[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMEE-IYI575NE1n6vVZpDdwlzxDb1rlVX1wglHxtoGIo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2403,"Saloilta ja vesiltä","Nuutinen, Aaro A.",1886,1949,"2403-nuutinen-aaro-a-saloilta-ja-vesilta","2403__Nuutinen_Aaro_A.__Saloilta_ja_vesiltä","Luonnonkertomuksia","novelli",[14],"seikkailu",[],"fi",1921,null,16479,113911,false,35767,[24],"Hunting stories",[26],"Adventure","\"Saloilta ja vesiltä: Metsästys- ja pyyntiretkiä\" by Onni Wetterhoff is a collection of hunting and fishing stories written in the late 19th century. The work features detailed accounts of various hunting expeditions and experiences in the Finnish wilderness, particularly focusing on the legendary hunter Eero Juhani Heinäkangas and his essential encounters with bears, wolves, and other game. The narratives encapsulate the essence of hunting culture and practices during that era, making it a compelling read for those interested in outdoor adventures and historical accounts of Finnish nature.  The opening portion sets the stage by introducing the intent behind the book: a recounting of hunting experiences by Wetterhoff and his contemporaries, particularly around the bear hunts of Hämeenlinna, Finland. It begins with an engaging preface explaining the circumstances of a bear hunting group and highlights Eero Heinäkangas, who shares his memories and rich experiences from a life devoted to the hunt. Through his reminiscing, the readers gain insights into historical hunting techniques, the biodiversity of the Finnish forests, and an appreciation for the animal kingdom during a time when some species were on the brink of extinction. The portrayal of Heinäkangas' character provides a vivid perspective on the values of courage, tradition, and respect for nature that resonate throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],341,"Luonnonkertomusten kokoelma sisältää havainnollisia kuvauksia suomalaisesta erämaasta ja sen eläimistä. Tarinoissa seurataan metsän elämää, metsästystilanteita sekä eläinten selviytymiskamppailua salojen ja vesien äärellä eri vuodenaikoina.","Aaro A. Nuutisen 'Saloilta ja vesiltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2403. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALOILTA JA VESILTÄ\n\nLuonnonkertomuksia\n\n\nKirj.\n\nAARO A. NUUTINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nTuokiokuvia salolta.\nSudet.\nToisten hyväksi.\nKutumade.\nKanahaukkaperhe.\nVoittaja.\nTelkkä.\nSyöjätär.\nLummelahden valtiaat.\nHallakorven kuningas.\n\n\n\n\nTUOKIOKUVIA SALOLTA.\n\n\nOn kylmä ja kirkas talvinen kuutamoyö kaukana korvessa. Pilvettömällä\ntaivaalla kumottaa täysikuu ja tähdet vilkkuvat. Silloin tällöin\nlennähtää tähti, sammuen äärettömään avaruuteen.\n\nOn hiljaista. Heikkona kaikuna kuuluu vain koiran haukunta kaukaa\njostain metsämökistä. Liikkumatta odottaa luminen, suuri salo. Ei\nhiirenkään hisahdusta kuulu, ei näy... Vienon alakuloinen ja\nsurumielinen on talviöinen tunnelma yksinäisellä, kaukaisella salolla;\nsamalla se kuitenkin kuin salaa riemuitsee korven vapaudesta ja\nrauhasta.\n\nMitä nyt? Pienelle kuun valaisemalle metsäaukeamalle ilmestyy äkkiä\nvalkea, pitkäkorvainen jänis. Siinä se istuu takakäpälillään, korvat\npystyssä, liikkumatta kuin lumipallo. Jollei kuun hopeankirkas valo\nkuvastaisi sen sinertävää varjoa hangelle, ei sitä huomaisikaan.\nMitähän miettinee pupu-jussi? -- Se harppailee läheisen kaatuneen\nhaavan luo ja alkaa, ensin hetkisen vielä kuulosteltuaan, järsiä puun\njäistä, kuuraista kuorta... Mutta äkkiä se loikkaa parilla pitkällä\npotkulla metsän reunaan pienen kuusen varjoon, jääden siihen hätäisenä\nkuuntelemaan.\n\nMetsästä kuuluukin hiljaisia risahduksia. Ne lähenevät. Jänis ponnahtaa\ntäyteen laukkaan, syöksyen kuin kerä entistä, puoleksi umpeen\ntuiskunnutta polkuaan pitkin alas loivaa, salskeapetäjikköistä\nsalolammen rantarinnettä -- äkkiä lentää se kuperkeikkaa, parahtaa ja\nkoettaa riuhtoutua irti ansasta, joka silloin yhä tiukemmin kuristaa\nkaulaa. Kylmä salo ei armahda, siihen on kuoltava.\n\nPian saapuu aholle komea, sarvipää hirvi, jota jänöjussi turhaan\npeläten puikki pakoon. Siinä seisoo metsän kruunupää kauniina ja\njuhlallisena, -- mutta vain hetkisen. Se vavahtaa, pakkashöyry\ntuprahtaa sen sieraimista ja keveästi hypättyään pisteaidan yli, se\nkatoaa metsän kätköön.\n\nLammen päässä suuren suon laidassa hiiviskelee kavala kettu\ntavanmukaisella yöllisellä eväänetsintäretkellään. Suipolla kuonollaan\ntarkasti nuuskien se seurailee varvikossa mutkittelevia metsäkanan\njälkiä. Sitten tarmokkaasti koppaa lumen alla luolassaan vaaraa\naavistamatta nukkuvan riekon, puraista rusauttaa sen hengettömäksi ja\nalkaa ahneesti syödä saalistaan.\n\nKorven öistä murhenäytelmää todistamaan jää vain pari veripisaraa ja\nvähän valkeita höyheniä hangelle. Korvessa on kova, lahjomaton laki:\nse, joka ei jaksa pitää puoliaan, joutuu vahvemman ja ovelamman\nuhriksi.\n\nTaas on rauhallista ja hiljaista. Pakkanen vain paukahtelee\nhuurteisissa puissa, kuu kumottaa ja tähdet tuikkivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun aamu on raikas ja selkeä. Ruskotus taivaanrannalla ennustaa\nauringon nousua. Pitkän ja pimeän yön jälestä tuntuvat elähyttäviltä\naamun ensi hetket.\n\nSalolla alkaa vilkas elämä ja liike. Ahon laidan koivuun lennähtää\nmaasta makuulta komea koirasteeri, kohta toinen, kolmas... ja ennen\npitkää on puu mustanaan urpujen kimppuun käyneitä lintuja. Ritvojen\nnenistä kurkottelevat ne niitä. Hennon oksan taipuessa liiaksi\nmuuttautuu teeri toiselle, vahvemmalle, jossa se sitten syöntinsä\nlomassa kaula pitkänä kotkotellen ja arkana kuulostellen tähyilee yli\nhiljaisen salon, joka leviää kaikille tahoille viheriänä havumerenä\nsilmän kantamattomiin. Tämä on teerten, samoin kuin muittenkin metsän\neläinten valtakunta. Muuta maailmaa ne eivät tunne eivätkä kaipaa.\n\nAhon takana herää ketterä orava suureen kuuseen tekemässään\nsammalpesässä, hypähtää virkeästi viereiselle huojuvalle oksalle,\nsiistii jo harmaaksi käynyttä turkkiaan, oikoo takajalkojaan, sitten\ntyytyväisyydestä kurahtaen kimpoo viereiseen kuuseen, nousee runkoa\nmyöten lähelle latvaa, kiskaisee kävyn hampaihinsa, juoksee pirteästi\nhäntä pystyssä oksannenälle ja istahtaa siihen, pitäen etukäpäliensä\nvälissä käpyä, josta syö siemenet ja silpoo suomut, karistaen ne\nkanervikkoon kuusen juurelle, missä suuri kukkometso niiden lipattavaa\nlaskeutumista pää kallellaan hiukan kummastellen katselee, mutta\nrauhoittuu huomattuaan etteivät nuo ilmassa liitelevät silput olleet\nsille vaarallisia.\n\nPienet, vilkkaat tiaiset, hömötiaiset, töyhtötiaiset, talitiaiset ja\nnäöltään harakkaa pienoiskoossa muistuttavat pyrstötiaiset, ovat kaikki\ntapansa mukaan sekaisin samassa parvessa jo aikoja sitten olleet\nliikkeellä. Tiristen ja sirkuttaen hyppelevät ne kuusten alaoksilla,\nriippuvatpa myös kynsistään selkä maahan päin einettään etsiessään.\nVähitellen, puu puulta siirtyy parvi läheiselle nevalle päin, häipyen\nsinne.\n\nAina ahkerasti liikehtivä kirjava tikkakin on hereillä takomassa\nterävällä nokallaan pystyyn kuivuneen hongan kylkeä, etsien toukkia ja\nhyönteisiä. Se kiertää ruuvimaisesti puun runkoa tasapäiseksi\ntaittuneeseen latvaan, josta lennähtää tiuskaisten toisen kelon\nkupeeseen.\n\nJänöjussi, jäkkäniska, töpihäntä, vietettyään tyytyväisenä yön\npalohalmeen ruislaihoa syöden, puikkii pitkin nokisista puista tehdyn\naidan vartta, työntäytyy viimein ahtaasta raosta, loikkaa yli jäätyneen\nvesilätäkön ja kapsahtaa kahdelle käpälälle kuulostamaan... pamahdus ja\nsavun pelmahdus lähellä koivukossa, kuloheinät katkeilevat jäniksen\nympärillä. Pupuparka pykertyy maahan, jääden siihen hiukan viputtaen\ntoista takajalkaansa. Suusta tippuu tummanpunaista verta kellastuneelle\nkoivunlehdelle.\n\nLaukauksen kaiku kiirii kauas seesteisessä ilmassa ympäri hiljaisen,\nrauhallisen salon. Säikähtyneenä humahtaa teeriparvi siivilleen\nahonlaitakoivusta, lentää havistaen peräkorpeen. Orava pudottaa\npeloissaan kävyn käpälistään, livistää kuusen korkeimpaan kerkkään,\nkääriytyen siihen pieneksi harmaaksi mytyksi. Metsokin rumahtaa\nlentoon, kohoten ison hongan tukevalle oksalle puun maltoon.\n\nNevalta päin kuuluu askeleiden rapse. Varovainen metso kiertää\npuunrungon toisella puolella olevalle oksantyvelle.\n\nPian loittonevat askeleet kuulumattomiin. Metso lentää muurahaispesään\n\"kylpemään\" ja orava hyppää läheiseen runsaampikäpyiseen kuuseen.\n\nSalon rauhaa ei enää mikään häiritse.\n\nAuringon ensi säteet kultaavat kalliolla, nevan takana kasvavien\nkoivujen latvoja. Loppumaton latvameri lainehtii raikkaassa tuulessa.\n\nMetsän aamuinen taika on hävinnyt.\n\n\n\n\nSUDET.\n\n\nPureva öinen pakkasviima puhalsi Laatokan lumilakeudella.\nTuhattähtinen, tummansininen taivaankansi näytti kaikilla puolin\nkaukana yhtyvän lakeuteen. Punertavankeltainen sirppikuu loi himmeän\nhohteensa hangelle, jota pitkin hieno vitilumi vieri sihisten tuulen\nkuljettamana. Toisinaan kuului kauempaa aavalta kovaa jyminää ja\nryskettä, -- pakkanen halkoi Keski-Laatokan vielä kierää jäätä.\n\nKuin jatkona jyminälle ja ryskeelle kuului sieltä päin lähempää silloin\ntällöin omituisia ulvahteluja, jotka tuntuivat tulkitsevan kuin\npohjatonta kaipuuta ja ikävää: rannattoman jääkentän yksitoikkoisuutta\nja lohduttomuutta.\n\nSamalta suunnalta rupesi kohta erottumaan kuun kalpeassa valossa kolme\ntummaa haamua, jotka keveästi liukuen verkalleen lähenivät. Sudet,\narojen asukkaat, olivat nälissään lähteneet ruuanhakuun, taivaltaen\nKarjalan suuren meren länsirantaa kohti. Etumaisena juoksi joukon\njohtaja, suurin, harmain ja tuuheakarvaisin peto. Tuontuostakin\npysähtyi se hetkiseksi, kohotti kuononsa avaruutta kohti ja ulvoi...\nSen kidasta tuprahteli pakkashöyry, ja silmät kiiluivat villisti kuun\nhohteessa.\n\nTuulen yläpuolelta päin alkoi kuulua aisakellon kodikas kalkatus. Sudet\nkääntyivät kulkemaan sitä kohti: vihdoinkin syötävää tässä\nloppumattomassa lumi-erämaassa.\n\nHevonen laahusti hitaasti ja uupuneesti umpeen juoksettunutta\ntienpohjaa pitkin. Reen perässä istui kaksi miestä suuriin turkkeihin\nkääriytyneinä. Äkkiä hevonen nyhtäisi rekeä, nosti korvansa terävästi\npystyyn ja korskahtaen peloissaan kiskaisihe tieltä syrjään niin\nrajusti, että reen aisa vänkäytyessään rasahti ja oli vähällä katketa.\nPelästynyt hepo lähti nelistämään kaukana kohoavaa jylhää kalliorantaa\nkohti, huolimatta ajajan ohjastelusta ja kieltelemisestä. Miehet olivat\nihmeissään tästä hevosensa omituisesta käyttäytymisestä. Mutta kohta\nselvisi asia. Kolme sutta ilmestyi juoksemaan jonkun matkan päähän\nreestä. Ne eivät uskaltaneet käydä matkamiesten enempää kuin\nhevosenkaan kimppuun, vaikka niillä näytti olevan hyvä halu siihen,\nsillä toisinaan ne lähestyivät uhkaavasti milloin puolelta, milloin\ntoiselta. Niiden silmät välähtelivät vihertävinä, saaliinhimoisina\nkuuraisen naaman keskellä, ja kielet riippuivat suusta. Hevonen oli\nkuin mieletön pelosta. Se laukkasi minkä jaksoi, niin että lumi\ntuprusi, mutta sudet eivät jääneet vähääkään jälkeen. Muuan susi rupesi\nkiirehtimäänkin kulkuaan, kaartaen hevosen eteen, ikäänkuin\nkatkaistakseen matkalaisten tien. Miehet arvelivat sillä olevan\naikomuksena hyökätä hevosen kimppuun, -- paukahti pistoolin laukaus...\ntoinen ja kolmas. Susi ulvahti kovasti ja lysähti voimattomana\nvatsalleen lumeen, mutta ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi\nmatkaansa. Sen haavoittuneesta säärestä roiskui verta lumelle. Toiset\nsudet tunsivat veren lemun. Se kiihoitti niitä. Ne eivät voineet enää\npidättäytyä. Veri kuin veri. Ne eivät voineet vastustaa pedon vaistoja.\nSuurin susi hyökkäsi heti haavoittuneen kimppuun. Nyt oli siihen hyvä\ntilaisuus, sillä vioittunut ei voinut itseään puolustaa täysin voimin.\nKun se oli kelpaamaton elämän taisteluun, jouti se terveitten ja\nvoimakkaitten ruoaksi. Sudet olisivat syöneet nälissään vaikka omat\npentunsa, jos ne olisivat haavoittuneet.\n\nSyntyi vimmattu taistelu. Se oli sisukasta, katkeraa kamppailua\nelämästä ja kuolemasta. Haavoittunut susi sortui viimein selälleen\nhankeen, mutta vielä sittenkin koetti se itsepintaisesti puolustautua\npuremalla vihollisensa rintaa ja takajalkojensa kynsillä raapimalla sen\nvatsaa. Suuri ja voimakas susi ei kuitenkaan hellittänyt hampaitaan\nuhrinsa niskasta, vaan puri yhä syvempään, ja toinen hukka iski terävät\nhampaansa lujasti haavoittuneen kurkkuun. Samoin oli se tottunut\ntekemään monesti ennenkin hyökätessään hirven, koiran tai muun\nsaaliinsa kimppuun. Se oli yhtäkkiä unohtanut, että saaliina tällä\nkertaa oli entinen asetoveri...\n\nSusien temmellyksen ja rähinän lakattua kuului aisakellon kalkatus jo\nkaukaa rannikolta. Se soi rauhallisen verkkaisasti.\n\nAamupuoleen yötä tuuli tyyntyi, viti ei tuprunnut enää, ja kuun sirppi\nlaskeutui taivaanrannan taa. Aamun valjetessa ulappakarien lähettyvillä\nmateenpyyntikoukkujaan kokeva suksimies huomasi kolmen suden puoleksi\numpeen menneet jäljet. Kotimatkallaan hän seurasi niitä, nähden\nihmeekseen temmellyskentällä paljon verta ja harmaankellertäviä\nkarvatukkoja. Siitä lähti vain kahden suden jäljet suoraan mantereelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeutukunnalle oli ilmestynyt susia. Niitä oli nähty tuontuostakin\nmilloin milläkin puolella pitäjää. Kaikesta päättäen olivat kävijät\nkaikkialla olleet samat kaksi sutta. Ne olivat kopanneet ruuakseen\nmonta kartanolta öisin loitonnutta koiraa ja vieneet vinkuvan\nsianporsaan pahnasta, jonka ovi oli sattunut jäämään raolleen. Näiden\nrohkeitten petojen saaliiksi oli muutamana iltana joutua myös\nsaunatiellä yksin tallusteleva pikkutyttökin. Susi tuli jo hänen\nlähettyvilleen, mutta kun lapsi rupesi \"suurta koiraa\" pelästyen\nparkumaan, säikähti hukka tätä outoa ääntä, jollaista se ei ollut ennen\nkuullut, ja pakeni. Vaikka susi ryhtyy ankarasti ahdistettuna tai\näärimmilleen nälkiytyneenä taisteluun sitä voimakkaammankin vastustajan\nkanssa, kammottaa sitä kaikki ennen näkemätön ja kuulematon. Uusi, outo\nja salaperäinen tekee siitä luihun ja aran. Varsinkin ihmisen ääni ja\nhänen äkilliset liikkeensä, joitten tarkoitusta susi ei voi käsittää,\nvaikuttavat petoon kuin herpaiseva taikavoima. Samoin on useiden\nmuittenkin eläinten laita. Ne tunnustavat siten vaistomaisesti ihmisen\nherrakseen ja valtiaakseen.\n\nSusia nähtiin pimeän tullen usein maantielläkin ja monissa muissa\npaikoissa kun niitä kaikista vähimmin osattiin odottaa.\n\nNiinpä talosta toiseen alituisesti hynttäävää hieroja-akkaa,\nPaksua-Hellua vastaan äkkiarvaamatta tulla tupsahti tiellä kaksi sutta.\nSekä ne että Hellu pysähtyivät hämmästyneinä jonkun matkan päähän\ntoisistaan. Muutamien silmänräpäysten neuvottomuus. Sudet huomasivat\nvastustajan ihmiseksi, niiden vainu sanoi sen niille pettämättömästi,\nvaikkakin tuo heidän edessään pimeässä liikkumattomana ja \"juhlallisen\"\nuhkaavana seisova lyhyt ja leveä olento ei muodoltaan muistuttanut\npaljoakaan niitä ihmissuvun edustajia, joita hukat olivat ennen\nnähneet.\n\nSelvittyään hämmästyksestään ja tajuttuaan susien seisovan edessään,\njoutui paksu _homo sapiens_ yksilö hurjan pelon valtaan, alkoi huutaa\ntäyttä kurkkua ja huitoa vimmatusti sarvisäkillään, kun ei uskaltanut\nkääntyä pakoonkaan, peläten susien pahemmin ahdistavan juoksevaa, kuten\näkäiset koirat tekevät. Hellun mieleen oli hädän hetkellä, juuri kun\nhän oli kääntymäisillään pakoon, juolahtanut Yläpihan piski, joka aina\närhenteli melkein hameen helmoissa Hellun tullessa taloon, mutta ei\nhätyyttänyt niin pahasti jos hidastutti kulkuaan tai pysähtyi.\n\nSudet astuivat arasti muutamia askeleita tieltä syrjään. Hellu luuli\nniitten aikovan hyökätä sivulta päin hänen kimppuunsa, ja rupesi yhä\nsilmittömämmin hosumaan ja kauheammin huutamaan, luullen viimeisen\nhetkensä tulleen.\n\nMutta armon aika ei ollut vielä päättynyt. Sudet kyllästyivät moiseen\nihmisäänen tulvaan, joka vihloi kiusallisesti niiden hiljaisuuteen\ntottuneita korvarumpuja. Käsivarsien vinha huiske näytti myös varsin\narveluttavalta, sillä eihän ihmiseltä ollut koskaan mitään hyvää\nodotettavissa. Pedot hiipivät häpeissään metsään. Silloin Hellukin\npuhalsi hartaan helpotuksen-huokauksen ja lähti pökerryksissään --\nsinne päin, mistä juuri oli tullutkin. Puoleksi juosten lyntysti hän\nniin että sarvet ja muut kupparin vehkeet pussissa kalisivat ja yhä\npitäen kovaa porakkaa sadatteli itsekseen \"pahanhengen hukkia\" ja\n\"riivatun hotkaleita\".\n\nLähimmän talon asukkaat, jotka saivat sinä iltana kuulla Paksun-Hellun\nmainion kuvauksen tästä \"kauheasta tapauksesta\", eivät kuulemaansa\nkoskaan unohda. Muutamia päiviä myöhemmin erään saman kylän miehen\nollessa metsässä latomassa halkoja pinosta rekeensä, hysähti hevonen,\ntuhki sieraimiinsa eikä tahtonut pysyä paikoillaan, vaikka näkyvissä ei\nollut mitään pelättävää.\n\nVähän ajan kuluttua ilmaantui kuitenkin kaksi sutta. Ne juosta\njolkuttelivat rauhallisesti peräkkäin läheisen harjun rinnettä pitkin.\nToinen susi oli harvinaisen suuri. Näytti siltä kuin ne eivät olisi\nvainullaankaan huomanneet miestä ja hevosta -- ne olivatkin tuulen\nyläpuolella.\n\nPyssymiehet eivät, ihmeellistä kyllä, koskaan nähneet susia\nvilaukseltakaan, vaikka moni metsästäjä vaaniskeli ahkerasti niitä.\nVanhat, tottuneet metsämiehet eivät tätä ihmetelleet. He sanoivat\nentisistäkin kokemuksistaan tulleensa siihen vakaumukseen, että susi,\nsamoin kuin kettukin, tuntee jo kaukaa ruudin \"hajun\".\n\nEi saavutettu toivottua tulosta hevosenhaaskallakaan. Milloin oltiin\nvahdissa, eivät sudet tulleet haaskalle; muina aikoina ne kyllä\nkävivät.\n\nMutta valkenipa vihdoin kevättalvella päivä, joka tuli pienemmälle\nsudelle kohtalokkaaksi. Hiihti näet Erä-Kusti ketunkierrännässä,\njuoksuttaen selästään suurelta rullalta punalippuista lankaa, jonka yli\nmuuten -- niin viisas kettu ei uskalla mennä, ja huomasi tällöin\nhämmästyksekseen suden katsovan oksain lomitse läheisen kuusen\njuurelta. Peto oli nähtävästi äänen kuullessaan äkkiä herännyt\npäivämakuultaan ja oli yhtä hölmistynyt kuin Kustikin. Muutamia\nsilmänräpäyksiä katselivat mies ja susi toisiansa. Kumpainenkin tunsi\ntoisessaan katkerimman ja pelättävimmän vihollisensa. Vihdoin mies\npäättäväisesti tempasi pyssyn selästään. Susi säpsähti tätä\näkkiliikettä, ja aavistaen siitä seuraavan jotain ratkaisevaa ja sille\nepäedullista, ponnahti pakoon. Monien muitten vaistojensa ohella onkin\nmetsäeläimillä selittämättömän ihmeellinen aavistus ihmisen\nmenettelystä ja sen merkityksestä niihin nähden, vieläpä\nmielentilastakin kohtauksen jännittävinä hetkinä. Näyttää siltä kuin\neläimet ratkaisevissa tilanteissa tietäisivät ihmisen ajatukset, mikäli\nnämä koskevat niitä, ja määräisivät sen mukaan oman menettelynsä.\n\nMutta vaikka susi nytkin loikkasi pakoon samalla hetkellä kuin mies\ntempasi pyssyn, ei se kerinnyt kovinkaan kauas ennenkuin sai kylkeensä\nhaulipanoksen ja heti myös toisen etulavoilleen. Susi kaatui, ärähti\nkiukkuisasti, koetti kohota seisomaan, mutta jalat eivät oikein\nkannattaneet. Sudesta tuntui niinkuin ne eivät olisi tavanneet tukea\nlumesta, vaan olisivat haparoineet tyhjyydessä. Ponnistaen viimeiset\nvoimansa se vieläkin yritti nousta, mutta ei enää päässyt... Muutamia\nkertoja peto vielä pyöräytteli lyhyehköä häntäänsä, katsoen keltaisilla\nsilmillään jäykästi ja avuttomasti, kuin soimaten surmaajaansa. Sitten\nkarva silisi ja takajalat suoristuivat.\n\nSilloin vasta suuri susi, joka aina oli nähty tämän toisen toverina,\nkatsoi otollisimman hetken tulleen syöksähtää katajaryteikön sisästä\naivan Kustin vierestä ja kadota metsään ennenkuin mies ennättäisi\nampua.\n\nKesken jäi Kustilta ketun kiertäminen. Toimitettuaan tyytyväisenä\nkuolleen suden kotiin, lähti hän erään miehen kanssa jälkiä seuraten\nhiihtämällä ajamaan takaa vainajan toveria, suurta sutta.\n\nMiehet hiihtivät sitkeästi pedon jälestä, mutta ilta tuli, eivätkä he\nedes nähneetkään ajettavaansa, sillä se tiesi olla varuillaan ja\npysytteli pitkän matkaa edellä vainoojistaan, joiden oli vihdoin\nyövyttävä muutamaan torppaan. Silloin susikin pysähtyi lepäämään. Sen\noli kova nälkä; se ei ollut pariin päivään saanut mitään syötävää. Tämä\nlisäsi väsymystä; juoksemisesta ei se vielä ollut kovinkaan rasittunut.\nJos hukka olisi saanut _vähän_ syötävää, olisi se jaksanut juosta\nlepäämättä koko yön ja siten jättää vainoojansa niin paljon jälkeensä,\nettä nämä olisivat pian toivottomina heittäneet sikseen takaa-ajon,\nmutta kun ei saanut mitään suuhun pantavaa, täytyi tyytyä viettämään yö\nkaatuneen kuusen latvuksen alla, uskaltamatta nukahtaa hetkeksikään,\nsaattoivathan ajajat milloin tahansa tulla. Aamun sarastaessa oli\nlähdettävä taas eteenpäin, sillä susi tunsi kaukovaistollaan\nvainolaistensa lähestyvän. Ne saapuivatkin kohta suden makuukselle ja\npainautuivat kiireesti edelleen. Kevättalven kovakuorisella hangella,\njossa oli vain sen verran vitiä, että suden jäljet hyvin näkyivät,\nliukui suksi mainiosti. Keskipäivälläkään ei aurinko kyennyt vielä\nlämmittämään lunta niin paljon, että suksikeli olisi pilautunut. Mutta\nkyllä se miehistä hien irtautti.\n\nSusi kierteli metsissä, kyliä ja aukeita maita vältellen. Metsissä oli\nturvallisinta. Toisinaan juoksi se jonkun matkaa tietä pitkin, mutta\npoikkesi pian taas metsään. Sitkeästi seurasivat miehet jäljessä. He\npistäytyivät vain kerran mökkiin hetkeksi haukkaamaan päivällistään.\n\nIlta hämärtyi. Ajoa jatkui yhä. Sudella oli hiukaiseva nälkä. Kulku\nhidastui sen takia. Toisinaan piti pysähtyä hetkeksi levähtämään.\nHämärän tultua uskalsi susi kulkea kylien kautta. Se toivoi asutuilta\nseuduilta saavansa paremmin jotain syötävää. Ja onni suosikin sitä nyt.\nErään mökin pihasta hyökkäsi näet pieni piski kauas pellolle haukkua\nräkyttämään sutta, jota se luuli isoksi koiraksi. Suden lähestyessä\nperäytyi rakki pihaan päin, mutta kun peto ahdisti ja oli jo hyvin\nlähellä, tuli koiralle hätä ja se rupesi pakkautumaan riihen kivijalan\nreiästä sillan alle pakoon, mutta reikä oli ahdas ja susi sai saaliinsa\nkiinni. Koira päästi hirveän huudon, pihasta lähti riihelle päin\njuoksemaan mies seiväs kädessään, mutta susi nujersi nopeasti koiran\nhengettömäksi ja juoksi rantatietä pitkin alas jäälle, pitäen koiraa\nhampaillaan sen pääpuolesta, muun ruumiin retkottaessa hukan niskoilla.\nKantamuksesta huolimatta nousivat nyt hukan jalat entistä keveämmin, --\nolihan tiedossa kunnollisen aterian saanti. Se tieto tuntui antavan\nvoimia.\n\nKorkeitten kalliorantojen välistä avautui kapea Laatokan lahti\nsilmänkantamattomaksi jäälakeudeksi. Susi ohjasi kulkunsa suurinta\naukeata kohti. Se aavisti, että sinne eivät takaa-ajajat uskalla lähteä\nja siellä saa rauhassa syödä saaliinsa ja sitten jatkaa matkaansa\nkaukaiselle vastaiselle rannalle, takaisin avaroille aroille,\nsynnyinseuduille. -- -- --\n\nErä-Kusti oli tyytyväinen, kun sai ammutuksi edes pienemmän suden.\nSaihan siitä arvokkaan taljan ja valtiolta sata markkaa tapporahaa.\nKunnia ei myöskään ollut vähäinen.\n\nUseina päivinä kävi Kustin mökillä suuret joukot suden katsojia, sekä\nnuoria että vanhoja, miehiä ja naisia.\n\nMutta Paksu-Hellu ei uskaltanut pariin viikkoon liikkua sillä puolella\nkylää, jossa Erä-Kustin mökki sijaitsi.\n\n\n\n\nTOISTEN HYVÄKSI.\n\n\nTalvi-illan hämärtyessä tuuli tyyntyi, taivaankansi selkeni ja pakkanen\nkiihtyi. Venus-tähti palaa loimotti jo synkkenevän salon yllä, tumman\ntaivaan kuvun eteläisellä rannalla.\n\nOrava asettui yölevolle korkeassa kuusessa olevaan pesäänsä, tukkien\nsen \"oven\" sammalilla, ja teeriparvi pudottautui urpukoivustaan\nillalliseltaan hangen sisään nukkumaan.\n\nSilloin lähti liikkeelle Mikko Mieleväinen, viisas kettu, joka oli\nyölliseltä metsästysretkeltään palattuaan aamusta asti nukkunut\npuoleksi lumeen hautautuneen halkopinon päällä. Se tunsi näet\nhiukaisevaa nälkää, piti saada jotain syötävää. Viime yönä oli saalis\nollut niukanpuoleinen: pyy ja muutamia hiiriä. Ei sen vertaisesta nälkä\noikein paennut; pahimmoiksi vain pääsi ruuan makuun. Mikko Mieleväinen\nlipaisi kielellään suupieltään ajatellessaan makeita \"lintu- ja\nhiiripaisteja\". Sitä harmitti, ettei ollut onnistunut saamaan sitä\nlajia enemmän, vaikka viime yönä oli hyvä hiipimäkeli: upottamattomalla\nkarmanteella siksi paljon pehmeää vitiä, ettei astunta kuulunut. Nyt\noli paljon epäedullisempi keli; lumen pinnalla oli ohut kuori, joka\nnarskui kävellessä. Varsinkin näin selkeällä säällä kuului se\nverrattain pitkän matkan päähän. Se huolestutti kettua. Mitenkähän\nluonnistuu tämän-öinen pyynti? Hyvälläkin kelillä on \"paistien\"\ntavoittelussa täysi työ, ne vintiöt kun ovat tarkkakuuloisia ja\nvarovaisia. Olet juuri pääsemäisilläsi viimeisen hyppyvälin päähän\nteerestä, niin silloin tuo peijakas rupeaa kuikistelemaan kaulaansa ja\nkatselemaan ympärilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pelmahtaa\nlentoon, kuten tapahtui viime yönäkin.\n\nSe harmitti Mikkoa niin, että hän oikein istahti hangelle sitä\nmiettimään, tuontuostakin lipaisten kielellään suupieltään.\n\nMetsässä oli hiljaista. Hämärä sakeni. Ketun edessä vähän matkan päässä\nhäämötti puunrunkojen lomitse niityn aita. Mikolle se oli tuttu: se oli\n\"pajukkolintuniityn\" aita. Monesti oli Mikko tuolta niityltä talvisin\nsaanut pajupensaiden ympärillä piipertäneen valkean metsäkanan. Viime\nyönä ei siellä tullut käydyksi. Nyt sinne ehkä kannattaisi mennä, kun\nei ole parempaakaan hanketta tiedossa. Eihän tuo ota jos ei annakaan.\n\nMikko lähti varovasti juosta sipsuttamaan niitylle päin. Aidan luona se\npysähtyi hetkeksi nuuskimaan ilmaa sekä kuuntelemaan ja katselemaan,\narasti vilkuillen joka suunnalle. Sitten vasta se uskalsi hypätä aidan\nyli niitylle, jonka vastaisella laidalla oli pajukkoa ladon\nympäristössä ja ojien varsilla.\n\nMikko seisahtui taas ja veti ilmaa sieraimiinsa: niityllä _oli_\n\"pajukkolintuja\". Tehdäkseen itsensä niin huomaamattomaksi kuin\nsuinkin, lyyhistyi kettu matalaksi, lähtien hiipimään pajukkorivin\nvierustaa. Mikon vatsa melkein viisti hankea, tuuhea, punertava häntä\noli jäykästi suorana niin että valkeakarvainen latva lakaisi lunta,\nkorvat olivat terävästi pystyssä ja silmät kiiluivat, katse tiukasti\ntähdättynä eteenpäin. Varovasti, askel askeleelta metsästäjä eteni.\nJoskus se pysähtyi, toinen etujalka kohotettuna askeleen ottamiseen.\nSitten se painoi käpälänsä varovasti lumikuoren läpi, koettaen siten\nniin paljon kuin voi karttaa rapisuttamista, sillä Mikko tiesi\njokaisesta askeleestaan riippuvan, saisiko syömistä vai jäisikö maha\ntyhjäksi. Tämä kysymys oli Mikolle tietenkin tärkeä, tärkeintä\nkaikesta, mitä sillä oli elämässään ratkaistavana. Jos et osaa olla\nkyllin viekas ja varovainen, saat olla syömättä, kunnes opit tarpeeksi\novelaksi, siinä elämän totuus. Siksi Mikko oli niin jännittynyt, että\naivan vapisi: sen takajalat hiukan lepattivat, ne olivat vireessä minä\nsilmänräpäyksenä tahansa tarvittavaan voimakkaaseen ponnahdukseen.\n\nVaikka oli jo hyvin hämärä, olivat metsäkanat vielä valveilla, nyppien\npajun nuppuja illallisekseen. Karvaisilla jaloillaan tallustellen\npensaitten ympärillä ja jättäen lumeen kolmihaaraisen jäljen\nkurottelivat ne silmuja varpujen nenistä niin korkealta kuin ylettivät.\nKun pensaassa ei ollut enää mitään syömistä, kävellä taapersivat tai\njuosta tipittivät ne toiselle pensaalle. Ylempänä olevat silmut jäivät\nsyömättä, sillä metsäkana ei koskaan lennä oksalle, enintään joskus\nhypähtää matalalla olevalle pajun tyvelle.\n\nKettu oli vielä siksi loitolla metsäkanoista, ettei se nähnyt niitä,\nniin lumen näköisiä ne olivat, kauttaaltaan puhtaanvalkoisia --\nlukuunottamatta pientä mustaa silmää ja kapeata mustaa juovaa\npyrstössä.\n\nMutta pienen ripsahduksen kuultuaan parven vartialintu huomasi lunta\nvasten selvästi näkyvän hallavan revon, ja kakattaen pelmahti lentoon.\nToiset lumilinnut katselivat kaula pitkänä joka puolelle, mutta eivät\nvieläkään huomanneet vihollistaan, sillä vartialinnun lähtiessä lentoon\noli kettu nopeasti kuin salaman iskun saanut lysähtänyt vatsalleen\nhangelle, painautuen niin matalaksi kuin voi. Se toivoi näet edes\ntoisten lintujen pysyvän paikoillaan sitä huomaamatta.\n\nMutta se erehtyi. Metsäkanaparvi ymmärsi johtajansa varoitushuudon ja\nlentoon lähtemisen syyn. Jossain läheisyydessä piili vaara, vaikka ne\neivät sitä huomanneetkaan. Viisainta oli siis paeta. Toinen toisensa\njälkeen, mikä sieltä, mikä täältä, pelmahtelivat ne lentoon.\n\nMikko Mieleväinen oli aivan masentunut. Siihen se nyt meni se homma!\nJopa meni hukkaan \"hyvät humalat!\"\n\nKuin lohdutuksekseen nuuski Mikko lintujen jälkiä lumessa. Kuinka\nsuloisilta ne tuoksuivatkaan!\n\nEi edes rihmapyydykseen takertunutta riekkoa ollut ketun saatavissa,\nkuten muutamia päiviä sitten tässä samassa pajupensaikossa. Nyt oli\ntyydyttävä vain pariin päästäiseen. Suuritöistä oli niidenkin\nsaalistaminen: toinen täytyi kuopia kärsivällisesti paksun lumen alta\nojan pohjasta ja toisen lähtemistä ladon alta hangelle juoksemaan piti\nkauan malttaa odottaa.\n\nNälkäisenä istahti Mikko hangelle miettimään elämänsä kovuutta. Minkä\ntakia \"paisteja\" on näin niukasti? Mikähän tässä nyt tulee tuumaksi? Ja\nnälkä on niin, että näköä haittaa. Ei tee mieli enää mitään yrittää,\nkun kaikki kuitenkin menee päin mäntyyn.\n\nVallitsi jo melkein täydellinen pimeys. Salaperäisen synkässä ja\nhiljaisessa metsässä humahteli heikosti tyyntyvä tuuli. Toisinaan\nkuului etäältä metsäkanojen iltaääntely \"_väk-kä-kä-kää, kopeuk,\nkopeuk_\", joka ikäänkuin ilkamoiden kiusoitteli kettua.\n\nMikko päätti koettaa onneaan uudestaan; eihän tässä muukaan auttanut.\nSe lähti laukkaamaan ääntä kohti. Äskeinen ankara jännitys ja nälkä\ntuntuivat herpaisevan jäseniä.\n\nSuurella vaivaiskoivuja ja mataloita männynkäkkyröitä kasvavalla\nnevalla rupesi Mikon ihmeellisen tarkkavainuisiin sieraimiin tuntumaan\nomituinen käry. Se oli ketulle tuttu. Vallan hyvin tiesi Mikko\nentuudestaan, mitä se merkitsi. Paljon oli tullut jo koetuksi yhtä ja\ntoista ja kaikesta oppia otetuksi, sillä kaikesta tiedosta saattoi olla\nhyötyä vielä joskus.\n\nVähän matkan päässä oli suksenlatu ja sen vieressä pyöreäpohjainen ura\nlumessa, niinkuin hiihtäjä olisi hankea pitkin vetänyt jotain.\n\nMikko Mieleväinen tiesi, että tämä oli taas niitä Kalkkikallion torpan\nkettumiehen kujeita. Saadakseen kettuja paremmin myrkkypaloilleen\ntulemaan, oli se vanha veijari tuosta jälleen vetänyt jälessään\nnuorassa korvennettua kissanraatoa.\n\nMikko lähti seuraamaan uraa, toivoen saavansa nyt, kuten usein\nennenkin, pyyntimiehen syöttiseudulla pistää poskeensa hangelle\nheitettyjä kissanraadon kappaleita. Olihan hän ennenkin osannut erottaa\nmyrkyttömät lihapalat myrkytetyistä. Sillä eihän hän ollut mikään\nkokematon nuori kettu, jonka saa myrkyllä surmatuksi.\n\nKauan piti Mikon juosta vitvetellä ennenkuin ura vihdoinkin päättyi\neräässä lepikossa. Mutta vaikka Mikko juoksenteli ristiin rastiin sillä\nseudulla, ei lihapaloja löytynytkään. Viimein se kuitenkin vaistonsa\navulla joutui hangelle heitetyn kokonaisen kissanraadon luo. Ahaa,\ntämmöinenkö konnankoukku nyt! Viisas ja epäluuloinen Mikko Mieleväinen\naavisti, että tämä on ketunpyytäjän uusi kavala temppu: koko kissa on\nmyrkytetty. -- Minuapa et petä, pitkäparta, ajatteli Mikko, -- mutta\nolisi se tuo kokemattomille ketuille vaarallinen kasinraato peitettävä\nsyvälle hankeen, ettei löytyisi ainakaan ennenkuin lumen sulamisen\njälkeen, jolloin se ei ole enää kovinkaan viettelevä, sillä silloin,\npäinvastoin kuin nyt talvisydännä, saa helposti muuta parempaa\nsyömistä.\n\nPontevasti Mikko ryhtyi puuhaan. Se kaivoi etukäpälillään syvän haudan\nlumeen. Sitten se lähestyi raatoa ja tarttui hampain siihen... silloin\npelmahti lumi Mikon vieressä molemmin puolin, kuului naksahdus... ja\nkummankin etukäpälän luut taittuneina hirmuisten hammasrautojen väliin\ntuuskahti Mikko rinnalleen lumeen. Tuskissaan ja epätoivoissaan se\nkoetti, vaikka tiesikin tuhonsa nyt tulleen, riuhtoutua irti raudoista,\nmutta huomasi pian pääsyn mahdottomaksi. Näinkö siis kävi!\n\nVielä on sentään olemassa keino.\n\nKettu rupesi itsepintaisesti puremaan poikki omaa jalkaansa. Monet\nketut ovatkin tällä tavatonta sisua vaativalla tavalla päässeet\npyydyksestä, jos ovat sattuneet tarttumaan rautoihin vain toisesta\nkäpälästään. Hirmuisia tuskia kärsittyään onnistui Mikkokin vetämään\nverisen jalantynkänsä pois pihdistä, mutta toinen jalka oli yhä\npuristuksessa. Hammasraudat olivat sattuneet iskeytymään aivan jalan\njuureen. Sentakia kettu ei päässyt puremaan sitä, vaikka kovasti\nyrittikin. Se ei näet osannut ajatella, että eihän hänestä ollut\neläjäksi molemmat etukäpälät katkenneina. Itsepintaisuudellaan luuli se\nvoittavansa kaikki pulat. Se tahtoi elää, se tahtoi vain saada nälkänsä\ntyydytetyksi. Mitään muuta ei se kaivannut.\n\nKauhea oli Mikko-paran yö. Jalkoja kirve!i kuin olisi tuli niitä\npoltellut. Niistä valui veri. Se heikonsi. Mikko ei enää koettanutkaan\npäästä irti. Se kierähti vain kyljelleen hangelle ja odotti\nvapaaksipääsemistään, sillä Mikko ei voinut uskoa kaiken loppuvan\ntähän. Ihminen oli tosin ilkeyksissään saattanut hänelle kärsimyksiä,\nmutta pian on kaikki ohi.\n\nKettu odotti...\n\nAlkoi herpaista niin omituisesti. Tuskakin väheni. Tuntui siltä kuin\njalkoja ei olisi ollut olemassakaan. Mikko päätti hiukan nukahtaa\nodottaessaan.\n\nVapautus tuli aamun valjettua: kova lyönti päähän suksisauvalla.\n\nToisten hyväksi oli Mikko Mieleväinen uhrannut henkensä taistellessaan\nihmistä vastaan, heimolaistensa hyväksi. Tyhjäksi jäi turvallinen\nmakuukuoppa halkopinon päällä, ja rauhassa sai nyt olla häneltä riista\ntällä salolla. Muille kaikki, muille.\n\n\n\n\nKUTUMADE.\n\n\nSuuri, kirjava made ui verkalleen pohjamudan pintaa pitkin järven\nsyvimmässä uulossa, uurtaen mätiä täynnä pullottavalla vatsallaan vaon\nliejuun. Se oli matkalla matalammille vesille etsimään kutupaikkaa\njonkun karikon kupeelta tai kivikkoniemekkeen jyrkkäysrintauksesta, --\nmuutamiin sellaisiin harvoihin paikkoihin, joka vuosi samoihin,\nkutumateet kokoontuvat helmikuun alussa.\n\nSyvyydessä vallitsi synkkä hämäryys, melkein täydellinen pimeys.\nKirkkaasti paistavan auringon valo kykeni tunkeutumaan sinne vain\nkalpeana kajastuksena. Ei made valosta välittänytkään, se ei sitä\ntarvinnut. Osasihan pilkkopimeässäkin nälän tultua nielaista toisen\nsyvänveden kalan, suurisilmäisen kiiskin. Muita Ahtolan asukkaita ei\nuseinkaan saanut eineeksi, etenkin oli ravinnonsaanti hankalaa\nkesäisin, jolloin ne olivat mataloilla, valoisilla vesillä, luotojen\nliepeillä ja rannikoilla. Made ei viihtynyt siellä, sillä se piti\nparempana asua aina hämärän syvyyden viileässä vedessä. Matalalle meni\nmade vain kahdesti vuodessa: helmikuussa kutemaan ja _ensimmäisenä_\naamuna järven jäätymisen jälkeen puoleksi päiväksi mötköttämään\njollekin laakealle rannalle niin matalaan veteen kuin suinkin pääsi;\nsemmoinenhan oli tapa muillakin matikoilla. Vanhemmiten ei tosin tullut\nenää aivan joka syksy mennyksi matalalle järven jäätymisaamuna. Mitäpä\nsinne enää näin suurena vonkaleena. Siellä onkin silloin enimmäkseen\nvain pieniä mateenluiruja, eikä niilläkään ole sinne mitään asiaa,\njöröttävät vain otsa jäätä vasten. Ne saapuvat siihen jo aamupimeän\naikana ja poistuvat muutamien tuntien kuluttua, eivätkä tule enää sinä\nsyksynä, ellei järvi pitkällisen suojailman takia sula ja jäädy\njälleen, jolloin mateet taas rientävät uutta jäätä katsomaan. Jokin\nkumma vaisto vetää niitä silloin syväyksestä rannalle. Monesti ne\nsiellä joutuvat \"kolkkamiehen\" konttiin, -- napsaus kirvespohjalla\njäähän mateen pään kohdalle, ja täräyksestä pökertynyt kala pyörähtää\nselälleen. Samoin oli vähällä käydä suurenkin mateen eräänä syksynä;\nisku sattui kuitenkin sen verran syrjään, että made pääsi\npuolipyörtyneenä pakoon. Sen perästä, vahingosta viisastuneena, ei se\nmennytkään enää mokomille markkinoille. Mutta kutemassa piti käydä joka\nvuosi vielä vanhanakin niillä samoilla seuduilla, jonne se nyt\nparhaillaankin uida jurritti. Joutuisaa ei taipaleenteko ollut, mutta\nlyhenipä tuo matka hitaammallakin menolla. Äkkiä töksähti mateen turpa\nverkkoon, joka oli saatu jään alle viritetyksi pitkien salkojen avulla\navannosta toiseen ujuttamalla ja jossa rimpuili avuttomana suuri siika\nja useita isoja ahvenia. Made sotkeutuu verkkoon hyvin harvoin. Niinpä\nse nytkin arasti peräytyi hiukan ja jäi torjottamaan paikoilleen,\nliikutellen eviään. Näytti siltä kuin se olisi jäänyt miettimään mitä\noli tehtävä, jotta pääsisi eteenpäin. Tai ehkä se mietti, mikä tämä\nlaitos oikeastaan oli kun se sulki tien, -- joskus ennenkin oli made\nkohdannut niitä matalammissa vesissä, etenkin syväyksien rintauksissa,\nmutta harvoin syväyksissä.\n\nMade lähti uimaan verkon vierustaa, pysähtyi vielä miettimään ja\npainautui sitten pehmeään pohjaliejuun verkon reunan alle. Kotvan ajan\nkuluttua se ilmestyi liejun pinnalle toiselle puolelle verkkoa, ja\njatkoi rauhallisesti matkaansa.\n\nKivikkoniemen lähistöllä veden sisässä oli paljon valoisampaa kuin\nsyvyydessä. Mateen oli kuljettava loivaa ylämaata, sillä pohja kohosi\npinnalle päin. Lieju koveni soraksi, jossa siellä ja täällä kasvoi aina\nviheriöiviä pohjaheiniä ja veden liikunnan mukaan häilyviä lakastuneita\nahvenheiniä. Oli myös suuria, vihreän liman peittämiä kiviä ja veden\npinnalle asti ulottuvia kalliopaasia. Mateen ympärillä vilisi pieniä\nsukkelaliikkeisiä särkiä ja ahvenia, joukossa joku muu suurempikin\nkala, kuten hopeanhohtoinen siika ja täplikäs hauki, jota toiset kalat\nkarttoivat; pienempi haukikin pelkäsi sitä, sillä julma \"veden tiikeri\"\nsaattoi syödä rakkaimman sukulaisensakin.\n\nMade ei pelännyt vähääkään sen lähistöllä uiskentelevaa haukea; se\ntiesi sen itselleen vaarattomaksi, eikä se välittänyt mistään\nmuustakaan matkansa varrella. Hetkeksi pysähtyi se kuitenkin uteliaana\nkatsomaan muutamaa koirasmadetta, joka riuhtoi rihman nenässä kuin\nhenkensä edestä, kuoretäkykoukku suupielessä. Koiras oli saapunut\nkutupaikalle laskeakseen maitinsa mätiin, siten hedelmöittääkseen sen,\nja tuli torranneeksi syöttikuoreeseen, joka kellui kupeellaan pohjassa\nkuin vanhuuttansa kuolemaa tekevä kala. Mitenkä se olisi malttanut olla\nsiihen kajoamatta.\n\nMätimade ui kummastuneena rihmassa rimpuilevan ympäri, voimatta\nkäsittää mitä tuo toinen tuossa teki ja miksi se ei syönyt kuoretta\nsuupielestään. -- Kun ei asia selvinnyt, jätti se heimolaisensa\njatkamaan outoa peliään ja lähti itse tyynesti vaeltamaan eteenpäin.\nVähän matkan päässä näki made samanlaisen kuoreen pohjakivellä\nkellottamassa, mutta ei huolinut siitä. Oli tullut olluksi syömättömänä\npitemmän aikaa, sillä vasta kudun jälkeen maistuu ruoka mätimateelle.\nNälkä olisikin tällä kertaa ollut kohtalokas tekijä.\n\nMade kierteli kiviä, etsien mieleistänsä mädinlaskupaikkaa. Silloin\nhuomasi se rysän, jossa oli muutamia matikoita. Ne näyttivät olevan\nerittäin mielissään löydettyään niin sopivan kutupaikan, sillä jotain\ntämäntapaista \"pohjarisukkoa\" tai muuta ritaa ne olivat etsineetkin.\nTyytyväisinä katselivat nuo onnelliset rihmasilmukkaseinämän takana\nkiertelevää madetta, joka etsi ahkerasti pääsytietä rysään, mutta\npahaksi onneksi ei sattunut osumaan pyydyksen nieluun. Parasta on\njatkaa matkaa. -- Taaskin pelastus kuolemasta. \"Vaaroja täynnä on\nmaailman-matka.\"\n\nJonkun taipaleen päässä näki made häämöttävän hämärässä jotain\nvalkeata. Made läheni sitä... pysähtyi epäillen... uskalsi töytätä\nturvallaan... -- se oli pohjaan pystytetty valkeakuorinen koivukeppi.\nUteliaana kohosi made veden pinnalle päin, tunnustellen turvallaan\ntuota sen mielestä ihmeellistä esinettä. Kyynärän korkeudelle pohjasta\noli keppiin kiinnitetty vitsamerta, nielu pohjaan päin. Huomaamattaan\npujahti made mertaan, ja jäi mielellään sinne, sillä olihan tämä yhtä\nhyvä kutupaikka kuin rysäkin. Tässäpä hyvä, tiheä \"risukko\", kelpaa\ntähän laskea mätinsä.\n\nJään läpi kajastava valo rupesi himmenemään; kohta yön synkeä pimeys\npiiritti joka puolelta. -- -- --\n\nAamu valkeni. Aurinko nousi pilvettömälle taivaalle. Jään allakin oli\ntaas vähän iloisemman näköistä kun oli valoisampaa. Merran ympärillä\nuiskenteli kaloja. Ne vilahtelivat aivan merran vieritse ikäänkuin\närsyttääkseen vankeudessa jurrottavaa madetta, joka jo olisi tahtonut\npäästä pois merrasta ja ikävissään katseli varpujen välitse kalojen\nliikehtimistä kuin vanki katuliikennettä linnan ikkunaristikon takaa.\nSiinä puuhasivat ahkerasti edestakaisin ahvenet, hauenpurat,\nlahnanparkit, pienet särensirrit, olipa joukossa muutamia suuria,\nrauhallisesti kääntelehteviä siikojakin, jotka mielellään oleskelevat\ntällaisessa karikkopohjaisessa vedessä. Samat kalat kiertelivät siinä\nniin vilkkaasti kuin olisi niillä ollut erittäin tärkeätä\ntoimitettavaa. Jonkun ajan kuluttua ne kaikki kuitenkin hävisivät,\nlivistäen toinen toisensa perästä syväykseen. Pian alkoi ulapalta\nlappautua matalikolle pieniä, piikkiselkäisiä rautakaloja. Niitä tulla\nhurritti tuhansia suurissa, tiheissä parvissa. Ne olivat kaikki\nsamankokoisia, parin sentin pituisia. Tämä \"kansainvaellus\", samoin\nkuin toisten kalojen katoaminen, tiesi sään muutosta: myrsky oli\ntulossa. Kalat, varsinkin nuo pienet piikkiset rautakalat, ovat\nerehtymättömiä ilman ennustajia. Rautakalat tietävät muun muassa mistä\npäin rupeaa tuulemaan seuraavana päivänä: jo vuorokautta ennen\nehättävät ne sille rannalle, joka tulee olemaan vastainen, ja kuta\nkovemmin sitten myrskyää, sitä enemmän on piikkiselkäisiä\nvastarannalla. Vedenalaisessa maailmassa on yhtä paljon omituisuuksia\nja ihmeellisyyksiä kuin muuallakin luonnossa. Jos vähänkin tarkastaa\ntätä seikkaa, huomaa sen helposti.\n\nOikeassa olivat ennustajat nytkin, sillä jo samana iltana nakkautui\ntuuli itään, puoliyön aikaan vetäytyi taivas paksuun pilveen ja\nseuraavana aamuna oli \"mainio mateenkutusää\": raju lumimyrsky. Kaikki\nmuut kalat kutevat mieluummin hyvän sään aikana, made taas myrskyllä.\nMatalikolle rupesikin kohoamaan mateita hyvin runsaasti. Nousipa niitä\nmuutamia mertaankin suuren mateen tovereiksi. Siellä alkoi olla jo\nvähän ahdasta; suuri made ei sopinut enää oikein vapaasti\nkääntelehtimään. Pienemmät mateet uiskentelivat ympäri merran\nseinävieriä ja katselivat varpujen välitse tiheänä parvena kihiseviä\nrautakaloja, jotka toisinaan pistäytyivät huolettomasti mertaankin ja\nsieltä takaisin vapauteen, käyttäen kulkuväylänään merran nielua ja\nsuurimpia vitsojen välisiä rakoja. Turvallisina puikkelehtivat\nrautakalat merrassa mateitten seassa, ne näet tiesivät, etteivät mateet\nenempää kuin muutkaan kalat uskalla, piikkejä peläten, syödä heitä,\nvaikka kyllä toisia pikkukaloja herkkupaloinaan hotkivat.\n\nSeuraavana päivänä häipyivät piikkikalaparvet takaisin ulapalle. Illan\npimetessä laantui lumipyry ja yöllä \"tuli suoja suuresta lumesta\".\n\nYö levitti suuret mustat siipensä suojelevasti kaiken ylle. Peloittavan\npimeää ja salaperäisen hiljaista oli Ahtolassakin valkoisen lumen ja\npaksun, vaaleansinisen jään alla, Kalat olivat asettuneet levolle\nsyväyksiin tai rannoille hakojen ja kivien kupeille, avoimin silmin\nnukkuessaan häilytellen hiljaa eviään ja kohotellen kiduskansiaan.\nIltayöllä olivat rantamatalikoilla lepäävien kalojen päät maalle päin,\nalaleuka melkein pohjassa kiinni ja pyrstöpuoli hiukan ylempänä, mutta\nkeskiyön aikana käänsivät kaikki \"keulansa\" ulappaa kohti, ikäänkuin\nsiten päästäkseen päivän tullen nopeammin lähtemään väljempään veteen.\nLahnat lepäsivät koko yön samassa asennossaan: lappeellaan pohjassa.\n\nMateet mötköttivät merrassa kaikki yhdessä kiherrnässä, melkein toinen\ntoisessaan kiinni, merran pohjassa. Aamun valjettua jään yläpuolella\nolevassa maailmassa huomasivat merran vangit koivukepin ja koko heidän\n\"vankilansa\" omituisesti tärähtelevän ja huojahtelevan. Mateet\nrupesivat uiskentelemaan levottomasti merran seinämiä pitkin. Ne\naavistivat jotain tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa, jotain\nmitä ne eivät käsittäneet eivätkä olleet ennen kokeneet, jotain\nepämieluista, peloittavaa. Ja nuo nytkähtelyt olivat niistä hyvin\nilkeitä; jokainen jysähdys vaikutti niihin kuin voimakas sähkötäräys.\nMateet myllersivät ahtaassa olinpaikassaan, etsien kiihkeästi tietä,\njosta pääsisi noita kiusallisia tärähdyksiä pakoon. Mutta pakotietä ei\nlöytynyt; täytyi siis jäädä tähän.\n\nSitten tuli ympäristö hyvin valoisaksi ja äkkiä lähtivät mateet\ntahtomattaan vastustamattomasti kohoamaan ylöspäin. Seuraavana hetkenä\nhumahti merrasta vesi pois, ja pian pudistettiin hölmistyneet mateet\nlumelle kiemurtelemaan. Suurikin made kääntäytyi heti vatsalleen ja\nyritti uida pehmeässä lumessa, mutta vaikka se epätoivoisen\nvoimakkaasti koukistamalla ja äkkiä oikaisemalla pyrstöpuoltaan koetti\nhinautua eteenpäin, oli siitä yhtä vähän apua kuin evien käyttämisestä.\nIlma tuntui loppuvan kiduksista, rupesi tukehuttamaan, vaikka kuinka\naukoi suuta ja kiduskansia. Tuskissaan pyörähti made kylelleen,\nponnahti voimakkaasti ilmaan ja pudota maiskahti -- avantoon,\nkäännähtäen heti menemään pystysuorasti pohjaa kohti.\n\nOnnellista sattumaa sai siis made kiittää pelastuksestaan. Mutta\nmertamies kirosi katkerasti tuota onnetonta tapausta. Toisen onni on\ntoisen onnettomuus...\n\n\n\n\nKANAHAUKKAPERHE.\n\n\nKevät on se vuodenaika, jolloin luonnossa kaikki elollinen alkaa\nkehittyä varttuen lämmössä ja valossa. Ilman kevättä ei uutta syntyisi;\npian loppuisi entinenkin. Kevät on elämän uudistaja, virkistäjä ja\npystyssä pitäjä.\n\nKeväisen yön hienotunnelmainen hämärä hälveni. Pilvettömän\ntaivaankannen auringon nousun puoleinen reuna valkeni yhä enemmän.\nSuuri järvenselkä siinsi peilityynenä; muutamin paikoin oli ulapalla\nvielä hauraita jäälauttoja. Peipposten ja muitten pikkulintujen\nliverrys raikui jo metsässä. Riemuiten otettiin vastaan alkava päivä.\nKaikkialla tuntui vallitsevan sopusointuisuus ja rauha. \"Paha maailma\",\n\"elämän taistelut\", surut ja ristiriidat olivat olemattomia. --\n\nKallioisen saariryhmän korkean vaaran laelle pystyyn kuivuneen,\nharvaoksaisen petäjän ylimmässä huipussa nukkui vielä kanahaukka,\nseisten toisella jalallaan, pää siiven alle painettuna. Samassa puussa\noli alempana toinenkin kanahaukka.\n\nVähän ennen auringon nousua haukat heräsivät, pöyhistelivät höyheniään,\nlevittelivät siipiään ja katselivat ympärillään leviävää maisemaa.\nSiinä oli lähinnä joka puolelle viettävä havumetsäinen vaaranrinne,\nkauempana vehmaita lehtosaaria ja kaiken kehyksenä laaja selkävesi,\nrajoittuen kaukaisiin rantoihin. Muutamalla suunnalla ei näkynyt muuta\nkuin vihertävän veden ja sinisen taivaankannen epäselvä rajaviiva, joka\nautereen väreillessä näytti omituisesti katkeilevan ja yhdistyvän.\nErään lahdekkeen pohjukassa oli talo viljelysmaineen. Muita\nihmisasuntoja ei näkynyt. Virkku kalamies souti etäisen saaren luona.\nAirojen hankarautojen tahdikas vingunta kuului selvästi sieltä saakka.\n\nTerävin katsein seurasivat haukat pienintäkin liikahdusta\nläheisyydessään ja kuulostivat tarkoin jokaista risahdusta. Näin ne\nkiinnittivät huomiota pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikkeen\nhavaittavissa olevaan, jolla saattoi olla merkitystä saalistamisen tai\nturvallisuuden kannalta.\n\nAuringon ensi säteitten kullatessa puitten latvoja vaaran huipulla\nlevitti koiraskanahaukka suuret siipensä, lähtien levollisesti lentää\nleyhyttelemään. Saarien välisten salmien tienoilla rupesi se verkalleen\nkiertelemään liikkumattomin, levitetyin siivin. Peipposet, västäräkit\nja muut pikkulinnut huomasivat haukan ja keräytyivät sen ympärille\nliitelemään ja vitisemään, siten muka häätääkseen vihollisen seudulta.\nSamaan hätään tuli variskin pesästään rantapetäjästä, katsoen olevansa\nvelvollinen puolestaan ottamaan osaa karkoittamiseen, lentää\nsuhautellen kiivaasti puolelta ja toiselta niin läheltä haukkaa, että\nmelkein kosketti sitä, samalla kaiken aikaa vaakkuen minkä jaksoi.\nVaris ja pikkulinnut uskalsivat olla näin rohkeita tietäessään\nkanahaukan vain harvoin viitsivän kajota heihin, se kun sai parempaakin\nsyötävää. Eikä haukka välittänyt vähääkään ympärillään hälisevistä\nlinnuista, se tarkasteli vain levollisesti allansa olevaa seutua.\n\nRantakiveltä pyrähti sorsa lentämään, koettaen siten paeta haukkaa.\nSiivet supussa pudottautui haukka nopeasti kuin salama sorsan jälkeen,\nliiti silmänräpäyksen ajan uhrinsa alapuolella ja keikahti sitten\nylöspäin, iskien terävät kyntensä sorsan vatsaan. Kuului hätäistä\nrääkymistä, höyhentukko pölähti ilmaan ja vähällä olivat molemmat\ntaistelijat pudota järveen. Pian selviytyi kuitenkin haukka\nkunnollisesti siivilleen, kynsissään räpistelevä sorsa, ja lensi\nlähimmälle rannalle kannon nenään tyytyväisenä syömään saalistaan.\nSaaliinsa päällä seisten repi haukka sorsan pala palalta kappaleiksi,\nnieleksien niin suuria lihakimpaleita, että ne toisinaan juuttuivat\nkurkkuun ja suljahtivat alas vasta aikamoisen kakistelun ja kuikistelun\nperästä. Verenhajun vainunnut kärppä juosta hipsutteli rantakivikolla\nja pysähtyi katsomaan haukkaa, joka huomatessaan kärpän pyörähti selin\nsiihen ja laski siipensä riippumaan puoleksi levälleen, siten muka\nsuojellakseen saalistaan. Vähän ajan kuluttua oli sorsasta jäljellä\nvain luut, pää ja höyhenet.\n\nHaukka lensi takaisin \"rakkaan puolisonsa\" luo vaaran laelle, asettuen\nentiselle paikalleen kelon latvaan. Naarashaukkakin oli saanut\nsyötävää; se reposteli ahkerasti metsäkanaa mättäällä niin että ruskeat\nhöyhenet pölähtelivät uhrista. Koirashaukka katseli mielihyvin\n\"elämänsulostuttajansa\" aterioimista... Mutta sitten koirashaukka\nlennähti ilmaan, paiskautui nopeasti alaspäin ja tarttuen kynsillään\nkelon kuivaan oksaan rusautti sen poikki painollaan ja vauhtinsa\nvoimalla. Sitten se oksa kynsissään lensi läheisen ison, tuuhean kuusen\nlatvapuolelle ja asetti oksansa siellä olevan puolivalmiin pesän\nreunalle. Nämä nuoret, tänä keväänä avioituneet linnut rakensivat\npesäänsä, niillä kun ei ollut valmiina entistä, kuten vanhemmalla\nkanahaukkaparilla. Lopetettuaan syöntinsä taittoi naarashaukkakin\nkuivan oksan ja vei sen pesään. Sitten ryhtyivät molemmat haukat\nahkerasti katkomaan kuivia oksia kelosta ja muistakin puista. Maassa\noli runsaasti risuja, mutta haukat eivät ottaneet niitä, sillä\nkanahaukka, kuten pesän rakennushommissa olevat haukat yleensä, eivät\nmielellään laskeudu maahan; koukkukyntisen on näet siinä vaikea\nkävellä, ja tasaiselta lähtiessä lentoon sattuvat haukan pitkät siivet\nmaahan, saamatta aluksi tarpeeksi paljon ilmaa alleen. Tämän takia\nhaukat syövät saaliinsa mieluimmin vähän korkeammalla paikalla, kuten\nkivellä, kannolla, mättäällä tai kaatuneen puun rungolla, joskus myös\nniittyladon katon harjalla tai kuivuneen puun oksalla. Sitäpaitsi on\nylemmältä paikalta parempi näköala kuin maasta: sekä uhkaavan vaaran,\nettä uuden saaliin huomaa helposti.\n\nMuutaman päivän kuluttua tuli pesä valmiiksi. Se oli oksantyville\nrungon viereen tehty laaja risurottelo. Sen keskellä oli syvennystä\nvain sen verran, että toukokuun puolivälissä siihen ilmestyneet munat\neivät vierähtäneet maahan tuulen huojutellessa pesäkuusta, naarashaukan\nollessa poissa pesästä. Harvemmin haukka olikin nyt metsästämässä\nsaadakseen syötävää. Se ei välittänyt omasta hyvästään. Se laihtui\npaljon, mutta siitä huolimatta se melkein alinomaa hautoi muniaan, --\nkunnes vihdoin kesäkuun alkupuolella munista kuoriutui, vuorokauden\nväliajoin, kolme pientä poikasta.\n\nSamoihin aikoihin sai poikasensa myöskin hippiäinen, Suomen pienin\nlintu, joka oli tehnyt pesänsä -- kanahaukan pesäoksan nenään, katsoen\nsen siinä olevan parhaassa turvassa; muuten hippiäinen aina tekeekin\npesänsä kuusen lehvään. Sitäpaitsi kääpiölintu kyllä tiesi, että niin\nsuuri ja mahtava eläjä kuin kanahaukka ei viitsi tehdä pahaa\nvähäiselle, perhosen tavoin heinänkorsissa ja kukissa räpistelevälle\nPohjolan kolibrille. Monesti muutkin pikkulinnut laittavat pesänsä\nkana- tai hiirihaukan, kalasääsken, vieläpä ilmojen hallitsijan,\nkotkankin pesän välittömään läheisyyteen.\n\nKolme nyrkinkokoista, vaaleanharmaauntuvaista kanahaukanpoikasta,\nkaikki erisuuruisia, seisoi pesän laidalla, alinomaa ikävystyneesti\npiiskuttaen ja katsellen kuin kummastellen joka puolella leviävää\navaraa maailmaa. Tutkivasti tarkastelivat ne ohi kiitäviä pikkulintuja,\npuitten oksain heiluntaa ja auringon valon kimaltelua järvenselällä.\n\nPienet untuvapalleroiset odottivat vanhempiaan saalistusmatkalta. --\nTuolla tulikin jo koirashaukka, joka naaraan apuna huolehti poikasten\nruokkimisesta, -- päinvastoin kuin monet muut uroslinnut, vaikka ei\nollutkaan niin ahkera ruuan kantaja kuin naaras. Sen sijaan\nkoirashaukka usein vartioi poikasia toisen emon ollessa\nmetsästysmatkalla.\n\nKoirashaukka lensi pesän reunalle ja pudotti siihen kynsistään pyyn,\njonka sitten taitavasti paloitteli ja syötti poikasille. Piipittäen,\nsiiventyngät levällään ja varpailleen nousten kurkottelivat ne\nmakupaloja emon nokasta. Yhden syödessä osaansa, odottivat toiset\nmaltillisesti vuoroaan. Syötäväksi kelpaamattomat jätteet, kuten pää,\nluut ja osa suolistoa, pudotettiin pesästä maahan tai jäivät ne\nriippumaan kuusen alaoksille. Höyhenet vei tuuli.\n\nSyötyään pyyn tahtoivat poikaset lisää ruokaa. Kirkuen kimakasti ja\nkidat ammollaan ne kurkottelivat kaulojaan emoansa kohti. Niillä oli\naina hyvä ruokahalu. Emon piti taas lähteä etsimään saalista. Vasta\nsitten nuo syömärit rauhoittuivat ja siirtyivät pesän laidalle\nkatselemaan ympäristöänsä. Emolinnut saivat panna liikkeelle kaiken\nvalppautensa ja taitonsa hankkiessaan ruokaa poikasilleen.\nPienokaistensa hyväksi tekivät ne kuitenkin kaiken voitavansa,\nonnistuen hyvin.\n\nAvaruudesta kuului kanahaukan kiljaisu. Poikaset katsahtivat sinne ja\nhuomasivat korkealla taivaan sineä vasten kuvastuvan, edestakaisin\nleijailevan pisteen. Sieltä naaraskanahaukka saalista tähystellen\nsilmäili seutua. Kohta lähti haukka kaarrellen laskeutumaan alemmaksi,\nsamalla siirtyen vähän kerrassaan myös pituussuuntaankin. Ja sitten se\npudottautui nopeasti suoraan alaspäin, kadoten muutaman saaren\nmetsikköön. Pian se kuitenkin kohosi sieltä ja kääntyi lentämään\npesälle päin, puristaen tiukasti kynsissään suurta, tumman-sinistä\nkoirasteertä. Silloin kuului humahdus ja suurten siipien läimähdys\nhaukan pään yläpuolella. Iso, musta maakotka iski kyntensä haukan\nhartioihin, ei kuitenkaan kovin lujasti, saadakseen teeren. Kotka oli\nsyrjemmällä leijaillen pitänyt silmällä kanahaukkaa, otaksuen sen\nsaavan saaliin, jonka sitten siltä voisi ryöstää. Se oli kotkasta\nhelpoin tapa hankkia elatusta itselleen tai kahdelle jyrkän ja korkean\nkallion kielekkeellä pesässä kirkuvalle pojalle. Kanahaukka oli kotkan\nruuanhankkija, siksi kotka ei tarpeettoman \"kovakouraisesti\" pidellyt\nsitä, puristeli vain sen verran kuin \"tarvis vaati\".\n\nSäikähtäen tätä äkkiarvaamatonta rynnäkköä, käännähti kanahaukka niin\nrutosti, että luiskahti irti kotkan kynsistä. Ryöväri ei iskenyt\nuudestaan, vaan pyörähti haukan eteen, siten estäen pakenemisen. Haukka\nmuutti suuntaansa, mutta kotka kiepahti taas sen tielle. Nyt näki\nhaukka parhaaksi päästää kynsistään teeren, jonka kotka sieppasi jo\nennenkuin se ennätti ilmassa montakaan metriä pudota, ja lähti\nlentämään kaukana samean siniautereen takana häämöttävää korkeaa vuorta\nkohti, ikäänkuin koko olemuksessaan tuntien voiman kaikkivaltiutta.\n\nHaukka lentää luuhatteli kuin häpeissään niemen nenään petäjän latvaan\nja jäi siihen huonosta onnestaan masentuneena miettimään \"väkevämmän\noikeutta\", tuota kaikkialla maailmassa vallitsevaa ryöstäjän\nväkivaltaa, jota hän, heikompiensa sortaja, itse nyt kerran oli saanut\nkokea... Ryöstäminen oli vääryyttä silloin kun siltä itseltään\nryöstettiin...\n\nVasta illan hämärtyessä lensi haukka pesäänsä, vieden kuusen oksan\nnenältä koppaamansa harmaan siipioravan syötäväksi poikasilleen. Sitten\nse ryyhähti niiden ylle suojaksi yökylmää vastaan, koirashaukan\nnukkuessa tavallisella paikallaan kuivuneen kuusen latvassa.\n\nValppaana vartiana ei koirashaukka uskaltanut painaa päätään siiven\nalle, vaan kevyestä unestaan tuontuostakin heräten tarkkaili\nöisiä ääniä: laulurastas ja punarintasatakieli livertelivät\nlehdossa, siipioravapari kitisi haavan rungon ontossa, kaakkuri\nkuikutti järvellä, kaljantiputtajalintu eli \"tilttaltti\" istui\ntuntikaudet liikahtamatta korkeimman kuusen huipussa, tuontuostakin\nyksitoikkoisesti tilkuttaen heleätä \"_tilttalttiaan_\", ja pieni, vain\nvarpusta vähän kookkaampi varpuspöllö naputti nokkaansa pökkelön\nnenässä siihen tapaan kuin metso soitimella. Risukosta, kanahaukkain\npesäpuun juurelta kuului hiljaista ripsettä. Siellä hiiviskeli kettu,\njolla oli pesä vaaran rinteen louhikossa. Repolaisen mieli teki\nkanahaukanpoikasten pesästään nakkelemia ateriain tähteitä. Se lähestyi\nvarovasti, tuontuostakin pysähdellen kuuntelemaan ja katselemaan\nympärilleen...\n\nAamun sarastaessa kuuli kanahaukkakoiras epäilyttävää rapinaa pesältä\npäin. Se silmäsi sinne ja näki näädän, linnunpesien rosvoojan,\nkiipeilevän pesäkuusessa. Nopeasti kuin nuoli syöksähti haukka kirkuen\nahdistamaan sitä, saaden naarashaukan toverikseen. Näätä asettui\novelasti puunrungon maltoon tiheän oksakerkän alle, joten haukkain oli\nvaikea päästä käsiksi siihen. Nousten korkealle ilmaan koetti\nnaarashaukka useita kertoja iskeä kiukkuisesti viholliseen, mutta aina\nsatutti itseään näädän suojana oleviin oksiin niin että oli tupertua\nmaahan. Ja lopuksi haukka suistuikin kanervikkoon, jääden sinne\npökertyneenä makaamaan siivet levällään ja nokka raollaan. Sen täytyi\nhaavottuneen sotilaan tavoin jäädä pois taistelusta.\n\nMutta ei näätä sittenkään saanut olla rauhassa, sillä kauempana\npysytellyt koirashaukka hätyytti sitä nyt vuorostaan. Se astui nyt\ntaistelukentälle. Näätä olisi jo mielellään tätä seikkailuaan\nkatuen paennut pois leikistä, mutta se ei uskaltanut hievahtaa\nsuojapaikastaan, vaan kyyrötti siinä karvat pörröllään, ikenet irvessä\nja toinen etukäpälä iskuasentoon kohotettuna. Kerran sattuivatkin\nsitten näädän terävät kynnet haukan kaulaan, ja siihen repesi pitkä,\nverta vuotava haava. Samalla onnistui kuitenkin haukka sysäämään näätää\nniin, että se suljahti toiselle, alemmalle oksalle, ja ennenkuin näätä\nennätti päästä jälleen turvapaikkaan, iski haukka vankalla\nkoukkunokallaan oksanselällä juoksevaa vastustajaansa päälakeen. Näätä\nputosi kuolleena maahan. Öinen kaksintaistelu korvessa oli päättynyt.\nMuutaman tunnin kuluttua naarashaukka virkosi, kävellä laahusti\nläheisen kalliojyrkänteen reunalle ja heittäytyi lentoon niin virkeänä\nkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä heinäkuun puolivälin tienoilla olivat kanahaukanpoikaset\npesässään. Ne eivät uskaltaneet lähteä avaraan maailmaan elättämään\nhenkeään. Kodin turvassa ja vanhempain hoivassa oli hyvä ja huoletonta\nolla. Poikaset olivat kasvaneet jo suurenpuoleisiksi ruhjakkeiksi.\nNiillä oli siro höyhenasukin, untuvia enää vain hiukan hartioissa ja\npäässä. Niille oli ilmestynyt täydelliset siipi- ja pyrstösulatkin,\njoten poikaset olisivat varsin hyvin voineet lentää. Ne eivät vain\nuskaltaneet yrittää. Emohaukat koettivat kyllä monena päivänä\nkanahaukkain kielellä houkutella poikasiaan lentämään luokseen\nviereiseen puuhun, mutta nuoret haukat eivät rohjenneet heittäytyä\nsiipiensä varaan. Jos emot eivät olisi niitä ruokkineet, olisi niitten\nollut pakko jo aikaisemmin yrittää lentämistä. Ne luulivat saavansa\naina nauttia \"vapaata ylöspitoa\".\n\nViimein kuitenkin eräänä päivänä sattui suurin poikanen pesän reunalla\nkurkottaessaan horjahtamaan. Putoamista välttääkseen se vaistomaisesti\nlevitti siipensä ja lennähti emonsa luo läheisen kuusen oksalle syömään\nemon kynsissä olevaa sepelkyyhkystä. Esimerkkiä seuraten lensivät sinne\nkohta toisetkin poikaset, ja siitä alkaen ne kyllä uskalsivat lentää\npitempiäkin matkoja. \"Putoamisen pelko\" oli niiltä haihtunut kokonaan.\n\nMutta jos mieli tulla toimeen elämän kovassa kamppailussa, täytyi\nhaukanpoikien oppia toinenkin tärkeä taito: ruuan hankkiminen. Eivät\nhaukanpoikaset opi sitäkään itsestään, emolintujen täytyy neuvoa\ntämäkin taito.\n\nNiinpä eräänä aamuna, muutamia päiviä sen jälkeen kun kanahaukanpojat\nolivat oppineet lentämään, nousi naarashaukka puitten latvojen tasalla\ntottumattomasti lentää räpyttelevien poikahaukkojen yläpuolelle\nja pudotti kynsistään kuolleen rastaan! Nuoret haukat koettivat\nkilpaa kaapata sen ilmasta, mutta eivät ennättäneet. Viimein tuo\ntemppu kuitenkin onnistui, ja jo jonkun päivän perästä nuoret haukat\nnappasivat nokkelasti vinhastikin lentäviä lintuja.\n\nNäillä saalistamismatkoilla retkeillessä, toisinaan hyvinkin pitkien\ntaipalien takana, haihtuivat vähitellen kanahaukkaperheen jäsenet\ntoisistaan. Muutamat niistä siirtyivät talven kylmimmäksi ajaksi\nlauhkeampaan ilmanalaan, toiset taas jäivät tuiskuun ja pakkaseen\nhankkimaan niukkaa toimeentuloaan.\n\n\n\n\nVOITTAJA.\n\n\nTalvi-ilta pimeni. Hämärä hiipi kuin huomaamatta esille. Se levittäytyi\nvastustamattomasti kaiken ylle. Talvinen maisema, kylä, lakeus ja\nmetsä, näytti vaipuvan surumielisyyteen ja kaipaukseen. Ihmisten\nhälinä ja liike kylässä hiljeni ja taukosi vähitellen; valot syttyivät\nikkunoihin kodikkaasti hohtamaan. Sitten ne muutamien tuntien kuluttua\nsammuivat toinen toisensa perästä. Silloin oli pimeys täydellinen eikä\nhiljaisuutta mikään häirinnyt.\n\nLumivalkoinen, vikkelä kärppä kurkisti talon piharehuladon kivijalan\nraosta. Tuo pieni, siro eläin käänteli vilkkaasti päätään joka\npuolelle. Kun mitään pelättävää ei näkynyt, lähti se tavanmukaiselle\nyöretkelleen kartanolle. Siellä oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin\ntuolla rantaladon seutuvillakin, jossa kärppä oli äskettäin asustanut.\nSiellä se oli hiiriä ja päästäisiä metsästellessään laukkaillut öisin\nristiin rastiin hankia pitkin, pistäytyen välistä lumen sisäänkin,\nmilloin vainusi siellä saaliin. Koko rantaniitty tuli jälkiä niin\ntäyteen, että olisi luullut kymmenen kärpän temmeltäneen. Kun kärppä\noli syönyt kaikki hiiret ja päästäiset siltä seudulta, oli se muuttanut\ntyytyväisenä asustamaan kartanolle. Täällä olikin riistaa runsaasti.\nRehuladon, navetan ja tallin siltain alukset olivat rottain, hiirien\nja päästäisten mieluisia olinpaikkoja. Talon kissa ei saanut tapetuksi\nmuuta kuin jonkun rotan tai pari hiirtä vuorokaudessa. Kärppä sen\nsijaan surmasi niitä enemmän, vaikka se hankki saalista kunakin yönä\nvain sen määrän, minkä jaksoi syödä silloin heti sekä seuraavana\npäivänä. Kokoonsa nähden söi kärppä hyvin runsaasti. Päivällä se ei\njuuri metsästellyt.\n\nNyt olikin taas nälkä. Oli lähdettävä etsimään jotain syötävää.\n\nNavetan alta sai kärppä pari hiirtä. Niitten koppaamisessa ei ollut\nsuurtakaan vaivaa. Sitten se lähti ajamaan takaa suurta rottaa,\njoka pakeni navettaan, ravaten ympäri lattiaa. Rotta tunsi kärpän\nnopeuden ja sisukkuuden ja siksi se pakeni. Pimeys ei ollut haitaksi\nkummallekaan, ne osasivat väistää esineitä. Pian kärppä kuitenkin\ntavoitti ajettavansa. Syntyi tulinen taistelu, sillä rotan täytyi\npuolustautua kun ei enää päässyt pakoon. Hyppien raivokkaasti\nvastakkain koettivat eläimet purra toisiaan. Vihdoin sukkela ja notkea\nkärppä sai isketyksi hampaansa rotan poskeen niin että tämä ei kyennyt\nhampaillaan puolustautumaan, eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä\nsurkeasti vikisten juoksemaan, laahaten mukanaan hampaistaan kiinni\nkiikkuvaa sisukasta kärppää. Sen kulku oli kuitenkin työlästä ja\nväsyttävää. Etsien turvapaikkaa se yritti tunkeutua navetanuunin ja\nseinän väliseen kapeaan solaan, mutta ei mahtunut sinne. Siinä kärppä\nsalamannopeasti iski hampaansa saaliinsa niskaan. Pian oli rotta\nhengettömänä. Enemmän kuin kerralla tarvitsikaan sai urhoollinen pikku\nkärppä siitä syötävää.\n\nTyytyväisenä ja kylläisenä laukkaili kärppä koko aamuyön\nsillanalustoissa ja rakennusten ympäristöillä. Vasta sitten kun kukko\nkanalan orrella rupesi hartaana kuin paras lukkari aamuvirsiään\nvetelemään ja ihmiset alkoivat liikehtiä navetassa ja tallissa, palasi\nkärppä rehuladon sillan alle. Siellä oli turvallinen ja rauhallinen\nolinpaikka päivän aikana. Sinne eivät mitkään hätyyttäjät yltäneet.\nIhmisen ja koiran tiesi kärppä pahimmiksi vihollisikseen.\n\nSeuraavana yönä kartanolla liikuskellessaan osautui kärppä riihen luo.\nSe tahtoi \"nähdä maailmaa\" vähän laajemmalta. Sitä kyllästytti entiset\naina samat paikat. Oli niin hauska juoksennella sinne tänne lumella.\nValkean turkin takia kärppää tuskin huomasikaan hangelta.\n\nRiihirakennus kohosi uhkaavan synkkänä ja totisena metsän laidassa. Sen\nmusta luukunreikä ammotti peloittavana kärppää kohti. Kärppä pysähtyi\nsitä katsomaan. Se ei uskaltanut siltä puolelta lähestyä riihtä, vaan\nkiersi metsän puolelle, aikoen mennä sillan alle. Silloin huomasi se\nlähellään peltopyyparven lumikuopassa nukkumassa, pyrstöt yhdessä, päät\nulospäin, valmiina vaaran tullen pakoon pyrähtämään.\n\nHyvillä mielin pysähtyi kärppä. Sen pienet sieraimet niiskuttivat\nilmaa kuin vainua vetäen. Se tunsi halua seikkailuun. Se päätti\nryhtyä uhkarohkeaan yritykseen, sillä sen mieli teki peltopyypaistia.\nLinnunliha oli kärpän mieliruokaa, olihan se paljon makeampaa kuin\nhiiret, rotat ja päästäiset. Lintuja oli kärppä saanut syödäkseen\nvain toisinaan, varsinkin kookkaampia riistalintuja, vaikka se aina\ntilaisuuden tullen petovaistonsa vetämänä oli koettanut niitä nujertaa.\nPikkulintuja ja niiden poikasia maassa ja pensaissa olevista pesistä\nsai sen sijaan helposti keväisin.\n\nKärppä lähestyi peltopyyparvea, pysähtyi, painautui viekkaasti\nmatalaksi hangen pintaa pitkin, ja äkkiä kuin nuoli suikahti halki\nilman rauhallisena nukkuvan peltopyyn kimppuun, tapansa mukaan\npureutuen sen niskaan. Hirveästi säikähtyneet linnut pyrähtivät\nsiivilleen, hajautuen mikä minnekin. Lentoon yritti kärpän uhrikin,\nmutta ei päässyt: kärppä oli siksi voimakas ja painava taakka\npeltopyyn kokoiselle linnulle. Pyyparka koetti kauhuissaan irtautua\nvihollisestaan kovasti peppuroimalla, siipiään vinhasti räpyttämällä\nja hypähtelemällä, mutta turhaan. Sisukas kärppä puri vain linnun\nniskanikamia, vaistomaisesti tietäen siten iskemällä arkaan\npaikkaan herpaisevansa pian uhrin voimat. Kohta peltopyy herkesikin\ntemmeltämästä, lyyhistyi avuttomasti lumelle aukomaan nokkaansa ja\npyristelemään pyrstöään. Silloin tällöin peittyi jo toivottomasti\nsen silmä valkeaan kalvoon -- kuolema, tuo julma vapauttaja ei ollut\netäällä. Kärppäkin tunsi uhrinsa voimien vähenevän, -- se uskalsi\nsilmänräpäyksen ajaksi hellittää hampaansa peltopyystä, iskeäkseen\nne linnun päälaen läpi aivoihin, kuin tietäen siten saavansa uhrinsa\nnopeimmin kuolemaan. Samalla kiertäytyi se käärmemäisesti valkoiseksi\nsepeliksi linnun kaulaan. Pieni, valkoinen peto tunsi voiton\ntyydytystä.\n\nPeltopyyn jäädessä liikkumattomaksi hakkasi kärppä hampaillaan mäsäksi\nsaaliinsa päälaen ja söi aivot ensiksi... Mitähän jälkeä tulisi, jos\nkärpän sisu ja notkeus olisi annettu kooltaan suuremmalle raatelijalle!\nAamun valjetessa loikiskeli kärppä kylläisenä riihen luota metsään.\nPieni lumikko tuli riihen alta ja otti osansa peltopyystä. Mutta\nei saanut kauan \"nirkka\" herkutella: metsästä hiipi varovasti\ntarkkavainuinen kettu, sieppasi suuhunsa peltopyyn riekaleen, ja arasti\nvilkuillen juoksi takaisin petäjikköön. --\n\nHajautuneen peltopyyparven johtajalinnun kutsuääni titirrit, tirrih\nkuului kimakkana kauempaa vainiolta. Heti tuli vastauksia kuin\nsopimuksesta monelta suunnalta. Lentäen tai kiireesti juosten\nkokoontuivat peltopyyt johtajansa luo, asettuen tottelevaisesti riviin\nnietosharjanteelle kuin \"tarkastukseen\". Vaikka siinä oli jo\nkymmenkunta lintua, jatkoi johtaja kutsumista, ilmeisesti odottaen\nlisää. Toiset linnut kääntelivät päitään joka suunnalle, ikäänkuin\nkatsellen, mistä päin tuo odotettu, joukosta vielä poissa oleva tulisi.\nMutta vastausvihellystä ei kuulunut, eikä tullut odotettu, -- siitä oli\njäljellä vain muutamia ruskeita sulkia hangella riihen luona.\n\nPeltopyyt lentää pyräyttivät alankopellolle, alkaen ahkerasti\njaloillaan kaivella lunta. Niilläkin oli oma avulias vaistonsa: ne\ntiesivät laajalla lakeudellakin, missä saavat aamiaisekseen ruislaihoa\nlumen peitosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRenkipoika oli hakemassa heiniä saloniityn ladosta. Suurina\nnostannaisina keikautteli hän hangollaan heinälepeitä rekeen.\nHeinistä hypähti kärppä, yritti hädissään ulos ovesta, mutta poika\nasettui oviaukon eteen. Kärppä juoksi ympäri seinäin vierustoita,\netsien tuskaisesti tietä ulos, kiipeilipä seinilläkin, kun taas poika\ntavoitteli sitä hangolla pistääkseen. Mutta turhaa oli pojan homma. Kun\npoika keihästi kärppää kohti, oli vikkelä eläin jo toisella puolella\nlatoa. Viimein poika rupesi huitomaan umpimähkään hangon varrella,\nmutta tulos oli yhtä huono. Toisinaan piiloutui kärppä heiniin. Poika\npenkoi sen kuitenkin aina esille ennenkuin kärppä kerkesi tunkeutua\nsyvemmälle tiukkaan painuneeseen heinäläjään. Siinä sohikoidessaan\nsattui poika huomaamattaan siirtymään vähän loitommaksi ovesta. Heti\nkäytti kärppä tilaisuutta hyväkseen, pujahti ulos ja lähti juoksemaan\nyli niittyaukean. Musta hännännenä vain vilkkui hyvästiksi pojalle,\njonka seuralainen, pajupensaikossa metsäkanan jälkiä nuuskinut koira\nlähti innokkaasti ajamaan kärppää. Niityn reunassa olisi tuho tavannut\nvikkelän eläimen ellei kärppä olisi kapaissut kuuseen, -- ei sattunut\nnäet olemaan maassa mitään sopivaa pakopaikkaa, sentähden täytyi kärpän\nturvautua temppuun, jota se vain hädän pakottamana käyttää, kun muuta\npelastuskeinoa ei ole valittavana. Kärppä menetteli aina \"viisaasti\" ja\nharkitusti, pahimmassakaan pälkähässä ei se menettänyt malttiaan. Ja se\ntoimi tavattoman nopeasti.\n\nKärppä nousi runkoa myöten latvapuolelle ja paneutui pitkäkseen\noksalle. Koira haukkui kiukkuisesti ja hyppi kuusen tyveä vasten, mutta\npoistui kohta huomattuaan tekevänsä turhaa työtä.\n\nKun kärppä pian sen jälkeen uskalsi lähteä liikkeelle turvalliselta\noksaltaan, aikoen laskeutua maahan, huomasi se viereisen oksan tyvelle\nkuusen naavasta tehdyn pesän, jossa ryyhötti tavallista pikkulintua\nhiukan suurempi, punaisen- ja vihreänkirjava, ristikoukkunokkainen\nlintu. Se oli käpylintu, joka pesii keskitalvellakin, -- ainoa Suomessa\ntalvella pesivä lintulaji, jos sekä suurempi että pienempi käpylintu\nlasketaan samaan lajiin kuuluviksi.\n\nKärppä läheni varovasti lintua, aikoen kopata sen kiinni, mutta\nristinokka älysi uhkaavan vaaran, lennähti pois pesästä ja rupesi\nhätäisellä äänellä takittamaan \"tak, tak\", ja rapistelemaan kärpän\nympärillä. Mutta kärppä ei välittänyt siitä vähääkään. Se oli tottunut\nsellaiseen. Se kurkisti vain pesään. Siinä oli muutamia munia. Kärppä\nsärki yhden munan saadakseen selville, oliko munissa jo poikaset --\njuoksevassa tilassa oleva munan sisältö ei näet kelpaa kärpälle.\nAivan elävä poikanen oli munassa. Kärppä söi sen, mielissään siitä,\nettä omituisen sattuman kautta sai tänä vuodenaikana näin harvinaista\nherkkua. Tämä oli kärpän mielestä suuri \"onnenpotkaus\". Hetken kuluttua\noli jäljellä vain yksi muna. Kun kärppä ei tällä kertaa jaksanut syödä\nsitä, vaikka mieli teki yksintein pistää poskeen sekin, puristi se\nmunan kekseliäästi leukansa ja rintansa väliin, kuten kärpän tapa on\nkulettaa munia, sekä alkoi laskeutua maahan, pudottautuen oksalta\ntoiselle. Kohta se jo juosta vilistikin hankea pitkin ladolle ja\ntalletti munan heinien alle, syödäkseen sen myöhemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätaurinko helotti kirkkaasti ja lämpimästi. Iloiselta ja\ntoivehikkaalta näytti metsä. Puitten oksat heiluivat vireässä tuulessa.\nAikaisin saapuvat peipposet visertelivät jo. Keltasirkut ja\npakastiaiset säestivät niitä kevätlaulullaan. Kangasharjun\npäivänpuoleisella rinteellä oli jo sulapälviä. Niissä kukki kaino\nvuokko, suvikasvillisuuden esikoinen. Suuri ukkometso koppelonsa\nkeralla rypi tyytyväisenä kaatuneen kuusen juurakon maan pinnalle\npenkaisemassa hietakasassa. Ruhjottaen siinä vatsallaan pelmuuttivat\nlinnut hiekkaa siivillään ja jaloillaan. Ne eivät huomanneet\nkanervikossa vaanivaa ovelaa kärppää. Vaikea sitä olikin huomata, sillä\nlumivalkoisen talvipukunsa oli kärppä vaihtanut jo kanervan väriseen\nkesäkarvaan. Ja jos metsot olisivat huomanneetkin kärpän, eivät ne\nolisi osanneet pelätä tuota pientä eläintä. Niin vähäpätöiseltä ja\nviattomalta se näyttää, vaikka se on oikea peto pienoiskoossa,\nverenhimoinen, sisukas ja rohkea, joka ei tilaisuuden tullen häikäile\nkäydä sitä monin verroin suuremmankin eläimen kimppuun. Kärppä ei\npelkää pienuuttaan ryhtyessään omituisiin uhkarohkeihin yrityksiin,\njotka saattavat toisinaan koitua sille hyvin turmiollisiksi. Harvoin\nsentään kärppä toisten eläinten saaliiksi joutuu. Se pelastuu\ntavattoman vikkelyytensä avulla. Ei sitä muut eläimet paljon\nahdistelekaan. Kettu, kanahaukka tai huuhkaja saa sen joskus tapetuksi;\nkärpän pahin vihollinen, ihminen, himoitsee tämän pikku eläimen\nverrattain kallisarvoisena pidettyä talviturkkia hallitsijoittensa\nviittoihin.\n\nPitkällä loikkauksella hyppäsi kärppä pahaa aavistamattoman\nnaarasmetson selkään, iskien sisukkaasti hampaansa sen kaulanjuureen.\nKauheasti säikähtäneenä pelmahti koppelo lentoon, kärpän käpristyessä\nhellittämättömästi sen kaulan ympärille. Tuntien kirpeätä tuskaa\nkaulanjuuressaan, koetti metso vimmatusti lentämällä paeta sitä tai\nirtautua ahdistajastaan. Silmittömänä syöksyi se puitten oksastojen\nläpi, läiskäytellen siipiään oksiin niin että oli toisinaan vähällä\ntupertua maahan, selviten kuitenkin jälleen lentoon. Tässä vinhassa\nmenossa humisi ilma kärpän korvissa. Se tunsi olonsa hiukan\nepämieluisaksi, mutta siitä huolimatta osasi se tässäkin tilanteessa\nturvautua erääseen \"luonnonvaistoon\", puremiseen. Se luuli puremisen\nauttavan jokaisessa tilanteessa. Puremiskäsky, vaiston käsky oli\nselvimpänä sen tajunnassa.\n\nJa kärppä puri yhä kiukkuisammin, yhä syvempään, kaulanikamiin asti.\nSe ei ollut tottunut hellittämään. Terävä hammas sattui selkäytimeen,\n-- koppelo lähti lentämään kohti avaruutta, korkeammalle ja\nkorkeammalle... Kärppä ei tiennyt suunnan muutoksesta, sen pää kun oli\nhöyhenten peitossa. Kärpän mielestä oli samantekevää minne mentiin, --\npääasia oli mielihyvä saaliin omistamisesta. Hampaat olivat saaliissa\nkiinni. Omasta hengestään se ei huolehtinut.\n\nÄkkiä koppelon siivet herpautuivat suppuun, voittaja ja voitettu\nputosivat pyörryttävästä korkeudesta maahan, musertuen kuoliaiksi.\n\nKärppä ei tiennyt olleensa koskaan olemassakaan.\n\n\n\n\nTELKKÄ.\n\n\nElokuun ensimmäinen aamu alkoi sarastaa. Itäisellä taivaanrannalla\nnäkyi jo punerrusta. Oli vielä jotenkin pimeä. Synkkänä ja hiljaisena\nseisoi metsä, ja tyynenä väikkyi lampi sen sylissä. Kuului vain\nsaaliinhimoisten yölepakkojen nirskutusta niiden liidellessä\nruohohyönteisiä pyydystelemässä lammen rannoilla. Tuntui siltä kuin\nkoko luonto olisi ikävöiden odottanut päivän tuloa. Aamun vähän\nvaljetessa hävisivät yököt piiloihinsa puiden koloihin. Päivän ensi\nennustajan, metsäkanan käkätys kuului koivukosta. Virkku aamutuulikin\noli jo hereillä. Se humahti metsässä, pani petäjän kuoren hileet\nheläjämään, haavan lehdet lepattamaan ja lammen pinnan karehtimaan.\nKoko yön liikkumatta pysynyt sumu luhtaniityn lahdekkeessa alkoi\nhiljalleen levitä joka puolelle veden pintaa pitkin ja kauemmaksi\nkasteiselle niitylle, jossa pitkänokkainen kuovi käyskenteli kahden\nheinikossa piipertelevän poikasensa lähettyvillä. Hämärä oli hälvennyt.\nEi ollut pitkälti auringon nousuun. Etäältä aavalta selkävedeltä\nkantautui kuuluviin yksinäisen kuikan kaihoisa huuto. Sieltäpäin, kylän\nrannasta, kaikui myös venheen pohjatapin kiinnilyönti, ja lähempänä,\naivan lammen ja järven välisen petäjikkökannaksen takana, rupesi koira\näkkiä kiivaasti haukkumaan. Kohta kuului sieltä tuikea pamahdus, joka\nräikeästi kertautuvana kaikuna kierteli rauhallisia ilmanrantoja.\n\nSitten ei haukuntaa enää kuulunut. Säikähtynyt telkkä lentää vihkaisi\nvinkuvin siivin petäjikkökannaksen yli, kiersi pari kertaa lammen\nympäri, laskeutui alemmaksi ja vielä varmuudeksi kaarron tehtyään, kun\nei mitään epäilyttävää huomannut, heittäytyi vettä viistäen lampeen\nlähelle ruohikon rintausta. Hetkisen kaula ojona paikoillaan\nkäännähdellen epäilevästi kuulosteltuaan ja katseltuaan alkoi se\nvarovasti ja tuontuostakin pysähdellen hivuttautua rantaan päin,\npunakukkaiseen limakkoon. Siellä se kohta rupesi ahkerasti\nsukeltelemaan pohjasta aamiaisekseen kalanpoikasia, mutakuoriaisia ja\nmuita pieniä vesieläimiä sekä pohjaheinää. Noin minuutin ajan\nkerrallaan myllersi telkkä ummessa, puikahtaen sitten pinnalle milloin\nmistäkin paikasta. Rauhallisesti se levähtäessään kääntelehti vasta\nnousseen auringon paisteessa. Musta selkä kiilteli himmeästi\nharakansulanvärisenä. Toisinaan telkkä räpytti siipiään, kuin koetellen\novatko ne kunnossa ja kohotti eturuumiinsa vedestä, niin että valkea\nvatsapuoli näkyi. Huoletonna se siinä kelluili. Se ei enää näyttänyt\nmuistavan vaaraa, josta äsken pelastui: haulipanos oli mennä hurahtanut\naivan selän päällitse. Pahemminkin olisi voinut käydä, päättäen siitä\nmiten kävi telkän emolle viime kesänä sen uiskennellessa pesueensa\nkanssa kaukaisen selkäsaaren lumpeikkopoukamassa. Telkän muistiin oli\njäänyt pelonsekainen hämärä tajunta tuosta tapauksesta: aavistamatta\nräjähti laukaus, haulit katkaisivat toisen siiven. Emo yritti\npelastautua sukeltamalla, mutta taittuneena retkottavaan siipeen sattui\nsotkeutumaan limatylväke, estäen veden alle pääsyn. Rannalta juoksi\nmies järveen vyötäisiään myöten ja löi seipäällä... Pesue hajautui.\nToiset hätäytyneinä sukelsivat, toiset lähtivät juosta läpisyttämään\nvettä myöten.\n\nSellainen hirveä rymäkkä sattui jo telkän ensimmäisenä elinkesänä.\n\nTähän aamuun asti oli tämä kesä ollut hyvin rauhallinen, ainakin tuolla\nselän saarten rannoilla ja luotojen liepeillä, jossa telkkä oleksi\nyksinään siitä lähtien kun naaras keväällä rupesi hautomaan\nkymmenkuntaa vaaleansinivihreää munaa ontossa haavassa, entisessä\npalokärjen pesässä. Telkkä ei koko kesänä tavannut naarasta ja sen\npesuetta. Eikä se välittänytkään perheestään. Se halusi olla yksin\nmyöhäiseen syksyyn, jolloin lennetään yhdessä etelään...\n\nSaatuaan nälkänsä sammutetuksi lipui telkkä raukallisesti hiljalleen\nharvan kaislikon läpi rantaan ja nousi haolle järjestelemään höyheniään\ntylpällä nokallaan. Se tunsi olevansa tyytyväinen ja onnellinen, sillä\nkupu oli täysi, aurinko lämmitti eikä vaaraa näkynyt, ei kuulunut.\nLäheisen kaislikkoniemekkeen kupeeseen tosin oli ilmaantunut venhe,\njossa vanha ukko istui onkien, luhtaniityltä kuului toisinaan\nviikatteen hiontaa ja metsästä lehmänkellon kalahtelu, mutta telkkä\ntiesi nämä ilmiöt vaarattomiksi. Eivätkä niihin näyttäneet kiinnittävän\nhuomiotaan muutkaan lammen linnut, koskapa aivan luhtaniityn\nlähettyviltä saraheinikosta kuului sorsapoikueen ja kesäleskenä\nelelevän urostavin ääntely, niiden läpisköidessä rantaliejulla. Ja\nuikku, härkälintu, uiskenteli keskellä lampea.\n\nÄkkiä telkkä kuuli takaansa rantametsästä pari pientä risahdusta.\nVaikka siellä ei mitään näkynytkään, lykkäytyi telkkä haolta\nuimasilleen, lähtien taakseen vilkuillen kiireesti melomaan\nkeskilammelle päin. Kokemuksistaan se oli oppinut varovaiseksi. Kun\nrisahdukset olivat pieniä eivätkä uudistuneet, ei telkkä viitsinyt\nlähteä lentämään tahi sukeltamaan ainakaan vielä, sillä kun näin\nennakolta sai vihiä siitä, mistä päin vihollinen ehkä uhkasi, kerkiäisi\nveden sisään suikahtaa vielä samassa hetkessä, jolloin pamahtaa, -- jos\nrannalla pyssymies piileskeli. Pyssymies kai se olikin noin\nrisahuttanut, mutta kun siitä ei vielä ollut varmuutta, ei telkkä\ntahtonut vaivautua menemällä kauemmaksi, vaan pysähtyi kaislikon\nrintaukseen... Samassapa syöksähti savupatsas rannalta telkkää kohti,\nkuului kova pamahdus, ja haulikopare paiskautui veteen, viskaten\nvaahtoa ja kaislankappaleita korkealle ilmaan. Mutta vikkelä lintu\npelastui. Savun nähtyään se oli salamannopeasti käsittänyt tilanteen ja\npuikahtanut veden alle. Näin ihmeellisen nopea on telkän ajatus- ja\ntoimintakyky. Harva muu eläin, verrattain hidasälyisestä ja kömpelöstä\nihmisestä puhumattakaan, vetää vertoja telkälle tässä suhteessa. Telkän\nsaa vedestä ammutuksi useimmiten vain silloin kun se ei tiedä vaaraa\naavistaakaan.\n\nHetken kuluttua telkkä vahingoittumattomana pitkän matkan päässä\nkaislikon takana ponnahti pinnalle kuin vieterin sysäämänä ja aikoi\ntapansa mukaan samalla vauhdilla lähteä lentoon. Se ennätti jo levittää\nsiipensä, ojentaa kaulansa eteenpäin ja kohottaa ruumiinsa vedestä.\nSilloin taas pamahti. Siipi taittuneena tipahti telkkä takaisin veteen,\nmutta käsittäen taaskin nopeasti tilanteen vaatimuksen, ainoan varman\npelastuskeinon, paiskautui se heti umpeen. Pinnalle jäi vain pari\nsulkaa.\n\nRannalle ilmestyi kiihkeästi tähystelevä mies pyssy kädessä. Hänen\nluokseen juoksi metsästä koira... Pamahduksia säikähtänyt tavi lenteli\nlammen ympärillä, aikoi laskeutua saraheinikkoon takaisin samaan\npaikkaan, josta oli lähtenytkin, mutta kun huomasi rannalla ihmisen,\npedoista pahimman, nousi korkeammalle ja äkkiä käännähtäen lentää\nhujautti kannaksen yli järven puolelle. Sorsapoikue katsoi\nturvallisimmaksi nopeasti piiloutua rantaryteikköön. Siipirikko telkkä\nkiiruhti, ahdistajansa huomiota välttääkseen vuorotellen sukeltaen ja\nuiden pinnalla vain pää näkyvissä, vastaista rantaa kohti. Ison\nrantapetäjän juurien alle syvään luolaan päästyään se vihdoin tunsi\nolevansa turvassa, vaikka sinne kuuluikin useita paukahduksia, koiran\nhaukuntaa ja sorsaemon hätäistä rääkymistä -- tuo sorsaemo räpisköi\nvettä pitkin kuin siipirikko, saadakseen siten ahdistajat narratuiksi\nlähtemään jälkeensä, jotta poikasorsat voisivat paeta toiselle\nsuunnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko syksyn yksin ikävöiden uiskennellessaan lammessa oli telkkä usein\niltahämärissä kuullut muuttolintujen siipien havinaa. Telkän teki mieli\nyhteen matkaan. Ensimältä se melkein aina silloin oli yrittänyt liittyä\nmukaan, muistamatta oikiamattomaksi parantunutta siipeään. Nyt ei se\nenää pitkään aikaan ollut koettanutkaan lähteä lentämään, kun tiesi\nturhaksi yrityksensä. Lammen jäädyttyä oli telkkä siirtynyt läheisen\npuronsuun sulaan, josta vielä sai syömistä edes hengen pitimiksi.\n\nMarraskuun ilta alkoi pimetä. Pakkanen kiihtyi. Hienoa jääriitettä\nmuodostui muutamiin paikkoihin sulasilmäkkeeseen. Surullisen näköisenä\nkyykötti telkkä kivellä, katsellen kuin aikansa kuluksi pientä, mustaa,\nvalkorintaista koskikaraa, joka vikkelästi sukelsi puron pohjaan tuoden\nsieltä nokassaan jään reunalle ruohonkappaleen, jonka sisästä söi\ntalvipiiloonsa asettuneet vesihyönteiset. Sitten se päätään nyökyttäen\niloisesti tepasteli ja kohta taas sukelsi. Tämä pirteä veitikka oli\nilmestynyt telkän toveriksi muutamia päiviä sitten. Se oli merkki\nsiitä, että suurimmatkin selät olivat jäätyneet, sillä vasta sitten\nkoskikara siirtyy Lapista etelämmäksi, palaten keväällä takaisin\npohjoisille virroille ja tunturipuroille. Koskikara ei kaipaa kesän\nlämpöä. Se pitää kylmyydestä, talvesta.\n\n-- -- -- Monta vuorokautta peräkkäin vallinnut kova pakkanen jäädytti\nvihdoin puronsuusulankin. Koskikara lensi koko talven ajan sulana\npysyvän vesiputouksen suvantoon, mutta siipirikko telkkä ei voinut\nseurata sitä. Jo viikon päivät oli telkän täytynyt olla ruoatta, sillä\nvaikka se joka päivä epätoivoisena laahusteli pitkät matkat metsissä ja\njäillä, ei lähiseudulta löytynyt pienintäkään sulapaikkaa. Luntakin oli\nmaassa jo niin paksulta, että telkkä ei enää jaksanut kaivaa\nheinänkorsiakaan syödäkseen. Pakkasesta se ei kärsinyt ollenkaan, mutta\nsitä enemmän nälästä, joka oli vienyt linturaukan laihaksi ja heikoksi.\nItsepintaisesti se kuitenkin vielä monena päivänä kuljeskeli ristiin\nrastiin suurella salolla, etsien sulaa virtaa tai koskea. Se harhaili\nkuin moni ihmispoloinen maailmalla: menipä minne tahansa, aina vain\nkarua korpea.\n\nEräänä iltana vihdoin loppuivat telkän voimat. Kohtaloonsa alistuen se\nlaskeutui vatsalleen hangelle, nokka painui lumeen, silmien päälle\nvetäytyi valkea kalvo. Telkkä ei tuntenut sitten enää väsymystä eikä\nnälkää...\n\n\n\n\nSYÖJÄTÄR.\n\n\nKevätpäivän lämpimästi paistanut aurinko painui verkalleen metsän\ntaakse. Sen viimeiset säteet kimaltelivat kaukana korkealla mäellä\nolevan talon ikkunaan, loimuten kuin olisi koko seinä tulessa, mutta\nalavat seudut olivat jo varjossa. Heinikkoon rupesi kohoamaan kastetta\nja suoniitylle sumua. Onkimies meloi venhevalkamaan tyyneltä\njärvenselältä, jossa luotomatalikolle nousseet ahvenet olivat auringon\nlaskettua lakanneet käymästä onkeen. Rantatalon saunasta kuului\nselkeässä ilmassa kauas kylpijäin vastain läiske ja puheenporina.\nKarjatarhassa kalahtelivat lehmäin kellot. Pellonpientareilla\nheinäsirkat vielä soittivat, hangaten takajaloillaan siipiään.\n\nIllan tummetessa hämäräksi kevätyöksi lakkasivat pikkulinnut\nvisertelemästä metsässä; käki vain jatkoi kukkumistaan ja päivällä\nääneti olleet laulurastas ja leppälintu nyt vuorostaan rupesivat\nlaulamaan, kehrääjä hyrisemään ja lehtokurpat lentelemään. Auringon\nvaloa paossa ollut suuri, mustan ja harmaan kirjava hämähäkki kömpi\nesille puun raosta. Sen ruumis oli kuin puolipyöreä pallo, jota\nkannatti kahdeksan nivelikästä jalkaa ja jonka kupeessa oli pieni\npallo, pää, sekä siinä kahdeksan silmää ja suuntapainen.\n\nHetkisen käännähdeltyään puolelle ja toiselle, ikäänkuin arvellen,\nmihin tässä olisi ryhdyttävä tai minne päin lähdettävä, rupesi\nhämähäkki ahkerasti kutomaan verkkoaan kahden lähekkäin kasvavan\nkatajan väliin. Se venytti takaruumiistaan yhtaikaa useita hienoja\nvalkeita säikeitä, joiden päät olivat kiinni katajan oksassa. Sitten se\npunoi jalkojensa päissä olevilla kammoilla säikeet yhteen paksummaksi\nlangaksi. Parisen tuntia touhusi hämähäkki hyvin tärkeän näköisenä.\nEnnen keskiyötä oli verkko valmis ja hämähäkki asettui tyytyväisenä sen\nkeskelle odottamaan saalista. Sitä tuli vasta aamupuolella yötä hämärän\nhaihduttua. Suuri vihreäruumiinen metsäkärpänen ei huomannut\nlentäessään ohutta verkkoa, vaan sotkeutui joustaviin, limaisiin\nlankoihin. Kärpänen riuhtoi niin että koko verkko hytkyi. Iloissaan\ntästä menestyksestään hämähäkki juoksi kiireesti saaliinsa luo ja puri\nsitä myrkkyisillä leuoillaan niin että kärpänen kuoli heti. Sitten\nhämähäkki imi veren saaliistaan sekä palasi verkkonsa keskelle\nodottamaan. Pian tulla tupsahtikin taas verkkoon kärpänen. Hämähäkki\nsöi senkin, vieläpä kolmannenkin, mutta enempää se ei jaksanut tällä\nkerralla ahtaa itseensä. Myöhemmin verkkoon takertuneet kärpäset se\npuri kuoliaiksi, kutoi niiden ympärille verkkopussin ja jätti siihen\nriippumaan, syödäkseen ne sitten kun tuli nälkä, tai jonain viileänä,\npilvisenä päivänä, jolloin kärpäsiä ei lentänyt pyydykseen.\n\nVerkkoon takertui myös muutamia hyttysiä, mutta niistä ei lukki\nvälittänyt vähääkään, niissä kun sen mielestä oli varsin vähän\nsyömistä. Se ei viitsinyt liikahtaakaan niiden takia vahtipaikaltaan.\nHyttyset saivat epätoivoisesti rimpuilla verkossa siksi kunnes jäivät\nsiihen kuolleina riippumaan. Pienikin kärpänen sensijaan kelpasi\nmainiosti hämähäkille. Kerran sattui tarttumaan lankoihin\nsiipimuurahainen. Sen ympärille hämähäkki heti kiiruhti kietomaan\nlankojaan. Hämähäkki pitää muurahaista pahimpina vihollisinaan. Kerran\ntuli myös suurilajinen itikka. Hämähäkki luuli sitä ensin kärpäseksi,\nlähtien juoksemaan sen luo, mutta huomasi sitten erehdyksensä ja\nkääntyi tyynesti takaisin odotuspaikalleen. Muutamana päivänä lensi\nampiainen verkkoon, takertuen siihen. Hämähäkki pakeni kauhuissaan\nmaahan. Pian ampiainen kuitenkin selviytyi irti, repien verkkoon suuren\nreiän, jonka hämähäkki heti korjasi. Samoin oli tehtävä sittipörriäisen\nlennettyä verkon läpi.\n\nKun auringon noustua laulurastas ja leppälintu lopettivat laulamisensa\nja muut linnut rupesivat kilpaa visertämään, ja kun hämähäkin\nsilkkirihmainen seitti välkkyi auringon säteissä, tuli metsään\nraikasta, kaunista kevätaamua ihailemaan, aikansa kuluksi kävelemään\nnuori mies, jolla oli päässään valkoinen, kultalyyrainen lakki.\nAjattelemattomasti hän huitaisi kepillään hämähäkin verkon halki.\nKauhistuneena laskeutui hämähäkki nopeasti lankaansa myöten maahan ja\naikoi piiloutua sammalikkoon, mutta nuorukainen otti hämähäkin\nkämmenelleen. Siinä se peloissaan kyyristäytyi niin pieneksi kuin voi,\nvetl jalat allensa ja jäi liikkumattomaksi kuin kuollut, koettaen siten\n\"viholliselleen\" vakuuttaa olevansa jo hengetön, se kun luuli siten\npikemmin saavansa jäädä rauhaan. Se näet tunsi olevansa tekemisissä\nsitä paljon voimakkaamman kanssa. Hämähäkki ei tiennyt mikä tuo\nhäiritsijä oli, mutta peloittavan suuri ja voimakas se vaan oli, --\nsitä oli turha vastustaa tai yrittää pakoon sen käsistä. Siksi\nhämähäkki ei uskaltanut purra nuorukaisen kämmentä, niin äkäinen ja\nraatelunhaluinen kuin se onkin. Vasta viimeisessä hädässään,\nesimerkiksi jos nuorukainen olisi sitä sormellaan painanut kämmentään\nvasten, olisi hämähäkin ollut pakko puolustautua leuoillaan. Sen purema\ntuntuu kipeältä ja on lievästi myrkyllinen, mutta vaaraton ihmiselle.\n\nKatsellessaan kämmenelle kyyristynyttä hämähäkkiä hyräili nuorukainen\nmietteissään Adolf Paulin näytelmän säkeitä.:\n\n    Taa korpien yön, jossa nurmikko on,\n    ikipaahde käy auringon.\n    Siell' varjossa vaanii ja uhriinsa lyö\n    hämähäkki niin musta kuin yö.\n\n-- On sitä eläjätä jos jonkinlaista tässä maailmassa, sanoi nuorukainen\nitsekseen. Mikähän lienee tämänkin olennon olemassaolon tarkoitus?\n\nSitten ylioppilas heitti huolettomasti lukin maahan ja lähti kulkemaan\nedelleen, jatkaen hyräilyään:\n\n    Säde päivän sen vangiksi värjyen käy,\n    iki-yönä se verkkonsa taa hämärtäy,\n    mi murtumaton,\n    kevyt, keinuva on.\n    Sen silmihin kaikki se vangitsee,\n    lyö maahan ja raatelee...\n\nVasta pitkän ajan kuluttua uskalsi hämähäkki kiivetä katsomaan\nsärjettyä verkkoaan, joka oli repeytynyt niin pahasti, ettei siitä\ntullut korjaamalla kalua. Lannistumatta vastoinkäymisestä ryhtyi ahkera\nlukki heti kutomaan uutta verkkoa entiseen paikkaan. Paljon oli siinä\ntyötä ja touhua, mutta vähitellen, järjestelmällisesti, suunnitelman\nmukaisesti, liittyi lanka lankaan, ja kohta oli verkko valmis. Sitten\nmeni hämähäkki haon halkeamaan polttavaa auringon paistetta pakoon.\n\nPuolen päivän jälkeen tuli kuitenkin sade, jonka lakattua taivas jäi\npilviseksi ja ilma viileni. Hämähäkki tuli piilostaan ja asettui\nvahtipaikalleen verkkonsa keskipisteeseen. Mutta tuskin se oli sen\nehtinyt tehdä kun läheisen puun oksalle lensi rastas. Sen nähtyään\nhämähäkki pudottautui hirveästi säikähtäen maahan. Rastas huomasi\nhämähäkin ja tavoitti sitä, viedäkseen sen nokassaan poikasilleen\npesään syötäväksi, mutta vikkelä lukki ennätti pujahtaa lahonneen\npuukapulan alle.\n\nRastaan poistuttua kiipesi hämähäkki entiselle paikalleen verkkoonsa,\nsöi muutamia siinä rimpuilevia kärpäsiä ja odotti lisää saalista,\nmutta viileän sään takia eivät kärpäset olleet liikkeellä. Kun\nkärsivällisesti odotti koko iltapäivän, sai sentään jonkun. Ja joutihan\nhämähäkki odottamaan, eihän sillä ollut muutakaan tekemistä.\n\nTuli ilta. Rupesi hämärtämään. Silloin tapahtui erikoista; katajan\noksalta laskeutui verkon reunalle lankansa päässä riippuen pieni, musta\nhämähäkki, kooltaan vain noin neljännes verkon haltijasta --\nkoirashämähäkit eivät ole sen suurempia.\n\nTulokas lähestyi arkaillen verkkonsa keskustassa liikkumatta\nmurjottavaa suurta naarashämähäkkiä ja pysähtyi kunnioittavasti vähän\nmatkan päähän siitä kuin jotain odottamaan.\n\nSe odottikin -- vastausta \"kosimiseensa\".\n\nMutta hämähäkkineito oli äreäluontoinen, kuten kaikki hämähäkkineidot\novat. Ne vihaavat hämähäkkiherroja paljon enemmän kuin kärpäsiä,\nmuurahaisia y.m. Hämähäkkineidot pitävät yksinäisyydestä,\nhiljaisuudesta, hämärästä... Niin omituisia \"neitosia\" ne ovat.\n\nÄkkiä syöksyi hämähäkkineito kosijansa kimppuun ja -- _söi sen_. Kuin\nei mitään erikoista olisi tapahtunut, palasi se sitten paikoilleen --\nhämähäkkien maailmassa ei tapahtuma ollutkaan mitään erikoista,\npäinvastoin tavallista.\n\nMyöhemmin yöllä tuli toisia sulhasia, kaksi siroa hämähäkkiherraa\nyhtaikaa. Ne hiipivät varovasti lähemmäksi, nähtävästi tietäen, joko\nvaistomaisesti tai kokemuksestaan, \"kaunottaren\" äkäisyyden ja\nyrityksensä vaarallisuuden. Kaikesta huolimatta tahtoivat ne koettaa\nonneaan. Yrittänyttä ei laiteta; kokenut kaikki tietää; käyköön syvin\ntai matalin, arvelivat ne.\n\nHuonosti kävi. Syöjätär syöksähti kosijoitaan kohti, sai kiinni niistä\ntoisen ja söi sen, toisen kavutessa kiireesti pakoon takaisin katajan\noksalle, mistä se katseli toverinsa surullista kohtaloa.\n\nYö oli hämärimmillään. Oli synkkää ja hiljaista. Tuntui kuin koko\nluonto olisi nukkunut. Turhaa oli odottaa kärpäsiä verkkoon ennenkuin\naamun valjettua. Sentähden kiinnitti hämähäkki lankansa verkon laitaan,\npurki vähän rihmaansa ja jäi sen nenään riippumaan pää alaspäin ja\njalat tiukasti painettuina vatsan alle. Siitä tuntui turvallisemmalta\nnukkua \"ilmassa\" kuin verkossaan tai maassa; lankansa päässä riippuen\noli se mielestään parhaassa suojassa vihollisiltaan. Siinä eivät\nvoineet ainakaan muurahaiset ahdistaa, kuten maassa, ja siitä pääsi\ntarpeen vaatiessa sukkelasti pudottautumaan maahan piiloon tai\nkiipeämään lankaa pitkin ylös.\n\nSeuraavana iltana saapui taas kosija Syöjättärelle. Se oli muuan pieni\nmustapukuinen hämähäkkiherra, oikein sievännäköinen. Lienee ollut se,\njoka edellisenä yönä oli kiivennyt pakoon katajan oksalle. Siltä\noksalta se nytkin laskeutui verkolle niin tottuneen näköisesti kuin\nolisi ennenkin siitä kulkenut. Mutta se ei tullut tyhjänä, vaan laahasi\nmukanaan kuollutta kärpästä, jonka se toi kihlajaislahjaksi\nmielitietylleen, työntäen varovasti kärpäsen aivan hämähäkkineidon\neteen, itse peräytyen vaatimattomasti hiukan kauemmaksi ja jääden\nsiihen nöyrästi odottamaan tuomiotaan. Se toivoi suosiollista vastausta\nkosintaansa, olipa melkein varmakin sen saannista. Eihän semmoista\nlahjaa vaativaisempikaan morsian voinut vähäksyä, ei varsinkaan\ntällaisena tuulisena, pilvisenä, koleana iltana, jolloin kärpäsiä lensi\nverkkoon vain jokunen. Vasta pyydystetyllä, mehevällä kärpäsellä on\ntällaisella säällä paljoa suurempi arvo kuin tyynellä poutailmalla,\njolloin lentelee runsaasti jos jonkinlaisia pörriäisiä, tupsahdellen\nverkkoon niin tiheään ettei ennätä kunnolleen palata paikoilleen\nverkkonsa keskukseen, kun jo taas on lähdettävä toista rimpuilijaa\nlopettamaan ja lankapussiin käärimään.\n\nMutta turha oli kosijan kuvitelma onnestaan. Hämähäkkineidon kovaa,\njulmaa syöjätär-sydäntä ei lahjakaan lauhduttanut. \"Kaunokainen\" ei\nollut lahjaa eikä sen antajaa huomaavinaankaan. Se ei tuntenut\npienintäkään myötätuntoa hämähäkkiherraa kohtaan, rakkaudesta\npuhumattakaan. Näin ollen hämähäkkineito päätti edelleenkin jäädä\nodottamaan sitä, jota se voisi rakastaa.\n\nHämähäkkineito katseli pienen ja vähäpätöisen näköistä kosijaansa.\nSaisipa tuosta pari oivallista suupalaa, ajatteli se. Muuhun mihinkään\nei ole koko miehestä, mokomastakin kellukasta.\n\nSyöjätär aikoi kaapata kiinni sulhaskokelaan, pistääkseen sen\nposkeensa, mutta tietäen ennestään hämähäkkineitojen oikullisuuden ja\näkkipikaisuuden, oli hämähäkkiherra varuillaan ja kiipesi vikkelästi\nkatajan oksalle. Verkkonsa reunalta kääntyi Syöjätär takaisin\npaikoilleen.\n\nJonkun ajan kuluttua se söi lahjakärpäsen. Näin niukkana\nkärpäsensaantiaikana olisi anteeksiantamatonta tuhlausta jättää lihava\nja mehevä kärpänen kuivettumaan verkkoon. Eihän lahja ollut sen takia\npilalla, että sen sattui tuomaan naurettava kosija...\n\nMutta kun hämähäkkineito nyt makean lahjakärpäsen syötyään tarkemmin\najatteli äskeistä kosijaa, rupesi siitä tuntumaan siltä kuin tuo\nhämähäkkiherra ei olisi ollutkaan kaikkein halveksittavimpia kosijoita.\nSehän oli oikeastaan jotenkin siro nuorukainen, arka ja kokematon tosin\nkaikesta päättäen, mutta eihän se ole pahin vika tässä maailmassa. Ja\nsillähän oli sentään ihmeen siistin näköinen musta puku. Sehän se\nmiehen juhlistaa.\n\nHämähäkkiherran \"puvusta\" puuttui vain kiiltävät napit. Ne olisivat\nhämähäkkineitoon ehdottomasti tehonneet. Se olisi tuntenut vieläkin\nvoimakkaammin heräävän \"rakkauden\" sulon.\n\nTuo oikullinen Syöjätär oli näet nyt sellaisella \"päällä.\"\nOikullisuuden ohella taisi se lahjakin sentään osaltaan vaikuttaa\nhämähäkkineidon mielenmuutokseen. Syöjättärelläkin oli pienet\nnaiselliset heikkoutensa...\n\nLieneekö katajan oksalla kyyröttävä hämähäkkiherra huomannut lahjansa\nkuitenkin vihdoin kelpaavan, vai mikä lienee saanut sen laskeutumaan\njälleen verkolle ja lähestymään \"rakastettuaan\", ja nyt paljon\nrohkeammin kuin äsken, ikäänkuin jo edeltäpäin varmana menestyksestään.\nNyt ei hämähäkkineito yrittänytkään ottaa kiinni ja syödä\nhämähäkkiherraa, vaan meni verkalleen sen luo ja silitti hellästi sen\nselkää jalkakammoillaan. Se merkitsi sitä, että Syöjätär otti\nhämähäkkiherran miehekseen. Tämä oli niin rajattoman onnellinen eikä\nenää pelännytkään Syöjätärtä. Se uskalsi jo ruveta syömään\nillallisekseen samaa kärpästä \"rouvansa\" kanssa. Hämähäkkiherra olisi\nmielellään syönyt enemmänkin, mutta hämähäkkirouva ei antanut hänelle\nenää mitään, vaan söi itse kaikki verkkoon tarttuneet kärpäset. Eikä\nhämähäkkiherra voinut muuta kuin vesissäsuin katsella syrjästä.\n\nSitten onnellinen aviopari laskeutui maahan ja meni haon rakoon\nnukkumaan... Olikin jo puoliyö.\n\nSeuraavana aamuna auringon ollessa jo korkealla hämähäkkirouva kömpi\nunisena halkeamasta haolle ja oikoi jalkojaan. Kohta tuli\nhämähäkkiherrakin, mutta tuskin oli se päässyt näkyviin kun rouva\nryntäsi raivoisasti puolisonsa kimppuun ja söi sen -- näyttäen sen\njälkeen erittäin tyytyväiseltä ja levolliselta.\n\nSellainen on hämähäkkirouvien tapa. Hääyönsä jälkeisenä aamuna syövät\nne miehensä. \"Hiukan\" kummallisilta nuo tavat tosin ihmisistä tuntuvat,\nmutta jos hämähäkit tietäisivät ihmisten tavoista, lhmetteleisivät ne\nyhtä paljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyöjätär eleli taas yksinään ja pyydysteli kärpäsiä. Kävi kosijoitakin,\nmutta kaikki kosijat jotka eivät kyllin nopeasti kerinneet juosta\npakoon, joutuivat Syöjättären suuhun. Hämähäkki oli entistäkin\närtyisämpi. Se ei tiennyt itsekään syytä siihen.\n\nPäivä tuli, toinen meni, eikä mitään erikoista tapahtunut.\n\nMutta eräänä iltana ei hämähäkki enää kiivennytkään verkkoonsa, vaan\nkäveli maassa rauhattomana edestakaisin. Viimein se pysähtyi ja muni\nkymmenen pientä munaa, kaikki yhteen kasaan. Sitten se teki vielä neljä\nkymmenen munan kasaa, kääri kunkin kasan ympärille seittilankojaan ja\nhautasi munat maahan, kunkin kasan eri paikkaan. Munien hautomisen\njätti hämähäkki seuraavan kevään auringon säteitten tehtäväksi. Vaikka\nmaa routaantuukin talvella, pysyvät hämähäkin munat vahingoittumatta.\n\nTästä puuhasta päästyään kiipesi hämähäkki tyytyväisenä verkkoonsa ja\nsöi pari lihavaa kärpästä.\n\nHämähäkki oli maassa lehden alla aurinkoa paossa. Saman lehden alle\ntuli muutamia isoja punertavia muurahaisia. Hämähäkki ei suvainnut\nminkäänlaisia seuralaisia, kaikkein vähimmän muurahaisia. Mutta nyt se\nei voinut paeta minnekään, sillä maa oli joka puolella täynnä\nmuurahaisia. Monituhantisena joukkona olivat ne lähteneet valloittamaan\nnaapuri-muurahaispesästä munia, koteloita ja toukkia, kasvattaakseen\nniistä orjamuurahaisia. Ahkeruutensa ohella ovat muurahaiset näet hyvin\ntappelun-, murhan- ja ryöstönhaluisia. Eri kekojen muurahaisten välillä\non alituisesti ankaria sotia, jotka jättävät paljon kuolleita ja\nhaavoittuneita. Aseina käytetään voimakkaita leukoja, piikkiä, myrkkyä\nja kirpeän nesteen ruiskuttamista. Elämä on täälläkin taistelua\nolemassaolosta ja toimeentulosta.\n\nTämmöinen liikekannalla oleva muurahaisarmeija tarvitsee runsaasti\nsyömistä. Sitä hankitaan ryöstämällä ja tappamalla kaikki mitä eteen\nsattuu. Siksipä muurahaiset hyökkäsivät hämähäkinkin kimppuun.\n\nSyntyi vimmattu taistelu. Hämähäkki puri kuoliaaksi useita muurahaisia,\nmutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä kymmeniä vihollisia\nkeräytyi tiheäksi parveksi sen ympärille, ja pian peittyi hämähäkki\nkokonaan hyökkääjien alle. Se oli Syöjättären loppu. Hämähäkin osaksi\ntuli väkivaltainen kuolema, vaikka se olisi kohta kuollut itsestäänkin.\n\nMuurahaiset vetivät kuollutta hämähäkkiä mukanaan, mutta kun maakiitäjä\nläheni, pakenivat muurahaiset, sillä ne tiesivät että ne eivät yhteisin\nvoiminkaan taida mitään tälle suurelle, julmaluontoiselle ja\nlujapanssariselle kovakuoriaiselle. Maakiitäjä käänsi hämähäkin\nselälleen, viilsi sen vatsan auki ja söi sisälmykset, kuten sen tapa\non. Se teki tämän niin itsetietoisen mahtipontisesti kuin olisi ollut\nmaailman luonnollisin asia, että se oli voittamaton ja että\nylivoimaisuus antoi \"oikeuden\" heikompien hankkiman saaliin ryöstöön ja\nnautintoon.\n\nSitten se asettui taas mättääseen kaivamansa käytävän suulle odottamaan\nuutta saalista.\n\n\n\n\nLUMMELAHDEN VALTIAAT.\n\n\nKevät oli kerkeimmillään, kauran kylvön aika. Mies kylvi kauraa kaskeen\nmetsäisten mäenselkämien ympäröimän suuren takamaanjärven rannalla,\nvastapäätä ränsistynyttä mökkipahasta, joka kyyhötti lahden toisella\npuolella, pienen peltotilkun keskellä.\n\nPäivä paistoi kuumasti, ei tuntunut tuulen värettäkään. Mies pyyhki\nhikeä otsaltaan ja istuutui ojan reunalle levähtämään.\n\nUudismaan viljelijä oli nuorenpuoleinen, parhaissa voimissaan. Hänen\nkasvoillaan kuvastui tyytyväisyys. Ihailevin silmäyksin katsellessaan\nympäristöään näytti hän vaipuvan syviin mietelmiin. Hän olikin harras\nluonnon- ja maalaiselämän ihailija. Saloseutua hän rakasti, siellä hän\nmuokkaili maata, kalasteli, metsästeli, tarkkaili huvikseen eläinten\nelämää... nykyistä elämäänsä ei hän tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun.\nMikään ei ollut viehättävämpää kuin tällaisina kevään herttaisimpina\nhetkinä perkailla uudismaata ja sirotella siemeniä takamaan raivioon,\nautereinen metsä toisella, tyyni salojärvi toisella puolella. Pienet\nlinnut visertävät, käki kukkua helkyttelee kauempana niin että korpi\nkajahtelee, ja karjan kellot kalkattavat. Tämä kaikki on saanut hänen\nrintansa paisumaan kymmenet kerrat, mutta joka kevät on takamaan\ntunnelma hänestä yhtä viihdyttävä.\n\nTunnelman lumoihin vaipunut mies ikäänkuin heräsi, nousi seisomaan ja\ntarttui siemenvakkaansa. Mutta ennenkuin hän jatkoi työtään, jäi hän\nihaillen katsomaan vielä hetkeksi kimaltelevalle järvenselälle ja aivan\nraiviomäen alle pistävälle kapealle lahdelle, joka näin keväällä tosin\nnäytti hieman autiorantaiselta, kaislat ja lumpeet kun eivät olleet\nennättäneet kasvaa veden pinnalle asti. Rasvatyynenä päilyi nyt\nlahden ruskea vesi, laineet eivät hämmentäneet sen ventomutaista,\nleväistä pohjaa. Paikoittain ulottui levä veden pinnalle asti.\nSaraheinätaimistossa rannalla ja keskempänä lahtea oli se vallannut\nalaa kaislikolta ja limakolta: ehkä parin sadan vuoden kuluttua on\nmaatuminen ehtinyt niin pitkälle, että matala lahti on muuttunut\nsuoksi.\n\nTätä luonnon muutosta edistävän rehevän vesikasvillisuutensa takia\nLummelahti kesäisin tarjoaa suojaa ja ravintoa vesihyönteisille,\nkaloille ja linnuille. Keväisen auringon paistaa helottaessa lahden\ntyyneen veteen uiskentelivat siinä vikkelästi, kiurut, punaiset\n\"vesileppäkertut\", siirat ja monenlaiset muut pikkuelävät, veden\npinnalla loikiskelivat vesihämähäkit ja -itikat, suuri hauki paistatti\npäivää matalassa vedessä mutalietteen reunustalla, samalla vaanien\nlähitsensä edestakaisin uiskentelevia pikkukaloja ja melkein veden\npintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja. Sorsa poikueineen pulikoi\naivan lahden perimmässä pohjukassa, ollakseen mahdollisimman etäällä\nvaistomaisesti vihaamastaan uikkuparista, joka asusti lahden\nsuupuolella kortteikkoon veden pinnalle kaislankappaleista ja levistä\nrakentamansa pesän seutuvilla. Uikkuja, härkälintuja, kaihtoivat jonkin\nkäsittämättömän syyn takia kaikki lahden linnut, joskaan eivät\ntahtoneet jättää näin hyvää lahtea kokonaan uikkujen hoteille.\nOlivathan sorsat ja tavit tulleet tähän lahteen paria viikkoa\naikaisemmin kuin järven selältä oli alkanut iltaisin kuulua\nhärkälintuparin lemmenlaulu, härän mylvinnän kaltainen \"ammuminen\",\njoka päättyi aina katkeraa itkua muistuttaviin katkonaisiin\näännähdyksiin, samalla kuin lempivät uivat toistensa luo ja terävät\nnokat näyttivät yhtyvän suudelmaan. Näytti siltä kuin ne olisivat siten\nsurreet ja valittaneet onnettomuuttaan tai kaipaustansa.\n\nNyt olivat uikut kuitenkin kuin yksinvaltiaita Lummelahdessa. Ne eivät\nsuvainneet lähettyvillään toisia uikkujakaan. Kerran sattui lentämään\nlahteen kaksi silkkiuikkua, mutta pian oli niiden poistuttava.\n\nKahdenkesken olivatkin Lummelahden valtiaat koko kesän. Naaras oli\nmuninut pesään viisi sinervän valkeata, päistään suippenevaa munaa, ja\nlinnut olivat elelleet tyytyväisinä kaislikossa pesän seutuvilla,\nsukellellen syödäkseen pieniä kaloja. Uros-uikku oli muita\nuros-vesilintuja ritarillisempi. Se ei jättänyt naarasta yksin\nhautoma-ajaksi. Se piti tarkasti silmällä kaikkea liikettä pesän\nseutuvilla. Se ei poistunut etemmäksi kuin läheisen luodon liepeelle\nsukeltelemaan tai lahden suun edustalle huvikseen kelluilemaan. Joskus\ntyyninä iltoina, kun oli hyvin hiljaista ja rauhallista, tai kun moneen\npäivään ei ollut näkynyt munia himoitsevia variksia, vesikkoa eikä\nlumpeen lehdelle aivan pesän viereen noussutta tyhmän näköistä,\nkiiltomustaa vesimyyrää, uskalsi naaras siirtyä uroksen luo. Pesältä\nlähtiessään se kuitenkin aina varovaisuuden vuoksi peitti munat\nlevätukolla. Samoin teki naaras myös kun sen oli poistuttava pesästä\nläheisen mökin miehen illoin ja aamuin soutaessa Lummelahteen laskemaan\nja nostamaan verkkojaan. Silloin uikku pesän olemassaoloa salatakseen\npaiskautui heti sukeltamaan läpi leväryteikön ja kaislikon,\nnousten pinnalle vasta kaukana selvällä vedellä ja teeskenteli\nvälinpitämättömyyttä Lummelahteen nähden, uiden verkalleen poispäin,\npainautuen veden sisään niin että selkä oli veden pinnan tasalla.\n\nErään kerran palattuaan pesälleen venhemiehen poistuttua huomasi uikku\nihmeekseen neljä munaa kadonneen. Onneksi oli yksi vielä jälellä. Parin\npäivän perästä oli pesässä jälleen kolme munaa, -- mutta mies tuli ja\nvei taas niistä kaksi kotiinsa syödäkseen. Sama temppu uudistui vielä\nkolmannenkin kerran. Viimeistä munaa ei ryöstäjä koskaan ottanut, sillä\nkokemuksestaan hän tiesi, ettei härkälintu muuten munisi enää samaan\npesään.\n\nVasta kun mies kiireelliseltä heinänkorjuutyöltään ei joutanut tulemaan\nLummelahteen kaloja pyydystämään, sai uikku viimeinkin hautoa munat\npoikasiksi, -- kolme untuvaista, tummanharmaata, valkojuovaista\npiiskuttajaa. \"Vesimunaksi\" pesään mätänemään ei siis jäänyt yhtään\nmunaa. Harvoin uikku nahkamunia tekeekään. Se ei tahdo jäljitellä siinä\nmuita vesilintuja, esimerkiksi sorsaa ja telkkää, joilla on paremmin\nvaraa sellaiseen tuhlaukseen, ne kun saavat haudottavakseen\ntoistakymmentäkin munaa -- sitäpaitsi niiden pesät, sorsan pesä\nmetsässä noin sadankin metrin päässä rannasta, kuoppa pitkässä\nkanervikossa pienen, tiheäoksaisen näreen tai katajan juurella, ja\ntelkän pesä ontossa puussa, ovat munavarkailta paremmassa turvassa kuin\nhärkälinnun pesä veden pinnalla. Uikku ei voikaan tehdä pesäänsä sen\nparempaan piiloon, sillä sen jalat ovat niin takana ruumiissa, että\nmaalla liikkuminen on hyvin vaikeaa. --\n\nJo elämänsä ensi päivänä läksivät pirteät uikunpojat, vaikka eivät\nolleet varpusenkaan kokoisia, uimaan emonsa mukana. Yksi poikasista,\npaljon pienempi kuin toiset, se kun kuoriutui munasta monta päivää\nmyöhemmin, oli heikkovoimainen ja avuton. Se koetti ahkerasti potkia\neteenpäin pienillä jaloillaan, mutta matkan teko oli hyvin työlästä,\nvarsinkin tiheässä limakossa. Se oli paljon huonompi uimari kuin\nsamanikäinen ja -kokoinen sorsan tai telkänpoika, sillä uikulla on\nainoastaan räpyläntapaisiksi laajentuneet varpaat. Toisenlaista olisi\nollut meno, jos sillä olisi ollut täydellinen räpylänahka kolmen\nvarpaan välissä, kuten sorsalla ja telkällä. Kun pienen uikun emo\nvantterampien poikastensa keralla sattui hiukankaan loittonemaan, alkoi\npienokaista yksinäisyys pelottaa ja se rupesi surkeasti piiskuttamaan.\nSe lakkasi vasta kun emo tuli sen luo katsomaan, mikä oli hätänä.\nToisinaan piti \"äidin\" hellästi nostaa nokassaan \"lapsi\" selkäänsä\n\"ajamaan vapaalla kyydillä\". Usein toisetkin poikaset, kun niitä rupesi\nväsyttämään pitempien matkojen uiminen, omin apuinsa tuontuostakin\nkapusivat emonsa selkään tyytyväisen näköisinä kököttämään ja päätään\nkallistellen ympärilleen katselemaan. Ne näyttivät nauttivan\nolemassaolostaan. Muitten vesilintujen poikain ei tarvitse ratsastaa\nemonsa selässä. Joskus uikunpojat jäivät veden pinnalle räpisköimään ja\npiiskuttamaan yksitoikkoista, kimeää \"_piip, piip_\" piiskutustaan, kun\nemo ei malttanut olla sukeltaen tavoittamatta edessään uivaa kalaa,\njonka se syötti poikasilleen. Ne eivät vielä itse ymmärtäneet ottaa\npientäkään kalaa kiinni, vaikka hädän tullen paetessaan ensi\nelinpäivistään saakka osasivat kyllä sukeltaa muutamien metrien päähän\nkerrallaan. Tästä taidostaan eivät poikaset tienneet ennenkuin tarpeen\nvaatiessa tulivat sen huomaamaan. Eräänä päivänä piti pienimmän\npoikasen pistäytyä piiloon hetkeksi veden sisään, pelastuakseen\njoutumasta onkimiehen venheen alle. Pinnalle noustuaan pikku tyhmeliini\npiipityksellään kutsuessaan emoa avukseen, taas kuitenkin kiinnitti\nahdistajan huomion puoleensa. Pikku uikku piilottautui lumpeen lehden\nalle, mutta jätti päänsä näkyviin veden pinnalle, -- voidakseen\npiiskuttaa. Mies meloi tiheässä kaislikossa ääntä kohti ja nosti\ntyperän poikasen melan lappeella venheeseen. Poikanen oli niin\nlamautunut pelosta, ettei koettanutkaan enää pelastautua, vaikka sen\nolisi ollut helppo vielä melan lappeeltakin pudottautua veteen ja\nsukeltaa. Se ei voinut muuta kuin piiskuttaa alinomaa, hetkeksikään\nsulkematta suutaan. Se huusi äitiään, kuten pieni ihmislapsi. Venheen\npohjalla ryyhötti se vatsallaan, jalat suorina takanaan. Se ponnisteli\njaloillaan ankarasti, työntäytyen ylös venheen seinämää laidalle päin,\nmutta vähän ylemmäksi päästyään vierähti se aina nurinniskoin takaisin\npohjalle, heti taas epätoivoisesti tehdäkseen uuden yrityksen. Näytti\nsiltä kuin se olisi ymmärtänyt, että tuon hirmuisen korkealla olevan\nvenheenlaidan takana oli pikku vangin vapaus ja emo.\n\nMies otti uikunpojan käteensä ja katseli sitä uteliaasti vähän aikaa.\nPikku raukka tunsi olevansa suuressa vaarassa, jonkun ison \"eläimen\"\nvallassa. Uikunpojan sydän oli pelosta pakahtumaisillaan. Se piiskutti\nnyt niin sydäntä särkevän surkeasti, että loitompana toisten\npoikastensa kanssa levottomasti uiskennellut emo lähti tulemaan\nlähemmäksi venettä. Se tuli viimein muutaman sylen päähän. Se tahtoi\npelastaa poikansa. Oman henkensä vaarasta ei se välittänyt vähääkään:\nse oli unohtanut arkuutensa kokonaan. Nopeasti uiden, toisinaan lyhyeen\näännähtäen, kierteli se venhettä.\n\nSe rauhoittui vasta sitten kun mies päästi uikunpojan emonsa luo. Emo\nnosti sen heti selkäänsä ja ui kiireesti pakoon. Emon ilo oli rajaton\nkun se sai takaisin rakkaan poikasensa.\n\nMuutaman kerran saivat kaikki poikaset opetella sukellustaitoa\nenemmänkin kuin tarpeekseen, rohkean varpushaukan ahdistellessa niitä.\nAina kun jokin poikasista pulpahti pinnalle, lähti ilmassa räpyttelevä\nhaukka syöksymään sen kimppuun, mutta turhaan: vikkelä uikunpoika\nennätti paiskautua umpisukkeloon. Ja kun alituinen sukeltaminen viimein\nalkoi väsyttää, tarttuivat uikunpojat varpaillaan vähän veden alla\noleviin leviin, siten pitäen itseään niin syvässä, että vain nokka ja\notsa näkyi pinnalla. Häikäilemätön havukka sai nolona poistua\nparemmille metsästysmaille.\n\nSyksykesän kuluessa varttuivat uikunpojat nyrkin kokoisiksi vuntaleiksi\nja harjaantuivat hyviksi sukeltajiksi ja kalan kiinniottajiksi.\nPitkiäkin matkoja ne jaksoivat jo uida emonsa ja uros-uikun mukana. Ne\neivät olleetkaan enää veden pinnalla avuttomina kelluvia untuvatukkoja,\nvaan pirteitä ja kauniita lintuja; selkäpuolella lyijynharmaa,\nvatsapuolella valkea höyhenpeite. Punertavankeltaisia kaulahöyheniä,\nkuten emälinnuilla, ei poikasilla vielä ollut. Ne tulevat syksymmällä;\nnyt oli vasta elokuun loppupuoli.\n\nSilloin eräänä tyynenä, kauniina aamuna auringon kohottua\ntuhatlatvaisen metsän takaa pilvettömälle taivaanrannalle, kastehelmien\nkimallellessa puiden oksilla ja heinien helpeillä, uikkuperheen ollessa\nluodon liepeellä sukeltelemassa aamiaistaan, ilmestyi läheisestä\nsalmesta venhe. Se läheni peloittavan uhkaavasti, sitten se muutti\nsuuntaansa kuin ohi mennäkseen, mutta samassa paukahti... Uikut\nsukelsivat silmänräpäyksessä. Jokainen paiskautui menemään siihen\nsuuntaan, mihin päin nokka sattui olemaan. Suurimman poikalinnun\njälkeen jäi veteen verinen viiru kuin punainen lanka. Hauli oli\nraapaissut kaulaan ison haavan.\n\nHaavoittunut vesilintu ei sukella etäälle vaikka jaksaisikin. Uikku\nkohosi pinnalle. Se ei pureutunut pohjaan kaislan juureen kiinni\nkuollakseen sinne, kuten haavoitettu sorsa tekee. Uikku pudisteli\nitseään ikäänkuin tahtoen irtauttaa kaulastaan jotain... Silloin sen\nympärille veteen tipahteli muutamia hauleja, jotka eivät olleet\njaksaneet kokonaan lävistää uikun rintapuolen tiivistä ja jäykkää\nhöyhenpanssaria, -- tämä panssari olisi kyllin vahva luiskauttamaan\nsyrjään haulia paljon suuremmankin lyijyluodin, ellei se satu aivan\nkohtisuoraan sitä vasten.\n\nVenhe läheni uikkua. Tyyneen veden pintaan kuvastuen näytti venhe\nuikusta suurelta, peloittavalta hirviöltä. Hätäyksissään uikkuparka\nlähti vaivaloisesti lentämään järven pintaa pitkin, siivillään veteen\nläiskyttäen. Silloin taas ammuttiin sitä venheestä. Hauli lävisti uikun\nnokan ja toinen osui päähän.\n\nUikku ei tuntenut päässään lainkaan kipua, mutta sen sijaan omituista\nhuimausta. Tuntui kuin sen takia olisi ollut pakko ruveta entistä\nvinhemmin hakkaamaan siivillään, ja lintu kohosi silloin suoraan ylös:\nhauli oli vikuuttanut aivoja, jääden niitä painamaan. Kohta näytti\nuikku vain pieneltä pisteeltä valkeata poutapilveä vasten, ja se kohosi\nyhä ylemmäksi. Uikku ei ollut selvillä suunnastaan eikä mistään, se oli\nunhottanut kaikki, se tunsi vain että oli pakko lentää... sitten se ei\nenää tajunnut sitäkään. Kaula ojona, siivet herpautuneina lähti lintu\nputoamaan. Se tulla humisti nopeasti alas... läiskähti veden pintaan,\njääden siihen kuolleena kellumaan.\n\nSurullisen kohtalon sai osakseen muutamaa viikkoa myöhemmin toinenkin\nnuori uikku.\n\nSe näet eräänä aamuna sukeltaessaan pienen särjen jälessä tunsi äkkiä\npysähtyneensä johonkin käsittämättömään, näkymättömään esteeseen. Uikku\nkoetti ponnistella yhä lujemmin eteenpäin: este tuntui antavan hiukan\nperään; uikku yritti kohota pinnalle, mutta tuo näkymätön pidätti\nsinnekin pääsemästä, -- takaisinpäin ei uikku älynnyt yrittääkään.\n\nUikkua rupesi tukahduttamaan, -- olisi jo pitänyt päästä pinnalle\nhengittämään. Uikku alkoi kaikin voimin jaloillaan meloen ja siivillään\nräpyttäen reuhtoilla puoleen ja toiseen: se käsittämätön tuntui\nkietoutuvan yhä enemmän jalkojen ja siipien, vihdoin koko ruumiinkin\nympärille niin tiukalle, että hetken kuluttua uikku jäi kokonaan\nliikkumattomaksi.\n\nSeuraavana aamuna mökin mies selvitteli verkkoaan ja viskasi uikun\nrannalle mätänemään, se kun kalalle maistavan, sitkeän lihansa takia ei\nkelvannut ihmisten syötäväksi, eikä sitä höyhentenkään tähden miehen\nmielestä kannattanut kotiin kulettaa. --\n\nKesä muuttui vähitellen syksyksi. Lopussa oli Pohjolan lyhyt kesä, --\nsurunvoittoinen siksi, että se niin pian päättyy. Se on todellakin vain\nkuin \"valmistus syksyyn, pimeyteen, kuolemaan...\" Sää oli jo koleaa,\nvain toisinaan joku lämpimämpi, paisteinen päivä, jota taas seurasi\ntavallisesti pakkasyö. Ne alkoivat vähitellen kellastuttaa ja karistaa\npuitten lehtiä sekä lakastuttaa muuta kasvillisuutta, joka muisteli\nmennyttä onnen aikaa, lämmintä ja valoisaa kesää: jos saisi takaisin\nyhdenkään noista ihanista päivistä. Tahi kun saisi takaisin koko kesän,\nsilloin voisi alkaa elämänsä uudestaan, kauniimmin kukkia ja parempia\nhedelmiä kantaa, mutta se on mahdollista vasta mullaksi muututtua ja\nuutena, kauniimpana kasvina kohottua...\n\nPääskyset, kuovit, tavit, haapanat ja muut aikaisemmin lähtevät\nmuuttolinnut alkoivat keräytyä parviin, jättäen pian Pohjolan.\nMuutamina päivinä oli Lummelahden yli etelään päin lentänyt jo\nkurkiparviakin kiilajärjestyksessään, pikkulintujen \"vapaamatkustajina\"\nmatkatessa etelän maihin viserrellen kurkien selässä höyhenten sisään\npainautuneina, vain päät näkyvissä. Ja muutamana tyynenä, kylmänä\niltana, hämäryyden kietoessa kaikki tummaan verhoonsa ja suuren,\npunertavankeltaisen täysikuun noustessa vaaran takaa itäiselle\ntaivaanrannalle, rupesi pohjoisesta lyhyin väliajoin lentää huristamaan\nhaapana- ja taviparvia, kaikki noudattaen tarkoin samaa reittiä. Lauman\nlähestyessä alkoi aina jo kaukaa kuulua satojen siipien kohina, ja\nvasta lintujen häipyessä loitos synkkään avaruuteen, lakkasi se\nvähitellen kuulumasta. Matkalaisilla näytti olevan kiire; ne syöksyivät\nvinhasti kuin paeten. Kun parvet sivuuttivat Lummelahden, rääkyivät ja\nkakattivat sorsat kaislikossa jäähyväisiksi niille, sillä sorsat\nmuuttivat vasta myöhemmin, puhumattakaan telkistä, jotka lähtivät\nviimeiseksi, vasta järvien jäätyessä; -- nyt oli syyskuun alkupuoli.\nVielä uiskenteli uikkuparikin pesimislahtensa edustalla surmalta\nsäilyneen poikasensa kanssa. Uikkuemot olivat täysin tyytyväisiä\nsaadessaan pitää edes yhden poikasen, mutta jos tämä viimeinenkin olisi\nkadonnut, olisivat ne kaivanneet sitä. Aikaisemmin hävinneet poikasensa\nolivat emot unhottaneet muutaman päivän perästä, kohdistaen\nhuolenpitonsa jälelle jääneeseen.\n\nIlta pimeni ja pakastui. Rannat alkoivat mennä riitteeseen. Uikut\nnousivat siivilleen, lyöttäytyen lentämään ohi kiitävän suuren\nhaapanalauman jälessä. Siinä oli huolettomampi ja helpompi lentää, kun\nedeltäjät määräsivät suunnan ja \"aukaisivat\" ilman.\n\nTuulen vauhdilla mentiin halki avaruuden ja pimeyden, yli järvien ja\nmetsien. Yön kuluessa liittyi mukaan lisää haapanoita ja useita\nuikkujakin, mutta omaksi parveksi eivät viimeksimainitut ryhmittyneet,\nsillä niitä karttui vain vähäinen määrä.\n\nAamun sarastaessa tulivat kesämaahan matkaajat suurelle, myrskyävälle\nmerelle ja laskeutuivat levähtämään ja ruokailemaan heinäiseen\nlahteen muutaman saaren suojaiselle puolelle. Mutta kauan ei\njoudettu viipymään. Saman päivän iltana hämärän tultua jatkettiin\nmatkaa. -- -- --\n\nSeuraavana keväänä Lummelahden valtiaat tulivat takaisin entiselle\npesäpaikalleen. Vanhemmistaan eksynyt nuori uikku solmi lemmenliiton,\npalaten myös puolisonsa kanssa Pohjolaan ja teki pesänsä kaislaiseen ja\nleväiseen lahteen. Mutta maisema, jonka se nyt valitsi, ei muistuttanut\nviimekesäistä lapsuudenkotia. Rannalla ei ollut pientä, ränsistynyttä\nmökkiä eikä kaskiraiviota, -- korkeat kuuset vain loivat veden kalvossa\nnäkyviä kuvaisiaan.\n\n\n\n\nHALLAKORVEN KUNINGAS.\n\n\nVielä on Suomessa suuriakin saloja, asumattomia, hiljaisia korpia ja\nrauhallisia suoseutuja. Vielä tapaa maassamme luonnon alkuperäistä\nkoskemattomuutta, jylhyyttä ja kauneutta. \"Luonnon herra\" ei ole vielä\nennättänyt tätä kaikkea turmella ja hävittää. Kaukaisilla takamailla,\netäällä ihmisten ilmoilta, on peninkulmittain jykevää hongikkoa tai\nnaavaista, riippuoksaista korpikuusikkoa. Siellä tapaa myös kauniin\nlummerantaisen lammen, joka silloinkin, kun muualla myrsky myllertää,\nuinuu tyynenä korkeitten metsärantojensa suojassa. Sen tumman veden\nsileätä pintaa rikkoo vain toisinaan vähäinen vihuri, rauhallisesti\nuiskentelevan vesilinnun viri tai kalan pulahdus lumpeikossa. Samoilla\nmailla kohtaa harhaileva erämies myös kirkkaan lähteensilmän, joka on\nkuin yksinäisyyttään kaihoksuen puolittain vetäytynyt piiloon\nsammalreunojensa suojaan. Sen reunalla näkyvä jalanjälki osoittaa, että\njokin otus on sen raikkaalla vedellä janonsa sammuttanut.\n\nTäällä saa Tapiolan karja rauhassa elää. Hirvi, karhu ja kotka eivät\nole vielä täältä sukupuuttoon hävinneet. Mutta ne häviävät, ellei\nnäiden metsiemme komeimpien eläinten pyyntiä kokonaan kielletä --\nsiihen viittaa majavan surullinen tarina --, ja ellei ennen kaikkea\nmetsien hävitystä ehkäistä.\n\nKaukana Hallakorven perukoilla, suurien soitten ja rämeitten takana,\noleskeli ylhäisessä yksinäisyydessään iso uroskarhu, vanha karilas,\nkorven kuningas viisas ja väkevä, sukunsa ainoa edustaja näillä\ntienoilla. Pari vuotta sitten oli se Hallakorpeen kulkeutunut. Kesäisin\nse oli huoletonna kelletellyt kanervikossa paistattaen päivää,\nsulatellen vankkoja lehmän- ja lampaanliha-aterioitaan. Useita elukoita\nolikin se mahtavan kämmenensä läimäyksellä karjasta kaatanut.\nJälkiruuaksi se oli saanut toisinaan metson tai teeren, joskus myös\nmuurahaisia, joita se nuoli käpälistään, ensin pistettyään sen hetkeksi\nkekoon. Pari kertaa kesässä sattui sekin onni, että löysi\nkimalaispesän. Silloin oli otso mielissään, vaikka saikin muutamia\npistoja pesäänsä puolustavilta kimalaisilta, joita se käpälillään\nläimäytteli yksitellen lennosta maahan. Sitten se söi hunajan, toukat,\nvahan ja viimeiseksi tappamansa kimalaisetkin, loksutellen leukojaan\nkuin sika ruoka-altaansa ääressä.\n\nSyksyisin ei ollut tällaisia herkkuja. Karhun täytyi elää melkein\nyksinomaan marjoilla ja juureksilla. Talvella se ei tarvinnut mitään\nsyötävää maatessaan kaatuneen kuusen koholle jääneen juurakon alla\nmetsäsaarekkeessa suuren suon keskellä. Sinne se aikoi asettua\ntulevaksikin talveksi ja siihen saarekkeeseen tiheän näreryhmän\nkeskelle kuoppaan se oli nyt syksyn tultua taas ruvennut kourissaan\nkantamaan sammalta pesän pehmikkeeksi. Milloin tahansa saattoi tulla\ntupsahtaa lumi ja peittää maan valkeaan vaippaansa. Kaiken tämän\noivalsi Hallakorven kuningas ja järjesti asiansa sen mukaisesti.\n\nMarjankeruumatkalla ollessaan osui Hallakorven kuningas eräänä päivänä\ntiuhaa kuusikkoa kasvavalle suosaarekekummulle, josta pitkän matkan\npäähän oli tuulen mukana karhun sieraimiin tullut omituinen\nsuloisen-kitkerä lemu. Karhu haistoi myös ihmisen jäljet maassa, mutta\nkun ne johtivat poispäin ja kun ne sitäpaitsi eivät olleet aivan\ntuoreet, ei karvaturkki lähtenyt tiehensä, vaikka ensin aikoi paeta\ntältä tienoolta, -- karhulla oli näet entuudestaan synkät muistot\nihmisestä, -- vaan jatkoi matkaansa sitä kohti mistä tuo houkutteleva\ntuoksu tuulahteli; mesikämmenellä on ihmeellisen tarkka vainu, --\nkilometrinkin päästä tietää se, kuten kettukin, ihmisen lähestymisen\ntuulen puolelta päin.\n\nKarhu tuli näreiköstä pienelle aukeamalle, jonka laidassa oli havuista\ntehty maja ja keskellä tulisija, kummallisen näköisiä vehkeitä ja\npuisia ja rautapeltisiä astioita. Eräässä suuressa puusaavissa oli\nhappamelle haisevaa, ruskeaa velliä ja pienemmässä rauta-astiassa veden\nnäköistä nestettä, vielä väkevämmälle katkuavaa kuin edellinen.\nNuuskittuaan uteliaana, vaikka varovaisena ja epäillen joka esinettä,\netsien jotain syötäväksi kelpaavaa, lipaisi karhu kielellään veden\nväristä nestettä. Se oli väkevää, poltti suuta kuin tuli ja tupsahti\nilkeästi sieraimissa. Mutta karhun mielestä tuo tulivesi oli mainiota.\nKarhut ovat, kuten monet ihmisetkin, hyvin ahneita kaikelle väkevälle\nja imelälle. Karhu rupesi latkimaan ahnaasti nestettä, huoahti välillä,\nja jatkoi taas... kunnes astia oli tyhjä. Mutta makuun päästyään olisi\nkarhu mielellään juonut vielä lisää samanlaista lientä vaikka kuinka\npaljon. Se kävellä jolkutteli toivehikkaana astialta toiselle, työnsi\npäänsä astioiden sisään ja nuuski tarkasti, mutta mielipahakseen ei\nlöytänyt pisaraakaan tuota kirkasta, väkevää lientä. Viimein tuli\nkontio ruskeata velliä sisältävän saavin luo, kastoi käpälänsä velliin\nja rupesi nuolemaan sitä, -- samalla tavoin kuin oli tottunut syömään\nmuurahaisiakin. Mutta Hallakorven kuningas oli äsken saanut \"parempaa\"\nainetta eikä nyt välittänyt pahanmakuisesta vellistä. Semmoista sotkua\npiti se halpa-arvoisena syömisenä. Majesteetti murahti tyytymättömänä\nja survaisi saavin syrjälleen: menköön tuonne koko höskä. Kyllä joutaa.\nKun ei ole tässä muutakaan mihin viskaisi vihansa. Karhun mielestä\ntäytyi joka tapauksessa purkaa vihansa johonkin, mihin tahansa, kun ei\nsaanut makeata nestettä tarpeeksi, ja se seikka, ettei sitä saanut, oli\ntietysti tuon tuntemattoman \"jonkun\" syy.\n\nKarhu lähti uudestaan etsimään lientä, mutta kun ei löytänyt, suuttui\nse yhä ärtyisämmäksi. Se tunsi päässään kihisevän ja korvissaan\nsurisevan. Vaistomaisesti sipaisi se tuontuostakin korvanlehteään\nniinkuin häätääkseen surisevaa mehiläistä. Mutta kun surina ja kihinä\nsiitä huolimatta yhä jatkui, vimmastui kuningas ja rupesi näyttämään\nvaltaansa ja voimaansa. Sen huomio kiintyi lähinnä oleviin esineihin,\nnoihin sen mielestä niin kummallisiin tavaroihin: mikähän tuokin on\ntuossa... ja tämä tässä... Muutamia astioita kiukkuinen karhu löi\nlaudoiksi tantereeseen, toiset saivat kyydin metsään. Sinne lennähtivät\nmyös muutkin rakkineet, yksinpä sammuneet kekäleetkin tulensijalta.\nKarhun vihaa lisäsi se, että hän saavutti mielestään \"voittonsa\" liian\nhelposti, ettei kukaan vastustanut häntä. Karhu olisi toivonut nyt\nlöytävänsä jonkun, jonka kanssa olisi saanut täysin voimin kamppailla,\njoka olisi jotakuinkin tasaväkinen hänen kanssaan. Silloin olisi\nparempi tilaisuus purkaa vihaansa ja voittaessa olisi tyytyväisyyden\ntunne suurempi.\n\nKun tanner alkoi olla jotenkin \"sileä\", lähti kontio etsimään tuota\nkaipaamaansa tasaväkisempää vastustajaa, -- makeata nestettä ei se enää\nmuistanut. Se nousi takajaloilleen, karjaisi niin että korpi raikui ja\naikoi tarttua sylin suureen kuuseen, mutta horjahtikin ja kaatui\nhavuseinän läpi majaan. Nyt karhu kohdisti vihansa siellä olevaan\nruisjauhosäkkiin, kopristi siihen etukäpäliensä koukkukynnet ja rupesi\nhuitomaan tällä lähes sata kiloa painavalla säkillä kuin se olisi ollut\nkevyt höyhenpussi, hajoittaen koko kojun ja viimein paiskaten säkin\npuun kylkeen sellaisella voimalla, että säkki halkesi ja jauhot\npelmahtivat joka puolelle, tehden mustanruskeasta Hallakorven\nhallitsijasta valkean \"lumiukon\".\n\nTätä tupsausta mellastaja hiukan hämmästyi ja jäi vähäksi aikaa\najattelemaan, mikähän se mahtoi oikein olla. Tämä oli karhulle uutta,\nsen kokemuspiiriin ei entuudestaan sisältynyt mitään tämäntapaista.\nIhmetellen katseli se karvoihinsa ilmestyneitä valkeita jauhoja ja\nnuoleksi niitä käpälistään ja suupielistään. Viimein se moneen kertaan\npudisteli niitä selkäturkistaan, kuten uitettu koira maalle noustuaan\nkaristaa vettä karvoistaan. Joka tapauksessa tahtoi karhu päästä eroon\ntuosta lumen näköisestä, epämiellyttävästä pölystä, joka kohosi\nsieraimiin kutkuttamaan, pannen kiusallisesti aivastelemaan. Karhu\ntajusi tuon pölyn olevan jotain Hallakorven valtakuntaan kuulumatonta,\nepäilyttävää, vahingollista, ehkä vaarallistakin. Ja siksi karhu tahtoi\npäästä siitä. Se vihasi sitä, samoin kuin seutua, josta se oli\nkotoisin. Karhu vihasi kaikkea, mikä ei ollut korpeen kuuluvaa, kaikkea\njoka oli ollut yhteydessä ihmisen kanssa.\n\nIkäänkuin jotain epämiellyttävää pakoon lähti karhu mennä vuhkuroimaan\nkummulta suolle, jossa se sitten äkäisen sonnin tavoin vihaisesti\närjähdellen ja päätään puistellen laukkasi edestakaisin niin että\nsammaltukot sinkoilivat. Kohta tuli kuitenkin väsymys, täytyi talttua\nkävelemään, ja viimein pysähtyi karhu muutamalle mätäsryhmälle, jossa\noli vähän kuivempaa, laskeusi siihen pitkälleen ja nukahti väsyneenä\nkeskipäivän auringon suloisesti lämmittäessä. --\n\nSeuraavana yönä, jolloin tähdet kiiluivat, revontulet loimusivat ja\nsumu peitti suon, heräsi Hallakorven kuningas. Nukkuessaan se oli\nselvinnyt humalastaan. \"Viinatehtaalla\" toimeenpanemastaan\nmellastuksesta ei se muistanut mitään, oudoksuen puisteli vain\nviimeisiä jauhoja turkistaan ja nuoleskeli toiseen käpäläänsä\nkuivunutta rankkia.\n\n\"Tehtaalta\" päin rupesi kuulumaan kirveen kalketta ja ihmisten ääniä.\nViinankeittäjät olivat palanneet hävitetylle salapolttimolleen.\n\nKarhu lähti talvipesälleen. Sakeasta sumusta ja pitkästä matkasta\nhuolimatta osasi se sinne erehtymättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyystalveen saakka, kun ei ollut paljon lunta eikä kovia, pitkiä\npakkasia, liikuskeli Hallakorven kuningas laajalti valtakunnassaan. Kun\ntuli nälkä eikä sattunut saamaan muuta syötävää, palasi se puolukka- ja\nkarpalokasalleen. Ja kun varasto loppui, meni karhu juurakon alle ja\nnukkui talviuneensa. Tuiskuyönä nietostui pesän suuaukko umpeen. Sille\nkohdalle lumeen muodostui kuitenkin parin päivän perästä pieni\nruskeareunainen reikä, \"ilmaventtiili\". Kovakaan tuisku ei kyennyt\npitkäksi aikaa tukkimaan tätä reikää.\n\nEnsi lumilta lähtien koko syystalven ajan oli Hallakorven mökin\nkeskenkasvuinen poika, innokas eränkävijä, pitänyt silmällä karhun\nliikehtimistä, seuraillen sen jälkiä. Siten pääsi hän selville, mihin\nsuosaarekkeeseen karhu asettui talveksi makaamaan. Tiesipä tarkalleen\nmakuupesänkin.\n\nEräänä aamuna päivän valjettua hiihtää junnasi suolla paksussa,\nupottavassa lumessa kolme miestä peräkkäin. Jokaisella oli pyssy\nselässä. Kohta he pysähtyivät. Edellä hiihtänyt Hallakorven mökin poika\nosoitti sauvallaan läheistä suosaareketta. Miehet puhelivat hiljaa\nkeskenään. Sitten molemmat aikamiehet hiihtivät eri puolille\nsaareketta, asettuen pyssy kädessä tukevaan asentoon suksilleen\nseisomaan. Poika hiihti saarekkeeseen, asetti pyssynsä puuta vasten,\nkäänsi suksensa ladulle takaisinpäin, taittaa rusautti pitkän\npetäjäriuvun, karsi sen ja alkoi sillä sohia kaatuneen kuusen juurakon\nalle... äkkiä tuuskahti poika suulleen lumeen, seipään luiskahtaessa\nsyrjään hänen käsistään. Karhu tarttui näet seipääseen ja vetäisi\nsiitä, kaataen siten rohkean herättäjänsä, joka kuitenkin heti\ntarmokkaasti tarrautui taas kiinni riukuun.\n\nLumen alta kuului kuin sian röhkäisy, sitten kiukkuista ärinää, ja\npesänsä suun lumikuoren läpi töytäsi nopeasti rohkean pojan eteen\nirvistelevä ja karjahteleva Hallakorven kuningas. Se nousi kahdelle\njalalle, aukoi kitaansa ja kopristeli harrottavia, mustia kynsiänsä\nkuin olisi se tahtonut sanoa, että tulepas tänne, poikariepu. Silloin\nsai poika jalat alleen. Viskaten seipäänsä poikkiteloin karhun rintaa\nvasten, siten hämmästyksissään koettaen kiinnittää karhun huomion\nsiihen saadakseen ennakkomatkaa, lähti poika syvässä lumessa hätäisesti\nkahlaamaan pyssynsä ja suksiensa luo. Mesikämmen sieppasi vihaisesti\nseipään ja rouskautti sen etukäpälissään poikki helposti kuin\ntulitikun, heitti nopeasti kappaleet kauas luotaan kuin inhoten niitä,\nja lähti nelinkontin juosta kuhnustamaan aivan pojan kintereillä. Pedon\npunainen kita oli auki, sieraimet levällään ja niskakarvat pystyssä.\nKarhu oli äärimmilleen vimmastunut siitä hävyttömyydestä, että sen\nmakeinta talviunta oli häiritty, seipäällä kylkeen kolkutettu. Ei sillä\nhyvä, että valveilla ollessaan sai aina olla varuillaan ihmistä\nvälttääkseen, nyt ei annettu enää olla rauhassa omassa pesässäkään.\nTästä on tehtävä loppu kerta kaikkiaan, -- kun saisi kiinni tuon\nkirotun ihmissikiön... Kun karhu näki pojan edessään ja tunsi\nvoimakkaana saman epämiellyttäviä tunteita herättävän tuoksun, jonka se\nmonesti oli vainunnut ihmisen jäljissä, heräsi sen tajuntaan hämärä\ntietoisuus entisistä seikkailuista ihmisen kanssa ja niitten\nsynnyttämä, vuosi vuodelta yhä katkerammaksi käynyt viha. Nyt oli\ntullut koston hetki.\n\nPoika sai sukset jalkoihinsa ja sauvat käsiinsä, mutta ei ennättänyt\nottaa vähän syrjemmästä pyssyään, vaan lykkäytyi liukumaan kummulta\nsuolle. Juuri kun hän oli sinne pääsemäisillään, töksähti suksen kärki\nlumen alla olevaan kiveen ja poika kaatui syvälle lumeen aivan karhun\neteen. Poika luuli nyt viimeisen hetkensä tulleen. Silmänräpäystä\nnopeampana välähdyksenä kulki hänen silmiensä editse pienoiskuva koko\nhänen elämästään. Näinkö tämän piti päättyä? Ja mitä seuraa tämän\njälestä? Elämä, joka oli usein tuntunut harmaalta ja yksitoikkoiselta,\nkeskitti kaiken viehätysvoimansa viimeisiin hetkiin. Miten\nhoukuttelevaa olisi elää ja miten toisin eläisin nyt, jos saisin\njatkaa!\n\nKuin tietämättään poika seuraavassa silmänräpäyksessä jännittäytyi\nponnahtamaan ylös hangesta, jatkaakseen pakenemistaan... Karhu luuli\nnyt tavoittaneensa vihollisensa. Tyydytystä tuntien se nosti suuren\netukäpälänsä voimakkaaseen lyöntiin... samassa kajahti pyssynlaukaus\netempää. Kuula raapaisi haavan karhun lapaan.\n\nPyssyn pamahdus oli karhulle ennestään hyvinkin tuttu ääni, peloittavin\nkaikesta kauheasta, mitä se tiesi, pahempi kuin kuulan repäisyn\nkirvely. Pamahduksen salaperäisyys, käsittämättömyys kauhisti karhua.\nTuollainen pamahdus edusti jotain voittamatonta, jota oli turha\nyrittääkään vastustaa. Sen karhu tiesi aikaisemmistakin kokemuksistaan,\nja siitä oli karhun mielestä myös kyllin selvänä todistuksena nytkin\ntuon salaperäisen, kauhean voittamattoman \"puraisu\" lavassa.\n\nNäin ollen ei karhulla ollut muuta pelastumiskeinoa kuin kiireinen\npako. Takaa-ajonsa vauhdista se ponnahti äkkiä syrjään ja lähti\nlaukkaamaan niin paljon kuin pääsi.\n\nSen jälkeen ammuttiin useita laukauksia, mutta kun välimatka oli pitkä,\npöläyttelivät luodit vain lunta sen vierestä.\n\nPoika kömpi ihmeissään hangesta, jääden katsomaan kuin lumottuna jo\netäällä suota pitkin pakenevaa karhua, joka eteni verrattain\njoutuisasti: tasajalkapotkaisuin laukkasi se paksussa lumessa.\n\nEnsimmäisen laukauksen ampunut mies riisui kiireesti turkin, takin ja\nliivitkin yltään, latasi pyssynsä, heitti sen selkäänsä ja ponnistautui\nhiihtämään karhun jälkeen.\n\nPakolaisella oli hyvä ennakkomatka; sitä ei enää näkynytkään. Jäljet,\njoihin oli tipahdellut verta, johtivat suolta kuusikkoon ja sieltä\njyrkkää rinnettä alas lammen jäälle. Suksimies painautui perässä.\nLammen rannalle jouduttuaan näki hän mielipahakseen karhun juuri\npääsevän jo toiselle rannalle ja katoavan metsään. Niin iso ja kömpelön\nnäköinen eläin kuin karhu onkin, juoksee se kuitenkin hämmästyttävän\nnopeasti. Nyt sen kulkua tosin hidasti paljon upottava, pehmeä lumi,\njoten hiihtäjä olisi piankin päässyt ampumamatkan päähän siitä, jollei\nlammen jäällä olisi ollut hyyhmää, joka jäädytti suksien pohjat. Niitä\npuukolla puhtaiksi raaputtaessa meni monta minuuttia hukkaan. Se\nsuututti miestä. Useita \"sarvipäitä\" tuli siinä sanotuksi.\n\nSelvittyään taas taipaleelle, sai mies ponnistella lujasti pitkän aikaa\nennen kuin sai karhun näkyviinsä: pienenpuoleisen nevan takana\nvuovautui karhu ylös erästä jyrkkää mäentörmää. Löyhässä lumessa eivät\nsen jalat oikein tehneet tehtäväänsä, vaan toisinaan soljahti vaeltaja\nparikin pituuttaan alaspäin. Aina se kuitenkin yhä uudestaan ryntäsi\neteenpäin sitä itsepintaisemmin ja pääsikin vihdoin mäen päälle.\nHiihtäjää ei rinne hidastanut niin paljon, hän kun otti sukset käteensä\nja kapusi karhun tekemää polkua pitkin. Alamäessä taas oli suksikyyti\npaljon joutuisampaa kuin karhun kulku.\n\nMäen takana aukeni suuri, melkein puuton suo, jossa karhu mennä\nkunttasi noin parin sadan metrin päässä takaa-ajajastaan.\n\nMies kiristi vauhtiaan. Suolla oli lumi kantavampaa kuin metsässä. Se\nhelpotti ja joudutti paljon kulkua. Miehen ja karhun välimatka rupesi\nlyhenemään joutuisasti. Nyt oli mies jo varma voitostaan. Se antoi\nhänelle yhä enemmän intoa ja voimaa.\n\nKarhukin huomasi toden olevan kysymyksessä. Se laukkasi minkä kerkesi,\nsuu auki läähättäen, kieli pitkällä riippuen ja alinomaa hätäisesti\ntaakseen vilkuillen. Sitä kiukustutti se, että sen piti vasten tahtoaan\nkulkea näin kovasti ja että se ei päässyt eroon ahdistajastaan. Sen\nteki mieli kääntyä vastarintaan, mutta muistaen nuo äskeiset\npeloittavat pamahdukset ja kivun lavassaan, ei se uskaltanut sitä\ntehdä.\n\nVihollinen läheni nopeasti ja varmasti. Hädissään alkoi karhu raahuilla\nnoustakseen pakoon erääseen pystyyn kuivuneeseen kuuseen, mutta aina\nkun se tarttui oksiin, katkesivat ne ja se romahti alas. Ei auttanut\nmuu kuin lähteä uudestaan eteenpäin. Mutta nyt oli ahdistaja jo\njotenkin lähellä. Pamahti... luoti lävisti karhun takajalan, mutta ei\nrikkonut luuta. Karhu karjaisi kivusta. Se huomasi pakoon pääsyn\nmahdottomaksi.\n\nHaavoitettuna ja ahdinkotilaan saatettuna on kontio peloittava\nvastustaja. Kun ei enää pakoonkaan pääse, syöksyy se kohti\nvihollistaan.\n\nNiin teki Hallakorvenkin kuningas. Se tahtoi kuolla kunnialla.\n\nMies latasi pyssynsä uudestaan, tähtäsi ja tempasi liipaisinta, --\nmutta pyssy vain naksahti, patruuna ei lauennut. Mies koetti ampua\ntoisen ja kolmannen kerran: sama tulos. Mies kiskaisi kiväärin\nlukkolaitteen auki, muuttaakseen toisen panoksen, mutta ei ennättänyt\nsitä täydelleen tehdä, eikä myöskään monta askelta pakoon juosta, kun\nraivoisa karhu tavoitti hänet ja löi etukäpälällään selkään niin\nvoimakkaasti, että pakenija tupertui hankeen, jääden siihen vähissä\nhengin makaamaan.\n\nVihollisen kaaduttua ja jäätyä liikkumattomaksi luuli karhu miehen\nkuolleen. Korven kuninkaan viha lauhtui heti. Karhu on tarvittaessa\nurhoollinen, mutta samalla se on myös ritarillinen. Voitetun\nvastustajansa se antaa olla rauhassa. Se nuuski miestä päästä\njalkoihin, kopaisi sitä käpälällään ja kallisti päänsä lähelle miehen\nrintaa ikäänkuin kuunnellen vieläkö sydän sykki... Viimein lähti kontio\nverkalleen, välinpitämättömän näköisenä tallustelemaan lähintä\nmetsänlaitaa kohti.\n\nToverien saapuessa jälkiä myöten hangessa makaavan luo viedäkseen hänet\nviroiteltavaksi ja hoitoa saamaan, taivalsi Hallakorven kuningas kauas\ntoisille erämaille, vaikkakin haavoittuneena kulkeminen oli hankalaa.\nEtenkin luodin reikä takajalassa haittasi paljon, tuottaen tuskaa.\nSiitä valui myös verta. Aina vähän päästä oli hetkeksi pysähdyttävä\nnuolemaan haavaa. Sitä tehdessään karhu murisi ja ärähteli\nkiukkuisasti, kun sen mieleen muistui ihminen. Se tahtoi olla rauhassa\nja yksin korven hiljaisuudessa, niin kaukana kuin suinkin kaikista\nihmisistä.\n\nSaadessaan olla erakkona omissa oloissaan korven synkimmillä perillä ei\nkarhuvanhus kaivannut mitään eikä ketään, ei toisia karhujakaan. Se\netsi uuden talvipesän ja nukkui siihen, heräten sikeästä unestaan vasta\nkun kevään tullen viklan huuto kuului suolta ja teeret kuhersivat.\n\n\n\n"]