[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuXB884fVAJz1wpSm3WQq9vDVq0Y_bIWnXquoE2qJMiA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2402,"Tapaus sotilaan elämästä","Berton, Pierre (ft. 1890)",null,"2402-berton-pierre-tapaus-sotilaan-elamasta","2402__Berton_Pierre__Tapaus_sotilaan_elämästä","romaani",[],[],"fi",1882,1889,7449,48825,false,63966,[21],"French fiction -- Translations into Finnish",[23],"Historical Novels","\"Tapaus sotilaan elämästä\" by Pierre Berton is a historical account written in the late 19th century. The book reflects on the complexities and moral dilemmas of a soldier's life during wartime, delving into themes of duty, sacrifice, and the emotional strains that come with military service.  The narrative centers around a general's recollection of an incident that occurs during the Italian War. While leading his men, he encounters a young boy named Guiseppe, who is desperately searching for his father amidst the chaos of war. The general becomes emotionally attached to the boy, paralleling him with his own son, and strives to protect him throughout a series of harrowing events marked by battle and tragedy. The story culminates in Guiseppe's injury, and despite the general's attempts to save him, the boy ultimately dies, leaving the general to grapple with his sense of loss and the heavy cost of his military obligations. The tale powerfully communicates the deep emotional conflicts soldiers face, questioning the nobility of a soldier's duty in the face of human suffering. (This is an automatically generated summary.)",[],173,"Kertomus iäkkäästä ja ankarasta kenraalista, jonka kovan kuoren alta paljastuu pohdintoja sotilaselämän luonteesta. Nuori upseeri seuraa kenraalin kamppailua sodan julmuuden sekä velvollisuudentunnon ja omantunnon välillä.","Pierre Bertonin 'Tapaus sotilaan elämästä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2402. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","TAPAUS SOTILAAN ELÄMÄSTÄ\n\n\nKirj.\n\nPierre Berton\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nRaumalla,\nRauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nKenraali nukkuu päivällis-unta, mutta unensa on hyvin omituista\nlaatua. Hän ei vastaa, kun häneltä jotakin kysytään; mutta hän kuulee\nkaikki mitä hänen ympärillänsä puhutaan; kun huoneessa olijain puhe\nloukkaa häntä, havahtuu hän, tulee äkkiä liikkeesen, kiivastuu, lakkaa\nkuorsaamasta, voidakseen riidellä ja saattaa jatkaa jupakkaansa sitten\nkokonaisen tunnin. Olin lyhyt aika sitten tullut käskyläis-upseeriksi\ntuon paksun, lyhytkaulaisen miehen luoksi enkä ollut juuri koskaan\najatellut häntä missään edullisessa valossa. Hänellä oli takanansa\nloistava sotilas-ura, mutta kerrottiin, että hän oli ollut kovin julma\nsodassa ja oli hänestä sanottu, ett'ei hän säästänyt sotamiehiään.\nHän näytti vilpittömältä, mutta tuimalta käytöksessään, hän oli\noikeutta noudattava, mutta ankara. Hän oli hiljainen ja harvapuheinen\nsekä saattoi viettää koko päivän tupakoiden, sanaakaan lausumatta.\nHänen vanhoissa rehellisissä sotilaskasvoissansa ilmauntui vaan\nhidasmielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Olin tullut jo niin pitkälle\nepäilyksissäni, että kysyin itseltäni, salaisiko tuo näennäinen\nmietiskeleminen todellakaan mitään ajatusta. Hehkuiko tulta tuon paksun\ntuhkan alla? -- Elähdyttikö tuota lihaläjää mikään sielu? -- Siitä\nsain tilaisuuden muodostaa mielipiteeni ensi kerralla, kun olin läsnä\nkenraalin äkillisesti havahtuessa siten, kuin äsken olen maininnut.\n\nSinä iltana nukkui hän tai näytti nukkuvan, kuten tavallisesti.\nKeskustelu kahvipöydän ääressä käsitteli sotilas-elämän hyviä puolia ja\nvaivaloisuuksia. En muista, kuka se oli, joka sanoi, että sotilas-ura\noli jaloin kaikista, syystä että jok'ikinen kunnianhimo oli sotilaalle\nsallittu, sekä onnellisin, koska velvollisuus aina esiyntyy selvästi ja\ntäysin ymmärrettävästi niinkuin määrätty käsky; sitä on helppo tuntea\nja sitä voi empimättä tai katumatta totella, vaikka kuinkakin kova se\ntoisinaan voi olla.\n\n\"Kuka sen tyhmyyden virkkoi?\" huudahti kenraali, avaten silmänsä ja\näkkiä asettautuen suoraan asentoon nojatuolissansa sekä kääntyen meidän\npuoleemme. \"Se on epäilemättä onnellinen mies, joka ei milloinkaan\nole tuntenut mitään epäilystä sotilas-elämässänsä, ja jolle hänen\nvelvollisuutensa, vaikkapa se olikin aivan selkeä hänen sielullensa,\nei koskaan ole sitä täyttäessä tuntunut julmalta. Mitä minuun tulee,\nniin en ole sitä laatua. Usein, vallan usein on minun täytynyt kysyä\nitseltäni, mikä todellakin oli velvollisuuteni, ja kuinka kauas\noikeuteni ulottui. Sotilas-urallani olen tehnyt tekoja, joita on\npidetty sankaritöinä, mutta joita kuitenkin olen tehnyt vasta pitkän\nmiettimisen jälkeen ja jotka olen murhemielin toimittanut. Niiden\nmuisto katkeroittaa vielä mieltäni, koska en tänäänkään voisi sanoa,\nolenko tehnyt oikein vai väärin. Tahtoisinpa tietää, mitä te olisitte\ntehneet minun oloissani, sellaisessa tilaisuudessa, jossa kerran\nsatuin olemaan ja josta nyt aion kertoa teille.\n\n\"Tämä asia tapahtui Italian sodan toisen jakson aikana Milanon\nvalloituksen jälkeen. Tunnetteko noita tasangoita Lombardiassa, mikä\non hedelmällisin ja yksitoikkoisin maa koko maailmassa? Alinomaa\nsamoja maissi- ja vehnävainioita, samojen silkkiäispuiden ympäröiminä,\nsamojen viiniköynnösten kietomina! Viiniköynnöksiä, riisiä ja vehnää,\nvehnää, riisiä ja viiniköynnöksiä; Turinista aina Paduaan saakka\nihan vaihtelematta aivan samaa. Kokonaisien peninkulmien matkan on\nmaisema yhtä tasainen kuin tämä piljaartivaate. Itsestään selvä\non, että maisema, koska joka vainion lopulla sitä ympäröi joukko\npuita, ei milloinkaan tarjoa näköalaa kauemmaksi kuin noin sata\nmeetriä eteenpäin, jos ei seudun tarkastaja halua kiivetä johonkin\nkellotapuliin. Jos ei ole varustautunut hyvillä oppailla tai tarkoilla,\npienimpääkin huomauttavilla kartoilla, on äärettömän vaikea kulkea\noikeaa tietä tuossa ketojen, polkujen ja soiden muodostamassa\nsekasorrossa, jota alituisesti katkaisevat virrat ja kanavat.\n\n\"Olin siihen aikaan kapteenina ja olin neljä vuotta kuulunut kenraali\nMarchant'in taapiin. Hänen komentamansa divisioona oli sillä\nhetkellä armeijan vasempana siipenä. Asemamme oli hyvin vaarallinen;\nkenraalitaapi ei ollut pitänyt tarpeeksi lukua teiden välimatkoista\nja vaikeuksista, sen marssijärjestys oli huonosti mietitty. Sen\nkiertoliikkeen kautta, jota äsken oli aloitettu, olimme jo joutuneet\nmuista eroitetuksi ja olimme vaarassa joutua vangeiksi. Itävaltalaiset\njoukot eivät olleet tulleet täydellisesti lyödyksi meidän ensimäisessä\nonnellisessa kahakassamme, ja voi heidän puoleltansa vielä odottaa\njotakin rohkeaa hyökkäystä. Heillä oli sitäpaitsi se etuisuus\nmeidän suhteemme, että he liikkuivat tutulla alalla. Saapuessamme\nnoin kello kolme jälkeen puolenpäivän Fassanoon, jossa ensimmäiset\nrivimme pysähtyivät, ja jossa minun tuli pitää huolta etuvartioiden\nasettamisesta, näin torilla pienoisen pojan, jota joukko sotamiehiä\nympäröi. Poika itki; minä kysyin häneltä syytä itkuunsa.\n\n\"'Herra kapteeni', vastasi muuan kersantti, 'emme voi ymmärtää sanaakan\nhänen mongerruksestansa.'\n\n\"'_Babbo_!' huusi poika. '_Io voglio vedere il babbo_!' (Minä tahdon\nnähdä isäni.)\n\n\"'_E dov' è il babbo_?' (Ja missä on isäsi?) kysyin minä. Kun poika\nkuuli omaa kieltänsä puhuttavan, rauhoittui hän hiukan ja sain pian\nkuulla hänen vaiheensa. Hänen nimensä oli Guiseppe Betti ja oli hän\nkotoisin San Nazaron kylästä, joka oli puolentoista peninkulman päässä\nsieltä.\n\n\"Hän oli noin kymmenen vuoden vanha, mutta näytti nuoremmalta, koska oli\nvarreltaan vähäinen ja hento. Hänellä oli jotensakin iso pää, viisaat\nsilmät, musta tukka, joka kiehkuroina peitti otsankin, sekä keltaisen\nruskea iho, ja erinomaisen valkoiset hampaat. San Nazaron ja sen\nympäristön asukkaat olivat paenneet kylistänsä ja siirtyneet Reggiolon\nvähäiseen kylään, joko pelosta että tappelu tapahtuisi niillä tienoin\ntai siitä syystä että itävaltalaiset olivat heidät karkoittaneet.\nItävaltalaiset eivät nimittäin tahtoneet sallia keitään asukkaita\njäädä noihin kyliin, peläten että me niistä saisimme tienoppaita,\nkulkeissamme Addan kahlamopaikkojen ja soiden kautta. Guiseppe'n äiti\noli heti paennut kahden tyttärensä ja vanhan äidinäitinsä kanssa.\nMies oli jäänyt jälelle ja olisi hän lähtenyt seuraavana päivänä tuon\npienoisen pojan kanssa, koottuansa arvokkaimmat kapineensa rattaille.\nHän oli viipynyt siellä, koska hänen todellisena talonpoikana oli\nvaikea erota kedoistaan ja talostaan, ja siten oli hän tullut\npakoitetuksi viettämään osan yöstä Fossanossa. Mutta hänen herätessään\nolivat rattaat kadonneet; joku maankuleksija oli luultavasti varastanut\nne hänen nukkuessaan.\n\n\"'Ne eivät voi olla kaukana', oli hän sanonut pojalleen. 'Odota täällä\nminua, äläkä liiku paikaltasi.\n\n\"Siitä hetkestä alkaen odotti poika isäänsä tuossa hylätyssä ja autioksi\njääneessä kylässä, mutta isä ei tullut takaisin.\n\n\"Muutamia viikkoja aikaisemmin olin minä eronnut pojastani, joka\noli melkein saman-ikäinen ja samankokoinen; huomasin jonkun\nyhdennäköisyyden hänen ja tämän onnettoman yksinjääneen olennon\nvälillä, jota nyt koetin lohduttaa niin hyvin kuin taisin.\n\n\"'Minä olen nähnyt isäsi', sanoin niinä hänelle. 'Hän tulee tänä iltana\ntakaisin luoksesi ja on käskenyt minun siihen saakka pitämään sinusta\nhuolta.'\n\n\"Hymy palasi takaisin pojan huulille, kun puhuin hänelle hänen\nisästänsä; kuitenkin näytti hän vielä hiukan epäilevän ja kysyi minulta:\n\n\"'Oletteko itävaltalainen?'\n\n\"'En. Me olemme ranskalaisia.'\n\n\"'Niin, eihän teillä olekkaan valkoisia univormuja', huudahti hän\niloisesti. '_Evviva la Francia! Evviva l' Italia_!' (Eläköön Ranska!\nEläköön Italia!). Ja hän viskasi hattunsa korkealle ilmaan.\n\n\"Parin minuutin kuluessa oli hän tullut hyväksi ystäväksi niiden\nsotamiesten kanssa, joiden huostaan olin hänet jättänyt. Pidin huolta\nsiitä, että hän sai jotakin syödäksensä, sillä hän oli kuolemaisillaan\nnälkään. Sitten lähdin eversti R:n seurassa Villa Nova'an, saadakseni\netuvartijat paikoilleen asetetuiksi.\n\n\"Äkkiä huomasin tiensyrjässä, juuri kuin olimme kääntymäisillämme\nsyrjätielle pienoisen puuryhmän läheistössä vähäiset kärryt, jotka\nvielä puoleksi olivat täytetyt joillakin jykeillä huonekaluilla ja\ntalouskapineilla, joista jäännökset vielä olivat sirotettuina pitkin\nmaata. Hevonen, joka oli vetänyt rattaita, oli kovimmassa kiiruussa\ntullut niistä irroitetuksi, sillä aisat olivat katkaistut poikki.\nMuutamia askeleita kauempana makasi talonpoikaisiin vaatteisiin\nverhottu mies pitkänään maassa, kasvot painettuina veren ja loan\nsekoitukseen, jonka ylitse joukko mustia kärpäsiä surisi. Tukeva sauva\nmakasi hänen vieressänsä, se oli arvatenkin pudonnut hänen kurttuisesta\nkädestänsä. Pikku Guiseppen kertomus muistui heti mieleeni. Talonpoika\noli omaksi onnettomuudekseen tavannut varkaat ja tullut murhatuksi,\nkun hän tahtoi puollustaa omaisuuttaan. Ruumis oli aivan kangistunut;\nhänen taskussansa oli nuoralla sidottu paperikääry, josta selvästi\nsain tietää, kuka kuollut oli. Hän oli todellakin Guiseppen isä. Koko\ntarkastus vaati ainoastaan silmänräpäyksen ajan; meillä oli muita\nasioita ajateltavana, enkä minäkään kovin paljon ottanut huomiooni\nnoita vähäpätöisiä asioita; myöhemmin saivat ne vasta suuremman\nmerkityksen minun silmissäni, ja nyt esiyntyvät ne muistossani\nihmeteltävässä selveydessa. (Tätä sanoessaan rupesi kenraali kovasti\npuhaltelemaan; se oli hänen tapansa huokailla).\n\n\"Minä olin kuitenkin hartaasti ottanut osaa tuon pienen pojan kohtaloon,\nja silloinkin kun paraikaa asettelin etuvartijoita ajattelin vaan\nhäntä. Myönnän ett'ei tuohon osanottooni ollut ainoastaan syynä hänen\nsurullinen ja liikuttavainen orpoutensa; pääasiallisesti herätti hän\nmyötätuntoisuuttani sentähden että hän oli niin poikani kaltainen, joka\nhänkin voi ennen pitkää olla isätönnä. Me olemme nyt luodut siten, että\nitsekkäisyys seoittaa ryönäänsä meidän parhaimpiin ajatuksiimme. Se\nonnettomuus, joka meihin enin vaikuttaa, on joko se, joka juuri uhkaa\nmeitä, tai se, joka juuri on meitä kohdannut.\n\n\"Loppupäätös kaikesta tästä oli, että ne huolet, jotka jo tätä ennen\nolivat minua rasittaneet olivat lisäyntyneet yhdellä uudella, ja että\nminä, sittenkuin olin palannut takaisin pääkortteriin ja antanut\nilmoituksen kenraalille siitä mitä olin tehnyt ja saanut hänen käskynsä\nseuraavaa päivää varten, ratsastin takaisin Fossanoon, jossa olin\nviettävä yöni, ja heti sinne tultuani tiedustelin pikku ystävääni\nGuiseppeä.\n\n\"Tapasin hänet leikittelemässä sotamiesten kanssa ja iloinen oli hän\nkuin peipponen. Niin pian kuin hän näki minut, riensi hän minua vastaan.\n\n\"'_Ma mio padre, capetano! non è dunque venuto con voi_?' (Mutta isäni,\nkapteeni! eikö hän ole kanssanne?)\n\n\"'Ei.'\n\n\"'Oletteko nähneet häntä?'\n\n\"'Olen.'\n\n\"'Minkätähden hän ei tullut?'\n\n\"'Hän ei voinut vielä tulla, mutta minä lupasin hänelle, että veisin\nsinut äitisi luoksi. Huomen-aamulla lähetän sinut Reggioloon muutamain\nsotamiesten seurassa.'\n\n\"'Mutta eikö isäni tule mukaan?'\n\n\"'Ei'\n\n\"'Vaan kyllä kai te tulette?'\n\n\"'En.'\n\n\"'Mutta minä en mene niiden sotamiesten kanssa, jotka eivät osaa italian\nkieltä. Minä jään teidän luoksenne.'\n\n\"'Niin, tämän illan saat olla luonani.'\n\n\"Kuta enemmän häntä katselin, sitä selvemmin astui silmiini hänen\nyhdennäköisyytensä poikani kanssa. Palvelijani oli valmistanut minulle\nhuononlaisen illallisen muutamassa kaupungin mökeistä ja hankkinut\nminulle muutamia heinäkimppuja, joille voisin asettautua levolle.\nSinne vein myös tuon pienen pojan; hän söi äärettömällä ruokahalulla,\nminun seisoessani hänen vieressänsä ja katsellessani kuinka ruoka\nkatosi hänen nuoreen suuhunsa. Pisara Chianti-viiniä irroitti hänen\nkielensä kantimen, ja hän laverteli alinomaa. Hänen sanansa ilmaisivat\njonkunlaista ihailua, melkeinpä jumaloimista varsinkin hänen isäänsä\nkohtaan ja sitten kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat kaukaisemmassa\ntai likeisemmässä yhteydessä hänen kanssansa, tai olivat hänen\nomaisiansa. Hän teki minulle loistavan kuvauksen San Nazorosta,\nisänsä kylästä, joka epäilemättä oli kaunein kylä koko Lombardiassa,\nsekä isänsä talosta, joka vastaansanomattomasti oli kaunein talo San\nNazarossa.\n\n\"Hänen isänsä kanat olivat kauneimmat kanat koko Italiassa, hänen\naasinsa paras aasi, hänen riissivainionsa ihanin koko niemimaalla,\nhänen viinitarhastansa saatiin: parhaat rypäleet j.n.e. Se henkilö,\njoka oli Guiseppen ihailussa ylinnä hänen isänsä jälkeen, oli hänen\nsetänsä, joka asui rämeen toisella puolella, Polesellassa. Jaloin näky\nmitä Guiseppe voi ajatella oli epäilemättä nähdä nuo kaksi veljestä\nsunnuntaisin yhdessä viinipullon ääressä.\n\n\"Hänen leikkipuheensa huvittivat minua; sain hänen avaamaan sydämmensä\nminulle ja vastasin ystävällisesti hänen lapsellisin kysymyksiinsä. Oli\nselvä, että hän oli minuun oikein mielistynyt; olin saanut osakseni\nkaiken hänen myötätuntoisuutensa. Illallisen jälkeen oli minulla paljon\nvaivaa kehoituksillani saada hänen levolle menemään; hänen pienet\naivonsa olivat joutuneet kovaan kiihkoon ja hän puhui lakkaamatta.\nVihdoin hän kuitenkin paneutui lemuavista heinistä valmistetulle\nvuoteelleni, jossa hän pian vaipui uneen hymy huulillansa, ja minä,\njoka yhä edelleen häntä katselin, nukahdin vihdoin itsekin.\n\n\"Kello kaksi aamulla nousin ylös, yö oli kulunut hiljaan ja\nlevollisesti. Seudun ollessa vielä puolihämärään peitettynä nousi\nmiehistö lepopaikoiltaan, kuormitti ja satuloi hevoset, ja kaikki\nvalmistautuivat ollaksensa valmiina lähtöön. Sain ilmoitukset\netuvartijoilta ja toivoin kohtaavani kenraalin Pizzale'ssa.\n\n\"Ennenkuin nousin hevosen selkään, palasin vielä kerran kortteliini,\njohon valkeneva aamuhämärä loi varsin himmeästi valoa. Pienoinen\nystäväni makasi vielä syvässä unessa heinävuoteellamme. Hän oli\nepäilemättä tottunut varhain aamusin nousemaan vuoteeltansa; mutta\nviini oli tehnyt hänen unensa raskaaksi. Katselin häntä silmänräpäyksen\najan ja menin matkoihini.\n\n\"Olin lähettänyt käskemään sitä ala-upseeria, jonka tuli olla Reggioloon\ntakaisin lähetettävien tyhjien sotavaravaunujen suojelusväen\npäällikkönä. Näytin hänelle pojan ja käskin hänen pitää huolta\nhänestä ja viedä hänet hänen äitinsä luo. Hän oli vanhentunut\nsotapalveluksessa, silmäili poikaa ystävällisin silmin ja sanoi: 'Kyllä\ntoimitan käskynne, herra kapteeni!'\n\n\"Aamu valkeni, miehistö seisoi asettuneina riveihin. Kello neljä,\nsittenkuin väkeni jo oli lähtenyt marssimaan, lähdin itse ratsastamaan\nPizzalea kohti.\n\n\"Olin tuskin ratsastanut puolta peninkulmaa, kun äkkiä pysähdyin; olin\nkuullut kiväärin-laukauksen. Heti sen perästä kuului toinen, sitten\nkolmas, ja kohta paukkui järjestetty kiväärin tuli, vaikka se ei\nollut erittäin voimakas. Se kuului siltä suunnalta, johon joukkomme\noli kulkenut. Marssimme oli siis kohdannut vihollisten vartijalinjan.\nAjattelin juuri kääntyä takaisin, kuu jälleen pysähdyin kuullessani\nlaukauksia, jotka kuitenkin kajahtelivat heikommin ja kuuluivat\njuuri kuin kaikuna edellisistä. Se ampuminen kajahteli kuitenkin\nvastakkaiselta suunnalta, Pizzale'sta päin. Olimmeko joutuneet kahden\ntulen väliin?\n\n\"Kiiruhdin takaisin Fossanoon; kylän ulkokulmassa kohtasin eversti\nB:n, joka oli järjestänyt kaksi pataljoonaansa vilkeriviin. Koska\npaljon lukuisemmat vihollisjoukot häntä kiivaasti ahdistivat, ei hän\nkauan voinut pitää puoltansa, joll'ei saisi apua. Käännyin jälleen\njoutuisasti Pizzale'en päin. Ratsastaessani täyttää laukkaa Fossanon\ntorin poikki, näin pienen talonpoikaispoikamme ovemme kynnyksellä.\nKiväärintuli oli hänet herättänyt ja hän katseli enemmän kummastuksella\nkuin levottomuudella kylän läpi marssivia sotamiehiä. Näin kaikki tuon\nainoastaan vilaukselta, sillä riensin pois niin nopeasti kuin hevoseni\nsuinkin jaksoi nelistää.\n\n\"Kenraali ei ollut kauemmin Pizzale'ssa; kolme neljännestuntia myöhemmin\nsaavutin hänet Rebecco'ssa. Vaihdettuamme muutamia sanoja, oli meillä\nasemamme selvänä. Vihollinen oli osannut hyväksensä käyttää armeijasta\neroitettua asemaamme, johon me olimme jätetyt, sekä maanlaadun\nluonnollisia etuja. Heidän hyvin mietityt liikkeensä tarkoittivat\npiirittää meidät, eroittaa meidät täydellisesti päävoimasta ja\npakoittaa meidät avunpuutteessa antautumaan. Se ryhmä kyliä, joka\noli hallussamme, Rebecco, Pizzale, Piana, San Nazzaro ja Fossano,\nmuodostaa jonkunlaisen soikulais-muotoisen areenan, jota toiselta\npuolelta ympäröi Addan vuolas ja syvä virta ja toiselta puolelta\nläpitsepääsemättömät rämeet. Leveä maantie kulkee tämän areenan\npoikki Rebeccon ja Fossanon kohdalta, jossa ainoat kaksi mahdollista\nulospääsyä löyty. Vihollinen oli asettunut vahvaan asemaan Rebeccon\neteen, siten että se katkaisi meidät muusta armeijasta ja esti meidän\nmuonakuormastojemme tulon; se karkasi meidän kimppuumme juuri samalla\nhetkellä, kuin aioimme avata meillemme ulospääsyn tuosta solukasta\nSen yhdysliikkeet olivat turvatut Addan toisella rannalla. Meidän\nasemamme oli vahva ja me olisimme voineet pitää puolemme paljon\nvoimakkaampaa vihollista vastaan, jos olisimme olleet muonalla\nvarustetut. Pahaksi onneksi oli ruoka- ja ampumavaroja varastoissamme\naivan riittämättömästi. Viivähtäneet kuormastot eivät olleet ehtineet\njälessämme tulemaan edellisenä päivänä, ja vaikka voisikin otaksua,\nett'eivät ne olleet joutuneet vihollisten käsiin, eivät ne kuitenkaan\nsaattaneet meitä enää saavuttaa.\n\n\"Kenraali ei siekaillut silmänräpäystäkään, vaan osoitti tässäkin\nviheliäisessä asemassa tarkkaa käsitystänsä ja tavallista\npäättäväisyyttänsä vaaran hetkellä. Oikeinta oli olla peräytymättä,\nkun koko muu armeija kulki eteenpäin. Sittenkuin hän oli jättänyt niin\nison osan joukostansa, kuin välttämättä tarvittiin, jotta voitaisiin\nviholliselle vastarintaa tehdä, asemiinsa Rebeccon luona, määräsi hän\njäännökset joukoistansa marssimaan Fossanoon. Tykistö riensi sinne\ntäyttä ravia, sillä eversti B. tarvitsi kiireistä apua. Olin eronnut\nhänestä kello viisi aamulla, ja oli kello jo puoli kahdeksan, kun\npalasin Fossanoon kenraalin seurassa.\n\n\"Oli todellakin viimeisellä hetkellä kun saavuimme. Kun olimme\nrientäneet haavoitetuilla täytettyjen katujen kautta, näimme\ntasangolla eversti B:n urhoollisten sotamiesten, jotka olivat jo kauan\nkestäneet itävaltalaisen tykistön tulta, hitaasti peräytyvän neljä\nkertaa suuremman vihollisjoukon edestä. Jos vielä hiukankin olisimme\nviipyneet, olisi tämä asemamme ollut menetetty.\n\n\"Onneksi oli meidän tykistömme ihan kintereillämme. Kymmenen\nminuuttia myöhemmin olivat patteriat järjestyksessä ja pysäyttivät\nitävaltalaisten eteenpäin tunkeutumisen. Meidän ensimmäisiä\nkanuunanlaukauksiamme tervehtivät hurraahuudoilla nuo urhokkaat miehet,\njotka kolme tuntia olivat taistelleet yksi neljää vastaan. Vielä\ntunnin ajan täytyi odottaa muiden rykmenttien tuloa, mutta niin kauan\npiti urhoollinen 37:äs rykmentti, tykistön avulla, puoltansa kylän\nedustalla, eikä väistynyt askeltakaan takaperin.\n\n\"Vihdoin saapuivat uudet joukot. Kenraali viskasi heidät heti vihollista\nvastaan, joka ensi rynnäkössä ajettiin takaperin puolen penikulman\nmatka Robbioon päin. Mutta siellä kohtasivat meikäläiset lujan aseman,\njota voimakas tykistö puollusti. Vihollisen rintaman edessä katkaisi\nkanava tien sotamiehiltämme. Kahden hyökkäyksen jälkeen täytyi\nmeidän tunnustaa se tosiasia, että auttamattomasti olimme joutuneet\nsaarroksiin.\n\n\"Joukkojemme askel askeleelta vetäytyessä takaisin Fossanoon, jonka\npuollustamiseen meidän nyt täytyi tyytyä, ratsastimme kenraali ja minä\nsinne täyttä laukkaa väkemme sijoittamiseksi tarpeellisia valmistuksia\nvarten. Pysähdyimme ensimmäisten talojen kohdalle. Kenraali veti\nkulmiansa suonenvedontapaisesti ryppyyn ja pureskeli lakkaamatta\nsammunutta sikarriansa.\n\n\"'Emme saa pettää itseämme', virkkoi hän minulle. 'Jos emme saa apua,\nolemme hukassa. Hätätilassa saattaa tulla toimeen leivättä, mutta ei\nilman ampumavaroja. Mitä apujoukkoihin tulee, lähetetään niitä meille\nainoastaan siinä tapauksessa, että niitä pyydämme. Eikö ole mitään\nkeinoa, jonka avulla pääsisimme pois tästä hiirenloukusta? Eikö täältä\nole mitään muuta tietä tai polkua?'\n\n\"'Ei ainakaan Adda-joen tällä puolella, mutta kenties sellainen tuolla\nrämeikössä löytyisi.'\n\n\"'Rämeikössäkö? Siis San Nazaron puolella? Mikä pataljoona oli San\nNazarossa viime yönä?'\n\n\"'Ensimmäinen pataljoona 37:stä rykmentistä.'\n\n\"'Siis on majuuri Bourgeois antava meille tietoja.'\n\n\"Kannustimme hevosiamme ja kiiruhdimme majuuri Bourgeois'in luo, joka\nkoetti koota kaksi komppaniaa pataljoonansa jäännöksistä ja järjestää\nniitä erään muurin suojaan.\n\n\"'Olen nähnyt', virkkoi hän, 'jotenkin huonon tien, joka koukertelee\nrämeen kautta. Sittenkuin olin tarkastanut sitä, kulkematta sitä\nkuitenkaan erittäin pitkälle, olen käskenyt vartioida sitä.'\n\n\"'Meidän täytyy saada opas, jotta voimme osata sitä kulkea.'\n\n\"'Niin, mutta mistä sellaisen voi saada?' sanoi eversti. 'Eihän näissä\nkylissä ole jälellä yhtään ainoata elävää sielua.'\n\n\"'Minä tiedän oppaan, herra kenraali', sanoi majuuri. 'Se on eräs\nhyväluontoinen talonpoika, joka rattaillansa on tuonut kuormastoamme\nReggiolosta. Hän on kotoisin täältä ja tulee hänen tuntea kaikki tiet\nja polut.'\n\n\"'Missä hän on?'\n\n\"'Torilla rattainensa.'\n\n\"'Kiitoksia, herra majuuri.'\n\n\"Silmänräpäys sen perästä puhuttelin minä opasta. Hän oli noin\nviidenkymmenen vuotias ja ulkomuodoltaan jotenkin yksinkertaisen\nnäköinen. Hän tiesi huonon tien, joka johti San Nazarosta Polesellaan\nsoiden läpi, ja Polesellasta oli minun helppo päästä pääkortteriin.\nNiin pian kuin olin luvannut rahoja, oli hän valmis opastamaan minua\nvaikka maailman äärimmäiseen päähän.\n\n\"'Sinun tulee ottaa sotamiehiä mukaasi ja tutkia tuota tietä', sanoi\nkenraali minulle, kun ilmoitin hänelle tämän hyvän uutisen. 'Sinun\npitää ottaa selko mihin se johtaa, jotta joko voimme peräytyä sitä\nmyöten tai sitä tietä saada apua. Mutta tärkeintä on, jos nimittäin\nsitä pääset kulkemaan, että riennät pääkortteriin ja ilmoitat\nminkälainen asemamme on. Pois nyt ja pidä kiirutta. Muutoin et enää\ntapaa täällä ketään hengissä.'\n\n\"'Tuossa on minun suojelusväkeni', sanoin minä.\n\n\"Olin juuri noiden tyhjien ampumavara-kärryjen läheisyydessä, joita ei\noltu voitu lähettää takaisin Reggioloon, havainnut rakuunat, joiden\nolisi ollut määrä olla niiden suojelusväkenä. Guiseppe oli kiivennyt\nistumaan eräille rattaille.\n\n\"'Lapsi raukka!' sanoin itsekseni. 'Hän ei saa nähdä äitiänsä aivan\nheti.'\n\n\"Kenraali viittasi ja viisitoista miestä noiden tyhjien kärryjen\nvartijoista erkani muista ja liittäytyi minuun suojelusväekseni.\nMuuan niistä antoi oppaan istautua taaksensa hevosen selkään ja me\nratsastimme tiehemme, pikku Guiseppe'n epätoivoisesti viittaillessa\nminulle hatullansa.\n\n\"Puoli tuntia myöhemmin olimme ratsastaneet ihmisistä ihan tyhjän\nNazaron kylän läpi, ja nyt saavuimme huonolle tielle, joka useita\nmutkia tehden johti soiden sekaan. Nämät suot ovat juuri kylän\nedustalla viljellyt riissivainioina, mutta kilomeetrin matka ulompana\nmuuttuvat ne todellisiksi rämeiksi, joissa vesikasvit levittelevät\nlehtiänsä vihertävälle vedenpinnalle, jossa tiheästi kasvaa kahiloita.\nSiellä täällä muodostavat puuryhmät pienoisia saaria ja peittävät\nnäköalan, joka paitsi näitä esteitä ulottuisi laajalle tällä tasaisella\nmaalla. Tie kiemuroi epätasaisena, likaisena, täynnä rattaiden jälkiä\nja mädäntyneitä risukimppuja pitkin noita soita, ja keskeyttivät sitä\njoka silmänräpäys toiset tiet, ja toisinaan katosi se veden alle,\nmikä viime päivien myrskyjen johdosta oli melkoisesti noussut. Tämä\noli oikea labyrintti. Asetutin oksia pahimmille paikoille, jotta\nlöytäisimme tien takaisin. Oli selvä ett'ei saattanut ajatellakaan,\njotta joukkomme voisivat peräytyä tämän loakon kautta, sillä tykistö\nei millään tavoin pääsisi siitä kulkemaan.\n\n\"'Onko tie koko matkan näin huono?' kysyin minä tietsariltamme.\n\n\"'Ei se yhtä huono joka paikassa ole; kun päästään ulos metsätasangolle,\nniin johan se rupeaa jotensakin laatuun käymään, herra kapteeni.\nMutta sitten muuttuu se vielä huonommaksi ja vaivaloisemmaksi aina\nPolesellaan saakka.'\n\n\"'Onko Polesellaan vielä pitkä matka?'\n\n\"'Emme ole vielä puolitiessäkään, herra kapteeni.'\n\n\"Tirkistelin alinomaa eteenpäin, mutta vähän siitä oli apua että\nkohouduin jalustimissa, en voinut nähdä niiden pensaiden läpi, jotka\npeittivät näköalan. Vihdoin tulimme ulos pensastosta, ja minulla oli\nnyt laaja näköala edessäni.\n\n\"Olimme saapuneet metsätasangolle, josta opas oli puhunut. Tie\nojentautui tällä kohdalla suoraan halki suon, eikä mikään kasvullisuus\nenää peittänyt sitä katsojalta; se kulki siis aivan selvästi nähtävänä\npuolen tunnin matkan, ennenkuin tuli pensaiden väliin, johon jälleen\nkatosi. Kaukana edessäni näin kellotapulin huipun; osoitin sitä ja\nkysyin oppaalta:\n\n\"'Onko Polesella tuolla?'\n\n\"'Niin on, herra. Kun pääsemme tasangon päähän olemme puolitiessä.'\n\n\"Rämeen oikealla puolellamme ulottuessa ainakin niin kauas kuin silmä\nkantoi, oli se vasemmalla puolellamme, noin neljän sadan meetrin päässä\nmeistä, jonkunlaisen ojan rajoittamana.\n\n\"'Mikä tuo on?' kysyin minä oppaalta. 'Onko se tie?'\n\n\"'Ei, herra kapteeni! Se on kanava.'\n\n\"'Eikö se katkaise tietämme?'\n\n\"'Ei, herra kapteeni! se lähenee sitä tosin tuolla vähän etäämpänä,\nmutta sitten se tekee mutkan ja menee toisaalle päin.'\n\n\"Tässä tuokiossa olimme ihan tasangolla; katselin kanavan ojannetta\nlähemmin kysyen itseltäni, eikö se ollut yhteydessä itävaltalaisten\njoukkojen kanssa. Äkkiä tuprusi kanavan varrella savua, ja hyvin\ntähdätty kiväärintuli kohtasi meitä sivulta.\n\n\"Yksi mies ja kaksi hevosta oli jo ammuttu takanani, edessäni näin erään\nrakuunan hevosen, joka oli hurjistunut kivusta, tekevän raivokkaita\nhyppäyksiä. Sen ratsastaja ei voinut sitä hallita, se hyökkäsi\neteenpäin huimaa vauhtia ja sekä hevonen että ratsastaja kaatuivat\nviisisataa meetriä kauempana, itävaltalaisten luotien lävistäminä.\n\n\"Joukkomme oli joutunut hiukan epäjärjestykseen; mutta se keräyntyi\npian uudestaan, ja aioin juuri huutaa 'eteenpäin!', kun näin oppaamme,\njoka äkkiä syntynyttä häiriötä hyväksensä käyttäen oli hypännyt alas\nhevosensa selästä, juoksevan kaikin voimin takaisin samaa tietä, jota\nolimme tulleet. Ratsastin heti hänen jälkeensä, kaikki noudattivat\nesimerkkiäni ja jälleen olimme pensasten suojassa, niin ett'eivät\nitävaltalaisten luodit meitä tavanneet. Tartuin opasta kurkkuun.\n\n\"'_Canaglia! Vigliacco_!' huusin minä hänelle. 'Aiotko lähteä\nkäpälämäkeen heti ensimmäiset laukaukset kuultuasi!'\n\n\"'Voittehan nähdä, ettemme pääse kauemmaksi!'\n\n\"'Siinä tapauksessa täytyy sinun osoittaa meille toisen tien.'\n\n\"'Ei ole toista tietä.'\n\n\"'Siis täytyy meidän mennä eteenpäin tätä tietä.'\n\n\"'Ei yksikään meistä pääse elävänä tasangon poikki.'\n\n\"'Sepä nähdään.'\n\n\"'Kanava tulee tuolla kauempana yhä lähemmäksi tietä; sata askelta vielä\neteenpäin ja te makaatte kuolleena.'\n\n\"'Tahdotko tulla mukaan?'\n\n\"'Niin hullu en ole.'\n\n\"Vaikka väkeni ei ymmärtänyt italian kieltä, arvasivat he kuitenkin\nmitä mies sanoi, ja hänen arkuutensa saattoi tarttua heiliinkin. Tästä\ntäytyi tulla loppu; vedin esille pistoolin kotelosta.\n\n\"'Nyt lähdet liikkeelle, tai ammun luodin otsaasi!' Talonpoika alkoi\nitkeä.\n\n\"'_Ah! povero me! Sono perduto!... Ah! la mia povera moglie! Santa\nvergine, santi angioli, abbiate pietà d'un povero peccatore_!' (Oi,\nminua miesraukkaa! Olen hukassa! Oi, minun vaimoparkani! Pyhä neitsy,\npyhät enkelit, säälikää kurjaa syntistä!)\n\n\"Ja hän heittäysi polvilleen, tehden ristinmerkin, Iöi rintaansa ja\nlukea jonotti koko joukon rukouksia.\n\n\"'Lapset', virkoin minä sotamiehille, 'jos vaan yksikään meistä voi\npäästä läpitse tämän mielien kanssa, niin ei ole lukua, vaikka muut\njäisimmekin kuolleina tantereelle; nyt eteenpäin täyttä laukkaa!\nEläköön keisari!'\n\n\"'Eläköön keisari!' huusivat rakuunat.\n\n\"Muuan sotamies, joka oli pahoin haavoitettu, pantiin makaamaan erään\npensaan siimekseen. Opas, joka näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä,\nnostettiin hevosen selkään ja sijoitettiin kahden rakuunan väliin.\nMinä ratsastin hänen jälestänsä; puolet osastostamme ratsasti edellä,\ntoisten seuratessa jälestä hyvin hajallaan, jotta vihollisten luotien\nei olisi niin helppo uhrejaan kohdata.\n\n\"Kaikki kävi alussa oivallisesti. Vihollinen ei ollut odottanut meidän\näkillistä palautumistamme, se tuli sille ihan arvaamatta. Nopeasta\nratsastuksestamme oli sitäpaitsi seurauksena, että viholliset eivät\nvoineet tähdätä tarkasti. Puolitiessä täytyi meidän jättää kaksi miestä\njälkeemme; mutta siitä silmänräpäyksestä alkaen lähestyi kanavan ojanne\nyhä enemmän tietämme, ja meitä ammuttiin nyt ihan sivulta. Nähdessäni\nrakuunoitani kaatuvan joka askeleella, ajattelin että opas ehkä oli\nollut oikeassa ja ettei kukaan meistä pääsisi perille. Pidin häntä koko\najan silmällä. Hän ratsasti täyttä laukkaa edessäni kahden rakuunan\nvälissä, selkä köyryssä ja painaen alas päätänsä joka kerta, kun luoti\nsuhisi ohitse.\n\n\"Kiväärinluoti paiskasi hänen vasemmalla puolellansa olevan rakuunan,\njonka tuli suojella häntä vihollisten luoteja vastaan, alas satulasta;\nratsastin heti kaatuneen rakuunan sijalle oppaan viereen, suojaten\nomalla ruumiillani sitä miestä, jonka henki oli meille niin kallis.\nMeillä oli tuskin kaksisataa meetriä jälellä, kun näin oppaamme äkkiä\nkohottavan kätensä taivasta kohti ja sitten raskaasti putoavan maahan\nhevosen selästä.\n\n\"Hyppäsin heti maahan ja juoksin hänen luoksensa, muiden rakuunain\nkiitäessä ohitsemme ikäänkuin tuuliaispää.\n\n\"Hän oli pudonnut kasvot päin maata; käänsin hänet selälleen ja etsin\nhänen haavaansa. Luoti oli sattunut hänen rintaansa, juuri sydämmen\nyläpuolelle. Otin hänet syliini, nostin hänen päätänsä ja huusin\nhänelle kuin mielipuoli: 'Tie!... osoita minulle tie!'\n\n\"Hän avasi isot hurjistuneet silmänsä, katseli jäykästi tuijotellen\nminua, päästi sitten rinnastansa syvän huokauksen ja oikaisihe\nviimeisessä suonenvedon tempauksessa; hän oli kuollut.\n\n\"Luodit satelivat ympärilläni taajaan kuin rakeet, minun yhä vielä\nuppiniskaisesti pudistellessa ruumista. Nousin sitten ylös, riensin\npois ja saavutin vahingoittumatonna joukkoni jäännöksen, viisi miestä,\njoista kolme oli haavoitettu.\n\n\"Hevoseni oli seurannut muiden mukana ja pysähtynyt niiden kanssa;\nistuuduin jälleen satulaan. Minkätähden ei minun, arvelin itsekseni,\nonnistuisi löytää tuota hyvää tietä. Kello oli yksitoista\nedeltäpuolenpäivän. Koetin päästä niin selville kuin mahdollista\nsiitä, millä paikoin nyt olimme, muutoin ihan selvästi muistaen, miltä\nsuunnalta olin nähnyt Polesellan kellotapulin. Viiden minuutin kuluttua\njakautui tie kahteen haaraan. Valitsin sen, joka näytti lähestyvän\nPolesellaa Ratsastimme puolen tunnin matkan, kohdaten melkein joka\naskeleella uusia teitä, jotka kulkivat ristin rastin meidän tiemme\nkanssa. Vihdoin katosi tie veden alle. Annoin miesten toimittaa\ntutkimuksia puunoksilla, koska toivoin löytäväni kaalamopaikan, mutta\npehmeää mutaa oli vaan kaikkialla. Ala-upseeri oli uskaltanut liian\nkauas hevosineen, ja meillä oli paljon vaivaa vetäessämme häntä\nylös suosta. Valitsin toisen tien, se mutkistui huomaamatta ja toi\nminut takaisin lähtöpaikkaani. En tahdo väsyttää teitä kertomalla\nteille kaikkia noita turhia yrityksiä, tuota ratsastusta pohjattomien\nsoiden välillä, liikkumattomassa vedessä auringon raukaisevaisesti\npaahtaessa. Enemmän kuin kolme tuntia olimme nyt kuleksineet ympäri\nonnen kaupalla, ja sadannen kerran näimme valitsemamme tien katoavan\nveden alle. Etumaisena ratsastava rakuuna huudahti äkkiä: 'Kaalamo!\nTässä on kaalamo; nyt on tie tiedossa!' Hän oli tuskin saanut nuo\nsanat suustansa, kun näimme äkkiä hänen hevosensa vajoavan alas\nliejuun. Mies, joka säikähti tuntiessaan maan vaipuvan allansa,\nkohoutui satulassa ja aikoi hypätä lujalle maalle; mutta hänen jalkansa\nluiskahti ja hän kaatui tuohon pohjattomaan syvyyteen, jonne hitaasti\nvajosi ja upposi. Muta tukehdutti hänen hätähuutonsa, päänsä katosi,\nhänen kätensä tekivät vielä muutamia epätoivoisia liikkeitä vedenpinnan\nyläpuolella, ja sitten oli kaikki loppunut. Uinaileva vedenpinta sai\njälleen tyynen, vihertävän ulkomuotonsa, eikä siihen jäänyt muuta\njälkeä hevosesta ja ratsastajasta, kuin kaksi mustaa täplää, joiden\npinnalla kaksi isoa vesikelloa poreili.\n\n\"Palasimme takaisin uupuneina, ja ollen epätoivoisessa mielentilassa\ntuon kamalan näyn tähden saavuimme muutamien silmänräpäysten jälkeen\nlähtöpaikkaamme, sen peloittavan tasangon läheisyyteen, jonka poikki\nolimme luotisateen läpi ratsastaneet ilman mitään hyötyä ja saaden\nosaksemme ainoastaan kalliisti ostettua kokemusta.\n\n\"Käskin riisua satulat hevosilta ja annoin sitten väkeni levätä,\nruveten itse miettimään asemaamme. Ei ollut toivomistakaan, että ilman\noppaatta löydettäisiin tie tuossa vaarallisessa sokkelossa; mutta jos\nmieli meidän päästä takaisin, täytyi meidän ratsastaa tasangon poikki.\nPäätin vihdoin ratsastaa siitä yksinäni, antaakseni kenraalille tiedon\nyrityksemme epäonnistumisesta.\n\n\"Ratsastin täyttä laukkaa, hevoseni sai ainoastaan vähäpätöisen naarmun,\nja minä pääsin onnellisesti tasangon poikki. Sillä hetkellä olisi luoti\nvoinut pelastaa minut siitä välttämättömyydestä että täytyi tunnustaa\nvastoinkäymiseni ja sitäpaitsi olla läsnä niissä kauhistavissa\nseurauksissa, mitä tällä vastoinkäymiselläni oli oleva. Oksat, jotka\nolin asetuttanut, näyttivät minulle tien. Ratsastin San Nazaron kylän\nläpi ja olin noin kello 4 Fossanossa.\n\n\"Kenraali seisoi vielä pureskellen samaa sikaria kylän ulkopuolella,\njonka hän oli varustuttanut rovituksilla ja jossa väkemme puollusti\nitseään urhoollisesti. Hän huomasi minut jo etäältä ja riensi vastaani\ninnolla, mikä suretti minua haikeasti. Kerroin hänelle oppaan\nkuolemasta ja turhasta ratsastuksestani soiden keskellä. Lopetin\nkertomukseni ja hän oli vaiti.\n\n\"'Mitä aiotte nyt tehdä, herra kenraali?' kysyin minä vihdoin häneltä.\n\n\"Hän katsahti minuun epätoivoisella silmäyksellä.\n\n\"'Mitä tahdot, että tekisin? Me laukaisemme viimeiset\nkanuunanlaukauksemme, ja tänä iltana ei ole enää kymmentä patruunaa\njälellä miehen osalle. Huomenna on puolet divisioonastani kuolleina tai\nhaavoitettuina, ja toinen puoli saa vankeina marssia Tyroliin. Mitä\nminuun itseeni tulee, niin vannon, etteivät he saa minua elävänä. Mutta\nhevosesi on uuvuksissa, hanki itsellesi toinen ja tule sitten minun\ntyköni.'\n\n\"Olin astunut alas hevosen selästä, panin ohjakset käsivarrelleni\nja palasin jalkasin kylään niiden haavoitettujen kanssa, jotka\nmennä retostelivat sairasten hoitolaan. Siellä täällä muodostettiin\nkomppanioita, toiset odottivat kivääri jalalla sitä silmänräpäystä,\njolloin he komennettaisiin uudestaan luotituiskuun. Kaikki olivat;\nsynkässä mielentilassa; ei kuulunut sanaakaan, ei huutoa mitään,\nainoastaan kiväärintulen alituinen rätinä. Ne upseerit, joita kohtasin,\nvaihtoivat kanssani kädenlikistyksen tai surumielisen silmäyksen, mutta\neivät mitään sanoneet. Sydämmeni oli pakahtumaisillaan.\n\n\"Siten oli siis käynyt meidän innostuksemme ja urheutemme! Siinä oli\nsiis kaikkein toiveidemme loppu! Olimme niin iloisina lähteneet\ntälle sotaretkelle, olimme alkaneet sen niin onnellisesti ja nyt\nolimme hukassa, sillä tämän vastoinkäymisen jälkeen ei ollut meillä\nenää mitään toivoa. Tämä vähäinen joukko, josta olimme niin ylpeät,\njohon oli kerätty niin oivallista väkeä, jotka täydellisesti\nluottivat päällikköönsä, ei olisi siis enää huomenna olemassa. --\nEloon jääneet näistä vanhoista sotamiehistä, jotka kaikki olivat\ntaistelleet Afrikassa, saisivat nöyryytettyinä kulkea vihollisten\nohitse muutamain itävaltalaisten korpraalein vartioimina! Mitä tulee\nnoihin uljaisiin upseereihin, joiden joukossa minulla oli niin paljon\nystäviä, ei heistä arvatenkaan jäisi monta henkiin. -- Ja mikä oli\noleva kenraalini kohtalo, tuon sankarimaisen ja rehellisen miehen,\njonka edestä olisin antanut hakata itseni tuhansiksi kappaleiksi? En\nvoinut olla käsittämättä mitä näin hänen silmistänsä. Tiesin että\nhän oli langettanut oman tuomionsa, että hän oli etsivä kuolemaa.\nJa minkälaista kuolemaa? Toista on miehen, jonka sydän on oikealla\npaikallaan, kaatua voittajana lippunsa luona, kuin etsiä tuonelassa\nturvapaikan, jotta ei tarvitsisi kuulla huutoa: 'Varus, anna minulle\ntakaisin minun legioonani!'\n\n\"Kenraali parka! Minä olin ollut hänen viimeinen pelastuslautansa! Hänen\nsotamiestensä henki ja hänen oma kunniansa oli ollut minun käsissäni,\nmutta en ollut voinut suojella sitä mikä oli minulle uskottu! Oi,\nminäkin halusin kuolla, tahdoin kaatua hänen vieressänsä. Kaatua! Mitä\nhyötyä siitä olisi? Halvin sotamiehistämme saattoi saman tehdä. Olinko\nsitä varten saanut epolettini?\n\n\"Kärsin kauheaa sisällistä tuskaa sillä hetkellä; kävelin ympäri\ntuijottelevin silmin ja huultani purren. Minulla oli kuume ja minusta\ntuntui että olisin voinut lyödä härän kuoliaaksi puristetulla\nnyrkilläni.\n\n\"Torilla, keskellä muona- ja ruutivaunujen, haavoitettujen ja kuolevien\nsekasortoa, tapasin käskyläiseni ja käskin hänen hankkia minulle\npirteän hevosen.\n\n\"Samassa silmänräpäyksessä kuulin jonkun huutavan: _Capitano! Capitano!_\nja pienoinen poika tuli juosten minua vastaan; se oli pikku Guiseppe.\n\n\"'Missä te näin kauan olette viipyneet, kapteeni? Luulinpa melkein\nett'ette koskaan tulisi takaisin.'\n\n\"Tuon lapsen näkeminen murhetutti minua; minusta tuntui kuin olisin\nnähnyt oman poikani. Tunsin sydämmellistä sääliä häntä kohtaan. Lapsi\nraukka, ajattelin minä. Miten on hänen käyvä keskellä kaikkea tätä\nkurjuutta.\n\n\"'Mutta mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Te olette haavoitettu!'\nSatuin silmäilemään vasenta kättäni, joka oli verinen. Lykkäsin\ntakinhihan ylös ja näin että luoti oli lipaissut käsivarttani; milloin\nja missä, sitä en tietänyt. Siinä oli vaan naarmu, mutta verta siitä\njuoksi kovasti.\n\n\"Guiseppe oli juossut pois, mutta tuli pian takaisin, tuoden vedellä\ntäytetyn pullon. Auttaessaan minua pesemään pois veren ja sitoessaan\nnenäliinani haavalleni, sanoi hän minulle:\n\n\"'Te menitte siis San Nazaroon aamulla, kun ratsastitte pois sotamiesten\nkanssa?'\n\n\"'En mennyt San Nazaroon. Polesellaan minä olin matkalla.'\n\n\"'Oletteko olleet Polesellassa? Näittekö siellä minun setääni?'\n\n\"'En päässyt Polesellaan.\" \"Minkätähden ette päässeet?'\n\n\"'Syystä ett'en tuntenut tietä.'\n\n\"'Tietä San Nazarosta Polesellaan? Sen tien minä tunnen vallan hyvin.'\n\n\"Istuin kivellä, ja hän seisoi edessäni. Sitoessani haavaani, vastasin\npojan kysymyksiin aivan koneentapaisesti, tietämättä oikein mitä hän\nminulta kyseli. Kun hän virkkoi viimeiset sanansa, kohotin päätäni ja\nkatsoin häntä suoraan silmiin.\n\n\"'Sinäkö Bambino?'\n\n\"'Niin, minä juuri! minä olisin kyllä osoittanut teille oikean tien,\nmutta sitä ei ole helppo löytää, varsinkin jos on paljon vettä.'\n\n\"'Tunnetko sinä tien rämeen poikki?'\n\n\"'Miks'en tuntisi? Käynhän joka viikko markkinoilla Polesellassa.'\n\n\"'Tule siis. Pian!'\n\n\"Poika taputti käsiänsä ja alkoi hyppiä ilosta. Käskyläinen toi esille\nhevoseni; hyppäsin satulaan ja otin Guiseppe'n mukaani, asettaen hänet\nsatulankaarelle eteeni.\n\n\"'Juokse kenraalin luo', virkoin minä käskyläiselle, 'ja sano hänelle\nettä olen löytänyt oppaan ja että olen lähtenyt Polesellaan. Pidä\nhyvästi kiinni, Guiseppe!'\n\n\"Ajoin taas kiivasta ravia, samaa tietä, jota ennen, olin ratsastanut.\nTalot, puut ja kedot kiitivät ohitseni, mutta minä en nähnyt mitään,\nsilmäni etsivät vaan tuota kirottua kellotapulia, jota en voinut\nsaavuttaa. Sylissäni pidin poikaa, joka pienillä käsillänsä oli\ntarttunut kiinni hevosen harjaan.\n\n\"Lensimme San Nararon läpi; Guiseppe sanoi, kuka asui missäkin talossa.\n\n\"'Tuossa asuu pastori! tuossa on Tommason talo ja tuossa asuu vanha\nRita.'\n\n\"Kauempana, kylän toisessa päässä, osoitti hän pientä talonpoikaistaloa,\njoka oli jotenkin huononpuoleinen ulkonäöltään, sanoen:\n\n\"'_Qvesta è la nostra casa_!' (Se on meidän talomme!)\n\n\"Sitten hän huokasi.\n\n\"'Jos isäni olisi ollut kotona, olisimme pysähtyneet. Te olisitte\nviipyneet hetkisen meidän luonamme, niin olisi hän tarjonnut teille\npullon hyvää viiniä, samanlaatuista kuin mitä hän noutaa kellarista\nsilloin kun setäni Ascanio tulee meille sunnuntaisin.'\n\n\"Olimme jo kaukana sieltä.\n\n\"'Nyt', sanoi hän, 'on meidän poikettava vasemmalle.'\n\n\"Ne osoitukset, joita hän vähintäkään epäröimättä antoi minulle siitä\ntiestä, jota jo kerran olin kulkenut, todistivat että hän tunsi sen\nerinomaisen hyvin. Ikävöin maltittomasti perille pääsemistäni ja\nkannustin hevostani.\n\n\"'On oikein hauska lentää eteenpäin tällä tavalla,\" virkkoi poika. \"Olen\nkyllä ratsastanut isäni kanssa hänen hevosellaan, mutta en koskaan näin\nnopeasti.'\n\n\"Ratsastimme soiden läpi, ja hänen pienoinen kätensä ohjasi minua\npensaston kautta, joka pikaisesti kiiti ohitsemme. Näin vihdoinkin\njälleen tuon kirotun kellotapulin Polesellassa. Olimme juuri\nratsastamaisillamme tasangolle, kun äkkiä pysäytin hevoseni, joka tuon\nodottamattoman liikkeen tähden vaipui takajaloilleen.\n\n\"'Mikä hätänä?' kysyi Guiseppe.\n\n\"Olin epätoivoissani ensimäisestä vastoinkäymisestäni ja mietin vaan\nmiten voisin päästä Polesellaan silloin kun Guiseppe tarjoutui\nnäyttämään minulle tietä, enkä silloin ollut muuta ajatellut kuin että\ntavalla tai toisella yrityksessäni onnistuisin. En ollut ajatellut\ntuota vaarallista tietä, jota ratsastaessamme olin menettänyt\nsotamieheni, ja jota itse ainoastaan kummallisen sattumuksen avulla\nkahdesti olin vahingoittumatonna ratsastanut, enkä ollut muistanut sitä\nuhkaavaa vaaraa, jolle alttiiksi olin asettava tämän lapsen.\n\n\"Mutta nyt näin jälleen tämän kauhean tasangon; muutaman rakuunani\nruumis makasi sen alussa ikäänkuin uhkaavana vartijana, muistuttaen\nminua vaarasta. Kuolleita tai haavoitettuja hevosia ja sotamiehiä\nmakasi tasangolla pitkin tietä. Vasemmalla näkyi ojanne kanavan luona,\njosta kuolo oli heitä kohdannut; siellä oli nyt kaikki hiljaista, mutta\ntiesin vallan hyvin, että kiväärintuli oli alkava niin pian kuin astuin\naskeleen eteenpäin. Katselin Guiseppeä, joka kohotti isot, viattomat\nsilmänsä minun puoleeni; ajattelin että olin kenties vievä tuon heikon\nja turvattoman olennon suoraan kuoleman kitaan, ja kauhistuksen\nvavistus karsi läpi koko ruumiini.\n\n\"Nuo jaloissani makaavat, kuolleet sotamiehet eivät rasittaneet\nomaatuntoani. Heidän velvollisuutensa oli mennä kuolemaan ja minun\nvelvollisuuteni oli johtaa heitä kuolemaan, mutta mahdottomalta\ntuntui minusta tehdä samaa lapselle, joka ei ymmärtänyt vaaraa ja\njolla oli mitä sokein luottamus siihen käteen, joka johdatti sitä\nteurastuspenkille.\n\n\"Kauhu, jota mielessäni tunsin, kuvautui epäilemättä kasvoissani, ja\nGuiseppe sen kyllä huomasi.\n\n\"'Mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Miks'emme ratsasta eteenpäin?'\n\n\"'Meidän täytyy antaa hevosen hiukan levähtää.'\n\n\"Astuin alas hevosen selästä, mutta jätin hänet sinne istumaan.\nKuinka hän olikin niin poikani näköinen! Käänsin pois silmäni, sillä\nhänen katseensa saattivat ajatukseni häiriöön. Kysyin itseltäni mitä\nminun oli tekeminen. Siinä tuokiossa huomasi hän kaatuneen rakuunan\nliikkumattoman, ruohikossa makaavan ruumiin.\n\n\"'_Dorme lui_?' (nukkuuko hän?) kysyi hän.\n\n\"'_E morto_' (hän on kuollut), vastasin minä. Poika teki ristinmerkin\nja katsoa tuijotteli ruumiisen pikemmin uteliaisuudella kuin kauhulla;\nkäsitys kuolemasta on sillä iällä vielä niin epäselvä.\n\n\"Minusta tuntui, kuin olisi minun aivan mahdoton ratsastaa etemmäksi\nhänen kanssansa. Ja kuitenkin! kuulin kaukaa kanuunain kumean jyskeen\nja kivääritulen rätinän, mitkä äänet muistuttivat minulle taipumatonta\nvälttämättömyyttä. Kuolema odotti tuolla alangossa, mutta meidän täytyi\nrientää eteenpäin! Minkätähden niin monen sotilaan henki, ehkä koko\narmeijan kohtalo riippui tästä heikosta olennosta? Minkätähden riippui\nkaikkien pelastus hänestä yksistään?\n\n\"Ja jos hän yksinään voi pelastaa meidät kaikki, jos kohtalo, jos Jumala\noli määrännyt ja valinnut hänet siihen toimeen, oliko se minun syyni?\nEnhän tuntenut muuta kuin myötätuntoisuutta tuota isätöntä lasta\nkohtaan, joka oli niin oman poikani näköinen. Mutta olinko oikeutettu\nviskaamaan pois tätä ainoaa pelastuksen mahdollisuutta? Oliko tämä yksi\nelämä enemmän arvoinen kuin tuhansien muiden?\n\n\"Ja sitäpaitsi -- hänen henkensä oli oleva vaarassa, mutta olinhan itse\nkahdesti tuosta samasta vaarasta pelastunut. Miksi ei hänkin voisi\nonnellisesti karttaa kuolemaa? Minä olin suojeleva häntä, olin peittävä\nhäntä omalla ruumiillani, ja saatoimme ehkä onnellisesti päästä\nperille. Niin, meidän oli koetteleminen! Kyllä me vahingoittumattomina\nperille pääsisimme!\n\n\"Mutta kammoittavalta tuntui minusta viedä tuota lasta vaaraan,\nilmoittamatta hänelle ensin että hän oli tasangon poikki kanssani\nratsastava henkensä kaupalla. Hän katseli vielä tuota kuollutta\nsotamiestä; minä nojauduin satulan nuppuun ja sanoin hänelle:\n\n\"'Guiseppe! Ethän pelkää?'\n\n\"'Pelkää?' virkkoi hän kääntäen suuret, kummastuneet silmänsä minun\npuoleeni. 'Minkätähden minä pelkäisin?'\n\n\"Ajattelin että pelkäät ehkä ampumista.\"\n\n\"'Sitä minä olen kuullut varhaisesta aamusta alkaen; miksi minä sitä nyt\npelkäisin?'\n\n\"'Sinun on tiedettävä, että kun tulemme tasangolle koetetaan meitä\nampua.'\n\n\"'Koettavatko ne ampua meitä? No, mitä se tekee?'\n\n\"'Mutta, näethän, tuo sotamies, joka makaa tuossa, hän aikoi myöskin\nratsastaa tasangon poikki, mutta viholliset ampuivat häntä ja nyt hän\non kuollut.'\n\n\"'Vai niin!' Poika tuli vakavaksi ja katseli rakuunaa.\n\n\"'Etkö nyt pelkää.'\n\n\"Hän kääntyi jälleen puoleeni, silmäili minua ja sanoi minulle:\n\n\"'Ollessani teidän kanssanne en pelkää.'\n\n\"'Sinä olet oikeassa', huudahdin niinä. 'Ei mitään pahaa ole sinulle\ntapahtuva; olen sen kyllä estävä. Ratsastakaamme nyt niin joutuin,\netteivät he saa aikaa nähdäkään meitä. Täyttä laukkaa!'\n\n\"Tunsin taas olevani kuumeentapaisessa mielentilassa. Tarkastin hevosen\nmäkivöitä; katsoin suitset, ohjakset ja satulavyön. Kaikki oli\nreilassa; hyppäsin taas satulaan. Asetin ohjakset vasempaan käteeni;\noikealla pidin pojasta kiinni ja nojauduin hänen ylitsensä, niin että\nmelkein kokonaan peitin häntä.\n\n\"'Pidätkö hyvästi kiinni?'\n\n\"'Pidän.'\n\n\"Vapisin kuin haavanlehti ja purin hampaitani yhteen. Siitä hetkestä\ntiedän mitä pelkääminen merkitsee.\n\n\"'Ja nyt eteenpäin!'\n\n\"Hevoseni teki pitkän loikauksen, tuntiessaan kannukset, ja kiiti ulos\ntasangolle. Kuinka se lensikin eteenpäin, tuo raisu hevonen, mutta\nmiten aika kuitenkin tuntui minusta niin pitkältä! Olimme jo ehtineet\nenemmän kuin kolme sataa meetriä, eikä vielä ollut yhtään laukausta\nammuttu. En uskaltanut silmäillä ojanteesen päin. Olin kokonaan\nkiintynyt hevoseni ohjaamiseen ja tuontuostakin täytyi minun väistää\nratsuani syrjään niiden kuolleiden hevosten tähden, jotka makasivat\ntiellä. Olimme jo päässeet kahden sellaisen ohitse, eikä vihollinen\nollut vielä mitään merkkiä siellä olostansa antanut. Tietä ei siis enää\nvartioittu ja olimme esteittä pääsevät perille.\n\n\"Mutta niin ei käynyt. Pamaus, jota pian seurasi toinen ja vielä yksi,\nosoitti että vihollinen yhä oli väijymässä ja että vaara vieläkin\noli sama. Mutta kaikki luodit suhahtelivat takanani; hevoseni nopeus\noli meidän pelastuksemme. Iskin kannukset sen sivuihin, samalla kun\ntuo pikkuinen poika kohotti päätänsä, kuunnellaksensa tuota hänelle\noutoa ääntä, mitä luodit aikaansaivat, jotka ilmassa lauloivat\nvalitusvirttänsä.\n\n\"Kiihtynyt hevoseni pikemmin lensi kuin juoksi, ja olimme ainakin\nkerinneet jo kaksi kolmannesta tiestä, kun meitä siltä osalta kanavaa\nmikä läheni tietä kohtasi plutoona-ampuminen. Hevoseni teki hurjan\nhyppäyksen sekä rymähti äkkiä maalian, ja minä vierin kymmenen askelta\neteenpäin pojan kanssa. Olin melkein samassa silmänräpäyksessä\njaloillani; olin satuttanut itseäni pahoin ja nilkutin, mutta saatoin\nkuitenkin seisoa jaloillani; läheisyydessä makasi Guiseppe. Hän makasi\npitkänään tomuisella tiellä ja nousi istualleen, silmät hurjistuneina\nja itse aivan huumautuneena tuosta kovasta kolauksesta. Ilahduin\nsuuresti nähdessäni hänen liikahtavan ja tartuin häneen kiinni\nnostaakseni häntä seisomaan, mutta hän parkasi heti sydäntä vihlovalla\näänellä ja kaatui takaisin maahan. Hänen oikea reitensä oli murtunut\npolven yläpuolelta.\n\n\"Pensasto oli ainoastaan neljänsadan meetrin päässä ja luoteja sateli\nkuin rakeita ympärillämme. Otin pojan syliini huolimatta hänen\nvastustuksestansa ja aloin juosta. Jokainen askeleeni tuotti hänelle\nkauheita tuskia, hänen huutonsa vihloi sydäntäni, ja voin vieläkin sitä\nkuulla. Hän huusi apua, mainitsi äitiänsä ja huusi avuksi neitsy Mariaa.\n\n\"'Antakaa minun maata! Antakaa minun jäädä tänne makaamaan!' huusi hän.\n'Pysähtykää, Jumalan tähden! Kärsin niin kovia tuskia! Tahdotteko\ntappaa minut? _Santa Madre di Dio! Abbiate pietà di me_.' (Pyhä Jumalan\näiti! Armahda minua!)\n\n\"Ja tunsin hänen vääntävän pieniä kätösiänsä olkapäilläni ja kaulallani\nkauheissa suonenvedon tempauksissa. Mutta minä pitkitin vaan\njuoksemistani hengästyneenä, väristen ja rattaiden jälkiin kompastuen,\nkiiveten ruumiiden yli, melkein mielipuolena pojan valitushuutojen\nja luotien suhisemisen vuoksi. Kolme kertaa minua luoti kohtasi,\nmutta ainoastaan siipaisten ensi kerran olkapäähän, toisen kerran\nreiteen, mutta tunsin sitä tuskin niinkään paljon kuin ruoskanlyöntiä.\nKolmannella kerralla vaikeni Guiseppen parkuminen; sittenkuin luoti oli\npyhkäissyt kaulani ohitse, oli se tunkeutunut hänen kainalokuoppaansa;\nmutta minä juoksin vaan pysähtymättä, tuo onneton, melkein hengetön\nolento sylissäni.\n\n\"Nuo neljä sotamiestä, jotka ulohtaalta olivat nähneet koko tapauksen,\nauttoivat minua, sittenkuin olin tullut heidän luoksensa ja olin\nluodeilta turvassa, panemaan pojan ruohikkoon. He katselivat minua\nkummastuneina, näytin epäilemättä ihan mielenvikaiselta. Raastoin\nhiuksiani sanoen:\n\n\"'Minä olen murhannut hänet! Minä olen murhannut hänet! eikä siitä\nollut mitään hyötyä!\"\n\n\"Hän hengitti vielä; minä roiskutin kylmää vettä hänen kasvoillensa,\nhaudoin hänen ohimoitansa konjakilla ja revin rikki hänen vaatteensa,\nsaadakseni haavan niin pian kuin mahdollista sidotuksi.\n\n\"'Hänen täytyy elää!' virkoin minä. 'Hänen täytyy elää, kunnes pääsemme\nPolesellaan.'\n\n\"Pakoitin häntä nielemään suullisen paloviinaa; se virkistytti häntä\njälleen henkiin. Hän tuli jälleen taidollensa, koetti liikahtaa ja\nkaatui huoaten taas pitkäkseen. Lankesin polvilleni hänen viereensä\nsamalla kun sotamiehet kiiruusti laittoivat paaret kivääreistänsä,\nmuutamista oksista ja hevosloimista, sekä koetin saada pojan minua\nymmärtämään. En enää tiedä mitä sanoin hänelle, en muista kaikkia niitä\nihmeellisiä kapineita, joita lupasin hänelle, mutta tärkeintä mitä\nsanoin oli että hänen isänsä oli Polesellassa, että minä en tuntenut\ntietä ja että hänen tuli minulle sitä näyttää. Hän ei kuunnellut minua,\nkoska hänen tuskansa eivät antaneet hänelle niin paljon rauhaa. Haava\nja murtunut reitensä vaivasi häntä kauheasti.\n\n\"Paaret olivat nyt, valmiit, mutta kun aioin nostaa Guiseppea\nniille parkasi hän kauheasti, josta emme kuitenkaan voineet olla\ntietävinämmekään, ja me lähdimme liikkeelle. Vaikka sotamiehet\nkantoivat häntä erinomaisella varovaisuudella, pakoitti jokainen\nliikunto hänen tuskasta parkaisemaan. Hänen rinnastansa vuosi vertä\npaidan läpi aina siihen lumouskaluun saakka, joka riippui hänen\nkaulassansa. Hiki takellutti kiharaisen tukan kiinni hänen otsaansa.\nHän oli kauhean kalpea, ja hänen silmistänsä, joiden ympärille mustia\nkehiä oli muodostunut, pisaroi isoja kyyneleitä. Hän itki, anoi ja\nrukoili meitä jättämään hänet sinne makaamaan. Mutta hän olisi kuollut\navun puutteesen, ja nyt täytyi meidän pitkittää matkaamme hänen\nitsensäkin tähden, hänen pelastamisensa tähden. Koetin kaikin tavoin\nlohduttaa häntä, kerroin tuhat kertaa, että hänen isänsä odotti häntä,\nja että me kannoimme häntä hänen luoksensa. Rukoilin häntä, mutta\nen voinut saada muuta vastausta, kuin vaikeroimista, huokauksia ja\nkyyneleitä.\n\n\"En tiedä itse, mikä raivo minut vihdoin valtasi; väsyneenä\nhyödyttömistä rukouksistani, aloin äkkiä kirota kuin pakana.\n\n\"'_Ah! figlio di cane_!' huusin minä. 'Sinä et tahdo puhua, pieni\nroisto! Kieltäydyt näyttämästä meille tietä! No olkoon niin, mutta\nvannon, että isäsi saa sen maksaa: Ammutan hänet!'\n\n\"En voi kuvailla sitä vaikutusta, minkä tämä äkillinen muutos teki\ntuohon lapsiraukkaan, ja sitä kauhua joka ilmauntui hänen kasvoissansa,\nkun lausuin uhkaukseni hänen isäänsä vastaan. Hänen huulensa\nvavahtelivat, hän pani kätensä ristiin ja pyysi armoa.\n\n\"'Minä teen kaikki mitä tahdotte, mutta ette saa tehdä isälleni mitään\npahaa.'\n\n\"Lähdimme jälleen matkalle; tuo säikähtynyt lapsi ei kääntänyt silmiänsä\nminusta. Hän hillitsi kyyneleensä, tukehdutti tuskansa huudot, osoitti\nmeille tietä ja johdatti meitä varmasti tuon metsien ja soiden\nsekasorron läpitse, tuota vaivaloista tietä, joka alinomaa muutti\nsuuntaansa ja katosi veden alle monen sadan meetrin matkalla, ja hän\nteki sen, milloinkaan arvelematta tai erehtymättä.\n\n\"Mutta hänen henkäyksensä kävivät yhä lyhyemmiksi, hänen silmänsä\nvälkkyivät omituisella loistolla, ja isoja punaisia täpliä näyttäytyi\nhänen poskillansa. Kohta rupesi hänen hampaansa kalisemaan; kuume oli\nalkanut.\n\n\"Tuskallisen tunnin kärsimykset kestettyämme, pääsimme pois rämeiköstä\npois rämeiköstä. Näin Polesellan kilomeetrin päässä avoimella avoimella\ntasangolla.\n\n\"Riensin Guiseppen luo.\n\n\"'Sinä olet pelastanut meidät, kiltti poikani.'\n\n\"Mutta Guiseppe ei kuullut minua; hän oli pyörtynyt.\n\n\"Muutamat talonpojat opastivat meitä papin luo; hän tunsi pojan ja\nlupasi pitää huolta hänestä, sillä hänen setänsä Ascanio oli edellisenä\npäivänä lähtenyt Reggioloon. Valitettavasti ei ollut ketään lääkäriä\nkylässä.\n\n\"Käskin sen rakuunoistani, joka oli pahimmin haavoitettu, jäädä\nPolesellaan, otin hänen hevosensa ja kiiruhdin eteenpäin suojelusväkeni\njäännöksen kanssa. Tuntia myöhemmin tapasin armeijamme viimeiset joukot\nleiriytyneinä Modenaan vievällä tiellä. Pyynnöstäni hyppäsi muuan\nkahdennentoista linjarykmentin sotalääkäri hevosen selkään ja kiiruhti\nPolesellaan, hoitaaksensa pienoista uhriraukkaani. Pitkitin tietäni;\nyösydännä olin pääkortteerissa. Puoli tuntia myöhemmin sai... de'n\narmeijanosasto käskyn marssia Rebekkoon ja avata tien Reggioloon.\n\n\"Kello 2 aamulla istuin jälleen satulassa, johtaakseni yhtä\nlinjarykmenttiä ja kahta pataljoonaa jääkäreitä rämeen poikki\nFosssanoon.\n\n\"Kello 4 pysähdyimme Polesellassa. Menin papin luo; tuo kunnon mies\nvalvoi Guiseppen luona.\n\n\"'_Povero piccolo fanciullo_!' sanoi hän minulle. 'Hänellä on hirmuinen\nkuume ja, hän hourailee. Luunmurto reidessä ei merkitse mitään, sanoo\nlääkäri, mutta haava se on syynä tuohon kamalaan kuumeesen. Hän puhuu\nalinomaa; parikymmentä kertaa on hän vaivannut minua kysymyksillään,\nmilloin hänen isänsä tulee. 'Jos hän tulee', lisäsi hän, 'ette saa\nmainita siitä mitään kapteenille, sillä kapteeni tahtoo ampua hänet.'\nMikä kapteeni se lieneekään, jota hän niin pelkää.'\n\n\"Astuin jälleen ratsuni selkään. Kylästä olimme saaneet oppaan, ja\nväkeni pääsi ilman suurempia vaikeuksia rämeen poikki. Kuljimme tuon\npeloittavan tasangon halki taajan aamusumun suojelemina. Vihollinen,\njoka kuuli meidän marssivan, ampui umpimähkään sakeaan sumuun,\naikaansaamatta meille mitään vahinkoa.\n\n\"Kolme niistä rakuunoista, jotka olin jättänyt tielle, olivat vielä\nhengissä. Otimme ne mukaamme; he olivat viettäneet kahdeksantoista\ntuntia ilman avutta, saamatta edes vesipisaraakaan.\n\n\"Kello seitsemän olin ennen apujoukkojen saapumista kenraalin luona\nja annoin hänelle tiedon niistä liikkeistä, joiden kautta hän\nvapautettaisiin tukalasta asemastaan.\n\n\"Pettyneenä toiveissaan ei vihollisen tila ollut kehuttava. Seuraavana\npäivänä saimme kauniin hyvityksen. Kello neljä olimme menneet Adda-joen\npoikki kahta ponttoonasiltaa myöten. Neljä kanuunaa ja kaksitoista\nsataa vankia joutui meidän käsiimme. Illalla ilmoitti kenraali, että\nhän oli pyytänyt kunnialegioonan upseerinristin minulle.\n\n\"'No, sinä et näytä oikein tyytyväiseltä', virkkoi hän minulle.\n\n\"Pyysin saada ratsastaa Polesellaan ja lähdin heti matkalle. Raskain\nsydämmin kiiruhdin vielä kerran tuota samaa tietä. Minkätähden,\nsanoin itsekseni, minkätähden en minä voisi kuitenkin pelastaa häntä?\nPelastihan hän meidät kaikki.\n\n\"Aurinko oli laskeutumaisillaan, saapuessani Polesellaan. Näin hevosen\nseisovan papin oven edustalla; sitä piteli muuan sotamies. Se oli\nsotalääkärin hevonen. Samassa tuokiossa astui lääkäri itse ulos\nhuoneesta.\n\n\"'Oletteko täällä?' sanoi hän minulle. 'Tuo lapsi raukka! Kohta on loppu\nkäsissä.'\n\n\"Sitten nousi hän ratsunsa selkään\n\n\"Menin sairashuoneesen; seisahtuessani kynnykselle näin tuon pienoisen\nmarttyyriraukan edessäni. Akkuna oli avoinna ja päästi sitruunapuun\ntuoksua ja heinäsirkkain laulua sisään hänen luoksensa, laskeutuvan\nauringon säteiden paistaessa huoneesen. Vanha pappi oli polvillaan\nvuoteen vieressä ja rukoili. Lapsen pienoiset kädet liikkuivat\nsuonenvedontapaisesti lakanalla, joka ei ollut niin vaalea kuin\nne, ja hänen isot silmänsä pyörivät oikealta vasemmalle, ikäänkuin\nolisi hän voinut nähdä paljon esineitä katon alla. Kuullessansa\naskeleeni säpsähti hän, silmäili siihen puoleen, jossa seisoin, ojensi\nkäsivartensa minua vastaan ja sanoi heikolla äänellä:\n\n\"_Eccovi, capitano! Jovado vedere il babbo_!\" (Oletteko siellä,\nkapteeni?... Olen kohta näkevä isäni.)\n\n\"Sitten hymyili hän ja kuoli.\n\n\"Kun rauha oli tehty, menin minä, ennenkuin palasin takaisin\nRanskanmaalle, vielä kerran Polesellaan. Hän oli sinne haudattu;\nolin antanut papille vähän rahoja hautaa varten. Tuo kunnon mies oli\npystyttänyt haudalle ristin, jossa oli seuraava kirjoitus:\n\n               \"Guiseppe Betti,\n    morto nell eta di dieci anni per la patria!\"\n\n    (Kuollut kymmenen vuotiaana isänmaan edestä.)\n\nKertomuksen loputtua vallitsi pitkällinen äänettömyys, jonka ajalla\nkenraali pyhki silmiään, sillä kuumia kyyneleitä oli jo hetken aikaa\nvuotanut pitkin hänen poskiansa. Sitten pitkitti hän:\n\n\"Olisin mielelläni uhrannut oman henkeni, jos siten olisin voinut\npelastaa tuon lapsen. Jos me olisimme avun puutteessa tulleet\nkukistetuiksi, niin olisi meidän onnettomuudellamme ollut\nmitä tuntuvimmat seuraukset. Puhumattakaan omista kaatuneista\nsotamiehistämme, olisi koko liikelinjamme joutunut vaaran alaiseksi; se\nosasto, joka oli mennyt Addajoen poikki, olisi ollut tukalassa asemassa\nja pakoitettu peräytymään.\n\n\"Ja kuka tietää minkälaisen käänteen sodassamme tuollaiset tapaukset\nolisivat vaikuttaneet? Mutta sama se; surullinen työ oli minkä tein ja\nainoana puolustuksenani on silloinen sieluni tuska ja tuo murheellinen\nmuisto, joka sitten on minua seurannut.\n\n\"Ei! Sotilaan virka ei ole siitä syystä jalo, että se johtaisi mihin\nkunniaan hyvänsä, vaan että se vaatii mitä uhreja hyvänsä; eikä siitä\nsyystä että velvollisuus on selvästi määrätty ja helppo tuntea, sillä\nse on usein surullinen ja vaikea täyttää.\"\n\nSiitä illasta aikain kunnioitin kenraaliani, sillä minä olin nähnyt\nsielun leimahtavan tuossa isossa voimakkaassa ruumiissa, ja tultuani\nkotiini kirjoitin tämän kertomuksen melkein samoilla sanoilla, joilla\nhän oli sen meille jutellut.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]