[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faJ-OHQoP3FDUIzbgLqTXruFCE-ZzVliP_dXiZuceMzI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2401,"Keltaisen talon lapset","Wiggin, Kate Douglas",1856,1923,"2401-wiggin-kate-douglas-keltaisen-talon-lapset","2401__Wiggin_Kate_Douglas__Keltaisen_talon_lapset",null,"romaani",[],[],"fi",1911,1921,54665,356775,false,63921,[23,24],"Families -- Fiction","Mother and child -- Fiction",[26],"Novels","\"Keltaisen talon lapset\" by Kate Douglas Smith Wiggin is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the Carey family, particularly focusing on the strong and nurturing character of Carey-äiti (Mother Carey) and her children, whose lively interactions dramatize their close-knit family life amid challenges. As they navigate the difficulties posed by their father's illness and eventual passing, themes of family, resilience, and love emerge prominently.  At the start of the narrative, we see Carey-äiti preparing to leave for a time while her ailing husband is being cared for. The children, including Gilbert, Nancy, Kathleen, and little Peter, express their deep attachment and sadness over her departure. The opening scene paints a vivid picture of a loving household, highlighting the children's personalities, the looming uncertainty of their father's health, and their mutual support. As the storyline unfolds, readers are introduced to the family's dynamics and the emotional turmoil they face, setting the stage for further exploration of the relationships within this affectionate family unit. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Swan, Toini",290,"Lämminhenkinen kuvaus Careyn perheen elämästä ja heidän muutostaan keltaiseen taloon Beulahin kylään. Isän kuoleman jälkeen perheen on sopeuduttava uuteen elämäntilanteeseen ja löydettävä iloa arjen pienistä asioista.","Kate Douglas Wigginin 'Keltaisen talon lapset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2401. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KELTAISEN TALON LAPSET\n\nKirj.\n\nKate Douglas Wiggin\n\n\nSuomentanut\n\nToini Swan\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Carey-äiti.\n     II. Poikaset.\n    III. Yhteinen nimittäjä.\n     IV. Särkynyt piiri.\n      V. Mitä on Julialle tehtävä?\n     VI. Nancyn tuuma.\n    VII. \"Vanhat eläimet uuteen asuun.\"\n   VIII. Beulahin linnan ritari.\n     IX. Gilbert lähettiläänä.\n      X. Careyn perhe muuttopuuhissa.\n     XI. Hartaushetki uuden kodin kynnyksellä.\n    XII. Ann-serkku.\n   XIII. Liian täydellinen.\n    XIV. Neuvotteleva raha-asiainkomitea.\n     XV. Me kuulumme Beulahiin.\n    XVI. Postilaukku.\n   XVII. Tuhattaituri.\n  XVIII. Lordien huone.\n    XIX. Vanhaa ja uutta.\n     XX. Maalattu huone.\n    XXI. Kulmikas perhe.\n   XXII. Kumminlahjoja.\n  XXIII. Lähellä hohtavaa muuria.\n   XXIV. Kirje Saksasta.\n    XXV. Oliven ensimmäinen voitto.\n   XXVI. Eläintieteellinen isä.\n  XXVII. Tupaantuliaiset.\n XXVIII. 'Tibi splendet focus'.\n   XXIX. Kun työ ja huone kaunihilta näyttää.\n    XXX. Kotisoppi.\n   XXXI. Pilviä ja päivänpaistetta.\n  XXXII. Uskaliaita yrityksiä.\n XXXIII. Hamiltonin äidin syntymäpäivälahja.\n  XXXIV. Nancyn ensimmäiset tanssiaiset.\n   XXXV. Tulipunainen ruusuköynnös.\n\n\n\n\nI.\n\nCAREY-ÄITI.\n\n\n\"Vähitellen saapui paikalle parvi myrskylintuja, Carey-äidin omia\npoikasia. Ne liitelivät eteenpäin kuin pääskysparvi, hyppelivät ja\nkiikkuivat laineilla, ja nostelivat pikku jalkojaan niin sirosti, että\nTom siinä tuokiossa rakastui niihin.\"\n\nNancy herkesi lukemasta ja laski kädestään arkihuoneen pöydälle\n_Vetten pienokaiset_ [Charles Kingsbyn teos]. \"Nyt ei lueta enempää,\nPeter-lintu\", sanoi hän. \"Äiti kuuluu tulevan.\"\n\nOli kylmä, kolea päivä lokakuun lopussa. Itätuuli puhalsi vinhasti ja\nilmassa oli talven tuntua. Kapteeni Careyn asunnon edustalla odotti\najuri matka-arkku vieressään ja vastakkaisista ikkunoista kurkistelivat\nnaapurit odottava ilme kasvoillaan.\n\nRouva Carey astui portaita alas Gilbertin ja Kathleenin seuraamana.\nGilbert kantoi äitinsä pientä matkalaukkua ja vaippaa, Kathleen hänen\nsateenvarjoansa ja pikku Peter riensi portaitten alapäähän pientä\nvoileipärasiaa rintaansa vasten likistäen.\n\nRouva Careyn katse ei nyt ollut suloisen tyven kuten tavallisesti,\nvaikkei mikään voinut tykkänään samentaa suloista, hempeätä\narvokkaisuutta hänen kasvoiltaan ja olennostaan. Kun hän nyt nopein,\nvarmoin askelin joukkonsa seuraamana astui portaita alas, näytti hän\noikein ihanne-äidiltä. Hän oli pitkä, kaunisryhtinen, korkeapovinen\nnainen ja hänen kirkkaat silmänsä sekä raitis hipiänsä ilmaisivat\nonnellista, tyytyväistä, toimintahaluista naista, joskin hänen\nsilmissään ja huulillaan juuri tällä hetkellä piili tilapäistä\nlevottomuutta.\n\n\"Ajuri on saapunut liian aikaisin\", virkkoi hän; \"mennään vielä\nviideksi minuutiksi arkihuoneeseen. Kymmeniä kertoja olen jo heittänyt\nhyvästi ja suudellut teitä, mutta eipä taida valmista tulla ennenkuin\nolen kadonnut näkyvistä.\"\n\n\"Oi, äiti, äiti, miten voimme päästää sinut lähtemään\", vaikeroi\nKathleen.\n\n\"Kitty! kuinka saatat!\" huudahti Nancy. \"Vähät meistä, kun äidin on\nlähdettävä vaivalloiselle matkalle ja isä on niin sairas.\"\n\n\"Ei se kaiketi ole pitkällistä -- en uskoisi\", sanoi rouva Carey\nmiettivästi. \"Sähkösanomassa sanottiin vain 'lieviä lavantaudin\noireita', mutta tuollainen lievä kuume kestää toisinaan aika kauan\nja heikontaa suuresti, niin että mahdollisesti emme palaa, isä ja\nminä, ennen kuin kahden tai kolmen viikon kuluttua. Minun pitäisi\nolla Fortress Monroessa ylihuomenna, teidän pitää kirjoittaa minulle\nvuorotellen, lapset!\"\n\n\"Ihan joka päivä, äiti!\"\n\n\"Ihan joka seikka, mikä tapahtuu!\"\n\n\"Paksu kirje joka aamu\", huudettiin kuorossa.\n\n\"Jos sattuisi jokin todellinen hätä, niin muistakaa sähköttää\nAllan-sedälle -- kirjoititteko muistiin hänen osoitteensa, 11, Broad\nStreet, New York? Älkää vaivatko häntä pikkuasioilla, sillä hän ei ole\nterve, kuten tiedätte.\"\n\nGilbert veti taskustaan muistiinpanoja ja osoitteita sisältävän\nmuistikirjan.\n\n\"Ja kutsukaa Ann-serkku milloin sattuu pikku vastuksia\", jatkoi rouva\nCarey.\n\n\"Jo pelkkä ajatuskin, että hän ilmestyisi tänne, panee minut\nkauhistumaan\", oli Gilbertin vastaus.\n\n\"Parempi Ann-serkku kumminkin on kuin jokin jättiläinen tahi muu\nkummitus, ainakin Peterin mielestä!\" lausui Nancy.\n\n\"Ja tahtooko Peter-lintuseni olla kiltti eikä pahoittaa mitenkään\nNancyn mieltä?\" sanoi rouva Carey nostaen pikku pojan syliinsä\nsyleilläkseen häntä vielä viimeisen kerran.\n\n\"Minä olen koko ajan niin kiltti kuin enkeli\", vakuutti hän suurta\nomenaa haukaten, \"tai melkein yhtä kiltti kuin enkeli\", lisäsi hän\nvarovaisesti, nähtävästi katuen luvanneensa liian yliluonnollista\nkäyttäytymiseen nähden. Tosiasia oli, että Peteriltä vaadittiin vain\nhyvin kohtuullinen määrä hyveellisyyttä, kun jo kaikki kotiväki joutui\nihan haltioihinsa ihastuksesta. Hän vain työnsi kiharaisen hiustukkonsa\npois otsalta, kohotti katseensa ja avasi huulensa, joiden lomitse\nnäkyi rivi pieniä valkeita hampaita, ja kun silloin kumpaankin poskeen\nilmaantui kuoppanen ja enkelimäinen ilme (mikä ei suinkaan vastannut\ntodellisuutta) levisi hänen palleroisille poskilleen, niin siinä\ntuokiossa läsnäolijat -- Carey-äiti, siskot, keittäjä, sisäkkö, todella\nkaikki paitsi Ann-serkku, jota oli mahdoton liehittelyllä voittaa --\nhuusivat \"Enkeli-poju!\" ja suutelivat häntä. Nytkin häntä suudeltiin,\nvaikkei hän ollut tehnyt mitään, olihan vain lumoava pikku olento.\nSellaista vääryyttä tapahtuu usein tässä maailmassa, missä joukoittain\nhyveellisiä ja hyvätapaisia ihmisiä vaeltaa hautaansa joutumatta\nkoskaan kenenkään suudeltavaksi.\n\n\"Joanna ja Ellen tulevat kyllä pitämään hyvää huolta taloudesta\",\njatkoi rouva Carey, \"ja yhdeksästä kahteen olette koulussa, niin ettei\naika käy pitkäksi. Muusta saa Nancy vastata. Vaikka hän on nuori, niin\nmuistakaa, että te olette kaikki vielä nuorempia, ja minä jätän teidät\nhänen hoitoonsa.\"\n\n\"Kun sen viime kerralla teit, oli käydä hullusti!\" Ja Gilbert\niski Nancyyn viekkaan silmäyksen muistuttaakseen häntä pienestä\nperhekohtauksesta, jonka oli aiheuttanut jokin tottelemattomuus.\n\nNancyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hänen huulensa aukenivat\nlennättääkseen pikaisen, eikä nähtävästi kovin suopean vastauksen.\n\nHänen äitinsä keskeytti tyynesti: \"Viime kerroista emme huoli koskaan\npuhua, Gilly, miten kävisi meidän kaikkien, jos sen tekisimme. Meidän\non aina ajateltava ensi kertoja. Minä luotan Nancyyn ensi kerralla ja\nensi kerralla ja ensi kerralla ja luotan häneen yhä uudelleen kunnes\nvoin aina luottaa häneen.\"\n\nNancyn kasvoille välähti rakkauden ja lapsellisen uskollisuuden hehku,\nmutta hän ei virkkanut mitään, hengähti vain syvään ja kietoi vapisevan\nkätensä äitinsä kaulalle ja leuan alle.\n\n\"Nyt on lähdettävä. Vielä yksi suudelma teille kaikille. Muistakaa,\nettä olette Carey-äidin omia poikasia! Saattaa tulla vihurituulia kun\nolen poissa, mutta teidän täytyy ratsastaa hyrskylaineiden ylitse\nhilpeinä kuin olisitte vedessä kiitäviä kaloja. Hyvästi! Hyvästi! Voi\npikkuisinta Peter-lintuani, kuinka äiti voi jättää sinut?\"\n\n\"Minä avasin eväslaukun, että näkisin mitä Ellen on antanut sinulle,\nmutta minä taitoin vain kaksi pikkuriikkistä syrjää äidin voileivistä\nja kaakusta haukkasin vain hyvin pienen syrjän\", sanoi Peter kääntäen\ntapansa mukaan huomion omaan itseensä.\n\nEllen ja Joanna tulivat ulko-ovelle ja lapset pyörivät huurteisella\ntiellä portin kohdalla äitinsä hameissa. He hyppivät lämmitelläkseen ja\nkoettivat antaa hänelle hyväilyn milloin ja missä vain oli tilaisuutta\nsiihen. Gilbert sulki vaunujen oven ja ne lähtivät vierimään katua\nalas. Avatusta ikkunasta näkyi vielä viimeinen vilaus rakkaista\nkasvoista tummansinisen samettipäähineen puitteissa, vielä viimeinen\nruskean muhvin huiskutus.\n\n\"Voi, kuinka hän on kaunis!\" nyyhkytti Kathleen, \"hänen hattunsa on\naivan saman värinen kuin hänen silmänsä; ja hän itki!\"\n\n\"Ei ole koskaan ollut ketään sellaista kuin äiti!\" sanoi Nancy\nnojautuen vasten porttia kylmästä ja mielenliikutuksesta väristen. \"Ei\nole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Me koetamme ja koetamme\nolla hyviä, Kathleen, mutta meidän _täytyy koettaa_, meidän muiden;\näiti on varmaan syntynyt tuollaisena!\"\n\n\n\n\nII.\n\nPOIKASET.\n\n\nCarey-äiti ja hänen poikasensa oli nimitys, jonka kapteeni Careyn\nhyvä ystävä, amiraali, oli keksinyt muutamia vuosia sitten. Eräänä\nlauantai-iltapäivänä oli kapteeni (silloinen luutnantti) vienyt\nystävänsä kotiinsa ja he lähtivät puutarhaan etsimään perhettä.\n\nNauru ja äänten sorina johti heidät huvimajaan ja kun he taivuttivat\nsyreenilehvät syrjään, avautui heidän eteensä viehättävä ryhmä.\n\n    Kuin niityn kukat lapsiparvi tää\n    heloitti ruohikolla, helmaan kiipes,\n    mä kysyin: ken tuo seura onnekas?\n\nNäin olisi runoilija kuvaillut, mitä amiraali näki; meidän täytyy näet\ntavallisesti turvautua runoilijoihin, jos tahdomme jotain nähdä oikein\ntodellisessa ja kauniissa valossa.\n\nRouva Carey piti sylissään Peteriä, joka oli silloin konttaava\nsylilapsi. Gilbert kutitteli Peterin leukaa voikukalla. Nancy asetteli\nlehtiseppelettä äitinsä hiuksille ja Kathleen kiikkui omenapuun oksalla\nkeltakiharat liehuen.\n\n\"Saanko kysyä mitä tästä arvelet?\" virkkoi isä.\n\n\"No niin\", sanoi amiraali, \"lapsista ja äideistä syntyy aina kaunis\nkuva, mutta luulisinpa, ettei tätä kuvaa mikään voita. Kaksi kait\nvarattu laivastolle, vai?\"\n\n\"Ehkäpä kaikki neljäkin\", nauroi nuori luutnantti. \"Nancy on jo\nvalinnut itselleen kontra-amiraalin ja Kathleen komentajakapteenin. He\novat kovin vaatimattomia tyttösiä!\"\n\n\"Sinulla on kunniaa heistä, Peter!\"\n\n\"Toivoakseni minäkin olen antanut heille jotain, olen koettanut\nparastani, mutta kyllä he ovat pääasiallisesti tuolissa istuvan rouvan\ntyötä. Tulehan, käydään hyviä päiviä sanomaan.\"\n\nEikä kulunut montakaan lauantaita, kun jo amiraalin syli kokouspaikkana\noli syrjäyttänyt kaikki muut paikat Careyn perheen pienokaisilta, joita\nhän nimitti vallattomiksi myrskylinnuiksi.\n\n\"Carey-äiti\", selitti hän heille, \"johtuu latinalaisesta _mater\ncarasta_. Ranskalaiset ovat antaneet näillä linnuille nimen _Les\nOiseaux de Notre Dame_. Se merkitsee 'Meidän Rouvamme linnut', Kitty,\nja ne ovat merimiehen ystäviä. Carey-äiti lähettää ne varoittamaan\nmerenkulkijoita lähestyvästä myrskystä ja käskee niiden kulkea ristiin\nrastiin kaikilla merillä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin.\nTeillä tulee olemaan täysi työ, jos tahdotte olla Carey-äidin poikasia!\"\n\n\"Minusta olisi niin hauskaa näyttää hyville linnuille tietä kotiin\",\nsanoi Gilbert.\n\n\"Voiko pahankurinen lintu opastaa hyvää lintua, Ami?\" kysäisi\nlempeästi Nancy, jolla ikäänsä nähden oli varsin huomattava taipumus\nivallisuuteen. (Amiraali olisi luonnollisesti voinut kieltää lapsia\nsanomasta häntä Amiksi, mutta heidän olisi ollut hankala ääntää\namiraali, ja he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän väkistenkin\ntäytyi ottaa vapauksia hänen suhteensa. Sitäpaitsi, vaikka hän olikin\nankarin kurinpitäjä, minkä koskaan on kannella nähty astelevan, oli hän\nmaissa ollessaan niin leppeä ja taipuvainen, että hän oli kerrassaan\nnaurettava ja ihastuttava.)\n\nPäivä, jolloin lapset ristittiin Carey-äidin poikasiksi, oli Nancyn\nkymmenes syntymäpäivä. Juuri näihin aikoihin perheen kaikki jäsenet\ntekivät parhaansa tottuakseen sanomaan Nancyä hänen oikealla nimellään,\njosta ei oltu paljoakaan tähän asti tiedetty. Hän oli, näet,\nvanhempainsa esikoinen, ja se merkitsee aina jotain, sanottakoon mitä\ntahansa.\n\nOnhan aivan luonnollista, ettei alussa voitu sanoa pikkaista,\ntyynyllä uinuvaa myttyä Nancyksi, sillä hän oli aivan liian nuori.\nTällä varhaisella asteella ei edes käytetty sanaa \"hän\" vaan aina\nsanottiin \"se\", sitten hän jonkun aikaa oli \"vauva\" kunnes Gilbert\ntuli ja tietysti anasti häneltä tämän nimen. Mutta vähitellen Nancystä\nmuodostuikin sellainen sanoin kuvaamaton, merkillinen, hurmaava\nja nauruaherättävä pikku tyttölapsi, että kaikki keksivät hänelle\ndiminutiivi nimiä, leikillisiä sanoja, hyväily- ja soperrussanoja,\nja yleensä kaikenmoisia sanoja, joilla koettivat kuvata hänen\nviehätystänsä (vaikkei kukaan siihen pystynyt). Niinpä hän oli milloin\nKultamuru, milloin Päivänsäde, milloin Pikku Veitikka, milloin Telmyri,\nHyppy-Liisa ja Leppäkerttu, ja lopulta hän vähitellen muuttui Naniksi\nja Nannieksi ja vihdoin viimein säädylliseksi Nancyksi.\n\n\"Tänään Nancy täyttää kymmenen vuotta\" mietiskeli amiraali. \"Ihme ja\nkumma miten aika kuluu! Sinä olit nuori vänrikki, Carey, ja muistan\nvielä hyvin minkälaisen kirjeen kirjoitit minulle, kun tämä pikku\ntypykkä saapui satamaan. Odotahan hetkinen, luulenpa että tuo pikkunen\nrunosepustus, jonka liitit kirjeeseesi, on ollut laukussani aina siitä\npäivin. Pidin siitä niin.\"\n\n\"Muistan kirjoittaneeni sinulle\" sanoi herra Carey. \"Koska olit\nlainannut minulle viisisataa dollaria päästäkseni naimisiin, arvelin\nolevani velvollinen kertomaan sinulle vaiheistamme.\"\n\n\"Voi, isä, täytyikö sinun lainata rahaa?\" huudahti Kathleen.\n\n\"Täytyi, tyttöseni. Ei lainaaminen ole häpeällistä, jos vain maksaa\nvelkansa, ja sen minä tein. Allan-setä oli juuri aloittanut liikkeensä,\nja siihen olin pannut pienen pääomani niihin aikoihin, kun kohtasin\näitinne. Jos te olisitte sattuneet kohtaamaan äidin, eikö teitäkin\nolisi haluttanut naida hänet?\"\n\n\"Olisi toki!\" huudahti Nancy innokkaasti. \"Vaikka viisikymmentä\nkertaa!\" Jolloin syntyi yleinen nauru.\n\n\"Ja miten kävi niiden rahojen, jotka joutuivat Allan-sedän\nliikkeeseen?\" kysäisi Gilbert odottamattoman älykkäästi.\n\nIsä ja äiti vaihtoivat hämmentyneen katseen ennenkuin kapteeni\nvastasi: \"Oh! kyllä ne saadaan takaisin kuudenkertaisiksi kasvaneena\nkunhan hiukan odotamme, Allanilla on juuri nyt hyvin tuottava yritys\nhankkeilla, amiraali.\"\n\n\"Hauska kuulla! Mukava toveri ja kunnon mies! Soisin vain, että hän\njoskus saisi todella jotain aikaan, eikä vain turvautuisi lupauksiin.\"\n\n\"Kyllä hän vielä lupauksensa pitää, jos vain saa olla terveenä, mutta\njuuri näihin aikoihin on hänen terveytensä perin huonossa kunnossa. No\nniin, luehan runo!\"\n\nAmiraali sovitti silmälasit nenälleen Kathleenin auttamana, joka istui\nhänen polvellaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen suudellakseen häntä\nkummallekin poskelle. Sitten hän luki:\n\n    On tullut yönä sunnuntain\n    pien' pursi valkamaan,\n    niin kummallinen, purjeeton. --\n    Ma katsoin, nauroin vaan.\n\n    Sumuista merten outojen\n    tuo saapui pursi soma\n    ja meille laski ankkuriin. --\n    Oi, tyttäreni oma!\n\n    Niin tuhannesti, tietäkää,\n    se tervetullut on.\n    Sai vastaan Toivo, Rakkaus\n    ja runo koruton.\n\n    Lipuitta, papereitta on\n    tuo pursi pieni, soma;\n    ei kuulu Brittein laivastoon\n    mun tyttäreni oma.\n\n    Nyt kaikki kellot kaikukaa,\n    jo koittaa uusi aika.\n    Nyt pienet tossut vallitsee\n    ja tuttipullon taika.\n\n\"Voi miten kaunista, Peter!\" huudahti Carey-äiti aivan hehkuvana. \"Sinä\net ole milloinkaan näyttänyt sitä minulle!\"\n\n\"Sinä puuhasit liian paljon yllämainitun hauskan pikku veitikan kanssa,\nvai mitä Nan, tarkoitan Nancy!\" ja isä nipisti häntä korvasta ja\nnykäisi vallatonta suortuvaa.\n\nNancy oli mitä viehättävin olento silmäin katseltavaksi ja hänen\nkaunis ulkomuotonsa oli perinnöllistä. Sillä \"kauniit Careyt\" oli\nnimitys, joka jo kolmen sukupolven aikana oli kuulunut hänen isänsä\nperheen jäsenille, ja kun luutnantti Carey valitsi Margaret Gilbertin\nvaimokseen, oli hänellä onni saavuttaa seurapiirinsä viehättävimmän\nneidon rakkaus.\n\nNiinpä kertomuksemme alkaessa Careyt saivat yhä pitää vanhan nimensä,\nsillä kaikille lapsille oli luonto-äiti ollut antelias, eikä\ntuttavapiiri voinut milloinkaan ratkaista kumpi tytöistä, Nancy vaiko\nKathleen oli perheen kaunotar. Kathleen oli vaaleakutrinen hipiä\nmuistutti ruusua ja kasvojenpiirteet olivat hienot, ei pieninkään\npuute häirinnyt hänen muotonsa harvinaista viehkeyttä. Kaikki hatut\nsoveltuivat hänelle; kaikki värit sulautuivat hänen hiustensa väriin.\nHän oli sisaruksista kaunein niin kauan kuin Nancy pysyi poissa\nnäkyvistä, mutta sinä hetkenä kun tämä nuori neitonen näyttäytyi,\njoutui Kathleen varjoon. Nancy ärsytti, kipinöi, hehkui, Nancy oli\ntoisinaan nyrpeä ja tuontuostakin tulistui; Nancyn silmiä täytyi\nalinomaa tutkistella, jos mieli tietää oliko mitään uutta sattunut\nhänelle itselleen tahi hänen lähimmälle ympäristölleen. Ellei häneen\nvilkaissut vähän väliä, joutui peräti takapajulle perheen tapahtumiin\nnähden; minuutissa tahi parissa hän saattoi lennättää kymmeniä\nsähkösanomia jollekin jostain. Kathleenin saattoi huoleti tunniksi tahi\npariksi heittää oman onnensa nojaan mielenmuutosta pelkäämättä; hänen\nmielialansa vaihtelivat vähemmin, hänen luonteensa oli tasaisempi,\nhänen harrastuksensa nykyhetken tapahtumiin vähemmän kiihkeä ja elävä.\nKathleenin luonne vaati elävöittämistä, Nancyn taltuttamista. Hänen\nvaikutteensa tulivat sisästäpäin, kuten niiden aina olisi tultavakin,\nvaikka ne silloin tavallisesti kaipaavat ulkoa tulevan voiman opastusta.\n\nNancy oli enemmän impulsiivinen kuin ahkera, enemmän jalomielinen kuin\nviisas, enemmän uskalias kuin harkitseva; kestävyyttä ei hänellä ollut\nliiaksi ja kärsivällisyyttä tuskin ensinkään.\n\nGilbert oli tulinen, kaksitoistavuotias, seikkailuhaluinen poika.\nHelposti hän syttyi tuleen, mutta ei palanut kauan, siksipä hänen\nhalunsa vetikin uljaisiin tekoihin, hetkellisesti innostuttaviin ja\nnopeasti suoritettaviin, sellaisiin, joista voittaja suoriutuu paisuvin\nrinnoin, lakissaan sulka, ja jotenkin silmiinpistävä sulka parhaiten\nsoveltuikin Gilbertille.\n\nPeter-poika? Oh! Peter, nelivuotias, on parin sanoin kuvattu:\ntäysiverinen naistenlumooja ja sydänten murtaja. Kaikkia pienen\npojan muodostamiseen tarvittavia alkuaineita oli tässä käytetty,\nmutta joukkoon oli sekoitettu valkoista taikaa. Sääli ajatella niitä\nmonia kymmeniä tyttövauvoja, joiden ehkä jo ennakolta oli kärsittävä\npolttavaa sydänvaivaa, koska eivät kaikki voineet mennä aikuisiksi\ntultuaan naimisiin Peterin kanssa.\n\n\n\n\nIII.\n\nYHTEINEN NIMITTÄJÄ.\n\n\nKolme viikkoa oli kulunut Carey-äidin lähdöstä Fortress Monroehin, ja\nlapset olivat eläneet suurenmoisten siveellisten voittojen aikaa. Jos\nJohn Bunyan olisi vilkaissut sisään ikkunasta, olisi hän varmaankin\nhuudahtanut:\n\n    Ken etsii tosi kuntoa,\n    Hän tänne tulkohon.\n\nHarhaan joutuminen tässä kurjassa maailmassa on kylläkin helppoa, mutta\non olemassa eräitä asianhaaroja, jotka ikäänkuin opastavat meitä hyveen\ntielle. Kun esimerkiksi muinaisajan ritarin tavoin kannat lähinnä\nsydäntäsi tunnuslauseita sellaisia kuin: \"Parempi kuolema kuin tappio!\"\n\"Ihminen voi mitä hän tahtoo!\" \"Kunnia ennen kaikkea\" j.n.e. Nämä\nlauselmat näyttävät varsin kauniilta koulun kesätehtävien mottosanoina,\nmutta useat katoavat käytännöstä jo ennen kylmien säiden saapumista.\n\nOn vaikeata tehdä oikein, kuten jo mainittiin, mutta ei silloin,\nkun äiti on meistä erossa ensimmäisen kerran syntymämme jälkeen, ei\nkun kodin ainainen päivänpaiste levittää säteitään muualla, ja me\nhaparoimme hämärissä ilman häntä, palauttaen mieleemme hänen viimeisiä\nsanojaan ja omia, viimeisiä lupauksiamme. Ei vaikeata kun ajattelemme\nrakkaita, sinisen samettihatun värisiä silmiä ja niistä tipahtavia\nkyyneleitä. Ne ovat satojen penikulmien päässä, mutta kymmeniä\nkertoja päivässä näemme niiden katseen ja illalla ovat ne viimeisenä\najatuksenamme.\n\nEi ole vaikeata tehdä oikein kun ajattelemme isää; hilpeätä, reipasta\nisää, joka on vuoteessa heikkona sairaana äidin hoitamana; hellästi\nmyhäilevää isää, jonka silmät tuontuostakin välähtelevät niin\nlystikkään iloisesti; pitkää, leveähartiaista isää, joka täydessä\nvirkapuvussaan on uhkea kuin mikäkin jumala, isää, niin urhoollista,\nettä jos hän joskus maailmassa joutuisi meritaisteluun, niin hän\nnujertaisi vihollisen käden käänteessä; isää, jonka lämmin, tukeva käsi\nmerkki- ja lupapäivinä taluttaa meidät suurenmoisille huviretkille,\nmissä saamme nähdä elämän hauskimmat puolet ja missä nautimme aivan\nsuunnattomasti.\n\nTulipalon riehuessa katolla riitaisinkin perhe lakkaa kiistelemästä\nkunnes hädästä on suoriuduttu ja on päästy uuden katon suojaan.\nMikä lieneekään syynä, mutta raskaiden koetusten, murheiden ja\nonnettomuuksien aikana unohtuvat erimielisyydet, jotka ovat erottaneet\nihmisiä. Eikö se melkein muistuta matemaattista tehtävää, missä\nmurtoluvut tehdään yhdennimisiksi?\n\nCareyn taloudessa oli nyt jalo kilpailu käytöksen erinomaisuudesta ja\nsen seuraukset ulettuivat keittiöstä lastenkamariin. Ellen, keittäjä,\noli töissään siistimpi, Joanna, toinen palvelija, entistä kiltimpi,\nNancy, joka, oli \"vastuunalainen\" nousi aamulla muita aikaisemmin ja\nkävi viimeisenä nukkumaan, käytyään ensin tutkimassa olivatko kaikki\novet ja ikkunat suljetut, nekin, joita miesmuistiin ei oltu lukittu.\n\"Minä olen vastuunalainen\", hän kolme, neljä kertaa päivässä hoki\nitselleen ja pelkäänpä muillekin! Kun hän vähänpäästä nurkumatta\nmuutti puhdasta Peterin ylle, osoitti hän siinä sellaista enkelimäistä\nkärsivällisyyttä, että paksunahkaisimmankin täytyi heltyä ihailuun.\nPeter ei koskaan muistanut hänellä vaatteita olevankaan. Hän olisi\nvoinut olla oikea myrskylintu, joka upotti parhaat höyhenensä aaltoihin\nja antoi Jumalan auringon kuivata ne missä ja milloin tahansa.\nTomu, rapakko, vesi, sulavat namuset, tahmeat aineet valmistivat\nhänelle kaikkein mieluisinta ajanvietettä, ikäänkuin valkoisia\nmerimiespukujakin olisi kasvanut joka oksalla ja niitä voisi vain vetää\nylleen milloin mieli teki.\n\nGilbertkään ei voinut estää tunteitaan kohoamasta ihailun ja\nkunnioituksen asteelle nähdessään Nancyn vakavaa intoa. \"Sinua ei\nkukaan voisi tuntea, Nancy; tämähän on kerrassaan ihmeellistä, tokko\nsitä vain kestää\" virkkoi hän. Otettiinpa tämäntapainenkin kiitos\nrakastettavan suopeasti vastaan, vaikka Nancy ehkä aikaisemmissa\nvaiheissaan olisi lennättänyt aika kipakan vastauksen. Kun hän oli\n\"vastuunalainen\", ei hänen ollut lupa virkkaa mitään, vaikka Gilbert\nunohtaisikin itsensä siihen määrin, että sanoisi häntä röhkiväksi\nporsaaksi. Hänellä oli se autuas tietoisuus, että jos olisi tutkittu,\nniin hänen puseronsa alta olisi löytynyt jotain enkeli-siipien\ntapaista, ei harjaksia.\n\nGilbert puolestaan ei aavistanut koulunsa opettajain ihmettelevän oliko\nhän tullut uskonnolliseksi vai työskentelikö hän jonkun poikamaisen\nvedon kannustamana. Varovasti, ikäänkuin peläten sen särkyvän\ntiellä, hän kantoi viikkoarvostelunsa kotiin, liisteröi sen suurelle\npaperiliuskalle ja kehysti sen punaisilla, valkeilla ja sinisillä\nkultapaperi-liuskojen yhdistämillä tähdillä. Kuinka kapteeni ja rouva\nCarey vuoroin nauroivat ja itkivät, kun tämä kuvaava tervehdys saapui\nheille. \"Oi, kyllä he ovat kultaisia\", huudahti Carey-äiti. \"Kuinka\neivät olisi?\" mutisi kapteeni heikosti, \"ovathan he sinun lapsiasi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Oikeastaan on aivan yhtä helppoa tehdä oikein kuin väärin, Kathleen\",\nsanoi Nancy eräänä iltana tyttöjen käydessä nukkumaan.\n\n\"Oo-n!\" myönsi Kathleen hiukan viivästellen, sillä hän oli\narvosteluissaan johdonmukaisempi ja punnitsevampi kuin sisarensa.\n\"Mutta täytyy lakkaamatta pitää ajatukset siinä eikä saa pikkuistakaan\nhellittää! Ja sitten on helpompi parin viikon aikana kuin ajan pitkään!\"\n\n\"Se on totta\", arveli Nancy; \"olisi vaikeata jatkaa tätä iankaiken. Ja\ntäytyy olla joku, jota rakastaa aivan vimmatusti, muuten ei ensinkään\njaksaisi. Mitenkähän ne ihmiset tulevat toimeen, jotka eivät voi\nrakastaa sillä tapaa, tahi joilla ei ole ketään rakastettavaa?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Kathleen unisesti. \"Minua niin uuvuttaa tämä hyvänä\noleminen, että joka ilta luen rukoukseni ja kömmin vuoteeseeni aivan\nläpiväsyneenä. Viime yönä nukahdin kesken rukousta, nukuin minä!\"\n\n\"Älähän lörpöttele!\" huomautti Nancy epäuskoisesti.\n\n\n\n\nIV.\n\nSÄRKYNYT PIIRI.\n\n\nNuo kolme viikkoa olivat pidenneet kuukaudeksi ja hyveet olivat yhä\nvaltiaina Careyn perheessä. Mutta asiat olivat muuttuneet. Kaikki sen\nhuomasivat paitsi Peter. Hän puuhaili aamusta iltaan siinä ilojen\nihmemaassa, missä ei kuolemasta mitään tiedetä. Lapset eivät enää\nrynnänneet postinkantajaa tapaamaan, vaan odottivat kunnes Joanna\ntoi postin huoneeseen. Kirjeiden sävy alkoi muuttua, varmasti, päivä\npäivältä. Ensin ne koettivat olla reippaita, sitten niissä puhuttiin,\nettä pahin oli todennäköisesti ohi, lopulta tuli toivomus, että isä\nläpäisisi taudin. \"Voi! kunpa vain hän läpäisisi kokonaan! Kunpa\nolisimme siellä äitiä auttamassa!\" nyyhkytti Nancy.\n\nEräänä aamuna sanoi Ellen Joannalle keittiössä: \"Minun luuloni\non, ettei kapteeni paranekaan taudistaan, tekisi mieleni lähteä\nNewburyportiin serkkuani tervehtimään, sillä minua ei haluta olla tässä\ntalossa, kun lapset saavat tietää.\" Ja Joanna sanoi: \"Häpeähän toki,\ntahdotko jättää lapset juuri heidän murheensa hetkellä!\" Jolloin Ellen\nnolostui ja tunnusti olevansa kurja pelkuri.\n\nVihdoin viimein koitti päivä, joka ei koskaan lähtenyt mielestä; päivä,\njoka kuin polttamalla pyyhkäisi muistista kaikki edelliset päivät kuten\nmahtava aalto tieltään raivaa kaikki pikku laineet, päivä, jolloin\nAnn-serkku -- Allan-setä kun ei sairaudeltaan päässyt matkustamaan --\ntuli tuomaan sen hirvittävän uutisen, että kapteeni Carey oli kuollut.\n\nÄlköön kukaan luulko, ettei Ann-serkku surrut ja ottanut osaa lasten\nsuruun ja omalla karulla tavallaan koettanut lohduttaa heitä, mutta\nhän oli kiitollinen, että hänen tehtävänsä oli lyhytaikainen.\nRouva Carey tiesi miten oli käyvä, ja hän oli järjestänyt asiat\nniin, että hän voi saapua kotiin aivan pian sen jälkeen kuin isku\noli kohdannut. Äitinsä määräyksestä (hän oli ajatellut kaikkea)\noli Peter vietävä naapuritaloon, jossa hän parhaillaan oli kaiken\nmielenkiinnon keskuksena ja hilpeyden aiheuttajana. Hän oli liian\nnuori, jotta hänellä voisi olla minkäänlaista hyötyä toisten kyynelten\nnäkemisestä, pienet taimilapset viihtyvät parhaiten auringonpaisteessa.\nToiset istuivat katuikkunan ääressä surkeaan ryhmään kyyristyneinä,\nturvonnein silmin ja läpimärät nenäliinat liikuttaviin pikku tukkoihin\nkierrettyinä.\n\nAnn-serkku tuli ruokasalista pitäen kädessään karahvia ja lusikkaa.\n\"Kas niin, lapset\", kehoitteli hän, \"nyt olette jo kaksitoista tuntia\nlakkaamatta itkeneet, enkä minä siitä lausu moitteen sanaa. Minä\ntekisin juuri samalla tavalla, jos olisin itkuun taipuva. Ettekö\nsentään usko teissä olevan terästä sen verran -- kaikissa kolmessa --\nettä jaksaisitte pitää päänne pystyssä äitinne takia, kun hän tulee\nkotiin. Minä olen teille kullekin sekoittanut hyvän annoksen höystettyä\nspriitä, se on kerrassaan mainiota hermoille. Teidän on annettava\näitinne nukkua yksi yö, ja kun hän alkaa hiukankin palata voimiinsa,\nolette te hänen paras lohdutuksensa maailmassa. Jos tuolla tapaa aiotte\njatkaa, niin tuotatte hänelle kuoleman.\"\n\nSe oli hyvä keksintö ja lääke oli rauhoittavaa. Gilbert otti\nensimmäisen kulauksen, Kathleen toisen ja Nancy kolmannen, ja\ntuskin oli viimeinen siemaus kadonnut lasten poloisiin, kivistäviin\nkurkkuihin, kun jo vaunut pysähtyivät veräjälle. Joku sukelsi esiin\nniistä ja auttoi äitiä astumaan vaunuista, äitiä, joka ennen oli ollut\nvielä kepeäjalkaisempi kuin Nancy. Vieras herrasmies, voi! vieras\nei hän ollutkaan, olihan rakas amiraali, joka talutti äitiä tietä\npitkin. He olivat tietämättään odottaneet saavansa nähdä ruskean\nmuhvin ja sinisen samettihatun, mutta ne olivat hävinneet samoin\nkuin isä ja kaikki edellisten vuosien ihanuudet. Niiden tilalla oli\nmustat vaatteet, jotka kouristivat heidän sydämiänsä. Mutta äiti\noli heittänyt syrjään hunnun, joka kätki hänet lasten ikävöiviltä\nkatseilta, ja kun hän kohotti kasvonsa, säteili niistä entistä, vanhaa\nrakkautta. Hän oli murtunut, hän oli kalpea, mutta hän oli yhtäkaikki\näiti, ja nuo kolme pientä, harrasta odottajaa kiskaisivat auki oven ja\ntempasivat hänet syliinsä nyyhkien, voihkien, supattaen kaikennäköisiä\nhelliä lohdutussanoja, ja heidän lapselliset kyyneleensä tipahtivat\nlääkitsevän kasteen tavoin äidin sydänraukalle. Amiraali viihdytti\nja rauhoitti heitä kutakin vuorostansa paitsi Nancyä. Ann-serkun\nlääkkeestä ei ollut mitään apua, ja nyyhkytysten tukehuttamana Nancy\npakeni ullakkoon kunnes hän tunsi olevansa kyllin vahva sanomaan ilman\näänenvärähtämistä \"äidin tähden\". Sitten hän hiipi alas ja kulkiessaan\nvarpaillaan sivu äitinsä huoneen hän kurkisti sisään ja näki jonkun\nistuvan ikkunan ääressä olevassa tuolissa, joka oli ollut tyhjänä\ntoista kuukautta, ja tuo mustapukuinen olento oli kaikki, mikä oli\njäljellä äidistä; outo, murheellinen, hiljainen äiti, joka oli jättänyt\nosan itsestään jonnekin -- hilpeän osan, reippaan osan, sen osan, joka\nteki hänet niin huvittavaksi, niin lumoavan erilaiseksi kuin kaikki\nmuut äidit. Nancy pujahti hiljalleen sisään ja painoi nuoren, pehmoisen\nposkensa vasten äitinsä poskea silittäen ääneti hänen hiuksiaan.\n\"Sinulla on neljä, jotka sinua rakastavat ja pitävät sinusta huolta\",\nvirkkoi hän. \"Onhan se hiukan parempi kuin ettei olisi ketään.\"\n\nRouva Carey tempasi hänet lujasti syliinsä. \"Oh! Nancy rakkaani!\nminun ensimmäiseni, minun vanhimpani, Jumala on auttava minua, sen\ntiedän, mutta juuri nyt tarvitsen jotain lämmintä ja pehmeätä,\njohon voin nojata; tarvitsen jonkun käsivarsia tuekseni, ja huulia\nsuudeltavakseni! Minun ei pitäisi murehduttaa sinua eikä turvata\nsinuun, sinä olet liian nuori -- mutta minun täytyy vain hiukan, nyt\nalussa. Näetkös, rakkaani, isän jälkeen olet sinä!\"\n\n\"Isän jälkeen sinä!\" Tästä hetkestä alkaen sai Nancyn elämä uutta\nvauhtia. Tässä hän sai kannustimensa, tässä uskonsa; tässä sen\nsytykkeen ja elähdyttävän voiman, jota hän oli ollut vailla. Hän ei\nyhdessä kädenkäänteessä tullut vuosia vanhemmaksi, mutta hänelle\nselvisi välähdyksenä, mitä mahdollisuuksia, mitä etuoikeuksia, mitä\nvelvollisuuksia hänen eteensä oli auennut. Elämän kasvot olivat\nmuuttuneet ja niin oli Nancykin.\n\n\"Rakastatko minua lähinnä äitiäsi?\" oli amiraali kerran houkuttelevasti\nkysynyt, kun Nancy oli kahdeksan vuotias ja tavallisuuden mukaan hänen\npolvellaan.\n\n\"Voi enhän toki!\" vastasi Nancy miettien ja päätänsä pudistaen.\n\n\"Vai et, no, sehän on aika kolaus minulle\", huudahti amiraali nipistäen\nhäntä korvasta ja venyttäen pientä suortuvaa. \"Minä uskottelin\nitselleni, että olisin lähinnä äitiä, kun olen oikein parhaimmillani.\"\n\n\"Katsos, Ami kulta\", sanoi Nancy kietoutuen kiinni hänen liiveihinsä ja\nhuoahtaen pelkästä mielihyvästä, ajatellessaan miten paljon kilttejä\nihmisiä on maailmassa. \"Katsos näin se on. Ensin on äiti, ja sitten on\näidin ympärillä hyvin, hyvin avara tila tyhjää; ja sitten tulette isä\nja sinä sen tyhjän jälkeen.\"\n\nAmiraali myhäili vakavaa, kaunista myhäilyään, joka usein tuli\nhänen silmiinsä, kun hän piteli Carey-äidin poikasia polvellaan.\nHän suuteli Nancyä korvan takaa pilkistävälle pienelle, valkealle\ntäplälle, missä ruskea tukka silkinpehmeänä ja hienountuvaisena kuin\nsiveltimellä vedettynä taipui somiin suortuviin. Hän ei virkkanut\nmitään, mutta tähän suudelmaan sisältyivät hänen nuorukaisunelmansa\nja eräät miehuusiäntoiveet, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet.\nHän mietti, että Margaret Gilbert oli onnellinen nainen ollessaan\nCarey-äiti; ja lisäksi sellainen äiti, että hänen ympärillään on hyvin,\nhyvin avara tila tyhjää ja vasta sen tilan jälkeen on muu maailma\nlähempänä tahi etäämpänä ansioittensa mukaan. Ja hän mietti, eikö juuri\ntuossa toteutunut äitiyden ihanne ja eikö sellainen edistänyt Jumalan\ntarkoitusperiä tässä maailmassa.\n\n\n\n\nV.\n\nMITÄ ON JULIALLE TEHTÄVÄ?\n\n\nPuhutaan usein perhepiireistä, mutta oikeita piirejä ei ole niinkään\nmonta. On yhdensuuntaisia viivoja, jotka eivät koskaan yhdy, on\nneliöitä, kolmioita, suunnikkaita, on vinoja neliöitä ja epäkkäitä ja\nmonia muita geometrisia kuvioita minkä verran tahansa, mutta verrattain\nharvoin näkee oikein kaunista pyöreätä perhepiiriä. Todellinen\nperhepiiri syntyy kun isä ja äiti ensin tarttuvat toistensa käsiin ja\nrakkaasti seisovat käsitysten, sitten he kurottavat kätensä kummallekin\npuolelle ja siinä tuokiossa laskeutuu niihin lastenkäsiä, jotka taas\nlujasti pitävät kiinni toisistansa, ja niin muodostuu piiri. Yksi lapsi\non parempi kuin ei mitään, koko lailla parempi kuin ei mitään; se on\nainakin yritys oikeaan suuntaan, mutta oikein sievää muotoa ei piirille\nvielä silloin synny. Seisokoot vaikka kuinka kauniisti, pyöreätä piiriä\nei vain tule. Mutta sillä hetkellä kun piiriin liittyy useampia, kaksi,\nkolme, neljä, viisi, se pyöristyy, ja karttuu iloisuutta, karttuu\nnaurua ja toimintakykyä. (Karttuu myös vastuunalaisuutta ja huolia,\nmutta miksi peloittelisimme ihmisiä muodostamasta piirejä, kun ei niitä\nkuitenkaan tule liikaa.)\n\nCareyn perhe oli ollut pyöreä ja puutteeton piiri, rakkaus ja\nsopusointu oli yhdistänyt kaikkia sen eri osia. Toiset perheet\nmuodostavat vinokaiteita, äiti rakastaa lapsia, mutta ei isä, tahi\nisä rakastaa, mutta ei rakasta äitiä, tahi isä ja äiti rakastavat\ntoisiansa, mutta jättävät lapset osattomiksi, on aivan mahdotonta\nluetella kaikki ne mittausopilliset omituisuudet, jotka vinokaidetta\nestävät tulemasta ympyräksi, mutta yksi henkilö voi seisoa niin\npahasti, että piiri tulee muodottomaksi. Kun kapteeni Carey oli\nlähtenyt pitkälle matkalleen tuntemattomaan ja kartoittamattomaan\nmaahan, koettivat jäljelle jääneet Careyt pari kuukautta muodostaa\nperhepiirin yhä vieläkin onnistumatta siinä vähääkään. He painautuivat\nniin liki toisiansa kuin suinkin taisivat, mutta sillä piirin kohdalla,\nmissä isä oli ollut, oli aina aukko. Kaikista ei jää aukkoa heidän\npoistuessaan, on vaiteliaita, haluttomia, hajamielisiä ja yksinomaan\ntyöhönsä kiintyneitä miehiä, mutta kapteeni Carey oli täynnänsä\neloisuutta, lämpöä ja hyvää tuulta. On omituista, että niin moni mies\nluulee lapsen omistamisen tekevän hänestä isän, siinä hän erehtyy,\nja se erehdys on varsin yleinen. Kapteeni Carey oli poika poikiensa\nseurassa, ja tyttäriensä rakastettava ja huomaavainen toveri; vaimoansa\nkohtaan -- oh! parasta lienee olla siihen kohtaan koskemattakaan. Eikä\nrouva Careykaan sitä koskaan tehnyt, hän kätki sen omaan sydämeensä\npuhumatta siitä kenellekään. Sellainen muisto ei voi milloinkaan\nhaihtua, sellainen tappio ei milloinkaan tulla korvatuksi. Tässä ei\nollut muuta neuvoa kuin muistella isän ylpeyttä ja osoittautua sen\narvoiseksi, palauttaa mieleen hänen huolenpitonsa äidistä ja täyttää\nhänen paikkansa mikäli mahdollista. Olla uljas, uuttera ja uskollinen,\nkas siinä äidin kolme u-ta, joista oli ainoa apu nykyisissä oloissa.\n\nHelpointa ei tietenkään ollut harjoittaa toiseksi mainittua avua,\nsillä ensimmäinen säästäväisyystoimenpide oli ollut Joannan, sisäkön,\nerottaminen. Vanhanaikuisissa romaaneissa isäntäväkeensä kiintyneet\npalvelijat aina hartaasti haluavat jäädä paikkoihinsa ilman palkkaa,\nmutta tämä kertomus liikkuu myöhempien aikojen vaiheissa. Joanna\nitki eron katkeruutta, mutta ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi\nsellaista romanttista ja epäkäytännöllistä käännettä kuin olisi ollut\ntoimeenjääminen ilman korvausta.\n\nKapteeni Careyn palkka oli ollut, tahi oikeammin, olisi tullut olemaan\nviisituhatta dollaria, sillä hän oli saanut ylennyksensä vasta kolme\nkuukautta ennen kuolemaansa. Lisäksi hän olisi saanut ylimääräisesti\nviisisataa dollaria merellä ollessaan ja saadessaan tämän lisäyksen\nentisiin tuloihinsa hän oli päättänyt korottaa henkivakuutuksensa.\nMutta tauti tapasi hänet ennenkuin se tuli tehdyksi, tauti, joka\nalkujaan oli niin mitätön ja vaaraton, mutta sai sellaisen äkkinäisen\nja odottamattoman käänteen.\n\nHenkivakuutuksen täytyi sinänsä joutua pankkiin vastaisia tarpeita\nvarten. Rouva Carey arveli sen viisaimmaksi, kun oli huolta pidettävä\nneljästä lapsesta alle viidentoista vuoden. Kysymys oli vain miten\nrahat oli pysytettävä pankissa ja kuitenkin elettävä kapteenin\neläkkeellä, joka oli kolmekymmentä dollaria kuussa. Olihan heillä,\nkapteenilla ja hänellä, hiukan varallisuuttakin, kymmenentuhatta\ndollaria, mutta se oli sijoitettu Allan Careyn liikkeeseen, ja\nAllan oli pahasti hermosairaana eikä hänen liikkeestään oltu\nvielä saatu irti minkäänlaisia tuloja, ei suuria eikä pieniä.\nAmiraali oli maailman toisessa ääressä, ja vaikkapa hän olisikin\nollut tavattavissa, ei rouva Carey olisi koskaan uskonut hänelle\ntaloudellisia huoliaan. Ajatellessaan hänen parantumatonta tautia\npotevaa sisartaan ja monenlaisia velvollisuuksiaan ei rouva Carey\nolisi suostunut vastaanottamaan amiraalin avunantoa, eipä edes ensi\najan monissa tukalissa vaikeuksissa. Ei, nyt vaadittiin uhrautumisen\nvuosia, ja vaadittiin jokaiselta, sillä vuosia oli kuluva ennenkuin\nGilbert pystyi auttamaan, ennenkuin Nancy oli kyllin vanha käyttämään\nlahjakkaisuuttaan hyväkseen tahi ennenkuin Allanin huostaan uskotut\nrahat antaisivat osinkoja. Vaadittiinpa enempääkin, sillä näinä vuosina\nei säästelemisestä ja tarkkuudesta olisi yksin apua, tarvittiin lisäksi\nansiotyötäkin.\n\nRouva Carey oli vasta hiljakkoin jutellut näistä asioista kolmen\nvanhimman lapsensa kanssa. Talo, missä he nykyisin asuivat, oli\nliian kallis heidän vastaiseksi kodikseen, ja muuttokysymys piti nyt\nkaikkien mielenkiintoa vireillä. Joanna oli tähän päivään asti ollut\nensimmäinen yritys säästäväisyyteen, mutta voi! Joanna oli vain pisara\nvälttämättömyyden saavissa.\n\nEräänä maaliskuun aamuna rouva Carey istui huoneessaan lastensa\nympäröimänä kirje helmassaan. Kirje oli Mansonilta, Allan Careyn\nnuoremmalta osakkaalta, ja se oli saattanut hänet rauhattomaksi ja\nneuvottomaksi, se kun nostatti pinnalle niin monta rahakustannuksia,\nvelvollisuuksia ja vastuunalaisuutta koskevaa kysymystä. Kirjeestä\nsaatiin tietää: että Allan Carey oli ruumiillisesti ja henkisesti\nmurtunut mies, että hänet oli lähetettävä sekä ilmanalan että hoidon\nvuoksi parantolaan Adirondacksiin; että liikkeen osakkeet, jos niitä\njaksettaisiin pitää, voisivat vielä joskus tulla korkoa tuottaviksi,\n(eikä ollut niinkään vaikeata pitää niitä, sillä tällä hetkellä ei\nkukaan niitä halunnut); ettei Allanin pienellä tyttärellä Julialla\nollut minkäänlaisia tulolähteitä sen jälkeen kuin isän kuukautiset\nlaskut oli maksettu ja että hänen ainoa sukulaisensa, Careyn perhettä\nlukuunottamatta, eräs neiti Ann Chadwick, oli kieltäytynyt ottamasta\nhäntä luokseen. \"Herra Carey kääntyi neiti Chadwickin puoleen viime\nhädässään\", kirjoitti herra Manson, \"sillä hänen mieltänsä apeutti\njo ajatuskin, että te, hänen veljensä leski joutuisitte hänen\nvastoinkäymistensä tähden kärsimään enemmän kuin tarpeellista oli,\nja hän kielsi jyrkästi teille ilmoittamasta kovan kohtalonsa laatua\nja laajuutta. Neiti Chadwickin ainoa vastaus hänen pyyntöönsä oli,\nettä hänen mielestään oli jokaisen pyrittävä tulemaan toimeen omalla\npohjallaan seisoen, ja että jos hänellä, Allanilla, olisi ollut sama\nvakaumus, ei hän olisi joutunut nykyiseen ahdinkotilaansa. Kerron\nteille, hyvä rouva Carey\", jatkoi kirjoittaja, \"tämän vain saadakseni\nteiltä neuvoa lapsen suhteen. Tiedän varsin hyvin, etteivät tulonne\nriitä edes omien lapsienne ylläpitoon; mitä on siis Julialle tehtävä?\nItse olen köyhä nuorimies ja minulla on kaksi sisarta elätettävänä.\nTietysti minun onnistuu saada toimi, enkä aio jättää hoitamatta Careyn\nmoninaisia asioita ja suunnitelmia hänen maanpakonsa aikana, mutta mitä\nrahalliseen avustukseen tulee, en voi panna penniäkään enemmän likoon.\"\n\nKirjeestä oli pidetty pitkä neuvottelu, ja rouva Carey oli lukenut osia\nsiitä moneen kertaan, mutta vaikka lapsia suuresti säälitti Allan-setä\nja vaikka kuului äänekkäitä huudahduksia: \"Julia raukka!\", ei heistä\nyksikään ollut vielä ehdottanut mitään aseman parantamiseksi.\n\n\"No niin\", virkkoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon, \"meillä ei näy\nolevan valitsemisen varaa.\"\n\n\"Tarkoitatko, että otat Julian luoksemme asumaan -- oikein\nperheenjäseneksi?\" huudahti Gilbert.\n\n\"Siitä juuri tahtoisin kanssanne neuvotella\", rouva Carey vastasi. \"Te\nkolme edustatte perhettä yhtä hyvin kuin minä -- Tule sisään!\" huudahti\nhän, sillä hän kuuli nuorimman myrskylinnun kepeiden askelten nousevan\nportaita ylös. \"Tule sisään! Tahtoisinpa tietää, missä on kultaisempaa\nPeteriä, missä ketterämpää ja puhtosempaa Peteriä kuin meidän oma\nPeterimme. Ja mistä saisimme kokoukseemme paremman neuvonantajan?\"\n\n\"Puhtosempaako, äiti kulta! Miten voit sanoa noin?\" kysäisi Kathleen.\n\n\"Tarkoitan puhtosempaa silloin juuri kun hän on pesty ja puettu\",\nvastasi Peterin äiti. \"Tuletko perheneuvotteluun, Peter-muru?\"\n\nPeter kapusi äitinsä polvelle ja vastasi epämääräisesti päätään\nnyykähyttäen, sillä koko hänen huomionsa oli kääntynyt liukkaan\nnappulan onkimiseen pitkäkaulaisesta pullosta.\n\n\"Ole siis vaiti ja puhu vain silloin kun sinulta kysytään neuvoa\",\njatkoi rouva Carey. \"En tahtoisi tehdä vastoin teidän kaikkien\ntoivomuksia, lapset, ellei ole pakko. Omasta puolestani olen kyllä\nsuostuvainen kuormaa kantamaan, mutta tässä kysytään muutakin, kuin\nminun myöntymystäni.\"\n\n\"Minusta\", virkahti äkkiä Nancy, joka nyt oli päässyt äitinsä salaisen\nvakaumuksen perille, \"minusta Julia on pöyhkeä, itserakas, turhamainen,\nteeskentelevä, pieni riikin--\" Tässä hän tapasi äitinsä silmän ja\näkkiä hänen päässään tahi sydämessään tahi omassatunnossaan kajahtivat\nsanat \"Isän jälkeen sinä!\" Tehden loistavan puhetaidollisen hyppäyksen\nhän päätti lauseensa sekunnin verran tuumittuaan, -- \"riikinkukko,\nmutta jos äidin mielestä Julia on velvollisuus, niin olkoon hän sitten\nvelvollisuus, ja meidän on rohkaistava mielemme ja siedettävä häntä.\nTäytyykö meidän rakastaa häntä, äiti, vai riittääkö, että olemme\nhänelle hyviä ja kohteliaita ja annamme hänelle linnunpaistista rinnan\nja tyydymme itse luihin. _Hän_ ei tule koskaan sanomaan: '_En tahdo\nryöstää teiltä!_ kuten Ann-serkku, ottaessaan rinnan'.\"\n\nKathleen näytti perin alistumattomalta. Hän vihasi paistin luuosia\nja kaikkea sen arvoista elämässä. Hän ei ollut mieltynyt vuoteen\nseinäpuoleen, ei istumaan keskellä vaunujen istuimella, ei leivän\nkannikkapalaan, ei sitkeihin korppuihin, ei kalan pyrstöpäähän eikä\nmunakkaan palanneisiin reunoihin. \"Minulle se merkitsee enemmän kuin\nkenellekään muulle,\" puheli hän synkkänä.\n\n\"Kaikki merkitsee sinulle enemmän kuin muille, Kitty,\" huomautti\nGilbert.\n\n\"Tarkoitan, että olen aina neljäs kun kaakkuvati kulkee -- kaikessa!\nNyt tulee Julia neljänneksi ja minusta tulee viides; onpa onni, ettei\nvoi pudota lattiaa alemmaksi.\"\n\n\"Voi poloista Kathleenia!\" huudahti Gilbert. \"No niin, äiti, sinä olet\naina oikeassa, mutta en käsitä miksi otat perheeseemme vielä yhden\nlisää, kun kokonaisen viikon ajan olemme sanoneet, ettei viidellekään\nole tarpeeksi. Onhan aivan nurinkurista panna minut yhteiseen\noppilaitokseen ja tuhlata siten säästetyt varat Julian hyväksi.\"\n\nSydämensä syvimmässä pohjukassa rouva Carey tunsi pistoksen.\nGilbertissä oli pieni hitunen kovaa itserakkautta, ja äiti tahtoi saada\nsen sorasta esiin kaivetuksi ennenkuin se pääsisi juurtumaan ja sai\nkasvaa liian vahvaksi.\n\n\"Muista, että Juliakin on Carey-poikanen, Gilbert,\" virkahti hän.\n\n\"Mutta hän on Allan-sedän poikanen ja minä olen kapteeni Careyn vanhin\npoika.\"\n\n\"Nyt puhut aivan oikeassa äänilajissa\" vastasi hänen äitinsä,\n\"äänenpaino saisi vain olla hiukan toisenlainen. Mitä tahtoisi kapteeni\nCareyn vanhin poika tehdä ainoan serkkunsa, pienen, häntä nuoremman\ntytön hyväksi -- tytön, jolla elämänsä ensimmäisinä viitenä vuotena\noli hyvin turhamainen, ajattelematon äiti, ja joka nyt on tavallaan\nisätönkin, ainakin joksikin ajaksi?\"\n\nGilbert kääntelihe levottomana epämieluisesti nolostuneena. \"Olkoon\nsitten\", sanoi hän, \"en minä tahdo olla itsekäs, ja jos tytöt\nmyöntyvät, on kait minunkin mukauduttava; mutta väitän vieläkin,\nettei ole johdonmukaista pyytää kuudetta jakamaan sitä, mikä ei ole\nviidellekään tarpeeksi.\"\n\n\"Siinä olen yhtä mieltä kanssasi Gilly\", hymähti hänen äitinsä.\n\"Tämän neuvottelun tehtävänä on vain vastata kysymykseen, onko tarkka\njohdonmukaisuus aivan paikallaan, kun ryhdymme tekoihin, joihin\npainavat syyt pakottavat meitä. Jos pyydämme Juliaa luoksemme, on\nhänenkin 'mukauduttava', kuten sinä sanoit, ja jaettava perheen\nvastoinkäymiset niin hyvin kuin saattaa.\"\n\n\"Hän on kerrassaan kiusankappale ja se hän on aina ollut\", kuului nyt\nKathleenin suusta.\n\n\"Hän ei milloinkaan tulisi, jos hän arvaisi mitä hänen serkkunsa\nhänestä ajattelevat, se on aivan varma!\" huomautti rouva Carey\npainokkaasti.\n\n\"No, äiti, katso nyt minua silmiin ja puhu täyttä totta. _Pidätkö_ sinä\nJulia Careystä?\" kysäisi Nancy.\n\nRouva Carey nauroi vastatessaan: \"Totta puhuen en! Mutta\", jatkoi hän,\n\"on tässäkin neuvottelussa lausuttu monta huomautusta, josta minä en\npidä, mutta minä siedän kumminkin kuulla niitä.\"\n\n\"Enhän minä tietysti sano Julialle vasten naamaa, että hän on\npöyhkeä ja itserakas\", vakuutti Nancy rohkaisevasti. \"Toivottavasti\nhänen paras ystävänsä Gladys Ferguson on kadonnut näkyvistä. Viime\nkerralla, kun Julia oli meillä käymässä, Kitty ja minä saimme niin\ntarpeeksemme Gladys Fergusonin puvuista, ranskalaisesta kamarineidosta,\nmakuusuojasta, huonekaluista, ja hänen ulkomaanmatkoistaan, että\nme kirjoitimme hänen nimensä paperiliuskalle, pistimme sen rasiaan\nja hautasimme sen maahan samalla hetkellä kun Julia lähti talosta.\nKun kirjoitat hänelle, äiti, sano, että meillä kyllä on viipale\nrintapaistia hänelle, mutta ei yhtäkään suupalasta, ei edes luita, ole\nmenevä Gladys Fergusonille.\"\n\n\"Eiköhän olisi parasta pyytää Gladys mukaan\", ehdotti Gilbert, \"silloin\nvoisimme sanoa kuten pikku maalaistyttö Wordsworthin runossa.\" --\n\n    \"Sun siskosarjaas, tyttöni,\n    paljonko lieneekään?\"\n    \"On seitsemän\", hän vastasi,\n    mua katsoi ihmeissään.\n\n\"Sitten se jatkuu tällä tapaa\", nauroi Nancy: --\n\n    \"He keitä ovat? Kerro siis,\n    mun pieni tyttöni.\"\n    \"On meitä äidin kanssa viis\n    ja Gladys ja Julie!\"\n\nKaikki yhtyivät nyt nauruun, myöskin Peter, joka varsinkin oli\nkovaääninen, ja joka kuvitteli itse keksineensä ilonaiheen, sillä\nmiksikäs muuten kaikki olisivat suudelleet häntä?\n\n\"Mitä on Julialle tehtävä? Mitä sinä sanot, Peter?\" kysyi hänen äitinsä.\n\n\"Julian täytyy tulla. Hän leikki kerran hevosta\", sanoi Peter. On\nkylläkin ymmärrettävää, että nelivuotias käsittää maailman olevan\nolemassa ainoastaan häntä varten, mutta sama käsitys luomakunnasta\noli vielä Gilbertilläkin. Kolmetoistavuotiaalla pojalla pitäisi ehkä\nolla selvempi käsitys maailman ja yksilön suhteista toisiinsa; se oli\nainakin Carey-äidin vakaumus.\n\n\n\n\nVI.\n\nNANCYN TUUMA.\n\n\nNancyn päässä puhkesi alati koko joukko uusia tuumia. Tavallisesti\nne olivat erikoisia laadultaan, ja aina huvittavia, vaikkei kenties\nuseinkaan voinut kehua niitä käytännöllisiksi. Oli miten oli, Nancy\nse keksi, että Peterille oli rakennettava leikkihuone Charlestownin\ntalon takapihan hiekkaan, ja hän itse toimi sen arkkitehtinä ja\npää-kirvesmiehenä. Tämä keksintö tuotti Peterille paljon onnea ja\nkoko perheelle paljon tyytyväisyyttä ja rauhaa. Nancyn tuuma oli\nsekin, että heidän kaikkien, hänen, Gilbertin ja Kathleenin oli\noltava tasan kohteliaat Ann Chadwick-serkulle, jottei kukaan joutuisi\nhänen erikoiseen suosioonsa ja saisi osakseen liikoja epämieluisia\nvierailukutsuja hänen kotiinsa. Nancyn viehätysvoima ja hyveet olivat\njo niin suuressa määrässä saavuttaneet Ann-serkun suosion, että Nancy\noli kaksi kertaa peräkkäin ollut vierailemassa hänen luonaan, mutta\nkolmatta kertaa häntä ei haluttanut mennä.\n\n\"Jos te molemmat ette voi enemmän miellyttää häntä, niin minä koetan\nmiellyttää _vähemmän_, siinä se\", päätti hän \"Minä en aio yksin kantaa\nmarttyyrikruunua; katsotaanpas eikö se vähän väliä saada kaunistamaan\nteidänkin nuoria kasvojanne.\"\n\nNancyn tuuma oli päästää Joanna menemään ja jakaa hänen työnsä\nperheen eri jäsenten kesken. Nancyn tuuma oli sekin, että Gilbert\nsai osalleen hopeiden kiillottamisen, koska ei voitu keksiä mitään\nmuuta miehistä marttyyritointa hänelle. Mutta tämä tuuma osoittautui\nniin hedelmättömäksi, että se oli kiireesti peruutettava. Gilbert oli\nihmeellisen taitava kaikenlaisten työaseitten käyttämisessä, niin\ntaitava, että Carey-äiti pelkäsi hänestä tulevan puusepän eikä suuren\nsotalaivan päällikköä, mutta talossa ei näyttänyt tällä hetkellä olevan\nminkäänlaista pikkukorjausten tarvetta. Tulipa päivä, jolloin Peterkin\nsai kokea, ettei elämä ollut pelkkää leikkiä, että se oli vakavaa. Kun\nlattia oli lelujen peitossa, oli hänellä ollut tapana seisoa hävityksen\nkeskellä hymysuin, jolloin Joanna kiireesti lensi paikalle ja järjesti\nkaikki paikoilleen. Joannan lähdettyä istui rouva Carey rauhallisena\ntuolissaan lastenkamarissa ja Peter seisoi nilkkoja myöten leluihin\nvajonneena ja katseli äitiänsä naurussasuin.\n\n\"Panehan nyt kaikki paikoilleen, Peter-muru\", sanoi äiti.\n\n\"Kyllä sinä panet\", myhäili Peter.\n\n\"Minulla on kyllin työtä sinun sukkiesi parsimisessa, Peter.\"\n\n\"Minusta on ikävää korjata tavaroita, mami.\"\n\n\"Eipä se juuri hauskaa ole, mutta se on tehtävä.\"\n\nPeter asteli ikkunan luo ja alkoi tarkastaa maisemaa. \"Taidan mennä\nleikkimään Ellenin kanssa\", virkkoi hän simasuin.\n\n\"Sehän sopii mainiosti sitten, kun olet järjestänyt paikoilleen lelusi\nja pulikkasi.\"\n\n\"Taidan mennä ensin leikkimään Ellenin kanssa\", tuumi Peter hitaasti\nsuunnaten kulkunsa ovea kohti.\n\n\"Ei, ensin tehdään työ ja sitten vasta leikitään!\" lausui äiti yhä\nrauhallisesti parsien.\n\nPeter tunsi vajoavansa vastustamattoman ja armottoman logiikan verkkoon.\n\n\"Tule auttamaan minua, mami\", houkutteli hän, ja rouva Careyn\nkatsahtaessa ylös veti hän äkkiä esille koko asevarastonsa -- kaksi\nhymykuoppasta, vallattomain kiharain ravistamisen, avohuulet, pienet,\nvalkoiset hampaat ja suloisen äänen.\n\nCarey-äidin ensimmäinen tunnesysäys oli heittäytyä lattialle, ja\ntäyttää Peterin kaikki toivomukset, kunhan hän vain edelleenkin\nkatsoisi häneen hymyssäsuin, mutta voittaen salaisen halunsa hän\nvastasi: \"Minä auttaisin sinua, jos apu olisi tarpeen, mutta et nyt\ntarvitse apuani. Sinä olet jo oikein iso poika!\"\n\n\"Minä en ole oikein iso poika!\" huusi Peter. \"Minä olen vasta oikein\niso pikkunen poika!\"\n\n\"Älä tuhlaa aikaa, Peter-muru, käy työhön!\"\n\n\"Minun on ikävä Joannaa!\" karjui Peter pienen härän äänellä.\n\n\"Kaikki me häntä ikävöimme. Siksipä äitikin parsii sukkia, että hänen\ntäytyi lähteä meiltä.\"\n\nVerkko kiristyi tiukemmaksi Peterin turvattoman ruumiin ympärille ja\nhän paiskautui kiukkuisesti kiikkuhevosensa päälle ja raahasi sen\nkolisten nurkkaan. Tyhjennettyään suurimman osan voimastaan ja pahasta\ntuulestaan tähän toimeen hän järjesti loput tavaroistaan paikoilleen\nrauhallisemmin, mutta viljavin kyynelin ja nyyhkytysten puistattamana.\n\n\"Mainiota!\" huomautti Carey-äiti. \"Joanna ei olisi voinut tehdä sitä\nparemmin, ja ensi kerralla se on jo paljoa helpompaa.\" Peter kuuli\nselvästi sanat \"ensi kerralla\" ja alkoi jo tuntea Velvollisuuden\ntuikeat kasvot, vaikkei hän ollut vielä viittä vuotta täyttänyt.\n\nToinen, paljoa traagillisempi hetki oli, kun häntä vaadittiin\nsiistimään itse itsensä Kathleenin johdolla, joka seisoi vieressä\nauttaakseen, jos apu todella olisi tarpeen. Nyt, huomattakoon, Peter\noli pohjaltaan aina moitteettoman puhdas. Kerran vuorokaudessa hän\npantiin kylpyammeeseen ja sitä paitsi seisotettiin häntä vähän väliä\npesuvadin ääressä, mutta tällä pohjalla nähtiin alinomaa todistuksia\nsekä hänen omasta väsymättömästä toimeliaisuudestaan että muidenkin\nihmisten työinnosta. Nämä näkyväiset merkit saattoi jakaa kolmeen\nluokkaan, nimittäin ne, mitkä hän hankki itselleen ollessaan ulkona\nJoannan seurassa kuten hiekasta, vedestä, mudasta, ruohosta,\nväriaineista, liimasta, pihkasta, vernissasta tulleet; ne, jotka\nolivat seurauksia hänen vierailustaan siskojen luona heidän työssä\nollessaan, kuten muste-, väri-, lyijykynä-, liisteri-, arabigummitahrat\nsekä ne, jotka hän sai Ellenin luona keittiössä oleskellessaan,\nkuten sokerista, siirapista, mausteista, vanukkaista, kastikkeista,\nmustista viinimarjoista, viinirypäleistä, taikinasta, erilaisista\nmarjoista (vaihdellen vuodenaikojen mukaan) suklaasta, mehusta,\nhillosta ja säilykkeistä. Nämä talletukset eivät olleet syvällä, olivat\nvain täpliä Peterin ulkokuorella ja niiden takaa hänen silmänsä ja\nsielunsa säteilivät ihastuttavina ja loistavina. Ne saattoi poistaa\nkostealla liinalla, jos oli vettä saatavissa ja muutenkin, ellei\nollut, ja jostain salaperäisestä syystä hieroja tavallisesti aina\nhalusi suukkosen palkakseen, sillä Peterillä oli laajempi suuteleva\ntuttavapiiri kuin kelläkään muulla koko Charlestownissa.\n\nKun Peter oli hieronut pois lian eniten näkyvistä paikoista ja\nsiistinyt tukkansa hyväksyttävään kuntoon oman arvelunsa mukaan, hän\nilmestyi ruokapöytään sellaisessa asussa, että lapset olisivat naurusta\nläkähtyneet, elleivät olisi tienneet odottaa tuollaista. Mutta eipä\naikaakaan ennen kuin Peter jo alkoi ylpeillä pukemistaidostaan, ja\nsen lisäksi hän tuli varovaisemmaksi työhommissaan, jottei tarvitsisi\nsamana päivänä turvautua siihen liian usein, koskapa näytti perheessä\nolevan yleisenä mielipiteenä, että hänen piti tulla toimeen omin\nneuvoin.\n\nVaikkei sitä aina sanoin tuotu ilmi, niin oli vallalla se käsitys, että\nNancyllä äidin jälkeen oli vallan ohjat käsissään ja myöskin, että\nhänellä oli tyhjentymätön varasto neuvokkuutta. Ikävän-Haihduttajaksi\noli hänen isänsä nimittänyt hänet, mutta hän ei ollut koskaan\nkuvitellut häntä rohkeaksi sissipäälliköksi, tuntemattomien ja outojen\nseutujen uljaaksi retkeilijäksi, koska oli ollut vähän tilaisuutta\nkoetella hänen rohkeuttansa ja kekseliäisyyttänsä.\n\nRouva Carey huomasi näihin aikoihin useasti nojautuvansa Nancyyn, ei\nkuolleen painon tavoin, vaan jakamalla hänelle huoliaan, antamalla\nhänelle luottamustaan juuri sen verran kuin hänen nuoruutensa,\nvoimansa ja hilpeä joustavuutensa pystyi alttiisti vastaanottamaan.\nOli päätetty muuttaa talosta pois niin pian kuin vuokralainen\nlöytyisi, mutta selvittämättä oli vielä mitä sitten oli tapahtuva.\nJulia oli toteuttanut Nancyn pahimman pelon vastaanottamalla tätinsä\nkodintarjouksen, mutta oli ilmoittanut lähtevänsä ensin joksikin aikaa\nvierailemaan Gladys Fergusonin luo Palm Beachiin, koska Gladyksen\nvanhemmat olivat tarjoutuneet vastaamaan kaikista kustannuksista.\nTällä kunnioitettavalla pariskunnalla ei ollut muita arvoja eikä\nnimiä, heistä eivät lapset koskaan puhuneet kuin he olisivat olleet\nkaksi itsenäistä yksilöä. Ne olivat eläneet ja rakastuneet ja menneet\nnaimisiin ja koonneet suunnattoman omaisuuden ja saattaneet Gladyksen\nmaailmaan. Sen jälkeen he olivat siirtyneet taustalle, ja Gladys oli\nvallannut näyttämön.\n\n\"Kylläpä on hauska, että hän lähtee Fergusonille\", huudahti Kathleen.\n\"Vielä yksi kuukausi rauha maassa!\"\n\n\"On kyllä\", vastasi Nancy, \"mutta hän tulee olemaan vielä ikävämpi,\nhemmotellumpi, turhamaisempi ja vaativampi kuin ennen. Nyt hän vaatii\nkultaista kananpaistirintaa ruuaksi. Juuri olemme panneet korjuuseen\nhuuhdemaljat, mutta esiin ne ovat jälleen kaivettavat.\"\n\n\"Antaa hänen pari päivää pestä oman maljakkonsa niin nähdään eikö\nhän ala kaivata yksinkertaisia tapoja\", virkkoi Kathleen ovelasti.\n\"Oh, mikä riemu, jos Fergusonit ottaisivat Julian omaksi lapsekseen\nGladyksen seuraksi.\"\n\n\"Ei kukaan huoli Juliaa omaksi lapsekseen\", arveli Nancy. \"Jos hän\nolisi oma lapsi, ei sille mitään mahtaisi, täytyisi vain uskoa hänet\n'huomaan Herran ainiaan', kuten pyhäkouluvirressä sanotaan, mutta kuka\nhänet ottaisi varsin lapsekseen.\"\n\nTällä epämääräisellä ja epävarmalla kannalla olivat asiat, kun Nancy\neräänä iltana pistäytyi äitinsä huoneeseen muiden ollessa jo levolla.\n\n\"Näin valoa huoneessasi ja tiesin sinun lukevan, mami. Minulla on\nsellainen loistava tuuma, etten voi nukkua.\"\n\n\"Anna tuumien levätä yhdeksän jälkeen illalla!\" torui hänen äitinsä.\n\"Kääri ympärillesi sininen huopa ja käy istumaan viereeni tulen ääreen.\"\n\n\"Nyt et saa sanoa, että olen romanttinen, tai epäkäytännöllinen\",\npyyteli Nancy äitinsä polviin nojautuen ja hänen kasvoihinsa katsahtaen\n-- \"oikeastaan sinä et saa sanoa juuri mitään, ennenkuin minä olen\npuhunut loppuun. Minä aion venyttää sen oikein pitkäksi kertomukseksi,\nettä voin vaikuttaa tunteihisi ja saan sinut myöntymään.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, minä olen pelkkänä korvana.\"\n\n\"No, äiti, koeta nyt jännittää muistisi! Muistatko kerran, monta,\nmonta vuotta sitten, jo ennen Peteriä, että isä vei meidät ajoretkelle\nMaineen ja että ajoimme muutamien viehättävien pikku kylien halki?\"\n(Tapahtumistaan puhuessaan Careyt eivät milloinkaan merkinneet aikaa\nvuosiluvuin, vaan aina: juuri ennen Peteriä, heti Peterin jälkeen, tahi\npitkä aika Peterin jälkeen, joten aina saatiin sopiva ajanmääräys.)\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Gilbert sattui silloin olemaan janoisella tuulella ja me pysähdyimme\nmelkein jokaisen mahdollisen kaivon luo, jotta hän saisi juoda, ja\naamupuolella tulimme taas erään kaivon luo, ihastuttavan, tiepuolessa\nolevan kaivon luo, missä oli oikea sammaleinen sanko; muistatko?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Ja silloin me kaikki kapusimme rattailta alas, ja isä sanoi, että oli\naamiaisaika, ja me avasimme eväsvasumme sammalmättäillä kauniin puun\nlähellä ja isä sanoi: 'Älkää levittäkö ruokaanne liian lähelle taloa,\nsillä heitä rupeaa itkettämään, jos näkevät meidän torttumme!' ja\nKitty, joka oli juoksennellut ympäri, tuli meidän toisten luo huutaen:\n'Se on tyhjä talo, tulkaa katsomaan!'\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Ja me menimme kaikki veräjästä sisään ja ihan rakastuimme kaikkeen\ntalossa, kiviportaisiin, ikkunain alla kasvavaan rautatammeen, seinien\nkeltaiseen väriin ja viheriäisiin ikkunaluukkuihin, ja isä kurkisti\nikkunoista sisään, ja huoneet olivat suuria ja aurinkoisia, ja meitä\nhalutti ajaa hevonen talliin ja jäädä sinne ainaiseksi!\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Ja Gilbert repi housunsa kiivetessään veräjällä, ja isä pani hänet\nvatsalleen sinun helmaasi, ja minä juoksin hakemaan työvasusi ja sinä\npaikkasit hänen pienet housunsa. Ja isä vain katseli katselemistaan\ntaloa ja sanoi: 'Siinäpä vasta talo!' ja sanoi että jos hän olisi\nrikas, niin hän vielä samana päivänä ostaisi sen ja viettäisi siellä\nyönsä; ja kysyi sinulta, etkö olisi halunnut mennä naimisiin sen toisen\nmiehen kanssa, ja sinä sanoit, ettet ollut koskaan nähnyt ketään toista\nmiestä ja vielä kysyit isältä, arveliko hän mielestänsä olevansa\nyleensä maailman köyhimpiä miehiä, ja isä sanoi: 'En, vaan kaikkein\nrikkain', ja sitten hän suuteli meitä, kutakin vuorostansa, muistatko?\"\n\n\"Muistanko? Oi, Nancy, Nancy! Luuletko minun olevan kivestä, että\nvoisin koskaan mitään unohtaa?\"\n\n\"Älä itke, äiti rakas, älä! Se oli niin ihanaa ja meillä on niin monta\ntällaista asiaa muistettavana.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi rouva Carey. \"Tiedän sen. Kyyneleeni ovatkin\nosittain kiitollisuuden kyyneleitä ajatellessani, ettei teistä yksikään\nsaata muistaa isänne ja äitinne vaihtaneen tylyjä sanoja keskenään!\"\n\n\"Minun tuumani on\", sanoi Nancy äkkiä ja pontevasti, \"että muutamme\nasumaan siihen rakkaaseen taloon!\"\n\n\"Nancy! Miksikä?\"\n\n\"Meidän täytyy jättää tämä nykyinen huoneustomme ja missä voisimme elää\nhalvemmalla kuin siinä pienessä kylässä? Siinä oli kaunis, valkoiseksi\nmaalattu koulutalo, etkö muista, jotta voisimme siellä käydä kouluakin\n-- ainakin Kathleen ja minä, jos sinulla olisi varaa pitää Gilly\nedelleen Westoverissa.\"\n\n\"Olen tietenkin miettinyt maalle muuttamista, mutta tuo syrjäinen\npikku kolkka ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mikä olikaan sen\nhullunkurinen pikku nimi -- Mizpah tai Shiloh tai Deborah tai jotain\nsentapaista?\"\n\n\"Beulah se oli\", sanoi Nancy; \"ja isän mielestä se soveltui niin hyvin\nsiihen paikkaan.\"\n\n\"Vieläpä annoimme talolle nimenkin\", muisteli Carey-äiti hymyillen\nkyynelten lomitse. \"Sen takana kasvoi vihanneksia ja edessä oli kukkia,\nja isä ehdotti sille nimeksi Puutarhatalo ja minusta olisi Onnellinen\nTynnyrinala ollut sopiva, mutta isä arveli kasvitarhan takana näkyvien\npeltojen myös kuuluvan paikkaan ja silloin olisi maata ollut enemmän\nkuin tynnyrinala.\"\n\n\"Ja muistatko, että isä sanoi haluavansa tehdä jotain kiittääkseen\ntaloa onnellisesta päivästämme, ja minä ajattelin silloin pientä\ntaimilaatikkoa, jonka olimme ostaneet eräästä kaupasta matkan varrella.\"\n\n\"Oh! Muistanhan minä! En ole ajatellut sitä vuosikausiin. Isä ja sinä\nistutitte hennon pikkuisen tulipunaisen köynnösruusun rakennuksen\nkyljessä olevan pengermän nurkkaan.\"\n\n\"Luuletko, että siihen koskaan tuli mitään köynnöksiä, mami? Silloin se\nolisi aika korkea nyt, ja kesäisin täynnä ruusuja.\"\n\n\"Mitenkähän lienee\", tuumi Carey-äiti. \"Oh! se oli todella suloinen,\nhiljainen, rauhallinen paikka! Mitenkähän saisimme tietää siitä jotain.\nMahdotonta on ajatella, ettei se olisi vuokrattu tahi myyty tällä\nvälin. Odotahan, siitä on viisi vuotta aikaa.\"\n\n\"Vähän matkan päässä sieltä, ihan kylän keskellä asui eräs\nystävällinen, vanha herrasmies, joka oli tuntenut isän jo hänen poikana\nollessaan.\"\n\n\"Niin olikin; hänellä oli hullunkurinen pieni asianajotoimisto, ei\npaljoa suurempi Peterin leikkihuonetta. Kenties voisimme saada hänet\nkäsiimme. Hän oli hyvin, hyvin vanha. Ehkä hän ei ole enää elossakaan\nenkä voi muistaa hänen nimeänsä.\"\n\n\"Isä sanoi häntä 'everstiksi', sen muistan. Voi, ollappa täällä nyt\nrakas Amimme auttamassa meitä.\"\n\n\"Jos hän olisi täällä, niin hän tahtoisi auttaa meitä liian paljon!\nMeidän on opittava kantamaan omat kuormamme. Ne eivät tunnu niin\noudoilta ja raskailta, kun paremmin totumme niihin. Pane maata\nnyt, tyttöseni. Me ajattelemme Beulahia, sinä ja minä, ja ehkäpä\nodotettuamme jonkun aikaa purjeisiimme tuulta 'Nancyn tuuma' työntää\nmeidät liikkeelle uutta matkaa alkamaan. Beulah merkitsee lupauksen\nmaata; -- se on hyvä enne!\"\n\n\"Ja isä keksi Beulahin ja isä keksi talon ja isä siunasi sitä ja\nrakasti sitä ja antoi sille nimen. Siinä on monta ennettä lisää,\nenemmänkin kuin tarvitaan uuden talouden menestykseksi\", vastasi Nancy\nsuudellen äitiään yöhyväisiksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\"VANHAT ELÄIMET UUTEEN ASUUN.\"\n\n\nSinä iltana rouva Carey laskeutui levolle rauhallisemmalla mielellä\nkuin pitkiin aikoihin. Viimeisinä raskaina viikkoina hänestä oli\ntuntunut kuin hän olisi pienokaistensa kanssa myrskyisillä vesillä\najelehtimassa näkemättä missään satamaa häämöittävän. Ystäviä oli\nrunsaasti siellä täällä, mutta ei läheisiä sukulaisia, ja hänen\nhuolensa olivat siksi vaikeita ongelmia, ettei niiden ratkaisussa\nvoitu turvautua tavalliseen ystävyyteen. Hänellä oli vain yksi harras\ntoivomus: lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan, missä rahankuluttamiseen\nolisi niin vähän kiusauksia kuin suinkin. Siellä hän voisi elää\nkolme, neljä vuotta omistaen tarmonsa, kykynsä ja sielunsa lastensa\nvalmistamiseen elämää varten. Jos hän jaksaisi opastaa ja valvoa\nheitä sekä opettaa ja kehittää heitä onnellisiksi, hyödyllisiksi,\nmiellyttäviksi ihmisolennoiksi -- omien kykyjensä valtiaiksi, viisaiksi\nja herkiksi oikeita polkuja valitsemaan -- niin hän arveli elämänsä\npäätehtävän suoritetuksi. \"Onnellisiksi minä tahdon heidät kasvattaa\",\nhän mietti, \"sillä onnettomuus ja tyytymättömyys kuuluvat niihin\nkettuihin, jotka turmelevat viinitarhan. Tyhmiksi he eivät saa tulla\nmikäli minun kykyni pystyy teroittamaan heidän järkeänsä. Kaikilla\nheillä on tavallinen äly, ja heidän on opittava käyttämään sitä,\nmurjottavia ja uneliaita lapsia en voi sietää. Jos he ovat työteliäitä\nja onnellisia, niin he tulevat olemaan hyviäkin ja siksi järkeviä,\nettä oivaltavat miten mieletöntä on olla muuta kuin hyvä! Ja niin minä\nkautta vuosien kuukaudesta kuukauteen olen auttava Nancyä ja Kathleeniä\ntulemaan todellisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi ja Gilbertiä\nja Peteriä kunnon miehiksi, aviopuolisoiksi ja isiksi. Carey-äidin\npoikasten täytyy kyetä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin, kuten\namiraali sanoi, ja luullakseni heidän pitäisi pystyä silloin tällöin\nohjaamaan joitakin pahoja lintujakin oikealle tolalle.\"\n\nNiinpä rouva Careyllä oli suoritettavanaan tehtävä, joka olisi\npeloittanut ja masentanut ketä tahansa, mutta hänen rakkautensa ja\nrohkean mielensä se sai vain sitä kirkkaammin loimuamaan.\n\nMuistatteko kohtaa Kingsleyn kirjassa, missä Vetten pienokainen Tom ui\nsivu Hohtavan Muurin ja saapuu lopulta Rauhalammelle? Rauhalammessa\nuiskentelivat hyvät valaat odottaen että Carey-äiti kutsuisi heidät\nluokseen \"muuttaakseen heidän vanhan asunsa uudeksi?\"\n\nTom ui lähimmän valaan luo ja tiedustelee tietä Carey-äidin luo.\n\n\"Siinä keskellä hän on\", sanoo valas, vaikkei Tom näe muuta mitään kuin\nkimaltelevan, valkean, jäävuorta muistuttavan lohkareen. \"Siinä on\nCarey-äiti\", puheli valas, \"sen itsekin näet, jos menet hänen luokseen.\nHalki koko vuoden hän siinä istuu muuttaen vanhat eläimet uuteen asuun.\"\n\n\"Miten hän sen tekee?\" kysäisee Tom.\n\n\"Se on hänen huolensa, ei minun\", huomauttaa valaskala hienotunteisesti.\n\nJa kun Tom tuli lähemmäksi valkoista, kimaltelevaa lohkaretta, muuttui\nse muodoltaan ihanan, valkoisella marmorisella valtaistuimella istuvan\nnaisen kaltaiseksi. Ja valtaistuimen juurelta, kuten muistatte,\nuiskenteli tiehensä merelle miljoonia vastasyntyneitä elollisia\nolentoja muodoltaan ja väriltään sellaisia, ettei kukaan voi ihanampaa\nuneksiakaan. Ja ne olivat Carey-äidin lapsia, joita hän valmistaa\nkaiken päivää.\n\nTom odotti -- kerron yhä vielä, mitä tapahtui tuolle kuuluisalle Vetten\npienokaiselle, -- Tom odotti (kuten monet aika ihmiset, joiden tulisi\ntietää paremmin) tapaavansa Carey-äidin repimässä, sovittelemassa,\nmittaa ottamassa, koettamassa, ompelemassa, paikkaamassa, sahaamassa,\nsuunnittelemassa, vasaroimassa, kääntämässä, kiilloittamassa,\nleikkaamassa, viilaamassa, kuten ihmisten on tapana ryhtyessään jotain\ntekemään. Mutta hän istui vain aivan liikkumattomana leuka käden\nvarassa ja katseli mereen suurin silmin, jotka olivat yhtä siniset kuin\nmeri itse. (Yhtä siniset kuin äidin sininen samettipäähine, olisi Kitty\nsanonut.)\n\nOlikohan Beulah oikea paikka, tuumi rouva Carey vaipuessaan uneen.\nJa koko yön hän unissaan kuuli tuon kimmeltelevän pikku virran\nkohisevan sillan alitse, joka oli lähellä Beulahin kylää, ja kaiken\nyötä hän käyskenteli voikukkia ja satakaunoja kasvavilla niityillä\nja näki kesäkuun tuulen puhaltelevan pitkiin heinänkorsiin. Hän\nastui keltaiseksi maalattuun taloon ja pani lapset nukkumaan eri\nhuoneisiin, ja sillä hetkellä kun hän näki heidän nukkuvan, se tuli\nkodiksi ja hänen sydämestänsä puhkesi pieniä, köynnösmäisiä juuria,\nmutta ne kasvoivat niin nopeasti, että ne jo aamulla olivat juurtuneet\nkeltaiseen taloon eivätkä suostuneet siitä heltiämään.\n\nHän katseli ikkunoista puutarhoja, \"etu- ja takapuutarhaa\", ja ne\ntuntuivat olevan kuten koko muukin Beulahin kylä, täynnänsä suloista\nlupausta. Kasvipuutarhassa oli kaikennäköistä herkullista syötävää,\nmutta vaatimattomasti piilossa kulkijain katseilta, ja pihapuutarhassa,\nmissä ohikulkijat saattoivat niiden kauneutta nähdä ja niiden tuoksua\nhengittää, kukki ja rehoitti vanhanaikuisia kukkia heiluttaen iloisia,\nsulotuoksuisia päitään auringonpaisteessa.\n\nHän heräsi virkistyneenä, vahvistuneena ja rohkaistuneena, aivan\ntoisin tuntein kuin se nainen, joka eilen oli laskeutunut vuoteelleen\n\"Nancyn tuumaa\" miettien; sillä hänen sydämensä ja toiveensa olivat\nkuin olivatkin lentäneet Charlestownin kivitalosta Beulahiin, missä ne\nrakensivat itselleen uuden pesän kimaltelevan virran varrella kasvavien\nviheriäin jalava- ja pajupuiden keskelle.\n\nUusi ajatus juolahti hänelle mieleen kohdaten Nancyn ehdotuksen\npuolitiessä. Miksikä ei Gilbert voisi äitinsä sijasta lähteä\ntiedusteluretkelle Beulahin maahan? Sinne oli lyhyt, halpa junamatka\nilman junanvaihtoa. Gilbert oli lähes neljäntoistavuotias, mutta\nhänellä ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten mutkikas yritys\nelämä on. Ei yksikään poikaansa tahi itseänsä kunnioittava äiti voi\nkursailematta kysyä häneltä \"Aiotko kasvaa mieheksi sellaisin aikein,\nettä pidät huolta minusta ja sisaristasi, tai arveletko että minun,\nkoska kerran olen sinut maailmaan saattanut, on elätettävä sekä itseni\nettä sinut kunnes tulet mieheksi -- tahi vielä senkin jälkeen vaikka\nkuinka kauan syystä, ettei sinua haluta hoitaa omaa osaasi jutussa?\"\n\nGilbert jutteli yliopistoon menostansa yhtä huolettomasti kuin ennen\nisänsä kuolemaa. Nancy ollen vanhin tuntui nykyisin olevan perheen\npää, mutta Gilbertin, joka oli vain vuoden verran tahi hiukan\nenemmän häntä nuorempi, oli tultava pääksi tavalla tahi toisella.\nSiksipä oli alku tehtävä antamalla hänen osalleen hiukan mieluista\nvastuunalaisuutta, sellaista, joka tyydyttäisi hänen ylpeyttänsä ja\nmahtavuuden tunnettansa. Sittemmin olisi vähitellen ohjattava häntä\nvastaamaan vakavammista velvollisuuksista. Nancy, uranuurtaja, olisi\ntunnissa laittanut matkalaukkunsa kuntoon ja lähtenyt Beulahiin, olisi\nottanut selvää isän vanhasta ystävästä, everstistä, jonka sukunimi\noli haihtunut muistista, löytänyt tuon viehättävän talon nykyisen\nomistajan, vuokrannut sen ja tuonut kotiin avaimen voitonriemusta\nhehkuen. Mutta Nancy oli uskalias ja yritteliäs tyttö, kun taas\nGilbert vaati voimakasta, päättäväistä, yhtämittaista ulkoapäin\ntulevaa sysäystä, jotta hänen miehekkyytensä, arvovaltaisuutensa,\nhienotunteisuutensa ja huolenpitonsa muista pääsisi kehittymään.\n\nNancyn tuuma oli hyvä, mutta kyllä rouva Careynkin tuuma veti vertoja\nsille! Gilbert, matkalaukku kädessään, kahdeksan dollaria taskussaan,\nlähdössä Charlestownista eräänä perjantai-iltapäivänä oli yhtä\nmielenkiintoisaa nähtävää kuin Kolumbuksen lähtö tuntemattomaan maahan.\nYläkerran ikkunassa seisova ryhmä seurasi jännitettynä hänen kulkuansa\nkatua pitkin. Hilpeänä hän oli astunut portaita alas ja Nancy oli\nviskannut hänen järjestänsä jotain kovaa sisältävän kirjekuoren juuri\nsilloin kun hän oli oven avaamaisillaan.\n\n\"Siinä on valokuva äidistäsi ja sisaruksistasi!\" huusi hän. \"Ellei\nomistaja suostu vuokraamaan taloa _sinulle_, niin näytä hänelle perheen\nmuut jäsenet, äläkä unohda sanoa, että vuokra on suunnattoman korkea,\nolipa se mikä oli!\"\n\nHe seurasivat häntä katseillaan -- Carey-äiti ylpeydestä välkkyvin\nsilmin -- kun hän uljasryhtisenä kulki katua alas. Hänellä oli yllään\nlähinnä paras pukunsa ja se näytti muhkealta hänen suoralla, solakalla\nvartalollaan. Kohteliasta ja sulavaliikkeistä oli Gilbertin ulkonainen\nesiintyminen, eikä se oikeastaan varsin pinnallista kohteliaisuutta\nollutkaan; se ei vain nykyisin ollut kovin syvällä. \"Kaunis poika hän\non, muuta ei voi sanoa,\" mietti hänen äitinsä, \"ja ulkonäkö on varmasti\nsisäisen ihmisen kuvastin! Hänen luja leukansa, pystypäänsä, kirkas\nkatseensa, varma astuntansa, hänen iloinen itseluottamuksensa -- siinä\nvarmasti hyvä perusta, mille kuka äiti tahansa voi rakentaa.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nBEULAHIN LINNAN RITARI.\n\n\nNancyn punoittavat kasvot olivat litistyneet ikkunaruudulle, kunnes\nGilbert kääntyi kadun kulmauksesta. Hän katseli taakseen, otti lakin\npäästään, heitti heille lentomuiskun ja katosi näkyvistä.\n\n\"Voi toki! kunpa minä olisin saanut lähteä!\" huudahti Nancy.\n\"Toivottavasti hän ei unohda mitä varten hän lähti! Toivottavasti hän\nei ota vastaan kieltävää vastausta. Voi! Miksen minä ole poika!\"\n\nRouva Carey kääntyi nauraen pois ikkunasta.\n\n\"Älähän huoli, Nancy, onhan se koko seikkailu talon miehiselle\nedustajalle. Mitä olisi sitten Sissipäällikkö tehnyt, jos hän olisi\nlähtenyt veljensä sijasta?\"\n\n\"Minäkö? Oh! Vaikka miljoonia asioita!\" sanoi Nancy mitaten\naskeleillaan arkihuoneen lattiaa pää hiukan painuksissa ja\nkädet selän takana. \"Minä olisin nyt matkalla Bostonin uudelle\nrautatieasemalle ja pian olisinkin jo pilettiluukulla pyytämässä meno-\nja paluumatkapilettiä Greentownin asemalle. 'Neljä dollaria, kymmenen\ncenttiä', sanoisi myyjä ja minä paiskaisin kaikki kahdeksan dollariani\nhänen eteensä näyttääkseni hänelle mitä lajia ihmisiä minä olen.\"\n\n\"Toisen luokan pilettikö, neiti?\" kysyy nuori piletinmyyjä -- hikinen,\ntuskaantunut nuori mies -- ja minä vastaan: \"Ei kiitos; minä matkustan\naina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää.\" Niin sanoo\namiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että\namiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.\n\n\"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan\nvaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä\nonko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin,\nsuloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta\nKeltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän\nkiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin\nhän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan.\nMinä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei\nolisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on\nastuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta\nmieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit\ntunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan\nmuutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan\nväsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät\nlapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin\nmatkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun\nmatkustan tärkeissä asioissa.\"\n\nNäihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa\nja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota\nkiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter\noli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen\nkerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä\nseuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei\nhäntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa\njollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.\n\n\"Tunnit lentävät minuutteina\", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle\nja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. \"Minä tähystelen\nmaisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata\nBeulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei\nsellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista\nkaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa.\nKaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin\nKeltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä\nsisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown!\nKorjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun\narvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta\nminä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan,\non tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen\nonko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen\nhevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon.\nHän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti\nForsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme\ntoimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi,\nsaan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään\nastuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen\nmaitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä\nlinnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin\nminun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä\nvuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani\ntämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään\ntainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni\nniin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani.\"\n\n(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään\nommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa -- sen jokainen\ntuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi\ntoisessa valepuvussa ennen sen loppua.)\n\n\"Oletko naimisissa, jalo neito?\" kysyy vanhus kohteliaasti, \"ja\ntahdotko tulla omakseni ellet ole?\"\n\n\"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on\nkahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain\nviisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan\nkuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti.\n'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen\nkunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika\nsitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta.\nMutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat\nruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori\nritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen\nlinnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja\nme hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme\npitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet\nmatkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää\nminulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin\nvanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin\noikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa\ntalossa eli Beulahin linnassa.\"\n\n\"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari\nnostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on\nsinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on\nlinnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää\nmuut kuin nuoremmat veljet'.\"\n\n\"Minulla on nuorempi veli,\" huudahdan, \"_ja Peter on hänen nimensä_.\"\n\nNancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua\njännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen\npulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa\non aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä\nhetkeä varten!\n\nPidättäen nauruansa jatkaa Nancy nopeasti: \"Ja niin ritari kutsuttaa\nNuoremman Veljen Peterin ja hän lentää suuressa ilmalaivassa\nCharlestownista Beulahiin. Ja kun hän saapuu, niin ritari pyytää häntä\nkaivamaan ihmisten ilmoille maahan kätketyt aarteet.\"\n\n(Tässä Peter käärii ylös hihansa kuoppaisiin kyynäspäihinsä saakka ja\nsieppaa käteensä kuvitellun aseen.)\n\n\"Peter menee linnan taakse ja siellä on ihana puutarha täynnä\nviljaa, papuja ja herneitä ja salaattia ja sipulia ja perunoita\nja punajuurikoita ja nauriita ja tomaatteja ja kaaleja. Hän ottaa\nloihditun lapionsa ja se johtaa hänet kaalimaahan. Hän kaivaa\nkaivamistaan eikä aikaakaan kun jo lapio kilahtaa metalliin!\"\n\n\"Hän on löytänyt kullan!\" huutaa ritari, \"ja Peter nostaa kiireesti maan\nsyvyyksistä kosolti kultarahoja, tukaatteja ja floriineja, guldeneja ja\nmuita kultarahoja, oikein ruukuttain.\"\n\n(Peter nyökähyttää päätänsä kutakin kallista rahalajia mainitessa ja\ntaputtaa sitten käsiänsä, huojuttaa ruumistaan edestakaisin jakkaralla\nollen aivan ylenpalttisen ihastunut siitä, että saa olla pikkuinen\n_deus ex machina_.)\n\n\"Silloin kuuluu kylätieltä ravaavain hevosten kavionkopsetta ja samassa\npyörähtää esiin koreaksi maalatut hovivaunut, ja niissä istuu Rouva\nKuningatar ja Carey-suvun kruununprinssi ja prinsessa. He astuvat\nvaunuista; Peter kohtaa heitä veräjällä ruukullinen kultaa kummassakin\nkädessä. He astuvat linnaan ja asettavat sateenvarjonsa eteisen toiseen\nnurkkaan ja kalossinsa toiseen, oventakaiseen nurkkaan. Lady Nancibel\nastuu portaita ylös heidän jäljestänsä ja kääntyen ritarin puoleen hän\nlausuu armollisesti: 'Eikö teitä haluttaisi naida joku toinen minun\nsijastani? Olen suuresti kiintynyt omaisiini, ja he tulevat kaipaamaan\nminua aivan kauheasti järjestäessään asuntonsa täällä kuntoon'.\"\n\n\"En ole tietääkseni milloinkaan pyytänyt teitä omakseni\", vastaa\nnuorukainen kohteliaasti.\n\n\"Pyysitte te\", vastaa neito perin nolostuneena, sillä hän otaksui\ntietysti ritarin muistavan kosintansa vanhana, pukinpartaisena miehenä,\n\"mutta ilolla unohdan kaiken, jos luovutte kädestäni.\"\n\n\"Kuten haluatte!\" vastaa ritari jalomielisesti. \"En voi kieltää teiltä\nmitään, kun muistan, että olette antanut minulle takaisin nuoruuteni.\nSallitteko minun kysyä onko tuo toinen neito jo luvattu sulhaselle,\nhän, tuo kultakutrinen?\"\n\n\"Monet ovat minua kosineet, mutta ketään en ole valinnut\", vastaa\nkruununprinsessa Kitty vaatimattomasti, kuten hänen tapansa on.\n\n\"Sehän sopii mainiosti\", sanoo ritari, \"sillä hartain toivoni on päästä\nRouva Kuningattaren vävypojaksi!\"\n\n\"Onneksi olkoon, veikkoseni!\" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, \"ja\nkoska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun\nilolla sisareni avioliittoon!\"\n\n\"Sitten he kaikki menivät Beulahin linnaan ja sulkivat oven\njärjestänsä, ja siellä he elivät tyytyväisinä ja onnellisina elämänsä\nloppuun saakka, ja siellä he kuolivatkin, kun heidän aikansa tuli, ja\nkaikki he haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille!\"\n\n\"Oh! sepä vasta mainio juttu!\" huudahti Kathleen. \"Paraimpia, mitä\nkoskaan olet kertonut! Mutta muuta hiukan loppua, Nancy rakas! Niin\nhirveän sääli, että hänen piti mennä naimisiin Kityn kanssa, kun\nhän ensin valitsi Nancibelin. Olisin kyllä kauheasti paljon pitänyt\nhänestä, mutta en tahdo ottaa häntä tuolla tapaa!\"\n\n\"Hyvä, mitä tästä arvelet?\" Nancy tuumi silmänräpäyksen verran\nennenkuin jatkoi. \"Onneksi olkoon, veikkoseni!\" huudahtaa prinssi\nGilbert de Carey, \"ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden\nkiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon.\"\n\n\"Ei!\" huudahtaa Kuningatar. \"Tässä ei ole asiat oikealla tolalla!\nOletteko varma siitä\", sanoo hän kääntyen vieraan ritarin puoleen,\n\"ettei muistonne palaa jonakin päivänä ja ettei teissä herää lady\nNancibelia kohtaan sama ihailu, mitä tunsitte nähdessänne hänen\ntainnuksissa jalkainne juuressa?\"\n\n\"Nuoren ritarin silmiin tuli harhaileva katse ja hän painoi kädellään\notsaansa.\"\n\n\"Nyt jo tunnen sen palaavan!\" huokasi hän. \"Lady Nancibelia rakastin\ntosiaankin hurjasti, enkä voi käsittää, miten se pääsi pujahtamaan\nmuististani!\"\n\n\"Päästän sinut mielihyvällä lupauksestasi!\" huudahti kruununprinsessa\nKitty ylpeästi, \"sillä kosijoita minulla on miljoonia etkä sinä\nmilloinkaan täydellä todella ollut omani!\"\n\n\"Mutta tämä toinen neito hylkää minut myöskin!\" vastaa kovaonninen\nnuorukainen kyynelten tipahtaessa hänen kotkansilmistään tulipunaiselle\nviitalle.\n\n\"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista\ntäyttänyt ja linna on saatu kuntoon?\" kysäisee lady Nancibel\nvastahakoisesti.\n\n\"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa\", lausuu ritari. \"Ja\nkultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia.\nMinun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea\nnuorukainen.\"\n\n\"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona\nkolmesataaseitsemäntoista\", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona\nkuin orvokinkukka. \"Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää\nluvata.\"\n\n\"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa\nkuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen\nrannoille! -- Miellyttääkö tämä sinua enemmän?\"\n\n\"Kerrassaan ihanaa!\" huudahti Kitty, \"ja se kohta, missä puhutaan minun\nvaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! -- Voi, jospa siinä\nolisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen\nkeksijää eikä toteuttajaa.\"\n\n\"Kyllä jotain sentään tapahtuu!\" huudahti Peter. \"Minä kaivan\njok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat.\"\n\n\"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!\"\n\n\"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan\nkuin vielä muistat sen!\" sanoi Carey-äiti. \"Se on sinulle hyvä\nainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat\njuttujasi.\"\n\nTätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli\ntehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti\nkatseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä\nsittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi,\nlaulultaan suloäänisempi -- ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet\nkantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!\n\n\n\n\nIX.\n\nGILBERT LÄHETTILÄÄNÄ.\n\n\nBostonin uusi asemarakennus oli hiljakkoin valmistunut ja Gilbert\noli mielestänsä koko tärkeä henkilö suunnatessaan kulkunsa halki sen\nsuunnattomien alojen ja hankkiessaan matkaa varten tarvittavat tietonsa\nvain oman älynsä avulla tiedustelematta asioita vastaantulijoilta\nkuten mikäkin typerä koulupoika. Kuten meriupseerin lapset yleensä\nolivat Careytkin matkustaneet aina syntymästään saakka. Mutta tämä oli\nsittenkin Gilbertin ensimmäinen matka omin päin, ja hän, jos kukaan,\noli tietoinen siitä mitä asema vaati ja paloi halusta suoriutua siitä\nkunnialla.\n\nHän astui vaunuun, avasi laukkunsa, otti siitä matkalakkinsa sekä\n_Ben Hurin_, ja heitti sitten laukkunsa ylpeän huolettomasti\nistuimen yläpuolella olevaan tavaraverkkoon. Hän avasi kirjan, mutta\npiankin hänen mielenkiintonsa siirtyi nuoreen, vastapäätä istuvaan\npariskuntaan. He olivat moitteettomissa pukineissa aina hattuihin\nja hansikkaihin asti ja uteliasta poikaa huvitti se silminnähtävä\nhäämatka-ilmapiiri, joka heitä ympäröi.\n\nPian tuli junailija osastoon. Seisahtaen sulhasen eteen hän sanoi:\n\"Piletit, olkaa hyvä\", sitten \"Olette joutuneet väärään junaan.\"\n\n\"Väärään junaan! Eihän toki! Erehdytte varmaan! Piletinmyyjä neuvoi\nminua tähän junaan!\"\n\n\"Sille en mahda mitään, tämä juna ei mene Lawtenciin.\"\n\n\"Käsittämätöntä! Kysyin asemamieheltä ja kahdelta kantajalta. Eikö tämä\nole kolmen juna?\"\n\n\"Kolmen juna juuri.\"\n\n\"Minne se sitten menee?\"\n\n\"Lowelliin, Lowell on ensimmäinen asema.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo mennä Lowelliin.\"\n\n\"Mikäs Lowellia vaivaa? Hauska paikkahan se on!\"\n\n\"Mutta minä olen luvannut olla Lawrencissa neljän tienoissa.\"\n\n\"Paha juttu, mutta Lowellissa teidän kait täytynee olla siihen aikaan!\nPiletit, olkaa hyvä!\" tämä sanottiin Gilbertiä vastapäätä istuvalle\nsievälle, valkohipiäiselle, punakalle nuorelle neidolle, joka tuntui\nsuurella myötätunnolla seuraavan kovaonnisen pariskunnan kohtaloa ja\ntäydelleen ymmärtävän nuoren aviomiehen voimatonta raivoa.\n\n\"Väärässä junassa, neiti!\" sanoi konduktööri.\n\n\"Väärässä junassa?\" Tyttö parahti ja kohosi pystyyn siepaten hurjasti\nmatkalaukkunsa. \"Se ei voi olla väärä juna! Eikö tämä juna mene White\nMountainiin?\"\n\n\"Menee, neiti, mutta se ei mene North Conwayhin; se menee Fabyaniin.\"\n\n\"Mutta minun isäni pani minut tähän junaan ja kaikki sanoivat, että se\non White Mountainin juna.\"\n\n\"Niin onkin, mutta jos teillä oli aikomus pysähtyä North Conwayn\nasemalla, niin teidän olisi pitänyt lähteä 3,55, 8:lta junasillalta.\"\n\n\"Antakaa minun sitten astua pois täällä ja odottaa 3,55:n junaa!\"\n\n\"Ei käy, neiti, tämä on pikajuna; pysähtyy vain Lowellissa, jonne tämä\nherrasmies matkustaa!\"\n\n(Tässä konduktööri vilkaisi hymyssäsuin nuoreen aviomieheen, jonka oli\noltava Lawrencessa neljän tienoissa.)\n\nSievä tyttö puhkesi kyyneliin ja kääntyi epätoivoissaan ikkunaa kohti,\nsillä välin kuin nuori vaimo kiihkeänä selitteli miehelleen, mitä\nheidän olisi tullut tehdä ja mitä he olisivat tehneet, jos häneltä\nolisi neuvoa kysytty.\n\nGilbert saattoi tuskin pidättää hilpeyttänsä näkyviin puhkeamasta ja\ntodella kaikki saapuvilla olevat -- se on jokainen, joka sattui olemaan\noikeassa junassa -- katselivat häämatkaahan olevaa pariskuntaa ja\nsievää tyttöä hihittäen kuuluvasti.\n\n\"Miksi ihmiset eivät ensin tiedustele?\" mietti Gilbert ylimielisesti.\n\"Kenties he eivät koskaan ennen ole missään käyneet, vaikkei sekään ole\nmikään puolustus.\"\n\nLeveästi myhähtäen ojensi hän konduktöörille pilettinsä sanoen\npuoliääneen: \"Onko hauskoja matkustavaisia tänä iltana?\"\n\n\"Ei sen kummempia kuin tavallisesti! -- Olette joutunut väärään junaan,\npoikaseni!\"\n\nGilbert melkein lensi ilmaan ja hänen ensimmäinen liikkeensä oli vetää\nmatkalaukkunsa alas tavaraverkosta.\n\n\"Minäkö väärässä junassa?\" hän kysyi mahtavasti. \"Se on _mahdotonta_;\npiletinmyyjä sanoi, että tämä on ainoa Greentownissa pysähtyvä juna.\"\n\n\"Mahtoi luulla teidän sanovan Greenville; tämä juna menee Greenvilleen,\njos se on teille yhdentekevä! Ihmiset eivät ole vielä tottuneet uuteen\nasemaan, ja piletinmyyjätkin ovat enimmäkseen pelkkää uutta väkeä --\ntaisitte joutua jonkun vasta-alkajan narrattavaksi!\"\n\n\"Mutta Greenvilleen minulla ei ole asiaa!\" huudahti Gilbert.\n\"Greentowniin minä tahdon mennä.\"\n\n\"No, astukaa sitten junasta Lowellissa, ensimmäisellä pysäkillä --\nkyllä tiedätte koska sinne tullaan, sillä tämä herra, joka pyrki\nLawrenciin, astuu alas siellä, samoin tämä nuori neiti, joka aikoi\nlähteä North Conwayhin. Teitä on neljä yhteensä, sievoinen matkaseurue.\"\n\nGilbert puhisi raivosta nähdessään toisten matkustajain nauravan.\n\n\"Millä junalla voin päästä Greentowniin?\" sai hän huudetuksi\nkonduktöörin jälkeen.\n\n\"En tiedä, nuori herra! Tiedustelkaa Lowellin piletinmyyjältä, hän\ntietää, on ollut kauan virassa!\"\n\nGilbertin ylpeys oli saanut hirveän kolauksen, mutta hänen rohkeutensa\nalkoi paisua hiukan myöhemmin, kun hän pääsi selville siitä, että ei\ntarvinnut odottaa Lowellin asemalla kahtakymmentä minuuttia kauempaa,\nsillä hän saattoi paikallisjunassa jatkaa matkaansa ja saapua perille\nennen makuuaikaa. Ei siis ollut pakko kellekään kertoa typerästä\nerehdyksestä.\n\nJa tämä osoittautuikin Gilbertin ainoaksi erehdykseksi, sillä siitä\nhetkestä alkaen sujui häneltä kaikki liukkaasti eikä Carey-äiti olisi\nvoinut valita varovaisempaa ja onnistuneempaa lähettilästä. Hän löysi\neverstin, jonka nimi, ohimennen sanoen, ei ollutkaan Foster, vaan\nWheeler; eikä eversti sallinut hänen mennä Beulahin ainoaan pieneen\nhotelliin, _Mansion Houseen_, vaan pyysi hänet yövieraakseen. Sinä\niltana eversti kertoi hänelle Keltaisen talon historian ja seuraavana\naamuna kuletti hänet hevosella erään kauppiaan luo, joka hoiti sitä\nomistajan oleskellessa Euroopassa. Asianomaisella virallisuudella hän\nsitten vietiin itse taloon, jotta se joutuisi vuokraajan kaikenpuolisen\ntarkastelun alaiseksi.\n\nKeltainen talo -- tämä nimitys tuntui jo alkavan vakiintua -- olikin\nainoa senvärinen talo kymmenen mailin alalla. Kuudettakymmentä vuotta\nse oli ollut erään Hamilton-suvun eri haarojen hallussa, mutta aikaa\nmyöten, sen joutuessa Lemuel Hamiltonin perheen käsiin, ei vanha talo\nenää soveltunut sen elintapaan. Vuotta tahi paria ennen kuin Careyt\nolivat sen nähneet, Bostonista oli tullut poikia ja tyttäriä katsomaan\ntaloa, ja he olivat pyytäneet isältään lupaa saada panna se sellaiseen\nkuntoon, että he voisivat lupapäivinä nuorten tuttavainsa seurassa\ntehdä huviretkiä sinne. Herra Hamiltonilta he saivat rahasumman\nmielensä mukaan käytettäväksi, ja erään paikkakunnan puusepän\navulla heidän onnistui panna huoneet kuntoon omaksi täydelliseksi\ntyytyväisyydekseen, vaikkei juuri saata kehua talon arvon siitä\nkohonneen. Se oli heille etupäässä huvittelupaikkana, ja maalautettuaan\nmuutamien makuuhuoneiden lattioita ja hankittuaan niihin joitakin\nvuoteita, ostettuaan keittiö-uunin sekä muutamia petäjäisiä tuoleja ja\npöytiä, he arvelivat tämän puolen loppuun suoritetuksi ja kuluttivat\nloput rahoistaan vanhan, rapistuneen vajan kuntoonpanemiseen, jotta\nvoisivat siinä pitää kaikennäköisiä viattomia mässäysjuhlia. Kaksi\nkeltanokkaylioppilasta, kaksi koulutyttöä ja naimisissa oleva sisar,\njoka oli tuskin kyllin vanha oman pienokaisensa kaitsijaksi, toivat\nmukanaan iloisia, nuoria ystäviään viipyen täällä päivän tahi pari.\nTätä menoa uudistui useita viikkoja peräkkäin ja heidän kemunsa\ntuottivat suurta hupia kylän asujamille, he kun aivan ilmaiseksi saivat\nnauttia sirkusnäytäntöjen hauskuutta ja jännitystä. Tätä hauskuutta\nei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Lemuel Hamilton nimitettiin\nkonsuliksi vieraaseen maahan, jonne hän vei mukanaan vaimonsa ja\ntyttärensä. Naimisissa oleva sisar kuoli ja pojista lähti toinen\nKiinaan teenviljelystä oppimaan ja toinen Texasiin maanviljelijäksi.\nLemuel Hamiltonin perhe hajautui niinmuodoin ympäri maailmaa ja koska\nBeulahissa oleva Keltainen talo oli tilana varsin vähäarvoinen, eikä\nkoskaan ollut merkinnyt suuria heidän elämässään, niin se melkein\nunehtui heidän muististaan elämän kiireisessä tuoksinassa.\n\n\"Herra Hamilton sanoi minulle neljä vuotta takaperin mennessäni\nBostoniin häntä tapaamaan, että saisin vuokrata talon, jos kunnollisia\nihmisiä olisi tarjona, vaikkei hän luvannut antaa senttiäkään\nkorjauttaakseen taloa vuokralaisia varten. Mutta johan nyt, sitä\nei kukaan ole huolinut vuokrata, ei Beulahissa ole asuinhuoneista\npuutetta, eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen\", niin puheli\nGilbertille Bill Harmon, maakauppias. \"Talossa on tiivis katto ja\nhyvä perusta, ja jos teidän väkeänne haluttaa uhrata jonkinverran\nrahaa maalauksiin ja seinäpapereihin, niin tulee se sieväksi kuin\nnukenkaappi. Ulkohuoneet Hamiltonin pojat panivat sellaiseen kuntoon,\nettei niissä voi pitää mitään elukoita.\"\n\n\"Meillä ei olekaan ei hevosta eikä lehmää\", sanoi Gilbert.\n\n\"Kiittäkää onneanne, ettei ole. Kaksi kertaa olisin jo voinut\nvuokrata talon, jos olisi ollut kunnon ulkohuoneita. Mutta nuo pirun\npoikanulikat raastoivat väliseinät tallista ja navetasta, hävittivät\nsiankarsinan ja panettivat lattian, jolla saattoivat tanssia.\nNavetanylinen on täynnä heidän moskaansa, jottei siellä voi pitää\nmitään heiniä; kyllä ne vasta olivat joukkoa, ei sitä ilvettä, jota\nne eivät keksineet näillä mailla ollessaan. Nähkääs kun farmari\ntiedustelee kotia perheelleen ja elukoilleen, ei kannata näyttää\nhänelle tanssisalia. Mainessa talonpojalla on tarpeeksi tanssimista\nsiinä kun hankkii leipänsä maankamarasta -- se tanssi pitää kyllä jalat\nnopeassa liikkeessä.\"\n\n\"No niin\", sanoi Gilbert, \"jos te voitte laskea vuokran siksi\nalhaiseksi, että me voimme suorittaa tarpeelliset korjaukset, _luulen_\näitini tuumivan asiaa.\"\n\n\"Vuokraisitteko sen kesää pitemmäksi ajaksi?\" kysyi herra Harmon.\n\n\"Vuokraisimme toki. Aikomuksemme on muuttaa tänne asumaan!\"\n\n\"_Vai muuttaa tänne asumaan_?\" ihmetteli Harmon. \"Noh, siitä on jo\naikaa kulunut, kun on kuultu jonkun semmoista puhuvan, vai mitä,\neversti? No niin, poikaseni\", (Gilbert toivoi kaikesta sydämestään,\nettä kunnioitus puhkeavaa miehuutta kohtaan olisi voinut ulottua hiukan\nkauemmas tällä seudulla) \"mitään kiskurihintoja en aio määrätä näistä\nsuojista, en minä --\"\n\n\"Se olisikin hyödytöntä\", sanoi Gilbert mahtavasti. \"Isäni kuoli\nvuosi sitten; meitä on neljä paitsi äitiäni ja lisäksi on meidän\npidettävä huolta eräästä serkusta. Meillä ei ole muuta kuin pieni eläke\nsekä henkivakuutuksen, viidentuhannen dollarin korot. Äiti sanoo,\nettä meidän on erottava kaikista ystävistämme ja elettävä halvalla\nja tehtävä työtä kunnes Nancy, Kitty ja minä olemme kyllin vanhat\nansaitsemaan jotain.\"\n\nEversti Wheeler ja herra Harmon olivat kumpikin mieltyneet Gilbertin\nulkomuotoon, ja hänen siinä seisoessaan ystävällisesti ja poikamaisen\nsuorasukaisesti kertomassa heille perhehuoliaan, tahtoi kumpikin\nmielellään auttaa häntä tavallaan.\n\n\"No niin, Harmon, taidamme saada hyviä naapureita, jos voimme\nsopia hinnasta rouva Careyn kanssa\", sanoi eversti. \"Määrätkää te\nkohtuullinen hinta, niin minä kirjoitan Hamiltonille ja saatan hänet\nmieltymään asiaan.\"\n\n\"Hyvä on. Tahtoisin, nähkääs, eversti, ehdottaa summan tässä tuokiossa\nteidän kuullen, että voitte neuvoa tätä nuorta herraa. Nähkääs, Lemin\non maksettava veronsa, -- pienet ne tietenkin ovat, mutta menoja\novat yhtä kaikki -- ja pitäisi rakennuksia hiukan vakuuttaakin,\nvaikkei hän ole tähän asti sitä tehnyt. Toiseksi taas, jos hän voi\nsaada vuokralaisen, joka silloin tällöin panettaa taloon pari uutta\nkattopärettä tai porraslautaa, ja haluaa kustantaa siihen hiukan maalia\nja seinäpaperia, eivät suojat joudu tyyten rappiolle, kuten nykyisin\nnäyttävät tekevän. Noh, nuori herra, haluaisikohan äitinne hiukan\nkorjailla paikkoja, jos määrätään, sanokaamme kuusikymmentä dollaria\nvuodessa, maksettava kuukausittain tahi neljännesvuosittain, miten vain\nparhaiten sopii?\"\n\nGilbertin päätä huimasi, hänen silmissään hyppi sellainen tähtien\npaljous, että hänestä tuntui kuin olisi ollut yö eikä päivä.\nCharlestownin talon vuokra oli seitsemänsataa dollaria vuodessa, ja\nhänen äitinsä viimeiset sanat olivat olleet, että kahtasataa enemmän ei\nsaisi tarjota Keltaisesta talosta, koskei hän nykyhetkellä ollut oikein\nvarma voisiko edes sitä summaa suorittaa.\n\n\"Mitä te neuvotte minua tekemään, eversti?\" änkytti hän.\n\n\"Kuusikymmentä dollaria ei mielestäni ole korkea vuokra\", vastasi\neversti tyynesti, (Beulahissa oli maan ja rakennusten arvo laskenut\nvuosi vuodelta jo miespolven ajan) \"vaikka ette luonnollisesti voi\nmaksaa sitä summaa, jos toimitatte kalliita korjaustöitä.\"\n\n\"Silloin vuokraan talon\" huomautti Gilbert mahtavasti. \"Äitini jätti\nvuokrasumman päättämisen minun ratkaistavakseni, ja me maksamme vuokran\nsäännöllisesti etukäteen. Tarvitaanko minun nimikirjoitustani mihinkään\npaperiin?\"\n\n\"Voi Jerusalemin suutari! Niillä merkeillä, jotka teidän vähäinen\nnyrkkinne tekisi paperiin, ei olisi suurtakaan arvoa oikeussalissa\",\nhihitti vanha Harmon. \"Antakaa everstin sopia asiasta mammanne kanssa.\"\n\n\"Voinko kävellä takaisin talolle, eversti?\" kysyi Gilbert koettaen\nsäilyttää jonkin verran arvokkaisuuttaan kauppiaan hyökkäyksistä\nhuolimatta. \"Tahtoisin ottaa hiukan mittoja huoneista ja tehdä niistä\nmuutamia pohjapiirroksia äitiäni varten.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi eversti. \"Juna lähtee vasta kahdelta. Saatte ensin\nhaukata hiukan välipalaa luonani ja sitten ajetaan asemalle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Carey-äiti olisi nähnyt, mitä Gilbert teki seuraavan puolen tunnin\naikana, niin hän olisi ollut perin tyytyväinen, sillä hetki hetkeltä\npoika tuli yhä enemmän senkaltaiseksi kuin perheenpään oli oltava.\nHän kulki läpi koko talon tarkastaen kellarit, vajat, ruokasäiliöt,\nkaapit ja uunit. Hän mittaili askelillaan kaikki huoneet ja merkitsi\nmuistikirjaansa niiden eri suhteet; hän määräsi senkin, kelle mikin\nhuone oli kuuluva ja mitä tarkoitusta varten käytettävä, vaikka\nhänen perheensä naispuoliset jäsenet sittemmin vain nauroivat hänen\nehdotuksilleen, silmäillessään hänen suunnitelmiaan. Sitten hän\nhuolellisesti lukitsi ovet suloista omistusoikeutta tuntien ja lähti\npaluumatkalle katsahtaen kulkiessaan vielä monta kertaa taakseen.\n\nAsemalta hän lähetti sähkösanoman äidilleen. Nancy oli salaisesti\nantanut hänelle kolmekymmentäviisi senttiä, kun hän lähti kotoa.\n\"Minä olen säästänyt joululahjaksi amiraalille\", kuiskasi hän, \"mutta\nsamantekevä, en voi kestää epätietoisuutta hetkeäkään kauemmin kuin\non tarpeellista. Sähkötä vain: on tahi ei, ja me saamme tietää sen\nneljä tuntia ennen kuin sinun junasi saapuu. Neljässä tunnissa voi jo\nmonta kertaa kuolla ja minä aion vielä tämän viimeisen kerran olla\ntuhlaavainen -- amiraalin kustannuksella.\"\n\nKolmen seutuvilla lauantai-iltapuolella sähkösanomapojan nähtiin\ntulevan veräjästä sisään ja soittavan kelloa.\n\n\"Mene sinä, Kitty, minä en rohkene!\" virkkoi Nancy painuen raskaasti\nsohvalle istumaan. Hetkistä myöhemmin tytöt sekä Peter (joka kerrankin\nsai olla aivan huomaamatta) tuijottivat henkeään pidättäen äitiinsä,\nkun hän avasi sähkösanoman. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen\nlukiessaan ääneen: --\n\n    \"Lippuni liehuu voitokkaana, onnelliseen päätökseen. Olen\n    suorittanut asiani.\"\n\n                                                Gilbert.\n\n\"Eläköön!\" huusivat molemmat tytöt. \"Keltainen talo on oleva Careyn\ntalo nyt ja aina!\"\n\n\"Pääseekö Peter mukaan?\" uteli nuorin Carey innokkaana, ja vavahtelevin\nsieraimin kuten aina jännittävien hetkien kohotessa huippuunsa.\n\n\"Eiköhän sentään,\" huudahti Kitty siepaten hänet syliinsä. \"Mitä olisi\nKeltainen talo ilman Peteriä?\"\n\n\"Miksi Gilbert puhuu omasta _lipustaan_,\" sanoi Nancy arvostelevasti\nkurkistaessaan äitinsä olkapään yli sähkösanomaan. \"Ei se ole ensinkään\nhänen lippunsa -- meidän se on, Careyn lippu, eikä kenenkään muun!\"\n\nCarey-äiti oli ajatellut samaa, mutta toivonut, ettei Nancy huomaisi\nGilbertin ylvästelyä.\n\n\n\n\nX.\n\nCAREYN PERHE MUUTTOPUUHISSA.\n\n\nRouva Careyn vuokrasopimus oli voimassa vielä neljä vuotta eteenpäin,\nja koska hän luonnollisesti halusi vapautua tästä rahallisesta\nedesvastuusta niin pian kuin suinkin mahdollista, niin annettiin heti\nCharlestownin talon vuokraaminen asiamiehen toimeksi. Jo kolmen päivän\nkuluttua onnistuikin tämän hankkia vuokralainen, ja koska kapteeni\nCarey oli saanut asunnon hyvin edullisilla ehdoilla, saattoi asiamies\nhelposti koroittaa vuokrahinnan rouva Careyn hyväksi sadalla dollarilla\nvuodessa.\n\nTämä oli huhtikuun alussa ja eversti Wheeler oli jo kirjeellisesti\ntiedustellut, oliko keittiökasvitarha muokattava kylvökuntoon. Oli\nlopullisesti päätetty, että tytöt lopettaisivat kevätlukukauden kesken,\nja että perhe muuttaisi Beulahiin Gilbertin pääsiäisloman aikana.\n\nCarey-äitiä arvelutti heittää tyttöjen koulunkäynti lopettamatta, mutta\nhän oli vakuutettu siitä, että Nancyn ja Kathleenin ikäisille tytöille\nuuden kodin kuntoonasettaminen olisi innostuttavampi ja kasvattavampi\nsekä heidän vastaiselle kehitykselleen paljoa hyödyllisempi kuin\nmuutamien viikkojen luvut.\n\nNuoruus rakastaa vaihtelua; se elää alituisesti uusien tapahtumain ja\nseikkailujen odotuksessa, ja sitä kun ei milloinkaan haittaa mitkään\nepäilyt suunnitelmiensa käytännöllisyyteen nähden, niin Careyn lapset\nolivat täynnä vilkasta toimintahalua ja tarmoa juuri nyt. Charlestown,\nvanha talo, jokapäiväinen elämä, kaikki oli isän kuoltua muuttunut\nsurulliseksi ja ikäväksi. Kaikki kertoi hänestä. Äitikin kaipasi\njotain, joka olisi temmannut hänen ajatuksensa menneisyydestä ja\nantanut niille siivet, jotta ne voisivat lentää tulevaisuuteen toivoa\nja lohtua kohti. Talossa oli nyt loppumaton touhu aamusta iltaan ja\nkaikki toimitettiin hilpeän mielialan hengessä, joka oli kauan ollut\nkadoksissa Careyn kodista. Kepeäjalkaisia olentoja lensi portaita\nylös ja alas ja ikkunain ohi näyttäytyen väliin talon edessä väliin\ntakana, kädessä milloin taulu, postimerkki tai jokunen vati, milloin\nkynänpyyhkijä, tyyny, vasu tahi lankarulla. Vähemmän kärsivällinen\näiti olisi tuskaantunut kun kuorossa alinomaa huudettiin: \"Minne tämä\npannaan, äiti?\" \"Mihin tämä mahtuu?\" \"Saammeko heittää tämän pois?\"\nKun Gilbert palasi koulusta neljän tienoissa, niin ilma kajahti\nvasaroimisesta, sahaamisesta, viilaamisesta, laatikkojen avaamisesta ja\nsulkemisesta, ja oli aivan verrattoman hauskaa kun täytyi (tahi ainakin\nmelkein täytyi) huutaa toisilleen täyttä kurkkua melun ja hälinän\nläpi ja vastaus tuli takaisin mahdollisimman korkeassa äänilajissa.\nPeter kokoili loppumattomia kasoja tavaraa vajaan, missä pakkaukset\ntoimitettiin, mutta kalleimmat aarteensa hän säilytti katuveräjän\nluona olevassa vasussa siinä luulossa, että ne hänen henkilökohtaisena\nmatkatavaranaan vietäisiin asemalle. Kasa kasvoi kasvamistaan:\nvillainen lammas, kaksi Noakin arkkia, pulloja ja lukemattomia\npulikoita, pussillinen pyöreitä kiviä, rikkinäinen leikkiveturi, kaksi\nporsliinista linnunmunaa, appelsiini, banaani ja joitakin pähkinöitä,\nongen siima, lapio, nuorakerä y.m. Nämä esineet suovat aavistuksen\nPeterin tavarain laadusta, vaikkei suinkaan niiden lukumäärästä.\n\nEllen, keittäjä, puuhaili voimainsa takaa, sillä hän oli nyt viimeistä\nviikkoa Careyn perheen työssä. Hän oli jäävä Charlestowniin,\nkuten kaikki muukin, mikä kuului vanhaan elämään Carey-äidin ja\nmyrskylintujen lähtiessä ajelehtimaan tuntemattomille vesille satamasta\nsatamaan. Koska Joanna perheestä erotessaan oli osoittautunut hyvin\nvähän romanttiseksi, päätti Nancy koettaa vaikuttaa Ellenin tunteisiin.\nHän antoi hänelle luettavaksi englantilaisen romaanin _Merriweatherin\nperhe_, missä vanha uskollinen palvelija ei ainoastaan ollut seurannut\nisäntäväkeään linnasta hökkeliin, palvellen heitä siellä vuosikausia\nilman palkkaa, vaan oli päälle päätteeksi itsepintaisesti vaatinut\nemäntäänsä ottamaan lainaksi kaikki hänen säästönsä. Ellen oli kovasti\npitänyt _Merriweatherin perheestä_ ja sanoi sen olevan parhaimman\nkirjan, minkä hän eläessään oli lukenut, ja ehkä Nancy-neitiä\nhuvittaisi tietää, hän kun aina oli niin osanottavainen, että hän\n(Ellen) oli saanut paikan Salemissa, lähellä Joannan herrasväkeä, ja\nettä hänelle oli tarjottu viisi dollaria kuussa enemmän kuin mitä\nhän oli Careyn perheessä saanut. Nancy onnitteli häntä lämpimästi,\nja sitten hän repien _Merriweatherin perheen_ palasiksi, pisti sen\nkeittiö-uuniin Ellenin poistuttua huoneesta vähäksi aikaa. \"Jos\nmilloinkaan kirjoitan kirjan,\" huudahti hän, työntäen raivokkaasti\ntuleen Gvendolenin ja Reginald Merriweatherin, hovin rouvan ja\netupäässä uskollisen palvelijattaren -- \"jos milloinkaan kirjoitan\nkirjan,\" toisti hän pontevalla kädenliikkeellä, \"ei siinä saa olla\nvaleita; -- mutta se taitaakin silloin tulla ikäväksi,\" lisäsi hän\nmiettivästi muistaessaan kuinka hän oli itkenyt, kun Merriweatherin\nBridget oli nenäliinassa tuonut sadan punnan säästönsä emännälleen.\nNäinä muuttovalmistuksen päivinä Nancyllä oli melkein joka toinen\nminuutti jokin uusi tuuma mielessä ja hänen arvovaltaisuutensa kasvoi\nsuunnattomasti perheen silmissä.\n\nVanhimman tyttärensä ehdotuksesta rouva Carey möi hienon flyygelinsä ja\nsai vaihdossa vanhanaikuisen pianon sekä sataviisikymmentä dollaria. Se\noli ollut hyvän, vanhan sedän häälahja, sedän, joka varmaankin ilolla\nolisi auttanut sisarentytärtänsä tämän nykyisessä pulassa, jos hän\nolisi ollut vielä elossa.\n\nHihat käärittyinä, kiharainen tukka tomun ja hämähäkin verkkojen\npeitossa lensi Nancy eräänä iltana illallisen jälkeen ullakolta\nKathleenin huoneeseen. \"Minulla on taas tuuma!\" puheli hän kuiskaamalla.\n\n\"Sinulla on pian niin monta tuumaa, ettei kukaan enää piittaa niistä,\"\nkiusotteli Kitty.\n\n\"Tämä on aijottu vain sinun korvillesi, Kitty.\"\n\n\"Oh! se muuttaa asiaa. Kerro joutuin.\"\n\n\"Tämä on tuuma, joka voi vapauttaa meidät Carey-suvun kirouksesta!\"\n\n\"Se ei käy päinsä, Nancy; tiedäthän ettei se käy. Sinä ehkä voisit\nkeksiä jonkun keinon, mutta emme koskaan saisi siihen äidin\nsuostumusta.\"\n\n\"Hän ei saa tietää mitään. Kuinka voisin ajatella vetää äidin tapaista,\nhyvää ja suloista naista, sellaiseen juoneen!\"\n\nTämä sanottiin niin salaperäisesti, että Kathleen melkein epäili\nNancyn suunnittelevan verenvuodatusta. Selitykseksi mainittakoon, että\nkun luutnantti Carey ja Margaret Gilbert olivat menneet naimisiin,\nAnn Chadwik-serkku oli lahjoittanut heille neljä korkeata, mustan-\nja valkeankirjavasta marmorista valmistettua hautauurnan tapaista\nuuninhyllykoristetta; mutta sittemmin, tuntien, ettei hän vielä\ntarpeeksi ollut osoittanut hyväksyvänsä heidän avioliittoansa, hän osti\nison, kipsisen kuvaryhmän, nimeltä Likainen Poika.\n\nCareyt olivat usein muuttaneet asuntoa kuten kaikki meriupseerin\nperheet, mutta silloinkin kun he olivat muut tavaransa jättäneet\nsäilytettäväksi, Ann-serkku jalomielisesti maksoi rahtikustannukset\nja lähetti heille uuninkoristeet sekä Likaisen Pojan. \"Tiedän kuinka\nrakas teille on kotinne.\" oli hänen tapana sanoa \"ja kuinka suuresti\nkaipaatte uurnianne. Koska kerran olen sattunut antamaan teille\nkauniita lahjoja, joita on vaikea kulettaa, tulee minun pitää huolta\nsiitä, että saatte pitää ne kodissanne ilman vaivaa ja kustannuksia!\"\n\nNiinmuodoin nämä vihatut esineet nyt kuusitoista vuotta,\nlukuunottamatta lyhyttä levähdysaikaa, minkä Careyt olivat viettäneet\nFilippiineillä, olivat synkistyttäneet heidän olemassaoloaan. Kerran\nkun amiraalin kunniaksi pidettiin erikoisen hienot kutsut, oli kapteeni\nCarey nostanut koko hökötyksen ullakolle, mutta iltapuolella Ann-serkku\nsaapui taloon aivan odottamatta, ja silloin olivat Nancy ja Gilbert\nJoannan avulla keittiön kautta tuoneet takaisin hänen kalleutensa ja\nsijoittaneet ne ruokasaliin. \"Te näytte siirtäneen koristeet salista\ntänne,\" sanoi Ann-serkku päivällispöydässä. \"Sehän on hauskaa vaihtelun\nvuoksi, ja oikeastaan te tässä huoneessa oleskelettekin yhtä paljon\nkuin muissa; ovathan vieraannekin täällä yhtä paljon.\"\n\nAnn-serkku oli aina ollut ja oli aina olevakin ahkera vieras talossa,\nsillä hän oli kiintynyt perheeseen omalla erikoisella tavallaan.\nMitähän Nancyllä siis mahtoi olla mielessä Careyn kirouksen suhteen.\n\n\"Kuuntele, hyvä tyttö\", virkkoi Nancy nyt Kathleenille suljettuaan\noven. \"Sinä tiedät, että porsliinien pakkaaja tulee aikaisin\nhuomenaamulla, ja että ruokasalin lattia on jo tälläkin hetkellä täynnä\ntynnyreitä, laatikoita ja olkia?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Silloin me kaksi, jotka olemme kasvaneet näiden hautauurnien synkässä\nvarjossa ja nähneet aina syntymästämme saakka tuon siistin äidin\nhieroskelevan tuon vastahakoisen pojan korvia, -- silloin minä ja sinä\ntahi ehkä oikeammin sinä ja minä ryhdymme omin neuvoin pakkaamaan,\nennenkuin saapuu se oikea tavarainpakkaaja.\"\n\n\"En sittenkään vielä voi seurata älysi lentoa, tyttöseni!\" sanoi\nneuvoton Kathleen yrittäen sovittaa sanansa Nancyn puhetavan henkeen,\nvaikkei se milloinkaan oikein onnistunut.\n\n\"Älä sano 'tyttöseni', sillä minä olen nyt emäntä, ja sinä olet\napuvaimoni, mutta jos olet tarkka ja autat minua pakkaamaan, niin\nsuuri valo on sinulle koittava\", vastasi Nancy. \"Kun Charlestownista\nmuutetaan Beulahiin, saattaa tapahtua, että eräät rakkaat esineet\njoutuvat traagillisen kohtalon alaisiksi, vaikkakin Ann-serkku tietää\nCareyn perheen järjestystärakastavaksi. Mutta jos onnettomuuksia sattuu\nja sattuva _on_, ei niiden aiheuttajista tule koskaan kukaan muu\ntietämään kuin sinä ja minä. Mikä aika soveltuu mielestäsi paremmin\npakkaukseen, keskiyö vai kukonlaulun-aika, sillä pakkaus on meidän\ntehtävämme!\"\n\n\"Minä suorastaan vihaan kukonlaulun-aikoja, tiedäthän sen\", vakuutti\nKathleen. \"Eikö nyt sovi? Ellen ja Gilbert ovat ulkona, ja äiti laulaa\nPeteriä nukuksiin.\"\n\n\"Hyvä on; tule pois; ja astu varovasti. Se ei kestä kauan, sillä minä\nolen kaiken suunnitellut hyvin ja perusteellisesti. Älä läähätä ja\npuhku tuolla tavoin! Äiti kuulee!\"\n\n\"Minä olen niin kiihdyksissäni\", kuiskasi Kathleen heidän hiipiessään\ntakaportaita alas ja mennessään saliin noutamaan uurnoja, jotka\nhe hiljaan kantoivat ruokasaliin. Kun tämä oli saatu onnellisesti\nsuoritetuksi, otettiin Likainen Poika inhoittavalta jalustaltaan (se\noli meksikolaista onyksia ja Ann-serkun lahja myöskin) ja kumarassa\nkulkien osittain pidätetystä naurusta, osittain Likaisen Pojan\nraskaasta painosta, he hilasivat senkin ruokasaliin.\n\nNancy valitsi erittäin ison ja tilavan tynnyrin. He panivat vähän\n(hyvin vähän) pehkuja pohjalle, sitten pari raskaita voimistelupainoja,\nsitten hautauurna, sitten hiukan olkia ja toinen hautauurna poikittain.\nTyhjät paikat välissä täytettiin huolellisesti raskailla painoilla.\nKaiken tämän päälle laskettiin raskas Likainen Poika, ja sen päälle\ntoinen pari hautauurnoja, toiset voimistelupainot ja enemmän olkia.\n\nTyönsä he olivat toimittaneet nurkassa, missä tynnyri oli; nyt he vain\nasettivat kannen paikoilleen ja heittivät sen päälle huolimattomasti\npalasen säkkikangasta. Koko toimituksen aikana Kathleen oli nauraa\ntirskunut niin hysteerisesti, ettei hänestä ollut paljon mitään apua\n-- päävehkeilijä sai suurimman työn suorittaa. Ilta ei ollut muiden\niltojen kaltainen. Tytöt valvoivat vielä vähän aikaa nauraakseen,\nsitten he panivat maata, ja heräsivät hetken kuluttua, rupesivat\nuudelleen nauramaan ja niin edespäin. Nancy sepitti Ann-serkulle useita\nBeulahissa päivättyjä kirjeitä, missä ikävää tapaturmaa selostettiin\nja pahoiteltiin. Hän oli niin vallattomalla tuulella sitä tehdessään,\nettei hän voinut muistaa elämässään toista niin hilpeän hauskaa yötä.\nEi pieninkään omantunnonpistos laimentanut hetken iloa eikä sumentanut\njännittävän odotuksen riemua.\n\nAikaisin seuraavana aamuna Nancy oli alakerrassa ja hänen onnistui\nolla ensimmäisenä vastaanottamassa porsliinien pakkaajat. \"Yhden\ntynnyrin täytimme jo eilisiltana\", selitti hän heille. \"Oletteko hyvä\nja naulaatte tämän kiinni ennenkuin ryhdytte työhön?\" Sen yksi miehistä\nheti paikalla tekikin.\n\n\"Tavarat joutuvat asemalle vietäväksi jo tänään iltapuolella\", sanoi\npääpakkaaja rouva Careylle.\n\n\"Olkaa varovaiset, olettehan?\" pyysi rouva Carey. \"Porsliinimme ja\nlasimme, kellomme ja kaikki pikku aarteemme ovat meille hyvin rakkaat.\"\n\n\"Niinkauan kuin käytätte James Perkins & Co:n liikettä, ei tule mitään\nsärkymään\", vastasi pakkaaja.\n\nNancy pistäytyi silmänräpäykseksi huoneeseen lausuakseen parisen\nsanaa taitavalle, erehtymättömälle J. P. & C:lle. \"Tuon nurkassa\nseisovan tynnyrin suhteen ei tarvitse olla varovainen\", virkkoi hän\nhuolettomasti. \"Siinä ei ole mitään arvokasta.\"\n\nJames Perkins lähti aikaisemmin iltapuolella kotiin jättäen poikansa\nlopettamaan työn. Poika vasaroi, leimasi ja maalasi osoitteita\nvoimainsa takaa. Likaisen Pojan tynnyri nurkassa erillään muista näytti\nhänestä olevan muita tärkeämpi, joten hän omisti sille aivan erikoista\nhuolta. Hän liimasi siihen varoitusleimoja: yhden \"Särkyvää tavaraa\",\nyhden \"Tämä puoli pystyyn\", kaksi \"Lasia, varovaisesti pideltävä\" ja\nlöydettyään taskustaan vielä useita \"Tarkasti varottavia\"-leimoja,\nkiinnitti hän tynnyriin muutamia niitäkin ja kuletti sitten kaikki\nlaatikot, huonekalut ja tynnyrit rautatien rahtitavaraosastoon.\n\nMies, joka pani tavarat vaunuun, kiinnitti erikoisesti huomiotaan\nLikaisen Pojan laatikkoon. \"Kas kun ette jalan, käsissänne kantaen\nvieneet sitä Greentowniin\", ilkkui hän. \"Mitä kallista se sitten\nsisältää?\"\n\n\"Mitä te siitä huolehditte, mitä se sisältää\", vastasi nuori Perkins.\n\"Teidän asianne on vain vastata siitä, ettei sitä kukaan eikä mikään\nsatuta! Tuleeko tällainen tavarajunaa vaihtamaan matkalla Greentowniin?\"\n\n\"Eikä; ellei aika käy ikäväksi, jotta keikahutamme ne ylösalasin\nlystiksemme.\" Perkinsin vastustaja kantoi pysyväistä kaunaa kaikille\ntavaramiehille ja kuorma-ajureille, sillä hänestä tuntui, ettei työtä\nolisi ollut juuri ollenkaan, jos he olisivat kuolleet tahi muuten\nmaasta hävinneet.\n\n\n\n\nXI.\n\nHARTAUSHETKI UUDEN KODIN KYNNYKSELLÄ.\n\n\nTästä hetkestä alkaen muutto sujui tasaisesti ja rauhallisesti,\neikä Careyn perheen oma lähtö Greentowniin lauhkeana, keväisenä\nhuhtikuun päivänä ollut mitään verrattuna edelläkäyneisiin raskaisiin\nvalmistustöihin. Kaikki matkatavarat ja irtaimisto oli pantu junaan\njo viikkoa aikaisemmin ollakseen ennen heitä perillä, ja varsinainen\nmuutto suoritettiin perjantaina, jotta Gilbert voisi käyttää\nloma-aikansa joka hetken uuden kodin kuntoonpanemiseen. Eräs hänen\ntovereistaan oli pyytänyt häntä luokseen pääsiäisajaksi ja Gilly olikin\nluvannut ja sanonut äidilleen huolettomasti: \"Arvelin, ettette kaipaisi\nminua kotona, kun järjestätte kaikki paikoilleen; miehethän ovat\naina vain tiellä, siksi lupasin Fred Bascomille viettää lomani hänen\nluonaan.\"\n\n\"Fredin luona! Ainoa miehemme! Carey-suvun ainoa tuki!\" huudahti\nhänen äitinsä ovelan tahdikkaasti. \"Ei toki, Gilly rakas, minä\ntulen tarvitsemaan neuvoasi joka hetki! Entä kuka määrää kylvöt --\nsillä mehän olemme vain vaimoväkeä? Ja kuka kaiken vasaroimisen ja\nnikkarityöt suorittaa? Sinä olet aina niin suurenmoinen kun sellaiset\nasiat ovat kyseessä, että olet enemmän arvoinen kuin me kaikki\nyhteensä.\"\n\n\"Vielä mitä, mutta jos te niin kovin tarvitsette minua, niin tietysti\nminä tulen mukaan\", sanoi Gilbert, \"mutta Fred sanoi, että hänen\näitinsä ja sisarensa suorittavat aina tuollaiset asiat omin neuvoin.\"\n\n\"'Omin neuvoin' Fredin kotona\", huomautti rouva Carey, \"merkitsee\nhovimestaria, miespalvelijaa ja rahaa yllin kyllin kaikennäköisen\napuväen palkkaamiseen. Ja vaikka luonnollisesti pidät paljon Fredistä,\njoka on niin hyväntuulinen ja hauska toveri, olet tietysti huomannut\nkuinka itsekäs hän on!\"\n\n\"Älähän, äiti, sinä et ole nähnyt Fred Bascomia kuin korkeintaan kuusi\nkertaa!\"\n\n\"En olekaan, enkä muista ensinkään mitä hänessä näin viitenä viimeisenä\nkertana, sillä jo ensimmäisen kerran hänen meillä ollessaan olin\nselvillä kaikesta siitä, mitä minun on tarpeellista tietää\", vastasi\nrouva Carey tyynesti. \"Mutta myönnän, että hän on tavallaan hauska ja\nmiellyttävä poika.\"\n\n\"Ja epäilemättä hänen onnistuu hävittää porsas itsestään, ennenkuin se\nkasvaa isoksi\", virkkoi Nancy kulkiessaan huoneen poikki. \"Minusta se\nröhki ja tonki aikatavalla, kun viimeksi olimme yhdessä.\"\n\nEversti Wheeler oli Greentownin asemalla Careyn perhettä\nvastaanottamassa ja hän oli itse rouva Careyn ja Peterin kyytimiehenä\nKeltaiseen taloon ajettaessa. Toiset seurasivat heitä kyytihevosella ja\nviimeisenä ajoivat kuormarattaat kukkurallaan matka-arkkuja ja muuta\nmuuttotavaraa. Kevät oli hyvin aikainen, tiet olivat jo rapakosta\nkuivat, puut olivat hiirenkorvilla ja kaikilla päivänpuolisilla\nrinteillä vihersi jo tuore ruoho. Kun Careyt ensimmäisen kerran olivat\nnähneet tulevan kotinsa, olivat he tulleet kylään lännenpuolelta\nja Keltainen talo oli viimeinen jalavain varjostamalla kylätiellä,\naivan Beulahin laidassa. Nyt he asemalta tullessaan kulkivat joen yli\nja ajoivat itäisen Beulahin läpi pitkin tietä, joka oli tuntematon\nkaikille muille paitsi seurueen sankarina ja oppaana olevalle\nGilbertille. Jo tulikin tuo rakkaassa muistossa säilynyt talo näkyviin,\nja kun molemmat ajoneuvot olivat pysytelleet yhdessä, tervehdittiin\nsitä äänekkäin eläköön-huudoin.\n\nSe oli heidän mielestään entistään vieläkin kauniimpi, ja paljoa\nmukavampi, paljoa hauskemmalla paikalla. Vajan ovi oli auki ja sinne\nolivat huonekalut pinotut, ja pengermällä oli kokonainen vuori arkkuja\nja laatikoita.\n\nBill Harmon seisoi pääovella myhäillen. Hän toivoi saavansa hyviä\nkauppatuttavia ja oli paitsi sitä hyväntahtoinen mies.\n\n\"Luulin jo ettette tulisikaan tänä iltana\", huusi hän heille veräjälle\nastuen. \"Juna on myöhästynyt puolen tuntia. Kyllästyin jo odottamiseen,\njonka vuoksi omalla vastuullani rupesin aukomaan teille hiukan\ntavaroita, että pääsisitte alkuun. Ei kai mitään illallista tule tässä\ntalossa syötyä tänä iltana?\"\n\n\"Meillä on illallinen matkassa\", virkkoi Nancy iloisesti, ruveten heti\npaikalla tuttavaksi.\n\n\"Hohoo, kas tepä vasta huoltapitäviä olette! Kas niin! hyppää alas,\nsinä pikkarainen!\" sanoi Bill levittäen käsivartensa. Peter, kädessään\nuseita pieniä esineitä, jotka olivat liian arvokkaat toisten haltuun\nuskottaviksi, teki työtä käskettyä antaen uudelle ystävälleen useita\nodottamattomia iskuja vaatteisiinsa kätketyistä kovista esineistä.\n\n\"Voi Jerusalemin suutari, oletpa sinä täyteen sullottu, poikanen!\"\nnauroi hän laskiessaan Peterin maahan.\n\nPeter tervehti tätä mieluista ylistystä loistavalla hymyllä, joka\nsamassa silmänräpäyksessä kahlehti Bill Harmonin hänen uhrikseen\nja orjakseen. Eipä hän aavistanut seisoessaan siinä huolettomana\nrattaittensa vieressä olevansa määrätty vastaisuudessa vuosikausia\njakamaan puotinsa antimista tälle pienelle pojalle.\n\nHän ja eversti Wheeler nostelivat joutuisasti kapineita kyytirattailta,\nsillä välin kuin Careyt astuivat yhdessä talolle vievää tietä\njännitetyin mielin ja liikutuksesta väräjävinä. Nancy hengitti\nraskaasti ja tarttui punoittavin poskin äitinsä käteen.\n\n\"Oi, äiti!\" kuiskasi hän, \"kaikki tapahtuu juuri sillä tavalla kuin\nolemme uneksineet. Gilbert rakas, älä kiirehdi! Annetaan äidin ensin\nastua kynnykselle ja kutsua meitä Keltaiseen taloon! Minä lukitsen\nuudelleen oven ja annan hänelle avaimen.\"\n\nCarey-äidin kurkkua kouristi, hän tunsi jälleen tämän yrityksen\nvakavan vastuunalaisuuden painon. Se tulvahti hänen ylitseen aaltoina,\nvoimakkaampana, elävämpänä nyt tosi hetken ollessa käsissä kuin\nmilloinkaan ennen suunnittelujen aikana. Hän astui viimeiselle\nportaalle ja seisahtaen vavisten oven eteen, sanoi hän hiljaa\nja lempeästi: \"Tulkaa kotiin, lapset! Nancy! Gilbert! Kathleen!\nPeter-lintu!\" He pujahtivat sisään hiljaa ja äännähtämättä; äidin\näänessä oleva uusi vivahdus poisti heidän naurutuulensa.\n\nNancy ja Kitty kietaisivat käsivartensa äitinsä vyötäisille.\nÄkillisen vaiston johtamana Gilbert tempasi lakin päästään ja\nkatsahtaen ihmetellen vanhempaan veljeensä teki Peterkin samoin. Oli\nkotvan äänettömyyttä: sitä kultaista äänettömyyttä, joka on ääriään\nmyöten täynnä ajatuksia, rukouksia ja muistoja, täynnä toiveita ja\ntoivomuksia -- niin täynnä kaikkia kauniita, vienoja tunteita, että\npuheleminen sellaisella hetkellä tuntuisi arvottomalta ja surkealta.\nSitten Carey-äiti kääntyi ja Keltainen talo oli siunattu. Veräjällä\npuuhailevalla eversti Wheelerillä ja Bill Harmonilla ei ollut\npienintäkään aavistusta siitä että kynnyksellä oli pidetty pieni\nhartaushetki, kun he astuivat talolle katsoakseen tarvittiinko heidän\napuaan vielä. \"Tuotin sisään kaikki sängyt ja panin niihin patjat\",\nsanoi Bill Harmon. \"Arvelin näet, että Nukku-Matti tulee aikaisin tänä\niltana.\"\n\n\"Tehän olette erinomaisen ystävällinen ja oiva naapuri!\" huudahti rouva\nCarey kiitollisena. \"Ajattelin, että meidän pitäisi mennä jonnekin\nmuualle yöksi. Tekö olette tämän kylän kauppias?\"\n\n\"Minähän se olen!\" sanoi Bill.\n\n\"Silloin ehkä tahdotte olla ystävällinen ja tulette tänne kerran vielä\ntänä iltana tuomaan yhtä ja toista, niin olemme hyvin kiitolliset.\nMeillä on öljykeittiö, teetä, kahvia, säilykelihaa, leipää ja hedelmiä,\nmutta voita, munia, maitoa ja jauhoja me tarvitsemme. Gilbert,\navaa ruokavasu, ole hyvä, ja Nancy, avaa sinä matka-arkku, missä\nliinavaatteet ovat. Emme voineet aavistaakaan, että tapaisimme niin\nystävällisiä ihmisiä täällä.\"\n\n\"Teidän ruokapöytänne nostin ruokasaliin\", sanoi Bill, \"ja koetin\nparastani löytääkseni ruoka-astioita, mutta niitä en saanut käsiini\nennenkuin tulitte perille. Kai maar teillä on omat merkkinne, jotta\ntiedätte mikä laatikko on ensiksi avattava. Löysin ainoastaan sellaisia\ntavaroita, joista ei nykyoloissa ole mitään hyötyä, luulisin, mutta\nitsehän tiedätte, kun näette tavarat ruokasalin pöydällä.\" Kaikki\nseurasivat häntä ruokasaliin, kun hän avasi oven, Nancy ensimmäisenä,\nkuten hänen tapansa aina oli, ikävä kyllä. Siellä keskellä pöytää\nseisoi Likainen Poika tuuhea hiusharja voitokkaasti pystyssä ja sen\nympärillä, hautakammion patsaiden tavalla nuo neljä mustaa ja valkoista\nhautauurnaa. Ehjinä ja kokonaisina ilman pienintäkään vammaa ne\nseisoivat siinä Nancyn katseltavina.\n\n\"Ne eivät ole luopuneet vanhasta tavastaan, ne ovat ensimmäisinä meitä\nvastaanottamassa\", virkkoi rouva Carey yrittäen hymyillä, mutta Nancy\nja Kathleen eivät hiiskahtaneet sanaakaan. He seisoivat lattiaan\nnaulittuina tuijottaen Careyn suvun kiroukseen kuin eivät uskoisi\nsilmiään.\n\n\"Näyttää siltä kuin ette olisi odottaneet näkevänne niitä, tytöt!\"\nsanoi heidän äitinsä, \"mutta ovatko ne milloinkaan olleet meille\nuskottomia? -- Tiedättekö, tällä hetkellä tunnen rohkeutta, jota ei\nminulla koskaan ennen ole ollut. -- Beulah on niin kaukana Buffalosta,\nettei Ann-serkku voi usein tulla meitä tervehtimään eikä koskaan\nennakolta ilmoittamatta. En tahtoisi pahoittaa häntä enkä loukata\nhänen tunteitaan, mutta mielestäni voimme vastaiseksi siirtää Likaisen\nPojan sekä uuninreuna-koristeet ullakolle tahi vajan ylisille. Mitä te\narvelette?\"\n\nEversti Wheeler ja herra Harmon olivat jo lähteneet, ja niin nuoret\nCareyt kajahuttivat ilmoille raikuvan riemuhuudon. Nancy lähestyi\nLikaista Poikaa verenhimoinen välke silmissään. \"Tule pois, sinä ilkeä,\nkammottava kappale!\" virkkoi hän. \"Tartu kiinni toisesta päästä,\nGilly, lähdetään menemään vajaan; siellä se on meistä kauimpana, mutta\nauttaneeko sekään, se on kuin veritahra lady Macbethin kädessä -- se\nei tahdo lähteä. Kathleen, avaa liinavaatearkku meidän mentyämme. Emme\nvoi kattaa pöytää, ennenkuin olemme päässeet kirouksestamme. Kun olet\nottanut liinavaatteet arkusta, ota marmoriuurna kumpaankin käteesi ja\nraasta ne sinne, missä me olemme. Minun kyyneleeni osoittavat sinulle\ntietä!\"\n\nHe löysivät vajan ylisille johtavat portaat ja Likainen Poika\nnostettiin portaita ylös askel askeleelta hitaasti ja läähättämällä.\nKathleen riensi viemään kahta uurnaa alimmalle portaalle, ja juoksi\nsitten takaisin taloon toista paria noutamaan. Gilbert ja Nancy\nseisoivat ylimmällä portaalla Likainen Poika välissään neuvotellen\npaikasta, mistä sen helpoimmin saisi esille, jos tulevien vuosien\nkuluessa jokin _hyvin epämieluisa_ tilaisuus vaatisi heitä hilaamaan\nsen jälleen alas.\n\nÄkkiä he kuulivat surkean, kuiskaavan äänen mainitsevan heitä nimeltä.\n\"_Gilbert! Nancy! Pian! Ann-serkku on veräjällä_!\"\n\nKuului kova romahdus! Ei yksikään inhimillinen olento, olkoonpa hänellä\nmielenmalttia enemmänkin, olisi voinut kestää tämän yllätyksen iskua,\nniin odottamattomana se tuli. Gilbertin ja Nancyn kädet päästivät\notteensa yhtaikaa ja Likainen Poika romahti lattialle kahdeksi\npalaseksi haljeten niin onnellisesti, että äiti pesuriepuineen jäi\ntoiseen puoliskoon, poika toiseen -- erittäin tervetullut tapaus\npojalle, joka jo kauankin oli ikävöinyt päästä eroon äidistä.\n\n\"Hän astui junasta väärällä asemalla\", huohotti Kathleen portaitten\nalapäässä, \"ja hänen täytyi ajaa hevosella viisi mailia, muuten\nhän olisi ollut täällä tuntia ennen meidän tuloamme, kuten\nhänen aikomuksensa oli. Hän on tullut auttamaan meitä talon\nkuntoonpanemisessa ja sanoo pelkäävänsä, että äiti rasittuu.\nPudotitteko jotain? Kiirehtikää alas, minä jätän maljat tänne\nhuonekalujen joukkoon, vai vienkö sisään niistä kaksi, jotta hän\nluulisi meidän ensimmäiseksi ajatelleen niitä? Ja voi! Ihanhan unohdin.\nHän on tuonut Julian mukanaan. Kaksi ruokittavaa lisää eikä sänkyjäkään\nole tarpeeksi!\"\n\nNancy ja Gilbert silmäilivät toisiaan.\n\n\"Kätke se nurkkaan, Gilly\", sanoi Nancy; \"ja sanotaan, Gilly --\"\n\n\"Sanotaan mitä?\"\n\n\"Näetkös, se on kahtena kappaleena!\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Mitä jos tekisimme niitä neljä tahi vieläkin useampia?\"\n\n\"Kuulehan, mene sinä alas ennen minua, minä tulen heti jäljestäsi!\nSulje vajan ovi huolellisesti! -- Oletko ymmärtänyt?\"\n\n\"Olen ymmärtänyt ja sinua ylistän ja ihailen. Minun henkeni on oleva\nsinun kanssasi, kun sen teet, Gilly rakas, vaikka ruumiillisesti lausun\nAnn-serkun ja Julian tervetulleeksi!\"\n\n\n\n\nXII.\n\nANN-SERKKU.\n\n\nCarey-äiti oli pyytänyt Juliaa tulemaan heidän luokseen vasta sitten\nkun uusi koti Beulahissa oli saatu kuntoon, sillä hän ei halunnut\nsaada puutteellisiin oloihinsa enemmän väkeä kuin oli tarpeellista.\nMutta Fergusonit lähtivät ulkomaille jotenkin odottamatta, ja rouva\nFerguson riisti Julian Gladyksen sylistä ja pani hänet junaan\npaljoa kursailematta. Ann-serkun kohtaaminen tiellä oli yksi noita\nepämieluisia sattumia, joita elämä on täynnä, joskaan ei juuri usein\nkaksi niin epämiellyttävää henkilöä osu toisiaan tapaamaan samalla\npienellä alalla samalla määrätyllä hetkellä.\n\nMutta jo kolmantena aamuna Careyn perheen tulon jälkeen asiat alkoivat\nkehittyä valoisampaan suuntaan, sillä Ann-serkku oli tyytymätön\nBeulahiin. Ilma oli käynyt kylmäksi ja kauan käyttämättä olleet\ntulisijat savusivat vahvasti. Ann-serkun entisestään arka vatsa ei\nsietänyt säilykelihaa, munia kolmasti päivässä eikä rouva Harmonin\nvalmistamia keksejä; se ei liioin sietänyt pähkinöitä, omenia,\nappelsiineja ja banaaneja, joilla lapset herkuttelivat, joten hän söi\nateriansa n.s. hotellissa. Syötyään siellä kaksi päivällistä ja yhden\nillallisen hän lausui emännälle arvostelunsa hänen keittotaidostaan\nniin peittelemättömin sanoin, ettei yksikään suorapuheinen, vapaana\nsyntynyt Uuden Englannin tytär olisi voinut sellaista sietää.\n\n\"Minä pidän ravintolaa ja täällä saatte syödä aterianne\nkahdestakymmenestäviidestä sentistä niin kauan kuin syötte mitä eteenne\npannaan ja pidätte kielenne kurissa\", kuului kiukustuneen rouva Buckin\nuhkavaatimus. \"Ruokaa minä teille annan\", hän jatkoi kiihkeästi, \"sillä\nminun toimeeni kuuluu vastaanottaa ja palvella kaikkia hyvämaineisia\nihmisiä, mutta sättimisiä en huoli kuulla.\"\n\nNo niin, Ann-serkun kärsivällisyys oli myöskin lopussa eikä hänkään\npuolestaan tahtonut kuulla enempiä \"sättimisiä\"; ja niin ravintolan\nemäntä ja hän erosivat rouva Careyn mielipahaksi, sillä hän ei\nhalunnut saada vihamiehiä jo heti alussa. Sinä iltana Ann-serkku yhä\nkiukuissaan rouva Buckin vihaisia silmäyksiä, tulistuneita kasvoja ja\nsivistymätöntä kieltä muistaessaan, valitti illallisen jälkeen, että\nhänen vuoteensa keikkui milloin hän vain liikahti. Hän pyysi Gilbertiä\ntutkimaan voisiko hän sitä korjata jollain tavalla, jotta se tulisi\nniin vankaksi kuin normaalitilassa olevien sänkyjen tulee olla.\n\nGilbert otti työvehkeensä ja meni tottelevaisena yläkertaan ja viipyi\nsiellä viisitoista tahi kaksikymmentä minuuttia korjaillen tuota kovan\narvostelun alaiseksi joutunutta sänkyä, jonka hän epäili keinahtelevan\npelkästään siitä syystä, ettei se voinut Ann-serkkua sietää. Tämä\npäähänpisto huvitti niin suuresti Nancyä, että hänen oli pakko poistua\nGilbertin läheisyydestä, jotteivät perheen muut jäsenet huomaisi heidän\nkahdenkeskistä hilpeyttänsä.\n\n\"Nyt on kaikki keinot koetettu\", sanoi Gilbert alakertaan tullessaan.\n\"Saammepa nähdä miten se nyt tänä yönä toimii, Ann-serkku?\"\n\nJa kyllä se todella _toimikin_ sen sijasta, että olisi ollut aivan\nalallaan kuten hyväntapaisen vuoteen tulisi olla. Keskiyön aikaan,\nkun Careyn perhe lepäsi syvässä unessa, kuului kova rytinä ja\nAnn-serkku temmaten auki huoneensa oven, ilmoitti kovalla äänellä\nkoko talonväelle, että hänen vuoteensa oli mennyt hajalle ja hän itse\npudonnut lattialle saaden kovan hermotäräyksen, josta hän luultavasti\nei ikinä toipuisi.\n\n\"Gilbert on aivan liian nuori voidakseen kantaa sitä luottamusta, jota\nosoitat hänelle, Margaret\", huudahti Ann-serkku kietoen peitteensä\ntiukalle pitkäin luisevain jäsentensä ympäri, \"ja vaikka hän tulisi\nvanhaksi kuin Metusalem, olisi hän sittenkin huolimaton, sillä hän on\nsyntynyt semmoiseksi! Kaikki tuo puhe, että hän muka on niin taitava\ntyöaseitten käyttämisessä, on vain paisuttanut hänen ylpeyttänsä. Hänen\nikäisensä pojan tulisi toki jo osata panna vuode kunnolleen pysymään\nalallaan.\"\n\nKoko perhe, ällistynyt Gilbert muiden mukana, ehdotti jos jonkinlaisia\nparannuskeinoja. Nancy yksin oli ääneti eikä uskaltanut vilkaista\nGilbertiin peläten, että hänen olisi täytynyt epäillä häntä uudesta\nrikoksesta. Saatuaan häneltä, Nancyltä, suoranaista ohjausta paheen\ntielle, saattaisi Gilbert omin päin jatkaa aivan loppumattomiin. Hän\nei uskonut veljeänsä syylliseksi, mutta häntä ei haluttanut ottaa\ntarkempaa selkoa asiasta.\n\nCarey-äidin silmät etsivät Gilbertin katsetta, mutta hän ei löytänyt\nsiinä mitään vahvistusta pelkoonsa.\n\n\"Ei sinun tarvitse katsella minua tuolla tapaa\", sanoi poika. \"Niin\nhäijy en ole, että tahallani valmistaisin tapaturmaa Ann-serkulle,\nvaikka en omasta puolestani olisi pahoillani, jos hänelle joka yö\nsattuisi pieni yllätys.\"\n\nAnn-serkku ei sallinut Gilbertin enää puuttua vuoteeseen, eikä liioin\nsuostunut tulemaan rouva Careyn kanssa samaan vuoteeseen, vaan piti\nparempana maata lattialla kahdella patjalla. \"Mukava ei sellainen vuode\ntietenkään ole\", sanoi hän happamesti, \"mutta silloin ei ainakaan\nhenkeni joudu vaaraan.\"\n\nSeuraavan päivän aamupostissa tuli useita asiakirjeitä, ja Ann-serkku\npelkäsi olevansa pakotettu lähtemään Beulahista, vaikka työtä kyllä\nriitti kahdeksi viikoksi eteenpäin, eikä Margaret ollut kyllin vahva\nsuoriutumaan siitä yksinänsä.\n\nHän väitti, että uunit olivat täynnä nokea eikä hän uskonut\nkeittiönuunin voivan milloinkaan vetää; hän oli varma siitä, että\nkaivossa oli kuolleita toukkia ja sammakoita; talo oli epämukava\neikä koskaan tulisi paremmaksi, ellei keittiöön tulisi vesijohtoa.\nJulialla ei tuntunut olevan minkäänlaista halua taloushommiin ja hänen\nruokahalunsa oli anteeksiantamattoman hyvä, kun otetaan lukuun, että\nmuiden täytyi tyydyttää se oman kukkaronsa kustannuksella; ilmanala oli\nkostea joen tähden eikä kunnollista torikauppaa ollut kahdeksaa mailia\nlähempänä; Kathleen oli liian hento sellaisessa paikassa elämään, ja\nmuutto Charlestownista oli kerrassaan suuri erehdys alusta loppuun.\n\nSitten hän sulloi tavaransa pieneen matka-arkkuunsa ja Gilbert juoksi\nkylälle kepein ja siivekkäin askelin hankkimaan miestä, joka veisi\nheidän harmiatuottavan sukulaisensa Bostonin päiväjunaan. Nancy\npuolestaan seisoi arkihuoneen takan ääressä ja kuullessaan junan\netäällä viheltävän, hän korjasi nuo neljä hautauurnaa uuninreunalta ja\nvei ne ullakolle Gilbertin ylähallissa laulaessa vanhaa mielilauluaan:\n\n    Hän sätti meitä hirmuisesti,\n    Hän sätti minkä kieli kesti.\n    Hän sätti itsensä uuvuksiin.\n    Hän sätti, ja kuinka me naurettiin!\n    Hän sätti meidät hikeen ja huoleen,\n    Hän sätti meitä päivän ja puolen.\n    Hän sätti, jo uupui muistikin,\n    Vaan pois hän purjehti vihdoinkin.\n\n\"Ann-serkusta tuo arvatenkin on ensin kirjoitettu\", sanoi Nancy tullen\nkeittiöön Kathleenia auttamaan. \"Kas niin, läksipä viimeinkin!\"\n\n    'Nyt koko mailma hymyy,\n    Vain Julia vaivaks' on.'\n\nlausui hän vanhan virren sanoja hiukan muuttaen.\n\n\"Sinun ei pidä sanoa sellaista, Nancy,\" nuhteli Kathleen, \"äiti ei\npitäisi siitä.\"\n\n\"Sen tiedän,\" myönsi Nancy katuvaisena. \"Minä olen ollut niin paatunut\naina siitä saakka kun koetin päästä vapaaksi Likaisesta Pojasta.\nEn tiedä miten on oikein laitani. Minun vereni on varmaankin liian\npunaista ja se virtaa hurjana suonissani käyttääkseni kirjan sanoja.\nMinä aion kääntää uuden lehden nyt, kun Ann-serkku on lähtenyt tiehensä\nja Julia on ainoa ristimme!\"\n\nOnpa ihan kauheata, miten yksi henkilö voi tärvellä maailmaa!\nOlisittepa vain olleet näkemässä Keltaista taloa Ann-serkun lähdettyä.\nIlma kävi lämpimämmäksi melkein heti, ja Bill Harmonin poika tuli\npuutarhaan istuttamaan. Tulisijat lakkasivat savuamasta ja keittiönuuni\nveti. Eversti Wheelerin ehdotuksesta toimitettiin kaivoon uusi\nketjupumppu vanhan puisen sangon sijaan, jolloin vedensaanti oli\nhelpompaa, ja ennen kuukauden loppua Keltainen talo alkoi näyttää\nkodilta Juliasta huolimatta.\n\nNukuttuaan kuukausimääriä syvien lumikinosten peitossa Beulahin kylä\noli herännyt Uuden Englannin varhaisen kesän lumoavaan ihanuuteen.\nSiellä ei ollut mitään lumiharjaisia vuoria, ei ametistiväreissä\nvälkkyviä, silmää kiehtovia kukkuloita, ei ihmeteltäviä rotkolaaksoja\ntahi suurenmoisia, matkailijoiden ihailemia vuorijyrkänteitä; ei\nkeltaisia, valtameren aaltojen huuhtelemia hiekkarantoja, ei vilkasta\nkauppaelämää, ei huvituksia, ei kesävieraita, olipa vain rauhallinen,\npäivänpaisteinen, vihannoiva, siimeikäs, pieni kolkka maailmaa,\nei muuta. Eikä Julia voinut sitä pilata, vaan hyvällä onnella se\nkenties voisi tehdä Julian miellyttävämmäksi! Tätä Carey-äiti toivoi\nkun hän soi itselleen tunnin lepoajan siirtyäkseen Hohtavan seinän\ntaa, Rauhalammelle miettimään viiden lapsensa tarpeita. Hämärissä\ntuudittaessaan Peteriä hänen ajatuksensa tavallisesti ahkerimmin\nhyörivät siinä, kuinka hän voisi muuttaa \"vanhat eläimet uuteen asuun.\"\n\n\"Ihmiset kuvittelevat, että minä itse luon uutta,\" sanoo Carey-äiti\nVetten pienokaiselle Tomille, \"mutta täällä minä vain istun, jotta\nsaisin ne itse uudistamaan itsensä!\"\n\nTarina kertoo, että oli kerran keijukainen, joka oli niin älykäs, että\nse keksi taidon luoda perhosia, ja hän oli niin ylpeä siitä, että\npaikalla kiiruhti Carey-äidin luo Rauhalammelle kertomaan taidostansa.\nMutta Carey-äiti naurahti.\n\n\"Tiedä, hupsu lapsi,\" sanoi hän, \"että luoda ken tahansa voi, jos vain\nsuo itselleen kyllin aikaa ja vaivaa, mutta kaikki eivät voi saada\nelollisia olentoja itse luomaan itsensä.\"\n\n\"Saattaa ihmisolennot -- lapset -- itse luomaan itsensä,\" mietti\nCarey-äiti hämärissä. \"Sitä varten kai äitejä on olemassa maailmassa!\"\n\nNancy oli ahkerassa luomistyössä näihin aikoihin ja kaikesta siitä\nitsehillitsemistaidosta sekä niistä voitoista hyveen tiellä, mitkä\npoloinen, helposti tulistuva Nancy kykeni saavuttamaan, oli hänen\nsuoranaisesti kiittäminen pahennusta tuottavaa Julia-serkkuansa.\nKathleen tuli vahvemmaksi ja lujaluontoisemmaksi sekä vähemmän\narkailevaksi. Gilbert menestyi paremmin koulussa ja hänen kirjeensä\nosoittivat suurempaa huolenpitoa ja vastuunalaisuuden tunnetta omaisiin\nnähden kuin ennen. Peter-lintukin oli hiukan kiltimpi ja paremmin\nomin neuvoin toimeentuleva nykyisin, mietti Carey-äiti hellästi\ntuudittaessaan häntä. Pikku poika oli tyyten väsynyt astuttuaan kaiken\npäivää Natty Harmonin auran jäljessä, ja tyytyväisin mielin jättäytyi\nhän äitinsä suojelevain käsivarsien suojaan ja nukahti nopeasti hänen\niltalaulunsa säveliin. Carey-äidin käsivarret kelpasivat kantamiseen,\nsyleilemiseen, lohduttamiseen ja hyväilemiseen. Olipa hänellä myöskin\nhieno, kaunis, vahva käsi, joka oli kuin luotu korvapuusteja antamaan,\nmutta hänellä oli vallassaan niin monta näkymätöntä kurinpitokeinoa,\nettei hänen milloinkaan tarvinnut läimähyttää Peteriä.\n\n\"Lyöminen on kyllä paikallaan hätävarana,\" oli hänen tapana sanoa,\n\"mutta vaimo, jonka täytyy liian usein turvautua siihen, osoittaa\nsurkeata kekseliäisyyden puutetta.\"\n\nHänen nostaessaan Peteriä tämän pieneen sänkyyn tuli Nancy hiljaa\nhuoneeseen kädessään paperiliuskanen.\n\nHän veti äitinsä pääoven yläpuolella olevaan ikkunaan. \"Kuuntele,\"\nsanoi hän. \"Kuuletko sammakoiden kurnuttavan?\"\n\n\"Olen tässä istuessani puolen tunnin ajan kuunnellut niitä,\" sanoi\nhänen äitinsä. \"Eikö kaikki ole kaunista tänä iltana, lauhkea ilma,\njalavat puhkeavine lehtineen ja uusikuu!\"\n\n\"Onkohan täällä ennenkin ollut sellaista vihantaa?\" ihmetteli Nancy\nkumartuessaan ikkunalaudan yli äitinsä vieressä. \"Ovatko puut ennen\nolleet näin meheviä? Onko muualla missään näin kirkasta jokea tai\nnäin keltaista kuuta? Tänä iltana minun on niin sääli kaupunkilaisia!\nToisinaan minusta tuntuu, ettei täällä voi kauan olla niin kaunista\nkuin miltä näyttää, äiti. Tuntuu, kuin olisi tämä kauneus osaksi meissä\nitsessämme.\"\n\n\"Kaikki kauneus riippuu osaksi siitä minkälaisin silmin sitä\nkatselemme,\" vastasi hänen äitinsä.\n\n\"Olen lukenut rouva Harmonin uutta selitys-raamattua\", jatkoi Nancy, \"ja\ntässä saat kuulla mitä siinä Beulahista sanotaan.\"\n\nHän piteli paperia häipyvässä valossa lukien: \"_Nyt älköön sinun nimesi\nenää olko Hyljätty, älköönkä maasi enää olko autio, mutta Beulahiksi\nsinua kutsuttakoon, sillä Herra on löytänyt armon sinussa_.\"\n\n\"Eiköhän isä olisi tyytyväinen, jos hän voisi nähdä meidät kaikki\ntäällä Beulahin Keltaisessa talossa!\" puheli Nancy edelleen vienolla\näänellä, kun he yhdessä kumartuivat ikkunasta ulos. \"Hän oli niin\nhellä, niin huoltapitävä ja koetti aina niin rakkaasti poistaa kaikki\nhuolet meiltä, että kuukausiin en ole voinut ajatella hänen, en edes\ntaivaassa, päässeen huolistaan. Mutta nyt tuntuu kuin olisimme päässeet\nkovimman ajan läpi ja alkaisimme uudelleen elää täällä Beulahissa. Ja\nnyt hän varmaankin on rauhallinen, jos hän ensinkään voi nähdä meitä\ntahi ajatella meitä; -- eikö sinullakin ole sama tunne, äiti?\"\n\nOli kyllä, hänen äitinsä myönsi lempeästi olevansa samaa mieltä ja\nhänen sydämensä oli kiitollinen ja täynnä toivoa. Hän oli kadottanut\nlastensa isän ja rakkaan elämäntoverinsa, eikä mikään voinut ikipäivinä\nkorvata sitä tappiota. Mutta hän ei unohtanut rikkautta, minkä hän\nomisti lapsissaan, eikä katsonut olevansa yksinäinen eikä hyljätty,\nvaan oli nöyrästi, Herralle otollisella tavalla tyytyväinen kohtaloonsa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLIIAN TÄYDELLINEN.\n\n\nJuliasta, Allan Careyn pienestä, kolmetoistavuotisesta tytöstä ei\nollut muuta huolta kuin että hän oli -- ja oli aina ollut -- liian\ntäydellinen. Sylilapsena hän oli aina ollut mallilapsi, syönyt\nvahvasti ja nukkunut sikeästi. Kun hän tunsi nuppineulan pistävän\nalushameessaan, hänestä oli epäkohteliasta itkeä, koska hän tiesi\nhoitajattarensa ainakin koettaneen pukea hänet huolellisesti. Kun hän\noli hereillä, niin hänen älyllinen koneistonsa toimi hitaasti ja ilman\nminkäänlaisia nykäyksiä. Mitä tulee hänen moraaliseen koneistoonsa,\nniin enkelit olivat varmaankin panneet sen käymään hänen syntyessään\nja suunnitelleet sen sellaiseksi, ettei se voinut pysähtyä eikä\nmennä rikki. Enkelit, joille toimi oli uskottu, olivat tietenkin\ntarkoittaneet hänen parastansa, mutta luultavasti he olivat nuoria,\nkokemattomia enkeleitä ilman selvää käsitystä ihmisluonteesta ja ilman\ntarkkaa tietoa Jumalan tarkoituksista; sillä lapsi, joka ei osaa tehdä\npahoja, pystyy tuskin mitään hyvääkään tekemään, ei ainakaan mitään\nsuurta suorittamaan.\n\nKun Julia oli neljän tahi viiden vuoden vanha hänestä sanottiin aina:\n\"sellainen kiltti pikku tyttö.\" Varhaisemmalla iällään Nancy oli\nmonesti polkenut jalkaansa huutaen: \"Älkää puhuko Juliasta! En tahdo\nkuulla Juliasta!\" sillä häntä osoitettiin aina lapsille erinomaisuuden\nesikuvana. Totta puhuen hän ikävystytti hirveästi omaa äitiänsä,\nmutta eipä ihmekään, sillä omituisesta luonnonoikusta rouva Allan\nCarey oli yhtä kevyt ja oikullinen kuin Julia oli vakavaluontoinen,\nahdasmielinen, rajoitettu, säntillinen ja ikävä. Mutta tuo kevyt\näiti hävisi Careyn perhe-elämästä, ja Julia joutui viisivuotiaasta\nalkaen jumalisen, kuivanlaisen kotiopettajattaren haltuun, vaikka\nhänelle olisi ollut terveellisempää päästä vallattomaan lapsilaumaan\nilakoimaan. Kolmentoistavuoden vanhana hän siis oli jotenkin\nvakiintunut kehityksessään -- kova, luotettava, luja. Hänellä oli\nsuora, vaalea tukka, vaaleat, siniset silmät ja ohuet huulet, vartalo\noli hänen ikäänsä nähden melkein liian paksu. Hän oli aina siisti ja\npiti kauniisti vaatteitaan ollen hyvin tarkka siitä, että ne olivat\ntyylikkäät ja hyvistä tarpeista valmistetut; -- luonteenpiirre, joka\noli vahvistunut rikkaan ja upeilevan Gladys Fergusonin kasvattavasta\nvaikutuksesta. Kun Julia kolmentoistavuotiaana yhtyi Carey-äidin\nlinnunpoikaparveen, niin hän näytti käytöksestään päättäen kuuluvan\naivan toiseen ilmapiiriin kuin he. He olivat kokeneet kuria, jota\nharvoin joutuu ainoan lapsen osalle. Omenat, lelut, kertomuskirjat\noli heidän täytynyt jakaa keskenään ja yleensä oli heitä totutettu\nlainaamaan toisilleen. Jos Nancy sai jouluksi uuden puvun, sai Kathleen\nkeväällä uuden hatun. Kathleenin ilmestyttyä näyttämölle kuuli Gilbert\nusein huudettavan: \"Matti kukkarossa!\" ja Peterin tultua maailmaan\ntottui Kathleenkin samaan huutoon.\n\n\"Julia ei ole koskaan ollut vallaton elämässään eikä lausunut pahaa\nsanaa\", virkkoi hänen isänsä kerran ylpeänä.\n\n\"Älä ole huolissasi, hän on vasta kymmenen vuoden vanha, vielä voi\ntoivoa\", oli kapteeni Carey rohkaisevasti vastannut, vaikka jos\nhän olisi nähnyt tytön ensi aikoina Beulahissa, hän ei ehkä olisi\nollut niin herkkäuskoinen. Julialla ei tuntunut olevan pienintäkään\nsulautumisvaistoa, hän pysyttelihe erillään perhe-elämästä, kylmän\näänettömänä ja sanattoman arvostelun katse silmissään. Hänessä ei\nollut hituistakaan leikillisyyttä, ei hilpeätä kekseliäisyyttä, ei\niloisuutta eikä lämmittävää innostusta. Hän toi Beulahiin mukanaan\nkoulutodistuksiaan oikein kasoittain, ja kun hän levitteli niitä\nGilbertin eteen näyttäen miten paljon kiitettäviä numeroita hän oli\nsaanut, katosi Gilbert vajan taa ja paiskeli rajusti sen perustuksia\nmonta minuuttia. Ei kukaan voinut pelätä, että Julia milloinkaan\njoutuisi harhateille; Nancy väitti, ettei kukaan voinut kuvitella hänen\nkoskaan joutuvan millekään tielle, ei edes harhatielle.\n\n\"Varo puhumasta äidin kuullen tuollaista, Nancy\", sanoi Kathleen\nkerran, \"eikä oikeastaan saisi ollenkaan sillä tavalla puhua, kun\ntietää, ettei hän sitä hyväksy.\"\n\n\"Nykyinen pyrkimykseni on olla hyvä kuin kulta äidin silmissä, mutta\nsiinä tulee pysähdys!\" vastasi Nancy rivakasti. \"Kenties olen pian\nniinkin edistynyt, että koetan miellyttää enkeleitä -- en Julian\nrautaanvalettuja enkeleitä, vaan noita toisia enkeleitä, jotka\nymmärtävät ja ovat kärsivällisiä muistaen meidän puutteellisuutemme\nja tietäen, että koska kerran tomusta olemme tehdyt, niin me\nluonnollisesti vielä tuontuostakin olemme tomuisia. Julia ei ole tehty\ntomusta. Hän on tehty -- odotahan -- kuoritusta maidosta, korpuista\n(veteen leivotuista) ja riisiryyneistä ja liivakosta, mausteena hyvin\npieni palanen liiaksi kypsynyttä banaania, -- juuri sen verran, että\nsiitä lähtee äitelä maku. Sekoita tähän heikkoa, tykkänään suolatonta\nvesivelliä, sokeria, mausteita, pippuria, pistä tämä sekoitus heikkoon\nuuninlämpöön, ota se uunista puolikypsänä ja Julia on valmis.\"\n\nTämä keksimänsä Julioiden valmistustapa huvitti suuresti Nancya, hän\noli vain pahoillaan siitä, ettei voinut näyttää sitä äidilleen, joka\noli aina hyvin huvitettu hänen sepustuksistaan, joskin kriitillinen.\nHän lähetti sen kirjeessä Kiinaan amiraalille, joka ei ylenkatsonut\nihmisluonteen jokapäiväistä ruokaa, vaan nauroi sille makeasti eikä\nhäntä siitä ripittänyt.\n\nJulia ei tähän aikaan muusta puhunut kuin Gladys Fergusonin tahi\nFergusonin perheen asioista. Kun seisoo astioita pesemässä Beulahissa,\non varsin kiusoittavaa kuulla Gladys Fergusonin helmiäisellä silatusta\nteatterikiikarista, hänen ranskalaisesta kamarineitsyestään, hänen\naamiaisestaan, joka tarjottimella tuodaan hänelle vuoteeseen,\nhänen timanttisormuksestaan, hänen muotokuvastaan _Timesin_\nsunnuntailehdessä, hänen ulkomaanmatkastaan, hänen ranskan- ja\nsaksankielentaidostaan.\n\n\"Älä toki keittiöön hilaa Gladystä, hyvä tyttö!\" toruskeli Nancy\neräänä kuumana päivänä. \"En huoli hänen timanttisormustansa\nastiainpesuveteeni. Jos sinun välttämättä täytyy puhua hänestä, niin\nodota sunnuntaihin, jolloin menemme hotelliin syömään parhaissa\nvaatteissamme. Sinä et pyyhi maitokannuja kuiviksi etkä pane niitä\noikeaan paikkaan, kun pääsi on täynnä Gladystä!\"\n\n\"Hyvä on!\" lausui Julia lempeästi. \"Minä puolestani toivon, että voisin\naina samalla haavaa pyyhkiä astioita ja kiinnittää ajatukseni parempiin\nasioihin. Sitä neiti Tewksburykin kehoitti minua tekemään kuullessaan,\nettä minun oli pakko pitkäksi aikaa luopua kotini ylellisyydestä. 'Älä\nsalli köyhyyden vetää sinua alaspäin, Julia', sanoi hän, 'säilytä\nylevät ajatuksesi, äläkä salli niiden tahraantua jokapäiväisen elämän\nliassa'.\"\n\nNancy ei todellakaan ollut tykkänään vailla itsehillitsemistaitoa ja\nkohteliaisuutta, sillä tällä hetkellä hänellä oli aivan raivokas halu\npyyhkäistä Julian kopeita kasvoja ja puhdasta nenää pesurievulla,\njolla hän juuri oli pessyt paistinpannun. Hän tiesi, ettei hän pääsisi\nkäsiksi noihin ärsyttäviin yleviin ajatuksiin eikä voisi näkyväisesti\nja kouraantuntuvasti saattaa niitä jokapäiväisen elämän lian yhteyteen,\nmutta Julian kasvot olivat hänen saavutettavissaan, ja Nancyn sormia\nkutkutti palava halu. Mutta hänen käytöksessään ei näkynyt mitään\nmerkkiä moisesta hurjasta mielihalusta. Hän huuhteli astiainpesuvadin,\nkäänsi sen kumoon pesupöydälle ja antoi pyyhinliinat Julialle pyytäen\nhäntä huuhtomaan ne kuumassa vedessä ja sitten ripustamaan pensaille\nkuivumaan, kuten rouva Carey oli opettanut.\n\n\"Se on minulle niin vastenmielistä\", voihki Julia. \"Olen aina ollut\nniin tuntehikas, ja keittiöliinat ovat niin inhoittavat! Ne oikein\nhaisevat, Nancy!\"\n\n\"Niin tekevät\", virkkoi järkähtämätön Nancy, \"mutta vielä enemmän ne\nhaisevat, jollei niitä pestä. Annoin sinulle astiainpyyhkimisen ja\notin omalle osalleni niiden pesemisen säästääkseni käsiäsi, mutta on\nmuitakin karkeita ja vastenmielisiä askareita, joissa sinun täytyy\nvuorotella Kathleenin ja minun kanssa. Jos olisit vieraamme, emme\ntietysti sallisi sinun sitä tehdä, mutta sinä olet perheen jäsen.\nMeidän ensi huolenamme täytyy olla pitää äidin 'ylevät ajatukset'\nloitolla liasta, käyköön meidän ajatustemme miten käy.\"\n\nOi, kuinka epämiellyttävä oli Nancy Julian mielestä tällä heidän\nyhteisen tarinansa aikakaudella, mutta kyllä Nancykin puolestaan\nvoimakkaasti ja kaikesta sydämestään korvasi Julialle hänen\nvihamieliset tunteensa. Monena onnettomana hetkenä Carey-äidin oli\nastuttava näiden kahden väliin, vaikka tämä heidän keskinäinen\nvihamielisyytensä oli enimmäkseen salainen ja sanaton. Gilbertin käytös\nei ollut paljoa lohdullisempaa. Hän oli löytänyt Julian pesupöydän\nyläpuolelta erään päiväjärjestystaulun. Se oli sepitetty neiti\nTewksburyn johdolla, joka tunsi Julian täsmällisyyden puutteen ja\nkykenemättömyyden järjestää työnsä. Se kuului:\n\n    Päiväjärjestystaulu.\n\n    Nouseminen kello 6.45\n    Kylpeminen ja pukeutuminen.\n    Hartaudenharjoituksia 7.15.\n    Aamiainen 7.45\n    Taloustoimia 9:ään.\n    Ulkoilmassa oleskelua 9-10\n    Oppitunteja 10-12.\n    Päivällisvalmistuksia 12-1\n    Lepohetki 2-4.\n    Oppitunteja 4-5.\n    Illallisvalmistuksia 5-6.\n    Hyödyllistä lukemista, kävelemistä tahi keskustelua 7-8.\n    Hartausharjoituksia 9.\n    Vuoteeseen 9.30.\n\nTässä ei ollut mitään naurettavaa, se oli päinvastoin oivallisesti\nkokoonpantu. Mutta Gilbertin mielestä se oli aivan suunnattoman\nhassunkurinen, ja niinpä hän Nancyn avulla kirjoitti toisen\njärjestystaulun ja kiinnitti sen Julian piirongin yläpuolelle.\n\n    Aikataulu.\n\n    Kun heräjän ma aamulla,\n    voin Gillyä ja Nania\n    ma rukouksin muistella.\n    Syön aamiaista seitsemältä\n    tai kahdeksalta, yhdeksältä.\n    Kun päiväatriani saan,\n    ei varhaist' oo se ollenkaan.\n    Kahdestatoista yhtehen\n    ma voitaleipää maistelen.\n    Taas kahden tienohilla löytään\n    ma otolliseks' ruokapöytään.\n    Vaan kolmen, neljän tienoissa\n    on välipala mieluisa.\n    Kun kello viisi lyö,\n    niin jokin helppo työ\n    ja hyvin lyhyt, viisas lienee,\n    se ruokahalun tuoda tiennee,\n    kun taaskin pöydän äärehen\n    käyn saapuessa iltaisen.\n    Sa ällös huoli kauan valvoa,\n    syö kahdeksalta kevyt atria.\n    Kun sitten vielä rukoilen\n    puolesta pahain serkkujen,\n    niin taidan tunnolla ma puhtahalla\n    uinailla yhdeksältä peiton alla.\n\nRouva Careyllä oli huumorin tajua, ja kun itkevä Julia toi hänelle\nmolemmat paperit näytteeksi, hänen oli hyvin vaikea käsitellä asiaa\nvakavasti ja asettua Julian suhteen sille myötätunnon kannalle, jota\nasianhaarat olisivat vaatineet.\n\n\"F-f-f-fergusonilla ei milloinkaan puhuttu minun ruokahalustani\",\nvalitti Julia. \"He koettivat aina s-s-saada minua syömään!\"\n\n\"Gilbert ja Nancy pitävät hiukan liian paljon kujeilemisesta ja\novat aivan liian kärkkäät kiusoittelemaan\", sanoi rouva Carey. \"He\nunohtavat, ettet sinä ole siihen tottunut, mutta koetan saada heitä\nenemmän ajattelemaan toisten tunteita. Äläkä unohda, lapseni, että\nsuuressa perheessä, kuten on meidän, täytyy paljon kestää ja sietää\ntoisiltaan.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nNEUVOTTELEVA RAHA-ASIAINKOMITEA.\n\n\nOltiin kesäkuun lopussa ja Gilbert oli palannut koulusta, joten\nnyt oli aika ryhtyä täydellä todella muodostamaan Keltaista taloa\nmiellyttäväksi ja mukavaksi kodiksi. Tähän saakka rouva Carey ja tytöt\neivät olleet ehtineet paljoa muuta tekemään kuin tyhjentämään arkut\nja laatikot, asettamaan huonekalut paikoilleen sekä toimittamaan\njokapäiväiset askareet ja ruuanlaiton.\n\nMuuan herra Ossian Popham, jota tavallisesti vain tuttavallisesti\nsanottiin 'Osh' Pophamiksi, ja joka oli kyläläisten ainainen\napu kaikenlaatuisissa pikkutoimissa, oli tilattu valkaisemaan\nvaatekomerolta ja naulaamaan niihin ripustimet sekä Bill Harmonin\nsuostumuksella tekemään sinne tänne sopiviin nurkkiin joitakin uusiakin\nkomeroita. Tusinoittain hyllyjä lyötiin näppäriin kätköpaikkoihin\nja niihin sovitettiin osa taloustarpeita, vuodevaatteita ja muuta\nvarastoa. Keskellä tätä hauskaa ja iloista järjestelemistä saapui\nAnn-serkulta kirje. Perhe istui paraikaa rouva Careyn huoneessa, sillä\nNeuvottelevalla raha-asiainkomitealla oli aikomus pitää kokous. Keinoja\noli Careyn perheellä aina runsaasti, mutta varain saanti oli heikkoa.\n\nBill Harmonin pojan tuomat kirjeet saapuivat ennenkuin komitea oli\nalkanut kokouksensa.\n\n\"Saanko lukea ääneen Ann-serkun kirjeen?\" kysyi Nancy, jolla oli omat\nsyynsä ehdotusta tehdessään.\n\n\"Saat tietysti\", sanoi rouva Carey mitään epäilemättä ottaen\ntyövasustaan ainaisen parsimuksensa. \"Olisi melkein ollut parempi, jos\nolisitte kaikki olleet haikaroita eikä linnunpoikasia; silloin olisitte\naina pitäneet ylhäällä toista jalkaanne, ja luultavasti ainakin se\nsukka olisi säilynyt rei'iltä!\"\n\n\"Mami rukka! Minä opettelen paraikaa parsimaan\", huudahti Kathleen\nsuudellen häntä.\n\n    Longhampton, New Jersey 27 p. kesäk.\n\n    _Rakas Margaret_ (niin Nancy luki) -- Tämän paikan meri-ilmasto\n    on niin vahingollinen terveydelleni, että olen päättänyt viettää\n    lopun kesää teidän luonanne, auttaen teitä keventämään sitä\n    raskasta kotiaskarten taakkaa, joka nyt lepää hartioillanne.\n\nKoko perheeltä pääsi syvä voihkina, kun tämä alkulause luettiin ja\nGilbert heittäytyi kasvoilleen äitinsä leposohvalle.\n\n    Täällä on aina sumuista kun ei sada ja ruoka on hyvin huonoa.\n    Ravintolan hoitaja on epäkohtelias ja viranomaiset hyvin\n    töykeitä, joten Beulah, vaikka se mielestäni onkin kurja paikka,\n    on sittenkin paljoa viihtyisämpi.\n\n    Toivon, että talossa toimittamanne korjaukset edistyvät, vaikka\n    harjoitatte mielestäni mieletöntä tuhlaavaisuutta uhratessanne\n    siihen varoja kuin omaanne. Te ette koskaan saa takaisin\n    penniäkään siitä, mitä olette siihen panneet, ja kun olette\n    saaneet sen hyvään kuntoon, palaa herra Hamilton luultavasti\n    Euroopasta ja muuttaa itse siihen asumaan tahi myy sen jollekin\n    toiselle.\n\n    Gilbert on varmaankin kotona näihin aikoihin, mutta minä en\n    sallisi hänen puuttua mihinkään korjaustöihin, sillä hän on liian\n    huolimaton ja epäluotettava.\n\n\"Hän ei tule koskaan unohtamaan, että hänen vuoteensa petti!\" kuului\nGilbertin ääni tyynyjen sisästä.\n\n    Sano terveisiä Julialle. Toivoakseni hänen ruokahalunsa on\n    parempi kuin viimein teidän luonanne ollessani. Lasten täytyy\n    syödä, jos mielivät kasvaa.\n\nNancyn tullessa tähän kohtaan Carey-äiti heristi korviansa ja Gilbert\nkohosi sohvalta käsivartensa varaan. Nancy jatkoi totisena.\n\n    Käske Kathleenin karttamaan aurinkoa tahi käyttämään hattua,\n    sillä hänen hipiänsä ei ole ensinkään niin hyvä kuin ennen. Jos\n    hän menettää värinsä ja saa teerenpilkkuja nenälleen, on hän\n    tavattoman ruma lapsi.\n\nKathleen punastui suuttumuksesta ja pani pois työnsä.\n\n    Hellät terveiset rakkaalle Nancylleni! Vanhin tyttäresi on\n    todella verraton aarre Margaret! Toivon, että tiedät olla\n    tarpeeksi kiitollinen hänestä. Sellaista lahjakkaisuutta,\n    sellaista kauneutta, sellaista suloa, sellaista hienotunteisuutta\n    --\n\nMutta nyt koko perhe nousi pystyyn ahdistaen kirjeenväärentäjää juuri\nkun hän oli kääntänyt ensimmäistä lehteä. Siinä naurunsekaisessa\ntemmellyksessä, joka nyt syntyi, putosi Ann-serkun kirjekuoresta\nsininen paperi ja Gilbert ojensi sen äidilleen kirjeen kanssa.\n\nRouva Carey kuivasi kyyneleitä, jotka nauru oli nostattanut hänen\nsilmiinsä, niin oivallisesti Nancyn oli onnistunut jäljitellä\nAnn-serkun kirjetyyliä, ja rupesi lukemaan oikeata kirjettä. Se kuului:\n\n    _Margaret rakas_, -- Olet usein ollut ajatuksissani sittenkuin\n    lähdin teiltä, ja suuresti olen ollut huolissani, etteivät\n    voimasi riitä kantamaan sitä odottamatonta kuormaa, jonka olet\n    ottanut päällesi. Olin aikonut antaa teille kullekin jouluksi\n    kolmekymmentäviisi dollaria mielenne mukaan käytettäväksi,\n    mutta minun täytyy tunnustaa, etten täydellisesti luota teidän\n    arvostelukykyynne. Olisi hyvin teidän kaltaistanne ennemmin\n    koristella talon seiniä kuin hankkia vesijohto keittiön\n    pesualtaaseen. Liitän siis kirjeeseeni kolmesataa dollaria ja\n    pyydän, että _heti_ ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne veden\n    johdetuksi kaivosta. Jos on olemassa mitään mahdollisuutta\n    johtaa vettä yläkertaankin, niin tee se myös; siitä johtuvat\n    ylimääräiset kustannukset minä otan suorittaakseni. Kaivo on\n    tietysti ensin puhdistettava, mutta olen tyytyväinen, ellen\n    koskaan saa tietää, mitä sen sisästä löydätte. Ainoa suuri\n    lahja, minkä entisinä aikoina olen teille antanut, olivat\n    marmorikoristeet, nuo häälahjaksi annetut, muistattehan!\n\n\"Muistamme!\" voihkivat lapset kuorossa.\n\n    Sitä en kadu, vaikka elämänkatsomukseni suruihin ja vaikeuksiin\n    nähden on jonkinverran muuttunut, ja olen nyt käytännöllisempi\n    kuin ennen. Sillä jos antaa lahjaksi jonkun pysyväisesti kauniin\n    esineen, niin ystävät muistavat antajaa milloin vain siihen\n    katsovat.\n\n\"Se on varma!\" huomautti Gilbert Nancylle.\n\n    Mutta onpa olemassa toisiakin keinoja saattaa itsensä\n    muistetuksi, ja soisin, että ajattelisitte ystävällisesti\n    Ann-serkkua, kun käytätte uutta vesijohtoa.\n\n    Toinen parannus, jonka toivon rahallani tehtävän, on suuren\n    uunin hankkiminen kellarikerrokseen. Siitä nousisi hiukan\n    lämpöä ainakin halliin ja alakerran huoneisiin talvella. Sinun\n    on luultavasti hankittava omistajan suostumus ja minä vaatisin\n    ainakin viiden vuoden vuokrasopimusta, ennenkuin uhraisin\n    minkäänlaisia suurempia kuluja taloon.\n\n    Jos rahat riittävät, ehdottaisin vielä uusia kynnyksiä takaoviin\n    ja keittiönpuoleisiin oviin sekä vajaan. Huomasin, että nykyiset\n    ovat aivan lahonneet ja ellen pety, tulee teille näihin aikoihin\n    oikein tulvimalla punaisia ja mustia muurahaisia. Luulen etten\n    koskaan elämässäni ole nähnyt sellaista hyönteispaljoutta kuin\n    Beulahissa. Erikoisesti huomasin loppumattoman määrän koita,\n    ampiaisia, hämähäkkejä, etanoita, lehtiluteita, hevoskärpäsiä,\n    hyttysiä. Herra Popham, joka kyyditsi minua asemalle, kertoi\n    että käärmeitäkin on runsaasti korkeassa ruohikossa, mutta hänen\n    huomautuksiinsa kannattaa tuskin kiinnittää huomiota, sillä en\n    vielä koskaan ole missään sivistyneessä kristityssä seurakunnassa\n    nähnyt toista ihmistä, jolla olisi sellainen käytös. Hän kysyi\n    kuinka vanha olin, ja kun luonnollisesti en siihen mitään\n    vastannut, kysyi hän muutaman minuutin kuluttua olinko jäänyt\n    naimattomaksi vapaaehtoisesti vai pakosta. Kun minä kieltäydyin\n    jatkamasta keskustelua hänen kanssaan, hän rupesi laulamaan\n    iloisia rallatuksia niin äänekkäästi, että tiellä kulkevat\n    ihmiset hymyillen heiluttivat kättään hänelle. Tämän kerron\n    teille siksi, että teillä näyttää olevan aivan väärä käsitys\n    Beulahin asukkaista; heistä tuntuu suurin osa olevan joko hyvin\n    merkillisiä tahi suorastaan päästään vialla.\n\n    Toivoen, että elämänne siellä käy siedettävämmäksi kun vesi ei\n    enää haise eikä teidän tarvitse kantaa sitä kaivosta, olen\n\n                                         uskollinen ystävänne\n                                            _Ann Chadwick_.\n\n\"Lapset!\" sanoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon ja pistäen shekin\ntalteen kirjekuoreen, \"Ann-serkku on todella hyvin hyvä nainen.\"\n\n\"Ikävä, että vuode petti ja hän joutui lattialle\", virkkoi Gilbert.\n\"Meillä ei olisi koskaan ollut varaa johtaa vettä taloon tahi hankkia\nsuurta uunia. Kyllä kai teillä talvella olisi ollut vaikea, vaikkei\nkukaan ole ajatellut sitä, työskennellä kylmissä huoneissa, ja aivan\nkauheata olisi ollut mennä kaivolle.\"\n\n\"Kauheata myöskin sinulle\", vastasi Kathleen merkitsevästi.\n\n\"Minä olen silloin koulussa enkä voi auttaa\", virkkoi Gilbert.\n\nRouva Carey oli vaiti. Tosiasia oli, että puuttui varoja Gilbertin\nkouluttamiseen Westoverissa, mutta hänen äitinsä toivoi tämän\nmasentavan tosiasian vähitellen selviävän pojalle, jotta hän itse\nhuomaisi välttämättömäksi koulunsa keskeyttämisen. Onneksi hänen\ntähänastinen lukukausimaksunsa oli suoritettu jo ennakolta, joten se ei\nvielä ollut tuntunut heidän menoissaan.\n\nNancy oli kadonnut huoneesta ja seisoi nyt ovensuussa.\n\n\"Pyydän huomauttaa, että koska olen lausunut kaikenmoista alentavaa\nAnn-serkusta ja koska suuresti kadun sitä, niin olen asettanut\nkuuluisat neljä mustaa ja valkeata marmoriornamenttiä oman\nmakuuhuoneeni uuninreunalle alituiseksi muistutukseksi synneistäni.\nLikainen Poika on sirpaleina vajan ylisillä, mutta jos Ann-serkku\njoskus vielä tulee meitä tervehtimään, niin tahdon tunnustaa, että\nGilly ja minä olimme syylliset onnettomuuteen.\"\n\n\"Otahan lyijykynäsi, Nancy, ja katsokaamme miten on tulojemme laita\ntällä hetkellä\", ehdotti hänen äitinsä hyväksyvästi hymyillen.\n\"Kirjoita muistiin eläke, kolmekymmentä dollaria kuukaudessa.\"\n\n\"Kirjoitettu. -- Kolmesataakuusikymmentä dollaria.\"\n\n\"Sitten voittomme Charlestownin talon vuokraamisesta sata dollaria.\"\n\n\"Kirjoitettu; mutta sitä kestää vain neljä vuotta.\"\n\n\"Niihin aikoihin voimme jo kaikki olla haudassa.\" (Gilbert\nrohkaisevasti.)\n\n\"Sitten henkivakuutussumman korko. Neljän dollarin korko viidelle\ntuhannelle dollarille on kaksisataa; olen kertonut sen päässäni ainakin\nkaksikymmentä kertaa.\"\n\n\"Kirjoitettu. -- Kaksisataa.\"\n\n\"Suuressa puutteessa tahi jos jotain vakavaa sattuu, on meillä\ntietenkin nuo viisituhatta turvanamme\", pisti Gilbert väliin.\n\n\"Sen summan minä säästän sairauden varalle tahi jonkun hautaamiseksi\",\nsanoi rouva Carey päättävästi, \"mutta siihen summaan en vielä kajoa,\nemmekä siihen saa luottaa. Meitä on viisi -- kuusi niin kauan kuin\nJulia on luonamme\", lisäsi hän kiireisesti, -- \"ja kuuden hengen\nperheelle on varmasti, toiselle tahi toiselle tuleva pilvisiä päiviä.\nMiten kävisi jos minä kuolisin ja jättäisin teidät?\"\n\n\"Äiti, älä!\" huudettiin kuorossa niin kiihkeästi, että rouva Carey\nmuutti puheenaihetta. \"Kuinka paljon siitä tulee vuodessa, Nancy?\"\n\n\"Kolmesataakuusikymmentä ynnä sata ynnä kaksisataa yhtä kuin\nkuusisataakuusikymmentä\", laski Nancy. \"Ja minusta se on aikamoinen\nrahasumma!\"\n\n\"Voi, lapsi kulta\", huokasi hänen äitinsä päätänsä pudistaen, \"jos\ntietäisitte kuinka vaikeata isällä ja minulla oli pitää huolta\nitsestämme ja teistä, kun meillä oli viisi tahi kuusi kertaa tämä\nsumma! Kenties olimme joskus hiukan tuhlaavaisia siinä, että seurasimme\nhäntä matkoilla, mutta hän ei koskaan tahtonut meistä erota -- ja se\nolikin ainoa ylellisyytemme.\"\n\n\"Mehän säästimme aika tavalla kun flyygelin vaihtamalla saimme\nrahaa kaikkiin kuluihin täällä ja kaikkiin rautatiematkoihimme ja\npaljoon muuhunkin, lautoihin, nauloihin, Osh Pophamin työhön ja sen\nsemmoisiin\", huomautti Gilbert.\n\n\"Niin, ja me syömme yhä vieläkin flyygeliä, vaikka siitä on jo kaksi\nkuukautta kulunut, mutta nyt se laulaa jo viimeistä virttänsä, vai\nmitä, mami?\" kysyi Nancy.\n\n\"Laulaa kyllä, mutta suureksi avuksi se on ollut meille, ja rakas,\npieni vanhanaikainen pianomme tuottaa meille aivan yhtä paljon iloa. --\nOnhan meillä vielä gobeliini ja enon antama Van Twillerin taulu; voimme\ntietysti vielä myydä nekin.\"\n\n\"Gobeliinin saamme kyllä kaupaksi, mutta kuka Van Twilleristä huolii\",\nja Gilbert iski silmää Nancylle.\n\n\"Taulu, joka on samannäköinen, käänsi sitä mille puolelle tahansa, ei\nsaane monta ostajaa\", tuumi Nancy. \"Se on yhtäkaikki Van Twillerin\ntyötä ja sillä on kaikkina aikoina oleva arvonsa!\"\n\n\"Ne maisemat, jotka Van Twiller on maalannut pimeässä tahi kun hän\noli laskenut kaihtimet alas, eivät voi olla paljon arvoisia\", intti\nGilbert. \"Muistatteko kuinka amiraali luuli sen esittävän pensaikossa\npesiviä peltokanoja hämärissä, ja silloin huomasimme, että Joanna\nruokasalia siistiessään oli ripustanut sen seinälle ylösalaisin. Kun se\nripustettiin toisin päin, ei isä sen paremmin kuin amiraalikaan voinut\nsanoa mitä se kuvasi. Peltokanat olivat kadonneet, mutta he eivät\nvoineet löytää muutakaan.\"\n\n\"Jotain me kyllä siitä saamme, sillä se on Van Twillerin maalaama\",\nsanoi rouva Carey toivehikkaasti, \"ja gobeliini on ihana. -- Nyt\nolemme hoitaneet talouttamme ilman apua säästääksemme rahaa talon\nkaunistamista varten; mutta kuten Ann-serkku sanoo, se ei ole meidän,\nja kun vuosi on loppuun kulunut, saattaa se minä hetkenä tahansa\njoutua meiltä pois. Emme ole koskaan edes nähneet isäntäämme, vaikka\nonhan herra Harmon kirjoittanut hänelle. Emmekö ole hupsuja? Mitä sinä\narvelet, Julia?\"\n\n\n\n\nXV.\n\nME KUULUMME BEULAHIIN.\n\n\nTämä virheetön nuori neiti oli kaiken aikaa ommellut korko-ompelustansa\nkohottaen silloin tällöin päätänsä katsahtaakseen toiseen tahi toiseen\nmerkilliseen Careyhin tämän lausuessa jonkun tavallista typerämmän tahi\nliioitellun huomautuksen.\n\n\"Minä en ole niin vanha kuin Gilbert ja Nancy, ja minä olen vain\nveljentytär\", sanoi hän vaatimattomasti, \"minulla ei niin muodoin\npitäisi olla mitään mielipidettä. Mutta minä hankkisin heti pysyvän\npalvelijan, jottei meidän kaikkien tarvitsisi raataa kuten tähän asti;\nsitten en kuluttaisi ainoatakaan senttiä taloon, vaan eläisin täällä\nkuin kätkössä, kunnes tulee parempia aikoja ja me olemme kyllin vanhat\nastumaan seuraelämään. Voisitte kihnuttaa ja säästää kunnes Nancyn on\naika astua seuraelämään. Kun Kathleenin vuoro tulee, on isä jo varmaan\naikoja ollut terve ja me voisimme yhdessä _debuteerata_.\"\n\n\"Kuka tässä haluaa 'debuteerata', yksinään tahi toisten kanssa\",\närähti Nancy suuttuneena. \"Minun astumiseni seuraelämään on\ntapahtuva Beulahissa; enkä todellakaan ole varma siitä etteikö\nse jo olekin alkanut! Herra Bill Harmon on pyytänyt minua\ntulemaan seurakuntailtamaan ja herra Popham on kutsunut minut\nIntiaani-lähetyksen huviretkelle Greentowniin. Beulah on liian hyvä\nollakseen pelkkä kätköpaikka! Tietysti meidän ensin täytyy säästää ja\npitää kiinni joka pennistä, mutta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua\nGilly ja minä jo varmaankin jotain ansaitsemme.\"\n\n\"Ikävintä on, etten _voi_ mitään ansaita korkeakoulussa\", huomautti\nGilbert, \"vaikka mielelläni sen tekisin.\"\n\n\"Mutta se on kuitenkin nyt ainoa tie sinulle korkeakouluun\", lausui\nhänen äitinsä tyynesti. \"Sinä et tiedä kuinka suuria kustannuksia elämä\nsiellä kysyy. Meidän olisi ollut perin raskasta suorittaa ne vaikkakin\nisä olisi elänyt ja meillä olisi ollut viisituhatta tahi enemmänkin\nvuodessa! Meidän täytyy yhdessä, sinun ja minun, miettiä jokin keino\ntämän pulman ratkaisemiseksi.\"\n\nGilbert näytti synkältä ja astui ikkunan luo kädet taskuissaan.\n\n\"Minä kadottaisin kaikki ystäväni, ja on työlästä raivata itselleen\ntietä maailmassa, ellei ole muita suosituksia kuin päästötodistus\njostain vaivaisesta Beulahin Opistosta.\"\n\nNancy näytti siltä kuin olisi tahtonut nylkeä veljeltään päänahan, kun\ntämä käytti moista kieltä hänen rakkaasta kylästään. Mutta varoittava\nkatse äidin silmistä pysäytti sanat hänen huulilleen.\n\nJulia asettui serkkunsa puoltajaksi. \"Meidän tulisi kieltäytyä\nkaikesta, että Gilbert pääsisi korkeakouluun\", sanoi hän. \"Gladys\nFerguson ei tunne ainoatakaan poikaa, joka ei opiskele Harvardissa tahi\nYalessa.\"\n\n\"Ellei hyvään perheeseen kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut poika\nvoi saada ystäviä omalla personallisuudellaan sekä omien henkisten ja\nluonteenominaisuuksiensa avulla, luulisin hänen tulevan toimeen ilman\nheitä\", lausui Gilbertin äiti huolettomasti.\n\n\"Etkö sinä pidä arvossa korkeakoulusivistystä, äiti?\" puhkesi Gilbert\nhämmästyneenä sanomaan.\n\n\"Pidän tietenkin! Olisimmeko muuten aikoneet tehdä uhrauksia,\nvoidaksemme lähettää sinut sinne? Ensinnäkin sujuu kasvatus paljoa\nyksinkertaisemmin ja helpommin opistossa. Siellä on tarjona tuhansia\napukeinoja ja mahdollisuuksia, joita muiden nuorukaisten on hankittava\nmiten parhaiten kykenevät. Ylioppilaille tasoitetaan tietä monella\ntavoin. Jotain täytyy aina saada typeränkin tahi haluttoman ja\nhidasoppisen päähän päntätyksi sillä neljän vuoden erinomaisella,\ntarmoa kehittävällä opetuksella, mitä korkeakouluissa suodaan. Kysytään\nhyvin suuressa määrässä henkistä ja siveellistä voimaa, jotta voisi\nmenestyä maailmassa ilman sellaista apua, ja saattaa olla ettet ole\nkyllin vahva luomaan itsellesi tulevaisuutta ilman sitä. -- En ole\nvielä selvillä siitä, mitä mahdollisuuksia sinussa piilee, Gilbert,\netkä edes itsekään ole selvillä.\"\n\nGilbert näytti harmistuneelta. \"Mainiota todella!\" murahti hän,\n\"sanoa, että jos vain on tarpeeksi älykäs, niin tulee toimeen ilman\nyliopistolukuja.\"\n\n\"Totta se on yhtäkaikki. Jos sinulla on tarpeeksi älyä, tarpeeksi\ntahtoa ja tarpeeksi sydäntä, niin voit jäädä tänne Beulahiin ja elämä\non kyllä vetävä sinut aloille, missä ihmiset tarvitsevat sinua!\n(Rouva Careyn silmät säteilivät ja hänen poskensa hehkuivat.) Perheen\nyhteisen edun kannalta on meille kaikille nyt tärkeintä pysyä terveinä,\nvoimakkaina ja hyvinä niinhyvin ruumiin kuin mielen ja sielun puolesta;\nvoittaa heikkoutemme, kehittää lahjojamme, jännittää kykymme johonkin\nvarmaan päämäärään ja siten ponnistaa kaikella voimallamme. Eikö minun\ntyttäristäni voi tulla hienoja naisia, eivätkö he kelpaa New Yorkissa\ntahi Washingtonissa, Lontoossa tahi Pariisissa liikkumaan, vaikka\nviettivät nuoruutensa päivät Beulahissa? Eikö minun pojistani voi tulla\nmitä tahansa, mihin heidän älynsä ja uljuutensa heidät oikeuttaa,\nriippumatta siitä ovatko itse raivanneet tietä itselleen vai ovatko\ntoiset tasoittaneet sen heille? Isä ei olisi milloinkaan heittänyt tätä\nkuormaa hartioillesi, mutta hän on poissa. Sinun täytyy tulla mieheksi\nilman Yalen, Harvardin tahi Bowdoinin apua, poikani, -- sinun on\ntaisteltava oma taistelusi ja voitettava omat kannuksesi.\"\n\n\"Oh! Äiti, sinä olet ihana!\" huudahti Nancy liikutuksen kyyneleet\nsilmissään. \"Rohkaise mielesi, Gilly poika, ja näytä mihin Careyt\npystyvät ilman 'tilaisuuksia'. Rohkaiskaa mielenne, Kitty ja Julia! Me\nkolme saatamme Beulahin Opiston kuuluisaksi ensi vuonna!\"\n\n\"Enkä soisi teidän pitävän Beulahia minäkään kätköpaikkana\nvastoinkäymisten kestäessä\", jatkoi rouva Carey. \"Meidän on tehtävä\nse kodiksi, niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin varamme sallivat.\nYksi todellinen koti luo muitakin koteja, siitä olen varma! Pyydetään\nherra Harmonia kirjoittamaan herra Hamiltonille, niin saamme nähdä\nlupaako hän jättää meidät rauhaan. Ellei meidän onnistu tehdä Keltaista\ntaloa kodiksi, emme voi olla onnellisia ja hyödyllisiä, emme menestyä\ntoimissamme emmekä vaurastua. Joki on meidän jokemme; kylä on meidän\nkylämme; ihmiset ovat meidän naapureitamme; Beulah kuuluu meille ja me\nkuulumme Beulahiin. Eikö niin, Peter?\"\n\nKun Carey äidin sydän oli täynnä ja hänen äänensä hiukan epävarma,\nvetosi hän aina Peteriin joillakin leikillisillä sanoilla. Oli niin\nmukavaa kätkeä kasvonsa Peterin pieneen, valkoiseen merimiestakkiin\njuuri hänen leukansa kohdalla, jolloin hän alkoi kiemurrella,\nvääntelehtiä ja nykiä pikku ruumistansa niin, että kun jälleen uskalsi\nnostaa punoittavat kasvonsa yleisön siunailtavaksi, olivat kaikki\nkyyneleet tarttuneet Peterin nuttuun.\n\nNiinpä rouva Carey tälläkin kertaa toisti laskien Peterin lattialle:\n\"Emmekö kuulu Beulahiin, kulta?\"\n\n\"Kyllä me kuulumme\", sopersi pikku poika, \"ja pian minäkin rupean\ntekemään työtä, saattepa nähdä vain, kun minä olen kasvanut vähän\nisommaksi, ja sitten minä kohta ostan Keltaisen talon.\"\n\n\"Ostat sinä, kultaseni!\" huudahti Kathleen.\n\n\"Mami mittasi tänä aamuna minut ja minä yletyin jo puolitiehen mamin\nvyötä, ja Charlestownissa olin vain vähän yläpuolella polvia. Kun minä\npitenen, niin äiti lyhenee!\"\n\n\"Pelkäätkö äidin tulevan liian pieneksi Peter-muru?\" kysyi rouva Carey.\n\n\"Enkä!\" oli mahtava vastaus. \"Donny Harmonin äiti on paljoa\nkorkeammalla uuninreunasta kuin sinä, enkä minä tahdo että äiti olisi\nniin kaukana!\" sanoi Peter syleillen rouva Careyn polvia.\n\nJulia ei ollut virkkanut paljon tämän pitkän keskustelun aikana,\nvaikka hänen mielessään vilisi vastaväitteitä ja muistutuksia, mutta\nhän aina enemmän tahi vähemmän pelkäsi Margaret-tätiänsä eikä koskaan\nuskaltanut vastustaa hänen mielipiteitään. Hän ihaili todellisesti\ntätinsä kauneutta, arvokkaisuutta ja säteilevää persoonallisuutta,\nvaikkakin hän valitettavasti välitti vähemmän niistä hänen\nluonneominaisuuksistaan, jotka levittivät hänen olemukselleen niin\nvaloisan, kiehtovan hohteen. Julia näki ihmisten seuraavan häntä\nkatseillaan, kuuntelevan hänen puhettansa, lausuvan huomautuksia hänen\nulkomuodostaan, hienostuneesta esiintymisestään ja suloudestaan, ja\ntämä kaikki teki häneen varsin syvän vaikutuksen. Ann-serkun lahjaan\nnähden hänen vahva käsityksensä oli, että olisi ollut paljoa parempi,\njos tämä arvoisa neiti olisi toteuttanut alkuperäisen suunnitelmansa\nja lähettänyt kullekin heistä kolmekymmentäviisi dollaria. Siitä Julia\nainakin oli varma, ettei hänen rahojansa olisi milloinkaan käytetty\nvesijohtoon ja huoneiden korjauksiin.\n\n\"Oh, Kathleen!\" huokaili Nancy, kun he kahden puuhailivat keittiössä.\n\"Saattaako kukaan olla niin mieltäkiinnittävä 'toruessaan' kuin\näiti. Minä olen aivan ihastunut hänen tönimiseensä, varsinkin kun\nse kohdistuu muihin. Kun se koskee minua, niin tunnen käpristyväni\nyhä pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes kiemurtelen surkeana matona.\nSitten kun hän on lopettanut, luikertelen ovelle ja livahdan ulos.\nToiset äidit sanovat: 'Tottele kohta, taikka kerron isälle!' 'Tee\nkuten käsken äläkä kysele!' 'En ole koskaan elämässäni nähnyt\nmokomaa käyttäytymistä!' 'Etkö sinä ymmärrä edes hävetä?' 'Jos vielä\nkerran teet tuommoista, niin sinun käy hullusti!' 'Mene tiehesi heti\npaikalla!' ja muuta sellaista, mutta äiti saa meidät ajattelemaan.\"\n\n\"Eihän äiti oikeastaan toru\", vastusteli Kathleen.\n\n\"Ei, mutta hän osoittaa meille yhtäkaikki kuinka olemme väärässä.\nHuomasitko kuinka Juliaa _harmitti_, kun äiti sanoi, ettei meidän\npitänyt ajatella Beulahia kätköpaikaksi.\"\n\n\"Ei hän kauan ollut harmissaan\", huomautti Kathleen.\n\n\"Ja rakkaalle Gilly-veikolle hän lausui juuri oikeat sanat, sillä Fred\nBascom alkaa panna hänen päähänsä jonninjoutavia hullutuksia. Hän\nkaipaa isän ohjausta.\"\n\n\"Kaikki me kaipaamme isää\", huokasi Kitty kyynelsilmin, \"mutta miten\nonkaan, äiti tulee päivä päivältä yhä suurenmoisemmaksi. Luulen, että\nhän koettaa täyttää isän paikan ja olla samalla oma itsensä!\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nPOSTILAUKKU.\n\n\nKirje herra William Harmonilta, Beulahin maakauppiaalta, herra Lemuel\nHamiltonille, Amerikan konsulille Breslaussa Saksassa.\n\n    Beulah 27 p. kesäkuuta.\n\n    Hyvä Lem!\n\n    Talossasi asuva väki tahtoisi tehdä korjauksia siinä, mutta\n    eivät uskalla, kun pelkäävät sinun häätävän heidät pois ja\n    pistävän taskuusi heidän kuluistaan voiton. Jos et tilalla aio\n    muutakaan tehdä, niin minä puolestani neuvoisin sinua pitämään\n    kiinni näistä vuokralaisista, koska he ovat ensiluokan tavaraa,\n    täysivaltaisia ja pesunkestäviä. En soisi eukkoni tietävän\n    kuinka _kaunis ja herttainen rouva on mielestäni_, ja lapsetkin\n    ovat priima hedelmiä. Palvelijaa eivät he nyt alussa ainakaan\n    voi taloon kiinnittää, käteistä rahaa kun heillä on niukasti,\n    mutta jos asiat joskus valkenee, niin kyllä he laittavat talon\n    sellaiseen reilaan kuin palatsin ja sinun lastenlapsesi tulevat\n    siitä hyötymään. Minä pidän silmällä sinun etuasi ja katson,\n    etteivät ne tee vallan ihmeellisiä. Kova työ heillä on ollut\n    siinä vanhassa ulkorakennuksessa, jonka poikasi laittoivat niin\n    riivattuun kuntoon, ettei kukaan voi pitää mitään elukoita siinä,\n    eikä muuta tällä kertaa,\n\n                                             Vanha koulutoverisi\n                                                _Bill Harmon_.\n\n    J.K. Täällä Beulahissa on ollut jo vähän aikaa hirvittävän kuuma.\n    Mitäs sinulle kuuluu? En ole koskaan päässyt oikein perille\n    siitä, mitä työtä konsulilla on, mutta _tokkopa_ häntä rasittaa\n    liika työ? Portlandin uutisissa luki, että erästä konsulia oli\n    jossain ammuttu kun hän istui paitahihasillaan virastoaikana.\n    Minä tässä sanoin eversti Wheelerille, että jos Sam-setä saisi ne\n    kaikki henkensä takaa ahertamaan paitahihasillaan niin olisi hyvä\n    sekä hänelle että meille!\n\n                                                    _Bill_.\n\nNeiti Nancy Careyn kirje konsuli Lemuel Hamiltonille.\n\n    Beulah 27 p. kesäkuuta.\n\n    Arvoisa Herra Hamilton!\n\n    Minä olen Nancy, vanhin Careyn lapsista, jotka asuvat talossanne.\n    Kun isä oli elossa, niin hän vei meidät ajoretkelle, ja me\n    pysähdyimme aamiaista syömään teidän ison vaahteranne juurelle\n    ja rakastuimme tyhjään taloonne. Isä (hän oli meriväen kapteeni\n    eikä koskaan ole maailmassa ollut toista hänen vertaistaan!) --\n    Isä nojautui veräjän yli ja sanoi, että jos hän olisi rikas, niin\n    hän ajaisi hevosen talliin ja ostaisi talon jo samana päivänä;\n    ja äiti sanoi että se olisi kaunis paikka kasvattaa lapsia. Me\n    lapset olimme luikerrelleet aidan alitse ja kiipesimme sillä\n    välin omenapuihin ja me olisimme halunneet jo heti paikalla jäädä\n    sinne kasvatettaviksi. Kun ajattelemme menneisyyttä, niin tämä\n    päivä oli meistä kaikista onnellisin muistomme. Äiti nauraa,\n    kun puhumme menneisyydestä, sillä en ole vielä kuuttatoista\n    täyttänyt, mutta luulen, vaikka emme silloin sitä tietäneet,\n    että Jumala tiesi isän kuolevan ja että myöhemmin tulisimme\n    asumaan juuri tällä paikalla. Isä kysyi meiltä mitä voisimme\n    tehdä paikan hyväksi, joka oli ollut meille niin vieraanvarainen,\n    ja minulle muistui mieleen laatikollinen taimia, jotka olimme\n    ostaneet tien varrella olevasta kukkakaupasta Charlestownin\n    kukkapenkkejä varten. \"Istutetaan jotain!\" minä sanoin ja isä\n    arveli että se oli hyvä tuuma, ja hän otti pienen tulipunaisen\n    köynnösruusutaimen laatikosta. Kaikki autoimme kaivamaan sitä\n    maahan, kuka veitsellä, kuka lusikalla, ja sitten minä istutin\n    ruusun ja isä otti hatun päästään ja sanoi: \"Kolmenkertainen\n    eläköön-huuto Keltaiselle talolle!\" ja äiti lisäsi: \"Jumala\n    siunatkoon sitä ja lapsia, jotka tulevat siellä asumaan!\" --\n    Jotain omituista tässä tosiaankin on, eikö teistäkin?\n\n    Sitten kun isä kuoli viime vuonna, täytyi meidän löytää halpa\n    ja hiljainen paikka missä elää, ja minä muistin Keltaisen talon\n    Beulahissa ja puhuin äidille tuumastani. Hän ei sano \"Joutavia!\"\n    kuten monet äidit, mutta jos hänelle esitetään jokin järkevä\n    tuuma, hän harkitsee sitä. Niin hän lähetti Gilbertin katsomaan,\n    oliko talo vielä vapaa, ja kun kuulimme että se oli, niin\n    vuokrasimme sen. Vuokra on kuusikymmentä dollaria vuodessa kuten\n    Bill Harmon varmaankin on kertonut lähettäessään teille äidin\n    shekin ensimmäiseltä vuosineljännekseltä. Meistä se on hyvin\n    kohtuullinen vuokra emmekä ihmettele ett'ette tahdo kustantaa\n    meille mitään korjauksia ja lisäyksiä, kun teidän pitää vielä\n    maksaa verot ja palovakuutuskin. Toivon että vuokrastamme riittää\n    vielä hiukan omiin tarpeisiinnekin, sillä meistä ei olisi hauskaa\n    olla kiitollisuuden velassa. Jos meillä olisi miljoona, niin\n    kuluttaisimme sen kaiken Keltaiseen taloon, sillä me rakastamme\n    sitä kuten ihmistä voi rakastaa. Ei sillä hyvä, että haluamme\n    sitä maalata ja paperoida, haluaisimme myöskin taputella ja\n    likistää sitä. Kun ette voi itse asua siellä, ette edes kesäisin,\n    niin olette kai hyvillänne kun tiedätte meidän rakastavan sitä\n    niin paljon ja pitävän siitä hyvää huolta. Mikä meitä hyvin\n    huolettaa on pelko, että otatte sen pois meiltä tahi myytte sen\n    jollekin toiselle, ennenkuin Gilbert ja minä olemme ansainneet\n    tarpeeksi rahaa ostaaksemme sen. Ann-serkku ensiksi sen keksi,\n    mutta kaikki sanovat, että se on hyvin luultavaa ja luonnollista.\n    Ann-serkku on ollut suurenmoisen antelias, sillä hän on\n    lahjoittanut meille niin paljon rahaa, että voimme johtaa veden\n    kaivosta keittiöön ja hankkia kellariin suuren lämmitysuunin.\n    Me hakkauttaisimme kaksi ilmareikää oven taakse ruokasalin ja\n    salin lattiaan sekä kaksi pientä, pyöreätä reikää kattoihin, että\n    lämmin pääsisi niihin ja yläkerran makuuhuoneisiin, jos suostutte\n    siihen. (Äiti sanoo, että Ann-serkku on hyvä ja antelias ihminen.\n    Se on totta, ja meistä on hyvin ikävää, ettemme voi oikein\n    rakastaa häntä, hän kun on aina niin vikoja löytäväinen; mutta\n    varmaankin te amerikkalaisena konsulina, matkustaessanne maita\n    mantereita, olette nähneet jonkun samantapaisen ihmisen.)\n\n    Herra Harmon aikoo kirjoittaa teille, mutta arvelin, ettei\n    hän tiedä niin paljon meistä kuin minä. Meillä on isän eläke;\n    se on kolmesataa kuusikymmentä dollaria vuodessa ja sata\n    dollaria vuodessa Charlestownin talosta, mutta sitä kestää vain\n    neljä vuotta; ja kaksisataa dollaria vuodessa korkoja isän\n    henkivakuutuksesta. Se tekee kuusisataakuusikymmentä dollaria,\n    mikä on melkoinen summa, (ellei ole tottunut kolmentuhannen\n    tuloihin) mutta ei näytä riittävän kuuden hengen perheelle.\n    Onhan meillä vielä henkivakuutusrahatkin, mutta äiti sanoo, että\n    siihen kosketaan vain silloin, jos sattuu jokin hyvin pakottava\n    hätä. Katsokaa, meitä lapsia on neljä, ja äidin kanssa on meitä\n    viisi ja lisäksi on Julia, siis kuusi. Hän on Allan-sedän ainoa\n    lapsi. Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat. Köyhiä\n    emme ole ensinkään juuri tällä hetkellä, sillä olemme vaihtaneet\n    flyygelin vanhanaikaiseen pianoon ja syömme paraikaa sitä,\n    mitä siitä maksettiin väliä. Me laskemme aina leikkiä siitä ja\n    milloin meillä vain on jotain hyvää illalliseksi, sanoo Kathleen:\n    \"Tässä menee yksi flyygelin jalka!\" ja Gilbert sanoo: \"Emmekö\n    saa sunnuntaina illalliseksi yhtä oktaavia, äiti?\" Lähetän\n    teille pienen valokuvan, joka on otettu perheemme istuessa\n    koolla piazzalla (me nimitämme sitä piazzaksi ja toivottavasti\n    ette pane sitä pahaksi). Minä olen pisin tyttö, se, jolla on\n    pitkät kiharat. Julia istuu edessä päärmäten. Hän sanoi, että\n    näyttäisimme kaikki niin joutilailta, ellei joku tekisi jotain,\n    mutta hän ei todellisuudessa koskaan päärmää; ja Kathleen nojaa\n    äidin olkapäähän. Me olisimme kaikki tahtoneet nojata äidin\n    olkapäähän, mutta Kitty ennätti sinne ensimmäisenä. Pitkä poika\n    on Gilbert. Hän ei voi nyt lähteä korkeakouluun, kuten isän\n    aikomus oli, ja hän on hyvin alakuloinen ja masentunut; mutta\n    äiti sanoo, että hänellä on loistava tilaisuus näyttää mihin isän\n    poika pystyy ilman muuta apua kuin oma kuntonsa ja ahkeruutensa.\n    Olkaa hyvä ja katselkaa tarkasti tuolissa istuvaa rouvaa, sillä\n    hän on meidän äitimme. Se on vain silmänräpäyskuva, mutta voitte\n    kuitenkin nähdä kuinka kaunis hän on. Hänen tukkansa on hyvin\n    pitkä ja luonnostansa aaltoileva. Pieni poika on Peter. Hän on\n    meistä kaikkein kaunein ja kultaisin. Toisessa kuvassa minä olen\n    sitomassa sitä tulipunaista köynnösruusua. Ajattelin, että te\n    ehkä mielellänne näkisitte kuinka ihastuttava ruusu siitä on\n    tullut. Seisoin tuolilla sitomassa pitkiä oksia ja kiinnittämässä\n    niitä talon seinään, kun muuan herrasmies, jolla oli matkassaan\n    kamera, ajoi sivu. Hän pysähtyi ja valokuvasi minut ja lähetti\n    meillekin yhden kortin kirjoittaen, että kaikki ihailivat\n    sitä. Minulla sattui olemaan ylläni keltainen musliinipukuni,\n    ja lähetän teille sen kuvan, jonka se vieras herra väritti,\n    sillä ihmiset ihailevat sitä, kun ruusun tulipunainen väri on\n    niin kaunis keltaista taloa vasten. Jos tulette Amerikaan,\n    niin muistakaa Beulahia, olkaa hyvä, sillä jos vain kerrankin\n    näkisitte äidin, ja kuinka uljas hän on, vaikka suree isää,\n    niin ette hennoisi häntä surettaa. Amiraali Southwick, joka\n    on Kiinassa, sanoo meitä Carey-äidin linnunpoikasiksi. Ne\n    ovat vallattomia myrskylintuja ja niiden otaksutaan lentävän\n    merien yli näyttämään tietä kotiin hyville linnuille. Emme ole\n    vielä tehneet mitään erinomaista, mutta kyllä aiomme, kun vain\n    tilaisuutta sattuu. En ole kenellekään kertonut, että aioin\n    kirjoittaa tämän, mutta tahdoin, että tuntisitte meidät hyvin,\n    koska olette isäntämme. Me olisimme niin onnelliset, ellei\n    Ann-serkku aina sanoisi, että tuhlaamme rahaa toisen ihmisen\n    taloon, ja ettei semmoisesta mielettömyydestä tule koskaan hyvää\n    loppua.\n\n    Pistän mukaan pienen liuskan seinäpaperia, jonka aiomme panna\n    eteishalliin, toivon että pidätte siitä. Vanha seinäpaperi\n    riippuu repaleina ja muurauksesta on lohjennut kappaleita,\n    mutta herra Popham korjaa kaiken. Äiti sanoo, että hänestä\n    tuntuu, kuin olisi herra Popham seiniä paperoidessaan samassa\n    liisteröinyt niihin naurua ja hyvää tuulta. Kun avaatte pääoven\n    (ja toivomme, että sen teette ja astutte sisään) niin aivan\n    ihastutte nähdessänne keltaisia heinäniittyjä! Entä tuo vene,\n    joka on täynnä heinäntekoon lähtevää väkeä, eivätkö miesten\n    kirkasväriset paidat ja naisten tulipunaiset esiliinat näytä\n    hauskoilta? Ettekö ole ihastunut heinäkuormaa vetävään valkoiseen\n    hevoseen ja iloisiin huviretkeläisiin puun alla. Äiti sanoo, että\n    kahdellakymmenellä sentillä rullalta olemme saaneet ostaa aivan\n    tavattoman paljon iloa ja väriä. Gilbert sanoo, että panemme\n    seinään jäljellä olevat flyygelin jalat, mutta se ei ole totta,\n    sillä me valmistamme itse ruuan ja siistimme keittiön, jotta\n    keittäjän palkka säästyisi, ja voisimme kaunistaa Keltaista\n    taloa. Kiitos, herra Hamilton siitä, että annatte meidän asua\n    täällä. Me olemme hyvin ylpeät puoliympyrän muotoisista portaista\n    ja hyvin ylpeät siitä, että te olette Amerikan konsuli. Rakkaat\n    terveiset lähettää\n\n                                               _Nancy Carey_.\n\n    J.K. Nyt on kesäkuu ja Beulah on niin ihana, että tahtoisi syödä\n    sen sokerin ja kerman kera! Toivomme niin hartaasti, että te\n    ja lapsenne asutte yhtä suloisessa paikassa, jotta ette niin\n    suuresti kaipaisi tätä. Tiedämme, että teillä on viisi lasta,\n    vanhempia kuin me, mutta lähetän hellät terveiset sille, joka\n    sattuu olemaan suunnilleen minun kokoiseni. Äiti tahtoisi\n    varmaan lähettää tervehdyksensä rouva Hamiltonille, mutta hän\n    ei saa koskaan tietää että olen kirjoittanutkaan teille. Se on\n    ensimmäinen liikekirjeeni.\n\n                                                      N.C.\n\n\n\n\nXVII.\n\nTUHATTAITURI.\n\n\nHerra Ossian Popham paperoi Keltaisen talon hallia\nheinäniitty-paperilla. Bill Harmonin isä oli jättänyt melkoisia\nvarastoja jos jonkinlaista tavaraa kauppapuodin päällä olevalle\nsuurelle ullakolle, ja vaikka joukossa oli paljon arvotonta ja\nkaikki oli hyvin vanhanaikaista, niin näytti hyvin mahdolliselta,\nettä Careyt tulisivat niitä ostamaan, sillä he olivat uskomattoman\nnerokkaita valmistamaan tiilejä ilman savea kun oli kysymyksessä kodin\nkaunistaminen. He olivat koko elämänsä aikana olleet alituisesti\nliikkeellä, ja jo viikon kuluttua aina muodostaneet kotinsa mitä\nsievimmäksi ja viihtyisimmäksi asumukseksi siinä laivastosiirtolassa,\nmissä sattuivat olemaan. Beulahlaiset sekä koko naapuristo olivat\nkatselleet kultaista heinäniitty-paperia ja ylenkatseellisesti\ntuominneet sen rumaksi ja maalaiseksi vähääkään aavistamatta että se\naikoinaan oli valmistettu Ranskassa ja maksanut puolitoista dollaria\nrullalta. Se oli tilattu erään kuvernöörin taloa varten ja vain puolet\nsiitä oli käytetty, joten toinen puoli seinäpaperia oli kolmenkymmenen\nvuoden aikana odottanut Careyn perhettä. Jokaisessa sukupolvessa on\naina olemassa runsaasti Careyn perheitä ja heidän hengenheimolaisiaan,\njoten ei vanhojen esineitten tarvitse masentua, jos vain ovat hyviä.\n\nMuuratessaan, nikkaroidessaan tahi paperoidessaan herra Popham ei\nmilloinkaan työskennellyt tuntikaupalla, vaan urakalla. Suopea, hänen\nmenestyksestään huolehtiva Kaitselmus oli varmaankin johtanut häntä\ntämän työtavan valintaan, sillä hän jutteli niin paljon enemmän\nkuin työskenteli, että muussa tapauksessa olisi syntynyt alituisia\nkiistoja työnantajan ja työntekijän välillä. Jos työnantajat olivat\nrikkaita ihmisiä, ei heistä yksikään olisi tahtonut sekunniksikaan\npysäyttää hänen puhetulvaansa. Se oli ensinnäkin vielä parempaa kuin\nhänen työnsä, joka oli aina hyvää, ja toiseksi hän ei olisi koskaan\nsuostunut työskentelemään paikassa, missä hänen ei sallittu puhella\nmielensä mukaan. Careyt rakastivat häntä kaikki, paitsi Julia, joka\njulisti hänet \"sivistymättömäksi\" sanoen neiti Tewksburyn kieltäneen\nhäntä milloinkaan kuuntelemasta ihmisten puhetta, jotka sanoivat\n\"nähny\" ja \"tehny\". Siihen Nancy vastasi (hänen äitinsä oli näet\npuutarhassa, eikä hän itse ollut vielä ohjannut käytöstänsä enkelien\nmieleiselle tolalle) että neiti Tewksburylla ja Julialla pitäisi olla\ntaivaassa vartavasten aidattu pieni nurkka; ja silloin Julia näytti\nNancylle ylenkatseellista, kiukustunutta eikä suinkaan moitteetonta\nnaamaa. Julian lopullisen mielenmuutoksen olen aina laskenut alkaneeksi\nsiitä ratkaisevasta hetkestä, jolloin vanha Aatami alkoi hänessä\ntoimia. Nancyllekin oli siitä hyötyä, sillä hän olisi polkenut Julian\njalkojensa alle niin kauan kuin tämä olisi pysynyt kärsivällisenä ja\nsiivotapaisena, joskin ärsyttävänä matona, mutta kun madossa alkoi\nnäkyä kääntymisen oireita, oli pakko hiukan varoa.\n\n\"Sinun kielesi on terävä kuin leipäveitsi, Nancy Carey!\" huudahti Julia\nkiivaasti väännellen nenäänsä ja suutansa peloittavan näköisiksi.\n\"Ellei neiti Tewksbury olisi sanonut minulle, että sivistyneiden\nnaisten ei ole tapa kielitellä, niin voisin piankin saada aikaan\nikävyyksiä sinun ja siunatun äitisi välillä.\"\n\n\"Etpä voisikaan\", sanoi Nancy lyhyesti, \"sillä teen mieluummin\nparannuksen kuin sallin sen tapahtua! -- Kenties sanoin liian paljon,\nJulia, mutta en voi sietää sinun tekevän pilkkaa herra Pophamista, kun\nhän on niin lystikäs ja kiltti. Ajatteles minkälaista hänen elämänsä\non tuossa pienessä talossa marisevan rouva Pophamin sekä typerän\ntyttärensä ja poikansa kanssa, ja yhtäkaikki hän on onnellinen kuin\nkuningas.\"\n\n\"Sepä juuri osoittaa, että hän on päästään vialla, muuten hän ei voisi\nolla onnellinen siellä\", intti Julia.\n\nHerra Popham selitti itse syyn tyytyväisyyteensä saattamatta älyänsä\nhäpeään. \"Tämän parempaa maailmaa meille ei anneta, ennenkuin pääsemme\ntulevaan maailmaan ja voipihan yhtä hyvin elää naurussasuin kuin\nmurjottaen -- mun mielestäni! Joka miehelle annetaan kappale elämää\nja siitä saa sitten tehdä mitä parhaiten taitaa. Esimerkiksi osuin\ntässä hiljan saamaan sievän, pehmeän puukappaleen, oikein priima\nsorttisen, veistotöihin kelpaavan, väriltäänkin parahultasen, ja\nrupesin oitis tekemään Wellingtonin herttuan kuvapatsasta, pientä\nkokoa vain. No niin, kun olin puukon kanssa sitä hiukan veistellyt,\näkkäsinkin ettei mun puupahaseni riittänyt niin pitkän miehen tekoon.\n'Yhdentekevä', tuumaan minä, 'menköön herttua menojaan, minä veistän\npuustani Napoleon Bonaparten.' Hyvä siitä olisi tullutkin, jos oisin\nparemmin mitannut, mutta tulin veistäneeksi puun liian lyhyeksi, jottei\nkäynyt Napoleoniakaan vuoleminen; 'ei hätää mitään', arvelin taas,\n'Isaak Watts oli hemmetin pieni mies, hänenpä mä veistänkin!' Mutta\ntällä kertaa puuni halkesikin kahtia niin että rasahti. Tuosta olisi\njo monikin ruvennut harmittelemaan, mutta minä siitä viis, sanoinhan\nvain: Isaak Watts ei ole koskaan ollut minun miehiäni, ja jollei tästä\nriivatusta puusta muuta saa, niin saan siitä ainakin säpin vajan oveen.\"\n\nOsh teki puutöitä, paperoi ja maalasi, mutta suoritti sen ohessa\nkaikkia muitakin korjaustöitä, mitä talossa tarvittiin, olivat ne\nmitä lajia tahansa. Jos kaivon pumppu kieltäytyi nostamasta vettä,\njos keittiön viemäri oli tukkeessa tahi jos uuninpiiput kaipasivat\npuhdistusta tai nurmikko niittämistä, oli hän Kaitselmuksen määräämä\nmies toimittamaan kaikki nämä monipuoliset korjaukset. Kun hän\npaperoi päähallia, niin koko Careyn perhe asui portailla aterioiden\nväliaikoina, jottei yksikään hänen huuliltaan tulviva tapaus, kasku,\njuttu tahi muistelma menisi hukkaan. Rouva Carey otti paikkausvasunsa\nja istahti ovensuuhun kuullakseen hänkin, ja Peter oli korjannut\nhaltuunsa seinäpaperin jätteet sekä hankkinut itselleen pienen\nliisterilaudan portaille, missä hän hoiteli omia yksityisiä yrityksiään.\n\nOsh mittasi ensin paperin pituuden ja leikattuaan sen hän levitti sen\nlaudalle ja siveli sitä näppärästi suurella siveltimellään alkaessaan\nkertoa juttuansa. Toisinaan, milloin kertomus sattui olemaan pitkä\nja huvittava, liisteri kuivui, mutta siinä tapauksessa hän siveli\nseinäpaperiliuskan uudelleen. Mutta kun tuli hetki, jolloin se oli\nseinälle liisteröitävä, niin hänen kaunopuheisuutensa tulva pysähtyi\näkisti ja kuulijoiden täytyi odottaa, kunnes hän oli saanut paperin\npaikoilleen, ennenkuin saivat kuulla miten kävi Lyddy Brownin sen\njälkeen kun hän oli ajanut miehensä ovesta ulos tahi Bill Harmonin\nverikoiran, joka oli saattanut koko seurakunnan riitelemään keskenään.\nHänen mehevät kuvauksensa rouva Pophamin pessimismistä, joka tuntui\nsaaneen vauhtia miehen optimismista, hänen kaskunsa Lallie Joy Pophamin\nalituiseen vaihtelevista mielialoista, hän kun oli perinyt annoksia\nisän ainaisesta hyvätuulisuudesta, sekä katkelmia äidin ruikuttelevasta\nsynkkämielisyydestä, -- nämä olivat kaikki senlaatuisia juttuja, että\nniiden rinnalla hupeni hallin paperoimisen päättäminen kerrassaan\nmitättömäksi pikkuseikaksi.\n\n\"Kiirettä en pidä\", virkkoi hän iloisesti, \"siksipä en teekään työtä\ntuntikaupalla tahi päiväpalkalla. Lallie Joy ja minä olemme kiireestä\nsaaneet tarpeeksemme, mamma nähkääs touhuaa koko talon puolesta.\nKaiken hän tekee niin sukkelasti, että oikein meitä, tyttöä ja minua,\nhirvittää nähdä sitä menoa. Entä rouva Bill Harmon, on siinäkin\ntouhuaja -- kysykääpäs vain Billiltä. Viidentoista vuoden aikana on\nmun muijani ja Harmonin rouva alituiseen keskenään kilpailleet, mutta\nei sittenkään vielä kylässä tiedetä, kummalleko sininen nauha olisi\nannettava. Viime viikolla Maria kävi Harmonissa ja Harmonin rouva sanoi\nmeinaavansa keittää sinä aamuna nekkuja. Silloinkos meidän mammalle\nkiire kotiin, keitti siirapin, jäähdytti ja teki nekut niin sukkelaan,\nettä kun läksi Harmonin rouvalle maistiaisia viemään, tämä oli vasta\nottamassa kattilaansa keittiön hyllyltä!\"\n\nCareyt nauroivat sydämellisesti tälle rouva Pophamin sukkeluuden\ntodisteelle ja Osh pyyhkäisi mielissään liisterisiveltimellään paperia\njatkaen: \"Maria oli kauan aikaa kiukutellut sitä, että Harmonin rouvan\naina onnistui kaikkein ensimmäisenä levittää pyykkinsä kuivamaan\nmaanantaiaamuna. Eilen Maria nousi vuoteeltaan päivänkoitteessa ja\npuoli kuuden aikaan hänellä oli jo pyykkinsä kiehumassa. Juuri kun hän\nkyökin ikkunasta katsoo, näkyykö Harmonin rouvaa missään, näkee hän\ntämän tulevan ovesta ulos isoa vasua kantaen. Mariaa sapetti kamalasti;\nhän vannoi ettei tällä kertaa tahtonut joutua alakynteen, ja niin hän\njuoksujalkaa kiiruhti makuuhuoneeseen, otti sieltä muutamia puhtaita\nlakanoita ja tyynynpäällisiä ja totta tosiaan nuoralla ne heiluivat\nennenkuin Harmonin rouva oli saanut käsiinsä pyykkipoikansa.\"\n\nKunnon vanha Osh! Sellaista kuulijakuntaa hänellä ei ollut tainnut\nolla vuosikausiin, sillä Beulah tunsi jo perinpohjin omat juttunsa, ja\nvaikka se piti niitä suuressa arvossa, ei niitä huolittu kuulla liian\nusein. Mutta Careyt olivat tykkänään tuoretta ainesta ja kuuntelijoina\nkerrassaan verrattomia. Rouva Carey oli niin kaunis kuivatessaan naurun\nnostattamia kyyneleitään, että Osh sanoi Bill Harmonille: \"Jos ei vain\nlaki panisi vastaan, niin tekisi mieli suudella rouvaa joka kerta kun\nhän nauraa.\"\n\nNo niin, hallin paperoimisesta ei onneksi maksettu tuntipalkkaa,\nvaan uskomattoman halpa palkkio paperirullalta, ja kaikki olivat\ntyytyväisiä. Nancy, Kathleen ja Julia istuivat portailla kyhäämässä\nvierashuoneen seinille reunusta meriheinistä ja voikukista Carey\näidin suunnitelman mukaan. Se oli aikaa vaativa, mutta tytöille hyvin\nmieluinen toimi. Leveämmästä reunusteesta, jossa oli muunkinvärisiä\nkukkia, leikeltiin siroja seppeleitä ja liitettiin yhteen.\n\nGilbert puuhaili milloin missäkin hallin nurkassa vasaroiden ja\npaikaten yhtä ja toista ja yhä kartuttaen taitoansa kaikilla niillä\naloilla, joihin herra Popham oli perehtynyt.\n\n\"Jollette olisi pitäneet niin kovaa kiirettä\", virkkoi Osh lipsauttaen\nisoja saksiaan, \"niin mun olisi pitäny rapata koko eteinen.\nMuurilaastia se paremmin tarvitsee kuin paperia. Vanha pastori Bradley\noli aikoinaan ollut maanviljelijä, ennenkuin papiksi rupesi, ja kerran\nkun kirkkoväki pyhäaamuna vaati häntä rukoilemaan sadetta, niin hän\nlasketti tämmöisen rukouksen: 'Sinä tiedät, Herra, että tämä maa\ntarvitsee lantaa eikä vettä, mutta lähetä armossasi meille runsaasti\nsadetta.'\"\n\n\"Herra Popham\", sanoi Gilbert kärsivällisesti odotettuaan suun vuoroa,\n\"noihin kapeihin kohtiin molemmin puolin pääovea on paperit leikattu\nvalmiiksi. Enkö minä voisi liisteröidä niitä paikoilleen teidän\npuhellessanne.\"\n\n\"Miksette voisi, taitavahan te olette työvehkeitä käyttämään! Eikä\nse mikään konsti olekaan. Melkein kuka tahansa voi seiniä paperoida.\nNiinkuin sanoi pastori Bradley puhuessaan sunnuntaikoulussa presidentin\nvaalien aikana: 'Yksi teistä voi ehkä tulla Georg Washingtoniksi ja\njoku toinen kukaties kohota Thomas Jeppersoniksi, ja kuka tahansa\nteistä, sen Herra tietää, voi olla James K. Polk!'\"\n\n\"Polkista en tiedä mitään\", virkkoi Gilbert.\n\n\"Eikä kukaan muukaan ole kuullut hänestä sen enempää; siinä se\nsukkeluus onkin! Vielä voitte muutakin tehdä, Gilbert\", jatkoi herra\nPopham. \"Olen pyttyyn sekoittanut sitä viheriäistä maalia, jota äitinne\nhalusi, ja olen tuonut teille siveltimen. Arkihuoneessa on hyvä, mukava\nlattia, ei tarpeettomia kolkkia eikä koristuksia -- kaikki tasaista\nkuin meidän mamman pannukakut, -- eikä missään oksan reikiä. Pistäkää\nyllenne kaikkein rähjäisin takkinne ja vedelkää maalia pitkin lautoja,\nja antakaa sen sitten kuivua. Ja pitäkää silmällä ettei kukaan pääse\nsinne astumaan. Sillä samalla hetkellä kuin lattia on maalattu, tuppaa\nnaisväki menemään huoneeseen. Milloin on tarvis kaapista mustaa\nalpakkatakkia, milloin uuninreunalta peiliä tai ikkunalla riippuvaa\npölyhuiskua tai lattiaharjaa oven takaa. Huomen aamuna näkyy lattialla\nviljalti pieniä varpailla astumisen jälkiä, kun he ovat tulleet sisään\nkurkistamaan, onko maali jo kuivaa ja miltä se mahtanee näyttää.\nMissä olen työtä tehnyt, sanotaan tavallisesti aina, että siellä on\nkäynyt kissa! uskokoon kuka tahtoo, minuun ei semmoinen vastaus pysty.\n-- Älkää pysäyttäkö kesken työtä, Gilbert, antaa mennä nopeasti,\ntasaisesti ja sievästi; silloin ei maalaaminen ole mikään konsti. 'Kuka\ntahansa teistä voi olla James K. Polk!' -- No, nyt kait ruoka-aika jo\non käsissä; pitää tässä kotiin tallustaa. Maria laittaa ruoan pöydälle\nja katsoo kelloa jo puoli kahdeltatoista alkaen. Tänään saan kylmää\nsianlihaa ja papuja ja perunoita, piparkakkuja ja piirakkaa; Maria\nseisoo ovensuussa odotellen ja huutaen: 'Pidä kiirettä, Ossian! Kello\nlöi kaksi minuuttia sitten kaksitoista ja ruoka kuivuu kelvottomaksi!'\"\n\nNäin sanoen hän riisui yltään suuren työesiliinansa, sieppasi hattunsa\nja tehtyään lähtökumarruksen katosi tielle mielilauluaan laulaen.\nNuotin ja sanat voin jäljentää teille, mutta voi! En voi painattaa Osh\nPophamin mielenuljuutta ja seesteistä tyytyväisyyttä kun hän liikaa\nkiirehtimättä astui kotiansa kohti edottavaa Mariaansa tapaamaan.\n\n    On tässä tyttö onneton.\n    Heijuu heijuu heijuu hei!\n    On tässä tyttö onneton\n    niin onneton kuin ykskään on\n    Heijuu heijuu hei!\n    Heijuu hei!\n\n\n\n\nXVIII.\n\nLORDIEN HUONE.\n\n\nCareyn lapset olivat löytäneet sen aivan sattumalta. Mennessään\nasioille joelle vievän pienen tien käänteessä olevaan Pophamin mökkiin\ntahi postikonttoriin ja Bill Harmonin kauppaan tahi eversti Wheelerin\ntalolle ja rautatienasemalle he kulkivat kylään johtavaa päätietä.\nEräänä iltapäivänä Nancy ja Kathleen olivat lähteneet löytöretkelle\nja kulkiessaan tietä eteenpäin he olivat keksineet etäisessä\nmutkassa synkän, harmaan, melkein setripuiden peitossa olevan talon.\nPoppelilehto sen vasemmalla sivulla vain lisäsi näköalan kolkkoutta ja\nellei joki lumpeenkukkineen ja ulpukkoineen olisi leveänä virrannut\nsiitä sivu, olisi paikka ympäristöineen ollut painostuttavan synkkä.\n\nNancy tiedusteli herra Pophamilta kuka asui setripuiden takaisessa\nharmaassa talossa, ja kun tämä kertoi sen kuuluvan eräälle herra Henry\nLordille, joka asui siellä kahden lapsensa sekä taloudenhoitajattarensa\nkera, he rupesivat nimittämään paikkaa Lordien huoneeksi.\n\n\"Niistä ette koskaan näe vilaustakaan\", virkkoi herra Popham. \"Henry\nLord ei ole vuosikausiin näyttänyt naamaansa kylässä, ei ole, ja\nnuorta väkeä ei ole päästetty kouluun; kahdesti viikossa tiistaina\nja perjantaina tulee heille opettaja kotiin ja muina päivinä he\nlukevat ja kirjoittavat läksyjänsä. Henry on niin hyvä erakko, että\nkelpaisi hänelle yhtä hyvin asua jossain vuorenonkalossakin, ja lapset\nkasvatetaan yhtä kummallisiksi kuin hän itse on.\"\n\n\"Onko heidän äitinsä kuollut?\" kysyi rouva Carey.\n\n\"Kuoli jo neljä vuotta sitten, ja parasta se hänelle olikin. Kyllä\ntässä maailmassa asiat on monasti nurinkurisia. Ei sen puolesta, että\nma itse osaisin sen parempaa maailmaa tehdä. Kun ihmiset nurkuvat ja\nnurisevat, niin minä aina sanon, että jos teille annettaisiin kaikki\naineet käteen, voisitteko sitten te saada parempaa aikaan? Entä sitten,\njos pitäisi itse hankkia omat aineet niinkuin Herramme teki! Eiköhän\nolisi silloin taito täpärällä! Niin, mutta niinkuin ma äsken sanoin,\ntässä maailmassa ovat asiat monasti nurinkurisia; kaikki varkaat\npannaan rautoihin, ja murhaajat ja vaimonsapieksijät (ma olen aina\nollut sitä mieltä, että nuhteissakin olisi tarpeeksi rangaistusta\nvaimonsapieksijälle, sillä miestä on tietenkin ärsytetty enempi kuin\nluvallista on,) ja murhapolttajat ja rauhanhäiritsijät ja muut sen\nsemmoiset, mutta yhtäkaikki ei laki pysty tekemään mitään Henry Lordin\ntapaiselle miehelle! Hän on ollut korkeakoulun professori, mutta mä\nolen istunut koulussa samalla penkillä kuin hän ja sanon häntä Heniksi\nmilloin vain tilaisuutta sattuu, vaikka hän kehuukin olevansa tohtori.\"\n\n\"Mikä tohtori?\" kysyi rouva Carey.\n\n\"Hitto sen tietää! En kipeää kissaakaan antaisi hänen tohtoroida.\"\n\n\"Eivät kaikki ole lääketieteen tohtoreja\", keskeytti Gilbert. \"Isoisä\noli Alexander Carey, lakitiedetten tohtori.\"\n\n\"Lain tohtori!\" huudahti herra Popham keskeyttäen työnsä. \"Hah, hah,\nkylläpä niille tohtori onkin tarpeen, ja hyvähän se, että on kenen\npuoleen kääntyä, mutta ei ne Henry Lordista paljoakaan kostu.\"\n\n\"Mitä hän on tehnyt ollakseen niin epäsuosiossa täällä?\" tiedusteli\nrouva Carey.\n\n\"Tehny? Se mies ei syntymästään saakka ole tehny yhtään mitään, jota\nhänen olisi pitänyt tehdä. Käskysanojen ensimmäisen osan 'sinun ei\npidä' Hen Lord täyttää prikulleen, se on varma! Vaimostansa hän ei\nollut paljoa tietääkseen, piti hänet ainaisessa vavistuksessa ja\npeloitti lopulta kuoliaaksi, poloisen rääsyn! Hän jätti toimensa\nja sulki perheensä tuohon haudantapaiseen taloon, jotta voisi itse\nkirjojansa lukea. Meidän poika tuntee hänen poikansa, ja oikein\nselkäpiitä karmii, kun kuulee minkämoista elämää ne lapset siellä\nviettävät. Kun joskus osuu talon lähettyville niin oikein mieleni palaa\nhalusta pistää se tuleen jonakin yönä. Hyvällä onnella ehkä Henkin\nhäviäisi savuun muun mukana, eikä siinä tapauksessa yksikään sielu koko\nkylässä häntä surisi! Luulen sentään ettei Marialta hevillä lähtisi\nsuostumusta murhapolttoon. Hän sanoo, ettei hän voi tulla aikaan minun\nvankeudessa ollessani. Kesällä minun on tienattava ja talvella hän\non ilman riitatoveria, jos minä istun tiilinpäitä lukemassa.\" Näitä\ntiedonantoja jaellessaan Osh peitti vierashuoneen seiniä sievällä,\nvalkealla moirépaperilla eli valkealla marialla, kuten hän itse sitä\nnimitti, ehkä siksi ettei ollut perehtynyt ranskankieleen, mutta\nluultavimmin vaimonsa ristimänimen kunniaksi.\n\nHerra Popham ei liioitellut lainkaan, vaan jätti päinvastoin\npaljon sanomatta Lordien talon asukkaista kertoessaan. Henry Lord,\noppiarvoltaan filosofian tohtori, oli ollut eläintieteen professorina\neräässä Uuden Englannin yliopistossa, mutta hän oli luopunut toimestaan\nantautuakseen tieteellisten oppikirjain kirjoittelemiseen. Ärtyinen,\nkylmäkiskoinen ja tunteeton hän oli aina ollut, mutta vuosien kuluessa\nnämä ominaisuudet olivat esteettömästi yhä kehittyneet. Jos hänen\nkalpea, arka vaimonsa olisi ollut verevä, peloton tyranni, niin asiat\nolisivat ehkä olleet toisin, mutta lasten muistiin oli jäänyt vain\nkatkeria sanoja ja soimauksia isän puolelta ja kyyneliä sekä masennusta\näidin puolelta. Sitten tuo pieni, poloinen varjomainen vaimo oli\nuupuneena vaipunut hautaansa, ja muuan vanhanpuoleinen, harmaatukkainen\nja lujaleukainen rouva Bangs oli ryhtynyt taloutta hoitamaan.\n\nOn vaikeaa mielessään kuvitella yksinäisempää tyttöraukkaa kuin\noli Olive Lord kuudentoista vuotiaana. Ikäänsä nähden hän oli\nhentokasvuinen, kasvot olivat kalpeat, soikeat, kulmakarvat kauniisti\nkaartuvat, leuka oli terävä, ja tukka tumma, tuuhea, huolimattomasti\nkammattu. Hänellä ei ollut muita harrastuksia elämässä kuin nuorempi\nveljensä Cyril, heikonlainen ja arka poika, joka oli alituisessa\nvavistuksessa isän vuoksi -- sekä tyydyttämätön, melkein kuluttavan\nkiihkeä intohimo piirtämiseen. Kymmenvuotiaana hän piirsi kissoja ja\nkoiria, kanoja ja kananpoikia värittäen piirroksensa äidin hankkimilla\nväreillä. Kaikki, mikä kiinnitti hänen kauneudenaistiansa, siirrettiin\nheti paperille tahi kankaalle. Sitten kolmen vuoden aikana, ennen\näidin kuolemaa, hänelle antoi opetusta isän tietämättä eräs Portlandin\nopettaja, jolle maksettiin herra Lordin talousrahoista, sillä yksi\nhänen päävikojaan oli uskomaton, saituudeksi muuttunut kitsastelu.\n\n\"Olive tulee hirveän onnettomaksi elämässään, ellei hän saa kehittää\nlahjojaan,\" rukoili rouva Lord miestänsä. \"Hänessä asuu aivan hurja\nhalu oppia piirustamaan mitä hän näkee. Hän yrittää yrittämistään\nkiihkeydestä vavisten ja kun hän epäonnistuu, joutuu hän aivan\nsuunniltaan mielipahasta ja pettymyksestä.\"\n\n\"Parempi on antaa hänelle itsensähillitsemistaidon tunteja,\"\nvastasi herra Lord. \"Se on halvempaa kuin piirustusopetus ja paljon\nkäytännöllisempää.\"\n\nNiin Olive eli, kamppaili ja kasvoi; ja hänen lahjakkaisuutensa oli\nonneksi niin kiihkeä, etteivät mitkään olosuhteet kyenneet sitä\ntukahuttamaan eikä sammuttamaan. Hän työskenteli väsymättä, keksien\nitse sääntöjä ja ohjeita työlleen, koska ei auttajia ollut. Kun hän\nei voinut saada kaniinia tahi lintua näyttämään \"luonnolliselta\"\npaperilla, niin hän etsi isänsä kirjoista kuvia niiden luista.\n\"Jospa vain tietäisin, minkälainen se on sisästä, Cyril,\" sanoi hän,\n\"niin kenties se ei _päältäpäin_ näyttäisi niin elottomalta! Voi!\nCyril, täytyy olla jokin parempi tekotapa; minä piirrän vain eläimen\nulkoviivat, ja sitten lisään siihen karvat ja höyhenet. Niillä ei ole\nruumista. Ne eivät voisi juosta eikä liikkua, ne ovat pelkkää pahvia.\"\n\n\"Mikset koeta kukkia ja taloja, Olive?\" kysyi Cyril huolestuneena.\n\"Ja maalataanhan paljon hedelmiäkin ja kuolleita kaloja lautasille\nja limonaadilaseja, joissa on jäätä, -- mikset sinäkin voi koettaa\nsellaista piirtää?\"\n\n\"Kai ne ovat helpompia,\" huokasi Olive, \"mutta kuka huolii niitä tehdä,\nkun on olemassa eläviä, liikkuvia, hengittäviä malleja; sellaisia,\njotka hämmästyttävät meitä näyttämällä joka hetki erilaisilta? Ei, minä\nkoetan yhä uudestaan ja kun sinä olet hiukan vanhempi, niin lähdemme\nyhdessä kotoa ja silloin saamme elää ja oppia asioita mielemme mukaan\njossain paikassa, mistä ei isä koskaan löydä meitä.\"\n\n\"Siitä ei ole hätää, hän ei tule etsimäänkään,\" vastasi Cyril tyynesti,\nja molemmat lapset katselivat toisiansa tietäen niin olevan.\n\nSiellä setripuiden pimennossa Olive Lord siis vietti päivänsä,\nvihaisena, äreänä pikku olentona, joka kiihkeänä hautoi mielessään\nkohtalonsa kovuutta. Alituiset myrskyt repelivät hänen synkkää, nuorta\nsydäntään, ja hän näytti tylyltä ja kovalta kuten ainakin se, joka ei\nsaa osalleen rakkautta. Mutta Nancy Carey, joka ei ollut milloinkaan\nujo ja joka rakkaudessa ja ilossa kasvaneiden ihmisten tavoin, oli\naina innokas lähestymään muita, hypähti eräänä päivänä Carey-äidin\nlämpimästä pesästä, kiinnitti kirkkaat silmänsä yksinäiseen, äreään\npikku naapuriinsa, hymyillen hänelle päivänpaisteista, toivehikasta\nhymyänsä, ja ojensi hänelle kätensä ystävyydenliittoon. Oliven\nmurheelliset mustat silmät kohtasivat Nancyn ruskeiden silmien\nsäteilevän katseen. Hänen kätensä, tuo ihmeteltävän taitava käsi, ei\nollut koskaan hyväillyt toista ja hän oli surkean arka. Mutta Nancystä\nvirtasi magnetismia kuin sähkövirtoja patterista. Hän veti Oliven\nluokseen jonkun tuntemattoman voiman avulla ja piti hänestä kiinni\nolematta sillä hetkellä selvillä siitä, että hän vastaanotti itse yhtä\npaljon kuin antoi.\n\nHe kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran aivan sattumalta\nulpukkalammen rannalla, missä Olive istui sammakoita piirtämässä ja\nminne Nancy tuli poimimaan osmankäämejä. Eipä aikaakaan kun he jo\nolivat vajonneet pitkään ja tuttavalliseen keskusteluun ja kun rouva\nCarey illallisaikaan katsahti ulos makuuhuoneensa ikkunasta, näki hän\ntyttöjen astelevan niittyaidan luona käsivarret toistensa vyötäisillä\nja posket likitysten. Nancyn kastanjanruskeat suortuvat kiilsivät\nauringonpaisteessa ja Oliven paksut, mustat palmikot näyttivät niiden\nrinnalla vieläkin tummemmilta. Äkkiä hän heittäytyi Nancyn kaulaan\nja hyökkäsi sitten nyyhkyttäen poikki niityn heittämättä kertaakaan\nsilmäystä taakseen.\n\nHetkinen myöhemmin Nancy astui äitinsä huoneeseen syli täynnä metsien\nja ketojen rikkauksia. \"Oi, äiti rakas!\" huudahti hän laskien käsistään\nkukkansa ja ottaen hatun päästään. \"Olen löytänyt hyvän ystävän,\ntodellisen, ymmärtävän ystävän, ja se on Lordien talon tyttö. Hän\non aivan ihmeteltävä! Sellaista harvinaista tyttöä emme ole koskaan\nennen nähneet missään, ja hän piirustaa paremmin kuin opettajamme\nCharlestownissa! Hän on minua vanhempi, mutta niin hento ja surullinen\nja ujo, että hän on ihan kuin lapsi. Oi, äiti, sinun sydämesi on\naina niin avara, sillä sinä annoit sijaa Juliallekin, emmekä sentään\ntunteneet mitään eroa -- etkö tahdo suoda Olivellekin tilaa? Ei ole\nkoskaan -- koskaan -- kukaan niin tarvinnut sinua kuin hän!\"\n\nOletko joskus nostanut kiveä ja nähnyt sen alla kalpeita, keltaisia,\nohuita ruohonalkuja. Ja oletko palannut katsomaan seuraavana päivänä ja\nsitä seuraavana ja huomannut pikku korsien kohoavan maasta, leviävän\niloisesti, käyvän vehreiksi ja vahvoiksi; ja oletko viimein nähnyt\nniiden auringon lämmittäminä, kasteen virkistäminä, notkeina niiden\nsuonissa elpyvästä nesteestä huojuttavan vehreitä viuhkojaan tuulessa?\nNäin kävi Olive Lordin, kun hän ja Cyril joutuivat toiseen ilmapiiriin\nja saivat juosta Keltaisessa talossa kuin kotonaan Carey-äidin\ntoimeliaitten, innokkaitten linnunpoikasten seurassa.\n\n\n\n\nXIX.\n\nVANHAA JA UUTTA.\n\n\nKeltainen talo ei ollut aina ollut Hamiltonin perheen oma, sen oli\nrakennuttanut muuan yksityiselämään siirtynyt valtion kuvernööri. Hän\neli enää vain joitakin vuosia, ja sitten se joutui Lemuel Hamiltonin\nisoisälle, joka ei ollut tehnyt sanottavia muutoksia rakennusten\nulkonäköön.\n\nMitään suuria suunnitelmia rakennustaiteellisessa suhteessa ei ollut\nkuvernööri Weatherbylla ollut, sillä hän ei ollut rikas. Hän oli\naivan yksinkertaisesti rakennuttanut suuren, mukavan maatalon. Hän ei\nhalunnut kukkaistarhoja, ei komeita talleja, ei suihkulähteitä eikä\nkeinotekoisia luolia, ei kylpyhuoneita (tämä oli vuonna 1810) sillä\ntamminen vesisanko tyydytti täydelleen talon tarpeet vedenhankintaan\nnähden. Yksi heikkous hänellä kuitenkin oli, se nimittäin, että hän\nhalusi teettää talon etupuolen niin vaikuttavaksi kuin mahdollista.\nPääoven yläpuolella oleva ikkuna oli maakunnan kauneimpia ja ovi itse\noli kuulu koko valtiossa. Siinä oli ihmeellinen viuhkamainen ikkuna\nja sen kolkutin oli raskasta messinkiä; ovi itse oli valkoinen,\nmutta suojaovet olivat viheriäksi maalatut. Talon huomattavimpana\nja uhkeimpana kaunistuksena olivat sen kiviset puoliympyräportaat.\nNeljä suurta graniittimöhkälettä oli portaiksi hakattu siten, että\nkukin neljästä portaasta muodosti aina edellistä pienemmän. Kun\nne lopulta naapureiden juorupuheiden ja jännittyneen odotuksen\nkohottua huippuunsa, sovitettiin paikoilleen, jykevinä ja kalliisti\nsilotettuina, kulki rakennuksen sivu lakkaamaton jono uteliaita, kuka\nvaunuin, kuka kääsein, kuka työrattain. Kuvernöörin ympyräportaita\nkäytiin ihailemassa laajalti Beulahin ulkopuoleltakin, ja ensimmäiset\nHamiltonit olivat olleet hyvin ylpeät niistä. Mutta vuosien kuluttua\nHamiltonin suku oli lakannut ylpeilemästä moisesta mitättömästä asiasta\nkuin kiviportaista, ja talo oli ollut niin kauan tyhjänä, että Lemuel,\nkonsuli, oli ainoa, joka vielä säilytti muistissaan sen viehättäviä\npiirteitä. Mutta talon vanhoja nurkkia siistiessään ja korjaillessaan,\noli Ossian Pophamilla paljon kerrottavaa noista ihmeellisistä portaista.\n\n\"Elämä on sellaista juoksua nykyaikaan,\" päivitteli hän, puhkiessaan ja\nlevätessään työnsä lomassa, \"eikä nuorille enää kelpaa vähät huvit. Mun\npoikani Digby sanoo minulle tänä aamuna, kun kysyin eikö hänen mielensä\ntekisi lähteä maakuntamarkkinoille: 'Ei, Pop', sanoo poika, 'en viitsi\nmennä, ne on aina samat, vanhat markkinat joka vuosi.' Ihme ja kumma!\npoikana ollessani mun oli tapana kerran kuukaudessa lämpimällä säällä\npyytää isältäni lupaa päästä käymään kylän toisessa päässä kuvernöörin\nympyräportaita katsomassa; siihen aikaan paras hupi, minkä vanhemmat\nsaattoivat keksiä lapsilleen, ja hupaisempaa se tottakin oli kuin istua\nkirkossa kuuntelemassa kahta saarnaa, jotka kumpikin kestivät tunnin ja\nviisitoista minuuttia.\"\n\nDigby, kahdeksantoistavuotias nuorukainen ja vain yhden ammatin\nmestari eikä kymmenen kuten isänsä, oli määrätty paperoimaan\nCarey-äidin makuuhuonetta. Tämä muutti pariksi päiväksi asumaan\näskettäin sisustettuun vierashuoneeseen, joka oli melkein liian kaunis\nmakuuhuoneeksi valkeine silkinhohtoisine seinäpapereineen, keltaisine\nja viheriäisine reunusköynnöksineen ja vanhoine, valkoisine, uskollisen\nja taitavan Pophamin uudelleen maalaamine huonekaluineen.\n\nSali, entinen kuvernööri Weatherbyn lukuhuone, oli myöskin jo valmis\nja kymmeniä kertoja päivässä koko perhe kurkisti ovista sisään\nihailevin huudahduksin. Siinä oli kuusi ovea, jotka avautuivat\nkahteen eteiseen ja pieneen makuuhuoneeseen, arkihuoneeseen,\nkellariin ja porsliinisäiliöön, sen sukupolven ihmisillä oli näet\ntodellinen intohimo saada huoneisiinsa sisäänkäytäviä ja ovia. Totta\npuhuaksemme oli Nancy kerran keskiyönaikaan sytyttänyt kynttilänsä ja\npujahtanut alakertaan saadakseen kerrankin rauhassa istua sohvassa\nihailemassa huoneen aistikasta siroutta. Gilbert oli maalannut valkean\nkorkkimaton kypsän kirsikan väriseksi. Rouva Popham oli pessyt ja\ntärkännyt ja silittänyt Charlestownin kodin valkeat, musliiniset\nröyhelöiset uutimet ja ne kaunistivat huoneen neljää ikkunaa. Huone\noli pohjoiseen päin vasemmalla talon sisäänkäytävästä ja sisustettu\npääasiallisesti kesäkäytäntöä ja mukavuutta silmällä pitäen, sillä\ntalvella se oli oleva suljettu kylmyyden vuoksi. Vanha piano\nasetettuna poikittain nurkkaan näytti löytäneen oikean paikkansa,\nja sen kiiltävällä mahongilla loisti neljä hopeaista kynttiläjalkaa\nynnä kynttiläniistin ja tarjotin. Kuluneimmat huonekalut -- ja Careyn\nhuonekalut olivat melkein kaikki kuluneita -- olivat päällystetyt\nhalvalla, kirkasvärisellä kretongilla. Tulipunaiset Jacqueminot-ruusut\nkiemurtelivat pitkin seinäpapereita, joten huone oli kuin mikäkin\nviileä, kaunis kukkamaja.\n\nToisella puolen hallia oli kuvernöörin aikuinen kaksoissali, joka\nnyt oli isoksi arkihuoneeksi sisustettuna. Täällä oli Gilbertin\nmaalaama viheriä, sileä ja kiiltävä lattia helppohintaisine\nItä-Beulahin naapureilta ostettuine ruokomattoineen; täällä olivat\nmyös vanhanaikuiset, rouva Careyn kotoaan tuomat huonekalut, jotka\nCareyt olivat säilyttäneet taajojen vaellustensa aikoina; täällä\nkaikki ne hauskat tuolit, jotka Bill Harmonin oli onnistunut ostaa\nheille sieltä täältä halvalla hinnalla; täällä oli kaksi jalomuotoista\ntulisijaa, toisen uuninreunalla rautainen, kukilla täytetty maljakko,\ntoinen toisinaan viheriöillä asparagus-oksilla, toisinaan tuoksuavilla\nlehvillä täytetty. Seinäpaperilla kasvoi vehreitä kaisloja ja\nosmankäämejä vaaleanruskealla pohjalla, ja niin pian kuin jotain\npuuttui Careyn perheen arkihuoneen sisustuksesta, läksi Ossian Popham\nsuoraa tietä kotiinsa ja valmisti sen vajassaan. Hän osasi tehdä\nvaikka mitä, nelikkotuolin tahi tuntilasipöydän, laatikkosohvan sekä\nsen päälle pantavan patjan, tahi matalan pöydän pelejä ja leikkejä\nvarten tahi pienen jakkaran. Hän osasi kiilloittaa pianon ja sen\ntehtyään istahtaa sen ääreen soittamaan \"Oli tupsut kultani kengissä\"\ntahi \"Kun Georgian läpi marssittiin,\" suurella taidolla. Hän osasi\nmaalata kullankeltaisia viinirypäleterttuja ja lehtiä vanhanaikuiseen,\nkorkeaselkäiseen kiikkutuoliin, ja kun se oli kuiva, istahtaa siihen\nhuvittamaan koko perhettä vaatimatta pennyäkään palkakseen.\n\nTupaantuliaisia ei voitu viettää ennenkuin myöhään syksyllä, sillä\njoskin huoneista suurin osa saatiin kuntoon sitä ennen, ei Ann-serkun\nkustantamiin kalliisiin korjauksiin voitu ryhtyä ennenkuin Bill Harmon\noli saanut herra Hamiltonilta tiedon, että hänen vuokralaisensa\nsaisivat olla rauhassa ainakin kolmen vuoden ajan.\n\nTalo, joka päivä päivältä muodostui yhä enemmän kodiksi, oli aamusta\niltaan ja aina ullakolta alakertaan asti täynnä toimeliasta touhua ja\ntyötä. Tuskin kului hetkeäkään, etteivät Carey-äiti ja lapset kantaneet\njotain huonekalua läpi huoneiden ja portaita ylös ja alas saadakseen\nnähdä miltä se näyttäisi jossain muualla. Tämä oli itse asiassa jo\nmonen vuoden aikana ollut erikoisena hupina heidän yksinkertaisessa\nelämäsään, ja oli heistä aivan yhtä hauskaa kuin uusien tavaroitten\nhankkiminen. Jokaisen Careyn, äidistä Peteriin saakka saattoi nähdä\nminä hetkenä tahansa hypähtävän tuoliltaan auttaakseen toista Careyä\nmuuttamaan paikasta toiseen sohvaa, piironkia, pianoa tahi vaikkapa\nkeittiönuunia siinä toivossa, että se uudessa asennossaan lisäisi\ntuoretta makua elämään.\n\nVielä emme ole sanallakaan maininneet Keltaisen talon ulkorakennusta,\nsamaa, jonka nuo \"Hamiltonin pirun pojat\" (Bill Harmonin arvostelun\nmukaan) olivat muuttaneet hyödyllisen käytännön paikasta semmoiseen\nasuun, että \"kissatkin sille nauraa\", mutta se vaatisikin melkein\nkokonaisen luvun itselleen. Tohtori Holmes lausuu eräistä\nmajesteettisista ja arvokkaista puista puhuessaan, että niillä\npitäisi olla kullakin oma ristimänimensä. Niinpä tämä Keltaisen talon\nulkorakennuskin ansaitsisi enemmän huomiota kuin vain muutaman rivin\nselostuksen, vaikka se nykyisin oli vain varastohuoneena, odottaen\nparempia päiviä tietämättä mitään tulevaisuudestaan. Hamiltonin\npojat olivat epäilemättä yhtä tuhlaavaisia ja huikentelevaisia\nkuin hulluja, mutta Careyt tunsivat niin suurta myötätuntoa heidän\ntuhlaavaisuuttaan, huikentelevaisuuttaan ja hulluuttaan kohtaan tässä\nerikoisessa tapauksessa, että saattoivat tuskin salata tunteitaan\nBill Harmonilta. Mikään ei olisi voinut niin hyvin tyydyttää heidän\nsalaisia toivomuksiaan, kuin \"noiden hemmetin poikien\" tekemät\nmielettömät muutokset; ajattelemattomat, kevytmieliset muutokset,\njoita ei koskaan olisi voitu suorittaa Careyn perheen niukoilla\ntuloilla. Heillä ei ollut rahaa hevosen, lehmän tahi sian pitämiseen\neikä ihmisen palkkaamiseen, joka olisi näitä eläimiä hoitanut, joku\ntallin ja navetan menettäminen ei tuottanut heille minkäänlaista\nharmia tahi pettymystä. Hyvä permanto oli laskettu vanhan päälle\nja öljytty tummaksi; katto jykevine, käsin veistettyine hirsineen\noli melkein yhtä kaunis kuin jonkin englantilaisen hallin vanha\ntamminen laki. Silmä ei tavannut ainoatakaan uutta lautaa, -- vanhaa,\ntummunutta honkaa kaikkialla, aina seiniä pitkin kulkevissa hauskoissa\ntuolinmuotoisissa penkeissäkin. Siinä oli vanhanaikuinen lava,\nmissä maalaistanssien soittoniekat saattoivat istua ja missä sopi\nesittää kuvaelmia ja kuva-arvoituksia; sanalla sanoen siinä tarjoutui\nlukemattomia mahdollisuuksia Careyn nuorison kekseliäisyydelle\nkaikenmoiseen huvitteluun ja ilonpitoon nähden. Ken oven avasi ja\nkurkisti sisään, vaikka Hamiltonin iloiset nuoret olivat tuskin koskaan\nkutsuneet Beulahin kyläläisiä sitä tekemään, huudahti paikalla aivan\ntahtomattaankin: \"Sepä vasta lysti paikka!\"\n\n\"Täällä minä aion viettää ensimmäiset tanssiaiseni\", julisti Nancy\ntyttöjen seisoessa keskellä lattiaa vuoteiden, pöytien, piironkien ja\nuunien ympäröimänä. \"Julia, debuteeraa sinä missä tahdot, mutta ensi\nkesänä vietetään täällä minun ensimmäiset tanssiaiseni!\"\n\n\"Sinä olet silloin vasta seitsemäntoista vuotias; ei sinulle voi vielä\nsilloin pitää tanssiaisia!\" vastusti Julia sovinnaisuuden orjana.\n\n\"Ei tietysti salonkitanssiaisia, mutta vallan mainiosti täällä ladossa.\nVoitte tekin, sinä ja Kitty, vaikka olette niin nuoria, olla läsnä kun\nminä alotan elämäni huvittelukauden tanssiaisilla ladossa!\"\n\n\"Minusta ei ole sopivaa ajatella kemujen pitämistä, kun jokainen tuntee\nolosuhteemme -- kuinka köyhiä me olemme!\" väitti Julia tyytymättömänä.\n\n\"Me puhumme ensi kesästä, lapseni! Kuka tietää kuinka rikkaita me\nolemme ensi kesänä? Voisimme pitää kutsut tässä ladossa äiti pianon- ja\nherra Popham viulunsoittajana. Virvokkeina meillä olisi uskomattoman\nlaimeata mehuvettä, ja mitä kaakkuun tulee, luulen melkein, että\nvoisimme pyytää vieraita tuomaan kaakun mukanaan kuten tehdään\nkirkkojuhlia varten.\"\n\nJulian ylpeys loukkaantui suunnattomasti tästä Nancyn leikillisestä\nesityksestä.\n\n\"Minulla ei tietysti ole mitään sanomista jos Margaret-täti suostuu\",\nhuomautti hän, \"mutta itse en ainakaan milloinkaan mene mihinkään\nyksityisiin kutsuihin, mihin vieraitten on tuotava virvokkeita. Jo\npelkkä sellainen ajatuskin kauhistuttaa minua.\"\n\n\"Ensi kesänä minulle pidetään tanssiaiset tässä ladossa, mami!\"\nhuudahti Nancy ovesta sisään tulevalle äidilleen. \"Jos me olemme\nentistä köyhemmät, niin voimme kantaa kolehdin saadaksemme menot\npeitetyksi; Julia ja Kitty näyttäisivät niin viehättäviltä kulkiessaan\nympäri tamburiini kädessään! Tahtoisin tehdä nopeasti mitä voin, sillä\nhuomaan selvästi, että minun on mentävä naimisiin nuorena voidakseni\nauttaa omaisiani eteenpäin. Niin tekee sankaritar aina kirjoissa, hän\nsolmii avioliiton rikkaan aatelismiehen kanssa, jotta hänen siskonsa\nKitty ja serkkunsa Julia saisivat hyvän kasvatuksen.\"\n\n\"En käsitä, mistä nuo kaikki mielijohteesi ovat kotoisin, Nancy\",\nnaurahti hänen äitinsä. \"Sinä olet elämässäsi lukenut tuskin kuuttakaan\nromaania!\"\n\n\"En olekaan, mutta Joannan oli tapana lukea niitä sadoittain ja kertoa\nminulle; ja isä luki ääneen sinulle; ja vanhemmat tytöt ja nuoremmat\nopettajat keskustelivat usein koulussa niistä; -- oh, tunnenhan minä\nelämää, sellaista, jota kirjoissa kuvataan -- ja minä odotan hartaasti\nnäkeväni eikö todella mitään tapahdu!\"\n\n\"Digby Popham on ainoa rikas aatelismies, joka on sinun\nsaavutettavissasi, Nancy!\" kiusoitti Kitty.\n\n\"Tahi teerenpilkkuinen Cyril Lord\", ehätti Julia sanomaan.\n\n\"Hän on ihan kuin paistamaton piirakka!\" tokaisi Kittykin.\n\nNancy punastui. \"Hän on ujo ja onneton ja kalpea, eikä ihmekään, mutta\nhän on aivan tarpeeksi miellyttävä ja huvittava.\"\n\n\"Ei minusta\", virkkoi Julia. \"Mutta hän ei katsele eikä puhuttele muita\nkuin sinua, joten on oikeus ja kohtuus että pidät hänestä; ei sen\npuolesta -- sinähän pidät kaikista pojista!\"\n\n\"Pojat maksavat hänelle samalla mitalla\", virkkoi Kitty kujeellisesti,\n\"mutta me raukat, sinä ja minä, saamme istua nurkissa huomaamattomina!\"\n\n\"No, no, lapset\", puuttui rouva Carey keskusteluun ottaen tyynyn\ntavaroiden joukosta ja kääntyen lähtemään. \"On vielä vähän aikaista\nteidän puhua rikkaista aatelismiehistä, vai mitä?\"\n\nNancy seurasi häntä talolle ja sanoi miettivänä oljenkortta\npureskellen: \"Äiti, tiedätkö, kun on kuusitoistavuotias, niin sille\nei mitään mahda, että rikas aatelismies tahi satuprinssi tahi perheen\nerinomainen nuorin poika johtuu silloin tällöin mieleen!\"\n\n\n\n\nXX.\n\nMAALATTU HUONE.\n\n\nTällä kehityskannalla asiat olivat, kun Nancy ja Kathleen\nkatsahtaessaan ulos ikkunasta eräänä aamuna, näkivät Lallie Joy\nPophamin astuvan tietä pitkin. Hän kuljetti säännöllisesti voita ja\nmaitoa Keltaiseen taloon, ja auttoi heitä monella tapaa, sillä hän\nsuoritti aika hyvin kaikenlaisia talousaskareita missä ei kysytty\naivoja. Kaikille oli käsittämätöntä miksi Ossian Pophamin äly ja\npuhelahjat eivät olleet menneet perintönä hänen lapsilleen. Poika ei\noikeastaan ollut tyhmä mitä tuli käytännölliseen työhön, mutta Lallie\nJoy oli alituisesti nollapisteen kohdalla.\n\nKuten jo ennen mainittiin oli Nancyllä vahva taipumus parannella\nasioita, milloin ne hänestä tavalla tahi toisella sitä kaipasivat, ja\nhän oli jo aikaisin havainnut tylsän Lallie Joyn sopivaksi esineeksi.\n\n\"Tuolla hän tulee!\" huudahti Nancy. \"Toisessa kädessä on hänellä kaksi\ntuoppia maitoa ja toisessa kaksi naulaa voita ja niitä hän kantaa aivan\nkuin suuri heinäkantamus painaisi hänen hartioitaan. Minäpä juoksen\nkeittiöön ja otan hänet puoleksi tunniksi työhön viidellä sentillä.\nHän voi kuoria perunoita ja sillä välin kuin ne kiehuvat, paloitelkoon\nomenia keittoon.\"\n\n\"Anna hänen paloitella myöskin liha!\" pyyteli Julia, sillä se oli hänen\nerikoinen työnsä. \"Veitsi on aivan kelpaamattoman tylsä.\"\n\n\"Mikset anna herra Pophamin teroittaa sitä? Huono työmies syyttää\ntyökalujansa; Kolumbus keksi Amerikan avonaisessa veneessä\", vastasi\nNancy ärsyttävän tietävännäköisenä.\n\n\"Keksiköön\", virkkoi Julia, \"mutta tällä lihaveitsellä ei hän koskaan\nolisi Amerikkaa keksinyt. -- Onko Lallie Joy meidän ikäisemme?\"\n\n\"En tiedä. Hän on mahtanut olla ainakin neljänkymmenen vanha\nsyntyessään ja sen mukaan hän on nyt viisikymmentäviisivuotias. Mitä\nluulet, että hänelle olisi tehtävä, jotta hän havahtuisi? Kunpa edes\nsaisin hänet suorana seisomaan tahi pitämään päänsä pystyssä tahi\nlaskemaan hiuksensa alas tahi sulkemaan suunsa! Minäpäs menen vähäksi\naikaa keittiöön työskentelemään hänen kanssaan ja koetan hiukan vedota\nhänen parempiin tunteisiinsa sillä välin kuin perkaan rusinoita\nleipäputinkiin.\"\n\nNancy istui ikkunan ääressä kiikkutuolissa keltainen vati helmassaan.\nHänen poskensa rusoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen\nhuulensa punaiset, hänen hiuksensa kullanruskeat, hänen sormensa\nlensivät sukkelina ja korkeakauluksinen hihaesiliina somisti häntä\nkuten kaikkia sieviä tyttöjä. Hän oli virkeä jos kukaan, eikä\nsuurempia vastakohtia saattanut ajatella kuin hän ja unelias Lallie\nJoy, joka istui tuolilla sääret levällään. Hän oli ottanut päästään\nturkinpunaisen päähineensä ja ripustanut sen tuolinselkään aavistamatta\nkuinka räikeästi se loukkasi silmää hänen tulipunaisten suortuvainsa\ntaustana. Hän istui vinossa, vinosti hän piteli perunapataa, ja vinosti\nperunoita ja veistä. Näytti siltä kuin ei hänen järkensä ja ruumiinsa\nvälillä olisi ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Hänen kuoriessaan\nperunoita ja Nancyn peratessa rusinoita sujui keskustelu seuraavaan\ntapaan.\n\n\"Miten tulit tuoneeksi voita tänä päivänä etkä huomenna, Lallie Joy?\"\n\n\"Piti pukeutumani hienoksi ja lähteä puotiin uutta hattua ostamaan.\"\n\n\"Minkävärisen koristeen sait hattuusi?\"\n\n\"Entisen värisen.\"\n\n\"Eikö siellä ollut muuta väriä kuin tulipunaista?\"\n\n\"On, sinistä.\"\n\n\"Miksi et kerran vaihteen vuoksi ottanut sinistä?\"\n\n\"Mitäs siitä vaihteesta, hyvähän se entinen on.\"\n\n\"Arveletko, että tulipunainen soveltuu hiuksiisi?\"\n\n\"Mitäs minä hiuksista, hattuahan minä katsoin.\"\n\n\"Et voi hiuksiasi muuttaa, näetkös, Lallie Joy, mutta ei sinun tarvitse\nkäyttää tulipunaisia päähineitä, näetkös. Sinun hiuksesi ovat aika\nkauniit, jos vain harjaisit niitä kunnollisesti.\"\n\n\"Kyllä minä hiukseni tunnen ja tiedän kuinka punaiset ne ovat. Pojat\nkysyvät minulta onko Pop ne maalannut.\"\n\n\"Miksi vedät ne niin tiukasti päälaelle?\"\n\n\"Ettei se lennä silmille.\"\n\n\"Joutavia; sinun ei tarvitse vetää niin että juuret irtautuvat. Miksi\nsidot palmikot nuoralla?\"\n\n\"Silloinhan kestää, eikä ole nauhaakaan.\"\n\n\"Miksi et osta sitä rahalla, jota ansaitset täällä?\"\n\n\"Säästän vapausjuhlaan.\"\n\n\"Hyvä, minulla on monta pätkää vanhoja, joulupuussa käytettyjä nauhoja,\nniistä annan sinulle, jos vain käytät.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Millä peset kasvojasi, kun sinulla on tuollaiset kiiltävät kuhmut\notsalla ja poskipäillä?\"\n\n\"Lipeäsaippualla.\"\n\n\"Älä suinkaan; eikö sinulla ole muuta saippuata?\"\n\n\"Se on yläkerrassa.\"\n\n\"No, eivätkö sääresi ole hyvässä kunnossa?\" Äänettömyyttä, sillä tämä\nkysymys ei mahdu Lallie Joyn tajuntaan ja sitten Nancy alkoi uuden\nhyökkäyksen.\n\n\"Eikö sinusta ole hauskaa nähdä sieviä tavaroita?\"\n\n\"Milloin on, milloin ei?\"\n\n\"Etkö ole ihastunut niihin huoneisiin, jotka isäsi on tehnyt niin\nsieviksi täällä?\"\n\n\"Onhan nuo tuommoiset?\"\n\n\"Eikö sen sievemmät?\"\n\n\"Popin mielestä monet niistä ovat kovin merkillisiä ja samaa sanoi Bill\nHarmonkin.\"\n\nPitkä äänettömyys, jonka aikana Nancy on peräti nolostunut.\n\n\"Miten tulit saaneeksi sellaisen nimen, Lallie Joy?\"\n\n\"Lallie otettiin kirjasta nimeltä Lallie Rook ja Joy-laivassa synnyin\nBostonin-matkalla.\"\n\nTietymätöntä on kuinka kauan tätä toivotonta keskustelua olisi\njatkunut, ellei yläkerrasta olisi kuulunut äänekästä huutelemista\nGilbertin suusta. Lallie Joy ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä\nja jatkoi rauhallisesti perunain kuorimista, hän olisi saattanut olla\nkuuluisan Casabiancan sisar, sillä olisi huoleti voinut luottaa siihen,\nettei hän olisi palavalta laivankannelta paennut, olivatpa kiusaukset\nvaikka kuinka suuret.\n\n\"Tulkaa katsomaan, mitä Digby ja minä olemme löytäneet!\" huusi Gilbert.\n\"Tulkaa, tytöt; tule, äiti! Me olimme repimässä vanhaa seinäpaperia\npois seinästä, sillä herra Popham sanoi, että kun niitä on niin moneen\nkertaan paperoitu, olisi hyvä kerran päästä vanhoista ja siistiä\nne oikein perusteellisesti. Tulkaa sisään katsomaan mitä me olemme\nlöytäneet juuri kun minä työskentelin uunin kohdalla ja Digby pitkällä\nseinällä.\"\n\nRouva Carey oli tullut lastenkamarista, Kitty ja Julia puutarhasta, ja\nOsh Popham vajasta, ja kaikki tuijottivat hämmästyneinä ja ihastuneina\nsoreita maisemia, joita oli vesivärein maalattu seiniin, ennenkuin\nseinäpaperien aika oli tullut.\n\nHerra Popham otti sukkelasti työkapineensa ja alkoi puhdistaa toista\nosaa huonetta. Työskenneltiin hitaasti ja huolellisesti ja tunnin tahi\nparin kuluttua paljastuivat maalaukset väreiltään hiukan haalistuneina,\nmutta kauneina ja ihmeteltävän hyvin säilyneinä.\n\n\"No voi mun päiviäni! ovatpa ne tosiaankin kauniit!\" huudahti Osh\nseisoen keskellä lattiaa ympärillään ihastuksen huumauksessa olevat\nCareyt. \"Mutta lopen haalistuneita ovat nykyajan silmille, vai mitä\nsanoo rouva? Niihin on pantava uusi paperi päälle vai sivelenkö niitä\nmieluimmin öljyllä?\"\n\nRouva Careyä puistatti sisäisesti. \"Ei, herra Popham, emme saa näitä\nmaisemia kiilloittaa. Niin, hirveän himmeät ja haalistuneet ne kyllä\novat, mutta en suorastaan voi sallia niiden joutuvan peitettäväksi.\"\n\n\"Olisi aivan rikollista kätkeä ne!\" huudahti Nancy. \"Oh, äiti,\nvelvollisuutemme on kirjoittaa herra Hamiltonille ja kertoa hänelle\ntästä. Hän ottaisi varmaan talon pois meiltä, jos näkisi kuinka\nkauniiksi sen olemme tehneet, ja tässä on vielä lisää kaunista\nkiusaamassa häntä. Kuka voisi luopua tästä maalatusta huoneesta, jos se\nkuuluisi hänelle?\"\n\n\"No niin, nähkääs\", lohdutteli herra Popham, \"jos tätä maalattua\nhuonetta mielii käyttää, on asuttava Beulahissa; eikä Lem Hamilton\naio viidenkymmenen vuoden iällä heittää sikseen konsulinhommaansa\ntullakseen tänne ruostumaan meidän muiden vaivaisten kanssa -- ei maar!\nEikä Lem Hamiltonin rouvakaan, hän ei olisi tässä kylässä yötäkään,\nvaikka tarjoisitte hänelle kaiken maailman hyvät!\"\n\n\"Onko hän hyvin hieno?\" kysyi Julia.\n\n\"Hienoko? Onhan toki! Hän on pitkä ja hoikka ja niin ollakseen,\nettä luulisi hänen pian ilmaan lentävän. Yhden ainokaisen kerran\nhän on täällä käynyt ja silloinkin viipyi vain vuorokauden ja oli\nkuolla ikävään, me olimme näet, kaikki niin 'moukkamaisia'. Hänellä\noli valkoinen, vyötäisiin asti rimsutettu puku, ja päässä valkoinen\nalppihattu ja hän oli aivan kuin kuvalehdestä leikattu. Eukkoni kuuli\nhänen sanovan, että Beulah oli täynnä villejä ja ihmissyöjiä. 'No\nniin', sanoin ma Marialle, 'menköön minne menee, ei kumminkaan kukaan\nhäntä halua elävänä suuhunsa syödä!' -- Katsokaapas tuota kokoustaloa\nuuninreunan yläpuolella, ja tuota rehevää nurmea ja jalavapuita! Ei\nnäitä tämmöisiä seiniä joka maalarimestari teekään!\"\n\n\"Ja katsokaa tuota kohtaa ikkunain välissä\", huudahti Kathleen.\n\"Näettekö kanoja ja kananpoikasia ja Plymouthin kukon?\"\n\n\"Ja vaahteran alla makaavan valkean vasikan; se on sievintä mitä tässä\non\", virkkoi Gilbert.\n\n\"Meidän täytyy jättää huone koskematta ja miettiä mitä on tehtävä\",\nsanoi Carey-äiti. \"Älkää panko nyt uutta paperia; alakerrassa on yllin\nkyllin tekemistä.\"\n\n\"Äiti, minulle johtui jotain mieleen!\" huudahti Nancy äkkiä, herra\nPophamin hyvästellessä ja perheen ollessa koolla hallissa. \"Tiedätkö\nkuka voisi saada seinät entiseen kuntoonsa. Minun rakas Olive Lordini!\"\n\n\"Hän on vasta kuusitoistavuotias!\" vastusti rouva Carey.\n\n\"Mutta hän on synnynnäinen nero! Odottakaa vain, niin saatte nähdä mitä\nhän saa aikaan.\"\n\n\"Voisin ehkä lähteä hänen kanssaan kaupunkiin hankkimaan neuvoja ja\nohjeita sopiviin aineksiin nähden\", arveli rouva Carey, \"ja miksei hän\nvoisi kokeilla ensin pienemmällä alalla, esimerkiksi oven takana?\"\n\n\"Oliven töitä ei tarvitse kenenkään kätkeä oven taakse\", vastasi Nancy\npäättävästi. \"En tietysti ole kyllin vanha arvostelemaan maalauksia,\n(vaikka ymmärrän minä sen, ettei hyvien maisemien pitäisi olla\nylösalaisin käännettäviä kuten meidän Van Twillerin) mutta Oliven\ntauluja rakastan, ja niissä on jotain, mikä herättää minussa halua\nkoskettaa niitä.\"\n\nNiin alkoi Olive Lordille syksy, joka oli hänen elämänsä onnellisin,\nihmeellisin ja hedelmällisin, sillä kaiket aamupuolet hän vietti\nmaalatussa huoneessa uudistaen sen haalistuneita värejä. Kuka\nlieneekään alkuperäisen työn tehnyt, niin rakkaudella ja hyvin hän sen\noli tehnyt. Olive sai monta hyvää opetusta kuljettaessaan sivellintä\npitkin sirojen talojen ääriviivoja, uudistaessaan tuuheitten jalavain\nvihreitä lehviä ja värittäessään omituisia puita, jotka huoneen\nnurkissa kohottivat taidokkaasti leikattuja latvuksiaan suorina ja\njäykkinä kuin seisovat vartiosoturit.\n\n\n\n\nXXI.\n\nKULMIKAS PERHE.\n\n\nKonsuli Lemuel Hamilton istui yksityisessä huoneessaan Amerikan\nkonsulinvirastossa Breslaussa eräänä kuumana heinäkuun päivänä. Puoli\ntuntia sitten hänelle oli tuotu posti ja kirjoituspöydällä hänen\nedessään oli kaksi avattua kirjettä. Aamu oli kirkas ja kello oli\nvasta kymmenen, mutta hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta. Hän\noli viidenkymmenen korvissa, tukka oli harmahtava ja kasvot sileiksi\najetut. Hän oli varmaankin ennen ollut hilpeä mies, sillä silmäin\nkohdalla näkyi siellä hauskoja, pieniä naururyppyjä, mutta syystä\ntai toisesta ne näyttivät kangistuneen ikäänkuin niitä ei olisi\nvuosikausiin käytetty. Alaspäin kääntyneet suupielet lisäsivät kasvojen\nväsynyttä ja tyytymätöntä sävyä.\n\nMyhäily väikkyi hänen kasvoillaan hänen lukiessaan vanhan ystävänsä\nkyhäystä oikeinkirjoitusvirheineen, sillä Amerikan konsulinvirastoon\nsaapui harvoin tämänkaltaisia viestejä. Kun toinen Beulahissa leimattu\nkirje ensin sattui hänen silmäänsä, hän ei ollut voinut käsittää ketä\nmuita kirjetuttavia hänellä saattoi olla tuossa lystikkäännimisessä\npikku kylässä. Nyt hän oli kahdesti lukenut Nancyn kirjeen ja yhä\nhän istui tupakoimassa ja uneksimassa vilkaisten silloin tällöin\ntyttömäiseen käsialaan tahi vilkuttaen silmäänsä lukiessaan uudelleen\njonkun kirjeen kohdan. Hänen omat tyttärensä eivät olleet näppäriä\nkirjeenkirjoittajia ja he lähettivät tavallisesti terveisensä äitinsä\nkirjeessä. Nancy ja Kitty eivät kirjoittaneet läheskään niin hyvin\nkuin juttelivat, mutta heidän onnistui panna jonkin verran omaa\nyksilöllisyyttään kirjesepustuksiinsa, jotka olivat vapaasti ja\nsujuvasti kirjoitettuja, vaikka lapsellisia ja suorasukaisia.\n\n\"Herttainen tyttö tuo Nancy Carey mahtaa olla!\" mietti Amerikan\nkonsuli. \"Tuollainen lystikäs, tuttavallinen, juoruava, vilkas pikku\nkirje! Hänen 'ensimmäinen liikekirjeensä', hän sanoo! Voi toki! kun\nhän oppii niitä kirjoittamaan, muutamien vuosien kuluttua, ei niissä\nenää näin viehättävän luonnollisesti kerrota perheasioista, eikä\nnäin viattomasti kielitä äidistä ja Juliasta. Luulenpa melkein, että\ntuntisin koko perheen ilman valokuvaakin! Tuolissa istuva rouva,\njoka ei ole oikein edukseen tässä pikakuvassa, ansaitsee Nancyn\nylistyksen, -- ja Bill Harmonin. Miten kaunis, eloisa, kiharainen pää\nNancyllä on! Miten iloinen, virkeä, älykäs ilme! Poika on kaunis ja\nhienonnäköinen, mutta hänen pitää herätä, muuten Nancystä tulee perheen\npäämies. Istuva tyttö ei ole niin miellyttävä. Hän on Allan-sedän\ntytär\" ja (kirjettä silmäillen) \"Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki\näidin rahat.\" Tässä herra Hamilton nauroi täyttä kurkkua kolmannen\nkerran neljännestunnin kuluessa. \"Nancy ei aavista kuinka sattuvasti\nhänen lapsellisen puutteellinen sanontatapansa esittää tosiasiat\",\nhän ajatteli. \"Allan-sedän osaan ulkoa, hän ei ole ainoa onneton\nherrasmies, jolle toisten ihmisten rahat ovat tuottaneet hermotaudin.\nKatsokaamme! Nancyn tunnen; ystävällisen, pienen Nancyn; iältään\nviidentoista tahi kuudentoista vanha, luulisin; tunnen Allan-sedän\nJulian, joka päärmää valokuvissa, mutta ei muuten; tunnen Gilbertin,\njoka on masentunut, koska hänen on omin voimin suoriuduttava elämässä;\npienen pojan, joka 'on meistä kaikkein kultaisin'; Kittyn, joka ennen\nmuita hankki itselleen pääsyn äidin olkapään taa; ja itse äidin, joka\nei sano 'Joutavia' lastensa tuumille, ja joka kieltäytyy koskemasta\nvakuutusrahoihin ja toivoo Gilbertin näyttävän mihin 'isän poika'\npystyy ilman kenenkään apua, ja joka on ylenmäärin ihastunut halvan,\nkeltaisen seinäpaperin iloisiin väreihin ja kuvioihin! Siunatkoon\nkuinka turmeltumattomia he ovat! Heidän ei tarvitse maksaa penniäkään\nvuokraa, koska he aikovat johtaa veden keittiöön ja teettävät kalliita\nkorjauksia! Kuka Hamiltoneista suostuisi asumaan Keltaisessa talossa!\nAjatella, että joku haluaisi asettua asumaan tuohon pieneen, hyljättyyn\nmaakamaraan, Beulahiin, missä ei korva tapaa muita ääniä kuin Osh\nPophamin naurua tahi lehmänkellon kilinää! Oh! jospa omat tyttäreni\nkirjoittaisivat minulle tämäntapaisia kirjeitä, että saisin nähdä\nmiten heidän älynsä kehittyy, kuinka he tarttuvat käsiksi elämään ja\nennen kaikkea mitä heidän sydämessänsä on! No niin, pieni Nancy-neiti!\nvilpitön, suorapuheinen, luottavainen, älykäs pieni Nancy, joka\nsanoo minua 'rakkaaksi herra Hamiltoniksi' ja kiittää minua siitä,\nettä sallin hänen asua keltaisessa talossani, sinua ei tulla koskaan\nsiellä häiritsemään, ja jos sinä ja Gilbert joskus ansaitsette\nkyllin rahaa ostaaksenne sen, niin saatte sen varmasti halvalla! Ei\nyksikään jälkeläisistäni välittäisi asua siinä -- ellei ehkä Tom --\nsillä tuhlattuaan kolmesataa dollaria, he kyllästyivät jo ladossa\ntanssimiseenkin lauantai-iltaisin. Jos se joutuu jonkun käsiin,\njoka tuottaa siunausta sille, niin hyvä, vanha Hamiltonin mummi on\nrauhallisena lepäävä haudassaan.\"\n\nToisessa paikassa olemme puhelleet perhepiireistä, mutta totta\npuhuen ei Lemuel Hamiltonin perhe ollut koskaan saavuttanut tätä\nsymmetristä ja sopusuhtaista pyöreätä muotoa. Heidän avioliittonsa\nkahdeksana tahi kymmenenä ensimmäisenä vuotena, kun lapset olivat\nvielä pieniä, oli syrjäisen silmään kuitenkin näyttänyt siltä kuin\nhe olisivat muodostaneet, sanokaamme suorakaiteen. Hiukan myöhemmin\nelämän huolet ja vastoinkäymiset väänsivät oikeat kulmat hiukan\nviistoon ja seurauksena oli vinokaide. Rouva Hamiltonilla oli itsellään\nrahaa, mutta hän tahtoi, että Lemuel hankkisi perheelle mainetta ja\nyhteiskunta-aseman, joka vastaisi heidän varallisuuttaan. Hän olisi\nmielellään ollut lähettilään puoliso, mutta hänen miehensä oli hänestä\nomituisen hidas hankkimaan tätä arvoa. Hänen mieleensä ei milloinkaan\njohtunut olla hyvillään tahi tyytyväinen siitä, että Lemuel palveli\nmaatansa kyvykkäästi vaikka vaatimattomassakin asemassa. Hänellä ei\nollut vähintäkään halua kuluttaa kallista aikaansa Euroopan pienissä,\nikävissä kaupungeissa, ja monilla verukkeilla, joista tärkein oli\nlastenkasvatus, hänen onnistuikin järjestää elämänsä mielensä mukaan.\nHänen onnekseen hyviä ja suosittuja kouluja sattui tavallisesti olemaan\nsopivan välimatkan päässä ompelijattarista sekä kultasepänliikkeistä ja\nmuotikaupoista, joita hänen sielunsa rakasti. Jos herra Hamilton hoiti\njokapäiväisiä virkatehtäviänsä Antverpenissä, oleskeli rouva Hamilton\nenimmäkseen Brüsselissä tahi Pariisissa, jos hänen miehensä oli\nZittaussa, Saksissa, oli hän Dresdenissä. Jos herra Hamilton määrättiin\njohonkin kauppakaupunkiin, niin hän joka vuosi vietti muutamia\nkuukausia hänen luonaan, mutta lopun aikaa jollain taiteellisemmalla\ntahi hienommalla paikkakunnalla. Asema alkoi kärjistyä, sillä lapset\nolivat vähitellen jättäneet kouluiän, vaikka rouva Hamiltonilla oli\nyhä vielä edessään pyhä velvollisuus auttaa heitä eteenpäin elämässä.\nAgnes, äitinsä lempilapsi, oli vielä koulussa ja harrasti kaikkea\nulkomaalaista, vieraita kieliä, vieraita tapoja ja vierasta elintapaa.\nEdith oli käynyt rauhattomaksi ja hänessä huomattiin epämieluista\nrakkautta syntymämaahansa, joten hän enimmän aikaansa oleskeli\näitinsä sukulaisissa New Yorkissa tahi vieraili koulutovereittensa\nluona siellä täällä. Pojat olivat lähteneet kaukaisille maille;\nJack, vanhempi, Texasiin, missä hän oli menettänyt vanhemmiltaan\nensimmäiseen liikeyritykseensä saamat rahat; Thomas, nuorempi, Kiinaan,\nmissä hänellä oli surkeasti ikävä, vaikka kauppa-asiat sujuivat\nhäneltä hyvin. Vankka, hyvä valtiollinen toimi jossain suuressa ja\nmerkitsevässä kaupungissa olisi tehnyt mahdolliseksi herra Hamiltonille\nkoota kotikaton alle hajallaan olevat lapsensa ja suoda heille\nse tausta, jota hänen vaimonsa vuosikausia lakkaamatta (ja hyvin\näänekkäästi) oli ikävöinyt. Mutta tuota hartaasti toivottua nimitystä\nei kuulunut eikä rouva Hamilton erikoisesti välittänyt miehestä,\njoka ei kyennyt hankkimaan hänelle mitä hän halusi. Näihin aikoihin\nnaururypyt alkoivat kangistua herra Hamiltonin silmien ympärillä, niitä\nkun ei enää joka päivä käytetty; ja silloin myös hänen suupielensä\nalkoivat kääntyä alaspäin ja hänen hartiansa painua kumaraan; silmien\nkatse kadotti entisen terävyytensä ja reippautensa ja hänen astuntansa\nvoimakkaan notkeutensa. Mutta rouva Hamiltonista näytti vain siltä\nkuin hänen miehensä olisi ollut saamaton, joutilas ja pahaonninen;\nei ensinkään johtunut hänen mieleensä, että hän tarvitsi rakkautta,\nlohdutusta, apua ja rohkaisua! Hän olisi arvatenkin hämmästynyt ja\nloukkaantunut aviovaimontunteissaan, jos hän olisi nähnyt yksinäisen\nmiehensä ahmivan pienen Nancy Careyn kirjettä kuin olisi se ollut\nkastetta janoavalle sielulle, tahi asettavan Careyn ryhmävalokuvan\nkirjoituspöydälleen ja katselevan sitä aika ajoin kuin olisi hän\nvoittanut uusia ystäviä. Hänen mielikuvitustansa liikutti tämän pienen\nryhmän tyytyväisyys, toiveet, yhteenkuuluvaisuuden tunne, uljuus,\nkeskinäinen rakkaus, luottamus ja pyrkimys eteenpäin ja hänen sydämensä\novi avautui selkoselälleen heille. \"Nuoruuden Eedenin muistot heräsivät\nhänen sielussaan voimakkaina\" kun hän tarttui kynään vastatakseen\nNancyn ensimmäiseen liikekirjeeseen.\n\nLopetettuaan kirjeensä hän sytytti toisen sikarin ja heittäytyen\nkiikkutuoliinsa kädet niskallaan hän vaipui unelmiin. Ne valtiolliset\ntoimet, jotka saattoivat tarjoutua hänelle, risteilivät nopeassa\njonossa hänen ajatuksissaan. Jos A tahi B tahi C voisi tulla\nkysymykseen, niin hänen vaimonsa olisi tyytyväinen ja heidän yhteiset\ntulonsa olisivat ehkä siksi riittävät, että voisi koota lapset, ainakin\nosan, joskaan ei saman katon alle, niin ainakin niin lyhyen välimatkan\npäässä oleville seuduille, että vanhempain ja lasten välillä saattaisi\nkehittyä keskustelututtavuutta. Tom oli lapsista kauimpana ja isälle\nrakkain ja samalla ainoa, joka isäänsä rakasti.\n\nHerra Hamilton kumartui hajamielisenä eteenpäin, ja kopeloituaan\nkirjoituspöytänsä laatikoita onnistui hänen kaivaa esiin Tomin\nvalokuva seitsemäntoista- tahi kahdeksantoistavuotiaana. Jatkettuaan\nhiukan etsimistään hän löysi vielä toisenkin, joka kuvasi hänen\nvaimoansa yllä muuatta hoviesittely-tilaisuutta varten valmistettu\npuku. Tästä kuvasta ei ollut paljoakaan lohdutusta tahi seuraa --\nrouva oli liiaksi koristettu ollakseen kenenkään vaimo -- mutta sen\nalla samoissa kehyksissä oli toinen kuva, otettu heti häiden jälkeen.\nSiihen liittyi niin monta muistoa, ettei sekään virkistänyt hänen\nmieltänsä, mutta hänen sydämensä värähti kuitenkin hiukan, todistaen,\nettei se vielä ollut kuollut. Liivintaskuista löytyi edelleen tyttöjen\nlapsuudenaikainen kuva, joka oli jo melkein unohtunut. Tämän ynnä\nmuut kuvat hän asetti riviin pöydälle, ja niitä katsellessaan hänelle\njohtui mieleen, että hän tunsi omaisiansa tuskin läheisemmin kuin\nvalokuvaajat, jotka olivat kuvat ottaneet. Hän vilkaisi toisesta\nperheestä toiseen useita kertoja. Careyt olivat kauniimpia; siitä\nei ollut epäilystä, mutta erotus ei ollut yksin siinä. Hamiltonit\nolivat paljoa upeammin puetut, mutta he näyttivät kaikki hiukan\nitsetietoisilta ja hiukan tyytymättömiltä. Siinä se oli; Careyt\nolivat onnellisempia! Heitä oli kuusi ja he elivät unhoon joutuneessa\nHamiltonin talossa puolittain erämaassa viiden- tahi kuudensadan\ndollarin vuotuisilla tuloilla suorittaen itse talousaskareensa, ja\nhe olivat yhtäkaikki onnellisempia kuin hänen oma joukkonsa, joka\nkulutti neljäkymmentä, viisikymmentä kertaa sen summan. Niin kyllä, he\nolivat jo aikuisia, hänen poikansa ja tyttärensä, nyt oli avioliitto\n-- onnistunut tahi epäonnistunut -- oleva suurin tapaus heidän\nelämässään. Ei yksikään rahaton vävypoika ollut perheeseen tuleva niin\nkauan kuin rouva Hamilton vartioi sisäänpääsyä; siitä hän oli varma!\nPojat taas saattoivat valita aviosiippansa Texasissa tahi Kiinassa;\nehkäpä jo olivatkin valinneet, kukapa sen tiesi, vaikka Jack oli vasta\nkahdenkymmenenkuuden ja Tom kahdenkymmenenkahden vuotias. Hänen täytyi\ntöiden ja huolien uhallakin kirjoittaa heille kaikille useammin, mutta\netenkin Tomille, joka oli niin kaukana omaisistaan.\n\nHän etsi paperiarkin ja täytettyään sen kirjoitti toisen ja vielä\nkolmannenkin. Taitettuaan ne kokoon ja pistettyään ne kirjekuoreen, hän\nkirjoitti osoitteen: Herra Thomas Hamilton, Hong-Kong, Kiina. Mutta\nkun hän oli sulkemaisillaan sen, hän äkkiä pysähtyi. \"Minä liitän\nmukaan pikku Careyn kirjeen\", ajatteli hän. \"Tom on ainoa, joka jonkin\nverran välittää vanhasta talosta ja olen kertonut hänelle vuokranneeni\nsen. Hän on jalomielinen poika eikä harmittele sitä, että muutamia\ndollareita on menetetty hyvään asiaan. Nämä Careyt lisäävät sitä\npaitsi tilan arvoa joka vuodelta minkä siellä asuvat, ja rakennukset\nolisivat luultavasti joutuneet perin rappiolle ilman heitä.\" Hän liitti\nkirjeeseensä vielä seuraavan jälkikirjoituksen: \"Lähetän sinulle pikku\nNancy-neidin kirjeen, valokuvan, missä hän sitoo köynnösruusua sekä\nperheryhmän, joten käsität varsin hyvin, mikä sai minut kirjoittamaan\nhänelle (ja Bill Harmonille) että he saavat häiritsemättä olla\nminun vuokralaisiani niin kauan kuin haluavat.\" Tämän tehtyään ja\nvarustettuaan kirjeen postimerkeillä hän asetteli vaimonsa ja lastensa\nkuvat sinne tänne kirjoituspöydälle ja lähti virastosta.\n\nOh! aivan varmaan Carey-äidin linnunpoikaset kulkevat merien yli\nnäyttämässä hyville linnuille tietä kotiin; ja ihan totta on mitä hän\nsanoi: \"Yksi todellinen koti muodostaa aina toisen, siitä olen varma!\"\nVoipa se tehdä vielä senkin, että kuljettaa kangastuksen kodista yli\nketojen, metsien, järvien ja valtamerien Beulahin kylästä Breslauhun\nSaksaan ja sieltä eteenpäin aina Kiinaan Hong-Kongiin asti.\n\n\n\n\nXXII.\n\nKUMMINLAHJOJA.\n\n\nRouva Lord kutsui monta haltiatarta Cyrilin ristiäisiin, mutta herra\nLord oli tullut jännittävään kohtaan oppikirjansa ensimmäisessä osassa\nja unohti, että hänellä oli poika. Kun molemmat vanhemmat eivät\nharrasta tällaisia pikkuasioita, on varmaa, että jotakin unohtuu.\nCyrilin äiti oli heikko ja sairas näihin aikoihin ja syynä siihen oli\nse, että kutsumaton Haltiatar vainosi vihallaan Cyril-lapsukaista jo\nkehdosta alkaen. Kostonhimoinen haltiatar lähetti pojalle uhkauksen\nsiunauksen asemasta julistaen, että Cyrilin piti vaeltaa elämänsä\nläpi alituisesti pelon vallassa. Haltiattarena hän tietysti oli\ntäysin selvillä siitä, että jos Cyril tahi joku toinen Cyrilin\nhyvää harrastava henkilö, julistaisi tämän kirouksen tehottomaksi,\nniin hänellä ei olisi valtaa panna uhkaustansa täytäntöön. Mutta\nHaltiattarena hän myöskin tiesi, että jos Cyril tottuisi pitämään\nitseään pelkurina hänestä lopulta tulisikin pelkuri, joten\nhaltiattarella yhtäkaikki oli hyvät onnistumisen toiveet.\n\nMaailmaan tullessaan oli Cyril saanut osakseen vain niukat\ntervetuliaiset. Isä ja äiti eivät milloinkaan yhdessä istuneet hänen\nkehtonsa ääressä katselemassa ja kyselemässä toisiltaan \"mahtoiko\nlapsi olla kaikin puolin terve.\" Kun hän oli niin vanha, että hänen\nkullanpunaiset hiuksensa pantiin kiharoille ja silkkinauhoja sidottiin\nhänen hennoille vyötäisilleen, vietiin hänet joskus alakertaan, mutta\nhän pakeni aina äitinsä tahi hoitajansa syliin isän lähestyessä. Kuinka\nmonasti olivatkaan hän ja hänen pieni sisarensa Olive kätkeytyneet\nportaitten alle kun isä oli huutanut äitiä yläkerrasta lukuhuoneeseensa\ntoruakseen häntä puotilaskuista! Ja ilkeän painajaisen tavoin vaivasi\nheitä muisto eräästä isän syntymäpäivästä, jolloin äiti oli päättänyt\nolla iloinen. Se tapahtui juuri ennen illallista. Ensimmäisiin,\nlyhyisiin housuihinsa puettuna piti Cyrilin koputtaa isän ovelle\nsinipunertava kukkavihko käsissään osoitteeksi, että syreenit olivat\nkukassa. Oliven piti punaisessa kasimirihameessaan pysytellä hänen\nlähellään voidakseen oven avautuessa ojentaa hänelle piirustamansa\nkissan vastasyntyneine poikasineen. Sievän ja odottavan näköisenä sydän\nkurkussa odotti äiti portailla oma lahjansa kädessään nähdäkseen miten\nhänen suunnitelmansa onnistuisi. Mutta näistä iloisista valmistuksista\nkehittyi mitä surkein kotoinen murhenäytelmä.\n\nCyril koputti. \"Mitä tahdot?\" kuului sisästä työssään keskeytyneen\nkiukustunut ääni.\n\n\"Kolkuta uudestaan!\" kuiskasi rouva Lord. \"Isä ei muista, että on hänen\nsyntymäpäivänsä, eikä hän tiedä että sinä täällä koputat.\"\n\nCyril kolkutti arasti uudelleen, mutta niin pian kuin hän kuuli isän\närtyisän äänen tämän noustessa kiireisesti kirjoituspöytänsä äärestä,\npoika kääntyi ja pakeni keittiön kautta vajaan.\n\nOlive jäi ovelle seisomaan kuva kädessään.\n\n\"Nyt on syntymäpäiväsi, isä\", sanoi hän. \"Illalliseksi on laitettu\nkaakku, ja tässä on minun lahjani.\" Lapsen äänessä ei ollut rakkautta.\nKiihkeä myötätunto Cyriliä kohtaan oli karkoittanut kaiken ilon ja\nhauskuuden hänen sydämestään ja hän ojensi lahjansa isälleen lujasti\nyhteenpainunein huulin ja huohottaen.\n\n\"Kiitoksia vain; mutta en pidä siitä, että koputat ovelleni, kun\nkirjoitan; -- olenhan sen jo ennenkin sanonut. Sano äidille, etten voi\ntulla illalliselle tänään, lähettäköön ruuan tänne tarjottimella!\"\n\nSulkiessaan oven Olive näki hänen panevan kuvan pöydälle luomatta\nsiihen ainoatakaan katsetta, sitten hän astui poikki huoneen ottaakseen\nkirjan suuresta kirjakaapista.\n\nRouva Lord oli jo lannistuneena kadonnut ylähallista. Kymmenvuotias\nOlive astui portaita raivokkaan vihan puuskassa. Astuessaan äitinsä\nhuoneeseen hän repi punaisen nauharuusun hiuksistaan ja alkoi avata\nhameensa nappeja. \"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!\" huusi hän\njalkaansa polkien. \"En tahdo koskaan enää koputtaa hänen ovelleen.\nTahtoisin ottaa Cyrilin ja juosta tieheni! Lampeen minä heitän\nsyntymäpäiväkaakun, sen teen, ei mikään voi estää minua!\" Sitten\nhän nähdessään äitinsä kalmankalpeat kasvot heittäytyi vuoteelle\nvaikeroiden: \"Oi, äiti, äiti -- miksi olet sallinut hänen tulla asumaan\nkanssamme? Oliko meillä pakko saada hänet isäksemme? Etkö voinut estää\nsitä, äiti?\"\n\nRouva Lord tuli kalpeammaksi, painoi kädellään sydäntänsä, horjahti,\nojentautui suoraksi, horjahti uudelleen ja kaatui istumaan ikkunan\nluona olevaan suureen tuoliin. Hänen silmänsä painuivat kiinni,\nja Olive peljästyneenä sanojensa näkyvästä vaikutuksesta, juoksi\ntakaportaita alas kutsumaan keittäjää. Kun hän hengästyneenä ja\nähkien palasi, istui hänen äitinsä aivan rauhallisena ikkunan ääressä\nkatsellen ikkunasta setripuita.\n\n\"Se oli vain ohimenevä tuskankohtaus, rakkaani! Minä olen taas terve.\nEi mitään hätää, Bridget. Herra Lord ei tule illalliselle, ole hyvä ja\nvie hänelle ruokaa tarjottimella.\"\n\n\"Tekisi mieleni laittaa tarjotin hänelle Punaisen meren pohjaan;\nsinne hän olisi omiaan!\" murisi Bridget mennessään keittiöön Cyriliä\nlohduttamaan.\n\n\"Oliko se minun syyni, äiti?\" kysyi Olive kumartuen levottomana äitinsä\npuoleen.\n\nHänen äitinsä veti lapsen pään rinnoilleen ja painoi heikosti oman\npäänsä siihen. \"Ei, rakkaani\", huokasi hän. \"Se ei ole kenenkään syy,\nellei ehkä minun!\"\n\n\"Onko tuska poissa?\"\n\n\"Ihan poissa, rakkaani.\"\n\nTuska osoittautui kuitenkin jo monia vuosia murtumisen partaalla olleen\nsydämen viimeisiksi ponnistuksiksi, ja pian sen jälkeen Olive ja Cyril\nolivat äidittömiä.\n\nHerra Lordilla ei ollut vähääkään muistuttamista sitä tuttavallisuutta\nvastaan, joka oli muodostumassa hänen lastensa ja Keltaisessa talossa\nasuvien uusien tulokkaiden välillä niin kauan kuin hän sai olla\nhäiriintymättä ja niin kauan kuin se ei maksanut hänelle mitään.\nLapsia oli ankarasti kielletty leikkimästä kylänlasten kanssa, sillä\nherra Lord kuvitteli olevansa ylimysmielinen. Mutta tosiasia oli,\nettä hän oli peräti vailla minkäänlaista myötätuntoa ihmiskuntaa\nkohtaan, ja saadakseen hänestä hyvän naapurin olisi pitänyt alkaa hänen\nisoisästään ja työskennellä kolmen sukupolven ajan. Hän oli nähnyt\nNancyn ja Gilbertin talonsa veräjällä, ja hän oli kerran kohdannut\nrouva Careyn ollessaan matkalla postikonttoriin, mikä oli jotenkin\nharvinaista. Rouva Carey ei ollut henkilö, jonka saattoi sivuuttaa\nvälinpitämättömänä, ja herra Lord tunsi paikalla olevansa vertaisensa\nläheisyydessä, tavaton tapahtuma hänen kokemuksissaan; omaa itseään\nylempänä olevaa henkilöä hän ei olisi tuntenut, vaikka olisi kuinka\nusein kohdannut sellaisen!\n\n\"Erinomaisen sievä, harvinainen nainen\", ajatteli hän. \"Tuo kaunis,\nuljas poika tulee häneen. Soisin, että hän panisi hiukan eloa Cyriliin!\"\n\nGilbert oli todella omia kasvatusmetoodejaan käyttäen antanut Cyrilille\nhiukan itseluottamusta ja hänen ujoutensa oli myöskin jonkun verran\nhaihtumassa Carey-äidin lämpimän vastaanoton ja hänen miellyttävän\ntaitonsa vuoksi saada ihmiset unohtamaan ujoutensa ja kömpelyytensä\nhänen seurassaan.\n\n\"Hei, hei!\" sanoivat myrskylinnut villihanhille tarinassa Vetten\npienokaiset. \"Tämä nuori herrasmies on menossa Hohtavalle Muurille.\nAika uljas poika kun on päässyt näin pitkälle. Antakaa tälle\npikkumiehelle hyvää vauhtia jäätikköjen yli Carey-äidin tähden.\"\n\nGilbert oli ihastunut löytäessään uudessa paikassa ikäisensä\npoikaystävän, ja Cyrilin nopea kiintymys häneen tyydytti hänen\nylpeyttänsä. Gilbert edistyi huomattavasti näinä kesäkuukausina.\nVäsymätön toimeliaisuus, äidin ja siskojen hänelle osoittama luottamus,\nhänen yhä karttuva kätevyytensä kaikenmoisessa ammattityössä hänen\navustaessaan Osh Pophamia tahi Bill Harmonia talossa, vajassa tahi\npuutarhassa, kaikki tämä miellytti hänen yritteliästä luonnettaan.\nYksi seikka tuotti kuitenkin hänen äidillensä suurta levottomuutta:\npojan alistumaton ja kapinallinen kanta kun joutui puheeksi suositun ja\nhienon Westoverin koulun vaihtaminen Beulahin opistoon, jota opinahjoa\nhän arvosteli sanomattoman ylenkatseellisesti. Hän tiesi ettei ollut\nrahaa Westoverin lukukausimaksun suorittamiseen, mutta hän oli vielä\nsiksi lapsellinen, että arveli sitä jostain löytyvän, jos vain täydellä\ntodella etsittäisiin. Kapteeni Careyn vanhemman pojan kasvatus oli\nhänestä niin painava asianhaara, että se vaikka olisi oikeuttanut äidin\nkoskemaan tuohon kallisarvoiseen viidentuhannen dollarin summaan, josta\nlähti vähäinen lisä heidän niukkoihin vuotuisiin tuloihinsa. Kerran\npikkupoikana ollessaan Gilbert oli sattunut nyrjähyttämään olkapäänsä\nja aikaa voittaakseen hänen äitinsä vei hänet heti paikalla lääkärin\nluo. Hänellä oli tuskia, mutta hän jaksoi kumminkin kävellä. Heidän\ntäytyi kiivetä mäkistä katua ylös, lapsi voihki ja valitteli, äiti\nviihdytteli ja rohkaisi heidän astuessaan. Äkkiä poika vikisi: \"Voi,\njos tämä sentään olisi tapahtunut Ellenille tahi Joannaille tahi\nAddylle tahi Nancylle, niin minun olisi ollut paljoa helpompi kantaa\nsitä!\"\n\nGilbertissä oli vielä jäljellä paljon tätä pientä poikaa ja hän saattoi\nhelpoimmin kantaa sellaisen säästäväisyyden, joka kohtasi perheen\nnaispuolista väkeä.\n\nOltiin elokuun lopussa ja vaikka koulun piti alkaa syyskuun\nensimmäisenä maanantaina, ei rouva Carey ollut varma siitä ohjaisiko\nGilbert askeleensa vanhanaikuiseen, valkeaksi maalattuun opistoon,\nBeulahin halveksittujen \"moukkien\" seurassa vai panisiko hän\ntoimeen kohtauksen pakottaen rouva Careyn turvautumaan äidilliseen\narvovaltaansa.\n\n\"Ihmeellistä, Gilly!\" huudahti rouva Carey eräänä iltana kun tästä\naiheesta oli kiistelty; \"sinua kuullessa luulisi, että pojalla ei\nole muuta mahdollista elämäntietä kuin lopettaa ensin Westoverin\nkoulu ja sittemmin lähteä korkeakouluun! Jos teet luettelon Amerikan\nkuuluisimmista miehistä, huomaat yhtäkaikki, olen varma siitä, että\nheistä on toinen puoli tullut Beulahin opiston tapaisista kouluista\ntahi kenties vielä mitättömämmistä paikoista. En tarkoita pelkkiä\nmiljoonamiehiä. Tarkoitan kauppiaita ja insinöörejä ja kirurgeja ja\nrunoilijoita ja kirjailijoita ja valtiomiehiä. Pää pystyyn vain,\nGilbert, ja koeta sinä jollain tavoin antaa leimasi koululle äläkä\nodota, että koulusi leimaa sinut!\"\n\nTämä kaikki oli varsin kaunis todiste Carey-äidin uljaasta tarmosta,\nmutta hänellä oli ollut hyvin raskas viikko. Gilbert oli äkäinen, Peter\noli sairastellut kaulatautia, Nancy oli kyllästynyt astioidenpesuun\nja toivoi olevansa poika; Julia oli täydellinen kiusankappale;\nKathleenillä oli kipeä hammas, ja kun ei kylässä ollut hammaslääkäriä,\nkoetteli hän Pophamin lääkkeitä -- ryytineilikan pureskelemista,\npaahdettuja rusinoita ja rumentavia puurohauteita. Bill Harmon ei\nollut saanut vastausta herra Hamiltonilta eikä Carey-äiti ollut\nkuukausimääriin ollut niin huolestunut ja mieleltään niin masentunut\nkuin sinä iltana maata pannessaan. Mennessään omaan makuusuojaansa\nGilbert kurkisti sisään äitinsä huoneeseen, kun näki oven olevan\nraollaan. Rouva Carey, istui pukupöytänsä ääressä pitkät hiuksensa\nvalloillaan olkapäillä aaltoillen ja pää molempiin käsiin painuneena.\nHänen miehensä kuva oli tavallisella paikallaan ja Gilbert kuuli hänen\nsanovan sitä katsoessaan: \"Oi rakkaani, rakkaani! Olen niin uupunut,\nniin huolestunut, niin lannistunut. Gilbert tarvitsee sinua ja samoin\nminä, enemmän kuin kielin voin kertoa!\" Sanat lausuttiin hyvin hiljaa,\nmelkein kuiskaten, mutta ne sattuivat Gilbertin korvaan ja häntä\nliikutti äänessä ilmenevä tukahdutettu nyyhkytys.\n\nPoika hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa ja kävi istumaan vuoteelleen\nkuutamossa.\n\n\"Rakas vanha mami!\" mietti hän. \"Ei auta vastaan haraaminen! Minun\non luovuttava Westoverista, korkeakoulusta ja kaikesta muusta ja\ntyydyttävä kyläkouluun. Kuka voi nähdä äitinsä noin alakuloisena ja\nkuulla hänen tuollaista puhuvan, luopumatta päätöksestään ja antamatta\nperään.\"\n\nRouva Carey oli sillä välin sammuttanut lampun ja makasi hiljaa\nvuoteessaan miettien. Viimeiset sanat, jotka väikkyivät hänen\nmielessään, ennenkuin hän ummisti silmänsä uneen, olivat puolittain\nunohtuneen runon sanat, opitut joskus hyvin pitkä aika sitten.\n\n    Lapselles voit ilon tai murheen tuottaa,\n    lapsesi pettää voit ja lapsees luottaa.\n    Ja kun kaikki tehty on\n    alla Luojan auringon,\n    voit vain rakastaa, jo lähtös aika on.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nLÄHELLÄ HOHTAVAA MUURIA.\n\n\nToinen henkilö, joka suuntasi matkansa kohti Hohtavaa Muuria ja\nRauhalampea, vaikka matka suoritettiin perin vähäisellä tarmolla,\noli Julia Carey, tuo monien silmiinpistävien hyveitten ihmelapsi.\nUseampi kuin yksi haltiatar oli varmaan jäänyt kutsumatta Julian\nristiäisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään sellaisesta\nkuin sydämellisestä, tuttavallisesta ajatustenvaihdosta hämärissä.\nEi milloinkaan, ei edes aivan pienenä ollut hän tuntenut halua\nistua jonkun etevämmän jalkain juuressa; hän oli aina mieluummin\npitänyt oman tuolinsa. Hän teki harvoin väärin omasta mielestään,\nsillä hänen turhamaisuutensa sokaisi hänen silmänsä estäen häntä\nnäkemästä totuutta. Lääkärit eivät sallineet kenenkään kirjoittaa\nAllan Carey raukalle, eikä Julian sydän niinmuodoin voinut pehmetä\nsäännöllisestä kirjeenvaihdosta sairastavan isän kanssa, sillä yksin\nhänen ja Gladys Fergusonin arvostelun pätevyyteen hän luotti. Hänen\ntietoisuutensa omasta etevämmyydestään, hänen ylellisyydenrakkautensa,\nse silkinpehmyt itsekkyys, jonka avulla hän pelastautui epämieluisista\nvelvollisuuksista sekä hänen tekopyhä käytöksensä tekivät hänet niin\nepämiellyttäväksi ja vähän halutuksi asuintoveriksi, että Carey-äidillä\noli täysi työ säilyttää sopusointua perhepiirissään. Nancyn helposti\nkuohahtavaa mielenlaatua rouva Carey oli aina salaisesti pelännyt,\nmutta yhtäkaikki joutui Kathleen raukka syylliseksi kohtaukseen, jonka\njälkimainingit tuntuvat vielä kuukausia jälkeenpäin.\n\nRouva Careyn ja Gilbertin keskustelun jälkeisenä aamuna hän katsahti\nylös ovea auki työnnettäessä ja näki Julian vihasta kalpeana ja\njäykistyneenä seisovan kynnyksellä.\n\n\"Mikä sinun on, lapsi?\" huudahti rouva Carey keskeyttäen säikähtyneenä\ntyönsä.\n\nJulian kintereillä seurasi Kathleen kasvot itkusta turvonneina ja\nsurkean onnettoman näköisenä.\n\nJulian huulet avautuivat melkein koneellisesti, kun hän verkalleen ja\nkatkeran painokkaasti sanoi:\n\n\"Margaret-täti, onko totta mitä Kathleen sanoo, että isäni on ottanut\nkaikki teidän rahanne ja Peter-sedän rahoistakin osan?\"\n\nCarey-äidin sydäntä vihlaisi! Silmäys Kathleeniin osoitti liian\nselvästi hänen tehneen tuon melkein anteeksiantamattoman synnin, että\noli kertonut Julialle, mitä niin huolellisesti ja hellästi oli tähän\nsaakka pidetty häneltä salassa. Ennenkuin hän sai mitään vastanneeksi,\nKathleen pyyhkäisi Julian ohi ja heittäytyi lattialle äitinsä viereen.\n\"Oi, äiti, en voi sanoa mitään, jotta ymmärtäisit minua. Julia tietää,\nhän tietää sydämessään mitä hän sanoi, kiusatakseen minua! Hän ei tee\nmuuta kuin nurisee, -- siitä että on niin paljon työtä, että meillä on\nniin vähän pukuja, että hänet pannaan raatamaan, että meillä on niin\nsivistymättömiä naapureita, hän sanoo, että neiti Tewksbury säälisi\nhäntä niin, jos tietäisi kaiken ja että Allan-setä olisi hirveän\nonneton, jos hän näkisi tyttärensä viettävän sellaista elämää! Ja tänä\naamuna minun päätäni kivisti ja hammasta särki ja minä olin äkäisellä\npäällä, ja aivan äkkiä kaikki tupsahti ulos suustani!\"\n\n\"Kerro tädille, mitä sanoit\", vaati Julia järkähtämättömästi!\n\nNyyhkytykset tukahuttivat Kathleenin äänen. \"Minä sanoin -- minä sanoin\n-- voi! kuinka voin sitä kertoa! Minä sanoin että jos hänen isänsä ei\nolisi menettänyt niin paljon minun isäni ja äitini rahoja, niin me emme\nnyt kaikki olisi niin köyhiä.\"\n\n\"Kathleen, kuinka saatoit!\" huudahti hänen äitinsä.\n\nJos Julia oli halunnut nostattaa myrskyn, oli hän onnistunut ja hänen\nkasvonsa osoittivat hillittyä vahingoniloa.\n\n\"Voi, äiti, älä hylkää minua; älä hylkää minua!\" voihki Kathleen. \"Minä\nen sitä sanonut, vaan joku muu, jonka en tietänyt asuvan sisässäni. En\nvaadi että annat anteeksi tahi että unohdat, Julia, mutta jos tahdot\nkoettaa, vaikka kuinka vähän, niin osoitan sinulle kuinka pahoillani\nolen. Minä leikkaisin itseäni veitsellä ja tekisin vuotavan haavan,\nminä menisin vankeuteen, jos saisin takaisin sen minkä sanoin! Voi,\nmitä minun pitää tekemän, äiti, jos sinä vielä kerran katsot minuun\ntuolla tapaa ja sanot: 'Kuinka saatoit'!\"\n\nKathleenin omantunnonvaivat olivat todella kovat, sen saattoi Juliakin\nnähdä.\n\n\"Puhuiko hän totta, Margaret-täti?\" toisti hän.\n\n\"Tule tänne, Julia, ja käy istumaan tähän viereeni. Totta on,\nettä Peter-setä ja minä olemme kumpikin sijoittaneet rahaa isäsi\nliikkeeseen, ja totta on myöskin, ettei hän ole kyennyt antamaan sitä\ntakaisin eikä kenties koskaan kykene. Varoja on juuri sen verran, että\nsaadaan isäsi elatuskustannukset maksetuiksi, mutta me luotamme hänen\nkunniallisuuteensa. Olemme äärettömän pahoillamme hänen puolestaan\nja rakastamme häntä hellästi. Kathleen ei tarkoittanut mitään muuta\nkuin että isälläsi on ollut vastoinkäymisiä ja että meidän on kaikkien\nkärsittävä niiden seurauksia, mutta olen hyvin ihmeissäni siitä, että\ntyttäreni on saattanut unohtaa itsensä puhumalla siitä sinulle!\"\n(Maahan käpertynyt Kathleen nyyhkyttää yhä rajummin.)\n\n\"Varsinkin\", virkkoi Julia, \"kun minulla kuten Gladys Ferguson sanoo,\nei ole muita kuin te, joiden puoleen voisin kääntyä surussani. Minä\nolen isätön tyttö\", (hänen äänensä värähti tässä) \"ja minä olen vieras\ntalossanne.\"\n\nRouva Carey tunsi hiukan kiivastuvansa silmäillessään tutisevaa,\nkyynelissä kylpevää Kitty raukkaa ja Julian taipumattomia kasvoja. \"Nyt\nolet väärässä, Julia. Minä en käsitä miksi sinä et osaltasi jakaisi\nmeidän onnettomuuttamme ja miksi sinä et kärsisi yhtä paljon puutetta\nkuin me. Syy ei ole meidän, ei liioin sinun. Sinä et ole etuoikeuksia\nnauttiva vieras, sinä olet perheeseen kuuluva. Sinä olet isätön juuri\ntällä hetkellä, mutta minun lapseni ovat isättömiä ikiajoiksi, etkä\nkuitenkaan ole tehnyt yhtäkään kuormaa kepeämmäksi yhdistämällä voimasi\nmeidän voimiimme. Sinä olet pysytellyt ulkopuolella, sen sijasta että\nolisit uskollisena liittynyt yhteiseen rintamaan ja työskennellyt\nkanssamme ilomielin ja voimiesi mukaan. Avosylin otin sinut vastaan, ja\nsinä olet tehnyt elämäni raskaammaksi, paljoa raskaammaksi kuin mitä\nse oli ennen tuloasi. Minun on täytynyt lakkaamatta pitää omat lapseni\nkurissa voidakseni suojella sinua ja kaiken aikaa sinä olet pannut\nheidän kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa aivan tarpeettomalle\nkoetukselle! Minä en puolusta Kathleeniä, mutta tahdon vain sanoa,\nettei sinulla ole vähääkään oikeutta käyttäytyä kuten käyttäydyt.\nSinä olet kolmetoista vuotias, kyllin vanha päättämään haluatko olla\nrakastettu vai ei, nykyisin et ole rakastettu!\"\n\nKoskaan eivät neiti Täydellisen korvat olleet kuulleet noin\nepämieluista puhetta. Hän ei ollut taipuvainen vetistelemään, mutta\nhänen silmänsä alkoivat kastua ja näytti siltä kuin olisi kyynelryöppy\nollut tulossa. Margaret-täti oli niin ihana kiivaudessaan, ja Julia\nsekä pelkäsi että ihaili häntä. Mitä jos hänen kohtalokseen todella\ntulisi se, etteivät ihmiset rakastaisi häntä, sellainen ajatus\nkauhistutti häntä. Salaisesti hän kadehti Nancyn synnynnäistä lahjaa\nvoittaa silmänräpäyksessä ihmisten mieltymys, miesten, naisten, lasten,\n-- koirien ja hevostenkin jos siksi tuli. Hän ei milloinkaan huomannut,\nettä Nancyn sydän riensi ystävällisenä jokaista vastaan, että hänestä\ntulvehti eloisuutta, iloa ja myötätuntoa; hän arveli päinvastoin Nancyn\nosalle tulevan kiintymyksen ja ihastuksen johtuvan hänen viehättävästä\nulkonäöstään. Juliaa ei totta tosiaan haluttanut olla epämiellyttävä,\nsillä hän tunsi olevansa hyväntapainen, tunnollinen, älykäs ja\nhyvinpuettu; hänelle oli täydellinen yllätys, ettei hän ollut mikään\nonnistunut Carey-poikanen.\n\n\"Gladys Ferguson on aina rakastanut minua\", puhkesi hän viimein\nsanomaan ja hänen äänensä värähti.\n\n\"Siinä tapauksessa joko Gladyksella on huomattava rakastamistaito tahi\nehkäpä olet toisenlainen Julia hänen seurassaan\", huomautti Carey-äiti\ntyynesti nostattaen huippuunsa Julian hämmästyksen ja hämmennyksen.\n\n\"No, Kathleen\", jatkoi Carey-äiti. \"Rouva Godfrey on usein pyytänyt\nsinua viikoksi Elsien luo, ja voit lähteä Charlestowniin jo\niltapäiväjunassa. Lähde pois Julian luota äläkä muista muuta kuin että\nolet tehnyt väärin ja että sinun on tavalla tahi toisella korjattava\nmitä olet rikkonut. Toivon että Julia sinun poissaollessasi miettii mitä\nhänen on tehtävä, että sinun olisi helpompi olla hänelle kohtelias\nja ystävällinen. Raamatussa puhutaan paljon siitä, Julia, että on\nsynti saattaa veljensä syntiä tekemään. Tämän synnin ja Kathleenin\nrikkomuksen välillä on minun nähdäkseni varsin pieni ero?\"\n\n\"Eikä ole!\" huudahti Kathleen. \"Minä olen paljoa, paljoa huonompi\nJuliaa. Jos isä tietäisi miten olen loukannut Juliaa ja sinuakin, äiti!\nMinä olen ollut uskoton isälle, sinulle, Allan-sedälle ja Julialle. Ei\nmikään voi minua puolustaa, _ei mikään!_ Minä olen niin häpeissäni,\netten voi koskaan maailmassa sitä unhoittaa. Voi, Julia, voisitko\nojentaa minulle kätesi vain siksi, että näyttäisit tietäväsi, kuinka\nkovasti ylenkatson itseäni?\"\n\nJulia pudisti hänen kättänsä koko lailla vähemmän arvokkaana ja\nitsetyytyväisenä kuin tavallisesti, ja jotain hyvin merkillistä ja\nperin odottamatonta tapahtui, kun hänen kätensä tapasi poloisen Kityn\nkostean, kuumeisen pikku kämmenen. Hän kumartui äkkiä serkkunsa puoleen\nja suuteli häntä aivan vaistomaisesti. Kathleen vastasi tervehdykseen\nkiitollisena, liikutetun lämpimästi ja sitten he molemmat heittäytyivät\nCarey-äidin kaulaan, missä he itkien ja suudellen viipyivät kokonaisen\nminuutin.\n\n\"Minä menen lääkärin luo vedättämään ulos pahan hampaani\", huudahti\nKathleen silmiään kuivaten. \"Ellei minulla olisi ollut hammassärkyä, en\nolisi koskaan voinut olla niin inhoittava!\"\n\n\"Kerraksi se puolustus saattaa kelvata\", vastasi hänen äitinsä\nraukeasti hymyillen, \"mutta jos sinä joka kerran, kun teet väärin,\notatat pois jonkun jäsenen, jonka arvelet aiheuttaneen loukkauksen,\npelkään, ettei sinulla vanhana ole monta jäsentä tallella!\"\n\n\"Äiti!\" kuiskasi Kathleen hänen korvaansa uskaltamatta katsahtaa\nhäneen, \"enkö saisi olla menemättä Charlestowniin ja jäädä kotiin\nnäyttääkseni sinulle ja Julialle kuinka pahoillani olen.\"\n\n\"Niin, antakaa hänen jäädä, Margaret-täti, niin minullakin olisi\ntilaisuutta koettaa\", pyyteli Julia.\n\nOliko taivas romahtanut maahan? Oliko Soveliaisuuden ja Täydellisyyden\nEsikuva tunnustanut vikansa? Oliko kopea, itsekäs sydän sulanut, ja\ntunsiko hän viimeinkin olevansa Careyn poikasten sukua? Oliko häntä\nkohdannut oikein todellinen suru, mikä ensin sai hänet \"vanhan\"\ntavalla vihastumaan ja sitten \"uuden\" tavalla anteeksi antamaan.\nCarey-äiti näytti todellakin tällä viikolla ahkerasti harjoittavan\nvanhaa ammattiansa \"saattaa elolliset olennot itse luomaan itsensä!\"\nGilbert, Kathleen ja Julia olivat kaikki raivanneet itselleen tietä\njäälohkareitten alla ja näkivät jo vilahdukselta Hohtavan Muurin.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nKIRJE SAKSASTA.\n\n\nEräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin\njuostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa\npäätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta\nsateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika.\nEllei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo\nnäihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin,\nmietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle\nrakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.\n\nRouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa\novensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa\nruusua, jossa oli tulipunainen keskus.\n\n\"Tahtooko rouva tulla sisään?\" kysyi hän vieraanvaraisesti \"vai saako\nLallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?\"\n\n\"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham\", myhäili rouva Carey.\n\"Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden\nylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten.\"\n\n\"Kunpa tuo vain tulisi\", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. \"Jos minä\nolisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin,\nsen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen\nvaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä\nsirkukseen.\"\n\nRouva Carey nauroi. \"Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti\nminulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin\nhänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'\"\n\n\"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!\" vastasi hänen vaimonsa.\n\"Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän\nkerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin\nverran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on\nalati kaikesta hyvää uskova.\"\n\n\"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä\",\nuskalsi rouva Carey virkkaa.\n\n\"No niin, miksei\", huomautti rouva Popham kuivasti; \"mutta teidän ei\ntarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää\ntuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! -- elämän-iän kestävä, loppumaton\nhyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina\nkaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä\nkyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta\ntalossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa.\nOmasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä\npilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan\nkuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on\nminun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka\nei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa.\nKahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen --: 'Älä\nole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan\ntaas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan\nen minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä\nasiassa me ollaan kuitit!\"\n\n\"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa\", huokasi rouva Carey.\n\n\"Ihmeteltävän väsyttävää\", vastasi rouva Pophan, \"vaikka minun\non myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia\nvastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi\nnuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä\nviikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!'\nsanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!'\nSiinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen\nlaulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien\nkonserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit\nkun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin\nlaulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo\nvuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian\nvanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit\nnenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa\nvain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa\nlaululavalle!\"\n\n\"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?\" kysyi\nrouva Carey. \"Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa\".\n\n\"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti,\nmutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan\nheidät aina mukaani.\"\n\nRouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti\nnäyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä\npitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.\n\n\"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?\" huusi hän tulematta lähemmäksi.\n\n\"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham,\nlapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin.\"\n\n\"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon\", vastusti rouva Popham,\n\"ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa.\"\n\n\"Niin, näettekös, minä itse -- siinä kaikki mitä minulla on heille\nantamista\", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien\nNancyä tapaamaan.\n\n\"Äiti\", huudahti tämä nuori neito hengästyneenä, \"minun täytyy kertoa\nsinulle mitä olen pitänyt salassa, koska pelkäsin huolettaa sinua.\nMinä kirjoitin herra Hamiltonille samassa postissa kuin herra Harmon.\nBillillä on aina niin kiire ja hän on niin kehno kirjeidenkirjoittaja,\nniin että hän ei olisi ensinkään hauskasti esittänyt asiaa, ja sinua\nen tahtonut vaivata kesken kaikkia huoliasi, joten minä itse kirjoitin\nkonsulille, ja otin vielä jäljennöksenkin, että saisit tarkalleen\nnähdä mitä kirjoitin. Viikon ajan olen joka päivä veräjällä odottanut\nkirjeiden tuloa, mutta tänä aamuna Gilbert sattui olemaan siellä\nja huusi: 'Sinulle on kirje Saksasta, Nancy!' He ovat kaikki ihan\nnääntyä uteliaisuudesta; Olive ja Cyril myös, mutta minä tahdon, että\nsinä avaisit ja lukisit sen ensin, sillä se saattaa olla täynnä mitä\nkauheimpia iskuja.\"\n\nRouva Carey kävi istumaan Pophamin nurkkauksen ja Keltaisen talon\nvälillä olevan viheriän kummun juurelle ja avasi kirjeen -- hiukan\npahaa aavistellen, se myönnettäköön. Nancy istui aivan lähellä häntä\npidellen kiinni ison, tiheästi kirjoitetun arkin kulmasta.\n\n\"Mitä, hänhän on kirjoittanut sinulle kokonaisen kirjan, Nancy!\"\nhuudahti rouva Carey. \"Siinä mahtaa olla koko hänen elämäntarinansa!\nMiten pitkä sinun kirjeesi oli?\"\n\n\"En muista, oli se aika pitkä, sillä mielestäni oli niin paljon\nkertomista, että hän pääsisi selville siitä kuinka suuresti rakastamme\ntaloa ja miksi emme voi käyttää Ann-serkun rahoja, jos meidän\ntäytyisi muuttaa vuoden tahi kahden kuluttua, ja sitten kerroin\nmeistä itsestämmekin kaikenmoista, jotta hän näkisi, meidän olevan\nmiellyttävää, hauskaa ja kunnioitettavaa väkeä.\"\n\n\"Olikohan se kaikki varsin tarpeellista\", huomautti rouva Carey yhä\nrauhattomampana.\n\nNäin kuului Lemuel Hamiltonin kirje, päivätty Amerikan\nkonsulinvirastossa Breslaussa Saksassa:\n\n    _Rakas Nancy neiti_. -- Koska kirjeenne minulle sisälsi\n    pelkästään liikeasioita pitäisi minun aloittaa vastaukseni\n    sanoilla: 'Kunnioitettava neiti, Arvoisan kirjeenne olen saanut\n    kuudentena päivänä tätä kuuta'; j.n.e. mutta niin en aio tehdä.\n    Luullakseni olette arvannut minulla olevan kaksi omaa tytärtä,\n    sillä te kirjoititte minulle juuri kuten olisimme istuneet\n    yhdessä vieretysten kahden ystävän tavalla eikä kuten isäntä ja\n    vuokralainen.\n\nRouva Careyn silmät vilkkuivat. Hän tunsi hyvin Nancyn\nmuodollisuuksista poikkeavan kirjetyylin, ja vilkkaan, välittömästi\npulpahtavan ystävällisyyden!\n\n    Jokainen sana kirjeessänne huvitti minua, miellytti minua,\n    liikutti minua. Tuntuu kuin tuntisin teidät kaikki rakkaasta\n    äidistä alkaen, joka istuu keskellä --\n\n\"Mitä hän sillä tarkoittaa?\"\n\n\"Lähetin hänelle valokuvan perheestä.\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Jotta hän voisi nähdä minkänäköisiä olemme; jotta hän tietäisi, että\nmeitä kannattaa pitää vuokralaisina vaikka ikuisesti!\"\n\nRouva Carey rupesi alistuvana uudelleen lukemaan.\n\n    Rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä aina rakastettavaan\n    pikku Peteriin, joka nähtävästi on juuri sellainen, jommoiseksi\n    olette hänet kuvannut. Minä olin hänen ikäisensä, kun läksin\n    Keltaiseen taloon viettääkseni siellä muutamia vuosia. Vanha\n    Hamiltonin mummi oli asunut siellä koko elinaikansa, ja kun\n    äitini, joka oli leski, sairastui vakavasti, vei hän minut\n    mukanaan isoäidin luo. Äitini ei koskaan parantunut niin paljoa,\n    että olisi voinut lähteä pois, ja niinpä aikaisin lapsuuteni\n    kului Beulahissa, ja minä läksin kylästä vasta kymmenvuotiaana ja\n    orpona.\n\n\"Voi toki!\" keskeytti Nancy. \"Nykyisin näyttää siltä kuin ei kellään\nolisi isää ja äitiä!\"\n\n    Isoäiti kuoli heti äitini jälkeen ja tuskin tiedän kuka on\n    talossa asunut seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, Sen omisti\n    veljeni ja siellä asui moniaita perheitä, kunnes se joutui minun\n    osalleni. Minulla ei ole minkäänlaisia onnellisia muistoja siitä,\n    joten voitte pitää talon itsellenne, mitä niihin tulee. Ainoat\n    muistelmani liittyvät läntiseen makuuhuoneeseen, missä äitini eli\n    ja kuoli.\n\n\"Läntinen makuuhuone; se ei ole se, missä on seinämaalaukset. Ei, se on\ntietysti se, missä minä makaan\", sanoi rouva Carey. \"Maalattu huone on\nvarmaankin aina ollut vieraskamarina.\"\n\n    Hän saattoi liikkua vain vuoteesta tuoliin ja hänen suurin\n    nautintonsa oli istua päivänlaskun ikkunan luona katselemassa\n    satakaunojen ja mesiangervojen huojuvan siinä kauniissa\n    niittynotkelmassa, jonka takana kohoaa havumetsä. Kun heinä oli\n    niitetty -- ja tämä niitty jätettiin aina viimeiseksi hänen\n    tähtensä -- oli hänen tapansa istua siellä odottamassa angervojen\n    kukkimista, hän rakasti niiden korkeita varsia ja hienoja,\n    valkeita, ruohikossa keinuvia kukkia.\n\n\"Oi, kuinka minä hänestä pidän!\" huudahti Nancy tulisesti. \"Etkö voi\nnähdä häntä, äiti? Niin herttaista, että hän vielä muistaa heidän\nniittäneen heinäniityn viimeiseksi juuri hänen äitinsä tähden ja niin\nherttaista, että hän niin monen vuoden kuluttua muistaa angervot.\"\n\n    Nyt asiaan, Ann-serkkunne on aivan oikeassa sanoessaan teille,\n    ettei teidän pitäisi ryhtyä kalliisiin parannuksiin vieraan\n    tilalla ennenkuin tiedätte, saatteko häiritsemättä asua\n    Keltaisessa talossa. Sentapaiset serkut ovat aina oikeassa\n    sanokoot mitä tahansa. Minun serkkuni nimi ei ollut Ann, hän oli\n    Emma, mutta nimi ei suuresti muuta asiaa.\n\n\"Nancy!\" kysyi rouva Carey kohottaen uudelleen silmänsä kirjeestä,\n\"oletko puhunut jotain Ann-serkusta?\"\n\n\"Olen, jotain vähäpätöistä hänestä mainitsin, sillä hänenhän rahat\nolivat, joita emme voineet käyttää, ennenkuin saisimme tietää, voimmeko\njäädä taloon. En luonnollisesti antanut hänestä mitään kuvaa herra\nHamiltonille, sanoin vain, että hän on hyvin käytännöllinen, ja nyt\nmuistan, kerroin hänelle sinun sanoneen, että hän on erinomainen\nihminen; siinä kaikki. Mutta näetkös, äiti, kuinka älykäs hän on.\nHänellä on 'vaistoa', kuten herra Popham sanoo, eikä tarvitse kovin\ntarkasti mitään selittää hänelle.\"\n\n    Jos aikomuksenne on johtaa kaivosta vettä taloon ja sijoittaa\n    kellariin suuri lämmitysuuni muutamain suojien lämmittämistä\n    varten; jos te paperoitte ja maalaatte sisässä ja pidätte talon\n    hyvässä kunnossa, niin te ylläpidätte minun omaisuuttani, vieläpä\n    kartutatte sen arvoa, enkä niin muodoin asiain tällä kannalla\n    ollen voi ajatellakaan minkäänlaisen vuokran vastaanottamista.\n\n\"Ei mitään vuokraa! Ei edes kuuttakymmentä dollaria!\" huudahti Nancy.\n\n\"Katso; niin hän todellakin sanoo.\"\n\n\"Sellaista kultaista konsulia ei ole ollut olemassa maailman alusta\nalkaen!\" huudahti Nancy riemuiten. \"Voi! lue eteenpäin; siellä on vielä\npaljon muutakin ja saattaa ehkä tulla peruutus.\"\n\n    Puhunko mitä muuta Careyt voivat tehdä hyväkseni, he, jotka ovat\n    tehneet jo niin paljon?\n\n\"Niin paljon!\" kertasi Nancy dramaattisesti korostaen. \"Oh, kyllä hän\non herttainen!\"\n\n    Poikani Tom lähti käymään Beulahissa ennen Kiinaan menoaan ja\n    minun pyynnöstäni pani hän äitini kuvan varmaan korjuuseen. Hän\n    on älykäs poika ja sen sijaan, että olisi vienyt sen ullakolle,\n    missä se olisi saattanut vahingoittua, hän pisti sen -- voitteko\n    arvata -- sen huoneen vanhaan, tiiliseen takkaan, jota te nyt\n    luullakseni käytätte ruokahuoneena. Se on oivallinen piilopaikka,\n    sillä viiteenkymmeneen vuoteen siellä ei ole ollut tulta eikä\n    vastakaan tule olemaan. Minulla on luonani tällä puolen vettä\n    toisia kuvia hänestä. Vapauttakaa mainitsemani kuva verhoistaan,\n    olkaa hyvä, ja ripustakaa se läntisen makuusuojan uuninhyllyn\n    yläpuolelle.\n\n\"Minun makuusuojani! Se on oleva ihastukseni siellä!\" sanoi Carey-äiti.\n\n    Sitten kerran vuodessa äitini syntymäpäivänä -- se on neljäntenä\n    päivänä heinäkuuta ja helppo pitää muistissa -- pyytäisin pientä\n    ystävääni Nancy-neitiä tahi jotakuta muuta Careyä, jos hän on\n    poissa, poimimaan satakaunoista ja angervoista pienen kukkavihon\n    ja panemaan sen äitini kuvan alla olevaan maljakkoon? Se on oleva\n    Careyn perheen Lemuel Hamiltonille maksettava vuotuinen vuokra\n    Keltaisesta talosta!\n\nIlokyyneleet syöksähtivät tunteellisen Nancyn silmiin. Hän nousi\nseisaalleen kiihtyneenä askelillaan ruohikkoa mittaillen.\n\n\"Oi, äiti, en luullut että isän ja amiraalin jälkeen voisi vielä olla\nmaailmassa sellaisia miehiä. Eikö kaikki ole ihmeellistä kuin satu?\"\n\n\"Tässä on vielä hiukan enemmänkin, kuuntele, rakas.\"\n\n    Mitä tulee asumisoikeuteen, saavat Careyt asua Keltaisessa\n    talossa kuolinpäivääni saakka, ellei poikani Tom jonkun erikoisen\n    sattuman kautta joskus toivoisi sitä kesäkodikseen.\n\n\"Voi, hyvänen aika! siinä tulee se kauhea, ellei! Poikani Tom on siis\nainoa vihollisemme!\" puheli Nancy synkkänä.\n\n\"Hän on onneksi Kiinassa\", rauhoitti hänen äitinsä.\n\n    Tom on ainoa, jolla koskaan on ollut hitunen rakkautta Beulahiin,\n    ja hän on aina ollut haluton suomaan sitä vieraitten asuttavaksi.\n    Omituisin seikka tässä on se, että te ja omaisenne ette ensinkään\n    tunnu vierailta minulle ja omilleni. Tiedättekö, rakas pikku\n    Nancy-neiti, mikä sai kyyneleitä kohoamaan silmiini kirjettänne\n    lukiessani? Se kohta, missä kerroitte isänne kysyneen mitä\n    voisitte tehdä kiittääksenne Keltaista taloa siitä onnellisesta\n    hetkestä, jonka vietitte siellä tuona kesäpäivänä aikaa sitten,\n    ja tulipunaisen ruusun istuttaminen veräjän viereen. Olen\n    lähettänyt kuvanne, missä sidotte ruusua seinään -- ja se oli\n    niin viehättävä kuva, että hyvin vastenmielisesti luovuin siitä\n    -- ynnä kirjeenne ja pikakuvan perheryhmästä pojalleni Tomille\n    Kiinaan. Silloin hän saa tietää miksi olen vuokrannut talon\n    ja kelle sekä kaikki siihen liittyvät asianhaarat. Luottakaa\n    siihen, ettei hän tule koskaan teitä häiritsemään, kun hän näkee\n    miten suuresti rakastatte tuota vanhaa paikkaa. Punaisen ruusun\n    istuttaminen pitää Tomin aisoissa, sillä hän on romanttinen poika.\n\n\"Ruusun istuttaminen oli taivaasta lähetetty päähänpisto, koska se\n'pitää Tomin aisoissa.' Me nimitämme Tomin Kiinalaiseksi viholliseksi!\nEi, me nimitämme hänet Keltaiseksi Vaaraksi\", nauroi Nancy\nvoitonriemuisena.\n\n    Olen ihastunut päähalliin valitsemaanne seinäpaperiin, josta\n    lähetitte minulle näytteen.\n\n\"En käsitä mikset itse tehnyt matkaa Saksaan, Nancy, suuri, matka-arkku\nseinäpaperi-näytteitä matkassasi!\" huudahti rouva Carey kuivaten\nnaurunkyyneleitään. \"Kuinkahan paljon postimerkkejä olet mahtanut panna\nkirjeeseesi?\"\n\n\"Kymmenen sentin\", tunnusti Nancy, \"mutta eikö se ollut sen\narvoinenkin, mami? -- No hyvä, lue nuo viimeiset rivit, ja sitten\njuoksemme kotiin kertomaan muille.\"\n\n    Lähettäkää minulle mitä uutisia tahansa ja vaikka mihin aikaan,\n    että yhä edelleenkin saisin kuulla, mitä hauskaa toimitatte\n    siellä. Olen ylpeä, jos kunnioitatte minua silloin tällöin\n    kirjeellä. Tervehtikää äitiänne, jota kadehdin ja kaikkia\n    vallattomia myrskylintuja samoin.\n\n    Olen alati, rakas Nancy-neiti,\n\n                                                 Teidän\n                                            _Lemuel Hamilton_.\n\n\"En voi muistaa miksi puhuin hänelle Carey-äidin poikasista\", tuumi\nNancy. \"Se tuli varmaan aivan itsestään. Keltainen vaara on varmaankin\nhyvin hauska kuten isänsäkin, vaikka hän onkin vihollisemme. Aika\nsukkelaa, hänen pistää iso-äitinsä tiiliuuniin!\" Ja Nancy nauroi ja\nnauroi nauramistaan ajatellessaan, miltä hänen viimeinen huomautuksensa\nsaattaisi kuulua sen korvissa, joka oli asianhaaroihin perehtymätön.\n\n\"Hauska, lämmin, ystävällinen kirje\", virkkoi Carey-äiti taittaen sen\nkokoon hyväilevin sormin. \"Kunpa isäsi olisi voinut lukea sen!\"\n\n\"Hän ei puhu sanaakaan lapsistaan\", ja Nancy otti paperit alkaen niitä\nuudelleen tutkia.\n\n\"Sinä olet nähtävästi kertonut hänelle kaikkien omaistesi elämänkerran,\nmutta hän tyytyy oman elämänsä kuvaamiseen.\"\n\n\"Poikani Tom mainitaan kylläkin usein, mutta rouva Hamiltonista ei\nhiiskuta sanaakaan.\"\n\n\"Ei, mutta mitä syytä hänellä olisikaan siihen!\"\n\n\"Jos hän rakastaisi vaimoansa, niin hän ei voisi olla häntä\nmainitsematta\", sanoi Nancy ovelasti. \"Hän on koko jutun ulkopuolella,\nsiinä se. Voisiko meistä kukaan kirjoittaa sen talon kronikkaa, missä\njoskus olemme asuneet, ja sulkea sinut siitä pois?\"\n\nRouva Carey tarttui Nancyn ojennettuun käteen ja kohosi pystyyn\nnurmi-istuimeltaan. \"Sinulla on itselläsikin vaistoja, tytärpieni\",\nsanoi hän taputellen rusoittavaa poskea. \"No, Peter, pistä pulikkasi\ntaskuun ja ota maitokannu pensaitten alta, meidän on kiireisesti\nlähdettävä kotiin, jos mielimme saada kalakeittoa.\"\n\nHeidän lähestyessään puutarhaa hyökkäsi heitä vastaan lapsijoukko Kitty\netunenässä.\n\n\"Kalamies ei tullutkaan\", huudahti hän, \"eikä ole enää toivoa, sillä\nkello on jo niin paljon, mutta Julia ja minä olemme järjestäneet\nkoko päivällishomman. Koska emme kumminkaan voi saada kunnollista\npäivällistä, olemme pyytäneet Olivea ja Cyriliä huviretki-päivällisille\nja kannoimme pöydän suuren vaahteran alle -- onko sinulla mitään sitä\nvastaan?\"\n\n\"Ei hituistakaan; pitäkäämme oikeat kemut, sillä Nancyllä on hyviä\nuutisia teille kerrottavana!\"\n\n\"Päivällinen ei ole oikein kemujen veroinen\", huomautti Kitty\nlevottomana. \"Kannattaako näiden uutisten takia avata jokin\nsäilykepurkki tahi muuta hyvää?\"\n\n\"Avaa kaikki mikä sattuu olemaan suljettuna\", huudahti Nancy syleillen\nriemastuneena Olivea. \"Sytytä ilotulet loistamaan lähikukkuloille. Pane\nrummut pärisemään ja niin edespäin.\"\n\n\"Se on saksalainen kirje!\" arvasi Gilbert.\n\n\"Mitä on päivälliseksi, Kitty?\" kysyi Carey-äiti.\n\n\"Uusia perunoita ja silpoherneitä puutarhasta. Maitoon keitettyä\nleipäkeittoa jälkiruoaksi. Ja sitten on Julia valmistanut\nsanomalehtisalaattia antaakseen aterialle enemmän tyyliä.\"\n\nNancy veti kaikkien huomion puoleensa kaatuessaan pyörtyneenä\nruohikolle, taito, jolla hän kuva-arvoituksia näyteltäessä oli\nsaavuttanut suurta mainetta.\n\n\"Sen aiheutti vain muisto Julian viimeisestä sanomalehtisalaatista\",\nmutisi hän kun oli ryhdytty tavanmukaisiin virvoitustoimenpiteisiin.\n\"Puhu, lapsukainen, mitä on tänäpäivänä valunut vatiisi?\"\n\nJulian ääni miltei tukehtui nauruun, kun hän esiliinansa taskusta\nolevasta paperiliuskasta luki: \"'Hedelmiä, mitä vuoden aikana sattuu\nolemaan, kylmiä papuja tahi herneitä, hienoksi leikattuja kurkkuja,\nenglantilaisia pähkinöitä, muutamia viipaleita päivällisestä tähteeksi\njäänyttä lihaa, kovaksi keitettyjä munia paritettuina, kypsiä,\npienennettyjä tomaatteja ja rediiseja hienon värin kohottamiseksi,\nhiukkasen sipulia, hiukkasen piparjuurta, hiukkasen paksua kermaa.'\nOlen jättänyt, pois salkopavut, ruokolaukan, rakuunaetikan, artisokan,\nväkipippurin, sillä sitä meillä ei ollut; -- luuletko, että se\nvaikuttaa mitään, Margaret-täti?\"\n\n\"Vaikuttaa\", sanoi Nancy juhlallisen salaperäisesti, \"mutta vain meille\neduksi.\"\n\n\"Tuopa vasta on yksitoikkoista salaattia\", ruikutti Gilbert.\n\"Siitähän puuttuu juuri maukkain osa, ei ole ruodittuja kilohaileja,\nei lavendeliöljyssä säilytettyä etanaa eikä vasikanjalkahyytelöä\neikä laululintujäätelöä eikä paistetulta edelweissejä, jollaisia\ntoki on jokaisen kunnon perheen ruokasäiliössä. Eikä mausteena ole\nedes inkivääriä eikä reumatismivoidetta eikä katajanmarjaviinaa eikä\npaljon mitään. Ellei Julia keksi lehteä, joka antaa ajanmukaisia\nruoanlaitto-ohjeita maaseututilaajilleen, saamme siirtää hänen\nkokeilunsa keittiöstä vajaan.\"\n\nJulian koko ryhti ja asento tämän, hänen viimeisiä keittiökokeilujaan\nkoskevan keskustelun aikana osoitti, että hänen katsantokannassaan\noli verkalleen tapahtumassa suuri muutos. Careyt omasivat kaikki\nhyvin vahvan annoksen huumoria äidistä alkaen pikku Peteriin saakka.\nHe kiusoittelivat toisiaan kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa\npistopuheilla, vaikka tavallisesti kohteliaassa muodossa ja aina\nerinomaisen hyväntuulisesti. Leigh Hunt väittää, että eräät henkilöt\npelkäävät alati henkisen kömpelyytensä tulevan näkyville, ja\nsiksi varovat mihinkään tavallisuudesta poikkeavaan tunnetilaan\njoutumista. Se oli ollut Juliankin huolena, mutta vietettyään neljä,\nviisi kuukautta kodissa, missä kaikki henkinen toiminta, vaikkei\naina syvääkään, oli uskomattoman nopeata, oli hän muuttunut hiukan\njoustavammaksi. Carey-äiti oli aina sanonut, että jos Juliassa olisi\nhitaistakaan taipumusta leikillisyyteen, niin hän ennen pitkää keksisi\nitse kuinka tyhmä ja viisasteleva hän oli ja parantaisi tapojansa, ja\nnäytti siltä kuin tämä ennustus olisi aikaa voittaen käyvä toteen.\n\n\"Mitä sitten maidolla tehdään?\" kysyi nyt Peter, joka oli kantanut sen\nkaiken matkaa Pophamilta asti ja jolle se senvuoksi oli perin painava\nkysymys.\n\n\"Enkeli-poju!\" huudahti Nancy syleillen häntä. \"Perheen ainoa\nkäytännöllinen jäsen! Mitä sinä ehdottaisit?\"\n\n\"Juodaan se\", kuului varma vastaus.\n\n\"Ja niin tapahtukoon, oi herrani mahtava! Nouda pikarini, palvelija\",\n-- tehden kuninkaallisen liikkeen Cyrilille. \"Ammenna kristallivettä\nkaivosta, josta Ann-serkkumme käskystä vesitorvi piakkoin on kuljettava\nvettä linnamme muurien sisään. Juokaamme ilomaljoja tänä päivänä\nHamiltonin vaahteran alla kokoontuessamme ja ensimmäinen ja kiitollinen\nmaljamme kohotettakoon Amerikan konsulillemme Breslaussa!\"\n\n\n\n\nXXV.\n\nOLIVEN ENSIMMÄINEN VOITTO.\n\n\nJos kesäkuukaudet olivat tuoneet paljon muutoksia Keltaisen talon ja\nLordien talon asujamille, niin toi syksyaika niitä vieläkin runsaammin.\nAnn-serkun toimittamiin uudistuksiin oli ryhdytty ja niiden oli määrä\nvalmistua ennen kylmän tuloa. Beulahin Opisto oli alkanut lukukautensa\nja saanut kuusi uutta odottamatonta ja perin huvittavaa oppilasta.\nOnneksi Careyn perheelle ja onneksi Beulahille vanha johtaja, työssään\nuskollinen, mutta hyvin keskinkertainen opettaja oli kutsuttu\nMassachusettsiin korkeampaan virkaan; ja vasta pari päivää ennen\nkoulun alkamista eräs nuori, hiljakkoin Bowdoinin yliopistossa lukunsa\npäättänyt mies, Ralf Thurston haki ja sai toimen. Sitä ihastuksen\nvavahdusta, joka sähkövirran tavalla kulki koulun naispuolisissa\noppilaissa, kun he ensi kerran näkivät Ralf Thurstonin -- näkivät hänen\nnousevan rukoussalin korokkeelle, ja tiesivät hänet omakseen, sitä\nihastusta, voi paremmin kuvitella kuin selittää! Ralf Thurston oli\narvokas, hän oli oppinut, hän oli erehtymättömästi gentlemanni. Hän\noli kaunis, hän oli nuori, hänellä oli tarpeeksi tukkaa (jota heidän\njohtajillaan oli harvoin ollut), hänellä ei ollut silmälaseja, hänellä\noli sointuva ääni ja sellainen puhetapa, että kolmetoista vuotiaat sitä\nkuullessaan tunsivat suloisten väreiden karmivan selkäpiitään. Hän oli\nleikkisä ja sukkelasanainen ja hänen naurunsa oli sydämellistä, mutta\nken tarkemmin häntä silmäili arvasi, että hän oli kantanut kuormia ja\nettä hänen saavutuksensa olivat kalliisti ostetut. Häntä ei nähtävästi\nollut helppo tyydyttää ja tytöt -- kaikenikäiset -- kulkivat odotuksen\njännityksessä, sillä he tiesivät, että tulisivat lukemaan toisella\ntavalla kuin ennen. Varajohtaja, etevä nainen, joutui joksikin ajaksi\naivan pimentoon, ja Beulahin nuorison oli vallannut niin kiihkeä\nrakkaus klassikoihin, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää. Ralf Thurston\nopetti itse latinaa ja kreikkaa, mutta vanhemmat eivät ensimmältä\nälynneet sitä salaperäistä yhteyttä, mikä oli olemassa syiden ja\nseurausten välillä. Kaikki oli niin nuorta, teeskentelemätöntä ja\nviatonta. Ei ollut pelkoa siitä, että hän olisi ollut mikään simasuinen\nnaisten lumooja, sillä hän oli kauttaaltaan kunnon poika, kyllin\nmiehekäs pitämään valveilla poikienkin mielenkiintoa.\n\nNeljän Careyn ja kahden Lordin liittyminen oppilaitten joukkoon\nvaikutti elähyttävästi koko kouluun. Mikäli pelkät koulutiedot olivat\nkyseessä, joutuivat he usein alakynteen maalaisnaapuriensa rinnalla,\nmutta Careyt olivat nähneet niin paljon maailmaa, että heillä oli hyvin\nsuuri määrä yleissivistystä, ja se painoi leimansa opiston ilmapiiriin.\nOlive, Gilbert ja Nancy tulivat korkeimmalle luokalle; Kathleen, Julia\nja Cyril lähinnä korkeimmalle.\n\nNancyn ja Oliven ystävyys oli romanttista ja hehkuvaa laatua. Olivella\nei ollut koskaan ennen elämässään ollut todellista toveria; Nancyn\nystävät olivat ympäri maailmaa, missä hän oli sattunut asumaan. Olive\noli itseensä sulkeutunut, ujo ja jäykkä, vain muutamain valittujen\nseurassa hän suli. Nancy oli oma itsensä joka seurassa. Nancyn\nmyötätunto, innostus ja mielenlämpö ne Olive Lordin häneen kiinnittivät\nja Oliven lahjakkuus sekä hänen rakkauden kaipuunsa olivat vanginneet\nNancyn.\n\nKahta ajatustavaltaan erilaisempaa olentoa oli mahdotonta ajatella.\nOlive oli elänyt Beulahissa seitsemän vuotta ja isän kummallisuudet\nsekä eristäytyminen maailmasta vaikuttivat sen, että hänellä oli\ntuskin ollenkaan tuttavia; mutta jos Nancy olisi ollut luostariin\nteljetty, niin hän ennen kuukauden kuluttua olisi koppinsa ikkunasta\nhankkinut itselleen laajan tuttavapiirin. Hänessä oli kiihkeä\nmyötätunto lähimmäisiänsä kohtaan ja milloin hän vain huomasi heidän\npoikkeavan kunnollisuuden suoralta tieltä, paloi hän halusta johtaa\nheidät oikealle tolalle. Jos Olive olisi nähnyt humalaisen makaavan\nmaantienojassa, olisi hän tuskin luonut katsetta häneen, saatikka\nsitten tiedustellut hänen nimeänsä. Nancy olisi, jos mahdollista,\nkäynyt istumaan hänen viereensä, kunnes hän olisi selvinnyt, tahi\npitänyt huolta siitä, että hän olisi joutunut määräpaikkaansa.\nHänen oli onnistunut saada nuori Nat Harmon lopettamaan paperossien\npolttamisen, mutta tämä ei aiheutunut niin paljon pojan vakaumuksesta\ntupakanpolton vahingollisuudesta kuin hänen ihailustaan Nancyä\nkohtaan. Tämä lupautui auliisti kantamaan sinistä nauhaa ja istumaan\nbaptistikappelin puhujalavalla Nuorten Raittiusliiton vuosikokouksessa.\nJuhlan aattona hän olisi ilomielin pitänyt puheenkin, kun presidentti\nkävi häntä pyytämässä, mutta kauhistuneen Oliven onnistui estää hänet\nsiitä ja hänen äitinsä piti lujasti Oliven puolta.\n\n\"Olkoon sitten pitämättä; en minä pidä väliä, mami\", vastasi\nhän huolettomasti. \"Minusta tuntuu vain niin ihanalta nousta\nsininauhaisesta tyttö- ja poikajoukosta puhumaan yleisölle suuren asian\npuolesta.\"\n\n\"Mitäpä sinä, Nancy rakas, tuolla iälläsi tiedät suuresta asiasta?\"\n\n\"Oh, enpä todellakaan paljoa, mutta eipä tarvitse paljoa tietääkään,\njos vain puhuu ääneen ja selvästi, että kuuluu takapenkille. Olen\npannut merkille mitenkä se käy. Oli hirmuisen jännittävää kun\nnäyttelimme 'Ihanaa Ester kuningatarta' raatihuoneella; kun huiskutimme\nkättämme, ja lauloimme 'Haman! Haman! Kauan eläköön Haman!' minä\nmelkein pyörryin ilosta.\"\n\n\"Se oli hyvin onnistunutta; minäkin pidin siitä. Mutta jos sinä pyörryt\nilosta joka kerran, kun jalkasi koskettaa lavaa, on varovaisinta, että\nkartat sitä!\" ja Carey-äiti nauroi.\n\n\"Hyvä on, arvoisa rouva, teidän tahtonne on lakini! Kun näette Beulahin\nnuorison astuvan leveätä tietä, joka vie kadotukseen, ja kurkistavan\npunaiseen viinimaljaan, niin muistakaa, että te pysäytitte käteni ja\nääneni!\"\n\nGilbert ja Cyril olivat paljon yksissä, varsinkin sen jälkeen kuin\nCyrilin asemaa Beulahissa oli aika tavalla kohottanut se uutinen, että\nherra Thurston piti häntä hyvin lahjakkaana matemaatikkona ja kenties\nluokan etevimpänä oppilaana. Cyril itse, liian kalpea maalaispoika\nollakseen neljätoistavuotias, kapeahartiainen, hiljainen ja arka,\nvastaanotti tämän odottamattoman kuuluisuutensa suorastaan kauhistuen,\nmutta Oliven ylpeys riemuitsi siitä ja hän nautti veljensä saadessa\ntunnustusta. Itse hän salaisesti arveli kirjoja tarpeettomiksi milloin\nvärejä ja pensseleitä oli saatavilla eikä ihmekään, ettei hän kohonnut\nluokan ensimmäisten joukkoon, kun otetaan huomioon, mitä hän puuhaili\nsiveltimen seurassa. Hän maalasi tunnin ennen kouluunlähtöä ja koko\nlauantaipäivän milloin Keltaisen talon vierashuonetta, milloin Nancyn\nmuotokuvaa, joka oli aiottu Carey-äidille joululahjaksi.\n\nKathleen ja Julia vetivät nyt yhtä köyttä ja olivat hyviä toveruksia.\nKathleen ei ollut koskaan unohtanut omaa rikkomustansa hyviä tapoja\nja sukuvelvollisuuksia vastaan; Julia muisti aina Kathleenin kiihkeän\nkatumuksen, joka siitä päivin oli ohjannut hänen käytöstään Juliaa\nkohtaan. Julia oli hyvä \"pänttääjä\" ja herra Thurston kiitti hänen\noivallista latinanlukuansa, kun hän saattoi muistaa Julian olevan\nolemassa. Nancyä hänen ei milloinkaan ollut vaikeata muistaa. Nancy,\nse myönnettäköön, ei ollut erikoisen ihailtava läksyjen kuulustelun\naikana. Toisinaan hän tykkänään unohti mitä kirjassa oli sanottu\njostain erikoisesta seikasta, mutta hänellä oli tavallisesti sen\nsijaan korvaukseksi tarjottavana jokin oma, älykäs huomautus. Ensin\nherra Thurston arveli, että hän sillä koetti salata tietojensa\npuutetta ja samalla häikäistä opettajansa, ettei tämä pääsisi hänen\ntietämättömyytensä perille. Myöhemmin herra Thurstonille selvisi mikä\noli hänen heikkoutensa ja mikä hänen voimansa. Hän vastaanotti ja\nmuutteli asioita aivan kuin itsestään -- koristellen kaikkia tehtäviään\nmielivaltaisesti niin sanoaksemme ja esitti sanottavansa aina hiukan\ntoisessa muodossa kuin muut tytöt. (Kun hän oli kolmetoistavuotias,\nhän kerran ommellessaan sievää valkoista esiliinaa sattui pistämään\nneulalla sormeensa ja tipautti veripisaran ompelukselleen. Kangas oli\nniin hienoa, ettei hän uskaltanut yrittää mitään puhdistuskeinoja, ja\nkun työn oli kova kiire, hän tuotapikaa kirjaili vihreän nelilehtisen\napilan veritahran kohdalle, ja koko perhe huudahti: 'Tuo oli juuri\nNancyn tapaista'.) Kielioppi kiusasi Nancyä, algebra ja geometria\ntyrmistyttivät häntä, niitä ei voinut kirjailla! Kielet huvittivat,\nkartanpiirustus ikävystytti häntä ja ainekirjoitus oli hänen\nihastuksensa, vaikka hän oli paljoa taitavampi vapaasti esittämään\najatuksensa kuin siirtämään ne paperille huoliteltuun, täsmälliseen\nmuotoon. Luokkakronikoita, ennustuksia, lauluja ja runoja valui\nehtymättä hänen kynästään, mutta nämä tuotteet saivat uutta suloa ja\nviehkeyttä vasta silloin kun Kathleen ne luki kuulijakunnalleen.\n\nKuinka Beulahin opistolaiset säteilivätkään, paukuttivat käsiään ja\npyörittivät päätään ylpeydestä eräänä päivänä ennen kiitosjuhlaa, kun\nrukoussalissa pidettiin harjoituksia. Olive oli piirustanut suurimmalle\nluokkataululle 'ensimmäisten siirtolaisten maihinnousun', ja Nancy\noli kirjoittanut lystikkään pikku jutun, joka aiheutti runsaasti\nkättentaputusta sekä paljon naurua nuorissa kuulijoissa. Gilbert oli\nottanut osaa painiin ja niittänyt runsaasti kunniaa ja Kathleen päätti\nimprovisoidun ohjelman lausumalla Tennysonin runon --\n\n    Oi nuori merimies,\n    valkamas luota\n    juurella kallion\n    katsot ja katsot\n    taikurivanhusta,\n    silmissä ihmetys...\n    Säihkettä seuraa!\n\n    Suur' oli mestari,\n    armias taika,\n    kun yli laaksojen\n    aamuina suven,\n    kun yli vuorten\n    ja ihmiskasvoin,\n    kun yli kaiken\n    lauluun kutsuen\n    kimmelsi säihke.\n\n    Oi nuori merimies,\n    rantahan riennä,\n    kumppanis kutsu,\n    purtesi työnnä,\n    purjehet nosta!\n    Ennenkuin häipyy\n    se äyrähän taakse,\n    lähteös, joudu,\n    Säihkettä seuraa!\n\nKathleenin viimevuotisen ruskean samettihameen alta näkyivät\npronssinväriset puolikengät ja sukat -- uutuus Beulahissa -- hänen\ntukkansa lainehti niin somina suortuvina, ettei sellaista oltu\nkoskaan nähty Beulahissa, ja hänen äänensä oli suloinen kuin rastaan\nsävel. Eipä niinmuodoin kumma olekaan, että tämä runo tuli opiston\nmuotirunoksi ja asetettiin kaiken lukemisen, kehittymisen ja elämisen\njohtolauseeksi.\n\nKiitosjuhlan päivä lähestyi, ja rukoiltiin hartaasti lumentuloa,\nedes sen vertaa, että syntyisi oikea tunnelma kalkkunapaistia ja\nkarpalokastiketta nautittaessa. Kahdentenakymmenentenä päivänä\nCarey-äidille johtui äkkiä mieleen, että tänä Uuden Englannin\ntyypillisenä juhlapäivänä soveltuisi erittäin hyvin viettää heidän\ntupaantuliaisjuhlaansa. Niinpä Lordin lapset, Pophamit ja Harmonit\nkutsuttiin kaikki Keltaiseen taloon kello seitsemän illalla. Suuriin\nvalmistuksiin ryhdyttiin. Kirjavia lyhtyjä riippui rivittäin\npengermällä; huoneita oli koristettu muutamilla myöhästyneillä\nastereilla ja muratinoksilla ja valaistus oli niin uhkea, että siitä\nsaattoi päättää jonkun lainanneen lisälamppuja ja kynttilöitä tätä\ntilaisuutta varten. Puvut olivat täysin tämän tärkeän tilaisuuden\narvoiset, sillä Careyn vanha vaatevarasto, joka heillä oli Beulahiin\ntullessaan, kävi vielä täydestä ja näytti aivan moitteettomalta lampun\nvalossa.\n\nOliven maalaama Nancyn muotokuva oli valmis ja hän julisti, että oli\ntuiki mahdotonta säilyttää sitä kätkettynä jouluun asti, joten se\nsaapui Keltaiseen taloon kiitosjuhla-päivän aamuna. Kun Nancy avasi sen\nkääröstä ja näytti sen ensimmäisen kerran omaisilleen, niin Carey-äidin\nhuulet avautuivat, hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, mutta hän ei\nkotvaan virkkanut mitään, niin hän oli ymmällä. Olive oli kirjoittanut\nkuvan alle 'Nuori huhtikuu'. Nancy seisoi keltaisia kukkia kasvavalla\nmättäällä hiirenkorvilla oleva puu taustanaan ja käsivarsi ruskean\nvasikan kaulalla. Vasikka oli seisonut mallina jo aikoja sitten, mutta\nNancy oli lisätty kuvaan toukokuun jäljestä. Älykästä päähänpistoa\ntotellen Olive oli kääntänyt Nancyn kasvot poispäin ja maalannut hänen\nposkensa huhtikuun tuulessa liehuvain suortuvain peittoon. Olive ei\nollut taitava kasvonpiirteiden maalaamisessa, hänen taiteensa oli\nvielä liian karkeata, mutta yhtäkaikki oli Nancy siinä ilmielävänä,\nvartaloltaan, asennoltaan ja hiuksiltaan niin erehtymättömästi\nnäköisensä, että hänen äitinsä jäi seisomaan henkeään pidättäen.\nMitä vasikkaan tulee, niin se ainakin oli Oliven omaa alaa ja olikin\nmaalattu niin, että siinä huomasi neron siveltimen jäljet.\n\n\"Vasikasta on parempi kuva kuin sinusta, Nancy\", arvosteli Gilbert.\n\n\"Eikö Vassu ole ihastuttava?\" vastasi hänen sisarensa tyytyväisenä.\n\"Eikö mikä kaunotar tahansa kalpene sen rinnalla? Olen vallan ylpeä\nsiitä, että tulin maalatuksi sen viereen! Pidätkö siitä, mami rakas?\"\n\n\"Pidänkö siitä?\" huudahti hän, \"se on ihmeteltävä. Se on lähetettävä\nBostoniin arvosteltavaksi ja meidän pitää keksiä jokin keino, millä\ntaivutamme herra Lordin hankkimaan Olivelle parhaimman saatavissa\nolevan opetuksen. Tämä taulu on parempi sitäkin mitä hän on maalannut\nminun huoneessani. Minua ei vähääkään ihmetyttäisi, Nancy, vaikka pieni\nBeulah tulisi suuresti ylpeilemään Olivesta tulevaisuudessa.\"\n\nNancy oli haltioissaan äitinsä ylistyksestä. \"Minä tunsin sen,\nminä tiesin sen! Aina minä olen sanonut, että Olive on nero!\"\nhuudahti hän käsiään taputtaen. \"Ettekö tunne kuinka tuuli puhaltaa\nhiuksiini ja pukuuni. Ettekö näe, että vasikka märehtii ja on juuri\nliikahtamaisillaan? Oliven eläimet näyttävät aina siltä kuin ne\nolisivat juuri liikahtamaisillaan! Oi, mami rakas! kun näet Oliven\nnykyisin hymyilevänä, ahkerana ja onnellisena, olet varmaankin\nmielissäsi siitä, että levitit siipesi, niin että hänkin mahtui\nniiden alle meidän muiden joukkoon? Ja etkö luule, että voisit herra\nHenry Lordinkin muuttaa 'uuteen asuun', vai onko hän liian vanha\nCarey-äidinkään muodosteltavaksi?\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\nELÄINTIETEELLINEN ISÄ.\n\n\nSitä samaa Carey-äitikin juuri ajatteli Nancyn puhuessa, ja muutamien\ntuntien mietiskelyn seurauksena oli, että hän lähti kävelemään\nsetripuistoa kohti käärö viittansa alle kätkettynä.\n\nHän kulki taloon vievää pitkää, suoraa tietä ja koputti jotenkin arasti\npääovelle. Rouva Bangs tuli avaamaan kiirettä pitämättä ja vei rouva\nCareyn perheen arkihuoneeseen, ikävimpään, missä hän oli milloinkaan\nkäynyt.\n\n\"Minä olen rouva Carey Hamiltonin talosta\", sanoi hän rouva Bangsille.\n\"Olkaa hyvä ja kysykää, saanko puhutella herra Lordia hetkisen.\"\n\nRouva Bangs aivan ällistyi moisen pyynnön kuullessaan, sillä hänen\naikanaan oli tuskin yksikään kylästä tullut vieras avannut heidän\noviaan, vaikka kyllä toisinaan Portlandista tahi Bostonista tuli\nkävijöitä.\n\nRouva Carey odotti hetken aikaa silmäillen äänetönnä alastonta, rumaa,\nkolkkoa huonetta. \"Olivella on kauneudenaistia\", ajatteli hän, \"ja\nOlive on kuusitoistavuotias, hänen asiansa olisi muuttaa tämä paikka\ntoisennäköiseksi ja sen hän tekisikin, ellei hänen isänsä olisi tässä\nkompastuskivenä.\"\n\nSiinä samassa oletettu kompastuskivi, filosofian tohtori Henry Lord\nastui huoneeseen ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen käytöksensä ei\nollut koskaan ystävällinen, sillä rakkautta ei ollut hänen sydämessään\neikä lämmintä verta hänen suonissaan, mutta ollen hyvää sukua,\nsivistynyt ja hyvin kasvatettu kivettymä, oli hän toki kohtelias. Hän\noli juuri työhuoneessaan leikellyt eläimistönäytteitä ja näytti siltä\nkuin olisi häntä haluttanut leikellä ja silpoa rouva Careyäkin; mutta\ntällä oli, luojan kiitos, näkymättömässä asevarastossaan aseita, jotka\npystyivät hämminkiä aikaansaamaan professorin kehnossa koneistossa,\nmuun muassa hieno, kapea miekka, jolla tilaisuuden tullen voi pistää\nvarsin kipeästi.\n\nHenry Lord oli keskikokoinen, laihahko, sileäksi ajeltu ja\nohuthuulinen, kastanjanruskea tukka oli harva ja otsa korkea; hänen\npienet silmänsä olivat erittäin sopivat mikroskooppiin tuijottamaan,\nvaikka hyvin kelpaamattomat ystävällisessä juttelussa käytettäväksi.\n\n\"Me olemme naapureita, professori Lord, vaikka emme ole koskaan\nsattuneet tapaamaan\", sanoi rouva Carey nousten istualtaan ja ojentaen\nhänelle kätensä.\n\n\"Lapseni tuntevat teidät paremmin kuin minä\", vastasi herra Lord, \"ja\nolette mielestäni perin ystävällinen salliessanne heidän oleskella\nniin useasti luonanne.\" He olivat neljän kuukauden aikana asuneet\nKeltaisessa talossa, ateria-aikoja lukuunottamatta, mutta koska heidän\nisänsä näkyi olevan tietämätön siitä kuinka taajat ja pitkät heidän\nvierailunsa siellä olivat, niin rouva Carey piti tarpeettomana puhua\nniistä ja sanoi vain:\n\n\"Meillä on paljon hupia heidän seurastaan. Lapsiltani jäi paljon\nystäviä Massachusettsiin ja muualle ja heillä olisi ehkä muuten ollut\nikävä Beulahissa. Paitsi sitä luulen, että mitä suuremmassa piirissä\nlapset kasvavat, sitä paremmin he oppivat elämisen taitoa.\"\n\n\"Oliven ja Cyrilin en olisi mitenkään sallinut käydä koulua tällä\npaikkakunnalla ellei teidän lapsianne olisi tullut oppilaiksi.\nTällaisissa maaseutukouluissa ei ole milloinkaan oikeata tieteellistä\nhenkeä ja sekä opettajain että oppilaitten puheet ja käytös jättävät\nkoko joukon toivomisen varaa.\"\n\n\"Niin lienee kyllä usein asian laita. Jospa nykyajan koulut voisivat\ntuottaa sellaisia opettajia kuin oli viisikymmentä vuotta sitten ja\njospa me vanhemmat voisimme tuottaa sellaisia älykkäitä, tarmokkaita,\nlujia ja uhrautuvia oppilaita, joita ennen aikaan tuli maalaiskodeista,\nniin olisi meillä vähemmän valittamisen syytä. Täällä Beulahissahan\nmeillä sattuu olemaan erikoisen hyvä onni.\"\n\nHerra Lord hymähti huvitettuna ja ylevän säälivästi. \"Pelkäänpä, hyvä\nrouva\", virkkoi hän, \"ettei teillä ole vielä ollut kyllin pitkää\nkokemusta voidaksenne oikein arvostella herra Philpotin henkistä kykyä.\"\n\n\"Oh, herra Philpot erosi lähes kolme kuukautta sitten\", sanoi rouva\nCarey kevyesti antaen tohtori Henry Lordille ensimmäisen miekanpistonsa\nja hymähtäen nyt hänkin puolestaan huvitettuna. \"Ralf Thurston,\nnykyinen johtaja, on harvinaisen sivistynyt ja hieno mies.\"\n\n\"Vai niin! Lapset eivät ole koskaan maininneet mistään muutoksesta,\nmutta ikäväkseni on minun tunnustettava, että olen hyvin hajamielinen\naterioilla. Vaimoni kuolema jätti kotoiseen elämäämme monta aukkoa.\"\n\n\"Joten teidän on oltava samalla haavaa isänä ja äitinä!\" (Toinen pisto,\nhyvin lempeästi annettuna.)\n\n\"Pelkään olevani liiaksi tiedemies kyetäkseni hyvin hoitamaan\nperheenisän velvollisuuksia.\"\n\n\"Siihen käsitykseen olenkin tullut.\" Kolmas pisto. Hän halusi herättää\nuteliaisuutta.\n\nHerra Lord näytti harmistuneelta. Hän tiesi olevansa suuresti\nepäsuosiossa paikkakunnalla eikä ollut mielissään siitä, että\nkyläläisten juorut joutuivat vierasten korviin. \"Te, arvoisa\nrouva, pystytte kyllä käsittämään, että olen hartaasti kiintynyt\nelämäntyöhöni, vaikka naapurit käsittävät sen aivan väärin\", virkkoi\nhän.\n\n\"Naapureilta en ole kuullut mitään\", vastasi rouva Carey, \"mutta naisen\nei tarvitse muuta kuin tuntea hyvin lapset nähdäkseen mitä heiltä\npuuttuu. Te olette juuri näihin aikoihin niin kiinni kirjallisissa\ntöissänne, että nuorisonne luonnollisesti kärsii siitä hiukan. Mutta\nteillä on kaiketi hengähtysaikoja kirjojenne lomassa?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään hengähdysaikoja, teokseni tulee kuusiosaiseksi\nja olen tuskin päässyt puoliväliin kolmatta, vaikka olen jo\nseitsemän vuotta uhrannut tähän työhön. Mutta minulla on oivallinen\ntaloudenhoitaja, joka huolehtii vaatimattomista tarpeistamme.\nLapsistani ei ole seuraihmisiksi.\"\n\n\"Ei, ei vielä.\" (Neljäs pisto.) \"Siksipä olisikin syytä totuttaa heitä\nseurustelemaan toisten kanssa, mutta nytkin he ovat hyvin herttaisia ja\nlahjakkaita lapsia.\"\n\n\"Minua ilahuttaa teidän hyvä ajatuksenne heistä, mutta yhtäkaikki he\nkirjoittavat äidinkieltänsä hyvin huonosti ja muutenkin heillä on\nperäti huonot yleistiedot.\"\n\n\"Oh, se seikka kyllä korjautuu, kun te saatte enemmän aikaa seurustella\nheidän kanssaan. (Viides pisto.) Minusta tuntuu, ettei sellaisia\nsalaperäisiä asioita kuin sivistynyttä kieltä ja kulttuuria voida\nmilloinkaan oppia koulussa. Eiköhän se kuulu meidän alaamme, professori\nLord!\" (Kuudes pisto.) \"Oli miten oli, vaikka olette hyvin vaatimaton\nisä, niin sen kai myönnätte, että Olive on nero?\"\n\n\"Sitä en ole koskaan huomannut\", huomautti hänen isänsä. \"En voi\ntietenkään sallia hänen harjoittelevan millään soittokoneella,\nsillä tieteellinen työni vaatii hiljaisuutta, mutta en usko hänen\nvälittävänkään soitosta.\"\n\n\"Mutta hän piirustaa ja maalaa aivan hämmästyttävästi, ja hänessä on\naivan intohimoista tarmoa ja sen ohessa sellaista keskittymistaitoa ja\nkiintymistä työhönsä, jota minä en koskaan ole huomannut kenessäkään\nilman siihen yhdistyvää suurta kykyä. Minun luuloni on, että hän tulee\npääsemään hyvin pitkälle.\"\n\n\"Ei liian pitkälle, toivoakseni\", huomautti herra Lord jäätävästi\nhymyillen. \"Olive maalatkoon sametille ja porsliinille niin paljon kuin\nmielensä tekee, mutta minä en ole mikään nuorten taiteilijattarien\nsuosija.\"\n\n\"Enkä minäkään, ellei lahjakkaisuus osoittaudu niin voimakkaaksi, niin\nilmeiseksi, että siihen täytyy kiinnittää huomiota; -- mutta nyt en saa\nkauemmin viivytellä asiani esittämistä enkä pidättää teitä työstänne.\nMe vietämme tänä iltana kello seitsemän tupaantuliaisia, Olive ja\nCyril ovat nyt meillä avustamassa valmistuksissa ja tahtoisin tietää,\nsaavatko he jäädä illalliselle ja voitteko lähettää noutamaan heitä\npuoli kymmenen tahi kymmenen seutuvilla?\"\n\n\"Tietysti he saavat jäädä, vaikka luulisin että teidän illallispöytänne\ntuskin sietää lisäystä.\"\n\n\"Siinä missä jo on viisi, ei haittaa kaksi lisää, siitä vain ruokahalu\nparanee\", sanoi Carey-äiti myhäillen noustessaan.\n\n\"Jos sallitte minun noutaa hattuni ja päällystakkini, niin saatan\nteidät maantielle\", sanoi herra Lord astuen eteishalliin. Sitten hän\navasi rouva Careylle oven sanoen: \"Sallittehan minun kantaa kääröänne?\"\n\nHän ei vähääkään käsittänyt, miksi hän sen sanoi ja miksi hän sen\nteki. Tämä rouva oli sekaantunut hänen perhe-asioihinsa varsin\nepäilyttävällä tavalla ja lausunut useita huomautuksia, jotka olisivat\nkuulostaneet häijynilkisiltä, elleivät olisi tulleet niin kauniista ja\nmiellyttävästä suusta. Rouva Popham ja rouva Harmon olisi vähemmästäkin\najettu ulos ovesta, mutta tässä professori Henry Lord nyt asteli\ntietä eteenpäin Carey-äidin rinnalla miettien tyytyväisenä, että\ntämä oli nostanut hänen hartioiltaan raskaan kuorman osoittaessaan\naivan käsittämätöntä mielenkiintoa hänen epämiellyttäviä lapsiansa\nkohtaan. Vielä hän mietti sitäkin, että rouva asteli hyvin joustavasti\nlyhyessä mustassa puvussaan, että hänen kastanjanruskea tukkansa\nnäytti ihmeteltävän kauniilta mustan huopahatun alta ja että hänen\nhipiänsä hohti hyvin valkoisena kiiltävää, mustaa ilvespuuhkaa vasten.\nJonkinlaista limaista nestettä valui herra Lordin suonissa veren\nasemesta, mutta professori Henry Lordilla oli siitä huolimatta herkkä\nkohtansa, ja hän oli tällä hetkellä erinomaisen hyvällä mielellä\nmelkein kuin olisi kirjan kolmas osa jo painovalmiina ja kustantajat\nvaatimassa sen julkaisemisoikeutta.\n\n\"En käsitä mistä Olive olisi voinut saada sellaisia lahjoja, joista\npuhutte\", sanoi hän heidän astuessaan tietä eteenpäin. \"Jo aikoja\nsitten hän sai joitakin oppitunteja, muistaakseni, ja hänen äitinsä\njutteli usein siitä, että hän huvittelihe kynien ja värien parissa,\nmutta en ole vuosikausiin kuullut mitään siitä.\"\n\n\"Pyytäkää nähdä hänen luonnoksiaan kun jonakin päivänä puhelette hänen\nkanssaan hänen työstään\", ehdotti Carey-äiti. (Seitsemäs pisto.)\n\"Taitonsa on hän todennäköisesti perinyt teiltä.\"\n\n\"Minulta!\" Painokirjaimet eivät pysty kuvaamaan professori Lordin\nhämmästystä.\n\n\"Sehän on luonnollista, kun otamme huomioon hänen erikoisalansa!\"\n\n\"_Minkä_ erikoisalan?\"\n\nKevyt miekka ei tosiaankaan ollut riittävä tälle miehelle, paksu\nmoukari olisi ollut sopivampi, mutta se olisi voinut haavoittaa ja\nrouva Carey halusi vain pistellä. Eikö tuo ihminen ollut milloinkaan\nnähnyt Oliven piirustavan eikä tarkannut millaisia aiheita hän valitsi?\n\n\"Hän maalaa eläimiä, eikä mitään muuta, jos hän vain saa seurata\nhaluansa; vaikka hän suorittaa aika hyvin toisiakin tehtäviä. Onko\nmahdotonta, että eläintieteellinen työnne -- ajatuksenne, vuosikausia\nkestänyt luokittelu, eläinten ruumiinrakennuksien ja tapojen väsymätön\ntutkiminen -- olisi saattanut painua lapsenne mieleen? Hänessä on yhtä\npalava innostus kuin teissä itsessänne, se esiintyy vain toisella\ntavalla. Te olette kenties jollain salaperäisellä tavalla johtanut\ntietonne Oliveen. Katsokaa tätä, professori Lord. Olive antoi sen\ntänäpäivänä minulle.\"\n\nHe nojautuivat kumpikin tielle vievälle veräjälle, ja rouva Carey kääri\nauki maalauksen ja piteli sitä pystyssä veräjällä.\n\nOliven isä katseli sitä hetken aikaa ja sanoi sitten: \"Minä en pysty\narvostelemaan tällaisia asioita, en tekniikkaa enkä muutakaan, mutta\ntäytyy myöntää, että ollakseen Oliven ikäisen tytön maalaama, se on\nvarsin ansiokkaasti suoritettu.\"\n\n\"Oh, ei vain ansiokkaasti, vaan etevästi! Nancy-tyttöni seisoo siinä\nilmielävänä, vaikka hänen kasvojansa ei näe. Katsokaa miten tuuli\npuhaltaa, katsokaa tuota hauskaa, ihastuttavaa vasikkaa; katsokaa\nennen kaikkea taulun nimeä! Vain pieni neronalku olisi voinut kyhätä\ntällaista joka tuumalta nuoruutta huokuvaa luonnosta, ja nimittää\nsen 'Nuoreksi huhtikuuksi.' Oi, professori Lord, minä olen hyvin\nsuorapuheinen, koska vaimonne ei ole elossa, ja naiset juuri useimmiten\nnäkevät nupussaan olevat taipumukset lapsissa. Suokaa minulle\nanteeksi, mutta pyydän, ottakaa varteen ja kehittäkää tätä Oliven\nlahjakkaisuutta.\"\n\nSinisen samettipäähineen väriset silmät katselivat suoraan ja hartaasti\nfilosofian tohtoria Henry Lordia. Ne kylpivät kyynelissä ja poski\nkalpeni ja punastui vuorotellen. Hän oli neljänkymmenen vuotias, mutta\nyhtäkaikki oli poski vielä kaunis.\n\n\"Minä mietin asiaa\", virkkoi herra Lord hiukan hämillään kääriessään\ntaulun uudelleen kokoon ja ojentaessaan sen rouva Careylle. \"Joka\ntapauksessa olen suuresti kiitollinen teille. Teillä tuntuu olevan\nharvinainen kokemus lapsiin nähden. Saanko kysyä oletteko ollut\nopettaja tai oletteko ehkä vieläkin?\"\n\n\"Vielä mitä!\" hymähti rouva Carey. \"Minä olen vain äiti -- siinä\nkaikki! Hyvää yötä.\"\n\n\n\n\nXXVII.\n\nTUPAANTULIAISET.\n\n\nTupaantuliaisissa oli ilo ylinnä ja joka kymmenes minuutti vakuuttivat\nkaikki toisilleen, että ne olivat todennäköisesti onnistuneimmat\nkutsut, mitä koskaan oli ollut maailman historiassa.\n\nVettä valui runsaasti Ann-serkun kalliista putkista, jotka oli upotettu\nniin syviin ojiin, etteivät talvipakkaset voineet päästä niihin\nkäsiksi. Natty Harmon koetteli illan kuluessa useita kertoja keittiön\nvesihanaa, sillä veden täytyi kaiken aikaa virtailla ylämäkeä kaivosta\nkeittiöaltaaseen, ja hänestä se oli jatkuva ihme, joka saattoi joka\nhetkellä \"tehdä lakon.\" Kellarin suurta uunia oli tähän asti käytetty\nvain kokeilemiseen, mutta yleisesti arveltiin, että sillä tulee olemaan\ntäydellinen menestys. Tänä iltana ei ylimääräistä lämpöä kaivattu,\nja oli määrä sytyttää takkavalkeat suurin juhlamenoin. Aloitettiin\nperheen arkihuoneesta; eversti Wheeler, Ralf Thurston, herra ja rouva\nBill Harmon sekä Natty ja Rufus, herra ja rouva Popham sekä Digby ja\nLallie Joy olivat kaikki ryhmittyneet uunin ympärille ihastuneina ja\njännitettyinä odottaen tapausten kehitystä. Carey-äiti istui takan\nääressä iloisesta kiihtymyksestä säteilevän pikku Peterin nojatessa\nhänen polveaan vasten ja odotellessa omaa suurta hetkeään, joka oli\njuuri tulossa.\n\n    \"Kun tulette sisälle taloon, niin tervehtikää sitä, ja jos talo\n    on kelvollinen, niin tulkoon rauhanne sen päälle.\"\n\n    \"Olkoon se kaikille niille, jotka sukukunnasta sukukuntaan\n    tulevat siinä asumaan Jumalan talo, taivaan portti.\"\n\n    \"Sillä kukin talo on jonkun rakentama, mutta se, joka on\n    rakentanut kaikki, on Jumala, ja Hän antaa meille kullekin elämän\n    ja hengen ja kaikki hyvät lahjat.\"\n\nCarey-äiti lausui nämä sanat niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti\nkatsahtaen naapureihinsa vuoroin toiseen ja toiseen ja sivellen\nkädellään Peterin kiharaista päätä, että he tuskin tiesivät oliko\noltava vaiti vai sanottava Amen.\n\n\"Raamattuako se oli, Osh?\" kuiskasi Bill Harmon.\n\n\"Enkä tiedä; melkein kaikki, mitä hän sanoo kuulostaa minun korvissani\nJumalan sanalta tahi Shakespearelta.\"\n\nCarey-äidin tervehdyssanoja seuranneen hiljaisuuden aikana Gilbert\nlähestyi kori käsivarrellaan ja rakensi nopeasti ja näppärästi rovion\nmessinkiristikon takana olevaan takkaan. Sitten Nancy ojensi Peterille\nlöyhästi sidotun lyhteen sanoen: \"Sytyttääksesi tulen tähän takkaan\nannan sinulle soihdun. Siinä on kedon yrttejä ruumiin terveydeksi,\nsananjalka laupeuden merkiksi, jalavan oksa rauhan- ja tammenoksa\nvoiman merkkinä sekä muratinköynnös osoitukseksi, että elämme iäisesti\nteoissamme. Tähän olemme vielä lisänneet rosmariinin muistoksi ja\norvokkeja ajatuksien merkiksi.\"\n\nPeter kumartui takan eteen ja sytytti tulen kolmeen paikkaan, sitten\nhän ojensi soihdun Kathleenille hiipien takaisin äitinsä helmaan\ntäydelleen mykistyneenä omasta merkitsevästä osallisuudestaan\nsalaperäisten juhlamenojen suorituksessa. Kathleen pyöritteli kädessään\nsoihtua lausuen muutamia kauniita, erästä tällaista tilaisuutta varten\nkirjoitettuja säkeitä:\n\n    'Pala, tuli, pala!\n    Liekki, leiskua!\n    Ken tässä kättä kohottaa,\n    Hän suuren taikavoiman saa,\n    Hän lämpöä viepi viluisille\n    Ja hohdetta ulkona seisoville.\n    He käyvät lieden äärehen\n    Toivoen, kaivaten,\n    Ylemmäksi pyrkien.\n    Tää liekki ketä lämmittää\n    Ja viihdyttää\n    Hän milloinkaan ei yksin jää.\n    Ja kellä koti kolkko on\n    Ja liesi köyhä, loistoton,\n    Hän tähän lämpöön tulkohon!\n    Pala, tuli, pala!\n    Liekki, leiskua!'\n\nSitten tuli Oliven vuoro avustaa. Ralf Thurston oli löytänyt rakkaasta\nHoratiuksestaan sopivan säkeen: _Tibi splendet focus_ (Sinulle\nkotiliesi loimuaa). Olive oli maalannut tämän mietelauseen pitkälle,\nkaidalle kangaskaistaleelle ja antoi sen nyt herra Pophamille, joka\nnokkelasti kiinnitti sen sille varattuun paikkaan.\n\n\"Olivella on vielä toinenkin kaunis lahja Keltaiselle talolle\",\nsanoi Carey-äiti nousten seisaalleen, \"ja suorittaaksemme ohjelman\nseuraavan osan, on meidän saattueessa kuljettava yläkertaan minun\nmakuuhuoneeseeni.\"\n\nKulkuetta johti Gilbert kantaen Hamiltonin äidin kuvaa, joka oli otettu\nvanhasta tiiliuunista \"poikani Tomin\" piilopaikasta. Carey-äidin\nmakuuhuone, jonka seinäpapereilla upeili niittykukka-kimppuja,\noli iloisesti valaistu ja valmiina vastaanottamaan lahjan. Nancy\nnousi tuolille ja ripusti muotokuvan uunin yläpuolelle sanoen:\n\"Asetamme tämän kuvan tähän Agathan, Keltaisen talon omistajan,\nLemuel Hamiltonin, äidin muistoksi. Sen alapuolelle panemme vihkosen\nkuivattuja satakaunoja, voikukkia ja angervoja, niitä kedonkukkia,\njoita hän eniten rakasti.\"\n\nNyt Olive otti pois viheriän seppeleen, joka oli peittänyt ruskein\nkirjaimin tiilitakan yläpuolelle maalatut sanat: \"_Mater Cara_\".\nKirjaimet olivat muinaisenglantilaista tyyliä ja niiden lomitse\nkiemurteli voikukkia ja angervoja uhkeissa kimpuissa.\n\n\"'Mater Cara' merkitsee 'äiti rakas'\", selitti Nancy, \"ja niin on tämä\nhuone oleva täynnä muistoja kahdesta rakkaasta äidistä, poissaolevasta\nja läsnäolevasta.\"\n\nSitten Kathleen ja Gilbert ja Julia, Carey-äiti ja Peter taivuttivat\npäätänsä lausuen kuorossa: \"_Oi Sinä, joka asut niin monessa kodissa,\nota haltuusi tämäkin. Sinä, joka olet yksinäiset liittänyt perheeksi,\nsiunaa elämämme näissä suojissa. Suo luottamuksen, rauhan ja\ntyytyväisyyden asustaa niissä, suo rakkauden, valon ja hyödyllisen työn\nikuisesti tulvia maailmaan tästä talosta. Amen_.\"\n\nHetken olivat kaikki ääneti ja sitten astui koko seurue portaita alas\nruokasaliin.\n\n\"Tämäkös vasta kaunista!\" mutisi Lallie Joy kääntyen isänsä puoleen,\nmutta tämä oli kadonnut joukosta. Ruokasali oli yhtenä loistavana\nvalomerenä ja äänekkään ilon vallitessa sijoittautuivat vieraat pöydän\nääreen. Carey-äiti kaatoi kahvia, Nancy suklaata ja muut tarjoilivat\nvoileipiä ja kaakkua, piparkakkuja ja torttuja.\n\n\"Missä on herra Popham?\" kysyi pöydän alapäässä istuva Nancy. \"Ei voi\nolla hauskaa ilman herra Pophamia.\"\n\nJuuri samassa mainittu herrasmies astui sisään kantaen suunnattoman\nsuurta, viheriään huopaan kiedottua esinettä. Lähestyen ruokapöytää hän\nasetti taakkansa varovaisesti keskelle poistaen siitä vaatteen.\n\nSe oli Likainen Poika huolellisesti korjattuna! Vieraat eivät\nluonnollisesti tietäneet mitään Careyn Kirouksesta ja Careyt olivat\nitse mykistyneet hämmästyksestä ja epätoivosta.\n\n\"Olen nähnyt tämän esineen tuhansina kappaleina kaiken kesää!\" huudahti\nsäteilevä herra Popham. \"Arvasin, että siitä toivottiin vielä kalua\ntulevan, koska ei sitä oltu rikkaläjään heitetty. Ja kas, ei vielä sitä\nasiaa ollut, jota ei Osh Popham saanut korjatuksi, jos vain malttaa\nuhrata siihen tarpeeksi aikaa ja vaivaa. Ja niin minä eräänä iltana\nviime kuussa kannoin tämän pikkumiehen korissa kotiin, ja yksitoista\niltaa olen istua nököttänyt sitä paikkailemassa! En tahdo väittää,\nettä se olisi uuden veroinen, mutta on se sentään melkoista paremmassa\nkunnossa kuin vajan ylisillä viruessaan!\"\n\n\"Kiitos, herra Popham!\" sanoi rouva Carey katsoen vilkkuvin silmin\nnauravia lapsiaan. \"Olittepa oikein kiltti kun niin paljon aikaa\nuhrasitte meidän hyväksemme.\"\n\n\"No niin, minä sanoin itsekseni, ettei mikään ole liika hyvää heille,\nja kun kiitosjuhla tulee, niin toimitan vielä yhden asian, josta voivat\nolla kiitolliset!\"\n\n\"Herkeä jo haastamasta, Pop, kuuletko?\" kuiskasi Digby. \"Sinä olet\npuhunut jo ainakin viisi minuuttia ja estät meitä syömään rupeamasta ja\nminä olen nälkäinen kuin susi.\"\n\nKeltaisessa talossa lienee tuskin koskaan ollut niin hilpeätä,\npuheliasta, hyvänsuopaa, ystävällistä ja juhlatuulista illallisseuraa,\nvaikkakin kuvernööri Weatherby ehkä oli aikoinaan pitänyt siellä\npaljoa komeampia kutsuja. Kun kaikki oli loppuun suoritettu,\nlähdettiin ruusunväriseen, lehtimajantapaiseen saliin. Pian rätisi\nja leimusi täälläkin kirkas takkatuli ja siellä kuunneltiin laulua,\nlausuntoa ja kuoroja, ja Osh Popham soitti viuluansa puhumattakaan\nillan loistonumerosta \"Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi\nkiitäen, luo vuorten yrttirinteisten\", jonka hän suoritti Carey-äidin\nsäestyksellä. Sitä tehdessään hän työnsi silmälasinsa otsalle ja\nummisti silmänsä, mutta eivät harmaat suortuvat sen paremmin kuin\nsilmälasitkaan voineet himmentää sitä säteilevää hymyä, joka saattoi\nhänet näyttämään viisitoistavuotiselta ja nuoremmalta molempia lapsiaan.\n\nRouva Harmon arveli hänen laulavan liian paljon ja kuiskasi miehelleen\ntoivovansa, että hän, Popham, olisi kanarialintu, jotta voisi saada\nhänet vaikenemaan heittämällä pöytäliinan hänen päänsä päälle, mutta\nmuilta kuulijoilta hän sai jakamatonta suosiota osakseen.\n\nLoppujen lopuksi koko seura kokoontui vanhanaikaisen pianon ympärille\nlaulamaan lähtövirttä. Soittokoneen mahonki kiilsi mielihyvästä ja\nmiksikäs ei, hoitihan se moitteettomasti (melkein moitteettomasti)\npianon virkaa, ja sen lisäksi oli perhe viikkomääriä nauttinut\nkylläistä ravintoa siitä mitä oli säästetty sen vaihtohinnasta. Eihän\nmikään järkevä perhe voinut sitäpaitsi surra sellaisen muodottoman\nsoittokoneen menetystä, joka seisoi kolmella jalalla, ja jota\nsoitettiin vain yhdestä kulmasta. Korkea, hopeainen kynttiläjalka\nvälkkyi tulenvalossa ja Carey-äiti soitti tuttua, rakasta, vanhaa\nsäveltä muiden virittäessä äänensä Whittierin virteen. Careyt\nlauloivat kaikki kuin rastaat ja Peterkin, joka piteli virsikirjaansa\nylösalaisin, sovitti pienen linnunäänensä joukkoon, milloin joku tuttu\nnuotti sattui hänen korviinsa.\n\n    Taas korjuunaika hymyää,\n    Sen antimet on armiaat.\n    Ja Luonnon työtä tervehtää\n    Syyslaulut, virret voitokkaat.\n\n    Me nukumme, maa kasvuss' on\n    Ja täyttyy tähkä kultainen.\n    Me valitsemme pimennon.\n    Vaan päivä paistaa eellehen.\n\n    Oi ihme, uusi joka syys.\n    Oi lahjat päivän, sadesään!\n    Tää armon yltäkylläisyys\n    Saa kylmyytemme häpeään.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n'TIBI SPLENDET FOCUS'.\n\n\nKeltaisen talon ulkopuolella oli eräs, joka katseli ja kuunteli\nkaikkea tätä, vaikk'ei yksikään koko seurasta sitä tietänyt, ja se oli\nprofessori Henry Lord.\n\nErotessaan rouva Careystä veräjällä viiden korvissa hän palasi\nomaan taloonsa ja määräsi illallisensa tuotavaksi tarjottimella\ntyöhuoneeseensa. Hän oli yleensä hyvin mieltynyt siihen, koska se\nvapautti hänet kaikista seurusteluvelvollisuuksista lapsiin nähden; ja\ntyytyväisiä olivat todella kaikki muutkin, kun hän aterioi yksinään,\nsillä Olive ja Cyril söivät halukkaasti ateriansa vain silloin, kun\nosuivat olemaan kahden pöydässä.\n\nHän lueskeli, kirjoitti ja selaili raskaita nidoksia, ja käveli\nedestakaisin huoneessa, ja veti salkuista värillisiä kuvalaattoja\nviettäen aikansa omaksi tyydytyksekseen, kunnes hän sattui vilkaisemaan\nkelloon sen lyödessä kymmenen. Hän oli unohtanut lähettää noutamaan\nlapsia, kuten hän oli Carey-äidille luvannut! Hän läksi halliin huutaen\nrouva Bangsia kaikuvalla äänellä. Ei vastausta. Ärtyneenä kuten aina\npienimmänkin vastuksen kohdatessa hän meni alakertaan, mutta ei\ntavannut ketään keittiössä.\n\n\"Tuo hänen veljenpoika-nulikkansa on jäänyt illalliselle hotkimaan ja\nahmimaan minun kustannuksellani\", mietti hän, \"ja nyt hän on lähtenyt\nsaattamaan häntä! On kerrassaan hassutusta mennä noutamaan kotiin\nkuusitoistavuotista tyttöä ja kolmetoistavuotista poikaa. Ikäänkuin he\neivät kymmenen ajoissa voisi kulkea kylätietä kahden! Mutta näyttäisi\nehkä hieman omituiselta, ellei joku mene, enkä missään tapauksessa voi\nsulkea ovia ennenkuin he ovat tulleet.\"\n\nHän veti ylleen suuren päällystakkinsa, pisti lakin päähänsä ja läksi\npahantuulisena astumaan tietä pitkin. Oli kuulakka, tähtikirkas ilta ja\nmaa tuntui nopeasti jäätyvän. Hän astui eteenpäin kädet taskuissa ja\npää riipuksissa. Astuessaan portista maantielle hän katsahti eteensä.\nKeltainen talo, joka oli kolmas rakennus mailin välimatkalla, oli\nyhtenä valomerenä. Jokaisessa ikkunassa oli varmaankin kynttilä tahi\nlamppu, ajatteli hän. Maa yleni jonkinverran talon kohdalla vaikkei\nsitä voitu nähdä kesällä tuuheitten lehvien takaa, mutta nyt olivat\npuut melkein alastomat.\n\n\"Kaunis naapurini on tuhlaavainen\", puheli hän itsekseen tuikeasti\nhymähtäen. \"Kiitosjuhlan kunniaksiko tässä näin valaistaan? Ei toki,\nnyt muistan hänen sanoneen, että hän aikoi viettää jonkinlaisia\ntupaantuliaisia.\"\n\nLähestyessään taloa hän näki, että ikkunaluukut olivat sulkematta ja\nettä uutimia ei oltu vedetty eteen. Keltainen talo ei suinkaan aikonut\nkätkeä kynttiläänsä vakan alle tänä iltana eikä naapuritaloja sitä\npaitsi ollut lähettyvillä.\n\nSeisoen alimmalla \"ympyräportaalla\" hän saattoi nähdä nurkassa seisovan\nryhmän laulamassa säteilevin kasvoin:\n\n    'Taas korjuunaika hymyää\n    Sen antimet on armiaat.'\n\nCarey-äidin sorea pää kohosi ylevänä hänen mustasta puvustaan ja hänen\nkaulansa oli yhtä valkea kuin leveä pitsikaulus, joka oli hänen ainoa\nkoristeensa.\n\nNancyn hän tunsi ulkonäöltä ja Nancy kirkkaanpunaisessa hameessaan\nlauloi hartaasti kiitollisen sydämensä syvyydestä. Kuka oli tuo\ntummatukkainen tyttö hänen vieressään -- hänen oma Olive-tyttönsä,\nkäsivarsi Nancyn vyötäisillä. Isä oli aina pitänyt häntä rumana, mutta\nnyt oli hänen tukkansa sileissä palmikoissa ja hänen silmissään oli\nkirkas hehku. Cyril seisoi Gilbertin ja Carey-äidin välillä. Cyril ei\nhänen tietääkseen saanut kurkustaan yhtäkään ehjää säveltä, vaikka\nolisi henki ollut kysymyksessä, mutta hänkin näytti aukovan huuliansa\nja ääntävän sanoja muiden tavalla. Missä olivat pelokkaat silmät,\nsurkea katse ja arkaileva käytös, mitä hän niin inhosi pojassaan.\nHerranen aika! poika laski kätensä rouva Careyn olkapäälle lyöden siinä\nhiljakseen tahtia yhdellä sormella ikäänkuin äidin olkapää olisi ollut\nsopiva kaikenmoisiin hauskoihin ja tarpeellisiin tarkoituksiin.\n\nJos hän koputtaisi ovelle, arveli hän, niin hän häiritsisi tunnelmaa,\njoka nähtävästi oli korkeimmillaan. Häntä, professori Henry Lordia,\nei tietenkään haluttanut mennä sisään ja yhtyä seuraan, missä Ossian\nPopham ja Bill Harmonkin olivat suosittuja vieraita.\n\nUteliaana hän kierteli taloa kurkistaen sisään kaikista ikkunoista\nja asettuen milloin mihinkin asentoon nähdäkseen niin paljon kuin\nmahdollista eri huoneista. Lopulta hän takkaloimun houkuttelemana\nvetäytyi perheen arkihuoneen ulkopuolella olevalle pengermälle.\nArkihuoneessa roihusi komea tuli ja hänen siinä katsellessaan hiipi\nDigby hiljalleen sisään, kohenteli halkoja kuin olisi hän ollut\ntalonväkeä, työnsi kekäleitä yhteen kohti, asetti paikoilleen\nmessinkisen ristikkosuojustimen ja pujahti sitten jälleen ulos niin\njoutuisasti kuin suinkin mahdollista, ettei häneltä menisi paljon\nhukkaan kesteistä.\n\n\"Näyttävät olevan hyvin kotiutuneita täällä\", ajatteli herra Lord.\n\nTuli loimusi iloisena ja kirkkaana. Se valaisi uuninreunustan\nalapuolella olevaa valkoista laudoitusta sekä eräitä siihen kullalla ja\ntumman vihreällä maalattuja sanoja. Hän litisti kasvonsa ikkunanruutuun\nluullen erehtyvänsä, mutta vähitellen kirjaimet esiintyivät selvempinä\nja hän luki vaivatta \"Tibi splendet focus\".\n\n\"Joku näyttää täällä tuntevan Horatiusta\", ajatteli Henry Lord,\nfilosofian tohtori, harhaillessaan pois pengermältä. \"'Sinulle kotiliesi\nloimuaa'. En huoli mennä sisään niin kauan kuin tuo joukkue on siellä;\nodottakoot, ja jos menee hyvin myöhäseen, saattaa kait joku lapset\nkotiin.\"\n\nHän kulki pitkin talon syrjää ja jokaisesta ikkunasta hohti kirkasta\nkynttilän valoa.\n\n\"Sinulle kotiliesi loimuaa.\"\n\nKymmenistä ikkunoista tulvehti tervetuliaisvaloa. Sen loiste ja tuike\nsuorastaan vainosi häntä, kun hän suuntasi askeleensa omaa synkkää,\nilotonta kotiansa kohti. Ehkäpä sittenkin oli parasta hänenkin tämän\njälkeen pitää alakerrassa jokin lamppu palamassa merkiksi, että paikka\noli asuttu.\n\n\"Sinulle kotiliesi loimuaa.\"\n\nHän oli muurannut umpeen lukuhuoneensa takan ja tuotattanut itselleen\numpinaisen kamiinin, koska oli aivan mahdotonta samaan aikaan hoitaa\ntulta avonaisessa takassa ja kirjoittaa kirjaa. Hän ei tietänyt, että\nsaattaa kirjoittaa kahta vertaa paremman kirjan puolet vähemmässä\najassa, kun on takkavalkea apuna. Hän ei tuntenut yhtäkään niistä\nlukemattomista pikkuapulaisista, jotka rientävät luoksemme tällaisista\nkodikkaista, odottamattomista elähyttämislähteistä.\n\n\"Sinulle kotiliesi loimuaa.\"\n\nIankaikenko noiden sanojen piti soida hänen korvissaan. Kenties rouva\nCarey pitäisi sitä omituisena, jos hän antaisi lasten kävellä kotiin\nkahden. Kenties --\n\n\"_Sinulle kotiliesi loimuaa_.\"\n\nHenry Lord, filosofian tohtori, nousi portaita ylös ja kolkutti ovelle.\nDigby Popham tuli salista avaamaan pääovea.\n\nKaikki odottivat jännittyneinä nähdäkseen kuka näin myöhäinen tulija\noli.\n\n\"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Olive-neidille ja Cyril Lordille, että\nheidän isänsä on tullut heitä noutamaan.\"\n\nHerra Lordin kylmä, ankara ääni kajahti saliin ja siellä voitiin\nselvästi kuulla joka sana.\n\nGilbert ja Nancy seisoivat yhdessä ja Gilbert kuiskasi heti\nsisarelleen: \"Onko se vanha mörkö todella tullut noutamaan Olivea ja\nCyriliä?\"\n\n\"Hiljaa, Gilly! Mörkö on varmaan muuttunut ihmiseksi, muuten hän ei\nolisi ensinkään tullut!\" vastasi Nancy.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nKUN 'TYÖ JA HUONE KAUNIHILTA NÄYTTÄÄ.'\n\n\nJoulukuu, tammikuu ja helmikuu kuluivat niin nopeasti kuin olisi\nniissä ollut taikaa. Tätä ennen eivät Careyt olleet tietäneet mitään\nmaalaiselämän ankarasta talvesta, mutta tähän saakka siitä oli ollut\npelkkää hauskuutta. He olivat nuoria, reippaita ja iloisia, ja kylmä\nsää näytti lisäävän kaikille tarmoa. Ensimmäisen kerran vuosikausiin\nKathleenin arka kurkku ei tuottanut huolta, Nancyn posket rusoittivat\nentistä punaisempina, Gilbert kävi päivä päivältä hartiakkaammaksi\nja rotevammaksi ja suorastaan hekkumoitsi luistelemisessa ja\nmäenlaskussa, ja Juliankin oli pakko ryhtyä aivan luontonsavastaiseen\ntoimeliaisuuteen, sillä hän ei olisi pysynyt lämpimänä puuhailematta.\n\nKylminä, kirkkaina aamuina Carey-äidin ja Peterin oli tapana\nmakuuhuoneen ikkunasta seurata hilpeän, pienen retkikunnan lähtöä\nopistoon. Kimaltelevan lumihangen poikki kiitivät Olive ja Cyril\nCareyjä vastaan ja aina tavattiin samalla paikalla ja samalla hetkellä.\nSiinä nähtiin karkeita punaisia päällystakkeja ja viittoja, punaisia\nkintaita, oravannahkaisia korville painettuja lakkeja, punaisia\nsukkia, paksuja kenkiä kalosseineen ja nahkahihnoihin kiristettyjä\nkirjoja. He olivat kuin parvi punatulkkuja, ajatteli Carey-äiti, kun\nhe nostivat kasvonsa ikkunaa kohti hymyillen hänelle aamuhyvästiänsä.\nEnnen lähtöään Gilbert oli sullonut suuren kellariuunin täyteen lujia\npuuhalkoja ja rouva Careyllä ja Peterillä oli paljon aamuaskareita\ntaloudessa tehtävänä. Kello seitsemän oli koko perhe ollut jalkeilla.\nJulia oli lakaissut ja pyyhkinyt tomut, Kathleen oli avannut\nmakuuhuoneiden ikkunat, puhdistanut pesuvehkeet, täyttänyt vesikannut\nja muuttanut puhtaat käsiliinat. Gilbert oli kantanut halot ja Peter\nsytytysvehkeet, sillä toisissa huoneissa täytyi sytyttää takkavalkea.\nÄiti oli keittänyt yksinkertaisen aamiaisen Nancyn siivotessa\nruokasalia ja kattaessa pöytää ja kello kahdeksan käytiin ruualle\nnälkäisinä kuin nuoret karhut nauttimaan pöydän antimia. Siinä oli\nkukkuralautasellisia ruskeita ja valkeita leipäviipaleita, munavateja\ntahi tähteeksi jäänyttä turskaa tahi kivivadissa lämmitettyjä herneitä,\ntoisinaan paistettuja perunoita, leipäkeittoa tahi Nancyn kehuttuja\nohrasämpylöitä. Lauantaiaamuisin oli pannuleipää ja vaahterasiirappia\nheidän omista puistaan, Osh Popham oli näet keväällä neuvonut\nheille, miten vaahteroista juoksutettiin mahlaa suuria ämpärillisiä\nja siitä sitten keitettiin mainiota siirappia. Carey-äiti ja Peter\nkorjasivat vuoteet toisten lähdettyä kouluun ja oli somaa nähdä\nkuinka topakkana Peter-lintu, toisinaan päällystakissa ja kintaat\nkäsissä, seisoi vuoteen alapäässä auttaen äitiänsä levittämään ja\nsuoristamaan lakanat ja tyynynpäälliset. Hänen pulleat säärensä\nkuljettivat hänet kymmeniä kertoja asioille yläkerrasta alakertaan\nja päinvastoin, ja kaiken aikaa tulvi hänen suustaan loppumaton\nvirta hilpeätä juttelua, kun hän suloisella, piipittävällä äänellään\nkertoeli äidilleen mitä hän oli juuri tehnyt, mitä hän paraillaan\nteki, miten hän sen teki ja mitä hän aikoi tehdä minuutin tahi kahden\nkuluttua. Puoliyhdestätoista puolikahteentoista oli sitten pieni\ntyven hetki, jolloin Peter opetteli lukemaan, mikä vain toisinaan\nleipomispäivinä syrjäytettiin. Tähän aikaan oli jo keittiö puhdas ja\nkiiltävä. Hella loisti puhtaana ja tuli ritisi ja räiskyi. Aurinko\npaistoi ikkunasta sisään tehden kaiken voitavansa niinä harvoina\ntunteina, kun sen oli sallittu hoitaa tehtäviään Uuden Englannin\nlyhyenä talvipäivänä. Peter istui jakkaralla äitinsä tuolin vieressä\nsylissään \"_Iloinen aapinen_\", josta hän totisena ja tarkkaavaisena\nammensi oppia luullen sitä koko maailman avaimeksi. Oh! olivatpa ne\nonnenhetkiä Carey-äidille, kun hän pojan äitiin kääntyneissä kasvoissa\nnäki isän kuvan ilmielävänä, kun tuo muistista häipymätön hymy ja\nilakoiva silmänisku Peterin kasvoilla antoivat hänen sydämelleen tuskan\npistoksen, joka yhtäkaikki oli puolittain iloa, sillä siinä olivat\nsuloiset muistelmat voimakkain osa. Kuinka paljon hän oppikaan itse\ntänä hiljaisena rauhan hetkenä täyttäessään Peter-linnun järjen ja\nsielun taivaallisella opetuksella. Rakkautta tulvi hänestä, äänestä,\nhuulilta ja silmistä, ja rakkautta joi hän itsekin janoisen halukkaasti\npienestä, hänen polvillaan istuvasta ihmistaimesta. Mutta tunti oli\npian kulunut loppuun. Eikä aikaakaan kun jo alkoi kattila porista,\nperunat kiehua padassa ja Carey-äidin lusikka hämmentää kaikkea sitä\nhyvää, joka oli kauan pitänyt hiljaista pihinää paistinpannussa.\nToisinaan siinä oli naudanliha viipaleita, toisinaan lampaanlihaa,\nmutta tulos oli tavallisesti sulava sekoitus nauriita, porkkanoita\nja sipulia herkullisessa liemessä, missä siellä täällä yllätyksenä\nyksitoikkoisuuden estämiseksi uiskenteli lihamöhkäleitä.\n\nÄidin oli ryhdyttävä astiainpesuun sen jälkeen kuin hän oli peittänyt\nPeter-linnun lämpimään huopaan arkihuoneen sohvalle ja jättänyt hänet\nsinne unia vetämään, mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa nurinalle,\nvaikka päivät olivat raskaat ja työ tottumattomalle ikävää. Jospa rahaa\nvain olisi ollut hiukan enemmän! Siinä hänen varsinainen huolensa,\nsillä satunnaiset, ylimääräiset tulot kävivät yhä niukemmiksi, ja\nvuoden kuluttua oli heidän pieni rahastonsa oleva surkean mitätön.\nTokkohan hän teki kaiken voitavansa, tuumi hän, puuhaillessaan lentävin\naskelin Keltaisessa talossa milloin ylisellä, milloin kellarissa\ntahi huoneissa. Hän osasi soittaa pianoa ja laulaa; hän osasi puhua\nkolmea kieltä ja lukea neljää; hän oli tehnyt hovikumarruksen kahdessa\nulkomaalaisessa hovissa; ihailu ja rakkaus olivat seuranneet häntä niin\nkauan kuin hän saattoi muistaa ja yhtäkaikki hän nyt neljänkymmenen\nijällä asui leskenä Uuden Englannin sydänmaassa, pienessä kylässä,\nvalmistaen lihahöystettä lapsilleen päivälliseksi. No niin, nykyinen\naika oli valmistuksen aikaa, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että\nhän saattoi hankkia lapsilleen yksinkertaisen päivällisen, hänen\ntuli olla kiitollinen siitä, että hänen pihvinsä, lihakeittonsa ja\npähkinäputinkinsa muuttuivat vereksi, lihaksiksi ja aivokudokseksi,\njoista ehkä myöhemmin saattoi koitua maailmalle jotain hyötyä! Hänen\ntuli olla kiitollinen siunatusta onnestaan saada lähettää neljä\nrusoposkista, nauravaa, virkeätä lasta kulkemaan lumista tietä\nvalkeaksi maalattuun opistoon; kiitollinen siitä, että näki iltalampun\nääressä neljä, hartaasti kirjan yli kumartunutta päätä, jotka silloin\ntällöin kääntyivät hänen puoleensa saamaan apua ja rohkaisua vaikeissa\nkohdissa. Oliko syytä valittamiseen niin kauan kuin myrskylinnut\ntyöskentelivät ja leikkivät Carey-äidin vesipuutarhassa kooten voimia,\njotta voisivat lentää jäävuorien ylitse ja sukeltaa niiden alitse\nsekä lopulta kiivetä Hohtavan Muurin yli? Muurissa ei ole milloinkaan\nporttia; Vetten-pienokainen Tom oli itse päässyt sen perille, siksipä\nvain oikein urheat kiipijät pystyvät voittamaan Rauhalammen matkan\ntuhannet vaikeudet. Eihän Carey-äidin poikaset voisikaan lentää merien\nyli näyttämään hyville linnuille tietä, elleivät olisi omin voimin\nopetelleet? Tällaisina hetkinä Carey-äidin oli tapana tarkastaa\nkuvaansa peilissä sanoen; Ei kannata valittaa, rouvaseni! Äitiyden\niloja ei saa kukaan ilman huolia! Ajattele ilojasi äläkä ole pelkuri! --\n\n    Ken Herran mielen mukaan luutaa käyttää,\n    sen työ ja huone kaunihilta näyttää.\n\nSilloin hänen silmänsä muuttuivat sinisestä sametista siniseksi\nteräkseksi ja jokin jumalallinen siunauksen lähde soi hänelle uutta\nvoimaa olemaan lapsilleen sekä isänä että äitinä.\n\nKeltaisen talon lämmin liesi levitti valoa ja lämpöä, ei vain\nsen ääressä istuville, vaan ympäri koko kylän. Pidettiin joulu-,\nuudenvuoden- ja loppiaiskutsuja ja näihin aikoihin Bill Harmon näki\npuupinon Careyn vajassa epäilyttävästi hupenevan. Hän tiesi mitä\nsylestä maksettiin -- kuka sen paremmin olisi tietänyt; mutta hän ja\nOsh Popham vilkuttivat toisilleen silmää eräänä tuulisena helmikuun\npäivänä ja ajoivat vajaan kolme syltä kahden asemasta hyvin tietäen\nettei halkojen mittaaminen ollut kuulunut Carey-äidin kasvatukseen.\nNatty Harmon ja Digby Popham tajusivat vanhempiensa esimerkin\nverrattomasti paremmin kuin heidän saarnansa ja pyysivät eräänä\niltapuolena saada sahata ja pilkkoa muutamia isoja halkoja.\n\nRouva Carey katsahti heihin tutkivasti, ihmetellen mielessään\nmahtoivatko he ehkä arvata millä kannalla hänen raha-asiansa olivat\nja tultuaan siihen päätökseen, että se oli mahdotonta, sanoi hän\nhymähtäen: \"Saatte mielellään tulla tänne sahaamaan tunniksi tahi\npariksi, jos tulette lauantai-iltana takkatulelle, kun aiomme koetella\ntaitoamme sanaleikeissä ja nauttia pähkinöitä ja marjamehua.\"\n\nLeskirouva Berry, joka piti opistolaisia täysihoidossa, lähetti heille\nsilloin tällöin sulavan lihapiirakan ja rouva Popham ja rouva Harmon\ntoivat kuivattuja omenia tahi kurpitsoita, juurikasveja tahi Baldwinin\nomenia. Ne olivat heidän mielestään vähäisiä antimia siihen katsoen,\nettä kauan tyhjänä ollut Keltainen talo levitti nyt majakkatulen tavoin\nsäteitään yli koko harmaan kylän.\n\n\"Ei se rouva taida olla kovin taitava talousihminen!\" sanoi\nBill Harmon. \"Joka kerran kun hän lähettää minulle öljykannunsa\ntäytettäväksi, annan hänelle hyvän tuopinmitan kaupantekiäisiksi, mutta\neipä hän jumal'avita, näy tuosta tulevan hullua viisaammaksi! Koetan\nmitata hänelle kaikessa niin runsaasti kuin hän mittaa lapsilleni,\nmutta ei kukaan voi pysyä hänen tasallaan! Hän on kuin aurinko, joka\npaistaa niin hyville kuin pahoille. Henry Lordin nuoret syövät siellä\naamiaista ja illallista kerran tahi kahdesti viikossa, vaikka sillä\nvanhalla kitupiikillä on viisikymmentätuhatta dollaria pankissa.\"\n\n\"Älä huolehdi Bill\", sanoi Osh Popham; \"jossain hän kerran saa\nkorvauksen. Kaiketi Kaikkivaltias pitää tätä naista silmällä ja\njohtaa hänet vielä lihaville laitumille. Nuoret kasvavat aikuisiksi\nja opiston opettaja sanoo, että he voittavat itse pirunkin, niin ovat\nteräviä oppimaan! Pojasta tulee piankin vikkelä mies, joka tuo hyvät\nviikkorahat kotiin äidilleen. Tytöt ovat siksi kauniit, että kaappaavat\nitselleen miehen niin pian kuin ovat täysissä höyhenissään, ja niin he\nkaikki ennen pitkää joutuvat lihapatojen ääreen. Ma jo alunpitäen sain\nhyvää silmää tälle perheelle ja olen tavattoman mielissäni siitä, että\naikovat taas keväällä korjauttaa huoneitaan. Teen vaikka ilmaiseksi\ntyötä tuollaisille ihmisille.\"\n\n\"Kait sinä siitäkin olet heille kiitollinen, että kuuntelevat\npuheitasi, Osh! Tulivatkin tänne juuri parahiksi kuuntelemaan\njuttujasi, kun muut kylässä olivat jo saaneet tarpeeksi niistä.\"\n\n\"Osaisit vain sinäkin hiukan enemmän juttuja, Bill\", vastasi Popham,\n\"niin useammin kutsuttaisiin suakin sinne pikku apua toimittamaan,\nomenia paistamaan ja iltaa viettämään. Niin rattoisaa talvea ei minulla\nole ollut sitten kun Marian kanssa yhteen mentiin kaksikymmentä vuotta\ntakaperin.\"\n\n\"Hän on sinua pitänyt vauhdissa siitä pitäen\", hihitti Bill Harmon.\n\n\"Niin on\", myönsi Osh iloisesti, \"mutta tuskinpa sinun kannattaa tuosta\nilkkua, sillä et ole koskaan itsekään saanut oikein hengittää naimisiin\nmentyäsi! Mutta kuuletkos mun valittavan! Maria kiirehti mua kosimaan,\nja kiirehti mua naimaankin hänet ja siitä pitäen hän ei ole hellittänyt\nkättään minusta minuutiksikaan; mutta kyllä hän minut taivaaseenkin\nkulettaa samaa vauhtia, siitä saat olla varma. Sinne hän saapuu meistä\nensimmäisenä, kuten tavallisesti, ja jää hievahtamatta seisomaan\nsalpojen luo, kunnes saa Digin, Lallie Joyn ja minun turvaan.\"\n\n\"Kunnon nainen hän on ja niin on minunkin eukkoni\", huomautti Bill\ntunteellisesti; \"ja eversti Wheeler sanoo kunnon naisten olevan sisästä\nniin muokattuja, etteivät he kaiken aikaa voi olla naurussa suin.\nMolemmat he nyt paraillaan liikuttavat hyppysiään koulunopettajan\nhyväksi; siinä hommataan ja puuhataan kuin olisi hän mikäkin morsian,\nse Thurston.\"\n\n\"Hän on ensiluokkainen opettaja; vain se, jolla itsellään on\nopettajakokemusta voi tietää kuinka hyvä opettaja Ralf Thurston on, ja\nminulla sitä on, jotta tiedän mitä puhun.\"\n\n\"En ole koskaan kuullut sinun olleen opettajana, Osh!\"\n\n\"Et ole lähes kaikkia kuullut minusta, ja hyvin vähän tiedät mitä\ntoimitin ennen Beulahiin tuloani, sillä sinusta ei ole juttujen\nkuulijaksi, Bill! Olen kerran opettanut Digbyn tunnetuimmassa koulussa,\nja poikani Digby sai nimensä siitä koulusta! Isäni ja äitini, näetkös,\nolivat päättäneet antaa minulle koulukasvatuksen, mutta minulla\nei ollut taipumusta siihen päin. Minä olin iso, vahva, kömpelö\npojanvetelys, ja vaikka eivät lukuni sujuneet koulussa, pidettiin minua\nsiellä, kun olin pallopelissä niin taitava. Toista luokkaa ylemmäs en\nkoskaan tullut, enkä sinnekään olisi tullut, ellei johtokunta olisi\nkatsonut asiaa sormien läpi pelastaakseen minut koululle. No niin,\nprofessori Millard oli matkustanut maalle luentoja pitämään jonnekin\nBangorin lähelle ja siellä hän tapasi koulunjohtajan, joka kertoi\nhänelle että Digbyssä oli kova opettajapula. Hän sanoi heillä jo\nolleen kolme kappaletta kolmen viikon kuluessa ja heidän sen lisäksi\nmenettäneen kaksi uunia; sillä pojat olivat ajaneet opettajat tiehensä,\npurkaneet uunit ja heittäneet tiilet ovesta opettajain päälle. Kun\nprofessori Millard oli kuullut tämän, virkkaa hän: 'Minäpäs tunnen\nnuoren miehen, joka sopii koulunne opettajaksi; Ossian Popham on\nsen miehen nimi. Koulun tarkastaja tuli minua haastattelemaan ja\nminä sanoin. 'Suostun opettamaan koulussanne yhdeksän viikkoa sadan\ndollarin palkkiosta, ja jos jätän työni ennen sovittua aikaa, en vaadi\nsenttiäkään!' 'Siinä vasta miestä', sanoo tarkastaja ja niin sovittiin\nasiasta pitkittä puheitta. Olin mielissäni, että oli lauantaipäivä,\njotta saatoin heti lähteä matkaan niin kauan kuin olin vielä sillä\npäällä. Tulin sunnuntaina Digbyyn ja löysin hyvän täysihoitolan.\nJohtokunta ei ruvennut minua tutkimaan kaikeksi onneksi. Kolme\nviimeistä opettajaa oli ollut erinomaisia miehiä, mutta uunit olivat\nsilti menneet menojaan; niinpä he vain tarkastivat suurta kokoani\nja käsivarsieni lihaksia ja sanoivat tulevansa kuuntelemaan jonakin\npäivänä ensi kuussa. 'Tulkaa milloin teitä vain haluttaa, kunhan ette\ntule ensimmäisenä päivänä', sanon minä. 'Ensimmäisenä päivänä tulee\nminulla olemaan riivatun paljon työtä'.\"\n\n\"Aikaisin maanantaiaamuna läksin koulutaloon ja tein uuteen pesään\naimo tulen. Kun se ei enää kaivannut hoitoa, läksin naapuritaloon ja\nkatselin sieltä oppilaiden tuloa. Talon emäntä oli leskivaimo, jolla\noli iso, rajutapainen pojanvetelys koulussa ja hän vei minut mielihyvin\nikkunaan, josta taisin katsella. Oli hirvittävän kylmä päivä ja kun\nkello oli kymmentä vailla yhdeksän ja kouluhuone oli täynnä, astuin\nsisään suurena kuin mikäkin elefantti. Takana istui viisi riviä isoja\npoikia ja tyttöjä näyttäen jokainen siltä kuin olisivat uskaltaneet\nkäydä vaikka karhun kimppuun, ja pikkuiset istuivat edessä, kaikki\nkiikutellen tuoliaan ja nauraa hihittäen. Jo alun pitäen panin heidät\nhämmästymään, sillä sisään tullessani lukitsin heti oven ja pistin\navaimen taskuuni rauhallisena kuin kameeli.\"\n\n\"En virkkanut yhtään sanaa, eivätkä ne kääntäneet silmiään\nminusta. Kiskaisin päästäni nahkalakkini, sitten rukkaseni, sitten\npäällystakkini, ja asetin ne tuolille pöytäni taa. Sitten katosi takki\npäältäni, sitten kaulahuivi ja kaulus, ja nyt alkoivat jo isot tytöt\nnäyttää hätääntyneiltä. Sitten käärin housunkannattimet vyötäisilleni\nja sidoin ne lujasti yhteen, sitten sanoin kuuluvalla ja selvällä\näänellä: 'Minä olen uusi opettajanne! Minulle on luvattu sata dollaria\nkun olen päättänyt opetukseni tässä koulussa ja minun aikomukseni on\nolla täällä loppuun asti ja periä rahani. Nyt on kello viittä vailla\nyhdeksän. Yhdeksään asti saatte tuumia asiaa. Noh!' sanon, 'tulkaa\npois! kaikki te suuret pojat, jos aiotte koettaa, niin selvitetään\nasiat heti tällä paikalla. Tappeleminen ja oppiminen ei oikein luista\nsamalla haavaa, parasta on niinmuodoin, että nyt heti päätämme kellä\ntässä koulussa sananvalta on. Uuni on uusi ja minä olen uusi, enkä aio\ntäältä väistyä ennen lukukauden päättymistä!'\"\n\n\"No niin, ei yksikään koko roikasta hievahtanut paikaltaan eikä\nhiiskunut sanaakaan! Koko ensimmäisen viikon opetin koulussa\npaitahihasillani, mutta sen jälkeen se oli tarpeetonta. Matematiikan\nopetuksessa olin heikonlainen, vanhempain poikain ja tyttöjen oli\nturvauduttava oppikirjoihinsa, jos mielivät edistyä -- ei minusta ollut\nneuvojaksi -- mutta jokainen oppilas siinä Digbyn koulussa sai kaiken\naikaa kympin käytöksessään niinä yhdeksänä viikkona, jolloin minä oli\nsiellä opettajana!\"\n\n\n\n\nXXX.\n\nKOTISOPPI.\n\n\nOli myrskyinen perjantai-ilta maaliskuussa, ulkona elämöi tuisku,\nrakennellen uhkeita lumikinoksia. Beulah oli verhottu kuninkaalliseen\nkärpännahkaan, eikä ainoastaan verhottu vaan miltei hautautunut\nsiihen. Keltaisen talon hirret narskuivat ja ikkunoille kokoontui\nlumiköynnöksiä. Pakkanen oli liikkeellä nipistellen varpaita ja korvia,\nripustellen jääpuikkoja talojen räystäille ja koristellen metsän puut\nkimaltelevilla riippuhetaleilla. Tuuli ulvoi arkihuoneen uunissa,\nmutta suuren takan pesässä hehkui punainen hiillos ja leimuavat liekit\nheittelivät lepattavia varjoja lasten kasvoille. Ei ole mahdotonta\nkasvattaa lapsia keskuslämmössä, ja usein se on välttämätöntäkin, mutta\nei kukaan voi vaatia, että se kävisi yhtä yksinkertaisesti ja hauskasti\nkuin takkavalkean ääressä.\n\nNancyn lämpimässä helmassa hyrräsi tyytyväisenä kolme uneliasta kissaa.\nCarey-äiti oli suostunut kahteen ja kun Nancy eräänä päivänä ilmestyi\nkoulusta sylissään kolmas, niin hän jotenkin päättävästi lausui\nkieltävänsä siltä kodin turvan.\n\n\"Jos meidän täytyy olla säästäväisiä kissojen suhteen\", huudahti Nancy\nkiihkeästi, \"älkäämme ainakaan tällä alottako! se on sankaritar, vaikka\nse ei siltä näytä. Kun Rideoutin talo paloi poroksi, niin sen poikaset\nolivat vasussa keittiönuunin vieressä. Kolme kertaa se juoksi sisään\nliekkien läpi ja toi suussaan poikasen. Se on menettänyt hännänpäänsä\nja osan korvastaankin ja toinen silmä on sokea; sano, äiti, mitä nyt\narvelet?\"\n\n\"Arvelen, ettei kukaan äidiksi itseään väittävä voisi kääntää selkäänsä\nsellaiselle äidille\", sanoi rouva Carey empimättä. \"Otetaan maitoa\ntuoppi enemmän, ja teidän, lapset, on silloin tällöin jätettävä jotain\nlautaselle; te puhdistatte ne aivan säädyttömän kiiltäviksi.\"\n\nTänä iltana oli Neuvottelevalla Raha-asiainkomitealla aivan\nvalmistamaton kokous, kenties siitä syystä, että tällä viikolla oli\nlautasia kiilloitettu ruokapöydässä aivan pelottavassa määrässä.\n\n\"Lapset\", sanoi Carey-äiti, \"olemme säästäneet niin paljon kuin\nolemme kyenneet, olemme tehneet työtä minkä voimamme ovat sallineet;\nvaatteisiin olemme kuluttaneet tuskin mitään, mutta tosiasia on yhtä\nkaikki, että säästössä olevat varamme tuskin riittävät puoleksikaan\nvuodeksi eteenpäin. Mitä on meidän tehtävä?\"\n\nNancy hypähti pystyyn, hajoittaen kissansa joka suunnalle.\n\n\"Carey-äiti!\" huudahti hän nuhtelevasti. \"Et ole maininnut rahaa\nuudesta vuodesta saakka, ja minä luulin, että kihnutimme eteenpäin\nkuten tavallisesti. Laskut ovat maksetut; mikä nyt on hätänä?\"\n\n\"Niin, laskut ovat maksetut!\" vastasi rouva Carey ja hänen nauravassa\näänessään tuntui kyynelten vivahdus. \"Laskut ovat maksetut, ja meillä\non liian vähän rahaa jäljellä! Me syömme niin paljon ja me poltamme\npaljon halkoja ja öljyä!\"\n\n\"Talven selkä on taittunut, äiti rakas!\" virkkoi Gilbert hurjan vihurin\nravistaessa ikkunaluukkuja kuten mäyräkoira rottaa. \"Älä kuuntele tuota\nvihaista tuulta; se on vain maaliskuun pelotusta. Osh Popham sanoo,\nettä lumi on köyhän pellon lantaa; hän sanoo, että kesä tulee aikaisin\nja että tulee hyvä heinävuosi. Me saamme viisikymmentä dollaria\nniitystämme.\"\n\n\"Se on vasta heinäkuussa ja nyt olemme maaliskuussa,\" sanoi hänen\näitinsä. \"Toivoakseni pieni ylösalasin käännettävä Van Twillerimme\nkuitenkin auttaa meitä toukokuun läpi yhdessä muiden tulojemme kanssa.\nMutta säästämispäivien aika on mennyt ja nyt ovat ansaitsemisen päivät\ntulleet, lapsi-kullat. Minä olen vanhin ja suurin, minun on alotettava.\"\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti Nancy. \"Sinä aherrat jo tarpeeksi meidänkin\npuolestamme, mutta muiden puolesta sinä et saa koskaan ahertaa: saako\nhän Gilly?\"\n\n\"Ei ainakaan minun suostumuksellani!\" vastasi Gilbert hyvälle\nkajahtavalla äänenpainolla.\n\n\"Ensi talvena, pelkään, täytyy meidän sulkea Keltainen talo ja --\"\n\nCarey-äidin huomautuksen loppuosa jäi ikipäiviksi kuulematta; sillä\nNancyltä merkin saatuaan Careyn perheen neljä nuorempaa jäsentä\nkaatui siinä tuokiossa pyörtyneinä lattialle. Nancy oli salaisesti\nharjoittanut Peterin sisarusten taitavimmaksi pyörtyjäksi, ja hänen\nlystikkäät yrityksensä jäljitellä Nancyä olivat niin hilpeyttä\nherättäviä, että Carey-äiti nauraen selitti, ettei kannattanut puhella\nvakavista asioista tuollaisten lasten kanssa.\n\n\"Mutta mami rakas, ethän sinä tarkoita täyttä totta?\" mielisteli Nancy\ntaivuttaen soreata päätään äitinsä olkapään yli ja painuen hänen\nsyliinsä, jolloin Gilbert alkoi näytellä mustasukkaista koiranpentua\nja muristen ja haukkuen ja tuuppien työnsi karvaisen päänsä äitinsä\nkäsivarren alitse karkoittaakseen Nancyn hänen etuisasta paikastaan,\njota tämä uljaasti puolusti. Tietysti Kittykin löysi pienen tyhjän\ntilan, johon hän saattoi ripustautua, ja Peter kiipesi sukkelasti\näitinsä helmaan, joten rouva Carey näytti suoranaisesti uppoutuvan\n-- lapsiinsa! Vuosi takaperin Julian oli tapana ylenkatseellisen\nnäköisenä pysytellä loitolla tuollaisista hellistä perhenäytöksistä,\nmutta tänä iltana Carey-äidin ojentaessa kätensä ja tukahtuvalla\näänellä huutaessa: \"Auta, Judy!\" hän tunsi olevansa yhtä tuon\nnauravan, meluavan ryhmän kanssa. Hän ei tietänyt, että tämä käsi\nojennettiin hänelle syystä, että juuri samana päivänä oli tullut\nkirje, missä kerrottiin Allan Careyn tilan käyneen niin huonoksi,\nettei hänen henkisestä toipumisestaan ollut enää mitään toivoa. Hän\noli iloinen, toivehikas ja tyytyväinen, kirjoitti herra Manson, ja\nylisteli lakkaamatta liikeyritystä, johon hän oli upottanut viimeiset\ntuhantensa. \"Me voimme valmistaa sen kymmenellä sentillä ja myydä\nsen kymmenellä dollarilla\", oli hänen tapansa sanoa innostuneena\nkäsiänsä hieroskellen. \"Me voimme maksaa vuokraa toimistohuoneestamme\nviisikymmentä dollaria kuukaudessa! Ja luulenpa melkein, että\nvoisimmekin!\" lisäsi herra Manson, \"jos meillä olisi tarpeeksi uskoa ja\npääomaa!\"\n\n\"Käsitättehän, rakkaani, että jättäisin Beulahin vain kaikkein\nkylmimmäksi ajaksi tahi ansaitakseni hiukan rahaa\", sanoi rouva Carey\nsilitellen pukuansa, oikaisten kaulustansa ja kiinnittäen paikoilleen\nNancyn rajusta syleilystä löyhtyneet hiuspalmikot.\n\n\"Minun täytyy heti ryhtyä käsittelemään tätä probleemia\", virkkoi\nNancy mittaillen askelillaan lattiaa. \"Olenkin ollut niin syventynyt\nVirgiliukseen, niin retoriikkaan ja ainekirjoitukseen vajonnut,\netten ole kuukausimääriin ajatellut keinojen keksimistä ja varojen\nhankkimista, mutta Keltaisesta talosta emme tietysti tule koskaan\nlähtemään, ja meidän on tietysti hankittava ja ansaittava tarpeeksi\nrahaa elääksemme siinä. Meidän täytyy tuumia tätä joka joutohetki,\nkunnes loma-aika tulee ja sitten meillä on oleva melkein neljä\nkuukautta aikaa koota itsellemme niin paljon omaisuutta, että\nsuoriudumme ensi vuodesta. Minulla on jo itselläni hyvä tuuma. Arvelin\nodottaa kunnes olen täyttänyt seitsemäntoista, mutta siihen on vielä\nneljä kuukautta ja se kestää liian kauan. Olen joka tapauksessa\nkyllin vanha aloittamaan. Tunnen tällä hetkellä olevani kyllin vanha\nkirjoittamaan muistelmiani.\"\n\n\"Julkaise kirjeesi Amerikan konsulille Breslaussa; niistä syntyy\naikamoinen kirja!\" kiusoitteli Gilbert.\n\n\"Todennäköisesti minä sen teenkin, suulas Gillyni\", vastasi Nancy\nylpeänä harjaansa heilauttaen. \"Ei joka tyttö saakaan kerran\nkuukaudessa kirjeitä Kiinassa olevalta amiraalilta ja Saksassa olevalta\nkonsulilta.\"\n\n\"Minua et vain saisi kirjeisiin vastaamaan, ei, vaikkapa kirjoittaja\nolisi itse Saaban kuningatar tahi Intian keisarinna\", huudahti Gilbert,\njonka kynä oli tuntuvasti heikompi kuin hänen miekkansa. \"Halloo, te\nmolemmat siellä! mitä siellä kuiskailette?\" huusi hän Kathleenille ja\nJulialle, jotka olivat vetäytyneet suuren huoneen syrjäisimpään soppeen\nja siellä päät yhdessä sopattivat vilkkain elein.\n\n\"Meillä on tuuma! Meillä on tuuma! Olemme löytäneet keinon!\"\nlauleskelivat molemmat tytöt lähestyen tanssiaskelin takan ääressä\nistuvaa ryhmää. \"Emme puhu siitä mitään ennenkuin se on pantu toimeen,\nmutta se on kerrassaan loistava ja niin käytännöllinen.\"\n\n\"Kuinka paljon?\" kysyi Gilbert suppeasti.\n\nTytöt kuiskailivat vielä parisen minuuttia ja näyttivät kertovan\nkaksikymmentäviisi ensin viidellätoista ja sitten uudelleen\nkahdellakymmenellä.\n\n\"Kolme dollaria ja seitsemänkymmentäviisi senttiä tahi neljä ja puoli\ndollaria viikossa riippuen olosuhteista!\" vastasi Kathleen ylpeästi.\n\n\"Oletteko molemmat siinä?\"\n\n\"Olemme.\"\n\n\"Koko päivänkö?\"\n\nTaas päännyökähdyksiä, kuiskauksia ja laskemista.\n\n\"Eikä, vain kolme tuntia päivässä.\"\n\n\"Tarvitaanko siihen minuakin?\"\n\n\"Vain hiukan.\"\n\n\"Sen kohta arvasin!\" sanoi Gilbert mahtavasti. \"Aina te tarvitsette\nminua ja vasaraani tahi sahaani; mutta minäkin puolestani aion olla\nahkera, niin että saatte nyt itse soutaa venheenne maalle.\"\n\n\"Saat maksun siitä, mitä teet\", lausui Julia viekkaasti nykäisten\nKathleeniä kylkeen, jolloin molemmat purskahtivat sellaiseen nauruun,\njoka on vain aivan nuorille suotu.\n\nSamassa kolkutettiin ovelle, ja ympyräportailla kuului joku\nkopistelevan lunta jaloistaan.\n\n\"Mene avaamaan ovi, Gilbert; kukahan näin myöhään tällaisessa\nilmassa tulee -- vaikka eihän kello ole kahdeksaa enempää! Kas herra\nThurstonhan siellä on!\"\n\nRalf Thurston astui sisään punehtuen ja hymyilevänä, iloisena\nystävällisestä vastaanotosta, mutta peläten häiritsevänsä ja\nuskaltamatta oikein näyttää kuinka onnellinen hän oli heidän seuraansa\npäästessään.\n\n\"Iltaa, hyvä herrasväki!\" virkkoi hän. \"Näettekö, en malttanut odottaa,\nrouva Carey. Ei pahinkaan myrsky voinut estää minua tulemasta tänä\niltana teitä kiittämään.\"\n\n\"Mitä äiti on taas tehnyt?\" kysyi Nancy. \"Hänen oikea kätensä puuhailee\nalati, mutta kun hän ei milloinkaan puhu vasemmalle kädelleen\ntuumistaan, olemme me lapset aina pimeydessä?\"\n\n\"Ei siitä kannata puhua\", sanoi rouva Carey työntäen nuoren miehen\nystävällisesti korkeaselkäiseen kiikkutuoliin. \"Rouva Harmon, rouva\nPopham ja minä olemme vain koettaneet osoittaa herra Thurstonille\nkiitollisuuttamme siitä, että hän opettaa väsyttäviä lapsiamme.\"\n\n\"Kuinka tiesitte, että tänään on syntymäpäiväni?\" kysyi Thurston.\n\n\"Kirjoitittehan päivän Lallie Joyn syntymäpäiväkirjaan?\"\n\n\"Kirjoitin tosiaankin; sen olin jo aikaa sitten unohtanut.\nMinun syntymäpäivääni ei ole koskaan ennen muistettu ja olen jo\nkahdenkymmenenneljän vuoden vanha.\"\n\n\"Sitten oli jo aika muistaakin!\" myhähti rouva Carey.\n\n\"Mutta, mitä äiti on tehnyt?\" kuului Nancyn, Gilbertin ja Kathleenin\nkärsimätön kuoro.\n\n\"Hän tuli kolkkoon, ilottomaan huoneeseeni ja muutti sen kodiksi\",\nsanoi Thurston. \"Kenties hän toivoi, että pysyisin siinä hiukan\nenemmän ja vaivaisin häntä vähemmän! Joka tapauksessa hän on hankkinut\nKeltaiselle talolle melkein vaarallisen kilpailijan!\"\n\nRalf Thurstonilia oli tilava, jotenkin ikävä huone Bill Harmonin\npuodin yläpuolella ja hän söi ateriat leskirouva Berryn luona,\njoka asui lähellä. Hän oli orpo eikä häneltä riittänyt rahaa\nylellisyystavaroihin, sillä kaikki hänen ansionsa meni välttämättömien,\nopintoaikana tehtyjen velkojen maksamiseen.\n\nTänä pyryisenä perjantai-iltapäivänä, sillä aikaa kuin opettaja nautti\naamiaisensa opistossa, oli rouva Carey kahden naapurinsa avustamana\nkäyttänyt tilaisuutta hyväkseen muuttaakseen Ralfin huoneen mukavaksi\nja viihtyisäksi. Vanha, halkeillut, savuava kamiini oli korjattu pois\nja Bill Harmon oli varustanut huoneen käytetyllä Franklin-uunilla,\njoka hänelle oli jätetty suorittamattoman velan vastineeksi. Se oli\nvalmistettu rasvakivestä ja edessä siinä oli aukenevat luukut niin\nettä saattoi nähdä leimuavat liekit alla päin ja ikävissään istuessa.\nOlkimatto oven edustalla oli mennyt mukiin syksyaikana, mutta rouva\nCarey peitti nyt keskilattian kirkkaanpunaisella karvamatolla --\nse oli jäte Charlestownin talon sisustuksesta. Kumpaankin ikkunaan\nhän ripusti valkeat, kukikkaat uutimet. Ossian Popham oli hät'hätää\nkyhäissyt punaisella huopavaatteella päällystetyn varjostimen vuoteen\nja pesukaapin eteen ja Ralfin pienen, huojuvan pöydän tilalle oli saatu\niso, leveä honkapöytä, jota puolittain peitti vanha kirkkaanpunainen\npianovaate. Nähdessään näiden esineiden aikaansaaman hauskan muutoksen\nOsh kiirehti takaisin vajakamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua\nkantaen käsissään parisen kiireisesti kokoonkyhättyä hyllyä. Nämä hän\nnaulasi seinälle ja täytti kirjoilla, mitkä hän löysi vaatekomerosta,\nlattialta, vuoteen jalkapäästä ja ikkunalaudoilta.\n\n\"Ethän sinä niin suuresti pidä väliä siitä missä iltasin istut,\nOssian?\" kysäisi rouva Popham, joka kaiken päivää oli elänyt ja\nliikkunut rajattoman tarmon huumauksessa. \"Kiikkutuolissasi, näetkös,\non turkinpunainen tyyny ja se näyttäisi niin hirveän hauskalta herra\nThurstonin huoneessa. Sinähän soitat viulua suurimman osan iltaa ja\nkäyt nukkumaan aikaisin.\"\n\n\"Mitäs minusta väliä!\" huudahti Ossian hyväntuulisesti ja katosi heti\npyydettyä istuinta noutamaan. Kun hän palasi, oli hänellä lisäksi\nkaksi suunnattoman suurta, keltaista merinäkinkenkää, jotka hän asetti\nlattialle molemmin puolin uuninmattoa. \"Mitä niistä pidätte?\" kysäisi\nhän rouva Careyltä.\n\n\"En ollenkaan\", vastasi tämä päättävästi.\n\n\"Vai ette?\" kysäisi Osh epäuskoisena. \"No ihme ja kumma, kaikilla on\noma makunsa. Entä mitä sanotte vanhasta pöytälampusta. Löysin kotoa\nyhden, jonka voin pronssata hienoksi parissa minuutissa, jos rouva\nHarmon voi hankkia varjostimen Billin tavaravarastosta.\"\n\nHe viipyivät kaikki huoneessa, kunnes tämä viimeinenkin keksintö oli\npantu täytäntöön, viipyivät kunnes tuli uunissa oli palanut hehkuvaksi\nhiillokseksi. Sitten he laskivat ikkunakaihtimet alas, sytyttivät\nlampun, loivat vielä viimeisen ihailevan katseen huoneeseen ja lähtivät\nkotiin.\n\nTämä oli vaatinut vain muutaman tunnin ajatusta ja työtä, ja tuskin\nmitään rahallisia kustannuksia, mutta voitte kuvailla miltä Ralf\nThurstonista tuntui, kun hän kylmästä ja pyrystä astui huoneeseensa.\nHänestä näytti joku satujen loihtija käyneen siellä taikojaan\ntekemässä. Hän vaipui istumaan kiikkutuoliin ja katseli kiiluvaa\nhiillosta, katseli sitä lämmintä hohdetta, jonka se heitti iloiselle,\nkirkkaanpunaiselle matolle, katseli hämmästyksen ja ihastuksen\nhuumeessa, kunnes hänen silmänsä sattui lampun vieressä olevaan\nkorttiin -- \"Syntymäpäivälahja kolmelta äidiltä, jotka ovat kiitollisia\nteidän työstänne heidän poikiensa ja tyttöjensä hyväksi.\"\n\nHän tunsi rouva Careyn käsialan ja riensi Keltaiseen taloon niin pian\nkuin oli syönyt illallisensa, mutta nyt koko perheen läsnäollessa, hän\ntunsi olevansa tuppisuu ja tykkänään kykenemätön sanoin ilmaisemaan\nkiitollisuuttansa.\n\nOli makuullemenon aika ja nuori väki hupeni vähitellen takkatulen\näärestä.\n\n\"Suutele äitiä ja sano hyvää yötä, Peter-muru\", virkkoi Nancy, ottaen\nvastahakoista keruubia kädestä. \"'_Hoc opus, hic labor est_', herra\nThurston, saada Peter-lintu nukkumaan, kun hän kerran on alakerrassa.\nLyö kättä tulevalle opettajallesi, Peter; ei, sinä et saa suudella\nhäntä; ei pikku poikien pidä suudella suuria klassikoita ellei heitä\npyydetä.\"\n\nThurston nauroi ja nosti riemuitsevan Peterin korkealle ilmaan. \"Hyvää\nyötä, pikku mies!\" virkkoi hän. \"Pidä kiirettä, että pääset kouluun!\"\n\n\"Kyllä minä jo melkein voin tulla!\" kehuskeli Peter. \"Osaan jo lukea\n'Herää -- jo -- poikaseni -- päivällä -- ei -- nukuta, -- jo -- on --\nkaste -- kuivumassa', kun pidän kirjan ylösalaisin, -- enkö osaakin,\nmami?\"\n\n\"Osaat sinä, poikani, lähde menemään nyt siskon kanssa.\"\n\nThurston avasi Nancylle oven ja hänen silmänsä seurasivat\nsilmänräpäyksen verran nuorta tyttöä hänen astuessaan portaita alas.\nVanhassa punaisessa kashimirhameessaan Nancy heloitti tänä iltana kuin\nmikäkin rubiini. Hänen silmiensä säihky, hänen tukkansa kiilto, hänen\nhuuliensa pehmennyt puna, hänen notkean, nuoren ruumiinsa sulavat\nliikkeet, herättivät hänen äitinsäkin huomiota, vaikka hän oli tottunut\ntyttärensä kauneuteen. \"Hän on tulemassa nuoreksi tytöksi!\" ajatteli\nrouva Carey kaihomielin. \"Minä näen sen jo selvästi, ja pian tulevat\nmuutkin sen näkemään.\"\n\nVoi! nuori Ralf Thurston oli sen nähnyt jo viikkokausia. Hän ei ollut\nehkä niin paljon rakastunut Nancyyn, tyttöön, kuin Nancyyn, tulevaan\nnuoreen naiseen. Äitiä ympäröivästä sädeloistosta oli jotain tarttunut\ntyttäreenkin. Nancyssä tuntui alati niiden vaikutusten kosketusta,\njoiden alaisena hän oli elänyt syntymästään saakka. Häntä ei voinut\nkatsella eikä puhutella tuntematta, että äiti hengitti, kasvoi,\nkukoisti hänessä päivä päivältä.\n\nNuori opettaja palasi takkatulen ääreen, missä rouva Carey yhä seisoi\nmietteisiin vaipuneena.\n\n\"En ole milloinkaan ennen saanut olla kahdenkesken kanssanne\", sammalsi\nhän, \"ja nyt tartun kiinni tilaisuuteen puhuakseni teille, mitä olette\nollut minulle siitä päivin kuin Beulahiin tulin.\"\n\n\"Te olette auttanut minua vaikeuksissani enemmän kuin minä olen\nsaattanut hyödyttää teitä\", vastasi rouva Carey rauhallisesti. \"Gilbert\noli niin kapinamielinen maalaiskouluille, niin yliolkainen, niin\nhalveksiva niiden ansioihin nähden, että täydellä todella pelkäsin\nhänen aikovan heittää lukunsa kesken opistossa. Te olette käännyttänyt\nhänet ja siitä olen hyvin kiitollinen.\"\n\n\"Olen tavattoman tyytyväinen kouluuni\", sanoi Ralf, \"ja tätä perhettä\non minun siitä kiittäminen! Teidän lapsenne sekä Olive ja Cyril Lord\novat antaneet vauhtia koululle, ja muut seuraavat heidän jälkiään\nminkä kykenevät. Koko liudassa -- vaikka heitä on kuusikymmentä -- ei\nole yhtäkään vetelystä eikä laiskuria. Beulah ei ole kolmeenkymmeneen\nvuoteen ollut niin ylpeä opistostaan ja kiitosta lankee minunkin\nosalleni. Koetan tehdä Gilbertin ja Cyrilin puolesta mitä heidän\nvanhempi veljensä tekisi, mutta olisin ollut voimaton, ellei minulla\nolisi ollut kotia ja tätä liettä innoittamassa minua!\"\n\n\"_Tibi splendet focus_!\" lausui rouva Carey viitaten Oliven\nkirjoitukseen uuninreunan alapuolella.\n\n\"Olenhan sen tuntenut alusta alkaen!\" virkkoi Ralf. \"En ole koskaan\ntuntenut äitiäni, rouva Carey, ja harvojen naisten kanssa olen ollut\ntekemisissä elämässäni; olen ollut liian köyhä ja työn painama\nviljelläkseni heidän ystävyyttään. Sitten tulin Beulahiin ja te veditte\nminut piiriinne, kutsuitte tuntemattoman, ilottoman nuorukaisen pieneen\nryhmäänne! Se oli ihanata, ihmeteltävää!\"\n\n\"Mitä varten on olemassa äitejä, ellei juuri tehdäkseen tätä ja paljon\nmuutakin äidittömille pojille?\"\n\n\"Niin, kenties ei minulla toiste ole rohkeutta avata suutani; uskokaa\nsiis minua, kun sanon että teidän vaikutuksenne on oleva elämäni\nkäännekohta. En tahdo koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon,\ntehdä mitään, joka voisi saattaa minut arvottomaksi istumaan tämän\ntakkatulen ääressä! Niin kauan kuin voin käyttää aivojani ja käsiäni\ntyöhön, pyrin siihen, että voisin luoda aikanani toisen, samankaltaisen\nkodin kuin tämä on. Teidän ansionne on, että tyttö, joka minut ottaa,\nsaa minusta paremman aviomiehen kuin muuten, teidän, että lapseni,\njos niitä minulle suodaan, saavat paremman isän kuin muuten olisivat\nsaaneet. Olkaa varuillanne, rakas rouva Carey, teidän takkavalkeanne\nhohtaa pitkän, pitkän matkan päähän!\"\n\nCarey-äiti oli liikutettu sydämensä syvimpään sopukkaan. Hän kumartui\neteenpäin ja tarttui molemmin käsin Ralf Thurstonin nuoriin kasvoihin,\njoihin kieltäymykset ja ahkera opiskelu olivat painaneet leimansa. Ralf\ntaivutti vaistomaisesti päätänsä osaksi salatakseen silmiin kihoavia\nkyyneleitä, ja rouva Carey suuteli häntä otsalle yksinkertaisesti ja\nhellästi. Siinä samassa nuorukainen heittäytyi polvilleen uuninmatolle;\nkaiken ihailevan hellyytensä hän laski Carey-äidin jalkain juureen,\nkoko hänen nuorekas ritarillisuutensa leimahti ilmi äskeisen\nkosketuksen tuottamasta kunniasta.\n\nJa maailmassa on sittenkin naisia, jotka eivät välitä olla äitejä!\n\n\n\n\nXXXI.\n\nPILVIÄ JA PÄIVÄNPAISTETTA.\n\n\nTalvi meni menojaan. Niityiltä ja kedoilta suli lumi vähitellen, ensin\nne muuttuivat ruskeiksi ja sitten näyttäytyi siellä täällä, missä\naurinko paahtoi kuumimmin, vihertäviä täpliä. Tiet olivat paksussa,\ntahmeassa rapakossa ja kärsimättömät talonpojat hoputtivat hevosiansa\neteenpäin kärrynpyörien vajotessa syvälle liejuun. Sitten seurasi\nsateisia päiviä, tuuli kuohutteli joen lyijynväristä pintaa, paljailta\npuunoksilta tihkui raskaita vesipisaroita ja kaikkialla tuntui märän\nruohon ja puhtaan, janoisen mullan tuoksua. Tuli lauhkeampi ilma,\nsitten rajuilmoja, sitten kosteutta ja sumua, mutta elämän henki\nedistyi varmasti siellä täällä, kaikkialla, ja maaemon herääminen, tuo\nikuisesti uusiintuva ihme, oli jälleen alkanut. Mahla kohosi puihin,\nveri pulppusi lasten suonissa, äidit alkoivat valmistaa yrttiteetä ja\nsiirappileipiä, nuoret ihmistaimet olivat rauhattomia; koko luomakunta\nsykähteli ja huokaili ja värähteli.\n\nHuhtikuu oli kulunut vaihtelevine sade- ja päivänpaistepäivineen ja\nsäät vakiintuneet.\n\n    Koko maa\n    riemun saa,\n    vedet soi, ilakoi.\n    Ja joutuessa toukokuun\n    saa luodut kaikki lauleluun.\n\nCareyn tytöt eivät olleet milloinkaan kuulleet \"elämän iloa\"\nkäytettävän juhlapuhelauselmana, mutta oi! he tiesivät siitä paljonkin\nnäiden kahden ensimmäisen taivaallisen kevään aikana pienessä Beulahin\nkylässä! Auringonnousu oli niin ihmeellinen; puut ja ruoho niin\nlumoavan vehreät, kedonkukkaset niin ihanat! Entä joki kirkkaina\npäivinä ja tuo vilahdus merestä, mikä näkyi Beulahin kukkulain\nharjalta, ja kävelyretket havumetsissä -- tokko paratiisissakaan oli\nmitään tämän vertaista?\n\nJa kuinka ruoka maistui; ja kuinka virkistyttävät, liikuttavat ja\nihanat olivat kirjat, joita luettiin. Kun autuaallinen päivä oli\nlopussa, tuli sikeä, katkeamaton uni ilman ponnistuksia niin pian kuin\nlämmin, punoittava poski kosketti viileätä tyynyä.\n\n\"Viime keväänä olin kuudennellatoista ja nyt, vaikka siitä on vain\nvuosi kulunut, on kaikki toisin!\" tuumaili Nancy. \"Milloinkahan\nkaikki muuttui niin erilaiseksi. Yhtaikaa se ei mitenkään ole tullut,\nvarmaankin se on tullut hiljakseen päivä päivältä, niin hiljakseen,\nettä olen tuskin huomannut sitä ennenkuin juuri nyt.\"\n\nNuoren tytön ajatukset lentävät alati kaihoten ja arkoina tulevaisuutta\nkohti. Hänen viattoman sydämensä syvyydessä tuntuvat tulevat tapahtumat\nmilloin epämääräisiltä, kuiskaavilta salaisuuksilta, milloin ylevän\nhiljaisuuden peitossa olevilta lupauksilta. Tämän salaperäisyyden\nkeskeltä nuori, vakavamielinen ihmislapsi huokailee itsekseen: \"Mihin\nolen määrätty? Kelpaanko mihin tahansa? Enkö kelpaa mihinkään? Onko\nminun odotettava, kunnes tulevaisuuteni tulee minua noutamaan vai onko\nminun lähdettävä sitä noutamaan?\"\n\nTällaisia hiljaisia, kysyviä ääniä värähteli nyt Nancynkin mielessä,\nmutta se tiesi, että hän \"tuli täysikasvuiseksi\", että häh tarttui\nkäsiksi elämään, uneksien uusia unelmia. Kathleen ja Julia olivat\nhänen mielestään naurettavan nuoria. Hänen teki mieli antaa heille\nneuvoja, mutta hänen synnynnäinen huumorin taipumuksensa onneksi\nsulki hänen suunsa. Gilbertiä hän piti karkeana, ja muokkaamattomana;\ntosin lupaavana mutta kehittymättömänä poikana. Oliven vakavampi\narvostelutapa ja haikea, kummallinen elämänkatsantokanta, hänen\nvastenmielisyytensä kaikkeen mikä esiintyi miehisessä muodossa, hänen\nkapinallinen suhteensa isäänsä, kaikki tämä kiehtoi ja hämmästytti\nNancya, jonka välitön, hehkuva luonne riensi avosylin kaikkea elollista\nvastaan ja riemuiten jakeli rakkautta niin kauan kuin ei häntä\ntyönnetty takaisin.\n\nCyril saattoi hänet ymmälle. Hiljaisena, itseensäsulkeutuneena, ujona\nhän kulki omaa tietänsä ja kun Nancy joskus koulussa sattui nostamaan\nsilmänsä kirjastaan, tapasi hän pojan vakaasti tuijottamassa häneen\nkuten arka, janoisena lähteestä juova vuorikauris. Nancy ei pitänyt\nCyrilistä, mutta hän sääli häntä ja oli kursailemattomaan, poikamaiseen\ntapaansa yhtä ystävällinen hänelle kuin kaikille muille.\n\nLukukauden viimeiset päivät olivat käsissä ja ilma oli täynnä\nkoekirjoituksia ja valkoista musliinia ja vyönauharuusukkeita. Kesäkuu\ntoi Keltaiseen taloon kaksi yllätystä. Eräänä aamuna Kathleen syöksähti\nNancyn huoneeseen huutaen: \"Nancy! Fergusonit tarjoutuvat ottamaan\nJudyn omaksi lapsekseen, mutta hän ei halua mennä. Ajatteles! Mutta hän\npelkää pyytää äidiltä, että hän saisi jäädä. Menemmekö pyytämään hänen\npuolestaan, menemmekö?\"\n\n\"Mennään vain; mutta näetkös, meidän varamme ovat hyvin vähissä,\nKitty, siinäkin tapauksessa, että kaikki onnistumme loma-ajaksi\nsuunnitelluissa hankkeissamme. Julia ei saa koskaan mitään kauniita\npukuja, jos hän jää meidän luoksemme, ja hän rakastaa vaatteita. Miksi\neivät Fergusonit ottaneet häntä lapsekseen, ennenkuin äiti ennätti\nkäännyttää hänet?\"\n\n\"Niin\", myönsi Kathleen, \"silloin olisivat kaikki olleet iloisia,\nmutta nyt tulemme häntä kaipaamaan. Kuvailepas, että Judya kaivataan!\nOlisimmeko koskaan voineet uskoa sitä!\"\n\n\"Kaikki hänen mahtailemisensa ja kerskailemisensa on mennyt menojaan\nkuin tuhka tuuleen\", nauroi Nancy. \"Ei olisi hauskaa nähdä hänen\nsoluvan takaisin vanhaan judymaisuuteensa, eikä äitikään pitäisi siitä.\nÄiti on todennäköisesti pitävä hänet, sillä tiedän, että herra Manson\narvelee Allan-sedän elävän korkeintaan pari kuukautta enää.\"\n\n\"Eikä äiti salli kenestäkään Careystä tulevan Gladys Fergusonin\njäljennöstä; ja siksi kaiketi Judy muuttuisi aikaa myöten.\"\n\nJulia vei itse rouva Fergusonin kirjeen Margaret-tädin luettavaksi,\njoka hämmästyksekseen näki tytön tavallisesti niin rauhalliset kasvot\nmielenliikutuksesta värähtelevän.\n\nRouva Carey luki kirjeen tarkkaan. \"Tämä on hyvin ystävällinen ja\njalomielinen tarjous, Julia. Isältäsi emme nyt voi kysyä neuvoa, sinun\non itse päätettävä. Sinulta ei tule puuttumaan mitään ja elämäsi on\noleva täynnä vaihtelua ja huvia, kun se sitä vastoin meidän luonamme,\nkuten tiedät, on kuluva työssä ja kieltäymyksissä ainakin toistaiseksi.\"\n\n\"Mutta sitten, Margaret-täti, saatte yhden lisää ruokittavaksi ja\nvaatetettavaksi, ja rahaa on niin vähän.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta sinä olet yhtäkaikki lisäapuna. Aika on pian\ntulossa, jolloin Gilbert ja Nancy lähtevät maailmalle huolehtimaan\ntoimeentulostaan. Sinä ja Kathleen saattaisitte jäädä Peterin ja minun\nluo odottamaan vuoroanne. Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa verrattuna\nsiihen, mitä Fergusonit sinulle tarjoavat.\"\n\nSilloin nuo monet hennot pikku purot, jotka viime vuoden kuluessa\nolivat paisuneet Julian sydämessä, hellyyden, kiitollisuuden ja\nmyötätunnon purot, tulvivat äkkiä yli äyräittensä, virraten sinne tänne\nja pehmittäen kaiken, minkä yhteyteen joutuivat. Kiviset alat sulivat,\nkarut paikat virkosivat eloon ja kiihkeässä mielentilassa, jota hän\ntuskin itsekään käsitti, huudahti Julia: \"Oi! rakas Margaret-täti, pidä\nminut, pidä minut! Tämä on koti; en tahdo koskaan jättää sitä! Tahdon\nolla Carey-äidin linnunpoikanen.\"\n\nLapsi oli heittäytynyt syliin, josta ei vielä koskaan oltu työnnetty\nketään pois ja viljavain kyynelten kostuttaessa hänen poskiaan\nnyyhkytti hän pyyntönsä.\n\n\"Kas niin, kas niin, Judy rakas; sinä olet yksi meistä, emmekä\nvoisi sallia sinun lähteä, ellei sinulla olisi jotain todellista\nhyötyä siitä. Jos sinä täydellä todella haluat jäädä luoksemme, niin\nolet meille vain sitä rakkaampi ja olet sulautuva meihin enemmän\nkuin milloinkaan ennen. Kuivaa siis kyyneleesi, muuten olet pikku\nhanhenpoika etkä ensinkään minun linnunpoikaseni.\"\n\nSeuraava yllätys oli Ann Chadwick-serkku, joka ajaa karahutti\nportaitten eteen ilmoittamatta ennakolta mitään tulostaan ja pyysi\nkyytimiestä heti noutamaan hänen kaksi matka-arkkuansa.\n\n\"Kaksi matka-arkkua\", ähki Gilbert, \"tietää koko kesää!\"\n\nMutta siinä hän pettyi; sillä arkut tiesivät sieviä, valkosia pukuja\nkolmelle tytölle, kaikille perheenjäsenille kaksi paria hansikkaita,\nmusta silkkinen pukukangas rouva Careylle ja lukemattomia pikku\nesineitä, jotka jo kauan olivat olleet harvinaisuuksia Careyn\nvaatevarastossa.\n\nJaettuaan nämä lahjansa jotenkin tylysti kuten tapansa oli ja\nvastaanotettuaan perheen kiitollisuuden osoitukset ainaisella\nhappamuudellaan -- hänen onnistui parin päivän kuluessa esiintyä niin\nperin epämiellyttävänä, ettei hän ollut vielä koskaan ennen ollut\nsemmoinen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin tomuisia teitä\nkuin Beulahissa; eikä niin paljon itikoita ja kärpäsiä, ei sellaista\nhedelmäin puutetta, sellaisia liukaskielisiä, nenäkkään tuttavallisia\nnaapureita, ei sellaista kuivaa pappia, sellaista huomaamatonta\ntohtoria, eikä sellaisia nylkeviä kauppiaita.\n\n\"Mitä on meidän tehtävä Ann-serkulle!\" huudahti rouva Carey\ntuskaantuneena Nancylle. \"Hän antaa meille suurenmoisia lahjoja, mutta\nlienee tuskin lainkaan meihin kiintynyt, ja me puolestamme otamme\nvastaan hänen lahjansa tuntematta häntä kohtaan rakkautta. Tämä tilanne\non kerrassaan nöyryyttävä! Vuosikausia olen sitä kestänyt, koska hän\nisänne ollessa poikana oli hyvä hänelle, mutta nyt kun hän on tullut\nnoin mahdottomaksi, luulen että minun täytyy puhua hänelle suorat\nsanat.\"\n\n\"Hän puhui kyllä suorat sanat minulle, kun tunnustin että Gilbert ja\nminä olimme pudottaneet ja särkeneet 'Likaisen Pojan!'\" sanoi Nancy, \"ja\nhän on ollut hyvin suutuksissaan minulle siitä asti.\"\n\n\"Ann-serkku\", sanoi rouva Carey sinä iltapuolena heidän istuessaan\npengermällä, \"ei tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen huomatakseen,\nettet sinä hyväksy meidän elintapaamme etkä yleensä meidän tapaamme\narvostella asioita. Kun tiedän mitä ajattelet meistä en soisi sinun\ntuhlaavan rahojasi meidän hyväksemme ja antavan meille tällaisia\nkauniita ja kalliita lahjoja. Se saattaa minut epämieluisaan\nkiitollisuussuhteeseen sinuun.\"\n\n\"En minä tietääkseni erikoisesti paheksu teitä\", sanoi neiti Chadwick.\n\"Osoittavatko tekoni paheksumista?\"\n\n\"Käytöksestäsi päättäen olet tyytymätön.\"\n\n\"Käytöksestä ei voi paljon mitään päättää\", vastasi Ann-serkku. \"Minun\nmielestäni olet aivan liian taipuvainen ja kyynelherkkä, mutta onhan\nmeillä kaikilla vikamme. Minusta sinulla ei ole ensinkään oikeutta\nruokkia naapureitasi ja polttaa halkoja heidän hauskuudekseen, kun\neivät varasi riitä edes omien lapsien tarpeeksi. Minusta on tarpeetonta\nettä sinulla on neljä lasta, eikä sinun olisi tarvinnut niiden lisäksi\nottaa vielä viidettä, vaikka minun on myönnettävä, että hän on\nmuodostunut paremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta tuo kaikki ei kuulu\nminuun, ja vaikka oletkin niin takaperoinen hommissasi, pidän sinusta\nenemmän kuin ihmisistä yleensä, mikä ei merkitse paljon.\"\n\n\"Mutta ellet voi käsittää minun ajatustapaani, miksi sitten alati\nkiusaat itseäsi tulemalla meitä tervehtimään. Se vain suututtaa sinua.\"\n\n\"Se kiusaa minua, mutta yhtäkaikki en voi olla tulematta. Luullakseni\nse johtuu siitä, että viihdyn sittenkin paremmin teidän piirissänne\nkuin muualla. Ethän katsone karsain silmin oloani täällä?\"\n\n\"Miten voisi sellainen tulla kysymykseenkään, kun sinä annat meille\nniin paljon -- paljon enemmän kuin mitä meidän pitäisi vastaanottaa,\nniin paljon enemmän kuin mistä voimme koskaan kiittää sinua.\"\n\n\"Ei minua tarvitse kiittää; sen sinä hyvin tiedät; mutta teidän\nperheenne on aina niin vastahakoinen, te ette voi ymmärtää ihmisiä,\njotka ovat hiukan erikoisempia. Minä en kursaile ihmisiä enkä tahdo\nkenenkään kursailevan minua. Suuteleminen käy sinulta yhtä helposti\nkuin syöminen, mutta minä en ole koskaan voinut sietää sitä. Kerrassaan\nilettävä, hyljättävä tapa! Minä annan mitä haluan ja milloin haluan;\nen siitä syystä, että näen ihmisten olevan puutteessa, vaan koska en\nmuuten voisi kuluttaa tulojani. Jos saisin seurata omaa päätäni niin\nostaisin sinulle hyvän talon Buffalossa juuri omani vieressä; ottaisin\nnaurettavan pienet tulosi ja hoitaisin ne puolestasi; rakentaisin\nkuudenjalan korkuisen piikkiaidan koko hökötyksen ympäri, niin etteivät\nnaapurit pääsisi sisään syömään teitä puille paljaille, ja parin vuoden\nkuluessa voisin tehdä jotain perheestäsi!\"\n\nRouva Carey päästi ompeleensa putoamaan, heitti päänsä taaksepäin ja\nnauroi niin että sininen taivaanlaki kajahti.\n\n\"Nähtävästi pidät minua sekapäisenä\", huomautti Ann-serkku hetken\nääneti oltuaan.\n\n\"En tiedä, Ann-serkku\", virkkoi rouva Carey ryhtyen jälleen työhönsä.\n\"Oli miten oli, sinä et sille mahda mitään. Luovu sinä kaikista\nyrityksistä ymmärtää minun katsantokantaani, niin minäkin annan sinun\nolla rauhassa.\"\n\n\"Sinua ei siis haluta tulla Buffaloon?\"\n\n\"Ei toden totta, kiitos vain, Ann-serkku.\"\n\n\"Sinä jäät tänne, tähän vaivaiseen kylä-pahaseen, ja aiot vanhentua\ntäällä -- sinä, neljänkymmenen vuotias, kaunis nainen, jolla voisi olla\nvaikka miljoonamies aviomiehenäsi ja turvanasi?\"\n\n\"Miehelläni oli kylläksi rahaa minun tarpeitani varten ja kun minä\ntapaan hänet jälleen ja näytän hänelle neljä lastani, on hän oleva\nrikkain mies paratiisissa.\"\n\nAnn-serkku nousi istualtaan. \"Huomenna minä matkustan enkä palaa tämän\nvuoden kuluessa. Olen ostanut piletin ensi viikolla Liverpooliin\nlähtevään laivaan.\"\n\n\"Ulkomailleko? Ja yksin, Ann-serkku?\"\n\n\"En, lähden Cookin matkailija-seurueessa.\"\n\n\"Kuinka omituista!\" huudahti rouva Carey.\n\n\"Miksi niin; ovathan melkein kaikki olleet ulkomailla. En luule\nsuuresti ihastuvani sikäläisiin tapoihin, mutta koska muut ovat voineet\nsiellä kestää, niin voinen kai minäkin. Ellei minua huvita siellä olo,\non minulla tarpeeksi rahaa lähteä matkoihini ja tehdä kuten minua\nhaluttaa.\"\n\nViimeinen ilta kului hupaisesti ja rauhallisesti, sillä kaikki\nCareyt tekivät parhaansa välttääkseen vaaranalaisia puheenaineita\nja ollakseen niin miellyttäviä kuin mahdollista. Seuraavana päivänä\nAnn Chadwick-serkku lähti matkalleen ja hyvästellessään kummallista\nvierastaan rouva Carey melkein katui eilistä sananvaihtoaan hänen\nkanssaan.\n\n\"Kestää niin kauan, ennenkuin sinut jälleen tapaan, Ann-serkku, että\nolin vähällä suudella sinua -- mutta muistin ajoissa!\" virkkoi hän\nhymähtäen seisoessaan veräjällä.\n\n\"Saattaahan tuo käydä päinsä yhden kerran.\" sanoi neiti Chadwick. \"Jos\nminua kerran on suudeltava, niin mieluummin sallin sinun sen tekevän\nkuin kenenkään muun!\"\n\nRattaat lähtivät vierimään takanaan Ann-serkun kaksi tyhjää\nmatka-arkkua. Seuraavalla viikolla hän matkusti Liverpooliin ja\nvaelteli matkaseurueensa kanssa vanhoissa tuomiokirkoissa Englannissa.\nSiellä Yorkin kirkon hiljaisessa sopukassa poikakuoron laulaessa\nkiitosvirttä äkillinen, lyhyt, ruumiillinen tuskankouristus tapasi\nhänen sydämensä -- elimen, jota hän ei ollut koskaan tietänyt itsellään\nolevan -- ja hän hävisi pois elävien parista. Kukaan ei ollut perillä\nhänen perhesuhteistaan eikä hänen sukulaistensa nimistä ja uutinen\nhänen kuolemastaan saavutti syrjäisen Beulahin vasta kaksi kuukautta\nmyöhemmin. Sitä seurasi tieto, että Ann-serkku oli jättänyt viiden\ntuhannen dollarin perinnön kullekin viidelle Careyn lapselle ynnä viisi\ntuhatta maksettavaksi käteisesti rouva Careylle perintöä selvitettäessä.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nUSKALIAITA YRITYKSIÄ.\n\n\nVähän aavistivat Careyt miten heidän varallisuutensa karttui juuri\nnoina viimeisinä kesäkuun päivinä! Jos he olisivat sen tietäneet,\nniin he olisivat melkein tunteneet pettymystä, sillä puute alkoi\njo kannustaa heitä ja heidän uljas nuori mielensä ikävöi taistelun\ntuoksinaa. Suunnitelmia, osittain salaisia, oli pohdittu viime viikon\nkuluessa ja piakkoin, lukukauden päätyttyä opistossa, oli useiden\nliikeyritysten määrä astua päivänvaloon Beulahissa. Sunnuntai-iltana\nCarey-äiti oli lukenut pienelle joukolle runon, jossa varsinkin yksi\nsäkeistö herätti vilkasta vastakaikua heidän tunteissaan: --\n\n    Ja rauta-aidat ristikot\n    ja esteet toivehemme,\n    kas uskalluksen ovina\n    ne aukee sielullemme.\n\nHe lausuivat sen myöhemmin yhä uudelleen itsekseen, ja jotkut heistä\nkirjoittivat sen muistiin ja kiinnittivät sen seinälle tahi peilinsä\nkehyspuuhun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlive Lord naputti isänsä työhuoneen ovelle aamulla 21 p:nä kesäkuuta.\nHän astui rauhallisesti huoneeseen sanoen: \"Isä, eilen täytin\nseitsemäntoista vuotta. Äiti jätti minulle kirjeen luettavaksi sinä\npäivänä ja siinä sanotaan, että seitsemäntoistavuotiaana olen saava\nviisikymmentä dollaria kuukaudessa omiksi tarpeiksini, ja Cyril saman\nverran tultuaan siihen ikään.\"\n\n\"Jos olisit kohteliaasti ja kärsivällisesti odottanut vielä parisen\npäivää, niin olisin itse ilmoittanut sen sinulle\", vastasi hänen isänsä.\n\n\"En ollut oikein varma siitä!\" vastasi Olive. \"Sinä et ole koskaan\nmuistanut syntymäpäiviämme; miksi olisit nytkään sitä tehnyt?\"\n\n\"Minulla on tärkeämpiä asioita muistettavana kuin kaikennäköisten\npäivämäärien mielessä pitäminen\", vastasi hänen isänsä. \"Sen sinä hyvin\ntiedät, ja tiedät vielä senkin, että kiireellisistä töistäni huolimatta\nolen viimeisten kuukausien kuluessa koettanut uhrata enemmän aikaa\nCyrilille ja sinulle.\"\n\n\"Sen olen huomannut, muuten en olisi ensinkään tullut sinua\npuhuttelemaan\", virkkoi Olive. \"Juuri siksi että viime aikoina olet\nosoittanut hiukkasen mielenkiintoa meitä kohtaan, tulen neuvottelemaan\nkanssasi. Haluan lähteä heti Bostoniin maalausta opiskelemaan. Tahdon\nkieltäytyä kaikesta muusta, jos on tarpeellista, mutta minä tahdon\nmennä ja tahdon opiskella! Muusta en elämässä välitä, muuta huvia elämä\ntuskin suokaan minulle, ja tässä olen päättänyt noudattaa omaa päätäni.\"\n\n\"Myöntänet kait itsekin olevasi liian nuori lähtemään maailmalle aivan\nomin päin; se on kerrassaan mahdotonta.\"\n\n\"Minä en ole oleva yksin. Rouva Carey hankkii minulle hyvän kodin\nCharlestownissa ystäviensä luona. Luotathan hänen arvosteluunsa ellet\nmuiden.\"\n\n\"Jos hän on kyllin armelias ohjaamaan omien lastensa ohella sinuakin\nmielettömine tuuminesi, niin ei minulla ole mitään sanottavaa. Olen\nuseasti jutellut hänen kanssaan ja hän tietää, että niin pian kuin olen\nsaanut valmiiksi viimeisen nidokseni, voin tehokkaammin valvoa sinun ja\nCyrilin kasvatusta.\"\n\n\"Saanko siis mennä?\"\n\n\"Saat, jahka olen kuullut kuka tuo henkilö Charlestownissa on.\nParin kuukauden kuluttua on muuan tieteellinen retkikunta lähdössä\nEtelä-Amerikkaan ja minua on pyydetty lähtemään mukaan. Jos sinä olet\npäättänyt jättää kodin, niin olen vapaa kutsumusta noudattamaan. Ehkäpä\nrouva Carey suostuisi pitämään Cyrilin luonaan minun poissaollessani.\"\n\n\"Ehkäpä, ja minä neuvoisin sinua kaikin mokomin lähtemään\nEtelä-Amerikkaan. Siellä et ole oleva sen etäämpänä perheestäsi\nkuin olet aina ollut!\" Tämän lähtölaukauksen ammuttuaan Olive sulki\ntyöhuoneen oven.\n\n\"En ole eläessäni tavannut kellään sellaista epämiellyttävää\nluonnonlaatua ja terävää kieltä kuin tuolla tytöllä!\" mietti Henry Lord\nitsekseen palatessaan kirjojensa ääreen. Carey-äidin taika vaikutti\nhyvin hitaasti hänen veressään. Se oli hiukkasen kohottanut häntä hänen\nitsekkyytensä pohjattomasta syvyydestä, mutta paljon pahaa oli jo\nsaatu aikaan kaikilla tahoilla, ja kysyttiin paljon aikaa, ennenkuin\nasiat saatiin korjatuiksi. Oliven luonne oli jo vetäytynyt kieroon\nja katkeroitunut, ja vaadittiin runsaasti päivänpaistetta, jotta\nvälinpitämättömyyden ja huolimattomuuden näännyttämä kasvi voisi ruveta\nkukoistamaan.\n\nNancyn yritteliäisyys johti hänet kustannusliikkeen yhteyteen.\nKirjoittamalla silloin tällöin hetkisen Keltaisen talon ollessa\nunen helmoissa, saatiin syntymään kertomus, joka nyt oli matkalla\nkaukaiseen kaupunkiin. Se oli kirjoitettu uskomattomalla huolella vain\ntoiselle puolelle paperia, ja sitä seurasi postimerkeillä varustettu\nkirjekuori vastauksen tahi käsikirjoituksen takaisin lähettämisen\nvaralta. Päiväkaudet Nancy kulki toivon ja epätoivon vaiheilla hellien\nsydämessään ensimmäistä salaisuuttaan.\n\nSiinä yrityksessä, johon Gilbert oli ryhtynyt, kysyttiin ellei juuri\nenemmän uskallusta kuin Nancyn ponnistuksissa, niin ainakin koko verran\nenemmän uhrautuvaisuutta. Kesäkuun 27 päivästä elokuun 27 päivään hän\noli lupautunut Bill Harmonin postikonttorin hoitajaksi ja asiapojaksi\nja piakkoin hän oli näyttäytyvä Keltaisen talon keittiön ovessa\nvalkoinen liinanuttu yllään ja tilauskirja kädessään. Eläköön Gilly!\nVoimme jo nähdä kantapäittesi häviävän Hohtavan Muurin taa!\n\nKathleenin ja Julian yritteliäisyys oli kääntynyt varsin\nodottamattomaan suuntaan. Julian piironkilaatikossa, hänen yöpaitansa\npoimujen välissä lepäsi kaksikymmentäviisi selvin kirjaimin\npainettua kiertokirjettä. Heidän viimeinen tehtävänsä illalla ja\nensimmäinen aamusella oli verkalleen ja kuiskailemalla lukea näitä\nasiakirjoja; voisihan silmä tahi korva vielä mahdollisesti keksiä\njotain korjattavaa, vaikka niitä oli luettu jo satoja kertoja.\nOsoitteet kirjoitettiin, postimerkit painettiin päälle ja opiston\npäättäjäispäivänä lähetettiin paperit postissa kahdellekymmenelle\nviidelle perheelle lähiseudulle.\n\n                        KESÄKURSSIT.\n\n    Neidit Kathleen ja Julia Carey antavat yksityistä opetusta\n    eri aineissa heinäkuun 1 päivästä alkaen kello kahdesta\n    neljään päivittäin\n\n                        Hamiltonin vajassa.\n\n    Opettajat ja opintoaineet:\n\n    Neiti Kathleen Carey   Kirjallisuutta ja Kaunolukua 2 i.p.\n    Neiti Julia Carey      Tanssia ja Korko-ompelua 2.30 i.p.\n    Rouva Peter Carey      Soitantoa. Laulua 3 i.p.\n    Neiti Nancy Carey      Ainekirjoitusta 4 i.p.\n    Herra Gilbert Carey    Veistoa. Sahaamista ja puutöitä kello\n       neljästä viiteen perjantaisin.\n\n    Palkkio suoritetaan käteisesti 25 senttiä viikossa.\n\n    Huom.! Eri palkkiosta valmistetaan lapsia Opiston pääsytutkintoon.\n\nTällä välin oli konsuli Lemuel Hamilton tullut Amerikkaan ja ryhtynyt\nuskaliaisiin yrityksiin niin päättävästi ja kiireisesti, että hän\noli tuskin itsekään selvillä oman rohkeutensa laajuudesta ja sen\ntuottamista seurauksista. Hän vastaanotti Washingtonissa viran,\njotenkin vastuunalaisen luottamustoimen, vuokrasi sieltä talon\nja kutsui sähköteitse vaimonsa ja nuoremman tyttärensä saapumaan\nAmerikkaan syyskuussa. Hän kirjoitti vanhemmalle tyttärelleen, että\nhän saisi lähteä muutamain ystäväin kanssa Honoluluun, jos hän\npalaisi kotiin jouluksi. (\"Yhteentoista vuoteen meillä ei ole ollut\njoulukuusta\" hän lisäsi, \"ja pian emme enää tiedä mitään sellaisesta\ntavasta!\")\n\nTexasissa olevalle pojalleen Jackille, jonka viimeiset ponnistukset\nnäyttivät osoittavan selviä menestymisen mahdollisuuksia, hän kirjoitti\nolevansa myöntyväinen lisäämään tuhat dollaria hänen pääomaansa sekä\navustamaan tilan viljelemättömän maan raivaamiskustannuksia.\n\n\"Jos Jack todellakin pääsee alkuun siellä, niin hän voi käväistä\nkotona joka toinen tai kolmas vuosi\", mietti hän. \"No niin, ehkäpä\nminun onnistuu jälleen koota heidät kaikki yhteen aika ajoin, kaikki\npaitsi Tom, joka on minulle rakkain! Nyt, saatuani asiat hyvään alkuun\nvoinen suoda itselleni pienen loma-ajan ja lähteä Beulahiin noiden\nCareyein tuttavuutta tekemään. Jos olisin koskaan tuuminut Amerikkaan\npalaamista, olisin tuskin sallinut heidän asettua asumaan vanhaan\ntaloon, vaikka eipä Eleanor olisi koskaan suostunut viettämään kesiä\nsiellä, niin että yhdentekevä.\"\n\nPeter-lintu oli liian nuori yrittääkseen suuria, mutta sietänee\nkumminkin mainitsemista, että hän tänä kesänä möi Bill Harmonille kolme\ntusinaa pulikoita ja uuden leijan ostaen rahoilla syntymäpäivälahjan\näidilleen. Peterin uskaliaisuus oli tähän asti tavallisesti johtanut\nhänet yrityksiin, mistä hän ilmestyi itkien nyrjähtynein nilkoin,\nnaarmuisin käsin ja polvin sekä palanein silmäripsin.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nHAMILTONIN ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA.\n\n\nOli neljäs päivä heinäkuuta, kuuma, hiljainen päivä, jolloin saattoi\nselvästi nähdä herneiden paisuvan paloissaan ja papujen voimistelijain\ntavoin kiipeävän ylös keppeihinsä. Päivän kunniaksi kylässä vietettyjen\njuhlallisuuksien päätyttyä aamupuolella Careyn perhe oli viettänyt\nuneliaan päivän, jota oli keskeyttänyt vain Keltaisen talon vuotuisen\nvuokra-maksun juhlallinen suoritus. Uhrikukkavihko oli huolellisesti\nkyhätty kokoon ja Nancy oli hellästi asettanut sen Hamiltonin äidin\nmuotokuvan alle ei vain koko perheen, vaan myöskin Osh Pophamin\nläsnäollessa, joka oli pistäytynyt tuomaan hiukan aikaisin kypsyneitä\nvihanneksia.\n\n\"Lähtisin halusta kanssanne yläkertaan, kun olette saaneet\nkukkakimppunne valmiiksi\", virkkoi hän, \"sillä on niin riivatun kuuma\npäivä tänään ja tässä talossa tehdään aina niin paljon merkillistä,\nettä oikein selkäpiitä karmii kylmästä. En olisi koskaan uskonut\nLem Hamiltonilla olevan päässään yhtä hullunkurisia tuumia kuin\nteikäläisillä, mutta kaitpa vuokralaisista tarttuu isäntäänkin.\nSoisinpa, että se vanha kalkkinaama Henry Lordkin olisi täällä; minä\nasun hänen talossaan ja tämä voisi herättää hyviä päähänpistoja\nhänessäkin!\"\n\nIltapuolella Nancy otti kirjoitusvehkeensä ja kävi istumaan\nympyräportaille, missä tuntui viileältä. Bostonista tuleva juna\nvihelsi asemalla mailin matkan päässä, kun hän somasti kokosi valkean\nhameensa liepeet ja kävi istumaan kaikkein varjoisimpaan soppeen. Aika\nkului hänen huomaamattaan ja hän katsahti tuskin kertaakaan työstään,\nennenkuin pyöräin ratina sattui hänen korviinsa. Keltaisen talon\nportille olivat pysähtyneet kyytirattaat ja niistä astui alas vieras\nherrasmies. Hän oli erehtymättömästi kaupunkilainen herrasmies. Hänen\nvaatteensa eivät olleet Beulahin kuosia eikä hänen hattunsa Beulahin\nhattu, sillä se oli hieno, taipuisa, leveälierinen panamahattu. Nancy\nnousi pystyyn portailta, silmissä kuvastui ensin hämmästystä, sitten\nihmettelyä, sitten epäluuloa, sitten vakaumusta ja lopulta puhkesi\nkaksi kuoppasta hänen poskilleen.\n\nMuukalainen kohotti hymähtäen vieraskuosista hattuansa ja sanoi: \"Pieni\nystäväni ja kirjeenvaihtajani Nancy Carey, luullakseni?\"\n\n\"Minun Amerikan konsulini, varmastikin!\" huudahti Nancy ilomielin\njuostessaan polkua alas kädet ojossa. \"Mistä te tulitte? Miksi ette\nilmoittanut ennakolta? Ei meillä ole ollut aavistustakaan siitä, että\nte olitte saapunut kotimaahan! Oh! kyllä tiedän minkävuoksi olette\nvalinnut heinäkuun neljännen päivän! Se on maksupäivä, ja te arvelitte,\nettemme olisi valmiit vuokraa maksamaan. Mutta kaikki on jo suoritettu,\nkauniisti tänä aamuna!\"\n\n\"Saanko lähettää laukkuni majataloon ja viipyä hetken luonanne?\" kysyi\nherra Hamilton. \"Ovatko muut teikäläiset kotona? Miten jaksaa Gilbert\nja miten Kathleen ja Julia ja Peter? Ja miten varsinkin Carey-äiti?\"\n\n\"Teillähän on vallan tavaton muisti!\" huudahti Nancy. \"Ottakaa herra\nHamiltonin laukku, olkaa hyvä, herra Bennett, ja sanokaa ravintolassa,\nettä hän tulee sinne vasta illallisen jälkeen.\"\n\nNyt seurasi hauska tunti, sillä Nancy oli murtanut jään ja\npuheenaineesta ei ollut puutetta. Ja sitten oli tietysti myös koko talo\nnäytettävä, huoneesta huoneeseen aina Ann-serkun kellarinuuniin ja\nkeittiön vesipumppuun asti.\n\n\"En ole moista nähnyt ennen!\" huudahti herra Hamilton. \"Tämä on kuin\ntaikaa! Minun pitäisi tässä paikassa maksaa teille tuhat dollaria!\nMinun pitäisi koettaa ostaa teiltä paikka viidellä tuhannella\ndollarilla! Miksi ette perusta talojen hauskutusliikettä ja myy niitä\nminunkaltaisille poloisille matkamiehille, jotka eivät ole koskaan\nälynneet niiden monia mahdollisuuksia?\"\n\n\"Lupaatteko, ettette ole kovin onneton, jos näytän teille maalatun\nkamarin?\" kysäisi Nancy. \"Ette voi olla itkemättä raivosta ja murheesta\nkun ajattelette, että se on meidän maalattu kamarimme eikä teidän;\nmutta koettakaa kestää, kunnes tulette majataloon, sillä äiti on niin\nhyväsydäminen, että hän antaa sen teille takaisin, ellen minä astu\nväliin.\"\n\n\"Te olette mahtaneet kuluttaa suunnattomia summia tämän huoneen\nkorjauttamiseen\", sanoi konsuli. \"Sehän on todellinen taideluoma.\"\n\n\"Ei penniäkään\", sanoi rouva Carey. \"Työn on suorittanut Nancyn hyvä\nystävä, seitsemäntoistavuotinen tyttö, joka kerran, luullaksemme, on\ntuottava mainetta Beulahille. Tahdotteko nyt mennä äitinne huoneeseen;\ntien löydätte näyttämättä? Julia näytä sinä hiukan myöhemmin lato\nherra Hamiltonille; Nancy ja minä valmistamme sillä välin illallisen.\nKittyn täytyy lähteä Pophamille Peteriä noutamaan, hän on viettänyt\niltapäivänsä siellä.\"\n\nNancyllä oli kyllin mielenmalttia suhauttaakseen hätäisesti Kittyn\nkorvaan: \"Lainaa leipäkyrsä rouva Pophamilta, meillä on sitä niukasti;\nja koeta saada Bill Harmonilta mansikoita keinolla vaikka millä! Meidän\npiti syödä vain leipä- ja maito-illallinen pengermällä tänä iltana,\nmutta nyt se on kiireisesti muutettava konsulin juhlapäivällisiksi!\nLennä!\"\n\nGilbert sukelsi näkyviin kello kuuden ajoissa ja hänen äitinsä\nesitti ylpeästi hänet poikanaan, joka oli hiljakkoin \"aloittanut\nliikemiesuransa\".\n\n\"Minä olen Bill Harmonin kesäapulainen ja asiapoika\", selitti hän. \"Se\non aika hauskaa ja viikossa saan kaksi ja puoli dollaria.\"\n\nNancy ja hänen äitinsä työskentelivät keittiössä kuin troijalaiset,\nsillä he olivat yksimieliset siitä, ettei nyt sopinut menoja surra, ei\nsittenkään, vaikka seuraavalla viikolla olisi vähemmän syötävää.\n\n\"Herra Hamilton on juuri niin herttainen kuin päätin hänen olevan\nsilloin kuin hänen ensimmäinen kirjeensä tuli\", puheli Nancy. \"Menin\nyläkertaan hakemaan korttia illallisruokalistaa varten ja hän seisoi\nsinun takkasi ääressä nojaten päätänsä käsivarsiinsa. Kädessään hänellä\noli meidän kedonkukkavihkomme ja tiedän, että hän oli niitä haistellut\nja katsellut äitinsä kuvaa ja muistellut lapsuuttaan.\"\n\nIllallinen oli mitä hilpein; pöydän keskellä oli kimppu tummasilmäisiä\nunikoita ja herra Hamiltonin lautasen vieressä käsinkirjoitettu\nruokalista, 'koska hän oli konsuli', sanoi Nancy.\n\nGilbert istui pöydän päässä ja herra Hamilton ajatteli, ettei hän\nollut milloinkaan eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin rouva\nCarey hänen istuessaan puolisilkkisessä lavendelinvärisessä puvussaan\nteekuppien takana, Nancyä ehkä lukuunottamatta, joka punoittavana kuin\nruusu, muutteli lautasia ja tarjoili pöydässä. Konsuli ei ollut millään\ndiplomaatti-päivällisillä pitänyt näin hauskaa ja hän voitti koko\nperheen sydämen ennenkuin ateria oli päättynyt.\n\n\"Asiasta toiseen, minulla on suosituskirje teille kaikille, mutta\nvarsinkin Nancy-neidille tässä, enkä ole ensinkään muistanut jättää\nsitä perille\", sanoi hän. \"Keltä luulette sen olevan -- se tulee kaukaa\n-- Kiinasta asti?\"\n\n\"Poikani Tom\", huudahti Nancy, \"mutta ei, häneltä se ei voi olla, eihän\nhän tunne meitä.\"\n\n\"Amiraalilta se tietysti on!\" huudahti Gilbert.\n\n\"Molemmat olette oikeassa\", vastasi herra Hamilton vetäen kirjeen\npovitaskustaan. \"Se on yhteinen viesti amiraalilta ja Tom-pojaltani,\njotka ovat tutustuneet toisiinsa Hong Kongissa. Osoite kuuluu:\n\n    \"Kiinan Keltaiselta Vaaralta\n    Beulahin Keltaiselle Talolle\n             Tervehdys!\"\n\nNancy sävähti punaiseksi. \"Onko amiraali kertonut Tom-pojallenne,\nettä nimitin hänet Keltaiseksi Vaaraksi? Se oli katala teko! Sen tein\nvain siksi, näettekö, että kirjoititte Tom-poikanne olevan Hamiltonin\nsuvussa ainoan, joka välittää hiukan vanhasta talosta tahi joka\nkenties joskus haluaisi asua täällä. Sen jälkeen olen aina sanonut\nhäntä Keltaiseksi Vaaraksi, ja muistaakseni mainitsin siitä kerran\nkirjeessäni amiraalille.\"\n\n\"Pelkään, että Nancyn pää on aivan tyhjä ajatuksista maatapanon aikana,\nsillä päivällä hän juttelee ne kaikki jollekulle\", nauroi hänen\näitinsä. \"Toivon että aika opettaa hänet pidättyväisemmäksi, mutta\nepäilen sitä.\"\n\n\"Tom-poikani palaa piakkoin kotiin!\" sanoi hänen isänsä\npeittelemättömän mielihyvän kaiku äänessään.\n\nNancy, joka tarjoili kakkua, putosi istumaan tuolilleen niin raskaasti,\nettä kaikki rupesivat nauramaan.\n\n\"Älkäähän toki, Nancy-neiti! En voi sallia teidän pitävän poikaa\njonkinlaisena ilkeänä jättiläisenä\", rauhoitteli herra Hamilton. \"Hän\non kaikin puolin kelpo poika, ja jos hän pistäytyy täällä vanhaa taloa\ntervehtimään, olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät.\"\n\n\"Lähteekö hän takaisin Kiinaan kotimaassa käytyään?\" kysäsi rouva\nCarey, joka tunsi melkein yhtä suurta pelkoa nuorta Hamiltonia kohtaan\nkuin hänen tyttärensä.\n\n\"Ei lähde, onneksi. Perheemme on ollut liian hajallaan viimeiset\nkymmenen vuotta. Ensin se näytti olevan välttämätöntä tahi ainakin\nmukavaa ja toivottavaa, enkä siitä sen enempää välittänyt. Mutta viime\naikoina on mieltäni alati painanut ajatus, että elämämme kuluu varsin\nilottomasti näissä oloissa, ja olen päättänyt järjestää asiat toisin.\"\n\nRouva Carey muisti Ossian Pophamin kuvauksen rouva Hamiltonista ja\nvaroi utelemasta mitään hänestä, koska ei hänen miehensä maininnut\nhäntä.\n\n\"Te asetutte siis kaikki Washingtoniin\", virkkoi hän, \"ja Tom-poikanne\ntietysti myös?\"\n\n\"Eipä aivan niin\", vastasi hänen isänsä. \"Tomin kauppahuone avaa\nBostonissa liikkeen ja hän tulee sitä hoitamaan. Milloin odotatte\namiraalia kotiin tulevaksi? Tom kirjoittaa, että he ovat suunnitelleet\npalaavansa yhdessä _Beduinissa_, jos se vain käy päinsä.\"\n\n\"Emme ole hiljakkoin kuulleet mitään\", sanoi rouva Carey, \"mutta hänen\npiti palata kuukauden tahi kahden kuluttua, eikö niin, Nancy? Tyttäreni\nkirjoittaa kaikki perheen kirjeet, herra Hamilton, kuten nähtävästi\nolette jo huomannutkin.\"\n\n\"Niin olen suureksi mielihyväkseni ja tyytyväisyydekseni. Nyt on vielä\nyksi seikka, jota en ole nähnyt, seikka, jota hartaasti olen halunnut\nnähdä. Saanko polttaa sikaarini kuuluisan tulipunaisen köynnösruusun\nalla?\" Aurinko laski heloittavan punaisena Beulahin kukkulain taa.\nSammakot kurnuttivat Lordien talon viereisessä lammessa ja heinäsirkat\nsirkuttivat Hamiltonin äidin lempiniityn pitkässä heinikossa. Sitten\nkuu, pyöreänä ja kirkkaan keltaisena kuin mikäkin suuri appelsiini,\nkohosi taivaalle, josta aurinko oli häipynyt, ja tuo pieni ryhmä istui\nyhäti juttelemassa pengermällä. Carey-poikasia ei estänyt mikään muu\nherra Hamiltonin syliin kiipeämästä kuin heidän ikänsä ja kokonsa,\nja Peter nukahtikin lopullisesti pää hänen polvellaan. Ketään hänen\ntapaistaan ei ollut todellakaan ollut Careyn perhepiirissä moneen\nherran aikaan. Hän oli hellä, hän oli hilpeä, hän oli isällinen,\nhän oli huvitettu kaikesta mikä koski heitä. Eipä niinmuodoin ollut\nlainkaan ihme, että hänelle kerrottiin mitä kaikkea Gilbert oli\nsuunnitellut rahaa ansaitakseen, ja että hänelle ylpeästi näytettiin\nkymmenen dollarin shekki, joka oli lähetetty Nancyn hyväksytyn\nkertomuksen maksuksi, eikä ihme sekään, että hän oli ihastunut ladossa\npidettäviin Kesäkursseihin, missä neljätoista pientä oppilasta nautti\nCareyn perheen opetusta. \"En ole milloinkaan eläessäni mitään niin\nhartaasti halunnut kuin päästä tämän koulun oppilaaksi!\" vakuutti\nherra Hamilton. \"Olisin upporikas mies jos voisin kirjoittaa niin\nhoukuttelevia kiertokirjeitä kuin tämä on. Kunpa antaisitte minullekin\nmuutamia iltatunteja; tekisinpä melkein mitä hyvänsä saadakseni olla\nmukana näissä kursseissa.\"\n\n\"Vielä parempi olisi, jos pitäisitte tunteja opettajakunnan hyväksi\",\nhuudahti Kitty. \"Nancyn täysikasvuiseksi tulemista aiomme viettää\ntanssiaisilla _vajassa_ tänä kesänä, siinä yksi syy miksi ansaitsemme\nrahaa, tahi ainakin olemme luulevinamme niin, sillä on niin paljon\nhauskempaa tehdä työtä kutsuja, kuin leipää ja lihaa varten!\"\n\nRouva Carey ehkäisi nopealla silmäyksellä lapsia sen enempää\nviittaamasta taloudellisiin kysymyksiin, ja Gilbert ohjasi taidokkaasti\npuheen toiselle tolalle esittämällä dramaattisen kuvauksen Likaisen\nPojan noususta ja laskusta alkaen sen ensimmäisestä ilmestymisestä\näidin hääaterialla ja päättyen tupaantuliais-illallisen yllätykseen.\n\nTultuaan pieneen maalaishotelliin Lemuel Hamilton istui vielä tunnin\nverran avonaisen ikkunan ääressä katsellen kuunsäteissä kimaltelevaa\njokea, sekä valkean rukoushuoneen valomeressä kylpevää torninhuippua.\nIlma oli kuulakka ja kiiltokärpäset kohosivat sakean ruohikon yllä\nkuljettaen lamppunsa tuuheain jalavain alimmille oksille. Heinänteko\noli alkava aikaisin aamulla, ja hän oli heräävä sirppien hiontaan ja\nniittokoneitten suhinaan. Hauskaa olisi olla auttamassa heinänteossa,\narveli hän, vajota polvia myöten tuhatkaunoihin ja ruohikkoon, jota hän\nei ollut tallannut siitä päivin kuin hän pienenä poika-pahaisena oli\ntallustellut koneen jäljestä harava kädessään.\n\nOlipa tämä ollut ihmeellinen ilta! Herra Hamilton näki uudelleen\nKeltaisen talon veräjällä seisovan ryhmän -- viimeisen kuvan, minkä hän\noli vienyt mukanaan, Carey-äiti nojautui Gilbertin käsivarteen kuun\nsäteitten leikitellessä hänen ruskeilla hiuksillaan, tytöt seisoivat\nhänen vieressään hänen käsivarsissaan riippuen ja pikku Peter piteli\näitiään kädestä.\n\n\"Heillä mahtaa olla ahtaat ajat!\" mietti hän, \"enkä voi keksiä\nmitään sopivaa keinoa auttaakseni heitä ahdingosta. Mutta yhtäkaikki\nheitä täytyy kadehtia, ei sääliä! Jos Luonto olisi antanut minulle\nluomisvallan, niin olisin äidin luonut juuri tuontapaiseksi ja pannut\nhänen otsalleen leiman: Tällainen on naisen oltava!\"\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nNANCYN ENSIMMÄISET TANSSIAISET.\n\n\nNancyn seitsemästoista syntymäpäivä oli ollut ja mennyt, ja elokuun\nkuutamo oli kauneimmillaan, kun hänen täysikasvuiseksi tulemistaan\nlopullisesti vietettiin juhlalla Hamiltonin ladossa. Latokin oli nyt\nensikertaa astuva julkisuuteen, sillä kyläläisiä ei oltu milloinkaan\nkutsuttu niihin yksityisiin lauantai-illan tansseihin, joita Hamiltonin\npojat ja tytöt olivat panneet toimeen lyhyenä hallituskautenaan.\nBeulahin asujanten mieliä kiihdytti paljoa enemmän lato kuin Nancy,\nja sen Nancy saattoi varsin hyvin käsittää, he kun koko perhe,\näidistä Peteriin saakka, olivat aivan hullaantuneet uuteen leluunsa.\nPäivä päivältä se kävi yhä tenhoavammaksi mikäli toinen tahi toinen\nkeksi jotain uutta lisää siihen, varsinkin oli hyvin taitava\nkeksimään Osh Popham, joka eli ja hengitti vain ladon merkeissä ja\njoka oli tuhlaamalla tuhlannut kaiken älynsä ja taidokkuutensa sen\nsisustamistöihin. Ei sanallakaan valaissut hän ulkopuolella olevalle\nyleisölle tämän ihmeteltävän sisustuksen laatua, eikä liioin kielinyt\nmitään sen juhlallisena avajaispäivänä suoritettavasta ohjelmasta.\nKaikki Careyn perheen juhlat olivatkin tähän asti vietetyt talossa\nlukuunottamatta erästä huviretkeä, johon koko kylä oli ottanut\nosaa. Niinpä olikin seurakunta nyt hyvin kärkäs uusille laitumille\nvaeltamaan, ja uteliaisuutta olivat edelleen kiihoittaneet kirjoitetut\nkutsukortit -- kohteliaisuus, josta ei Beulahissa oltu paljoa tiedetty.\n\nVihdoin valkeni odotettu päivä kirkkaana ja viileänä, ilmassa tuota\nkuulakkaa seesteisyyttä, joka tietää syyskuun päivien lähenemistä.\nIltapuoli kului kaikennäköisessä touhuamisessa, suunnittelussa ja\njuttuilemisessa, ja jokainen tanssi-ijässä oleva tyttö Beulahissa\npysytteli makuuhuoneessaan koetellen peilin edessä uutta kampausta.\nKiihtymys kasvoi tuhatkertaiseksi, kun levisi huhu, että muuan\namiraali, (mikähän se oli?) oli saapunut hotelliin ja aikoi saapua\nillan kemuihin täydessä virkapuvussaan. Tämän jälkeen oli entistä\nvaikeampaa sovittaa palmikot ja kiharat tyydyttävään kuntoon.\n\nNancyn ei ainakaan tarvinnut tutkia muotilehtiä, sillä hänen tukkansa\nseurasi sitä muotia minkä Venukset, Cupidot ja kaikki muut pikku\nrakkauden jumalat olivat maailman alusta alkaen säätäneet. Se taipui\nkiharoihin, tahtoi hän tahi ei, joten ei ollut muuta tehtävää kuin\njärjestää ne ja vääntää sykkyrään, josta liehuvia suortuvia valui hänen\nvalkealle niskalleen. Tahi milloin hän oli iloisella ja vallattomalla\npäällä, kiharat pistettiin neuloilla kruunuksi päälaelle ja sitomatta\njääneet kutrit liehuivat siellä täällä, koskettaen hänen poskeansa,\nkorvaansa niskaansa, aina somistavina ja vallattomina.\n\nNancyllä oli yllä uusi keltainen puku, \"melkein maata koskettava\" ja\nhiuksiin oli kiedottu keltainen nauha. Kathleenilla ja Julialla oli\nAnn-serkun antamat valkoiset puvut ja rouva Careyllä oli uusi, musta\nsilkkipukunsa, jossa oli siro pieni laahustin. Kaulassa oli hänellä\nmorsiuslahjansa, valkea helminauha, ja hänen niskaan kiinnitetystä,\nkiiltävästä hiussykkyrästään kohosi iso, helmillä koristettu\nkilpikonnanluinen kampa.\n\nPerhe vastaanotti vieraansa vanhassa vaunuvajassa ja kun kaikki vieraat\n-- luvultaan seitsemänkymmentäviisi tahi kahdeksankymmentä -- olivat\nkoolla, avasi Gilbert Carey-suvun päämiehenä ladon oven juhlallisesti.\nSanoin ei voi kuvailla minkälainen oli ladon aikaansaama vaikutus\nvierasjoukkoon ja Nancyn merkkipäivä vajosi aivan mitättömiin sen\nrinnalla.\n\nHirsikatossa riippui tusinoittain pieniä, ruskeita, vilkkuvia\njapanilaisia paperilyhtyjä, ja seiniin isketyissä koukuissa huojui\ntoisia isompia paperilamppuja. Syksyn kullanväreissä varhain\nprameilevilla lehvillä ja pitkillä vuohensilmillä täytetyille valkeille\ntuohimaljakoille muodosti viehkeän taustan kaikkialla näkyvä pehmyt,\nharmaanruskea, ajan painama honkapuu. Huoneen seiniä ympäröivät\noudonnäköiset rahit täyttyivät nopeasti ihailevista vieraista. Eversti\nWheelerin pieni pystypiano odotti korokkeella kirkon urkuria, neiti\nSusie Bennettiä, jonka silloin tällöin oli määrä sitä soittaa rouva\nCareyn ja Julian avustamana. Osh Pophamin tuli vuorotella erään\nWarrenista tulleen serkun kanssa, jonka sanottiin olevan oikea mestari\nviulunsoitossa.\n\nKun kaikki oli kunnossa, asettui rouva Carey seisomaan\nviuluniekka-mestarin ja Susie Bennettin väliin ja huoneessa syntyi\näkkiä syvä hiljaisuus. \"Ystävät ja naapurit\", sanoi hän, \"nyt\njulistamme Onnellisten Hetkien kokoussalin avatuksi kylän yhteiseksi\nhyväksi. Ilman isäntämme, herra Lemuel Hamiltonin jalomielisyyttä ja\nmonia auttajiamme emme olisi milloinkaan kyenneet valmistamaan teille\ntätä hupia eikä tehdä tätä paikkaa näin kauniiksi. Ennenkuin yleinen\ntanssi alkaa, suoritamme kaksinkertaisen kunniakatrillin, johon ottavat\nosaa kaikki ne, jotka ovat joskus lyöneet naulan, paperoineet tahi\nmaalanneet seinän, kaivaneet lapiollisen multaa tahi jollain muulla\ntavoin työskennelleet Keltaisen talon hyväksi.\"\n\n\"Kolminkertainen eläköönhuuto rouva Careylle!\" huusi Bill Harmon ja\nraikuva huuto kajahti kaikkien huulilta.\n\n\"Kolminkertainen eläköönhuuto Lemuel Hamiltonille!\" ja kattohirret\nkajahtivat voimakkaasta vastauksesta.\n\nSamassa amiraali vaihtoi asentoa salatakseen kosteata kiiltoa\nsilmissään, ja nähdessään täydessä laivastovirkapuvussaan niin\nsuurenmoisen uhkealta näyttävän henkilön, pääsi Osh Pophamilta\nvaistomainen huuto: \"Kolminkertainen eläköönhuuto amiraalille! En tiedä\nmitä hän lienee toimittanut maailmassa, mutta minusta näyttää, että\nhän pystyy vaikka mihin!\" jolloin kaikki taas rupesivat huutamaan ja\nkiljumaan, ja amiraali omaksi suureksi hämmästyksekseen piti puheen,\njonka aikana nuo kielivät kyyneleet vähän väliä tulivat silmiin ja\nääneen, jonka johdosta Osh Popham kuiskasi salavihkaa naapurilleen,\nettä hän otaksui tämän merisankarin paremmin upottavansa vihollisensa\nkuin ampuvan häntä, jos hän milloin sattuisi kohtaamaan vihollislaivan.\n\nKaksinkertainen kunniakatrilli suoritettiin arvokkaasti ja\nviehättävästi, joten kaikki ne, joiden ei oltu suotu ottaa osaa siihen,\nolivat kateudesta viheriäiset. Rouva Carey ja amiraali olivat parina,\nNancy tanssi herra Pophamin kanssa, Kathleen Digbyn, Julia Bill\nHarmonin kanssa. Muut parit olivat rouva Popham ja Gilbert, Lallie Joy\nja Cyril Lord, Olive ja Nat Harmon ja rouva Bill talutti hyvin ujoa\nja kömpelöliikkeistä herrasmiestä, joka oli kaivanut ojat Ann-serkun\nkallisarvoisille vesijohtoputkille.\n\nSitten alkoi hauskutus ja ilakoiminen täydellä todella. Tytöt\nolivat kaiken kesää harjoitelleet vanhanaikuista vuorotanssia ja\nkesäkursseissaan opettaneet nuorinta sukupolveakin siinä suoriutumaan.\nVanhat eivät mitään harjoitusta tarvinneet!\n\n\"Rahan vaihto\" saattoi Nancyn ja Henry Lordin permannolle pääparina\n-- tulos tämän nuoren neidon väsymättömistä ponnistuksista, missä oli\nkäytetty kaikkia keinoja, hyviä ja huonoja, naisille tunnettuja. Että\nhän ensinkään saapui kutsuihin oli rouva Careyn mielestä suoranainen\nihme. Henry Lordin tulon oli aiheuttanut osittain salainen ihailu\nkaunista naapuria kohtaan, osittain halu näyttää kyläläisille, ettei\nhäntä aina haluttanut elää jurona erakkona, osittain uteliaisuus nähdä\ntätä harvinaista seuruetta. Päästyään matelemaan itsekkäästä kuorestaan\nniin kauas, että hän kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, hän astui\naskeleen eteenpäin kun Nancy pyysi häntä tanssimaan. Sievältä näytti\nNancyn niiaus, kun hän esitti pyyntönsä, sievältä hänen voitonriemuinen\nkatseensa kun hän talutti Henry Lordin jonon päähän, ja katsojat olivat\nriemusta pakahtua nähdessään arvoisan professorin kumartavan oikealle\nja vasemmalle, muodostavan naisten ketjua, hyppivän vastakkaiselle\npuolelle ja nelistävän tyttösen käskemänä ja komentamana. Herra Lord ei\nollut kömpelö tanssija, kun hänen hidas verensä kerran pääsi kiertämään\nja \"Rahan vaihdon\" päättyessä oli hän jo melkoista notkeampi,\nmelkoisesti vähemmän puukuvan kaltainen kuin sen alussa.\n\nTätä hämmästyttävää näytäntöä seuraavan \"Rochester karkelon\" aikana\nHenry Lord kävi istumaan rouva Careyn viereen, joka juuri tällä\nhetkellä istui yksinään hiukan syrjässä vieraistaan.\n\n\"Lähdenkö Etelä-Amerikkaan vai enkö?\" kysäisi hän puoliääneen. \"Olive\ntuntuu joutuvan hyviin käsiin ja Cyril sanoo, että te suostutte\nottamaan hänet perheeseenne kuudeksi kuukaudeksi; tahtoisin yhtä kaikki\nkuulla naisen neuvoa.\"\n\nCarey-äiti ei vastannut: \"En uskalla antaa niin vastuunalaista\nneuvoa\" eikä: \"Tehkää kuten itse katsotte parhaimmaksi\"; hän virkkoi\nkursailematta sellaisella äänellä kuin olisi puhutellut uppiniskaista\npoikaa --\n\n\"Minä en menisi, herra Lord! Odottakaa kunnes Olive ja Cyril ovat\nhiukan vanhemmat. Cyril liittyy minun perheeseeni ja unohtaa oman\nkotinsa; Olive tottuu olemaan ilman teitä; ja mikä on vieläkin pahempaa\nte totutte olemaan ilman lapsianne. Jääkää kotiin ja sallikaa Oliven\ntulla tervehtimään teitä ja veljeänsä joka sunnuntai. Etelä-Amerikka on\npitkän matkan päässä, kun teitä on vain kolme!\"\n\nProfessori Lordia ei miellyttänyt rouva Careyn ääni. Se oli niin\näidillinen, että hän odotti hänen milloin tahansa rupeavan harjaamaan\nhänen päätänsä tahi suoristamaan hänen kaulahuiviansa ja kieltämään\nhäntä valvomasta liian kauan, mutta professorin vaisto sanoi hänelle,\nettei hän arvatenkaan milloinkaan saisi kuulla toisenlaista sävyä hänen\näänessään, ja niin hän sanoi vastahakoisesti: \"Hyvä on; tunnustan\ntodella luottavani teidän arvosteluunne ja aion hyljätä tarjoumuksen.\"\n\n\"Siinä teette oikein, luullakseni\", vastasi rouva Carey, ihmetellen\nmielessään mahtoiko tämä mies milloinkaan omin silmin nähdä\nvelvollisuuttansa, vai oliko hän varsin tahallaan sokaissut itsensä\nelinajakseen.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nTULIPUNAINEN RUUSUKÖYNNÖS.\n\n\nRouva Careyn jutellessa herra Lordin kanssa Nancy liiteli permannon\npoikki kiiruhtaen puutarhaan aikeessa suorittaa jokin äkkiä mieleen\njuolahtanut taloustehtävä. Oven ulkopuolella ruususäleistön luona hän\näkkiä tölmäsi vieraaseen nuoreen mieheen, joka avoimesta ovesta katseli\ntanssia.\n\nHänellä oli yllä hieno, musta päivällispuku, jommoista ei Beulahissa\noltu koskaan ennen nähty, ja päässä pehmeä matkalakki. Ensin Nancy\narveli häntä vierailevan viuluniekan tuttavaksi, mutta tarkemmin\nkatseltuaan hänen hilpeitä, mustia silmiään, tuntui hänestä kuin\nolisi hän ennen nähnyt hänet tahi jonkun hänen näköisensä. Vieras ei\nodottanut, että hän avaisi suunsa, vaan nosti lakkiansa ja ojensi\nhänelle kätensä sanoen: \"Päättäen siitä, että olette aivan samaa näköä\nkuin hallussani oleva valokuva, luulisin teitä tytöksi, joka istutti\ntulipunaisen ruusuköynnöksen.\"\n\n\"Oletteko te 'poikani Tom'?\" kysäisi Nancy peittelemätön ällistys\näänessään. \"Tarkoitan minun herra Hamiltonini poika Tom?\"\n\n\"Minä olen _minun_ herra Hamiltonini poika Tom; tahi sanoisimmeko\n_meidän_ herra Hamiltonin? Eikö kahdesta 'minästä' tule meidän?\"\n\n\"No totta tosiaan, ihmeistä ei tule koskaan loppua!\" huudahti Nancy.\n\"Amiraali sanoi, että olitte Bostonissa, mutta hän ei ole virkkanut\nsanaakaan siitä, että tulisitte niin pian Beulahiin!\"\n\n\"Ei tietystikään, sillä tahdoin pitää sen salassa. Tahdoin ilmestyä\nilon ollessa ylimmillään tanssiaisissa; kun vanhan ja uuden\nhallituskauden henget kohtaavat toisensa, niin sanoakseni.\"\n\n\"Beulahista tulee piakkoin oikea kesäpaikka; kaikki ihmiset näyttävät\ntulevan tänne.\"\n\n\"Se on osaksi teidän syynne, eikö olekin?\"\n\n\"Miksi muka?\"\n\n\"'_Vetten pienokaiset_' on lempikirjani, ja Carey-äidin poikasista\ntiedän kaikki. Ne kulkevat merten yli näyttäen hyville linnuille tietä\nkotiin.\"\n\n\"Oletteko _te_ hyvä lintu?\" kysyi Nancy häijynkurisesti.\n\n\"Olen ainakin _kotona_!\" sanoi Tom sellaisella äänenpainolla,\nettä Nancyä värisytti; ehkäpä nuori mies olikin tullut Beulahiin\nasettuakseen asumaan isänsä kotitaloon.\n\nMolemmat nuoret kävivät istumaan pengermän portaille sillävälin kun\n\"Sulttaanin Polkan\" säveleet kajahtivat ladon ovesta. Vanha rouva\nJenks tanssi Peterin kanssa, hänen kahdeksankymmenvuotiset jalkansa\nolivat yhtä kerkeät kuin pikku pojan, ja hänen pitkät, valkoiset\nkorvakiharansa liehuivat tahdissa. Hänen kuihtuneet kätensä pusersivat\nPeterin lihavia kätösiä ja nämä kaksi näyttivät olevan samanikäisiä,\nsillä tässä naurun ja hyvänsuopaisuuden seurakunnassa ei olisi ollut\nmitään sijaa sydämeltään vanhoille, joten rouva Jenks oli varmasti yhtä\nnuori kuin kuka muu vieras tahansa.\n\n\"En voi olla tuntematta pelkoa teitä kohtaan, vaikka olettekin\nhauskan ja rakastettavan näköinen\", virkkoi Nancy suorasukaisesti Tom\nHamiltonille. \"Minua niin peloittaa, että rakastutte Keltaiseen taloon\nja tahdotte ottaa sen meiltä. Oletteko kihloissa jonkun pikkujalkaisen\nkiinalaisnuken kanssa?\" lisäsi hän kiusoittava katse silmissään ja niin\nlystikkään vallattomasti hymyillen, ettei kysymys tuntunut vähääkään\nepäkohteliaalta.\n\n\"En ole vielä kihloissa kenenkään kanssa, mutta aavistan pian\njoutuvani, jos kaikki hyvin käy! Minulle on jo karttunut vuosia koko\njoukko!\"\n\n\"Minun olisi pitänyt tietää se!\" huokasi Nancy. \"Profeetallinen vaisto\npani minut nimittämään teitä Keltaiseksi Vaaraksi.\"\n\n\"Olettepa aika häijynilkinen, kun rupeatte minusta pahaa ajattelemaan,\nennenkuin tunnette minua. Toisin oli minun laitani!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Katsokaas, ensimmäisessä isälle kirjoittamassanne kirjeessä lähetitte\nhellät terveiset sille hänen lapsistaan, joka sattuisi olemaan juuri\nlähinnä teitä ikään nähden. Minä satuin olemaan _juuri_ sopivassa\niässä, joten otin kiitollisena terveiset vastaan. Minulla on ne\nmatkassani täällä, ei, ne jäivätkin toisen nutun taskuun\", puheli hän\nhilpeästi ollen etsivinään nuttunsa taskuista.\n\nNancy nauroi hänen hulluttelulleen; ei auttanut muu.\n\n\"Lupaatteko voittaa mielettömät ja häijyt ennakkoluulonne, jos minä\npuolestani lupaan olla milloinkaan ottamatta Keltaista taloa teiltä\nilman teidän tahtoanne?\" jatkoi Tom.\n\n\"Suurimmalla mielihyvällä!\" huudahti Nancy iloisesti. \"Se on varmin\nlupaus, minkä voin antaa, sillä vapaaehtoisesti en ole koskaan lähtevä\nsieltä. Ensin se oli isän valinta, sitten äidin ja nyt me kaikki\ntunnumme kasvaneen kiinni siihen. Minusta tuntuu melkein peloittavalta\nolla niin kiintynyt johonkin, ja huojennuksen huokaus pääsee\nrinnastani, jos todella, kaikesta huolimatta käy ilmi, ettette olekaan\nmikään Keltainen Vaara!\"\n\n\"Itse olette paljoa suurempi Keltainen Vaara tuossa puvussa ja tuo\nnauharuusu tukassanne!\" virkkoi Tom. \"Tahdotteko tanssia seuraavan\ntanssin minun kanssani!\"\n\n\"Se on 'Myrsky', osaatteko tanssia sitä?\"\n\n\"En, mutta enhän ole niin vanha, etten oppisi. Otan malliksi tuon\nihmeteltävän henkilön, joka näkyy olevan hyvin leikkisä amiraalin\nkustannuksella ja soittaa viulua.\"\n\n\"Se on Ossian Popham, Carey-suvun päätuki!\"\n\n\"Kas sitä onnenpoikaa! Joko olette saaneet kaikki tukipuut, joita\ntarvitsette?\"\n\nNancyn käsi ei ollut kyllin vanha, vahva eikä kokenut pitääkseen tätä\noutoa nuorta miestä aisoissa, ja hänen tuumiessaan nujertavaa vastausta\nTom jatkoi --\n\n\"Kuka on tuo kerrassaan lumoava, tuo sanomattoman kaunis rouva mustissa\n-- hän, jolla on kruununtapainen helmikampa päässä?\"\n\n\"Se on äiti\", virkkoi Nancy hehkuvana.\n\n\"Sen arvasinkin. Mitenkä muuten voisi häntä selittää?\"\n\n\"Selittää, mitenkä?\" kysäisi Nancy ymmällä.\n\n\"Kun näkee äitinne, niin ymmärtää teidät, ja kun näkee teidät,\nniin ymmärtää äitinne, niin minusta näyttää. Missä on se kuuluisa\ntulipunainen köynnösruusu?\"\n\n\"Te istutte sen päällä\", vastasi Nancy rauhallisesti.\n\nTom hypähti pystyyn säleiköltä, johon hän oli puolittain nojautunut.\n\"Siunatkoon\", huudahti hän. \"Miksi ette sanonut? Tämä ruusupensas\non minulle perin rakas; sen istuttaminenhan ensin saattoi minut --\najattelemaan teistä kaikkea hyvää. Vieläkö siinä on yhtään ruusuja? En\nvoi nähdä tässä valossa.\"\n\n\"Se on jo melkein loppuun kukkinut; latvassa jossain saattaa vielä olla\njokunen ruusu. Huomenaamuna katson ikkunastani onko siellä mitään.\"\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"Mitenkä minä sen voisin tietää?\" nauroi Nancy.\n\n\"Oh! teihin ei voi luottaa!\" virkkoi Tom moittivasti. \"Kas niin,\nantakaa minulle kätenne silmänräpäykseksi; astukaa tuolle matalimmalle\nnappulalle, nyt vielä askel ylemmäs, olkaa hyvä; nyt ojentakaa oikea\nkätenne ja taittakaa tuo pieni nuppu, näettekö, tuolla? Mainiota; nyt\nalas, olkaa varovainen, kas niin, kiitoksia! Ruusu pivossa on enemmän\narvoinen kuin kaksi oksalla.\"\n\n\"Pankaa se napinläpeenne\", sanoi Nancy. \"Se on viimeinen; annoin\nisällenne ensimmäisen kuukausi sitten.\"\n\n\"Pistän tämän lompakkooni ja lähetän sen äidilleni kirjeessä\", vastasi\nTom. (\"Ja kerron hänelle, että se on juuri samannäköinen kuin tyttö,\njoka sen istutti\", ajatteli hän; \"suloinen, tuoksuava, terhakka,\neloisa, väririkas.\")\n\n\"Nyt tulkaa sisään äitiä tapaamaan\", sanoi Nancy. \"Polkka on päättynyt\nja pian he asettuvat riviin 'Myrskyä' tanssimaan.\"\n\nTom Hamiltonin tulo ja esittely osoittautui niin mielenkiintoiseksi,\nettä tanssin alkaminen viivästyi joitakin hetkiä. Sitten Osh Popham\nja mestarisoittaja tarttuivat jouheensa, ja rouva Carey avusti Susie\nBennettiä pianolla, joten neljä soittoniekkaa oli antamassa vauhtia\nkärsimättömille jaloille.\n\nTom Hamilton oli tuskin selvillä siitä, mikä hänestä oli mieluisinta,\ntanssia Nancyn kanssa vaiko seisoa häntä katselemassa avoimessa ovessa\nkuten hän oli tehnyt aikaisemmin illalla. Hän ei voinut oikeastaan\nnähdä Nancyä nyt, vaikka hän oli Tomin pari, sillä tanssin konstikkaat\nvuorot anastivat liiaksi hänen huomionsa, mutta hän saattoi tuntea\nNancyn läheisyyden ruumiinsa joka säikeellä, nuoren tytön kevyt\nkädenkosketus oli kuin magnetismin vavahuttama.\n\nJoku heitti ladon takaovet selkoselälleen. Vastaniitetyn heinänhaju\ntuoksahti sisään ja matalalla kummulla niittyjen taustalla kohosivat\ntummanvihreät havupuut taivasta kohti. Viileä ilta-ilma löyhytti\njalavapuita ja heloittava kuu näyttäytyi juuri oven aukeaman kohdalla.\nIllan tunnelmallinen ihanuus meni hiukan Tom Hamiltonin päähän, mutta\nhän pakotti ajatuksensa seuraamaan tanssin \"kiemuroita\", kuten Osh\nPopham sanoi.\n\nNancy Carey tanssimassa \"Myrskyä\", oli näky, joka pani hitaimmankin\nveren liikkeelle. Molemmat pääparit pitivät toisiaan kädestä ja\nkulkivat rinnatusten ladon toisesta päästä toiseen, ja pyörähtivät\nsamassa takaisin kuin virvatuli, sitten he tupsahtivat seuraavan parin\nluo, sitten tuli \"käsien piiri\", ja \"naisten ketju\" ja äkkiä he jälleen\nlensivät pitkin permantoa toiset neljä takanaan. Ensimmäiset parit\nolivat Nancy ja Tom, Ralf Thurston ja Kathleen, kaksi viimemainittua\nBeulahin parhaat tanssijat. Kitty oli notkea, suora ja sulavaliikkeinen\nkuin nuori vuorikauris, mutta Nancy pyörähti keskelle permantoa kuin\ntuulenhengen puhaltama kukka. Hän oli eläväksi olennoitu Nuoruus,\nIlo, Toivo! Hän oli pessyt astioita tänä iltana ja oli huomennakin\npesevä, mutta mitäs siitä? Vähät hän siitä välitti, että lähivuodet\n(mikäli hän tiesi) tulisivat olemaan kieltäymyksen ja säästäväisyyden\nvuosia? Olihan hän seitsemäntoistavuotias! Kaikki on mahdollista\nseitsemäntoistavuotiaana! Maailmassa oli soittoa ja naurua jos\noli työtäkin, ja olihan siinä rakkauttakin, kokonaisia valtameriä\nrakkautta; eikö niin ollen kannattanut karkeloida ja olla iloinen ja\nohjata pariansa turvallisesti läpi tanssin hämmentävien sokkeloiden ja\nviedä hänet sen päätyttyä punoittavana ja riemuitsevana vastaanottamaan\näidin nauravia onnentoivotuksia?\n\nJokainen tanssi \"Myrskyä\" omalla tavallaan, ajatteli amiraali, joka\nistui tanssia katselemassa. Rouva Popham oli vakava, jopa synkkäkin\nvyötäisiltä ylöspäin, mutta uskomattoman vilkas vyötäisiltä alaspäin\nliikkuen koneen tarkkuudella, hänen parinsa, muutaman Beulahin\nmuurarin, vetäessä koko seuran huomion puoleensa ihmeteltävillä\naskeleillaan. Kyllä kannattikin pitää varansa vuorojen suhteen, sillä\nhänen kilpailijansa, rouva Bill Harmonin paikka oli aivan vastapäätä\nhäntä. Lallie Joy, joka prameili Kathleeniltä lainatussa hameessa ja\nJulian kätten sommittelemassa hiuslaitteessa, oli kesäkurssien harras,\njokapäiväinen oppilas, mutta viiden viikon uuttera opetus ei ollut\npystynyt antamaan hänelle täyttä varmuutta 'Naisten Ketjun' vuoroista.\nOlive liikkui pää painuksissa, hänelle ominaisella, pehmeällä\nsuloudella, aran, kesyttömän ihmislapsen tavalla ja Gilbert vuorostaan\ntanssi luontevasti ja huomattavan varmasti.\n\nSeurasi lyhyt väliaika; tarjottiin jäätelöä erilaisten kakkujen kera.\nSiinä oli marmorikakkua, kultakakkua, hopeakakkua, oli vaalikakkua,\nsienikakkua, kuppikakkua, sitruunakakkua ja Valkean Vuoren kakkua.\nVirvokkeita nautittaessa Susie Bennett soitteli \"Liukuvalssia\", \"Tytön\nrukousta\" ja \"Kuuntele ilolintua\" variatsioneilla, jotka seurasivat\ntoisiansa melkein ylenluonnollisen ripeästi.\n\n\"Ei piisanne monikaan Susie Bennettille pianonsoitossa!\" sanoi Osh\nPopham, joka istui amiraalin vieressä. \"Oletteko missään kaupungissa\nnähnyt ketään, joka soittaisi häntä nopeammin?\"\n\n\"Oikeassa olette!\" vastasi amiraali, \"ja nyt näkyy koko yleisö huutavan\nteitä. Mitä he vaativat teitä tekemään -- lentämään?\"\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi Osh. \"Rouva Carey, tahdotteko säestää? Maria,\nvoithan mennä vaunuliiteriin, jos sinua kovasti hävettää.\"\n\nLopulta vanhan mielilaulun säveleet häipyivät ihastuneiden kuulijain\nkorvista. Sitten seurasi vielä \"Portlandin ihastus\", \"Irlantilainen\npesijämummo\", \"Yliopiston torvi\" ja viimein kuului kello lyövän\nkeskiyön aikaa ja vieraat poistuivat kahden, kolmen ja neljän hengen\nryhmissä heidän iloisten ääntensä etääntyessä pitkin kylätietä.\n\nOsh Popham jäi sulkemaan pianoa, puhaltamaan kynttilöitä sammuksiin,\nsulkemaan ovia ja ikkunoita ja lukitsemaan latoa, rouva Careyn ja\namiraalin vaeltaessa verkalleen ruohikkoa pitkin talon takaovelle.\n\n\"Hyvää yötä\", huusi Osh tyytyväisyydestä säteillen sivuuttaessaan\nheidät joitakin minuutteja myöhemmin. \"Ei maar Beulahissa ole ennen\nollut sellaisia kutsuja kuin nämä meidän. Jos totta puhutaan, niin ei\nliene koko Mainen valtiossakaan ikinä ollut tällaista lystiä! Hyvää\nyötä vain! Jos pidän kiirettä, niin tavoitan ehkä vielä Mariankin!\"\n\nHänen ripeä astuntansa ruohoisella polulla kuului vielä hetken aikaa,\nja sitten hänen taipuisa tenoriäänensä halkoi kirkasta, tyyntä ilmaa: --\n\n    Oi tule, lennä, armahin,\n    käy rientäväisin askelin,\n    kuin nuori hirvi kiitäen\n    luo vuorten yrttirinteisten.\n\nJulia oli mennyt yläkertaan unisen Peter-linnun kanssa, joka\nNancyn juhlapäivänä oli saanut ensimmäisen kerran valvoa myöhään.\nMuut nuoret olivat ryhmittyneet jalavain alle, missä he parittain\nseisoivat juttelemassa -- Olive ja Ralf Thurston, Kathleen ja Cyril\nLord, Nancy ja Tom Hamilton. Sitten he erosivat, Tom Hamilton käveli\nmaalaishotelliin nuoren koulunopettajan seurassa, ja Olive ja Cyril\nkulkivat ketojen poikki Lordien talolle.\n\nYö oli verrattoman ihana. Ilma oli lämmin, kirkas ja niin tyyni, ettei\nainoakaan puun lehti värähtänyt. Taivas oli pilvetön ja kuu paistoi\nsäteilevänä ja loistavana kuin harvoin Pohjolan perillä. Beulahin\nkimaltelevan joen vesi oli alhaalla ja se virtasi kohisematta sillan\nalitse. Sillävälin kuin Kathleen ja Julia kampasivat tukkaansa ja\nmiltei joka kamman vedolla päästivät ylistyshuudahduksia illan kutsujen\nonnistumisesta, oli Nancy suudellut äitiänsä ja hiipinyt hiljaa\nvuoteeseensa. Kaiken yötä \"Myrskyn\" säveleet seurasivat häntä unessa.\nHänen kädessään tuntui vieraan käden kosketus, tykkänään uusi kosketus,\nlämmin ja pakottava. Siinä oli jälleen tuo vallaton nelistäminen,\nkun nelisin rinnatusten tömistettiin pitkin ladon permantoa -- hänen\nsivullaan joku, joka ei milloinkaan ennen ollut ollut siinä -- ja hän\nitse aivan uuden ja huumaavan tunnelman pauloissa, sillä milloin ikinä\nhänen silmänsä kohtasivat katseen vierustanssijan hilpeistä, mustista\nsilmistä, hän tapasi itsensä niiden syvyyksissä.\n\nOliko hän lapsi, kun hän kuuli Osh Pophamin huutavan \"'Myrskyn'\nparit paikoilleen!\" ja oliko hän nainen kun huudettiin \"Yleinen\nlevähdys!\" Tuskin hän sitä tiesi. Beulah oli unelma, Keltainen talo\noli unelma, tanssi oli unelma, tanssijatoveri oli unelma. Milloin hän\nluuli olevansa lapsi, joka auttoi isäänsä istuttamaan tulipunaista\nruusuköynnöstä, milloin nainen, joka repäsi ruusun ylimmästä oksasta\nja antoi sen eräälle, joka tuki hänen säleaitaa kouristavaa kättänsä,\neräälle, joka sanoi \"Kiitoksia\" ja \"Hyvää yötä\" ihan toisella tavalla\nkuin kaikki muut.\n\nKuka oli tuo nuori muukalainen? Oliko hän Beulahin linnan ritari,\nKeltaisen talon lääniherra, oliko hän Keltainen Vaara, oliko hän hyvä\nlintu, jolle Carey-äidin poikaset olivat näyttäneet tien kotiin? Unien\nsekavaa, suloista kiertokulkua jatkui yhä ja Nancyn korvissa soi\nsalaperäisiä lauselmia aivan uudella äänenpainolla puhuttuja: \"Eikö\nCareyn suku tarvitse vielä yhtä tukea lisää?\" \"Ettekö tahdo antaa\nminulle ruusua?\" ja ennen kaikkea: \"Te lähetitte rakkaat terveiset\nsille Hamiltonin lapsista, joka oli sopivassa iässä, minä olin\nsopivassa iässä ja minä omaksuin ne.\"\n\n\"Ei rakkautta voi lähettää kirjeessä!\" väitteli Nancy unissaan, ja\nunessa vastasi aina joku: \"Älä ole niin varma! Paljon merkillistä\ntapahtuu kun Carey-äidin sanansaattajat kulkevat merien yli. Etkö\nmuista mitä ne puhuivat Vetten pienokaisten Tomille? -- Vetten poikki\ntulevista lauluista oli yksi suloisempi ja kirkkaampi kuin kaikki\nmuut, sillä se oli nuoren tytön laulu... Ja mitä laulua hän lauloi?...\nOle kärsivällinen, pidä silmäsi kirkkaana ja kätesi puhtaina ja päivä\non tuleva, jolloin itsekin opit sen laulamaan kaipaamatta kenenkään\nopetusta.\"\n\n\n\n"]