Seikkailuromaanissa rahtilaiva Minnehaha on matkalla Kotkasta New Yorkiin, kun miehistö kohtaa Atlantin sumun ja jäävuoret. Tarina saa yllättävän käänteen, kun esiin nousee arvoituksellinen ”Jäätynyt mies”, jota filmiyhtiö tavoittelee ja jota suunnitellaan kuljetettavaksi takaisin Suomeen.
Yrjö Rauanheimon 'Jäätynyt mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2405. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
JÄÄTYNYT MIES
Seikkailuromaani
Kirj.
YRJÖ RAUANHEIMO
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1948.
I LUKU
– Luuletko, että saamme sen tänään näkyviin?
– En tiedä, mutta jo olisi aika.
"Minnehaha" kynti merta raskaasti keinuen. Meren pinta oli yhtä harmaa kuin yllä oleva taivas. Idässä oli tosin vaaleampia pilvenriekaleita, jotka lupasivat selkenemistä, mutta etelän taivas oli aivan lyijynharmaa. Kolme viimeistä päivää oli ollut aivan samankaltaista: lievää tuulta, sumua, pilvistä ja kosteaa, niin märkää kuin vain merellä voi olla. Edellisenä päivänä olivat "Minnehahan" kapteeni ja ensimmäinen perämies vielä saaneet kuin varkain päivän korkeuden otetuksi, mutta tänään ei laivan asemaa saataisi tarkalleen lasketuksi, siitä oli ensimmäinen perämies varma. Loki osoitti tosin jonkinlaisella tarkkuudella kuljetun matkan määrän, mutta kaikki oli epävarmaa. Komentosillalla odotettiin sen takia auringon ilmaantumista kuumeisella jännityksellä.
"Minnehaha" oli kymmenentuhannen tonnin kantoinen rahtialus. Se oli matkalla Kotkasta New Yorkiin selluloosalastissa. Kapteeni Grant oli jo kymmenen vuoden ajan kulkenut tällä linjalla. Hän tunsi Kotkan yhtä hyvin kuin New Yorkinkin ja eräät väittivät jo, että hänen suomenkielentaitonsakin oli huomattava. Hän oli harmaantunut meren palveluksessa, mutta vaikka hän ylettyi tuskin ensimmäisen perämiehen Jacksonin olkapäihin saakka, oli hänessä voimaa ja reippautta aivan tarpeeksi. Hän oli vanhan koulun merimiehiä ja useammin kuin kerran oli hän ottanut luulot pois räyhääviltä lämmittäjiltä.
Miehet seisoivat komentosillalla ja loivat silloin tällöin katseita eteläiselle taivaalle.
– En minä muuten välittäisi, kapteeni sanoi, mutta huomenna olemme jo New Foundlandin sumualueella. Jää on hyvää kesällä kuumuudessa, mutta en minä sittenkään rakasta jäävuoria. Niitä on nyt ympärillämme aivan tarpeeksi.
– Tämä onkin surkein aika tällä linjalla. Talven myrskyt eivät ole mitään tämän jännityksen rinnalla. Nämä huhtikuun sumut ja nämä huhtikuiset jäävuoret tekevät minut vielä kerran hulluksi.
Kapteeni Grant loi perämieheensä arvostelevan silmäyksen ja hymyili.
– En nyt sentään uskoisi, että te pelkäätte.
– En minä pelkääkään, herra kapteeni. Minä en pelkää mitään, mutta joka kerta, kun vapaavahdillani käännän itseäni vuoteessa, tuntuu minusta siltä, kuin kylkemme raaputtaisi jäävuorta vastaan. Olen kerran hypännyt hyttini lattialle ja kurkistanut pyöröaukosta merelle, sillä olisin miltei voinut vannoa, että jääpalaset kilisivät kannella.
– Parasta lienee, ettette ollenkaan ajattele jäävuoria, Jackson. Minä tunsin kerran erään kapteenin, joka ajatteli niitä niin, ettei häntä voitu käyttää keväällä Atlantilla. Hän näki jäävuoria unissaan, näki niitä valveilla ollessaan – ja antoi sitten laivansa kerran törmätä sellaiseen. Hän oli sadatellut niitä niin monen monta kertaa, että kerran sellainen vedenalainen jäävuori repi hänen laivansa pohjan auki. Ja vielä sellaisena aikana, jolloin kukaan ei enää niitä näillä tienoin odottanut.
"Minnehahn" ruosteiset kyljet kyntivät syvän vaon harmaaseen, kuolleelta näyttävään mereen. Etukannelle satoi harmaata kuohua. Meri näytti elottomalta, mutta se eli kuitenkin niinkuin se aina tekee. Raskaassa lastissa oleva laiva kiipesi aaltojen harjoille, jotka muistuttivat lyijyvuoria, porhalsi sitten seuraavaan laaksoon ja savupiipusta kohosi mustaa savua likaisille aalloille ravinnoksi. Vesi kuohui keulassa ja kohina kuului komentosillalle saakka, missä ruorimies sormillaan pyöritti naurettavan pientä ruoriratasta. Etukannella käveli puosu raikasta ilmaa haukkaamassa. Laivakeittiöstä kuului astioiden kalinaa ja ruorimies keskittyi kokonaan ajatukseen, mitä tänään saataisiin päivälliseksi.
Pilvissä välkähti hieman. Jossain oli hienoinen rako. Kapteeni ja perämies kohottivat sekstanttinsa kuin yhdestä sopimuksesta, mutta laskivat ne pian jälleen alas.
– Ei kannata. Mennään merenkulkuhyttiin. Kapteeni astui edellä ja perämies seurasi perässä. Samalla hetkellä astui toinen perämies komentosillalle.
– Saitteko mitään? hän kysyi heiltä ohimennen.
– Koeta itse, niin näet, mutisi ensimmäinen perämies. Kiipeä ylös taivaalle repimään pilviä.
– Oi, aurinko oi, sulovoimasi näytä, hyräili toinen perämies virnistellen.
Päivästä tuli ilta ja illasta yö.
Kello yksi yöllä herätti vahtina ollut ensimmäinen perämies ja haki kapteenin.
– Nyt sitä on koko maailman täydeltä, hän ilmoitti.
Kapteeni nousi huokaisten. Hän tiesi tarkalleen, minkälainen ilma yöllä oli. Sumutorvi oli jo kerran rääkynyt.
Ja sumua olikin koko maailman täydeltä, kuten perämies oli ilmoittanut. Komentosillalla ei nähnyt muuta kuin kompassivalon hehkun. Ruorimies nojasi pieneen rattaaseensa ja hänen silmänsä tuntuivat suuntautuvan eteen keskelle. Etukannelta kuului askeleita. Perämies oli lähettänyt kaksi miestä sinne tähystämään ja komentosillan toisessa päässä häämöitti kolmen tähystäjän haamu.
– Pitäisi olla kissan silmät, perämies sanoi.
– Mitä te niillä tekisitte? Kissakin tukehtuisi tähän paksuuteen.
Sumu oli todellakin niin paksua, että se tarttui kurkkuun. Lämpimät merivirrat sulattelivat etelään päin valuvia jäävuoria ja aikaansaivat kaloistaan kuuluisaa New Foundlandin matalikon. Näkyi kaikkialla vilkkuvia valoja, jälleen ulvahduksia. Kaiken yllä karjui "Minnehaha" kuin kuolemanhädässä. Sen vauhti oli hiljennetty mahdollisimman vähäiseksi. Kolmaskin perämies oli nyt komentosillalla.
Päällystö seisoi hievahtamatta paikallaan. Kukaan ei enää kuullut etukannella seisovien tähystäjien huutoja. Sieltä kuului kuin tahdissa: vasemmalla, oikealla, vasemmalla oikealla!
– Olemme aivan kalastuslaivueen keskellä, mutisi ensimmäinen perämies.
– Kunpa tämä edes olisi ainoa, kapteeni huokasi raskaasti.
Kello kuusi olivat äänet etääntyneet kauaksi taakse. Komentosillalla hengitettiin keveämmin. Puoli seitsemän, jolloin sumu alkoi jo näyttäytyä kouraantuntuvana massana, kohdattiin jälleen muutamia matalikon kalastajia, ja kello kahdeksan aamulla meni kapteeni hyttiinsä nukkumaan. Näytti siltä kuin sumu viimeinkin hälvenisi. Kapteeni Grant oli purjehtinut näillä vesillä jo siksi monta vuotta, että hän tiesi sumun tulevan jaksoittain. Sumualueessa saattoi olla kymmenen kilometrin pituisia aukkoja, mutta sitten saattoi sumu jälleen lyödä koko maailman harmaaksi. Mutta sumua oli joka tapauksessa enemmän kuin aurinkoa.
Ja toden totta – kello yksitoista aamupäivällä kynti "Minnehaha" aurinkoista merta. Perämiehet hyräilivät komentosillalla, ensimmäinen puhdisti sekstanttiaan ja toinen lauloi ikuista lauluaan auringosta.
Pian nähtiin ensimmäinen suuri jäävuori. Sitten niitä ilmaantui näkyville yhä useampia. Kerran näytti aivan siltä, kuin olisi laiva joutunut niiden muodostaman kehän keskelle. Ensimmäinen perämies ajatteli mielessään, miten monta he mahtoivat sivuuttaa yöllä niihin törmäämättä, ja hänen mieleensä hiipi kauhu, joka oli jäävuortakin kylmempi.
Sinisenvihreinä ne kelluivat aurinkoisella merellä. Matkustaja olisi ehkä pitänyt niitä kauniinakin, mutta merimies piti niitä käärmeinä, haikaloina ja kuolemantuojina. Ne kelluivat kuin oman arvonsa tuntien laiskasti ja leikitellen. Auringonvalossa näyttivät toiset niistä satulinnoilta, eräät olivat tasaisia huipultaan ja eräät taas teräviä kuin neulat. Joskus kuului kuin kanuunanlaukauksia, ja silloin tiedettiin laivalla, että joku osa oli lohjennut ja alkanut oman vaelluksensa sulamispaikkaansa kohti.
Vielä kello kaksi päivällä paistoi aurinko täydeltä terältään. Aurinko olisi ehkä voinut olla lämminkin, mutta jäävuorista henki kylmyyttä, joka tunki luihin ja ytimiin asti. Jos meri jonkin aikaa oli puhdas jäävuorista, saattoi seuraavasta kylmästä henkäyksestä päätellä, että uusi vuori oli tulossa näköpiiriin.
Kello kolme sivuutettiin kaksi jäävuorta. "Minnehaha" muutti jälleen suuntaansa, niinkuin se oli saanut tänä päivänä lukemattomia kertoja ennenkin tehdä. Tällä kertaa päätti kuitenkin ensimmäinen perämies suunnata kurssin hieman lähemmäksi ajan säästämiseksi. Ellei hän olisi tätä päätöstä tehnyt, olisi maailma ollut erästä merkillistä tapahtumaa köyhempi.
Höyry sihisi virkeämmin putkissa, miehet olivat jo uskaltautuneet maalaamaan etukannelle, ja laivalla vallitsi rauha ja tyytyväisyys.
Kunnes sitten komentosillalle yhtäkkiä kantautui huuto, joka miltei muistutti kirkaisua. Huutaja oli norjalaissyntyinen matruusi Rasmussen, joka tuijotti ällistyneenä lähestyvään jäävuoreen, niin ällistyneenä, että hänen siveltimensä oli pudonnut kannelle.
– Siellä on vene! hän huusi. – Vene ja jotain muuta!
Perämies katsahti osoitettuun suuntaan, ja hänenkin mielenkiintonsa heräsi. Todellakin! Jäävuori oli nyt korkeintaan viidenkymmenen metrin päässä. Perämies kopeloi vapisevin käsin kiikarin esiin. Sitten hän huusi:
– Siellä on kuollut mieskin! Mies ja vene! Näen ne aivan selvästi. Se mies on jäätynyt kiinni.
Kapteeni oli komentosillalla puolen minuutin kuluttua. Hän tarttui kiikariin, mietti hetkisen ja antoi sitten merkin konehuoneeseen. "Minnehahan" koneiden raskas taonta pysähtyi hiljalleen. Kuuli, miten potkurinakseli värähteli pari kertaa, miten potkuri pyöri yhä laiskemmin ja miten keulan kuohu hiljeni. "Minnehaha" liukui hitaasti eteenpäin. Sitten pantiin koneet käymään taaksepäin, ja laiva pysähtyi ja keinui aalloilla paikallaan.
Merellä toimitaan nopeasti. Tuskin olivat koneet ruvenneet käymään taaksepäin, kun jo kolmas perämies istui veneessä ja komensi pojat soutamaan jäävuorta kohden. Veneessä oli sahoja, kirveitä ja tuuria. "Minnehaha" oli niin useana talvena taistellut Suomenlahdella jäitä vastaan, että laivalla oli siihen työhön kokonainen aseistus. Kapteeni oli viimeiseksi kehoituksekseen huutanut, että heidän tuli toimia varovaisesti. Perämiehen oli tuotava vainaja ja veneen jäännös mahdollisimman ehjänä laivaan, mikäli mahdollista, yhdessä jääkimpaleessa.
Laivan miehistö oli miltei kokonaan kerääntynyt kannelle tätä merkillistä näytelmää seuraamaan. Ja merkilliseltä kaikki tuntuikin. Oliko kyseessä jonkin haaksirikon viimeinen näytös? Oliko mies pelastautunut veneellä jäävuorelle ja jäätynyt sitten kiinni siihen? Kapteeni ja ensimmäinen perämies pohtivat ja kinastelivat kiivaasti. Kolmas perämies oli jo päässyt vuoren kupeeseen kiinni ja kiipesi ensimmäisenä sen reunalle. Miehet hakkasivat kirveillään jäävuoren kupeeseen portaita päästäkseen lähemmäksi ruumista. Viimein oli saatu muodostetuksi jonkinlainen tasainen lava, jonka päällä oli helpompi työskennellä. Kaksi miestä sahasi ja kolme iski tuurilla ja kirveillä isoja palasia vuoren kyljestä pois. Perämies oli kiivennyt hieman ylemmäksi ja antoi sieltä ohjeita.
Vuoren pinta oli niin liukas, että hänen täytyi olla polvillaan.
– Mitenkähän ne mahtavat saada tuon palan veneeseen? arveli ensimmäinen perämies, kun näki, että miehet olivat irroittaneet suuren suorakaiteen muotoisen palan jäävuoren kyljestä.
– Jos ne asettavat sen aivan veneen keskelle, tulee se kyllä laivaan. Ja sitä paitsi – hehän voivat uittaa lohkareen veneen perässä.
Mutta kolmas perämies oli päättänyt tuoda saaliinsa ehjänä laivaan. Laivalta nähtiin, miten veneeseen ensin heitettiin laudankappaleita ja muita haaksirikkoutuneen veneen osia ja miten näiden päälle sitten varovaisesti nuorien avulla laskettiin jäämöhkäle, joka kätki sisäänsä onnettoman vainajan jäännökset. Vene eteni sitten jäävuoresta hitain vedoin. Veneessäolijat istuivat varovaisina paikoillaan, sillä painon lisäys oli nyt tuntuva. Pieninkin varomattomuus olisi aiheuttanut jäisen kylvyn kaikille.
"Minnehahn" kannella oltiin jo valmistauduttu nostoon. Köydet ja taljat selvitettiin. Nostovintturiin laskettiin höyryä ja muutamissa minuuteissa saatiin möhkäle kannen tasolle. Vielä hetken köyden ja taljan kitinää ja möhkäle oli kannen sisäpuolella. Sitten ohjattiin se keskemmälle kantta ja laskettiin varovaisesti ykkösluukun päälle.
Vene seurasi perässä. Kolmas perämies kiipesi kannelle. Hän oli aivan kalpea, eikä kukaan veneessä olleista miehistä puhunut sanaakaan. Vallitsi hiljaisuus ja tunnelman kaameutta lisäsi vielä se, että kapteeni ja ensimmäinen perämies paljastivat hitaasti päänsä. Miehet tekivät samoin, ja niin seisoi ihmettelevä ja kummasteleva joukko haaksirikkoutuneen ruumiin ääressä.
– Parempaa kirstua ei luonto olisi voinut hänelle laatia, kapteeni kuiskasi. Katsokaa, jäähän on aivan kristallinkirkasta.
– Mies näyttää ihan elävältä, kuiskasi perämies käheällä äänellä. Katsokaa hänen laihoja kasvojaan.
Jäämöhkäle oli todellakin kirstun muotoinen. Se oli sahattu taitavasti erilleen jäävuoresta. Jääkirstun sisällä lepäävä mies piti kädessään laudanpalaa, joka varmaankin oli lohjennut veneestä. Kun kapteeni Grant kumartui lähemmäksi, tuntui hänestäkin, että mies oli elävän näköinen. Kasvoja peitti pitkä parta, silmät olivat ummistuneet ja kasvoista saattoi nähdä, että mies oli pitkän aikaa saanut nähdä nälkää. Mutta kuolleen iho oli kuitenkin omituisen tuoreen näköinen. Kädessä näkyivät kaikki suonet. Jää oli niin kirkasta, että se tuntui lasilta.
– Kauniimpaa kirstua ei Luoja olisi voinut laatia, mutisi kapteeni vielä kerran.
Aurinko teki jo laskuaan. Etäisyydessä sattuivat sen säteet jäävuoreen, joka muuttui miltei punaiseksi. "Minnehahan" koneet kävivät jälleen täydellä vauhdilla. Komentosillalla tuijotti kapteeni etukannen luukulla lepäävää jääkirstua, jonka peitteeksi oli asetettu purjekangas.
Radiohytistä lähetti sähköttäjä avaruuteen ensimmäistä tiedonantoa maailmalle. Pohjois-Atlantilla olevien laivojen sähköttäjät istuivat kuulotorvet korvissa ja ihmettelivät. He katsoivat almanakkaa seinällään. Oli huhtikuun viides päivä. Ja sitä paitsi – eihän "Minnehahan" sähköttäjä voinut laskea leikkiä kuoleman ollessa kysymyksessä.
Yhdysvaltain rannikkovartioasemalta kantautui tieto silmänräpäyksessä New Yorkiin. Lehtien toimitussihteerit valmistautuivat vuoden merkillisimmän uutisen julkaisemiseen. Hinaajia tilattiin, satamaviranomaisille soitettiin ja kokeneetkin reportterit kilpailivat siitä, kuka pääsisi hinaajalla "Minnehahaa" vastaan sataman edustalle.
Mutta jäisessä kirstussa oleva mies lepäsi hiljaa paikallaan.
III LUKU
Huhtikuun 23 päivänä vuonna 1854 julkaistiin eräissä ruotsalaisissakin lehdissä selostus Franklinin naparetkikunnan katoamisesta. Kirjeen oli lähettänyt eräs Englannissa asuva ruotsalainen, joka jo usean vuoden aikana oli toiminut Göteborgs Tidningen'in kirjeenvaihtajana. Koska uutisella (oikeammin ulkomaankirjeellä) on tärkeä merkitys ns. Jäätyneen Miehen salaisuuden selvityksessä, julkaisemme sen tässä kokonaisuudessaan. Kirje kuului seuraavasti:
Lontoo, huhtikuun 1 päivänä vuonna 1854.
Eilen, maaliskuun 31 päivänä pyyhki Englannin amiraliteetti lopullisesti pois luetteloistaan sir Franklinin ja hänen upseeriensa nimet. Luetteloihin merkittiin lyhyesti sanat: "Ovat otaksuttavasti kuolleet." Kaikki täkäläiset lehdet kirjoittavat, että on turhaa enää etsiä jälkiä kadonneista, sillä kaikki ovat miltei varmasti saaneet surmansa. Jotta lukijamme täysin käsittäisivät tähän uutiseen liittyvän murhenäytelmän syvyyden, kerromme tässä jonkin verran Franklinin retkikunnasta ja niistä jäljistä, joita on retkikunnasta tavattu.
Toukokuun 19 p:nä vuonna 1845 purjehti jo silloin kuuluisa napaseutujen tutkija, sir John Franklin luoteisväylää etsimään. Franklinin komennossa oli kaksi erikoisesti tätä tarkoitusta varten varustettua laivaa Erebus ja Terror, hänen miehistönsä oli koottu Englannin laivaston parhaimmista voimista ja hänellä oli mukanaan ruokavaroja kolmen vuoden pituista napamaissa oleskelua varten. Matkalle lähti kaikkiaan 129 miestä, joista ei tähän mennessä ole yksikään palannut. Katoaminen on sitä salaperäisempi, kun näillä seuduilla, missä Franklinin otaksutaan oleskelleen, on usean vuosikymmenen ajan purjehtinut valaanpyytäjiä.
Franklinin saamat viralliset ohjeet määräsivät hänen purjehtimaan Walkerin nientä kohti (74 astetta pohjoista leveyttä ja 98 astetta läntistä pituutta). Sieltä piti hänen kääntyä lounaaseen ja pyrkiä, mikäli mahdollista, lähelle Kanadan rannikkoa. Ellei täältä löytyisi kulkuväylää, kehoitettiin häntä jatkamaan matkaansa pitkin Wellingtonin kanaalia, jota ei vielä ole täysin tutkittu. Täkäläiset tiedemiehet olettavat nimittäin, että meri on pohjoisnavan tienoilla avoin ja että Wellingtonin kanaali juuri johtaa tähän avomereen.
Lähdön aikana laskelmoitiin, miten kauan Franklin viipyisi purjehduksellaan. Toivorikkaimmat laskivat, että Franklin saavuttaisi jo vuoden kuluttua Beringin salmen, varovaisimmatkin olivat sitä mieltä, että Franklin olisi saavuttanut päämääränsä kahden vuoden kuluttua.
Laivat purjehtivat ensin Grönlantiin, missä täydennettiin varastoja. Heinäkuun kymmenentenä ne jatkoivat matkaansa ja saapuivat sitten Melvillen lahteen. Tällöin näki eräs valaanpyytäjä ne. Heinäkuun 30 päivän tienoilla kohtasi laivueen jälleen eräs valaanpyytäjä. Retkikunnan jäsenet olivat reippaassa kunnossa. Miehet odottivat vain purjehduksen alkua.
Tämä onkin kaikki, mitä retkikunnasta tällä hetkellä tiedetään. Syksyllä vuonna 1851 herätti suurta huomiota pienen ilmapallon laskeutuminen lähelle Gloucesteria. Ilmapallon gondoliin oli kiinnitetty kortti, missä oli seuraava kirjoitus:
"Erebus: läntinen pituus 112 astetta, pohjoinen leveys 70 astetta. Syyskuun 3 p:nä 1851. Olemme kiinni jäissä."
Täkäläinen amiraliteetti ilmoitti heti, ettei se ollut antanut retkikunnalle mukaan ilmapalloja eikä liioin sellaisia kojeita, joilla ilmapallo olisi voitu täyttää. Valitettavasti ei näitä leikinlaskijoita ole koskaan saatu kiinni.
Mutta vielä suurempaa hämmästystä herätti vuonna 1852 merkillinen kertomus, jonka todenperäisyyttä ei voida epäillä, niin merkilliseltä kuin se tuntuneekin.
Huhtikuussa vuonna 1851 oli englantilainen priki "Renovation" matkalla Irlannista Quebeciin. Eräänä aamuna tapasi se silloin suuren jäävuoren lähellä New Foundlandin matalikkoa. Laiva sivuutti jäävuoren, joka oli siitä noin viiden kilometrin päässä. Prikin vauhti oli kahdeksan solmua. Kello kuusi aamulla oli kannella vahdissa ensimmäinen perämies Robert Simpson ja eräs matkustaja J.S. Lynch. He näkivät silloin merkillisen näyn:
Jäävuoren huipulla aivan lähellä toisiaan oli kaksi laivaa, joista toinen oli kallellaan, mutta toinen aivan pystyssä. Ne olivat mustiksi maalatut, mutta eivät näyttäneet haaksirikkoutuneilta. Laivaveneitä ei erotettu, eikä laivoilla liioin näkynyt minkäänlaista elämää. Laivat näyttivät naparetkeilijöiden laivoilta. Näytti siltä, kuin miehistö olisi ne jättänyt ensin kuitenkin laitettuaan kaiken kuntoon. Ne olivat näkyvissä noin tunnin ajan ja katosivat sitten "Renovationin" perän puolelle. Laivan miehistössä on monta silminnäkijää, ja jäävuorta tarkasteltiin myös kaukoputken avulla. Valitettavasti oli laivan kapteeni sairas eikä sallinut sitä, että olisi käännytty lähemmäksi. Että laivat eivät olleet näköharhoja, tuli täydelleen todistetuksi. Saman jäävuoren, jolla laivat olivat, näki myös eräs lähistöllä ollut wismarilainen priki "Doktor Kneip".
J.S. Lynch kirjoitti näystä irlantilaiseen "Daily Timesiin" toukokuun 2 p:nä vuonna 1851, mutta siihen aikaan ei kukaan kiinnittänyt kirjoitukseen huomiota. Amiraliteetti kuuli asiasta vasta vuonna 1852, siis kaksi vuotta sitten, jolloin kaikkia asianomaisia kuulusteltiin tarkasti. Kun kyselyjä toimeenpantiin molemmin puolin Atlanttia, havaittiin, etteivät laivat voineet olla valaanpyyntialuksia. Kaikesta päättäen olivat ne siis kadoksissa olevat Erebus ja Terror. "Renovationin" kapteenia on perästä päin surettanut oma välinpitämättömyytensä, sillä amiraliteetti oli luvannut 20.000 punnan suuruisen palkinnon sille, joka avustaisi retkikuntaa sen hädässä, ja 10.000 puntaa sille, joka toisi tiedon sen kohtalosta.
Tämän yhteydessä haluamme mainita, että amiraliteetti on lähettänyt useitakin retkikuntia kadonneita etsimään. Täkäläinen hallitus on tehnyt kaikkensa, jotta onnettomat pelastuisivat ankaran napamaan kynsistä. Haluamme myös lausua tunnustuksemme lady Franklinille, joka on uhrannut kaikki varansa etsijäretkikuntien varustamiseen silloinkin, kun amiraliteetti jo heitti kaiken toivon. Jumala siunatkoon tämän ylhäisen naisen lempeää sydäntä!
Göteborgs Tidningen lisää ulkomaankirjeeseen seuraavat rivit:
Kirjeenvaihtajamme on edellisessä selostanut Franklinin retkikunnan onnettoman lopun. Mekin haluaisimme kiinnittää lukijaimme ja porvariston sekä laivapiirien huomion yllämainittuun suureen palkintoon, sillä se on todella olemassa. Mutta tehtävä on vaikea, pelastaja voi itse joutua tuhon omaksi, kuten seuraava tapaus osoittaa:
Satamastamme lähti vuonna 1848, siis kuusi vuotta sitten, valaanpyyntialus Sirius Huippuvuoren tienoille valaanpyyntiä harjoittamaan. Paluun oli määrä tapahtua seuraavana vuonna. Mukana oli myös tiedemiehiä. Ehkä on parasta, että luettelemme aluksen koko miehistön, sillä voi olla, että nämä rivit sattuvat jonkun murehtivan äidin kyyneleisiin silmiin.
Laivan kapteenina oli norjalainen Askarson, perämiehinä sundsvallilainen Åström ja hudiksvallilainen Ström. Tiedemiehinä seurasivat mukana korkeastioppinut tohtori ja ritari Torsten Grip sekä suomalainen oppinut, maisteri Karl Simolin. Miehistöön kuuluivat harppuunamiehet, leikkaajat ja hylkeenpyytäjät Valli, Siksius, Röd, Råhberg, Torkkeli, Spång ja Vahlström. Miehet olivat eri puolilta Norjaa, Suomea ja Ruotsia.
Kesällä 1849 saapui Gripin omaisille kirje Huippuvuorilta erään norjalaisen valaanpyytäjän mukana. Grip mainitsee kirjeessään mm. seuraavaa:
"Olemme talvehtineet täällä. Valaanpyynti ei ole oikein hyvin onnistunut, mutta hylkeitä ja jääkarhuja olemme saaneet sen enemmän. Olemme maisteri Simolinin kanssa keränneet paljon kasveja ja tehneet havaintoja eläimistöstä. En olisi ikinä voinut luulla näitä napamaita näin lohduttomiksi. Olin tulla talvella hulluksi, mutta Simolinin hyvä tuuli pelasti minut. Olimme kerrankin miltei neljä kuukautta majamme seinien sisäpuolella, ja ulkopuolella puhalsi myrsky miltei lakkaamatta. Kylmyys on ollut kauhea. Ennen talvehtimistamme teimme pitkän matkan Simolinin kanssa kahden kesken sisämaan jäätikölle. Matka oli rasittava, vaikka liikuimmekin eteenpäin hyvin hitaasti ja hitaammin se olisi sujunut, ellei Simolin olisi tuon tuostakin minua auttanut. Sairastuin ankarasti. Simolin laati silloin lumimajan, hoiti minua ja kun sitten hitaasti toivuin, lähti hän omalle tutkimusmatkalleen, sillä hän oli todella uupumaton. En ikinä ole nähnyt niin kestävää ja vahvaa miestä ennen. Olen hänelle kiitollinen hengestäni, enkä tule koskaan unohtamaan näin jaloa ystävää. Simolin oli poissa kolme vuorokautta ja luulin hänen jo eksyneen, kun hän suureksi riemukseni palasi. Hän oli kuitenkin jollakin tavoin muuttunut, sillä hänen avomielisyytensä oli muuttunut juroudeksi. Hän kiiruhti kaikin voimin kanssani laivaleiriä kohti. Hänen silmissään oli outo loiste, niin että pelkäsin hänen rasittuneen liikaa ja sairastuneen.
Sitten tuli kevät jälleen, ja saatoimme aloittaa pyyntimme. Kesäkuun alussa tapasimme Huippuvuorien pohjoispuolella norjalaisen valaanpyyntialuksen "Hvalenin", jonka kanssa purjehdimme yksissä pitkän aikaa, sillä seura täällä napamaissa on kalliimpi kuin kulta.
Järjestelimme parhaillaan kivennäiskokoelmaamme Simolinin kanssa yhtenä päivänä, kun norjalaisen aluksen kapteeni tuli tavanmukaiselle vierailulle. Me työnsimme kivenkappaleet pois ja rupesimme kuuntelemaan, mitä tällä hyvällä kertojalla oli sydämellään. Kunnianarvoisa harmaapartainen mies kertoi, että jos hän olisi nuorempi, niin hän lähtisi etsimään kadonnutta kuuluisaa englantilaista upseeria, ritaria ja tiedemiestä, herra Franklinia, jonka sanotaan kadonneen ikipäiviksi jossain Amerikan pohjoisrannikolla. Hän oli tavannut toukokuussa toisen norjalaisen valaanpyytäjän ja saanut kuulla, että Franklinin löytämisestä ja auttamisesta maksettaisiin kokonaista 20.000 puntaa, mikä on hyvin suuri rahasumma. Sillä tulee jo moni mies rikkaaksi.
Ukon kertomus vaikutti niin merkillisellä tavalla meidän kapteeniimme, että hän oikein hyppi tuolillaan. Hän ei ole vanha ja hänellä on seikkailunhalua. Hän sanoikin heti, että sellaista palkkiota kannattaisi yrittää, mutta norjalainen kapteeni sanoi, että monet valaanpyyntialukset ovat olleet ja ehkä vieläkin ovat Amerikan pohjoisrannikolla etsiskelemässä. Englannin laivasto on myös lähettänyt sinne fregattejaan.
Meidän kapteenimme ei vain hellittänyt. Kun norjalainen ukko oli poistunut, kutsui kapteeni kaikki miehet puheilleen, ensin yhden kerrallaan ja sitten kaikki yhdessä. Hän kertoi heille, mitä norjalainen kapteeni oli sanonut, ja nyt kuvastui miesten kasvoilla erilaisia ilmeitä. Toiset olivat heti halukkaita lähtemään, toiset taas miettivät. Heillä oli kaikesta päättäen koti-ikävä. Kun sitten kapteenimme kuitenkin vielä tehosti, kuinka suuri summa 20.000 puntaa oli ja sanoi, että oli oikeastaan sama, pyysimmekö valaita Huippuvuorien luona tai Grönlannin lähistöllä, taipuivat epäuskoisimmatkin.
Ainoastaan Karl Simolin oli purjehduksen jatkamista vastaan. Hän väitti ensin syyksi koti-ikävää, mutta kyllä kai hänellä oli toisiakin syitä. Joka tapauksessa saimme puhua hänelle kauan aikaa, ennen kuin hän suostui. Uskon, etten minäkään olisi lähtenyt, jos hän olisi jäänyt. Kun kapteeni sitten lupasi, että ehkä jo jouluna olisimme kotona, että vain 'katsoisimme ympärillemme', kuten hän purjehdustamme nimitti, alkoi nuori rakas ystäväni taipua.
Ostamme norjalaiselta kapteenilta lisää ruokavaroja, ja huomenna lähdemme purjehduksellemme länttä kohti. Tämä pieni seikkailu ei oikeastaan häiritse minun sielunelämääni. Saamme Simolinin kanssa kivikokoelmamme kuntoon, järjestämme kasvit ja lintumme. Huomenna se seikkailu sitten alkaa. Olkaa huoletta siellä kotona. Jumala on ollut tähänkin asti kanssamme."
Tämä on viimeinen kirje, joka "Siriukselta" on saatu, emmekä ole kuulleet kenenkään muunkaan saaneen myöhemmin minkäänlaista tietoa kadonneista. Katoamisesta on nyt kulunut viisi vuotta, joten pelkäämme, että rakkaitten maanmiehiemme ja näiden urhoollisten, tieteen puolesta uhrautuneitten miesten luut valkenevat jossain napamaan valkoisessa yössä. Karl Simolinin vanhemmilta on Helsingistä saapunut kirje, joka oli osoitettu maaherralle, mutta ei siinä ollut muita tietoja kuin mitä yllä tohtori Gripin kirjeestä luemme. Simolin oli vain maininnut, että hän oli tehnyt suuren löydön, ja nyt murehditaan yliopistopiireissä Helsingissä syvästi sitä, ettei hän ole voinut jättää suurta tieteellistä löytöään jälkimaailman tietoon.
Kaupungissamme on kerätty rahoja kadonneitten merimiesten leskille ja orvoille. Lausumme hartaasti tuntemamme osanottomme Suomen kansalle, joka kadotti niin pystyvän ja lupaavan tiedemiehen kuin maisteri, korkeastioppinut herra Karl Simolin oli.
IV LUKU
Sandy Hookin edustalla vallitsi kevyt autere, jonka nouseva aurinko oli nostanut meren pinnasta. Valtamerilaivat ulvoivat miltei kuin leikillään, sillä autereen korkeus ei ollut kuin kymmenen metriä meren pinnasta, ja jättiläislaivojen rungot nousivat suoraan siitä taivaita kohden. Matkustajat seurasivat huvittuneina elämää alhaalla meren pinnalla. Tuossa tuli moottorikuunari puuskuttaen. Vain sen mastojen huiput pistivät esiin. Olisi voinut luulla haamulaivan kummittelevan merellä, niin outo oli näky. Hinaajat kirkuivat jossain majakkalaivan lähellä sydäntäsärkevästi.
Luotsi kiipesi Queen Maryn kannelle. Kolmas perämies oli vastassa, puristi kättä ja kysyi, mikä meteli majakkalaivan ympärillä vallitsi. Eihän heillä ollut erikoisia kuuluisuuksia matkassaan.
– "Minnehaha" tuo tänään tänne sen jäätyneen miehen. Ettekö ole mitään kuulleet?
Queen Maryn perämies muisteli nähneensä jonkin uutisen, jossa puhuttiin jääpalasessa olevasta kuolleesta miehestä. Aivan oikein. Laivan oman sanomalehden uutisosastossa oli se ollut lihavalla painettuna.
– Sanomalehtimiehiäkö? perämies kysyi halveksuvan näköisenä. Hän olisi puolestaan ollut valmis heittämään kaikki uteliaat sanomalehtimiehet mereen.
– Kuusi hinaajaa iltapäivälehdistä. Kannella on valokuvaajia, että vilisee. Paramountin uutiskatsaus on myös tuonut omat miehensä. Ne tulevat oikein lautalla. New Yorkin satamassa odottaa tuhansia ihmisiä. Sanomalehdet ovat pullistua tiedonhalusta.
Luotsi lähti kipuamaan korkealla kuumottavalle komentosillalle.
Ja totta olikin, että newyorkilaisten lehtien toimituksissa vallitsi kuumeinen jännitys. Olihan kyseessä uutinen, jolla ei ollut vertaistaan. Toimitussihteerit laskivat sormillaan, miten monta henkeä oli haastateltava. "Minnehahan" kuva oli jo valmiina, samaten kuva kapteeni Grantista. Sen verran tiedettiin jo, että kolmas perämies oli hakannut ruumiin irti jäästä. Häntä oli siis ensi kädessä lypsettävä. Päätoimittajat soittivat tuon tuostakin toimitussihteereille. Satamareportterista oli sinä päivänä tullut lehtien suurin herra. Hänen ensimmäistä tiedoitustaan odotettiin jännityksellä. Jokaisen hinaajan kyljessä oli kiinni pikamoottorivene. Heti kun "Minnehaha" ilmestyi näkyviin sumusta, ryhtyisivät hinaajat parveilemaan sen ympärillä. Sitten tunkeutuisivat sanomalehtimiehet nälkäisten haukkojen tavoin kannelle. Ja sitten nopeasti takaisin, niin nopeaan kuin hinaajat jaksaisivat ajaa. Kaikki oli valmiina.
Mutta Evening Standard veti kaikkia muita lehtiä nenästä. Jos Sandy Hookin ulkopuolella sumussa harhailevat reportterit olisivat vaivautuneet kuuntelemaan meren ja ilman ääniä, he olisivat voineet kuulla lentokoneen surinan sumusireenien ulvonnan keskeltä. Evening Standard'in toimitussihteeri ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan. Hän oli vuokrannut nopean lentoveneen, lähettänyt parhaimman toimittajansa matkaan, ja lentokone oli kohdannut "Minnehahan" kaukana merellä. Verraten kovasta aallokosta huolimatta oli lentovene laskeutunut onnellisesti ja toimittaja haettiin laivan veneellä perille. Kapteeni Grant tervehti toimittajaa ystävällisesti, pyysi merenkulkuhyttiin aamiaiselle, ja toimittaja Stephens sai kolmessa minuutissa haluamansa tiedot. Hänestä oli tärkeintä tietää, milloin "Minnehaha" saapuisi Sandy Hookin majakkalaivan luo, siis paikalle, missä hänen kilpailijansa odottivat. Kapteeni laski ja Stephens huokasi helpotuksesta. Hänellä oli neljän tunnin etumatka.
Puolessa tunnissa oli Stephens valokuvannut ja haastatellut kaikki asiaankuuluvat henkilöt. Sitten nostettiin purjekangaspeite jääkirstun yltä ja toimittaja huudahti hämmästyksestä. Hän otti hatun pois päästään, mikä sekin puolestaan osoitti järkytyksen suuruutta, sillä amerikkalainen reportteri syökin hattu päässä. Nopea filmirullan vaihto, valokuvauskoneen naksutus, ja toimittaja oli valmis.
Koko ajan kierteli lentovene "Minnehahan" yläpuolella kuin saalistaan vartioiva haukka. Kapteeni Grant lähetti savuraketin ilmaan, ja lentovene laskeutui, sillä tästä merkistä oli sovittu. Stephens soudettiin lentokoneeseen, hän huiskutti kättään, ja moottorien ulvonta kasvoi miltei kimeäksi vingunnaksi. Lentovene kohosi.
Kahden tunnin kuluttua sylkivät "Evening Standardin" rotaatiokoneet lehtiä ulos leveästä nielustaan sen kun ehtivät. Painos nousi... 500.000... 2.000.000... mutta sittenkään eivät numerot riittäneet. Kadulla miltei tapeltiin näistä erikoisnumeroista. "Evening Standardin" päätoimittaja ja toimitussihteeri kävelivät sihteerin huoneessa edestakaisin. Hymy loisti heidän kasvoillaan, sillä he ajattelivat kilpailevien lehtien toimittajia, jotka vielä odottivat sumussa Sandy Hookin edustalla. Nyt oli kilpailijat kerrankin lyöty!
Muitten lehtien toimitussihteerit repivät hiuksiaan ja raivosivat. Miten tämä oli mahdollista? "Evening Standard" julkaisi toisenkin numeron, johon oli säästetty vähemmän tärkeät haastattelut. Painos nousi nyt neljään miljoonaan, sillä ihmisten tiedonjano oli sammumaton. "Jäätynyt mies! Jäätynyt mies!" huusivat lehtipojat kaduilla. "Vuosisadan suurin löytö!" "Evening Standardin" päätoimittajalle tuli kiireellinen sähkösanoma Chicagosta. Se kuului näin:
Älkää missään nimessä salliko että jää sulatetaan ruumiin
ympäriltä piste koettakaa saada ruumis viedyksi rockefellerin
säätiön laboratorioon piste ruumista säilytettävä jäähuoneessa
piste tulen heti lentoteitse piste hicks.– Kuka tuo Hicks on?
Päätoimittaja käveli levottomana huoneensa lattialla.
– Lääkäri, kirurgi ja omituinen kokeilija, vastasi toimitussihteeri, joka oli kaikkitietävä kuin tietosanakirja. Pannaanko sähkösanoma kolmanteen painokseen?
– Tietysti. Sihteeri! Miss Madison!
Miss Madison juoksi hengästyneenä huoneeseen.
– Soittakaa heti terveydenhoitoviranomaisille ja lukekaa heille tohtori Hicksin pyyntö. Ellei se auta, ottakaa puhelu kuvernöörille, niin minä puhun. Onko selvä?
"Evening Standard" oli miljoonalehti, ja sillä oli oma lääketieteellinen osastonsa, jota kolme lääkäriä toimitti. Kymmenen minuutin kuluttua he toivat toimitussihteerille kuusi koneella kirjoitettua liuskaa, jotka sisälsivät tarkat henkilötiedot tohtori Hicksistä sekä hänen kokeilujensa tulokset. Vain loppu näytti kiinnostavan toimitussihteeriä.
"Tohtori Hicksillä on Chicagossa oma laboratorionsa. Hän on ollut aikaisemmin Voronovin ja Steinachin työtoveri sekä on suorittanut lukuisia nuorennusleikkauksia. Hänen laboratorionsa sijaitsee kaupungin ulkolaidalla, ja pääsy sinne on tuottanut kaikille kävijöille ylipääsemättömiä vaikeuksia. Laboratorion yhteydessä on eläintarha, jossa pääasiallisimpina asukkaina ovat apinat. Marsuja on eläintarhaan tuotu viime kuussa sata kappaletta. Chicagon lääkäripiireissä ei Hicks ole erikoisesti suosittu tylyn käytöksensä takia. Hän on suorastaan ajanut pois luotaan lääkäreitä, jotka ovat käyneet kyselemässä neuvoja. Hänellä on vain yksi apulainen.
Edelleen tiedetään, että hän hankki laboratorioon viime vuonna suuren jäähdytyskammion, mutta sitä hän tarvitsee rauhasten ja apinain ruhojen säilytyspaikkana kuuman kesän vallitessa. Kylmiö on varsin suuri, mikäli tiedetään.
Edelleen tiedetään, että tohtori Hicksillä on verraten runsaasti rahoja käytettävänään. Tämä onkin välttämätöntä, sillä kokeilut ja nuorennusleikkauksiin tarvittavat rauhasmäärät maksavat suuria summia. Huhutaankin, että tohtori Hicks ottaa varakkailta potilailta satatuhatta dollaria leikkauksesta."
– Varsin mielenkiintoista, varsin mielenkiintoista, toimitussihteeri mutisi. – Menkää nyt huoneeseenne ja kirjoittakaa kaikki tämä, mitä näissä liuskoissa on, mutta lyhyemmin ja paremmin. Julkaiskaa se numero kolmosessa. Mutta kirjoittakaa nopeasti.
Lääkärit poistuivat, ja toimitussihteeri luuli saavansa olla rauhassa, mutta silloin astui huoneeseen Stephens, joka puhui:
– En ikinä unohda sen kuolleen kasvoja. Hän makasi jäissä ja totta vieköön – olisin voinut lyödä kuukauden palkan vetoa, että hän oli elävä ja nukkui vain.
– Höpsis, sihteeri vastasi ja kohautti olkapäitään. – Mene syömään aamiaista. Sen sinä olet tänään ansainnut.
Päätoimittaja soitti sitten ja ilmoitti, että New Yorkin terveysviranomaiset suostuivat ruumiin kuljettamiseen Rockefellerin säätiön laboratorioon. Sitä vastoin ei ollut ollenkaan varma, laskettaisiinko Hicksiä laboratorioon. Vielä epävarmempaa oli se, saisiko Hicks suorittaa ruumiinavauksen, mihin hän kaikesta päättäen pyrki. – Hicks on täällä joka tapauksessa myöhään illalla, joten pitäkää, pojat, varanne. Häntä on haastateltava.
Hicks saapui yksityiskoneella paljon aikaisemmin kuin oli luultu. "Evening Standardin" toimittajat eivät saaneet häntä lentokentältä käsiinsä, mutta lohduttivat itseään sillä, etteivät muittenkaan lehtien toimittajat onnistuneet yrityksissään. Rockefellerin säätiön tutkimus- ja laboratoriorakennuksen eteen kerääntyi sitten joukko toimittajia ja valokuvaajia, mutta he saivat kuulla, että laboratoriossa oli parhaillaan kokous, jonne ei sivullisia laskettu.
Kokouksessa oli läsnä kaksikymmentäviisi lääkäriä. Alussa oli heitä vain viisi, mutta kun kuultiin Hicksin merkillisestä suunnitelmasta, saapui saliin lääkäreitä kaikilta osastoilta. Mikrobinmetsästäjät jättivät mikroskooppinsa ja liuoksensa, solukudosten kasvattajat purkkinsa, tautientorjujat riisuivat käsistään kumihansikkaansa ja jaloistaan kumisaappaansa. Kuminaamarit riisuttiin myös, ja niin marssi kokoushuoneistoon lääkäri toisensa jälkeen. Hicks seisoi katederiin nojaten ja puhui innokkaasti käsillään viittoen. Hänen punainen tukkansa, joka muistutti liekkiä, heilui koko ajan käsien tahdissa, silmistä sinkoili kipinöitä ja äänenpaino oli mahdollisimman vakuuttava.
Kaiken puhetaitonsa Hicks tarvitsikin, sillä se ehdotus, jonka hän esitti, oli niin merkillinen, etteivät nämä kokeneet tiedemiehet olleet moisesta kuulleet. Hicks toisti ehdotuksensa uudelleen, ja niille tiedemiehille, jotka olivat saapuneet myöhemmin saliin, hän toisti aikaisemmat vakuutuksensa:
– Olen nyt kolmen vuoden ajan kokeillut apinoilla laboratoriossani, kuten herrat ehkä tietävät. Suuri maailma – taikka sanokaamme nyt vaikka chicagolaiset – tässä tohtori levitti vaatimattomasti käsiään, on ollut siinä luulossa, että olen yksinomaan kiinnostunut nuorennusleikkauksiin, mutta se on suuri erehdys. Olen eristänyt laboratorioni yksinomaan sen takia, että olen siinä viime aikoina suorittanut kokeiluja, jotka, niin uskon, ovat ainutlaatuisia alallaan.
Kaksi vuotta sitten pälkähti päähäni kokeilla, miten paljon apinat kestävä kylmyyttä. Hankin laboratoriooni oivallisen jäähdytyslaitoksen. Kolme ensimmäistä apinaa kuoli miltei heti, kun lämpötila aleni tiettyyn asteeseen. Merkitsin lämpötilat, taikka oikeammin sanottuna pakkasasteet, muistiin ja jatkoin kokeiluja. Apinavarastoni oli miltei lopussa, kun sain aatteen.
Valitsin uhriksi rotevakasvuisen simpassin Bimbon. Annoin sen ensin asteittain tottua kylmyyteen. Apina ei ole pakkasmaiden eläin, kuten herrat tietävät. Kahden kuukauden kuluttua ryhdyin kokeeseen. Nukutin Bimbon kloroformiannoksella, ja kun se oli nukkunut, niin jäädytin sen suureen jääkimpaleeseen. Sen ruumiin ympärillä oli joka puolella noin puolen metrin jääkerros. Valvoin itse tarkasti, että kylmyys pysyisi jäähuoneessani määräasteessa, ja neljännen päivän aamulla astuin – täytyy myöntää jonkin verran hermostuneena – Bimbon ruumiin ääreen.
Onneksi älysin sulattaa ruumiin hitaasti. Kohotin lämpöä asteittain. Tämä sulatus kesti kokonaisen vuorokauden. Bimbo makasi nyt pöydällä sulaneena. Sen turkki oli vielä aivan läpimärkä, mutta lämpöä edelleen kohottamalla sain sen kuivaksi ja ruhon jonkin verran lämpimäksi. Annoin sitten sille hieman hierontaa, tehän tiedätte, hyvät herrat, valtimot ja laskimot ja niin edespäin. Olin valmistanut lihaksia varten erikoisen liuoksen, joka toistaiseksi ainakin pysyy salaisuutenani. Sydämeen ruiskutin adrenaalia ja odotin sitten, mitä tapahtuisi.
Puolen tunnin odotuksen jälkeen värähteli Bimbon pää...
Salissa kuului kiivasta supinaa. Lääkärit puistivat päätään, eräät nauroivat ja eräät osoittivat suuttumusta.
– Niin, Bimbon ruumis elikkä ruho värähteli. Silloin tiesin olevani oikeassa. Annoin sille lisää ruiskutuksia. Lämpöä lisättiin nyt huomattavasti, ja uskokaa minua, hyvät herrat, kolmen tunnin kuluttua joi Bimbo jo lämmintä maitoa tilkkasen. Se oli ollut neljä päivää kylmässä kirstussaan. Se oli niin jäätynyt kuin eläimen ruho vain voi olla. Ja kuitenkin se elää vielä tänäkin päivänä.
Salissa vallitsi kuolon hiljaisuus. Viimein nousi takimmaiselta tuolilta kuuluisa japanilainen tiedemies, professori Jakato, ja sanoi murteellisella englanninkielellä:
– Mutta, herra, se ei voi olla mahdollista. Ette voi herättää kuollutta henkiin.
Mies jatkoi samaan hengenvetoon, sillä hän havaitsi, että muitakin vastustavia ääniä kuuluisi:
– En tiedä, mutta mahdollista se vain oli. En ollenkaan väitä, että Bimbo oli kuollut. En väitä pystyväni herättämään kuolleita henkiin. Mutta ellei Bimbo ollutkaan kuollut jääkirstuunsa? Jos sen ruumis oli vain jäätynyt? Jospa se oli vain turruksissa? Meidän on kokeiltava, hyvät herrat. En ole tähän päivään mennessä hiiskunut kenellekään näistä kokeiluistani, enkä sitä olisi tänäänkään tehnyt, ellei mielessäni olisi valtava ajatus.
Jos saan luvan, aion sovelluttaa kokeiluani edelleen. Aion sovelluttaa kokemuksiani tähän onnettomaan haaksirikkoiseen, joka on sortunut napamaiden vastuksiin. Jos minulle annetaan lupa, yritän. Muuta en voi sanoa, hyvät herrat. Pyydän vain lupaa.
Puheensorina oli nyt kasvanut äänekkääksi. Saliin kokoontuneet lääkärit puhuivat käsillään ja kielillään. Pieni juutalainen kirurgi Cohen tuntui olevan Hicksin kannalla. Hän nousi ja ehdotti:
– Minä puolestani suostuisin tähän tohtori Hicksin kokeiluun. Emmehän me mitään häviä. Hän ei ryhdy ruumiinavaukseen. Hänhän vain sulattaa ruumiin ja se olisi joka tapauksessa tehtävä, ennen kuin ruumis voidaan haudata. Tämä ei ole ruumiin häpäisemistä. Tieteen hyväksi on tehty pahempaakin.
Hicks katsoi odottavana ammattiveljiinsä.
Viimein nousi professori Luther ja sanoi:
– Uskon, että suostumme kokeiluun. Minä puolestani suostun vain sillä ehdolla, että tohtori Hicks sallii parin kolmen muun lääkärin valvoa kokeilua.
– Saatte vaikka jokainen olla läsnä kokeilussa, ilmoitti Hicks riemuissaan. Katsokaa, hyvät herrat, minä en voi luvata mitään. Emmehän ollenkaan tiedä, missä ja millä tavalla tämä mies on joutunut jääkuoreensa. Emme tiedä edes milloin. Hänhän on saattanut olla jo kuollut ennen jääkuoren muodostumista. Kuten jo sanoin, en lupaa mitään, mutta kiitän arvoisia herroja osoittamastanne luottamuksesta.
Suurin osa läsnäolijoista poistui päätään pudistaen. Professori Cohen tuli Hicksin luo, puristi hänen kättään ja sanoi vakavasti:
– Jos te onnistutte, tulee teistä maailman kuuluisin tiedemies. Mutta te ette onnistu.
Hicks hymyili.
Rockefellerin säätiön valtavissa laboratoriosaleissa keskeytettiin työ. Säätiön laboratorio, joka on maailman suurin, on varustettu kaikella sellaisella, jota lääkärit tarvitsevat myös kokeiluihinsa. Jäähdytyshuonetta valitti Hicks ensin liian pieneksi, mutta se haitta saatiin poistetuksi. Nyt seisoi Hicks neljän lääkärin kanssa jäähdytyshuoneen ulkopuolella ja tarkasteli lämpömittarin hiljaista kohoamista.
Kuusi astetta kylmää... neljä astetta... kaksi astetta... yksi aste.
– Riittää hetkeksi, sanoi Hicks ja väänsi kampea. Lääkärit poistuivat. Kun he aamulla yksi toisensa jälkeen kokoontuivat oven eteen, havaitsivat he, että Hicks seisoi yhä samalla paikalla, mihin he olivat hänet edellisenä yönä jättäneet.
– Meidän on odotettava iltaan, kuiskasi Hicks käheällä äänellä.
– Ettekö ole ollenkaan nukkunut?
– Saan nukkua haudassa. Tämä on paljon tärkeämpää. – Hicksin ääni oli sortunut ja hänen kätensä vapisivat hetken kiihkosta. – Kyllä minä jaksan, jos vain herrat jaksavat odottaa. On odotettava ainakin iltaan saakka. Voimme nyt pistäytyä katsomassa ruumista.
Jäähdytyshuoneen ovi avattiin varovaisesti. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä katossa oleva sähkölamppu oli hiessä. Kaikki kokoontuivat jääkirstun ääreen.
Jää oli sulanut huomattavasti. Nyt sitä tuskin enää oli kymmentä senttiäkään. Haaksirikkoutunut makasi selällään.
Jään läpi näkyivät hänen omituiset vaatteensa, jotka oli valmistettu nahoista. Jonkinlainen turkki oli tehty jääkarhun nahasta, jonka karvat oli ulospäin käännetty. Jaloissa oli nahkaiset housut. Haaksirikkoutuneella ei ollut kenkiä, mutta jalat oli kiedottu upokkaisiin, jotka olivat ehkä hylkeennahkaiset. Hän oli siis pukeutunut nahkoihin kiireestä kantapäihin saakka.
Kasvoilla oli rauhallinen ilme, ja mies näytti todellakin nukkuvan. Vahva musta parta peitti kokonaan kasvojen alaosan ja posket olivat kuopalla. Lääkärit katsoivat tätä omituista näkyä hetkisen aikaa hiljaisuuden vallitessa ja sitten he poistuivat. Vain Hicks jäi paikalle.
Kello kuusi illalla kohotti Hicks lämmön kolmeen asteeseen nollan yläpuolelle, kello seitsemän neljään asteeseen, kello kahdeksan viiteen asteeseen ja kello yhdeksän kymmeneen asteeseen. Hänelle oli pyynnöstä tuotu vettä, kloorivettä ja ruiskutukseen tarvittavia ruiskuja. Hänellä oli matkalaukkunsa vierellään ja siitä nosteli hän pulloja pienelle pöydälle jäähdytyshuoneen edustalla.
Kello kymmentä yli yhdeksän tempaisi hän oven auki ja astui sisään lääkärien seuraamana. Kaikki olivat hiljaa. Kuului vain Hicksin raskas hengitys. Hän oli kalpea, mutta hänen kätensä eivät vapisseet.
Haaksirikkoutuneen turkispuku näytti kuivalta. Hellästi riisui Hicks kaiken hänen yltään. Turkiksien alla oli villainen ihokas ja villaiset housut. Ne olivat lääkärien mielestä omituisen kömpelösti kudotut. Hicksin sormet liikkuivat nopeasti ja herkästi. Kaikesta huomasi, että hän oli tottunut kirurgi. Hän hieroi miehen niskaa, käden valtimoita ja sydämen kohtaa. Hänen sanattomasta viittauksestaan ryhtyi kaksi läsnäolevaa lääkäriä hieromaan jalkoja. Hieromista jatkettiin kymmenen minuuttia. Sitten ruiskutti Hicks adrenaalia rintaan sydämen kohdalle. Salamannopeasti hän vaihtoi ruiskua ja pisteli teräväkärkisellä ruiskullaan lihaksiin omaa liuostaan. Liuosta tuli niin runsaasti, että osa siitä valui lattiallekin. Lääkärit olivat vetäytyneet taemmalle ja seurasivat vakavin kasvoin Hicksin toimia.
Hicks pyyhki hikeä otsaltaan ja käski avata oven. Ovesta tullut kuiva tuulahdus tuntui vapauttavalta jäähdytyshuoneen kosteuden ja tunkkaisen ilman jälkeen.
Sitten asetti Hicks kätensä rinnalleen ja sanoi hiljaa:
– Odottakaamme.
Näky oli todellakin merkillinen eikä siitä puuttunut kammottaviakaan piirteitä. Keskellä matalaa jäähdytyshuonetta makasi pitkällään pöydällä miehen ruumis. Huoneen taustalla seisoi neljä valkopukuista lääkäriä haudanhiljaa ja ruumiin pääpuolessa tohtori Hicks liikahtamatta, kädet ristissä rinnallaan.
Kului kaksikymmentä minuuttia. Hicks uudisti ruiskutuksen. Juuri kun hän painoi ruiskun vasemman käden hauislihakseen, liikahti oikea käsi!
Lääkärit vetäytyivät kauemmaksi. Heidän kasvoiltaan kuvastui ääretön hämmästys ja ällistys. Hicks puri huulensa lujemmin yhteen ja jatkoi ruiskutuksiaan.
Olivatko he nähneet harhanäkyjä? Mies makasi aivan liikkumattomana. Professori Cohen pyyhki silmiään. Hän oli jännityksen aiheuttamasta hiestä aivan läpimärkä, ja hiki valui hänen silmiinsäkin. Mutta sittenkin! Eikö haaksirikkoutuneen poskille ollut noussut jonkinlaista lievää punaa?
Kului vielä kymmenen minuuttia, ja silloin tapahtui ihme: mies avasi silmänsä!
Hicks kumartui salamannopeasti miehen ylle ja ryhtyi hieromaan. Hän kehoitti toisia tulemaan apuun, ja nyt hieroi kolme paria tottuneita käsiä miestä lämpimäksi. Hänen silmänsä olivat avautuneet, mutta sulkeutuivat sitten jälleen. Poskille oli noussut puna. Mies eli – siitä ei enää ollut epäilystäkään. Kysymys oli vain siitä, saataisiko hänessä säilytetyksi se hento elämänliekki, joka oli jälleen syttynyt palamaan.
– Kuumaa maitoa! Hicksin ääni oli entistä väsyneempi ja käheämpi. Joku ojensi lääkekupin, joka oli puolillaan kuumaa maitoa. Hicks avasi miehen suun ja kaatoi maidon sisään. Maitoa valui hieman suupielille.
– Nyt te, hyvät herrat, tiedätte kaiken, mitä pitää tehdä. Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin. Ehkä professori Cohen ottaa nyt komennon käsiinsä. Minua pyörryttää.
Hicks olisi kaatunut, ellei eräs lääkäreistä olisi tullut apuun. Hänet talutettiin ulos huoneesta. Käytävässä olevat sairaanhoitajat saapuivat paareineen. Cohen puhui nopeasti ja käskyt sinkoilivat joka suunnalle.
– Huone ykkönen. Walters ja Wright vuoroon. Sairaanhoitajattaret Mull ja Seeman vuoroon. Kaksi miestä sijoitettava oven eteen. Kaikilta pääsy kielletty siksi, kunnes toisin määrätään. Paarit, huopia ja lämmintä lihalientä.
Jäähdytyshuoneessa vallinnut hiljaisuus oli yhdellä iskulla muuttunut kiiruhtamiseksi ja hälinäksi. Mies makasi edelleenkin silmät kiinni, mutta hänen rintansa kohosi ja laski säännöllisesti.
Tohtori Walters ja Wright astuivat paarien luo ja sairaanhoitajat tarttuivat niihin. Sairaanhoitajatar Seeman puhui jotain desinfioimisesta, mutta siihen tokaisi Cohen äkäisesti:
– Jos mies on elänyt jään sisällä niin kyllä hän on puhtaana pysynyt.
Kulkue lähti vaeltamaan huone ykköstä kohti. Käytävillä vallitsi kohu, sillä tieto ihmeestä oli levinnyt jo jokaiseen soppeen. Cohen oli kaikesta päättäen antanut muitakin määräyksiä, sillä hetken kuluttua kuului poliisiauton sireenin ääni. Säätiön rakennusten eteen muodostettiin nopeasti poliisiketju.
Cohen tunsi newyorkilaisensa.
V LUKU
"Minnehaha" oli saapunut New Yorkin satamaan huhtikuun kahdeksantena päivänä 1938. Yhdeksäntenä päivänä oli tohtori Hicks suorittanut ihmetekonsa.
Kymmenennen päivän iltana puhui haaksirikkoutunut, jota nyt kaikkialla maailmassa kutsuttiin vain "Jäätyneeksi Mieheksi", ensimmäiset sanansa. Hicks istui vuoteen ääressä. Hän ei liikahtanutkaan. Toisella kädellä piti hän kiinni miehen valtimosta ja toisella viittasi ovella seisovalle sairaanhoitajattarelle. Jäätyneelle Miehelle annettiin lisää lihalientä. Hicks sanoi vain yhden sanan: Kastela.
Hetken kuluttua kuului seinissä olevista mikrofoniaukoista yksitoikkoinen ääni kutsuvan tohtori Kastelaa. "Kastela, Kastela, Kastela" kaikui käytävissä. "Tohtori Kastele" löytyi lopulta rakennuksen mikrobiosastolta. Hän tarttui puhelimeen ja sai määräyksen kiiruhtaa huone ykköseen.
Kastela oli suomalainen lääkäri, joka opiskeli jo toista vuottaan säätiön stipendiaattina laboratoriossa. Muita pohjoismaisia lääkäreitä ei tällä hetkellä laboratoriossa ollutkaan. Hicks oli kuullut miehen mumisevan joitakin sanoja ja oli sen verran kielimies, että arvasi puheen olevan jotakin skandinaavista kieltä. Kastela oli suomalainen, mutta kaipa hän sentään ruotsia osasi.
Kastela astui hieman arastellen sisään. Hän tiesi astuvansa huoneeseen, jossa lepäsi maailman kuuluisin mies.
"Jäätynyt Mies", josta puhuttiin kaikkialla. Hicks viittasi hänet lähemmäksi ja kuiskasi:
– Mitä kieltä hän puhuu?
Jäätynyt Mies avasi jälleen huulensa ja soperteli jotain. Sanat tuntuivat vyöryvän raskaina möhkäleinä hänen suustaan, ja Kastelan oli kumarruttava lähemmäksi, ennen kuin hän erotti selviä sanoja.
– Suomea ja ruotsia sekaisin, hän kuiskasi Hicksille.
– Mitä hän sanoo?
– En saa oikein selvää. Hän tahtoo kai vettä.
Hicks viittasi jälleen, ja mies sai juoda jälleen, mutta lasissa oli jotain muutakin kuin vettä. Miehen poskille nousi jälleen väriä. Hän jatkoi soperteluaan.
– Kysykää häneltä jotakin.
Kastela kysyi:
– Oletteko suomalainen?
Jäätynyt mies nyökkäsi.
– Väsyttääkö teitä?
Mies nyökkäsi jälleen.
– Kuunnelkaa nyt. Teidän ei tarvitse vastata kysymyksiini, jos tunnette itsenne heikoksi. Jos jaksatte, niin vastatkaa lyhyesti. Mikä on nimenne?
– Karl Simolin.
– Miten jouduitte jäälautalle?
– En minä muista mitään. Grip kuoli, sen muistan. Me emme löytäneet Frankliniä... (Mies sulki silmänsä ja näytti kokoavan voimia.) Minä olin viimeinen... kaikki muut kuolivat... minä sanoin sen heille...
Hicks nosti miehen pään hieman korkeammalle. Kastelan kysyvään katseeseen hän vastasi:
– Kysykää vain. Hän on tosin hieman heikko, mutta valtimo lyö jo säännöllisesti.
– Olitteko monta päivää jäävuorella?
– Minä en muista.
– Oletteko merimies?
– Minä olen oppinut maisteri. Missä minä nyt olen?
– Älkää ajatelko sitä. Te olette turvassa. Missä laivanne haaksirikkoutui?
– Jäät rikkoivat sen Kap Walkerin luona.
– Missä se on?
– Ettekö tiedä? Se on siellä pohjoisrannikolla.
– Mikä oli laivanne nimi?
– "Sirius". Valaanpyytäjä Göteborgista. Kapteeni Askarson. Hän kuoli ensiksi.
– Voitteko muistaa, koska haaksirikko tapahtui?
– Heinäkuun seitsemäntenätoista päivänä. Me pelastimme kaikki tavarat jäälle. Minun kokoelmani särkyivät. Railo repesi meidän ja laivan väliin. Gripkin kuoli.
– Koska jouduitte jäävuorelle? Kuinka monta päivää arvelette ajelehtineenne?
– Minä en muista.
Kastela mietti hetkisen ja arveli sitten, että mies oli ponnistustensa johdosta osittain kadottanut muistinsa. Hän aloitti tämän vuoksi uudelleen helpommilla kysymyksillä:
– Missä olette syntynyt?
– Turussa.
– Koska olette syntynyt? Voitteko muistaa?
– Olen syntynyt kesäkuun neljäntenä päivänä vuonna 1821.
Kastela hätkähti. Mies houri. Hän loi jälleen kysyvän katseen tohtori Hicksiin ja sanoi:
– Hän taitaa houria. Osittainen muistin menetys. Hän väittää syntyneensä vuonna 1821. Silloinhan hän oli sataseitsemäntoista vuotta vanha!
Hicks hätkähti myöskin. Hän koetti uudelleen valtimoa ja loi mieheen tutkivan katseen. Kastelalle hän sanoi: – Jatkakaa vielä hetki.
– Muistatteko, koska purjehduksenne alkoi?
– Me nostimme purjeet Huippuvuorilla kesäkuun 15 päivänä vuonna 1849.
Kastela loi hämmästyneen katseen ympärilleen, hieraisi otsaansa kuin pahoja näkyjä karkoittaakseen ja sano nopeasti Hicksille:
– En käsitä tätä. Hänhän elää kokonaan toisessa vuosisadassa. Eikö hän tarvitse lepoa? Hän väittää purjehtineensa Huippuvuorilta vuonna 1849 Teen nyt hänelle vielä yhden kysymyksen ja sitten saatte itse päättää, kannattaako kyseleminen enää. Ponnistukset ovat kai vaikuttaneet liian voimakkaasti.
Hicks mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:
– Kysykää häneltä, milloin haaksirikko tapahtui.
– Milloin te sanoitte haaksirikon tapahtuneen. Heinäkuussa – minä vuonna?
– "Sirius" haaksirikkoutui heinäkuussa vuonna 1850.
Miehen ääni toisti tämän yksitoikkoisesti kuin olisi hänen kurkussaan ollut kone, joka puhui.
Kastela tulkitsi vastauksen Hicksille, joka yht'äkkiä löi kämmenensä polvea vasten ja sanoi kiihtyneenä:
– Mitä hän puhui Franklinistä. Luulin kuulleeni sellaisen sanan äsken.
– Mitä te puhuitte Franklinistä äsken?
– Me olimme matkalla häntä etsimään... Askarson tahtoi niin... Minä sanoin, että he ovat hulluja... Mutta nyt he ovat kaikki kuolleet...
Kastelan kasvoilta kuvastui nyt niin suuri hämmästys, että Hicks nousi seisomaan. Kastela tulkitsi jälleen, mutta hänen äänensä vapisi.
Hicks ei enää pysynyt paikoillaan. Hän käveli edestakaisin lattialla ja hengitti raskaasti. Viimein hän pysähtyi ja sanoi ilmeisen hartauden vallassa:
– Me olemme joutuneet merkillisen tapahtuman todistajiksi. Luulen, ettei ihmiskunnan historiassa ole milloinkaan tämänkaltaista tapahtunut. Tuo mies tuossa, tuo Jäätynyt Mies on ollut jäähän hautautuneena kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta! Hän on kokonaan toisen vuosisadan lapsia. Ja me olemme herättäneet hänet kuolleista. Minä olen herättänyt hänet jälleen henkiin. Minä!
Hicks melkein huusi viimeisen sanansa.
Kastela painoi päänsä alas. Hänen mieleensä tulvailivat tuhannet asiat. Vuoteessa lepäävä hengittävä mies oli siis syntynyt Turussa vuonna 1821. Mutta hän oli vielä aivan nuori. Ikuinen nuoruus. Kuka siitä olikaan puhunut? Gagliostro? Kastela hieroi polttavia ohimoitaan.
– Walters saa antaa hänelle hieman unilääkettä tänä iltana, sisar. Mutta varovaisesti, ymmärrättekö?
Sitten he poistuivat huoneesta. Kastela kulki edellä pää riipuksissa. Hicksin silmistä kuvastui uhmaa.
VI LUKU
Jäätynyt Mies ei tiennyt tästä hälystä mitään. Hän ei tiennyt, että hänen nimensä oli nyt kaikkien huulilla, hän ei aavistanut, että tuhannet ihmiset olivat kärsivällisesti vuorokausikaupalla odottaneet laitoksen ovien edustalla saadakseen tietoja hänen toipumisestaan. Onnellisinta näin olikin, sillä hän oli vielä hyvin heikko.
Neuvottelun jälkeen päätettiin, että hän saa olla rauhassa pari päivää, jonka aikana hänelle annettaisiin ravintoruiskutuksia. Verenkierto osoitti hänessä epäilyttäviä heikentymisen merkkejä. Kaksi verensiirtoa oli jo toimitettu ja silloin hän aina vaipui horrostilaan.
Hän palasi vain hitaasti elämään, takaisin siihen elämään, joka hänen kohdaltaan sammui kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta sitten.
Tuli ilta, illasta yö ja yöstä aamu. Yhä odottivat tohtorit Hicks ja Kastela. Kun sitten vielä oli kulunut yö ja oli tullut uusi aamu, astui tohtori Kastela varovaisesti potilaansa huoneeseen. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Vuoteen ääressä istui sairaanhoitajatar, joka näytti kalpealta ja rasittuneelta. Tohtori Kastela ryhtyi hiljaisella äänellä puhumaan.
– Miten hän nyt jaksaa. Valtimo?
– Tässä on joskus henki kurkussa, kun ei tiedä, milloin hän saattaa kuolla. Olen elämässäni hoitanut paljon ihmisiä, mutta en koskaan sellaista ihmistä, jolla on kolmikymmenvuotiaan ruumis ja 117 vuoden ikä hartioillaan. Hän vaikuttaa väsyneeltä ja kerran, kun hän oli tajuissaan, tarttui hän käteeni ikäänkuin jotain peläten. Mies parka! Hänen kokemuksensa ovat mahtaneet olla kauheat! Nyt hän taas näyttää heräävän.
– Ehkä on parasta, että poistutte. Mies voi olla peloissaan, kun näkee paljon ihmisiä ympärillään.
Jäätynyt Mies oli avannut silmänsä. Hän tuijotti jonnekin etäisyyteen. Kärsimysten jäljet näkyivät selvästi hänen kasvoillaan ja tohtori Kastelan sydämen täytti syvä sääli onnetonta maanmiestään kohtaan. Haaksirikkoutunut voihkaisi syvään, yritti kohottaa päätään, mutta se oli hänelle ylivoimainen ponnistus.
Tohtori Kastela koetti puhua mahdollisimman rauhallisesti.
– Me olemme nyt kahden kesken. Kaikki muut ovat poissa. Voitte aivan rauhassa puhua minulle murheistanne.
Vuoteesta kuului hiljainen voihkaisu. Sitten alkoi Jäätynyt Mies puhua ja sanat tippuivat hitaasti hänen huuliltaan.
– Minä näin heidän kaikkien kuolevan yksitellen. Se oli kauheaa. En voinut auttaa heitä, sillä olin itse niin heikko.
Ääni häipyi. Tohtori Kastela muutti nopeasti puheenaihetta.
– Älkäämme puhuko niin ikävistä asioista. Puhutaan Turusta, siitä teidän synnyinkaupungistanne. Minäkin olen kotoisin ihan sieltä läheltä, Raisiosta, jos muistatte?
– Raisiosta? Kyllä minä muistan. Siellä on suuria tammia. Minä leikin siellä usein pienenä.
– Missäpäin te Turussa asuitte?
– Siinä lähellä tuomiokirkkoa. Isällä oli siellä kultasepänliike. Se meidän vanha rakennus paloi suuressa tulipalossa. Minä olin silloin seitsenvuotias ja kun koetettiin pelastaa lehmiä, paloi minulta toinen käsi aika pahasti. Katsokaa! Katsokaa, tuossa on vielä merkki.
Jäätynyt Mies ojensi hitaasti kätensä tohtoria kohden.
Tohtori Kastela ei ollut uskoa silmiään. Tämähän oli merkillistä. Mies oli siis nähnyt Turun palon!
– Sanoitte olevanne maisteri. Missä te opiskelitte?
– Minä luin Helsingissä, kun se meidän yliopistomme muutti sinne. Tunnetteko te niitä tuttujani Turussa? Miten jaksaa korkeastioppinut ystäväni, ritari ja neuvos Blaadh? Hän asuu myös siinä kirkon lähellä.
Tohtori Kastela olisi nauranut, mutta nyt ei sopinut nauraa. Eihän hän voinut tuntea 1850-luvun ihmisiä.
– Tunnetteko panimomestari Lundströmin? Onko siitä pitkä aika, kun viimeksi olitte Turussa?
– Olin siellä vuosi sitten.
Nyt tuli Jäätyneeseen Mieheen eloa. Hän korotti ääntääkin ja vaikutti innostuneelta.
– Silloinhan te tiedätte, voiko Betty-mamselli hyvin? Täytyyhän teidän hänet tuntea. Hän laulaa joka soaréessa mamselli Lindenin kanssa.
– Ikävä kyllä en tunne häntäkään.
Haaksirikkoutunut huokasi hiljaa, mutta nyt hän oli saanut puheenaiheen, joka nostatti punan hänen poskilleen.
– Se on kummallista. Minä näen hänet aina silmieni edessä. Minulla oli kuva hänestä, mutta se jäi laivalle. Siellä jäätiköllä, missä aina tuuli ja oli niin kylmä, minä näin hänet päivin ja öin. Hän piti minua kädestä kiinni ja hän lohdutti niin... mutta sanokaa minulle, herra, miten noin paljon valoa on saatu mahtumaan tuon lampun sisään? Täällä on niin ihmeellisiä esineitä ja minä olen monasti miettinyt, että, että... olenko minä jossain muussa maailmassa. Joskus minä ajattelen, että olen taivaassa. Hyvä herra, täällä on niin kummallista. Minä kuulen, että he puhuvat englantia, minä osaan sitä hieman, mutta heillä on niin omituiset puvut ja heillä on niin omituisia esineitä.
Jäätynyt Mies oli puhunut liikaa, sillä vuoteesta kuului jälleen syvä voihkaisu ja tohtori Kastela kumartui lähemmäksi potilastaan.
– Hyvä ystävä, älkää kiihtykö. Maisteri Simolin, en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Oletan, ettei teille ole kukaan kertonut, että elämme vuodessa 1938. Meillä on siis, ajatelkaa sitä, vuosi 1938. Mutta älkää nyt sentään liiaksi pohtiko tätä asiaa. Kun voimistutte, selitän teille enemmän.
Jäätyneen Miehen silmiin oli tullut pelokas ilme. Hän puhui nyt kuin kuiskaten:
– Hyvä herra, älkää laskeko leikkiä. Minähän tiesin, että tässä oli jotain omituista. Minun rintaani on niin painanut viime öinä. Hyvä herra, minä olen paljon kärsinyt. Säälikää minua. Sanokaa minulle totuus. Missä minä olen... onko tämä joku uusi olotila. Te sanoitte kerran, että minä olen sairaalassa.
– Niin, te olette sairaalassa, sanoi tohtori Kastela ja hän koetti epätoivoisesti etsiä oikeita sanoja. Teidät löydettiin ajelehtivasta jäävuoresta. Jos teidän väittämänne ovat oikeat, on oletettavissa, että jäätikkö, jossa vaivuitte uneen, on lohjennut mereen ja lähtenyt ajelehtimaan, kuten niin usein tapahtuu. Te olette nukkunut kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta jään sisällä ja herättyänne olette siirtynyt uuteen vuosisataan. Noin vain yks'kaks'.
Tässä tohtori Kastela naurahti hermostuneesti.
– Älkää nyt ottako tätä asiaa niin vakavasti. Teidän tulee nyt vain sopeutua uuteen elämäänne. Kaikki tulee varmastikin tuntumaan hyvin ihmeelliseltä... Älkää pelätkö mitään. Te olette varmasti yhtä elävä kuin minäkin olen. Teidän suhteenne on luonto vain harjoittanut jonkinlaista koirankuria. On tapahtunut ihme ja sen ihmeen suoritti tohtori Hicks, jonka olette huoneessa nähneet aikaisemmin, mutta jota te ette tunne.
Jäätynyt Mies oli kuunnellut tohtori Kastelan pitkää selitystä samanlaisella kiinnostuksella kuin lapsi seuraa sadunkerrontaa. Hänen mielenkiintonsa oli jälleen herännyt.
– Onko hän se sama mies, joka pisteli minua niin kipeästi neuloilla. Minä näin hänet, vaikkeivat silmäni olleet auki. Hän ei tiennyt, että seurasin hänen työtään. Minä halusin huutaa, mutta sanat eivät nousseet huulilleni... Kuulkaa, hyvä herra... voitteko te kirjoittaa Turkuun ja ilmoittaa Betty-mamselille, että minä olen pelastunut ja että kirjoitan hänelle, kun tulen terveeksi?
Jäätynyt Mies voihkaisi jälleen, mutta hänen huulensa mutisivat:
– Kirjoittakaa hänelle, että tulen pian Turkuun.
– No niin, nyt me sitten nukumme. Sisar tuo teille unilääkkeen ja huomenna keskustelemme jälleen.
Tohtori Kastela nousi ja poistui hiipien huoneesta. Hän oli ikäänkuin pyörryksissä. Tämä kävi yli hänen ymmärryksensä. Mies eli ajatuksissaan toisessa vuosisadassa eikä tuntunut käsittävän, että hänen kohdallaan oli elämän kirjoissa tapahtunut ihme.
Kesti vielä kauan, ennenkuin Jäätynyt Mies alkoi tajuta, että hän oli joutunut kokonaan toiseen aikaan kuin se oli, minkä hän muisti. Kaikki oli uutta. Oudot äänet, oudot esineet, kadulta kaikuva humu, kaikki nämä sekoittivat aluksi hänen päänsä.
Hän tuntui olevan hiljainen mies ja vastaili vain harvakseen hänelle tehtyihin kysymyksiin. Ulkopuolinen elämä ei tuntunut häntä paljoakaan kiinnostavan, hän eli vain ajatuksissaan. Eräänä päivänä, jolloin hän jo tuntui olevan siinä kunnossa, että hänet uskallettiin laskea ulos, tohtorit Kastela ja Hicks veivät hänet autoajelulle. Jäätynyt Mies istui heidän välissään aivan jäykkänä ja mikä oli ihmeellisintä: hän ei ollut ollenkaan kiinnostunut nähtävyyksistä. Hän tuntui hieman pelkäävän ja tohtorit havaitsivat, että hän oli kiusaantunut melusta ja bensiinin katkusta.
Autoja ajoi pitkin Broadwayta. Ihmisiä oli kadulla mustanaan, autoja oli loppumaton jono. Heidän autonsa kulki niin hiljaa, että jalankulkijat sivuuttivat sen. He istuivat kaikki ajatuksissaan. Viimein Jäätynyt Mies huudahti heikosti. He olivat ajaa jalankulkijan yli. Sitten hän vaipui takaisin istuimelle ja huokasi.
– Onko täällä aina näin kova meteli? Onko ihmisillä aina näin kova kiire tässä uudessa maailmassa? Ovatko he onnellisia?
Kastela naurahti ja kysyi tohtori Hicksiltä:
– Hän kysyy, ovatko nämä kaikki ihmiset onnellisia. Mitä minä vastaan hänelle?
– Kysykää te vuorostanne häneltä oliko hän onnellinen omalla vuosisadallaan, vastasi tohtori Hicks.
– Eikö onni ole suhteellinen käsite, maisteri Simolin? Oletteko te koskaan ollut onnellinen?
Jäätyneen Miehen vastaus oli niin hiljainen, ettei sitä tahtonut korviahuumaavan melun keskeltä erottaa.
– Minä olin onnellinen, ennenkuin lähdin tälle matkalle, tälle matkalle, josta on muodostunut niin järkyttävä elämys. Ei, en minä nyt ole onnellinen. Minä en kuulu tähän maailmaan. Nuo pilviähipovat talot on rakennettu vastoin Jumalan käskyä. Ne ovat Baabelin torneja. Te olette keksineet paljon, mitä minun yksinkertainen järkeni ei käsitä.
Tohtori Kastela kuunteli häntä ihmeissään.
– Ettekö te ollenkaan innostu? Eikö tämä kaikki ihmetytä teitä? Me näytämme teille nyt maailman suurinta kaupunkia. Kymmenen miljoonaa ihmistä, maailman korkeimmat rakennukset, maailman vilkkain katuelämä. Ette missään muualla voisi saada parempaa käsitystä, mitä ihmiskunta on aikaansaanut niiden vuosien aikana, jolloin olette nukkunut. Ajatelkaa: silloin kun vaivuitte horroksiin oli tällä paikalla vain pikkuinen kaupunki ja nyt...
– Niin nyt, sanoi Jäätynyt Mies, joka tuntui ajattelevan kaikkea muuta. Onko Turku tullut suureksi tällä välillä? Koska minä pääsen takaisin Suomeen?
– En nyt muista, miten paljon asukkaita Turussa tällä hetkellä on, mutta paljon suurempi se nyt on kuin teidän lapsuudessanne. Ette enää tuntisi vanhaa kotikaupunkianne. Siellä on telakoita, siellä on suuria rakennuksia, niin suuria, että teitä huimaisi, jos katolle kiipeäisitte.
Jäätynyt Mies tuntui ikäänkuin heränneen. Hän näytti nyt vasta innostuvan.
– Onko siellä vielä Lundströmien talo jäljellä? Onko Betty... hyvä herra... minä aina unohdan. Voi Betty-parka! Hän kärsi varmastikin... enkä minä voinut hänelle kirjoittaa... Koska minä pääsen Suomeen takaisin? Miten kauan kestää, ennenkuin ensimmäinen laiva lähtee sinnepäin?
Kastela esitti tämän kysymyksen tohtori Hicksille. Sitten ryhtyivät molemmat herrat autossa neuvottelemaan ja Kastela sai kuulla, että kapteeni Grant oli ilmoittanut, että hän ottaisi mielellään onnettoman haaksirikkoisen mukaansa lähtiessään "Minnehahallaan" takaisin Kotkaan. Lähdön oli määrä tapahtua jo kahden päivän perästä. Tohtori Hicks mainitsi vielä, että he aikoivat kuljettaa Jäätyneen Miehen kaikessa hiljaisuudessa laivaan. Autossa he sopivat vielä niinkin tärkeästä asiasta, että tohtori Kastela seuraisi Jäätynyttä Miestä takaisin Suomeen. Kastelan stipendiaattiaika oli muutenkin loppumassa ja joka tapauksessa oli tärkeää, että Jäätyneen Miehen askeleita oli valvomassa joku henkilö, johon hän jo oli tässä uudessa, ihmeellisessä maailmassa ennättänyt tutustua.
– Hyvä on sitten, sanoi tohtori Kastela. Mutta hieman äkkiä tämä päätös tehtiin.
Tohtori Hicks ilmoitti, että asia oli juolahtanut hänen mieleensä vasta samana aamuna.
Molemmat miehet vaipuivat sitten ajatuksiinsa. Jäätynyt Mies ei ainakaan heidän ajatteluaan häirinnyt. Hän istui jäykkänä heidän keskellään ja vaikka he myöhemmin päivällä näyttivät hänelle Bronxin kuuluisan eläintarhan sekä Battery Parkin maailmankuulun akvaarion, jonka olisi luullut maisteri Simolinia kiinnostavan, koska hän oli ilmoittanut olevansa luonnontieteilijä, ei Jäätynyt Mies kertaakaan huudahtanut ihastuksesta.
Tohtori Hicks ei malttanut olla kysymättä ammattitoveriltaan:
– Eikö hän ole ollenkaan kiinnostunut näkemästään?
– Ei ollenkaan, vastasi tohtori Kastela. Minusta tuntuu kuin olisi hänen ruumiinsa jo sulanut, koskapa hän jo elää, mutta hänen sielunsa on vielä jäässä.
Sitten osoitti hän sanansa Jäätyneelle Miehelle.
– Maisteri Simolin, teille on tarjottu suuria summia erään filmiyhtiön taholta. Te ette tietenkään käsitä, mitä tämä kaikki merkitsee, mutta minä voin asian havainnollistamiseksi mainita, että saisitte paljon rahaa, jos suostuisitte filmiyhtiön tarjoukseen. Teille annettaisiin rahat shekkinä, Suomen rahana, dollareina, niin, vaikkapa vanhoina espanjalaisina kultarahoina...
Jäätynyt Mies hätkähti. Hän tuntui muistelevan jotain. Sitten hän kohautti olkapäitään.
– Mitä minä kullasta... minulla on sitä liikaakin... niin, voi... en muista... olen nähnyt jossakin kultaa kokonaisen vuoren... hyvät herrat, mennään takaisin... minua niin pyörryttää.
Niin he sitten ajoivat takaisin sairaalaan ja tohtori Kastela lähti tulipalokiireellä järjestämään matkaansa, joka oli pudonnut hänen eteensä kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kului kaksi päivää ja maisteri Karl Simolin eli Jäätynyt Mies, millä nimellä häntä koko maailma nyt kutsui, nojautui Minnehahan parraspuuhun ja tuijotti synkkänä sataman öljyiseen veteen. Hän ei itsekään tiennyt oliko hän iloinen kotimatkansa johdosta.
VII LUKU
Jäätynyt Mies oli nyt siis paluumatkalla Suomeen. Laivalla oli annettu ankara määräys, ettei häntä saanut puhutella. Simolin tuntui kärsivän jostain syystä eikä hänen alakuloisuuttaan saatu parannetuksi. Kapteeni Grantin ja tohtori Kastelan kanssa hän keskusteli, mutta heti kun tilaisuus tuli, vetäytyi hän hyttinsä yksinäisyyteen.
Vähitellen alkoivat Suomen rannat näkyä. Tultiin ulkoreittiä Kotkan edustalle ja kun Karl Simolin näki ensimmäisen vihreän saaren, tuntui siltä kuin olisi häneen tullut uutta eloa. Hän seisoi komentosillalla kapteeni Grantin vierellä ja tuijotti autereiseen etäisyyteen. Kapteeni Grant osoitti kädellään lähestyvää kaupunkia ja sanoi:
– No niin, herra Simolin. Tämä on siis teidän matkanne pää. Aloitatte sitten uuden elämän ja kaikki kärsimyksenne ovat muistoja vain. Eikö ole hauskaa palata kotiin?
Simolinin katse synkkeni, kun hän vastasi:
– Minulla ei ole enää kotia. Kaikki ystäväni ovat kuolleet. Eihän kukaan voi elää niin vanhaksi kuin minä.
Sitten hän naurahti hermostuneesti ja jatkoi:
– Kyllä minusta sittenkin on hauskaa päästä takaisin synnyinmaahani. Siellä Amerikassa oli sellainen häly, että pääni oli alituiseen kipeä.
– Niin, tuolla on sitten Kotka, herra Simolin. Oletteko koskaan käyneet siellä?
– En koskaan. Eihän sitä vielä ollutkaan, kun olin Suomessa viimeksi.
Tieto tämän maailman kuuluisimman miehen tulosta kotimaahansa oli kerännyt Kotkan miljoonamöljälle suunnattoman vastaanottajajoukon. Tohtori Kastela oli kuunnellut radiota ja tiesi kertoa senkin, että siellä oli jopa soittokunta vastassa. Kapteeni Grant puisti päätään. Jotain oli nyt keksittävä, jotta Jäätynyt Mies saataisiin salaa junaan. Hän keksikin lopuksi keinon. Puolisen kilometriä ennen laituriin saapumista kitisivät "Minnehahan" venetaljat. Veneeseen laskeutuivat sitten ensimmäinen perämies, soutajat sekä Simolin ja tohtori Kastela. Vene etääntyi nopeasti laivasta ja maihin laskettiin kauaksi odottavien parvesta. Niin saatiin Jäätynyt Mies junaan. Aivan huomiota herättämättä tämä ei kuitenkaan tapahtunut, sillä junan lähtiessä kohotti asemalle rynnännyt väkijoukko huikean eläköönhuudon Jäätyneen Miehen kunniaksi. Puhkuen lähti juna sitten liikkeelle. Se vihelsi kimeästi ja Jäätynyt Mies nosti kädet korvilleen.
Hän istui liikahtamatta koko ajan, ei puhunut paljoa ja niin saavuttiin viimein Helsinkiin. Tohtori Kastela vei hänet poikamiesasuntoonsa ja kaikille haastattelijoille ilmoitettiin lyhyesti, milteipä töykeästi, että maisteri Simolin tulisi lähitulevaisuudessa esitelmöimään kokemuksistaan.
Lehdissä oli hänestä kuitenkin jo valokuvia ja yksi ja toinen utelias kierteli tohtori Kastelan asunnon edustalla saadakseen edes vilaukselta nähdä tämän maailman yhdeksännen ihmeen. Kun Suomen lehdet jo olivat julkaisseet yksityiskohtaisia sähkösanomia hänen pelastuksestaan ja horrostilasta herättämisestään ja kun Suomen kansa on tunnetusti rauhallista, sai maisteri Simolin kuitenkin olla verrattain rauhassa. Joskus, aikaisin aamulla, teki hän ystävänsä tohtorin kanssa kävelyretkiä keväisessä Helsingissä. Hän muisteli menneitä ja ihmetteli kaupungin kasvua. Hänhän oli opiskellut Helsingissä 1840-luvulla, jolloin kaupunki oli pieni. Päivisin hänet nähtiin vanhalla hautausmaalla, missä hän innokkaasti tutki vanhoja hautapatsaita. Kun hän sitten löysi jonkun jo ammoin kuolleen ystävänsä haudan, nähtiin hänen paljastavan päänsä ja vaipuvan tuskallisiin mietteisiin.
Hänen terveytensä oli täydelleen palannut, sen saattoi tohtori Kastela lääkärinä todistaa. Useat tiedemiehet niin Suomessa kuin naapurimaissakin olivat esittäneet pyyntöjä, että he saisivat alistaa maisteri Simolinin lääkärintarkastuksen kohteeksi, mutta tohtori Kastelan kanta oli aina jyrkkä. Hän vastasi alituisesti kaikille: Odottakaa! Tähän saivat uteliaat tyytyä.
Kun Jäätyneen Miehen alakuloisuus ei näyttänyt häipyvän ja kun hän alituiseen halusi matkustaa Turkuun, syntymäkaupunkiinsa, päätti tohtori Kastela viedä hänet sinne.
Niinpä siirrymmekin nyt Turkuun, vanhan tuomiokirkon katveeseen. Nyt on jo kesäkuu, puut ovat täydessä lehdessä ja sunnuntairauha vallitsee Aurajoen kaupungissa.
He kulkivat vierekkäin pitkin kaupungin katuja ja tarkastelivat niitä jäännöksiä, joita vielä oli säilynyt Turun palosta. Jäätynyt Mies ei monta sanaa puhunut, mutta Kastela puolestaan koetti innokkaasti selitellä hänelle kaupungin uusinta historiaa ja sen niin sivistyksellistä kuin taloudellistakin nousua. Kun Jäätynyt Mies yhä edelleen vaikeni, kysyi tohtori Kastela häneltä:
– Vieläkö muistatte näitä paikkoja?
– En tunne enää näitä paikkoja täällä, vastasi Jäätynyt Mies hiljaisella äänellä. Olen joskus leikkinyt tuolla joen mutkassa, mutta kaikki tuntuu unennäöltä. Katsokaa, tuolla joen toisella puolella oli panimomestari Lundströmin pieni talo. Siellä asui Betty... niin siellä asui Betty... hän oli nuoruuden rakastettuni, tiedättehän?
– Ymmärrän, että muistot kirvelevät. Mutta emmeköhän jatkaisi matkaa edelleen?
– Voisimmekohan mennä hautausmaalle, sanoi Jäätynyt Mies kuin empien. Hehän ovat kaikki siellä... tarkoitan, siellä ovat kaikki, jotka joskus tunsin.
Tohtori Kastela vei ystävänsä hautausmaalle. He kulkivat paadelta toiselle ja Jäätynyt Mies nyökytti silloin tällöin surullisesti päätään. Viimein löysivät he myös haudan, jonka yksinkertainen, puolittain sammaleen peitossa oleva kirjoitus kertoi, että kiven alla lepäsivät vuonna 1855 kuolleet kultaseppämestari John Simolin ja hänen vaimonsa Ulrika. Kuin yhteisestä sopimuksesta paljastuivat molempien päät.
Jäätynyt Mies oli pitkän aikaa hiljaa. Viimein hän lausui hiljaisella äänellä:
– Kahdeksankymmentä vuotta he ovat siis olleet haudassaan. He odottivat minua kotiin, he kärsivät ehkä enemmän kuin minä.
– Kaikkihan me kerran muutumme tomuksi, koetti tohtori Kastela häntä lohduttaa. Minä tunnen liikkuvani täällä kuin vieraassa maassa ja te olette kuin kotonanne täällä.
– Mutta, hyvä tohtori, minähän olen täällä kuin kotonani. Tännehän, tähän hautausmaahan minäkin kuulun. Ellei kohtalo olisi minun kohdallani leikkinyt näin omituisella tavalla, olisi tuossa hautapaadessa myös minun nimeni. Onhan vain sattuman oikku, ettei isäni ja äitini nimen alla ole kirjoitusta: "Oppinut maisteri Karl Simolin, syntynyt kesäkuun 4 päivänä vuonna 1821. Kuollut..." niin – koskapahan he varmasti uskoivat minut kuolleeksi? Ehkäpä he toivoivat viimeiseen saakka. Ja, eikö olekin niin, ettei rakkaus, ettei rakkaus koskaan kuole?
Hiljaisuus vallitsi jälleen kirkkomaalla. Silloin tällöin katkaisi linnun liverrys hiljaisuuden ja hiekka narahteli heidän jalkojensa alla. Jäätynyt Mies vakuutti ystävälleen, että hän voisi kulkea hautausmaalla vaikka kokonaisen viikon.
– Tehän ymmärrätte, että täällä lepäävät kaikki ne ihmiset, jotka tunsin, joiden kanssa olin yhteydessä ja jotka olivat ystäviäni.
Tohtori Kastela, joka havaitsi, miten kiihtynyt Simolin oli, koetti kääntää puheen muualle.
– Tehän kysyitte minulta kerran New Yorkissa, tunsinko ritarin ja neuvoksen Blaadhin. Hänen hautakivensä on tuossa, sanoi Kastela ja osoitti kookasta patsasta lehmuksen varjossa.
He astelivat nyt nopeasti ja Jäätynyt Mies kertoi, miten raatimies Blaadh oli auttanut häntä opiskelussa ja miten hän oli ollut tosi ystävä. Hän vaipui mietteisiinsä ja lausui sitten harvakseen:
– Muistan kuin eilisen päivän, kun hän minua hyvästeli. Milloin se olikaan? Joskus vuonna 1848. Oh, miten aika rientää!
Tohtori Kastela naurahti.
– Kyllä aika teidän kohdallanne todella on rientänyt. Siitähän on jo yhdeksänkymmentä vuotta, jolloin viimeksi näitte ystävänne. Hän näyttää kuolleen vuonna 1850, siis samana vuonna jolloin te nukahditte jäävuoreen. Nyt on meillä vuosi 1938. Koko sen ajan, siis 88 vuotta, jonka tekin nukuitte Prinsessa Ruususen unta, on hän levännyt tässä paaden alla. Niin, todellakin, kyllä aika rientää!
He naurahtivat sitten molemmat, mutta Jäätynyt Mies näytti silmillään etsivän jotain. Hän sanoi sitten, että hän halusi vielä nähdä erään haudan ja tohtori selitti ymmärtävänsä häntä.
– Te haluatte varmaankin nähdä mamselli Lundströmin haudan. Mutta jospa hän menikin naimisiin, kun teitä ei kuulunut ja silloinhan hänet on haudattu johonkin muualle ja jollakin toisella nimellä?
Jäätynyt Mies tuntui kiihtyneeltä.
– En usko, sanoi hän. Sellainen rakkaus kuin mikä oli meidän välillämme, ei koskaan kuole. Tuolla oikealla on Lundströmien sukuhauta. Sen muistan varmasti, sillä jo nuoruudessani kävin Bettyn kanssa täällä.
Kuin yhteisestä sopimuksesta ryhtyivät linnut silloin laulamaan joka puussa ja joka pensaassa. Ilma oli täynnä säveleitä ja hetki tuntui tohtori Kastelastakin juhlalliselta. Jäätynyt Mies luki harvakseen paadesta nimiä.
– Panimomestari Lundströmin nimi, hänen vaimonsa nimi, pienenä kuolleen lapsen nimi ja tuossa alimmaisena... Katsokaa, onhan tuossa Betyn nimi! Betty on siis haudattu tähän! Oh, rakas Betty!
Hän näytti niin kiihtyneeltä, että tohtori Kastela oikein pelästyi.
– Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Menneet ovat menneitä, emmekä saa heitä heräämään paaden alta. Hän syntyi siis vuonna 1828?
– Niin, hän oli minua seitsemän vuotta nuorempi.
– Ja hän kuoli... hän näyttää kuolleen vuonna 1890.
Jäätynyt Mies puhui edelleen kiihtyneenä.
– Hän kuoli naimattomana. Oh, Betty, sinä et siis voinut unohtaa minua! Sinä odotit, mutta minä en tullut koskaan takaisin. Sinä odotit kirjettä, mutta sillä aikaa minä lepäsin jääkirstussani...
Jäätyneen Miehen oli vallannut syvä liikutus. Kaikki he, joita hän oli pitänyt rakkaimpinaan, olivat siirtyneet ajasta iankaikkisuuteen jo kauan aikaa sitten. Jäätynyt Mies ei tahtonut eikä voinut käsittää, että hän oli siirtynyt jo toiseen vuosisataan. Hän oli yhä vielä aivan sama mies kuin vuonna 1850, jolloin hän uinahti horrostilaan. Vain vaatteet hänen yllään olivat toiset kuin ne, jotka hänellä oli yllään silloin, kun hän jätti hyvästit nuoruudenrakastetulleen, mamselli Betty Lundströmille Turussa vuonna 1848. Miltei kokonainen vuosisata oli kulunut siitä. Jäätynyt Mies tajusi, että hän oli yhä vielä nuori ja että elämä pursui hänen suonissaan, mutta että tuossa paaden alla ei ollut hänen nuoruudenrakastetustaan enää jäljellä muuta kuin maatunut maallinen maja. Mamselli Betty ei enää siis voinut nauraa, hän ei enää voinut kiertää pehmeitä käsivarsiaan rakastettunsa kaulaan.
Mutta vielä oli kohtalolla, joka niin ihmeellisesti oli ohjannut Jäätyneen Miehen elämän kulkua, eräs yllätys hänelle tarjottavana.
Jäätynyt Mies mutisi hiljaa:
– Oh, Betty, miksi jätin sinut ollenkaan! Olen niin yksin, niin yksin.
Silloin kuului kevyitä askeleita heidän takanaan ja heleä tytönääni sanoi anoen:
– Anteeksi, saanko laskea nämä kukat?
Jäätynyt Mies heräsi kuin unesta äänen kuullessaan. Hän hätkähti, tuijotti tyttöä kuin jotain kummallista ilmestystä ja hieroi sitten otsaansa. Lopulta hän astui lähemmäksi tyttöä, tarttui häntä olkapäistä kiinni ja puolittain huusi:
– Mutta sehän on Betty!
Tyttö kirkaisi pelästyneenä ja tohtori Kastela tempaisi kädet pois tytön olkapäiltä. Jäätynyt Mies huohotti:
– Ettekö te olekaan Betty? Tehän olette aivan Bettyn näköinen... Oh, miksi minua näin kiusataan.
Tohtori Kastela koetti nyt pelastaa kiusalliseksi muodostuneen tilanteen ja selitti innokkaasti, miten hänen ystävänsä tässä kadotti hieman malttinsa, mutta että kyllä hän pian saisi tasapainonsa takaisin. Sitten kysyi hän ikäänkuin varovaisesti, oliko tyttö mahdollisesti paaden alla lepäävien henkilöiden sukulainen. Kun tyttö nyökäytti päätään, kysyi Jäätynyt Mies kiihtyneenä häneltä, kuka hän oli.
– Minun nimeni on Betty Lundström.
Jäätyneen Miehen suusta purskahti silloin vuolas sanatulva:
– Sanoinhan minä sen. Sinä olet Betty... sinun silmäsi ovat aivan yhtä kauniit... sinun hiuksesi yhtä pehmeät.
Tohtori Kastelasta tuntui jo, että tilanne oli kehittymässä naurettavaksi. Hänen ystävänsä käyttäytyi kuin mielipuoli. Hän sanoi nopeasti:
– Kuulkaapa nyt, neiti Lundström. Ystäväni tässä on hieman hermostunut. Hän luulee teitä aivan toiseks henkilöksi... hän pitää teitä jonkinlaisena kummituksena.
– Minuako? Sehän on hassua. Olenko minä kummituksen näköinen?
Tyttö purskahti nauruun ja nauru tuntui ikäänkuin puhdistavan jännittyneeksi käyneen ilmapiirin.
– Älkää pahastuko, neiti. Hän on aivan vaaraton. Tämä on vähän liian pitkä juttu selitettäväksi, mutta kun sanon teille, että hän on niinkutsuttu Jäätynyt Mies, niin ehkä alatte käsittää.
– Oh, onko tämä Betty-romanttisen nuoruudenrakkaus? No, nyt alan käsittää.
Sitten hän lisäsi naivisti: Ja noin komea mies!
Tohtori Kastela jatkoi nopeasti puhettaan:
– Minusta tuntuu, neiti, kuin te tietäisitte paljon näistä asioista. Mutta eikö teidänkin mielestä tämä ole hieman sopimaton paikka tämänkaltaiselle jutustelulle? Emmekö voisi mennä johonkin kahvilaan tai ravintolaan keskustelemaan kaikessa rauhassa? Katsokaa, me olemme vain käynnillä täällä Turussa.
Nyt oli neiti Lundströmkin innostunut ja hän selitti vilkkaaseen tapaansa, että hänen perheensä suorastaan tappaisi hänet, ellei hän veisi Jäätynyttä Miestä kotiin. Hän kertoi, että heidän perheessään oli keskusteltu miltei lakkaamatta maisteri Karl Simolinista ja hänen merkillisestä kohtalostaan. Perheen keskuudessa kulki polvesta polveen kertomus mamselli Betty Lundströmin onnettomasta rakkaudesta.
Tämä uuden, ties kuinka monennen polven edustaja, tämä neiti Betty oli kovin tarmokas nuori nainen. Hän pakotti näin äkkiä löytämänsä vieraat miltei juoksujalkaa kiiruhtamaan kotiinsa. Kun he saapuivat sinne, oli perhe kerääntynyt päiväkahville. Siinä istuivat isä Lundström, äiti Lundström ja eräs serkku. Betty ryntäsi sisään kuin tuulispää ja veti molemmat vieraansa mukanaan. Hän huuti jo ovelta, että nyt he saisivat sellaisen vieraan, jonka vierailu merkittäisiin Lundströmin perheen aikakirjoihin.
Isä Lundström nousi kohteliaana miehenä tarjoamaan vieraille tuolia, äiti Lundström koetti ohjata heidät kahvipöytään, mutta Jäätyneen Miehen katse oli lakkaamatta suuntautunut Bettyyn, joka perhosen lailla pyöriskeli permannolla ja jonka suu kävi lakkaamatta.
– Ajatelkaa, äiti ja isä, että löysin nämä vieraat hautausmaalta sieltä meidän sukuhautamme viereltä. Ja tiedättekö keitä he ovat? Tämä tässä on maisteri Karl Simolin, niinkutsuttu Jäätynyt Mies...
– Oh! sanoi äiti Lundström ja putosi istumaan tuolille.
– Oh! sanoi myös isä Lundström ja horjahti keinutuoliin.
– Niin, ja tämä tässä on maisteri Simolinin ystävä, tohtori Kastela.
Molemmat vieraat kumarsivat. Pian oli alkujäykkyys voitettu ja kun äiti Lundströmin siunailut olivat päättyneet, voitiin jo ryhtyä rauhallisesti keskustelemaan. Ensin selvitettiin hieman lisää maisteri Simolinin onnetonta kohtaloa, sitten suuntautui keskustelu ikäänkuin varoen mamselli Bettyyn, jota suvun keskuudessa kuuleman mukaan aina oli kutsuttu Betty-romanttiseksi.
Kastela sytytti savukkeen ja sanoi:
– Tämä on varsin mielenkiintoista.
Jäätynyt Mies oli jo rauhoittunut ja uteli kaikenlaista.
– Te olette siis ystäväni ja hyväntekijäni panimomestari Lundströmin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.
– Niin olen, vastasi isä Lundström. Minä olen hänen pojanpojanpokansa. Suvussa kerrotaan, että porvari Lundström laittoi hyvää olutta.
Pikkuneiti Betty ei nyt malttanut olla puuttumatta keskusteluun.
– Meillä on paljon perhemuistoja, sillä isä on hyvinkin sukurakas. Tiedättekö, me olemme jo vuosikausia, niin vuosikymmeniä tässä suvussa puhuneet Betty-romanttisesta. Muuta nimeä ei hänelle ole koskaan annettukaan. Sama Betty-romanttinen on juuri teidän entinen morsiamenne, maisteri Simolin.
Jäätynyt Mies vetäytyi jälleen kuoreensa, mutta sitä ei tämä iloinen sirkkunen huomannut.
– Hänen elämäntarinansa oli niin hurjan romanttinen. Kun te olitte kadoksissa, odotti hän vain eikä uskonut teidän kuolleen. Hän jäikin sitten vanhaksipiiaksi koko elämänsä ajaksi. Ja, ajatelkaa Jäätynyt Mies... anteeksi maisteri Simolin... ajatelkaa, että hän suri kadonnutta nuoruudenrakkauttaan, että hän sulki pianonsa kannen ja kieltäytyi laulamasta niissä juhlissa eli soareissa, joissa hän ennen oli niin innokkaasti esiintynyt. Hän kirjoitti päiväkirjaansa, että kaikki ilo oli elämästä kadonnut. Hän oli niin romanttinen, että siitä hän sai nimensäkin.
Jäätynyt Mies huokasi, tohtori Kastela rupesi hermostumaan, mutta nyt, kun perhe oli päässyt vauhtiin, sateli Jäätyneelle Miehelle kaikenlaisia kysymyksiä – niin sopivia kuin sopimattomiakin. Isä Lundström ei malttanut olla kysymättä, muistiko maisteri Simolin vielä nuoruudenrakkautensa ulkonäön. Hän sai heti vastauksen:
– Miksi en muistaisi? Pelästyin, kun tapasin hautausmaalla neiti Lundströmin. Hän on aivan ilmetty kuva mamselli Bettystä, sellaisena kuin minä hänet muistan. Olisin miltei voinut vannoa, että haudan portit olivat avautuneet.
– Yhden suvussamme täytyy aina kantaa nimeä Betty. Siitä on tullut traditio, selitti isä Lundström innokkaana. Ja kun oikein ajattelen ja muistelen hänestä tehtyä silhuettikuvaa niin havaitsen, että kyllä nämä Betyt ovat kovasti toistensa näköiset. Mutta sellaistahan sattuu usein suvuissa. Voi mennä sukupolvia ja sitten ilmestyy sukuun esimerkiksi isoäidin äidin ilmetty kuva.
Yleistä ällistystä herätti sitten toteamus, että Betty-neiti oli miltei päivälleen sata vuotta nuorempi kuin Jäätynyt Mies. Tätä päiviteltiin kovasti, varsinkin kun äiti Lundström, joka hänkin silloin tällöin sai sanan väliin, totesi, että maisteri Simolin näytti vielä aivan nuorelta mieheltä. Tähän tohtori Kastela puolestaan huomautti, että Jäätynyt Mies oli tällävälin ennättänyt vetää sievoiset nokkaunet – kokonaista 88 vuotta!
Nyt rupesi Betty-neiti jälleen puhumaan ja kertoi miten häntä myös oli koulussa ruvettu kutsumaan Betty-romanttiseksi. Se oli kuuleman mukaan jännää ja kivaa. Koko Turku oli kuuleman mukaan seurannut jännityksellä Jäätyneen Miehen löytöä ja henkiinherättämistä. Heistäkin, sanoi isä Lundström, oli tullut ikäänkuin kuuluisia. Hän kiitti kovasti siitä kunniasta, mikä oli tullut heidän talonsa osaksi.
Vierailla tuntui olevan kiire junalle. Jäätynyt Mies näytti yhtäkkiä muistavan jotain. Hän pyysi saada haltuunsa mamselli Bettyn päiväkirjan, sikäli kuin se vielä oli tallella ja kun asiassa oli pidetty lyhyt perheneuvottelu, se haettiin esiin juhlallisesti ja ojennettiin hänelle. Jäätynyt Mies tuntui liikuttuneelta. Hän puristi kirjan rintaansa vasten ja syvään kumartaen katosivat ystävämme sitten ovesta ulkoilmaan.
Lundströmin luona ei sinä iltana menty tavalliseen aikaan nukkumaan. Sekä äiti Lundström että Betty olivat soittaneet kaikille mahdollisille tuttavilleen, että he tulisivat kuulemaan hienoja uutisia ja kahvia juotiin sinä iltana Lundströmin kotona monta pannullista. Isä Lundström oli kiireesti lähtenyt kerhoonsa ja sinä iltana halusivat kaikki kerhon jäsenet, kärtyisimmätkin, kuulla vain isä Lundströmiä. Ja kyllä isä Lundström puhuikin!
Mutta junassa istui Jäätynyt Mies nurkassaan ja luki ahnaasti mamselli Betyn päiväkirjaa. Tohtori Kastelalla taasen olivat toiset, käytännöllisemmät ajatukset mielessään. Hän tajusi, ettei Jäätynyttä Miestä enää kauankaan voitu pitää piilossa, niin suureksi oli yleisön mielenkiinto jo muodostunut. Mitä tehdä? Viimein keksi hän aatoksen: Messuhalli! Sinne mahtuisi niin tiede- kuin sanomalehtimiehetkin. Tohtori Kastela ryhtyi jo suunnittelemaan tilaisuuden ohjelmaa ja laski mietteissään keitä sinne kutsuttaisiin vieraiksi.
Jäätynyt Mies ei tiennyt näistä aatoksista mitään. Hän oli nukahtanut penkilleen ja hänen huulillaan karehti onnellinen hymy. Hän eli unessa uudelleen nuoruutensa onnelliset päivät, ihanat ja rakkaudentäyteiset päivät mamselli Betty Lundströmin seurassa.
VIII LUKU
Vaikka Jäätynyt Mies oli päättänyt karttaa julkisuutta, oli hän jo niin suuresti kiintynyt tohtori Kastelaan, että hänen täytyi lopulta suostua Messuhallin esitelmätilaisuuteen. Kaipa hän jo itsekin tajusi, että jos hän lopultakin kertoisi suomalaiselle kuulijakunnalle seikkailuistaan ja ihmeellisestä kohtalostaan, hän pääsisi rauhaan, sellaiseen rauhaan, jota hän niin kiihkeästi kaipasi. Hän halusi nyt elää vain muistoissaan. Niinpä siis siirrymmekin nyt Messuhalliin ja annamme ensiksi radioreportterin kertoa, mitä hän siellä näki ja kuuli. Radioreportteri, joka tavallisesti oli tyyni kuin viilipytty, sai tällä kertaa oikeata lämpöä ääneensä. Näin hän kuvasi tapahtumaa:
– Olen monta kertaa selostanut täältä kopista Messuhallissa vietettyjä juhlatilaisuuksia, mutta tämänkaltaista en vielä ole kokenut. Ihmiset eivät malta oikein pysyä tuoleillaan, he kurkistelevat ja minusta tuntuu kuin he oikein hyppelisivät. Kaikkien katseet ovat suuntautuneet puhujakorokkeelle. Korokkeella on kaksi tuolia. Toisella istuu maailman tämän hetken kuuluisin mies, toiseen nojautuu maisteri Simolinin, sanoisinko holhooja, tohtori Kastela.
Niin, täällä näkyy olevan paljon diplomaatteja, puhumattakaan siitä, että täällä on miltei koko Suomen tiedemieskunta. Varsinkin lääketieteellisen tiedekunnan miehet ovat joukolla saapuneet tähän ainutlaatuiseen tilaisuuteen... Kas niin... nyt nousee Jäätynyt Mies ylös, kumartaa... ja parilla askeleella on hän puhujalavalla. Olen aina kuvitellut häntä kokoonkäpristyneeksi ja kärsimysten runtelemaksi mieheksi, mutta tuo mies tuolla on kaunis kuin Apollo. Hänellä on uljas ryhti eikä hän ole lainkaan hullumman näköinen. Arvelisin hänen pituudekseen noin 190 senttiä. Hän on harteikas ja jos joku minulle sanoisi, että hän on jo täyttänyt 117 vuotta, niin väittäisin, että se on mieletöntä. Mutta kuitenkin se on totta.
Jäätyneellä Miehellä on edessään joukko puheliuskoja ja niitä hän nyt parhaillaan järjestelee tuolla. Kas niin, nyt hän alkaa...
Radiossa kuului puheensorinaa, paperin kahinaa ja sitten vallitsi hiljaisuus, syvä hiljaisuus. Jäätynyt Mies oli ryhtynyt puhumaan. Hänen äänensä oli aluksi epävarma, mutta sitten paisui ääni voimakkaaksi!
– Olen syntynyt Turussa kesäkuussa vuonna 1821. Olen tämän nyttemmin tarkistanut. Poikasena Turussa telmin niinkuin muutkin, kävin siellä lukion ja tulin ylioppilaaksi tavallisessa järjestyksessä täällä Helsingissä. Pääaineina olivat luonnontieteet, etenkin geologia, tarkemmin sanottuna mineralogia. Tein useita tutkimusmatkoja naapurimaihin, ja kävin pari kertaa Huippuvuorilla. Kohtalokkaalle viimeiselle retkelleni lähdin Huippuvuorilta kesäkuun puolivälissä vuonna 1849. Etsiessämme Franklinin retkikuntaa, joka oli hävinnyt jäljettömiin, kärsi laivamme haaksirikon jäiden puristuksessa Kap Walkerin luona heinäkuun puolivälissä vuonna 1850. Koko miehistö menehtyi...
Salissa oli kuulunut voimakas kohahdus, kun Jäätynyt Mies kertoi syntymävuodestaan sekä myöskin silloin kun hän ilmoitti, minä vuonna hän lähti viimeiselle purjehdukselleen. Puhe oli tähän saakka ollut asiallinen, mutta kun hän sitten siirtyi kuvaamaan laivansa tuhoa sekä miehistön kärsimyksiä matkalla ihmisten ilmoille, tuntui siltä kuin ääni olisi jonkin kerran vapissut. Erikoisesti hän tuntui olevan kiintynyt laivan kapteeni Askarsoniin, matkalla mukana seuranneeseen tohtori Gripiin sekä vanhaan puosu Sikstukseen, jotka olivat viimeiset eloonjääneet. Jäätyneen Miehen kuvaus heidän viimeisistä hetkistä oli niin elävä, että voimme mielikuvituksessamme siirtyä sille jäälautalle, jolle onnettomat haaksirikkoiset ajalehtivat, ennenkuin kuolema heidät kohtasi. Koettakaamme siis eläytyä näiden onnettomien kohtaloon ja unohtakaamme hetkeksi se, että kaikki kärsimykset ovat jo ohi ja unohtakaamme myöskin se, että Jäätynyt Mies seisoo edelleenkin Messuhallin puhujalavalla ja pitää kuulijakuntaansa suuressa jännityksessä. Olemme nyt siis jäälautalla.
Kapteeni Askarson: Vielä yksi jääteli tuohon majaamme ja sitten on meillä tuulensuoja. Kyllä nyt osaakin tuulla!
Tohtori Grip: Kasvoni ovat aivan jäässä. En enää kestä kauempaa. Montako päivää olemme olleet jo tällä lautalla?
Jäätynyt Mies: Herra sen tietää. Minulta jäi kellokin laivaan. Mutta, ei auta murhe markkinoilla. Koetetaan pystyttää kunnollinen maja. Sikstus, antakaa tänne se hakku.
Sikstus: Kyllä tämä tästä nousee. Kunpa olisi vähän purjekangasta, niin laittasin herroille sellaisen talon, että kestäisi vaikka viisikymmentä vuotta. Minun kieleni on kuin nahkapala. Tuosta kirotusta lumen syömisestä menee suolet sekaisin.
Jäätynyt Mies: Kun saamme tämän majan rakennetuksi, ei ole hätäpäiviäkään. Silloin revimme veneestä lautoja ja keitämme kahvia, kuulkaa pojat, lämmintä kahvia...
Suurella vaivalla olivat haaksirikkoiset rakentaneet jääteleistä ja lumesta majan. Veneen istuinpenkit hakattiin nyt kahvipuiksi. Oli kulunut kaksi päivää ja tohtori Grip heikkeni hetki hetkeltä. Hän voihkaisi ja se herätti Jäätyneen Miehen, joka korjasi hänen asentoaan.
Jäätynyt Mies: Onko näin parempi?
Tohtori Grip: Vietkö terveisiä... niin, jos nyt itsekään pääset perille... voimme yhtähyvin ajautua aina Golf virtaan saakka... kuule, anna vettä.
Jäätynyt Mies: Sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että vain ihme voi meidät tästä pelastaa. Nyt jo on pakko jakaa neljännesannoksia. Vielä viikko ja sitten on ruoka lopussa. Sikstus oli eilen nähnyt jääkarhun, mutta mitä sekään hyödyttää, kun aseet jäivät "Siriukseen". Mutta tuossahan toiset jo tulevatkin. Mitä saitte?
Sikstus: Ei mitään. Me ajoimme kapteenin kanssa takaa erästä jääkarhua ja juuri kun olin päässyt lähelle ja huitaisin kirveelläni, niin se mulahti railoon. Sinne se meni ja kumma oli, ettei se pannut vastaan.
Kapteeni Askarson: Nämä myrskyt ovat sellaisia, ettei niitä koskaan unohda. Tuntuu kuin tuulisi joka puolelta. Lumi lentelee tuolla ulkona sellaisena pyrynä, että se salpaa hengityksen. Joskus tuntuu siltä kuin miljoona neulaa pistäisi ihoa samalla kertaa. Oh, tämä on kauheata!
Jäätynyt Mies: Meidän on luotettava Jumalaan ja rukoiltava, että joku valaanpyytäjä huomaisi meidät. Muuta pelastusta meillä ei ole.
Tohtori Grip: Voih, kun koskee... Minä en unohda koskaan sitä hetkeä, jolloin Äström putosi railoon. Muistatteko? Hän huusi, hän vaikeroi, emmekä me voineet häntä auttaa. Se oli kauheata!
Jäätynyt Mies: Ei kannata muistella sitä.
Kapteeni Askarson: Ja miten Torkkeli kuoli. Hän piti kädestäni kiinni kuin pikkulapsi ja itki. Ja Ström ja Valli... he olivat uljaita miehiä. Kun he tiesivät, ettei vene kannattanut kaikkia, he kipusivat railon reunalle, huiskuttivat meille kättään ja lähtivät kävelemään suoraan lumipyryn silmään. He tiesivät kulkevansa kuolemaansa kohden, mutta he vain hymyilivät meille. Niin, tuo Sikstushan heidät viimeksi näki.
Sikstus: Niin, he olivat reiluja poikia. On se kumma, että minä, vanha mies, olen kestänyt näinkin kauan. Mutta minussa ei olekaan koskaan ollut liikaa lihaa.
Tohtori Grip: Jos joku teistä pääsee elävänä tästä valkoisesta kadotuksesta, niin vieköön sanan perille, että kuolimme kuin miehet. Voih, kun taasen koskee! Minä tunnen, etten enää kestä kauempaa... kadotan pian tajuni, mutta sitä ennen... niin, miehet, tahdon kiittää. Emme löytäneet Franklinia... ehkä hän on jo kuollut?
Grip kuoli seuraavana iltana. He hautasivat hänet jäätelien alle. Kului vielä kolme tuskantäytteistä päivää ja yötä. Jäinen myrsky oli rikkoa heidän jäälauttansa. Joka päivä se pieneni ja lohkeili. Nyt oli jo ruokakin lopussa. Haaksirikkoiset istuivat kokoonkääristyneinä lumimajansa lattialla. He olivat kadottaneet kaiken toivonsa. Puhe kävi majassa kankeasti, sillä jokainen oli jo heikentynyt. Myrsky raivosi edelleenkin sammumattomalla raivolla. Se ulvoi majan ulkopuolella, se salpasi hengityksen ja jos uskalsi majan ulkopuolelle, sai pitää varansa, ettei se kaatanut miestä ja vienyt mukanaan.
Kapteeni Askarson: Myrsky on yhä vain yltynyt. Ei ole nyt menemistä ulos. Ilma on niin täynnä lentelevää lunta ja jäätä, että siitä voisi kirveellä hakata paloja pois. Voi, voi! Kyllä kai tästä nyt loppu tulee, ellei muuten, niin hukumme, sillä myrsky rikkoo ennemmin tai myöhemmin lautan.
Sikstus: Meillä ei siis enää ole ruokaa. Meillä ei ole enää mitään. Pian syömme pieksumme. Sitten rupeamme puremaan käsivarsiamme. Minä tiedän, sillä olen kerran ollut avoveneessä kaksikymmentä vuorokautta Huippuvuorten eteläpuolella. (Tässä Sikstuksen ääni tuli aivan kimeäksi ja hän näytti kadottaneen järkensä valon), sitten me kumarramme kauniisti toisillemme... ja sitten me tanssimme, ja sitten me kiitämme ja sanomme: sinä olet reilu mies, terve vaan, terve, siellä alhaalla tavataan... Minä syön saappaanpohjia! Minä menen kotiin!
Jäätynyt Mies: Rauhoittukaa, hyvä Sikstus. Oh, hän kadottaa pian järkensä! Kapteeni, pitäkää hänestä kiinni.
Sikstus: Eläköön "Sirius" ja sen reippaat pojat! Eläköön kaikki rasvansyöjät! Voih, voi voi! Kuka antaa vanhalle kiltille puosulle viinaa?
Kapteeni Askarsson: Pitäkää häntä kiinni! Se hullu menee ulos! Mikä häneen meni? Kuulkaa! Nyt vesi liikahti. Oh, Herra, armahda minua! Kuulkaa, miten hän huutaa! Oh, tämä on kauheata!
Jäätynyt Mies: Herra olkoon hänen sielulleen armollinen. Rukoilkaamme.
Nyt on enää kaksi jäljellä "Siriuksen" miehistöstä. Simolin eli Jäätynyt Mies ja kapteeni Askarson. He olivat aivan turtuneita. Nälkä ja kylmyys suorittivat viimeisiä tuhotöitään heidän ruumiissaan. Pieni valaanrasvalyhty valaisi majaa, missä he lepäsivät huohottaen. Askarson oli tuskin enää tajuissaan. Tuuli ulvoi ulkona suden lailla. Napamaiden myrsky oli saanut heidät kylmiin kynsiinsä eikä aikonut hellittää otettaan. Kapteeni Askarson voihki lakkaamatta.
Kapteeni Askarson: Voih! Herra, anna meille anteeksi syntimme niinkuin mekin annamme... Elämä oli joskus kaunista... kun valas suihkutti ja jäävuoret kimmelsivät etäisyydessä... kun saimme palkkamme ja kun Göteporin ihmiset tulivat katsomaan meitä... Oh, en jaksa enää. Onko kuolema kivuton, maisteri?
Jäätynyt Mies: Sanovat, että ihminen vain nukkuu pois. Minä näin juuri ihanan unen... minut vihittiin maisteriksi ja kuoro lauloi niin kauniisti. Antakaa tänne kätenne, kapteeni. Te olette olleet hyvä mies ja minä kiitän teitä.
Kapteeni Askarson: Ääneni on enää vain kuiskaus, mutta kai vielä kuulette minua, maisteri. Te olette urhoollisin maisteri, jonka olen tavannut... Kuuletteko kuinka urut soivat? Eikö se ole ihanaa?
Jäätynyt Mies: Se on vain tuuli, joka laulaa Sikstuksen haudan yllä. Mutta ihanalta se kuulostaa.
Valaanpyytäjä "Siriuksen" miehistö oli tuhoutunut viimeiseen mieheen. Kapteeni Askarson siirtyi hiljaa pois ja hänen kätensä lepäsi maisteri Simolinin kädessä.
Mutta nythän olemme kokonaan unohtaneet sen, että Jäätynyt Mies yhä vielä seisoo Messuhallin puhujakorokkeella. Lienee parasta, että siirrymme Messuhalliin ja siellä kuuntelemme, miten radioreportteri parhaillaan kuvaa Jäätyneen Miehen liikutusta hänen puhuessa tovereittensa kauheasta kohtalosta. Jäätynyt Mies pyyhki hikeä otsaltaan.
Salissa on niin hiljaista, että voisi kuulla hiiren juoksun lattialla. Esitelmöitsijä pitää pienen tauon ja jatkaa sitten, nyt jo tyyntyneenä:
– En muista enää, mitä sitten tapahtui. Muistan vain viimeisillä voimillani lapioineeni lunta kapteenin ruumiin päälle. Sitten muistan taivaltaneeni eteenpäin. Raahasin mukanani veneen jätettä. Kuulin aina kuin jonkun kutsuvan minua, lauloin ja puhuin itsekseni. Aina, kun putosin polvilleni, vaivuin rukoukseen. Sitten muistan vielä, miten putosin veteen. Lautta oli varmaankin saapunut jonkinlaiseen avoveteen pikkulauttojen väliin, sillä tunsin kuin olisi aalto heittänyt minut korkealle jäätelille. Jotain rysäyksen tapaista olin vielä kuulevinani. Viimeinen huoleni koski venettä, josta jo kauan aikaa sitten olimme polttaneet kaiken käyttökelpoisen. Tunsin takertuneeni siihen, tunsin, miten se kohosi jäävuorta ylemmäksi.
Niin, tunsin, miten väsymys lopulta täytti ruumiini ja sieluni. Oli niin suloisen lämmin. Yhtä lämmin kuin silloin, kun heräsin valkopukuisten olentojen seisoessa ympärilläni.
Yleisö kohisi nyt entistä kiihkeämmin. Kuului, miten jotkut naiset nyyhkyttivät salissa. Ehkä tämä kohina aiheutui jännityksestä, ehkä säälistä. Jäätynyt Mies siveli nyt otsaansa ja hänelle tuotiin lasillinen vettä. Sitten vallitsi taasen aivan hiirenhiljaisuus ja Jäätynyt Mies jatkoi puhettaan:
– Nämä naparetket ovat vaikeita. Ennenkuin lopetan tällä kertaa, kerron teille vielä erään seikkailuni jäätiköllä, jolloin kylläkin oli kiinteätä maata jalkojeni alla. Kuten jo teille kerroin, lähti valaanpyytäjälaiva "Sirius" kohtalokkaalle matkalleen Huippuvuorilta, missä siihen aikaan ystäväni Gripin kanssa suoritin geologisia tutkimuksia. Asuimme teltassa jäätiköllä korkeiden vuorien juurella ja eräänä päivänä yllätti lumimyrsky meidät. Eksyin toveristani ja pelko täytti mieleni.
Harhailin edestakaisin ja huutelin Gripiä, mutta vain myrsky vastasi minulle. Pyryä oli ilmassa niin paljon, että se tunkeutui suuhunkin. Nyt ei enää auttanut karttakaan, vielä vähemmän kompassi, sillä magnetismi oli tehnyt kompassin hulluksi. Lopulta havaitsin, että lähellä oli vuorenseinä ja ennenkuin päivä oli tullut pimeäksi, ennätin nähdä, että vuoren kupeessa oli musta reikä. Päätin pujahtaa siitä sisälle ja katsoa, mitä siellä oli. Yhtä kiihkeästi kaipasin myös suojaan myrskyltä, joka jo rupesi ihan heittelemään minua.
Jäätynyt Mies kuvasi sitten, miten hän sai lamppunsa sytytetyksi ja miten hän koetteli kädellään niljaisia seiniä. Hän havaitsi tulleensa suureen luolaan, jonka toista päätä hän ei nähnyt. Lunta oli ahtautunut luolan suulle, mutta sisällä oli lattia aivan kuiva. Hän totesi, että luola oli aivankuin häntä varten luotu ja päätteli, ettei hän ainakaan janoon kuole, kun kerran ulkona on lunta. Ruokaa ei hänellä ollut mukanaan, mutta hän muisti kokemuksestaan, etteivät nämä myrskyt yleensä kestäneet paria päivää kauempaa. Eniten oli hän huolissaan Gripistä, mutta kertokaamme hänen omilla sanoillaan:
– Peevelin liukasta siellä oli, anteeksi vain sanontatapa. Lamppukin sammui siinä kahakassa. Kas niin, nyt se syttyi uudestaan, mutta törmäsin samalla voimakkaasti seinään siinä tanssiessani. Mutta mitä ihmettä tämä oli!
Tässä Jäätynyt Mies vaikeni hetkeksi ja tuntui siltä kuin hän olisi ankarasti muistellut jotain. Ehkäpä tämä oli juuri se asia, jota hän heräämisestään saakka oli koettanut saada mieleensä. Mutta annetaan hänen edelleen puhua!
– Olin siinä tanssiessani siis horjahtanut ja etsinyt seinästä tukea. Sillä kohtaa oli seinä nyt paljas ja jotain kimmeltävää oli joutunut pienen tuikkuni valoon. Kohotin tuijua... minähän olen geologi, oikeastaan mineralogi... niin, havaitsin, että se oli... se oli kultaa! Se oli kultaa! Sitä oli seinässä monen metrin paksuinen suoni ja se tuntui juoksevan äärettömyyksiin saakka. Nyt minä muistan...
Sitten tapahtui salissa jotain järkyttävää. Parhaiten on tämän tapauksen, joka vieläkin kulkee kansan suussa, kuvannut paikalla ollut radioreportteri, joka oli nyt lopultakin kadottanut maankuulun rauhallisuutensa ja joka nyt kiljui mikrofoniin, niin että se oli haljeta.
– Niin, tapahtuu jotain aivan järkyttävää... Jäätynyt Mies on pysähtynyt keskelle lausettaan... hän tuli aivan kuolonkalpeaksi... näen sen aivan selvästi täältä... hän takertuu puhujapöytään... kansan on vallannut kiihtymys... jotkut tuolta takaa pyrkivät lähemmäksi... tohtori Kastela syöksyy paikalle... nyt Jäätynyt Mies kaatuu... ei, tohtori Kastela saa hänestä viime hetkellä kiinni... hän puolittain raahaa esitelmänpitäjän tuoliin. Jäätynyt Mies on pyörtynyt. Jännitys on ollut hänelle liian voimakas.
Kansa huusi nyt kuin parhaimmassakin urheiluottelussa. Kuului kiihkeitä huutoja. Kutsuttiin lääkäriä, sillä kaikki eivät tietäneet, että tohtori Kastela oli lääkäri. Juhlan toimitsijat olivat kuitenkin nopeita ja järkeviä miehiä. He rauhoittivat kymmenessä minuutissa hermostuneen ihmisjoukon.
Esitelmätilaisuus Messuhallissa päättyi siis näin dramaattisella tavalla. Jäätynyt Mies pyörtyi ja tuli tajuihinsa vastaa Punaisen Ristin sairaalassa, mihin hänet oli kiireellä viety. Hän hymyili jo ja ilmoitti, ettei häntä mikään vaivannut. Vuoteen ääressä istuivat sairaalan ylilääkäri ja tohtori Kastela. Ylilääkäri ojensi lasin Jäätyneen Miehen suun eteen ja kehoitti häntä ottamaan siitä kulauksen. Jäätynyt Mies katseli lääkettä epäillen ja kysyi, mitä siinä oli?
– Minä voisin antaa sille jonkun ihmeellisen nimen, selitti ylilääkäri, mutta kun olen rehellinen mies, sanon, että siinä on tavallista konjakkia. Mutta hyvää konjakkia, lisäsi hän sitten.
Jäätynyt Mies oli vieläkin hieman pökerryksissä ja hän kysyikin heti, mitä siellä Messuhallissa oikein tapahtui. Kastela selitti käsiään levitellen, että Jäätynyt Mies oli pyörtynyt kuin pikkulapsi hänen käsivarsilleen.
– Olit puhunut tasaisella rauhallisella äänellä ja olin sinusta oikein ylpeä, mutta sitten rupesit yhtäkkiä hourimaan ja puhumaan jotain kullasta ja sitten puheesi loppui lyhyeen kuin kanan lento. Mitä sinä oikein tarkoitit sillä, että löysit eräästä Huippuvuoren luolasta kultaa?
Jäätynyt Mies ähkyi ja puhkui, sillä hän ei ollut tottunut väkijuomien käyttöön.
– No niin, nyt on jo parempi olla. Tuntuu siltä kuin olisi muistini jo kokonaan palautunut. Kyllä minä löysin sieltä kultaa, veli Kastela. Elleivät kaikki geologiset sekä prospäkkärivaistoni petä, on siellä kultaa enemmän kuin on yhdelle miehelle tarpeellista ja hyvää. Minusta tuntui kuin olisi se jättiläissuoni ulottunut vaikka kuinka pitkälle.
Ylilääkäri, joka korvat höröllä oli kuullut tätä Jäätyneen Miehen selitystä, kysyi että mistä hän niin varmasti tiesi, että se oli oikeata kultaa. Saattoihan se aivan yhtä hyvin olla kissankultaa?
– Pyh! Totta kai minä osaan eroittaa oikean kullan kissankullasta. Minulla oli repussani malmivasara ja sillä naputtelin palan irti luolan seinästä. Punnitsin sitä kädessäni, naputtelin sitä ja totisesti – se oli kultaa, hyvät herrat! Sitä on siellä vaikka kuinka paljon, sanoi Jäätynyt Mies lopuksi välinpitämättömällä äänellä.
Tohtori Kastela ei tuntunut oikein pitävän tästä välinpitämättömästä suhtautumisesta näin vakavaan asiaan.
– No niin, se on siellä ja sinä olet täällä ja kaikki on hyvin. Äsh, eipä kaikki olekaan hyvin. Se kulta pitäisi saada tänne.
Sitten syntyi tästä asiasta herrojen kesken kiivas väittely. Kastela väitti, että kulta on aina hyvä olemassa, ylilääkäri lausui sellaisen toivomuksen, että hän saisi leikata metrin pituisen palasen siitä kultasuonesta, sillä hänellä oli sellaisia koneita ja aparaatteja tiedossa, joilla kovasti autettaisiin sairaita potilaita, mutta Jäätynyt Mies selitti, ettei hän halunnut sitä kultaa ja ilmoitti kinastelun lopuksi, että siellä oli hänen laskujensa mukaan niin paljon kultaa, että sitä riittäisi puolelle maailmalle.
– Vieläkö muistaisit sen luolan paikan? kysyi tohtori Kastela.
– Vaikka unissani. Teltan paikan muistan hyvin eikä sieltä ollut montaa sataa metriä luolaan. Miksikö en kertonut löydöstäni laivan miehistölle tai edes Gripille? Siihen aikaan olin ahne ja itsekäs. Nyt olen kuolleista herännyt mies, jolla ei ole mitään halua omistaa kultaa.
Sitten komensi ylilääkäri Jäätyneen Miehen nukkumaan ja herrat sulkivat oven hiljaa jäljessään.
Jäätyneen Miehen elämä on tosiaan ollut ihmeellinen ja yhä ihmeellisemmäksi se näytti kehittyvän. Nyt hän muisti suunnattoman kultasuonen olemassaolon. Hän ei itse siitä välittänyt, mutta tohtori Kastelalle se antoi ajattelemisen aihetta.
Kastela oli toiminnan mies. Tuskin hän oli päässyt työhuoneeseensa, kun hän jo kiivaasti tarttui puhelimeen ja soitti johonkin numeroon. Hän puhui nopeasti ja rummutti samalla sormillaan puhelinkonetta. Toisessa päässä oli joku majuri Lujas.
– Kuule, Lujas. Täällä on Kastela. Niin, Kastela. Terve! Olitko äsken Messuhallissa? No, mitä arvelit? Niin, olihan se omituinen juttu... omituisinta siinä asiassa on, että se on totta... kyllä se on totta. Kuule nyt tarkasti: meidän pitää huomenna pitää pieni kokous. Sinä hoidat sen. Ota yhteys johonkin ulkoministeriön mieheen, tutki vähän kaivostekniikkaa... niin kaivostekniikkaa... joku Suomen Pankin mies myös mukaan... No niin, itsehän sinä tämän paremmin ymmärrät. Pistä toimeksi ja ilmoita heti minulle! Selvä.
Tuskin oli tohtori Kastela ennättänyt laskea kuulotorven käsistään, kun puhelin jälleen soi vimmatusti. Se oli maaseutupuhelu. Toisessa päässä Betty-neiti ja puhelu tuli Turusta.
– Voi kun hän oli suloinen, mutta mitä hänelle tapahtui?
– Kuka puhuu?
– Täällä on Betty Lundström Turusta. Mitä hänelle tapahtui? Sanokaa pian!
– Hän sai sellaisen pienen pyörtymiskohtauksen... halloo... taisi mennä poikki... no eipä ollut väliä... sellainen pieni tytönheilakka.
Riisuutuessaan tohtori Kastela ryhtyi filosofoimaan ja mietti kummissaan, että ei suinkaan vaan tytönheilakka aikonut panna hänen 117-vuotiasta kasvattipoikaansa päästä pyörälle. Jospa veri huuti sukupolvien takaa. Ehkä Betty-mamsellin sielu oli siirtynyt Betty-neitiin? Hän aikoi juuri nukkua näihin omituisiin mietteisiinsä, kun puhelin pirisi ja majuri Lujas ilmoitti, että asia oli selvä. Kokous pidettäisiin kello kymmenen Suomen Pankissa ja majuri Lujas sai määräyksen hankkia kokoukseen hyvät kartat Huippuvuorista.
Ja sitten tohtori Kastela nukkui, nukahti tyytyväisenä, sillä hän oli omasta mielestään tehnyt oivallisen päivätyön.
IX LUKU
Niin he sitten kokoontuivat Suomen Pankin johtokunnan huoneessa: Jäätynyt Mies, majuri Lujas, tohtori Kastela, pankin johtokunnan edustaja ja maan kultavarojen hoitaja, kaivosteollisuuden edustaja kulkulaitosministeriöstä ja muuan mies, joka toi salkussaan suuren määrän karttoja. Ne levitettiin pöydälle ja herrat syventyivät suurella innolla niihin, Jäätynyt Mieskin, joka ei koskaan elämässään ollut nähnyt niin suuria karttalehtiä ja niin huolella piirrettyjä karttakuvioita.
Puheenjohtajaksi valittiin majuri Lujas. Hän oli hieman karkeatekoinen mies, jota toveripiireissä joskus kutsuttiin "terrieriksi" hänen uskomattoman tarmonsa ja itsepäisyytensä vuoksi. Kerrottiin, ettei hän jättänyt mitään asiaa puolitiehen, vaan että hän selvitti hänelle määrätyn asian tai sitten kuoli.
Puheenjohtaja pyysi ensin Jäätynyttä Miestä kertomaan kultalöydöstään. Silloin tällöin otsaansa hieroen, ikäänkuin muistiaan pusertaen, kertoi Jäätynyt Mies, miten hän oli luolan seinää vastaan horjahdettuaan paljastanut valtavan kultasuonen.
– Te kai voitte kartalta suurin piirtein osoittaa, missä luola sijaitsee.
Sen Jäätynyt Mies teki. Läsnäolijoissa herätti ihmetystä se varmuus ja huolettomuus, millä Jäätynyt Mies suhtautui asiaan. Tuntui siltä kuin ei häntä olisi löytö laisinkaan kiinnostanut ja hän sanoikin suoraan, että ellei tohtori Kastela olisi häntä yllyttänyt, olisi hän mieluummin unohtanut koko jutun.
Tämän jälkeen tuli majuri Lujas juhlalliseksi ja oikein seisaalleen nousten piti osanottajille puheen. Löytäjäpalkkion saisi maisteri Simolin määrätä miten suureksi halusi.
Tällä kohtaa nosti Jäätynyt Mies katseensa lattiasta ja hymähti surumielisesti. Hän teki kädellään ikäänkuin torjuvan liikkeen ja vaipui jälleen ajatuksiinsa.
Kaivosteollisuuden edustajan lausunto oli mielenkiintoinen. Hän nimittäin selitti, ettei paikalle tarvinnut viedä suurtakaan koneistoa, sillä jos suoni kerran oli maanpinnan päällä näkyvissä, saataisiin kulta sieltä pois verrattain nopeasti ja vähällä vaivalla.
Karttamies kokosi sitten karttansa, herrat nousivat pöydän äärestä ja lähtivät syömään yhteistä aamiaista.
Aamiaisen kuluessa sovittiin sitten laivan hankinnasta, miehistön otosta ja kaikista yksityisseikoista.
Kaivosteollisuuden edustajan esityksestä päätettiin työläisiksi valita polyteekkareita, jotka opiskelivat vuoritekniikkaa. He olivat luotettavaa, innostunutta väkeä. Joukkoon oli tietysti otettava mukaan muutamia vuori-insinöörejäkin, joiden kokemusta siellä kyllä tarvittaisiin. No niin, tämäkin asia luvattiin hoitaa.
Jäätynyt Mies esitti, että ostettavalle rahtilaivalle annettaisiin nimi "Sirius", mihin majuri Lujas, joka oli kyynillinen mies, kohautti olkapäitään ja sanoi, että laivan sai hänen puolestaan nimittää vaikka Orioniksi, mitä hällä väliä. Kun hän sitten kuitenkin kohtasi Jäätyneen Miehen surullisen, hieman moittivan katseen, punastui hän jostain omituisesta syystä. Ehkäpä hän käsitti, että tässä hänen edessään seisoikin nyt mies, joka oli kotoisin vähän toisesta maailmasta kuin oli se karski sotilasmaailma, mistä hän oli kotoisin.
Tapahtumat kehittyivät sitten hurjaa vauhtia. Huippuvuorille saavuttiin sellaisena aikana, jolloin niillä rannikoilla liikkui mahdollisimman vähän väkeä. "Sirius" saattoi olla ulkonäkönsä puolesta vaikka joku niistä hiililaivoista, jotka sikäläisistä kaivoksista hakivat hiiltä.
Työtä oli jo tehty monta päivää, ennenkuin ensimmäiset kultamöhkäleet saatiin laivan ruumaan. Mutta sitten olikin koko kaivoskoneisto jo montteerattu paikalleen ja polyteekkarit huhkivat tässä napamaiden kylmyydessäkin vain ohut paita päällään.
Työ oli sangen raskasta, sillä kulta on painavaa metallia. Ensimmäisen viikon aikana todettiin, että koko työ saataisiin suoritetuksi, jos kaikki kävisi hyvin, kolmen viikon kuluessa.
Jäätynyt Mies kulki kaivospaikalla tavanmukainen alakuloinen ilme silmissään. Vain kerran hän kiusotteli tohtori Kastelaa.
– Sinä nauroit minulle silloin, kun sanoin, että täällä oli kultaa vaikka puolelle maailmalle, mutta enkö ollutkin oikeassa?
Kaivoksessa teki työtä kaksitoista miestä, heistä neljä insinööriä, jotka työskentelivät siinä, missä muutkin. Enempää väkeä ei tarvittu ja nämä kaksitoista miestä raatoivat yötä päivää saadakseen kullan esille.
"Sirius" oli ankkuroitu syrjäisen vuonon pohjukkaan. Pannujen alla pidettiin lakkaamatta tulta, sillä eihän Koskaan voinut tietää, mitä täällä pohjoisessa, kaiken sivistyneen maailman ulkopuolella, saattoi tapahtua. Paikka oli niin autio, että tohtori Kastela epäili, ettei siellä ollut käynyt ihmisiä sitten tohtori Gripin ja maisteri Simolinin vuonna 1848 suorittaman tutkimusmatkan jälkeen. Yksinäiset jääkarhut kiertelivät pientä kaivosleiriä ja joku valas näkyi silloin tällöin avoveden reunassa.
Kullankaivajat viettivät sangen eristettyä elämää. Kerran viikossa lähetti majuri Lujas radioteitse Helsinkiin tiedon työn edistymisestä.
Jäätynyt Mies harhaili päiväkaupalla jäätiköllä. Häntä oli varoitettu poistumasta liian kauaksi leiriltä, mutta hän tunsi voimiensa palautuneen ja olihan hän sitäpaitsi kokenut napaseudun kävijä.
Sinä iltana oli "Siriuksen" skanssissa kova puheenporina. Työvuorosta vapaana olevat miehet olivat kaikki kokoontuneet juttelemaan ja joukkoon liittyivät myös laivan kapteeni Kurki, seurueen helsinkiläiset jäsenet ja Jäätynyt Mies ystävineen. He olivat kaikki kuin tovereita. "Siriuksella" ei ollut mitään arvoasteita, sillä kaikki tiesivät työskentelevänsä yhdessä ja tämä tietoisuus loi tähän joukkoon, jonka jäsenet oikeastaan vasta Helsingin rannassa olivat tutustuneet toisiinsa, toveruuden lujan leiman.
Insinööreistä vanhin totesi kahvia hörppiessään, että kyllähän hän kaivosinsinööriksi opiskeli, mutta ei opiskellessaan tiennyt, että saisi itse vielä tavaran louhiakin. Tälle huomautukselle naurettiin ja eräs toinen insinööri väitti, että hänen selkänsä oli kolmesta kohtaa mennyt poikki. Tämän hän kuitenkin laski vain plus-puoleksi, sillä sehän todisti, että tavara oli puhdasta.
Jäätynyt Mies istui skanssin nurkassa ja hymähti.
– Kyllä se melkein puhdasta kultaa on, hyvät miehet. Se on oikein harvinainen suoni, kuten jo olette havainneet.
– Kyllähän minäkin kullan ominaispainon tiedän, sanoi eräs polyteekkari, mutta en sittenkään olisi uskonut, että se on niin vietävän painavaa. Mitenkäs on, kapteeni, eikö tämä laiva jo pian uppoa?
Kapteeni Kurki otti piipun suustaan, loi hieman julmistuneen katseen uskaliaaseen keltanokkaan ja lausui sitten harvakseen:
– Ette te niin paljon kultaa löydä, että "Sirius" siitä uppoaisi. Minua vain pelottaa se, että pian alkaa rajumyrskyjen aika. Tämä vuono on verrattain suojainen, mutta olen kuullut rumia juttuja näistä napameren myrskyistä.
Kaikki katsoivat nyt Jäätyneeseen Mieheen, joka havahtui ja katsahti hieman hölmistyneenä ympärilleen. Kun kapteeni uudisti kysymyksensä, selitti hän, että napaseudulla tuulee joskus niin lujasti, että sielu irtaantuu ruumiista. Hänen kertomansa mukaan oli niillä vesillä moni laiva kohdannut tuhonsa. Hän kehoitti kapteenia varmuuden vuoksi laskemaan myös peräankkurin. Napameren virrat ovat niin oikullisia, selitti hän, että ne kääntävät laivaa, minne tahtovat. Sitten ovat vielä nousu- ja laskuvesi lisäkiusana.
– Niin, kyllä minä huokaan helpotuksesta, kun saan laivan takaisin Helsinkiin, murahti kapteeni ja proiskautti oikein mehevän tupakkasyljen sylkykuppiin.
Lopulta kapteeni Kurki nousi ja ilmoitti mennessään, että ilmapuntari oli laskenut huolestuttavalla tavalla ja että hänen paikkansa oli komentosillalla.
Yövuorossa olevat miehet raatoivat kahta kovemmin saadessaan tietää, että myrsky oli nousemassa. Kaikkia rupesi vaivaamaan pelko, että myrskysää saattoi ajaa heidät vuonon ja kaivoksen lähettyviltä pois. Majuri Lujas päätti seuraavana aamuna, että töitä tehtäisiin nyt kolmessa vuorossa.
Kolme miestä louhi lakkaamatta. Heidän kätensä olivat veriset, heidän selkiään pakoitti, mutta he purivat hampaansa yhteen.
Yhä ankarimmiksi kävivät ilmojen merkit. Ilmapuntari laski edelleen ja kapteeni ryhtyi kaikkiin varokeinoihin. Aallot vuonolla olivat joskus niin ankaria, ettei kultaa voitu veneillä kuljettaa kerrallaan kuin aivan pienissä määrin. Tohtori Kastela auttoi laivamiehiä kullan siirrossa laivaan, olipa itse kapteenikin monta kertaa kultamöhkäleitä nostamassa.
Kuumeinen kiire ei tauonnut kuin joskus öiksi, jolloin vapaana olevat miehet kokoontuivat joko laivan skanssiin tai sitten kaivoksen edustalla olevaan suureen telttaan.
Nyt he olivat parhaillaan teltassa. Kahvipannu porisi ja miehet porisivat. Ulkona puhalsi kova tuuli, mutta sisällä oli lämmintä. Vietettiin pientä juhlaa, sillä oli kulunut täsmälleen kolme viikkoa siitä päivästä, jolloin "Sirius" oli saapunut Huippuvuorille.
Miehet keskustelivat hiljaisella äänellä. Jäätynyt Mies oli ainoa, joka ei puuttunut keskusteluun. Hän oli päivä päivältä tullut yhä alakuloisemmaksi. Hän oli aina ollut harvapuheinen, mutta nyt ei hänen suustaan tahtonut saada yhtään sanaa.
Tohtori Kastela seurasi levottomana ystävänsä surumielisyyttä. Mikään ei tuntunut enää piristävän Jäätynyttä Miestä. He asuivat laivalla samassa hytissä ja ikäänkuin salavihkaa oli tohtori seurannut ystävänsä puuhia. Joskus, kun Jäätynyt Mies luuli ystävänsä jo nukkuvan, otti hän kaapistaan esille haalistuneen kirjan, jonka tohtori tiesi olevan mamselli Betyn päiväkirjan. Sitä Jäätynyt Mies sitten tuntikaupalla tutki. Ehkäpä hän löysi siitä lohtua sielulleen, sillä tohtori kuuli hänen monta kertaa onnellisesti huokaisevan. Edellisenä yönä oli tohtori herännyt siihen, että Jäätynyt Mies oli unessa kohonnut vuoteessa istualleen. Hän oli ikäänkuin tuijottanut eteensä, ojensi kätensä ja kuiskasi sitten:
– Betty, sinä kutsut. Minä tulen luoksesi, vaikka minun pitäisi kävellä aaltojen yli, Betty, minä tulen.
Sitten hän oli vaipunut takaisin pitkälleen ja hänen kasvoillaan oli niin onnellinen hymy, että se tohtorin mielestä oli taivaan esimakua.
Kului jälleen päivä, joka oli täynnä lentelevää lunta. Vain suurilla ponnistuksilla kultaa yleensäkin enää saatiin laivaan ja majuri Lujas arveli jo, että työt oli keskeytettävä. Kapteeni Kurki ei enää malttanut pysyä hytissään. Hän valvoi nyt lakkaamatta ja keikkui komentosillalla öin ja päivin.
Myrsky alkoi jo osoittaa sellaista voimaa, että jotain oli tehtävä. Kapteeni lähti sysipimeässä yössä etsimään majuri Lujasta, mutta havaitsikin hämmästyksekseen, että komentosillalle oli saapunut vieraita, Jäätynyt Mies ja tohtori Kastela. Lumimyrsky tuntui kiihtyvän minuutti minuutilta. Komentosillalla oli miltei pimeätä. Vain kompassilampun heikko valo osoitti sillan ääriviivat.
Hetken kuluttua kompuroi myös majuri Lujas komentosillalle. Hän tuntui pärskyttelevän lunta pois suustaan.
Kapteeni kuuli, että hänen miehistöään liikkui kannella ja käski kiinnittää luukkujen peitteet hyvin kiinni. Hetken neuvoteltuaan toisten kanssa antoi hän määräyksen, että molemmissa ankkureissa piti lisätä kettinkiä.
Majuri Lujaksen kysymykseen ilmoitti kapteeni, että tilanne oli viime tuntien aikana huomattavasti huonontunut. Nyt oli jo kyseenalaista, pääsisivätkö he lainkaan pois vuonosta. Meri painoi vuonon suulta hirmuisella väellä ja voimalla.
Jäätynyt Mies antoi neuvon, että "Sirius" nostaisi heti ankkurinsa, kunhan vain maissa olevat miehet oli saatu laivaan. Hänen mielestään ei kaivoskoneitakaan kannattanut ottaa mukaan. Hänen mielestään oli olemassa sellainen mahdollisuus, että he voisivat risteillä vuonon ulkopuolella odottamassa myrskyn laantumista, mutta toiselta puolen oli olemassa myös sellainen mahdollisuus, että jäät tukkisivat vuonon ja siinä tapauksessa saisivat he odottaa vuonossa yli puolen vuoden ajan.
He neuvottelivat vielä hetken ajan ja huusivat toisilleen, kun myrsky pyrki sieppaamaan sanat heidän suistaan. Majuri Lujaskin suostui siihen, että seuraavana aamuna lähdettäisiin.
– Kyllä minua kuitenkin harmittaa, sanoi hän. Työhän jää tällä tavoin kesken.
Tohtori Kastela esitti kantansa olevan, että paikalta oli lähdettävä mahdollisimman nopeasti pois. Oli olemassa sellainen vaara, että jäät puristaisivat laivan rikki. Jäätynyt Mies sanoi silloin:
– Otetaan tämä asia rauhallisesti. Täällä napaseudulla esittää onni niin suurta osaa. Siinä, missä toinen laiva puristuu jäissä, siinä voi toinen löytää railon ja purjehtia kaikessa turvassa.
– Ja siihen railopeliinhän minä en luota! kivahti kapteeni Kurki. Sehän on kuin joutuisi laivalla ajamaan katu pitkin.
Loppupäätökseksi tuli siis se, että huomisaamuna lähdettäisiin. Majuri Lujas lähti järjestelemään papereitaan ja Jäätynyt Mies sekä tohtori Kastela siirtyivät yhteiseen hyttiinsä.
He istuivat kojujensa laidoilla ja puhuivat siitä, miten innostuttavaa työ oli ollut. Taikka oikeamminkin vain tohtori Kastela puhui. Jäätynyt Mies istui hiljaa ja hänen silmissään oli niin kauaksi etäisyyteen suuntautuva ilme, että tohtori Kastelaa se rupesi pelottamaan. Hän koetti kääntää puheen toisaalle ja vakuutti, ettei merkinnyt mitään, että he nyt poistuivat, sillä he tiesivät paikan ja saattoivat tulla tänne uudelleen. Jäätynyt Mies vaikeni yhä ja lopulta hän ikäänkuin kuiskasi:
– Kuule, uskotko, kun sanon sinulle, että näin eilen Betyn tuolla jääaavikolla. Hän ilmestyi eteeni pyrystä ja hän oli aivan kalpea. Hänen hiuksensa liehuivat tuulessa ja hän kutsui minua nimeltä. Myrsky vei hänen sanansa, mutta hän ojensi kätensä minua kohden ja katsoi minuun niin anovasti.
– Mies hyvä, mitä sinä hourit? Olen jo pitkän aikaa ajatellut, että teimme väärin, kun otimme sinut tänne mukaan. Sinut olisi pitänyt jättää lepäämään Helsinkiin. Kyllä me tämän paikan sinun osviittojesi mukaan olisimme muutenkin löytäneet. Koeta nyt rauhoittua, hyvä mies. Annan sinulle bromia.
Jäätynyt Mies puisti vain päätään. Hän eli jo ikäänkuin toisessa maailmassa.
"Siriuksella" oli arveltu, että heti aamulla päästäisiin lähtemään, mutta toisin kävi. Koko yö purettiin kaivoskalustoa. Kultaa jäi luolan suulle suuri määrä. Aamuyöllä heitettiin sen päälle viimeiset jäälohkareet ja sitten kiiruhtivat miehet rantaan. Jäätynyt Mies oli yksinään jäänyt luolalle laskemaan, miten paljon kultasuonesta vielä oli jäljellä.
Meren raivo oli nyt saavuttanut huippukohtansa. Tuulta tuli nyt joka puolelta ja lumi lenteli niin sameana pilvenä, että silmät sokaistuivat ja sitä tarttui kurkkuunkin. Miehet kompuroivat pimeässä vähäisiä tavaroitaan kantaen ja ainoastaan huutamalla pysyttiin tuntumassa. Jäätynyt Mies oli varoittanut miehiä eksymisen vaaroista, sillä hän selitti, että eroaminen toisista tietäisi varmaa kuolemaa. Ei kenelläkään ollut mahdollisuutta yksinään pelastua jäätiköltä.
Tilanne laivalla oli kehittynyt yhä jännittyneemmäksi. Myrsky tempoi lujasti kettingeissä. Kapteenin hermostuneisuus kasvoi, sillä vuonon suussa näytti meri olevan vain lentelevää vaahtoa. Valtavia rymähdyksiä kuului myös sieltäpäin ja silloin tiedettiin laivalla, että suuret jäätelit hakkautuivat rantakallioihin pieniksi siruiksi.
Jäätyneelle Miehelle oli jätetty vene rannalle, sillä hän ei vieläkään ollut liittynyt toisten seuraan. Aamu hämärsi jo ja tohtori Kastela koetti tuijottaa hämärän ja lentelevän lumen läpi rannalle, missä pieni vene keikkui levottomana.
Jäätynyttä Miestä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut.
Komentosillalla tuntui olevan hätä käsissä. Majuri Lujas, kapteeni ja tohtori Kastela huusivat toisilleen kiihtyneitä neuvoja.
– Ellei hän pian tule, täytyy meidän jättää hänet, sanoi majuri Lujas vihaisena.
– Ei koskaan, sanoi tohtori Kastela ja puri hampaansa yhteen.
– Mitä hiivattia hän siellä kuhnii! Mutta tuolla hän jo onkin! Kyllä hän huudon kuulee. Huutakaa te kapteeni, teillä on kovin ääni.
Kapteeni Kurki ryhtyi huutamaan ja hänen äänensä oli voimakas kuin sumusireenin.
– Tulkaa pian! Meillä on kiire, huusi kapteeni.
Kuin jostain äärettömyyksistä kuului Jäätyneen Miehen ääni:
– Menkää te vain, ystävät. Minä jään tänne.
Nyt kasvoi tohtori Kastelan hermostuneisuus kiehumapisteeseen. Hän asetti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi niin, että keuhkot olivat haljeta:
– Mitä sinä sanot?
– Minä jään tänne. Onnea teille, rakkaat ystävät. Viekää terveisiä... terveisiä...
Ääni häipyi pyryyn. Komentosillalla seisovat miehet jäykistyivät hämmästyksestä. Oliko Jäätynyt Mies kadottanut järkensä. Mitä hän tarkoitti sillä, että hän jäisi yksinään jäätikölle? Hänellähän oli vielä oivallinen tilaisuus soutaa laivalle. Majuri Lujas, toiminnan mies, huusi lopulta alakannelle, että miehet laskisivat isoveneen vesille ja antoi vielä sellaisenkin määräyksen, että maisteri on tuotava sieltä vaikka väkipakolla, ellei hän muuten suostu lopettamaan kujeitaan.
Kesken hänen puhettaan katkesi keula-ankkurin kettinki. Kuului valtava kalina, kun kettingin pää iski laivan rautaisia kylkiä vasten. Nyt olivat jo minuutit kalliita. Kapteeni havaitsi, että jos he yleensä aikoivat pelastua, oli heidän hakattava myös peräankkurin kettinki irti kiinnityksestään.
He huusivat kaikki nyt toisilleen. Ulos vuonosta! Se oli ainoa pelastuksenmahdollisuus.
Tohtori Kastela oli aivan epätoivoinen.
– Emmehän me voi häntä sinne jättää! huusi hän.
– Haetaan hänet sitten myöhemmin pois! karjui majuri Lujas.
Kastela koetti vielä huutaa rannalle.
– Me tulemme sinua noutamaan. Pysy rohkeana!
Ja jälleen tuli Jäätyneen Miehen ääni lentävän kuohun ja sokaisevan lumen läpi. Nyt se tuli aivan selvänä, ikäänkuin tuuli olisi ottanut sanat siivilleen ja kantanut ne myrskyn läpi. He kuulivat hänen sanansa kirkkaina:
– Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi! Minä jään tänne...
Sitten ääni katkesi. Tohtori Kastela painoi päänsä alas ja hänen huulensa mutisivat rukousta.
– Emmekö voi tehdä mitään? Mehän ajaudumme rantaan.
– Saa nähdä... saa nähdä jos selviämme tuonne vuonon suulle. Enempää ei näistä koneista saa irti. Kas, nyt oli meri viedä puosun! Pitäkää lujasti kiinni. Jos me tästä selviämme hengissä, niin...
Kapteeni karjui voimiensa takaa määräyksiä. Kannella juoksivat miehet pelästyneinä. Insinöörit ja polyteekkarit olivat tulleet kannelle öljyvaatteissaan. He kerääntyivät ryhmään komentosillan luo ikäänkuin määräyksiä odottaen. Jokainen koetti pitää kiinni, mistä sai. Laiva vaappui keinun tavoin, "Sirius" puuskutti ja huohotti hirmumyrskyn kynsissä. Tuuli ja aallot olivat nyt yhdessä niin voimakkaat, että laiva vain metri metriltä pääsi avomerta kohden. Peräankkurin kettingin annettiin mennä. Miehet pitivät nyt huohottaen kiinni vanteista ja mistä vain kiinni saivat. Suuret aallot syöksyivät laivan kannelle ja laiva kiemurteli vesimassojen painon alla kuin kuolemankouristuksessa. Lämmittäjät työskentelivät kuin raivopäiset ja insinööritkin olivat menneet pannuhuoneeseen auttamaan.
Kapteeni seisoi komentosillalla kylmän päättävän näköisenä, majuri Lujaksen huulilla karehti hienoinen hymy, nyt kun hän sai katsoa vaaraa silmästä silmään ja tohtori Kastela koetti viimeiseen saakka seurata ystävänsä pyrystä silloin tällöin erottuvaa hahmoa. Jäätynyt Mies näytti huiskuttavan jäähyväisiä ja kaikki tuntui tohtorista kuin ilkeältä unennäöltä.
Tuuma tuumalta, metri metriltä höyrysi "Sirius" kovasti vaappuen vuonon suuta kohden. Kaikki riippui nyt koneista. Jäämeren hirmumyrsky oli yllättänyt heidät, niin valmistautuneita kuin he olivatkin olleet sitä vastaanottamaan. Tämänkaltaiseksi he eivät sitä kuitenkaan olleet kuvitelleet.
Ilma oli nyt täynnä lentelevää kuohua ja lunta. Kaikkialla rytisi ja paukkui, sillä jäätelitkin olivat sekaantuneet tähän kaameaan leikkiin.
Sitten rupesi lasti siirtymään. Painavat metallikappaleet alkoivat ruumassa hakata laitoja ja kapteeni Kurki kuuli altaan kumeita ääniä. Nyt vasta kapteenikin kalpeni. Hän tiesi merimiehenä, mitä nuo kumeat äänet allapäin merkitsivät.
Majuri Lujas oli hyökännyt radiohyttiin. Vähän ajan kuluttua saapui sinne kovasti huohottaen myös kapteeni. Hän oli lyönyt otsansa merenkulkuhytin seinään ja veri valui hänen silmilleen.
Majuri Lujas oli vieläkin aivan tyyni. Tosin olivat hänen huulensa puristuneet yhteen, mutta pelon merkkiäkään ei hänessä havainnut. Hän saneli rauhallisena kalpealle sähköttäjälle:
– Ilmoittakaa, että hirmumyrsky on yllättänyt meidät ja että koetamme päästä ulos vuonosta. Tilanne on kriitillinen... äsh... sanokaa, että kyllä me uskomme pärjäävämme... annamme tiedoituksia nyt yhtämittaisesti... ilmoittakaa, että kuuntelevat koko ajan...
Kapteeni Kurki oli kadottamassa mielenmalttinsa. Hän huusi kovalla äänellä, että vettä oli ruumassa jo neljä jalkaa ja että lasti oli siirtymässä. Sitten hän karjaisi majuri Lujakselle:
– Tämä näyttä pahalta, hiivatin pahalta!
Majuri Lujas jatkoi edelleenkin samalla rauhallisella äänellä:
– Olemme saaneet vuodon... ilmoittakaa... lasti siirtyy... tilanne tullut pahemmaksi... ilmoitetaan edelleen, jos jotain tapahtuu.
Vieläkin kerran tempaistiin hytin ovi auki. Ovenkahvasta piti nyt kiinni vettävaluva insinööri, joka katkonaisesti huutaen sai sanotuksi, että vettä oli pannuhuoneessa jo pari jalkaa. Pian se nousisi tulipesiin ja silloin olisi kaikki selvä.
Yhtäkkiä karjaisi silloin majuri Lujas:
– Pitäkää kiinni! Nyt laiva kaatuu... Nopeasti, sähköttäjä: – Laivan kallistuskulma on jo suuri... näyttää siltä kuin kaatuisimme... missään tapauksessa emme enää selviä tästä... majuri Lujas lähettää terveisiä... ilmoittakaa, että kuolimme kuin miehet... terveisiä...
Sitten kuului valtava rysähdys.
Se oli "Siriuksen" ja siinä olijoiden loppu. Juuri vuonon suulla aiheutti lastin siirtyminen repeämän laivan kyljessä. Vesi virtasi sisään ja laiva kaatui.
Valtavat vesivuoret hautasivat laivan alleen. Monen miljaardin arvoinen kultalasti vaipui urhoollisten miesten kanssa syvyyteen.
Hyvät lukijani! Te olette nyt seuranneet Jäätyneen Miehen ihmeellisiä elämänvaiheita. Olette tutustuneet merkilliseen ihmiskohtaloon. Kysytte nyt, arvoisat lukijat, miten Jäätyneelle Miehelle kävi? Pelastuiko hän Huippuvuorilta kotimaahan, vai menehtyikö hän siihen hirmumyrskyyn, joka upotti "Siriuksen" kultalasteineen.
En voi antaa teille vastausta kysymykseenne. Jos kuitenkin ryhtyisin arvailemaan tai päättelemään, niin uskoisin, että hän jäi vapaaehtoisesti jäätikölle. Hänhän oli jo pitemmän ajan ollut alakuloinen ja tässä tilassa nähnyt jopa näkyjäkin, näkyjä nuoruudenrakastetusta, joka häntä kutsui luokseen. Ehkäpä Jäätynyt Mies myös tajusi, ettei hän kuulunut meidän vuosisataamme. Hän kaipasi sinne rajan toiselle puolelle, minne hänen ystävänsä jo vuosikymmeniä sitten olivat siirtyneet. Hänet oli liian nopeasti siirretty vuosisadasta toiseen, jotta hän olisi voinut viihtyä kiihkeässä ajassamme.
Hän katosi jäähän, samaan jäähän, josta hänet löydettiinkin. Mutta – kukapa tietää? Ehkäpä hänet taasen sadan vuoden kuluttua herätetään horrostilastaan?
Joka tapauksessa suljemme nyt kohtalon kirjan siltä kohdalta, missä kerrotaan Jäätyneestä Miehestä. Mahdollisesti lastenlastenlapsemme joskus vielä kuulevat hänestä.