 2 11/24\nkyyn. leveä, 1 19/24 kyyn, korkea.]\n\nVanhojen turvekotien sijaan kohosi Pielpajärven uuden kirkon naapuriksi\nvähitellen hirsistä rakennettujen kirkkotupien seurakunta.\n\nKalajärvien kiertäjät kopsivat kirkkokentälle pikku pirttejä, joissa\nsaattoivat kirkkopyhinään asustaa. Toiset laittoivat mökin yksinään,\ntoiset taas yhteisvoimin naapurin kanssa. Pitkin Pielpajärven\nitärantaa, kirkosta etelään käsin, nousi tupakömmänöitä toisensa\nviereen, niin että niitä oli kaikkiaan neljättäkymmentä. Monet tuvat\nolivat jalkeillaan vielä pielpajärveläiselämän viimeisinä vuosina.\nNähtiin joukossa Morottajan, Lusmaniemen, Pahtalan ja lukkari Mattuksen\npirtit siljon pohjoispäässä lähinnä kirkkoa. Sitten olivat Aikioiden,\nSaijetsin, Patsjoen puolelaisten, Veskonniemen, Kaapin-Piettarin ja\nPartakkolaisten sekä Kettu-Matin, Vallen ja Kyröläisten tuvat. Vain\npieniä, matalia pöksiä pirtit olivat. Avonaisen lapintakan loimut\nloiskuivat yli katon pimeään yöhön, kun lappalaiset lämmittelivät\ntervaisten kelohonkien paisteessa. Pitkä lannanmies ei saattanut joka\ntuvassa selkäänsä suoristaa, ja makuulavalla istuessaan mies voi\nkädellään nojata kattohirteen. Pieni ikkuna oli pirtin peräseinässä, ja\nmuutamissa oli permantona kotalaisen tapaan vain koivunrisuja.\n\nPikku tupamökkien seurassa, lähellä kirkkoa, oli pitäjän pappila.\nEsikoispapin, Esaias Fellmanin, sanotaan kyllä asuneen vain\nturvekodassa, ja hänen seuraajansa, Tuderus, asui aivan Torniossa\nkäyden vain kerran vuodessa kovistelemassa seurakuntalaisiaan. Eikä\nsitten moniin aikoihin Inarissa ollutkaan omaa sielunpaimenta,\nvaan kiinnitettiin järvikansan metsäperukka ensin Kuusamoon,\nsitten Utsjokeen, joiden papit joskus pistäysivät erämaalaisiaan\nkatsomassa. Tällaisia käyntipappeja varten olikin entisinä aikoina\nInarin kirkkokentän pappilana vain vähäpätöinen kirkkotupa, 1780\nrakennettu pakopirtti, seitsemän kyynärää seiniltään ja harjan\nkohdalta korttelin yli kolmea kyynärää korkea. Nurkassa oli vain\nharmaa lapinpiisi sekä seinillä penkit ja makuulava, ikkunan edessä\nveistetyistä laudoista koottu pöytä. Tällaisena tupa otti vastaan\nJaakko Fellmanin, kun hän 1820 ensi kertaa saapui seurakuntaansa.\nMyöhemmin nostettiin tuvan perään pieni kamari lapintakkoineen,\nikkunoineen, veistettyine pöytineen ja lautsoineen. Täällä sitten\nJaakko Fellman ja muutkin Utsjoen papit, jotka samalla hoitivat Inarin\nkappeliseurakuntaa, kävivät asustamassa joulun aikana, pääsiäisviikolla\nsekä jonkin kerran kesälläkin. Tässä \"pappilassa\" Lönnrotkin majaili\npitkällä lapinretkellään 1837. Mutta kun Inari 1838 sai oman\npappinsa, laitettiin parempi papintalokin, oikein \"iso\" pappila\nkolmine kamareineen, saleineen ja keittiöineen sekä tarpeellisine\nulkorakennuksineen, ja vanha kirkkotupa joutui \"pihtipuoleksi\". Kun\nLönnrot taas 1842 matkusti Lapissa, saattoi hän kirjoittaa: \"Kun 1837\nkeväällä kävin Inarissa, oli siellä vain kirkko ja joukko kurjia\nlappalaistupia. Nyt paikka on kokonaan muuttunut, sittenkuin se on\nsaanut oman papin. Kirkko on maalattu punaiseksi; papilla on omia\ntarpeitaan varten viisihuoneinen asunto. Sitäpaitsi on toinen rakennus,\nmissä on sali ja kaksi huonetta\". Josef Wilhelm Durchman Inarin\nensimmäisenä asujapappina tuli Pielpajärven metsäkansan ja kirkkotupien\npäämieheksi, sekä sitten hänen jälkeensä _Hornborg, Borg, Favorin, von\nKonov, Kekoni, Kulhanen_... toinen toisensa perästä saapuivat erämaan\nyksinäisiksi sananjulistajiksi, viihtyen metsäpappina kuka pitemmän,\nkuka lyhyemmän ajan.\n\nSillä Pielpajärven saarnamies sai metsäkentällä enimmät ajat asua ypö\nyksinään. Lappalaiset asuivat pikku tuvissaan vain kirkkomatkallaan,\ntullen korvesta sekä taas muutaman päivän kuluttua kadoten korpeensa.\nJa pappila jäi taas yksin, ympärillään hiljainen ikuinen erämaa.\nKesäisin vain Pielpajärvi iloisesti loiskutteli rantakivikossa, mutta\nsyksyn myrskyt tuntuivat riehuvan entistä väkevämmin, ja talven pitkä\npimeä selkä oli entistä kaameampi. Lappalaisten tulo kirkolle jo\noli kuin virkeä puistatus tylsästä lamaannustilasta. Kirkkopyhinä\nolikin lapinsiljolla elämää, sillä vanhat inarilaiset olivat hyvin\nvireitä kirkkomiehiä. Kesällä kirkkoliitolle mennessään Inarin\nrantalaiset soutivat isoilla veneillään kirkkovalkamansa pohjukkaan,\njosta astelivat Pielpajärvelle kivisiä metsäpolkuja pitkin toista\nneljännestä. Toisilta suunnilta kansaa tuli penikulmittain halki\nerämaiden. Talvella taas pääsi mistä tahansa porolla perille asti.\nMutta kaikkein enimmin kansaa karttui Pielpajärvelle joulunaikana.\nSilloin pidettiin kirkkokentällä suuret markkinat, joille saapui\nlappeja etempääkin, ja siitä Inarin kirkkosiljoa sanottiinkin vain\nMarkkinaksi. Yksinäisellä pappilalla oli silloin kyllä naapureita,\npapinrouvalla vieraita ja kirkko täynnä sanankuulijoita.\n\nOli pappilan naapurina myöskin käräjätupa, jossa oli käräjäpirtti\nja houvinkamari. Rakennusta varten parhaillaan vedettiin hirsiä,\nkun Lönnrot helmikuussa 1842 oleskeli Inarin pappilassa.\nKäräjätuvassa tuomari kävi istumassa oikeutta ja houvi kantamassa\nveroja. Entisaikaan houville \"piti antaa hyvä ketunnahka palkinnoksi,\nkun hän istui ja kantoi verot\". Mutta ovelat lappalaiset joskus\nlaskivat pirtin savua täyteen, niin ettei houvi saattanutkaan istua\nja kantaa veroja, eikä saanut hyvää ketunnahkaa. Tuomari taas sai\nahkerasti tutkistella lappalaisten pororiitoja, tuomiten poron\nvarkauden syntiin langenneelle lapinukolle 28:nkin paria raippoja,\njoka oli jo \"hengellinen rangaistus\". Pienelle tunturiaijäpahaselle,\njoka nälissään tai oikeutetusta kostonhalusta oli tappanut tai\n\"lainannut\" puolivillin metsänelukan, vitsominen olikin melkein\nhengelle käypä selkäsauna, varsinkin kun se annettiin vanhan kirkon\nluona kaakinpuussa. Menes-Jussakin sai selkäänsä, vieläpä päällisiksi\npantiin seisomaan rauta kaulassa kaakinpuun juurelle, tunnin selin,\ntoisen päin kaakkiinsa. Asiat selviteltyään tuomari lähti ajamaan, ja\nkun hän jo istui ahkiossa, niin pitäjän lukkari veisasi kokoontuneen\nkäräjäkansan kanssa lähtiäisiksi tuomarin virren. Pimeässä aamussa ja\npakkasen porotuksessa natisivat ja höyrysivät pirttien ovet, seinät\npaukahtelivat, ja koko kenttä kajahteli, ja porotkin pelosta taajoivat,\nkun pienet avopäiset veisuumiehet puhalsivat kurkustaan höyryä ja ääntä\nsaaden sanoiksi:\n\n    \"Sen suuren Herran Jumalan\n    Ankara, pyhä laki\n    Kullekin omans' antamaan,\n    Tuntoom' sitoo ja vaatii\".\n\nPielpajärven vanha pyhä temppeli, josta moni sai lohdutuksen ja\nrauhan tunnollensa sekä hyvän lupauksen tulevaisesta elämästä,\noli erinomaisena apuna maallisessakin vaelluksessa. Se oli koko\nseutukunnan paljon mainottu palvoskirkko, ainakin yhtä hyvä kuin monet\nmetsä- ja tunturijumalat, joita myös palvottiin. Jo vanhalle kirkolle\nlappalaiset kantoivat uhrejaan. Niinpä 1731 lukkari Heikkas-Piera\npoikineen uhrasi seitsemättä riksiä, kirkkoväärti Andaras Valle sekä\nAndaras Saijets kumpikin poronvasan, ja Matti Saijets antoi urakan.\nVarenkilainen Andi-Andaras uhrasi 1732 revonnahan. Samalla tavalla\nkannettiin lahjoja uudelle kirkollekin. Milloin vain sattui joku apua\nkaipaava asia, niin heti piti _kirhkoi tshuorravum_, kirkkoon huutaa.\nKaukainen utsjokelainenkin uskoi niin vahvasti Inarin kirkkoon,\nettä jonkin tavaran tai eläimen hukkuessa tai sairauden sattuessa\nheti huomasi, että \"Inarin kirkolle pitäisi panna anomus... se kun\non onnellinen kirkko ja aina auttaa\". Toisinaankin utsjokelaiset\nneuvoivat: \"Älä hae! Lähetä Inarin kirkolle rahaa ja hae sitten, niin\nkyllä löydät\". Kaarasjoenkin lappalainen, Bigga-äijä, menetti kerran\nporonsa -- elukka katkaisi hihnansa ja karkasi metsään -- ja lähetti\nheti Inarin Kirkko-Juhanille rahaa ilmoittaen, että kirkko saa sen, jos\nporo löytyy. Juto löytyikin pian Passeoaivesta Norjan puolelta. Mutta\nkun Kitti-Andaraksen hyvä musta härkä sairastui, niin Andaras hädissään\nlähetti Pielpajärven papille sanan ja pyynnön, jotta pappi rukoilisi\nkirkossa härän puolesta. Jos poro paranee, niin Andaras antaisi\nkirkolle ruplan. Pappi rukoili, musta härkä sai terveytensä takaisin,\nja kirkko sai ruplan esirukouksestaan.\n\nKirkkoon huutamisia ja esirukouksia Pielpajärven temppelissä kyllä\ntoimitettiin elävien puolesta sekä saarnattiin heille parannusta,\nja kuolleetkin kirkko otti huostaansa, mutta ei kätkenyt niitä\npermantopalkkiensa alle eikä kirkkotarhaansakaan. Vainajia varten\noli oma pyhämaansa. Penikulman päässä Inarijärvessä oli pieni matala\nmetsikköluoto, jonka kirkkoherra Henrik Sund oli 1793 vihkinyt\nkuolleitten valtakunnaksi, ja tänne vesien taakse Pielpajärven temppeli\nsaatteli edesmenneet matkamiehensä. Lähellä kalmasaarta oli toinenkin\nvainajien saari, johon entinen Inari oli myöskin kätkenyt kuolleensa.\nEikä ollut kaukana kuulu Ukkokaan, vanhan järvikansan merkillinen\nseitasaari, joka varsin monelle kalanpyytäjälle oli antanut apuansa\nmaallisessa toimeen tulossa.\n\nMutta esikoiskirkon päivinä kerrotaan kuolleet haudatun oman\ntemppelinsä turviin, joko kirkon permannon alle tai kirkkotarhaan.\nSamoin lienee Pielpajärvenkin kirkko alkuvuosinaan ottanut vainajat\naitauksensa suojaan. Mutta riettaeläimet, karhut ja ahmat, eivät\nantaneet kuolleitten levätä rauhassa metsäkankaallaan, vaan raastoivat\nheidät ylös kesken uniansa. Siitä sitten katsottiinkin kuolleitten\nkotimaa Inarin saarelle. Ja sinne järvikansa toinen toisensa jälkeen\njuti levolle. Mutta täälläkin joskus riettaat pedot raastoivat\nruumiita. Sillä entinen lappalainen hautasi vainajansa kovin matalaan.\nAinakaan Piettar-Paaval ja Pitkä-Matti eivät saaneet haudassaan lepoa.\nNälkäinen ahma kaivoi ruumiit esiin, raastoi arkut rikki ja raateli\npahasti Piettar-Paavalin sekä söi Pitkän Matin melkein poikki. Mutta\nKaapin-Matti viritti haudalle raudat, ja kun ahma taas tuli syömään\nPitkää-Mattia, se tarttui rautoihin. Kaapin-Matti tuli ja tappoi pedon\nsekä keitti sen, sillä ruumiinrosvo oli tavattoman lihava.\n\nHarvoin kyllä tällaista häväistystä on pyhitetyllä saarella sattunut.\nHyvässä levossa on erämaita kiertävä järvikansa saanut nukkua. Iso\nkotijärvi on vain huokunut saaren suojateille univirttä aina asian\nmukaan. Sielujen tyynesti levätessä se on hiljaiesti viihdytellyt,\nsitten taas laulanut voimakkaammin, kun sielut ovat levottomasti\nliikehtineet, joskus myrskynäkin ulvonut, koska jotkut väkevät vainajat\neivät aina ole jaksaneet maata ahtaassa majassaan. Mutta pimeäksi\ntalveksi järvi on säännöllisesti vaiennut, ruveten itsekin lepoon, ja\nsiitä vainajien valtakunta on kuullut, että on taas kulunut palanen\npitkää iankaikkisuutta.\n\nAina tuon tuostakin saaren vainajat saivat seuraansa uuden\ntoverin, kaikki vanhoja tuttuja metsienkiertäjiä, hyviä kalmankin\nvierustovereiksi. Mutta sitten tapahtui niin merkillisesti, ettei\nenää ketään saapunutkaan. Järvi vain huokaili ja myrskyssä möyrysi\nja taas asettui talvilepoonsa kerran toisensa jälkeen, eikä vain\nkenkään halunnut saaren ikuiseen lepoon. Inari oli hylännyt\nPielpajärven pienen pyhäkön sekä ikivanhat kalmasaarensa. Se oli\nrakentanut 1888 uuden uhkeamman kirkon kauas näkyvälle rantalakealle\nsekä taas jonkin ajan kuluttua etsinyt uuden vainajien pellon komean\ntemppelinsä lähimailta.\n\nTämän sai vainajiensaaren vanhalappi surumielin todeta. Se huomasi,\nettä jälkipolvi ei enää viihtynyt entis-isien asumilla pyhillä\nsijoilla eikä halunnut heidän seuraansa kuoltuaankaan. He vain,\nkalmasaarien kalvenneet asukkaat, tunsivat kyllä entisen pyhäkenttänsä\nPielpajärvellä, muistivat kallioisen kirkkopihan jokaisen kivenkin,\nkaksi suurta kallionjärkälettäkin ihan kellotapulin rappusten\nedessä, muistivat joka mökin suurella kentällä sekä pappilan ja\nkäräjätuvan. Tunsivat vainajat monikertaan kuljetun mutkaisen polun,\njoka vei kirkkovalkamaan Inarille sekä toisen palkaan, joka saatteli\nJuutuanjoen suulle, tunsivat kentän laidasta alkavan louhikkoisen ja\nsynkän, jäkäläisen sydänmaan, johon aina markkina- ja kirkkopäiviksi\nlaskettiin porot laitumelle. Ja markkinat! Sinne vieläkin moni entinen\nmarkkinamies entisiä ilopäiviä muistellen palasi kalmasaaresta\njoikailemaan...\n\nMutta nyt on kaikki hiljaista. Päivän paahtama, ruskea temppeli on vain\nmetsänväkeä ja vainajien yöllisiä kirkonmenoja varten. Pappilasta on\njäljellä ainoastaan matala lahonut hirsikehys sekä vanha ränsistynyt\nsauna, ja siellä täällä kyhjöttää joku ikäloppu, oveton ikkunaton\nkirkkotupa. Ja kesäisin nostaa erämaita kiertäneen kotakansan\nsatavuotinen asuinmaa, kirkkokenttä ja markkinasiljo, rehevää heinää\nnautakarjaa hoitavalle, hirsipirteissä asuvalle jälkipolvelle.\n\n\n\n\nUtsjoen kirkko\n\n\nYlhäällä Taka-Lapissa, pienen Maddajäyrin korkealla rantakalliolla,\nkohoaa Utsjoen harmaa kivitemppeli, Suomen kaukaisin kirkko ja\näärimmäisen tunturimaan Kaikkein Pyhin. Suurta Tenoa myöten se\nhallitsee ja valvoo Lapin korkeaa ylämaata. Alhaalla jalkojen juurella\npalvoo sitä pieni kirkkotupien ryhmä, vanha turvemökki ja valkoinen\npappila, Maddajäyrin matalana pestessä sen kallioisia jalkoja. Ylempänä\nsivuilta turvaa temppeliä ylhäisten tunturien kierto, ja korkeimpana\nsuojana on lapintaivas miltei puuttumattomine kesävaloineen ja\ntalvisine pohjantulineen.\n\nVanhat pohjat on jo Utsjoenkin kirkolla. Kaikkein vanhimpana\nristinkirkon aikana kyllä kaukainen Koutokeinon pappi paimensi Utsjoen\ntunturimaatakin. Jo niihin aikoihin, ehkä jo ennenkin, pystytettiin\nTenon kansalle pieni temppeli _Talvadakseen_, Tenojoen rannalle, ja\n\"se oli niitä alkumaailman kirkkoja\". Siinä Nilijoen suun alapuolella\noli sopiva tasainen kenttä pyhälle pirtille ja Jumalaa palvelemaan\nkokoontuneelle kansanpaljoudelle, joka Talvadaksessa samalla majaili\nsydäntalveaankin. Mutta kun niihin aikoihin jumalattomat tsuudit\nvielä täyttä päätä samoilivat ympäri Lapinmaata ryöstäen ja tappaen\nihmisiä, täytyi pieni temppelikin laittaa hyvin piiloisaan paikkaan.\nSe kätkettiin niin sakeaan rantakoivikkoon, ettei paljon taivastakaan\nnäkynyt, ja kirkkoa suojelevat koivut olivat niin isoja kuin Inarinmaan\npetäjät. Kerran pari vuodessa pappi kävi puhumassa peskikansalle\nristinkirkon Jumalasta, ja pienellä kellolla ilmoitettiin milloin on\nlupa astua jumalanpirttiin.\n\nMutta tsuudit ja ryssät samoilivat ahkerasti ryöstöretkillä, ei\nainoastaan rantapuolilla, vaan myöskin kaukaisimmissa sydänmaissa.\nSeitsemän ajastaikaa peräperää ne oikein kovasti ryöstivät\ntunturimaan kansaa. Kerrankin tsuudit laskettelivat Tenoakin alas\nniin taajaan, ettei ennättänyt poronlihavelliä keittää, kun jo taas\ntoinen rosvojoukko oli menossa. Kansan kaiken he surmasivat niin\ntarkoin, ettei jäänyt elämään kuin yksi mies Alattioon ja toinen\nVarenginvuonolle. Talvadaksen koivumetsistön piilotemppelinkin\ntsuudit löysivät ja polttivat sinne paenneine lappalaisineen. Ja näin\nsurkeasti hävisi Tenon ensimmäinen temppeli. Talvadaksen rehevällä\nnurmirannalla humisee vain nyt tuuhea koivikko, ja lähellä Tenoa on\nvanha pieni lapintalo, jota vieläkin sanotaan Boareskirkoksi. Kerrotaan\nsen olevan entisellä kirkkokentällä. Ja Nuvvuksen alapuolella on\nkorkean jokitörmän pitkässä kapeassa tievassa ikivanha kalmismaa,\njohon sanotaan entiset Talvadaksen temppelin palvojat haudatun;\nkerrotaan joitakuita vainajia kätketyn Nuvvus-Ailigaksen jyrkkään\nhiekkarinteeseenkin Tenon äärelle. Siinä lepää \"niitä kaikkein\nvanhimuksia lappalaisia\", ja makaa Nuvvuksen tievassa kaksi vanhaa\nvallesmanniakin, jotka inarilaisten ja utsjokelaisten kalariitaa\nratkaistessaan -- inarilaiset olivat tulleet kalanpyyntiin Utsjoen\npuolelle -- joutuivat Inarijoen Doarramuskuoihkalla kalamiestensä\npuolestä niin kovaan sotaan, että tappoivat toisensa. Kovin matalaan\nhaudattuina Nuvvuksenkin vainajat lepäävät. Vain muutamainen kortteli\nkun on maata kaivettu, niin jo on vainajan luita noussut ylös.\n\nSaatiinpa Talvadaksen temppelin jälkeen pieni kirkko ja kirkonpelto\nÄimejoen suupuoleen, jossa vieläkin on vanha _Tshualkkasporri_, Tenon\nrannalla \"Piettar-Juhanin talon kautta\". Kirkon lähimailla, Äimejoen\nja Tenon välillä, oli markkinakenttäkin, _Markkansaje_, ja kansan\nkokoontuessa pappi saapui sille saarnaamaan. Ja kuolleet kuopattiin\nTshualkkas-porriin, jabmein kuolpanaan, jossa vieläkin nähdään useita\nhautakuoppia sekä niiden lähimailla lapinkotien sijoja arinoineen.\nÄimejoen kuolleitten kuolpanaa olivat sitten aikojen kuluttua jotkut\netelän tietomiehetkin käyneet kaivamassa, jotta minkälaisia äijiä\nsieltä nousee, ja Oula Helanderkin oli ollut apumiehenä. Mutta oli\nHelanderin ukko heittänyt avustamisensa, kun vainajat olivat yöllä\ntulleet hänelle sanomaan: \"Lähemmä nyt Tshualkkas-porriin!\"\n\nMutta viimein ruvettiin rakentamaan oikeaa kirkkoa Maddajäyrin\nrannalle, kolmatta neljännestä Utsjoen suusta ylöskäsin, vastapäätä\nAnnivaaraa, vanhaa pyhää tunturia. Oli lähellä Utsjoen suussa toinen,\nvielä pyhempi tunturi, Ailigas, sekä samoilla mailla pari vanhanlapin\njumalaakin. Niinpä sitten \"perkele\" tulikin pimenä yönä kirkkoa\nrakennuttavan papin luo sanoen:\n\n-- Ei saa kirkkoa kiskoa!\n\n-- Kiskon minä! pappi sanoi.\n\nMutta kun pappi rupesi rakentamaan sakastiakin, \"perkele\" kävi taas\nkimppuun kieltäen:\n\n-- Ei saa sakastia tehdä!\n\n-- Teen minä, vaikka tulisi kymmenen perkelettä! pappi jyräytti.\n\nEikä kirkon vihollinen mahtanut mitään. Uusi lapinkirkko kohosi\nMaddajäyrin länsirannalle 1700. Tämäkin oli vain pienen pieni\npuutemppeli, alussa ainoastaan 11 1/2 kyynärää pitkä. Mutta myöhemmin,\n1745, lisättiin pituutta toisen verran, eli 23:een kyynärään.\nLeveyttä oli vain 9 kyynärää ja korkeutta 5 kyynärää 8 tuumaa. Kuusi\npikkuruista lyijypuiteikkunaa laski päivänvaloa Jumalaa palveleville,\nhengenvaloa etsiville lapinsieluille, yksi auringonnousun mailta, kolme\nsuvipäivän puolesta ja kaksi pohjoisesta ruijantulien taholta. Muutamat\nikkunat olivat 1 1/2 x 1 1/2 kyynärää, 48-ruutuiset, muutamat 1 5/12 X\n1 1/2 kyynärää, 40 ruutuiset, mutta joku vain 3/8 X 3/4 kyynärää ja\n20-ruutuinen. Länsipäässä oli komea ovi, josta kansa astui pyhäkköönsä,\nkolme kyynärää korkea, kaksi leveä, tervalla ja punamullalla sivelty,\ntukkilukolla suljettava kaksoisovi, mutta eteisessä oli vain puoli\nkolmatta kyynärää korkea, puolitoista leveä, rautaha'alla kiinnitettävä\nyksinkertainen lapinuksi. Länsipäädyssä kohosi kirkon kellotorni,\nlaudoista neljän pylvään varaan naulattu pikku tönterö, jonka harja\nnousi puoli kahdeksatta kyynärää yli kirkon katon. Tornissa riippui\nkahden pylvään varassa kuusileiviskäinen malmikello, ristinkirkon\nhuutavanääni, tunturipeikkojen pelko, ja kovin vistottava kumahtelija\nkaikille poronvarkaillekin, mutta mieluinen temppeliinkutsuja\nhurskaille lappalaisille. Kellon laitaan oli kirjoitettu: \"Me fecit\nHolmiae Gerhardt Meyer anno 1705. under Konung Carl XII segersamma\nregering, ähr thenna klocka guten till St Ulricae kyrckia uthi Utziochi\nsochn och Tårneå Lappmarck med församblingens egen bekostnad\". [Minut\nteki Tukholmassa G.M. vuona 1705. Kaarle XII:n voittoisan hallituksen\naikana on tämä kello valettu Pyhän Ulrikan kirkkoon Utsjoen pitäjään\nja Tornion Lappiin seurakunnan omalla kustannuksella.] Sitten kun 1755\nkirkko ulkoa laudoitettiin, vieläpä vedettiin tervalla ja punamullalla\nsekä 1759 suojattiin tervatulla paanukatolla, Anders Abram Hellanderin\nollessa mestarina, oli tempppeli niinkuin ainakin Herran huone. Ja kun\nvielä 1776 saatiin kirkon kylkeen pieni tuohikattoinen sakasti, jota\nvarten Turun ja Porvoon hiippakuntain kirkoissa oli kerätty kollehtia,\neivät tunturijumalat enää kovinkaan rohjenneet ahdistaa taivaan\ntemppeliä.\n\nVielä vähemmän tunturinväellä oli asiaa Maddajäyrin pyhäkköön sen\njälkeen, kun monet lappalaiset, vanhat metsäjumalien palvojatkin,\nrupesivat sen hyviksi kantamaan lahjojaan. Suuri tunturimies,\nRikas-Hannu, oli niin hurskas, että heti ensimmäisenä lahjoitti\nkirkkoon kalliin, kahdeksakouraisen, toista leiviskää painavan\nkynttiläkruunun, joka ripustettiin pääkäytävälle, kirkon parhaimmalle\npaikalle. Lautamies Rasmus-Jouni laittoi kolmipiippuisen kynttiläjalan\nsekä lappalaiset, Rasmus-Piera ja Aslak Paut, antoivat kumpainenkin\nkynttilän seinäpitimen, samoin Ruijan lappalainen, Andaras-Piera, mutta\nvanha lukkari, Pieras-Piera vei kulkusen. Seurakunnan pääpaimenkin,\nHenrik Wegelius, muisti kirkkoa lahjoittaen 1765 sille hopeaisen\nkullatun ehtoolliskalkin, entisen 1730 ostetun tinamaljan sijaan,\nja Tornion pormestari, Erik Isaacson, peitti 1732 yksinkertaisen\nalttaripöydän punaisella veralla. Sitten taas kirkkoherra David\nHögman asetti lahjansa, viheriäiseksi maalatun raamatunjalan,\nalttarin punaiselle verkavaatteelle, ja kirkkoherran rouva, Maria\nHögman, laittoi kirkkohaavin punaisesta sametista kultahetuleineen,\nhopeatupsuineen ja messinkikulkusineen ynnä vaaleansinisine varsineen.\nMutta yhteisin voimin seurakunta ja sen edesseisojat rakensivat\njalkapuun ja leveän selkänojallisen maalaamattoman mustanpenkin sekä\nostivat 1744 silkkirimssuisen paarivaatteen ja 1751 viheriäisen\n3 kyynärää ja 18 tuumaa pitkän, kyynärää ja 18 tuumaa leveän\nvihkimä-katosvaatteen.\n\nKirkossa käydessäänkin monet lappalaiset muistivat pikku lahjoillaan\npyhää huonettansa, vaikkakaan ei Maddajäyrin tunturitemppeliä pidetty\nniin voimallisena palvoskirkkona kuin Pielpajärven metsäpyhäkköä.\nPappilan papereissa nähdään pitkät luettelot uhreista, joita on\nkannettu kirkolle sekä rahana että luonnossa. Niinpä 1725 temppeli\nsai Oulas-Niilalta vasannahan sekä Oula Tuutiolta porontaljan ja\n1729 toisena adventtisunnuntaina keräytyi alttaripöydäile 9 taaleria\n24 äyriä, kirkkohaaviin 4 taaleria 4 äyriä ynnä vielä erikseen 50\nporonkieltä, joita Inarin, Varengin, Tenovuonon, Läijisvuonon,\nPuolinakin ja Kaarasjoen lappalaiset lahjoittelivat. Taas 1731\ninarilainen Sammus-Sammel antoi 18 äyriä, läijisvuonolainen\nHeikkas-Heikka 1:22 taaleria ja Lemminvuonon Pieras-Andaras pisti\n16 äyriä vihkimäkatosta varten. Samana vuonna kolmantena adventtina\npantiin alttarille 11:21 taaleria ja 10 poronkieltä ynnä haaviin 1:08\ntaaleria. Kerran taas, 1734, inarilainen Elias-Andaras kantoi kirkolle\nkinnasparin sekä Pieras-Margit pienen juuston, 1735 Anundi-Piera antoi\nvillipeuran vasantaljan, ja 1738 Germundin Agneta Lemmin vuonosta\nuhrasi pari pientä hopeatsherggiä. Pieras-Hans ja Jounas-Jouni\nluopuivat kirkon hyviksi kahdesta ketunnahasta, ja kaarasjokelainen\nErikas-Matti neljästä sudentaljasta, mutta Lemminvuonon\nPieras-Andaras antoi kirkonkellon remmiksi hylkeennahkaisen ajohihnan.\nMonet uhrintuojat nimenomaan etsivät terveyttään. Piikatyttönen\nPieras-Kaarinkin uhrasi 1751 pienistä varoistaan 1:04 taaleria\nsaadakseen terveytensä takaisin, ja Porsangerin vuonolle jutava\nLannanmaan mies, Kippaisen Sammel, etsi terveyttään 1:04 taalerilla,\nmutta Aslak-Andaras arvioi terveytensä saamisen vain 18 äyrin\nhintaiseksi. Oula Tuutio työnsi lastensa terveyden takia 1:04 taaleria,\nOulas-Margit 1:22 ja Pieras-Oulakin pisti 18 äyriä, mutta Jousas-Piera\npani lapsivuoteessa makaavan vaimonsa hyviksi 1:04 taaleria. Iloissaan\nmonet taas toivat rahansa, kun olivat jaksaneet voittaa sairautensa.\nPieras-Margit antoi 8 äyriä, katekeetta Tornensis 18, mutta pieni\nporopiika, Aslakas-Kaarin, kantoi 2 taaleria. Jounas-Aslak hyvillään\nsairaan akkansa tervehtymisestä lahjoitti kirkolle messinkisen\nkynttiläpitimen, Anundin-Birit, Niilas-Kaarin ja Jouni Paut taas\nuhrasivat 12-18 äyriä sairaiden porojensa tähden. Mutta Oula Tuutio,\nPaulus-Oula, Rasmus-Piera sekä inarilaiset Matti ja Paulus Valle ynnä\nMatti Uddais heläyttivät ilomielin, kuka 12, kuka 15-18 äyriä, ken\ntaalerinkin kiitokseksi hyvin onnistuneesta pyynnistään.\n\nSuurina kokouspyhinä kansa tuntureista ja Tenolta tuli kirkolle, mutta\ntavallisina pyhäpäivinä temppeli oli useinkin tyhjänä. Varsinkin\nkesäisin kirkko sai kuulla vain lyhyen rukoushetken, eikä aina\nsitäkään, kun rukous pidettiin pappilassa. Mutta Joulunaikana joutuivat\nMaddajäyrin kirkkosiljolle kaukaisetkin tunturien ja Lannanmaan miehet,\nsillä entispäivinä Lappi ja Lannanmaa vaihtoivat täälläkin tavaroitaan.\nTornion porvarit, jotka olivat tämänkin seudun valtasaksoja, ajoivat\nInarin Tirron kautta ja siellä jo Tervattievalla kohtasivat ja\ntervehtivät muita Lapin markkinamiehiä. Saapui Maddajäyrin rannalle\nvienalaisiakin \"kaupparussia\" laukkuineen vaihtamaan koreita huivejaan\nja kankaitaan Lapin turkiksiin. Ja lappalaisia tuli omilta tuntureilta\nsekä Ruijasta. Markkinoita lienee vietetty kirkon ja järven välisellä\nrantasiljolla. Siinä kerrotaan ennen olleen markkinapirttejä\nsekä lappalaisten kirkkokotia ja -tupia. Pappilan entisen saunankin\npaikalla oli aikoinaan ollut kauppias Gulie Buchtin ränsistynyt\nmarkkinatupa, mutta 1767 seurakuntalaiset ostivat sen 48\nkuparitaalerilla kirkkoherra Högmanille saunanhirsiksi. Pormestari\nPippingin pirtti ja pieni aitta ostettiin 1743 pappilan rakennuksiksi.\nOli kirkkokentän lähellä joku vanhastaan Markkinasaareksi\nsanottu paikkakin, joka kuului pappilan maihin. Ainakin pappilan\ntarkastuksessa 1743 määrättiin lappalainen Isko Paadar parine lehmineen\nja lampaineen muuttamaan pois Markkinasaarelta (Marknadsholmen), koska\nse kuuluu papille. Vielä nytkin on pappilan rantaniityllä, entisellä\nkirkkosiljolla, ainakin parikymmentä pikku kumpua sekä joku isompikin\njoukossa. Ja kaivettaessa nousee kummuista palaneita kiviä. Entisaikaan\nsiinä joulukansa taajana liikkui, käyden kirkossa kuulemassa papin\nsaarnaa ja virrenveisuuta sekä uhraamassa lahjansa alttarille ja\nkirkonkukkaroon, sitten taas taajoen markkinasiljolla. Porolappalaiset\nvarsinkin pitivät markkinoita pääasiana pyhittäen ne juonnilla ja\njoikauksella. Joskus tunturiäijät menivät papiltakin tahtomaan viinaa;\nainakin hyvältä papilta, Jaakko Fellmanilta, he uskalsivat sitä\nkerjätä. Mutta pahpa käski mennä \"Briitan luokse\". Ja Esun-Briita,\npappilan palvelija, antoikin äijille pikku tilkkasen.\n\nMutta kirkonkävijöiksi tunturilaisista ei oikein ollut. Muut\nlappalaiset tunsivat tarvitsevansa käydä alttarin ateriallakin kaksi\nja kolmekin kertaa vuodessa, mutta ylilappalaisilla ei ollut niin\nsuurta tarvetta. Ainakin piispantarkastuksessa 1847 annettiin ankara\nmuistutus Oula Pannelle ja Jussa Jomppaiselle sekä muutamille muillekin\ntunturimiehille pyhän Ehtoollisen laiminlyömisestä.\n\nPiispantarkastukset olivatkin kaikkein kovimpia kirkkopyhiä koko\ntunturimaalle. Joulumarkkinoille ja pääsiäistemmellykseen ja\njuhannusjuhlille kyllä käskemättäkin osattiin kaukaisimmastakin\nerämaasta jutaa, mutta kun pelottava piispa apumiehineen saapui\ntunturikirkolle ahdistelemaan kirjantaitamattomuudesta, niin kauhu\nvaltasi köyhän kansan. Silloin matkakin oli pitkä ja paha sekä\npaljon muitakin syitä esiintyi. Inarilaisetkin, kun eivät saapuneet\npiispantarkastukseen 6. helmikuuta 1757, ajoivat esille kolme\nvarsin pätevää estettä: piti suojella vähälukuisia poroja suurilta\nsusilaumoilta, piti ruoan puutteessa juomustaa verkoilla kaloja\njään alta, ynnä vielä nälissään käydä kerjäämässä aina Varengissa\nasti. Kaikki eivät edes tietäneet, mikä ja millainen mies piispa\nolikaan. Ainakin Inarin pikkupojat kapaisivat metsään kuullessaan\npiispan tulevan, sillä he luulivat, että hän niinkuin Staalukin\npyydystää pikkupoikia laukkuunsa, syöttää sitten ne lihaviksi ja\nviimein pistää poskeensa. Isot utsjokelaiset eivät sentään niin kovin\npelänneet. Kerrankin tarkastustilaisuudessa 1858 he viinaa saatuaan\npitivät kirkkosiljolla sellaista mökää, ettei koko pappila saanut\nnukkumarauhaa. Tuomarinkin täytyi keskellä yötä juosta ulos, etsiä\nlautakuntansa ja ruveta käymään oikeutta aivan verekseltään.\n\nJo aikaisin tunturikirkko sai vierelleen pappilan. Kruunun\nkustannuksella rakennettiin 1728 järven rantatörmälle kouluhuone,\njossa oli pari pirttiä ja keittiö. Sitten jaettiin isompi pirtti\nkolmeen kamariin ja saatiin koulutalosta erämaan pappila, jossa oli\niso pirtti harmaakivisine, pellittömine piiseineen, keittiö pienine\nleivinuuneineen sekä kolme pientä kamaria. Ja ulkorakennuksia\npystytettiin kentälle vähitellen sauna, pirtti, navetta, keittokota\nja rehulato. Huonosti rakennettu ja kylmä oli pappilan päämaja.\nKirkkoherra Högmanin jälkeen toimitetussa tarkastuksessa 1787\nhuomattiin se kovin rappeutuneeksi. Niinpä jo 1775 lappalaiset olivat\nomin voimin pystyttäneet papilleen pari tupaa, inarilaiset toisen\npihan itäpuolelle, utsjokelaiset toisen länsilaidalle, yhdistäen ne\nläpi käytävällä porstualla. Inarilaisten huonoista puista kopsima tupa\noli kyllä kylmä, vaikka siinä olikin pelleillä varustettu valkoiseksi\nsivuttu takka, mutta utsjokelaisten pirtti oli parempi. Vasta 1799\nrakennettiin, ylioppilas Jacob Wegeliuksen ollessa mestarina,\nMaddajäyrille uusi pappilan päärakennus, joka sisälsi salin, kamarin,\nkahtia jaetun huoneen, keittiön ja eteisen. Mutta tämä rakennus, joka\njo 1832:n tarkastuksessa todettiin olevan aivan kelvottomassa kunnossa,\npaloi 1834, ja erämaahan saatiin ruveta nostamaan kolmatta pappilaa.\nOstetiin 167 riikintaalerilla 24 äyrillä nimismies Högmanilta valmis\nrakennus ja laitettiin siitä tilapäinen papin talo saleineen, parine\nkamareineen ja keittiöineen. Mutta viimein 1843 valmistui itse Engelin\npiirustusten ja arvion mukaan rakennettu tunturijärven nykyinen valkea\npaimenkoti.\n\nTässä kolmeen, neljään kertaan rakennetussa Taka-Lapin pappilassa,\ntunturien kaikesta maailmasta erottamina, lappalaisten apostolit ovat\ntoinen toisensa jälkeen saaneet yksinään värjötellä. Moni ihmiskohtalo,\nmoni sielunpaimenen oma sieluntaistelu, moni pohjaton ikävyys on\ntäällä eletty. Tunturien piirittämä Maddajäyrin kuopanne on kuin oma\nmaailmansa, vain pappilan ja kirkon käsittävä yhteiskunta, jonka\nasukkaat ovat aina eläneet erillistä elämäänsä, vain silloin tällöin\njoutuen tekemisiin ulkomaailman kanssa. Pahainen kalliopolku on vain\nollut ohjaamassa ihmisten äärille, ja sitä myöten ovat metsänelukat\nrukattaneet ahkerammin kuin koskaan ihmiset, ja tuntureista on\nuseammin kuulunut susien ulvonta kuin lappalaisenkaan joikaus.\nEnsimmäisenä seurakunnan omana raitiona täällä _Anders Hellander_\nasui koulutalopappilan isäntänä, tullen 1742 ensin koulumieheksi ja\nsaarnaajaksi, sitten 1747 kirkkoherraksi. Ja täällä tunturien takana\nUtsjoen esikoispappi joutui viettämään koko elämänsä. Eikä se liene\nollut kovinkaan valoisa. Rovastin tarkastuksessakin 1757 merkittiin\nkirjaan: \"Kirkkoherra Hellander sekä hänen rouvansa ovat hyvin\nsairaalloisia ja heikkoja, joka on sitäkin surkuteltavampaa, kun heidän\ntäytyy sellaisessa valitettavassa tilassa asua erämaassa hirvittävien\nvuorien ja tunturien keskellä, ollen ilman sopivaa seuraa, tarpeellista\nhoitoa ja kaikkia lääkitystarpeita\". Tänne Hellander ikuisesti\nsortuikin. Eksyttyään kerran pitkällä tunturimatkalla pappi-raukka\nvilustui ja sairastui, kuoli ja joutui levolle omaan kirkkoonsa pyhän\nalttarin eteen 1757. Leski _Margareta Tornberg_ muutti Ylitorniolle\n1760. Tuli nyt tunturipappilaan muutamiksi vuosiksi _Henrik Wegelius_\nsekä hänen jälkeensä vuosikaudeksi _Henrik Sund_. Sitten saatiin 1767\nerämaan seurakunnan paimeneksi _David Högman_. Toistakymmentä vuotta\nHögman eli Tukholman sivistyksen saaneen kauniin _Maria Garvoliansa_\nkanssa tunturien takana saaden kymmenkunta perillistä, joista puolet\njo aivan pieninä joutuivat parhaaseen turvaan kirkon sillan alle.\nMutta kun David pastori lähti etelään etsimään parempia virkoja, kuoli\nhän Oulussa 1781, ja Maria jäi ison lapsiparvensa kanssa suureen\nköyhyyteen. Seitikkojoen kurusta riekkoja pyydellen sanotaan hänen\nperhettään elätelleen ja kerrotaanpa, että hän lappalaisten avustamana\nrakensi itselleen pikku mökin pappilan törmälle päästäkseen pois\npappilasta uuden isännän tieltä. Parin vuoden kuluttua tulikin uusi\npappi, vanha tunturin tuttu kyllä, _Henrik Sund_, joka pian korjasi\nMaria-lesken köyhyydestään, vieden hänet uudelleen pappilan emännäksi\nsekä sitten jo emännäksi Lannanmaan suurpappilaan, muuttaessaan Iihin\n1792. Tuli taas tunturimaahan veres saarnamies, nuori _Erik Castrén_.\nMutta hän ei ennättänyt hoitaa erämaalaisiaan kuin muutaman vuoden,\nkun hänkin vilustui matkoillaan ja kuoli ja joutui kirkon lattian alle\nHellanderin toveriksi. Saarnasivat tämän jälkeen Maddajärven kirkossa\nveljekset _Johan ja Henrik Wegelius_ yhteensä 17-18 vuotta sekä sitten\nkuulu Lapin pahpa _Jaakko Fellman_ 11 vuotta, _Karl Fredrik Stenbäck_\n13 vuotta ja sitten muutamia vuosia _Fredrik Wilhelm Stjerncreutz_,\njoka myöskin joutui tunturimaan multiin, ei enää kirkon alle, vaan\nkirkon kalmistoon 1852. Ja niin edelleen tuli ja meni yhä uusia\npaimenia, _Andelin, Borg, Von Konov, Kekoni, Gummerus, Virkkula,\nKoivisto_... toiset viipyen vain viisin, kuusin vuosin, kun jo Lapin\ntaamomina rukattivat takaisin omaan maahansa.\n\nOli papilla huolta laajasta tunturipitäjästään, vaikka sen erämaissa\nasusti vain muutamia satoja sieluja. Pari kertaa vuodessa piti käydä\nkaukana ylhäällä Tenolla Outakosken lappalaisille saarnaamassa ja\nkinkereitä pitämässä, samoin alhaalla Nuorgamissa. Outakoskella\npidettiin toimitukset ennen vain tenolaisissa turvekodissa, kunnes\nsinne Njuärbinjargan poikkipadon luokse saatiin 1853 pieni rukoushuone.\nNuorgamissa taas pidettiin kinkerit ja kirkonmenot seksmanni Sauvan\ntalossa, ja seksmanni sai siitä hyvästä kylänmiehiltänsä korvaukseksi\nvuosittain lohen joka savulta. Toisinaan piti papin lähteä pitkälle\ntaipaleelle sairaan luokse pyryyn ja pakkaseenkin taikka taas syksyn\nvesiroiskeeseen tai kevään upottavaan lumisohjuun. Ja vanhassa\ntemppelissään sielunpaimen sai julistaa jumalantöitä, saarnaten\nja taas messuten kilpaa lukkarin kanssa, joka hoiti vuoroa omasta\npenkistään, johtaen sitten taas tunturikirkkoa virrenveisuussa.\nLukkari oli tavallisesti paikkakunnan omia kasvatteja, useasti papin\nitse opettama, muita heimolaisiansa kyvykkäämpi, juoksevaääninen\nlapinmies. Eikä aina sentään lukkari aivan juoksevaääninenkään ollut.\n_Oula Guttormistakin_ 1847 piispantarkastuksessa todettiin, että\nkatekeettana hän on tyydyttävä, mutta edelläveisaajana kirkossa hän on\n\"kaikkein surkeimpia, mitä tarkastaja vielä missään maanpaikassa on\nkuullut olevan, vielä vähemmin tavannut, koska hänen laulunsa on vain\nerilaisten äänien esille työntämistä\". Ja koska lukkari ei tiedä mitään\nlaulun säännöistä eikä osaa laittaa ääntään virren nuotin mukaan,\nniin \"hän saa aikaan ainakin sille, joka häntä kuulee ensi kerran,\nkirkonpahennuksen\".\n\nMutta nuorena miehenä ei tunturiseurakunnan paimenen ollut hyvä\nyksinänsä olla. Maddajärvenkin nuori pappi sai enimmät ajat vain\npalvelijainsa kanssa olla koko pappilan ja näkyväisen maailman\nasukkaana. Samoin yksinään täytyi Pielpajärvenkin paimenen elää.\nToiset papit kävivät Lannanmaasta noutamassa itselleen elämäntoverin,\nmutta muutamat taas saivat asuinkumppanikseen ruskeasilmäisen\nlapintyttären. Hornborg löysi neidon Inarista, ja siellä\n\"Säärnäkräkiäkin\" 1852 kolme kertaa saarnatuolista mainittiin:\n\"Korkiasti oppinut ja korkiasti kunnioitettava Vapasukuinen Herra\nKirkkoherra Utsjoen ja Inarin seurakunnisa Fredrik Wilhelm Stjerncreutz\nja Kunniallinen siviä ja hyvillä avuilla kaunistettu nuori Neitty\nKatriina Hanhivaara\". Hyvillä avuilla kaunistettu Katrina vihittiin\nsitten Katrina Hanneberginä Utsjoen pappilassa, ja kirkkoherransa\nkuoleman jälkeen hän pikkuisen Ida Katrinansa kanssa siirtyi 1853\nsyntymäseuduilleen Kittilään.\n\nInarin järvikansa saatteli vainajat suuren ulappansa suojiin, mutta\nMaddajäyrin temppelin kasvatit kätkivät kuolleensa kirkon hoitoihin.\nEntisinä aikoina haudattiin parhaat vainajat pyhäpirtin lattian\npeittoon. Sinne ensimmäisenä joutui Rikas-Hannu lahjoittamansa\nkynttiläkruunun alle, sitten sinne pääsivät katekeetat Johan ja Iisak\nTornensis sekä kirkkoherrat Hellander ja Castrén. Joutui kirkon alle\nmyöskin David Högmanin pikkuisia perillisiä neljin, viisin. Mutta muut\nvainajat saivat leposijansa kirkon vierellä kalmistossa. Seitikon ja\nkirkon väliltä, matalasta koivikosta, erotettiin puolitoista kyynärää\nkorkealla hirsiaidalla viisikymmentä syltä ristiinsä vainajien\npelloksi, ja siihen tuttujen tunturikoivujen suojaan vanha Teno ja\nTunturi-Lappi vuoro vuoroltaan joutui levolle. Entiset vanhat pääsivät\nvieri viereen hyvinä naapureina suuriin yhteishautoihin. Kirkkoherra\nAnders Hellanderkin kaivatti kalmistoon ison haudan useille vainajille.\nMutta myöhemmin kyllä luotiin hauta aina kuolijaa varten kerrallaan.\nVanhat tunturien vainajat ajoivat omissa ahkioissaan erämaasta\nsiunattuun maahan mullan peittoihin asti. Bigga-Pierakin kuoli talvella\ntunturissa korkeatievaisessa Vuolitsaskirkon maassa, ja täysissä\npeskeissään äijä pantiin kansiahkioon, ajettiin Utsjoelle ja peitettiin\nsellaisenaan Maddajäyrin kirkkomaahan.\n\nMutta jo ennen, kun kalmatieva otti omansa, annettiin maan multiin\njoutuvalle erämaan asukkaalle enteitä kohtalostaan. Rovakentänkin\nMaaret ja Jouni näkivät talvella, kun olivat Yli-Tenolta heiniä\nnoutamassa, mustan linnun lentävän kirkolle käsin, ja siitä heti\narvasivat, että heistä ainakin toinen ensi vuonna samoihin aikoihin\njo makaa maan mullassa. Keväällä Maaret tulikin sairaaksi ja kuoli, ja\nkesällä kuoli Jounikin. Lintu monesti aavistelikin ihmisille kuoleman\nsanomia. Sammel Mattuksenkin mökin ikkunaan tuli pieni tiainen aina\nnokkimaan ja torumaan: \"tii tii tii!\" Siitä jonkin ajan kuluttua\nSammel Mattus sairastui ja kuoli. Anna Morottajan pois lähtöä kävi\ntaas ilmoittamassa musta kottarainen monella lailla rumasti äännellen.\nMutta kun Morottajan pirtillä Ahvenjoella vene itsestään kuin tuulen\ntyöntämänä ui yli joen, niin Morottajan ukko arvasi, että se jotakin\ntahtoo, mitä sitten tahtoneekaan. Sitä tahtoi, että syyskesällä\nkuoli talosta isä ja äiti sekä poika ja tytär. Mutta Raudna Sarre\nOutakoskella näki kuolemansa edellä oman haamunsa, säikähtäen huomasi,\nkun aivan hänen itsensä näköinen olio hääri pirtissä samoin kuin\nhänkin. Ja seuraavana vuonna samoihin aikoihin Raudna Sarre joutui\nMaddajäyrin kirkko tievaan.\n\nMutta kaikki lappalaiset eivät viihtyneet siunatussa mullassakaan.\nToiset siellä valittelivat vaivojaan, toiset tuskissaan lähtivät\nliikkeelle. Joskus säikäytti matkamiestä, joka kuutamossa ajeli\nMaddajäyrillä, kalmistosta kuuluva kamala parkaisu, joka oikein\njäätäkin jalmahdutti, joskus huomattiin vainajien käyskentelevän\nmetsistössään. Jaakon-Yrjäkin yritteli oikein porolla ajella, ja\nJunnaksen Isko-vainaja ajatti vanhoilla härillään heinäkelkkoja pitkin\nPaadarjäyriä, kun Antti Morottaja palasi Ruijasta. Oula Pieski taas\nnähtiin monta kertaa punaisissa tupsulakeissaan kiertelevän Maddajäyrin\nkirkkotörmällä. Kerran Jouni-Sammel ilmestyi autioon pappilaan, kun\nPaksujalan ukko oli papin tuloa varten sitä lämmittämässä. Oli juuri\nhiilos viimeisiään hehkumassa, kun Jouni-Sammelkin pelokkaana ja\narannäköisenä hämärästä tulla hipsutteli siihen lämmittelemään. Mutta\nPaksujalan äijä tunsi heti ja sanoi:\n\n-- Kyllä minä sinut tunnen, sinä olet Jouni-Sammel.. Sinähän olet\nkuollut.\n\n-- Niin olen, ukko-rukka tuhahti.\n\n-- Ei sinulla ole tekemistä täällä elävitten joukossa... Mene hautaan!\nPaksujalka vain komensi kovalla äänellä. Ja Jouni-Sammelin täytyi\nlähteä pimeään kylmään kammioonsa.\n\nKaikki nämä asiat ovat tapahtuneet jo \"puukirkon aikana\", silloin\nkun Teno ja Tunturi-Lappi palvoivat taivaan Herraa pienessä\npuutemppelissä, joka oli vain kuin talollisen tuparakennus, jo\nvanha ja rapistunut.\n\nMutta sitten kohotettiinkin 1853 Maddajäyrin kiviselle toyrälle,\nvähän matkan päähän vanhasta temppelistä pohjoiseen, uusi kivinen\nkirkko. Silloin puukirkon aikakausi päättyi. Anders Hellander oli ollut\nvanhan temppelin ensimmäisenä pappina, Anders Abram Hellander oli sitä\nkorjaillut ja uudestaan rakennellut, ja viimein Andaras Helander sai\nrepiä esi-isiensä työn maahan ja viedä Norjaan, Tenonsuuhun, mihin\nkirkko myytiin. Vanha harmaa sakastirakennus sai vain jäädä paikoilleen\nruumishuoneeksi ja pienen hautausmaan pyhäksi vartijaksi.\n\nUudesta temppelistä tuli komea ja ylpeä kallion valtias. Se oli ainakin\nyhtä kaunis kuin kuningas Salomon, ensimmäisen kirkon tekijän,\nrakennuttama temppeli Jerusalemissa, josta sitten kirkkojenkin malli\non saatu. Ja kun Utsjoen uutta kirkkoa \"kastettiin\", niin seitsemän\npappia, kirkkoherroja ja rovasteja, oli siinä toimessa. Andelin oli\nitse kivikirkon herrana, ja toisia tuli Inarista, Sodankylästä,\nKittilästä, Muoniosta ja muualtakin. Paljon oli muitakin herroja\nsekä vieraita, ja Inarin kirkkoherra Borg piti voimallisen saarnan.\nLappalaisiakin oli silloin Maddajäyrin kirkkosiljolla hyvin paljon.\n\nJa uuden kivitemppelin jalkain juurelle, järven rantakentälle keräytyi\nlappalaisten kirkkotupien seura. Vanhalle pyhälle maalle käytiin vain\nsilloin kuin joku vainaja oli sinne menemässä. Sillä kuoltuaan teno-\nja tunturikansa edelleenkin tahtoi siirtyä omiensa viereen ikivanhan\ntemppelinsä pyhittämään multaan.\n\n\n\n\nVanhat Jumalat\n\n\nSuuri ja voimallinen oli Pielpajärven ja Maddajäyrinkin kirkon jumala,\nja auttoi kyllä, jos vain häntä palvottiin tahi \"huudettiin\" hänen\ntemppeliinsä.\n\nMutta silloin kun toiset lappalaiset huusivat komean ristinkirkon\njumalaa avukseen, toiset astelivat lahjoineen hiljaiseen erämaahan ja\ntulivat myös autetuiksi. Jopa monet kirkon kumartajatkin, kun eivät\nheti tulleet kuulluiksi, turvautuivat metsien apuun. Sillä vanhalappi\noli elämänikänsä, hamasta lapsuudestaan saakka, satoja, tuhansia\nvuosia vaeltanut erämaita, saaden sieltä elatuksensa ja kotasijansa,\nseurustellen siellä gufittarien keralla ja tapellen Staalujen kanssa\nsekä viimein löytäen leposijansa jossakin järvensaaressa tai jokirannan\nhiekkatievassa. Ja tunturimaitten suuri valtias, vanhanlapin jumala,\noli aina valvonut kansaansa, koetellen sitä kovilla kohtaloilla ja\nväkevämpien vainoilla, mutta myöskin antaen sille vedenviljaa,\nmetsänriistaa ja porolaumoja sekä siunaten, niin että kansa yhä sikesi\nja porotokka lisääntyi.\n\nLapinmaan jumala ilmestyi kansalleen monella muotoa, mutta niin\nselvästi, että erämaita kiertävä lappalainen hänet helposti käsitti.\nMuutamat suuret tunturit olivat hänen pelottavia olinpaikkojaan,\nmahtavimpina suuri Rastegaissa sekä myöskin Utsjoen kolme komeaa\nAiligasta, Utsjoensuun Ailigas, Nuvvus-Ailigas ja Inarijoensuun\nAiligas. Jumalan voima kätkeytyi moniin merkillisennäköisiin kiviin,\njotka vanhalappi heti tunsi \"jumalan siunaamiksi kiviksi\", ja palvoi\nniitä, \"kun ei muuta palveltavaa ollut\". Ja \"niinkuin Vanhassa\nTestamentissä ihmiset uhrasivat Jumalalle, niin myös lappalaiset\nuhrasivat niinkuin jumalansanassa sanotaan\". Sillä \"ihmisen suku\non sellaista luontoa, että pitää palvella jotakin, vaikka ei tiedä\njumalasta mitään\".\n\nVanhassa Lapinmaassa koko luonto uhrasi ja palvoi. Yksin villit\nsudetkin kokoontuivat Gumppikirkkoon talviaamuisin ulvomaan kiitosta,\nja Kevujoen Pietshänkirkossa korkean kallion juurella seisovat petäjät\naina pitivät hartauttaan kallion harjalla kohoavan pääaihkin johdolla,\nsekä Vuolitsaskirkossa suuri tunturimaa palvoi koko erämaan luojaa.\nMiksi eivät siis täysipäiset ihmiset olisi uhranneet ja palvoneet?\nHehän aina tarvitsivat apua ja menestystä ja sitä saatuaankin heidän\npiti kiitellä, että paremmin saisivat vastedeskin.\n\nJa metsien ja tunturien kansa palvoi jumaliaan. Avara erämaa oli\nheidän suuri kirkkonsa, aina kaikille avoinna, ja itse he olivat\nomia pappejaan, itse vain omasta puolestaan kantoivat uhrinsa ja\nkiitoksensa, ken kalasaaliistaan, ken villipeuroista, ken taas\nporoelonsa puolesta.\n\nKalakansan vanhat jumalat olivat asettuneet vesien vaiheille. Suurimpia\nvesien valtiaita oli ison Inarijärven Ukko, pieni, mutta korkea,\nterävähuippuinen jylhä kalliosaari keskellä Ukonselkää. Kalliosaaren\nsynkkään sydämeen, röyhyiseen luolaan, vanhalappi saatteli uhrinsa,\nsekä kalamies että poromies ja peuranpyytäjäkin. Kalamies kantoi\ntaimenenpäitä, metsänkävijä peuransarvia, linnun- ja karhunkin luita,\nja poronhoitaja uhrasi eloaan. Luolassa on aina viime aikoihin saakka\nsäilynyt entisten uhrien jätteitä, peuransarvia ja eläintenluita.\n\nMutta Ukonselän Ukolla oli akkakin. Järven rannalla, Galguvaarassa oli\nnaisjumala, _Akku_, sellainen juppurakallio, jolle uhrattiin samoin\nkuin Ukollekin. Olipa Inarin lähimailla toinenkin jumalainen parikunta.\nIvalon suupuolen seuduilla, kauniin Ukonjärven saarella myöskin kohosi\nkorkea kalliopahta, jota Ukkona palvottiin, ja mantereella Koppelon\npuolessa hallitsi arvossa pidetty Akku.\n\nInarin takarantalaisten jumala oli ottanut asuntonsa Gonjalvuonon\nGolle-akkuun, Kulta-akkaan, joka pienenä kalliosaaren kuppurana\nnykötti vuonossa Tshuolisjärveen mentäessä. Hyvillä pidettiin\nGolle-akkua, eikä siinä asuvaa jumalaa turhanpäiten häiritty. Ohitse\najaessaankin lappalaiset panivat porojensa tiukuihin heiniä tai lunta,\njotta jumalainen saisi olla rauhassa. Sillä levostaan häirittynä se\nhelposti saattoi suuttua. Samoilla mailla oli toinenkin pyhä paikka.\n_Nitsjäyrin_ pohjoisrannalle, Kuosk-kuollejoen suuhun, kosken alle,\nKarsikkoniemen lähimaille, moni lapinäijä ennen kantoi uhrinsa.\nSiellä oli, aivan kosken alla järven rannalla, siunattu kivi, ei\nkovin iso kyllä, mutta hyvin ruma ja ruskea sekä halkeillut. Kiven\njumala sai kasoittain peuransarvia juurelleen, ja kalamiehet valoivat\nsitä kalanrasvalla niin ahkerasti, että se oikein vieläkin on siitä\nkeltainen.\n\nTunturin toisella puolella, _Iijärvellä_, kalamies löysi jumalansa\nIijärven pikku saaresta, vieden sinne lihavimman kalansa. Saaren jumala\nolikin hyvin ahnas antimille. Se saattoi joskus kouraista kalamiestä\nkoivestakin, niin että kalanpyytäjän täytyi huutaa:\n\n-- Älä vedä minun jalkaani! Parempi lihava kala kuin minun likainen\njalkani.\n\n_Säytsjärven_ kalajumala taas oli asettunut itärannalle isohkoon\nmaakiveen, joka rantatörmästä työntyi viistosti esiin kuin jonkun\nkalahirviön suuri kuono kehittäen kärkensä rosot ikäänkuin olisi\naikonut rakentaa ihmismuodon nenää ja silmäkuoppia. Suuria siikoja\npalvoskivi oli pyytäjälleen antanut, ja satakunta vuotta takaperin oli\npyhän kiven ääressä vanhalla kentällä kesäisin asustellut Aikio-Jussa,\nsitten hänen jälkeensä Jouni Saijets, ja lienee Piettar Sauvakin sitä\nlyylitellyt.\n\nInarin länsipuolen lappalaisilla oli taas omat jumalansa. Juutuanjoen\nrannalla, Jurmunkosken alla, oli _Sieid-ämmir_, Seitajuppura, jokeen\npistävällä niemellä. Se oli kalamiesten uhripaikka. Mutta kaikki,\nsekä kalamiehet että peuranpyytäjät kumarsivat komeaa _Muddusjäyrin_\nseitakiveä, joka oli järven eteläpäässä selältä toiselle saattelevan\nsalmen lähimailla. Pyöreässä toista metriä korkeassa kivessä oli\nlapinjumala itsensä ilmoittanut, ja kansa kantoi peuransarvia kiven\nlaelle ja juurelle sekä siveli sitä rasvalla niin että kivi puuntaa\nvieläkin ruskeana. Kivellä olikin ennen hallussaan suuret sarvikasat.\nOli Muddusjäyrillä ennen ollut toinenkin seitakivi, mutta sen oli\nPäiviö-äijä hävittänyt, kun jumala ei ollut antanut hänelle kylliksi\nkaloja. Päiviö oli poikineen yrittänyt seitaa polttaa, mutta ei\nollut saanut tulta syttymään, vaikka oli kuivia tuohiakin kasannut\nrovioon. Vasta kun papin neuvosta ukko oli virittänyt nuotionsa\nkolmiyhteisen Jumalan nimeen, tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin.\nPaukahtaen oli kivi haljennut ja paiskautunut järveen, ja vedestä\noli noussut koskeloparvi, joka oli lentää viheltänyt yli Muddusjäyrin\nsekä sukeltanut suurimpaan syöveriin, jossa oli ollut vettä ainakin\nneljäkymmentä syltä.\n\nTenokansallakin oli omituinen uhripaikkansa. Tenon rantakivikossa\n_Jäyribainjargan_ luona komotti toista syltä korkea kuutiomainen\nharmaa kallionlohkare, jonka tunturinpuoleinen yläreuna nousi kuin\nJumalan armoistuimen selkänojaksi tai pyhän alttarin takaseinämäksi.\nTenolaisilla oli lohipato vähän alapuolella uhrikiveänsä. Lohta\njumala antoikin pyytäjille, pyytäjät vuorostaan kantoivat lohenrasvaa\njumalalleen ja tyytyväisiä oltiin molemmin puolin. Kerran kyllä\nlohenpyytäjä ei saanut kalaa muutamaan päivään. Siitä ukko suutahti,\nmeni ja pieksi koivunrisuilla kiveä, kirosi ja manasi:\n\n-- Sinä et ole mikään jumala! Vaikka olen sinua voidellut, et ole\nantanut kalaa.\n\nMutta jumalaton äijä sai nähdä, että kivi oli jumala. Kun ukko souti\npadolleen, niin äkkinäinen tuulenpuuska paiskasi veneen kumoon, ja\npyytäjä joutui Tenon varaan, josta hädin tuskin pääsi rannalle.\n\nToinen Tenon kalojen valtias asui Utsjoen rannassa. Siellä ihan\njokisuulla, lähellä päävirtaa, on vesivarassa rantapuolessa matala\nmetrinen kivi, ruskea ja rosoinen kuin rokonrikkoma, vielä vyöllä\nkeskeltä poikittain vyötetty. Keväällä villivetten aikana kivi asuu\numpipäässä, mutta kesäpyynnin joutuessa jumalainen nousee ylös vedestä.\nEntiset lohenpyytäjät saattoivat sitä silloin sivellä lohensuolilla.\nPaljon se soi tenolaisille kalaa, ja hyvin siihen kaikki kalamiehet\nluottivat, voitelivat sitä usein, ja heillä oli \"niinkuin Raamatun\nsanat, joita he lukivat jumalalleen\".\n\nUtsjoen suulla, vähän ylempänä kalamiesten pyhää rantaa, oli toinenkin\npalvoskivi. Se oli peuranpyytäjien _passe-paikki_, pyhä-paikka,\nsillä kivessä asusti villipeuroja antavan jumalan voima. Merkillinen\nkivi oli kesävedellä aivan vesirajassa, maaten kuin harmaa sonni\nrähmällään rantatörmän pensaikon suojassa, ja tasaisesta takapäästä\nkävi käden mentävä reikä kiven sisään. Sinne peuramiehet pistivät\npienet lahjansa, mutta peuransarvia he latelivat kiven juurelle, niin\nettä niitä oli siinä suuret kasat. Ja kun entiset iso-isät palvoivat\npyhää seitaansa, niin he myöskin samalla _juovsattivat_ peuroja,\nmanasivat tulemaan, niin että niitä tuli oikein kovalla rytinällä,\neikä tarvinnut muuta kuin kaataa vain. Utsjoen uhrikivelläkin muuan\nlapinäijä makasi juovsattaen ja kielsi poikaansa puhumasta sanaakaan,\nvaikka kuinka kummaa näkisi. Pian alkoikin Ailigastunturista joen takaa\ntulla villipeuraa ihan tokittain. Mutta poika ei malttanutkaan olla\nparkaisematta:\n\n-- Goddik duokke duoddarast! [Peuroja tuolla tunturissa.]\n\nSilloin peurat heti hävisivät, ja isä poikineen paukahti kivipaatena\nkeskelle jokea, jossa ovat vieläkin kaikkein nähtävinä.\n\nVanhojen peuramiesten jumalia oli myöskin Utsjoen ja Inarin rajoilla\npienen tunturijärven, _Roavvisielgjäyrin_ saarella asuva seita. Se\noli pyöreähkö, metriä leveä, toista korkea suivakkoharmaa kivi, joka\npienempäinsä joukosta kohosi koivikossa. Sen saamia uhrisarvia on\nvieläkin kiven vierellä, ja kaukaisina aikoina Säytsjärvellä asunut\nSauva-Piettar on ainakin osan niistä siihen kasannut, palvoen kiveä\nmyöskin kalanpyyntinsä hyviksi. Hartaina olivat vanhat peuramiehet\njo etukäteen käyneet pyhäkiveltään kysymässä, mihin päin olisi\nparas lähteä saalistamaan. Lähteäkö sinne, vai sinne... vai sinne?\nMitä nimeä mainittaessa seita oli liikahtanut, niin sinne oli paras\npainua, ja sieltä oli peuroja saatukin. Eikä koskaan pyynti ollut\nmennyt turhaan, jos seita vain oli sen tunnustanut. Mutta sitten oli\npitänytkin hyvästä saaliista saatella kivelle peuranpäitä sarvineen\nsekä konttia ja kuuta.\n\nTenolaisten peuranantajana oli taas mahtava _Sieidibakti_ Outakosken\nalapuolella, vähässä matkaa jokirannasta. Vaaran rinteessä\ntunturikoivikossa se vieläkin seisoo, harmaa kallionjärkäle, toista\nsyltä korkea, kolmatta pitkä ja paria leveä. On moni äijä jumalaa\nkivestä kutsunut ja uhrisavuaan sen luona suitsuttanut, kantanut sarvia\nsen hyviksi, ja moni on hartaana ryöminyt kiven joenpuoleisen alakulman\nahtaaseen komeroon työntäen antimensa kolosta urkenevaan syvään\nsydänreikään, jumalaisen salaisimpaan piiloon. Lahoneet sarvet kiven\nluona maassa ovat vieläkin muistona muinaisesta pyhästä palvontasijasta\nsekä silloin tällöin kiven vierestä löydetyt vanhat rahat, joilla\nmyöskin on jumalalta ostettu onnea. -- Samoilla mailla, mutta alempana\n_Aittjohktshohkan_ laella oli toinen peuranpyytäjien -- ja poromiesten\n-- palvontapaikka. Täällä vanhalappi kantoi uhrinsa, vieläkin näkyviä\npeuransarvia, merkilliselle pyhälle reiälle, joka painui vain suoraan\ntunturiin, ilman korkeampia palvospahtoja.\n\nMutta Muotkatunturien ja Inarijoensuun Ailigaksen seutujen suuria\nvillipeuramaita vallitsi _Ailigastunturin_ vanha jumala. Siellä\nKangasniemen lähimailla oli muinaiseen aikaan hirsistä rakennettu pitkä\npeura-aita, _vuobman_, johon pyyntimiehet ajoivat tunturien villejä\nsarvipäitä, ja vanhat suuret tietäjätkin niitä sinne juovsattivat sekä\nsitten ampuivat jousilla. Peuroja tulla rukatti pitkin tuntureita aina\nPeltovuomasta asti. Ja Ailigaksessa, _Ivvarkuivissa_, Karigasjoen\nlatvoilla sitten palvottiin jumalaa ja uhrattiin niin vahvasti, että\nmahdottomat kasat peuransarvia ja pääkalloja ja konttiluita oli siellä\nkivikuopassa, ison kallion juurella, olipa vielä hopeataalereitakin\njoukossa. Vahva, syvälle jäkälikköön tallattu palas lähti uhripaikasta\nsuoraan yli Ailigaksen ja Karigasvuoman Muotkatuntureihin kulkien\netelää kohden viisin, kuusin penikulmin. Mutta aikojen kuluessa\nsitten suurelle uhritievalle on kasvanut komeita koivuja, isoja kuin\nkirkkomaan lehtipuut.\n\nAiligaksen tunturijumalaa palvoivat monet poromiehetkin elonsa\nmenestykseksi. Entisten Vuolabbainkin sanotaan sen luona käyneen,\nvanhan Vuolabban emäntä, Marget Jomppainenkin oli sille kantanut\nuhria, ja jo aikoja multiin mennyt Jomppais-Niila oli niinikään sitä\nlyylitellyt.\n\nVanhat suuret poromiehet, tuhantisten elojen omistajat, olivat aina\nensimmäisiä tunturijumalien kumartajia. Monella heistä oli erämaassa\noma seitansa, jota he salaisesti palvoivat. Muuan Jouni-äijäkin\njutaessaan Tshorgashnjargan ja Suomen tunturien väliä joka vuosi\nmeni laumoineen Tenon ylitse Gaavan tienoilta, suuren rantakiven,\n_Jounas-gädgen_, ohitse. Ruijan isolla rikkaalla, Aslak-äijällä,\noli jumalansa jossakin Inarin tuntureissa, ja sille Aslak toi joka\nsyksy ankallisea Ruijan viinaa, ja elo menestyi hyvästi, tokka\nnousi lopulta tuhansiin. Mutta kerran äijä unohti viinan viennin\nmääräaikanaan ja kun hän sitten meni viemään, niin löysikin kauneimman\ngabba-jievjansa kuolleena jumalan juurelta. Tuli Aslak-äijälle sitten\nkerran suurempikin vahinko, mitä lienee ukko tehnyt Tshorgashnjargassa\nkesää viettäessään. Toinen puoli tokkaa, niinkuin olisi puukolla\npoikki viilletty, lähti syksyllä ennen etelään muuttoa yhtäkkiä omin\npäinsä jutamaan suvea kohden. Yli Tenon elukat vain menivät, halki\nUtsjoen, halki Inarin, yli etelän tunturiselänkin kadoten suureen\nKittilänmaahan. Porot rukattivat ikivanhaa tietänsä Jalven ohitse\nmennen tolvaa-nulkkaa peräperää hirveän pitkässä jonossa, niin että\nkaikki polkivat melkein samaan jalanjälkeen. Rengit kyllä koirain\nkanssa mennä räyhäsivät perässä, mutta eivät pysyneet matkassa. Joku\nsuuri Kittilän noita lienee äijän poroja päässyt juovsattamaan.\n\nEdesmenneitten tunturimiesten jumala asui _Annivaarassakin_,\nMaddajäyrin itäpuolella, vastapäätä Utsjoen vanhaa ristinjumalan\npalvontapaikkaa. Entiset poromiehet siellä kumarsivat samaan aikaan,\nkun järven länsipuolella kumarrettiin taivaan Herraa, ja siitä tunturi\ntuli niin vaativaiseksi, että joka poromiehen, joka vain saapui maille,\nolisi pitänyt antaa uhria. Oula Länsmanilta vielä kolmattakymmentä\nvuotta takaperin toukokuulla tunturi tappoi 700 poroa, kun Oula ei\nhuomannut palvoa Annivaaran jumalaa. Sillä tunturien kalliojumala on\naina paljon voimallisempi ja äkäisempi kuin veden äärellä kellettelevä\nkalajumala, joka saattaa vain pyyhältää nuotan nurin tahi keikauttaa\nmiehen vesivaraan. Yhtä äkäinen entisten poroäijien pyhäpaikka oli\n_Njuohkargtunturissa_. Puolmakjärven ja Veätshagjoen väliselle\nkairalle, Njuohkargjärvestä vähän matkaa kaakkoon, oli jumala asettunut\nisoon valkeaan kiveen, joka oli kuin istuva lapinäijä. Sitä ei Oula\nLänsman uskaltanut koskaan laumoineen lähestyä, sillä Njuohkargtunturin\nisäntä olisi itse ottanut runsaat uhrinsa, ellei niitä olisi vapaasti\nantanut. Eräältäkin poromieheltä jumala iski pitkäisentulella parisataa\nelukkaa, kun ne olivat lahjomatta tulleet ja paneutuneet makaamaan\naivan passepaikan äärelle.\n\nEteläisissä tuntureissa oli vanhoilla padje-olbmuksilla useita\nuhripaikkoja. Kuulun Tshalkku-Niilankin sanotaan palvoneen milloin\nViipastunturissa, milloin Maanselän tunturistossa Inarijoen latvoilla,\nmilloin Lemmetkorsassa Lemmetjoella, milloin missäkin erämaan\nkaukaisessa kätkössä. Uhriksi ukko oli vienyt mustaa ja suivakkaa\nporoa, hirvasta ja vaamenta. Salaisesti Tshalkku oli saatellut uhrinsa,\nmutta julkisesti jumala oli hänelle maksanut. Äijä oli kostunut\nvähitellen sellaiseksi maailmanrikkaaksi, että hänellä oli ollut poroja\ntuhansittain ja silparahaakin joka kiisa täynnä, vieläpä monissa\nmaakätköissäkin. Mutta kun onnettomuudet olivat tulleet, niin Niila oli\naivan köyhtynyt ja vielä kuollessaan ennustanut:\n\n-- Katsokaa nyt, perilliset, porot menevät yli tuvan!\n\nNäinpä viimein oli käynytkin. Kaikki porot olivat loppuneet, kadonneet\nkuin kevätlumi tuntureilta. Ja perilliset olivat aivan köyhtyneet, osa\njoutunut \"kassan päällekin\".\n\nMutta vanhan Kitti-äijän suuri porojumala asui Muotkatunturien\nvalkopäisessä Galguoaivessa. Sinne, pohjoispuolen rumiin jylhiin\nkallioihin, Kitti-ukko joka vuosi katosi valkoisine pailakkoineen ja\nsieltä aina yksinään palasi, eikä koskaan muistellut, mihin valkoinen\npailakka oli joutunut. Mutta kaikki kyllä kysymättäkin tiesivät, että\nvanha Kitti kulki vanhoissa jumalissa. Ja kadehtien kaikki näkivät,\nkuinka Kitin jumala ajoi ukon porolauman kokoon aina sillä aikaa,\nkun sen isäntä oli salaperäisellä tunturimatkallaan. Mutta äijä ei\nmuistellut mitään, hoiteli vain hyvillään suurta eloansa ja joskus\nitsekseen hiljalleen joikaili. Ja tarkkakorvaiset kumppalit kuulivat,\nkun vanha Kitti juorotteli valkopäisestä tunturista ja valkkoporoistaan:\n\n    \"Galguoaive gabba-jievja,\n    gog-goo gog-goo goo,\n    gog-goo gog-goo goo,\n    Galguoaive njälja-logi\n    gabba-jievja joo joo joo.\n    Galguoaive gabba-jievja,\n    gog-gog gog-gog goo.\n    Galguoaive girjotallat joo,\n    gabba gabbaa lihkti joo,\n    riggii ukkii joo.\n    Galguoaive, Galguoaive\n    gabba-ädjä joo joo joo.\n    Galguoaive riggis joo,\n    gog-gog gog-gog goo,\n    Galguoaive gabba-isid,\n    gog-gog gog-gog goo,\n    gog-gog goo -- -- houpp!\"\n\nValkopäisen tunturin isäntä antoikin palvojalleen eloa, varsinkin\nvalkkoporoja, niin että koko tokka loisteli komeana jo kauas tunturien\nrinteiltä. Parisataa valkkovaamentakin oli laumassa sekä neljäkymmentä\ngabba-jievjaa.\n\nSinne Galguoaiven pyhille maille jäi vanhan Kitti-ukon henki asumaan\nvielä senkin jälkeen, kun hän jo oli poistunut poromailtaan.\nGaissavaarassakin, jossa valkkoäijä aina joka syksy laumoineen\noleskeli, vielä jälkeenpäinkin kuultiin komeaa joikausta. Ei siellä\nkyllä enää ukkoa ollut, eikä ketään muitakaan, mutta joikaus vain\nkajahteli. Itse kirkkopyhänäkin kuultiin Kitin entiseltä kotasijalta:\n\n    \"Vuoi dak riggäk,\n    vuoi dak riggäk,\n    ukkuu kukkuu,\n    oo-oo oo-oo oo!\n    Vuoi dak riggäk,\n    riggäk, riggäk,\n    ukkuu kukkuu,\n    uu-uu uu-uu uu!\"\n\nVanhan Kitti-äijän joikaus on Gaissavaarassakin jo vaiennut. Vain\nkotasijalta on vielä joskus kuultu niinkuin ihmisen ääntelyä ja\nhuohotusta. Sillä entiset suuret tunturijumalien palvojat eivät tahdo\nviihtyä ristinkirkon maassa. Ikuiset tunturit vanhoine tuttuine\nkotasiljoineen ja suurine jumalineen ovat erämaan miehistä mieluisempia\nkuin kirkon outo pelto. Vanhat jumalatkin kun siellä yhä ovat\nasemillaan ikäänkuin entisiä palvojiaan edelleenkin kutsumassa luokseen.\n\nSuuret pyhät tunturit kyllä pysyvät pystyssä niin kauan kuin maailma\non raiteillaan, eivätkä vankat kalliojumalatkaan horjahtele, eivät\nkalamiesten siunatut paadetkaan katoa. Kirkonkävijä kansa ei niitä enää\nkumarra, mutta tietää kyllä, mikä virka niillä on ollut ja mihin ne\novat kyenneet.\n\nMutta jylhässä Lemmetkorsassa Lemmetjoella sanotaan jonkun\ntunturikotolaisen vieläkin käyvän vanhoilla pyhillä retkillä. Ja\nniinkuin entisten palvoja-äijien lauma lisääntyi, niin Lemmetkorsassa\nkävijänkin palvoselo sanotaan nopeasti nousevan.\n\nLapinmaan vanha jumala ei ole vieläkään menettänyt voimaansa.\n\n\n\n\nSANASELITYKSIÄ\n\n\njutaminen, jutaa, lap. johtet = olla matkalla.\nmuistelija = kertoja.\nmuistelus, lap. muihtalus = kertomus, tarina.\njuovatella, juovattaa, lap. tshuövvot = seurata jonkun perässä,\n   noudattaa jälkiä.\njänkä, lap. jiegge = räme, suo, jossa saattaa kasvaa puitakin.\naapa, lap. aahpe = suuri puuton suo.\nLannanmaa = Suomi; lantalainen, lap. laddelas = suomalainen.\noaive = pyöreälakinen tunturi, oaive = pää.\ngaissa -- korkea tunturi, jonka huipuilla lumi ei kesälläkään sula.\npahta, lap. pahte = jyrkkä kallioseinä.\nmaahiainen = maanalainen taruolento, myös gufitar.\nvuoma, lap. vuobmi = suuri puuton suo.\nrannio, lap. radno = kankaita kiertelevä porojen (ja ennen\n   peurojen) polku.\nouta, lap. vuövte = metsä.\nräkkä, = sääsket ja lentävät poro-loiset\ntunturien juonto = tunturijono.\ntshohka = tunturihuippu, terävämpi oaivea.\nskaidi = maaselänne kahden joen tai jängän välissä.\ngielas -- matala tunturiharju.\nvadda = paljas puuton kallio.\nvarre = vaara, Lapissa paljaslakinen, tunturimainen.\nlompolo, lap. luöbbal = pieni järvi, lampi, tav. jokilaajentuma.\nsuohkana, lap. suohkkan = pitäjä.\nraajia = raivata.\npalas, lap. paalkes = polku.\nlapinkeino, lap. gäidno = tie.\ntieva, lap. dievva = hiekkakumpu t. mäki.\nmurku, lap. murkko = usva, sumu.\nrukattaa, lap. ruohttat = kiirehtiä, laukata.\nruukaltaa -- rukattaa.\nnuora, lap. nuörre = pitkä kapea salmi.\npykällyskirja = kirja, johon paliskunnan poronomistajat, poroluku\n   ja porojenmerkit on kirjoitettu.\nkiedgam = lapinlapsen kätkyt, komsio.\nkeituri = vuohi, pukki.\nlapinkenttä = lappalaisen asuinpaikka.\nnuottaulut -- nuottaorret.\nkalanpääkiesto = kalanpäitä pujoteltuina vitsarenkaaseen t.\n   pajuhaarukkaan.\ntokka, lap. tohkke = iso porolauma.\ntalviparseeli, parseeli -- puku.\nsaita = turskansukuinen Jäämeren kala (Gadus virens).\nparttio = joukko, esim, poroparttio, pienempi kuin tokka.\npalkimapaikka = paikka, jossa porot t. villit peurat käyvät\n   laitumella, etsivät ravintoaan.\nrouot, lap. rouhko = nahkavällyt.\ntauro, lap. davrro = kuohkeaksi kiehuva, rasvainen kala.\npaarrel = parila, tuulaskoura.\nhärssee = arina, atrain.\nuimukset = kalanevät.\nnjolla = syltä, toistakin syltä korkean kannon nokkaan rakennettu\n   pikku aittanen.\nrotomaa, lap. rohto = matala, pajupensaikkoinen maa.\nnaakia, lap. njahkat = hiipiä väijyen jonkun perässä t. lähelle.\npalkinen, poropalkinen = poronhoitoalue, paliskunta.\npaltsaraja = kulunut, karvaton peski.\nsaivovesi = maavesi, suolaton vesi.\ntihki, lap. tihkke = täi.\njaara = pässi.\nkuru, lap. gurra = ahdas tunturirotko.\nluokka, lap. luokas = mäkiköyry.\nkuolpana, lap. guölban = tasainen kangasmaa.\ntortti = rukki.\nrikkaammuksia = rikkaimpia. Peräpohjan ja Lapin asukas käyttää\n   useasti laatusanojen superlatiivia lappalaiseen tapaan: rikkaammus,\n   nuorimus, suurimus.\nnavettajuto, juto = vetäjä, ajokas. Lap. johtet = jutaa, kulkea.\nraito, lap. raido = useampia poroja ahkioineen, tai ilmankin,\n   valjastettu ja sonnustettu peräkkäin.\nnulkata, lap. njolkastet = juosta hiljalleen (porosta).\nniva, lap. njavve = kova virtapaikka joessa.\ntaajoa, lap. dajotet = leikkiä, telmätä.\nlaavu, lap. lavvo = eräretkillä ja poropaimenessa mukana\n   kuljetettava pieni teltta.\nkiisa, lap. kiisa = lipas, arkkunen.\nseppä = mestari, taitava tekemään jotakin; myös: seppä joikaamaan.\nsalmakirja, lap. salbma-girje = virsikirja.\npuksut, lap. buvsak = housut.\njuovsattaa, lap. juovsatet.\nsiida = lapinkylä, kotakylä.\nsieppuri, lap. sieben = karhunnahasta tehty hartiosuojus.\nniesta, lap. nieste = ruoka, eväs.\nvaana, lap. vadne = puute, niukasti.\nmarkkinasiljo, siljo, lap. shiljo = tasainen kenttä esim, kodan luona,\n   markkinapaikalla.\nhyysä -- turskansukuinen Jäämeren kala (Gadus aeglefinus).\najarassi = rentukka (Caltha palustris).\nsuoltaa, lap. tshuolddet -- kutoa koreakuvaista paulaa t. vyötä.\nOdda-Testamentti -- Uusi Testamentti.\nopas, lap. ohpes = tuttu, tunnettu (sekä ihmisistä että asioista).\nraamoa, lap. ramedet = kerskua, kiitellä itseään.\nmainoa, lap. maidnot = puhua hyvää, kiittää, ylistää.\ntolvaa-nulkkaa = vuoroin tolvata, vuoroin nulkata; tolvata, lap.\n   tolvastet = juosta kovasti, ravata (porosta).\npailakka, lap. spailek = opettamaton ajoporo.\nsilparaha = hopearaha, lap. silba = hopea.\nkortsi, lap. gorzze = äkkijyrkkä, louhikkoinen vesiputous.\nsuopunki, lap. suohppan.\ngalles = rikas mies, jolla on paljon eloa.\nkisura, lap. gisur = pieni, kurja.\nhouvi = vouti, kruununvouti.\nporonkuu, kuu = rasva.\noarje = lounainen, paikoin myös etelä.\nbiegga = tuuli.\nsuivakko, lap. tshuoivag = vaaleanharmaa poro.\nlaajukapper, esiäitien sarvilakki.\nspeisi, lap. speisig, vanha raha (taaleri) = n. 5:60 mk.\nortti, lap. ortug = joku vanha raha, paikoin ryssän raha, 10 kop.\npäivätaala = joku vanha hopearaha; \"päivätaala oli hopearaha ennen\n   speisiä... se oli niinkuu 5 kruunua\".\nsolju = hopeahely.\npataräydi = patarauta.\nruno, lap. rodno.\npeurakorva vasa = vasa, jonka korvissa ei ole omistajan merkkejä,\n   no. taamoa, lap. dabmat = kesyttää, taltuttaa, masentaa.\nsilpatsherggi = hopeainen ryyppykuppi.\nsilpabastu = hopealusikka.\nsilpasuorbmas -- hopeasormus.\nrintarisku = rintasolki.\nloudekota = porolappalaisen vaatekerta, kotariukujen varaan pystytetty.\nseinäraanu = kodan seinäverhot; talvella käytetään kotaverhoina\n   hamppulouteiden sijasta villaisia paksuja raanuja.\nankka, lap. ankkar = puinen pieni tynnyri (ankkuri = 15 kannua).\nväärti = kestiystävä.\npahpa = pappi.\nraitioida = paimentaa poroja; raitio, lap. raihte = poropaimen.\nkumppi, lap. gumpe = susi.\ngabba-jievja, eräs joiku.\nkermakka, lap. tshärmak = vuoden vanha poronvasa.\nnulppo, lap. nulhppo = sarveton poro.\nfietterhousut = lammasnahkaiset housut, joiden villapuoli on sisäänpäin.\npaliskunta = poronhoitopiiri.\npalkija = laitumellaan liikkuva, ruokaansa etsivä poro.\nnärpeä, lap. njarbbad = harva, ei tiheäkasvuinen (esim, karvasta).\nkiveliö = suuri, asumaton erämaa.\nkaivosmaa = jäkälämaa, josta poro saattaa ottaa ruokansa talvellakin\n   hangen alta kaivaen.\nMaahkarasmeri, myös Makreijanmeri -- Jäämeri Magerön saaren lähimailla.\nhirvas, lap. sarves = kuohitsematon urosporo.\nkopara, lap. guöpper = poron sorkka.\nhervoitettu = koristeltu; lap. härvas = hyvin kaunis, loistava.\npöykkyri = karkeakarvainen peski.\nnokko = kylliksi.\nkaamosaika, lap. skabmo = pimeä aika.\nkorrata -- kirota.\nlaidistaja-härkä, lap. laiddestam-herggi = johtohärkä, jonka perässä\n   toiset porot kulkevat.\nmenentelijä = arka poro, kova laukkomaan.\nvielpis, lap. vielpes -- koiranpentu.\nvaadin, myös vaami, vaamen, lap. vaatsham = porolehmä.\nroukua, lap. ruovggat = poron ja poronvasan sammakon kurnutusta\n   muistuttava äänteleminen.\nkaalo, lap. kaallo = kylmä sää kevät- ja kesäaikana.\njienga-tshuöikka = jääsääski.\npoattso-poaru = poropaarma, saivartaja, kiiliäinen.\nnjunni-poaru = nenäpaarma, saulakantekijä, nenäsaivartaja.\ntshalmas -- poron vatsalaukku, oik. kuninkaankypäri.\nsuovvumuorra = savupuu, kodan haahlaorsi.\ntunka, lap. toggi, myös loppehus = poron juoksutusmaha, täytetään\n   toisinaan myös veritaikinalla makkaraksi, toggimarfi, sekä kuulla\n   kuutungaksi.\nheinäpuore = heinäsuoja.\nkunteus, lap. goddodas = neljännellä vuodella oleva urosporo.\nurakka, lap. orehk, varek = toisella vuodella oleva urosporo.\nsaaloa, lap. saallot = huohottaa, läähättää.\nkusikas, lap. gozzahas = poro, joka on opastunut ihmisen virtsaan,\n   niin että tulee sitä etsimään kotasiljoltakin.\ntuhpapursa -- tupakkakukkaro.\nkollostaa = valjastaa, sonnustaa porot perättäin raitoon.\nkaaristaa, lap. gaarrat = nuorittaa tavarat ahkioon.\nkihnuta = kylmätä.\ntiuria = pikku eläviä esim, sääskentoukkia.\npounikko, pounu, lap. bovdna = jänkämätäs.\nottinki = pitkäkäs pyöreä, leilinkaltainen astia.\nkermakkapeski -- kermakantaljasta tehty peski.\nlakinvierki = lakin päätä ympäröivä alaosa, tav. saukonnahkaa.\nkallokkaat = poron kallonahasta ommellut kengät.\nkuntura, lap. goddor = yhden poron koipinahat (gamas-goddor);\n   myös suodna-goddor = yhden poron suonet.\nvuonnilo, lap. vuonjal = toisella vuodella oleva naarasporo.\ntinkasija = käräjäpaikka.\nkveeni = norjalaisten Ruijan suomalaisista käyttämä nimitys.\ndarolainen = norjalainen.\nrisu = vitsa.\nmaantavara = aarre.\nsmakko-muorra -- hakkuupölkky.\nsäldi-igja = ankara, pelottava yö.\nryyhpypuoli = puolet nyljettyä poroa l. rintapieli, paisti,\n   kylki ja lapa.\neväskurppa, kurppa lap. gurppe = eväsreppu.\njuroa = olla liikkumatta, jurottaa.\nkauto = kengänpäällinen.\nnivottaa = ajaa karva nahasta pois.\nnäskätä lap. njaskot = kaapia t. riipiä jotakin.\npallas = Jäämeren kampela.\ntiilik = lapintakin saumoihin ommeltu koristeverka.\nkemppa, lap. gämpa = hyvännäköinen, kaunis.\nskuoivve = vastenmielinen.\nhevosen tanko -- luokka.\nkaltio, lap. galddo = lähde.\nbuörre bäivi = hyvää päivää.\nvistottaa = kammottaa, pelottaa.\nlastata = moittia, painaa.\nibmel = jumala.\naihki = iso petäjä.\n\n\n\n"]